Fria

Fria | 25.07.2017

Viileä tuuli pörrötti turkkiani, kun katselin harmailla silmilläni Kaislaa. Pieni aukea pesämme edustalla kylpi auringossa saaden Kaislan kellanpunaisen turkin kiiltämään auringonvalossa. Kuulin lähellä olevien puiden oksilla istuvien lintujen viserrykset lempeästi suhisevan tuulen yli. Oloni tuntui hiukan ontolta, kun Kaisla käänsi silmänsä omiini. Vaikka naaraan kasvoilla oli hymy ja hän näytti rentoutuneen, tunsin vatsassani outoa kiemurtelua eikä ola oloni ollut kovin rento. Väläytin nopean hymyn pennulleni ja sitten käännähdin Kaislasta hieman pois päin. *Nyt Kaisla tietää, että hän voi jäädä tänne*, ajattelin. *Miksi siis murehdin?* Mutta minä tiesin miksi. Syyllisyyden painava saalis oli laskettu leukoihini ja minun täytyi kantaa sitä suussani vaikka niskoihin kuinka sattui. Minun vuokseni Kaislan olo oli ollut huono ja hän oli miettinyt kenties jo päiviä milloin hänen täytyisi lähteä. En kyennyt työntämään asiaa pois mielestäni ajattelemalla, että Kaislalla oli nyt kaikki hyvin, sillä ajatus siitä että hänellä ei ollut ollut kaikki hyvin nipisteli ilkeästi vatsanpohjassa. Huokaisin syvään ja yritin rentouttaa itseni, mutta lihakseni pysyivät jännittyneinä istuessani pentuni vieressä. Siispä nousin ylös ja lähdin hieman hermostuneesti ravaamaan aukealla yrittäen näyttää siltä kuin katselisin vain metsää. "Onko joki hätänä?" Kaisla kysyi epävarmana. Seisahduin ja puraisin huultani. En voisi sanoa Kaislalle mitään. "E-ei", naukaisin hieman haparoiden. Sitten keräsin ääneeni pirteyttä ja kysyin: "Lähdettäisiinkö kiertämään reviirin rajat? Samalla voisimme etsiä uusia makuualusia. Pesässä alkaa jo todella haista..." En katsonut Kaislaa aivan suoraan silmiin vaan pikemminkin hänen otsaansa jäädessäni odottelemaan vastausta. // Kaisla? xd

Kaisla | 28.07.2017

Olikohan emollani o i k e a s t i kaikki hyvin? Minun pitäisi nyt kuitenkin vastata Frian esittämään kysymykseen. "Vaikka", naukaisin ja kohautin samalla lapojani. Totta puhuen pesässä kyllä haisi melko pahalle. Naurahdin ja ravasin emoni vierelle. "Hauskaa tehdä välillä jotain muutakin", sanoin ja tarkoitin sammaleen keräämistä. Fria nyökkäsi minulle hymähtäen. Viherlehden aurinko lämmitti selkääni ja sai oloni tuntumaan hyvältä. Nautin tästä vuodenajasta, sillä kaikkialla oli niin kaunista ja kaiken lisäksi aurinko vielä paistoi lämmittäen. Tälläiset kelit olivat mukavia, mutta ei minulla mitään pieniä sadekuuroja vastaankaan ollut. Se oli kyllä inhottavaa kun turkki liimautui ihoon kiinni. Mieluummin sateen aikana nukuin pesässä kuivana enkä metsästänyt ulkona sateessa. Säpyttelin silmiäni ja nuolaisin pikaisesti rintaani. Lähdin ravaamaan emoni vierellä melko nopeasti, kuitenkin melko rennosti. Ei minulla ainakaan ollut minnekään kiire. Nautin siitä kuinka lämmin tuulenvire värisytti viiksiäni ja turkkiani. Jostain kaukaa kuului linnun kamala rääkäisy kuitenkin melko vaimeana. "Tänään on hyvä keli", maukaisin. //Fria? En tiiä yhtään mitä tapahtu xD

Fria

Tassutin rauhallista hölkkää Kaislan vieressä syvemmälle metsään. Keskityin hengittämiseen ja siihen, että rentoutuisin. Muutaman askeleen verran olin hyvin jännittynyt, mutta sitten kehoni alkoi vertyä. Kaislan tasainen kävelytahti valoi minuun rauhallista ja luotettavuutta ja pian jo tunsin oloni paljon paremmaksi. "Tänään on hyvä keli", Kaisla naukaisi. Erotin hienoisen hymyn hänen äänestään. Hymähdin ja vilkaisin pentuani. Kaislan turkki näytti liekehtivän auringonvalossa ja tajusin hänen kasvaneen huimasti. Kaisla ei enää ollut se pikkuinen pentu, joka leikki sisariensa kanssa lumisotaa tai yritti sukia pehmeää pentuturkkiaan kaatuillen vähän väliä. Hän oli kasvanut ja oli melkein jo täysikasvuinen, kuin minä. Hän pärjäisi omillaan nyt jos haluaisi. Väristys kulki selässäni ja käänsin katseeni eteenpäin. Pian saavuimmekin suuren sammalmättään luo ja kumarruimme molemmat nyhtämään sammalta maasta. Keräsimme aimo pinon sammalia. Tajusin kuitenkin että emme saisi kaikkia yhdellä kertaa kannetuksi pesään - ellemme kantaisi joitakin sammalia selässä. "Kaisla, meidän täytyy nyt improvisoida", naukaisin. "Otetaan molemmat sammalia suuhun niin paljon kuin pystytään ja sitten työnnetään loput selkään niin meidän ei tarvitse tehdä montaa reissua tänne." Puhtaita sammalia oli siksi niin paljon, sillä olimme päättäneet tehdä pedeistä hyvin pehmeät ja mukavat. Saatoin jo kuvitella miten asettuisin uusille makuusammalille illalla. // Kaisla? ::D

Kaisla | 06.08.2017

Nyökkäsin emolleni, joka oli juuri sanonut mitä meidän pitäisi tehdä, jotta saisimme sammaleet kannettua yhdellä kerralla pesäämme. Otin sammalia suuhuni niin paljon kuin vain mahtui. Sammaleet tuntuivat hirman inhottavilta hampaissani ja vielä inhottavimmalta selässäni. "Malmisma?" mutisin sammaleet suussa Frialle, joka taisi ymmärtää mutinastani, että tarkoitin 'valmista?', sillä hän nyökkäsi minulle nopeasti. Fria lähti edeltä ravaamaan ja otin hänet pian kiinni. Hidastin tahtiani hieman ravatessani emoni vierellä. Viimein pesämme häämötti edessämme. Hymähdin helpottuneena, että saisin nämä sammalet irti turkistani. Aurinko oli mennyt hiljattain pilveen ja nyt oli hieman viileämpää kuin auringon paistaessa. Katsahdin nopeasti taivaalle. *Pilvi siirtyy kyllä pian auringon edestä pois*, pohdin ja siirsin katseeni eteenpäin. Sujahdin emoni perässä sisälle hämärähköön pesään ja jouduin räpyttelemään silmiäni hetken, että ne tottuisivat hämärään. Pudotin sammalet suustani maahan niin kuin Friakin teki. "En oikein pidä näistä sammalista kun ne ovat turkissani kiinni", sanoin irvistellen ja aloin irrottelemaan sammalpalluroita irti turkistani. "Ihanaa saada nämä irti", naurahdin. //Fria?

Fria

Hymyilin Kaislalle ja autoin tuota nyppimään sammaleita turkista, jotka olivat takertuneet tiukasti naaraan paksuun turkkiin. Oma karvani oli hieman ohuempaa, joten sain kaiken ylimääräisen roskan turkistani pois kevyesti ravistelemalla. Kun olimme molemmat sammaleettomia, naukaisin: "Kaisla, viedään nyt nämä vanhat makuualuset pois." Sitten siirsin tassullani hieman puhtaita sammaleita syrjään, jotta voisimme kerätä vanhat sammaleet pois. Kaisla tuli auttamaan ja hän pyöritteli vanhat sammaleet palloiksi, jotka sitten kiikuttaisimme ulos. Nyrpistin hieman nenääni, kun tartuin hampaillani yhteen sammalpalloon. Johdatin Kaislan ulos pesästä ja veimme makuualuset vähän matkan päähän pesästä. Jouduimme tekemään vielä toisenkin reissun, mutta sen jälkeen pesä oli puhdas. Levitimme vielä uudet sammaleet pesän pohjalle, ja sitten saatoimme vain ihailla työmme tulosta. "Kiitos avusta", kehräsin, ja kumarruin nuolaisemaan Kaislan poskea. Pentuni hymyili ja pukkasi minua lempeästi päällään. "Fire, Havu ja Crokell varmasti ilahtuvat", jatkoin. "Olet oikeassa", Kaisla tokaisi. Hymähdin pienesti ja samalla tajusin, että suussani oli vielä sammalta. Sylkäisin inhoten sammalhippuja pois suustani, mutta se ei auttanut. Suuni tuntui olevan edelleen täynnä sammalta. "Minä käyn nopeasti joella, sillä suussani on vielä sammalta", sanoin Kaislalle lähtien jo tassuttamaan pesästä ulos. "Minulla ei mene kauaa!" Pian juoksin puiden lomassa, pujottelin aluskasvillisuuden seassa kohti jokea. Kun olin vähän matkaa juossut, saatoin kuulla veden liplatuksen edessäni. Hidastin vauhtini kävelyksi. Kun astuin puiden välistä pois, erotin auringossa kimaltavan joen edessäni. Kiitollisena siitä, tassutin aivan joen viereen ja join muutaman kulauksen raikasta vettä. Tuntui ihanalta saada suu taas puhtaaksi, sillä pienet sammalhiput olivat tuntuneet todella ällöttäviltä suussa. Juotuani nojauduin hieman eteenpäin ja upotin kuononi veteen. Annoin raikkaan veden pyyhkiä kuonoani, kun yhtäkkiä virtaus upotti koko pääni veden alle. Avasin säikähdyksessä suuni ja vedin kulauksen vettä keuhkoihin. Se tuntui puristavan keuhkojani kasaan, mutta en veden alla saanut yskittyä vettä pois. Yritin vetää päätäni ylös, mutta vesi pianoi minua alas. Sitten kuulin kaukaa huudon ja holahdin rannalta veteen. Vesi pyörteili ympärilläni, paiskoi minua sinne tänne. En nähnyt mitään, sillä vesi oli sameaa. En tiennyt missä oli pinta. Keuhkojani puristi ja halusin hengittää. Puristin kuitenkin suuni tiukasti kiinni. Yritin uida ylöspäin, mutta vesi painoi minua yhä alemmas ja alemmas. Rintaani puristi ja kauhu hiipi suoniini. *Minä kuolen, minä kuolen*, päässäni takoi. Sitten virtaus heitti minut päin jotain terävää, jotain, mikä sai kivun sykähtelemään kehossani ja veden ympärilläni värjäytymään tummaksi, punaiseksi. Yritin ulvoa tuskaani, mutta pimeys alkoi lähestyä minua. En saanut happea, kipu halkoi kehoani enkä voinut tehdä mitään. En jaksanut enää kauhoa vettä, jotta pääsisin pintaan. Mustuus alkoi painaa minua alemmas, enkä enää tuntenut veden painoa päälläni. Kipu kuitenkin tuntui ylitsepääsemättömältä, ja halusin vain sen loppuvan. Koko kehoani kivisti, vesi työnsi minua yhä eteenpäin, paiskoen minua aina välillä kiviin. Jokainen liikahdus sai kehoni kouristumaan tuskallisesti. Sitten avasin suuni ja yritin epätoivoisesti hengittää, mutta keuhkoihini tunkeutui taas kulaus vettä. Halusin veden pois keuhkoistani, yritin yskiä, halusin kivun lakkaavan, mutta mikään ei enää auttanut. Silmäluomeni lepsuivat vaikka yritin pitää niitä auki. Näkökenttäni sumentui sumentumistaan... kipu koveni hetki hetkeltä... mutta kaikesta huolimatta... näin haalean kissan hahmon edessäni... sen vaaleanruskeat silmät... olisin tuntenut... missä... vain... Sitten silmäni sulkeutuivat, mustuus imaisi minut sisälleen, veden paino hälveni päältäni, tunsin leijuvani. Mutta vaikka en nähnyt mitään, en tuntenut mitään, olin kuolemaisillani, tiesin Tillin olevan vierelläni. Hän oli tullut saattamaan minut pois tästä maailmasta. // rest in peace Fria 27.6.2016 - 6.8.2017 :'(

Crokell

Päätin mennä saalistamaan joelle. Huomasin vesimyyrän. Kyyristyin matalaksi ja lähdin hiipimään kohti vesimyyrää. Vesimyyrä ahersi omissa askareissaan, joten ponnistin ja tapoin sen helposti. Hautasin sen maan alle, hakisin sen siitä myöhemmin. Lähdin jolkuttelemaan eteenpäin. Huomasin Frian tuoksun lähellä. Hän oli varmaan juomassa. Katselin valppaana ympärilleni. Pian huomasinkin vähän matkan päässä emoni. Emoksi häntä kutsuin. Lähdin kovempaa tuon luokse, mutta pian sainkin huomata ettei kaikki ollut hyvin. Ehdin ulvaista jotakin emolleni kun tuo putosi veteen. Ampaisin tuon luo. Juoksin kovempaa kuin ikinä osasin. Kun saavuin siihen kohtaan missä emoni oli ollut, huomasin että oli jo liian myöhäistä. Hyppäsin silti ruumiin perään. En voinut vain katsella kuinka tuo tärkeä kissa ajelehti pois virran mukana. Yritin pysyä pinnalla ja uida emoni ruumiin luo. Muistan kuinka Sinisilmä opetti minua joskus uimaan. Yritin muistaa kaiken mahdollisen. Saavuin emoni ruumiin luo. Otin tuon niskasta kiinni hampaillani ja lähdin uimaan kohti rantaa, mikä osoittautuikin vaikeammaksi kuin olin kuvitellut. Keuhkojani poltti ja lihakseni olivat kuin tulessa. Ranta olisi enää parin ponkaisun päässä. Kauhoin minkä osasin ja pian tunsinkin maankamaran tassujeni alla. Ponnistelin itseni rannalle vetäen ruumista perässäni. Lyyhistyin maahan ja päästin surun murtaman ulvaisun. Hän oli poissa. Painoin kuononi vielä hieman lämpimään turkkiin ja itkin emoni karvaa vasten. "Rakastan sinua, voi hyvin", naukaisin itkuni seasta. //Kaisla? Fire? Joo voin kirjottaa enää yhen ja jos kirjotan kolmannen nii mun loma purkautuu :)) Joten tässä olkaa hyvät

Kaisla | 30.06.2017

Istuskelin puolessa välissä peltoa. En kuitenkaan ylittänyt rajamerkkiä, haistoin Firen ja Frian. He olivat ilmeisesti eilen merkanneet tämän. Ei ollut vileä airinkohuippu. Aurinkohuippuun oli vielä runsaasti aikaa. Katselin pellon reunaa. Pelto loppui metsään ja metsä näytti jotenkin houkuttelevalta. Olisin halunnut mennä tutkimaan mielenkiintoiselta näyttävää metsää, mutta en halunnut ylittää hajumerkkejä. Se olisi väärin. Ylittäisin ne vasta kun lähtisin kokonaan pois, omilleni niin kuin Huurre ja Havukin olivat tehneet. Nyt kuitenkin halusin viettää aikaa perheeni kanssa. Sitten kun lähtisin en välttämättä näkisi heitä enää ikinä. Huokaisin ja katsoin metsää vielä hetken kunnes nousin ylös. Käännyin tassuttelemaan kohti pesäämme. Tassuni kuljettivat minua kuitenkin kohti vaahteraa. Päätinkin jäädä istumaan vaahteran juurelle ja miettimään lisää asioita. En pystynyt miettimään pesässä, jossa me kaikki neljä -eli Fire, Fria, minä ja Crokell- nukuimme. Ajattelin, että jos lähtisin ja haluaisinkin tänne miten löytäisin tämän paikan. Minun pitäisi miettiä kaikkea enemmän valmiiksi ennen lähtöä ja nykyään mielessäni pyörikin vain lähtö. Kun olisin suunnitellut kaikki valmiiksi olisin valmis lähtemään. Nyt vielä en ollut ja jatkaisin suunnittelua pitkään. Ravistelin päätäni. Nyt oli aurinkohuippu. Lähdin takaisin kohti peltoa, sillä siellä oli jänis. Olin oppinut jo saalistamaan Firen avulla. Vielä moni pääsi minulta karkuun, mutta en antanut sen haitata. Kunhan vain sain perheelleni vietyä riistaa olin tyytyväinen. Painauduin pitkän heinikon suojiin. Aloin hiipimään kohti jänistä, joka söi jotakin maasta. Olin päässyt jo hyvälle etäisyydelle ja nyt voisin loikata. Jännitin lihakseni ja ponnistin pitkän loikan jäniksen selkään. Nopealla puraisulla se valahti hampaissani veltoksi. Huulillani oli ylpeä hymy katsoessani tappamaani jänistä. Otin tuosta kiinni ja aloin raahata sitä kohti pesää. Viimein pääsin pesän luokse. Raahasin jäniksen sisälle pesään ja laskin maahan. Siitä saisi kyllä mahan täyteen. Kukaan ei tosin ollut pesässä, joten ajattelin levätä. Asetuin hyvään asentoon ja suljin silmäni. En kuitenkaan nukkunut vaan ajattelin jälleen. Samalla odotin jonkun saapuvan seurakseni. //Fria? Fire? Crokell?

Fria | 05.07.2017

Painauduin maata vasten ja siristin silmiäni. Kurkottelin hieman kaulaani erottaakseni hiiren, mutta en nähnyt sitä. Kuulin vain piniä askeleita sekä haistoin otuksen, mutta missään ei näkynyt tavanomaista harmahtavan turkin omaavaa vipeltäjää. En kuitenkaan lannistunut, vaan hiivin niin hiljaa kuin osasin hajuvanan perässä eteenpäin. Tuoksu voimistui askel askeleelta, mutta hiiri pysyi piilossa. Yritin tirkistellä varpujen alle ja yrittää nähdä saaliin, mutta se oli onnistunut piiloutumaan jonnekkin. Ärtynyt tuhahdus karkasi huuliltani ja ravistelin korviani. Silloin erotin pienen ja vikkelän otuksen vilistävän tassujeni edestä. Salamannopeasti kiidin hiiren perään ja loikin sen perässä muutaman ketunmitan. Sitten syöksyin riistan päälle ja upotin kynteni sen lihaan. Hiiren suusta kuului avuton vinkaisu ennen kuin puraisin sitä niskasta. Nostin veltostuneen saaliin hampaisiini ja hymähdin tyytyväisenä. Viimein otus tuli piilostaan pois. Nyt minulla olisi hiiri, kaksi lintua sekä kaksi päästäistä vietävänä pesälle. Saalistusonni oli tosiaankin ollut matkassa - varsinksin nyt viherlehden aikana riista suorastaan käveli tassuihin! Päätin saalistuksen saavan riittää ja lähdin mutkittelemaan puiden välistä kohti reviirimme keskellä olevaa kiveä, jonka juureen olin haudannut muut saaliini. Kaivoin ne pikaisesti ylös pienestä kuopasta ja nostin eläimet hampaisiini. Leukaani alkoi särkeä, kun yritin pitää hiirtä, kahta päästäistä ja kahta lintua suussani tassutellessani metsän läpi kohti pesää. Matka taittui yllättävän nopeasti, kun pakotin jäseniini liikettä. Olin tuossa tuokiossa aukealla, josta pääsi juurakossa olevaan pesäämme. Hidastin hölkkäni kävelyksi ja sitten pysähdyin aivan pesän edustalle. Pudotin saaliit pieneen kuoppaan, jonka olimme kaivaneet pesän viereen. Kasassa oli jo yksi kani ja toinen hiiri, jotka Crokell oli saanut eilen saaliiksi. Riistaa liikkui nyt niin paljon, että joka päivä jäi saalista jonkin verran yli. Päästin pitkäm huokauksen ja istahdin sitten maahan. "Voisipa näitä saaliita säästää lehtikatoa varten", mietin puoliääneen. Samaan aikaan kuitenkin minulla oli jonkinnäköinen etiäinen, että en tarvitsisi lehtikadon aikana enää riistaa. Sillä olin melko varma, että en näkisi enää seuraavaa lehtikatoa. // muut?

Kaisla | 21.07.2017

Oli kulunut jo melko monta päivää siitä kun Havu oli lähtenyt luotamme omille teilleen. Pian koittaisi varmastikin minun ja Crokellin aika lähteä. Tassuttelin aukealla niitylle, jonka puolivälissä kulki raja, jossa tuoksahti ihan selkeästi Fria ja hieman laimeammin Fire. Toisella puolella oli kaunis -tai minun mielestäni se oli ainakin hyvin kauniin näköinen- metsä, jonne emo oli sanonut Havun menevän. Sieltä löytäisi varmasti paljon riistaa itselleen. Huomasin jonkun loikkivan niityllä ja painuin litteäksi maata vasten. Kohotin hieman päätän pitkien korsien seasta ja huomasin jäniksen. Silmäni kostuivat hieman ajatellessani Havua, joka niin kovasti piti jäniksistä ja hän yleensä oli täällä saalistamassa niitä. Minusta myyrät ja oravat -tosin en koskaan syönyt oravien pahan makuista häntää- olivat lempiriistaani. Tosin söin enemmän myyriä, sillä niitä oli helpompi ottaa kiinni kuin oravia. Oravathan loikkivat puissa ja olivat ketteriä ja he m e l k e i n voittivat juoksu kilpailun kanssani. Jos oravat eivät osaisi kiipeillä puissa niitä olisi paljon helpompi ottaa kiinni. Hymähdin hiljaa ja lähdin hiipimään pehmein askelin kohti jänistä, jota söi ruohoa maasta. Koitin vaanija mahdollisemman hiljaa. Askel, askel ja askel. Viimein olin niin lähellä, että olisin voinut loikata jäniksen kimppuun, mutta astuinkin vielä yhden askeleen, jota minun ei olisi kannattanut tehdä, sillä allani rasahti kuiva oksa ja jänis nosti päänsä ja pinkaisi nopeasti juoksuun kohti metsää. Koitin lähteä sen perään, mutta sillä oli jo niin paljon etumatkaa, että pydähdyin ja jäin tuijottamaan sen perään. *Hiirenpapanat!* kirosin mielessäni kun olin tehnyt virheen. Kyllä minun olisi jo pitänyt osata saalistaa kunnolla, mutten tainnut osatakaan. Lähdin pää alhaalla kulkemaan kohti pesäämme tyhjin tassuin. En ollut saanut mitään riistaa kiinni ja se jos jokin harmitti minua paljon. Kun pääsin pesälle huomasin emoni lämmittelemässä auringossa. Fire oli varmaankin lähtenyt jonnekin saalistamaan. Nolona astelin emoni vierelle ja huokaisin syvään. Fria kääntyi katsomaan minua kysyvästi. "Onko kaikki hyvin?" tuo kysyi ja katsoi minua lempeästi. Pudistelin päätäni ja painoin pääni emoni hyvän tuoksuiseen turkkiin. "Noh, mikä on Kaisla?" kuulin Frian sanovan hieman huolestuneisuutta äänessään. Kastelin emoni turkkia tippuvilla kyynelilläni. "En halua lähteä pois!" parkaisin itkunsekaisella äänellä ja nostin katseeni emoni turkista niin, että Fria näki kosteat silmäni. "En halua lähteä niin kuin Huurre ja Havu! Haluaisin pysyä luonanne, mutten varmaankaan saa... Haluaisin kuitenkin olla teidän luonanne. Sitä paitsi en pärjäisi yksin... olen niin huono saalistamaankin", sanoin hiljaa ja viimeinen sana, jonka sanoin oli hyvin hiljainen kuiskaus ja hyvä jos emo edes kuuli sen. //Fria? Sori tönkköys xc.

Fria

Kaislan sanat saivat minut nousemaan ylös. Jalkani tuntuivat kankeilta sillä olin maannut auringossa pakoillani jonkun aikaa. Olisin halunnut kumartua venyttelemään, mutta en voinut - Kaislan sanat satuttivat minua. Kyyneleet kihosivat silmiini, kun katselin pentuani, joka painoi päänsä. Naaraan silmäkulmista tipahteli kyyneleitä. Tuntui siltä, että olisin pettänyt Kaislan. Hän luuli, että halusin hänet pois. Hän luuli, että hänen täytyi lähteä. Minun olisi pitänyt sanoa, että luokseni saa aina jäädä. Mutta nyt tuntui jollain tapaa liian myöhäiseltä. Oliko Kaisla miettiny tätä kuinka kauan? Kuinka kauan olin antanut hänen kärsiä? "Kaisla", kuiskasin karhealla äänellä. Kurottauduin koskettamaan kuonollani kellanpunaisen naaraan päälakea. "Sinä et ole huono saalistaja. Sinä pärjäisit", kuiskasin hiljaa. "Mutta sinun ei tarvitse lähteä. Sinä voit elää täällä ikuisesti. Minä en pakota sinua jäämään, mutta en pakota lähtemäänkään." Kaisla vavahti ja kohotti varovasti päätään. Räpyttelin kyyneleet silmäkulmistani pois ja hymyilin vaisusti. Sitten käänsin harmaat silmäni taivaalle. Muutama pilvenhattara leijaili auringon ohitse vaaleansinisellä taivaalla. Puiden latvat kohosivat korkeuksiin ja lehdet havisivat tuulessa. Kaikkialla oli hiljaista, kuulin vain Kaislan hengityksen omani lisäksi. "Minä en pakota sinua mihinkään", sanoin hiljaa. Sitten puhalsin ilmaa keuhkoistani ja kohtasin jälleen ainoan minun ja Firen luokse jääneen pentuni katseen. // Kaisla? :D en tiä mitä parin viikon loma (joka loppuu vasta maanantaina) on mulle tehny mut toivottavasti tää ei ollu liian outo

Kaisla | 22.07.2017

Kuullessani emoni sanat vavahdin. Olin koko ajan luullut, että minun olisi pakko lähteä täältä pois. Luulin, että se kuului... erakon elämään. Olinhan minä miettinyt tätä jo aika monta päivää. Ainakin Havun lähdöstä asti. Tänäänkin olin ollut saalistamassa, mutta se ei ollut oikein onnistunut. Olin päästänyt monta saalista karkuun ja ne mokannut kunnolla. Minun pitäisi täydentää kasaa, johon jokaisen perheen jäsenen piti tuoda toisille riistaa, mutta minä taisin vain kuluttaa sitä. Olin ollut niin onnellinen kun olin saanut ensimmäisen saaliini, mutta nyt se tuntui saman tekevältä olisinko sitä saanut vai en. Sen jälkeen pari päivää sain ihan mukavasti saalista, mutta nyt huono tuuri pyörii ympärilläni. Vai johtuiko huono tuuri siitä, että mietin liikaa lähtöä? En tiennyt, mutta nyt en aikoisi miettiä sitä pitkään aikaan. Haluaisin elää ainakin täällä siihen asti kunnes olen vahvempi -ja rohkeampi. Päästin lyhyen kehräyksen ja nuolaisin pikaisesti rintaani. "Emo", naukaisin hiljaa ja pian katseemme kohtasivat. Naaraskissa hymyili minulle vaisusti, mutta minä hynyilin hänelle innokasta leveää hymyäni. "Minä rakastan sinua... ja isää. Haluan jäädä luoksenne, mutta en ole varma lähdenkö vai en. Jos minusta ei ole teille ongelmaa, jäisin mielelläni, ainakin siksi aikaa kun tiedän olevani valmis", maukaisin katsoen emoani tuon kauniisiin silmiin. Hän nyökkäsi minulle ja tiesin, että hän varmasti arvostaisi päätöstäni. Tästä lähtien keskittyisin kunnolla saalistamiseen, sen minä lupaisin sen vanhemmilleni. Katsahdin taivaalle, jolla leijaili muutamia pilvenriekaleita. Tänään ei varmastikaan sataisi kun on noin hyvä keli ja ei näy ollenkaan tummia pilviä. Hymähtäen palautin katseeni Friaan lempeästi hymyillen. //Fria? Mitäköhän tästä tarinasta tuli xD

Fire

Oloni tuntui tyhjältä Havun lähdettyä. Tiesin, että lähes jokainen nuori erakkokissa lähtisi lopulta pesästä etsimään seikkailuja. En kuitenkaan tiennyt, miltä pojastani tuntui, sillä minut oli vain heitetty pihalle ja pakotettu lähtöön. Olin tavattoman ylpeä Havusta, mutta minulla oli jo ikävä häntä, vaikka hän oli juuri äskettäin lähtenyt. Crokell jäysti saalistamaansa päästäistä ja jutteli samalla Kaislan kanssa hiljaisella äänellä. Fria oli sanonut lähtevänsä kiertämään rajoja. Olin sanonut tulevani pian perässä. Havun antaman oravan olin kantanut pesämme lähettyville. Huomasin turkkini olevan vielä vähän sekaisin aamuisesta metsästyksestä joten aloin sukia sitä järjestykseen. Lyhyt ja sileä turkkini ei mennyt koskaan kunnolla takkuun, mutta muistin kuinka Havu joskus suki pitkää turkkiaan tuntikausia. Ajatukseni harhautuivat jatkuvasti Havuun, joten tarjosin itselleni muuta tekemistä lopettamalla turkkini sukimisen ja lähtemällä jäljittämään Friaa. Minä ja kumppanini emme olleet ehtineet pitkään aikaan olla rauhassa kahdestaan, mutta nyt saattaisi olla siihen tilaisuus. Löysin Frian istumassa pellon reunasta. Naaraan vieressä makasi iso veltto jänis. Tumma kissa nosti katseensa minuun. "Havu jätti tuon meille", hän naukui ja nyökkäsi kohti jänistä. "Hän meni tuonne", Fria jatkoi viitaten hännällään kohti pellon vastakkaista reunaa. Istahdin naaraan viereen niin lähelle, että turkkimme koskettivat toisiaan. Sydämeni hypähti kun kumppanini nojautui kevyesti minua vasten. "Miten minusta tuntuu, että pian olemme täällä jälleen kahdestaan..." kuiskasin hiljaa. //Fria?

Fria | 26.06.2017

Tunsin kylmien väreiden juoksevan turkkiani pitkin Firen sanojen seurauksena. Katselin eteenpäin, pellon yli metsän korkeisiin puihin. Saatoin vielä haistaa Havun heikon tuoksun, joka johti reviiriimme kuulumattomaan metsään. "Olet oikeassa..." kuiskasin. Ääneni oli käheä kaipauksesta ja surusta, kun jo kaksi pentuamme oli lähtenyt maailmalle. "Mutta he pärjäävät, koska he ovat saaneet parasta opetusta", naukaisin hiljaa. Tunsin Firen painautuvan tiiviimmin minua vasten ja upottavan kuononsa turkkiini. Kumppanini akoi kehrätä ja tehdä kuonollaan pientä ympyrää mustaan turkkiini. Kallistin päätäni ja laskin poskeni kellanpunaisen kollin lavalle. "He saavat itse valita, jäävätkö tänne vai lähtevätkö. Annamme heille valinnanvapauden", kuiskasin. Tuulenvire kulki kuononi yli tuoden mukanaan riistan tuoksua. Pellolla heinät huojuivat tuulessa, kun ilmavirtaukset saivat korret liikkeelle. "Rakastan sinua", naukaisin kumppanilleni ja tunsin kehräyksen kumpuavan syvältä rinnastani. Mitä ikinä kävisikään, Fire olisi täällä kanssani. Silloin tunsin hennon kosketuksen selässäni ja Tillin tuoksun tulvahtavan nenääni. Hymynkare kohosi huulilleni, kun vedin Tillin ja Firen tuttuja tuoksuja sisälleni. Ja mitä ikinä kävisikään, myös Tilli olisi kanssani. // Fire?

Crokell

Katselin Havun lähtöä. Kyyneleet silmissään tuo lähti. Hän jätti meidät. Minun rakas ystäväni jätti meidät juuri. "Sinä selviät kyllä", kuiskasin hiljaa Havulle. Huomasin kuinka katoavaista kaikki oli. Fria lähti kiertämään rajoja ja minä aloin syömään metsästämääni päästäistä. Juttelimme hiljaa Kaislan kanssa ja pian Fire lähti Frian perään. "Minusta tuntuu pahalta. Havu oli paras ystäväni", sanoin hiljaa Kaislalle, parin kyyneleen raivatessa tiensä poskilleni. Olin niin surullinen, mutta kunnioitin hänen päätöstään. Otin taas haukun päästäisestäni, vaikka minulla ei ollutkaan nälkä. "Otatko sinä?" tarjosin Kaislalle päästäistäni.

Kaisla | 28.06.2017

Kostein silmin katsoin Havun perään. Hänen sanansa soivat päässäni. 'Kaisla... Minulla on niin paljon hyviä muistoja sinusta, olet Huurteen kanssa mahtava sisko.' Tiesin hyvin miksi Havu oli lähtenyt. Emme voisi olla ikuisesti täällä jos haluaisimme tutustua maailmaan. Lähtö on vain hyvin vaikea, perheen takia. Tummanharmaa pitkäkarvainen kolli katosi näkyvistä. Suustani karkasi syvä huokaus. Juttelimme Crokellin kanssa hiljaa. Kolli söi päästäistä. "Otatko sinä?" tuo kysyi ja tarjosi minulle päästäistä. Pudistelin päätäni ja kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani alas maahan. Oloni oli niin haikea. En voinut enää olla sisarieni seurassa. En varmaankaan edes tulisi enää koskaan näkemään heitä. "Ei ole nälkä", nyyhkytin. "Huurre ja Havu ovat sisaruksiani ja tulevat aina olemaan. Minun on nyt vain pärjättävä ilman heitä", naukaisin ja katsoin etutassujani sumein silmin. En edes yrittänyt estää kyynelten tulos, sillä en olisi pystynyt siihen mitenkään. Tiesin kyllä, että Huurre ja Havu pärjäisivät. Kysymys kuuluikin, milloin minun aikani olisi lähteä? Pystyisinkö jättämään tämän kaiken, vastaus oli vielä 'en'. Jonakin päivänä minunkin tulisi lähteä. Kuka ties milloin se päivä tulisi.

Crokell | 29.06.2017

"Minä tiedän. Havu oli paras ystäväni", sanoin hiljaa. "Ei ei, nyt kuulostaa siltä, että hän olisi kuollut. Mutta minulla on häntä ikävä. Ymmärrän sinua", sanoin hiljaa ja kosketin nenälläni Kaislan poskea. Minusta ei ollut kivaa nähdä kuinka koko perhe suri, niinkuin silloin kun Huurre lähti. Kohta mekin lähtisimme omille teillemme ja se pelotti minua suuresti. En halunnut tulla hylätyksi taas. "Tule pesään", sanoin hiljaa ja autoin Kaislan ylös. Tassuttelimme yhdessä sisään pesään. "Minusta tuntuu tyhjältä", Kaisla sanoi hiljaa. "Niin minustakin", vastasin ja painauduin Kaislan kylkeen kiinni. //Kaisla? Fria? Fire?

Kaisla

Suustani karkasi haukotus. "Koitetaan nukkua, huomenna on sitten taas uusi päivä", nau'uin haikeasti ja kävin makuulle. Kollikissa asettui kylkeeni kiinni. Värähdin, mutta painoin silmäni pian kiinni. Kului hetki kunnes vaivuin levottomaan uneen, nähden unta Havusta ja Huurteesta. Hätkähdin hereille. En muistanut ollenkaan mitä unessa oli tapahtunut, mutta eipä se minua paljoa haitannut. Luulen, että jos olisin muistanut unen olisin halunnut unohtaa sen. Aloin sukimaan turkkiani pitkin, rauhallisin vedoin. "Huomenta", naukaisin kun huomasin Crokellin olevan hereillä. Hän nousi istumaan ja katsoi minua. "Huomenta", tuo sanoi. Jatkoin sukimista tällä kertaa nopein vedoin, sillä en halunnut kuluttaa kauheasti aikaa turkkini sukimiseen. Pian olin saanut suittua turkkini. Nousin ylös seisomaan ja astelin ulos pesästä. Jäin pesän suuaukolle katsomaan auringon nousua. Oli vielä aikainen aamu. //Muut?

Fria | 20.06.2017

"Sudennälkä", hymähdin Kaislalle. Pentuni kasvot loistivat onnesta, kun tuo katseli saalistamaansa otusta. Tunsin silmieni kostuvan ja räpyttelin kyyneleet kiivaasti pois. Olisin halunnut olla yhtä onnellinen ja iloinen, mutta ajattelin vain Huurretta. Halusin uskoa, että hän selviytyisi, mutta en koskaan olisi aivan varma. "Tulkaa nyt syömään!" kuulin Kaislan hihkaisevan. Hätkähdin mietteistäni ja kipitin nopeasti kumppanini viereen. Kaisla oli jo iskenyt hampaansa Havun saalistamaan myyrään, jota kolli itsekin popsi. Crokellia ei näkynyt, mutta hän kyllä palaisi. Hämmästyin sitä luottoa, joka välillemme oli syntynyt kumartuessani nirhaisemaan palan riistasta. Syödessäni tajusin, että olin luottanut kaikkiin muihin pentuihini, paitsi Huurteeseen. En ollut luottanut häneen, sillä hän oli ollut aina se ujo ja hennoin. "Minun olisi pitänyt luottaa sinuun", kuiskasin hiljaa. Fire vieressäni säpsähti ja katsahti minuun. "Sanoitko jotain?" kolli kysyi. Ravistin pontevasti päätäni ja peruutin askeleen. Olin syönyt hädin tuskin kahta haukkua, mutta minun ei ollut enää nälkä. "Syö sinä se loppuun", naukaisin Firelle. Kolli vilkaisi minua kulmat rytyssä, mutta jatkoi sitten syömistä. Istahdin maahan hieman kauemmas pennuistani ja kumppanistani juuri, kun Crokell saapui paikalle pieni lintu hampaissaan keikkuen. Sydämeni jätti lyönnin väliin, kun tajusin, että ehkä Huurre lähti siksi, etten luottanut häneen. Nyt minun oli kuitenkin pakko luottaa häneen, sillä minulla ei ole enää mitään muutakaan. Lävitseni kulki värähdys, kun nousin seisomaan. Fire oli jo lopettanut ruokailunsa, mutta jäi odottamaan paikoilleen ja katselemaan Havun ja Kaislan sekä äsken paikalle tulleen Crokellin syömistä. Rintaani puristi, mutta silloin muistin, että Tilli oli käynyt luonani. "Kaikki on hyvin", saatoin kuulla sanat korvani juuresta. Tilli olisi sanonut niin, ja hän olisi tukenani aina. Hymy nyki suupieliäni ja pakotin itseni unohtamaan Huurteen hetkeksi aikaa. Sitten astahdin Firen viereen ja painoin kuononi hänen turkkiinsa. Olihan minulla vielä Fire ja toiset pentuni, Crokell mukaan lukien. //Muut? Tuli outo

Kaisla

Minulla oli nyt yllättävän hauskaa, vaikka mielessäni pyörähtikin välillä Huurre. Toivon todella paljon, että Huurre pärjäisi ja tulisi jonain päivänä takaisin, mutta mikään ei ollut varmaa. Silti joka aamu jaksoin uskoa siskoni nukkuvan vieressäni niin kuin ennenkin. Ravistelin päätäni ja hyppelehdin Crokellin luokse. "Heii!" kiljahdin ja töytäisin kollia niin, että tuo hieman horjahti. "Mitä?" kolli hymähti kunnes lähti jahtaamaan minua. Emme olleet enää mitään pieniä pentuja, olimme kasvamassa, mutta silti olemme aina pentuja, Firen ja Frian pentuja. Emo ja isä katsoivat puuhiamme huvittuneesti hymyillen. Jotain kuitenkin puuttui, Huurre. Huurre palasi mieleeni joka päivä, vaikka halusin elää päivän jolloin en ajattelisi murheita niin kuin silloin ihan pienenä pentuna. "Et saa kiinni!" huusin taakseni Crokellille. "Saanpas!" kuului vastaus. Naurahdin ja lisäsin tassuihini lisää vauhtia. //Muut? Sori tönkköö

Havu | 23.06.2017

Aamu alkoi sarastaa. Kynteni työntyivät ulos ja upposivat puun kaarnaan oksan heiluessa allani tuulen takia. Keikuin vaahterassa isäni ja emoni reviirillä katsellen maisemia, joita en varmaankaan ikinä enää näkisi. Katseeni hakeutui kaukaisiin metsiin. Tuonne minä menisin. Minua sattui jättää perheeni, mutta minun oli päästävä elämässäni eteenpäin. Aloin taiteilla itseäni alas vaahterasta. Olin pari päivää sitten löytänyt reviirin rajoilla partioidessani erakon, joka oli kuulemani mukaan entinen kotikisu, mutta hänen kaksijalkansa oli hylännyt hänet. Olin urkkinut kissalta tietoa kaikenlaisista asioista ja sen jälkeen häätänyt hänet Firen ja Frian reviiriltä. Erakko oli kertonut jotain viidestä villikissalaumasta, jotka metsästivät toisiaan ja tappelivat jatkuvasti. En ihan uskonut kaikkea hänen puheistaan, mutta halusin itse ottaa selvää asiasta. En tiennyt, missä villikissat asustivat, mutta toivon mukaan löytäisin heidät joskus, vaikkei se kovin todennäköistä ollutkaan. Laskeuduin maahan ja olin onnellinen, että jalkojeni alla oli jälleen vakaata maata. Kaivoin eilen saalistamani hiiren ja pulskan oravan puun juurakosta. Olin yöpynyt vaahteran lähellä, sillä olin halunnut totutella yksinoloon. Jotenkin minusta tuntui, että isäni tiesi lähtöni olevan lähellä. Ahmaisin hiiren suihini. Orava olisi lahja vanhemmilleni. Olin viime päivinä auttanut perhettäni mahdollisimman paljon kaikessa ikään kuin anteeksipyydöksi lähdöstäni. Käpäläni syyhysivät jo päästä matkaan, mutta surullisin osio olisi vielä edessä, nimittäin hyvästit. Poimin oravan maasta ja lähdin juosten matkaan reviirin halki kohti pesäämme. Olin elänyt koko elämäni tällä reviirillä ja tunsin sen läpikotaisin. Minkä laista olisi elää vieraassa paikassa? Minua pelotti vähän, mutta tiesin, että elämäni oli edettävä jotenkin. Fire oli opettanut minulle taistelun salat ja nykyään olin melko hyvä taistelija. Kyllä minä pärjäisin. Ja sitä paitsi nyt vihrelehden aikaan saalista olisi riittämiin. Matka taittui liian nopeasti ja yhtäkkiä olinkin jo pesällä, jonka edustalla isäni, emoni ja toinen siskoni vaihtoivat kieliä ja söivät. Näky raastoi sydäntäni. Fire käänsi katseensa minuun. "No kuinkas yö meni?" kellanpunainen kolli kysyi hyväntuulisesti. Laskin oravan isäni eteen. "Hyvin", sanoin, vaikka en ollut nukkunut miltein ollenkaan, koska minua oli jännittänyt niin kovasti. "Minulla on teille asiaa." Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Onneksi Crokell oli metsästämässä, eikä minun tarvinnut hyvästellä häntä. Se olisi ollut minulle liikaa. Vedin syvään henkeä. "Olen päättänyt lähteä. Olen tullut siihen tulokseen, että minun on päästävä elämässäni eteenpäin, eikä se onnistu täällä. Toivon, että tapaamme vielä", naukaisin katsoen urheasti emoani silmiin. "Minulle tulee teitä ikävä..." nyyhkäisin. En voinut estää silmieni kostumista, mutta niin eivät voineet muutkaan. "Havu, poikani. Olen niin ylpeä sinusta. Olen ylpeä teistä kaikista. Toivottavasti sinulla on onni matkassa minne menetkin", Fire naukui hiljaa ja nuolaisi kuonoani. //Muut?

Crokell | 24.06.2017

Palasin metsästämästä kantaen kahta päästäistä mukanani. Pudotin ne kuitenkin, kun huomasin kaikki koolla ja jotenkin surumielisinä. "Mitä on tapahtunut?" kysyin ihmeissäni. Katsoin jokaista vuorollani kummastuneena. Mitä ihmettä tapahtuu? Olenko minä tehnyt jotain, onko joku kuollut? Ei, kaikki olivat koolla, paitsi Huurre, joka oli lähtenyt. *Kertokaa nyt!* huusin mielessäni kurtistaen kulmiani ja polkien maata. Mielessäni oleva minä oli ihan levoton, mutta itse pysyin rauhallisena. Kuka mitä häh, en tiennyt mitään, kukaan ei kertonut mitään, mitä tapahtui? "Havu lähtee", lopulta Kaisla sai sanottua. Suru valtasi kehoni ja mieleni. Havun kanssa olimme olleet läheisempiä kuin muiden pentujen. "Tuo päästäinen on sinulle, minulla tulee ikävä", sanoin hiljaa ja työnsin lihavamman päästäisen Havulle. //Muut?

Fria | 25.06.2017

Yllätyksekseni Havun kertoessa lähdöstään, en tuntenut pelkoa pentuni puolesta. Minusta ei myöskään tuntunut mitenkään ylitsepääsemättömän kurjalta, kun poikani kertoi haluavansa lähteä. Tämä tilanne oli paljon erilaisempi kuin silloin Huurteen lähdettyä, sillä hän ei ollut hyvästellyt meitä saatika kertonut jokaiselle meille henkilökohtaisesti aikovansa lähteä. Ja toisin kuin hän, tajusin luottavani pentuuni ja hänen päätökseensä. Tiesin siltikin, että molempien pentujeni lähtotavat olivat oikeanlaiset, minussa se vika oli, kun en ollut luottanut Huurteeseen. Kyyneleet kihosivat silmiini, kun katselin Havun hyvästelevän jokaisen perheenjäsenensä. Kun minun vuoroni tuli viimeisenä, vedin poikani lähelleni ja kumarruin nuolemaan Havun turkkia pitkin vedoin. Kolli nyyhkytti hiljaa painautuessa kehooni karkean sukiessani hänen turkkiaan pitkin vedoin. Silmissäni oli kyyneleitä, mutta uskoin Havuun ja hänen päätökseensä. "Minun tulee ikävä sinua", kuiskasin kollin korvaan, "olet aina tervetullut takaisin, jos muutatkin mielesi. Olemme aina täällä." Havu oli lopettanut nyyhkytyksensä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä surua ja kaipuuta, kun kolli nosti katseensa silmiini. "No, menehän nyt", naukaisin niin lempeästi kuin vain kykenin. Havu nyökkäsi ja peruutti luotani. Hän tarttui Crokellin saalistamaan lihavaan päästäiseen ja nosti sen suuhunsa. Uskoin, ettei Havu hallunnut enää syödä sitä tässä jottei muuttaisi mieltään. Sitten kolli kääntyi ympäri ja lähti astelemaan metsään. Katselin kyyneleet silmissäni ainoan poikani tassutusta meistä pois päin, mutta tiesin tämän Havun oikeaksi päätökseksi. Minä luottaisin pentuuni. Ja niin myös Huurteeseen, sillä mitään muuta minulla ei enää ollut. // Muut?

Havu

Mieleni teki työntää päästäinen Crokellille takaisin, mutta en halunnut vaikuttaa kiittämättömältä joten siirsin sen tassullani lähemmäs itseäni. "Kiitos Crokell", naukaisin hymyillen, vaikka silmissäni kiiltelivät kyyneleet. "Tuo orava on teille", töksäytin ja osoitin hännälläni Firen jalkojen juuressa makaavaa saaliseläintä. "Crokell, olet ihana ystävä, enkä koskaan unohda sinua", naukaisin ja painoin kuononi hetkeksi tumman kollin kuonoa vasten. Siirryin seuraavaan kissaan, Kaislaan. "Kaisla... Minulla on niin paljon hyviä muistoja sinusta, olet Huurteen kanssa mahtava sisko", kuiskasin ja nuolaisin hänen poskeaan. Minua pyörrytti kävellessäni isäni luokse. "Fire, isä... Sinä olet opettanut minulle kaikenlaista. Olet aina minun sankarini." Fire hymyili. "Tule joskus vielä käymään." En saanut sanaa sanaa suustani joten nyökkäsin vain. Lopulta hyvästelykierroksessani oli jäljellä vain Fria. Emoni kohdalla hän veti minut itseään vasten ja suki turkkiani nyyhkäysten ravistellessa kehoani. "Minun tulee ikävä sinua", Fria kuiskasi korvaani, "olet aina tervetullut takaisin, jos muutatkin mielesi. Me olemme aina täällä." Nyyhkytykseni vaimeni nostaessani pääni emoni turkista. Minusta tuntui pahalta. "No menehän nyt", Fria naukaisi lempeästi. "Hyvästi kaikki, minä en unohda teitä koskaan", naukaisin kuuluvalla äänellä ja poimin Crokellin antaman päästäisen maasta. Lähdin kävelemään metsään, kohti peltoa. En pystynyt katsomaan taakseni, joten tuijotin tyhjin silmin eteeni. Saapuessani pellon laidalle kumarruin ja ahmaisin päästäisen suihini muutamalla haukkauksella. Halusin kääntyä takaisin, mutta paluuta ei ollut, vaikka perheeni olisikin ottanut minut vastaan ilomielin. Nostaessani katseeni näin lähelläni jäniksen, joka tonki maata eikä puuhissaan huomannut minua. Isäni oli opettanut, ettei riistaa saanut heittää hukkaan, joten päätin saalistaa pahaa avistamattoman jäniksen. Painauduin matalaksi kuten Fire oli opettanut ja hiivin pehmein askelin kohti jänistä. Olin jo lähellä jänistä ja olin juuri ponnistamassa loikkaan kun se huomasi minut. Loikkani jäi tökeröksi ja jänis yritti lähteä pakoon. Otin muutamia juoksuaskeleita ja ponnistin uudelleen loikkaan ja tömähdin jäniksen selkään. Iskin hampaani sen niskaan ja purin kovaa. Jänis tömähti veltoksi maahan. Kömmin pois eläimen selästä ja raahasin sen puun juurelle pellon reunaan. Olin harjoitellut kovasti jänisten metsästystä, sillä ne olivat lempiriistaani ja nyt olin jo hyvä siinä. Hautasin jäniksen puun juurelle, mutta jätin sen kuitenkin vähän näkyviin, että perheeni löytäisi sen. Käännyin ja lähdin juoksuun kohti pellon toista reunaa. Puolessavälin peltoa ylitin hajumerkit. Nyt olisin omillani. Minulle tuntemattoman metsän reunalla hidastin vauhtini hölkäksi. Menettämisen suru väistyi vatsanpohjassani kuplivan jännityksen tieltä. Olin vapaa menemään minne tahdoin ja koska tahdoin, mutta minun olisi pidettävä varani muiden kissojen ja petoeläinten varalta. Astelin metsän pimentoon. Tätä olin odottanut jo pitkän aikaa!

Kaisla | 29.04.2017

"Mennään", Fire sanoi kun olin katsonut miten osasimme vaanija ja oliko asentomme oikea. Crokell oli taitavampi kuin minä, mutta se ei enään haitannut minua. Vetosin syvästi siihen, että kollit olivat aina parempia kuin naaraat ja sen takia en enään voinut olla äreä Crokellille. En enään voisi riidellä hänen kanssaan, hän on nykyään kuin perheen jäsen. Havu oli jo lähtenyt ulos pesästä ja nyt lähdimme me. Isäni kulki edellä varmoin askelin ja tiesin hänen tietävän reviiriltämme parhaat saalistuspaikat. Olimme jo ehtineet kiertämään reviirin joten osasin rajat. Emme saaneet ylittää reviiriä, sillä jollain toisella erakolla voi olla reviiri lähistöllämme. Isä neuvoi, että jos -ja kun- meidän reviirillemme astuu kissa, jonka ei kuuluisi olla täällä hänet pitää häätää pois. Firen mukaan meidän ei pitäisi vielä ryhtyä siihen kun olimme kuulemma liian pieniä. Noh, tietysti ryhtyisin siihen jos vastustaja olisi samankokoinen kuin minä. Fire pysähtyi ja kääntyi meihin kahteen päin -Crokelliin ja minuun. Olikohan tämä hyvä paikka saalistaa? "Mitä haistatte?" Fire kysyi. Nuuhkaisin ilmaa ja maistelin sitä suussani. Hiiri! Katsoin Crokelliin, joka oli jo lopettanut nuuhkimisen. "Minä haistan hiiren hajun, se tosin on jo aika laimea", sanoin innoissani, mutta lopussa ääneni hiljeni olemattomiin. Ei laimeasta hiiren hajusta olisi mitään hyötyä kun pitäisi saada jotain kiinni. "Ei mitään Kaisla, sinulla on ainakin hyvä hajuaisti", Fire naukaisi huvittuneena ja kosketti päälakeani. Huulilleni nousi jälleen innostunut hymy. Jospa Crokell saisi kiinni jostain tuoreesta hajusta. "Minä haistan täällä myyrän ja sen haju on tuore", tuo maukaisi ja katsoi sitten minuun. Ajattelin kollin irvistävän, koska olisi parempi. "Paremmin ensikerralla", tuo naukaisi. Yllätyin kovasti kollikissan sanoista, en osannut odottaa niitä, mutta suhtautumiseni Crokelliin oli positiivinen. "Niin." //Muut?

Crokell | 30.04.2017

Fire ja Kaisla olivat jo lähteneet takaisin pesään. Olin saanut luvan jäädä kiertelemään yksikseni reviiriä, sillä tiesin rajat eikä reviiri ollut mikään valtava. Tassuttelin ympäri reviiriä tylsistyneenä. Pian nään kauempana jonkun punaisen. Pörhistän turkkini automaattisesti ja hiivin lähemmäs. Se punainen asia ei liiku. Se on vähä niinkuin sammalpallon muotoinen, mutta soikeampi. Pörhistän enemmän. Nostan ylähuultani paljastaen hampaani. Lähestyn varovasti punaista asiaa. Liu'utin kynteni esille. Kurkustani pääsi pienoista murinaa. Lähestyin asiaa. Hyppäsin sen kimppuun karjaisten, mutta kun hipaisin sitä kynnelläni se räjähti. Korvissani helisi, kun se punainen asia räjähti, kauhea poksahdus. Tassussani roikkui vain sen punaisen jutun jämä. Keräsin jämät yhteen ja juoksin pesälle. "Fria! Fire! Löysin jonkun punaisen jutun, mutta se räjähti!" huusin. Huomasin Firen pään tulevan esiin pesästä. //Fire? Muut?

Fria | 07.05.2017

Raahasin kuusenoksaa hampaissani, ja tunsin painetta leuassani. Pesämme alkoi olla jo aika raihnainen, ja kun pentuni sekä kumppanini olivat muualla, sain rauhassa korjata pesäämme. Yksinäisyys kuitenkin teki vain hallaa minulle, sillä mieleni alkoi pyörittää kaikkia tapahtumia päässäni. Ajatuksiini luikahti yhä uudelleen kaikki ne pentujeni riidat, joista minä näin kauheita painajaisia. Niissä joku pennuistani oli tappanut sisarensa, ja minä olin vain istunut vieressä katsellen itkien pentujani. Olin herännyt unesta posket märkinä kyyneleistä, mutta onnekseni kaikki se alkoi olla ohi. Crokell, Kaisla ja Havu alkoivat tulla toimeen, ja olivat ilmeisesti jo sopineet kaikki riitansa. Se huojensi minua, mutta sisälläni kyti silti pelko. Se ei johtunut Havusta, Kaislasta, Crokellista tai Firestä. Minä pelkäsin Huurteen vuoksi, kiehnäsin yöllä valvoen hän mielessäni, ja itkien silloin tällöin hänestä. En ymmärtänyt, miten Huurre oli lähtenyt, sillä olin luullut että hän oikeasti halusi olla täällä. Meidän välillämme oli yhteys, mutta ilmeisesti se ei ollut täydellinen, sillä en ollut nähnyt Huurteen epämukavaa oloa. Tiesin kuitenkin, että Huurre oli oikeasti lähtenyt siksi, ettei kuulunut tänne. Herkkä naaras ei missään nimessä olisi jättäyt meitä tänne ilkeyttään. Minua vain pelotti ajatella mitä pentuni oli kohdannut, miten hän oli selviytynyt ja missä hän oli nyt. Mielessäni kyti koko ajan huoli siitä, että Huurre oli kuollut, mutta aina tyrmäsin sen ajatuksen. En koskaan alkanut miettimään sitä sen enempää, ajattelin  vain näkisinkö häntä enää koskaan. Käpäläni jättivät maahan painalluksia, kun raahasi oksaa kohti pesäämme. Yritin kovin päästä Huurteeseen liittyvistä ajatuksista, sillä tiesin etten voisi häntä enää löytää tai auttaa häntä. En vain onnistunut siinä kovin hyvin, mutta uskoin että joskus vielä kykenisin elämään normaalisti. Toisaalta, en edes ollut varma mikä oli normaali elämä. Olin pennusta asti joutunut vain selviytymään yksin, eikä minulle ollut enää kovin selvää mikä oli normaalia. Oliko normaalia kulkea lähes tuntemattoman kissaporukan kanssa ties missä, katsoa heidän kuolemansa vierestä, löytää kumppani, saada pentuja ja elää pienellä reviirillä. Korvani painuivat luimuun, kun aivoni hurisivat yrittäen pohtia, olinko koskaan ollut normaali. Olinko elänyt normaalisti. Jos olisin aina elänyt emoni kanssa, olisinko erilainen? Haalea muisto emosta pisti rintaani, mutta en enää löytäisi häntä. Uskoin naaraan jo kuolleen aikoja sitten, mutta en ollut myöntänyt sitä itselleni vielä. Juuri silloin erotin pesämme ääriviivat edessäni, ja viimein sain aseteltua kuusenoksan puun juurakon eteen. Olin raatanut melko kauan pesän kimpussa, tilkinnyt rakoja ja vaihtanut makuualuset. Sinä aikana olin ehtinyt miettiä kaikenlaista, mutta edelleenkään en ollut saanut mihinkään vastausta. Ehkä minun täytyisi vain jättää ajattelu pois, koska silloin elämästä tulisi aina vain vaikeampaa. Istahdin maahan, ja kietaisin häntäni jalkojeni ympärille. Yhtäkkinen tyyneys oli vallannut minut, enkä todellakaan tiennyt miksi. Suljin silmäni hitaasti, ja olin tuntevanani hennon kosketuksen lavallani. Mieto ja tuttu tuoksu kutitti nenääni, ja kuulin askelten rapisevan heinikossa. "Fria", kuulin hyvin vaimean äänen kuiskaavan lähelläni. Räväytin silmäni auki, ja vilkaisin sivulleni. Erotin puiden välissä tummanruskean kissan kehon, joka oli hyvin läpikuultava. Kissan tassut olivat valkoiset, ja silmät tuikkivat vaaleanruskeina. "Tilli", henkäisin häkeltyneenä. Mutta kun räpäytin silmiäni, näky katosi, ja jäin yksin metsään. Ystäväni oli kuitenkin antanut minulle jotain hyvin tarpeellista. Rauha oli laskeutunut ylleni, ja vilkaisin taivalle, laskevan aurigon värjäämiä pilviä, ja jäin odottamaan perheeni paluuta. // Muut?

Kaisla | 08.05.2017

Olimme jälleen harjoittelemassa saalistusta Firen opastuksella. Sain kiinni ensimmäisen saliini, hiiren! Hihkuin ylpeyttä kun isäni hymyili minulle ja kehui. Se tuntui niin mahtavalta ja ihanalta, koska sellaista minä juuri kaipasin. Se auttoi unohtamaan muut murheet vaikka ne muut murheet palasivatkin useasti mieleeni. Sydäntäni koski ikävä, minulla oli ikinä siskoani; Huurretta. En tiennyt missä hän oli ja oliko hän edes.. elossa. Ravistelin päätäni turhautuneena, halusin elää uskossa, että Huurre oli elossa ja hänellä oli kaikki hyvin. Joka aamu odotin herätessäni näkeväni siskoni, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan perheestäni ei puhunut Huurteesta, mutta tiesin heidän silti ajattelevan häntä. Uskon, että jopa Crokell ajatteli häntä. "Mennään takaisin emonne luo", isäni naukaisi. Nyökkäsin ymmärtäväisesti ja otin hiiren hampaisiini. Crokell oli lähtenyt kävelylle ja hän palaisi sitten joskus takaisin kun itse sitä haluaisi. Me saimme jo lähteä kävelyille itsenäisesti ilman vanhempien valvovaa katsetta. Siitä tiesi, että meihin kaikkiin luotetaan. Havu oli onnistunut nappaamaan myyrän tällä reissulla. Isä oli vain katsonut sivusta ja opastanut silloin kun olimme tarvinneet vinkkejä. Kävelin rauhallista tahtia siihen suuntaan missä pesämme sijaitsi. Tassuni jättivät kosteaan maahan painaumia ja huomasin, että tassuni olivat kasvaneet. Pienempänä lumeen oli jäänyt pienempiä jälkiä kuin nyt tähän sulaneeseen maahan. Jotenkin kummasti minua alkoi väsyttää astellessani pesän suuntaan. Se johtui varmaankin siitä, että en ollut saanut yöllä oikein hyvin nukuttua. Yöllä oli tuullut kovasti ja se tuuli oli pitänyt sellaista ääntä, joka häiritsi nukahtamistani. Kun viimein olin saanut unta ehdin nukkua vain vähän aikaa, sillä olin herännyt puheeseen. Uneni oli kai ollut aika heikkoa kun puheeseen olin herännyt, sillä niin ei ole ennen minulle käynyt. Hassua, ainakin omasta mielestäni. Kun hahmotin pesän lisäsin tassuihini vauhtia. Oikeastaan aloin juoksemaan kohti emoani, joka odotti meitä istumassa pesän vierellä. Olisin halunnut olla yhtä kaunis kuin emoni, mutta luulen ettei minusta koskaan niin kaunista tule. Hymähdin hiljaa ja kovensin juoksuani. "Emo! Emo! Katso mitä minä sain! Pyydystin tämän ihan itse!" huusin kovaan ääneen vaikka se kuulosti enemmänkin muminalta hiiri suussani. Kun viimein olin Frian edessä pudotin hiiren tuon tassujen juureen. Fria katsoi minua lempeästi hymyillen. "Hienosti napattu, Kaisla", emoni naukaisi ja kosketti päälakeani. Nautin erittäin paljon huomiosta, jonka sain. "Te saatte jakaa sen sitten Firen kanssa", naukaisin kun isäni oli saapunut luoksemme Havun kanssa. Emo nyökkäsi nopeasti. "Selvä, kyllähän me sitten niin teemme kun sinä sitä kerran niin paljon toivot", Fria maukaisi. Huulilleni nousi erittäin leveä ja lempeä hymy. Häntäni heilui puolelta toiselle innostuneena. "Joko teillä on nälkä?" naurahdin. //Muut?

Crokell

Huurre? Poissa? Tajuntani ei ollut käsittää noita sanoja. Jähmetyin paikalleni kauhusta. Mitä Huurre aikoi? Kävelin hitaasti pesälle, seuraten Kaislan jälkiä. Pian näin Kaislan maassa itkemässä, Havun tuon vierellä istuen, tuokin itki. Huomasin kuinka Friakin itki ja huomasin Firen ilmeestä, että tuon sisällä raastoi tuska. Vatsaani kouraisi. Aiheutin tämän kaiken, jos en olisi tullut tänne, koko perhe olisi onnellisesti koossa, Havu, Kaisla ja Huurre nukkuisivat Frian vatsan vieressä Firen katsellessa noita, mutta ei. Pilasin kaiken. En tiennyt pitikö minun kääntyä ja juosta pois, itkeä, huutaa, raivota vai mitä. Mitä minä olisin tehnyt. Katselin perhettä joka suri yhdessä pentua joka oli lähtenyt, en tulisi koskaan täyttämään tuota tyhjää koloa noiden sydämissä. He rakastivat Huurretta ja niin minäkin rakastin. Sydämessäni tuntui viiltävää kipua kun ajattelin tuota. Näin Huurteen kasvot silmissäni. Tuon silmät alkoivat murentua, samoin muut osat kasvoista. Tömähdin maahan ja itkin. "Huurre anteeksi. Anteeksi, pilasin kaiken. Jos en olisi tässä sinä olisit täällä ja elämäsi olisi hyvin. Et juoksisi nyt yksin metsässä vailla ruokaa niinkuin minä. Tulisin takaisin. Anna anteeksi", kuiskasin hiljaa itkien hysteerisesti. Sitten työnsin kynteni ulos ja raastoin maata tuskan vallassa. Itkuni voimistui. Itkin tuskasta, surusta. Tiesin ettei Huurre valehtelisi meille. Aloin karjua. Karjuin niin kovaa kuin pystyin ja niin pitkään kuin pystyin. Kun suustani ei lähtenyt enää pihaustakaan nousin ylös ja tassuttelin muiden ohi pesään vilkaisemattakaan noita, koska se rikkoi sydämeni uudestaan ja uudestaan. Menin pesän syrjäisimpään nurkkaan ja itkin siellä äänettömästi. Tuuditin itseni jälleen itkien uneen. Viimeisenä hereillä ollessani näin vain Huurteen kasvot. //Muut? Mihin Huurre sitte menee? Kuoleeko se?

Kaisla | 24.04.2017

Itkuni ja suruni lomasta huomasin Crokellin reaktion. Hän tiesi tämän johtuvan hänestä. Sitten minulle tuli paha olo. Ei mikään voi olla tuon pikkuisen kollin aiheuttamaa, tämän on oltava.. jonkinlainen kohtalo. Miten saatoin aiheuttaa tavallaan yhdelle perheemme jäsenistä pahaa. Hän oli pieni avuton pentu ja halusi vain hyvää. Olen ollut todella itsepäinen ja nyt Huurrekin on poissa. En tiedä haluaisinko etsiä joka ikisen kolon, toivottavasti Huurre palaisi takaisin. Ryhdistäydyin ja kävelin pesään, jonne Crokell oli jo aika kauan sitten mennyt. Huomasin tuon nukkuvan yhdessä nurkassa. Kallistin päätäni surullisena, hän varmaankin nukahti itkien. Huokaisin hiljaa ja hiivin tuon lähelle. Istahdin siihen Crokellin vierelle. "Hei kuule, anteeksi. En saisi syyttää sinua kaikesta...", sanoin ihan turhaan. Kissahan nukkui! "Crokell!" naukaisin kollin korvaan. Kesti hetki kunnes sain tuon havahduttua hereille. "Tuota.. niin.. anteeksi. En olisi saanut syyttää sinua kaikesta tapahtuneesta ja niin hän minä juuri tein", huokaisin. Katselin vain tassujani, sillä en tiennyt mitä kolli ajattelisi. Minua kuumotti kauheasti, silmistäni valui edelleenkin kyyneliä. //Muut? Sori mini.

Crokell | 25.04.2017

Kuuntelin hämmentyneenä Kaislan anteeksipyyntöä. Olin hetken hiljaa pyöritellen asiaa päässäni ja punniten vaihtoehtoja. En jaksaisi enään olla kenenkään kanssa riidoissa. "Saat anteeksi Kaisla. Ja anteeksi kun minä olin niin ilkeä ja ajattelematon", nau'uin tuolle esittäen samalla oman anteeksipyyntöni. "Saat anteeksi", Kaisla vastasi hymyillen. "Tule sammalille nukkumaan", tuo kehotti. Epäröin vähän katsoessani tuhisevaa Havua, mutta myönnyin sitten. Kampesin itseni ylös ja tassuttelin Frian vastan viereen. Kaisla tuli viereeni. Siinä maidontuoksussa vasta huomasin kuinka nälkä minulla oli. Etsin nisän ja imin vähän maitoa. Kun olin syönyt käperryin takaisin makuulleni. Tunsin Frian karhean kielen sukivan turkkiani. Nukahdin siihen. //Muut?

Kaisla | 27.04.2017

Kuulin kuinka vieressäni oleva kollipentu -Crokell- nukahti. Oli helpottavaa tietää, että emme enään olleet riidoissa. Olimme saaneet sovittua asiamme mikä oli todella hyvä asia. Se helpotti hyvin vähän kaikkea vaikka oikeasti minulla oli kauhea huoli siskostani. Olisin halunnut siskoni nukkuvan vierelläni kaikessa rauhassa eikä vain olla tuolla jossain. Hymähdin hiljaa hiljaisuudessa joka ympärillämme vallitsi. Tiesin Crokellin nukahtavan siitä, kun tuon hengitys muuttui rauhallisemmaksi ja alkoi kuulua pientä tuhinaa. Havu nukkui jo ja minulla oli outo tunne siitä, kun Huurre ei ollut luonamme. Missä siskoni olikaan halusin hänen olevan turvassa, terveenä ja hengissä. Huokaisin hiljaa kun Fria siirtyi nuolemaan minua. Tuon karkea kieli tuuditti minua, mutta mahani murisi. Etsin nisän ja aloin juomaan lämmintä nestettä, joka virtasi kurkkuani pitkin alas vatsaan. Se lämmitti minua sisältä. Käperryin uudelleen Crokellin viereen ja emoni suki turkkiani karkealla kielellään. Rauhoituin ja tiesin nukahtavani pian. Suljin silmäni hitaasti kiinni, oikeastaan ne sulkeutuivat ihan itsestään. Sitten vaivuin uneen. //Muut?

Havu | 28.04.2017

Istuin pesämme edessä katselleen metsään. Hännänpääni vääntyili. Koska Fire ja Fria palaisivat? Heidän molempien oli ollut pakko lähteä metsästämään, koska minä ja Kaislakin söimme nyt riistaa. Enää emme tarivinneet maitoa. Korvani nousivat pystyyn kuullessani kahinaa pensaikosta. Fire ja Fria kävelivät luokseni. Isälläni oli hampaissaan kookas jänis ja emollani hiiri ja orava. Riistaa oli nyt paljon enemmän kuin lehtikatona. Vatsani murahti. Nuolin huuliani nälkäisenä. En ollut syönyt mitään sitten eillisen. Fire naurahti. "Sinullahan näyttää olevan nälkä. Ota tuosta", isäni naukui ja työnsi jäniksen eteeni. Hymyilin kiitollisena. Jänikset olivat lempiriistaani. Iskin hampaani eläimeen. Ahmin isoja paloja jäniksestä. "Te tulitte, vihdoinkin!" kuulin Kaislan hihkaisun takaani. "Emme me olleet poissa edes kauaa", Fria naurahti. Kellanpunainen siskoni ilmestyi vierelleni ja puraisi palan jäniksestä. Vetäydyin kauemmas huuliani nuollen. Vatsani oli mukavan täynnä. Fire söi hiirtä ja Fria oravaa. Kuulin tepsutusta takaani. Crokell ilmestyi vierelleni. Puskin häntä lapaan. "Ai heräsit sinäkin vihdoin", naurahdin. Minä olin ajat sitten pyytänyt Crokellilta anteeksi, että olin haukkunut häntä ja olimme sopineet. Kaisla vetäytyi jäniksen ääreltä huuliaan nuollen. Eläimestä oli jäljellä vielä vähän alle puolet. Olimme jo kiertäneet isäni ja Kaislan kanssa koko reviirin läpi jo, ja halusin kovasti osata metsästää. En ollut enää mikään pentu, halusin osata metsästää hyvin. "Isä, voisitko vihdoinkin opettaa minua metsästämään?" kysyin Fireltä, joka oli juuri saanut hiirensä syötyä. Kolli kohotti kirkkaanvihreiden silmiensä katseen minuun. Hän vilkaisi Friaa ennen kuin vastasi. "No hyvä on." Leveä hymy ilmestyi kasvoilleni. "No, näytähän vaanimisasentosi", Fire kehotti. Laskeuduin mahdollisimman matalaksi niin, että pitkät vatsakarvani melkein hipoivat maata. Isäni oli opettanut minua aikaisemminkin, mutta en ollut vielä päässyt tositoimiin. Laskin häntäni lähelle maata. Painoin korvani niskaani kiinni että maastoutuisin mahdollisimman hyvin. Lähdin keskittynyt ilme naamallani hiipimään hitaasti eteenpäin. Laskin käpäläni mahdollisimman kevyesti maahan. Tassuistani ei lähtenyt ääntäkään kun hiivin. "Hyvä!" Fire hihkaisi. Olin hypätä säikähdyksestä ilmaan. Olin ollut niin keskittynyt, että en ollut edes muistanut olevani isäni katseltavana. Tosin emoni, Crokell ja Kaislakin katselivat. Nostin katseeni Firen silmiin. "Tuo oli oikein hyvä vaanimisasento", isäni naukui "sitten kun näet kohteesi varmista ettei se haista sinua ja hiivi tarpeeksi lähelle, että saat loikattua sen päälle. Saatuasi sen kiinni puraise sitä nopeasti niskaan, että se kuolee. Ymmärsitkö?" Nyökytin päätäni hitaasti yrittäen muistaa kaiken, mitä Fire oli sanonut. "Minäkin haluan tulla mukaan!" Kaisla naukui. "Samoin minä!" Crokell lisäsi. "Crokell ja Kaisla näyttäkäähän vaanimisasentonne", kellanpunainen isäni naukui. Kun Crokell ja Kaisla näyttivät vaanisimasentojaan Fire kohdisti katseensa minuun. "Voit mennä jo. Muista pysyä reviirin rajojen sisäpuolella." Nyökkäsin innoissani. Vihdoinkin pääsisin oikeasti metsästämään! Kävelin metsään. Perheenjäsenieni äänet vaimenivat. Mieleeni muistui Huurre. Sydämeeni sattui ajatellessani minkälaisessa kunnossa hän oli ja oliko hänellä kaikki hyvin. Pakotin työntämään huolen siskostani pois ja keskitymään saalistamiseen. Pysähdyin haistelemaan, josko lähellä olisi riistaa. Yllätyin haistaessani vahvan myyrän hajun. Katselin hitaasti ympärilleni. Missään ei näkynyt pientä ruskeaa otusta. Astelin hipihiljaa kohti hajun lähdettä. Sydämeni tuntui tykyttävän pian rinnastani ulos nähdessäni myyrän selin minuun. Laskeuduin hitaasti vaanimisasentoon. Minähän saisin napattua sen. Olin harjoitellut niin kauan ja niin ahkerasti, ja odottanut tätä hetkeä. Pidin häntäni lähellä maata, mutta huolehdin, ettei se laahannut perässäni. Kohotin käpäläni ja otin ensimmäisen askeleen. Myyrä ei huomannut minua vaan puuhasteli omiaan. Henkeäni pidätellen hiivin muutaman askeleen eteenpäin. Pysähdyin hetkeksi tarkkailemaan kohdettani. Olinko jo tarpeeksi lähellä? Ehkä pitäisi ottaa vielä yksi askel? Otin vielä yhden varovaisen askeleen. Silloin myyrä nosti päänsä ylös ja haisteli ilmaa. Valmistauduin loikkaan. Nyt pitäisi olla nopea... Loikkasin etukäpälät ojossa kohti myyrää. Laskeuduin maahan ja salamannopeasti katkaisin myyrän niskat ennen kuin se ehti lähteä pakoon. Veltto myyrä makasi jalkojeni juuressa. Minä olin todella tehnyt sen! Nappasin ensimmäisen saalini! Minusta tuntui, että minusta olisi ollut ensimmäistä kertaa elämässäni jotain hyötyä. Vedin syvään henkeä ennen kuin astuin myyrä hampaissani aukealle, jossa pesämme sijaitsi. Ihmeekseni huomasin Frian raahaamassa kuusenoksaa kohti vanhemmista kuusenoksista kyhättyä pesää. Puoliksi syöty jänis makasi siinä, missä olin sen viimeksikin nähnyt. Fireä, Kaislaa ja Crokellia ei näkynyt missään. He olivat varmaan metsästämässä? Emoni huomasi minut ja tiputti kuusenoksan maahan. //Fria?

Kaisla | 14.04.2017

"En ole koskaan halunnut olla ystäväsi!" sihisin raivoissani. "En tajua kuinka juuri hän meistä sai ensimmäisen saaliinsa, siksi varmaan koska sinä et arvista meitä muita", sihisin Firelle. "Kaisla, älä puhu tuollaista", isäni yritti rauhoitella minua, mutta turhaan. Turkkini oli pörheänä ja olin vihainen. Silmissäni paloi raivo. "Entä jos kuolisin nyt? Sitten varmasti vain heivaisitte minut jokeen ja nimeisitte Crokellin minuksi!" sihahdin. "Nyt-", Firen lause jäi kesken kun jatkoin. "Älä sano mitään! Sanasi eivät auta minua ollenkaan. Sanat vain pahentavat tilannetta. Minä lähden täältä pois tai jään tänne ja tapan itseni. En kestä enää olla tälläisessä perheessä jossa vain Huurre, Havu ja Fria arvostavat minua. Isälläkin pitää olla arvostuksensa. En tahdo enää nähdä sinua joten nyt minä menen", raivosin ja juoksin ulos. Juoksin Frian ja Huurteen ohi. Sitten huomasin Crokellin yhden puun juurella mitä oli kynsitty. "Sinä!" sihisin. Silmissäni oli raivoisa katse ja joka ikinen näkisi minun olevan vihainen. Hengitykseni oli nopeaa ja silmäni olivat viiruina. //Crokell?

Crokell | 20.04.2017

Makasin kolossani vieläkin. Olin herännyt äskern. Nyt aijoin lähteä saalistamaan. Kömmin ulos pesästä ja muksahdin puun juurelle, juuri ja juuri peittäen sisäänkäynnin kolon. Makasin siinä hetken kunnes kuulin askelia. Ne tulivat luokseni. "Ja sinä!" Kaislan raivostunut ääni kaikui korvissani. "Lähden nyt metsästämään, vierailuaika on päättynyt!" naukaisin kylmänviileästi ja nousin ylös. Kävelin Kaislan ohi. Olin tuota paljon isompi ja voimakkaampi ei hän minulle mitään mahtanut. Kuulin kuitenkin kuinka naaras seurasi minua. Käännyin raivoissani ympäri. "Etkö sinä ymmärrä että sinun pitää jättää minut rauhaan! Vihaan sinua, enkä halua nähdä sinua enään koskaan silmissäni! YMMÄRRÄ SE!" karjuin tuolle raivoissani. Huiskaisin ilmaa kynnet esillä. "HÄIVY ELÄMÄSTÄNI!" //Kaisla? Fire ja Fria ei saa pikee piettyä perhettää koossa xdd

Huurre | 21.04.2017

Minua pelotti, kun makasin hiljaa Havun vieressä pesässä. Fria ja Fire olivat lähteneet etsimään Kaislaa ja Crokellia ja meidän oli täytynyt jäädä pesään. Kyyneleet valuivat silmäkulmistani, vaikka yritin estää. Havu hengitti rauhallisesti vieressäni, mutta hänen lihaksensa olivat kireät, mistä tiesin kollin olevan huolestunut. Sisälläni riehui yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne, ja pelkäsin sen vielä tuhoavan minut. Poskiani kuumotti, kun kyyneleet valuivat valtoimenaan poskiani pitkin. Tassuni tärisivät, ja kylmä tuli oli jäädyttänyt kehoni. Ajatukseni pyörivät ympyrää, en päässyt karkuun ajatuksiani, en päässyt mistään pois. Auringon säteet tunkeutuivat juuri sillä hetkellä pesään sisään, koskettivat turkkiani ja saivat minut täysin pysähtyneeksi. Kehoni kyllä liikkui, mutta ajatukseni jähmettyivät. Minulla oli pakokeino - minä voisin lähteä. Tärisin edelleen, mutta siitä huolimatta kampesin itseni ylös. Havun pää ponnahti ylös, ja hän katsoi minua. Räpyttelin silmiäni yrittäen lopettaa kyyneleiden tulvimisen, mutta en voinut. Häntäni värähti, ja katselin veljeäni tuskaisena. Jos minä lähtisin, minun oli tehtävä se nyt. Jos kaikki perheenjäseneni olisivat täällä, en voisi lähteä, se olisi mahdotonta. Mutta Havulle minä jättäisin viimeiset jäähyväiseni, pyytäisin häntä kertomaan ne muille. Kyynel vierähti poskeani pitkin ja osui maahan, juuri kun avasin suuni. "Havu", vikisin, "älä tuomitse minua, äläkä anna muiden tuomita minua. Minun on vain pakko lähteä. En voi olla täällä enää, minä en kuulu tänne. Tämä ei ole kotini." Havun silmät suurenivat, ja näin hänen silmäkulmissaan kimmellystä. Kolli nousi vapisten ylös, ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta minä peräännyin askeleen ja keskeytin hänet. "Kerro muille, että minä oikeasti rakastan teitä kaikkia hyvin paljon, mutta en vain voi olla täällä, tämä ei ole minun kotini. Älä päästä ketään etsimään minua, sillä minä kyllä selviän - olenhan selvinnyt tähänkin asti. Tämä ei johdu kenestäkään teistä, minä vain en kuulu tänne.." viimeinen lauseeni hiipui kuulumattomiin, ja lähdin perääntymään. Havun ääni tärisi, kun hän kuiski: "Ei.. ei.. ei.." Katsoin veljeäni surullisin silmin, kyyneleiden kostuttamin kasvoin. "Älä estä minua, anna minun mennä, se on minun toiveeni", pyysin hiljaa. Havu värähti, mutta nyökkäsi sitten hitaasti. "Hyvästi Huurre.." kolli naukaisi itku äänestään kuultaen. Paha olo velloi sisälläni, mutta tiesin että minun oli lähdettävä. Nyyhkäisin vielä kerran, ja sitten pyörähdin ympäri. Lähdin juoksemaan jalat lipsuen ulos Havun itku perässäni seuraten. Hammasta purren työnnyin ulos pesästä ja jatkoin juoksuani eteenpäin. Minulla ei ollut paikkaa minne mennä, mutta kyllä löytäisin jostain yöpaikan. Jalkani kuljettivat minua eteenpäin, ja metsä vilisi silmissäni. Nyyhkäykset ajoivat minua eteenpäin, ja pinnistelin voimani äärirajoille juostessani eteenpäin. Metsä oli tuttua vain jonkin aikaa, mutta sitten se muuttui tuntemattomammaksi. Hidastin vauhtini kävelyksi, ja yritin tasoitella hengitystäni ja sydämeni sykettä. Kyyneleet valuivat silmäkulmistani, ja koko oloni oli hirveä. Minua pelotti, ahdisti, tunsin itseni yksinäiseksi, mutta samalla tunsin hieman jännitystä siitä, mitä kaikkea vielä kokisin. Askeleeni ratisivat metsässä, kun kuljin eteenpäin jättäen kaiken taakseni. Perheeni kulkisi kanssani muistoissani, enkä ikinä unohtaisi heitä. Minusta vain ei ollut kissaksi olemaan heidän kanssaam. Värähdin, mutta en antanut itseni ajatella liikaa perhettäni - entistä perhettäni. Pakottauduin keskittymään siihen, että kävelin eteenpäin sillä minun oli pakko löytää hyvä yöpaikka. // jatkan tästä ite joskus (ku nyt loppu inspi) ja Huurretta ei sit löydetä eikä se tuu takas

Fire | 23.04.2017

Etsintämme ei tuottanut tulosta. Kaislaa ja Crokellia ei vain löytynyt. Hämärä alkoi pikkuhiljaa laskeutua. Friaa luikahti metsän pimennosta vierelleni ja painoi nääntyneen näköisenä päänsä rintaani vasten. "Me emme löydä heitä", naaras kuiskasi. Laskin lohduttavasti pääni hänen niskalleen. "Kyllä me heidät löydämme." Yritin kuulostaa vakuuttavalta, mutta se kuulosti vain kolkolta. En halunnut menettää pentuja. En kumpaakaan. "Meidän on pakko palata Havun ja Huurteen luokse. He varmaan kaipaavat jo meitä", naukaisin puskien kumppanini lapaa lohduttasti. Näin Frian aikovan väittää vastaan, mutta sipaisin hännälläni hänen kuonoaan saaden hänet luopumaan vastaväitteistään. "Tule nyt", kuiskasin hiljaa. Kulijmme häntäni Frian selän päällä leväten. Yön hiljaisuus kietoi meidät sisäänsä. Lintujen vaimeat sirkutukset loppuivat. Nuolaisun uuvuksissani kumppanini korvaa. Jalkani hädin tuskin kantoivat painoni. En arvannut, että kokisin pahan järkytyksen astuessani sisään tutuun pesäämme. //Jatkan Havulla

Havu

Makasin sammalpedillä ja vapisin kuin horkassa. En voinut uskoa, että siskoni oli poissa. Tiesin hämärän alkavan laskeutua ympärilläni, mutta en pystynyt ajatella mitään muuta kuin Huurretta. Kohotin kyynelten tuhrimat kasvoni maasta emoni ja isäni astuessa sisään pesään. Fire säpsähti huomatessaan ahdinkoni ja avasi suunsa. "Mikä hätänä? Missä Huurre on?" Sanat virtasivat niin nopeasti kellanpunaisen kollin suusta, että en ollut saada niistä selvää. "Hän lähti", nyyhkäisin. Frian kasvoilla näkyi hämmästys ja suunnattoman suuri suru. Fire kääntyi ja oli jo lähdössä pesästä. Salamannopeasti pomppasin hänen eteensä. Tummanharmaat pitkät karvani nousivat pystyyn ja hampaani paljastuivat. Isäni sävähti ja astui taaksepäin. "Huurre halusi, että häntä ei seurattaisi", nyyhkäisin. Halusin noudattaa siskoni viimeistä toivetta niin hyvin kuin osaisin. Silmäni sulkeutuivat hetkeksi. Näin mielessäni Huurteen kasvot. Jalkani pettivät ja lysähdin maahan pieneksi tummanharmaaksi kasaksi. Kehoni hytkyi nyyhkytysten voimasta. Yhtäkkiä muistin Crokellin ja Kaislan kadonneen. Viha roihahti liekkiin sisälläni. Miten he kehtasivat kiukutella ja aiheuttaa huolta kun Huurre oli poissa?! Ponnistin itseni ylös ja kävelin puoliksi ulos pesästä. "Kaisla! Crokell! Miten te kehtaatte aiheuttaa lisää huolta kun Huurrekkin on poissa! Tulkaa tänne heti!" karjuin metsään painottaen sanaa "heti". Ääneni ei kuulostanut pennun piipitykseltä vaan ison kissan ääneltä. //Muut?

Kaisla

"En varmana häivy! Voit raahata itse itsesi pois minun elämästäni", sihisin kynnet esillä painottaen sanaa 'minun'. "Kaisla! Crokell! Miten te kehtaatte aiheuttaa lisää huolta kun Huurrekin on poissa! Tulkaa tänne heti!" kuulin jossain Havun äänen. "Mennään", sanoin vastahakoisesti kolille. En minä välittänyt hänestä, mutta Huurteesta välitin. Hän oli minun siskoni ja hänelle ei ikinä saisi käydä mitään pahaa. Juoksin niin lujaa kuin tassuistani pääsin Havun luokse, joka nyt oli ainoa veljeni ja hänkin oli minulle todella tärkeä. "Missä Huurre on!? Kerro heti!!!" ääneni oli pelkkää kauhun kiljuntaa ja haukoin happea. En voinut kuvitella hänen vain olevan jossakn poissa. "Missä Huurre on!? Kerro minulle se!" karjuin raivoisana. Silmäni kostuivat ja niistä valui koko ajan kyyneliä maahan. "Haluan Huurteen tänne!" nyyhkin. //Muut? xd tosi sekava koska ei oikein nyt oo inspiä

Fire | 11.04.2017

"Se oli oikein hyvää!!" naukaisin hymyilleen. Katseeni osui Havuun, joka jutteli Huurteen kanssa kauempana. Poikani silmät kiilsivät kummallisesti. "Crokell huusi minulle metsässä. Onko se ystävyyttä? Hän haukkui minun siskoani. Onko se kohteliasta parhaan ystävän edessä?" Havu kysyi vakavana siskoltaan. Huurre pudisteli hitaasti päätään. "Luulin, että hän olisi ystäväni. Ja muuten kukaan, ei kukaan, koskaan ikinä milloinkaan hauku minun siskoani!" kollipentu sähisi hampaat irvessä. Tummanvihreissä silmissä näkyi raivo. Säpsähdin pennun vihaista katsetta, joka oli kohdistettu Crokelliin. Musta pentu ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan ystävänsä suuttumusta pyöritellessään keskittyneen näkyisenä sammalpalloa käpälissään. "Crokell on vain ylimielinen nirppanokka, joka ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään!" Havu lopulta huusi. Kaikki varmasti kuulivat sen. Kolli marssi kuono pystyssä Kaislan vierelle makaamaan ja näytti kuiskivan hänen korvaansa jotain. //Muut?

Crokell

"Crokell on vain ylimielinen nirppanokka joka ei välitä kenestäkään!" Havu huusi. Katseeni kääntyi häneen salamannopeasti. Näin harmaan kollin kuiskivan jotakin Kaislan korvaan. Ennenkuin muut ehtivät tehdä mitään, pinkaisin ulos pesästä kyynelten valuessa poskilleni. Hänkö oli muka ystäväni? Juoksin niin kovaa kuin tassuistani pääsin ja niin kauas kuin jaksoin. Juoksin puun ohi jonka olin ruhjonut. Kyyneleet vain tulvivat silmistäni. Luulin häntä oikeaksi ystäväksi! Sydämessäni pisti pahasti, kun edes ajattelin perhettä jonka luulin olevan pelastukseni. Kaikki pennut vihasivat minua! Puskin suoraan jonkun pusikon läpi, en välittänyt vaikka oksat osuivat naamaani tai kehooni voimalla, enkä välittänyt niiden pistoista. Se ei ollut mitään verrattuna siihen mitä tunsin. Kun olin päässyt puskasta jatkoin juoksemistani kovaa. Pian kuitenkin lyyhistyin jonkun puun juurakkoon itkemään. Huomasin puussa kolon ja pujahdin sinne. Viettäisin täällä varmaan lopun elämäni. Nyt kuitenkin vain itkin ja itkin. //Muut?

Fria | 12.04.2017

Katselin harmailla silmilläni ympärilleni pesässä. Kaisla nukkui ja tuhisi vieressäni. Hänen pentukarvansa oli jo melkein lähtenyt ja pesässä leijaili kellanpunaisia pehmeitä haituvia. Myös Huurre, joka makoili siskonsa vieressä, oli jo melkein pudottanut pentukarvansa. Havukin oli kasvanut ja jo hävittänyt pentuturkkinsa kokonaan temmeltäessään ulkona. Crokellkin oli kasvanut ja todella isokokoinen. Nyt kolli seisoi ylpeänä pesän suuaukon luona Firen edessä. Hänen tassujensa juuressa makasi pieni harmaa hiiri. Hymy kohosi huulilleni ja kehräsin hieman. Havu hiipi ystävänsä viereen, ja tuijotti saalista kuin mitäkin ihmettä. Crokell oli saanut ensimmäisen saaliinsa, ja saatoin aistia Havusta huokuvan innostuksen mutta myös lievän kateuden. Fire katsoi kasvattipoikaansa hyvin ylpeästi. Kolli oli opettanut pennulle monta päivää saalistuksen perusteita. Muistin heidän viettäessä pitkään illalla ulkona harjoitellen hiipimistä ja hyökkäämistä. Viimein Crokell oli onnistunut nappaamaan saaliin. Hänen häntänsä tärisi ja hän pyysi kimittävällä äänellä Fireä syömään hiiren. Kumppanini lipaisi saaliin kurkkuunsa ja päästi pienen röyhtäyksen. Crokell hypähti innokkaana ilmaan. "Oliko se hyvää?" kolli vikisi innokkaasti. Fire rypisti otsaansa ja nuolaisi huuliaan. Sitten hän avasi suunsa ja naukaisi: "Se oli maailman parhain hiiri." Crokellin kasvoille ilmestyi haltioitunut ilme. Sitten hän syöksähti Havun kimppuun. Havu kierähti yllättyneenä maahan, mutta pian ymmärsi jutun juonen. Hetken kuluttua pennut telmivät maassa kiljuen niin, että Kaislakin hätkähti hereille. Naaraspentu kohottautui nyrpeänä istumaan ja katsoi ärtyneenä kahta kollia jotka pyörivät maassa. Sitten pentuni katsahti minuun. "Minun on nälkä", Kaisla vinkaisi surkeana. Kumarruin lipaisemaan naaraan turkkia ja hyrähdin. "Voin käydä saalistamassa sinulle ja muille", naukaisin. Sitten hipaisin hännälläni Huurretta kiinnittääkseni hänen huomionsa. Vanhin pentu säpsähti ja siirsi vaaleansiniset silmät omiini. "Onko nälkä?" kysyin hiljaa. Huurre kallisti päätään ja nyökäytti sitä sitten. Hymyilin ja ponnistin käpälilleni. Astelin kumppanini viereen varoen etten tallaisi Havun ja Crokellin toisiinsa takertuneita kehoja. "Menen saalistamaan", kuiskasin Firen korvaan kulkiessaan hänen ohitseen. Fire hymähti ja kosketti pikaisesti lapaani kuonollaan. Sitten astahdin ulos. Lumilätäköt lirisivät iloisesti niiden sulaessa ja kostuttaessa maan. Tassutin melkein tanssahdellen metsän halki vetäen keuhkoihini ihanaa ja raikasta hiirenkovan ilmaa. Oli ihanaa päästä joskus ulos saalistamaan. Metsä oli täynnä elämää, kun aurinko viimein jaksoi lämmittää maata. Lintujen sirkutukset kruunasivat kaiken, mikä sai pitkän ja onnellisen naurun kumpuamaan kurkustani, kun tepsutin eteenpäin. Olisin halunnut vain juosta ympäriinsä ja katsella metsän heräämistä, mutta minun täytyi saalistaa perheelleni. Nauruni laantui samaa tahtia, kun hidastin vauhtini. Pian olin pysähtynyt kokonaan ja kasvoillani oli enää vain leveä hymy. Sitten kyyristyin maan tasolle, sillä olin havainnut etäämpänä nuoren myyrän penkomassa jotain maasta. Vesi herahti kielelleni, kun lähdin astelemaan sitä kohti. Vatsakarvani hipoivat kuraista maata, ja oli todellista työtä pitää askeleet hiljaisina, kun joissain kohdissa maa oli täynnä lätäköitä ja mutaa. Pääsin kuitenkin nopeasti ja voitokkaasti saaliin lähelle ja sain sen napattua nopealla puraisulla niskaan. Hymy levisi kasvoilleni, kun nostin velton eläimen hampaisiini. Nyt voisin hyvillä mielin tuoda perheelleni ruokaa. // jatkan tätä joskus Huurteel

Huurre

Katselin hiljaa tilannetta, joka näytti riistäytyvän käpälistä minä hetkenä tahansa. Kailsa nökötti kiukkuisena vieressäni, mutta en uskaltanut liikahtaakkaan kauemmas kosna en halunnut puuttua tilanteeseen millään tapaa. Yksinäisyys velloi sisuksissani, kun katselin Havun, Crokellin ja Firen hahmoja suuaukon luona. Emomme oli lähtenyt hetki sitten metsälle. Tajusin kaipaavani tuota naarasta, sillä hän tuntui olevan ainoa joka oikeasti ymmärsi minua. Pieni kyynel vierähti poskeani pitkin maahan, mutta kukaan ei huomannut. Tuntui kuin olisin ollut pieni käpy tai sammalpallo nurkassa, jota kukaan ei kaivannut. Pääni painui sammalille samaan aikaan, kun kuulin Havun huutavan jotain Crokellista. Veljeni äänensävy oli ilkeä, ja se sai silmäni suurenemaan pelon kiepsahtaessa vatsassani. Kohottauduin istuma-asentoon ja näin Havun marssivan Kaislan viereen. Kaislakin kohottautui ylös ja iskosti katseensa Crokelliin. Heidän välilleen tuntui syttyvän vihan liekki, mikä sai minut haukkomaan henkeä ja perääntymään aivan pesän reunalle. Havukin katsoi Crokellia kylmästi, mikä sai väreet juoksemaan selässäni. Fire näytti huolestuneelta ja yritti rauhoitella toisia pentuja, mutta ei näyttänyt onnistuvan. Minua alkoi pelottaa, ja yksinäinen uikahdus karkasi huuliltani. En kuitenkaan ollut varma, kuuliko kukaan sitä. Tassuni tärisivät, kun nousin seisomaan ja lähdin hitaasti hiipimään pesän seinustaa pitkin kohti suuaukkoa. Minä halusin pois tästä ahdistavasta ja negatiivisesta paikasta jonnekin, missä saisin olla yksin rauhassa tai Frian kanssa. Tämä vahvisti sitä, etten kuulunut tänne. Minä en sopinut tällaiseen paikkaan, jossa minun täytyi katsella vierestä toisten riitoja, ilkeitä kasvoja tai nyrpeitä neniä. Ja tunsin oloni täällä yksinäiseksi, koska ympärilläni oli muita kissoja mutta he eivät huomioineet minua. Hiivin hitaasti varjoihin kätkeytyneenä pesän seiniä pitkin kohti uloskäyntiä. Käpäläni kuljettivat minut hyvin nopeasti Firen lähelle, joka istu ikään kuin vartiossa pesän suuaukon edessä. Olin kuitenkin päättänyt mennä ulos eikä minua pysäytettäisi. Siispä vedin keuhkoni täyteen ilmaan ja pinkaisin kohti isääni. Työnnyin kollin ohitse ja juoksin metsään. Sydämeni tykytti hurjasti, sillä en ollut ikinä ennen tehnyt tällaista. Kuulin Firen huutavan perääni, mutta jatkoin juoksuani ja kompuroimistani eteenpäin. Metsä tuntui surisevan ympärilläni, kun annoin tassujeni kuljettaa minua sinne minne silmäni katsoivat. En tiedä, miten kauan juoksin, mutta jossain vaiheessa näin mustan turkin vilahtavan edessäni ja huusin: "Fria!" Jarrutin vauhtini ja valahdin maahan huohottavaksi mytyksi. Kuulin askelten ääniä, ja pian tunsin jonkun koskettavan turkkiani. Tärisin rasituksesta ja pelosta, kun katsoin ylöspäin. Onnekseni emoni oli vieressäni, mikä sai helpottuneen huokauksen purkautumaan keuhkoistani ulkoilmaan. Frian ilme oli huolestunut, kun hän kumartui sukimaan turkkiani. "Mitä on tapahtunut?" naaras kysyi huolta äänessään. Hengitykseni oli raskasta ja epätasaista, minkä takia en heti voinut vastata. Sykkeeni ja hengitykseni tasaannuttua, onnistuin kakaisemaan: "Minua pelottaa." Frian silmät laajenivat ja hän istui viereeni vetäen kehoni hänen viereensä. Emoni lämpö imeytyi suoniini ja sain voimaa Frian läsnäolosta. Minua alkoi itkettää, kun mieleeni tuli se ajatus, että joskus lähtisin täältä. En olisi halunnut jättää emoani, sillä hän ymmärsi minua. Mutta minä en vain voinut olla täällä. "Havulla, Kaislalla ja Crokellilla on riitaa", kuiskasin Frialle ja katsoin häntä silmät täynnä kyyneliä. "En halua olla täällä", kuiskasin hiljaa ja painauduin vasten emoani toivoen että hän ymmärtäisi. Tietäen että hän ymmärtäisi. // Muut? Fria ja Huurre tulee sit sinne pesälle

Crokell

Huomasin Huurteen lähtevän pesästä, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota. "Sinä esitit ystävääni, mutta todellisuudessa haukutte minua Kaislan kanssa kokoajan!" karjuin täysillä. Havu avasi suunsa yrittäen sanoa jotain, mutten antanut tuon puhua. "Kuono umpeen! Miksi te kaikki vihaatte minua. Joka ikinen teistä vain haluaisi että lähtisin, niinkö!" pauhasin. "Minä vihaan teitä! Teitä kahta! Havu ja Kaisla, minä vihaan teitä! Te ette tule koskaan ymmärtämään, miten tarvoin metsässä alun elämästäni ja nyt, nyt kun olen melkein kuin normaali pentu, muiden joukossa, te puhutte minusta pahaa toisillenne, mutta minulle esitätte ystäviä! MINÄ EN TULE ENÄÄN KOSKAAN TAKAISIN, MINÄ VIHAAN TEITÄ KAHTA!" karjuin ja puskin tieni Firen ohi. Silmissäni näkyi cvain punaista. Juoksin jälleen mahdollisimman kauas kaikista. Pian haistoin kaksi tuttua tuoksua, Fria ja Huurre. Näin kuinka Fria rauhoitteli Huurretta. Hiippailin noiden luo. "Anteeksi Huurre, jos minä aiheutin pahan olosi, aion kuitenkin lähteä, jotten tuota teille enempää häiriötä. Antakaa anteeksi", nau'uin hiljaa. Kosketin Huurteen korvaa nenälläni, vilkaisin Friaa anteeksipyytävästi ja juoksin pois. Pian saavuin puulle jossa näkyi tekemäni viillot. Huohotin, itkin ja raivosin. Karjuin puulle niin kovaa, kuin pystyin ja purin siihen jälleen kaiken raivoni. Hoipertelin seuraavan puun luokse. Löysin sieltä kolon hja tunkeuduin koloon, joka oli puun juurakossa. Käperryin pieneksi mytyksi ja aloin itkeä. Vedin kynsilläni viiltoja multaiseen maahan itkiessäni. Kylmä multa allani tuntui epämukavalta. Huojuva puu yläpuolellani, ei kivaa, mutta tämä sai kelvata. Painauduin kiinni puun runkoon, itkin ja tärisin. Luulin, että Havu, Kaisla, Fria, Fire ja Huurre ottaisivat minut vastaan ystävällisesti. Niinhän he olivat esittäneet, mutta Havu ja Kaisla vain haukkuivat minua. Lopulta tuuditin itseni levottomaan uneen. //Muut?

Crokell | 06.04.2017

Katsoin silmät ymmyrkäisinä Kaislaa. Mitä tuo tarkoitti? En yrittänyt olla ketään parempi. Halusin oppia saalistamaan ja taistelemaan, mitä olen tehnyt väärin. "Mitä minä olen tehnyt, seisonut tielläsi vai?! Halusin oppia saalistamaan, mitä siitä?! Jos haluat olla enemmän vanhempiesi kanssa niin ole, en ole estämässä, toisin kuin sinä, joka et kunnioita minua yhtään! Olisin kuollut jos vanhempasi ei olisi pelastanut minua, nyt kun minulla on seuraa, haluan olla heidän kanssa, etkä sinä sitä ole estämässä! Et tiedä mitä olen kokenut etkä tule koskaan ymmärtämään!" raivosin. "Jos ymmärtäisit minua tulisit kanssani harjoittelemaan etkä olisi mustasukkainen! Jos ymmärtäisit minua meillä saattaisi olla hauskaakin, mutta sinä haluat kaiken huomion itsellesi, etkä kestä katsoa sitä kun harjoittelen isäsi opastuksella!" karjuin täyttä kurkkua. Katsoin Kaislaa leimuavin silmin. "Mutta minä lähden kerran minusta on niin paljon harmia", huusin tuolle ja lähdin pesästä. En välittänyt enää mistään, vaikka Fria ja Fire olivat yrittäneet hiljentää minut, he eivät olleet onnistuneet. Olin räyhännyt ja raivonnut Kaislalle. Pinkaisin juoksuun. En enää koskaan tulisin varmaankaan näkemään tätä paikkaa. Raivo ja viha olivat sokaisseet minut. Näin edessäni puun. Sujautin kynteni esille ja vedin syviä viiltoja puuhun. Purin kaiken vihan puuhun. Taistelin puuta vastaan niin kauan, kunnes lyyhistyin maahan itkemään. Tuuditin itseni uneen, itkien. //Muut? Crokell vähä raivostu xddd

Kaisla | 07.04.2017

"Pysykin poissa!" kiljuin Crokellin perään vihaisena. Tuo kollipentu oli pilannut kauniin ja ihanan elämäni. Sihisin raivosta ja turkkini pörhistyi. "Rauhoitu Kaisla!" Fria sanoi napakasti vaikka hänen äänessään olikin lempeyttä. Hymähdin turhautuneena. "Valitkaa, joko minä tai Crokell", naukaisin kylmän viileästi. Huurre katsoi jännittyneenä vanhempiammr ja sitten minua. "Tietysti valitsemme teidät molemmat", Fria sanoi ja oli silittämässä selkääni hännällään. Silmissäni paistoi raivo ja viha. Tunteet kuohuivat kehossani ja minun teki mieli huutaa täysillä ja kiljua paljon. "Niinpä tietysti, en ole teille enään minkään arvoinen kun saitte Crokellin. Te ette ole enään vanhempiani! Minä lähden pysyvästi ja te ette nää minua enään ikinä!" sihisin ja loikin ulos pesästä. Kompuroin omiin jalkoihini ja jäin nyyhkyttämään maahan. Tunsin kun minua otettiin kiinni niskanahasta ja minut kannettiin takaisin pesään. Minut asetettiin hyvin emoni vierelle ja inahdin. En sitten avaisi enää koskaan silmiäni. En kestäisi nähdä noiden kahden petturin naamoja. Minulla oli enää vain siskoni ja veljeni. Miten olin ollut niin sokea? Olin luullut, että Crokell olisi vain pelkkä uusi pentu perheessämme muttei se olkut niin. Se oli aivan toisin. //Muut? Siis Kaisla on vaan todella kateellinen, mutta jos sulle Roksu sopii ne vois tehä Crokellin kanssa jonkun sopimuksen?

Havu | 08.04.2017

Katselin murheellisena kuinka isä laski Kaislan Huurteen ja minun väliin. Siskoni ei liikahtanutkaan paikoiltaan eikä avannut silmiään. Minusta tuntui pahalta kun paras ystäväni ja siskoni riitelivät. Vilkaisin oravaa, joka lojui koskemattomana Frian edessä. Isä ja emo vilkaisivat toisiaan. Molempien silmissä näkyi huoli. "Mene hakemaan hänet", Fria naukaisi hiljaa. Tiesin Crokellin olevan hänelle kuin oma pentu. Fire oli jo lähdössä mutta hän pysähtyi kuullessaan vastalauseeni. "Isä et sinä saa häntä tulemaan." Isäni kääntyi ja katsoi minua kirkkaanvihreillä silmillään. "En niin..." Minä en halunnut nähdä isää niin surullisena. Ja niin laihana. Eikö hän syönyt yhtikäs mitään? "Minä menen", naukaisin vilkaisten emoa, joka nyökkäsi. Firen otsa kurtistui. "Oletko varma?" isäni kysyi osoittaen kysymyksen Frialle. "Olen." Syöksyin Firen vierestä ulos pesästä. Kuollut ruoho tuntui pehmeältä polkuanturoissa. Aurinko paistoi taivaalta yritti kovasti lämmittää minua. Yritin haistella ilmaa etsien Crokellin hajujälkeä. "Crokell? Oletko täällä?" huhuilin metsään. Kuulin vaimean tuhinan korvissani. Silmiini osui musta mytty läheisen puun juurella. Puuta oli silvottu. Juoksin parhaan ystäväni luokse ja tökkäsin häntä selkään tassullani. Crokell heräsi säpsähtäen. "Tulisit nyt takaisin. Pesässä tuntuu tyhjältä ilman sinua", naukaisi hiljaa koskettaen ystäväni korvaa kevyesti kuonollani. //Crokell?

Crokell | 10.04.2017

//Koulussa, koulun koneella kirjotettu. Jatkoo Havulle\\ Katsoin Havua. "Vai että pesässä on yksinäistä ilman minua, no eipä ainakaan itserakkaan ja huomionhakuisen siskosi mielestä", nau'uin nyrpeästi ja vihaisesti. "Tulisit nyt", Havu anoi minulta. Kurtistin kulmiani ja pudistin pääätäni. "En tule, eläkää nyt siinä pikku perheessänne ilman minua, ei minusta ole kuin haittaa. Anna minun olla", nau'uin vihaisesti ystävälleni ja käänsin tuolle selkäni. Lähdin paikalta, mutta Havu seurasi minua. "Tule nyt, emo on huolissaan sinusta, samoin isä. Kaisla teki tyhmästi, mutta sinäkin sanoit aika rumasti", Havu selittää yrittäen saada minut pesään. "MINUA EI KIINNOSTA!" karjuin kollille. "Kaisla ansaitsi sen", jatkoin hieman hiljentäen ääntäni. Näin jotakin harmaata, tarkkailin sitä hetken ja mietin mikä se on, kunnes päässäni välähti, hiiri! Fire oli tuonut sellaisen joskus Frialle. Laskeuduin kömpelöön asentoon alas ja nostin häntääni hieman, etei se osuisi maahan, iinkuin Fire opetti. "Mitä sinä...?" Havu yritti kysyä, mutta keskeytin tämän sihahtamalla ja viittaamalla hiireen. Havu ymmärsi olla hiljaa. Hiljaa lähdin mahdollisimman varovasti hiipiä kohti hiirtä. Kun olin jonkun matkan päässä loikkasin kömpelösti ja yritin saada hiiren kiinni. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin. Nyt minun piti purra sitä jotenkin, niinhän Fire sanoi, jostakin tappavasta puraisusta. Mietin mihin purisin hiirtä, kunnes vain vaiston mukaisesti tapoin sen epäsiistillä puraisulla niskaan. Kuului inhottava rasahdus. Käänsin katseeni Havuun joka hyppeli innoissaan ympäriinsä ja kailotti: "Crokell sai ensimmäisen saaliinsa jippii!" Hymähdin vain. "Minä vien tämän Firelle", nau'uin. Lähdin kohti Frian ja Firen pesää. Kun saavuin sinne hyppelin sisään onneni kukkuloilla. Laskin hiiren hämmästyneen Firen eteen. "Tämä on sinulle, saalistin sen ihan itse!" //Fire? Muut?

Kaisla

"Tämä on sinulle, saalistin sen ihan itse!" kuulin Crokellin äänen. Vaikka rutistin silmiäni kuinka lujaa kiinni tunsin kuinka ne kostuivat. Miksi juuri tuon ärsyttävän kollin piti saada saalista ensin. Nyt en sopisi ikinä hänen kanssaan. Nuuhkin ilmaa ja se sai minut entistäkin huonommalle tuulelle. Ärähdin. "Kaisla, katso minkälaisen hiiren Crokell sai!" Havu hihkaisi. Tuhahdin happamasti. En avannut silmiäni. Kollipentu oli saanut hiiren ja vielä ennen minua. Olimme vielä pentuja. Isä sanoi aina, että oppisimme saalistamaan sitten kun olisimme vanhempia. Ehkä Crokell oli meitä vanhempi. Se selittäisikin jo kaiken, mutta ennemmin kolli näytti nuoremmalta kuin me. Huokasin hiljaa ja painoin pääni yhä tiukemmin emoni mustaan turkkiin. Aloin nyyhkyttämään ja tärisin. Minulla ei ollut mitään hyvää tässä elämässä. Olisin voinut vain lähteä pois ja vaikka mieluummin kuolla kuin olla perheessä, jossa minua ei arvosteta. Tunsin kielen sukivan turkkiani. "Ei hätää Kaisla", Fria naukaisi minulle lempeällä äänellä. Ärähdin ja lopetin nyyhkytyksen. Siltikin tunsin kuinka silmäni vain kostuivat ja kostuivat. "Noin juuri, älähän itke Kaisla", emo hyssytteli samalla kun suki turkkiani. Tunsin oloni hieman helpottuneemmaksi, mutta uni otti minusta vallan. En enää kuullut mitä muut puhuvat ja aloin nähdä unta.

Crokell

"Onko se hyvä?" kysyin. Katsoin vuorotellen hiirtä Firen edessä ja Fireä. "Onhan se!" tuo naukaisi. "Hyvin saalistettu", kolli kehui. Ylpeys paistoi rinnassani. Hymyilin Firelle. Vilkaisin mustaa Friaa, jonka vierellä maailman ärsyttävin kissa, Kaisla, nukkui. Huurrekin makasi siinä. Tuo oli ollut hiljaa koko ajan ja vain seurannut vierestä. Vereni kuohahti aina kun vilkaisinkin Kaislaa. Päätin pysyä tuosta mahdollisimman kaukana. "Syö se", vaadin Fireltä viitaten hiireen, joka lojui edelleen tuon edessä. Kolli vilkaisi minua hymyillen, kunnes kumartui syömään hiiren. Hetkessä Fire oli jo syönyt hiiren ja nuoli suupieliään. Hymyilin. "Oliko hyvää?" kysyin. Katsoin Fireä odottavasti. //Muut?

Crokell | 25.03.2017

Heräsin aamulla. Aurinkonsäteet ulottuivat pesään asti. Linnun aikainen viserrys kantautui ihanana korvaani. Perheeni, Frian, Firen, Kaislan, Havun ja Huurteen omaishajut olivat vahvimpia. Siirsinkin katseeni ulkoa, mustaan Friaan. Fria oli huolehtinut minusta kuin oikea emo. Hän oli ollut hädissään puolestani. Hän oli ruokkinut minut ja hoitanut minua. Minulle Fria oli aina ja ikuisesti emo. Hymy nousi kasvoilleni katsellessani nukkuvaa naarasta. Siirsin hetken päästä katseeni Fireen. Kellanpunainen kolli nukkui myös. Fire oli minulle kuin isä. Hän saalisti Frialle ja meille ruoat. Hymy ei kadonnut kasvoiltani. Käänsin sitten katseeni Huurteeseen. Tuo oli erilainen pentu. Huurre ei leikkinyt yleensäkään niinkuin me muut, vaan tuo tutkaili kaikkea ja oli niin viisas, kuin tämän ikäinen pentu voi olla. Naaras kuulosti ihan emoltaan, Frialta. Sitten siirsin katseeni tuhisevaan parhaaseen ystävääni, Havuun. Hymy kasvoillani vain leveni, kun mietin kaikkia leikkejä, jota tuon kanssa olimme leikkineet. Olimme käyneet pienillä retkillä vähän kauempana muista, olimme hyökänneet Firen kimppuun, olimme leikkineet hippaa, piilosta, heitelleet sammalpalloa. Hän oli minun ystäväni. Hymyilin, siirtäen katseeni Kaislaan. Naaras tuhisi sikeässä unessa. Hänenkin kanssa olimme leikkineet monesti. Hän oli toinen paras ystäväni. Hymyillen istuin pesän reunalle, niin, että näin kaikki kissat pesässä, perheeni, ystäväni. //Tunginpas tällasen tarinan tänne hempeilytarinoiden joukkoon :D //Fria? Fire? Havu? Kaisla? Huurre?

Huurre | 28.03.2017

Seisoin pesän suuaukolla. Katseeni harhaili ulkona, jossa suuret sadepisarat lotisivat maahan. Läpikuultavat pisarat läiskähtelivät maahan, ja näyttivät hajoavan kristallisiksi hileiksi niiden koskettaessa maan pintaa. Ne vähätkin lumet, jotka yhä reunustivat metsää, sulivat, kun vesi rikkoi niiden pinnan ja sulatti valkoisen aineen vedeksi. Suloinen ropina ujuttautui korviini sisään, ja kävin makaamaan suuaukon eteen. Rentoutuin itseni, ja työnsin käpäliäni eteenpäin. Pian tunsin pisaroiden alkavan osua etutassuihini, sateen ujuttautuvan karvojeni alle. Venyttelin sateen kastuttamiani kysniäni ja kaivoin kynteni multaan. Häntäni piiskoi pesän sisällä ilmaa ja kurkotin kuonoani eteenpäin. Vedin sisääni raikkaan sateen mukana tulleita tuoksuja. Hätkähdin, kun suuri pullea pisara räpsähti kuononi päälle. Vetäisin pääni takaisin pesän sisälle, mutta annoin tassujeni nauttia vielä hetken sateesta. En ollut nähnyt montaa kertaa sadetta, sillä kun olin syntynyt, oli ollut lehtikato, puut vuorautuneena lumikerroksen alle. Ja aina silloin taivaalta oli vain satanut lunta. Nyt, kun hiirenkorva näkyi tulevan, ilmat lämpenevät ja satoi vettä sen sijaan että taivaata olisi leijunut alas suuria lumihaituvia. Kaikki uusi, mitä kohtasin kasvaessani päivä päivältä, oli jännittävää. Halusin ottaa uusista asioista selvyyden tarkkailemalla ja minusta oli aina osittain pelottavaa mutta myös ihanaa kohdata uusia asioita. Tunsin jonkun pyyhkäisevän turkkiani, ja inahdin kääntyessäni ympäri. Firen kellanpunainen turkki hulmusi edessäni, kun takaani puhalsi kylmä viima. Isäni kirkkaanvihreät silmät loimusivat lämpöä ja rakkautta. Tuo istahti maahan, aivan viereeni. Kollin suuresta kehosta huokui lämpöä minuun, ja huomasin palelevani. Nojauduin Fireen, ja kuulin tuon kehräävän. Hyrinä, joka kohosi Firen rinnasta oli rauhoittava. Tajusin itsekin alkavan kehräämään isäni mukana. "Mitä ulkona näkyy?" Fire kysyi ja nuolaisi päälakeani. Räpsäytin yllättyneenä silmiäni. "Etkö sinä näe mitä ulkona on?" naukaisin ja tunsin pienen epävarmuuden nousevan kurkkuani ylös. Tunsin Firen jäykistyvän aavistuksen. En olisi huomannut sitä ellen olisi nojannut häneen. Kollin katse oli minussa, ja käänsin omat silmäni isäni kirkkaanvihreisiin silmiin. "Voi kyllä, kyllä minä näen", Fire lausahti ja pehmensi hieman töksähtäviä sanojaan lempeällä kosketuksella korvaani. Laskin katseeni alas, ja käännyin taas tutkailemaan ulkomaailmaa. Sade näytti jo laantuvan, enkä olisi malttanut odottaa sitä hetkeä, jolloin pääsisin taas ulos. Se uni, jossa olin kulkenut metsää pitkin eteenpäin vaivasi mieltäni. Mitä niiden pensaiden takana oli? Mitä ne kauheat värit olivat? Tunsin Firen nousevan varovasti ylös ja tassuttavan syvemmälle pesään. Minä kuitenkin jäin kuitenkin paikoilleni odottamaan sateen lakkaamista. Mielessäni kieppuivat ne kuvat, jotka olin nähnyt unessa. Ympärilläni oli kasvanut korkeita mäntyjä ja myös joitakin pikkupensaita olin nähnyt. Sitä voisi verrata hieman meidän reviiriimme. Värähdys kulki selkäpiissäni ja tunsin korvieni nousevan pystyyn. Mitä jos kulkisin meidän omaa reviiriä eteenpäin, niin ehkä saisin selville mitä niiden pensaiden takana oli? Jännitys iskeytyi tassuihini ja tajusin häntäni alkavan taas heilua. Vielä joku päivä tulisin etsimään ne pensaat ja näkemään, mitä niiden taakse kätkeytyi. Minun täytyi vain kasvaa hieman. Mutta ehkä, jos odottaisin vielä hetken, saattaisin nähdä siitä uudelleen unta. Toivo nyki korviani ja heilautti viiksiäni. Tuo uni, jonka olin nähnyt, oli antanut minulle jotain suurta, nimittäin enemmän halua nähdä. Lisäksi, se paikka, jonne olin melkein saapunut unessani, oli tuntunut kotoisalta, ja mitä minä eniten kaipasin? Jotain paikkaa, missä voisin olla rennosti. En rentoutunut täällä muuten kuin rentouttamalla itseni väkisin, enkä tiennyt, kykenikö kutsumaan tätä paikkaa kodiksi. Tuntui että olin joka päivä irtautunut muusta perheestäni, ja nyt, kun Crokell oli tullut, hän tuntui vievän kaikki ne vähäiset rippeet siitä minun paikastani tässä perheessä. En halunnut ajatella pennusta niin, mutten tiennyt mitä muuta enää voisin tehdä. Oli totta, että rakastin perhettäni mutta ehkä minua ei vain oltu luotu tällaiseen suureen perheeseen. Olin kissa, joka piti hiljaisuudesta, yksin olemisesta ja rauhallisuudesta. Päivä päivältä, oppiessani kaikkea uutta ja kohdatessa uusia asioita, tunsin yhä irtautuvan muusta perheestäni. Ensimmäisen kuukauden ajan olin kulkenut sitä polkua, mitä vanhempani olivat minulle näyttäneet. Nyt en tiennyt, mitä polkua pitkin kuljin. Kukaan ei ollut johdattamassa käpäliäni, vaan raivasin itse itselleni tietä tiheässä metsikössä. Se sai minut henkisesti uupuneeksi, mutta minusta ei olkut seuraamaan sitä polkua, jonka Fria ja Fire minulle olivat luoneet. Olin heille hyvin pahoillani siitä, mutten voinut itselleni mitään. Tämä ei ollut elämä minulle.

Kaisla | 05.04.2017

//unta// Kylmä viima puhalsi turkkiini. Tuntui kuin tuuli olisi puhaltanut lävitseni. Tuuli tuiversi korvissani kovaa ja tuntui kuin en olisi kuullut mitään muuta. Olin pimeässä, en tiennyt missä olin. Sitten näin itseni. Miksi olin tuossa, mutta näin tässä? Kummastelin itseäni hetken kunnes kuvani hävisi kokonaan. Tuhahdin hiljaa kunnes tuli kirkasta valoa. Mistä tuo kaikki valo tuli? Oli valkeaa kuin lumi, mutta ei ollut vain taivasta. En nähnyt mitään muuta kuin vain ja ainoastaan valkoista. //hereillä// Havahduin hereille emoni viereltä. Nyt tiesin sen olevan vain unta. Onneksi, en minä ainakaan haluaisi minnekään sellaiseen paikkaan, jossa olisi vain valkeaa. Huokaisin. Isä oli taas jossain muualla. Kai saalistamassa jotakin Frialle. Minä muistutin kuulemma ihan isääni Fireä. Oli hauska tietää, että muistutti jotakuta. Haukottelin ja liikautin jalkaani niin, että vahingossa potkaisin Crokellia. Kollipentu hätkähti hereille ja katsoi minua hölmistyneenä sinisillä silmillään. "Mitä sinä oikein potkit?" tuo kysyi. "Se oli vahinko, jalka vain liikahti", tuhahdin ja aloin sukimaan kellanpunaista turkkiani, jossa oli tummempia raitoja. Harmaat silmäni loistivat nolona. En minä nyt voi häntä mennä noin potkimaan. Että olen tyhmä! //Muut?

Crokell

Pyöräytin vain silmiäni toiselle pennulle. Nousin ylös ja menin pesän toiseen päähän. Kyyristyin matalaksi ja yritin hiipiä. "Häntää vähän ylemmäs, ettei se laahaa maata ja laskeudu vähän alemmas", Firen ääni sai minut säpsähtämään. Kolli oli palannut orava hampaissaan saalistusretkeltään. Nostin häntääni hitusen ja laskeuduin alemmas. "Hyvä. Nyt nosta kevyesti tassuja ja yritä hiipiä", Fire naukui. Nostin varovasti tassuani ja laskin sen maahan keskittyneesti. Sitten lähdin eteenpäin. "Kevyellen, hiiret tuntevat jokaisen pienenkin tömähdyksen", Fire opasti. Nyökkäsin ja yritin uudelleen. "Parempi", tuo naukui hymyillen. "Jatka samaan malliin niin pian olet hyvä hiipiä ja opetan sinulle sitten kuinka hypätä riistan kimppuun", kolli jatkoi. "Mutta haluan oppia heti!" ruinasin Fireltä. Tuo pudisti hymyillen päätään ja vei oravan Frialle. Aloin harjoitella kovasti. Halusin olla yhtä hyvä saalistaja kuin Fire! //Muut?

Kaisla

"Isä!" naukaisin kovaäänisesti kellanpunaiselle kollille, joka oli isäni. Fire käänsi katseensa minuun. "Niin Kaisla? Onko sinulla jotakin asiaa minulle vai miksi kutsuit minua?" kolli maukui katsoen minua silmillään. "Milloin opetat meitä saalistamaan? Sinun pitää opettaa minua ensin! Jooko isä?" kyselin ja anelin Fireltä. "Opitte kaikki yhtä aikaa", isä naukui ja nuolaisi emoni poskea. Tunsin kateuden piston. Painoin pääni alas. Crokell vie kaiken huomion! Ei hänestä kenenkään pitäisi välittää, minusta ja sisaruksistani pitäisi välittää! Hymähdin hiljaa ja astelin Crokelin luo varmoin askelin. "Älä tee elämästäsi noin vaikeaa, äläkä tule minun tielleni perheasioissa", naukaisin painottaen sanaa perheasiat. "En ole tullut tiellesi missään vaiheessa!" kolli tuhahti ja pyöräytti sinisiä silmiään. Huokaisin hiljaa. "Mutta muista, että sinun kuuluu oppia kaikki viimeisenä", sanoin happamasti ja yhtään ajattelematta. "Kaisla! Mitä sinä oikein puhut?" kuului Frian lempeä ääni nyt hieman tiukempana. Nielaisin. "Crokell koittaa koko aika olla minua parempi ettekä te enää kiinnitä minuun ollenkaan huomiota!" parkaisin ja juoksin emoniluo haudaten kuononi samalla Frian mustien karvojen sekaan. //Muut? Kaisla on siis vaan kateellinen... xd

Crokell

Pinkaisin Havun perässä pesään. Havu asettui makuulleen Frian vatsan viereen. Kaisla ja se toinen pentu, olikohan se Huurre? Kuitenkin hekin makasivat siinä jo. Hymyillen kävin Havun viereen. Imin maitoa nisästä. Oli ihanaa kun sai ystäviä ja kun joku huolehti. Vielä aamulla olin joutunut tarpomaan kylmissäni, nälissäni, uupuneena ja surullisena metsässä. Nyt voin kiittää näitä kissoja. Olen heille ison kiitoksen velkaa. Vatsani oli täynnä, joten kävin makaamaan mustan naaraan kylkeen kiinni. Havu tuhisi jo vieressäni täydessä unessa. Hymyilin katsoen muita hetken. Sitten silmäluomeni painuivat kiinni. Tunsin vielä Frian rauhoittavat nuolaisut, kun tuo suoristi turkkiani. Nukahdin levolliseen uneen. Heräsin tökkäyksiin kyljessäni. "Tule leikkimään!" Havu hihkui vieressäni. Ponkaisin ylös heti virkeänä. "Joo!" hihkaisin ja säntäsimme ulos pesästä jossa muut jo olivat. Kaisla leikki jo. Viskasin tuon päälle lunta. "Huurre, tule leikkimään!" Kaisla huusi. Leikimme lumisotaa. Huurre katsoi hetken sivummalla, mutta ei tullut mukaamme. Iloiset kiljahdukseni kaikuivat metsässä, kun leikin muiden pentujen kanssa. //Kaisla? Havu? Huurre? Fria? Fire?

Kaisla | 20.03.2017

"Ollaan hippaa!" hihkuin veikeästi hymyillen. "Vaikka", Havu naukaisi vastaukseksi. Katsoin vierasta kollipentua. Musta kolli katsoi minua sinisillä silmillään. "Käy!" tuo huudahti pirteänä. Hänestä oli tullut hyvän näköinen siitä mitä hän silloin oli kun näin hänet ensimmäistä kertaa. "No minä vaikka nyt sitten jään. Saatte hiireen asti pakoaikaa", naukaisin ja katsoin kahta pentua. "Hiiri!" sanoin nopeasti ja aloin juoksemaan Havua kiinni. Kosketin Havu hännänpäälläni kylkeen ja lähdin pinkomaan toiseen suuntaan. Havu juoksi kohti vierasta pentua. Sinisilmäinen kolli juoksi aika nopeaa vauhtia karkuun mutta veljeni sai hänet kuitenkin kiinni. Tuuli tuiversi korviini ja se kutitti hauskasti. Pentu lähti jahtaamaan veljeäni mutta huomasi minun pysähtyneen. Lähdin nopeasti pakoon vierasta pentua joka pinkoi mikua kohti. Sinisilmäinen kolli sai minut kiinni. Sen jälkeen kompastuin lumeen. "Äh!" ähkäisin ja tuhahdin samantien. Nousin heti ylös mutta tunsin tassussani pientä kipua. Aloin inisemään. "Sattuu", inisin. "Tule tänne niin katson", emoni naukaisi huolestuneena. Linkkasin emon luokse. Musta naaraskissa kokeili kuonollaan tassuani. "Ei mitään pahaa. Ole hetki aikaa paikallasi niin se on kuin ennenkin", Fria sanoin huvittuneen näköisenä. //Muut?

Crokell

Katsoin Kaislaa joka käveli emonsa luokse. Fria kokeili Kaislan tassua kuonollaan ja sanoi sitten ettei ollut käynyt mitään pahaa, vaan kohta tassu olisi jo kunnossa. Katselin ympärilleni. Huomasin sitten Firen hännän. Fire ei kiinnittänyt minuun huomiota, joten hiivin hiljaa kollin taakse. Katsoin tarkasti häntää. Kun se liikahti vähän, hyppäsin sen kimppuun kiljahtaen. "Hyökkäykseen!" kiljuin. Hyppäsin Firen hännän päälle ja lukitsin sen maahan. Pian Havukin tuli mukaan leikkiin. Kiipeilimme Firen päällä ja hyökkäilimme kynnet piilossa tuon kimppuun. Pian Kaislakin tuli ilosta kiljuen luoksemme. Huurre ei kuitenkaan liittynyt leikkiimme, no ihan sama. En jaksanut miettiä mitään muuta, kuin miten voittaisin Firen. "Mäyrä! Hyökätkää!" kiljuin niin kovaa kuin pystyin ja hyökkäsin jälleen Firen kimppuun. Fire katsoi meitä muka kauhistuneena. "Hui! Isoja ja vahvoja kissoja!" tuo ulvoi muka kauhuissaan. Innosta kiljuen hypin tuon päällä, niikuin Havu ja Kaislakin. //Havu? Kaisla? Huurre? Fire? Fria?

Fria | 21.02.2017

Huurre istui vierelläni ja hänen vaaleansiniset silmänsä tarkkailivat tiiviisti muita sisariaan ja sitä uutta mustaa pentua. Hän oli tullut hyvään kuntoon nopeasti, ja näytti nauttivan leikkiessään Firen, Havun ja Kaislan kanssa. Kolli oli elementissään huutaessaan käskyjä Havulle ja Kaislalle, ja he näyttivät olevan iloisia saadessaan lisää leikkiseuraa. Kaikki kolme pentua olivat kysyneet Huurretta mukaan leikkiin, mutta pentu oli vain ravistanut päätään ja istuutunut viereeni. Tieisn että Huurretta ei saisi pakottaa mihinkään, sillä naaraan luonne ja itsetunto oli hyvin hauras, enkä halunnut rikkoa sitä. Siitä voisi seurata jotain kamalaa, enkä sallisi sen tapahtua. "Hei, mikä sinun nimesi on? Et ole kertonut sitä meille", kuulin Kaislan piipittävän yhtäkkiä. Korvani nousivat pystyyn ja yritin kuunnella salamyhkäisesti mikä mustan kollipennun nimi oli. Pentujen leikki näytri keskeytyvän, sillä Kaisla ja uusi musta pentu olivat maassa pienen matkan päässä Firestä ja Havusta. Fire ravisteli Havun selästään ja istuutui uuden pennun viereen. Hän kallisti päätän. "Niin, et ole kertonut sitä meille. Meistä olisi mukava tietää se", hän lisäsi Kaislan puheenvuoroon. Vetäisin Huurteen hännälläni lähemmäs ja kumarruin nuolaisemaan esikoiseni päälakea. "Minä.." musta kolli sopersi. Hänen äänensä kuulosti hyvin heikolta ja empivältä. "Minä en tiedä sitä. Minulle ei koskaan ole kerrottu nimeäni", hän vinkaisi. Pentu näytti yhtäkkiä yksinäiseltä ja surulliselta, karvojen sojottaessa minne sattuu. Sääli riipaisi sydäntäni ja tassutin lähemmäs. Kosketin kuonollani pennun poskea ja silitin hännälläni hänen turkkiaan. Kuulin Huurteen astuvan myös lähemmäs. "Jos sinulla ei ole vielä nimeä, niin annan sinulle sellaisen", kuiskasin sen verran lujaa että kaikki kuulivat sen. Kaisla näytti jännittyvän innosta ja Havu katsahti Huurteeseen. Huurre kipitti Firen viereen jotta näkisi musta kollipennun paremmin. Rypistin otsaani, ja mietin kaikkia nimiä. Firekin näytti mietteliäältä. Siristin silmiäni ja yritin keksiä jonkun ihanan, juuri tälle pennulle sopivan nimen. Omien pentujen nimeäminen oli helppoa, joten yritin rentouttaa ajatukseni ja antaa nimen vain leijua päähäni. Kun sain itseni rennoksi, niin tapahtui. Ajatuksissano tuntui naksahtavan ja naukaisin juhlavasti: "Nimeän sinut Crokelliksi." Musta pentu hätkähti ja käänsi siniset silmänsä omiini. "Crokell... Crokell.." pentu mumisi. Varovainen hymy kohosi kasvoilleni, kun Crokell toisteli nimeä yhä uudelleen. "Minä olen Crokell!" pentu huudahti pian, ja kääntyi ympäri. "Minun nimeni on nyt Crokell!" Crokell huusi pennuilleni ja hymyili leveästi. Huokaus ourkautui suustani ja astuin Firen lähelle. Painoin kasvoni kumppanini turkkiin, kun kuulin pentujen alkavan leikkiä uudelleen. Tällä kertaa myös Huurre hipsi mukaan, tosin hän oli hiukan sivussa ja hyvin varovainen. "Hienosti tehty", kuulin Firen naukaisevan. Naurahdin kepeästo ja kohotin katseeni. "Toivottavasti he eivät kasvaisi ikinä." // Muut?

Crokell

Toistin nimeä päässäni. Crokell oli ihana nimi, rakastin sitä! Leikin Kaislan ja Havun kanssa. Hetken päästä minä kuitenkin istahdin maahan. "Minua väsyttää ja on nälkä", naukaisin ja käänsin katseeni Friaan. "Mennään sisälle", inisin ja katsoin Friaa anovasti. Tuo hymyili minulle. "Tulkaas, mennään pesään", tuo naukaisi lempeästi pennuille. Tassuttelin pesään muiden edellä. Silmäni lumpsivat kiinni. Rojahdin pedille. Nukahdin heti. //Unta\\ Kävelin hyytävässä viimassa. Lunta lensi kasvoilleni ja turkilleni. Tarvoin paksussa puuterimaisessa lumessa. Taivas oli pimeä ja siellä loisti monia monia pieniä pisteitä. Nälkä kurni vatsassani. Missä Fria? Entä Fire? Kaislaa ja Havuakaan ei näy. Huurrekin on poissa. Tarvoin eteenpäin. Pian näin monta kissaa. Ne muodostivat Ringin. Tarvoin lähemmäs hyytävässä viimassa ja huomasin keskellä perheeni, ne tärkeimmät kissat joita on olemassa. Frian, Firen, Kaislan, Havun ja Huurteen. He sähisivät kissoille korvat luimussa. Fria ja Fire käskyttivät pennut heidän väliinsä. Pian ringissä olleet kissat hyökkäsivät. He tappoivat kaikki rakkaimpani. Minun silmieni edessä. "Eiiiii!" parkaisin lujaa. //Hereillä\\ "Crokell, Crokell?" Frian ääni kantautui tajuntaani. Heräsin kyljeltäni, tassut suoriksi ojennettuina. Kaikki katsoia tapittivat minua. "Se, se oli vain unta", piipitin ja painauduin Frian vatsaa vasten. Tunsin kuinka jonku silitti hännällään selkääni. Huomasin täriseväni kauttaaltani. Pienen pieni yksinäinen kyynel vierähti poskelleni. Nyyhkytin hiljaa vsten Frian kylkeä. //Fria? Fire? Kaisla? Havu? Huurre?

Huurre | 22.03.2017

Hätkähdin hereille unestani sillä tunsin jonkun potkivan kylkeäni. Kasvojeni ilme vaihtui hieman äreäksi, kun vetäydyin kauemmas potkijasta. Raotin silmiäni pimeässä pesässä ja kuuntelin. Aistini olivat valppaina, kuten aina. Kitatakeeni tulvi perheeni tuttuja tuoksuja, ja kun vähän aikaa haistelin, tajusin potkijan olevan se uusi pentu, Crokell. Silmäni kaventuivat ja yritin saada itseni takaisin uneen, mutta Crokellin viuhdonta ei antanut minun jatkaa uniani. Tökkäsin Friaa käpälälläni, ja naaras hätkähti hereille. Hän ei huoamnnut että olin hereillä, sillä suljin silmäni. Emoni kuitenkin ryhtyi kuiskimaan Crokellin nimeä, ja pian pentu heräsi. Aistin kollin hätäännyksen unesta ja minun kävi hetken häntä sääliksi. Hivuttauduin takaisin Crokellin viereen ja painauduin kollia vasten. Hän tärisi ja kuiski jotain Frian turkkiin. Crokellin ruumis oli kuuma ja se sai oloni lämpimäksi. Tajusin nukahtani pian. Tassutin hiljaisella metsäaukealla, pois päin jostakin. En tiennyt mistä olin lähtenyr mutta tiesin että minun oli parempi olla siellä minne olin menossa. Käpäläni saivat sulan maan rasahtelemaan ja vilpoinen tuuli pörhisti turkkiani. Tajusin kasvaneeni, sillä joka askel oli pidempi kuin pitäisi olla. En kuitenkaan pysähtynyt, sillä tiesin että minun tuli mennä sinne minne käpäläni minua veivät. Hengitykseni oli tasaista ja jokainen linnun sirkutus kuului tasaisin väliajoin. Puut kasvoivat ympärilläni, ja auringon valo siivilöityi oksien raosta. Rungot kohosivat korkeuksiin astellessani eteenpäin. Puut harvenivat aina sitä mukaa, kun kävelin eteenpäin. Maisema muuttui yhä tuntemattomaksi mutten kyennyt hidastamaan vauhtiani. Jalkani vain veivät minua eteenpäin. Yhtäkkiä puut vain loppuivat ja eteeni ilmaantui rivi pensaita, joiden taakse en nähnyt. Pensaat olivat melko matalia, mutten erottanut siltikään niiden taakse. Kiristin tahtiani ja sukelsin pensiaden läpi. Kierähdin niiden toiselle puolelle, näin silmänräpäyksen ajan kaikenlaisia epäluonnollisia värejä ympärilläni, ja sitten hätkähdin hereille. Hieroin unisena silmiäni ja avasin ne. Pesä ympärilläni oli tuttu ja turvallinen, mutta peheenjäseneni nukkuivat vielä. Otsani oli kurtussa unen jäljeltä. Mitä oikein olin nähnyt, ja mitä niiden pensaiden takan oli? Jännitys kihelmöi varpaissani, ja toivoin että näkisin sitä samaa unta ensi yönä. Ehkä silloin voisin nähdä mitä niiden pensaiden taakse kätkeytyi. // Lopusta tuli töksähtävä, mut muut?

Crokell

Joku roikotti minua suussaan. Pian se joku laski minut jollekkin pehmeälle ja alkoi nuolemaan minua vastakarvaan. "Mistä sinä tuon pennun löysit?" kuului matala ääni. En näyttänyt kissoille että kuulin heidät. "Löysin sen pesän läheltä, se on jo melkein kuollut! Minun on pakko pelastaa se, se ei saa joutua selviytymään yksin kuten minä!" toisen kissan ääni oli hyvin hätääntynyt ja huolestunut. Tuo kissa jatkoi nuolemistani. Minulla oli jo hieman lämpimämpi. Vinkaisin. Painauduin heikosti lähemmäs tuota lämpimää. Tiesin sen olevan kissa. Olin löytänyt kissan. Olin löytänyt jonkun. Onneksi. Nälkä kurni vatsassani. Haistoin kokoajan tuon lämpimän maidon tuoksun, joka kietoutui ympärilleni turvallisesti. Kissan nuolaisut tuntuivat hyviltä ja lämpö palasi hetki hetkeltä kehooni. Pian kuulin kolmen muunkin äänet. "Emo, kuka tuo on?" kysyi yksi ääni. "Mitä se täällä tekee?" toinen ääni kysyi. "Onko se kunnossa?" Kolmas, hieman vaimeampi ääni kysyi huolestuneena. Tunsin kaikkien katseet itsessäni. Pinnistelin silmäni auki. Näin edessäni ison mustan kissan. Se kissa suki minua. Sen kissan vieressä oli toinen kissa, oranssihtava. Käänsin päätäni ja näin kolme pienempää, minun kokoistani, mutta vain paljo paremmassa kunnossa olevaa kissaa pesän suulla. "Emo! Se avasi silmänsä!" yksi hihkaisi. "Niin avasi Kaisla", mustan kissan helpottunut ääni kuului ihan edestäni. Ihana ääni. "Onko sinulla nälkä, voisit syödä jotain", se sama ääni jatkoi ja kosketti minua kuonollaan. Vinkaisin vastaukseksi ja etsin maidonlähteen tuon vatsasta. Imin sisääni maitoa. Pitkästä aikaa sain jotain typö tyhjään vastaani. Tunsin kuinka maito meni alas kurkkuani, vatsaani asti. Vatsani alkoi täyttyä. Kun olin juonut tarpeeksi, käänsin katseeni kolmeen pentuun. He seisoivat. Osasin minäkin. Osasin myös juosta ja istua. Yksi pennuista oli tummanharmaa puolipitkäturkkinen. Kolli luulisin. Hänestä ehkä voisi tulla ystäväni. Kaksi muuta olivat naaraita. //Fria? Fire? Kaisla? Havu? Huurre?

Kaisla

"Emo, kuka tuo on?" naukaisin kysyvösti nähdessäni vieraan kollin, joka näytti olevan ikäisemme. "Mitä se täällä tekee?" Havu kysyi. "Onko se kunnossa?" Huurre kysyi ehkä hieman ujosti mutta huomasin hänen äänessään huolestunuisuutta. Pentu näytti olevan aika heikossa kunnossa. En ollut ikinä tiennyt että joku voisi näyttää noin laihalta ja takkuiselta. "Emo! Se avasi silmänsä!" hihkaisin kun vieras pentu raotti silmiään ja pian avasi ne kokonaan. "Niin avasi Kaisla", mustanaaras kissa Fria naukui minulme jonkinlaisen vastauksen huojentuneena. "Onko sinulla nälkä, voisit syödä jotain", emoni naukui vieraalle mustalle kollipennulle. Minusta tuo kolli näytti hyvin komealta. Niin kuin isäkin oli. "Minullakin on nälkä!" piipitin ja koitin hakea huomiota. Ei ollut kivaa kun oma emo ruokki toista kissaa joka ei edes ollut sukua. "Noh, tule juomaan tähän vierelle", musta emoni Fria naukaisi ja hymyili minulle lempeästi kuin arvatessaan että hain huomiota. En halunnut jäädä toiseksi omassa perheessäni! Tuo kissa ei veisi paikkaani. Tassuttelin mustan kollin vierelle ja tunsin hänen turkkinsa kylmyyden omaani vasten. Etsin kohouman ja aloin juomaan valkeaa maitoa joka lämmitti minua sisältä ihanasti. Lopetin juomisen ja siirryin kauemmas. "Mikä sen nimi on?" kysyin kysyvällä äänellä ja katsoin vierasta kissaa jonka nimeäkään en vielä tietänyt. //Crokell? Perhe?

Havu

Katselin silmät suurina kuinka tuntematon pentu katseli varovasti ympärilleen pesässä. Siskoni katselivat häntä myös. Musta pentu joi maitoa juuri siitä kohoumasta, josta minä yleensä join. Olin jo ottamassa askeleen häntä kohti huomauttaakseni asiasta mutta tunsin kuinka minut vedettiin niskanahasta kauemmaksi. "Isä!" vinkaisin mulkoillen Fireä. "Ei kannata", hän naukui hiljaa. Kaikki katselivat hiljaa uuden pennun juomista. Pian hän irrotti nisästä ja katseli meitä. "Keitä te olette?" kollipentu kysyi hiljaa, melkein kuiskaten. Hänen pieni kehonsa tärisi hiljaa. Hän astui askeleen kohti minua, Kaislaa ja Huurretta. Ponkaisin siskojeni eteen. "Älä tule lähemmäksi!" sähisin tuntemattomalle pennulle, jonka silmät laajentuivat pelosta. Katsahdin lapani yli siskojani. "Ei hätää, minä suojelen teitä!" Kaisla purskahti nauruun. "Senkin karvapallo! Etkö sinä tajua, että tuo pysyy hädin tuskin pystyssä! Ei hän pysty hyökätä tuossa kunnossa!" Kaisla nauroi makeasti ja hymy karehti Huurteen kasvoilla. Painoin pääni nolostuneena ja luikin isäni jalkojen väliin. Kierryin kippuralle ja hautasin pääni sammaleisiin. Vanhemman siskoni nauru kaikui korvissani. Halusin pois. Nousin ylös ja pinkaisin ulos pesästä. "Havu!" kuulin isäni ja emoni huudot. Juoksin minkä jaloistani pääsin. Kompuroin eteenpäin lumisessa metsässä. Kyyneleet valuivat poskillani. Kuinka Kaisla saattoi nauraa minulle noin? Minähän vain yritin suojella heitä! //Muut?

Crokell

Katsoin hämmentyneenä kuinka tummanharmaa kolli lähti pesästä. "Havu!" toinen iso kissa ulvaisi. Mulkaisin Kaislaa kulmieni alta ja lähdin kollin perään. Hän ei olisi saanut nauraa Havulle, vaikkenhan minä kenenkään päälle hyökkäisi, Havuhan vain suojeli perhettään. Vaikka olin melko huonossa kunnossa, aijoin silti saada Havun tulemaan takaisin. "Havu!" vinkaisin. "Havuu!" huhuilin kollia. Tahdoin löytää hänet. Olin kuullut kollin nimen äskeen, joten muistin sen hyvin. Huomasin pienet tassunjäljet lumessa ja lähdin seuraamaan niitä. Pian erotin tummanharmaata turkkia lumella. "Havu!" vinkaisin. Tarvoin kollin kiinni. "Anteeksi, he eivät saisi nauraa sinulle noin", naukaisin. Katsoin tummanharmaata kollia joka ei reagoinut mitenkään sanoihini. "Minun ei ollut tarkoitus tunkeutua perheeseenne", naukaisin. Kolli ei vieläkään reagoi. Väräytin hermostuneena toista pientä korvaani. "Tule takaisin. En halua että suutut minulle", nau'uin. Tummanharmaa kolli pysähtyi. Tuo kääntyi katsomaan minua tummanvihreillä silmillään. "Minä haluan että olet ystäväni, etkä vihaa minua", nau'uin. Katsoin kollia anteeksipyytävästi. Havu avasi suunsa vastatakseen minulle. Odotin tuon vastausta innolla. //Havu?

Havu | 19.03.2017

"En minä sinua vihaa", naukaisin hiljaa. Nostin katseeni mustaan pentuun. "Minäkin haluaisin, että meistä tulisi ystäviä!" hihkaisi innoissani. Toivottavasti hän olisi parempi tappelija kuin Kaisla. Haluaisin joskus leikkiä uuden pennun kanssa. "Havu! Nyt tänne ja sassiin!" isäni samalla hätääntynyt ja vihainen ääni kantautui korviini. "Joo joo!" huikkasin. Se sai Firen hiljenemään hetkeksi. "Onko toinenkin pentu siellä?" "On!" musta pentu vastasi. "Olettehan kunnossa?" Vilkaisin mustaa kollipentua joka katseli minua sinisillä silmillään. "Olemmeko me kunnossa?" kysyin häneltä kuiskaten. "Kyllä me varmaan ollaan", pentu vastasi kuiskaten. "Me ollaan kunnossa!" huusin isälleni. Kesti hetken hiljaisuus ennen kuin Fire huusi taas. "Pystyttekö seuraamaan jälkiänne takaisin pesälle?" Tällä kertaa toinen pentu vastasi. "Pystytään!" Lähdimme tarpomaan pimenevässä metsässä kohti pesäämme. Näin isäni lähestyvän. Hän oli varmaan löytänyt jälkemme! "Isä! Isä!" vinguin ja pompin paikoillani. Fire huomasi meidät. Kollin vihreissä silmissä näkyi helpottuneisuus. Hän juoksi viimeiset ketunmitat luoksemme. Isä nuolaisi meidän molempien päälakia kerran ja asettui sitten vatsalleen kylmään maahan. "Kiivetkää selkääni niin kuljetan teidät kotiin", hän naukui. "Mutta etkö saisi meitä kuljetettua ihan hampaissasi?" "En saa teitä molempia yhtä aikaa kannettua." "Sopiiko jos minä kiipeän ensin ja autan sinut sitten sinne?" kysyin mustalta pennulta. Hän nyökkäsi. Peruutin muutaman askeleen. Otin vauhtia ja loikkasin isän selkään. Seisoin Firen selän päällä naama leveässä hymyssä. "Nyt sinä!" Uusi pentu nyökkäsi keskittyneen näköisenä. Hän pyrähti juoksuun ja ponnisti. Hän pääsi melkein mutta toinen takajalka lipesi. Otin salamannopeasti kiinni mustan pennun niskanahasta ja vedin hänet vierelleni. Pentu huohotti hiljaa. "Kiitos", hän huokaisi. "Ei minun tarvinnut auttaa paljoa! Pääsit melkein itsekkin!" naukaisin rohkaisevasti. Mustan kollipennun kasvoille ilmestyi hymy. Laskeuduimme maahan pesämme edustalla. Vihdoin kuoppainen matka Firen selässä oli päättynyt! Ryntäsin sisälle pesään uusi pentu ihan kintereilläni. Samassa Fria jo vetikin meidät molemmat lämpimän vatsansa viereen. Join lämmintä maitoa sisääni. Se alkoi unettaa minua. Nukahdin emoni lempeiden nuolaisujen sattelemina. //Muut?

Huurre | 16.03.2017

Istuskelin emoni vieressä katsellen Kaislan ja Havun leikkiä. Molemmat sisarukseni leikkivät toistensa kanssa hyvin paljon, ja kysyivät aina minua mukaan, mutta minun ei tehnyt mieli leikkiä, ainakaan yleensä. En tiennyt, olinko outo tai kummallinen kun en leikkinyt, mutta minkä minä itselleni mahdoin. Minun ei yleensä tehnyt mieli painia maassa tai heitellä sammalpalloa. Toki oli poikkeuksia. Välillä sain kummia silmäyksiä Fireltä, mutta emoni oli ilmeisesti selittänyt, että tämä oli minun tapani kasvaa. Miettiessäni olin huomaamattani kurtistanut kulmiani. Siloitin otsarypyt ja siirsin vaaleansiniset silmäni ylöspäin Friaan, emooni. Tuon harmaa katse oli kiinnittynyt Havuun ja Kaislaan. En pannut pahakseni, vaikkei naaras katsonut minua. Hänellä oli tärkeä tehtävä huolehtia toisista sisaruksista, sillä he voisivat keksiä vaikka mitä typerää. Minulle riitti se, että turkkini kosketti Frian turkkia ja sain tuntea lämmön joka huokui naaraan kehosta. Valtava haukotus melkein repi leukaperäni irti toisistaan minkä ansiosta sain Frian huomion tahtomattani. Emoni silmät olivat hyvin kauniit, kun tuo katseli niillä minua. Kallistin päätäni ja räpäytin ripsiäni. "Väsyttääkö?" Fria naukaisi. Avasin suuni vastatakseni, mutta suljinkin sen sitten. Outo mielihalu nähdä enemmän kutitteli vatsanpohjaani mikä sai minut värähtämään. Viikseni heilahtivat ja ponnistin seisomaan. Olin tottunut siihen, että sain tehdä yleensä mitä tahdoin - leikkiä, syödä, olla leikkimättä tai nukkua. Joten mikä estäisi minua nyt menemästä ulos, ensimmäistä kertaa? Havu ja Kaisla olivat käyneet ulkona monta kertaa aiemminkin, mutta minua se ei ollut kiinnostanut. Nyt kuitenkin halusin nähdä kaiken. Puristin huuleni yhteen ettei kimeä kiljaisu karkaisi suustani. "Haluan mennä ulos!" sihahdin innokkaasti emolleni. Kun olin sanonut nuo sanat, emoni katse vaihtui lempeästä huolestuneeksi. Hänen otsallensa ilmestyi kolme ryppyä ja katse muuttui etäiseksi. Minua alkoi pelottaa emon äkillinen mielialanmuutos, ja vielä enemmän se, että minä olin aiheuttanut sen. "Emo, emo", vikisin surkeasti. Fria hätkähti ja räpäytti silmiään. "En tiedä, pitäisikö meidän odottaa Fire takaisin metsästysreissulta?" Fria kysäisi. Kohautin lapojani ja astuin muutaman askeleen eteenpäin. "Mennään nyt, jooko. Havu ja Kaisla ovat jo käyneet mutta minä en", maanittelin ja hymyilin suloisesti. Fria naurahti ehkä hieman väkinäisesti mutta nyökkäsi sitten. Melkein pomppasin pesän kattoon innostuksesta, jonkalaista en ollut milloinkaan tuntenut. Koko kehoani värisytti, kun odotin Frian kertovan kahdelle muulle sisarukselleni lähdöstä ulos. Pian Havu ja Kaisla olivat vierelläni silmät hehkuen innostuksesta. Uskoin samanlaisen jännityksen paistavan silmistäni. "Huurre, ulkona on m a h t a v a a! Voin kertoa sinulle kaiken puista, lumesta, ihan kaikesta!" Kaisla kajautti ja puski minua kylkeen. "Ei, älä kerro vielä mitään. Haluan nähdä itse kaiken", sanoin. Havu kosketti nenällään korvaani ja näytti olevan yhtä innostunut kuin minäkin, muttei näyttänyt innostustaan paljoa. Karvani nousivat pystyyn, kun seurasin Friaa ulos pesästä. Valtaisa henkäys kohosi ilmaan keuhkoistani, kun astuin pesästä ulos. Näkymä oli maailman kaunein, ja se oli suoraan edessäni, ympärilläni. Äänet jotka kuulin nyt, olivat jotain niin mahtavaa etten kyennyt kuvailemaan niitä. Edessäni kasvoi rivikaupalla suuria ja korkeita asioita, jotka osasin yhdistää puiksi. Joidenkin oksat olivat korkealla yläpuolellani ja ne olivat täynnä vihreitä piikkejä, mutta joidenkin oksat hipoivat maata. Niissä oli samanlaisia piikkejä. Myös muutama valkomusta puunrunko kasvoi siellätäällä, ja niiden ohuet haarautuvat oksat olivat paljaat. Kaikkialla ympärilläni oli myös valkoista, hieman kovalta näyttävää juttua. Tajusin sen olevan lunta, sillä olin kuullut Havun ja Kaislan puhuvan lumesta. Sitten oli vielä taivas. Se oli sininen, muutama valkoinen pilvi leijaili ylitseni ja kirkas, keltainen aurinko lämmitti turkkiani. Kehoni oli jäykistynyt kaikiesta tästä kauneudesta enkä kyennyt liikahtamaankaan. Suuni oli raollaan ja hento tuulenpuuska ravisutteli turkkiani. Tajusin hämärästi että Kaisla ja Havu olivat jo jatkaneet leikkiään mitä olivat leikkineet sisällä, ja että Fria seisoi vieressäni. "Kaikkialla on niin kaunista", henkäisin. Fria kehräsi ja tunsin karhean kielen pyyhkäisevän turkkiani. Auringon valo siivilöityi puiden takaa ja kaikkialla kasvavien pensaiden ja kasvien tuoksu oli uskomaton. Haistoin niin makeaa, karvasta ja jotain kirpeää. Ylitsemme puhaltava tuuli toi sieraimiini sitä samaa hajua, joka oli hiiressä. Otin askeleen eteenpäin niin että tassuni upposi lumeen. Se oli kylmää, märkää ja tuntui hyvältä kehollani. Tuuli leikitteli karvoillani ja kiskoi korviani eri suuntaan. Silmäni loistivat ja hymy valaisi kasvoni. Huudahdin onnellisena ja jännitin lihakseni loikkaan. Hyppäsin ilmaan ja laskeuduin lumeen. Siitä jatkoin juoksua ympäri pientä aukeaa pesämme vieressä. Tassuni rummuttivat epätasaista maata ja tunsin olevani vapaa. Nauroin ilosta, onnesta ja kaikesta siitä mitä näin. Elämä oli ihanaa. // Muut?

Fria | 17.03.2017

Astuin pesästä ulos ja jalkani koskettivat lunta. Polkuanturoitani pisteli yllättävä kylmä mutten välittänyt. Kaikkia pieniä asioita ei aina tarvinnut ottaa huomioon. Tassutin hieman eteenpäin jotta kolme pentuani pääsivät ulos  takaani. Ensimmäisenä matkaan säntäsivät Kaisla ja Havu. He näyttivät jatkavan samaa leikkiä kuin sisälläkin. Hymähdin itsekseni kääntäessäni katseen vanhimpaan pentuun, Huurteeseen joka oli ensimmäistä kertaa ulkona. En tiennyt, miksi Huurre ei ollut halunnut tulla ulos sisariensa kanssa yhtä aikaa ensimmäistä kertaa, mutta sen tiesin, etten halunnut pakottaa pentujani mihinkään. Heidän tuli elää pentuaikansa ja vaikka koko aikuiselämänsä minun ja Firen kanssa, hyvässä perheessä eikä kukaan heistä saanut kokea sitä kohtaloa minkä minä olin kokenut. Sitä ei saisi tapahtua koskaan, ikinä. Katseeni tarttui Huurteeseen, joka oli tassuttabut pesästä ulos. Pentu seisoi nyt pienen aukean keskellä, ja hänen silmänsä olivat suuret kuin aurinko tai kuu. Huurre katseli jokaista luonnon ihmettä pitkään, näytti arvioivan katseellaan kaiken. Se oli hyvin hämmentävä tapa pennulta, sillä jos vertasi Huurretta Havuun tai Kaislaan, he halusivat koikeilla kaikkea eivätkä vain katsella ja ahmia maisemaa silmillä. Huurre oli omanlaisensa muttei mikään syy sallinut minun tai Firen hylätä pentujamme. Nyt vaaleanharmaa naaras tuijotti ympärilleen ihmetystä täynnä, ja ensimmäistä kertaa näin hänen kasvoillensa leviävän ihka aidon hymyn. Toki Huurre oli hymyillyt aikaisemmin, mutta nyt ilo tutnui kumpuavan jostain sisältä eikä lähinnä siitä että muut nauroivat. Pennun suu oli aavistuksen raollaan ja hymy oli vallannut kasvot. Silmät hehkuivat iloa ja kuulin miten naaraan rinnasta kumpusi ylös taivaisiin niin onnellinen nauru että melkein kipeää teki. Tuo astahti eteenpäin, upotti tassunsa lumeen. Hymy senkuin leveni ja nauru kasvoi. Huurre pinkaisi juoksuun nauraen, niin onnellisena että se sai kyyneleet vuotamaan silmistäni. Pentu pinkoi aukeaa ympäriinsä näkemättä mitään muuta kuin luonnon. Hymy loisti myös minunkin kasvoiltani jotka ilon kyyneleet olivat kastelleet katsellessani pentuni iloa. Tätä halusin heille antaa. Huurre huudahteli hämmästyksestö kun hän huomasi aina vain lisää luonnon ihmeitä. Tämä hetki oli jotain niin suurenmoista, että se tuntui lähes käsittämättömältä. Tänne Huurre kuului, tähän luontoon. Kaisla ja Havu eivät näytätneet leikkinsä timmellyksessä huomaavan siskonsa hämmästystä mutta se ei näyttänyt haittaavan Huurretta. Naaras pinkoi sinne tänne, kosketti tassuillaan puun kaarnaa, painoi kuononsa maahan siihen kohtaan, mistä lumi oli sulanut ja pysähtyi kerran kuuntelemaan lintujen sirkutusta. Suljin hetkeksi silmäni autuaan onnellisena tietäen sen, että Huurre muistaisi tämän hetken ikuisesti. Huurre muistaisi sen, miten kohtasi luonnon ensimmäistä kertaa ja miten emo seisoi hänen rinnallaan. Pentuni saivat muistoja emostaan ja isätään, juuri niitä muistoja ja kokemuksia mitä minä en ollut milloinkaan kokenut. // Fire? Havu? Kaisla?

Crokell | 18.03.2017

Pinnistin itseni uudestaan ylös hangesta, minä jaksan kyllä, olen vahva! Lähdin tarpomaan eteenpäin jälleen. Tämä matka on tuntunut ikuisuudelta, enkä ole tavannut kissan kissaa. Päästin surkeita vinkaisuja. Uupumus oli suuri. Lihakseni tuntuivat palavan. Mahani murisi tyhjyyttään. Pienet tassuni upposivat märkään, inhottavaan hankeen aina vaan uudestaan ja uudestaan. *Apuaa!* kiljuin pääni sisällä. En olisi jaksanut enää askeltakaan, mutta ponnistelin eteenpäin. Pakotin itseni liikkumaan. Olin liikkunut jo niin kauan etten osannutkaan laskea. Se oli minulle liika. Pian hahmotin jonkun pesän. Sen edessä istui kaksi kissaa, jotka näyttivät kylläkin hiirenkakan kokoisilta vielä. Päästi surkean ulvaisun ja tarvoin eteenpäin. Pian hahmotin myös kolme ikäistäni kissaa leikkimässä. He olivat hyvin hoidettuja. Minä olin luuranko heidän rinnallaan. "Uuuuu..." päästin heikön ulvaisun suustani. Yhden korvat kuuntelivat tarkkaavaisina. Hänen nenänsä myös värisi. Tarvoin päättäväisesti eteenpäin. En luovuta! Kaaduin kuitenkin maahan ja jäin vikisemään siihen surkeana. Olisin kuollut jos nuo eivät huomaisi minua. //Fria?

Fria

Tunsin kosketuksen takaani, ja käännähdin ympäri. Fire seisoi edessäni roikottaen hampaissaan yhtä hiirtä ja yhtä myyrää. Hymy kohosi kasvoilleni ja kehräys kumpusi kurkustani. "Huurre halusi tulla käymän ulkona, katso nyt häntä", naukaisin ja käännyin kohti pentujamme sen enempää tervehtimättä. Kuulin miten Fire laski saaliit maahan ja astui vierelleni. Tutkailin kumppanini ilmettä ja näin hymyn kohoavan hänen poskilleen, kun kollin silmät seurasivat Huurteen liikkeitä. "Hän on niin onnellinen täällä ulkona", Fire henkäisi saaden minulta vastauksen nyökäten. Siristin silmiäni ja kurottauduin nuolaisemaan muutaman pystyssä sojottavan karvan Firen turkista. Fire hymähti hiljaa ja painautui minua vasten. Olin ikävöinyt kollia, sillä hän oli lähtenyt aikaisin saalistamaan enkä ollut ollut vielä silloin herännyt. Nyt tuntui hyvältä nojata Fireen ja tuntea hänen tuoksunsa sieraimissani. Firen tasainen hengitys sai silmäni lepsumaan, kun yhtäkkiä kuulin kimakan ja heikon ulvaisun takaani. Jäyksityin ja vetäydyin taaemmas Firestä. Hän jatsahti minuun yllättyneenä josta päättelin, ettei kolli olkut kuullut ääntä. "Odota hetki", naukaisin. Fire kohautti lapojaan ja kääntyi taas vahtimaan pentujamme. Minä puolestani pyörähdin ympäri toiseen suuntaan ja raotin leukojani. Suuhuni tulvahti maitoinen tuoksu, pennun haju. Sydämeni hypähti kurkkuun, sillä enaimmäisenä luulin sen olevan Kaisla, Havu tai Huurre. En kuitenkaan tunnistanut tuoksua pennukseni. Lähdin hitaasti ja hiljaa astelemaan eteenpäin, pitäen katseen maassa. Jos täällä lähistöllä oli pentu, se todennäköisesti olisi maassa. Mieleeni juolahti ajatus, ertä ehkä pennun emo oli lähistöllä, mutta kun oikealta puoleltani kuului säälittävä vinkaisu, päättelin että pentu oli yksin. Käännyin äänen suuntaan ja kumarruin matalaksi. Edessäni oli luminen pensas, ja kun tassutin sen taakse, näin maassa makaavan hyvin pienen mustan kollin jonka laihaa kehoa hädin tuskin uskoi eläväksi. Tuon rintakehä kuitenkin kohosi heikosti, joten tiesin pennun olevan hengissä. Suunnato tuska riipaisi sydäntäni sillä en kestänyt nähdä heikossa kunnossa olevaa pentua. Sen enempää miettimättä, nappasin pennun hampaisiini ja lähdin takaisin pesälle. Fire kuuli tuloni ensin, ja kun hän kääntyi kohti minua, kollin suu loksahti auki. "Mikä tuo on?" hän kysyi ihmetystä täynnä. Rypistin otsaani enkä vastannut sillä pentu oli suussani. Työnnyin vain kumppanini ohi pesään, missä laskin kollin pedilleni. Sen keho oli hyvin kylmä ja saatoin kuulla kollin vatsan murisevan tyhjyyttään. Asetuin itsekin makuulle ja painoin kylmyyttä hohkaavan pennun vatsaani vasten. Toivoin kovasti, ettei se kuolisi. Ryhdyin nuolemaan oentua vastakarvaan sen lämmitykseksi juuri, kun Fire työnsi päänsä sisälle. "Mistä sinä pennun löysit?" Ärähdin ärsyyntyneenä ja paniikissa sillä halusin pennun selviytyvän. "Löysin sen pesän läheltä, se on melkein jo kuollut! Minun on pakko pelastaa se, se ei saa joutua selviytymään yksin kuten minä!" ulvahdin turhautuneena ja jatkoin nuolemista. Pennun oli pakko herätä. // Crokell?

Fria | 22.02.2017

Katselin rinta tulvillaan ylpeyttä, mutta myös pelkoa, kun pentuni temmelsivät lumessa. Heidän turkkinsa kastuivat hetki hetkeltä enemmän ja liiskautuivat kehoon kiinni. Lihakseni olivat kireät, enkä päästänyt Kaislaa tai Havua hetkeksikään silmistäni. Pelkäsin sitä, että kadottaisin heidät tai että heille tapahtuisi jotain, mutta samalla tunsin suunnatonta iloa nähdessäni miten jälkikasvuni nautti ulkona olemisesta ja leikkimisestä. Silmäni olivat kiinnittyneet pentuihini joten säpsähdin, kun Fire kosketti lapaani. "Näytät siltä että voisit syödä pentusi silmilläsi", kumppanini kehräsi. Hymyilin hiukan väkinäisesti, sillä juuri silloin Havu upposi syvään lumeen ja rintaani puristi. Pian myös Kaisla kömpi veljensä mukaan kiinni lumeen, ja he aloittivat ininäkuoron. Vetäsin molemmat pennut nopeasti pois lumesta ja he lähtivät uudestaan ajamaan toisiaan takaa. Häntäni sojotti pystyssä ja niskaani poltteli sillä niskalihakseni olivat kireät kuin puunrunko. "Rauhoitu vähän. Ei heille mitään käy", Fire naukaisi lempeästi ja puski päätäni. Rypistin kulmiani ja vilkaisin kollia. "Mutta kun minä pelkään, pelkään heidän puolestaan.." kuiskasin hiljaa. Häntäni laskeutui hitaasti alas, kun siirsin katseeni taas leikkiviin pentuihini. "Ajattele miten innoissaan he ovat. Kai sinä näet ilon joka paistaa heidän silmistään? Ja ajattele, isona he muistavat sinut ja minut, miten veimme heidät ulos, opetimme heille kaikkea", Fire kuiskutti korvaani. "Rentoudu nyt äläkä pilaa tätä hetkeä pennuilta jos he näkevät sinun kireytesi." Päästin hampaideni välistä pitkän huokauksen ja pakottauduin rentoutumaan. Silmäni seurasivat edelleen pentujen leikkiä, mutta tällä kertaa näin myös muutakin ympärilläni. Hempeän auringon joka kurkki pilvien ja lumisten puiden raosta. Kimaltelevat lumikasat ympärillämme. Puiden vankat rungot jotka kohosivat taivaisiin aivan kuin yrittäisivät osua aurinkoon, kahmia lämpöä itseensä. Ja mikä parasta, näin perheeni. En vanhempiani, mutta näin kumppanini, pentuni sekä pesäni. Kuulin sen sisältä Huurteen hengityksen ja toivoin, että pentu rohkaistuisi ja kokisi kaiken tämän ihanuuden. En kuitenkaan halunnut pakottaa pentua mihinkään. Aurinko kipusi yhä korkeammalle ja näin miten pentujen turkit olivat melkein läpimärät ja miten he hytisivät kylmissään. Näin kuitenkin molempien silmissä päättäväisyyttä aivan kuin he eivät haluaisi mennä sisälle. Fire istui vieressäni ja suki turkkiani niin että minun oli lämmin. Kaisla oli uponnut taas lumikinokseen ja kurottauduin nykäisemään pennun ylös. Aistin miten kylmä huokui hänestä ja laskettuani naaraan maahan, naukaisin: "Mennään nyt sisälle, ettei teille tule kylmä." Kailsan naama kurtistui ja hän vilkaisi Havua. "Ei vielä!" pentu vikisi ja kurtisti kulmiaan. Hänen silmissään paloi innostus ja ilo vaikka muu keho hytisikin kylmästä. Turkki roikkui siihen tarttuneen lumen painosta, ja osa oli jo sulanut vedeksi. Tiesin miten kovasti he halusivat olla ulkona mutta nyt heidän täytyisi mennä sisälle tai muuten he kuolisivat. Huokaisin ja pudistin päätäni. "Valitettavasti me menemme nyt sisälle. Tulkaa niin ettette jäädy aivan jääkalikoiksi", komensin ja vetäisin pennut edelleni ja sisään pesäämme. // Muut?

Kaisla

"Valitettavasti me menemme nyt sisälle. Tulkaa niin ettette jäädy aivan jääkalikoiksi", emo naukaisi. Huokaisten menimme takaisin sisälle pesään isä mukana. Huomasin Huurteen nostavan päätään. "Meillä oli hauskaa!" hihkaisin. Huurre nyökkäsi. "Milloin voimme mennä uudestaan?" kysyin inisten. Fria naurahti ja alkoi sukimana turkkejamme. "Ette tänään enää." "Miksei?" intin vastana ja isä naurahti. "Tehän jäädytte, ehkä huomenna sitten", Fire naukaisi ja nuolaisi pari kertaa rintaansa. Emon nuollessa minulle tuli lämmin olo. "Nälkä", inisin. Kun Fria oli saanut Havun suittua tuo asettui kyljelleen niin, että minä, Havu ja Huurre pääsimme imemään maitoa. Etsin kohouman ja aloin imemään lämmintä nestettä joka lämmitti minua. Kehräsin ja painelin pienillä tassuillani kohouman vierestä. Kun olin saanut juotua tarpeeksi valkeaa maitoa asetuin kerälle emoni karvojen sekaan. Painoin silmäluomeni kiinni ja tuuditin itseni uneen. //Sori tuli tosi mini :c Muut?

Fire | 11.03.2017

Paljastin kynteni. Pysähdyin vilkuillen ympärilleni. "Tule esiin!" sähisin. Yritin olla kuulostamatta pelokkaalta. Nimittäin sitä minä juuri olin. Jos tuntematon, reviirillemme tunkeutun kissa olisikin voimakkaampi kuin minä? Entä jos hän päihittäisi minut ja suuntaisi kulkunsa Frian ja pentujemme pesälle? Huoli kalvoi vatsaani tuijottaessani pensaikkoa. Täysi-ikäinen, vaaleanruskea naaras astui esiin pensaikosta. Eikä hän näyttänyt pelkäävän. Erakon tummanvihreät silmät säkenöivät. Mustat kynnet työntyivät ulos. Siinä vaiheessa tajusin, että olisin mennyttä kissaa. "Jos et huomannut, tämä on minun reviiriäni", sähähdin hampaat paljastettuina. "Sinä tuoksut pennuille", vastustajani totesi siivuttaen minut täysin. "Mitä siitä?" Naaras hymyili viekkaasti. "Ehkäpä tutustumme pentujesi kanssa pian..." Silmissäni välähti. Ehkä minun olisi pitänyt huutaa Friaa avuksi. En aikonut tehdä sitä. Syöksähdin vastustajani jalkoihin raivokkaasti karjuen. Iskin hampaani hänen takajalkaansa. Salamannopeasti nostin pääni keikauttaen erakkokissan maahan. Syöksyin kiinni kissan kurkkuun. Minusta tuntui, että hän ei ollutkaan niin hyvä taistelija mitä esitti. Hampaani upposivat naaraan kurkuun, mutta eivät syvälle. En taistellut tappaakseni. Vastustajani huitoi jaloillaan minkä ehti ja onnistui raapaisemaan lapaani viilloon. Ähkäisten päästin irti ja hypähdin kauemmas. Vaaleanruskea kissa kierähti vatsalleen ja kömpi ylös. Naaraan kurkusta valui verta noroina. Hän katseli minua huohottaen. "Sinuna alkaisin laputtaa", murisin uhkaavasti. Erakko murahti voimattomasti, kääntyi ja loikkasi varjoihin. Huokaisin helpotuksesta. Tuo kissa ei ihan heti palaisi. Saavuin pesällemme. Nilkutin sisälle. Penntue nukkuivat tyytyväisinä Frian vatsan vierellä. Asetuin makaamaan sammalille. Kai minä hetken voisin levätä... Olin jo puoliksi unessa kun kuulin maukaisun. "Isä! Sinä olit vaikka kuinka kauan poissa!" Avasin vastahakoisesti silmäni. Havu pomppi naamani edessä. Pennun tummanvihreä katse siirtyi lapaani, jossa oli tuntemattoman kissan aiheuttama viilto. "Mistä sinä tuon sait?" kollipentu uteli katselleen haavaani, jota kirveli. "Meidän reviirillämme oli tunkeilija. Minä häädin hänet pois", selitin hymyillen väsyneesti. //muut?

Kaisla | 12.03.2017

Heräsin. Tuntui paljon lämpimämmältä kuin ennen. Emo olikin sanonut viherkorvan ajan alkavan. Avasin harmaat silmäni ja katselin ympärilleni. Taisi olla aika aikainen aamu sillä vain isäni oli poissa. Tuomassa Frialle ruokaa jostakin. Tuokohan hän taas sen valkoisen karvamytyn vai pienen harmaan.. se taisi olla hiiri. Ja se valkoinen karvamytty oli jänis. Hihkaisin hiljaa. Tiesin jo noin paljon! Katsoin harmailla silmilläni kuinka vieressäni nukkuva Havu tuhisi kovaäänisesti. Tummanharmaa karvamytty oli veljeni. Toisella puolellani tuhisi hiljaisempaa vaaleanharmaa karvamytty joka oli siskoni Huurre. Emoni Fria nukkui. Emolla oli musta turkki ja tuon selässä oli valkea viiva. Nousin istumaan. Sisäänkäynniltä kuului rapinaa ja sisään astui kellanpunainen kissa tummemmilla raidoilla. Minä olin kuulemma hänen näköisensä. Tuo kantoi suussaan jänistä. Hymähdin hiljaa kun isäni laski jäniksen emoni nenän eteen. "Huomenta Kaisla! Oletpa aikaisin hereillä", Fire sanoi ja nuolaisi päälakeani karkealla kielellään. "Huomenta!" inahdin vastaukseksi. //Perhe?

Havu

Katselin nukkuvia siskojani. Olin itsekkin ottanut juuri pienet torkut. Isäni silmät lupsahtelivat välillä kiinni. Hymähdin hänen silmiensä painuessa kiinni. Annoin Firen nukkua. Aloin punnertaa itseäni jaloilleni. Minä aioin opetella kävelemään. Halusin päästä ulos. Ylltäyin, kun jalkani kantoivat painoni tärisemättä. Otin varovasti yhden askeleen. Sitten toisen, kolmannen ja neljännenkin. Kävelin yhden kierroksen pesässä. Se otti jo voimilleni. Vilkuilin isääni toivoen hänen heräävän. Minä olisin halunnut hänen näkevän... Käperryin siskojeni vierelle hetkeksi. Kun heräsin, tajusin emoni makaavan vierellämme. Hänen edessään oli ruskea karvamytty, josta oli syöty pala. Isäni nukkui vieläkin tuhisten hiljaa. Kaisla ja Huurre nukkuivat myös. Fria oli hereillä ja katseli rakastavasti Fireä. Möngin yhden kohouman luokse, joka pisti esiin emon vatsasta. Otin suullani kiinni kohoumasta ja imin. Lämpimää maitoa virtasi vatsaani. Neste sai oloni tuntumaan virkeältä. Irrotin otteeni kohoumasta. Huomasin isäni liikahtavan. Kollin kirkkaanvihreät silmät avautuivat. "Huomenta", hän haukotteli. "Fire, nyt on aurinkohuippu, ei aamu", emo naurahti. Isäni nousi silmiään räpytellen istumaan. "Isä, arvaa mitä?" maukaisin tapittaen kellanpunaista isääni. Fire säpsähti ja käänsi katseensa minuun. "No?" "Minä kävelin tämän pesän ympäri kun sinä nukuit!" miu'uin. "Mahtavaa!" isä naukaisi kehräten. "Katso, minä näytän!" Nousin ylös. Enää ei tuntunut läheskään yhtä huteralta kuin ennen. Kävelin pesän ympäri ja saavuin Firen eteen. "Pääsenkö minä nyt ulos?" Katselin isääni toiveikkaasti. Fire vilkaisi Friaa, sitten siskojani. "Vasta sitten kun Kaisla ja Huurre oppivat kävelemään." Naamani venähti. "Mutta minä haluan nyt!" vänkäsin vastaan. Isä pudisteli päätään. Marssin pesän kaukaisimpaan nurkkaan mököttämään. Minähän en tulsi pois ennen kuin saisin mennä ulos! //Pennut? Fria?

Huurre | 14.02.2017

Nostin pääni sammalilta ja tarkastelin ympärilleni. Vaikka pesässä kaikki oli sanamlaista, halusin silti, että näkisin kaiken yhä uudestaan. Turvallisuus laskeutui raskaana ylleni ja kierähdin maassa aivan Frian kylkeen kiinni. Erotin Kaislan ja Havun hahmot kauempana ja kuulin lempeää puhetta ympäriltäni. En monestikaan halunnut keskittyä saamaan sanoista selvää vaan vain kuuntelin puhumisen nopeutta, korkeutta ja äänensävyä. Havu vinkaisi jotain innostuneesti ja katsahdin veljeäni. Haukkasin henkeä kun näin kollin pienen keho tärisevän tuon ottaessa askelia. Silmäni suurenivat ja tunsin syvällä sisimmässäni halua yhtyä joukkoon, opetella kävelemään. Näin myös Kaislan vähä matkan päässä ja huomasin että tuo istui. Hänkin siis osasi kävellä. Mielialani laski ja kirahdin säälittävästi yrittäen hakea emoltani huomiota. Sain kuitenkin vain pelkän ilmavirtauksen kasvoilleni sillä vihreiden oksien välistä leyhähti voimakas tuulenpuuska. Tunsin pistävää kateutta tassunpohjissani ja kuononi vääntyi ruttuun. Silmäni leimusivat negatiivisia tunteita ja purin huultani. Minun olisi pakko kävellä. Ravistelin päätäni selvittääkseni ajatukseni ja karkotin kaikki sellaiset jotka olivat turhia. Sitten värähdin ja jännitin lihakseni. Se vaati muutaman silmänräpäyksen aikaa jotta sain kehoni hallintaan. Sitten ähkäisin ja ponnistin kaikilla käpälilläni ylös. Silmäni suurenivat kun tajusin seisovani. Huojuin paikoillani mutta yhtä kaikki seisoin. Kuulin Kaislan hihkaisevan jotain siitä miten seisoin, ja hymyilin ylpeänä. Ilma virtasi nyt myös jalkojeni välistä ja kutitti vatsakarvoja. Jalkojani kivisti mutta en aikoisi vielä mennä takaisin makuuasentoon. Päätin ottaa yhden askeleen. Keskityin jännittämään oikean etutassun lihakset ja siirsin käpälääni ilman halki jokusen matkaa. Horjahduin ja tunsi jo melkein maan allani kun Fria sai minusta kiinni ja auttoi pystyyn. Vilkaisin emoani kiitollisena ja otin toisen askeleen. Se sujui hyvin, käveleminen oli todella helppoa! Pian jo juoksin ympäri pesää ja ikävä jalkojen polttelu oli häipynyt. Kaisla ja Havu seurasivat minua kun juoksin pesää ympäri ja tunsin suunnatonta iloa siitä että pystyin kävelemään ja juoksemaan. Iloni kuitenkin loppui lyhyeen kun kuulin Havun pysähtyvän ja kysyvän: "Voimmeko me nyt mennä ulos?" Melkein järkytyin niin että kompastuin mutta sain kuitenkin pysyttyä pystyssä. Käännähdin ympäri ja katsoin vanhempiani vuorotellen. He katsoivat toisiaan. Pian Fria huokaisi syvään kuin antautuneena mistä arvasin että vataus olisi myöntävä. Osuin oikeaan, sillä Fria naukaisi: "Hyvä on. Voimme käydä hetken aikaa tuossa ulkona ja tulemme sitten sisään." Koko kehoni tärisi ja istuin voimattomana maahan. En olisi vielä valmis ulos menemiseen. Ei, en halunnut kohdata maailmaa. Halusin olla pesässä, turvassa täällä. Erotin sisarieni innostuneet kiljahdukset ja näin miten isäni paimensi heitä ulos. Nousin jäykkänä seisomaan ja peräännyin askeleen kun näin Frian tulevan minua kohti. Naaraan otsalla oli ryppy ja kyyristyin maahan. "Etkö halua tulla ulos?" Pudistin päätäni karvat pystyssä ja uikahdin. Fria huokaisi syvään ja kunartui tasoittamaan karvani. "En minä sinua tietenkään pakota pentuni. Voit jäädä tänne jos haluat." Huokaisin helpottuneena ja hiissauduin sammalille. Ne olivat jo ehtineet kylmettyö mutten välittänyt vaan käperryin kerälle ja vedin häntäni kuonon päälle juuri kun Fria astui ulos pesästä. // muut?

Kaisla

Voisimme vihdoin mennä ulos. "Jee!" kiljahdin riemuissani. Huomasin kuitenkin Huurteen käpertyneen sammalille ja Fria asteli pois päin hänestä. "Eikö Huurre tule mukaan?" kysyin inahtaen. Kuulin kuinka emoni huokaisi ja katsahti minuun. "Kyllähän tulee sitten, kun on valmis. Muttei nyt", kuulin emoni äänessä lempeyttä ja ystävällisyyttä. Nyökkäsin nopeasti ja kipitin Huurteen luokse. Kosketin tuon nenää omalla nenälläni. "Hei sitten", naukaisin ja tassuttelin takaisin Havun, isän ja emon luo, jotka odottivat minua. "Mennään!" Havu kajautti kimeällä äänellä ja kovaa. "Joo!" hihkaisin ja loikkasin kohti pesän sisäänkäynti aukkoa. Fire astui ensin ulos pesästä niin, että kuului kovaa rapinaa. Havu oli juuri menossa, mutta kiilasin hänen ohitseen ja pian näin sen. Maailman. Siristelin silmiäni kirkkaassa valossa. Kallistelin päätäni. Pian Havu ja Friakin olivat luonamme. Katsoin tarkkaan joka kohtaa. Maa oli jäätävän kylmä ja valkea. Nuolaisin valkoista ainetta ja tunsin kuinka se suli kielelläni. "Mitä tämä on?" kysyin hämmästyneenä. Maistelin makua suussani. Tämä maistui ihan erilaiselta kuin maito. Tämä oli kylmää ja se muuttui oudoksi suussa. "Se on lunta, sitä sataa taivaalta vain lehtikadon aikaan", isäni maukaisi ja katseli minua hymyillen. "Mikä sitten on lehtikato?" Havu kysyi. Olin juuri ollut kysymässä, mutta Havu ehti kysyä ennen minua. "Lehtikatona on kylmää ja silloin sataa lunta. Ennen lehtikatoa on lehtisade jolloin puista, noista korkeista 'pylväistä' tippuu kaikki lehdet. Ja taas ennen lehtikatoa on...", Fria selitti meille. Kuuntelin tarkkana, korvat höröllä. Hmm.. Tiedän jo nyt aika paljon asioita. Puista jotka pudottavat lehtensä. Havupuista joissa on neulaset ja ne eivät pudota havuja lehtisateen koittaessa. Hymyilin leveää hymyä. Loikkasin ison loikan ja upposin lumeen. "Isä!" kiljaisin surkealla äänellä. "En pääse täältä pois", naukaisin hätäisesti. Havu tuli luokseni ja koitti auttaa, mutta upposi itsekin. Fire tuli ja kiskoi meidät molemmat ylös. "Varovasti", emo naurahti. Isäkin naurahti ja katsahti meihin kumpaankin. Nyt viimein näin pesän ulkopuolen! Tämä on niin mahtavaa! En halua enää takaisin pesään. Päästin ilmoille kimakan taisteluhuudon. Hyppäsin Havun vierelle ja tökkäsin tuon kylkeä. "Hei!" Havu ärähti ja minä nauroin. "Täältä tullaan!" kiljahdin ja hyppäsin Havun hännän kimppuun. Havu tönäisi minua niin voimakkaasti, että kaaduin maahan. Älähdin. Nousin ylös ja läpsäsin tassullani Havua. Havu kierähti vierelleni nauraen. Minäkin nauroin, todella kovaa. //Muut?

Havu | 16.02.2017

Pyörin puhtaanvalkeassa lumessa nauraen. Valkea lumi tarttui pitkään turkkiini ja sai minut hytisemään. Nousin ja ravistelin turkkiani. Huomasin isän ja emon keskustelevan jostain. Firen kasvoilla näkyi lempeä hymy. Kumarruin matalaksi ja hiivin heitä kohti takaa päin. Kuulin heidän keskustelunsa. "Minusta meidän pitäisi jossain vaiheessa alkaa koulutta pentujamme. Että he osaisivat saalistaa ruokansa ja puolustautua tarpeen vaatiessa", isäni naukui katsellen Friaa. "Olen samaa mieltä. Mutta ei vielä. Ei vielä pitkään aikaan." Emo vilkaisi isää merkitsevästi. Katselin Firen kellanpunaista häntää joka kiemurteli lumihangella. Huomasin Kaislan ryömivän vierelleni. "Mitä sinä teet?" hän kysyi. "Hyökätäänkö isän kimppuun?" kysyin minä puolestani. "Joo!" Hiivimme isää kohti. Fire alkoi katsella ympärilleen. "Missä pennut ovat?" hän kysyi huolestuneena. "Nyt!" kiljaisin ja loikkasin isän selkään. //Muut?

Kaisla

"Nyt!" Havu kiljaisi kovaa ja olin valmiina. Hyppäsimme Havun kanssa yhtäaikaa Firen hännän kimppuun. "Mitä-?" tuo ehti naukaista kunnes näki meidät. Kiipesin isäni selkää ylös pikkuisilla kynsilläni. "Hei!", Fire naukaisi kovaa kun pääsin hänen selkäänsä. Havu pyöri isän hännän ympärillä. Irrotin otteeni ja putosin tuon kellanpunaisen kollin selästä lumiselle ja kylmälle maalle. Fria naurahti kovaa kun näki meidät. "Apua! Kaksi hullua pentua voittavat minut", isä sanoi hätäisenä. Tio naurahti kuitenkin lauseen lopussa. Hymyilin voiton riemuisesti. Asetuin Havun rinnalle ja koitimme saada isän hännän kiinni. Emo naurahti jälleen. "Minä voitan!" kiljaisin silmät säihkyen. "Me voitamme!" Havu huusi muistutukseksi. Minä vain hymähdin, mutta jatkoin silti kamppailua isäni kellanpunaisen hännän kanssa. "Joo!" kiljahdin vastauksen Havulle. Fire hymähti ja nousi ylös. Fria nousi myös ja ravisteli lunta turkistaan. "Mentäisiinkö jo sisälle, ettei teille tule kylmä", emo sanoi ja heilautti häntäänsä ilmassa kuin muita vaihtoehtoja ei olisi ollut. "Ei kai vielä?" naukaisin kysyvästi ja näytin surullista naamaa. Vaikka minulla olikin kylmä en halunnut lähteä vielä sisälle. *Sano ettei vielä!* //Muut?

Huurre | 10.02.2017

Heräsin ja makoilin hetken vain paikoillani silmät ummessä. Oloni oli lämmin ja vatsani täysi. Kuulin pentuetoverieni raskaat hengitykset ja unen tuhinan ja Frian syvemmän hengitysäänen. Sydämeki tykytti rinnassani ja kuuntelin hiljaa miten kuulin jostain kaukaa kaunista sirkutusta. Korvani ponnahtivat ylös ja kuuntelin hiljaa. Kirkas sirkutus oli musiikkia korvilleni ja heiluttelin päätäni äänen tahtiin. Vieressäni nukkuva Kaisla inahti ja jähmetyin. En halunnut kenekään heräävän vielä. Höristin korviani ja kuuntelin laulua niin kauan kun sitä jatkui. Viimein se vaimeni ja puhalsin ilmaa ulos hampaideni välistä. Jäin kuuntelemaan taas muiden hengitysääni ja tajusin että Fire puuttui. Koukistelin kynsiäni ja pohdin missä kolli mahtoi olla. Hän oli varmaan pesän ulkopuolella. Sisälläni paloi halu nousta jalkeille ja mennä ulos mutta en tekisi sitä vielä. Olin ilmeisesti nukahtanut uudestaan sillä kun seuraavan kerran heräsin, tiesin että Kaisla ja Fria olivat hereillä. Kuuntelin heidän keskustelua mutten jaksanut panostaa siihen että erottaisin sanoja. Puheen tasainen sorina unetti minua mutta olin sen verran pirteä ettö avasin silmäni. Vihertävä valo tunki silmiini ja räpyttelin unet pois silmänurkistani. Tarkastelin turkki pörrössä ympärilleni ja näin että Fire oli tullut takaisin. Pesän reunalla oli myös valkoinen karvamytty joka tuoksui. Nuuhkin ilmaa ja vesi herahti kielelleni. Se oli selvästikin ruokaa. Silmäni olivat jääneet kiinni saaliiseen joten hätkähdin kun sisareni kysyi: "Huurre, leikitäänkö?" Säpsähdin ja tajusin kaikkien tuijottavan minua - paitsi Havu joka nukkui. Kiemurtelin vaivautuneena ja tuikkasin kasvoni emoni vastakarvoihin. Tunsin Frian nauravan sillä hänen vatsansa hytkyi. Sitten mumisin: "Leikitään vain." Kaisla kiljaisi ja syöksyi äkkiarvaamatta päälleni. Vingahdin kun jäin siskoni alle. Pyristelin hurjasti ja silmäni olivat suuret kun yritin hivuttautua pois Kaislan alta. "Yritäpäs päästä pois! Minä olen koko metsän vahvin kissa!" Kailsa ulisi. Vatsassani myllersi epävarmuus ja halu paeta mutta pian aloin saada kiinni jutun juuresta. Yritin potkia Kaislaa ja pian tuo kierähti sivuun. Lähdi vauhdilla ryömimään siskoani kohti silmät säihkyen. Karjuin hentoa pennunkarjuntaa heittäytyessäni siskoni selkään. Tuo vinkaisi ja yritti pudottaa minut. Hän onnistui siinä toisella yrittämällä. Mäiskähdin maahan ja yritin vaivalloisesti kurottautua mäiskäisemään siskoani mutta koska en osannut kävellä, se oli hyvin vaikeaa. Jäin huohottamaan maahan ja kuulin Kaislankin vetävän henkeä. Maassa ryömiskely otti voimille. Olisi mukavaa kävellä mutta samalla tunsin pelkoa sitä kohtaan. Silloin minullakin olisi vastuuta. Värähdin ja katsahdin siskoani silmiin. "En jaksa enää", kimitin. Kailsa tuhahti ja pyöräytti silmiään. Kuulin Frian naurahtavan. "Levätkää hetki", hän sanoi. Väänsin itseni takaisin emoni viereen ja annoin itseni rentoutua. // Muut?

Havu | 11.02.2017

Oli pimeää. Kuulin ääniä. Kuulin sikojeni leikin ääniä. Haistoin isäni, emoni ja sikojeni tuoksut. Haistoin myös jonkin toisen hajun. Tuoreen, hyvän hajun. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli kylmä. Se hiipi salakalavasti jäseniini ja sai pienen kehoni tärisemään. Siskoillani oli varmasti kylmempi, olihan heillä lyhyempi turkki. "Pakkanen on kiristynyt roimasti viime päivinä", kuulin Firen huolestuneen äänen. "Emo?" inisin "minulla on kylmä." Tunsin nuolaisuja selässäni. "Mene leikkimään siskojesi kanssa niin lämpiät", kuulin emoni lempeän naukaisun. "Minun on pakko mennä, pitää vahvistaa rajat", Fire naukui. Hän kuulosti väsyneeltä. "Söisit edes", Fria naukui käskevällä äänellä. "Vain jos sinä syöt myös puolet." Kuulin syömisen ääniä. Hyvä haju levisi sieraimiini. Avasin silmäni. Toinen päiväni silmät auki alkoi. Kaisla ja Huurre makasivat Frian mahan vieressä. Emo ja isä söivät valkoista karvamyttyä, jonka arvelin olevan ruokaa. Ryömin heidän luokseen. "Mikä tuo on?" kysyin tapittaen valkoista myttyä tummanvihreillä silmilläni. Isä vilkaisi minua hymyillen vihreillä silmillään. Minusta tuntui, että hän oli laihtunut. "Se on jänis", Fire vastasi ennen kuin jatkoi syömistä. Katselin heidän syömistään silmä tarkkana. Huomasin, että Fria antoi Firen syödä enemmän kuin puolet. Avasin suuni sanoakseni, että emo oli huijannut isää vähän, mutta Fria peitti suuni hännällään. Fire lähti pesästä. Emoni otti häntänsä pois suuni edestä. "Miksi teit noin?" piipitin. "Koska isäsi paiskii niin paljon töitä eikä muista pitää huolta itsestään", Fria hymähti. Nyökkäsin. Halusin opetella kävelemään. Jalkani tärisivät punnertaessani ylös. Jalkani tuntuivat olevan tulessa, mutta pakottauduin ottaman yhden askeleen. Sitten toisen ja kolmannenkin. Ojensin jalkani eteen ottaakseni neljännen askeleen mutta muksahdin läähättäen maahan. "Emo minä en jaksa tulla sinne", inisin katsellen Huurretta ja Kaislaa, jotka nukkuivat emon vatsan vierellä. Fria kumartui ylleni ja otti kiinni niskastani. Hän laski minut vierelleen. Olin ihan kiinni emon mustassa turkissa. Etsin katseellani kohoumaa, koska minulla oli nälkä. Näin yhden ihan vieressäni. Hivuttauduin sen luo ja imin lämmintä nestettä sisälleni. Tyytyväisesti tuhisten käperryin nukkumaan. //Fria? Pennut?

Fria

Sydämeni tuntui olevan täynnä iloa, rakkautta ja emon läheisyyttä kun sain tuntea yöt miten pentuni tuhisivat vatsaani vasten ja miten ne päivällä leikkivät. Räpäytin silmiäni ja haukkasin tuoretta jäniksenlihaa. Silmäni olivat kiinnittyneet kumppaniini joka söi myös jänistä. Tuo oli hyvin itsepäinen eikä melkein suostunut syömään vaikka hän tarvitsi paljon voimaa jotta voi puolustaa minua ja pentujani. Kehräsin ja pidin visusti huolen että hän söi kunnolla ja jätin tarkoituksella hieman enemmän lihaa Firelle jotta kolli olisi taas voimissaan. Vilkuilin leikkiviä pentujani sivusilmällä ja pidättelin aina kehräystä kun pennut mönkivät toistensa päälle. He oppivat varmasti kävelemään pian ja sitten voisimme viedä heidät ulos. Pedissäni tuntui jokin inhottava möykky, ja tajusin hätkähtäen ettei niitä oltu vaihdettu sitten pentujen syntymän. Luimisti korvani nolona. "Pitäisiköhän makuualuset vaihtaa?" kysyin hieman häpeissäni. Fire nuokkui vieressäni mutta valpastui heti. "Se olisi hyvä idea", kolli vastasi. Kehräsin ja puskin kumppanini lapaa. Hän näytti hyvin väsyneeltä ja riutuneelta. Huokaisin ja naukaisin sitten: "Voisin käydä etsimässä sammalia niin sinä voisit sillä aikaa vahtia pentuja?" Firen silmät olivat puoliksi ummessa ja hän näytti siltä, että aikoisi väittää vastaan mutta kun olin jo vääntäytynyt käpälilleni, hän piti suunsa kiinni. "Hienoa", tokaisin ja jatkoin kääntäen katseeni pentuihini: "Menen käymään ulkona ja tuon puhtaita makuualusia. Isänne on täällä koko ajan kanssanne." Pennut lopettivat leikkinsä ja käänsivät pienet pennunsilmänsä minuun. Kaisla henkäisi ihastuksesta. "Pääsemmekö mekin? Jooko!" pentu vikisi ja ryömi minua lähemmäs. Naurahdin ja pudistin päätäni. "Pääsette ulos sitten kun opitte kävelemään", naukaisin ja kumarruin nuolaisemaan kunkin pennun päälakea. Havu ja Kaisla näyttivät innokkailta tulemaan mukaan mutta Huurre ei näyttänyt yhtä innokkaalta. Kun sipaisin kielelläni naaraan päätä, kuiskasin hiljaa niin että muut eivät kuulleet: "Jos et halua mennä heti ulos kun opit kävelemään, voit pysyä täällä jos haluat." Huurre näytti rauhoittuvan kun peruutin pesästä ulos jättäen pennut ja kumppanini sinne. Askeleeni kuljettivat minut heti joelle jossa kumarruin upottamaan kuononi jääkylmään veteen. Joesta oli tullut minulle tärkeä ja rauhoittava paikka missä tykkäsin olla yksin pohtimassa kaikkea. Ensimmäisenä mieleeni tuli aina Tilli. Kyyneleet kihosivat silmiini kun mietin miten pennut olisivat pitäneet Tillistä. Mietin, että Huurre vaikutti hyvin samanlaiselta kui vanha ystäväni ja ajattelin heidän pitävän toisistaan. Aina kun ajatukseni kääntyivät Tilliin olin tuntevinani naaraan läsnäolon mikä sai sieluni rauhalliseksi. Huokaisin syvään ja venyttelin jäykkiä jäseniäni. Sen jälkeen käänsin kasvoni kohti metsää ja lähdin etsimään uusia makuualusia. // Muut? Ne pennuthan vois oppii käveleen sillä aikaa kun Fria on poissa?

Kaisla | 12.02.2017

Emoni Fria lähti ulos pesästä. Isäni Fire jäi vahtimaan meitä kolmea pentua. Emo oli sanonut, että saisimme mennä ulos jos oppisimme ensin kävelemään. Päästin ilmoille ison ja makean haukotuksen jonka jälkeen siirsin katseeni edessä olevaani kellanpunaiseen kolliin, isääni, jolla oli tummempia raitoja. *Haluan jo kävellä!* mietiskelin. Nousin ylös. Käpäläni kantoivat minut paremmin kuin ensiyrittämällä. Otin askeleen eteen päin. Huterasti, mutta pysyin kuitenkin pystyssä. Huomasin kuinka isäni kirkkaanvihreät loistivat ja tuon kasvoilla oli leveä hymy. "Hyvä Kaisla! Osaat kävellä", Fire naukaisi ja asteli luokseni. Tuo kosketti hännällään selkääni. Hymyilin. Osasin viimein kävellä! Otin askeleen toisensa jälkeen. Lopetin kuitenkin melko pian. Jäin huohottamaan sammalille. "Hyvin meni", isäni kehui ja nuolaisi päälakeani. Hengitin syvään, että saisin tasattua hengitykseni. "Minäkin haluan osata kävellä!" veljeni Havu inahti vieressäni. Havun tummanharmaa turkki oli suittu siististi, niin kuin minun ja Huurteenkin vaaleanharmaa turkki. Kuulin kuinka Fire kehräsi kovaan ääneen. "Yritä vain, niin opit kyllä pian", Fire naukaisi ja meni Havun toiselle puolelle ja nuolaisi tuota. Kierähdin siskoni Huurteen viereen ja painoin silmäni kiinni. Oli aika kylmä ilman emoa. Olin ihan kiinni siskossani ja annoin unen tulla. Pian vaivuin rauhalliseen uneen. //Muut? Tuli aika mini mut menkööt nyt..

Fria

Katselin haltioissani kun Havu räpytteli tummanvureitä silmiään. Hän katseli uteliaasti ympärilleen ja näytti hämmästyvän kaikkea mitä näki. Kehräsin hiljaa ja tarkastelin Havun liikkeitä. Pentu katsoi isäänsä ja siirsi sitten katseensa minuun. Tunsin että välillämme vallitsi yhteys joka muodostui pennulle ja emolle. Havu katsahti sisariinsa kun oli tutkailkut minua vähän aikaa. Hänen korvansa ponnahtivat pystyyn ja hän hihkaisi: "Nuo olivat minun kanssa siellä mustassa paikassa!" Hymähdin ja tunsin Firen nuolaisevan niskaani. Sitten Havu katsoi taas minua. "Minkä väriset silmät minulla on?" pentu kysyi. Kallistin päätäni ja nuolaisin kollin turkkia. "Sinun silmäsi ovat tummanvuhreöt kuin nuo kuusenoksat. Ne ovat myös hyvin kauniit", kerroin lempeästi. Havu nyökkäsi ja sitten tunsin Kaislan liikahtavan pian naaras nosti päänsä vatsani suojista ja tapitti minua avonaisin silmin. Henkäisin ihastuksesta kun näin toisenkin pennun avanneen silmänsä. Tämä katsahti ympärilleen ja näytti viipyilevän katseensa kanssa Firessä, kunnes Kaisla katsoi minuun. Tunsin saman pennun ja emin välisen yhteyden välillämme kun naaras naukaisi kimeästi: "Miltä minä näytän?" Päästin ilmoille hyrisevön kehräyksen ja selitin mahdollisimman tarkasti miltä pikkuinen penturukka näytti. Kuvailin hänelle miten hän oli perinyt isänsä värin ja minun silmäni. Kaisla näytti hyvin ylpeältä kuultuaan selostuksen. Sitten hän katsoi Havua pitkään kunnes tavoitti veljensä katseen. Kuin sanattomasta sopimuksesta pennut heittäytyivät toistensa päälle ja ryhtyivät leikkitappeluun. Päästin suustani "mmrauh"-naurahduksen ja sitten katsoin esikoistani, Huurretta joka oli käpertynyt kerälle vatsaani vasten. Lipaisin kielelläni naaraan päälakea ja kuiskasin: "Saat kohdata maailman milloin haluat, pikkuinen. Sitten näet minut, isäsi ja sisaruksesi." Sanat näyttivät herättäneet pennun ja tuo vikisi avuttomana kun hän kuuli sisariensa leikktappelun äänet. Silitin hännälläni varovasti Huurteen turkkia ja katselin kun pentu nosti päänsä ylös silmät yhä ummessa. Naaras huojui hetken ja sitten näin miten kovasti hän yritti avata silmänsä. Rypistin otsaani kun pentu ei saanut silmiä auki. Kurottauduin pyyhkäisemään kielelläni Huurteen kasvoja mikä sai pennun aivastamaan. Sitten hän raotti silmiään ja katsoi minua. Tunsin yhteyden välillämme mutta vaistosin pennun olevan jotenkin etäinen ja sulkeutunut. Kallistin päätäni ja tarkastelin pentua. Hänen vaaleansiniset silmät loistivat hämärässä pesässä. Huurre tapitti minua ja siirsi sitten katseensa ympärilleen. Hänen silmänsä viipyilivät jokaisessa pesässä olevassa kissassa saman verran. Fire huomasi pentunsa avanneen silmänsä mutta antoi hänen tutkia rauhassa ympärilleen. Kun Huurteen silmäilykierros oli tehty, naaras naukaisi: "Olenko minä kuten sisareni?" Hätkähdin yllättävää kysymystä ja sitä, miten pentu sen esitti. Huurre lausui kysymyksen niin aikuismaisesti että tunsin sydämeni pyörähtävän ympäri. Kuulin miten Havu ja Kaisla tappelivat edelleen ja olivat syventyneet leikkiinsä. Fire valvoi pentujen leikkiä joten minä pystyin keskittymään ujonpuoleiseen esikoiseeni. "Sinä olet täydellinen juuri sellaisena kun olet, pentuni", huokaisin. // Fire? Pennut?

Kaisla

Leikkitappelin veljeni Havun kanssa. Huomasin sivusilmälläni, että isämme Fire piti meitä silmällä. Nauroin kun Havu teki hassun liikkeen, tuo puski minua ja kierähti selälleen. Oli raskasta mönkiä kun olisi voinut yhtä hyvin kävellä, niin kuin isä tekee yleensä. Läpsäsin veljeäni poskelle ja jäin huohottamaan. Katsoin emoani ja näin tuon juttelevan Huurteen kanssa. Huurre oli avannut silmänsä! Minun siskoni oli avannut silmänsä! Möngin Huurteen viereen kehräten ja katsoin minkäväriset silmät siskollani on. Huurteella oli vaaleansiniset silmät. Katsoin siskoani harmaat silmät loistaen. Tulisiko Huurrekin pian leikkimään kanssamme? "Hei Huurre!" naukaisin vaaleanharmaalle naaraalle jonka turkissa oli mustia pilkkuja. "Hei vain Kaisla", Huurre naukaisi ja katsoi vaaleansinisillä silmillään minua. Huurre vaikutti puhetavaltaan hyvin paljon emolta. Fria katsoi minua ja nuolaisi päälakeani. Sitten Havun selkää. "Joko te väsyitte?" emo naukaisi kysyvällä, mutta lempeällä äänellä ja katsoi meitä kahta. "Minä haluan jo kävellä!" hihkaisin nopeasti ja nousin jaloilleni. Lysähdin kuitenkin pian maahan sillä jalkani eivät kantaneet vielä painoani. "Miksen osaa seisoa ja kävellä niin kuin isä?" kysyin ja näytin surullista naamaa. "Kyllä sinä vielä opit, siihen menee aikaa ennen kuin oppii kävelemään", isäni naukaisi hymyillen ja katsoi Frian suuntaan. "Ja kyllä Friakin osaa kävellä", tuo naurahti ja nuolaisi kellanpunaista rintaansa. Aukaisin suuni valtaisaan haukotukseen ja katsahdin emooni. "Ai, osaatko sinäkin kävellä?" varmistin vielä. Emoni kehräsi ja hymyili. "Osaan minä, jopa juostakin", tuo sanoi huvittuneena. Nyökkäsin. Minäkin haluan oppia seisomaan, kävelemään ja juoksemaan! Huokasin. Entä jos en ikinä opi? Kyllä minä opin!! Varmasti! Nousin taas huterasti jaloilleni mutta lysähdin jälleen maahan. "Tuo on jo hyvä alku, kun yrität vain opit varmasti kävelemään", isäni naukaisi ja heilautti häntäänsä. Huulilleni palasi hymy. Etsin kohouman, nisän ja aloin juomaan siitä lämmintä nestettä, maitoa. Painelin tassuillani kohouman vierestä ja hyrisin. Maito lämmitti kehoani. Aina kun join maitoa minua alkoi unettamaan kauheasti. Päästin ilmoille jälleen haukotuksen. "Nuku vain", emoni naukaisi lempeästi. Käperryin Frian vierelle ja Havu mönki vierelleni. Tuo alkoi tuhisemaan ja hengitti rauhalliseen tahtiin. Havu taisikin jo nukahtaa. Painoin silmäluomeni kiinni ja kuuntelin ääniä ympäriltäni. Kuului rapinaa ja nostin pääni. "Missä isä on?" kysyin kysyvällä äänellä kun isä oli hävinnyt hämärästä pesästä. "Hän meni pyydystämään minulle ruokaa", emoni naurahti ja lisäsi samalla: "Kyllä hän pian tulee." Nyökkäsin ja laskin pääni uudestaan. Suljin silmäni ja rentoutin kehoni. Kierähdin lähemmäs Havua ja nukahdin. //Havu? Huurre? Fria? Fire?

Huurre | 06.02.2017

Tunsin olevani irrallani kaikesta sillä kuulin kauempaa sisarieni leikkiäänet. Tunsin olevani se viimeinen jota ei huolita mihinkään. Tiesin että tulisin aina olemaan se vähäpätöinen viimeinen pentu. Rinnassani tuntui solmu ja vetäydyin hieman kauemmas ylhäiseen yksinäisyyteeni. Yhtäkkiä kuulin Frian kuiskaavan: "Saat kohdata maailman milloin haluat, pikkuinen. Sitten näet minut, isäsi ja sisaruksesi." Hätkähdin ja käänsin sokeat silmäni äänen suuntaan. Hän puhui minulle, yksin minulle, ei kenellekään muulle. Helpotuksen ja yhteenkuuluvuuden tunne pyyhkäisi ylitseni ja huokaisin syvään. Fria muisti että minäkin olin tässä maailmassa ja hiisaauduin lähemmäs naarasta. Sanat rauhoittivat minua. Sitten tunsin palavaa halua nähdä maailman. Halu nähdä lähti ensin jostaun tassunpohjistani ja kohosi sitten silmiini hyvin nopeasti. Näkemisen halu oli pisteliäs ja polttava ja halusin sammuttaa sen, saada tyydytystä näkemällä ympäröivän maailman. Hätkähdin voimakasta tunnetta ja yritin hillitä sitä samalla kun yritin kiskoa silmiäni auki. Jokin tuntui kuitenkin liimanneen silmäni kiinni ja uskoin ettei suurinkaan voima saisi niitä auki. Silmien avaaminen ei onnistunut ennen kuin kostea kieli pyyhkäisi kasvojeni yli. Räväytin silmäni auki ja valo tulvahti näkökenttääni. Enää ei ollut pelkkää mustaa vaan värien kirjo ympärilläni, pienet ja suuret asiat pyörivät ympärilläni ja räpyttelin hetken silmiäni hämilläni sillä en olisi uskonut että maailmassa oli niin paljon nähtävää. Ensimmäisenä pistin merkille että olin jossain suuressa tilassa. Yhdellä sivulla oli vihreitä juttuja joiden välistä siivilöityi niin kirkasta valoa etten pystynyt katsomaan sinne suuntaan. Muualla pesässä oli myös kirkasta, mutta kun silmäni alkoivat tottua näkemiseen, ei enää ollut niin kirkasta. Huomasin että hämärässä hyvin hyvin suuren liekinvärisen kissan. Hänen vihreät silmänsä olivat kohdistuneena alas mutta en kyennyt vielä katsomaan mitä iso kolli oikein katsoi. Kissan korvat olivat pystyssä ja tuon häntä viuhtoi ympäriinsä. Kun kissa naurahti tummalla äänellä, yhdistin kollin Fireksi. Kollin selässä olevat kolme tummempaa raitaa olivat mielestäni kauniit ja tuon vihreät silmät loistivat hämärässä. Tarkastelin suurta kollia hetken mutta hän ei kertaakaan vilkaissut minua. Sitten liu'utin katseeni Firestä alaspäin. Näin maassa kaksi heittelehtivää pentua jotka olivat toisissaan kiinni. Tiesin heidän olevan sisareni Kaisla ja Havu. En silti tiennyt kumpi oli kumpi. Toinen, Firen värinen pentu nöytti olevan voitolla mutta tummanharmaa kissa yritti kaikin keinoin selättää sisarensa. Tarkkailin pentujen leikkiä mutta en tuntenut halua liittyä mukaan. Siirsin katseeni pian kahdesta leikkijästä Friaan. Hänen suuri musta kehonsa oli suojelevasti ympärilläni ja painauduin häntä vasten. Naaraan harmaat silmät olivat tulvillaan rakkautta ja olin onnellinen saadessaan olla hänen pentunsa. Frian selässä kulki hieno valkoinen viiva joka oli täydellinen. Hänen häntänsä silitti päätäni ja vilkaisin sisariini. He eivät olleet näyttäneet huomanneen minua. Kyräilin tyytyväisenä kun sain itselleni Frian koko huomion. "Olenko minä kuten sisareni?" kysyin yllättäen. Musta naaras hätkähti ja jähmettyi. Pelkäsin sanoneeni jotain väärin ja huuleni väpätti. Vikinä oli vain viiksenmitan päässä kunnes Fria sanoi: "Sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet, pentuni." Räpsäytin silmiäni ja annoin sanojen rauhoittavan minut. Tuntui että aina kun Fria sanoi jotain, rauhoituin ja tunsin oloni turvalliseksi. Huokaisin ja siirsin katseeni vielä leikkiviin sisariini. Pian toinen, isäni näköinen naaras katsahti minuun. "Katsokaa, Huurre avasi silmänsä!" Hätkähdin pennun kovaa ääntä ja luimistin korvani. Emoni katsahti naaraaseen. "Joko väsyitte?" Liekinvärinen naaras pudisti päätään. Sitten hän sanoi jotain kävelemisestä mutta kaikki sen jälkeinen puhe meni minulta ohi. Tunsin nimittäin unen alkavan virrata kehooni ja painoin pääni alas. Muiden rento rupattelu ajoi minut uneen hitaasti ja silmäni sulkeutuivat.

Kaisla | 07.02.2017

Heräsin lempeisiin nuolaisuihin. Karkea kieli suki kellanpunaista turkkiani. Räväytin silmäni auki ja räpyttelin niitä. Toinen päivä, jolloin näkisin värejä. Hymyilin vienoa hymyä. Hämärään pesään tulvi kirkasta valoa oksien takaa. Hymähdin. Katsahdin emooni, Friaan joka suki minua parhaillaan. "Onko isä taas pesän ulkopuolella?" kysyin ääni hieman haikeana. Halusin että molemmat, isä ja emo, olisivat yhtä aikaa luonani! En niin, että toinen oli poissa. "On hän, ja kyllä tekin kävelemään opittuenne pääsette", musta naaras kehräsi. Tuon selässä kulkeva valkoinen juova näytti täydelliseltä muun mustan turkin seassa. Kehräsin pienellä äänellä ja katsahdin emooni hymyillen. "Miksi sinun pitää pysyä täällä pesässä?" kysäisin kysyvällä äänellä ja katsoin emoni harmaita silmiä. "Sitten kun olette tarpeeksi isoja ja osaatte kävellä tulen kanssanne ulos", Fria kehräsi huvittuneena. Nyökkäsin nopeasti sillä kuulin pesän suuaukolta rapinaa. Pian hämärään pesään astui kellanpunainen kolli tummemmilla raidoilla selän alueella. Isä! Tuon suussa oli valkoinen minua isompi mytty. "Mikä tuo on?" kauhistelin ja möngin lähemmäs emoani. Isäni laski valkoisen mytyn Frian eteen. "Tämä on jänis. Syömme niitä ruuaksi", Fire naukaisi ja nuolaisi huuliaan. Kallistin päätäni. "Saanko minäkin maistaa?" kysyin ja katsoin jänistä. Fria naurahti ja katsahti Fireen. "Kiitos Fire", tuo naukui, "saat maistaa sitten kun olet tarpeeksi iso." Katsoin kuinka emo haukkasi ison palasen ja isä näytti tyytyväiseltä. "Milloin olen sitten tarpeeksi vanha!" piipitin ja katsoin surullisella ilmeellä vanhempiani. "Silloin kun on sen aika, se selviää sinulle kyllä ajallaan", emo naukaisi ja nielaisi tuoresaalispalan suustaan alas mahaan. Hymähdin. "Selvä", mutisin mutta piristyin kun Huurre nosti päätään. "Leikitäänkö?" kysyin siskoltani joka oli juuri herännyt ja räpytteli unenrippeet silmistään. //Huurre? Fria? Havu? Fire?

Huurre

Sama paikka kahden muun kanssa. Sama ahdistus joka kasvoi aina vain. Sama ahtaudenpelko. Sama mustuus ja lämpö, samat vaimeat äänet ulkopuolelta. Kaikki oli samnalaista kunnes aloin liukua taaksepäin. Puristuin jonnekkin maailman väliin enkä pystynyt tekemään mitään. Sitten yksi ponnistus ja luiskahdin jonnekkin uuteen. Rintaani sattui ja korvissani soi. Lämmin henkäys kehollani ja sitten vetäisin keuhkoihin ilmaa. Hajut tulvivat sisääni ja häkellyin. Sitten viereeni mätkähti jostain toinen ja kolmas, ne samat jotka olivat kanssani siellä samassa paikassa. Allani tuntui jotain karheaa, erilaista kuin siellä samassa paikassa mutta täällä oli myös mustaa. Se rauhoitti minua. Jokin vaisto sai minut yrittämään liikkua vaikka siellä samassa paikassa ei ollut tarvinnut tehdä mitäön. Nyt minun oli kuitenkin pakko liikkua. En tiennyt minne minun piti mennä mutta jonnekkin oli pakko päästä. Kuonooni osui joku karvainen ja kavahdin taaksepäin. Sieraimiini tulvi jotain pehmeän tuoksuista ja onnistuin yhdistämään sen samaksi kuin se paikka jossa olin ollut. Käännähdin tuoksun suuntaan ja vedin itseäni eteenpäin käpälilläni. Tunsin kyljessäni tönäisyn ja kirkaisin kun joku ohitti minut. Uikutin surkeana sillä en voinut muuta. Yritin liikkua eteenpäin nopeasti mutta minulta kesti kauan ennen kuin törmäsin johonkin karvaiseen mutta pehmeään. Sieraimiini tunki pehmyttä ja hentoa samaa tuoksua joka oli ympäröinyt minut siellä vanhassa paikassa. Kurkotin suullani eteenpäin vaistoni ohjaamana ja löysin pian kohon karvan seassa. Imin suuhuni jotain hyvää, turvallista ja lämmintä polkiessani jaloillani karvaa jotta nestettä tulisi runsaammin. Minulle tuli hyvin raukea ja turvallinen olo. Kuulin samoja ääniä joita olin kuullut vanhassa paikassa mutta nyt ne olivat selkeämpiä. Ne kaksi ääntä puhuivat keskenään ja se tuntui rauhoittavalta. Aloin vajota alaspäin ja se tuntui mukavalta. Kierähdin toiselle kyljelleni ja tunsin jonkun lämpimän toisella puolella. Hengitin pienellä kuonollani ilmaa sisään ja tuuditin itseni uneen. Vatsassani tuntui tyhjältä ja heräsin siihen. Inahdin kysyvästi ja kurotin taas imemään karvan seasta sitä kohoumaa josta virtasi vatsaani lämminät ja pehmeää nestettä. Vieressäni retkottava lämmin karvakasa liikahti ja työnsin sitö hieman kauemmas. Se kuitenkin tuli takaisin viereeni ja kuulin lutkutusta sen alkaessa imemään toista kohoa. Inisin samalla kun vedin sisääni makeaa nestettä ja tunsin pian edessäni jonkun liikahtavan. Kohouma lipesi huulieni välistä ja ruikutin surkeasti. Kovat piikit tarttuivat minuun ja nostivat minut eteenpäin. Huusin lujaa mutta lopetin sitten kun tunsin taas kohoja edessäni. Imin jälleen nestettä kun kuulin äänen yläpuoleltani. "Fria, meidän pitäisi päättää heille nimet." Ääni oli matala ja karhea ja jollain tavalla etäisesti tuttu. Ymmärsin puheesta ensimmäisen sanan; Fria. Se oli nimi, sen nimi josta imin nestettä. Keskustelu jatkui ja kuuntelin tarkkana. "Se käy, Fire", vastasi toinen ääni. Ääni oli kirkkaampi ja se tuntui turvallisemmalta. Painauduin äänen haltijaa - Friaa - vasten. Ymmärsin myös että Fire oli sen ensimmäisen puhujan ääni. Sitten joku kosketti päälakeani ja naukaisi: "Nimesi olkoon Huurre." Värähdin ja tiesin että olin Huurre, nimeni oli Huurre. Pian vieressäni olevat nyytit nimettiin Kaislaksi ja Havuksi, ymmärsin sen. Puhujat jatkoivat keskustelua mutten enöä jaksanut yrittöö ymmärtää mitään. Niimpä painoin pääni Frian turkkiin ja nukahdin taas lämpimään uneen. // Fire? Muut pennut?

Havu

Imin maitoa emostani. Kun olin täynnä lämpimää maitoa kierähdin kauemmas emosta - jonka nimen olin tajunnut olevan Fria. Se toinen oli Fire. Karvanyytit, jotka olivat olleet kanssani siellä mustassa paikassa oli nimetty Huurteeksi ja Kaislaksi. Minä oli Havu. Ryömin eteenpäin pehmeällä alustalla. "Katso, Fria! Havuhan on jo lähdössä ulos", kuulin Firen nauravan äänen. "Voisitko nostaa Havun tänne ennen kuin hän pääse ulos asti?" Kuulin paljon tutumman äänen. Olin kuullut sen siellä mustassa paikassa. Täälläkin kyllä oli mustaa, mutta minä tunsi pehmeää allani. En vain kellunut tyhjyydessä. Kylmä tuulahdus iski kasvoilleni. Tunsin jotain niskassani. Minut nostettin ilmaan. Vikisin kauhuissani yrittäen päästä irti. Onnekseni minut laskettin pian emon vierelle. Painauduin ihan häneen kiinni pelosta ulisten. Tuttu musta pimeys tuntui yhtäkkiä uhkaavalta. Tunsin rauhoittavia nuolaisuja niskassani. "Ei mitään hätää, Havu", kuulin emoni pehmeän äänen. Lopetin vinkumisen ja käperryin Friaan kiinni. Mietin, miltä ympärilläni näyttäisi. Koska voisin avata silmäni? Koska olisi oikea aika? En uskaltanut avata silmiäni. Haukottelin leveästi. Annoin itseni nukahtaa. Tunsin herääväni. Kuinka kauan olin nukkunut? Vikisin etsien maidon lähdettä. Tunsin pienen pökkäisyn selässäni. Ryömin ihan kiinni emooni. "Ai heräsit sinäkin unikeko viimein", kuulin Frian huvittuneen äänen. "Huomenta vain sinullekkin", Fire naukui haukotellen. Halusi nähdä isäni ja emoni. Halusin avata silmäni. Raotin silmiäni hiukan. Näin edelleen vain mustaa. Tajusin, että pääni oli hautautunut emon mustien karvojen sekaan. Kierähdin toiselle kyljelleni ja avasi silmäni uudelleen. Räpyttelin niitä valon sokaistessa minut. Annoin katseeni tarkentua. Näin vihreän seinämän. Seinässä oli jonkinlaisia piikkejä. Allani oli vihreää, pehmeää juttua. Näin Firen. Hän oli valtava. Kellanpunainen kolli käänsi katseensa suoraan minuun. Hänellä oli vihreät silmät. Minkä väriset silmät minulla oli? Ja entä emolla? "Katso! Havu avasi silmänsä!" Fire henkäisi vihreät silmät suurina. Katsoin ylöspäin. Näin emoni pään. Hänellä oli harmaat silmät. Naaras oli yhtä iso kuin Fire. "Oletko sinä Fire?" kysyin tapittaen kellanpunaista kissaa. "Olen Fire, isäsi ja tuossa on Fria, emosi", hän vastasi. Huomasin, että vierelläni oli kaksi karvamyttyä, toinen oli vaaleanharmaa mustilla pilkuilla ja toinen isäni värinen tummemmilla raidoilla. "Nuo olivat minun kanssani siellä mustassa paikassa", naukaisin innoissani. Emoni hyrisi oudosti. Samoin Fire. "Minkä väriset silmät minulla on?" kysyin katsoen emoani. //Fria? Pennut?

Kaisla

Ympärilläni oli mustaa, mustaa turvallista pimeyttä. Kaikki oli ennallaan. Minä olin Kaisla. Ja kaksi karvamyttyä olivat Huurre ja Havu. Iso karvamytty lähelläni, emoni, oli Fria. Tuo oli iso ja hän lämmitti minua. Taas jossain Frian lähellä oli Fire. Käperryin lähemmäs emoani, tuon lämmin karva piti minut lämpimänä. Joku kosketti minua takaapäin. Inahdin. *Älä syö minua!* hätäisesti koitin päästä syvemmälle emoni karvojen sekaan mutten päässyt. *Miksei kukaan auta minua!* Inisin ja koitin ryömiä emon karvojen suojaan edelleen. Joku nosti takaani karvamytyn pois. *Se saattoi myös olla Huurre tai Havu?* mietiskelin edelleen hätäisenä. Joku karkea kosketti päälakeani. "Ei mitään hätää Kaisla", kuului lempeä ääni, tuo kuulosti ihan sen Frian ääneltä. Rauhoituin hieman. Nuuhkin ilmaa ja paikansin hyvältä tuoksuvan nesteen. Löysin kohouman josta aloin imemään lämmintä nestettä joka lämmitti minua sisältä. Painelin tassuillani kohouman vierestä. Kun olin juonut tarpeeksi minua alkoi nukuttamaan. Ympäriltäni kuului lempeitä naukaisuja ja ne rauhoittivat minua hyvin paljon. Äänet hiljenivät ja alkoi kuulua tuhinaa. Käännöin kylkeäni ja tunsin vieressäni toisen niistä karvamytyistä. Toisella puolellani oli emo. Vaivuin rauhalliseen uneen hetkessä. Havahduin siihen kun joku inisi vieressäni. Oli turvallisen pimeää, niin kuin aina. Vatsassani tuntui tyhjältä ja haistelin ilmaa. Möngin kohouman luokse ja aloin imemään lämmintä nestettä. Ympäriltäni kuului rauhallista tuhinaa kunnes: "Ai heräsit sinäkin unikeko viimein", kuulin emoni lempeän äänen läheltäni. Mutta vieressäni oleva karvamytty inahti, se oli sanottu varmastikin hänelle. "Huomenta vain sinullekin", kuulin isäni äänen. Vieressäni oleva karvamytty inahti jälleen. "Katso! Havu avasi silmänsä!" kuului isän ylpeä ääni. Se karvamytty vieressäni oli siis Havu. Ja hän oli aukaissut silmänsä. Pystyisinkö minäkin siihen? "Oletko sinä Fire?" joku kysyi. Arvelin kysyjän olevan havu. "Olen Fire, isäsi ja tuossa on Fria, emosi", kuulin isäni, Firen äänen korvissani. "Nuo olivat minun kanssani siellä mustassa paikassa", Havu naukaisi. Olin nyt varma että hän oli Havu. "Minkä väriset silmät minulla on?" Havu kysyi kysyvällä äänellä ja liikahti vieressäni. Minkälaista tuolla on? Pitäisikö minun jo avata silmäni? "Sinulla on tummanvihreät silmät", kuulin emoni naukaisevan lempeästi. Avaisin nyt silmäni! Räväytin silmäni auki ja jäin räpyttelemään niitä. "Katso! Kaisla avasi silmänsä", isäni maukui. Isäni oli iso. Tuon turkki oli kellanpunainen ja siinä oli tummempia raitoja. Isäni silmät olivat kirkkaanvihreät. Tuon toisessa kyljessä oli pitkä arpi. Mietin miksi? Katsahdin seuraavaksi emooni joka hymyili. Emo oli musta ja tuon selässä kulki valkea juova. Emoni silmät olivat taas harmaat silmät. Havu oli vierelläni. Tuo oli tummanharmaa turkkinen ja Havun silmät olivat tummanvihreät. Vierelläni makasi toinen karvamytty. Karvamytty oli varmaankin Huurre. Tuon turkki oli vaaleanharmaa ja siinä oli mustia pilkkuja. "Miltä minä näytä?" kysyin ja jatkoin emoani. "Sinulla on samanvärinen turkki kuin isälläsi ja samanväriset silmät kuin minulla", emoni naukaisi lempeästi hymyillen. Hymyilin. Olin siis saman näköinen kuin isäni ja minulla oli samanväriset silmät kuin emollani. Mahtavaa! "Kuka tuo on?" kysyin ja osoitin Huurretta. "Hän on siskosi", isäni Fire naukaisi ja kosketti siskoani selkään omalla hännällään. "Ja tämä on veljesi Havu", emo sanoi ja nuolaisi Havun päälakea. Nyökkäsin. Tämä on siis perheeni! //Havu? Huurre? Fria? Fire?

Fire

Nuolaisin vielä kerran Frian niskaa tämän nukahdettua. Kumarruin naaraan vierelle katselemaan pentujamme. Tuhisevat pennut näyttivät hyväkuntoisilta. Olimme saaneet kaksi tytärtä ja pojan. Katselin kylki kyljessä nukkuvia siskoja. Toinen pennuista oli vaaleanharmaa, toinen kellanpunainen tummemmilla raidoilla. Tummanharmaa, pitkäturkkinen karvamytty inahti ja ryömi vaaleanharmaan siarensa kylkeen kiinni. Käperryin pentujeni ja Frian viereen. Nuolaisin vielä kaikkien pentujeni sekä kumppanini päitä. Laskin pääni sammalille ja suljin silmäni. Avasin silmäni. Hämärä valo siivilöityi kuusenoksien välistä pesäämme. Katselin Friaa ja pentujamme. Olin isä. Muistikuva isäni vihaisista kasvoista välähti mielessäni. Ravistelin päätäni yrittäen karkoittaa kauhun tunteen. Minä en tekisi niin ikinä pennuilleni. En ikinä. Tunsin Frian säpsähtävän. Naaras nosti päänsä sammalilta avaten harmaat silmänsä. "Huomenta", kuiskasin lipaisten kielelläni naaraan nenää. "Mikä on olosi?" "Ihan hyvä", kumppanini vastasi katsellen pentujamme. "Meidän pitäisi päättää heille nimet", Fria naukaisi. Nyökkäsin katse kohdistettuna vaaleanharmaaseen, musta pilkulliseen naaraspentuun joka nukkui sisariensa välissä. "Mitäs sanoisit, jos tuon pennun nimi olisi Huurre?" kysyin nyökäten kohti katselemaani pentua. //Fria?

Fria | 05.02.2017

Katselin hiljaa silmät avoinna pentujani. Ne olivat niin kauniita. Vaaleanharmaa naaras oli lähimpänä etutassujani ja päästi ilmoille vingahduksen kun kurottaiduin siirtämään sen hellästi aivan sisiariensa viereen. Naaraan vieressä nukkui toinen naaras, kellanpunainen tummemmin raidoin. Viimeisenä muttei vähäisimpänä oli pitkäturkkinen tummanharmaa kolli. Kolli nukkui suu avoinna ja hieno kuorsaus kantautui hänen kurkustaan naurahdin ja katsahdin olkani yli Fireen. Tuo katseli pentuja hyvin onnellisen näköisenä. Päästin ilmoille kehräyksen ja kurottauduin lipaisemaan kumppanini poskea. Kolli hieraisi kuonollaan poskeani ja sitten katselin taas pentuja. "Ne ovat hyvin kauniita, tuo keskimmäinen naaras on aivan näköisesi", naukaisin hiljaa, etten herättäisi pentuja. Fire nyökkäsi. "Meidän pitäisi päättää heille nimet", tajusin yhtäkkiä. Fire räpäytti silmiään ja osoitti vaaleanharmaaseen pilkulliseen naaraasee. "Mitäs sanot, jos tuon pennun nimi olisi Huurre?" kolli kysyi. Huokaisin ihastuksesta ja sanoin: "Se on hyvin kaunis nimi." Fire puski lapaani ja kosketti naaraan päätä hännällään sanoen: "Nimesi olkoon Huurre." Kuin vastaukseksi pentu inahti ja ryömi lähmmäs vatsaani. Naurahdin ja kosketin nenälläni pennun päälakea sen jatkaessa unia. "Kaisla?" Fire kysyi ja osoitti hännällään keskimmäistä naarasta. Hymyilin ja nyökkäsin kurottauduin nuolaisemaan naaraan päälakea. "Nimesi olkoon Kaisla." Ryhdyin sukimaan viimeisen pennun paksua turkkia ja kun olin valmis, kysyin: "Olisiko tuo kolli Havu tai Varjo?" // Fire?

Fire

"Minusta Havu olisi hyvä nimi", naukaisin nuolaisten tummanharmaan kollipennun päälakea. Kuulin Frian vatsan murinan. Katselin häntä silmät kiiluen. "Uskallanko jättää sinut tänne pentujen kanssa?" Kumppanini hymähti. "Ala mennä jo." Nuolaisin vielä Frian poskea ennen kuin käännyin ja tassuttelin ulos pesästämme. Auringon ensimmäiset säteet valaisivat taivaanrantaa. Lähdin heti etsimään syötävää turkkiani sen enempää sukimatta. En haistanut riistan hajua. Totta puhuen minullakin oli nälkä. Päätin käydä ensin joella päin. Yllättäen haistoin vesimyyrän hajun. Pysähdyin katselemaan ympärilleni. Näin ruskean mytyn puunjuurakossa touhuamassa. Laskeuduin vaanimisasentoon ja hiivin kohti vesimyyrää korvat niskaani asti painettuna. Minun oli pakko saada se napattua. Pysähdyin henkeäni pidätellen eläimen katsellessa jännittyneenä ympärilleen. En voinut antaa sen huomata minua. Otin muutaman juoksuakeleen. Siinä vaiheessa vesimyyrä huomasi minut. Ehdin juuri ja juuri loikata sen luo ja taittaa sen niskat. Huokaisin helpottuneena. Poimin velton eläimen maasta ja lähdin jolkottelemaan takaisin kohti pesäämme. Pian pujahdinkin jo sisään lämpimään pesään. Fria nosti päänsä sammalilta. Laskin vesimyyrän hänen eteensä. "En löytänyt muuta", naukaisin vältellen kumppanini katsetta. "Jaetaan se", Fria ehdotti. "Ei, sinun on syötävä se. Minä menen vahvistamaan rajoja ja yritän samalla löytää jotain", naukaisin sillä äänensävyllä joka sanoi, että minä olin tosissani. "No hyvä on", Fria naukaisi vaisusti ja iski hampaansa vesimyyrään. Olin vahvistanut puolet reviiristämme. Olin onnistunut nappaamaan jäniksen. Olin minä varpusenkin löytänyt, mutta se oli päässyt pakoon. Raahasin nuoren, terveen jäniksen sisään pesään. Sitten vasta tajusin, kuinka nälkä minulla oli. Fria näytti nukkuvan. Samoin pennut. Haukkasin palan jäniksestä. Jättäisin Frialle ainakin puolet jäniksestä. Ahmin pitkäkorvan mehukasta lihaa suihini. Puolet oli kadonnut nopeasti. "Fire?" kuulin Frian unisen naukaisn katseeni naaraaseen. Nuolaisin hänen poskeaan. "Nukuitpas kauan", naukaisin. "Tämä on sinulle", jatkoin työntäen jäniksen puolikkaan hänen eteensä. //Fria?

Fria

Katsoin jänistä jonka Fire työnsi minua kohti. En ollut nälkäinen. Pudistin päätäni ja vetäydyin kauemmas saaliista. "Ei ole nälkä." Fire kallisti päätään ja oli juuri aikeissa väittää vastaan kun Havu liikahti. Pentu inahti ja ryhtyi potkimaan minua ja sisariaan saaden naaraspennut vikisemään ja ryömimään kauemmas. Hymy kohosi huulilleni ja nauroin katsellessani pentujen kiemurtelua vieressäni. Huurre veti itseään etukäpälillä pois päin ja Kaisla potki Havua. Havu puolestaan antoi siskolleen samalla mitalla takaisin ja piti hirveää melua. Kuulin Firen kehräävän vieressäni mutta se hukkui minun nauruuni. Oli niin ihanaa olla emo ja tunsin oloni turvalliseksi Firen ja pentujen vieressä. Katselin silmät säihkyen kun Kaisla kipusi veljensä päälle silmät yhä kiinni ja aloitti sitten hirvittävän huudon kun Havu pudotti siskonsa maahan. Pikkuisen kollin häntä heilui ja se pörrötti Huurteen turkkia sillä pieni naaras oli hivuttautunut veljensä taakse. Huurre makasi rentona maassa ja näytti nauttivan siitä kun hänen veljensä häntä pyyhkäisi naaraan poskea. Havu näytti väsähtäneen ja työnsi Kaislan kauemmas. Kolli tuhahti ja alkoi pian taas kuorsata. Kaisla vinkui hetken ja näytti sitten paikantaneen siskonsa Huurteen sillä pentu lähti ryömimään Huurteen luo. Huurre oli ilmeisesti nukahtanut sillä naaras ei ensin hievahtanut kun Kaisla pukkasi siskoaan. Sitten naaras avasi pikkuisen suunsa ammolleen ja päästi ilmoille vikinän. Fire naurahti ja kurottui silittämään pentunsa päätä hännällään. Kaisla työnsi kuitenkin isänsä hännän pois tieltä ja kiipesi siskonsa pään päälle. Huurre huusi niin kovaa kuin keuhkoista lähti ja noukin Kaislan nopeasti pois siskonsa päältä. Asetin punaruskean naaraan vatsani  viereen ja hyssyttelin hieman että pentu asettuisi aloilleen. Fire kumartui ylitseni ja veti Huurteen sisariensa väliin. Huokaisin onnellisena ja painauduin Fireä vasten kun tunsin pentujen alkavan imeä maitoa. "Ihanaa että pentumme ovat terveitä ja kauniita", naukaisin huokaisten. // Fire? Pennut?

Fire | 31.01.2017

"Älä ota tätä millään pahalla, mutta minun mielestäni sinun mahasi on... No vähän kasvanut", naukaisin katsellen Friaa. Naaras kurtisti kulmiaan. "Tarkoitatko, että en ole liikkunut tarpeeksi?" Fria kysyi. "En tarkoita. Onko sinusta tuntunut lähiaikoina oudolta?" En odottanut naaraan vastausta vaan nousin ylös ja laskin tassuni maassa makaavan kumppanini vatsalle. Tunnustelin sitä ilme keskityneenä. "Hei mitä ihmettä sinä teet?" Fria kysyi ja yritti kiemurella pois otteestani. "Luota minuun." Tumma naaras lopetti likkumisen ja katsoi minuaa ihmeissään. Sydämeni tuntui jättävän muutaman lyönnin välistä. Olinko juuri tuntenut jonkin liikkahtavan Frian vatsassa? Liikuttelin käpäliäni. Tunsin kolme jonkinlaista möhkyrää kumppanini vatsassa. Epäillykseni olivat näköjään osuneet oikeaan. "Fria, si-sinä odotat meidän pe-pentujamme", sopersin. //Fria? :333

Fria

Hätkähdin rajusti ja tujotin Fireä. Kaikki tunteeni tuntuivat haihtuneet ylitsemme puhaltavan tuulen mukaan. En kyennyt käsittämään tilannetta, kaikki tuntui hyvin epätodelliselta. Räpsäytin silmiäni turtana ja työnsin kumppanini pois tieltä. Nousin horjahdellen ylös ja katseeni tarttui maassa olevaan lehteen. En tiennyt mitä minun tulisi ajatella pennuista. Olinko valmis? Miten odotusaika sujuisi? Syntyisivätkö pennut terveinä? Hengitykseni kiihtyi ja tiheni, sillä tilanne oli uskomaton, en osannut vastata yhtään mitään. Nuolaisin rutikuivia huuliani ja yritin ajatella kykenemättä siihen. "Fria, oletko kunnossa?" Fire kuiskasi. Säpsähdin ja olin tuntevinani vatsassani liikahduksen. Henkäisin ja siirsin katseeni kollin vihreisiin silmiin. "Minä... minä..." änkytin, "minä odotan pentuja, minä odotan pentuja." Toistin lausetta kerta toisensa jälkeen ja tunsin miten tunteeni palasivat hitaasti kehooni. Minä odotin Firen pentuja, meidän pentujamme. Kyyneleet kihosivat silmiini ja heittäydyin Fireä vasten yhtä aikaa nauraen ja itkien onnesta. "Minä odotan pentuja!" huusin ilmaan. Olin niin täynnä ylpeyttä, iloa, onnea ja rakkautta että hädin tuskin pysyin tasapainossa. Kierimme Firen kanssa maassa kyyneleideni roiskuessa ympäriinsä ja nauruni kaikuessa ympärillämme. Tunsin Firen painautuvan tiukasti minua vasten ja seisahduttavan minut paikoilleen. Rypistin otsaani hämilläni ja huiskaisin hännälläni ilmaa. "Mitä nyt?" Fire naurahti kepeästi. "Sinun täytyy ottaa rauhallisesti nyt kun odotat pentuja että jälkikasvumme pysyy kunnossa", tuo naukui ja kierähti viereeni. Tuhahdin painaessa kuononi kollin turkkiin. Ei Fire minua millään saisi pysymään pelkästään pedissä, siitä pitäisin huolen. // Fire?

Fire | 01.02.2017

Hymyilin innoissani. Käännyin katselemaan ympärilleni. Metsä oli sekametsää. Osa oli vihreitä havupuita, osa alastomia lehtipuita. Meidän pesämme sijaitsi männyn juurakossa. Rypistin kulmiani mietteliäästi. Vilkaisin ensin petiämme ja sitten metsää. "Mitäs sinä mietit?" Fria naurahti. Astelin lähimmän kuusen luo. Vilkaisin lapani ylitse tummaa naarasta. "Odota vain niin näet", naukaisin. Kiemurtelin kuusen oksien välistä rungon luo. Etsin suhteellisen ohuen ja tuuhean oksan, joka oli myös iso. Aloin jäyttää oksaa juuresta poikki. Kun oksa rämähti maahan leukani tuntuivat olevan puutuneet. Etsin toisen samanlaisen oksan ja aloin jäytää sitä poikki. "Voisitko jo kertoa, että mitä ihmettä sinä touhuat?" Fria tivasi hilpeyttä äänessään. Lopetin oksan järsimisen. "No ajattelin vain, että sinulla ja pennuilla pitäisi olla tuulelta ja sateelta suojaava pesä. Pennuthan jäätyvät täällä kalikoiksi", naurahdin. Kuulin kahinaa kun Fria änki itsensä luokseni. Hän nappasi hampaisiinsa aijemmin poikki järsimäni oksan pään ja lähti raahaamaan sitä. "Minusta sinun pitäisi kyllä levätä", naukaisin hiukan huolestuneena. Fria päästi oksasta irti ja vilkaisi minua ilkikurisesti. "Luuletko sinä, että saat minut pysymään pedissä koko aikaa?" Pudistelin päätäni hymyillen ja jatkoin oksan katkomista. Kun raahasin katkaisemani oksan Frian luokse hän oli jo asetellut kuusen oksan pesäpuutamme vasten siten, että se pää joka oli ollut kiinni puussa nojasi ylempänä puuta vasten ja toinen pää oli maassa. Asettelin oman oksani sen viereen. Jätin pienen kulkuaukon yhteen kohtaan. Pujahdin sisään pesäämme. Räpyttelin silmiäni tottuakseni vähän hämärämpään. Pesässä oli kotoisaa. Jänis, orava ja myyrä makasivat koskemattomina sammalpedillä. Tajusin, että minulla oli hirveä nälkä. Fria pujahti vierelleni. "No, onkos tämä hyvä?" "Tämä on täydellinen", Fria vastasi hymyillen. "No söisimmekö nyt? Minulla on hirveä nälkä", kysäisin vilkaisten Friaa. //Fria?

Fria | 03.02.2017

"Syödään vain." Nyökäytin päätäni puhuessani ja vetäisin jäniksen lähemmäksi. Vatsassani tuntuva nälkä oli epämiellyttävä ja halusin tyydyttää sen. Kumarruin kohti jänistä ja repäisin palan lihaa. Jäniksen mehukas lihan maku levittäytyi suuhuni ja ähkäisin tyytyväisenä. Pureksin palan ja sitten nielaisin. Fire katseli kun söin ensimmäisen suupalan. Vilkaisin kumppaniani. "Mikset sinä ota?" Fire kallisti päätään ja hymähti: "Katson että saat syötyä kunnolla pentujen  tähden." Naurahdin kevyesti ja puskin Firen lapaa onnellisena. Lipaisin huuliani ja räpsäytin silmiäni. "Älä höpsi, kyllä minä syön. Sinähän se tässä ravintoa tarvitset jotta olet voimissasi. Lisäksi olen niin nälkäinen että syön kohta koko jäniksen ellet sinä tule väliin", nau'uin kehräten. Fire pyöräytti silmiään mutta kumartui sitten syömään kanssani. Hätkähdin hereille kun tunsin voimakkaan potkun vatsassani. Firen lämmin keho oli painautunut minua vasten ja huokaisin onnellisena. Erotin kuun hopeisen valon siivilöityvän kuusenoksien lävitse ja lihakseni rentoutuivat niin että tunsin oloni rauhalliseksi. Heilautin korviani ja aloitin kehräämisen sillä minun oli juuri nyt hyvä olla siinä. Toinen potku vatsassani sai ajatukseni kulkeutumaan pentuihini, joiden ajatteleminen toi hymyn huulilleni. Minun ja Firen tulevat pennut olisivat maailman parhaimmat ja kauneimmat pennut, siitä olin varma. Odotin pentujen syntymää kauhulla ja innolla - olisivatko pennut terveitä? Eniten minua jännitti odottamisajassa synnytys, sillä en tiennyt miten se menisi. Lisäksi minua pelotti suunnattomasti se, jos joku pentu syntyisi kuolleena tai kuolisi heti syntymän jälkeen. Jännitin myös sitä, että osaisinko hoitaa pentuja. "Fria.." Fire hymisi unissaan ja kiehnäsi minua vasten. Naurahdin hiljaa ja tiesin että kaikki tulisi menemään niin miten oli tarkoitettu ja minulla olisi aina Fire tukenani ja turvanani. Suljin silmäni autuaan onnellisena ja vajosin uudelleen uneen. // Fire?

Fire | 04.02.2017

Heräsin makeasta unesta. Katseeni tarkentui hitaasti. Näin Frian korvat ja pesämme havuseinämän. Olin kietonut etukäpäläni naaraan ympärille. Hivutin tassuni alemmas, kumppanini vatsalle. Tunsin pienen potkaisun. Fria hymähti jotain unissaan ja liikahti. Nousin varovasti ylös. En halunnut herättää Friaa. Oli jo valoisaa. Vilkaisin oravaa ja myyrää, jotka makasivat koskemattomina vierelläni. Katselin niitä hetken. Minulla ei ollut nälkä. Katselin nukkuvaa Friaa. Hymyilin hennosti. Hän oli niin kaunis. Hivuttauduin ulos pesästämme. Aamun kylmyys iski vasten kasvojani herättäen minut kunnolla. Haukottelin leveästi ja räpäytin silmiäni. Selvitin takut turkistani ja venyttelin. Oloni oli ihmeen virkeä. Lähdin jolkottelemaan kohti jokea. Vilkaisin vielä kerran pesäämme ennen kuin se katosi puiden oksien taakse. En olisi halunnut jättää naarasta yksin. Hän ei välttämättä pystyisi puolustautua kunnolla jos joku erakko päättäisi hyökätä. Pudistelin päätäni ja kiristin tahtiani. Pian saavuinkin jo joelle. Joki virtasi hitaasti. Sen päälle ei ollut muodostunut jäätä. Asetin käpäläni tarkasti joentörmälle. Kumarruin juomaan. Latkin kylmää vettä kuivaan kitaani. Nostin pääni vedestä. Uitin toista käpälääni vedessä. Sitten nostin käpäläni ylös ja hieroin sitä kasvoihini. Se oli kylmää, mutta myös virkistävää. Käännyin ympäri ja suorastaa juoksin takaisin Frian luokse. Pujahtaessani sisään Fria liikahti ja mumisi jotain. "Nuku vain vielä", kuiskasin hellästi. Kumppanini korvat heilahtivat. Sitten hän jatkoi tuhisten uniaan. Käperryin naaraan viereen ja painauduin häntä vasten. Pidin silmäni avoinna katsellen ulos. Jäin valvomaan Frian unta. //Fria? Nyt voisit varmaan kirjottaa niiden pentujen syntymästä?

Fria

Raotin silmiäni ja huomasin päivän olevan jo pitkällä. Olin nukkunut todella pitkään. Firen lämmin kylki tuntui vieressäni eikä minun tehnyt mieli liikkua. En jaksanut liikkua. Sitten tunsin pistävän makuualusen allani. Ärähdin ja ponnistin käpälilleni. Vatsani oli kasvanut todella paljon ja se vaikeutti liikkumista. Tasoitin makuualusia ähisten ja pian Fire liikahti. Kolli avasi silmänsä ja katsoi minua. Kehräsin ja naukaisin: "Huomenta." Fire aivasti kun pöllyytin alusia ja kömpi sittrn pystyyn. "Ovatko makuualuset huonot?" Väräytin viiksiäni ja taputtelin alusia. "Ei, jokin piikki oli vain allani", naukaisin. Älähdin kun tunsin hyvin kovan potkaisun vatsassani ja kierähdin kyljelleni. Vatsassani oli alkanut myllertää ja siellä kasvoi yhä polttava kipu. Hengitin raskaasti ja voihkaisin aina kun kivun aalto pyyhkäisi ylitseni. Haistoin Firen tuoksun ja huomasin kollin olevan vieressäni. Tuon silmät olivat huolesta soikeat ja minua ahdisti se sillä en halunnut muiden murehtivan minusta. "Olen aivan kunnossa", huohotin mutta ääneni kohosi lopussa sillä tunsin miten polttava tuska riipaisi vatsaani. Jokin tuntui liikahtavan vatsassani ja korvani pongahtivat pystyyn vaikka tunsin vatsaani polttavan kivun. "Pennut.. ne syntyvät.." ähisin ja kurkotin etutassuillani pitkälle yrittäen siirtä ajatukseni kivusta pois. "Mitä minä teen!?" Fire ulvoi ja pyöri tuskastuneena ympärilläni. Luimistin korvani ja silmistäni valui tuskankyyneleitä naukuessani: "Mene ulos!" Fire hätkähti ja näytti havahtuvan hätäännyksestään. Tuo epäröi mutta tiuskaisin uuden tuskanaallon ravistellessa kehoani: "Mene! Huudan jos tarvitsen sinua!" Kolli kavahti kauemmas ja peräöntyi pesästä. Hiki kohosi tassunpohjiini ja huohotin sammalilla. En tiennyt kuinka kauan kipua, tuskaa, vatsanväänteitä ja tuskaista oloa kesti, mutta ku kaikki oli ohi, vieressäni makasi kolme nyyttiä. Nuolin niitä vastakarvaan että ne lämpenisivät ja ohjasin ne nisille. Vääntyilevät nyytit vikisivät ja katselin niitä huojentuneena sillä ne näyttivät terveiltä ja pirteiltä eikä mitään sairauden merkkejä näkynyt. Suljin silmäni ja laskin pääni pedille. Hengitin raskaasti ja olin voipuneempi kuin koskaan ennen. Ilta alkoi hämärtyä ja kuu nousi taivaalle. Tunsin Firen nuolaisut niskassani ennen kuin nukahdin väsyneenä mutta tyytyväisenä ja onnellisena emona. // Fire?