Kirjoittaja: Nagini Nimi: Huurre Sukupuoli: Naaras Klaanit: Erakko -> kotikisu Luotu: 30.01.2017 Kokemispisteet: 164
Ulkonäkö: Huurre on solakka, kaunis, pohjaväriltään vaaleanharmaa naaras. Hänen koko kehonsa on verhottuna vaaleanharmaaseen eikä missään kohdassa pohjaväriä ole mihinkään muuhun sävyyn taittuvaa karvaa. Huurteen turkki on silkkisen pehmeää ja harmaa pohjavilla on paksua. Päällysturkilla on mustia pilkkuja ympäri naaraan kehoa. Pilkut ovat kuin maalitahroja täydellisellä maalauksella. Ne ovat ryhmittyneet hyvin epätasaisesti ja kaulan alueella niitä on erityisen paljon, kun taas jaloissa niitä on tuskin lainkaan. Huurteen jalat ovat hoikat ja melko pitkät, jotka ovat olleet pentuaikoina iso riesa. Naaraan tassut ovat sirot ja kynnet niiden päissä todella ohuet. Kynnet ovat tyvestään väriltään kellertävät mutta teräviä päitä kohden niiden väri kallistuu valkoiseen ja jopa läpikuultavaan. Naaras omaa pitkän hännän, jonka päässä karva on pidempää kuin muualla kehossa. Hänen päänsä on muodoltaan yllättävän pyöreä ja korvat lähtevät tukevasti päälaelta suoraan ylöspäin. Korvat ovat muodoltaan hyvin kolmiomaiset ja niiden kärjissä kasvaa pienet tupsut mustaa karvaa kuin ilveksillä. Huurteen vasemmalla puolella kasvoja mustia pilkkuja on paljon ja ne verhoavat tuon leuan, silmänympäryksen ja korvan. Oikealla puolella pilkkuja on harvempaan ja niitä on vain muutama piste siellä täällä. Naaraan silmät ovat syvän taivaansiniset ja hyvin kirkkaat. Luonne: Huurre on luonteeltaan hyvin ujo ja tulee vain harvojen kissojen kanssa heti ensisilmäyksellä toimeen. Joskus hänellä on jopa vaikeaa olla tai puhua sisarustensa kanssa ujoutensa takia. Naaras sulkee omat asiansa yleensä sisäänsä eikä niitä hevillä kaiveta sieltä irti. Hän näkee yleensä pahoja unia siitä syystä, että on padonnut kaikki tuskansa ja pahan mielen sisällensä. Huurre on myös hyvin herkkä ja saattaa ottaa hänelle sanotut asiat itseensä erittäin herkästi. Harva kuitenkaan sitä huomaa, sillä Huurre peittää melkein liiankin hyvin kaiken tuskan sisällensä. Vaikka naaras on ujo, hän on myös hyvin lempeä eikä tahtoisi kenellekään pahaa - se on myös yksi syy jonka vuoksi hän ei jaa murheitaan. Toisten satuttaminen tuntuu Huurteesta samalta, kuin joku riistäisi häneltä henkeä. Hän ei suutu melkein mistään, ellei osu johonkin erittäin arkaan paikkaan. Silloin hän jäykistyy ja välttelee kissaa tai juoksee häntä pakoon. Huurre ei ole koskaan tiuskinut kenellekään eikä koskaan pystyisi olemaan toiselle ilkeä. Hän häpeää sitä, jos joku hänen läheisensä tiuskii toiselle, sillä Huurre ottaa senkin itseensä. Taidot: Huurre on solakkuutensa ja kevyen rakenteensa ansiosta erinomainen hiljaa hiipiä ja vaaniminenkin onnistuu naaraalta hyvin. Hän kykenee äärettömin nopeisiin liikkeisiin esimerkiksi taistelussa, mutta voimaa hän ei saa ladattua iskuihin millään. Huurteen näkö on yllättävän huono, vaikka suurista kirkkaista silmistä saattaisi päätellä toisin. Hänen suuntavaistonsa on olematon ja jos hän sattuu eksymään jonnekkin, ei takaisin ole paluuta. Vain todella tutulla alueella naaras pystyy suunnistamaan. Emo: Fria (kuollut) Isä: Fire (kuollut) Veli: Havuviiksi (Tähtiklaani) Sisko: Kaisla (erakko) Veljen pennut: Tillitassu (Tuuliklaani), Tähtimötuuli (Tuuliklaani), Timoteitassu (Tähtiklaani) Menneisyys: Huurre syntyi lehtikadon aikaan erakkoemolleen ja -isälleen kahden sisaruksensa kanssa. Muuta: Huurre rakastaa lehtikatoa, vaikka silloin riista on vähissä. Lehtikadon aikaan on kuitenkin hyvin kaunista, kun kuura ja lumi peittää maan ja pakkanen nipistelee turkkia. Hän tykkää myös syödä kylmää riistaa. Toiveet: Huurre toivoo pitkää, hyvää ja tervettä elämää. Ehkä joskus maailmassa hän haluaisi myös rakastavan kumppanin ja pentuja. Theme song: Inside the lines - Mike Perry
Huurre | 25.07.2017
Kumarruin alas ja livoin suuhuni kaiken ruoan kulhosta. Pystykulkijani katseli minua hieman etäämpää ja vaikken nähnyt sitä, vaistosin sen katseen turkillani.
Kun olin syönyt, nuolaisin huuliani ja sitten tassutin ruokahuoneen lävitse pystykulkijani luo. Se oli istuutunut suurelle istumapedille josta se katseli minua. Päästin pienen kehräyksen kurkustani ennen kuin loikkasin pystykulkijan viereen tummalle pedille. Käperryin kerälle pystykulkijan lähelle ja aloin kehräämään kovaäänisesti, kun pystykulkija alkoi silittää minua hajamielisesti suunnaten katseensa pois minusta siihen välkkyvään laatikkoon. Laatikko oli vähän matkan päässä meistä ja siitä kuului erilaisia ääniä. En ymmärtänyt miksi pystykulkijani katsoi sitä, mutta kaipa se oli pystykulkijoille jonkinlaista viihdykettä. Oloni oli lämmin ja raukea syötyäni vatsani täyteen ja taisinkin nukahtaa jossain vaiheessa, sillä säpsähdin hereille kuullessani haukahduksen ulkoa.
Ponkaisin seisomaan hieman unenpöpperössä ja tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn. Pystykulkijani örähti jotain ja kaappasi minut syliinsä. Pyristelin kuitenkin vapaaksi ja juoksin takaisin ruokahuoneeseen. Latasin jalkoihin voimaa ja ponnistin korkean laatikon päälle. Sen päältä näin seinässä olevan läpinäkyvän laatan läpi ulos.
Silmiini osui ensimmäisenä suuri punainen hirviö, joka nukkui ukkospolun laidassa. Puistatukset kiirivät kehoni halki, kun katselin miten pystykulkija kipusi pedon mahalaukusta ulos. Sillä pystykulkijalla oli pidemmät karvat päässään ja ne olivat eri väriset kuin omalla pystykulkijallani. Ulkona oleva pystykulkija ei lähtenyt vielä hirviön luota. Se käveli sen toiselle puolelle ja pian sen kädessä oli sellainen samanlainen risu josta minäkin olin aina kiinni kun menin ulos. Ja sen risun päässä oli jokin haukkuva eläin. Silmäni pyöristyivät kauhusta, kun tajusin sen olevan koira. Kynteni työntyivät esiin nähdessäni, miten pystykulkija ja hänen koiransa kävelivät kohti minun ja pystykulkijani pesää. Pian he hävisivät näkyvistä, mutta sitten kuulin jonkin hyvin kovan ja kimakan äänen pesässä.
Hätkähdin ja yritin katsella ympärilleni mistä ääni oikein tuli, mutta se oli vain kaikunut pesässä omituisesti. Pystykulkijani ilmeisesti tiesi mikä ääni se oli, sillä hän riensi ulko-oven luo ja kuulin pian oven avaamisesta aiheutuvan kivan pikku kalahduksen. Kauhun solmu kiristyi vatsassani, kun käännyin ympäri korkean puulaatikon päällä ja kuuntelin koiran innostuneita ulvahduksia ja sen kynsien rapinaa lattialla.
Huurre | 03.08.2017
Henkeni salpaantui kuunnellessani, miten koiran kynnet rapisivat lattialla. Karvani sojottivat pystyssa tuijottaessani lattialle. Odotin, odotin ja odotin. Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin koira tuli ruokahuoneeseen.
Se oli yllättävän pieni, omissa kuvitelmissani olin kuvitellut jättiläismäisen ja ilkeännäköisen otuksen, jonka hampaat ovat tassuani isommat. Olin myös kuvitellut, miten se alkaisi heti hyppiä vauhkona laatikkoa vasten. Musta, valkolaikkuinen koira kuitenkin vain tassutti ilmeisen rauhallisena ohitseni eikä huomannut minua. Eikä se näyttänyt ilkeältä eikä se ollut oso. Koiran katse oli jopa yllättävän lempeä, jos niin voi sanoa. Uteliasuuteni heräsi, ja minun alkoi yhtäkkiä tehdä mieli mennä koiran lähelle. Pelko vei kuitenkin voiton, ja niimpä pysyttelin laatikon päällä.
Pian koiran jälkeen myös oma pystykulkijani ja toinen, minulle tuntematon pystykulkija saapuivat ruokahuoneeseen. Oma pystykulkijani nosti karvattoman tassunsa ja suuntasi sen minuun. Molempien katseet kääntyivät suuntaani. Pörhistin karvani ja peräännyin taaksepäin, kun tuntematon pystykulkija alkoi lähestyä minua. Paljastin hampaani ja painoin kynteni puuhun, mutta pystykulkija ei lopettanut lähestymistään. Oloni tuntui hyvin ahdistuneelta ja tukalalta. Päästin terävän sähähdyksen ja sitten syöksyin pystykulkijan ohi lattialle. Kynteni raapivat kovaa maata, kun syöksyin ruokahuoneen lävitse istumapedin alle. Tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani hullun lailla, kun katselin pystykulkijoiden jalkojen kävelevän pois päin. Käperryin kerälle seinän viereen ja ummistin silmäni. Kaikki se panikointi sai minut väsyneeksi, enkä enää jaksanut välittää mistään. Koira ei tänne pääsisi, eikä myöskään pystykulkijat. Annoin itseni nukahtaa pimeyteen.
Huurre | 08.08.2017
Se tuli yöllä. Se valtasi minut. En voinut sille mitään, se vain iski minuun, sai minut vääntelemään pedissäni. Se aloitti ensin hitaasti. Sai vain uneni ikäväksi. Mutta sitten se voimistui ja heräsin. Suuni oli kuiva ja minun oli kuuma. Paha olla. Minuun sattui.
En halunnut huutaa, sillä pelkäsin, että joku löytäisi minut. En kuitenkaan voinut estää itseäni vikisemästä niin, että pystykulkijani heräsi. Minuun nimittäin sattui. Oloni oli karmea, tuntui kuin kehoni olisi tulessa, kuin joku tökkisi minua ympäri kehoa piikeillä. Minä vain halusin sen kivun pois, halusin kaiken lakkaavan. Jopa oman elämäni, kunhan saisin vain kivun pois. En edes tajunnut pystykulkijani tulleen luokseni silittämään minua. Oloni oli niin heikko, vääntelehdin tuskissani pedilläni. Liekit nuolivat kehoani samaan aikaan kun piikit pistelivät ihoani ja jääpalat raapivat sisuksiani.
Jossain vaiheessa kuitenkin nukahdin omiin kipuihini, kuumehoureisiin. En nähnyt unta, mutta en myöskään ollut kivulta piilossa. Se vain pahentui unen jälkeen, ei halunnut lakata yrittämästä. Se halusi minut hengiltä. Pidin silmiäni kiinni vaikka heräsin, tajusin vain hämärästi pystykulkijani nostavan minut ja kantavan minut jonnekin. Sen jälkeen kuului kovaa murinaa pitkän aikaa. Sitten se ääni hiljeni ja minut nostettiin taas. Pian makasin jonkun kovan ja kylmän päällä. Kuulin ölinää jota tuntui jatkuvan ikuisuuksia. Koko kehoni tuntui veltolta ja lihaksiani pisteli. Halusin vain kivun lakkaavan.
Silmäni olivat edelleen kiinni, mutta tajusin olevani jossain kirkkaassa valossa, sillä näin punaista suljettujen silmäluomieni takana. En kuitenkaan ehtinyt avata silmiäni, ennen kuin jokin todellinen pisti minua ja ulvahdin. Sen jälkeen tunsin miten kipu hellitti, vaimeni. Ajauduin mustuuteen...
Näin emoni kehon edessäni, tiesin päässeeni hänen luokseen. Ja vaikka tiesin Frian aiheuttaneen minulle kipuni, hän oli vain halunnut minut luokseen. En kantanut kaunaa emoani kohtaan, sillä viimein olin hänen luonaan.
"Emo!"
// r.i.p. Huurre, mut nyt pakko karsia vähän kissoja
Huurre
Jadeksi esittäytyneen naaraan sanojen sulattelemisessa meni pieni hetki. En ollut ymmärtänyt aivan kaikkea oppilaista ja muista, mutta pääpiirteet silti olivat selkeät. Jaden vastaukset saivat minut hiljaiseksi, sillä tietotulva heitteli minua puolelta toiselle kuin myrskyävä joki. Pysyin hetken aikaa hiljaa, mietin kaikkea naaraan sanomaa ja sitten räpäytin silmiäni. Uudet ksymykset olivat taas vallanneet pääni, mutta pysyin vaiti. En kehdannut kysyä enempää, vaan päätin keskittyä Jaden kysymykseen. Mutristin hiukan suutani ja vilkaisin nopeasti olkani yli. Pystykulkijani - tai kaksijalka, kuten Jade sanoi - ei ollut vielä palannut, joten voisin jutella Jaden kanssa. En tiennyt antaisiko pystykulkijani minun puhua toisen kissan kanssa, joten piti olla varovainen. Sitten käännyi taas Jadea kohti.
"Olen asunut pentuna metsässä", aloitin. Minun alkoi tehdä kovasti mieli kertoa lisää, sillä koskaan en ollut kenellekään kertonut mitään menneisyydestäni. Siispä kietaisin hännän tassujeni päälle ja sukelsin menneisyyteeni.
"Synnyin lehtikadon aikana juurakossa olevaan pesään. Minulla oli kaksi sisarusta, Kaisla ja Havu, jotka halusivat aina leikkiä. Minä en halunnut leikkiä läheskään aina, ja tuntui välillä painostavalta, kun muut pyysivät leikkiin vaikka en halunnut. Emoni kuitenkin tuntui ymmärtävän minua, ja hän sanoi ettei minun tarvitsisi tehdä mitään mitä en haluaisi. Kasvaessani aloin kuitenkin tuntea oloni yhä enemmän ahdistuneeksi, vaikka sain elää rauhassa perheeni kanssa." Vetäisin syvään henkeä ja tajusin näköni sumenneen. Olin alkanut itkemään, mutta en voisi vielä lopettaa. Halusin kertoa Jadelle vielä menneisyydestäni.
"Minä en enää tuntenut pesää kodikseni. Perheenjäseneni eivät olleet enää tuntuneet samoilta kuin ennen. Ja kun Crokell löytyi, oloni kävi yhä enemmän pahaksi. Minun oli pakko lähteä", naukaisin. Puheeni alkoi hiljentyä loppua kohden, ja viimeinen lause oli hädin tuskin kuiskaus. Kyyneleet valuivat noroina poskiani pitkin, mutta jollain tapaa kaikki tuntui helpottavan. Nyt minä en ollut yksin, vaan joku toinenkin tiesi mitä minä olin tuntenut. Olin laskenut katseeni maahan ja nyt tuijottelin ruohikkoa.
"Puhuit sisaruksistasi käyttäen sanaa "oli", ovatko he kuolleet?" Jaden vaisu kysymys sai pääni nousemaan. Pudistin itkuisena päätäni.
"He eivät enää ole perhettäni, sillä nyt tämä on kotini ja pystykulkija perheeni..."
// Jade?
Jade | 06.07.2017
Loikkasin jälleen alas aidalta. En halunnut nähdä ketään noin surullisena. Huokaisin ja astelin kissan vierelle. Nyt tuo ei tainnut enää välittää siitä, että tällä hetkellä olin hänen reviirillään ja hänen vierellään. Halusin lohduttaa häntä. Tiesin miltä menettäminen tuntui. Tämä oli vähän samanlaista, mutta hänen perheensä -tai entinen perheensä- on kuitenkin elossa. Huokaisin syvään ja kosketin hännälläni Huurretta. Naaraskissa hätkähti, mutta muuta ei tapahtunut. Painoin pääni alas miettiessäni miten voisin lohduttaa naarasta.
"Kuule, he ovat aina perheesi. Nyt vain perheessäsi on tavallaan uusi.. jäsen, kaksijal- tai siis pystykulkijasi", maukaisin lempeästi ja muistelin siskoani. Hänen hymyileviä kasvojaan ja hänen ihanaa nauruaan. Kaipaan häntä niin paljon.
"Usko pois, te olette vieläkin samaa perhettä. Voihan asian tietysti ajatella noin miten sinä, mutta.. minä en ajattelisi noin. Perheesi varmasti ajattelee sinua edelleenkin perheen jäsenenä", nau'uin. Nostin katseeni maasta ja tassuttelin kohti valkeaa aitaa. Hyppäsin sen päälle ja käännyin katsomaan Huurretta.
"Vaikka tosiaankin, sinä itse päätät asiasta", hymähdin ja nuolaisin nopeasti rintaani. Kun kuuluu kerran perheeseen kuuluu ikuisesti perheeseen. Aurinkohuippu oli ollut jo kauan aikaa sitten. Minä voisin olla täällä enää vain vähän aikaa -vaikka tietysti viherlehden aikaan yötkin ovat melkoisen valoisia. En kuitenkaan halunnut jättää toista kissaa vain tuohon surullisena. Halusin lähteä vasta kun hän olisi.. noh, kunnossa. Perheen muistelu on hänelle vielä liian vaikeaa, ehkä hän on vasta vastikää tullut tänne. Ken tietää...
//Huurre?
Huurre
Vetäisin terävästi henkeä ja sitten räpyttelin silmiäni rajusti. Minä en voisi enää itkeä, en voisi enää kertoa Jadelle mitään. Minusta tuntui jo tarpeeksi pahalta, joten miksi jakaisin kaiken pahan jollekin toiselle?
"Ei siitä enää mitään, pystyn kyllä selvittämään kaiken", naukaisin. Sitten käännyin hiukan pois päin Jadesta ja kumarruin pyyhkimään märät poskeni tassuuni. Hengitin muutaman kerran syvään ja sitten käännyin taas takaisin mustaan naaraasedn päin. Hymyilin heikosti ja katsahdin taivaalle.
"Tänään on aika kaunis päivä", sanoin vaihaten puheenaihetta, "eilisestä sateesta on tuskin jälkeäkään." Jade nyökkäsi kulmat aavistuksen koholla, mutta ei palannut takaisin perheeseeni kunnioittaen päätöstäni vaihtaa puheenaihetta. Naaras huiskaisi hännällään ilmaa ja katsoi ylitseni pesälleni. Pystykulkijani ei ilmeisesti vieläkään ollut palannut, sillä Jaden olemus rentoutui. Sitten tajusin, että Jade sai olla vapaana. Kallistin hiukan päätäni ja vilkaisin omia pehmeitä ja taipuisia oksia, jotka pystykulkijani aina puki minulle ennen kuin pääsin ulos. Miksi Jadella ei ollut tällaisia oksia ympärillään? Hieman hämilläni rykäisin ja nuolaisin huuliani.
"Miksi sinä saat olla vapaana? Minulle aina laitetaan nämä pehmeät oksat enkä pääse tätä reviiriä kauemmas", naukaisin. Äänestäni kuulsi aavistus turhautuneisuutta, mutta en näyttänyt ilmeilläni sitä kateuden pistosta, jonka tunsin katsoessani Jadea. Tavallaan rauha lepäsi sisälläni, kun minut oli kytketty johonkin, mutta ajatus vapaana olemisesta tuntui jollain tapaa houkuttelevalta.
Ravistin päätäni. En minä halunnut olla vapaa, en ollut koskaan oikeasti halunnutkaan. Ei minun pitänyt ajatella vapautta eikä mitään muutakaan. Oiti keskittyä hetkeen.
// Jade?
Jade
"Saan olla vapaana, sillä kaksijalkani antaa minun olla vapaana. Oikeastaan muuta selitystä sille ei ole", maukaisin painottaen sanaa 'antaa'. Se kai johtui siitä, että en ollut koskaan aiheuttanut mitään kamalan vakavaa itselleni tai muille. Kerran kyllä olin ollut aika pitkän aikaa poissa -lähes vuorokauden-. Noh, kaksijalkani ei oikein suhtautunut siihen mitenkään. Hän vain tuli aukaisemaan yöllä minulle oven ja paineli takaisin huoneeseen missä oli valtavan iso pehmoinen neliskulmainen asia, jonka päällä kaksijalat nukkuivat. Hymähdin huvittuneena muistellessani tapahtumaa.
"On jo ilta, minun täytyy ehtiä kaksijalkani luokse ennen pimeää", maukaisin ja heilautin häntääni nopeasti ilmassa samalla kun aloin tassuttelemaan aitaa pitkin kohti kotiani. Pysähdyin kuitenkin ennen kuin pääsin pois Huurteen raja-aidalta. Vilkaisin taakseni naaraskissaan hymyillen.
"Me tapaamme vielä", naukaisin ja huomasin kissan kaksijalan tulevan takaisin. Tuo katsoi minua jokin omituinen ilme kasvoillaan.
"Jos olet noin varma niin nähdään", kuului Huurteen naukaisu. Nyökkäsin nopeasti. Huurteen pystykulkija katsoi edelleenkin minua, joten koin parhaaksi jatkaa. Tassuttelin aitaa pitkin, kuljin samaa reittiä mitä olin Huurteen luokse mennytkin. Jotenkin tiesin tapaavani hänet vielä, tai ainakin haluaisin. Kävisin vielä jonakin päivänä katsomassa häntä, sen voisin luvata. Jos hän sitten olisi silloin kotona.
Viimein pääsin neliskulmaisen pesän -joka kuului minun kaksijalalleni- eteen. Raavin ovea tassuillani niin, että kynsistäni jäi ikävät jäljet ison puisen avattavan asian pintaan. Maukaisin pari kertaa kimakasti kunnes kaksijalkani tuli avaaman oven auki. Päästin kehräyksen ja astelin sisään. Pyörin kaksijalkani jaloissa, se oli tapana osoittaa minulla olevan nälkä. Kaksijalka tuhati jotain ja meni ovelle, sitä kautta ei päässyt ulos vaan oven takana oli minun ruokani. Kaksijalka otti jonkin pussin käteensä ja käveli ruoka-astiani luokse. Tuo kaatoi pussista ruoka-astiaani neliskulmaisia nappuloita. Aloin heti syömään kuivaa ruokaani. Kun olin sanaut syötyä mahani täydeksi latkin hieman vettä. Tassuttelin verkkaisesti kohti puun palasti, joka oli läpinäkyvän seinän edessä. Se oli minun lempipaikkani ja siinä minä aina monesti istuskelin. Katsoin laskevaa aurinkoa kunnes joku kaappasi minut syliinsä. Se oli kaksijalan pentu kylmine karvattomineen tassuineen. Tuo kuljetti minut pehmeälle asialle, istahti itse sitten viereeni silittelemään minua. Aloin kehräämään matalasti. Kaksijalan pentu otti neliskulmaisen asian karvattomaan tassuunsa ja painoi nappulaa. Sitten edessämme olevaan lootaan syttyi valo ja havaitsin siinä liikettä. Nousin ylös ja kömmin kaksijalan pennun syliin, jossa sain lisää rapsutuksia. Suljin silmäni ja siihen minä sitten nukahdin, turvalliseen kotiini.
//Jade varmaa lähtee jossain vaihees sinne viiden klaanin luo nii kirjotan ennen sen lähtöö Jaden Huurteen luo jotenki hyvästeleen sen emt xd
Huurre | 29.06.2017
Kaikkea oli tapahtunut. Kaikki oli jollain tasolla hyvin. Minä en vain tiennyt miten paljon luotin minua ympäröivään pesään ja pystykulkijaan. Minä en tiennyt. Mutta siltikin - kaikki oli niin hyvin.
Olin menettänyt niin paljon. Mutta tilalle oli tullut enemmän. Tunsin eläväni enemmän kuin koskaan. Minulla oli kytkös yhteen paikkaan, en päässyt sieltä pois. Se toi - kumma kyllä - turvallisuutta ylleni, mitä en ollut metsässä tuntenut. Tavallaan kaipasin sinne, mutta kun sain käpertyä illalla täydellä vatsalla nukkumaan... Päivä päivältä minä tunsin kuuluvani yhä enemmän tänne, kuin olin milloinkaan perheeni luona tuntenut olevan. Entisen perheeni.
Entisen perheeni muistelu ei enää satuttanut minua. Kukaan ei voisi kuitenkaan koskaan ymmärtää lähtöäni, sillä ei kenelläkään ollut epämukavaa olla perheensä kanssa. Minä en tiennyt miksi niin oli minun kohdallani ollut, mutta se ei enää ollut päällimmäinen asia minussa. Minä olin nyt vapaa. Vapaa sellaisella tavalla kuin itse halusin. Sain juosta ulkona jonkinäköiset pehmeät ja värikkäät oksat ympärilläni. Niistä lähti todella pitkä oksa kiinni maahan enkä minä päässyt siitä pois ennen kuin pystykulkija minut irrotti ja kantoi pesään. Se oli minun vapauttani.
Kohotin kuonoani kohti taivasta ja haistelin ulkoilman tuoksuja. Ne olivat niitä muuttumattomia tuoksuja, eksoottisten kasvien hajuja sekä oman pesäni tuttua tuoksua. Ne saivat rauhan laskeutumaan sisälleni, sillä kaikki täällä oli muuttumatonta. Olin tajunnut kuuluvani tänne, kuuluvani kaikkeen muuttumattomaan. Minua ei ollut tarkoitettu metsään, jossa mitään ei voinut koskaan ennustaa. Räpäytin silmiäni ja astuin varovasti askeleen tasaisella ruohikolla eteenpäin. Piikikkäät ruohonkorret kutittivat polkuanturoitani tutulla tavalla ja edessäni levittäytyvä maisema oli värien sekasotku sekä hyvin erinlainen kuin kaikki metsässä näkemäni. Se oli nyt kotini. Istuin keskellä ruohikkoa ja katselin ympärilleni antaen raikkaan tuulen heiluttaa turkkiani. Pystykulkija - joka oli minun pystykulkijani - oli kyykistyneenä maahan vähän matkan päässä minusta. Sen pitkät tassut tonkivat maasta joitain pieniä vihreitä kasveja. En tiennyt miksi se teki niin, mutta eipä ollut minun asiani. Kallistin päätäni sivulle niin, että aurinko sai hivellä turkkiani. Hymy levisi kasvoilleni ja sitten käänsin katseeni vasemmalle, missä oli korkea, pitkä ja kapea puinen asia. Olin päätellyt sen olevan jonkinnäköinen rajamerkki, sillä heti sen jälkeen alkoi toisen pystykulkijan pesä ja reviiri. Nyt sen raja-aidan päällä erotin kuitenkin kissan siluetin. Henkäisin yllätyksestä, sillä en ollut nähnyt lajitovereitani pitkään aikaan. En tiennyt kuka kissa oli, sillä aurinko paistoi kissan takaa enkä erottanut turkin väriä tai muutakaan kissan ulkonäössä.
// Jade?
Jade | 30.06.2017
Astelin ulos neliskulmaisesta pesästä. Kaksijalkani oli avannut minulle oven, jotta olin päässyt jaloittelemaan. Nyt kuitenkin aioin tehdä kaikkea muuta kuin jaloitella. Olin päättänyt lähteä tutkimaan aluetta. Olinhan minä käynyt monesti metsällä, joka oli kuitenkin pitkän matkan päästä. Jos sinne lähti auringon noustua ja siellä saalisti jotain oli päässyt takaisin vasta aurinkohuipun aikaan. Tykkäsin kuitenkin käydä metsässä, sillä pidin saalistamisesta. Siskoni kuoleman jälkeen -ja kun olin käynyt Taivasklaanin leirissä ja ylipäätään reviirillä viimeisen kerran- en ollut käynyt valkean, puisen aidan toisella puolella. Kun viimein pystyin jatkamaan elämääni saalistustaitoni olivat hyvin ruosteessa. Mutta nyt elämäni oli ihan mallillaan. Tosin uteliaisuuteni oli kasvanut valtavasti. Huokaisin syvään ja jännitin lihakseni loikkaan valkean aidan päälle. Kun viimein olin aidalla en hypännytkään toiselle puolelle niin kuin yleensä vaan aloin tassuttelemaan aitaa pitkin eteenpäin.
Olin kulkenut jo ties kuinka monen kaksijalan pesän ohi kunnes huomasin yhden neliskulmaisen pesän ruohikkoalueella kissan. Katsoin taakseni. Olin katsonut huolella kaikki oksat ja mieleenpainuvat asiat, että osaisin takaisin kaksijalkani luokse seuraamalla niitä asioita. Huomasin kissan katsovan minua ja seisoin ryhdikkäässä asennossa auringon säteillessä takanani. Ruohikkoalueelle muodostui minun varjoni ja hymähdin. Tarkkailin kuitenkin koko ajan kasvien kimpussa hääräävää kaksijalkaa. Niin pitkään kuin en sanoisi mitään todennäköisesti hän ei huomaisi minua. Katsoin tarkemmin kissaa, jonka yllä oli jotkin värikkäät oksan tyyppiset asiat. Värikkäistä asioista lähti joku naru, joka päättyi yhteen kohtaan ja tajusin kissan olevan kiinni. Kissan turkki oli vaaleanharmaa ja siinä oli mustia pilkkuja. Tuo katsoi minua vaaleansinisillä silmillään.
//Huurre? Toivottavasti sait jtn selkoa :'D
Huurre | 03.07.2017
Siristelin silmiä auringossa yrittäen nähdä puisen rajamerkin päällä seisovaa kissaa tarkemmin. En kuitenkaan erottanut kirkkaan auringonpaisteen vuoksi muuta kuin profiilin, joten luovutin hieman turhautuneena ja laskin katseeni pystykulkijaani. Pystykulkija oli ilmeisesti saanut hommansa päätökseen, sillä se nousi ylös ja tarttui johonkin mustaan, hyvin isoon ja kiiltävän juttuun, joka kahisi. Peräännyin säikähtäneenä, kun pystykulkija lähti kuljettamaan mustaa juttua ohitseni pesän taakse.
"Se on vain pussi", kuulin kissan maukaisevan takaani, kun pystykulkijani oli kadonnut pesäni taakse. Pyörähdin ympäri sydämeni tykyttäessä hurjasti rinnassa. Tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn. Peräännyin muutaman askeleen ja painuin kyyryyn. En uskaltanut sanoa mitään, sillä pelko sykki rinnassani. Nyt kuitenkin erotin raja-aidan päällä olleen kissan mustaturkkiseksi naaraaksi, jonka vaaleanharmaat silmät tuikkivat leikkisästi. Sydämeni jätti lyönnin väliin, sillä kissa muistutti pikavilaisulta hyvin paljon Friaa, mutta tarkemmin katsottuna toisen silmän ympärys oli vaalea ja muutenkin kissan katse oli erinlainen.
"Kuka olet?" sihahdin hiljaa, sillä Frian ja entisen perheeni muisto yritti saada taas vallan minusta. Nyt täytyi keskittyä reviirilleni tulleeseen kissaan eikä haikailla menneisiin.
// Jade?
Jade | 04.07.2017
"Kuka olet", kissa sihahti hiljaa. Hyppäsin alas aidalta, toisen kissan reviirille. Hän oli kuitenkin kiinni, joten en pelännyt ollenkaan tehdä sitä. Mitä järkeä olisi muutenkaan keskustella ison välimatkan päässä kun voisi puhua rauhallisesti hieman lähempänä. Naurahdin huvittuneena vaaleanharmaalle naaraalle, jolla oli mustia pilkkuja.
"Olen Jade", naukaisin ja istahdin alas ruohikolle. Voisin olla tässä niin kauan kunnes hänen kaksijalkansa palaisi. Katsoin vaaleansiniset silmät omaavaa kissaa omia vaaleanharmaita silmiäni siristellen.
"Sano sitten kuka itse olet", mau'uin ja kiepautin häntäni etutassujeni päälle. Koitin pysyä rauhallisena, mutta sitä ei auttanut ollenkaan toisen reviirillä istuskelu. Huomasin kissan olevan hieman ärtynyt siitä, että olin nyt tässä istumassa, mutta eipä se minua paljoa haitannut. Kunhan vain alkaisi puhumaan.
"Sano nimesi", lausahdin vielä ja nousin seisomaan. Hypähdin takaisin aidalle koittaen saada kissaa puhumaan ja naukaisin:
"Jos yhtään helpottaa, voin olla täällä." Ehkä saisin kissasta enemmän tietoa irti jos olisin täällä, mutta minua vain ärsytti puhua tälläisellä välimatkalla. Kissa näytti rentoutuvan ja aikovan sanoa jotain.
//Huurre? Tiedän, aika sekavaa.
Huurre | 05.07.2017
Hieman epävarmasti heilautin häntääni ja nousin kyyrystä takaisin istumaan. Vilkuilin mustaturkkista kissaa uteliaisuuden kutitellessa tassujani. En ollut tavannut pitkään aikaan ketään lajitoveriani, joten kissan näkeminen sai minut voimaa täyteen.
"Olen Huurre", naukaisin viimein. Sen sanottuani tuntui kuin jännitys ja epävarmuus olisivat varisseet minusta pois ja otin askeleen eteenpäin kissaa, joka oli loikannut takaisin rajamerkin päälle. Kallistin päätäni ja yritin päätellä kissan ikää. Hän ei ainakaan ollut kovin vanha, muttei pentukaan. Arvelin naaraan olevan kutakuinkin saman ikäinen kuin minä. Kohotin hieman kuonoani ja nuuhkaisin ilmaa. Kissan ominaistuoksu leijui sieraimiini ja painoin sen tiukasti mieleeni, sillä silloin tuntisin hänet jos joskus tapaisin naaraan uudelleen.
"Entä kuka sinä olet? Ja asutko sinä täällä? Onko sinullakin oma pystykulkija? Tiedätkö sinä onko täällä muita kissoja? Oletko sinäkin asunut metsässä? Onko sinulla sisaruksia?" Kysymykset ryöppysivät ulos suustani loppumattomana vanana, mutta en voinut estää itseäni puhumasta. En ollut pitkiin aikoihin saanut puhua kenekään kanssa ja nyt oli tilaisuuteni. Lisäksi uskoin kissan tietävän paljon enemmän pystykulkijoista kuin minä, ja olin todella kiinnostunut kaikesta tästä uudesta, mitä koin jatkuvasti joka päi. Jäin odottamaan korvat hörössä innosta täristen vastauksia.
// Jade? :D
Jade
"Entä kuka sinä olet? Ja asutko sinä täällä? Onko sinullakin oma pystykulkija? Tiedätkö sinä onko täällä muita kissoja? Oletko sinäkin asunut metsässä? Onko sinulla sisaruksia?" kysymyksiä sateli Huurteen suusta. Ehkä olisi parasta vastata yhteen kerrallaan, tuo kissa ei tainnut paljoa tietää tästä kaikesta. Kaksijalkalasta. Mietin hetken miten selittäisin vastaukset noihin kysymyksiin. Ekaan tiesin kyllä vastauksen ja se olikin kaikista helpoin kysymys.
"Olen entinen päivytsoturi, Jade", maukaisin. Huurteen katse oli kysyvä. Hän ei tainnut tietää päivytsotureista tai Taivasklaanista ollenkaan.
"Täällä lähellä on Taivasklaani, siellä on sotureita, oppilaita ja muita sellaisia. Klaania johtaa päällikkö ja hänen apunaan on varapäällikkö. Jos joku kissa sairastuu parantaja auttaa häntä. Parantajallakin voi olla oppilas, parantajaoppilas. Päivytsoturi on soturi, joka käy päivisin Taivasklaanissa, mutta nukkuu yöt kaksijalkansa luona. Soturi taas on kissa, joka on kouluttautunut mestarinsa opetuksella soturiksi. Oppilas on vähän niin kuin minä, en osaa vielä kaikkea kunnolla. Pentu taas on, noh, pentu", selitin. Huurre näytti hämmästyneeltä kaikesta tiedosta.
"Oletko sinä ollut siellä?" kuului kysymys.
"Olen, kunnes siskoni kuoli, juuri siellä Taivasklaanin leirissä. Klaani sai minut aina muistamaan siskoni kuoleman, joten jätin Taivasklaanin. Nyt olen vain kotikisu", hymähdin muistellen siskoani.
"Asun täällä, kaksijalkalassa ja minulla on kaksijalkala. Sinä taidat kutsua omaa kaksijalkaasi pystykulkijaksi. Täällä asuu kyllä muitakin kissoja", lausahdin. Mietin olikohan Huurre ymmärtänyt selittämiäni asioista, en saanut selkoa hänen ilmeestään. Hymähdin ja siristelin silmiäni.
"Entä oletko sinä asunut täällä aina, vai?" kysyin.
//Huurre? Älä välitä noista selityksistä, ne on tosi sekavia xd.
Huurre
Tassutin verkkaisesti eteenpäin metsässä, joka muuttui yhä tuntemattomammaksi. Kurkkuani kuivasi ja mieleni perukoilla kyti huoli ja pelko, mutta olin päättänyt että niitä tunteita tai ajatuksia en huolisi pääni sisään. Silloin tästä ei tulisi yhtään mitään, ja menehtyisin jonkun puun juurakkoon. Minun täytyi selviytyä tästä, löytää paikka, josta tekisin kotini. Olinhan selvinnyt kaikesta tähänkin asti, joten mistä tämä eroaisi?
*Olet yksin tuntemattomassa metsässä etkä osaa takaisin*, pieni ääni pääni sisällä vinkui, ja pieni värähdys kulki kehoani pitkin. Ravistin kuitenkin turkkiani ja karkotin nuo ajatukset ennen kuin edes pääsin kunnolla niitä ajattelemaan. Nyt oli erityisen tärkeää etten ajatellut entistä perhettäni, jotta en vaipuisi epätoivoon, kun olin jättänyt heidät.
Askeleen kantoivat minua yhä hitaammassa tahdissa eteenpäin, mutta yhä liikuin. Auringon viileät säteet kutittelivat takaapäin, ja kun vilkaisin taivaalle, näin miten aurinko oli laskenut jo siitä, kun olin aloittanut tämän matkan. Sitten käänsin katseeni takaisin eteenpäin, ja tuijotin eteeni yrittäen kuvutella polkua eteeni. Sitä pitkin minä kulkisin, kunnes saapuisin määränpäähäni - missä se sitten ikinä olikin. Kuulin rapinaa vasemmalta puoleltani, ja pysähdyin kauhun kivettämänä. Tajusin kuitenkin rapistelijan olevan unelias hiiri, joka kykki puun takana. Vesi herahti kielelleni, ja nälkä kouraisi vatsaani. En ollut edes tajunnut olevan nälissäni. Yritin pidätellä itseäni vain syöksymästä saaliin kimppuun, sillä se oli vielä melko kaukana enkä saisi sitä kiinni jos hätiköisin. Pakottauduin laskeutumaan lähelle maan pintaa, ja yritin keskittää kaiken painon pois jaloistani, jotta ne kulkisivat pehmeästi metsämaalla. Tasasin kiihtyneen hengitykseni, ja otin ensimmäisen vaanimisaskeleen. Asetin tassuni keveästi maan pinnalle, ja sitten otin toisen askeleen. Hiiri jatkoi puuhiaan, ja kääntyi juuri sopivasti selin minuun. Huokaisin hiljaa, ja hiiri kohotti päätään. Jähmetyin paikoilleni, kun pikku otus heilutteli korviaan ja sen viikset väpättivät. Kun se kuitenkin totesi tilanteen vaarattomaksi, hiiri jatkoi puuhiaan. Päätin pysyä täysin hiljaa ja saada sen kiinni - se olisi ensimmäinen saaliini. Tunsin rinnassani jo itseni voittajaksi, mutta en ollut vielä saanut hiireä kiinni. Olin silti aivan varma että saisin sen. Otin taas vaanimisaskelia eteenpäin, kohti hiirtä. Kun olin kiertänyt puun ja olin suorassa linjassa hiirtä kohti, keinutin aavistuksen takapäätäni, otin vielä yhden varmistustaskeleen eteenpäin..
Tassuni osui kuivuneen lehden päälle, ja hiiri ponnahti jäykkämä pystyyn. Se käännähti salamannopeasti ympäri, näki minut ja lähti juoksemaan pois päin. Älähdin yllättyneenä ja pinkaisin juoksuun. Hiiren harmaa keho viiletti edessäni ja yritin saada sen kaikin voimin kiinni. Minusta tuntui, etten vielä hallinnut jalkojani täysin, minkä takia kompuroin saaliin perässä juostessani eteenpäin. Silmiini osui suuri tammi edessäpäin, ja erotin pienen aukon sen juurakossa. Se oli siis hiiren pesä. Saaliseläin pinkoi hullusti juosten kohti turvapaikkaansa, mutta minä en antaisi periksi. Rymistelin hirveällä voimalla kohti saalistani, loikkasin, ja upotin kynteni siihen. Vauhtini oli niin kova, että se ei pysähtynyt niinkuin olin luullut. Käpäläni olivat takertuneet tiukasti hiiren kehon ympärille, ja menetin tasapainoni vauhtini ollessa liian kova. Kaaduin naamalteni maahan ja oksat repivät turkkiani. Kierähdin hyvin nopeasti muutaman pyörähdyksen eteenpäin, ja osuin täydellä voimalla pää edellä siihen tammeen, jonka juurakossa hiiren pesä oli. Kiljaisin kivusta, mutta yhä pidin tassuillani hiirestä kiinni. Se olisi minun vaikka joutuisin taistelemaan siitä hengelläni. Silmissäni sumeni ja otsaani tykytti, kun valahdin maahan. Silmäluomeni painuivat kiinni iskun voimasta ja menetin tajuntani.
// jatkan täst ite myöhemmin
Huurre | 16.05.2017
Jalkani vapisivat hurjasti, mutta yhä tarvoin varvukossa eteenpäin. Sydämeni takoi rinnassani hullusti, ja mielessäni kieppui. Suuntavaistoni oli mennyt tyystin sekaisin, enkä ollut varma kiersinkö ympyrää. Kaikki näytti vääristyneeltä, puut, pensaat ja taivas. En kuitenkaan voinut lopettaa kävelyä, sillä minun oli pakko päästä perille. En tiennyt minne, mutta jonnekin. Minun täytyi jaksaa vielä. Nälkä riipi kehoani jokaisella askeleella, mutta ei ollut ruokaa, olin vain saanut sen yhden hiiren jonka olin unohtanut juurakkoon. Päätäni särki, ja ripsiini oli kuivunut veripisaroita. Jokainen askeleeni tuntui yhä raskaammalta, ja vaikeammalta. En tiennyt, mitä minulle kävisi, mutta minä en luovuttaisi. Perheen luota lähteminen oli valanut minut voimalla, ja selviytymisenhalulla. Minulla oli jokin, jota vastaan taistella. Kävelin eteenpäin, siedin tuskan vain siksi, että kykenin piilottamaan sen alle kaiken pelkoni ja kaipuuni Frian, Firen ja sisarieni luo. En antanut itselleni aikaa ajatella, vaan keskitin kaikki voimani siihen että kuljin eteenpäin. En tiennyt oliko nyt yö vai päivä, mutta minun ei tarvinnut tietää. Ainoa asia, jonka tiesin, oli edessäni kasvava metsä ja sydämeni hullu syke rinnassa. Jalkoja raastava kipu ja nälän kaiverrus vatsassa. Se hirvittävä ponnistus jonka tein jokaisen askeleen eteen. Minun oli vain pakko päästä perille. Ajatus alkoi singahdella päässäni edestakas, saaden jostain kaivettua lisää puhtia kävelyyni. Yhtäkkiä tajusin juoksevani eteenpäin, kompuroiden aluskasvillisuuden seassa. Mutta minä en enää tuntenut mitään kipua, kuulin vain veren kohinan korvissani. Minä juoksin. Juoksin niin lujaa kuin kykenin, näin puiden vilisevän silmissä. Mutta sitten kaikki vain loppui, suuri vihreä rivi pensaita asettui tielleni, ja kompastuin kiveen. Kaaduin maahan, ja vinkaisin. Silmäni lurpahtivat kiinni, mutta juuri ennen kuin nukahdin, tajusin olevani siellä minne unessani olin päässyt. Pian minä saisin tietää, mitä sen takana oli.
Huurre | 20.06.2017
Makasin jonkun pehmeän asian päällä josta olin herännyt. Silmäni olivat edelleen kiinni, mutten halunnut avata niitä vielä. Halusin pohtia kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut ja missä nyt mahdollisesti olin. Hämärä muistikuvani oli se, että olin kaatunut maahan. Olin sitä ennen nähnyt edessäni sen luonnottoman suoran rivin pensaita. Ja juuri sen olin nähnyt unessani monta kertaa. Olin löytänyt sen, mutten ollut aivan päässyt sen ohi katsomaan, mitä sen takana on. Olin ollut niin lähellä. Yhtäkkinen suunnaton raivo kiehahti sisälläni ja sen johdosta räväytin silmäni auki. Suustani pääsi lyhyt ja ytimekäs vinkaisun nuotti, joka kuitenkin hukkui kaikkeen siihen mitä ympärilläni näin. Oloni tuntui heikolta, mutta siltikin tunsin uteliaisuutta katsellessani ympäristöäni ja unohtaessani kaiken äsken pohtimani.
Ympärilläni oli paljon outoa valoa, joka ei ollut lähtöisin auringosta. Vähän matkan päässä minusta oli hyvin suuri ja korkea omituisen värikäs asia, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Siinä hieman oksia muistuttavat kepit alla ja se oli hieman maan yläpuolella. Asian päällä erotin muhkuroita jotka näyttivät hyvin pehmeiltä. Kun räpyttelin hämilläni silmiäni ja siirsin katsettani eteenpäin, näin myös hyvin suuren puun näköisen jutun. Se oli väriltään ruskea kuin puut, mutta se oli kulmikas eikä ollenkaan pyöreä, eikä missään näkynyt lehtiä. Puujutun päällä erotin jotain hyvin kirkasta, minkä tajusin olevan se valon lähde. Kulmani kurtistuivat, kun jatkoin katselumatkaani ja panin merkille kaikki asiat tilassa jossa olin. Kun olin kiertänyt paikan katseellani, sieraimiini leijaili jokin voimakas ja kummallinen haju. Käänsin päätäni oikealla ja erotin maassa hyvin lähellä minua kaksi pientä maasta kohoavaa kuoppaa, joista tuoksu kantautui. Nälkä kouraisi vatsaani juuri silloin, ja päätin katsoa, mitä niissä kuopissa oli. Hivuttuduin pehmeää alustaa pitkin eteenpäin, kunnes saatoin kurkata kuoppien sisään. Se kuoppa, mistä leijaili vahva tuoksu, oli täynnä ruskeaa mössöä. Kavahdin kauemmas, mutta nuuhkiessani tarkemmin, tajusin sen olevan ruokaa. Hitaasti kurkotin näykkäisemään vähän ruokaa, ja kun ensimmäinen suupala oli alhaalla vatsassani, ahmin kaiken mitä kuopassa oli, sillä nälkä vei minusta voiton vaikka pelkäsinkin, että se oli myrkyllistä. Kun olin syönyt, oloni tuntui sata kertaa paremmalta, mutta myös melko väsyneeltä. Vilkaisin vielä kuitenkin toiseen kuoppaan jossa oli vettä, ja sitten vetäydyin takaisin pehmeälle alustalle. Käperryin kerälle ja kietaisin häntäni kuononi päälle ennen kuin suljin silmäni. Paikka ei vaikuttanut uhkaavalta, joten päätin uskaltaa nukkua. Olin saanut syötyä ja olin ilmeisesti turvassa ainakin hetken aikaa. Täysi vatsa ja uudet asiat saivat minut melkein heti uneen. Olin jopa onnistunut unohtamaan perheeni hetkeksi.
Huurre | 22.06.2017
Olin viettänyt nyt siellä paikassa nyt muutaman päivän. En ollut liikkunut paljoakaan, vain syönyt siitä kuopasta ruoat jos oli nälkä. Suuri puinen litteä asia jota oystyi heilluttamaan, oli ilmeisesti jonkinlainen suuaukko johonkin toiseen samanlaiseen tilaan kuin tämä paikka jossa olin. Olin onnistunut päättelemään, että tämä paikka oli jonkinlaisen suuren pesän yksi osa. Sen myös olin saanut selville, että tämä pesä kuului pystykulkijoille.
Minua värisytti vieläkin muisto siitä, kun ensimmäinen pystykulkija oli tullut. Se oli ölissyt jotain ja heilauttanut litteän puujutun sivulle niin, että näin sen ja kohtasin sen katseen. Se oli katsonut minua suoraan silmiin ja ölähtänyt jotain. Sitten se oli laskeutunut pitkien jalkojensa varassa alas ja ojentanut karvattoman tassun minua kohti. Olin kiljaissut ja perääntynyt mahdollisimman kauas. Saatoin vieläkin tuntea kauhun virtaavan suonissani, kun se pystykulkija oli kurottautunut minua kohti ja koskettanut kylmällä tassullaan selkääni. Sitten se oli napannut tyhjän ruokakuopan maasta nähtyään minut niin paniikissa ja kuljettanut kuopan pois. Sitten se oli palannut ja laskenut kuopan takaisin maahan. Kun pystykulkija oli taas lähtenyt olin nähnyt, että kuopassa oli ruokaa. Olin oppinut sen jälkeen nopeasti, ettei pystykulkija halunnut minulle pahaa, vaan se kuljetti minulle ruokaa ja vettä joka päivä yrittäen jollain tapaa ehkä auttaa. Se yritti myös koskea minuun, mutta en luottanut siihen niin paljoa, että olisin antanut sen koskea minuun. En tiennyt mihin pystykulkija aina katosi ja olisin halunnut tietää sen, mutta minua pelotti lähteä pehmeältä makuualustaltani. Toisaalta, olinhan uskaltanut lähteä isän, emon ja sisarieni luota. Sen ajatuksen vallatessa pääni päätin, että seuraavana päivänä lähtisin tutkimusretkelle tähän pesään.
Kaisla
"En varmana häivy! Voit raahata itse itsesi pois minun elämästäni", sihisin kynnet esillä painottaen sanaa 'minun'.
"Kaisla! Crokell! Miten te kehtaatte aiheuttaa lisää huolta kun Huurrekin on poissa! Tulkaa tänne heti!" kuulin jossain Havun äänen.
"Mennään", sanoin vastahakoisesti kolille. En minä välittänyt hänestä, mutta Huurteesta välitin. Hän oli minun siskoni ja hänelle ei ikinä saisi käydä mitään pahaa. Juoksin niin lujaa kuin tassuistani pääsin Havun luokse, joka nyt oli ainoa veljeni ja hänkin oli minulle todella tärkeä.
"Missä Huurre on!? Kerro heti!!!" ääneni oli pelkkää kauhun kiljuntaa ja haukoin happea. En voinut kuvitella hänen vain olevan jossakn poissa.
"Missä Huurre on!? Kerro minulle se!" karjuin raivoisana. Silmäni kostuivat ja niistä valui koko ajan kyyneliä maahan.
"Haluan Huurteen tänne!" nyyhkin.
//Muut? xd tosi sekava koska ei oikein nyt oo inspiä
Crokell
Huurre? Poissa? Tajuntani ei ollut käsittää noita sanoja. Jähmetyin paikalleni kauhusta. Mitä Huurre aikoi? Kävelin hitaasti pesälle, seuraten Kaislan jälkiä. Pian näin Kaislan maassa itkemässä, Havun tuon vierellä istuen, tuokin itki. Huomasin kuinka Friakin itki ja huomasin Firen ilmeestä, että tuon sisällä raastoi tuska. Vatsaani kouraisi. Aiheutin tämän kaiken, jos en olisi tullut tänne, koko perhe olisi onnellisesti koossa, Havu, Kaisla ja Huurre nukkuisivat Frian vatsan vieressä Firen katsellessa noita, mutta ei. Pilasin kaiken. En tiennyt pitikö minun kääntyä ja juosta pois, itkeä, huutaa, raivota vai mitä. Mitä minä olisin tehnyt. Katselin perhettä joka suri yhdessä pentua joka oli lähtenyt, en tulisi koskaan täyttämään tuota tyhjää koloa noiden sydämissä. He rakastivat Huurretta ja niin minäkin rakastin. Sydämessäni tuntui viiltävää kipua kun ajattelin tuota. Näin Huurteen kasvot silmissäni. Tuon silmät alkoivat murentua, samoin muut osat kasvoista. Tömähdin maahan ja itkin.
"Huurre anteeksi. Anteeksi, pilasin kaiken. Jos en olisi tässä sinä olisit täällä ja elämäsi olisi hyvin. Et juoksisi nyt yksin metsässä vailla ruokaa niinkuin minä. Tulisin takaisin. Anna anteeksi", kuiskasin hiljaa itkien hysteerisesti. Sitten työnsin kynteni ulos ja raastoin maata tuskan vallassa. Itkuni voimistui. Itkin tuskasta, surusta. Tiesin ettei Huurre valehtelisi meille. Aloin karjua. Karjuin niin kovaa kuin pystyin ja niin pitkään kuin pystyin. Kun suustani ei lähtenyt enää pihaustakaan nousin ylös ja tassuttelin muiden ohi pesään vilkaisemattakaan noita, koska se rikkoi sydämeni uudestaan ja uudestaan. Menin pesän syrjäisimpään nurkkaan ja itkin siellä äänettömästi. Tuuditin itseni jälleen itkien uneen. Viimeisenä hereillä ollessani näin vain Huurteen kasvot.
//Muut? Mihin Huurre sitte menee? Kuoleeko se?
Kaisla | 24.04.2017
Itkuni ja suruni lomasta huomasin Crokellin reaktion. Hän tiesi tämän johtuvan hänestä. Sitten minulle tuli paha olo. Ei mikään voi olla tuon pikkuisen kollin aiheuttamaa, tämän on oltava.. jonkinlainen kohtalo. Miten saatoin aiheuttaa tavallaan yhdelle perheemme jäsenistä pahaa. Hän oli pieni avuton pentu ja halusi vain hyvää. Olen ollut todella itsepäinen ja nyt Huurrekin on poissa. En tiedä haluaisinko etsiä joka ikisen kolon, toivottavasti Huurre palaisi takaisin. Ryhdistäydyin ja kävelin pesään, jonne Crokell oli jo aika kauan sitten mennyt. Huomasin tuon nukkuvan yhdessä nurkassa. Kallistin päätäni surullisena, hän varmaankin nukahti itkien. Huokaisin hiljaa ja hiivin tuon lähelle. Istahdin siihen Crokellin vierelle.
"Hei kuule, anteeksi. En saisi syyttää sinua kaikesta...", sanoin ihan turhaan. Kissahan nukkui!
"Crokell!" naukaisin kollin korvaan. Kesti hetki kunnes sain tuon havahduttua hereille.
"Tuota.. niin.. anteeksi. En olisi saanut syyttää sinua kaikesta tapahtuneesta ja niin hän minä juuri tein", huokaisin. Katselin vain tassujani, sillä en tiennyt mitä kolli ajattelisi. Minua kuumotti kauheasti, silmistäni valui edelleenkin kyyneliä.
//Muut? Sori mini.
Crokell
Huomasin Huurteen lähtevän pesästä, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota.
"Sinä esitit ystävääni, mutta todellisuudessa haukutte minua Kaislan kanssa kokoajan!" karjuin täysillä. Havu avasi suunsa yrittäen sanoa jotain, mutten antanut tuon puhua.
"Kuono umpeen! Miksi te kaikki vihaatte minua. Joka ikinen teistä vain haluaisi että lähtisin, niinkö!" pauhasin. "Minä vihaan teitä! Teitä kahta! Havu ja Kaisla, minä vihaan teitä! Te ette tule koskaan ymmärtämään, miten tarvoin metsässä alun elämästäni ja nyt, nyt kun olen melkein kuin normaali pentu, muiden joukossa, te puhutte minusta pahaa toisillenne, mutta minulle esitätte ystäviä! MINÄ EN TULE ENÄÄN KOSKAAN TAKAISIN, MINÄ VIHAAN TEITÄ KAHTA!" karjuin ja puskin tieni Firen ohi. Silmissäni näkyi cvain punaista. Juoksin jälleen mahdollisimman kauas kaikista. Pian haistoin kaksi tuttua tuoksua, Fria ja Huurre. Näin kuinka Fria rauhoitteli Huurretta. Hiippailin noiden luo.
"Anteeksi Huurre, jos minä aiheutin pahan olosi, aion kuitenkin lähteä, jotten tuota teille enempää häiriötä. Antakaa anteeksi", nau'uin hiljaa. Kosketin Huurteen korvaa nenälläni, vilkaisin Friaa anteeksipyytävästi ja juoksin pois. Pian saavuin puulle jossa näkyi tekemäni viillot. Huohotin, itkin ja raivosin. Karjuin puulle niin kovaa, kuin pystyin ja purin siihen jälleen kaiken raivoni. Hoipertelin seuraavan puun luokse. Löysin sieltä kolon hja tunkeuduin koloon, joka oli puun juurakossa. Käperryin pieneksi mytyksi ja aloin itkeä. Vedin kynsilläni viiltoja multaiseen maahan itkiessäni. Kylmä multa allani tuntui epämukavalta. Huojuva puu yläpuolellani, ei kivaa, mutta tämä sai kelvata. Painauduin kiinni puun runkoon, itkin ja tärisin. Luulin, että Havu, Kaisla, Fria, Fire ja Huurre ottaisivat minut vastaan ystävällisesti. Niinhän he olivat esittäneet, mutta Havu ja Kaisla vain haukkuivat minua. Lopulta tuuditin itseni levottomaan uneen.
//Muut?
Kaisla | 14.04.2017
"En ole koskaan halunnut olla ystäväsi!" sihisin raivoissani.
"En tajua kuinka juuri hän meistä sai ensimmäisen saaliinsa, siksi varmaan koska sinä et arvista meitä muita", sihisin Firelle.
"Kaisla, älä puhu tuollaista", isäni yritti rauhoitella minua, mutta turhaan. Turkkini oli pörheänä ja olin vihainen. Silmissäni paloi raivo.
"Entä jos kuolisin nyt? Sitten varmasti vain heivaisitte minut jokeen ja nimeisitte Crokellin minuksi!" sihahdin.
"Nyt-", Firen lause jäi kesken kun jatkoin.
"Älä sano mitään! Sanasi eivät auta minua ollenkaan. Sanat vain pahentavat tilannetta. Minä lähden täältä pois tai jään tänne ja tapan itseni. En kestä enää olla tälläisessä perheessä jossa vain Huurre, Havu ja Fria arvostavat minua. Isälläkin pitää olla arvostuksensa. En tahdo enää nähdä sinua joten nyt minä menen", raivosin ja juoksin ulos. Juoksin Frian ja Huurteen ohi. Sitten huomasin Crokellin yhden puun juurella mitä oli kynsitty.
"Sinä!" sihisin. Silmissäni oli raivoisa katse ja joka ikinen näkisi minun olevan vihainen. Hengitykseni oli nopeaa ja silmäni olivat viiruina.
//Crokell?
Crokell | 20.04.2017
Makasin kolossani vieläkin. Olin herännyt äskern. Nyt aijoin lähteä saalistamaan. Kömmin ulos pesästä ja muksahdin puun juurelle, juuri ja juuri peittäen sisäänkäynnin kolon. Makasin siinä hetken kunnes kuulin askelia. Ne tulivat luokseni.
"Ja sinä!" Kaislan raivostunut ääni kaikui korvissani.
"Lähden nyt metsästämään, vierailuaika on päättynyt!" naukaisin kylmänviileästi ja nousin ylös. Kävelin Kaislan ohi. Olin tuota paljon isompi ja voimakkaampi ei hän minulle mitään mahtanut. Kuulin kuitenkin kuinka naaras seurasi minua. Käännyin raivoissani ympäri.
"Etkö sinä ymmärrä että sinun pitää jättää minut rauhaan! Vihaan sinua, enkä halua nähdä sinua enään koskaan silmissäni! YMMÄRRÄ SE!" karjuin tuolle raivoissani. Huiskaisin ilmaa kynnet esillä.
"HÄIVY ELÄMÄSTÄNI!"
//Kaisla? Fire ja Fria ei saa pikee piettyä perhettää koossa xdd
Huurre | 21.04.2017
Minua pelotti, kun makasin hiljaa Havun vieressä pesässä. Fria ja Fire olivat lähteneet etsimään Kaislaa ja Crokellia ja meidän oli täytynyt jäädä pesään. Kyyneleet valuivat silmäkulmistani, vaikka yritin estää. Havu hengitti rauhallisesti vieressäni, mutta hänen lihaksensa olivat kireät, mistä tiesin kollin olevan huolestunut. Sisälläni riehui yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne, ja pelkäsin sen vielä tuhoavan minut. Poskiani kuumotti, kun kyyneleet valuivat valtoimenaan poskiani pitkin. Tassuni tärisivät, ja kylmä tuli oli jäädyttänyt kehoni. Ajatukseni pyörivät ympyrää, en päässyt karkuun ajatuksiani, en päässyt mistään pois. Auringon säteet tunkeutuivat juuri sillä hetkellä pesään sisään, koskettivat turkkiani ja saivat minut täysin pysähtyneeksi. Kehoni kyllä liikkui, mutta ajatukseni jähmettyivät. Minulla oli pakokeino - minä voisin lähteä. Tärisin edelleen, mutta siitä huolimatta kampesin itseni ylös. Havun pää ponnahti ylös, ja hän katsoi minua. Räpyttelin silmiäni yrittäen lopettaa kyyneleiden tulvimisen, mutta en voinut. Häntäni värähti, ja katselin veljeäni tuskaisena. Jos minä lähtisin, minun oli tehtävä se nyt. Jos kaikki perheenjäseneni olisivat täällä, en voisi lähteä, se olisi mahdotonta. Mutta Havulle minä jättäisin viimeiset jäähyväiseni, pyytäisin häntä kertomaan ne muille. Kyynel vierähti poskeani pitkin ja osui maahan, juuri kun avasin suuni.
"Havu", vikisin, "älä tuomitse minua, äläkä anna muiden tuomita minua. Minun on vain pakko lähteä. En voi olla täällä enää, minä en kuulu tänne. Tämä ei ole kotini." Havun silmät suurenivat, ja näin hänen silmäkulmissaan kimmellystä. Kolli nousi vapisten ylös, ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta minä peräännyin askeleen ja keskeytin hänet.
"Kerro muille, että minä oikeasti rakastan teitä kaikkia hyvin paljon, mutta en vain voi olla täällä, tämä ei ole minun kotini. Älä päästä ketään etsimään minua, sillä minä kyllä selviän - olenhan selvinnyt tähänkin asti. Tämä ei johdu kenestäkään teistä, minä vain en kuulu tänne.." viimeinen lauseeni hiipui kuulumattomiin, ja lähdin perääntymään. Havun ääni tärisi, kun hän kuiski:
"Ei.. ei.. ei.." Katsoin veljeäni surullisin silmin, kyyneleiden kostuttamin kasvoin.
"Älä estä minua, anna minun mennä, se on minun toiveeni", pyysin hiljaa. Havu värähti, mutta nyökkäsi sitten hitaasti.
"Hyvästi Huurre.." kolli naukaisi itku äänestään kuultaen. Paha olo velloi sisälläni, mutta tiesin että minun oli lähdettävä. Nyyhkäisin vielä kerran, ja sitten pyörähdin ympäri. Lähdin juoksemaan jalat lipsuen ulos Havun itku perässäni seuraten. Hammasta purren työnnyin ulos pesästä ja jatkoin juoksuani eteenpäin. Minulla ei ollut paikkaa minne mennä, mutta kyllä löytäisin jostain yöpaikan. Jalkani kuljettivat minua eteenpäin, ja metsä vilisi silmissäni. Nyyhkäykset ajoivat minua eteenpäin, ja pinnistelin voimani äärirajoille juostessani eteenpäin. Metsä oli tuttua vain jonkin aikaa, mutta sitten se muuttui tuntemattomammaksi. Hidastin vauhtini kävelyksi, ja yritin tasoitella hengitystäni ja sydämeni sykettä. Kyyneleet valuivat silmäkulmistani, ja koko oloni oli hirveä. Minua pelotti, ahdisti, tunsin itseni yksinäiseksi, mutta samalla tunsin hieman jännitystä siitä, mitä kaikkea vielä kokisin. Askeleeni ratisivat metsässä, kun kuljin eteenpäin jättäen kaiken taakseni. Perheeni kulkisi kanssani muistoissani, enkä ikinä unohtaisi heitä. Minusta vain ei ollut kissaksi olemaan heidän kanssaam. Värähdin, mutta en antanut itseni ajatella liikaa perhettäni - entistä perhettäni. Pakottauduin keskittymään siihen, että kävelin eteenpäin sillä minun oli pakko löytää hyvä yöpaikka.
// jatkan tästä ite joskus (ku nyt loppu inspi) ja Huurretta ei sit löydetä eikä se tuu takas
Havu | 23.04.2017
Makasin sammalpedillä ja vapisin kuin horkassa. En voinut uskoa, että siskoni oli poissa. Tiesin hämärän alkavan laskeutua ympärilläni, mutta en pystynyt ajatella mitään muuta kuin Huurretta. Kohotin kyynelten tuhrimat kasvoni maasta emoni ja isäni astuessa sisään pesään. Fire säpsähti huomatessaan ahdinkoni ja avasi suunsa.
"Mikä hätänä? Missä Huurre on?" Sanat virtasivat niin nopeasti kellanpunaisen kollin suusta, että en ollut saada niistä selvää.
"Hän lähti", nyyhkäisin. Frian kasvoilla näkyi hämmästys ja suunnattoman suuri suru. Fire kääntyi ja oli jo lähdössä pesästä. Salamannopeasti pomppasin hänen eteensä. Tummanharmaat pitkät karvani nousivat pystyyn ja hampaani paljastuivat. Isäni sävähti ja astui taaksepäin.
"Huurre halusi, että häntä ei seurattaisi", nyyhkäisin. Halusin noudattaa siskoni viimeistä toivetta niin hyvin kuin osaisin. Silmäni sulkeutuivat hetkeksi. Näin mielessäni Huurteen kasvot. Jalkani pettivät ja lysähdin maahan pieneksi tummanharmaaksi kasaksi. Kehoni hytkyi nyyhkytysten voimasta. Yhtäkkiä muistin Crokellin ja Kaislan kadonneen. Viha roihahti liekkiin sisälläni. Miten he kehtasivat kiukutella ja aiheuttaa huolta kun Huurre oli poissa?! Ponnistin itseni ylös ja kävelin puoliksi ulos pesästä.
"Kaisla! Crokell! Miten te kehtaatte aiheuttaa lisää huolta kun Huurrekkin on poissa! Tulkaa tänne heti!" karjuin metsään painottaen sanaa "heti". Ääneni ei kuulostanut pennun piipitykseltä vaan ison kissan ääneltä.
//Muut?
Fire | 11.04.2017
"Se oli oikein hyvää!!" naukaisin hymyilleen. Katseeni osui Havuun, joka jutteli Huurteen kanssa kauempana. Poikani silmät kiilsivät kummallisesti.
"Crokell huusi minulle metsässä. Onko se ystävyyttä? Hän haukkui minun siskoani. Onko se kohteliasta parhaan ystävän edessä?" Havu kysyi vakavana siskoltaan. Huurre pudisteli hitaasti päätään.
"Luulin, että hän olisi ystäväni. Ja muuten kukaan, ei kukaan, koskaan ikinä milloinkaan hauku minun siskoani!" kollipentu sähisi hampaat irvessä. Tummanvihreissä silmissä näkyi raivo. Säpsähdin pennun vihaista katsetta, joka oli kohdistettu Crokelliin. Musta pentu ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan ystävänsä suuttumusta pyöritellessään keskittyneen näkyisenä sammalpalloa käpälissään.
"Crokell on vain ylimielinen nirppanokka, joka ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään!" Havu lopulta huusi. Kaikki varmasti kuulivat sen. Kolli marssi kuono pystyssä Kaislan vierelle makaamaan ja näytti kuiskivan hänen korvaansa jotain.
//Muut?
Crokell
"Crokell on vain ylimielinen nirppanokka joka ei välitä kenestäkään!" Havu huusi. Katseeni kääntyi häneen salamannopeasti. Näin harmaan kollin kuiskivan jotakin Kaislan korvaan. Ennenkuin muut ehtivät tehdä mitään, pinkaisin ulos pesästä kyynelten valuessa poskilleni. Hänkö oli muka ystäväni? Juoksin niin kovaa kuin tassuistani pääsin ja niin kauas kuin jaksoin. Juoksin puun ohi jonka olin ruhjonut. Kyyneleet vain tulvivat silmistäni. Luulin häntä oikeaksi ystäväksi! Sydämessäni pisti pahasti, kun edes ajattelin perhettä jonka luulin olevan pelastukseni. Kaikki pennut vihasivat minua! Puskin suoraan jonkun pusikon läpi, en välittänyt vaikka oksat osuivat naamaani tai kehooni voimalla, enkä välittänyt niiden pistoista. Se ei ollut mitään verrattuna siihen mitä tunsin. Kun olin päässyt puskasta jatkoin juoksemistani kovaa. Pian kuitenkin lyyhistyin jonkun puun juurakkoon itkemään. Huomasin puussa kolon ja pujahdin sinne. Viettäisin täällä varmaan lopun elämäni. Nyt kuitenkin vain itkin ja itkin.
//Muut?
Fria | 12.04.2017
Katselin harmailla silmilläni ympärilleni pesässä. Kaisla nukkui ja tuhisi vieressäni. Hänen pentukarvansa oli jo melkein lähtenyt ja pesässä leijaili kellanpunaisia pehmeitä haituvia. Myös Huurre, joka makoili siskonsa vieressä, oli jo melkein pudottanut pentukarvansa. Havukin oli kasvanut ja jo hävittänyt pentuturkkinsa kokonaan temmeltäessään ulkona. Crokellkin oli kasvanut ja todella isokokoinen. Nyt kolli seisoi ylpeänä pesän suuaukon luona Firen edessä. Hänen tassujensa juuressa makasi pieni harmaa hiiri. Hymy kohosi huulilleni ja kehräsin hieman. Havu hiipi ystävänsä viereen, ja tuijotti saalista kuin mitäkin ihmettä. Crokell oli saanut ensimmäisen saaliinsa, ja saatoin aistia Havusta huokuvan innostuksen mutta myös lievän kateuden. Fire katsoi kasvattipoikaansa hyvin ylpeästi. Kolli oli opettanut pennulle monta päivää saalistuksen perusteita. Muistin heidän viettäessä pitkään illalla ulkona harjoitellen hiipimistä ja hyökkäämistä. Viimein Crokell oli onnistunut nappaamaan saaliin. Hänen häntänsä tärisi ja hän pyysi kimittävällä äänellä Fireä syömään hiiren. Kumppanini lipaisi saaliin kurkkuunsa ja päästi pienen röyhtäyksen. Crokell hypähti innokkaana ilmaan.
"Oliko se hyvää?" kolli vikisi innokkaasti. Fire rypisti otsaansa ja nuolaisi huuliaan. Sitten hän avasi suunsa ja naukaisi:
"Se oli maailman parhain hiiri." Crokellin kasvoille ilmestyi haltioitunut ilme. Sitten hän syöksähti Havun kimppuun. Havu kierähti yllättyneenä maahan, mutta pian ymmärsi jutun juonen. Hetken kuluttua pennut telmivät maassa kiljuen niin, että Kaislakin hätkähti hereille. Naaraspentu kohottautui nyrpeänä istumaan ja katsoi ärtyneenä kahta kollia jotka pyörivät maassa. Sitten pentuni katsahti minuun.
"Minun on nälkä", Kaisla vinkaisi surkeana. Kumarruin lipaisemaan naaraan turkkia ja hyrähdin.
"Voin käydä saalistamassa sinulle ja muille", naukaisin. Sitten hipaisin hännälläni Huurretta kiinnittääkseni hänen huomionsa. Vanhin pentu säpsähti ja siirsi vaaleansiniset silmät omiini.
"Onko nälkä?" kysyin hiljaa. Huurre kallisti päätään ja nyökäytti sitä sitten. Hymyilin ja ponnistin käpälilleni. Astelin kumppanini viereen varoen etten tallaisi Havun ja Crokellin toisiinsa takertuneita kehoja.
"Menen saalistamaan", kuiskasin Firen korvaan kulkiessaan hänen ohitseen. Fire hymähti ja kosketti pikaisesti lapaani kuonollaan. Sitten astahdin ulos.
Lumilätäköt lirisivät iloisesti niiden sulaessa ja kostuttaessa maan. Tassutin melkein tanssahdellen metsän halki vetäen keuhkoihini ihanaa ja raikasta hiirenkovan ilmaa. Oli ihanaa päästä joskus ulos saalistamaan. Metsä oli täynnä elämää, kun aurinko viimein jaksoi lämmittää maata. Lintujen sirkutukset kruunasivat kaiken, mikä sai pitkän ja onnellisen naurun kumpuamaan kurkustani, kun tepsutin eteenpäin. Olisin halunnut vain juosta ympäriinsä ja katsella metsän heräämistä, mutta minun täytyi saalistaa perheelleni. Nauruni laantui samaa tahtia, kun hidastin vauhtini. Pian olin pysähtynyt kokonaan ja kasvoillani oli enää vain leveä hymy. Sitten kyyristyin maan tasolle, sillä olin havainnut etäämpänä nuoren myyrän penkomassa jotain maasta. Vesi herahti kielelleni, kun lähdin astelemaan sitä kohti. Vatsakarvani hipoivat kuraista maata, ja oli todellista työtä pitää askeleet hiljaisina, kun joissain kohdissa maa oli täynnä lätäköitä ja mutaa. Pääsin kuitenkin nopeasti ja voitokkaasti saaliin lähelle ja sain sen napattua nopealla puraisulla niskaan. Hymy levisi kasvoilleni, kun nostin velton eläimen hampaisiini. Nyt voisin hyvillä mielin tuoda perheelleni ruokaa.
// jatkan tätä joskus Huurteel
Huurre
Katselin hiljaa tilannetta, joka näytti riistäytyvän käpälistä minä hetkenä tahansa. Kailsa nökötti kiukkuisena vieressäni, mutta en uskaltanut liikahtaakkaan kauemmas kosna en halunnut puuttua tilanteeseen millään tapaa. Yksinäisyys velloi sisuksissani, kun katselin Havun, Crokellin ja Firen hahmoja suuaukon luona. Emomme oli lähtenyt hetki sitten metsälle. Tajusin kaipaavani tuota naarasta, sillä hän tuntui olevan ainoa joka oikeasti ymmärsi minua. Pieni kyynel vierähti poskeani pitkin maahan, mutta kukaan ei huomannut. Tuntui kuin olisin ollut pieni käpy tai sammalpallo nurkassa, jota kukaan ei kaivannut. Pääni painui sammalille samaan aikaan, kun kuulin Havun huutavan jotain Crokellista. Veljeni äänensävy oli ilkeä, ja se sai silmäni suurenemaan pelon kiepsahtaessa vatsassani. Kohottauduin istuma-asentoon ja näin Havun marssivan Kaislan viereen. Kaislakin kohottautui ylös ja iskosti katseensa Crokelliin. Heidän välilleen tuntui syttyvän vihan liekki, mikä sai minut haukkomaan henkeä ja perääntymään aivan pesän reunalle. Havukin katsoi Crokellia kylmästi, mikä sai väreet juoksemaan selässäni. Fire näytti huolestuneelta ja yritti rauhoitella toisia pentuja, mutta ei näyttänyt onnistuvan. Minua alkoi pelottaa, ja yksinäinen uikahdus karkasi huuliltani. En kuitenkaan ollut varma, kuuliko kukaan sitä. Tassuni tärisivät, kun nousin seisomaan ja lähdin hitaasti hiipimään pesän seinustaa pitkin kohti suuaukkoa. Minä halusin pois tästä ahdistavasta ja negatiivisesta paikasta jonnekin, missä saisin olla yksin rauhassa tai Frian kanssa. Tämä vahvisti sitä, etten kuulunut tänne. Minä en sopinut tällaiseen paikkaan, jossa minun täytyi katsella vierestä toisten riitoja, ilkeitä kasvoja tai nyrpeitä neniä. Ja tunsin oloni täällä yksinäiseksi, koska ympärilläni oli muita kissoja mutta he eivät huomioineet minua.
Hiivin hitaasti varjoihin kätkeytyneenä pesän seiniä pitkin kohti uloskäyntiä. Käpäläni kuljettivat minut hyvin nopeasti Firen lähelle, joka istu ikään kuin vartiossa pesän suuaukon edessä. Olin kuitenkin päättänyt mennä ulos eikä minua pysäytettäisi. Siispä vedin keuhkoni täyteen ilmaan ja pinkaisin kohti isääni. Työnnyin kollin ohitse ja juoksin metsään. Sydämeni tykytti hurjasti, sillä en ollut ikinä ennen tehnyt tällaista. Kuulin Firen huutavan perääni, mutta jatkoin juoksuani ja kompuroimistani eteenpäin. Metsä tuntui surisevan ympärilläni, kun annoin tassujeni kuljettaa minua sinne minne silmäni katsoivat. En tiedä, miten kauan juoksin, mutta jossain vaiheessa näin mustan turkin vilahtavan edessäni ja huusin:
"Fria!" Jarrutin vauhtini ja valahdin maahan huohottavaksi mytyksi. Kuulin askelten ääniä, ja pian tunsin jonkun koskettavan turkkiani. Tärisin rasituksesta ja pelosta, kun katsoin ylöspäin. Onnekseni emoni oli vieressäni, mikä sai helpottuneen huokauksen purkautumaan keuhkoistani ulkoilmaan. Frian ilme oli huolestunut, kun hän kumartui sukimaan turkkiani.
"Mitä on tapahtunut?" naaras kysyi huolta äänessään. Hengitykseni oli raskasta ja epätasaista, minkä takia en heti voinut vastata. Sykkeeni ja hengitykseni tasaannuttua, onnistuin kakaisemaan:
"Minua pelottaa." Frian silmät laajenivat ja hän istui viereeni vetäen kehoni hänen viereensä. Emoni lämpö imeytyi suoniini ja sain voimaa Frian läsnäolosta. Minua alkoi itkettää, kun mieleeni tuli se ajatus, että joskus lähtisin täältä. En olisi halunnut jättää emoani, sillä hän ymmärsi minua. Mutta minä en vain voinut olla täällä.
"Havulla, Kaislalla ja Crokellilla on riitaa", kuiskasin Frialle ja katsoin häntä silmät täynnä kyyneliä.
"En halua olla täällä", kuiskasin hiljaa ja painauduin vasten emoani toivoen että hän ymmärtäisi. Tietäen että hän ymmärtäisi.
// Muut? Fria ja Huurre tulee sit sinne pesälle
Kaisla | 07.04.2017
"Pysykin poissa!" kiljuin Crokellin perään vihaisena. Tuo kollipentu oli pilannut kauniin ja ihanan elämäni. Sihisin raivosta ja turkkini pörhistyi.
"Rauhoitu Kaisla!" Fria sanoi napakasti vaikka hänen äänessään olikin lempeyttä. Hymähdin turhautuneena.
"Valitkaa, joko minä tai Crokell", naukaisin kylmän viileästi. Huurre katsoi jännittyneenä vanhempiammr ja sitten minua.
"Tietysti valitsemme teidät molemmat", Fria sanoi ja oli silittämässä selkääni hännällään. Silmissäni paistoi raivo ja viha. Tunteet kuohuivat kehossani ja minun teki mieli huutaa täysillä ja kiljua paljon.
"Niinpä tietysti, en ole teille enään minkään arvoinen kun saitte Crokellin. Te ette ole enään vanhempiani! Minä lähden pysyvästi ja te ette nää minua enään ikinä!" sihisin ja loikin ulos pesästä. Kompuroin omiin jalkoihini ja jäin nyyhkyttämään maahan. Tunsin kun minua otettiin kiinni niskanahasta ja minut kannettiin takaisin pesään. Minut asetettiin hyvin emoni vierelle ja inahdin. En sitten avaisi enää koskaan silmiäni. En kestäisi nähdä noiden kahden petturin naamoja. Minulla oli enää vain siskoni ja veljeni. Miten olin ollut niin sokea? Olin luullut, että Crokell olisi vain pelkkä uusi pentu perheessämme muttei se olkut niin. Se oli aivan toisin.
//Muut? Siis Kaisla on vaan todella kateellinen, mutta jos sulle Roksu sopii ne vois tehä Crokellin kanssa jonkun sopimuksen?
Havu | 08.04.2017
Katselin murheellisena kuinka isä laski Kaislan Huurteen ja minun väliin. Siskoni ei liikahtanutkaan paikoiltaan eikä avannut silmiään. Minusta tuntui pahalta kun paras ystäväni ja siskoni riitelivät. Vilkaisin oravaa, joka lojui koskemattomana Frian edessä. Isä ja emo vilkaisivat toisiaan. Molempien silmissä näkyi huoli.
"Mene hakemaan hänet", Fria naukaisi hiljaa. Tiesin Crokellin olevan hänelle kuin oma pentu. Fire oli jo lähdössä mutta hän pysähtyi kuullessaan vastalauseeni.
"Isä et sinä saa häntä tulemaan." Isäni kääntyi ja katsoi minua kirkkaanvihreillä silmillään.
"En niin..." Minä en halunnut nähdä isää niin surullisena. Ja niin laihana. Eikö hän syönyt yhtikäs mitään?
"Minä menen", naukaisin vilkaisten emoa, joka nyökkäsi. Firen otsa kurtistui.
"Oletko varma?" isäni kysyi osoittaen kysymyksen Frialle.
"Olen." Syöksyin Firen vierestä ulos pesästä. Kuollut ruoho tuntui pehmeältä polkuanturoissa. Aurinko paistoi taivaalta yritti kovasti lämmittää minua. Yritin haistella ilmaa etsien Crokellin hajujälkeä.
"Crokell? Oletko täällä?" huhuilin metsään. Kuulin vaimean tuhinan korvissani. Silmiini osui musta mytty läheisen puun juurella. Puuta oli silvottu. Juoksin parhaan ystäväni luokse ja tökkäsin häntä selkään tassullani. Crokell heräsi säpsähtäen.
"Tulisit nyt takaisin. Pesässä tuntuu tyhjältä ilman sinua", naukaisi hiljaa koskettaen ystäväni korvaa kevyesti kuonollani.
//Crokell?
Crokell | 10.04.2017
//Koulussa, koulun koneella kirjotettu. Jatkoo Havulle\\
Katsoin Havua.
"Vai että pesässä on yksinäistä ilman minua, no eipä ainakaan itserakkaan ja huomionhakuisen siskosi mielestä", nau'uin nyrpeästi ja vihaisesti.
"Tulisit nyt", Havu anoi minulta. Kurtistin kulmiani ja pudistin pääätäni.
"En tule, eläkää nyt siinä pikku perheessänne ilman minua, ei minusta ole kuin haittaa. Anna minun olla", nau'uin vihaisesti ystävälleni ja käänsin tuolle selkäni. Lähdin paikalta, mutta Havu seurasi minua.
"Tule nyt, emo on huolissaan sinusta, samoin isä. Kaisla teki tyhmästi, mutta sinäkin sanoit aika rumasti", Havu selittää yrittäen saada minut pesään.
"MINUA EI KIINNOSTA!" karjuin kollille. "Kaisla ansaitsi sen", jatkoin hieman hiljentäen ääntäni. Näin jotakin harmaata, tarkkailin sitä hetken ja mietin mikä se on, kunnes päässäni välähti, hiiri! Fire oli tuonut sellaisen joskus Frialle. Laskeuduin kömpelöön asentoon alas ja nostin häntääni hieman, etei se osuisi maahan, iinkuin Fire opetti.
"Mitä sinä...?" Havu yritti kysyä, mutta keskeytin tämän sihahtamalla ja viittaamalla hiireen. Havu ymmärsi olla hiljaa. Hiljaa lähdin mahdollisimman varovasti hiipiä kohti hiirtä. Kun olin jonkun matkan päässä loikkasin kömpelösti ja yritin saada hiiren kiinni. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin. Nyt minun piti purra sitä jotenkin, niinhän Fire sanoi, jostakin tappavasta puraisusta. Mietin mihin purisin hiirtä, kunnes vain vaiston mukaisesti tapoin sen epäsiistillä puraisulla niskaan. Kuului inhottava rasahdus. Käänsin katseeni Havuun joka hyppeli innoissaan ympäriinsä ja kailotti:
"Crokell sai ensimmäisen saaliinsa jippii!" Hymähdin vain.
"Minä vien tämän Firelle", nau'uin. Lähdin kohti Frian ja Firen pesää. Kun saavuin sinne hyppelin sisään onneni kukkuloilla. Laskin hiiren hämmästyneen Firen eteen.
"Tämä on sinulle, saalistin sen ihan itse!"
//Fire? Muut?
Kaisla
"Tämä on sinulle, saalistin sen ihan itse!" kuulin Crokellin äänen. Vaikka rutistin silmiäni kuinka lujaa kiinni tunsin kuinka ne kostuivat. Miksi juuri tuon ärsyttävän kollin piti saada saalista ensin. Nyt en sopisi ikinä hänen kanssaan. Nuuhkin ilmaa ja se sai minut entistäkin huonommalle tuulelle. Ärähdin.
"Kaisla, katso minkälaisen hiiren Crokell sai!" Havu hihkaisi. Tuhahdin happamasti. En avannut silmiäni. Kollipentu oli saanut hiiren ja vielä ennen minua. Olimme vielä pentuja. Isä sanoi aina, että oppisimme saalistamaan sitten kun olisimme vanhempia. Ehkä Crokell oli meitä vanhempi. Se selittäisikin jo kaiken, mutta ennemmin kolli näytti nuoremmalta kuin me. Huokasin hiljaa ja painoin pääni yhä tiukemmin emoni mustaan turkkiin. Aloin nyyhkyttämään ja tärisin. Minulla ei ollut mitään hyvää tässä elämässä. Olisin voinut vain lähteä pois ja vaikka mieluummin kuolla kuin olla perheessä, jossa minua ei arvosteta. Tunsin kielen sukivan turkkiani.
"Ei hätää Kaisla", Fria naukaisi minulle lempeällä äänellä. Ärähdin ja lopetin nyyhkytyksen. Siltikin tunsin kuinka silmäni vain kostuivat ja kostuivat.
"Noin juuri, älähän itke Kaisla", emo hyssytteli samalla kun suki turkkiani. Tunsin oloni hieman helpottuneemmaksi, mutta uni otti minusta vallan. En enää kuullut mitä muut puhuvat ja aloin nähdä unta.
Crokell
"Onko se hyvä?" kysyin. Katsoin vuorotellen hiirtä Firen edessä ja Fireä.
"Onhan se!" tuo naukaisi. "Hyvin saalistettu", kolli kehui. Ylpeys paistoi rinnassani. Hymyilin Firelle. Vilkaisin mustaa Friaa, jonka vierellä maailman ärsyttävin kissa, Kaisla, nukkui. Huurrekin makasi siinä. Tuo oli ollut hiljaa koko ajan ja vain seurannut vierestä. Vereni kuohahti aina kun vilkaisinkin Kaislaa. Päätin pysyä tuosta mahdollisimman kaukana.
"Syö se", vaadin Fireltä viitaten hiireen, joka lojui edelleen tuon edessä. Kolli vilkaisi minua hymyillen, kunnes kumartui syömään hiiren. Hetkessä Fire oli jo syönyt hiiren ja nuoli suupieliään. Hymyilin.
"Oliko hyvää?" kysyin. Katsoin Fireä odottavasti.
//Muut?
Huurre | 28.03.2017
Seisoin pesän suuaukolla. Katseeni harhaili ulkona, jossa suuret sadepisarat lotisivat maahan. Läpikuultavat pisarat läiskähtelivät maahan, ja näyttivät hajoavan kristallisiksi hileiksi niiden koskettaessa maan pintaa. Ne vähätkin lumet, jotka yhä reunustivat metsää, sulivat, kun vesi rikkoi niiden pinnan ja sulatti valkoisen aineen vedeksi. Suloinen ropina ujuttautui korviini sisään, ja kävin makaamaan suuaukon eteen. Rentoutuin itseni, ja työnsin käpäliäni eteenpäin. Pian tunsin pisaroiden alkavan osua etutassuihini, sateen ujuttautuvan karvojeni alle. Venyttelin sateen kastuttamiani kysniäni ja kaivoin kynteni multaan. Häntäni piiskoi pesän sisällä ilmaa ja kurkotin kuonoani eteenpäin. Vedin sisääni raikkaan sateen mukana tulleita tuoksuja. Hätkähdin, kun suuri pullea pisara räpsähti kuononi päälle. Vetäisin pääni takaisin pesän sisälle, mutta annoin tassujeni nauttia vielä hetken sateesta. En ollut nähnyt montaa kertaa sadetta, sillä kun olin syntynyt, oli ollut lehtikato, puut vuorautuneena lumikerroksen alle. Ja aina silloin taivaalta oli vain satanut lunta. Nyt, kun hiirenkorva näkyi tulevan, ilmat lämpenevät ja satoi vettä sen sijaan että taivaata olisi leijunut alas suuria lumihaituvia. Kaikki uusi, mitä kohtasin kasvaessani päivä päivältä, oli jännittävää. Halusin ottaa uusista asioista selvyyden tarkkailemalla ja minusta oli aina osittain pelottavaa mutta myös ihanaa kohdata uusia asioita. Tunsin jonkun pyyhkäisevän turkkiani, ja inahdin kääntyessäni ympäri. Firen kellanpunainen turkki hulmusi edessäni, kun takaani puhalsi kylmä viima. Isäni kirkkaanvihreät silmät loimusivat lämpöä ja rakkautta. Tuo istahti maahan, aivan viereeni. Kollin suuresta kehosta huokui lämpöä minuun, ja huomasin palelevani. Nojauduin Fireen, ja kuulin tuon kehräävän. Hyrinä, joka kohosi Firen rinnasta oli rauhoittava. Tajusin itsekin alkavan kehräämään isäni mukana.
"Mitä ulkona näkyy?" Fire kysyi ja nuolaisi päälakeani. Räpsäytin yllättyneenä silmiäni.
"Etkö sinä näe mitä ulkona on?" naukaisin ja tunsin pienen epävarmuuden nousevan kurkkuani ylös. Tunsin Firen jäykistyvän aavistuksen. En olisi huomannut sitä ellen olisi nojannut häneen. Kollin katse oli minussa, ja käänsin omat silmäni isäni kirkkaanvihreisiin silmiin.
"Voi kyllä, kyllä minä näen", Fire lausahti ja pehmensi hieman töksähtäviä sanojaan lempeällä kosketuksella korvaani. Laskin katseeni alas, ja käännyin taas tutkailemaan ulkomaailmaa. Sade näytti jo laantuvan, enkä olisi malttanut odottaa sitä hetkeä, jolloin pääsisin taas ulos. Se uni, jossa olin kulkenut metsää pitkin eteenpäin vaivasi mieltäni. Mitä niiden pensaiden takana oli? Mitä ne kauheat värit olivat? Tunsin Firen nousevan varovasti ylös ja tassuttavan syvemmälle pesään. Minä kuitenkin jäin kuitenkin paikoilleni odottamaan sateen lakkaamista. Mielessäni kieppuivat ne kuvat, jotka olin nähnyt unessa. Ympärilläni oli kasvanut korkeita mäntyjä ja myös joitakin pikkupensaita olin nähnyt. Sitä voisi verrata hieman meidän reviiriimme. Värähdys kulki selkäpiissäni ja tunsin korvieni nousevan pystyyn. Mitä jos kulkisin meidän omaa reviiriä eteenpäin, niin ehkä saisin selville mitä niiden pensaiden takana oli? Jännitys iskeytyi tassuihini ja tajusin häntäni alkavan taas heilua. Vielä joku päivä tulisin etsimään ne pensaat ja näkemään, mitä niiden taakse kätkeytyi. Minun täytyi vain kasvaa hieman. Mutta ehkä, jos odottaisin vielä hetken, saattaisin nähdä siitä uudelleen unta. Toivo nyki korviani ja heilautti viiksiäni. Tuo uni, jonka olin nähnyt, oli antanut minulle jotain suurta, nimittäin enemmän halua nähdä. Lisäksi, se paikka, jonne olin melkein saapunut unessani, oli tuntunut kotoisalta, ja mitä minä eniten kaipasin? Jotain paikkaa, missä voisin olla rennosti. En rentoutunut täällä muuten kuin rentouttamalla itseni väkisin, enkä tiennyt, kykenikö kutsumaan tätä paikkaa kodiksi. Tuntui että olin joka päivä irtautunut muusta perheestäni, ja nyt, kun Crokell oli tullut, hän tuntui vievän kaikki ne vähäiset rippeet siitä minun paikastani tässä perheessä. En halunnut ajatella pennusta niin, mutten tiennyt mitä muuta enää voisin tehdä. Oli totta, että rakastin perhettäni mutta ehkä minua ei vain oltu luotu tällaiseen suureen perheeseen. Olin kissa, joka piti hiljaisuudesta, yksin olemisesta ja rauhallisuudesta. Päivä päivältä, oppiessani kaikkea uutta ja kohdatessa uusia asioita, tunsin yhä irtautuvan muusta perheestäni. Ensimmäisen kuukauden ajan olin kulkenut sitä polkua, mitä vanhempani olivat minulle näyttäneet. Nyt en tiennyt, mitä polkua pitkin kuljin. Kukaan ei ollut johdattamassa käpäliäni, vaan raivasin itse itselleni tietä tiheässä metsikössä. Se sai minut henkisesti uupuneeksi, mutta minusta ei olkut seuraamaan sitä polkua, jonka Fria ja Fire minulle olivat luoneet. Olin heille hyvin pahoillani siitä, mutten voinut itselleni mitään. Tämä ei ollut elämä minulle.
// Perhe?
Kaisla | 05.04.2017
//unta//
Kylmä viima puhalsi turkkiini. Tuntui kuin tuuli olisi puhaltanut lävitseni. Tuuli tuiversi korvissani kovaa ja tuntui kuin en olisi kuullut mitään muuta. Olin pimeässä, en tiennyt missä olin. Sitten näin itseni. Miksi olin tuossa, mutta näin tässä? Kummastelin itseäni hetken kunnes kuvani hävisi kokonaan. Tuhahdin hiljaa kunnes tuli kirkasta valoa. Mistä tuo kaikki valo tuli? Oli valkeaa kuin lumi, mutta ei ollut vain taivasta. En nähnyt mitään muuta kuin vain ja ainoastaan valkoista.
//hereillä//
Havahduin hereille emoni viereltä. Nyt tiesin sen olevan vain unta. Onneksi, en minä ainakaan haluaisi minnekään sellaiseen paikkaan, jossa olisi vain valkeaa. Huokaisin. Isä oli taas jossain muualla. Kai saalistamassa jotakin Frialle. Minä muistutin kuulemma ihan isääni Fireä. Oli hauska tietää, että muistutti jotakuta. Haukottelin ja liikautin jalkaani niin, että vahingossa potkaisin Crokellia. Kollipentu hätkähti hereille ja katsoi minua hölmistyneenä sinisillä silmillään.
"Mitä sinä oikein potkit?" tuo kysyi.
"Se oli vahinko, jalka vain liikahti", tuhahdin ja aloin sukimaan kellanpunaista turkkiani, jossa oli tummempia raitoja. Harmaat silmäni loistivat nolona. En minä nyt voi häntä mennä noin potkimaan. Että olen tyhmä!
//Muut?
Crokell
Pyöräytin vain silmiäni toiselle pennulle. Nousin ylös ja menin pesän toiseen päähän. Kyyristyin matalaksi ja yritin hiipiä.
"Häntää vähän ylemmäs, ettei se laahaa maata ja laskeudu vähän alemmas", Firen ääni sai minut säpsähtämään. Kolli oli palannut orava hampaissaan saalistusretkeltään. Nostin häntääni hitusen ja laskeuduin alemmas.
"Hyvä. Nyt nosta kevyesti tassuja ja yritä hiipiä", Fire naukui. Nostin varovasti tassuani ja laskin sen maahan keskittyneesti. Sitten lähdin eteenpäin.
"Kevyellen, hiiret tuntevat jokaisen pienenkin tömähdyksen", Fire opasti. Nyökkäsin ja yritin uudelleen.
"Parempi", tuo naukui hymyillen. "Jatka samaan malliin niin pian olet hyvä hiipiä ja opetan sinulle sitten kuinka hypätä riistan kimppuun", kolli jatkoi.
"Mutta haluan oppia heti!" ruinasin Fireltä. Tuo pudisti hymyillen päätään ja vei oravan Frialle. Aloin harjoitella kovasti. Halusin olla yhtä hyvä saalistaja kuin Fire!
//Muut?
Kaisla
"Isä!" naukaisin kovaäänisesti kellanpunaiselle kollille, joka oli isäni. Fire käänsi katseensa minuun.
"Niin Kaisla? Onko sinulla jotakin asiaa minulle vai miksi kutsuit minua?" kolli maukui katsoen minua silmillään.
"Milloin opetat meitä saalistamaan? Sinun pitää opettaa minua ensin! Jooko isä?" kyselin ja anelin Fireltä.
"Opitte kaikki yhtä aikaa", isä naukui ja nuolaisi emoni poskea. Tunsin kateuden piston. Painoin pääni alas. Crokell vie kaiken huomion! Ei hänestä kenenkään pitäisi välittää, minusta ja sisaruksistani pitäisi välittää! Hymähdin hiljaa ja astelin Crokelin luo varmoin askelin.
"Älä tee elämästäsi noin vaikeaa, äläkä tule minun tielleni perheasioissa", naukaisin painottaen sanaa perheasiat.
"En ole tullut tiellesi missään vaiheessa!" kolli tuhahti ja pyöräytti sinisiä silmiään. Huokaisin hiljaa.
"Mutta muista, että sinun kuuluu oppia kaikki viimeisenä", sanoin happamasti ja yhtään ajattelematta.
"Kaisla! Mitä sinä oikein puhut?" kuului Frian lempeä ääni nyt hieman tiukempana. Nielaisin.
"Crokell koittaa koko aika olla minua parempi ettekä te enää kiinnitä minuun ollenkaan huomiota!" parkaisin ja juoksin emoniluo haudaten kuononi samalla Frian mustien karvojen sekaan.
//Muut? Kaisla on siis vaan kateellinen... xd
Crokell | 06.04.2017
Katsoin silmät ymmyrkäisinä Kaislaa. Mitä tuo tarkoitti? En yrittänyt olla ketään parempi. Halusin oppia saalistamaan ja taistelemaan, mitä olen tehnyt väärin.
"Mitä minä olen tehnyt, seisonut tielläsi vai?! Halusin oppia saalistamaan, mitä siitä?! Jos haluat olla enemmän vanhempiesi kanssa niin ole, en ole estämässä, toisin kuin sinä, joka et kunnioita minua yhtään! Olisin kuollut jos vanhempasi ei olisi pelastanut minua, nyt kun minulla on seuraa, haluan olla heidän kanssa, etkä sinä sitä ole estämässä! Et tiedä mitä olen kokenut etkä tule koskaan ymmärtämään!" raivosin. "Jos ymmärtäisit minua tulisit kanssani harjoittelemaan etkä olisi mustasukkainen! Jos ymmärtäisit minua meillä saattaisi olla hauskaakin, mutta sinä haluat kaiken huomion itsellesi, etkä kestä katsoa sitä kun harjoittelen isäsi opastuksella!" karjuin täyttä kurkkua. Katsoin Kaislaa leimuavin silmin.
"Mutta minä lähden kerran minusta on niin paljon harmia", huusin tuolle ja lähdin pesästä. En välittänyt enää mistään, vaikka Fria ja Fire olivat yrittäneet hiljentää minut, he eivät olleet onnistuneet. Olin räyhännyt ja raivonnut Kaislalle. Pinkaisin juoksuun. En enää koskaan tulisin varmaankaan näkemään tätä paikkaa. Raivo ja viha olivat sokaisseet minut. Näin edessäni puun. Sujautin kynteni esille ja vedin syviä viiltoja puuhun. Purin kaiken vihan puuhun. Taistelin puuta vastaan niin kauan, kunnes lyyhistyin maahan itkemään. Tuuditin itseni uneen, itkien.
//Muut? Crokell vähä raivostu xddd
Fria | 21.03.2017
Huurre istui vierelläni ja hänen vaaleansiniset silmänsä tarkkailivat tiiviisti muita sisariaan ja sitä uutta mustaa pentua. Hän oli tullut hyvään kuntoon nopeasti, ja näytti nauttivan leikkiessään Firen, Havun ja Kaislan kanssa. Kolli oli elementissään huutaessaan käskyjä Havulle ja Kaislalle, ja he näyttivät olevan iloisia saadessaan lisää leikkiseuraa. Kaikki kolme pentua olivat kysyneet Huurretta mukaan leikkiin, mutta pentu oli vain ravistanut päätään ja istuutunut viereeni. Tieisn että Huurretta ei saisi pakottaa mihinkään, sillä naaraan luonne ja itsetunto oli hyvin hauras, enkä halunnut rikkoa sitä. Siitä voisi seurata jotain kamalaa, enkä sallisi sen tapahtua.
"Hei, mikä sinun nimesi on? Et ole kertonut sitä meille", kuulin Kaislan piipittävän yhtäkkiä. Korvani nousivat pystyyn ja yritin kuunnella salamyhkäisesti mikä mustan kollipennun nimi oli. Pentujen leikki näytri keskeytyvän, sillä Kaisla ja uusi musta pentu olivat maassa pienen matkan päässä Firestä ja Havusta. Fire ravisteli Havun selästään ja istuutui uuden pennun viereen. Hän kallisti päätän.
"Niin, et ole kertonut sitä meille. Meistä olisi mukava tietää se", hän lisäsi Kaislan puheenvuoroon. Vetäisin Huurteen hännälläni lähemmäs ja kumarruin nuolaisemaan esikoiseni päälakea.
"Minä.." musta kolli sopersi. Hänen äänensä kuulosti hyvin heikolta ja empivältä.
"Minä en tiedä sitä. Minulle ei koskaan ole kerrottu nimeäni", hän vinkaisi. Pentu näytti yhtäkkiä yksinäiseltä ja surulliselta, karvojen sojottaessa minne sattuu. Sääli riipaisi sydäntäni ja tassutin lähemmäs. Kosketin kuonollani pennun poskea ja silitin hännälläni hänen turkkiaan. Kuulin Huurteen astuvan myös lähemmäs.
"Jos sinulla ei ole vielä nimeä, niin annan sinulle sellaisen", kuiskasin sen verran lujaa että kaikki kuulivat sen. Kaisla näytti jännittyvän innosta ja Havu katsahti Huurteeseen. Huurre kipitti Firen viereen jotta näkisi musta kollipennun paremmin. Rypistin otsaani, ja mietin kaikkia nimiä. Firekin näytti mietteliäältä. Siristin silmiäni ja yritin keksiä jonkun ihanan, juuri tälle pennulle sopivan nimen. Omien pentujen nimeäminen oli helppoa, joten yritin rentouttaa ajatukseni ja antaa nimen vain leijua päähäni. Kun sain itseni rennoksi, niin tapahtui. Ajatuksissano tuntui naksahtavan ja naukaisin juhlavasti:
"Nimeän sinut Crokelliksi." Musta pentu hätkähti ja käänsi siniset silmänsä omiini.
"Crokell... Crokell.." pentu mumisi. Varovainen hymy kohosi kasvoilleni, kun Crokell toisteli nimeä yhä uudelleen.
"Minä olen Crokell!" pentu huudahti pian, ja kääntyi ympäri.
"Minun nimeni on nyt Crokell!" Crokell huusi pennuilleni ja hymyili leveästi. Huokaus ourkautui suustani ja astuin Firen lähelle. Painoin kasvoni kumppanini turkkiin, kun kuulin pentujen alkavan leikkiä uudelleen. Tällä kertaa myös Huurre hipsi mukaan, tosin hän oli hiukan sivussa ja hyvin varovainen.
"Hienosti tehty", kuulin Firen naukaisevan. Naurahdin kepeästo ja kohotin katseeni.
"Toivottavasti he eivät kasvaisi ikinä."
// Muut?
Crokell
Toistin nimeä päässäni. Crokell oli ihana nimi, rakastin sitä! Leikin Kaislan ja Havun kanssa. Hetken päästä minä kuitenkin istahdin maahan.
"Minua väsyttää ja on nälkä", naukaisin ja käänsin katseeni Friaan.
"Mennään sisälle", inisin ja katsoin Friaa anovasti. Tuo hymyili minulle.
"Tulkaas, mennään pesään", tuo naukaisi lempeästi pennuille. Tassuttelin pesään muiden edellä. Silmäni lumpsivat kiinni. Rojahdin pedille. Nukahdin heti.
//Unta\\
Kävelin hyytävässä viimassa. Lunta lensi kasvoilleni ja turkilleni. Tarvoin paksussa puuterimaisessa lumessa. Taivas oli pimeä ja siellä loisti monia monia pieniä pisteitä. Nälkä kurni vatsassani. Missä Fria? Entä Fire? Kaislaa ja Havuakaan ei näy. Huurrekin on poissa. Tarvoin eteenpäin. Pian näin monta kissaa. Ne muodostivat Ringin. Tarvoin lähemmäs hyytävässä viimassa ja huomasin keskellä perheeni, ne tärkeimmät kissat joita on olemassa. Frian, Firen, Kaislan, Havun ja Huurteen. He sähisivät kissoille korvat luimussa. Fria ja Fire käskyttivät pennut heidän väliinsä. Pian ringissä olleet kissat hyökkäsivät. He tappoivat kaikki rakkaimpani. Minun silmieni edessä.
"Eiiiii!" parkaisin lujaa.
//Hereillä\\
"Crokell, Crokell?" Frian ääni kantautui tajuntaani. Heräsin kyljeltäni, tassut suoriksi ojennettuina. Kaikki katsoia tapittivat minua.
"Se, se oli vain unta", piipitin ja painauduin Frian vatsaa vasten. Tunsin kuinka jonku silitti hännällään selkääni. Huomasin täriseväni kauttaaltani. Pienen pieni yksinäinen kyynel vierähti poskelleni. Nyyhkytin hiljaa vsten Frian kylkeä.
//Fria? Fire? Kaisla? Havu? Huurre?
Huurre | 22.03.2017
Hätkähdin hereille unestani sillä tunsin jonkun potkivan kylkeäni. Kasvojeni ilme vaihtui hieman äreäksi, kun vetäydyin kauemmas potkijasta. Raotin silmiäni pimeässä pesässä ja kuuntelin. Aistini olivat valppaina, kuten aina. Kitatakeeni tulvi perheeni tuttuja tuoksuja, ja kun vähän aikaa haistelin, tajusin potkijan olevan se uusi pentu, Crokell. Silmäni kaventuivat ja yritin saada itseni takaisin uneen, mutta Crokellin viuhdonta ei antanut minun jatkaa uniani. Tökkäsin Friaa käpälälläni, ja naaras hätkähti hereille. Hän ei huoamnnut että olin hereillä, sillä suljin silmäni. Emoni kuitenkin ryhtyi kuiskimaan Crokellin nimeä, ja pian pentu heräsi. Aistin kollin hätäännyksen unesta ja minun kävi hetken häntä sääliksi. Hivuttauduin takaisin Crokellin viereen ja painauduin kollia vasten. Hän tärisi ja kuiski jotain Frian turkkiin. Crokellin ruumis oli kuuma ja se sai oloni lämpimäksi. Tajusin nukahtani pian.
Tassutin hiljaisella metsäaukealla, pois päin jostakin. En tiennyt mistä olin lähtenyr mutta tiesin että minun oli parempi olla siellä minne olin menossa. Käpäläni saivat sulan maan rasahtelemaan ja vilpoinen tuuli pörhisti turkkiani. Tajusin kasvaneeni, sillä joka askel oli pidempi kuin pitäisi olla. En kuitenkaan pysähtynyt, sillä tiesin että minun tuli mennä sinne minne käpäläni minua veivät. Hengitykseni oli tasaista ja jokainen linnun sirkutus kuului tasaisin väliajoin. Puut kasvoivat ympärilläni, ja auringon valo siivilöityi oksien raosta. Rungot kohosivat korkeuksiin astellessani eteenpäin. Puut harvenivat aina sitä mukaa, kun kävelin eteenpäin. Maisema muuttui yhä tuntemattomaksi mutten kyennyt hidastamaan vauhtiani. Jalkani vain veivät minua eteenpäin. Yhtäkkiä puut vain loppuivat ja eteeni ilmaantui rivi pensaita, joiden taakse en nähnyt. Pensaat olivat melko matalia, mutten erottanut siltikään niiden taakse. Kiristin tahtiani ja sukelsin pensiaden läpi. Kierähdin niiden toiselle puolelle, näin silmänräpäyksen ajan kaikenlaisia epäluonnollisia värejä ympärilläni, ja sitten hätkähdin hereille.
Hieroin unisena silmiäni ja avasin ne. Pesä ympärilläni oli tuttu ja turvallinen, mutta peheenjäseneni nukkuivat vielä. Otsani oli kurtussa unen jäljeltä. Mitä oikein olin nähnyt, ja mitä niiden pensaiden takan oli? Jännitys kihelmöi varpaissani, ja toivoin että näkisin sitä samaa unta ensi yönä. Ehkä silloin voisin nähdä mitä niiden pensaiden taakse kätkeytyi.
// Lopusta tuli töksähtävä, mut muut?
Crokell | 25.03.2017
Heräsin aamulla. Aurinkonsäteet ulottuivat pesään asti. Linnun aikainen viserrys kantautui ihanana korvaani. Perheeni, Frian, Firen, Kaislan, Havun ja Huurteen omaishajut olivat vahvimpia. Siirsinkin katseeni ulkoa, mustaan Friaan. Fria oli huolehtinut minusta kuin oikea emo. Hän oli ollut hädissään puolestani. Hän oli ruokkinut minut ja hoitanut minua. Minulle Fria oli aina ja ikuisesti emo. Hymy nousi kasvoilleni katsellessani nukkuvaa naarasta. Siirsin hetken päästä katseeni Fireen. Kellanpunainen kolli nukkui myös. Fire oli minulle kuin isä. Hän saalisti Frialle ja meille ruoat. Hymy ei kadonnut kasvoiltani. Käänsin sitten katseeni Huurteeseen. Tuo oli erilainen pentu. Huurre ei leikkinyt yleensäkään niinkuin me muut, vaan tuo tutkaili kaikkea ja oli niin viisas, kuin tämän ikäinen pentu voi olla. Naaras kuulosti ihan emoltaan, Frialta. Sitten siirsin katseeni tuhisevaan parhaaseen ystävääni, Havuun. Hymy kasvoillani vain leveni, kun mietin kaikkia leikkejä, jota tuon kanssa olimme leikkineet. Olimme käyneet pienillä retkillä vähän kauempana muista, olimme hyökänneet Firen kimppuun, olimme leikkineet hippaa, piilosta, heitelleet sammalpalloa. Hän oli minun ystäväni. Hymyilin, siirtäen katseeni Kaislaan. Naaras tuhisi sikeässä unessa. Hänenkin kanssa olimme leikkineet monesti. Hän oli toinen paras ystäväni. Hymyillen istuin pesän reunalle, niin, että näin kaikki kissat pesässä, perheeni, ystäväni.
//Tunginpas tällasen tarinan tänne hempeilytarinoiden joukkoon :D
//Fria? Fire? Havu? Kaisla? Huurre?
Crokell
Katsoin hämmentyneenä kuinka tummanharmaa kolli lähti pesästä.
"Havu!" toinen iso kissa ulvaisi. Mulkaisin Kaislaa kulmieni alta ja lähdin kollin perään. Hän ei olisi saanut nauraa Havulle, vaikkenhan minä kenenkään päälle hyökkäisi, Havuhan vain suojeli perhettään. Vaikka olin melko huonossa kunnossa, aijoin silti saada Havun tulemaan takaisin.
"Havu!" vinkaisin. "Havuu!" huhuilin kollia. Tahdoin löytää hänet. Olin kuullut kollin nimen äskeen, joten muistin sen hyvin. Huomasin pienet tassunjäljet lumessa ja lähdin seuraamaan niitä. Pian erotin tummanharmaata turkkia lumella.
"Havu!" vinkaisin. Tarvoin kollin kiinni.
"Anteeksi, he eivät saisi nauraa sinulle noin", naukaisin. Katsoin tummanharmaata kollia joka ei reagoinut mitenkään sanoihini. "Minun ei ollut tarkoitus tunkeutua perheeseenne", naukaisin. Kolli ei vieläkään reagoi. Väräytin hermostuneena toista pientä korvaani.
"Tule takaisin. En halua että suutut minulle", nau'uin. Tummanharmaa kolli pysähtyi. Tuo kääntyi katsomaan minua tummanvihreillä silmillään.
"Minä haluan että olet ystäväni, etkä vihaa minua", nau'uin. Katsoin kollia anteeksipyytävästi. Havu avasi suunsa vastatakseen minulle. Odotin tuon vastausta innolla.
//Havu?
Havu | 19.03.2017
"En minä sinua vihaa", naukaisin hiljaa. Nostin katseeni mustaan pentuun.
"Minäkin haluaisin, että meistä tulisi ystäviä!" hihkaisi innoissani. Toivottavasti hän olisi parempi tappelija kuin Kaisla. Haluaisin joskus leikkiä uuden pennun kanssa.
"Havu! Nyt tänne ja sassiin!" isäni samalla hätääntynyt ja vihainen ääni kantautui korviini.
"Joo joo!" huikkasin. Se sai Firen hiljenemään hetkeksi.
"Onko toinenkin pentu siellä?"
"On!" musta pentu vastasi.
"Olettehan kunnossa?" Vilkaisin mustaa kollipentua joka katseli minua sinisillä silmillään.
"Olemmeko me kunnossa?" kysyin häneltä kuiskaten.
"Kyllä me varmaan ollaan", pentu vastasi kuiskaten.
"Me ollaan kunnossa!" huusin isälleni. Kesti hetken hiljaisuus ennen kuin Fire huusi taas.
"Pystyttekö seuraamaan jälkiänne takaisin pesälle?" Tällä kertaa toinen pentu vastasi.
"Pystytään!" Lähdimme tarpomaan pimenevässä metsässä kohti pesäämme. Näin isäni lähestyvän. Hän oli varmaan löytänyt jälkemme!
"Isä! Isä!" vinguin ja pompin paikoillani. Fire huomasi meidät. Kollin vihreissä silmissä näkyi helpottuneisuus. Hän juoksi viimeiset ketunmitat luoksemme. Isä nuolaisi meidän molempien päälakia kerran ja asettui sitten vatsalleen kylmään maahan.
"Kiivetkää selkääni niin kuljetan teidät kotiin", hän naukui.
"Mutta etkö saisi meitä kuljetettua ihan hampaissasi?"
"En saa teitä molempia yhtä aikaa kannettua."
"Sopiiko jos minä kiipeän ensin ja autan sinut sitten sinne?" kysyin mustalta pennulta. Hän nyökkäsi. Peruutin muutaman askeleen. Otin vauhtia ja loikkasin isän selkään. Seisoin Firen selän päällä naama leveässä hymyssä.
"Nyt sinä!" Uusi pentu nyökkäsi keskittyneen näköisenä. Hän pyrähti juoksuun ja ponnisti. Hän pääsi melkein mutta toinen takajalka lipesi. Otin salamannopeasti kiinni mustan pennun niskanahasta ja vedin hänet vierelleni. Pentu huohotti hiljaa.
"Kiitos", hän huokaisi.
"Ei minun tarvinnut auttaa paljoa! Pääsit melkein itsekkin!" naukaisin rohkaisevasti. Mustan kollipennun kasvoille ilmestyi hymy.
Laskeuduimme maahan pesämme edustalla. Vihdoin kuoppainen matka Firen selässä oli päättynyt! Ryntäsin sisälle pesään uusi pentu ihan kintereilläni. Samassa Fria jo vetikin meidät molemmat lämpimän vatsansa viereen. Join lämmintä maitoa sisääni. Se alkoi unettaa minua. Nukahdin emoni lempeiden nuolaisujen sattelemina.
//Muut?
Crokell
Pinkaisin Havun perässä pesään. Havu asettui makuulleen Frian vatsan viereen. Kaisla ja se toinen pentu, olikohan se Huurre? Kuitenkin hekin makasivat siinä jo. Hymyillen kävin Havun viereen. Imin maitoa nisästä. Oli ihanaa kun sai ystäviä ja kun joku huolehti. Vielä aamulla olin joutunut tarpomaan kylmissäni, nälissäni, uupuneena ja surullisena metsässä. Nyt voin kiittää näitä kissoja. Olen heille ison kiitoksen velkaa. Vatsani oli täynnä, joten kävin makaamaan mustan naaraan kylkeen kiinni. Havu tuhisi jo vieressäni täydessä unessa. Hymyilin katsoen muita hetken. Sitten silmäluomeni painuivat kiinni. Tunsin vielä Frian rauhoittavat nuolaisut, kun tuo suoristi turkkiani. Nukahdin levolliseen uneen.
Heräsin tökkäyksiin kyljessäni.
"Tule leikkimään!" Havu hihkui vieressäni. Ponkaisin ylös heti virkeänä.
"Joo!" hihkaisin ja säntäsimme ulos pesästä jossa muut jo olivat. Kaisla leikki jo. Viskasin tuon päälle lunta.
"Huurre, tule leikkimään!" Kaisla huusi. Leikimme lumisotaa. Huurre katsoi hetken sivummalla, mutta ei tullut mukaamme. Iloiset kiljahdukseni kaikuivat metsässä, kun leikin muiden pentujen kanssa.
//Kaisla? Havu? Huurre? Fria? Fire?
Kaisla | 20.03.2017
"Ollaan hippaa!" hihkuin veikeästi hymyillen.
"Vaikka", Havu naukaisi vastaukseksi. Katsoin vierasta kollipentua. Musta kolli katsoi minua sinisillä silmillään.
"Käy!" tuo huudahti pirteänä. Hänestä oli tullut hyvän näköinen siitä mitä hän silloin oli kun näin hänet ensimmäistä kertaa.
"No minä vaikka nyt sitten jään. Saatte hiireen asti pakoaikaa", naukaisin ja katsoin kahta pentua.
"Hiiri!" sanoin nopeasti ja aloin juoksemaan Havua kiinni. Kosketin Havu hännänpäälläni kylkeen ja lähdin pinkomaan toiseen suuntaan. Havu juoksi kohti vierasta pentua. Sinisilmäinen kolli juoksi aika nopeaa vauhtia karkuun mutta veljeni sai hänet kuitenkin kiinni. Tuuli tuiversi korviini ja se kutitti hauskasti. Pentu lähti jahtaamaan veljeäni mutta huomasi minun pysähtyneen. Lähdin nopeasti pakoon vierasta pentua joka pinkoi mikua kohti. Sinisilmäinen kolli sai minut kiinni. Sen jälkeen kompastuin lumeen.
"Äh!" ähkäisin ja tuhahdin samantien. Nousin heti ylös mutta tunsin tassussani pientä kipua. Aloin inisemään.
"Sattuu", inisin.
"Tule tänne niin katson", emoni naukaisi huolestuneena. Linkkasin emon luokse. Musta naaraskissa kokeili kuonollaan tassuani.
"Ei mitään pahaa. Ole hetki aikaa paikallasi niin se on kuin ennenkin", Fria sanoin huvittuneen näköisenä.
//Muut? Edellisessä tarinassa kutsuin Crokellia tuolla nimellä vaikka sen nimeä ei vielä tiedetty niin sillee. Eli sen saa poistaa.
Crokell
Katsoin Kaislaa joka käveli emonsa luokse. Fria kokeili Kaislan tassua kuonollaan ja sanoi sitten ettei ollut käynyt mitään pahaa, vaan kohta tassu olisi jo kunnossa. Katselin ympärilleni. Huomasin sitten Firen hännän. Fire ei kiinnittänyt minuun huomiota, joten hiivin hiljaa kollin taakse. Katsoin tarkasti häntää. Kun se liikahti vähän, hyppäsin sen kimppuun kiljahtaen.
"Hyökkäykseen!" kiljuin. Hyppäsin Firen hännän päälle ja lukitsin sen maahan. Pian Havukin tuli mukaan leikkiin. Kiipeilimme Firen päällä ja hyökkäilimme kynnet piilossa tuon kimppuun. Pian Kaislakin tuli ilosta kiljuen luoksemme. Huurre ei kuitenkaan liittynyt leikkiimme, no ihan sama. En jaksanut miettiä mitään muuta, kuin miten voittaisin Firen.
"Mäyrä! Hyökätkää!" kiljuin niin kovaa kuin pystyin ja hyökkäsin jälleen Firen kimppuun. Fire katsoi meitä muka kauhistuneena.
"Hui! Isoja ja vahvoja kissoja!" tuo ulvoi muka kauhuissaan. Innosta kiljuen hypin tuon päällä, niikuin Havu ja Kaislakin.
//Havu? Kaisla? Huurre? Fire? Fria?
Crokell | 18.03.2017
Pinnistin itseni uudestaan ylös hangesta, minä jaksan kyllä, olen vahva! Lähdin tarpomaan eteenpäin jälleen. Tämä matka on tuntunut ikuisuudelta, enkä ole tavannut kissan kissaa. Päästin surkeita vinkaisuja. Uupumus oli suuri. Lihakseni tuntuivat palavan. Mahani murisi tyhjyyttään. Pienet tassuni upposivat märkään, inhottavaan hankeen aina vaan uudestaan ja uudestaan.
*Apuaa!* kiljuin pääni sisällä. En olisi jaksanut enää askeltakaan, mutta ponnistelin eteenpäin. Pakotin itseni liikkumaan. Olin liikkunut jo niin kauan etten osannutkaan laskea. Se oli minulle liika. Pian hahmotin jonkun pesän. Sen edessä istui kaksi kissaa, jotka näyttivät kylläkin hiirenkakan kokoisilta vielä. Päästi surkean ulvaisun ja tarvoin eteenpäin. Pian hahmotin myös kolme ikäistäni kissaa leikkimässä. He olivat hyvin hoidettuja. Minä olin luuranko heidän rinnallaan.
"Uuuuu..." päästin heikön ulvaisun suustani. Yhden korvat kuuntelivat tarkkaavaisina. Hänen nenänsä myös värisi. Tarvoin päättäväisesti eteenpäin. En luovuta! Kaaduin kuitenkin maahan ja jäin vikisemään siihen surkeana. Olisin kuollut jos nuo eivät huomaisi minua.
//Fria?
Fria
Tunsin kosketuksen takaani, ja käännähdin ympäri. Fire seisoi edessäni roikottaen hampaissaan yhtä hiirtä ja yhtä myyrää. Hymy kohosi kasvoilleni ja kehräys kumpusi kurkustani.
"Huurre halusi tulla käymän ulkona, katso nyt häntä", naukaisin ja käännyin kohti pentujamme sen enempää tervehtimättä. Kuulin miten Fire laski saaliit maahan ja astui vierelleni. Tutkailin kumppanini ilmettä ja näin hymyn kohoavan hänen poskilleen, kun kollin silmät seurasivat Huurteen liikkeitä.
"Hän on niin onnellinen täällä ulkona", Fire henkäisi saaden minulta vastauksen nyökäten. Siristin silmiäni ja kurottauduin nuolaisemaan muutaman pystyssä sojottavan karvan Firen turkista. Fire hymähti hiljaa ja painautui minua vasten. Olin ikävöinyt kollia, sillä hän oli lähtenyt aikaisin saalistamaan enkä ollut ollut vielä silloin herännyt. Nyt tuntui hyvältä nojata Fireen ja tuntea hänen tuoksunsa sieraimissani. Firen tasainen hengitys sai silmäni lepsumaan, kun yhtäkkiä kuulin kimakan ja heikon ulvaisun takaani. Jäyksityin ja vetäydyin taaemmas Firestä. Hän jatsahti minuun yllättyneenä josta päättelin, ettei kolli olkut kuullut ääntä.
"Odota hetki", naukaisin. Fire kohautti lapojaan ja kääntyi taas vahtimaan pentujamme. Minä puolestani pyörähdin ympäri toiseen suuntaan ja raotin leukojani. Suuhuni tulvahti maitoinen tuoksu, pennun haju. Sydämeni hypähti kurkkuun, sillä enaimmäisenä luulin sen olevan Kaisla, Havu tai Huurre. En kuitenkaan tunnistanut tuoksua pennukseni. Lähdin hitaasti ja hiljaa astelemaan eteenpäin, pitäen katseen maassa. Jos täällä lähistöllä oli pentu, se todennäköisesti olisi maassa. Mieleeni juolahti ajatus, ertä ehkä pennun emo oli lähistöllä, mutta kun oikealta puoleltani kuului säälittävä vinkaisu, päättelin että pentu oli yksin. Käännyin äänen suuntaan ja kumarruin matalaksi. Edessäni oli luminen pensas, ja kun tassutin sen taakse, näin maassa makaavan hyvin pienen mustan kollin jonka laihaa kehoa hädin tuskin uskoi eläväksi. Tuon rintakehä kuitenkin kohosi heikosti, joten tiesin pennun olevan hengissä. Suunnato tuska riipaisi sydäntäni sillä en kestänyt nähdä heikossa kunnossa olevaa pentua. Sen enempää miettimättä, nappasin pennun hampaisiini ja lähdin takaisin pesälle. Fire kuuli tuloni ensin, ja kun hän kääntyi kohti minua, kollin suu loksahti auki.
"Mikä tuo on?" hän kysyi ihmetystä täynnä. Rypistin otsaani enkä vastannut sillä pentu oli suussani. Työnnyin vain kumppanini ohi pesään, missä laskin kollin pedilleni. Sen keho oli hyvin kylmä ja saatoin kuulla kollin vatsan murisevan tyhjyyttään. Asetuin itsekin makuulle ja painoin kylmyyttä hohkaavan pennun vatsaani vasten. Toivoin kovasti, ettei se kuolisi. Ryhdyin nuolemaan oentua vastakarvaan sen lämmitykseksi juuri, kun Fire työnsi päänsä sisälle.
"Mistä sinä pennun löysit?" Ärähdin ärsyyntyneenä ja paniikissa sillä halusin pennun selviytyvän.
"Löysin sen pesän läheltä, se on meökein jo kuollut! Minun on pakko pelastaa se, se ei saa joutua selviytymään yksin kuten minä!" ulvahdin turhautuneena ja jatkoin nuolemista. Pennun oli pakko herätä.
// Crokell?
Crokell
Joku roikotti minua suussaan. Pian se joku laski minut jollekkin pehmeälle ja alkoi nuolemaan minua vastakarvaan.
"Mistä sinä tuon pennun löysit?" kuului matala ääni. En näyttänyt kissoille että kuulin heidät.
"Löysin sen pesän läheltä, se on jo melkein kuollut! Minun on pakko pelastaa se, se ei saa joutua selviytymään yksin kuten minä!" toisen kissan ääni oli hyvin hätääntynyt ja huolestunut. Tuo kissa jatkoi nuolemistani. Minulla oli jo hieman lämpimämpi. Vinkaisin. Painauduin heikosti lähemmäs tuota lämpimää. Tiesin sen olevan kissa. Olin löytänyt kissan. Olin löytänyt jonkun. Onneksi. Nälkä kurni vatsassani. Haistoin kokoajan tuon lämpimän maidon tuoksun, joka kietoutui ympärilleni turvallisesti. Kissan nuolaisut tuntuivat hyviltä ja lämpö palasi hetki hetkeltä kehooni. Pian kuulin kolmen muunkin äänet.
"Emo, kuka tuo on?" kysyi yksi ääni.
"Mitä se täällä tekee?" toinen ääni kysyi.
"Onko se kunnossa?" Kolmas, hieman vaimeampi ääni kysyi huolestuneena. Tunsin kaikkien katseet itsessäni. Pinnistelin silmäni auki. Näin edessäni ison mustan kissan. Se kissa suki minua. Sen kissan vieressä oli toinen kissa, oranssihtava. Käänsin päätäni ja näin kolme pienempää, minun kokoistani, mutta vain paljo paremmassa kunnossa olevaa kissaa pesän suulla.
"Emo! Se avasi silmänsä!" yksi hihkaisi.
"Niin avasi Kaisla", mustan kissan helpottunut ääni kuului ihan edestäni. Ihana ääni.
"Onko sinulla nälkä, voisit syödä jotain", se sama ääni jatkoi ja kosketti minua kuonollaan. Vinkaisin vastaukseksi ja etsin maidonlähteen tuon vatsasta. Imin sisääni maitoa. Pitkästä aikaa sain jotain typö tyhjään vastaani. Tunsin kuinka maito meni alas kurkkuani, vatsaani asti. Vatsani alkoi täyttyä. Kun olin juonut tarpeeksi, käänsin katseeni kolmeen pentuun. He seisoivat. Osasin minäkin. Osasin myös juosta ja istua. Yksi pennuista oli tummanharmaa puolipitkäturkkinen. Kolli luulisin. Hänestä ehkä voisi tulla ystäväni. Kaksi muuta olivat naaraita.
//Fria? Fire? Kaisla? Havu? Huurre?
Kaisla
"Emo, kuka tuo on?" naukaisin kysyvösti nähdessäni vieraan kollin, joka näytti olevan ikäisemme.
"Mitä se täällä tekee?" Havu kysyi.
"Onko se kunnossa?" Huurre kysyi ehkä hieman ujosti mutta huomasin hänen äänessään huolestunuisuutta. Pentu näytti olevan aika heikossa kunnossa. En ollut ikinä tiennyt että joku voisi näyttää noin laihalta ja takkuiselta.
"Emo! Se avasi silmänsä!" hihkaisin kun vieras pentu raotti silmiään ja pian avasi ne kokonaan.
"Niin avasi Kaisla", mustanaaras kissa Fria naukui minulme jonkinlaisen vastauksen huojentuneena.
"Onko sinulla nälkä, voisit syödä jotain", emoni naukui vieraalle mustalle kollipennulle. Minusta tuo kolli näytti hyvin komealta. Niin kuin isäkin oli.
"Minullakin on nälkä!" piipitin ja koitin hakea huomiota. Ei ollut kivaa kun oma emo ruokki toista kissaa joka ei edes ollut sukua.
"Noh, tule juomaan tähän vierelle", musta emoni Fria naukaisi ja hymyili minulle lempeästi kuin arvatessaan että hain huomiota. En halunnut jäädä toiseksi omassa perheessäni! Tuo kissa ei veisi paikkaani. Tassuttelin mustan kollin vierelle ja tunsin hänen turkkinsa kylmyyden omaani vasten. Etsin kohouman ja aloin juomaan valkeaa maitoa joka lämmitti minua sisältä ihanasti. Lopetin juomisen ja siirryin kauemmas.
"Mikä sen nimi on?" kysyin kysyvällä äänellä ja katsoin vierasta kissaa jonka nimeäkään en vielä tietänyt.
//Crokell? Perhe?
Havu
Katselin silmät suurina kuinka tuntematon pentu katseli varovasti ympärilleen pesässä. Siskoni katselivat häntä myös. Musta pentu joi maitoa juuri siitä kohoumasta, josta minä yleensä join. Olin jo ottamassa askeleen häntä kohti huomauttaakseni asiasta mutta tunsin kuinka minut vedettiin niskanahasta kauemmaksi.
"Isä!" vinkaisin mulkoillen Fireä.
"Ei kannata", hän naukui hiljaa. Kaikki katselivat hiljaa uuden pennun juomista. Pian hän irrotti nisästä ja katseli meitä.
"Keitä te olette?" kollipentu kysyi hiljaa, melkein kuiskaten. Hänen pieni kehonsa tärisi hiljaa. Hän astui askeleen kohti minua, Kaislaa ja Huurretta. Ponkaisin siskojeni eteen.
"Älä tule lähemmäksi!" sähisin tuntemattomalle pennulle, jonka silmät laajentuivat pelosta. Katsahdin lapani yli siskojani.
"Ei hätää, minä suojelen teitä!" Kaisla purskahti nauruun.
"Senkin karvapallo! Etkö sinä tajua, että tuo pysyy hädin tuskin pystyssä! Ei hän pysty hyökätä tuossa kunnossa!" Kaisla nauroi makeasti ja hymy karehti Huurteen kasvoilla. Painoin pääni nolostuneena ja luikin isäni jalkojen väliin. Kierryin kippuralle ja hautasin pääni sammaleisiin. Vanhemman siskoni nauru kaikui korvissani. Halusin pois. Nousin ylös ja pinkaisin ulos pesästä.
"Havu!" kuulin isäni ja emoni huudot. Juoksin minkä jaloistani pääsin. Kompuroin eteenpäin lumisessa metsässä. Kyyneleet valuivat poskillani. Kuinka Kaisla saattoi nauraa minulle noin? Minähän vain yritin suojella heitä!
//Muut?
Kaisla
"Valitettavasti me menemme nyt sisälle. Tulkaa niin ettette jäädy aivan jääkalikoiksi", emo naukaisi. Huokaisten menimme takaisin sisälle pesään isä mukana. Huomasin Huurteen nostavan päätään.
"Meillä oli hauskaa!" hihkaisin. Huurre nyökkäsi.
"Milloin voimme mennä uudestaan?" kysyin inisten. Fria naurahti ja alkoi sukimana turkkejamme.
"Ette tänään enää."
"Miksei?" intin vastana ja isä naurahti.
"Tehän jäädytte, ehkä huomenna sitten", Fire naukaisi ja nuolaisi pari kertaa rintaansa. Emon nuollessa minulle tuli lämmin olo.
"Nälkä", inisin. Kun Fria oli saanut Havun suittua tuo asettui kyljelleen niin, että minä, Havu ja Huurre pääsimme imemään maitoa. Etsin kohouman ja aloin imemään lämmintä nestettä joka lämmitti minua. Kehräsin ja painelin pienillä tassuillani kohouman vierestä. Kun olin saanut juotua tarpeeksi valkeaa maitoa asetuin kerälle emoni karvojen sekaan. Painoin silmäluomeni kiinni ja tuuditin itseni uneen.
//Sori tuli tosi mini :c Muut?
Kaisla | 12.03.2017
Heräsin. Tuntui paljon lämpimämmältä kuin ennen. Emo olikin sanonut viherkorvan ajan alkavan. Avasin harmaat silmäni ja katselin ympärilleni. Taisi olla aika aikainen aamu sillä vain isäni oli poissa. Tuomassa Frialle ruokaa jostakin. Tuokohan hän taas sen valkoisen karvamytyn vai pienen harmaan.. se taisi olla hiiri. Ja se valkoinen karvamytty oli jänis. Hihkaisin hiljaa. Tiesin jo noin paljon! Katsoin harmailla silmilläni kuinka vieressäni nukkuva Havu tuhisi kovaäänisesti. Tummanharmaa karvamytty oli veljeni. Toisella puolellani tuhisi hiljaisempaa vaaleanharmaa karvamytty joka oli siskoni Huurre. Emoni Fria nukkui. Emolla oli musta turkki ja tuon selässä oli valkea viiva. Nousin istumaan. Sisäänkäynniltä kuului rapinaa ja sisään astui kellanpunainen kissa tummemmilla raidoilla. Minä olin kuulemma hänen näköisensä. Tuo kantoi suussaan jänistä. Hymähdin hiljaa kun isäni laski jäniksen emoni nenän eteen.
"Huomenta Kaisla! Oletpa aikaisin hereillä", Fire sanoi ja nuolaisi päälakeani karkealla kielellään.
"Huomenta!" inahdin vastaukseksi.
//Perhe?
Huurre | 16.03.2017
Istuskelin emoni vieressä katsellen Kaislan ja Havun leikkiä. Molemmat sisarukseni leikkivät toistensa kanssa hyvin paljon, ja kysyivät aina minua mukaan, mutta minun ei tehnyt mieli leikkiä, ainakaan yleensä. En tiennyt, olinko outo tai kummallinen kun en leikkinyt, mutta minkä minä itselleni mahdoin. Minun ei yleensä tehnyt mieli painia maassa tai heitellä sammalpalloa. Toki oli poikkeuksia. Välillä sain kummia silmäyksiä Fireltä, mutta emoni oli ilmeisesti selittänyt, että tämä oli minun tapani kasvaa. Miettiessäni olin huomaamattani kurtistanut kulmiani. Siloitin otsarypyt ja siirsin vaaleansiniset silmäni ylöspäin Friaan, emooni. Tuon harmaa katse oli kiinnittynyt Havuun ja Kaislaan. En pannut pahakseni, vaikkei naaras katsonut minua. Hänellä oli tärkeä tehtävä huolehtia toisista sisaruksista, sillä he voisivat keksiä vaikka mitä typerää. Minulle riitti se, että turkkini kosketti Frian turkkia ja sain tuntea lämmön joka huokui naaraan kehosta. Valtava haukotus melkein repi leukaperäni irti toisistaan minkä ansiosta sain Frian huomion tahtomattani. Emoni silmät olivat hyvin kauniit, kun tuo katseli niillä minua. Kallistin päätäni ja räpäytin ripsiäni.
"Väsyttääkö?" Fria naukaisi. Avasin suuni vastatakseni, mutta suljinkin sen sitten. Outo mielihalu nähdä enemmän kutitteli vatsanpohjaani mikä sai minut värähtämään. Viikseni heilahtivat ja ponnistin seisomaan. Olin tottunut siihen, että sain tehdä yleensä mitä tahdoin - leikkiä, syödä, olla leikkimättä tai nukkua. Joten mikä estäisi minua nyt menemästä ulos, ensimmäistä kertaa? Havu ja Kaisla olivat käyneet ulkona monta kertaa aiemminkin, mutta minua se ei ollut kiinnostanut. Nyt kuitenkin halusin nähdä kaiken. Puristin huuleni yhteen ettei kimeä kiljaisu karkaisi suustani.
"Haluan mennä ulos!" sihahdin innokkaasti emolleni. Kun olin sanonut nuo sanat, emoni katse vaihtui lempeästä huolestuneeksi. Hänen otsallensa ilmestyi kolme ryppyä ja katse muuttui etäiseksi. Minua alkoi pelottaa emon äkillinen mielialanmuutos ja vielä enemmän se, että minä olin aiheuttanut sen.
"Emo, emo", vikisin surkeasti. Fria hätkähti ja räpäytti silmiään.
"En tiedä, pitäisikö meidän odottaa Fire takaisin metsästysreissulta?" Fria kysäisi. Kohautin lapojani ja astuin muutaman askeleen eteenpäin.
"Mennään nyt, jooko. Havu ja Kaisla ovat jo käyneet mutta minä en", maanittelin ja hymyilin suloisesti. Fria naurahti ehkä hieman väkinäisesti mutta nyökkäsi sitten. Melkein pomppasin pesän kattoon innostuksesta, jonkalaista en ollut milloinkaan tuntenut. Koko kehoani värisytti, kun odotin Frian kertovan kahdelle muulle sisarukselleni lähdöstä ulos. Pian Havu ja Kaisla olivat vierelläni silmät hehkuen innostuksesta. Uskoin samanlaisen jännityksen paistavan silmistäni.
"Huurre, ulkona on m a h t a v a a! Voin kertoa sinulle kaiken puista, lumesta, ihan kaikesta!" Kaisla kajautti ja puski minua kylkeen.
"Ei, älä kerro vielä mitään. Haluan nähdä itse kaiken", sanoin. Havu kosketti nenällään korvaani ja näytti olevan yhtä innostunut kuin minäkin, muttei näyttänyt innostustaan paljoa. Karvani nousivat pystyyn, kun seurasin Friaa ulos pesästä.
Valtaisa henkäys kohosi ilmaan keuhkoistani, kun astuin pesästä ulos. Näkymä oli maailman kaunein, ja se oli suoraan edessäni, ympärilläni. Äänet jotka kuulin nyt, olivat jotain niin mahtavaa etten kyennyt kuvailemaan niitä. Edessäni kasvoi rivikaupalla suuria ja korkeita asioita, jotka osasin yhdistää puiksi. Joidenkin oksat olivat korkealla yläpuolellani ja ne olivat täynnä vihreitä piikkejä, mutta joidenkin oksat hipoivat maata. Niissä oli samanlaisia piikkejä. Myös muutama valkomusta puunrunko kasvoi siellätäällä, ja niiden ohuet haarautuvat oksat olivat paljaat. Kaikkialla ympärilläni oli myös valkoista, hieman kovalta näyttävää juttua. Tajusin sen olevan lunta, sillä olin kuullut Havun ja Kaislan puhuvan lumesta. Sitten oli vielä taivas. Se oli sininen, muutama valkoinen pilvi leijaili ylitseni ja kirkas, keltainen aurinko lämmitti turkkiani. Kehoni oli jäykistynyt kaikiesta tästä kauneudesta enkä kyennyt liikahtamaankaan. Suuni oli raollaan ja hento tuulenpuuska ravisutteli turkkiani. Tajusin hämärästi että Kaisla ja Havu olivat jo jatkaneet leikkiään mitä olivat leikkineet sisällä, ja että Fria seisoi vieressäni.
"Kaikkialla on niin kaunista", henkäisin. Fria kehräsi ja tunsin karhean kielen pyyhkäisevän turkkiani. Auringon valo siivilöityi puiden takaa ja kaikkialla kasvavien pensaiden ja kasvien tuoksu oli uskomaton. Haistoin niin makeaa, karvasta ja jotain kirpeää. Ylitsemme puhaltava tuuli toi sieraimiini sitä samaa hajua, joka oli hiiressä. Otin askeleen eteenpäin niin että tassuni upposi lumeen. Se oli kylmää, märkää ja tuntui hyvältä kehollani. Tuuli leikitteli karvoillani ja kiskoi korviani eri suuntaan. Silmäni loistivat ja hymy valaisi kasvoni. Huudahdin onnellisena ja jännitin lihakseni loikkaan. Hyppäsin ilmaan ja laskeuduin lumeen. Siitä jatkoin juoksua ympäri pientä aukeaa pesämme vieressä. Tassuni rummuttivat epätasaista maata ja tunsin olevani vapaa. Nauroin ilosta, onnesta ja kaikesta siitä mitä näin. Elämä oli ihanaa.
// Muut?
Fria | 17.03.2017
Astuin pesästä ulos ja jalkani koskettivat lunta. Polkuanturoitani pisteli yllättävä kylmä mutten välittänyt. Kaikkia pieniä asioita ei aina tarvinnut ottaa huomioon. Tassutin hieman eteenpäin jotta kolme pentuani pääsivät ulos takaani. Ensimmäisenä matkaan säntäsivät Kaisla ja Havu. He näyttivät jatkavan samaa leikkiä kuin sisälläkin. Hymähdin itsekseni kääntäessäni katseen vanhimpaan pentuun, Huurteeseen joka oli ensimmäistä kertaa ulkona. En tiennyt, miksi Huurre ei ollut halunnut tulla ulos sisariensa kanssa yhtä aikaa ensimmäistä kertaa, mutta sen tiesin, etten halunnut pakottaa pentujani mihinkään. Heidän tuli elää pentuaikansa ja vaikka koko aikuiselämänsä minun ja Firen kanssa, hyvässä perheessä eikä kukaan heistä saanut kokea sitä kohtaloa minkä minä olin kokenut. Sitä ei saisi tapahtua koskaan, ikinä.
Katseeni tarttui Huurteeseen, joka oli tassuttabut pesästä ulos. Pentu seisoi nyt pienen aukean keskellä, ja hänen silmänsä olivat suuret kuin aurinko tai kuu. Huurre katseli jokaista luonnon ihmettä pitkään, näytti arvioivan katseellaan kaiken. Se oli hyvin hämmentävä tapa pennulta, sillä jos vertasi Huurretta Havuun tai Kaislaan, he halusivat koikeilla kaikkea eivätkä vain katsella ja ahmia maisemaa silmillä. Huurre oli omanlaisensa muttei mikään syy sallinut minun tai Firen hylätä pentujamme. Nyt vaaleanharmaa naaras tuijotti ympärilleen ihmetystä täynnä, ja ensimmäistä kertaa näin hänen kasvoillensa leviävän ihka aidon hymyn. Toki Huurre oli hymyillyt aikaisemmin, mutta nyt ilo tutnui kumpuavan jostain sisältä eikä lähinnä siitä että muut nauroivat. Pennun suu oli aavistuksen raollaan ja hymy oli vallannut kasvot. Silmät hehkuivat iloa ja kuulin miten naaraan rinnasta kumpusi ylös taivaisiin niin onnellinen nauru että melkein kipeää teki. Tuo astahti eteenpäin, upotti tassunsa lumeen. Hymy senkuin leveni ja nauru kasvoi. Huurre pinkaisi juoksuun nauraen, niin onnellisena että se sai kyyneleet vuotamaan silmistäni. Pentu pinkoi aukeaa ympäriinsä näkemättä mitään muuta kuin luonnon. Hymy loisti myös minunkin kasvoiltani jotka ilon kyyneleet olivat kastelleet katsellessani pentuni iloa. Tätä halusin heille antaa. Huurre huudahteli hämmästyksestö kun hän huomasi aina vain lisää luonnon ihmeitä. Tämä hetki oli jotain niin suurenmoista, että se tuntui lähes käsittämättömältä. Tänne Huurre kuului, tähän luontoon. Kaisla ja Havu eivät näytätneet leikkinsä timmellyksessä huomaavan siskonsa hämmästystä mutta se ei näyttänyt haittaavan Huurretta. Naaras pinkoi sinne tänne, kosketti tassuillaan puun kaarnaa, painoi kuononsa maahan siihen kohtaan, mistä lumi oli sulanut ja pysähtyi kerran kuuntelemaan lintujen sirkutusta. Suljin hetkeksi silmäni autuaan onnellisena tietäen sen, että Huurre muistaisi tämän hetken ikuisesti. Huurre muistaisi sen, miten kohtasi luonnon ensimmäistä kertaa ja miten emo seisoi hänen rinnallaan. Pentuni saivat muistoja emostaan ja isätään, juuri niitä muistoja ja kokemuksia mitä minä en ollut milloinkaan kokenut.
// Fire? Havu? Kaisla?
Huurre | 14.02.2017
Nostin pääni sammalilta ja tarkastelin ympärilleni. Vaikka pesässä kaikki oli sanamlaista, halusin silti, että näkisin kaiken yhä uudestaan. Turvallisuus laskeutui raskaana ylleni ja kierähdin maassa aivan Frian kylkeen kiinni. Erotin Kaislan ja Havun hahmot kauempana ja kuulin lempeää puhetta ympäriltäni. En monestikaan halunnut keskittyä saamaan sanoista selvää vaan vain kuuntelin puhumisen nopeutta, korkeutta ja äänensävyä. Havu vinkaisi jotain innostuneesti ja katsahdin veljeäni. Haukkasin henkeä kun näin kollin pienen keho tärisevän tuon ottaessa askelia. Silmäni suurenivat ja tunsin syvällä sisimmässäni halua yhtyä joukkoon, opetella kävelemään. Näin myös Kaislan vähä matkan päässä ja huomasin että tuo istui. Hänkin siis osasi kävellä. Mielialani laski ja kirahdin säälittävästi yrittäen hakea emoltani huomiota. Sain kuitenkin vain pelkän ilmavirtauksen kasvoilleni sillä vihreiden oksien välistä leyhähti voimakas tuulenpuuska. Tunsin pistävää kateutta tassunpohjissani ja kuononi vääntyi ruttuun. Silmäni leimusivat negatiivisia tunteita ja purin huultani. Minun olisi pakko kävellä.
Ravistelin päätäni selvittääkseni ajatukseni ja karkotin kaikki sellaiset jotka olivat turhia. Sitten värähdin ja jännitin lihakseni. Se vaati muutaman silmänräpäyksen aikaa jotta sain kehoni hallintaan. Sitten ähkäisin ja ponnistin kaikilla käpälilläni ylös. Silmäni suurenivat kun tajusin seisovani. Huojuin paikoillani mutta yhtä kaikki seisoin. Kuulin Kaislan hihkaisevan jotain siitä miten seisoin, ja hymyilin ylpeänä. Ilma virtasi nyt myös jalkojeni välistä ja kutitti vatsakarvoja. Jalkojani kivisti mutta en aikoisi vielä mennä takaisin makuuasentoon. Päätin ottaa yhden askeleen. Keskityin jännittämään oikean etutassun lihakset ja siirsin käpälääni ilman halki jokusen matkaa. Horjahduin ja tunsi jo melkein maan allani kun Fria sai minusta kiinni ja auttoi pystyyn. Vilkaisin emoani kiitollisena ja otin toisen askeleen. Se sujui hyvin, käveleminen oli todella helppoa! Pian jo juoksin ympäri pesää ja ikävä jalkojen polttelu oli häipynyt. Kaisla ja Havu seurasivat minua kun juoksin pesää ympäri ja tunsin suunnatonta iloa siitä että pystyin kävelemään ja juoksemaan. Iloni kuitenkin loppui lyhyeen kun kuulin Havun pysähtyvän ja kysyvän:
"Voimmeko me nyt mennä ulos?" Melkein järkytyin niin että kompastuin mutta sain kuitenkin pysyttyä pystyssä. Käännähdin ympäri ja katsoin vanhempiani vuorotellen. He katsoivat toisiaan. Pian Fria huokaisi syvään kuin antautuneena mistä arvasin että vataus olisi myöntävä. Osuin oikeaan, sillä Fria naukaisi:
"Hyvä on. Voimme käydä hetken aikaa tuossa ulkona ja tulemme sitten sisään." Koko kehoni tärisi ja istuin voimattomana maahan. En olisi vielä valmis ulos menemiseen. Ei, en halunnut kohdata maailmaa. Halusin olla pesässä, turvassa täällä. Erotin sisarieni innostuneet kiljahdukset ja näin miten isäni paimensi heitä ulos. Nousin jäykkänä seisomaan ja peräännyin askeleen kun näin Frian tulevan minua kohti. Naaraan otsalla oli ryppy ja kyyristyin maahan.
"Etkö halua tulla ulos?" Pudistin päätäni karvat pystyssä ja uikahdin. Fria huokaisi syvään ja kunartui tasoittamaan karvani.
"En minä sinua tietenkään pakota pentuni. Voit jäädä tänne jos haluat." Huokaisin helpottuneena ja hiissauduin sammalille. Ne olivat jo ehtineet kylmettyä, mutten välittänyt vaan käperryin kerälle ja vedin häntäni kuonon päälle juuri kun Fria astui ulos pesästä.
// muut?
Kaisla
Voisimme vihdoin mennä ulos.
"Jee!" kiljahdin riemuissani. Huomasin kuitenkin Huurteen käpertyneen sammalille ja Fria asteli pois päin hänestä.
"Eikö Huurre tule mukaan?" kysyin inahtaen. Kuulin kuinka emoni huokaisi ja katsahti minuun.
"Kyllähän tulee sitten, kun on valmis. Muttei nyt", kuulin emoni äänessä lempeyttä ja ystävällisyyttä. Nyökkäsin nopeasti ja kipitin Huurteen luokse. Kosketin tuon nenää omalla nenälläni.
"Hei sitten", naukaisin ja tassuttelin takaisin Havun, isän ja emon luo, jotka odottivat minua.
"Mennään!" Havu kajautti kimeällä äänellä ja kovaa.
"Joo!" hihkaisin ja loikkasin kohti pesän sisäänkäynti aukkoa. Fire astui ensin ulos pesästä niin, että kuului kovaa rapinaa. Havu oli juuri menossa, mutta kiilasin hänen ohitseen ja pian näin sen. Maailman. Siristelin silmiäni kirkkaassa valossa. Kallistelin päätäni. Pian Havu ja Friakin olivat luonamme. Katsoin tarkkaan joka kohtaa. Maa oli jäätävän kylmä ja valkea. Nuolaisin valkoista ainetta ja tunsin kuinka se suli kielelläni.
"Mitä tämä on?" kysyin hämmästyneenä. Maistelin makua suussani. Tämä maistui ihan erilaiselta kuin maito. Tämä oli kylmää ja se muuttui oudoksi suussa.
"Se on lunta, sitä sataa taivaalta vain lehtikadon aikaan", isäni maukaisi ja katseli minua hymyillen.
"Mikä sitten on lehtikato?" Havu kysyi. Olin juuri ollut kysymässä, mutta Havu ehti kysyä ennen minua.
"Lehtikatona on kylmää ja silloin sataa lunta. Ennen lehtikatoa on lehtisade jolloin puista, noista korkeista 'pylväistä' tippuu kaikki lehdet. Ja taas ennen lehtikatoa on...", Fria selitti meille. Kuuntelin tarkkana, korvat höröllä. Hmm.. Tiedän jo nyt aika paljon asioita. Puista jotka pudottavat lehtensä. Havupuista joissa on neulaset ja ne eivät pudota havuja lehtisateen koittaessa. Hymyilin leveää hymyä. Loikkasin ison loikan ja upposin lumeen.
"Isä!" kiljaisin surkealla äänellä.
"En pääse täältä pois", naukaisin hätäisesti. Havu tuli luokseni ja koitti auttaa, mutta upposi itsekin. Fire tuli ja kiskoi meidät molemmat ylös.
"Varovasti", emo naurahti. Isäkin naurahti ja katsahti meihin kumpaankin. Nyt viimein näin pesän ulkopuolen! Tämä on niin mahtavaa! En halua enää takaisin pesään. Päästin ilmoille kimakan taisteluhuudon. Hyppäsin Havun vierelle ja tökkäsin tuon kylkeä.
"Hei!" Havu ärähti ja minä nauroin.
"Täältä tullaan!" kiljahdin ja hyppäsin Havun hännän kimppuun. Havu tönäisi minua niin voimakkaasti, että kaaduin maahan. Älähdin. Nousin ylös ja läpsäsin tassullani Havua. Havu kierähti vierelleni nauraen. Minäkin nauroin, todella kovaa.
//Muut?
Havu | 16.02.2017
Pyörin puhtaanvalkeassa lumessa nauraen. Valkea lumi tarttui pitkään turkkiini ja sai minut hytisemään. Nousin ja ravistelin turkkiani. Huomasin isän ja emon keskustelevan jostain. Firen kasvoilla näkyi lempeä hymy. Kumarruin matalaksi ja hiivin heitä kohti takaa päin. Kuulin heidän keskustelunsa.
"Minusta meidän pitäisi jossain vaiheessa alkaa koulutta pentujamme. Että he osaisivat saalistaa ruokansa ja puolustautua tarpeen vaatiessa", isäni naukui katsellen Friaa.
"Olen samaa mieltä. Mutta ei vielä. Ei vielä pitkään aikaan." Emo vilkaisi isää merkitsevästi. Katselin Firen kellanpunaista häntää joka kiemurteli lumihangella. Huomasin Kaislan ryömivän vierelleni.
"Mitä sinä teet?" hän kysyi.
"Hyökätäänkö isän kimppuun?" kysyin minä puolestani.
"Joo!" Hiivimme isää kohti. Fire alkoi katsella ympärilleen.
"Missä pennut ovat?" hän kysyi huolestuneena.
"Nyt!" kiljaisin ja loikkasin isän selkään.
//Muut?
Kaisla
"Nyt!" Havu kiljaisi kovaa ja olin valmiina. Hyppäsimme Havun kanssa yhtäaikaa Firen hännän kimppuun.
"Mitä-?" tuo ehti naukaista kunnes näki meidät. Kiipesin isäni selkää ylös pikkuisilla kynsilläni.
"Hei!", Fire naukaisi kovaa kun pääsin hänen selkäänsä. Havu pyöri isän hännän ympärillä. Irrotin otteeni ja putosin tuon kellanpunaisen kollin selästä lumiselle ja kylmälle maalle. Fria naurahti kovaa kun näki meidät.
"Apua! Kaksi hullua pentua voittavat minut", isä sanoi hätäisenä. Tio naurahti kuitenkin lauseen lopussa. Hymyilin voiton riemuisesti. Asetuin Havun rinnalle ja koitimme saada isän hännän kiinni. Emo naurahti jälleen.
"Minä voitan!" kiljaisin silmät säihkyen.
"Me voitamme!" Havu huusi muistutukseksi. Minä vain hymähdin, mutta jatkoin silti kamppailua isäni kellanpunaisen hännän kanssa.
"Joo!" kiljahdin vastauksen Havulle. Fire hymähti ja nousi ylös. Fria nousi myös ja ravisteli lunta turkistaan.
"Mentäisiinkö jo sisälle, ettei teille tule kylmä", emo sanoi ja heilautti häntäänsä ilmassa kuin muita vaihtoehtoja ei olisi ollut.
"Ei kai vielä?" naukaisin kysyvästi ja näytin surullista naamaa. Vaikka minulla olikin kylmä en halunnut lähteä vielä sisälle.
*Sano ettei vielä!*
//Muut?
Fria | 22.02.2017
Katselin rinta tulvillaan ylpeyttä, mutta myös pelkoa, kun pentuni temmelsivät lumessa. Heidän turkkinsa kastuivat hetki hetkeltä enemmän ja liiskautuivat kehoon kiinni. Lihakseni olivat kireät, enkä päästänyt Kaislaa tai Havua hetkeksikään silmistäni. Pelkäsin sitä, että kadottaisin heidät tai että heille tapahtuisi jotain, mutta samalla tunsin suunnatonta iloa nähdessäni miten jälkikasvuni nautti ulkona olemisesta ja leikkimisestä. Silmäni olivat kiinnittyneet pentuihini joten säpsähdin, kun Fire kosketti lapaani.
"Näytät siltä että voisit syödä pentusi silmilläsi", kumppanini kehräsi. Hymyilin hiukan väkinäisesti, sillä juuri silloin Havu upposi syvään lumeen ja rintaani puristi. Pian myös Kaisla kömpi veljensä mukaan kiinni lumeen, ja he aloittivat ininäkuoron. Vetäsin molemmat pennut nopeasti pois lumesta ja he lähtivät uudestaan ajamaan toisiaan takaa. Häntäni sojotti pystyssä ja niskaani poltteli sillä niskalihakseni olivat kireät kuin puunrunko.
"Rauhoitu vähän. Ei heille mitään käy", Fire naukaisi lempeästi ja puski päätäni. Rypistin kulmiani ja vilkaisin kollia.
"Mutta kun minä pelkään, pelkään heidän puolestaan.." kuiskasin hiljaa. Häntäni laskeutui hitaasti alas, kun siirsin katseeni taas leikkiviin pentuihini.
"Ajattele miten innoissaan he ovat. Kai sinä näet ilon joka paistaa heidän silmistään? Ja ajattele, isona he muistavat sinut ja minut, miten veimme heidät ulos, opetimme heille kaikkea", Fire kuiskutti korvaani. "Rentoudu nyt äläkä pilaa tätä hetkeä pennuilta jos he näkevät sinun kireytesi." Päästin hampaideni välistä pitkän huokauksen ja pakottauduin rentoutumaan. Silmäni seurasivat edelleen pentujen leikkiä, mutta tällä kertaa näin myös muutakin ympärilläni. Hempeän auringon joka kurkki pilvien ja lumisten puiden raosta. Kimaltelevat lumikasat ympärillämme. Puiden vankat rungot jotka kohosivat taivaisiin aivan kuin yrittäisivät osua aurinkoon, kahmia lämpöä itseensä. Ja mikä parasta, näin perheeni. En vanhempiani, mutta näin kumppanini, pentuni sekä pesäni. Kuulin sen sisältä Huurteen hengityksen ja toivoin, että pentu rohkaistuisi ja kokisi kaiken tämän ihanuuden. En kuitenkaan halunnut pakottaa pentua mihinkään.
Aurinko kipusi yhä korkeammalle ja näin miten pentujen turkit olivat melkein läpimärät ja miten he hytisivät kylmissään. Näin kuitenkin molempien silmissä päättäväisyyttä aivan kuin he eivät haluaisi mennä sisälle. Fire istui vieressäni ja suki turkkiani niin että minun oli lämmin. Kaisla oli uponnut taas lumikinokseen ja kurottauduin nykäisemään pennun ylös. Aistin miten kylmä huokui hänestä ja laskettuani naaraan maahan, naukaisin:
"Mennään nyt sisälle, ettei teille tule kylmä." Kailsan naama kurtistui ja hän vilkaisi Havua.
"Ei vielä!" pentu vikisi ja kurtisti kulmiaan. Hänen silmissään paloi innostus ja ilo vaikka muu keho hytisikin kylmästä. Turkki roikkui siihen tarttuneen lumen painosta, ja osa oli jo sulanut vedeksi. Tiesin miten kovasti he halusivat olla ulkona mutta nyt heidän täytyisi mennä sisälle tai muuten he kuolisivat. Huokaisin ja pudistin päätäni.
"Valitettavasti me menemme nyt sisälle. Tulkaa niin ettette jäädy aivan jääkalikoiksi", komensin ja vetäisin pennut edelleni ja sisään pesäämme.
// Muut?
Havu | 11.02.2017
Oli pimeää. Kuulin ääniä. Kuulin sikojeni leikin ääniä. Haistoin isäni, emoni ja sikojeni tuoksut. Haistoin myös jonkin toisen hajun. Tuoreen, hyvän hajun. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli kylmä. Se hiipi salakalavasti jäseniini ja sai pienen kehoni tärisemään. Siskoillani oli varmasti kylmempi, olihan heillä lyhyempi turkki.
"Pakkanen on kiristynyt roimasti viime päivinä", kuulin Firen huolestuneen äänen.
"Emo?" inisin "minulla on kylmä." Tunsin nuolaisuja selässäni.
"Mene leikkimään siskojesi kanssa niin lämpiät", kuulin emoni lempeän naukaisun.
"Minun on pakko mennä, pitää vahvistaa rajat", Fire naukui. Hän kuulosti väsyneeltä.
"Söisit edes", Fria naukui käskevällä äänellä.
"Vain jos sinä syöt myös puolet." Kuulin syömisen ääniä. Hyvä haju levisi sieraimiini. Avasin silmäni. Toinen päiväni silmät auki alkoi. Kaisla ja Huurre makasivat Frian mahan vieressä. Emo ja isä söivät valkoista karvamyttyä, jonka arvelin olevan ruokaa. Ryömin heidän luokseen.
"Mikä tuo on?" kysyin tapittaen valkoista myttyä tummanvihreillä silmilläni. Isä vilkaisi minua hymyillen vihreillä silmillään. Minusta tuntui, että hän oli laihtunut.
"Se on jänis", Fire vastasi ennen kuin jatkoi syömistä. Katselin heidän syömistään silmä tarkkana. Huomasin, että Fria antoi Firen syödä enemmän kuin puolet. Avasin suuni sanoakseni, että emo oli huijannut isää vähän, mutta Fria peitti suuni hännällään. Fire lähti pesästä. Emoni otti häntänsä pois suuni edestä.
"Miksi teit noin?" piipitin.
"Koska isäsi paiskii niin paljon töitä eikä muista pitää huolta itsestään", Fria hymähti. Nyökkäsin. Halusin opetella kävelemään. Jalkani tärisivät punnertaessani ylös. Jalkani tuntuivat olevan tulessa, mutta pakottauduin ottaman yhden askeleen. Sitten toisen ja kolmannenkin. Ojensin jalkani eteen ottaakseni neljännen askeleen mutta muksahdin läähättäen maahan.
"Emo minä en jaksa tulla sinne", inisin katsellen Huurretta ja Kaislaa, jotka nukkuivat emon vatsan vierellä. Fria kumartui ylleni ja otti kiinni niskastani. Hän laski minut vierelleen. Olin ihan kiinni emon mustassa turkissa. Etsin katseellani kohoumaa, koska minulla oli nälkä. Näin yhden ihan vieressäni. Hivuttauduin sen luo ja imin lämmintä nestettä sisälleni. Tyytyväisesti tuhisten käperryin nukkumaan.
Fria
Sydämeni tuntui olevan täynnä iloa, rakkautta ja emon läheisyyttä kun sain tuntea yöt miten pentuni tuhisivat vatsaani vasten ja miten ne päivällä leikkivät. Räpäytin silmiäni ja haukkasin tuoretta jäniksenlihaa. Silmäni olivat kiinnittyneet kumppaniini joka söi myös jänistä. Tuo oli hyvin itsepäinen eikä melkein suostunut syömään vaikka hän tarvitsi paljon voimaa jotta voi puolustaa minua ja pentujani. Kehräsin ja pidin visusti huolen että hän söi kunnolla ja jätin tarkoituksella hieman enemmän lihaa Firelle jotta kolli olisi taas voimissaan. Vilkuilin leikkiviä pentujani sivusilmällä ja pidättelin aina kehräystä kun pennut mönkivät toistensa päälle. He oppivat varmasti kävelemään pian ja sitten voisimme viedä heidät ulos. Pedissäni tuntui jokin inhottava möykky, ja tajusin hätkähtäen ettei niitä oltu vaihdettu sitten pentujen syntymän. Luimisti korvani nolona.
"Pitäisiköhän makuualuset vaihtaa?" kysyin hieman häpeissäni. Fire nuokkui vieressäni mutta valpastui heti.
"Se olisi hyvä idea", kolli vastasi. Kehräsin ja puskin kumppanini lapaa. Hän näytti hyvin väsyneeltä ja riutuneelta. Huokaisin ja naukaisin sitten:
"Voisin käydä etsimässä sammalia niin sinä voisit sillä aikaa vahtia pentuja?" Firen silmät olivat puoliksi ummessa ja hän näytti siltä, että aikoisi väittää vastaan mutta kun olin jo vääntäytynyt käpälilleni, hän piti suunsa kiinni.
"Hienoa", tokaisin ja jatkoin kääntäen katseeni pentuihini:
"Menen käymään ulkona ja tuon puhtaita makuualusia. Isänne on täällä koko ajan kanssanne." Pennut lopettivat leikkinsä ja käänsivät pienet pennunsilmänsä minuun. Kaisla henkäisi ihastuksesta.
"Pääsemmekö mekin? Jooko!" pentu vikisi ja ryömi minua lähemmäs. Naurahdin ja pudistin päätäni.
"Pääsette ulos sitten kun opitte kävelemään", naukaisin ja kumarruin nuolaisemaan kunkin pennun päälakea. Havu ja Kaisla näyttivät innokkailta tulemaan mukaan mutta Huurre ei näyttänyt yhtä innokkaalta. Kun sipaisin kielelläni naaraan päätä, kuiskasin hiljaa niin että muut eivät kuulleet:
"Jos et halua mennä heti ulos kun opit kävelemään, voit pysyä täällä jos haluat." Huurre näytti rauhoittuvan kun peruutin pesästä ulos jättäen pennut ja kumppanini sinne.
Askeleeni kuljettivat minut heti joelle jossa kumarruin upottamaan kuononi jääkylmään veteen. Joesta oli tullut minulle tärkeä ja rauhoittava paikka missä tykkäsin olla yksin pohtimassa kaikkea. Ensimmäisenä mieleeni tuli aina Tilli. Kyyneleet kihosivat silmiini kun mietin miten pennut olisivat pitäneet Tillistä. Mietin, että Huurre vaikutti hyvin samanlaiselta kui vanha ystäväni ja ajattelin heidän pitävän toisistaan. Aina kun ajatukseni kääntyivät Tilliin olin tuntevinani naaraan läsnäolon mikä sai sieluni rauhalliseksi. Huokaisin syvään ja venyttelin jäykkiä jäseniäni. Sen jälkeen käänsin kasvoni kohti metsää ja lähdin etsimään uusia makuualusia.
// Muut? Ne pennuthan vois oppii käveleen sillä aikaa kun Fria on poissa?
Kaisla | 12.02.2017
Emoni Fria lähti ulos pesästä. Isäni Fire jäi vahtimaan meitä kolmea pentua. Emo oli sanonut, että saisimme mennä ulos jos oppisimme ensin kävelemään. Päästin ilmoille ison ja makean haukotuksen jonka jälkeen siirsin katseeni edessä olevaani kellanpunaiseen kolliin, isääni, jolla oli tummempia raitoja.
*Haluan jo kävellä!* mietiskelin. Nousin ylös. Käpäläni kantoivat minut paremmin kuin ensiyrittämällä. Otin askeleen eteen päin. Huterasti, mutta pysyin kuitenkin pystyssä. Huomasin kuinka isäni kirkkaanvihreät loistivat ja tuon kasvoilla oli leveä hymy.
"Hyvä Kaisla! Osaat kävellä", Fire naukaisi ja asteli luokseni. Tuo kosketti hännällään selkääni. Hymyilin. Osasin viimein kävellä! Otin askeleen toisensa jälkeen. Lopetin kuitenkin melko pian. Jäin huohottamaan sammalille.
"Hyvin meni", isäni kehui ja nuolaisi päälakeani. Hengitin syvään, että saisin tasattua hengitykseni.
"Minäkin haluan osata kävellä!" veljeni Havu inahti vieressäni. Havun tummanharmaa turkki oli suittu siististi, niin kuin minun ja Huurteenkin vaaleanharmaa turkki. Kuulin kuinka Fire kehräsi kovaan ääneen.
"Yritä vain, niin opit kyllä pian", Fire naukaisi ja meni Havun toiselle puolelle ja nuolaisi tuota. Kierähdin siskoni Huurteen viereen ja painoin silmäni kiinni. Oli aika kylmä ilman emoa. Olin ihan kiinni siskossani ja annoin unen tulla. Pian vaivuin rauhalliseen uneen.
//Muut? Tuli aika mini mut menkööt nyt..
Havu
Katselin nukkuvia siskojani. Olin itsekkin ottanut juuri pienet torkut. Isäni silmät lupsahtelivat välillä kiinni. Hymähdin hänen silmiensä painuessa kiinni. Annoin Firen nukkua. Aloin punnertaa itseäni jaloilleni. Minä aioin opetella kävelemään. Halusin päästä ulos. Ylltäyin, kun jalkani kantoivat painoni tärisemättä. Otin varovasti yhden askeleen. Sitten toisen, kolmannen ja neljännenkin. Kävelin yhden kierroksen pesässä. Se otti jo voimilleni. Vilkuilin isääni toivoen hänen heräävän. Minä olisin halunnut hänen näkevän... Käperryin siskojeni vierelle hetkeksi.
Kun heräsin, tajusin emoni makaavan vierellämme. Hänen edessään oli ruskea karvamytty, josta oli syöty pala. Isäni nukkui vieläkin tuhisten hiljaa. Kaisla ja Huurre nukkuivat myös. Fria oli hereillä ja katseli rakastavasti Fireä. Möngin yhden kohouman luokse, joka pisti esiin emon vatsasta. Otin suullani kiinni kohoumasta ja imin. Lämpimää maitoa virtasi vatsaani. Neste sai oloni tuntumaan virkeältä. Irrotin otteeni kohoumasta. Huomasin isäni liikahtavan. Kollin kirkkaanvihreät silmät avautuivat.
"Huomenta", hän haukotteli.
"Fire, nyt on aurinkohuippu, ei aamu", emo naurahti. Isäni nousi silmiään räpytellen istumaan.
"Isä, arvaa mitä?" maukaisin tapittaen kellanpunaista isääni. Fire säpsähti ja käänsi katseensa minuun.
"No?"
"Minä kävelin tämän pesän ympäri kun sinä nukuit!" miu'uin.
"Mahtavaa!" isä naukaisi kehräten.
"Katso, minä näytän!" Nousin ylös. Enää ei tuntunut läheskään yhtä huteralta kuin ennen. Kävelin pesän ympäri ja saavuin Firen eteen.
"Pääsenkö minä nyt ulos?" Katselin isääni toiveikkaasti. Fire vilkaisi Friaa, sitten siskojani.
"Vasta sitten kun Kaisla ja Huurre oppivat kävelemään." Naamani venähti.
"Mutta minä haluan nyt!" vänkäsin vastaan. Isä pudisteli päätään. Marssin pesän kaukaisimpaan nurkkaan mököttämään. Minähän en tulsi pois ennen kuin saisin mennä ulos!
//Pennut? Fria?
Kaisla
Leikkitappelin veljeni Havun kanssa. Huomasin sivusilmälläni, että isämme Fire piti meitä silmällä. Nauroin kun Havu teki hassun liikkeen, tuo puski minua ja kierähti selälleen. Oli raskasta mönkiä kun olisi voinut yhtä hyvin kävellä, niin kuin isä tekee yleensä. Läpsäsin veljeäni poskelle ja jäin huohottamaan. Katsoin emoani ja näin tuon juttelevan Huurteen kanssa. Huurre oli avannut silmänsä! Minun siskoni oli avannut silmänsä! Möngin Huurteen viereen kehräten ja katsoin minkäväriset silmät siskollani on. Huurteella oli vaaleansiniset silmät. Katsoin siskoani harmaat silmät loistaen. Tulisiko Huurrekin pian leikkimään kanssamme?
"Hei Huurre!" naukaisin vaaleanharmaalle naaraalle jonka turkissa oli mustia pilkkuja.
"Hei vain Kaisla", Huurre naukaisi ja katsoi vaaleansinisillä silmillään minua. Huurre vaikutti puhetavaltaan hyvin paljon emolta. Fria katsoi minua ja nuolaisi päälakeani. Sitten Havun selkää.
"Joko te väsyitte?" emo naukaisi kysyvällä, mutta lempeällä äänellä ja katsoi meitä kahta.
"Minä haluan jo kävellä!" hihkaisin nopeasti ja nousin jaloilleni. Lysähdin kuitenkin pian maahan sillä jalkani eivät kantaneet vielä painoani.
"Miksen osaa seisoa ja kävellä niin kuin isä?" kysyin ja näytin surullista naamaa.
"Kyllä sinä vielä opit, siihen menee aikaa ennen kuin oppii kävelemään", isäni naukaisi hymyillen ja katsoi Frian suuntaan.
"Ja kyllä Friakin osaa kävellä", tuo naurahti ja nuolaisi kellanpunaista rintaansa. Aukaisin suuni valtaisaan haukotukseen ja katsahdin emooni.
"Ai, osaatko sinäkin kävellä?" varmistin vielä. Emoni kehräsi ja hymyili.
"Osaan minä, jopa juostakin", tuo sanoi huvittuneena. Nyökkäsin. Minäkin haluan oppia seisomaan, kävelemään ja juoksemaan! Huokasin. Entä jos en ikinä opi? Kyllä minä opin!! Varmasti! Nousin taas huterasti jaloilleni mutta lysähdin jälleen maahan.
"Tuo on jo hyvä alku, kun yrität vain opit varmasti kävelemään", isäni naukaisi ja heilautti häntäänsä. Huulilleni palasi hymy. Etsin kohouman, nisän ja aloin juomaan siitä lämmintä nestettä, maitoa. Painelin tassuillani kohouman vierestä ja hyrisin. Maito lämmitti kehoani. Aina kun join maitoa minua alkoi unettamaan kauheasti. Päästin ilmoille jälleen haukotuksen.
"Nuku vain", emoni naukaisi lempeästi. Käperryin Frian vierelle ja Havu mönki vierelleni. Tuo alkoi tuhisemaan ja hengitti rauhalliseen tahtiin. Havu taisikin jo nukahtaa. Painoin silmäluomeni kiinni ja kuuntelin ääniä ympäriltäni. Kuului rapinaa ja nostin pääni.
"Missä isä on?" kysyin kysyvällä äänellä kun isä oli hävinnyt hämärästä pesästä.
"Hän meni pyydystämään minulle ruokaa", emoni naurahti ja lisäsi samalla:
"Kyllä hän pian tulee." Nyökkäsin ja laskin pääni uudestaan. Suljin silmäni ja rentoutin kehoni. Kierähdin lähemmäs Havua ja nukahdin.
//Havu? Huurre? Fria? Fire?
Huurre | 06.02.2017
Tunsin olevani irrallani kaikesta sillä kuulin kauempaa sisarieni leikkiäänet. Tunsin olevani se viimeinen jota ei huolita mihinkään. Tiesin että tulisin aina olemaan se vähäpätöinen viimeinen pentu. Rinnassani tuntui solmu ja vetäydyin hieman kauemmas ylhäiseen yksinäisyyteeni. Yhtäkkiä kuulin Frian kuiskaavan:
"Saat kohdata maailman milloin haluat, pikkuinen. Sitten näet minut, isäsi ja sisaruksesi." Hätkähdin ja käänsin sokeat silmäni äänen suuntaan. Hän puhui minulle, yksin minulle, ei kenellekään muulle. Helpotuksen ja yhteenkuuluvuuden tunne pyyhkäisi ylitseni ja huokaisin syvään. Fria muisti että minäkin olin tässä maailmassa ja hiisaauduin lähemmäs naarasta. Sanat rauhoittivat minua. Sitten tunsin palavaa halua nähdä maailman. Halu nähdä lähti ensin jostaun tassunpohjistani ja kohosi sitten silmiini hyvin nopeasti. Näkemisen halu oli pisteliäs ja polttava ja halusin sammuttaa sen, saada tyydytystä näkemällä ympäröivän maailman. Hätkähdin voimakasta tunnetta ja yritin hillitä sitä samalla kun yritin kiskoa silmiäni auki. Jokin tuntui kuitenkin liimanneen silmäni kiinni ja uskoin ettei suurinkaan voima saisi niitä auki. Silmien avaaminen ei onnistunut ennen kuin kostea kieli pyyhkäisi kasvojeni yli. Räväytin silmäni auki ja valo tulvahti näkökenttääni. Enää ei ollut pelkkää mustaa vaan värien kirjo ympärilläni, pienet ja suuret asiat pyörivät ympärilläni ja räpyttelin hetken silmiäni hämilläni sillä en olisi uskonut että maailmassa oli niin paljon nähtävää.
Ensimmäisenä pistin merkille että olin jossain suuressa tilassa. Yhdellä sivulla oli vihreitä juttuja joiden välistä siivilöityi niin kirkasta valoa etten pystynyt katsomaan sinne suuntaan. Muualla pesässä oli myös kirkasta, mutta kun silmäni alkoivat tottua näkemiseen, ei enää ollut niin kirkasta. Huomasin että hämärässä hyvin hyvin suuren liekinvärisen kissan. Hänen vihreät silmänsä olivat kohdistuneena alas mutta en kyennyt vielä katsomaan mitä iso kolli oikein katsoi. Kissan korvat olivat pystyssä ja tuon häntä viuhtoi ympäriinsä. Kun kissa naurahti tummalla äänellä, yhdistin kollin Fireksi. Kollin selässä olevat kolme tummempaa raitaa olivat mielestäni kauniit ja tuon vihreät silmät loistivat hämärässä. Tarkastelin suurta kollia hetken mutta hän ei kertaakaan vilkaissut minua. Sitten liu'utin katseeni Firestä alaspäin. Näin maassa kaksi heittelehtivää pentua jotka olivat toisissaan kiinni. Tiesin heidän olevan sisareni Kaisla ja Havu. En silti tiennyt kumpi oli kumpi. Toinen, Firen värinen pentu nöytti olevan voitolla mutta tummanharmaa kissa yritti kaikin keinoin selättää sisarensa. Tarkkailin pentujen leikkiä mutta en tuntenut halua liittyä mukaan. Siirsin katseeni pian kahdesta leikkijästä Friaan. Hänen suuri musta kehonsa oli suojelevasti ympärilläni ja painauduin häntä vasten. Naaraan harmaat silmät olivat tulvillaan rakkautta ja olin onnellinen saadessaan olla hänen pentunsa. Frian selässä kulki hieno valkoinen viiva joka oli täydellinen. Hänen häntänsä silitti päätäni ja vilkaisin sisariini. He eivät olleet näyttäneet huomanneen minua. Kyräilin tyytyväisenä kun sain itselleni Frian koko huomion.
"Olenko minä kuten sisareni?" kysyin yllättäen. Musta naaras hätkähti ja jähmettyi. Pelkäsin sanoneeni jotain väärin ja huuleni väpätti. Vikinä oli vain viiksenmitan päässä kunnes Fria sanoi:
"Sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet, pentuni." Räpsäytin silmiäni ja annoin sanojen rauhoittavan minut. Tuntui että aina kun Fria sanoi jotain, rauhoituin ja tunsin oloni turvalliseksi. Huokaisin ja siirsin katseeni vielä leikkiviin sisariini. Pian toinen, isäni näköinen naaras katsahti minuun.
"Katsokaa, Huurre avasi silmänsä!" Hätkähdin pennun kovaa ääntä ja luimistin korvani. Emoni katsahti naaraaseen.
"Joko väsyitte?" Liekinvärinen naaras pudisti päätään. Sitten hän sanoi jotain kävelemisestä mutta kaikki sen jälkeinen puhe meni minulta ohi. Tunsin nimittäin unen alkavan virrata kehooni ja painoin pääni alas. Muiden rento rupattelu ajoi minut uneen hitaasti ja silmäni sulkeutuivat.
// Muut?
Kaisla | 07.02.2017
Heräsin lempeisiin nuolaisuihin. Karkea kieli suki kellanpunaista turkkiani. Räväytin silmäni auki ja räpyttelin niitä. Toinen päivä, jolloin näkisin värejä. Hymyilin vienoa hymyä. Hämärään pesään tulvi kirkasta valoa oksien takaa. Hymähdin. Katsahdin emooni, Friaan joka suki minua parhaillaan.
"Onko isä taas pesän ulkopuolella?" kysyin ääni hieman haikeana. Halusin että molemmat, isä ja emo, olisivat yhtä aikaa luonani! En niin, että toinen oli poissa.
"On hän, ja kyllä tekin kävelemään opittuenne pääsette", musta naaras kehräsi. Tuon selässä kulkeva valkoinen juova näytti täydelliseltä muun mustan turkin seassa. Kehräsin pienellä äänellä ja katsahdin emooni hymyillen.
"Miksi sinun pitää pysyä täällä pesässä?" kysäisin kysyvällä äänellä ja katsoin emoni harmaita silmiä.
"Sitten kun olette tarpeeksi isoja ja osaatte kävellä tulen kanssanne ulos", Fria kehräsi huvittuneena. Nyökkäsin nopeasti sillä kuulin pesän suuaukolta rapinaa. Pian hämärään pesään astui kellanpunainen kolli tummemmilla raidoilla selän alueella. Isä! Tuon suussa oli valkoinen minua isompi mytty.
"Mikä tuo on?" kauhistelin ja möngin lähemmäs emoani. Isäni laski valkoisen mytyn Frian eteen.
"Tämä on jänis. Syömme niitä ruuaksi", Fire naukaisi ja nuolaisi huuliaan. Kallistin päätäni.
"Saanko minäkin maistaa?" kysyin ja katsoin jänistä. Fria naurahti ja katsahti Fireen.
"Kiitos Fire", tuo naukui, "saat maistaa sitten kun olet tarpeeksi iso." Katsoin kuinka emo haukkasi ison palasen ja isä näytti tyytyväiseltä.
"Milloin olen sitten tarpeeksi vanha!" piipitin ja katsoin surullisella ilmeellä vanhempiani.
"Silloin kun on sen aika, se selviää sinulle kyllä ajallaan", emo naukaisi ja nielaisi tuoresaalispalan suustaan alas mahaan. Hymähdin.
"Selvä", mutisin mutta piristyin kun Huurre nosti päätään.
"Leikitäänkö?" kysyin siskoltani joka oli juuri herännyt ja räpytteli unenrippeet silmistään.
//Huurre? Fria? Havu? Fire?
Huurre | 10.02.2017
Heräsin ja makoilin hetken vain paikoillani silmät ummessä. Oloni oli lämmin ja vatsani täysi. Kuulin pentuetoverieni raskaat hengitykset ja unen tuhinan ja Frian syvemmän hengitysäänen. Sydämeki tykytti rinnassani ja kuuntelin hiljaa miten kuulin jostain kaukaa kaunista sirkutusta. Korvani ponnahtivat ylös ja kuuntelin hiljaa. Kirkas sirkutus oli musiikkia korvilleni ja heiluttelin päätäni äänen tahtiin. Vieressäni nukkuva Kaisla inahti ja jähmetyin. En halunnut kenekään heräävän vielä. Höristin korviani ja kuuntelin laulua niin kauan kun sitä jatkui. Viimein se vaimeni ja puhalsin ilmaa ulos hampaideni välistä. Jäin kuuntelemaan taas muiden hengitysääni ja tajusin että Fire puuttui. Koukistelin kynsiäni ja pohdin missä kolli mahtoi olla. Hän oli varmaan pesän ulkopuolella. Sisälläni paloi halu nousta jalkeille ja mennä ulos mutta en tekisi sitä vielä.
Olin ilmeisesti nukahtanut uudestaan sillä kun seuraavan kerran heräsin, tiesin että Kaisla ja Fria olivat hereillä. Kuuntelin heidän keskustelua mutten jaksanut panostaa siihen että erottaisin sanoja. Puheen tasainen sorina unetti minua mutta olin sen verran pirteä ettö avasin silmäni. Vihertävä valo tunki silmiini ja räpyttelin unet pois silmänurkistani. Tarkastelin turkki pörrössä ympärilleni ja näin että Fire oli tullut takaisin. Pesän reunalla oli myös valkoinen karvamytty joka tuoksui. Nuuhkin ilmaa ja vesi herahti kielelleni. Se oli selvästikin ruokaa. Silmäni olivat jääneet kiinni saaliiseen joten hätkähdin kun sisareni kysyi:
"Huurre, leikitäänkö?" Säpsähdin ja tajusin kaikkien tuijottavan minua - paitsi Havu joka nukkui. Kiemurtelin vaivautuneena ja tuikkasin kasvoni emoni vastakarvoihin. Tunsin Frian nauravan sillä hänen vatsansa hytkyi. Sitten mumisin:
"Leikitään vain." Kaisla kiljaisi ja syöksyi äkkiarvaamatta päälleni. Vingahdin kun jäin siskoni alle. Pyristelin hurjasti ja silmäni olivat suuret kun yritin hivuttautua pois Kaislan alta.
"Yritäpäs päästä pois! Minä olen koko metsän vahvin kissa!" Kailsa ulisi. Vatsassani myllersi epävarmuus ja halu paeta mutta pian aloin saada kiinni jutun juuresta. Yritin potkia Kaislaa ja pian tuo kierähti sivuun. Lähdi vauhdilla ryömimään siskoani kohti silmät säihkyen. Karjuin hentoa pennunkarjuntaa heittäytyessäni siskoni selkään. Tuo vinkaisi ja yritti pudottaa minut. Hän onnistui siinä toisella yrittämällä. Mäiskähdin maahan ja yritin vaivalloisesti kurottautua mäiskäisemään siskoani mutta koska en osannut kävellä, se oli hyvin vaikeaa. Jäin huohottamaan maahan ja kuulin Kaislankin vetävän henkeä. Maassa ryömiskely otti voimille. Olisi mukavaa kävellä mutta samalla tunsin pelkoa sitä kohtaan. Silloin minullakin olisi vastuuta. Värähdin ja katsahdin siskoani silmiin.
"En jaksa enää", kimitin. Kailsa tuhahti ja pyöräytti silmiään. Kuulin Frian naurahtavan.
"Levätkää hetki", hän sanoi. Väänsin itseni takaisin emoni viereen ja annoin itseni rentoutua.
// Muut?
Huurre
Sama paikka kahden muun kanssa. Sama ahdistus joka kasvoi aina vain. Sama ahtaudenpelko. Sama mustuus ja lämpö, samat vaimeat äänet ulkopuolelta. Kaikki oli samnalaista kunnes aloin liukua taaksepäin. Puristuin jonnekkin maailman väliin enkä pystynyt tekemään mitään. Sitten yksi ponnistus ja luiskahdin jonnekkin uuteen. Rintaani sattui ja korvissani soi. Lämmin henkäys kehollani ja sitten vetäisin keuhkoihin ilmaa. Hajut tulvivat sisääni ja häkellyin. Sitten viereeni mätkähti jostain toinen ja kolmas, ne samat jotka olivat kanssani siellä samassa paikassa. Allani tuntui jotain karheaa, erikaista kuin siellä samassa paikassa mutta täällä oli myös mustaa. Se rauhoitti minua. Jokin vaisto sai minut yrittämään liikkua vaikka siellä samassa paikassa ei ollut tarvinnut tehdä mitäön. Nyt minun oli kuitenkin pakko liikkua. En tiennyt minne minun piti mennä mutta jonnekkin oli pakko päästä. Kuonooni osui joku karvainen ja kavahdin taaksepäin. Sieraimiini tulvi jotain pehmeän tuoksuista ja onnistuin yhdistämään sen samaksi kuin se paikka jossa olin ollut. Käännähdin tuoksun suuntaan ja vedin itseäni eteenpäin käpälilläni. Tunsin kyljessäni tönäisyn ja kirkaisin kun joku ohitti minut. Uikutin surkeana sillä en voinut muuta. Yritin liikkua eteenpäin nopeasti mutta minulta kesti kauan ennen kuin törmäsin johonkin karvaiseen mutta pehmeään. Sieraimiini tunki pehmyttä ja hentoa samaa tuoksua joka oli ympäröinyt minut siellä vanhassa paikassa. Kurkotin suullani eteenpäin vaistoni ohjaamana ja löysin pian kohon karvan seassa. Imin suuhuni jotain hyvää, turvallista ja lämmintä polkiessani jaloillani karvaa jotta nestettä tulisi runsaammin. Minulle tuli hyvin raukea ja turvallinen olo. Kuulin samoja ääniä joita olin kuullut vanhassa paikassa mutta nyt ne olivat selkeämpiä. Ne kaksi ääntä puhuivat keskenään ja se tuntui rauhoittavalta. Aloin vajota alaspäin ja se tuntui mukavalta. Kierähdin toiselle kyljelleni ja tunsin jonkun lämpimän toisella puolella. Hengitin pienellä kuonollani ilmaa sisään ja tuuditin itseni uneen.
Vatsassani tuntui tyhjältä ja heräsin siihen. Inahdin kysyvästi ja kurotin taas imemään karvan seasta sitä kohoumaa josta virtasi vatsaani lämminät ja pehmeää nestettä. Vieressäni retkottava lämmin karvakasa liikahti ja työnsin sitö hieman kauemmas. Se kuitenkin tuli takaisin viereeni ja kuulin lutkutusta sen alkaessa imemään toista kohoa. Inisin samalla kun vedin sisääni makeaa nestettä ja tunsin pian edessäni jonkun liikahtavan. Kohouma lipesi huulieni välistä ja ruikutin surkeasti. Kovat piikit tarttuivat minuun ja nostivat minut eteenpäin. Huusin lujaa mutta lopetin sitten kun tunsin taas kohoja edessäni. Imin jälleen nestettä kun kuulin äänen yläpuoleltani.
"Fria, meidän pitäisi päättää heille nimet." Ääni oli matala ja karhea ja jollain tavalla etäisesti tuttu. Ymmärsin puheesta ensimmäisen sanan; Fria. Se oli nimi, sen nimi josta imin nestettä. Keskustelu jatkui ja kuuntelin tarkkana.
"Se käy, Fire", vastasi toinen ääni. Ääni oli kirkkaampi ja se tuntui turvallisemmalta. Painauduin äänen haltijaa - Friaa - vasten. Ymmärsin myös että Fire oli sen ensimmäisen puhujan ääni. Sitten joku kosketti päälakeani ja naukaisi:
"Nimesi olkoon Huurre." Värähdin ja tiesin että olin Huurre, nimeni oli Huurre. Pian vieressäni olevat nyytit nimettiin Kaislaksi ja Havuksi, ymmärsin sen. Puhujat jatkoivat keskustelua mutten enöä jaksanut yrittöö ymmärtää mitään. Niimpä painoin pääni Frian turkkiin ja nukahdin taas lämpimään uneen.
// Fire? Muut pennut?
Havu
Imin maitoa emostani. Kun olin täynnä lämpimää maitoa kierähdin kauemmas emosta - jonka nimen olin tajunnut olevan Fria. Se toinen oli Fire. Karvanyytit, jotka olivat olleet kanssani siellä mustassa paikassa oli nimetty Huurteeksi ja Kaislaksi. Minä oli Havu. Ryömin eteenpäin pehmeällä alustalla.
"Katso, Fria! Havuhan on jo lähdössä ulos", kuulin Firen nauravan äänen.
"Voisitko nostaa Havun tänne ennen kuin hän pääse ulos asti?" Kuulin paljon tutumman äänen. Olin kuullut sen siellä mustassa paikassa. Täälläkin kyllä oli mustaa, mutta minä tunsi pehmeää allani. En vain kellunut tyhjyydessä. Kylmä tuulahdus iski kasvoilleni. Tunsin jotain niskassani. Minut nostettin ilmaan. Vikisin kauhuissani yrittäen päästä irti. Onnekseni minut laskettin pian emon vierelle. Painauduin ihan häneen kiinni pelosta ulisten. Tuttu musta pimeys tuntui yhtäkkiä uhkaavalta. Tunsin rauhoittavia nuolaisuja niskassani.
"Ei mitään hätää, Havu", kuulin emoni pehmeän äänen. Lopetin vinkumisen ja käperryin Friaan kiinni. Mietin, miltä ympärilläni näyttäisi. Koska voisin avata silmäni? Koska olisi oikea aika? En uskaltanut avata silmiäni. Haukottelin leveästi. Annoin itseni nukahtaa.
Tunsin herääväni. Kuinka kauan olin nukkunut? Vikisin etsien maidon lähdettä. Tunsin pienen pökkäisyn selässäni. Ryömin ihan kiinni emooni.
"Ai heräsit sinäkin unikeko viimein", kuulin Frian huvittuneen äänen.
"Huomenta vain sinullekkin", Fire naukui haukotellen. Halusi nähdä isäni ja emoni. Halusin avata silmäni. Raotin silmiäni hiukan. Näin edelleen vain mustaa. Tajusin, että pääni oli hautautunut emon mustien karvojen sekaan. Kierähdin toiselle kyljelleni ja avasi silmäni uudelleen. Räpyttelin niitä valon sokaistessa minut. Annoin katseeni tarkentua. Näin vihreän seinämän. Seinässä oli jonkinlaisia piikkejä. Allani oli vihreää, pehmeää juttua. Näin Firen. Hän oli valtava. Kellanpunainen kolli käänsi katseensa suoraan minuun. Hänellä oli vihreät silmät. Minkä väriset silmät minulla oli? Ja entä emolla?
"Katso! Havu avasi silmänsä!" Fire henkäisi vihreät silmät suurina. Katsoin ylöspäin. Näin emoni pään. Hänellä oli harmaat silmät. Naaras oli yhtä iso kuin Fire.
"Oletko sinä Fire?" kysyin tapittaen kellanpunaista kissaa.
"Olen Fire, isäsi ja tuossa on Fria, emosi", hän vastasi. Huomasin, että vierelläni oli kaksi karvamyttyä, toinen oli vaaleanharmaa mustilla pilkuilla ja toinen isäni värinen tummemmilla raidoilla.
"Nuo olivat minun kanssani siellä mustassa paikassa", naukaisin innoissani. Emoni hyrisi oudosti. Samoin Fire.
"Minkä väriset silmät minulla on?" kysyin katsoen emoani.
//Fria? Pennut?
Kaisla
Ympärilläni oli mustaa, mustaa turvallista pimeyttä. Kaikki oli ennallaan. Minä olin Kaisla. Ja kasi karvamyttyä olivat Huurre ja Havu. Iso karvamytty lähelläni, emoni, oli Fria. Tuo oli iso ja hän lämmitti minua. Taas jossain Frian lähellä oli Fire. Käperryin lähemmäs emoani, tuon lämmin karva piti minut lämpimänä. Joku kosketti minua takaapäin. Inahdin.
*Älä syö minua!* hätäisesti koitin päästä syvemmälle emoni karvojen sekaan mutten päässyt.
*Miksei kukaan auta minua!* Inisin ja koitin ryömiä emon karvojen suojaan edelleen. Joku nosti takaani karvamytyn pois.
*Se saattoi myös olla Huurre tai Havu?* mietiskelin edelleen hätäisenä. Joku karkea kosketti päälakeani.
"Ei mitään hätää Kaisla", kuului lempeä ääni, tuo kuulosti ihan sen Frian ääneltä. Rauhoituin hieman. Nuuhkin ilmaa ja paikansin hyvältä tuoksuvan nesteen. Löysin kohouman josta aloin imemään lämmintä nestettä joka lämmitti minua sisältä. Painelin tassuillani kohouman vierestä. Kun olin juonut tarpeeksi minua alkoi nukuttamaan. Ympäriltäni kuului lempeitä naukaisuja ja ne rauhoittivat minua hyvin paljon. Äänet hiljenivät ja alkoi kuulua tuhinaa. Käännöin kylkeäni ja tunsin vieressäni toisen niistä karvamytyistä. Toisella puolellani oli emo. Vaivuin rauhalliseen uneen hetkessä.
Havahduin siihen kun joku inisi vieressäni. Oli turvallisen pimeää, niin kuin aina. Vatsassani tuntui tyhjältä ja haistelin ilmaa. Möngin kohouman luokse ja aloin imemään lämmintä nestettä. Ympäriltäni kuului rauhallista tuhinaa kunnes:
"Ai heräsit sinäkin unikeko viimein", kuulin emoni lempeän äänen läheltäni. Mutta vieressäni oleva karvamytty inahti, se oli sanottu varmastikin hänelle.
"Huomenta vain sinullekin", kuulin isäni äänen. Vieressäni oleva karvamytty inahti jälleen.
"Katso! Havu avasi silmänsä!" kuului isän ylpeä ääni. Se karvamytty vieressäni oli siis Havu. Ja hän oli aukaissut silmänsä. Pystyisinkö minäkin siihen?
"Oletko sinä Fire?" joku kysyi. Arvelin kysyjän olevan havu.
"Olen Fire, isäsi ja tuossa on Fria, emosi", kuulin isäni, Firen äänen korvissani.
"Nuo olivat minun kanssani siellä mustassa paikassa", Havu naukaisi. Olin nyt varma että hän oli Havu.
"Minkä väriset silmät minulla on?" Havu kysyi kysyvällä äänellä ja liikahti vieressäni. Minkälaista tuolla on? Pitäisikö minun jo avata silmäni?
"Sinulla on tummanvihreät silmät", kuulin emoni naukaisevan lempeästi. Avaisin nyt silmäni! Räväytin silmäni auki ja jäin räpyttelemään niitä.
"Katso! Kaisla avasi silmänsä", isäni maukui. Isäni oli iso. Tuon turkki oli kellanpunainen ja siinä oli tummempia raitoja. Isäni silmät olivat kirkkaanvihreät. Tuon toisessa kyljessä oli pitkä arpi. Mietin miksi? Katsahdin seuraavaksi emooni joka hymyili. Emo oli musta ja tuon selässä kulki valkea juova. Emoni silmät olivat taas harmaat silmät. Havu oli vierelläni. Tuo oli tummanharmaa turkkinen ja Havun silmät olivat tummanvihreät. Vierelläni makasi toinen karvamytty. Karvamytty oli varmaankin Huurre. Tuon turkki oli vaaleanharmaa ja siinä oli mustia pilkkuja.
"Miltä minä näytä?" kysyin ja jatkoin emoani.
"Sinulla on samanvärinen turkki kuin isälläsi ja samanväriset silmät kuin minulla", emoni naukaisi lempeästi hymyillen. Hymyilin. Olin siis saman näköinen kuin isäni ja minulla oli samanväriset silmät kuin emollani. Mahtavaa!
"Kuka tuo on?" kysyin ja osoitin Huurretta.
"Hän on siskosi", isäni Fire naukaisi ja kosketti siskoani selkään omalla hännällään.
"Ja tämä on veljesi Havu", emo sanoi ja nuolaisi Havun päälakea. Nyökkäsin. Tämä on siis perheeni!
//Havu? Huurre? Fria? Fire?
Fria
Katselin haltioissani kun Havu räpytteli tummanvihreitä silmiään. Hän katseli uteliaasti ympärilleen ja näytti hämmästyvän kaikkea mitä näki. Kehräsin hiljaa ja tarkastelin Havun liikkeitä. Pentu katsoi isäänsä ja siirsi sitten katseensa minuun. Tunsin että välillämme vallitsi yhteys joka muodostui pennulle ja emolle. Havu katsahti sisariinsa kun oli tutkailkut minua vähän aikaa. Hänen korvansa ponnahtivat pystyyn ja hän hihkaisi:
"Nuo olivat minun kanssa siellä mustassa paikassa!" Hymähdin ja tunsin Firen nuolaisevan niskaani. Sitten Havu katsoi taas minua.
"Minkä väriset silmät minulla on?" pentu kysyi. Kallistin päätäni ja nuolaisin kollin turkkia.
"Sinun silmäsi ovat tummanvuhreöt kuin nuo kuusenoksat. Ne ovat myös hyvin kauniit", kerroin lempeästi. Havu nyökkäsi ja sitten tunsin Kaislan liikahtavan pian naaras nosti päänsä vatsani suojista ja tapitti minua avonaisin silmin. Henkäisin ihastuksesta kun näin toisenkin pennun avanneen silmänsä. Tämä katsahti ympärilleen ja näytti viipyilevän katseensa kanssa Firessä, kunnes Kaisla katsoi minuun. Tunsin saman pennun ja emin välisen yhteyden välillämme kun naaras naukaisi kimeästi:
"Miltä minä näytän?" Päästin ilmoille hyrisevön kehräyksen ja selitin mahdollisimman tarkasti miltä pikkuinen penturukka näytti. Kuvailin hänelle miten hän oli perinyt isänsä värin ja minun silmäni. Kaisla näytti hyvin ylpeältä kuultuaan selostuksen. Sitten hän katsoi Havua pitkään kunnes tavoitti veljensä katseen. Kuin sanattomasta sopimuksesta pennut heittäytyivät toistensa päälle ja ryhtyivät leikkitappeluun. Päästin suustani "mmrauh"-naurahduksen ja sitten katsoin esikoistani, Huurretta joka oli käpertynyt kerälle vatsaani vasten. Lipaisin kielelläni naaraan päälakea ja kuiskasin:
"Saat kohdata maailman milloin haluat, pikkuinen. Sitten näet minut, isäsi ja sisaruksesi." Sanat näyttivät herättäneet pennun ja tuo vikisi avuttomana kun hän kuuli sisariensa leikktappelun äänet. Silitin hännälläni varovasti Huurteen turkkia ja katselin kun pentu nosti päänsä ylös silmät yhä ummessa. Naaras huojui hetken ja sitten näin miten kovasti hän yritti avata silmänsä. Rypistin otsaani kun pentu ei saanut silmiä auki. Kurottauduin pyyhkäisemään kielelläni Huurteen kasvoja mikä sai pennun aivastamaan. Sitten hän raotti silmiään ja katsoi minua.
Tunsin yhteyden välillämme mutta vaistosin pennun olevan jotenkin etäinen ja sulkeutunut. Kallistin päätäni ja tarkastelin pentua. Hänen vaaleansiniset silmät loistivat hämärässä pesässä. Huurre tapitti minua ja siirsi sitten katseensa ympärilleen. Hänen silmänsä viipyilivät jokaisessa pesässä olevassa kissassa saman verran. Fire huomasi pentunsa avanneen silmänsä mutta antoi hänen tutkia rauhassa ympärilleen. Kun Huurteen silmäilykierros oli tehty, naaras naukaisi:
"Olenko minä kuten sisareni?" Hätkähdin yllättävää kysymystä ja sitä, miten pentu sen esitti. Huurre lausui kysymyksen niin aikuismaisesti että tunsin sydämeni pyörähtävän ympäri. Kuulin miten Havu ja Kaisla tappelivat edelleen ja olivat syventyneet leikkiinsä. Fire valvoi pentujen leikkiä joten minä pystyin keskittymään ujonpuoleiseen esikoiseeni.
"Sinä olet täydellinen juuri sellaisena kun olet, pentuni", huokaisin.
// Fire? Pennut?
Fria | 04.02.2017
Raotin silmiäni ja huomasin päivän olevan jo pitkällä. Olin nukkunut todella pitkään. Firen lämmin kylki tuntui vieressäni eikä minun tehnyt mieli liikkua. En jaksanut liikkua. Sitten tunsin pistävän makuualusen allani. Ärähdin ja ponnistin käpälilleni. Vatsani oli kasvanut todella paljon ja se vaikeutti liikkumista. Tasoitin makuualusia ähisten ja pian Fire liikahti. Kolli avasi silmänsä ja katsoi minua. Kehräsin ja naukaisin:
"Huomenta." Fire aivasti kun pöllyytin alusia ja kömpi sittrn pystyyn.
"Ovatko makuualuset huonot?" Väräytin viiksiäni ja taputtelin alusia.
"Ei, jokin piikki oli vain allani", naukaisin. Älähdin kun tunsin hyvin kovan potkaisun vatsassani ja kierähdin kyljelleni. Vatsassani oli alkanut myllertää ja siellä kasvoi yhä polttava kipu. Hengitin raskaasti ja voihkaisin aina kun kivun aalto pyyhkäisi ylitseni. Haistoin Firen tuoksun ja huomasin kollin olevan vieressäni. Tuon silmät olivat huolesta soikeat ja minua ahdisti se sillä en halunnut muiden murehtivan minusta.
"Olen aivan kunnossa", huohotin mutta ääneni kohosi lopussa sillä tunsin miten polttava tuska riipaisi vatsaani. Jokin tuntui liikahtavan vatsassani ja korvani pongahtivat pystyyn vaikka tunsin vatsaani polttavan kivun.
"Pennut.. ne syntyvät.." ähisin ja kurkotin etutassuillani pitkälle yrittäen siirtä ajatukseni kivusta pois.
"Mitä minä teen!?" Fire ulvoi ja pyöri tuskastuneena ympärilläni. Luimistin korvani ja silmistäni valui tuskankyyneleitä naukuessani:
"Mene ulos!" Fire hätkähti ja näytti havahtuvan hätäännyksestään. Tuo epäröi mutta tiuskaisin uuden tuskanaallon ravistellessa kehoani:
"Mene! Huudan jos tarvitsen sinua!" Kolli kavahti kauemmas ja peräöntyi pesästä. Hiki kohosi tassunpohjiini ja huohotin sammalilla. En tiennyt kuinka kauan kipua, tuskaa, vatsanväänteitä ja tuskaista oloa kesti, mutta ku kaikki oli ohi, vieressäni makasi kolme nyyttiä. Nuolin niitä vastakarvaan että ne lämpenisivät ja ohjasin ne nisille. Vääntyilevät nyytit vikisivät ja katselin niitä huojentuneena sillä ne näyttivät terveiltä ja pirteiltä eikä mitään sairauden merkkejä näkynyt. Suljin silmäni ja laskin pääni pedille. Hengitin raskaasti ja olin voipuneempi kuin koskaan ennen. Ilta alkoi hämärtyä ja kuu nousi taivaalle. Tunsin Firen nuolaisut niskassani ennen kuin nukahdin väsyneenä mutta tyytyväisenä ja onnellisena emona.
// Fire?
Fire
Nuolaisin vielä kerran Frian niskaa tämän nukahdettua. Kumarruin naaraan vierelle katselemaan pentujamme. Tuhisevat pennut näyttivät hyväkuntoisilta. Olimme saaneet kaksi tytärtä ja pojan. Katselin kylki kyljessä nukkuvia siskoja. Toinen pennuista oli vaaleanharmaa, toinen kellanpunainen tummemmilla raidoilla. Tummanharmaa, pitkäturkkinen karvamytty inahti ja ryömi vaaleanharmaan siarensa kylkeen kiinni. Käperryin pentujeni ja Frian viereen. Nuolaisin vielä kaikkien pentujeni sekä kumppanini päitä. Laskin pääni sammalille ja suljin silmäni.
Avasin silmäni. Hämärä valo siivilöityi kuusenoksien välistä pesäämme. Katselin Friaa ja pentujamme. Olin isä. Muistikuva isäni vihaisista kasvoista välähti mielessäni. Ravistelin päätäni yrittäen karkoittaa kauhun tunteen. Minä en tekisi niin ikinä pennuilleni. En ikinä. Tunsin Frian säpsähtävän. Naaras nosti päänsä sammalilta avaten harmaat silmänsä.
"Huomenta", kuiskasin lipaisten kielelläni naaraan nenää.
"Mikä on olosi?"
"Ihan hyvä", kumppanini vastasi katsellen pentujamme.
"Meidän pitäisi päättää heille nimet", Fria naukaisi. Nyökkäsin katse kohdistettuna vaaleanharmaaseen, musta pilkulliseen naaraspentuun joka nukkui sisariensa välissä.
"Mitäs sanoisit, jos tuon pennun nimi olisi Huurre?" kysyin nyökäten kohti katselemaani pentua.
//Fria?
Fria | 05.02.2017
Katselin hiljaa silmät avoinna pentujani. Ne olivat niin kauniita. Vaaleanharmaa naaras oli lähimpänä etutassujani ja päästi ilmoille vingahduksen kun kurottaiduin siirtämään sen hellästi aivan sisiariensa viereen. Naaraan vieressä nukkui toinen naaras, kellanpunainen tummemmin raidoin. Viimeisenä muttei vähäisimpänä oli pitkäturkkinen tummanharmaa kolli. Kolli nukkui suu avoinna ja hieno kuorsaus kantautui hänen kurkustaan naurahdin ja katsahdin olkani yli Fireen. Tuo katseli pentuja hyvin onnellisen näköisenä. Päästin ilmoille kehräyksen ja kurottauduin lipaisemaan kumppanini poskea. Kolli hieraisi kuonollaan poskeani ja sitten katselin taas pentuja.
"Ne ovat hyvin kauniita, tuo keskimmäinen naaras on aivan näköisesi", naukaisin hiljaa, etten herättäisi pentuja. Fire nyökkäsi.
"Meidän pitäisi päättää heille nimet", tajusin yhtäkkiä. Fire räpäytti silmiään ja osoitti vaaleanharmaaseen pilkulliseen naaraasee.
"Mitäs sanot, jos tuon pennun nimi olisi Huurre?" kolli kysyi. Huokaisin ihastuksesta ja sanoin:
"Se on hyvin kaunis nimi." Fire puski lapaani ja kosketti naaraan päätä hännällään sanoen:
"Nimesi olkoon Huurre." Kuin vastaukseksi pentu inahti ja ryömi lähmmäs vatsaani. Naurahdin ja kosketin nenälläni pennun päälakea sen jatkaessa unia.
"Kaisla?" Fire kysyi ja osoitti hännällään keskimmäistä naarasta. Hymyilin ja nyökkäsin kurottauduin nuolaisemaan naaraan päälakea.
"Nimesi olkoon Kaisla." Ryhdyin sukimaan viimeisen pennun paksua turkkia ja kun olin valmis, kysyin:
"Olisiko tuo kolli Havu tai Varjo?"
// Fire?
Fire
"Minusta Havu olisi hyvä nimi", naukaisin nuolaisten tummanharmaan kollipennun päälakea. Kuulin Frian vatsan murinan. Katselin häntä silmät kiiluen.
"Uskallanko jättää sinut tänne pentujen kanssa?" Kumppanini hymähti.
"Ala mennä jo." Nuolaisin vielä Frian poskea ennen kuin käännyin ja tassuttelin ulos pesästämme. Auringon ensimmäiset säteet valaisivat taivaanrantaa. Lähdin heti etsimään syötävää turkkiani sen enempää sukimatta. En haistanut riistan hajua. Totta puhuen minullakin oli nälkä. Päätin käydä ensin joella päin. Yllättäen haistoin vesimyyrän hajun. Pysähdyin katselemaan ympärilleni. Näin ruskean mytyn puunjuurakossa touhuamassa. Laskeuduin vaanimisasentoon ja hiivin kohti vesimyyrää korvat niskaani asti painettuna. Minun oli pakko saada se napattua. Pysähdyin henkeäni pidätellen eläimen katsellessa jännittyneenä ympärilleen. En voinut antaa sen huomata minua. Otin muutaman juoksuakeleen. Siinä vaiheessa vesimyyrä huomasi minut. Ehdin juuri ja juuri loikata sen luo ja taittaa sen niskat. Huokaisin helpottuneena. Poimin velton eläimen maasta ja lähdin jolkottelemaan takaisin kohti pesäämme.
Pian pujahdinkin jo sisään lämpimään pesään. Fria nosti päänsä sammalilta. Laskin vesimyyrän hänen eteensä.
"En löytänyt muuta", naukaisin vältellen kumppanini katsetta.
"Jaetaan se", Fria ehdotti.
"Ei, sinun on syötävä se. Minä menen vahvistamaan rajoja ja yritän samalla löytää jotain", naukaisin sillä äänensävyllä joka sanoi, että minä olin tosissani.
"No hyvä on", Fria naukaisi vaisusti ja iski hampaansa vesimyyrään.
Olin vahvistanut puolet reviiristämme. Olin onnistunut nappaamaan jäniksen. Olin minä varpusenkin löytänyt, mutta se oli päässyt pakoon. Raahasin nuoren, terveen jäniksen sisään pesään. Sitten vasta tajusin, kuinka nälkä minulla oli. Fria näytti nukkuvan. Samoin pennut. Haukkasin palan jäniksestä. Jättäisin Frialle ainakin puolet jäniksestä. Ahmin pitkäkorvan mehukasta lihaa suihini.
Puolet oli kadonnut nopeasti.
"Fire?" kuulin Frian unisen naukaisn katseeni naaraaseen. Nuolaisin hänen poskeaan.
"Nukuitpas kauan", naukaisin.
"Tämä on sinulle", jatkoin työntäen jäniksen puolikkaan hänen eteensä.
//Fria?
Fria
Katsoin jänistä jonka Fire työnsi minua kohti. En ollut nälkäinen. Pudistin päätäni ja vetäydyin kauemmas saaliista.
"Ei ole nälkä." Fire kallisti päätään ja oli juuri aikeissa väittää vastaan kun Havu liikahti. Pentu inahti ja ryhtyi potkimaan minua ja sisariaan saaden naaraspennut vikisemään ja ryömimään kauemmas. Hymy kohosi huulilleni ja nauroin katsellessani pentujen kiemurtelua vieressäni. Huurre veti itseään etukäpälillä pois päin ja Kaisla potki Havua. Havu puolestaan antoi siskolleen samalla mitalla takaisin ja piti hirveää melua. Kuulin Firen kehräävän vieressäni mutta se hukkui minun nauruuni. Oli niin ihanaa olla emo ja tunsin oloni turvalliseksi Firen ja pentujen vieressä. Katselin silmät säihkyen kun Kaisla kipusi veljensä päälle silmät yhä kiinni ja aloitti sitten hirvittävän huudon kun Havu pudotti siskonsa maahan. Pikkuisen kollin häntä heilui ja se pörrötti Huurteen turkkia sillä pieni naaras oli hivuttautunut veljensä taakse. Huurre makasi rentona maassa ja näytti nauttivan siitä kun hänen veljensä häntä pyyhkäisi naaraan poskea. Havu näytti väsähtäneen ja työnsi Kaislan kauemmas. Kolli tuhahti ja alkoi pian taas kuorsata. Kaisla vinkui hetken ja näytti sitten paikantaneen siskonsa Huurteen sillä pentu lähti ryömimään Huurteen luo. Huurre oli ilmeisesti nukahtanut sillä naaras ei ensin hievahtanut kun Kaisla pukkasi siskoaan. Sitten naaras avasi pikkuisen suunsa ammolleen ja päästi ilmoille vikinän. Fire naurahti ja kurottui silittämään pentunsa päätä hännällään. Kaisla työnsi kuitenkin isänsä hännän pois tieltä ja kiipesi siskonsa pään päälle. Huurre huusi niin kovaa kuin keuhkoista lähti ja noukin Kaislan nopeasti pois siskonsa päältä. Asetin punaruskean naaraan vatsani viereen ja hyssyttelin hieman että pentu asettuisi aloilleen. Fire kumartui ylitseni ja veti Huurteen sisariensa väliin. Huokaisin onnellisena ja painauduin Fireä vasten kun tunsin pentujen alkavan imeä maitoa.
"Ihanaa että pentumme ovat terveitä ja kauniita", naukaisin huokaisten.
// Fire? Pennut?