Pyrstökuiskaus

Pyrstökuiskaus | 17.11.2018

Kun suljin silmäni, näin edessäni sen kauhunäytelmän, kun koira syöksyi Kuraa kohti. En ollut kyennyt nukkumaan sen jälkeen, kun Kura oli menehtynyt silmieni edessä. Pääni oli väsymyksestä ja kaikista tunteista sekaisin, etten enää edes osannut ajatella selvästi. Oli tuntunut hyvältä idealta antaa Virtakyyneleen lähteä käymään Myrslyklaanissa pentujemme kanssa. Kuran, Veijarin ja Gingerin oli ollut hyvä nähdä miten me olimme eläneet, ja miksi olimme opettaneet heille niin kuin olimme opettaneet. Jäätyäni yksin pesällemme, minusta oli kuitenkin tuntunut todella orvolta ja yksinäiseltä, enkä ollut oikein tiennyt mitä tehdä. Olin kulkenut joelle ja takaisin, ja sitten saalistanut. Huoli perheestäni oli alkanut kaihertaa rintaa, enkä ollut saanut mielenrauhaa. Tuskin heille sattuisi mitään Myrskyklaanissa, mutta matkasta kaksijalkalan läpi ei ikinä tiennyt. Pahin painajaiseni oli tuntunut käyvän toteen, kun Pörrölaikku oli juossut luokseni ja kertonut, mitä Virtakyyneleelle oli tapahtunut. En ollut edes ajatellut asiaa kahta kertaa, vaan lähtenyt heti Pörrölaikun mukaan Myrskyklaaniin. Kumppanini runnellut kasvot kummittelivat mielessäni yhdessä Kuran ruumiin kanssa. Mitä minä olin tehnyt joutuakseni kokemaan tällaisia kamaluuksia? "Isä?" Hätkädin takaani kuuluvaa ääntä ja tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Puhuja oli kuulostanut aivan Kuralta, mutta olin niin väsynyt että kuuloni taisi huijata minua. Puhujan täytyi siis olla Veijari. Tunsin kehoni rentoutuvan - niin paljon kuin minun oli tässä mielentilassa mahdollista. "Niin?" kysyin kääntymättä katsomaan poikaani. Ääneni oli väsymyksestä painoksissa. "Isä." Ääni kuulosti aivan täsmälleen Kuran ääneltä, pehmeältä ja lempeältä. Miksi korvani tekivät tämän minulle? Enkö ollu jo kärsinyt tarpeeksi? Kyyneleet polttelevan silmieni takana. "Tule juttelemaan myöhemmin, nyt ei ole hyvä hetki", kähisin. Minulla ei olisi nyt voimia puhua kenenkään kanssa. Halusin vain nukkua, mutta en voinut laittaa silmiä kiinni. "Mi-miksi olen täällä?" Veijari kysyi takanani, mutta hänen äänensä oli Kuran. Puristin silmäni kiinni ja yritin sulkea korvani oman poikani puheelta, koska en halunnut kuulla Kuran ääntä pääni sisällä. Sillä Kura oli kuollut, eikä hän voinut mitenkään puhua minulle. "Isä." Nyt Kuran ääni oli selvästi hätääntynyt. Löin itseäni sisäisesti ja yritin saada itseni tajuamaan, että Veijari puhui minulle. Korvani vain huijasivat minua. "Veijari, nyt ei todellakaan ole hyvä het-" Ääneni katkesi kesken sanan, kun käännyin puhuessani ympäri. Edessäni seisoi harmaa, pitkäturkkinen kolli, jonka turkki oli tarhiutunut kaulasta verellä. Kollin vasemmalla puolella kasvoja oli ruskea läikkä, ja meripihkanväriset silmät olivat aivan liiankin tutut. Se ei vain voinut olla mahdollista. Kura oli kuollut. "Isä", Kura naukaisi ja astui askeleen lähemmäs minua. Peräännyin vaistomaisesti askeleen ja tunsin tassuni osuvan joen jääkylmään veteen. Miksi minä näin Kuran seisovan edessäni? "Ei ei ei..." vaikersin ja ravistelin päätäni. Kura ei kuitenkaan kadonnut edestäni. Kyyneleet polttelivat silmieni takana ja tunsin paniikinomaisen hien nousevan pintaan. Kura oli kuollut. Hän ei voinut seistä edessäni täysissä ruumiin voimissa. "Isä?" Se oli viimeinen asia jonka kuulin, ennen kuin kehoni ei enää jaksanut ja kaaduin maahan pimeyden nielaistessa minut. // joo tää on tosi sekava mut siis Kura on nyt ylösnoussu ja joku voi jatkaa jos haluaa // 450 sanaa

Pyrstökuiskaus | 06.12.2018

Istuin pesän suuaukolla ja katselin ympärilleni. Veijari ja Kaisla olivat lähteneet saalistamaan hieman Ruusukatseen ja Ruskasilmän lähdön jälkeen. Entiset kuolonklaanilaiset olivat lähteneet heti aamunkoitteessa kävelylle ja uskoin heidän myös saalistavan itselleen. Olin vakuuttanut heille, että heidän ei tarvitsisi saalistaa soturilain mukaisesti ensin muille ja sitten vasta itselleen. Nuoret soturit kokivat kuitenkin jonkinlaiseksi velvollisuudeksi tuoda minulle jotain, vaikka en halunnut vaivata heitä sillä. Emme olleet klaani, ja nyt kun Virtakyynel oli poissa Gingerin ja Pörrölaikun kanssa, saalista ei tarvittu paljoa. Lisäksi lempiruokaani olivat kalat, eikä kukaan muu oikeastaan osannut napata niitä. Joten annoin mieluusti muiden syödä hiiriä ja oravia ja nauttia itse kaloista. "Pyrstökuiskaus!" tuttu ääni sai minut kääntämään pääni. Kohtasin Virtakyyneleen siniharmaat silmät, joista toinen oli muurautunut umpeen. Kumppanini kasvoilla oli onnellinen hymy, joka leveni entisestään kun loikin hänen luokseen ja painoin pääni naaraan turkkiin. "Ihanaa, että olet taas täällä", naukaisin ja hieraisin kuonollani naaraan poskea. Virtakyynel päästi ilmoille kehräyksen ja kosketti kuonoani lempeästi omallaan. Sitten peräännyin askeleen ja siirsin katseeni naaraan mukana tulleihinin kissoihin. Virtakyynel oli tullut takaisin yhdessä Gingerin ja Silkkisydämen kanssa, mukanaan myös vaaleanruskea kolli, joka tarkkaili uteliaasti ympärilleen vasemmalla silmällään, sillä oikean tilalla oli pelkkä tyhjä kuoppa. Virtakyynel huomasi, että katselin hänen seuralaisiaan ja kiirehti selittämään: "Hän on Okrakarva, minun poikani." Kohotin yllättyneenä kulmiani, mutta nyökkäsin kuitenkin kollille kohteliaasti. "Ilmeisesti yksisilmäisyys kulkee suvussa", kehräsin. Virtakyynel tuhahti ja pukkasi minua lempeästi päällään. "Noh, miten teillä meni Myrskyklaanissa lähtöni jälkeen?" kysyin. Huomasin Virtakyyneleen vilkaisevan Gingeriä ja pian naaras avasikin suunsa. "Minä olen päättänyt jäädä Myrskyklaaniin Silkkisydämen luokse", naaras naukaisi. "Klaaninimeni on Neilikkakasvo." Katsoin tytärtäni sanattomana ja tunsin kaikkien katseiden kohdistuneen minuun. Nielaisin vaivalloisesti yrittäen muodostaa järkevän lauseen päässäni. Tämä tilanne muistutti niin paljon niitä hetkiä, kun olin pitänyt päällikkönä puheita klaanilleni ja välillä hukannut puheeni polun. Jollain tapaa tämä hetki muistutti minua myös siitä sodasta, jossa olin ollut osallisena vuodenaikoja sitten. Muistin miten lähellä kuolemaa olin käynyt Pisaratähden toimesta, kun hän oli onnistunut melkein tappamaan minut. Se tunne, joka minut oli vallannut makaessani henkihieverissä maassa, ei ollut ollut niinkään pelko kuolemasta. Se oli ollut pelko läheisteni menettämisestä. Ja nyt minusta tuntui kuin olisin menettänyt myös Gingerin, vaikka hän seisoi edessäni täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Muisto Kuran kuolemasta välähti jälleen mielessäni, mutta nyt poikani ruumis muuttui kullanruskeaksi kolliksi. Hän oli Leijonaloikka. Myrskyklaanilaissoturin silmät leiskuivat, kun hän syöksyi taisteluun Pisaratähden kanssa. Muistin nähneeni kullanruskean kollin taistelevan Kuolonklaanin silloisen päällikön kanssa, ja mietin, oliko hänestä tuntunut tältä, kun hän oli maannut maassa ja tiennyt kuoleman olevan lähellä. Muistin soturin taistelleen urheasti sodassa, mutta se ei ollut riittänyt. Joten riittäisikö se minunkaan osaltani? "Hi-hienoa", naukaisin lopulta vastaukseksi Gingerin sanoille. Kasvoillani loistanut hymy oli muuttunut väkinäiseksi ja käänsin katseeni pois. Kuumat kyyneleet polttelivat silmieni takana, enkä halunnut kenenkään näkevän, miten rikki olin. // muut? joo tää on tosi random ja sekava anteeks kaikki (p.s Kura on varmaa sitte pesäs tyylii nukkumas tai jotai) // 450 sanaa

Virtakyynel | 07.12.2018

Pyrstökuiskaus vaikutti omituiselta. Hänen hymynsä näytti niin pakotetulta kuin vain pystyi. Entinen jokiklaanilainen käänsi päänsä pois. "Oletko sinä kunnossa?" kysyin varovaisesti ja astuin kollin luokse. Kosketin kuonollani tuon poskea hennosti. Pyrstökuiskaus veti syvään henkeä ja kohtasi ainoan silmäni siniharmaan katseen meripihkaisilla silmillään. "Olen", hän vastasi ääni säröillen. Päästin ilmoille kehräyksen ja painauduin vasten kumppaniani. Vedin keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan. En haluaisi ikinä enää lähteä hetkeksikään Pyrstökuiskauksen rinnalta. Hänen rakkautensa oli se, mikä teki minusta minut. Pyrstökuiskaus oli korjannut minut, kun olin pohjalla. Rakastin häntä niin paljon, vaikka osa sydämestäni kaipasikin Kiviturkkia. Irtaannuin rakkaastani ja astuin askeleen taaksepäin. Katseeni vakavoitui. "Jotain outoa tapahtuu metsässä", selitin ja katsoin kumppaniani silmiin. Pyrstökuiskaus kohotti kysyvästi kulmiaan. "Kuolleet kissat palaavat takaisin. Lehtiturkki, Kortelampi, Muistosielu ja monet muut. En tiedä, mitä on meneillään", naukaisin kumppanilleni, joka kohotti yllättyneenä kulmiaan. "Ai.. Onpa outoa", tuo sopersi vain. Käännyin Okrakarvan, Neilikkakasvon ja Silkkisydämen puoleen taas. "Aiotteko lähteä heti takaisin?" kysyin Silkkisydämeltä ja Neilikkakasvolta. Kaksikko vilkaisi toisiaan kysyvästi. "Kai me ainakin yhden yön voisimme täällä viettää. Myrskyklaanissa tuskin on hätää, kun kissoja on palannut kuolleistakin, joten soturipulaa ei taida olla", myrskyklaanilaiskolli naukaisi. Neilikkakasvo nyökkäili kollin puhuessa. "Emo!" huudahdus minun ja Pyrstökuiskauksen pesältä kantautui korviini. Kura ryntäsi luokseni ja kosketti kuonollaan omaani. Huomasin pentuni turkin olevan rähjäinen. "Mitä on tapahtunut? Oletko sinä kunnossa?" kysyin ja tarkastelin poikaani. Hänen turkissaan oli haavoja siellä täällä. Kura vilkaisi isäänsä, joka nyökkäsi. "Kohtasimme koiran matkalla tänne. Kura vielä parantelee haavojaan, mutta kyllä se siitä", kumppanini totesi kankeasti. Kurtistin kulmiani, mutta nyökkäsin. En tiennyt, mikä Pyrstökuiskauksella oli, mutta en myöskään uskonut kollin valehtelevan minulle. Miksi hän valehtelisi? "Kura, esittelisitkö reviiriämme Okrakarvalle?" kysyin. Poikani nyökkäsi reippaasti ja lähti johdattamaan vanhempaa poikaani kauemmas meistä. Huomasin Ruusukatseen ja Ruskasilmän lähestyvän pesiä kauempaa. Heillä oli suussaan riistaa. Päästyään tuoresaaliskasan kohdalle, kaksikko laski saaliinsa siihen ja ravasi luoksemme. "Hei! Mitä te täällä teette?" Ruusukatse kysyi. Huomasin heidän tuijottavan umpeen muurautunutta silmääni. Käänsin pääni poispäin, jotta kaksikko näki vain terveen silmäni. "Tulimme tuomaan Virtakyyneleen kotiin. Okrakarva kai asustaa täällä myös hetken ja auttaa Virtakyyneltä totuttelemaan elämään yksisilmäisenä", Neilikkakasvo sanoi. Seuraavana päivänä heräsin varhain. Lähdimme Okrakarvan kanssa harjoittelemaan saalistusta. Se oli haastavaa, sillä en osannut sitä muutenkaan. Yksisilmäisenä se oli monta kertaa vain vaikeampaa. "Hiirenpapanat!" sihahdin, kun jo kolmas saalis pakeni edestäni. Okrakarva asteli luokseni. "Ei se mitään, kyllä sinä vielä opit", kolli vakuutteli rauhallisesti. Pudistin päätäni turhautuneena. "Voimmeko tehdä jotakin muuta? Menetän vain malttini tässä", naukaisin ja katsoin poikaani irvistäen. Okrakarva hymähti ja nousi ylös. "Harjoitellaan taistelua. Hyökkää sinä ensin", kolli naukui ja valmistautui. Nyökkäsin ja valmistauduin hyökkäämään poikani kimppuun. Palasimme harjoituksista pesien luokse. Okrakarva oli matkalla saanut kiinni varpusen, jota hän roikotti hampaissaan. Veijari ja Kaisla istuivat lähellä tuoresaaliskasaa kahdestaan. He tervehtivät minua ja Okrakarvaa hymyillen. Tervehdin heitä takaisin. Olin vähällä törmätä erääseen karhunvatukkapensaikkoon, sillä en tajunnut käännellä päätäni nähdäkseni myös oikealle puolelleni. Okrakarva varoitti minua juuri ajoissa. Vaivaantuneena poistuin aukiolta minun ja kumppanini pesään. Kura oli muuttanut takaisin vanhaan pesäänsä minun palattuani, sillä pesään ei mahtunut kolmea täysikasvuista kissaa. Pyrstökuiskaus loikoili omalla vuoteellaan ja katseli pesän kattoa. Kuullessaan minun lähestyvän hän käänsi katseensa suuntaani. "Ai, hei. Miten harjoitukset menivät?" kolli kysyi ja nousi ylös. Istuuduin hänen vierelleen ja painauduin vasten kollia. "Huonosti. En opi enää ikinä saalistamaan", nau'uin turhautuneena. Pyrstökuiskaus kietaisi häntänsä ympärilleni ja puski kuonollaan poskeani. "Älä nyt, kyllä se siitä. Ja vaikka et oppisikaan, olen minä täällä. Minä saalistan sinulle mielelläni saaliit jokaiseksi päiväksi elämämme loppuun saakka", kolli naukui urhoollisesti. Hänen sanansa saivat minut naurahtamaan, vaikka yritinki estää naurahduksen näyttäytymistä. Pyrstökuiskaus hymyili tyytyväisesti saatuaan minut paremmalle tuulelle. "Minä olen miettinyt", vakavoitin keskustelun taas. Kolli katsoi minua kysyvästi. "Pitäisikö minun palata Myrskyklaaniin? Jos kissat heräävät kuolleista, se tarkoittaa sitä... Että voin nähdä taas Kipinäsielun, Hopeataivaan, Lehväsiiven ja ihan kaikki muutkin, joita olen ikävöinyt", nau'uin hieman vaivautuneesti. Pyrstökuiskaus pysyi vaiti. "Jos vain tahdot, voisit tulla mukaan. Me voisimme väliaikaisesti liittyä Myrskyklaaniin", naukaisin innostuen ja irtaannuin kumppanini turkista. Pyrstökuiskaus ei vaikuttanut niin innostuneelta ajatuksesta. "Lisäksi Myrskyklaani kaipaa meitä", huomautin. Pyrstökuiskaus kohotti kulmiaan. "Kuinka niin? Onko siellä joku hätänä?" hän kysyi. Nyökkäsin samalla kun tajusin, että olin unohtanut kertoa kumppanilleni sodan julistuksesta. "Viiltokaaos nousi Kuolonklaanin päälliköksi. Hän liittoutui Varjoklaanin kanssa ja julisti sodan. Metsässä on tilanne päällä, kun kukaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. He tarvitsevat jokaisen apuun Viiltoklaania vastaan. Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani muuten tunnetaan yhdessä nimellä Metsäklaani. Päälliköiden mukaan se selkeyttää puolia, sillä Minttutähti ei halua Varjoklaanin taistelevan Pimeyden Metsän tai Kuolonklaanin puolella, sillä hän ei usko Pimeyden Metsään", selostin kumppanilleni, joka kuunteli tarkkaavaisesti. "Olisitko niin kiltti, että lähtisit kanssani Myrskyklaaniin? Voisin esitellä sinut muillekin pennuilleni ja parhaalle ystävälleni, kunhan he vain saapuisivat", nau'uin ja katsoin Pyrstökuiskausta anoen. //Pyrstö? // 758 sanaa

Pyrstökuiskaus | 08.12.2018

Virtakyynel katsoi minua anovasti, kun hän oli pyytänyt minua mukaansa Myrskyklaaniin. En kuitenkana tiennyt, halusinko minä todella palata jälleen klaanien luo. Tai oikeastaan Myrskyklaanin luo. Minusta oli tuntunut hieman ulkopuoliselta, kun olin tullut Virtakyyneleen luo Myrskyklaaniin. Minä olin jokiklaanilainen, jos minun oli pakko olla klaanikissa. Virtakyynel oli kuitenkin maininnut jotain Metsäklaanista, isosta yhteisestä klaanista, johon kuuluivat Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani. Joten ehkä minä voisin käydä tapaamassa jokiklaanilaisia ja mikä tärkeintä, taistella heidän rinnallaan. "Tietenkin tulen mukaasi", naukaisin. "En tahdo jättää sinua." Painauduin vasten kumppaniani ja kietaisin häntäni hänen ympärilleen. Virtakyynel päästi ilmoille huojentuneen kehräyksen. "Kiitos", hän naukaisi. Irrottauduin varovasti kumppanistani ja käännyin katsomaan häntä. Naaraan vasen silmä oli kirkas ja terve, mutta oikea silmä oli muurautunut umpeen ja se näytti jopa hieman pelottavalta. En kuitenkaan pitänyt naarasta rumana, vaan päin vastoin. Hän oli todella kaunis, enkä voisi ikinä ajatella hänestä mitään muuta. "Näytänkö hassulta?" Virtakyynel kysyi, kun olin katsellut häntä jo jonkin aikaa. Hätkähdin ja tunsin punastuvani hieman. "Et näytä", naukaisin. Sitten hiljennyin hetkeksi. "Näytät kauniilta." Virtakyynel näytti yllättyneeltä, mutta hymyili kuitenkin minulle. "Ja sinä komealta." Olimme kokoontuneet minun ja Virtakyyneleen pesän eteen, ja kumppanini oli juuri kertomassa, että olimme lähdössä. Hän kertoi metsän klaanien tilanteesta ja ylösnousseista kissoista. Vilkaisin tahtomattani Kuraa, joka istui muutaman ketunmitan päässä minusta ja katsoi emoaan tarkkaavaisesti. Hän kuitenkin vaistosi tuijotukseni ja käänsi meripihkaiset silmänsä kohti minua. Kollin katse oli täysin ilmeetön, enkä tiennyt oliko hän minulle vihainen, kun en ollut kertonut Virtakyyneleelle mitä hänelle oli oikeasti tapahtunut. En vain ollut viitsinyt sanoa sitä ääneen, sillä tiesin Virtakyyneleen menettäneen monia läheisiään, eikä pennun menettäminen ollut helpoimmasta päästä. Ja jos Kura kerran oli täällä meidän kanssamme, eihän hän oikeasti ollut kuollut? Minun oli ihan turha potea syyllisyyttä, koska Kura ei ollut kuollut. Havahduin ajatuksistani, kun Virtakyynel lopetti puhumisen. Katsahdin kumppaniani ja kohtasin hetkeksi naaraan siniharmaan silmän. Hymyilin hieman hermostuneesti, ja astuin askeleen lähemmäs häntä. Sitten rykäisin ja vilkaisin muita. "Lähdemmekö me?" // muut? // 315 sanaa

Virtakyynel | 14.12.2018

Olimme palanneet takaisin Myrskyklaaniin. Kissat olivat ottaneet Pyrstökuiskauksen yllättävän hyvin vastaan, mutta kolli ei itse tuntunut nauttivan elämästä synnyinklaanissani. Olimme viettäneet täällä vasta pari päivää, mutta Pyrstökuiskaus tuntui kaipaavan joen toiselle puolelle. Eilen kävelyllä hän oli johdattanut meidät joelle ja jäänyt haikaillen katsomaan joen vastakkaista puolta. Nyt seisoimme leirin pääaukiolla ja katselimme hiljalleen maahan leijailevia lumihiutaleita. Ne olivat harvinaisen suuria, kuin moni hiutale olisi takertunut toisiinsa. Kuin ne etsisivät turvaa toisistaan suunnatessaan kohti tuntematonta maassa, jossa hiutaleet särkyisivät askeltemme alla. Ravistelin lumista turkkiani ja käänsin terveen silmäni katseen kumppaniini, joka katseli yhä hiutaleita. "Pyrstökuiskaus?" naukaisin rakkaani nimen. Kolli säpsähti ja käänsi meripihkaiset silmänsä minun suuntaani. Hymyilin hänelle lempeästi. Katseeni kuitenkin siirtyi nopeasti kumppanistani hänen taakseen, kun huomasin pienen harmaan naaraan astelevan ulos sotureiden pesästä. Asiani jäi kesken, kun pyyhälsin Pyrstökuiskauksen ohi sotureiden pesälle. "Hopeataivas!" huudahdin ja painauduin pian vasten parasta ystävääni. Olin kuullut hänen palanneen takaisin maailmaan, mutta jostain syystä en ollut ehtinyt tapaamaan naarasta. "Virtakyynel! Mitä sinä täällä teet?" entinen päällikkö kysyi irtaannuttuaan minusta. Katsoin uskomatta silmiäni hopeanharmaata naarasta, joka aikoinaan oli ollut mestarini ja sittemmin paras ystäväni. "Me tulimme auttamaan sodassa. Tässä on kumppanini, Pyrstökuiskaus", nau'uin ja väistyin kumppanini edestä. Hopeataivas katsoi yllättyneesti Jokiklaanin entistä päällikköä. "Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi hymyillen ja kohtasi jälleen katseeni. Häntä ei tuntunut haittaavan sokeutunut silmäni. "Sinä muistat, että minä lähdin Myrskyklaanista. Lähdin Pyrstökuiskauksen kanssa. Me rakastuimme ja... Hei Neilikkakasvo! Tuolla on meidän tyttäremme", nau'uin viittoen kohti leirin uloskäyntiä suuntaavan soturin suuntaan. Neilikkakasvo vilkaisi meitä nopeasti ja tervehti hymyllä. Käänsin taas katseeni Hopeataivaaseen. "Meillä on myös kaksi muuta pentua, mutta Kura ja Veijari jäivät vartioimaan reviiriämme kolmen muun kissan kanssa", selostin parhaalle ystävälleni. Olin ikävöinyt Hopeataivasta niin paljon, että kukaan ei voinut sitä ymmärtää. //Hopea tai Pyrstö?xd // 282 sanaa

Virtakyynel | 08.06.2018

Loikoilin suuren kiven päällä aivan joen rannassa nauttien viherlehden auringosta, joka lämmitti turkkiani mukavasti. Pyrstökuiskaus oli aivan vierelläni, saatoin jopa kuulla kollin tasaisen hengityksen. Avasin siniharmaat silmäni ja käännyin katsomaan kumppaniani, joka piti omia silmiään yhä kiinni. Hetken ajan vain katsoin häntä, tunsin voivani paremmin kuin koskaan. Kaikki oli täydellisesti. Minulla oli Pyrstökuiskaus ja pennut. Kaiken lisäksi muutama muu kissa oli täällä auttamassa meitä reviirimme ylläpitämisessä. Silkkitassu oli viettänyt luonamme puolisen kuuta, sillä kolli oli loukkaantunut koiran hyökätessä kimppuumme, kun näytimme hänelle reviiriämme. Lupasin viedä hänet takaisin Myrskyklaaniin heti hänen toivuttuaan ja samalla käydä näyttämässä pentujani entisille ystävilleni ja erityisesti emolleni Laikkulammelle. Myrskyklaanista eniten minä ikävöin häntä. Pyrstökuiskaus avasi silmänsä ja huomatessaan minun katselevan häntä, hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy. "Riittääkö auringossa loikoilu jo?" kolli kysyi lempeällä äänellä. "Jos sinulla on jotakin muuta mielessäsi", vastasin leveästi hymyillen. Pyrstökuiskaus kampesi itsensä istumaan. Minä tein samoin ja katsoin kumppania syvälle tuon tummiin, keltaisiin silmiinsä. "Miten olisi kalastaminen? Tai kenties tällä kertaa uiminen? Vesi on lämmintä ja se olisi mukavaa", kolli ehdotti varovasti. Katsoin häntä hieman epäröiden. "Enpä tiedä, vesi ei ole oikein minun juttuni", naukaisin ja irvistin. Käänsin katseeni kohti jokea, jonka pinta kimalteli kauniisti auringon säteiden osuessa siihen. Kauempaa korviini kantautui hirviöiden ääniä, mutta reviirimme oli kyllin kaukana niistä, joten kaksijaloista hirviöineen ei ollut meille vaaraa. "Älä nyt, kokeillaan edes", Pyrstökuiskaus naukui kannustavasti ja puski kuonollaan turkkiani. "Hyvä on", taivuin lopulta ja pyöräytin silmiäni. Mitäköhän tästäkin tulisi? Innoissaan Pyrstökuiskaus loikkasi alas tasaiselta kiveltä ja lähti suuntaamaan kohti vedenrajaa. Loikin kollin perään, mutta pysähdyin ennen kuin vesi ylsi käpälilleni. Pyrstökuiskaus sen sijaan asteli veteen niin, että hänen käpälänsä kastuivat. "Tahdotko uida vai kalastaa ensin?" kolli kysyi ja käänsi katseensa minuun päin. Hän otti pieniä askelia sivuille vedessä. En ymmärtänyt mitä hauskaa kastumisessa oli. "Sinä voit päättää", naukaisin, vaikka tiesin hyvin Pyrstökuiskauksen laittavan minut uimaan. Kaikki lämpimät vuodenajat, joina olimme yhdessä olleet oli kolli yrittänyt saada minut veteen. Kalastamista olin kyllä suostunut kokeilemaan, mutta uiminen ei tullut kuuloonkaan. Nyt saatoin olla valmis siihen. Pyrstökuiskaus oli uhrannut paljon minun vuokseni, joten minunkin täytyi olla valmis tekemään jotain. "Eli siis uimaan. Tule, vesi on lämmintä", kolli naukaisi ja roiskautti käpälällään vettä päälleni. Kavahdin taaksepäin väistäen roiskeen. Päättäväisin askelin kuitenkin lähdin kulkemaan kohti kumppaniani. "Älä kastele minua", pyysin ja astuin yhdellä käpälälläni veteen. Vesi tuntui jääkylmältä, kun se pureutui turkkini lävitse, joten nostin jalkani nopeasti pois vedestä. "Sehän on jääkylmää!" naukaisin ja katsoin Pyrstökuiskausta jo katuen valintaani opetella uimaan. Kollin kasvoilla oli huvittunut virne. "Sinä totut siihen, tule nyt. Olet pahempi kuin vesikammoinen jokiklaanilainen", kolli vitsaili ja astui kauemmas rannasta niin, että vesi hipoi hänen vatsakarvojaan. Astuin uudelleen veteen, tällä kertaa pakotin jalkani pysymään siellä. Kun olin tarpeeksi varma itsestäni, laitoin toisen jalan myös veteen. Hetken ajan niitä pidettyäni siinä, nostin katseeni Pyrstökuiskaukseen. Kolli näytti huvittuneelta, mutta hänen katseensa käski minua olemaan nopeampi. Niinpä astelin veteen nostellen jalkojani korkealle, jotta saattaisin edes hetken ajan tuntea lämpimän auringon käpälilläni. Mieleni teki juosta karkuun, sillä vesi oli jääkylmää. Pyrstökuiskaus kulki yhä vain kauemmaksi niin, että hänen jalkansa eivät enää yltäneet pohjaan. Kumppanini antoi veden kannatella itseään samalla, kun hän ui ensin kauemmas ja sitten takaisin luokseni. Hän asteli luokseni. Kollin turkki tiputteli vettä hänen noustuaan vedenpinnan yläpuolelle. "Tule vain, ei se sinua tapa. Olen vierelläsi ihan koko ajan", kolli vakuutti ja lähti kulkemaan kanssani eteenpäin. Pysähdyin kuin seinään kuitenkin siinä vaiheessa, kun vesi osui vatsaani. Myös Pyrstökuiskaus pysähtyi. "Se ehkä tuntuu nyt pahalta, mutta kun annat turkkisi kastua kokonaan, vesi ei tunnu enää niin kylmältä", Pyrstökuiskaus naukui lämpimällä äänellä. En ihmetellyt lainkaan, miten hänestä tuli päällikkö. Kollin kannustava ääni saisi takuulla kuolonklaanilaisenkin vaihtamaan uskoaan. Hän oli takuulla ollut aivan mahtava mestari jokiklaanilaisille ja erinomainen lisä heidän joukkojaan. Astuin askeleen ja toisenkin eteenpäin. "Pysähdytään tähän. Totuttele hetken ajan veteen. Kerro, kun se ei tunnu enää niin kylmältä", kolli naukaisi. Nyökkäsin. Koko kehoni värisi, sillä olin niin kovin kylmissäni. Pakotin raskaaksi muuttuneen hengitykseni tasoittumaan ja suljin silmäni. Tunsin joen hennot aallot ja lämpimän tuulenvireen turkillani. Yhtäkkiä vesi ei tuntunutkaan niin kylmältä. Avasin silmäni ja katsoin Pyrstökuiskausta. "Olit oikeassa, ei se ole enää kylmää", naukaisin innoissani hymyillen. Pyrstökuiskaus hymyili minulle takaisin. "Opetellaan uimisen alkeita tässä matalassa vedessä. Kun uit, sinun täytyy liikuttaa jalkojasi tähän tapaan", kolli naukui ja näytti esimerkkiä. "Ja mitä ikinä teetkin, älä mene paniikkiin. Silloin hyvin suurella todennäköisyydellä unohdat kuinka uidaan ja et pysy pinnalla. Keskity kaiken aikaa jalkojesi liikkeeseen", Pyrstökuiskaus opasti. "Selvä, ei panikoida. Kokeilenko tuota nyt?" kysyin, kun Pyrstökuiskaus palasi rinnalleni. "Kokeile vain", hän naukui ja nyökkäsi. Irrotin jalkani joen hiekkapohjasta ja yritin liikutella jalkojani samalla tavalla kuin Pyrstökuiskaus, mutta upposin vain. Räpiköin hetken ajan vedessä, kun pääni oli upota veden alle, mutta sitten muistin jalkojeni yltävän pohjaan. Nousin seisomaan ja katsoin Pyrstökuiskausta pettynyt ilme kasvoillani. "Se oli hyvä ensimmäiseksi yritykseksi. Eivät jokiklaanilaisetkaan onnistu ensimmäisellä kerralla. Liikkeidesi tulee olla hieman hitaampia ja suurempia", kolli selitti. Nyökkäsin vastaukseksi ja yritin uudestaan. Nyt hetken ajan minusta jopa tuntui, että osasin! Mutta sekin illuusio mureni tuhansiin palasiin, kun onnistuin hörppäämään vettä suuhuni ja lähes tukehtumaan siihen. Aloin yskimään kovasti, Pyrstökuiskaus työnsi minua lähemmäs rantaa, jotta en saisi lisää vettä suuhuni. Hetken ajan rantavedessä yskiskelin, kunnes se helpotti. Käännyin kohti kumppaniani irvistäen. "Ehkä tämä riittää tältä päivältä?" ehdotin varovasti. Pyrstökuiskaus väläytti minulle lämpimän hymyn. "Jatketaan joku toinen päivä. Meillä on koko viherlehti aikaa ja enemmänkin, ei ole mitään kiirettä. Se meni kuitenkin hyvin, kunhan muistat vain pitää pääsi ylhäällä ja keskittyä siihen, että et hengitä vettä sisään", kolli naukui virnistäen. Yhtä matkaa astelimme pois vedestä takaisin lämpimille kiville kuivattelemaan. Elämä oli kerrassaan mahtavaa. Saimme usein vapaapäiviä, jolloin pystyimme olla vain keskenämme ja nauttia toistemme seurasta. Reviirimme oli kyllin pieni, eli muut pärjäsivät hyvin päivän ilman meitä. Lisäksi usein omina päivinämme saalistimme omat ruokamme, eli muiden ei tarvinnut huolehtia siitäkään. Pentumme olivat kasvaneet hyviksi kissoiksi, he pärjäsivät jo omillaan. Kaisla oli jäänyt pidemmäksi aikaa luoksemme ja viihtyi myös pentujemme seurassa. Ruskasilmä ja Ruusukatse taas olivat lähentyneet, he viettivät vain entistä enemmän aikaa keskenään. Lisäksi näin viherlehden aikaa reviirillämme oli runsaasti riistaa, eikä kaksijaloistakaan ollut haittaa. Kaikki oli siis mitä parhaiten. Toivoin sen voivan jatkua näin ikuisuuden. //Joku kenties?:D

Virtakyynel | 14.10.2018

Vierailumme Myrskyklaanissa oli venähtänyt jo parilla päivällä. Olin maannut sotureiden pesässä koko tämän ajan. Nuori soturi, Kuovisiipi oli luovuttanut ystävällisesti minulle vuoteensa öiksi. Naaras oli itse halunnut vahtia yöt leiriä ja nukkua sitten päivällä. Pesä oli samassa kohdassa kuin vanha petini. Yön pimeydessä kuvittelin kaiken olevan kuten ennen. Kuvittelin minun olevan Myrskyklaanin soturi ja Kiviturkin olevan elossa. Kuvittelin hänet nukkumaan vierelleni, mutta avatessani silmäni kaipuu vain kasvoi. Muistin Kipinäsielun, Hopeataivaan ja kaikki muut. Sen sijaan olin unohtanut Pyrstökuiskauksen ja hänen mahdollisen huolensa siitä, mittä me olimme. En ollut ajatellut häntä kertaakaan saatuani kuulla Hopeataivaan kuolemasta. Saniaistähti oli luvannut, että saamme olla Myrskyklaanissa niin kauan kuin on vain tarve. Halusin hyvästellä entisen ystäväni täällä, Myrskyklaanissa. En tahtonut näyttää surua kotona, sillä se olisi saanut Pyrstökuiskauksen vain huolehtimaan liikaa. Minun täytyi päästää irti Hopeataivaasta, tiesin sen. Saniaistähti teki kaikkensa auttaakseen. Hän oli laittanut minut aurinkohuipun partioon hänen, Kuran ja Haikarahuuto-nimisen soturin kanssa. Aurinko ei ollut edes noussut vielä, mutta olin siltikin hereillä. Sulkiessani silmäni näin painajaisia, mutta ne olivat helpottaneet jo hieman. Olin saanut hyvin nukutuksi suuren osan yöstä, mutta uni vain loppui kesken. Päätin nousta ylös ja luovuttaa vuoteen Kuovisiivelle, jolle se oikeasti kuuluikin. Astelin hiljaa ulos pesästä ja erotin Kuovisiiven valko-oranssin turkin pääaukion laitamilla. Naaras kuuli askeleeni ja kääntyi minua kohti. "Hei, Virtakyynel", soturi naukui lempeällä äänellään. Väläytin hänelle surumielisen hymyn. Ikävä painoi rintaani. Se tuntui todellisemmalta kuin kodissamme kaksijalkalan toisella puolen, sillä näin taas Myrskyklaanin leirin piikkihernemuurit ja haistoin sen tuoksun. "Lähden kävelylle", ilmoitin Kuovisiivelle, joka nyökkäsi. Kuljin hänen ohitseen ja kuljin ulos piikkihernetunnelista. Kuljettuani kallioita pitkin ylös käänsin katseeni kohti taivasta. Kuunsirppi oli lähes puolikas ja tähdet tuikkivat kirkkaina sen rinnalla taivaalla. Muutama pilvenhattara leijui taivaalla, mutta muuten sää oli kirkas ja tyyni. Huomasin jalkojeni johdattavan minua kohti Aurinkokiviä. Siellä me olimme monet kerrat käyneet Kiviturkin kanssa ja keskustelleet pitkiä toveja elämästä ja kaikesta muustakin. Siellä Kiviturkki oli kertonut ensimmäisen kerran tunteistaan minua kohtaan. Se oli saanut rakastuneen sydämeni pakahtumaan ja tehnyt meistä kumppanit. Olimme viettäneet yön Aurinkokivillä aivan kahdestaan. Kuunnellen joen solinaa ja katsellen tähtiä kirkkaalta tähtitaivaalta. Se viherlehti oli ollut elämäni onnellisinta aikaa ennen kuin Pyrstökuiskaus oli tullut osaksi elämääni. Loikin suurimmalle kivelle ja asetuin makaamaan sen päälle. Tunsin nipistyksen sydämessäni. Se oli ikävä. Vaikka kuinka rakastin Pyrstökuiskausta, en voinut ikinä unohtaa Kiviturkkia ja rakkauttani häntä kohtaan. Pyrstökuiskaus oli hyväksynyt sen ja kuunnellut tarinoitani entisestä kumppanistani, jonka Tähtiklaani oli päättänyt riistää minulta. Käänsin katseeni taaksepäin kohti kaatunutta puuta, joka oli lahonnut sitten viime kerran. Olimme nukkuneet sen suojassa usein. Suljin silmäni työntäen itkun pois mielestäni. Huomaamattani nukahdin. Aamulla matkasin kohmeisin askelin takaisin leiriin. Aurinko oli lähes huipussaan, joten lähdimme melkein heti partioon. Minusta tuntui kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Kaikki tämä sujui yhä rutiininomaisesti. Saniaistähti odotti partiota leirin sisäänkäynnillä. Kävin hakemassa Kuran matkaani ja lähdimme, kun Haikarahuutokin saapui paikalle. Kura ei ollut vielä käynyt koskaan partioissa, tämä oli hänen ensimmäisensä. Emme järjestäneet kotonamme tällaisia, sillä kissoja oli siihen liian vähän. Merkkailimme rajojamme vain aina silloin tällöin, emme edes päivittäin. "Miten olette viihtyneet Myrskyklaanissa?" Saniaistähti kysyi pääasiassa Kuralta. "Ihan hyvin", hän vastasi nopeasti päällikölle. "Kuovisiipi on oikein ystävällinen antaessaan vuoteensa minulle öiksi", naukaisin päällikölle. Haikarahuuto käänsi vaaleansiniset silmänsä minuun. "Sellainen hän on", kolli vastasi hymähtäen. "Onko hän sinun kumppanisi?" päädyin kysymään. Haikarahuuto naurahti. "Ei suinkaan, hän on sisareni", kolli virnisti. Katsoin häntä pahoitellen erehdystäni. Aivan. Kaksikolla oli molemmilla valkea turkki, jossa oli oranssia. "Niinpä tietenkin, miten minä en tajunnut", naukaisin. "Minne me olemme menossa?" Kura kysyi minulta. Nostin katseeni eteenpäin. Tiesin, että olimme matkalla ukkospolulle tarkastamaan Varjoklaanin rajan. "Varjoklaanin rajalle, ukkospolulle. Kerroin teille siitä matkalla, muistatko?" kysyin kollilta, joka vastasi nyökäten. Aluskasvillisuus Myrskyklaanin reviirillä oli tiheämpää kuin kotonamme, mutta se ei Kuran menoa vaikeuttanut. Yllemme laskeutui hiljaisuus. Saavuttuamme Varjoklaanin rajalle, Saniaistähti pysähtyi yhtäkkiä. Päällikkö oli juuri sanomassa jotain, kun itsekin haistoin sen. Haju oli ketun, joka oli lähellä. Asetuin Kuran eteen vaistomaisesti, vaikka tiesin hänen osaavan jo taistella. Päällikkö näytti hännällään merkin olla hiljaa, kun tarkkailimme kaikki neljä ympäristöämme. Kuin näkymättömistä kettu syöksyi kohti meitä eräästä pensaikosta, jota kukaan ei katsonut sillä hetkellä. Kuulin sen lähestyvät askeleet ja käännyin sitä kohti, mutta ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, se oli jo syöksynyt Saniaistähden kimppuun. Koska päällikkö oli ollut selin kettua, kettu sai nopeasti painettua itseään runsaasti pienemmän kissan maahan. Saniaistähti päästi parkaisun, kun kettu upotti hampaansa hänen niskaansa. Vasta kun kuulimme napsahduksen pääsevän päällikön niskasta, hyökkäsimme. Kaikki meni niin nopeasti, että emme ehtineet reagoida. Syöksyin Haikarahuudon rinnalla kohti kettua. Sivusilmälläni huomasin myös Kuran olevan perässämme. Upotin hampaani ketun lapaan, Haikarahuuto kiersi sen toiselle puolelle ja loikkasi sen selkään. Kun saimme ketun horjahtamaan ja suuntaamaan kauemmas päälliköstä, irtaannuin siitä. "Kura, vie Saniaistähti kauemmas! Hän herää pian", nau'uin pennulleni ja valmistauduin uuteen hyökkäykseen. Punaturkkinen uroskettu heitti Haikarahuudon pois selästään. Oranssivalkea soturi pudottautui taitavasti jaloilleen aluskasvillisuuden sekaan. Kettu teki syöksyn minua kohti. Väistin sen ja onnistuin upottamaan hampaani ketun rintaan. Se oli vain pieni puraisu, sillä en ehtinyt enempää. Kettu viilsi vastakkaisen puolen kynsillään minua kasvoihin. Ulvaisin ja heittäydyin selälleni maahan. Ennen kuin kettu hyökkäsi kimppuuni, Haikarahuuto loikkasi taas sen selkään. Tunsin viiltävää kipua oikean silmäni kohdalla, en voinut liikkua. Oikealla silmälläni näin vain punaista, mutta vasen silmäni toimi yhä moitteettomasti. Hetken lamaantuneena maassa maattuani pakotin itseni nousemaan ylös. Kipu sai minut tuntemaan itseni pahoinvoivaksi, mutta pakotin jalkani johdattamaan minut kohti kaksin taistelevia kettua ja Haikarahuutoa. Soturi oli upottanut hampaansa ketun lapojen väliin. Se sai otuksen riehumaan kuin vesikauhuinen. Yhtäkkiä harmaa välähdys syöksyi ohitseni. Kura liittyi taisteluun ja syöksyi ketun kimppuun kuin oikea soturi: pelottomana. //Haikara tai Kura? Sani menetti kaks henkee. // 906 sanaa

Virtakyynel

Kettu sai irrotettua juuri henkensä menettäneen Saniaistähden kimpustaan. Myrskyklaanin päällikkö lennähti vasten koivupuuta ja ulvaisi osuessaan puun runkoon. Kura loikkasi sivuun ja väisti juuri ja juuri ketun kynnet. Pentuni otti vauhtia ja loikkasi ketun kylkeen. Kun samalla repäisin punaista petoa takajalasta, se menetti tasapainonsa ja Haikarahuuto sai mahdollisuuden upottaa hampaansa sen kaulaan. Ketun viimeistely vaati Haikarahuudolta vähän. Soturi upotti hampaansa sen jo verta pulppuavaan kaulaan ja repäisi irti palan. Kolli sylkäisi sen kohti kettua, joka kouristeli maassa tuskissaan. Hoipertelin taaemmas petoa ja hengitin raskaasti. Olin vähällä pyörtyä, mutta pakotin itseni pysymään tajuissani. "Emo!" Kura ulvaisi ja ryntäsi luokseni. Haikarahuuto sen sijaan juoksi Saniaistähden luokse. Kuulin soturin kysyvän päälliköltä tuon voinnista. Siihen Saniaistähti vastasi olevansa kunnossa. Kura katsoi minua kauhuissaan meripihkaiset silmänsä ammollaan. Kipu oikeassa silmässäni oli muuttunut painemaiseksi. Suunnattoman kivuliaalta tuntuva paine jyskytti silmässäni. En nähnyt sillä mitään. "Ovatko kaikki kunnossa?" päällikkö kysyi hengittäen raskaasti. Kipu alkoi muuttua pahoinvoinniksi. Suljin silmäni siirtääkseni ajatukset siitä pois, mutta sen sijaan lyyhistyin maahan. "Emo!" Kura ulvaisi jälleen ja työnsi kuononsa turkkiini. "Kantakaa hänet leiriin, äkkiä! Hänet täytyy saada parantajan luokse!" kuulin Saniaistähden huutavan. Sen jälkeen kaikki kuitenkin vain pimeni. Vajosin tajuttomuuteen. Vedin syvään henkeä ja räväytin silmäni auki. Edessäni seisoi liuta kissoja, jotka hehkuivat tähtiloistoaan. Mitä oli tapahtunut? Tunnistin heistä jokaisen. Kiviturkki keskellä, hänen rinnallaan Kipinäsielu, Hopeataivas, Hiiliturkki, Muistopentu, Luppopentu, Pyörretassu, Lehväsiipi ja monia muita. "O-olenko minä kuollut?" kuiskasin hiljaisella äänellä ja katsoin kauhuissani rivissä seisovia kissoja. Kiviturkki otti askeleen kohti minua ja kosketti kuonollaan omaani. "Et vielä, mutta pian olet. Pysy vahvana Virtakyynel, älä luovuta vielä. Sinulla on paljon elämää jäljellä. Et saa olla täällä, sinun täytyy mennä", kolli naukui tasaisella äänellään ja astui askeleen taaksepäin. "Mutta... Mutta minä rakastan teitä kaikkia. Minulla on teitä niin ikävä", henkäisin hiljaa antaen katseeni kiertää läpi jokaisen tähtikissan, joka oli tullut ottamaan minut vastaan tai jotain. "Sinä näet meidät vielä, minä lupaan. Mutta emo, sinun täytyy palata. Mieti pentujasi, Pyrstökuiskausta ja Pörrölaikkua. Hänellä ei ole muuta kuin sinut", Kipinäsielu naukui ja astui isänsä rinnalle. Aivan. Niin se oli, minun oli palattava. Suljin silmäni hetkeksi. Katsoin viimeisen kerran Kiviturkkia silmiin, kun hän astui luokseni ja kosketti kuonoani. Pian tähtikissat ja heidän mystinen tuoksunsa katosi ja muuttui pimeyteen. "Virtakyynel", toistuva kuiskaus kantautui etäältä korviini voimistuen. Puhuja toisti nimeäni useita kertoja, kunnes avasin silmäni. Erotin vaaleanharmaan kollikissan seisovan edessäni. "Kiviturkki", henkäisin vaimealla äänellä. "Minä tässä, Pyrstökuiskaus", kissa naukui ja kosketti kuonoani. Huomasin, että edessä seisovani kolli ei ollutkaan vaaleanharmaa, vaan tabbykuvioinen ja harmaanruskea. "Missä Kiviturkki on?" kuiskasin hiljaa, kunnes vajosin jälleen pimeyteen. Kun seuraavan kerran heräsin, kipu silmässäni oli helpottunut hieman. Oloni oli pöhnäinen ja olin hyvin uninen. Raotin hitaasti silmiäni. Tunsin jotain oikean silmäni päällä, kenties hämähäkinseittiä ja joitain voiteita. Erotin ensin sumeita hahmoja edessäni. Sitten ne muuttuivat selkeimmäksi. Ensin tunnistin punertavan oranssin raidallisen kollikissan. Hän oli Tiikeriraivo. "Huomenta Virtakyynel. Miten voit?" parantajakolli kysyi lempeällä ja rauhallisella äänellään. "Missä o-olen?" onnistuin naukumaan juuri ja juuri. Oloni oli huono, minua huimasi. "Olet parantajan pesässä", parantaja kertoi rauhallisesti. Erotin nyt muitakin kissoja hänen viereltään. Kura, Ginger, Pörrölaikku, Veijari sekä... Pyrstökuiskaus. Miten hän oli tänne tullut? Kauanko olin ollut tajuttomana? "Pyrstökuiskaus", takeltelin kohottaen päätäni kohti kumppaniani. Ginger väistyi antaen isälleen tilaa, kun Jokiklaanin entinen päällikkö käveli luokseni. "Minä olen tässä", hän kuiskasi ja kosketti kuonollaan omaani. "Miten..?" hiljainen ääneni tuskin kantautui kaikkien aukiolla olevien korviin. "Pörrölaikku haki minut ja kertoi tapahtuneesta. Minä säikähdin niin paljon", kolli kertoi ja huomasin tuskan hänen äänestään. "Kauanko.. Kauanko olin..?" en saanut sanoja ulos suustani. "Olit tajuttomana neljä päivää", parantaja ilmoitti kumppanini takaa. Neljä päivää?! "Haavat silmässäsi ja sen ympärillä olivat syviä. Oli ihme, että selvisit. Mutta valitettavasti emme voineet pelastaa silmääsi", Nuuhkutassu naukui mestarinsa takaa. Parantajaoppilas kuulosti aivan parantajalta, hänen nimityksensä ei tainnut olla kaukana. "Minä näin Kiviturkin, Kipinäsielun, Hopeataivaan ja kaikki muut", henkäisin, kun olin kerännyt hieman voimiani. Kissat ympärilläni näyttivät yllättyneiltä, mutta Tiikeriraivo pysyi tyynenä. "Kävit Tähtiklaanissa. Olen kuullut, että niin voi käydä lähellä kuolemaa. Sydämesi oli vähällä pettää, mutta joku sai sen palaamaan", parantaja ilmoitti tyynesti. "Mikä se joku sitten oli?" kuulin Okrakarvan äänen kissajoukon takaa. "Sitä ei kukaan voi varmasti tietää. Se voi olla joku hoitamaton asia, rakkaus tai vaikkapa viha. Se vaihtelee hyvin paljon", parantajakissa selitti. "Minua väsyttää", mutisin hiljaa painaen pääni vasten sammalia. Annoin silmieni sulkeutua hitaasti ja vajosin jälleen tyhjyyteen. //Tiikeri, Nuuhku, Kura Ginger, Veijari tai Pörrö? Myös Haikara tai Sani voi jatkaa ja kertoo halutessaa siit matkasta leiriin :D // 703 sanaa

Veijari | 25.10.2018

“Kuolen kohta nälkään!” Edelläni kulkeva kaksikko - eli siis toisin sanoen Pyrstökuiskaus ja Kura - kääntyivät katsomaan minuun paheksuvasti jo ties monennenko kerran. He alkoivat ilmeisesti kyllästyä jatkuvaan valittamiseeni, mutta minkä minä sille mahdoin, jos podin nälkäkuolemaa? Olin syönyt viimeksi Myrskyklaanin leirissä ennen lähtöämme, enkä sen jälkeen ollut nielaissut pientä murustakaan. Virtakyynel - ja ilmeisesti myös Pörrölaikku ja Ginger - oli jäänyt vielä leiriin entisten klaanitoveriensa luokse paikkailemaan ketulta saamiaan ruhjeita. Ajatuksenjuoksuni tökkäsi törmättyäni Kuran takamukseen. Vetäydyin korviani luimistellen taaksepäin ja katsoin veljeeni närkästyneenä. Oliko hänen ollut ihan pakko seisahtua suoraan kulkureitilleni? Kun katsoin tarkemmin huomasin myös isäni pysähtyneen. Hänen korvansa kääntyilivät hermostuneesti ympäriinsä kun hän selvästikin yritti paikantaa jotakin. “Mitä nyt?” kysyin kulmiani kurtistaen ja astelin Kuran vierelle, jonka viikset värisivät pienesti. Seurasin hänen katsettaan ja näin muutaman ketunmitan päässä edessämme liikettä varjoissa. Tunsin lihasteni kiristyvän ja hengitykseni salpaantuvan hetkellisesti, kun koiran suuri ja jykevä pää osui kaksijalkojen pienistä ylhäällä roikkuvista tuikuista syntyneeseen valokeilaan. “Nyt kaikki”, Pyrstökuiskaus kuiskasi hyvin, hyvin hiljaa, “ihan liikkumatta.” Koira nosti kuonoaan ja nuuhki ilmaa häntä heiluen. Sitten sen pienten, tummien silmien ilkeä katse osui meihin. Koiran kurkusta alkoi kummutta matalaa, uhkaavaa murinaa ja heti sen perään se lähti juoksemaan meitä kohti hurjistuneena haukkuen. “Saako nyt liikkua?” kysyin henkeä haukkoen, ja Pyrstökuiskaus nyökkäsi sanaakaan sanomatta lähtien pinkomaa takaisin tulosuuntaan. Juoksin aivan hänen kintereillään, mutta hidastin vauhtiani tajutessani Kuran jäävän jälkeen. Käännyin ympäri ja huomasin veljen ontuvan toista etujalkaansa. Koira saavutti häntä koko ajan ja ennen kuin ehdin mitenkään reagoida, se oli jo upottanut julmat torahampaansa veljeni kurkkuun. “Kura!” huusin kauhuissani ja syöksyin Kuran avuksi, joka sätki avuttomana koiran leuoissa. Loikkasin koiran selkään ja yritin vetää sitä korvista, mutta se ei tuntunut tuntentavan kipua ollenkaan. Lopulta keksin kynsiä koiran silmiä, joka sai sen otteen kirpoamaan Kurasta. Veli retkahti maahan velttona ja huomasin hänen meripihkaisten silmiensä lasittuneen katseen tuijottavan tyhjyyteen. Katsoin anovasti isääni, joka seurasi tapahtumia etäämmältä. Hän näytti olevan šokissa ja täysin työkyvytön. Samassa tunsin kuinka koira paiskasi minut maahan. Ilma karkasi keuhkoistani ja haukoin ahnaasti henkeä pysyäkseni tajuissani. Näin ja tunsin vain sumeasti, miten koira tarttui häntääni jykevillä leuoillaan ja puraisi. Vihlova kipu sai minut kangistumaan aloilleni, mutta samalla se myös valoi mieleeni uutta, polttelevasti roihuavaa taistelutahtoa. Ponkaisin ylös jaloilleni ja upotin hampaani koiran toiseen silmään. Tunsin kuinka silmä muljahti irti ja koira päästi korvia vihlovan ulinan ilmoille. Se irrotti hampaansa hännästäni ja pyöri ympyrää avuttomana. Sitten se käänsi minulle selkäni ja juoksi takaisin varjoihin, sinne mistä se oli ilmestynytkin. Käännyin hitaasti maassa retkottavan Kuran puoleen. Hänen huuliensa välistä valui tummanpunaista verta ja kollin pitkästä, usein niin hyvin suitusta harmaasta turkista puuttui tukkoja. Kyyristyin varovasti veljen vierelle ja tuuppasin hänen päätään kevyesti kuonollani. “Kura”, sanoin ääni vavahtaen, “nousehan jo ylös, vetelys. Meidän pitää palata takaisin kotiin. No, miten on?” Tuuppasin Kuraa toisen kerran, ja jälleen tuloksetta. Nostin päätäni ja tunsin kuinka kyyneleet polttelivat silmiäni. Harvinaista kylläkin, en saanut enää sanaakaan ulos suustani. Olin tyrmistynyt, kauhuissani. “Ei, ei, ei”, Pyrstökuiskaus hoki ja hoiperteli ohitseni siihen suuntaan, mihin koira oli kadonnut. Tiesin kyllä, että sitä kautta päästiin kotiin, mutta entä Kura? Aikoiko isä vain hylätä hänet tänne? “Isä”, kutsuin kirjavaturkkista kollia, joka katosi lopulta kokonaan näköpiiristäni. Jäin tuijottamaan hänen peräänsä epäuskoisena. Oliko Pyrstökuiskaus todella jättänyt meidät tänne? Vihlova kipu hännässäni sai minut katsahtamaan taakseni. Huomasin puolet hännästäni roikkumassa enää vain nahan varassa. Vetäisin syvään henkeä ja repäisin sen irti. Tuska oli sanoin kuvailematon ja verta vuoti runsaasti, mutta minun olisi kestettävä se Kuran vuoksi. Kotiin ei ollut enää pitkä matka, enkä todellakaan aikonut jättää veljeni ruumista sille pahaiselle piskille lounaaksi. Tartuin veljeäni löysästä niskanahasta ja lähdin raahaamaan häntä hitaasti ja vaivalloisesti kotia kohti. Voi Tähtiklaani, varjele meitä! Laskin Kuran pieneen kuoppaan, jonka olin onnistunut kaivamaan rasituksesta turrilla käpälilläni kotileirimme lähistölle. Loin kuopan pohjalla rerkottavaan ruumiiseen viimeisen surumielisen silmäyksen ennen kuin ryhdyin kuoputtamaan hiekkaa sen peitoksi. Kun työ oli valmis lähdin raahustamaan leiriin päin. Hiljainen puheensorina kantautui korviini pensasmuurin takaa, jonka läpi työnnyin lopenuupuneena. Ruskasilmä ja Ruusukatse keskeyttivät jutustelunsa minut huomatessaan. Lysähdin maahan voimattomana, mutta valpastuin tutun makean tuoksun leijailessa nenääni pitkästä aikaa. Nostin katseeni Kaislan harmaisiin silmiin, jotka olivat huolesta pyöreät ja täynnä kauhua. “Hei, kaunokainen”, sanoin käheästi ja nostin ilkikurisen virneen väkipakolla kasvoilleni. “Olen kotona.” Sen sanottuani suljin silmäni ja putosin lohduttomaan pimeyteen. //Kaisla? //693 sanaa.

Kura | 24.03.2018

Pörhistin karvojani ja yritin hillitä tärinääni. En palellut, mutta innostus kihelmöi kehoni joka solussa, enkä pystynyt olemaan paikoillani. Ihmettelin suuresti Veijarin ilmeettömiä kasvoja, kun kolli katseli ympärilleen. Eikö häntä jännittänyt taisteluliikkeiden opettelu? Heilautin korviani ja yritin saada veljen huomion itseeni. Veijarin viikset värähtivät ja hän vilkaisi minua pikaisesti, mutta käänsi sitten katseensa pois. Rypistin kulmiani ja tökkäsin kuonollani kollin lapaa. Veijari astui kauemmas minusta ja pörhisteli karvojaan. Tunsin kiukun alkavan kihelmöidä käpälissäni, mutta pakotin itseni rauhoittumaan. "Eikö olekin jännää?" supisin veljelleni, kun Virtakyynel, Pyrstökuiskaus ja Kaisla asettuivat eteemme. Ginger höristi korviaan oikealla puolellani ja kumartui lähemmäs minua. "Minä olen kaikkein paras taistelija!" Ginger naukaisi. "En minä sitä kysynyt." Pyörittelin Gingerille silmiäni. Sisko tuhahti, mutta virnisti minulle sitten. "Ei se haittaa. Minä olen silti paras!" Tunsin Virtakyyneleen katsovan meitä ja tajusin, että opetus alkaisi aivan pian. Suljin kiireesti suuni ja suoristin selkäni. Sitten jäin kuuntelemaan korvat hörössä mitä vanhemmillamme oli sanottavaa. "Olemme päättäneet emonne kanssa, että koulutamme teille samat taidot, jotka oppilas vaatii tullakseen soturiksi", Pyrstökuiskaus aloitti. Selkäpiissäni kulki väristys, kun tajusin, että sittenhän meistäkin tulisi sotureita, jos oppisimme kaikki taidot. "Eli teidän täytyy osata taistella ja saalistaa niin, että pärjäätte itseksenne. Kun hallitsette opettamamme liikkeet ja osaatte saalistaa itse riistanne, annamme teille luvat sitä mukaan kulkea reviirillämme vapaasti." Aloin liikutella hermostuneesti käpäliäni ja toivoin, että pääsisimme pian jo harjoittelemaan liikkeitä. Katsoin emoani, joka siirsi katseensa Kaislaan ja kohotti naaraalle kysyvästi kulmiaan. "Tahtoisitko sinä näyttää meille aluksi hyökkäysasentosi?" Virtakyynel kysyi Kaislalta. "Jokaisella meistä kolmesta on taatusti hieman erilainen, sillä olemmehan jokainen eri paikasta kotoisin." Hymyilin, kun Kaisla astui askeleen eteenpäin. "Voisimme kaikki näyttää omat asentomme pennuille ja he saavat sitten tehdä ne perässä", Pyrstökuiskaus ehdotti. "Hyvä idea", Virtakyynel sanoi. Kallistin jännittyneenä päätäni, kun vahempani peruuttivat taemmas antaen Kaislalle tilaa näyttää liikkeensä. // muut? Sori tönkkö.. xc

Ginger | 27.03.2018

En tajunnut mitä kaikki vöyhöttivät. En tajunnu miksi kaikki koko ajan tahtoivat harjoitella taistelemista. Minua ei ainakaan huvittanut ympäriinsä säntäileminen kynsien kanssa. Tahdoin tehdä elämälläni jotakin muuta kuin taistella. Pyöräytin siis silmiäni ja käänsin selkäni Kaislalle ja tämän yrityksille näyttää sisaruksilleni jotakin hienoja asuntoja. Työnsin kieleni ulos suustani kun katse vältti. "Isä", tuhahdin Pyrstökuikaukselle. Tassuttelin isäni eteen ja istuin tämän eteen. Tahdoin hänen huomionsa kokonaan itselleni. Olihan minä kuitenkin pentueen ainoa naaras. Minä tarvitsin aivan erilaista huomiota kuin veljeni. "Minä tahdon opetella kiipeämään puuhun!" valitin. En tahtonut tehdä mitään taisteluharjoituksia. Tahdoin kiipeillä! Pyrstökuiskaus näytti kuitenkin keskittyvän siihen mitä Kaisla näytti juuri nyt veljilleni. *Hyvä on. jos tahdotte tappelun, minä järjestän sellaisen*, murahdin pääni sisällä. Päästin suuren sotahuudon ja lähdin juoksemaan Kuraa kohdi. Lopulta loikkasin veljeni kimppuun. Kuran tasapaino horjahti ja hän kaatui maahan kyljellensä. "Näytä nyt mihin sinusta on! Etkö uskalla käydä sisaresi kimppuun?" härnästin tiedostaen Kuraa. Tiesin, että tie kenen tahansa kollin sieluun kävisi herjauksen kautta. Sylkäisin maahan muka halveksuen Kuraa. "Et sinä uskalla! Kura ei uskalla!" nauroin. Käännyin Veijarin suuntaan. "Haluatko sinä yrittää vai oletko sinäkin yhtä arka kuin jänis? Tai Kura?" // Veljet? Anteeks tuli outo, inspi Ginille on ollu vähän karkuteillä

Ginger | 17.04.2018

Katsoin uhmakkaasti vanhempiani. Kura juoksi omia teitänsä muualle eikä minua lopulta edes kiinnostanut veljeni tekemiset. Hän ei ollut suostunut millään tasoa yrittämään taistelemaan kunnolla. Tai ehkä hän yritti jossakin määrin, sillä kasvoillani kulki edelleen haava joka oli peräisin veljeni kynsistä. Jokatapauksessa pienoinen säikähdykseni oli saanut Kurassa eikaisempaan suuremman reaktion kuin olin toivonutkaan. Emoni ja isäni näyttivät siltä, että eivät tienneet mitä tarkalleen ottaen tekisivätkään. "Ginger", Pyrstökuiskaus sanoi hiukan mietteliäänä. Käänsin silmäni viirulla kohti isääni. Mitään mitä hän sanoisi ei estäisi sitä, mitä aikoisin tehdä. Aivan kuten Kura, minäkin tarvitsisin omaa aikaa. Siispä vain tyydyin tuijottamaan Pyrstökuiskausta odottavasti. "Mene pesälle odottamaan haavasi kanssa, tulen aivan pian katsomaan sitä", kolli maukui tyynesti. Isäni katsoi nopeasti emoani, mutta siinä välissä päätin olla tottelematta. Pyrstökuiskaus käänsi taas hetken kuluttua katseensa takaisin minuun. Nostin leukaani uhkaavasti. "En", maukaisin tyynesti vastaukseni. "Lumi riittää hoitamaan haavani ja se alkaa olla paikoin sulanut. Tahdon itse hoitaa omat haavani." "Me tahdomme Virtakyyneleen kanssa varmistaa, että olet varmasti kunnossa", isäni maukui rennosti, mutta selvästi hiukan kireästi. Pyrstökuiskaus oli aina antanut luistaa säännöistä ja tiesin, että se olisi tälläkin kerralla aivan yhtä helppoa. Siispä otin muutaman uhmakkaan askeleen kohti isääni ja katsoin häntä suoraan silmiin. "Olen jo soturi-ikäinen, vai etkö näe sitä?" kysyin tuhahtaen. "Tarvitsen omaa rauhaa ja aikaa! Onko se liikaa pyydetty?" Ääneeni oli alkanut tulla hiukan tulisuutta, mutta minua ei kiinnostanut. "Pyydän siis vielä kerran, että anna minun mennä", maukaisin vaativasti. "Palaan kyllä ennen pitkää." Pyrstökuiskaus huokasisi. Isäni ei olisi tahtonut myöntää häviävänsä tätä taistoa. *Hän tietää, että aion karata hänen silmiensä edestä joka tapauksessa*, ajattelin pääni sisällä, sillä Pyrstökuiskaus ei ollut tehnyt toistaiseksi mitään sen eteen että en olisin totellut. En edes saanut vastausta isältäni. Olin hiukan pettynyt. Luulin häntä sitkeämmäksi. "Hyvä on", tuhahdin ja käännyin ympäri. Katsoin edessäni siintävää metsää. Tahdoin vain kävelylle. He ymmärtäisivät sen kun palaisin. "Nähdään", tuhahdin hampaideni välistä ja lähdin kävelemään kohti metsää. Metsän rauhallisuus tuntui ihanalta. Ei Kuraa. Ei Veijaria. Ei Virtakyyneltä tai Pyrstökuiskausta katsomassa perääni jatkuvasti. Vain minä ja ympärilläni huutava tuuli, joka ravisteli viimeisetkin lumet pois puiden oksilta. Käänsin katseeni korkeammalle ilmaan ja huokasin. Olin kaivannut tätä rauhaa jo pitkän aikaa. *Miltä nyt tuntuu?* kysyin itseltäni ehkä jopa hiukan ivalliseen ääneen. Mieleeni palautui Kura. En voinut olla hiukan miettimättä oliko veljeni loukannut tunteensa kovinkin kovasti. Lopulta se kuitenkin pyyhkiytyi mielestäni haistaessani jotakin outoa. Haju ei kuulunut kotikisulle eikä erakolle. Kävelin tyynesti hangessa kunne havaitsin kymmenen ketun mitan päässä minusta suurinpiirtein itseni kokoisen kollin. "Mitä sinun kaltaisesi rääpäle tekee täällä asti?" kysyin kovaan ääneen. Saatoin sanoillani vain kaivaa kuoppaa itselleni, mutta minua ei kiinnostanut. Jatkoin silti kävelyä tätä vierasta kollia vastaan ja pysähdyin puoleen väliin, noin viiden ketun mitan jälkeen. "Voi apua", maukaisin herttaisella äänelläni. "Olet varmasti eksynyt. Kaipaatko sinä apua?" Kallistin päätäni korostaakseni hiukan omaa syyttömyttäni. Samaan aikaan olin myös hyvinkin otelias tätä vierasta kissaa kohtaan. // Silkki?

Veijari | 18.04.2018

Katselin hiljaa kauempana joen ylittävälle sillalle. Kaisla seisoi vieressäni ja pälyili epäluuloisena veteen päin, muttei sanonut mitään. Kaiketi naaras tunsi olonsa turvattomaksi joen läheidyysessä. En voinut itsekään olla väittämättä, etteikö ajatus hirvittävän kylmään virtaukseen joutumisesta kammottaisi minua, mutta koska olin kolli, minun olisi pysyteltävä rohkeana Kaislan vuoksi. Pyrstökuiskaus oli laskeutunut aivan joen varrelle. Kylmä jokivesi pyyhki hänen tassujaan ja sai karvani nousemaan pystyyn jo pelkästä ajatuksesta. Hetken ajan ympäristöään tarkkailtuaan tabbykuvioinen kolli kääntyi katsomaan minua meripihkasilmät iloisesti tuikkien. Hänellä oli juuri se ilme, mitä olin vältellyt parhaani mukaan. "Veijari, tule alas", Pyrstökuiskaus komensi. No niin, sieltä se sitten tuli. Vedin syvään henkeä ja lähdin varovasti laskeutumaan mutaista rinnettä alas. Valkea turkkini sotkeutui inhottavasti ruskeaan mönjään, jonka putsaamiseksi tarvittaisiin ainakin viisi kissaa. "Emmekö voisi kokeilla tätä joku toinen päivä?" ehdotin kollille ja katsoin tätä hermostunut hymy kasvoilleni hiipien. "Tai mitenpä olisi ei koskaan? Tahdon vain saada tämän töhnän pois varpaideni välistä ja palata takaisin kotiin." "Poika, minne seikkalunhalusi on kadonnut? Olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että joet sulavat ja pääsen opettamaan teille kaikki veden salat", Pyrstökuiskaus naukui tohkeissaan. Hän suorastaan näytti hinkuvan päästä pulahtamaan jokeen. Ajatus puistatti minua. Isä laski häntänsä lavoilleni ja lähti taluttamaan minua syvemmälle veteen. Tunsin kuinka jokivesi kietoutui ensin tassujeni ympärille, sitten se hamoili jo vatsakarvojani. Purin hammasta, etten olisi vain avannut suutani ja parkaissut, sillä se ei varmasti olisi ollut kovin urheaa rannalla puuhiamme katselevan Kaislan näkökulmasta, kuten ei nytkään. Ihan kuin olisin ollut avuton pentu, joka vasta opetteli käyttämään raajojaan. Vilkaisin vaivihkaa isääni, kun vesi ylettyi jo kaulaan asti. Pyrstökuiskaus tuskin edes huomasi ahdinkoani vaan jatkoi matkaansa aina vain eteenpäin. Kun pakokauhu oli jo saamassa minusta otteen, kolli pysähtyi lopulta ja kääntyi takaisin rantaan päin. Sitten hän liu'utti varovasti häntänsä pois lavoiltani ja otti muutaman voimakkaan kauhaisun tulosuuntaan. Jäin seisomaan yksin veteen. Onnekseni Kaisla ei ollut nyt näkemässä vapisevia käpäliäni, jotka eivät olleet innokkaita lähtemään liikkeelle, kuten en liioin minäkään. Pyrstökuiskaus oli jo päässyt rannalle minun jäätyäni empimään. Tunsin kuinka kylmä jokivesi hiljalleen kangistutti jäseneni ja turrutti lihakseni. "Veijari! Ui!" Pyrstökuiskaus huusi minulle rannalta selvästikin jo hieman huolestuneena. Kaisla katseli minua pää aavistuksen verran kallellaan ja silmät sirrissä. Tassu tassulta irrotin otteeni pohjasta ja kauhaisin vettä. Lipuin vähän matkaa eteenpäin, kunnes vauhti jälleen hidastui. Kauhaisin uudemman kerran ja pääsin jo hieman pidemmälle. Lopulta innostuin ottamaan vähän turhan suuria harppauksia ja tajusinkin tassuni osuvan pohjassa lojuneeseen kiveen. Pääni upposi hetkellisesti pinnan alle, jolloin sain tuntea jokiveden hyytävän syleilyn kokonaisuudessaan. Vetäisin pääni nopeasti takaisin pinnalle ja kahlasin takaisin rannalle. Ravistelin turkkini kuivaksi ja kapusin sitten Kaislan ja Pyrstökuiskauksen luo loivan rinteen päälle. He katselivat minua hieman huvittuneen oloisina ja nauravin silmin. "No, miten meni?" kysyin Kaislalta. //Kaisla?

Kura | 01.05.2018

Kyhjötin pesän nurkassa katsellen uteliaana vaalean hopeanharmaata kollia, joka istui toisella puolella pesää tiiraillen ympärilleen. Hän oli esittäytynyt Silkkitassuksi ja kertonut tulleensa Myrskyklaanista. Tuntui hassulta, että minulle täysin tuntemattomalla kollilla ja emollamme Virtakyyneleellä oli jotain yhteistä. Minusta alkoi kuitenkin tuntua pian hieman ulkopuoliselta, kun Virtakyynel kyseli Silkkitassulta entisen klaaninsa kuulumisia. He tuntuivat heti tulevan toimeen, aivan kuin olisivat vanhoja tuttuja. Sanomatta sanakaan, tassutin muiden ohitse pesästä ulos. Halusin päästä tuulettamaan ajatuksiani. Myrsky oli viimein laantunut, eikä siitä ollut enää jäljellä muuta kuin mutainen maa ja puiden oksilta turkilleni tipahtelevat vesipisarat. Tuuli oli tyyntynyt ja tummat myrskypilvet olivat jo ajautuneet kauas pois. Olin juuri aikeissa lähteä käymään joella selvittämässä ajatuksiani, kun kuulin äänen takaani. "Minne matka?" Vilkaisin lapani yli isäni meripihkan värisiin silmiin ja huokaisin. Mitä minä oikein olin odottanut? Sitäkö, että saisin marssia muina kissoina ulos ilman perääni juoksevia vanhempia? "Ei minnekään", vastasin välttelevästi. Ei Pyrstökuiskauksen tarvinnut tietää minne olin ollut aikeissa mennä. Ja sitä paitsi, toivoin vastaukseni saavan isäni kääntymään kannoillaan ja tassuttamaan takaisin pesään jättäen minut yksin. Pyrstökuiskaus ei kuitenkaan liikahtanutkaan. "Haluaisitko lähteä metsästämään?" isäni kysyi yllättäen. Hetken aikaa vain tuijotin hiljaisuudessa tabbykuvioista kollia. "Mikä ettei", sanoin lopulta. Pyrstökuiskaus väläytti minulle pienen hymyn ja lähti sitten johdattamaan minua metsään. Väistelimme muta- ja vesilammikoita kulkiessamme hiljaisuuden vallitessa reviirimme halki. En voinut olla miettimättä, että ehkä tämä yllättävä saalistustuokio oli vanhempieni tapa yrittää lepytellä minut. Minua alkoi turhauttaa, kun aloin uskoa ajatukseen yhä enemmän. Kun lopulta pysähdyimme ja Pyrstökuiskaus kääntyi minua kohti, kysyin: "Miksi muut eivät tulleet?" Isäni hymähti hiljaa ja näpäytti minua sitten hännällään. "He eivät halunneet tulla." Selitys ei kuulostanut uskottavalta, mutta jätin asian siihen. Sen sijaan kysyin häneltä mielessäni jo jonkin aikaa pyörinyttä asiaa. "Millaista Jokiklaanissa oli?" En voinut salata äänestäni kuuluvaa uteliaisuutta, sillä jos ihan totta puhutaan, klaanit olivat kiehtoneet minua jo pidemmän aikaa. "Jokiklaani on aina ollut minulle koti, eikä se asia tule muuttumaan, kävi mitä kävi. Minä kuulun sinne, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että minun sydämeni on täällä. Rakkauden eteen on tehtävä valintoja, eivätkä ne ole helppoja", Pyrstökuiskaus sanoi. Hänen äänessään oli aavistuksen verran haikeutta, mutta muuten kolli ei paljastanut tunteitaan. "Oliko sinulla perhe Jokiklaanissa?" kysyin. Isäni kallisti päätään ja nyökkäsi. Odotin hänen kertovan heistä, mutta hiljaisuus oli laskeutunut yllemme. Ilmeisesti Pyrstökuiskaus ei halunnut puhua perheestään juuri nyt. Ymmärsin sen, mutta olisin silti halunnut kuulla sukujuuristani. "Noniin, aloitetaan", isäni sanoi lopulta. Nyökkäsin ilmaistakseni, että olin valmis. Sitten kertasimme nopeasti saalistusliikkeet ja lähdimme etsimään riistaa. Pian meillä molemmilla keikkuikin suussa hiiri, ja lähdimme takaisin pesää kohti. // muut? Tästä tuli ihan kauhee ja tönkkö mut yrittäkää kestää..

Virtakyynel | 08.02.2018

Oli kulunut jo pari päivää pentujen syntymästä. En ollut noussut pediltäni kuin kerran. Se kerta oli tänä aamuna, kun olin käynyt hieman jaloittelemassa Pyrstökuiskauksen kanssa. Ruusukatse oli lupautunut vahtimaan pentujamme sillä välin. Pitkää aikaa en kuitenkaan suostunut olemaan erossa pienokaisistani, vaan olimme palanneet heidän luokseen vain pienen kävelylenkin jälkeen. Nyt makoilin kaikessa rauhassa hämärässä pesässämme ja katselin kolmea pientä karvapalloa, jotka kilpailivat maidosta keskenään. Kehoni tuotti maitoa vähemmän kuin aiemmille pennuille, mutta pidin huolen siitä, että jokainen pentu sai tarpeeksi ravintoa. Emme olleet vielä keksineet nimiä pennuille, koska Pyrstökuiskaus tahtoi tehdä sen vasta myöhemmin, kun pennut olivat avanneet silmänsä. Pyrstökuiskaus astui pesään. Hän asteli sammalvuoteelleen, joka sijaitsi aivan omani vierellä. Kollin kasvoilla oli lämmin hymy. Hän katseli hetken ajan hiljaa minua ja pentujamme. "Kuinka voit?" hän kysyi rikkoen hiljaisuuden. "Ihan hyvin, vointini ei ole muuttunut sitten aurinkohuipun", vastasin virnistäen. Aurinko laski nyt, sen huomasin hämäryydestä. Pyrstökuiskaus väläytti minulle virnistyksen takaisin. "Eikö yksikään pennuista ole vielä avannut silmiään?" kumppanini kysyi. Pudistin päätäni. "Ei heillä ole mitään kiirettä, avaavat kun ovat valmiita", naukaisin lämpimästi hymyillen ja käänsin katseeni pieniin pentuihimme. //Pennut tai Pörrö?

Pörrölaikku | 09.02.2018

Hölkyttelin takaisin leiriin. Olin ollut jälleen omissa oloissani, poissa Virtakyyneleen ja hänen tovereidensa luota. Olin halunnut aikaa ajatella asioita.. Enimmäkseen minä ajattelin Kiurulentoa kaipuu ja murhe sydäntäni raastaen mutta toki yritin aina miettiä jotain muutakin - kuten vaikka emoni ja Pyrstökuiskauksen pentuja, jotka olivat syntyneet pari päivää sitten mutta joita en ollut vielä käynyt katsomassa. Juuri nyt minä kuitenkin pujahdin Virtakyyneleen ja tämän kumppanin yhteiseen pesään. Nyökkäsin molemmille ja väläytin pienen hymyn. "Tulin katsomaan uusia sisaruksiani", mau'uin. Virtakyynel hymyili minulle. "Tule vain", hän sanoi." Istuuduin katselemaan pieniä karvapalloja, jotka hänen vatsansa suojissa makasivat. Kasvoilleni hiipi pieni, lämmin hymy. "Hei vain, pikkuiset", tervehdin niitä. Päästin lyhyen, matalan kehräyksen, mitä ei ollut tapahtunut ollenkaan sitten Kiurulennon kuoleman. "Olen teidän veljenne." Katselin pentuja hetken. Tuntui kuin sydämeeni olisi laskeutunut pieni, hyvää lupaava kipinä; se kipinä, joka sanoi vastoinkäymisten jälkeen, että nyt oltiin matkalla kohti valoa. Olin kai pikkuhiljaa pääsemässä yli surustani. Mutta siihen menisi aikaa... Surusta pääseminen otti aina aikansa, eikä se tapahtuisi noin vain, häntää heilauttamalla. Nostin katseeni Virtakyyneleeseen ja naukaisin: "Kauniita pentuja. Onnea heidän syntymästään", katsahdin hymyillen Pyrstökuiskausta, "teille molemmille. Sinä, Pyrstökuiskaus, olet varmasti hyvä isä noille pennuille. Aivan yhtä hyvä isä kuin Virtakyynel on emo." //Virta? Pennut?

Kura | 11.02.2018

Tunsin lämmön ympärilläni pehmeänä ja turvallisena. Ympärilläni oli hiljaista. Vain satunnaiset tuhahdukset ja vingahdukset katkaisivat hiljaisuuden verhon ympäriltäni. Tiesin äänten kuuluvan sisaruksilleni. Makasin päivä toisensa jälkeen emoni turkissa kiinni ja kuuntelin ympäriltäni kuuluvia ääniä. Tiesin jo, että emoni nimi oli Virtakyynel. Toisia kissoja olivat Pörrölaikku, Pyrstökuiskaus, Ruusukatse ja Ruskasilmä. Pyrstökuiskaus oli isäni, mutta muista kissoista en ollut varma. Ainakin emo ja isä tunsivat heidät. Tunnistin kaikki luonamme vierailevat kissat hajun perusteella ja ainoa arvoitus olikin miltä he kaikki näyttivät. Ja myös se miltä minä ja sisareni näytimme. Kaikki muut kuitenkin näkivät kaiken, sillä sisareni olivat jo avanneet silmänsä. He katosivat useasti vierestäni jonnekin, mutta palasivat aina takaisin. He olivat myös saaneet nimet: Veijari ja Ginger. Sisälläni paloi uteliaisuuden tunne kaikesta ympärilläni olevasta, mutta en vain saanut silmiäni auki. Raajani eivät liikkuneet muulloin kuin jos minun oli nälkä. Alkoi tuntua turhauttavalta vain maata paikoillaan ja vinkua omaa turhautumistaan. "Ginger ja Veijari", kuulin emoni naukaisevan vierestäni. "Se on orava." "Veljen pitää nähdä se!" Ginger kiljaisi. Sitten sisarieni tassut tömisivät maassa kun he tulivat luokseni. Ginger ei vain pysähtynyt tavalliseen tapaansa viereeni, vaan käveli suoraan päälleni. Kiljaisin hämmästyksestä ja tunsin miten silmäni avautuivat yhtäkkiä. Jalkani alkoivat räpiköidä hurjasti yrittäen siirtää minut pois siskoni alta. "Hei, veli avasi silmänsä!" Veijari kiljaisi. Ginger pyörähti pois päältäni ja virnisti, kun räpyttelin hämmentyneenä silmiäni. "Hei pikkuinen", emoni kehräsi. Käänsin katseeni Virtakyyneleeseen jonka kasvoilla oli lämmin hymy. "Olen emosi, Virtakyynel, ja tässä ovat.." "Ginger ja Veijari", piipitin. "Kyllä minä tiedän keitä te ja ne toiset kissat ovat." Virtakyyneleen ilme oli hämmästynyt, mutta iloinen. "Sinähän olet nokkela. Ja kunhan isäsi tulee, voimme antaa sinulle nimesi", emoni sanoi. Nyökkäsin, ja juuri sillä hetkellä joku astui pesään sisään. Käänsin katseeni oikealle ja erotin jykevän kollin seisovan suuaukon edessä. Hänen meripihkanväriset silmänsä hehkuivat, kun hän astui peremmälle. Kollin tuoksu lipui nenääni ja tunnistin hänet Pyrstökuiskaukseksi. "Isä!" kiljahdin. Pyrstökuiskaus hätkähti, mutta sitten hänen kasvoilleen ilmestyi lämmin hymy. "Avasit näköjään silmäsi", hän naukaisi. Nyökkäsin jälleen. "Nyt voimme antaa sinulle nimesi", emoni naukaisi. Hän viittilöi isäni lähemmäs. "Sinusta tulee Kura", Pyrstökuiskaus sanoi julhallisesti. Veijari ja Ginger olivat istuneet hiljaa viereeni ja tapittivat nyt minua. "Kura", naukaisin. "Kura", sisareni naukaisivat. // muut? Ja sori et tää on näi tönkkö xc

Virtakyynel | 17.02.2018

Katsoin Gingerin ja Veijarin touhua hetken ajan, kunnes suljin silmäni ja vajosin uneen. Hetken kuluttua säpsähdin hereille kaksikon kinasteluun. "Ettekö te pysty olla hetkeä kauempaa ilman kinastelua?" kysyin turhautuneella, mutta siltin jokseenkin lämpimällä äänellä. Kaksikko säpsähti ja käänsi katseensa minun suuntaani. He vilkaisivat nopeasti toisiaan. "Veijarin olisi pitänyt olla varovaisempi", Ginger ilmoitti kimeällä äänellään. Vilkaisin Veijaria, joka katsoi sisartaan silmiään pyöräyttäen. Tunsin Kuran liikkuvan vatsani vierellä. Käänsin katseeni pentuuni. Hän avasi isältään perimät meripihkasilmänsä. "Hei pikkuinen", tervehdin kollia ja kosketin hellästi kuonollani pennun kosteaa nenää. Kolli avasi suunsa haukoitukseen. "Hei", Kura vastasi unisesti. Veijari ja Ginger antoivat riitansa olla ja tulivat veljensä luokse. "Hei!" Ginger naukui ja istui lähelle sammalvuodettamme. Kura kääntyi toiselle kyljelleen nähdäkseen siskonsa ja veljensä. "Voinko minäkin kävellä kuten te? Onko se vaikeaa?" kysyi Kura sisaruksiltaan. Veijari astui Gingerin eteen puhuakseen veljelleen. "Ei se ole vaikeaa. Nouset vain ylös ja kävelet!" valkea Veijari naukaisi ja tepasteli paikoillaan hetken ajan. Kura vilkaisi minua kysyvästi, minä nyökkäsin. "Kokeile vain, mutta älä huoli, jos et ensimmäisellä kerralla onnistu. Kävelemisen opettelu ei ole niin helppoa", naukaisin. Kura nyökkäsi. Hän yritti kammeta jaloilleen, mutta kollin pienet jalat eivät olleet valmiit pitelemään häntä pystyssä. Muutaman yrityksen jälkeen hän oli jo seisallaan. Kolli katsoi silmät säihkyen sisariaan. "Katsokaa! Minä seison!" hän hihkaisi. Hänen sisarensa hymyilivät kollille leveästi. "Nyt tule tänne. Tassua toisen eteen vain", Veijari tokaisi hymyillen. "Odota", naukaisin Kuralle, "sammalvuoteella kävely voi olla vaikeaa. Nostan sinut pois tästä." Kolli katsoi minua suoraan silmiini ja nyökkäsi. Tartuin häntä niskasta kiinni ja nostin pois pediltä. "Maa on kylmä", hän totesi ja nousi seisomaan huojuville jaloilleen. "Kyllä sinä totut, tule tänne", Ginger naukui lempeästi veljelleen ja astui muutaman askeleen kauemmas tuosta. Nousin istumaan ja katsoin, kuinka Kura epäonnistui muutaman kerran. Hän nousi sitkeästi joka kaatumisen jälkeen ylös ja yritti uudelleen, kunnes hän lopulta pääsi kävelemään siskonsa luokse. "Näittekö te tuon? Minä osasin! Minä kävelin!" hän huudahti innoissaan, mutta samassa hänen tasapainonsa petti ja kolli kaatui. Kolmikko nauroi yhdessä kovaäänisesti. He kuitenkin säikähtivät hieman kuultuaan pesän suulta lähestyviä askeleita. Pyrstökuiskaus käveli pesään. "Hei", tervehdin kumppaniani kehräten. Ginger ja Veijari ryntäsivät isänsä luokse. Kura kampesi itsensä pystyyn ja hoiperteli sisarustensa perään. Pyrstökuiskaus roikotti suussaan elotonta jänistä. "Onko tuo jänis?" Veijari kysyi ja katsoi isäänsä. Pyrstökuiskaus nyökkäsi, asteli varovasti pois pentujemme luota minun luokseni. Kolmikko kuitenkin seurasi isäänsä, joka laski jäniksen eteeni. "Se on sinulle", hän naukaisi hymyillen. Käänsin siniharmaan katseeni jäniksestä Pyrstökuiskaukseen. "Kiitos, olen hurjan nälkäinen", naukaisin hymähtäen. "Katso isä, minä osaan kävellä!" Kura kehuskeli taidoillaan ja hoiperteli sammalvuoteelle. Hänellä oli ongelmia päästä sammalvuoteelle, mutta onnistui lopulta. "No niinpä osaat, hienoa Kura!" kolli naukui hymyillen ja kosketti kuonollaan pentumme kuonoa. Aloin syömään kollin tuomaa jänistä. "Milloin pääsemme pois pesästä?" Veijari kysyi. Vilkaisin Pyrstökuiskausta. "Huomenna, sopiiko se sinulle?" kysyin kumppaniltani. Hän nyökkäsi. "Aurinkohuipun aikaan, sovin meneväni tarkistamaan Ruskasilmän kanssa rajat sitä ennen. "Selvä, silloin siis", naukaisin hymyillen. //Pennut? Pörröki voi jatkaa. Sori vähä tönkkö ja muute voitte vaikka skipata huomisee :D

Kura | 18.03.2018

Hengitin lehtikadon raikasta ilmaa ja annoin tuulen heiluttaa viiksiäni. Puut huojuivat yläpuolellani ja kylmä lumi nipisteli tassujani. Tuntui vapauttavalta olla pesän ulkopuolella ja kuunnella metsän ääniä. Uudet tuoksut kulkivat tuulen mukana nenääni ja saivat pääni pyörälle. Minusta tuntui kuin en olisi ikuisuuksiin haistanut oravaa, jonka tuoksu kantautui jostain kaukaa nenääni. Suljin silmäni helpotuneena tietäen, että nyt en ollut enää pesän vanki. En toki saanut lähteä aukiolta minnekään, mutta jos vanhempani lähtisivät mukaan, voisimme ehkä käydä yhdessä kävelyllä. Pörhistin turkkiani, kun voimakas tuulenpuuska tunkeutui turkkini alle ja sai minut värisemään. Sitten räpsäytin silmäni auki ja vilkuilin ympärilleni. Ginger seisoi vieressäni nuuhkien ilmaa, mutta Veijari oli takanamme näyttäen edelleen olevan vihainen. En ymmärtänyt, miten hän pystyi kantamaan kaunaa vanhemmillemme nyt, kun raikas tuuli pyyhki kasvoja ja olimme ulkona. Ravistelin kuitenkin ajatukset Veijarista pois mielestäni ja käännyin katsomaan Virtakyyneltä ja Pyrstökuiskausta. He istuivat vieretysten hieman kauempana, molemmat tarkkaavaisesti meitä katsellen. Tuhahdin hieman ärsyyntyneenä, mutta en sanonut mitään. Olimme itse aiheuttaneet rangaistuksemme, joten ihan turha siitä oli vanhempiamme alkaa syyttäämään. Vilkaisin lapani yli Veijariin ja kohotin kollille kulmiani. Hän ei ilmeisesti vieläkään tajunnut, että olimme aiheuttaneet itse itsellemme rangaistuksen, ja siitä oli turha pitää mykkäkoulua. Tai sitten Veijari ei vain halunnut myöntää sitä. Pyöräytin silmiäni ja käänsin sitten katseeni taas vanhempiini. Kömmin käpälilleni ja loikin heidän luokseen. Innostuksissani en ollut keskittynyt jarruttamaan vauhtiani tarpeeksi ajoissa, ja törmäsin suoraan isäni rintaan. Räpyttelin silmiäni peruuttaessani taaemmas. Kohotin katseeni ja kohtasin Pyrstökuiskauksen meripihkanväriset silmät. Kollin huulilla oli hymy, kun hän katseli minua. "Eivätkö käpälät toimineet?" Pyrstökuiskaus kysyi virnistäen. "Eivät", sanoin ilkikurisesti. Samalla peräännyin muutaman askeleen ja kyyristyin lähelle maata. "Mutta nyt ne toimivat!" kiljaisin ja loikkasin isäni selkään. Pyrstökuiskaus horjahti aavistuksen paiskautuessani häntä päin, mutta ehdin vain raapaista kollin turkkia kynsilläni, kun Pyrstökuiskaus jo heilautti minut ilman halki ja painoi minut maahan. Murahdin pettyneesti samalla, kun yritin pyristellä isäni alta pois. "Se oli hyvä. Tarvitset vain enemmän voimaa ja harjoitusta", Pyrstökuiskaus naukaisi ja perääntyi taasepäin, jotta pääsisin nousemaan ylös. "Voitko sinä pitää meille harjoituksia?" kysyin kömpiessäni maasta ylös. Pyrstökuiskaus vilkaisi Virtakyyneltä, jonka kasvoilla oli epäilevä ilme. Pettymys ehti jo asettua vatsaani, mutta sitten Virtakyynel kallisti mietteliäästi päätään. "Ehkä heille olisi hyvä opettaa taistelutaitoja", emo naukaisi. Vinkaisin innoissani ja aloin hypähdellä vanhempieni edessä. "Milloin me voimme alkaa harjoitella? Ja milloin me voimme lähteä käymään metsässä?" // sisaret? Virta? Pörrö?

Virtakyynel | 19.03.2018

Vilkaisin kysyvästi Pyrstökuiskauksen suuntaan. Kolli kosketti kuonollaan Kuran päälakea. "Minun puolestani voimme alkaa opettamaan teitä vaikka heti. Sopiihan se sinulle?" kysyi kumppanini kääntäen katseensa minua kohti. Kasvoilleni ilmestyi leveä hymy harmaanruskeaa soturia katsoessani. "Tietenkin se sopii. Ehkä voisimme pyytää Kaislan mukaamme?" ehdotin katsoen erityisesti Veijaria, joka vaikutti yhä olevan hieman vihainen siitä, että olimme rankaisseet häntä ja muita pentuja. Kolli oli erityisesti ollut innokas leikkimään erakkonaaraan kanssa. Veijari kohautti lapojaan. "Miten vain", hän vastasi välinpitämätöntä esittäen, vaikka huomasin kollin suupielien nykivän hieman, mutta kolli piti hymyn poissa kasvoiltaan. "Selvä. Tahtoisitko käydä katsomassa, onko Kaisla jossain tässä lähettyvillä? Voisit kysyä häneltä harjoittelusta", ehdotin Veijarille. "Emmekö mekin voisi?" kysyi Kura ja vilkaisi siskoaan, joka katseli etäämmällä maisemia, mutta väräytti korviaan kuunnellessaan veljeään. "Pyysin tällä kertaa Veijaria. Jos hän ei tado, sinä voit käydä", naukaisin ja käänsin sitten katseeni Veijariin. Kolli katsoi minua silmät sirrillä kuin miettien, mitä seuraavaksi tekisi. //Veijari? Kaisla, Kura ja Ginger voi myös jatkaa.

Virtakyynel | 30.01.2018

Kävelin Pörrölaikun vierellä reviirimme rajaa pitkin. Kolli oli ollut luonamme jo puolisen kuuta. Hän oli edelleen hieman alakuloinen, mutta hän muistutti päivä päivältä enemmän itseään. Minä ja Pyrstökuiskaus olimme tulleet entistä läheisimmiksi keskenämme. Olin rakastunut Jokiklaanin entiseen päällikköön. Kaiken lisäksi pari päivää sitten olin huomannut jotain: odotin pentuja. Tiesin miltä se tuntui, en koskaan voisi unohtaa sitä tunnetta. En kuitenkaan ollut uskaltanut kertoa kenellekään asiasta, sillä olimmehan me vasta kertoneet tunteistamme toisillemme Pyrstökuiskauksen kanssa. Tieto pennuista saattaisi järkyttää häntä, pahimmassa tapauksessa hän ehkä jättäisi meidät. Ei, ei Pyrstökuiskaus ollut sellainen. Hän oli lempeä ja rakastava, uskollinen kolli. Siltikin minua pelotti. "Pörrölaikkku", naukaisin poikani nimen. Hän hidasti tahtiaan niin, että pääsin hänen vierelleen. "Kerro", hän pyysi ja katsoi minua suoraan silmiini. "Minä rakastan Pyrstökuiskausta", henkäisin ja katsoin poikaani jännittyneenä suoraan tuon silmiin. Pelkäsin hänen reaktiotaan. Toivoin enemmän kuin mitään, ettei hän nyt alkaisi vihaamaan minua ja jättäisi meitä. Tahdoin pitää hänet lähelläni, olihan hän minun poikani. //Pörrö? Sori tönkkö xdd

Pörrölaikku

Väläytin Virtakyyneleelle pienen hymyn. "Se on vain hieno asia", mau'uin hänelle. "Rakkaus on... hieno asia." Käännyin katsomaan jonnekin kaukaisuuteen ja silmäni sumenivat kaipuusta. "Rakkaus on hyvä asia. Pidä siitä kiinni ja anna sen täyttää sinut voimalla kun on vaikeaa." Lähdin tassuttamaan eteenpäin ja kuulin, kuinka Virtakyynel kulki perässä. Olin ollut erakkona puolisen kuuta, minkä aikana olin omaksunut itselleni tietynlaisen erakkopersoonan. En enää kaivannut koko ajan seuraa, juttukaveria tai varapäällikön määräämiä tehtäviä klaanin hyväksi. Toki minä metsästin sun muuta, olihan minun jotenkin korvatta emolle ja hänen tovereilleen minun olemiseni heidän luonaan. Oli kulunut jonkin aikaa Kiurulennon kuolemasta. Vaikka saatoin tuntea itseni ajoittain hieman pirteämmäksi en siltikään ollut päässyt täysin yli rakkaani kuolemasta. Kuka muka koskaan pääsisi täysin yli? No, ehkä joku.. mutta itse en uskonut onnistuvani siinä. Aikaa kului kuitenkin koko ajan ja olin huomannut, kuinka joinain hetkinä saatoin hyväksyä lähelläni ne kauniit auringonsäteet, jotka loivat turkilleni harvinaista lämpöään ja lohtuaan. Minä olin rakastanut Kiurulentoa ja rakastin yhä. Ei se tunne mihinkään katoaisi. Kuitenkin... Ehkä minä joskus voisin tuntea valon ja lämmön sydämessäni ilman lamaannuttavaa, sisuksia repivää surua ja kaipuuta. Käännyin katsomaan emoa lapani yli. "Saat minun puolestani rakastaa Pyrstökuiskausta niin suunnattomasti kuin haluat." Väläytin lämpimän hymyn. "En ole vihainen." //Virta?

Virtakyynel | 31.01.2018

Kuultuani Pörrölaikun sanat, levisi kasvoilleni onnellinen hymy. Kirin hänet kiinni ja jatkoimme matkaa rinnatusten kohti aukiota, joka toimi leirinämme. Aukio sijaitsi metsän keskellä, siinä kohdassa aluskasvillisuus oli lähes olematonta. Tosin ei aluskasvillisuus ollut täällä niin rehevää kuin Myrskyklaanin reviirillä. Se vaikeutti minun osaltani saalistamista, sillä olinhan opetellut saalistamaan aluskasvillisuus turvanani. "Kiitos. Et ymmärräkään, kuinka ylpeä minä olen sinusta", naukaisin, kun kylkeni sipaisi poikani kylkeä. Päästyämme aukiolle, erotin ensimmäisenä Pyrstökuiskauksen lähellä pesäämme. Pörrölaikku oli siirtynyt omaan pesään, jonka Pyrstökuiskaus oli tarjoutunut tekemään hänelle. Pörrölaikku lähti kulkemaan kohti pesäänsä, minä sen sijaan astelin suoraan Pyrstökuiskauksen luokse. Puskin tuon poskea kuonollani. "Kerroitko hänelle?" kolli kysyi hiljaisella äänellä vilkaisten Pörrölaikun perään. Nyökkäsin ja hymyilin leveästi entiselle jokiklaanilaiselle. "Hän hyväksyy meidät täysin", kerroin. Pyrstökuiskauksen kasvoille levisi onnellinen hymy. Hän painoi päänsä vasten turkkiani ja painautui vasten minua. Onnellisuus sai minut kehräämään. "Missä Ruusukatse ja Ruskasilmä ovat?" kysyin hetken kuluttua irrottautuen Pyrstökuiskauksen lämpimästä halauksesta. "Lähtivät saalistamaan vähän teidän jälkeenne", tabbykuvioinen kolli osasi kertoa ja käänsi katseensa edessämme avartuvaan metsikköön. Nyökkäsin ja siirsin siniharmaan katseeni kohti taivasta. Se oli kirkas ja lähes pilvetön, ainoastaan muutama pilvenhattara kulki hitaasti auringon ohi. Viime päivät olivat olleet melko synkkiä. Taivasta oli peittänyt raskas pilviverho ja lunta oli satanut hurjasti. Aurinko näyttäytyi nyt ensimmäistä kertaa päiviin. "Lupaathan minulle yhden asian", naukaisin ja käänsin sitten epäröiden katseeni kohti Pyrstökuiskausta. Kolli kohotti kysyvästi kulmiaan. "Älä jätä minua koskaan", henkäisin ja katsoin harmaanruskeaa kollia suoraan hänen meripihkaisiin silmiinsä. "En jätä, olen rinnallasi ikuisesti. En ole koskaan tuntenut mitään tällaista, tahdon olla luonasi aina", vastasi Pyrstökuiskaus hymyillen ja kosketti kuonollaan otsaani. Helpottunut huokaisu pääsi ulos minusta, kun suljin silmäni ja painauduin vasten Pyrstökuiskauksen lämmintä kehoa. //Pörrö voi jatkaa jotenki jos tahtoo mut ite kirjotan tästä jatkoo viel joskus :D

Virtakyynel | 03.02.2018

Raotin hitaasti silmiäni. Minun ja Pyrstökuiskaukseen pesään pääsi sisään aamun ensimmäiset auringonsäteet. Ne häikäisivät silmiäni, joten käänsin katseeni poispäin. Nousin ylös ja venyttelin, jonka jälkeen lähdin vaappumaan ulos pesästä. Olin huomannut tiineyteni lähes neljäsosakuu sitten, mutta en ollut uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Tosin nyt vatsani oli alkanut kasvamaan ja pennut liikahtelemaan, eikä asia voinut pysyä kauaa enää salassa. Erotin Ruusukatseen istuskelevan lähellä hänen ja Ruskasilmän pesää. Naaras istui yksin siinä. Tuoresaaliskasa oli tyhjä, josta päättelin muiden olevan joko saalistamassa tai tarkistamassa rajoja. "Huomenta", naukaisin haukotellen naaraskissalle ja astelin tuon vierelle. "Huomenta", hän vastasi ja käänsi katseensa minuun päin. Ensimmäisenä naaraan keltaruskeat silmät kohdistuivat vatsaani. "Oletko sinä..?" entinen kuolonklaanilainen keskeytti lauseensa, koska uskoi minun ymmärtävän hänen tarkoituksensa. Kasvoilleni levisi lämmin hymy. "Huomaako sen jo noin selvästi? En ole uskaltanut kertoa kenellekään", naukaisin irvistäen. Ruusukatse nyökkäili ymmärtäväisesti. "Sinulla ei taida olla kamalasti aikaa viivytellä kertomista, Pyrstökuiskaus huomaa sen kyllä pian", naaras vastasi ja käänsi katseensa taakseni. Kuullessani lähestyviä askelia, käännyin tulijoiden suuntaan. Pyrstökuiskaus, Pörrölaikku ja Ruskasilmä kävelivät meitä kohti. Kumppanini roikotti suussaan elotonta hiirtä, Pörrölaikulla taas oli orava ja päästäinen. Ruskasilmä oli saalistanut hiiren, jonka hän laski viimeisenä tuoresaaliskasaa. Astelin Pyrstökuiskauksen luokse ja eleilläni pyysin kollia seuraamaan. Päästyämme tarpeeksi kauas aukiosta, istuin hengästyneenä alas. "Oletko kunnossa?" Pyrstökuiskaus kysyi huolestuneena. Nyökkäsin ja nostin siniharmaan katseeni kolliin. "Minun täytyy kertoa sinulle jotakin", naukaisin. Kollin silmät suurenivat ja hän nyökkäsi kehottaen minua jatkamaan. Nielaisin ja katsoin jännittyneenä rakastani suoraan hänen silmiinsä. "Minä odotan pentuja", naukaisin ja purin hampaitani yhteen. Pyrstökuiskaus näytti yllättyneeltä, hän käänsi katseensa kohti vatsaani. Sitten hänen kasvoilleen levisi lämmin ja aito hymy. "Sehän on mahtava uutinen!" hän huudahti ja painoi poskensa vasten poskeani. Huojennus valtasi minut. Ilma tuntui nyt kevyemmältä hengittää. "Palataanko muiden luokse? Minun täytyy kertoa Pörrölaikulle tästä", totesin. Pyrstökuiskaus nyökkäsi ja lähti kulkemaan rinnallani takaisin kohti aukiota. Aukiolle saavuttuani astelin Pörrölaikun luokse. Kolli istuskeli yksinään pesänsä liepeillä ja nosti katseensa minuun minun lähestyessäni häntä. "Pörrölaikku, minulla on asiaa", naukaisin. Kolli katsoi minua suoraan silmiini. "Kerro vain", hän kehotti. Vilkaisin Pyrstökuiskausta, joka oli jäänyt pesämme lähettyville muutaman ketunmitan päähän meistä. Sitten käänsin katseeni taas poikaani. "Minä saan pentuja, Pyrstökuiskaukselle. Sinusta tulee isoveli", nau'uin kehräten. Toivoin asian olevan hyvä juttu Pörrölaikulle. En tahtonut kollin tuntevan pentujen takia oloaan ulkopuoliseksi tai muuten vain huonoksi. Tahdoin enemmän kuin mitään Pörrölaikun olevan onnellinen vastoinkäymistensä jälkeen. //Pörrö?

Virtakyynel | 05.02.2018

Jäin katselemaan Pörrölaikun loittonevaa selkää haikea ilme kasvoillani. Pentu-uutiset olivat selkeästi nostaneet Kiurulennon takaisin poikani mieleen. "Miten hän otti sen?" Pyrstökuiskaus naukaisi hiljaa ja käveli vierelleni. "Hänestä se oli hieno juttu", totesin hiljaa tuijottaen yhä metsikköön. Pörrölaikku oli kadonnut näkyvistä jo, mutta en voinut irrottaa katsettani siitä kohdasta, jossa hänet olin viimeisen kerran nähnyt. Viimeiset päivät olin vain maannut pesässä. Pyrstökuiskaus oli pysynyt lähelläni koko ajan, koska synnytys saattoi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Pörrölaikku oli tottuttautunut ajatukseen uusista sisaruksista pääasiassa yksinään. Silloin tällöin hän oli kuitenkin liittynyt seuraamme aterioimaan tai lähtenyt mukaani partioimaan. Saalistaminen minulla oli jäänyt vähälle, koska vatsa tuntui olevan kaiken aikaa tiellä. Katselin vierelläni nukkuvaa Pyrstökuiskausta. Kolli hengitti kaikessa rauhassa, hän oli nukkunut koko yön hyvin rauhattomasti, mutta nyt hän oli sikeässä unessa. Aurinko oli lähtenyt laskemaan, pesässä hämärsi jo. Painoin pääni sammalvuoteelleni. Tunsin pentujen liikkeet selkeästi vatsassani. Juuri kun olin pääsemässä uneen, suunnattoman kova kipu vatsassani sai minut päästämään ilmoille ulvaisun. Pyrstökuiskaus säpsähti ja loikkasi pystyyn. Hän siirsi nopeasti väsyneet ja huolestuneet silmänsä minuun. "Oletko kunnossa?" hän kysyi. Tunsin vatsassani kovia supistuksia ja irvistin. Kului hetki, ennen kuin ne loppuivat. Hetken ajan keskityin vain hengittämiseen. Sitten käänsin siniharmaan katseeni kohti Pyrstökuiskausta ja nielaisin. "Pennut", nau'uin. Toinen supistus hyökkäsi kimppuuni ja sai minut irvistämään. "Syntyvätkö ne nyt?" kolli kysyi. Pienoinen paniikki oli lähellä vallata kumppanini, mutta hän sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti syvään. Supistuksen loputtua avasin silmäni ja katsoin Pyrstökuiskausta sanaakaan sanomatta. "Mitä voin tehdä?" hän kysyi huolestuneena. "Hae keppi! Minun täytyy saada purra jotakin", nau'uin, mutta seuraava supistus alkoi jo riepotella minua. Kolli juoksi pois pesästä. Tuntui kuin Pyrstökuiskauksella olisi kestänyt ikuisuus. Siinä pienessä ikuisuudessa maailmaan kerkesi tulla kolme pientä pentua. Nuolin heidän turkkinsa puhtaiksi ja sain pennuista jokaisen hengittämään tasaisesti. Kun Pyrstökuiskaus viimein saapui, hänellä oli suussaan keppi. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään kolme pentua, jotka kömpivät kohti vatsaani. Kasvoilleni levisi lämmin, mutta väsynyt hymy. Pyrstökuiskaus pudotti kepin maahan ja syöksähti luoksemme. "Ne syntyivät jo", hän henkäisi ja katsoi minua hymyillen leveästi. Hän käänsi katseensa kolmeen pentuun. "Kaksi kollia ja yksi naaras", ilmoitin yhä hymyillen kumppanilleni. En ollut pitkään aikaan tuntenut olevani näin elossa. Tuntui kuin olisin ollut onnellisin kissa, mitä maa päällään kantaa. //Pörrö, pennut?

Virtakyynel | 27.12.2017

"He takuulla pitävät sinusta", nau'uin hymyillen pojalleni, kun ylitimme Myrskyklaanin rajan. Vilkaisin vielä kerran taakseni ikään kuin hyvästeiksi. En palaisi vähään aikaan Myrskyklaaniin. Mahdollisesti seuraavalla vierailulla moni kissa olisi taas matkannut Tähtiklaaniin. "Keitä nämä kissat muuten ovat?" kysyi Pörrölaikku ja käänsi katseensa minuun. Vaikenin hetkeksi ja käänsin katseeni etukäpäliini. "On mahdollista, että tunnet heidät.. Kissa jonka vuoksi lähdin klaanista on", puheeni keskeytyi hetkeksi, kun aloin epäröimään. Lopulta vain päätin, että pakkohan minun oli kertoa. Pörrölaikku tulisi pian itse näkemään Pyrstökuiskauksen. "Hän on Jokiklaanin Pyrstökuiskaus", huokaisin. Huomasin hämmästyksen poikani kasvoilla. "Jokiklaanin entinen päällikkökö? Entä ne muut kissat?" Pörrölaikku kysyi ja katsoi minua tummankeltaisilla silmillään. "Älä nyt ole ennakkoluuloinen, mutta he ovat Ruusukatse ja Ruskasilmä. Löysimme heidät joku aika sitten läheltä reviiriämme. Molemmat ovat entisiä kuolonklaanilaisia, mutta he onnistuivat viemään Pisaratähdeltä henkiä ennen klaanista lähtöä", naukaisin ja katsoin Pörrölaikkua. Toivoin, ettei hän päättäisikin jäädä Myrskyklaaniin. Toivoin hänen hyväksyvän kissat joiden kanssa hän tulisi elämään. //Pörrö? Ilmota muute ilmotuksii et Pörrö lähti klaanist :]

Pörrölaikku

Olin hetken vaiti kävellessäni eteenpäin. Entisiä kuolonklaanilaisia? Virtakyyneleen sanojen mukaan he olivat vieneet Pisaratähdeltä pari henkeä ennen kuin olivat lähteneet Kuolonklaanista. Tunsin emon katsovan minua hetken kuin vastausta odottaen. "Enköhän minä tule toimeen heidän kanssaan", mau'uin ja väläytin hänelle aavistuksenomaisen hymyn, ihan vain antaakseni sanoille jonkin varmistuksen. Ei minua muuten hymyilyttänyt. Oloni oli tyhjä, ontto. Rinnassani tuntui suuri tyhjä aukko ja tiesin, ettei se siitä paranisi moneenkaan hetkeen. Ikävöin Kiurulentoa niin kovin... Sydämeni oli puristunut kokoon siitä kaikesta tuskasta, jota koin, enkä edes kyennyt teeskentelemään, että kaikki oli hyvin. Koska mikään ei ollut hyvin. Minun elämäni valonlähde oli kuollut, hän oli poissa luotani. Kuljin eteenpäin surusta lasittunut ja samea katse maassa. Ehkä näin olisi hyvä; menisin emoni ja hänen ystäviensä luokse. Ei minulla kai ollut mitään heitä vastaan, vaikka emo olikin jättänyt synnyinklaaninsa rakkauden vuoksi. *Niin kai minäkin olisin tehnyt*, ajattelin, *jos olisin ollut samassa tilanteessa.* Totuus kuitenkin oli se, etten halunnut ajatella rakkautta omalle kohdalleni. En nyt, enkä ehkä koskaan enää. Koska minun rakkauteni oli poissa ja sydämeni oli revitty palasiksi sen takia. Suru tulvi sieluuni veden aaltojen lailla; se täytti minut yhä pahemmin, tukahdutti minut. Kunnes kävellessäni katseeni muuttui jälleen mitäännäkettömäksi ja suru verhosi mieleni pimeään, kylmään huntuunsa.. //Virta?

Virtakyynel

"Tässä on reviirimme raja", nau'uin rauhaisella äänellä Pörrölaikulle, joka katsoi suoraan eteensä tyhjällä katseellaan. Huomasin kollin olevan surullinen, mutta se kuului asiaan. Kolli tulisi olemaan surullinen vielä jonkun aikaa, jos hän oli tullut minuun suremisen osalta. Pörrölaikku nyökkäsi ja maisteli ilmaa. Sitten jatkoimme matkaa eteenpäin kohti pesiämme. Emme olleet vaivautuneet rakentamaan leiriä, koska usein joku oli joka yö vahdissa. Saavuttuamme pesille, sieraimiini leijaili Pyrstökuiskauksen tuore tuoksu. Aurinko oli laskemassa jo taivaanrannan taakse, mutta alastomien puiden oksien väleistä pystyi erottamaan punertavan taivaan. Pyrstökuiskaus astui ulos pesästämme. Hän näytti hämmästyneeltä nähdessään Pörrölaikun vierelläni. "Hei Pyrstökuiskaus.. Tässä on poikani, Pörrölaikku", nau'uin tabbykuvioiselle kollille ja käänsin katseeni Pörrölaikkuun, joka katsoi Pyrstökuiskausta suoraan tuon silmiin. "Missä Ruusukatse ja Ruskasilmä ovat?" kysyin ennen kuin kumpikaan kolleista ehti sanoa mitään. Pyrstökuiskaus vilkuili hetken ajan ympärilleen. Lopulta hänen katseensa pysähtyi minuun ja poikaani. "He taisivat lähteä vielä merkkaamaan rajat", Pyrstökuiskaus osasi kertoa. "Oletko vain vierailulla vai ajattelitko jäädä asumaan kanssamme?" Pyrstökuiskaus kysyi laikukkaalta myrskyklaanilaiskollilta. Kun katsoin Jokiklaanin entistä päällikköä, oloni oli helpottunut. En edes ollut tajunnut, mutta lyhyen matkani aikana olin ikävöinyt Pyrstökuiskausta yllättävän paljon. Olin huojentunut päästessäni takaisin. //Pörrö? Voit kirjottaa erakoihi ny cx

Pörrölaikku

Katsoin Pyrstökuiskausta ilmeettömänä silmiin ja kohautin lapojani. "En tiedä vielä", mau'uin. "Olisiko se sinusta huono juttu jos jäisin?" Katsoin kollia hetken mutta ennen kuin tämä ehti vastata mitään, murahdin ontolla äänellä: "Antaa olla. Suokaa anteeksi, menen hetkeksi.." Astelin Pyrstökuiskauksen ohi pää pystyssä mutta suru tummankeltaisissa silmissäni kiiltäen. Menin muutaman ketunmitan päähän kaksikosta ja lysähdin istumaan pää painuksissa. Suru ei hellittänyt otettaan minusta, päinvastoin; se musersi minua yhä enemmän. Yhä enemmän minä hajosin joka hetki, eikä auttanut, kun muistot Kiurulennosta vilisivät mielessäni. Hänen kauniit kasvonsa välähtelivät silmissäni, naaraan heleä nauru, jonka olin saanut kuulla vain yhden kerran, kaikui korvissani. Huokaisin syvään ja nostin murtuneena katseeni taivaalle. Siellä ei ollut tähtiä, pilviä vain. *Voi Kiurulento.. Minun on niin ikävä sinua!* Silmäni sumenivat ja suljin ne. Poskelleni vierähti kyynel. Eikö minun elämäni ollut muuta kuin surua? Pelkkiä menetyksiä ja hyvästejä? En tiennyt, kestäisinkö minä. Jos Virtakyynelkin tuosta kuolisi ja lähtisi Tähtiklaaniin, sitten en ainakaan enää kestäisi. Mutta Tähtiklaanissa oli hänen rakkaansa ja minun isäni; Kiviturkki. Tosin, en tiennyt, millainen heidän kohtaamisensa Tähtiklaanissa olisi, kun emolla oli nyt Pyrstökuiskaus. Vilkaisin lapani yli emoa, joka puhui Jokiklaanin entisen päällikön kanssa. Kasvoillani käväisi ohikiitävä hymy, tosin hieman surullinen. Virtakyynel oli löytänyt uuden rakkauden ja olin hänen puolestaan niin onnellinen, kuin vain tässä tilanteessa saatoin. //Virta? Pyrstö?

Virtakyynel | 01.01.2018

//Pyrstö o muute NPC-hahmo ku Nagini eros enne taukoo xd Katselin etäämmällä makaavaa Pörrölaikkua surullinen ilme kasvoillani. Käänsin sitten katseeni Pyrstökuiskaukseen. "Hän menetti rakkaansa", naukaisin hiljaa kollille niin, että poikani ei kuulisi minua. Hänestä tuskin tuntuisi kovin hyvältä, että kerroin hänen yksityisasioitaan kollille tuntemattomalle kissalle. "Olen pahoillani", Pyrstökuiskaus naukui pahoittelevasti. Nyökkäsin, vaikka en koskaan tuntenutkaan Kiiurulentoa kovin hyvin. Kävelin kollin ohitse mitään sanomatta kohti Pörrölaikkua. Kosketin kuonollani hellästi poikani lapaa. Hän säpsähti ja käänsi keltaisen katseensa minua kohti. Soturi itki. Hänen kehonsa värisi hänen maatessaan lumisella maalla. "Sinä selviät tästä", nau'uin pojalleni ja painoin kuononi vasten kollin poskea, "me autamme sinua." Pörrölaikku pysyi vaiti. Hän nyyhkytti surkeasti ja painoi päänsä käpäliensä suojaan. "Sinusta tuntuu nyt pahalta, mutta huomenna on uusi päivä. Voimme silloin kiertää reviirimme rajat ja katsoa, jos löytäisimme jotain syötävää", kuiskasin Pörrölaikun korvaan ikään kuin ehdotuksena. //Pörrö?

Pyrstökuiskaus | 27.07.2017

Sisuksissani kulki lämmin väristys, kun kohtasin Virtakyyneleen siniharmaiden silmien katseen. Olisin halunnut jäädä katselemaan hänen silmiään, mutta nyt oli huono hetki. Siispä pakotin katseeni taas eteenpäin ja lisäsin hieman lisää vauhtia jalkoihini, jotta ajatukseni pysyivät kasassa. "Olin näkevinäni mäellä jonkun ketunkolon. En kuitenkaan katsonut sitä tarkemmin, mutta se vaikutti autiolta", naukaisin hymyillen. "En tosin tiedä miten iso se on." Virtakyynel nyökkäsi ja näin sivusilmällä miten hänkin käänsi katseensa sitten eteenpäin. Taivalsimme hiljaisuudessa eteenpäin ja tutkimme tarkoin metsää - tarkistimme kaikki kolot petoeläinten varalta ja pistimme merkille mahdollisia saaliiden merkkejä. Ympäristö vaikutti turvalliselta ja se kohensi jo valmiiksi korkeaa mielialaani. Pidin Virtakyyneleestä todella ja tassuttaessamme puiden alla tunsin eläväni oikeasti. Vaikka olin tottunut olemaan paljaan taivaan alla, näin miten Virtakyynel tunsi olonsa kotoisaksi metsässä ja se tarttui myös minuunkin. Jos Virtakyynel piti jostain, myös minä pidin siitä. "Käännytäänkö tästä oikealle? Voisimme kiertää sitä kautta takaisin joelle - en haluaisi mennä enää kaksijalkalaan..." naukaisin yhtäkkiä, kun tajusin että olimme tulleet sen mättään luo jossa olimme nukkuneet edellisen yön. // Virta? Pahoittelut sekavasta tekstistä...

Virtakyynel | 03.12.2017

"Herätys", kuiskaus veti minut pois unimaailmasta takaisin omaan pesääni. Raotin hitaasti unisia silmiäni ja katselin edessäni istuvaa tabbykuvioista, tanakkaa kollikissaa. Pyrstökuiskauksen kasvoilla oli leveä hymy. Sieraimiini leijaili tuoreen veren tuoksu. Huomasin Pyrstökuiskauksen edessä makaavan päästäisen. "Sinulla on varmasti nälkä", kolli naukui ja työnsi päästäisen minua kohti. Kampesin itseni istumaan ja hymyilin leveästi kollille. Vatsani oli tyhjä, sillä olin syönyt viimeksi eilen auringonlaskun aikaan. Pyrstökuiskauksen takaa, pesän sisäänkäynniltä näki, että aurinko oli jo korkealla taivaalla. "Olen onnekas, kun lähdin juuri sinun matkaasi", virnistin ja tartuin hampaillani päästäisen pehmeään lihaan. Aluksi olin ollut Pyrstökuiskauksen kanssa vain ystävä. Olimme tehneet omat pesämme ja nukuimme erikseen, mutta nyt nukuimme samassa pesässä vaikkakin eri pedeillä. Tunteeni kollia kohtaan olivat alkaneet heräämään. Hän oli opettanut minua kalastamaan. Pyrstökuiskauksen mukaan minä olin jokiklaanilaisen veroinen kalastaja. Uimista me emme ole opetelleet, vaikka kolli onkin yrittänyt saada minut veteen lukuisia kertoja. Lehtikadon alku on saapunut ja vesi on suunnattoman kylmää, jonka vuoksi en todellakaan ole sinne menossa. Kun olin syönyt päästäisen, suin nopeasti turkkini siistiksi. “Onko sinulla suunnitelmia tälle päivälle?” kolli kysyi ja virnisti minulle lempeästi. “Ei ole, kuinka niin?” kysyin ja kävelin Pyrstökuiskauksen perässä ulos pesästämme. “Voisimme lähteä pienelle tutkimusretkelle. Olen haistanut reviirimme itäisellä puolella jo parin päivän ajan erakkokissan tuoksun. Ehkä voisimme etsiä kissan ja selvittää, kuka hän on? Kuka tietää, hän saattaa ehkä tahtoa liittyä seuraamme. Lehtikadon aikana apu riistan saalistuksessa ei koskaan ole pahitteeksi”, entinen jokiklaanilainen naukaisi. Nyökkäsin. “Se voisi olla ihan hyvä idea. Näytä tietä”, naukaisin. Lähdimme kulkemaan lumettoman metsän halki kohti reviirimme itäistä rajaa. Siellä puut olivat harvempia ja vähän matkan päässä reviirin päättymisestä alkoi nummi. Olimme käyneet tutkimassa hieman nummea, mutta siellä ei ollut merkkejä kissoista. Kaksijalat sen sijaan vaikuttivat käyvän alueella usein, jonka vuoksi olimme laittaneet reviirin rajan tarpeeksi kauas nummesta. Emme tahtoneet kaksijalkoja häiritsemään elämäämme, vaikka ne kyllä toisinaan kävivät metsässäkin. Kun saavuimme itäiselle rajalle, myös minä haistoin selkeän kissan tuoksun. Se oli voimakas, ehkä viime yöltä tai jopa tältä aamulta. “Seurataan sitä”, naukaisin ja ohitin Pyrstökuiskauksen. Lähdin kulkemaan hajujäljen perässä eteenpeäin. Se kulki kohti nummea. Kulkiessamme eteenpäin, myös toisen kissan hajujälki kantautui sieraimiini. “Täällä on myös toinen kissa”, Pyrstökuiskaus naukaisi. Nyökkäsin ja jatkoin kävelemistä, tosin nyt hitaammin. Pidin korvani pystyssä ja leukani auki, jotta voisin huomata kissat, jos he mahdollisesti hyökkäisivät kimppuumme. Kun kuljimme vähän matkaa eteenpäin, erotin kaksi kissaa muutaman ketunmitan päässä meistä. He huomasivat meidät hetkessä ja lähtivät kulkemaan meitä kohti. Toinen kissoista oli punaruskea naaras ja toinen tumman siniharmaa kollikissa. He vaikuttivat yllättävän tutuilta, mutta en saanut päähäni, miksi niin oli. Kaksikosta naaras vaikutti yllättyneeltä meidät nähdessään. “Pyrstötähti?” naaras kysyi. Hänen vierellään kulkeva kolli vilkaisi hämmästyneenä ystäväänsä, mutta pysyi vaiti. Pyrstökuiskaus siristi silmiään. “Keitä te olette?” hän kysyi kommentoimatta sitä, että naaras tiesi hänen entisen nimensä. Kaksikko vilkaisi toisiaan, he nyökkäsivät epäröiden. “Minä olen Ruusukatse, tässä on ystäväni Ruskasilmä”, Ruusukatseeksi esittäytynyt naaras kertoi. “Olette siis myös entisiä klaanikissoja. Mistä klaanista te tulette?” kysyin. “Me tulemme Myrskyklaanista”, Ruusukatse vastasi nopeasti. Katsoin kaksikkoa hämmästyneenä. Pyrstökuiskaus käänsi yllättyneen katseensa minuun. “Ettekä tule”, vastasin tyynesti. Kaksikko näytti säikähtäneeltä. “Minä olen Virtakyynel ja asuin koko ikäni Myrskyklaanissa. Te ette ole olleet siellä”, kerroin. Jos he olisivat olleet oppilasikäisiä, olisin voinut uskoa heidän olevan myrskyklaanilaisia. Nyt he näyttivät kauhistuneilta. “Mistä klaanista te tulette?” Pyrstökuiskaus kysyi nyt ripaus vihaa äänessään. Kaksikko laski katseensa maata kohti. “Me tulemme Kuolonklaanista.. Mutta me emme ole pahoja! Pisaratähti on julma kissa, hän tappoi Ruskasilmän ystävän ja me kostimme viemällä häneltä ainakin yhden hengen. Me pakenimme ja olemme vaeltaneet siellä täällä. Mitä te teette täällä?” Ruusukatse naukaisi. Vilkaisin Pyrstökuiskausta. “Me lähdimme klaaneistamme ja ryhdyimme erakoiksi. Pisaratähti on muuten kuollut kuita sitten, uusi päällikkö on Pimeystähti. Tahdotteko kenties liittyä seuraamme päiväksi tai pariksi? Reviirimme on aivan tässä lähellä”, Pyrstökuiskaus naukui. “Liitymme mielellämme seuraanne. Näyttäkää tietä”, Ruskasilmä naukaisi. Lähdimme johdattamaan kaksikkoa kohti reviiriämme. Vilkuilin kaiken aikaa taaksemme, koska en luottanut heihin sataprosenttisesti. “Oletko aivan varma tästä? Mistä tiedämme, että he eivät ole pahoja?” kysyin kollilta. “Emme tiedäkään. Otetaan siitä selvää. Ehkä he ovat ystävällisiä ja tahtovat auttaa meitä”, kolli ehdotti. Kohautin lapojani ja jatkoin matkaa eteenpäin. //Jatkan joskus xdd

Virtakyynel | 17.12.2017

Istuskelin minun ja Pyrstökuiskauksen pesän edustalla ja katsoin, kuinka Ruusukatse ja Ruskasilmä astelivat ulos omasta pesästään, joka oli aiemmin ollut Pyrstökuiskauksen pesä. Olimme kuitenkin jo lehtisateen loppupuolella siirtyneet kokonaan minun pesääni, sillä oli lämpimämpää nukkua kahdestaan ja vielä paljon mukavempaakin, kun oli seuraa. Rusukatse venytteli makoisasti ja käänsi katseensa kohti siniharmaata ystäväänsä. "Minähän sanoin, että he ovat mukavia kissoja", Ruusukatse naukui ystävälleen ja tönäisi tuota hellästi. Yhä uninen Ruskasilmä ei osannut odottaa naaraan tönäisyä ja kaatui lumiseen maahan sen seurauksena. Ruusukatse säikähti ja auttoi ystävänsä pystyyn. "Anteeksi, en tarkoittanut kaataa sinua", naaras naukui nolostuneena. Pyrstökuiskaus oli ollut oikeassa. Kaksikko ei suinkaan ollut kuten muut kuolonklaanilaiset. He olivat aivan tavallisia kissoja. Tosin joitakin kuolonklaanilaiskissoille tyypillisiä piirteitä saatoin havaita kuolonklaanilaissyntyisessä Ruusukatseessa. Välillä naaras tiuski huomaamattaan toisille, vaikkakin pahoitteli käytöstään usein pian sen jälkeen. Ruskasilmä taas oli ystävällinen. Ilman kaksikon apua lehtikato ei takuulla sujuisi näinkään hyvin. Kaikki neljä saivat joka päivä riistaa, eikä koko päivää pitänyt käyttää saalistamiseen. Vietimme usein iltaisin aikaa pesiemme välissä olevalla lähes varvuttomalla paikalla keskustellen. "Joen lähistöllä on tänään paljon riistaa. Kun menette saalistamaan, kannattaa käydä siellä", Pyrstökuiskauksen ääni kuului vasemmalta. Kolli oli ilmeisesti käynyt joella. Hän kantoi suussaan hiirtä ja vesimyyrää. Sen sijaan, että hän olisi ottanut ne itselleen, tarjosi hän vesimyyrää Ruskasilmälle ja Ruusukatseelle. Hiiren hän laski minun eteeni. "Syökää se, niin jaksatte saalistaa. Aiotko lähteä tänäänkin etsimään kissoja kaksijalkalasta, Virtakyynel?" Pyrstökuiskaus naukui ja kääntyi minua kohti. Nyökkäsin. "Ajattelin käydä vähän pidemmällä. Ehkä voisin käydä Myrskyklaanissa samalla ja käydä katsomassa Laikkulampea, Kipinäsielua, Okrakarvaa ja Pörrötassua. Ja tietysti myös muita", ehdotin entiselle jokiklaanilaiselle. Pyrstökuiskaus ei näyttänyt olevan yllättynyt ehdotuksestani. Hänen kasvoilleen syttyi lämmin hymy. "Kerro terveisiä", hän naukui ja istuutui vierelleni. Turkkimme hipoivat toisiaan, sydämeni hakkasi kiivaasti. "Tahdotko jakaa?" kysyin ja laskin toisen tassuni hiiren päälle. Kolli pudisti päätään. "Söin hieman saalistamisen lomassa", hän vastasi yhä hymyillen. Nyökkäsin ja aloin syömään saalista. Jos olisimme olleet klaanissa, moni olisi katsonut kollia nyt pahasti. Hyvä puoli erakkona olemisessa oli se, että ei ollut sääntöjä. Soturilaki ei yltänyt kaksijalkalan tänne puolelle. Olimme vapaat tekemään mitä ikinä tahdoimme. Olin juuri saapunut metsän laitaan. Myrskyklaanin reviirin raja oli aivan edessäni. Vain pari askelta ja olisin takaisin synnyinklaanini reviirillä. Hetkellinen nostalgiaryöppy valtasi minut, mutta ylitettyäni rajan minut valtasi ahdistus. Sydämeni takoi kovaa, tuntui kuin jokin olisi ollut vinossa. Maistelin ilmaa: hajun perusteella kaikki vaikutti olevan hyvin. Viimeisimmässä partiossa oli ollut ainakin Purohäntä ja oma poikani Okrakarva. Voi Okrakarva.. Miten paljon ikävöinkään häntä ja hänen sisaruksiaan. Pahasta aavistuksesta huolimatta lähdin kävelemään kohti Myrskyklaanin reviirin sydäntä: leiriä. Matka tuntui kestävän pidempään kuin koskaan. Aurinko oli ylittänyt huippunsa ja lähti pikkuhiljaa laskemaan taivaanrannan taakse. En lähtisi todennäköisesti vielä tänään kotiin. Olin sanonut Pyrstökuiskaukselle, että jos en kolmessa päivässä palaisi, hän saisi lähteä etsimään minua. Sitä ennen hän sai luvan tarkkailla Ruusukatsetta ja Ruskasilmää ja pitää itsensä kylläisenä. Leiri häämötti edessäni. Piikkihernepensaat kohosivat parin ketunmitan korkeuteen ja estivät niin pääsyn leiriin muualta kuin piikkihernetunnelista. Ketään ei näkynyt missään, mutta hajujäljet olivat vahvat. Kävelin piikkihernetunnelin luokse ja kävelin sen lävitse sisään leiriin. Kun näin kissat leirissä, minut valtasi lämmin tunne. Se kuitenkin katosi hetkessä, kun erotin kullanruskean kissan ruumiin keskellä leiriä. Tunnistin kissan hetkessä. "Kiurulento", henkäisin ja katsoin kostuvilla silmilläni naaraskissan elotonta ruumista, jonka luona kyyhötti laikukas soturi: Pörrölaikku. Kolli väräytti korviaan ja käänsi tummanruskean katseensa minua kohti. Hänen itkuiset silmänsä laajenivat hämmästyksestä nähdessään minut. Kiurulento oli ollut Pörrölaikun ystävä - tai ainakin jotain sellaista. Ennen lähtöäni olin kuitenkin huomannut, että Pörrölaikku olisi ehkä halunnut enemmänkin. Oliko kaksikosta tullut pari, olivatko he rakastuneet ja tuhottiinko se kaikki vain epäreilusti ja yhtäkkiä? Kullanruskean soturin turkilla näkyi syviä haavoja, ehkä mäyrän tekemiä. Mieleeni palasi Kiviturkki. Vietiinkö nuorimmalta pennultani elämän pohja noin vain kuten minullekin oli tehty kauan sitten? Muutkin kissat huomasivat hiljalleen minut seisomassa leirin sisäänkäynnillä. Kukaan ei sanonut mitään, kaikki olivat hiljenneet. En osannut sanoa mitään, eivätkä jalkani suostuneet liikkumaan. "Virtakyynel?" Hopeataivaan tuttu ääni kantautui korviini klaaninvanhimpien pesän suunnalta. Harmaan klaaninvanhimman kuono oli muuttunut vaaleanharmahtavaksi vanhuuden myötä, mutta muuten hän vaikutti oikein hyväkuntoiselta. Kasvoilleni piirtyi kireä hymy, joka jälleen katosi hetkessä. Entinen mestari käveli kohmeisesti luokseni ja vilkaisi surumielisesti leirin pääaukiolla olevaa ruumista ja sen luona olevaa poikaani. "Mitä sinä teet täällä?" naaras kysyi vaimealla äänellä. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta aluksi en saanut soperrettua muuta kuin vaimeaa muminaa. "Tulin katsomaan miten täällä menee", nau'uin lopulta hiljaisella äänellä. Naaras nyökkäsi ja laski häntänsä lavalleni. "Tule, minä kerron sinulle. Annetaan Pörrölaikun jättää hyvästit Kiurulennolle rauhassa", Hopeataivas naukui ja johdatti minut klaaninvanhimpien pesään. Pesässä oli ainoastaan Elotuuli, joka nukkui parhaillaan. "On tapahtunut paljon sinun ollessasi poissa", Hopeataivas aloitti ja käänsi katseensa maata kohti. Sydämeni takoi hurjan kovaa ja kyyneleet kirvelivät silmissäni. Tiesin, että naaras kertoisi pian surullisia uutisia. Joku oli takuulla kuollut, mutta kuka? "Pari kuuta sitten.. Kipinäsielu sairastui vakavasti. Kortelampi ja Tiikeriraivo tekivät kaikkensa, mutta sairaus oli liian vahva.. Kun hän lopulta lähti, hänen vierellään oli monta rakasta kissaa saattelemassa hänet Tähtiklaaniin. Hän ei ollut yksin", naaras naukui eikä vaikuttanut olevansa valmis huonojen uutisten suhteen, mutta antoi minun ensin reagoida tyttäreni poismenoon. "Eikä...", nau'uin hiljaa. Kyyneleet puskivat ulos silmistäni. Hetken ajan olin valmis syyttämään itseäni hänen kuolemastaan ja siitä, että lähdin, kunnes pudistelin päätäni. Ei se ollut minun vikani. Kipinäsielu tahtoi minun olevan onnellinen. Niin hän oli sanonut, kun näin hänet viimeisen kerran. Vika ei ollut minun. Nostin siniharmaan katseeni Hopeataivaaseen kuin valmiina ottamaan vastaan toisen iskun sydämeeni. "Ja Lehväsiipi.. Hän synnytti kolme tervettä, kaunista pentua, mutta hän ei selvinnyt.. Hän menehtyi synnyttäessään pienokaisiaan", naaras naukui hiljaa. Tuntui kuin kynnet olisivat iskeytyneet rintaani. Kehoni nytkähti ja pakotti minut heittäytymään makaamaan maahan. Päästin ilmoille surkean parkaisun. Hopeataivas oli tiennyt, mitä naaras merkitsi minulle. Hän oli ollut uudelleensyntynyt Lehvänlehti, entisen elämäni paras ystävä. Hän oli sentään saanut kokea rakkauden Nokkosnenän kanssa, mutta ei koskaan saanut sitä onnea, kun pystyi nähdä pentujensa varttuvan. Huomasin Korppitähden kävelevän sisään klaaninvanhimpien pesään. Päällikkö oli kai kuullut jo tulostani klaaniin ja tahtoi nyt jututtaa minua. Yllätyksekseni hän kuitenkin käveli yhdelle pedeistä ja asettui siihen makaamaan. "Hei Virtakyynel", kolli naukui hiljaisella äänellä. Hänen ilmeensä oli tyyni. "Etkö ole enää päällikkö?" kysyin vaimealla äänellä. Kolli pudisti päätään. "Saniaistähti hoitaa nykyään päällikön virkaa, Mesiviiksi on varapäällikkönä", kolli naukaisi. Nyökkäsin epäröiden. "Olen pahoillani.. Kipinäsielu.. Minä en voi uskoa, että hän on poissa", henkäisin ja purskahdin jälleen itkuun. "En minäkään.. Hän ei olisi ansainnut kuolemaa näin aikaisin. Hänen kuolema oli rauhallinen, hän lähti Tähtiklaaniin ja on nyt takuulla onnellinen", kolli naukaisi ja hymyili hieman, vaikkei häntä selkeästikään oikeasti hymyilyttänyt. Nyökkäsin epäröiden ja nousin seisomaan. "Minun täytyy mennä tukemaan Pörrölaikkua. Oliko Kiurulento hänen..?" en saanut sanottua lausettani loppuun. Hopeataivas nyökkäsi. "He välittivät toisistaan, mutta en tiedä, olivatko he kumppaneita." Nyökkäsin. Horjuvin askelin astelin leirin pääaukiolle ja kävelin kohti Pörrölaikkua, joka yhä istui onnettomana rakkaansa ruumiin äärellä. "Olen hurjan pahoillani.. Olen pahoillani, että en ole ollut tukenasi.. Olen pahoillani siitä, että en voinut suojella sinua surulta", nau'uin hiljaisella äänellä nuorimmalle pennulleni ja katsoin häntä itkuisin silmin. En tahtonut nähdä Pörrölaikkua surullisena, se ei vain tuntunut reilulta. Hänen piti saada onnellinen elämä. Ensin minä lähdin hänen luotaan, sitten hän menetti siskonsa ja nyt vielä tämä.. En voinut jättää Pörrölaikkua yksin Myrskyklaaniin. //Pörrö? Soriku toin tän jo nyt Myrskyklaanii, toivottavasti sun suunnitelmat ei kamalasti kussu xc

Virtakyynel | 04.07.2017

Astelin Pyrstökuiskauksen vierellä kohti metsänreunaa. Olimme taivaltaneet kaksijalkalassa koko päivän, ja viimein pääsimme pois sieltä. Ukkospolkujen kitkerät tuoksut olivat takertuneet turkkiini, haistoin sen päästyäni metsään. Metsä tuoksui raikkaalle, mutta saaliseläimiä en havainnut näin lähellä rajaa. Kuljimme jonkun aikaa syvemmälle metsää, kunnes pysähdyin sanomatta sanaakaan. Jalkojani särki ja polkuanturani olivat verellä. Irvistin nostaessani tassuani ja katsoessani polkuanturoitani, niistä vuosi punaista nestettä, verta. "Oletko sinä kunnossa?" Pyrstötähti kysyi huomattuaan minun pysähtyvän. Hän oli jatkanut matkaa vähän matkaan, kunnes palasi takaisin luokseni. Nyökkäsin epäröiden ja nostin siniharmaan katseeni Pyrstökuiskaukseen. Sydämeni hakkasi rinnassani kovaa, kun katsoin kollia suoraan silmiin. "Olen vain hieman uupunut.. Voisimmeko jäädä tähän lepäämään? En jaksa kävellä enää askeltakaan", nau'uin ja heittäydyin aluskasvillisuuden sekaan makaamaan. Alue oli lähes kuin Myrskyklaanin reviirillä, mutta aluskasvillisuus ei ollut yhtä tiheää. Olisin voinut hyvin kuvitella asuvani täällä. En kuullut enää kaksijalkalan melua, ja riistan tuoksua oli kaikkialla ympärillämme. Käännyin katsomaan Pyrstökuiskausta, joka katselli ympärilleen mietteliäänä. Sitten kolli kääntyi minun suuntaan. "Jäädään vain. Kuuletko sinäkin veden virtauksen? Lähellä on takuulla vettä", kolli naukaisi ja kuunteli tarkasti ympäristöä. Olin niin väsynyt, että en jaksanut keskittyä ääniin. En jaksanut edes vastata Pyrstökuiskauksen kysymykseen. Painoin pääni aluskasvillisuuteen ja suljin silmäni. Herätessäni seuraavan kerran aurinko oli jo noussut. Olinko todella nukkunut auringonlaskusta auringonnousuun? Hetken ajan ihmettelin, missä olin, kunnes muistin. Olin lähtenyt klaanista Jokiklaanin entisen päällikön, Pyrstökuiskauksen kanssa. Nousin ylös, en nähnyt Pyrstökuiskausta missään. Kollin hajujälki oli kuitenkin tuore. Lähdin seuraamaan sitä. Samassa huomasin, että kolli oli illalla ollut oikeassa. Täällä lähistöllä oli vesistöä. Kulkiessani eteenpäin, huomasin puiden harvenevan ja aluskasvillisuuden päättyvän. Jatkoin matkaani lähes puuttomalla alueella. Kuljin Pyrstökuiskauksen kalaisen ominaistuoksun perässä, kunnes sitten pian erotin tabbykuvioisen kollin kyyristelemässä erään joen rannalla. Kollin takana oli yksi eloton kala, mutta en tiennyt, mikä kala se oli. Joki oli leveämpi kuin Jokiklaanin ja Myrskyklaanin rajana toimiva joki, paljonkin leveämpi. Vastarannalla oli kaksijalkojen pesiä, vedessä kelluva hirviön näköisiä otuksia ja paljon muuta. Kun käänsin katseeni oikeallepäin, erotin harmaan jutun, joka ylitti joen. Se oli kuitenkin kaukana meistä, mutta saatoin nähdä, kuinka hirviöt juoksivat sen ylitse. Se oli ilmeisesti joku kaksijalkojen joen ylityspaikka, jota en koskaan ollut nähnyt. Luulin, että kaksijalat eivät ylittäneet jokia, mutta ilmeisesti ne ylittivät. Keskityin jälleen Pyrstökuiskaukseen. Kolli oli yhä kyyryssä joen törmällä. Se oli kiinnittänyt katseensa veteen, joka virtasi hitaasti eteenpäin. Kolli iski käpälänsä veteen, hopeinen kala nousi ylös vedestä kollin tassun mukana. Pyrstökuiskaus huitaisi sen sulavasti rantaan, jonka jälkeen hän tappoi saaliinsa. Hymyilin leveästi ja loikin mäkeä pitkin alas kollin luokse. Nyt kolli huomasi minut ja kääntyi minua kohden. Hän hymyili ystävällisesti, kuten minäkin tein. "Minä en ole koskaan kalastanut", kerroin kollille ja vilkaisin jokea. Kolli nyökkäsi ja yritti kai selvittää, mitä ajoin takaa tuolla ilmoituksellani. Harva jokiklaanilainen osasi kalastaa, mutta olin kyllä maistanut kalaa joskus. "Mietin vain, että voisitko sinä opettaa minua joskus? Minun mielestäni kala on hyvää, vaikka en sitä kovinkaan usein ole syönyt", kerroin Pyrstökuiskaukselle. //Pyrstö?

Pyrstökuiskaus

Katselin Virtakyyneltä hieman yllättyneenä, kun naaras kertoi pitävänsä kalasta. Harvoin olin kuullut muiden kuin jokiklaanilaisten pitävän kalasta, ja yleensä rajapartioiden kohdatessa - varsinkin, jos oli ollut jokin rajakahakka ja välit olivat erityisen kireät - saattoi kuulla huudettavan: "Te haisevat kalanaamat!" Minulta kestikin hetki sulatella sitä tosiasiaa, että Virtakyynel halusi oppia kalastamaan, sillä usein muiden klaanien jäsenet eivät myöskään pitäneet kalastamisesta tai tassujen kastelusta. Minulla ei olisi vaikeuksia opettaa naarasta, sillä olinhan kouluttanut kaksi oppilasta, jotka nyt olivat sotureita. Siispä huiskaisin hännälläni ilmaa ja naukaisin: "Ei siitä ainakaan vaivaa olisi." Virtakyynel naurahti hieman hermostuneesti liikauttaen tassujaan. Naaraan silmät tuikkivat saaden hengitykseni salpautumaan, sillä vasta nyt tuntui kuin näkisin hänet kunnolla. Virtakyyneleen hopeanharmaa turkki oli hieman pörrössä nukutun yön jäljiltä ja niissä kauniissa, pyöreissä siniharmaissa silmissä oli utuinen katse. Tunsin tassunpohjiani kihelmöivän, kun yhä vain katselin naaraan silmiä. Katseemme olivat lukkiutuneet toisiimme, ja se pieni hetki kietoutui ympärillemme hiljaisuudeksi. Kaikki ulkopuoliset äänet eivät tavoittaneet korviani, sillä yhtäkkiä kuulin vain Virtakyyneleen hengityksen sekoittuneena omaani. Sydämeni tykytys rinnassani tuntui kiihtyvän, kun naukaisin hiljaa: "Voin opettaa sinulle mitä vain, milloin vain - jos vain haluat." Entinen myrskyklaanilaisnaaras kallisti aavistuksen päätään ja räpytteli silmiään. Hetki kesti vielä muutaman silmänräpäyksen, mutta sitten me molemmat irrotimme katseemme toisistamme ja jäimme vilkuilemaan maahan. "Kiitos", Virtakyynel naukaisi sitten. Hymähdin vataukseksi ja käännyin sitten kohti saalistamiani kaloja. "Jos kerran pidät kalasta, voisimme syödä nämä vaikka nyt ja sitten tutkia hieman tätä metsää?" // Virta?

Virtakyynel | 05.07.2017

Katsoin hymyillen Pyrstökuiskausta. Sydämeni takoi rinnassani kovaa joka kerta, kun katseeni kohtasi kollin meripihkaisen katseen kanssa. "Kuulostaa mahtavalta", naukaisin hymyillen. Anturoitani hieman särki eilisestä kävelymatkasta, mutta ne olivat jo paremmat. Pyrstökuiskaus työnsi juuri äsken kalastamansa kalan kuononi eteen ja otti itselleen toisen kalan. En ollut koskaan syönyt kalaa, joka oli juuri tällainen. Siitä huolimatta epäröimättä haukkasin ensimmäisen palan kalasta. Se maistui erilaiselle kuin maalla elävät eläimet, mutta siinä oli oma makunsa, joka oli mielestäni hyvä. Olin syönyt saaliini hieman Pyrstökuiskauksen jälkeen. Odotellessaan minua, hän suki harmaanruskeaa turkkiaan. Kun olin saanut nielaistua viimeisen palan niistä kalan osista, joita pystyi syömään, nuolaisin kalan rippeet suupieliltäni. Nousin ylös ja lähdin johdattamaan Pyrstökuiskausta ylös mäkeä, jota pitkin olin päässyt joen rantaan. "Minne aiomme suunnata tästä?" kysyin entiseltä jokiklaanilaiskollilta ja katselin ympärilleni. En tiennyt, kuinka suuren alueen Pyrstökuiskaus aikoi tutkia, vai aikoiko hän tutkia koko metsän, joten päätin aluksi selvittää, mistä aiomme aloittaa tutkimisen. //Pyrstö?

Pyrstökuiskaus

Mutristin hieman suutani ja katselin ympärilleni. Minua houkutti lähteä seuraamaan jokea metsän reunaa pitkin ainakin vähän matkaa, mutta toisaalta halusin selvittää millainen metsä oli. Siispä kohautin lapojani Virtakyyneleen kysymykselle. Naaras heilautti korviaan ja räpäytti silmiään. Sitten tuo vilkaisi mietteliäänä taivaalle. Katselin hetken aikaa entisen myrskyklaanilaisen siroa kehoa ja kun ei alkanut näyttää siltä, että hän ehdottaisi minne mentäisiin, tokaisin: "Lähdetän kulkemaan metsään." Osoitin hännälläni metsää, joka alkoi pienen kumpareen takaa. Virtakyynel nyökkäsi hyväksyvästi ja sitten lähdimme tassuttamaan puiden alle. Polkuanturoitani särki hieman eilinen kävely, mutta pehmeä maa lievitti kipua. Astelimme vierekkäin puiden katveessa auringon siivilöityessä oksien läpi turkeillemme. Ilma oli melko raikas eikä erityisen kuuma, mutta päivä oli vasta aluillaan. Kävellessämme verkkaisesti metsän läpi pysähtyen aina aika ajoin haistelemaan puiden runkoja, aloin nauttia enemmän kaikesta. Olin kaivannut tällaista hiljaisuutta ja toista kissaa, jonka kanssa kykenin keskustelemaan helposti. Juttumme Virtakyyneleen kanssa alkoi luistaa yhä sukkelammin, mitä kauemmin kävelimme. Hymy nyki suupieliäni, kun kuuntelin naarasta ja saadessani itse suunvuoron, ääneni oli täynnä rauhallisuutta ja hymyä. "Onko Myrskyklaanin metsä tällaista?" kysyin katsellen puita ja erilaisia varpukasveja. Virtakyynel vilkaisi myös ympärilleen ja pudisti sitten päätään hieman. "Täällä on samanlaisia puita, mutta aluskasvillisuus on harvempaa", Virtakyynel naukaisi. Sitten hän kurtisti kulmiaan ja vilkaisi minuun syrjäkarein. "Oliko joenympärys ollenkaan samanlaista kuin Jokiklaanin reviirillä?" "Kutakuinkin. Paitsi Jokiklaanin läpi kulkevan joen varsilla kasvaa enemmän kitukasvuisia pensaita ja puita. Täällä niitä näytti kasvavan hädin tuskin lainkaan", kerroin. Virtakyynel nyökkäsi, ja vaivuimme sitten hiljaisuuteen. Kuulin askeleemme rapisevan aluskasvillisuudessa ja hengityksemme sekoittuvan linnun lauluun. "Minä voisin kuvitella asuvani täällä", naukaisin sitten. Pidin katseeni naulittuna eteenpäin, enkä kohdannut Virtakyyneleen hopeanharmaita silmiä. En tiennyt, miten naaras ottaisi vastaan tiedon, että mahdollisesti halusin jäädä tänne. Jos kuitenkaan Virtakyynel ei haluaisi jäädä tänne, minä seurasin häntä, sillä hän oli ainut kuka minulla vielä vierelläni oli. // Virta? xd

Virtakyynel | 09.07.2017

"Niin minäkin, mutta lähellä jokea. Kaksijalkalan lähellä on ärsyttävä asua, sillä etenkin viherlehtisin täytyy varoa kaksijalkojen pentuja, jotka seikkailevat metsässä, lisäksi he karkottavat kaiken riistan metelöimällä ja tuomalla haisevia koiriaan mukanaan", nau'uin Pyrstökuiskaukselle. Niskakarvani nousivat pystyyn, sillä en sietänyt kaksijalkoja ja niiden aivottomia koiria. En ymmärtänyt, mikä järki koirien olemassaolossa oli, ne eivät tehneet muuta kuin räksyttivät kaiken aikaa. Pyrstökuiskaus katsoi minua hieman yllättyneenä vihaisesta äänensävystäni ja pystyyn nousseista niskakarvoistani. Kollin kasvoille ilmestyi kuitenkin pian lämmin virne. "Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Kaksijalat tulivat usein myös Jokiklaanin reviirille, ne karkottivat kaikki kalat loikkimalla vedessä ja parkumalla kaiken aikaa", Pyrstökuiskaus virnisti takaisin ja jatkoi kävelyä. "Eli sinulle sopii, jos jäämme tänne? Voisimme rakentaa pesän sen mäen ylle, joka sijaitsee joen lähellä. Tai ehkä löydämme jostain kohtaa mäestä vaikkapa ketunkolon, johon voisimme muuttaa", ehdotin Pyrstökuiskaukselle. Olin aiemmin katsellut kollin kalastusta kyseisen mäen päältä. Katsoin toiveikkaasti Pyrstökuiskausta siniharmailla silmilläni samalla, kun kävelimme aluskasvillisuuden ja puiden seassa tutkien metsää. //Pyrstö?

Pyrstötähti/-kuiskaus | 27.06.2017

Kun viimein saavuimme Virtakyyneleen kanssa leiriin, matkan aikana olin tajunnut oikeasti jotain. Koska emme juurikaan olleet puhuneet mitään, olin saanut ajatella. Mielessäni olin yhä uudelleen miettinyt eilistä ja muutenkin koko edellistä kuuta. Tuntui, että voimani ja valtani Jokiklaanin johtamisesta alkoi karata kynsistäni. En tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta en enää ollut yhtä paljon itseni kuin ennen. Aivan kuin olisin stressannut jostain asiasta, joka ei liity mitenkään päällikkyyteen. Aivan kuin se olisi syönyt minua sisältä päin tehden minusta heikon. Olin yrittänyt miettiä sitä tassuttaessani Virtakyyneleen kanssa leiriä kohti, mutta en ollut keksinyt mitään, mikä olisi voinut painaa mieltäni. Olin silti tajunnut yhden asian. Sen myöntämimen itsellenu sai pienen pistoksen kulkemaan sydämessäni, mutta tiesin, että se olisi oikein. Se olisi oikein aivan kaikille - ainakin toivoin niin. "Pyrstötähti", kuulin Virtakyyneleen naukaisevan varovasti minulle. Hätkähdin mietteistäni ja räpyttelin silmiäni. Leirin suuaukko näkyi jo muutaman ketunmitan päässä ja kissojen äänet tulvivat korviini. Hidastin vauhtiani hieman, jolloin Virtakyynelkin teki niin. Vilkaisin sivusilmällä naarasta ja näin hänen olevan hieman varautunut. Tuo hivuttautui lähestulkoon huomaamatta todella lähelle minua lähestyessämme leiriä. En ihmetellyt sitä yhtään, sillä olisinhan minäkin varautunut, jos menisin Myrskyklaaniin. Kun ahtauduimme sisäänkäyntitunnelista leirin aukealle, kaikkien päät kääntyivät heti minuun ja Virtakyyneleeseen. Aukealle laskeutui hetkeksi hiljaisuus, mutta sen rikkoi Haituvatassu, joka naukaisi: "Myrskyklaanilainen!" Huudahdus sai tunnelman kiristymään muutamassa silmänräpäyksessä ja kissat alkoivat liikehtiä levottomasti. "Mitä hän täällä tekee?" "Miksi hän tuli Pyrstötähden kanssa?" Kuiskutukset kiirivät aukealla saaden oman oloni turhautuneeksi, sillä ei Virtakyynel mikään kummajainen ollut. Pelkkä kissa vain niin kuin kaikki muutkin. Rypistin otsaani ja työnsin kynteni turhautuneena maahan. Sitten rykäisin ja katsoin kaikkia terävästi vaientaen klaanini. "Virtakyynel saattoi minut ystävällisesti leiriin joelta", aloitin. Sitten suljin suuni ja odotin tiedon kunnolla tavoittavan jokaisen. Kissoja oli kerääntynyt lisää paikalle ja yksi partiokin oli palannut. "En olisi todennäköisesti selvinnyt leiriin yksin." Kuulin muutaman kissan alkavan supista hiljaa, mutta en enää vaientanut heitä. Seuraava uutinen sen kyllä hoitaisi. Suljin silmäni, vedin keuhkoni kerran täyteen ilmaa ja puhalsin sen sitten ulos. Sen jälkeen avasin taas silmäni ja siirsin katseeni taas klaaniini. En ollut edes mennyt klaanikivelle puhumaan, mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi. "Olen päättänyt luopua hengistäni ja päällikkyydestäni", puhahdin lopulta, "en tunne enää olevan kykenevä johtamaan Jokiklaania. Ahvenleuka, sinä otat paikkani ja uskon sinun johtavan Jokiklaania hyvin. Tämä on päätökseni ja seison sen takana. Lähden matkaan nyt." Pieni puheeni tuntui jähmettävän kissajoukkion paikoilleen. Katseeni vaelsi Jokiklaanin kissojen yllä, kun odotin heidän reaktiotaan. Hetken aikaa kaikki seisoivat vain paikoillaan, kunnes Ahvenleuka astui jostain kissojen välistä eteen. Hän asteli luokseni ja kumarsi syvään. "Kunnioitan päätöstäsi. Olen valmis ottamaan paikan Jokiklaanin päällikkönä ja johtamaan klaania hyvin", kolli naukaisi. Nyökkäsin varapäällikölleni ja sitten vilkaisin parantajan pesälle. Kirkasmarja oli jo tulossa kahden yrttinipun kanssa luokseni. Hän laski toisen nipun eteeni ja toisen Ahvenleuan eteen. Pudistin kuitenkin päätäni. "Virtakyynel lähtee mukaani. Enkä ole varma, palaanko enää takaisin", kuiskasin. Tunsin myrskyklaanilaisnaaraan astahtavan hieman lähemmäs minua niin, että turkkimme hipoivat toisiaan. Sitten kurottauduin vetämään toisen yrttinipun Ahvenleuan edestä ja siirsin sen Virtakyyneleen etutassujen väliin. Sitten kumarruin lipomaan kitkeränmakuiset lehdet suuhuni. Ahvenleuka oli perääntynyt muutaman askeleen, mutta Kirkasmarja oli jäänyt paikoilleen. "Mutta..." naaras aloitti. "Ei mitään muttia. Tämä on oma päätökseni", naukaisin topakasti. Sitten nyökkäsin pienesti parantajalle. Juuri silloin näin Siikapuron astelevan Karviaiskynsi vierellään luokseni. Naaraan kasvot olivat surun väristämät. Tunsin kirkkaiden kyyneleiden kihoavan silmäkulmiin, kun astuin emoni luo. Painauduin häntä vasten vedin Siikapuron tuttua tuoksua sisälleni viimeistä kertaa. "Rakastan sinua", kuiskasin naaraan turkkiin. "Minäkin sinua. Tämä on kuitenkin oikea päätös, sillä sinä olet viimein löytänyt sen oikean, enkä muuta voisi toivoa. Kuulin sen äänestäsi", Siikapuro naukaisi hiljaa ja nuolaisi kaulaani. Hieraisin emoni korvantaustaa kuonollani ja sitten peräännyin takaisin Virtakyyneleen viereen. "Kiitos", naukaisin vielä Karviaiskynnelle ja nyökäytin päätäni. En halunnut olla enää leirissä kauemmin, sillä se teki lähdön vaikeammaksi. Niimpä vilkaisin klaanini kissoja vielä viimeisen kerran ennen kuin lähdin astelemaan Virtakyyneleen kanssa ulos leiristä. Taivas oli tummunut ja tähdet syttyneet loistamaan. Kuu oli vain pienen pieni sirppi taivaalla, mutta tiesin että Tähtiklaani kuulisi minua. Olimme saapuneet korkokiville ja Emonsuun synkkä tunneli oli edessämme. Vetäisin kerran väräjävästi henkeä, ennen kuin astelin Virtakyyneleen edellä Emonsuuhun. Piemys nielaisi minut heti ja tunsin pakokauhun alkavan sykkiä sisälläni. Pakotin kuitenkin jalkani liikkeelle vaikka käytävä kapeni yhä edelleen. Kun tunsin käytävän seinät viiksieni kärjissä, tiesin olevani aivan pian perillä. Astuin vielä muutaman askeleen, ja sitten käytävä laajeni suureksi luolaksi, jonka keskellä Kuukivi hohti taianomaista valoaan. Virtakyynel tuli luolaan pian jälkeeni ja naaras asettui seinustan viereen makaamaan. Minä astelin ripeästi suuren pimeässä hohtelevan kiven viereen ja asetuin makuulle. Sitten kurottauduin koskettamaan kuonollani kiven jääkylmää pintaa ja suljin silmäni. Heräsin heti ruohikolta, Nelipuiden notkosta. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni. Kaikki Tähtiklaanin kissat olivat jo ympärilläni tähtien kimmellys turkeissaan. Sisuksissani tuntui kihelmöintiä, sillä tiesin, että tähän se päättyisi. Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja kumarsin kohteliaasti tähtikissoille, jotka pysyivät vaiti odottaen minun aloittavan. "Kuulkaa, Tähtiklaani. Olen tullut päätöksen eteen, joka tulee muuttamaan minua ja muita. Olen päättänyt luopua hengistäni, sillä en ole enää kykenevä johtamaan Jokiklaania. Pyydän: ottakaa henkeni minulta!" naukaisin voimakkaasti. Tähtiklaanin kissat liikahtivat hieman ennen kuin näin kahden kissan astuvan rivistä eteen. Tunnistin heidät Jäätuikkeeksi ja Savutassuksi - he olivat antaneet minulle kaksi henkeä, kun minusta oli tullut päällikkö. Tunsin pienen väristyksen kulkevan sisälläni, kun Jäätuike astui eteeni. Hän ei sanonut mitään, laski vain kunonsa päälaelleni. Tunsin pienen säpsähdyksen vavisuttavan kehoni, kun tunsin hengen liukuvan kehostani pois. Jäin huohottamaan paikoilleni Savutassun astuessa eteeni. Oppilas kurkotti kaulaansa ja kosketti päälakeani. Samanlainen tunne vavahdutti kehoani, kun henkeni imeytyi pois. Molemmat Tähtiklaanin kissat asettuivat sitten takaisin riviin ja ympäriltäni alkoi kuulua mouruntaa: "Pyrstökuiskaus, Pyrstökuiskaus!" // Virta? En ny tiä oisko Pyrstön pitäny luovuttaa sen kaikki kolme henkee (mut eiks se ois sillon kuollu kokonaa?) Jos sen ois kuitenki pitäny nii leikitää et se luovutti ne kaiki

Virtakyynel, Myrskyklaani | 29.06.2017

Katsoin, kuinka Pyrstötähti kumartui Kuukiven vierelle ja kosketti sitä kuonollaan. Kuun kirkas valo valaisi koko suuren luolan, se myös häikäisi ikävästi siniharmaita silmiäni. Odottelin ikuisuudelta tuntuvan ajan, että kolli heräisi ja avaisi silmänsä, jotta voisin päästä takaisin omaan klaaniini. Toisaalta.. Pyrstötähden kanssa viettämäni puolipäivää oli ehkä ensimmäiset hetket, kun en ollut ajatellut Kiviturkkia ja hänen kuolemaansa. Pyrstötähti oli saanut minut unohtamaan sisälmyksiäni kalvavan surun ja ikävän. Kun kollin viimein heräsi, hän nousi ylös ja kääntyi minua kohden. Kiven valo himmeni, kun kolli otti askeleen minua lähemmäksi. "No?" kysyin kollilta päätäni hieman kallistaen sivulle. "Tähtiklaani otti minulta ylimääräiset henkeni ja päällikkönimeni", kolli kertoi tyynenä minulle kulkiessaan ohitseni kohti ulkomaailmaa. "Eli olet jälleen Pyrstökuiskaus?" kysyin. Kolli vastasi nyökäten. "Tiedätkö, tämä päivä on ollut parempi kuin yksikään sitä edeltävä. Tai.. Ennen Kiviturkin kuolemaa, tunsin päivittäin, että elämälläni oli tarkoitus. Nyt se tarkoitus on vai kadonnut, ja tuntuu kuin olisin vain taakkana klaanilleni ja pennuilleni. Tämä päivä sinun kanssasi on saanut minut unohtamaan Kiviturkin kuoleman ja ne kaikki kamalat ajatukset, surun ja ikävän. Toivoin vain, että se voisi jatkua. En tahdo elää surussa ja ikävässä, kun löysin viimeinkin uloskäynnin siitä synkästä kolosta. Onko sinun pakko mennä?" kysyin hiljaisella äänellä jatkaen, "ehkä me voisimme yrittää elämää kokonaan ilman klaaneja? Ehkä Tähtiklaani tahtoo, että meistä tulee parhaat ystävykset, mitä koskaan on nähty. Jos sinä palaat klaaniisi, emme voi nähdä enää tuskin koskaan, ja tämä kaunis tunne katoaa sisältäni ikuisiksi ajoiksi." //Pyrstö?

Pyrstökuiskaus

Kuuntelin Virtakyyneleen sanoja tuli sisälläni riehuen. Vedin syvään henkeä naaraan lopetettua puhumisensa ja puhalsin sitten ilmaa ulos hampaideni välistä. "Minulla ei ole koskaan ollut kumppania", aloitin hieman mietteliäästi olettaen, että Kiviturkki oli ollut Virtakyyneleen entinen kumppani, "mutta emoni on alkanut aikuistuttuani kyselemään minulta siitä. En ole ymmärtänyt, miksi minun täytyisi etsiä kumppani itselleni, sillä olen tähän asti pärjännyt yksin. En uskonut koskaan tarvitsevani kumppania tai jota vasten voisin painautua ja tuntea välillämme olevan rakkauden. Mutta jokin viime kuina on saanut minun otteeni kaikesta herpaantumaan, enkä tiedä miksi. Olen menettänyt henkiä hyvin paljon lyhyen ajan sisällä ja minusta on tuntunut, aivan kuin jokin asia olisi syönyt minua sisältä käsin." Virtakyyneleen silmät tuikkivat hämärässä, kun naaras katseli minua hipihiljaa. Nielaisin ja liikautin tassujani kerätessäni rohkeutta seuraavaa sanomaani varten. Minun olisi pakko tehdä tämä. "Sinä kuitenkin olet jotenkin saanut pelastettua minut ja nyt ymmärrän myös, mitä emoni tarkoitti. Hän tiesi minun pärjäävän aina yksin, mutta hän halusi minun kokevan sen tunteen, joka on syttynyt sisälleni. Minä haluan olla kanssasi, enkä enää aio palata Jokiklaaniin. Se tuli, jonka sinä saat sisälleni... en halua luopa siitä", ääneni vaimeni kuiskaukseksi, "en halua luopua sinusta." Hiljaisuus laskeutui välillemme ja katselin Virtakyyneleen tuikkivia silmiä. Rintaani poltti ja minun olisi tehnyt mieli astua lähelle naarasta. En kuitenkaan halunnut olla töykeä, vaan pysyin paikoillani ja odotin Virtakyyneleen vastausta. "Lähden mieluusti pois klaaneista, mutta vain jos sinä tulet mukaan", naukaisin hiljaa. Astahdin yhden askeleen lähemmäs Virtakyyneltä ja kurottauduin painamaan kuononi naaraan otsaan. Sitten vetäydyin hieman kauemmas ja jäin osittain surumielisenä katselemaan Virtakyyneltä. Hän saattaisi vielä muuttaa mieltään. // Virta?

Virtakyynel

Sydämeni hakkasi rinnassani, kun Pyrstökuiskaus kosketti kuonollaan otsaani. Tunsin, kuinka korviani poltteli. Minusta tuntui aivan samalta, miltä minusta tuntui kauan sitten, kun olin rakastunut Kiviturkkiin. Vaikka tunsinkin oloni paremmaksi kuin aikoihin, oloni oli samalla kamala. Tuntui kuin olisin pettänyt Kiviturkkia. Yritin olla ajttelematta näin. Kiviturkki tahtoi takuulla, että olisin onnellinen. Vetäydyin kauemmas Pyrstökuiskauksesta. Kehoni tärisi hieman, sillä olin hivenen jännittynyt. "Minä lähden sinun mukaasi, mutta minun täytyy hyvästellä klaanini ensin", nau'uin värisevällä äänellä Jokiklaanin entiselle päällikölle. Olin tuntenut hänet nipin napin puolipäivää, mutta siitä huolimatta, klaanista lähteminen yhdessä hänen kanssaan tuntui oikealta ratkaisulta. Kolli sai minut tuntemaan itseni eläväksi, enkä tahtonut luopua tästä tunteesta, vaikka niin rakastinkin Pörrölaikkua, Kipinäsielua ja Okrakarvaa. "Tahdotko, että tulen mukaasi?" kolli kysyi. Pudistin päätäni. "Sinä voit tulla rajalle mukaan, sillä et voi jäädä emonsuulle. Jos Kuolonklaanin jäsenet löytävät sinut täältä minun kanssani, olemme vainaat. Hehän varsin selkeästi kielsivät päällikköä ottamasta mukaan ketään, kun hän käy tapaamassa Tähtiklaania", naukaisin. Kolli nyökkäsi. "Mennään siis", kolli naukui ja lähti kulkemaan edelläni pois emonsuun luota. Loikin kollin perässä ylös polkua, jonka jälkeen suuntasimme kohti ukkospolkua ja Tuuliklaanin rajaa. Kun olimme ylittäneet ukkospolun ja päässeet lähelle Kuolonklaanin rajaa, vahva veren tuoksu kantautui kitalakeeni. Myös Pyrstökuiskaus haistoi sen, sillä kolli pysähtyi ja kumartui maata vasten, tein samoin. Samassa erotin mustan kissan lähestyvän meitä Tuuliklaanin rajan suunnalta. Kissa raahasi perässään tummaa, valkoraitaisen kissan ruumista. Hetkessä tunnistin ruumiin Pisaratähden ruumiiksi. Vaikka olikin hämärää, saatoin erottaa raahaajan tuon kumppaniksi, Pimeyslehdeksi. Naaraan lehdenvihreät silmät olivat itkuiset ja hän näytti uupuneelta. Naaras kääntyi onneksemme kohti Kuolonklaanin leiriä, eikä siis huomannut meitä. "Pisaratähti on kuollut", henkäisin hieman kauhistuneena ja käännyin katsomaan harmaanruskeaa Pyrstökuiskausta. Kolli katsoi minua tyynesti meripihkaisilla silmillään suoraan omiini, siniharmaisiin silmiin. Kollin katse sai minut unohtamaan kaiken muun, sillä ne olivat niin puoleensa vetävät. Kollikin tuntui olevan aivan toisessa maailmassa. Hän ravisti päätään. "Meidän täytyy lähteä, jos tahdomme päästä ennen auringonnousua Myrskyklaanin reviirille", kolli naukui. Nyökkäsin ja lähdin epäröimättä seuraamaan kollikissaa Tuuliklaanin rajan poikki kohti Myrskyklaanin reviiriä. Saavuin yksin leiriin auringonnousun aikaan. Pyrstökuiskaus oli jäänyt leirin ulkopuolelle odottamaan minua. Olin kovin väsynyt, mutta olin ummistanut silmiäni onnekseni hetken ajan, kun Pyrstökuiskaus oli luovuttanut henkensä. Saisin nukkua heti, kun pääsisimme Pyrstökuiskauksen kanssa pois klaanien reviiriltä. Kissojen katseet kääntyivät minuun, kun astuin sisään piikkihernetunnelista. Kipinäsielu ravasi minua vastaan huolestuneena. "Missä ihmeessä sinä olet ollut?" soturi kysyi. Myös Pörrölaikku loikki luokseni sotureiden pesältä. Hymyilin lempeästi kaksikolle. "Minä..", aloitin ja mietin, voisinko kertoa totuutta. Päätin olla kertomatta kaikkea, sillä en tahtonut myrskyklaanilaisten uskoa, että petin synnyinklaanini jonkun Jokiklaanin kissan vuoksi. "Minä löysin itselleni uuden rakkauden. Hän on erakko, ja minun täytyy lähteä hänen kanssaan pois. Minä rakastan teitä niin kovasti, myös Okrakarvaa. En voi kuitenkaan jäädä klaaniin, sillä olen täällä vain surullinen isänne kuoleman vuoksi. Minun on pakko lähteä ja toivon, että te ette syyllistä minua. Kertokaa Laikkulammelle, että minä lähdin, ja tulen kaipaamaan häntä ja teitä kaikki hurjasti", naukaisin hiljaa. Kaksi pentuani katsoivat minua hämmästyneenä. "Minun on lähdettävä nyt heti. En tahdo hyvästellä teitä niin kuin emme tapaisi enää koskaan. Me tapaamme Tähtiklaanissa, viimeistään. Yritän tulla tapaamaan teitä joskus", nau'uin hiljaisella äänellä ja käänsin selkäni pennuilleni, jotta he eivät sanoisi mitään, joka saisi minut epäröimään lähtöäni. Kun pääsin ulos leiristä, kyyneleet virtasivat silmistäni puron lailla. Käänsin katseeni Pyrstökuiskauksen suuntaan. "No, minne menemme?" kysyin kollilta yrittäen saada itkun laantumaan. Kolli katseli ympärillemme ja vaikutti miettivän, minne lähtisimme ensimmäisenä. Olimme vapaita, voisimme mennä minne ikinä tahdoimme. //Pyrstö?

Pyrstökuiskaus | 30.06.2017

Katselin Virtakyyneltä, kun tuo tassutti kiiltävine silmine ulos leiristään. Tunsin itseki herkistyväni, kun mietin, mihin minä oikein ryhdyin. Olin tuntenut Virtakyyneltä hädin tuskin päivää ja nyt jo jätin klaanini hänen vuokseen. En kuitenkaan halunnut ajatella mitään liikaa, sillä en halunnut muuttaa mieltäni. Jollain tasolla halusin unohtaa kaiken entisen ja keskittyä tulevaan. "No, minne menemme?" Virtakyynel naukaisi itkuisella äänellä. Olisin halunnut lohduttaa häntä, mutta en voinut vielä. Tiirailin ympärillemme yrittäen pohtia, minne menisimme. En kuitenkaan tuntenut tätä reviiriä tai tiennyt, mistä voisimme päästä jonnekin hyvään paikkaan. "Kaksijalkala", Virtakyynel naukaisi yhtäkkiä. Naaraan lihakset värähtivät turkin alla ja tuo vilkaisi minua. "Lähdetäänkö kaksijalkalaa kohden ja katsotaan, josko sen takaa löytäisimme metsää?" Nyökkäsin aavistuksen ja annoin naaraan johdattaa minut ripeällä tahdilla Myrskyklaanin reviirin halki. Yritin pitää ajatukseni vain nykyhetkessä, mutta ne eksyivät aina muistelemaan kaikkia niitä vuodenaikoja klaanissani ja Siikapuroa. Rintaani puristi, kun kuumat kyyneleet kihosivst silmiini muistaessani miten emoni tuskaiset kasvot olivat pyörineet unissani taistelun jälkeen hänen menetettyä silmänsä. Tunsin kyyneleiden virtaavan poskillani, kun tassutimme äänettömästi reviirin halki. Minun alkoi tehdä mieli kääntyä takaisin alkaessani ajattelemaan tekoani yhä enemmän, mutta pakoti käpäläni kuljettamaan minua eteenpäin. Minä olin nyt Virtakyyneleen kanssa, minun täytyi keskittyä siihen tunteeseen jota tunsin häntä kohtaan. Ravistelin päätäni ja pakottauduin katselmaan Virtakyynelta ja keskittymään häneen. Ei minulla enää muita ollutkaan. // Virta?

Virtakyynel

Johdatin kaikessa hiljaisuudessa Pyrstökuiskauksen perässäni pois Myrskyklaanin reviiriltä. Yritin olla ajattelematta pentujani ja emoani, jotka olin jättänyt Myrskyklaaniin. Käännyin kohti Pyrstökuiskausta, joka oli naulinnut meripihkasilmänsä turkkiini. Hän tuntui kummalliselta. Katuiko hän lähtöä? Yhtäkkiä minun alkoi tuntua pahalta. Entä jos kolli ei oikeasti tahtonut lähteä kllaanistaan minun kanssani? Entä jos olin vahingossa pakottanut hänet mukaani, kun hän ei viitsinyt kieltäytyä? Ylitimme Myrskyklaanin rajan ja kuljimme vielä hetken ajan eteenpäin kaksijalkalaan. Sitten pysähdyin erään perän kohdalla ja käännyin kohti kollia, joka pysähtyi myös. Hän ei sanonut mitään, enkä myöskään minä. Mietin, mitä voisin sanoa. "Jos sinä et tahdo lähteä, voit vielä palata. Minä en kuitenkaan aio palata Myrskyklaaniin, sillä tahdon unohtaa sen tuskan, jonka Kiviturkin kuolema aiheutti. Tahdon aloittaa uuden elämän, joko sinun kanssasi tai sitten ilman sinua. Sinun täytyy nyt tehdä päätöksesi, sillä pian et voi enää perääntyä ja palata takaisin Jokiklaaniin", naukaisin kollille rauhallisella äänellä. Toivoin todella, että hän lähtisi kanssani kauas klaanien luota, tahdoin elää hänen kanssaan vapaana, ilman tuskaa. Olin ehkä ihastumassa kolliin, sillä katsoessani häntä, koko kehoani kihelmöi ja sydämeni tykytti kovaa rinnassani. Hän oli komea, niin olin hänet nähnyt ennen kuin edes tunsin kollin. //Pyrstö?

Pyrstökuiskaus | 03.07.2017

"Minä pidän lupaukseni", naukaisin matalasti. Sydämeni sykki rinnassani kiivaaseen tahtiin, kun katsoin Virtakyyneltä. Naaraan silmistä paistava lämpö ja huojennus saivat jalkani veteliksi, sillä hän halusi olla kanssani. Sisälläni yhä kiivaammin roihuava tuli pakotti minut astumaan askeleen eteenpäin ja hipaisemaan hännälläni Virtakyyneleen kaulaa, jonka jälkeen astuin hieman kauemmas. Minä halusin olla Virtakyyneleen lähellä, mutta en ollut vielä aivan varma halusiko hän. En ollut koskaan ollut tällaisessa tilanteessa, enkä oikein tiennyt mitä tekisin. Tunne sisälläni oli jotain suurta, hyvin tuttua, mutta niin tuntematonta. "Jatkammeko matkaa?" kuiskasin katsellen yhä Virtakyyneleen silmiin. Naaras nyökkäsi hiljaisuudessa ja lähti sitten kulkemaan eteenpäin. Lähdin taas seuraamaan Virtakyyneltä auringon kiivetessä taivaalla eteenpäin. Meidän täytyisi etsiä jokin yöpaikka ennen hämärää. Kävelimme kaksijakalassa ties kuinka kauan, luikimme ojissa ja pienten ukkospolkujen reunoilla. Kaikkialla oli kaksijalkojen pesiä ja hirviöitä, jotka yritimme kiertää kaukaa. Onneksemme ne nukkuivat ja kaikkialla oli muutenkin rauhallista. Erivärisiä pesiä oli vieri vieressä molemmille puolilla, mutta en enää jaksanut kiinnittää niihin huomiota. Olimme taivaltaneet koko päivän, ja nyt väsymys alkoi saada otteen lihaksistani. Yritin tähyillä ympärilleni hyvän yöpaikan toivossa, mutta kaikkialla oli vain sitä kitkeränhajuista ukkospolun ainetta, eikä missään näyttänyt olevan paljoakaan metsää. Aurinko oli laskenut matalalle värjäten kaiken oranssinpunaiseksi. Yritin tiirailla yhä enemmän eteen ja sivuille löytääkseni yöpaikaksi kelpaavan pensaan tai kolon, kun Virtakyynel naukaisi: "Tuolla on metsää." Korvani ponnahtivat pystyyn ja siristin silmiäni nähdäkseni eteenpäin. Puiden jykevät rungot piirtyivät eteeni ja niiden oksat huojuivat tuulessa. Vaistosin Virtakyyneleenkin olevan väsynyt koko päivän kävelystä, mutta siltikin me molemmat tassutimme reippaalla tahdilla puiden suojiin. // Virta?

Pyrstötähti

Kömmin varovasti istumaan petini päällä. Puolukkaturkki oli lähtenyt pois luotani hetki sitten ja oloni oli käynyt tylsäksi. Tuntui turhauttavalta istua yksin pesässä täysin toimettomana, sillä oloni oli hyvä. Halusin kyetä tekemään edes jotain, suunnittelemaan partioita tai muuta. Ja varsinkin ajatus raikkaasta ulkoilmasta sai käpäläni kihelmöimään. Vaikka olin ollut parantajan pesässä vasta yhden yön, kaipasin sitä ihanaa vapautta, joka minulla oli. Sain lähteä ulos milloin halusin, mutta nyt tuntui, kuin minut olisi vangittu leiriin. Liikahdin levottomasti kaisloilla ja nyrpistin nenääni yrttien ja marjojen kitkerien hajujen täyttäessä pääni. Halusin käydä pienellä kävelyllä jaloittelemassa ja kuuntelemassa veden liplatusta. Ennen kaikkea halusin huuhtoa nenästäni pois nämä kirpeät yrttien hajut, jotka saivat minut aivastelemaan ja kylmia väreitä juoksemaan selkäpiissäni. Ja nyt oli sitä paitso hyvin kaunis ilma, taivas oli sees ja linnut lauloivat. Oli todella rauhallista, ja ehtisin todellakin käydä kävelyllä, sillä aurinkohuippu oli vasta mennyt, ja muutenkin näin hiirenkorvan aikaan aurinko laski myöhemmin. Ajatus ulkona kävelemisestä ja rauhallisuudesta ympärilläni sai sydämeni hakkaamaan rinnassani ja nousin ylös. Halusin käydä edes hetken aikaa kävelemässä yksin, kuuntelemassa veden solinaa ja lintujen laulua. Niimpä tassutin varovasti parantajan pesästä aukealle. Silmäilin aukeaa tarkkaavaisena yrittäen etsiä katseellani Kirkasmarjaa, sillä halusin ilmoittaa lähdöstäni. En aikoisi varsinaisesti kysyä lupaa, sillä parantaja ei sitä minulle takuulla antaisi, mutta sanoisin vain että kävisisin jaloittelemassa. Pian äkkäsinkin mustan parantajanaaraan leirin laitamilta puhumassa Joutsenjalan kanssa. Vanhus katsoi vihreillä silmillään parantajaa hieman närkästyksissään, mutta kuunteli kuitenkin tarkkaavaisesti Kirkasmarjan sanat. Lähdin astelemaan verkkaisesti kahden naaraan luo ja keskeytin heidän rupattelunsa rykäisemällä. Kirkasmarja pyörähti ympäri kuullessaan ääneni, ja Joutsenjalka kallisti hieman päätään. Ennen kuin Kirkasmarja ehti sanoa mitään, naukaisin kohteliaasti: "Anteeksi että häiritsen, mutta käväisen jaloittelemassa hieman." Kirkasmarjan silmät suurenivat ja hän pudisteli päätään. "Et voi mennä vielä. Olet vielä heikko vaikket itse sitä tiedostaisikaan. Etkä voi lähteä ainakaan yksin", naaras naukaisi topakasti. Väräytin korviani enkä ollut kuulevinani. Minä todella halusin käydä ulkona, enkä tiennyt miten voisin uskoa Kirkasmarjaa. Olonihan oli vallan erinomainen! "Palaan ennen auringonlaskua", naukaisin vain ja sitten käönnähdin ympäri lähtien tassuttamaan kohti sisäänkäyntitunnelia. Kuulin Kirkasmarjan vetävän terävästi henkeä, mutta hän ei sanonut enää mitään. Annoin käpälieni kuljettaa minua hyvin rauhalliseen tahtiin reviirin halki. Olin heti leiristä ulos päästyäni tassuttanut joelle ja juonut muutaman huikan jääkylmää vettä, ennen kuin olin lähtenyt kävelemään Aurinkokiviä kohti, joen vartta seuraten. Joen liplatus ja lintujen sirkutus sekoittuivat päässäni kauniiksi lauluksi, joka sai suupieleni kaartumaan hymyyn. Hieman kireät lihakseni vertyivät nopeasti astellessani verkkaista tahtia eteenpäin. Oloni parani entisestään joka askeleen myötä, ja aloinki tosissani ihmetellä mitä Kirkasmarja oli tarkoittanut etten ollut vielä kunnossa. En kuitenkaan halunnut ajatella nyt mitään turhaa, annoin vain itseni katsella ympärilleni avautuvaa kaunista maisemaa ja luonnon äänien hivellessä korviani. Tassuttaessani verkkaista tahtia reviirin halki joen vartta seuraten, minulta meni melko kauan saapua Aurinkokivien luo - vastarannalle tietenkin. Kun näin edessäni joen toisella puolella Aurinkokivet, jarrutin vauhtini kunnes olin pysähtnyt joen rantaan. Sitten istahdin maahan ja siirsin katseeni taivaalle. Tunsin jaloissani hieman poltetta ja kehoni oli hieman väsynyt matkasta jonka taitoin, mutta en antanut sen häiritä. Tavallaan nyt ehkä tajusin etten ollut vielä aivan kunnossa, mutta tässä minä kuitenkin olin. Olin kävellyt reviirin halki tänne hyvin kauniiseen paikkaan, jossa aikoisin olla hetkisen ennen kuin palaisin takaisin leiriin. Olin juuri aikeissa kävellä aivan rantaan ja juoda hieman vettä, kun yhtäkkiä suuri huimauksen tunne valtasi kehoni ja kaaduin kyljelleni maahan. Yritin nousta ylös, mutta silmissäni sumeni ja vaivuin tajuttomaksi. // Virta? xd

Virtakyynel, Myrskyklaani | 24.06.2017

//Jatkoa Jokiklaanin Pyrstötähdelle Olimme lähteneet Ruohoviiksen kanssa saalistamaan Aurinkokivien läheisyyteen. Olin juuri eronnut nuoresta soturista ja lähtenyt etsimään saalista joen rannasta. Raotin leukojani maistellakseni ilmasta riistan tuoksua ja katselin ympärilleni. Pääni oli pystyssä ja liikuttelin korviani mahdollisten riistaeläinten äänien varalta. Pysäytin katseeni huomatessani jonkun vastarannalla, Jokiklaanin reviirillä. Kissa oli suurehko ja omasi harmaanruskean turkin. Hetkessä tunnistin kollin Jokiklaanin päälliköksi, Pyrstötähdeksi. Astuin lähemmäs rantaa, sillä kolli ei vaikuttanut olevan kunnolla. Samassa hän lyyhistyi maahan kyljelleen ja lopetti liikkumisen. Silmäni suurenivat, tunsin sydämeni sykkeen kasvavan hetkessä. Olin lievästi sanottuna hämilläni, sillä kolli oli aivan yllättäen kaatunut maahan. Ääni sisälläni käski mennä auttamaan kollia, mutta se oli mahdotonta, hän oli joen toisella puolella! Samassa äkkäsin lähelläni olevat astinkivet, joita pitkin pystyi ylittämään joen vain muutamassa hetkessä. Astelin joentörmälle ja otin suuren loikan päästäkseni ensimmäiselle kivelle. Takakäpäläni hipoivat hitaasti virtaavaa, kylmää ja mustaa vettä, mutta onnistuin kapuamaan itseni kiven päälle. Loikkasin kepeästi seuraavalle kivelle ja siitä taas seuraavalle. Ei kulunut kauaakaan kun olin jo vastarannalla. Turkillani oli muutamia vesipisaroita, mutta viherlehden aurinko kuivaisi ne nopeasti. Ravasin jokiklaanilaispäällikön luokse ja katsoin hetken aikaa häntä. Huomasin hänen kylkensä kohoilevan hitaasti ylös ja sitten taas alas; kolli oli siis elossa. Mutta mikä ihme hänellä oli, kun hän oli noin vain kaatunut? En havainnut näin äkkiseltään ainuttakaan haavaa kollin kehossa, mutta joitakin pieniä ruhjeita hänen turkissaan oli. Sieltä täältä turkista oli lähtenyt pieniä karvatuppoja, mutta niiden paikalle oli jo kasvanut karvaa, joten kolli ei ainakaan juuri äsken ollut taistellut ketään vastaan. "Pyrstötähti", kuiskasin hiljaa kollin nimen ja katselin sitten ympärilleni jokiklaanilaisten varalta. Kolli ei reagoinut millään tavalla kuiskaukseeni, joten toistin hänen nimensä uudelleen, mutta tällä kertaa kovempaa: "Pyrstötähti." Kun kosketin käpälälläni tabbykuvioisen kollin turkkia, hän säpsähti ja avasi silmänsä. Kolli katsoi minua hämillään. "Oletko kunnossa?" kysyin hiljaa ja toivoin, ettei päällikkö syöksyisi suinpäin kimppuuni, sillä olinhan minä sentään vihollisklaanin jäsen, joka oli luvatta tullut Jokiklaanin reviirille. //Pyrstö?

Pyrstötähti

//Jatkoa Myrskyklaanin Virtakyyneleelle// Jostain yläpuoleltani - tai kenties alapuoleltani - kuului jonkinlainen äännähdys, joka alkoi vetää minua ylöspäin tajuttomuudesta. Siltikin pysyin edelleen taju kankaalla, kunnes se ääni kuului taas. En erottanut sanaa tai sanoja, mutta äänen kuullessani kohosin taas hieman pimeydestä. Mutta kun joku kosketti minua pehmeästi kylkeen, hätkähdin viimein täysin hereille. Räpyttelin hämilläni silmiäni sumean katseeni harhaillessa ympäriinsä. Kun näköni tarkentui viimein, näin jonkun seisovan edessäni. Tunnistin olennon kissaksi, jonka kasvot olivat huolestuneen näköiset, kun hän avasi suunsa ja alkoi mölistä jotain. En saanut sanoista selvää enkä tiennyt, kuka kissa oli. Minulla oli muutenkin sekava ja pöpperöinen olo, enkä muistanut missä olin, milloin olin sinne tullut ja mitä oli tapahtunut. Äännähdin jotain epäselkeästi ja ponnistin vaistoni varassa istumaan. Tasapainoni ei kuitenkaan pitänyt vaan kellahdin takaisin maahan kyljelleni. Ähkäisin, kun kylkeni tömähti maahan ja yritin hieman epätoivoisesti pyrkiä takaisin ylös. Edessäni seisova kissa kuitenkin laski tassunsa lavalleni ja sanoi jotain. Onnistuin nyt erottamaan muutaman sanan. "...vielä ... maassa..." Korvani värähtivät ja nyökkäsin hieman epävarmasti vaikken ollut ymmärtänytkään kokonaan, mitä minun piti tehdä. Oloni oli rättiväsynyt ja sekava, mutta tiesin, että minun olisi palattava leiriin, sillä sieltä kai minä tänne olin tullut. Mutta kun leiri tuli mieleeni, tajusin yhtäkkiä, että kissa edessäni ei ollut Jokiklaanista. Sydän pomppasi kurkkuuni ja nousin salamannopeasti ylös alkaen sähistä hullun lailla. Tuo kissa ei minuun koskisi tai astuisi enää yhtään askelta reviirilläni! Köyristin selkäni ja tunsin karvojeni pörhistyvän. Samalla, kun tuijotin hurjana edessäni paikoillaan seisovaa naarasta, kaikki tapahtumat alkoivat pikku hiljaa kelautua pääni sisällä. Samalla agressiivinen olemukseni rauhoittui ja kykenin viimein kunnolla katsomaan edessäni seisovaa naarasta. Hänen valkeassa turkkissaan olevat siniharmaat laikut näyttivät todella sinisiltä laskevan auringon värjätessä kaiken hieman erilaisiksi. Naaraan siniharmaat silmät olivat hieman pelokkaat reaktiostani, mutta muuten hän ei näyttänyt pelkäävän. Sitten tajusin vasta kunnolla, että naaras oli luvatta reviirilläni. En kuitenkaan tiennyt miksi minun täytyisi häätää hänet pois. Naaraan silmät näyttivät hyvin tummilta katsoessani häntä suoraan silmiin ja minusta suorastaan tuntui, että olisin hukkunut niihin. // Virta? Tästä tuli tosi outo :((

Virtakyynel, Myrskyklaani | 25.06.2017

Katsoin hämmästyneenä Pyrstötähteä, jonka reaktio yllätti minut. Ensin kolli ei edes tainnut tunnistaa minua myrskyklaanilaiseksi, mutta sen tehtyään hän oli valmis hyökkäämään kimppuuni. Kolli oli kuitenkin rauhoittunut ja istui nyt aivan lähelläni näyttämättä merkkejä siitä, että hän aikoisi häätää minut pois reviiriltään. Kolli tuijotti hieman ahdistavasti minua suoraan siniharmaisiin silmiini, mutta yritin olla mahdollisimman rauhallinen. "Oletko sinä kunnossa?" kysyin lopulta tabbykuvioiselta päälliköltä, kun en keksinyt mitään muutakaan sanottavaa. Pyrstötähti tarkkaili minua hetken ajan sanaakaan sanomatta. Nyt kollin katse oli rauhallinen, se sai myös minut rauhoittumaan. Kasvoillani oli tyyni ja suhteellisen lempeä ilme, sillä Pyrstötähti ei vaikuttanut pitävän minua vihollisenaan, enkä minäkään häntä. Kolli avasi suunsa vastatakseen esittämääni kysymykseen. //Pyrstö?

Pyrstötähti

"Oletko kunnossa?" Kysymys pyöri ympärilläni, mutten ollut varma, miten pitäisi siihen vastata. Riittikö pelkkä sana kyllä tai ei? Naaras oli kuitenkin vieraan klaanin kissa enkä tuntenut häntä, joten sen pitäisi riittää, mutta silti minusta tuntui, ettei se riittäisi. Ja jokin hänen silmissään sai kylmiä väreitä juoksemaan selkäpiissäni, enkä tiennyt pitikö minun kohdella häntä vieraan klaanin kissana vai jotenkin muuten. *Ääh, mitä minä oikein ajattelen?* Räpäytin silmiäni ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. Johtuiko tämä sekavuus vain pyörtymisestäni vai jostain muusta? "Uskoisin niin", sammalsin viimein. Siirsin katseeni pois naaraan silmistä ja jäin tuijottelemaan tassujani. Mitä tapahtuisi nyt? Aivan kuin olisin pentu enkä tietäisi miten tällaisessa tilanteessa piti toimia. Puraisin huultani hellästi ja rypistin kulmiani. Pitäisikö minun nyt lähteä leiriin? Oloni oli kuitenkin väsynyt ja heikko, joten minun täytyisi ehkä levätä hetki. Mutta aurinko laski jo kiivasta tahtia enkä halunnut muiden huolestuvan, joten minun täytyisi lähteä heti. Heti, kun olin ajatellut asiaa, naaras tuntui lukevan ajatukseni, sillä hän kysyi hiljaa: "Pääsetkö itse leiriin?" Kohotin aavistuksen päätäni ja vilkaistakseni kissan siniharmaisiin silmiin. Avasin suuni sanoakseni, että pääsisin kyllä, mutta sitten muutinkin mieltäni ja laskin taas katseeni. Minun olisi myönnettävä se tosiasia itselleni ja myrskyklaanilaiselle, etten välttämättä pääsisi leiriin yksin. En olisi halunnut sanoa sitä naaraalle, mutta minun oli pakko, sillä oloni kävi yhä väsyneemmäksi mitä kauemmin seisoin ruohotupsujen seassa. "En ole kovinkaan varma siitä", naukaisin epäröivästi. Kuulin kissan edessäni liikahtavan ja kohotin katseeni uudelleen häneen. "Minä... minä voin saattaa sinut leiriin", myrskyklaanilaisnaaras sanoi hieman takellellen. Kulmani kohosivat katsoessani naarasta. Nyökkäsin pienesti naaraalle ja lähdin sitten astelemaan leiriä kohti. Myrskyklaanilaisnaaras tassutti ripeästi vierelleni nähdessäni, että aloitimme jo taipaleen leiriin. "Olen Virtakyynel", naaras naukaisi aivan yllättäen, kun olimme kävelleet hetken. Hätkähdin hieman ja melkein kompastuin maassa olevaan juureen, mutta pidin tasapainoni. Virtakyyneleeksi esittäytynyt naaras astui heti hieman lähemmäs tukeakseen minua ja tunsin karvojemme hipaisevan toisiaan. Naaras kuitenkin liikkui hieman kauemmas nähdessään, että pysyin pystyssä. Matkamme taittui hitaasti mutta varmasti ja jäseniini tuntui valuvan voimaa Virtakyyneleen läsnäolon ansiosta. // Virta? cx

Puolukkaturkki

Heräsin aamulla. Aukaisin vihreät silmäni ja nousin istumaan sukimaan turkkiani nopein vedoin. Eilen oli ollut rankka päivä. Olimme Aaltotassun kanssa pelastaneet päällikön, vaikka ilman Aaltotassua Pyrstötähti ei olisi nyt täällä. Se oli pelottava ajatus, mutta sysäsin sen pian syrjään. Pyrstötähti oli nyt hengissä ja turvassa. Voisin käydä katsomassa häntä nyt aamulla, jos hän vielä edes on hereillä. Kun olin saanut turkkini suittua nousin seisomaan. Tassuttelin ulos sotureiden pesästä. Otin suunnakseni heti parantajan pesän. Astelin hiljaa sisään pesään. Yrttien kirpsakka tuoksu tuli voimakkaana minua vastaan heti astuttuani sisälle pesään. Nyrpistin hieman neääni ja katsoin päällikköä. Tuo nukkui vielä, mutta Kirkasmarja oli hereillä. "Saanko jäädä tähän odottamaan, että päällikkö herää?" kuiskasin hiljaa. Parantaja nyökkäsi nopeasti ja jatkoi yrttiensä järjestelemistä. Katsoin kuinka Pyrstötähden kylki kohoili aina säännöllisin väliajoin. Tuo hengitti rauhallisesti ja se sai minutkin rentoutumaan. Olin nimittäin ollut koko aamun jännittynyt siitä, mitä päällikölle mahtaisi juuri nyt kuulua. Hän oli eilen vakuutellut kaiken olevan hyvin, mutta ken tietää oliko hänellä kaikki hyvin nyt. Päässäni pyöri niin monia ajatuksia, mutta työnsin ne syrjäisempään nurkkaan. Koitin keskittyä nykyhetkeen. //Pyrstö? Joku? ..supertönkköö..

Pyrstötähti | 22.06.2017

Säpsähdin hereille unesta ja liikahdin hieman. Äännähdin hiljaa, kun tunsin päässäni pientä kipua liikkuessani, jolloin päätin vain pysyä paikoillani. En ollut ensin tajunnut miksi päähäni koski ja olin luullut että olin omassa pesässäni, mutta kun hetki oli kulunut, tajusin olevani parantajan pesässä. Kaikki edellisen päivän tapahtumat vyöryivät ylitseni pikakelauksena, jonka jälkeen tunsin sisälleni asettuvan tyhjyyden. Raotin silmiäni antaen niiden tottua pesän valoon ennen kuin avasin silmäni kokonaan. Ensimmäiseksi huomasin, että Puolukkaturkki istui edessäni. Naaraan katseessa oli aavistuksen huolestuneisuutta, mutta muuten hän näytti rauhalliselta. Kun soturi huomasi minun heränneen, hänen huulensa kaartuivat hymyyn. "Huomenta Pyrstötähti", Puolukkaturkki naukaisi hiljaa ja kumarsi kohteliaasti. "Huomenta", yritin sanoa, mutta kurkkuni oli rutikuiva, enkä saanut suustani ulos kuin epämääräistä kähinää. Puolukkaturkki kallisti päätään. "Onko kaikki kunnossa?" Lipaisin huuliani ja yritin kostuttaa kurkkuani nielaisemalla, mutta sain vain aikaan polttavan janon suuhuni. "Vettä", kähähdin hädin tuskin ymmärrettäväksi. Onneksi Puolukkaturkki kuitenkin sai sanastani selvää ja naukaisi: "Käyn hakemassa." Hymähdin kiitollisena eikä kulunut aikaakaan, ku Puolukkaturkki jo seisoi edessäni vettä tihkuva sammalpallo hampaissaan. Naaras laski pallon eteeni ja minä kurottauduin lipomaan vedet siitä. Kun olin saanut juotua oloni tuntui yhtäkkiä kohenevan hyvin paljon. "Voitko hyvin?" Puolukkaturkki kysyi uudelleen. "Paremmin nyt, kun sain juotua", naukaisin. Olin silti vielä hieman janoinen, mutta en halunnut enää juoda sammalpallosta. Kykenisin kyllä kävelemään juomapaikalle. "Hienoa", Puolukkaturkki sanoi hymyä äänessään. Nyökkäsin naaraalle ja sitten vetäisin tassut alleni. Ponnistin itseni istumaan saaden Puolukkaturkin henkäisemään. "Menen vielä juomaan hieman", naukaisin. Päätäni jomotti aavistuksen, mutta työnsin kivun syrjään. "Saatko muka jo poistua pesästä?" Puolukkaturkki kysyi kurtistaen kulmiaan. "En ole kysynyt mutta oloni on aivan hyvä", tokaisin ehkä hieman äreästi, mutta halusin tosissani hieman jaloitella. En minä nyt niin sairas ollut enkä halunnut minusta taakkaa muille kykkimällä parantajan pesässä. Sitten nousin seisomaan ja lähdin astelemaan Puolukkaturkin ohitse juomapaikalle. Kun astuin ulos leirin aukealle, kuulin Puolukkaturkin tulevan perässäni. "En uskoisi että saat..." "Käyn vain juomassa nopeasti", keskeytin naaraan lauseen. Puolukkaturkki pyöräytti takanani silmiään, muttei enäö yrittänyt estää minua. Hän kuitenkin käveli rinnallani leirin perukoilla olevalle pienelle lammikolle joka oli täynnä vettä. Kumarruin juomaan raikasta nestettä antaen sen virrata lävitseni ja vahvistaa minua. // Puolukka? ::D

Puolukkaturkki

Katsoin kun tabbykuvioinen, harmaanruskea kolli kumartui juomaan nestettä. Istahdin alas ja kiersin häntäni etutassujeni päälle. Huomasin punertavassa turkissani ison takun ja odotellessani aloin selvittämään sitä auki. Se olikin helppo takku kun se suostui selväksi parilla sukaisulla. "Pyrstötähti, et saisi vielä lähteä pesästä", hätkähdin kun parantajan pesän suunnalta kuului Kirkasmarjan huuto. Pyrstötähti nosti päänsä ja kääntyi katsomaan parantajaa. "Minulla on hyvä olo ja tulin vain juomaan, ei se minun oloani huononna", päällikkö maukaisi vieressäni. "Mennään nyt vain takaisin pesään. Tiedät, että Kirkasmarja on vain huolissaan sinusta", lausahdin päällikölle. Kolli siirsi katseensa minuun ja hätkähdin katsoessani tuon meripihkaisiin silmiin, joissa oli häivähdys vihreää. Minulle tuli samanlainen olo kuin silloin pentuna kun Pyrstötähti, silloinen Pyrstökuiskaus oli tullut vahtimaan meitä kolmea pentua kun Palotähti oli lähtenyt verryttelemään jalkojaan. Minä en tiennyt vanhempiani, mutta Palotähti oli hoitanut minua. Sitä en unohda ikinä. Ravistelin päätäni palatakseni todellisuuteen. //Pyrstö? :'3

Pyrstötähti

Kohotin hieman närkästyksissäni ylähuultani, mutta nyökkäsin kuitenkin Puolukkaturkille. "Mennään vain", naukaisin ja lähdin sitten tassuttamaan kohti parantajan pesää. Puolukkaturkki tassutti rinnalleni ja kävelimme yhtä matkaa hämärään pesään. Naaras antoi minun mennä edeltä pesään ja odotti, että olin laskeutunut makuulle omalle sammalpedilleni. Sitten Puolukkaturkki istahti itsekin alas ja katsoi minua. Katsellessani naaraan vihreitä silmiä, näin edelleenkin silmissäni sen saman pienen ja innokkaan pennun, jota olin tulkut vahtimaan eräänä päivänä. Silloin Palotähti oli halunnut käydä jaloittelemassa, ja olin jäänyt vahtimaan Puolukkaturkkia, silloista Puolukkapentua. Muistin edelleen miten vireä pentu oli halunnut leikkiä kanssani, ja lopulta nukahtanut pedilleen leikin väsyttämänä. Hymynkare kohosi huulilleni muistellessani sitä päivää. Nyt olimme kuitenkin molemmat vanhenneet ja kasvaneet ajan kuluessa, kuononi ympärille oli tullut muutama valkoinen karva ja Puolukkaturkki oli täysissä voimissa oleva soturi. Lopulta irrotin katseeni naaraan silmistä ja laskin pääni tassujeni päälle. "Muistelitko sinäkin sitä päivää, kun tulit vahtimaan minua pentutarhalle?" Puolukkaturkki kysyi yhtäkkiä. Räpäytin silmiäni ja nyökkäsin. "Se oli hauskaa", naaras naukaisi. En vastannut mitään, nyökkäsin vain, sillä Puolukkaturkin sanat olivat kuljettaneet minut takaisin menneisyyteen, mutta nyt vain omiin pentuaikoihini. Muistoissani ensimmäisenä oli aina Siikapuron rakkaus minua kohtaan, vaikken ollut hänen biologinen pentunsa. Se oli syöpynyt sisälleni, enkä tulisi koskaan unohtamaan niitä hetkiä, kun olin yöllä herättänyt sijaisemoni painajaisen jäljiltä ja käpertyyt sitten hänen viereensä tiukemmin. Siikapuro oli kasvattanut minut ja hän oli minulle kuin emo. Siikapuron kumppani Karviaiskynsi oli minulle jonkinlainen isähahmo, vaikken tuota kovin syvällisesti tuntenutkaan. Oli kuitenkin ihanaa nähdä Karviaiskynnen hoitavan Siikapuroa, joka oli sokeutunut taistelussa. Saatoin suorastaan nähdä rakkauden kipinöivän heidän välillään. Ja välillä minusta tuntui, että tiesin, mitä Siikapuro tarkoitti, kun hän kyseli minulta olinko jo löytäyt kumppanin. Hän halusi minunkin kokevan sen rakkauden. En vain koskaan ollut ajatellut sitä tosissani ja nyt tuntui jo olevan liian myöhäistä. Kukaan klaanitoverini ei myöskään herättäyt minussa tunteita, eikä rakkautta saa pakottamalla. Huokaisin syvään ja ravistelin päätäni aavistuksen palatakseni takaisin tähän hetkeen. Puolukkaturkki istui edelleen edessäni tiiraillen minua vihreillä silmillään. "Miten olet jaksanut Pihkasielun kuoleman jälkeen?" kysyin hiljaa Puolukkaturkilta. En tiennyt miksi halusin tietää asiasta, mutta halusin mahdollisesti auttaa Puolukkaturkkia, jos hänellä olisi vaikeaa. // Puolukka? xd älä kysy tosta Pyrstön kysymyksest

Puolukkaturkki | 23.06.2017

Hätkähdin ja siirsin katseeni muualle Pyrstötähden kysyessä miten olen jaksanut Pihkasielun kuoleman jälkeen. Vihreät silmäni kostuivat ja räpyttelin kovaa vauhtia, etten vain murtuisi tässä. Olin jaksanut jo tähänkin asti, joten miksi nyt murtuisin. Minun pitäisi kuitenkin vastata päällikölle ja mieluusti melko pian, mutta miten ihmeessä saan jotain sanoja suustani niin etten kuulosta epävarmalta. Halusin kuulostaa siltä, että olin jättänyt hänet taakseen vaikken ollut. En koskaan tulisi unohtamaan häntä, eikä minun olisi edes pakko unohtaa. Minun pitäisi vain jotenkin jatkaa elämääni eteenpäin, mutta tiesin, että Pihkasielu katsoi tuolla jossain minua ja oli kanssani ja tulisi olemaan kanssani aina. Nyt minun kuitenkin pitäisi vastata, en voisi odottaa hiljaa tämän pitempään. "Ihan hyvin", lausahdin hiljaa vastauksen ja siirsin vihreän katseeni Pyrstötähteen. Olikohan vastaukseni kelvannut kollille? //Pyrstö? XD kauhee mini..

Pyrstötähti

Räpäytin silmiä Puolukkaturkille, jonka vastaus ei ollut todenmukainen. Saatoin aistia sen hänen levottomasta liikehdinnästään ja kirkkaista silmistä. En kuitenkaan tiennyt mitä sanoisin ja tilanne tuntui muutenkin tukalalta. Uskoin Puolukkaturkin haluavan Pihkasielun takaisin, mutta hän ei enää palaisi. "Hän katselee sinua Tähtiklaanista", kuiskasin hiljaa. Puolukkaturkki käänsi kyyneleiden täyttämät silmänsä omiini, mutta näytti hieman epävarmalta. "Minä olen nähnyt Palotähden Tähtiklaanissa. Pihkasielukin on siellä, saalistamassa Tähtiklaanin reviirillä", naukaisin, "ja sinä pääset sinne joskus ja voit olla taas Pihkasielun kanssa." Puolukkaturkki räpytteli kiivaasti silmiään yrittäen peitellä kyyneleitään, mutta minä ravistelin pienesti päätäni. Muistin, kun olin saanut henkeni, Sieluvirraksi esirtäytynyt kolli oli antanut minulle kyvyn lievittää surua ja tuskaa. Nyt tuntui, kuin olisin toiminut hänen ohjaamana sanoessani: "Itkiessäsi oikeasti Pihkasielua, pääset hänestä yli. Voit muistella häntä hyvillä mielin ja kaivata häntä, mutta se ei enää tunnu sellaiselta, miltä se nyt tuntuu, etkä joudu peittelemään suruasi. Koska silloin se ei enää ole surua, vaan kaipuuta." Puolukkaturkki hätkähti sanojani. "Miten sinä tiedät..?" naaras kuiskasi. Hän tarkoitti kysymyksellään sitä, että mistä minä voisin tietää sillä kukaan läheiseni ei ollut kuollut. Paitsi Palotähti, mutta hän ei ollut kumppanini, toisin kuin Pihkasielu Puolukkaturkille. "Minä vain tiedän", naukaisin hitaasti. Sitten värähdin ja nau'uin vielä: "Mutta en ole koskaan tuntenut sitä." // Puolukka? cx

Aaltotassu | 20.06.2017

// jatkoa Pyrstötähdelle. Olin kiinnittänyt katseeni muutaman hännänmitän päässä lymyilevään oranssihtavanruskeaan oravaan, joka söi innokkaasti pähkinää. Orava kumminkin kerkesi loikkia karkuun, kun kauempaa kuului oksan räsähdys, ulvaisu ja molskahdus. Tietooni tulvahti ajatus, että se kissan huudahdus kuulosti aivan mestarilleni. Tartuin vaistoni varaan ja lähdin nelistämään mahdollisimman nopeasti joelle, vaikka tiesinkin, että mestarini osasi uida. Minulla kesti hetki, ennemmin kuin pääsin joentörmälle. En huomannut mitään poikkeavaa, mutta vilkuilin silti ympärilleni. Hetken päästä huomasin Pyrstötähden harteikkaan hahmon vedessä virrassa. Mietin hetken ankarasti, pitäisikö minun hypätä apuun vai pärjäisikö hän itse. Mieleni teki äkkikäännöksen nähdessäni jotakin punaista päällikköni ympärillä. Ennen kuin huomasinkaan, olin tarttunut toimeen ja hyppäsin veden armoille. Uin Pyrstötähden luokse, enkä ollut täysin varma, oliko hän tajuissaan. "Pyrstötähti?" naukaisin, kun pääsin hänen luokseen. Vastausta ei kuulunut, joten päätin tarrata häneen. Tiesin, etten voisi kumminkaan tehdä kovinkaan paljoa. Minulla ei ollut voimia vetää mestariani rannalle yksinäni. Tarrasin Pyrstötähteen ja koitin keksiä, mitä tehdä. Keksin ottaa joentörmästä kiinni ja jotenkin sain pidettyä Pyrstötähteä paikoilaan. "Saarnihäntä! Lumotassu!" karjuin tätä kurkkua. Pitihän jonkun kuulla minut! //Saarni? Lumo? Pyrstö?

Puolukkaturkki

Olin kävelyllä metsässä. Olin nukkunut viime yönä ihan hyvin, vaikka olinkin odottanut muuta. Minua rauhoitti aina veden ääni ja se tuoksu mikä ympärilläni leijuskeli kun olin joen lähellä. Olinkin jo menossa joelle päin ja olin aika lähelläkin, sillä kuulin joen suunnasta huutoa. "Saarnihäntä! Lumotassu!" joku karjui. Kurtistin kulmiani ja lisäsin nopeasti tassuihini vauhtia. Kenelle ääni kuului ja miksi joku karjuisi noin lujaa ilman hyvää syytä? Mielessäni kävin läpi monia vaihtoehtoja, mutta sysäsin ne pian syrjään. Huomasin Aaltotassun pitävän joentörmästä kiinni samalla kun tuo piti kiinni Pyrstötähdestä, joka ei ollut tajuissaan ja sitten leukani loksahti auki. Minun pitäisi auttaa heitä! "Aaltotassu! Koita vielä jaksaa pitää kiinni!" huusin ja rynnistin kohti kaksikkoa. Otin hampaillani kiinni päällikköni nahasta ja yritin täysin voimin kiskoa tuota ylös joesta. Tabbykuvioinen harmaanruskea kolli oli kuitenkin painavampi kuin minä, hän oli minua myöskin paljon vanhempikin. Silloin kun olin pieni pentu hän oli jo soturi. Vilkuilin samalla Pyrstötähden oppilasta, Aaltotassua oliko hän vielä kiinni joentörmässä. Jos auttaisin Aaltotassun ylös Pyrstötähti lähtisi ajelehtimaan jokea pitkin, mutta jos olen vain tässä Aaltotassu saattaa menettää otteensa. Sydämeni hakkasi todella lujaa ja en kuullut muuta kuin sydämeni sykkeen ja joen kohinan. *Tähtiklaani anna heidän selvitä!* ajattelin. Kiskoin Pyrstötähteä täysin voimin, mutta en ole varma saanko päällikön yksin rannalle. Minun täytyy yrittää vielä! Paljastin kynteni esiin ja upotin ne maahan, että saisin enemmän voimaa vetoon. Puristin silmäni kiinni ja vedin niin lujaa kuin pystyin. Päällikkö liikahti eteenpäin ja astuin askeleen taaksepäin kunnes vedin uudestaan. Koitin vielä, mutta enempää en saanut kollikissaa vedettyä. Kollikissa oli kuitenkin jo niin maalla, että voisin päästää hänestä irti. Irrotin varovaisesti otteeni ja huokaisin helpottuneena kun päällikkö pysyi paikallaan. Kolli ei ollut kokonaan kuivalla maalla, mutta pysyisi tuossa kunnes joku tulisi auttamaan. Autoin Aaltotassun ylös joesta, vaikka ei minusta paljon tainnut olla edes apua. "Aaltotassu.. katsotaan saisimmeko yhdessä päällikön kauemmas joesta", sanoin ja tartuin jälleen Pyrstötähteen kiinni katsoen samalla Aaltotassua. //Aalto? Saarni? Lumo? Pyrstö? Toivottavasti saitte tästä tarinasta jotain selkoa :'3 toivottavasti en hitannu liikaa

Aaltotassu

Olin helpottunut, kun Puolukkaturkki oli tullut auttamaan. En olisi jaksanut pitää Pyrstötähteä pinnalla enää kauaa, ellei hän olisi saapunut hätään. "Eikö meidän pitäisi odottaa muita, jos he auttaisivat. Saarnihäntä ja Lumotassu ovat lähistöllä", selitin Puolukkaturkille. Katsoin Puolukkaturkkia odottavasti, mutta silti yritimme siirtää päällikkökissaa kauemmas vedestä. Harmaanruskea kissa kumminkin painoi paljon ja se vaikutti olevan jopa minulle ja Puolukkaturkillekin liikaa. Saimme kumminkin revittyä vielä enemmän häntä vedestä pois. Vilkuilin ympärilleni, koska odotin, että Saarnihäntä ja Lumotassu tulisivat paikalle. Yhdessä voisimme saadakin päällikön leiriin, jos he vain ilmestyisivät paikalle. Päätin huutaa uudestaan mestariani ja siskoani. "Saarnihäntä! Lumotassu!" karjaisin uudelleen, koska jolleivat he ilmestyisi paikalle, joutuisimme todennäköisesti hakemaan apua leiristä. Huomasin Pyrstötähden haavan, mutten ollut varma, vuosiko se. "Pitäisikl haavalle tehdä jotakin?" ehdotin malttamattomana ja tohkeissani.

Puolukkaturkki

"Ai niin, tuo haava", naukaisin voihkaisten ja katsoin Pyrstötähden päässä olevaa haavaa. Katselin ympärilleni, mutta apua ei näkynyt missään. "En tiedä mitä haavalle pitäisi tehdä..", huokaisin. Sitten mieleeni muistui yksi asia. "Olen kuullut jotain, että juuri tälläisessä tilanteessa olevaa kissaa pitäisi sukia", naukaisin mietteliäänä ja aloin sukimaan päällikköä. En yhtään muista kuka siitä minulle puhui, mutta tiedän, että olin kuullut sen joltain. Aaltotassukin alkoi sukimaan Pyrstötähteä. Välillä huusimme kovaan ääneen Saarnihäntää ja Lumotassua, mutta heitä ei vielä näkynyt. Aloin pelätä, että kohta jomman kumman pitäisi lähteä hakemaan apua leiristä. "Jos heitä ei kohta kuulu niin toinen meistä lähtee hakemaan apua leiristä", sanoin nopeasti ja jatkoin taas sukimista. //Aalto? Saarni? Lumo? Pyrstö?

Pyrstötähti

Istuin maassa pää painuksissa. Katselin tassujani ja odotin, sen tapahtuvan. Odotin omaa lopullista kuolemaani. Kuulin kissojen supisevan ympärilläni, mutta en viitsinyt kohottaa katsettani. Pian voisin kuitenkin katsella heitä lähemmin. Nenäni oli täynnä Tähtiklaanin raikkaita sekä kirpeitä tuoksuja ja silmäkulmissani näin paljon tähtien kimmellystä. Vedin syvään henkeä yrittäen kirkastaa ajatukseni, kun tunsin yhtäkkiä kivun alkavan sykkiä otsassani. Sydämeni jätti lyönnin väliin ja kohotin katseeni hyvin nopeasti. Kaikki ympärilläni näytti yhtäkkiä haalistuvan, mutta erotin silti ympärilläni olevan kissoja. En kuitenkaan enää tunnistanut heitä, sillä näkymä sumeni jokaisella silmänräpäyksellä. Kipu voimistui otsassani ja muukin ruumiini alkoi käydä raskaaksi. Keuhkojani alkoi puristaa ja lysähdin maahan. Juuri silloin silmäni sulkeutuivat ja tajusin makaavani maassa. Oikealla maalla enkä Tähtiklaanin mailla. Vetäisin keuhkoihini ilmaa, mutta yökkäsin sitten vettä keuhkoistani. Muutaman yökkäyksen ja yskimisen jälkeen tunsin oloni yllättävän hyväksi ja vaistosin myös kahden kissan katselevan minua. "Pyrstötähti!" oman oppilaani ääni lävisti kehoni terävänä. "Oletko kunnossa?" erotin Puolukkaturkin naukuvan. He olivat siis pelastaneet minut. Yskähdin vielä kerran ja sitten raotin silmiäni. Valo tulvi näkökenttääni ja räpyttelin silmiä tuulen repiessä turkkiani ja auringon kutitellessa varpaitani. "Luulisin", kähähdin. Ääneni kuulosti kuivalta ja käheältä, mutten antanut sen häiritä. Käänsin hieman päätäni ja kohtasin Aaltotassun katseen, jonka silmät olivat täynnä huojennusta. Hymyilin vaisusti oppilaalleni ja sitten vilkaisin Puolukkaturkkia. Naaras näytti myös vähintäänkin yhtä huojentuneelta kuin Aaltotassu. "Missä Saarniturkki ja Lumotassu ovat?" kähisin. Aaltotassu kohatti lapojaan ja sanoi: "Yritin huutaa heitä, mutta he ovat kai sen verran kaukana etteivät kuulleet. Onneksi kuitenkin Puolukkaturkki tuli paikalle, sillä en olisi saanut sinua yksin rantaan." Räpäytin silmiäni hieman hämilläni ja sitten katsahdin kiitollisena Puolukkaturkkia. "Aaltotassu jaksoi kuitenkin kannatella sinua hirmu kauan vedessä ennen kuin saavuin paikalle ja autoin sinut maalle", Puolukkaturkki kehräsi. "Kiitos", naukaisin molemmille ja hymyilin vaisusti. Olin selvinnyt, mutta tiesin, että olin menettänyt hengen. Puraisin huultani ja ponnistin käpälilleni. Huimaus sai pääni jomottamaan, mutta pysyin silti pystyssä. "Lähdetään leiriin. Puolukkaturkki, lähetä joku leirissäolija etsimään Saarnihäntä ja Lumotassu." Puolukkaturkilta sain vastaukseksi nyökkäyksen, ja myös Aaltotassu ynähti myöntävästi. Sitten yritin lähteä liikkeelle, mutta tassuni tuntuivat veteliltä, joten horjahdin rajusti ja melkein kaaduin. Siinä samassa Puolukkaturkki ja Aaltotassu olivat kuitenkin molemmilla sivuillani ja lähdimme taivaltamaan kohti leiriä. // Puolukka? Aalto?

Aaltotassu | 21.06.2017

Talutin klaanini päällikköä tukemalla tätä toiselta puolelta, jottei tämä kaatuisi. Puolukkaturkki käveli hänen toisella puolellaan. Yritin ottaa varovaisia, pieniä askelia, etten etenisi turhan nopeasti. Maa vietti hieman ylöspäin ja meidän piti pinnistellä, että pääsimme taas suoremmalle kohdalle. Huomasin lähistöllä linnun, ja yritin hallita himoani lähteä jahtaamaan sitä. Joutaville asioille ei ollut nyt aikaa, kun meidän piti saada Pyrstötähti parantajan pesälle tarkistetavaksi. Pitkien ponnistelujen jälkeen pääsimme leirin sisäänkäynnistä sisälle. Uteliaita kissoja pisti paikalle kyselemään, mutta Pyrtötähti vakuutti heille kaiken olevan hyvin. Minä loikin parantajan pesälle jo valmiiksi. "Pyrstötähti tulee kohta. Hänellä on vuotavava haava päässä", ilmoitin klaanimme parantajalle, Kirkasmarjalle. Saarnihäntä sai kuin saikin omin voimin talutettua mestarini ja päällikköni parantajan pesälle. Pujahdin sitten vähin äänin leiriin ja jolkutin saaliskasalle. *Toivottavasti kukaan ei tule kyselemään mitään*, ajattelin närkästyneenä. Valikoin saaliskasasta pienen lohen. Annoin sen levätä hetken etutassujeni välissä ja sitten aloin hotkimaan sitä hyviin suihin. Tunsin, kuinka kaikki kadotettu energia Pyrstötähden auttamisen yhteydessä, alkoi hiljalleen palata takaisin. Syötyäni lohen ja haudattuani sen jäänteet maahan menin oppilaiden pesään. Vaikka olikin vasta alkuilta, minua väsytti kamalan paljon. Menin kerälle sammalpedilleni ja kävin nukkumaan. //Saarni? Pyrstö? Joku?

Saarnihäntä

Partiointimme ei ollut päättynyt kovin hyvin, kun minut saatiin lopulta kiinni aika kaukaa lähtöpaikastamme, sain kuulla että Pyrstötähti oli loukkaantunut. Minä ja minut hakenut Särkisilmä löysimme Lumotassun, joka oli onnistunut saamaan hyvin saalista, hänkin oli kerennyt aika kauas. Särkisilmä ja Lumotassu lähtivät viemään saaliitamme leiriin. Minä otin vastuulleni rajan loppuun tarkistamisen, sehän se oli alunperin ollut tarkoituksemme. Olihan niin sanottu yhden kissan rajapartio liian pieni, mutta oli järkevämpää että Särkisilmä auttoi oppilasta kuskaamaan saaliit leiriin ja minä tarkistaisin rajan nopeasti loppuun, eihän täällä mitään vaarallista ollut. Niinpä jolkutin rajaa pitkin ja merkkasin sen säännöllisesti, kunnes koko raja oli taas tarkistettu. Missään ei ilmennyt mitään erikoista tai outoa, joten lähdin astelemaan reippaasti kohti leiriä. Minulla alkoikin olla jo nälkä, joten halusin pian leiriin, halusin myöskin tarkistaa, mikä Pyrstötähden vointi oli. Saavuin leiriin ja astelin sen läpi parantajan pesälle. Tapasin nopeasti Pyrstötähden, joka oli siellä vielä lepäämässä, mutta vakuutteli kaiken olevan hyvin. Niinpä toivotin entiselle mestarilleni nopeaa parantumista ja lähdin tuoresaaliskasalle. Valikoin sieltä hiiren, jonka menin nauttimaan sotureiden pesälle. //Seuraan saa liittyä..?

Aaltotassu | 14.05.2017

Pyrstötähden harteikas hahmo kulki edelläni. Hän liikkui hyvin sulavasti maastossa, ikään kuin olisi kulkenut siellä aina. Kolli johdatti minua syvemmälle aluskasvillisuuteen jokea kohti. Pyrstötähti oli kertonut, että tänään hän opettaisi minulle kalastusta. Saavuttuamme kuohuvaan ja hölskyvään joenvarteen Pyrstötähti vilkaisi minua. Hän katsoi minun kehonrakennettani arvioivasti ja naukaisi sitten: ”Kehonrakenteesi on täydellinen juoksemiseen, mutta pelkään että olet hieman kömpelö vedessä. Tähän tarvitaan aika paljon kärsivällisyyttä sinun kohdallasi, joten toivon, että osoitat sinulta löytyvän sitä.” ”Selvä”, vastasin mestarilleni ja nyökkäsin pienesti, ”teen parhaani.” ”Hyvä”, tabbykuvioinen harmaanruskea kolli myönsi, ”tärkeintä on, kun laskeudut veteen, että et hätäänny. Virta saattaa olla hieman voimakas, mutta se ei tule tempaisemaan sinua mukaansa, jos seuraat ohjeitani. Onko selvä?” Vedin ilmaa keuhkoihini ja päästin sen ulos. Nyökkäsin jännittyneenä ja purin huultani kevyesti. Minä selviäisin tästä, ja emoni tulisi olemaan minusta vielä ylpeä, että opin kalastamaan. Tietenkin osasin jo uida, mutta kalastaminen oli täysin toinen askel, koska siihen kuului sukeltaminen. Enkä ollut koskaan ennen vielä sukeltanut. ”Minä laskeudun ensin veteen ja sitten tulee sinun vuorosi”, kolli naukaisi, ”kannattaa seurata tarkkaan liikkeitäni.” Pyrstötähti laskeutui veteen hitaasti niin, että hän liukui joentörmältä veteen ja alkoi sitten uimaan. Joentörmä oli liukas, sillä vettä oli satanut viime päivinä jonkin verran, joka teki maastosta aika liukkaan. ”Sinun vuorosi”, Pyrstötähti naukaisi vedestä käsin ja tarkkaili liikkeitäni. Seurasin mestarini liikkeitä ja loikin kohti joentörmää ja liu’uin joentörmää pitkin molskahtaen veteen. Olin hetken veden alla, mutta nousin nopeasti pintaan. Pärskähdin ja vedin ilmaa keuhkoihini heti päästyäni veden pintaan. Jalkani tekivät veden alla tasaisia, pieniä potkuja, koska tarkoitus oli pysyä veden pinnalla eikä liikkua eteenpäin. Vesi tuntui kylmältä lämmintä turkkia vasten, mutta siihen tottui helposti. Tänään ei ollut kyllä aurinkoinen päivä, joten vedestä nousemisen jälkeen minulle tulisi varmaan jäätävän kylmä. Mestarini oli minusta parin hännänmitan päässä. ”Hienostihan se meni”, Pyrstötähti naukaisi, ”sitten, tärkeintä sukeltamisessa on se, että pysyt rauhallisena koko ajan, etkä hätiköi. Muista, että sinulla ei ole kiire minnekään. Vedät ilmaa keuhkoihisi ja pidätät henkeäsi, sitten hanki vauhtia hypähtämällä vähän ylöspäin ja käänny pohjaa kohden. Kun olet päässyt pinnan alle, ojenna etutassusi alas ja ala potkia etu- ja takatassuillasi. Tämä saattaa kuulostaa hieman vaikealta ensimmäisellä kerralla, mutta se on ihan helppoa. Anna kun näytän sinulle esimerkkiä.” Pyrstötähti veti ilmaa keuhkoihinsa ja pidätti hengitystään. Sitten hän hypähti hieman ylöspäin ja kääntyi veden pohjaa päin kuin kala. Hetken kuluttua kollia ei edes voinut nähdä. Pyrstötähdellä meni hetki, kunnes tämä nousi pintaan ja haukkoi henkeä. ”Ei tämä kummallisempaa ole”, hän naukaisi ja lisäsi vielä, ”ja heti kun sinusta tuntuu, että tarvitset ilmaa, palaa takaisin pinnalle. Onko selvä?” Mahanpohjassani kipristeli, mutta nyökkäsin mestarilleni. Tämä antoi merkin aloittaa. Vedin ilmaa keuhkoihini ja pidätin henkeä. Sitten loikkasin hieman ylöspäin ja käännyin alaspäin. Unohdin potkia, joten nousin pintaan epäonnistuneesti. Nostin pääni vedestä ja vedin henkeä. ”Muista potkia, kun käännyt veden pohjaa kohti. Potkut saavat olla reiluja, kun etenet veden alle”, Pyrstötähti ohjeisti minua asiantuntevasti. ”Selvä”, naukaisin ja käännyin veden alle. Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa, kun potkin itseäni eteenpäin veden alle. Ja sitten tajusin, että onnistuin. Minä sukelsin! Mahtava tunne valtasi kehoni ja olin ylpeä saavutuksestani. Tosin, ei se ollut kovinkaan iso juttu, mutta oli vaan mahtavaa, että osasin jotakin uutta. //Pyrstötähti?

Saarnihäntä | 15.05.2017

Minut oli nimitetty jo jokin aika sitten soturiksi, ja olin muuttanut sotureiden pesään. Tavallaan olin saanut jonkinlaisen tavoitteen saavutettua, mutta nyt tunsin olevani hiukan ilman päämäärää. Tietenkin olin tiennyt, että ei soturinelämä olisi mitään jokapäiväistä taistelua, se oli hyvin tavallista, metsästämistä ja partointia rajoilla sun muuta täysin tavanomaista. Siitä huolimatta olin ollut jonkin aikaa hiukan tylsistynyt. En ollut vieläkään saanut hankittua sen kummemmin ystäviä, olihan minulla tuttuja, mutta silti huomasin olevani suurimman ajan yksin. Ei sillä, että olisin ystäviä sinänsä kaivannut, viihdyin ihan hyvin yksinkin, mutta samalla jossain alitajunnassani kaihersi pieni ajatus, joka toivoi minun ystävystyvän jonkun kanssa. Tällä hetkellä loikoilin sotureiden pesän ulkopuolella, olin juuri syönyt mehevän vesimyyrän. Nuolin tassuni puhtaiksi saaliin hajusta ja katsahdin sitten leirin ympäri. Hetki näytti rauhalliselta, klaaninvanhimmat olivat vetäytyneet pesäänsä syötään ulkosalla, soturit loikoivat minun tapaani leirin seinustoilla varjossa juuri syöneinä. Oppilaillakaan ei näyttänyt olevan sen kummemmin virtaa leikkiä, he olivat joko pesässään tai sen ulkopuolella lepäilemässä. Monet kissoista vaihtoivat kieliä ja juttelivat laiskaan sävyyn. Muutama kissa loi liikettä leiriin vaihtaessaan paikkaa jonnekin. Pentuja tai kuningattariakaan ei näkynyt. "Saarnihäntä, lähdetkö partioon?" kuulin sivultani äänen ja käännyin katsomaan. "Olisi auringonhuipun rajapartion aika, Varjoklaanin rajalle", sanoi Pyrstötähti, joka oli tullut luokseni. "Totta kai lähden", sanoin ja nousin tassuilleni. "Sovin Ahvenleuan kanssa, että lähden johtamaan tämän partion. Pyydän vielä oppilaani mukaan, jos hän jaksaa lähteä. Missähän Aaltotassu on?" entinen mestarini mietti. "Näyttää tulevan tuolta", sanoin nyökäyttäen päätäni klaaninvanhimpien pesää kohden. Hopeanharmaa naaras oli juuri tullut sieltä ja näytti suuntaavan kohti oppilaiden pesää. "Aaltotassu!" Pyrstötähti huikkasi. "Jaksaisitko lähteä mukaamme partioon?" //Aalto? Pyrstö?

Saarnihäntä | 16.05.2017

Minut oli nimitetty jo jokin aika sitten soturiksi, ja olin muuttanut sotureiden pesään. Tavallaan olin saanut jonkinlaisen tavoitteen saavutettua, mutta nyt tunsin olevani hiukan ilman päämäärää. Tietenkin olin tiennyt, että ei soturinelämä olisi mitään jokapäiväistä taistelua, se oli hyvin tavallista, metsästämistä ja partointia rajoilla sun muuta täysin tavanomaista. Siitä huolimatta olin ollut jonkin aikaa hiukan tylsistynyt. En ollut vieläkään saanut hankittua sen kummemmin ystäviä, olihan minulla tuttuja, mutta silti huomasin olevani suurimman ajan yksin. Ei sillä, että olisin ystäviä sinänsä kaivannut, viihdyin ihan hyvin yksinkin, mutta samalla jossain alitajunnassani kaihersi pieni ajatus, joka toivoi minun ystävystyvän jonkun kanssa. Tällä hetkellä loikoilin sotureiden pesän ulkopuolella, olin juuri syönyt mehevän vesimyyrän. Nuolin tassuni puhtaiksi saaliin hajusta ja katsahdin sitten leirin ympäri. Hetki näytti rauhalliselta, klaaninvanhimmat olivat vetäytyneet pesäänsä syötään ulkosalla, soturit loikoivat minun tapaani leirin seinustoilla varjossa juuri syöneinä. Oppilaillakaan ei näyttänyt olevan sen kummemmin virtaa leikkiä, he olivat joko pesässään tai sen ulkopuolella lepäilemässä. Monet kissoista vaihtoivat kieliä ja juttelivat laiskaan sävyyn. Muutama kissa loi liikettä leiriin vaihtaessaan paikkaa jonnekin. Pentuja tai kuningattariakaan ei näkynyt. "Saarnihäntä, lähdetkö partioon?" kuulin sivultani äänen ja käännyin katsomaan. "Olisi auringonhuipun rajapartion aika, Varjoklaanin rajalle", sanoi Pyrstötähti, joka oli tullut luokseni. "Totta kai lähden", sanoin ja nousin tassuilleni. "Sovin Ahvenleuan kanssa, että lähden johtamaan tämän partion. Pyydän vielä oppilaani mukaan, jos hän jaksaa lähteä. Missähän Aaltotassu on?" entinen mestarini mietti. "Näyttää tulevan tuolta", sanoin nyökäyttäen päätäni klaaninvanhimpien pesää kohden. Hopeanharmaa naaras oli juuri tullut sieltä ja näytti suuntaavan kohti oppilaiden pesää. "Aaltotassu!" Pyrstötähti huikkasi. "Jaksaisitko lähteä mukaamme partioon?" //Aalto? Pyrstö?

Pyrstötähti

Katselin Saarnihäntää ja uutta oppilastani Aaltotassua, kun he odottivat partion lähtöä. Molempien katseet olivat kiinnittyneet nuoreen, vaaleanharmaaseen naaraaseen, Lumotassuun, joka oli muutaman ketunmitan päässä meistä, kysymässä juuri lupaa mestariltaan saada tulla mukaan rajapartioon. Kun oppilas sitten sai vastsuksen mestariltaan Liekkikajolta, hän käännähti ympäri ja hyppelehti innokkaasti takaisin. Kurkustani kohosi kehräys ja keräsin pienen kissalauman hännänhuiskauksella kokoon, kun Lumotassu oli luonamme. Oppilaat asettuivat automaattisesti Saarinhännän taakse, ja lähdin jolkuttamaan eteenpäin. Astuimme sisäänkäyntitunnelista ulos, ja kiihdytin vauhtini reippaaksi hölkäksi. Kuulin muun partion askeleiden rasahtelevan maalla, joka oli täysin sula lumesta ja nyt jo vehreä. Hymy asettui huulilleni, kun katseeni lipui pitkin avaraa reviiriämme. Korviini kantautui linnun sirkutusta ja joen liplatusta auringon häikäistessä silmiäni. Räpäytin ripsiäni, ja painoin päätäni hieman siivuttaakseni valon, joka itsepäisesti häikäisi silmissäni. Tarkkailin silti ympäristöä poikkeavuuksien varalta, mutta kaikki näytti aivan tavalliselta. "Tänään on hieno sää, vai kuinka?" naukaisin taaksepäin, hidastaen vauhtiani aavistuksen. Kuulin etäällä joen kohisevan nyt voimakkaammin, sillä tuuli olo yltynyt aavistuksen. "Riistaa liikkuu varmaan paljon näin lämpimällä säällä", kuulin Saarnihännän tokaisevan. "Haluaisitteko pysähtyä saalistamaan hetkeksi? Voisimme sitten jatkaa kierroksen loppuun ja palata leiriin. Nappaisimme kaksi kalaa yhdellä iskulla", hyrähdin, ja hidastin vauhtiani entisestään pysähtyen lopulta kokonaan. Muu partio seisahtui myös, ja käännyin heihin päin. "No, mitä sanotte. Voisimme hajaantua hetkeksi saalistamaan", ehdotin ja siirryin sitten  osoittamaan Lumotassua ja Aaltotassua hännälläni, "te voisitte vaikka saalistaa yhdessä." // Saarni, Lumo, Aalto? :D

Aaltotassu | 17.05.2017

Loikin muiden mukana partiossa, ja mestarini oli ilmeisesti retorisesti kysynyt, että haluaisimmeko saalistaa. "Vaikka", vastasin Pyrtötähdelle, kun tämä oli kysynyt saalistaisinko Lumotassun - siis siskoni - kanssa yhdessä. En ollut saalistanut paljoa, mutta enköhän saisi tänään jotakin klaanin saaliskasaan, jos yrittäisin oikein kunnolla. Vilkaisin Lumotassuun, joka oli Putousvirran pentuetoveri ja näin ollen minun siskopuoleni. "Käykö sinulle, että saalistaisit kanssani?" kysyin vähän halveksivalla ja poistyöntävällä äänellä. En kohdellut Lumotassua, kuin siskoani, sillä emme olleet läheisiä. Eikä naaras ollut aiemminkaan tehnyt minkäänlaista aloietta tai edes yrittänyt jutella kanssani aiemmin, toisin kuin Putousvirta. Minähän en aloitetta tee, koska se ei ole minun juttuni. Kun joku haluaa päästä kanssani läheiseksi, hän sai aloittaa. Tuijotin Lumotassua kiinnostuneena tämän vastauksesta, vaikka tiesinkin, että hän ei voisi kieltäytyä. Uskoin, ettei Lumotassu edes uskaltaisi missään nimessä sanoa klaanipäällikölle vastaan. En kyllä itsekään pahemmin protestoinut Pyrstötähden sanaa vastaan, koska halusin päästä mahdollisimman nopeasti hyväksi soturiksi. // Lumo? Saarni? Pyrstö?

Saarnihäntä

//Ups sanoin tuolla aikasemmin että partio olis menossa Varjoklaanin rajalle, mutta eihän Jokiklaanilla ole sen kanssa yhteistä rajaa :D Joten nämä käy kiertämässä varmaan Tuuliklaanin rajalla, nelipuulla ja sit takas leiriin tms? xD Pyrstötähti oli ehdottanut saalistamista, vaikka partiomme olikin rajapartio. Se kävi minulle hyvin, ja oppilaat näyttivät suostuvan saalistukseen yhdessä. Aaltotassu varmisti asiaa vielä Lumotassulta, vaikkakin Aaltotassun ääni kuulosti aika luotaantyöntävältä. Lumotassu väräytti korviaan, varmaankin miettien siskopuolensa kylmää käyttäytymistä, mutta hän vastasi tämän kysymykseen myöntävästi. "Selvä, lähtekää te kaksi käymään tuolla suunnassa", Pyrstötähti ohjeisti ja osoitti hännällään tuuheaa pensaspöheikköä hiukan kauempana, sieltä lötyisi varmasti paljon hiiriä ja muita saaliseläimiä. Oppilaat nyökkäsivät ja lähtivät Aaltotassun johdolla kauemmas, kohti pensaikkoa. Jäimme entisen mestarini kanssa kahden, ja tämä vilkaisi minua. "Taidan mennä tuonne, heidän lähelleen katsomaan samalla piilosta, miten kaksikolla sujuu. Yritän itsekin napata jotain", Pyrstötähti sanoi. "Selvä, minä katson sitten tuolta toisesta suunnasta. Nähdään tässä", naukaisin ja nyökäytin päätäni päälliköllemme. Hän nyökkäsi takaisin ja lähti oppilaiden perään, kiertäen kuitenkin kauempaa niin, ettei hänen huomannut menevän ensin heidän lähelleen. Päällikkö näytti haistavan jotain ja vaihtoi suuntaa kohti suurta koivua, napatakseen jotain itsekin oppilaiden valvomisen lisäksi. Minä jäin yksin ja suuntasin askeleeni poispäin toisista, haistellen ilmaa suu raollaan. Myöhäisen hiirenkorvan tuoksut leijailivat ympärilläni, kauempana liplatti joki ja tuuli puhalteli lämpimästi. Haistoin pian vesimyyrän, jonka tuoksu saapui vahvana luokseni. Lähdin seuraamaan sitä ja näin pian pullean eläimen kiiruhtamassa kauemmas suojaistasta pensaikosta. Se oli siis täydellisellä saalistuspaikalla, paitsi että kovin lähellä ei ollut hyviä piilopaikkoja. Tarkistin tuulen suunnan ja lähdin kohti vesimyyrää kulkien muutaman suuren kiven takaa. Kumarruin alas ja jätin häntäni matalalle, mutta niin, ettei se osunut maahan. Liu'utin tassujani eteenpäin ja liikuin matalalla, ääntäkään päästämättä eteenpäin. Sujahdin matalan pensaan alle ja näin vesimyyrän kipittävän kauemmas minusta. En voisi piileksiä enää kovinkaan paljon ja koko ajan myyrä kerkesi kauemmas. Raotin leukojani ja eläimen vahva haju maistui kielelläni. Jatkoin matalla liikkumista ja nopeasti saavutin eläintä suojautuen parhaani mukaan heinä- ja ruohotuppaiden sekaan. Liian lähelle en voisi tulla näin hitaasti, minun piti loikata nyt muutama loikka nopeasti ja onnistua nappauksessani. Niinpä valmistauduin kyyristymällä alaspäin, ja oikean hetken tullen ponkaisin kahdella valtavalla loikalla kohti vesimyyrää. Tassuistani kuului totta kai ääntä, jonka vesimyyrä kuuli ja se taisi myös tuntea askeleeni, mutta se ei kerennyt kipittää edes hännänmittaa, kun olin sen kimpussa ja tapoin sen nopeasti ja siististi. Tyytyväisenä nappasin sen suuhuni ja kannoin erään pensaan juurelle haudattavaksi. Haudattuani sen lähdin etsimään uutta saalista. //Pyrstö? Lumo? Aalto?

Pyrstötähti | 19.06.2017

Lähdin seuraamaan omaa oppilastani Aaltotassua, ja tuon sisarpuoltaan Lumotassua samaan aikaan, kun Saarnihäntä lähti toiseen suuntaan. Hiivin matalana kaislikkojen suojissa tarkkaillen kahta oppilasta, joiden välit näyttivät selvästikin olevan kireät. En kuitenkaan enää asialle mahtaisi mitään, sillä en halunnut paljastaa itseäni. Siinä samassa tuuli vaihtoi suuntaa ja sieraimiini leijaili pehmeä riistan tuoksu. Korvani ponnahtivat pystyyn häntäni huiskaistessa kerran ilmaa. Vilkaisin vielä pikaisesti Aaltotassua ja Lumotassua joiden käpälät kuljettivat heitä riistan tuoksusta pois päin, jolloin päätin saalistaa itse ensin jotain. Raotin aavistuksen leukojani antaen pehmeän ja makean päästäisen tuoksun kutitella kitalakeani. Viritin aistini nopeasti hyvin tarkoiksi ja käännyin ympäri kaislojen suojissa. Sitten lähdin kulkemaan riistan mehukasta tuoksua kohti. Vatsakarvani hipoivat maata hiipiessäni tuulta vasten kohti sitä päästäistä, jota en aivan vielä nähnyt. Tuoksu kuitenkin voimistui hetki hetkeltä, ja pian näinkin pienen ruskean otuksen vilistävän edessäni kohti pientä kitukasvuista pensaikkoa. Eläin pääsi yllättämään minut juostessani edestäni, jolloi jähmetyin paikoilleni. Tajusin kuitenkin liikahtaa kohti päästäistä, mutta olin ollut varomaton. Pieni nisäkäs vinkaisi huomatessaan minut ja vilisti vain ketunmitan päästä ohitseni kohti vihreälehtistä pensaikkoa. Ärähdin turhautuneena ponnistaessani itseni viimein vauhtiin, mutta jalkani vain lipsuivat maassa ja kaaduin rähmälleni maahan sillä maa oli yllättävän liukas enkä ollut saanut siitä kunnollista otetta. Sen vuoksi jouduin katselemaan, kun pieni päästäinen vilisti lehtien suojiin ja katosi omaan pesäänsä. Kömmin maasta turhautuneena ja ravistelin pölyä turkistani. Korvani painuivat luimuun, kun tiesin miten lähellä olin ollut napata sen. Olin vain ollut niin hidas. "Miksi en voisi olla yhtä nopea maalla saalistamisessa kuin kalastamisessa?" mutisin ja pyöräytin silmiäni. Minusta tuntui taas siltä kuin olisin oppilas ja valittaisin mestarilleni etten halunnut saalistaa maalla, sillä en osannut. Siristin silmiäni kuvitellessani itseni Palotähden eteen sanomaan, etten halunnut saalistaa maalla. Sitten kuvittelin Palotähden sanovan, että harjoitus tekee mestarin. Kun vetäydyin kuvitelmistani, tajusin ettei minusta ollut tullut vieläkään kovin hyvä maalla saalistamisessa. Ärtymys roihahti sisälläni yllättävän tulisena saaden rinnastani kohoamaan murinan. Se kuitenkin loppui lyhyeen, kun tajusin olevani nyt itse itseni mestari. Ajatukseni kirkastuivat silmänräpäyksessä ja lähdin loikkimaan suoraa päätä kohti jokea. Voisin nyt tehdä mitä itse haluaisin, sillä minähän tämän saalistuskäskyn olin antanut. Enkä ollut kieltänyt kalastamista. Virne levisi huulilleni, kun joki piirtyi silmieni eteen. Outo kiihko kutitti polkuanturoitani, enkä epäröinyt hetkeäkään vaan loikkasin suurella loikalla joen törmällä kasvavaan pieneen puuhun. Kynteni upposivat pehmeään kaarnaan ja hivuttauduin alimmalle oksalle, mistä yltäisin hyvin veteen kun kala uisi altani. Vesi oli siinä kohdin hyvin matalaa, ja pohja täynnä kiviä. Asettauduin mukavasti ohuelle oksalle, joka taipui hieman notkolle painostani ja jäin odottamaan. Silmäni iskostuivat veteen ja sen kimmeltävään pintaan, jossa aallot tanssivat. Hymy kohosi kasvoilleni raukeana, kun vain katselin vettä oksalta. Tuntui hyvältä kalastaa taas, ja negatoiviset ajatukseni huuhtoutuivat virran mukana pois mielestäni. Tuulen havisuttaessa rannalla ruohonkorsia, tunsin oksan painuvan entistä alemmas. En kuitenkaan pelännyt, sillä puu oli vielä nuori ja siksi hyvin kestävä. Tarrauduin kynsilläni tiukemmin oksaan, kun tuuli keikutti sitä vielä lisää. Sydämeni alkoi hakata rinnassani, mutta en kyennyt peruuttamaan enää taaksepäin, sillä okse huojui niin rajusti että jos liikahtaisin, putoaisin veteen. Takaani kuului pieni rasahdus, kun yhtäkkinen ja hyvin voimakas tuulenpuuska keikautti taas oksaa. Vetäisin terävästi henkeä, sillä mieleeni liukui tieto siitä, että oksa katkeaisi. Paniikki syttyi silmänräpäyksessä sisälleni, kun jäin odottamaan tuomiotani. Puristin silmäni kiinni juuri, kun tunsin oksan notkahtavan alaspäin. Kuului rasahdus, ja sitten tunsin tippuvani alas hyvin nopeasti. Silmäni räpsähtivät auki ja ulvaisu karkasi suustani, kun syöksyin sen lyhyen matkan kohti vettä. Kynteni puristivat edelleen sitä oksaa, joka minua nyt johti kohti tuhoa. Rääkäisin, kun tunsin osuvani veteen. Heti sen jälkeen pääni kolahti pohjassa olevaan kiveen ja menetin tajuntani. Keuhkoni täyttyivät silmänräpäyksissä vedestä ja liu'uin pois ruumiistani Tähtiklaaniin pikaiselle visiitille. Olin taas menettänyt hengen. Vesi värjääntyi punaiseksi ruumiini ympärillä päähäni tulleen haavan vuoksi. Pian ruumiini lähti ajelehtimaan joen virtauksen mukana eteenpäin, enkä minä voinut tehdä muuta kuin odottaa Tähtiklaanissa, pelastaisiko joku minut vai kuolisinko lopullisesti. // Saarni, Lumo, Aalto? Pyrstö ei kuole vielä, joku saa sen pelastaa xd

Pyrstötähti | 11.04.2017

Häntäni oli pystyssä ja se heilui puolelta tosielle askeltaessani ripeästi eteenpäin. Takanani tuleva klaanini supatti hiljaa toisilleen, ja minä kävin mielessäni mitä kertoisin muille klaaneille. Ainakin sen, että Ahvenleuka olisi uusi varapäällikköni.. ja hieman jotain tulvasta. Värähdin, kun tassuni lipsahti sulavaan luminökäreeseen. Pörhistin turkkiani ja haistelin kylmää yöilmaa. Edessäni erotin tummat nelipuiden rungot, ja erotin liikettä puiden alla. Kiristin tahtiani, mutta pidin koko ajan huolen, että Hiekkasielu pysyi muiden mukana. Vanhus oli saanut muutaman yrtin ennen lähtöä, sillä hän oli ollut yskinyt aavistuksen aamulla. Nyt kuitenkin naaras näytti pirteältä nukuttua kunnolla. Saarnitassu hypähteli vieressäni, ja mielessäni käväisi hänen soturinimityksensä. Kolli pääsisi soturiksi aivan piakkoin. Juuri silloin saavuimme notkon reunalle, ja pysähdyin. Koko klaanini seisahtui takanani, ja askelista aiheutuneet äänet vaimenivat. Sitten ulvaisin ilmaan ja rynnistin notkoon. Klaanini askeleet jytisivät takanani, kun johdatin heidät notkoon. Juoksin suoraa päätä nelipuiden luo, missä Korppitähti ja Liitotähti jo odottelivat. Asetuin toisten päälliköiden viereen ja nyökkäsin tervehdykseksi. Korppitähti hymyili hitusen minulle, mutta sitten kollin katse etsiytyi ympärillämme vellovaan kissajoukkoon. Seurasin päällikön katsetta, ja näin hänen katselevan harmaata naarasta jonka keltaiset silmät hohtivat hämärässä. Naaras näytti kuningattarelta joka oli synnyttänyt melko vasta, ja uskoin naaraan olevan Korppitähden kumppani. Hymähdin, ja sitten ponnistin käpälilleni, kun erotin Vaskitsatähden tassuttavan notkoon Varjoklaani kannoillaan. Kun vaaleanruskea kolli asettui viereemme, näin Kuolonklaanin juokkion tassuttavan nelipuille oman reviirinsä suunnalta. Nyrpistin nenääni, sillä muistin että nelipuuthan olivat oikeasti Kuolonklaanin reviiriä. Kun Kuolonklaani hajaantui muiden klaanien joukkoon ja Pisaratähti astelehti suurelkeisesti luoksemme, Liitotähti kysyi: "Aloitetaanko?" Nyökkäsin ilmaistakseni myöntymykseni ja pian jo istuinkin neljän muun päällikön kanssa puhujantammen oksalla. "Voisinko aloittaa?" kysyin muilta päälliköiltä. Sain nyökkäyksiä, joten astuin varovasti eteenpäin ja huiskaisin hännälläni ilmaa saaden notkossa olevat kissat hiljenemään. Rykäisin ja kostutin kurkkuni nielaisemalla. Sitten suljin mielestäni pois sen, että monet kymmenet kissat katselivat minua alhaalta ja heidän katseensa tuntui pistelevän turkillani. Keskityin siihen, että kihelmöinti olisi mukavaa, ja sitten aloitin. "Jokiklaanilla on mennyt todella hyvin, lukuunottamatta joen tulvaa. Se peitti hetkeksi aikaa leirimme vedellä joten jouduimme muuttamaan väliaikaiseen leiriin, mutta onneksi pääsimme jo takaisin leiriimme", naukaisin. Vilkaisin allani olevaa kissajoukkoa, ka erotin monia erivärisiä silmäpareja jotka olivat kohdistuneet suoraan minuun. Sitten jatkoin. "Entinen varapäällikköni Ilvesturkki on päättänyt luopua virastaan, ja olen nimittänyt uuden varapäällikön, Ahvenleuan!" Kuulin jokiklaanilaisten alkavan hurrata Ahvenleukaa, ja näin kollin punastuvan hivenen muiden varapäälliköiden seurassa nelipuiden alla. Sitten lipaisin huuliani, ja pyöräytin lapojani taaksepäin. "Muutamat kissat ovat ansainneet soturinimensä. Lampisydän, Viiltokaaos, Silakkasiipi, Kiitopyörre ja Aamukynsi! Alppitassu ja Katajatassu ovat saaneet oppilasnimensä, ja Valkohäntä on saanut kolme pentua", kerroin, ja astuin sitten taaksepäin. Kuului vielä hieman vaimeaa hurrausta uusille sotureille ja oppilaille, mutta en antanut sen viivyttää oloani klaanien edessä. Siispä peruutin taaksepäin ja asetuin muiden neljän päällikön taakse antaen vuoron Korppitähdelle.

Pyrstötähti | 02.05.2017

Suin itseäni leirin aukealla, ja nautin tunteesta kun karhea kieleni repi takut auki. Se ei sattunut, mutta tuntui rauhoittavalta ja se hieroi lihaksiani vähän. Yleensä pitkä turkkini takkuuntui helposti, ja halusin pitää siitä hyvää huolta, joten suin itseni aina aamuisin, ja yleensä myös päiväsaikaan, syönnin jälkeen. Kurottauduin alemmas vatsaani, sillä tunsin takun olevan siellä. Pyyhin vatsanalustaani kielelläni monta kertaa, ja olin juuri jatkamassa sukimismatkaani, kun kuulin jonkun naukaisevan: "Pyrstötähti." Nostin pääni, ja asetuin paremmin istumaan pesäni edessä. Susihännän keho piirtyi eteeni hyvin hermostuneen näköisenä. Hänen eriparisilmänsä olivat huolta täynnä, ja minuunkin pelmahti huoli, kun katsoin entistä oppilastani. "Mikä on?" kysyin. Susihännän häntä viuhtaisi rajusti ilmaa, ja hänen äänensä värisi kun naaras naukaisi: "Aurinkotassu ei ole joella." Rypistin otsaani, ja liikautin tassujani hieman hämmentyneenä tilanteesta, sillä en ollut varma mitä oli tapahtunut. Susihäntä ja Aurinkotassu olivat lähteneet aamupäivästä joelle, sen tiesin, mutta miten niin Aurinkotassu ei ollut siellä? Ei kai hän Susihännäm valvovan silmän alta katoaisi? "Kerro minulle mitä tapahtui", pyysin entistä oppilastani, sillä tilanteen epäselvyys sai minut ärtyneeksi. Oliko tässä tapahtunut jotain vakavaa? Huoli nipisteli vatsaani, kun viitoin Susihännän istumaan alas. Naaraan rintakehä kohoili kiivaasti, ja hän näytti hyvin hermostuneelta. "Menimme Aurinkotassun kanssa kalaan, ja kertasimme nopeasti perusasiat. Sitten sanoin meneväni saalistamaan muualle, vaikka oikeasti katselin vain pensaan takaa Aurinkotassun suoritusta. Satuin kuitenkin haistamaan hiiren, ja lähdin sen perään, ja kun palasin, Aurinkotassu ei ollut joella", Susihäntä naukaisi kähisten. Hän tärisi, ja näytti olevan paniikissa, kun oli kadottanut oppilaansa. Pakotin itseni rauhoittumaan, jotta tilanne ei äityisi pahemmaksi. Suljin silmäni, vedin syvään henkeä, puhalsin sen ulos, ja sitten avasin silmäni. "Susihäntä, mene Kirkasmarjan luo rauhoittumaan, niin minä kerään pienen partion ja menen etsimään Aurinkotassua", naukaisin voimakkaalla ja vakaalla äänellä, mikä valoi myös minuun luottamusta. Susihäntä näytti haluavan väittää vastaan, mutta katsahdin häneen terävästi ja ohjasin naaraan parantajan pesään. Kun Susihäntä oli kadonnut hämärään pesään, katsahdin nopeasti ympärilleni. Aukealla näytti olevan vain Kuuviiksi ja Karviaiskynsi. Niinpä kohotin ääntäni ja kutsuin soturit luokseni. Selitin pikaisesti tilanteen, ja lähdimme heti kohti jokea, jotta emme myöhästyisi jos Aurinkotassu olisi vaarassa. Tuuli puski minua edestäpäin, ja korvani painuivat luimuun. Voimakas tuuli vinkui korvissani, mutta en anatanut sen häiritä. Kiihdytin tahtiani yhä, kunnes olimme joella. Joki aaltoili voimakkaasti ja laineet löivät yli rannan. "Hajaannutaan etsimään Aurinkotassua!" huusin tuulen pauhun yli. Karviaiskynsi ja Kuuviiksi nyökkäsivät, ja lähtivät etsimään Aurinkotassua joen rannasta. Sisuksissani velloi paha aavistus, joten lähdin juoksemaan myötävirtaan. Joen kohina kiihdytti askeleitani, ja pian erotinkin edessäpäin jonkin tumman möykyn. Lihaksiani kiristi yhtäkkinen juoksu  sillä en ollut aikoihin tehnyt muuta kuin käynyt rauhallisissa partioissa. Tiesin vanhuuden jäytävän niveliäni ja lihaksiani, ja muutama harmahtava karva oli jo kuonossani. Se ei kuitenkaan ollut mieleni pinnalla, sillä olin erottanut rannassa makaavan möykyn Aurinkotassuksi, joka näytti sangen liikkumattomalta. Hänen vaaleanoranssi turkkinsa lojui raskaana ja tummana kollin ympärillä, sillä se oli läpimärkä. Hengitykseni oli kiihtynyttä, mutta en antanut minkään häiritä minua juostessani vielä viimeiset ketunmitat, jarruttaessani vauhtini ja kumartuessani oppilaan ylle. Hänen silmänsä olivat aavistuksen raollaan, mutta näin vain valkoista pupillia. Kumarrui entisestään alemmas ja painoin korvani Aurinkotassun rinnalle. En tuntenut hengityksen tahtiin rinnan kohoamista tai sykettä, ja kollin keho oli kauttaaltaan kylmä. Värähdin, ja nousin pystyyn. Aurinkotassu oli kuollut, enkä voinut kierrellä asiaa. Raskain mielin, tassut kastuneena ja lihakset kireinä tartuin oppilasta niskanahasta ja lähdin tassuttamaan kohti leiriä. Matkan varrella Karviaiskynsi ja Kuuviiksi liittyivät seuraani, molemmat yhtä järkyttyneinä ja kauhistuneina. Mieltäni kaihersi Susihännän suhtautuminen oppilaansa kuolemaan, sillä uskoin hänen kantavan syyllisyyttä kollista vielä pitkään. En kuitenkaan syyttänyt häntä mistään, ja toivoin että kukaan muukaan ei syyttäisi. // joo tiiän et Aurinkotassu kuoli ajat sitte mut ei ollu mtn hyvää aihetta

Pisaratähti, Kuolonklaani | 11.05.2017

Kuljin kaikessa rauhassa ukkospolun reunaa pitkin partion johdossa. Olin lähtenyt saalistuspartioon nelipuille yhdessä Pihlajakynnen, Tulvasielun, Sumumyrskyn ja Sähköviillon kanssa. Nelikko seurasi minua sanaakaan sanomatta, olimme kaikki varuillamme kuten aina nelipuille suunnatessamme. Olimme Tuuliklaanin reviirillä, enkä luottanut siihen klaaniin sen enempää kuin muihinkaan, sillä he saattaisivat aivan hyvin vain hyökätä kimppuumme kulkiessamme tästä. Ruohot kutittelivat jalkojani kulkiessani eteenpäin ja ukkospolun katku leijaili sieraimiini peittäen Tuuliklaanin reviirin tuoksun alleen. Nelipuut häämöttivät jo edessämme, joten kiristin tahtiani ja juoksin loppumatkan laaksoon saakka. En laskeutunut laaksoon, vaan kuljin kohti Jokiklaanin reviiriä. Tavallaan toivoin näkeväni Kirkasmarjan - Jokiklaanin parantajan - jotta olisin voinut selvittää, oliko Syöksyviilto todella Viiltokaaoksen isä. Muu partio jatkoi matkaansa omille teilleen nelipuiden laaksoon. Aikeeni unohtui heti, kun haistoin oravan tuoksun lähettyvilläni. Tarkastelin ympäristöäni ja pian erotin punaruskean otuksen vain parin ketunmitan päässä Jokiklaanin reviiristä. Se ei selkeästi huomannut minua, joten hiippailin hiljaa sitä kohti. Kynteni olivat vetäytyneet piiloon ja askeleeni olivat hiirenhiljaiset. Pidin katseeni tiukasti kiinni oravassa, kunnes olin vain parin hiirenmitan päässä siitä. Samassa se huomasi minut ja pinkoi karkuun kohti toisen klaanin reviiriä. *Hiirenpapanat!* kirosin mielessäni ja ryntäsin oravaa kohti. Epäröimättä ylitin Jokiklaanin rajan. Muutamalla harppauksella onnistuin saamaan punaruskean tuuheahäntäisen riistaeläimen kiinni. Loikkasin sen päälle ja upotin kynteni sen lihaan. Hetken ajan orava päästi säälittäviä ulvaisuja, jonka jälkeen se valahti veltoksi ja kuoli. Virnistin tyytyväisenä ja irrotin kynteni elottoman saaliin lihasta. Ennen kuin kerkesin nostaa oravaa leukojeni väliin, kuulin lähestyvät askeleet edestäni. Nostin katseeni tulijaa kohti. Epäonnekseni - tai ehkä sittenkin onnekseni - tulija oli Pyrstötähti, Jokiklaanin päällikkö. Suoristin selkäni, olin jokiklaanilaista vain hieman suurempi, mutta oli sekin jotain. "Jos et sattunut huomaamaan, tämä on Jokiklaanin reviiriä. Kuolonklaanin reviiri on pari ketunmittaa taaempana", harmaanruskea kolli naukui ja katsoi minua ilmeettömillä kasvoillaan. Kohautin lapojani ja pakotin kasvoni ilmeettömiksi. Vilkaisin nopeasti maassa lojuvaa oravaa. "Tämä orava kuuluu Kuolonklaanille. Olen kuullut, että klaanissasi yllättävän moni on rikkonut soturilakia, esimerkiksi ylittämällä tämän rajan, jotkut ovat ehkä jopa metsästäneet minun klaanini metsästysmailla, eli nelipuilla. Ja et taida tietää, millaisen petoksen klaanisi jalo ja puhdas parantaja on tehnyt", nau'uin virnistäen jokiklaanilaiskollille. Tabbykuvioinen kissa kohotti kulmiaan ja katsoi minua uskottomasti. Ilmeellään hän kehotti minua kertomaan lisää. "Muistat kai Viiltokaaoksen? Klaanisi jäsenen, joka jätti teidät kenellekään mitään ilmoittamatta yhdessä Silakkasiiven kanssa", nau'uin kollille. "Hekö tulivat Kuolonklaaniin? Miten Viiltokaaos liittyy tähän edes? Kirkasmarja löysi hänet reviiriltämme ja..", kolli vaikeni ymmärtäessään sen, mitä yritin hänelle kertoa. Virnistin. "Aivan. Olet ilmeisesti aina kuvitellut, että Kirkasmarja olisi sinulle uskollinen, mutta ehkä se ei olekaan niin. Kirkasmarja on - tai ainakin oli - palavasti rakastunut minun klaanini jäseneen, Syöksyviiltoon. En ihmettelisi, jos Kirkasmarja päättäisi vaihtaa klaaniaain ja hylätä onnettoman pelkuriklaanisi ja siirtyä voittajien - eli Kuolonklaanin - puolelle", nau'uin virnistäen. En voinut vastustaa kiusausta kertoa tätä kaikkea Pyrstötähdelle. Huomasin, kuinka hänen meripihkaissa silmissään roihahti viha. Yllättäen harmaanruskea kolli syöksyi minua kohti kynnet ojossa. "Sinä senkin!" hän rääkäisi ja onnistui syöksymään kimppuuni. Kierimme hetken aikaa maassa, kunnes ylitimme rajamerkit. Irtaannuin päälliköstä kääntäen murhaavan katseeni häneen. "Nyt teit elämäsi suurimman virheen, jota laitan sinut katumaan!" ulvaisin ja juoksin kohti kollia. Kuten arvasin, hän väisti vasemmalle. Loikkasin sivuttain siihen kohtaan, jossa kolli oli aiemmin ollut. Potkaisin kollia suoraan kylkeen. Potku osui juuri oikeaan kohtaan, ja kolli heittäytyi maata vasten ja siinä vielä liusui muutaman hiirenmitan kauemmas minusta. Hänen kylkeensä jäi mukavan oloiset haavat, jotka tuskin kuitenkaan arpeutuisivat. Syöksyin Pyrstötähden kimppuun, mutta hän onnistui nousemaan ylös. Kynteni hipoivat ilmaa. Jokiklaanilaispäällikkö irvisti kivusta, jonka jälkeen hän lähti syöksymään minua kohti. Olin valmis ottamaan iskun vastaan, sillä kun hän onnistuisi upottamaan hampaansa kaulaani, kierähtäisin niin, että kollin ote irtoaisi heti ja pystyisin hyökkäämään hänen kimppuunsa. //Pyrstööö? lets tappelemaan taas :]

Pyrstötähti

Ärjäisten syöksyin Pisaratähden kaulaa kohti, ja yritin tarttua hampaillani häneen, mutta kolli kierähti heti sivummalle, ja leukani napsahtivat yhteen pelkkää ilmaa välissään. Jarrutin syöksyni, ja kiepahdin salamannopeasti ympäri. En ollut kovin ketterä, mutta voimaa minulla olisi senkin  edestä. Kunhan saisin Pisaratähden vain kynsiini, hän ei enää pakenisi. Olin kuitenkin odottanut silmänräpäyksen verran liian kauan, ja näin Pisaratähden syöksähtävän minua kohti. Tein päätöksen täysin vaistonvaraisesti, ja kun Pisaratähti ojensi kynnet kohti kurkkuani, painauduin maata vasten ja sukelsin kuolonklaanilaispäällikön vatsan ali hänen toiselle puolelleen. Kolli ärähti, ja pyörähti ympäri täsmälleen samaan aikaan kuin minä. Me molemmat seisahduimme hetkeksi ja tasasimme hetken hengitystämme. Tassujani kihelmöi, ja suoraan sanoen sylkäisin Pisaratähden päälle naukaistessani: "Sinähän se luulet että Kirkasmarja on petturi. Et olekkaann tainnut ajatella Syöksyviiltoa." Pisaratähdeltä meni muutama silmänräpäys tajuta, mitä olin sanonut. Hänen reaktionsa ei kuitenkaan ollut sellainen kuin olin kuvitellut. Kolli vain sivalsi hännällään ilmaa, ja nyrpisti nenäänsä aavistuksen. Sisuksissani kuohahti pieni ärtymys, sillä olin toivonut Pisaratähden hyökkäävän minua kohti ja ärsyyntyvän. "Jos Syöksyviilto olisi petturi, häntä minun ei tarvitsisi enää katsella", Pisaratähti naukaisi kylmänviileästi, ja kohotti tassuaan ilmaan. Hänen terävät kyntensä hohtivat auringonpaisteessa. Nielaisin vastaukseni, sillä ei tässä ollut järkeä. Tiesin että Pisaratähden kanssa ei voinut keskustella, sillä kollin päätä ei saisi kääntymään muu, kuin se että voittaisin taistelun. Ja tästähän tulisi taistelu, jos minulta kysytään. En sallisi Kuolonklaanin päällikön noin vain astella reviirilleni ja varastaa riistaa, saatika sitten väittää klaanini parantajaa petturiksi. Väräytin viiksiäni, ja siivutin tyystin sen kivun kyljessäni joka johtui niistä haavoista, jotka Pisaratähti oli onnistunut minulle tekemään. Sekin sai sisälläni kiehumaana raivon, joten päätin tehdä itse hyökkäysaloitteen. Murahdin matalasti, ja sitten ponkaisin eteenpäin, kohti Pisaratähteä. Olin nähnyt kollin nojaavan aavistuksen verran oikealle, joten olin asettanut hyökkäykseni hieman siihen suuntaan. Uskoin kollin väistävän oikealle, ja niin hän tekikin. Onnistuin tarttumaan viimein hampaillani kollin kaulasta kiinni, ja upotin hampaani syvälle lihaan. Pisaratähti rääkäisi, ja yritti riuhtaista itseään irti, mutta otteeni oli vahva. Maistoin veren suussani, mutta en irrottanut otettani. Roikuin kollin kaulassa kun Pisaratähti yritti kiemurrella irti. Sitten sain kuitenkin upotettua myös kynteni kollin kylkeen. Pisaratähti älähti, kun etutassuni kynnet upposivat helposti hänen kylkeensä. Olin kuitenkin ollut varomaton, ja en ollut huomioinut sitä, että Pisaratähti saattaisi yrittää kaataa minut alleen. Kolli korahti ja syöksyi minua kohti - vaikka yhä roikuin hänen kaulassaan - niin, että takajalkani sotkuunteuivat ja kaaduin maahan. Murahdin, ja tunsin ilmojen tyhjenevän keuhkoistani. Haukoin henkeä selälläni maassa ja tajusin otteeni kirvonneen irti. Erotin syvät haavat Pisaratähden kaulassa, mutta pian näin vain sumeasti kivun lävitse, sillä kolli upotti kyntensä kaulaani, ja repi auki sen arven kaulassani joka oli tullut Kuolonklaanin taistelussa. Tunsin veren alkavan pulputa kaulastani, ja rääkäisin tuskissani maassa. Tunsin miten Pisaratähden terävät kynnet porautuivat syvälle lihaani näkökykyni sumetessa. "Eiääääh.." kähisin. Luomeni lepsuivat, ja suustani valui vaahtoa. Kuuma tuli tuntui polttavan kaulaani ja koko kehoani, kun lihakseni kouristelivat hallitsemattomasti maassa. Ehdin kuitenki tajuta, että Pisaratähden paino oli kadonnut päältäni, ja hän makasi liikkumattomana vieressäni. Yritin pitää silmiäni väkisinkin auki, mutta ne painuivat kiinni ja pian tunsin seisovani Tähtiklaanin nummilla. "Pyrstötähti, olet nyt menettänyt yhteensä viisi henkeä.." kuulin Palotähden tutun äänen naukuvan takaani. Silmiäni kirveli, enkä edes kääntynyt katsomaan entistä mestariani vaan tuijotin itsepäisesti eteenpäin aivan kuin voisin kumota tapahtuneen. Minulla oli enää neljä henkeä jäljellä, ja osittain minua pelotti jättää joskus klaanini vaikka Ahvenleuasta tulisi todella hyvä päällikkö. "Aivan", murahdin kuitenkin lopulta. // Pisara? Sori ku tän kirjottamine veny.. mut voit kirjottaa siit ku ne herää xd

Pyrstötähti | 17.03.2017

Loikkasin alas suurkiveltä, kun Nokitassun - nykyisen Nokihännän - onnitteluhuudot vaimenivat, ja vastanimitetty soturi marssi ylpeänä häntä pystyssä perheensä luo. Rakastin nimitysmenoja, sillä oli vapauttavaa antaa vain sydämen kertoa mitä sanoa ja katsella miten klaani hurrasi uutta oppilasta tai soturia. Hymy kohosi väkisin kasvoilleni, kun nimitysmenot oli pidetty, sillä oli ihanaa huomata miten iloisia kaikki olivat nimitysmenojen aikana ja sen jälkeen sillä ne tiesivät aina klaanin olevan voimissaan. Muistin omat menoni varsin hyvin, sen jännityksen joka kutitteli vatsanpohjaani ja sen poltteen turkillani kun kaikken katseet olivat kohdistuneet minuun. Enää kaikkien tuijotus ei ahdistanut niin paljoa, se oli lähinnä vaihtunut mukavaksi kipinöinniksi kehossani. Annoin tassujeni kuljettaa minut tuoresaaliskasalle, josta valitsin melkoisen pienen särjen syötäväkseni. Arvelin, että oli viisasta jättää pullea ja huomattavasti isompi kala Helmiloisteelle ja hänen kahdelle pennulleen. Hymähdin nostaessani oman ruokani hampaisiin ja lähdin kohti omaa pesääni. Ilta oli jo pitkällä, eikä enää muita partioita lähetetty matkaan kuin iltapartio. Toki muutama kissa oli pyytänyt lupaa päästä yösaalistamaan, tai lupaa päästä iltapartion mukaan ja poiketa saalistamaan jossain kohtaa, mutta yksittäiset kissat eivät olleet partioita. Lisäksi oli hienoa että nyt, kun hiirenkorvan aika oli pyörähtänyt käyntiin, saaliistettiin paljon jotta viherlehteen mennessä klaanini olisi taas hyvässä kunnossa, ja valmis vastaanottamaan mahdollisia taisteluita ja myöhemmin taas julman lehtikadon. Askeleeni toivat minut ripeästi omaan pesääni, missä asetuin kaisloilleni mukavaan asentoon. Laskin hopeaisen särjen eteeni ja sen enempää miettimättä upotin hampaani mehukkaaseen kalanlihaan. Suuhuni purskahti tuttu, maukas ja hivenen makeahko maku joka levisi ihanasti suuhuni pureskellessani kalanpalasta, jonka olin nyhtänyt irti särjen kyljestä. Nielaisin ensimmäisen suupalan ja nautiskelin siitä miten se liukui suusta vatsaani. Sitten kumarruin eteenpäin ja repäisin toisen palan saaliista. Annoin itseni nauttia tästä omasta, hyvin rauhallisesta ruokailuhetkestäni enkä kiirehtinyt. Tiesin, että kaikki mitä minun tuli hoitaa joka päivä - kuten partiot ja Saarnitassun koulutus - oli hoidettu, joten saatoin vain rauhoitella itseäni tulevaan yöhön. Nielaisin suussani olevan palasen ja tunsin pienen röyhtäyksen pullahtavan ulos suustani. Kohotin kulmiani ja katsoin hetken kalaa, josta oli enää jäljellä pää, pyrstö ja ruodot. Ponnistin itseni ylös ja pyörittelin loput kalasta pesäni nurkkaan jonne hautasin ne. Haukotus kohosi suustani ilmaan ja petini kutsui minua houkuttelevasti. Päätin käydä jo nukkumaan sillä turha minun oli itseäni väkisin hereillä pitää. Luotin Ilvesturkkiin, ja siihen että kolli kykenisi pitämään asiat järjestyksessä vaikka minä olin nukkumassa tai missä tahansa. Räpäytin silmiäni ja tassutin pesäni poikki pedilleni. Se oli vielä lämmin, olinhan ruokaillut maaten sen päällä. Hypähdin kaislavuoteeseeni ja köyristin selkäni venytykseen. Pyörähdin muutaman kerran paikoillani tasoitellen itselleni hyvän makuualustan, ja sitten laskeuduin makuulle. Käperryin tiukaksi keräksi miten nukuin aina, ja nostin nenäni häntäni päälle. Aurinko oli jo laskenut, ja tähdet valaisivat pesääni juuri sen verran kuin oli hyvä. Pesäni vieressä oli se kaunis simpukankuori, jonka olin löytänyt oppilasaikanani, kun olin käynyt Lohiselän kanssa uimassa. Kipristelin hetken varpaitani ennen kuin suljin silmäni. Uni vei minut mukaani melkein heti, ja onnekseni sain uneksia vain lämpimästä viherlehden päivästä polskien joessa, veden viilentäessä kehoni. Hymy nyki suupieliäni nukkuessani sikeästi. Uneni tapahtumat olivat sitä mistä minä pidin, tosin vielä parempaa ne olivat oikeassa elämässä, mutta uneksiminen oli toiseksi paras vaihtoehto.

Pyrstötähti | 22.03.2017

Venyttelin raajojani nautinnollisesti pesäni keskellä. Aamu oli varhainen, mutta hiirenkorvan edetessä aurinko nousi yhä aikaisemmin. Istahdin maahan ja ryhdyin siloittelemaan karvojani. Pyyhin rintaani karhealla kielelläni, ja siirryin sieltä selkääni. Paksu turkkini silottui nopeasti, sillä olin yöllä nähnyt vain mukavia unia joten en ollut liikkunut paljon yhtään. Yleensä, jos satuin näkemään painajaisia, pyörin pedilläni niin että melkein hajotin melkein koko kaisloista punotun kehdon. Ponnistin käpälilleni ja ravistin vielä kerran turkkiani jotta se näyttäisi ilmavalta. Annoin tassujeni kuljettaa minut leirin aukealle, missä vain muutama kissa oli vaihtamassa kieliä. Näin Siikapuron makoilevan aurinkoisessa läikässä, sokeat silmät käännettyinä kohti taivasta. Ajattelin, ettei vielä olisi järkevää järjestää tämän päivän partioita, sillä yli puolet klaanistani nukkui. Tahdoi antaa sotureideni levätä, enkä repiä heitä ylös liian aikaisin. Siispä päätin mennä jututtamaan sijaisemoani. Tassutin Siikapuron luokse ja naukaisin tervehdykset naaraalle. "Huomenta Pyrstötähti", naaras naukaisi hymyillen. Hymy kohosi omillekin huulilleni laskeutuessani Siikapuron viereen auringon lämmittämään kohtaan. "Onko päällikkönä mennyt hyvin?" Siikapuro kysyi. "Tiedät varmaan itsekin. Hyvin tässä on mennyt, olen jo oppinut kaikkea päällikön elämästä", naukaisin ja vajosin hetkeksi omiin ajatuksiini. Muistelin entistä päällikköäni, Palotähteä joka oli myös ollut mestarini. Muistin jännitykseni tarpoessani ensimmäistä kertaa entisen mestarini perässä reviirin rajoja. Muistin myös Palotähden kuoleman ja kaiken siinä välissä. Mietteisiini vaivuttua olin ohittanut Siikapuron toisen kysymyksen. "Anteeksi, mitä sanoit?" kysyin. Siikapuro naurahti ja kuulin tuon mumisevan: "aivan kuin pentunakin." Kohotin kulmiani, mutta en sanonut mitään. Odotin että Siikapuro toistaisi kysymyksensä. "Oletko löytänyt jo sopivan?" Hätkähdin sijaisemoni vihjaavaa sävyä ja tajusin peräöntyväni aavistuksen. "E-en.. en minä tarvitse.." sopersin ja kuulostin avuttomalta pennulta. En ymmärtänyt miksi Siikapuro halusi tyrkyttää minulle kumppania, en ollut koskaan kokenut sitä tarpaalliseksi. Olin sitä paisti vanhenemassa eikä minusta olisi kenellekään enää iloa. Naurahdin omalle ajatukselleni. "Mikä noin naurattaa? Mielessäsi taitaa pyöriä jotain muutakin kun vanhoja muistoja.." Siikapuro hymähti ilkikurisesti. Räpäytin silmiäni ja nousin käpälilleni. "Ei mielessäni ketään pyöri. Ainoastaan oppilaani koulutus ja klaanini hyvinvointi", naukaisin ehkä hieman liian kipakasti. "Minun täytyy nyt lähteä järjestämääm partioita, nähdään myöhemmin." Pehmensin ääneni sävyä loppua kohden ettei vaikuttaisi siltä että olisin suuttunut. Sisälläni kyllä roihusi pieni ärtymyksen liekki Siikapuron vihjailusta. Minä en tarvinnut ketään! Minulla on klaanini! // Haluisko joku jatkaa?

Pyrstötähti | 29.03.2017

Häntäni huiski ilmaa ja tuijotin veteen. Olin kaivanut kynteni puun runkoon, sillä olin päättänyt saalistaa sieltä käsin. Puu, jonka runko taipui vettä kohti, oli hyvin matala, ja vain pienellä kurotuksella saisin kalan napattua vedestä. Varjoni levittäytyi maalle takanani, sillä aurinko paistoi edestäni. Tykkäsin saalistamiseen asetetuista haasteista, kuten kalan nappamiseen puusta. Olin myös osittain siksi siirtynyt saalistamaan puuhun, sillä muutama jäälautta oli keinunut aivan rannan tuntumassa, ja niiden siirtäminen olisi saattanut säikäyttää kalat. Keinuttelin peppuani, ja väräytin viiksiäni. Vesi kimmelsi ja säihkyi allani. Sen kalvomainen pinta värähti aina kun pieni tuulenvire virtasi ilman läpi. Nielaisin kostuttaakseni kuivaa kurkkuani, sillä olin keikkunut puussa ties kuinka kauan. Olin saapunut tänne ennen kuin aurinko oli kunnolla noussut, ja nyt se oli arvioideni mukaan hieman yli aurinkohuipun. Lihaksiani särki hivenen paikoillaan oleminen, mutta olin toiveikas. Saisin kyllä vielä jotain. Juuri kun ajatuksiini häilähti voimakas toiveikkuus, allani olevan kirkkaan veden läpi liukui tummempi möykky. Kuten tavallista, tassuni heilahti ylös ja sieltä veteen silmänräpäystä nopeammin. Tunsin kynsieni uppoavan kalan lihaan. Vetäisin sen vedestä ja puraisin sitten tappopuraisun niskaan. Kalan maku levittäytyi makeana suuhuni, kun nousin huterasti käpälilleni oksalla, ja loikkasin maahan. Jalkojani pisteli, kun veri alkoi taas kiertämään nopeammin. Sitten venyttelin nopeasti itseäni ennen kuin lähdin saalis suussani tassuttamaan kohti leiriä. Tuuli tuntui voimistuvan tassuttaessani kohti kotia, ja värähdin hieman. Taakseni jäävä joki alkoi aaltoilla rajummin, ja läiskiä rannikkoon. Muutama pisara lensi kauas joen penkereestä. Kun saavuin leiriin, laskin saaliin suhteellisen suureen tuoresaaliskasaan. Sitten nappasin pienen linnun kasasta, ja astelin syömään pesäni läheisyyteen. Nälkä kurni vatsassani, ja asetuin kiitollisena syömään. Revin paloja lihasta, ja annoin niiden valua vatsaani saaden oloni tuntumaan ihanan täyteläiseltä. Kun enää luut ja höyhenet olivat jäljellä, kuulin Saarnitassun hihkaisun: "Pyrstötähti, voimmeko mennä metsälle?" Hätkähdin hieman, ja käänsin meripihkaiset silmät vierelleni loikkineeseen oppilaaseeni. Saarnitassun pähkinänruskea turkki värisi, kun hän tarkasteli minua vihreillä silmillään. Räpsäytin silmiäni ja työnsin saaliinrippeet syrjemmäs. Sitten kömmin käpälilleni ja ravistelin hieman turkkiani. "Hmm.. voisimme kyllä lähteä harjoituksiin, mutta emme mene metsälle. Voisin opettaa sinulle hieman uintia, sillä joen vesi on lämmennyt ja jäät melkein lähteneet", naukaisin ja hymyilin hiukan. Saarnitassun korvat heilahtivatn ja tuo nyökkäsi hieman epäröiden mutta selvästi innostuneena. "Uiminen on mahtavaa, kun sen oppii kunnolla. Sitten voimme harjoitella sukeltamiskalastusta", sanoin, ja lähdin sitten astelemaan kohti leirin sisäänkäyntiä. Saarnitassun askeleet kuuluivat takaani, ja nostin häntäni pystyyn. Sitten astelin ulos leiristä tuuliseksi muuttuneeseen ilmaan. // Saarni?

Pyrstötähti | 06.04.2017

Kuuntelin Ilvesturkin kertomaa kulmat hienoisesti rypyssä. Kollin katse oli tassuissani ja korvat hivenen luimussa. Tilanne oli omituinen, kun annoin Ilvesturkin puhua hiljaisella äänellä. Kun kolli oli asiansa saanut kerrottua, päästin syvän huokauksen ja pudistelin päätäni. Pesääni tulvi aamuisen auringon valoa, ja se sai varapäällikköni turkin hohtelemaan. Välillemme laskeutui syvä hiljaisuus, kun olin puhaltanut ilmat keuhkoistani. Hiljaisuus tuntui soivan ympärillämme, kunnes viimein räpäytin silmiäni ja naukaisin: "Tästä täytyy vielää neuvotella Kirkasmarjan kanssa." Ilvesturkki nyökkäsi ja ponkaisi käpälilleen. Kolli huiskautti häntäänsä ja katsoi minua kysyvästi. Nyökkäsin, ja annoin Ilvesturkin johdattaa minut ulos pesästä. Aukealla annoin yhä lämpenevän auringon lämmittää turkkiani, kun varapäällikkö johdatti minut parantajan pesään. "Kirkasmarja?" Ilvesturkki huhuili hämärään pesään. Pian mustan parantajanaaraan keho ilmaantui eteemme, ja tuo istui maahan sulavasti. Ilvesturkki astui hiukan taaemmas antaen minulle tilaa puhua. "Kirkasmarja, minulla olisi asiaa." Puhuessani viitoin kohti pesääni. Kirkasmarja nyökkäsi ja lähti seuraamaan meitä takaisin pesääni. Kun olimme taas hiljaisessa pesässäni, aloitin. "Ilvesturkki on tullut siihen päätökseen, että hän haluaa palata takaisin soturintehtäviin ja antaa varapäällikön paikkansa jollekin toiselle. Ajattelin kysyä sinulta siis, ketä toivoisit uudeksi varapäälliköksi. Ilvesturkki on jo ilmoittanut ketä hän toivoisi tilalleen", naukaisin. Kirkasmarjan kulmat kohosivat ja hän katsoi vuoroin minuun ja vuoroin Ilvesturkkiin. Sitten parantaja pyöräytti lapojaan. "Saanko hetken mietintäaikaa?" Kirkasmarja kysyi. Nyökkäsin, ja pian me kaikki istuimme päät yhdessä puhuen hiljaisella äänellä toisillemme. "Saapukoon jokainen tänne suurkivelle klaanikokoukseen!" kajautin ilmaan ja katselin, miten klaanini kerääntyi aukealle. Valkohäntä paimensi pentuna riviin pentutarhan edustalle, ja Karviaiskynsi talutti Siikapuron aukealle. Aurinkotassu ja Unikkotassu sipsuttivat tuoresaaliskasan luota kuulolle ja juuri palannut partio asettui paikoilleen. Kun kaikki olivat koolla, rykäisin. "Tänään on hieman erikoisia uutisia. Ilvesturkki on päätynyt siihen tulokseen, että eroaa varapäällikön virasta ja antaa paikkansa toiselle soturille. Hän jatkaa soturintehtäviä normaalisti." Sanani saivat kissat haukkomaan henkeä ja hämmästelemään. Odotin tyynesti että klaanini rauhoittuisi hieman, ja sitten jatkoin. "Siispä lausun nämä sanat Tähtiklaanin ja Ilvesturkin edessä, jotta he voivat hyväksyä valintani. Uusi Jokiklaanin varapäällikkö on Ahvenleuka", kajautin ilmaan. Kissajoukosta kuului kohinaa ja erotin Ahvenleuan vaaleaanharmaan ruumiin astahtavan eteen. Hymyilin kollille, ja tuo katseli minua hitusen hämmästyneenä. "Ahvenleuka, otatko vastaan paikan Jokiklaanin varapäällikkönä?" Ahvenleuka nielaisi ja näin tuon nuolaisevan huuliaan. // Ahven? :D

Ahvenleuka

Pyrstötähti oli kutsunut klaanin koolle, enkä ollut varma miksi. Ketään uutta oppilasta tai tai soturia ei pitäisi vielä nimittää, joten ehkä päälliköllä olisi jotain muuta ilmoitettavaa. Istuin muiden kissojen sekaan ja kuuntelin korvat höröllä, mitä Pyrstötähdellä olisi asiaa. Kohotin kulmiani yllättyneesti, kun hän kertoi Ilvesturkin luopuneen varapäällikön paikasta. *Kuka mahtaa olla uusi varapäällikkö?* mietin pääni sisällä ja vilkuilin kissoja ympärilläni. Hyviä ehdokkaita olisi monia. Jännitys kihelmöi turkkiani, enkä malttanut odottaa enää. Onneksi Pyrstötähti avasi jälleen suunsa. "Siispä lausun nämä sanat Tähtiklaanin ja Ilvesturkin edessä, jotta he voivat hyväksyä valintani. Uusi Jokiklaanin varapäällikkö on Ahvenleuka!" hän kajautti ilmaan. Sydämmeni löi otti yhden ylimääräisen lyönnin ja erotin vain pienesti ympärillä puhuvien kissojen ääniä. *Mitä? Miksi minä?* kysyin itseltäni ja kävelin kohti päällikköä. "Ahvenleuka, otatko vastaan paikan Jokiklaanin varapäällikkönä?" Pyrstötähti kysyi. Nuolaisin hermostuneesti huuliani. "Kyllä", vastasin hermostuneella äänelläni. //Pyrstö? Joku?

Pyrstötähti | 08.04.2017

Käperryin kerälle kaislapedilleni, ja suljin silmäni. Turkkini oli pörhistynyt sillä voimakas tuuli ja ilman suojaavaa pesää minun oli kylmä. Olimme muuttaneet jokin aika sitten pois leiristämme, sillä joki oli alkanut tulvia ja peittäyt pian vedellä koko leirin. Suru vihlaisi rintaani, kun kuulin jonkun pennuista vinkaisevan: "On kylmä!" Minusta tuntui, että olin pettänyt klaanini kun jouduimme lähtemään leiristä. Oikeastihan syy ei ollut minun, sillä en minä luonnonvoimille mahtanut mitään. Mietteisiini sulkeutuneena, hengitykseni alkoi hidastua. Kuulin tulvivan joen kohinan etäisesti keinuttaessani itseäni kaisloista punotussa korissa. Vetäisin häntäni kuononi päälle ja vaivuin hitaasti uneen. Ympärilläni kaikki oli niin tuttua ja tuntematonta. Ikään kuin olisin kieppunut jossain, mutta samalla ollut paikoillani. Kylmyys oli jähmettänyt lihakseni enkä tehnyt mitään, sillä tassuni eivät liikkuneet. Vai oliko minulla tassuja? Jokin alkoi puristaa ja ahdistaa rinnassani. Yritin lievittää sitä jotenkin, mutta se ei hellittänyt. En tiennyt nukuinko vai olinko valveilla, mutta ainakaan en nähnyt mitään. Korvani ja kaikki aistini tuntuivat tukkoisilta, mikä sai hätäännyksen leimahtamaan sisuksissani. Sitten tajusin hämärästi olevani unen ja todellisuuden rajamailla. Todellisuudelta tuntui se, että aistini olivat tukkiutuneet, että pyörin jossain ja että lihakseni tuntuivat jäätyneiltä. Unea taas oli se, että tuntui kuin olisin ollut paikoillani. Ja sitten mikään ei enää tuntunut eikä ollut unta. Ruumiini kieppui jossain, heittelehti puolelta toiselle. Jotkin oksat raapivat ihoani ja suuntavaistoni oli kadonnut. Vesi hiveli ihoani, mutta ei mukavasti. Se halusi painaa minua alaspäin, tunkeutua sisälleni, rutistaa minut kuoliaaksi. Rintani liekehti tuskasta, sillä tarvitsisin happea. Veden tunkeutuminen korviini sai minut paniikkiin, mikä tuntui vielä pahemmalta kuin rinnassani asuva puristavuus. Vesi heitteli minua puolelta toiselle ja osuin aina aika ajoin johonkin pensaaseen tai kiveen. Kylkeni ja tassuni olivat kipeät niistä osumista, ja tajusin etten voinut liikuttaa oikeaa takatassuani. Kipu säteili siitä ympäriinsä, tajuni alkaessa hämärtyä. Yritin kuumeisesti päästä sieltä pois, mutta en enää jaksanut tehdä mitään. Koko ikäni olin rakastanut uimista ja vettä, joten miten se saattoi nyt minut pettää? Koko kehoni tuntui raskaalta ja voimattomalta, kun viimeinenkin ajatukseni löystyi, katkesi ja ajelehti pois. Sen jälkeen en enää tuntenut vettä ympärilläni, mitään puristavaa tunnetta rinnassani tai kipua koko kehossani sillä pimeys nielaisi minut. Tiesin jo missä heräisin, mutta siltikin se tuntui kauhealta. "Pyrstötähti", joku naukaisi ja kosketti hännällään selkääni. Avasin silmäni ja ponnistin ylös niin nopeasti kuin pääsin. Huimaus melkein kaatoi minut takaisin maahan, mutta joku tuki minua oikealla puolellani. Silmiäni kirveli, sillä ympärilläni oli hyvin paljon kirkasta valoa. Räpyttelin silmiäni totutellakseni kirkkauteen, mutta en edelleenkään nähnyt mitään muuta kuin valkoista valoa. Kurkkuani kuristi ja pyörittelin hätääntyneenä päätäni puolelta toiselle. Sama valkoisuus ei kadonnut minnekään, ja voihkaisin. Sitten muistin kissan vieressäni, ja tunsin hänen kylmän turkkinsa omaani vasten. "Mitä tapahtuu? Missä olen?" kysyin hädissäni ja yritin pysyä pystyssä vaikka huimaus sai melkein minut kakomaan. Jos olin Tähtiklaanissa, miksi en nähnyt mitään ja miksi oloni oli näin hirveä? Kissa, johon nojasin, huokaisi syvään. "Olet täällä, missä tiedät olevasi. Sinut voi pelastaa vain joku muu, me emme voi auttaa", hyvin tuttu ääni kuiskasi korvaani. En vain kyennyt ymmärtämään, kuka kissa olisi voinut olla. Silmiäni kirveli ja kyynel vierähti poskelleni. Olinko todellakin Tähtiklaanissa? Ja miksi Tähtiklaani ei voinut auttaa minua? Huimaukseni yltyi, ja erotin hämärästi edessäni oman kuvajaiseni. Säpsähdin rajusti, kun näin miten itsestäni astui pois hyvin läpikuultava kopio, joka asettui edessäni seisovan kuvajaisen sisään. Korvani kääntyilivät vimmaisesti puolelta toiselle, kun kuulin kuin veden läpi jonkun huutavan jotain. Erotin hämärästi miten kehostani melkein astui ulos toinenkin kopio itsestäni, mutta sitten tajusin oksentavani ja kiepsahdin takaisin ruumiiseeni. Ensimmäinen tiedostamani asia oli se, että oksensin vettä suustani. Samaan aikaan yskin sitä pois keuhkoistani. Oloni oli hirveä, sillä kylmyys oli jäädyttänyt minut ja koko ruumistani kivisti. Taas yksi tassullinen vettä pulpahti suustani maalle, ja sen jälkeen vetäisin voimakkaasti henkeä. Ilma virtasi keuhkoihini ja tunsin eläväni taas, kun sain happea. Allani maa tuntui ihanalta, kun se oli paikoillaan eikä viskellyt minua minne sattuu. Korvissani oleva vesi alkoi valua pois retkottaessani maassa, ja kuulin jonkun naukaisevan hyvin hätääntyneenä: "Oletko kunnossa?" Hätkähdin, sillä en tajunnut että vieressäni oli toinen kissa. Silmäni olivat kiinni, enkä nähnyt kuka vieressän oli. En myöskään kyennyt haistamaan kuka kissa oli, sillä hajuaistini tuntui olevan vieläkin tukossa. Avasin suuni voimattomana sanoakseni jotain, mutta ääntäkään ei tullut ulos suustani. Oikea takajalkani leikehti tuskasta ja äännähdin pienesti kun yritin kohottautua istumaan. Silmäni olivat edelleen kiinni, ja pelkäsin avata ne. Tiesin kuitenkin, että minun olisi pako nähdä ympärilleni, joten kiskaisin silmäni auki. Hätkähdin hämäryydestä, joka oli laskeutunut ympärillemme. Muutama tähti tuikki vielä taivaalla, mutta erotin auringon kajastusta taivaanrannasta. Kuulin joen mylvivän takanani ja erotin vieressäni seisovan kissan Sinitassuksi. Naaraan tummanruskea turkki roikkui märkänä oppilaan kyljissä, ja hän hytisi kylmissään. Tajusin itsekin olevani aivan märkä ja jähmettyneen veren peitossa. Yskähdin, ja kähisin: "Hae Kirkasmarja..." Sinitassu nyökkäsi silmät suurina ja lähti juoksemaan jonnekin, ilmeisesti väliaikaiseen leiriin. Retkotin maassa ja hengitin hitaasti, aina välillä yskänpuuskan ravisuttauessa kehoani. Olin menettänyt hengen ja olisin menttänyt lisääkin jos Sinitassu ei olisi minua pelastanut. Olin hänelle ikuisesti kiitollinen. Kun ajatukseni alkoivat pikkuhiljaa seljetä ja mieleni vapautua tajuttomuudesta, kipu voimistui. Kykenin kuitenkin miettimään, miten olin joutunut tulvivaan jokeen. En muistanut mitään sen jälkeen, kun olin nukahtanut, paitsi sen että vesi oli runnellut minua ennen kuin olin käynyt Tähtiklaanissa. //Sini? Pyrstön oikee takajalka on sit jotenki venähtäny ja sillä on haavoja ympäri kehoa

Sinitassu

//jatkoa Pyrstölle//

Juoksin salaman nopeasti leiriin tai pikemminkin kompuroin. Olin säikähtää kuoliaaksi, kun näin Pyrstytähden painumassa veden alle. Silloin tiesin, että jotain oli tehtävä. Lähdin siis jokeen ja vedin painavan kollin kuivalle maalle. Nyt saavuin leiriin.

"Kirkasmarja! Kirkasmarja!" huohotin päästyäni leiriin.

"No heipä hei! Mikä nyt on hätänä?" Mustaturkkinen parantaja kysyi ihmeissään.

"Pyrstötähti!" puuskahdin.

"Hän on joen rannalla! Sinun pitää tulla!" Sain sanottua jotain.

"Mit...?" Kirkasmarja yritti kysyä.

"Ei nyt ehdi selittää! Nyt on kiire!" Minä huusin. Parantaja keräsi nopeasti pari yrttiä mukaansa ja sitten me lähdimme juoksuun. Joen rannalla Pyrstötähti makasi tuskissaan. Joskin hän näytti hieman paremmalta kuin äsken. Kirkasmarja alkoi tutkia Pyrstötähteä.

"Takajalkasi on venähtänyt", Kirkasmarja totesi rauhallisesti.

"Menetin hengen", Pyrstötähti kähisi.

"Mutta olet yhä elossa", parantaja sanoi hel pottuneena.

"Kiitos Sinitassun", Jokiklaanin päällikkö vastasi kiitollisena.

Katsoin hämilläni jalkojani.

//Kirkas? Pyrstö? Aikamoista draamaa:D

Pyrstötähti | 09.03.2017

Annoin Karviaiskynnen hoitaa Nelipuiden laakkson vierustalla olevan rajamerkin ja odottelin itse hieman sivummalla oppilaani kanssa. Tuo katseli tiiviisti ympärilleen ja näin kollin nyrpistävän nenää, kun voimakas tuulenpuuska toi Nelipuiden laaksosta leyhähdyksen Kuolonklaanin hajua. Yskähdin itsekin kun voimakas ja pisteliäs haju tunki sieraimiini. Tajusin että Karviaiskynsi oli merkinnyt rajan, joten heiluatin häntääni keräten partion kokoon. Saarnitassu ponnisti käpälilleen ja tassutti vierelläni kunlähdimme eteenpäin. Häntäni oli ylväästi pystyssä ja sillointällöin puhaltava tuuli heilutteli viiksiänim turkkini oli pörhössä sillä ilma oli pisteliään kylmä. Lehtikadon kuurainen maa rasahteli käpälieni alla ja olin erottavanani että läheisen pensaikon alimmat oksat heilahtivat, kun hiiri sen ali. Aurinko paistoi taivaalta mutta se ei ollut lainkaan lämmin. Värähdin, ja suljin hetkeksi silmäni. Muistelin viherlehteä, sitä, miten voisin hypätä viileään jokeen joka tempaisisi minut virtaansa ja voisin pulikoida vedessä. Turkkini kaipasi veden hyväilyä ihollani ja että se roikkuisi märkänä kyljissäni. Huokaisin hyvin syvään. Voi kumpa viherlehti tulisi pian. Kylmä viima hätkähdytti minut ajatuksistani ja ravistelin päätäni. Olin muistellut paljon viherlehteä viime aikoina. En tiennyt syytä mutta yritin karkottaa ajatukset mielestäni. Ajatus sai minut masentuneeksi enkä huomannut, että lehtikato alkoi pikkuhiljaa muuttua hiirenkorvaksi. "Pyrstötähti, mikä tuo on?" Saarnitassu naukaisi kysyvästi. Hänen äänensävynsä viesti ihmetystä joten pysähdyin. Katsahdin oppilastani joka oli kävellyt pienen keltaisen kukan luo joka tunki ulos kuuraisesta maasta. Kulmakarvani kohosivat ja kehräsin. "Se on kukka. Niitä kasvaa aina viherlehden aikaan", naukaisin. Oppikas nyökkäsi ja katsahti ympärilleen. "Tuolla on toinen samanlainen!" hän hihkaisi. Hymyilin leveästi. Oppilas ei ollut nähnyt vielä ensimmäistäkään viherlehteä joten tämä oli hänelle uutta. Vilkaisin Karviaiskynttä ja näin tuonkin katselevan oppilastani vieno hymy huulillani. "Ihana nähdä että uusia vahvoja oppilaita syntyy klaaniin", kolli murahti. Nyökkäsin ja siirsin taas katseeni Saarnitassuun, joka loikki kukkien luota toiselle. Ympärillämme oli myös muutama vihreä ruohotupsu, ja se sai minut meökein nauramaan. Hiirenkorva oli todellakin tulossa. "Saarnitassu, tule, merkitään rajat vielä loppuun ja palataan leiriin syömään. Sitten voisimme käydä joella katsomassa, josko voisimme kalastaa", naukaisin keskeyttäen kollin ilohypyt. Saarnitassu pysähtyi karvat sekaisin ja silmät kirkkaina. Tuo nyökkäsi ja ravisteli itseään ennen kuin lähti seuraamaan minua Karviaiskynnen kanssa. Yhtäkkiä edestä puhaltava tuuli tuntui lämpimämmältä ja hyvältä sillä tiesin että hiirenkorva ja viherlehti oli todellakin tulossa. // Saarni?

Saarnitassu | 10.03.2017

Merkkasimme Tuuliklaanin rajan reippaasti loppuun, ja kun Pyrstötähti oli jättänyt viimeisen merkin, käännyimme ympäri ja suuntasimme reviirimme halki kohti leiriä. Pystötähti siirtyi taas johtoon ja minä sekä Karviasikynsi astelimme hänen perässään. Tassuni olivat aivan märät ja likaiset maan kuraisuuden ja märkyyden takia. Kuljimme erään pensaikon ohi ja haistoin selvästi hiiren, mutta mitään ei ollut näkyvissä. Eikä näkyvissä ollut myöskään lupaa metsästää. Ei se sinänsä minua haitannut, nälkä kaiversi vain vatsaani ja ruokaa haistaessani teki mieli hypärä nappaamaan saalis. Tunne oli kuitenkin helppo voittaa, ja pidin itseni rauhallisesti astelemassa kahden muun jäljillä. Kuljimme matkan reippaasti hiljaisuuden vallitessa. Ympärillä kuului hiirenkorvan ääniä. Linnut sirkuttivat jossain kauempana, joen kohina kuului kaukaa vasemmalta ja kuului rapinaa eläinten tehdessä toimiaan. Leiri avautui eteemme ja jolkutimme jonossa sisään leiriin. "Vie kasasta jotain parantajapesään Kirjasmarjalle, sitten voit ottaa itse", Pyrstötähti opasti. Nyökkäsin ja noukin pullean vesimyyrän kasasta. Herkullinen tuoksu suussani kannoin sen parantajanpesälle ja pujahdin sisään. Haistoin heti myös pentujen ja maitoisen tuoksun. Pesässä olivat Helmiloiste, Ahvenleuka sekä pennut. Kirkasmarja sanoi juuri jotain ja vilkaisi sitten minua. "Ei kai sinullakin ole jokin hätänä?" hän kuulosti hiukan rasittuneelta. Laskin vesimyyrän maahan voidakseni puhua ja sanoin: "Ei suinkaan, toin sinulle saalista..mutta nähtävästi olisi kannattanut tuoda enemmänkin", sanoin ja väräytin korviani kohti perhettä. "Kiitos tästä, mutta ei tarvitse tuoda lisää..täällä pärjäillään", Kirkasmarja sanoi ja otti vesimyyrän hampaisiinsa. "Selvä", naukaisin ja poistuin pesästä. Jolkutin takaisin tuoresaaliskasalle ja valitsin mehevän hiiren ateriakseni. Menin oppilaidenpesälle nauttimaan saaliini. Pian hiiri oli syöty ja kuopaisin luut piiloon maahan kaivamaani kuoppaan. Kerkesin lekotella hetken auringonläikässä, ennen kuin Pyrstötähti ilmaantui luoksemme. "Nyt lähdetään kalastamaan", hän sanoi. "Selvä", mau'uin ja nousin tassuilleni. Astelimme peräkanaa ulos leiristä ja jolkutimme lyhyen matkan joelle. Jäät olivat sulaneet kohdasta kokonaan, mutta kauempana näkyi vielä jäänrippeitä, ohuita liuskoja kiinni rantaruovikossa. "Tässä pystyy selvästi kalastamaan, ei ole jäätä haittana enää", Pyrstötähti naukui. Nyökkäsin ja mestarini viittasi minut istumaan vierelleen aivan joen pientareelle. "Okei, kalastamisessa tärkeintä on se, että olet paikoillasi ja kärsivällinen. Varo ensinnäkin, ettei varjosi lankea veteen. Kalat huomaavat sen eivätkä tule lähellekään", Pyrstötähti aloitti. "Tärkeää on myös nopeus. Kun kala ui altasi, sinun täytyy kauhaista se nopeasti pois vedestä ja tappaa. Työntäessäsi tassun veteen pidä kynnet esillä, ujuta tassu kalan alle ja kauhaise nopeasti", hän jatkoi painottaen sanaa nopeasti. "Selvä", nyökkäsin ja painoin hänen sanansa mieleeni. "Ole tarkkaavainen, jotta havaitset kalan. Ne eivät aina erotu kovin hyvin vedestä. Jotkut kalat uivat myös hyvin matalalla, pohjamudista ja osa kalalajeista jopa pysyy paikoillaan aivan pohjan tuntumassa. Tällaisten kalojen kalastamiseen on oma niksinsä, nimittäin sukeltaminen", mutta nyt harjoittelemme tavallista kalastamista", Pyrstötähti jatkoi. "Lehtikadon aikaan kalastaminen on erilaista. Joki voi olla paksussa jäässä, jolloin jäähän tehdään reikä, tai sitten ohuessa jäässä, jolloin kalastaminenon aika mahdotonta. Mutta nyt asiaan. Minä näytän ensin mallia, sitten sinä teet perässä", mestarini selitti vielä. Nyökkäsin ymmäryksen merkiksi ja katselin, kun Pyrstötähti kumartui joen ylle, istumaan aivan veden ääreen. Vedessä ei kuitenkaan näkynyt hänen varjoaan. Mestarini silmät tarkkailivat tiukasti vettä ja pohjaa. //Pyrstö?

Pyrstötähti | 11.03.2017

Tassunpohjiani kuumotti ja nipisteli jännityksestä, kun astuin joen viereen rantapenkereelle. Aurinko ei paistanut juurikaan, mitä nyt pieniä valonsäteitä heitti välillä maahan. Ne eivät kuitenkaan haitanneet kalastamistani joten asetuin hyvään kalastusasentoon joka oli jo yhtä tuttua kuin käveleminen. Ruumistani kihelmöi sillä en ollut kalastanut sen jälkeen, kun jäät olivat sulaneet  Nyt kuitenkin hiirenkorvan aurinko oli sulattanut jäät tästä kohdasta joten pääsisimme viimein kalastamaan. Nuolaisin kuivia huuliani ja siirsin meripihkanväriset silmäni veteen. Tuijotin sitä niin tiiviisti kuin pystyin, ja huomasin vajoavani johonkin kummalliseen jähmettyneeseen tilaan josta kuitenkin kykenisin liikkumaan salamannopeasti vettä kohti. Korvani olivat pystyssä ja katselin sameaa vettä toivoen, että näkisin vilahduksen hopeisesta selästä. Kuin lukien ajatukseni, altani vilahti kala. Toimin jo ennen kuin ehdin itse sitä tajuta. Kala ui myötävirtaan vasempaan suuntaan. Tiesin etten saisi sitä jos kauhaisisin sitä oikealla tassulla sillä en ehtisi saada sitä. Niimpä huitaisin vasemmalla käpälälläni veteen tuntien pisaroita turkillani. Kynteni osuivat kalaan ja heitin sen rannikolle. Sitten syöksyin puremaan sätkivältä saaliilta niskat poikki, niin että se jäi makaamaan velttona maahan. Innostunut hymy levisi huulilleni ja käänsin kasvoni oppilaaseeni. Tuon ilme kuvasti ihmetystä ja silmät olivat suuret. Naurahdin kepeästi. "Huomasitko, että kala ui myötävirtaan vasemmalle? En olisi saanut sitä jos olisin kauhaissut oikealla tassullani sen perään. Muista havaita, kummalla tassulla aiot kalastaa sen", opastin. Saarnitassu ravisteli päätään kuin karkottaen mehiläisiä päästään. Asetuin sivummalle ja annoin kollille merkin että hän voisi aloittaa. Saarnitassu pujahti muutaman pitemmän heinän välistä rantapenkereelle ja asettui maahan. Huomasin heti, että kollin päästä jäi hienoinen varjo veteen, kun aurinko sattui kurkistamaan pilvien lomasta. Tassutin oppilaani luo. "Laita päätä hieman taaksepäin, sillä jos aurinko näyttäytyy, pääsi varjo näkyy vedessä", kuiskasin ja katselin, miten oppilaani korjasi asentoaan. "Hienoa. Kokeile nyt itse." Asetuin taas hieman kauemmas jotta en häiritsisi Saarnitassun kalastusta. Istahdin märkään maahan välittämättä kosteudesta, joka imeytyi turkkiini. Kallistin päätäni sivulle ja tarkkailin vettä. Se oli sameaa, harmaata ja ruskeaa nyt kun jäät olivat sulaneet. Vesi kirkastuisi viherlehteä kohden kun se pääsisi virtaamaan paremmin  kun jäät eivät ole esteenä. Turkkiani kihelmöi jännityksestä oppilastani kohtaan ja kannustin häntä hiljaa mielessäni. Klaani todella tarvitsisi ruokaa vahvistuakseen, ja Saarnitassun oli jo korkea aika oppia kalastamaan. // Saarni?

Saarnitassu | 12.03.2017

Olin seurannut tarkasti Pyrstötähden esimerkkiä, ja olin aika varma, että osaisin tekniikan. Kunhan nyt yksi kala uisi altani..mutta mitään ei näkynyt. Sameasta vedestä oli aika hankala erottaa mitään, mutta kalojen hopeiset selät kyllä näkyivät. Työnsin hitaasti kynteni esiin ja vedin taas sisään tutkaillen vedenalaista näkymää. Pohjassa näkyi muutama tumma hahmo, jotka olivat varmaankin kiviä suuren kokonsa puolesta. Jokeen oli valunut sulamisvesien mukana moskaa ja mutaa, jonka takia vesi oli niin sameaa. Se kyllä kirkastuisi, kunhan hiirenkorva etenisi ja vaihtuisi viimein viherlehdeksi. Elämäni ensimmäiseksi viherlehdeksi. Olin syntynyt lehtisateen aikana ja oppilasaikani oli alkanut siitä kuuden kuukauden kuluttua, joten olin nähnyt vain lehtisateen ja lehtikadon. No, eipä siinä, kyllä minä kerkeäisin luultavasti nähdä monen monta viherlehteä. Keskitin ajatukseni äkkiä takaisin kalastamiseen, sillä jokin hopeinen vilahti vedessä. Se oli kuitenkin selvästi todella syvällä ja vilahti liian kaukana muutenkin ohi, joten sitä en olisi saanut kiinni vaikka olisin yrittänytkin. Hetken kuluttua kuitenkin vasemmalta ui vastavirtaan minua kohti kala, jonka hopeinen pyrstö työnsi kalaa reippaasti eteenpäin. Minun täytyisi napata se oikealla tassullani. Jännitin lihaksiani, ja kun kala oli oikeassa kohdassa, refleksini toimivat melkeinpä puolestani ja kauhaisin nopeasti vettä. Kynteni iskeytyivät kalan etupäähän ja heittivät sen komeassa kaaressa märälle rannalla. Loikkasin sen päälle ja puraisin niskat nurin. "Oikein hieno nappaus", Pyrstötähti kehaisi ja heilautti tyytyväisen näköisenä häntäänsä. "Kiitos", naukaisin ja nostin kalan suuhuni siirtäen sen kauemmas rannasta. "Tämä riittää. Täytyy palata leiriin, tänä iltana on kokoontuminen, ja täytyy nimetä osallistujat", Pyrstötähti maukui. "Selvä", sanoin ja nostin kalan suuhuni. Mestarini otti myös omansa ja tallustimme lyhyen matkan leiriin. Siellä jätimme kalat tuoresaaliskasaan ja Pyrstötähti kutsui klaanin koolle. Hän luetteli mukaan lähtijät, ja huomasin, etten tällä kerralla ollut joukossa. No, ei se minua oikeastaan harmittanut, olinhan päässyt viime kerralla. Klaani hajaantui ja minä menin sukimaan itseäni oppilaiden pesän eteen saadakseni märkyyden pois turkistani, johon se oli imeynyt joen rannassa. //Joku?

Silakkatassu | 13.02.2017

Minä olin oppilas! Minua hymyillytti. Olin saanut hyvän mestarin, Lohiselän. Nyt olimme kiertämässä rajoja. Susien varalta mukanamme olivat myös Karviaiskynsi ja Kuuviiksi. Katselin innoissani kaikkea, mitä näin yrittäen muistaa kaikkea, mitä Lohiselkä minulle kertoi soturilaista. Kun saavuimme joelle silmäni pyöristyivät. En ollut koskaan nähnyt niin paljon vettä. Joki oli vähän jäässä, mutta jää oli heikkoa, eikä se kestäisi kissan painoa. Jäässä oli reikä, josta varmaankin kalastettiin. "Tuolla ovat aurinkokivet", Lohiselkä kertoi osoittaen joen toisella puolella olevia kiviä. Haistoin joen toiselta puolelta oudon hajun, joka ei muistuttanut minua Jokiklaanin kalaisesta hajusta. Oliko se Varjoklaani? Vai Myrskyklaani? Tuuliklaani se ei ainakaan ollut, sillä olin kuullut heidän asuvan nummilla. Kuolonklaanikaan se ei voinut olla. "Mikä klaani joen tuolla puolella asuu?" kysyin kiinnostuneena. "Myrskyklaani." Lausuessaan klaanin nimen mestarini silmissä välähti viha. Muistin, mitä viime kokoontumisessa oli tapahtunut. En ehtinyt miettiä sitä sen enempää kun jatkoimmekin jo matkaa. Kuljimme hetken joen vierellä kunnes poikkesimme metsään. Pian metsä harveni ja edessämme oli hieno näkymä. Neljä puuta isoa puuta seisoivat ringissä. Niiden keskellä oli iso kivi. "Nuo ovat varmaankin nelipuut?" kysyin henkäisten. Lohiselkä nyökkäsi. "Kyllä." "Ennen nelipuilla sai olla, mutta nyt se on Kuolonklaanin reviiriä", Kuuviiksi tuhahti nyrpeänä. Karviaiskynsi nyökytteli päätään. Lohiselkä vilkaisi taivaalle. "Meidän täytyy palata leiriin, minä lupasin mennä aurinkohuipun partioon", mestarini ilmoitti. Lähdimme kulkemaan takaisin kohti leiriä. Emme palanneet samaa reittiä takaisin vaan oikaisimme metsän läpi. Kun viimein saavuimme takaisin leiriin nälkä kolotti vatsaani. Huomasin Lohiselän menneen jututtamaan Pyrstötähteä. Näin päällikön nyökyttävän päätään. En kuullut mistä he puhuivat. Pian mestarini jolkotteli luokseni. "Pyrstötähti pitää sinulle taisteluharjoitukset. Syö ennen kun lähdette", Lohiselkä selitti nopeasti ennen kuin lähti partion mukana leiristä. Kävelin tyyväisenä tuoresaaliskasalle ja valikoin itselleni mehukkaan näköisen ahvenen. Kannoin kalan oppilaiden pesän edustalle ja aloin syömään. Iskin hampaani ahveneen. Pureskelin lihaa tyytyväisenä. Kun olin saanut kalan syötyä siistin kasvoni ja riensin Pyrstötähdrn luokse, joka odotteli minua leirin uloskäynnillä. //Pyrstö?

Pyrstötähti | 15.02.2017

Odottelin sisäänkäynnillä Silakkatassua ja katselin taivaalle. Pilvet ajelehtivat tummenevalla taivaalla ja taivaanrannassa erottui vain hentoa kajausta merkiksi siitä että aurinko alkoi laskea. Katselin kun Lohiselkä pujahti soturien pesään mistä hänen kumppaninsa Valkohäntä odotteli. Naaras oli sopeutunut klaaniin hyvin, ja asiaa auttoi huomattavasti se että Lohiselkä oli kunnioitettu soturi. Valkoturkkinen naaras arasteli kuitenkin kalan syöntiä ja vettä mutta pystyin ymmärtämään sen. Olisihan minustakin ollut inhottavaa syödä vain oravia tai kiipeillä puissa. Värähdin ja kuvittelin miten katselisin maailmaa ylhäältä puusta. Kynsiäni pisteli kun mietin jos kynteni lipeäisivät ja putoaisin alas... Ravistelin inhottavan ajatuksen mielestäni ja pakottauduin keskittymään olennaiseen. En ollut muuttamassa Myrskyklaaniin tai muuhunkaan klaaniin sillä vain Jokiklaani oli minua varten. Olin Jokiklaanin päällikkö ja minun tehtäväni oli pitää klaani koossa. Räpäytin silmiäni ja katsoin kun harmaa kolli asteli luokseni. Katsahdin oppilasta ja ponnistin seisomaan. "Tule, mennään", naukaisin ja viittilöin hännälläni Silakkatassua seuraamaan. Kolli nyökkäsi ja kiri rinnalleni kun astuimme leiristä ulos. Viekas tuuli havisutteli siellä täällä kohoavia puita ja pensaita. Eilen oli ollut hieman lämpimämpää kuin tavallisesti ja tuoresaaliskasa oli saanut paljon täytettä. Nyt ilma oli pakastunut ja maa oli jäinen. Muutaman kerran tassuni lipsahti ja melkein kaaduin kumoon, joten päätin pitää kynteni esillä. Suuni oli koko ajan hieman raollaan ja vedin sisääni kaikkia tuoksuja pitääkseni sudet loitolla. Tarkkailin myös tiiviisti ympäristöäni jotta peto ei pääsisi yllättämään. Johdatin Silakkatassun reviirin halki kohti joenmutkan lähellä olevaa harjoitusaukeaa. Sitä reunustivat pensaat ja yksinäinen puu havisutti lehdettömiä oksiaan meille kun asetuin aukean toiselle puolelle ja Silakkatassu toiselle. Kietaisin häntäni käpälien ympärille ja kallistin päätäni. Katselin hetken oppilasta tiiviisti silmiin kuin arvioiden hänen kykyjään. "Noniin, aloitetaan", maukaisin, ja jatkoin: "Kerro minulle, mitä tiedät taisteluliikkeistä tai -tekniikoista." Aistin miten kollioppilas pusersi kylmänkankeat aivonsa raksuttamaan ja hymyilin. Pian Silakkatassu näytti valmiilta vastaamaan ja kumarruin aavistuksen verran eteenpäin. "Taistelussa ei tarvitse tappaa voittaakseen. Pitää myös yrittää katsoa mitä liikettä vastustaja aikoo käyttää seuraavaksi", Silakkatassu luetteli. "Oikein hienoa. Kuten sanoit, on tärkeää yrittää aistia minkä liikkeen vastustaja tekee seuraavaksi. Se on vaikeaa, jos ei tunne kaikkia liikkeitä. On siis hyvin tärkeää painaa mieleensä kaikkien liikkeiden lähtökohdat jotta pystyt arvioimaan esimerkiksi hypyn pituuden ja voiman jotta pystyt väistämään." Silakkatassu näytti innokkaalta oppiessaan uutta ja nyökkäsin hyväksyvästi. "Teemme pienen harjoituksen. Minä näytän liikkeen, ja sinun tulee näyttää minulle asento, josta koko liike lähti. Näytän yhden esimerkin." Asetuin keskelle aukeaa ja kyyristyin maan lähelle. Jännitin lihakseni ja loikkasin ilmaan. Laskeuduin eteenpäin ja tartuin kynsilläni maasta kiinni pysyäkseni liukkaalla alustalla tasapainossa. Silakkatassu näytti innostuneelta ja pidättelin kehräystä. Sitten selitin, että koko liike oli lähtenyt hieman vaanimisasennon kaltaisesta asennosta. Pyysin oppilasta kokeilemaan sitä, ja korjailin pikkuvirheitä joita löytyi muutama. Sitten kehuin kolli ja näytin toisen liikkeen. Peräännyin muutaman askeleen jotten loikkaisi Silakkatassun päälle, jännitin lihakseni ja kierähdin kylmän maan poikki vasemmalle. Sitten ponnistin ylös ja suoraan korkeaan hyppyyn jonka päätteeksi laskeuduin sulavasti maahan. Silakkatassu katseli minua kunnioittavasti kun istahdin maahan. Sitten oppilas rypisti otsaansa. "En ole ihan varma, mutta liike lähti siitä kun kierähtäessä tartuit maahan voimakkaasti ja ponnistit ylös hyppyyn?" "Juuri näin!" naukaisin. Silakkatassu näytti kiinnostuneelta ja muistin itsekin varsin hyvin oppilasaikojeni innostukset taisteluharjoituksista. "Nyt voissit kokeilla tuota samaa liikettä. Aloitetaan ensin sillä että ponnistat korkeaan hyppyyn paikaltasi. Muista että päätät laskeutumispaikkasi ja laskeudut täsmälleen siihen. Sitten kun pysyt tasapainossa, voit liittää siihen kierähdyksen." Silakkatassu nyökkäsi ja astelin taaksepäin antaen kollille tilaa. Istahdin maahan ja tarkastelin oppilaan valmistautumista hyppyyn. // Silakka?

Silakkatassu | 16.02.2017

Kyyristyin valmiina loikkaan. Ponnistin suoraan ylöspäin. Laskeuduin maahan vähemmän sulavasti kuin Pyrstötähti. Käpäläni lipesi ja kaaduin rähmälleni maahan. Kompuroin ylös ravistellen turkistani lumet pois. Katsahdin Pyrstötähteä, joka pidätteli kehräystä. "Paljasta kyntesi laskeuduttuasi niin pysyt paremmin pystyssä", päällikkö ohjeisti. Nyökkäsin ja kumarruin jälleen. Jännitin lihakseni ja ponnistin ilmaan. Laskeuduttuani liu'utin kynteni esiin pysyäkseni tasapainossa. Olin laskeutunut juuri siihen kohtaan mihin olin halunnutkin. Nostin ylpeänä katseeni Pyrstötähteen. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi. "Hyvä. Nyt kierähdät maassa ja loikkaat sitten." Nyökkäsin ja katsoin vasemmalle puolelleni suunnitellakseni miten kierähtäisin ja loikkaisin. Kumarruin pieneksi ja kierähdin kylmän maan poikki. Kierähdettyäni kerran ympäri ponnistin ylös. Laskeutumiseni oli kehno, mutta pysyin sentään pystyssä. "Yritä vielä", Pyrstötähti kehotti. Kumarruin jälleen. Kierähdin vasemmalle ja ponnistin ylös. Nyt laskeutumiseni sujui hyvin. "Nyt riittää tältä päivältä", Pysrtötähti naukaisi. Nyökkäsin. Olisin kyllä halunnut jatkaa, mutta päällikköä piti totella. Seurasin kollia hiukan vastahakoisesti. Matka leiriin ei ollut pitkä. Leiriin saavuttuamme tajusin, että alkoi jo olla hämärää. En nähnyt mestariani Lohiselkää missään. Vilkasin Pysrtötähteä, joka oli pysähtynyt vierelleni. "Sinä voi mennä jo nukkumaan", päällikkö naukui. "Selvä", naukaisin pidätellen haukotusta. Kipitin oppilaiden pesään ja käperryin pedilleni. Suljin silmäni tyytyväisenä. Ensimmäinen päiväni oppilaani oli sujunut erinomaisesti.

Pyrstötähti | 21.02.2017

Istuskelin leirin aukealla ja tarkastelin ympärilleni. Lehitkadon purevan viiman suhina kuului ulkoa ja värähdin hyvilläni että minun turkkini oli hyvin paksu. Mietin, haluaisikohan oppilaani lähteä taisteluharjoituksiin. Olin passittanut Saarnitassun aamupartioon sillä itse olin halunnut käydä saalistamassa. Mukaani oli tarttunut Kuuviiksi ja Lampitassu. Olimme saaneet vaivaiset yhden hiiren joka olisi pian varmaan kuollut muutenkin ja Lampitassu oli onnistunut loikkaamaan juuri lentoonlähtevän rastaan päälle. Tuoresaaliskasa oli pieni ja monet kissoista näyttivät riutuneilta sillä saalista ei ollut tarpeeksi. Olisin halunnut kalastaa mutta pakkanen oli jäädyttänyt joen reunoille jäälauttoja joten voisin pudota veteen. Huokausin syvään ja toivoin että kylmä lehtikato menisi nopeasti ohi. Kaipasin viherlehteä, silloin saattoi mennä uimaan ja saalista oli yllin kyllin. Ravistelin turkkiani ja pakotin ajatukset pois, sillä tiesin että en jaksaisi lehtikatoa jos haaveilisin vain viherlehdestä. Lisäksi sinne oli vielä pitkä aika. Pyöräytin silmiäni ja nousin käpälilleni. Aamupartio ei näköjään vieläkään ollut palannut joten pohdin, saattaisinkohan itse lähteä vielä saalistamaan. Toki oli aina riskinsä että sattuisin tulemaan suden kohdalle mutta josku piti ottaa riskejä, klaaninsa tähden. Siristin silmiäni ja etsin katseellani Ilvesturkin. Tuo oli kumppaninsa kanssa vaihtamassa kieliä. Minua hiukan hävetti keskeyttää heidän hetkensä mutta olin kuitenkin päällikkö. "Ilvesturkki, menen saalistamaan. Jos minua ei näy kun aurinko on kohonnut huippuunsa lähetä partio perääni. Menen aurinkokivien toiselle puolelle saalistamaan", naukaisin. Ilvesturkki nyökkäsi. Lisäsin vielä, että hän voisi antaa Saarnitassulle luvan syödä ja levätä sillä menisimme illalla taisteluharjoituksiin. Huoahdin tyytyväisenä ja lähdin jolkottamaan kohti leirin sisäänkäyntiä. Askeleeni olivat kepeät kun loikin joenreunaa pitkin eteenpäin. Tuuli humisi ympärilläni ja pörhistin paksun turkkini sitä vastaan. Häntäni oli pystyssä ja korvani auki varalta kuulemaan kaikki äänet. Pysähdyin aika-ajoin ja haistelin ilmaa saaliin toivossa. Tein sitä myös siksi etten törmäisi suteen. Käpäläni kuljettivat alta aikayksikön joen mutkakohtaan ja näin toisella puolella autinkokivet. Nyrpistin nenääni ja pakottauduin keskittymään. En poistuisi täältä ennen kuin olisin saanut jotain. Niimpä raotin suutani ja annoin tuoksujen tulvia sisälleni yrittäen erottaa häivähdyksen riistasta. Viileä lehtikadon kirpeä tuoksu putkahti ensimmäisenä kitalakeeni mutta työnsin sen tuoksun taka-alalle. Häivähdys suden karvasta hajua ajelehti luokseni mutta tiesin että peto oli kaukana. Jaoin tuoksut ja hajut nopeasti omiin lokeroihinsa ja viimein haistoin häipyilevän riistantuoksun kielelläni. Lihakseni jännittyivät ja silmiini syttyi palava into lähtiessäni hajun perään. Se oli vesimyyrän tuoksu ja livoin jo huuliani kun kuvittelin miten voisin kantaa sen leiriin. Kyyristyin matalaksi kun saaliseläimen makea tuoksu tuntui jo vahvalta. Korvani olivat pystyssä ja tiirailin ympärilleni paikantaakseni kohteen. Pian näin sen harmaanruskean turkin kaislikon seassa. Keinautin takapäätäni ja lähdin kulkemaan eteenpäin. Pidin kehoni koko ajan hyvin matalana, hännän paikoillaan ja joka kerta kun laskin tassuni maahan pidin huolen ettei siitä kuulunut ääntäkään. Hiivin rivakkaa tahtia kohti maassa kyhjöttävää otusta. Kuola melkein jo valui poskeani pitkin mutta hillitsin itseni. Kun minun ja vesimyyrän välissä oli enää vain alle ketunmitta, jännitin lihakseni ja loikkasin. Hyppyni kantoi minut suoraan eläimen päälle ja taitoin sen niskat ennen kuin se ehti päästää ääntäkään. Kiitin Tähtiklaania riistasta ja hymyilin iloisena. Kumarruin poimimaan velton ruumiin hampaisiini ja hautasin sen maahan. Halusin vielä jatkaa saalistusta. Pysähdyin kuitenkin hetkeksi kun olin kaapinut jäistä lunta riistan päälle. En ollut ottanut huomioon että aurinko laski jo kovaa vauhtia sillä oli lehtikato, joten pian perääni lähetettäisiin kissoja. Huokaisin harmistuneena ja nostin vesimyyrän taas takaisin hampaisiini. Sitten annoin jalkojeni kuljettaa minut leiriin. Nyt lauhtunut tuuli pyöri ympärilläni ja näytti miettivän, mistä suunnata aikoi puhaltaa. Askeleeni upposivat höttöiseen lumeen kun jolkotin kohti kotiani saalis hampaissani. Tunsin suurta ylpeyttä työntyessäni leiriin sisään sillä sain kantaa arvokkaan saaliin tuoresaaliskasaan. Jok'ikinen saalis oli tarpeen joten kun pudotin vesimyyrän maahan, hento kehräys kumpusi kurkustani. Hymyilin onnellisena ja siirryin pesäni eteen tarkastelemaan klaanini touhuja pilke silmissäni. // Jos joku keksii jotain jatkettavaa niin siitä vain :D

Pyrstötähti | 02.03.2017

"Salamasydän!" viittilöin naaraan luokseni. Tuo tassutti ympärilleni kerääntyneen kissajoukon keskeltä eteeni. "Johdat aurinkohuipun partiota, voit ottaa mukaasi kenet haluat." Salamasydän nyökkäsi ja kääntyi ympäri. Katselin hänen askellustaan poispäin ja näin miten hän katosi soturien pesän sisään ilmeisesti etsimään jäseniä partioihin. Huokaisin syvään ja nuolaisin muutaman kerran rintaani. Sitten ilmoitin muille kissoille jotka parvrilivat ympärilläni, että tämän päivän partiot oli järjestetty. Menisin itse illan saalistuspartioon mutta ennen sitä halusin kiertää rajat oppilaani Saarnitassun ja Karviaiskynnen kanssa. Saarnitassu näytti pitävän harjoituksista ja hän oppi melko nopeasti. Naurahdin ja muistin omat oppilasaikani vaikeudet maalla saalistamisessa. En ollut vieläkään siinä järin hyvä, mutta olin oppinut pitämään askeleeni mahdollisimman kevyinä. Kaipasin kalastamista, kalan täyteläistä makua suussani, mutta tällähetkellä emme voineet saalistaa kalaa. Lehtikato oli nimittäin ollut tavallista kylmempi ja joen reunat olivat jään peitossa. Jääkuori ei ollut niin paksu, että sen päällä voisi kävellä joten riskinä oli jään alle putoaminen. Lisäksi kalat näkivät kissan varjon jos käveli jään päällä. Heilautin korviani ja nousin käpälilleni. Tiirailin ympärilleni ja näin Saarnitassun juttelevan juuri partioon lähtevän Kukkatassun kanssa. Räpäytin silmiäni ja astelin oppilaani luo. Kosketin kollia hännälläni niin että hän kääntyi katsomaan minua. "Päästä Kukkatassu partioon. Me lähdemme nyt kiertämään rajat", naukaisin. Kukkatassu vilkaisi minua ja nyökäytti päätään. "Nähdään taas", naaras naukaisi ja kipitti metsästyspartion luokse. Saarnitassu huiskautti häntäänsä oppilastoverilleen ja kallisti sitten päätään minulle. Hymyilin ja viitoin oppilaan seuraamaan minua. Olin nähnyt Karviaiskynnen istuskelevan kumppaninsa Siikapuron kanssa joten suuntasin heidän luokseen. "Karviaiskynsi, lähdemme nyt", tokaisin kollille. Karviaiskynsi kohotti kulmiaan keskeyttäen puheensa Siikapuron kanssa. "Hienoa", tuo naukaisi. Huiskaisin hännälläni ilmaa ja keräsin partion kaksi jäsentä taakseni. "Hei hei, Siikapuro", kuulin Karviaiskynnen naukuvan. Maukaisin itsekin hyvästit sokealle naaraalle ennen kuin lähdin johtamaan partiota ulos leiristä. Kevyt tuuli pörrötti turkkiani ja sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin. Aurinko paistoi matalalta pilvenriekaleiden keskeltä. Ilma oli kaunis, ja taivaalla loistava kirkas aurinko sai lumikinokset hehkumaan. Askeleeni olivat kimmoisat ja ne jättivät pienet painaumat tallatulle lumelke. Polkuanturoitani hiveli lumen ja jään kylmyys mutta se ei minua pahemmin haitannut. Korvani olivat pystyssä ja kuulin kaikki äänet. Linnut sirkuttivat taivaalla kun ne pyrähtelivät ympäriinsä. Karviaiskynnen ja Saarnitassun askeleet kaikuivat takaani ja kuulin heidän hengitysäänensä. Kävelimme joenvartta seuraten kohti Myrskyklaanin rajaa. Kuononi oli kohossa, kaiken varalta. Muutama päivä sitten saapunut partio oli ilmoittanut että sudet olivat lähteneet. Vaikka luotin klaaniini, päätin olla silti vielä varuillani. Emme kaivanneet yhtään kuolonuhria enempää. "Varovaisuus ei ole pahitteeksi", entinen mestarini Palotähti oli naukunut. Kitalakeeni tulvahti yhtäkkiä voimakas lemu ja pysähdyin. Kuulin takana tulevien partioiden jäsenienkin seisahtuvan. Haistelin ilmaa ja värähdin. Sitten käännyin ympäri. "Saarnitassu, kerro minulle mitä haistat", naukaisin. Karvas lemu poltteli kurkussani ja yritin olla kakomatta. Katselin miten Karviaiskynsi nuuhkaisi ilmaa ja kavahti sitten kauemmas. Saarnitassu kohotti kuonoaan ja kuulin hänen vetävän syvään henkeä. Sitten kollioppilas yskäisi ja ravisteli päätään. "Onko, onko tuo suden haju?" Nyökkäsin ja vaihdoin nopean katseen Karviaiskynnen kanssa. "Kerro myös mitä saat selivlle hajusta", pyysin oppilastani. Näin miten Saarnitassu pinnisteli kovasti erottaakseen jotain hajusta. Pian oppilas kuitenkin pudisti päätään. Naurahdin ja näpäytin hännälläni kollin lapaa. "Haju on vanha, joten meillä ei ole hätää." Saarnitassu näytti häpeävän mutten nuhdellut oppilasta hänen epäonnistumisistaan. Kaikki tekivät virheitä ja niistä oppi, se oli tärkeintä. "Jatketaan matkaa", naukaisin ja lähdin tassuttamaan eteenpäin. // Haluisiks Saarni jatkaa? :D

Saarnitassu

Jättäydyin Karviaiskynnen taakse jatkaessamme matkaa ja kiertelin märimpiä kohtia, joita sulanut lumi ja sitten satanut räntä tai vesi olivat muodostaneet. Pyrstötähti ja Karviaiskynsi vaihtoivat muutaman sanan samalla, kun merkitsimme rajaa eteenpäin. Myrskyklaanin hajumerkit olivat laimeita, niitä ei oltu vielä tänään vahvistettu. Aurinkokivien luona, joen toisella puolella meitä tuli kuitenkin vastaan Myrskyklaanin partio, joka merkkasi rajaa omalta osaltaan joen toiselta puolelta. Vihollisklaanin partiossa oli kolme kissaa kuten meidänkin partiossamme ja sen rakennekin oli samanlainen. Kaksi soturia ja oppilas. Toinen sotureista, valkea, mustalaikkuinen naaras mutisi jotain kalanaamoista toiselle, myöskin mustavalkealle kollille. Kolli väräytti viiksiään hyvittuneena ja jatkoi matkaa sen enempää meistä välittämättä, kuten Pyrstötähtikin teki. Karviaiskynsi kiristeli hampaitaan kalanaama-nimityksen kuullessaan, mutta jätti Myrskyklaanilaiset omaan arvoonsa seuratessaan päällikköään. Myrskyklaanin oppilas, ruskean ja mustankirjava oppilas vilkuili meitä seuratessaan omiaan eteenpäin. "Kirjotassu, älä ihmettele heitä..", kuulin jommakumman soturin tuhahtavan. Ja sitten he katosivat pensaikkoon vastarannalla ja Pyrstötähti johdatti meidät matalaan notkelmaan ja sen kautta takaisin joen rantaan merkkamaan rajaa. Pian nelipuu alkoi häämöttää edessämme ja sieltä leyhähti tuulenpuuskan mukana Kuolonklaanin haju. Samaan aikaan Pyrstötähti kysyi: "Mitä haistat?" hänen meripihkasilmänsä kohdistuivat minuun. "Kuolonklaanin", sanoin heti. "Uusi vai vanha?" Kohotin kuonoani ja raotin leukojani. Havaitsin, että haju oli sen verran vahva leijaillessaan tännekin asti, että sen täytyi olla erittäin uusi. "Todella uusi..varmaan ovat vielä nelipuilla", epäilin ääneen. "Olen samaa mieltä", Karviaiskynsi naukaisi. "Olette molemmat oikeassa", Pyrstötähti nyökkäsi ja johdatti meidät kohti nelipuita sillan yli. Joki kuohui allamme kun jolkutimme sillan puulautojen yli maalle, jota sudet olivat hallinneet jonkin aikaa. "Voimme tarkistaa susien paikan, että kaikki ovat varmasti poissa..", Pyrstötähti naukaisi. Hän käski meidän olla varuillamme ja ohjasi meidät kohti notkelmaa, jonka luona me kaikki havaitsimme susien laimean hajun. Tutkimme alueen, ja siellä ei ollut mitään jälkiä susista, paitsi tietenkin hajua ja jonkinsortin leirin jäämiä. Nelipuu oli lähellä, ja kävimme sen lähellä merkkaamassa rajan, ennen kuin palasimme sillan yli kohti putousta tarkistamaan Tuuliklaanin rajaa. //Pyrstö?

Saarnitassu | 09.02.2017

Minut oli nimitetty muutama päivä sitten, mutta Pyrstötähti ei ollut kerennyt kouluttaa minua heti sinä päivänä. Eilen hän taas oli joutunut susitappeluun, ja sieltä palattuaan hän en ollut kerennyt kouluttaa minua. Muiden oppilaiden käydessä ties missä mestareidensa kanssa minä istuin leirissä. Ainoa tapa, miten olin ollut päässyt pois leiristä, oli sammaleiden hakeminen ja sekin tiesi vain makuualusten vaihtamista. Olin irrotellut punkkeja klaaninvanhimpien turkeista ja veinyt heille tuoresaalista. Olin vaihtanut myös pentutarhan makuualuset ja omani, sillä edellinen omistaja oli kuluttanut petini ohueksi ja sammalet olivat huonoja. Nyt istuskelin oppilaiden pesän ulkopuolella ja silmäilin auringonhuipun partion lähtöä. Huokaisin pienesti. Olisinpa minäkin soturi, mutta kun koulutukseni ei ollut edes alkanut! Joo, ei olisi saanut olla turhautunut tai kiittämätön, olihan suuri kunnia olla päällikön oppilas ja niin edelleen, mutta siltikin kaipasin pois leiristä ja oppimaankin jotain. Pörhistelin turkkiani lehtikadon viimaa vastaan ja suin puolihuolimattomasti rintakarvojani, kun haistoin Pyrstötähden tuoksun leijailevan minua kohti. Kohotin päätäni ja näin päällikön, joka tassutti minua kohti pää ylväästi koholla. "Hei, Saarnitassu", hän tervehti. "Hei", sanoin takaisin ja nyökäytin päätäni. "Olen pahoillani, etten ole kerennyt kouluttaa sinua näiden muutamien päivien aikana, mutta nyt menemme tutkimaan reviiriä", Pyrstötähti sanoi. Nousin reippaasti jaloilleni. "Selvä." Pyrstötähti johdatti minut pois leiristä ja kaarsi vasemmalle leiristä. Seurasin häntä lumen halki päällikön tassunjäljissä, ettei minun tarvitsisi kahlata lumessa. "Käydään ensin täällä kaksijalkalan lähellä..täällä on viherlehden aikana kamalasti kaksijalkoja ja riista ei liiku silloin täällä kovin paljon. Mutta muulloin täältäkin voi käydä etsimässä saalista", Pyrstötähti selitti. Nyökkäsin ja seurasin mestariani, joka näytti minulle alueen ja siellä kasvavan suuren pajupensaikon, ennen kuin käännyimme takaisin päin. Kuljimme joenvartta eteenpäin. Joki oli rantojen tuntumasta jäässä, mutta muuden sen kylmä vesi virtasi esteettä. "Mitä haistat?" Pyrstötähti kysäisi. Raotin leukojani ja vedin sisääni ympäristön tuoksuja. Leirin suunnalta leijui kissojen tuoksua, edestä päin haistoin jonkin linnun hajun ja reviirin muita tuoksuja, mutta oikelta, joen toiselta puolelta joen hajujen läpi tuli väkevä, uusi tuoksu. Kerroin havaintoni mestarilleni. "Se on Myrskyklaanin tuoksu. Sen reviiri on joen toisella puolella..tuolla näet aurinkokivet, jotka ovat kiistanalaisia välillämme...", päällikkö kertoi. Nyökäytin jälleen päätäni havaittuani lumiset kivet vastarannalla ja seurasin kollia eteenpäin. Hän jatkoi matkaa joen vartta eteenpäin, kunnes kaksijalkojen puolisilta siinsi edessä. Näin Pyrstötähden haistelevan tarkasti ilmaa ja hän jännittyi hiukan. "Mitä nyt?" kysäisin pysähtyen, sillä Pyrstötähti oli tehnyt niin. "Piiloon, pian nyt!" päällikkö suhahti ja tyrkkäsi minut suoraan viereisen pensaan suojiin. Könysin syvemmälle pensaanseen ja kyyristyin alas kummastellen, mitä mestarini näki. Hän sujahti myös pensaaseen piiloon. Yritin haistaa jotain ja sainkin oudon hajun havaittua. Olisin halunnut kysyä, mikä se oli, mutta Pyrstötähti kurkki varoen pensaan suojista, kaiketi siellä oli jotain vaarallista. Hetken kuluttua hän pujahti ulos pensaasta ja kutsui minut mukaansa hännän heilautuksella. "Mitä siellä oli?" kysyin hiljaa. "Susi." "Susi?" toistin. Tiesin kyllä susista, olin kuullut joidenkin puhuvan niistä, mutta tahdoin tietää lisää. "Niin...ne ovat saapuneet jostain reviirillemme ja myös muiden klaanien reviirille saalistamaan meidän riistaamme..jota ei muutenkaan ole tarpeeksi näin lehtikadon aikana", Pyrstötähti kertoi. Pörhistin turkkiani kevyesti ja katselin suuntaan, jossa susi oli ollut. "Ne ovat majoittuneet putouksen luo, joten siellä emme voi käydä..Sudet käyvät yksittäisten kissojen kimppuun, joten yksin ei saakaan liikkua", päällikkö jatkoi. "Selvä", nyökkäsin ja seurasin mestariani, kun tämä kaarsi vasemmalle ja jatkoi matkaa. Tulimme pienen kukkulan laelle ja sieltä näki alemmas putoukselle. Sen ääni kuului vaimeana. "Tuolla on putous, jonka toisella puolella on vielä reviiriämme, mutta sen alueen sudet ovat vallanneet", Pyrstötähti sanoi. Jatkoimme matkaa ja sain tutustua myös Tuuliklaanin hajuun. Sitten palasimme leiriä kohden samalla, kun mestarini näytti erilaisia kiintopisteitä ja hyviä saalistuspaikkoja reviiriltämme. Näin myös harjoituspaikan, jossa taisteluharjoitukseni pidettäisiin. Tassujani alkoi jo särkeä, kun palasimme viimein leiriin. "Voit ottaa jotain syödäksesi. Menemme myöhemmin vielä harjoittelemaan metsästämistä", Pyrstötähti sanoi ja lähti kohti omaa pesäänsä. Jolkutin tuoresaaliskasalle ja valikoin vastapyydetyn mutta aika laihan vesimyyrän, jonka kannoin oppilaiden pesälle. Upotin hampaani riistaan ja söin rauhassa. Hautasin jämät maahan ja pujahdin oppilaiden pesän suojaan pakkaselta. Kerkeäisin levätä ennen harjoituksia. Tassutin omalle makuusijalleni ja kiersin muutaman kerran kehää, ennen kuin asetuin makuulle ja suljin silmäni. Kerkesin nukkua muutaman tunnin, ennen kuin heräsin jälleen. Nousin ylös, sukaisin turkkini kuntoon ja pujottauduin ulos. Ilma oli edelleen kylmä ja tuulinen. Pörhistin turkkiani ja luimistin korviani istahtaessani alas. Minun ei tarvinut odottaa kauan. Mestarini pujahti ulos omasta pesästään, havaitsi minut ja kutsui mukaansa hännän heilautuksella. Nousin jaloilleni ja seurasin häntä jälleen ulos leiristä. "No niin. Mennään aluksi harjoituspaikalle harjoittelemaan oikeaa asentoa metsästämiseen", Pyrstötähti sanoi ja johdatti minut oikeaan suuntaan. Tulimme pian oikeaan paikkaan ja Pyrstötähti kääntyi minuun päin. "Näytäpä asento, jossa yrittäisit vaania vaikkapa hiirtä", hän sanoi. Mietin nopeasti ja kyyristyin alemmas laskien etupääni ihan maata lähelle. "Aika hyvin, mutta vedä etutassujasi hiukan lähemmäs toisiaan, niin sinun on helpompi kulkea eteenpäin hiljaa hiipien. Laske myös häntääsi alemmas, mutta se ei saa olla niin matalalla, että se kahisuttaisi lehtiä maassa, jos niitä siinä sattuisi olemaan", mestarini opasti. Nyökkäsin ja korjasin asentoni oikeanlaiseksi. "Noin. Näytäpä hiipimistäsi." Liu'utin tassujani varovasti hiipien eteenpäin ja kuljin matalana alueen toiseen päähän. "Oikein hyvä. Ojenna kuitenkin rohkeasti lapojakin eteenpäin jatkossa", Pyrstötähti kehaisi. Nousin istumaan ja räpäytin silmiäni merkiksi kiitoksista. "Jos vaanimme hiirtä, meidän täytyy astua erityisen pehmeästi, koska ne tuntevan askeleemme ennemmin kuin kuulevat. Jänikset taas kuulevat meidät helpommin, jolloin on oltava erittäin hiljaa. Linnuilla on taas aika hyvä näkö, joten piilopaikat ovat tarpeen", Pyrstötähti kertoi. Hän selitti vielä vähän lisää ja kuunnellessani painoin asiat tarkasti mieleeni. "Seuraavaksi saat yrittää napata jotain itse. Käytät hajuaistiasi saaliin havainnoimiseen, mutta muista käyttää sitä poissa leiristä koko ajan. Reviirillä voi vaania mitä vain", hän huomautti vielä. "Selvä", nyökäytin päätäni reippaasti. "Voit mennä", mestarini sanoi. Haistelin nopeasti ilmaa ja haistoin hiiren. Lähdin seuraamaan hajua. Minun ei tarvinnut kulkea kauan, kun havaitsin hiiren erään puun lumisessa juurakossa tonkimassa lumen alta jotain. Pehmeä askellus..ajattelin ja hiippailin lähemmäs toisen puun takaa. Laiha hiiri nyykötti paikoillaan, eikä havainnut minua ennen kuin oli liian myöhäistä. Loikkasin eteenpäin ja läpsäisin hiiren helposti hengiltä. Nostin sen pienesti ylpeänä suuhuni ja palasin Pyrstötähden luo. "Hienosti napattu", hän kehui. Laskin hiiren tassuihini. "Mitäs sitten?" kysäisin. Palaisimmeko leiriin vai...? //Pyrstö?

Pyrstötähti | 10.02.2017

Tarkkailin innostuneena oppilaani suoritusta. Tuo oli todella nopea oppimaan ja kyräilin tyytyväisenä tirkistellessä häntä kaislikon suojista. Oppilas asteli hitaasti kohti harmaata otusta ja tunsin lihaksieni jännittyvän katsellessani oppilaan hyppyä. Tuntui kuin olisin elänyt uudelleen oppilasaikaani sillä jouduin pinnistelemään kovasti etten olisi hurrannut kovaa kun Saarnitassu nosti velton eläimen ilmaan. Ehkä se toisaalta johtui siitä että oli lehtikato ja kaikki liikenevä saalis tarvittiin. Nousin seisomaan ja jolkotin oppilaani luokse. Hymyilin tuolle ja kehuin häntä. Saarnitassun häntä nousi pystyyn ja kuulin heikon kehräyksen kissan kurkusta. "Mitäs sitten?" Saarnitassu naukaisi. Kallistin päätäni mietteliäänä. Voisimme toki jatkaa saalistusta mutta olin melko varma että oppilas oli jo puhki päivästä. Olimme sentään kiertäneet reviirin ja nyt tulleet saalistamaan. Muistin miten ensimmäisiä kertoja oppilaana väsyin todella nopeasti mutta pian kunto alkoi kasvaa. Lipaisin huuliani ja huiskaisin hännälläni ilmaa. "Mennään leiriin. Olet tehnyt jo tarpeeksi ensimmäiselle kerralle leirin ulkopuolella", naukaisin. Saarnitassu nyökkäsi hieman epävarmana ja antoi minun johdattaa hänet leiriin. "Huomenna menemme aamupartioon ja kokeilemme löytyisikö joelta kohta joka ei ole jäätynyt jotta saisit koettaa kalastaa. Jos koko joen reunat ovat jäässä, saalistamme taas maariistaa", kerroin oppilaalleni matkalla takaisin. Askeleeni olivat keveät ja hengitykseni kohosi huuruna ilmaan sillä ilma alkoi iltaa kohden pakastua. Oloni oli yllättävän hyvä jos ajatteli että olin menettänyt kolme henkeä ja Pilvimarja oli kuollut urhoollisen soturinkuoleman. Pidin vauhtini sen verran verkkaisena että Saarnitassu ei sotkeentuisi käpälissään ja kaatuisi hiiri hampaissaan. Melkein saatoin tuntea oppilaan helpotuksen kun työnnyimme leiriin sisään ja hän sai laskea hiiren tuoresaaliskasaan. Naurahdin hyvilläni. Oppilaana pienenkin hiiren kanto oli ottanut voimille mutta nyt se hoitui aivan helposti. Hätkähdin mietteistäni sillä tunsin Saarnitassun katseen turkissani. Käänsin meripihkaiset silmäni oppilaan silmiin ja heilautin korviani. "Käy viemässä saalistamasi hiiri Pajukasteelle ja pennuille. Sitten voit syödä ja levätä koska huomenna sinun tulee herätä aikaisin." Saarnitassu ponkaisi käpälilleen ja nappasi hiiren kasasta. "Okei!" oppilas huikkasi kiiruhtaessaan pentutarhaan. Pyöräytin silmiäni ja äkkäsin Siikapuron astellen ulos klaanivanhimpien pesästä Kuusihäntä kannoillaan. Kehräsin kun katsoin miten Kuusihäntä ohjasti sokeaa naarasta leirin halki. Lähdin tassuttamaan naaraiden luokse. "Hei Siikapuro ja Kuusihäntä", tokaisin vanhimmille. Kuusihäntä hätkähti ja käänsi vihreät silmänsä minua kohti. Siikapuro taas hymyili eikä näyttänyt yllättyvän nähdessään minut. Hänen tyhjät silmät katsoivat suoraan minua ja tunsin sääliä vanhaa naarasta kohtaan. Hän oli ollut sijaisemoni pentuna. "Miten päälliköllä menee?" Siikapuro kysyi ja istui kovalle maalle. Kuusihäntä haisteli ilmaa ja ilmoitti hakevansa jotain tuoresaaliskasasta ja vievän sen muille vanhimmille kun Siikapuro oli saanut seuraa. "Hienosti", kehräsin. Sijaisemoni kurottautui koskettamaan turkkiani ja painauduin naarasta vasten. Siikapuro naurahti. "Taidat kaivata läheisyyttä?" tuo kysyi. Nyökkäsin mutta sitten tajusin hieman nolona ettei naaras voinut nähdä sitä. Rykäisin ja nau'uin: "Olet oikeassa. Päällikön pesässä on hieman yksinäistä." Siikapuro ei lakannut hymyilemästä puskiessaan minua hellästi ja mietin miten erinomaisesti naaras oli päässyt yli kaikesta koettelemuksista. "Sinä tarvitsisit jonkun rinnallesi, kumppanin kenties", Siikapuro naukaisi viisaasti. Hätkähdin ja toljotin hetken Siikapuroa ymmälläni. Poskeni alkoivat helottaa ja känsin katseeni maahan. "E-en minä usko.." takeltelin. Olihan minulla loistava varapäällikkö ja hyviä ystäviä kuten Lohiselkä. En ollut koskaan ajatellut rakkautta tai sitä että minä voisin kenties joskus olla liittoutunut jonkun toisen kanssa jos tuntisimme molemminpuolista rakkautta. Rykäisin häkeltyneenä ja nousin käpälilleni. Siikapuro huokaisi ja nousi myös seisomaan. "Veistkö minut ulos? Olen kyllästynyt olemaan koko ajan leirissä ja nyt kun silmäni ovat parantuneet voin käydä hetken aikaa ulkona", naaras naukui. Sanoin sen onnistuvan mainiosti ja lähdin tuon vierellä kohti uloskäyntiä. Kävellessämme turkkimme hipoivat toisiaan ja hymyilin. Sijaisemoni oli parhain emo ikinä. Siikapuro oli kovia kokenut mutta silti yhä pystyssä pysyvä klaakivanhin. Pelleilimme ulkona lumella ja meillä oli hauskaa. Minusta tuntui kuin olisin ollut taas pentu ja kerroin miten olin kauhulla odottanut Susihännän ja Myskitassun syntymää. Siikapuro nauroi ja kysyi oliko Susihäntä kouluttaessa ollut yhtä inhottava kuin olin ajatellut olevan. Kehräsin ja heitin sijaisemoni päälle lunta naukuessani: "Ei, hän on oikein mukava." Siikapuron kasvoille tuli mietteliäs ilme ja hän ravisti turkiltaan lumet. "Olisko Susihäntä?" Silmäni suurenivat ja ravistelin päätäni. "Ei, olen jo sen verran vanha että en minä kiinnosta ketään. Enkä tarvitse kumppania sillä minulla on Ilvesturkki ja Lohiselkä." Siikapuro huokaisi. "Joskus ehkä ymmärrät miksi olisi ihana jos omistaisit kumppanin.." // Saarni vois jatkaa (jos haluat Epsuxx) esim. kun ne menee siihen aamupartioon..? Joku muukin voi halutessaan jatkaa :D

Polttotähti, Myrskyklaani | 11.02.2017

Viha kuohui sisälläni, kun kuulin Jokiklaanin päällikön, Pyrstötähden sanat. Valkohäntä oli saanut pentuja toiseen klaaniin, hän oli vahvistanut Jokiklaania! Minulla oli kova homma tasoittaa karvani ja vetää ulos liukuneet kynteni pois näkyvistä. Silmissäni leiskui viha, suru ja katkeruus. Minun oma pentuni oli tehnyt meille näin! Räpyttelin silmiäni, jotta kyyneleet eivät valuisi silmistäni. Vilkaisin taivaalle ja sitten muita päälliköitä. Olisin samantien voinut repiä kaikilta vastaantulioilta korvat päästä. "Ne pennut kuuluvat Myrskyklaanille!" naukaisin kovaan ääneen. Näin kissojen tyrmistyneitä ilmeitä. Myrskyklaanin kissojen ilmeet vaihtuivat hymyksi. Jos olisi pakko, tästä tulisi sota Jokiklaanin ja Myrskyklaanin välille. "Minä vaadin pentuja Myrslyklaanille!" jatkoin. Oli vaikeaa pitää ääneni tasaisena, kun tunnemylläkkä riehui sisälläni. Jokiklaanin kissojen seasta alkoi kuulua mouruntaa ja halveksuvia katseita tuli jokapuolelta. Pidin kuitenkin ryhtini. Siirsin katseeni Pyrstötähteen. Mitä tuo kolli sanoisi vaatimuksestani? //Pyrstö?

Pyrstötähti

Tassuni kuljettivat minua reippaina kohti nelipuita. Oloni oli itsevarma johdattaessa klaaniani kohti kokoontumista. Ilvesturkki ja Mutikkamyrsky astelivat rinnallani. Olin laittanut oppilaat keskelle sillä jos susia ilmaantuisi, he olisivat turvassa. Perää pitivät Lohiselkä ja Kaislavirta, nuoremmat soturit olivat reunoilla. Myös Kuusihäntä, Pajukaste, Kirkasmarja ja Mäntytassu olivat oppilaiden seassa. Jouduin pinnistelemään kovasti pitääkseni vauhtini kohtuullisena sillä tiesin ettei olisi hyväksi väsyttää Kuusihäntää ja Pajukastetta. Minun olisi tehnyt mieli loikkia nelipuille mutta pidin itseni väkisin maan pinnalla ja verkkaisessa tahdissa. Oloni oli kevyt enkä edes oikeastaan tiennyt syytä sille. Ehkä se aiheutti hyvän oloni että oppilaani oppi hyvin nopeasti tai se, että klaani sai kohtuuverran ruokaa vaikka olikin lehtikato? Kyräilin tyytyväisenä ja hidastin entisestään vauhtia kun nelipuiden jyhkeät rungot ilmaantuivat näkyviin ja tuulenvire heilautti lehdettömiä oksia. Psyäytin joukkion ja katsoin heihin kaikkiin vuorotellen antaen selvän merkin että olisimme kunnolla ja tekisimme Jokiklaanille kunniaa. Sitten nostin häntäni pystyyn ja klaanini rynnisti aukiolle. Varjoklaani ja Myrskyklaani olivat jo aukiolla juostessamme heidän sekaansa. Muiden klaanien pistävät tuoksut kutittivat nenääni loiviessani tietäni kissajoukon halki kohti nelipuita. Kissat antoivat minulle tietä ja astelin ylväästi Polttotähden ja Vaskitsaviiman luo. Nyökkäsin tervehdykseksi ja istahdin alas odottamaan. Vilkuilin hieman epäileväisenä ympärilleni etsien katseellani Kuutähteä mutta Vaskitsaviima oli yksin. Katselin kun klaanini alkoi sulautua Varjoklaaniin ja Myrskyklaaniin rupattelun voimistuessa. Katsahdin ylöspäin ja näin miten kuu loi hopeista valoa notkoon. Juuri kun laskin katseeni, Tuuliklaani ampaisi luoksemme. Ponnahdin käpälilleni kun Ruostetähti saapui luoksemme. "Aloitetaanko?" kysyin. Muut päälliköt ja Vaskitsaviima mumisivat myöntävästi ja annoin heidän loikata edellä puuhun. Kummastelin hieman miksi Vaskitsaviima tuli kanssamme puuhun mutta sain pian asian laidan selville. Asetuin hieman taka-alalle ja kuuntelin tarkkaavaisena miten Vaskitsaviima kertoi että Kuutähti on kuollut ja hänestä on tullut Vaskitsatähti. Varjoklaani hurrasi ja nyökäytin päätäni tuoreelle päällikölle. Klaanin uusi varapäällikkö oli Loistelintu ja klaani oli saanut myös uuden parantajaoppilaan; Hunajatassun. Vasiktsatähti lopetti puheenvuoronsa ja antoi tilaa Polttotähdelle. Kuuntelin tuon sanomisia vain puolella korvalla sillä katseeni haahuili kissajoukossa. Kun Myrskyklaanin päällikkö oli sanonut sanottavansa, astuin eteen. Kaikkien katseet polttelivat turkillani ja karautin kurkkuani. "Jokiklaanilla on mukavasti riistaa vaikka sudet ovatkin sitä kähveltäneet. Ne ilmeisesti asuvat putouksen lähettyvillä. Eräs soturimme Pilvimarja on kuollut urhoollisen soturikuoleman vieden yhden suden rotkoon mukanaan", nau'uin. Sieltä täältä kuului hurrauksia Pilvimarjalle ja hymyilin tyytyväisenä. Sitten jatkoin: "Myös Valkohäntä on saanut pentuja ja klaani on voimissaan." Aistin Polttotähden takanani jännittyvän kun astuin taaksepäin tekien selväksi että olin sanottavani sanonut. Odottelin rauhallisena että Ruostetähti voisi aloittaa, kun Polttotähti yhtäkkiä huusi: "Pennut kuuluvat Myrskyklaanille!" Hätkähdin ja tuijotin päällikköä. Silmiini syttyi vihainen palo ja nousin käpälilleni. "Minä vaadin pentuja Myrskyklaanille!" Polttotähti mesusi. Myrskyklaanista kuului kannatushuutoja ja niskakarvani alkoivat nousta. Pian oma klaanini alkoi huuta vastalauseita. Pidättelin uhkaavaa murinaa ja astuin taas eteenpäin. Heilautin häntääni vaimentaen kissajoukon. "Pennut kuuluvat Jokiklaanille sillä sinne he ovat syntyneet. Valkohännän päätös muuttaa Jokiklaaniin oli hänen omansa ja hän on nyt oleva Jokiklaanin täysi soturi! Mikäli Valkohäntä haluaa itse omasta vapaasta tahdostaan antaa pennut Myrskyklaanille, ne muuttavat sinne. En pakota pentuja jäämään klaaniin mutta painotan vielä että heidän emonsa päätös oli vain hänen omansa eikä kenenkään muun." Jokiklaani hurrasi alapuolellani mutta erotin närkästyneitä naukaisuja Myrskyklaanin suunnalta. Sitten Polttotähti kajautti: "Missä Valkohäntä on?" Yritin pitää itseni tyynenä vaikka niskakarvani alkoivatkin nousta. "Valkohäntä on vartioimassa leiriä, sillä luotan häneen!" naukaisin. Vilkaisin syrjäsilmällä taivaalle ja onnekseni näin että pilvet ajelehtivat kaukana kuusta - Tähtiklaani ei siis ollut vihainen. // Poltto?

Lohiselkä

//Lisään myös tohon Polttotähen juttuun Lohiselän reaktion, koska se ei päätään tollases tilantees pitäis kii xDD // "Ne pennut kuuluvat Myrskyklaanille!" Polttotähti naukui puhujankiven päällä kovaan ääneen. Viha kuohahti sisälläni. Ettäs kehtasi! "Minä vaadin pentuja Myrslyklaanille!" Polttotähti naukui kovaäänisesti. Myrskyklaanin jäsenet yhtyivät huutoihin: "Pennut kuuluvat Myrskyklaanille!" "Ne ovat minun pentujani! Jokiklaanin pentuja!" liityin keskusteluun ja loikkasin lähemmäs puhujankiveä. Kynteni olivat paljastetut, karvani pystyssä ja viha leiskui silmissäni. Onnekseni Pyrstötähti selitti, että pennut kuuluivat Jokiklaanille. Siirsin katseeni Nokitassuun, joka istui aivan vierelläni. Oppilas näytti olevan hieman hämillään. "Missä Valkohäntä on?" kysyi Polttotähti ja katsoi Pyrstötähteä silmiään siristäen. Vihjasiko hän jotain?! "Valkohäntä on vartioimassa leiriä, sillä luotan häneen!" Pyrstötähti naukui leuka pystyssä ja siirsi katseensa taivaalle. Pilvet leijailivat kaukana täysikuusta, joka oli hyvä asia. Tähtiklaani ei ollut vihainen meille - ainakaan vielä. Samassa Polttotähden pentu ja Valkohännän sisar, Unitaivas liittyi keskusteluun yrittäen puhua järkeä emolleen. Hymyilin tyytyväisenä, sillä naaras puhui asiaa. Samassa huomasin Purohännän - Valkohännän isän - juttelevan Nokitassulle etäämmällä. Syöksyin nopeasti kaksikon väliin. "Pysy kaukana pojastani, tai saat katua syntymääsi", nau'uin ja paljastin uhkaavasti hampaat myrskyklaanilaiskissalle. //Puro? Noki tai joku muuki voi jatkaa:'3

Lohiselkä | 26.01.2017

Astelin ulos sotureiden pesästä leirin pääaukiolle. Olin saapunut eilen leiriin vasta myöhään illalla, ja Valkohäntä oli ollut jo silloin nukkumassa. Nyt kumppanini kuitenkin istui lähellä leirin uloskäyntiä ja katseli taivaalle, jonka auringonnousu oli värjännyt punertavaksi. Astelin lumihangen poikki naaraan luokse ja puskin tuota kuonollani. Naaras päästi kehräyksen ja katsoi minua kummallisesti. "Onko jokin vialla?" kysyin huolestuneena ja istuin alas. Naaras pudisti päätään. "Päinvastoin. Lohiselkä, minä odotan pentuja", naaras henkäisi ja katsoi minua silmät suurina. Aluksi naukaisu sai minut hämmästyneeksi ja epävarmaksi, mutta sitten onnellisuus voitti kaikki muut tunteet. En kuitenkaan kerennyt sanoa mitään, kun kuulin Ilvesturkin huutavan nimeäni: "Lohiselkä!" Käänsin pääni kohti varapäällikköä. "Niin?" kysyin ja käänsin koko kehoni kohti Ilvesturkkia, joka ravasi luokseni. "En pystykään johtamaan aamun partiota, joten olisiko mahdollista, että lähtisit siihen Särkitassun kanssa?" varapäällikkö kysyi ja katsoi minua suorastaan rukoillen. Virnistin ystävällisesti. "Tietenkin", vastasin varapäällikölle kääntäen sitten katseeni Valkohäntään, "palaamme pian, jutellaan sitten lisää." Naaras vastasi nyökäten, ja haikein mielin loikin oppilaiden pesälle herättämään oppilastani, joka oli jo jalkeilla. "Lähdemme partioon, tule heti leirin uloskäynnille", naukaisin ja kiiruhdin leirin uloskäynnille, jossa Puolukkaturkki, Kaislavirta ja Kaikutassu olivat jo. Kun Särkitassu saapui luoksemme, naukaisin: "Lähdetään." Lähdimme ulos leiristä. Olimme nähneet jotain erittäin outoa aivan Tuuliklaanin reviirin tuntumassa. Lauma susia - tai niin uskoimme - oli saapunut Jokiklaanin reviirille. Hiivin lumihangessa seuraten katseellani koiramaisten olentojen toimia. Ne kulkivat kohti putousta. "Meidän olisi parasta palata leiriin. Sudet saattavat huomata meidät, emmekä selviä noin monelle sudelle. Meidän täytyy ilmoittaa tästä Pyrstötähdelle, ennen kuin mitään tapahtuu", naukaisin ja käänsin katseeni muihin partion jäseniin, jotka kyyhöttivät kanssani lumihangen takana. "Se on hyvä idea", Puolukkaturkki totesi. Lähdin johdattamaan partiota hiljaa kohti Jokiklaanin leiriä. Vähän väliä vilkuilin, seurasivatko sudet meitä. Onneksemme yksikään ei nähnyt meitä, eikä kai haistanutkaan. Kun lopulta saavuimme leiriin, näin Valkohännän sotureiden pesän lähettyvillä. Astelin kuitenkin varmoilla askelilla päällikön pesälle. "Pyrstötähti", nau'uin isoon ääneen päällikön nimen. Pian harmaaruskea pää ilmestyi ulos pesästä. "Mitä nyt, Lohiselkä?" Pyrstötähti kysyi. Muut partion jäsenet astelivat luokseni. "Reviirillämme on lauma susia, ne ovat aivan putouksen lähellä", kertoi Puolukkaturkki. Pyrstötähden silmät suurenivat hämmennyksestä. "Susiako? Oletteko ihan varma? Etteivät olisi olleet vaikka koiria?" päällikkö kysyi. "Olen kyllä kuullut, miltä sudet näyttävät ja miten ne toimivat. Koirat kulkevat kaksijalkojen kanssa, mutta reviirillämme olleilla olennoilla ei ollut kaksijalkoja, ja ne olivat koiria suurempia", kertoi Kaislavirta. //Pyrstö, Puolukka, Särki, Kaiku tai Valko?

Pyrstötähti | 28.01.2017

// leikitään nyt että Pyrstö ja Aamu on tullu jo saalistamasta :D // Katsoin Lohiselkää silmät suurina tuon kertoessa nähneensä susia. Vatsaani väänsi sillä en halunnut ajaa klaaniani vaaraan, en mistään hinnasta. Nielaisin ääneti ja naukaisin: "Susiako? Oletteko ihan varma? Etteivät olisi olleet vaikka koiria?" Ääneni oli yllättävän vakaa vaikka pohdin samalla vimmaisesti miten saisimme sudet pois reviiriltä. Kun Kaislavirta avasi suunsa ja kertoi että tiesi miltä sudet näyttävät ja miten ne toimivat, aloin pikkuhiljaa vakuuttua siitä että isokokoiset eläimet olivat susia. Yritin peittää epävarmuuteni ja pelkoni klaanini puolesta kun partion jäsenet katsoivat minua. Rykäisin ja huiskaisin hännälläni ilmaa yrittäen lievittää stressiäni joka aiheutui susista. "Koko klaanin olisi hyvä tietää susista että kaikki osaavat olla varuillaan. Lohiselkä, tule pesääni ja kerro missä tarkalleenottaen näit sudet." Yllätyin positiivisesti kun huomasin että päällikönvaistoni alkoi ottaa minusta vallan sillä sanani olivat vahvat ja kaikki mitä sanoin tuntui oikealta. Käännähdin ympäri ja viittilöin hännälläni Lohiselkää seuraamaan. Sitten huusin vielä olkani yli: "Puolukkaturkki, hae Ilvesturkki luokseni!" Kuulin soturin ripeät loittonevat askeleet ja hymähdin tyytyväisenä. Sitten suuntasin askeleeni omaan pesääni. Lohiselkä tepsutti perässäni kun työntäydyin pesään. Astelin pedilleni ja istahdin siihen kietaisten häntäni siististi käpälien ympärille. Lohiselkä räpäytti silmiään ja näytti epäröivän hieman. Näytin kollille hännälläni merkin istua ja soturi laskeutui istuma-asentoon eteeni. "Odotetaan Ilvesturkkia, sitten saat kertoa missä näit sudet", naukaisin. Lohiselkä nyökäytti päätään juuri kun pesän suulta kuului naukaisu: "Pyrstötähti, kutsuit minua." "Tule vain sisään", tokaisin heilauttaen korviani. Varapällikköni astahti pesään sisään ja näytti yllättyvän lievästi nähtyään Lohiselän. "Hänellä on meille tärkeää tietoa", kerroin. Ilvesturkki nyökkäsi ja istui Lohiselän viereen. Hännänpääni nytkähti ja vaihdoin asentoa kaisloilla. "Lohiselkä kertoi nähneensä susia reviirillämme. Olen pyytänyt häntä kertomaan meille missä näki ne, sillä aion ilmoittaa klaanille susista. Vaikka se saattaa pelottaa, on kaikkien hyvä tietää niistä välttyäksemme mahdollisilta tapaturmilta." Huiskaisin hännälläni ja annoin Lohiselälle nyökäten merkin jatkaa. // Lohi? Ilves?

Lohiselkä

"Sudet olivat putouksen lähellä. Ne olivat sen toisella puolella, ja ilmeisesti ne aikovat asettua asumaan sinne. Onnistuin näkemään ainakin kaksitoista sutta, mutta uskon, että siinä eivät olleet kaikki. Osa niistä on suurikokoisia ja voimakkaan oloisia, mutta muutama on pentu. Niiden hajua on joka paikassa putouksen toisella puolella. Mietin siis, että olisiko järkevintä kieltää kissojen meneminen putouksen toiselle puolelle?" kysyin Pyrstötähdeltä ja oikeastaan myös Ilvesturkilta. kaksikko näytti miettivän sanojani. "Oliko niistä mitään jälkiä putouksen tällä puolen?" Ilvesturkki kysyi ja kallisti aavistuksen verran päätään. "Oli, mutta haju ei ollut kovinkaan tuore, ehkä eilisillalta, niin ainakin arvaisin. Pitäisikö varoittaa muitakin klaaneja? Myrskyklaanin reviirille on putoukselta lyhyt matka, joten sudet saattavat suunnata seuraavaksi sinne", sanoin. Pyrstötähti ei sanonut mitään, ja Ilvesturkkikin pysyi hiljaa. Kaksikko vilkaisi toisiaan, jonka jälkeen Pyrstötähti avasi suunsa sanoakseen jotain. //Pyrstö tai Ilves?xdd Kamalan tönkkö ku oli vaa pakko tunkee tähä jotai et saisin ees vähä pituutta:'D

Pyrstötähti | 03.02.2017

Kokosin partion hännänheilautuksella ja nyökkäsin Ilvesturkille merkiksi että leiri olisi nyt hänen hallinnassaan hetken. Kuulin Lohiselän ja Pilvimarjan askeleet takaani kun ahtauduin sisäänkäynnistä ulos harmaaseen päivään. Pilvet roikkuivat raskaina taivaalla eikä aurinkoa näkynyt, mutta valkoinen lumi hohkasi valoa niin ettemme vaeltaneet säkkipimeässä. Tuuli vinkui ympärillämme ja painoin korvani luimuun pörhistäessäni turkkiani. Tassuistani jäi jäljet maahan sataneelle lumikerrokselle ja takaa puhaltava tuuli toi sieraimiini Lohiselän ja Pilvimarjan ominaistuoksut. Voimistuneet askelten äänet kertoivat minulle Lohiselän astelleen viereeni. Käänsin mietteliäänä silmäni kollin silmiin. Soturi näytti hieman huolestuneelta ja kallistin kysyvästi päätäni. Lohiselkä rykäisi ja räpäytti silmiään. "Olikohan viisasta lähteä näin pienellä partiolla tarkistamaan rajoja? Mietin vain jos sudet tulevat vastaan", kolli naukui. Vatsassani tuntui muljahdus ja tajusin että tämä saattoi olla isokin virhe. Tassuni alkoivat hikoilla ja tunsin hermostuneen pistoksen rinnassani. Yritin peittää pelkoni joten käänsin katseeni eteenpäin. Aistin Lohiselän tuijotuksen turkillani mikä sai minut vielä hermostuneemmaksi. Häntäni värisi kun nau'uin: "Kyllä tämä tästä. Olemme sen verran kaukana leiristä että olisi typerää palata takaisin kokoamaan suurempi partio." Katsahdin soturiini ja aistin hänessä edelleen hivenen epävarmuutta, mutta sitten Lohiselkä nyökkäsi. Hän hidasti hieman vauhtiaan niin että oli Pilvimarjan vieressä. Huokaisin hiljaa ja toivoin että kaikki menisi hyvin, emme kohtaisi yhtään sutta ainakaan taistelun merkeissä. Odottelin hieman sivummalla kun Lohiselkä jätti rajamerkit ja nousin sitten käpälilleni kun hopeanharmaa kolli oli suorittanut tehtävän. Pilvimarja odotteli Lohiselän takana ja tuo lähti heti matkaan kun näytin hännälläni merkin seurata. Tuuli puhalsi edelleen takaamme ja minua häiritsi se että haistoin koko ajan Lohiselän ja Pilvimarjan tuoksun enkä edestä tulevia tuoksuja. En voinut olla miettimättä että susilla olisi hyvä tilaisuus hyökätä kimppuumme sillä emme haistaisi niitä. Ajatukseni katkaisi etäältä kuuluva haukahdus joka sai niskakarvani pystyyn. Pysähdyin ja yritin hillitä kohonnutta sykettäni. Hengitykseni tiheni kun toinen haukahdus lävisti ilman. "Susi", Pilvimarjan kuiskaus jähmetti sisuskaluni. Katsahdin ympärilleni ja näin vasemmalla suuren harmaan olennon. Olennon turkki oli karheaa ja paksua, häntä lyhyt ja jalat vankat. Kuono oli suippo ja suden kellertävät hampaat hohtivat hämärässä. Koiraeläin kohotti toisen tassunsa ja väläytti kynsiään jotka olivat viisi kertaa omieni paksuiset. Värähdin ja sihahdin muille: "Peräännytään hitaasti, ehkä se antaa meidän mennä." En odottanut vastausta vaan lähdin astelemaan taaksepäin pitäen silmäni suden keltaisissa häijyissä silmissä ja yritin välittää viestin: "Emme halua sinulle pahaa." Yritin siloittaa niskakarvani mutta en onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Pelkäsin suden pitävän sitä uhkaavana joten yritin entistä ankarammin tasioittaa karvani. Olin ottanut ehkä viisi askelta, kun edessämme seisova jykevä susi ulvaisi. Sitten se lähti syöksymään meitä kohti. Silmänräpäyksen ajan seisoin kauhusta kankeana paikoillani. Sitten huusin: "Väistäkää!" Loikkasin sivulle juuri ajoissa ja tunsin suden kuumankostean hengitykseni turkillani. Otus jarrutti vauhtinsa ja käänsi keltaiset silmät omiini. Viikseni värähtivät ja odotin eläimen uutta siirtoa. "Meidän täytyy tappaa se", kuiskasin Lohiselälle ja Pilvimarjalle jotka olivat takanani. "Saarretaan se ja ohjataan se putoukseen." Kuulin soturien hitaat askeleet lumessa kun he lähtivät kiertämään sutta toinen toiselta ja toinen toiselta puolelta. Nuolaisin huuliani ja sitten susi hyökkäsi. Se oli todella nopea niinkin suureksi ja vankaksi eläimeksi ja tunsin hampaiden pyyhkäisevän takajalkaani kun syöksyin sivuun. Pyörähdin ympäri ja loikkasin eläimen päälle. Upotin kynteni suden lapoihin mutta tuo tuskin näytti huomaavan sitä. Kumarruin kohti suden korviani ja upotin hampaani otuksen korvaan saaden sen ulvomaan. Pidin huolen etten lentänyt maahan sinne tänne säntäilevän suden selästä. Hapan veren maku pursui suuhuni mutta en irrottanut otettani eläimen korvasta. Kokosin lihaksiini mahdollisimman paljon voimaa ja repäisin komean rasahduksen saattelemana palan suden korvasta. Menetin kuitenkin tasapainon ja mäjähdin maahan niin että ilmat pursusivat keuhkoistani ulos. Haukoin maassa henkeä ja kuulin Pilvimarjan ja Lohiselän kamppailevan suden kanssa. Yritin haukkoa happea mahdollisimman nopeasti jotta pääsisin taisteluun mukaan mutten ollut kyllin nopea. "Pyrstötähti varo!" Lohiselkä karjasi ja siinä samassa tunsin hampaat jotka pureutuivat kaulassani olevaan arpeen. Suuni avautui äänettömään huutoon ja yritin viuhtoa itseni irti kun nousin ylös maasta. Hirvittävä tuska viilsi kehoani ja suden kuola valui rintaani pitkin. Yritin saada henkeä mutta kurkussani oleva veri ja suden hampaat kaulani ympräillä estivät sen. Silmissäni välähti kirkas valo ja sitten niissä alkoi sumeta. Kaikki ympärilläni olevat äänet vaimenivat kun sydämeni pysähtyi hitaasti ja sieluni lensi korkeuteen. // Lohi? Pyrstö menetti tossa sit kolme henkee koska se oli sen verran paha purema

Lohiselkä | 04.02.2017

"Pyrstötähti!" ulvaisin ja ryntäsin kohti sutta, joka kuitenkin heitti päällikön elottoman ruumiin minua kohti. Ruumis tuli kovalla vauhdilla kohti minua ja sen voima sai minut kaatumaan lumihankeen. Vaivalloisesti siirsin päällikön elottoman ruumiin pois päältäni ja nousin seisomaan. Käänsin katseeni Pilvimarjaan, joka oli ajanut suden rotkon reunalle. *Tee se!* ulvoin mielessäni klaanitoverilleni, joka valmistautui loikkaamaan kohti sutta. Samassa huomasin, kuinka Pilvimarja empi. Minulta meni hetki tajuta, miksi soturi niin teki. Jos hän hyppäisi sutta kohti, häntä odottaisi väistämätön kuolema suden kanssa, kun he putoaisivat rotkoon. Ennen kuin kerkesin tehdä mitään, naarassoturi lähti syöksyyn. Susi oli väistämässä iskua, mutta Pilvimarja ponnisti itsensä kepeästi ilmaan ja takertui kynsillään ja hampaillaan kiinni itseään suuremman otuksen kaulaan. Kaksikko heittäytyi taaksepäin. Susi lipesi rotkon reunalta ja lähti putoamaan kohti rotkon pohjaa. "Ei!" ulvaisin ja lähdin juoksemaan kohti reunamaa. Jalkani tärisivät, kun kumarruin katsomaan reunan yli. Kuulin tömähdyksen ja irvistin. Keho vapisten käänsin meripihkaisen katseeni rotkon pohjalle. En nähnyt Pilvimarjaa ja sutta missään. Huomasin kuitenkin, että rotkon pohjalla kulkevan joen ohuessa jääpinnassa oli reikä. He olivat pudonneet sen läpi, mutta en nähnyt heistä mitään merkkiä. Kuulin liikehdintää takaani, ja vaistomaisesti käänsin katseeni sinne. Astuin askeleen kauemmas rotkon reunalta. Pyrstötähti kompuroi lumihangessa ja onnistui nousemaan seisomaan. "Pyrstötähti", henkäisin ja ravasin tabbykuvioisen päällikön luokse. "Missä Pilvimarja ja susi ovat?" harmaaruskea kolli kysyi katsoen minua suoraan silmiini. Kasvoilleni piirtyi pahoitteleva ilme. "Pilvimarja uhrautui ja vei suden mukanaan rotkon pohjalle", nau'uin hiljaa ja painoin pääni alas. Pyrstötähti pysyi vaiti. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, pysyimme vain paikoillamme. Hädin tuskin kuulin edes päällikön hengityksen oman raskaan hengitykseni lävitse. Pilvimarja oli kuollut. Soturin kuolema oli ollut kuitenkin niin uskollinen, mitä soturin kuolema voi edes olla. Hän oli ehkä pelastanut henkeni, ties vaikka susi olisi hyökännyt kimppuuni, jos Pilvimarja ei olisi vienyt sitä alas rotkoon mukanaan. Olin ikuisesti kiitollinen Pilvimarjalle. //Pyrstö? Sori jos tapoin suden liia aikasin mut en mä tähä oikee mitää keksiny xD

Pyrstötähti | 05.02.2017

Kun avasin silmäni, huomasin olevani nelipuilla. Ennen kuin edes ehdin ihmetellä miten olin sinne päätynyt, tiesin että olin Tähtiklaanissa. Suljin silmäni kun yhtäkkiä taivaalla loistavat tähdet alkoivat pyörteillä. Odotin hiljaa paikoillani että tähtikissat olivat laskeutuneet luokseni ennen kuin avasin silmäni. Kun lopulta raotin silmiäni, vetäisin terävästi henkeä. Näin nimittäin edessäni hyvin läpikuultavan kopion itsestäni. Silmäni suurenivat ja katsoin itseäni kauhuissani. Sitten Palotähti astui eteen. Katsoin entistä mestariani osittain kauhuissani ja toiveikkaana - ehkä hän kertoisi miksi Tähtiklaanin kissojen rivissä seisoi läpikuultava kopio itsestäni. Kuin lukien ajatukset Palotähti huiskaisi hännällään taakseen ja osoitti kopiotani. "Tuossa näkyvät kaikki sinun menettämät henget. Heikko henkikissasi ei pysty kommunikoimaan kanssamme ja se muuttuu yhä aina värikkäämmäksi mitä enemmän henkiä menetät. Sinä et tosin muutu läpikuultavaksi aina menettäessäsi henkiä vaan pysyt tuollaisena kuin olet", Palotähti naukui. Kavahdin kauemmas kun muistini perukoilta syöksähti tieto siitä että Lohiselkä ja Pilvimarja taistelivat sutta vastaan. Tiedostin myös samalla sen että olin menettänyt hengen - ellen jopa henkiä suden puremasta. Siirtelin tassujani ja tunsin hien kihoavan pintaan. "Minun täytyy mennä takaisin!" ulvoin. Palotähti asteli viereeni ja kosketti hännällään lapaani. Ele oli rauhoittava ja sanat rauhoittivat minua vielä enemmän: "Kyllä he pärjäävät." Huokaisin ja räpsäytin silmiäni. "Kuinka monta henkeä menetin?" Kaksi kissaa Palotähden lisäksi astui eteen ja sydämeni tuntui murskaantuvan. "Kolme", henkäisin. Palotähti nyökkäsi surumielisenä ja tajusin että hän alkoi vaaleta. Puristin silmäni kiinni ja odotin että matkasin takaisin todellisuuteen. Kun heräsin tunsin kovan maan allani ja nousin heti pystyyn. Tajusin että suden purema oli parantunut ja tunsin oloni hyväksi. Näin Lohiselän katsovan rotkoon edessäni ja tuon kehon tärisevän. Juoksin kollin luo ja katsoin häntä kysyvästi. Lohiselkä katsoi minua surun sumentamin silmin. Tajusin, ettö jokin oli vialla. "Missä susi? Ja missä on Pilvimarja?" Pahat aavistukset levisivät kehooni ja ne saivat täydennystä kun Lohiselkä naukui: "Pilvimarja uhrautui ja vei suden mukanaan rotkon pohjalle." Haukkasin henkeä ja polveni notkahtivat. Hoipuin pari askelta taaksepäin ja huohotin raskaasti. Minun typerästä päätöksestäni Pilvimarja oli kuollut, kaikki oli minun syytäni. Riiputin päätäni ja näytin Lohiselälle merkin seurata minua. Emme voisi saada naaraan ruumista rotkon pohjalta joten hänet oli jätettävä. // Lohi? Joku?

Aamutassu | 14.01.2017

Oli muutama päivä siitä, kun olimme olleet kokoontumisessa. En ollut eläessäni nähnyt niin paljon kissoja. Tassuttelin mestarini Ilvesturkin kanssa takaisin leiriin suussani särki. Otin vielä tuoresaaliskasasta särjen lisäksi suuren ahvenen ja vein ne klaanivanhimmille. Päästyäni klaanivanhimpien pesästä katselin ympärilleni etsien tekemistä. Katseeni osui klaanini päällikköön Pyrstötähteen joka keskusteli Ilvesturkin kanssa lähellä päällikön pesää. Huokaisin hieman kaihoisasti sillä mieleni teki kovasti mennä juttelemaan Pyrstötähden kanssa. Minulla olisi ollut kysymyksiä päällikkyydestä vaikka millä mitalla. Tassutin oppilaiden pesän edustalle ja kamppailin mielessäni lähestyisinkö Pyrstötähteä vai jäisinkö tähän. Mietittyäni hetken rohkaisin kuitenkin mieleni ja nousin käpälilleni. Tassutin hitaasti ja hieman epäröiden Pyrstötähden ja ilvesturkin luo ja kysyin hermostuneena: "En kai keskeyttänyt mitään tärkeää?" //Pyrstö?

Pyrstötähti | 16.01.2017

"Huomenna lähetämme siis kaksi aamupartiota kalastamaan? Puolukkaturkkihan kertoi että kalaa oli liikkeellä aamusta eritysen paljon," varapäällikköni naukaisi. Nyökkäsin viiksiäni väräyttäen. Olin juuri aikeissa puhua kokoontumisesta, kun kuulin hiljaisen ja epäröivän äänen: "En kai keskeyttänyt mitään tärkeää?" Käänsin nopeasti meripihkanväriset silmäni kohti Aamutassua joka katseli tassujaan hermostuneena. Vilkaisin Ilvesturkkia kulmat koholla. Sitten naukaisin: "Et keskeyttänyt." Viitoin Ilvesturkkia poistumaan ja odotin että kolli oli kuulomatkan ulkopuolella. "Oliko sinulla jotain asiaa?" Nuori naaras hätkähti ja kääntyi katsomaan minua. Hänen katseensa oli täynnä kunnioitusta ja pian oppilas alkoi puhumaan: "Minä tahtoisin vain kuulla kaikkea päällikkyydestä.. Pystyisitkö kertomaan minulle millaista on olla päällikkö? Mikä on vaikeinta? Onko henkien menettäminen pelottavaa..?" Aamutassu kälätti hermostuneesti hetken aikaa mutta pian keskeytin hänet hännänhuiskautuksella. "Odota hetki. Joskos tulisit mukaani saalistamaan ja voisin samalla sekä opettaa sinua että voisit kysellä minulta kaikkea?" ehdotin. Aamutassu räpsäytti silmiään ja pohdittuaan asiaa hetken hän nyökkäsi. Heilautin korviani ja lähdin astelemaan leiristä ulos Aamutassu perässäni kipittäen. // Aamu? c::

Aamutassu | 18.01.2016

Kipittäessäni Pyrstötähden perään ulos leiristä katselin lumista maisemaa hetken ja kuulin jostain kaukaisuudesta linnun sirkutusta. Värähdin hieman lumihiutaleen pudotessa silmääni. Mietin mitä kysyisin ensimmäisenä, mutta huomioni herpaantui Pyrstötähden kyyristyessä edessäni. Haistelin ilmaa hetken, kunnes kyyristyin myös. Olimme klaanini päällikön kanssa haistaneet hiiren, joka oli uskaltautunut ulos kolostaan. Katselin kuinka Pystötähti valmistautui loikkaan ja odotin hievahtamatta. Pyrstötähti teki suuren loikan, joka oli aivan liiän pitkä. Päällikkö tömähti hallitusti hiiren nenän eteen ja käännähti. Siinä samassa tajusin, että hän ajoi hirtä minua kohti. Valmistauduin hyökkäämään hiiren kimppun sen vipeltäessä hädissään mimua kohti. Työnsin kynteni esille ja syöksyin hiirtä kohti puristin sen käpälilläni maata vasten ja puraisin sen hennon niskan katki. Hautasin hiiren erään kiven viereen ja käännähdin päällikköäni kohti. "Se oli upea liike. En edes ole aiemmin ajatellut tuollaista saalistus taktiikkaa!" Pyrstötähti katsoi minua hieman hymyillen ja myönsi: "Tuo on hyvä taktiikka ja sen voi tehdä myös kiertämällä saaliin eteen, eli hyppyä ei välttämättä tarvitse." Nyökkäsin ja painoin sanat mieleeni. Sitte muistin miksi olimme edes lähteneet ulos. Aloin esittämään kysymyksiäni uudelleen hitaammalla tahdilla: "Mikä on vaikeintä päällikkyydessä?" // Pyrstö?

Ahventassu | 19.01.2017

Hieroin väsyneitä silmiäni ja katsoin pimeälle taivaalle, jossa näkyi vain muutama Hopeahännän tähti. Koti-ikävä oli saanut minusta vallan ja tiesin, että minun oli palattava sinne minne kuulun. Tähtiklaanin unien jälkeen olin tajunnut tehneeni virheen. En ollut lainkaan nälkäinen, joten lähdin suoraan juoksemaan paksussa hangessa kohti Jokiklaania, vaikka aurinko ei ollut vielä edes noussut. En ollut yhtään varma minne pitäisi mennä, mutta juoksin mahdollisimman lujaa, kohti jokea. Vähän ajan kuluttua ympäristö alkoi näyttää jo tutummalta, mutta en ollut vielä reviirilläni. Nouseva aurinko värjäsi taivasta punertavaksi, tuoden uudenlaista lämpöä synkkään aamuun. En kuitenkaan hidastanut juoksuani, vaan menin minkä jaloistani pääsin. Riistan tuoksu leijaili sieraimiini, saaden veden kielelleni. Askel askeleelta lähestyin virtaavan veden ääniä. Lumikasan takaa eteeni aukeni syvä rotko, jonka pohjalla vesi virtasi ja aaltoili vimmatusti. Oli lähellä, että olisin tippunut tuonne kamalaan paikkaan. Sain kuitenkin viime hetkellä jarrutettua jyrkänteen reunalle. Etutassujeni alta mureni lunta, joka putosi alas. Peruutin säikähtäneenä kauemmas, kunnes varmistin olevani kokonaan turvassa. *Se oli ihan liian lähellä* ajattelin ja huokaisin syvään helpotuksesta. Lähdin seuraamaan virtaa lähestyen korvissa jylisevää veden kuohumista. Virtaus voimistui koko ajan äänien voimistuessa. Huomasin tulleeni putoukselle. Vesi virtasi alas putouksesta, jatkaen matkaansa jokena. *Tuolla on varmasti Jokiklaani* ajattelin onnellisena. En uskonut sen olevan näin lähellä. Jatkoin matkaa innostuneena ja täynnä virtaa. Tämän matkan jälkeen en varmasti ikinä enää jättäisi omaa, rakasta klaaniani. Vastaani alkoi tulla yhä enemmän ja enemmän kasvillisuutta. Koitin liikkua mahdollisimman huomaamattomasti kaksijalkojen sillan lähellä, jotta kukaan ei huomaisi minua. Sillan puinen pinta oli muuttunut muutamassa yössä hyvin liukkaaksi ja liukastuin muutaman kerran, ennen kuin ymmärsin käyttää kynsiäni. Kuulin lähestyvien kaksijalkojen äänen takaani. Me eivät olleet pentuja, vaan ihan täysikasvuisia. Lähdin liukastellen pakoon ja piilouduin pensaaseen. Tajusin kuitenkin, että he eivät edes yrittäneet ottaa minua kiinni. Luimistin korviani ja jatkoin matkaa pensaikon suojissa. Viimein nenääni kantautui tuttu tuoksu. Olin niin onnellinen, että olisin voinut juosta saman tien leiriin tervehtimään jokaista kissaa. Minun oli kuitenkin mietittävä, mitä aion sanoa Pyrstötähdelle. Näin pensaikostani toisen kissan lähestyvän. Se oli Kurkitassu. En enää voinut estellä itseäni, vaan juoksi suoraan ystäväni luokse. "Ahventassu! Siinähän sinä olet viimein. Luulin että olit hylännyt klaanin lopullisesti, kun sinua ei enää näkynyt. Olin juuri tulossa etsimään sinua" Kurkitassu maukui onnellisena. "En voisi ikinä hylätä teitä. En vain tiedä hyväksyykö klaani minua enää" sanoin hieman alakuloisena. "Uskon että kaikki ovat vain iloisia, kun palasit, mutta nyt meidän on puhuttava Pyrstötähdelle"hän sanoi. Lähdin hänen perässään leiriin. Suuaukolla vastaamme tuli heti ensimmäisenä Ilvesturkki. Hän ei sanonut mitään, viittoi vain minut mukaansa Pyrstötähden pesälle. Nielaisin hermostuneena ja astuin varapäällikön perässä pesään. // Ilves tai Pyrstö?

Pyrstötähti

Hienoinen ilo kupli sisälläni kun oppilas oli saanut hiiren saaliikseen. Nyt, kun lehtikadon aika oli ankarin, tarvitsimme kaikki liikenevät saaliit. Kuvittelin mielessäni miten klaanivanhimmat ilahtuisivat kun joku toisi heille tuoretta riistaa. Vaivuin hetkeksi mietteisiini ja hätkähdin aavistuksen oppilaan sanoja: "Mikä on vaikeinta päällikkyydessä?" Räpäytin silmiäni ja pörhistin turkkiani kun yllättävä tuulenpuuska melkein kellautti Aamutassun kumoon. Sitten kurtistin kulmiani ja heilautin häntääni. "Ehkä vaikeinta on tehdä oikeat päätökset. Ja se, että kaikki vastuu on harteillani", naukaisin lopulta hitaasti. Aamutassu katseli minua kirkkailla silmillään ja nyökytti innokkaasti. Huiskaisin hännälläni kun Aamutassu oli avaamassa suunsa. "Sovitaan näin: kun jompikumpi saa yhden saaliin, saat kysyä minulta kaksi kysymystä. Näin saat hieman haastetta saalistukseen", sanoin viekkaasti. Oppilas kohotti kulmiaan. "Saan siis veilä kysyä yhden kysymyksen, ja sitten saalistamme?" hän täsmensi. Nyökkäsin ja istahdin kylmään maahan odottamaan. // Aamu? :)

Aamutassu | 23.01.2017

Sovittuamme Pyrstötähden kanssa, että saisin kysyä kaksi kysymystä yhtä saalista kohtaan Pyrstötähti istui maahan odottamaan toista kysymystäni. Mietin hetken, kunnes avasin suuni: "Onko henkien menettäminen pelottavaa?" Olin aina miettinyt, että 'mitä jos minulla olisi yhdeksän henkeä ja menettäisin yhden, niin miltä se tuntuisi?' Hätkähdin ajatuksistani todellisuuteen lumihiutaleen leijaillessa nenälleni. Se suli vauhdilla nenäni lämmössä. Käänsin odottavan katseeni klaanini päällikköön. Ja istuin myös. Lumi peitteinen maa oli hyytävän kylmää ja turkkini alkoi kastua lumen sulaessa lämmöstäni. // Pyrstö?