Pyrstökuiskaus

Pyrstökuiskaus | 17.11.2018

Kun suljin silmäni, näin edessäni sen kauhunäytelmän, kun koira syöksyi Kuraa kohti. En ollut kyennyt nukkumaan sen jälkeen, kun Kura oli menehtynyt silmieni edessä. Pääni oli väsymyksestä ja kaikista tunteista sekaisin, etten enää edes osannut ajatella selvästi. Oli tuntunut hyvältä idealta antaa Virtakyyneleen lähteä käymään Myrslyklaanissa pentujemme kanssa. Kuran, Veijarin ja Gingerin oli ollut hyvä nähdä miten me olimme eläneet, ja miksi olimme opettaneet heille niin kuin olimme opettaneet. Jäätyäni yksin pesällemme, minusta oli kuitenkin tuntunut todella orvolta ja yksinäiseltä, enkä ollut oikein tiennyt mitä tehdä. Olin kulkenut joelle ja takaisin, ja sitten saalistanut. Huoli perheestäni oli alkanut kaihertaa rintaa, enkä ollut saanut mielenrauhaa. Tuskin heille sattuisi mitään Myrskyklaanissa, mutta matkasta kaksijalkalan läpi ei ikinä tiennyt. Pahin painajaiseni oli tuntunut käyvän toteen, kun Pörrölaikku oli juossut luokseni ja kertonut, mitä Virtakyyneleelle oli tapahtunut. En ollut edes ajatellut asiaa kahta kertaa, vaan lähtenyt heti Pörrölaikun mukaan Myrskyklaaniin. Kumppanini runnellut kasvot kummittelivat mielessäni yhdessä Kuran ruumiin kanssa. Mitä minä olin tehnyt joutuakseni kokemaan tällaisia kamaluuksia? "Isä?" Hätkädin takaani kuuluvaa ääntä ja tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Puhuja oli kuulostanut aivan Kuralta, mutta olin niin väsynyt että kuuloni taisi huijata minua. Puhujan täytyi siis olla Veijari. Tunsin kehoni rentoutuvan - niin paljon kuin minun oli tässä mielentilassa mahdollista. "Niin?" kysyin kääntymättä katsomaan poikaani. Ääneni oli väsymyksestä painoksissa. "Isä." Ääni kuulosti aivan täsmälleen Kuran ääneltä, pehmeältä ja lempeältä. Miksi korvani tekivät tämän minulle? Enkö ollu jo kärsinyt tarpeeksi? Kyyneleet polttelevan silmieni takana. "Tule juttelemaan myöhemmin, nyt ei ole hyvä hetki", kähisin. Minulla ei olisi nyt voimia puhua kenenkään kanssa. Halusin vain nukkua, mutta en voinut laittaa silmiä kiinni. "Mi-miksi olen täällä?" Veijari kysyi takanani, mutta hänen äänensä oli Kuran. Puristin silmäni kiinni ja yritin sulkea korvani oman poikani puheelta, koska en halunnut kuulla Kuran ääntä pääni sisällä. Sillä Kura oli kuollut, eikä hän voinut mitenkään puhua minulle. "Isä." Nyt Kuran ääni oli selvästi hätääntynyt. Löin itseäni sisäisesti ja yritin saada itseni tajuamaan, että Veijari puhui minulle. Korvani vain huijasivat minua. "Veijari, nyt ei todellakaan ole hyvä het-" Ääneni katkesi kesken sanan, kun käännyin puhuessani ympäri. Edessäni seisoi harmaa, pitkäturkkinen kolli, jonka turkki oli tarhiutunut kaulasta verellä. Kollin vasemmalla puolella kasvoja oli ruskea läikkä, ja meripihkanväriset silmät olivat aivan liiankin tutut. Se ei vain voinut olla mahdollista. Kura oli kuollut. "Isä", Kura naukaisi ja astui askeleen lähemmäs minua. Peräännyin vaistomaisesti askeleen ja tunsin tassuni osuvan joen jääkylmään veteen. Miksi minä näin Kuran seisovan edessäni? "Ei ei ei..." vaikersin ja ravistelin päätäni. Kura ei kuitenkaan kadonnut edestäni. Kyyneleet polttelivat silmieni takana ja tunsin paniikinomaisen hien nousevan pintaan. Kura oli kuollut. Hän ei voinut seistä edessäni täysissä ruumiin voimissa. "Isä?" Se oli viimeinen asia jonka kuulin, ennen kuin kehoni ei enää jaksanut ja kaaduin maahan pimeyden nielaistessa minut. // joo tää on tosi sekava mut siis Kura on nyt ylösnoussu ja joku voi jatkaa jos haluaa // 450 sanaa

Pyrstökuiskaus | 06.12.2018

Istuin pesän suuaukolla ja katselin ympärilleni. Veijari ja Kaisla olivat lähteneet saalistamaan hieman Ruusukatseen ja Ruskasilmän lähdön jälkeen. Entiset kuolonklaanilaiset olivat lähteneet heti aamunkoitteessa kävelylle ja uskoin heidän myös saalistavan itselleen. Olin vakuuttanut heille, että heidän ei tarvitsisi saalistaa soturilain mukaisesti ensin muille ja sitten vasta itselleen. Nuoret soturit kokivat kuitenkin jonkinlaiseksi velvollisuudeksi tuoda minulle jotain, vaikka en halunnut vaivata heitä sillä. Emme olleet klaani, ja nyt kun Virtakyynel oli poissa Gingerin ja Pörrölaikun kanssa, saalista ei tarvittu paljoa. Lisäksi lempiruokaani olivat kalat, eikä kukaan muu oikeastaan osannut napata niitä. Joten annoin mieluusti muiden syödä hiiriä ja oravia ja nauttia itse kaloista. "Pyrstökuiskaus!" tuttu ääni sai minut kääntämään pääni. Kohtasin Virtakyyneleen siniharmaat silmät, joista toinen oli muurautunut umpeen. Kumppanini kasvoilla oli onnellinen hymy, joka leveni entisestään kun loikin hänen luokseen ja painoin pääni naaraan turkkiin. "Ihanaa, että olet taas täällä", naukaisin ja hieraisin kuonollani naaraan poskea. Virtakyynel päästi ilmoille kehräyksen ja kosketti kuonoani lempeästi omallaan. Sitten peräännyin askeleen ja siirsin katseeni naaraan mukana tulleihinin kissoihin. Virtakyynel oli tullut takaisin yhdessä Gingerin ja Silkkisydämen kanssa, mukanaan myös vaaleanruskea kolli, joka tarkkaili uteliaasti ympärilleen vasemmalla silmällään, sillä oikean tilalla oli pelkkä tyhjä kuoppa. Virtakyynel huomasi, että katselin hänen seuralaisiaan ja kiirehti selittämään: "Hän on Okrakarva, minun poikani." Kohotin yllättyneenä kulmiani, mutta nyökkäsin kuitenkin kollille kohteliaasti. "Ilmeisesti yksisilmäisyys kulkee suvussa", kehräsin. Virtakyynel tuhahti ja pukkasi minua lempeästi päällään. "Noh, miten teillä meni Myrskyklaanissa lähtöni jälkeen?" kysyin. Huomasin Virtakyyneleen vilkaisevan Gingeriä ja pian naaras avasikin suunsa. "Minä olen päättänyt jäädä Myrskyklaaniin Silkkisydämen luokse", naaras naukaisi. "Klaaninimeni on Neilikkakasvo." Katsoin tytärtäni sanattomana ja tunsin kaikkien katseiden kohdistuneen minuun. Nielaisin vaivalloisesti yrittäen muodostaa järkevän lauseen päässäni. Tämä tilanne muistutti niin paljon niitä hetkiä, kun olin pitänyt päällikkönä puheita klaanilleni ja välillä hukannut puheeni polun. Jollain tapaa tämä hetki muistutti minua myös siitä sodasta, jossa olin ollut osallisena vuodenaikoja sitten. Muistin miten lähellä kuolemaa olin käynyt Pisaratähden toimesta, kun hän oli onnistunut melkein tappamaan minut. Se tunne, joka minut oli vallannut makaessani henkihieverissä maassa, ei ollut ollut niinkään pelko kuolemasta. Se oli ollut pelko läheisteni menettämisestä. Ja nyt minusta tuntui kuin olisin menettänyt myös Gingerin, vaikka hän seisoi edessäni täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Muisto Kuran kuolemasta välähti jälleen mielessäni, mutta nyt poikani ruumis muuttui kullanruskeaksi kolliksi. Hän oli Leijonaloikka. Myrskyklaanilaissoturin silmät leiskuivat, kun hän syöksyi taisteluun Pisaratähden kanssa. Muistin nähneeni kullanruskean kollin taistelevan Kuolonklaanin silloisen päällikön kanssa, ja mietin, oliko hänestä tuntunut tältä, kun hän oli maannut maassa ja tiennyt kuoleman olevan lähellä. Muistin soturin taistelleen urheasti sodassa, mutta se ei ollut riittänyt. Joten riittäisikö se minunkaan osaltani? "Hi-hienoa", naukaisin lopulta vastaukseksi Gingerin sanoille. Kasvoillani loistanut hymy oli muuttunut väkinäiseksi ja käänsin katseeni pois. Kuumat kyyneleet polttelivat silmieni takana, enkä halunnut kenenkään näkevän, miten rikki olin. // muut? joo tää on tosi random ja sekava anteeks kaikki (p.s Kura on varmaa sitte pesäs tyylii nukkumas tai jotai) // 450 sanaa

Virtakyynel | 07.12.2018

Pyrstökuiskaus vaikutti omituiselta. Hänen hymynsä näytti niin pakotetulta kuin vain pystyi. Entinen jokiklaanilainen käänsi päänsä pois. "Oletko sinä kunnossa?" kysyin varovaisesti ja astuin kollin luokse. Kosketin kuonollani tuon poskea hennosti. Pyrstökuiskaus veti syvään henkeä ja kohtasi ainoan silmäni siniharmaan katseen meripihkaisilla silmillään. "Olen", hän vastasi ääni säröillen. Päästin ilmoille kehräyksen ja painauduin vasten kumppaniani. Vedin keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan. En haluaisi ikinä enää lähteä hetkeksikään Pyrstökuiskauksen rinnalta. Hänen rakkautensa oli se, mikä teki minusta minut. Pyrstökuiskaus oli korjannut minut, kun olin pohjalla. Rakastin häntä niin paljon, vaikka osa sydämestäni kaipasikin Kiviturkkia. Irtaannuin rakkaastani ja astuin askeleen taaksepäin. Katseeni vakavoitui. "Jotain outoa tapahtuu metsässä", selitin ja katsoin kumppaniani silmiin. Pyrstökuiskaus kohotti kysyvästi kulmiaan. "Kuolleet kissat palaavat takaisin. Lehtiturkki, Kortelampi, Muistosielu ja monet muut. En tiedä, mitä on meneillään", naukaisin kumppanilleni, joka kohotti yllättyneenä kulmiaan. "Ai.. Onpa outoa", tuo sopersi vain. Käännyin Okrakarvan, Neilikkakasvon ja Silkkisydämen puoleen taas. "Aiotteko lähteä heti takaisin?" kysyin Silkkisydämeltä ja Neilikkakasvolta. Kaksikko vilkaisi toisiaan kysyvästi. "Kai me ainakin yhden yön voisimme täällä viettää. Myrskyklaanissa tuskin on hätää, kun kissoja on palannut kuolleistakin, joten soturipulaa ei taida olla", myrskyklaanilaiskolli naukaisi. Neilikkakasvo nyökkäili kollin puhuessa. "Emo!" huudahdus minun ja Pyrstökuiskauksen pesältä kantautui korviini. Kura ryntäsi luokseni ja kosketti kuonollaan omaani. Huomasin pentuni turkin olevan rähjäinen. "Mitä on tapahtunut? Oletko sinä kunnossa?" kysyin ja tarkastelin poikaani. Hänen turkissaan oli haavoja siellä täällä. Kura vilkaisi isäänsä, joka nyökkäsi. "Kohtasimme koiran matkalla tänne. Kura vielä parantelee haavojaan, mutta kyllä se siitä", kumppanini totesi kankeasti. Kurtistin kulmiani, mutta nyökkäsin. En tiennyt, mikä Pyrstökuiskauksella oli, mutta en myöskään uskonut kollin valehtelevan minulle. Miksi hän valehtelisi? "Kura, esittelisitkö reviiriämme Okrakarvalle?" kysyin. Poikani nyökkäsi reippaasti ja lähti johdattamaan vanhempaa poikaani kauemmas meistä. Huomasin Ruusukatseen ja Ruskasilmän lähestyvän pesiä kauempaa. Heillä oli suussaan riistaa. Päästyään tuoresaaliskasan kohdalle, kaksikko laski saaliinsa siihen ja ravasi luoksemme. "Hei! Mitä te täällä teette?" Ruusukatse kysyi. Huomasin heidän tuijottavan umpeen muurautunutta silmääni. Käänsin pääni poispäin, jotta kaksikko näki vain terveen silmäni. "Tulimme tuomaan Virtakyyneleen kotiin. Okrakarva kai asustaa täällä myös hetken ja auttaa Virtakyyneltä totuttelemaan elämään yksisilmäisenä", Neilikkakasvo sanoi. Seuraavana päivänä heräsin varhain. Lähdimme Okrakarvan kanssa harjoittelemaan saalistusta. Se oli haastavaa, sillä en osannut sitä muutenkaan. Yksisilmäisenä se oli monta kertaa vain vaikeampaa. "Hiirenpapanat!" sihahdin, kun jo kolmas saalis pakeni edestäni. Okrakarva asteli luokseni. "Ei se mitään, kyllä sinä vielä opit", kolli vakuutteli rauhallisesti. Pudistin päätäni turhautuneena. "Voimmeko tehdä jotakin muuta? Menetän vain malttini tässä", naukaisin ja katsoin poikaani irvistäen. Okrakarva hymähti ja nousi ylös. "Harjoitellaan taistelua. Hyökkää sinä ensin", kolli naukui ja valmistautui. Nyökkäsin ja valmistauduin hyökkäämään poikani kimppuun. Palasimme harjoituksista pesien luokse. Okrakarva oli matkalla saanut kiinni varpusen, jota hän roikotti hampaissaan. Veijari ja Kaisla istuivat lähellä tuoresaaliskasaa kahdestaan. He tervehtivät minua ja Okrakarvaa hymyillen. Tervehdin heitä takaisin. Olin vähällä törmätä erääseen karhunvatukkapensaikkoon, sillä en tajunnut käännellä päätäni nähdäkseni myös oikealle puolelleni. Okrakarva varoitti minua juuri ajoissa. Vaivaantuneena poistuin aukiolta minun ja kumppanini pesään. Kura oli muuttanut takaisin vanhaan pesäänsä minun palattuani, sillä pesään ei mahtunut kolmea täysikasvuista kissaa. Pyrstökuiskaus loikoili omalla vuoteellaan ja katseli pesän kattoa. Kuullessaan minun lähestyvän hän käänsi katseensa suuntaani. "Ai, hei. Miten harjoitukset menivät?" kolli kysyi ja nousi ylös. Istuuduin hänen vierelleen ja painauduin vasten kollia. "Huonosti. En opi enää ikinä saalistamaan", nau'uin turhautuneena. Pyrstökuiskaus kietaisi häntänsä ympärilleni ja puski kuonollaan poskeani. "Älä nyt, kyllä se siitä. Ja vaikka et oppisikaan, olen minä täällä. Minä saalistan sinulle mielelläni saaliit jokaiseksi päiväksi elämämme loppuun saakka", kolli naukui urhoollisesti. Hänen sanansa saivat minut naurahtamaan, vaikka yritinki estää naurahduksen näyttäytymistä. Pyrstökuiskaus hymyili tyytyväisesti saatuaan minut paremmalle tuulelle. "Minä olen miettinyt", vakavoitin keskustelun taas. Kolli katsoi minua kysyvästi. "Pitäisikö minun palata Myrskyklaaniin? Jos kissat heräävät kuolleista, se tarkoittaa sitä... Että voin nähdä taas Kipinäsielun, Hopeataivaan, Lehväsiiven ja ihan kaikki muutkin, joita olen ikävöinyt", nau'uin hieman vaivautuneesti. Pyrstökuiskaus pysyi vaiti. "Jos vain tahdot, voisit tulla mukaan. Me voisimme väliaikaisesti liittyä Myrskyklaaniin", naukaisin innostuen ja irtaannuin kumppanini turkista. Pyrstökuiskaus ei vaikuttanut niin innostuneelta ajatuksesta. "Lisäksi Myrskyklaani kaipaa meitä", huomautin. Pyrstökuiskaus kohotti kulmiaan. "Kuinka niin? Onko siellä joku hätänä?" hän kysyi. Nyökkäsin samalla kun tajusin, että olin unohtanut kertoa kumppanilleni sodan julistuksesta. "Viiltokaaos nousi Kuolonklaanin päälliköksi. Hän liittoutui Varjoklaanin kanssa ja julisti sodan. Metsässä on tilanne päällä, kun kukaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. He tarvitsevat jokaisen apuun Viiltoklaania vastaan. Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani muuten tunnetaan yhdessä nimellä Metsäklaani. Päälliköiden mukaan se selkeyttää puolia, sillä Minttutähti ei halua Varjoklaanin taistelevan Pimeyden Metsän tai Kuolonklaanin puolella, sillä hän ei usko Pimeyden Metsään", selostin kumppanilleni, joka kuunteli tarkkaavaisesti. "Olisitko niin kiltti, että lähtisit kanssani Myrskyklaaniin? Voisin esitellä sinut muillekin pennuilleni ja parhaalle ystävälleni, kunhan he vain saapuisivat", nau'uin ja katsoin Pyrstökuiskausta anoen. //Pyrstö? // 758 sanaa

Pyrstökuiskaus | 08.12.2018

Virtakyynel katsoi minua anovasti, kun hän oli pyytänyt minua mukaansa Myrskyklaaniin. En kuitenkana tiennyt, halusinko minä todella palata jälleen klaanien luo. Tai oikeastaan Myrskyklaanin luo. Minusta oli tuntunut hieman ulkopuoliselta, kun olin tullut Virtakyyneleen luo Myrskyklaaniin. Minä olin jokiklaanilainen, jos minun oli pakko olla klaanikissa. Virtakyynel oli kuitenkin maininnut jotain Metsäklaanista, isosta yhteisestä klaanista, johon kuuluivat Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani. Joten ehkä minä voisin käydä tapaamassa jokiklaanilaisia ja mikä tärkeintä, taistella heidän rinnallaan. "Tietenkin tulen mukaasi", naukaisin. "En tahdo jättää sinua." Painauduin vasten kumppaniani ja kietaisin häntäni hänen ympärilleen. Virtakyynel päästi ilmoille huojentuneen kehräyksen. "Kiitos", hän naukaisi. Irrottauduin varovasti kumppanistani ja käännyin katsomaan häntä. Naaraan vasen silmä oli kirkas ja terve, mutta oikea silmä oli muurautunut umpeen ja se näytti jopa hieman pelottavalta. En kuitenkaan pitänyt naarasta rumana, vaan päin vastoin. Hän oli todella kaunis, enkä voisi ikinä ajatella hänestä mitään muuta. "Näytänkö hassulta?" Virtakyynel kysyi, kun olin katsellut häntä jo jonkin aikaa. Hätkähdin ja tunsin punastuvani hieman. "Et näytä", naukaisin. Sitten hiljennyin hetkeksi. "Näytät kauniilta." Virtakyynel näytti yllättyneeltä, mutta hymyili kuitenkin minulle. "Ja sinä komealta." Olimme kokoontuneet minun ja Virtakyyneleen pesän eteen, ja kumppanini oli juuri kertomassa, että olimme lähdössä. Hän kertoi metsän klaanien tilanteesta ja ylösnousseista kissoista. Vilkaisin tahtomattani Kuraa, joka istui muutaman ketunmitan päässä minusta ja katsoi emoaan tarkkaavaisesti. Hän kuitenkin vaistosi tuijotukseni ja käänsi meripihkaiset silmänsä kohti minua. Kollin katse oli täysin ilmeetön, enkä tiennyt oliko hän minulle vihainen, kun en ollut kertonut Virtakyyneleelle mitä hänelle oli oikeasti tapahtunut. En vain ollut viitsinyt sanoa sitä ääneen, sillä tiesin Virtakyyneleen menettäneen monia läheisiään, eikä pennun menettäminen ollut helpoimmasta päästä. Ja jos Kura kerran oli täällä meidän kanssamme, eihän hän oikeasti ollut kuollut? Minun oli ihan turha potea syyllisyyttä, koska Kura ei ollut kuollut. Havahduin ajatuksistani, kun Virtakyynel lopetti puhumisen. Katsahdin kumppaniani ja kohtasin hetkeksi naaraan siniharmaan silmän. Hymyilin hieman hermostuneesti, ja astuin askeleen lähemmäs häntä. Sitten rykäisin ja vilkaisin muita. "Lähdemmekö me?" // muut? // 315 sanaa

Virtakyynel | 14.12.2018

Olimme palanneet takaisin Myrskyklaaniin. Kissat olivat ottaneet Pyrstökuiskauksen yllättävän hyvin vastaan, mutta kolli ei itse tuntunut nauttivan elämästä synnyinklaanissani. Olimme viettäneet täällä vasta pari päivää, mutta Pyrstökuiskaus tuntui kaipaavan joen toiselle puolelle. Eilen kävelyllä hän oli johdattanut meidät joelle ja jäänyt haikaillen katsomaan joen vastakkaista puolta. Nyt seisoimme leirin pääaukiolla ja katselimme hiljalleen maahan leijailevia lumihiutaleita. Ne olivat harvinaisen suuria, kuin moni hiutale olisi takertunut toisiinsa. Kuin ne etsisivät turvaa toisistaan suunnatessaan kohti tuntematonta maassa, jossa hiutaleet särkyisivät askeltemme alla. Ravistelin lumista turkkiani ja käänsin terveen silmäni katseen kumppaniini, joka katseli yhä hiutaleita. "Pyrstökuiskaus?" naukaisin rakkaani nimen. Kolli säpsähti ja käänsi meripihkaiset silmänsä minun suuntaani. Hymyilin hänelle lempeästi. Katseeni kuitenkin siirtyi nopeasti kumppanistani hänen taakseen, kun huomasin pienen harmaan naaraan astelevan ulos sotureiden pesästä. Asiani jäi kesken, kun pyyhälsin Pyrstökuiskauksen ohi sotureiden pesälle. "Hopeataivas!" huudahdin ja painauduin pian vasten parasta ystävääni. Olin kuullut hänen palanneen takaisin maailmaan, mutta jostain syystä en ollut ehtinyt tapaamaan naarasta. "Virtakyynel! Mitä sinä täällä teet?" entinen päällikkö kysyi irtaannuttuaan minusta. Katsoin uskomatta silmiäni hopeanharmaata naarasta, joka aikoinaan oli ollut mestarini ja sittemmin paras ystäväni. "Me tulimme auttamaan sodassa. Tässä on kumppanini, Pyrstökuiskaus", nau'uin ja väistyin kumppanini edestä. Hopeataivas katsoi yllättyneesti Jokiklaanin entistä päällikköä. "Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi hymyillen ja kohtasi jälleen katseeni. Häntä ei tuntunut haittaavan sokeutunut silmäni. "Sinä muistat, että minä lähdin Myrskyklaanista. Lähdin Pyrstökuiskauksen kanssa. Me rakastuimme ja... Hei Neilikkakasvo! Tuolla on meidän tyttäremme", nau'uin viittoen kohti leirin uloskäyntiä suuntaavan soturin suuntaan. Neilikkakasvo vilkaisi meitä nopeasti ja tervehti hymyllä. Käänsin taas katseeni Hopeataivaaseen. "Meillä on myös kaksi muuta pentua, mutta Kura ja Veijari jäivät vartioimaan reviiriämme kolmen muun kissan kanssa", selostin parhaalle ystävälleni. Olin ikävöinyt Hopeataivasta niin paljon, että kukaan ei voinut sitä ymmärtää. //Hopea tai Pyrstö?xd // 282 sanaa