Virtakyynel

Virtakyynel 09.01.2019

Saavuimme juuri leiriin Okrakarvan ja Pyrstökuiskauksen kanssa. Olimme harjoitelleet erilaisia taisteluliikkeitä niin, että taistelin yhtä aikaa molempia kissoja vastaan. Olin edistynyt huomattavasti viimeisen puolen kuun aikana. Olin oppinut tarkkailemaan sokeaa puoltani ja kääntelemään päätä yhä vain enemmän. En enää säikähtänyt, jos joku tuli juttelemaan sokealta puoleltani. Elämä tuntui taas rullaavan eteenpäin. Toisinaan sota kuitenkin ahdisti mieltäni, vaikka hiljaisempi kausi olikin kestänyt jo tovin. Jokiklaani hyökkäisi kuitenkin Kuolonklaanin leiriin jossain vaiheessa.

Pujahdin poikani perässä piikkihernetunnelista sisään Myrskyklaanin leiriin. Aurinko oli ohittanut huippunsa ja aurinkohuipun partiot olivat juuri palanneet leiriin. Tuoresaaliskasassa oli riistaa, mutta sen vähäinen määrä huolestutti minua sekä monia muita. Lehtikadon saavuttua riista oli lähestulkoon kadonnut, vaikka jokainen saikin syötyä vatsansa täyteen ainakin kerran neljäsosakuussa. Itse välttelin syömästä itseäni täyteen, sillä silloin muut eivät saisi syödä tarpeeksi. Pyrstökuiskaus asteli ohitseni tuoresaaliskasalle ja nappasi hampaisiinsa oravan. Sen pörröinen häntä oli vaihtanut väriään harmahtavaksi turkin lailla.

"Tahdotko sinä?" kolli mumisi orava suussaan. Nyökkäsin ja väläytin kollille lämpimän hymyn. Astelimme pentutarhan läheisyyteen, sillä sotureiden pesän liepeillä oli turhan paljon kissoja. Pentutarhalla ei tällä hetkellä ollut yhtäkään pentua, joten Siipisydän asusti hetkellisesti Paatsamapilven kanssa pesällä. Hän halusi kai pitää seuraa kumppanilleen. Paatsamapilven musta kuono oli alkanut harmahtaa. Naaras oli jo vanha, ja pian hänkin siirtyisi klaaninvanhimpien pesään. Kaksikko vaihtoi parhaillaan kieliä pentutarhan läheisyydessä.

Annoin Pyrstökuiskauksen aloittaa oravamme. Hän haukkasi siitä palan ja työnsi sen sitten minulle. Tein samoin. Juuri kun nielaisin palan, kuulin ulvaisun pentutarhalta:

"Apua!" Hetkessä tunnistin sen kuuluvan Lehväsiivelle. Nousin pystyyn ja ryntäsin pentutarhalle Paatsamapilven edellä. Pyrstökuiskaus jäi istumaan paikoilleen hämmentyneenä. Lehväsiipi makasi raskaasti huohottaen eräällä sammalvuoteella lähellä pentutarhan keskustaa. Kuningattarena menehtynyt soturi katsoi minua kauhusta kankeana. Kissa oli kuollut synnyttäessään pentunsa, mutta päällisin puolin hän näytti olevan kunnossa, vaikka olikin hyvin hämmentynyt.

"Lehväsiipi", Paatsamapilvi naukui ja asteli naaraan luokse koskettaen tuota kuonollaan.

"Mitä tapahtuu? Miksi minä olen taas täällä?" soturi kysyi värisevällä äänellä ja katsoi ympärilleen uskomatta silmiään. Istuin kissan vierelle ja laskin häntäni tuon turkille yrittäen rauhoittaa naarasta.

"Kuolleet kissat palaavat takaisin, se on kaikki mitä me tiedämme. Emme tiedä miksi, mutta niin se vain on. On tapahtunut paljon, mutta älä murehdi siitä. Oletko sinä kunnossa?" kysyin rauhallisella äänellä. Naaras katsoi minua pitkään sanomatta sanaakaan. Hän tarkkaili kasvojani. En ollut varma, oliko naaras saanut Tähtiklaanissa tietää kuka oli. Hän oli ollut edellisissä elämissään minun paras ystäväni. Sitä hän oli yhä, vaikka naaras ei välttämättä sitä itse muistaisikaan.

"Virtakyynel.. Mitä sinulle on tapahtunut? Oletko kunnossa?" naaras kysyi huolissaan viittoen kohti silmääni. Suljin silmäni ja laskin pääni alas.

"Olen kunnossa, ei minulla ole mitään hätää", totesin väläyttäen hennon hymyn.

"Minä muistan. Minä muistan sinut ja aivan kaiken. Minulla on ollut ikävä sinua", naaras totesi yllättäen ja hymyili minulle. Nostin katseeni soturiin. Kasvoilleni piirtyi onnellinen, tyytyväinen hymy.

"Minäkin olen kaivannut sinua", huokaisin hiljaa. Askeleet sisäänkäynniltä keskeyttivät hetkemme. Valkea soturi astui sisään pentutarhaan. Hän katsoi maassa makaavaa luonnonvalkeaa naaraskissaa yllättyneenä. Jäkälähammas oli Lehväsiiven poika, jota tämä ei koskaan saanut tavata.

"Lehväsiipi, tässä on sinun poikasi Jäkälähammas", esittelin kollin ystävälleni. Lehväsiipi nousi varoen ylös ja asteli poikansa luokse. Hän katsoi tuota hämmentyneenä, mutta ihaillen ja rakastaen.

"Hei", naaras naukui hiljaisella äänellä katsoen kollia suoraan tuon silmiin.

//Jäkälä?

Silkkisydän 02.12.2018

Kaksijalkalan peittävä musta ukkospolku raapi pehmeitä polkuanturoitani. Myrskyklaanin reviiri oli jo kaukana takanamme kävellessämme takaisin kohti Virtakyynelen ja Pyrstökuiskauksen kotia kaksijalkalan takana sijaitsevassa metsässä. Neilikkakasvo oli vierelläni, ja Virtakyynel poikansa Okrakarvan kanssa oli nelikon johdossa pari hännänmittaa edellämme. Pidin katseeni visusti karheassa maassa. Muilla kolmella ei ollut aavistustakaan, mitä selkämme takana Myrskyklaanissa oli tapahtumassa. Olin auringonnousun kanssa jutellut Viiltotähden kanssa. Hän oli kertonut aikeistaan hyökätä Myrskyklaaniin Kuolonklaanin ja Varjoklaanin yhdistettyjen joukkojen kera. Olisin voinut varoittaa Saniaistähteä asiasta, tai tehdä edes jotakin. Minä kuitenkin pysyin hiljaa ja vein Virtakyynelen ja Neilikkakasvon pois taistelun alta. Aikaa oli liian vähän, enkä ollut saanut Polttosydäntä, Viirupilveä ja Tiaislaulua mukaamme. Ajatus siitä, etteivät he ehkä selviä taistelun jäljiltä, sai vatsani väänteille. Viiltotähti oli sanonut yrittävänsä estää mahdollisimman monta kuolemaa, mutta tämä ei sulkenut pois niiden tapahtumista. En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos heille tapahtuisi jotain.

’’Hei, onko kaikki hyvin?’’ Ajatukseni keskeytyivät, kun näin Neilikkakasvon oranssinruskeat silmät huolestuneina minussa kiinni. Nielaisin murheeni pois ja hymyilin hänelle miedosti.

’’On, ajattelin vain klaaneissa meneillään olevaa sotaa ja Viiltotähden sanoja kokoontumisessa. Emme voi viipyä emosi ja veljiesi luona kauaa, sillä meidän pitää palata auttamaan Myrskyklaania kaikin keinoin.’’

’’Olet oikeassa’’, naukaisi Neilikkakasvo ja keskittyi taas vain kävelemiseen. Hänelle valehteleminen sai huonon oloni vain pahenemaan. Minun oli kerrottava hänelle totuus, ja pian. Toivoin vain, että hän ymmärtäisi. Ajattelin asioita pitkällä tähtäimellä. Kaikki, mitä olen tehnyt, on ollut läheisimpieni ja Myrskyklaanin vuoksi.

Kun saavuimme Virtakyynelen ja Pyrstökuiskauksen reviirille, vastassamme oli ensimmäisenä Ruusukatse. Punaruskea naaras hymyili nähdessämme meidät.

’’Tervetuloa takaisin’’, hän naukui. Nyökkäsin hänelle ja katsoin ympärilleni. Olin jollakin tavalla ikävöinyt tätä paikkaa.

//Neilikka? Okra? Virta?

Pyrstökuiskaus 06.12.2018

Istuin pesän suuaukolla ja katselin ympärilleni. Veijari ja Kaisla olivat lähteneet saalistamaan hieman Ruusukatseen ja Ruskasilmän lähdön jälkeen. Entiset kuolonklaanilaiset olivat lähteneet heti aamunkoitteessa kävelylle ja uskoin heidän myös saalistavan itselleen. Olin vakuuttanut heille, että heidän ei tarvitsisi saalistaa soturilain mukaisesti ensin muille ja sitten vasta itselleen. Nuoret soturit kokivat kuitenkin jonkinlaiseksi velvollisuudeksi tuoda minulle jotain, vaikka en halunnut vaivata heitä sillä. Emme olleet klaani, ja nyt kun Virtakyynel oli poissa Gingerin ja Pörrölaikun kanssa, saalista ei tarvittu paljoa. Lisäksi lempiruokaani olivat kalat, eikä kukaan muu oikeastaan osannut napata niitä. Joten annoin mieluusti muiden syödä hiiriä ja oravia ja nauttia itse kaloista.

"Pyrstökuiskaus!" tuttu ääni sai minut kääntämään pääni. Kohtasin Virtakyyneleen siniharmaat silmät, joista toinen oli muurautunut umpeen. Kumppanini kasvoilla oli onnellinen hymy, joka leveni entisestään kun loikin hänen luokseen ja painoin pääni naaraan turkkiin.

"Ihanaa, että olet taas täällä", naukaisin ja hieraisin kuonollani naaraan poskea. Virtakyynel päästi ilmoille kehräyksen ja kosketti kuonoani lempeästi omallaan. Sitten peräännyin askeleen ja siirsin katseeni naaraan mukana tulleihinin kissoihin.

Virtakyynel oli tullut takaisin yhdessä Gingerin ja Silkkisydämen kanssa, mukanaan myös vaaleanruskea kolli, joka tarkkaili uteliaasti ympärilleen vasemmalla silmällään, sillä oikean tilalla oli pelkkä tyhjä kuoppa. Virtakyynel huomasi, että katselin hänen seuralaisiaan ja kiirehti selittämään:

"Hän on Okrakarva, minun poikani." Kohotin yllättyneenä kulmiani, mutta nyökkäsin kuitenkin kollille kohteliaasti.

"Ilmeisesti yksisilmäisyys kulkee suvussa", kehräsin. Virtakyynel tuhahti ja pukkasi minua lempeästi päällään.

"Noh, miten teillä meni Myrskyklaanissa lähtöni jälkeen?" kysyin. Huomasin Virtakyyneleen vilkaisevan Gingeriä ja pian naaras avasikin suunsa.

"Minä olen päättänyt jäädä Myrskyklaaniin Silkkisydämen luokse", naaras naukaisi. "Klaaninimeni on Neilikkakasvo." Katsoin tytärtäni sanattomana ja tunsin kaikkien katseiden kohdistuneen minuun. Nielaisin vaivalloisesti yrittäen muodostaa järkevän lauseen päässäni. Tämä tilanne muistutti niin paljon niitä hetkiä, kun olin pitänyt päällikkönä puheita klaanilleni ja välillä hukannut puheeni polun. Jollain tapaa tämä hetki muistutti minua myös siitä sodasta, jossa olin ollut osallisena vuodenaikoja sitten. Muistin miten lähellä kuolemaa olin käynyt Pisaratähden toimesta, kun hän oli onnistunut melkein tappamaan minut. Se tunne, joka minut oli vallannut makaessani henkihieverissä maassa, ei ollut ollut niinkään pelko kuolemasta. Se oli ollut pelko läheisteni menettämisestä. Ja nyt minusta tuntui kuin olisin menettänyt myös Gingerin, vaikka hän seisoi edessäni täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Muisto Kuran kuolemasta välähti jälleen mielessäni, mutta nyt poikani ruumis muuttui kullanruskeaksi kolliksi. Hän oli Leijonaloikka. Myrskyklaanilaissoturin silmät leiskuivat, kun hän syöksyi taisteluun Pisaratähden kanssa. Muistin nähneeni kullanruskean kollin taistelevan Kuolonklaanin silloisen päällikön kanssa, ja mietin, oliko hänestä tuntunut tältä, kun hän oli maannut maassa ja tiennyt kuoleman olevan lähellä. Muistin soturin taistelleen urheasti sodassa, mutta se ei ollut riittänyt. Joten riittäisikö se minunkaan osaltani?

"Hi-hienoa", naukaisin lopulta vastaukseksi Gingerin sanoille. Kasvoillani loistanut hymy oli muuttunut väkinäiseksi ja käänsin katseeni pois. Kuumat kyyneleet polttelivat silmieni takana, enkä halunnut kenenkään näkevän, miten rikki olin.

// muut? joo tää on tosi random ja sekava anteeks kaikki (p.s Kura on varmaa sitte pesäs tyylii nukkumas tai jotai)

Virtakyynel 07.12.2018

Pyrstökuiskaus vaikutti omituiselta. Hänen hymynsä näytti niin pakotetulta kuin vain pystyi. Entinen jokiklaanilainen käänsi päänsä pois.

"Oletko sinä kunnossa?" kysyin varovaisesti ja astuin kollin luokse. Kosketin kuonollani tuon poskea hennosti. Pyrstökuiskaus veti syvään henkeä ja kohtasi ainoan silmäni siniharmaan katseen meripihkaisilla silmillään.

"Olen", hän vastasi ääni säröillen. Päästin ilmoille kehräyksen ja painauduin vasten kumppaniani. Vedin keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan. En haluaisi ikinä enää lähteä hetkeksikään Pyrstökuiskauksen rinnalta. Hänen rakkautensa oli se, mikä teki minusta minut. Pyrstökuiskaus oli korjannut minut, kun olin pohjalla. Rakastin häntä niin paljon, vaikka osa sydämestäni kaipasikin Kiviturkkia. Irtaannuin rakkaastani ja astuin askeleen taaksepäin. Katseeni vakavoitui.

"Jotain outoa tapahtuu metsässä", selitin ja katsoin kumppaniani silmiin. Pyrstökuiskaus kohotti kysyvästi kulmiaan.

"Kuolleet kissat palaavat takaisin. Lehtiturkki, Kortelampi, Muistosielu ja monet muut. En tiedä, mitä on meneillään", naukaisin kumppanilleni, joka kohotti yllättyneenä kulmiaan.

"Ai.. Onpa outoa", tuo sopersi vain. Käännyin Okrakarvan, Neilikkakasvon ja Silkkisydämen puoleen taas.

"Aiotteko lähteä heti takaisin?" kysyin Silkkisydämeltä ja Neilikkakasvolta. Kaksikko vilkaisi toisiaan kysyvästi.

"Kai me ainakin yhden yön voisimme täällä viettää. Myrskyklaanissa tuskin on hätää, kun kissoja on palannut kuolleistakin, joten soturipulaa ei taida olla", myrskyklaanilaiskolli naukaisi. Neilikkakasvo nyökkäili kollin puhuessa.

"Emo!" huudahdus minun ja Pyrstökuiskauksen pesältä kantautui korviini. Kura ryntäsi luokseni ja kosketti kuonollaan omaani. Huomasin pentuni turkin olevan rähjäinen.

"Mitä on tapahtunut? Oletko sinä kunnossa?" kysyin ja tarkastelin poikaani. Hänen turkissaan oli haavoja siellä täällä. Kura vilkaisi isäänsä, joka nyökkäsi.

"Kohtasimme koiran matkalla tänne. Kura vielä parantelee haavojaan, mutta kyllä se siitä", kumppanini totesi kankeasti. Kurtistin kulmiani, mutta nyökkäsin. En tiennyt, mikä Pyrstökuiskauksella oli, mutta en myöskään uskonut kollin valehtelevan minulle. Miksi hän valehtelisi?

"Kura, esittelisitkö reviiriämme Okrakarvalle?" kysyin. Poikani nyökkäsi reippaasti ja lähti johdattamaan vanhempaa poikaani kauemmas meistä. Huomasin Ruusukatseen ja Ruskasilmän lähestyvän pesiä kauempaa. Heillä oli suussaan riistaa. Päästyään tuoresaaliskasan kohdalle, kaksikko laski saaliinsa siihen ja ravasi luoksemme.

"Hei! Mitä te täällä teette?" Ruusukatse kysyi. Huomasin heidän tuijottavan umpeen muurautunutta silmääni. Käänsin pääni poispäin, jotta kaksikko näki vain terveen silmäni.

"Tulimme tuomaan Virtakyyneleen kotiin. Okrakarva kai asustaa täällä myös hetken ja auttaa Virtakyyneltä totuttelemaan elämään yksisilmäisenä", Neilikkakasvo sanoi.

Seuraavana päivänä heräsin varhain. Lähdimme Okrakarvan kanssa harjoittelemaan saalistusta. Se oli haastavaa, sillä en osannut sitä muutenkaan. Yksisilmäisenä se oli monta kertaa vain vaikeampaa.

"Hiirenpapanat!" sihahdin, kun jo kolmas saalis pakeni edestäni. Okrakarva asteli luokseni.

"Ei se mitään, kyllä sinä vielä opit", kolli vakuutteli rauhallisesti. Pudistin päätäni turhautuneena.

"Voimmeko tehdä jotakin muuta? Menetän vain malttini tässä", naukaisin ja katsoin poikaani irvistäen. Okrakarva hymähti ja nousi ylös.

"Harjoitellaan taistelua. Hyökkää sinä ensin", kolli naukui ja valmistautui. Nyökkäsin ja valmistauduin hyökkäämään poikani kimppuun.

Palasimme harjoituksista pesien luokse. Okrakarva oli matkalla saanut kiinni varpusen, jota hän roikotti hampaissaan. Veijari ja Kaisla istuivat lähellä tuoresaaliskasaa kahdestaan. He tervehtivät minua ja Okrakarvaa hymyillen. Tervehdin heitä takaisin. Olin vähällä törmätä erääseen karhunvatukkapensaikkoon, sillä en tajunnut käännellä päätäni nähdäkseni myös oikealle puolelleni. Okrakarva varoitti minua juuri ajoissa. Vaivaantuneena poistuin aukiolta minun ja kumppanini pesään. Kura oli muuttanut takaisin vanhaan pesäänsä minun palattuani, sillä pesään ei mahtunut kolmea täysikasvuista kissaa. Pyrstökuiskaus loikoili omalla vuoteellaan ja katseli pesän kattoa. Kuullessaan minun lähestyvän hän käänsi katseensa suuntaani.

"Ai, hei. Miten harjoitukset menivät?" kolli kysyi ja nousi ylös. Istuuduin hänen vierelleen ja painauduin vasten kollia.

"Huonosti. En opi enää ikinä saalistamaan", nau'uin turhautuneena. Pyrstökuiskaus kietaisi häntänsä ympärilleni ja puski kuonollaan poskeani.

"Älä nyt, kyllä se siitä. Ja vaikka et oppisikaan, olen minä täällä. Minä saalistan sinulle mielelläni saaliit jokaiseksi päiväksi elämämme loppuun saakka", kolli naukui urhoollisesti. Hänen sanansa saivat minut naurahtamaan, vaikka yritinki estää naurahduksen näyttäytymistä. Pyrstökuiskaus hymyili tyytyväisesti saatuaan minut paremmalle tuulelle.

"Minä olen miettinyt", vakavoitin keskustelun taas. Kolli katsoi minua kysyvästi.

"Pitäisikö minun palata Myrskyklaaniin? Jos kissat heräävät kuolleista, se tarkoittaa sitä... Että voin nähdä taas Kipinäsielun, Hopeataivaan, Lehväsiiven ja ihan kaikki muutkin, joita olen ikävöinyt", nau'uin hieman vaivautuneesti. Pyrstökuiskaus pysyi vaiti.

"Jos vain tahdot, voisit tulla mukaan. Me voisimme väliaikaisesti liittyä Myrskyklaaniin", naukaisin innostuen ja irtaannuin kumppanini turkista. Pyrstökuiskaus ei vaikuttanut niin innostuneelta ajatuksesta.

"Lisäksi Myrskyklaani kaipaa meitä", huomautin. Pyrstökuiskaus kohotti kulmiaan.

"Kuinka niin? Onko siellä joku hätänä?" hän kysyi. Nyökkäsin samalla kun tajusin, että olin unohtanut kertoa kumppanilleni sodan julistuksesta.

"Viiltokaaos nousi Kuolonklaanin päälliköksi. Hän liittoutui Varjoklaanin kanssa ja julisti sodan. Metsässä on tilanne päällä, kun kukaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. He tarvitsevat jokaisen apuun Viiltoklaania vastaan. Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani muuten tunnetaan yhdessä nimellä Metsäklaani. Päälliköiden mukaan se selkeyttää puolia, sillä Minttutähti ei halua Varjoklaanin taistelevan Pimeyden Metsän tai Kuolonklaanin puolella, sillä hän ei usko Pimeyden Metsään", selostin kumppanilleni, joka kuunteli tarkkaavaisesti.

"Olisitko niin kiltti, että lähtisit kanssani Myrskyklaaniin? Voisin esitellä sinut muillekin pennuilleni ja parhaalle ystävälleni, kunhan he vain saapuisivat", nau'uin ja katsoin Pyrstökuiskausta anoen.

//Pyrstö?

Pyrstökuiskaus 08.12.2018

Virtakyynel katsoi minua anovasti, kun hän oli pyytänyt minua mukaansa Myrskyklaaniin. En kuitenkana tiennyt, halusinko minä todella palata jälleen klaanien luo. Tai oikeastaan Myrskyklaanin luo. Minusta oli tuntunut hieman ulkopuoliselta, kun olin tullut Virtakyyneleen luo Myrskyklaaniin. Minä olin jokiklaanilainen, jos minun oli pakko olla klaanikissa. Virtakyynel oli kuitenkin maininnut jotain Metsäklaanista, isosta yhteisestä klaanista, johon kuuluivat Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani. Joten ehkä minä voisin käydä tapaamassa jokiklaanilaisia ja mikä tärkeintä, taistella heidän rinnallaan.

"Tietenkin tulen mukaasi", naukaisin. "En tahdo jättää sinua." Painauduin vasten kumppaniani ja kietaisin häntäni hänen ympärilleen. Virtakyynel päästi ilmoille huojentuneen kehräyksen.

"Kiitos", hän naukaisi. Irrottauduin varovasti kumppanistani ja käännyin katsomaan häntä. Naaraan vasen silmä oli kirkas ja terve, mutta oikea silmä oli muurautunut umpeen ja se näytti jopa hieman pelottavalta. En kuitenkaan pitänyt naarasta rumana, vaan päin vastoin. Hän oli todella kaunis, enkä voisi ikinä ajatella hänestä mitään muuta.

"Näytänkö hassulta?" Virtakyynel kysyi, kun olin katsellut häntä jo jonkin aikaa. Hätkähdin ja tunsin punastuvani hieman.

"Et näytä", naukaisin. Sitten hiljennyin hetkeksi. "Näytät kauniilta." Virtakyynel näytti yllättyneeltä, mutta hymyili kuitenkin minulle.

"Ja sinä komealta."

Olimme kokoontuneet minun ja Virtakyyneleen pesän eteen, ja kumppanini oli juuri kertomassa, että olimme lähdössä. Hän kertoi metsän klaanien tilanteesta ja ylösnousseista kissoista. Vilkaisin tahtomattani Kuraa, joka istui muutaman ketunmitan päässä minusta ja katsoi emoaan tarkkaavaisesti. Hän kuitenkin vaistosi tuijotukseni ja käänsi meripihkaiset silmänsä kohti minua. Kollin katse oli täysin ilmeetön, enkä tiennyt oliko hän minulle vihainen, kun en ollut kertonut Virtakyyneleelle mitä hänelle oli oikeasti tapahtunut. En vain ollut viitsinyt sanoa sitä ääneen, sillä tiesin Virtakyyneleen menettäneen monia läheisiään, eikä pennun menettäminen ollut helpoimmasta päästä. Ja jos Kura kerran oli täällä meidän kanssamme, eihän hän oikeasti ollut kuollut? Minun oli ihan turha potea syyllisyyttä, koska Kura ei ollut kuollut. Havahduin ajatuksistani, kun Virtakyynel lopetti puhumisen. Katsahdin kumppaniani ja kohtasin hetkeksi naaraan siniharmaan silmän. Hymyilin hieman hermostuneesti, ja astuin askeleen lähemmäs häntä. Sitten rykäisin ja vilkaisin muita.

"Lähdemmekö me?"

// muut?

Virtakyynel 14.12.2018

Olimme palanneet takaisin Myrskyklaaniin. Kissat olivat ottaneet Pyrstökuiskauksen yllättävän hyvin vastaan, mutta kolli ei itse tuntunut nauttivan elämästä synnyinklaanissani. Olimme viettäneet täällä vasta pari päivää, mutta Pyrstökuiskaus tuntui kaipaavan joen toiselle puolelle. Eilen kävelyllä hän oli johdattanut meidät joelle ja jäänyt haikaillen katsomaan joen vastakkaista puolta.

Nyt seisoimme leirin pääaukiolla ja katselimme hiljalleen maahan leijailevia lumihiutaleita. Ne olivat harvinaisen suuria, kuin moni hiutale olisi takertunut toisiinsa. Kuin ne etsisivät turvaa toisistaan suunnatessaan kohti tuntematonta maassa, jossa hiutaleet särkyisivät askeltemme alla. Ravistelin lumista turkkiani ja käänsin terveen silmäni katseen kumppaniini, joka katseli yhä hiutaleita.

"Pyrstökuiskaus?" naukaisin rakkaani nimen. Kolli säpsähti ja käänsi meripihkaiset silmänsä minun suuntaani. Hymyilin hänelle lempeästi. Katseeni kuitenkin siirtyi nopeasti kumppanistani hänen taakseen, kun huomasin pienen harmaan naaraan astelevan ulos sotureiden pesästä. Asiani jäi kesken, kun pyyhälsin Pyrstökuiskauksen ohi sotureiden pesälle.

"Hopeataivas!" huudahdin ja painauduin pian vasten parasta ystävääni. Olin kuullut hänen palanneen takaisin maailmaan, mutta jostain syystä en ollut ehtinyt tapaamaan naarasta.

"Virtakyynel! Mitä sinä täällä teet?" entinen päällikkö kysyi irtaannuttuaan minusta. Katsoin uskomatta silmiäni hopeanharmaata naarasta, joka aikoinaan oli ollut mestarini ja sittemmin paras ystäväni.

"Me tulimme auttamaan sodassa. Tässä on kumppanini, Pyrstökuiskaus", nau'uin ja väistyin kumppanini edestä. Hopeataivas katsoi yllättyneesti Jokiklaanin entistä päällikköä.

"Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi hymyillen ja kohtasi jälleen katseeni. Häntä ei tuntunut haittaavan sokeutunut silmäni.

"Sinä muistat, että minä lähdin Myrskyklaanista. Lähdin Pyrstökuiskauksen kanssa. Me rakastuimme ja... Hei Neilikkakasvo! Tuolla on meidän tyttäremme", nau'uin viittoen kohti leirin uloskäyntiä suuntaavan soturin suuntaan. Neilikkakasvo vilkaisi meitä nopeasti ja tervehti hymyllä. Käänsin taas katseeni Hopeataivaaseen.

"Meillä on myös kaksi muuta pentua, mutta Kura ja Veijari jäivät vartioimaan reviiriämme kolmen muun kissan kanssa", selostin parhaalle ystävälleni. Olin ikävöinyt Hopeataivasta niin paljon, että kukaan ei voinut sitä ymmärtää.

//Hopea tai Pyrstö?xd

Virtakyynel 19.10.2018

Mieleni pyöri tajuttomuuden rajamailla. Hyökkäyksestä oli kulunut kai jo yli neljäsosakuu, vai oliko siitä sittenkin enemmän. Aika tuntui kiitävän eteenpäin hirviön lailla. Se ei jäänyt odottamaan minua. Olin maannut kaiken aikaa tässä samassa kohdassa parantajan pesässä. Kerran-pari päivässä olin hereillä. Tiikeriraivon mukaan minulla saattoi olla lievä aivovamma. Parantajan mukaan aikaa parantajan pesällä vähintään kahden kuun ajan. Se kuulosti ikuisuudelta, mutta olihan tämäkin neljäsosakuu kulunut silmänräpäyksessä. Silloin tällöin herätessäni näin Pyrstökuiskauksen, Tiikeriraivon tai jonkun pennuistani. Kerran olin nähnyt Kiviturkin ja kaikki kuolleet rakkaani, mutta se oli johtunut siitä, että olin ollut lähellä kuolemaa. Tähtiklaani oli antanut minulle toisen mahdollisuuden ja käännytti minut porteiltaan. Raotin hitaasti silmiäni. Näin hahmon edessäni, mutta en tunnistanut sitä.

"Emo", kuiskaus kantautui korviini voimistuen. "Sano minulle, että olet hereillä. Tarvitsen apuasi." Ääni vain voimistui ja antoi minulle voimaa avata silmäni kokonaan tunnistaakseni hahmon. Edessäni seisoi valkea naaras, jolla oli kasvoissaan oransseja laikkuja. Nopeasti tunnistin kissan tyttärekseni Gingeriksi. Hän oli ainoa tytär, joka minulla vielä oli. Hän oli minulle niin rakas.

"Emo", naaras naukui ja kosketti kuonollaan omaani saadakseen aikaan edes pienen yhteyden. Räpäytin silmiäni.

"Ginger", nau'uin rahisevalla äänellä. Naaras nyökkäsi ja vilkaisi taakseen, mutta kääntyi sitten minuun päin. Pyrstökuiskaus nukkui pedillä toisella puolella pesää. Minä nukuin aivan Nuuhkutassun pesän vierellä, sillä Tiikeriraivo halusi jonkun vahtivan minua öisinkin. Haava oli peitelty hauteilla ja hämähäkin seitillä, mutta Tiikeriraivon mukaan tilanne saattoi vielä pahentua. Pyrstökuiskaus oli laitettu pesän sisäänkäynnin vierelle nukkumaan, sillä niin oli katsottu parhaaksi syystä tai toisesta. Kenties entinen jokiklaanilainen tahtoi nukkua etäämmällä parantajaoppilaasta tai sitten hän ei vain tahtonut nähdä minua tällaisena..

"Emo, kuuletko sinä minua?" naaras kysyi. Suljin hetkeksi silmäni ja avasin ne pian taas. Kurottauduin kohti pentuani ja nyökkäsin.

"Kuulen", vastasin hiljaisella äänellä ja yritin nousta ylös, mutta kipu päässäni pakotti minut taas makuuasentoon. Gingerin kasvoille syttyi hymy.

"Miten sinä voit?" hän kysyi hiljaisella äänellä ja katsoi minua. Olin niin onnellinen, että pentuni ei hylännyt minua ulkonäköni vuoksi. Hän katsoi minua lempeästi, eikä yhtään inhoten.

"Ihan hyvin, vähän sattuu vain", vastasin irvistäen. Ginger nyökkäsi pahoitteleva ilme kasvoillaan.

"Voinko auttaa sinua jotenkin?" hän kysyi.

"Minulla on jano. Voisitko tuoda vettä?" kysyin hiljaisella äänellä, sillä puhuminen sai silmäni yläpuolella olevan haavan sykkimään.

"Tietenkin. Odota, käyn kastamassa sammalia leirin ulkopuolella. Ei mene kauaa!" naaras vakuutti ja poistui pesästä. Etsin katseellani Pyrstökuiskausta, mutta hän ei ollut sammalvuoteellaan. Pettyneenä painoin pääni takaisin sammaliin ja katsoin pesän kattoa.

Tuntui kuin Gingerillä olisi kulunut ikuisuus, mutta pian hän saapui luokseni vettä tippuva sammalpallo hampaissaan. Hän laski sen aivan petini eteen.

"Saatko siitä itse?" naaras kysyi. Hän oli ystävällisempi ja avuliaampi kuin yleensä, mutta kenties se johtui säälistä, jota hän minua kohtaan tunsi. Yleensä tyttäreni oli melko koppava sanoissaan. Nyökkäsin ja kurottauduin hitaasti kohti märkää sammaltukkoa. Imin siitä viileää vettä. Se kostutti mukavasti kurkkuani ja sai äänenkin toimimaan paremmin. Juotuani tarpeeksi laskin taas pääni vuoteelle.

"Oliko sinulla jotain asiaa?" kysyin rauhallisella äänellä tyttäreltäni, joka katsoi minua epävarma ilme kasvoillaan. Naaras nyökkäsi hitaasti.

"Minä vain mietin, että mitä mieltä sinä olisit", naaras keskeytti lauseensa ja mietti sanojaan.

"Mitä mieltä olisit siitä, jos muuttaisin Myrskyklaaniin?" naaras kysyi varovasti katsoen minua. Kohotin kulmiani, kasvoilleni piirtyi haikea, mutta lämmin hymy.

"Jos se tuntuu sinusta oikealta ja sopii Saniaistähdelle, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Minulle tulee sinua hurjan kova ikinä", nau'uin hiljaisella äänellä pidätellen itkua. Yrtit saivat minut hyvin herkäksi, eikä itkuun vaadittu paljoa.

"Mutta ei, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Jos sinä viihdyt täällä ja tahdot sitä oikeasti, se sopii minulle", naukaisin hymyillen lempeästi.

//Gin?

Ginger 04.11.2018

Istuminen leirin reunalla ja omien ajatustensa kanssa tappeleminen ei mielestäni ole kovinkaan antoisaa puuhaa. Minusta tuntui kuin en saisi aikaiseksi mitään. Turhautua nyt yksinänsä jonkun vesimyyrän kanssa leirin reunalla. Katsahdin tassujeni edessä lojuvaan vesimyyrään mietteliäästi. Minun on pitänyt mennä puhumaan Saniaistähden kanssa muutostani Myrskyklaaniin jo pitkään, mutta askeleeni päättyivät aina siinä kohdassa, kun olin päällikön pesän suuaukolla. En koskaan sillä hetkellä osannut perustella muuttoani. En voisi käyttää Silkkisydäntä muuttoni syynä, sillä en ollut niin epätoivoinen. En tahtoisi antaa sitä mielikuvaa, että muuttaisin jonkun kollin perässä. En nyt enkä koskaan.

Kumarruin uudestaan vesimyyrän ylle ja aloin syödä sitä uudestaan. Toivoin saavani kaipaamiani voimia päätökseni tekoon tämän asian kanssa. Tahdoin edetä elämässäni. Toisin kuin nyt.

Olin pohtinut asiaa vesimyyrän äärellä jo tovin ajan, sillä seuraavan suupalan kohdalla tajusin purreeni vain kaluttuja luita. Siirsin hämmentyneenä myös poissaolevan katseeni vesimyyrän jäänteisiin. Olin todellakin syönyt saaliin perusteellisesti, sillä jäljellä oli vain luuta ja jänteitä. Hymähdin ja ryhdyin kaivamaan monttua, johon heivaisin jäänteet. Kaivaessani tassuihini osui myös jonkin toisen riistaeläimen luut. Tämä kohta ei tainutkaan olla niin epätavallinen syömäpaikka kuin arvelinkaan. Heitin oman vesimyyräni luut ja jäänteet koloseen toisten seuraksi ja peitin sen.

Nuolaisin huuliani viimeisen kerran ja kohotin urheasti katseeni kohti Saniaistähteä, joka puhui juuri nyt jitakin varapäällikkönsä Lehtiturkin kanssa. Joko puhuisin hänelle nyt tai vaikenisin iäksi ja jatkaisin erakkona elämistäni. Kylmät väreet kulkitan selkärankaani pitkin, sillä olin käytännössä tehnyt kauhean haasteen ja samalla lupauksen itselleni. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini ja nousin ylös, suunnaten kohti päällikköä sekä hänen varapäällikköään.

Jokainen askel tuntui yhä vain hankalammalta. Tunsin itseni taas pennuksi. Aivan kuin en osaisi puhua. Voisiko tämä tunne jo loppua? Minä en ollut tälläinen pelkuri, päin vastoin. Minähän en pelännyt ketään tai mitään! Kieltämättä kuulostinkin aivan pennulta, mutta ainakin se sai rohkeuteni kasvamaan.

"Anteeksi", maukaisin tuooautuessani kahden kissan keskustelun keskelle. "Minulla olisi asiaa Saniaistähdelle."

Päällikkö kääntyi katsomaan mietteliäästi, mutta heilautti päätänsä kohti pesäänsä. Vatsassani lepatti perhosia. Olisin ehkä mieluummin hoitanut tämän taivasalla, mutta päällikön sana on laki. Seurasin Saniaistähteä hiljaa hänen pesäänsä.

"Taidan arvata mistä on kyse", päällikkö aloitti. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Tahdoin kysyä mistä hän voisi arvata mistä olin aikeissa puhua, mutta en tohtinut. "Ainoastaan sinä, sinun emosi Virtakyynel ja Pörrölaikku olette jääneet tänne. Kura, Veijari ja Pyrstökuiske lähtivät luotamme jo jonkin aikaa sitten. Ajattelin sinun ja Pörrölaikun jääneen tänne emosi tueksi, mutta olen huomannut kuinka yrität hiljattain tutustua muihinkin myrskyklaanilaisiin. Oletan siis, että sinulla on melko tärkeääkin kysyttävää."

Saniaistähti oli pelottavan hyvä yhdistämään irrallansa olevat asiat yhdeksi kokonaisuudeksi. Kolli taisi siis myös ymmärtää miksi tämän kysymiseen oli mennyt niin kauan.

"Tahtoisin liittyä Myrskyklaaniin ja oppia enemmän klaaneista. Tämä paikka tuntuu oudolla tavalla kodiltani, vaikka en ole ollut täällä kuin kuun", maukaisin rohkeasti. Saniaistähti nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Sanoinko minä jotakin väärää? Yritin tulkita päällikön kasvoja, mutta se oli hankalaa.

"Oletko varma, että tahdot sitä? Klaaniin liittyminen tarkoittaa rajoja ja sääntöjä. Et vaihtaisi ainoastaan nimeäsi vaan elämäntyyliäsi", päällikkö maukui minulle. Minun korviini tuo kuulosti haasteelta. Aivan kuin en pärjäisi täällä. Toki hänen sanoissansa piili pala tituutta. Nimestäni luopuminen olisi aivan oma asiansa, mutta olin varautunut tähän jo monia kuita. Jo silloin, kun Silkkisydän oli vuelä Silkkitassu ja asui meidän luonamme.

"Kyllä minä olen", vastasin topakasti. Saniaistähti nyökkäsi.

"Hyvä on", kolli maukaisi ja viittasi hännällänsä minulle kohti pesän suuaukkoa. "Eiköhän hoideta asia siis ala pois smoin tein."

Astelin ihmeissäni ulos pesästä. Oliko Saniaistähti juuri suostunut ottamaan minut klaaniin? Tulisiko minusta osa Myrskyklaania? En uskonut, että epäluuloisuus minua kohtaan koskaan tulisi vaihtumaan vaikka kuuluisinkin klaaniin. Olin yhä erakko juuriltani eivätkä kaikki pitäneet siitä.

"Saaoukoon jokainen oman riistansa metsästykseen kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen", Sniaistähti kutsui klanins koolle. Säikähdin hiukan kollin vahvaa ääntä, sillä olin itse aivan omissa ajatuksissani. Astelin mahdollisimman lähelle suurkiveä ja sain jo silloin outoja katseita.

"Minulla on teille ilmoitettavaa", Saniaistähti aloitti ja hiljensi sorisevan kissajoukon. "Virtakyyneleen tytär Ginger on pyytänyt saada liittyä Myrskyklaaniin ja olen myöntänyt hänelle tähän luvan. Ginger, astelisitko vielä eteeni?"

Astelin hiukan hermostuneesti hengittäen suurkiven eteen. Kuuntelin sydämeni sykettä sekä yritin olla menettämättä viileyttäni. Kohdistin katseeni ylös Saniaistähteen valmiina kuulemaan lopun.

"Liittyäksesi Myrskyklaaniin tarvitset myös soturin nimen. Tästä lähtien sinut tunnetaan Neilikkakasvona, Myrskyklaanin soturina."

Nimialinta yllätti minut. En ollut varma tulisinko koskaan hyväksymään uutta nimeäni, sillä vanha oli niin suuri osa minua. Tiesin kyllä uhraukseni liittyessäni Myrskyklaaniin. Viimeisetkin rippeet erakon elämästäni oli nyt kadotettu. Oli vain Neilikkakasvo, uusi Myrskyklaanin soturi, joka sattui vain olemaan erakkosyntyinen. Sen pituinen se. Tästä alkaisi uusi vaihe elämässäni

// 721 sanaa

// Silkki? Joku?

Virtakyynel 19.11.2018

Käänsin nopeasti katseeni pois Tuulispennusta niin, ettei tämä nähnyt haavoittunutta silmääni. Olin ollut parantajan pesässä jo lähes kuun ajan. Olin saanut neljäsosakuu sitten hämähäkin seitit pysyvästi pois silmältäni. Haava oli kuulemma alkanut jo arpeutumaan, eikä siihen sattunut enää joka päivä niin paljoa. Häpeilin silmääni, myönsin sen itselleni. Käänsin taas katseeni kohti pentua.

"Menetin silmäni taistelussa kettua vastaan", kerroin pennulle väläyttäen tuolle hennon hymyn. Muistelin mielessäni partiota, jossa onnettomuus oli sattunut. Minä ikävöin Kuraa. Ikävöin myös Veijaria ja kumppaniani Pyrstökuiskausta. Olisin niin kovasti halunnut lähteä heidän mukanaan kotiin, mutta minun täytyi opetella elämään aivan uudelleen.

"Ai.. Olen pahoillani", pentu naukui hiljaa ja kohtasi siniharmaan katseeni.

"Ei se mitään. Olen tottunut jo ajatukseen, ettei minulla ole kahta silmää", nau'uin ja vaihdoin asentoa, kun etujalkani alkoivat puutua kehoni alla. Nousin ylös kun tajusin, miten nälkäinen olinkaan. Olin syönyt viimeksi eilisiltana. Nousin pois pediltäni. Tuulispentu katsoi minua kysyvästi.

"Mihin olet menossa?" pentu kysyi ja loikki perässäni ulos parantajan pesästä. Hän asettui oikealle puolelleni. Jouduin kääntämään päätäni todella paljon nähdäkseni naaraan. Tuntui niin omituiselta, että en voinut vain normaalisti nähdä kaikkea oikealla puolella tapahtuvaa.

"Syömään, mutta... Voisitko kävellä toisella puolellani? Minä en näe sinua sieltä", nau'uin hieman nolostellen. Pentu nyökkäsi ymmärtäväisesti ja loikki toiselle puolelle. Tuoresaaliskasalle päästyäni nappasin siitä hiiren, jonka vein lähelle parantajan pesän sisäänkäyntiä. Tuulispentu loikki perässäni.

"Onko Laikkulampi sinun emosi?" Tuulispentu varmisti. Vastasin nyökäten. Pentu istui paikoillaan ja katseli ympärilleen.

"Osallistutko sinä suureen sotaan?" pentu kysyi varoen ja rikkoi hiljaisuuden. Nielaisin palan suustani ja katsoin yllättyneenä pentua, joka oli löytänyt paikan vasemmalta puoleltani. Neilikkakasvo oli käynyt kertomassa minulle viimeisimmästä kokoontumisesta. En olisi uskonut pennun kysyvän sellaista.

"E-en. En ole enää myrskyklaanilainen, vaikka Saniaistähti antaakin minun olla täällä siihen saakka, että parannun ja voin elää taas lähes normaalia elämää. Minä olen katsos erakko, asun melko kaukana täältä kumppanini, pentujeni ja ystäviemme kanssa", selitin naaraspennulle, joka katsoi minua suurilla silmillään.

"Minä en tiennyt", pentu naukaisi hieman yllättyneenä. Vastasin pienellä hymähdyksellä.

"Ei se mitään. Eikä minusta muutenkaan olisi edes taistelemaan. Myrskyklaanissa asuva poikani Okrakarva, joka on myös menettänyt toisen silmänsä, ei ole vielä käynyt kanssani lainkaan taisteluharjoituksia", kerroin. Tuulispentu nyökkäsi.

Hiljaisuus laskeutui taas yllemme, kun söin hiirtäni. Saatuani sen valmiiksi pesin hetken aikaa turkkiani. Tuulispentu katseli tekemisiäni hieman etäämmältä. Toisinaan hänen katseensa harhaili leirin muihin jäseniin.

"Sinähän olet jo lähes kuusikuinen, etkö olekin? Odotatko oppilaaksi tuloa ja kenet haluaisit mestariksesi?" kysyin pennulta yrittäen löytää puheenaihetta. Oli mukavaa jutella kissojen kanssa. Viime kuu oli mennyt aika lailla yksin ja Tiikeriraivon sekä Nuuhkutassun kanssa. Toisinaan Neilikkakasvo, Silkkisydän ja Okrakarva olivat käyneet tapaamassa minua, mutta minä kaipasin muutakin seuraa kuin parantaja ja pentuni.

//Tuulis?

Tuulispentu

(tarinan alku poistett)

Olin toipunut unesta, ja tallustelin aukiolla iloisena. Katselin jokaista pesää ja katseeni jumittui pesään, jossa en ollut ikinä käynyt.

*Tuonne voisin mennä.* ajattelin ja lähdin kohti pesää.

Lopulta pääsin pesän oviaukolle ja pujahdin varovaisesti sisään. Naamalleni lehahti yrttien voimakas tuoksu. Nautin tuoksuista ja olin jo mennossa peremälle kunnes takaani kuului nauku:

”Hei, mitäs sinä täällä teet?”

Säpsähdin ja käännähdin. Näin hopeanharmaan kissan, jolla on siniharmaita laikkuja.

”T-tulin v-vain tutkimaan”, inahdin ja katsoin kissaa.

”Kuka olet?” kissa kysyi.

”Olen Tuulispentu.” mauin rohkeasti ja uskaltauduin kysymään kissalta:

”Kuka sinä olet?”

”Olen Virtakyynel, ja taisit pari päivää sitten käydä emoni Laikkulammen luona.” hopeanharmaa kissa vastasi.

”Kyllä. Onko hän emosi?” katsoin ihmeissäni kissan silmiin, joista toinen oli muurautunut umpeen, ja siinä oli syvä haava.

”On.”

”Mitä silmällesi on tapahtunut?” rohkenin kysyä ja katsoin vielä toisenkin kerran syvää haavaa.

//Virtakyynel?

Virtakyynel 01.12.2018

"Virtakyynel", kuiskaus tunkeutui uniini. Avasin ainoan toimivan silmäni ja räpyttelin sitä hetken aikaa totutellakseni katseeni pimeyteen. Neilikkakasvo seisoi edessäni. Silkkisydän oli jättäytynyt naaraan taakse istumaan.

"Mitä nyt?" kysyin ja käänsin katseeni pesän uloskäynnille. Ulkona oli valoisaa, mutta äänistä päätellen oli aamu. Partiot olivat kai lähteneet.

"Meillä on sinulle ehdotus", naaras naukui ja odotti, että nousin istumaan. Haukottelin ja sipaisin kielelläni rintakarvojani, jonka jälkeen nostin ainokaisen silmäni katseen tyttäreeni.

"Niin?" pyysin kissaa jatkamaan.

"Mitä mieltä olisit, jos veisimme sinut takaisin kotiin?" tyttäreni kysyi rauhallisella äänellä. Kohotin yllättyneenä kulmiani.

"Ei se minua haittaisi lainkaan. Se olisi ihanaa, mutta elo yksisilmäisenä ei oikein suju vielä, emme ole Okrakarvan kanssa päässeet kovin pitkälle harjoituksissa. Muuten lähtisin kyllä, mutta kai sinä ymmärrät", nau'uin pahoitteleva ilme kasvoillani. Neilikkakasvo hymyili siltikin.

"Me hoidimme sen asian jo. Saniaistähti lupasi, että Okrakarva voi tulla joksikin aikaa luoksesi auttamaan sinua. Myrskyklaanissa alkaa tila loppua, kun kissat heräävät taas henkiin", Silkkisydän ilmoitti tyttäreni takaa. Käänsin yllättyneen katseeni kolliin. Kasvoilleni levisi tyytyväinen hymy.

"Mikäs siinä sitten", tokaisin ja nousin seisomaan. Venyttelin lihaksiani ja loikkasin alas sammalvuoteelta.

"Milloin me lähdemme?" kysyin.

"Tänä iltana", Neilikkakasvo vastasi kävellessään vierelläni ulos parantajan pesästä. Poikkesin ruohoisen aukion laidalla juomassa pienestä lammesta vettä, jonka jälkeen suuntasin kaksikon perässä pääaukiolle. Astelin tuoresaaliskasalle ja nappasin hampaisiini hiiren. Vein sen sotureiden pesän liepeille Neilikkakasvon ja Silkkisydämen luokse.

"Kyllä minulle kotiinpaluu kelpaa. Minulla on hurja ikävä Pyrstökuiskausta, Veijaria ja Kuraa", naukaisin virnistäen. Neilikkakasvo hymyili.

"Niin minullakin", hän vakuutteli. Aloin syömään saalistani. Aurinko oli nousemassa ja leirin pääaukio oli mukavan hiljainen.

Aurinkohuipun aikaan lähdimme Okrakarvan kanssa harjoittelemaan taistelua. Poikani kulki edelläni metsän halki kohti hiekkakuoppaa. Pari päivää sitten maahan oli satanut lumikerros. Lehtikato oli täällä. Ilma oli kylmä, se kylmentyi päivä päivältä.

"Onko kiva päästä takaisin kotiin?" Okrakarva kysyi. Kirin kissan kiinni ja jatkoin matkaa hänen vierellään.

"Tietenkin on. Mukavaa, että sinäkin tulet mukaamme", nau'uin ja hymyilin leveästi kollikissalle. Okrakarva nyökkäsi ja käänsi päänsä eteenpäin. Hän oli tottunut kävelemään ja elämään yhden silmän avulla. Myös hän oli menettänyt oikean silmänsä.

"Mitä me tänään harjoittelemme?" kysyin ja katsoin kollia vasemmalla silmälläni. Hän laskeutui edelläni alas hiekkakuopan seinämää pitkin. Loikkasin kuopan pohjalle, mutta tähtääminen meni vikaan ja putosin miten sattuu kyljelleni hiekkakuopan kovalle pohjalle. Pakkaset olivat saaneet hiekkapohjan jäiseksi. Irvistin kivusta ja kampesin itseni pystyyn. Nuolaisin maahan kolahtanutta kylkeäni pari kertaa.

"Oletko kunnossa?" poikani kysyi huolestuneena.

"Olen, ei tässä mitään", vakuuttelin ja väänsin kasvoilleni pakotetun hymyn.

"Harjoittelemme puolustautumista. Se voi olla yksisilmäiselle haastavaa, etenkin jos on isompi alue, jota täytyy puolustaa. Pitää käännellä hurjasti päätä ja pitää kaikki aistit viritettyinä", Okrakarva selitti. Kolli näytti minulle joitakin helpotuksia, jonka jälkeen aloimme harjoittelemaan. Se sujui yllättävän hyvin, vaikka sokealle puolelleni sain turhan monta iskua. Jouduin kääntämään päätäni nopeammin nähdäkseni ympärilleni. Se oli haastavaa, mutta totuin siihen nopeasti. Harjoitusten päätteeksi onnistuin yllättävän hyvin puolustamaan itseäni Okrakarvaa vastaan. Suuremman alueen tai toisen kissan puolustaminen minulta tuskin toistaiseksi onnistuisi.

Auringonlaskun jälkeen lähdimme matkaan. Olimme syöneet vatsamme täyteen. Neilikkakasvo ja Silkkisydän kulkivat joukkoa johtaen kohti kaksijalkalaa.

"Millainen reviirinne on?" Okrakarva kysyi kulkiessaan vierelläni eteenpäin.

"Se on oikein mukava. Siellä on joki, jossa Pyrstökuiskaus tykkää kalastaa. Olen pari kertaa uinutkin siinä, tosin aika huonolla menestyksellä", naurahdin ja jatkoin:

"Reviiri on pitkälti metsää, mutta aluskasvillisuus ei ole ihan Myrskyklaanin veroista. Reviirillä on myös hieman nummea, mutta ei paljoa." Poikani kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili.

"Kuulostaa kivalta", hän tokaisi ja hymyili lämpimästi.

//Silkki, Neilikka tai Okra? Sori ku hittasin ja vein Okran tänne mukaa mut en muistanu et se ei oo enää NPC D:

Virtakyynel 14.10.2018

Vierailumme Myrskyklaanissa oli venähtänyt jo parilla päivällä. Olin maannut sotureiden pesässä koko tämän ajan. Nuori soturi, Kuovisiipi oli luovuttanut ystävällisesti minulle vuoteensa öiksi. Naaras oli itse halunnut vahtia yöt leiriä ja nukkua sitten päivällä. Pesä oli samassa kohdassa kuin vanha petini. Yön pimeydessä kuvittelin kaiken olevan kuten ennen. Kuvittelin minun olevan Myrskyklaanin soturi ja Kiviturkin olevan elossa. Kuvittelin hänet nukkumaan vierelleni, mutta avatessani silmäni kaipuu vain kasvoi. Muistin Kipinäsielun, Hopeataivaan ja kaikki muut. Sen sijaan olin unohtanut Pyrstökuiskauksen ja hänen mahdollisen huolensa siitä, mittä me olimme. En ollut ajatellut häntä kertaakaan saatuani kuulla Hopeataivaan kuolemasta. Saniaistähti oli luvannut, että saamme olla Myrskyklaanissa niin kauan kuin on vain tarve. Halusin hyvästellä entisen ystäväni täällä, Myrskyklaanissa. En tahtonut näyttää surua kotona, sillä se olisi saanut Pyrstökuiskauksen vain huolehtimaan liikaa. Minun täytyi päästää irti Hopeataivaasta, tiesin sen. Saniaistähti teki kaikkensa auttaakseen. Hän oli laittanut minut aurinkohuipun partioon hänen, Kuran ja Haikarahuuto-nimisen soturin kanssa. Aurinko ei ollut edes noussut vielä, mutta olin siltikin hereillä. Sulkiessani silmäni näin painajaisia, mutta ne olivat helpottaneet jo hieman. Olin saanut hyvin nukutuksi suuren osan yöstä, mutta uni vain loppui kesken. Päätin nousta ylös ja luovuttaa vuoteen Kuovisiivelle, jolle se oikeasti kuuluikin. Astelin hiljaa ulos pesästä ja erotin Kuovisiiven valko-oranssin turkin pääaukion laitamilla. Naaras kuuli askeleeni ja kääntyi minua kohti.

"Hei, Virtakyynel", soturi naukui lempeällä äänellään. Väläytin hänelle surumielisen hymyn. Ikävä painoi rintaani. Se tuntui todellisemmalta kuin kodissamme kaksijalkalan toisella puolen, sillä näin taas Myrskyklaanin leirin piikkihernemuurit ja haistoin sen tuoksun.

"Lähden kävelylle", ilmoitin Kuovisiivelle, joka nyökkäsi. Kuljin hänen ohitseen ja kuljin ulos piikkihernetunnelista.

Kuljettuani kallioita pitkin ylös käänsin katseeni kohti taivasta. Kuunsirppi oli lähes puolikas ja tähdet tuikkivat kirkkaina sen rinnalla taivaalla. Muutama pilvenhattara leijui taivaalla, mutta muuten sää oli kirkas ja tyyni. Huomasin jalkojeni johdattavan minua kohti Aurinkokiviä. Siellä me olimme monet kerrat käyneet Kiviturkin kanssa ja keskustelleet pitkiä toveja elämästä ja kaikesta muustakin. Siellä Kiviturkki oli kertonut ensimmäisen kerran tunteistaan minua kohtaan. Se oli saanut rakastuneen sydämeni pakahtumaan ja tehnyt meistä kumppanit. Olimme viettäneet yön Aurinkokivillä aivan kahdestaan. Kuunnellen joen solinaa ja katsellen tähtiä kirkkaalta tähtitaivaalta. Se viherlehti oli ollut elämäni onnellisinta aikaa ennen kuin Pyrstökuiskaus oli tullut osaksi elämääni.

Loikin suurimmalle kivelle ja asetuin makaamaan sen päälle. Tunsin nipistyksen sydämessäni. Se oli ikävä. Vaikka kuinka rakastin Pyrstökuiskausta, en voinut ikinä unohtaa Kiviturkkia ja rakkauttani häntä kohtaan. Pyrstökuiskaus oli hyväksynyt sen ja kuunnellut tarinoitani entisestä kumppanistani, jonka Tähtiklaani oli päättänyt riistää minulta. Käänsin katseeni taaksepäin kohti kaatunutta puuta, joka oli lahonnut sitten viime kerran. Olimme nukkuneet sen suojassa usein. Suljin silmäni työntäen itkun pois mielestäni. Huomaamattani nukahdin.

Aamulla matkasin kohmeisin askelin takaisin leiriin. Aurinko oli lähes huipussaan, joten lähdimme melkein heti partioon. Minusta tuntui kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Kaikki tämä sujui yhä rutiininomaisesti. Saniaistähti odotti partiota leirin sisäänkäynnillä. Kävin hakemassa Kuran matkaani ja lähdimme, kun Haikarahuutokin saapui paikalle. Kura ei ollut vielä käynyt koskaan partioissa, tämä oli hänen ensimmäisensä. Emme järjestäneet kotonamme tällaisia, sillä kissoja oli siihen liian vähän. Merkkailimme rajojamme vain aina silloin tällöin, emme edes päivittäin.

"Miten olette viihtyneet Myrskyklaanissa?" Saniaistähti kysyi pääasiassa Kuralta.

"Ihan hyvin", hän vastasi nopeasti päällikölle.

"Kuovisiipi on oikein ystävällinen antaessaan vuoteensa minulle öiksi", naukaisin päällikölle. Haikarahuuto käänsi vaaleansiniset silmänsä minuun.

"Sellainen hän on", kolli vastasi hymähtäen.

"Onko hän sinun kumppanisi?" päädyin kysymään. Haikarahuuto naurahti.

"Ei suinkaan, hän on sisareni", kolli virnisti. Katsoin häntä pahoitellen erehdystäni. Aivan. Kaksikolla oli molemmilla valkea turkki, jossa oli oranssia.

"Niinpä tietenkin, miten minä en tajunnut", naukaisin.

"Minne me olemme menossa?" Kura kysyi minulta. Nostin katseeni eteenpäin. Tiesin, että olimme matkalla ukkospolulle tarkastamaan Varjoklaanin rajan.

"Varjoklaanin rajalle, ukkospolulle. Kerroin teille siitä matkalla, muistatko?" kysyin kollilta, joka vastasi nyökäten. Aluskasvillisuus Myrskyklaanin reviirillä oli tiheämpää kuin kotonamme, mutta se ei Kuran menoa vaikeuttanut. Yllemme laskeutui hiljaisuus.

Saavuttuamme Varjoklaanin rajalle, Saniaistähti pysähtyi yhtäkkiä. Päällikkö oli juuri sanomassa jotain, kun itsekin haistoin sen. Haju oli ketun, joka oli lähellä. Asetuin Kuran eteen vaistomaisesti, vaikka tiesin hänen osaavan jo taistella. Päällikkö näytti hännällään merkin olla hiljaa, kun tarkkailimme kaikki neljä ympäristöämme. Kuin näkymättömistä kettu syöksyi kohti meitä eräästä pensaikosta, jota kukaan ei katsonut sillä hetkellä. Kuulin sen lähestyvät askeleet ja käännyin sitä kohti, mutta ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, se oli jo syöksynyt Saniaistähden kimppuun. Koska päällikkö oli ollut selin kettua, kettu sai nopeasti painettua itseään runsaasti pienemmän kissan maahan. Saniaistähti päästi parkaisun, kun kettu upotti hampaansa hänen niskaansa. Vasta kun kuulimme napsahduksen pääsevän päällikön niskasta, hyökkäsimme. Kaikki meni niin nopeasti, että emme ehtineet reagoida. Syöksyin Haikarahuudon rinnalla kohti kettua. Sivusilmälläni huomasin myös Kuran olevan perässämme. Upotin hampaani ketun lapaan, Haikarahuuto kiersi sen toiselle puolelle ja loikkasi sen selkään. Kun saimme ketun horjahtamaan ja suuntaamaan kauemmas päälliköstä, irtaannuin siitä.

"Kura, vie Saniaistähti kauemmas! Hän herää pian", nau'uin pennulleni ja valmistauduin uuteen hyökkäykseen. Punaturkkinen uroskettu heitti Haikarahuudon pois selästään. Oranssivalkea soturi pudottautui taitavasti jaloilleen aluskasvillisuuden sekaan. Kettu teki syöksyn minua kohti. Väistin sen ja onnistuin upottamaan hampaani ketun rintaan. Se oli vain pieni puraisu, sillä en ehtinyt enempää. Kettu viilsi vastakkaisen puolen kynsillään minua kasvoihin. Ulvaisin ja heittäydyin selälleni maahan. Ennen kuin kettu hyökkäsi kimppuuni, Haikarahuuto loikkasi taas sen selkään. Tunsin viiltävää kipua oikean silmäni kohdalla, en voinut liikkua. Oikealla silmälläni näin vain punaista, mutta vasen silmäni toimi yhä moitteettomasti. Hetken lamaantuneena maassa maattuani pakotin itseni nousemaan ylös. Kipu sai minut tuntemaan itseni pahoinvoivaksi, mutta pakotin jalkani johdattamaan minut kohti kaksin taistelevia kettua ja Haikarahuutoa. Soturi oli upottanut hampaansa ketun lapojen väliin. Se sai otuksen riehumaan kuin vesikauhuinen. Yhtäkkiä harmaa välähdys syöksyi ohitseni. Kura liittyi taisteluun ja syöksyi ketun kimppuun kuin oikea soturi: pelottomana.

//Haikara tai Kura? Sani menetti kaks henkee.

Haikarahuuto

Olin lähtenyt auringonhuipun partioon Saniaistähden ja kahden klaanissamme vierailevan kissan, Virtakyyneleen ja Kuran, kanssa. Kun saavuimme määränpäähämme, Varjoklaanin rajalle, kimppuumme hyökkäsi aivan yhtäkkiä kettu, joka iski Saniaistähden maahan ennen kuin kukaan meistä muista kerkesi kunnolla reagoida. Heti sen jälkeen olimme kuitenkin kaikki punaruskean eläimen kimpussa, jonka valkoiset, terävät hampaat välkkyivät lähellämme yrittäen saada meistä otteen. Kura sai raahattua klaanimme päällikön kauemmas, sillä välin kuin minä ja Virtakyynel iskimme kiinni kettuun. Olin hypännyt eläimen selkään jo toista kertaa ja iskin hampaani ketun lapojen väliin purren niin lujasti, kuin hampaistani ja leuoistani irti sain. Kettu yritti tavoitella minua, mutta huomatessaan, ettei yltänyt minuun, se yritti ravistaa minua irti. Sitten Kura sinkoutui mukaan taisteluun iskeytyen hampaillaan kiinni ketun toiseen kylkeen. Hän tuli niin vauhdilla, että horjutti roimasti ketun tasapainoa niin, että peto kompuroi ja oli kaatua. Hyppäsin sen selästä varmuuden vuoksi alas ja vilkaisin Virtakyyneltä, joka lähestyi taistelua. Hänen oikea silmänsä tulvi verta, mutta naaras lähestyi taistelua vakaasti, kivusta välittämättä. Olin juuri loikkaamassa ketun kimppuun, kun se kiepahti ympäri ja viilsi minua kynsillään lapaan. Kierähdin iskun voimasta taaksepäin, mutta tiesin, ettei isku ollut osunut kovin pahasti. Ryntäsin eteenpäin, kun kettu oli kiinnittänyt silmänsä sitä toiselta puolelta hämäävään Kuraan, ja sivalsin ketun korvat verille vain muutamassa sekunnissa. Eläin murisi ja kiepahti minua kohti. Samalla Virtakyynel oli sen toisen takajalan kimpussa ja Kura iski hampaansa ketun lapaan. Minä väistin ketun yhden iskun ja syöksyin eläimen vatsan alta toiselle puolelle, hypäten jälleen kerran eläimen selkään. Hampaani upposivat syvälle sen niskaan, samaan kohtaan, mistä olin jo aikaisemmin purrut. Kettu ulvahti kivusta ja päätti yhtäkkiä kieriä saadakseen minut irti. Repäisin hampaani ketun lihasta ja kompuroin alas sen selästä juuri ennen kuin eläin olisi kaatanut minut alleen. Sen toinen takajalka kuitenkin osui minuun kampaten minut maahan. Kettu kierähti pystyyn ja oli syöksymässä kimppuuni, mutta Kura ponnisti jo eläimen kimppuun saaden sen murisemaan raivoissaan. Onnistuin kapuamaan jaloilleni ja syöksyin auttamaan Kuraa ja tämän emoa, joka iski juuri hampaansa ketun kylkeen.

"Se alkaa olla heikkona! Vielä muutama isku", huudahdin muille.

Samassa pähkinänruskea vilahdus ohitti minut ja herännyt Saniaistähti iski hampaansa suoraan ketun niskaan, siihen kohtaan, jossa oli jo pahat haavat minun jäljiltäni. Minä iskin hampaani ketun toiseen takajalkaan kiskaisten sitä niin, että eläin horjahti. Virtakyynel ja Kura olivat myös kynsineen ja hampaineen ketun kimpussa, ja se alkoi olla väsynyt ja pahasti loukkaantunut. Ponnettomasti kettu huitaisi Kuraa saaden kollin väistämään sivummalle ja sitten kettu yritti ravitsella Saniaistähteä irti, vaikkakin hiukan väsynein ja voimattomin elkein. Eläin oli menettänyt paljon verta.

//Virta tai Kura?

Virtakyynel

Kettu sai irrotettua juuri henkensä menettäneen Saniaistähden kimpustaan. Myrskyklaanin päällikkö lennähti vasten koivupuuta ja ulvaisi osuessaan puun runkoon. Kura loikkasi sivuun ja väisti juuri ja juuri ketun kynnet. Pentuni otti vauhtia ja loikkasi ketun kylkeen. Kun samalla repäisin punaista petoa takajalasta, se menetti tasapainonsa ja Haikarahuuto sai mahdollisuuden upottaa hampaansa sen kaulaan. Ketun viimeistely vaati Haikarahuudolta vähän. Soturi upotti hampaansa sen jo verta pulppuavaan kaulaan ja repäisi irti palan. Kolli sylkäisi sen kohti kettua, joka kouristeli maassa tuskissaan. Hoipertelin taaemmas petoa ja hengitin raskaasti. Olin vähällä pyörtyä, mutta pakotin itseni pysymään tajuissani.

"Emo!" Kura ulvaisi ja ryntäsi luokseni. Haikarahuuto sen sijaan juoksi Saniaistähden luokse. Kuulin soturin kysyvän päälliköltä tuon voinnista. Siihen Saniaistähti vastasi olevansa kunnossa. Kura katsoi minua kauhuissaan meripihkaiset silmänsä ammollaan. Kipu oikeassa silmässäni oli muuttunut painemaiseksi. Suunnattoman kivuliaalta tuntuva paine jyskytti silmässäni. En nähnyt sillä mitään.

"Ovatko kaikki kunnossa?" päällikkö kysyi hengittäen raskaasti. Kipu alkoi muuttua pahoinvoinniksi. Suljin silmäni siirtääkseni ajatukset siitä pois, mutta sen sijaan lyyhistyin maahan.

"Emo!" Kura ulvaisi jälleen ja työnsi kuononsa turkkiini.

"Kantakaa hänet leiriin, äkkiä! Hänet täytyy saada parantajan luokse!" kuulin Saniaistähden huutavan. Sen jälkeen kaikki kuitenkin vain pimeni. Vajosin tajuttomuuteen.

Vedin syvään henkeä ja räväytin silmäni auki. Edessäni seisoi liuta kissoja, jotka hehkuivat tähtiloistoaan. Mitä oli tapahtunut? Tunnistin heistä jokaisen. Kiviturkki keskellä, hänen rinnallaan Kipinäsielu, Hopeataivas, Hiiliturkki, Muistopentu, Luppopentu, Pyörretassu, Lehväsiipi ja monia muita.

"O-olenko minä kuollut?" kuiskasin hiljaisella äänellä ja katsoin kauhuissani rivissä seisovia kissoja. Kiviturkki otti askeleen kohti minua ja kosketti kuonollaan omaani.

"Et vielä, mutta pian olet. Pysy vahvana Virtakyynel, älä luovuta vielä. Sinulla on paljon elämää jäljellä. Et saa olla täällä, sinun täytyy mennä", kolli naukui tasaisella äänellään ja astui askeleen taaksepäin.

"Mutta... Mutta minä rakastan teitä kaikkia. Minulla on teitä niin ikävä", henkäisin hiljaa antaen katseeni kiertää läpi jokaisen tähtikissan, joka oli tullut ottamaan minut vastaan tai jotain.

"Sinä näet meidät vielä, minä lupaan. Mutta emo, sinun täytyy palata. Mieti pentujasi, Pyrstökuiskausta ja Pörrölaikkua. Hänellä ei ole muuta kuin sinut", Kipinäsielu naukui ja astui isänsä rinnalle. Aivan. Niin se oli, minun oli palattava. Suljin silmäni hetkeksi. Katsoin viimeisen kerran Kiviturkkia silmiin, kun hän astui luokseni ja kosketti kuonoani. Pian tähtikissat ja heidän mystinen tuoksunsa katosi ja muuttui pimeyteen.

"Virtakyynel", toistuva kuiskaus kantautui etäältä korviini voimistuen. Puhuja toisti nimeäni useita kertoja, kunnes avasin silmäni. Erotin vaaleanharmaan kollikissan seisovan edessäni.

"Kiviturkki", henkäisin vaimealla äänellä.

"Minä tässä, Pyrstökuiskaus", kissa naukui ja kosketti kuonoani. Huomasin, että edessä seisovani kolli ei ollutkaan vaaleanharmaa, vaan tabbykuvioinen ja harmaanruskea.

"Missä Kiviturkki on?" kuiskasin hiljaa, kunnes vajosin jälleen pimeyteen.

Kun seuraavan kerran heräsin, kipu silmässäni oli helpottunut hieman. Oloni oli pöhnäinen ja olin hyvin uninen. Raotin hitaasti silmiäni. Tunsin jotain oikean silmäni päällä, kenties hämähäkinseittiä ja joitain voiteita. Erotin ensin sumeita hahmoja edessäni. Sitten ne muuttuivat selkeimmäksi. Ensin tunnistin punertavan oranssin raidallisen kollikissan. Hän oli Tiikeriraivo.

"Huomenta Virtakyynel. Miten voit?" parantajakolli kysyi lempeällä ja rauhallisella äänellään.

"Missä o-olen?" onnistuin naukumaan juuri ja juuri. Oloni oli huono, minua huimasi.

"Olet parantajan pesässä", parantaja kertoi rauhallisesti. Erotin nyt muitakin kissoja hänen viereltään. Kura, Ginger, Pörrölaikku, Veijari sekä... Pyrstökuiskaus. Miten hän oli tänne tullut? Kauanko olin ollut tajuttomana?

"Pyrstökuiskaus", takeltelin kohottaen päätäni kohti kumppaniani. Ginger väistyi antaen isälleen tilaa, kun Jokiklaanin entinen päällikkö käveli luokseni.

"Minä olen tässä", hän kuiskasi ja kosketti kuonollaan omaani.

"Miten..?" hiljainen ääneni tuskin kantautui kaikkien aukiolla olevien korviin.

"Pörrölaikku haki minut ja kertoi tapahtuneesta. Minä säikähdin niin paljon", kolli kertoi ja huomasin tuskan hänen äänestään.

"Kauanko.. Kauanko olin..?" en saanut sanoja ulos suustani.

"Olit tajuttomana neljä päivää", parantaja ilmoitti kumppanini takaa. Neljä päivää?!

"Haavat silmässäsi ja sen ympärillä olivat syviä. Oli ihme, että selvisit. Mutta valitettavasti emme voineet pelastaa silmääsi", Nuuhkutassu naukui mestarinsa takaa. Parantajaoppilas kuulosti aivan parantajalta, hänen nimityksensä ei tainnut olla kaukana.

"Minä näin Kiviturkin, Kipinäsielun, Hopeataivaan ja kaikki muut", henkäisin, kun olin kerännyt hieman voimiani. Kissat ympärilläni näyttivät yllättyneiltä, mutta Tiikeriraivo pysyi tyynenä.

"Kävit Tähtiklaanissa. Olen kuullut, että niin voi käydä lähellä kuolemaa. Sydämesi oli vähällä pettää, mutta joku sai sen palaamaan", parantaja ilmoitti tyynesti.

"Mikä se joku sitten oli?" kuulin Okrakarvan äänen kissajoukon takaa.

"Sitä ei kukaan voi varmasti tietää. Se voi olla joku hoitamaton asia, rakkaus tai vaikkapa viha. Se vaihtelee hyvin paljon", parantajakissa selitti.

"Minua väsyttää", mutisin hiljaa painaen pääni vasten sammalia. Annoin silmieni sulkeutua hitaasti ja vajosin jälleen tyhjyyteen.

//Tiikeri, Nuuhku, Kura Ginger, Veijari tai Pörrö? Myös Haikara tai Sani voi jatkaa ja kertoo halutessaa siit matkasta leiriin :D

Nuuhkutassu 15.10.2018

Heräsin hätkähtäen. Haukotus repi suuni auki ja paljasti maailmalle neulanterävät hampaani. Sitten kampesin itseni istumaan ja suin muutamalla nopealla vedolla karvani sileiksi. Parantajan pesä oli tuttuun tapaan hämärä ja tuoksui voimakkaasti yrteiltä. Käänsin päätäni vasemmalle ja näin Virtakyyneleen valkoisen kehon vähän matkan päässä. Hänen hengityksensä oli syvä ja tasainen, sillä naaras nukkui. Silmän päällä olevat hämähäkinseitti ja yrttihaude oli vaihdettu eilen illalla, ja olimme valvoneet yön puoliksi Tiikeriraivon kanssa vahtiessamme entistä myrskyklaanilaisnaarasta. Hän oli kohdannut partiossa ketun ja saanut sen hyökkäyksessä vakavia vammoja. Kaikkein vakavin vamma minkä kettu oli tehnyt, oli ehdottomasti silmässä oleva haava. Kettu oli raapaissut soturia oikeaan silmään tehden siihen syvän haavan, joka oli vuotanut runsaasti verta. Kun verinen ja tajuton Virtakyynel oli tuotu leiriin, hän oli näyttänyt kuolleelta. Hengityksen kuuli vain vaivoin ja verenhukka oli paha. Mutta kun olin nähnyt partion kantavan Virtakyyneleen leiriin, olin ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana tajunnut oman kohtaloni. Minusta todellakin tulisi joku päivä Myrskyklaanin parantaja. Adrenaliini oli virrannut suonissani, kun olin huutanut Tiikeriraivon paikalle ja auttanut Virtakyyneleen parantajan pesään sammalille lepäämään. Oloni oli ollut tyynen rauhallinen, enkä ollut epäröinyt hetkeäkään, mitä minun tuli tehdä. Olimme työskennelleet yhdessä Tiikeriraivon kanssa jonkun ylemmän voiman johdattaessa käpäliämme, sillä mitään muuta selitystä Virtakyyneleen selviämiselle ei ollut. Naaraan tila oli ollut todella huono, kun hän oli saapunut leiriin, eikä minun ja Tiikeriraivon ollut edes mahdollista hoitaa häntä kovinkaan paljon. Olimme vain tyrehdyttäneet verenvuodon ja sen jälkeen tehneet hauteen kehäkukasta ja laittaneet sen silmän päälle. Hämähäkinseittikerros piti hauteen paikoillaan, ja vaihdoimme sen kaksi kertaa päivässä. Mutta siltikin Virtakyynel oli selvinnyt, vaikkakin yksisilmäisenä, sillä toinen silmä oli puhjennut ketun kynnestä. Minun kävi sääliksi Virtakyyneltä, kun katsoin hänen oikealta puolelta turvonneita kasvojaan. Ei ollut oikein, että hän oli menettänyt silmänsä. Puolisokeus teetti paljon haasteita ja naaras joutuisi opettelemaan lähes kaiken uudestaan. Tähtiklaani oli kuitenkin pelastanut hänet, ja siitä tuli olla kiitollinen. Lisäksi Virtakyyneleellä oli rakastava perhe ja hän ei todellakaan jäisi yksin, vaikka lähtisikin uudelleen Myrskyklaanista.

Nousin seisomaan ja loikkasin pediltäni pois. Sitten tassutin hiljaa aukiolle, jotta en herättäisi nukkuvaa Virtakyyneltä. Aukiolla otin suunnakseni Tiikeriraivon, joka istuskeli rauhallisesti suurkiven edessä ja katseli ympärilleen. Kun katseemme kohtasivat, hätkähdin mestarini silmien kiiltoa. Hänen kuononsa ympärille oli ilmestynyt muutama vaalea karva ja tajusin hätkähtäen, että Tiikeriraivo ei ollut enää kovin nuori. Nielaisin vaikeasti, kun istahdin mestariani vastapäätä.

”Virtakyyneleen tila on vakaa. Uskon, että hän toipuu vauhdilla, kunhan saa jotain syödäkseen”, raportoin. ”Hän nukkuu nyt, mutta kun hän on herännyt, voisimme antaa hänelle tuoresaalista.” Sitten vilkaisin olkani yli tuoresaaliskasaan päin. Siellä oli ainoastaan yksi laiha orava.

”Jos siis riistaa on…” mutisin hiljaa. Nälkä nipisteli vastassani, kun käännyin jälleen kohti mestariani. Olin syönyt viimeksi eilen, mutta en voisi pyytää Tiikeriraivolta lupaa syödä, sillä klaanissa oli muita, jotka tarvitsivat ruokaa enemmän kuin minä. Purin hammasta yhteen ja yritin unohtaa näläntunteen.

”Tiikeriraivo”, naukaisin hitaasti, sillä mieleeni oli juuri juolahtanut eräs asia. ”Voivatko kissat uudelleensyntyä?”

// Tikru? Toi loppu on erittäin random mutta koittakaa kestää XD

Ginger

Viimeaikaiset tapahtumat ovat sekoittaneet päätäni niin paljon, että en tiennyt enää mitä tahdoin tulevaltani. Suunnitelmanani oli jäädä Myrskyklaaniin mielenkiinnon vuoksi, mutta emoni loukkaantuminen oli saanut minut harkitsemaan päätöstäni uudestaan. Minusta tuntui, että Virtakyynel murtuisi jos kertoisin päätöksestäni nyt. Siispä olin päätynyt risteykseen enkä vielä tiennyt mikä minun seuraava suuntani olisi. Palaisinko perheeni kanssa takaisin omalle reviirilleni kaiken tutun pariin vai ottaisinko vastaan sen haasteen, jonka klaanielämä voisi minulle suoda? En osannut sanoa yhtään.

Astelin epävarmoin askelin kohti sotureiden pesää. Tahdoin puhua Silkkisydämelle tapahtumista. Aivan. Siinä olikin sitten toinen tapahtuma, joka oli saanut minut hiukan sekaisin jo ennen emoni loukkaantumista. Silkkitassusta oli tullut soturi Silkkisydän, joka jostakin syystä tuntui repineen kuilun minun ja kollin välille, vaikka olimmekin suhteellisen saman ikäisiä. Hän oli enemmän partiossa kuin minä, sillä olihan hän syntyperäinen myrskyklaanilainen ja tämä oli hänen kotinsa. Minä taas olin kokonaan vieraalla maalla, vaikka omat juureni yltivätkin tänne asti.

Huokasin ja päätin kääntyä ympäri. Muutin mieleni Silkkisydämen kanssa puhumisesta. Se alkoi yhtäkkiä tuntui erittäin ahdistavalta. Kolli ei välttämättä kuitenkaan ymmärtäisi miltä minusta tuntuisi, joten olisi parempi ehkä poistui kauemmaksi hänestä.

Astellessani ympäri leiriä hämmennyin siitä kuinka hajalla minä juuri nyt olinkaan. Emoni ja perheeni oli merkinnyt minulle enemmän kuin olin koskaan aikaisemmin antanut ymmärtää. Vedin ilmaa syvään keuhkoihini ja nostin katseeni. Minun olisi nyt koottava itseni ja nähtävä todellisuus kokonaan. Mikään ei ollut pysyvää ja minun olisi aika hyväksyä se. Se kaikki, mitä oli nähnyt tulevaisuuden tuovan oli nyt edessäni ja minun olisi kohdattava ne vaikka en tahtoisi.

Päätin suunnata parantajan pesälle emoni puheille. Hän ei ehkä ollut parhaimmillansa juuri nyt, mutta hän osaisi aivan varmasti auttaa minua päätökseni kanssa.

Sukelsin sisälle parantajan pesään melko vauhdilla kysyessäni: ”Onko Virtakyynel täällä?”

Tajusin heti kuinka typerä kysymykseni oli. Totta kai emoni oli täällä. Hänhän oli ollut kokonaisen päivän tajuttomana.

”Unohda mitä sanoin. Tahdon vain nähdä emoni oli hän hereillä tai ei”, tiuskaisin parantajalle erittäin epäkunnioittavasti, mutta minua ei kiinnostanut. Siispä kiilasin suoraan Tiikeriraivon ohitse Virtakyyneleen sammalvuoteelle.

”Emo”, maukaisin hiljaa. ”Sano minulle, että olet hereillä. Tarvitsen sinun apuasi.”

Nuo sanat olivat ehkä sellaiset sanat, jotka olivat minulle hankalia sanoa ääneen. Nyt emoni oli kuitenkin kuullut ne ja toivoin hänen vastaavan minulle.

// 356 sanaa

// Virta?

Silkkitassu 31.07.2018

”Levätkää ennen lähtöä, matka kaksijalkalan halki ei tule olemaan helppo”, Virtakyynel lopetti ilmoituksensa kovaäänisellä naukaisulla ja tassutteli sitten luotamme pois kohti tuoresaaliskasaa.

Minulla kesti hetken käsitellä saamaani uutta informaatiota, jonka Virtakyynel oli minulle suonut. Ensimmäinen reaktioni oli ilo, enkä voinut olla hymyilemättä. Pääsisin vihdoin takaisin klaanikissojen luokse! Olin ollut Myrskyklaanista niin kauan pois, että tunsin itseni melkein jo erakoksi. Olin kuitenkin täysiverinen myrskyklaanilainen, eikä minusta saisi ikinä erakkoa tekemälläkään.

Ajatusvirtani loppui kuullessani vieressäni olevan Gingerin huokaisevan. Samalla mieleeni muistui se, etten Myrskyklaaniin palatessani tulisi luultavimmin näkemään häntä enää koskaan. Vatsaani väänsi inhottavalla tavalla, mutta pidin ilmeeni neutraalina ja käänsin katseeni Gingeriä kohti. Naaras näytti hyvin haikealta. Oliko hän surullinen siitä, että olin lähtemässä pois? No, eihän se ollut mikään ihme. Olin niin rakastettava, että poislähtemiseni oli varmasti jokaiselle minut tavanneelle kissalle sydäntäsärkevää.

"Sait nyt virallisen lähtöaikasi selville”, Ginger naukaisi yllättävän tyynesti, hänelle tyypillinen hymy huulillaan. Hän melkein näytti siltä, ettei piitannut lähdöstäni. Melkein. "Miltä nyt tuntuu?"

Hengitin kerran syvään ja ulos. ”Olen ikävöinyt Myrskyklaania niin kovasti, että valehtelematta olen iloinen kotiinpaluustani.” Katsoin Gingerin silmiä, joista toinen oli ruskeampi kuin toinen. Hänen ilmeensä ei paljastanut enää minkäänlaisia tunteita.

”On mukavaa, että sinäkin tulet saattamaan minua. Saat vihdoin nähdä sen mystisen Myrskyklaanin, josta olet kuullut loputtomiin. Ehkä päädytkin ihastumaan siihen niin paljon, että jätät erakkopäivät taaksesi ja ryhdyt klaanikissaksi. Tai sitten et vain kestä olla päivääkän erossa näistä komeista kasvoistani”, naurahdin vilpittömästi.

Samalla kuulin Kaislan äänen takaani: "Mitäs sanoisit, jos tulisin saattamaan teidät reviirin laitaan ja te jatkaisitte sitten siitä ilman minua?Voisin sitten sen jälkeen myös hieman saalistaa sillä suunnalla."

Kun käännyin ympäri, näin Kaislan puhuvan Veijarille parin askeleen päässä meistä. Valkoinen kolli näytti pohtivan vastausta.

”Minulle se ainakin käy”, kommentoin väliin. Huomasin sitten huokaisevani leveästi. Pitkistä yöunista huolimatta olin silti vielä väsynyt.

”Taidan noudattaa Virtakyynelen neuvoja ja mennä nukkumaan ennen lähtöämme. Tulkaa herättämään minut auringon laskiessa, niin voimme aloittaa matkamme.”

Hain tuoresaaliskasalta nopeasti hiiren ja kävelin se suussani sinne pesään, jossa olin viettänyt yöni täällä ollessani. Astuttuani sisään kävelin omalle makuusijalleni ja hotkaisin hiiren suuhuni. Kun jäljellä oli enää vain pieni luuranko, siirsin sen tassullani laiskasti syrjään ja suljin silmäni. Vatsa täynnä ei kulunut kauaa siitä, kun uni valtasi minut.

//Muut?

Virtakyynel 01.10.2018

Nostin siniharmaan katseeni luoksemme saapuneeseen Gingeriin, joka vaikutti viimein olevan valmis jatkamaan matkaa. Naaraan katoamistempusta mitään sanomatta, nousin ylös.

"Nyt heti", vastasin tyttärelleni. Tullessaan toisen klaanin reviirille, täytyi odottaa rajalla partion tuloa, jotta se voisi viedä sitten leiriin. Mutta minä en ollut toisesta klaanista, vaan olin erakko ja syntyjäni alunperin myrskyklaanilainen. Siksi katsoin oikeudekseni astua vain rajan yli ja johdattaa perässäni kulkevan viisihenkisen kissjoukon synnyinklaanini leiriin. Pelkkä Myrskyklaanin reviirin metsäinen tuoksu toi mieleeni ne muistot ajalta, kun olin yhä myrskyklaanilainen. Kiviturkki, pentumme ja onnellinen elämämme. Kiviturkin kuolema, joka oli vähällä olla loppu elämälleni. Mutta Pyrstökuiskaus veti minut taas elämään, hän korjasi minut, kun olin rikkoutunut tuhansiksi palasiksi. En voinut koskaan kiittää häntä tarpeeksi, hänen ansiostaan minä olin nyt tässä, onnellisena.

Aluskasvillisuus oli täälläpäin tiheämpää ja korkeampaa kuin reviirillämme, myös pentuni taisivat sen huomata.

"Onko aluskasvillisuus näin korkeaa joka paikassa?" Veijari tuskasteli takanani. Hymähdin huvittuneesti ja vilkaisin takanani kulkevia kissoja.

"Ei se nyt niin paha ole", lohdutin ja kuljin rauhallisin askelin Myrskyklaanin sekametsässä vetäen keuhkoni täyteen klaanin ominaistuoksua, joka oli lähes täysin kadonnut turkistani niiden vuodenaikojen aikana, kun olin ollut poissa Myrskyklaanista. En tiennyt, mikä leirissä meitä odotti. Toivoin, että edes joku myrskyklaanilainen muistaisi minut, jotta meidän ei tarvitsisi kääntyä heti takaisin ja kulkea sama matka uudelleen. Odotin innollani, että pääsisin esittelemään pentuni Laikkulammelle ja Hopeataivaalle. Voi, olin kaivannut heitä niin paljon! Sieraimiini leijaili partion laimea tuoksu, joka oli todennäköisesti aamulta. Aurinko oli parhaillaan korkeimmillaan, mutta sen kirkkaat säteet eivät enää lämmittäneet turkkia kuten pari kuuta aiemmin, kun lehtisade oli vielä tuloillaan. Nyt se oli pitkällä, puut olivat värjänneet lehtensä ruskan eri väreihin ja ne leijailivat yksitellen kohti maata. Puut riisuivat itseään lehtikatoa varten.

Matka sujui ulkomuistista, eikä kulunut kauaakaan, kun olimme Myrskyklaanin leiriä ympäröivien piikkihernemuurien luona.

"Tuoko on Myrskyklaanin leiri?" kysyi Ginger hämmästyneenä. Nyökkäsin ja vilkaisin oikealle avartuvia kallioita, joita pitkin olimme usein Kiviturkin kanssa loikkineet matkallamme Aurinkokiville. Tunsin palan kurkussani ajatellessani entistä kumppaniani, joka oli saalistaessaan jäänyt hirviön alle ukkospolulla.

"Niin, tulkaa", nau'uin ja viitoin kissat perässäni sisäänkäyntitunnelille. Ennen kuin ehdin sukeltaa sisään piikkiherneistä tehtyyn tunneliin, pysähdyin. Kuulin lähestyviä askeleita leiristä. Jännityin, sillä en tiennyt, kenet kohtaisin.

Tunnistettuani valkean naaraskissan Lupiinihännäksi, jännitys katosi ja hymy levisi kasvoilleni. Entisen tuuliklaanilaissoturin vihreä katse oli yllättynyt, kun hän katseli minua ja perässäni kulkevaa joukkiota.

"Virtakyynel! Mitä sinä - tai siis te - teette täällä?" naaras kysyi iloisesti yllättyneenä, mutta katseli epäluuloisena pentujani ja Silkkitassua.

"Toin Silkkitassun kotiin. Hän on ollut luonamme tovin. Aluksi myrskyn vuoksi oli mahdotonta palauttaa häntä takaisin, jonka jälkeen matka muuttui mahdottomaksi murtuneen jalan vuoksi. Nyt olemme kuitenkin täällä, tahdon esitellä pentuni muille", ilmoitin innokkaasti soturille, joka näyttä ymmärtävän nyt tilanteen. Hän nyökkäsi ja kääntyi takaisin leiriin.

"Tulkaa vain", nau'uin lempeästi ja sukelsin soturin perässä Myrskyklaanin leiriin. Tunnelin päässä avartuva aukio toi runsaasti muistoja mieleeni. Viime vierailustani oli tovi, eikä se ollut niinkään mukava. Olin saanut tietää, että Kipinäsielu oli menehtynyt. Samoihin aikoihin Pörrölaikku oli menettänyt Kiurulennon, rakkaansa.

Pääaukiolle päästyämme, myrskyklaanilaisten hämmästyneet katseet kohdistuivat meihin. Aukiolla oli pari kissaa, jotka tunnistin, mutta suuri osa niistä oli täysin tuntemattomia. Lupiinihäntä katosi suurkiven taakse, ilmeisesti päällikköä hakemaan. Olikohan Saniaistähti yhä päällikkönä? Vastaus kysymykseen tuli hetkessä, kun Saniaistähti asteli yllättynyt katse kasvoillaan luoksemme. Päällikön perässä kulki hänen kumppaninsa Lehtiturkki.

"Virtakyynel", päällikkö tervehti minua kohteliaasti ja käänsi sitten katseensa kissoihin, jotka olivat levittäytyneet vierelleni. Hän tunnisti kaksi kissaa:

"Silkkitassu, tervetuloa takaisin. Hei Pörrölaikku." Pörrölaikku nyökkäsi vastaukseksi, Silkkitassu taas astui eteenpäin kohti päällikköään.

"Olen pahoillani, että katosin niin. Eksyin, enkä löytänyt enää takaisin", jo soturi-ikäinen oppilas naukui pahoitellen. Olin kertonut hänelle matkalla, että niin kannatti tehdä. Saniaistähti nyökkäsi hyväksyen anteeksipyynnön. Hän katsoi nyt kysyvästi kolmea itselleen tuntematonta kissaa. Uskoin, että päällikkö tunnisti etenkin Veijarin pennukseni, päätellen siitä muidenkin olevan pentujani. Veijarilla oli minulta peritty valkea turkki ja siniharmaat silmät. Laikkuja hänellä ei ollut, mutta silti hän oli helposti tunnistettavissa pojakseni.

"Ginger, Kura ja Veijari", esittelin kolmikon yksitellen päällikölle.

"Onko tarkoituksenanne vain saatella Silkkitassu kotiin, vai aiotko tulla takaisin klaaniin?" päällikkö kysyi varovasti. Hän tiesi, että syy lähtööni oli ollut pääasiassa Kiviturkki. Minun täytyi aloittaa jotakin uutta päästääkseni irti hänestä. Myös Pörrölaikun lähtö oli ollut vaikea, siihenkin liittyi rakkaimman kuolema.

"Olisiko mahdollista, että jäisimme tänne ainakin täksi yöksi? Haluaisin näyttää pennuilleni, millaista klaanielämä on. Kenties voisit laittaa meidät partioon tai mukaan joihinkin harjoituksiin? Olemme Pyrstökuiskauksen kanssa opettaneet pennuillemme soturin taitoja parhaamme mukaan", selitin hymyillen päällikölle. Kissoja oli kertynyt ympärillemme uteliaina nyt hieman enemmän. He kuuntelivat meitä hiljaa, mutta kuiskivat välillä toisilleen jotakin, josta en saanut selvää.

"Pyrstökuiskauksen? Aivan. Tietenkin se sopii, olkaa vain niin kauan kuin tahdotte. Lehtiturkki, järjestäisitkö heidät mukaan joihinkin partioihin ja harjoituksiin", päällikkö naukaisi kumppanilleen. Oliko Lehtiturkki varapäällikkö? Entä Mesiviiksi?

"Onko Mesiviiksi..?" en voinut sanoa lausetta loppuun. Saniaistähti pudisteli päätään.

"Ei, hän asuu nykyään Jokiklaaanissa. Hän on Helmitähden kumppani, he ovat saaneet kuulemma pentujakin", Lehtiturkki vastasi lempeällä äänellä kumppaninsa takaa. Huokaisin helpotuksesta. Mesiviiksi oli Usvahännän ja Vinhasiiven poika.

"Tulkaa, minä esittelen teille leiriä", nau'uin kolmelle pennulleni. Saniaistähti viittoi Silkkitassun luokseen, ilmeisesti jutellakseen kollin kanssa. Aloittaisin pentutarhalta, jossa elämä sai alkunsa. Sen edustalla lepäsi Paatsamapilvi, naaras oli siis yhä elossa. Tervehdin häntä lämpimällä hymyllä. Naaraan lähellä oli vaaleanruskea kolli, joka leikki itsekseen kuningattaren valvovan silmän alla. Arvelin pennun olevan orpo. Esittelin Gingerin, Kuran ja Veijarin kuningattarelle ja astelin sisään pesään, jossa ei leijaillut kovinkaan voimakkaana maidon tuoksu kuten yleensä. Uusia pentuja ei kai ollut hetkeen tullut.

//Gin, Kura tai Veijari? Älkää vielä kirjottako siitä ku tää esittelee klaaninvanhimpien pesän, ku tahon ite kirjottaa siit et Virta saa kuulla Hopeataivaan kuolleen. Myös muut voi tätä jatkaa :D

Virtakyynel

Olimme kiertäneet läpi pesistä jokaisen, päällikön pesää ja klaaninvanhimpien pesää lukuun ottamatta. Sotureiden pesässä olin nähnyt Okrakarvan. Kolli oli juuri herännyt. Esittelin hänet hänen veljilleen ja siskolleen, jotka tervehtivät kohteliaasti veljeään, vaikkakin katsoivat hänen puuttuvaa silmäänsä hieman hämmästyneinä.

Nyt oli vuorossa klaaninvanhimpien pesä. En malttanut odottaa, että pääsisin näyttämään pentuni Hopeataivaalle! Kun astuin kolmikon johdolla klaaninvanhimpien pesään, jouduin hetken ajan totutella hämärään. Räpyttelin silmiäni pesässä ja annoin pennuilleni tilaa. He tunkeutuivat perässäni pesän keskustaan. Katselin sammalvuoteita. Pesän ulkopuolella olin nähnyt Korppisielun, joka oli syönyt yksin hiirtä etäämmällä meistä. En viitsinyt keskeyttää entistä päällikköä, joka nautti nyt vanhuusajoistaan. Tosin yksin, sillä Kipinäsielu oli kuollut.. Ravistelin ikävän pois mielestäni. Tunnistin vanhuksista ensimmäisenä Elotuulen ja Siipisydämen. Molemmat nukkuivat kaikessa rauhassa vuoteillaan, eivätkä tienneet läsnäolostamme. Yllätyksekseni erotin pesän nurkasta valkean mustalaikkuisen naaraskissan emokseni Laikkulammelle. Oliko hän jo niin vanha, että klaaninvanhimman elämä kutsui? Olihan hän jo aika vanha, myönsin hiljaa mielessäni.

"Emo", kuiskasin hiljaisella äänellä ja kumarruin laikukkaan naaraan vierelle. Puskin kuonollani hänen pehmoista turkkiaan. Naaras säpsähti hereille ja avasi silmänsä. Tunnistaessaan minut, hän suorastaan pomppasi pystyyn.

"Virtakyynel!" naaras hihkaisi ja syöksyi luokseni haistelemaan turkkiani ja puskemaan sitä kostealla kuonollaan.

"Miten sinä voit olla siinä?" vanha naaras kysyi ja kohotti katseensa siniharmaisiin silmiini.

"Toimme Silkkitassun kotiin. Ja tahdon näyttää sinulle jotakin", nau'uin ja siirryin emoni edestä, jolloin hän näki kolme pentuani, jotka olivat kylläkin jo soturi-ikäisiä. Naaraan ilme oli yllättynyt. Sitten hän käänsi lämpimän katseensa minuun. Hymyilin hänelle leveästi takaisin.

"Hei, minä olen isoemonne, Laikkulampi. Keitäs te olette?" vanha naaras kysyi ja työnsi harmaantunutta kuonoaan lähemmäs kolmikkoa.

//Gin, Veijari tai Kura? Mun pitää viel sit kirjottaa tuol pesäs siitä et Virta saa tietää Hopeen kuolleen et jos voisitte olla viemättä näit pois tuolt xd

Ginger 02.10.2018

Tunsin itseni hämmentyneen rennoksi ollessani Myrskyklaanin leirissä. Olin kuvitellut itseni olevan edes hiukan varuillani, mutta tämä klaani kiehtoi minua liikaa. Kuitenkin isoemoni Laikkulammen kurkottaessa lähemmäs, olin valmis ottamaan askeleen kauemmas. Vaikka tunsinkin itseni rennoksi, en voinut sanoa luottavani näihin kissoihin täydellisesti. Ehkä vielä joskus, mutta se ei ollu tässä ja nyt.

Yritin rentouttaa lihakseni, sillä naaras oli kuitenkin sukulaiseni. En tahtoisi oman emoni edessä kavahtaa hänen emoansa. Siispä ryhdistäydyin hiukan ja yritin venyttäytyä koko mittaani. Tahdoin näyttää edustavalta kerrankin, kun sain tilaisuuden olla klaanikissojen luona.

"Minä olen Ginger", kuulutin ennen kuin veljeni ehtivät avata suitaan. Tahdoin näyttää todella olevani tämän pentueen rohkein kissa. Olinhan minä naaraana kuitenkin hiukan alakynnessä kahta veljeäni vastaan. Ainoana naaraana minun tulisi erottua joukosta vielä enemmän.

"Tässä ovat veljeni Kura ja Veijari", maukaisin tavoitellen hiukan pientä hymyä. Tahdoin veljieni huimaavan, että osasin olla kohtelias, jos vain satuin sille päälle. Heidän harmikseen en sitä paljoa harrastanut heudän seurassaan.

"Kuinka voit?" maukaisin loppuun antaakseni kohteliaan vaikutelman.

// 158 sanaa

// Virta? Muut?

Virtakyynel

Gingerin esitteli itsensä ja veljensä emolleni Laikkulammelle. Naaras jatkoi kysyen, kuinka klaaninvanhin voi. Laikukkaan vanhuksen kasvoille piirtyi lempeä hymy ja hän kehräsi kovaäänisesti.

"Oikein hyvin", Laikkulampi vastasi nyökkäillen pienesti. Samassa muistin Hopeataivaan. En ollut nähnyt vanhusta leirin pääaukiolla tai parantajan pesässä. Kenties joku oppilaista oli vienyt hänet ulkoilemaan? Käänsin katseeni pennuistani emooni.

"Hei, missä Hopeataivas on? Tahdon esitellä pentuni hänellekin", naukaisin. Laikkulammen hymy hyytyi silmänräpäyksessä. Soturin kasvoille ilmestyi pahaentinen, surumielinen ilme. Se sai minut astumaan askeleen taaksepäin. Ennustin vanhuksen sanat hiljaa mielessäni, mutta toivoin, etten olisi kuullut niitä, että tämä olisi ollut vain pahaa unta ja pian heräisin Pyrstökuiskauksen vierestä omasta pedistäni.

"Hopeataivas... Hän... Hän kuoli viime lehtikatona. Vanhuus vei hänet mennessään", emoni ääni oli vaisu, hiljainen ja säröilevä. Huomasin, kuinka hänen silmäkulmansa kostuivat, mutta niin tekivät minunkin. Pudistelin epäuskoisena päätäni ja tunsin, kuinka tunnemyrsky alkoi raivota päässäni. Ei, ei, ei, ei, ei.. Se oli ainoa asia, mitä pystyin ajattelemaan. Ei voinut olla, ei saanut.

"Eikä kuollut", pihahdin yrittäen pidätellä itkua. Emoni silmät olivat surumieliset, hän astui lähemmäksi minua, mutta pakoilin hänen kosketustaan.

"Ei voi olla", kuiskasin hiljaa ja käänsin katseeni pesän lattiaan. Mieleeni palasivat kaikki ne hetket Hopeataivaan kanssa. Hän oli kouluttanut minut tällaiseksi kuin nyt olen, hän oli ollut tukenani jokaisena hetkenä elämässäni. Hopeataivas oli ollut paras ystäväni, ei hän voinut olla kuollut.

"Minä olen pahoillani", Laikkulampi kuiskasi vaimealla äänellä.

"Ei", sain pihistyä voimistuvan itkun seasta ja käänsin pääni poispäin. Tunsin, kuinka kurkkuani alkoi kiristää. Tuntui kuin happi ympäriltäni olisi kadonnut, kuin olisin tukehtunut. Minun täytyi päästä pois. Tämä oli liikaa. Kun lähdin hoipertelemaan kohti pesän uloskäyntiä, pentuni väistivät minut nopeasti. Korvissani kaikui emoni sanat, en voinut ajatella selkeästi. Oliko Hopeataivas kuollut ihan yksin? Olisiko minun pitänyt olla hänen luonaan? Vihasiko hän minua nyt ja lausui ylleni kirouksia Tähtiklaanin mailta?

Päästyäni vain muutaman askeleen päähän klaaninvanhimpien pesästä, astuin harhaan ja kaaduin maahan kuonolleni. Hetken aikaa makasin maassa vaikeroiden kuin mikäkin pieni pentu. Kipu oli vain niin suunnaton. Olin odottanut tätä hetkeä kauan. Olin ollut liian innoissani asiasta. En olisi saanut olla näin innoissani. Minua heikotti. Silmissäni sumeni ja korvissani soi. Kuulin vaimeita askelia ja erotin kissan jalat edessäni. Itkin maassa vaikeroiden nyt hiljempaa, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Pitkästä aikaa tunsin sen tunteen voimistuvan sisälläni. Se tunne sanoi, että elämässä ei ollut enää mitään järkeä. Kaikki vain kuolivat, kestäisinkö enää seuraavaa kuolemaa? Entä jos se olisi joku pennuistani? Kaameat ajatukset työntyivät mieleeni ja saivat minut vain surullisemmaksi.

"Virtakyynel", vaimea ääni tunkeutui korviini. Kaikki tuntui yhtäkkiä selkeytyvän. Kauanko olin maannut tässä? Nostin hitaasti pääni ja katsoin itkuisilla silmilläni Tiikeriraivoa suoraan hänen silmiinsä.

"Hopeataivas on kuollut", vaikeroin parantajakissalle, jonka ilme oli ärsyttävän ymmärtäväinen. Miksi hän näytti kuin ymmärtäisi? Hän ei ollut menettämässä hiljalleen jokaista lähimmäistään, hän ei tiennyt miltä minusta tuntui. Kukaan ei tiennyt sitä, vaikka kaikki kuvittelivatkin niin.

"Hopeataivas on päässyt Tähtiklaaniin. Siellä hänellä on ikuinen elämä kumppaninsa ja pentujensa kanssa, minä tiedän sen. Kortelampi kertoi minulle", parantajakissa naukui yrittäen lohduttaa. Suru oli muuttunut vihaksi, ja parantajan sanojen tarkoitus kääntyi päässäni päinvastaiseksi.

"Sinä et ymmärrä. Etpä tietenkään. Kukaan ei ymmärrä", kuiskasin hiljaisella äänellä ja käänsin katseeni pentuihini, jotka olivat tulleet Laikkulammen perässä ulos pesästä. Hekin varmaan pitivät minua ihan surkeana kissana. Säälivät minua kuin mitäkin pentua, ehkä jopa häpesivät. Mutta kukaan ei tiennyt, miltä minusta tuntui. Tunsin taas kaiken sen surun, minkä olin sisälleni sulkenut. Kiviturkki, Kipinäsielu, Lehväsiipi, Hopeataivas..

Tiikeriraivo pysyi vaiti. Hän ei alkanut väittämään kanssani vastaa, koska tiesi kai sen olevan turhaa.

"Minä en vain tahdo tietää, kenet minä menetän seuraavaksi", raivo hellitti ja sai minut jälleen romahtamaan. Kyyneleet valuivat poskiani myöten vuolaasti. Painoin pääni etukäpälieni suojaan. Miksi reagoin näin? Miksi en osannut ottaa kuolemaa vastaan?

//Gin, Kura, Veijari, Tiikeri, joku?

Pörrölaikku 17.06.2018

Tassutin eteenpäin kohti jokea. Minun vain teki mieli mennä sinne. Jos mielihalulleni oli jokin syy, saattaisin olettaa sen liittyvän Kiurulentoon. Joen pieni liplatus toi hänet mieleeni. Hänen rauhallisuutensa, kauneutensa, äänensä pehmeys, hänen lämpönsä. Oli mennyt jo jonkin aikaa, oikeastaan melko pitkäkin aika hänen kuolemastaan. Sydäntäni puristava kaipuu ja suru olivat jo alkaneet helpottaa. En kuitenkaan vielä voinut sanoa olevani täysissä sielun voimissani jos puhe oli rakkaani menetyksestä, mutta silti: aika oli hyvä ystävä, se paransi haavat - aikanaan. Saavuin joelle. Siellä olivat Virtakyynel ja Pyrstökuiskaus ja aioin kääntyä takaisin; en halunnut häiritä kaksikkoa. Voisin nimittäin kuvitella, että he haluaisivat olla kahdestaan, viettää aikaa ihan vain toistensa kanssa ja keskittyä vain toisiinsa. Tassutin kuitenkin aivan joelle heidän luokseen.

"Hei", naukaisin ja väläytin pienen, silmänräpäyksen kestävän hymyn. "Anteeksi jos häiritsen, minun vain teki mieli tulla tänne joelle. Menen tietenkin kauemmas, etten häiritse teitä. Ja muutenkin.. haluaisin olla yksin vähän aikaa."

En jäänyt odottamaan vastausta, vaan kävelin seitsemän ketunmitan päähän ja asetuin vatsalleni. Katselin joen vettä ja vajosin ajatuksiini. Niissä pääosa oli Kiurulennolla, rakkaallani, joka toivottavasti katseli minua Tähtiklaanista ja muisteli minua vain hyvällä. Aurinko paistoi taivaalla. Sen lämpö helli turkkiani, mikä sekin muistutti minua tavallaan Kiurulennosta.

*Kiurulento*, ajattelin. *Haavani ovat melkein parantuneet. Mutta minä en unohda sinua. En ikinä. Rakastan sinua nyt ja ikuisesti.*

Huokaisin hiljaa. Sitten oikealla liikahti jokin ja näköpiiriini ilmestyi kala. Se tuskin huomasi minua, kun tarkkailin sitä sen uidessa ohitseni.

//Virta? Ompa kiva ku oli mahollisuus jatkaa jonku tarinaa :D

Virtakyynel 25.07.2018

Oli kulunut jo muutama kuu, kun Silkkitassu oli saapunut luoksemme ennen myrskyn alkua. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä luotamme aikaisemmin, mutta hän oli onnistunut loukkaamaan itsensä koiran hyökkäyksessä, joten olimme siirtäneet lähtöä myöhemmälle. Nyt oli kuitenkin sen aika, tiesin sen. Myrskyklaani takuulla kaipasi oppilastaan, joka taatusti oli jo valmis ansaitsemaan soturinimensä. Tahdoin ehdottomasti saattaa itse oppilaan kotiinsa, mutta tahdoin ottaa myös pentuni mukaan. Tahdoin näyttää heille, kuka minä olin ennen ja mistä tulin, mitä klaanielämä oli. Olin ehdottanut tätä Pyrstökuiskaukselle ja hän oli hyväksynyt asian, vaikka oli takuulla hieman harmissaan, ettei voinut näyttää pennuillemme Jokiklaania, jossa hän itse oli varttunut ja elänyt koko elämänsä. Astelin ulos pesästämme, aurinko oli juuri noussut ja kaikki kolme pentuani olivat sopivasti aukiolla syömässä. Astelin heidän luokseen kertoakseen uutisen. Myös Kaisla, Silkkitassu ja Pörrölaikku olivat paikalla. Toivoin myös Pörrölaikun lähtevän mukaamme käymään Myrskyklaanissa, jossa hän oli viimeksi särkenyt sydämensä Kiurusiiven kuoltua.

"Minulla on teille asiaa", aloitin kasvoillani tyyni ilme. Kissat käänsivät hämmästyneet katseensa minuun ja keskeyttivät hetkeksi ateriansa.

"Silkkitassu, sinun on viimein aika päästä kotiisi. Lisäksi haluan ottaa Veijarin, Kuran ja Gingerin mukaani. Tahdon näyttää teille, missä minä olen kasvanut ja tahdon näyttää teidät Myrskyklaanille. Pörrölaikku, myös sinä voit halutessasi lähteä mukaan", naukaisin ja käänsin haikean katseeni Pörrölaikkuun, joka varovasti nosti katseensa minuun. Hän empi hetken, kunnes nyökkäsi.

"Hyvä on", kolli vastasi tasaisella, mutta hiljaisella äänellä. Väläytin pojalleni hennon hymyn ja käänsin sitten katseeni nuorempiin pentuihini ja Silkkitassuun.

"Lähdemme auringon laskiessa, jotta olemme perillä suurin piirten auringonnousun aikoihin. Emme tahdo nimittäin säikyttää ketään yöllä, aamulla kissat ovat jo hereillä", selitin muille. Kaisla katsoi minua epäröiden.

"Jäänkö minä tänne?" hän kysyi ystävällisellä äänellä. Nyökkäsin.

"Myös Ruusukatse, Ruskasilmä ja Pyrstökuiskaus jäävät. Reviiri tarvitsee teidät tänne siksi aikaa, kun me olemme saattamassa Silkkitassua kotiinsa", selitin naaraskissalle, joka vastasi nyökäten.

"Levätkää ennen lähtöä, matka kaksijalkalan halki ei tule olemaan helppo", naukaisin vielä ja käänsin sitten kuusikolle selkäni astellessani tuoresaaliskasalle, jossa oli vielä muutama saalis. Nappasin hampaisiini hiiren ja siirryin syömään sitä Pyrstökuiskauksen vierelle pesämme edustalle.

//Pennut? Silkki? Kaisla?

Ginger 26.07.2018

Soturilaki kuullosti korvaani aluksi epäilyttävältä. Olinhan minä erakkona kuitenkin tottunut siihen, että rajoja ei ollut. Käännyin hetkeksi pois Silkkitassusta. Soturilaissa oli jotakin samaa verrattuna muutamaan meidän sääntöömme. Päätin kuitenkin olla mainitsematta asiasta Silkkitassulle.

"Noh... Säännöt eivät ole aivan minun juttuni, mutta kaipa minä noita nyt pakon tullen tottelisin", maukaisin hiukan epävarmalla sävyllä, sillä tajusin hiljattain minkä osan itsestään klaanielämä minulle toisikaan. Sääntöjä olisi paljon ja samoin opeteltavaa. Menisi varmasti aikaa, että tulisin oppimaan olemaan rajojen sisällä. Minua puistatti. Saattaisin joutua moniin kahnauksiin klaanikissojen kanssa, jos muuttaisin heidän alueellensa enkä tajuisi vältellä heidän rajojansa. Toisaalta taas meidänkin reviirillä oli kyllä rajansa, en vain perustanut niistä suuresti. Olin pidemmän matkan matkaaja.

Pian kuulinkin emoni Virtakyyneleen kuuluttavan äänen. Silkkitassun oli virallisesti määrä palata kaltaistensa luokse auringonlaskun aikaan. Tai oikeastaan vasta seuraavana päivänä sen noustessa. Huokasin hiljaa, mutta raskaasti. Minulla oli enää yksi päivä aikaa Silkkitassun seurassa. Hän oli tavallaan tuntunut veljeltä, mutta tavallaan joltakin muulta. Kaikesta huolimatta myönsin yhden asian, tulisin ikävöimään häntä kaikesta huolimatta. Päätin kuitenkin varjella tätä tietoa tarkasti ja pitää sen itselläni. Ei muiden tarvitsisi tietää. Ei todellakaan. Saisin vielä Veijarin herjat harteilleni, vaikka välimme olivatkin hiljattain paranemassa. Eivät ne todellisuudessa kuitenkaan tulisi kovinkaan paljoa muuttumaan. Omasimme sisarusten välisin viha-rakkaussuhteen eikä asialle voinut mitään.

Käänsin katseeni Silkkitassuun. Suhteeni tähän kolliin oli vielä mysteeri. Ehkä me olimme tuntemattomia toisillemme tai kissoja, jotka vain etsivät toisista seuraa. Ehkä olimme tuttavia tai ystäviä, en tiedä. Enkä tulisi tietämäänkään, jos en kysyisiasiaa häneltä.

"Sait nyt virallisen lähtöaikasi selville", maukaisin tyynesti, lievä hymy huulillani. "Miltä nyt tuntuu?"

// Silkki? Muut?

Veijari 27.07.2018

Räpäytin silmäni auki. Tunsin kuinka joku tai jokin liikutti päälläni olevaa oksaa. Vilkuilin ympärilleni hieman ihmeissäni, kunnes huomasin isäni suuren, jykevän hahmon (tiesin sen olevan isäni, sillä Kaisla ei osannut vielä sukeltaa). Kun oksa antoi tarpeeksi periksi, pääsin pujahtamaan irti ja uimaan takaisin pinnalle Pyrstökuiskauksen perässä.

Haukoin ahnaasti henkeä. Ilma tuntui ihanalta. Kun tunsin pulssini palautuvan normaaliksi ja hengitykseni tasaantuvan, käännyin katsomaan Kaislaan päin edelleen hieman tokkuraisena.

"Mitä oikein tapahtui?" hän kysyi silmät huolesta pyöreinä.

"Kaikki oli hyvin kunnes jäin oksaan kiinni. Onneksi Pyrstökuiskaus tuli ja sai minut irti", sanoin hiljaa ja väläytin isälleni kiitollisen katseen, mutta tabbykuvioinen kolli vain pudisteli päätään ja osoitti sitten hännällään Kaislaa.

"Onneksi Kaisla pyysi minua tarkistamaan, miksi oikein viivyit siellä niin kauan", Pyrstökuiskaus maukui. Naaras näytti kiusaantuneelta.

"Ehkä nyt olisi paras lähteä. Te varmasti tarvitsette lepoa tuon jälkeen", Kaisla naukui ja hymyili. Nyökkäsin liian uupuneena puhumaan enempää.

Kun pääsimme takaisin kotiaukiolle, Kaisla katsahti minuun hellästi ja naukaisi:

"Nyt saat luvan mennä lepäämään."

Seurasin Kaislan perässä ilman vastaväitteitä. Uni olisi nyt todella tarpeen. Naaras odotti, että kävisin ensin makuulleni sammalille, ennen kuin asettui viereeni ja ryhtyi nuolemaan turkkiani.

"Sinua varmasti väsyttää", hän maukui nuolaisujen välissä. "Lepää vain ihan rauhassa."

Kuuntelin väsyneenä Kaislan suloisen kuuloista kehräystä ja annoin silmieni painua kiinni. Minun ei tarvinnut odottaa unta, se tuli viivyttelemättä.

Avasin silmäni hätkähtäen ja nousin istumaan. Pystyin melkein kuulemaan sydämeni hätäiset lyönnit. Kaisla raotti aavistuksen verran silmiään ja kampesi itsensä etutassujensa varaan makean kuuloisesti haukotellen.

"Mikä hätänä?" hän kysyi ja kääntyi katsomaan minua huolestuneen näköisenä.

Pudistelin nopeasti päätäni. "Paha uni."

"Minkälainen paha uni?" Kaisla vääntäytyi istumaan.

"Ei se mitään ollut", valehtelin ja ehdotin sitten: "Mitä jos mentäisiin syömään? Minulla on hurja nälkä."

Nousin käpälilleni ja pujahdin ulos pesästä Kaisla kannoillani seuraten. Naaras näytti edelleen huolestuneelta. Annoin katseeni kiertää aukion kissoissa. Ruusukatse, Ruskasilmä ja Pyrstökuiskaus olivat kokoontuneet aukion laitamille syömään. Viittasin Kaislaa seuraamaan ja hölkytin sitten heidän luoksensa.

"Mitä teillä siinä on?" kysyin ja istuuduin alas, mutta ennen kuin kukaan ehti vastata, Virtakyyneleen ääni kajahti vähän matkan päästä:

"Minulla on teille asiaa." Käännyin katsomaan emooni hämmästyneenä.

"Silkkitassu, sinun on viimein aika päästä kotiisi. Lisäksi haluan ottaa Veijarin, Kuran ja Gingerin mukaani. Tahdon näyttää teille, missä minä olen kasvanut ja tahdon näyttää teidät Myrskyklaanille. Pörrölaikku, myös sinä voit halutessasi lähteä mukaan", Virtakyynel naukui ja kääntyi katsomaan velipuoleeni haikean näköisenä. Kolli näytti empivän hetken, kunnes nyökäytti hieman päätään.

"Hyvä on", Pörrölaikku sanoi hiljaa.

Virtakyynel väläytti pojalleen hymyn ja kääntyi sitten minun ja sisarusteni ja Silkkitassun puoleen.

"Lähdemme auringon laskiessa, jotta olemme perillä suurin piirten auringonnousun aikoihin. Emme tahdo nimittäin säikyttää ketään yöllä,

aamulla kissat ovat jo hereillä", hän selitti nopeasti. Kaisla vierelläni liikahti epävarman oloisena.

"Jäänkö minä tänne?" hän kysyi. Virtakyynel nyökkäsi, ja tunsin pienen pettymyksen. Olisin tahtonut, että Kaislakin tulisi mukaan.

"Myös Ruusukatse, Ruskasilmä ja Pyrstökuiskaus jäävät. Reviiri tarvitsee teidät tänne siksi aikaa, kun me olemme saattamassa Silkkitassua kotiinsa", emoni selitti Kaislalle. Erakkonaaras nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.

"Levätkää ennen lähtöä, matka kaksijalkalan halki ei tule olemaan helppo", Virtakyynel naukaisi vielä ja siirtyi sitten syömään hiirtä Pyrstökuiskauksen kanssa heidän pesänsä edustalle.

Kännyin Kaislan puoleen. "On harmi, ette voi tulla mukaan", sanoin harmistuneena.

//Kaisla? Muut? Tästä tuli aika tönkköä settiä. xD

Kaisla

Virtakyynel oli juuri ilmoittanut, että lähtisi pentujensa ja Silkkitassun kanssa Myrskyklaaniin. Virtakyynel haluaisi ilmeisesti näyttää Myrskyklaanin pennuilleen ja esittelisi heidät taas Myrskyklaanille.

"Jäänkö minä tänne?" kysyin. Virtakyynel nyökkäsi. Niin, mitäpä minä heidän kanssaan Myrskyklaanissa olisin tehnyt.

"Myös Ruusukatse, Ruskasilmä ja Pyrstökuiskaus jäävät. Reviiri tarvitsee teidät tänne siksi aikaa, kun me olemme saattamassa Silkkitassua kotiinsa", Virtakyynel selitti ja minä nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.

"Levätkää ennen lähtöä, matka kaksijalkalan halki ei tule olemaan helppo", Virtakyynel naukaisi vielä ja siirtyi sitten syömään hiirtä kumppaninsa kanssa.

"On harmi, ette voi tulla mukaan", Veijari sanoi harmistuneena. Kohautin ensin vain lapojani.

"Niin", huokaisin hiljaa ja jatkoin vielä hiljempaa, "mutta tuskin minun tarvitsee täällä kauaa ilman sinua olla."

Minun ja Veijarin suhde oli vielä toisille salainen, eikä kukaan muu meidän lisäksemme tietänyt siitä. Ei siitä ollut kauaakaan, kun olimme vasta tunnustaneet tunteemme ja nyt Veijari jo lähtisi luotani Myrskyklaaniin vierailulle. En ollut kuitenkaan naaras, joka halusi roikkua hänessä kiinni, mutten halunnut olla päivää kauempaa erossa. Haluaisin ehdottomasti, jos vain voisin, saattaa koko porukan reviirin laitaan saakka. Ehkä voisinkin tehdä niin.

"Mitäs sanoisit, jos tulisin saattamaan teidät reviirin laitaan ja te jatkaisitte sitten siitä ilman minua?" maukaisin, tällä kertaa kovempaa kuin viime kerralla. "Voisin sitten sen jälkeen myös hieman saalistaa sillä suunnalla."

//Veijari? Muut?

Silkkitassu

Sade oli kastellut turkkini niin märäksi, että se liimautui ihooni kiinni. Vatsani kurni edelleen nälästä ja nyt hytisin kylmästäkin. Tuurillani saisin vielä viheryskän tai kuolisin salamaniskuun. Yritin kuitenkin olla näyttämättä epämukavaa oloani kävellessäni muiden perässä, vaikka se ei tuntunutkaan onnistuvan kovin hyvin. Saatoin vain toivoa, että muiden mainitsema turvapaikka olisi lähellä.

Kävellessäni vilkuilin näitä vieraita kissoja vähän väliä. Harmaa naaras oli esittäytynyt Virtakyyneleksi. Nimen kuultuani olin höristänyt korviani välittömästi. Myös nimi Pyrstötähti oli minulle tuttu. Tiesin, että hän oli ollut Jokiklaanin entinen päällikkö, silloin kun minä en ollut vielä syntynyt. Klaaninvanhimmat olivat joskus kertoneet hänestä, kun olin irrottanut punkkeja heidän turkeistaan.

’’Olen kuullut myös sinusta’’, mau’uin edessäni kävelevälle Virtakyynelelle. ’’Mestarini Polttosydän mainitsee nimesi usein. Olit hänen mestarinsa, eikö vain? Monesti harjoituksissa hän opettaa minulle liikkeitä ja kertoo minulle vinkkejä, jotka hän sanoo oppineensa sinulta.’’

Tuntui hassulta ajatella, miten pieni maailma oli. En ollut ikinä tajunnut kysyä, mitä Polttosydämen mestarille oli tapahtunut, enkä tosiaan osannut aavistaa tapaavani häntä itse.

Gingerin ja Virtakyynelen puheiden perusteella sain sellaisen käsityksen, että Virtakyynel ja Pyrstötähti – siis Pyrstökuiskaus, olivat Gingerin vanhemmat. Tämähän tarkoitti, että Gingerissä oli Myrskyklaanin verta niin kuin minussakin! Mutta hän oli puoliverinen. Tiesin, että oli soturilain vastaista, jos kaksi kissaa eri klaaneista saivat pentuja. Tajusin kuitenkin pitää suuni kiinni. Jos mainitsisin asiasta, en takuulla tulisi saamaan sateensuojaa. Se, että hän oli puoliksi jokiklaanilainen, selitti kuitenkin hänen itsepäisen asenteensa ja piikikkään kielensä…

’’Nimeni on muuten Silkkitassu’’, naukaisin jo jonkin aikaa käveltyämme. ’’En aiemmin ehtinyt esitellä itseäni.’’

Taivaan halki leikkasi uusi salama. Ravistelin turkkiani, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Tässä kaatosateessa ei kestäisi kauaa, kunnes se olisi taas litimärkä.

’’Saanen kysyä’’, rykäisin katsoessani Virtakyyneltä, ’’mikä sai sinut jättämään Myrskyklaanin ja ryhtymään erakoksi?’’

//Virta? Gin? Kura?

Virtakyynel 29.04.2018

Käänsin siniharmaan katseeni kohti myrskyklaanilaisoppilasta, joka oli kertonut nimensä olevan Silkkitassu. Jouduin tovin miettimään vastausta hänen kysymykseensä, sillä en oikeastaan tiennyt sitä itsekään. Kun tapasin eräänä viherlehden alun päivänä Pyrstökuiskauksen ja lähdin hänen kanssaan Kuukivelle kollin luopuessa hengistään, kaikki sitä päivää aiemmat päivät olivat olleet surkeita. Olin vellonut surussa ja tuntenut itseni turhaksi, koska olin menettänyt kumppanini Kiviturkin. Pyrstökuiskaus oli saanut minut taas hymyilemään, unohtamaan kaiken kauheuden. Käänsin katseeni jälleen Silkkitassuun vastatakseni hänen esittämään kysymykseen.

"Se tuntui oikealta, en ollut enää iloinen Myrskyklaanissa. Kun tapasin Pyrstökuiskauksen, hän sai minut hymyilemään pitkästä aikaa sitten kumppanini Kiviturkin kuoleman. Tein nopean päätöksen päivässä ja lähdin Myrskyklaanista erakoksi Pyrstökuiskauksen mukaan. En ole katunut päätöstäni päivääkään, sillä ilman sitä en olisi ikinä saanut Kuraa, Veijaria tai Gingeriä", selitin nuorelle kollille kovaan ääneen, jotta hän kuulisi minut sateen läpi. Silkkitassu vastasi nyökäten.

Pian tämän jälkeen saavuimmekin jo aukiolle. Kura ravasi edellämme minun ja Pyrstökuiskauksen pesään kiertäen edessään olevat vesilammikot.

"Täällä me asumme. Ystävämme Kaisla, Ruusukatse ja Ruskasilmä nukkuvat tuossa pesässä, vanhempi poikani Pörrölaikku nukkuu tuolla ja tuo suurin on minun, Pyrstökuiskauksen ja pentujemme pesä. Voit tulla kanssamme sinne siksi aikaa, että myrsky laatuu", lupasin Silkkitassulle. Kolli vastasi nyökäten ja seurasi Gingerin kanssa minua pesällemme.

//Silkki, Ginger tai muut?

Silkkitassu 01.05.2018

Katto pääni päällä tuntui lohduttavalta, etenkin kun kuulin vielä sateen rummutuksen takaani. Ravistin turkkiani: epätoivoinen yritys saada se hiukan kuivemmaksi. Se oli lähes yhtä tyhjän kanssa. Saatoin tuntea vieläkin vesipisarat, jotka tippuivat märästä turkistani maahan, ja kuonostani hännänpäähän asti kulkevat kylmät väreet.

Tutkailin sitä pesää, johon Virtakyynel oli meidät johdattanut. Se oli pimeä ja haisi vieraalta, mutta siitä huolimatta lämmin ja taatusti parempi nukkumapaikka kuin rankkasateen alla. Pesässä oli kaksi uutta kissaa: harmaanruskea tabby-kuvioinen kolli sekä valkoinen kolli siniharmain silmin. Virtakyynel esitteli minut heille ja kertoi omasta näkökulmastaan tarinan siitä, miten tapasimme. Harmaanruskea kolli osoittautui Jokiklaanin entiseksi päälliköksi Pyrstökuiskaukseksi ja valkoinen kolli hänen pojakseen Veijariksi.

En tiennytkään, että jotkut erakot asuivat niin isossa joukossa. Virtakyynel ja Pyrstökuiskaus pentujensa ja muiden mainitsemiensa kissojen kanssa muodostivat melkein pienen lauman. Minusta tuntui, että olin tämän päivän aikana oppinut enemmän Myrskyklaanin reviirin ulkoisesta maailmasta kuin koko muun elämäni aikana.

Uudet tiedot pyörien päässäni etsin itselleni vapaan nukkumapaikan. Ainoa sellainen löytyi epäonnekseni aivan Gingerin vierestä. Hän onneksi näytti jo nukkuvan sikeästi. Siitä huolimatta minulla oli jostain syystä vieläkin erittäin vaivaantunut olo hänen lähellään. Onneksi huomenna pääsen vihdoin takaisin Myrskyklaaniin kauas hänestä, ja keskittymään koulutukseeni ilman häiriöntekijöitä. Erittäin väsyneenä en kuitenkaan jaksanut ajatella asiaa sen enempää. Käperryin kerälle ja suljin silmäni. Uni tuli yllättävän nopeasti.

//Tää on ennen tota Kuran tarinaa, muut voi sitten jatkaa siitä

Kura

Kyhjötin pesän nurkassa katsellen uteliaana vaalean hopeanharmaata kollia, joka istui toisella puolella pesää tiiraillen ympärilleen. Hän oli esittäytynyt Silkkitassuksi ja kertonut tulleensa Myrskyklaanista. Tuntui hassulta, että minulle täysin tuntemattomalla kollilla ja emollamme Virtakyyneleellä oli jotain yhteistä. Minusta alkoi kuitenkin tuntua pian hieman ulkopuoliselta, kun Virtakyynel kyseli Silkkitassulta entisen klaaninsa kuulumisia. He tuntuivat heti tulevan toimeen, aivan kuin olisivat vanhoja tuttuja. Sanomatta sanakaan, tassutin muiden ohitse pesästä ulos. Halusin päästä tuulettamaan ajatuksiani.

Myrsky oli viimein laantunut, eikä siitä ollut enää jäljellä muuta kuin mutainen maa ja puiden oksilta turkilleni tipahtelevat vesipisarat. Tuuli oli tyyntynyt ja tummat myrskypilvet olivat jo ajautuneet kauas pois. Olin juuri aikeissa lähteä käymään joella selvittämässä ajatuksiani, kun kuulin äänen takaani.

"Minne matka?" Vilkaisin lapani yli isäni meripihkan värisiin silmiin ja huokaisin. Mitä minä oikein olin odottanut? Sitäkö, että saisin marssia muina kissoina ulos ilman perääni juoksevia vanhempia?

"Ei minnekään", vastasin välttelevästi. Ei Pyrstökuiskauksen tarvinnut tietää minne olin ollut aikeissa mennä. Ja sitä paitsi, toivoin vastaukseni saavan isäni kääntymään kannoillaan ja tassuttamaan takaisin pesään jättäen minut yksin. Pyrstökuiskaus ei kuitenkaan liikahtanutkaan.

"Haluaisitko lähteä metsästämään?" isäni kysyi yllättäen. Hetken aikaa vain tuijotin hiljaisuudessa tabbykuvioista kollia.

"Mikä ettei", sanoin lopulta. Pyrstökuiskaus väläytti minulle pienen hymyn ja lähti sitten johdattamaan minua metsään. Väistelimme muta- ja vesilammikoita kulkiessamme hiljaisuuden vallitessa reviirimme halki. En voinut olla miettimättä, että ehkä tämä yllättävä saalistustuokio oli vanhempieni tapa yrittää lepytellä minut. Minua alkoi turhauttaa, kun aloin uskoa ajatukseen yhä enemmän. Kun lopulta pysähdyimme ja Pyrstökuiskaus kääntyi minua kohti, kysyin:

"Miksi muut eivät tulleet?" Isäni hymähti hiljaa ja näpäytti minua sitten hännällään.

"He eivät halunneet tulla." Selitys ei kuulostanut uskottavalta, mutta jätin asian siihen. Sen sijaan kysyin häneltä mielessäni jo jonkin aikaa pyörinyttä asiaa.

"Millaista Jokiklaanissa oli?" En voinut salata äänestäni kuuluvaa uteliaisuutta, sillä jos ihan totta puhutaan, klaanit olivat kiehtoneet minua jo pidemmän aikaa.

"Jokiklaani on aina ollut minulle koti, eikä se asia tule muuttumaan, kävi mitä kävi. Minä kuulun sinne, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että minun sydämeni on täällä. Rakkauden eteen on tehtävä valintoja, eivätkä ne ole helppoja", Pyrstökuiskaus sanoi. Hänen äänessään oli aavistuksen verran haikeutta, mutta muuten kolli ei paljastanut tunteitaan.

"Oliko sinulla perhe Jokiklaanissa?" kysyin. Isäni kallisti päätään ja nyökkäsi. Odotin hänen kertovan heistä, mutta hiljaisuus oli laskeutunut yllemme. Ilmeisesti Pyrstökuiskaus ei halunnut puhua perheestään juuri nyt. Ymmärsin sen, mutta olisin silti halunnut kuulla sukujuuristani.

"Noniin, aloitetaan", isäni sanoi lopulta. Nyökkäsin ilmaistakseni, että olin valmis. Sitten kertasimme nopeasti saalistusliikkeet ja lähdimme etsimään riistaa. Pian meillä molemmilla keikkuikin suussa hiiri, ja lähdimme takaisin pesää kohti.

// muut? Tästä tuli ihan kauhee ja tönkkö mut yrittäkää kestää..

Virtakyynel 08.06.2018

Loikoilin suuren kiven päällä aivan joen rannassa nauttien viherlehden auringosta, joka lämmitti turkkiani mukavasti. Pyrstökuiskaus oli aivan vierelläni, saatoin jopa kuulla kollin tasaisen hengityksen. Avasin siniharmaat silmäni ja käännyin katsomaan kumppaniani, joka piti omia silmiään yhä kiinni. Hetken ajan vain katsoin häntä, tunsin voivani paremmin kuin koskaan. Kaikki oli täydellisesti. Minulla oli Pyrstökuiskaus ja pennut. Kaiken lisäksi muutama muu kissa oli täällä auttamassa meitä reviirimme ylläpitämisessä. Silkkitassu oli viettänyt luonamme puolisen kuuta, sillä kolli oli loukkaantunut koiran hyökätessä kimppuumme, kun näytimme hänelle reviiriämme. Lupasin viedä hänet takaisin Myrskyklaaniin heti hänen toivuttuaan ja samalla käydä näyttämässä pentujani entisille ystävilleni ja erityisesti emolleni Laikkulammelle. Myrskyklaanista eniten minä ikävöin häntä. Pyrstökuiskaus avasi silmänsä ja huomatessaan minun katselevan häntä, hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy.

"Riittääkö auringossa loikoilu jo?" kolli kysyi lempeällä äänellä.

"Jos sinulla on jotakin muuta mielessäsi", vastasin leveästi hymyillen. Pyrstökuiskaus kampesi itsensä istumaan. Minä tein samoin ja katsoin kumppania syvälle tuon tummiin, keltaisiin silmiinsä.

"Miten olisi kalastaminen? Tai kenties tällä kertaa uiminen? Vesi on lämmintä ja se olisi mukavaa", kolli ehdotti varovasti. Katsoin häntä hieman epäröiden.

"Enpä tiedä, vesi ei ole oikein minun juttuni", naukaisin ja irvistin. Käänsin katseeni kohti jokea, jonka pinta kimalteli kauniisti auringon säteiden osuessa siihen. Kauempaa korviini kantautui hirviöiden ääniä, mutta reviirimme oli kyllin kaukana niistä, joten kaksijaloista hirviöineen ei ollut meille vaaraa.

"Älä nyt, kokeillaan edes", Pyrstökuiskaus naukui kannustavasti ja puski kuonollaan turkkiani.

"Hyvä on", taivuin lopulta ja pyöräytin silmiäni. Mitäköhän tästäkin tulisi? Innoissaan Pyrstökuiskaus loikkasi alas tasaiselta kiveltä ja lähti suuntaamaan kohti vedenrajaa. Loikin kollin perään, mutta pysähdyin ennen kuin vesi ylsi käpälilleni. Pyrstökuiskaus sen sijaan asteli veteen niin, että hänen käpälänsä kastuivat.

"Tahdotko uida vai kalastaa ensin?" kolli kysyi ja käänsi katseensa minuun päin. Hän otti pieniä askelia sivuille vedessä. En ymmärtänyt mitä hauskaa kastumisessa oli.

"Sinä voit päättää", naukaisin, vaikka tiesin hyvin Pyrstökuiskauksen laittavan minut uimaan. Kaikki lämpimät vuodenajat, joina olimme yhdessä olleet oli kolli yrittänyt saada minut veteen. Kalastamista olin kyllä suostunut kokeilemaan, mutta uiminen ei tullut kuuloonkaan. Nyt saatoin olla valmis siihen. Pyrstökuiskaus oli uhrannut paljon minun vuokseni, joten minunkin täytyi olla valmis tekemään jotain.

"Eli siis uimaan. Tule, vesi on lämmintä", kolli naukaisi ja roiskautti käpälällään vettä päälleni. Kavahdin taaksepäin väistäen roiskeen. Päättäväisin askelin kuitenkin lähdin kulkemaan kohti kumppaniani.

"Älä kastele minua", pyysin ja astuin yhdellä käpälälläni veteen. Vesi tuntui jääkylmältä, kun se pureutui turkkini lävitse, joten nostin jalkani nopeasti pois vedestä.

"Sehän on jääkylmää!" naukaisin ja katsoin Pyrstökuiskausta jo katuen valintaani opetella uimaan. Kollin kasvoilla oli huvittunut virne.

"Sinä totut siihen, tule nyt. Olet pahempi kuin vesikammoinen jokiklaanilainen", kolli vitsaili ja astui kauemmas rannasta niin, että vesi hipoi hänen vatsakarvojaan. Astuin uudelleen veteen, tällä kertaa pakotin jalkani pysymään siellä. Kun olin tarpeeksi varma itsestäni, laitoin toisen jalan myös veteen. Hetken ajan niitä pidettyäni siinä, nostin katseeni Pyrstökuiskaukseen. Kolli näytti huvittuneelta, mutta hänen katseensa käski minua olemaan nopeampi. Niinpä astelin veteen nostellen jalkojani korkealle, jotta saattaisin edes hetken ajan tuntea lämpimän auringon käpälilläni. Mieleni teki juosta karkuun, sillä vesi oli jääkylmää. Pyrstökuiskaus kulki yhä vain kauemmaksi niin, että hänen jalkansa eivät enää yltäneet pohjaan. Kumppanini antoi veden kannatella itseään samalla, kun hän ui ensin kauemmas ja sitten takaisin luokseni. Hän asteli luokseni. Kollin turkki tiputteli vettä hänen noustuaan vedenpinnan yläpuolelle.

"Tule vain, ei se sinua tapa. Olen vierelläsi ihan koko ajan", kolli vakuutti ja lähti kulkemaan kanssani eteenpäin. Pysähdyin kuin seinään kuitenkin siinä vaiheessa, kun vesi osui vatsaani. Myös Pyrstökuiskaus pysähtyi.

"Se ehkä tuntuu nyt pahalta, mutta kun annat turkkisi kastua kokonaan, vesi ei tunnu enää niin kylmältä", Pyrstökuiskaus naukui lämpimällä äänellä. En ihmetellyt lainkaan, miten hänestä tuli päällikkö. Kollin kannustava ääni saisi takuulla kuolonklaanilaisenkin vaihtamaan uskoaan. Hän oli takuulla ollut aivan mahtava mestari jokiklaanilaisille ja erinomainen lisä heidän joukkojaan. Astuin askeleen ja toisenkin eteenpäin.

"Pysähdytään tähän. Totuttele hetken ajan veteen. Kerro, kun se ei tunnu enää niin kylmältä", kolli naukaisi. Nyökkäsin. Koko kehoni värisi, sillä olin niin kovin kylmissäni. Pakotin raskaaksi muuttuneen hengitykseni tasoittumaan ja suljin silmäni. Tunsin joen hennot aallot ja lämpimän tuulenvireen turkillani. Yhtäkkiä vesi ei tuntunutkaan niin kylmältä. Avasin silmäni ja katsoin Pyrstökuiskausta.

"Olit oikeassa, ei se ole enää kylmää", naukaisin innoissani hymyillen. Pyrstökuiskaus hymyili minulle takaisin.

"Opetellaan uimisen alkeita tässä matalassa vedessä. Kun uit, sinun täytyy liikuttaa jalkojasi tähän tapaan", kolli naukui ja näytti esimerkkiä.

"Ja mitä ikinä teetkin, älä mene paniikkiin. Silloin hyvin suurella todennäköisyydellä unohdat kuinka uidaan ja et pysy pinnalla. Keskity kaiken aikaa jalkojesi liikkeeseen", Pyrstökuiskaus opasti.

"Selvä, ei panikoida. Kokeilenko tuota nyt?" kysyin, kun Pyrstökuiskaus palasi rinnalleni.

"Kokeile vain", hän naukui ja nyökkäsi. Irrotin jalkani joen hiekkapohjasta ja yritin liikutella jalkojani samalla tavalla kuin Pyrstökuiskaus, mutta upposin vain. Räpiköin hetken ajan vedessä, kun pääni oli upota veden alle, mutta sitten muistin jalkojeni yltävän pohjaan. Nousin seisomaan ja katsoin Pyrstökuiskausta pettynyt ilme kasvoillani.

"Se oli hyvä ensimmäiseksi yritykseksi. Eivät jokiklaanilaisetkaan onnistu ensimmäisellä kerralla. Liikkeidesi tulee olla hieman hitaampia ja suurempia", kolli selitti. Nyökkäsin vastaukseksi ja yritin uudestaan. Nyt hetken ajan minusta jopa tuntui, että osasin! Mutta sekin illuusio mureni tuhansiin palasiin, kun onnistuin hörppäämään vettä suuhuni ja lähes tukehtumaan siihen. Aloin yskimään kovasti, Pyrstökuiskaus työnsi minua lähemmäs rantaa, jotta en saisi lisää vettä suuhuni. Hetken ajan rantavedessä yskiskelin, kunnes se helpotti. Käännyin kohti kumppaniani irvistäen.

"Ehkä tämä riittää tältä päivältä?" ehdotin varovasti. Pyrstökuiskaus väläytti minulle lämpimän hymyn.

"Jatketaan joku toinen päivä. Meillä on koko viherlehti aikaa ja enemmänkin, ei ole mitään kiirettä. Se meni kuitenkin hyvin, kunhan muistat vain pitää pääsi ylhäällä ja keskittyä siihen, että et hengitä vettä sisään", kolli naukui virnistäen. Yhtä matkaa astelimme pois vedestä takaisin lämpimille kiville kuivattelemaan. Elämä oli kerrassaan mahtavaa. Saimme usein vapaapäiviä, jolloin pystyimme olla vain keskenämme ja nauttia toistemme seurasta. Reviirimme oli kyllin pieni, eli muut pärjäsivät hyvin päivän ilman meitä. Lisäksi usein omina päivinämme saalistimme omat ruokamme, eli muiden ei tarvinnut huolehtia siitäkään. Pentumme olivat kasvaneet hyviksi kissoiksi, he pärjäsivät jo omillaan. Kaisla oli jäänyt pidemmäksi aikaa luoksemme ja viihtyi myös pentujemme seurassa. Ruskasilmä ja Ruusukatse taas olivat lähentyneet, he viettivät vain entistä enemmän aikaa keskenään. Lisäksi näin viherlehden aikaa reviirillämme oli runsaasti riistaa, eikä kaksijaloistakaan ollut haittaa. Kaikki oli siis mitä parhaiten. Toivoin sen voivan jatkua näin ikuisuuden.

//Joku kenties?:D

Kura 24.03.2018

Pörhistin karvojani ja yritin hillitä tärinääni. En palellut, mutta innostus kihelmöi kehoni joka solussa, enkä pystynyt olemaan paikoillani. Ihmettelin suuresti Veijarin ilmeettömiä kasvoja, kun kolli katseli ympärilleen. Eikö häntä jännittänyt taisteluliikkeiden opettelu? Heilautin korviani ja yritin saada veljen huomion itseeni. Veijarin viikset värähtivät ja hän vilkaisi minua pikaisesti, mutta käänsi sitten katseensa pois. Rypistin kulmiani ja tökkäsin kuonollani kollin lapaa. Veijari astui kauemmas minusta ja pörhisteli karvojaan. Tunsin kiukun alkavan kihelmöidä käpälissäni, mutta pakotin itseni rauhoittumaan.

"Eikö olekin jännää?" supisin veljelleni, kun Virtakyynel, Pyrstökuiskaus ja Kaisla asettuivat eteemme. Ginger höristi korviaan oikealla puolellani ja kumartui lähemmäs minua.

"Minä olen kaikkein paras taistelija!" Ginger naukaisi.

"En minä sitä kysynyt." Pyörittelin Gingerille silmiäni. Sisko tuhahti, mutta virnisti minulle sitten.

"Ei se haittaa. Minä olen silti paras!" Tunsin Virtakyyneleen katsovan meitä ja tajusin, että opetus alkaisi aivan pian. Suljin kiireesti suuni ja suoristin selkäni. Sitten jäin kuuntelemaan korvat hörössä mitä vanhemmillamme oli sanottavaa.

"Olemme päättäneet emonne kanssa, että koulutamme teille samat taidot, jotka oppilas vaatii tullakseen soturiksi", Pyrstökuiskaus aloitti. Selkäpiissäni kulki väristys, kun tajusin, että sittenhän meistäkin tulisi sotureita, jos oppisimme kaikki taidot. "Eli teidän täytyy osata taistella ja saalistaa niin, että pärjäätte itseksenne. Kun hallitsette opettamamme liikkeet ja osaatte saalistaa itse riistanne, annamme teille luvat sitä mukaan kulkea reviirillämme vapaasti." Aloin liikutella hermostuneesti käpäliäni ja toivoin, että pääsisimme pian jo harjoittelemaan liikkeitä. Katsoin emoani, joka siirsi katseensa Kaislaan ja kohotti naaraalle kysyvästi kulmiaan.

"Tahtoisitko sinä näyttää meille aluksi hyökkäysasentosi?" Virtakyynel kysyi Kaislalta. "Jokaisella meistä kolmesta on taatusti hieman erilainen, sillä olemmehan jokainen eri paikasta kotoisin." Hymyilin, kun Kaisla astui askeleen eteenpäin.

"Voisimme kaikki näyttää omat asentomme pennuille ja he saavat sitten tehdä ne perässä", Pyrstökuiskaus ehdotti.

"Hyvä idea", Virtakyynel sanoi. Kallistin jännittyneenä päätäni, kun vahempani peruuttivat taemmas antaen Kaislalle tilaa näyttää liikkeensä.

// muut? Sori tönkkö.. xc

Kura 29.03.2018

Ilmat tyhjenivät keuhkoistani, kun käpälät osuivat kylkeeni ja tömähdin maahan. Kuonolleni pöllähti lunta ja sen kylmyys pisteli kasvojani. Haukoin henkeä yrittäen saada keuhkoihini taas ilmaa, mutta se tuntui mahdottomalta. Aivan kuin joku istuisi rintani päällä ja olisi tukkinut suuni etten saisi henkeä. Hetken päästä tunne kuitenkin katosi, kun sain keuhkoihin jälleen ilmaa. Kohottauduin äkeissäni istumaan ja jäin tuijottamaan Gingeriä. Sisko seisoi vieressäni ilkeä virne kasvoillaan.

"Näytä nyt mihin sinusta on! Etkö uskalla käydä sisaresi kimppuun?" naaras kiusasi. Karvani nousivat pystyyn, vaikkakin yritin pitää itseni rauhallisena.

"Et sinä uskalla! Kura ei uskalla!" Ginger nauroi. Käpäläni alkoivat täristä, mutta sain kuitenkin pidettyä itseni rauhallisena. Sillä sitähän Ginger haluaisi eniten, hän halusi minun menettävän malttini. Mutta minä olisin ovelampi ja pysyisin rauhallisena. Kun minä en liikahtanutkaan, Ginger kääntyi Veijarin puoleen. "Haluatko sinä yrittää vai oletko sinäkin yhtä arka kuin jänis? Tai Kura?" Kesti hetki, ennen kuin tajusin kunnolla Gingerin sanat. Sitten jokin räjähti sisuksissani ja unohdin tyystin pysyä rauhallisena. Kaikki ajatukset katosivat mielestäni ja loikkasin harkitsematta kynnet esillä siskoni kimppuun. Ginger ei ehtinyt tehdä mitään, kun iskeydyin häntä kohti. Terävät kynteni upposivat hänen ihoonsa ja kimeä kiljaisu karkasi siskoni kurkusta, kun kaaduimme maahan. Silmät raivosta sumentuneina aloin jaella iskuja Gingerille. En välittänyt, vaikka kuulin takaani vanhempiemme huudon ja Gingerin vikinän. Tämä oli minulle liikaa, en kestänyt tätä enää.

"Kura!" Virtakyynel huusi, kun joku tarttui minua niskasta kiinni ja veti minut Gingerin päältä pois. Huidoin tassuillani ja yritin osua Pyrstökuiskaukseen, joka veti minua pois Gingerin luota. Sähisin hurjasti, kun isäni sai minut kauemmas siskostani ja laski minut maahan. Kieleni päällä oli hurjasti kaikkia vihaisia lauseita jotka halusin huutaa perheelleni, mutta olin liian raivoissani saadakseni niitä suustani ulos. Karvat pystyssä lähdin perääntymään ja suljin korvani vanhempieni sanoilta. En halunnut kuulla enää mitään, halusin lähteä pois. Tärisin vihasta, mutta en yrittänytkään saada enää itseäni rauhoittumaan. Sillä tätähän Ginger oli halunnut. Päästin matalan murahduksen, kun Pyrstökuiskaus astui lähemmäs minua.

"Mene pois!" sähähdin ja väläytin hampaitani. Pyrstökuiskauksen silmät suurenivat, mutta en katsonut enää häntä. Raivosta sumennein silmin käännyin katsomaan muuta perhettäni.

"Menkää kaikki pois!" Kun kaikki olivat hiljaa eivätkä liikahtaneetkaan, vetäisin syvään henkeä.

"Jos te ette mene pois, niin minä menen pois", sanoin tärisevällä äänellä. Sitten pyörähdin ympäri ja lähdin juoksemaan. En tiennyt minne menisin, mutta tärkeintä oli nyt vain päästä pois. Vihan ja järkytyksen takia käpäläni eivät toimineet kunnolla vaan kompuroin epätasaisessa maastossa, mutta en siltikään pysähtynyt. En pysähtynyt, vaikka lensin naamalleni ja sain poskeeni haavan. Verta tihkui lumelle ja poskeani kirvelsi, mutta en hidastanut. Minun oli pakko päästä pois, pakko päästä jonnekin kauas perheestäni. Jos sisareni eivät voineet vieläkään hyväksyä rangaistusta jonka olimme aikoja sitten saaneet, se olisi heidän ongelmansa. Minä olin yrittänyt piristää heitä, mutta he eivät ilmeisesti kaivanneet piristystä. Silmiäni poltteli, ja pian tunsin kuumien kyyneleiden valuvan poskiani pitkin. Juoksin kuitenkin hidastamatta eteenpäin, vaikka hädin tuskin näin eteeni. Minun oli paha olla, ja ainoa ajatukseni oli, että halusin pois.

// muut?

Virtakyynel 13.04.2018

"Kura! Odota!" huusin juostessani pentuni perään, mutta kolli oli jo kadonnut näköpiiristäni. Hän oli juossut kiireellä pois luotamme. Käännyin takaisin aukiolle kahden muun pennun puoleen, joista Ginger näytti kauhistuneelta. Pyrstökuiskaus nuoli tyttäremme saamia haavoja. Veijari seisoi etäämmällä, myös hän näytti yllättyneeltä. Kaisla oli astunut muutaman askeleen taaksepäin yrittäen selkeästi pysyä pois tieltä, josta olin hyvin kiitollinen tällä hetkellä. Yhtäkkiä muistin, kuinka Ginger ja Veijari olivat härnänneet veljiään. Kasvoilleni ilmestyi vihainen ilme, kun katsoin kahta pentua. Huomattuaan vihaisen katseeni kaksikko näytti pahoittelevalta ja katuvalta.

"Menen hänen peräänsä. Hoitakaa te Ginger ja Veijari pesälle ja varmistakaa, että he pysyvät siellä", naukaisin ankaralla äänellä Pyrstökuiskaukselle ja Kaislalle.

"Kun pääsemme pesälle, ilmoitan muille tapahtumista ja tulemme auttamaan sinua Kuran etsimisessä", Pyrstökuiskaus naukaisi nopeasti ja lähti johdattamaan kissoja kohti leiriä.

"Enkö voi mennä auttamaan?" kuulin Veijarin kysyvän isältään, mutten kuullut Pyrstökuiskauksen vastausta, sillä olin lähtenyt kävelemään poispäin perheestäni.

Nenänpää maata hipoen kuljin matalana eteenpäin seuraten poikani jälkiä sulassa hangessa. Jäljet olivat laimeat, sillä siellä täällä oli vettä ja rapakoita, jotka laimensivat hajujälkiä huomattavasti. Kirosin mielessäni huonoa hajuaistiani, kun harhailin hankien keskellä yrittäen löytää kadottamaani hajujälkeä. Ainoa ajatus, joka päässäni nyt oli oli se, että minun täytyi löytää Kura. Hän ei osannut taistella - vaikka äskeinen välikohtaus toista sanoikin - eikä tunne aluetta. Olin vähällä joutua paniikkiin, kun ajattelin sitä, että poikani saattaisi jo nyt maata jossain tuolla kuolleena. Yritin sulkea ajatukset Kuran kuolemasta pois mielestäni ja keskityin hajujäljen löytämiseen. Minun täytyi löytää Kura, en saanut antaa minkään häiritä jäljen seuraamista, edes omien ajatuksieni.

Kun viimein löysin taas Kuran hajujäljen, kuljin sen perässä ripein askelin. Kuinka pitkälle hän oli oikein kerennyt?

//Kura, Veijari, Gin tai Kaisla?

Virtakyynel 16.04.2018

Aurinko suuntasi jo kohti laskupaikkaansa, enkä vieläkään ollut löytänyt Kuraa. Joitakin kertoja olin onnistunut kadottamaan hänen hajujälkensä, mutta onnekseni olin aina hetken kuluttua löytänyt sen uudelleen. Olin vähän aikaa sitten poistunut reviiriltämme, jonka pentuni oli kiertänyt lähes kokonaan ympäri. Nyt Kuran hajujälki oli aiempaa vahvempi, josta päättelin olevani aivan lähellä. Kuljin nyt eteenpäin nummeksi muuttuneella alueella välittämättä siitä, että märkä maa kasteli käpäläni ja elottomat heinät vatsani. Yllättäen Kuran hajujälki teki äkkikäännöksen vasemmalle, joten käännyin sen mukana. Hidastin tahtiani ja suunnistin kauemmas reviiriltämme kohti metsän laitaa. Sydäntäni kirpaisi ajatus siitä, että Kura vihaisi minua ja perhettään loppuelämänsä ajan. Miksi tämä oli niin vaikeaa? Joka hetki joku tai jotkut pennuista tuntuivat vihaavan meitä. Myrskyklaanissa pennun kasvattaminen oli ollut huomattavasti helpompaa, kun apuna oli ollut niin moni muu kissa, eikä karkaaminenkaan onnistunut vartioinnin vuoksi niin helposti.

Hajujälki päättyi ketunkoloon, joka sijaitsi nummella lähellä metsän reunamaa. Haju oli selkeästi Kuran, eikä onnekseni ketun hajua ollut tuoreena lähettyvillä. Saatoin maistaa kitalaessani veren tuoksun, mutta arvelin sen tulleen haavoittuneista polkuanturoista, sillä kollin polkuanturat eivät olleet tottuneet pitkään juoksumatkaan etenkään kylmässä maassa. Työnsin hitaasti ja varuillani pääni sisään ketunkoloon. Kasvoilleni piirtyi huojentunut hymy, kun erotin kolon perällä harmaan kollin nukkumassa. Kuran turkki oli sekaisin ja täynnä kuralaikkuja. Mutta hän oli elossa ja kunnossa, lukuun ottamatta pientä haavaa hänen kasvoissaan. En raaskinut herättää pienokaistani, joten istuuduin kolon suuaukon lähettyville ja jäin katselemaan nukkuvaa kollia. Olisin tässä niin kauan, että hän heräisi. Sen jälkeen veisin hänet takaisin perheensä luokse.

//Kura?

Pörrölaikku 25.04.2018

Olin toisten mukana joella. Makasin maassa vatsallani ja katselin heidän puuhiaan. Pitkästä aikaa huulillani oli pieni hymy. Virtakyyneleen ja Pyrstökuiskauksen pennut olivat kieltämättä hellyyttäviä. He olivat minun pikkusisariani. Kallistin hieman päätäni katsellessani heitä ja jokea hieman haikeasti, ennen kuin laskin pääni käpälien päälle lepäämään. Muistot Kiurulennosta välähtelivät silmieni edessä. Hänen hymynsä oli ollut maailman kaunein.. Hänen äänensä oli ollut korvissani silkinpehmoista ja kuin lintujen laulua. Mutta en voisi kuulla sitä enää. En ennen sitä hetkeä, jona tekisin viimeisen matkani - Tähtiklaaniin nimittäin. Elämäni suurin ja toivottavasti ainoa rakkaus oli kuollut, poissa elämästäni ja ikävä raastoi yhä sydäntäni, vaikkakin ikävä ja kaipuu olivat hiljalleen alkaneet helpottaa. Huokaisin syvään ja suljin parin silmänräpäyksen ajaksi silmäni. Tavallaan toivoin, etten enää koskaan rakastuisi kehenkään. Jos joka tapauksessa tulisin menettämään sen kissan, niin ei. Ei kiitos. En halunnut sitä. En sen takia, koska se tekisi kipeää, enkä erään toisen asian takia; Kiurulento oli ollut suurin rakkauteni. En halunnut.. ottaa ketään hänen tilalleen, niin sanotusti. Näkisin kuitenkin siinä naaraassa ainoastaan Kiurulennon!

*Voi taivas*, ajattelin jälleen syvään huokaisten. Jos rakkauselämä olisi näin kamalan mutkikasta ja raskasta, en varmaan tule kestämään sitä selväjärkisenä.. *Olisitpa täällä kanssani, Kiurulento...*

//Sisaret? Virta?

Veijari 08.03.218

"Minä haluan oppia taisteluliikkeitä!" Katsahdin nuorempaan veljeeni nyreänä. Virtakyynel oli saanut maaniteltua hänet puolellensa, ja nyt he harjoittelivat yhdessä niin sanottuja taisteluliikkeitään.

"Veijari, tuletko sinäkin?" emo kysyi hymyillen. Vastaukseksi naaras sai vain ruman mulkaisun sekä epämääräisen murahduksen, joka merkitsi sitä, etten todellakaan ollut ryhtymässä mukaan heidän typeriin leikkeihinsä, joissa ei minun mielestäni ollut järjen häivääkään.

"Entä Ginger?" Virtakyynel kääntyi katsomaan tyttäreensä odottavasti, mutta naaras vain nosti leukaansa ja sanoi lapojaan kohauttaen:

"Ei kiitos."

"Ei sitten", emo huokaisi ja kääntyi takaisin Kuran puoleen, joka odotti malttamattomana. En vaivautunut edes seuraamaan heidän toikkarointiaan, vaan päätin suunnata pesän syrjäisimpään nurkkaan puuhastelemaan itsekseni.

Nappasin maassa lojuvan sammaleenriekaleen kynsiini ja pyörittelin siitä pallon. Viskelin sitä ilmaan ja yritin ottaa koppia, mutta heitin sen aina pääni yli, joka vaikeutti hommaa huomattavasti. Sammalpallolla leikkiminen ei ollut kivaa yksin.

Nostin sammalpallon hampaisiini ja tepastelin se suussani minun ja sisarusteni yhteiselle pedille. Lysähdin sammalille tylsistyneenä. Siinä samalla sammalpallo pääsi kierähtämään otteeni heltyessä pedin reunan yli ulottumattomiini. Heitin sammalpalloon tuiman katseen, ennen kuin päädyin noukkimaan pedille eksyneen oksanpätkän hampaisiini. Aloin jäytämään sitä siinä toivossa, että päähäni pälkähtäisi uusi, loistava suunnitelma, jonka turvin pääsisin pakenemaan.

*Tämä on ihan epäreilua! Minähän juuri kutsuin Kaislan meille vierailulle, mutta en ehdi edes esittelemään hänelle paikkoja, ennen kuin hänen on lähdettävä*, ajattelin harmistuneena. Purin leukani yhteen niin voimalla, etti oksanpätkä hampaideni välissä napsahti poikki. Sylkäisin rikkoutuneen oksan pois suustani ja nousin seisomaan.

*Ei emo voi pomputella minua mielensä mukaan! Minähän olen melkein täysikasvuinen kissa!* uhmakkuus poreili sisälläni. Loikkasin alas vuoteelta ja marssin pesän suuta kohti. Virtakyyneleen katse singahti minuun päin kuin salama.

"Minnekäs sitä ollaan menossa?" naaras kysyi terävästi.

En vastannut hänelle, vaan jatkoin matkaani aina pesän suulle. Kuulin emon lähtevän perääni, ja juuri ennen kuin olin ulkona pesästä, pysähdyin ja istahdin takamukselleni. Tunsin Virtakyyneleen kuumana höyryävän hengityksen niskassani. Katselin hiljaista aukiota aavistuksen verran kaihoisasti.

"Voi Veijari", emo huokasi ja istuutui vierelleni. Vilkaisin häneen sivusilmällä, mutten sanonut mitään. Pitäisin niin kauan mykkäkoulua, että olisin täysikasvuinen, eikä Virtakyynel tai Pyrstökuiskaus voisi määräillä minua. Tahdoin itse päättää omista asioistani ja siitä, milloin menin ulos ja milloin tulin takaisin. Pian koittaisi sen aika, ja olisin vapaa tekemään mitä ikinä itse tahdoinkaan.

"Minä en aio harjoitella taisteluliikkeitä tai saalistustekniikoita", sanoin tylysti ja käännyin katsomaan emoa silmät ohuiksi viiruiksi kavenneina.

//Virta? Kaisla? Sisarukset?

Virtakyynel 09.03.2018

"Ei sinun nyt tarvitsekaan niitä opetella. Kaiken lisäksi pesässä niiden opettelu on vaikeaa, koska se on niin pieni. Kun olette suorittaneet rangaistuksenne, alamme opettamaan teille soturin taitoja. Ilman niitä ette tule koskaan pärjäämään yksin, sillä ette osaa suojella itseänne vaaroilta tai hankkia ruokaa", naukaisin pennuilleni. Veijari käänsi katseensa takaisin aukion suuntaan ja murahti. Pudistin turhautuneena päätäni ja palasin takaisin sammalvuoteelleni. Katselin pentujani hiljaa, kukaan ei sanonut mitään.

Kun olimme tovin olleet täydessä hiljaisuudessa, nousin ylös ja astelin kohti pesän uloskäyntiä.

"Käyn nopeasti ulkona", naukaisin ja odotin, että Veijari tekisi minulle tilaa ja päästäisi minut ohitseen aukiolle. Kolli käänsi katseensa minuun. Hän siristi silmiään ja vaikutti hieman vihaiselta, tai ehkä ennemminkin turhautuneelta.

"Veijari, väistäisitkö", pyysin kollipentua ja nostelin paikoillani jalkojani. Kolli ei tehnyt elettäkään liikkuakseen.

"Veijari, mene edestä tai siirrän itse sinut pois", naukaisin kollille vakavalla äänellä.

//Veijari tai muut?

Veijari

Mulkaisin Virtakyyneleeseen vihaisesti, mutta suostuin lopulta siirtymään hieman sivummalle, jotta naaras mahtuisi pujahtamaan ohitseni ulos pesästä. Minun olisi tehnyt mieli hivuttaa toinen takakäpäläni hänen reitilleen niin, että tuo kompastuisi siihen ja lentäisi maahan rähmälleen, mutta tiesin, että siitä seuraisi vain lisää harmeja minulle ja pentuetovereilleni, emmekä pääsisi varmasti ainakaan kuuhun käymään pesän ulkopuolella.

Virtakyynelen mentyä palasin takaisin pesän perälle, jossa minun ja sisarusteni yhteinen peti sijaitsi. Repäisin siitä aimo tukon sammalta matkaani ja kiikutin sen aivan toiselle puolelle pesää, kauas Virtakyynelestä sekä Kurasta ja Gingeristä. Tarvitsin omaa aikaa, enkä todellakaan kaivannut kahta yli-innokasta pentua hönkimään niskaani, tai määräilevää emoa seuraamaan perässäni.

Möyhin sammaltukon mukavaksi ja kävin pitkälleni sen päälle. Pesän suulla kahahti ja Virtakyynel astahti sisään. Hän katsahti heti ensimmäiseksi ympärilleen varmistaakseen, että kaikki kolme olivat tallella. Sitten hän uskalsi luoda pidemmän silmäyksen minuun kummastellessaan puuhiani.

"Mitä sinä oikein teet, Veijari?" emo kysyi ja tassutti luokseni.

"Se ei kuulu sinulle", sähähdin karvat pystyssä ja käänsin tuolle selkäni.

Kuulin Virtakyynelen huokaavan ties monennetta kertaa tämän päivän aikana. Mutta mitäpä se minua kiinnosti? Hänhän oli vain typerä, epäreilu kissa, joka halusi kieltää jälkikasvuiltaan kaikki huvit. Helppohan hänen oli mennä meitä sättimään, kun sai itse kuljeskella pitkin metsiä mielin määrin, eikä kukaan ollut rajoittamassa sitä, mitä hän teki.

"Mene pois!" ärähdin. "Sinä et ole minun emoni!" Käännyin katsomaan lapani yli harmaankirjavaan naaraaseen silmät leimuten. Aikoisin olla hänelle niin kauan vihainen, että olisin täysikasvuinen ja minulla olisi voimaa raivata tieni ulos tästä kuoleman loukosta.

//Virta?

Kura

Pesä tuntui todella pieneltä, kun istuin sen keskellä ja tuijottelin ympärilleni. Virtakyynel oli lähtenyt käymään ulkona ja jättänyt meidät tänne. Suuttumus kuohahti sisuksissani, kun ajattelin emoani, joka sai kulkea mielin määrin metsässä, ja isääni, jota ei myöskään pesä kahlinnut. En kuitenkaan halunnut olla enää vihainen, sillä tiesin, että oli oma vikamme kun olimme karanneet ja ansaitsimme rangaistuksen. Sitä ei ollut kuitenkaan niin helppoa myöntää ääneen. Enlä minä ainakaan myöntäisi sitä, vaikka anteeksi olinkin pyytänyt. Keskeytin hetkeksi ajatukseni ja nousin seisomaan. Ravistelin turkkiani yrittäen karkottaa kaiken suuttumuksen pois, mutta en onnistunut kovin hyvin. Lisäksi minun oli kuuma, vaikka lehtikadon pakkaset eivät olleet vielä hellittäneet. En halunnut ajatella millaista olisi sitten, kun kylmä lumi sulaisi ja olisi lämmintä. Viherlehti oli kuulemma hienoa aikaa, jolloin riista liikkui eikä ollut kylmä. Odotin lumien sulamista yhtä aikaa innolla ja kauhulla.

Kallistin päätäni ja vilkaisin ympärilleni. Veijari oli vetäytynyt nurkkaan mököttämään ja Ginger istui hiljaa vieressäni. Veijarista ei olisi nyt leikkikaveriksi, mutta ehkä Ginger suostuisi leikkiin? Leikki veisi ajatukset pois rangaistuksesta ja aika kuluisi nopeammin.

"Ginger", naukaisin. Naaras murahti, mutta ei vilkaissut minuun. Nyrpistin nenääni ja yritin saada Gingerin katsekontaktin heilumalla hänen edessään. Sisko kuitenkin käänsi katseensa pois. Häntäkin taisi suututtaa rangaistuksemme, mutta uskoin, että hän tiesi ansaitsevamme rangaistuksen. Veijarista en ollut niinkään varma. Valkea kolli istui karvat pörhössä pesän kauimmaisesta nurkassa näyttäen todella vihaiselta. Huokaisin, ja käännyin sitten katsomaan taas Gingeriä.

"Ginger", sanoin maanittelevasti samalla, kun lähdin peruuttamaan pedillemme, "leikitäänkö sammalpallolla?" Sitten kauhaisin pediltämme pienen sammaltupon käpäliini. Pyöritin siitä pallon ja heitin sen Gingerin niskaan. Heittoni ei kuitenkaan osunut aivan nappiin, vaan se putosi siskoni viereen. Gingerin korvat värähtivät, mutta muuten hän ei liikahtanutkaan. Suljin ärsyyntyneenä silmäni ja yritin keksiä jotain tekemistä. En kuitenkaan keksinyt yhtään mitään yksinleikkiä, sillä sammalpallon heittely yksikseen oli ihan tylsää. Sitten räväytin silmäni auki, ja virnistin ilkikurisesti Gingerin selälle. Pudottauduin matalaksi, ja lähdin hiipimään siskoa kohti. Yritin hiipiä pesän poikki mahdollisimman hiljaa, mutta askeleeni ratisivat silti maassa. Luultavasti Ginger ei kuitenkaan tajunnut, että hiivin häntä kohti.

"Hyökkäykseen!" kiljaisin ja loikkasin Gingeriä kohti.

// Ginger? Muut?

Virtakyynel

Katsoin Veijaria kauhistuneena. Hänen sanansa olivat säikkäyttäneet minut, sillä en ollut odottanut niitä lainkaan. Ensimmäinen asia, joka mieleeni juolahti oli se, etten osannut kasvattaa pentujani oikein. Oliko väärin antaa heille rangaistus karkaamisen vuoksi? Olinko huomioinut pentujani aivan liian vähän ja kertonut liian harvoin rakastavani heitä? Olisin halunnut itkeä, mutta pakotin itseni pysymään lujana ja palautin kasvoilleni tyynen ilmen. Pudistin päätäni ja huokaisin kovaäänisesti.

"Minä ymmärrän, että sinä olet vihainen. Sinun täytyy ymmärtää, että rangaistus on vain teidän parhaaksenne. Se opettaa, että jokaisella teolla on seurauksensa. Ette voi tehdä vain mitä haluatte. Me välitämme isänne kanssa teistä ihan hurjasti, emmekä tahdo, että sääntörikkomusten vuoksi joudutte vaaraan ja menetätte vielä henkenne", naukaisin Veijarille hiljaisella äänellä. Vilkaisin takanamme leikkiviä Kuraa ja Gingeriä. Kaksikko ei edes huomioinut meitä. Käänsin katseeni takaisin selkänsä minulle kääntäneeseen Veijariin. Kolli väräytteli korviaan hitaasti kuunnellessaan sisarustensa leikkejä.

//Veijari?

Kaisla

Olin jo tekemässä lähtöä, kun yllätykseni eräs pennuista - muistaakseni Veijari - käski odottamaan. Hänen sanansa kaikuivat korvissani vielä hetken ajan, kunnes tajusin, mitä kolli oli huutanut. Käännyin katsomaan hämilläni valkeaa pentua ja Veijari siinä samassa loikki minun luokseni. Veijari pyysi vanhemmiltaan, voisinko jäädä heidän seuraansa edes vähäksi aikaa. Miksi erakkokolli niin haluaisi? Mitä tuolla pennulla oikein oli mielessä. Seuraavat sanat menivät korvistani sisään ja saman tien ulos. Olin jäänyt katsomaan komeahkoa kollikissaa ihmeissäni. Viimein havahduin ja kuulin, kuinka minulle annettiin lupa jäädä pariksi päiväksi. Jäin katsomaan lähtevien kissojen perään edelleen ihmetellen. Mitäköhän Fire tähän suhtautuisi? Onkohan hän huolissaan minusta? Ei, hän kyllä tietää, että pärjään. Uskoisin ainakin niin. Vähän ajan päästä lähdin kuitenkin seuraamaan kissajoukkoa, mutta päätin pysytellä porukan hännillä. Tuntui oudolta olla vieraiden kissojen seurassa, mutta vielä oudommalta tuntui olla ilman isää. Olin sellaista sorttia, että pystyin kertomaan kaikille kaikesta, joten minun oli ollut helppo kertoa näille kissoille tapahtuneesta. Toivon mukaan he myöskin uskoivat minua. Emme olleet ehtineet eteenpäin paljoakaan, kun tajusin, että ehkä minun olisi jotenkin kiitettävä näitä erakoita.

"Kiitos, kai", maukaisin edelläni menevälle porukalle, joista sain pian katseita itseeni. Olisi kai pitänyt olla kiittämättä...

//Virta? Pennut?

Virtakyynel 07.03.2018

Käänsin katseeni Kaislaan ja vastasin hänelle nyökkäyksellä.

"Kiitä Veijaria", naukaisin naurahtaen hieman. Kun saavuimme kotiaukiolle, pennut lähtivät heti omille teilleen leikkimään.

"Kuulkaas, ette te tästä noin helpolla pääse. Saatte luvan pysyä pesässä kolmen auringonkierron ajan", naukaisin ankaralla äänellä. Huomasin kolmen pennun kasvoilla pettymyksen.

"Mutta-", Veijari aloitti, mutta huomattuaan vakavan katseeni, hän vaikeni ja käänsi katseensa etukäpäliinsä.

"Jos emme anna teille rangaistuksia, ette te opi ikinä. Jos olisitte klaanissa, päällikkö olisi voinut viivyttää oppilasnimityksiänne jopa kuulla tuollaisen takia", Pyrstökuiskaus naukaisi ja ohjasi pennut pesäämme, jota olimme isontaneet hieman pentujen kasvettua. Osan öistä Pyrstökuiskaus oli nukkunut yhdessä Ruskasilmän ja Ruusukatseen kanssa, koska pennut veivät suuren osan vuoteistamme. Pyrstökuiskauksen kadottua pesään pentujen kanssa, käänsin jälleen katseeni Kaislaan.

"Jos olet nälkäinen, ota toki tuoresaalista. Ruusukatse ja Ruskasilmä pitävät sinulle hetken seuraa, minun täytyy käydä vielä jututtamassa pentujamme", naukaisin kellanpunaiselle naaraalle.

"Selvä, ei mitään kiirettä", naaras naukaisi rauhallisella äänellä. Astelin pesäämme Pyrstökuiskauksen perässä.

"Emmekö me voisi olla ulkona? Pesässä on niin tylsää!" Veijari valitti ja heittäytyi sammalvuoteelle huokaisten kovaäänisesti. Pyöräytin silmiäni.

"Olisitte miettineet sitä ennen kuin lähdette. Jos me emme voi luottaa siihen, että pysytte kotiaukiolla, ette pääse ulos", naukaisin rauhallisella äänellä.

"Kyllä te voitte luottaa meihin!" Kura vakuutti. Pudistin päätäni.

"Te osoititte juuri toiminnallanne, että emme voi. Ymmärrättehän te, että olisitte voineet kuolla! Tahdon kuulla anteeksipyynnön jokaiselta teistä niin, että te oikeasti tarkoitatte sitä. Saatte myöhemmin pyytää anteeksi myös Ruskasilmältä ja Ruusukatseelta, hekin olivat huolissaan teistä", naukaisin ankaralla äänellä pennuille.

//Pennut? Kaisla voi myös jatkaa:D

Veijari

"Minä en aio pyytää anteeksi!" Tapitin emoa tiiviisti silmiin. Virtakyynel kohotti kulmiaan, muttei vaikuttanut juurikaan yllättyneeltä, sillä naaras oli jo tottunut oikkuiluuni.

"Haluat siis viettää useamman päivän pesällä, vai?" hän maukui ja kumartui puoleeni vakava ilme kasvoillaan. Emo ja isä olivat säikähtäneet kunnolla, ja sekös oli minua riemastutti.

"Ei ole reilua! Minä haluan päästä leikkimään Kaislan kanssa ulos!" esitin kiivaan vastalauseeni, joka ei varmaankaan hyödyttänyt minua tässä tilanteessa.

"Sitä suuremmalla syyllä", Virtakyynel sanoi jo hieman lempeämmällä äänellä. Laskin katseeni etutassuihini ja pohdiskelin oman aikani, mikä olisi järkevin ratkaisu.

Lopulta päädyin ottamaan askelen eteenpäin ja esittämään emolleni mitä nöyrimmän anteeksipyyntöni. "Anteeksi, emo, me emme karkaa enää ikinä", nau'uin niin uskottavan kuuloisesti kuin vain suinkin pystyin, mutta se tuotti minulle hankaluuksia.

Virtakyynel nyökkäsi tyytyväisen näköisenä ja kääntyi sitten kahden muun sisarukseni puoleen odottavasti. Kura ja Ginger vilkaisivat toisiinsa epävarmoina, mutta pyysivät kuitenkin anteeksi. Emon kasvoille levisi ilahtunut hymy, kun tämä kurkotti antamaan jokaiselle meille reippaan nuolaisun korvalliselle.

Sen jälkeen hän poistui pesästä Pyrstökuiskaus kannoillaan. Heidän mentyään istahdan maahan takamukselleni ja vilkaisin sisaruksiini happamana. Lähes täydellinen suunnitelmamme oli epäonnistunut, enkä kaiken lisäksi päässyt edes leikkimään Kaislan kanssa.

"Älä meitä mulkoile", Ginger tuhahti ja heitti minuun vähättelevän katseen. "Sinähän tämän koko idean keksit!"

"Niin, mutta te olitte mukana siinä", napautin takaisin. Sen jälkeen olimme pitkän aikaa hiljaa, eikä kukaan puhunut mitään.

Hiljaisuuden päätteeksi nousin käpälilleni ja hiippailin pesän suulle, josta näin juuri ja juuri aukiolle, missä emo, isä, Kaisla sekä Ruusukatse ja Ruskasilmä oleskelivat. Uusi erakkotoveri näytti hieman vaivaantuneelta muiden seurassa, mutta onnistui peittämään sen hyvin.

"Minä haluan leikkiä Kaislan kanssa!" nurisin ja marssin pesän perälle, jossa sammalpedit sijaitsivat. Nappasin maassa lojuvan sammaleenriekaleen kynsiini ja pyörittelin sen palloksi, jonka sitten kiikutin pesän suulle. Laskeuduin matalaksi ja ryömin niin pitkälle kuin vain suinkin uskalsin ja viskasin sammalpallon Kaislan lähelle.

Naaraan korvat nytkähtivät suuntaani ja hän kääntyi katsomaan hämmentyneenä sammalpalloa, joka lojui vain viiksenmitan päässä hänen hännänpäästään. Sitten Kaislan katse liukui minuun ja tämä näytti yllättyvän hiukan. Samalla Virtakyynel ja muut kääntyivät katsomaan minuun.

Tunsin kuinka korviani poltteli ollessani kaikkien katseiden kohteena, mutta kokosin itseni ja tepastelin emon luo rinta röyhistettynä ja nenä pystyssä.

"Emo, annathan minun leikkiä Kaislan kanssa aukiolla? Lupaan pysyä näkyvissänne!" jatkoin itsepäistä jankkaamista. Virtakyynel huokaisi uupuneen kuuloisena ja avasi sitten suunsa sanoakseen:

//Virta? Kaisla? Sisarukset?

Virtakyynel

"En anna. Annoimme teille rangaistuksen, ja se myös pitää", vastasin ankaristi Veijarille. Kolli katsoi minua tuima ilme kasvoillaan.

"Mutta me pyysimme jo anteeksi!" pentu parkaisi vihaisena.

"Ei anteeksipyyntö kaikkea korvaa. Teidän pitää kärsiä rangaistuksenne. Kun rangaistus on kärsitty, alamme opettamaan teille taisteluliikkeitä ja saalistamista. Mutta muistakaa: Jos astutte askeleenkaan pesän ulkopuolelle, koko poppoo pysyy pesässä aina kaksi auringonkiertoa pidempään", naukaisin kolmikolle vakava ilme kasvoillani. Pennut näyttivät todella pettyneiltä, mutta se ei kantaani muuttanut. Pennut pysyisivät pesässä kolme auringonkiertoa ja sillä selvä.

"Älkääkä yrittäkö hiipiä ulos salaa, pidämme vahtia pesän ulkopuolella", Pyrstökuiskaus lisäsi pennuille. Veijari käänsi selkänsä minulle aikeena kai pitää mykkäkoulua. Kohautin lapojani ja hymähdin pienesti.

"Käyn saalistamassa jotakin. Jäätkö pentujen kanssa tänne?" Pyrstökuiskaus kysyi minulta.

"Jään, pidän heitä silmällä. Sano kuitenkin aukiolla oleville, että pitää myös silmänsä auki siltä varalta, että nämä riiviöt päättävät karata", naukaisin kumppanilleni, joka nyökkäsi ja poistui pesästä.

"No, mitäs me sitten keksisimme?" kysyin pennuilta hymyillen, vaikka arvelin heidän olevan yhä vihaisia minulle. Tuskin he tahtoivat tehdä kanssani yhtään mitään ainakaan vielä tänään.

//Pennut?

Kura

Istuin pedissäni pää painuksissa. Sisälläni risteili liian monia eri tunteita, enkä saanut niistä kunnolla selvää. Tiesin kuitenkin tuntevani ärtymystä, mikä oli suuri hämmästys itselleni. Olin luullut, että kierisin omantunnontuskissa karkumatkamme jälkeen vielä pitkään, mutta nyt minua vain harmitti, että meidät oli löydetty. Toki tunsin korvannipukoitani kuumottavan häpeästä, kun olin lähtenyt niinkin typerään juttuun mukaan kuin karkaamiseen. Lisäksi tunsin myös hieman pelkoa, sillä kun olin jäänyt sisaristani jälkeen, minua oli todellakin pelottanut. Mutta ennen kaikkea toivoin, että saisin takaisin vanhempieni luottamuksen. En halunnut olla pesässä koko elämääni, halusin päästä tutkimaan metsää! Kun harhauduin ajattelemaan sitä, millaista olisi toisella puolella metsää, katseeni kohosi ja jäin tiirailemaan pesän suuaukosta ulos. Erotin juuri ja juuri vilauksen siitä puolesta metsää, jota emme olleet vielä sisarieni kanssa nähneet. Olin pannut merkille, että isä lähti monesti saalistamaan sinne. Tunsin kynsieni työntyvän makuualusiini, kun ajattelin kaikkia niitä uusia tuoksuja ja uusia maisemia, jotka piilivät noiden puiden takana. Minä halusin ulos! Uhmakkuus sai minut nostamaan leukani pystyyn ja suunnitelma muotoutui päässäni. Kömmin käpälilleni ja lähdin astelemaan emoni ohitse ulos. Kaikki pesässäolijat näkivät selvästi, että poistuin, mutta kukaan ei tehnyt mitään. Hetken aikaa ehdin jo ajatella, että onnistuin, mutta heti kun olin työntänyt kuononi pesästä, joku tarttui niskastani kiinni. Rääkäisin, kun emoni nosti minut takaisin pesään sisälle ja laski minut sitten Gingerin viereen. Raivo paloi rinnassani, kun mulkoilin Virtakyyneltä.

"Minä en tee mitään", tiuskaisin. Sitten käänsin selkäni emolleni ja astelin vihaisena sammalpedilleni. Käperryin kerälle ja vetäisin häntäni kuononi päälle. Halu päästä ulos poltti turkkiani niin kovin, etten pystynyt olemaan paikoillani. Siispä nousin istumaan ja jäin siirtelemään käpäläni sammalilla. Tahdoin liikkeeseen, tahdoin tutkia jotain uutta. Olin saanut paljon rohkeutta retkestämme, ja samalla olin löytänyt pahan puoleni, sillä se oli saanut minut suostumaan karkaamiseen. En tiennyt oliko se hyvästä, mutta ainakin olin saanut kokeilla rajojani.

Kun olin hetken istunut paikoillani, en enää kestänyt. Pomppasin ylös ja lähdin kiertämään pesää ympäri.

"Voimmeko me leikkiä hippaa?" kysyin. Se ei kuitenkaan kuulostanut kysymykseltä, vaan enemmänkin käskyltä. Virtakyynel ei tykännyt siitä.

"Kura", hän varoitti. En kuitenkaan ollut kuulevinaankaan vaan jatkoin kävelyä. "Rauhoitu nyt." En kuitenkaan halunnut rauhoittua.

"Minä en rauhoitu jos en halua", mutisin. Virtakyynel huokaisi syvään.

"Keksitään nyt jotain tekemistä. Haluatteko, että opetan teille taisteluliikkeitä tai saalistustekniikoita?" emo kysyi. Korvani värähtivät, ja innokas hymy valaisi kasvoni. Taisteluliikkeet kuulostivat jännittäviltä! Mutta sitten muistin, etten aikonut tehdä mitään, ja pyyhin hymyn pois kasvoiltani. Jatkoin kävelyä entistä ärsyyntyneempänä. Minun olisi kyllä tehnyt mieli oppia taisteluliikkeitä ja saalistustekniikoita. Mitä jos siis vain luovuttaisin ja sanoisin, että haluan oppia liikkeitä? Tein päätöksen heti ajateltuani tämän, ja pysähdyin kuin olisin törmännyt puuhun.

"Minä haluan oppia taisteluliikkeitä", naukaisin.

// sisaret? Virta?

Kura 05.03.2018

Innostus sai käpäläni kihelmöimään, kun pääsimme tuulen alapuolelle, eivätkä vanhempamme saisi enää helposti vainua meistä. Tästä alkaisi suuri seikkailu! Jalkani tärisivät, kun Veijari otti johdon ja lähti johdattamaan meitä syvemmälle metsään. Tuuli heilutti puita yläpuolellamme, ja lumi narisi käpäliemme alla. Mitä pidemmälle astelimme, sitä enemmän tunsin jännityksen nipistelevän rintaani. Maisemat muuttuivat yhä oudommiksi, kun tallustimme puiden ali eteenpäin. Ilma oli täynnä tuoksuja joita en tuntenut, sillä nyt olimme jo niin kaukana pesästä, etten enää haistanut tuulen tuomaa häivähdystä tutuista tuoksuista. En kuitenkaan pelännyt tai ollut enää epävarma. Jokainen askel valoi minuun voimaa ja uskoa itseeni. Katselin ympärilleni, kun puut harvenivat ja lumi alkoi olla yhä upottavampaa. Lumi tarttui pitkään turkkiini ja minusta tuntui, kuin kantaisin jotain todella painavaa. Ginger ja Veijari kiihdyttivät edessäni juoksuun, enkä voinut muuta kuin rämpiä perään. Tärisin samalla, kun juoksin upottavassa hangessa eteenpäin. Lumikokkareet vatsa- ja kylkikarvoissani sulivat iholleni ja kylmyys tärisytti lihaksiani. Juokseminenkaan ei lämmittänyt, sillä kompuroin hangessa enkä päässyt kunnolla vauhtiin. Gingerin ja Veijarin turkit katosivat lumiseen maisemaan edessäni, ja pian tajusin jääneeni yksin. Jarrutin vauhtini ja jäin huohottamaan hangelle. Turkkini oli liimautunut kylkiini ja kylmyys hiipi sisälleni. Kuulin sydämeni sykkeen korvissani ja hengitykseni rohisevan kurkussani. Hetken aikaa tasailtuani hengitystäni, pelko iski minuun voimalla. Aloin täristä, tällä kertaa en kylmästä, vaan pelosta. Ginger ja Veijari olivat jossain kaukana, ja minä olin yksin keskellä tuntematonta metsää. Silmiini kihosi kyyneleitä ja avuton vingahdus karkasi huuliltani, kun lähdin sokkona juoksemaan eteenpäin.

"Apua", vikisin, kun kompastelin omiin jalkoihini ja hangessa oleviin kuoppiin. Kasvojani kirveli, kun kylmä lumi iskeytyi kuonooni kerta toisensa jälkeen. En tiennyt missä olin, en tiennyt missä Ginger tai Veijari olivat. Lihaksiani poltteli enkä enää jaksanut juosta. Juuri kun aioin pysähtyä ja vain jäädä makaamaan maahan, vilkaisin sumeilla silmilläni eteenpäin. Kaiken valkoisuuden keskellä erotin kaksi suurempaa valkoista läikkää, ja tiesin heidän olevan sisareni. Kyyneleet valuivat vuolaina poskiani pitkin, kun pakotin jalkani vielä jaksamaan vähän aikaa. Pian saavutin Veijarin ja Gingerin, jotka olivat pysähtyneet aukion reunalle. Ähkäisin voimattomasti kaatuessani maahan sisarieni viereen. He eivät kuitenkaan huomanneet minua, vaan tuijottivat eteensä. Vasta, kun vingahdin surkeasti, Veijari ja Ginger käänsivät katseensa minuun.

// sisaret? Kaisla? Virta?

Veijari 06.03.2018

Käännähdin katsomaan vierelleni kupsahtanutta Kuraa, joka oli tyystin lumikokkareiden peitossa ja hytisi kylmästä. Kohotin kulmiani hivenen yllättyneenä, sillä en ollut odottanut pikkuveljen sotkevan itseään näin pahasti lyhyen karkumatkamme aikana, ja jos hän rupeaisi vielä pillittämään, emo löytäisi meidät takuulla, emmekä pääsisi pitkään aikaan ulos pesästä, jossa saisimme mädäntyä niin kauan, että täyttäisimme kuusi kuuta.

"Kura!" Ginger miukaisi ja kiiruhti nuoremman veljensä luo huolestuneena. "Mitä sinulle oikein tapahtui?"

Kura niiskaisi surkeana nenäänsä. "Te lähditte yllättäen juoksemaan, enkä minä pysynyt enää teidän perässänne, kun nämä inhottavat lumikokareet tarrautuivat turkkiini, eivätkä päästäneet irti", hän uikutti.

"Näyttää kieltämättä pahalta", sanoin nopeasti ja siirsin sitten katseeni edelleen samalla paikalla vartovaan kellanpunaiseen naaraaseen, joka katsoi meitä pää aavistuksen verran kallellaan, "mutta meillä on nyt isompikin ongelma, nimittäin tuo!"

"En minä ole ongelma", kissa maukui pehmeällä äänellä ja tassutti lähemmäs. Hän katsoi ensin minuun ja sitten takanani nököttäviin pentuetovereihini harmailla silmillään, kunnes laski päätän ja kysyi: "Tarvitsetteko te ehkäpä apua?"

"Me emme ota apua vastaan tuntemattomilta!" sähähdin karvat sojollaan ja syöksyin naaraan kimppuun, mutta vaikka meillä ei juurikaan ollut kokoeroa - paitsi että naaras oli minua hiukan isompi -, minulta puuttui silti kokemuksen suoma etu. Olin melkein kuusi kuuta, eli melkein täysikasvuinen kissa - ainakin omasta mielestäni - mutta en ollut nähnyt maailmaa juuri minkään vertaa.

Naaras painoi minut vaivattomasti alas maata vasten ja asettui päälleni silmäillen minua oikein tarkkaan. "Ota ihan rauhassa, ellet sitten tosissasi halua, että minä suutun", hän murahti ja astahti taaemmas, jotta pääsin kampeamaan itseni takaisin jaloilleni.

"Minä olen ihan rauhallinen", niiskaisin mukamas loukkaantuneena ja tassuttelin sisarusteni luokse kynsiäni ojennellen. Katsoin kissaa arvioiden, sillä en tiennyt vielä, olisiko hänestä meille haittaa vai hyötyä. "Mikä sinun nimesi on, ja mistä tulet?"

"Kysyjä esittäytyy ensin", tuo tokaisi ja istuutui alas. Siristin silmiäni epäröiden, mutta suostuin lopulta vastaamaan:

"Minä olen Veijari. Tuo maassa nököttävä karvakasa on veljeni Kura ja tuo tuittupäinen naaras taas -" Lauseeni keskeytyi, kun Ginger harppasi vierelleni ja loi minuun tuiman silmäyksen, ennen kuin maukui vieraalle:

"Minun nimeni on Ginger."

"Olen Kaisla", kissa esittäytyi. "Tekin taidatte olla erakoita, sillä en näe kaulapantoja."

"Kaulapantoja? Mitä ne ovat?" hämmästelin.

Kaisla kohautti lapojaan. "Tiedän vain, että niillä ne lattanaamaiset, karvattomat olennot merkkaavat kissansa", hän vastasi ja lisäsi sitten perään: "Olen kerran nähnyt sattumalta kotikisun kulkiessamme niiden isojen neliöiden ohitse isäni kanssa, ja sillä kotikisulla oli kaulassaan jokin jännä juttu."

"Ahaa", sanoin, vaikka en tajunnut naaraan selittelystä pätkänkän vertaa.

"Hei, Veijari", Ginger kurkottui supattamaan korvaani, "eikös tämä ole edelleen Pyrstökuiskauksen merkkaamaa aluetta?"

"Ikävä kyllä on", vastasin nyreänä ja käännyin katsomaan sisartani hieman hämilläni, sillä en vieläkään ollut saanut kiinni siitä, mitä naaras ajoi takaa.

"Käytä päätäsi, kirppusäkki!" hän suhahti. "Me voimme viedä tuon kissan Pyrstökuiskauksen eteen ja samalla hyvittää pienen karkumatkamme heille ilman mitään seuraamuksia."

Silloin mielessäni valkeni. "Sisko, sinä olet nero!" hihkaisin ja otin jo askelen Kaislan suuntaan, kun takaamme pensaikosta alkoi kuulua rapinaa ja harmaankirjava naaras astui aukiolle vakavan näköisenä. Siinä samassa häntäni valahti maahan ja ajatukseni synkkenivät.

"Emo, me voimme kyllä selittää", aloitin, mutta naaraan tuima katse vaiensi minut. Laskin katseeni alas tassuihini, sillä minulla ei oikeastaan ollut vedenpitävää selitystä emomme varalle, ainakaan vielä.

//Virta? Kaisla? Sisarukset? Pahoitteluni tarinassa esiintyneestä hittauksen määrästä, mutta yritän jatkossa hillitä sitä paremmin. x(

Virtakyynel

"Ette edes ymmärrä, kuinka huolissamme olimme teistä! Te ette missään nimessä saa lähteä vaeltelemaan yksinänne. Entä jos kettu olisi tullut ja syönyt teidät?" naukaisin huolissani kolmelle pennulle välittämättä Veijarin naukaisusta. Sitten huomasin kellanpunaisen naaraan, joka oli pentujeni luona. Vaistomaisesti astuin pentujeni eteen niin, että olin heidän ja tuntemattoman naaraan välissä.

"Kuka sinä olet, mitä teet täällä? Tämä on meidän reviiriämme", naukaisin ja paljastin uhkaavasti hampaitani. Vaikka naaras ei näyttänyt vaaralliselta, en voinut riskeerata pentujeni henkiä luottamalla häneen.

"Hän on Kaisla, erakko kuten mekin", Ginger selitti ja astui vierelleni. Vilkaisin tytärtäni ja käänsin sitten katseeni raidalliseen naaraaseen. Samassa kuulin takaamme lähestyvät askeleet. Käännyin kohti Pyrstökuiskausta, Ruusukatsetta ja Ruskasilmää. Pörrölaikku oli jäänyt pesille siltä varalta, että pennut olisivat palanneet sinne.

"Täällähän te olette!" Pyrstökuiskauksen äänestä huokui huolestuneisuus ja helpottuneisuus. Kolli kuitenkin pysähtyi huomatessaan edessäni seisovan tuntemattoman naaraskissan.

"Kuka hän on?" kumppanini kysyi hämmästyneenä.

"Pennut sanovat hänen olevan Kaisla, erakko. Itse hän ei kuitenkaan ole sanonut sanaakaan", naukaisin ja käänsin siniharmaan katseeni naaraaseen. Siristin silmiäni häntä katsoessani. Naaras oli arviolta soturi-ikäinen, kooltaan keskikokoinen.

"Ole hyvä ja puhu. Miksi olet reviirillämme, hajujäljet ovat kolme ketunmittaa takanasi", murahdin.

//Kaisla?

Kaisla

Niin oli sitten tapahtunut, pennut olivat huomanneet minut. Tiesin nyt heidän nimensä ja he minun nimeni. Kolme pentua olivat nimeltään Veijari, Kura ja Ginger. He eivät olleet suostuneet ottamaan apuani vastaan, vaikka näyttivät tarvitsevan sitä. Sitten tuli paikalle uusi kissa, joka ilmeisesti oli kolmen pennun emo. Hänen jälkeensä paikalle saapui vielä kolme muuta kissaa. Pentujen emo kehotti minua puhumaan siitä, miksi olin heidän reviirillään. Hajujäljet olivat kolme ketunmittaa takanani. Naaras katsoi minua silmiään siristellen ja monen kissan läsnäolo sai oloni tuntumaan uhatuksi. Astuin askeleen taaksepäin ja istahdin rauhallisena alas miettien samalla mitä voisin vastata.

"Antakaa, kun selitän", sanoin ja heilautin häntäni etutassujeni lämmikkeeksi. Kerroin erakoille siitä, kuinka olin isäni kanssa vaeltanut tänne asti ja asettuneet Tuuliklaanin lähistölle asumaan. Kerroin veljestäni Havuviiksestä. Sitten kerroin, kuinka olin lähtenyt tutkimaan paikkoja täälläpäin ja nähnyt kolme pentua ilman vanhempia.

"Ja niin minä ajattelin tulla tarjoamaan apua, mutteivat he enää näytä sitä tarvitsevan - eivätkä he sitä kyllä haluaisikaan. Anteeksi, poistun heti", maukaisin pahoittelevasti ja aloin peruuttamaan pois kissajoukon luota. Parempi häipyä ennen kuin joutuisin tappeluun heitä kaikkia vastaan. Olisi ollut kiva tutustua muihinkin erakoihin, mutta täällä minusta ei taidettu pitää. Uskoin kyllä miksi. Itsepähän olin tyhmänä tunkeutunut toisten reviirille. Vastaisuudessa olisin paljon tarkempi. Vilkuilin vielä odottavasti toisia kissoja, jos he sattuisivat minulle vielä jotain sanomaan.

//Pennut? Virta?

Veijari

"Odota, Kaisla!" huudahdin yllättäen ja naaras kääntyi katsomaan minuun hieman hämillään. Loikin hänen luokseen ja käännyin sitten taas vanhempieni puoleen, jotka vilkuilivat toisiaan kulmiaan kurtistellen. "Eikö hän voisi jäädä meidän kanssamme edes vähäksi aikaa?" En kysynyt tätä pelkkää hyvää hyvyyttäni, vaan oikeasti ajoin takaa jotakin jännitystä elämääni, sillä tällä hetkellä kotiaukiolla ei ollut muuta kiinnostavaa kuin vain isoveljemme Pörrölaikun pesä, jossa emme kuitenkaan saaneet käydä ilman lupaa, eikä sinne kannattanut oikeastaan edes yrittää, sillä veli vietti lähes kaiken aikansa siellä, ja silloin kun hän oli käymässä ulkona tai muuten vain jaloittelemassa, minulla ja sisaruksillani oli jotakin tähdellisempää tekemistä.

"Veijari", Virtakyynel sanoi huoaten, "tämä on täysikasvuisten kissojen välinen asia, eikä sinulla tai sisaruksillasi ole osaa tähän."

"Onpas! Me hänet ensimmäisenä huomasimme, joten oikeastaan meillä pitäisi olla oikeus päättää, mitä hänen kanssaan tehdään", kivahdin ja kuopaisin maata turhautuneena.

"Kuuntelisit nyt", emo yritti, mutta minä istahdin takamukselleni ja peitin korvani etutassuillani, osoitukseksi siitä, etten aikonut kuunnella mitään vastaväitteitä häneltä tai muiltakaan perheenjäseniltäni.

"Haluan, että Kaisla tulee mukaamme!" jatkoin kärttämistä. En aikonut luovuttaa, en ennen kuin saisin tahtoni läpi.

Virtakyynel viittasi Pyrstökuiskauksen luokseen, ja he kävivät ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan ajatuksiaan vieraan erakkokissan tuomisesta reviirin sydämeen läpi, ennen kuin kääntyivät jälleen puoleeni ja naukuivat:

"Hyvä on. Hän voi tulla, mutta vain pariksi päivää. Sitten hänen täytyy lähteä." Virtakyynel katsoi minuun vakavana ja kutsui minut sitten luokseen. Lähdin epäröiden tassuttamaan emon suuntaan, joka otti minut suojiinsa ja nuolaisi pariin otteeseen päälakeani, kunnes lähti johdattamaan minua ja sisaruksiani takaisin kotiaukiolle päin. Vilkaisin vielä kerran Kaislaan lapani yli, joka oli jäänyt töllistelemään peräämme ensin hieman ihmeissään, mutta lopulta lähtenyt seuraamaan meitä. Pieni virne nousi kasvoilleni ajatellessani, miten ratkiriemukasta meillä tulisi olemaan noiden parin päivän aikana, jolloin saisimme seuraksemme uuden leikkitoverin.

*Olen minä sitten kerta kaikkiaan nerokas!* tuumasin tyytyväisenä ja pujahdin sisarusteni perässä pensaikkoon.

//Virta? Kaisla? Sisarukset? Sori, tässä tuli aika paljon hittiä Virran osalta.

Veijari

"Pääsemmekö me huomenna ulos pesästä?" Innostus kihelmöi käpälissäni. Pelkkä ajatuskin päästä tutkimaan pesän ulkopuolista maailmaa sai niskakarvani pörhistymään jännityksestä ja kynnet painautumaan syvemmälle routaiseen maahan. En malttanut odottaa!

Kura tassutti vierelleni. Kollipentu ei aivan vielä osannut hallita askellustaan, joka teki hänen liikkeistään ennalta-arvaamattomia ja holtittomia, mutta toisaalta, olihan hän vasta äsken päässyt ensimmäistä kertaa jaloilleen.

Ginger istui emon vieressä. Hän katseli isän tuomaa jänistä uteliaana. Pyrstökuiskaus oli tuonut kerran Ruskasilmän kanssa toisenkin jäniksen, joka oli ollut tätä yksilöä huomattavasti pienikokoisempi ja laihempi.

Astelin pesän suun luo ja kurkkasin varovasti ulos, kuten olin tehnyt jo aiemmin lukuisia kertoja ennen tätä päivää. Huomenna pääsisin vihdoin ja viimein näkemään suuren, vieraan ulkomaailman kaikessa komeudessaan.

Pyrstökuiskaus laski häntänsä lavoilleni. Nostin katseeni isääni, joka katsoi minuun lempeästi meripihkasilmillään. Levitin kasvoilleni iloisen virnistyksen ja puskin tätä hellästi jalkaan päälläni, ennen kuin palasin takaisin Virtakyyneleen ja pentuetoverusteni luo, jotka olivat jo käymässä yöpuulle.

Kiipesin sammalpedin reunan yli ja loikin ketterästi omalle paikalleni Gingerin ja Kuran väliin. Onnistuin astumaan siinä hässäkässä siskoni hännän päälle toistamiseen parin päivän sisällä, mutta onnekseni naaraspentu oli jo melkein untenmailla, eikä jaksanut kuin väläyttää minulle kiukkuisen irvistyksen.

Kävin pitkäkseni pentuetoverieni väliin ja suljin silmäni maistellen emoni tuttua ja turvallista tuoksua, joka kietoi minut hellään hoivaansa ja tuuditti uneen.

"Tänään me pääsemme ensimmäistä kertaa pesän ulkopuolelle!" Pomppasin karvat innosta sojollaan seisaalleni. Ginger ja Kura räpyttelivät silmiään unisina, eivätkä näyttäneet olevan aivan yhtä innoissaan aikaisesta herätyksestä. Emo nosti säpsähtäen päätään, mutta todettuaan, ettei vaaraa ollut, tuo laski sen melkeinpä samaisella silmänräpäyksellä takaisin pehmeille sammalille.

Kapusin Virtakyyneleen päälle ja näykkäisin häntä hellästi korvasta hampaillani. Laikukas naaras urahti väsyneesti ja työnsi nenänsä etukäpälänsä alle, mutta minä en niin vähästä luovuttanut, vaan ryhdyin näykkimään hänen korviaan kovempaa. Lopulta Virtakyynel joutui nostamaan päätään ja ärähtämään minulle varoitukseksi.

Luisuin emon kylkeä pitkin alas sammalpedille ja vinkaisin tuolle nopean anteeksipyyntöni, ennen kuin loikin pesän lattialle. Ginger nousi haukotellen istumaan. Hän kohdisti meripihkasilmiensä katseen ensin minuun ja sitten korviaan pesevään Virtakyyneleeseen. Tein muutaman kierroksen pesän ympäri ja pysähdyin käpälät kohmeisella maalla liukuen sammalpedin eteen.

"Joko me mennään?" nau'uin malttamattomana emolleni. Virtakyynel pudisti päätään.

"Vielä ei ole aurinkohuipun hetki", hän vastasi pettymyksekseni. Raapaisin maata kynsilläni ja lähdin juoksemaan uudemman kerran pesää ympäri palaten jälleen kerran samaiseen kohtaan, josta olin lähtenytkin.

"Entä nyt?" Katsoin Virtakyyneleeseen toiveikkaana, mutta sain jälleen kerran kieltävän vastauksen. "Ihan tosi! On kulunut jo ikuisuus!" Istahdin maahan takamukselleni ja vilkaisin sisaruksiini, jotka olivat vielä kampeamassa itseään jaloilleen.

"Haluatteko leikkiä jotain?" kysyin Gingeriltä ja Kuralta, jotka löntystivät luokseni turkit sekaisin ja silmäluomet kiinni lupsahdellen.

//Ginger? Kura? Virta?

Virtakyynel 22.02.2018

Pennut alkoivat leikkiä keskenään sammalpallolla. Veijari aloitti heittämällä sen Gingerin taakse sammalpedin luokse. Kura ja Gingeri syöksyivät yhtä aikaa sammalpallon perään. Puolimatkassa Kura kuitenkin kompastui jalkoihinsa ja kaatui kuonolleen maahan. Vaistomaisesti syöksyin pienokaiseni luokse ja nostin hänet ylös. Nuolaisin pari kertaa pennun rähjääntynyttä turkkia.

"Oletko sinä kunnossa? Loukkasitko itsesi?" kysyin huolestuneesti. Pentu käänsi päänsä suuntani hymyillen.

"Olen kunnossa", Kura vastasi ja ryntäsi taas sisaruksiensa luokse. Kolmikko leikki sammalpallolla sovussa pitkään, jonka jälkeen olikin jo aurinkohuipun hetki.

"Pääsemmekö me nyt ulos?" kysyi Veijari innoissaan.

"Odotetaan isää, hän tahtoo takuulla tulla mukaan", naukaisin ja kosketin hennosti kuonollani pennun kuonoa. Hän pyöräytti turhautuneena silmiään.

"Onko ulkona petoeläimiä?" kysyi Kura.

"On siellä, mutta teidän ei tarvi vielä aikoihin huolehtia niistä. Isänne, Pörrölaikku, Ruusukatse ja Ruskasilmä pitävät petoeläimet loitolla teistä", naukaisin hymyillen. Viimein Pyrstökuiskaus asteli sisään pesään. Pennut ryntäsivät innoissaan hänen luokse.

//Pennut?

Veijari 23.02.2018

Vihdoin ja viimein isä palasi takaisin. Olimme odottaneet koko pitkän aamupäivän, että hän tulisi ja pääsisimme yhdessä Gingerin ja Kuran kanssa tutkimaan pesän ulkopuolta. Sen oli pakko olla hirmuisen iso, sillä jokainen päivä Pyrstökuiskaus, Ruskasilmä ja Ruusukatse katosivat sinne pitkäksi aikaa, eikä heitä näkynyt kuin vasta ilta-auringon aikoihin, jolloin he palasivat kotiin saalis mukanaan.

Emo oli sanonut, ettei metsää tarvinnut pelätä. Se täytyi vain ensin oppia tuntemaan kunnolla, ennen kuin mieli lähteä katselemaan ympärilleen. Enhän minä tietenkään metsää pelännyt, koska olin sitä tuplasti pelottavampi ilmestys jo ennestään, mutta sisarusteni puolesta minä vain huolehdin. Kurakin alkaisi varmasti vikisemään, jos joutuisi yksin metsään. Ginger olisi taatusti ollut niin raivoissaan, että metsä olisi pikimmiten päästänyt hänet pois sieltä.

"Onko täällä innokkaita retkeilijöitä?" Pyrstökuiskauksen hilpeä nauku havahdutti minut hereille ajatuksistani.

Nostin häntäni pystyyn ja pörhistelin karvojani tuntiessani jännityksen väreilevän nahkani alla. En malttanut enää odottaa.

"On!" kiljahdin. "Mennään jo!"

"No, hyvä on", isä maukui huvittuneen kuuloisena ja viittasi minua ja pentuetovereitani seuraamaan häntä. Lähdin kollin perään mukisematta, joka oli kylläkin hyvin epätavallista minulta.

Astahdin Pyrstökuiskauksen jäljissä ulos pesästä. Kylmä viima tarrautui turkkiini ja sai minut tärisemään hieman, mutta palelu loppui siihen paikkaan, kun tunsin, kuinka Kura törmäsi minuun ja kumosi maahan rähmälleen. Syljin lunta pois suustani, mutta se oli jo kerennyt sulaa vedeksi. Käännyin veljeni puoleen silmät leimuten. Kura nielaisi kuuluvasti.

"Anteeksi, Veijari", hän sanoi. "Se oli vahinko."

"Ja oravillakin on piikit", virnistin ilkikurisesti ja pomppasin tuon kimppuun. Kollipentu ulahti yllättyneenä ja kellahti maahan selälleen. Hän katsoi minuun silmät hämmennyksestä ymmyrkäisinä.

"No niin, nyt riittää", Virtakyynel huokaisi ja nosti minut pois Kuran päältä. Tämän jälkeen naaras alkoi pestä poikansa sekaista turkkia ja auttoi hänet jaloilleen.

Tuhahdin hiljaa ja lähdin tassuttamaan isäni luo ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Isä puhui paraikaa Ruskasilmän kanssa, joka nautiskeli varpusta erään pensaan vieressä. Kollin häntä heilui houkuttelevasti puolelta toiselle ja suorastaan kerjäsi käymään kimppuun. Painauduin matalaksi ja hiivin Ruskasilmän taakse niin, että olin vain hännänmitan jos toisenkin päässä tuon kiemurtelevasta hännänpäästä. Keikutin takapäätäni valmistautuen loikkaamaan seuraavan uhrini kimppuun. Kun aika oli kypsä, karjaisin kuuluvalla äänellä ja hyökkäsin pahaa-aavistomattoman Ruskasilmän kimppuun. Pikkuruiset kynteni takertuivat kollikissan häntään. Hän päästi säikähtäneen sihahduksen ja kääntyi katsomaan minuun silmät ammollaan. Pian tuo kuitenkin rauhottui ja nousi istumaan karistaen minut samalla pois häntänsä kimpusta.

"Veijari, ole kunnolla, tai saat luvan palata takaisin pesälle", Pyrstökuiskaus nuhteli minua ja näpäytti hännänpäällään kevyesti nenääni.

Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja marssin pois mukamas loukkaantuneena, vaikka tuskin pystyin pidättelemään hysteeristä naurua, joka pyrki päästä kuulluksi. Hillitsin kuitenkin itseni, kun huomasin emon tuiman katseen.

"Mitä? Olisit taatusti tehnyt samoin!" nau'uin silmiäni viattomasti räpytellen ja istuuduin alas pienesti kehräten.

Virtakyynel huokaisi toistamiseen ja kääntyi sitten taas kahden muun pentunsa puoleen. Hänellä oli selvästikin tarinan kerronta kesken, ja minä halusin päästä ehdottomasti mukaan! Tuppauduin Gingerin viereen istumaan ja kysyin korvaat uteliaasti höröllään:

"Mikä juttu täällä on meneillään?"

//Virta? Ginger? Kura? Toivottavasti en hitannut Kuraa tossa alussa liikaa. :D

Ginger 01.03.2018

Nyrpistin nenääni Veijarille, kun hän tuuppautui vierelleni. Vielä tuo hörvienkin höräyttäminen suoraan kuononi edessä! Oliko Veijarin aina pakko olla niin rasittava? Otin luonnollisesti hiukan välimatkaa Veijariin, sillä en tahtont istua aivan kylki kiinni veljessäni. Olimme kyllä läheisiä omalla tavallamme, mutta emme tällä tapaa. Veijarin katsoi minua viattomasti.

"Teinkö jotain väärää?" kolli kysyi pienesti virnistäen. Pyöräytin silmiäni ja katsoin emoamme Virtakyyneltä, kun hän kertoi jotakin tarinaa. Oikeastaan hän vain kertoi muista klaaneista ja mitä ominaisuuksia milläkin klaanilla oli.

*Myrskyklaanin vahvuuksiin kuuluvat aluskasvillisuudessa hiipiminen ja saaliidensa nappaaminen ilman mitään ongelmaa*, ajattelin pääni sisällä. Hetken ajaksi kuvittelin itseni kiitämässä aluskavillisuuden läpi keskellä lumihankea. Aluskavillisuus oli hyvin paljon lumen peitossa, mutta valkean turkkini ansioista onnistauduin pääsemään oravan jäljille. Tein hurjan loikan, mutta orava karkasi.

Emoni kertoessa lisä Myrskyklaanista, ajatukseni karkasivat jonnekkin aivan toisaalle. En jaksanut kuunnella enempää Myrskyklaanista. Jostakin syystä emo vain sattui kertomaan hyvinkin paljon Myrskyklaanista. Sattuihan se kuitenkin olemaan Jokiklaanin kanssa vieretysten. Käännyin katsomaan Veijaria tyynesti.

*Me olemme kuin Myrskyklaani ja Jokiklaani istuessamme vieretysten*, ajattelin mietteliäästi. Emoni kertoessaan Jokiklaanin ominaisuuksista, höristin korviani. Jokiklaanilaiset pitivät uimisesta ja kalastamisesta. Nyrpistin taas nenääni. Kuinka yksikään kissa voisi syödä jotakin niin kauhealta haisevaa, kuin kalaa? Tiesin olevani osittain jokiklaanilainen, mutta silti kalojen nappaaminen joen keskeltä ei houkuttanut minua. Pystyin kuulemani perusteella hahmotella pötkylän, jolla oli pyrstöjä siellä täällä. Silmät tuijottivat lasittuneena tyhjyyteen. Turkki sillä oli todella liukas ja hopeanhohtoinen. Katsoin uudestaan Veijaria. Yhtäkkiä kuvittelin veljeni kalana. Hännän tilalle ilmestyi pyrstö ja turkki vaihtoi värintä hopeiseksi. Myös veljeni korvien tilalle ilmestyivät evät. Ryhdyin nauramaan niin paljon, että kaaduin maahan kerälle. Huomasin kerääväni ympäriltäni katseita, mutta miua ei kiinnostanut.

"Tiedätkös Veijari, sinä olisit kyllä täydellinen kala!" nauroi. Meni hetki, että sain koottua itseni. Nousin istumaan ja näytin kieltäni Veijarille.

"Ota kiinni, jos saat!" virnistin ja lähdin juoksemaan karkuun. En edes välittänyt siitä, että vanhempani näkivät minun käyttäytyvän näin. Tahdoin vain käydä Veijarin hermoille.

// Veijari? Sori ihan kauhee

Veijari 03.03.2018

Katsoin sisareeni hölmistyneenä. Oliko hän juuri kutsunut minua kalaksi? Nousin ripeästi jaloilleni ja säntäsin Gingerin perään niin hurjaa vauhtia, että tuskin tassuni koskettivatkaan maata. Sisar vilkaisi nopeasti lapansa yli minuun ja näytti säikähtävän hiukan nähdessään minut aivan kannoillaan, muttei hidastanut vauhtiaan piirunkaan vertaa.

Lähdin kirimään naarasta kiinni ja sain kuin sainkin hänen hännänpäästään otteen hampaillani. Ginger ulahti yllättyneenä ja kaatui maahan äkisti, jolloin minä törmäsin häneen ja kupsahdin tuon päälle. Pentuetoverini ravisteli päätään voimakkaasti ja ryömi pois altani. Hän heitti minuun sellaisen katseen, jota en ollut nähnyt koskaan ennen hänen kasvoillansa. Naaraan silmät kiiluivat ilkikurisesti, joka paljasti tämän ajatukset.

"Vai sellaista peliä!" tuhahdin ja istuuduin alas nuolaisten toista etukäpälääni hieman kiusaantuneen. Olin mennyt siskoni virittämään jekkuun. Hän oli yrittänyt vain härnätä minua, ja oli onnistunut siinä ihailtavan hyvin. "Ethän sinä edes tiedä, miltä kalat näyttävät!" Katsoin sisareeni ovelasti.

"Tiedänpäs!" Ginger naurahti voitonriemuisesti. "Isä on kertonut niistä minulle ja Kuralle silloin kun sinä olet ollut nukkumassa tai tekemässä jotain pöljyyksiä." Hän heilautti häntäänsä tyytyväisenä.

"Vielä minä sinulle kalat näytän", virnistin ja keikutin takapäätäni valmiina loikkaamaan suulaan sisareni kimppuun. Virtakyynel astahti kuitenkin väliimme ja katsahti meihin molempiin niin tuimasti, joka sai jopa minun niskakarvani nousemaan pystyyn.

"Ginger! Veijari! Nyt saa riittää!" emo kivahti. "Osaatteko te käyttäytyä kunnolla vai ette?" Hän silmäili meitä pettyneen näköisenä. Uskalsin myöntää mielessäni, että olimme kieltämättä käyttäytyneet melko typerästi ensimmäisenä päivänä pesän ulkopuolella, mutta eihän pentu mitään luonteelleen voinut.

"Anteeksi, emo", Ginger sanoi hiljaa.

Virtakyynel katsahti minuun odottavasti, mutta kun tämä ymmärsi, ettei anteeksipyyntöä olisi tulossa, hän huokaisi: "Voi hyvä Tähtiklaani, mitä minä teen sinun kanssasi?"

Uteliasuus sisälläni nosti päätään. "Ensinnäkin voisit kertoa minulle tuosta Tähtiklaanista", nau'uin ihan kuin äskeistä keskustelua ei olisi edes käyty. "Isäkin hokee tuota aina, kun on minun seurassani."

Jopa Ginger näytti kiinnostuvan. "Onko se niin kuin yksi metsän klaaneista, joista olet kertonut minulle?" hän kysyi.

Virtakyynel istahti alas ja Kurakin tepasteli paikalle tilanteen rauhoituttua. Pikkuveli katseli minua ja Gingeriä hieman varautuneena, muttei tehnyt elettäkään tullakseen lähemmäs tai mennäkseen kauemmas. Tällä hetkellä minua ei kiinnostanut olla härnäämässä tätä tai siskoani, sillä halusin kovin kiihkeästi kuulla, mitä emolla oli kerrottavanaan Tähtiklaanista, sillä se oli saanut uteliaisuuteni heräämään, joka ei yleensääkään ollut mitenkään erityinen juttu minun kohdallani.

"Tähtiklaanissa asustavat kaikkien klaanien kissojen henget näiden kuoltua. He varjelevat meitä vaaroilta ja auttavat lehtikadon ankarina aikoina", Virtakyynel aloitti. "Tähtiklaanin kissoilla on mahti peittää kuu pilvillä, jos täydenkuun aikaan järjestettävä kokoontuminen uhkaa ajautua katastrofiksi."

"Mikä se semmoinen kokoontuminen oikein on?" kysyin ja kurkotin raaputtamaan kutisevaa korvaani takajalallani.

"Siitä kerron teille joskus myöhemmin", emo lupasi ja kääntyi katsomaan Pyrstökuiskauksen suuntaan, joka keskusteli edelleen Ruskasilmän kanssa aukion laitamilla.

Katsoin Virtakyyneleeseen hieman harmistuneena, mutta silloin päähäni pälkähti idea, jonka halusin ehdottomasti panna toteutukseen. Emon katsoessa toisaalle hiivin sisareni luokse ja supatin tämän korvaan:

"Mennään tutkimaan metsää!"

//Ginger?

Ginger 14.02.2018

Nukkuminen oli asioita, jotka välillä olisin vain voinut jättää välistä. En osannut arvioida yhtään mitä kaikkea menetin aina sillä hetkellä, kun olin nukkumassa. Vaikka mitä voisin tapahtua. Olin jäämässä aivan varmasti paitsi jostakin tärkeästä. Tärkeämmästä kuin veljieni nahistelusta, toivon mukaan. Siinä tapauksessa jos ainoa tapahtuva asia todella olisi Kuran ja Veijarin tappeleminen, nukkuminen ei edes olisi niin huono vaihtoehto. Pakko myöntää, mutta en ollut nukkumassa kuitenkaan juuri nyt. Esitin vain nukkuvaa, sillä tiesin emonikin käyneen nukkumaan. Ja silloin kun emoni nukkui, minulla oli hyvä tako lähteä pois muiden luota tutkimaan ympäristöäni. Odotin vielä hyvin pitkän aikaa, kunnes kuulin Virtakyyneleen tasaista tuhinaa. Emoni oli nukahtanut keskellä päivää! Aavasin silmäni hitaasti. Pörrölaikun pesä oli kauempana, joten kolli ei huomaisi jos poistuisin pesästä. Nyt kun silmäni olivat auki, voisin nousta seisomaan. Ongelmaksi tosin kehittyi vain se että en ennen ollut kävellyt. Purin hammastani yhteen. Se raivostuti minua syvästi. Nousin kuitenkin istumaan, sillä tiesin pystyväni jo siihen. Sisipä istuin juuri nyt emoni takana. Ajatusteni palatessa tähän hetkeen satuin katsomaan ulos pesästä.

*Voiko mikään valo todella olla noin kirkasta?* ajattelin katsoessani valoa. Suljin silmäni hetkeksi, sillä tunsin sokaistuvani kaikesta kirkkaudesta, mitä ulkna oli. Valkea aine, jota oli kaikkialla, oli nimitetty lumeksi. Siirsin katseeni nopeasti Veijariin. Tiesin veljeni osaavan jo seisoa.

*Voisin kysyä häneltä apua*, ajattelin pääni sisällä. Sillä samalla hetkellä kuitenkin ylpeyteni tunsi kolauksen. En minä voisi kysyä veljeltäni apua! Ei siitä tulisi mitään. Veijari vain ylpeilisi olevan parempi kuin minä! Käännyin katsomaan poispäin veljestäni. Keräsin päättäväisyyteni ja nousin jaloilleni. Heti ensimmäisen askeleen ottaessani, kaaduin maahan. Murahdin lyhyesti ja nousin uudestaan ylös. Yrityksistä huolimatta se ei onnistunut yhtään sen paremmin kuin aikasemmin. Pyöräytin silmiäni ja käännyin Veijarin suuntaan. Tökkäsin veljeäni tassullani.

"Herää!" tuhahdin. "Sinulla on tekemistä. Sinun pitää opettaa minut kävelemään."

// Veijari? Outo...

Veijari 14.02.2018

Nostin päätäni uneliaana ja katsahdin Gingeriin, joka puolestaan tapitti minua kulmat kurtussa ja hännänpää ärtyneesti nytkyen. Hänen kasvoillaan oli tavanomainen, päättäväinen ilme, joka kieli naaraan olevan vailla jotakin sellaista, minkä pyytäminen vaati selvästikin pinnistelyä. Veikeä hymy nousi kasvoilleni.

"Vai haluaa pikkusisko oppia kävelemään?" nau'uin voimatta peitellä huvittuneisuuttani. Ginger kohotti uhkaavasti käpäläänsä valmiina huitaisemaan minua kuonolle.

"No, aiotko opettaa minua, vai et?" hän sihahti kiukustuneena. Nousin seisomaan ja luisuin sammalpedin reunan yli kääntyen sitten katsomaan jälleen pentuetoveriini, joka odotti vastaustani kärsimättömänä.

"Toki!" naurahdin viikset väristen ja istuuduin alas. "Ensi töiksesi saat luvan tulla tänne."

Naaraspentu teki työtä käskettyä ja lähti hitaasti ryömimään minua kohti, kunnes lopulta pääsi luokseni. Väläytin tuolle ilkikurisen virneen ja palasin takaisin sammalpedille.

Ginger katsoi minuun tyrmistyneenä. "Onko tämä jotain pilaa?" hän maukui kynsiään ojennellen.

"Ei suinkaan, sisko hyvä. Annoin sinulle yksinkertaiset ohjeet; tule tänne", hymähdin.

Ginger lähti tulemaan minua kohti silmät leimuten ja karvat sojollaan. Hän mitä ilmeisemmin repisi minulta korvat irti, kunhan saavuttaisi määränpäänsä, mutta minullapa oli suunnitelma naaraan varalle.

Loikkasin jälleen kerran alas sammalpediltä ja kiersin sisareni taakse. Silloin hän käännähti ympäri ja otti suuntaani horjuvan askelen, jonka jälkeen seuraavan ja sitä seuraavan, kunnes oli melkein minun luonani.

"Sinä senkin...!" Naaras tuskin huomasikaan suuttumukseltaan, mitä oli paraikaa tekemässä. Peruutin parin askelen verran taaksepäin ja Ginger seurasi perässä.

"Näetkö, ei se ole kovin vaikeaa, kun sen oppii", hihkaisin ja kurottauduin tönäisemään pentuetoverini kumoon toisella etukäpälälläni. Rakastin pientä kiusantekoa sisarusten välillä.

//Ginger? Virta? Kura?

Ginger 15.02.2018

"Selvän teki!" tuhahdin silmät suunnattuna kohti veljeäni. Katsoin tuota varmasti niin syvälle sieluun, että olisin voinut vannoa hänen jähmettyneen sekuntin murto-osan ajaksi. "Nyt sinä saat sellaisen karvapöllyn, että et enää tunnista itseäsi!"

Päästin uhmakkaan sihahduksen Veijarille, kunnes nousin seisomaan. Kyyristin hiukan selkääni ja pörhistin turkkiani yrittäen näyttää mahdollisimman suurelta ja pelottavalta. Veijari nauroi taas ja loikkasi kauemmas.

"Kaipaatko sinä todella noin kovasti pientä häntäkarvojen lyhennystä?" murahdin tympääntyneenä veljelleni. Tuo kuitenkin vain kohautti lapojansa ja katsoi minua leikkisästi. Pilke veljeni silmäkylmassa suoraan kerjäsi käymään päälle. Jos se olisi vain pystynyt puhua, se olisi sanonut: "Puskiin!"

Otin muutaman nopean kävely askeleen, kunnes vaihdoin nopein juoksuaskelin harppauksen loikaksi. Loikkani kantoi yllättävän sulavassa kaaressa minut suoraan veljeni kimppuun. Muutama hetki eteenpäin ja pyörimme ympäri pesää suurena karvapallona.

"Sinä olet hiirenaivo!" tuahhdin Veijarille yrittäessäni tuupata tätä uudestaan kumoon. Tunsin kuitenkin hampaat niskassani. Jokin vetäisi minut pois veljeni luota. Heti kun vain pääsin takaisin maahan, syöksäjdin Veijarin luokse. Sama toistui taas, mutta tällä kertaa minut vangittiin kahden tassun ja pään väliin.

"Emo!" maukaisin epätoivoisen korkealla äänelläni. "Veijari kiusasi minua!"

"Mutta viisas kissa ei lähde mukaan siihen hölmöilyyn", emoni Virtakyynel vastasi.

"Veijari aloitti! Hän kiusaa minua!" valitin ja painon pääni vasten emoni tassua. "Hän on aivan hiirenaivo!"

// Virta? Veijari?

Veijari 16.02.2018

"Minähän vain yritin auttaa." Katsoin nuorempaan sisarukseeni mukamas loukkaantuneena, mutta en voinut olla peittelämättä huvittunutta hyrinää, joka suorastaan vaati tulla kuulluksi.

"Sinä vain juoksutit minua ympäri pesää", Ginger miukaisi tuohtuneena ja nosti päätään uhmakas katse silmissään. Kohautin lapojani tuhahtaen välinpitämättömästi ja kumarruin nuolaisemaan toista etukäpälääni, joka oli äsken telmiessämme uponnut pesän suuaukon lähellä olevaan inhottavaan loskalammikkoon, joka oli syntynyt, kun ilma oli lauhtunut ja jää pesän seinistä oli alkanut sulamaan pois.

Kohotin katseeni sammalpedillä Virtakyyneleen vieressä nukkuvaan Kuraan, joka oli käpertynyt tiukaksi keräksi emon vatsakarvoja vasten. Veli jaksoi aina vain nukkua, eikä hänestä juuri koskaan ollut kunnon leikkiseuraa minulle, toisin kuin äkkipikaisesta sisarestani, jonka sai pienellä härnäämisellä mukaan ratkiriemukkaisiin taka-ajoihin, tai hauskoihin painiotteluihin, joissa tietenkin minä olin kaikista parhain.

"Mitäpä jos kokeilisitte leikkiä välillä jotain ei niin vauhdikasta?" Virtakyynel ehdotti ja nykäisi hampaillaan sammalpedistä pienen riekaleen, jonka pyöritteli sitten palloksi tassuillaan. Hän nakkasi sen minulle. Katsoin sitä ihmeissäni. Mitä sillä muka pystyi tekemään?

Ginger tepasteli vierelleni ja nappasi sammalpallon pikkuruisiin kynsiinsä. Ensin näytti, ettei hän meinannut saada sitä enää irti, mutta rajun ravistelun jälkeen se hellitti otettaan ja kierähti maahan. Vilkaisin pentuetoveriini viikset leikkisästi vipattaen ja heittäydyn yksinäisen sammalpallon kimppuun.

Kouraisin sen käpälälläni ilmaan ja läimäisin toisella takaisin maahan. Ginger katsoi minuun päätään kallistaen, mutta ryhtyi pian mukaan leikkiin. Siskoni heitti sammalpallon ilmaan, josta minä nappasin sen ketterästi kiinni ja lähdin pinkomaan karkuun minkä lyhykäisiltä koiviltani pääsin. Ginger seurasi vähän hitaammin perässä, sillä juoksuaskelten otto tuotti hänelle vielä hieman vaikeuksia, mutta muuten sisareni liikkui oikein sulavasti jäljissäni.

Seisahduin äkisti paikoilleni ja viskasin sammalpallon ilmaan toistamiseen. Tällä kertaa Gingerkin ponnisti sen kimppuun, jonka lopputuloksena oli se, että sammalpallo tipahti pesän lattialle ja me muksautimme päämme ikävästi yhteen.

Kierähdin maahan vinkaisten. Olin saanut melkoisen tällin, mutta muuten kaikki tuntui olevan ihan kunnossa. Nousin varovasti istumaan ja hieraisin toisella etukäpälälläni päätäni kuin tunnustellen, ettei siihen ollut noussut mitään kuhmun tapaista. Toinnuttuani tassuttelin itseään jaloille kampeavan sisareni luo, joka katsahti minuun kiukkuisesti.

"Sinun olisi pitänyt olla varovaisempi", hän sätti minua ja huitaisi ilmaa vain viiksenmitan päästä kuonostani. Peräännyin suosiolla askelen verran kauemmas äkämystyneestä pentuetoveristani, joka näytti siltä, että olisi voinut käydä hetkenä minä hyvänsä kimppuuni.

"Minkäs sille teet - tehty mikä tehty", virnistin ilkikurisesti ja istuuduin alas. Luotin siihen, että emo tulisi taas väliin, jos Ginger alkaisi toistamiseen rettelöimään.

//Ginger? Virta? Kura?

Virtakyynel 17.02.2018

Katsoin Gingerin ja Veijarin touhua hetken ajan, kunnes suljin silmäni ja vajosin uneen. Hetken kuluttua säpsähdin hereille kaksikon kinasteluun.

"Ettekö te pysty olla hetkeä kauempaa ilman kinastelua?" kysyin turhautuneella, mutta siltin jokseenkin lämpimällä äänellä. Kaksikko säpsähti ja käänsi katseensa minun suuntaani. He vilkaisivat nopeasti toisiaan.

"Veijarin olisi pitänyt olla varovaisempi", Ginger ilmoitti kimeällä äänellään. Vilkaisin Veijaria, joka katsoi sisartaan silmiään pyöräyttäen. Tunsin Kuran liikkuvan vatsani vierellä. Käänsin katseeni pentuuni. Hän avasi isältään perimät meripihkasilmänsä.

"Hei pikkuinen", tervehdin kollia ja kosketin hellästi kuonollani pennun kosteaa nenää. Kolli avasi suunsa haukoitukseen.

"Hei", Kura vastasi unisesti. Veijari ja Ginger antoivat riitansa olla ja tulivat veljensä luokse.

"Hei!" Ginger naukui ja istui lähelle sammalvuodettamme. Kura kääntyi toiselle kyljelleen nähdäkseen siskonsa ja veljensä.

"Voinko minäkin kävellä kuten te? Onko se vaikeaa?" kysyi Kura sisaruksiltaan. Veijari astui Gingerin eteen puhuakseen veljelleen.

"Ei se ole vaikeaa. Nouset vain ylös ja kävelet!" valkea Veijari naukaisi ja tepasteli paikoillaan hetken ajan. Kura vilkaisi minua kysyvästi, minä nyökkäsin.

"Kokeile vain, mutta älä huoli, jos et ensimmäisellä kerralla onnistu. Kävelemisen opettelu ei ole niin helppoa", naukaisin. Kura nyökkäsi. Hän yritti kammeta jaloilleen, mutta kollin pienet jalat eivät olleet valmiit pitelemään häntä pystyssä. Muutaman yrityksen jälkeen hän oli jo seisallaan. Kolli katsoi silmät säihkyen sisariaan.

"Katsokaa! Minä seison!" hän hihkaisi. Hänen sisarensa hymyilivät kollille leveästi.

"Nyt tule tänne. Tassua toisen eteen vain", Veijari tokaisi hymyillen.

"Odota", naukaisin Kuralle, "sammalvuoteella kävely voi olla vaikeaa. Nostan sinut pois tästä." Kolli katsoi minua suoraan silmiini ja nyökkäsi. Tartuin häntä niskasta kiinni ja nostin pois pediltä.

"Maa on kylmä", hän totesi ja nousi seisomaan huojuville jaloilleen.

"Kyllä sinä totut, tule tänne", Ginger naukui lempeästi veljelleen ja astui muutaman askeleen kauemmas tuosta. Nousin istumaan ja katsoin, kuinka Kura epäonnistui muutaman kerran. Hän nousi sitkeästi joka kaatumisen jälkeen ylös ja yritti uudelleen, kunnes hän lopulta pääsi kävelemään siskonsa luokse.

"Näittekö te tuon? Minä osasin! Minä kävelin!" hän huudahti innoissaan, mutta samassa hänen tasapainonsa petti ja kolli kaatui. Kolmikko nauroi yhdessä kovaäänisesti. He kuitenkin säikähtivät hieman kuultuaan pesän suulta lähestyviä askeleita. Pyrstökuiskaus käveli pesään.

"Hei", tervehdin kumppaniani kehräten. Ginger ja Veijari ryntäsivät isänsä luokse. Kura kampesi itsensä pystyyn ja hoiperteli sisarustensa perään. Pyrstökuiskaus roikotti suussaan elotonta jänistä.

"Onko tuo jänis?" Veijari kysyi ja katsoi isäänsä. Pyrstökuiskaus nyökkäsi, asteli varovasti pois pentujemme luota minun luokseni. Kolmikko kuitenkin seurasi isäänsä, joka laski jäniksen eteeni.

"Se on sinulle", hän naukaisi hymyillen. Käänsin siniharmaan katseeni jäniksestä Pyrstökuiskaukseen.

"Kiitos, olen hurjan nälkäinen", naukaisin hymähtäen.

"Katso isä, minä osaan kävellä!" Kura kehuskeli taidoillaan ja hoiperteli sammalvuoteelle. Hänellä oli ongelmia päästä sammalvuoteelle, mutta onnistui lopulta.

"No niinpä osaat, hienoa Kura!" kolli naukui hymyillen ja kosketti kuonollaan pentumme kuonoa. Aloin syömään kollin tuomaa jänistä.

"Milloin pääsemme pois pesästä?" Veijari kysyi. Vilkaisin Pyrstökuiskausta.

"Huomenna, sopiiko se sinulle?" kysyin kumppaniltani. Hän nyökkäsi.

"Aurinkohuipun aikaan, sovin meneväni tarkistamaan Ruskasilmän kanssa rajat sitä ennen.

"Selvä, silloin siis", naukaisin hymyillen.

//Pennut? Pörröki voi jatkaa. Sori vähä tönkkö ja muute voitte vaikka skipata huomisee :D

Pörrölaikku 09.02.2018

Hölkyttelin takaisin leiriin. Olin ollut jälleen omissa oloissani, poissa Virtakyyneleen ja hänen tovereidensa luota. Olin halunnut aikaa ajatella asioita.. Enimmäkseen minä ajattelin Kiurulentoa kaipuu ja murhe sydäntäni raastaen mutta toki yritin aina miettiä jotain muutakin - kuten vaikka emoni ja Pyrstökuiskauksen pentuja, jotka olivat syntyneet pari päivää sitten mutta joita en ollut vielä käynyt katsomassa. Juuri nyt minä kuitenkin pujahdin Virtakyyneleen ja tämän kumppanin yhteiseen pesään. Nyökkäsin molemmille ja väläytin pienen hymyn.

"Tulin katsomaan uusia sisaruksiani", mau'uin.

Virtakyynel hymyili minulle. "Tule vain", hän sanoi."

Istuuduin katselemaan pieniä karvapalloja, jotka hänen vatsansa suojissa makasivat. Kasvoilleni hiipi pieni, lämmin hymy.

"Hei vain, pikkuiset", tervehdin niitä. Päästin lyhyen, matalan kehräyksen, mitä ei ollut tapahtunut ollenkaan sitten Kiurulennon kuoleman. "Olen teidän veljenne."

Katselin pentuja hetken. Tuntui kuin sydämeeni olisi laskeutunut pieni, hyvää lupaava kipinä; se kipinä, joka sanoi vastoinkäymisten jälkeen, että nyt oltiin matkalla kohti valoa. Olin kai pikkuhiljaa pääsemässä yli surustani. Mutta siihen menisi aikaa... Surusta pääseminen otti aina aikansa, eikä se tapahtuisi noin vain, häntää heilauttamalla. Nostin katseeni Virtakyyneleeseen ja naukaisin: "Kauniita pentuja. Onnea heidän syntymästään", katsahdin hymyillen Pyrstökuiskausta, "teille molemmille. Sinä, Pyrstökuiskaus, olet varmasti hyvä isä noille pennuille. Aivan yhtä hyvä isä kuin Virtakyynel on emo."

//Virta? Pennut?

Ginger 11.02.2018

Kaikki lämpö ympärilläni tuntui todella turvalliselta. Välillä jokin kuitenkin liikahti vierelläni ja pystyin tuntemaan kylmiä tuulahduksia vasten omaa turkkiani. Kylmyys tuntui aina jokaisella kerralla toden teolla pureutuvan syvälle turkkini ja ihoni lävitse kaikkiin niihin toivottomiin lihaksiin, jotka kehossani olivat. Pystyin välillä tuntemaan kylmyyden pistävän kivun melkein luissani asti. Saatoin ehkä liioitellusti vinkaista välillä, mutta tahdoin vain huomiota. En tahtonut jäädä huomaamattomaksi. Tiesin sen jo nyt, vaikka en ollut niinkään tietoinen ympärilläni olevista asioista. Jokin pehmeä liikahti vierelläni. Sen kutsuva tuoksu vain minut valppaammaksi. Möyrin lähemmäs tätä pehmeää asiaa. En tosin pitkälle päässyt, sillä olin jo muutoinkin aivan kiinni tässä pehmeässä asiassa. Asetin pienet tassuni kevyestä vasten jotakin lämmintä. Hyvinkin kutsuva tuoksu lehahti kuonooni. Painoin suuni vasten jotakin ja sain ravintoa. Se tuntui yhtäkkiä lämmittävän minua enemmän kuin mikään muu. Kylmät viimat eivät enää tuntuneet niin sietämättömiltä. Lopetettuani ravinnoin ottamisen tästä pehmeästä asiasta, vetäydyin hiukan kauemmas siitä. Tuntui kuin olisin saanut aivan uutta energiaa. Energiaa, jota en ole ennen tuntenut. Lähdin päättäväisesti möyrimään maassa. Törmäsin pian kuitenkin toiseen pieneen karvakasaan. Kuulin ihanduksen viereltäni. Mikä ikinä möykky olikaan, se ei tainnut pitää siitä kuinka tulin hänen lähellensä.

*Lopeta jo vinkuminen*, ajattelin tympääntyneenä pääni sisällä kun kuulin vinkauksen uudestaan. Käännyin nopeasti pois möykystä, sillä sen korvia vihlova ääni alkoi käydä hermoilleni. Jatkoin möyrimistä takaisin kohdi sitä pehmeää asiaa, josta olin juuri saanut ravintoani.

"Täältä löytyykin innokkaita pentuja", kuulin äänen jostakin päin, läheltä minua ja muita pehmeitä möykkyjä. Sana pentu uppoutui syvälle ajatuksiini. Pitikö äänenlähde minua jonakin pienenä pentuna? Jos oliin avannut silmäi, katsoisin kohdetta juuri nyt todella tympäätyneenä. Silmien avaamisesta puheenollen, ajatus houkutti minua todella paljon. En vain ollut aivan varma kuinka se tehtäisiin. Pitäisikö minun vain ajatella silmien avaamista ja ne aukeaisivat vai laukaisisiko sen jokin ulkopuolinen tekijä. Tunsin pian potkun kyljessäni. Päästin pienen säälittävän sihahduksen ja avasin silmäni. Katsoin edessäni olevaa möykkyä kimpaantuneena. Nyt ymmärsin miksi meitä oli kutsuttu pennuiksi. Edessäni oleva toinen kasa oli niin pieni, että en enää ihmetellytkään. Möykky oli ulkonäöltään lumenvalkea. Silmien väristä en osannut sanoa, sillä kasa piti juuri nyt silmiänsä kiinni joko kiusatakseen minua ja esittävänsä nukkuvaa tai sitten tuo ei koskaan ollut niitä avannutkaan. Päätin kuitenkin vastata potkuun samalla mitalla. Lähennyin valkeaa möykkyä hiukan ja potkaisin tuota kylkeen.

"Miltä nyt tuntui?" tuhahdin säälittävällä äänelläni.

// Veijari? Perhe

Veijari

Avasin silmäni tuntiessani voimakkaan potkun kohdistuvan kylkeeni. Haukoin ahnaasti henkeä ja käännyin katsomaan vierelläni makaavaan naaraspentuun, joka tapitti minua kiukkuisen näköisenä meripihkasilmillään.

"Miksi sinä noin teit?" nau'uin närkästyneenä.

"Sinä aloitit", hän tuhahti happamasti.

En ollut ajatellut avaavani silmiäni ihan tällä tavoin. Olin suunnitellut tekeväni sen kaikessa rauhassa ja yllättäväni vanhempani, mutta pentuetoverini oli tullut ja sotkenut noin vain hienon suunnitelmani.

"Oi, he avasivat jo silmänsä!" Katsahdin ylös punaruskeaan naaraskissaan, joka katsoi minuun ja sisareeni keltaruskeat silmät sädehtien. Olin minä sittenkin tainut yllättää jonkun.

Nuuhkaisin ilmaa uteliaana. Punaruskea kissa ei ollut oma emoni. Hänen hajunsa oli erilainen, eikä siinä ollut maidon suloisen makeaa aromia, kuten aikaisemmin vierelläni maanneen kissan turkissa.

Vilkaisin sisareni toisella puolella nukkuvaan harmaaseen kollipentuun, jonka silmät pysyivät tiukasti kiinni. Minun olisi tehnyt mieli potkaista häntä, kuten siskoni oli potkaissut minuakin, ja vauhdittaa hänen silmiensä avaamista, mutta koska aggressiivinen pentuetoverini oli välissämme, en tohtinut edes yrittää.

"Kuka sinä muuten olet?" kysyin ja nostin katseeni jälleen punaruskeaan kissaan.

"Minä olen Ruusukatse", naaras vastasi ja levitti kasvoilleen ystävällisen hymyn, "emonne hyvä ystävä."

"Missä emo on?" sisko miukaisi vierestäni.

"Hän palaa ihan kohta", Ruusukatse maukui.

"Miksi hän ei ole täällä meidän kanssa?" vinkaisin väliin.

"Emonne kaipasi vain vähän raitista ilmaa. Hän ei ole poissa kauaa", punaruskea naaraskissa lupasi.

Silloin pesän suulla kahahti ja sisään astui kaunis, valkea naaras, jonka turkissa oli siniharmaita laikkuja. Hän katsahti minuun ja pentuetovereihini yllättyneenä.

"He ovat avanneet jo silmänsä." Raotin aavistuksen verran suutani ja annoin tuoksujen leijailla kielelleni. Emon tuttu ja turvallinen tuoksu erottui muiden hajujen joukosta vahvana ja sai minut vaistomaisesti vikisemään nälkääni.

Emo tassutti luoksemme ja kävi makuulleen vierellemme. Hän veti ensin sisareni lähelleen ja alkoi pestä tämän korvantaustoja hiljaa kehräten. Katselin emooni uteliaana. Hänen tapansa, miten hän katsoi minuun ja sisaruksiini, sai minut tuntemaan oloni maailman rakastetuimmaksi pennuksi sillä hetkellä.

Möngin lähemmäs emoani ja käperryin pieneksi keräksi hänen vatsaansa vasten. Hengitin hänen rauhoittavaa tuoksuaan ja annoin itselleni luvan sulkea silmäni ja nukahtaa.

"Veijari!" Raotin hitaasti silmiäni kuullessani sisareni naukaisun korvani juuresta. Nostin väsyneenä päätäni ja käännyin katsomaan siskooni.

"Mitä nyt, Ginger?" haukottelin unisena ja kellahdin selälleni. Ginger katseli minuun meripihkasilmät sädehtien.

Minun ja Gingerin silmien avaamisesta oli kulunut jo pari päivää, eikä veljemme ollut vieläkään avannut omiaan.

Olin eilisiltana ottanut jo muutaman askelen, enkä malttanut odottaa, että pääsisin leikkimään pesän ulkopuolelle pentuetoverieni kanssa.

Nousin istumaan ja ravistelin sammalhapsut irti valkeasta turkistani.

"Isä toi emolle jonkun hassun näköisen otuksen", sisareni sihahti innostuneena. Höristin korviani uteliaana ja katsahdin pentuetoverini osoittamaan suuntaan.

Emon etukäpälien juuressa lepäsi punaturkkinen otus, jolla oli pitkä, pörröinen häntä. Vääntäydyin jaloilleni ja lähdin hoipertelemaan otuksen suuntaan viikset väristen. Ginger tuli vähän hitaammin perässäni.

Kun pääsin noin parin viiksenmitan päähän tuosta maassa lojuvasta kummajaisesta, kurotuin tökkäisemään sitä käpälälläni varovasti. Otus ei reagoinut mitenkään, joten päätin tökätä uudestaan; ei vieläkään mitään.

Hiivin lähemmäs ja kurkistin otuksen kasvoihin. Sen tummanruskeat silmät olivat auki ja niiden lasittunut katse oli kohdistunut suoraan minuun. Säikähdin hieman ja peräännyin korviani lumistellen.

Karvat sojollaan sähisin otukselle ja yritin räpsiä sitä tassullani, mutta aina kun tunsin sen karvaisen, elottoman pinnan tassuissani, hypähdin taaksepäin.

"Mikä ihme tuo on?" huudahdin vierelleni saapuneelle Gingerille, joka mulkaisi minuun paheksuvasti.

"Olen ihan vieressä, joten ei tarvitse huutaa", tuo murahti ja kääntyi sitten katsomaan pörröhäntäistä otusta. Hän kallisti päätään ihmeissään.

Emo katsoi meitä viikset huvittuneesti vipattaen.

//Ginger? Virta? Kura? Pörrö? Sori, jos hittasin jotakuta liikaa, sillä pennuilla kirjottaminen ei oo koskaan ollu mun vahvuuksia. :D

Kura

Tunsin lämmön ympärilläni pehmeänä ja turvallisena. Ympärilläni oli hiljaista. Vain satunnaiset tuhahdukset ja vingahdukset katkaisivat hiljaisuuden verhon ympäriltäni. Tiesin äänten kuuluvan sisaruksilleni. Makasin päivä toisensa jälkeen emoni turkissa kiinni ja kuuntelin ympäriltäni kuuluvia ääniä. Tiesin jo, että emoni nimi oli Virtakyynel. Toisia kissoja olivat Pörrölaikku, Pyrstökuiskaus, Ruusukatse ja Ruskasilmä. Pyrstökuiskaus oli isäni, mutta muista kissoista en ollut varma. Ainakin emo ja isä tunsivat heidät. Tunnistin kaikki luonamme vierailevat kissat hajun perusteella ja ainoa arvoitus olikin miltä he kaikki näyttivät. Ja myös se miltä minä ja sisareni näytimme. Kaikki muut kuitenkin näkivät kaiken, sillä sisareni olivat jo avanneet silmänsä. He katosivat useasti vierestäni jonnekin, mutta palasivat aina takaisin. He olivat myös saaneet nimet: Veijari ja Ginger. Sisälläni paloi uteliaisuuden tunne kaikesta ympärilläni olevasta, mutta en vain saanut silmiäni auki. Raajani eivät liikkuneet muulloin kuin jos minun oli nälkä. Alkoi tuntua turhauttavalta vain maata paikoillaan ja vinkua omaa turhautumistaan.

"Ginger ja Veijari", kuulin emoni naukaisevan vierestäni. "Se on orava."

"Veljen pitää nähdä se!" Ginger kiljaisi. Sitten sisarieni tassut tömisivät maassa kun he tulivat luokseni. Ginger ei vain pysähtynyt tavalliseen tapaansa viereeni, vaan käveli suoraan päälleni. Kiljaisin hämmästyksestä ja tunsin miten silmäni avautuivat yhtäkkiä. Jalkani alkoivat räpiköidä hurjasti yrittäen siirtää minut pois siskoni alta.

"Hei, veli avasi silmänsä!" Veijari kiljaisi. Ginger pyörähti pois päältäni ja virnisti, kun räpyttelin hämmentyneenä silmiäni.

"Hei pikkuinen", emoni kehräsi. Käänsin katseeni Virtakyyneleeseen jonka kasvoilla oli lämmin hymy.

"Olen emosi, Virtakyynel, ja tässä ovat.."

"Ginger ja Veijari", piipitin. "Kyllä minä tiedän keitä te ja ne toiset kissat ovat." Virtakyyneleen ilme oli hämmästynyt, mutta iloinen.

"Sinähän olet nokkela. Ja kunhan isäsi tulee, voimme antaa sinulle nimesi", emoni sanoi. Nyökkäsin, ja juuri sillä hetkellä joku astui pesään sisään. Käänsin katseeni oikealle ja erotin jykevän kollin seisovan suuaukon edessä. Hänen meripihkanväriset silmänsä hehkuivat, kun hän astui peremmälle. Kollin tuoksu lipui nenääni ja tunnistin hänet Pyrstökuiskaukseksi.

"Isä!" kiljahdin. Pyrstökuiskaus hätkähti, mutta sitten hänen kasvoilleen ilmestyi lämmin hymy.

"Avasit näköjään silmäsi", hän naukaisi. Nyökkäsin jälleen.

"Nyt voimme antaa sinulle nimesi", emoni naukaisi. Hän viittilöi isäni lähemmäs.

"Sinusta tulee Kura", Pyrstökuiskaus sanoi julhallisesti. Veijari ja Ginger olivat istuneet hiljaa viereeni ja tapittivat nyt minua.

"Kura", naukaisin.

"Kura", sisareni naukaisivat.

// muut? Ja sori et tää on näi tönkkö xc

Veijari 13.02.2018

Aamuauringon ensisäteet valaisivat pesän. Minä olin jo hereillä. Katselin sammalpedin reunan yli pesän suulle päin. Pyrstökuiskaus oli lähtenyt metsälle Ruskasilmän kanssa ja Ruusukatse oli ties missä. Vilkaisin lapani yli pentuetovereihini, jotka olivat edelleen sikiunessa. Minua ei nukuttanut yhtään. Halusin vain päästä leikkimään Gingerin ja Kuran kanssa, mutta koska he olivat edelleen untenmailla, päivän leikkituokio venyi ikävystyttävän pitkälle. Miten he aina jaksoivat nukkua?

Nousin seisomaan ja kipusin sammalpedin reunan yli. Tein muutaman kierroksen pesän ympäri turhautumistani ja istahdin sitten takamukselleni pesän suun eteen. Yritin kurkotella kaulaani niin, että olisin nähnyt aukion, jossa isä, Ruskasilmä, Ruusukatse ja isoveljemme, Pörrölaikku, yleensä viihtyivät. Tällä kertaa en nähnyt vilaustakaan heistä. Kuopaisin maata harmistuneena ja käännyin katsomaan nukkuvaan emooni.

Lähdin tassuttamaan takaisin sammalpedille päin, mutta kesken askelluksen katseeni kiinnittyi pesän lattialla lojuvaan sammaltupsuun. Pudottauduin vaistomaisesti alas ja otin muutaman varovaisen askelen sammaltupsun suuntaan. Kuvittelin sen olevan se sellainen orava, jonka isä oli tuonut emolle eräänä päivänä. Ei sellaisen pyydystäminen voinut olla vaikeaa, eihän? Keikutin takapäätäni ja valmistauduin loikkaamaan oravan kimppuun.

Hurjan sähinän kera loikkasin ilmaan ja iskin pikkuruiset kynteni kiinni avuttomana maassa kykkivään sammaltupsuun, joka ei tehnyt minun onnekseni vastarintaa, joten se oli melko helppo saalis. Virtakyyneleen korvat nytkähtivät ja tämä nosti päätään uneliaana. Hän kääntyi katsomaan minuun kummastuneena. Röyhistin ylpeänä rintaani ja tepastelin emon luo sammaltupsu hampaissani roikkuen.

"Minä saalistin sinulle oravan", nau'uin tyytyväisenä saaliiseeni.

Virtakyynel hyrisi huvittuneena. "Hienoa, Veijari! Onpa se iso ja pulska", hän kehui ja oli haukkaavinaan palasen sammaltupsustani.

Nousin takaisin sammalpedille ja istahdin emon viereen. Naaras katsahti minuun lempeästi siniharmailla silmillään ja vetäisi sitten minut lähelleen alkaen pestä korvantaustojani. Yritin kiemurrella irti hänen otteestaan, mutta emon ote oli luja, eikä siitä päässyt irti vasta kun hän niin itse päätti.

"Joko voin mennä?" nurisin pesutuokion kestettyä omasta mielestäni jo turhan kauan. Virtakyynel hellitti otettaan ja antoi minun mennä.

Pujahdin hänen käpäliensä välistä niin vauhdilla, että astuin vahingossa Gingerin hännän päälle. Naaraspentu avasi silmänsä vinkaisten ja kääntyi katsomaan minuun päin karvat sojollaan. Kasvoilleni levisi ilkikurinen virne, kun lähdin peruttamaan pois sammalpediltä siskoni ulottumattomiin, mutta kompastuin ja kupsahdin alas pediltä niin, että Ginger oli jo kerennyt kimppuuni ennen kuin olin ehtinyt edes kunnolla osuakaan pesän lattiaan.

Telmimme oman aikamme, kunnes olimme niin puhki, että tuskin jaksoimme edes seistäkään. Meidän nahistellessamme Kura oli ehtinyt herätä. Harmaa kollipentu katseli meitä emon vierestä unisena, samalla kun Virtakyynel pesi tämän sekaista turkkia. Heilautin häntääni sisarelleni luovuttamisen merkiksi ja olin jo aikeissa palata takaisin emon luo, kun pesän suulla kahahti. Käännähdin kannoillani ja näin laikukkaan kirjavan kollin, Pörrölaikun.

Kiiruhdin hänen luokseen käpälät tömisten ja olin vähällä törmätä tähän, mutta sain pysäytettyä vauhtini juuri ajoissa.

"Hei, Pörrölaikku!" hihkaisin. "Haluatko tulla leikkimään kanssamme?" Jäin odottamaan isoveljemme vastausta malttamattomana.

//Pörrö? Ginger? Kura? Virta?

Virtakyynel 31.01.2018

Kuultuani Pörrölaikun sanat, levisi kasvoilleni onnellinen hymy. Kirin hänet kiinni ja jatkoimme matkaa rinnatusten kohti aukiota, joka toimi leirinämme. Aukio sijaitsi metsän keskellä, siinä kohdassa aluskasvillisuus oli lähes olematonta. Tosin ei aluskasvillisuus ollut täällä niin rehevää kuin Myrskyklaanin reviirillä. Se vaikeutti minun osaltani saalistamista, sillä olinhan opetellut saalistamaan aluskasvillisuus turvanani.

"Kiitos. Et ymmärräkään, kuinka ylpeä minä olen sinusta", naukaisin, kun kylkeni sipaisi poikani kylkeä.

Päästyämme aukiolle, erotin ensimmäisenä Pyrstökuiskauksen lähellä pesäämme. Pörrölaikku oli siirtynyt omaan pesään, jonka Pyrstökuiskaus oli tarjoutunut tekemään hänelle. Pörrölaikku lähti kulkemaan kohti pesäänsä, minä sen sijaan astelin suoraan Pyrstökuiskauksen luokse. Puskin tuon poskea kuonollani.

"Kerroitko hänelle?" kolli kysyi hiljaisella äänellä vilkaisten Pörrölaikun perään. Nyökkäsin ja hymyilin leveästi entiselle jokiklaanilaiselle.

"Hän hyväksyy meidät täysin", kerroin. Pyrstökuiskauksen kasvoille levisi onnellinen hymy. Hän painoi päänsä vasten turkkiani ja painautui vasten minua. Onnellisuus sai minut kehräämään.

"Missä Ruusukatse ja Ruskasilmä ovat?" kysyin hetken kuluttua irrottautuen Pyrstökuiskauksen lämpimästä halauksesta.

"Lähtivät saalistamaan vähän teidän jälkeenne", tabbykuvioinen kolli osasi kertoa ja käänsi katseensa edessämme avartuvaan metsikköön. Nyökkäsin ja siirsin siniharmaan katseeni kohti taivasta. Se oli kirkas ja lähes pilvetön, ainoastaan muutama pilvenhattara kulki hitaasti auringon ohi. Viime päivät olivat olleet melko synkkiä. Taivasta oli peittänyt raskas pilviverho ja lunta oli satanut hurjasti. Aurinko näyttäytyi nyt ensimmäistä kertaa päiviin.

"Lupaathan minulle yhden asian", naukaisin ja käänsin sitten epäröiden katseeni kohti Pyrstökuiskausta. Kolli kohotti kysyvästi kulmiaan.

"Älä jätä minua koskaan", henkäisin ja katsoin harmaanruskeaa kollia suoraan hänen meripihkaisiin silmiinsä.

"En jätä, olen rinnallasi ikuisesti. En ole koskaan tuntenut mitään tällaista, tahdon olla luonasi aina", vastasi Pyrstökuiskaus hymyillen ja kosketti kuonollaan otsaani. Helpottunut huokaisu pääsi ulos minusta, kun suljin silmäni ja painauduin vasten Pyrstökuiskauksen lämmintä kehoa.

//Pörrö voi jatkaa jotenki jos tahtoo mut ite kirjotan tästä jatkoo viel joskus :D

Virtakyynel 03.02.2018

Raotin hitaasti silmiäni. Minun ja Pyrstökuiskaukseen pesään pääsi sisään aamun ensimmäiset auringonsäteet. Ne häikäisivät silmiäni, joten käänsin katseeni poispäin. Nousin ylös ja venyttelin, jonka jälkeen lähdin vaappumaan ulos pesästä. Olin huomannut tiineyteni lähes neljäsosakuu sitten, mutta en ollut uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Tosin nyt vatsani oli alkanut kasvamaan ja pennut liikahtelemaan, eikä asia voinut pysyä kauaa enää salassa. Erotin Ruusukatseen istuskelevan lähellä hänen ja Ruskasilmän pesää. Naaras istui yksin siinä. Tuoresaaliskasa oli tyhjä, josta päättelin muiden olevan joko saalistamassa tai tarkistamassa rajoja.

"Huomenta", naukaisin haukotellen naaraskissalle ja astelin tuon vierelle.

"Huomenta", hän vastasi ja käänsi katseensa minuun päin. Ensimmäisenä naaraan keltaruskeat silmät kohdistuivat vatsaani.

"Oletko sinä..?" entinen kuolonklaanilainen keskeytti lauseensa, koska uskoi minun ymmärtävän hänen tarkoituksensa. Kasvoilleni levisi lämmin hymy.

"Huomaako sen jo noin selvästi? En ole uskaltanut kertoa kenellekään", naukaisin irvistäen. Ruusukatse nyökkäili ymmärtäväisesti.

"Sinulla ei taida olla kamalasti aikaa viivytellä kertomista, Pyrstökuiskaus huomaa sen kyllä pian", naaras vastasi ja käänsi katseensa taakseni. Kuullessani lähestyviä askelia, käännyin tulijoiden suuntaan. Pyrstökuiskaus, Pörrölaikku ja Ruskasilmä kävelivät meitä kohti. Kumppanini roikotti suussaan elotonta hiirtä, Pörrölaikulla taas oli orava ja päästäinen. Ruskasilmä oli saalistanut hiiren, jonka hän laski viimeisenä tuoresaaliskasaa. Astelin Pyrstökuiskauksen luokse ja eleilläni pyysin kollia seuraamaan. Päästyämme tarpeeksi kauas aukiosta, istuin hengästyneenä alas.

"Oletko kunnossa?" Pyrstökuiskaus kysyi huolestuneena. Nyökkäsin ja nostin siniharmaan katseeni kolliin.

"Minun täytyy kertoa sinulle jotakin", naukaisin. Kollin silmät suurenivat ja hän nyökkäsi kehottaen minua jatkamaan. Nielaisin ja katsoin jännittyneenä rakastani suoraan hänen silmiinsä.

"Minä odotan pentuja", naukaisin ja purin hampaitani yhteen. Pyrstökuiskaus näytti yllättyneeltä, hän käänsi katseensa kohti vatsaani. Sitten hänen kasvoilleen levisi lämmin ja aito hymy.

"Sehän on mahtava uutinen!" hän huudahti ja painoi poskensa vasten poskeani. Huojennus valtasi minut. Ilma tuntui nyt kevyemmältä hengittää.

"Palataanko muiden luokse? Minun täytyy kertoa Pörrölaikulle tästä", totesin. Pyrstökuiskaus nyökkäsi ja lähti kulkemaan rinnallani takaisin kohti aukiota.

Aukiolle saavuttuani astelin Pörrölaikun luokse. Kolli istuskeli yksinään pesänsä liepeillä ja nosti katseensa minuun minun lähestyessäni häntä.

"Pörrölaikku, minulla on asiaa", naukaisin. Kolli katsoi minua suoraan silmiini.

"Kerro vain", hän kehotti. Vilkaisin Pyrstökuiskausta, joka oli jäänyt pesämme lähettyville muutaman ketunmitan päähän meistä. Sitten käänsin katseeni taas poikaani.

"Minä saan pentuja, Pyrstökuiskaukselle. Sinusta tulee isoveli", nau'uin kehräten. Toivoin asian olevan hyvä juttu Pörrölaikulle. En tahtonut kollin tuntevan pentujen takia oloaan ulkopuoliseksi tai muuten vain huonoksi. Tahdoin enemmän kuin mitään Pörrölaikun olevan onnellinen vastoinkäymistensä jälkeen.

//Pörrö?

Pörrölaikku

Katsoin Virtakyyneltä yllättyneenä. Sisälläni roihahti pienenpieni ilon ja innostuksen kipinä.

"Hienoa." Väläytin pienen, lämpimän hymyn emolle. "Hieno juttu." Nousin käpälilleni ja puskin häntä kehräten. Sitten vilkaisin hänen vatsaansa ja virnistin: "Ei varmaan mene kauaa, ennen kuin pennut syntyvät."

Virtakyynel pudisti päätään hymyillen. "Ei", hän vastasi.

Nyökkäsin yhä hieman hymyillen. Katseeni harhautui jonnekin kaukaisuuteen. Hymy haihtui huuliltani ja silmiini tuli sumea, kaihoisa katse.

*Olisimme voineet saada pentuja*, ajattelin murheellisena. *Kiurulento ja minä. Jos hän vain olisi selvinnyt mäyrän hyökkäyksestä..*

Suru täytti silmäni. Silloin minä havahdutin itseni takaisin tähän hetkeen ja murahdin Virtakyyneleelle: "Täytyy käydä metsästämässä."

Astelin naaraan ohi ja hiljaa lähdin pois. En halunnut kenenkään näkevän, kuinka minä murruin ja kuinka suru paistoi katseestani samalla tavalla kuin auringon säteet loistivat taivaalla niinä pimeän ajan parhaimpina hetkinä.

//Virta?

Virtakyynel 05.02.2018

Jäin katselemaan Pörrölaikun loittonevaa selkää haikea ilme kasvoillani. Pentu-uutiset olivat selkeästi nostaneet Kiurulennon takaisin poikani mieleen.

"Miten hän otti sen?" Pyrstökuiskaus naukaisi hiljaa ja käveli vierelleni.

"Hänestä se oli hieno juttu", totesin hiljaa tuijottaen yhä metsikköön. Pörrölaikku oli kadonnut näkyvistä jo, mutta en voinut irrottaa katsettani siitä kohdasta, jossa hänet olin viimeisen kerran nähnyt.

Viimeiset päivät olin vain maannut pesässä. Pyrstökuiskaus oli pysynyt lähelläni koko ajan, koska synnytys saattoi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Pörrölaikku oli tottuttautunut ajatukseen uusista sisaruksista pääasiassa yksinään. Silloin tällöin hän oli kuitenkin liittynyt seuraamme aterioimaan tai lähtenyt mukaani partioimaan. Saalistaminen minulla oli jäänyt vähälle, koska vatsa tuntui olevan kaiken aikaa tiellä.

Katselin vierelläni nukkuvaa Pyrstökuiskausta. Kolli hengitti kaikessa rauhassa, hän oli nukkunut koko yön hyvin rauhattomasti, mutta nyt hän oli sikeässä unessa. Aurinko oli lähtenyt laskemaan, pesässä hämärsi jo. Painoin pääni sammalvuoteelleni. Tunsin pentujen liikkeet selkeästi vatsassani. Juuri kun olin pääsemässä uneen, suunnattoman kova kipu vatsassani sai minut päästämään ilmoille ulvaisun. Pyrstökuiskaus säpsähti ja loikkasi pystyyn. Hän siirsi nopeasti väsyneet ja huolestuneet silmänsä minuun.

"Oletko kunnossa?" hän kysyi. Tunsin vatsassani kovia supistuksia ja irvistin. Kului hetki, ennen kuin ne loppuivat. Hetken ajan keskityin vain hengittämiseen. Sitten käänsin siniharmaan katseeni kohti Pyrstökuiskausta ja nielaisin.

"Pennut", nau'uin. Toinen supistus hyökkäsi kimppuuni ja sai minut irvistämään.

"Syntyvätkö ne nyt?" kolli kysyi. Pienoinen paniikki oli lähellä vallata kumppanini, mutta hän sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti syvään. Supistuksen loputtua avasin silmäni ja katsoin Pyrstökuiskausta sanaakaan sanomatta.

"Mitä voin tehdä?" hän kysyi huolestuneena.

"Hae keppi! Minun täytyy saada purra jotakin", nau'uin, mutta seuraava supistus alkoi jo riepotella minua.

Kolli juoksi pois pesästä.

Tuntui kuin Pyrstökuiskauksella olisi kestänyt ikuisuus. Siinä pienessä ikuisuudessa maailmaan kerkesi tulla kolme pientä pentua. Nuolin heidän turkkinsa puhtaiksi ja sain pennuista jokaisen hengittämään tasaisesti. Kun Pyrstökuiskaus viimein saapui, hänellä oli suussaan keppi. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään kolme pentua, jotka kömpivät kohti vatsaani. Kasvoilleni levisi lämmin, mutta väsynyt hymy. Pyrstökuiskaus pudotti kepin maahan ja syöksähti luoksemme.

"Ne syntyivät jo", hän henkäisi ja katsoi minua hymyillen leveästi. Hän käänsi katseensa kolmeen pentuun.

"Kaksi kollia ja yksi naaras", ilmoitin yhä hymyillen kumppanilleni. En ollut pitkään aikaan tuntenut olevani näin elossa. Tuntui kuin olisin ollut onnellisin kissa, mitä maa päällään kantaa.

//Pörrö, pennut?

Virtakyynel 08.02.2018

Oli kulunut jo pari päivää pentujen syntymästä. En ollut noussut pediltäni kuin kerran. Se kerta oli tänä aamuna, kun olin käynyt hieman jaloittelemassa Pyrstökuiskauksen kanssa. Ruusukatse oli lupautunut vahtimaan pentujamme sillä välin. Pitkää aikaa en kuitenkaan suostunut olemaan erossa pienokaisistani, vaan olimme palanneet heidän luokseen vain pienen kävelylenkin jälkeen.

Nyt makoilin kaikessa rauhassa hämärässä pesässämme ja katselin kolmea pientä karvapalloa, jotka kilpailivat maidosta keskenään. Kehoni tuotti maitoa vähemmän kuin aiemmille pennuille, mutta pidin huolen siitä, että jokainen pentu sai tarpeeksi ravintoa. Emme olleet vielä keksineet nimiä pennuille, koska Pyrstökuiskaus tahtoi tehdä sen vasta myöhemmin, kun pennut olivat avanneet silmänsä. Pyrstökuiskaus astui pesään. Hän asteli sammalvuoteelleen, joka sijaitsi aivan omani vierellä. Kollin kasvoilla oli lämmin hymy. Hän katseli hetken ajan hiljaa minua ja pentujamme.

"Kuinka voit?" hän kysyi rikkoen hiljaisuuden.

"Ihan hyvin, vointini ei ole muuttunut sitten aurinkohuipun", vastasin virnistäen. Aurinko laski nyt, sen huomasin hämäryydestä. Pyrstökuiskaus väläytti minulle virnistyksen takaisin.

"Eikö yksikään pennuista ole vielä avannut silmiään?" kumppanini kysyi. Pudistin päätäni.

"Ei heillä ole mitään kiirettä, avaavat kun ovat valmiita", naukaisin lämpimästi hymyillen ja käänsin katseeni pieniin pentuihimme.

//Pennut tai Pörrö?

Virtakyynel 05.01.2018

Tunsin kyyneleiden kihoavan silmiini kuunnellessani poikani puheita. Hänen sanansa olivat todellisen viisaan soturin puheita. Olin sanoinkuvaamattoman ylpeä Pörrölaikusta.

"Et sinä lupaustasi rikkonut, minä itse petin teidät lähtiessäni. Sinä olet ihan totta ollut paras poika mitä emo voi itselleen toivoa", nau'uin pojalleni ja painauduin vasten tuon laikukasta turkkia. Siinä me molemmat itkimme toisiamme vasten kuin mitkäkin pennut. En kuitenkaan katsonut tunteiden näyttämisen olevan heikkoutta, jos sen teki oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Nyt oli erinomainen aika.

"Taidamme molemmat olla melko väsyneitä", naurahdin ja irrottauduin Pörrölaikusta kauemmas. Kolli pysyi hiljaa.

"Taitaa olla parempi mennä nukkumaan. Tahdotko nukkua minun ja Pyrstökuiskauksen kanssa vai teemmekö sinulle ihan oman pedin?" kysyin Pörrölaikulta katsoen kollia suoraan tuon tummankeltaisiin silmiin.

//Pörrö? Sori vähän ehkä tönkkö kuten aina xd

Pörrölaikku

Huulillani käväisi aavistuksenomainen, suruinen hymy, joka samantien katosi.

"Nukkuisin mielelläni omassa pedissä", kähisin. Käännyin katsomaan Virtakyyneltä ja kuiskasin: "Ihan vain sen takia, että saisitte olla rauhassa. Ja siksi, koska haluan.. rauhaa. Haluan miettiä asioita rauhassa..."

"Toki", Virtakyynel sanoi.

Nyökkäsin pienesti. Lysähdin istumaan ja jäin vain katselemaan tummalle taivaalle tuntien, kuinka uupumus painoi jäseniäni. Emo oli oikeassa; kaipasin unta. En kuitenkaan tiennyt, kuinka saattaisin nukahtaa tämän kaiken takia. Tuskin suru, joka raastoi armotta sydäntäni, antaisi minun nukkua kovinkaan hyvin tai levollisesti. Huokaisin hiljaa. Pieni höyrypilvi pääsi ilmoille ja katosi. Aivan kuten Kiurulentokin oli kadonnut minun luotani, matkannut Tähtiklaaniin ja jättänyt minut yksin tähän maailmaan surun ja ikävän keskelle. Painoin pääni. Tulisinko koskaan enää näkemään minulle niin rakasta naarasta? Muuta kuin silloin kun itse tekisin elämäni viimeisen matkan Tähtiklaanin luokse?

//Virta? Kiuru?

Pörrölaikku 06.01.2018

"Voisin tehdä vuoteeni itse", sanoin Virtakyyneleelle kun tämä oli vaihtamassa kieliä Pyrstökuiskauksen kanssa. Huitaisin hännälläni hieman vaivaantuneena; taisin olla häiriöksi kaksikolle. "Ajattelin jäädä joen rantaan."

"Sopiihan se", vastasi Virtakyynel.

Nyökkäsin ja hölkytin kiireesti joenrantaan - oikeastaan aloin etsiä sammalia ja sananjalkoja vuodettani varten, minkä pitäisi olla hyvinkin helppo tehtävä. Löydettyäni tarpeeksi sammalia tein niistä itselleni pehmoisen vuoteen, jonka jätin joen rannalle. Siihen minä asetuin kerälle. Kääräisin häntäni lähelleni ja jäin katselemaan vettä. Ajoittain pieni tuulenhenkäys värisytti sen pintaa. Hiljaa minä menin lähemmäs vedenrajaa. Kuvajaiseni heijastui vedenpinnasta. Tummankeltaiset, surusta sameat silmät ja elämään turtunut katse. Äkkiä läimäisin vettä käpälälläni niin, että pisarat sinkoilivat sinne tänne. Kiurulennon olisi täytynyt olla vierelläni. Minun olisi täytynyt nähdä hänen kuvajaisensa vedessä omani rinnalla. Huokaisin syvään ja vetäydyin takaisin vuoteelleni. Siihen minä jäin hiljaa makaamaan vettä tuijottaen. Jonkin ajan päästä uni tarttui minuun ja veti mukanaan. Se peitteli minut pehmeään huntuunsa..

//Kiuru tai Virta tai molemmat? En muuten tiiä, missä toi joki on mut se on nyt tuossa lähellä cx

Virtakyynel 30.01.2018

Kävelin Pörrölaikun vierellä reviirimme rajaa pitkin. Kolli oli ollut luonamme jo puolisen kuuta. Hän oli edelleen hieman alakuloinen, mutta hän muistutti päivä päivältä enemmän itseään. Minä ja Pyrstökuiskaus olimme tulleet entistä läheisimmiksi keskenämme. Olin rakastunut Jokiklaanin entiseen päällikköön. Kaiken lisäksi pari päivää sitten olin huomannut jotain: odotin pentuja. Tiesin miltä se tuntui, en koskaan voisi unohtaa sitä tunnetta. En kuitenkaan ollut uskaltanut kertoa kenellekään asiasta, sillä olimmehan me vasta kertoneet tunteistamme toisillemme Pyrstökuiskauksen kanssa. Tieto pennuista saattaisi järkyttää häntä, pahimmassa tapauksessa hän ehkä jättäisi meidät. Ei, ei Pyrstökuiskaus ollut sellainen. Hän oli lempeä ja rakastava, uskollinen kolli. Siltikin minua pelotti.

"Pörrölaikkku", naukaisin poikani nimen. Hän hidasti tahtiaan niin, että pääsin hänen vierelleen.

"Kerro", hän pyysi ja katsoi minua suoraan silmiini.

"Minä rakastan Pyrstökuiskausta", henkäisin ja katsoin poikaani jännittyneenä suoraan tuon silmiin. Pelkäsin hänen reaktiotaan. Toivoin enemmän kuin mitään, ettei hän nyt alkaisi vihaamaan minua ja jättäisi meitä. Tahdoin pitää hänet lähelläni, olihan hän minun poikani.

//Pörrö? Sori tönkkö xdd

Pörrölaikku

Väläytin Virtakyyneleelle pienen hymyn. "Se on vain hieno asia", mau'uin hänelle. "Rakkaus on... hieno asia." Käännyin katsomaan jonnekin kaukaisuuteen ja silmäni sumenivat kaipuusta. "Rakkaus on hyvä asia. Pidä siitä kiinni ja anna sen täyttää sinut voimalla kun on vaikeaa."

Lähdin tassuttamaan eteenpäin ja kuulin, kuinka Virtakyynel kulki perässä. Olin ollut erakkona puolisen kuuta, minkä aikana olin omaksunut itselleni tietynlaisen erakkopersoonan. En enää kaivannut koko ajan seuraa, juttukaveria tai varapäällikön määräämiä tehtäviä klaanin hyväksi. Toki minä metsästin sun muuta, olihan minun jotenkin korvatta emolle ja hänen tovereilleen minun olemiseni heidän luonaan. Oli kulunut jonkin aikaa Kiurulennon kuolemasta. Vaikka saatoin tuntea itseni ajoittain hieman pirteämmäksi en siltikään ollut päässyt täysin yli rakkaani kuolemasta. Kuka muka koskaan pääsisi täysin yli? No, ehkä joku.. mutta itse en uskonut onnistuvani siinä. Aikaa kului kuitenkin koko ajan ja olin huomannut, kuinka joinain hetkinä saatoin hyväksyä lähelläni ne kauniit auringonsäteet, jotka loivat turkilleni harvinaista lämpöään ja lohtuaan. Minä olin rakastanut Kiurulentoa ja rakastin yhä. Ei se tunne mihinkään katoaisi. Kuitenkin... Ehkä minä joskus voisin tuntea valon ja lämmön sydämessäni ilman lamaannuttavaa, sisuksia repivää surua ja kaipuuta. Käännyin katsomaan emoa lapani yli.

"Saat minun puolestani rakastaa Pyrstökuiskausta niin suunnattomasti kuin haluat." Väläytin lämpimän hymyn. "En ole vihainen."

//Virta?

Virtakyynel 03.12.2017

"Herätys", kuiskaus veti minut pois unimaailmasta takaisin omaan pesääni. Raotin hitaasti unisia silmiäni ja katselin edessäni istuvaa tabbykuvioista, tanakkaa kollikissaa. Pyrstökuiskauksen kasvoilla oli leveä hymy. Sieraimiini leijaili tuoreen veren tuoksu. Huomasin Pyrstökuiskauksen edessä makaavan päästäisen.

"Sinulla on varmasti nälkä", kolli naukui ja työnsi päästäisen minua kohti. Kampesin itseni istumaan ja hymyilin leveästi kollille. Vatsani oli tyhjä, sillä olin syönyt viimeksi eilen auringonlaskun aikaan. Pyrstökuiskauksen takaa, pesän sisäänkäynniltä näki, että aurinko oli jo korkealla taivaalla.

"Olen onnekas, kun lähdin juuri sinun matkaasi", virnistin ja tartuin hampaillani päästäisen pehmeään lihaan. Aluksi olin ollut Pyrstökuiskauksen kanssa vain ystävä. Olimme tehneet omat pesämme ja nukuimme erikseen, mutta nyt nukuimme samassa pesässä vaikkakin eri pedeillä. Tunteeni kollia kohtaan olivat alkaneet heräämään. Hän oli opettanut minua kalastamaan. Pyrstökuiskauksen mukaan minä olin jokiklaanilaisen veroinen kalastaja. Uimista me emme ole opetelleet, vaikka kolli onkin yrittänyt saada minut veteen lukuisia kertoja. Lehtikadon alku on saapunut ja vesi on suunnattoman kylmää, jonka vuoksi en todellakaan ole sinne menossa.

Kun olin syönyt päästäisen, suin nopeasti turkkini siistiksi.

“Onko sinulla suunnitelmia tälle päivälle?” kolli kysyi ja virnisti minulle lempeästi.

“Ei ole, kuinka niin?” kysyin ja kävelin Pyrstökuiskauksen perässä ulos pesästämme.

“Voisimme lähteä pienelle tutkimusretkelle. Olen haistanut reviirimme itäisellä puolella jo parin päivän ajan erakkokissan tuoksun. Ehkä voisimme etsiä kissan ja selvittää, kuka hän on? Kuka tietää, hän saattaa ehkä tahtoa liittyä seuraamme. Lehtikadon aikana apu riistan saalistuksessa ei koskaan ole pahitteeksi”, entinen jokiklaanilainen naukaisi. Nyökkäsin.

“Se voisi olla ihan hyvä idea. Näytä tietä”, naukaisin. Lähdimme kulkemaan lumettoman metsän halki kohti reviirimme itäistä rajaa. Siellä puut olivat harvempia ja vähän matkan päässä reviirin päättymisestä alkoi nummi. Olimme käyneet tutkimassa hieman nummea, mutta siellä ei ollut merkkejä kissoista. Kaksijalat sen sijaan vaikuttivat käyvän alueella usein, jonka vuoksi olimme laittaneet reviirin rajan tarpeeksi kauas nummesta. Emme tahtoneet kaksijalkoja häiritsemään elämäämme, vaikka ne kyllä toisinaan kävivät metsässäkin.

Kun saavuimme itäiselle rajalle, myös minä haistoin selkeän kissan tuoksun. Se oli voimakas, ehkä viime yöltä tai jopa tältä aamulta.

“Seurataan sitä”, naukaisin ja ohitin Pyrstökuiskauksen. Lähdin kulkemaan hajujäljen perässä eteenpeäin. Se kulki kohti nummea. Kulkiessamme eteenpäin, myös toisen kissan hajujälki kantautui sieraimiini.

“Täällä on myös toinen kissa”, Pyrstökuiskaus naukaisi. Nyökkäsin ja jatkoin kävelemistä, tosin nyt hitaammin. Pidin korvani pystyssä ja leukani auki, jotta voisin huomata kissat, jos he mahdollisesti hyökkäisivät kimppuumme.

Kun kuljimme vähän matkaa eteenpäin, erotin kaksi kissaa muutaman ketunmitan päässä meistä. He huomasivat meidät hetkessä ja lähtivät kulkemaan meitä kohti. Toinen kissoista oli punaruskea naaras ja toinen tumman siniharmaa kollikissa. He vaikuttivat yllättävän tutuilta, mutta en saanut päähäni, miksi niin oli. Kaksikosta naaras vaikutti yllättyneeltä meidät nähdessään.

“Pyrstötähti?” naaras kysyi. Hänen vierellään kulkeva kolli vilkaisi hämmästyneenä ystäväänsä, mutta pysyi vaiti. Pyrstökuiskaus siristi silmiään.

“Keitä te olette?” hän kysyi kommentoimatta sitä, että naaras tiesi hänen entisen nimensä. Kaksikko vilkaisi toisiaan, he nyökkäsivät epäröiden.

“Minä olen Ruusukatse, tässä on ystäväni Ruskasilmä”, Ruusukatseeksi esittäytynyt naaras kertoi.

“Olette siis myös entisiä klaanikissoja. Mistä klaanista te tulette?” kysyin.

“Me tulemme Myrskyklaanista”, Ruusukatse vastasi nopeasti. Katsoin kaksikkoa hämmästyneenä. Pyrstökuiskaus käänsi yllättyneen katseensa minuun.

“Ettekä tule”, vastasin tyynesti. Kaksikko näytti säikähtäneeltä.

“Minä olen Virtakyynel ja asuin koko ikäni Myrskyklaanissa. Te ette ole olleet siellä”, kerroin. Jos he olisivat olleet oppilasikäisiä, olisin voinut uskoa heidän olevan myrskyklaanilaisia. Nyt he näyttivät kauhistuneilta.

“Mistä klaanista te tulette?” Pyrstökuiskaus kysyi nyt ripaus vihaa äänessään. Kaksikko laski katseensa maata kohti.

“Me tulemme Kuolonklaanista.. Mutta me emme ole pahoja! Pisaratähti on julma kissa, hän tappoi Ruskasilmän ystävän ja me kostimme viemällä häneltä ainakin yhden hengen. Me pakenimme ja olemme vaeltaneet siellä täällä. Mitä te teette täällä?” Ruusukatse naukaisi. Vilkaisin Pyrstökuiskausta.

“Me lähdimme klaaneistamme ja ryhdyimme erakoiksi. Pisaratähti on muuten kuollut kuita sitten, uusi päällikkö on Pimeystähti. Tahdotteko kenties liittyä seuraamme päiväksi tai pariksi? Reviirimme on aivan tässä lähellä”, Pyrstökuiskaus naukui.

“Liitymme mielellämme seuraanne. Näyttäkää tietä”, Ruskasilmä naukaisi. Lähdimme johdattamaan kaksikkoa kohti reviiriämme. Vilkuilin kaiken aikaa taaksemme, koska en luottanut heihin sataprosenttisesti.

“Oletko aivan varma tästä? Mistä tiedämme, että he eivät ole pahoja?” kysyin kollilta.

“Emme tiedäkään. Otetaan siitä selvää. Ehkä he ovat ystävällisiä ja tahtovat auttaa meitä”, kolli ehdotti. Kohautin lapojani ja jatkoin matkaa eteenpäin.

//Jatkan joskus xdd

Virtakyynel 17.12.2017

Istuskelin minun ja Pyrstökuiskauksen pesän edustalla ja katsoin, kuinka Ruusukatse ja Ruskasilmä astelivat ulos omasta pesästään, joka oli aiemmin ollut Pyrstökuiskauksen pesä. Olimme kuitenkin jo lehtisateen loppupuolella siirtyneet kokonaan minun pesääni, sillä oli lämpimämpää nukkua kahdestaan ja vielä paljon mukavempaakin, kun oli seuraa. Rusukatse venytteli makoisasti ja käänsi katseensa kohti siniharmaata ystäväänsä.

"Minähän sanoin, että he ovat mukavia kissoja", Ruusukatse naukui ystävälleen ja tönäisi tuota hellästi. Yhä uninen Ruskasilmä ei osannut odottaa naaraan tönäisyä ja kaatui lumiseen maahan sen seurauksena. Ruusukatse säikähti ja auttoi ystävänsä pystyyn.

"Anteeksi, en tarkoittanut kaataa sinua", naaras naukui nolostuneena. Pyrstökuiskaus oli ollut oikeassa. Kaksikko ei suinkaan ollut kuten muut kuolonklaanilaiset. He olivat aivan tavallisia kissoja. Tosin joitakin kuolonklaanilaiskissoille tyypillisiä piirteitä saatoin havaita kuolonklaanilaissyntyisessä Ruusukatseessa. Välillä naaras tiuski huomaamattaan toisille, vaikkakin pahoitteli käytöstään usein pian sen jälkeen. Ruskasilmä taas oli ystävällinen.

Ilman kaksikon apua lehtikato ei takuulla sujuisi näinkään hyvin. Kaikki neljä saivat joka päivä riistaa, eikä koko päivää pitänyt käyttää saalistamiseen. Vietimme usein iltaisin aikaa pesiemme välissä olevalla lähes varvuttomalla paikalla keskustellen.

"Joen lähistöllä on tänään paljon riistaa. Kun menette saalistamaan, kannattaa käydä siellä", Pyrstökuiskauksen ääni kuului vasemmalta. Kolli oli ilmeisesti käynyt joella. Hän kantoi suussaan hiirtä ja vesimyyrää. Sen sijaan, että hän olisi ottanut ne itselleen, tarjosi hän vesimyyrää Ruskasilmälle ja Ruusukatseelle. Hiiren hän laski minun eteeni.

"Syökää se, niin jaksatte saalistaa. Aiotko lähteä tänäänkin etsimään kissoja kaksijalkalasta, Virtakyynel?" Pyrstökuiskaus naukui ja kääntyi minua kohti. Nyökkäsin.

"Ajattelin käydä vähän pidemmällä. Ehkä voisin käydä Myrskyklaanissa samalla ja käydä katsomassa Laikkulampea, Kipinäsielua, Okrakarvaa ja Pörrötassua. Ja tietysti myös muita", ehdotin entiselle jokiklaanilaiselle. Pyrstökuiskaus ei näyttänyt olevan yllättynyt ehdotuksestani. Hänen kasvoilleen syttyi lämmin hymy.

"Kerro terveisiä", hän naukui ja istuutui vierelleni. Turkkimme hipoivat toisiaan, sydämeni hakkasi kiivaasti.

"Tahdotko jakaa?" kysyin ja laskin toisen tassuni hiiren päälle. Kolli pudisti päätään.

"Söin hieman saalistamisen lomassa", hän vastasi yhä hymyillen. Nyökkäsin ja aloin syömään saalista. Jos olisimme olleet klaanissa, moni olisi katsonut kollia nyt pahasti. Hyvä puoli erakkona olemisessa oli se, että ei ollut sääntöjä. Soturilaki ei yltänyt kaksijalkalan tänne puolelle. Olimme vapaat tekemään mitä ikinä tahdoimme.

Olin juuri saapunut metsän laitaan. Myrskyklaanin reviirin raja oli aivan edessäni. Vain pari askelta ja olisin takaisin synnyinklaanini reviirillä. Hetkellinen nostalgiaryöppy valtasi minut, mutta ylitettyäni rajan minut valtasi ahdistus. Sydämeni takoi kovaa, tuntui kuin jokin olisi ollut vinossa. Maistelin ilmaa: hajun perusteella kaikki vaikutti olevan hyvin. Viimeisimmässä partiossa oli ollut ainakin Purohäntä ja oma poikani Okrakarva. Voi Okrakarva.. Miten paljon ikävöinkään häntä ja hänen sisaruksiaan. Pahasta aavistuksesta huolimatta lähdin kävelemään kohti Myrskyklaanin reviirin sydäntä: leiriä.

Matka tuntui kestävän pidempään kuin koskaan. Aurinko oli ylittänyt huippunsa ja lähti pikkuhiljaa laskemaan taivaanrannan taakse. En lähtisi todennäköisesti vielä tänään kotiin. Olin sanonut Pyrstökuiskaukselle, että jos en kolmessa päivässä palaisi, hän saisi lähteä etsimään minua. Sitä ennen hän sai luvan tarkkailla Ruusukatsetta ja Ruskasilmää ja pitää itsensä kylläisenä.

Leiri häämötti edessäni. Piikkihernepensaat kohosivat parin ketunmitan korkeuteen ja estivät niin pääsyn leiriin muualta kuin piikkihernetunnelista. Ketään ei näkynyt missään, mutta hajujäljet olivat vahvat. Kävelin piikkihernetunnelin luokse ja kävelin sen lävitse sisään leiriin. Kun näin kissat leirissä, minut valtasi lämmin tunne. Se kuitenkin katosi hetkessä, kun erotin kullanruskean kissan ruumiin keskellä leiriä. Tunnistin kissan hetkessä.

"Kiurulento", henkäisin ja katsoin kostuvilla silmilläni naaraskissan elotonta ruumista, jonka luona kyyhötti laikukas soturi: Pörrölaikku. Kolli väräytti korviaan ja käänsi tummanruskean katseensa minua kohti. Hänen itkuiset silmänsä laajenivat hämmästyksestä nähdessään minut. Kiurulento oli ollut Pörrölaikun ystävä - tai ainakin jotain sellaista. Ennen lähtöäni olin kuitenkin huomannut, että Pörrölaikku olisi ehkä halunnut enemmänkin. Oliko kaksikosta tullut pari, olivatko he rakastuneet ja tuhottiinko se kaikki vain epäreilusti ja yhtäkkiä? Kullanruskean soturin turkilla näkyi syviä haavoja, ehkä mäyrän tekemiä. Mieleeni palasi Kiviturkki. Vietiinkö nuorimmalta pennultani elämän pohja noin vain kuten minullekin oli tehty kauan sitten? Muutkin kissat huomasivat hiljalleen minut seisomassa leirin sisäänkäynnillä. Kukaan ei sanonut mitään, kaikki olivat hiljenneet. En osannut sanoa mitään, eivätkä jalkani suostuneet liikkumaan.

"Virtakyynel?" Hopeataivaan tuttu ääni kantautui korviini klaaninvanhimpien pesän suunnalta. Harmaan klaaninvanhimman kuono oli muuttunut vaaleanharmahtavaksi vanhuuden myötä, mutta muuten hän vaikutti oikein hyväkuntoiselta. Kasvoilleni piirtyi kireä hymy, joka jälleen katosi hetkessä. Entinen mestari käveli kohmeisesti luokseni ja vilkaisi surumielisesti leirin pääaukiolla olevaa ruumista ja sen luona olevaa poikaani.

"Mitä sinä teet täällä?" naaras kysyi vaimealla äänellä. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta aluksi en saanut soperrettua muuta kuin vaimeaa muminaa.

"Tulin katsomaan miten täällä menee", nau'uin lopulta hiljaisella äänellä. Naaras nyökkäsi ja laski häntänsä lavalleni.

"Tule, minä kerron sinulle. Annetaan Pörrölaikun jättää hyvästit Kiurulennolle rauhassa", Hopeataivas naukui ja johdatti minut klaaninvanhimpien pesään. Pesässä oli ainoastaan Elotuuli, joka nukkui parhaillaan.

"On tapahtunut paljon sinun ollessasi poissa", Hopeataivas aloitti ja käänsi katseensa maata kohti. Sydämeni takoi hurjan kovaa ja kyyneleet kirvelivät silmissäni. Tiesin, että naaras kertoisi pian surullisia uutisia. Joku oli takuulla kuollut, mutta kuka?

"Pari kuuta sitten.. Kipinäsielu sairastui vakavasti. Kortelampi ja Tiikeriraivo tekivät kaikkensa, mutta sairaus oli liian vahva.. Kun hän lopulta lähti, hänen vierellään oli monta rakasta kissaa saattelemassa hänet Tähtiklaaniin. Hän ei ollut yksin", naaras naukui eikä vaikuttanut olevansa valmis huonojen uutisten suhteen, mutta antoi minun ensin reagoida tyttäreni poismenoon.

"Eikä...", nau'uin hiljaa. Kyyneleet puskivat ulos silmistäni. Hetken ajan olin valmis syyttämään itseäni hänen kuolemastaan ja siitä, että lähdin, kunnes pudistelin päätäni. Ei se ollut minun vikani. Kipinäsielu tahtoi minun olevan onnellinen. Niin hän oli sanonut, kun näin hänet viimeisen kerran. Vika ei ollut minun. Nostin siniharmaan katseeni Hopeataivaaseen kuin valmiina ottamaan vastaan toisen iskun sydämeeni.

"Ja Lehväsiipi.. Hän synnytti kolme tervettä, kaunista pentua, mutta hän ei selvinnyt.. Hän menehtyi synnyttäessään pienokaisiaan", naaras naukui hiljaa. Tuntui kuin kynnet olisivat iskeytyneet rintaani. Kehoni nytkähti ja pakotti minut heittäytymään makaamaan maahan. Päästin ilmoille surkean parkaisun. Hopeataivas oli tiennyt, mitä naaras merkitsi minulle. Hän oli ollut uudelleensyntynyt Lehvänlehti, entisen elämäni paras ystävä. Hän oli sentään saanut kokea rakkauden Nokkosnenän kanssa, mutta ei koskaan saanut sitä onnea, kun pystyi nähdä pentujensa varttuvan. Huomasin Korppitähden kävelevän sisään klaaninvanhimpien pesään. Päällikkö oli kai kuullut jo tulostani klaaniin ja tahtoi nyt jututtaa minua. Yllätyksekseni hän kuitenkin käveli yhdelle pedeistä ja asettui siihen makaamaan.

"Hei Virtakyynel", kolli naukui hiljaisella äänellä. Hänen ilmeensä oli tyyni.

"Etkö ole enää päällikkö?" kysyin vaimealla äänellä. Kolli pudisti päätään.

"Saniaistähti hoitaa nykyään päällikön virkaa, Mesiviiksi on varapäällikkönä", kolli naukaisi. Nyökkäsin epäröiden.

"Olen pahoillani.. Kipinäsielu.. Minä en voi uskoa, että hän on poissa", henkäisin ja purskahdin jälleen itkuun.

"En minäkään.. Hän ei olisi ansainnut kuolemaa näin aikaisin. Hänen kuolema oli rauhallinen, hän lähti Tähtiklaaniin ja on nyt takuulla onnellinen", kolli naukaisi ja hymyili hieman, vaikkei häntä selkeästikään oikeasti hymyilyttänyt. Nyökkäsin epäröiden ja nousin seisomaan.

"Minun täytyy mennä tukemaan Pörrölaikkua. Oliko Kiurulento hänen..?" en saanut sanottua lausettani loppuun. Hopeataivas nyökkäsi.

"He välittivät toisistaan, mutta en tiedä, olivatko he kumppaneita." Nyökkäsin. Horjuvin askelin astelin leirin pääaukiolle ja kävelin kohti Pörrölaikkua, joka yhä istui onnettomana rakkaansa ruumiin äärellä.

"Olen hurjan pahoillani.. Olen pahoillani, että en ole ollut tukenasi.. Olen pahoillani siitä, että en voinut suojella sinua surulta", nau'uin hiljaisella äänellä nuorimmalle pennulleni ja katsoin häntä itkuisin silmin. En tahtonut nähdä Pörrölaikkua surullisena, se ei vain tuntunut reilulta. Hänen piti saada onnellinen elämä. Ensin minä lähdin hänen luotaan, sitten hän menetti siskonsa ja nyt vielä tämä.. En voinut jättää Pörrölaikkua yksin Myrskyklaaniin.

//Pörrö? Soriku toin tän jo nyt Myrskyklaanii, toivottavasti sun suunnitelmat ei kamalasti kussu xc

Pörrölaikku 18.12.2017

Nostin surusta lasittuneen, mitään näkemättömän katseeni Virtakyyneleen silmiin. Katsoin häntä hetken hiljaa, kunnes mau'uin ontolla äänellä: "Turhaan pyytelet anteeksi. Ei ketään voi suojella surulta. Ja mitä lähtöösi tulee..." Vaikenin ja laskin katseeni Kiurulennon ruumiseen. "Löysit onnen. Sinun täytyi valita onnen ja klaanisi väliltä. Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, että teit oman valintasi, kuuntelit sydämesi ääntä."

Tunsin emon katseen turkillani. Hän oli tullut Myrskyklaaniin, tietenkin katsomaan, kuinka klaanilla meni. Valitettavasti hän oli päättänyt valita juuri tämän päivän, tämän hetken kun asiat olivat näin; Kiurulento oli kuollut ja kaikki surivat - tai ainakin itse surin, en minä muista tiennyt. En hetkeen sanonut yhtään mitään, tuijotin vain hiljaa rakkaan Kiurulentoni elotonta ruumista. Turkki oli jo kylmennyt. Kumma juttu, sillä vasta tänäänhän naaras oli kuollut. Ilmoille pääsi syvä, murheellinen huokaus. Vajosin toivottomana vatsalleni, laskin pääni hänen kyljelleen ja suljin silmäni hetkeksi. Virtakyynel pysytteli siinä paikallaan, taisi istuutua. En vain jaksanut miettiä, mitä hän ajatteli; Otinko kenties Kiurulennon kuoleman liian raskaasti? Oliko käytökseni pentumaisen yliampuvaa? Minusta tosin tuntui, ettei emoni niin ajattelisi, olihan hän itsekin kokenut saman. Hänkin oli menettänyt rakkaansa.. Itse asiassa, jos tarkkoja oltiin, Virtakyynel oli menettänyt kolme kissaa, jotka olivat olleet hänelle tärkeitä. Yksi niistä oli siskoni, Kipinäsielu. Hänet minäkin olin menettänyt. Hitaasti avasin sameat silmäni ja jäin tuijottamaan niillä tyhjyyteen. Yritin imeä nenääni ja samalla muistoihini Kiurulennon ihanaa, makeaa tuoksua mutta siitä ei ollut jäljellä kuin pienenpieni häivähdys, joka aavistuksenomaisena leijaili ympärilläni ja haihtui hiljalleen viileään ilmaan. Pian en haistaisi sitä enää ollenkaan. Pian Kiurulento olisi kokonaan pois luotani, enkä minä näkisi hänen kauneuttaan, auringonvalossa sädehtivää kullanruskeaa turkkiaan. Äkkiä, kuin olisin vasta muistanut emoni olevan siinä nostin katseeni häneen.

"Kiurulento ei ollut kumppanini", kähisin, "mutta melkein oli. Kuolemansa hetkellä hän kertoi minulle, että olin hänelle tärkeä. Ja että hän oli onnellinen, kun juuri minä olin hänen vierellään silloin kun hän... kun hän valmistautui matkaamaan Tähtiklaaniin." Muisto tuosta hetkestä sai minut jähmettymään ja silmäni sumenivat. "Minä.. minä rakastin häntä. Enemmän kuin ketään."

//Virta?

Virtakyynel

Katsoin itkuisilla silmilläni laikukasta poikaani. Kuuntelin hänen sanojaan. Kollin normaalisti tasainen ääni säröili ja hän takelteli sanoissaan. Hänen sanansa saivat minut surullisemmaksi hetki hetkeltä. Mieleeni nousi Kiviturkki. Elämäni suurin rakkaus, jonka menetin liian aikaisin. Kaipasin soturia, mutta minulla oli uusi elämä Pyrstökuiskauksen kanssa.

"Voi Pörrölaikku... Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, usko pois. Menetyksen tunne on kaikista pahin, mutta sinä selviät tästä, minä lupaan. Päivä päivältä kaikki kirkastuu, usko pois", nau'uin hiljaa nuorimmalle pennulleni ja astuin lähemmäs häntä ja hänen elottoman rakkaansa ruumista. Pörrölaikku ei vastannut, hänen kookas kehonsa tärisi.

"Se ei tunnu siltä juuri nyt, minä tiedän... Kaikki sanovat niin, mutta vain koska se on totta. Älä luovuta nyt, rohkea poikani. Tämän päivän sinä suret, mutta huomenna voit nostaa pääsi pystyyn ja olla onnellinen Kiurulennonkin puolesta, hän takuulla arvostaisi sitä", kuiskasin hiljaa yrittäen saada katsekontaktia laikukkaan soturin kanssa, mutta hänen keltaiset silmänsä tuijottivat tyhjyyteen suoraan lävitseni.

"Se sattuu niin paljon", kolli naukui surkeana ja rojahti jälleen Kiurulennon ruumiin ylle painaen kuononsa naaraan turkille.

"Voi kultapieni, minä tiedän... Sinun täytyy olla vahva, kuten minäkin olin.. Muistatko sinä? Sinä autoit minut pois pimeydestäni, anna minun tehdä se sama sinulle. Tule mukaani ja unohda hetkeksi velvollisuutesi Myrskyklaanin soturina", naukaisin hiljaa pennulleni katsoen häntä epätoivoisesti. En vain voinut jättää häntä yksin tänne, mutta en voinut jättää myöskään Pyrstökuiskausta. Aluksi olin epäröinyt edes sen kertomista, että olin lähtenyt klaanistani Pyrstökuiskauksen mukaan, mutta nyt se oli murheistani pienin. Tahdoin auttaa Pörrölaikkua, olihan hän auttanut minuakin vuodenaikoja sitten.

//Pörrö?

Pörrölaikku

Makasin hetken vaiti Kiurulennon ruumiin vierellä ja tuijottelin tyhjyyteen. Emon sanat soivat mielessäni. Hetken kuluttua minä nostin pääni ja katsoin hänen silmiinsä. En oikeastaan nähnyt häntä, vaikka se ehkä siltä vaikuttikin; näin pelkkiä muistoja Kiurulennosta. Käänsin päätäni niin, että saatoin katsoa leiriä ympärilläni. Siellä olivat kaikki klaanitoverini. Mutta ei ketään muuta.

"Minulla ei ole täällä enää ketään", kähisin. Käännähdin katsomaan emoa kasvoillani samankaltainen ilme kuin vanhemmistaan eksyneellä, toivonsa menettäneellä pennulla. Silmistäni paistoi suru ja tyhjyys, ehkä jopa pieni, surun aikaansaama mielipuolinen vaikutelma. Otin horjuvan askelen sivulle. "Kuinka... kuinka minä muka lähtisin? Noin vain? Eihän se onnistuisi."

Virtakyynel katseli minua. Vaikutin varmaan järkeni menettäneeltä kun vain vilkaisin häntä välillä tyhjin silmin, katselin ympärilleni ja otin horjuvia askelia milloin mihinkin suuntaan.

"Mitä minä teen, emo?" mau'uin miltei hädissäni, ontolla äänellä. "Kerro minulle! En voi.. en voi elää ilman Kiurulentoa, minä rakastan häntä!"

//Virta?

Pyrstökuiskaus

Katselin Virtakyyneltä hieman yllättyneenä, kun naaras kertoi pitävänsä kalasta. Harvoin olin kuullut muiden kuin jokiklaanilaisten pitävän kalasta, ja yleensä rajapartioiden kohdatessa - varsinkin, jos oli ollut jokin rajakahakka ja välit olivat erityisen kireät - saattoi kuulla huudettavan:

"Te haisevat kalanaamat!" Minulta kestikin hetki sulatella sitä tosiasiaa, että Virtakyynel halusi oppia kalastamaan, sillä usein muiden klaanien jäsenet eivät myöskään pitäneet kalastamisesta tai tassujen kastelusta. Minulla ei olisi vaikeuksia opettaa naarasta, sillä olinhan kouluttanut kaksi oppilasta, jotka nyt olivat sotureita. Siispä huiskaisin hännälläni ilmaa ja naukaisin:

"Ei siitä ainakaan vaivaa olisi." Virtakyynel naurahti hieman hermostuneesti liikauttaen tassujaan. Naaraan silmät tuikkivat saaden hengitykseni salpautumaan, sillä vasta nyt tuntui kuin näkisin hänet kunnolla. Virtakyyneleen hopeanharmaa turkki oli hieman pörrössä nukutun yön jäljiltä ja niissä kauniissa, pyöreissä siniharmaissa silmissä oli utuinen katse. Tunsin tassunpohjiani kihelmöivän, kun yhä vain katselin naaraan silmiä. Katseemme olivat lukkiutuneet toisiimme, ja se pieni hetki kietoutui ympärillemme hiljaisuudeksi. Kaikki ulkopuoliset äänet eivät tavoittaneet korviani, sillä yhtäkkiä kuulin vain Virtakyyneleen hengityksen sekoittuneena omaani. Sydämeni tykytys rinnassani tuntui kiihtyvän, kun naukaisin hiljaa:

"Voin opettaa sinulle mitä vain, milloin vain - jos vain haluat." Entinen myrskyklaanilaisnaaras kallisti aavistuksen päätään ja räpytteli silmiään. Hetki kesti vielä muutaman silmänräpäyksen, mutta sitten me molemmat irrotimme katseemme toisistamme ja jäimme vilkuilemaan maahan.

"Kiitos", Virtakyynel naukaisi sitten. Hymähdin vataukseksi ja käännyin sitten kohti saalistamiani kaloja.

"Jos kerran pidät kalasta, voisimme syödä nämä vaikka nyt ja sitten tutkia hieman tätä metsää?"

// Virta?

Virtakyynel 05.07.2017

Katsoin hymyillen Pyrstökuiskausta. Sydämeni takoi rinnassani kovaa joka kerta, kun katseeni kohtasi kollin meripihkaisen katseen kanssa.

"Kuulostaa mahtavalta", naukaisin hymyillen. Anturoitani hieman särki eilisestä kävelymatkasta, mutta ne olivat jo paremmat. Pyrstökuiskaus työnsi juuri äsken kalastamansa kalan kuononi eteen ja otti itselleen toisen kalan. En ollut koskaan syönyt kalaa, joka oli juuri tällainen. Siitä huolimatta epäröimättä haukkasin ensimmäisen palan kalasta. Se maistui erilaiselle kuin maalla elävät eläimet, mutta siinä oli oma makunsa, joka oli mielestäni hyvä. Olin syönyt saaliini hieman Pyrstökuiskauksen jälkeen. Odotellessaan minua, hän suki harmaanruskeaa turkkiaan. Kun olin saanut nielaistua viimeisen palan niistä kalan osista, joita pystyi syömään, nuolaisin kalan rippeet suupieliltäni. Nousin ylös ja lähdin johdattamaan Pyrstökuiskausta ylös mäkeä, jota pitkin olin päässyt joen rantaan.

"Minne aiomme suunnata tästä?" kysyin entiseltä jokiklaanilaiskollilta ja katselin ympärilleni. En tiennyt, kuinka suuren alueen Pyrstökuiskaus aikoi tutkia, vai aikoiko hän tutkia koko metsän, joten päätin aluksi selvittää, mistä aiomme aloittaa tutkimisen.

//Pyrstö?

Pyrstökuiskaus

Mutristin hieman suutani ja katselin ympärilleni. Minua houkutti lähteä seuraamaan jokea metsän reunaa pitkin ainakin vähän matkaa, mutta toisaalta halusin selvittää millainen metsä oli. Siispä kohautin lapojani Virtakyyneleen kysymykselle. Naaras heilautti korviaan ja räpäytti silmiään. Sitten tuo vilkaisi mietteliäänä taivaalle. Katselin hetken aikaa entisen myrskyklaanilaisen siroa kehoa ja kun ei alkanut näyttää siltä, että hän ehdottaisi minne mentäisiin, tokaisin:

"Lähdetän kulkemaan metsään." Osoitin hännälläni metsää, joka alkoi pienen kumpareen takaa. Virtakyynel nyökkäsi hyväksyvästi ja sitten lähdimme tassuttamaan puiden alle. Polkuanturoitani särki hieman eilinen kävely, mutta pehmeä maa lievitti kipua. Astelimme vierekkäin puiden katveessa auringon siivilöityessä oksien läpi turkeillemme. Ilma oli melko raikas eikä erityisen kuuma, mutta päivä oli vasta aluillaan. Kävellessämme verkkaisesti metsän läpi pysähtyen aina aika ajoin haistelemaan puiden runkoja, aloin nauttia enemmän kaikesta. Olin kaivannut tällaista hiljaisuutta ja toista kissaa, jonka kanssa kykenin keskustelemaan helposti. Juttumme Virtakyyneleen kanssa alkoi luistaa yhä sukkelammin, mitä kauemmin kävelimme. Hymy nyki suupieliäni, kun kuuntelin naarasta ja saadessani itse suunvuoron, ääneni oli täynnä rauhallisuutta ja hymyä.

"Onko Myrskyklaanin metsä tällaista?" kysyin katsellen puita ja erilaisia varpukasveja. Virtakyynel vilkaisi myös ympärilleen ja pudisti sitten päätään hieman.

"Täällä on samanlaisia puita, mutta aluskasvillisuus on harvempaa", Virtakyynel naukaisi. Sitten hän kurtisti kulmiaan ja vilkaisi minuun syrjäkarein.

"Oliko joenympärys ollenkaan samanlaista kuin Jokiklaanin reviirillä?"

"Kutakuinkin. Paitsi Jokiklaanin läpi kulkevan joen varsilla kasvaa enemmän kitukasvuisia pensaita ja puita. Täällä niitä näytti kasvavan hädin tuskin lainkaan", kerroin. Virtakyynel nyökkäsi, ja vaivuimme sitten hiljaisuuteen. Kuulin askeleemme rapisevan aluskasvillisuudessa ja hengityksemme sekoittuvan linnun lauluun.

"Minä voisin kuvitella asuvani täällä", naukaisin sitten. Pidin katseeni naulittuna eteenpäin, enkä kohdannut Virtakyyneleen hopeanharmaita silmiä. En tiennyt, miten naaras ottaisi vastaan tiedon, että mahdollisesti halusin jäädä tänne. Jos kuitenkaan Virtakyynel ei haluaisi jäädä tänne, minä seurasin häntä, sillä hän oli ainut kuka minulla vielä vierelläni oli.

// Virta? xd

Virtakyynel 09.07.2017

"Niin minäkin, mutta lähellä jokea. Kaksijalkalan lähellä on ärsyttävä asua, sillä etenkin viherlehtisin täytyy varoa kaksijalkojen pentuja, jotka seikkailevat metsässä, lisäksi he karkottavat kaiken riistan metelöimällä ja tuomalla haisevia koiriaan mukanaan", nau'uin Pyrstökuiskaukselle. Niskakarvani nousivat pystyyn, sillä en sietänyt kaksijalkoja ja niiden aivottomia koiria. En ymmärtänyt, mikä järki koirien olemassaolossa oli, ne eivät tehneet muuta kuin räksyttivät kaiken aikaa. Pyrstökuiskaus katsoi minua hieman yllättyneenä vihaisesta äänensävystäni ja pystyyn nousseista niskakarvoistani. Kollin kasvoille ilmestyi kuitenkin pian lämmin virne.

"Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Kaksijalat tulivat usein myös Jokiklaanin reviirille, ne karkottivat kaikki kalat loikkimalla vedessä ja parkumalla kaiken aikaa", Pyrstökuiskaus virnisti takaisin ja jatkoi kävelyä.

"Eli sinulle sopii, jos jäämme tänne? Voisimme rakentaa pesän sen mäen ylle, joka sijaitsee joen lähellä. Tai ehkä löydämme jostain kohtaa mäestä vaikkapa ketunkolon, johon voisimme muuttaa", ehdotin Pyrstökuiskaukselle. Olin aiemmin katsellut kollin kalastusta kyseisen mäen päältä. Katsoin toiveikkaasti Pyrstökuiskausta siniharmailla silmilläni samalla, kun kävelimme aluskasvillisuuden ja puiden seassa tutkien metsää.

//Pyrstö?

Pyrstökuiskaus 27.07.2017

Sisuksissani kulki lämmin väristys, kun kohtasin Virtakyyneleen siniharmaiden silmien katseen. Olisin halunnut jäädä katselemaan hänen silmiään, mutta nyt oli huono hetki. Siispä pakotin katseeni taas eteenpäin ja lisäsin hieman lisää vauhtia jalkoihini, jotta ajatukseni pysyivät kasassa.

"Olin näkevinäni mäellä jonkun ketunkolon. En kuitenkaan katsonut sitä tarkemmin, mutta se vaikutti autiolta", naukaisin hymyillen. "En tosin tiedä miten iso se on." Virtakyynel nyökkäsi ja näin sivusilmällä miten hänkin käänsi katseensa sitten eteenpäin. Taivalsimme hiljaisuudessa eteenpäin ja tutkimme tarkoin metsää - tarkistimme kaikki kolot petoeläinten varalta ja pistimme merkille mahdollisia saaliiden merkkejä. Ympäristö vaikutti turvalliselta ja se kohensi jo valmiiksi korkeaa mielialaani. Pidin Virtakyyneleestä todella ja tassuttaessamme puiden alla tunsin eläväni oikeasti. Vaikka olin tottunut olemaan paljaan taivaan alla, näin miten Virtakyynel tunsi olonsa kotoisaksi metsässä ja se tarttui myös minuunkin. Jos Virtakyynel piti jostain, myös minä pidin siitä.

"Käännytäänkö tästä oikealle? Voisimme kiertää sitä kautta takaisin joelle - en haluaisi mennä enää kaksijalkalaan..." naukaisin yhtäkkiä, kun tajusin että olimme tulleet sen mättään luo jossa olimme nukkuneet edellisen yön.

// Virta? Pahoittelut sekavasta tekstistä...

Virtakyynel 25.06.2017

Katsoin hämmästyneenä Pyrstötähteä, jonka reaktio yllätti minut. Ensin kolli ei edes tainnut tunnistaa minua myrskyklaanilaiseksi, mutta sen tehtyään hän oli valmis hyökkäämään kimppuuni. Kolli oli kuitenkin rauhoittunut ja istui nyt aivan lähelläni näyttämättä merkkejä siitä, että hän aikoisi häätää minut pois reviiriltään. Kolli tuijotti hieman ahdistavasti minua suoraan siniharmaisiin silmiini, mutta yritin olla mahdollisimman rauhallinen.

"Oletko sinä kunnossa?" kysyin lopulta tabbykuvioiselta päälliköltä, kun en keksinyt mitään muutakaan sanottavaa. Pyrstötähti tarkkaili minua hetken ajan sanaakaan sanomatta. Nyt kollin katse oli rauhallinen, se sai myös minut rauhoittumaan. Kasvoillani oli tyyni ja suhteellisen lempeä ilme, sillä Pyrstötähti ei vaikuttanut pitävän minua vihollisenaan, enkä minäkään häntä. Kolli avasi suunsa vastatakseen esittämääni kysymykseen.

//Pyrstö?

Pyrstötähti

"Oletko kunnossa?" Kysymys pyöri ympärilläni, mutten ollut varma, miten pitäisi siihen vastata. Riittikö pelkkä sana kyllä tai ei? Naaras oli kuitenkin vieraan klaanin kissa enkä tuntenut häntä, joten sen pitäisi riittää, mutta silti minusta tuntui, ettei se riittäisi. Ja jokin hänen silmissään sai kylmiä väreitä juoksemaan selkäpiissäni, enkä tiennyt pitikö minun kohdella häntä vieraan klaanin kissana vai jotenkin muuten.

*Ääh, mitä minä oikein ajattelen?* Räpäytin silmiäni ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. Johtuiko tämä sekavuus vain pyörtymisestäni vai jostain muusta?

"Uskoisin niin", sammalsin viimein. Siirsin katseeni pois naaraan silmistä ja jäin tuijottelemaan tassujani. Mitä tapahtuisi nyt? Aivan kuin olisin pentu enkä tietäisi miten tällaisessa tilanteessa piti toimia. Puraisin huultani hellästi ja rypistin kulmiani. Pitäisikö minun nyt lähteä leiriin? Oloni oli kuitenkin väsynyt ja heikko, joten minun täytyisi ehkä levätä hetki. Mutta aurinko laski jo kiivasta tahtia enkä halunnut muiden huolestuvan, joten minun täytyisi lähteä heti. Heti, kun olin ajatellut asiaa, naaras tuntui lukevan ajatukseni, sillä hän kysyi hiljaa:

"Pääsetkö itse leiriin?" Kohotin aavistuksen päätäni ja vilkaistakseni kissan siniharmaisiin silmiin. Avasin suuni sanoakseni, että pääsisin kyllä, mutta sitten muutinkin mieltäni ja laskin taas katseeni. Minun olisi myönnettävä se tosiasia itselleni ja myrskyklaanilaiselle, etten välttämättä pääsisi leiriin yksin. En olisi halunnut sanoa sitä naaraalle, mutta minun oli pakko, sillä oloni kävi yhä väsyneemmäksi mitä kauemmin seisoin ruohotupsujen seassa.

"En ole kovinkaan varma siitä", naukaisin epäröivästi. Kuulin kissan edessäni liikahtavan ja kohotin katseeni uudelleen häneen.

"Minä... minä voin saattaa sinut leiriin", myrskyklaanilaisnaaras sanoi hieman takellellen. Kulmani kohosivat katsoessani naarasta. Nyökkäsin pienesti naaraalle ja lähdin sitten astelemaan leiriä kohti. Myrskyklaanilaisnaaras tassutti ripeästi vierelleni nähdessäni, että aloitimme jo taipaleen leiriin.

"Olen Virtakyynel", naaras naukaisi aivan yllättäen, kun olimme kävelleet hetken. Hätkähdin hieman ja melkein kompastuin maassa olevaan juureen, mutta pidin tasapainoni. Virtakyyneleeksi esittäytynyt naaras astui heti hieman lähemmäs tukeakseen minua ja tunsin karvojemme hipaisevan toisiaan. Naaras kuitenkin liikkui hieman kauemmas nähdessään, että pysyin pystyssä. Matkamme taittui hitaasti mutta varmasti ja jäseniini tuntui valuvan voimaa Virtakyyneleen läsnäolon ansiosta.

// Virta? cx

Pyrstökuiskaus

Kun viimein saavuimme Virtakyyneleen kanssa leiriin, matkan aikana olin tajunnut oikeasti jotain. Koska emme juurikaan olleet puhuneet mitään, olin saanut ajatella. Mielessäni olin yhä uudelleen miettinyt eilistä ja muutenkin koko edellistä kuuta. Tuntui, että voimani ja valtani Jokiklaanin johtamisesta alkoi karata kynsistäni. En tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta en enää ollut yhtä paljon itseni kuin ennen. Aivan kuin olisin stressannut jostain asiasta, joka ei liity mitenkään päällikkyyteen. Aivan kuin se olisi syönyt minua sisältä päin tehden minusta heikon. Olin yrittänyt miettiä sitä tassuttaessani Virtakyyneleen kanssa leiriä kohti, mutta en ollut keksinyt mitään, mikä olisi voinut painaa mieltäni. Olin silti tajunnut yhden asian. Sen myöntämimen itsellenu sai pienen pistoksen kulkemaan sydämessäni, mutta tiesin, että se olisi oikein. Se olisi oikein aivan kaikille - ainakin toivoin niin.

"Pyrstötähti", kuulin Virtakyyneleen naukaisevan varovasti minulle. Hätkähdin mietteistäni ja räpyttelin silmiäni. Leirin suuaukko näkyi jo muutaman ketunmitan päässä ja kissojen äänet tulvivat korviini. Hidastin vauhtiani hieman, jolloin Virtakyynelkin teki niin. Vilkaisin sivusilmällä naarasta ja näin hänen olevan hieman varautunut. Tuo hivuttautui lähestulkoon huomaamatta todella lähelle minua lähestyessämme leiriä. En ihmetellyt sitä yhtään, sillä olisinhan minäkin varautunut, jos menisin Myrskyklaaniin.

Kun ahtauduimme sisäänkäyntitunnelista leirin aukealle, kaikkien päät kääntyivät heti minuun ja Virtakyyneleeseen. Aukealle laskeutui hetkeksi hiljaisuus, mutta sen rikkoi Haituvatassu, joka naukaisi:

"Myrskyklaanilainen!" Huudahdus sai tunnelman kiristymään muutamassa silmänräpäyksessä ja kissat alkoivat liikehtiä levottomasti.

"Mitä hän täällä tekee?"

"Miksi hän tuli Pyrstötähden kanssa?" Kuiskutukset kiirivät aukealla saaden oman oloni turhautuneeksi, sillä ei Virtakyynel mikään kummajainen ollut. Pelkkä kissa vain niin kuin kaikki muutkin. Rypistin otsaani ja työnsin kynteni turhautuneena maahan. Sitten rykäisin ja katsoin kaikkia terävästi vaientaen klaanini.

"Virtakyynel saattoi minut ystävällisesti leiriin joelta", aloitin. Sitten suljin suuni ja odotin tiedon kunnolla tavoittavan jokaisen. Kissoja oli kerääntynyt lisää paikalle ja yksi partiokin oli palannut.

"En olisi todennäköisesti selvinnyt leiriin yksin." Kuulin muutaman kissan alkavan supista hiljaa, mutta en enää vaientanut heitä. Seuraava uutinen sen kyllä hoitaisi. Suljin silmäni, vedin keuhkoni kerran täyteen ilmaa ja puhalsin sen sitten ulos. Sen jälkeen avasin taas silmäni ja siirsin katseeni taas klaaniini. En ollut edes mennyt klaanikivelle puhumaan, mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi.

"Olen päättänyt luopua hengistäni ja päällikkyydestäni", puhahdin lopulta, "en tunne enää olevan kykenevä johtamaan Jokiklaania. Ahvenleuka, sinä otat paikkani ja uskon sinun johtavan Jokiklaania hyvin. Tämä on päätökseni ja seison sen takana. Lähden matkaan nyt." Pieni puheeni tuntui jähmettävän kissajoukkion paikoilleen. Katseeni vaelsi Jokiklaanin kissojen yllä, kun odotin heidän reaktiotaan. Hetken aikaa kaikki seisoivat vain paikoillaan, kunnes Ahvenleuka astui jostain kissojen välistä eteen. Hän asteli luokseni ja kumarsi syvään.

"Kunnioitan päätöstäsi. Olen valmis ottamaan paikan Jokiklaanin päällikkönä ja johtamaan klaania hyvin", kolli naukaisi. Nyökkäsin varapäällikölleni ja sitten vilkaisin parantajan pesälle. Kirkasmarja oli jo tulossa kahden yrttinipun kanssa luokseni. Hän laski toisen nipun eteeni ja toisen Ahvenleuan eteen. Pudistin kuitenkin päätäni.

"Virtakyynel lähtee mukaani. Enkä ole varma, palaanko enää takaisin", kuiskasin. Tunsin myrskyklaanilaisnaaraan astahtavan hieman lähemmäs minua niin, että turkkimme hipoivat toisiaan. Sitten kurottauduin vetämään toisen yrttinipun Ahvenleuan edestä ja siirsin sen Virtakyyneleen etutassujen väliin. Sitten kumarruin lipomaan kitkeränmakuiset lehdet suuhuni. Ahvenleuka oli perääntynyt muutaman askeleen, mutta Kirkasmarja oli jäänyt paikoilleen.

"Mutta..." naaras aloitti.

"Ei mitään muttia. Tämä on oma päätökseni", naukaisin topakasti. Sitten nyökkäsin pienesti parantajalle. Juuri silloin näin Siikapuron astelevan Karviaiskynsi vierellään luokseni. Naaraan kasvot olivat surun väristämät. Tunsin kirkkaiden kyyneleiden kihoavan silmäkulmiin, kun astuin emoni luo. Painauduin häntä vasten vedin Siikapuron tuttua tuoksua sisälleni viimeistä kertaa.

"Rakastan sinua", kuiskasin naaraan turkkiin.

"Minäkin sinua. Tämä on kuitenkin oikea päätös, sillä sinä olet viimein löytänyt sen oikean, enkä muuta voisi toivoa. Kuulin sen äänestäsi", Siikapuro naukaisi hiljaa ja nuolaisi kaulaani. Hieraisin emoni korvantaustaa kuonollani ja sitten peräännyin takaisin Virtakyyneleen viereen.

"Kiitos", naukaisin vielä Karviaiskynnelle ja nyökäytin päätäni. En halunnut olla enää leirissä kauemmin, sillä se teki lähdön vaikeammaksi. Niimpä vilkaisin klaanini kissoja vielä viimeisen kerran ennen kuin lähdin astelemaan Virtakyyneleen kanssa ulos leiristä.

Taivas oli tummunut ja tähdet syttyneet loistamaan. Kuu oli vain pienen pieni sirppi taivaalla, mutta tiesin että Tähtiklaani kuulisi minua. Olimme saapuneet korkokiville ja Emonsuun synkkä tunneli oli edessämme. Vetäisin kerran väräjävästi henkeä, ennen kuin astelin Virtakyyneleen edellä Emonsuuhun. Piemys nielaisi minut heti ja tunsin pakokauhun alkavan sykkiä sisälläni. Pakotin kuitenkin jalkani liikkeelle vaikka käytävä kapeni yhä edelleen. Kun tunsin käytävän seinät viiksieni kärjissä, tiesin olevani aivan pian perillä. Astuin vielä muutaman askeleen, ja sitten käytävä laajeni suureksi luolaksi, jonka keskellä Kuukivi hohti taianomaista valoaan. Virtakyynel tuli luolaan pian jälkeeni ja naaras asettui seinustan viereen makaamaan. Minä astelin ripeästi suuren pimeässä hohtelevan kiven viereen ja asetuin makuulle. Sitten kurottauduin koskettamaan kuonollani kiven jääkylmää pintaa ja suljin silmäni.

Heräsin heti ruohikolta, Nelipuiden notkosta. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni. Kaikki Tähtiklaanin kissat olivat jo ympärilläni tähtien kimmellys turkeissaan. Sisuksissani tuntui kihelmöintiä, sillä tiesin, että tähän se päättyisi. Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja kumarsin kohteliaasti tähtikissoille, jotka pysyivät vaiti odottaen minun aloittavan.

"Kuulkaa, Tähtiklaani. Olen tullut päätöksen eteen, joka tulee muuttamaan minua ja muita. Olen päättänyt luopua hengistäni, sillä en ole enää kykenevä johtamaan Jokiklaania. Pyydän: ottakaa henkeni minulta!" naukaisin voimakkaasti. Tähtiklaanin kissat liikahtivat hieman ennen kuin näin kahden kissan astuvan rivistä eteen. Tunnistin heidät Jäätuikkeeksi ja Savutassuksi - he olivat antaneet minulle kaksi henkeä, kun minusta oli tullut päällikkö. Tunsin pienen väristyksen kulkevan sisälläni, kun Jäätuike astui eteeni. Hän ei sanonut mitään, laski vain kunonsa päälaelleni. Tunsin pienen säpsähdyksen vavisuttavan kehoni, kun tunsin hengen liukuvan kehostani pois. Jäin huohottamaan paikoilleni Savutassun astuessa eteeni. Oppilas kurkotti kaulaansa ja kosketti päälakeani. Samanlainen tunne vavahdutti kehoani, kun henkeni imeytyi pois. Molemmat Tähtiklaanin kissat asettuivat sitten takaisin riviin ja ympäriltäni alkoi kuulua mouruntaa:

"Pyrstökuiskaus, Pyrstökuiskaus!"

// Virta? En ny tiä oisko Pyrstön pitäny luovuttaa sen kaikki kolme henkee (mut eiks se ois sillon kuollu kokonaa?) Jos sen ois kuitenki pitäny nii leikitää et se luovutti ne kaiki

Virtakyynel 29.06.2017

Katsoin, kuinka Pyrstötähti kumartui Kuukiven vierelle ja kosketti sitä kuonollaan. Kuun kirkas valo valaisi koko suuren luolan, se myös häikäisi ikävästi siniharmaita silmiäni. Odottelin ikuisuudelta tuntuvan ajan, että kolli heräisi ja avaisi silmänsä, jotta voisin päästä takaisin omaan klaaniini. Toisaalta.. Pyrstötähden kanssa viettämäni puolipäivää oli ehkä ensimmäiset hetket, kun en ollut ajatellut Kiviturkkia ja hänen kuolemaansa. Pyrstötähti oli saanut minut unohtamaan sisälmyksiäni kalvavan surun ja ikävän. Kun kollin viimein heräsi, hän nousi ylös ja kääntyi minua kohden. Kiven valo himmeni, kun kolli otti askeleen minua lähemmäksi.

"No?" kysyin kollilta päätäni hieman kallistaen sivulle.

"Tähtiklaani otti minulta ylimääräiset henkeni ja päällikkönimeni", kolli kertoi tyynenä minulle kulkiessaan ohitseni kohti ulkomaailmaa.

"Eli olet jälleen Pyrstökuiskaus?" kysyin. Kolli vastasi nyökäten.

"Tiedätkö, tämä päivä on ollut parempi kuin yksikään sitä edeltävä. Tai.. Ennen Kiviturkin kuolemaa, tunsin päivittäin, että elämälläni oli tarkoitus. Nyt se tarkoitus on vai kadonnut, ja tuntuu kuin olisin vain taakkana klaanilleni ja pennuilleni. Tämä päivä sinun kanssasi on saanut minut unohtamaan Kiviturkin kuoleman ja ne kaikki kamalat ajatukset, surun ja ikävän. Toivoin vain, että se voisi jatkua. En tahdo elää surussa ja ikävässä, kun löysin viimeinkin uloskäynnin siitä synkästä kolosta. Onko sinun pakko mennä?" kysyin hiljaisella äänellä jatkaen, "ehkä me voisimme yrittää elämää kokonaan ilman klaaneja? Ehkä Tähtiklaani tahtoo, että meistä tulee parhaat ystävykset, mitä koskaan on nähty. Jos sinä palaat klaaniisi, emme voi nähdä enää tuskin koskaan, ja tämä kaunis tunne katoaa sisältäni ikuisiksi ajoiksi."

//Pyrstö?

Pyrstökuiskaus

Kuuntelin Virtakyyneleen sanoja tuli sisälläni riehuen. Vedin syvään henkeä naaraan lopetettua puhumisensa ja puhalsin sitten ilmaa ulos hampaideni välistä.

"Minulla ei ole koskaan ollut kumppania", aloitin hieman mietteliäästi olettaen, että Kiviturkki oli ollut Virtakyyneleen entinen kumppani, "mutta emoni on alkanut aikuistuttuani kyselemään minulta siitä. En ole ymmärtänyt, miksi minun täytyisi etsiä kumppani itselleni, sillä olen tähän asti pärjännyt yksin. En uskonut koskaan tarvitsevani kumppania tai jota vasten voisin painautua ja tuntea välillämme olevan rakkauden. Mutta jokin viime kuina on saanut minun otteeni kaikesta herpaantumaan, enkä tiedä miksi. Olen menettänyt henkiä hyvin paljon lyhyen ajan sisällä ja minusta on tuntunut, aivan kuin jokin asia olisi syönyt minua sisältä käsin." Virtakyyneleen silmät tuikkivat hämärässä, kun naaras katseli minua hipihiljaa. Nielaisin ja liikautin tassujani kerätessäni rohkeutta seuraavaa sanomaani varten. Minun olisi pakko tehdä tämä.

"Sinä kuitenkin olet jotenkin saanut pelastettua minut ja nyt ymmärrän myös, mitä emoni tarkoitti. Hän tiesi minun pärjäävän aina yksin, mutta hän halusi minun kokevan sen tunteen, joka on syttynyt sisälleni. Minä haluan olla kanssasi, enkä enää aio palata Jokiklaaniin. Se tuli, jonka sinä saat sisälleni... en halua luopa siitä", ääneni vaimeni kuiskaukseksi, "en halua luopua sinusta." Hiljaisuus laskeutui välillemme ja katselin Virtakyyneleen tuikkivia silmiä. Rintaani poltti ja minun olisi tehnyt mieli astua lähelle naarasta. En kuitenkaan halunnut olla töykeä, vaan pysyin paikoillani ja odotin Virtakyyneleen vastausta.

"Lähden mieluusti pois klaaneista, mutta vain jos sinä tulet mukaan", naukaisin hiljaa. Astahdin yhden askeleen lähemmäs Virtakyyneltä ja kurottauduin painamaan kuononi naaraan otsaan. Sitten vetäydyin hieman kauemmas ja jäin osittain surumielisenä katselemaan Virtakyyneltä. Hän saattaisi vielä muuttaa mieltään.

// Virta?

Terhotassu

"Öhm..." mutisin ja katsoin Mesiviikseä kysyvästi, mutta mestarini puhui soturien kanssa.

"Kai se käy", nau'uin ujosti katsahtaen Virtakyyneleeseen. Naaras maukaisi hyväksyvästi ja alkoi johdattaa minua kohti suuaukkoa. Emmin vähän.

"Tahtoisin olla leirissä", nau'uin hiljaa. Isoemoni nytkäytti korviaan taakse päin. Äkkiä toruin itseäni.

"Aih... Tahdon varmaan tutkia metsää mestarisi Mesiviiksen kanssa", naaras sanoi myötätuntoisesti hymyilen. Käänsin katseeni maahan.

"Anteeksi jostuotin pettymyksen, mutta en ole vielä valmis..." ääneni särkyi loppuun mennessä, kun muistelin Suopentua. Hän oli kyllä minulle vihainen ja minä olin silloin veljelleni vihainen, mutta nyt ikävöin häntä kovasti.

"Suopentu... Pitäisi olla rinnallani, kun saan joskus soturinimeni. Olen hänen veljensä ja rakastan häntä. Hän on minulle tärkeä, sellainen jota ei voi unohtaa. Sellainen jonka muistaa aina. Tapaan hänet vielä joskus kyllä Tähtiklaanissa, mutta siihen on vielä aikaa. Suru raastaa sydäntäni joka hetki. Olen sinun veljesi aina Suopentu. Varjele minua", kuiskin hiljaa. Kyyneleet valuivat vuolaasti poskillani.

"Suopentu pitäisi olla täällä", ääneni hiljeni olemattomiin.

//Virta? Tunteita :´3

Virtakyynel 29.04.2017

Katsoin hieman yllättyneenä Terhotassua, joka oli alkanut itkeä ja mumisi parhaillaan jotain kuolleesta veljestään Suopennusta.

"Suopennun pitäisi olla täällä", kolli kuiskasi hiljaa katse kohti maata. Astelin rauhallisesti hänen luokseen ja laskin häntäni hänen lavalleen tarkoituksena lohduttaa selkeästi surun murtamaa kollia.

"Minä tiedän, että sinulla on hirveä olo. Sinun isoisäsi - Kiviturkki, minun kumppani - kuoli joku aika sitten. Olin vähällä menettää kiinnostuksen elämään, mutta minä jaksoin yrittää ja olla iloinen siitä, että hänellä on nyt hyvä olla Tähtiklaanissa. Suopennullakin on takuulla hyvä olla, eikä hänkään tahdo sinun murehtivan ikuisuutta. Sinä tapaat veljesi Tähtiklaanissa, kun Tähtiklaani päättää ottaa sinut luokseen", nau'uin rauhallisella äänellä oppilaalle yrittäen pidättää kyyneleitä, jotka olivat tulla muistellessani niin rakasta, mutta ikävä kyllä kuollutta kumppaniani. En tahtonut, että Terhotassulle kävisi kuten minulle edellisessä elämässäni, kun Lehvänlehti kuoli. Tahdoin kollin nauttivan elämästään ja oppilasajoistaan täysin rinnoin.

"Sinun täytyy pysyä vahvana, vaikka sinuun sattuukin", lisäsin vielä, kun soturioppilas pysyi hiljaa. Hitaasti hän nosti katseensa minua kohti.

//Terho?

Terhotassu

Käänsin hitaasti katseeni isoemooni.

"Py... Pysyä vahvana?" toistin käheästi. Nostin katseeni vielä Virtakyyneleestä taivaaseen. Toivoin että Suopentu katselisi minua sieltä.

"Mutta siihen on vielä pitkä aika, kun kuolen", mau'uin hiljaa. Virtakyynel katsoi minua lempeästi.

"Ei ajatella sitä vielä", naaras sanoi kumminkin äkkiä pontevasti ja laski häntänsä lavalleni. Huokaisin raskaasti ja katsoin naarasta surun sumentavilla silmilläni.

"Joo", mau'uin hiljaa ja nousin neljälle jalalle.

"Minun on nyt pakko olla yksin ja ajatella", mutisin raskaalla äänellä ja laahustin kohti varjoista nurkkaa. Onneksi kukaan ei tullut kyselemään mielentilaani joten sain olla yksin.

*Suopentu oletko siellä?*

//Joku ja aika tönkkö stoori xc

Virtakyynel

Katselin vaitonaisena, kuinka Terhotassu laahusti leirin varjoisinta nurkkaa. Aurinko paistoi suunnasta, missä tämä nurkka oli, jonka vuoksi sen valo ei piikkihernemuurin vuoksi yltänyt nurkkaan saakka. Toivoin, että olisin voinut tehdä jotain kohentaakseni nuoren oppilaan mielialaa, mutta totesin sen olevan varmaankin mahdotonta. Hän tahtoi olla yksin ja tahdoin kunnioittaa hänen pyyntöään. Niinpä huokaisin hiljaa itsekseni ja huomaamattani etsin katseellani Lehväsiipeä. Koska Terhotassu oli torjunut minut, tahdoin jutella edes jollekin. Erotinkin valkean naarassoturin yksinään sotureiden pesän liepeillä. Nousin ylös ja astelin kepeästi naaraan luokse.

"Hei Lehväsiipi", tervehdin häntä kirkkaalla äänellä. Lehväsiipi nosti hieman hämmästyneenä kirkkaat silmänsä minua kohti. Soturin kasvoille piirtyi ystävällinen hymy.

"Hei Virtakyynel", naaras tervehti minua. Istuuduin alas soturikissan eteen.

"Emme olekaan jutelleet pitkään aikaan, joten ajattelin tulla juttelemaan.. Kuinka päiväsi on mennyt?" kysyin Lehväsiiveltä. Minusta oli kovin outoa puhua hänen kanssaan, sillä tiesin, kuka hän oli, mutta en vain voinut kertoa sitä, sillä tahdoin naaraan voivan elää elämää ilman tietoa edellisestä elämästään ja minusta.

//Lehvä?

Lehväsiipi 30.04.2017

"Emme olekaan jutelleet pitkään aikaan, joten ajattelin tulla juttelemaan.. Kuinka päiväsi on mennyt?" Virtkayynel kysyi. Naaras oli tullut juttelemaan minulle yllättäen. Hänen tulonsa ei haitannut minua ollenkaan, sillä sain lopultakin hieman muuta ajateltavaa.

"Ihan hyvin", totesin lapojani kohauttaen. Virtakyynel kohotti hivenen kulmiaan. Naaras ei selvästikään uskonut minua.

"Haluatko kertoa minulle, mikä mieltäsi painaa?" vanhempi soturi kysyi ja istuutui viereeni. Punnitsin naaraan kysymystä hetken aikaa mielessäni, kunnes nyökkäsin vaisusti.

"En ole saanut aikoihin kunnollista tilaisuutta puhua Nokkosnenän kanssa ja minusta tuntuu... Tuntuu, kuin välimme olisivat muuttuneet", totesin. Virtakyynel pysyi hiljaa ja odotti minun jatkavan.

"Minä nautin klaanielämästä ja Ruohotassun kouluttamisesta, mutta silti minusta tuntuu jotenkin tyhjältä", huokaisin päätäni pudistellen. Virtakyynel oli alkanut silittää selkääni hännällään.

"En enää edes ymmärrä, miten olen jaksanut pysytellä täällä", totesin hiljaa.

"Lehväsiipi, onko Nokkosnenä ainoa asia, jonka vuoksi olet Myrskyklaanissa?" Virtkayynel kysyi lopulta. Kohotin katseeni soturin siniharmaisiin silmiin. En osannut tulkita hänen katsettaan. En alkuunkaan.

"E-ei. Ei hän ole ainoa syy. On vielä jotakin muuta, mutta en tiedä tai muista, mitä se on", epävakaaksi muuttunut ääneni oli pettää.

Olinko minä unohtanut jotakin? Mutta mitä? Olin yrittänyt puhua aiheesta aiemminkin Virtakyyneleen kanssa, mutta tämä oli todennut, ettei voinut auttaa minua. Toivoin todella, että olisin voinut uskoa hänen sanansa, mutta silti minusta tuntui, että todellakin oli jotain, mitä en tiennyt.

//Virta?

Lehväsiipi

Vilkaisin Virtakyyneltä hivenen yllättyneenä. Naaras oli rikkonut välillemme langenneen hiljaisuuden ja alkanut pommittaa minua kysymyksillä. Annoin katseeni hakeutua taivasta kohden mietteliäs ilme kasvoillani.

"Asuin yksinäni pienessä pesässä, kaksijalkalan takana metsässä. Kuulin metsässä asuvista klaaneista erakolta, jonka tapasin sattumalta", kerroin.

"Ihan sattumaltako?" Virtakyynel kysyi. Nyökkäsin.

"Ihan sattumalta. Jokin Myrskyklaanissa veti minua puoleensa sanoin kuvailemattomalla tavalla. Korppitähden hyväksyessä minut klaaniin, minua pelotti, että en tulisi sopeutumaan. Tavattuani Nokkosnenän, uskalsin tutustua myös muihin ja minusta alkoi tuntua, että todella kuulun tänne. Mutta samalla alkoi tuntumaan siltä, kuin... Olisin unohtanut jotain", sanani hiljenivät loppua kohden. Viime kerralla, kun yritin puhua Virtakyyneleen kanssa aiheessa, naaras oli todennut, että hän ei voinut auttaa.

"Anteeksi... Tiedän että tämä kuulostaa typerältä", nau'uin hivenen epäröintiä äänessäni. Olin laskenut katseeni tiiviisti tassuihini ja keskityin vain eteenpäin kävelemiseen. Silti mieleeni tulvi Nokkosnenän kertomus jo kerran kuolleista kissoista.

*Mitä Virtakyynel mahtaa ajaa takaa? Viime kerralla hänen... Hänen reaktionsa oli outo*, pohdin katse yhä maahan suunnattuna.

//Virta?

Virtakyynel 11.04.2017

"Ei, ei se suinkaan kuulosta typerältä. Ehkä olet tosiaan vain unohtanut jotain, mutta muistat sen takuulla vielä jonakin päivänä, kun Tähtiklaanin mielestä on sen aika", nau'uin hiljaisella äänellä ja käänsin katseeni etukäpäliini. Tahdoin Lehväsiiven elävän nuoruutensa onnellisena ilman muistoja siitä, mitä hän oli joskus ollut kanssani. Ehkä voisin rakentaa jotain samankaltaista välillemme, vaikka hän ei edellisestä ystävyydestämme muistanut mitään.

"Olet kai oikeassa", Lehväsiipi naukui hieman epäröiden. Nostin katseeni eteenpäin. Hetken ajan kuljimme jälleen lähes täydessä hiljaisuudessa. Keskityin kuuntelemaan ukkospolulla juoksevien hirviöiden ääniä, hiirenkorvan lintujen laulua ja puiden oksien kahinaa. Kukaan partiossa olevista ei puhunut mitään, mutta päätin rikkoa hiljaisuuden:

"Tahtoisitko joku päivä lähteä saalistamaan kanssani? Kumppanini kuoleman jälkeen minulla ei ole pentuni lisäksi ollut hirveästi ystäviä, ja nyt kun Pörrötassukin on jo oppilas, en vietä hänenkään kanssaan niin paljoa aikaa", ehdotin valkealle soturinaaraalle. Lehväsiiven kasvoille levisi lämmin hymy. Oliko hymy myöntyvä vastaus?

//Lehvä?

Lehväsiipi

Keskustelu Virtakyyneleen kanssa oli alkanut kulkea huomattavasti luonnollisemmin. Mielestäni Virtakyynel vaikutti oikein mukavalta, vaikkakin hetki hetkeltä vielä tutummalta. Kuullessani soturin kysymyksen, kasvoilleni levisi lämmin hymy.

"Tietysti, siitä tulee varmasti oikein mukavaa", nau'uin.

"Hienoa", Virtakyynel hymähti. Avasin suuni sanoakseni vielä jotakin, mutta Lupiinihäntä ehti ensin.

"Tuletteko te kaksi?" Valkoinen naaras huusi. Huomasin vasta nyt, että olimme jääneet Virtakyyneleen kanssa jälkeen muusta partiosta.

"Tulossa!" huusin ja käänsin katseeni Virtakyyneleen siniharmaisiin silmiin.

"Mennään", nau'uin hymyillen. Virtakyynel nyökkäsi ja kirimme muun partion kiinni juosten vieretysten.

Työnnyin piikkihernetunneleiden lävitse takaisin leiriin viimeisenä. Virtakyynel oli pysähtynyt odottamaan minua. Ohdaketassu oli loikkinut oppilaiden pesän edustalle, jossa muutama muu oppilas oli parhaillaan aterioimassa. Lupiinihäntä ja Purohäntä taas olivat menneet kertomaan partioinnin tuloksista klaanimme varapäällikölle, Saniaishännälle. Huomasin Nokkosnenän yhdessä vanhempiensa Pitkävarjon ja Kamomillapisaran, sekä veljensä Kuikkatassun kanssa. Kolli oli huomannut saapumiseni ja tuijotti suuntaani taivaansinisillä silmillään. Siirsin katseeni Nokkosnenästä takaisin Virtakyyneleeseen.

"Kanssasi oli mukava jutella ja nyt mieleni tekee tutustua sinuun entistä paremmin. Odotan innolla tulevaa saalistustamme", nau'uin hymyillen itseäni vanhemmalle soturille. Virtakyynel nyökkäsi hymyillen. Sipaisin vielä nopeasti valkean naaraan lapaa hännälläni ennen, kuin lähdin kävelemään Nokkosnenän luokse. Nokkosnenä naukui nopeasti jotain perheelleen, kunnes käveli minua vastaan.

"Hei", nau'uin hymyillen päästessäni puhe-etäisyydelle kollin kanssa.

"Hei, missä oikein olit?" Nokkosnenä kysyi. Puskin kollia lempeästi.

"Partiossa, nukuit, kun lähdin", selitin. Nokkosnenä nyökkäsi.

"Onko poissaollessani tapahtunut jotakin erikoista?" kysyin kohottaessani katseeni Nokkosnenän sinisiin silmiin.

//Nokkonen, jos haluat jatkaa? c:

Terhotassu

Olin leikkimässä sammalpallolla. Heitin sen ilmaan ja nappasin sen kiinni kynsilläni. Kiereähdin selalleni ja potkaisin taas sammalpallon matkaan.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne Suurkivelle klaanikokoukseen!" Nousin nopeasti ylös, kun sammalpallo tipahti pään päälleni. Ravistelin sen pois ja jolkotin emoni Kipinäselun luokse. Naaraan silmät loistivat.

"Sinusta tulee oppilas!" emoni ilmoitti hilpeästi. Riemu virtasi sisimpääni, mutta se vaihtui yht' äkkiä suruksi.

"Suopentu ei ole rinnallani saamassa oppilasnimeään", kuiskasin hiljaisella äänellä. Yhtenä yönä Suopentu oli kuollut ja kun olin herännyt veljeni vierestä hänen ruuminsa oli ollut kylmä. Emoni silmissä kävi suru.

"No niin! Mene saamaan oppilasnimesi!" Kipinäsielu patisteli. Nostin katseeni maasta ja näin miten kaikki odottivat minua. Jalkani kuljettivat minut isäni eteen ja katsoin häntä suoraan silmiin.

"Terhopentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aika saada oppilasnimesi. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi sinua kutsutaan Terhotassuksi!" Korppitähti maukui.

"Mestariksesi saat Mesiviiksen", päällikkö jatkui. Soturi ilmestyi viereeni ja me kosketimme kuonoja. Häntäni värisi innosta.

"Terhotassu! Terhotassu!" klaani huusi.

"Suotassu!" kuiskasin hiljaa taivaalle veljeni vuoksi joka suijasi ja varjeli minua Tähtiklaanista ennen, kun kissat tulivat onnittelemaan minua ja varoittamaan Mesiviikseä siitä että oppilaista saa harmaita karvoja. Mesiviiksi vastasi niihin vähän naurahtaen. Eteeni astui äkkiä Virtakyynel. En yleensä ollut hänen kanssaan. Kallistin päätäni kysyvästi ja tuijotin häntä läpitunkevasti.

"Hei!" maukaisin innostuneesti aloittaakseni keskustelun.

/Virta? :3

Terhopentu 28.04.2017

Terhopentu oli juuri ansainnut oppilasnimensä ja hänet tunnetiin tästä lähin Terhotassuna. Tyttäreni ensimmäisen pentueen ainoa oppilaaksi saakka selvinnyt pentu oli saanut mestarikseen Mesiviiksen, joka ainakin vaikutti etevältä mestarilta, sillä olihan hän nuoreen ikäänsä nähden kouluttanut jo monta oppilasta soturiksi. En ollut kerennyt käydä pentutarhalla usein katsomassa Terhotassua tai hänen edesmennyttä veljeään Suopentua, eikä kolli ollut lähestulkoon ikinä jutellut kanssani, vaikka olinhan sentään hänen isoemonsa. Päätin tehdä muutoksen asiaan ja tutustua pentuni pentuun.

"Hei Terhotassu, onnittelut oppilaaksi pääsystä. En ylläty, jos et edes muista sitä, mutta minä olen sinun isoemosi, eli emosi Kipinäsielun emo. Minusta olisi mukava tutustua sinuun paremmin", nau'uin lempeällä äänellä oppilaalle. Viime päivät olin jälleen miettinyt Lehväsiipeä, Kiviturkkia ja kaikkea muuta mahdollista. En ollut saanut aikaiseksi jutella Lehväsiiven kanssa hirveästi yhteisen saalistusretkemme jälkeen. Olin hieman yksinäinen, mutta nyt olin päättänyt tehdä siihen muutoksen. Tahtoisin tutustua Terhotassuun, ihan todella, olihan hän sentään minun sukulaiseni, ja se olisi isoemona minun velvollisuukseni.

"Mutta muistit tai et, voisin auttaa sinua pedin tekemisessä? Mennään yhdessä hakemaan leirin ulkopuolelta sammalta ja viedään ne oppilaiden pesään. Mesiviiksellä näyttää olevan nyt jotain muuta meneillään", nau'uin kollikissalle ja vilkaisin hänen mestariaan, joka jutteli tuoreen kumppaninsa Kirjosiiven kanssa sotureiden pesän liepeillä.

//Terho?

Lehväsiipi 05.04.2017

Tuijotin Nokkosnenää pitkään hiljaa, kunnes nyökkäsin hymyillen. Puskin kollia päälaellani.

"Mennään, haluan puhua hänen kanssaan heti", nau'uin.

"Hyvä on", Nokkosnenä virnisti ja nousi seisomaan. Lähdimme yhdessä etsimään Virtakyyneltä. Etsimme naarasta ensiksi soturien pesältä.

"Hän ei ole täällä", nau'uin ja työnnyin ulos pesästä.

"Jatketaan vain etsimistä", Nokkosnenä tuumasi ja lähti harppomaan eteenpäin. Kirin kollin kiinni. Valkoinen turkkini hipoi kollin harmaata turkkia ja olisin tahtonut painautua kollia vasten. Yhtäkkiä Nokkosnenä pysäytti minut.

"Mitä nyt?" kysyin.

"Virtakyynel on tuolla", kolli naukui ja osoitti suuntaa hännällään. Käänsin katseeni kollin osoittamaan suuntaan. Virtakyynel käveli tuoresaaliskasaa kohden yksinään. Tunsin lihaksieni jännittyvän ja sydämeni hakkaavan lujaa.

"Mitä nyt?" Nokkosnenä kysyi hivenen yllättyneenä. Nielaisin ääneti.

"Sinun on parasta olla tukenani koko ajan", nau'uin. Ääneni kuulosti enemmänkin epätoivoiselta parkaisulta. Lähdin kävelemään Virtakyyneltä kohfen Nokkosnenä perässäni. Naaraan luokse päästyäni, mieleni olisi tehnyt vain kääntyä ympäri, mutta tiesin, että se ei auttaisi.

"Hei, Virtakyynel", nau'uin hivenen empien. Soturi käänsi siniharmaat, kauniit silmänsä minun ja Nokkosnenän suuntana.

"Kas hei", naaras naukui ja jatkoi:

"Oliko teillä jotain asiaa?"

"Minulla on", nau'uin hiljaa.

"Noh, kerrohan, mitä asiasi koskee", Virtakyynel naukui rohkaisevasti. Naaras istuutui ja laski häntänsä siististi tassujensa päälle. Istuuduin Nokkosnenän kanssa naarasta vastapäätä. Emmin hetken aikaa ennen, kuin aloitin.

"Minusta tuntuu, kuin olisikin jokin syvempi syy sille, että päädyin Myrskyklaaniin. Tuntuu, kuin muistaisin asioita, joita en ole kokenut... Tuntuu, kuin muistaisin sinut, jostain kaukaa, mutta en tiedä mistä."

Virtakyynel tuijotti minua pitkään hiljaa. Lopulta naaraan suusta pääsi pieni henkäisy ja tämä avasi suunsa, kuin sanoakseen minulle jotakin.

//Virta mahollisesti, jos haluat jatkaa?

Virtakyynel

En ollut sen kummemmin kiinnittänyt huomiota Lehväsiipeen, joka oli saapunut joku aika Myrskyklaaniin. Hän oli jo ansainnut soturinimensäkin, mutta en ollut ollut silloin leirissä, jonka vuoksi en ollut kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota. Muutenkin naaras oli kaiken aikaa muistuttanut minua Lehvänlehdestä; edellisen elämäni parhaasta ystävästä. Nyt Lehväsiipi oli tullut juttelemaan minulle ja kertonut, että hänestä tuntui siltä, että hän muistaisi minut jostain kaukaa. Silmäni suurenivat ja päästin ilmoille henkäyksen ymmärtäessäni jotain. Voiko se olla mahdollista? Pystyikö naaras todellakin olemaan Lehvänlehti? Avasin jo suuni sanoakseni jotain, mutta ravistin sitten päätäni.

"Valitettavasti en voi auttaa sinua", nau'uin hiljaisella äänellä ja käänsin katseeni maahan. En olisi tahtonut valehdella soturille, mutta en voinut kertoa sitä, mitä ajattelin. Kyllähän se oli mahdollista, että naaras oli uudelleensyntynyt Lehvänlehti, mutta en voinut olla asiasta varma. En tahtonut hämmentää Lehväsiiven päätä, jonka vuoksi olin taipunut valheeseen.

"Minun täytyy mennä nyt", nau'uin nopeasti ja suorastaan syöksyin pois naaraskissan luota kohti sotureiden pesää. Hän muistutti niin kovasti minua Lehvänlehdestä. Hänen kirkkaanvihreät silmänsä ja valkea turkkinsa, en voinut olla tämän varmempi asiasta. En kuitenkaan kertoisi siitä Lehväsiivelle; ainakaan vielä. Minun täytyi sulatella asiaa ensin itsekseni, sillä en voinut uskoa, että paras ystäväni oli palannut luokseni, se tuntui niin kummalliselta jo pelkkänä ajatuksena..

//Lehvä? öwö

Virtakyynel 09.04.2017

Istuskelin yksin leirin pääaukiolla, kuten lähes joka päivä. Tunsin syvää yksinäisyyttä silloin tällöin. Ennen olin saattanut puhua Kiviturkin kanssa asioista, jotka minua painasi tai joista iloitsin. Pörrötassu ei ollut pitkään aikaan tullut luokseni juttelemaan, ja kun hänellä oli niin paljon velvollisuuksia soturioppilaana, en viitsinyt tuppautua hänen seuraansa. Niinpä olin vain yksin leirin pääaukiolla ja seurasin klaanitovereideni jokapäiväisiä toimia. Aurinko oli hädin tuskin noussut vielä, mutta siitä huolimatta pääaukiolla oli yllättävän paljon kissoja. Usvahäntä oli synnyttänyt kaksi pentua eilen, mutta oli heti synnytyksen jälkeen menettänyt tajuntansa. Hän oli kai herännyt juuri, sillä huomasin Kortelammen saattelevan kuningatarta pentutarhalle. Usvahäntä oli sitten onnekas. Hänellä oli monta pentua seuranaan ja kumppani, jota minulla ei enää ollut.. Lehväsiipi oli myös ollut mielessäni viimeisimmät päivät melko pinnalla. Salaa toivoin, että voisimme päästä joku päivä samaan partioon, jotta voisin tutustua naaraaseen hieman. Tahdoin selvittää, oliko hänessä jäljellä mitään, mitä hän oli ennen ollut. Lehvänlehti oli ollut paras ystäväni edellisessä elämässä. Hänen kuolemansa oli murtanut minut. Ehkä minun ei tulisi tutustua Lehväsiipeen, sillä jos hänkin vain kuolisi, en ehkä kestäisi sitä. Päätin kuitenkin yrittää, sillä ei minulla ollut mitään menetettävää. Täytyi vain toivoa, että tulisi sopiva partio. Lehväsiipi viihtyi paljon Pitkävarjon ja Kamomillapisaran pennun, Nokkosnenän kanssa, olin huomannut sen. Huomasin Saniaishännän astelevan ulos sotureiden pesästä. Varapäällikkö suunnisti kohti suurkiven edustaa, kai tarkoituksena järjestää partiot. Säpsähdin ja ravasin kollikissan luokse.

"Voisitko laittaa minut ja Lehväsiiven samaan partioon tänään? Minä tahdon jutella hänelle, koska vaihdoimme muutaman sanan muutama päivä aiemmin ja se jäi hieman vaivaamaan minua", nau'uin pähkinänruskealle soturille. Hän katsoi minua mietteliäästi.

"Kyllä kai se sopii. Varjoklaanin rajaa myöten kulkeva rajapartio on hieman vajaa. Voin laittaa sinut ja Lehväsiiven siihen", kolli naukui.

"Keitä muita lähtee mukaamme?" kysyin.

"Ajattelin johtoon Laikkulampea tai Lupiinihäntää, mutta en ole vielä päättänyt. Ilmoitan heti tämän keskustelun jälkeen vielä. Lisäksenne ajattelin Purohännän lähtevän mukaan Ohdaketassun kanssa. Oppilaasi Hehkutassu jääköön tänään nukkumaan", varapäällikkö sanoi. Nyökkäsin kiitollisena ja poistuin soturin luota kohti sotureiden pesää. Kuuntelin, kuinka pähkinänruskea kolli alkoi jakaa partioita kovaan ääneen suurkiven alla. Varapäällikkö siirsi ensimmäisenä katseensa pentutarhan edustalla hiirtä syövään Vinhasiipeen.

"Vinhasiipi, sinä johdat pian leiristä lähtevää Jokiklaanin reviirin rajaa myöten kulkevaa rajapartiota. Otat mukaasi Utukatseen, Mesiviiksen, Jalosydämen ja Kuikkatassun", Saniaishäntä naukui. Joki oli tulvinut jo jonkun aikaa, joten olin iloinen, etten itse joutunut Jokiklaanin rajalle partioimaan. Esimerkiksi Vadelmatassu oli pudonnut jokeen ja menettänyt siinä henkensä. Hänen ruumistaan ei tosin koskaan löydetty.

"Lupiinihäntä, sinä johdat toista pian lähtevää rajapartiota, joka kulkee Varjoklaanin rajaa myöten. Mukaasi lähtevät Virtakyynel, Purohäntä, Lehväsiipi ja Ohdaketassu", Saniaishäntä naukui. Lupiinihäntä istui aivan vierelläni. Purohäntä taas oli leirin toisella puolen yhdessä kumppaninsa Polttosydämen kanssa.

"Minä käyn herättämässä Lehväsiiven", lupasin partiota johtavalle naaralle ja loikin sotureiden pesään. Etsin katseellani naaraan valkeaa turkkia, jonka erotinkin pian. Astelin hänen luokseen ja tönäisin häntä hellästi toisella etukäpälälläni.

"Lehväsiipi, lähdemme partioon, joten herää", kuiskasin hiljaa naaraskissalle.

//Lehvä?

Lehväsiipi

"Eikö olekin kaunista?" Nokkosnenä kysyi. Tutkin hämärtyvää taivasta haltioutuneena.

"On. Todella kaunista", kuiskasin hiljaa. Annoin katseeni viivytellä taivaalla ja samoin teki Nokkosnenäkin. Lopulta kolli laski kumminkin katseensa minuun. Näin sivusilmällä kollin katselevan minua, mutta en ensiksi viitsinyt kääntää katsettani täysin häntä kohden.

*Mitä Nokkosnenä mahtaa miettiä?* mietin kääntäessäni katseeni lopulta kollin. Nokkosnenä säpsähti ja siirsi katseensa toisaalle. En tiedä näinkö oikein, mutta kolli näytti hivenen punastuneelta.

*Mitä sinä oikein mietit?* hymähdin itsekseni. Nokkosnenä oli kääntänyt katseensa takaisin minuun, huomattavasti itsevarmempana, kuin hetki sitten.

"Nokkosnenä", aloitin.

"Niin?" Nokkosnenä kysyi.

"Minä... Minä todella rakastan sinua", kuiskasin hymyillen. Nokkosnenä räpytti taivaansinsiä silmiään, mutta ennen, kuin kolli kerkesi vastamaan mitään, puskin tätä lempeästi.

"Höpsö, palataan takaisin leiriin", nau'uin lempeästi painaessani pääni soturin harmaaseen turkkiin.

"Käykö?" kuiskasin.

"Käy", Nokkosnenä naukui hymyillen. Kohotin päätäni, jotta saatoin kohdata kollin sinisen katseen.

Työnnyin piikkihernetunneleiden lävitse takaisin leiriin Nokkosnenä perässäni. Leirissä oli hämärää ja useimmat olivat hävinneet jo pesiin nukkumaan. Kävelin tuoresaaliskasan luokse Nokkosnenä rinnallani. Jätin saaliiski saamani hiiren kasaan ja käännyin kollin puoleen.

"Väsyttääkö sinua?" Nokkosnenä kysyi. Nyökkäsin.

"Väsyttää", nau'uin hiljaa.

"Mennään siis nukkumaan", Nokkosnenä hymähti.

"Lehväsiipi, lähdemme partioon, joten herää", kuulin hiljaisen kuiskaksen. Raotin aavistuksen vihreitä silmiäni ja näin yllätyksekseni Virtakyyneleen.

"Tulen ihan heti", nau'uin kömpiessäni ylös. Virtakyynel asteli pesän suuaikolle ja jäi odottmaan minua. Tassuitn hiljaa Nokkosnenän pedille. Kolli nukkui sikeästi. Kumarruin matalaksi ja painoin kuononi kollin korvaa vasten.

"Menen partioon, odotathan, että palaan?" kuiskasin. Sanani sanottua kävelin Virtakyyneleen luokse. Naaras työntyi edelläni ulos pesästä. Leiriaukiolla meitä odottivat Lupiinihäntä, Purohäntä ja Ohdaketassu.

"Olemmeko valmiita lähtemään?" Lupiini häntä kysyi.

"Olemme", Virtakyynel naukui. Lupiinihäntä suuntasi partion piikkihernetunneleita kohden. Leiristä ulos päästyämme jättäydyin takimmaiseksi ja samoin teki Virtakyynel. Vilkaisin ujosti vierelläni kävelevää soturia.

*Mahtaakohan hänellä olla minulle jotain asiaa?* pohdin.

"Sinä taidat pitää Nokkosnenästä?" Virtakyynel kysyi yllättäen. Säpsähtäen laskin katseeni maahan. Korviani poltteli ja tiesin punastuneeni.

"Mh... Kyllä minä pidän", nau'uin. Virtakyynel nyökkäsi mitään sanomatta. Välillemme lankesi lyhyt hiljaisuus, jonka Virtakyynel lopulta rikkoi avaamalla suunsa:

//Virta?

Virtakyynel 10.04.2017

Kuljimme pitkän matkaa hiljaisuuden vallitessa koko partion yllä. Saavutettuamme Varjoklaanin vastaisen rajan, olin vaihtanut muutaman sanan Lehväsiiven kanssa, kunnes hiljaisuus oli jälleen laskeutunut yllemme. Yritin kaiken aikaa keksiä jotain, mistä voisin puhua valkean soturin kanssa. Keskustelun vuoksi olin alupnerin tahtonut naaraan kanssa samaan partioon.

"Kuinka sinä päädyit Myrskyklaaniin? Asuitko ennen tänne saapumista jossain kaukana täältä vai peräti kaksijalkalassa tai sen takana?" pommitin soturikissaa kysymyksillä. Toivoin, että kysymykset laukaisisivat loputtoman keskustelun, jota voisimme jatkaa aihetta vaihtaen aina nähdessämme, kuten ystävät tekivät. Ystäviä minulla ei tällä hetkellä ollut Hopeataivaan lisäksi yhtään, mutta en minä entisen mestarinikaan kanssa hirveästi enää jutellut. Silloin tällöin kävin tervehtimässä häntä klaaninvanhimpien pesällä, mutta siihen se sitten jäikin. Toivoin todella, että Lehväsiivestä voisi tulla ystäväni tässäkin elämässä.

//Lehvä?

Virtakyynel

Katsoin haikeasti Pörrötassua suoraan tuon tummankeltaisiin silmiin. Yrittäessäni sanoa jotain, sanat eivät kuitenkaan tulleet ulos suustani.

"Kyllä, hän on Tähtiklaanissa. Olen aivan varma, että hän on hyvin ylpeä sinusta", sanoin hiljaisella äänellä. Pörrötassu nyökkäsi hyväksyen vastaukseni.

"Voimmeko me nähdä isän joskus?" hän kysyi nyt hiljaisella äänellä ja siirsi keltaisen katseensa taivaalle, jolla ajelehti pilviä kohti Jokiklaanin reviiriä, sillä sinnepäin tuuli parhaillaan.

"Tähtiklaanin kissoja voi tavata unissa, mutta vain harvoin. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta, jos isäsi haluaa jostain syystä näyttäytyä sinulle tai jollekin, hän voi tehdä niin", selitin Pörrötassulle lempeällä, mutta yhä haikealla äänellä. Ikävöin Kiviturkkia kovin, mutta olin iloinen siitä, että hän oli jättänyt minulle Pörrötassun muistoksi itsestään.

"Oletko sinä nähnyt häntä?" laikukas oppilas kysyi ja katsoi minua keltaisilla silmillään. Pudistin päätäni.

"Ei, hän ei ole näyttäytynyt minulle", sanoin hiljaisella äänellä.

//Pörrö?

Pörrötassu 10.03.2017

//JATKOA VIRRALLE//

"Ai", vastasin ja käänsin katseeni emon silmistä taivaalle, sitten käpälieni edessä olevaan lumiläikkään.

Länttäsin toisen etutassuni siihen hieman harmistuneena, tunsin kylmän lumen polkuanturallani. Saisinkohan minä koskaan nähdä isää? Vaikka hän Tähtiklaanissa olikin, emo oli sanonut, että jos hän haluaisi ilmestyä jollekulle unessa, hän tekisi niin.

"Entä jos minulla on asiaa isälle? Tuleeko hän sitten uneeni? Täytyykö minun kutsua häntä, ennen kuin käyn nukkumaan?"

Kohtasin emon katseen. "En tiedä", hän sanoi. "Joskus Tähtiklaanin kissat ilmestyvät jonkun uneen, jos vaikka heillä on annettavana jokin varoitus. Tai sitten he tulevat uniin ihan ilman mitään varoittamisen tarvetta. Mutta joskus heitä täytyy kutsua."

Nyökäytin päätäni ymmärtämisen merkiksi mutta kysyin vielä: "Ja sittenkö hän saapuu, heti kun olen kutsunut häntä tulemaan?"

"Toisinaan voi mennä aikaa, ennen kuin kissa Tähtiklaanista tuleet", emo vastasi. "Tähtiklaani kun ei aina toimi heti, vaikka sitä toivoisimme."

//Virta?

//Sori jos hittasin liikaa.

Virtakyynel

"Odotatko sinä, että isä tulee tapaamaan sinua uneesi?" Pörrötassu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja siirsi tummankeltaiset silmänsä suoraan minua kohti.

"En tällä hetkellä. Ennen sinun syntymääsi ja aivan hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä, toivoin että hän tulisi luokseni edes uniin, mutta niin ei kuitenkaan käynyt", naukaisin vaitonaisena ja nostin katseeni taivaalle.

"Harmittaako se sinua?" laikukas oppilas kysyi. Huomasin sivusilmälläni, että kolli käänsi myös katseensa kohti taivasta, jolla pilvet leijailivat kulkien jonnekin kohti tuntematonta. Kohautin lapojani.

"Tietenkin olisi ollut mukavaa nähdä Kiviturkki, mutta tiesin, että aina ei voi saada mitä haluaa. Ehkä oli vain parempi, ettei Kiviturkki tullut uneeni", naukaisin hiljaisella äänellä ja siirsin siniharmaan katseeni kohti etukäpäliäni.

"Mutta miksi? Eikö sinusta ole ihana nähdä perheenjäseniäsi?" Pörrötassu kysyi hämmästyneenä.

"Se olisi ehkä saanut minut vain surullisemmaksi", vastasin hiljaa. En tahtonut Pörrötassun tietävän, kuinka maassa olin Kiviturkin kuoleman jälkeen. En halunnut, että hän tietäisi, koska se antaisi minusta vain huonon kuvan hänelle, aivan varmasti.

//Pörrö?

Pörrötassu 11.03.2017

//JATKOA VIRTAKYYNELEELLE//

Katsoin emoa hetken, senkin jälkeen, kun hän käänsi katseensa taivaalle. Korvani nytkähti mietteliäästi. Hänen sanomansa asiat kehkeytyivät mielessäni hyvinkin järkeviksi ja ymmärrettäviksi. Käänsin katseeni itsekin taivaalle. Ehkä minä jopa näkisinkin isän. Kunhan vain kutsuisin häntä, ennen kuin illalla sulkisin silmäni. Jännitys sai karvani väreilemään ja hännänpääni nytkähtämään. Miltä isä mahtoi näyttää? Olinkohan minä kenties hänen kaltaisensa, muutenkin kuin vain silmistä? Huokaisin hiljaa. Minusta tuntui - oikeastaan olin varma -, että emo oli surrut isää. Silloin joskus, ennen kuin itse olin edes syntynyt...

"Tiesitkö, emo", katselin taivaan pilviä puhuessani, "että jos on tarvetta suremiseen tai itkuun, niin mitä väliä on toisten ajatuksilla? Minä en ainakaan välittäisi, jos minulla olisi syyni suruun." Vilkaisin emoa ja raavin etukäpäläni kynsillä lumesta hiljalleen vapautuvaa maata. "Tarkoitan, että jos sinulla joskus on.. hm, tarvetta vaikka itkemiselle, niin minä en tuomitse, emo. Saat itkeä ihan rauhassa ja niin paljon, kuin haluat."

Nousin käpälilleni ja astuin lähemmäs emoa, kiehnäten hetken häntä vasten hiljaa kehräten.

"Jokainen saa itkeä", jatkoin välittävä hymy huulillani. "Ei siinä ole mitään väärää. Ja jos joku kapinen hiirenaivo kehtaakin mollata emoani, niin minä näytän, ettei minun emostani puhuta pahaa!"

Paljastin kynteni ja huitaisin uhittelevasti ilmaa käpälälläni sähähtäen: "Myrskyklaanin soturille ja entiselle kuningattarelle ei irvailla turhasta!"

//Virta?

//Tossa ku se sanoo "Myrskyklaanin soturille ja entiselle kuningattarelle..." se tarkottaa molemmilla Virtakyyneltä

Virtakyynel

Kasvoilleni levisi hymy katsoessani ja kuunnellessani Pörrötassua.

"Et arvaakaan, kuinka onnellinen olen siitä, että juuri sinä olet minun oma pentuni", naukaisin lempeällä äänellä soturioppilaalle, joka käänsi tummankeltaiset silmänsä minua kohti. Kollin kasvoilla oli lämmin ilme, joka ei kuitenkaan varsinaisesti ollut hymy.

"Mutta tällä hetkellä minua ei itketä. Minä voin hyvin, oikeastaan paremmin kuin pitkään aikaan. Olen kuitenkin otettu, että sinä suojelet minua ja ajattelet noin", sanoin ja painoin pääni hetkeksi vasten Pörrötassun pörröistä turkkia.

"Minä suojelen sinua aina, koska sinä olet minun emoni", laikukas oppilas naukaisi ja katsoi nyt minua hymyillen maailman upeinta hymyään.

"Minäkin suojelen sinua aina kuolemaani saakka, sinä olet minun pieni aarteeni", nau'uin ja suljin siniharmaat silmäni. Sitten kuulin leirin sisäänkäynniltä jälleen lähestyviä askelia ja kääntäessäni sinnepäin katseeni, huomasin partion astelevan leiriin.

"Mitä muuten sanoisit, jos menisimme harjoittelemaan yhdessä? En usko, että Pitkävarjo pahastuisi siitä", ehdotin laikukkaalle oppilaalle ja vilkaisin pentutarhan suuntaan. Pitkävarjo oli yhä pentutarhassa yhdessä kumppaninsa ja kahden pentunsa kanssa.

//Pörrö?

Pörröpentu

//JATKOA VIRRALLE//

"Enköhän", sanoin päätäni nyökytellen. "Tämä aika on siis hiirenkorva ja puissa on vihreät lehdensilmut, lumi alkaa sulailla, muutaman kuun kuluttua on viherlehti, jolloin lunta ei ole laisinkaan, aurinko paistaa ja saalista on runsaasti, sitten... Joo, enköhän minä ymmärtänyt!"

Räpäytin silmiäni emolle ja vilkaisin sitten pentutarhan sisäänkäyntiä. Saatoin tuntea ulkopuolen lämpimän ilman, vaikka se olikin alkanut hiljalleen hiipua lähestyvän yön tieltä. Emon mukaan hiirenkorvan aika ei vielä ollut kamalan lämmin, kuten viherlehti, ja yöllä saattoi olla pakkasta. Minun teki mieli mennä sisäänkäynnille katselemaan leiriä. Sitten, vilkaistuani kerran emoa tepsutin suuaukolle ja istahdin. Kuuntelin korvat hörössä leirissä kajahtelevia ääniä; Iloista kikatusta ja siinä samalla innostunutta puhetta, kuin jonkun nuoremman kissan suusta. Ei kuitenkaan minua nuoremman, vaan jonkun, joka oli minua vanhempi mutta ei kuitenkaan soturi. Kuului myös tyytymätöntä kähinää ja hymähdin huvittuneena; Klaaninvanhimmat ne siellä varmaan keskustelivat - tai sitten valittivat jollekulle epäonniselle. Se taivaalla oleva kirkas mollukka - aurinko - oli alkanut valua alaspäin pimenevällä taivaalla. Tekikö se niin aina, kun tuli ilta? Menikö se nukkumaan, jonnekin lämpimään paikkaan kolean yön ajaksi?

"Emo, miksi aurinko laskeutuu alemmas taivaalla?" Käännyin katsomaan Virtakyyneltä lapani yli. "Tuleeko sille kylmä ja siksi menee piiloon?"

"Ei, Pörröpentu, aurinko laskee aina yön ajaksi. Varhain aamulla se taas nousee korkeuksiinsa ja siitä tietää, että on aamu. Keskipäivällä se on korkeimmalla kohdallaan taivaalla - me sanomme sitä kohtaa auringon lakipisteeksi. Sitten se alkaa taas laskeutua, eli tulee auringonlasku", hän selitti.

"Vai niin." Käännyin taas katsomaan ulos.

Aurinko oli muuttanut taivaan punertavansävyiseksi, mikä näytti hyvin kauniilta minusta itsestäni. Tarkkailin näkyä pää kallellaan. Kissoja oli alkanut katoilla aukiolta, joten minulla ei ollut kovin montaa näköpiirissäni, joiden puuhia seurailisin. Laskeuduin vatsalleni pentutarhan lattialle jatkaen auringonlaskun katselua. Se tuntui laskevan niin kovin hitaasti ja rauhoittavasti, että uni alkoi painaa silmäluomiani.

"Pörröpentu", kuului lempeä ääni.

Havahduin hereille puoliunestani ja käänsin unisen katseeni Paatsamapilveen.

"Menehän emosi luo, ennen kuin nukahdat siihen sisäänkäynnin eteen", naaras sanoi lempeästi hymyillen.

"Hyvä on", mutisin väsyneenä. Nousin tassuilleni ja laahauduin emon luo. "Minua väsyttää."

"Niin. Söisitkö kuitenkin vielä, ennen kuin käyt nukkumaan?" hän maukui.

Myönnyin, vaikka minua väsyttikin aivan liiaksi. Syötyäni käperryin kerälle emon pehmoisen, lämpimän vatsan suojiin. Silmäni painuivat kiinni ja nukahdin.

//Virta?

Virtakyynel 05.03.2017

Kun heräsin aikaisin aamulla, Pörröpentu nukkui yhä. Paatsamapilvi oli noussut ylös, ja kuningatar istuskeli sammalpedillään katsellen minua ja pientä pentuani.

"Huomenta", kuningatar kuiskasi lempeällä äänellä ja hänen kasvoilleen piirtyi ystävällinen hymy.

"Huomenta", vastasin naaraalle hymyillen. Myös Pörröpentu alkoi heräillä. Kollipentu raotti hitaasti tummankeltaisia silmiään. Hän räpytteli nopeasti silmiään, jonka jälkeen hän käänsi katseensa minua kohti. Sisuksiani poltteli, kun katsoin kollia. Viiltävä suru leimahti sisälläni, ja minun oli pakko kääntää katseeni pois kollista kohti pesän kattoa. Vedin syvään henkeäni ja suljin silmäni. Olin nähnyt kaunistakin kauniimpaa unta Kiviturkista. Unessa olin juossut tuon harmaan kollin kanssa Tähtiklaanin niityllä, myös Pörröpentu oli ollut siellä. Joka päivä ikävöin hurjasti Kiviturkkia, mutta olin jo hyväksynyt sen, että kolli oli kuollut, eikä palaisi luokseni, vaikka sitä kuinka toivoin.

"Emo, oletko sinä kunnossa?" laikukas pentu kysyi hiljaa. Kyyneleet olivat kihonneet silmiini, mutta käänsin katseeni kuitenkin pentuuni.

"Minä vain ikävöin hieman isääsi, mutta olen täysin kunnossa", kuiskasin hiljaa ja kosketin kuonollani hennosti kollin pientä päälakea.

"Oliko isä ystävällinen? Yhtä ystävällinen kuin sinä?" Pörröpentu kysyi ja kallisti pienesti päätään. Kun mietin niitä kaikkia hyviä hetkiä, joita olin Kiviturkin kanssa kokenut, en voinut kuin hymyillä.

"Hän oli ystävällisin kissa, jonka olen ikinä tuntenut. Hänellä oli tummankeltaiset silmät, aivan kuten sinullakin", kerroin haikeasti hymyillen.

"Ovatko silmäni siis tummankeltaiset?" Pörröpentu kysyi ja yritti nähdä silmiensä värin, mutta huomasi sen pian olevan mahdotonta. Sen sijaan hän vilkaisi nopeasti Paatsamapilveä, joka yhä katseli meitä. Sitten hän siirsi katseensa minun siniharmaisiin silmiini.

"Ovat ne", kerroin.

"Siksikö sinua aina itkettää, kun katsot minua? Ethän sinä ole surullinen, koska minulla on isän silmät? Haittaako se sinua?" Pörröpentu kysyi huolissaan. Kasvoilleni levisi jälleen lämmin hymy.

"Kyllä, siksi minua itkettää, mutta en todellakaan ole surullinen siksi. Sinulla on upeat silmät, eikä niiden väri tietenkään haittaa minua. Minä rakastan sinua, vaikka sinulla olisi minkäväriset silmät ikinä, sinä olet sentään minun pentuni", kuiskasin hiljaa kollille ja painoin pääni vasten hänen pörröistä turkkiaan. Kyyneleet kihosivat jälleen silmiini. Yritin olla itkemättä, mutta kyyneleet kirvelivät silmiäni, ja kun räpäytin niitä, ne vierähtivät poskilleni ja putosivat pian Pörröpennun laikukkaalle turkille. Vedin syvään henkeä. Oloni oli samaa aikaa kamala, mutta tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan ennen. Toivoin hurjasti, että Kiviturkki olisi voinut nähdä, kuinka hienon pennun hän oli jättänyt Myrskyklaanille..

//Pörrö?

Pörrötassu

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!"

Tuo ulvaisu säpsähdytti minut hereille ja pääni ponnahti pystyyn korvat hörössä. "Emo, mitä tuo on?" kysyin ihmeissäni ja hämmentyneenä. En ollut vielä koskaan kuullut tuota huutoa, saati sitten puhujan ääntä.

"Korppitähdellä taitaa olla asiaa", emo maukui korvaani. "Hän pitää klaanikokouksen. Tiedätkö miksi, Pörröpentu? Koska sinusta tulee oppilas."

*Oppilas?* Vedin hämmästyneenä henkeä.

En ehtinyt kysellä enempää, kun hän jo alkoi sukia turkkiani. Minä en oikeastaan pitänyt siitä mutta pysyttelin silti paikoillani, jottei menisi kauemmin. Paatsamapilvikin nousi vuoteeltaan ja poistui pentutarhasta. Turkkini ollessa emon mielestä sileä ja kiiltävä, hän nousi seisomaan.

"No niin, tulehan nyt, Pörröpentu", hän sanoi ja kosketti korvaani nenällään.

Lähdin tepsuttamaan emon perässä ulos pentutarhasta häntä ja korvat innokkaasti pystyssä. Pääsin ensimmäistä kertaa oikeasti pentutarhan ulkopuolelle, laskemaan käpäläni leiriaukion maalle. Suurkiven laella istui tumma kolli, jonka kuonon ja hännänpään näin olevan valkoiset. Ja kiven edessä oli kai koko klaani kaaressa istuksimassa. Jotkut vilkuilivat minua ja emoa. Saavuimme kissojen luo. Istahdin Virtakyyneleen viereen ja katselin kissaa Suurkiven päällä.

"Onko tuo se Korppitähti?" supisin emolle.

"On. Ollaan nyt hiljaa, niin hän voi aloittaa", hän kuiskasi takaisin.

Nyökkäsin katse yhä päällikössä. Korppitähti oli todella vaikuttava ja ylväs näky.. Hän katseli klaania, kunnes aloitti maukunsa siirtäen taivaansinisen katseensa minuun.

"Pörröpentu, astuisitko eteen." Tein työtä käskettyä ja tassutin muutaman askeleen edemmäs. "Olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas", aloitti Korppitähti. "Tästä päivästä siihen päivään saakka, kunnes ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan nimellä Pörrötassu. Mestariksesi tulee Pitkävarjo."

Aloin vilkuilla kissoja ympärilläni, vaikken tiennyt, kuka tämä Pitkävarjo mahtoi olla. Näin erään mustan, vihreäsilmäisen kollin katsomassa päällikköä, mutten tiennyt, oliko se hän. Korppitähden taas puhuessa tajusin, että juuri hän oli tuleva mestarini.

"Pitkävarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi rauhallinen ja harkitsevainen ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle."

Pitkävarjo asteli eteeni ja me kosketimme kuonoja. Viikseni värisivät innostuksesta ja jännitys tulevaa kohtaan kipunoi turkissa.

"Pörrötassu! Pörrötassu!" klaani ulvoi nimeäni ilmoille - uutta nimeäni nimittäin.

Vilkaisin emoa säteilevin kasvoin ja hän hymyili minulle. Sitten nostin katseeni vaaleanpunaiselle taivaalle, jolla aurinko oli vasta nousemassa.

*Katseletko sinä, isä, minua sieltä Tähtiklaanista, josta olen niin paljon kuullut? Oletko ylpeä minusta?*

//Virta? Pitkä? Joku?

Virtakyynel 08.03.2017

Pörrötassu oli päässyt oppilaaksi jo muutamia päiviä sitten. Olin siirtynyt takaisin soturin elämään. Pakko minun oli myöntää, että olisin halunnut, että pieni pentuni ei olisi kasvanut niin nopeasti, ja että hän olisi vielä pentu ja minä kuningatar. Istuskelin leirin pääaukiolla ja katselin taivasta, joka oli vaaleiden pilvien peittämä. Leirin maa oli kostea, ja siellä täällä oli märkiä lumikasoja. Pääaukiolla oli myös melko paljon loskaa lumikasojen lisäksi. Itse kuitenkin istuin nyt melkeinpä kuivalla maalla. Samassa leirin sisäänkäynniltä kuului askeleita, jotka iskeytyivät nopeaan tahtiin kylmään maahan. Nostin siniharmaan katseeni sisäänkäyntiin ja nousin seisomaan miettien, kuka sieltä tuollaisella vauhdilla tulee sisään. Kasvoilleni levisi kuitenkin lämmin hymy, kun tunnistin kissan. Pörrötassu kantoi suussaan hiirtä ja ravasi minua kohti.

"Katso emo! Tämä on minun ensimmäinen saaliini!" kolli ulvaisi innoissaan.

"Hienoa Pörrötassu! Se on oikein hieno saalis", nau'uin ja painoin pääni pentuni pörröistä turkkia vasten.