Kirjoittaja: Auroora
Nimet: Helmipentu, Helmitassu, Helmiloiste, Helmitähti
Sukupuoli: Naaras
Klaani: Jokiklaani
Luotu: 20.01.2017
Koulutetut oppilaat: Viiltokaaos
Entinen mestari: Ahvenleuka
Kokemuspisteet: 863
Ulkonäkö:
Helmiloisteen turkki on kauniin hopeanharmaa. Jalat ovat alhaalta tummemman harmaat, samoin korvanpäät. Häntä on pitkä ja siinä on tummempia raitoja. Silmät ovat suurehkot ja väriltään jäänsiniset ja hieman harmahtavat. Helmiloiste on hoikka ja solakka, sekä pienehkö. Hän ei ole kovin lihaksikas. Nenä ja polkuanturat ovat tummanharmaat. Turkki on sileää ja tiheää, mutta ei kovin paksua.
Luonne:
Helmiloiste on ystävällinen kaikille ja auttaa aina tarvittaessa. Hän on rehellinen ja luotettava. Helmiloiste on myös älykäs ja nokkela ja ratkaisee ongelmat nopeasti. Naaras on rento ja huumorintajuinen. Hän on myös kilpailunhaluinen ja hyvin itsevarma. Helmiloiste kuitenkin pettyy ja on itselleen ankara, jos epäonnistuu jossain. Naaras on myös aika kunnianhimoinen, ja tahtoo vaikuttaa klaanin asioihin ja saada valtaa. Hän on muiden klaanien kissojen suhteen ystävällinen, mutta ei silti suuremmin ystävysty heidän kanssaan. Helmiloiste tekee mitä vain klaaninsa vuoksi ja asettaa aina muiden edun omansa yläpuolelle. Naaras uskoo Tähtiklaaniin.
Taidot:
Helmiloiste on hyvin nopea. Hän osaa myös taistella hyvin. Naaras ei ole kovin voimakas, joten uinnissa hän ei myöskään ole hyvä. Helmiloiste ei ole hyvä piiloutumisessa, eikä maalla saalistamisessa. Kalastus sujuu hyvin. Naaras on myös hyvä kiipeilemisessä.
Kumppani: Mesiviiksi(Jokiklaani) Entiset kumppanit: Ahvenleuka(Kuolonklaani) (, epävirallinen Kirvamiete(Pimeyden Metsä)) Tyttäret: Lumotassu(Tähtiklaani), Aaltomyrsky(Jokiklaani), Marjakieli(Jokiklaani) Pojat: Putousvirta(Jokiklaani), Simpukkatassu(Jokiklaani), Pähkinätassu(Jokiklaani) Pennun pennut: Kuplapentu(Tähtiklaani) ja Värepentu(Tähtiklaani)
Menneisyys:
Helmiloiste syntyi Jokiklaaniin lehtisateen alussa pentueen ainoana pentuna. Oppilaana hänen mestarinaan toimi Ahvenleuka, josta myöhemmin tuli hänen kumppaninsa. Helmiloiste sai Ahvenleuan kanssa kaksi pentua, Lumoliekin ja Putousvirran. Hän sai myös yhden tyttären, Aaltomyrskyn, tuuliklaanilaisen Kirvamietteen kanssa. Tämän jälkeen Helmiloiste ja Ahvenleuka erosivat, mutta palasivat myöhemmin kumppaneiksi.
Kun Ahvenleuka sai Pimeyden Metsältä ennustuksen käännyttää Jokiklaanin usko, Helmiloiste tuki kumppaniaan huolimatta siitä, että uskoi yhä Tähtiklaaniin. Kun Ahvenleuasta tuli päällikkö, hän teki Helmiloisteesta varapäällikönsä. Ahvenleuka kuitenkin luovutti tavoitteensa suhteen, ja koska hän ei voinut jäädä Jokiklaaniin tekojensa jälkeen, hän siirtyi Kuolonklaaniin. He eivät enää tämän jälkeen luonnollisesti olleet kumppaneita, ja Helmiloiste päätti unohtaa Ahvenleuan kokonaan.
Ahvenleuan lähdettyä Helmiloisteesta tuli Jokiklaanin päällikkö, Helmitähti. Kun joku alkoi sabotoida Jokiklaania vastaan, Helmitähti pyrki selvittämään tekijän ja palauttamaan klaaninsa kunnian. Samalla hän tapasi Myrskyklaanin varapäällikön Mesiviiksen, jonka kanssa hän alkoi tutkia tapahtunutta. Kaksikon välit lähenivät ja lopulta heistä tuli kumppanit. Mesiviiksi muutti Jokiklaaniin ja he saivat kolme pentua, Marjapennun, Simpukkapennun ja Pähkinäpennun. Pian pentujen syntymän jälkeen Helmitähti luopui asemastaan päällikkönä, sillä hän koki pettäneensä klaaninsa sen päällikkönä. Hän halusi myös viettää enemmän aikaa perheensä kanssa, mikä ei päällikkönä ollut mahdollista.
Muuta:
Helmiloisteen suonissa virtaa Tuuliklaanin verta.
Toiveet:
Kumppani ja pentuja, päälliköksi.
Helmiloiste, 23.04.2017
"Entä Ahvenleuka?" Kirvamiete kysyi yllättäen. Tunsin korvani värähtävän, kun kuulin kumppanini nimen mainittavan. Missähän kolli oli tällä hetkellä? Kaipasikohan hän minua? Kaikki hyvät hetket hänen kanssaan vyöryivät mieleeni, kun hän oli vienyt minut ulos ollessani pentu, ja miten metsästyspartiostamme ei ollut tullut mitään ollessamme rakastuneita. *Muistan vieläkin, miten ärtynyt Karviaiskynsi oli.* Mutta silloin muistin myös kaikki suhteemme huonommat puolet, miten hän oli suuttunut minulle, kun Lumopentu oli tippunut jokeen, kun hän ei ollut arvostanut panostani perheemme hyväksi. Miten hän ei ollut ollut läsnä elämässäni pitkään aikaan. Viimeisimpänä mieleeni työntyi viimeisin keskustelu, jolloin olimme sopineet, ottavamme etäisyyttä. *Hän on kuitenkin vielä kumppanisi.* Kirvamietteen läheisyys sai punan poskilleni, häntäni vääntelehti kärsimättömästi.
"Mitä hänestä?" kysyin, vaikka tiesin, mitä tuuliklaanilainen tarkoitti. Halusin vain lisää aikaa itselleni miettiä vastausta, jota en vain keksinyt.
"Jos sanot pitäväsi minusta, mitähän Ahvenleuka siihen tuumaa? Olette kumppanit, en usko, että hän katsoo sitä kovin hyvällä."
Tunsin äkkiä sisälläni leimahtavan. Tuntui, kuin koko elämäni pyörisi vain Ahvenleuan ympärillä, Ahvenleuan pitäisi olla tyytyväinen, hänellä pitäisi olla rakastava kumppani joka synnyttäisi hänelle pentuja. Minä olin antanut hänelle kaksi pentua, olin kaavattanut hänen sukuaan. Mitä hän antoi minulle? Ei mitään...
"Minä en välitä siitä, mitä hän ajattelee", naukaisin silmät leiskuen. "Hän tuskin välittää minusta, miksi minun pitäisi välittää hänestä?"
Astuin yhä lähemmäs Kirvamietettä, tilanne tuntui kiusalliselta molemmin puolin, mutta en välittänyt. Olin iloinen, että yksinäisyyden jälkeen olin löytänyt edes jonkun, ja vaikkei Kirvamiete minusta erityisesti pitäisikään, minä olin löytänyt kollin, josta minä pidin. Ja suuresti pidinkin.
//Kirva?
Helmiloiste, 02.05.2017
Henkäisin, kun aurinko viimein nousi aamulla. Tiivis ja kiihkeä yö Kirvamietteen kanssa oli ohi. En ollut kai nukkunut silmällistäkään, koko yön olimme vain pyörineet miten sattui toistemme päällä. Pensaan oksat ympärillämme olivat kaatuneet ja osa taittuneet, vähäisiä lehtiä oli tippunut turkeillemme ja maahan. Lämmin ja villi tuntemus oli hiljalleen kadonnut sisältäni yön kuluessa. Nyt tunsin Kirvamietteen nuolaisevan vielä kerran kaulaani, laskeutuen sitten vatsalleen päälleni asettaen päänsä rinnalleni. Huokaisin syvään ja rentouduin vain makoilemaan tuuliklaanilaisen alle. Yö oli ollut jotain ainutkertaista, sitä en voisi enää koskaan kokea saman kissan kanssa. Suljin hetkeksi silmäni. Olin nauttinut kaikesta niin paljon, kuin mahdollista, mutta olimme tehneet väärin. Hengitin jotenkin raskaasti, kuin hengästyneenä. Lihakseni olivat väsyneet, heti kun pääsisin leiriin, menisin nukkumaan. *Mitä olen tehnyt?* Olin pettänyt kumppanini ja klaanini. Olin viettänyt yön vihollisklaanin kissan kanssa metsässä. Tuntui, kuin koko elämäni luhistuisi pienessä hetkessä. Olin rikkonut räikeästi soturilakia. Juuri nyt olisin vain halunnut haudata kuononi Kirvamietteen turkkiin, mutta en mitenkään voisi tehdä sitä. En voisi hakea hänestä enää lohtua.
"Nousisitko päältäni", kehotin ja raotin silmiäni. Tuuliklaanilainen näytti myös jotenkin nolostuneelta. Harmaa kolli nousi hetken päästä yltäni ja antoi minun kiemurrella pois. Jäin maahan makaamaan kyljelleni.
"Se oli sitten siinä", maukaisin hiljaisuuden jälkeen. Kirvamiete nyökkäsi pienesti.
"Niin."
Nousin hitaasti istumaan ja nuolaisin hiukan turkkiani. Selkäni oli hiukan tomuinen ja karvani takkuiset kaiken sen nuolemisen ja vastaavan jäljiltä. Kirvamietekin oli kutakuinkin samassa kunnossa. Peseydyin huolellisesti ja astuin sitten ulos pesästämme. Kolli seurasi minua auringon paisteeseen ja venytteli jäseniään.
"Nyt teimme niin kuin halusit, eikä se koskaan toistu", naukaisin viileästi. "Ethän kerro tästä kenellekään?"
Kirvamiete pudisti päätään.
"Hyvä sitten."
Tunsin suurta katumusta. Olin vain loikannut ensimmäisen näkemäni kollin kanssa pensaaseen ja viettänyt siellä yön. *Jos Ahvenleuka saa tietää tästä, hyppään alas rotkoon.* Aurinko nousi hiljalleen ylemmäs. Minun pitöisi lähteä, ja niin Kirvamietteenkin.
"Lähden nyt", naukaisin ja kosketin vielä kuonollani kollin korvaa. Ikävä kumppaniani kohtaan raastoi sisintäni suuresti. Antaisin mitä tahansa, jos Kirvamiete olisikin ollut Ahvenleuka. "Olet mukava kolli, ja nautin joka hetkestä kanssasi... mutta et ole Ahvenleuka", jatkoin surullisesti. Sanaakaan enää sanomatta lähdin juoksemaan pois, kohti leiriä. *Jos tästä tulee pentuja, en anna sitä ikinä itselleni anteeksi.* Mutta ei kai niin voinut käydä, olihan se aika epätodennäköistä?
Saavuttuani leiriin etsin heti Ahvenleuan käpäliini. Hänen silmänsä hohtivat huolestuneesti, mutta kolli selvästi rentoutui, kun huomasi minun saapuneen.
"Missä olit eilisen päivän ja viime yön?" hän kysyi terävästi. Katsahdin hetkeksi muualle, miettien sopivan valheen.
"Halusin omaa rauhaa, nukuin yksin metsässä."
"Näytät väsyneeltä", soturi totesi, mutta näytti kuitenkin uskoneen. "Minusta tehtiin eilen varapäällikkö, kun olit poissa. Ilvesturkin tilalle siis."
Sydämeni sykähti iloisesti, tunsin onnellisyuden valtaavan itseni, olin onnellinen hänen puolestaan. Kurotin koskettamaan pehmeästi hänen korvaansa kuonollani.
"Olen niin ylpeä sinusta!"
Juoksin Karviaiskynnen perässä kohti leiriä. Jalkani tuntuivat raskaammilta, kuin aiemmin, ja vatsani ikään kuin hölskyi kasvaneen kokonsa kanssa. Viime päivinä oloni oli tuntunut koko ajan väsyneemmältä ja väsyneemmältä. En tarvinnut parantajaa kertomaan minulle, että odotin pentuja, tai ainakin pentua. Oli minulla jo yksi pentue ollut. Tiesin myös varsin hyvin, etteivät ne mitenkään voineet olla Ahvenleuan. Vain yksi kissa oli ollut tarpeeksi läheinen kanssani saadakseni pentuja. Se ei ollut Ahvenleuka, se oli Kirvamiete. Jos maailmani oli luhistunut yhteisen yömme jälkeen, nyt se varmaankin räjähti tuhansiksi sirpaleiksi, kuin sydämeni oli jo kauan aikaa sitten tehnyt.
"Saanko onnitella sinua ja Ahvenleukaa pentujen johdosta?" vierelleni saapunut Valkohäntä naukui pilke silmässään. En tiennyt yhtään, mitä sanoa, en voisi valehdella pentujen olevan Ahvenleuan.
"Kyllä", vastasin hetken kuluttua vaivautuneesti. Onneksi saavuimme leiriin juuri silloin. Juoksin suoraan parantajan pesään.
"Tiedän, että odotan pentuja, mutta kuinka kauan kestää vielä?" naukaisin heti yrttien tuoksuun astuttuani. Kirkasmarja ohjasi minut makoilemaan sammalille ja tunnusteli sitten tassullaan vatsaani. Hetken päästä hän naukui: "Voit heti muuttaa pentutarhaan, ei mene enää kauaa. Odotat tietääkseni yhtä pentua."
Nyökkäsin naaraalle ja juoksin ulos. Mielialani laski, kun näin Ahvenleuan juoksevan luokseni ylpeän ja toiveikkaan näköisenä.
"Odotat siis pentujamme?" kumppanini naukui hymyillen lämpimästi. Pakotin itsekin kasvoilleni jonkin hymyn tapaisen.
"Niin." Miten yksi sana olikin noin vaikeaa sanoa? Juuri silloin halusin vain todellakin hypätä rotkoon, miten voisin ikinä kertoa Ahvenleualle, ettei pentu ollut hänen? Murtaisin kollin sydämen täysin. Mikään ei enää tuntunut miltään.
Oli kulunut kauan aikaa siitä, kun olin muuttanut pentutarhaan. Nyt kuljin hiljalleen kohti Jokiklaanin ja Tuuliklaanin rajaa. Pennun isällä oli toki oikeus tietää tiineydestäni. Toivoin hartaasti, että löytäisin Kirvamietteen, sillä pian en enää voisi lähteä pentutarhalta vähään aikaan. Tämäkin matka vaati minulta niin paljon, että tunsin pian pyörtyväni. Viimein saavuin reviirien rajalle ja istuuduin pensaikkoon odottamaan. Odottelin jonkin aikaa, kunnes suureksi helpotuksekseni näin Tuuliklaanin oartion, jossa pentuni isä kulki joukon hännillä. Kissat hajaantuivat ja Kirvamiete tuli saalistamaan rajan tuntumaan. Hipsin hiljaa pensaan taa piiloon aivan kollin lähelle. Työnsin varovaisesti pääni lehtien läpi. Tuuliklaanilainen katsoi hämmästyneenä minuun.
"Helmiloiste! Mitä sinä täällä teet? Ei meidän pitänyt enää tavata!"
Huiskaisin hännälläni merkin olla hiljaa ja viitoin Kirvamietteen pensaan taakse luokseni. Kollin silmät kiinnittyivät heti suureen vatsaani.
"Ei kai vain se mitä luulen?" Kirvamiete kysyi hämmästyneenä hetken päästä.
"Juuri se, mitä luulet!" sihahdin. "Satun odottamaan pentuasi."
Kolli katsoi minuun epäuskoisesti, mutta tiesi selvästi, että puhuin totta. Jostain läheltä huudettiin häntä.
"Ei näin pitänyt käydä!" Kirvamiete sähähti. Pudistin ponnekkaasti päätäni.
"Ei pitänytkään! No, onnea, sait jatkettua sukuasi."
Kirvamiete ei ehtinyt enää sanoa mitään, muu partio tuli pensaan luo ja juoksin pois.
Tunsin kipuaallon toisensa perään, mutta oltuani jo aiemmin synnytyksessä, pystyin paremmin valnistautumaan tulevaan. Keppi pirstoutui säleiksi hampaissani, kun tunsin pennun valahtavan kaisloille. Hengähdin helpottuneena ja rentouduin. *Viimeinkin!* Vaikka pentu oli Kirvamietteen, olin päättänyt rakastaa sitä yhtö paljon, kuin rakastin Putousvirtaa tai Lumotassua. Kirkasmarja laski pennun kylkeni viereen ja antoi minulle joitain yrttejä. Pakotin ne alas ja keskityin sitten nuolemaan pentuani. Se oli kaunis naaras harmaalla turkilla, jossa oli mustia pilkkuja. Tunsin rakkauden tulvahtavan pitkästä aikaa kehooni ja nuolin pentua reippaasti. Seuraavaksi kuulin Ahvenleuan rynnistävän pesään. Pajukaste oli siirtynyt pois tieltä synnytyksen ajaksi, mikä oli hyvä, sillä kertoisin nyt kumppanilleni.
"Hän on kaunis", Ahvenleuka huokaisi. "Aivan niin kuin sinä."
Hymyilin lämpimästi, tiesin rakastavani vain ja ainoastaan Ahvenleukaa huolimatta kaikesta tapahtuneesta. Ja vaikka tiesinkin, että nyt varmaan menettäisin hänet, rakkauteni kollia kohtaan ei koskaan loppuisi.
"Olen miettinyt jo nimen, Aaltopentu", naukaisin ja kosketin naaraan päälakea.
"Se on kaunis nimi, mutta pentujen isänä ajattelin, että voisin vaikuttaa siihen", kumppanini naukui hiukan harmistuneena. Käänsin sitten jäänsiniset silmäni varapäällikköön. Minua ei itkettänyt,sillä olin jo pitkään tiennyt tämän tapahtuvan. Katsoin häneen vakaasti, silmäni kuitenkin täynnä surua, katumusta ja rakkautta.
"Et ole pennun isä, ja tiedät sen itsekin", naukaisin ja kiersin kehoni tiiviimmin Aaltopennun ympärille. Odotin jännittyneenä kumppanini reaktiota; ehkä entisen kumppanin. *En koskaan haluaisi meidän eroavan, mutta hän varmasti haluaa.*
//Aalto? Ahven?
Helmiloiste, 03.05.2017
Katsoin surullisesti Ahvenleukaan ja kyynel vierähti poskelleni. Tiesin kyllä, että näin kävisi, mutta nyt kun kuulin kollin sanat, asia tuntui vasta nyt todelliselta. Rakastin häntä niin paljon, ja minuun sattui niin suunnattomasti. Laskin alentuen päätäni ja katsoin Avenleuan meripihkasilmiin.
"Olin surullinen ja murtunut meidän väleistämme! Halusin vain jonkun, jonka kanssa voisin olla, halusin vain jonkun kissan tukea... Me vietimme yön metsässä, emme enää tavanneet sen jälkeen, paitsi kun kerroin hänelle pennuista", naukaisin nieleskellen itkuani.
"Puhut kuin hän olisi toisesta klaanista", Ahvenleuka naukui siristäen silmiään. "Helmiloiste, onko hän toisesta klaanista? Jos on, rikoit soturilakia!"
Jämähdin hetkeksi paikoilleni. Uskaltaisinko kertoa niin paljon? Uskaltaisinko kertoa kollin nimen? Mutta halusin niin kovasti olla taas Ahvenleuan kanssa, että rehellisyys olisi ensimmäinen askel. Ja miksi välittäisin siitä, mitä minulle tapahtuisi? Miksi välittäisin Kirvamietteen kohtalosta?
"Sinä tunnet hänet", maukaisin. "Hän on Kirvamiete Tuuliklaanista. Mutta älä luulekaan, että halveksisin pentua, niin kuin sinä selvästi teet! Hän on minun pentuni, oli isä kuka hyvänsä, ja rakastan häntä samalla tavalla, kuin rakastan Putousvirtaa tai Lumotassua!" Tunsin silmieni liekehtivän.
"Jos et halua olla kumppanini enää, ymmärrän hyvin. Mutta Ahvenleuka, uskoit tai et, rakastan sinua aina, rakastan sinua niin paljon, ja tämä tekee niin kipeää..."
//Ahven? Aalto?
Ahvenleuka, 06.05.2017
"Älä luulekaan, etteikö tämä olisi minullekaan helppoa. Helmiloiste, minä rakastin sinua, enkä vieläkään lakkaa rakastamasta sinua. En vain usko, että voin rakastaa sinua sillä samalla tavalla", naukaisin haikealla äänellä.
"Mutta Tuuliklaani ottaisi varmasti pennun vastaan ja me voisimme jatkaa elämäämme ja yrittää unohtaa...", yritin, vaikka uskoin, että Helmiloiste pitäisi pennustaan kiinni viimeiseen asti.
"En aio hylätä pentuani! Se ei ole tehnyt mitään väärää", naaras tiuskaisi ja veti pennun entistä lähemmäs itseään. Painoin pääni surullisena ja käännyin ympäri poistuakseni.
"Kuten haluat, päätös oli sinun", sihahdin ja juoksin ulos pentutarhasta. Mieleeni oli painunut kuva siitä, kuinka Helmiloiste huolehti pennusta, joka oli puoleksi Tuuliklaanilainen. Hän oli pettänyt minut, enkä antaisi helposti anteeksi hänelle - tai edes pennulle. Purin hampaani yhteen, jotta kyyneleet eivät alkaisi valua silmistäni. Kaikki hyvät ja huonot muistomme tulivat mieleeni, enkä saanut niitä katoamaan. Juoksin ulos leiristä joelle ja katsoin sen pinnasta kuvajaistani. Viha ja suru valtasivat mieleni, enkä voinut olla ajatelematta vaipua pinnan alle, jolloin suru olisi pian ohi. En kuitenkaan halunnut sitä, vaikka se tuntuikin niin houkuttelevalta. Minulla oli kuitenkin vielä Lumotassu ja Putousvirta, jotka olivat minulle rakkaita. Heistä aioin pitää kiinni. Käännyin ympäri ja lähdin pää painuksissa kävelemään takaisin leiriin.
//Joku?
Aaltopentu/-tassu, 07.05.2017
Muistan sen päivän, kun kuulin ääniä ympäriltäni ja tunsin ympärilläni lämpöä. Olin haistanut jonkun makean ja hyvän tuoksuisen hajun leijailevan ympärilläni. Muistan tunteneeni toisen kissan lämpimän vatsan kohoilevan ruumistani vasten tuoden turvallisen tunteen.
Olin vinkaissut, kun tunsin jonkun terävän osuvan tassuuni. Samassa olin tuntenut karhean ja lämpimän kielen sukivan päälakeani lohduttavasti. Olin halunnut nähdä, kuka tuo kissa oli. Olin halunnut nähdä, missä olin ja keitä oli ympärilläni. En ollut kestänyt tietämättömyyttä.
Olin raotin silmiäni hieman ja ensimmäinen asia, jonka olin erottanut, oli ollut pesä. Pesä oli ollut hämärä ja turvallisen näköinen. Olin huomannut vieressäni sen lämpöä levittäneen kissan hahmon.
”Minä näen!” olin vinkaissut innostuneesti äänelläni ja vilkuillut ympärilleni valppaasti. Vieressäni oleva kissa oli kehrännyt hymyillen.
Oli outoa, että muistin vielä sen päivän niin hyvin. Päivän, jolloin avasin silmäni. Siitä oli nyt melkein kuusi kuuta aikaa ja pian minut voitaisiin nimittää oppilaaksi. Olin jännittänyt innolla päivää, jolloin se tapahtuisi. Jolloin en olisi enää Aaltopentu, vaan Aaltotassu. Tänään uskoin, että se olisi edessäni. Helmiloiste, eli emoni oli pitänyt minusta hyvää huolta näiden kuiden ajan. Isästäni en tiennyt kylläkään mitään, koska hän ei ollut osallistunut kasvatukseeni. Olin kysynyt muutaman kerran emolta, kuka oli isäni. Hän ei tietenkään koskaan ollut vastannut, joten olin lakannut yrittämästä. Tiesin, että hän ei kumminkaan aikoisi vastata, vaikka kysyisinkin sitä. Ei ainakaan vielä pitkään aikaan.
Nyt emoni istui vieressäni hymyillen lempeästi minulle.
”Emo, koska minusta tulee oppilas?” vinkaisin hänelle masentuneella äänensävyllä.
”Älä huoli. Pyrstötähti tekee sen varmasti pian”, Helmiloiste naukaisi pehmeästi ja nuolaisi päälakeani. Olin kärsimätön ja huokaisin. En vain voinut odottaa sitä, että saisin oman mestarini.
Aamu oli jo kerennyt kääntyä iltaan ja kerkesin jo luopua koko ajatuksesta, että minusta tehtäisiin oppilas. Olin jo odottanut koko päivän, enkä jaksanut odottaa enää.
”Ehkä minusta ei tehdä koskaan oppilasta”, mutisin emolleni ja nojasin hänen kylkeensä turhautuneena. Helmiloiste vilkaisi minua ja kietaisi pehmeän häntänsä ympärillemme.
”Kärsivällisyyttä, Aaltopentu. Kyllä se pian tapahtuu”, hopeanharmaa emoni lohdutti.
”Olet sanonut tuota jo koko päivän!” tuhahdin ja heilautin häntääni ärsyyntyneenä. Helmiloiste oli juuri sanomassa jotain kannustavaa, mutta juuri silloin ilmoille kajahti kokoontumiskutsu.
”Nytkö?” vinkaisin innoissani hypähtäen pystyyn. Helmiloiste näytti miettivältä ja alkoi paimentaa minua sitten ulos pesästä.
”Kohta se nähdään”, naaraskissa naukaisi ja paimensi minut leiriin. Odotimme kissojen väkijoukossa, kunnes kaikki olivat koolla ja Pyrstötähti pystyi aloittamaan.
”Aaltopentu, astuisitko eteen?” kuului päällikön pyyntö. Into valtasi minut ja en voinut olla hymyilemättä, kun pujahtelin kissojen väkijoukon lävitse. Pian seisoinkin kaikkien edessä jalat allani täristen.
”Aaltopentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Aaltotassuna. Mestarisi olen minä, Pyrstötähti. Toivon, että opit minulta kaiken, jonka on Palotähti minulle opettanut”, kolli naukui ryhdikkäästi.
En voinut uskoa korviani, olisiko Pyrstötähti minun uusi mestarini? Ylpeys valtasi minut ja etsin väkijoukosta emoni katsetta. En löytänyt Helmiloistetta, joten loikin sitten eteenpäin ja kosketin jalat täristen uuden mestarini kuonoa. En ollut koskaan ollut niin innoissani.
”Aaltotassu! Aaltotassu!” jokiklaanilaiset huusivat.
// Pyrstötähti? Helmiloiste?
Helmiloiste, 04.04.2017
Rimpuilin tuuliklaanilaisen soturin alla ja raavin maata allani. Tunsin kollin painon päälläni ja puuskutin hengästyneenä. Että olinkin ollut typerä! Miten olin vain eksynyt tänne? Pysähdyin hetkeksi ja nostin päätäni, mutta pian kissa painoi minut takaisin maahan.
"Päästä minut pois, senkin ääliö!" kiljuin maassa, mutta soturin ote ei tietenkään hellittänyt. Tunsin vatsakarvojeni kastuvan kylmässä ja lumisessa maassa.
"Mitä teet Tuuliklaanin reviirillä?" kissa toisti. Ärähdin turhautuneena. En todellakaan myöntäisi, että en ollut huomannut rajamerkkejä! Se olisi aivan liian häpeällistä, kunnon soturi huomaisi ne.
"Minä... öh.."
"Niin?"
Tunsin kynsien painautuvan tiiviimmin nahkaani ja voihkaisin hiljaa.
"Tulin tänne vahingossa, vaikka tuskin sinä sitä uskot, jahtasin oravaa enkä huomannut rajamerkkejä!" tiuskaisin tuuliklaanilaiselle. Pyristelin hänen allaan ja yllättäen kierähdin maassa ympäri. Raastoin kollin vatsaa ja potkaisin hänet pois päältäni. Hengähdin rauhallisesti ja nousin ylös ravistellen turkiltani vähäistä maasta tarttunutta lunta, viherlehti oli sulattanut siitä jo suurimman osan. Käännyin katsomaan pystyyn rämpivää harmaata soturia niskakarvat pystyssä. Paljastin terävät hampaani ja olin valmiina hyökkäykseen. Siristelin epäluuloisena silmiäni, mutta rentouduin kumminkin pian, kun kolli ei hyökännyt enää, enkä minä aikoisi toisen klaanin reviirillä tehdä niin.
"Kuka olet? Nimesi?" tuuliklaanilainen sihahti. Astuin askeleen taaksepäin valmiina juoksemaan takaisin Jokiklaanin reviirille, jos olisi tarvis.
"Olen Helmiloiste", naukaisin viileästi leuka pystyssä. "Ja kukahan sinä mahdat olla?"
//Kirva? Sry aika pätkä..
Helmiloiste, 08.04.2017
Katsoin hämmentyneenä Kirvamietteeksi esittäytynyttä kollia. Miten hän muka tiesi Ahvenleuasta? Oliko kumppanini jättänyt jotain kertomatta? Olihan hän saattanut tavata Kirvamietteen vaikka partiossa, halusin silti kuitenkin tietää.
"Ahvenleuka on kumppanini, olen tuntenut hänet koko ikäni", maukaisin viileästi. Suru täytti sydämeni, kun mietin välejämme, jotka eivät olleet enää entiset, enkä tiennyt, tulisivatko koskaan olemaankaan. Ennen olimme olleet läheiset, muttemme enää.
"Vaikkemme olekaan kovin läheiset", naukaisin hiljaa ja katsoin maahan. Kirvamiete räpäytti hämillään silmiään. Mitähän kollin päässä liikkui? Seisoin hänestä kauempana varautuneena, en tiennyt, mitä hän tekisi. Kuitenkin olin Tuuliklaanin reviirillä, Kirvamiete voisi hyökätä minä hetkenä hyvänsä. Pidin aistini tarkkoina ja korvani kääntyivät pienimmänkin äänen suuntaan. Tuuliklaanilainen oli kaiketi huomannut, että pelkäsin tilannetta hiukan, mutta päätin ryhdistäytyä, ei hän ollut vieläkään tehnyt minulle oikeastaan mitään.
"Entä mistä sinä tunnet Ahvenleuan?" naukaisin pikemminkin kiinnostuneesti kuin pisteliäästi.
//Kirva? Sry pätkä :[
Helmiloiste, 10.04.2017
Katsoin hilpeästi hymyillen Kirvamietettä. Näin, miten hän kävi sisällään kamppailua, hyökkäisikö kimppuuni vai pysyisikö rauhallisena omalla puolellaan? Tuntui, kuin hän yrittäisi osoittaa olevansa soturinimensä arvoinen. Hän näytti aika nuorelta, mutta niin olin minäkin. Kuitenkin olin häntä varmaankin hiukan vanhempi. Virnistin ilkikurisesti. Mieleni teki ärsyttää häntä, mieleni teki yrittää saada hänet raivon partaalle, saada hänet loikkaamaan kimppuuni... En vain tiennyt, miksi halusin niin tapahtuvan. Hän vaikutti jotenkin kiinnostavalta, halusin saada tietää hänestä enemmän... Kolli oli kertonut tavanneensa Ahvenleuan aiemmin, tämä ei siis ollut hänelle ensimmäinen kerta, kun keskusteli jokiklaanilaisen kanssa. Silmäilin tarkasti Kirvamietteen jokaista liikettä.
"En ymmärrä, miten jaksatte juosta niiden pitkäkorvien perässä. Olette varmasti huvittava näky", naurahdin pilkallisesti. Itsekin saalistin oikeastaan paljonkin kaneja, olin sen verran nopea kissa. Monesti mietinkin, oliko minulla Tuuliklaanin verta. Nopeuteni oli periytynyt toiselle pennulleni, Putousvirralle. Karistin jälleen muut ajatukset päästäni ja tarkkailin tuuliklaanilaista. Hän näytti selvästi hiukan hermostuneen, mutta yritti peitellä sitä.
En vieläkään ymmärtänyt, miksen ollut jo harpponut takaisin leiriin, mutta ei Kirvamietekään toisaalta ollut. Halusin jutella hänelle, leirissäkään ei oikeastaan ollut minulle seuraa. Tuntui kyllä typerältä keskustella Tuuliklaanilaisen kanssa. En ollut aiemmin juuri ollut tekemisissä toisten klaanien kissojen kanssa, itse asiassa tämä oli ensimmäinen keskustelu muun klaanin kissan kanssa rajalla, ilman kokoontumisten rauhaa.
"On varmasti noloa hävitä sellaiselle otukselle", naukaisin piikittelevästi ja huiskaisin hännälläni ilmaa. "Itse ainakin näytät hitaalta tuuliklaanilaiseksi."
Kirvamietteen silmissä välähti, ja mielihyvä valtasi minut, kun olin saanut häntä ärsytettyä.
"Silti olen nopeampi kuin sinä", kolli maukui kireästi. Kohotin toista kulmaani halveksuen.
"Todellako? Et ole nähnyt minun juoksevan. Satun olemaan klaanini nopeimpia juoksijoita, ellen jopa nopein", maukaisin virnistäen. "Uskaltaisitko lähteä pieneen kilpailuun? Meidän puolellamme tietysti. Se kumpi ehtii tuolle puulle", ohjeistin ja ositin hännälläni pienen koivun suuntaan, "on voittaja."
Katselin, miten Kirvamiete punnitsi ehdotustani.
"Älä viitsi, kai sinä juosta osaat. Olet sentään tuuliklaanilainen."
//Kirva? :D
Helmiloiste, 17.04.2017
"Mitä? Tuo on älytöntä!" naukaisin terävästi. "Minä olin täällä ensin, ehdin raapaista pitemmät jäljet. Silloin sinä tulit ja yritit vielä voittaa minut, joten teit vain lyhyet naarmut! Minä siis voitin, anna olla!"
Kirvamiete katsoi ylimielisesti minuun. Oikeasti minulla ei ollut aavistustakaan voittajasta, mutta en tietenkään myöntäisi tuuliklaanilaiselle hävinneeni! *Jos siis hävisin.* Kirvamiete huiskaisi hännällään napakasti ilmaa.
"Sinun teoriasi on älytön! Tulimme suunnilleen yhtä aikaa puulle, vaikkakin minä tulin ensin", kolli sihahti. Silmäni rävähtivät raivosta ammolleen, ja tunsin oloni pentumaiseksi, kun kinasin jostain tällaisesta. *Tuuliklaanilaisen kanssa!*
"Minä kyllä-"
Lauseeni jäi kesken, kun kuulin lähestyviä askeleita pensaikossa. Haistoin Jokiklaanin partion tulevan.
"Piiloon!" sähähdin Kirvamietteelle, mutta kolli oli ehtinyt ensin. Loikkasin itse myös piiloon lähimpään pensaaseen ja laskeuduin melkein tuuliklaanilaisen niskaan. Hiivin äkkiä kauemmas ja tähyilin pensaan suojista klaanini jäseniä. Karviaiskynsi, Kuuviiksi, Liekkikajo ja Särkisilmä haistelivat tarkasti ilmaa.
"Haistan Tuuliklaanin", Kuuviiksi naukui ja katseli ympärilleen kuin odottaen, että jostain marssisi esiin toisen klaanin kissa.
"Totta kai haistat, olemme aivan rajalla", Karviaiskynsi maukaisi. Sitten kolli kuitenkin irvisti, kun haistoi Kirvamietteen mukana tulleen Tuuliklaanin tuoksun omalla puolellamme.
"Täällä on ollut Tuuliklaanin soturi", Liekkikajo tuumi ja haisteli jälleen ilmaa. Hän näytti hiukan hämmemtyneeltä jatkaessaan: "Ja Helmiloiste."
Tunsin niskakarvojeni nousevan säikähdyksestä pystyyn. Jos kumpikaan meistä paljastuisi, saisin kuulla siitä, miten en ollut häätänyt tuuliklaanilaista reviiriltämme, enkä kyllä tiennyt miksi. Keräsin rohkeuteni ja astelin ulos pusikosta muka hämmästyneen näköisenä. Karviaiskynsi käänsi heti katseensa minuun.
"Hei, partiossako olette?" kysäisin hymyillen. Vilkaisin vaivihkaa pensaikkoon, missä Kirvamiete toivottavasti vielä oli, jos hän tekisi jotain typerää, saisin kaiketi rangaistuksen klaanissa. Joku jopa saattaisi kuvitella, että välillämme olisi jotain romanttista, vaikkei ollutkaan.
"Hei, Helmiloiste", Karviaiskynsi naukaisi epäillen. "Eihän sinulla vain satu olemaan ystävä Tuuliklaanista? Haistahan ilmaa."
Haistelin tarkasti ympäristöä ja näytin yllättyneeltä, kun sieraimiini osui Kirvamietteen tuore tuoksu.
"Haistan tuuliklaanilaisen!" naukaisin hämmentyneenä. Liekkikajo kohotti epäileväisesti kulmiaan.
"Ethän vain satu tietämään siitä enemmän? Haistoimme myös sinun tuoksusi."
Pudistin päätäni.
"Kävin täällä kyllä äsken, mutta kun en löytänyt saalista, lähdin toiseen suuntaan. Silloin en haistanut Tuuliklaanin hajua, jos täällä on käynyt kissa, hän on käynyt täällä silloin kun olen ollut muualla."
Huokaisin hiljaa. Toivottavasti he uskoivat, muuten olisin ongelmissa.
//Kirva?
Helmiloiste, 21.04.2017
Häntäni vääntelehti kärsimättömästi ja siristin hiukan silmiäni. Olin kehottanut Kirvamietettä lähtemään takaisin omalle reviirilleen, voisimme jäädä kiinni. Oikeastaan en kummi kaan halunnut, että hän lähtisi, omalla tavallaan hän oli... kiehtova. Kollia oli mukava ärsyttää, vaikkei hän helposti ärsyyntynytkään.
"Älä yritäkkään ajaa minua pois täältä. Minä lähden täältä, kun minua huvittaa", tuuliklaanilainen naukui ylimielisesti. Sisälläni leimahti, ja hallitsin vain vaivoin haluni hyökätä kollin kimppuun ja repiä häneltä turkki päältä.
"Etkä sinä sitä paitsi voi kertoa minusta klaanillesi, sillä silloin olet petturi."
Käännähdin ympäri ja katsoin Jokiklaanin leirin suuntaan. Niin, jos kertoisin Kirvamietteestä, joutuisin vaikeuksiin, sillä Karviaiskynsi ja muut päättelisivät helposti, etten ollut häätänyt vihollisklaanin kissaa reviiriltämme. Voisin toki ajaa hänet pois ja jättää kertomatta tuuliklaanilaisesta, mutta en vain halunnut hänen vielä lähtevän. Odotin innolla uutta sanaharkkaa.
"Entä jos kerronkin? Silloin sinäkin joudut vaikeuksiin! Entä, jos kerron Liitotähdelle veljeilleesi vihollisklaanin kissan kanssa?" naukaisin virnistäen. Kirvamiete kohotti kulmiaan.
"Veljeilleen? Sinun kanssasi en ole muuta kuin kinastellut ja tapellut. Kutsutko sitä veljeilyksi?" Tuuliklaanin soturi maukaisi ivallisesti. "Ellet sitten halua, että alamme... veljeilemään, kerro minulle, liittyykö tähän jotain? Pidätkö minusta?"
Sisälläni äskettäin leimahtanut liekki paisui jonkinlaiseksi räjähdykseksi, kun loikkasin sähisten Kirvamietteen niskaan. Yleensä olin aika kärsivällinen tällaisissa tilanteissa, mutta tuo kolli vain ärsytti minua liikaa! Kaadoin soturin maahan selälleen ja painoin hänen rintaansa tassuillani. Eniten minua ärsytti se, että hän oli sanonut ääneen totuuden.
//Kirva? En kai hitannu liikaa? D:
Viiltotassu, 31.03.2017
Kuljimme vesirajaa pitkin. Vatsani kurni lähes taukoamatta, enkä saanut sanotuksi mitään Silakkatassulle. Tahdoin aloittaa keskustelun ja saada kollin palvelemaan minua, mutta nälkäisenä minusta tuskin oli mihinkään. Vähän väliä vilkuilin aivan vierelläni kulkevaa oppilastoveriani yrittäen keksiä hyvää puheenaihetta.
"Menkää kauemmas vedenrajasta", kuulin Kaislavirran sihahtavan partion edeltä. Silakkatassun tassut lähes kastuivat, kun hän kulki niin lähellä vettä. Olin huomaamattani itsekin mennyt yllättävän lähelle vettä. Samassa astuin pari askelta sivuun. Myös Silakkatassu teki samoin. Kuljimme nyt hyvin märällä alueella, jolla lunta oli vielä yllättävän paljon. Astelimme lumen päällä, se oli käpälieni alla yllättävän liukas, joten annoin terävien ja pitkien kynsieni liukua ulos tassuistani ja uppoutua lumeen. Tulviva jokivesi vierellämme näytti syvältä ja kylmältä. Silakkatassu liukasteli vierelläni. Olin juuri ehdottamassa kaikille, että siirtyisimme kauemmas vesirajasta ja lumesta, mutta en kerennyt sanoa mitään, kun Kaislavirta onnistui liukastumaan lumella ja loiskahti veteen.
"Kaislavirta!" Lohiselkä ulvaisi. Veteen pudonnut soturi katosi hetkessä näkyvistä ja upposi veden pinnan alle. Samassa tajusin, missä olimme. Kuljimme siinä kohden, jossa maa oli korkeammalla kuin siinä, mihin jokivesi oli nyt tulvinut. Muutaman hetken emmittyään Lohiselkä syöksyi hyiseen veteen Kaislavirran perään. Kolli onnistui nostamaan soturitoverinsa takaisin pintaan. Kaislavirta räpiköi kauhuissaan ja yritti yskiä suuhunsa menneitä vesiä ulos. Helmiloiste kumartui varovasti kohti kaksikkoa valmiina ottamaan Kaislavirran turkista kiinni ja vetämään hänet pois vedestä. Sulavasti Lohiselkä auttoi Kaislavirran lumelle ja nosti hänet pois vedestä mestarini kanssa. Minä ja Silakkatassu kävelimme vain hieman kauemmas joesta.
"En todellakaan tahdo pudota tuonne, vesi on takuulla jääkylmää", oppilastoverini tokaisi, kun Kaislavirta oli saatu kauemmas tulvivasta vedestä.
"Kukapa sinne tahtoisi pudota. Kaislavirta vaikuttaa surkealta soturilta, kun hän ei tajunnut, että lumi on liukasta. Minä olin juuri sanomassa siitä, kun hän onnistui putoamaan veteen", nau'uin Silakkatassulle. Kolli katsoi minua pysyen hetken hiljaa, hän hymyili varovasti.
"Palataan muiden luokse, jotta Kaislavirta saadaan lämpimään mahdollisimman pian", Lohiselkä naukui.
"Sinutkin täytyy saada lämpimään", Helmiloiste huomautti Silakkatassun mestarille, "Jokiklaanilla ei ole varaa antaa kahden etevän soturin sairastua." Tuhahdin itsekseni ja korjasin mielessäni kahden yhdeksi, sillä Kaislavirta ei vaikuttanut etevältä soturilta. Eikä myöskään Helmiloiste, sillä hän ei ollut tehnyt elettäkään pelastaakseen toverinsa hukkumiselta. Tässä partiossa ainoa oikea ja todellinen soturi taisi siis olla Lohiselkä. Tahdoin selvittää, oliko hän osallistunut yhteenkään sotaan, sillä se saisi minut varmistumaan asiasta.
Jatkoimme matkaa kohti väliaikaista leiriämme. Käänsin katseeni Silakkatassuun, joka huomasi katseeni ja katsoi minua takaisin.
"Tiedätkö, onko Lohiselkä osallistunut koskaan yhteenkään suureen sotaan?" kysyin kollilta. Silakkatassu vaikutti miettivän.
"On hän. Hän sai arpensa viimeisimmästä suuresta sodasta, kun hän taisteli yhtä hirveää kuolonklaanilaista kissaa vastaan", Silakkatassu kertoi painottaen 'hirveää kuolonklaanilaista'.
"Minä olen nähnyt kuolonklaanilaisen", tokaisin rauhallisesti.
"Ihanko totta? Missä?" soturioppilas kysyi.
"Ethän kerro kenellekään, etenkään Pyrstötähdelle?" kysyin ja katsoin arvostellen Silakkatassua. Kolli pudisti päätään.
"En kerro", hän tokaisi. Halusin kokeilla, pystynkö luottamaan kolliin.
"Ensimmäisenä oppilaspäivänäni karkasin Helmiloisteen kielloista huolimatta nelipuille. Tapasin yhden kuolonklaanilaisen, joka olisi tahtonut tietää nimeni, mutta en vaivautunut kertomaan", virnistin.
"Rikoitko siis soturilakia?" kolli kysyi ja kohotti kulmiaan. Kohautin lapojani.
"Ei yksi klaani voi omia aluetta, joka on aina kuulunut kaikille", huomautin.
"Niin kai.. Oliko Helmiloiste hurjan vihainen?" oppilastoverini kysyi. Olin vastaamassa, mutta samassa huomasin, että lähestyimme nopeasti leirinä toimivaa pensaikkoa.
"Jutellaan myöhemmin lisää tästä. Älä kerro kenellekään, muista se", nau'uin. Silakkatassu nyökkäsi. Astelin kolmen soturin perässä sisään ahtaasta kolosta pensaikkoon. Riistan lämmin ja tuore tuoksu kantautui välittömästi sieraimiini, vatsani kurni yhä vain kovaäänisemmin. Helmiloiste ei vaikuttanut huomaavan minua, sillä hän oli kovin keskittynyt viemään kaksi soturia parantajan luokse, joten astelin vain pensaikon aukion keskelle muotoutuneelle tuoresaaliskasalle ja nappasin suuhuni yhden hiiren. Vilkaisin Silakkatassua, joka kulki perässäni.
"Eikö meidän pitäisi ensin ruokkia klaaninvanhimmat?" kolli kysyi. Tuhahdin.
"He ovat takuulla saaneet jo ruokansa, kyllä me voimme syödä. Ota tuosta vaikka tuo hyvältä näyttävä kala ja tule aterioimaan kanssani tuonne syrjäiseen nurkkaan", ehdotin oppilaalle. Silakkatassu vaikutti empivän, joten päätin yllyttää häntä:
"Älä ole pelkuri. Kyllä sinun täytyy joskus tehdä jotain jännittävää, siitä tulee yllättävän mukava olokin." Se vaikutti tehneen oppilastoveriini vaikutuksen, sillä hän tarttui hampaillaan kiinni kasassa olevaan kalaan. Sitten astelin hänen edellään pensaikon syrjäisimpään nurkkaan ja aloin syömään hiirtäni samalla, kun Silakkatassu söi kalaansa.
"No, eihän se ollut niin kamalaa?" kysyin virnistäen kollilta, joka kohautti vastaukseksi lapojaan.
"Se tuntui itse asiassa ihan mukavalta, jos totta puhutaan", hän naukui.
"Minähän sanoin", nau'uin ja nousin ylös. Huomasin Helmiloisteen astelevan minua kohti. Astelin kohti mestariani leuka pystyssä.
"No?" kysyin. Naaras katsoi minua silmiään siristellen. Aikoiko hän valittaa siitä, että olin syönyt ilman hänen lupaansa, vai aikoisiko hän kenties viedä minut harjoituksiin? Toivoin kovasti viimeisintä vaihtoehtoa, vaikka Helmiloiste tuntuikin niin hirveältä mestarilta.
//Helmi?
helmiloiste, 01.04.2017
Katsoin silmät siristettyinä oppilastani.
"En nyt pyydä sinua oksentamaan hiirtäsi ulos, mutta soturilain mukaan klaaninvanhimmat pitäisi ruokkia ensin", maukaisin viileästi. "Mutta seuraavalla kerralla viet saalista ensin heille, sitten vasta saat syödä itse."
Istuuduin odottamaan oppilastani. Tänään kouluttaisin hänelle kalastusta, sitä en ollut vielä opettanut. Jokiklaanilaisen tulisi osata se, sillä maalla elävää riistaa oli reviirillämme vähemmän kuin kaloja. Muistelin, miten olin itse oppinut kalastamaan Ahvenleuan ohjeistamana. Olin siinä aika hyvä, vaikka itse sanoinkin. Viiltotassu näytti hiukan kiusaantuneelta, kun istuin siinä katselemassa hänen syömistään, mutta en välittänyt. Viimein, kun harmaa kolli oli saanut syötyä saaliinsa, nousin ylös.
"Harjoittelemme kalastusta nyt. Joki on tulvinut kyllä, mutta emmeköhän me silti pysty sitä jonkin verran harjoittelemaan."
Lähdin Viiltotassun edeltä kohti jokea odottamatta oppilaani vastausta. Istahdin vedenrajalle ja suljin silmäni. Kuuntelin hetken veden rauhoittavaa liplatusta. Kuulin askelia takaani ja avasin silmäni. Viiltotassu istuutui viereeni.
//Viilto?
Helmiloiste, 02.04.2017
Astelin rauhallisesti kumppanini luo. Lumotassu istui yhä isänsä vieressä, ja nuolaisin pehmeästi pentuni poskea.
"Lumotassu, me haluamme jutella kahden kesken", naukaisin. Harmaa naaras nyökkäsi ja lähti kulkemaan pois päin. Käänsin sitten sinisen katseeni Ahvenleukaan.
"Meidän pitää puhua", maukaisin ja kosketin kuonollani kumppanini korvaa. Astelin hänen edellään kauemmas muista. Katsoin ympärilleni varmistaen, että todella voisimme keskustella rauhassa. Istuuduin sitten Ahvenleuan viereen.
"Kuulin mistä puhuitte", sanoin oitis. "Mielestäni olet kelpo isä, silloin kun satut olemaan pentujemme kanssa."
Nuolaisin pari kertaa harmaata rintaani. Ahvenleuka liikutteli vaivaantuneena tassujaan.
"Me olemme sinun perheesi. Olet ollut paljon poissa."
Ahvenleuka käänsi meripihakisen katseensa minuun hiukan anteeksipyytelevästi.
"Minulla on ollut soturin velvollisuuksia", kolli naukaisi. Nousin seisomaan ja siristin silmiäni. Soturin velvollisuuksia?
"On minullakin soturin velvollisuuksia, mutta silti vietän aikaa pentujeni kanssa!" kivahdin tarpeettoman vihaisesti. Hengähdin hiukan ennen kuin jatkoin.
"Entä perheesi? Entä minä? Emmekö merkitse sinulle mitään?!"
En muistanut milloin olisin ollut yhtä vihainen. Yritin muistella, milloin viimeksi olin viettänyt aikaa Ahvenleuan kanssa, ja mielialani laski, kun muistin vain ajat ennen pentuja. Oli kai minussakin vikaa, mutta pennuista olin kyllä huolehtinut.
"Minusta tuntuu, kuin meidän kahden välillä ei olisi enää mitään", huokaisin hiljaa ja painoin pääni. Suljin hetkeksi silmäni ja kuvittelin olevani siinä ajassa, kun olimme vielä olleet läheiset, kun Ahvenleuka oli vienyt minut pentuna ulos leiristä, kun hän oli ollut tukenani.
//Ahven? Tönkköö
Ahvenleuka, 03.04.2017
Katsoin kumppaniani kysyvästi. Mitä hän yrittää sanoa?
"Minusta tuntuu, kuin meidän kahden välillä ei olisi enää mitään", Helmiloiste naukaisi hiljaisella ja hieman anteeksipyytävällä äänellä. Silmäni laajenivat ja tuntui, kuin sydämeni olisi hajonnut pieniksi sirpaleiksi ja hukkunut jokeen. Laskin pääni ja pudistelin päätäni.
"Ta-tarkoitatko, että me emme voi olla enää kumppanit?" kysyin ja nostin katseeni takaisin naaraaseen. En ollut uskonut aiheuttavani näin pahan välirikon olemalla poissaoleva. Tämä oli kuitenkin vain minun syytäni. Yksin minun. Katsahdin harmaalle taivaalle ja huokaisin syvään. Helmiloisteen ilme oli edelleen anteeksi pyytävä.
"Anna anteeksi, että en ole ollut sinun arvoisesi kumppani. Te kolme olisitte ansaisseet parempaa", naukaisin ja pidätin kyyneliä hammasta purren. Tunsin liian paljon syyllisyyttä, enkä ajatellut enää selkeästi. Kaikki hyvät muistot naaraan kanssa tulvivat mieleeni, mutta kaikki olisi varmaan nyt ohi.
"No, etkö aio sanoa mitään? Olemmeko enää kumppanit?" kysyin hieman kireästi.
//Helmi?
Helmiloiste, 03.04.2017
Sydämeni tuntui koko ajan raskaammalta, kun jouduin miettimään tosissani kumppanuutta Ahvenleuan kanssa. Rakasti häntä todella, mutta tuntui, kuin suhteemme olisi jotenkin kärsinyt. Käänsin surullisen katseeni kumppaniini. Olin miettinyt nyt järkevän ratkaisun.
"Olemme vielä kumppanit. Vielä ainakin", maukaisin hiljaa. "Mutta minusta tuntuu, että pieni etäisyys toisiimme tekisi hyvää."
Ahvenleuan silmät olivat täynnä surua. Kyynel vierähti poskelleni.
"Tiedät itsekin, että se on parasta. Silloin huomaamme toistemme merkityksen", sanoin lempeästi ja nuolaisin kumppanini korvaa. "Jos jatkaisimme tällä tavalla, että olisimme etäiset toisiamme kohtaan...uskon, että se olisi huonompi vaihtoehto. En minäkään ole ollut sinun kanssasi, olen niin pahoillani."
Ahvenleuka nyökkäsi hieman.
"Ehkä olet oikeassa."
Painauduin vielä häntä vasten ja hengitin kollin rauhoittavaa tuoksua.
"Rakastan sinua silti aina, tapahtui mitä tahansa", naukaisin ja nousin ylös. Kosketin vielä kumppanini kuonoa omallani ja lähdin sitten pois.
Tuntui, kuin pala sydämestäni olisi revitty pois, kuin olisin pettänyt Ahvenleuan. *Ehkä oletkin.* Tuntui kuitenkin parhaalta pitää etäisyyttä häneen, voisin myös elää omaa elämääni, joka ei pyörisi pelkästään perheen ympärillä. Huokaisin syvään ja lähdin juoksemaan. En tiennyt mihin, minun oli vain saatava purkaa tunteitani. Juoksin kaksijalkojen sillalle, ja hetken mietittyäni sen yli. Putous kuohui raivokkaasti ja vesi solisi allani. Saavuin toiselle puolelle, ja näin Nelipuut. Muistin, miten olin mennyt ensimmäisene kokoontumiseeni Ahvenleuan kanssa. Pysähdyin taas ja uusi kyynel vieri kuonoani pitkin maahan. Häneen liittyi niin paljon hyviä muistoja... Olin niin turhautunut, että karjaisin ilmaan. Ääneni kaikui metsikössä. Istahdin hetkeksi. Voisin tehdä jotain hyödyllistä. Niin, niin voisin. Haistelin ilmaa. Viherlehden tuoksut valloittivat sieraimeni, ja sydäntäni raastava suru ja epätoivo väistyivät hetkeksi. Suljin hetkeksi silmäni. Kuulin pientä ääntä läheltä. Haistoin oravan, ja lähdin vainuamaan sitä. Tiesin olevani surkea maalla saalistuksessa, mutta voisinhan minä ainakin yrittää. Pian paikansinkin oravan. Hiivin sitä kohti, eläin oli selin minuun. Pian rusehtava otus käännähti kuitenkin ja jähmetyin paikoilleni. *Kiltti orava, älä liiku...* Orava lähti toiveistani välittämättä juoksemaan pois päin. Kirosin hiljaa mielessäni ja lähdin perään. Olin nopea, hyvin nopea, ja savautin sitä pian. *Mikä täällä haisee?* Kurtistin kulmiani. Juoksin vielä vähän matkaa, kun yhtäkkiä tajusin. *Tuuliklaanin rajamerkit!*
Orava säntäsi kauas pois. Olin juossut kauas rajasta, miten olin onnistunut tekemään sen? Olin vain sännännyt toisen klaanin reviirille! Terästin aistini, kun kuulin läheisestä pensaasta rapinaa. Korvani kääntyivät valppaina pusikon suuntaan.
//Kirva? Sekoo
Putouspentu/-tassu, 21.03.2017
"Äh, lopeta!" äyskähdin Helmiloisteelle, joka nuoli karhealla kielellään turkkiani puhtaaksi. Veistin emoni kieltä, ja onnekseni hän keskittyi nyt sisareni sukimiseen.
"Teidän pitää näyttää hyvältä nimitysmenoissa", hopeanharmaa kissa naukaisi nuolaisujen välistä. Lumopentukaan ei oikein näyttänyt nauttivan tilanteesta. Juoksin emoni ja sisareni edellä ulos. Pyrstötähti loikkasi suurkivelle ja kajautti kutsuhuudon. Olin aivan täpinöissäni. Viimein minusta tulisi oppilas! Lumopentu ja Helmiloiste kulkivat ohitseni ja istuutuivat lähelle päällikköämme. Loikin heidän luokseen. Kun kaikki kissat olivat saapuneet, Pyrstötähti aloitti.
"Kaksi klaanimme pentua ovat saavuttaneet kuuden kuun iän. Putouspentu ja Lumopentu, astuisitteko eteeni", päällikkö naukaisi. Lumopentu nousi innoissaan ylös ja teosutti Pyrstötähden eteen, tulin itse perässä hillitymmin. Pyrstötähti käänsi ensin katseensa minuun.
"Putouspentu", kolli aloitti, "olet saavuttanut kuuden kuun iän. Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oppilasnimesi, jita kannat kunnes saavutat soturin arvon. Putouspentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Putoustassuna."
Sitten Pyrstötähti kääntyi Karviaiskynnen puoleen.
"Karviaiskynsi, olet valmis saamaan uuden oppilaan. Jokiklaani arvostaa uskollisuuttasi ja kokemustasi, ja toivon, että välität nämä ominaisuudet Putoustassulle hänen mestarinaan."
Karviaiskynsi astui eteeni. Kosketin aika kömpekösti hänen kuonoaan omallani. Sitten Pyrstötähti kääntyi Lumopennun puoleen.
//Lumo? Joku?
Helmiloiste, 25.03.2017
Istahdin maahan katsoen hiukan huolissani Lumotassua. Tyttäreni vaikutti oudon alakuloiselta.
"Onko jokin hätänä?" kysyin tyttäreltäni.
"Kaikki hyvin", Lumotassu naukaisi haukaten ahventaan. Kurtistin kulmiani. Silitin hellästi hännälläni vaaleanharmaan naaraan selkää.
"Ei siltä vaikuta", maukaisin huolehtivaisesti. Mikähän naaraalla oli? Tiesin Putoustassun viihtyvän oppilaana hyvin. Eikö Lumotassu sittdn viihtynyt?
"Tiedäthän, että voi aina puhua minulle jos sinulla on jotain mielen päällä. Voin auttaa", naukaisin lempeästi. "Minua alkaa huolestuttaa, Lumotassu."
Söin hiirtäni taas hiukan sen ylle kumartuen.
"Onko oppilaana olo vaikeaa? Rankkaa?" kysäisin nopeasti pennultani.
"Ei ole", Lumotassu naukaisi terävästi. Huokaisin syvään. Itse olin ollut hyvin iloinen päästessäni oppilaaksi. Silloin olin saanut ystäviä.
"Haluan, että olet onnellinen", maukaisin ja nuolaisin tyttäreni päälakea.
//Lumo?
Helmiloiste, 26.03.2017
Olin viimein saanut oppilaan, ja olin siitä hyvin iloinen. Oppilaani oli Viiltotassu, joka oli löydetty metsästä pentuna kuusi kuuta sitten. Paloin jo halusta opettaa häntä.
"Voimmeko lähteä harjoittelemaan tai jotain? Olen ollut leirissä viimeiset kuusi kuuta, jonka vuoksi ajattelin, että olisi kiva lähteä pois leiristä, kun nyt olen viimein oppilas", Viiltotassu naukaisi. Mietin hetken. Selvästi kolli halusi jo koulutukseen, mikä oli hyvä. Itsekin halusin alkaa jo kouluttamaan häntä, eikä minulla ollut mitään syytä olla kouluttamatta.
"Voimme kiertää reviirimme. Yleensä kun oppilaat nimitetään, samana päivänä ei vielä tehdä mitään, mutta jos aloitamme nyt, pääsemme huomenna jo harjoittelemaan metsästystä", maukaisin. "Ja näin heti alkuun, mitä ahkerammin opiskelet, sitä nopeammin etenemme, eli pidä korvat tarkkana ja osallistu opetukseen."
Huiskaisin hännälläni ja lähdin leiristä. Katsahdin taaksepäin harmaaseen kolliin. Viiltotassu muistutti Kuolonklaanin perustajaa, Viiltotähteä. Se ei kuitenkaan häirinnyt minua, eivät he olleet sama kissa.
"Aloitetaan Myrskyklaanin rajasta. Joki on siis rajana. Joesta me kalastamme, kuten kaiketi tiedät. Nuo kivet Myrskyklaanin puolella ovat aurinkokivet", naukaisin vielä ja jatkoin matkaa Myrskyklaanin rajaa pitkin. Lähestyimme hiljakseen putousta, jonka luona sudet olivat olleet. Tunsin kylmiä väreitä ajatellessani sitä. No, enää ne eivät kuitenkaan olleet täällä. Nyt olimme saapuneet kaksijalkojen sillalle.
"Tämä on kaksijalkojen rakentama silta, joka johtaa Myrskyklaanin reviirille", maukaisin ja Viiltotassu nyökkäsi. Kuljimme sen ohi. Joki aaltoili oikealla puolellamme iloisesti. Putous oli vain vähän matkan päässä kaksijalkojen sillasta. Se pysyi talvisinkin sulana. Pysähdyin putouksen luokse. Viiltotassu oli vasta oppilas, mutta liikkui jo aika nopeasti. Kolli saavutti minut pian. Viittasin hännälläni joen toiselle puolelle.
"Tuolla on Tuuliklaanin reviiri. Rajana on edelleen joki, jota ympäröi näillä kohdin rotko. "Tuossa on putous, siellä oli hiljattain kokonainen susilauma, mutta nyt se on lähtenyt."
//Viilto?
Viiltotassu, 28.03.2017
Susilauma, se kuulosti oikeastaan jopa huvittavalta. Putousvirta oli ehkä jopa joskus maininnut minulle siitä, kun hän oli kertonut kaikkea, mitä Jokiklaanissa ja muissa klaaneissa oli tapahtunut ja mistä hän oli itse kuullut. En ollut kiinnittänyt mainintaan susista niinkään huomiota, mutta muistin kyllä, että ne olivat suuria petoja, jotka tappoivat monta kissaa.
*Olisivatpa tappaneet myös klaaninvanhimmat*, ajattelin ja kasvoilleni levisi pieni virne, jonka Helmiloiste huomasi. Naaras kallisti kysyvästi päätään, mutta pudistin sitten omaani. Hän saattoi uskoa, että olin hyvilläni siitä, että sudet olivat asettuneet ennen syntymääni Jokiklaanin reviirille. Kuulostihan se hauskalta, mutta en tahtonut mestarini tietävän sitä.
"Entä sitten?" kysyin naaraalta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hänellä meni hetki aikaa käsitellä virneeni, kunnes hän ravisteli päätään ja käänsi katseensa minuun.
"Esittelen sinulle tärkeitä paikkoja Jokiklaanin reviirillä. Käymme myös nelipuiden laakson rajalla, mutta emme voi mennä sinne, koska nelipuut ovat Kuolonklaanin reviiriä", soturi selitti. Nyökkäsin ja seurasin naarasta minne hän ikinä menikin. Kaikki paikat ja suurin osa Helmiloisteen kertomuksista tuntuivat jotenkin tutuilta, kuin olisin jossain alitajunnassani tiennyt ne jo. Selitin sen päässäni sillä, että Putousvirta oli kertonut asioista minulle.
Kun olimme ylittäneet kaksijalkojen sillan ja saavuimme nelipuiden rajalle, Helmiloiste kertoi minulle kaikista kolmesta suuresta sodasta, joita laaksossa oli nähty, koettu, aloitettu ja lopetettu. Kun mestarini kertoi, ettei hän ollut osallistunut yhteenkään suureen sotaan, leukani loksahtivat auki.
"Miksi et ole?" kysyin ja katsoin naarasta epäuskoisena. Ei hän voinut olla niin nuori, etteikö olisi voinut osallistua viimeisimpään sotaan.
"Koska en ollut vielä syntynyt yhdenkään sodan aikana", soturi selitti. Pyöräytin silmiäni. Pyrstötähti oli siis antanut minulle kokemattoman mestarin! En takuulla hyväksyisi, että en saisi mitään muuta koulutusta kuin Helmiloisteen, sillä hän oli niin nuori, että osasi tuskin edes yksinkertaisia taisteluliikkeitä.
"Et sitten ole ikinä varmaankaan käynyt nelipuilla?" kysyin ja käänsin pilkkaavan katseeni soturiin, "eikö nelipuiden pitänyt olla paikka, jonne kuka tahansa saa mennä milloin vain?" Helmiloiste siristi silmiään minua katsoessaan.
"Kyllä minä olen nelipuilla käynyt täysikuun kokoontumisena. Tähtiklaani on näyttänyt hyväksyvän sen, että nelipuut ovat nyt Kuolonklaanilla, kunhan täysikuun aikaan alue on kaikkien klaanien", hopeanharmaa naaras selitti. Murahdin, en minä suostunut siihen, etten voisi jonkun toisen klaanin vuoksi mennä alueelle, jonka pitäisi olla kaikkien. Vilkaisin Helmiloistetta, joka oli kääntänyt katseensa taaksepäin, ilmeisesti Jokiklaanin reviirillä oli jotain hänen huomionsa herättävää tai sitten hän oli vain kyllästynyt minuun. Hetken mielijohteesta lähdin juoksemaan kohti nelipuiden laaksoa.
"Viiltotassu! Tule heti takaisin, on soturilain vastaista mennä sinne muulloin kuin täysikuuna!" soturi rääkyi perääni. Vilkaisin häntä nopeasti ja väläytin naaraalle virnistyksen. Jos hän halusi minut takaisin Jokiklaanin reviirille, saisi kyllä tulla hakemaan minua. Neljä tammea häämöttivät edessäni, ne olivat suorastaan valtavat! Jos olisin osannut kiivetä, olisin jo kiivennyt yhteen tammista. Koska en osannut kuitenkaan kiivetä puuhun, ryntäsin laakson keskellä olevan kiven luokse. Sen täytyi olla puhujankivi. Ponnistin takajaloillani ja loikkasin kaikilla voimillani kohti kiveä. Loikkani oli liian matala, mutta pääsin sentään puoliväliin. Muutama yritys siinä meni, mutta pian olin päässyt kiven päälle. Kun katselin tyhjää laaksoa, saatoin jopa melkein nähdä kaikkiaan viiden klaanin kissoja taistelemassa keskellään veren peittämässä laaksossa. Suoristin ryhtini ja kuvittelin olevani Jokiklaanin päällikkö: Viiltotähti. Suljin hetkeksi silmäni ja avatessani ne, erotin kissan yhden tammen luota. Silmäni suurenivat, sillä en ollut uskonut kenenkään olevan nelipuiden laaksossa. Kissa näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen; hänen meripihkaiset silmänsä olivat hirmuisen suurina ja naaraskissan karvat olivat pystyssä. Hänen häntänsä oli takuulla paksumpi kuin kaikki jalkani yhteensä. Kissa näytti jotenkin tutulta, mutta en kyennyt muistamaan hänen nimeään, jos minä häntä olin edes koskaan nähnyt. Samassa mieleeni juolahti eräs asia: entä jos naaras oli emoni? Silmäni kapenivat pieniksi viiruiksi ja viha roihahti sisälläni. Jos naaras todella oli emoni, en antaisi hänelle anteeksi sitä, että hän jätti minut yksin Jokiklaanin reviirille.
"Kuka sinä olet?" kysyin kovaäänisesti ja kohotin leukani ylös tarkoituksena näyttää naaraan edessä mahdollisimman suurelta ja voimakkaalta kissalta. Hän ei ollut saada sanaa suustaan, kunnes lopulta sai sanottua tasaisella ja töykeällä äänellä:
"Sehän ei sinulle kuulu. Sinä olet Kuolonklaanin reviirillä, jonka vuoksi olet velvoitettu kertomaan oman nimesi ja paikan, mistä sinä tulet." Pyöräytin silmiäni turhautuneesti. Niinpä tietenkin. Koska naaras puhui Kuolonklaanin puolesta, hän taisi olla kyseisen klaanin jäsen. Ennen kuin sanoin mitään, vilkaisin Jokiklaanin reviirin suuntaan, jos Helmiloiste olisi nyt jostain syystä seurannut minua.
//Helmi? Saat ite päättää et tulikse nelipuille vai meniks tyylii leirii kertoo Pyrstölle XD
Helmiloiste, 28.03.2017
Tuhahdin turhautuneesti, kun Viiltotassu juoksi Nelipuille. Eikö hän vain voinut edes yrittää totella käskyjäni? No, voisin joka tapauksessa tehdä oppilaan soturiksi tulemisesta hankalaa, jos vain haluaisin. Lähdin juoksemaan verkkaisesti hänen peräänsä. Astelin rauhallisesti Nelipuille. Tiesin kyllä, että sitä minun ei kannattaisi tehdä, mutta en kai minä nyt jättäisi oppilastani sinne. Huomasin Viiltotassun puhujan kivellä, sekä jonkun, kaiketi kuolonklaanilaisen naaraan yhden tammen luona. Istahdin rennosti maahan.
"Viiltotassu, viitsisitkö tulla alas sieltä? Tiedätkin, että tämä on Kuolonklaanin aluetta", naukaisin tyynesti. "Pyydän anteeksi, että olemme täällä, mutta poistumme heti kun jääräpäinen oppilaani uskaltaa tulla alas", sanoin kääntyen Kuolonklaanin naaraan puoleen. Naaras sähisi minulle kovaan ääneen.
"Poistukaa heti!"
Kohautin lapojani ja nousin ylös. Astelin pari askelta taaksepäin.
"Nyt olen käsittääkseni omalla reviirilläni", maukaisin ollessani juuri ja juuri Jokiklaanin reviirillä. En ollut juuri yhtään kauempana Viiltotassusta, kuin äskenkään. Käänsin katseeni harmaaseen oppilaaseen.
"Olisitko ystävällinen ja tulisit nyt alas? Niin, ja totta kai kerron tästä Pyrstötähdelle", lisäsin rauhallisesti.
//Viilto?
Putouspentu, 15.03.2017
Heräsin emoni vierektä aamulla. Nousin hitaasti ylös. Lumopentu nukkui yhä sikeästi, mutta Helmiloiste kohotti päätään huomattuaan minut.
"Tämän yön taisit nukkua", hän naukaisi lempeästi.
"Niin nukuin! Tuota, emo... voisinko käväistä leirissä? Ihan yksin?" hihkaisin innoissani. Emoni näytti harkitsevan asiaa, mutta nyökkäsi sitten hitaasti.
"Uskon, että selviät kyllä yksinkin. Olet jo sen verran vanha. Mutta sotureita ei häiritä, eikä heidän tai oppilaiden pesiin tungeta!" hän naukaisi kun kuljin suuaukosta ulos. Aurinko paistoi jo taivaalta kirkkaana. Haistelin ilmaa. Oikeastaan tunsin siinä ehkä ihan pientä viherlehden tuoksua. Istahdin maahan. Mitähän tekisin? Oli tylsää olla yksin. Yhtäkkiä tunsin voimakasta ja outoa tuoksua, mikä kantautui yhdestä pesästä. Tassuttelin pesää kohti ja työnsin pääni sisään. Pesässä oli rivissä monia yrttejä, jotka jotkut tuoksuivat karmeille ja toiset hyville. Tämä oli varmasti parantajan pesä. Hipsin sisään ja nuuhkin siistissä järjestyksessä olevia yrttejä. Parantajia ei ollut lähettyvillä, ehkä voisin maistaa vaikka noita siemeniä. Nuuhkaisin punaista kukkaa, joka oli kyllä aika käpristynyt. Ravistin siitä pari siementä ja nuolaisin ne suuhuni. Yhtäkkiä minua alkoi kamalasti väsyttää. Kaaduin maahan ja uni alkoi ottaa minusta vallan.
"Mitä tällä on tapahtunut? Hakekaa Helmiloiste!" kuulin huudon jostain, mutta en välittänyt vaan nukahdin.
//Joku? Jatkan kaiketi ite Helmellä
Helmiloiste, 15.03.2017
Kuljin etsimässä Putouspentua. Olin päästänyt hänet yksin ulos, sillä hän ei ollut enää avuton pieni pentu, hän osaisi olla yksin. Mutta nyt harmaata pentuani ei näkynyt missään. Lumopentu kulki vierelläni ja katseli vihreillä silmillään ympärilleen. Kuljin parantajan pesän ohi, kun kuulin Kirkasmarjan äänen.
"Mitä täällä on tapahtunut? Hakekaa Helmiloiste!"
Käännähdin heti ja syöksyi parantajan pesään.
"Ei voi olla totta", henkäisinhuomatessani Putouspennun maassa makaamassa. Haistoin hänen suutaan. Pentu oli selvästi nauttinut jotain yrttiä. Huomasin hänen vierellään unikon.
"Unikonsiemeniä", Kirkasmarja naukaisi miettiväisesti. Sitten naaras käännähti minuun tyynin, mutta hiukan huolestunein silmin.
"Siemenkodasta ei ole lähtenyt paljoa siemeniä. Mutta voimme vain odottaa ja katsoa", Kirkasmarja sanoi ja henkäisi sitten, "herääkö hän."
Syöksyin pentuni luo ja nuolaisin rivakasti hänen korvaansa.
"Totta kai hän herää! Putouspentu, herää, emo tässä", nau'uin hädissäni. Mutta unikonsiemenet pitivät Putouspennun unessa. Kirkasmarja istuutui vierelleni ja laski häntänsä lavalleni.
"Kuule, älä hätäile. En usko, että hän olisi ottanut niin paljon siemeniä, että mitään vakavaa tapahtuisi. Meidän pitää vain odottaa, että hän herää."
Huokaisin syvään. Parantaja oli kaiketi oikeassa. Miten saatoin päästää hänet sillä tavalla! Ensin Lumopentu tippui jokeen ja nyt tämä! Olinko tosiaan niin huono emo?
"En osaa pitää heistä huolta", maukaisin hiljaa ja painoin pääni.
"Älä nyt, et olisi voinut estää sitä, mikä Lumopennulle kävi, etkä tätäkään. Ja he molemmat oppivat", Kirkasmarja naukaisi. "Voin hakea Ahvenleuan tänne."
Kului hetken aikaa, kun kuulin rapinaa pesän suulta, ja huolestuneen näköinen Ahvenleuka astui sisään pesään.
//Ahven, Lumo?
Ahvenleuka, 15.03.2017
Venyttelin kaislasta punotulla pedilläni ja tunsin pesän katon läpi tulevan auringonvalon lämmön harmaalla turkillani. Olisin kovasti halunnut nauttia ihanasta aamusta mutta olin luvannut lähteä Kaislavirran ja Kuuviiksen kanssa partioon. Molemmat kollit kuorsasivat omilla pedeillään, eikä heillä näyttänyt olevan kiire yhtään minnekään. Nousin pediltäni ja tassuttelin katsomaan Helmiloistetta ja pentujani, Lumopentua ja Putouspentua. Pentutarhassa tuoksui makea maito. Astuin sisälle ja näin heti, kuinka kumppanini nukkui pennut vierellään. Kumarruin lähemmäs ja nuolaisin kaikkia kolmea vuorotellen.
"En taida raaskia herättää teitä vielä", naukaisin hiljaa ja lähdin pesästä herättämättä ketään. Molemmat kollit olivat jo heränneet ja he odottelivat jo leirin aukiolla.
"Eikö meidän olisi pitänyt jo lähteä", Kuuviiksi kysyi ja käännähti ympäri kohti leirin suuaukkoa.
"Älä nyt. Kävin vain katsomassa pentuja", naukaisin hieman närkästyneenä. Aikaiset herätykset eivät oikein sopineet minulle, vaikka taivas näyttikin kauniilta auringon noustessa. Astuin viimeisenä ulos leiristä ja lähdin kollien perässä kiertämään rajat.
Astuin väsyneenä sisälle leiriin. Märkä loska oli kastellut turkkini kauttaaltaan ja tunsin olevani kylmissäni ytimiä myöten. Nyt halusin vain syödä ja nukkua koko loppu päivän.
"Ahvenleuka, tulisitko pesääni nyt. Putouspennulle sattui pieni vahinko", pesästään juokseva parantaja huusi, juuri kun olin saanut mehukkaan näköisen särjen napattua tuoresaaliskasalta.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin huolestuneena ja viskaisin kalan pois. Seurasin Kirkasmarjaa hänen pesäänsä, missä Putouspentu makasi liikkumattomana.
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin uudelleen huolestuneena ja vihaisena. Mulkaisin Helmiloistetta, joka istui surullisen näköisenä pennun vierellä.
"Olin poissa vain hetken, etkä pystynyt vahtimaan heitä edes sitä", äyskäisin turhautuneena. Tunsin nenäni vuotavan ja kylmyyden, joka valtasi koko kehoni.
//Helmi? Joo Ahven on nyt vähän vihanen ja se sairastuu cx
Helmiloiste, 15.03.2017
"Olin poissa vain hetken, etkä pystynyt vahtimaan heitä edes sitä", Ahvenleuka äyskäisi turhautuneena. Kuvittelin, että kumppanini olisi osannut lohduttaa minua, mutta väärin luulin. Laskin pääni maahan ja suljin silmäni. Putouspentu tuhisi hiljaa ja rauhallisesti. Lumopentu sdisoi veljensä vieressä.
"Olen huono emo", kuiskasin hiljaa, ja kyynel vierähti poskelleni. Nuolaisin hellästi Putouspennun päätä. Miten olin saattanut antaa tämän tapahtua? Putouspentu olisi voinut kuolla oman tyhmyyteni takia. Samoin Lumopentu aiemmin. Huokaisin taas. Nostin pääni, kun tunsin Putouspennun avaavan hitaasti silmänsä. Kehrösin ilahtuneena ja helpottuneena. Ahvenleuka astui Putouspentua kohti, mutta paljastin hampaani ja sähähdin äksysti.
"Et ehkä itse sitä tajua, mutta olen tehnyt parhaani kasvattaakseni heistä hyviä klaanikissoja. Perun puheeni, en ole huono emo! Sinä et tiedä, millaista on kaitsea heitä päivät pitkät! Lisäksi vaikutat itse sairaalta", naukaisin jo lämpimämmin ja nuolaisin kollin poskea. Ahvenleuka näytti hieman hämmentyneeltä mielialani yhtäkkisen muuttumisen takia. Kiersin häntäni Putouspennun ympärille. Emona oleminen oli hankalampaa, kuin olin kuvitellut. Ehkä olin ollut hieman liian äksy Ahvenleualle, mutta niin oli hänkin ollut minulle.
//Ahven? Lumo?
Helmiloiste, 19.03.2017
Lumopentu kulki yksin ulos pentutarhasta. Hän vaikutti oudon surulliselta, kuin ei viihtyisi täällä. Olikohan hän yksinäinen? Ei pennuillani tosiaan oikein ollut pentutarhassa muuta seuraa kuin toisensa. Onneksi heistä tulisi pian oppilaita, ja he voisivat saada uusia ystäviä.
Kuulin pennun pienten jalkojen äänet kun Lumopentu kipitti sisälle. Naaraspentu tuli viereeni ja käpertyi pienelle kerälle. Nuolaisin hellästi tyttäreni päätä ja kuulin hänen tasaisesta tuhinasta pennun vaipuneen uneen. Kutsuin Putouspennun luokseni hännälläni ja kolli lopetti leikkimisen ja juoksi eteeni.
"Muistathan, että sinun pitää olla Lumopennun seurana. Hänellä taitaa olla hieman yksinäistä", naukaisin pennulle. Kolli nyökkäsi pienellä päällään. Toivottavasti hän ymmärsi. No, pian he kumpikin olisivat oppilaita, ja löytäisivät itselleen seuraa. Ehkä jopa tulevan kumppaninsa. Ajatukseni ajautuivat pennun pentuihini, mutta ravistin päätäni. *Minun pitää keskittyä tähän hetkeen, pian heidän pentuaikansa ovat jo ohi*, tuumin. Mutta silloin minäkin pääsisin täältä pois, pääsisin takaisin soturin tehtäviin. Laskin pääni maahan nukkuakseni, mutta silloin kuulin pesän suulta rapinaa. Tunnistin Kiitotassun äänen.
"Hei! Saanko tulla sisään?"
Putouspentu vingahti iloisesti ja juoksi pentutarhan suulle.
"Voit tulla, mutta olkaa kumpikin hiljaa, Lumopentu nukkuu", naukaisin ja Kiitotassu astui sisään.
//Kiito tai Lumo? Ahven?
Lumopentu, 08.03.2017
Istuimme joen vierustalla emoni ja veljeni kanssa. Näin kuinka pienessä reiässä virtasi vesi. *Osaisinkohan minä kalastaa?*
Tassuttelin jäälle reiän viereen.
"Olehan varovainen!" emoni huusi takaani. *Olenhan minä Jokiklaanilainen, minä osaan uida*
"Joo joo", kiljaisin. Kurotin tassullani veteen, se oli jääkylmää. "Mitä sinä teet?" emoni naukaisi huolissaan, "voit vilustua!"
Käänsin päätäni emooni kohti ja horjahdin, horjahdin kalastus reikään. Tunsin kuinka jääkylmä vesi silitteli turkkiani. *Missä päin pinta on? En osaa uida!* Räpiköin, mutta en päässyt pinnalle. Yritin hengittää, mutta hengittäminen ei onnistunut veden alla. Nielin paljon vettä. *Haluan pois täältä!*
"Emo! Putouspentu!" Päästin äänen veden alla ja se vain muuttui kupliksi. Pääni nousi pintaan, haukoin henkeä, mutta vajosin takaisin veteen. Hengitin vettä. Näin emoni pinnalla, hän yritti mahtua reijästä alas veteen, mutta reikä oli liian pieni.
"Rentoudu, niin alat kellua!" emoni ulvaisi. Yritin rentoutua. Vesi nosti minua ylöspäin. Happeni loppuisi pian. Pian tunsin tuulen turkissani. Tunsin emoni hampaat niskassani.
*Hän pelasti minut!*
//Helmi? Putous?
Helmiloiste, 08.03.2017
Nostin märän Lumopennun joesta. Jää allani kantoi nyt, mutta se saattaisi murtua pian. Kuljin riepästi rannalle. Laskin Lumopennun maahan ja aloin nuolla häntä vastakarvaan. Naaras inahti pienesti, misyä tiesin että hän oli elossa. Putouspentu tuli pyörimään Lumopennun ympärille kiinnostuneena.
"Viedään hänet Kirkasmarjan luo", naukaisin ja nostin Lumopennun maasta. Menimme suoraan leirissä parantajan pesään. Laskin siellä Lumopennun hellästi maahan ja nuolin häntä taas. Kirkasmarjaa eikä Mäntyvarjoa nyt näkynyt, mutta he tulisivat varmasti pian. Putouspentu loikki sievästi järjesteltyjen yrttien luo.
"Mitä nämä ovat?"
"Ne ovat yrttejä, parantajat käyttävät niitä parantaakseen kissoja", naukaisin. "Mutta älä koske niihin. Jotkut yrtit ovat vaarallisia jos syöt niitä."
Kolli kavahti heti kauemmas yrteistä. Kuulin rapinaa pesän suulta ja Kirkasmarja astui sisään.
"Onko jotain sattunut? Mitä on sattunut?" parantajanaaras kysyi.
"Lumopentu putosi jokeen. Voisitko tarkistaa hänet?" naukaisin. Putouspentukin näytti vähän huolestuneelta. Kirkasmarja asteli Lumopennun luo. Nuolin pentuani yhä kiivaasti.
//Lumo?
Ahvenleuka, 08.03.2017
Tassuttelin oppilaani kanssa takaisin sisälle leiriin. Arvioisin huomenna tuon taidot mutta nyt halusin vain nukahtaa Helmiloisteen viereen. Nappasin ohimennen tuoresaaliskasalta mukaani särjen ja lähdin viemään sitä pentutarhalle. Yllätyksekseni tarha oli tyhjä. Edes pennun hännänpäätä ei näkynyt. *Mitä on tapahtunut?* kysyin itseltäni ja pudotin kalan suustani maahan ja rynnistin Pyrstötähden luokse.
"Pyrstötähti! Tiedätkö missä Helmiloiste ja pennut ovat?" kysyin huohottaen.
"Eikai heille ole sattunut mitään?" huoli valtasi koko kehoni, enkä ajatellut kovin selkeästi. Päällikön katse oli oudon tyyni, mikä sai minut melkein hermostumaan.
"Etkö aio tehdä mitään? Mitä jos mäyrä on vienyt heidät?" tiuskaisin.
"Pentusi ovat varmasti ihan kunnossa, kuten myös kumppanisi. He lähtivät vähän aikaa sitten ulos", Pyrstötähti vastasi rauhoitellen. Huokaisin helpotuksesta ja istahdin alas.
"Tähtiklaanin kiitos! Anteeksi hätäilyni mutta minä todella säikähdin heidän puolestaan", naukaisin anteeksipyytävästi ja huokaisin syvään.
"Ei se mitään. Ymmärrän kyllä", päällikkö vastasi ja kääntyi palatakseen pesäänsä. Mieleeni tuli kuitenkin vielä yksi asia.
"Minulla ei oikeastaan ole mitään tekemistä, joten voinko tehdä jotakin?" kysyin. Päällikkö käännähti ympäri ja mietti hetken.
"Jos ei muuta, niin voisit käydä metsästämässä. Ehkä törmäät perheeseesi", Pyrstötähti vastasi ja katosi pesäänsä. Kävelin ulos leirin suuaukosta ja lähdin kulkemaan kohti jokea. Aurinko paistoi pilvien raoista ja lämmitti mukavasti turkkiani. Tunsin raikkaan tuulen kasvoillani ja haistoin hiirenkorvan tuoksun. Tuoksu oli makea ja samettisen pehmeä mutta maa oli silti luminen ja ilma kylmä. Jatkoin matkaa kävellen ja kuulostelin samalla kaikkia mahdollisia ääniä, joita kantautui korviini. Läheisestä pensaikosta kuului voimakasta rapinaa. Se ei haisut hiirelle tai muullekaan riistalle, mitä täältä yleensä löytyi. Käänsin korvani sitä kohti ja kuulostelin vielä lisää. *Mikä tuo on?* tuumin ja astuin vielä askeleen lähemmäs. Näin pienen pyrstön kivenkolossa mutta se ei kuulunut käärmeelle. Laskeuduin hitaasti vaanimisasentoon ja jäin odottamaan sopivaa hetkeä loikata. Otus ei liikkunut senttiäkään, joten päätin napata sen heti. Jännitin takajalkani ja pienellä loikalla sain tarrattua otuksen häntään. Yllätyksekseni häntä irtosi ja saalis pomppi pois säikähtäneenä. Kummastelin hetken oudosti kiemurtelevaa irronnutta häntää mutta pian lähdin oikean saaliin perään. Se juoksi nopeasti, enkä saanut siitä otetta kynsilläni. Ajoin sen kuitenkin kivikkoon umpikujaan ja nappasin sen suuhuni. Yhdellä puraisulla eläin meni veltoksi. Hautasin sen maahan ja lähdin etsimään Helmiloistetta ja pentuja joelta. Ravasin lumessa ja tähyilin ympärilleni. *Mitä jos he ovatkin jo lähteneet?* tuumin mutta jatkoin silti matkaa. Kivikolle saapuessani, huomasin oudon ötökän kävelevän maassa. Nostin sen tassulleni ja kohotin sitä nähdäkseni sen tarkemmin.
"Oletko sinäkin etsimässä jotakuta?" kysyin ötökältä, joka käveli tassullani.
"Olen Ahvenleuka ja olen etsimässä kumppaniani. Oletko sattumoisin nähnyt täällä lumoavan kaunista naaraskissaa ja sen ihania pentuja?" kysyin vielä. Ötökkä ravisteli itseään, kuin vastatakseen kieltävästi.
"Olenkohan tulossa hulluksi? Juttelen jopa ötököille", huokaisin ja jatkoin matkaani laskettuani ötökän kivelle. Joen solina kuului jo ihan läheltä, eikä matkaa olisi enää pitkään. Päästyäni joelle, jatkoin matkaani sen rantaa pitkin. Jää veden pinnalta oli sulanut jo melkein kokonaan, eikä se olisi varmaan enää yhtä kylmää kuin ennen. Vähän matkan päästä huomasin Helmiloisteen, joka oli vedessä. En saanut kunnolla selvää mutta näytti, kuin hän olisi pelastamassa sieltä jotakin. Kumppanini tosiaan oli nostamassa vedestä Lumopentua, jonka vikinä kuului korviini asti. Juoksin mahdollisimman nopeasti heidän luokseen. Helmiloiste ja pentu puhuivat jotakin ja heidän mukanaan oli myös Putouspentu.
"Mitä täällä on tapahtunut? Miksi Lumopentu oli joessa?" kysyin vihaiseen sävyyn ja aloin nuolla märkää pentua kuivaksi.
//Helmi? Pennut?
Helmiloiste, 08.03.2017
"Mitä täällä on tapahtunut? Miksi Lumopentu oli joessa?" Ahvenleuka kysyi vihaisesti. Nuolin Lumopennun turkkia, mutta keskeytin hetkeksi vastatakseni kumppanilleni.
"Minulle et ala tiuskimaan! Minä olen se, joka hoitaa näitä pentuja päivät pitkät, en olisi voinut estää sitä!"
Ahvenleuka oli hiljaa. Kirkasmarja hääräsi Lumopennun ympärillä. Putouspentu katsoi ihmeissään Ahvenleukaa.
"Mikä Lumopennulla on?" kolli kysyi kimeästi.
"Ei mitään vakavaa", Ahvenleuka naukaisi. Minä todella toivoin niin. Nuolin kiivaasti Lumopennun turkkia.
"Ei hänellä ole hätää", maukaisin nuolaisujen välistä Putouspennulle. "Tule tänne, voit auttaa häntä lämmittämällä häntä."
Putouspentu kävi makuulle Lumopennun viereen.
"Kirkasmarja, mitä luulet?" kysäisin parantajalta. Hän oudisti päätään.
"Ei tällä hetkellä mitään vakavaa. Häntä pitää kuitenkin seurailla."
Kävin makuulle Lumopennun viereen. Olisin siinä niin kauan, kuin tarvitsisi.
//Lumo, Ahven?
Helmiloiste, 12.03.2017
Heräsin aamulla parantajaien pesästä. Putouspentu ja Lumopentu nukkuivat vieretysten kylkeäni vasten ja tuhisivat pienesti. Nuolaisin kummankin päälakea. Ei vielä tiedetty, oliko Lumopennulla mitään vakavaa, mutta häntä edelleen seurailtiin. Tunsin Lumopennun liikahtavan ja Putouspentu avasi silmänsä.
"Viimein sinä heräsit! Minä valvoin koko yön!" Putouspentu vingahti.
"Et kai?" kysäisin ja katsahdin kolliin. Hän näytti kyllä hyvin väsyneeltä. Pentuni nousi ylös ja hoiperteli hieman.
"Minun piti huolehtia Lumopennusta, kun sinä nukuit", hän maukaisi pää pystyssä. Kehräsin huvittuneesti ja vedin pennun hännälläni takaisin vierelleni.
"No, nukut sitten vaikka koko päivän. Mutta minä pidän teistä huolta, vaikka nukkuisin."
Kuulin rapinaa parantajan pesän suulta. Kumppanini Ahvenleuka astui sisään ja nuolaisi päitämme, mukaan lukien minun.
"Helmiloiste, lähdet tänään kokoontumiseen", Ahvenleuka naukaisi. Putousoennun silmät olivat ihmetyksestä ammollaan.
"Mikä se on?"
"Siellä viisi klaania kokoontuu ja keskustelee metsän asioista. Nimetyistä sotureista, klaanin hyvinvoinnista, syntyneistä pennuista...."
"Mainitaanko meisätkin siellä?" Putouspentu kysyi innostuneena. Lumopentukin nousi ylös kiinnostuneena.
"En tiedä. Ahvenleuka, lähdetkö sinäkin?" naukaisin.
Kolli pudisti päätään.
"En, voin kaiketi valvoa heitä jonkin aikaa. Viet heidät kai klaaninvanhimmille?"
Nyökkäsin. Klaaninvanhimmat voisivat huolehtia pennuista sillä aikaa, Ahvenleualla voisi olla muutakin tekemistä. Pennut jaksaisivat kuunnella vanhusten tarinoita pitkään.
"Mitä? Emmekö me lähde?" Lumopentu inahti. Käänsin katseeni tyttäreeni.
"Pennut eivät lähde. Oppilaana varmaan pääsette", naukaisin.
Illan hämärtyessä jätin pennut Ahvenleualle. Hän voisi tarvittaessa viedä heidät klaaninvanhimmille, tai hoitaa heitä itse. Pyrstötähti kokosi kissoja, jotka olivat lähdössä kokoontumiseen. Saavuin paikalle ilmeisesti viimeisenä.
"Siinähän sinä olet, Helmiloiste. No niin, mennään", päällikkö naukaisi ja jokiklaanilaisten joukko lähti taittamaan matkaa Nelipuidlle. Huomasin Pajukasteen ja kirin hänen rinnalleen.
"Hei, Helmiloiste", naaras naukaisi.
"Hei", puuskahdin. Juokseminen metsässä tuntui jotenkin rankemmalta kuin ennen, enhän ollut pitkään aikaan kunnolla juossut metsässä. Onneksi saavuimme pian Nelipuille. Astelimme muiden klaanien kissojen joukkoon. Istahdin Pajukasteen vierelle ja odotin kokoontumisen alkua.
//Paju?
Putouspentu, 02.03.2017
Puolukkaturkki nousi ylös lähteäkseen, enkä halunnut viivyttää häntä enempää turhanpäiväisyyksillä.
"Kyllä sinä voit mennä", naukaisin. Soturi nyökkäsi ja lähti pentutarhasta. Käännyin emoni puoleen.
"Oletko sinä ollut koskaan sodassa?" kysyin silmät suurina.
"En ole. Metsässä on nyt ollut rauhallista", Helmiloiste maukui mietteliäästi. "Mutta susia vastaan olen taistellut."
Susia? Mitä ne ovat?
"Mitä sudet ovat?" kysyin kiinnostuneena.
"Ne ovat suuria petoja, ne näyttävät kaksijalkojen koirilta."
"Mitä koirat ovat?"
"Koirat ovat tyhmiä, kuolaavia elukoita, jotka asuvat kaksijalkojen luona. Ne voivat silti olla vaarallisia", emoni kertoi.
"Ovatko sudet vaarallisia?" kysyin jälleen. Helmiloiste nyökkäsi.
"Paljon vaarallisempia, kuin koirat."
Silmäni aukesivat ammolleen.
"Onko niitä täällä metsässä?" inahdin pelokkaasti.
"Ei enää", emo sanoi pudistaen päätään. Menin hänen viereensä. Lumopentu avasi silmänsä tuntiessaan turkkini vierellään, mutta sulki ne saman tien.
"Nyt pysyt siinä hetken. Ei vaeltelua", emoni sanoi tiukasti mutta lempeästi, ja hukutti korvani nuolaisuihin.
//Lumo? Ahven?
Ahvenleuka, 02.03.2017
Olin palannut oppilaani Nokitassun kanssa metsältä ja tunsin, kuinka väsymys kolotti jäseniä. Lumessa tarpominen ei ollut todellakaan mitään suurta herkkua mutta hymy palasi kasvoilleni, kun muistelin taas Helmiloistetta ja meidän pentujamme. Nappasin tuoresaaliskasalta lohen ja hiiren ja lähdin ravaamaan kohti pentutarhaa. Astuin sisään lämpimältä maidolta tuoksuvaan pesään.
"Hei! Toin teille vähän syötävää", tervehdin ja asetin kalan kumppanini vierelle, jonka jälkeen asetuin syömään itselleni valitsemaani hiirtä heidän vierellensä.
"Kiitos, Ahvenleuka", Helmiloiste kiitti hymyillen ja otti haukun mehukkaan näköisestä lohesta. Myös pennut olivat huomanneet tuloni ja he tulivat luokseni hännät pienesti heiluen.
"Hei isä!" Putouspentu ja Lumopentu naukaisivat yhteen ääneen. Pentujen ele sai entistä suuremman hymyn nousemaan kasvoilleni.
//Helmi? Pennut?
Ahvenleuka, 03.03.2017
Helmiloiste palasi pentutarhaan roikottaen suussaan vahvasti kuolleelta riistalta haisevaa Lumopentua. Kohotin kulmiani kysyvästi, kumppanini läski pennun maahan ja alkoi nuolla tuota puhtaaksi.
"Missä sitä ollaan oltu? Et kai vain leikkinyt riistaa?" kysyin naurahtaen ja kurotuin nuolaisemaan harmaan pennun päälakea. Helmiloiste loi minuun hieman ankaran katseen ja suoristin ryhtini. Naurun pidättäminen oli tosin hieman vaikeaa.
"Ymmärräthän, että et saa poistua tarhasta ilman lupaa, varsinkaan riistakasaan?" hän torui pentua, joka nyökkäsi.
"Minun pitääkin tästä mennä", ilmoitin nopeasti ja poistuin tarhasta nuolaisten kumppanini poskea.
"Riista ei odota!" huikkasin, ennen kuin katosin pesän suuaukosta ulos. Kävelin kohti pesänsä edustalla istuvaa Pyrstötähteä, joka puhui juuri Ilvesturkille.
"Sopiiko, jos lähden joelle kalastamaan?" kysyin päälliköltä.
"Sopiihan se. Pyydänkö muutaman soturin mukaasi?" hän kysyi.
"Taidan lähteä tänään yksin, ellei Nokitassu tule", vastasin hetken mietittyäni. Pyrstötähti nyökkäsi myöntävästi ja kääntyi takaisin varapäällikön puoleen. Kävelin kohti oppilaiden pesää, josta toivoin löytäväni Nokitassun.
//Noki? Sori jos keskeytin mut Ahvenella oli tylsää cx
helmiloiste, 06.03.2017
Kietaisin häntäni kahden pennun ympärille ja nuolin heidän korviaan. Kuulin hiljaista tuhinaa, kun pentujan silmät alkoivat sulkeutua ja he nukahtivat. Painoin itsekin pääni ja suljin silmäni. Emona olo oli välillä rankkaa, mutta antoisaa. Oli ihanaa seurata, miten he kehittyivät kissoina, ja miten he telmivät suloisesti. Huokaisin. Pian he olisivat jo oppilaita. Sitten sotureita, eivät enää pieniä karvamyttyjä. Mutta he olisivat aina minun pikku pentujani. Aurinko lämmitti vielä pentutarhaa. Vielä ei ollut ilta, ehkä Ahvenleuka tulisi käymåän luonamme. Ikävöin kumppaniani, vaikak olihan pentujen seura ihanaa. Avasin silmäni. Sitten kun pennut heräisivät, voisimme mennä tekemään jotain. Voisimme mennä vaikka ulos. Putousoentu oli löytänyt pentukolon, kolon, jonka kumppanini ja hänen ystävänsä Kurkitassu olivat löytäneet. Se toi sisään hieman kylmää ilmaa, mutta en haluaisi tukkia sitä koskaan. Tunsin Lumopennun kiemurtelevan unisena vierelläni. Nuolin hänen turkkiaan hieman ja pentu rauhoittui taas nukkumaan. *Rakastan teitä.* He olivat ainutlaatuisia. He muistuttivat ulkonäöltään minua ja Ahvenleukaa. Lumopentu näytti paljon minulta, hänellä oli vain vihreät silmät. Omat silmäni olivat periytyneet Putouspennulle, vaikkakin niissä ei ollut sinistä, vain harmaata ja pieniä ruskeita pilkkuja. Miltähän he näyttäisivät kasvaessaan? He kasvoivat nopeasti, liian nopeasti jos minulta kysyttiin.
Putousoentu avasi hitaasti silmänsä. Hän katsoi ymmyrkäisenä ja turkki sekaisin minuun.
"Näin unta", hän maukaisi. *Ehkä Tähtiklaanista.* Putouspentu ei uskonut Tähtiklaaniin, mikä oli mielestäni hieman huolestuttavaa. Hän kuitenkin kunnioitti soturilakia, eikä uskonut Pimeyden Metsäänkään.
"Näin unta, että olin soturi", kolli naukaisi. "Minä taistelin Kuolonklaania vastaan ja olin voimakas ja suuri ja rohkea!"
Kehräsin ja nuolaisin pennun päälakea.
"Sinusta tulee suuri ja voimakas, ja rohkea olet jo."
Lumopentukin heräsi.
"Voidaanko me mennä käymään ulkona?" naaras piipitti.
"Voimme, tulkaa mukaani", sanoin ja menin pentujen edellä ulos. Oli mukavaa päästä hämärästä ja tunkkaisesta pentutarhasta välillä pois. Pennut näyttivät olevan hyvinkin innoissaan.
"Pysykää lähettyvilläni. Älkääkä häiritkö sotureita!"
Katselin miten pennut telmivät iloisina leirin aukiolla.
//Lumo, Ahven?
Putouspentu, 07.03.2017
Tepastelin emoni lähellä leirin aukiolla. Täällä oli paljon kiinnostavampaa kuin tylsässä ja hämärässä pentutarhassa. Siellä pystyi toki leikkimään, mutta päivät pesässä olivat yksitoikkoisia. Emonikin näytti tyytyväiseltä päästessään pois hetkeksi pentutarhalta. Hänellä oli varmasti paljon tylsempää kuin minulla ja Lumopennulla. Ilma ulkona oli ihanan raikasta ja aurinko paistoi korkealla taivaalla lämmittäen turkkejamme. Kehräsin pienesti. Lumi oli alkanut vähän sulaa, mutta maassa oli edelleen korkeahko kinos. Niin korkea, että jos olisin ollut painavampi, olisin uponnut kokonaan lumeen. Mutta koska olin näin ärsyttävän pieni, en vajonnut hankeen kuin vähän. Helmiloisteen jalat olivat kokonaan lumessa, ja hänen vatsansa viisti maata inhottavasti. Lumopentu loikki vierelläni. Mitähän täällä voisi tehdä? Olin jo käynyt sotureiden pesässä, siellä olin tavannut Puolukkaturkin. Joskus minäkin nukkuisin siellä, sitten kun olisin päässyt soturiksi. Ajatus sai turkkini kihelmöimään innosta. Emoni kulki tuoresaaliskasalle päin. Siinä oli erilaisia eläimiä, joita en kaikkia vielä tunnistanut. Eniten kasassa oli kuitenkin kalaa, mikä ei ollut ihme. Joki reviirimme rajalla oli paikoin kaiketi auki, niin olin kuullut sotureiden sanovan. Siellä haluaisin käydä, vaikka heti!
"Emo, voimmeko mennä joelle?" kysyin pienesti vieressä kulkevalta Helmiloisteelta. Hän näytti miettivän asiaa. Emoni nosti kasasta jonkin pörröisen ja asettui syömään sitä syrjemmälle.
"Ehkä voisimmekin", hän naukaisi. "Haluatteko maistaa vesimyyrää?"
"Joo!" hihkaisin yhtä aikaa Lumopennun kanssa. Emomme työnsi eläintä luoksemme. Haukkasin palan sen lihasta. Se maistui erille kuin lohi, pidin jalasta kyllä enemmän. Helmiloiste söi myyrää kanssamme, ja kun siitä ei ollut kuin tähteitä jäljellä, hän kääntyi taas meihin päin.
"Voimme mennä, mutta teidän on luvattava pysyä siitä turvallisen välimatkan päässä."
Nyökkäsin. Halusin kovasti nähdä joen. Emo lähti kulkemaan leiristä poispäin. Seurasin häntä ja Lumopentu tuli perässäni. Pian olimme saapuneet joen luo. Helmiloiste istuutui maahan katselemaan ja asetuin hänen viereensä. Lumopentukin tuli viereeni ja emomme kietaiai häntänsä ympärillemme.
"Minä tipuin kerran jokeen", hän sanoi mietiskellen. "Se ei ollut mukavaa, vesi oli kylmää ja jouduin pinnan alle."
"Selvisitkö sinä?" kysyin innokkaasti. Emoni kehräsi hilpeästi.
"Tässähän minä olen. Kyllä selvisin, mutta veden lähellä pitää olla varovainen."
Hän osoitti kohtaa jäässä, missä oli aukko.
"Tuosta voi kalastaa, olen siinä aika hyvä", emo naukaisi tyytyväisenä.
//Lumo, Ahven? Jatkan ite ehkä myöhemmin Helmellä
Helmiloiste, 24.02.2017
"Ne ovat todella kauniita Helmiloiste" Lampitassu kehui. Kehräsin tyytyväisenä. Lampitassu, Liekkikajo ja Pajukaste olivat tulleet katsomaan pentujani. Lumopentu makasi edelleen vieressäni silmät ummessa, mutta Putouspentu katseli tulijoita kiinnostuneena.
"Kiitos", maukaisin. Lumopentu inahti hieman tyytymättömästi, ja nuolaisin naaraan korvallista. Putouspentua taisi ujostuttaa, sillä hän tuli lähemmäs minua.
"Keitä nuo ovat?" pentu kuiskasi korvaani. "Ovatko he vihollisia? Mitä he tekevät täällä?"
Näin Ahvenleuan viiksien värisevän hilpeästi, ja päättelin siitä, että kollikin oli kuullut.
"He eivät ole vihollisia. He ovat samasta klaanista kuin me, he tulivat katsomaan sinua ja Lumopentua", vastasin pennulle.
"Mikä on klaani?" Putouspentu kysyi.
"Selitän kohta."
"Keitä te olette? Tulitteko te katsomaan minua?" Putouspentu kysyi vierailijoilta ja yritti nousta kömpelösti seisomaan horjahtaen takaisin maahan. Nostin pennun jälleen luokseni Lumopennun viereen.
//Paju tai Lampi? Ahven ja Lumoki saa jatkaa jos haluaa
Putouspentu, 24.02.2017
*Miksi tänne tulee näin paljon kissoja?* Oli toisaalta mukavaa tutustua toisiin klaanin kissoihin. Siltikin, heistä ei juuri ollut seuraa minulle. Olisin halunnut leikkiä Kiitopennun kanssa, mutta en pysynyt edes pystyssä.
"Emo, haluan oppia kävelemään", maukaisin turhautuneesti. Helmiloiste käänsi päänsä Pajukasteesta minuun.
"Miten kävellään?" kysyin.
"Nouse ylös jaloillesi. Sitten laitat vain tassua toisen eteen, se tapahtuu kuin itsestään", hän neuvoi. Yritin nousta ylös, mutta aloin horjua. Emoni otti minua kuitenkin lempeästi niskasta ja nosti minut ylös. Seisoin jalat harallaan, mutta pysyin silti pystyssä. Ojensin varovasti toista jalkaani, ja kävelin! Se tosiaan onnistui kuin itsestään.
"Minä osaan! Voinko leikkiä Kiitopennun kanssa?" hihkaisin hymyilevälle Helmiloisteelle. Emoni nyökkäsi, ja etsin katseellani toista pentua. Kiitopentu loikoili makuusijallaan, ja juoksin hänen luokseen.
"Osaan kävellä, nyt voidaan leikkiä jotain!" sanoin riemusta kiljaisten.
"Täällä sisällä ja lähellä minua silti", Helmiloiste käski.
//Kiito?
Helmiloiste, 25.02.2017
Lumopentu kietoutui kerälle viereeni. Puhdistin pentuni likaista turkkia, joka oli kaikenlaisen lian ja tomun peitossa. Putouspentu ja Kiitopentu leikkivät edelleen villisti taistellen. Äsken pennut olivat hyökänneet kimppuuni, ja juosseet päälläni ja repineet turkkiani pienillä hampaillaan. Kehräsin tyytyväisenä nuollessani Lumopennun turkkia. Oli ihanaa olla emo.
"Missä isämme on?" Lumopentu kysyi raottaen silmiään.
"Hän on kouluttamassa oppilastaan, Nokitassua", vastasin. Vaikka olimme saaneet pentuja, ek se tarkoittanut, että Ahvenleuan pitäisi laiminlyödä velvollisuutensa mestarina. Kaipasin silti kumppaniani luokseni, emme edes nukkuneet samassa pesässä. Putouspentu katsahti minuun päin.
"Milloin meistä tulee oppilaita?" pentu kysyi malttamattomana.
"Sitten, kun olette kuuden kuun vanhoja", vastasin ja katsoin, miten Kiitopentu hyökkäsi Putouspennun päälle keskittymisen herpaannuttua hetkeksi. Putouspentu näytti väsyvän leikissä.
"Luovutan, minulla on nälkä!"
Pentu juoksi luokseni Lumopennun viereen.
"Tee tilaa!" Putouspentu vingahti. Lumopentu katsoi uhmakkaasti veljeensä.
"Käyttäydyhän, Putouspentu", maukaisin tuimasti pennulle. Putouspentu kierähti kerälle Lumopennun viereen. Katselin ylpeänä pentujani. He olivat kauniita, he olivat täydellisiä...
"Kiitos Tähtiklaani, kun sain heidät pennuikseni", kuiskasin.
"Mikä on Tähtiklaani?" Putouspentu kysyi kiinnostuneena. "Onko se yksi niistä viidestä klaanista?" Pudistin päätäni.
"Tähtiklaaniin kuuluvat kuolleet esi-isämme. He matkaavat nyt taivaalla tähdissä ja katsovat sieltä meitä", vastasin. Putouspentu näytti olevan ymmällään.
"Enpä oikein usko", hän vastasi päättäväisesti. Hämmästyin kuullessani kollin sanovan niin. Lumopentukin kohotti kummissaan päätään.
//Lumo tai Ahven? Jatkan ite varmaan Putouksella kans
Putouspentu, 25.02.2017
Tähtiklaani? Joukko kuolleita kissoja, jotka kulkevat tähdissä? Katselevat maan päällä kulkevia klaanikissoja? Ajatus tuntui uskomattomalta. Uskomattoman oudolta ja typerältä.
"Enpä oikein usko", tokaisin emolleni. Hän katsoi hämmästyneenä, ehkä hieman tyrmistyneenä minuun.
"Miten niin et? Tähtiklaani on olemassa", Helmiloiste maukui vakavana.
"Mistä sinä sen tiedät?"
Helmiloiste mietti hetken.
"Koska se on aina ollut, ja on aina tuleva olemaan. Parantajat ja päälliköt tapaavat Tähtiklaanin kissoja, saavat heiltä enteitä, jotka voivat mullistaa kaikkien kissojen elämän!"
"Mutta mistä tiedät, että se on totta?", vingahdin uhmakkaasti. "Minä en usko siihen." Emoni silmissä välähti äkkiä jotain pelokasta, mutta pian hänen ilmeensä oli jälleen tutkimaton.
"Mihin sitten uskot?" hän kysyi hiljaa.
"Mihin minun pitäisi? Onko muita kuvitteellisia paikkoja, kuin Tähtiklaani?"
Emoni oli jälleen hiljaa, hän näytti miettivän, paljonko kertoisi minulle.
"On olemassa Pimeyden Metsä. Siihen uskovat vain pahat kissat, joiksi teidän ei pidä ryhtyä", hän sanoi ja katsoi tiukasti minuun ja Lumopentuun. Pimeyden Metsä? Se oli varmasti ihan yhtä älytöntä kuin Tähtiklaani!
Helmiloiste huokaisi pitkään ja syvään.
"Ei puhuta tästä enempää. Näytätte väsyneiltä", hän huokaisi ja alkoi tarmokkaasti nuolla turkkejamme. Se rauhoitti minua, eivätkä silmäni enää jaksaneet pysyä auki. *Vai Tähtiklaani*, ajattelin juuri ennen kuin nukahdin.
//Lumo tai Ahven? Kiito?
Helmiloiste, 25.02.2017
Lumopentu heräsi hengittäenraskaasti ja tiheästi. Pentuni silmät olivat ammollaan kauhusta.
"Onko joku hätä?" naukaisin huolestuneena.
"Minä uskon Tähtiklaaniin", Lumopentu naukaisi heti. Pentu painoi päänsä tassuni päälle. Olin hiukan hämmentynyt tilanteesta, Lumopentu heräsi yhtäkkiä peloissaan ja sanoi uskovansa Tähtiklaaniin. Putouspentu inahti kimeästi ja aukaisi silmänsä.
"Mitä täällä melutaan?" hän kysyi unisena. Kollin silmät olivat puoliksi ummessa. Lumopentu kohotti päätään kuullessaan Putouspennun heräävän. Jos he nyt alkaisivat jutella, he eivät nukkuisi koko yönä. Pentutarhan katon läpi siivilöityi kuun kirkasta valoa, yö oli jo pitkällä. Jos pennut eivät nukkuisi, olisin itsekin aamulla väsynyt.
"Ei mitään, nyt nukkumaan", maukaisin nopeasti. Putouspentu retkahti heti makoilemaan ja nukahti välittömästi. Lumopentukin laski päänsä tassulleni ja aloin nuolla hänen pieniä korviaan rauhoittavasti kehräten.
//Lumo?
Helmiloiste, 21.02.2017
Kuljimme yhdessä leiriin takaisin sisään. Ahvenleuan läsnäolo rauhoitti minua, mutta sisintäni kalvoi silti huoli. Entä jos pennuilleni olisi tapahtunut jotain? Entä jos he syntyisivät kuolleina? Saavuimme sotureiden pesään ja käperryin makuusijalleni. Ahvenleuka tuli viereeni. No, pennut todennäköisesti olisivat kunnossa. Enkä minä voisi sille mitään, heidän terveydentilansa selviäisi vasta synntyksessä. Olin ollut pennuistani niin huolissani, että olin jo unohtanut, miten ihanaa olisi olla emo. Nyt vasta aloin tajuta, miten ihanaa elämä olisi. Tunsin kehrääväni miettiessäni pentujeni ensiaskelia ja kuinka he leikkisivät iloisina. Minusta tulisi emo.
Painauduin kumppaniani vasten ja suljin silmäni. Tunsin Ahvenleuan kielen nuolevan korviani ja nukahdin.
Heräsin aamulla siihen, kun Ahvenleuka nousi vierelläni ylös. Kollin karva kimmelsi lämpimän auringon valossa, joka säihkyi taivaalla.
"Sinun kannattaisi ilmoittaa Ilvesturkille tai Pyrstötähdelle, ettet voi tehdä raskaita tehtäviä", Ahvenleuka maukui. Nyökkäsin. Nousin ylös ja ähkäisin kun tunsin, miten raskaalta tuntui nousta jaloilleen. Ahvenleuka loi huomestuneen ilmeen suuntaani.
"Ei tässä mitään."
Menin kollin edellä ulos. Aurinko lämmitti ihanasti turkillani. Äkkäsin Ilvesturkin ja juoksin hänen luo.
"Huomenta, Ilveesturkki, minulla olisi ilmoitettavaa", maukaisin varapäällikölle, joka kallisti päätänsä suuntaani.
"Odotan pentuja, mutta en vielä muuta pentutarhaan. Voin siis tehdä vain kevyitä hommia." Ilvesturkki nyökkäsi.
"Selvä, en laita sinua metsästyspartioihin, ja rajapartioissa voit käydä vähemmän. Milloin siirryt pentutarhaan?"
"Sitten, kun en enää selviydy soturin tehtävistä. Varmaankin pian", puuskahdin kun tunsin jälleen kipua, joka meni kumminkin ohi nopeasti.
"Selvä. Ja onnittelut", varapäällikkö maukui hymyillen. Nyökkäsin hänelle ja lähdin takaisin Ahvenleuan luo.
//Ahven?
Ahvenleuka, 22.02.2017
Heräsin aamulla pediltäni, Helmiloisteen vierestä. Naaraan maha oli huomattavasti pyöristynyt, mutta en ymmärtänyt, miten en huomannut sitä aiemmin. Laskin pääni takaisin tassujeni väliin ja hengitin hänen makeaa tuoksua. Pian Helmiloisteen vartalo värähti pienesti ja hän nousi istumaan, ravistellen turkkiaan.
"Huomenta, kuinka nukuit?" Kumppanini kysyi pirteänä. *Hän taisi nukkua minua paremmin* totesin pääni sisällä ja nousin hänen viereensä.
"Ihan hyvin, kai. Miten vatsasi... Tai siis pennut voivat?" kysyin uneliaasti.
"Varmasti ihan hyvin, mutta en ole vielä tuntenut niiden potkivan vielä", Helmiloiste vastasi pienesti huokaisten. Puskin rohkaisevasti hänen poskea.
"Kyllä ne varmasti alkavat pian liikkua, mutta joudutko vielä pentutarhaan?" kysyin varovasti. Helmiloiste pudisteli päätään vakavana.
"En usko. Kyllä minä jaksan vielä", hän naukaisi päättäväisesti.
"No, tiedät varmasti itse parhaiten", vastasin kohauttaen lapojani.
//Helmi?
Helmiloiste, 22.02.2017
Suin hetken turkkiani ja kuljin sitten ulos. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja mielialani oli muutenkin korkealla. Päivästä tulisi ihana. Peruin heti ajatukseni tuntiessani kipua vatsassani. Vatsani oli jo hyvinkin pyöreä, enkä uskonut, että synntykseen olisi enää pitkä aika. Eilen ollessani partiossa oloni oli tuntunut hyvin raskaalta. Miten jaksaisin vielä tämän päivän? *Mutta eihän minun tarvitsisi.* Olin nyt tehnyt päätökseni. Minusta ei olisi enää mitään hyötyä tässä kunnossa, ja olin vain taakkana partoissa. Enkä uskonut, että pennut hyötyisivät siitä, että ahersin niin kauheasti. Lampsin Pyrstötähden pesälle. Päällikkö oli asettunut pesän eteen ja kallisti päätään suuntaani huomatessaan minut.
"Huomenta, Pyrstötähti", naukaisin ja nyökkäsin kunnioittavasti.
"Huomenta Helmiloiste", Pyrstötähti vastasi.
"Kuten ehkä huomaat, odotan pentuja. Ajattelin muuttavani nyt pentutarhaan", naukaisin. Pyrstötähti nyökkäsi.
"Selvä, ja onnittelut."
Kuljin kumppanini luokse soturien pesän ulkopuolelle. Ahvenleuka katsoi kysyvästi minuun. Kosketin kuonollani hänen turkkiaan.
"Muutan nyt pentutarhaan. En vain jaksa enää olla partioissa", kerroin kollille.
"Voin tehdä sinulle makuusijan sinne. Ja voisit kai käydä kysymässä Kirkasmarjalta, milloin pennut syntyvät?" Ahvenleuka maukui hymyillen. Tunsin kumppanini kielen poskellani.
"Minä käyn, vaikka nyt heti."
Menin Kirkasmarjan pesälle. Kirkasmarjaa ei näkynyt, mutta Mäntyvarjo oli paikalla.
"Hei, osaisitko sanoa, milloin pentuni syntyvät?" kysäisin parantajalta.
Mäntyvarjo katsahti minuun ja sitten mahaani.
"Sanoisin, että aivan pian, sen näkee vatsasta, en osaa sanoa tarkemmin", hän tokaisi ja keskittyi nyt yrtteihin.
"Selvä."
Päätin nyt mennä pentutarhaan. Ahvenleuka oli jo tehnyt minulle makuualusen ja kehräsin tyytyväisenä. Pajukaste oli vasta muuttanut pois pentutarhasta, kun Unikkopennusta tuli oppilas. Ainoa asukas pesässä oli nyt siis Kiitopentu. Kermanvalkoinen kolli nukkui pienenä myttynä, enkä hennonnut herättää häntä. Kävin makuulle kaislojen päälle. Pian Ahvenleuka saapui pentutarhaan.
//Ahven? Kiito?
Helmiloiste, 22.02.2017
"On kivaa, että joku on täällä", Kiitopentu maukaisi. Pentu oli juuri herännyt unestaan.
"Tiedän kyllä, että ei ole kivaa olla yksin pentutarhassa. Itse olin oikeastaan koko pentuaikani yksin."
"Eikö sinulla ollut tylsää?" Kiitopentu kysyi.
"Todellakin oli. Mutta Ahvenleuka vei minut aina silloin tällöin ulos ja oli muutenkin seuranani", kerroin pennulle ja kehräsin ajatellessani miten kultainen kumppanini oli ollut. Pentutarhan suuaukko rapisi ja Ahvenleuka astui sisään kantaen kahta hiirtä. Hän ojensi toisen Kiitopennulle ja tuli sitten luokseni.
"Tässä", hän maukui ja nuolaisi korvaani. "Milloin pennut siis syntyvät?"
"Ihan pian, niin Mäntyvarjo sanoi", vastasin ja kehräsin yhä kuuluvammin. Tunsin jälleen kipua vatsassani, jopa kovempaa kuin aiemmin. Oloni muuttui yhtäkkiä kamalaksi ja minun oli pakko mennä ulos oksentamaan.
"Oletko kunnossa?" Ahvenleuka kysyi huolestuneena. Nyökkäsin ja tunsin miten kipuaalto kulki kehoni läpi. Tuntui kuin hohkaisin lämpöä. Ahvenleuka kosketti varovasti kuonoani. Tunsin jälleen kipua ja tällä kertaa supistuksen. Parkaisin kivusta. Ahvenleuka nuoli rivakasti päätäni. Kumppanini astui pentutarhan suulle.
"Hakekaa Kirkasmarja!"
Tunsin taas kamalan kipuaallon. Tällä kertaa se tuntui taas suurempana. Uusi supistus, jälleen kipua. Kuulin Kirkasmarjan ja Mäntyvarjon saapuvan pesään.
"Minähän sanoin, että aivan pian", Mäntyvarjo mutisi ja ojensi minulle joitain yrttejä, jotka söin vastahakoisesti. Tunsin jälleen kipuaallon. Se tuntui niin sietämättömän kivuliaalta, että luulin kuolleeni ja päässeeni Tähtiklaaniin kivun loputtua. Yllätyksekseni näin Mäntyvarjon nuolevan pientä karvamyttyä. Liikutuin nähdessäni pienen pennun.
"Noin, nuole sitä reippaasti", Kirkasmarja ohjeisti Mäntyvarjoa. Taas tuntui supistus, ja kipu ravisteli kehoani. Supistus taas, ja jälleen samanlaista sietämätöntä kipua. Katsahdin tuskissani ympärilleni. Ahvenleuka ja Kiitopentu olivat ilmeisesti hätistetty ulos, sillä en nähnyt kumpaakaan missään. Kirkasmarja työnsi kepin suuhuni ja purin sitä. Tunsin taas kamalaa kipua ja keppi pirstotui säleiksi suussani. Oli ihanaa kun kipu taas loppui.
"Riko kalvo ja nuole häntä", Kirkasmarja neuvoi ja nosti pennun nenäni eteen. Tein miten parantaja käski. Pennun karva oli märkä, mutta erotin sen olevan hyvin vaaleanharmaa. Tunsin käpälän vatsani päällä.
"Ei ole tulossa enempää", Mäntyvarjo maukui. Tunsin, miten toinen pentu laskettiin kyljelleni. Kirkasmarja nosti toisenkin edestäni viereeni. Huokaisin onnellisena, mutta kauhistuin muistaessani etteivät pennut välttämättä olisi kunnossa. Kirkasmarja taisi huomata hätäännykseni ja kääntyi puoleeni.
"Ei hätää, molemmat ovat täysin terveitä", parantaja maukui hymyillen. Katsoin pentuja. He olivat kauneinta maailmassa. Tunsin pienien myttyjen imevän maitoani ahnaasti ja hengittävän tasaisesti. Ahvenleuka työntyi sisään Kiitopentu vanavedessään. Tunsin kumppanini jälleen lähelläni. Hän asettui istumaan viereeni ja nuoli ponnekkaasti poskeani.
"Sinusta tulee mahtava emo", hän maukui nuolaisujen seasta. Katsahdin taas pentuihin. Kirkasmarja nuuhki heitä vielä.
"Terve kolli ja naaras", hän ilmoitti. Pennuilla oli molemmilla vaaleanharmaa turkki. Kollilla oli tiheään tummempia raitoja, aivan kuin Ahvenleualla. Naaras muistutti enemmän minua turkinsa väriltään. Hänen jalkansa olivat myös tummemman harmaat, aivan kuin minulla.
"Oletko miettinyt nimiä?" Ahvenleuka kysyi ja herätti minut mietteistään.
"Kävisikö naaraalle Lumopentu? Ja kollille Putouspentu?" kysyin kehräten. Ahvenleuka nyökkäsi.
"Kuulostaa täydelliseltä", hän maukui ja nuoli päälakeani. Käperryin tiiviimmin pentujen ympärille lämmittääkseni heitä.
//Lumo, Ahven tai Kiito?
Ahvenleuka, 22.02.2017
Makasin kumppanini vierellä ja välissämme vikisi kaksi maailman ihaninta pentua, joista toinen oli vaipunut syvään ja levolliseen uneen. Uskoin Kiitopennunkin olevan onnellinen, nyt kun sai viimein seuraa pentutarhaan. Olin itse ollut onnekas, sillä Kurkitassu oli ollut tarhassa samaan aikaan kanssani ja meistä oli tullut ystävät. *Ehkä Kiitopentu tutustuu Lumopentuun ja Putouspentuun* tuumin itsekseni ja aloin nuolemaan pienten pentujen turkkeja. Oli ollut turhauttavaa, kun en pystynyt auttamaan Helmiloistetta synnytyksessä, vaan jouduin odottamaan pesän ulkopuolella. Katsahdin Kumppaniani, jonka silmissä loisti onnellisuus. Hän näytti kuitenkin hieman uupuneelta.
"Kuinka voit?" kysyin huolehtivasti, saaden vastaukseksi naaraan kauniin ja lempeän hymyn.
"Aivan mainiosti. Olen hieman väsynyt, mutta en voisi toivoa mitään parempaa, kuin tämän", hän kehräsi ja nuolaisi poskeani pehmeästi.
"Pennut olivat onnekkaita, kun saivat kaltaisesi emon", naukaisin ja kosketin pentujen päälakia vuorotellen kuonollani.
"Sopisiko, jos Kiitopentu saisi tulla taas pesään?" kysyin kumppaniltani, joka nyökkäsi vastaukseksi. Tassuttelin ulos pesästä ja törmäsin heti Kiitopentuun, joka istuskeli pesän edustalla.
"Voit tulla sisälle, mutta ollaan ihan hiljaa, kun pennut nukkuvat", naukaisin kollille joka tuli perässäni takaisin tarhaan.
//Kiito? Helmi? Pennut?
Helmiloiste, 19.02.2017
Kaikki oli käynyt hyvin äkkiä. Olin seurannut Salamasydäntä, joka oli ilmeisesti lähtenyt susien perään. Yksin. Mielestäni se oli aika hiirenaivoista. Pian olimme huomanneet pentusuden, isommanpuoleisen.
"Kappas vain, eksynyt pentususi", Salamasydän maukaisi.
"Oletko varma? Se on aika iso pennuksi", sanoin. Vaikka se olisikin pentu, tappelemisessa sitä vastaan ei olisi järkeä. Olimme kahden, enkä ollut varma, selviäisimmekö. Salamasydän oli kuitenkin jo uhittelemassa sudelle. Susi hyökkäsi soturin kimppuun. Susi raateli Salamasydäntä ja loikkasin avuksi. Puraisin pedon jalkaa lujasti, ja susi horjahti. Yhtäkkiä tunsin vihlovaa kipua vatsassani ja parkaisin. Painoin pääni alas ja jäin huohottamaan. Salamasydän oli kynsäissyt sutta silmään. Nyt otus ulvoi kivusta. Salamasydän hyppäsi pois alta. Hänen kasvoistaan vuosi vuolaasti verta. Olisi typerää jatkaa taistelua.
"Paetaan Salamasydän. Ehdimme vielä."
"Kuolen mieluummin taistellen kuin paeten. Jos pakenisin tuollaista elukkaa, mitä sanoisin Jäätuiskeelle ja sisaruksilleni, kun tapaamme tuonpuoleisessa?" naaras maukui päättäväisesti. Huokaisin turhautuneesti. Susi kierteli uhkaavasti edessämme. Se näytti harkitsevan, kumman kimppuun kävisi ensin. Tunsin taas kipua vatsassani ja painoin pääni voihkaisten. Silloin susi hyökkäsi. Ehdin kuitenkin varautua siihen, ja pujahdin sen vatsan ali. Susi tarttui kuitenkin selkääni ja viskasi minut maahan. Paiskauduin routaiseen maahan. Hengitin raskaasti. Kipu tuntui kovana vatsassani ja silmissäni alkoi sumeta. Päätäni kivisti. Tuntui, kuin koko maailma pyörisi. Sitten oli vain pimeyttä.
//Salama, Susi tai Kaiku? Ja tapahtuu sitten kai eri aikaan ku edellinen tarina :D ja Helmi siis pyörtyä kupsahti
Kaikutassu, 20.02.2017
Helmiloiste ja Salamasydän olivat kadonneet jonnekin. Mietin mihin he olivat menneet. Pitäisikö kysyä? Korviimme kantautui suden ulvontaa ja kissojen rääkäisyitä. Vilkaisimme toisiamme ja juoksimme sitten paikalle. Näin Helmiloisteen makaamassa maassa ja Salamasydämen, joka taisteli sutta vastaan kasvot puoliksi raadeltuina. En halunnut jäädä katsomaan sivusta, kun susi tappaa molemmat kissat, joten rääkäisin ja heittäydyin suden kylkeen. Kynteni upposivat otuksen kylkeen. Susi ulvoi kivusta. Otteeni kuitenkin irtosi, kun susi heitti Salamasydämen alas. Susi yritti kurotella minut otteeseensa, muttei yltänyt, joten tuo alkoi ravistaa turkkiaan. Yritin pysyä kiinni, mutta lopulta mätkähdin maahan. Ilmat karkasivat keuhkoistani. En ehtinyt edes nousta ylös, kun susi oli jo kimpussani. Susiläimäisi minua valtavalla tassullaan ja viilsi viillon lapaani. Lensin jonkin matkaa ja osuin sitten maahan. Päässäni kieppui. Minun olisi voitettava tämä susi! Kampesin itseni nopeasti ylös ja seuraavassa hetkessä ponnistin kohti suden kasvoja. Viilsin viillon tuon korvaan ja yritin osua silmään, mutta susi viskaisi minut pois hurjasti äristen. Nousin jälleen ylös. Nyt hyökkäisin jalkaan. Susi lähestyi minua uhkaavasti. Kiihdytin juoksuun ja salamannopeasti tartuin suden tassuun ja väänsin niin kovaa kuin pystyin. Suden tassusta kuului inhottava rasahdus, mutta tiesin, että tekisin oikein, klaanini puolesta. Irrotin otteeni ja kuulin kuinka suden hampaat raksahtivat takanani yhteen. Tarvitsisin muiden apua!
//Muut partiolaiset? En kyl muista ketä täs partios on mut iha sama xdd
Salamasydän, 20.02.2017
Seuraavaksi susi puri Kaislavirtaa. Iskin hampaani suden tassuun.
"Älä pure siihen, Salamasydän! Se --!"
Susi puri minua takajalasta. No onneksi ei sentään päästä. Potkaisin sutta päähän, ja käännyin puremaan sitä. Suoraan silmään. Susi rääkäisi, ja hyppäsin äkkiä pois sen päältä. Käytin saamani pari sekuntia pyyjkäistäkseni verta naamaltani. Hyviä uutisia; susi ei ollut raadellut puolta naamaani, vaan viiltänyt siihen pitkän haavan vasemman silmän yläpuolelta oikean alle. Arpi jäisi, tuskin pahempaa. Keskityin jälleen nykyhetkeen, ja näin Helmiloisteen tajuttomana maassa. Pitäisikö pyytää Kaislavirtaa viemään hänet pois ennen kuin susi huomaa? Tai Kaikutassua? Kumpikaan vaihtoehto ei kuulostanut hyvältä. Meitä jäisi kumminkin vain kaksi sutta vastaan. Aivan sama. Kuten olin hetki sitten sanonut, ainakaan minä en pakene. Jokin suunnitelmatapainen olisi ehkä silti hyvä löytyä.
"Voiko joku harhauttaa sitä?" Kysyin, "Minulla taitaa olla idea"
"Millainen?" Kysyi Susihäntä.
"Se ei pysty puremaan kahta kissaa kerralla. Jos joku harhauttaa, pääsen kiinni sen kurkkuun"
"Miksi sinä? Olet haavoittunut aika pahannäköisesti."
"Koska tassuni ovat kunnossa. Toistaiseksi. Sitäpaitsi tämä on vain naarmu. Sanokaa mitä sanotte, mutta aion olla se, joka kaataa tuon suden."
\\ Kaikutassu?
Susihäntä?
Helmiloiste, 20.02.2017
Kuljin haparoivin askelin kohti leiriä muiden mukana. Kaikutassu oli äsken herättänyt minut ja kertonut, että susi oli saatu tapettua. Vatsaani kivisti edelleen, mutta nyt jo hitusen vähemmän. Oloni oli huono, ja minua oksetti. Saavuimme leiriin pian. Juoksin suoraan parantajan pesälle. Kirkasmarja tietäisi, mikä minulla oli. Astuin yrttien tuoksujen täyttämään pesään. Kirkasmarja hääräsi jotain yrttien luona.
"Hei Kirkasmarja", maukaisin käheästi. Tunsin jälleen kipua. Parantaja kohotti katseensa minuun.
"Hei Helmiloiste, onko jokin hätänä?"
Nyökkäsin hennosti.
"Vatsaani kivistää. Siihen sattui kamalasti taistellessani sutta vastaan, ja pyörryin."
Kirkasmarja tuli luokseni ja kehotti minua asettumaan makaamaan. Naaras tunnusteli vatsaani hetken.
"Minulla on hyviä ja huonoja uutisia", parantaja sanoi mietteliäästi.
"Mitä? Kerro ensin hyvät", maukaisin ja aloin aavistaa, mistä oli kysymys.
"Onnittelut, olet tiineenä", Kirkasmarja maukui hymyillen. Jos olisin jaksanut, olisin hyppinyt riemusta. Ahvenleuan pennut!
"Milloin muutan pentutarhaan?" kysyin onnellisesti.
"Voit vielä jonkin aikaa toimia soturin tehtävissä, mutta vain kevyissä askareissa. Sitten huonot."
Mielialani laski. Mutta ei kai mikään voisi pilata onneani nyt?
"Kun taistelit ja tunsit kipua vatsassasi... Helmiloiste, on mahdollista, että pennuille tapahtui jotain. Olen pahoillani", Kirkasmarja sanoi ja näyttikin siltä. Ei. Juuri kun olin saamassa pentuja, kaikki oli menossa pielewn. Miksi?
"Mutta.. ne saattavat olla kunnossa, eikö?" vaikeroin surullisena. Parantajanaaras nyökkäsi.
"Pidän sitä itse todennäköisempänä. Uskon, että pennut syntyvät terveinä, mutta silti on mahdollista, että eivät."
Huokaisin hieman helpottuneena.
"Saamme selvää siitä myöhemmin, nyt emme voi tehdä asialle mitään", Kirkasmarja naukui. Nyökkäsin ja poistuin pesästä onnellisempana kuin koskaan.
Etsin kumppaniani leiristä, ja löysin hänet sukimassa itseään sotureiden pesän edustalla. Ahvenleuka ei ollut kai huomannut tuloani leiriin, sillä hän näytti yhtäkkiä huolestuneelta katsoessaa vähäisiä arpiani.
"Mikä sinulle on sattunut?" hän kysyi huolehtivaisesti.
"Ihan mitätön asia vain. Minulla on sinulle kerrottavaa", naukaisin ja kuljin Ahvenleuan ohi ulos leiristä. Kolli seurasi minua ja istahdimme joen rannalle. Nojasin kumppaniani vasten. *Hän on täydellinen.*
Kurottauduin nuolaisemaan Ahvenleuan korvaa ja kuiskasin:
"Odotan sinun pentujasi."
Jäin odottamaan Ahvenleuan reaktiota. Minun olisi myös paras kertoa, että pennut eivät ehkä olleet terveitä.
//Ahven? :3
Ahvenleuka, 21.02.2017
Kuljin kumppanini rinnalla jokea kohti, kunnes pysähdyimme sen rannalle istumaan. Tunsin Helmiloisteen lämmön turkillani ja nojauduimme toisiamme vasten. Naaraan kieli lipaisi korvantaustaani.
"Odotan sinun pentujasi", hän kuiskasi sametinpehmeällä äänellään korvaani ja jäi sitten hiljaa odottamaan vastaustani.
"Mi-minun pentujani? Mutta sehän on aivan upeaa", naukaisin onnellisena ja puskin Helmiloisteen poskea. Hän näytti kuitenkin hieman epävarmalta.
"Kävin päivällä Kirkasmarjan luona, ja hän kertoi, että pennut ovat saattaneet vahingoittua", hän selitti haikeasti. Tunsin pienen pelon valtaavan mieleni *Entä jos jotain sattuu* Helmiloiste taisi huomata huolestuneen ilmeeni.
"Hän kuitenkin kertoi, että pennut syntyvät hyvin todennäköisesti terveinä ja vahvoina. Mitään syytä huoleen tuskin on", hän rauhoitteli. Päätin luottaa hänen sanaansa ja painauduin jälleen hänen viereensä, kunnes mieleeni tuli lisää kysymyksiä.
"Milloin aiot muuttaa pentutarhaan? Entä milloin pennut syntyvät?" kyselin. Naaras naurahti kevyesti.
"Voin toimia vielä vähän aikaa soturin tehtävissä, mutta pentujen syntymisestä ei vielä voida tietää. Pitäisiköhän meidän kuitenkin palata jo leiriin", hän ehdotti ja nousi seisomaan. Nyökkäsin hymyillen ja lähdin seuraamaan kumppaniani leiriin.
//Helmi?
Helmiloiste, 15.02.2017
Kuljin Ahvenleuan ohi ja puskin tämän päätä. Olin niin onnellinen, Ahvenleuka oli viimein kumppanini. Kaikki oli täydellistä rakastamani kissan kanssa. Kolli kulki perässäni tuoresaaliskasalle. Noukimme molemmat särjet kasasta ja menimme leirin reunustalle. Söimme hiljaa, emmekä puhuneet. Kuulin Ahvenleuan hiljaisen kehräyksen ja tunsin kehräyksen kumpuavan minustakin. Syötyämme menimme takaisin sotureiden pesään. Ahvenleuka asettui maahan ja painauduin kumppaniani vasten.
Yhtäkkiä mieleeni tulvahti kysymys, jota olin miettinyt jo kauan. Kaikki tuntui niin täydelliseltä, mutta jotain puuttui.
"Ahvenleuka, haluaisitko sinä joskus pentuja?" kysyin hiljaa katsoen kumppanini kauniisiin silmiin. Kolli katsoi minuun lempeästi ja nuolaisi poskeani.
//Ahven?
Ahvenleuka, 16.02.2017
Helmiloisteen kysymys yllätti minut hieman, mutta halusin tietenkin saada pentuja. Nuolaisin pehmeästi kumppanini poskea.
"Tietenkin haluaisin", kehräsin.
"Olisitko sinä jo valmis saamaan pentuja?" varmistin häneltä. Helmiloiste nyökkäsi onnellisen näköisenä. *Saisin ihan omia pentuja* huokaisin onnellisena. Kävin makuulle pedilleni ja Helmiloiste tuli vierelleni. Tunsin hänen lämpönsä ja nukahdin nopeasti.
//Unta
Pentutarhasta kantautui voimakasta vikinää, joka sai huomioni. Astuin pentutarhaan ja näin Helmiloisteen, jonka vierellä oli kaksi pientä nyyttiä. Kumppanini ruumis oli kuitenkin eloton. Syöksyin hänen luokseen kyyneleitä pidätellen.
Hätkähdin hereille. Käänsin päätäni ja huomasin helpotuksekseni Helmiloisteen makaavan vieressäni ehjänä ja onnellisen näköisenä.
"Näitkö painajaisia?" hän kysyi.
/Helmi?
Helmiloiste, 16.02.2017
"Näitkö painajaisia?" kysyin äsken hereille säpsähtäneeltä kumppaniltani. Ahvenleuka katsoi minuun hämmentyneenä.
"Onneksi se oli vain painajaista", kolli maukui. Päätin antaa hänen olla rauhassa. Suljin silmäni vielä hetkeksi ja painauduin vasten kumppaniani. Tunsin hänen asettavan päänsä kyljelleni. Makoilin hetken paikoillani ja hengitin Ahvenleuan rauhoittavaa tuoksua.
Nukahdin hetkeksi, mutta heräsin pian. Tunsin Ahvenleuan nuolevan korviani. Kolli oli jo noussut ylös ja seisoi nyt vierelläni.
"Herätys", hän maukui. Ynähdin hiljaa ja nousin ylös. Ahvenleuka astui suuaukosta ulos ja menin kollin perään. Aamupartio lähti juuri leiristä turkit kylmyyden suojaksi pörhistettynä. Aamu oli kylmä, mutta aurinko lämmitti taas hitusen lämpimämmin kuin edellisenä aamuna. Ahvenleuka istuutui katsomaan auringonnousua taivaanrannassa. Istahdin kollin viereen ja kietaisin häntäni hänen häntäänsä. Taivas oli kauniin punertava, ja muutama iltatähti loisti vielä kaukaisuudessa. Näin pian Ilvesturkin, joka asteli luoksemme.
"Ahvenleuka, Helmiloiste, hakekaa joku soturi mukaanne ja lähtekää metsästyspartioon", varapäällikkö sanoi. "Ja toivoisin, että tällä kertaa jaksatte keskittyä."
"Aivan varmasti", naurahdin.
"Käyn hakemassa jonkun", Ahvenleuka sanoi. Nyökkäsin kollille ja jäin istumaan kylmään hankeen.
Helmiloiste, 18.02.2017
Ahvenleuka saapui luokseni Karviaiskynnen ja Mustikkamyrskyn kanssa.
"Tule, lähdetään", kumppanini sanoi ja sipaisi hännällään poskeani. Kuljimme Ahvenleuka joukon kärkenä joen suunnalle. Haistelin ilmaa, ja vesimyyrän tuoksu ajautui sieraimiini. Katsahdin tuoksun suuntaan ja hiivin myyrän luo. Tapoin sen nopeasti ja juoksin muiden luo.
"Hyvin napattu", Ahvenleuka sanoi kehräten. Nyökkäsin myyrä suussa ja jatkoimme matkaa. Pysähdyimme kalastamaan pian. Kalastamisessa olin paljon parempi, kuin maalla saalistuksessa. Kauhaisin helposti heti pari särkeä, mutta suuri ahven jäi minulta saamatta. Vähän matkan päässä Karviaiskynsi nosti samaisen kalan ylös vedestä. Kalastettuamme hetken jatkoimme matkaa yläjuoksun suunnalle, putousta päin. Kuljin jonon hännillä. Ennen niin helpolta tuntunut juokseminen vaati minulta nyt oudosti enemmän energiaa, ja liikkuminen tuntui raskaalta. Ahvenleuka jäi odottamaan minua kysyvän näköisenä.
"Onko jokin hätänä?" hän kysyi saavuttaessani hänet. Pudistin päättäväisesti päätäni.
"Ei. Olen kunnossa, väsyttää vain."
Kumppanini nyökkäsi, mutta ei näyttänyt vakuuttuneelta. Jatkoimme matkaa ja saavuimme kaksijalkojen sillan luo. Katsahdin putoukselle. Kaikki näytti normaalilta. Mutta missä kaikki sudet olivat? Näin vain pienempiä, varmaan naarassusia hoitamassa pentuja. Täysikasvuisia susia ei näkynyt missään.
"Missä sudet ovat?" Mustikkamyrsky kysyi.
Ahvenleuka näytti miettiväiseltä.
"En tiedä. Ehkä ne ovat vaihtaneet maisemaa", kolli maukui.
"En usko. Miksi ne jättäisivät nuo tänne?" Mustikkamyrsky sanoi heilauttaen korviaan susiin päin.
"Kunhan niistä ei nyt ole haittaa", Karviaiskynsi sanoi ja jatkoimme matkaa. Metsästimme vielä vähän ja palasimme sitten leiriin. Oloni oli oudon raskas ja väsynyt ja menin suoraan sotureiden pesään. Käperryin pedilleni ja suljin silmäni. Kuulin rapinaa suuaukolta ja avasin silmäni. Ahvenleuka työhtyi pesään ja asettui viereeni. Tunsin kolli painautuvan kehoani vasten. Kehräys kumpusi sisältäni.
"Kuule, tiedän, että jokin on vinossa. Et käyttäydy normaalisti noin", kumppanini maukui korvaani. Käännähdin kysyvästi Ahvenleukaan päin.
//Ahven?
Salamasydän, 19.02.2017
Hölkötin pikavauhtia metsikön läpi.
*Hiirenpapanat partioista! Kyllä minä nyt yhden sudenruippanan yksinkin tapan! Ei se kai nyt niin kovin vaikeaa voi olla.*
"Salamasydän? Mitä sinä täällä teet?" Helmiloiste.
*No voihan hiirenpapanat! Unohdin tarkistaa ettei minua seurata!*
"Miltä vaikuttaa?" Kysyin toiselta soturilta, "menen tappamaan ainakin yhden niistä susista, kun ne kerran meidän reviirillämme ovat. Jonkun se kumminkin on joskus hoidettava pois alta."
Toinen naaras kallisti päätään.
"Yksinkö ajattelit yrittää?"
"Etkö muka itse tahdo niistä eroon? Täällä ei voi saalistaa tai partioida turvassa niin kauan kuin henki pihisee yhdessäkin sudessa. Oletko kanssani vai minua vastaan?"
Huomasin Helmiloisteen katsovan jotain takanani. Käännyin. Kauempana, mäen alla, näkyi jotakin varsin kiinnostavaa.
"Kappas vain, eksynyt pentususi" maukaisin.
"Oletko varma? Se on aika iso pennuksi..."
Vasta sitten Helmiloiste taisi huomata, että olin jo alhaalla. Susi murisi raivokkaasti.
"Mitä äriset, raadonlöyhkä? Luuletko minua tuoresaaliiksesi?" Susi vastasi loikkaamalla kimppuuni. Tunsin sen hampaiden pureutuvan naamaani ja raapivan syvältä. Huusin tuskasta. En nähnyt mitään, mutta luultavasti helmiloiste oli tullut avuksi, ainakin susi horjahti kuin jokin olisi puraissut sitä tassuun. Kynteni huitoivat sokkona ilmaa, sillä en nähnyt mitään. Toisessa silmässäni oli verta, ja toinen oli suden kidassa. Tunsin kynsieni uppoavan johonkin jännäntuntuiseen. Oikeastaan se tuntui aika ällöttävältä. Taisi olla suden silmä kyseessä. Otus ulvoi tuskasta, ja sen ote herpaantui hetkeksi, jolloin potkaisin sitä kaulaan, ja pääsin irti suden otteesta. Tömähdin kyljelleni maahan, mutta nousin äkkiä takaisin ylös. Vasen silmäni oli veren sokaisema, mutta oikea näki yhä hyvin. Tunsin polttavaa, sykkivää kipua naamallani, ja verta pulppusi maahan huolestuttavan paljon.
"Paetaan, Salamasydän. Ehdimme vielä."
Katsoin helmiloistetta suoraan silmiin.
"Kuolen mieluummin taistellen kuin paeten. Jos pakenisin tuollaista elukkaa, mitä sanoisin Jäätuiskeelle ja sisaruksilleni, kun tapaamme tuonpuoleisessa?!"
\\ Helmiloiste?
Kaikutassu?
Susihäntä?
Ahvenleuka, 13.02.2017
Istuin joen rannassa, Helmiloisteen vieressä, yrittäen tähyillä mahdollisia saaliita. Auringon lämpö onneksi helpotti työtämme, eikä kalastaminen tuntunut yhtään hullummalta. Siirtelin tassujani sitä mukaan, kun niiden pohjissa alkoi nipistellä. Pakkanen näytti purevan myös Helmiloistetta. Pohjassa välähtävä suomu pisti silmääni ja aloin vaania pienehköä kalaa, joka tutkiskeli joen pohjakiviä. Vinkkasin Helmiloisteelle kalasta ja naaras laskeutui myös vaanimaan. Kala lipui kauemmas kivikosta ja oli pian se olikin jo melkein tassujeni kohdalla. Upotin tassuni jäiseen veteen ja tunsin, kuinka kynteni upposivat kiiltävien suomujen läpi kalan lihaan. Kauhaisin sen ylös vedestä, mutta sen sijaan, että kala olisi päätynyt maahan, se pyristeli vastaan ja singautti minut kohti Helmiloistetta. Lennähdin naaraan päälle, joka katsoi minua ensin säikähtäneenä, mutta alkoi sitten nauraa.
//Helmi? Cx
Helmiloiste, 13.02.2017
Ahvenleuka kauhaisi kalan joesta, mutta lennähtikin suoraan päälleni. Tunsin kollin turkin omaani vasten ja hengitin hänen tuoksuaan. Nauroin soturille ja kierähdin pois hänen altaan jättäen Ahvenleuan lumeen makaamaan. Astelin kollin luo.
"Mitä sinä siinä maassa teet? Ei kai vain suuri Ahvenleuka kaatunut?" kysyin ilkikurisesti. Ahvenleuka nauroi ja syöksyi minua päin kaataen minut maahan.
"Taisit sinä tässä kaatua", hän nauroi painaen minua maata vasten. Karviaiskynsi katsoi miehin huokaisten syvään.
"Tästä ei tule mitään. Ottakaa saaliinne, lähdemme leiriin", hän sanoi ja lähti kävelemään edellämme leiriin. Kuljin Ahvenleuan kylkeä vasten ja tunsin kehräyksen kumpuavan sisältäni. Kuulin Ahvenleuan kehräyksen myös, ja nuolaisin kollin korvaa. Pysähdyimme vähän ennen leiriä.
"Mitä nyt?" Ahvenleuka kysyi pysähdyttyäni. Harkitsin sanojani hetken.
"Ahvenleuka.. olen halunnut sanoa tämän jo pitkään", aloitin. "Olet minulle todella tärkeä... rakastan sinua."
Näin, miten Ahvenleuka hämmentyi sanoistani ja jäin odottamaan hänen vastaustaan.
//Ahven?:3
Ahvenleuka, 14.02.2017
Silmäni laajenivat ja sydämeni tykytti hurjasti, enkä voinut estää punehtumista. *Oliko Helmiloiste todella tunnustanut rakkautensa? Entä ovatko omat tunteeni samanlaiset?* mutta kyllähän minä hänestä välitän, enemmän kuin mistään muusta kissasta koko klaanissa. *Mutta säilynhän minä yhä uskollisena klaanilleni?* Hopeanharmaa naaras katsoi minua kysyvästi kauniilla jäänsinisillä silmillään. Siirtelin tassujani kiusaantuneena hangessa. Erikoinen tunne oli vallannut koko kehoni, enkä saanut sanaa suustani. Kehräsin kuuluvasti hänen edessään, kunnes sain rauhoitettua itseni.
"Minäkin rakastan sinua", sain viimein sanotuksi ja painauduin lähemmäs Helmiloisteen samettista turkkia, tuntien hänen lämpönsä. Emme sanoneet hetkeen yhtään mitään. Istuimme vain kehräten toistemme vieressä. Ojensin päätäni nuolaistakseni naaraan poskea.
"Tuota... Haluaisitko ehkä olla kumppanini?" kysyin varovasti.
//Helmi? c:
Helmiloiste, 14.02.2017
"Tuota... haluaisitko ehkä olla kumppanini?" Ahvenleuka kysyi varovasti. En saanut sanaa suustani. Tuo kolli merkitsi minulle niin paljon, hän oli kaikkeni, ja tekisin mitä vain hänen vuokseen. Hän oli samalla paras ystäväni, ja suurin ja ainoa rakkauteni. Katsoin Ahvenleukaan ja tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan.
"Mitään muuta en toivo yhtä kovasti", vastasin kehräten. "Joten, kyllä."
Ahvenleuka kehräsi kuuluvasti ja painoin pääni kollin lämpimään turkkiin. Huokaisin syvään. Tunsin kumppanini nuolevan korviani. Halusin vain istua siinä ikuisuuden Ahvenleuan vieressä. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt, eikä millään muulla ollut väliä. Ilta alkoi hämärtyä ja tähdet tuikkivat yllämme. Tunsin Ahvenleuan liikahtavan vieressäni.
"Meidän varmaan pitäisi mennä takaisin leiriin", hän maukaisi. Nyökkäsin hiljaa ja seurasin kumppaniani.
//Ahven? c:
Ahvenleuka, 15.02.2017
Kuljin Helmiloisteen edellä sisälle klaaniin. *Ajatella, että hän on nyt kumppanini* huokaisin onnellisena.
"Pitäisikö meidän siirtää petimme vierekkäin, jos se sopii sinulle?" kysyin sotureiden pesän suuaukolla.
"Tietenkin se sopii", naaras kehräsi ja siirtyi vierelleni. Menimme pesään ja aloin välittömästi kuljettaa omaa petiäni Helmiloisteen pedin vierelle. Pedin pehmusteita irtoili pesän lattialle, mutta en jaksanut välittää moisesta. Kun urakka oli valmis, siirsin katseeni taas Helmiloisteeseen.
"Haluaisitko ehkä syödä jotakin? Minulla on ainakin kaamea nälkä", naukaisin häntääni heilauttaen.
"En ole tainnut syödä itsekkään koko päivänä", hän vastasi hymyillen ja puski ohitseni kulkiessaan lempeästi päätäni. Kehräsin tyytyväisenä ja lähdin seuraamaan hopeanharmaata naarasta tuoresaaliskasalle.
//Helmi? Sori ku tuli lyhyt
Helmiloiste, 11.02.2017
Kuljin kokoontumiseen lähteneiden jokiklaanilaisten kanssa kohti Nelipuita. Tuntui oudolta, että tämä oli ensimmäinen kokoontumiseni, ja olin jo soturi. Olin käynyt Nelipuilla oppilaana, ja odotin kokoontumista suuresti. Kuljin Pajukasteen vierellä. Metsä oli hiljainen, ja kuu paistoi kokonaisena taivaalta kuin sata tähteä. Lumi kimmelsi kuun hohtavan valon alla.
Katsahdin eteenpäin. Myös Ahvenleuka oli mukana, samoin Särkisilmä ja Kaikutassu. *Tapaisinkohan muiden klaanien kissoja?* Mietin, mistä kokoontumisessa puhuttaisiin. Susista ainakin, sillä ainakin Myrskyklaanin reviirillä oli niitä myös. Sudet olivat varmasti levittäytyneet muiden klaanienkin reviireille. Niistä oli pelkkää harmia.
Saavuimme Nelipuille. Kuolonklaani oli jo paikalla, ja jäimme odottamaan muita. Pajukaste meni Särkisilmän ja Kaikutassun luo. Etsin Ahvenleuan kasvavasta väkijoukosta ja istuin kollin viereen. Ahvenleuka huomasi minut ja tervehti.
"Eikös tämä ole ensimmäinen kokoontumisesi?" kolli kysyi hymyillen.
"On."
Emme ehtineet jutella pidempään, kun päälliköt jo aloittivat kokoontumisen.
//Ahven?
Ahvenleuka, 12.02.2017
Olin hyvästellyt Myrskyklaanin Mesitassun ja olimme palanneet takaisin klaanille. Tervehdin muutamia klaaniin jääneitä kissoja ja kerroin heille, mitä kokoontumisessa oltiin puhuttu, ennen kuin lysähdin uupuneena pedilleni ja nukahdin.
Heräsin varhain aamulla sotureiden pesästä ja nousin heti istumaan, sukiakseni turkkiani. Silmiini osui pedillään heräilevä Helmiloiste.
"Huomenta Helmiloiste. Miten kokoontuminen sujui sinulla?" tervehdin häntä. Hopeanharmaa naaras käännähti pedillään.
"Ihan hyvin. Kuulit kai, kun Polttotähti vaati pentuja itselleen", hän vastasi. Nyökkäsin aavistuksen. Omasta mielestäni pennut kuuluvat tänne.
"Tuota, haluaisitko lähteä tänään kanssani metsästyspartioon?" kysyin, rikkoen hetken kestäneen hiljaisuuden.
//Helmi?
Helmiloiste, 12.02.2017
Katsoin Ahvenleuan syviin silmiin.
"Kyllä, mutta täytyy pyytää joku muukin mukaan. Susien varalta", sanoin Ahvenleualle, joka venytteli noustuaan ylös.
"Selvä, lähdetään aurinkohuipun aikaan", hän sanoi haukotusten keskeltä. "Haen jonkun mukaan."
Nyökkäsin ja kuljin ulos pesästä. Aurinko oli noussut jo kauan aikaa sitten, ja aamun ensimmäiset partiot tulivat jo takaisin. Näin Karviaiskynnen, joka tuli luokseni puhuttuaan Ilvesturkin kanssa.
"Hei Helmiloiste, lähdet minun ja Mustikkamyrskyn kanssa partioon. Ja lähdemme nyt heti", hän maukui ja seurasin kollia Mustikkamyrskyn luo. Lähdimme leiristä. Kuljimme Myrskyklaanin rajaa, joskin aika kaukaa, sillä sudet kiertelivät toisella puolella. Kuljin Karviaiskynnen perässä, ja Mustikkamyrsky tuli jäljessäni. Kuljimme eteenpäin pensaiden suojissa kaukana koiramaisten petojen katseilta ja saavuimme pian kaksijalkojen sillalle.
"Sudet ovat tuolla, putouksen luona", Karviaiskynsi osoitti hännällään. "Käännytään takaisin ja mennään leiriin."
Katsoin vielä taakseni putouksen suuntaan, ja näin monta sutta sen ympärillä.
Saavuimme takaisin leiriin. Noukin heti tuoresaaliskasasta särjen ja menin syömään sitä sotureiden pesän edustalle. Lehtikadon aurinko lämmitti turkkiani. *Olisipa jo hiirenkorvan aika.*
Pian näin vaaleanharmaan, raidallisen kollin, ja juoksin Ahvenleuan luo.
//Ahven?
Ahvenleuka, 13.02.2017
Hopeanharmaa naaras juoksi luokseni leirin aukiolta.
"Oletko jo valmiina metsästyspartioon?" kysyin häneltä. Helmiloiste nyökkäsi tomerasti ja lähti kulkemaan vierelläni kohti kullanruskeaa kollia.
"Lähdemme nyt, pääsethän yhä mukaan. Pyrstötähti ei anna edelleenkään kenenkään liikkua yksin tai kaksin, susien takia", nau'uin hänelle.
"Tietenkin tulen mukaan", Karviaiskynsi vastasi ja nousi jaloilleen. Kuljin Helmiloisteen vieressä leiristä ulos.
"Susia liikkuu vähän alavirralla, jossa riistaakin on enemmän. Mennään lähemmäs jokea ja yritetään kalastaa ainakin nyt aluksi", Karviaiskynsi määräsi ja lähti kulkemaan edellämme. Vilkuilin välillä sivusilmällä Helmiloistetta. Sydämeni alkoi tykyttää tiheämmin, ja outo lämpö kävi sisälläni. *Hän ei ole hullumpi* naurahdin pääni sisällä, mutta vakavoiduin nopeasti ymmärrettyäni tunteeni vakavuuden. *Olinko minä todella jo ihastunut häneen?* kysyin itseltäni. En kuitenkaan pystynyt puhumaan tästä hänelle, sillä en ollut itsekkään vielä varma.
Saavuimme joelle, jonka päälle oli muodostunut paksumpi jääkerros.
"Tässä tuskin pystyy mitenkään kalastamaan", huomautin ja käännyin poispäin.
"Ehdottaisin, että menisimme lähemmäs pensaikkoa, jossa on tällaisena päivänä varmasti ainakin hiiriä ja myyriä", jatkoin ja viitoin Helmiloisteen ja Karviaiskynnen seuraamaan. Riistan halu alkoi tuntua mukavasti kuonossani, enkä voinut olla kuulematta pensaikon pientä rapinaa. Katsahdin Helmiloistetta, joka oli ilmeisesti huomannut saman.
//Helmi?
Helmiloiste, 13.02.2017
Katsahdin pensaikkoon, josta kuului lupaavaa rapinaa. Pudottauduin matalaksi ja lähdin hiipimään. Pensaikossa oli varmasti riistaa, ja tunsin veden nousevan kielelleni. Haistoin rastaan, joka oli varmaankin keskellä pensaita. Hipsin pusikon luo ja työnsin pääni lehtien läpi. Säikähtänyt rastas syöksähti kasvojani päin ja kavahdin taaksepäin samalla rääkäisten. Loikkasin linnun perään, mutta en saanut siitä kunnon otetta. Rastaan pyrstösulkia jäi suuhuni. Ahvenleuka nauroi maassa, ja Karviaiskynsi tyytyi vain katsomaan oudosti minua.
"Hiljaa, kollinkuvatus!" sähähdin yskäistessäni sulat suustani. Ahvenleuka loi huvittuneen katseen minuun. Näytin kyllä varmasti typerältä.
"Et ole itsekään täydellinen!" tiuskaisin ja näpsäytin hännälläni kollia leikkisästi kuonoon.
"Enkö?" Ahvenleuka maukui viattomasti.
Kehräsin lämpimästi. Tunsin oudon tunteen vatsanpohjassa, jota en ennen ollut tuntenut. Katsoin suoraan kollin meripihkaisiin silmiin. Olimme vain hiljaa hetken. Karviaiskynsi katsoi yhä kummissaan meitä.
"Metsästetäänkö me vai ei? Yrittäkää päättää", soturi äyskähti. Kuljimme jlen vartta hieman eteenpäin. Ahvenleuka istuutui kalastamaan ja istahdin hänen viereensä.
//Ahven?
Ahvenleuka, 06.02.2017
"Hei taas, Helmitassu", maukaisin Kuuviiksen viereltä.
"Uskon, että olet jo valmis soturiksi. Minun täytyy vain kysyä Pyrstötähdeltä, milloin sinut nimitetään. Saat vapaata siihen päivään, kun sinut nimitetään, joten tämä oli nyt sitten viimeinen opetuskertasi", jatkoin tyytyväisenä. Oli hienoa seurata oppilaan kehitystä, varsinkin kun oppilas oli ollut mukava tapaus. Olin kuitenkin kaivannut jo vähän hiljaisempaa arkea.
Katselin, kuinka Helmitassun silmät loistivat onnesta.
"tuleeko minusta siis viimein ihan oikea soturi?" hän maukui innoissaan. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja lähdin kulkemaan sisälle leiriin. Ulkona juokseminen oli saanut minut hyvin nälkäiseksi ja olin syönyt viimeksi eilen.
"Ahvenleuka, odota!" Helmitassu huusi perääni. Käännyin ympäri ja tassuttelin hänen luokseen.
"Mitäs nyt?" kysyin oppilaalta.
"Ajattelin jos voisimme puhua vähän, vaikka samalla kun syömme", hän ehdotti ja katsoi suoraan silmiini. Kohautin hartioitani.
"Miksipäs ei", naukaisin ja lähdin kulkemaan hänen vierellään.
//Helmi?
Helmitassu, 06.02.2017
Yksi kysymys myllersi sisälläni.
"Entä jos en ole valmis? Entä jos arvioit väärin, en osaa edes metsästää hyvin", naukaisin epävarmana. Ahvenleuka katsoi suoraan silmiini.
"Olet varmasti valmis. Olet kehittynyt valtavasti. Ja osasithan sinä metsästää, näin kuinka otit sen jäniksenkin kiinni", kolli vastasi hymyillen.
"Et voisi olla valmiimpi."
Hymyilin hänelle. Söin pienen särjen ja häivyin suoraan nukkumaan pesääni. *Kohta olen soturi.*
Käperryin makuusijalleni ja nukahdin välittömästi onnelliseen uneen.
Aamulla heräsin valonsäteisiin, jotka loistivat silmiini pesän katon läpi. Astuin ulos muiden oppilaiden kuorsauksen täyttämästä pesästä. Istahdin hohtavaan hankeen. Tunsin pitkästä aikaa lämmön turkillani. Odotin, että Ahvenleuka tulisi ja jatkaisimme taas koulutustani, mutta sitten muistin, että se oli jo päättynyt. *Miksi?* Mitä minä nyt oikein tekisin. Mestarini ei kouluttaisi minua. Voisin toki tehdä oppilaiden tehtäviä, mutta siitä ei riittäisi sisältöä koko päiväksi. Huokaisin syvään. Soturin tehtävät eivät olleet edes harkittavissa. Sitten keksin. Kuljin parantajan pesälle. Kirkasmarja oli jo hereillä, mutta Mäntytassu nukkui vielä.
"Hei Kirkasmarja!" huikkasin pesän suulta. "Voisinko ehkä auttaa jotenkin?"
Kirkasmarja kääntyi hitusen yllättyneenä puoleeni.
"Miksi niin? Eikö Ahvenleuka anna sinulle tarpeeksi tekemistä?" naaras kysyi.
"Hän antoi minulle vapaata siihen asti, kun minut nimitetään soturiksi. Enkä keksi mitään tekemistä", sanoin surkeana. Kirkasmarja mietti hetken.
"No, osaisitko hakea unikonsiemeniä? Ne eivät kasva kaukana leiristä, joten voit varmaan hakea niitä ilman soturia. Ne ovat punaisia kukkia, puraise varsi poikki ja tuo kukat minulle."
Nyökkäsin ja lähdin pirteänä leiristä. Kuljin leirin lähistöllä etsien kukkia. *Hän olisi voinut antaa hieman tarkemmat ohjeet.* Löysin kuitenkin kukat vähän matkan päästä. Pureksin juuret joten kuten irti. Satuin katsomaan toiselle rannalle. Näin suuren koiramaisen pedon astelevan kiivaasti ympyrää. Kylmät väreet väreilivät selässäni. Onneksi se oli Myrskyklaanin puolella.
Kiikutin kukat leiriin.
"Kiitos paljon Helmitassu, olit suureksi avuksi", Kirkasmarja kiitteli ripotellessaan kukista siemeniä lehden päälle.
"Eipä kestä."
Juoksin taas ulos, sillä Kirkasmarjalla ei ollut antaa minulle enempää tekemistä. *Tästä lomasta voisi kyllä nauttia*, mietin. *Mutta miten?*
Tuntui tylsältä, kun ei ollut enää koulutusta.
Helmitassu/-loiste, 07.02.2017
Istahdin juuri oppilaiden pesään kun aukiolta kuului Pyrstötähden ääni.
"Saapukoon jokainen uimaan kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!" päällikkö kajautti. *Minä en kyllä ole oikein kykenevä.*
Astelin muiden kissojen joukkoon leirin aukiolle. Huomasin Ahvenleuan ja menin kollin luokse. Hän näytti oudon ylpeältä.
"Mitä tapahtuu?" kysyin mestariltani.
"Kohta näet."
Katsoin kummasti Ahvenleukaa. Mikä oli muka niin salaista? Olin kuitenkin hiljaa ja katsoin Pyrstötähteä, joka seisoi kiven päällä.
"Yksi klaanimme oppilaista on valmis soturiksi. Helmitassu, tulehan tänne."
Tunsin heikosti täriseväni innosta ja jännityksestä. Olin tietoinen klaanin kissojen katseista, mutta en jaksanut välittää, vaan kävelin varmoin askelin Pyrstötähden eteen.
"Minä, Pyrstötähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Helmitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan", sanoin hiukan värisevällä, mutta silti varmalla ja päättäväisellä äänellä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Helmitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Helmiloisteena. Tähtiklaani kunnioittaa nopeuttasi ja älyäsi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi."
Pyrstötähti astui luokseni, ja nuolaisin hänen lapaansa. Klaani puhkesi hurraamaan.
"Helmiloiste! Helmiloiste!"
Kehräsin ylpeänä. Näin Ahvenleuan tulevan luokseni. Kosketin hänen kuonoaan.
"Onnea Helmiloiste!" entinen mestarini onnitteli.
Istahdin kylmään hankeen. Seremoniasta oli kulunut jo aikaa, ja ilta oli saapunut. Minun olisi istuttava yö hiljaa puhumatta vartiossa muiden nukkuessa. Katsoin tähtiin. Ne tuikkivat hyvin kirkkaasti. *Viimein. Viimein olen soturi.*
Helmiloiste, 08.02.2017
Loikoilin lumihangessa rentona. Aamulla olin mennyt suoraan nukkumaan öillisen vartiointini ansiosta, mutta olin vielä hieman uninen. Lämmittelin lämpimänä hohkaavan auringon valossa. Suljin silmäni. Näin silmäkulmassani tummanruskean kissan. Käännyin katsomaan, ja näin klaanimme parantajaoppilaan Mäntytassun. Kolli näytti jotenkin vaivaantuneelta.
"Minun pitäisi mennä hakemaan kaisloja", parantajaoppilas sanoi. "Kirkasmarja ehdotti, että voisit tulla mukaan." Nyökkäsin.
"Voinhan minä."
Astelimme ulos leiristä. Kaislaa kasvoi ihan lähellä. Aloin Mäntytassun apuna katkomaan pitkiä kaisloja. Katselin välillä vaivihkaa Myrskyklaanin puolelle. En erottanut siellä olevan susia, mutta tiesin, että siellä ne yhä olivat.
"No, onko mukavaa olla parantajaoppilaana?" kysyin Mäntytassulta, joka oli syventynyt kaislojen pätkimiseen.
"Ihan kivaa", kolli vastasi.
Katsahdin taas vastarannalle. Näin nyt suden, ja minua puistatti.
"Mukava kuulla", vastasin.
//Mänty?
Helmiloiste, 10.02.2017
Tulimme leiriin Mäntytassun kanssa katkottuamme tarpeeksi kaisloja. Aurinko oli jo korkealla, ja pian se laskisi taas. Vein kaislat Mäntytassun apuna parantajan pesään. Kirkasmarja oli touhuamassa yrttien kanssa jotain. Naaras kohotti päätään kuultuaan tulomme.
"Kiitos paljon", parantaja sanoi. Nyökkäsin ja lähdin ulos pesästä. Minua ei oltu käsketty partioihin tai tekemään mitään muutakaan, joten istahdin sotureiden pesän ulkopuolelle. Olin tehnyt sinne edellisenä iltana makuusijan Ahvenleuan viereen. Katsahdin ympärilleni. Ahvenleuka oli partiossa. Tunsin hienoisen pettymyksen sisälläni. En tuntenut juuri muita sotureita, kuin hänet.
Näin, kuinka metsästyspartio tuli leiriin, ja toi tuoresaalista. Halusin itsekin olla jotenkin hyödyksi, mutta en voisi lähteä yksin metsästämään. Kaikilla muilla näytti olevan kiire, joten päätin jäädä leiriin tylsistymään kuoliaaksi. Jos joku haluaisi minun tekevän jotain, kaipa minua pyydettäisi? Hain itselleni ahvenen ja aloin syödä sitä sotureiden pesän ulkopuolella.
Nokipentu, 05.02.2017
"Osaatko sinä leikkiä Varjoklaanin soturia ja Jokiklaanin soturia?" kysyin Helmitassulta joka näytti katselevan enimmäkseen pesän seinää. Helmitassu katsahti minuun.
"Hmm, miten te sitä leikitte?" tuo kysyi. Katsoin hopeanharmaata naaras suoraan silmiin.
"Sinä olet varjoklaanilainen soturi ja minä olen jokiklaanilainen soturi. Helppoa", naukaisin hieman kehräten. Liikuttelin viiksiäni ja valmistauduin.
"Joo! Leikitään sitä", Lampipentu kajautti ilmoille kovan huudon. Nyökkäsin. Unikkopentu oli vähän aikaa sitten löhtenyt pesästä Aurinkopennun kanssa.
"Aloitetaan!" naukaisin kovaan ääneen. Minä ja Lampipentu hyökkäsimme Helmitassun kimppuun ja oppilas horjahti meidän kummankin painosta. Pidimme siskoni kanssa kynnet piilossa sillä emme oikeasti halunneet satuttaa Helmipentua. Kapusin joten kuten hopeanharmaan soturioppilaan selkään.
"Nyt olen todella iso!" huusin ja röyhistin rintaani. Pian mätkähdin maahan sillä Lampipentu veti minua hännästä vierelleen.
"Ollaan välillä jotain muuta", siskoni naukaisi.
"Helmitassu, mitä sinä leikit pentuna?" kysyin kysyvällä äänellä ja katsoin naarasoppilasta tuon jäänsinisiin silmiin.
//Lampi? Helmi?
Helmitassu, 05.02.2017
Muistelin pentuaikojani.
"Olin suurimman osan pentuajoistani yksin, joten en leikkinyt paljon mitään. Muistan, että kun olin aivan pieni, leikin hippaa ja piilosta, en oikein muuta", vastasin mietiskellen. Katselin seinää ja äkkäsin yhtäkkiä aukon seinässä.
"Mitä sinä katsot?" Lampipentu kysyi. Käännähdin katsomaan pentua.
"Tuolla minä leikin yksikseni", sanoin, ja osoitin hännälläni aukkoa.
"Sen nimi oli... Pentukolo."
Pennut katsoivat minua kummissaan.
"Mikä se on?" Nokipentu kysyi.
"Se on aukko, joka johtaa pieneen koloon. Ahvenleuka ja Kurkktassu löysivät sen, kun olivat pentuja."
Pennut säntäsivät aukon luo.
"Täältä tulee kylmää ilmaa!" Lampipentu huudahti. Kehräsin huvittuneena.
"Siitä on reitti ulos. Mutta halusitteko leikkiä jotain?"
Pennut hakstelivat koloa tarmokkaasti. He nostivat päitään suuntaani.
"Joo! Leikitään sitten vaikka... että sinä olet susi", Nokipentu hihkaisi minulle, " ja me olemme sotureita, ja sinun pitää etsiä meidät!"
"Sulje silmäsi!" Lampipentu vinkaisi. Tein työtä käskettyä ja istahdin maahan silmät kiinni. Kuului vaimeaa supinaa, kun pennut menivät piiloon.
"Valmista!"
Näin pennut pian. Nokipentu oli piiloutunut Pentukoloon, näin hänen päänsä kurkkivan suuaukosta. Lampipentu oli ryöminyt sammaleisiin.
"Täältä tulee susi! Missä saaliini on?" huhuilin. Lampsin ensin Lampipennun luo. Naaras syöksyi kimppuuni heti kun kosketin häntä kuonollani. Nokipentu ei ilmeisesti jaksanut odottaa enää, vaan ampaisi piilostaan kimppuuni. Hautauduin kahden pörröisen karvapallon alle. Sain pennut karistettua päältäni.
"Minun pitäisi varmaan mennä", sanoin pennuille.
"Ai, hei sitten", Nokipentu sanoi.
"Hei", Lampipentukin maukaisi. Nyökkäsin pennuille ja lähdin pois pesästä.
Helmitassu, 05.02.2017
Heräsin aamulla varhain. Nousin ylös makuusijaltani ja kuljin leirin aukiolle. Klaanin kissat olivat jo heränneet ja tehtäviensä äärellä. Menin tuoresaaliskasalle. Nappasin mukaani peipposen ja söin sen muutamalla nälkäisellä hotkaisulla. Huomasin Ahvenleuan, joka viittoi minua hännällään luoksensa.
"Lähdemme Kuuviiksen kanssa metsästyspartioon, ja sinä tulet mukaan", kolli maukui. Nyökkäsin ja seurasin mestariani ja Kuuviikseä ulos leiristä.
"Ei mennä kauas, metsästetään tässä joen kupeessa", Kuuviiksi sanoi. Istahdin joen rannalle tottuneesti. Olin kehittynyt kalastuksessa huimasti. Osasin sen paremmin kuin maalla metsästyksen, ja harvoin minulta jäi kala saamatta tassuihini. Näin tällä kertaa suuremman kalan kuin yleensä. Paljon suuremman. *Tuohan on lohi!* Kala kaarteli aika pinnassa. Sen harmaat suomut kiiltelivät auringossa. Jännitin keskittyneesti lihakseni. Lohi tuli nyt ylemmäs ja kauhaisin vettä. Sain lohen selkäevästä kynnelläni kiinni. Kala kuitenkin veti minua pinnan alle nopeasti.
"Tarvitsen apua!" huikkasin, ja Kuuviiksi syöksyi luokseni. Tartuimme kalasta yhdessä kiinni ja kiskoimme sen rantaan.
"Valtava lohi, upeaa Helmitassu!" Kuuviiksi kehui. Tunsin, kuinka ylpeys oikein huokui minusta. Ahvenleukakin saapui paikalle.
"Sinäkö tuon sait?" kolli kysyi ihmeissään. Nyökkäsin tyytyväisesti. Ahvenleuka kehui minua vuolaasti. Raahasin lohen leiriin Ahvenleuan ja Kuuviiksen kanssa. Asetin sen tuoresaaliskasan päälle.
"Ainakaan kalastuksessa ei ole ongelmia", mestarini sanoi.
"Arvioin tänään taitojasi, ja voimme itse asiassa lähteä heti. Kuuviiksi, tuletko mukaamme?" Kuuviiksi nyökkäsi.
"Selvä. Mennään."
Kuljimme taas ulos leiristä.
"Ja harjoittelemme siis maalla saalistusta, ei kalastusta", Ahvenleuka sanoi, kun huomasi minun kulkevan joen suuntaan. Mielialani laski; maalla saalistus ei ollut vahvimpia taitojani.
//Ahven?
Helmiloiste, 06.02.2017
Seurasin Helmitassua Kuuviiksen kanssa sopivan matkan päästä ja odottelimme, mitä hän teki seuraavaksi. Helmitassusta nimitettäisiin hyvin pian soturi, ja sitä hän oli odottanutkin. Mieleeni tulvi kaikki muistot omasta oppilasajastani, kun Hämärälilja arvioi minun taitojani. Olin päättänyt tehdä Helmitassusta niin hyvän soturin, että klaani olisi ylpeä hänestä.
Hiippailin kivikon takaa lähemmäksi oppilastani, joka oli ilmeisesti haistanut jotaki lähempänä pensaikkoa. Hän painautui maata vasten, kuten olin opettanut ja hiipi lähemmäs.
"Hän on löytänyt varmasti hiiren", kuiskasin vanhemmalle soturille, joka nyökkäsi hiljaa. Pian Helmitassu hyppäsi pensaikkoon, mutta vähän liian myöhään, sillä hiiri oli jo huomannut hänet. Oppilas ei kuitenkaan luovuttanut, vaan syöksyi sen perään, ja pian hän roikutti hampaissaan velttoa hiirtä. Seurailin tarkasti, kuinka hän hautasi hiiren maahan ja jatkoi matkaansa.
//Helmi? Saat jatkaa tästä etten hittaa liikaa.
Helmitassu, 06.02.2017
Haudattuani hiiren myöhemmin kerättäväksi lähdin jäljittämään uusia eläimiä. Haistelin ilmaa tarkasti. Haistoin kaukaisen susien hajun, jonka tunsin voimakkaana sieraimissani. Pian haistoin jäniksen. Hiivin hiljaa hajun lähdettä kohti. Tiesin, että Ahvenleuka ja Kuuviiksi olivat lähettyvillä, mutta en antanut asian haitata. Näin pian pitkäkorvaisen jäniksen haistelemassa maata vähän matkan päässä. Jänis ei värähtänytkään, kun lähestyin sitä hiljaa. Olin jo sietämättömän lähellä, kun oksa rasahti allani. Jänis pinkaisi pakoon pusikkoon. *Aion saada tuon jäniksen.* Syöksyin jäniksen perään pensaisiin. Juoksin suunnattoman nopeasti. Tuuli vinkui korvissani, ja näin jäniksen suoraan edessäni. Sain eläimen kiinni ja tapoin sen sutjakasti. Raahasin jäniksen mukanani. *Onkohan minulla Tuuliklaanin verta?* Jätin jäniksen hiiren luo. Nyt jouduin odottamaan pidempään, että haistoin uuden saaliseläimen. Lehtikadon aikaan riista oli vähissä, mutta haistoin silti vielä rastaan. Lintu hyppeli lähelläni nokkien pähkinää. Lähestyin sitä mahdollisimman hiljaa. Rastas kuitenkin jähmettyi yhtäkkiä ja kuunteli tarkkaan. Pysähdyin heti, mutta rastas oli jo lennähtänyt ilmaan.
"Hiirenpapanat!"
Riistaa ei enää tuntunut löytyvän, joten raahasin saaliin leiriä kohti. Ennen suuaukkoa Ahvenleuka ja Kuuviiksi saapuivat luokseni.
Helmitassu, 04.02.2017
Heräsin nukuttuani hetken aikaa. Olin täysin virkeä, enkä siis edes yrittänyt nukkua enää. Lampsin ulos oppilaiden pesästä varoen, etten herättäisi sikeästi nukkuvaa Puuskatassua. Astuttuani ulos näin Ahvenleuan, joka tuli ulos pentutarhasta. Juoksin mestarini luo.
"Ahvenleuka, voisimmeko tehdä jotain?" kysyin toiveikkaana. Ahvenleuka kääntyi minuun päin.
"En tiedä, en ollut suunnitellut enää täksi päiväksi kouluttavani sinua", hän sanoi.
"Voisit kai silti opettaa minua vaikka... kalastamaan?" kysyin taas, sillä kaipasin kovasti jotain tekemistä. Ahvenleuka huokaisi.
"Voisin kyllä itsekkin kalastaa. Selvä, mennään, otetaan Kaislavirta mukaan susien varalta."
Ahvenleuka huikkasi Kaislavirralle, ja kolli tuli luoksemme. Lähdimme joen rantaan. Halusin oppia kalastamaan, sillä se oli viimeksi mennyt kovin huonosti. Menimme ulos leiristä lähimmälle avonaiselle kohdalle joessa, joka ei ollut jään peitossa. Kaislavirta istuutui kalastamaan ja Ahvenleuka teki samoin asettuen hänen viereensä. Istahdin itsekin Ahvenleuan viereen. *Nyt onnistun.* Odotin kärsivällisesti ja valmiina kauhaisemaan kalan vedestä. Näin hopeaisen särjen. Keskityin kovasti ja kauhaisin kalan sujuvasti rannalle.
"Hienoa Helmitassu!" Ahvenleuka kehui. Ensimmäinen kalani! Ehkä viimein oppisin. Näin seuraavan kalan, ja suureksi hämmennyksekseni nostin senkin joesta sujuvasti. Ahvenleuka katsoi minuun ja kehui minua. Kolmas kala jäi vielä pinnan alle, eikä sen jälkeen enää näkynyt kaloja. Talsimme leiriin takaisin. Kalat keikkuivat suussani kantaessani niitä.
"Hyvin kalastettu", Kaislavirtakin kehaisi. Häntäni nousi ylpeydestä pystyyn. Kaislavirta suuntasi kulkunsa sotureiden pesään ja jäimme kahden Ahvenleuan kanssa.
//Ahven?
Ahvenleuka, 05.02.2017
Seisoskelin kahden Helmitassun kanssa, leirin suuaukon vieressä, johon Kaislavirta oli juuri astunut.
"Helmitassu, olet kehittynyt hyvin viime aikoina, ja uskon, että sinut nimitetään lähiaikoina oikeaksi soturiksi. Uskotko, että alat olla valmis?" kysyin terävästi oppilaaltani.
"Kyllä minä uskon" Helmitassu sanoi ja nyökkäsi itsevarmasti.
"Hyvä. Jatkamme kuitenkin harjoittelua normaalisti" sanoin ja astuin sisäänkäyntiin. Helmitassu nyökkäsi ja seurasi pesässäni.
"Minulla on ainakin nälkä. Haemmeko jotain syötävää?" hän kysyi.
"Emme vielä, mutta viedään klaanivanhimmille ensin tuoresaalista" vastasin tyynesti. Mestarina oleminen oli toisinaan hankalaa, sillä pitihän minun kuitenkin olla hänelle esimerkkinä.
Viimein Helmitassu kipitti takaisin aukiolle.
"Joko on valmista?" kysyin, ja oppilaani nyökkäsi. Lähdimme kohti tuoresaaliskasaa. Valikoin itselleni pienen särjen ja istuin Helmitassun viereen syömään sitä.
//Helmi?
Helmitassu, 05.02.2017
Asetuimme syömään tuoresaalista Ahvenleuan kanssa.
"Aiotko siis arvioida taitojani jonain päivänä", kysyin kollilta. Minusta oli mahtavaa, että pääsisin pian soturiksi.
"Kyllä, ajattelin niin", Ahvenleuka maukaisi särkensä ääreltä.
Syötyämme Ahvenleuka nousi ylös.
"Voisit käväistä pentutarhalla, Pajunaste ja Valkohäntä saattavat haluta tuoresaalista."
Nyökkäsin ja hain kaksi ahventa tuoresaaliskasasta ja juoksin pentutarhalle. Olisi ihana nähdä pentuja. Pentutarhassa tuoksui maidolle. *Ovatkohan pennut löytäneet koloa?* Pentutarhan seinässä oli ollut omina pentuaikoinani pieni aukko, jonka Ahvenleuka ja Kurkitassu olivat kai löytäneet. *Se on kyllä varmaan paikattu*, järkeilin. Kolosta tulisi pesään tarpeetonta kylmää ilmaa.
"Hei Pajukaste, hei Valkohäntä", naukaisin kuningattarille ja ojensin kalat heille.
"Hei Helmitassu", Pajukaste maukui.
Katselin pentuja, jotka leikkivät innoissaan. *Saisinko minä koskaan pentuja?*
//Joku pentutarhasta?
Nokipentu, 05.02.2017
Huomasin itseäni isomman kissan tulevan pentutarhaan. Astelin tuon luokse ja jötin Lampipennun ja Unikkopennun leikkimään keskenään.
"Hei, kuka sinä olet?" kysyin kysyvällä äänellä.
"Minä olen Helmitassu, oppilas", naaras naukaisi. Katselin hopeanharmaata naarasta, oppilasta. Halusin pian olla itsekkin oppilas. Katsahdin emooni Valkohäntään.
"Milloin minusta tulee oppilas?" kysyin ja hailautin häntääni ilmassa turhautuneena ja ärtyneenä.
*Haluan olla jo oppilas!* nau'uin mielessäni.
"Sinusta tulee kyllä oppilas kun sen aika koittaa", valkea kuningatar, emo naukui lempeällä äänellään ja katsoi minua taivaansinisillä silmillään.
"Mutta haluan olla jo oppilas!" huudahdin. Lampipentu, siskoni astettui istumaan viereeni. Unikkopentu meni sisarustensa luokse kerälle Pajukasteen, heidän emonsa vierelle.
"Millaista on olla oppilas?" Lampipentu kysyi Helmitassulta meripihkaiset silmät loistaen. Hopeanharmaa soturioppilas hymähti.
"Välillä rankkaa ja välillä kivaa", tuo naukaisi ja heilautti häntäänsä iloisesti. Naaras hailautti korviaan ja heilutteli viiksiään.
"Mitä oppilaana tehdään?" kysyin.
//Helmi? Lampi? Unikko? Valko? Lohi? Paju?
Helmitassu, 05.02.2017
"Mitä oppilaana tehdään?" Nokipentu kysyi.
"Harjoitellaan saamistamaan ja taistelemaan. Opetellaan soturilakia", vastasin hymyillen.
"Miten oppilaana oleminen on sitten rankkaa?" kysyi Lampipentu vuorostaan.
"No, joudumme poistamaan punkkeja klaaninvanhimmilta, tai vaihtamaan makuualusia", maukaisin mietteliäästi. "Mutta se on osa koulutusta."
Pennut katsoivat minua silmät selällään.
"Tuleeko sinusta pian soturi?" Lampipentu kysyi.
"Luulisin", vastasin.
"Leikitään!" Nokipentu kiljahti yhtäkkiä. Kehräsin kuuluvasti.
"Helmitassu, tuletko sinäkin?" Lampipentu kysyi.
"Jos suostutte ottamaan minut mukaan", vastasin ja seurasin katseellani pieniä pentuja. Katsahdin pesän seinään, mutta en nähnyt reikää ja koloa. Ehkä en vain huomannut niitä.
"Tule, Helmitassu!"
//Pennut? c:
Helmitassu, 01.02.2017
Käytin mestarini näyttämää liikettä häneen. Ahvenleuka ehti väistää, mutta sain läpsäistyä häntä poskelle.
"Hyvä, yritä vielä uudestaan. Ja nyt yritä ennakoida, mitä teen."
Ahvenleuka valmistautui tulevaan iskuun. Jännitin lihakseni. Yritin huijata kollia, ja katsoin hänen vasenta lapaansa. Hyppäsin, ja Ahvenleuka väisti toivomaani suuntaan. Sain otteen hänen niskavilloistaan ja kaadoin hänet maahan.
"Hienoa, Helmitassu, tuo meni hyvin!" Ahvenleuka kehui ja säteilin ylpeydestä.
"Harjoitellaan nyt jotain muuta. Nouse takajaloillesi", mestarini sanoi, ja tein työtä käskettyä. "Juuri noin. Nyt yritä tasapainotella siinä, ja koeta horjuttaa minua."
Aloin kynsiä Ahvenleuan suuntaan tassuillani, mutta tunsin horjuvani. Huojuin paikallani tovin, mutta sain kehoni tasapainoon häntäni avulla. Ahvenleuka kuitenkin ehti kaataa minut korjatessank asentoani.
"Sinun on harjoiteltava kehosi hallintaa. Heiluit kuin heinänkorsi tuulessa", kolli opasti. "Tasapainota itseäsi hännälläsi ja seiso tukevammin maassa."
Nousin uudestaan takajaloilleni, ja upotin kynteni maahan. Heiluttelin häntääni puolelta toiselle, kunnes pysyin pystyssä tukevasti. Läpsin Ahvenleukaa ja sain hänet horjumaan. Ahvenleuka läpsi takaisin, ja lopulta kaaduimme molemmat.
"Hyvä, Helmitassu, edistyt hienosti!" Ahvenleuka kehui.
Kehräsin ylpeänä kuuluvasti.
"Mitä teemme nyt?"
//Ahven?
Ahvenleuka, 02.02.2017
"Uskon, että tämä harjoittelu riittää tälle päivälle, joten päästän sinut nyt lepäämään. Voimme harjoitella lisää sitten huomenna" vastasin ja lähdin kulkemaan Helmitassun edellä takaisin kohti leiriä. Aurinko paistoi korkealla, lämmittäen mukavasti turkkiani. Olisin halunnut lähteä vielä kalastamaan, mutta en halunnut törmätä yhteenkään suteen ja vaarantaa Helmitassua.
Saavuimme leiriin ja lähdin heti hakemaan itselleni tuoresaaliskasalta jotakin syötävää. Helmitassu tuli peräässäni ja otti itselleen hiiren. Asetuimme aurinkoiselle paikalle makaamaan ja aloimme syödä riistaa.
"Kuinka koulutukseni on sujunut?" Helmitassu kysyi ja haukkasi palasen hiirestään.
"Et ole vielä valmis oikeaksi soturiksi, mutta uskon ettei siihen kestä enää kovinkaan kauan" vastasin hymyillen. Jos minä saisin päättää, hän olisi jo soturi, mutta joitain asioita oppilaani pitäisi vielä oppia.
"Selvä" hän maukaisi ja nielaisi viimeisen palan hiirestä. Olin jo ehtinyt syödä vesimyyräni, joten aloin puhdistaa turkkiani.
"Minun täytyykin tästä jo mennä" sanoin ja lähdin kulkemaan kohti
Sotureiden pesää. Istuin pedilleni ja haukottelin väsyneesti.
//Joku?
Helmitassu, 04.02.2017
Ahvenleuka talsi kohti sotureiden pesää. Hän huikkasi jotain klaaninvanhimmista, ja tulkitsin sen niin, että minun oli mentävä nyppimään heistä punkkeja tai jotain. Hain siis Kirkasmarjalta hiirensappea ja kipitin klaaninvanhimpien luo. Hiekkasielu huomasi minut ensin ja kehräsi. Pian muutkin nostivat päitään hitaasti ja katsoivat minua.
"Onkos punkkeja?" kysyin mennen heti asiaan.
"Eipä juurikaan, minulla on yksi korvan takana, mutta ei niitä näin talvella oikein ole", Hiekkasielu sanoi. Kostutin punkkia hiirensapella ja se tipahti kuolleena maahan.
"Kerropas sinä, Helmitassu, mitä oikein ajattelet niistä susista",Kuusihäntä kysyi.
"En tiedä, ne ovat suuria ja vaarallisia, mutta tuskin ne leiriin tulevat."
Sain hommat tehtyä ja lähdin klaaninvanhimpien luota.
Menin kohti oppilaiden pesää. Minua väsytti, mutta en millään viitsisi vielä mennä nukkumaan. Menin silti suoraan omalle makuusijani luo ja lysähdin siihen kaislat heiluen. Aloin puhdistaa itseäni karhealla kielelläni.
Katsahdin toiseen suuntaan ja näin Puuskatassun. Kolli oli kai ollut menossa nukkumaan, mutta nosti nyt päätään kysyvästi.
"Hei", maukaisin ujosti. Puuskatassu haukotteli hieman.
//Puuska?
Puuskatassu, 04.02.2017
Seurasin silmät sirillään kun Helmitassu tuli pesään. Oppilas lysähti pedilleen kaislat heiluen. Pian Helmitassu äkkäsi minut.
"Hei," naaras maukui ujona. Olisin vastannut mutta sen siaan minun oli pakko haukotella. Helmitassu katse pisteli turkilla kun muutaman kerran nuolaisin rintaani.
"Hei Helmitassu," naukaisin naaraalle. Minua nukutti yhä mutten voinut uudelleen käpertyä keräksi ja nukahtaa.
*Hiirenpapanat! Ei tästä tule mitään! Miksi en vain voi nukkua rauhassa?* pohdin vihaisena. Tassujani särki lumessa loikkiminen ja kylkeni oli kipeä tömähtäessäni maahan vimme taisteluharjoituksissa.
"No miten sinulla on mennyt oppilaana ja onko sinun mieleståsi ainulla hyvä mestari?" kysyin. Nostin katseeni Helmitassuun.
*Epäröikö hän vai?* mietin.
"Minä en itse oikein pidä omasta mestaristani," vastasin oman mielipiteeni kysymykseeni. Helmitassu näytti empivän yhä.
*Onkohan hän ihastunut mestariinsa kun ei kerran puhu hänestä mitään?* pohdin kiukkuisena sillä en tykännyt tästä piinallisesta odotuksesta. Kuitenkin älysin jättää pisteliään pohdintoni ja kysymykseni sanomatta. Jos minulla olisi keppi puraisisin sen nyt poikki sillä minua turhautti piinallinen ja tuskainen odottelu.
*Tuskinpa oppilas rakastuu mestariinsa?* mietin odotellessani Helmitassulta vastausta.
//Helmi?
Helmitassu, 04.02.2017
Puuskatassu kysyi mielipidettäni mestaristani Ahvenleuasta. Hän oli minun paras ystäväni, enkä oikein edes tiennyt miksi Pyrstötähti oli nimittänyt hänet mestarikseni. Pidin Ahvenleuasta paljon.
"Hän on hyvä mestari, hän osaa opettaa minua hyvin", vastasin tönkösti hiljaisuuden jälkeen.
"Kiva kuulla", Puuskatassu vastasi sukien itseään.
"Oletko ikinä nähnyt sutta?" kysyin yllättäen. Puuskatassu lipetti turkkinsa puhdistamisen ja katsahti minuun.
"Oletko sinä?" hän kysyi epäröiden. Mietin hetken.
"Olen, näin niitä kerran partiossa joen toisella puolen Myrskyklaanin reviirillä", vastasin. Puuskatassu nyökkäsi.
"Toivottavasti ne eivät tule leiriin asti", kolli sanoi. Hän näytti väsyneeltä, joten päästin hänet nukkumaan. Käperryin itse tiiviisti kerälle makuusijalleni. *Toivottavasti eivät.* Suljin silmäni ja vaivuin syvään uneen.
Puuskatassu, 31.01.2017
Katsoin puoli vapisten kun Hämärälilja auttoi Helmitassua. Olimme olleet opettelemassa metsästystä kun Hämärälilja oli huomannut oppilaan. Nyt mestarini oli saanut oppilaan rannalle.
"E-elääkö hän?" kysyin hampaat kalisten. Minun oli kylmä. Hämärälilja katsoi minuun.
"Kyllä jos viemme hänet leiriin," naaras vastasi tarttui Helmitassua niskanahasta ja lähti raahaamaan tätä leiriin. Seuradin arasti perässä.
*Mitenkähän tässäkin taas käy?* pohdin jännittyneenä. En innosta vaan pelosta.
Leirissä Kirkasmarja jutellessa Hämäräliljalle minä opin tuntemaan Mäntytassun.
"Onko kivaa olla parantajaoppilas? Onko vaikeaa muistaa kaikki yrtit? Onko kivaa nähdä Tähtiklaania unissasi?" kyselin Mäntytassulta.
"Hmmm... aa, joo. Kai se ihan kivaa on," kolli mutisi omissa maailmoissaan tutkiessaan Helmitassua.
"Puuskatassu! Tule jo!" Hämärälilja huusi pesän suulta. Käännähdin ympäri ja loikin mestarini luo.
"Mitä minä nyt teen?" kysyin hiuka innoissani. Hämärälilja katsoi minuun.
"Vaihda vaikka klaanivanhimpien makuu aluset," naaras vastasi ja marssi pois. Tuhahdin itsekseni.
*Nitä taakkoja pitäisi sitten näköjään palvella,* ajattelin raivoissani. Klaanivanhimmat olivat minun mielestäni aina olleet taakkoja.
Auringonlaskun aikaan nuolin turkkian sammaleista. Minua raivostutti klaanivanhimmat. Pian kuitenkin mieleeni juolahti eräs asia.
*Voisin käydä katsomassa Helmitassua,* päätin. Nousin ylös ja loikin parantajan pesälle.
//Helmi?
Helmitassu, 31.01.2017
Avasin silmäni parantajan pesässä. *Mitä tapahtui?* Kuin olisi lukenut ajatukseni, Kirkasmarja kääntyi puoleeni huomatessaan heränneeni.
"Tipahdit jokeen. Hämärälilja ja Puuskatassu löysivät sinut." Erotin parantajan sumean hahmon. Muistin yhtäkkiä kaiken. Hytisin kylmästä, muistellessani joen syvyyksien jäätävyyttä.
"Joudun pitämään sinut täällä hetken, ihan vain koska kylmetyit vähän", Kirkasmarja maukui. "Mutta pääset pian takaisin koulutuksesi pariin."
Ynähdin merkiksi siitä, että olin kuullut. Minua väsytti. Oli vähän samanlainen olo, kuin silloin, kun minulla oli valkoyskä. Ummistin silmäni väsyneenä. Uni lli ainoa asia, jota kaipasin.
Räväytin silmäni auki. Seisoin joen rannalla. Vastarannalla kuljeksi susia, ja näin niiden joukossa harmaan soturin - Ahvenleuka! Suuri susi ajoi hänet umpikujaan. Hyppäsin jokeen mitään ajattelematta, mutta yhtäkkiä näin allani pelkkää tyhjää ja putosin... putosin... putosin alas, pimeyden syleilyyn.
Heräsin huohottaen parantajan pesässä. *Miksi näin unta Ahvenleuasta?* Havahduin mietteistäni. Näin kissanhahmon edessäni ja erotin valkean turkin, joka kuului Puuskatassulle. Kolli katsoi minua kysyvänä.
"Hei, miten voit?" hän kysyi. Nousin hieman ylös.
"Voisin voida pahemminkin",vastasin. "Kiitos, kuulin, että sinä ja Hämärälilja autoitte minut joesta."
Oppilas nyökkäsi.
"Toivottavasti tervehdyt."
Kuulin pian nopeita askelia parantajan pesän suulta, ja mestarini työntyi sisään. Ahvenleuka tuli suoraan luokseni.
//Puuska? Ahven?
Ahvenleuka, 01.02.2017
"Helmitassu, oletko kunnossa?" huusin kauhistuneena. Hämärälilja oli kertonut pelastaneensa Puuskatassun kanssa Helmitassun joesta.
"Ei tässä mitään" oppilas vastasi. Hänen äänensä kuulosti karhealta.
*Oliko hän vilustunut*
"Miten ihmeessä sinä päädyit jokeen?" kysyin suoraan ja oppilas katsoi nolona tassujaan.
"En tiennyt mitä tekisin, joten ajattelin lähteä metsästämään ja sitten yhtäkkiä putosin jokeen"
"Tiedät varsin hyvin, että et saa poistua leiristä ilman soturia, varsinkaan nyt kun susia on liikkeellä. Sitä paitsi, olisin mielelläni lähtenyt mukaasi, jos vain olisit pyytänyt" toruin häntä.
"Tiedän kyllä, ja ensi kerralla menemme sitten yhdessä" Helmitassu sanoi jo hieman pirteämmin.
"Hyvä. Koeta parantua nopeasti" kehräsin ja käännyin pois.
*En olisi kyllä antanut itselleni anteeksi, jos hänelle olisi tapahtunut jotain*
Kävelin tuoresaaliskasalle ja valikoin itselleni hiiren, jonka söin sotureidenpesän suuaukon vieressä. Hiiri oli hieman sitkeää, mutta mehukasta. Syötyäni, nuolin turkkini puhtaaksi ja astuin sisälle pesään.
Kiersin kehää petini päällä, kunnes löysin sopivan asennon ja nukahdin.
Heräsin partioon lähtevien kissojen meluun, enkä saanut enää kunnolla unta. Päätin käydä katsomassa, mitä Helmitassulle kuuluu. Otin matkalta vesimyyrän mukaani, jonka aijoin viedä oppilaalleni.
Astelin varovasti parantajan pesään, sillä en halunnut herättää Helmitassua, jos tämä nukkuisi vielä. Hän oli kuitenkin hereillä ja tervehti minua väsyneesti.
//Helmi?
Helmitassu, 01.02.2017
Makasin parantajan pesässä, kun Ahvenleuka tuli luokseni.
"Hei", sanoin väsyneesti. Oloni oli muuten täysin terve, mutta olin hyvin väsynyt.
"Hei. Tiedätkö milloin voimme jatkaa koulutustasi?" Ahvenleuka kysyi.
"Aivan pian", vastasi Mäntytassu, joka oli juuri tullut pesään. "Hän vaikuttaa kaikin puolin terveeltä."
Nousin istumaan innokkaasti.
"Voin jatkaa vaikka heti!"
"Katsotaan nyt päivän mittaan, mikälainen vointisi on. Saatat voidakin päästä koulutuksesi pariin jo tänään", Mäntytassu sanoi.
Ahvenleuka nyökkäsi ja kosketti kuonollaan poskeani. Hän lähti pesästä.
Jäin makoilemaan parantajan pesään.
Aueinkohuipun aikaan väsymykseni oli kokonaan poissa, enkä malttanut enää pysyä paikoillani. Kirkasmarja lähetti minut pois parantajan pesästä, sillä pyöriessäni ympäri pesää aloin olla jo hieman tiellä. Kuljin oppilaiden pesän suuntaan, mutta äkkäsin pian Ahvenleuan, joka astui sotureidenpesästä ulos. Juoksin hänen luokseen.
"Pääsin pois parantajan pesästä! Voimmeko harjoitella jo?"
"Totta kai, taisin luvata harjoittelevamme taisteluliikkeitä. Tuletko?" kolli oli jo kulkemassa ulos leiristä, ja seurasin häntä turkki ilosta kihelmöiden.
//Ahven?
Ahvenleuka, 01.02.2017
Oli mukavaa, että oppilaani oli viimeinkin toipunut jokeen putoamisesta. Huomasin heti, kuinka iloinen Helmitassu oli päästessään pois parantajan pesästä. Oli varmasti tylsää, jos voi vain makoilla. Viitoin oppilaani seuraamaan ja juoksin hänen edellään ulos leiristä, mutta tänään emme menisi kovin kauas susien takia. Jatkoimme matkaa, kunnes pääsimme auvoimelle paikalle. Istahdin paksulle hangelle oppilaani eteen ja köhäisin, ennen kuin aloin puhua.
"Harjoittelemme tänään, kuinka voit hyödyntää pientä kokoasi ja ketteryyttäsi hyvin taisteluissa. Näytän ensin kuinka se käy ja sen jälkeen voit koittaa sitä minuun"
"Hyvä on" Helmitassu nyökkäsi ja seurasi tarkasti, kun näytin esimerkkiä.
"No niin, nyt on sinun vuorosi" sanoin oppilaalleni, joka asettui innokkaasti näyttämääni asentoon.
//Helmi?
Lohiselkä, 30.01.2017
Partio oli pysähtynyt, sillä olin näyttänyt merkin hännälläni.
"Mitä nyt?" Helmitassu kysyi ja pysähtyi viimeisenä meinaten törmätä mestariinsa.
"Susien haju on voimakasta täällä. Pysykää valppaina. Jos kuulette tai näette jotain, joka on edes hieman epäilyttävää, kertokaa heti", naukaisin ja jatkoin matkaani hitaasti. Korvani olivat pystyssä ja suuni pysyi hieman auki, jotte saatoin haistaa kaiken aikaa susien tuoksut. Kääntelin päätäni ja katsoin taukoamatta ympärilleni.
Etenimme hitaasti, mutta pystyimme niin kaiken aikaa näkemään, haistamaan ja kuulemaan kaiken, mitä ympärillämme tapahtui.
"Katsokaa! Joen toisella puolella on susia", Ahvenleuka kuiskasi ja astui vierelleni. Käänsin katseeni joelle. Myrskyklaanin reviirillä joen rannalla käveli neljä täysi-ikäistä sutta. Ne eivät nähneet meitä.
"Ne eivät ole meidän ongelmanne, sillä ne ovat Myrskyklaanin reviirillä", sanoin, "mutta pysykää hiljaa, emme halua, että he näkevät meidät." Jatkoimme matkaa. Olin edelleen valppaana mahdollisien susien varalta.
//Partion jäsenet?ö3ö
Ahvenleuka, 30.01.2017
Katsoin karvat pystyssä joen toisella puolella kulkevia susia. Tajusin jääväni muista jälkeen, joten juoksin toiset kiinni ja siirryin Lohiselän vierelle.
"Miksi emme tehneet mitään, vaikka sudet olivat niin lähellä reviiriämme" kysyin häneltä.
"Emme taistele turhan takia, sillä sudet olivat Myrskyklaanin reviirillä" Lohiselkä vastasi tyynesti. Susien haju leijui vielä pitkään vahvana ilmassa, ennen kuin se sekoittui riistan ja kissojen hajuun. Käännyimme viimein takaisin kohti leiriä.
"Ne olivat ihan valtavia! Näitkö Ahvenleuka, miten hirveät hampaat ja kynnetkin niillä oli? Helmitassu maukui, kun olimme viimein astuneet sisälle leiriin.
"Näin kyllä" vastasin hiljaa. Huoli oli vallannut minut enkä pystynyt keskittymään.
"Ahvenleuka, mikä sinuun on mennyt" Helmitassu kysyi.
//Helmi?
Helmitassu, 30.01.2017
Seurasin Ahvenleukaa takaisin leiriin. Kolli näytti jotenkin oudon huolestuneelta ja hänen häntänsä vääntyili hermostuneena.
"Ahvenleuka, mikä sinuun on mennyt?" kysyin varovasti. Mestarini katsahti minuun.
"Ei mitään", hän naukaisi. Katsoin hieman huolestuneen kollia. Halusin lohduttaa häntä, selvästi hänellä oli jokin murhe tai huoli. Ahvenleuka istuutui sotureiden pesän eteen. Istuin tämän viereen ja nojasin häneen lohduttavasti. Kolli näytti miettivän kuumeisesti. Enkä halunnut häiritä häntä, ja miten olisin muka voinut auttaa?
"Haluatko tuoresaalista?" kysyin hetken päästä ja katsoin Ahvenleuan meripihkasilmiin.
"Ei tee mieli syödä", hän maukui yhä mietteissään.
"Mitä ajattelit niistä susista?" kolli kysyi yhtäkkiä. *Tätäkö hän oli miettinyt?*
"En tiedä... ei kai niistä ainakaan toistaiseksi ole vaaraa", toivoin kuulostavani rauhalliselta ja vakuuttavalta. Ahvenleuka katsahti minuun ja avasi suunsa sanoakseen jotain.
//Ahven?
Ahvenleuka, 31.01.2017
Helmitassu katsoi minuun kysyvästi, kunnes sain viimein suuni avattau.
"Kun päästin sinut silloin kerran menemään yksin takaisin leiriin ja lähdin itse tarkistamaan rajaa, niin törmäsin suteen. Se ajoi minua takaa, kunnes pääsin kiipeämään puuhun. Se lähti matkoihinsa, vaikka minun olisi pitänyt tappaa se" huokaisin ja katsoin oppilastani.
"Ei se ollut sinun syytäsi ja miten olisit voinut tappaa sen yksinäsi. Pääasia on, että olet ehjä" Helmitassu maukui rohkaisevasti.
"Kiitos. Ehkä voimme viimein syödä jotakin" kehräsin ja lähdin Helmitassun perässä tuoresaaliskasalle. Otin itselleni särjen ja asetuin vesimyyrää syövän Helmitassun viereen.
//Helmi?
Helmitassu, 31.01.2017
Asetuimme syömään tuoresaalista. Mietin, mitä Ahvneleuka oli juuri äsken sanonut.
"On hyvä, ettet tehnyt sudelle mitään. Se olisi nylkenyt sinut", sanoin kollille, joka oli kyyristynyt syömään. Ahvenleuka nosti päätään.
"Olet varmasti oikeassa", hän sanoi, mutta kuulosti vielä olevan omissa ajatuksissaan.
"Huomenna harjoittelemme muuten taisteluliikkeitä", mestarini sanoi. "Ja toivon, että kun aamulla herään, näen sinut jo valmiina odottelemassa." Ahvenleuka nousi ja lähti ilmeisesti metsästämään. Syötyäni tuoresaaliin suin itseni puhtaaksi. *Mitä tekisin loppupäivän?* Oli jo ilta ja aurinko oli laskemassa. Halusin olla hyödyksi. Päätin kokeilla kalastamista. Se oli viimeksi tuntunut hankalalta, mutta ehkä nyt onnistuisin. Kuljin leirin ulkopuolelle. Huomasin, ettei joki ollut juurikaan jäässä, vain osin. Juoksin lähimmälle sulalle kohdalle ja istuuduin rannalle. Näin heti hopeaisen särjen uivan joessa, ja valmistauduin kahmaisemaan sen tassullani. Kauhaisin vettä,mutta silloin kala lli jo poissa. Kalastaminen oli hankalaa, sillä joki oli rannasta hieman jäässä, joten jouduin kurottamaan. Näin mahdollisesti saman särjen ja kauhaisin vettä uudestaan. Tuloksetta. Katsoin pitemmälle joen sujntaan. Astinkivien luona kulkeva vesi ei myöskään ollut jäässä; siellä voisi olla paremmat mahdollisuudet kalastaa, sillä en joutuisi kurottelemaan. Menin astinkiville ja loikkasin varovaisesti ensimmäiselle kivelle. Jännitin lihakseni seuraavaan hyppyyn, hyppäsin, ja laskeuduin hieman liukastellen toiselle kivelle. Päätin mennä vielä seuraavalle kivelle, mikä osoittautui huonoksi päätökseksi. Hyppäsin, mutta en laskeutunutkaan kunnolla, vaan lipsuin kivellä. Kynsin vimmatusti jäistä kiveä, mutta luissuin jäiseen veteen. Painuin pinnan alle. Räpiköin takaisin pinnalle. *En saa lopettaa uimista, pitää pysyä liikkeessä.* En ollut ennen uinut, mutta pysyin jotenkin pinnalla. Ajauduin silti virran mukana koko ajan. Lihakseni väayivät ja vajosin pinnan alle. Kaikki pimeni. Viimeisin asia, minkä tunsin, olivat hampaat niskanahassani. Kuulin vaimeita ääniä ja pimeys valtasi minut.
//Joku?
Ahvenleuka, 29.01.2017
"Kyllä Helmitassu, nyt tosiaankin on aamu ja me lähdemme nyt heti harjoittelemaan sitä metsästystä." tökin oppilaani alas pediltään ja lähdin kulkemaan ulos leiristä hänen edellään. Pakkanen oli jälleen hellittänyt ja ilma oli täynnä ruokaa etsivän riistan hajua. Jatkoimme matkaa vielä vähän kauemmas leiristä, kunnes pysähdyin ja käännyin oppilastani kohti.
"No niin, kerrohan minulle mitä haistat" pyysin Helmitassulta. Hopeanharmaa naaras kohotti kuonoaan ja haisteli pitkään joka suunnasta, ennen kuin vastasi.
"Tuollapäin on mennyt partio, eikä siellä haise juurikaan riistalta, kun taas tuolla on selvästi tiheämpää maastoa ja paljon riistan tuoksua" hän vastasi itsevarmasti, hännällään sohien. Olin yllättynyt, kuinka nopeasti hän oli oppinut, ja vaikka muutamia hajuja oli jäänyt nimeämättä, taisimme löytää erinomaisen paikan metsästysharjoituksille.
"Pidä vatsaasi korkeammalla äläkä laahaa häntääsi tuolla tavoin maassa" korjailin oppilaani vaanimisasentoa.
"Tämähän on hurjan raskasta" hän maukaisi.
"Kyllä sinä siihen vielä totut" kannustin oppilastani, joka oli alkanut vaania pensaikossa puuhastelevaa hiirtä. Seurasin hiljaa, kun Helmitassu lähestyi hiirtä erittäin keskittyneesti. Ollessaan tarpeeksi lähellä, Helmitassu ponnisti ilmaan, mutta hieman liian myöhään. Sydämenlyönnissä hiiri oli vilistänyt takaisin omaan pesäänsä turvaan.
"Hiirenpapanat" oppilas tiuskaisi ja laski katseensa harmistuneena maahan.
"Älä siitä välitä. En minäkään saanut ensimmäistä hiirtäni kiinni. Sinun kannattaa vielä harjoitella vaanimista, sillä tiedäthän, että hiiri tuntee..."
"...Ja jänis kuulee. Tiedän kyllä mutta olisin halunnut saada sen tyhmän hiiren" hän maukui harmissaan.
"Koitetaanko jos joella olisi parempi onni?" kysyin ja lähdin oppilaani edellä kulkemaan kohti jokea.
//Helmi?
Helmitassu, 29.01.2017
Lähdin seuraamaan mestariani kohti jokea. Oli taas kylmä lehtikadon päivä, mutta ilmassa tuntui jo hieman lämpöä. Päädyimme pian boen rantaan. Rannalla törrötti hieman jäätynyttä kaislaa, ja haistoin välittömästi vesimyyrän.
"Haistatko mitään", Ahvenleuka kysyi.
"Vesimyyrän", sanoin hiljaa ja lähdin hiipimään kohti hajun lähdettä. Pieni myyrä seisoi jäisten kaislojen keskellä, eikä huomannut mitään. Lähestyin sitä hiljaa, kunnes olin viiksenmitan päässä siitä ja kahmaisin eläimen tassullani ilmaan ja tapoin sen. Noukin myyrän ylpeänä ylös maasta ja tassutin mestarini luo.
"Ei hullummin", kolli naukui hymyillen. "Nyt voisimme koettaa kalastaa."
Löysimme avonaisen kohdan joesta, missä ei ollut jäätä.
"Varo, ettei varjosi säikytä kaloja pois", mestarini opasti. "Nyt vain odotat kärsivällisesti, että näet kalan. Sitten kauhaiset sen ylös joesta tähän maalle."
Istuin ja odotin Ahvenleuan ohjeiden mukaan rannalla ja katsoin veteen. Pieni särki ui melkein pinnassa. *Tuo on helppo saalis.* Jännitin lihakseni ja lätsäytin tassuni kömpelösti veteen. Kala säikähti ja ui pois.
"Sinun pitää ennemminki kauhaista, ei lyödä vettä", Ahvenleuka sanoi. Joessa näkyi uivan ahven, ja kolli nosti sen sulavasti rannalle.
"Kas noin." Harjoiteltuamme hetken lähdimme kulkemaan leiriin päin Ahvenleuka edellä.
//Ahven? Saattaa olla paljonki kirjotusvirheitä :D
Ahvenleuka, 29.01.2017
Pysähdyin kesken matkan ja loikkasin Helmitassun eteen yhdellä hypyllä.
"Sopisiko, jos menisit sittenkin yksin takaisin leiriin. Minun on hoidettava yksi juttu, ja jos joku kysyy, olen tarkistamassa joen viereistä rajaa"
Helmitassu nyökkäsi kuuliaisesti ja lähti loikkimaan kohti leiriä. *Toivon todella, että hän ei seuraa minua* ajattelin huokaisten ja lähdin juoksemaan kohti jokea.
Virtauksen solina voimistui ja olin jälleen joen äärellä. Haistelin ilmaa ja sain sieraimiini heti susien hajun, joka tuli sekä Joki- että Myrskyklaanin reviireiltä.
Seurasin joen ylävirtaa, tarkkaillen koko ajan, ettei kukaan pääsisi varmasti
yllättämään minua joen kummaltakaan puolelta. Vesi oli kovin matalaa, joten susi pääsisi siitä helposti yli, mutta kuulisin varmasti jos joku yrittäisi ylittää sitä.
Tiesin olevani hyvin pian kaksijalkojen sillalla, joten päätin kääntyä takaisin.
Joen toiselta puolelta kuului kuitenkin outoa rahinaa ja mylvintää, jota jäin tutkimaan joen toiselta puolelta. *Juokse nyt jo hyvä kissa* ajattelin mutta jalkani eivät totelleet ja jäin vain tapittamaan pensaikkoa, mikä oli iso virhe. Pensaan oksat heilahtivat ja sen takaa astui suuri, harmaa, koiraa muistuttava otus.
"Susi" henkäisin ääneen ja vasta silloin tajusin ottaa hatkat. Juoksin takaisin kohti alavirtaa suden seuratessa tiukasti kannoillani joen toisella puolella, mutta pian se pysähtyi ja luulin eksyttäneeni sen. Niin ei kuitenkaan ollut, sillä susi olikin uinut jäisen joen yli ja seurasi minua ihan kannoilla.
En tiennyt kuinka kauan jaksaisin enää juosta, kunnes minulla välähti.
*Kurkitassuhan opetti minut kiipeämään puihin* etsin katseellani lähimmän puun ja juoksin sitä kohti niin lujaa kuin pääsin. Takerruin kynsilläni puun paksuun kuoreen ja hapuilin ensimmäiselle oksalle, johon susi ei enää yltänyt. Se jäi kuitenkin vielä hyppimään puun runkoa vasten muristen.
Kuu alkoi hitaasti kohota taivaalle ja aurinko heitti viimeisiä säteitään taivaalle.
Susi istui kärsivällisesti edelleen puun juurella tuijottaen minua.
Taivaalle kajahti metsästä huuto ja susi käänsi viimein katseensa ja vastasi kutsuun, saaden jälleen uuden kutsun, joka tuli tällä kertaa putoukselta. Susi ärähti ja lähti juoksemaan kohti putousta, jolloin uskalsin viimein laskeutua alas.
Palasin leiriin lopen uupuneena ja lysähdin pedilleni. Suljin silmäni ja aloin nähdä rauhattomia unia suurista susilaumoista.
"Herää Ahvenleuka" kuulin Helmitassun äänen korvani juuressa.
//Helmi?
Lohiselkä, 29.01.2017
Katsoin lempeästi Lampipentua, joka oli juuri avannut silmänsä.
"Lohiselkä! Partiosi lähtee!" Ilvesturkin ulvaisu pesän ulkopuolelta kantautui korviini. Väräytin korviani ja käänsin katseeni pesän uloskäyntiin.
"Minun täytyy lähteä. Tulen aamulla katsomaan teitä taas", kuiskasin Valkohännälle ja nuolaisin naaraan korvantaustaa.
"Nähdään huomenna, hyvää yötä", Valkohäntä kuiskasi hiljaa.
"Mihin isä menee?" kuulin Lampipennun kysyvän.
"Hän menee partioon leirin ulkopuolelle varmistamaan, että me olemme turvassa", kuulin Valkohännän kuiskaavan vanhemmalle pennullemme. Astelin ulos pesästä ja kävelin suoraan hämärässä leirissä sen uloskäynnille, jossa Ahvenleuka, Susihäntä, Roiskevirta, Särkitassu ja Helmitassu odottivat minua. Johdatin partioni ulos leiristä.
"Minne me menemme?" oppilaani Särkitassu kysyi ja loikki lähes vierelleni, mutta varoi astumasta ohitseni.
"Kierrämme Myrskyklaanin rajan putoukselle saakka. Emme mene sen toiselle puolelle, sillä Pyrstötähti kielsi menemästä sinne", selitin. Särkitassu nyökkäsi ja jättäytyi hieman taaemmas. Susien laimea tuoksu kantautui kitalakeeni, kun raotin hieman leukojani.
"Pysykää valppaina susien varalta. En usko, että ne hyökkäävät näin kookkaan partion kimppuun, mutta aina on hyvä olla valmiina", naukaisin ja vilkaisin partion jäseniä, jotka nyökyttelivät päitään merkkinä, että he ymmärsivät.
//Joku partiosta tai Valko ja pennut jatkakoot jos haluaa tai sit ei:D
Helmitassu, 30.01.2017
"Herää Ahvenleuka! Lähdemme partioon!" ravistelin Ahvenleuan ylös. Kolli nousi ja venytteli ja lähdimme ulos. Ulkona odotti jo Susihäntä, Roiskevirta ja Särkitassu. Partiota johtavaa Lohiselkää ei vielä näkynyt, mutta pian kolli tuli ulos pentutarhasta.
Lohiselkä selitti ensin, minne menimme.
"Pysykää valppaina susien varalta. En usko, että ne hyökkäävät näin kookkaan partion kimppuun, mutta aina on hyvä olla valmiina", hän varoitti. Lähdimme ulos leiristä Lohiselkä kärkenä. Minä kuljin Ahvenleuan perässä. Lähdimme kulkemaan Myrskyklaanin rajaa jokea myöten. Nyt tunsin ilman olevan kylmempi, ja pörhistin turkkiani. Haistoin susien vaimean tuoksun kitalaessani. Tuoksu voimistui sitä mukaa, kun kuljimme putousta kohti.
"Voimmeko metsästää? Minulla on hirveä nälkä!" naukaisin Ahvenleualle.
"Keskitytään nyt olennaiseen." Jatkoimme matkaa ja tunsin vatsani murisevan nälästä. Yhtäkkiä Ahvenleuka ja muut edelläni olevat kissat pysähtyivät.
"Mitä nyt?" kysyin.
//Joku partiosta?