Kirjoittaja: Auroora
Nimet: Helmipentu, Helmitassu, Helmiloiste, Helmitähti
Sukupuoli: Naaras
Klaani: Jokiklaani
Luotu: 20.01.2017
Koulutetut oppilaat: Viiltokaaos
Entinen mestari: Ahvenleuka
Kokemuspisteet: 863
Ulkonäkö:
Helmiloisteen turkki on kauniin hopeanharmaa. Jalat ovat alhaalta tummemman harmaat, samoin korvanpäät. Häntä on pitkä ja siinä on tummempia raitoja. Silmät ovat suurehkot ja väriltään jäänsiniset ja hieman harmahtavat. Helmiloiste on hoikka ja solakka, sekä pienehkö. Hän ei ole kovin lihaksikas. Nenä ja polkuanturat ovat tummanharmaat. Turkki on sileää ja tiheää, mutta ei kovin paksua.
Luonne:
Helmiloiste on ystävällinen kaikille ja auttaa aina tarvittaessa. Hän on rehellinen ja luotettava. Helmiloiste on myös älykäs ja nokkela ja ratkaisee ongelmat nopeasti. Naaras on rento ja huumorintajuinen. Hän on myös kilpailunhaluinen ja hyvin itsevarma. Helmiloiste kuitenkin pettyy ja on itselleen ankara, jos epäonnistuu jossain. Naaras on myös aika kunnianhimoinen, ja tahtoo vaikuttaa klaanin asioihin ja saada valtaa. Hän on muiden klaanien kissojen suhteen ystävällinen, mutta ei silti suuremmin ystävysty heidän kanssaan. Helmiloiste tekee mitä vain klaaninsa vuoksi ja asettaa aina muiden edun omansa yläpuolelle. Naaras uskoo Tähtiklaaniin.
Taidot:
Helmiloiste on hyvin nopea. Hän osaa myös taistella hyvin. Naaras ei ole kovin voimakas, joten uinnissa hän ei myöskään ole hyvä. Helmiloiste ei ole hyvä piiloutumisessa, eikä maalla saalistamisessa. Kalastus sujuu hyvin. Naaras on myös hyvä kiipeilemisessä.
Kumppani: Mesiviiksi(Jokiklaani) Entiset kumppanit: Ahvenleuka(Kuolonklaani) (, epävirallinen Kirvamiete(Pimeyden Metsä)) Tyttäret: Lumotassu(Tähtiklaani), Aaltomyrsky(Jokiklaani), Marjakieli(Jokiklaani) Pojat: Putousvirta(Jokiklaani), Simpukkatassu(Jokiklaani), Pähkinätassu(Jokiklaani) Pennun pennut: Kuplapentu(Tähtiklaani) ja Värepentu(Tähtiklaani)
Menneisyys:
Helmiloiste syntyi Jokiklaaniin lehtisateen alussa pentueen ainoana pentuna. Oppilaana hänen mestarinaan toimi Ahvenleuka, josta myöhemmin tuli hänen kumppaninsa. Helmiloiste sai Ahvenleuan kanssa kaksi pentua, Lumoliekin ja Putousvirran. Hän sai myös yhden tyttären, Aaltomyrskyn, tuuliklaanilaisen Kirvamietteen kanssa. Tämän jälkeen Helmiloiste ja Ahvenleuka erosivat, mutta palasivat myöhemmin kumppaneiksi.
Kun Ahvenleuka sai Pimeyden Metsältä ennustuksen käännyttää Jokiklaanin usko, Helmiloiste tuki kumppaniaan huolimatta siitä, että uskoi yhä Tähtiklaaniin. Kun Ahvenleuasta tuli päällikkö, hän teki Helmiloisteesta varapäällikönsä. Ahvenleuka kuitenkin luovutti tavoitteensa suhteen, ja koska hän ei voinut jäädä Jokiklaaniin tekojensa jälkeen, hän siirtyi Kuolonklaaniin. He eivät enää tämän jälkeen luonnollisesti olleet kumppaneita, ja Helmiloiste päätti unohtaa Ahvenleuan kokonaan.
Ahvenleuan lähdettyä Helmiloisteesta tuli Jokiklaanin päällikkö, Helmitähti. Kun joku alkoi sabotoida Jokiklaania vastaan, Helmitähti pyrki selvittämään tekijän ja palauttamaan klaaninsa kunnian. Samalla hän tapasi Myrskyklaanin varapäällikön Mesiviiksen, jonka kanssa hän alkoi tutkia tapahtunutta. Kaksikon välit lähenivät ja lopulta heistä tuli kumppanit. Mesiviiksi muutti Jokiklaaniin ja he saivat kolme pentua, Marjapennun, Simpukkapennun ja Pähkinäpennun. Pian pentujen syntymän jälkeen Helmitähti luopui asemastaan päällikkönä, sillä hän koki pettäneensä klaaninsa sen päällikkönä. Hän halusi myös viettää enemmän aikaa perheensä kanssa, mikä ei päällikkönä ollut mahdollista.
Muuta:
Helmiloisteen suonissa virtaa Tuuliklaanin verta.
Toiveet:
Kumppani ja pentuja, päälliköksi.
Helmiloiste, 23.04.2017
"Entä Ahvenleuka?" Kirvamiete kysyi yllättäen. Tunsin korvani värähtävän, kun kuulin kumppanini nimen mainittavan. Missähän kolli oli tällä hetkellä? Kaipasikohan hän minua? Kaikki hyvät hetket hänen kanssaan vyöryivät mieleeni, kun hän oli vienyt minut ulos ollessani pentu, ja miten metsästyspartiostamme ei ollut tullut mitään ollessamme rakastuneita. *Muistan vieläkin, miten ärtynyt Karviaiskynsi oli.* Mutta silloin muistin myös kaikki suhteemme huonommat puolet, miten hän oli suuttunut minulle, kun Lumopentu oli tippunut jokeen, kun hän ei ollut arvostanut panostani perheemme hyväksi. Miten hän ei ollut ollut läsnä elämässäni pitkään aikaan. Viimeisimpänä mieleeni työntyi viimeisin keskustelu, jolloin olimme sopineet, ottavamme etäisyyttä. *Hän on kuitenkin vielä kumppanisi.* Kirvamietteen läheisyys sai punan poskilleni, häntäni vääntelehti kärsimättömästi.
"Mitä hänestä?" kysyin, vaikka tiesin, mitä tuuliklaanilainen tarkoitti. Halusin vain lisää aikaa itselleni miettiä vastausta, jota en vain keksinyt.
"Jos sanot pitäväsi minusta, mitähän Ahvenleuka siihen tuumaa? Olette kumppanit, en usko, että hän katsoo sitä kovin hyvällä."
Tunsin äkkiä sisälläni leimahtavan. Tuntui, kuin koko elämäni pyörisi vain Ahvenleuan ympärillä, Ahvenleuan pitäisi olla tyytyväinen, hänellä pitäisi olla rakastava kumppani joka synnyttäisi hänelle pentuja. Minä olin antanut hänelle kaksi pentua, olin kaavattanut hänen sukuaan. Mitä hän antoi minulle? Ei mitään...
"Minä en välitä siitä, mitä hän ajattelee", naukaisin silmät leiskuen. "Hän tuskin välittää minusta, miksi minun pitäisi välittää hänestä?"
Astuin yhä lähemmäs Kirvamietettä, tilanne tuntui kiusalliselta molemmin puolin, mutta en välittänyt. Olin iloinen, että yksinäisyyden jälkeen olin löytänyt edes jonkun, ja vaikkei Kirvamiete minusta erityisesti pitäisikään, minä olin löytänyt kollin, josta minä pidin. Ja suuresti pidinkin.
//Kirva?
Helmiloiste, 02.05.2017
Henkäisin, kun aurinko viimein nousi aamulla. Tiivis ja kiihkeä yö Kirvamietteen kanssa oli ohi. En ollut kai nukkunut silmällistäkään, koko yön olimme vain pyörineet miten sattui toistemme päällä. Pensaan oksat ympärillämme olivat kaatuneet ja osa taittuneet, vähäisiä lehtiä oli tippunut turkeillemme ja maahan. Lämmin ja villi tuntemus oli hiljalleen kadonnut sisältäni yön kuluessa. Nyt tunsin Kirvamietteen nuolaisevan vielä kerran kaulaani, laskeutuen sitten vatsalleen päälleni asettaen päänsä rinnalleni. Huokaisin syvään ja rentouduin vain makoilemaan tuuliklaanilaisen alle. Yö oli ollut jotain ainutkertaista, sitä en voisi enää koskaan kokea saman kissan kanssa. Suljin hetkeksi silmäni. Olin nauttinut kaikesta niin paljon, kuin mahdollista, mutta olimme tehneet väärin. Hengitin jotenkin raskaasti, kuin hengästyneenä. Lihakseni olivat väsyneet, heti kun pääsisin leiriin, menisin nukkumaan. *Mitä olen tehnyt?* Olin pettänyt kumppanini ja klaanini. Olin viettänyt yön vihollisklaanin kissan kanssa metsässä. Tuntui, kuin koko elämäni luhistuisi pienessä hetkessä. Olin rikkonut räikeästi soturilakia. Juuri nyt olisin vain halunnut haudata kuononi Kirvamietteen turkkiin, mutta en mitenkään voisi tehdä sitä. En voisi hakea hänestä enää lohtua.
"Nousisitko päältäni", kehotin ja raotin silmiäni. Tuuliklaanilainen näytti myös jotenkin nolostuneelta. Harmaa kolli nousi hetken päästä yltäni ja antoi minun kiemurrella pois. Jäin maahan makaamaan kyljelleni.
"Se oli sitten siinä", maukaisin hiljaisuuden jälkeen. Kirvamiete nyökkäsi pienesti.
"Niin."
Nousin hitaasti istumaan ja nuolaisin hiukan turkkiani. Selkäni oli hiukan tomuinen ja karvani takkuiset kaiken sen nuolemisen ja vastaavan jäljiltä. Kirvamietekin oli kutakuinkin samassa kunnossa. Peseydyin huolellisesti ja astuin sitten ulos pesästämme. Kolli seurasi minua auringon paisteeseen ja venytteli jäseniään.
"Nyt teimme niin kuin halusit, eikä se koskaan toistu", naukaisin viileästi. "Ethän kerro tästä kenellekään?"
Kirvamiete pudisti päätään.
"Hyvä sitten."
Tunsin suurta katumusta. Olin vain loikannut ensimmäisen näkemäni kollin kanssa pensaaseen ja viettänyt siellä yön. *Jos Ahvenleuka saa tietää tästä, hyppään alas rotkoon.* Aurinko nousi hiljalleen ylemmäs. Minun pitöisi lähteä, ja niin Kirvamietteenkin.
"Lähden nyt", naukaisin ja kosketin vielä kuonollani kollin korvaa. Ikävä kumppaniani kohtaan raastoi sisintäni suuresti. Antaisin mitä tahansa, jos Kirvamiete olisikin ollut Ahvenleuka. "Olet mukava kolli, ja nautin joka hetkestä kanssasi... mutta et ole Ahvenleuka", jatkoin surullisesti. Sanaakaan enää sanomatta lähdin juoksemaan pois, kohti leiriä. *Jos tästä tulee pentuja, en anna sitä ikinä itselleni anteeksi.* Mutta ei kai niin voinut käydä, olihan se aika epätodennäköistä?
Saavuttuani leiriin etsin heti Ahvenleuan käpäliini. Hänen silmänsä hohtivat huolestuneesti, mutta kolli selvästi rentoutui, kun huomasi minun saapuneen.
"Missä olit eilisen päivän ja viime yön?" hän kysyi terävästi. Katsahdin hetkeksi muualle, miettien sopivan valheen.
"Halusin omaa rauhaa, nukuin yksin metsässä."
"Näytät väsyneeltä", soturi totesi, mutta näytti kuitenkin uskoneen. "Minusta tehtiin eilen varapäällikkö, kun olit poissa. Ilvesturkin tilalle siis."
Sydämeni sykähti iloisesti, tunsin onnellisyuden valtaavan itseni, olin onnellinen hänen puolestaan. Kurotin koskettamaan pehmeästi hänen korvaansa kuonollani.
"Olen niin ylpeä sinusta!"
Juoksin Karviaiskynnen perässä kohti leiriä. Jalkani tuntuivat raskaammilta, kuin aiemmin, ja vatsani ikään kuin hölskyi kasvaneen kokonsa kanssa. Viime päivinä oloni oli tuntunut koko ajan väsyneemmältä ja väsyneemmältä. En tarvinnut parantajaa kertomaan minulle, että odotin pentuja, tai ainakin pentua. Oli minulla jo yksi pentue ollut. Tiesin myös varsin hyvin, etteivät ne mitenkään voineet olla Ahvenleuan. Vain yksi kissa oli ollut tarpeeksi läheinen kanssani saadakseni pentuja. Se ei ollut Ahvenleuka, se oli Kirvamiete. Jos maailmani oli luhistunut yhteisen yömme jälkeen, nyt se varmaankin räjähti tuhansiksi sirpaleiksi, kuin sydämeni oli jo kauan aikaa sitten tehnyt.
"Saanko onnitella sinua ja Ahvenleukaa pentujen johdosta?" vierelleni saapunut Valkohäntä naukui pilke silmässään. En tiennyt yhtään, mitä sanoa, en voisi valehdella pentujen olevan Ahvenleuan.
"Kyllä", vastasin hetken kuluttua vaivautuneesti. Onneksi saavuimme leiriin juuri silloin. Juoksin suoraan parantajan pesään.
"Tiedän, että odotan pentuja, mutta kuinka kauan kestää vielä?" naukaisin heti yrttien tuoksuun astuttuani. Kirkasmarja ohjasi minut makoilemaan sammalille ja tunnusteli sitten tassullaan vatsaani. Hetken päästä hän naukui: "Voit heti muuttaa pentutarhaan, ei mene enää kauaa. Odotat tietääkseni yhtä pentua."
Nyökkäsin naaraalle ja juoksin ulos. Mielialani laski, kun näin Ahvenleuan juoksevan luokseni ylpeän ja toiveikkaan näköisenä.
"Odotat siis pentujamme?" kumppanini naukui hymyillen lämpimästi. Pakotin itsekin kasvoilleni jonkin hymyn tapaisen.
"Niin." Miten yksi sana olikin noin vaikeaa sanoa? Juuri silloin halusin vain todellakin hypätä rotkoon, miten voisin ikinä kertoa Ahvenleualle, ettei pentu ollut hänen? Murtaisin kollin sydämen täysin. Mikään ei enää tuntunut miltään.
Oli kulunut kauan aikaa siitä, kun olin muuttanut pentutarhaan. Nyt kuljin hiljalleen kohti Jokiklaanin ja Tuuliklaanin rajaa. Pennun isällä oli toki oikeus tietää tiineydestäni. Toivoin hartaasti, että löytäisin Kirvamietteen, sillä pian en enää voisi lähteä pentutarhalta vähään aikaan. Tämäkin matka vaati minulta niin paljon, että tunsin pian pyörtyväni. Viimein saavuin reviirien rajalle ja istuuduin pensaikkoon odottamaan. Odottelin jonkin aikaa, kunnes suureksi helpotuksekseni näin Tuuliklaanin oartion, jossa pentuni isä kulki joukon hännillä. Kissat hajaantuivat ja Kirvamiete tuli saalistamaan rajan tuntumaan. Hipsin hiljaa pensaan taa piiloon aivan kollin lähelle. Työnsin varovaisesti pääni lehtien läpi. Tuuliklaanilainen katsoi hämmästyneenä minuun.
"Helmiloiste! Mitä sinä täällä teet? Ei meidän pitänyt enää tavata!"
Huiskaisin hännälläni merkin olla hiljaa ja viitoin Kirvamietteen pensaan taakse luokseni. Kollin silmät kiinnittyivät heti suureen vatsaani.
"Ei kai vain se mitä luulen?" Kirvamiete kysyi hämmästyneenä hetken päästä.
"Juuri se, mitä luulet!" sihahdin. "Satun odottamaan pentuasi."
Kolli katsoi minuun epäuskoisesti, mutta tiesi selvästi, että puhuin totta. Jostain läheltä huudettiin häntä.
"Ei näin pitänyt käydä!" Kirvamiete sähähti. Pudistin ponnekkaasti päätäni.
"Ei pitänytkään! No, onnea, sait jatkettua sukuasi."
Kirvamiete ei ehtinyt enää sanoa mitään, muu partio tuli pensaan luo ja juoksin pois.
Tunsin kipuaallon toisensa perään, mutta oltuani jo aiemmin synnytyksessä, pystyin paremmin valnistautumaan tulevaan. Keppi pirstoutui säleiksi hampaissani, kun tunsin pennun valahtavan kaisloille. Hengähdin helpottuneena ja rentouduin. *Viimeinkin!* Vaikka pentu oli Kirvamietteen, olin päättänyt rakastaa sitä yhtö paljon, kuin rakastin Putousvirtaa tai Lumotassua. Kirkasmarja laski pennun kylkeni viereen ja antoi minulle joitain yrttejä. Pakotin ne alas ja keskityin sitten nuolemaan pentuani. Se oli kaunis naaras harmaalla turkilla, jossa oli mustia pilkkuja. Tunsin rakkauden tulvahtavan pitkästä aikaa kehooni ja nuolin pentua reippaasti. Seuraavaksi kuulin Ahvenleuan rynnistävän pesään. Pajukaste oli siirtynyt pois tieltä synnytyksen ajaksi, mikä oli hyvä, sillä kertoisin nyt kumppanilleni.
"Hän on kaunis", Ahvenleuka huokaisi. "Aivan niin kuin sinä."
Hymyilin lämpimästi, tiesin rakastavani vain ja ainoastaan Ahvenleukaa huolimatta kaikesta tapahtuneesta. Ja vaikka tiesinkin, että nyt varmaan menettäisin hänet, rakkauteni kollia kohtaan ei koskaan loppuisi.
"Olen miettinyt jo nimen, Aaltopentu", naukaisin ja kosketin naaraan päälakea.
"Se on kaunis nimi, mutta pentujen isänä ajattelin, että voisin vaikuttaa siihen", kumppanini naukui hiukan harmistuneena. Käänsin sitten jäänsiniset silmäni varapäällikköön. Minua ei itkettänyt,sillä olin jo pitkään tiennyt tämän tapahtuvan. Katsoin häneen vakaasti, silmäni kuitenkin täynnä surua, katumusta ja rakkautta.
"Et ole pennun isä, ja tiedät sen itsekin", naukaisin ja kiersin kehoni tiiviimmin Aaltopennun ympärille. Odotin jännittyneenä kumppanini reaktiota; ehkä entisen kumppanin. *En koskaan haluaisi meidän eroavan, mutta hän varmasti haluaa.*
//Aalto? Ahven?
Helmiloiste, 03.05.2017
Katsoin surullisesti Ahvenleukaan ja kyynel vierähti poskelleni. Tiesin kyllä, että näin kävisi, mutta nyt kun kuulin kollin sanat, asia tuntui vasta nyt todelliselta. Rakastin häntä niin paljon, ja minuun sattui niin suunnattomasti. Laskin alentuen päätäni ja katsoin Avenleuan meripihkasilmiin.
"Olin surullinen ja murtunut meidän väleistämme! Halusin vain jonkun, jonka kanssa voisin olla, halusin vain jonkun kissan tukea... Me vietimme yön metsässä, emme enää tavanneet sen jälkeen, paitsi kun kerroin hänelle pennuista", naukaisin nieleskellen itkuani.
"Puhut kuin hän olisi toisesta klaanista", Ahvenleuka naukui siristäen silmiään. "Helmiloiste, onko hän toisesta klaanista? Jos on, rikoit soturilakia!"
Jämähdin hetkeksi paikoilleni. Uskaltaisinko kertoa niin paljon? Uskaltaisinko kertoa kollin nimen? Mutta halusin niin kovasti olla taas Ahvenleuan kanssa, että rehellisyys olisi ensimmäinen askel. Ja miksi välittäisin siitä, mitä minulle tapahtuisi? Miksi välittäisin Kirvamietteen kohtalosta?
"Sinä tunnet hänet", maukaisin. "Hän on Kirvamiete Tuuliklaanista. Mutta älä luulekaan, että halveksisin pentua, niin kuin sinä selvästi teet! Hän on minun pentuni, oli isä kuka hyvänsä, ja rakastan häntä samalla tavalla, kuin rakastan Putousvirtaa tai Lumotassua!" Tunsin silmieni liekehtivän.
"Jos et halua olla kumppanini enää, ymmärrän hyvin. Mutta Ahvenleuka, uskoit tai et, rakastan sinua aina, rakastan sinua niin paljon, ja tämä tekee niin kipeää..."
//Ahven? Aalto?
Ahvenleuka, 06.05.2017
"Älä luulekaan, etteikö tämä olisi minullekaan helppoa. Helmiloiste, minä rakastin sinua, enkä vieläkään lakkaa rakastamasta sinua. En vain usko, että voin rakastaa sinua sillä samalla tavalla", naukaisin haikealla äänellä.
"Mutta Tuuliklaani ottaisi varmasti pennun vastaan ja me voisimme jatkaa elämäämme ja yrittää unohtaa...", yritin, vaikka uskoin, että Helmiloiste pitäisi pennustaan kiinni viimeiseen asti.
"En aio hylätä pentuani! Se ei ole tehnyt mitään väärää", naaras tiuskaisi ja veti pennun entistä lähemmäs itseään. Painoin pääni surullisena ja käännyin ympäri poistuakseni.
"Kuten haluat, päätös oli sinun", sihahdin ja juoksin ulos pentutarhasta. Mieleeni oli painunut kuva siitä, kuinka Helmiloiste huolehti pennusta, joka oli puoleksi Tuuliklaanilainen. Hän oli pettänyt minut, enkä antaisi helposti anteeksi hänelle - tai edes pennulle. Purin hampaani yhteen, jotta kyyneleet eivät alkaisi valua silmistäni. Kaikki hyvät ja huonot muistomme tulivat mieleeni, enkä saanut niitä katoamaan. Juoksin ulos leiristä joelle ja katsoin sen pinnasta kuvajaistani. Viha ja suru valtasivat mieleni, enkä voinut olla ajatelematta vaipua pinnan alle, jolloin suru olisi pian ohi. En kuitenkaan halunnut sitä, vaikka se tuntuikin niin houkuttelevalta. Minulla oli kuitenkin vielä Lumotassu ja Putousvirta, jotka olivat minulle rakkaita. Heistä aioin pitää kiinni. Käännyin ympäri ja lähdin pää painuksissa kävelemään takaisin leiriin.
//Joku?
Aaltopentu/-tassu, 07.05.2017
Muistan sen päivän, kun kuulin ääniä ympäriltäni ja tunsin ympärilläni lämpöä. Olin haistanut jonkun makean ja hyvän tuoksuisen hajun leijailevan ympärilläni. Muistan tunteneeni toisen kissan lämpimän vatsan kohoilevan ruumistani vasten tuoden turvallisen tunteen.
Olin vinkaissut, kun tunsin jonkun terävän osuvan tassuuni. Samassa olin tuntenut karhean ja lämpimän kielen sukivan päälakeani lohduttavasti. Olin halunnut nähdä, kuka tuo kissa oli. Olin halunnut nähdä, missä olin ja keitä oli ympärilläni. En ollut kestänyt tietämättömyyttä.
Olin raotin silmiäni hieman ja ensimmäinen asia, jonka olin erottanut, oli ollut pesä. Pesä oli ollut hämärä ja turvallisen näköinen. Olin huomannut vieressäni sen lämpöä levittäneen kissan hahmon.
”Minä näen!” olin vinkaissut innostuneesti äänelläni ja vilkuillut ympärilleni valppaasti. Vieressäni oleva kissa oli kehrännyt hymyillen.
Oli outoa, että muistin vielä sen päivän niin hyvin. Päivän, jolloin avasin silmäni. Siitä oli nyt melkein kuusi kuuta aikaa ja pian minut voitaisiin nimittää oppilaaksi. Olin jännittänyt innolla päivää, jolloin se tapahtuisi. Jolloin en olisi enää Aaltopentu, vaan Aaltotassu. Tänään uskoin, että se olisi edessäni. Helmiloiste, eli emoni oli pitänyt minusta hyvää huolta näiden kuiden ajan. Isästäni en tiennyt kylläkään mitään, koska hän ei ollut osallistunut kasvatukseeni. Olin kysynyt muutaman kerran emolta, kuka oli isäni. Hän ei tietenkään koskaan ollut vastannut, joten olin lakannut yrittämästä. Tiesin, että hän ei kumminkaan aikoisi vastata, vaikka kysyisinkin sitä. Ei ainakaan vielä pitkään aikaan.
Nyt emoni istui vieressäni hymyillen lempeästi minulle.
”Emo, koska minusta tulee oppilas?” vinkaisin hänelle masentuneella äänensävyllä.
”Älä huoli. Pyrstötähti tekee sen varmasti pian”, Helmiloiste naukaisi pehmeästi ja nuolaisi päälakeani. Olin kärsimätön ja huokaisin. En vain voinut odottaa sitä, että saisin oman mestarini.
Aamu oli jo kerennyt kääntyä iltaan ja kerkesin jo luopua koko ajatuksesta, että minusta tehtäisiin oppilas. Olin jo odottanut koko päivän, enkä jaksanut odottaa enää.
”Ehkä minusta ei tehdä koskaan oppilasta”, mutisin emolleni ja nojasin hänen kylkeensä turhautuneena. Helmiloiste vilkaisi minua ja kietaisi pehmeän häntänsä ympärillemme.
”Kärsivällisyyttä, Aaltopentu. Kyllä se pian tapahtuu”, hopeanharmaa emoni lohdutti.
”Olet sanonut tuota jo koko päivän!” tuhahdin ja heilautin häntääni ärsyyntyneenä. Helmiloiste oli juuri sanomassa jotain kannustavaa, mutta juuri silloin ilmoille kajahti kokoontumiskutsu.
”Nytkö?” vinkaisin innoissani hypähtäen pystyyn. Helmiloiste näytti miettivältä ja alkoi paimentaa minua sitten ulos pesästä.
”Kohta se nähdään”, naaraskissa naukaisi ja paimensi minut leiriin. Odotimme kissojen väkijoukossa, kunnes kaikki olivat koolla ja Pyrstötähti pystyi aloittamaan.
”Aaltopentu, astuisitko eteen?” kuului päällikön pyyntö. Into valtasi minut ja en voinut olla hymyilemättä, kun pujahtelin kissojen väkijoukon lävitse. Pian seisoinkin kaikkien edessä jalat allani täristen.
”Aaltopentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Aaltotassuna. Mestarisi olen minä, Pyrstötähti. Toivon, että opit minulta kaiken, jonka on Palotähti minulle opettanut”, kolli naukui ryhdikkäästi.
En voinut uskoa korviani, olisiko Pyrstötähti minun uusi mestarini? Ylpeys valtasi minut ja etsin väkijoukosta emoni katsetta. En löytänyt Helmiloistetta, joten loikin sitten eteenpäin ja kosketin jalat täristen uuden mestarini kuonoa. En ollut koskaan ollut niin innoissani.
”Aaltotassu! Aaltotassu!” jokiklaanilaiset huusivat.
// Pyrstötähti? Helmiloiste?