Mesiviiksi

Mesiviiksi | 09.02.2019

Viime yönä Kirkasmarja oli kaikkien yllätykseksi synnyttänyt kolme pentua. Naaras ei millään suostunut kertomaan pentujen isää, joka oli kaikista hyvin arvelluttavaa. "Onkohan hän taas rikkonut soturilakia? Jos pennut olisivat jokiklaanilaisen, kai hän sen kertoisi", Helmiloiste oli varovasti ehdottanut aamulla. "Miten niin taas?" kysyin hämmästyneenä. Naaras tajusi pian, että en tiennyt mistä hän puhui. Helmiloiste vaikeni, mutta nosti sitten katseensa minuun. "Hän on Viiltotähden emo", naaras kuiskasi hiljaa varoen, että kukaan muu ei sitä kuullut. Silmäni suurenivat ja katsoin hämmästyneenä kumppaniani. Hänen täytyi vitsailla! Eihän maailman lempein kissa voinut millään olla koko metsän pelätyimmän kissan emo. Viiltotähti oli kylmäverinen ja sydämetön murhaaja. Toki hän oli entinen jokiklaanilainen, mutta siitä huolimatta en ollut varma uskoinko kumppanini sanaa. Toisaalta, miksi hän minulle valehtelisi? "Anteeksi mitä? Et ole tosissasi!" maukaisin yhä hämmentyneenä. Helmiloiste painoi häntänsä kuonolleni merkiksi olla hiljempaa. Irvistin pahoitellen. "Totta se on.. Hänellä oli jotakin Kuolonklaanin Syöksyviillon kanssa aikoinaan", Helmiloiste naukui irvistäen inhosta. Ajatus siitä, että parantajamme oli rakastanut kuolonklaanilaista tuntui uskomattomalta. "Onko heidän välillään yhä jotain? Tai että ovatkohan pennut Syöksyviillon?" kysyin varovasti. Helmiloiste pudisti päätään. "En usko. Luulen, että hän ymmärsi olla sekaantumatta kuolonklaanilaisiin", naaras naukui. "Totta. Viiltotähti on hirviö, Kirkasmarja takuulla katuu tekojaan", huokaisin. Helmiloiste nousi venytellen seisomaan. "Käydäänkö tapaamassa klaanimme uusimpia tulokkaita?" naaras ehdotti. "Mikä ettei", tokaisin ja kävelin kumppanini rinnalla leirin pääaukion poikki parantajan pesälle. Lämmin maidon tuoksu kantautui kitalakeeni heti pesään astuessani. Yrttien kitkerät tuoksut sekoittuivat pentutarhamaiseen tuoksuun. "Hei", tervehdin sairasaukiolla lepäävää parantajanaarasta. Katseeni kohdistui kolmeen pieneen pentuun, jotka imivät tarmokkaasti maitoa emostaan. Pennuista kaksi olivat tummanharmaita. Toisen vaalea takakäpälä sai karvani nousemaan pystyyn. Kolmas pentu oli ruskea raidallinen, ilmeisesti pentueen ainoa naaras. Tummanharmaat pennut muistuttivat hämmentävän paljon Viiltotähteä, etenkin keskikokoinen vaaleajalkainen. "Kuinka voit?" Helmiloiste kysyi kohteliaasti. "Ihan hyvin", Kirkasmarja vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja nosti katseensa kumppaniini. Juttuhetkemme naaraan kanssa kesti tovin, jonka jälkeen lähdimme partioon Helmiloisteen kanssa. Illemmalla saimme kuulla, että yksi pennuista oli yllättäen kuollut sydänkohtaukseen. Kirkasmarja oli käynyt hautaamassa pennun leirin ulkopuolelle yksin. Tiesin miltä pennun menettäminen tuntui. Oma pieni Laaksotassuni oli kuollut nuorena oppilaana, aivan liian aikaisin. Kirkasmarja ei ollut kerennyt kiintyä omaan pentuunsa samalla tavalla kuin minä omaani. Laaksotassun muisteleminen toi mieleeni Kirjosiiven ja toteutumatta jääneen keskustelun kotikisuystäviemme kanssa. Minun piti ajat sitten käydä tervehtimässä heitä ja kertoa entisen kumppanini kuolemasta. Halusin keskittyä nyt Jokiklaaniin ja kumppaniini, kyllä minä kerkeäisin vielä kaksijalkalassa käymään. //Joku?xdd // 383 sanaa

Jaguaaritassu | 16.02.2019

Tunsin uneni läpi, kuinka jokin pörröinen hipaisi kuonoani. Avasin silmäni ja ehdin nähdä vilaukselta, kuinka jonkun pesästä lähteneen soturioppilaan häntä katosi ulos. Hän oli näköjään päättänyt herättää minut.. *No jaa*, ajattelin sitten. *Kenties se oli vain vahinko.* Venyttelin ja suin pikaisesti yön jäljiltä pörröisen turkkini, minkä jälkeen hipsin ulos oppilaiden pesästä. Jäin sen edustalle hetkeksi istumaan ja katselemaan. Tämä oli Jokiklaani. Kaikki siellä oli ajan mittaan alkanut tuntua... kotoisalta. Huulillani kävi pieni, joskin haikea hymy. Niinpä. Minun kotinihan tämä nyt oli. Ei minulla ollut muutakaan. Ei enää. Myöhemmin katsellessani ympärilleni kissojen puuhia, näkökenttääni osui mestarini, Mesiviiksi. Korvani nousivat pystympään, ja lähdin jolkottamaan kollin luokse. Mesiviiksi oli ensimmäinen kissa, johon olin tutustunut - parantajan pesässä - ja olin ollut iloinen saadessani hänet mestarikseni. "Hei, Mesiviiksi", tervehdin hymyillen. "Menemmekö me tänään harjoittelemaan?" Istuuduin hännänpää hyväntuulisesti heilahdellen. Minusta Mesiviiksi oli mukava kissa. Vaikka hän ei ollutkaan syntyperältään jokiklaanilainen, en pitänyt häntä mitenkään huonompana kuin nuo muut. Enhän minäkään ollut syntynyt Jokiklaaniin. Olimme siis tavallaan samankaltaisia. Ja minä pidin siitä. Mesiviiksi oli minulle kiltti, mitä välttämättä muut mahdolliset mestariehdokkaat eivät olisi. 175 sanaa //Mesi?

Mesiviiksi | 17.02.2019

Käänsin lempeän katseeni kohti Jaguaaritassua. Naaras katseli minua odottaen vastausta kysymykseensä. "Menemme. Ajattelin, että lähtisimme vasta aurinkohuipun jälkeen, mutta koska leirissä on runsaasti kissoja, voimme lähteä nyt", naukaisin ja heilautin häntääni puolelta toiselle. Jaguaaritassu nyökkäsi ja vilkasi leirin uloskäyntiä. Viitoin oppilasta seuraamaan suunnatessani kohti uloskäyntiä. Leirin ulkopuolella sää oli mitä parhain. Taivas oli kirkas ja huippuaan kohti suuntaava aurinko sai hanget näyttämään yhä vain valkoisemmilta. Hiirenkorva teki tuloaan, vaikka saisimme odottaa sitä vielä tovin. Puissa ei edes ollut lehden silmuja, mutta sää lämpeni päivä päivältä. Auringon säteet lämmittävät jo hieman vaaleaa turkkiani. Suuntasin kohti Nelipuita. Taivasklaanilaiset ja jotkut ylösnousseet majailivat siellä nykyään. Riistaa oli melko vähän, mutta me pärjäsimme. Jokiklaani hyökkäisi Kuolonklaanin leiriin vain pienen ajan kuluttua. Pysähdyin päästyämme tarpeeksi kauas leiristä. Käännyin kohti oppilastani, joka katsoi minua odottava ilme kasvoillaan. "Harjoittelemme erilaisia väistöliikkeitä. Jos vastustajasi on sinua hitaampi ja kookkaampi, voit käyttää väistöliikkeitä esimerkiksi väsyttääksesi vastustajaa. Toki kaikkia vastaan voi myös käyttää väistöliikkeitä, mutta ketterämpiä kissoja vastaan ne eivät ole niin järkeviä", selitin oppilaalleni rauhallisesti. Jaguaaritassu nyökkäsi merkiksi siitä, että hän ymmärsi puheeni. "Kokeillaan. Minä hyökkään sinua kohti. Yritä ennakoida liikkeeni ja väistää niitä parhaasi mukaan", naukaisin ja valmistauduin hyökkäämään oppilaan kimppuun. //Jaguaari? // 193 sanaa

Jaguaaritassu | 10.03.2019

Jo ennen kuin Mesiviiksi oli päässyt lauseensa loppuun, valmistauduin väistämään hänen hyökkäystään. Kun hän hyökkäsi, sujahdin vikkelästi hänen ohitseen. Seuraava väistöliike ei sitten mennytkään niin kuin olin kuvitellut: Mesiviiksen isku, kynnetön tosin, osui minuun, mikä ei sinällään ollut ihmettelemisen arvoinen asia. Olinhan vastaa oppilas, enkä omannut juurikaan kokemusta taistelemisesta - paitsi sen osalta, mitä olin pienenä pentuna nähnyt, kun vanhempani olivat aina välillä joutuneet tappeluihin toisten erakoiden kanssa. Useimmiten he, vanhempani, voittivat. Tappeluiden jälkeen he tulivat minun ja veljieni luokse mahdollisia haavojaan nuolemaan. Isä joka kerta sanoi: "Tappelu voitettu ja viholliset karkotettu. Elämä jatkuu." Emo puolestaan nuolaisi meitä kaikkia päälaelle rakastavasti kehräten. Lämpimiä muistoja... Mutta nyt kaikki mitä minulla perheestäni oli, oli muistot. Ei mitään.. elävää. Sellaista, mitä voisin koskettaa. Saatoin vain muistella. Ja ikävöidä. Ikävä sentään oli jo helpottanut samalla kun suru sydämessäni oli alkanut hellittää otettaan. Nykyisin sain muistoistani voimaa, vaikka toisinaan ikävöin perhettäni hurjastikin. Mutta nyt jos koskaan oli minun aikani hyväksyä se, että he olivat poissa, he eivät palaisi, enkä minä koskaan enää tulisi näkemään heitä. Surullista mutta totta. "Yritetään uudelleen", mau'uin tyytymättömänä suoritukseeni. "Haluan onnistua paremmin tuon edellisen liikkeen kanssa." //Mesi?

Mesiviiksi | 17.11.2018

Kokoontumisen jälkeiset tunnelmat ahdistivat minua. Viiltotähti oli julistanut sodan alkavaksi, ja Jokiklaani oli mitä ilmeisemmin liittoutunut Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin kanssa. Se oli hyvä asia, sillä nyt saisin olla ilman hyvää syytä ja hämmästelyä läheisimmissä väleissä Myrskyklaanin kanssa. Vaikka sydämeni kuuluikin nyt Helmiloisteelle ja pennuillemme Jokiklaaniin, se kaipasi juuriaan Myrskyklaanissa. Vaeltelin Nelipuiden lähellä ilman määränpäätä ja katselin maisemia. Mietin tulevaisuuttani. Mietin kokoontumisessa nimetyn Metsäklaanin tulevaisuutta. Jos häviäisimme sodan, kaikki olisi ohi. Viiltotähti tuskin antaisi meille armoa, jokainen Tähtiklaaniin uskova Varjoklaania lukuun ottamatta menettäisi varmaan henkensä. Ajatuskin siitä sai niskavillani nousemaan pystyyn. Kuulin rasahduksen takaani. Vaistomaisesti väräytin korviani ja käännyin äänen suuntaan. En nähnyt ketään. Rasahdus kuului uudestaan, jonka jälkeen alastoman pensaikon suojista asteli esiin punaruskea naaraskissa. Soturin takaraivo oli veressä, hän katsoi minua murhanhimoinen loisto silmissään. Nielaisin, kun tunnistin soturin. Hän oli Hiiripisara, soturi jonka olimme tappaneet vahingossa Jäätikkövirran kanssa joitakin kuita sitten. Astuin askeleen taaksepäin ja räpyttelin silmiäni. Tämä ei voinut olla totta. Naaras oli kuollut ja me olimme vieneet hänen ruumiin pois. Näinkö minä unta? Ei, kyllä se totta oli. Soturi lähestyi minua hitaasti murhaava katse kasvoillaan. "Miten sinä olet täällä?" sain kysyttyä perääntyessäni kauemmas lähestyvästä kuolonklaanilaisnaaraasta. Hiiripisaran suupieli nytkähti, kun hän pysähtyi. "Niinpä, minä en tiedä", naaras vastasi, jolloin myös minä pysähdyin. Huomasin, että soturi huojui puolelta toiselle. Päässä oleva haava näytti ikävältä. Se oli tullut hänen lyötyään päänsä kiveen. Soturi ei näyttänyt voivan kovin hyvin. "Sinun pitäisi olla kuollut", sain soperreltua. Olin nähnyt monena yönä painajaista Hiiripisarasta ja tämän kuolemastaan. Se oli ollut minun syyni, vaikka olinkin vain puolustanut oppilastani ja itseäni. "Minä olinkin, kunnes palasin takaisin. Minua ei edes oikeastaan kiinnosta, miksi niin kävi. Tällä hetkellä tahdon vain repiä sinut riekaleiksi", naaras naukui sähisten. Nielaisin. Voisin hyökätä soturin kimppuun. Ylivoima olisi takuulla minulla. Mutta toisaalta, jos tappaisin hänet uudestaan, se ei tekisi minusta sen parempaa. Voisin juosta myös karkuun, mutta en halunnut johdattaa kuolonklaanilaista suoraan Jokiklaanin leiriin. Yritin kuumeisesti etsiä ratkaisua ongelmaani. Hiiripisara nousi ylös ja aloitti suoran hyökkäyksen. Naaras juoksi minua kohti kynnet ojossa, mutta väistin hänen iskunsa. En keksinyt muutakaan, joten lähdin pinkomaan karkuun kohti Nelipuiden laaksoa. Ikävä kyllä Hiiripisara seurasi perässäni. Liu'uin alas laakson reunamaa ja olin vähällä menettää tasapainoni. Jatkoin kuitenkin matkaani kohti laakson toista reunamaa. Myrskyklaanin reviiri häämötti jo edessäni, kun kiipesin Hiiripisaran edellä loivaa mäkeä ylöspäin. "Apua!" huusin niin kovaa kuin vain pystyin. Toivoin, että joku kuulisi hätähuutoni. Mitä ikinä tapahtuisikaan, en suostuisi tappamaan Hiiripisaraa uudelleen. En suostuisi, siitä olin varma. En uskaltanut edes koskea Hiiripisaraan, sillä en tiennyt, osaisinko olla tappamatta tätä. Pelkäsin, että viha yltyisi liian suureksi, ja tappaisin soturin aivan vahingossa. //Kamo? XD // 424 sanaa

Kamomillapisara | 17.11.2018

"Apua!" huuto keskeytti ajatukseni ja sai minut pysähtymään hämmentyneenä. Olin vain ollut kävelyllä ja nyt joku huusi jossain apua. En tiennyt oikein, mistä suunnasta huuto oli oikein kuulunut. Tiesin vain sinnepäin olevan suunnan, mutten sen tarkemmin. Ja jos joku tavitsisi apua, niin missä? Mitä jos siellä oli viiltoklaanilaisia metsäklaanilaisten kimpussa? Mitä jos siellä olisi jotain muuta kamalaa? En kuitenkaan voinut jättää asiaa tähän, vaan päätin mennä ottamaan selvää, mistä oli kyse. Juosten lähdin suuntaan, mistä uskoin huudon kuuluneen. Olin ollut ajatuksissani, joten en voinut olla täysin varma, oliko suunta edes oikea. Toivottavasti oli. "Apua on tulossa!" huudin täyttä kurkkua samalla kun rynnistin eteenpäin. Edessäpäin aloin erottamaan kahden kissan hahmot. Tähtiklaanin kiitos, vain kaksi kissaa! Mutta se, mihin he tarvitsivat apua, oli toinen asia. Kissojen tullessa lähemmäs pysähdyin tassut liukuen. Tuo toinenhan oli aivan selvästi Mesiviiksi! Ja toisen kissan olin nähnyt joskus aikoja sitten eräässä kokoontumisessa istumassa kuolonklaanilaisten seurassa. "Apua!" Mesiviiksi huusi. Selvästikin veljeni oli tässä se, joka apua tarvitsi. Kuolonklaanilainen oli varmasti Viiltoklaanin puolella ja aikoi tappaa veljeni! "Mesiviiksi!" huudahdin veljelleni ja otin askeleita lähestyvää kaksikkoa kohden. Erotin nyt aivan selvästi, että kuolonklaanilainen oli se, joka jahtasi veljeäni. Pörhistin turkkini ja asetuin valmiiksi hyökkäämään tuon kissan kimppuun, joka uskalsi jahdata Mesiviikseä. //Mesi? XDD // 201 sanaa

Mesiviiksi | 17.11.2018

"Mesiviiksi!" tuttu ulvaisu kiiri korviini. Vaaleanharmaa kissa rynnisti metsiköstä minua kohti. Väistin pari puuta, kunnes pääsin naaraan kohdalle. Pysähdyimme molemmat ja tein itse äkkikäännöksen. Käännyin katsomaan Hiiripisaraa, joka teki äkkijarrutuksen. Märkä maa oli liukas, ja naaras liusui kohti meitä lehtien päällä. Hän pysähtyi juuri ja juuri ennen meitä. "Mitä tapahtuu?" kysyi siskoni, joka oli sattumalta löytänyt tiensä paikalle. Odotin, että sain tasattua hengitykseni. "Hiiripisara.. Hän kuoli kuita sitten, mutta nyt hän on täällä taas", nau'uin yhä hieman hengästyneenä ja kauhistuneena tapahtuneesta. Kamomillapisara katsoi minua yllättynenenä. "Mitä ihmettä on meneillään? Lehtiturkkikin kuoli, mutta nyt hän on taas täällä", naaras ilmoitti ja käänsi katseensa punaruskeaan naaraskissaan, joka hengitti raskaasti edessämme. Hiiripisara väläytti meille terävän hymyn. "Hah, minun on varmaan parasta lähteä nyt", ilmoitti naaras yhä hymyissä suin. Hän kai tajusi olevansa aivan liian alakynnessä. Sähähdin soturin perään, kun hän käänsi meille selkänsä lähtien taivaltamaan kohti Nelipuita. Käänsin katseeni Kamomillapisaraan ja väläytin tälle kiitollisen hymyn. "Kiitos. En olisi tiennyt, mitä olisin tehnyt jos et olisi sattunut paikalle. Olisin takuulla tappanut Hiiripisaran, taas", nau'uin synkästi ja käänsin katseeni maahan. En voinut salailla tällaista asiaa siskoltani, en sitten millään. Helmiloisteelta asian salaaminen oli niin vaikeaa, että en voisi valehdella Kamomillapisarallekin. "Mitä?" myrskyklaanilainen kysyi yllättyneenä. Huokaisin. "Se oli vahinko. Joitakin kuita sitten Hiiripisara yritti tappaa oppilastani. Minä estin sen, mutta Hiiripisara sai samalla surmansa. Minun ei ollut tarkoitus, mutta se vain tapahtui. Näin siitä kuun ajan painajaisia, ja nyt hän on taas täällä", nau'uin ääni säröillen. Tunsin sisareni katseen turkissani, kun roikotin päätäni. "Ei se ollut sinun vikasi. Sinä vain puolustit klaaniasi", Kamomillapisara vakuutti ja kosketti kuonollaan turkkiani. Nostin pääni ylös väläyttäen hennon hymyn siskolleni. "Mitä sinulle kuuluu?" kysyin. En ollut jutellut Kamomillapisaran kanssa aikoihin. Minun oli ollut niin kova ikävä häntä. "Ihan hyvää. Et usko kun kerron, mutta Usvahännän sisaren tytär saapui hieman yli neljäsosakuu sitten Myrskyklaaniin!" sisareni naukui täpinöissään. Kohotin kulmiani yllättyneenä. "Ihanko tosi? Miten hän löysi Myrskyklaaniin?" kysyin. Emo oli kertonut, että hän oli syntynyt kaukana täältä. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan puhunut sisaruksistaan meille. "Entinen varjoklaanilainen, Härmävirta, törmäsi häneen jossain tuolla ja kertoi klaaneista. Hän johdatti Usvan tänne ja Saniaistähti hyväksyi hänet klaaniin. Nyt hän on Usvatassu", Kamomillapisara selitti. Nyökkäilin hitaasti. "Aika yllättävää", totesin vain. "Tiedätkö mitä Tähtiklaanissa ja Pimeyden Metsässä on meneillään? Miksi kuolleet palaavat takaisin?" Kamomillapisara käänsi keskustelun takaisin aiempaan. "En tiedä. Palaavatkohan kaikki?" kysyin viitaten vanhempiimme sekä edesmenneisiin sisaruksiimme. Olisi ihana nähdä heidät taas. Minulla oli ikävä kaikkia heitä, erityisesti Kortelampea ja vanhempiamme. "Pahastuisikohan Saniaistähti, jos esittelisit minut tälle Usvatassulle? Olisi mukavaa tavata uusi sukulaisemme", naukaisin Kamomillapisaralle varovasti. Myrskyklaanin leiriin meneminen tuskin haittaisi Saniaistähteä, mutta silti sen ehdottaminen sai jonkin muljahtamaan vatsassani. //Kamo? // 433 sanaa

Kamomillapisara | 17.11.2018

Järkytyin toki Mesiviiksen kertoessa, että hän oli murhannut kissan. Tiesin kuitenkin, ettei veljeni tekisi sellaista ikinä tahallaan. Ei kissan kuolema ollut ollut hänen vikansa, vahinko vain. Siltikin se sai minut hieman järkyttyneeksi aluksi, ketäpä ei saisi. "Pahastuisikohan Saniaistähti, jos esittelisit minut tälle Usvatassulle? Olisi mukavaa tavata uusi sukulaisemme", Mesiviiksi sanoi. "En usko, että hän pahastuu. Kuuluuhan sinun nyt päästä tapaamaan Usvatassu ja olethan sinä entinen myrskyklaanilainen", nau'uin mietiskellen. Uskoin todella, ettei Saniaistähti pahastuisi, jos Mesiviiksi kävisi pienellä vierailulla klaanissamme. "Tuskin sinusta Saniaistähdelle haittaa koituu", naurahdin Mesiviikselle. Mutta milloin kolli sitten tulisi suorittamaan vierailunsa? "Milloin ajattelit sitten tulla tapaamaan Usvatassua ja muitakin myrskyklaanilaisia? Nyt hetikö?" esitin kysymyksen Mesiviikselle. Kaipa kolli haluaisi myös nähdä niitä viimeisiä elossa olevia sukulaisiamme Myrskyklaanissa, kun heitä niin harvoin sattui näkemään. Ja kai veljelläni joitain ystäviäkin oli Myrskyklaanissa, joita hän haluaisi pitkän ajan jälkeen nähdä. Oli ikävää, ettei päässyt näkemään veljeään kuin joskus harvoin kokoontumisissa. Helpotti kuitenkin tietää, että Mesiviiksi oli onnellinen Jokiklaanissa perheensä kanssa. "Nyt heti", Mesiviiksi maukaisi. Nyökyttelin iloisena päätäni. "No mennään sitten! Tule!" naukaisin iloisena. Hienoa, että Usvatassu pääsisi tapaamaan Mesiviiksenkin. Käännyin ympäri ja lähdin tassuttelemaan leirin suuntaan. Vilkaisin vielä taakseni varmistaakseni, että Mesiviiksi lähti seuraamaan minua. //Mesi? // 193 sanaa

Mesiviiksi | 20.11.2018

Lähdin Kamomillapisaran perään. Suuntasimme kohti Myrskyklaanin leiriä. Reitti oli yhä vahvasti muistissani. Jokainen askel ja käännös tuli automaattisesti. Kiipesimme kallioille jatkaen matkaa hiljaisuudessa sisareni perässä. Matkalla hidastin tahtiani ja käänsin katseeni kallioilta näkyvään Myrskyklaanin leiriin. Alastomat oksat heikensivät hieman näkymää, mutta siitä huolimatta saatoin erottaa pienen pieniä kissoja kävelemässä leirin aukiolla. Jatkoimme matkaa eteenpäin alas kallioilta. Pian leirin sisäänkäynti olikin jo edessämme. Kamomillapisara pujahti edelläni piikkihernetunneliin. Saavuin vain hieman hänen jälkeensä Myrskyklaanin leiriin. Se oli säilynyt aivan ennallaan. Tunsin koti-ikävän painavan rinnassani. Minulla oli ikävä aikaa Myrskyklaanissa, vaikka rakastinkin Helmiloisteen ja pentujemme kanssa Jokiklaanissa asumista. Kissat käänsivät hämmästyneet katseensa meihin, mutta jatkoivat pian omia puuhiaan. Vain muutama katsoi minuun päin tuimasti ja toisilleen jotain murahdellen. Yksi heistä oli Hyasinttimyrsky. ”Älä välitä hänestä. En ymmärrä, miksi Saniaistähti ei karkottanut häntä. Hyasinttimyrsky tappoi Riekkosulan”, Kamomillapisara naukui minulle hiljaisella äänellä. Kohotin yllättyneenä kulmiani. ”Ihanko totta?” varmistin. Naaras nyökkäsi ja suuntasi kohti Suurkiveä, jonka liepeillä huomasin Haikarahuudon olevan. Hän oi tätä nykyä Myrskyklaanin varapäällikkö. Kolli käänsi katseensa minuun ja sisareeni. ”Ketään tuskin haittaa, että Mesiviiksi tuli vierailulle? Hän tahtoo tavata Usvatassun, tiedätkö missä hän on?” Kamomillapisara kysyi. ”Tuskinpa se haittaa, sopivathan päälliköt kokoontumisessa rajojen yli kulkemisen olevan nyt vapaampaa sodan vuoksi. Kunhan et saalista reviirillämme, uskon kaiken olevan kunnossa. Usvatassu meni juuri viemään klaaninvanhimmille saalista”, Haikarahuuto ilmoitti kääntäen katseensa kohti klaaninvahimpien pesää. ”Kiitos”, vastasin sisareni puolesta ja lähdin tämän rinnalla kohti klaaninvanhimpien pesää. Pesä sijaitsi kaatuneen puun oksistossa. Työnnyin pesään Kamomillapisaran edellä. ”Mesiviiksi! Mukava nähdä sinua! Mitä sinä teet Myrskyklaanissa?” Siipisydämen ääni oli rahiseva, mutta ystävällinen. Siirryin pois Kamomillapisaran tieltä ja käänsin taas katseeni vanhaan kolliin, joka oli pentuaikoinani usein vieraillut pentutarhalla kumppaniaan tapaamassa. ”Minustakin on mukava nähdä sinua. Tulin katsomaan Usvatassua, Kamomillapisara kutsui minut”, nau’uin ja huomasin nyt Laikkulammen vierellä seisovan hopeisen naaraskissan. Hän kääntyi yllättyneenä katsomaan minua. Väläytin oppilaalle hymyn. Naaras oli iältään varmaankin soturi-ikäinen, totesin sen tarkkaillessani oppilaan ulkonäköä. Pentukarvaa ei ollut lainkaan ja kehon piirteet olivat muodostuneet lihasten avulla soturimaisiksi. ”Oletko sinä Kamomillapisaran veli?” oppilas kysyi minulta. ”Kyllä olen. Sinä olet kai emoni Usvahännän sisarentytär?” nau’uim kysyvästi. Kissa nyökkäsi hymyillen leveästi. Yhtäkkiä hänen hymynsä hyytyi kuin hän olisi muistanut jotain. ”Eräs kotikisu käski lähettää sinulle ja Kirjosiivelle terveisiä. He eivät kai tiedä hänen kuolleen”, Usvatassun sanat saivat minunkin hymyn katoamaan hetkessä kasvoiltani. Olin taas unohtanut. Minun täytyisi mahdollisimman pian käydä kertomassa tapahtuneista Kirjosiiven ja minun kotikisuystäville. ”Olen unohtanut kertoa”, nau’uin synkästi kääntäen pääni pois. ”Kyllä he ymmärtävät”, Kamomillapisara vakuutti ja laski häntänsä lavalleni. Käänsin kiitollisena katseeni sisareeni. “Kamomillapisara! Kortelampi on palannut!” ulvaisu sai sekä minut että sisareni säpsähtämään. Ryntäsimme yhtä aikaa ulos klaaninvanhimpien pesästä, jonka edustalla Nuuhkutassu seisoi. Kolli heilautti päätään merkiksi seurata. Kortelampikinko palasi? En voinut uskoa sen olevan totta, minun täytyi nähdä se. Kamomillapisaran edellä ryntäsin parantajan pesälle. Kuljimme ruohoisen aukion lävitse aina parantajan pesään saakka. Nuuhkutassu antoi meille tilaa mennä sinne, missä parantajakissa nukkui. Astuin ensimmäisenä kiven halkeaman sisäiseen halkeamaan. En voinut uskoa silmiäni, kun erotin Kortelammen mustavalkean kehon pesän sammalvuoteella. “Kortelampi!” huudahdin ja katsoin veljeäni onnellisesti hymyillen. Parantaja kääntyi katsomaan minua keltaisilla silmillään. Tiikeriraivo tarkasteli entistä parantajaa, joka näytti olevan kunnossa. Merkkejä sairauksesta ei ollut, veljeni näytti terveeltä. “Mitä minä teen täällä?” kolli kysyi hämmästyneenä. Kosketin veljeni kuonoa ja yritin olla halkeamatta onnesta. “Kukaan ei tiedä sitä. Kuolleet kissat palaavat vain takaisin noin vain”, Tiikeriraivo selitti. Myös Kamomillapisara asteli vierelleni. Ei kulunut kauaakaan, kun myös kolmas pentuetoverini saapui luoksemme. “Onko hän oikeasti palannut?” Takaisipiikki kysyi. Väistin antaen veljelleni tilaa. Hän asettui Kortelammen vierelle. Kolli nousi istumaan ja katseli ympärilleen yhä hieman hämmästyneenä kaikesta tapahtuneesta. Nelikkomme oli taas kasassa, se oli tärkeintä. “Ette voi uskoa, kuinka onnellinen olen nähdessäni teidät”, Kortelampi naukui hiljaisella äänellä ja väläytti kaikille meille hennot hymyt. Tämä oli aivan uskomatonta. Se tunne kuitenkin loppui lyhyeen. En minä voinut viettää noin vain aikaa sisaruksieni kanssa enää. Minä asuin Jokiklaanissa ja minun täytyi olla uskollinen uudelle klaanilleni. Mitä kaikki sanoisivat, jos viettäisin kaiket päivät Myrskyklaanin leirissä? “Mikä on, Mesiviiksi?” Kortelampi kysyi huolestuneena huomattuaan synkän katseeni. “Minusta on aivan ihanaa nähdä sinua taas, mutta tuntuu pahalta. Te kaikki kolme olette täällä, mutta minä olen yksin Jokiklaanissa”, nau’uin suunnattoman surkealla äänellä. Rakastin pentuetovereitani hurjasti, ja tuntui epäreilulta olla heistä erossa. Etenkin, kun en tiennyt kauanko Kortelampi täällä olisi. Kolli oli kehottanut juuri ennen kuolemaansa minua seuraamaan sydämeni ääntä. Olin tehnyt niin, ja sydämeni johdatti minut Jokiklaaniin Helmiloisteen luokse. Mutta silti minusta tuntui niin pahalta. //Korte? Kamo? Korte vois muuten keksiä et se vois muuttaa Nelipuille muitten kuolleista heräävien kans koska se vaik kokis et sillä ei oo paikkaa Myrskyklaanis siks koska Tikru on parantaja ja se ei voi olla ja se ei voi olla myöskää soturi tms?:D Sit saatais tätä kautta myös kissoi muuttaa sinne Nelipuille // 717 sanaa

Jaguaaritassu | 08.11.2018

Istuskelin neljän hännänmitan päässä pentutarhan suuaukon edessä ja katselin leiriaukiota. Oli jo melko pimeää, ja kissat alkoivat mennä pesiinsä. Tummalla taivaalla tähdet loistivat. Ne olivat kuulemma niitä Tähtiklaanin kissoja, joista Mesiviiksi oli kertonut silloin parantajan pesässä. Tähtiklaaniin matkasivat kaikki kuolemansa jälkeen - siis jos uskoi Tähtiklaaniin, niin minä luulisin. Miksi se ottaisi luokseen kissoja, jotka eivät uskoneet? Siinä ei olisi järkeä. Jos asia oli niin, minun perheeni tuskin katseli minua juuri nyt. Jokainen perheestäni oli poissa, eivät enää luonani. Suru ja ikävä raastoivat sydäntäni, eikä asiaa helpottanut se, että näin heidät mielessäni. Kuulin veljieni äänet meidän leikkiessämme kolmisin, ja vanhempiemme kutsuvan meitä, kun olimme menneet liian kauas. Minulla oli suunnaton ikävä heitä, tuntui kuin sydämeni halkeaisi ikävästä! Mutta Perhospennusta oli tullut se sellainen soturioppilas, ja olin iloinen hänen vuokseen. Nyt hän pääsisi tämän paikan ulkopuolellekin. Siitähän hän oli unelmoinut. Kissasta nimeltään Putousvirta oli tullut hänen mestarinsa. Se kolli varmaan veisi Perhostassun huomenna pois leiristä. Mitähän minä tekisin huomenna? Voisin ehkä tutustua niihin muihin pentuihin. Jos he edes haluaisivat olla kanssani. Toisaalta, eihän se haittaisi vaikkeivät haluaisikaan; osaisin kyllä viihdyttää itse itseäni. Havahduin mietteistäni, kun kylmä tuuli puhalsi turkkiini. Minä tavallaan nautin siitä, kylmyyden ja lämmön vuorottelusta. Olin tottunut siihen. Vaikka tietenkin, aiempina kylminä aikoina ollessani perheeni kanssa, olimme lämmittäneet toinen toistamme. Turkki kiinni turkissa, veljien ja vanhempien tuoksut ympärilläni ja toisinaan jonkun häntä tai käpälä huitomassa nenääni nukkumisen aikana. Niin.. sellaista meidän elämämme oli ollut. Silloin, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Vilkaisin vielä murheellisena tähtiä, ennen kuin nousin seisomaan ja menin pentutarhaan vuoteelleni Vuokkovirran lähelle. Joku oli laittanut vuoteelleni pehmeitä karvoja, joten se oli vielä pehmoisempi kuin aiemmin. "Mukavan pehmeää", ynähdin asettuessani kerälle silmät jo ummessa. "Kiitos sille, kuka tämän tekikään.." "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!" Joku kosketti päälakeani kuonollaan, jolloin minä avasin silmäni. Kohotin päätäni ja katsoin unenpöpperöisenä suuaukosta näkyvää välähdystä leiristä. "Mitä tapahtuu?" haukottelin. "Klaanikokous. Päälliköllä on asiaa klaanille." Vuokkovirta nousi ylös vuoteeltaan. Minäkin nousin, hieman horjuen tosin mutta kuitenkin. Tepsuttelin häntä pystyssä pentutarhan suuaukolle ja pujahdin ulos. Kaiketi koko klaani oli kokoontunut suuren kiven ympärille ja siellä ylhäällä kiven päällä oli itse päällikkö, kuten eilenkin Perhostassun nimitysmenoissa. Vilkaisin pikaisesti turkkiani ja suoristin ne pari hapsua. Onneksi turkkini ei ollut pahasti sotkussa... Sitten astelin kissojen luokse ja istuuduin hiljaa Vuokkovirran viereen. Päällikön, Kurkitähden pyytäessä minua astumaan eteen, yllätyin niin, että silmänräpäyksen ajan vain tuijotin häntä, kunnes joku patisti minua liikkeelle hännällään selkääni pyyhkäisten. Astelin sen suuren kiven eteen, ja päällikkö alkoi puhua. "Jaguaaripentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Jaguaaritassuna. Mestarisi olkoon Mesiviiksi. Toivon hänen opettavan sinulle kaiken, minkä on Hiiliturkilta oppinut." Ilahduin kuullessani, että Mesiviiksi olisi mestarini. Ensimmäinen juttutoverini! Käännyin katsomaan kollia hilpeästi hymyillen ja tepsutin häntä vastaan. Kosketimme neniä ja sitten hän meni toveriensa joukkoon ja minä toisten oppilaiden luokse. Tosin, jäin hännänmitan päähän heistä, enhän tiennyt, kuinka he reagoisivat minuun, kaiketi entiseen erakkokissaan. Kokous päättyi ja minä jäin hieman eksyneen oloisena Suurkiven eteen seisomaan. Mitä nyt tekisin? Tai siis mihin pitäisi mennä? Surustani huolimatta pieni innostus kipinöi käpälissäni ja rinnassani, vaikken oikein vielä tiennytkään, mitä tuleman piti. En tiennyt oikein mitään klaanielämästä... mutta ehkä Mesiviiksi opettaisi minua? //Mesi kenties? 530 sanaa

Helmiloiste | 15.11.2018

"Ihan hyvin, luulisin", naukaisin mietiskellen. Oli outoa olla taas soturi, mutta mieleni ei ollut pitkään aikaan ollut näin kevyt. Tiesin ajatukseni olevan hiukan typerä, mutta tuntui mukavalta, että joku muu kantoi vastuun klaanista, ja minä saatoin vain palvella sitä. Minun ei tarvinnut miettiä Jokiklaanin välejä muihin klaaneihin tai selvitellä rajakiistoja. Päiväni koostuivat vain partioista ja muista soturin tehtävistä. Soturina myös tunsin jotenkin kuuluvani paremmin joukkoon, vaikka päätökseni vaati vielä hieman totuttelua useilta muilta sotureilta. Olin ollut päällikkönä kauan, monen kuiden ajan - paljon kauemmin, kuin Ahvenleuka. Oli ehkä hankalaa nähdä minut soturina, varsinkin niille nuorille kissoille, jotka olivat syntyneet minun päällikköaikanani. "On mukavaa olla taas soturi. Se on paljon rennompaa... Ei tarvitse kantaa yksin koko klaania harteillaan. Voin olla muiden klaanimme jäsenten seurassa soturina, eikä heidän tarvitse katsoa ylöspäin minuun." Vaikka soturina olo oli kevyempää, en silti voinut olla kaipaamatta päällikön asemaa. Olin pyrkinyt siihen asemaan pitkään. Olin nähnyt, miten päälliköt ja varapäälliköt vaihtuivat ja odottanut omaa vuoroani. Varapäällikön asema ei ollut merkinnyt minulle läheskään niin paljoa, enkä ollut nähnyt sitä saavutuksena. Ahvenleuka, minun kumppanini, oli tehnyt minusta varapäällikön. Kysessää ei ollut ollut arvoni soturina, vaan se, että olimme kumppanit. Olin kuitenkin onnistunut johtamaan klaaniamme pitkän aikaa, vaikka vastoinkäymisiä olikin tullut, ja se oli todistanut minulle todellisen arvoni. Siltikin tiesin, että oli ollut oikea päätös luopua paikastani ja tehdä Kurkisiivestä Kurkitähti; minun aikani päällikkönä oli ohi. "Osa minusta katuu päätöstäni, mutta vain ihan vähän. Suurin haaveeni oli aina ollut tulla päälliköksi", sanoin katsoen Mesiviiksen tuttuja ja turvaa antavia silmiä. "Mutta toiveeni saada kumppani, jota rakastan ja pentuja, oli vielä suurempi. Perheeni on minulle tärkeämpi. Sinä olet minulle tärkeämpi." //Mesi? //268 sanaa

Mesiviiksi | 11.10.2018

Helmitähti piti pienen tauon ja sulki pieneksi hetkeksi silmänsä. Päällikkö veti syvään henkeä ja nosti katseensa pilviselle taivaalle. Päällikön tauko venyi hieman, kunnes hän laski katseensa klaaninsa jäseniin. "Jokiklaanin jäsenet", kumppanini aloitti. "Viime aikoina minusta on tuntunut, etten olisi sopiva päälliköksi. Joku lavasti Jokiklaanin syylliseksi Routakukan murhaan, enkä minä saanut oikeaa syyllistä kiinni. Samoin kuin viime lehtikatona, kun Jokiklaani lavastettiin syylliseksi riistavarkauteen." Naaraan sanat saivat minut yllättymään. Mitä hän aikoi? Ei kai hän vain... Ajatukseni katkesi, kun päällikkö jatkoi: "Luovuin päällikön paikasta." Sitä seurasi jännittynyt hiljaisuus, mutta pian kissat alkoivat puhua keskenään kovaäänisesti. "Minun aikani päällikkönä on ohi. Haluan viettää enemmän aikaa perheeni kanssa. En usko, että olen sopiva kissa toimimaan päällikkönä. Siispä, Kurkisiipi, sinusta on tuleva Jokiklaanin seuraava päällikkö", juuri paikkansa luovuttanut päällikkö naukui kovaan ääneen puheensorinan ylitse. Hän loikkasi alas Suurkiveltä varapäällikkönsä luokse. "Mitä tapahtuu?" Jaguaari kysyi. Käänsin melko kauhistuneen katseeni leopardikuvioiseen pentuun. "Helmitähti luopui juuri päällikkyydestään", henkäisin tuntien oloni yhä vain surkeammaksi. Miksi hän ei kertonut minulle? Miten minä en osannut aavistaa tätä? Huomasin, että erakkopentu oli sanomassa jotain, mutta en jäänyt kuuntelemaan. Hoipertelin kissajoukon sekaan ja hetken siinä vaelleltuani pääsin suurkivelle. Kohtasin Helmitähden pahoittelevan katseen. "Miksi sinä et kertonut minulle?" kysyin hiljaisella, loukkaantuneella äänellä pidätellen kyyneleitä. Vilustuminen ja univaikeudet olivat tehneet minusta herkän. Näinkö heikko kumppanini ja minun välinen luottamus sittenkin oli? "Helmitähti, etkö sinä luota minuun?" takeltelin vaimealla äänellä. //Helmi? // 224 sanaa

Helmiloiste | 17.10.2018

Mesiviiksi tuli luokseni ilmoitettuani päätöksestäni. Kun näin kollin loukkaantuneen ja hiukan kyyneleisen katseen, tiesin heti, että minun olisi pitänyt kertoa hänelle. "Tietenkin minä luotan sinuun", naukaisin pudistellen päätäni. Olin hetken ajan tuntenut oloni hyvin kevyeksi, mutta nyt tuntui, kuin suuri paino olisi sisälläni. Katsoin kumppaniani epäröiden hetken, miettien, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia, kunnes puskin häntä hiukan. "Luotan sinuun enemmän, kuin keneenkään muuhun. Ja usko pois, olisin halunnut kertoa sinulle kovasti." Istuuduin alas ja näin kauempana Kurkisiiven - tulevan Kurkitähden, Jokiklaanin seuraavan päällikön. En ollut kertonut päätöksestäni hänellekään. Olisiko soturi yhtä poissa tolaltaan, kuin Mesiviiksi? Muutos oli hänelle kuitenkin paljon suurempi... Tuskin hän oli osannut odottaa, että auringon laskiessa tänä päivänä hän olisi klaanimme päällikkö. Palautin katseeni jälleen valkeaan kolliin. "Tiedän, ettet olisi kertonut asiasta muille. Olen aivan varma siitä", sanoin hengähtäen syvään. "En vain halunnut sinun yrittävän estää minua. En kertonut Putousvirrallekaan mitään, saati meidän pennuillemme." Mitähän Putousvirtakin ajatteli minusta? Hänellä, samoin kuin Mesiviiksellä ja Kurkisiivellä, olisi ollut oikeus tietää. Me olimme olleet kahden niin kauan aikaa Ahvenleuan lähdön jälkeen, ja vaikka Mesiviiksi oli muuttanut klaaniimme ja olimme saaneet pentueen, poikani ei ollut minulle yhtään vähemmän läheinen. "Minun olisi pitänyt kertoa sinulle päätöksestäni", naukaisin, ja tunsin omien silmienikin kostuvan. Mesiviiksen näkeminen noin surullisena teki minutkin surulliseksi. "Olet aina ollut tukenani, sinä olisit ansainnut tietää. Voitko antaa minulle anteeksi?" //Mesi? //218 sanaa

Mesiviiksi | 18.10.2018

Helmitähden sanat saivat minut unohtamaan aiemman petetyksi tulemisen tunteen. Naaraan silmät kertoivat, että hän todella oli pahoillaan, mutta koko tehneensä oikein. ”Tietenkin minä annan sinulle anteeksi. Minä annan sinulle anteeksi aina, koska minä rakastan sinua Helmitähti”, henkäisin, mutta en puskenut kuonollani kumppanini kuonoa, sillä en halunnut tartuttaa hänelle sairauttani. Nenäni vuosi yhä, mutta kipeä kurkkuni oli enää vain hieman karhea. ”Helmiloiste”, naaras korjasi irvistäen. Kohotin kulmiani. ”Oletko jo luopunu hengistäsi? Missä vaiheessa?” kysyin hämmästyneenä. ”Kävin Korkokivillä viime yönä. Kirkasmarja antoi mulle ohjeet ja saatteli Kuolonklaanin reviirille, sillä kuten muistat syystä tai toisesta parantaja ei saa olla päällikön mukana tuon tavatessa esi-isiään”, naaras naukui huokaisten hiljaa. Nyökkäsin hitaasti. Uuteen, tai oikeastaan vanhaan, nimeen oli tottuttelemista. Minun piti vain muistaa, että Helmiloiste oli yhä se kissa jota minä rakastin enemmän kuin ketään. Nimenvaihdos tai päällikkyydestä luopuminen ei muuttanut sitä tosiasiaa. Halusin olla kumppanini tukena, asia oli taatusti vaikeaa hänellekin. Mutta toisaalta, nyt hänellä oli enemmän aikaa minulle ja pennuillemme. Mutta jos naaras olisi ymmärtänyt tehdä tämän aiemmin, olisiko minun tarvinnut luopua Myrskyklaanin varapäällikön paikasta? Ajatukset saivat kipeän pääni yhä vain sekavammaksi. “Minun on mentävä, oloni on todella kipeä. Voisitko tulla huomenna tervehtimään minua parantajan pesälle?” kysyin kumppaniltani hennosti hymyillen. Nenäni vuosi ja tunsin kurkkuni kutiavan. //Helmi? // 203 sanaa

Helmiloiste | 20.10.2018

"Tietenkin", naukaisin hymyillen. "Ei sinun tarvitsisi edes pyytää minua tulemaan. Tulisin kuitenkin." Mesiviiksi nyökkäsi ja asteli takaisin parantajan pesään. Hän näytti voivan kehnosti, enkä voinut muuta kuin sääliä häntä. Olin hyvin kiitollinen siitä, että hän oli antanut minulle anteeksi. Se, etten ollut kertonut luopuvani hengistäni, oli selvästi järkyttänyt häntä, mutta nyt asia oli kaiketi kunnossa. Katsahdin taivaalle. Kuu ei ollut vielä noussut, ei ainakaan kovin korkealle. Kurkitähden tulisi nimittää uusi varapäällikkö ennen seuraavaa kuuhuippua, joten hänellä saattaisi tulla kiire. Minulla oli pelkoni seuraavasta varapäälliköstä, mutts ehkä Putousvirta pystyisi kantamaan vastuun. Tuntui jotenkin hyvin todennäköiseltä, että hänet valittaisiin. Toivoin, ettei niin kävisi, vaikka toisaalta halusin poikani parasta. Hän oli kunnianhimoinen, niin kuin minä, ja oli tavoitellut tuota paikkaa jo kauan. Seuraavana päivänä heräsin aikaisin soturien pesässä. Tuntui oudolta nukkua täällä, mutta toisaalta se oli mukavampaa, kuin kolkossa päällikön pesässä. Monet varmasti kuvittelivat sen olevan jotenkin hohdokasta, mutta minusta oli mukavampaa nukkua klaanitoverieni seassa. Nousin ylös venytellen ja kävelin ulos, varoen muiden soturien raajoja ja häntiä. Ulos päästyäni huomasin Putousvirran, joka oli aavistusteni mukaisesti nimitetty varapäälliköksi. Olin ilmaissut huoleni häntä kohtaan eilen, mutta kolli oli vakuuttanut pärjäävänsä. Poikani näytti keräävän aamupartiota kasaan ja kävelin partion luo. Mukaan olivat lähdössä Kaislavirta, Hehkumieli ja tyttäreni Aaltomyrsky. "Pääsenkö mukaan?" kysyin hymyillen paikalle saavuttuani. Halusin jo päästä tekemään soturien tehtäviä. Siitä oli niin kauan aikaa, kun olin viimeksi ollut partiossa. Toki olin päällikkönä aina välillä osallistunut niihin, mutta partiot eivät olleet enää olleet rutiini. "Tietysti", Putousvirta sanoi ja nyökkäsin. "Kaislavirta on johdossa. Kiertäkää joen viertä Nelipuille ja vahvistakaa siellä tarvittaessa rajamerkit." Kaislavirta otti paikkansa partiomme johdossa ja Hehkumieli asettui hänen taakseen. Jäin Aaltomyrskyn kanssa hännille. "Päätit siis luopua hengistäsi", pilkullinen naaras totesi. Hänen elämänsä ei ollut aina ollut helppoa, sillä hän oli puoliverinen. Aaltomyrskyn isä oli jo edesmennyt Tuuliklaanin soturi Kirvamiete. "Niin. Jonkun muun oli aika tulla päälliköksi. Ja halusin viettää aikaa perheeni kanssa. Mikä koskee myös sinua." Katsoin tytärtäni silmiin ja hänen lämmin katseensa kohotti mielialaani entisestään. Kuljimme joen viertä täydessä hiljaisuudessa. Kaikki partion jäsenet vaikuttivat hiukan väsyneiltä, mutta en voinut olla ajattelematta sitä mahdollisuutta, etten ehkä kuulunut soturien joukkoon. Omasta puolestani tietenkin kuuluin, mutten ollut varma, mitä muut minusta ajattelivat. Kuljimme neljän kissan jonona takisin leiriin. Leiri tuntui heränneen ollessamme partioimassa, ja klaanin kissat oleskelivat leirin aukiolla. Aurinkokin oli jo noussut ja valaisi tienoon. Muistin, että Mesiviiksi oli pyytänyt minua käymään hänen luonaan parantajan pesällä. Lähdin siis yrtintuoksuista pesää kohti. Sisällä näin Kirkasmarjan, joka teki jotain yrttiensä äärellä. "Huomenta, Helmiloiste", hän tervehti ja vastasin siihen nyökkäyksellä. Mesiviiksi makoili peremmällä pesässä, omalla kaislapedillään. "Huomenta", naukaisin pirteästi ja istuuduin hänen viereensä. "Kuinka voit? Toivottavasti paremmin." //Mesi? //429 sanaa

Mesiviiksi | 01.11.2018

Katsoin hymyillen pesään saapunutta Helmiloistetta. Naaras katsoi minua lempeällä katseellaan ja hymyili. "Kuinka voit? Toivottavasti paremmin", naaras naukui astellessaan luokseni. "Paremmin kuin eilen. Kirkasmarjan yrtit auttavat jo. Hän sanoi, että jos jatkan tätä menoa, olen jo muutamassa päivässä takaisin soturin tehtävissä", kerroin kumppanilleni, joka nyökkäili iloisena. "Kurkitähti hyväksyi Jaguaarin siis klaaniin?" entinen päällikkö varmisti. Vastasin nyökkäämällä. "Hän tervehtyi ja muutti tänään pentutarhalle", kerroin. "Oloni on tämän päivän ajan ollut hieman yksinäinen, kun seura katosi. Kirkasmarja ja hänen oppilaansa sentään ovat pitäneet minulle askareidensa lomassa seuraa", lisäsin vielä. "Olen pahoillani, etten ole ollut täällä sinun luonasi", soturi naukaisi pahoitellen ja antoi katseensa liukua minusta etukäpäliinsä. "Ei se haittaa, sinulla on ollut paljon muuta mietittävää", vakuuttelin. Mieleni teki koskettaa kuonollani naaraan turkkia, mutta en viitsinyt. En tiennyt, millainen sairauteni oli. Se saattoi olla vain tavallinen vilustuminen, mutta pahimmassa tapauksessa se oli jotain, joka levisi. Niinpä tyydyin pysymään pedilläni sopivan etäisyyden päässä kumppanistani. "Kuinka ensimmäinen päiväsi soturina on sujunut?" kysyin vaihtaen puheenaihetta. Vallasta luopuminen ei varmasti olisi helppoa kenellekään. Itselleni se oli hieman helpompaa, sillä muutin kokonaan uuteen ympäristöön uusien kissojen sekaan. Helmiloiste joutui jäämään Jokiklaaniin ystäviensä luokse. Nyt hänen pentunsakin on häntä korkeammassa asemassa, vaikka se onkin kai vain hyvä asia. Putousvirta on hyvä soturi, joka ansaitsi varapäällikön paikkansa. //Helmi? // 207 sanaa

Jaguaari | 27.09.2018

Lojuin silmät ummessa pehmoisella alustalla jossakin, missä oli hyvin voimakas tuoksu - itse asiassa erilaisten tuoksujen sekamelska. Havaitsin sumuisen tietoisuuteni läpi, että vierelläni makasi kissa. Hetki sitten olin ollut kuulevinani hänen puhuvan jollekulle toiselle, joka tässä paikassa oli ainakin silloin ollut. Mutta en tietenkään voinut olla varma, mikä oli todellisuutta ja mikä kuvitelmaa; minä ajelehdin yhä jossain tietoisuuden ja tiedottomuuden rajalla, vaikkakin ajoittain taisin olla lähes heräämäisilläni. Aina välillä joku tassutteli lähelläni ja kävi nuuhkaisemassa turkkiani. Kuulin hänen mutisevan jotakin itsekseen. Tai kenties sille toiselle kissalle, joka täällä oli? "Tarvitseeko minun tehdä jotain?" Uusi ääni. Vai olinko kuullut sen aiemmin? Joka tapauksessa, se kissa, joka oli jo parisen kertaa käynyt nuuhkimassa minua - kuin olisi tarkistanut, olinko elossa - maukui: "Juuri nyt ei tarvitse... voisit tosin laittaa yrttivaraston sekaiset kohdat järjestykseen. Minä käyn vilkaisemassa klaaninvanhimpia, Hiekkasielu valitti aiemmin kolotuksista. Tulen pian takaisin." "Selvä on", sanoi se vieras ääni. Kuulin hiljaista tassutusta hieman kauemmas äskeisestä kohdasta, ja toiset käpälät kuuluivat menevän jonnekin vielä kauemmas, niiden ääni katosi kokonaan. Olin niin uupunut.... annoin unen kietoa minut huntuunsa ja viedä mukanaan. //UNTA// Keikuin epämukavasti jonkun hampaissa nopeiden juoksuaskelten tahdissa. Kuulin lähestyvää ärinää ja haukuntaa takaapäin ja minua pelotti. Itku kuristi kurkkuani, kun kauhuissaan oleva kantajani kiristi tahtia. Se ei ollut vain kauhua... Se oli menettämisen pelkoa, myös rohkeutta, joka tuntui antavan tutuntuoksuiselle kissalle voimia. Kohta hän kääntyi ja suuntasi heinikkoon. Hän laski minut hellävaroen heinien suojiin, nuolaisi päälakeani lempeästi ja sanoi hätäisen oloisena, surusta sumein silmin: "Pysyttele täällä, rakas tyttäreni. Isän on mentävä huolehtimaan siitä, ettei yksikään saastainen vihollinen ehdi koskea sinuun. Pysy lujana, pienokainen. Pysy aina lujana." Katsoin kyyneleiset, kauhistuneet silmät ammollaan, kun kolli kääntyi ja syöksyi ärisevän koiran kimppuun hurjasti sähisten. "Isä!" huusin peloissani. "Älä!" Koira käännähti minua kohti, lähti tulemaan kohti kellertävät hampaat irvessä, mutta isäni esti sen kulun iskemällä kyntensä ja hampaansa sen kaulaan, niin että koira ulvahti kivusta. Lamaantuneena minä katselin, kuinka isäni puolusti minua henkensä uhalla, kunnes koira sai hänet hampaisiinsa ja riepotteli kuin tuoresaalista. Lähdin järkyttyneenä ja itkien juoksemaan pakoon. Koira ei seurannut minua. //HEREILLÄ// Silmäni rävähtivät auki hätkähtäessäni hereille häntä pörhistyneenä ja pääni ponnahti pystyyn. Pälyilin säikähtäneenä ympärilleni. Kun en tunnistanut paikkaa, missä olin, loikkasin käpälilleni valmiina tappeluun - vaikka en ollut vielä koskaan oikein tappelemalla tapellut, vain leikkitappeluja. Siinä vilkuillessani paniikinomaisesti ympärilleni, huomasin valkoturkkisen kollin ja hätkähdin nähdessäni hänet. Yhä jännittyneenä katsahdin vielä kerran ympärilleni varmistuakseni siitä, ettei siellä ollut mitään uhkaavaa. Ei siellä ollut edes niitä kahta kissaa, jotka aiemmin olivat vaihtaneet sanasen. Katsoin hämmentyneenä sekä hieman uhmakkaana vierasta kollia, joka makasi kaisloista tehdyllä vuoteella - sellaisella minäkin näköjään olin viimeisimmät hetkeni viettänyt. "Missä minä olen? Mihin se kissa oikein raahasi minut?" naukaisin terävällä, uhman ja pelon sekaisella äänellä. //Mesi? :D 439 sanaa

Mesiviiksi | 30.09.2018

Auringon laskettua oloni oli heikentynyt. Olin nukkunut hyvin katkonaista unta siitä lähtien kun tulin tänne. Viimeisimmän kerran torkahdettuani oli Hiiripisara tunkenut uneeni taas jälleen kerran. Siitä hereille säpsähdettyäni mieleni ei enää tehnyt nukkua. Olin maannut kaisloista tehdyllä vuoteellani ja katsellut parantajan pesän uloskäynnille, josta tuli sairasaukiolle muutama kaistale punertavia auringonsäteitä. Vuoteelleni ne eivät kuitenkaan yltäneet, sillä suuaukko oli liian matala. Vähän väliä yskänpuuskat saivat minut valtaansa ja kylmä sai kehoni tärisemään. Kirkasmarja oli kertonut lähtevänsä oppilaansa kanssa etsimään yrttejä. Naaras oli kertonut olevansa poissa leiristä vain hetken, joka sopi minulle hyvin. Lupasin tarkkailla viereisellä vuoteella nukkuvaa tuntematonta erakkopentua. Nenäni vuosi, joka sai minut turhautuneeksi. Olin vilustumassa. "Missä minä olen? Mihin se kissa oikein raahasi minut?" terävä, pelokas ääni takaani sai minut säpsähtämään. Käännyin kohti leopardikuvioista pentua, joka oli nostanut päänsä ylös ja katseli unisine silmineen parantajan pesää sekä minua. Kolli oli minua monta kertaa pienempi, mutta nopeasti arvioituna hän oli korkeintaan parin kuun ikäinen. Pennulla oli yhä paksu ja pehmeä pentukarva, jonka Kirkasmarja oli kuivannut ja sukinut siistiksi. "Olet Jokiklaanissa, parantajan pesässä. Sinulla ei ole mitään hätää, olet ihan turvassa. Täällä sinusta pidetään huolta", nau'uin pennulle mahdollisimman lempeällä äänellä, vaikka kylmyys saikin sen tärisemään. Olisin lisännyt, että sen jälkeen kollin vanhemmat etsitään, mutta en tiennyt hänen historiaansa, joten jätin sen sanomatta. "Minä olen Mesiviiksi, Jokiklaanin soturi", kerroin pennulle, vaikken uskonut hänen tietävän mikä soturi oli. Hän ei haissut yhdellekään klaanille, ainoastaan kenellekään kuulumattomalle luonnolle. "Mikä se Jokiklaani on?" pentu kysyi varovasti. "Se on joukko kissoja, jotka auttavat kaikki toisiaan. Klaanissa on päällikkö, joka päättää asioista, varapäällikkö auttaa päällikköä. Sitten on parantaja, joka hoitaa meitä. Tämä on hänen pesänsä. Joka klaanissa on myös sotureita, joiden tehtävä on puolustaa klaania ja saalistaa ruokaa, he kouluttavat oppilaista sotureita. Sitten on pentuja, jotka ovat sinun ikäisiäsi. Klaaninvanhimmat ovat entisiä sotureita, parantajia ja päälliköitä, jotka ovat vanhuuden vuoksi jättäneet tehtävänsä", selitin pennulle pitkästi, sillä huomasin rauhallisen puheen saavan hänet vähemmän jännittyneeksi. Hän nyökkäsi hitaasti merkkinä, että hän ymmärsi puheeni. "Täällä on viisi klaania, Myrskyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani, Varjoklaani ja Kuolonklaani", lisäsin vielä. Pentu kallisti hieman päätään. "Se Kuolonklaani ei kuulosta kovin mukavalta", pentu kertoi. Ymmärsin sen hyvin. Kukapa innostuisi klaanista, joka oli nimetty kuoleman mukaan? "Ei niin. Se klaani on hyvin synkkä, epärehellinen ja arvaamaton. Mihin ikinä tulevaisuudessa päädytkään, pysyttele kaukana Kuolonklaanista. Se klaani saa aivot mädäntymään ja jokaisen unohtamaan, mikä todella on tärkeää: selviytyminen. Kuolonklaani janoaa veren vuodatusta ja haastaa riitaa aina kun vain on mahdollista", nau'uin yrittäen tukahduttaa sisälläni kasvavan vihan. Huomatessani pennun pelokkaan ilmeen, yritin rauhoitella häntä: "Mutta ei meillä ole mitään hätää. Metsän yllä on ollut monien vuodenaikojen ajan rauha ja niin on tulevakin, mikä se minusta riippuu." Pentu tuntui rauhoittuvan lämpimistä sanoistani, mutta pysyi vaiti ja käänsi katseensa pieniin käpäliinsä. "Mikä sinun nimesi on?" päätin kysyä. Pentu nosti vihreän katseensa minuun ja epäröi hetken ajan, vastaisiko vaiko eikö. //Jaguaari? Sori jos toi luonne ei oo yhtää Jaguaaria mut sovitaa et se on nii hämmentyny kaikesta ja vilustumassa et se tekee ton xd //467 sanaa

Jaguaari | 30.09.2018

Seisoin keskellä "parantajan pesän" lattiaa ja katsoin Mesiviikseksi esittäytynyttä kollia tarkkaavaisesti. Tarkkailin hänen katsettaan. Hän oli äskettäin selittänyt minulle kaikenlaista; Jokiklaanista - tästä paikasta, jossa olin -, toisista klaaneista, kissojen arvoasemista klaaneissa sekä jotain Kuolonklaanistakin, joka hänen sanojensa mukaan oli paha klaani. En ollut oikeastaan ymmärtänyt kaikkea hänen selittämäänsä ja mieleni tulvi kysymyksistä liittyen kaikkeen tähän. En kuitenkaan tiennyt tuosta kissasta vielä yhtään mitään, paitsi sen, että hänen nimensä oli Mesiviiksi ja että hän oli "Jokiklaanin soturi", joten voisinko minä luottaa häneen? Luottaminen saattaisi olla kohtalokasta minulle tässä vaiheessa... Toisaalta, hän ei vaikuttanut kissalta, joka suunnittelisi minunkaltaiseni pennun satuttamista. "Olen Jaguaari", naukaisin lopulta. Vilkaisin apeana käpäliäni ja sanoin hiljaa, lähinnä itselleni: "Sillä nimellä he kutsuivat minua.." Parin silmänräpäyksen päästä kohotin pääni ja ryhdyin katselemaan ympärilleni. Tämä paikka - Mesiviiksi oli kutsunut sitä "parantajan pesäksi" - oli melko tilava muutamalle kissalle. Seinän vierellä oli pari kaisloista tehtyä alustaa. Yhdellä niistä loikoili Mesiviiksi ja toisella olin tainnut maata minä itse. Pesän nurkassa oli erilaisia kasveja; lehtiä, marjoja... niillä oli voimakas aromi. Astuin kaksi epäröivää askelta niitä kohti nuuhkien niistä huokuvaa tuoksujen sekamelsaa. Sitten käännähdin ympäri katsomaan Mesiviikseä ihmeissäni. "Minä en ymmärrä. Tämä paikkako on siis... Jokiklaani?" Maistelin erikoista, vierasta sanaa suussani. "Niin. Meitä jokiklaanilaisia on enemmänkin, aukiolla tämän pesän ulkopuolella", selitti Mesiviiksi. Tepsutin pesän suuaukolle ja kurkistin ulos valmiina piiloutumaan takaisin sisäpuolelle jos joku tai jokin vaikuttaisi uhkaavalta. Piiloutumiselle ei kuitenkaan ollut tarvetta. Minä tosiaan näin kissoja! Melko paljonkin kissoja. Ne touhusivat jotakin sillä "aukiolla". "Tämä paikka kokonaisuudessaan on Jokiklaanin leiri. Kaikilla klaaneilla on oma leiri ja se on koti niille kissoille, jotka siellä oleilevat ja elävät." Kurkistelin uteliaana kissoja aukiolla. Kaksi jonkin verran minua suurikokoisempaa kissaa loikki jonnekin toiseen pesään - pesä se kai oli - eivätkä tulleet hetkeen ulos. He taisivat olla niitä oppilaita, soturioppilaita. Aukion reunoilla oleskeli vielä suurempia kissoja, jotka näyttivät nuolevan toistensa turkkeja. Kallistin päätäni ihmeissäni ja käännyin katsomaan Mesiviikseä. Menin vuoteelleni hänen viereensä ja istuuduin. "Minä olen siis Jokiklaanissa. Ja sinä olet Jokiklaanin soturi. Tuolla aukiolla on oppilaita ja klaaninvanhimpia ja.... Minä.. Entä ne kaksi kissaa. jotka olivat täällä aiemmin?" Ääneni oli levoton. "Kirkasmarja ja Kuikkatassuko? He palaavat aivan pian, sanoivat menevänsä etsimään yrttejä - noita, mitä takanasi on." Mesiviiksi heilautti häntäänsä kohti sitä nurkkaa, josta koko pesään leijaili se voimakas tuoksujen sekamelska. "Vai niin.." Aloin mennä paniikkiin; tämä kaikki oli liikaa minulle, minulle ja minun pienelle pennunmielelleni, joka ei vielä osannut käsitellä asioita rauhallisesti. Hengitykseni kiihtyi. Klaani, joka oli täynnä kissoja... Sehän oli aivan järjetön ajatus! Mutta minne minä täältä menisin kun nämä kissat heittävät minut toivuttuani ulos täältä? Käännyin katsomaan ulos pesän suuaukosta. "Minne minä menisin?" nau'uin hiljaa. "En minä voi mennä minnekään..." //Mesi? Juu xD 432 sanaa

Mesiviiksi | 02.10.2018

Jaguaariksi itsensä esitellyt naaraspentu tuntui kauhistuvan hetki hetkeltä enemmän. Pennun hengitys kiihtyi ja hän näytti pelokkaalta. "Minne minä menisin?" pentu naukui kimeällä äänellään hiljaa ja jatkoi, "en minä voi mennä minnekään..." Katsoin myötätuntoinen ilme kasvoillani pentua, jota selkeästi pelotti tulevaisuus yksin jäämisestä. Hänellä ei siis tainnut olla enää ketään, joka pitäisi huolta hänestä. "Minä uskon, että Helmitähti antaa sinun jäädä. Jos vain kerrot hänelle, että tahdot elää klaanielämää Jokiklaanissa, hän kyllä ymmärtää ja aivan varmasti antaa sinun jäädä klaaniimme ja kasvaa täällä", vakuutin pienelle pennulle. Sen jälkeen yskäisin muutaman kerran. Hengitykseni rohisi entisestään ja tunsin kuumeen nousevan. Toivoin, ettei se yrittänyt päästä sydämeeni. Kortelampi oli selittänyt, että sydämeen mennyt kuume saisi voimakkaimmankin soturin lepoon useaksi päiväksi ja pahimmassa tapauksessa tappaisi, kun sydän ei jaksaisi enää lyödä. Ajatus hirvitti minua, mutta minun täytyi keskittyä pennun lohduttamiseen. "Kuka se Helmitähti on? Entä jos hän ei ymmärrä?" Jaguaari esitti kysymyksiä. Suljin hetkeksi silmäni ja pakotin alkavan yskänpuuskan katoamaan. Avasin silmäni ja nostin katseeni leopardikuvioiseen erakkopentuun. "Helmitähti on Jokiklaanin päällikkö. Kuten kerroin, päälliköt tekevät isot päätökset klaaniensa puolesta. He saavat edesmenneiltä esi-isiltämme Tähtiklaanissa yhdeksän henkeä", selitin. Jaguaari nyökytteli ja tuntui rauhoittuvan taas hieman. "Ja ei hätää, kyllä hän ymmärtää. Helmitähti on erittäin viisas kissa, minä jos joku tiedän sen. Hän on nimittäin kumppanini", nau'uin rohisevalla äänellä. Kurkkuani kuivasi, mutta tunsin oloni liian heikoksi noustakseni ylös ja hakiakseni jostain vettä. "Sinä olet täällä ihan kunnossa. Toivu nyt ensin, mietitään sen jälkeen tulevaisuutta", sanoin ja painoin pääni sammaliin, sillä väsymys vei voiton. Olisin mielelläni jatkanut keskustelua pennun kanssa, mutta olin ikävä kyllä liian väsynyt. Vajosin rauhattomaan uneen aivan pienessä hetkessä ja unohdin erakkopennun unieni ajaksi. //Jaguaari? Sori tönkkö xd // 269 sanaa

Jaguaari | 03.10.2018

Katselin pää hieman kallellaan Mesiviikseä, joka oli tasaisesta hengityksestä päätellen nukahtanut. Minulla olisi ollut vielä niin paljon kysyttävää häneltä, mutta enhän voinut herättää sairastavaa kissaa. Asetuin vatsalleni kaislapedilleni niin, että saatoin katsella Mesiviikseä vääntelemättä niskojani mihinkään suuntaan. Hän oli tässä tilassa - pesässä siis - ainoa, joka tuntui jollain lailla turvalliselta. Hän oli saanut oloni tuntumaan turvallisemmalta rauhoitellessaan minua ja puhuessaan kaikenlaista, kuten että tämän Jokiklaanin päällikkö kyllä ymmärtäisi ja antaisi minun jäädä tänne. Päällikön nimi oli kuulemma Helmitähti. En vieläkään ymmärtänyt, mistä se -tähti nimeen tuli mutta se ei kai ollut asia, jota minun olisi syytä ihmetellä ensimmäisenä. Se, jota minun täytyisi ihmetellä ja josta pitäisi huolestua oli se, mistä minä löytäisin itselleni paikan sen jälkeen, kun minun käskettäisiin häipymään toivuttuani nuhasta. Katselin Mesiviiksen unta. Niitä kahta muuta - parantajaa ja parantajaoppilasta - ei vieläkään näkynyt, joten tuon kollin läsnäolo sai minut pysymään rauhallisena. Hän todella vaikutti mukavalta, turvalliselta. Vaikka tämä kaikki yhä hämmensi minua ja tulevaisuus pelotti; mihin minä menisin? Huokaisin niin syvään kuin pienillä pennunkeuhkoillani pystyin ja laskin pääni käpälien päälle. Katsoin Mesiviikseä vielä tovin, kunnes suljin silmäni ja annoin unen viedä minut mukanaan. Hätkähdin hereille lähes korviahuumaavan melun takia ja pääni ponnahti pystyyn. Ulkona satoi kaatamalla ja tuuli oli raju. Saatoin tuntea kostean kylmyyden kehollani ja kietouduin tiukalle kerälle. "Myrsky", kuului ääni pesän yrttinurkasta ja käännyin katsomaan korvat hörössä. Se parantajanaaras, Kirkasmarja katseli ulos ja vilkaisi minua. "Lepää vain, pikkuinen. Se on aivan pian ohi." Katsoin hieman huolestuneena ulos mutta laskin sitten pääni käpälilleni. En kuitenkaan enää nukahtanut. //Mesi? 248 sanaa

Mesiviiksi | 06.10.2018

Kuulin Kirkasmarjan naukuvan jotain erakkopennulle ja kehottavan tätä lepäämään. Se sai minut raottamaan hitaasti silmiäni. Olin viettänyt parrantajan pesässä nyt kaksi päivää. Voin yhä vain huonommin, mutta Kirkasmarja pyrki tekemään oloni mahdollisimman mukavaksi yrteillään. Huomasin Jaguaarin tuijottavan pesän uloskäynnin suuntaan huolestunut katse kasvoillaan. Ulkona oli kuulemma alkanut myrsky. Saatoin kuulla vesipisaroiden iskeytyvän leirin kovaan lattiaan ja tuulen vinkuvan lähellä. Pesässä oli kuitenkin yllättävän lämmin. Olin painautunut kaislapetiä vasten. Oli pakko myöntää, että kaipasin sammalvuoteita. Ne olivat pehmeitä ja lämpimämpiä kuin kaislat, mutta Jokiklaanin reviiriltä ei niin helposti löytynyt sammalia kuin Myrskyklaanista, joten tähän oli tyydyttävä. "Me olemme aivan turvassa täällä, se on vain pieni myrsky", nau'uin ja ikään kuin päätin lauseeni yskäisyyn. Jaguaari säpsähti kuullessaan sanani ja käänsi päänsä minua kohden. Hän ei tiennyt kai minun olevan hereillä. "Entä sitten ulkopuolella? Onko siellä vaarallista?" pentu kysyi hetken pohtimisen jälkeen. "En usko, ellei mene liian lähelle jokea ja putoa sinne. Uskon, että myös muiden klaanien reviirillä on turvallista", nau'uin ja lisäsin siihen vielä hiljaa ikään kuin itselleni, "toivottavasti Myrskyklaanissa on kaikki hyvin." "Myrskyklaanissa? Eikö se ole Jokiklaanin vihollinen?" pentu kysyi ja kallisti päätään. Huolestunut ilme naaraan kasvoilta oli ainakin toistaiseksi kadonnut. Nyt tilalla oli hämmästynyt ja utelias ilme, joka pennuille oli hyvin tavanomainen. Väläytin pennulle hymyn, joka muistutti varmaan enemmän irvistystä ulos pyrkivän yskän vuoksi. Kun sain työnnettyä yskän syrjemmälle, vastasin pennulle: "On. Tai siis vaikka Myrskyklaani on eri klaani, se on auttanut Jokiklaania usein kuten myös toisinpäin. Ei varmaan voisi uskoa, mutta kauan kauan sitten kaikki neljä klaania Kuolonklaania lukuun ottamatta elivät yhdessä eräässä ladossa auttaen toinen toistaan. Ei siitä nyt sen enempää. Minä mietin Myrskyklaania siksi, koska se on synnyinklaanini. Kuten sinäkään, en minäkään ole alkujani jokiklaanilainen, mutta siitä huolimatta minut on otettu tänne avosylin vastaan." Jaguaari näytti yllättyneeltä, mutta toisaalta myös huojentuneelta kai siitä, että hän ei ollut ainoa erilainen, vaikka klaanisyntyisyys ja erakkosyntyisyys olivatkin kaksi aivan eri asiaa. "Miksi lähdit Myrskyklaanista?" leopardikuvioinen pentu kysyi. "Minä rakastuin Helmitähteen. Soturilaki sanoo sen olevan väärin, mutta emme voineet tunteillemme mitään. Vaikeampaa tilanteesta teki se, että olin Myrskyklaanin varapäällikkö. Ellen olisi tullut Jokiklaaniin, minusta tulisi pian Myrskyklaanin päällikkö Mesitähti", nau'uin hieman haikealla äänellä. En vaihtaisi mistään hinnasta Helmitähteä ja pentujamme Myrskyklaanin päällikkyyteen, mutta siitä huolimatta asian ajatteleminen sai oloni hieman haikeaksi. Kaikki odottivat Myrskyklaanissa minulta niin paljon ja minä petin heidät. Vihasikohan Saniaistähti minua? Käänsin katseeni pesän lattiasta Jaguaariin, joka katsoi minua yllättynyt katse kasvoillaan. //Jaguaari? //394 sanaa

Jaguaari | 08.10.2018

Katsoin Mesiviikseä yllättyneenä. Hän siis ei ollutkaan syntyperältään jokiklaanilainen! Niin kuin minäkin, hän oli tullut muualta - niinkin kaukaa kuin toisesta klaanista, kun taas minä tulin kauempaa. Ja hän oli tullut tänne rakkauden vuoksi. Jostain soturilaista hän oli äskettäin selittänyt myös, mutta en vielä oikein ymmärtänyt siitä mitään, kuten en mistään muustakaan. Kai se oli jokin klaanikissojen pyhä ohjeistus siitä, kuinka kuuluisi elää. Pitäisikö minunkin elää sen mukaan jos minun annettaisiin jäädä? Oppisinko minä koskaan? Mieleeni tulvi kauhukuvia siitä, kuinka joka asiassa toimisin jotenkin väärin ja kuinka joku koko ajan olisi torumassa minua ja katsomassa minua silmissään ilme, joka sanoi: "Erakon paikka ei ole klaanissa". Pieni pennunhäntäni nytkähti epämiellyttävästä ajatuksesta. Räpäytin silmiäni Mesiviikselle ja ihmettelin mielessäni sitä, kuinka hän oli omien sanojensa mukaan vain lähtenyt klaanistaan, vaikka muutoin hänestä olisi tullut päällikkö - Mesitähti, hän oli sanonut. Helmitähti oli hänen kumppaninsa, tämän Jokiklaanin päällikkö siis! Mesiviiksestä olisi tullut klaaninsa johtaja mutta hän vain... lähti. Jätti klaaninsa ja ystävänsä. En oikein ymmärtänyt, miksi joku tekisi niin rakkauden takia, mutta en kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Toisaalta, olihan se aika rohkeaakin, kaipa myös jonkinlainen tunnustus tosirakkaudesta kun noin teki. "En minä siitä soturilaista oikein mitään ymmärrä", naukaisin, "mutta sinun varmaan täytyy rakastaa Helmitähteä paljonkin." "Minä rakastankin", vastasi Mesiviiksi. Hänen huulillaan käväisi hymy, kuin hän olisi ajatellut kumppaniaan. Hymyilin kollille pienesti. En tiennyt, oliko hänellä ja kumppanillaan pentuja, mutta silti pohdin, millainen hän olisi isänä jollekulle - ei sillä, että haluaisin hänen leikkivän isääni! Minun vanhempani olivat poissa.. Aloin huomaamattani tuijottaa lasittunein silmin parantajan pesän lattiaa maatessani vatsallani kaislavuoteella. Kasvoillani oli syvän murheellinen ilme, enkä itse tajunnut asiaa. Minulla oli ikävä perhettäni! //Mesi? 265 sanaa

Mesiviiksi | 08.10.2018

Huomasin, kuinka synkkä ilme valtasi pienen naaraspennun kasvot. Hitaasti hänen vihreä katseensa lipui pois minusta kohti naaraan pieniä etukäpäliä. "Oletko kunnossa?" kysyin pienokaiselta, joka ei nostanut katsettaan takaisin minuun. Kuin hän ei olisi edes kuullut minua. Kuulin lähestyviä askeleita pesän sisäänkäynniltä ja käänsin katseeni tulosuuntaan korvien väräytyksen jälkeen. Pesään asteli Kuikkatassu, joka oli joku aika sitten poistunut luotamme aterioimaan mesatrinsa kanssa. Parantaja oli kai lähettänyt oppilaansa luoksemme syystä tai toisesta. "Helmitähti kutsui juuri klaanin koolle. Kirkasmarja käski kysyä, jos tahtoisitte osallistua", raidallinen kolli naukaisi, heilautti häntäänsä ja poistui pesästä. Käänsin katseeni Jaguaariin ja valmistauduin nousemaan ylös. Jalkani olivat kohmeessa parin päivän liikkumattomuuden vuoksi, joten venyttelin oikein kunnolla ennen kuin astuin pois kaisloista tehdyltä pediltä. Pesän lattia oli kylmä. Mieleni teki astua takaisin kehoni lämmittävälle pedille, mutta pakotin itseni pysymään kylmällä lattialla. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse. Käännyin taas kohti leopardikuvioista pentua, joka katseli minua epävarma ilme kasvoillaan. Olin melko heikkona, sillä vilustuminen oli vienyt minulta suuren osan voimistani. Siitä huolimatta tahdoin kuulla klaanikokouksen. "Tule vain, jos siis jaksat. Pieni jaloittelu voisi tehdä hyvää päivien makoilun jälkeen", nau'uin pennulle ja yskäisin tämän jälkeen. //Jaguaari? // 182 sanaa

Jaguaari | 09.10.2018

Katsoin Mesiviikseä epävarmana, kunnes nousin vuoteeltani ja tassutin hänen vierelleen. Hän pujahti ulos. Minä itse hipsin varovaisesti pesän ulkopuolelle ja katselin jännittyneenä ympärilleni. Kissoja kääntyi katsomaan minua, kaksi oppilasta jopa pysähtyi minut nähdessään. Kiirehdin parin ketunmitan päässä olevan Mesiviiksen rinnalle kävelemään. Pieni kehoni oli jännittynyt, valmiina puolustautumaan - niillä vähäisillä, melkein olemattomilla pennun taidoillani, jotka omasin. Turkkiani kuumotti katseiden porautuessa minuun, kuin olisin ollut ainoa lähettyvillä oleva katsomisen kohde. Säpsähdin ja häntäni pörhistyi, kun aivan ohitseni loikki varoittamatta joku itseäni jonkin verran isokokoisempi. Sellainen soturioppilas kai? Olin hämmennyksissäni tästä koko paikasta. Mesiviiksi pysähtyi erään kiven juureen ja istuutui. Minä tein samoin, tosin melko jähmeästi. Kissoja kokoontui kiven eteen niiden muutaman ensimmäisen seuraan, jotka paikalla jo olivat. Katselin hämmentyneenä sekä hyvinkin varuillani ympärilleni. Kissat vilkuilivat minua ja huomasin, kuinka pari oppilasta supisi jotakin katse minussa. Hetken päästä sen suuren kiven laelle loikkasi kissa, ja minä katsoin häntä korvat hörössä. "Hän on Helmitähti", supatti Mesiviiksi korvaani, "Jokiklaanin päällikkö." Vilkaisin kollia hämmentyneenä ja käännyin takaisin katsomaan Helmitähdeksi kutsuttua naarasta. Tämä aloitti klaanikokouksen. Minä jännityin yhä pahemmin siinä vaiheessa, kun hän mainitsi "leiriin saapuneesta tulokkaasta". Katseet kääntyivät minuun. "Helmiäisvirta löysi hänet joelta", maukui päällikkö ja vilkaisi minua. "Hän on toistaiseksi sairas, joten hän toipuu parantajan pesässä, mutta aikomuksissani on keskustella hänen sekä Kirkasmarjan kanssa. Harkinnassani on, jääkö pentu tänne vai ei." Lävitseni kävi pelonväristys; entä jos päällikkö käskisi minun lähteä pois täältä? Tai entä jos hän antaisi minun jäädä, mutta kukaan ei hyväksyisi minua tänne? Tai entä jos en itse sopeutuisi tähän omituiseen paikkaan, jossa eli kissalauma, jonka jäsenillä oli tehtäviä ja he olivat soturioppilaita, klaaninvanhimpia ja sotureita ja vaikka mitä muita! Istuin jännittyneenä Mesiviiksen vieressä ja katselin hermostuneena vieraita kissoja päällikön selittäessä vielä jotakin. //Mesi kenties? 281 sanaa

Mesiviiksi | 23.09.2018

Työnsin pääni oppilaiden pesään ja etsin hetken ajan katseellani Jäätikkötassun raidallista turkkia, jonka pian erotinkin läheltä pesän keskiosaa. Naaras nukkui sievässä kerässä häntä pään vierellä sikeää unta. En ymmärtänyt, kuinka oppilas pystyi nukkumaan noin rauhallisesti. Omat uneni olivat pääasiassa painajaisia ja muutenkin kovin katkonaisia, kuollut kuolonklaanilainen kummitteli unissani öisin. Olin harkinnut Kirkasmarjalle puhumista, mutta ymmärtäisikö parantaja tekoani? Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi kertoa Helmitähdelle, joka tuskin arvostaisi kuolonklaanilaisen tappamista ja asian salaamista. Tapahtumasta oli kulunut jo lähes kaksi kuuta, eli ruumis oli jo löydetty. Kokoontumisessa oli Kuolonklaani todennut vain, että Hiiripisaraksi kutsuttu naaras oli kuollut. Joko suunnitelmani oli toiminut tai sitten Kuolonklaani suunnitteli jotain Jokiklaanin pään menoksi. Toivoin ensimmäistä, sillä en tahtonut ajaa Jokiklaania ongelmiin teoillani. "Jäätikkötassu, herää", nau'uin lämpimällä äänellä oppilaalleni. Toistin sanani, jonka jälkeen hän nosti hitaasti päätään ja siristeli unisia silmiään. "Harjoitukset", selitin naaraalle. Hetkessä hän piristyi ja nosti päänsä ylös. Olin luvannut lähteä Jäätikkötassun ja Valkohännän mukaan opettelemaan kalastamista. Moni soturi oli opettanut Jäätikkötassua, mutta vain siksi, että halusin hänen löytävän oman tapansa kalastaa. Vaikka kyllähän minä myös itseäni hieman ajattelin, sillä Helmitähden ja pentujeni vuoksi tahdoin myös opetella kalastamaan, vaikka en pitänytkään itseni kastelemisesta sitten yhtään. "Odotan sinua pesän ulkopuolella", totesin naaraalle ja palasin sotureiden pesän edustalle. Aurinko oli noussut hetki sitten. Kuuviiksi järjesteli partioita, joihin minä ja oppilaani emme tänään osallistuisi. Kävimme eilen peräti kahdessa partiossa; auringonnousun ja -laskun. Siinä välissä olin ottanut makoisat unet, jotta jaksoin johtaa auringonlaskun partiota. Huomasin varapäällikön ilmeen olevan normaalia haikeampi. Oliko hänellä kaikki hyvin? Kuulin rapinaa takaani sotureiden pesästä. Väräytin korviani ja käänsin pian katseeni pesästä ulos astuneeseen valkeaan soturiin. Valkohäntä tervehti minua nyökkäämällä, minä tervehdin takaisin. "Jäätikkötassu tulee pian, lähdetään sitten", kerroin naaraskissalle, joka alkoi sukimaan kielellään yön jäljiltä sekaista turkkiaan. Kului tovi, jonka jälkeen Jäätikkötassu asteli rennosti ulos pesästä. Naaraan turkki oli suittu siistiksi. "Lähdetään", sanoin ja lähdin kulkemaan kaksi naaraskissaa perässäni kohti leirin uloskäyntiä. Annoin Valkohännän ottaa leirin ulkopuolella johdon. Hän johdatti meitä kohti jokea. "Nukuitko hyvin?" aloitin keskustelun oppilaani kanssa. //Jäätikkö?

Jäätikkötassu | 24.09.2018

Heräsin Mesiviiksen ääneen, joka katkaisi syvän uneni. Kohotin päätäni ja siristelin silmiäni nähdäkseni, kuka oppilaiden pesän ovella oli. Tunnistin mestarini valkoisen hahmon ja samaan aikaan hän ilmoitti harjoituksista. Mesiviiksi meni odottamaan minua ulkopuolelle. Nousin istumaan ja ravistelin turkkiani. Haukottelin makeasti ja aloin sitten nopeasti sukia pörröistä turkkiani ojennukseen, ennen kuin menisin ulos. Ovesta saapuva valo häikäisi minua ennen kuin silmät kerkesivät kunnolla tottua valoon. Kun turkkini oli ojennuksessa, pujottauduin ulos pesästä ja menin mestarini ja tämän luona odottavan Valkohännän luokse. Luvassa oli siis kalastusharjoitukset, joista oli ollut puhetta aikaisemmin Mesiviiksen ja Valkohännän kanssa. Moni soturi oli opettanut minua kalastuksessa ja muutaman kerran myös yksinkertaisesti uimisessa, mutta sen taidon olin oppinut hyvin nopeasti ja tiesin keinot taistella voimakkaitakin virtauksia vastaan. Menimme ulos leiristä ja Valkohäntä otti johdon Mesiviiksen asetuttua rinnalleni hänen peräänsä. "Nukuitko hyvin?" hän kysyi minulta. "Itse asiassa kyllä", sanoin ja itsekseni olin tyytyväinen siihen, kuinka sujuvasti onnistuin vastamaan. Sosiaaliset taitoni olivat syvällä jäässä edelleenkin, mutta koska jouduin viettämään Mesiviiksen kanssa runsaasti aikaa mestari-oppilas -suhteemme takia, olin jo tottunut kolliin siinä mielessä, että hänen kanssaan pystyin juttelemaan edes ihan kohtuullisesti kompuroimatta sanoissani ja rupeamatta järkyttävän ärsyttäväksi ja kylmäksi häntä kohtaan. Oli se edelleen välillä vaikeaa, mutta onnistuipahan kuitenkin suurimman osan ajasta. "Pitkästä aikaa", uskaltauduin lisäämään ja vilkaisin mestariani. Hän tiesi aika varmasti, mitä tarkoitin. Hiiripisaraan liittyvät tapahtumat taisivat kalvaa meidän kummankin mieltä siitä huolimatta, että tapahtuneesta oli kulunut jo parisen kuuta. Vähitellen olin oppinut rentoutumaan, vaikka aluksi oli tuntunut koko ajan siltä, että Kuolonklaanin kostajat syöksyisivät esiin minä hetkenä hyvänsä. Vaikka mitään ei ollutkaan tapahtunut, olin silti huolissani. Ehkä Kuolonklaani hautoi kavalaa kostoa ja oli vain yllättävän kärsivällinen. Vieläkin kaduin, että olin silloin jutellut Hiiripisaran kanssa niinkin pitkään. Olin ärsyttänyt häntä siihen pisteeseen asti, että hän oli hyökännyt. Siksi koin syyllisyyttä, mutta samalla yritin sanoa itselleni, että hän olisi luultavasti hyökännyt joka tapauksessa, jos olisin yrittänyt lähteä pois. Ja enpä minä kuitenkaan voinut enää näin jälkeenpäin vaikuttaa asiaan. Mutta ehkäpä Tähtiklaani järjestäisi asiat parhain päin "Muistatko vielä liikkeen, jota harjoittelimme viime harjoituksissa?" Mesiviiksi kysäisi ja viittasi viime harjoituksiimme, jotka olivat koskeneet taistelua. "Uskoisin", naukaisin rauhallisesti ja samalla kävin liikkeen lähes automaattisesti läpi päässäni. Mesiviiksi nyökkäsi ja samalla Valkohäntä pysähtyi edessämme. Olimme saapuneet joen rannalle. Joki virtasi tänään aika tyynenä, varsinkin tässä kohdassa. Siksi Valkohäntä olikin sen luultavasti valinnut muiden joen kohtien joukosta. "Täällä ei ole kalastettu muutamaan päivään, joten täällä saattaa nyt liikkua paljon kalaa", Valkohäntä sanoi hiljaa, tyytyväisen kuuloisena. Muistin, ettei nyt kannattanut puhua kovin suureen ääneen, jottemme säikyttäisi kaloja pois. Vilkaisin Mesiviistä, joka katseli vettä hiukan tympääntyneenä. Hän ei pitänyt vedestä, se oli helppo nähdä ja tietää, jos oli ollut hänen kanssaan aikaisemmin joella. Pujahdin mestarini ohitse Valkohännän viereen joen rantaan. Tarkistin, ettei minusta langennut varjoa veteen. Taivas oli kuitenkin pilvessä, joten varjot olivat aika himmeitä tai niitä ei ollut ollenkaan. Kosketin hyvin varovasti tassullani veden pintaa ja tunsin, kuinka se virtasi tassuani vasten kylmänä. "Ei ole enää lämmintä vettä", totesin. "Viherlehti on ohitse, vesi kylmenee. Kunhan vähän pidemmälle mennään, saat nähdä kuinka joki jäätyy", Valkohäntä sanoi ja vilkaisi minua hymyillen. Nostin tassuni vedestä ja ravistin polkuanturoistani muutamat vesipisarat pois. "Mitä tärkeitä asioita muistat kalastuksesta?" Valkohäntä aloitti opetustuokion. "Ei saa langettaa varjoa veteen eikä saa pitää liian isoa ääntä", aloitin. "Ja kun kauhaisee kalan vedestä, täytyy olla nopea, koska kalatkin ovat", jatkoin. "Kyllä, nopeus on tärkeää. Sinun täytyy myös olla valppaana ja pitää katseesi vedessä, kuten tiedätkin. Näetkö kaloja?" Valkohäntä kysäisi. Otin hyvän asennon joen rannalla. Oli tärkeää pitää asento vakaana, ettei horjahtaisi veteen kauhaistessaan kalaa. Olin unohtanut sanoa sen äsken Valkohännälle, mutta hän ei ollut huomauttanut siitä. Tiirailin veteen siristäen hiukan silmiäni ja hetken kuluttua näin, kuinka syvemmällä vilahteli muutama kala välillä. "Tuollahan noita menee", naukaisin hiljaa. "Hyvin havaittu. Minun puolestani voit kokeilla napata yhden, olethan tätä jo jonkin verran harjoitellut", Valkohäntä sanoi. Kyyristyin lähemmäs veden pintaa ja kiinnitin silmäni hetken kuluttua paikalle uivaan kalaan. Arvioin sen etäisyyttä, ja kun kala tuli kohdalle, upotin salamannopeasti toisen etutassuni veteen. Kynteni tavoittivat kalan sileän ja suomuisen pinnan. Kouhaisin sen vauhdilla pois vedestä ja paiskasin rannalle. Kala kiemurteli, ja koska heittoni oli jäänyt hiukan vajaaksi ja kala oli liian lähellä vettä, se onnistui luiskahtamaan takaisin veteen. Meinasin huudahtaa pettymyksestä, mutta muistin juuri ajoissa, ettei nyt saanut huutaa etten karkottaisi muita kaloja. "Se oli erittäin nopea isku, hienoa. Muista kuitenkin heittää kala kunnolla rannalle, jotta kerkeät tappamaan sen", Valkohäntä sanoi. Nöykkäsin harmistuneena ja ravistelin märkää tassuani. Vilkaisin Mesiviistä, joka istui muutaman hännänmitan päässä kauempana ja sanoi juuri: "Muista siirtää toista etutassuasi hiukan eteenpäin, sitä, jota et käytä kalastuksessa. Viimeksi kun harjoittelimme kalastusta, Aaltomyrsky joutui huomauttamaan sinulle siitä useammin kuin kerran. Muuten minun silmiini hyvää toimintaa." "Selvä", nyökkäsin mestarilleni ja asetuin uudelleen veden äärelle, valmiina yrittämään uudelleen. "Entä sinä, Mesiviiksi? Kokeiletko?" Valkohäntä kysäisi mestariltani. "Olen surkea", hän naukaisi. "Kyllä sen oppii. Minäkin olen Myrskyklaanista, ja opin", Valkohäntä sanoi kohauttaen lapojaan. En kuunnellut enää heitä, sillä olin kiinnittänyt katseeni saapuvaan kalaan. Kun se oli kohdalla, upotin tassuni veteen ja kauhaisin kalan rannalle. Kiepahdin ympäri ja iskin hampaani kalaan. "Jes", mumahdin hiljaa hampaat vielä kiinni kalassa. Irrotin hampaat, kun kala lopetti pyristelyt ja jäi kuolleena maahan. Vaikka olin onnistunut nappaamaan kaloja aikaisemmin, jostakin syystä onnistuminen tuntui taas vaihteeksi mukavalta. //Mesi?

Mesiviiksi | 24.09.2018

"Jes!" Jäätikkötassu iloitsi saatuaan kalan rantaan pois vedestä. Oppilaan kasvoilla oli innostunut ja erittäin tyytyväinen ilme. Oppilaani oli minua hurjasti parempi kalastaja ja uimari, uskoin sen johtuvan vain geeneistä. Jokiklaanilaiset olivat uineet aina, mutta myrskyklaanilaiset pysyivät mielellään mahdollisimman kaukana vedestä. "Hyvä on, minä yritän", lupasin hetken hiljaisuuden kuluttua Valkohännälle. Soturin kasvoilla oli tyytyväinen ilme, kun Jäätikkötassu astui taaksepäin ja antoi minulle tilaa aivan vedenpinnan viereltä. Kumarruin maahan ja pidin katseeni tiukasti vedessä. Kuulin Jäätikkötassun astelevan kauemmas meistä, ja käänsin katseeni vain hetkeksi oppilaani suuntaan. Hän oli kai löytänyt vainun jostakin maaeläimestä. Kun käänsin katseeni taas veteen, huomasin kalaparven uivan kauemmas minusta. Hiirenpapanat, en ollut huomannut niitä. Vilkaisin Valkohäntää, jonka kasvoilla oli kannustava ilme, hän hymyili lempeästi. Olin huonompi kuin oppilaani, ajattelin ja tiesin sen olevan totta. Jokiklaaniin oli vaikea sopeutua, sillä en minä osannut kalastaa tai uida, ja siitäpä vasta sainkin kuulla jokiklaanilaissotureilta. Yksi kala ui ohitseni, näin kuinka sen suomut kimmelsivät veden alla. Upotin hiljaa oikean etukäpäläni veteen niin, että sain kauhaistua sillä kalan ylös vedestä. Suoristin ryhtini ja olin juuri huitaisemassa kalaa rantaan, kunnes huomasin astuvani toisella etukäpälälläni ohi maasta. "Mesiviik-", oli ainoa mitä kuulin, kun olin jo vajonnut pinnan alle. Vesi oli jääkylmää, hetkeksi kehoni lamaantui enkä kyennyt tekemään mitään. Hetkessä kuitenkin tajusin mitä oli tapahtunut, minun täytyi päästä pintaan. Epäonnekseni onnistuin vetämään vettä henkeeni, joten aloin vain räpiköimään pinnan alla paniikinomaisesti. Tajuntani alkoi jo pikkuhiljaa heiketä, kunnes tunsin hampaat niskassani. Kissa repi pääni veden pinnalle ja heti vedin happea keuhkoihi, mutta hengittämäni vesi sai minut yskimään. Valkohäntä raahasi minut maalle Jäätikkötassun avustuksella. Hetken ajan yskin vain vettä keuhkoistani. Kun hetki oli kulunut, onnistuin hengittämään moitteettomasti. Turkkini oli läpimärkä ja maa allani alkoi kastumaan ja siihen muodostui vesilammikko. "Oletko kunnossa?" Valkohäntä kysyi huolissaan ja ravisteli märkää turkkiaan. Nyökkäsin ja käänsin nolostuneena katseeni maahan. "Olen kuin mikäkin surkea oppilas, ei minusta taida olla jokiklaanilaiseksi", huokaisin hiljaa ja pettyneenä. Olin jo hyväksynyt olevani jokiklaanilainen sanoi kuka mitä tahansa, mutta juuri nyt minuun iski suunnaton epätoivo. Saisin kuulla tästä loppuikäni, olin siitä varma. "Etkä ole, sinä olet hyvä soturi, jokiklaanilainen. Jokiklaanilaisuus on sitä, että puolustat tätä klaania henkesi uhalla ja rakastat sitä, ei uimisella ja kalastamisella ole loppujen lopuksi paljoakaan tekemistä jokiklaanilaisuuden kanssa, vaikka niin aina oletetaan. Mieti nyt, jos myrskyklaanilainen ei olisi osannut vaania aluskasvillisuuden seassa saalistaan tai kiivetä puuhun, olisitko pitänyt häntä huonompana myrskyklaanilaisena?" Valkohäntä heitti ilmoille kysymyksen, jota en ollut aiemmin ymmärtänyt. "En tietenkään, ei myrskyklaanilaisuus ole vain siitä kiinni", nau'uin yhä nolostuneempana minua vanhemmalle soturille. Tuntui kamalalta olla tässä tilanteessa Jäätikkötassun edessä, lisäksi hän kuuli kaiken mitä puhuimme. Toivoin, ettei hän pitänyt minua ihan surkeana mestarina ja soturina ylipäätään. "Mesiviiksi täytyy viedä leiriin", Jäätikkötassu naukui ja rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Valkohäntä nyökkäsi. "Pystytkö kävelemään?" soturi kysyi minulta ja vastasin nyökäten. Nousin ylös ja lähdin horjahdellen kävelemään kohti leiriä. Minua nolotti hurjasti veteen putoaminen ja se, että olin melkein hukkunut! "Minä tuon saaliit", oppilaani lupasi. Hän oli kai saanut kiinni vainuamansa saaliin. //Jäätikkö? Mesi menee käymää parantajan pesäl ja Valkohäntä vois käskee Jäätikön viiä sen sinne.

Jäätikkötassu | 26.09.2018

Mesiviiksen yrittäessä kalastusta hän rojahtikin vahingossa veteen. Minä olin astellut kauemmas nappaamaan vesimyyrän, joka toikkaroi rannassa. Olin juuri saanut upotettua hampaani vesimyyrän niskaan ja nautin salaa tuoreen saaliin tuoksusta nenässäni, kun kuulin taaempaa molskahduksen. Kiepahdin ympäri ja näin rannalla vain Valkohännän ja vedessä pärskeitä. Ryntäsin kaksikkoa kohti unohtaen kuolleen vesimyyrän aloilleen. Valkohäntä loikkasi sulavasti veteen ja hetken kuluttua ilmaantui pintaan raahaten Mesiviistä niskasta. Saavuin heidän luokseen juuri parahiksi auttamaan mestarini nostamisessa kuivalle maalle. Mesiviiksi yski vettä, mutta vaikutti olevan kuitenkin suhteellisen kunnolla. Ravistelin kastuneita tassujani muutaman hännänmitan päässä etten suihkisi vettä kahden soturin päälle ja kuuntelin, kuinka kaksikko jutteli jokiklaanilaisuudesta. Väräytin korviani kun kaksikon välille laskeutui hiljaisuus ja ehdotin sitten leiriin palaamista. Mesiviiksi voisi saada hypotermian, vesi ei ollut enää kovin lämmintä, kun lehtisade oli jo pitkällä. Mesiviiksi pääsi jaloilleen ja pää hiukan kumarassa lähti hoippuroimaan kohti leiriä Valkohäntä rinnallaan. "Minä tuon saaliit", sanoin sotureille ja käännyin etsimään vesimyyrää. Jolkutin rantaa pitkin eläimen luokse ja nostin sen suuhuni. Hain myös kalan, jonka olin saanut kiinni ja mahdutin senkin leukoihini. Lähdin sotureiden tassunjäljissä heidän peräänsä saaden heidät hetken kuluttua kiinni. Mesiviiksi näytti saaneen tasapainonsa takaisin ja selvisimme leiriin, ehkä hiukan normaalia hitaampaa tahtia, mutta selvisimmepä kuitenkin ilman enempiä vahinkoja. Mesiviiksi vaikutti nolostuneelta ja silmäilin häntä takaapäin saapuessamme leirin suuaukolle. Häntä varmaan nolotti yksinkertaisesti siitä syystä, ettei ollut kovin kypsää kaatua veteen ja melkein hukkua, mutta toisaalta, kaikille sattui vahinkoja. Ei Mesiviikseltä voinut odottaa täydellisiä kalastus- tai uimistaitoja, niissä asioissa hän oli periaatteessa oppilas kuten minäkin. Laskin kalan ja vesimyyrän leirin tuoresaaliskasaan ja samalla kuulin Valkohännän sanovan minulle: "Vie Mesiviiksi parantajan pesälle. Minusta on parempi, että Kirkasmarja tarkistaa hänet." "Selvä", mau'uin ja kuljin mestarini rinnalla parantajan pesälle silmäillen kollia. Hän näytti hiukan viluiselta ja karvat olivat kuivumassa takuiksi, mutta kaiketi hänellä ei ollut kuitenkaan mitään suurempaa hätää. Olisi kuitenkin parempi, että Kirkasmarja tarkistaisi hänet, siinä asiassa olin samaa mieltä Valkohännän kanssa. //Mesi? //309 sanaa

Mesiviiksi | 27.09.2018

”Äh, ei tarvitse. Olen aivan kunnossa”, vakuutin oppilaalleni, jonka jälkeen yskänpuuska kumosi sanani. Matka leiriin oli saanut minut vain entistä kylmemmäksi, sillä tuuli oli voimistunut. Kehoni tärisi kylmästä, vaikka yritinkin taistella sitä vastaan. ”Tule”, Jäätikkötassu sanoi ja kosketti hännällään kylkeäni. Epäröiden lähdin kulkemaan oppilaani perässä parantajan pesää kohti. Kaikki varmasti tuijottivat minua ja ajattelivat, että olin säälittävämpi kuin oppilaani. ”Kirkasmarja”, Jäätikkötassu kutsui parantajaa pesän sairasaukiolla. Pesän pedit olivat tyhjiä yhtä lukuun ottamatta. Lähinnä yrttivarastoa sijaitsevalla sammalvuoteella nukkui pieni leppardikuvioinen pentu, jota en tunnistanut. Kukaan ei ollut saanut pentuja, joten kuka hän oli? Kysymys siirtyi mieleni taka-alalle, kun Kirkasmarja astui aukiolle yrttivarastosta. Hänen suussaan oli tukko yrttejä. Naaraskissa yllättyi nähdessään yhä hieman märän, sotkuisen turkkini. ”Tähtiklaanin nimeen, yrittävätkö kaikki hukkua tänään”, naaras naukui turhautuneena, laski yrtit maahan ja viittoi minut lähemmäs aukion keskustaa. ”Ei, minä yritin kalastaa, mutta kuten kaikki tietävät, myrskyklaanilaiset eivät osaa kalastaa”, nau’uin piikikkäästi Kirkasmarjalle, jonka sanat olivat tuntuneet pahalta. Minkä minä verelleni mahdoin. Parantajan katse muuttui pahoittelevaksi. ”Anteeksi, on vain niin kova kiire ja Kuikkatassukin on omilla teillään”, parantaja naukui hiljaa. ”Mitä tapahtui”, hän kysyi ja vilkaisi takanani seisovaa Jäätikkötassua. ”Yritin kalastaa ja putosin veteen”, kerroin naaraalle sen, minkä jo äsken kerroin. Kirkasmarja nyökkäsi ja katseli minua. ”Heti ensitöiksi kuivaa turkkisi. Et olisi saanut kävellä kylmässä ilmassa takaisin leiriin turkki märkänä”, parantaja torui hieman turhautuneena. Miksi en ollut sitä tajunnut, kyllähän minä sen tiesin, että turkki oli aina parasta kuivata. Nyökkäsin vuorostani pahoitteleva ilme kasvoillani. ”No, sille ei voi enää mitään. Kuivaa turkkisi ja lepää täällä loppupäivä, niin tarkkailen vointiasi. Jos huomenna ei tule merkkejä vilustumisesta, päästän sinut pois. Jäätikkötassu, voit mennä nyt”, parantaja naukui ja käänsi katseensa lopuksi Jäätikkötassuun. Tein samoin. Oppilaani nyökkäsi ja epäröiden poistui parantajan pesästä. ”Pyydä Helmitähteä hoitamaan joku järjestämään sinulle huomiseksi taisteluharjoitukset!” huusin oppilaani perään. Jäätikkötassu kuuli sen, sillä hän pysähtyi ja nyökkäsi. Käänsin katseeni minulle tuntemattomaan leopardikuvioiseen pentuun. Kirkasmarja huomasi sen. “Erakkopentu. Helmiäisvirta löysi hänet ja pelasti vedestä. Lepää täällä ainakin toistaiseksi, kunnes toipuu ja osaa kertoa, kuka hän on ja missä hänen perheensä on”, parantaja selitti katsoen apea ilme kasvoillaan erakkopentua. Nyökkäsin vastaukseksi naaraalle. Parantaja ohjasi minut erakon viereiselle sammalvuoteelle Mieleeni palasi aika, jolloin olin itsekin eksyksissä perheestäni. Pentuna karkasin yöllä leiristä ja eräs kaksijalka poimi minut lumihangesta pesäänsä. Siellä tutustuin Kirjosiipeen sekä hänen ystäviinsä Aliceen, Lucyyn ja Elijahiin. Kirjosiiven muistelu sai oloni yhä heikommaksi. Kumppanini kuoleman jälkeen elämääni oli ohjannut silmitön viha Tihkutähteä kohtaan. Kolli oli epäoikeudenmukaisesti surmannut viattoman kissan, minun kumppanini. Samassa ymmärsin, että Kirjosiiven kaksijalkalan ystävät eivät tienneet naaraan kuolemasta. En ollut muistanut heitä ollenkaan. Heti kun pääsisin pois parantajan pesästä, lähtisin kertomaan heille asiasta. He pitivät minua varmaan ihan hiirenaivoisena, kun tulisin kertomaan asiasta vasta nyt, vaikka Kirjosiiven kuolemasta oli kulunut jo aikaa. Mutta parempi myöhemmin kuin ei milloinkaan, sen olin elämäni aikana oppinut. //458 sanaa

Vuokkovirta | 05.06.2018

Tunsin oloni mukavan viileäksi ja iloiseksi istuessani pentutarhassa. Nuolin turkkiani puhtaaksi kielelläni, ja pidin samalla silmällä pentutarhassa olevia pieniä pentuja, jotka näyttivät niin suloisilta. Tunsin oloni täydellisen mukavaksi tämän ilmapiirin keskellä, tietäen, että tänne minä kuuluisin, kauaksi taisteluista ja riidoista. Olin niin iloinen, että olin saanut luvan olla kuningatar. Ulkona oli kuuma ja aurinkoinen päivä, mutta pentutarhassa oli ihanan viileää. Pentujen turkit näyttivät hieman sotkuisilta, mutta annoin niiden olla sellaisia kuin ne olivat. Sitten huomasin kolmen kissan astuvan pentutarhaan, pennun, kollin ja naaraan. Tunnistin nuo kissat melko hyvin. Kolli ja naaras olivat Mesiviiksi, ja tämän kumppani Helmitähti. Pentu taas oli Marjapentu. Säpsähdin hieman päällikön astuessa sisään, mutta yritin pysytellä normaalin näköisenä. "Missä te olitte?" Pähkinäpentu kysyi vanhemmiltaan. "Kävimme ulkona, isä kertoo meille Myrskyklaanista!" Marjapentu ilmoitti tohkeissaan, ja istuutui sisariensa Pähkinäpennun ja Simpukkapennun viereen. Hymyilin pentujen innokkuudelle, vaikka olin kuitenkin itsekin innokas kuulemaan Myrskyklaanista. Vetäydyin pentutarhan nurkkaan, jossa oli sopivan varjoisaa, ja asetuin kuuntelemaan. "Myrskyklaanistako? Miksei Tuuliklaanista tai Varjoklaanista?" Simpukkapentu kysyi kulmiaan kurtistaen. "Koska minä olen kotoisin Myrskyklaanista, kuunnelkaahan nyt", Mesiviiksi naukui vastaukseksi. Näin muiden pentujen saapuvan myös paikalle kuuntelemaan Mesiviiksen ollessa hetken aikaa hiljaa, ja hymyilin. *Minäkin voisin joskus kertoa heille muista klaaneista, varmaan Simpukkapentu haluaisi ainakin kuulla Tuuliklaanista tai Varjoklaanista*, mietin itsekseni. "Myrskyklaani sijaitsee Jokiklaanin rajanaapurustossa, heti joen toisella puolen. Klaanin reviirillä on paljon puita, ja aluskasvillisuus on hyvin tiheää, myrskyklaanilaiset piileksivätkin usein saaliita sen avulla. Minn sukuni on suurimmaksi osaksi Myrskyklaanista, siihen kuuluu monen monta päällikköä ja merkittäviä sotureita pitkä liuta. Veljeni oli aikoinaan myös Jokiklaanin varapäällikkö, voitteko uskoa sitä?" Mesiviiksi naukui ja piti pienen tauon ennen jatkoa. Aavistin, että kysymyksiä seuraisi pitkä liuta, joten asetuin hetkeksi makaamaan, yrittäen sulkea korvani noilta kysymyksiltä. Huomaamattani ummistin silmäni, ja nukahdin vahingossa kevyeen uneen, sillä herätessäni kuulin sadepisaroiden ropisevan äänen ulkoa, Mesiviiksen puheen takana. //Pentutarhalaiset, jos haluutte? Sori jos jotenkin tungin Vuokon tonne pentutarhalle mukaan huonolla hetkellä.

Mesiviiksi | 25.07.2018

Kun käveleskelin nelipuiden lähettyvillä ja etsin Jäätikkötassua, kuulin ulvaisun. Ääni oli takuulla Jäätikkötassun, siitä ei vain voinut erehtyä. Juoksin kohti ääntä, oppilaani oli takuulla pulassa. Kadotin oikean suunnan, joten maistelin ilmaa löytääkseni oppilaani hajujäljen. Löydettyäni sen lähdin oikopäätä oppilaani perään. Pian näin hänet ja punaruskean kissan taistelevan lähellä nelipuiden rajaa. Punaruskea naaras oli kaatanut oppilaani alleen ja oli juuri iskemässä kuolettavaa iskua Jäätikkötassun kaulaan, kun lähdin syöksymään heitä kohti. Kovalla vauhdilla kynnet ojossa iskeydyin punaruskean kissan kylkeen kiinni. Hän horjahti ja lensi sivuun lyöden päänsä kiveen. Kissan kylkeen jäi ikävän näköiset, syvät ja vuotavat kynteni jäljet. Jäätikkötassu kampesi nopeasti itsensä ylös ja kääntyi kissaa kohti. "Mitä täällä tapahtuu?" kysyin oppilaaltani huolestuneena vilkuillen yhä maassa makaavaa naaraskissaa. "Hän on kuolonklaanilainen. Hän tuli vain reviirillemme eikä suostunut lähtemään, kunnes hän hyökkäsi kimppuuni", oppilas selitti soperrellen ja hengästyneenä pitäen katseensaa kuolonklaanilaisessa. Olisihan se pitänyt arvata, että kissa oli kuolonklaanilainen. Samassa huomasin, kuinka paljon kissa vuosi verta. "Hän kuolee jos emme auta häntä", totesin yrittäen välttää paniikkiin menemisen. Ei minun ollut tarkoitus noin pahasti häntä vahingoittaa, enhän minä ketään tahtonut tappaa. Mitä kaikki sanoisivat jos kuulisivat? Mitä Kuolonklaani sanoisi? Jokiklaanilla oli jo valmiiksi huonot välit Tuuliklaanin kanssa, joten jos Kuolonklaani saisi tietää minun tappaneen heidän soturinsa, he eivät takuulla uskoisi sen olleen vahinko. Naaraskissa yritti sanoa jotain, mutta sanat muuttuivat muminaksi jo alkuunsa. Sitten kissa kouristeli hetken ajan ja hänen katseensa lasittui. Siihen hän jäi makaamaan eikä enää liikahtanut. "Emme voi jättää häntä tänne. Meidän täytyy viedä hänet pois reviiriltämme tai saamme Kuolonklaanin vihat niskaamme. Tule, viedään ruumis puhujankivelle. Ehkä Kuolonklaani uskoo erakon tehneen tämän", nau'uin oppilaalleni ja hieman hätääntyneenä tartuin elottoman kissan niskanahasta kiinni ja lähdin raahaamaan sitä kohti nelipuita odottamatta Jäätikkötassun vastausta. Tiesin, että toimin soturilakia vastaan kun en kertoisi asiasta kenellekään, mutta riski oli liian suuri, että Kuolonklaanikin ottaisi Jokiklaanin silmätikukseen Tuuliklaanin tavoin. En tahtonut sitä Helmitähdelle, hän ei ansainnut sitä. //Jäätikkö?

Jäätikkötassu |25.07.2018

Tiesin, että olin kerjännyt Hiiripisaran hyökkäystä kimppuuni, mutta jotenkin olin silti yllättynyt. Olisin kuollut, ellei Mesiviiksi olisi tullut apuun. Ensimmäinen taisteluni ei siis ollut ollut kovin loistokas, mutta mitäpä siitä, ei se olisi sitä kenelläkään muullakaan tämän ikäisellä vahvaa soturia vastaan. Harmi vain, että Mesiviiksi oli tappanut kissan vahingossa. Se ei tietäisi Jokiklaanille mitään hyvää. Purin huultani hermostuneena ja ravistin muutaman veripisaran tassultani. Mesiviiksi ehdotti ruumiin viemistä puhujankivelle. Nyökkäsin voimattomana ja nappasin naarasta takajalasta kiinni auttaen näin Mesiviistä raahaamaan kuollutta kissaa. Saimme sen kaksin nopeasti nelipuulle. "Ne haistavat meidät", sanoin samalla kun laskimme kissan puhujankiven juurelle. "Haistavat hänessä Jokiklaanin hajun", toistin ja katselin punaruskeaa, verentahrimaa turkkia. Vilkaisin mestariani toivoen, että hänellä olisi jokin idea. Vai voisimmeko vain jättää ruumiin tähän? Ja sanoa, että me vain raahasimme sen pois reviiriltämme, johon joku erakko oli kissan tappanut. En oikein uskonut siihen. Hermostuneena vaihtelin painoa jalalta toiselle ja kohotin katseeni ruumiista mestariini. //Mesi?

Mesiviiksi | 25.07.2018

Olin umpikujassa. Yritin keksiä ratkaisua, mutta en saanut kiinni ainoastakaan ajatuksesta. Mitä ruumiin kanssa pitäisi tehdä? "Laventelia", keksin yhtäkkiä ja nostin pääni ylös katsoen Jäätikkötassua suoraan silmiin. Naaras katsoi minua epäillen. "Jotakin yrttiäkö?" hän kysyi. Nyökkäsin. "Kyllä. Veljeni on parantaja. Ei, oli parantaja", tunsin piston rinnassani ajatellessani Kortelampea, kuinka olin erehtynytkään puhumaan hänestä kuin hän olisi yhä elossa... "Veljeni oli parantaja, hän kertoi minulle, että laventeli peittää kuolleen kissan hajun, miksei se peittäisi kuolleesta kissasta Jokiklaanin hajua?" naukaisin. Jäätikkötassu nyökkäsi hitaasti. "Okei, mutta mistä me löydämme laventelia?" hän esitti kysymyksen, jota en ollut itse kerennyt miettiä. "Niin joo... Odota tässä, minä tiedän ehkä yhden paikan, mutta se on Myrskyklaanin reviirillä. Kun olin oppilas, Kortelampi näytti minulle sen paikan. Ehkä siellä kasvaa vielä laventelia", nau'uin oppilaalleni ja lisäsin vielä, "jos joku tulee, piiloudu!" Niinpä käänsin oppilaalle selkäni ja lähdin kulkemaan kohti Myrskyklaanin reviiriä. Astelin epäröimättä rajamerkkien yli ja jatkoin matkaani joen viertä pitkin kohti aurinkokiviä. Niiden läheltä olin veljeni kanssa löytänyt laventelia, toivoin löytäväni sitä taas. Pian sinisen violetit kukat olivatkin jo edessäni. Laventeli tuoksui hyvin voimakkaalle, haju toi mieleeni Kortelammen yhä vain enemmän. Parantajakollin turkki oli haissut joskus laventelille, tunnistin hajun nyt vaikken aiemmin ollut sitä tunnistanut. Tartuin hampaillani laventelin varteen ja riuhtaisin tukon kasvia irti. Hetken ajan katselin haikeana Myrskyklaanin metsää, kunnes ravistelin päätäni. En saa kaivata takaisin Myrskyklaaniin, olen nyt Jokiklaanin soturi, en Myrskyklaanin. Kiiruhdin takaisin nelipuille, jossa Jäätikkötassu yhä oli kuolonklaanilaiskissan ruumiin kanssa. "Hierotaan tätä kissan turkkiin", nau'uin ja pudotin laventelin varsia maahan ja otin taas osan niistä suuhuni. Pudotin laventelit elottoman kuolonklaanilaisnaaraan turkille ja hankasin käpälilläni kissan veriselle turkille laventelia. Kasvin haju voimistui yhä vain, en pian enää haistanut edes omaa tuoksuani hajun lävitse. "Eiköhän tämä riitä", naukaisin. Samassa huomasin verivanan, joka johti Jokiklaanin reviirille. En ollut ajatellut sitäkään lainkaan. "Ai niin... Tästä johtaa verivana suoraan klaanimme reviirille", irvistin ja käänsin katseeni Jäätikkötassuun. Naaras käänsi puolestaan katseensa taivaalle. "Pilvet ovat tummat, toivotaan vain että sataisi vettä sen verran, että jäljet katoaisivat", oppilas totesi. "Niin... Emmehän me muuta voi tehdä, mutta lähdetään nyt pian", sanoin ja annoin oppilaani kulkea edelläni takaisin Jokiklaanin reviirille. Matkalla kävimme vielä joella, sillä valkea turkkini oli muuttanut käpälistäni väriä verenpunaiseksi. Vihasin itseni kastelemista, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa. Upotin käpäläni veteen ja annoin käpälieni kastua. Oppilaani sen sijaan vain pulahti veteen, uiskenteli siellä hetken ja nousi sitten ylös. Hänen turkillaan oli pieniä haavoja, mutta kukaan tuskin kiinnittäisi niihin huomiota. Haavat olisivat poissa muutamissa päivissä. "Emme saa puhua tästä kenellekään, ymmärräthän. Yksikin väärä sana voi tuhota sekä Jokiklaanin ja erityisesti meidät. Kuolonklaanin kanssa ei pidä leikkiä, kuten kai jo huomasit", nau'uin vakavalla äänellä oppilaalleni. "Emme kerro tästä edes Helmitähdelle", nau'uin vielä hetken miettimisen jälkeen. En halunnut vaivata kumppania tällaisella asialla... Hänellä oli jo tarpeeksi mietittävää Tuuliklaanin kanssa. //Jäätikkö?

Jäätikkötassu |26.07.2018

Mesiviiksen käyttäytymisestä veden lähettyvillä huomasi kyllä, ettei hän ollut jokiklaanilainen. En kuitenkaan kiinnittänyt siihen enempää huomiota, vaan nousin itse joesta ja ravistelin turkkiani kuivaksi. Naarmut turkkini seassa tuskin erottuisivat, ja ne paranisivat nopeasti. Tällä hetkellä niitä kirvelsi vähän, mutta kestin kyllä kivun hyvin, ei siinä mitään. Mesiviiksi sanoi, ettemme saisi puhua asiasta kenellekään. Kun hän mainitsi, ettemme puhuisi edes Helmitähdelle, kummastuin ja kurtistin kulmiani. Mesiviiksi rikkoisi kai soturilakia, kun ei kertonut päällikölleen. Kumppanimielessä tilanne oli myöskin hiukan erikoinen, mutta ehkä asia todella oli niin, ettei hän halunnut vaivata tätä asialla. Mutta toisaalta tapahtunut oli aika vakava asia. Purin huultani ja siirsin katseeni pois mestaristani. "Selvä on", sanoin lopulta. Tehtäväni oli totella mestariani, ja toisaalta ei minua kiinnostanut puhua asiasta kenenkään kanssa. Onneksi kukaan ei tiennyt, että olin melkeinpä yllyttänyt Hiiripisaraa hyökkäämään. No, se oli nyt jo mennyttä, enkä voisi asiaan vaikuttaa millään tavalla näin jälkeenpäin. "Mennään", Mesiviiksi sanoi ja huitaisi hännällään ilmaa merkiksi seurata. Lähdimme kohti leiriä. En voinut olla miettimättä, haisisiko meissä jokin erikoinen niin, että joku huomaisi ettemme olleet olleet tavallisella harjoitusretkellä. "Miten muuten satuit olemaan tuollapäin?" kysäisin, kun mietin, miten Mesiviiksi oli sattunut sopivasti paikalle auttamaan minua - ja vahingossa tappamaan kissan. //Mesi?

Mesiviiksi | 26.07.2018

"Olin etsimässä sinua. Olit poissa niin kauan, että huolestuin", selitin oppilaalle matkalla leiriin. Naaras vastasi vain nyökäten. Leiri häämötti edessämme, joten hidastin tahtiani. Minun täytyi olla mahdollisimman normaali, jotta kukaan ei epäilisi mitään. Olin hyvin hermostunut, olinhan juuri tappanut jonkun! Astelin sisään leiriin oppilaani edellä. Pääaukio oli melko tyhjä, partiot olivat kai lähteneet juuri. Käänsin katseeni Jäätikkötassuun. "Syö jotain, pidämme huomenna vapaapäivän harjoituksista", lupasin nuorelle naaraskissalle. "Selvä", hän vastasi vain ja suuntasi tuoresaaliskasalle valikoiden itselleen kalan, jota hän lähti syömään oppilaiden pesän edustalle aivan yksinään. Astelin pentutarhalle käydäkseni tervehtimässä pentujani, mutta yllätyksekseni pesä oli aivan tyhjä. Vain lämmin maidontuoksu oli jäljellä. Pujahdin ulos pesästä etsien pääaukiolta jotakuta, joka saattaisi tietää missä pennut ovat. Näin Valkohännän lähellä pentutarhaa, joten päätin mennä naaraan puheille. "Tiedätkö missä pennut ja Vuokkovirta ovat?" kysyin huolestuneena soturilta, joka nosti katseensa minuun. "He lähtivät Helmitähden kanssa joelle joku aika sitten", naaras osasi kertoa lämpimällä äänellä ja väläytti minulle ystävällisen hymyn. Nyökkäsin vastaukseksi, he olivat sentään turvassa. Ehkä olin vainoharhainen, mutta pelkäsin Kuolonklaanin saavan tietää mitä tein ja nyt he kostaisivat sen minun pennuilleni. Ajatuskin siitä sai karvat selässäni nousemaan pystyyn ja minut irvistämään. "Oletko kunnossa?" Valkohännän huolestunut ääni sai minut säpsähtämään. Pakotin karvani laskeutumaan ja loihdin kasvoilleni tyynen hymyn. "Olen, ajattelin vain uimista. Miksi kukaan tahtoo vapaaehtoisesti kastella turkkinsa?" valehtelin ja naurahdin perään vielä. Valkohäntä naurahti myös. "Mietin aikoinani ihan samaa, mutta ei se enää ole edes niin kamalaa, vaikka en minäkään mielelläni ui", naaras vastasi lämpimällä äänellä. Nyökkäsin hitaasti. "Minun pitäisi kai mennä nyt, olen kovin väsynyt", nau'uin haukotellen ja heilautin hännälläni hyvästit entiselle myrskyklaanilaisnaaraalle. "Nähdään", hän huikkasi perääni. Astelin sisään sotureiden pesään. Matkalla vilkaisin tuoresaaliskasaa, mutta en tuntenut olevani nälkäinen. Vatsassani velloi, olisin voinut oksentaa, mutta sekö ei olisi outoa. En saanut herättää nyt lainkaan huomiota, minun täytyi olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta kun suljin silmäni, näin kuolonklaanilaisnaaraan kasvot, jotka huusivat äänettä apua. Mutta minä en auttanut, katsoin vain. Räväytin silmäni auki. Tällaistako se tulisi olemaan ikuisesti? Antaisiko se kuollut naarasparka minulle ikinä mielenrauhaa? //saa jatkaa xd

Helmitähti | 23.05.2018

Hymyilin kumppanilleni ja kosketin pikaisesti kollin korvaa kuonollani. "Olen niin nälkäinen, että vatsani murina kuuluu Nelipuille asti. Joten kyllä kiitos", naukaisin ja nyökättyään Mesiviiksi asteli tuoresaaliskasalle. Siirryin itse hieman syrjemmälle istumaan ja odottamaan. Katselin kehräten, miten valkea kolli etsi minulle syötävää kasasta. Minä rakastin häntä yli kaiken, Mesiviiksi oli varmasti hyväsydämisin ja kultaisin kissa jonka olin koskaan tavannut. Pari viime kuuta hänen kanssaan olivat olleet silkkaa ihanuutta. Ja pennut vain tekivät kaikesta parempaa. Ne saisivat Mesiviiksen varmasti tuntemaan olonsa paremmaksi uudessa klaanissaan. Olin myös ikävöinyt kuningattarena oloa - vaikka se näin päällikkönä ollessani ei kestäisikään kauaa. Nuorin pentuni Aaltomyrskykin oli ollut soturina jo pitkään. Havahduin mietteistäni kun Mesiviiksi laski eteeni suuren ahvenen ja kehräsin kiitokseksi. Vaikka olinkin nälkäinen, tunsin pientä pahoinvointia, kun kumarruin syömään kalaa. Pentujen syntymä ei voinut olla kaukana. "Pennut syntyvät pian. Minä tunnen sen", naukaisin nostaen hetkeksi katseeni kumppanini silmiin. "Ole niin onnellinen siitä, että saan kanssasi pentuja. En voisi kuvitella sinua parempaa isää." //Mesi?

Mesiviiksi | 24.05.2018

Aloin kehräämään kovaäänisesti kuullessani Helmitähden kauniit sanat. "Ja sinä olet ainoa emo, jonka pennuilleni tahdon", kehräsin ja katsoin päällikköä lämmin hymy kasvoillani. En voinut saatika halunnut pitää onnellisuutta sisälläni, tahdoin näyttää sen koko maailmalle. Nyt onnellisuuttani ei voinut estää Tähtiklaani tai pelko kiinni jäämisestä. Vaikka sopeutuminen Jokiklaaniin olikin kuviteltua vaikeampaa ja koin toisinaan olevani yksinäinen ja kaukana kotoa, mutta Helmitähden nähdessäni mustin aina olevani kotona. Kotini oli siellä, missä kumppaninikin. En malttanut odottaa pentujemme syntymää. En koskaan ollut saanut olla isä kunnolla pennuilleni. Laaksotassukin oli kuollut vain hetki oppilasnimitystensä jälkeen. Hiljaa mielessäni lupasin Tähtiklaanille pitää huolta jälkeläisistäni ja Helmitähdestä vaikka henkeni uhalla. Kun päällikkö oli saanut syötyä kalansa, hän työnsi syömäkelvottomat osat syrjään ja sipaisi kielellään rintakarvojaan pari kertaa. "Tahdotko lähteä kävelylle?" ehdotin ja käänsin pääni kohti leirin uloskäyntiä. Ulkona oli lämmin sää ja raitis ilma tuskin teki pahaa Helmitähdelle tai pennuillemme. Käänsin jälleen katseen kumppaniini odottaen häneltä vastausta kysymykseeni. //Helmi? Sori tönkkö xd

Helmitähti | 25.05.2018

Nyökkäsin hetken mietittyäni. "Lähdetään vain. Kunhan emme kulje turhan nopeasti", naukaisin ja hymyilin. Vatsani oli paisunut jo niin suureksi, että kevyimpieniin tehtävien suorittaminen oli ponnistus. Toivoin vain, että pennut syntyisivät mahdollisimman pian ja pääsisin eroon suuresta mahastani, joka oli alati tielläni. "Voimmeko käydä putouksella?" kysyin, vaikka tiesinkin jo vastauksen. Mesiviiksi hymyili. "Tietenkin." Lähdimme astelemaan rinnatusten ulos leiristä. Ilma oli raikas, hengitin keuhkojen täydeltä hiirenkorvan tuulen mukana tuomia tuoksuja. Aurinko paistoi ja lämmitti turkkejamme. Olimmenoin puolivälissä matkaa, kun yllättäen tunsin jotain vatsassani ja pysähdyin. Jähmetyin paikoilleni yllättyneenä, mutta täysin tietoisena siitä, mikä tuo tuntemus oli. "Mitä nyt?" kumppanini kysyi ja asteli vierelleni. Tunsin saman tunteen jälleen ja värähdin kivusta. "Supistuksia", naukaisin hätäisesti ja käännähdin ympäri. "Synnytys alkaa. Nyt." Kuljimme hitaasti takaisin kohti leiriä, Mesiviiksen tukiessa minua. Jouduin vähän väliä pysähtymään, mutta jatkoin matkaa mahdollisimman nopeasti. En halunnut synnyttää leirin ulkopuolella. Tarvitsin parantajia ja heidän asiantuntevaa apuaan. *Onneksi emme ehtineet kovin kauas.* Matka taittuikin sutjakasti ja pian astelimme jo leiriin sisään. Supistukset olivat muuttuneet tiheämmiksi ja huokaisin helpotuksesta, kun viimein pääsin makuulle parantajan pesään. Kirkasmarja saapui luokseni suussaan joitain yrttejä. "Sinähän tiesät jo miten tämä toimii", hän naukui ja tarjosi minulle keppiä purtavaksi, tartuin siihen hampaillani ja purin sitä, kun jälleen uusi kipuaalto ravisteli kehoani. Päästin parkaisun, kun tunsin kolmannen pennun syntyvän. Kirkasmarja istui vieressäni, tassu kyljelläni, ja kaksi pientä pentua makasi kerällä kylkeni vierellä. Musta parantajanaaras nuoli viimeisenkin pennun kuivaksi ja laski sen kahden muun viereen. Huohotin paikoillani ja laskin pääni hetkeksi maahan helpottuneena siitä, että synnytys oli nyt ohi. En kuitenkaan malttanut levätä kauaa, vaan kiersin kehoni kolmen vastasyntyneen ympärille ja katsoin niitä ihastuneena. Yksi oli valkoinen, kaksi muuta harmaita. "Kaksi kollia", Kirkasmarja naukui ja osoitti valkoista ja hopeanharmaata pentua, kääntäen sitten katseensa savunharmaaseen. "Sekä yksi naaras." Nyökkäsin ja nuolaisin kunkin pennun päälakea. Ne olivat uskomattoman kauniita ja niin tavattoman pieniä. "Voisitko hakea Mesiviiksen?" kysyin ja parantajanaaras nyökkäsi. Kumppanini oli odottanut ulkona synnytyksen ajan. Nyt hän pääsisi näkemään pentunsa. //Mesi? Pennut?

Marjapentu | 25.05.2018

Päästin hyvin kimeän äänen protestiksi siitä, kuinka olin kaiken lämmön keskeltä päätynyt jonnekin kylmään. Olisin tahtonut jäädä sen lämmön keskelle jonka tunsin. Se tuntui itselle niin kovin turvalliselta ja tutulta. Nyt se lämpö oli kuitenkin kadonnut. Ainoastaan kylmyys oli imeytynyt turkkiini, joka tuntui kostealta. Kaikki oli ollut paremmin lämmön keskellä. Täällä minä nyt kuitenkin olin ja odotin apua. En yrittänytkään itse liikkua, sillä tiesin sen olevan hankalaa. Olisin pystynyt vain kiemurtelemaan, joten miksi vaivautua? Joku nosti minut ylös. Niskaani sattui hetken aikaa, mutta lopulta totuin siihen. Päästin uudestaan protestoivan maukaisun. Tahdoin alas! Tahdoin tuntea sen kovan aineen itseni alla. Sekin tuntui turvallisemmalta, kuin ne terävät asiat niskassani. Lopulta minut kuitenkin laskettiin alas. Päästin hyvin pienen tuhahduksen. Jostakin lääheltäni uhkui lämpöä, joten kiemurtelin sen suuntaan vaikka olinkin juuri äsken kieltäytynyt liikkumasta. Tämä lämmön lähde tuntui kuitenkin niin tutulta, että en voinut olla menemättä lähemmäs sitä. Lopulta osuin kuonollani johonki lämpimään ja karvaiseen. Kavahdin hieman himpun verran taemmas. En ollut varma oliko tämä sittenkään se oikea lämmön lähde. *Miksi en haista mitään?* ajattelin turhautuneena. Olin lämmön keskellä pystynyt haistamaan joitakin hyvin pieniä eroja. Lähinnä kahden muun karvapallon, joiden kanssa olin lämmön jakanut. Nyt kuitenkaan en onnistunut erottamaan kuin yhden todella voimakkaan tuoksun. Kierähdin kyljelleni ja maukaisin äänekkäästi. Tahdoin jonkun huomaaman minut uudestaan. Tiesin, että lähelläni oli joku tai joitakin, sillä minut oli nostettu jo kerran ilmaan. Nyt onnistuin haistamaan toisenkin tuoksun. "Rauhoitu pikkuinen", pehmeä ääni maukaisi. Lopulta tuoksu perääntyi kauemmas. "Olet saanut yhden todella huomiota vaativan yksilön, Helmitähti." Ääni kuullosti huvittuneelta, mutta minä en pitänyt äänensävystä. En ollut edes aivan varma mitä sanat tarkoittivat, mutta olin hyvin varma että tämä Helmitähti tarkoitti lämmönlähdettä. Se oli ainoa asia, josta sain todella selvää tuon oudon tuoksun lähteen sanoista. Tuoksun lähteen haju oli hyvinkin sekava. Sekoitus kaikkea lempeää, kitkerää, makeaa, pahaa ja huumaavaa. Enkä osannut sanoa miksi. Kun taas lämmön lähde tuoksui ainoastaa lempeydeltä ja joltakin raikkaalta. Yhtäkkiä minut valtasi tunne siitä, että tahdoin avata silmäni. Nyt ei kuitenkaan ollut hyvä paikka sille. Kierähdin takaisin vatsalleni ja lähdin kiemurtelemaan lämmönlähteen luoksi, sillä tuoksuvan olion vierelle en tahtonut. Lopulta lämmön lähteen vierellä käperryin mahdollisimman lähelle sitä. Saatoin jopa välissä potkaista kahta muuta karvapalloa vierelläni, joiden kanssa olin aikaisemminkin lämmön jakanut . Nyt minulla oli kuitenkin todella kylmä ja tahdoin yksin olla lämmön lähellä. // Helmi? Mesi?

Pähkinäpentu | 26.05.2018

Kiemurtelin lähemmäs lämpöä, joka hohkasi vierelläni turvallisen tuntoisena ja suojasi muulta kaikkea ympäröivältä kylmyydeltä. Tuhisin tyytyväisenä kerälle käpertyneenä, kun pääsin kokonaan lämmön turvaan, mutta pian sen jälkeen tunsin iskun kyljessäni, joka oli luultavasti peräisin toisesta vierelläni olevasta nyytistä. Päästin korkeamman, tyytymättömän äännähdyksen ja hakeuduin vaistomaisesti lähemmäs lämpöä, jonka pehmeän äänen kuulin kaukaisesti keskustelevan jollekin toiselle, joka puhutteli häntä Helmitähtenä. Lämpö alkoi muuttua hetki hetkeltä tukalammaksi ja myös vierustoverini alkoivat liikahdella levottomasti. Ahtaus alkoi käymään hermoilleni, eivätkä mieltä osoittavat vinkaisut auttaneet, joten kerähdin takaisin vatsalleni ja lähdin haparoiden ryömimään loitommalle. Ympäriltä kuuluvat naukaisut kuulostivat huvittuneilta, mutten tiennyt, olivatko ne kohdistuneet minuun. Jatkoin päättäväisesti hidasta, mutta varmaa etenemistäni, kunnes tunsin ikävät piikit niskassani, millaiset olin hieman aiemmin jo tuntenut. Kohosin ilmaan vastustelusta huolimatta ja päädyin takaisin paikkaan, josta alunperin lähdinkin. Ajattelin aluksi lähteä koittamaan onneani heti uudestaan, sillä ahtaus ei paljoa helpottunut ja uteliaisuus sisälläni janosi tutkia ympäristöä, mutta voimakas raukeus iski nopeasti. En kuitenkaan päästänyt itseäni vajoamaan unen pehmeyteen, vaan lepuutin vain päätäni osittain viereisen pienen nyytin päällä. //Perhe?

Mesiviiksi | 31.05.2018

Helmitähti oli juuri antanut Helmiäisvirralle ja Rämetuskalle heidän soturinimensä. Kaksikko aloittaisi öisen vartiointinsa vasta auringonlaskun jälkeen, joten he saivat vielä puhua keskenään ja muiden klaanilaisten kanssa. Helmitähti asteli tyttäremme Marjapennun luokse, joka yritti piiloutua juuri nimetyn Helmiäisvirran taakse. Kuuntelin sivusta kaksikon juttelua. Marjapentu ilmoitti päättäväisesti emolleen nimensä olevan Marjapennun sijasta Tähtipentu. Hän pyysi uutta ystäväänsäkin varmistamaan sen. Helmiäisvirta katsoi Marjapentua kasvoillaan hämmentynyt ilme. Nuori soturi katsoi vuorotellen ensin Marjapentua, sitten Helmitähteä ja taas Marjapentua. Hän oli sanomassa jotain, mutta sulki sitten suunsa. Marjapennun toiveikas ilme hiipui pian pettyneeseen. Päätin yrittää pelastaa riskin ja epäröivin askelin astelin pentuni, kumppanini ja Helmiäisvirran luokse. "Tiesitkö, että Jokiklaanissa on ollut Tähtipolku-niminen parantaja? En tiedä yhtäkään jokiklaanilaista, jonka nimi olisi ollut Marjapentu. Et kai tahdo, että nimesi muistetaan sen vuoksi, että se muistuttaa jonkun toisen nimeä? Usko pois, Marjapentu on paljon parempi nimi sinulle. Muut voivat muistaa sinut oman ja erityisen nimesi ansiosta", nau'uin ja hymyilin lämpimästi pienelle pennulleni, joka katsoi minua suoraan silmiini. Onnekseni tiesin edes jotain Jokiklaanin historiasta, sillä toivon mukaan tämä tieto sai pennun hyväksymään hänelle annetun nimen omakseen. Katsoessani savunharmaata pentua suoraan tuon viattomiin, meripihkaisiin silmiin, mieleeni ilmestyi näky yksisilmäisen emoni ainoasta silmästä. Marjakieli olikin ilmeisesti perinyt silmänsä värin Usvahännältä. Tunsin rinnassani piston, ikävöin emoani jopa enemmän kuin entistä klaaniani. Jos olisin jäänyt Myrskyklaaniin ja tullut päälliköksi, olisin voinut nähdä hänet, Kortelammen, isäni ja muut kuolleet antamassa miulle henkiäni. Petinkö minä heidät? Pakotin ajatukseni ajelehtimaan pois Myrskyklaanista ja keskityin nyt pentuuni, joka oli pysynyt hetken hiljaa. Hän näytti pohtivan sanojani yhä. //Marja? Helmiäinen? Helmi?

Marjapentu | 01.06.2018

Katsoin uutta luokseni tullutta kissaa hämmentyneenä. Hänen äänensä kuullosti etäisesti tutulta. En vain tosin ollut aivan varma mistä. Käännyin katsomaan Helmitähteä hetkeksi aikaa. Odotin naaraalta selitystä tämän kissan paikalle saapumiseen, sillä olihan hän päällikkö. Helmitähden kääntäessä kuitenkin katseensa minuun käännyin pois. Jostakin syystä minusta tuntui, että uskalsin paremmin katsoa Helmiäisvirtaa. Nyt kuitenkin tämä vieras kissa katseli minua enkä tiennyt miksi. "Tähtipolku on kaunis nimi", maukaisin. "Hän ei tainnut olla päällikkö? Muuten hänen nimensä olisi ollut Tähtitähti, eikö niin?" En vielä kommentoinut mitään oman nimeni kuulemiseen, sillä se vaati minulle totuttelemista jonkin aikaa. "Hän oli Jokiklaanin parantaja", Helmitähti vastasi. Käännyin katsomaan emoani ujosti. Olin kysynyt kysymyksen oikeastaan uudelta kissalta edessäni, mutta ainakin sain vastauksen. "Tunsitko sinä hänet?" kysyin uteliaasti. Ehkä minun tulisi lopulta yrittää ottaa edes jotakin kontaktia Helmitähteen. Enhän minä voisi aina pitää etäistä suhdetta emooni. Silloin minulle tulikin jo uusi kysymys. "Miksi vanhempani eivät ole niin paljoa pentutarhalla minun kanssani? Tai sisarusteni?" kysyin hiljaa ääneen, vaikka kysymykseni oli melko retorinen. Käännyin katsomaan Helmitähteä suoraan silmiin. Loikkasin emoni eteen. "Miksi minä ja sisareni olemme niin paljon keskenämme? Miksi sinä et ole luonamme?" kysyin emoltani pienesti vingahtaen. "Ja kuka on isämme?" // Helmi? Mesi? Helmiäinen?

Mesiviiksi | 02.06.2018

Katsoin hämmästyneenä Marjapentua. En voinut uskoa korviani. Olin käynyt tapaamassa pentujani päivittäin, mutta eikö hän ymmärtänyt minun olevan heidän emonsa. En saanut hämmästykseltäni sanaa suustani, mutta onnekseni Helmitähti pelasti minut tilanteelta: "Viettäisin mielelläni kaiket päiväni kanssanne, mutta päällikön on huolehdittava myös klaanistaan. Mesiviiksi on teidän isänne, muistatko? Hän on käynyt luonanne monesti", Marjapentu katsoi pitkään hiljaa emoaan eikä sanonut mitään. Myös minä pysyin hiljaa. Eikö hän oikeasti tunnistanut minua isäkseen? Olinko epäonnistunut totaalisesti isänä olemisessa, kun tyttäreni ei edes tunnistanut minua? Mieltäni kalvavat kysymykset eivät jättäneet minua rauhaan. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. //Helmi, Marja tai Helmiäinen? Sori lyhyt ja vähä tönkkö xd

Marjapentu | 02.06.2018

Tunsin kuinka punastuin nenästä korvieni päihin asti. Olin ollut liian häkellyksissäni uudesta seikkailustani Helmiäisvirran kanssa, että olin unohtanut kaiken oleellisen. Katsoin Helmitähden perään nolostuneena. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa. Olisin tahtonut vain kadota maan sisään. Onnistuin nolaamaan itseni totaalisesti oman perheeni edessä. Mesiviiksi näytti häpeävän minua juuri nyt niin paljon. Laskin katseeni tassuihini ja vetäydyin pieneksi palloksi. Rypesin tärisemään. Tahdoin olla missä tahansa muualla. En tajunnut muistini olevan niin huono, vaikka olinkin vasta pentu. Oman emonsa ja isän unohtaminen ei ollut normaalia. "Anteeksi", vinkaisin, "en vain nähnyt teitä pesällä parin päivän sisään silloin kun olin ollut hereillä. Luulin hetken ajan olevani orpo niin kuin Kuparipentu, Ruostepentu ja Harmaapentu. Pentutarhalla ei ole kuningataria..." En tiennyt riittivätkö sanani peittämään häpeätäni. Nostin kuitenkin katseeni ujosti kohti Mesiviikseä. "Tai ehkä minä nukuin kun olitte paikalla?" arvuuttelin hiljaa ääneen. Jokin isäni silmissä kuitenkin pysäytti minut. Muistin jonkun maininneen hänen olleen Myrskyklaanista. "Isä", aloitin hiljaa, "voitko kertoa minulle Myrskyklaanista?" // Mesi? Helmi? Helmiäinen?

Helmiäisvirta | 02.06.2018

Tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi Helmitähden, Mesiviiksen ja Marjapennun keskustelua seuratessani. "Isä, voitko kertoa minulle Myrskyklaanista?"Marjapentu kysyi hiljaa. Pentu tiesi ilmeisesti isänsä menneisyydestä Myrskyklaanissa. Mesiviiksi näytti hetken aikaa mietteliäältä, ennen kuin vastasi. "No, Myrskyklaani on klaani, kuten Jokiklaanikin. On pentuja, oppilaita, sotureita, mestareita, klaaninvanhimpia, parantaja, varapäällikkö ja päällikkö." Mesiviiksi kertoi. Sitten hän pohti hetken aikaa, mitä sanoisi. "Vaikka Myrskyklaanillakin on joen reunassa reviiriä, he eivät ui tai kalasta." päällikön kumppani jatkoi. "Mutta sinusta, kulta, tulee Jokiklaanin soturi henkeen ja vereen" kolli maukui pennulleen. Pennulle, joka oli äsken luullut olevansa orpo. Mikä sinänsä oli käsitettävä päätelmä päällikön tyttäreltä. "Näin on Marjapentu, sinusta tulee Jokiklaanilainen" Helmitähti maukui sanoakseen jotain. Sitten Marjapennun vanhemmat katsoivat pentuaan ylpeänä ja lempeästi. Nostelin etukäpäliäni ja koukistelin kynsiäni vaivaantuneena. "Miksi sinun nimessäsi on virta, eikä viiksi, niin kuin Mesiviiksen nimessä?" Marjapentu keskeytti hiljaisuuden kysymällä minulta nimistä. "Minä olen soturi, kuten Mesiviiksi. Sotureiden nimet voivat olla melkein minkä laisia vain." selitin. Katsoin Helmitähteä apua katseella pyytäen. "Ja minä päätin, että Helmiäisvirta kuulostaa paremmalta kuin Helmiäisviiksi" Helmitähti maukui. Hymyilin kiitollisena ja Helmitähti kohautti hartioitaan. //Marja? Helmi? Mesi?

Mesiviiksi | 04.06.2018

Kesken keskustelun käännyin katsomaan kohti taivasta, jonka aurinko oli laskullaan värjännyt punertavaksi. Kun Helmitähti hiljeni, käännyin katsomaan Marjapentua. "On jo myöhä, sinun pitäisi palata pentutarhalle. Pähkinäpentu ja Simpukkapentu takuulla ihmettelevät, missä olet", naukaisin tyttärelleni ja lähdin hätistelemään tuota kohti pentutarhaa. Marjapentu upotti kuitenkin pikkuruiset kyntensä vasten Jokiklaanin leirin tallottua pohjaa, joka sai minut lopettamaan hätistelyn. "Onko pakko? Minulla on niin mukavaa täällä Helmiäisvirran kanssa", pentu naukui katsoen minua anova katse kasvoillaan. "Pienten pentujen nukkuma-aika on aivan pian ja olet viettänyt leirissä tarpeeksi kauan aikaa. Voin kertoa teille iltasaduksi jotain Myrskyklaanista ja perheestäni siellä", ehdotin pennulle ja kumarruin niin alas, että olin hänen kasvojensa kohdalle. Marjapentu vilkuili takanani seisovia Helmitähteä ja Helmiäisvirtaa. Hän pohti ehdotustani tovin hiljaa. //Marja tai muut?

Mesiviiksi | 05.06.2018

Astuin kumppanini ja pentuni perässä pentutarhaan, jossa minua vastaan tuli lämmin maidon tuoksu. Pentutarhaan astuminen sai oloni heti rentoutuneeksi ja olisin voinut nukahtaa vaikka pystyyn. Marjapentu kiilasi emonsa ohi sisariensa luokse pesän perimmäiselle sammalvuoteelle. "Missä te olitte?" Pähkinäpentu kysyi ja katsoi meitä suurilla meripihkaisilla silmillään, jotka muistuttivat minua Usvahännästä. "Kävimme ulkona, isä kertoo meille Myrskyklaanista!" Marjapentu intoili ja asettui sammalvuoteelle sisariensa viereen. Helmitähti asettui myös pentujensa luokse niin, että sai annettua heille maitoa. "Myrskyklaanistako? Miksi ei Tuuliklaanista tai Varjoklaanista?" Simpukkapentu ihmetteli kulmiaan kurtistaen. "Koska minä olen kotoisin Myrskyklaanista, kuunnelkaahan nyt", nau'uin ja mietin hetken hiljaa miten aloittaisin. Huomasin muiden pentujen kääntävän päitään suuntaamme. Hekin kai tahtoivat kuulla Myrskyklaanista. Asetuin pesään niin, että näin sekä omat pentuni että pentutarhan muut asukkaat. "Myrskyklaani sijaitsee Jokiklaanin rajanaapurissa, heti joen toisella puolen. Klaanin reviirillä on paljon puita ja aluskasvillisuus on hyvin tiheää, myrskyklaanilaiset piileksivätkin usein saaliitaan sen avulla. Minun sukuni on suurimmaksi osaksi Myrskyklaanista, siihen kuuluu monen monta päällikköä ja merkkittäviä sotureita pitkä liuta. Veljeni oli aikoinaan myös Jokiklaanin varapäällikkö, voitteko uskoa sitä?" nau'uin ja pidin pienen tauon. Pennut katselivat yllättyneinä toisiaan. "Miten hän oli päätynyt Jokiklaaniin?" yksi pennuista kysyi hämmästyneenä. "Mikä hänen nimensä oli?" toinen kysyi hiljaisella äänellä. "Hän pakoili emoamme, Usvahäntää. Sumuturkki karkasi ensin Tuuliklaaniin, mutta kun Usvahäntä saapui sinne, Sumuturkki karkasi uudelleen ja päätyi Jokiklaaniin. Loppujen lopuksi hän kuitenkin päätyi takaisin Myrskyklaaniin ja kuoli sittemmin Kuolonklaanin vuoksi", muistelin emoni kertomia tarinoita Sumuturkista, joka oli elänyt kauan ennen syntymääni, ennen kuin emoni oli palannut takaisin henkiin kuolleista. Sitä en kuitenkaan tahtonut kertoa, koska pennuille sellaisen selittäminen saattoi olla vaikeaa. "Ja tiedätte varmaan Leijonaloikan? Klaaninvanhimman, joka surmasi Viiltotähden. Hän oli minun isoisäni", kerroin ylpeänä sukujuuristani. Tämä todella helpotti oloani. Kun muut saivat tietää hieman minusta, en tuntenut olevani enää yksin. "Minä en ole kuullut hänestä", Pähkinäpentu ilmoitti ja lopetti hetkeksi maidon juomisen samalla kun hän lipoi huuliaan. "Minä kuulin hänestä kerran Valkohännältä, kun hän kävi hoitamassa meitä", Harmaapennuksi muistelemani pentu ilmoitti. Nyökkäsin lempeästi hymyillen. "Minäkin olin Myrskyklaanin varapäällikkö, mutta luovuin siitä liittyäkseni Jokiklaaniin", kerroin vielä. Pentujen suut aukesivat hämmästyksestä. "Ihanko oikeasti? Miksi sinä lähdit? Miksi et jäänyt sinne sukusi kanssa?" pennut latelivat vuorollaan kysymyksiä minulle. Nostin häntäni pystyyn hiljentääkseen heidät, jotta pystyin vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. "Minä lähdin, koska tapasin Helmitähden", nau'uin ja käänsin lämpimän katseeni kumppaniini, joka väläytti minulle lämpimän hymyn. Siinä samassa kuulin ropinaa, kun sadepisarat iskeytyivät leirin maahan ja kaislamuuriin. Muutkin kuulivat sateen, mutta antoivat sen olla. "Minusta tuntui oikealle lähteä. Vanhempani, Usvahäntä ja Vinhasiipi, olivat kuolleet, myös Kirjosiipi ja pentuni olivat matkanneet Tähtiklaaniin. Kaiken lisäksi sydämeni tahtoi Jokiklaaniin Helmitähden luokse", nau'uin. Toivoin, ettei kukaan takertunut siihen, kuka Kirjosiipi oli, koska entisen kumppanin selittäminen pennuille saattoi olla hieman outoa. He eivät ehkä olleet kuulleet sellaisesta tai saattaisivat halveksua minua sen takia. //Pennut, Helmi?

Mesiviiksi | 25.04.2018

Kuljimme Tuuliklaanin rajaa myöten rinnakkain oppilaani Jäätikkötassun kanssa. Naaras oli kysellyt oppilasmäärästäni, johon olin vain osannut vastata niitä olleen paljon. Kuikkakatse, Sammalsilmä, Tiaislaulu ja.. Ja Kirjosiipi. Ensirakkauteni, jonka varjoklaanilaiset olivat julmasti riistäneet minulta. Olin kuitenkin onnistunut pääsemään asiasta yli, vaikka sen ajatteleminen tekikin minut apeaksi ja sai kaipuun pistämään rinnassani. En halunnut kuvitella elämää ilman Kirjosiiven kuolemaa, sillä se olisi väärin Helmitähteä kohtaan. En voinut olla sellainen kumppani, joka eli puoleksi kiinni kuolleessa kissassa. Niin isäni Vinhasiiven isälle Leijonaloikalle oli käynyt. Entinen päällikkö oli koko ikänsä haikaillut ensirakkauttaan - joka sattui olemaan kauan sitten elänyt sisareni Nopsatassu. Olihan se hieman outoa, mutta totta puhuen en minä edes pitänyt Leijonaloikkaa isoisänäni vaan ennemmin klaaninsa puolesta kuolleena päällikkönä. Leijonaloikka oli kuulemani mukaan kuollut tapettuaan Viiltotähden, joka oli verenhimoinen Kuolonklaanin perustaja. Katseeni harhaili käpälistäni Jäätikkötassun mustaan raidalliseen turkkiin. "Tuuliklaani ei ole erityisen hyvä pitämään välejä kunnossa muiden klaanien kanssa", ilmoitin tyynesti oppilaalleni kääntäen katseeni Tuuliklaanin reviirin suuntaan. Reviiri sijaitsi joen toisella puolen. Tässä kohtaan joen reunat olivat korkeampia kuin Myrskyklaanin reviirin rajalla, vaikka juuri nyt sulava lumi oli muuttunut vedeksi ja nostanut joen pintaa reilun hiirenmitan verran normaalista. "Kuinka niin?" Jäätikkötassu kysyi. Kun käänsin vihreän katseeni taas naaraaseen, katseemme kohtasivat hetkeksi. Pian käänsin katseeni kuitenkin eteenpäin. "Kauan sitten ennen minun syntymääni, kun emoni oli nuori soturi, eräs tuuliklaanilainen tappoi hänen oppilasikään päässeen pentunsa, Nopsatassun. Myrskyklaani raivostui tästä ja hyökkäsi Tuuliklaaniin. Se vihanpito kesti monen monta vuodenaikaa ja päättyi vasta Kuolonklaanin astuessa kuvioihin pakottaen klaanit elämään keskenään", kerroin Jäätikkötassulle tarinan, jonka olin lukuisia kertoja kuullut pentutarhassa emoltani ja klaaninvanhimmilta heidän pesässään. Jäätikkötassu kuunteli minua korvat höröllä ja nyökkäili hitaasti kuunnellessaan. "Tällä kertaa tilanne on kuitenkin toisinpäin niin, että Jokiklaania syytetään Routakukan kuolemasta", naukaisin nopeasti Jäätikkötassulle, jotta hän ei alkaisi ajattelemaan Tuuliklaanista vain pahaa. En tahtonut vaikuttaa naaraan mielipiteisiin muista klaaneista, sillä hänen täytyi muodostaa ne itse. Niin minäkin olin tehnyt, jonka seurauksena olin muuttanut Jokiklaaniin Helmitähden luokse. //Jäätikkö?

Mesiviiksi | 28.04.2018

//Sori Jäätikkö, kirjotan tän nyt pois tuolt koska myrsky ja lupasin kirjottaa täst xd Vettä oli satanut runsaasti koko päivän. Tällä hetkellä aurinko oli ohittanut korkeimman kohtansa ja suuntasi pilvien takana nyt kohti taivaanrantaa. Olin päässyt mukaan Valkohännän johtamaan partioon, johon lisäksemme olivat osallistuneet Kurkisiipi ja Valkohännän oppilas Puumatassu. Sadepisarat iskeytyivät vasten kasvojani. Minun täytyi kääntää pääni poispäin, jotta liikkuminen tuulisella ja sateisella säällä oli helpompaa. Partioon olisi pitänyt osallistua lisäksemme myös Aamukynsi, mutta naaras oli kieltäytynyt lähtemästä myrskyyn. Eikä meidänkään tänne olisi pitänyt lähteä, mutta rakastin seikkailuita Valkohännän tavoin. Hän oli puhunut Kurkisiiven ja Puumatassun ympäri ja saanut heidät osallistumaan partioon. Lähestyimme jokea, jonka alueen olimme ottaneet tarkistettavaksi tulvien varalta. Edellisenä hiirenkorvana joki oli tulvinut paljon, Valkohäntä oli kertonut tämän minulle ennen partioon lähtöä. "Katsokaa! Joki tulvii!" kuulin Puumatassun ulvaisevan sateen läpi. Käännyin katsomaan oppilasta, joka oli loikkinut lähelle jokea. Vesi oli siirtynyt monta ketunmittaa lähemmäs leiriä. Tästä me saatoimme jopa nähdä leiriin. "Puumatassu, tule pois sieltä ellet tahdo joutua veden viemäksi! Vesi jatkaa nousua, meidän täytyy ilmoittaa tästä Helmitähdelle", Valkohäntä naukui. Saatoin kuulla naaraan äänessä innostuneisuuden. Hän todella rakasti seikkailuita, joka tämä taisi hänelle olla. Itse en pitänyt ajatuksesta joen tulvimisesta. Koska vesi oli näin lähellä leiriä, meidän kai pitäisi lähteä leiristä tulvan ajaksi. Suunnistimme sateessa takaisin leiriin, jonka pääaukio oli tyhjillään. Astelin kohti päällikön pesää Valkohännän perässä. Naaras oli antanut oppilaalleen ja Kurkisiivelle luvan poistua pesiin. "Helmitähti!" Valkohäntä huusi kumppanini nimen. "Sisään!" päällikön naukaisu kuului heikosti voimakkaan sateen läpi. Entisen myrskyklaanilaisnaaraan perässä sujahdin sisään muinaisen pajupuun juurakkoon, jossa kumppanini pesä sijaitsi. Vesi ei ollut päässyt sisään juurakkoon, joka oli mukavan kuiva verrattuna leirin pääaukioon, jolle oli ilmestynyt lukuisia vesilammikoita. Saatoin kuulla voimakkaan sateen äänen pesään, vaikkakin se oli vaimeampi kuin ulkona. "Mitä asiaa?" Helmitähti kysyi sen jälkeen, kun olimme Valkohännän kanssa ravistelleet vettä tihkuvat turkkimme kuivemmiksi. "Joki tulvii taas. Tätä tahtia ei mene kauaakaan, ennen kuin se on taas leirissä", Valkohäntä ilmoitti päällikölle tasaisella äänellä. Helmitähti näytti turhautuneelta. Hän käänsi katseensa minuun, jonka jälkeen katsoi taas vanhempaa soturia. "Leiri täytyy evakuoida. Valkohäntä, kävisitkö katsomassa, onko kukkulalla yhä turvallista väliaikaiselle leirille? Mesiviiksi, auta minua ilmoittamaan muille evakuoinnista. Leirin tulee olla tyhjillään auringonlaskuun mennessä", päällikkö ilmoitti vakavalla äänellä. Valkohäntä nyökkäsi, kumarsi hennosti ja loikki ulos pesästä. Lähdin hitaammin askelin naaraan perään. Helmitähti kulki perässäni ja lähti suuntaamaan kohti pentutarhaa. "Ilmoita sotureille ja oppilaille. Pyydä oppilaat parantajan pesälle auttamaan yrttien kantamisessa", päällikkö käski ja sujahti kaislamuurin ympäröimään pentutarhaan. Suuntasin kohti sotureiden pesään, jonne astelin rauhallisin askelin sisään. "Joki tulvii! Helmitähden käskystä evakuoimme leirin auringonlaskuun mennessä. Valkohäntä lähti tarkistamaan, että kukkula on turvallinen väliaikaiseksi leiriksi. Valmistautukaa lähtöön ja lähtekää vaikka auttamaan kuningattaria ja klaaninvanhimpia, oppilaat auttavat parantajaa", naukaisin kovalla äänellä pesässä oleville sotureille. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä tämä kukkula oli. Kun muutama vastasi minulle ja alkoi herättelemään nukkuvia tovereitaan, poistuin pesästä suunnaten seuraavaksi oppilaiden pesälle. Nopeasti ilmoitin mitä oli tapahtumassa ja passitin oppilaat parantajan pesälle, jonne suuntasin itsekin. Kohtasin pesän sairasaukiolla kumppanini Helmitähden. Naaras väläytti minulle nopean hymyn ja jatkoi klaanitovereidensa ohjeistamista. "Käskin soturit auttamaan klaaninvanhimpia ja kuningattaria", ilmoitin kumppanilleni tuon hiljentyessä. Naaras nyökkäsi. "Hyvä, kaikki apu on tarpeen. Mene odottamaan pääaukiolle Valkohännän paluuta", päällikkö komensi. Nyökkäsin ja poistuin pesästä pääaukiolle. Asetuin sisäänkäynnin luona olevien puskien alle suojaan sateelta, vaikka sade läpäisi niiden alastomat oksat helposti. Oli tämä kuitenkin parempi kuin ei mitään. //Saa jatkaa :D

Helmitähti | 30.04.2018

Mesiviiksen lähdettyä jäin opastamaan oppilaita auttamaan Kirkasmarjaa ja Heinätassua. Leiri oli parempi saada äkkiä tyhjäksi. Tulvan suhteen oli mieluummin oltava liian ajoissa kuin liian myöhässä. Jos se yllättäisi meidät, leiri jäisi veden valtaan eivätkä kaikki kissat välttämättä selviäisi. Olin juuri käskenyt Helmiäistassun auttamaan mestariansa Salamasydäntä, kun tunsin jonkinlaisen pienen kouristuksen vatsassani. Kyyristyin hämmentyneenä hiukan. Vatsani tuntui kipeältä. Tällaista kipua olin tuntenut vain kerran aiemmin, ja kun tajusin sen, vedin hämmästyneenä henkeä. Olin viime aikoina tuntenut välillä pientä kipua vatsassani ja pahoinvointia, mutta olin ajatellut sen johtuvan pilaantuneesta riistasta tai muusta vastaavasta. Ajatus siitä, että odottaisin pentuja, tuntui liian kaukaiselta. Mutta nyt kun tuo ajatus oli noussut mieleeni, olin jo varma siitä, että se piti paikkansa. "Kirkasmarja?" Mustavalkoinen naaras kohotti päänsä yrttiensä seasta ja katsoi minua kysyvästi. Loin häneen merkitsevän katseen vatsaani ja vinkkini tajuttuaan parantaja hätisti soturioppilaat tiehensä. Sitten hän asteli luokseni. "Tarkoititko tuolla sitä mitä luulen?" hän kysyi kallistaen päätäni. Huomasin naaraan katseen siirtyvän silmistäni vatsaani. "Kyllä tarkoitin", naukaisin nyökäten ja asetuin kyljelleni makaamaan. "Odotan pentuja. Olen aivan varma siitä, mutta sinun on vielä todettava se." Kirkasmarja nyökkäsi ja viittoi oppilaansa vierelleni istumaan. Hän laski tassunsa kyljelleni ja alkoi liikutella sitä turkillani. Nuoren naaraan kulmat kurtistuivat ja hetken päästä käpälänsä maahan laskettuaan hän nosti katseensa minuun. "Olet oikeassa, Helmitähti. Olet tiine", hän naukui ja hymyili. Vaikka olinkin sanonut olleeni varma siitä, tunsin oloni onnelliseksi vasta nyt. Hymyilin väkisinkin ilon kupliessa sisälläni. Nousin nopeasti seisomaan. Mesiviiksen olisi saatava tietää heti. Me saisimme pentuja! Kiitin nopeasti parantajia ja juoksin ulos yrtintuoksuisesta pesästä. Kumppanini odotteli edelleen Valkohäntää parin puskan alla. Askeleeni tuntuivat kevyiltä astellessani hänen luokseen, kuin olisin vain liitänyt maan yli. Hidastin kuitenkin kävelyäni ajatellessani asiaa. Ehkä olisi parempi, että kertoisin pennuista vasta kun tämä tilanne oli ohi. Niin olisi varmasti parempi, Mesiviiksen oli tärkeää keskittyä nyt tähän hetkeen. En halunnut asettaa omia asioitani klaanin asioiden yläpuolelle. Saavuin kumppanini vierelle juuri, kun Valkohäntä saapui. Vilkaisin valkoista kollia ja astelimme molemmat naaraan luo. En pystynyt olemaan hymyilemättä häntä katsoessani, mutta yritin käyttäytyä normaalisti. Mahdollisimman normaalisti. "No, Valkohäntä, voimmeko siirtää leirimme kukkulalle?" kysyin kohottaen kulmiani. //Mesi? Jätin tähän ku en oo iha varma mite tosta pitäis jatkaa :D

Helmiäistassu | 03.05.2018

Suin sotkuista turkkiani mietteissäni. Oli puuduttavaa olla monen eri kissan opissa. Kaikki olivat erilaisia, enkä millään meinannut muistaa, kuka vaati ja arvosti mitäkin. Salamasydän tosin sanoi, että on hyvä kokemus olla monen soturin opetettavana. Sitä minä yritän uskoa. *Kunpa Salamasydän pääsisi pian pois parantajan pesästä!* Olin oppinut paljon oppilsaikani aikana. Muun muassa kalastamaan. Olin oppinut yhden taisteluliikkeenkin Kurkisiiveltä! Vatsaraapaisu puolikierteellä toimi kuulemma hyvin varsinkin Tuuliklaanilaisiin. *Salamasydän opettaisi varmasti paljon hienonpia liikkeitä.* "Helmiäistassu!" Mesiviiksen mauku hätkähdytti minut ajatuksistani. "Tulisitko partioon? Menemme kalastamaan ylävirralle päin." soturi kysyi minulta. Laskin tassuni maahan suittuani ensin korvantaustaani. "Tulossa!" hihkaisin. Klaani tarvitsi ruokaa nyt, kun tulva oli tappanut kaloja. Värähdin myrskyä ajatellessani. Helmitähti oli kieltänyt vedessä uimisen, enkä minä nuorena oppilaana saanut vieläkään uida. Harmi sinänsä. Mutta onneksi pystyin kalastamaan joen reunalta. Kipitin muun partion perässä leiristä. "Oletko sinä mestarini nyt?" kysyin Mesiviikseltä tajuten, kuinka hassulta se kuulosti. "Kyllä olen", Mesiviiksi vastasi. Kävelin eteenpäin partion mukana, kun Valkohännän oppilas Puumatassu tassutti viereeni. "Miten olisi kisa joelle?" hän kysyi. "Kuinka vain. Olen kuitenkin nopeampi!" vastasin. Oikeastaan käpäläni vaativat kunnon juoksukisaa! "Et muuten ole!" Puumatassu huusi juostessaan. Viiletin vanhemman oppiilaan perässä. Kostea maa jalkojen alla kimposi minut aina vain nopeampaa eteenpäin. Minun täytyi kiristää vauhtiani lujemmaksi, mutta lyhyillä jaloillani se oli aika haastavaa. Sinnittelin kuitenkin Puumatassun perässä tuntien hännänpään kasvoillani. "Uff!" juoksuni oli tökännyt johonkin. "Me olemme metsästyspartiossa! Silloin ei kuulu juosta kilpaa ja säikytellä kaloja pois!" Mesiviiksi sihisi häntäni yhä otteessaan samalla, kun näin Puumatassun kiidon tökkäävän Valkohännän hampaisiin. "Tuliko asia selväksi?" Mesiviiksi kysyi jo paljon lempeämmällä äänellä. "Tuli. Ei kilpailua partiossa." "Hyvä" Mesiviiksi naukui päästäessään hännästäni irti. Ravistelin itsestäni pahimmat liat pois ja jatkoin matkaa. Puumatassun ilme oli hieman närkästynyt, ja hän mutisi jotain soturiksi pääsemisestä ja ylihuolehtivaisista mestareista. *Joskus toiste.* mietin ja katsoin Alppivirtaan. Hän pyöritteli päätään Valkohännän vieressä. Mokoma katti. Tai sitten ei. Mehän sitä Puumatassun kanssa väärin teimme, ei hän. Kun partio saapui joelle, oli pahin intoni sanoa pari valittua sanaa poistunut. Pystyin keskittymään täysillä Mesiviiksen opetukseen siitä, miten rannalta kalastaessa kannatti käyttää jyrkkää törmää apuna. "Lätkäise kala törmää vasten", Mesiviiksi selitti, "ja sitten, kun saat siitä otteen, nosta se ylös ja tapa. Kas näin!" soturi näytti samalla, kun kertoi. Ryhdyin vaanimaan kalaa. Tai siis aluksi vain odottamaan. Kokeilin tuulen suuntaa kuonollani ja asetuin niin, että kala ei haistaisi minua. Koukistin jalat alleni ja painauduin matalaksi, kuten Putousvirta oli opettanut ensimmäisessä harjoitustuokiossani. Olin odottanut jo jonkin aikaa, kun näin ketunmitan päässä rannasta ahvenen. Se oli vielä turhan kaukana napattavaksi, mutta pian se tulisi lähemmäs. Odotin kärsivällisesti, kun se hiljakseen ui lähemmäs. Sivusilmällä näin, että koko muu partio katseli minua. Keskityin ahveneen, paljastin kynteni, koukkasin kalan rantatörmään ja naps! Siinä se oli! Nostin sen vedestä ja annoin sille tappopuraisun. Katsoin sitä, eikä se ollut mikään pieni kala. "Hieno saalis, Helmiäistassu!" Mesiviiksi kehui minua. Totta se oli! Ahven oli suuri ahveneksi! //Mesi? Puuma? Vastaus: Oi miten ihana tarina! Tykkään sun kirjotustyylistäs paljon. Tarinassa oli kuitenki Mesiviiksen osalta virheitä(jotka tosin on ihan mun syitä koska en oo kertonu missää näist), esimerkiksi siinä että Mesiviiksi on vielä epävarma asemastaan Jokiklaanin soturina, jonka vuoksi on vähän huono komentamaan jokiklaanilaisia. Lisäksi Mesiviiksi ei osaa kalastaa tai uida. Jätän tän tarinan kuitenki tähän, mutta voitais vaikka sopia että joku toinen soturi oli se, joka komensi ja opetti kalastamaan?:)

Mesiviiksi | 20.05.2018

Myrskystä oli kulunut jo puolet kuusta ja olimme muutama päivä sitten saaneet palata takaisin omaan leiriimme. Kaikki paikat olivat olleet sekaisin ja leirin pääaukiolla oli yhä joitain pieniä vesilammikoita. Helmitähden käskystä olimme kuitenkin saaneet leirin näyttämään taas itseltään. Tämän puolen kuun aikana olin tullut itsevarmemmaksi jokiklaanilaiseksi, vaikka en yhäkään osannut kalastaa tai uida. Jäätikkötassun koulutus eteni hyvin, mutta en ollut varma mitä nuori oppilas oli mieltä minusta. Istuskelin juuri nyt yksin leirin pääaukiolla ja katselin vain kissojen jokapäiväisiä touhuja. Aurinko oli noussut joku aika sitten ja olin käynyt aamupartiossa. Olin luvannut Jäätikkötassulle, ettemme harjoittelisi tänään enää mitään, sillä naaras oli suoriutunut erinomaisesti partiosta. Helmitähti asteli ulos pesästään ja venytteli raajojaan makoisasti. Päällikön katse kohdistui minuun ja hänen kasvoilleen muodostui lämmin hymy. Naaras asteli rauhallisin askelin luokseni. Päällikkö oli kertonut väliaikaisessa leirissämme, että hän odotti minulle pentuja. Uutinen oli ollut parempi kuin hyvä, sillä Valkohäntä oli kertonut pentujen auttaneen häntä sopeutumisessa. Ehkä meidän pentumme auttaisivat minuakin, toivoin niin. Kumppanini vatsa oli kasvanut huomattavasti puolen kuun ajalta, eikä kukaan voinut olla huomaamatta hänen odottavan pentuja. "Huomenta", Helmitähti tervehti minua ja istuutui vierelleni. "Hei. Oletko nälkäinen? Voin hakea sinulle jotain tuoresaaliskasasta, minä söin jo aiemmin", tarjouduin valmiina nousemaan ylös ja suuntaamaan kohti tuoresaaliskasaa. //Helmi?

Mesiviiksi | 15.04.2018

Astelin hermostuneesti sotureiden pesältä kohti oppilaiden pesää. Aurinko oli hädin tuskin noussut, mutta leirin pääaukiolla hääräili jo useita kissoja. Suuri osa heistä oli lähdössä partioihin, jotka Kuuviiksi oli eilen illalla järjestellyt. Kauhukseni joitakin päiviä sitten Helmitähti oli pitänyt klaanikokouksen, jossa hän antoi minulle oppilaan, Jäätikkötassun. Ei oppilaassa itsessään mitään vikaa ollut, mutta Jokiklaanissa oli. En vieläkään tuntenut kaikkia klaanin tapoja ja tyylejä, entä jos kouluttaisin oppilastani liian myrskyklaanilaismaisesti? Pysähdyin pesän eteen ja hetken ajan mietin tosissani, että lähtisin vain ja jättäisin harjoitukset väliin tänäänkin. Eilen olimme kiertäneet Jäätikkötassun kanssa Jokiklaanin rajat, joita en itsekään vielä täydellisesti osannut. Tunsin sydämessäni pienen poltteen, se oli koti-ikävä. Kaikki Jokiklaanissa oli niin erilaista, jokainen kissa ja heidän tapansa. Jokiklaanissa soturit saattoivat koristella sammalvuoteitaan kauniilla näkinkengällä, Myrskyklaanissa ajatus moisesta kuulosti naurettavalta. Jokiklaanissa ei ollut korkeita puita johon kiivetä, aluskasvillisuutta johon piiloutua tai mitään muutakaan, mitä Myrskyklaanista kaipasin. Ainoastaan vettä, kalaa ja lisää vettä. Muutaman kerran olin itseltäni kysynyt, oliko muutto Jokiklaanin ollut virhe, mutta joka kerta vastaus oli ollut ankara ei. Pystyin nyt olla Helmitähden kanssa julkisesti, se oli kaikki mitä minä elämältäni tahdoin. En voinut antaa minkään tulla rakkautemme väliin, en edes sen, että en kokenut lainkaan olevani jokiklaanilainen. Työnsin pääni sisään oppilaiden pesään ja etsin katseellani Jäätikkötassun raidallista turkkia, jonka pian löysin melko läheltä pesän vasenta reunaa. "Jäätikkötassu", naukaisin oppilaani nimen kovaäänisesti. Naaras väräytti korviaan ja nosti unisen päänsä ylös. Hän katsoi minua silmiään siristellen. "Harjoitukset", naukaisin lyhyesti. Sen kuullessaan oppilas nyökkäsi viileästi ja nousi kaikessa rauhassa ylös. Hän venytteli makoisasti lihaksiaan ja lähti astelemaan kohti pesän uloskäyntiä. Vetäydyin kauemmaksi oppilaiden pesästä. Tunsin selkeästi sydämeni tykytykset rinnassani. Nyt se oli tehty, enää en voisi perääntyä. Kohtasin epäröiden Jäätikkötassun vaaleanvihreät silmät tuon astuessa ulos pesästä. Nyökkäsin naaraalle tervehdykseksi ja käänsin sitten katseeni tuoresaaliskasaan. Kasaan oli jäänyt eiliseltä yksi kala ja hiiri. "Syö jotain, lähdemme sitten", naukaisin oppilaalleni, joka sanaakaan sanomatta käveli tuoresaaliskasalle ja nappasi hampaisiinsa kalan. Normaalisti olisin tehnyt mitä vain saadakseen kasassa olevan hiiren, mutta nyt minun ei tehnyt sitä mieli yhtään. Istuin vähän matkan päähän oppilaiden pesästä ja odottelin hermostuneena, että Jäätikkötassu olisi valmis. Naaraalla ei tuntunut olevan mikään kiire kalansa kanssa tai sitten aika tuntui vain pidemmältä kuin yleensä, kiitos jännityksen. En ollut ollut näin jännittynyt koskaan ensimmäisistä harjoituksista oppilaideni kanssa. Myrskyklaanissa jokainen oppilas tuntui tutulta ja ehkä jopa perheenjäseniltä, sillä olin nähnyt lähes jokaisen heistä varttuvan pentutarhassa pienestä pennusta kuusikuiseksi oppilaaksi. Jäätikkötassua en ollut koskaan edes nähnyt, ja nyt minun pitäisi alkaa hänen mestarikseen tuosta noin vain. Koin, että minulla oli kaikki oikeudet olla jännittynyt. Kun Jäätikkötassu oli viimein syönyt aamiaisensa, hän asteli luokseni häntä pystyssä. "Lähdemmekö me?" naaras kysyi ja kääntyi kohti leirin sisäänkäyntiä. En saanut sanaa suustani, joten vastasin nyökäten kohdatessani jälleen oppilaani vihreän katseen. Suuntasin kohti leirin uloskäyntiä Jäätikkötassu kannoillani. Kun olimme päässeet ulos leiristä, käännyin oppilaani suuntaan. "Koska tämä on ensimmäinen harjoituskertamme, annan sinun valita: harjoittelemmeko taistelun vai saalistamisen alkeita?" kysyin naaraalta toivoen, että hän valitsisi taistelun. Jokiklaanissa olin lähestulkoon surkea saalistaja, vaikka Myrskyklaanissa olin kuulunut parhaimpien joukkoon. Toivoin, että oppisin mahdollisimman nopeasti saalistamaan kuten jokiklaanilaiset. En minä oikeastaan myöskään tiennyt, miten jokiklaanilaiset taistelivat, mutta pääpiirteet taistelussa olivat kai joka klaanilla samat. Hermostuneena kohtasin jälleen kerran Jäätikkötassun vaaleanvihreän katseen. Naaras vaikutti rauhalliselta. Hän oli istuutunut alas ja kietaissut häntänsä etukäpäliensä päälle. //Jäätikkö?

Jäätikkötassu | 16.04.2018

Helmitähti oli nimittäessään minut oppilaaksi nimittänyt mestarikseni yllättäen Mesiviiksen. Useat muut soturit olivat olleet nimityksestä aika näreissään. Tietenkin juuri HE olisivat olleet sopivampia ja näin pois päin. Olin kuullut Särkisilmän napisevan siitä, ettei Mesiviiksi ollut jokiklaanilainen eikä osaisi opettaa jokiklaanilaista oppilasta. Liekkikajo oli taas sitä mieltä, että Helmitähden päätös oli selvästi kumppanin suosimista. Tämän ajatuksen hän oli kuitenkin mumissut hiljaa, ei hän sentään päällikköä vastaan tahtonut nousta. Valkohäntä oli kuitenkin rauhoitellut kolleja ja suhtautunut tapahtumaan rauhanomaisemmin. Hän oli diplomaattisesti selittänyt, että ehkä Helmitähti halusi Mesiviiksen sopeutuvan paremmin klaaniin, kun hän ei ollut vielä kovin kauan klaanissa ollut. Minulle oli oikeastaan se ja sama, kuka mestarini oli. Mesiviiksi voisi opettaa minulle jotain jännittäviä myrskyklaanilaisten juttuja..paitsi en tiedä, kuinka uskollinen hän oli entiselle klaanilleen. Ehkä hän ei halunnut paljastaa juttuja minulle tai kenellekään. Nyt Mesiviiksi oli tullut hakemaan minut ensimmäisiin harjoituksiin. Hän oli ollut reviiriä kierrettäessä hiukan epävarma, koska ei ilmeisesti itsekään tuntenut reviiriä kovin hyvin. Se oli kuitenkin ymmärrettävää, hänhän oli tullut niin vasta. Toivoin, että hän pääsisi epävarmuudestaan eroon mahdollisimman pian, koska se teki kollista lällyn. Vai ehkä hän oli oikeasti pelkkä lupsakka vanha kolli, joka oli jo valmis klaaninvanhimmaksi? Mesiviiksi oli käskenyt minun syödä ennen lähtöä. Söin tahallani aika hitaasti, mutta Mesiviiksi ei hoputtanut minua. Kun olin valmis, menin hänen luokseen. "Lähdemmekö me?" kysyin, kun kolli näytti aavistuksen hämmentyneeltä, ainakin minun silmiini, eikä vaikuttanut saavan sanaa suustaan. Hän vain nyökkäsi vilkaisten minua silmiin, ja meni sitten edellä ulos leiristä. Ulkopuolella hän kääntyi minua kohden. "Koska tämä on ensimmäinen harjoituskertamme, annan sinun valita: harjoittelemmeko taistelun vai saalisamisen alkeita?" hän kysyi. Ai etkö itse tiedä tai osaa päättää? kysyin mielessäni, mutta sitten mietin nopeasti: taistelu on varmasti ehdottomasti mielenkiintoisempaa, ja olin kuullut siitä muilta, vanhemmilta oppilailta kiinnostavia juttuja. Saalistus puolestaan oli tärkeä taito..mutta ei. "Taistelua?" ehdotin. "Käy hyvin", Mesiviiksi naukaisi ja vilkaisi lapansa yli taakseen. "Mennään..harjoitusaukiolle", hän sanoi ja lähti tassuttelemaan oikeaan suuntaan. Hih, osasit jopa mennä oikeaan suuntaan, ajattelin. Muistin itse jo hyvin reviirin alueet, sillä minulla oli hyvä suuntavaisto. Toivottavasti en joutuisi kuitenkaan itse opastamaan mestariani, ajattelin huvittuneena. Mesiviiksi hypähti pienen rinteen alas aukiolle, ja minä seurasin häntä. Kolli asettui aukion toiselle laidalle, ja minä häntä vastapäätä jotenkin automaattisesti, vaikken koskaan aikaisemmin ollutkaan aukealla harjoitusmielessä käynyt. Pentuna tehtyä karkuretkeä eikä reviirinkierrolla käytyä pikaista vilkaisua laskettu. Istahdin alas ja kallistin hiukan päätäni odottaen, mitä Mesiviiksi keksisi. Hän näytti kokoavan nopeasti ajatuksiaan, oikaisi ryhtiään ja sanoi: "Ensiksi harjoitellaan taisteluasentoa, sitten kokeillaan muutamaa yksinkertaista liikettä." Se kuulosti minunkin korviini ihan järkevältä. Jostakin syystä ajatukseni tekivät koko ajan pilkkaa mestaristani. Onneksi en möläytellyt niitä ääneen ihan vielä, vaikka pisteliäät kommenttini tulisivat varmasti jossakin esiin. Saa nähdä, miten Mesiviiksi niihin reagoisi. En tietenkään aikonut olla ärsyttävä, mutta tiesin, että joskus en onnistuisi hillitsemään itseäni. En kyllä saisi olla kamalan idiootti mestarilleni, minun piti tulla hänen kanssaan toimeen useampi kuu, eikä vain muutamaa minuuttia. Mesiviiksi näytti ensin mallia, ja minä matkin häntä. Kolli tuli lähemmäs ja alkoi korjailla asentoni virheitä. //Mesi?

Mesiviiksi | 16.04.2018

"Asetu matalammaksi ja jaa paino tasaisesti jokaiselle raajallesi. Näin vihollisen on vaikeampi kaataa sinut", selitin Jäätikkötassulle näyttäen hänelle itse mallia, kuinka matalana hänen tulisi olla. Naaras laskeutui hieman matalemmalle ja jakoi painoa joka jalalle. Katselin hetken ajan naaraan asentoa. En löytänyt siitä muuta moitittavaa, joten nyökkäsin merkiksi siitä, että asento oli hyvä. "Seuraavaksi näytän sinulle liikkeen, jota voit käyttää lähelläsi olevaan vastustajaan. Liike on melko yksinkertainen ja helppo torjua, mutta sillä voit saada itsellesi pari hetkeä enemmän miettiä seuraavaa siirtoasi tai paeta", selitin naaraskissalle. Astuin askeleen kauemmas Jäätikkötassusta ja asetuin taisteluasentoon. Huitaisin kynnet piilossa etukäpälälläni ilmaa, jonka kuvittelin olevan vastustajani kuono. Jäätikkötassu katsoi minua hiljaa sanomatta sanaakaan. "Tärkeintä on, että huitaisun aikana pidät tasapainosi, jotta vihollinen ei voi kampata sinua kumoon. Huitaisun ei tarvitse olla voimakas, ellet sitten yritä esimerkiksi sokeuttaa vastustajaasi, jolloin tähtäät hänen silmiin", naukaisin hieman epäröiden. Vaikka oppilaan opettaminen tuntui nyt jo hieman luontevammalta, en ollut lainkaan varma siitä, mitä olin tekemässä. Jäätikkötassun ilme oli tyyni, ei lainkaan innostunut, mutta ei myöskään tylsistynyt tai turhautunut. Sydämeni pohjasta toivoin, ettei nuori oppilas vihannut minua, vaikka olinkin syntyjäni myrskyklaanilainen ja asunut Jokiklaanissa vasta vaivaiset puoli kuuta. Salaa mielessäni toivoin, että Jäätikkötassusta voisi tulla ystäväni tai edes kissa, joka piti minua jokiklaanilaisena eikä vain Myrskyklaanin entisenä varapäällikkönä. "Sinä voit nyt yrittää", naukaisin hiljaisuuden päätteeksi naaraalle ja istuin alas. Jäätikkötassu asettui juuri oppimaansa taisteluasentoon, nosti oikean etukäpälänsä ilmaan ja huitaisi sillä kuviteltua vastustajaansa kynnet piilossa. Nyökkäsin tyytyväisenä oppilaan suoritukselle. Isku olisi voinut olla aavistuksen verran nopeampi, mutta päätin antaa asian olla tällä kertaa. Jos huomaisin asian myöhemmin toistuvan, kertoisin siitä hänelle. Suuri osa taisteluliikkeistä kuitenkin opittiin oikein vasta silloin, kun sai tosissaan taistella jotakuta vastaan. Taisteluharjoitukset eivät olleet mitään oikeaan taisteluun verrattuna. Yritin miettiä, minkä helpon liikkeen opettaisin Jäätikkötassulle seuraavaksi. Mieleeni palasi kuitenkin vain taisteluharjoitukset Myrskyklaanissa entisten oppilaideni kanssa. Pääni tuntui olevan tyhjä kaikesta oleellisesta, jota juuri nyt tarvitsisin. Hännänpääni vääntyili hermostuneisuuden merkiksi, kunnes viimein keksin: Jäätikkötassu oli kooltaan melko pieni, joten vastustajan selkään hyökkääminen voisi sujua häneltä hännän heilautuksen tavoin. "Seuraavaa liikettä sinun kannattaa käyttää erityisesti itseäsi kookkaampien vastustajien kanssa. Liikkeessä hyppäät vastustajan selkään mielellään ennen kuin hän on huomannut sinua, mutta kesken taistelunkin tämä liike voi toimia oikein tehtynä. Kun olet tarrautuneena vihollisesi selkään, hän ei yletä raapimaan tai puremaan sinua. Ollessasi kiinni vihollisen selässä, voit purra tai raapia hänen selkäänsä ja niskaansa. Ole kuitenkin varovainen, sillä vastustajasi voi heittäytyä selälleen, ja jos et osaa oikeaan aikaan hypätä pois, jäät hänen alleen puristuksiin", nau'uin Jäätikkötassulle yrittäen samalla näyttää liikkeen vaiheita pienin liikkein käpälilläni ja hännälläni. Jäätikkötassu nyökkäili tarkkaavaisesti. "Voit kokeilla sitä minuun, mutta älä käytä kynsiä tai pure kovaa. Taisteluharjoituksissa ei koskaan saa tarkoituksella vahingoittaa ketään", naukaisin tasaisella äänellä raidalliselle naaraskissalle. Harjoitukset tuntuivat hetki hetkeltä mukavammilta, eivätkä ne ainakaan vielä poikenneet hurjasti siitä, mitä ne Myrskyklaanissa olivat. Annoin kaikki pahojen ja mieltäni masentavien ajatusten lipua pois mielestäni, kun keskityin opettamaan tuoretta oppilastani. //Jäätikkö?

Jäätikkötassu | 18.04.2018

Mesiviiksi vaikutti saaneen kontrollinsa takaisin. Hän rentoutui selvästi harjoitusten edetessä ja tuntui saavan mielestä opettamisvaihteelle. Minua jännitti hiukan koettaa häneen uutta liikettä, mutta olin aika varma, että olin ymmärtänyt miten minun piti toimia. Valmistauduin loikkaan ja Mesiviiksi asettui odottamaan. "Taistelussa kukaan ei tietenkään odota, että saat liikkeesi tehtyä. Taistelussa nopeus on aina valttia", Mesiviiksi sanoi. Nyökkäsin nopeasti ja lähdin sitten häntä kohti. Kiitin hyvää tasapainoani, kun laskeudyuin hypyn jälkeen Mesiviiksen selkään. Minun oil helppo pysäyttää vauhtini ilman kynsiäkin, vaikka aavistuksen horjahdinkin. Tartuin hampaillani kollin niskaan ja olin raapivinani häntä samalla etutassuillani. Sitten tunsin, että Mesiviiksi kallistui allani. Päästin hänestä irti ja loikkasin keveästi kauemmas samaan aikaan kun hän kierähti niin, että jos olisin vielä ollut hänen selässään, olisin jäänyt hänen alleen. "Hienoa", Mesiviiksi sanoi vaikuttaen minun silmiini ihan tyytyväiseltä. Jes, sanoin hiljaa mielessäni. "Koeta vielä uudelleen. Äsken loikkasi meinasi mennä hiukan liian pitkäksi, josta pieni horjaduksesi johtui. Oikeassa taistelussa voit myös käyttää kynsiäsi tasapainon apuna", Mesiviiksi selitti. "Selvä", pakotin itseni sanomaan jotakin välillä ääneen nyökkäyksen sijaan, jottei mestarini tarvinnut huolehtia kaikesta puhumisesta yksin. Kokeilin uudelleen, mutta tällä kertaa keskityin hyppyyn liikaakin, sillä se meni ihan pilalle ja horjahdin hänen selästään alas ennen kuin kerkesin sinne kunnolla päästä. "Uudelleen", Mesiviiksi sanoi rauhallisesti. Karkotin pettymyksen. Ei kaikki voinut aina onnistua, varsinkin, kun olin näin alussa vielä. Otin vauhtia ja tällä kertaa loikka onnistui. Teeskentelin taas tekeväni hänelle vahinkoa. Tällä kertaa Mesiviiksi heittäytyi yhtäkkiä selälleen, mutta minä kerkesin juuri ja juuri pois alta, kuitenkin horjahtaen kumoon aukion laidalle. "Se onnistui jo hyvin", Mesiviiksi kehaisi. "Olet sen verran pienikokoinen, että sinun kannattaakin pelata ketteryydelläsi taistelussa. Voiman kanssa sinun ei ehkä kannata ruveta pelleilemään", Mesiviiksi neuvoi. Nyökkäsin ymmärtäen hyvin mitä hän tarkoitti. "Harjoittelemmeko vielä jotakin liikettä?" kysyin. Se olisi mukavaa, vaikka jo tällainen harjoittelu otti hiukan voimille, kun en ollut vielä tottunut runsaaseen liikuntaan. Olin kuitenkin innostunut harjoituksista, ainakin hiukan, ja jonkin kokeileminen olisi ollut vielä kiinnostavaa. Olin jo oppinut paljon, ja päätin mielessäni, että Mesiviiksi oli ihan hyvä mestari, ihan sama, mitä muut sanoisivat. //Mesi?

Mesiviiksi | 19.04.2018

En osannut kertoa, tahtoiko Jäätikkötassu harjoitella lisää vaiko lopettaa jo. Kysyessä asiasta oli naaraan ääni tasainen ja hänen katseensa lähes ilmeetön. Hetken ajan mielessäni mietin, mitä tehdä. En tahtonut rasittaa oppilastani liikaa ensimmäisissä harjoituksissa, sillä siitäpä jokiklaanilaiset vasta raivostuisivat. Mutta entä jos Jäätikkötassu tahtoikin jatkaa? Hetken miettimisen seurauksena päädyin siihen tulokseen, että parempi oli pelata varman päälle ja lopettaa ajoissa. "Emme, käydään muistelemassa hieman reviirin rajoja ja palataan sitten leiriin. Huomenna aurinkohuipun hetkellä ole leirissä, sillä lähdemme harjoittelemaan saalistamista. Valitettavasti en voi opettaa sinua ainakaan toistaiseksi kalastamaan tai uimaan, joten keskitymme huomenna maalla saalistamiseen. Yritän saada Helmitähden kanssamme joihinkin harjoituksiin, jotta hän voi opettaa meille molemmille kalastamista", naukaisin Jäätikkötassulle. Liian myöhään tajusin, kuinka paljon sanoja olin päästänyt suustani. Kiinnittiköhän Jäätikkötassu siihen huomiota? Naaras nyökkäsi. "Se sopii hyvin", hän tokaisi viileästi ja nousi seisomaan. Oppilas oli valmis lähtöön, joten lähdin suuntaamaan hänen edellään poispäin harjoituspaikalta. jalkani lähtivät johdattamaan minua kohti Myrskyklaanin reviirin rajana toimivaa jokea, jonka reunaa myöten olimme usein Helmitähden kanssa kulkeneet öisillä tapaamisillamme. "Tiesitkö, että Myrskyklaanissa opetamme kalastamisen ja uimisen sijaan oppilaat kiipeilemään puissa ja piiloutumaan aluskasvillisuuteen?" yritin aloittaa keskustelua, kunnes tajusin nolon virheen: "Anteeksi, Myrskyklaanissa opetetaan, minä opetin. On yllättävän haastavaa olla kutsumatta itseäni myrskyklaanilaiseksi." Käänsin nolona katseeni poispäin oppilasta ja suljin hetkeksi silmäni toivoen, että naaras ei kiinnitä huomiota virheeseeni vaan vastaisi vain kysymykseeni, jonka olin hänelle esittänyt. //Jäätikkö?

Jäätikkötassu | 24.04.2018

Väräytin kevyesti korviani, ehkä aavistuksen huvittuneeseen sävyyn Mesiviiksen puhuessa Myrskyklaanista ihan kuin hän olisi vielä sen jäsen. Päässäni vilahti ajatus, että hänen oli täytynyt rakastaa Helmitähteä hyvin paljon jättääkseen klaaninsa tämän vuoksi. Varsinkin, kun hän oli kuulemani mukaan ollut Myrskyklaanin varapäällikkö. Hänestä olisi voinut tulla päällikkö, ja nyt on hän oli vieraassa klaanissa pelkkänä soturina hakemassa paikkaansa vielä vähän epäluuloisten kissojen joukosta. "Varmasti on", sanoin vastaten hänen kertomaansa siitä, että oli vaikea olla kutsumatta itseään myrskykaanilaiseksi. "Ja ei, en tiennyt", naukaisin vastaten sitten hänen varsinaiseen kysymykseensä, kiertäen samalla kookkaan kiven. Joki virtasi aika voimakkaasti lähistöllä, sillä siihen valui nyt paljon sulamisvesiä. Tällä kohdalla se ei kuitenkaan ollut tulvinut kovinkaan paljon, mutta joissakin kohdissa se tulvi aika voimakkaastikin. "Oliko sinulla montakin oppilasta Myrskyklaanissa?" uskaltauduin kysymään haistellen samalla ilmaa. "Olihan minulla", kolli maukui ja heilautti samalla häntäänsä merkiksi kääntyä kohti Tuuliklaanin rajaa niin, että oikaisimme hiukan emmekä käyneet ihan Nelipuun luona. En kysynyt enempää, vaan keskityin askeleisiini. Jalkojani särki harjoittelun jäljiltä eikä runsas käveleminen ainakaan parantanut tilannetta. Kokeilin jatkuvasti, haistoinko ympärillä jotakin mielenkiintoista. Loppujen lopuksi tämä oli vasta kolmas kertani poissa leiristä, ja oikeastaan en tiennyt vielä mistään mitään, vaikka halusinkin oppia paljon ja mahdollisimman nopeasti totta kai. Haistoin ilmassa jonkinlaista riistan hajua, mutta harjaantumaton nenäni ei osannut erottaa, minkä eläimen haju se oli. Olin tietenkin haistanut monenlaista riistaa leirin riistakasan perusteella, mutta nyt laimea haju karkasi koko ajan enkä saanut siitä kiinni. Minun olisi tehnyt mieli kysyä vielä myrskyklaanilaisten oppilaiden koulutuksesta. Kiipeileminen kuulosti mielenkiintoiselta, vaikka tuskinpa jokiklaanilaisten ruumiinrakenne sopi sellaiseen kovin hyvin. Vaikka toisaalta tiesin kyllä, että joskus harvoin joku toi leiriin oravan tai linnun, joka oli kuulemani mukaan napattu puusta. Eli joku uskaltautui kiipeilemään puissa tässäkin klaanissa. Aluskasvillisuus oli meillä niin harvaa, että siihen piiloutumista tuskin kannatti harjoitella täällä. //Tönkkö ja jotain, mutta Mesi?

Muutto Jokiklaaniin

Helmitähti | 26.03.2018

Istuin päällikön pesän ulkopuolella leiriäni katsellen. Kaikki vaikutti niin kamalan tavalliselta, vaikka pian oli tapahtumassa jotain suurta. Tai jotain minulle suurta. Kukaan muu ei vain tietenkään osannut aavistaa mitään, mutta se korjaantuisi kohta. Minun olisi ilmoitettava klaanilleni. Minun pitäisi tunnustaa rikkoneeni soturilakia. Mutta edelleenkään en ajatellut, että suhteeni Mesiviiksen suuresti loukkasi Tähtiklaania. Odotin vielä hetken ennen kuin loikkasin suurkiven päälle. "Saapukoon jokainen uimaan kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!" Kutsuhuutoni jälkeen klaanin kissat alkoivat saapua kiven alle. Näin poikani Putousvirran astelevan lähelle minua, istuutuen sitten Pääskytassun vierelle. Minua kadutti suuresti se, etten ollut kertonut Mesiviiksestä pojalleni, mutta pian hän saisi tietää. Harkitsin tarkkaan sanojani, ja kun koko klaani oli paikalla, aloin puhua. "Minulla on tärkeää ilmoitettavaa. Toivon, että te ymmärrätte minua, mutta olen mielestäni ansainnut osakseni myös vihaa ja suuttumusta", aloitin ääneni kuuluvana. Kissat katsahtivat toisiinsa kiinnistuneina, näin Putousvirran kulmien kurtistuvan. Hetken ajan kaduin sitä, että olin Mesiviiksen kanssa - Putousvirran isä oli jo pettänyt ja jättänyt hänet, oliko oikein, että hänen emonsakin oli valehtelija? - mutta karistin ajatuksen pois. "Kuten varmasti tiedätte, entinen kumppanini Ahvenleuka petti Jokiklaanin. Olin pitkään surun murtama, masnetunut ja yksinäinen. Nyt voin kuitenkin iloisena kertoa, että olen löytänyt uuden rakkauden. Toisesta klaanista." Heti sanottuani viimeiset sanat kissat alkoivat puhua hiljaa toisilleen, luoden hiukan järkyttyneitä katseita minuun. "Tiedän, että olen rikkonut soturilakia. Mutta en kadu sitä, että löysin kissan, joka auttoi minut unohtamaan kaiken suruni. En kadu sitä, että pystyn jälleen johtamaan klaaniani, keskittymättä Ahvenleukaan. En kadu sitä, että olen onnellinen. Mutta siltikin tein väärin." Nyt jokainen näytti kuuntelevan minua hyvin tarkkaan. En osannut sanoa, ketkä olivat tuominneet minut petturiksi ja ketkä eivät, mutta sillä hetkellä en välittänytkään. "Tämä kissa josta puhun on Myrskyklaanin varapäällikkö Mesiviiksi. Hän muuttaa klaaniimme vielä tämän päivän aikana. Tämä on viimeinen sanani, enkä hyväksy vastalauseita. Kiitos." Hypähdin alas kiveltä ja mainitsemani vastalauseet vyöryivät heti niskaani. "Hän on myrskyklaanilainen, ei hän kuulu Jokiklaaniin!" "Kuka opettaa hänet kalastamaan ja uimaan?" Astelin vain määrätietoisesti ulos leiristä, jättäen kissat taakseni. Tämä oli minun päätökseni, ja minä olin päällikkö. Ravasin nopeaan tahtiin kohti Myrskyklaania ja Jokiklaania erottavaa polkua. Saapuessani istuuduin odottamaan.

//Mesi?

Mesiviiksi | 26.03.2018

Kuullessani pienen vinkaisun lähettyviltäni, kohdistin vaaleanvihreän katseeni kohti vaaleanharmaaseen kolliin, jonka tunnistin Nuuhkutassuksi. Kolli oli juuri ansainnut oppilasnimensä. Hän oli saanut mestarikseen parantaja Tiikeriraivon, joka taas oli ollut veljeni Kortelammen oppilas. "Hei", vastasin rauhallisella äänellä parantajaoppilaalle, joka vaikutti pelokkaalta. Oppilas ei uskaltanut kohdata katsettani pientä hetkeä kauempaa, vaan käänsi nopeasti ruohonvihreät silmänsä etukäpäliinsä. Kasvoilleni pyrki pieni, hento hymy kun päädyin ajattelemaan omaa nuoruuttani, vaikka itse olin ollut huomattavasti rohkeampi. Olin kohdannut elämäni aikana monta hänen kaltaistaan oppilasta. Kolli ei ollut vielä löytänyt rohkeuttaan, mutta olin varma siitä, että hän vielä löytäisi sen. "Tiikeriraivo käski kysyä, tarvitsetko jotain", nuori kolli naukaisi hiljaisella äänellä ja yritti nostaa katseensa minuun, mutta katsoi vain ohitseni taivaalla lipuvia pilviä. "En tarvitse, mutta kiitos kun kysyit", naukaisin lempeällä äänellä kollille. Hän nyökkäsi epäröiden. Oppilas oli jo sanomassa jotakin, mutta hän vaikeni heti. "Sinusta tulee vielä hyvä parantaja, usko vain itseesi", naukaisin hymyillen. Kolli nosti ujon katseensa minuun. "Ajatteletko oikeasti niin?" hän kysyi toiveikkaasi. "Ajattelen. Sinusta tulee vähintään yhtä hyvä parantaja kuin mestarisi on ja minun veljeni oli", vastasin haikeasti hymyillen. "Kortelampiko?" varmisti Nuuhkutassu nyt hieman varmemmalla äänellä ja niiskaisi kovaäänisesti. "Se yksi ja ainoa", vastasin hymähtäen pienesti ja siirsin katseeni taivaaseen. Näkikö Kortelampi minut nyt? Oliko hän ylpeä minusta? Toivoin niin. Käänsin jälleen katseeni parantajaoppilaaseen. Hän hymyili hennosti ja myös nyt hieman varmemmin. Käänsin katseeni Kamomillapisaraan. Naaraan katse oli haikea, mutta samalla iloinen. "Olen onnellinen puolestasi", hän naukaisi hiljaisella äänellä. "Me tulemme kaipaamaan sinua, koko Myrskyklaani", lisäsi sisareni vierelle tullut Takiaispiikki naukaisi ja väläytti minulle hymyn. Nyökkäsin. Vilkaisin taas taivasta. Aurinko oli pian huipussaan. "Minun täytyy lähteä", vastasin ja nousin seisomaan. "Hyvästi", Kamomillapisara naukui, kosketti kuonollaan poskeani. Muut hyvästelivät minut myös, minä tietenkin vastasin. Tämän jälkeen lähdin kulkemaan saattueen turvin kohti leirin uloskäyntiä. Astelin rauhallisin askelin ulos leiristä kohti Jokiklaanin reviiriä. Askeleeni tuntuivat kevyemmältä kuin mennessäni leiriin. Olin saanut taakan harteiltani pois, nyt pystyin pitkästä aikaa elämään täysillä ilman salaisuuksia tai pelkoa siitä, että joku saisi minut ja Helmitähden kiinni. Saavuttuani Jokiklaanin rajalle, erotin hopeanharmaan kissan istumassa polulla, jolla aina öisin olimme tavanneet. Nyt ensimmäistä kertaa taivas oli kirkas, kun tapasin Helmitähden. Hän oli yhä vain kauniimpi. Naaras väläytti minulle hymyään ja päästi kurkustaan matalaa kehräystä. "Hei", tervehdin naarasta ja kosketin hänen kuonoaan omallani. "Oletko valmis?" hän henkäisi ja kääntyi kohti Jokiklaanin reviiriä. "Olen, mennään", naukaisin tasaisella äänellä. Yhdessä Helmitähden kanssa kävelimme varmoin askelin rajan ylitse ja lähdimme suuntaamaan kohti uuden kotiklaanini leiriä.

//Helmi? Joku?

Mesiviiksi | 12.04.2018

Elämäni Jokiklaanissa oli lähtenyt käyntiin hyvin. Viimeisen puolen kuun aikana joki oli alkanut sulaa ja vesi oli noussut normaalia korkeammalle, mutta Helmitähden mukaan leiri ei ollut vaarassa joutua veden varaan. Kumppanini oli lähtenyt jonnekin, joten istuskelin yksinäni leirin pääaukiolla. Jokiklaanilaiset olivat ottaneet minut vastaan suurilta osin ilman epäluuloja, mutta joillekin muuttoni Jokiklaaniin ei sopinut. Helmitähti yritti ahkerasti opettaa minulle kalastamista ja Jokiklaanissa elämistä. Uimisen harjoittelun aloittaisimme vasta, kun joet ovat kunnolla sulaneet. Huomasin Valkohännän saapuvan leiriin partion johdossa. Naaras kantoi suussaan pientä kalaa, hänen partionsa jäsenilläkin oli saaliita mukana. Partio laski saaliinsa tuoresaaliskasaa. Eniten yhteistä minulla koko jokiklaanilaisista oli Valkotuulen kanssa. Naaras oli syntynyt Myrskyklaanissa, hän oli Polttosydämen ja Purohännän pentu. Naaras oli rakastunut jokiklaanilaiseen ja muuttanut tuon luokse Jokiklaaniin. Lohiselkä oli kuitenkin kuollut ja Valkohäntä oli jäänyt Jokiklaaniin. Hänen täytyi olla yksinäinen, sillä itse en tietäisi, mitä tekisin jos Helmitähti kuolisi. Kuolisin takuulla itsekin ainoastaan suruun ja kaipuuseen. Astelin Valkohännän luokse, naaras käänsi katseensa minuun ja väläytti minulle hennon hymyn. "Hei", tervehdin soturia kohteliaasti ja istuuduin alas häntä vastapäätä. "Hei Mesiviiksi", naaras tervehti takaisin. "Kuinka sopeuduit Jokiklaaniin? En tunne täältä ketään, joten ystävien hankkiminen on vaikeaa kalastuksesta puhumattakaan", nau'uin entiselle myrskyklaanilaiselle. "Lohiselkä auttoi minua siinä. Ystävien hankkiminen ei ollut kovinkaan helppoa, mutta saatuani pentuja tutustuin joihinkin kuningattariin ja joihinkin sotureihin myös", naaras kertoi. Nyökkäsin. "Miten Myrskyklaanissa menee? Kuinka Polttosydän ja Purohäntä voivat?" naaras kysyi vaihtaen puheenaihetta. "Kun lähdin he voivat hyvin. Molemmilla on kai tehtäviä", naukaisin. //Jäi keske lol xd

Mesiviiksi | 22.03.2018

Oli kulunut sopimamme aika viime tapaamisesta, joten suunnistin hankien poikki kohti Jokiklaanin rajaa. Viime päivät ajatukseni olivat olleet hyvin sumuisia. Mielessäni pyöri jatkuvasti Kortelammen kuolema ja Helmitähti. Mitä minun täytyisi tehdä? Tahdoin olla hänen kanssaan, tahdoin rakastaa häntä koko sydämestäni. Tahdoin kertoa koko maailmalle rakkaudestani, vaikka tiesin sen olevan mahdotonta. Ei minua varapäällikön paikkani huolettanut, minua huoletti Helmitähden paikka Jokiklaanin päällikkönä. Jos tapailumme paljastuisi, hän saattaisi menettää päällikkyytensä. Sitä minä en tahtonut, en missään nimessä. Kortelampi oli kehottanut minua seuraamaan sydämeni ääntä. Mitä minun piti tehdä, jos se ei kertonut minulle oikeaa ratkaisua? Oliko ainoa mahdollisuuteni elämään Helmitähden kanssa muutto Jokiklaaniin? Koin olevani valmis, sillä minä rakastin Helmitähteä. Mutta olisiko Helmitähti valmis siihen? Tahtoiko hän edes olla oikeasti minun kanssani niin, että kaikki tietäisivät asiasta? Jokiklaanin rajana toimiva kaksijalkojen pieni polku häämötti edessäni. Pysähdyin ja istuuduin alas. Käänsin vihreän katseeni kohti puolipilvistä tähtitaivasta. "Mitä minun oikein pitäisi tehdä?" kuiskasin hiljaa toivoen, että Tähtiklaaniin matkannut veljeni voisi kertoa minulle vastauksen. Pudistelin itsekseni päätäni. Oli hiirenaivoista kuiskata kysymys hänelle, sillä ei Kortelampi sitä kuulisi. Ja vaikka kuulisikin ei hän voisi vastata minulle. Säpsähdin pois ajatuksistani kuullessani lähestyvät askeleet. Helmitähti asteli polkua pitkin luokseni hymyillen leveästi. "Hei", naukaisin rauhallisella äänellä naaraskissalle ja astelin hänen luokseen koskettaen kuonollani päällikön poskea. "Hei", Helmitähti vastasi kehräten ja pysähtyi. Irrotin kuononi naaraan poskelta ja vetäydyin parin hiirenmitan päähän rakkaastani. Pitäisikö minun ehdottaa naaraalle Jokiklaaniin muuttoa ja suhteemme julkistamista, vai pitäisikö olla hiljaa? Kasvoillani oli mietteliäs ilme, kun käänsin katseeni hitaasti Helmitähdestä maahan. "Onko kaikki hyvin?" jokiklaanilaisnaaras kysyi hiljaisella äänellä yrittäen saada katsekontaktin kanssani, mutta katseeni kulki suoraan naaraan ohitse Jokiklaanin reviirille. Jos jättäisin Myrskyklaanin, voisinko oppia täysin uuden tavan elää Jokiklaanissa? Tietenkin voisin, jos saisin vain elää Helmitähden kanssa. "Kortelampi kuoli. Sen jälkeen kun palasin viimeksi leiriin täältä", naukaisin vaimealla äänellä Helmitähdelle ja katsoin häntä vihdoin suoraan silmiin. Naaraan katse oli pahoitteleva. "Olen pahoillani.. Jos Kirkasmarja kuolisi, en tietäisi mitä me tekisimme", Helmitähti naukaisi yrittäen lohduttaa, mutta naaras ei tiennyt Kortelammen olleen minulle enemmän kuin vain parantaja. "Hän oli minun veljeni. Pentuetoverini, jota rakastin hurjan paljon. Ja nyt hän on poissa", kuiskasin hiljaa yrittäen tukahduttaa itkun, joka yritti päästä valloilleen sisälläni. "Ai, minä en tiennyt", Helmitähti naukaisi pikaisesti. "Ei se mitään", naukaisin rauhallisella äänellä. Yllemme laskeutui hiljaisuus. Ainoa ääni ympärillämme oli joen solina ja alastomien puiden oksien aiheuttama kohina, kun tuuli tarttui niihin ja kahisutti oksia toisiaan vasten. "Olen miettinyt hieman", aloitin säröilevällä äänellä ja katsoin naarasta yhä suoraan tuon silmiin. Nielaisin, koska kurkkuni tuntui hurjan kuivalta. Mietin hetken, kuinka jatkaisin. Helmitähti katsoi minua odottavasti. "Kortelampi käski minun kuunnella sydämeni ääntä. Olen varma, että hän tiesi meistä, vaikka en tiedäkään kuinka. Olen miettinyt, että ehkä minun pitäisi luopua paikastani Myrskyklaanin varapäällikkönä ja muuttaa luokesi Jokiklaaniin. En tahdo elää elämääni salaillen kaikkea tätä, mikä meillä on. Ei siinä ole mitään järkeä", henkäisin katsoen Helmitähteä. Jäin jännittyneenä odottamaan päällikön vastausta. //Helmi?

Helmitähti | 24.03.2018

Katsoin hämmentyneenä Mesiviikseä. Kollin ehdotus oli tullut yllättäen enkä ollut edes ajatellut, että hän voisi harkita muuttoa Jokiklaaniin. Olin ajatellut, että pitäisimme suhteemme vain mahdollisimman pitkään salassa, sillä olin olettanut, ettei kumpikaan halua luopua korkeasta virasta klaanissaan. Mutta selvästikin olin ollut väärässä. "No... Sanon suoraan, että minä tulisin hyvin onnelliseksi, jos vaihtaisit klaania", aloitin punniten tarkkaan sanojani. "Se tekisi kaikesta paljon mutkattomampaa ja olen halunnut sitä pitkään. Silloin voisimme olla kunnolla yhdessä." Huokaisin syvään miettien. Olisiko se oikea ratkaisu? En halunnut, että Mesiviiksi luopuisi minun takiani paikastaan varapäällikkönä. Halusin, että hän oli onnellinen. "Mutta sillä ei ole väliä, mitä minä haluan. Sinun on päätettävä itse mitä teet, enkä halua vaikuttaa päätökseesi", nau'uin ja astahdin lähemmäs myrskyklaanilaista. "Jos todella haluat jättää klaanisi ja siirtyä varapäälliköstä tavalliseksi soturiksi, voit tehdä sen. Päällikkönä otan sinut tietysti klaaniini. Tekisit minut silloin maailman onnellisimmaksi kissaksi, mutta entä itsesi?" //Mesi? Anteeks kauheen sekava

Mesiviiksi | 24.03.2018

"Se, että voin olla sinun kanssasi tekee minusta koko metsän onnellisimman kissan", naukaisin hiljaa kehräten Helmitähdelle. Naaras hymyili kaunista hymyään minulle. "Milloin ajattelit kertoa klaanillesi?" naaras kysyi. Hymy hänen kasvoiltaan vaihtui vakavaan ilmeeseen. En ollut ajatellut kertomista. Miten tekisin sen, kenelle minä kertoisin? Saniaistähdelle varmasti ensin, jonka jälkeen ainakin elossa oleville sisarilleni. Saniaistähti voisi itse kertoa klaanille, mutta en ehkä tahtoisi olla kuuntelemassa sitä. Tekisikö se minusta silloin petturin, jos lähtisin kertomatta itse koko klaanille? Hämmentävät kysymykseni saivat minut pyörälle päästäni. Minä tahdoin tätä enemmän kuin mitään koskaan, mutta kuinka toteuttaisin sen? En voisi lähteä sanomatta sanaakaan, se olisi väärin kaikkia kohtaan, erityisesti sisariani. "Heti huomenna auringon noustessa", ilmoitin nopeasti tasaisella äänellä. Helmitähti vaikutti hieman yllättyneeltä. "Niinkö pian, etkö aio miettiä kauempaa? Entä jos tulet katumapäälle? Silloin on liian myöhäistä, et voi enää palata Myrskyklaaniin kuin mitään ei olisi tapahtunut", hopeanharmaa naaras naukaisi. Pudistin päätäni. "Olen miettinyt tätä jo tarpeeksi kauan, minä olen valmis lähtemään sinun vuoksesi Jokiklaaniin, tiedätkö miksi?" kysyin, mutta en antanut Helmitähdelle aikaa vastata, "koska minä rakastan sinua Helmitähti. Rakkauteni sinua kohtaan menee milloin tahansa klaanin edelle." Helmitähden kasvoilla oli kiitollinen, mutta hento hymy. "Niin minäkin rakastan sinua, mutta en tahdo sinun tekevän virhettä minun vuoksesi", jokiklaanilaisnaaras naukaisi. Pudistin päätäni toistamiseen. "Ei tämä ole virhe, tämä on rakkautta Helmitähti, rakkautta", naukaisin naaraskissalle väläyttäen hänelle pienen hymyn. "Jos niin sanot", naaras vastasi nyökytellen. Katsoin Helmitähteä leveästi hymyillen. Vatsassani tunsin kuitenkin oudon tunteen, jonka tunnistin jännitykseksi. Aloittaisin pian elämän aivan uudessa ympäristössä, outojen kissojen ympäröimänä ja jättäisin taakseni kaiken sen, mikä minua Myrskyklaanissa odotti: päällikkyys, perhe ja ystävät. Mutta Jokiklaanissa saisin jotain vielä vahvempaa; rakkautta. Uskollisuuteni rakkaalleni meni milloin tahansa ohitse klaanin. "Sopiiko sinulle, jos lähdemme nyt. Tavataan tässä aurinkohuipun aikaan, kun olen saanut kerrottua kaikille", naukaisin naaraskissalle yhä lempeästi hymyillen. Helmitähti vastasi nyökkäämällä. "Oletko aivan varma? Ethän sinä epäröi?" naaras varmisti vielä. "Olen. Olen tästä varmempi kuin siitä, että olen Myrskyklaanin varapäällikkö", vastasin Helmitähdelle. "Nähdään aurinkohuipun hetkenä", jokiklaanilaisnaaras vastasi hyvästeiksi, käänsi selkänsä ja lähti loikkimaan takaisin kohti Jokiklaanin leiriä. Ripein askelin juoksin kohti leiriä. Koko matkan pohdin, mitä kertoisin kaikille. Hieman minua pelotti heidän reaktionsa, entä jos he leimaisivat minut klaanipetturiksi? Auringonnousu oli alkamassa. Istuskelin sotureiden pesän läheisyydessä ja katselin taivaanrantaa, joka pikkuhiljaa alkoi punertamaan nousevan auringon valosta. Koko yön olin valvonut ja pohtinut sanojani. Olin tullut siihen lopputulokseen, että kerron koko klaanille kerralla suurkiven päältä. Sen jälkeen minä hyvästelen lähimmäiseni ja lähden. Lähden katsomatta taakseni. Uusi elämä odottaa minua joen toisella puolen, uusi elämä Helmitähden kanssa. Kissat alkoivat heräillä yöuniltaan. He astelivat ulos pesistään ja tervehtivät ohimennen minua uneliaina. Saniaistähti käveli ulos pesästään haukotellen matkalla makoisasti. Päällikkö suunnisti kohti tuoresaaliskasaa, jossa oli eiliseltä jäljellä hiiri ja varpunen. Kolli valikoi niistä itselleen hiiren ja palasi suurkiven liepeille. Kävelin päällikön luokse hoiperrellen. "Hei", tervehdin häntä mahdollisimman tasaisella äänellä, mutta ääneni värisi hieman. "Huomenta Mesiviiksi", Saniaistähti tervehti väläyttäen minulle hymyn. "Minulla on auringonnousun aikaa asiaa koko klaanille. Pahastutko, jos kerron sen suurkiven päältä? Se on erittäin tärkeää", naukaisin jännittyneenä. Saniaistähti kallisti hieman päätään. "Siltä se näyttääkin. Totta kai se sopii. Voin kutsua klaanin koolle puolestasi", päällikkö tarjoutui. Pudistin päätäni. "Voin tehdä sen itse", totesin. Saniaistähti kohautti lapojaan ja nyökkäsi. Käänsin hänelle selkäni ja palasin sotureiden pesälle. Hännänpääni nyki hermostuksen merkiksi. Kun aurinko oli jo lähes kokonaan noussut, loikkasin sulavasti suurkiven päälle. "Saapukoon jokainen myrskyklaanilainen koolle pääaukiolle!" kajautin ilmoille itsekeksimäni huudon, koska virallinen klaanikokous tämä ei todellakaan ollut. Hetken ajan katselin, kuinka kissat työntyivät ulos pesistään pääaukiolle kuulemaan sanaani. Heidän ilmeensä olivat hieman hämmentyneitä, kun he näkivät minut suurkivellä. Jokainen etsi nopeasti katseellaan Saniaistähden, joka istui minun paikallani suurkiven juurella. Kissoista lähes kaikki huokaisivat helpotuksesta nähdessään päällikön. Kun suuri osa klaanilaisista oli koolla, minun täytyi aloittaa. "Minulla on teille tärkeää asiaa", aloitin epävarmasti. "Olette ehkä huomanneet minun olevan poissaoleva ja etäinen, hiljainen ja vaisu. Voisi ajatella syyn olevan veljeni Kortelammen matka Tähtiklaaniin, mutta se ei pelkästään ole niin. Mielessäni on pyörinyt tämä asia jo useamman kuun ajan", naukaisin rauhallisella, mutta kuuluvalla äänellä. Myrskyklaanilaiset vaikuttivat hämmentyneiltä. Heillä ei tainnut olla mitään hajua siitä mistä puhuin. "Olen löytänyt rakkauden. En uskonut löytäväni sitä enää Kirjosiiven kuoleman jälkeen, mutta niin vain löysin. Soturilaki kuitenkin kieltää minua rakastamasta, mutta en voi elää niin. Siksi olen päättänyt jättää Myrskyklaanin ja muuttaa Jokiklaaniin", henkäisin. Kuulin kissojen seasta hämmästyneitä naukaisuja. Lähes jokainen katsoi minua yllättyneenä. Mieleni teki lähteä nyt vain sanomatta enempää, mutta minun täytyi jatkaa. "Juuri ennen kuolemaansa Kortelampi sanoi minulle jotain, joka sai minut varmistumaan päätöksestäni. Hän käski minun kuunnella sydämeni ääntä. Hän kai tiesi ihmeellisillä parantajan voimillaan siitä, mitä minulla on. Minun täytyy tehdä tämä ja toivon teidän ymmärtävän sen. Jos te koskaan olette rakastaneet ketään näin palavasti, tiedätte miltä tuntuu olla hetkikin erossa rakkaastaan. Se on kamalaa, enkä tahdo tuntea sitä kamalaa tuskaa enää", sanoin. "Luovun siis nyt ja tässä paikastani Myrskyklaanin varapäällikkönä ja soturina. Kokous on päättynyt", lopetin puheeni, vaikka eihän tämä oikeasti mikään kokous ollut. Loikkasin alas suurkiveltä ja jäin seisoskelemaan aloilleni odottaen kissojen reaktiota. Tahtoisiko kukaan äskeisen jälkeen edes hyvästellä minua. //Joku? Voitte tulla ny juttelee Medelle viel taijotai, 27. päivä se viimestää lähtee pois ku on aurinkohuippu sit :D

Nuuhkutassu | 26.03.2018

Istuin mestarini vieressä ja kuuntelin hiljaa varapäällikön sanoja. Pieni kehoni tärisi kylmyydestä, kun en ollut liikkeessä. Yritin saada tärinän lakkaamaan, mutta kylmyys sen kuin paheni. Kylmä lumi pisteli tassuissani, mutta yritin kaikesta huolimatta keskittyä Mesiviiksen sanoihin. "Luovun siis nyt ja tässä paikastani Myrskyklaanin varapäällikkönä ja soturina", Mesiviiksi naukaisi. Sydämeni hypähti kurkkuun, kun valkoinen kolli ilmoitti kokouksen päättyneeksi ja hypähti kiveltä alas. En tuntenut soturilakia tai klaanien tapoja vielä läpikotaisin, mutta sen ainakin tiesin ettei tällaista tapahtunut usein. Kissat ympärilläni alkoivat supista kiivaasti keskenään ja saivat oloni hermostuneeksi. Olivatko he vihaisia? Väristys kulki selkäpiissäni, kun näin, miten Mesiviiksi jäi katselemaan aukiolle haikean näköisenä. Tämä oli hänelle varmasti vaikeaa. Vilkaisin avuttomana Tiikeriraivoa, mutta parantaja katsoi kaukaisuuteen. Olin erottavinani kollin silmissä kyyneliä. "Tiikeriraivo?" kysyin varovasti toivoen, etten sotkisi kollin ajatuksia enkä häiritsisi häntä muutenkaan. Ehdin jo hengähtää helpotuksesta, kun luulin ettei parantaja ollutkaan kuullut mitään, mutta sitten Tiikeriraivo käänsi keltaiset silmäni omiin ja säpsähdin. "A-anteeksi", sopersin. En minä ollut halunnut häiritä, ja ilmeisesti olin sen tehnyt. Tiikeriraivo räpytteli silmiään ja huokaisi. "Mistä sinä pyydät anteeksi?" hän kysyi. Puraisin hermostuneena huultani ja vilkaisin Mesiviikseä. Kolli katseli edelleen haikeana ympärilleen. Minun teki mieli mennä hänen luokseen, mutta en uskaltanut ilman Tiikeriraivon lupaa. "Minä.. minä.." änkytin ja nielaisin sitten kuuluvasti. En tiennyt uskaltaisinko kysyä mestariltani voisinko käydä Mesiviiksen luona. Tiikeriraivo hymähti huvittuneesti ja seurasi katsettani Mesiviikseen. Kolli näytti tajuavan tilateen, sillä hän kosketti minua lempeästi hännällään. "Voit mennä hänen luokseen", Tiikeriraivo sanoi. Hengähdin helpottuneena ja loin kiitollisen katseen mestariini. Lähdin varovasti puikkelehtimaan kissojen välistä entisen Myrskyklaanin varapäällikön luokse, kun Tiikeriraivo huikkasi takaani: "Kysy häneltä, tarvitseeko hän jotain mukaan." "Kysyn!" vinkaisin vastaukseksi vaikka uskoin, ettei mestarini kuullutkaan minua. Pian työnnyin varovasti kahden soturin välistä aivan suurkiven juurelle, jossa Mesiviiksi yhä seisoi. Hänen vaaleanvihreät silmänsä eivät olleet kohdistuneet minnekään, ja hän näytti hieman surulliselta. Astuin varovasti lähemmäs valkoista kollia. En kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään, sillä en halunnut häiritä. Ahdistus alkoi poltella rintaani, kun hetken aikaa odotin, että Mesiviiksi huomaisi minut. Hän ei kuitenkaan huomannut minua, ja aloin miettiä, pitäisikö minun sanoa jotain. Mitä jos keskeyttäisin hänen ajatuksensa? Mutta Tiikeriraivo oli käskenyt minun kysyä Mesiviikseltä tarvitsikö hän jotain mukaan, enkä voinut pettää mestarini luottamusta. Siirtelin käpäliäni hermostuneesti ja vingahdin: "Hei." // Mesi?

Sädelehti | 08.03.2018

Jokainen partion jäsen vaikutti miettivän, mitä tekisimme selvän riistavarkauden kanssa. Omassa mielessäni pyöri lähinnä Kortelammen tuore poismeno, minkä pyörittäminen päässää oli uuvuttanut enemmän mitä oletin. Ravistelin turkkiani, jonka päälle hitaasti putoavat hiutaleet laskeutuivat ja yritin keskittyä tilanteeseen. "Varjoklaanilaisista ei nykyään voi olettaa mitään. Niin arvaamattomia heistä on tullut, joten rynnistäminen heidän puolelleen ei välttämättä näin pienellä joukolla ole järkevää", naukaisin kulmiani kurtistaen. Jostain suunnasta kuului myötäilevää mouruntaa, mutten tarkemmin osannut sanoa, kuka oli kyseessä. Taas tuli hetken hiljaista, eikä kukaan vaikuttanut vielä halukkaalta sanomaan omaa mielipidettään. Riittäisikö pelkästään Tihkutähdelle ilmoittaminen ehkäisemään uudet riistavarkaudet, jos päällikkö olisi itse määrännyt kissoja tunkeutumaan Myrskyklaanin reviirille. Toisaalta tilanteen takana saattoi olla hölmö, kokematon oppilas, joka harjoitusten aikana oli unohtanut seurata rajamerkkejä. Niin itsellenikin oli nuorempana käynyt, mutta ainakin sain siitä rangaistuksen, jonka jälkeen en toiste erehtynyt vieraalle reviirille. Kiersin katseellani partion muita jäseniä ja odotin mitä he sanoisivat. //Mesi? Tiainen?

Tiaislaulu | 08.03.2018

Räpyttelin silmiäni ja katselin vuoron perään kaikkia partion jäseniä. Ajatukseni tuntuivat raskailta, sillä olin valvonut toissayön ja edellisenä yönä nukkunut vain vähän, sillä olin halunnut välttämättä istua Kortelammen valvojaisissa hetken aikaa. Lopulta minut oli raahattu pedilleni, kun meinasin nukahtaa pystyyn. En tiennyt, oliko ollut sittenkään hyvä idea valvoa Kortelammen ruumiin vieressä. Uskoin, että parantaja kyllä olisi ymmärtänyt etten jaksanut valvoa, mutta olin välttämättä halunnut osoittaa kunnioitusta parantajaa kohtaan. "Varjoklaanilaisista ei nykyään voi olettaa mitään. Niin arvaamattomia heistä on tullut, joten rynnistäminen heidän puolelleen ei välttämättä näin pienellä joukolla ole järkevää", Sädelehti naukaisi havahduttaen minut ajatuksistani. Nyökkäsin automaattisesti naaraalle, vaikken edes kunnolla ollut ymmärtänyt mitä hän oli sanonut. Kun aivoni olivat käsitelleet Sädelehden sanat, avasin suuni. "Minä olen samaa mieltä. Uskoisin että olisi viisaampaa kertoa Saniaistähdelle ja hakea lisää sotureita, jos aiomme Varjoklaaniin lähteä." Kun olin mielipiteeni kertonut, uhkarohkeampi puoli minusta alkoi vetää minua kohti Varjoklaanin reviiriä. Väsymys karisi harteiltani, kun pentumainen innostus valtasi minut. Mitä jos me vain käväisisimme Varjoklaanin reviirillä hakemassa riiatamme? "Mutta toisaalta", naukaisin, "voisimmehan me käydä hakemassa riistamme Varjoklaanilta? Jos lähetämme myöhemmin partion puhumaan asiasta Varjoklaanille tai Sainaistähti mainitsee asiasta kokoontumisesta, he pääsevät helpolla. Täytyyhän meidän osoittaa, että Myrskyklaani on vahva klaani, eikä taivu muiden klaanien alle." // Säde? Mesi? Sori tönkkö xc

Mesiviiksi | 10.03.2018

Käänsin tyytyväisenä katseeni entiseen oppilaaseeni, joka oli sitä mieltä, että meidän olisi parasta hakea hiiri Varjoklaanilta. "Olen samaa mieltä Tiaislaulun kanssa. Entä sinä, Hyasinttimyrsky?" kysyin kollilta. Sinertävänharmaa kolli käänsi sinisen katseensa ukkospolulta minuun ja kohautti lapojaan. "Ihan sama", hän vastasi synkällä äänellä. Kolli oli vain hetki sitten menettänyt tyttärensä. Salviakukka oli jäänyt näillä main hirviön alle. En muistanut sitä, jonka vuoksi kasvoilleni ilmestyi pahoitteleva ilme. Pian kuitenkin muutin ilmeeni vakavaksi. Olin yhä hyvin surullinen Kortelammen kohtalosta, mutta minun täytyi yrittää vain unohtaa se keksimällä muuta tekemistä. Tässä oli minulle ja partiolleni erinomainen tehtävä. Ehkä leirissä Saniaistähti ei kamalasti arvostaisi tätä, mutta ei hänen välttämättä tarvitse edes tietää. Tiesin liikkuvani soturilain rajamailla suunnitelmieni kanssa, mutta väsymys sai minut ajatukseni sekaisin, enkä osannut ajatella asiaa ihan loppuun saakka. En antanut sen häiritä. "Eli me menemme. Seuratkaa minua", käskin ja vilkaisin ukkospolun molempiin suuntiin. Kun hirviöitä ei näkynyt, loikin jäisen polun poikki Varjoklaanin reviirille. Partio kulki perässäni vähän matkan päähän ukkospolusta, kunnes pysähdyimme. "Sopiiko kaikille, jos jatkamme matkaa odottamatta partion saapumista, kuten oikeasti pitäisi tehdä? Varjoklaanin tuntien seuraava partio saattaa käydä täällä vasta auringonnousun aikaan, jolloin olemme jo jäätyneet tänne kuoliaiksi", naukaisin partioni jäsenille katsellen heitä kysyvä ilme kasvoillani. //Tiaine tai Säde?

Tiaislaulu | 10.03.2018

Innostus alkoi kihelmöidä käpälissäni, kun nyökkäsin Mesiviiksen ehdotukselle. Sädelehti ja Hyasinttimyrksykin myöntyivät lopulta, Hyasinttimyrsky tosin melko epäileväisesti. Ehkä tuijotuksemme oli saanut kollin ahdistuneeksi ja hän oli myöntynyt siksi, mutta yhtä kaikki. Hän oli kuitenkin suostunut, ja nyt Mesiviiksi johdatyi meidät aivan ukkospolun reunalle. Ukkospolun katku leijaili nenääni ällöttävänä ja tahmeana ilmana saaden pääni pyörälle. Aloin yskiä refleksien takia, mutta sitten pakotin itseni lopettamaan, jotta ylitys onnistuisi. Järjestäydyimme riviin ja painauduimme ukkospolun reunalla olevien lumikinosten sekaan. Lumi oli värjäytynyt paikoittain mustaksi mönjäksi, joka oli peräisin ukkospolusta. Nyrpistin nenääni ja yritin olla haistamatta sitä lemua, joka ukkospolusta lähti. Yritin myös olla koskematta mustiin lumikökkäreisiin, ja samalla katsella molempiin suuntiin etsien oikeaa ylityshetkeä. Valitettavasti väsyneet aivoni eivät suostuneet suorittamaan kaikkea sitä tarkkaavaisuutta jota itseltäni vaadin, ja pian tajusin, että olin sotkeutunut siihen mustaan lumeen. Turkkini tuntui tahmealta ja haisin ukkospolulle. Yskin taas, ja sitten tunsin miten maa alkoi täristä käpälieni alla. Vilkaisin nopeasti sivulle ja näin, miten hirviö lähestyi meitä kohti. Tunsin itsesuojeluvaistoni huutavan minua perääntymään, mutta pakotin itseni pysymään paikoillani. Hirviöt pysyivät ukkospolulla, eivätkä tulleet sieltä pois. Työnsin kynteni maahan ja painoin korvani luimuun, kun hirviö jyrisi ohitsemme. Hirviön ohitettua meidät, korvissani soi ja karvani sojottivat pystyssä. Muutkin partion jäsenet näyttivät melko samalta kuin minä, mutta he eivät olleet sotkeneet itseään mustaan lumeen. Huokaisin hieman turhautuneena ja olin juuri asettautumassa paremmin ukkospolun reunalle, kun kuulin Mesiviiksen huudon: "Nyt, juoskaa!" Muut vierelläni singahtivat juoksuun, ja pakottauduin itsekin liikkeelle. Ukkospolun pinta oli tahmea ja tuntui siltä kuin käpäläni jäisivät siihen kiinni. Sydämeni hakkasi hullusti rinnassani, kun juoksin eteenpäin, kohti ukkospolun reunaa. Kauhu sykki suonissani, ja olin tuntevinani maan tärisevän käpälieni alla. Purin huulta ja kiihdytin vauhtiani, en uskaltanut katsoa sivuille. Sitten aivan yllättäen ukkospolun reuna oli vain käpälänaskeleen päässä ja kaaduin lumihankeen. Hengitykseni raastoi rintaani, kun makasin hetken paikoillani tasaten sykettäni. Sitten kohottauduin lumen keskeltä istumaan ja näin onnekseni kaikki partion jäsenet yhtenä kappaleena edessäni. "Tähtiklaanin kiitos", mutisin, kun kömmin pois lumikinoksesta ja loikin muiden luo. Olimme nyt Varjoklaanin reviirillä, vaikka en edes haistanut hajumerkkejä. Se oli tämän typerän mustan lumen ansiota... Silloin päähäni pälkähti idea, ja silmäni kirkastuivat. Vaikka ukkospolku oli vain muutaman ketunmitan päässä meistä, pelko haihtui minusta pois, kun katsoin jokaista partion jäsentä vuorotellen. "Mehän voisimme kieriä tuossa mustassa lumessa, jota on ukkospolun reunassa", naukaisin. "Silloin meitä ei haistettaisi." Innostus joka läikkyi sisälläni oli hyvin pentumaista, mutten voinut sille mitään. En ollut ikinä ennen ollut toisen klaanin reviirillä, enkä varsinkaan tällä tavoin salaa. Minun teki melkein kiljua ääneen jännitystäni, mutta se olisi mennyt jo liian pitkälle. Siispä pidin suuni tiukasti kiinni ja jäin odottamaan muiden vastausta. // Säde? Mesi?

Mesiviiksi | 19.03.2018

Katsoin Tiaislaulua epäilevä ilme kasvoillani. Jos yrittäisimme peittää hajujälkemme, varjoklaanilaiset voisivat luulla meidän yrittävän varastaa riistaa tai kenties yrittää hyökätä heidän leiriinsä. Toisaalta Varjoklaanissa tuskin oli mitään varastettavaa, mutta siitä huolimatta hajumme peittely ei näyttäisi kovinkaan hyvältä varjoklaanilaisten mielestä. "Ajatus olisi hyvä, jos tahtoisimme pitää rajan ylityksen salassa. Nyt kuitenkin tavoitteenamme on nimen omaan huomatuksi tuleminen ja hiiren takaisin saaminen ilman sen suurempaa riitaa Varjoklaanin kanssa", vastasin entiselle oppilaalleni rauhallisella äänellä ja lähdin kulkemaan eteenpäin hangessa kohti Varjoklaanin leiriä. Tiesin suurin piirtein missä leiri sijaitsi, vaikkakaan en erityisesti ollut Varjoklaanin reviiriin tutustunut. Hanki oli pehmeä. Seurasimme pienikokoisen kissan jalanjälkiä eteenpäin. Ne mutkittelivat hangessa hieman ja johdattivat meitä vain lähemmäs Varjoklaanin sydäntä. Kun leiri häämötti edessämme, astelin kevein askelin sen edustalle ja istuuduin tallotulle lumelle. "Odotetaan tässä, kunnes joku huomaa meidät. Emme sentään tahdo tunkeutua luvatta heidän leiriinsä", naukaisin ja vilkaisin partioni jäseniä, jotka olivat istuutuneet alas lähelle minua. Tunsin kihelmöintiä kehoni joka osassa. Niin hirveää kuin se olikin, toivoin aiheuttavani teoillani taistelun. Suru sisälläni tuntui vain kasvavan, sitä mukaan ikävä kyllä kasvoi pakonomainen tarve purkaa surua taistelemalla. Vilkaisin jälleen partioni jäseniä. Nähdessäni heidät, toiveet taistelusta katosivat. En tahtonut vaarantaa klaanitovereideni - enkä etenkään sisareni - henkeä turhanpäiväisellä taistelulla, kun voisimme hoitaa asiat kuten soturit. //Jatkan tästä Sienellä(joka on Varjoklaanista). Jätän sillä sitte jatkot muille :D

Sienikarva(Varjoklaani) | 19.03.2018

Palasin leiriä kohti uupuneena myrkynvihreä katse maassa. Yrttienkeruuretki oli ollut jälleen kerran turha, Kuolonklaanin rajalla ei ollut ainuttakaan yrttiä, josta olisi ollut jotakin apua Varjoklaanille. Yrttivarastot hupenivat päivä päivältä, kun klaanimme häikäilemättömät Pimeyden Metsän lähettiläät eivät suostuneet harjoittelemaan sievästi, vaan aina jotakuta täytyi paikkailla. Taivas oli pilvinen ja ilma lauha. Tunsin pienen tuulenvireen takertuvan turkkiini ja jatkavan taas matkaa eteenpäin kohti Kuolonklaanin reviiriä. Käpäläni uppoutuivat pehmeään hankeen astellessani eteenpäin. En vaivautunut etsimään polkua leiriin, sillä siinä olisi kulunut vain aikaa aivan turhaan. Pärjäsin hyvin hangessakin. Joissain kohdin hangen alta tunkeutui esiin pieniä, ohuita ja kitukasvuisia koivuja, jotka eivät siitä enää paljoakaan korkeammaksi tulisi kasvamaan. Kuulin variksen raakkuvan jossain etäämmällä, ilmeisesti Haaskalan mailla. Leiriä lähestyessäni kitalakeeni leijaili vieraan klaanin haju. Hetken ajan ilmaa maistellessani tunnistin sen Myrskyklaanin hajuksi. Hangella oli jäljet, jotka olivat aivan tuoreet. Astelin jälkiä pitkin matkaa kohti leiriä, joka ei kestänyt kauaa. Kun leiri häämötti jo edessäni, huomasin sen liepeillä neljä kissaa, joista kaksi olivat siniharmaita, yksi valkea ja neljäs vaaleanruskea. Valkea kolli kääntyi minun suuntaani kuullessaan lähestyvät askeleet. Tunnistin soturin hetkessä Myrsyklaanin varapäällikkö Mesiviikseksi. Kolli suoristi selkänsä ja saapuessani paikalle hän nyökkäsi kohteliaasti. Muu partio toisti eleen. Mesiviiksen ja koko partion ilmeet olivat vakavat, jonka vuoksi päättelin jonkun varjoklaanilaisen tehneen jotain soturilain vastaista. Tai sitten he olivat vain suututtaneet Myrskyklaanin jollain muulla tavoin. Siitä huolimatta saatoin huomata olevani huojentunut myrskyklaanilaisten läsnäolosta. He olivat oikeudenmukaisia ja ystävällisiä, toisin kuin Varjoklaanin valtaväestö. "Mikä tuo teidät Varjoklaanin reviirille?" kysyin säröilevällä äänellä varapäälliköltä. Pieni kehoni oli alkanut värisemään, kenties jännityksestä. En ollut kovinkaan montaa kertaa päässyt juttelemaan muiden klaanien jäsenille, eikä sosiaalisuus muutenkaan ollut lainkaan alaani. Usein olin antanut Liljahenkäyksen hoitaa puhumisen, jos olimme olleet kahdestaan Varjoklaania edustamassa. "Varjoklaani on varastanut Myrskyklaanilta riistaa. Löysimme tuoreen hajujäljen ukkospolun laitamilta ja lisäksi verta, joka kuului mitä ilmeisemmin hiirelle. Verivana kulki ukkospolulle", kertoi myrskyklaanilaiskolli tasaisella äänellä. Nyökkäsin hitaasti. En epäillyt myrskyklaanilaisen sanaa lainkaan, sillä ei tämä ensimmäinen kerta ollut, kun lähikuina joku oli rikkonut soturilakia jollain tavoin. "Tulkaa perässäni, saatan teidät leiriin", naukaisin vaimealla äänellä ja laahustin partion edellä sisään Varjoklaanin leiriin. Pääaukiolla useampi silmäpäri kääntyi murhaavine katseineen minua ja myrskyklaanilaisia kohti. "Mitä teette Varjoklaanin leirissä?" Tihkutähti asteli pesältään vieraidemme luokse jättäen minut sen suuremmitta huomioitta. Olin tottunut siihen, joten astuin vain sivuun ja seurasin tilannetta hetken ajan sivusta. "Joku klaaninne jäsenistä varasti Myrskyklaanilta riistaa", Mesiviiksi ilmoitti kylmänviileästi päällikölle. Minttusydän asteli kumppaninsa rinnalle uteliaana, olihan hän kuitenkin varapäällikkö. Ennen kuin kukaan kerkesi sanoa mitään, Mesiviiksi jatkoi tyynellä äänellä: "Vaadimme, että korvaatte menettämämme hiiren meille. Muutoin emme vastaa seurauksista." Koin nyt parhaaksi poistua paikaltta omaan pesääni. Astelin nopeasti pois aukiolta parantajan pesään, sillä en tahtonut osallistua keskusteluun lainkaan. //Minttu, Tiaine tai Säde? Voit Lon päättää kui Tihku asian ottaa, jätä jatkot sit vaik Medel tai noille myrskyklaanilaisille :D

Minttusydän(Varjoklaani) | 20.02.2018

Astahdin sisälle leiriin ja sieraimiini tulvahti toisen rajanaapurimme kitkerä tuoksu. * Mitä Myrskyklaani tekee täällä?* Röyhistin rintaani ja yritin näyttää mahdollisimman varapäällikkömaiselta. Haistoin vain neljän eri kissan tuoksun, joten kysessä ei voinut olla taistelupartio. Huomasin kuinka Tihkutähti seisoi karvat sojottaen ketun mitan päässä myrskyklaanin sotureista. "Joku klaaninne jäsenistä varasti Myrskyklaanilta riistaa", valkea kolli naukaisi vaativana, pian tunnistin kollin Myrskyklaanin varapäälliköksi Mesiviiksesksi. Tassutin Tihkutähden rinnalle, turkkini hipoessa kollin turkkia, hänen lihaksensa rentoutuivat. "Vaadimme, että korvaatte menettämämme hiiren meille. Muutoin emme vastaa seurauksista", myrskyklaanilainen jatkoi. Tarkastelin jokaista kissaa vuorotellen katseellani, ensimmäinen oli solakka vaaleanruskea naaras ja tämän takana seisoi leveälapainen sinertävänharmaa kolli. Aivan Mesiviiksen vierellä seisoi siniharmaa mustaraitainen naaras, jonka silmät säkenöivät oman klaaninsa puolustustahtoa. Tihkutähden lihakset väreilivät ihan kuin olisi halunnut loikata suoraan vihhollisklaanimme varapäällikön kimppuun ja raadella tämän. "Mitä syytöksiä! Meillä on aivan tarpeeksi riistaa, emmekä tarvitse muiden saastaisia hiiriä!" Tihkutähti ulvaisi kumealla äänellään. Kohensin ryhtiäni halusin olla edustavan näköinen, en halunnut tämän päätyvän taisteluksi. "Ette voi millään todistaa sitä, että me olisimme tehneet sen", klaaninpäällikkö sähähti raivoisasti. "Et siis kiistä asiaa?" Mesiviiksi naukaisi kulmiaan kohottaen. Nyt oli minun vuoroni astua esille, mutta ennen sitä kuiskasin anelevasti Tihkutähden korvaan: "Ota rauhallisesti, en halua meidän joutuvan taistelemaan. Ole kiltti". Tihkutähti loi minulle sähköisen katseen, mutta myöntyi. Tiesin, ettei hänen rauhansa kestäisi kauaa. Väläytin pienen hymyn ja käännyin takaisin Mesiviiksen puoleen. "Klaanin puolestani puhuessani, kiistäisin koko asian ja niin haluaisinkin tehdä, mutta todisteitahan on ja en voi kiistää väitettänne. Ymmärrän vihanne, ja olemme pahoillamme rajaloukkaukses-", nau'uin tyynesti, mutta Tihkutähti näpäytti selkääni hännällänsä. Hänen kurkustaan kuului pientä ärinää. "Annatko heidän tosiaan vain saada asiansa läpi ja otta hiiren meiltä, ilman mitään meille näytettäviä todisteita?" kolli ärisi. Huokaisin. Peruutin askeleen. Katsoin Tihkutähteä, halusin hänen ymmärtävä haluni päästä tästä tilanteesta, olimme herättäneet nyt jo liiallista huomiota. "Olen sitä mieltä, että syytöksenne ovat turhia, ja käsken teitä pitämään huolta rajoistanne jos ette halua sinne tulevan ketään, mutta jotta tämä asia saataisiin ratkaistua pienen yhden hiiren avulla-", Tihkutähti naukaisi ja vilkaisi minuun merkitsevästi, "Otamme vastuun siitä mikä on jo todistettu meidän klaanimme tekosiksi, ehkä emme tiedä kuka tai mikä sen on tehnyt tai ehkä tiedämmekin, mutta ei se teille kuulu." Huokaisin helpotuksesta toivoisin tosiaan, että tämä ratkeaisi nyt. "Ja palautamme hiiren, eikö vain?" naukaisin huomaamattomasti kysyen Tihkutähdeltä. Kolli katsoi minua viha silmissään loimuten ja siristi silmiään. "Lehtikato on muutenkin pian ohi", kuiskasi jotta vain kumppanini kuuli sen. Tihkutähti nosti ylvään katseensa Myrskyklaanilaisiin. "Pitäkää hiirenne, mutta vain tämän ja ainoan kerran ja häipykää", Tihkutähti naukaisi kylmästi ja paljasteli kynsiään. "Meillä on niitä muutenkin ihan liikaa", kolli naukui ja pörhisti rintaansa ja nousi seisomaan. //Mesi? Muut mskyklaanilaiset?

Mesiviiksi | 20.03.2018

Katsoin tyytyväisenä Tihkutähteä, joka käänsi meille selkänsä ja asteli suurkiven edustalle. Varapäällikkö Minttusydän vilkaisi päällikkönsä perään, jonka jälkeen naaras kääntyi meidän puoleemme. "Haen teille hiirenne", naaras vastasi kylmällä äänellä, asteli tuoresaaliskasalle, nappasi siitä hiiren ja palasi luoksemme sisäänkäynnin liepeille. Hän laski sen eteeni ja astui askeleen taaksepäin. "Uskon, että osaatte omalle reviirillenne ilman saattajaa", naaras tokaisi ja istuutui alas. "Kiitos, osaamme toki", vastasin tyynellä äänellä. Epäröimättä käänsin selkäni varjoklaanilaisnaaraalle ja suuntasin kohti leirin uloskäyntiä partio perässäni. Kannoin hiirtä hampaissani. Se oli laiha ja luiseva, mutta kyllä sillä vähintään yhden oppilaan ruokkisi. Kaikki riista oli tarpeen lehtikadon aikana, vaikka hiirenkorva tekikin jo tuloaan, vaikkakin hitaasti ja epävarmasti. "Sehän meni hyvin, emmekä tarvinneet edes Saniaistähden apua", Tiaislaulu naukaisi tyytyväisenä ja kulki aivan perässäni jalanjälkiämme pitkin takaisin kohti Myrskyklaanin rajaa. Saavuttuamme leiriin, aurinko oli ohittanut huippunsa. Vatsani kurni nälästä ja silmäluomeni tuntuivat painavan suunnattoman paljon. Kun laskin hiiren tuoresaaliskasaan ja jäin seisomaan siihen hetkeksi, kehoni horjui puolelta toiselle ja olin vähällä kaatua. Vilkaisin päällikön pesän suuntaan. Ketään ei ollut suurkiven liepeillä, enkä uskonut Saniaistähden nukkuvan enää tähän aikaan. En vaivautunut vilkaisemaan päällikön pesään vaan lähdin hoipertelamaan kohti sotureiden pesää. Askeleeni tuntuivat raskailta. Heittäydyin sammalvuoteelleni makaamaan ja asetuin hyvään asentoon. Työnsin pääni häntäni alle ja suljin silmäni. Mieleeni palasi Kortelampi viimeisine sanoineen. Kollin eloton keho ja hänen yrttien sekoitteisen ominaistuoksunsa peittävä uoleman tuoksu olivat tuoreina mielessäni. Oliko hän kunnossa? Tietenkin hän oli, Kortelampi pääsi Tähtiklaaniin. Nyt hän on siellä yhdessä emon, isän ja kaikkien Tähtiklaaniin matkanneiden sukulaistemme luona. Mutta entä Kirjosiipi? Naaras on aivan yksin tuolla jossain. Pääsikö hän Tähtiklaaniin, vai käännyttikö esi-isämme hänet pois luotaan kotikisujuuriensa vuoksi? Ajatukseni harhailivat Kirjosiiven kirjavasta turkista hetkessä Helmitähden hopeanharmaaseen turkkiin. En saanut jokiklaanilaisnaaraan jäänsinisiä silmiä pois mielestäni. Mitä minun pitäisi tehdä Helmitähden suhteen? Tiesikö Kortelampi meistä? Tahtooko hän minun muuttavan Jokiklaaniin? Ajatusten saattelemana vajosin rauhattomaan painajaismaiseen uneen..

Mesiviiksi | 22.02.2018

Katsoin kehräten Helmitähteä suoraan naaraan silmiin. "Kävellään vain. Minäkin olen odottanut sinun näkemistäsi enemmän kuin mitään aikoihin", naukaisin ja hymyilin leveästi Jokiklaanin päällikölle. Helmitähden kasvoilla oli leveä ja lämmin hymy, hän kehräsi hiljaa lähtiessämme kävelemään eteenpäin. "Menisimmekö tällä kertaa sinun reviirillesi? Voisit ehkä esitellä minulle lempipaikkojasi Jokiklaanissa", ehdotin. Helmitähti pohti hetken ajan kysymystäni, kunnes hän nyökkäsi epäröiden. "Toki, eihän täällä ketään tähän aikaan ole liikkeellä. Tahdotko nähdä putouksen?" naaras kysyi ja lähti kulkemaan polkua pitkin kohti Jokiklaanin reviiriä. "Tahdon, jos sinä vain suostut näyttämään ne minulle. Olen kuullut niistä paljon tarinoita", kerroin jokiklaanilaisnaaraalle, joka käveli hieman edelläni eteenpäin. "Moni on menettänyt siellä henkensä", Helmitähti naukui vakava ilme kasvoillaan. En osannut vastata siihen mitään, joten yritin vain vaihtaa puheenaihetta lämmittääkseni viilentynyttä tunnelmaa: "Helmitähti.. Minusta tuntuu, että olen rakastumassa sinuun. En ole voinut ajatella mitään muuta kuin sinua näinä päivinä." Katsoin naarasta hiljaa, kun hidastimme tahtiamme ja lopulta pysähdyimme. Katsoin Helmitähteä suoraan hänen silmiinsä, pysyimme vaiti pitkään ja tuijotimme vain toisiamme. Odotin kärsimättömänä, että päällikkö vastaisi jotakin. Hengittäminen tuntui haastavalta, kun naaras vain katsoi minua. Hän oli niin täydellinen kaikin puolin. Enemmän kuin mitään toivoin hänen vastaavan, että myös hänellä oli tunteita minua kohtaan. Jos niin ei olisi, sydämeni särkyisi ja vajoaisin epätoivoon. Tahdoin rakastaa Helmitähteä, vaikka soturilaki kielsikin sen. //Helmi? Sori outo ja tönkkö :D

Helmitähti | 22.02.2018

Katsoin Mesiviikseä pitkään pystymättä sanomaan mitään. Olin niin hämmentynyt ja yllättynyt. En todellakaan ollut odottanut kollilta mitään tuollaista. Kesti siis hetken, ennen kuin täysin tajusin, mitä hän oli juuri sanonut. Onnellisuus ja rakkaus täyttivät kehoni enkä voinut muuta, kuin hymyillä. Rakastamani soturi omasi myöskin tunteita minua kohtaan. Pian kuitenkin hymyni hyytyi. Se, että myrskyklaanilainen ehkä olikin rakastumassa minuun, ei saanut merkitä minulle mitään. Rakastin häntä koko sydämestäni, mutta meistä ei koskaan voisi tulla mitään. Pudistin vain päätäni ja käänsin katseeni muualle. "Mitä nyt?" Mesiviiksi kysyi ja nostin katseeni kollin täydellisiin, vihreisiin silmiin. Hän oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Tuska painoi sydäntäni, mutta en voinut antaa tunteilleni valtaa. "Rakastan sinua, Mesiviiksi. Enemmän kuin mitään", naukaisin haikeasti. "Mutta kai käsität, ettei tunteillamme ole mitään väliä? Me olemme eri klaaneista, ja vieläpä hyvin korkeissa arvoissa. Älä siis rakastu minuun, se on meille molemmille parhaaksi." //Mesi?

Mesiviiksi | 23.02.2018

Katsoin pettyneenä Helmitähteä. Naaraan ilme oli haikea, kuten oli myös hänen äänensäkin. Nyt päällikkö katsoi suoraan käpäliinsä, hänkään ei pitänyt tästä tilantesta. "Mutta en minä voi tunteitani muuttaa. Helmitähti, sinä olet saanut minut hymyilemään pitkästä aikaa. Sinun kanssasi voin olla oma itseni. En tahdo antaa soturilain pilata tätä kaikkea", naukaisin ja katsoin Helmitähteä vakava ja päättäväinen ilme kasvoillani. Naaras päästi ilmoille syvän huokaisun nostaessaan katseensa silmiini. "Miten me ikinä voimme olla yhdessä, jos sinä olet Myrskyklaanissa ja minä Jokiklaanissa? Jokiklaanin jättäminen ei ole minulle vaihtoehto, ymmärräthän sinä sen", naaras naukaisi hiljaisella äänellä. Hetken ajan katsoin Helmitähteä aivan hiljaa. Pohdin vastaustani. Myrskyklaanin jättäminen oli aikaisemmin kuulostanut aivan hyvältä idealta, jos vastapainona sille olisi perhe Helmitähden kanssa. Mutta nyt se ei kuulostanutkaan niin hyvältä. Vaikka en ollutkaan erityisen uskollinen itse Myrskyklaanille, siellä oli kaikki sukulaiseni. En voisi jättää Kortelampea, Kamomillapisaraa ja Takiaispiikkiä. He olivat olleet minulle kaikista tärkeimmät sitten Kirjosiiven kuoleman jälkeen. Mutta siltikin elämä yhdessä Helmitähden kanssa kuulosti hyvältä. Mutta entä jos rakkautemme ei olisikaan niin vahvaa? Jos tulisinkin vain katumapäälle, ei silloin olisi mahdollista enää palata menneeseen. "Ei kenenkään tarvitse tietää, ainakaan aluksi. Voimme tavata öisin ja miettiä ratkaisua ongelmiimme, kyllä me selviämme tästä. Täytyy vain uskoa, että vielä joskus me voimme viettää ikuisuuden yhdessä, eikö niin?" naukaisin ja astuin pienen askeleen lähemmäs Helmitähteä. Sydämeni sykki nopeasti rinnassani, kun tunsin päällikön hengityksen kuonollani. //Helmi?

Helmitähti | 01.03.2018

Punnitsin Mesiviiksen ehdotusta tarkkaan. Minä rakastin häntä koko sydämestäni. Mutta entä, jos olin vain yksinäisyyttäni ihastunut häneen? Siksi olisikin kai hyvä, ettemme vielä tekisi mitään suurta. Halusin tietää, oliko tämä aitoa. Pelkäsin kuitenkin, että tapaamisemme eivät pysyisi salassa. Oli asemani kannalta vaarallista tavata toisen koaanin kissaa sellaisissa merkeissä, ja jos joku saisi tietää, voisin menettää päällikön paikkani. En halunnut sitä. "Minua vain pelottaa... Jos joku vaikka näkisi meidät. Me olemme korkeissa asemissa klaaneissamme, minä olen päällikkö ja sinä varapäällikkö." Halusin kuitenkin olla Mesiviiksen kanssa, enemmän, kuin mitään. Hän oli jälleen saanut minut onnelliseksi, kun kukaan muu ei ollut siihen pystynyt. Enkö ollut kärsinyt jo tarpeeksi? Enkö muka ansaitsisi rakkautta kaiken kokemani jälkeen? Jos nyt kieltäytyisin, saattaisin menettää sen kokonaan, ikuisiksi ajoiksi. Astahdin varovasti lähemmäs myrskyklaanilaista, ja hetken epäröinnin jälkeen painoin pääni hänen rintaansa vasten. "Tiedät itsekin, että se on riski. Suuri riski. Mutta sen riskin minä haluan ottaa", naukaisin hiljaa ja hymyilin hiukan nostaessani katseeni rakastamani kollin silmiin. "Minä haluan olla kanssasi, keinolla millä hyvänsä. Joten minä suostun." //Mesi? Sori ku kesti :/

Mesiviiksi | 02.03.2018

Katsoin hymyillen Helmitähteä. Naaraan sanat saivat minut iloisemmaksi kuin olin ollut aikoihin. "Kiitos, et ymmärräkään kuinka paljon se merkitsee minulle. Että voin nähdä sinut, tuntea lämpösi ja haistaa tuoksusi. Tahdon sinun tietävän, että jos vaihtoehtona olisi yhdessä oleminen julkisesti, tarttuisin siihen milloin vain", naukaisin tasaisella äänellä naaraskissalle. Helmitähti nyökkäili hitaasti. "Kyllä minä sen tiedän, minä tekisin aivan samoin", hän vastasi ja painoi kuononsa vasten turkkiani. Painauduin vasten jokiklaanilaisnaarasta ja vedin keuhkoni täyteen hänen kalaista ominaistuoksuaan. Oli niin hiljaista, että saatoin kuulla samaa tahtia sykkivämme sydämet. Istuimme pitkään kiinni toisissamme, kunnes Helmitähti vetäytyi kauemmaksi. Hento pakkastuuli paiskautui vasten turkkiani ja sai aikaan kylmät väreet. Hetkessä Helmitähden antama lämpö haihtui ja minun tuli kylmä. "Jatketaanko matkaa? Jos tahdomme ehtiä putoukselle ja palata takaisin Myrskyklaanin reviirille, meidän täytyy lähteä nyt", jokiklaanilaisnaaras naukaisi ja väläytti minulle vienon hymyn. Nyökkäsin. "Mennään vain", sanoin rauhallisella äänellä. Lähdin kulkemaan eteenpäin Helmitähti rinnallani. Tunsin sen hetken olevani metsän onnellisin kissa, kunnes karu totuus paiskautui vasten kasvojani. En voisi olla naaraan kanssa muulloin kuin öisin, piilossa katseilta. Kukaan ei saisi tietää. Mieleni teki kertoa rakkaudestani naarasta kohtaan kaikille, mutta en tahtonut riskeerata Helmitähden paikkaa Jokiklaanin päällikkönä. //Helmi?

Helmitähti | 07.03.2018

Astelin Mesiviiksen vierellä kohti putousta. En voinut olla hymyilemättä ja kehräsin hiljaa. Olin pitkästä aikaa aidosti onnellinen ja mieleni kevyt, mitä se ei todellakaan ollut ollut viime kuina. Yö oli pimeä ja kylmä ja jäisen tuulen osuessa kohdallemme painauduin myrskyklaanilaista vasten, hakien lämpöä hänen kehostaan. Olin täysin unohtanut, miten hyvältä tuntui olla toisen kissan vierellä. Pian näin putouksen edessämme. Se ei ollut jäässä muun joen tavoin, vaikka vettä virtasikin siinä vain vähän. Istauuduimme sillalle putouksen ylle. Hetken emmittyäni nojasin hiukan valkeaan soturiin. "Kun Ahvenleuka lähti, ajattelin, etten koskaan voisi rakastaa ketään muuta", naukaisin hiljaa katsellen alhaalla solisevaa vettä. "Rakastin häntä niin suunnattomasti. Mutta sinua rakastan vähintään yhtä paljon." //Mesi? Sorge tönkkö

Mesiviiksi | 07.03.2018

Kehräsin kovaäänisesti kuultuani Helmitähden sanat, jotka lämmittivät mieltäni, vaikka kasvojani vasten paiskautuikin parasta aikaa kylmä puhuri. "Minä ajattelin aivan samalla tavalla Kirjosiiven kuoleman jälkeen. Se tuntui kuin elämä olisi päättynyt, mutta sitten minä tapasin sinut", naukaisin hiljaisella äänellä Helmitähden korvaan. Naaras hymähti vastaukseksi ja painautui yhä tiiviimmin vasten turkkiani. "Aurinko nousee pian", kuiskasin hiljaa Helmitähden korvaan. "Sinun täytyy palata takaisin Myrskyklaanin reviirille", Helmitähti naukui haikeasti ja irrottautui minusta. Hän katsoi minua vaisusti suoraan silmiini. "Tavataanko pian? Kahden auringonkierron kuluttua?" ehdotin naaraalle. Helmitähti nyökkäsi. "Se on hyvä idea", hän vastasi kehräten lähtiessämme kulkemaan kohti Myrskyklaanin reviiriä. Kun oli viimein eron aika, kosketin kuonollani Helmitähden poskea ja vedin keuhkoni täyteen naaraan tuoksua. "Nähdään kahden auringonkierron kuluttua kuuhuipun hetkenä tässä samassa paikassa", kuiskasin jokiklaanilaisen korvaan. "Nähdään", Helmitähti vastasi, astui askeleen taaksepäin ja käänsi minulle selkänsä. Loikin nopeasti Myrskyklaanin reviirille. Jotta muu klaani ei haistaisi Helmitähden tuoksua turkissani, kieriskelin hangessa ja kaikessa, joka hieman haisi joltakin ja peittäisi naaraan tuoksun. Saavuttuani leiriin aurinko ei ollut vielä noussut. Askeleeni tuntuivat keveiltä kuin höyhen, mieleni oli pirteä, vaikka yöunet olivat jääneet välistä. Aikomukseni oli mennä nukkumaan, mutta pian kuulin ääntä parantajan pesältä. Kissoista osa oli hereillä, he kaikki olivat lähellä parantajan pesää. "Missä olet ollut?" tivasi kiukkuisena pesästä ulos asteleva Kamomillapisara. "Tarvitsin happea, olin kävelyllä. Mitä täällä tapahtuu?" kysyin siskoltani. Naaraan silmät olivat itkuiset, hän vaikutti muutenkin erityisen apealta, kuten tekivät suuri osa leirin pääaukiolla olevista kissoistakin. "Kotelampi sai joku aika sitten jonkun kohtauksen. Hänellä on hurjasti kipuja ja hän kai on matkalla Tähtiklaaniin. Jos tulet nyt, saatat ehtiä hyvästellä hänet", Kamomillapisara naukui hiljaisella äänellä. Tuntui kuin joku olisi iskenyt kyntensä sydämeeni, oloni muuttui hetkessä kevyestä raskaaksi. Ryntäsin parantajan pesään Kamomillapisaran ohitse ja astelin hitaasti pesän perällä sijaitsevaan rakoon, jossa Kortelammen peti sijaitsi. Takaisipiikki istui sairasaukion perällä ja katseli etukäpäliään. Kolli itki. Sairasaukiolla olivat myös Saniaistähti, Sädelehti ja Tiikeriraivo asteli juuri luoksemme mestarin luota. "Hän lähtee pian. Jos tahdotte sanoa hänelle vielä jotain, tehkää se nyt", parantajaoppilas naukui hiljaisella äänellä. Ryntäsin veljeni luokse ja katsoin häntä hiljaa. Kollin kylki kohoili hitaasti, hänen hengityksensä oli raskasta ja epätasaista. Hän avasi hitaasti keltaiset silmänsä ja katsoi minua. "Mesiviiksi", kolli kähisi hiljaa. Kyynel vierähti poskelleni. Painoin kuononi vasten veljeni turkkia. "Et sinä voi vielä lähteä. Meidän piti olla aina yhdessä, kaikkien neljän", kuiskasin hiljaa veljelleni. Kuulin lähestyvät askeleet takaani. Kamomillapisara ja Takiaispiikki astelivat luoksemme. He asettuivat molemmat veljemme ympärille. Olimme nuorempina olleet todella läheiset keskenämme, mutta nyt tuskin puhuimme toisillemme. Se kadutti minua hurjasti. Ja nyt Kortelampi oli kuolemassa! Oliko tämä Tähtiklaanin rangaistus minulle siitä, että tapailin salaa Helmitähteä? Kuoleeko Kortelampi minun takiani? "Ei hätää, minä olen kyllä teidän kanssanne. Ja kun sinusta tulee päällikkö, me näemme jälleen. Lupaan antaa sinulle yhden hengen, minä lupaan", kolli ilmoitti ja hymyili minulle hennosti, vaikka se olikin kipujen vuoksi vain kummallinen irvistys. Tunsin palan kurkussani. En tiennyt, tahdoinko Myrskyklaanin päälliköksi. Olin jo suunnitellut salaa mielessäni muuttavani Helmitähden luokse Jokiklaaniin, ja nyt se ajatus tuntui vain entistä kiehtovammalta. Kortelammen kuoleman jälkeen Myrskyklaani ei olisi enää sama klaani. Olivathan Kamomillapisara pentuineen, Takiaispiikki ja Sädelehti vielä täällä, mutta jokaisella heistä oli oma elämänsä. Kortelammen kanssa minä olin sisaruksistani kaikista läheisin, mutta nyt hänet oltiin viemässä pois minun luotani. En osannut vastata mitään Kortelammen sanoihin. Kortelampi irvisti kivusta ja sulki silmänsä hetkeksi. "On aika", kolli ilmoitti hiljaa. Tiikeriraivo, Sädelehti ja Saniaistähti tulivat Kortelammen ympärille hänen petinsä äärelle. "Hyvää matkaa Kortelampi", naukui Saniaistähti tasaisella äänellä. Kollin ilme oli surullinen, kuten myös kaikkien muiden läsnäolijoiden. Kuuntelin, kuinka kissat toivottivat veljelleni hyvää matkaa, onnellista elämää Tähtiklaanissa ja kaikkea muuta. "Minä rakastan sinua, pidä meistä huolta Tähtiklaanissa", kuiskasin hiljaa veljeni korvaan. Kolli käänsi keltaisen katseensa minuun. Hän nyökkäsi. "Pitäkää tekin huolta toisistanne", hän kuiskasi hiljaisella äänellä. Sitten hän katsoi minua kuin hän tahtoisi sanoa jotakin, joten painauduin vasten häntä niin, että kukaan muu ei kuulisi veljeni sanoja. "Kuuntele sydämesi ääntä, se kertoo sinulle ratkasun", kolli kähisi hiljaa. Hänen sanansa hämmensivät minua hurjasti. Nostin pääni ylös ja katsoin, kuinka veljeni ruumis valahti veltoksi. Hän sulki keltaiset silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä. "Hän on poissa", Tiikeriraivo kuiskasi hiljaa itkien. Katsoin hiljaa veljeni elotonta ruumista. Hän todella oli poissa. Mieleeni palasivat jälleen hänen sanansa. Tiesikö hän minusta ja Helmitähdestä? En tosin ihmettelisi sitä lainkaan, sillä kolli tiesi minusta kaiken. Toivoin vain, ettei kukaan muu tiennyt asiasta mitään. En ymmärtänyt veljeni sanoja. Tahtoiko hän minun lähtevän Myrskyklaanista? "Hänen ruumiinsa täytyy viedä leirin pääaukiolle, jotka muutkin voivat hyvästellä hänet. Mesiviiksi ja Takiaispiikki, voisitteko te tuoda hänet?" Saniaistähti kysyi tasaisella äänellä. Nyökkäsin. "Tietenkin", vastasin vielä päällikölle. Muut astelivat ulos pesästä. Minä ja veljeni nostimme Kortelammen ruumiin ylös ja kannoimme sen leirin pääaukiolle suurkiven läheisyyteen. Tunsin kyynelten jäätyvän poskilleni, mutta en välittänyt. Veljeni oli kuollut, enkä tiennyt, mitä minä nyt tekisin. Yritin kuunnella sydäntäni, mutta se ei sanonut mitään. //Myrskyklaanilaiset? Ehkä Kamo, Säde, Tikru tai Saniaistähti? Tiikeriraivosta tulee nyt siis parantaja.

Mesiviiksi | 08.03.2018

Oli aamu, aurinko oli juuri nousemassa. Katsoin, kuinka Siipisydän ja Korppisielu kantoivat veljeni elotonta ruumista pois luotamme. Tunsin piston sydämessäni, minulla oli jo nyt hurja ikävä Kortelampea. Olin valvonut hänen ruumiinsa yllä koko yön monen muun kanssa. Olimme jättäneet hänelle viimeiset hyvästit. Muistin, että minun täytyi järjestää partiot. Astelin kohmeisin askelin suurkiven liepeille ja katselin leirin kissoja. En laittaisi partioihin keitään, jotka olivat valvoneet yön veljeni ruumiin yllä, sillä he kaipasivat unta. Minä taas en pystyisi nukkumaan silmäystäkään, sillä mielessäni pyörivät vain Kortelammen viimeiset sanat ja hänen kuolemansa. "Minä voin järjestää partiot puolestasi", Saniaistähti tarjoutui. Pudistin päätäni. "Ei tarvitse. Mitä nopeammin pääsen mukaan arkeen, sitä nopeammin pääsen tästä yli", vastasin kohteliaasti päällikölle. Silmäilin leirissä olevia myrskyklaanilaisia. Suuri osa valvojista oli poistunut nukkumaan. Sädelehti kuitenkin käveli luokseni. "Pääsenkö mukaan partioon? Minua ei väsytä, enkä edes pysty nukkumaan", naaras naukui rauhallisella äänellä. Hetken ajan katselin sisartani pohtien, kunnes nyökkäsin. Sitten aloin jakamaan partioita: "Johdan auringonnousun partiota, joka kulkee nelipuilta Varjoklaanin vastaista rajaa myöten aina kaksijalkalaan saakka. Mukaani tulevat Sädelehti, Hyasinttimyrsky ja Tiaislaulu", nau'uin. "Toiseen auringonnousun partioon menevät Purohännän johdossa Ohdakesydän, Päästäiskarva ja Viirutassu. Metsästyspartion johtoon menee Lupiinihäntä, hänen mukaansa lähtevät Laikkulampi, Mahlaruusu, Vuokkonenä ja Viljatassu", naukaisin. Ilmoitin sen jälkeen vielä aurinkohuipun partioihin osallistuvat kissat, jonka jälkeen lähdimme matkaan oman partioni kanssa. Suunnistin partion johdossa ylös kuopasta, jossa leiri sijaitsi ja lumisessa maastossa kohti nelipuita. Olimme ohittaneet nelipuut ja vahvistaneet klaanimme rajoja, jonka jälkeen kuljimme ukkospolun vierellä ja varmistimme, etteivät varjoklaanilaiset olleet varastaneet Myrskyklaanilta riistaa. Nykyään Varjoklaanin jäsenet olivat ennalta arvaamattomia, eikä olisi ihme, jos he varastaisivat riistaa klaaniltamme näin lehtikadon aikan. Varjoklaanilla oli takuulla puutetta riistasta, sillä heidän soinen reviirinsä ei ollut kovin suotuisa riistaeläimille. "Mesiviiksi, pysähdy ja tule katsomaan", kuulin Sädelehden naukaisevan takaani, naaras sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Palasin muutaman askeleen taaksepäin Sädelehden ja muiden luokse. Maassa lähellä ukkospolkua oli verta. Kumarruin veren ylle, saatoin haistaa ukkospolun katkun alta tuoreen hiiren hajun ja myös varjoklaanilaisen tuoksun, vaikka se olikin laimea. "Varjoklaani", naukaisin hiljaisella äänellä ja nostin katseeni partion muihin jäseniin. "Mitä teemme?" Hyasinttimyrsky kysyi. "Mitä te sanotte? Lähdemmekö suin päin Varjoklaanin reviirille vai olisiko parasta palata leiriin ja kertoa Saniaistähdelle?" kysyin partioni jäseniltä. Omat ajatukseni olivat sen verran utuiset miltei kahden unettoman yön jäljiltä, että en osannut tehdä päätöstä itse. Mieleni teki toisaalta vain mennä Varjoklaanin reviirille ja ilmoittaa asiasta itse Tihkutähdelle, jotta ryöstäjä saisi varmasti rangaistuksen ja hiiri palautettaisi välittömästi Myrskyklaanille. Mitä nopeampaa toimisimme, sitä todennäköisimmin ryöstäjä saataisi kiinni. Vilkaisin taivaalle. Taivasta peitti valkea pilvipeite. Lunta saattaisi alkaa sataa milloin vain, jolloin hajujäljet katoaisivat nopeasti. //Säde tai Tiaine?

Tiaistassu | 08.01.2018

Kylmä viima pörrötti turkkiani, kun katselin leirin sisäänkäyntiaukosta ulos. Maa oli kuurassa ja ympärilläni oli hämärää, sillä aurinko ei ollut vielä noussut kunnolla. Leirissä oltiin kuitenkin jo hereillä, ja aamun ensimmäiset partiot oli lähetetty. Harmikseni en ollut päässyt mukaan metsästyspartioon enkä rajapartioon. Huiskaisin hännälläni ilmaa ja mutristin suutani. Eilen olin päässyt kiertämään rajoja, mutta tänään en ollut ainakaan vielä menossa mihinkään partioon. Toisaalta en ollut harjoitellut metsästystä kuin vain kerran, enkä ollut ollut yksissäkään taisteluharjoituksissa. Ehkä Mesiviiksi veisi minut tänään ensimmäisiin taisteluharjoituksiin? Värähdin innostuksesta ja ponnistin seisomaan. Maa tuntui kylmältä tassujeni alla, mutta en antanut sen häiritä. Lähdin tassuttamaan kohti soturien pesää turkki pörrössä. Kun saavuin pesälle, seisahduin ja kurtistin kulmiani. Pitäisikö minun mennä sisään, huutaa Mesiviikseä vai odottaa tässä kunnes joku tulisi ulos? En ehtinyt kuitenkaan kauaa miettiä asiaa, sillä pian Mesiviiksi astui ulos pesästä. Hän hymyili nähdessään minut. "Hei Tiaistassu!" kolli naukaisi. Väläytin mestarilleni hymyn ja peruutin sitten muutaman askeleen, jotta varapäällikkö pääsisi pois tukkimasta reittiä soturien pesälle. Sitten istahdin alas ja kietaisin häntäni ympärilleni. Muistin minun ja Sammalsilmän keskustelun kuin eilisen, ja olin opetellut olemaan hieman kärsivällisempi ja kunnioittavampi muita kohtaan. En kuitenkaan aina siihen pystynyt, mutta ensimmäisen oppilaspäiväni rangaistus oli todella tepsinyt ja saanut minua miettimään. "Oliko sinulla asiaa?" Mesiviiksi kysyi. "Mennäänhän tänään taisteluharjoituksiin?" Ääneni kuulosti kimeältä pidätellyn innostuksen vuoksi, ja minun olisi tehnyt mieli pomppia mestarini ympärillä. Pakottauduin kuitenkin pysymään paikoillani. // Mesi? :D

Mesiviiksi | 17.01.2018

Avasin silmäni. Makasin sotureiden pesässä, jonne olin illalla nukahtanutkin. Painajaiset olivat työntäneet minut pois unimaailmasta. Tuijotin hetken ajan sotureiden pesän karhunvatukkapensaista tehtyä kattoa, jonka jälkeen käänsin katseeni pesän uloskäynnille. Ulkona oli vielä pimeää, suuri osa sotureista nukkui pesässä vielä. Yritin saada unen uudelleen, mutta turhaan. Nousin ylös ja hiivin sotureiden yli ulos pesästä. Leirin pääaukio oli valoisa. Kääntäessäni katseen taivaalle, se oli pilvien peitossa. Taivas punersi, aurinko oli kai nousemassa. Pakonomainen tunne sai minut kävelemään leirin halki. Leirin pääaukiolla ollut lumi oli koskematonta, ilmeisesti lumisade oli lakannut juuri äsken. Sen jälkeen jatkoin matkaani kohti leirin uloskäyntiä. Pujahdin ulos leiristä ja lähdin kulkemaan aluskasvillisuuden ja hankien seassa eteenpäin. Jalkani vain johdattivat minua kohti nelipuita. Kohti sitä paikkaa, jonne olin pentuna eksynyt ja kaksijalka oli löytäny minut. Paikka sijaitsi aivan Jokiklaanin rajalla. Kun saavuin kaksijalkojen pienen polun laidalle, hämmästyksekseni erotin polun toisella puolella kissan. Tunnistaessani hopeanharmaan naaraan Helmitähdeksi, sydämeni löi kiivaasti. Silmäni suurenivat, kun hopeanharmaa naaraskissa astui polulle ja huomasi minut. "Mesiviiksi?" hän kysyi. Astelin naarasta kohti polulle. Helmitähti vaikutti myös hieman hämmentyneeltä. Kokoontumisesta saakka olin yrittänyt unohtaa naaraan ja ajatella jotain muuta, mutta aina joen läheisyydessä vilkuilin vastarannalle toiveena nähdä Helmitähti. Ikävä kyllä olin kovaa vauhtia ihastumassa jokiklaanilaisnaaraaseen, eikä tämä kohtaaminen tehnyt sitä helpommaksi. Tiesin kuitenkin, ettei meistä koskaan voisi tulla mitään. Helmitähti oli Jokiklaanin päällikkö ja minä Myrskyklaanin varapäällikkö. "Mitä sinä teet täällä?" henkäisin ja katsoin naaraa suoraan tuon jäänsinisiin silmiin. En voinut irrottaa katsettani hänen silmistään. //Helmi?

Helmitähti | 18.01.2018

"Näin painajaista, enkä saanut enää sen jälkeen nukuttua", naukaisin katsoen Mesiviikseä hänen vihreisiin silmiinsä. Olin vain herännyt keskellä yötä, hengittäen nopeasti kauhusta, nähden vieläkin silmissäni kaikki unien kauhut. Olin juossut läpi Jokiklaanin reviirin, ja viimein saavuin Nelipuille. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, että Mesiviiksikin oli täällä. Heti tunnistaessani kollin sydämeni oli alkanut sykkiä lujempaa ja lämmin tunne oli vallannut kehoni. Pidin ilmeeni silti tyynenä, en halunnut Myrskyklaanin varapäällikön tietävän, että ajattelin häntä jatkuvasti. Olin monta kertaa istunut joen rannalla, toiselle puolelle katsellen, toiveenani nähdä edes vilahdus tuosta valkeasta kollista. Mutta ajattelin häntä aivan turhaan. Vaikka Mesiviiksi tuntisikin jotain minua kohtaan, olimme siltikin eri klaaneista. "Entä sinä? Tuskin ihan huvin vuoksi vaeltelet täällä yksinäsi yöllä", naukaisin hymyillen ja heilautin häntääni. //Mesi?

Mesiviiksi | 22.01.2018

Katsoin hieman yllättyneenä jokiklaanilaispäällikköä, joka oli juuri esittänyt minulle kysymyksen. Naaras istui vähän matkan päässä minusta ja hymyili minulle hennosti. "Ihme kyllä minun syyni on täysin sama kuin sinun syysi. Painajaiset herättivät minut ja jalkani vain johdattivat minut tänne. Kenties kohtalo toi meidät tänne samaan aikaan?" heitin ehdotuksen ilmoille ja hymyilin Helmitähdelle takaisin. Naaras heilautti häntänsä jälleen puolelta toiselle ja kohautti lapojaan. "Mutta kun me kerta täällä olemme, miksi emme tekisi jotain hyödyllisempää kuin istuisimme tässä kylmässä. Kävelläänkö?" kysyin ja nousin ylös ja kuono kohti jokea. Helmitähti epäröi ensin hetken ajan, kunnes nyökkäsi ja nousi ylös. Lähdimme kulkemaan rinta rinnan kohti jokea Myrskyklaanin ja Jokiklaanin rajaa myöten. Kun katsoin Helmitähteä, tuntui kuin joku olisi iskenyt kynnet suoraan sydämeeni. Olin nopeaa vauhtia ihastumassa jokiklaanilaiseen naaraaseen, mutta niin kauan kun olin Myrskyklaanin varapäällikkö, en voisi koskaan olla naaraan kanssa. Paitsi nyt, katseilta piilossa ja salaa. Siirsin katseeni taivaalle. Pilvet olivat yhä tähtien edessä. Joen solina voimistui kulkiessamme jokiklaanilaisnaaraan kanssa eteenpäin. "Miten Jokiklaanissa menee? Onko riistaa riittämiin tai petoeläimiä kenties tiellänne?" kysyin kääntäen katseeni taas Helmitähteen. Poikkesimme pois polulta ja lähdin kulkemaan kohti Myrskyklaanin reviiriä. Epäröiden Helmitähti seurasi minua ja jatkoimme matkaa aivan joen vierellä. Naaras avasi suunsa tovin kuluttua vastatakseen. //Helmi?

Helmitähti | 23.01.2018

Seurasin Mesiviikseä varovaisesti Myrskyklaanin puolelle. Tunsin oloni epämukavaksi toisen klaanin reviirillä, ja tarkkailin ympäristöäni valppaana. Luotin myrskyklaanilaiseen kuitenkin sen verran, että tiesin olevani turvassa. Olin silti jokiklaanilainen, ja jos joku muu Myrskyklaanin soturi näkisi minut tällä puolen jokea, se ei ainakaan parantaisi klaanini kuvaa heidän silmissään. En silti halunnut lähteä, sillä Mesiviiksen seura sai oloni rauhallisemmaksi painajaisen tuottamasta levottomuudesta. Olin jo melkein unohtanut kollin kysymyksen, kun tajusin hänen odottavan vastaustani. "Ai, ihan hyvin kai. Tai ei oikeastaan", naukaisin ja soimasin samalla itseäni. Minun ei kuuluisi paljastaa klaanini heikkouksia vihollisklaanin soturille, eikä varsinkaan sen varapäällikölle. Mesiviikselle halusin kuitenkin olla rehellinen, enkä hänen kanssaan halunnut pitää yllä klaanien kireitä välejä. "Olemme turvassa pedoilta. Mutta lehtikadon takia joesta ei saa kalaa juuri yhtään. Pärjäämme kuitenkin maariistalla." Kuljimme eteenpäin joen viertä ja katsahdin toiselle puolelle, Jokiklaanin reviirille. Mitä he oikein ajattelisivat, jos näkisivät päällikkönsä myrskyklaanilaisen kanssa, näin ystävällisissä merkeissä? "Entä Myrskyklaani? Miten teillä sujuu?" kysyin hetken päästä rikkoakseni hiljaisuuden. Sydämeni sykki lujempaa, kun myrskyklaanilainen käänsi vihreän katseensa hetkeksi minuun. //Mesi?

Mesiviiksi | 30.01.2018

Katsoin Helmitähteä unohtaen hetkessä sen, mitä hän oli minulta juuri äsken kysynyt. Ajatukseni leijailivat vain naaraan jäänsinisissä silmissä. Ne olivat täydelliset, sen myöntäminen sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Helmitähti katsoi minua kummastuneesti. Säpsähdin ja havahduin takaisin tähän todellisuuteen. "Anteeksi, mitä kysyitkään?" kysyin nolona ja käänsin katseeni etukäpäliini. Kuulin Helmitähden naurahtavan hieman kiusallisesti. "Kysyin miten Myrskyklaanilla menee", naaras vastasi. Pohdin hetken ajan vastaustani. Mitään suurempia ongelmia ei ollut esiintynyt, mutta muutama kissa oli menettänyt puolen kuun aikana henkensä syystä ja toisestakin. "Ihan hyvin. Hopeataivas kuoli muutama päivä sitten, mutta muuten kaikki on oikein hyvin. Riistaakin saisi kyllä olla enemmän, mutta pienellä säännöstelyllä me pärjäämme", naukaisin. Minä luotin Helmitähteen, tiesin hänen pitävän klaanini heikkoudet omassa tiedossaan. Hän ei käyttänyt minua hyväkseen, näin sen hänen jäänsinisistä silmistään. Kaiken lisäksi päällikkö vaikutti jännittyneeltä kulkiessamme Myrskyklaanin reviirillä. Nyt hän oli kuitenkin rentoutunut hieman. Naaras asteli kaikessa rauhassa eteenpäin ja katseli joelle päin. Hän käänsi kuitenkin pian pahoittelevan katseensa minun suuntaani. "Otan osaa menetykseenne", naaras naukui hiljaisella äänellä. Nyökkäsin. En ollut kovinkaan hyvin tuntenut Hopeataivasta. En ollut vielä edes syntynyt hänen ollessa päällikkö, mutta pentuna olin kuunnellut muutamia kertoja hänen tarinoitaan Myrskyklaanin historiasta. "En ymmärrä, kuinka Ahvenleuka pystyi jättämään sinut. Sinä olet upea kissa, yksi upeimmistä mitä olen koskaan tavannut", nau'uin yllättäen. En ollut ajatellut sanovani noin, yllätyin itsekin vähintäänkin yhtä paljon kuin Helmitähti. Naaras katsoi minua yrittämättä peitellä hämmästystään. "Anteeksi, en tiedä mikä minuun meni", nau'uin nopeasti kääntäen katseeni etukäpäliini. Pysähdyimme. Yllemme laskeutui kiusallinen hiljaisuus, kumpikaan ei sanonut mitään. //Helmi?

Helmitähti | 31.01.2018

Katselin hämmentyneenä Mesiviiksen silmiin. Jouduin hetken aikaa sulattelemaan kollin sanoja. Hänenkö mielestään olin upea? Yksi upeimmista hänen tapaamistaan kissoista? Tunsin perhosten leijailevan varsassani, yllättäen pakkasessa tuli kovin kuuma. "Älä pyytele anteeksi", naukaisin hetken päästä ja katsahdin hämilläni tassuihini. Pitäisikö minun sanoa jotain samantapaista? Nostin katseeni taivaalle, miettien hetken, mitä sanoisin, kunnes katsoin jälleen suoraan Myrskyklaanin varapäällikön vihreisiin silmiin. "Minusta sinäkin olet upea kissa", naukaisin hiljaa. "Olet kunniaksi Myrskyklaanille. Kymmenen Ahvenleuan veroinen." //Mesi?

Mesiviiksi | 03.02.2018

Katsoin Helmitähteä hiljaa suoraan naaraan jäänsinisiin silmiin. En osannut enää sanoa mitään, mutta olin huojentunut naaraan kertoessaan minun olevan myöskin upea kissa. Sydämeni takoi rinnassani, kun pakotin itseni irrottamaan katseeni Helmitähdestä. Käännyin katsomaan selkäni takana virtaavaa jokea, jonka reunoilla oli jääkerros. Keskellä jokea oli kuitenkin täysin avointa aluetta, joka ei vielä ollut jäätynyt voimakkaan virran vuoksi. Käänsin sitten katseeni taas Helmitähteen. "Pitäisi kai palata leiriin. Aurinko nousee pian", naukaisin säröilevällä äänellä. En olisi tahtonut lähteä, mutta en voinut ottaa sitä riskiä, että joku näkisi minut täällä yhdessä Jokiklaanin päällikön kanssa. Siinä riittäisi selittelyä, etenkin kun mitään hyvää selitystä ei ollut. Käänsin katseeni pilviselle taivaalle. Taivaanranta punersi hieman, aurinko nousisi ihan pian. Käänsin katseeni takaisin jokiklaanilaisnaaraan silmiin. Voisin katsella niitä ikuisuuden ja sitäkin pidempään kyllästymättä. //Helmi?

Helmitähti | 04.02.2018

Katselin hetken Mesiviiksen vihreitä silmiä, kunnes käänsin katseeni pois. "Olet oikeassa", naukaisin ja vilkaisin aamuauringosta punertavaa taivasta. Minun olisi lähdettävä ennen kuin klaanin kissat heräisivät. Herättäisin turhia epäilyksiä, jos jokiklaanilaiset saisivat tietää yöllisestä kävelyretkestäni. Ja varsinkin, jos joku ehtisi nähdä minut Mesiviiksen kanssa. En olisi kuitenkaan halunnut lähteä, en todellakaan. Päinvastoin, jos olisin voinut, olisin jäänyt myrskyklaanilaisen luokse vaikka loppuiäkseni. Minun oli viimein myönnettävä itselleni, että olin koko sydämestäni rakastunut häneen. Kaikki tuntui paremmalta Mesiviiksen kanssa, vain hänen läsnäolonsakin toi päiviini valoa. Tiesin, etten helpolla voisi tukahduttaa tunteitani, mutta minun oli ehkä pakko. Enhän edes tiennyt, tunsiko kolli samoin minua kohtaan, mutta yksinäinen sydämeni piti toivoa yllä. "Mesiviiksi", naukaisin hiljaa, tunsin korviani kuumottavan jälleen, kun vain katsoinkin häntä. "Ajattelin... Ehkä voisimme tavata? Rajalla. Kenenkään ei tarvitsisi tietää, haluan vain olla kanssasi. Olet niin hyvä... ystävä." //Mesi? Sorge tönks

Mesiviiksi | 14.02.2018

Katsoin Helmitähteä uskomatta korviani. Oliko hän todella ehdottanut rajalla tapaamista? Olin positiivisesti yllättynyt, koska tahdoin tutustua Helmitähteen ja viettää aikaa hänen kanssaan, vaikka se olikin soturilain vastaista. En minä välittänyt, sillä elin tunteideni mukaan, en soturilain. Ja tämä tuntui oikealta. "Se sopii minulle enemmän kuin hyvin. Tavataan täällä kolmen auringonkierron kuluttua yöllä", ehdotin naaraskissalle. Hänen kasvoilleen ilmestyi tyytyväinen lämmin hymy. Hän nyökkäsi ja jatkoimme rinnatusten matkaamme kohti nelipuita, jonka lähellä sijaitsevalta sillalta Helmitähti pääsisi takaisin omalle reviirilleen. Seuraavana aamuna olin hyvin väsynyt. Olin nukkunut vain vähän aikaa, mutta mieleeni palautuvat painajaiset repivät minut hereille vain vähän auringonnousun jälkeen. Istuskelin unisena leirin pääaukiolla tovin, kunnes päätin jakaa partiot. Kävelin suurkiven liepeille. Muutama kissa kerääntyi ympärilleni, sillä he tiesivät aikeeni. Aamun partiot oli jo jaettu eilen illalla, joten jäljellä olivat vain aurinkohuipun partiosta eteenpäin olevat partiot. Lupiinihäntä istui yksin sotureiden pesän liepeillä ja katseli haikea ilme kasvoillaan kohti taivasta, joka oli yhä pilvien peitossa. Katsellessani naarasta tunsin voivani huonosti. Naaras oli menettänyt kaiken. Hän oli jättänyt synnyinklaaninsa ja klaanielämän isäni veljen, Ruskaraidan, vuoksi ja liittynyt hänen kanssaan Myrskyklaaniin myöhemmin. Valkea soturi oli ensin menettänyt pentunsa, jonka jälkeen Tähtiklaani oli vienyt häneltä myös Ruskaraidan. Elämä oli kohdellut vanhaa soturia kaltoin moneen otteeseen, mutta ihme kyllä hän oli jäänyt Myrskyklaaniin. Olin tänä aamuna miettinyt tulevaisuuttani. Entä jos rakastun Helmitähteen ja elämä ilman häntä tulee olemaan mahdotonta? En voisi vaatia naarasta jättämään paikkaansa päällikkönä, ainoa vaihtoehto olisi ero tai muutto Jokiklaaniin. Olin valmis siihen, jos niin täytyisi tehdä. Mutta pelko siitä, että Jokiklaanissa menettäisin kaiken vaivasi minua. "Mesiviiksi?" veljeni Takiaispiikin naukaisu veti minut pois ajatusmaailmastani. Kohdistin katseeni nopeasti savunharmaaseen veljeeni. "Järjestätkö partiot vai tulitko vain istuskelemaan siihen?" kolli kysyi virnistäen ystävällisesti. "Tietenkin järjestän", vastasin nopeasti ja kiersin katseellani leirin kissat läpi. "Pitkävarjo, johdat aurinkohuipun partiota, joka kulkee kaksijalkalasta Jokiklaanin rajaa pitkin nelipuille. Ota mukaasi Mahlaruusu, Sädelehti ja Viljatassu", naukaisin. Musta kolli nyökkäsi. Käänsin sitten katseeni taas Lupiinihäntään. "Lupiinihäntä, johda sinä aurinkohuipun toista rajapartiota. Ota mukaasi Ohdakesydän, Päästäiskarva, Sammalsilmä ja Riekkotassu. Aurinkohuipun jälkeiseen metsästyspartioon osallistuvat Purohäntä, Polttosydän, Okrakarva, Valosielu ja Apilatassu", nau'uin. Jaettuani kaikki partiot, kävin herättämässä Tiaistassun. Kerroin naaraalle lähtevämme nyt heti harjoituksiin. Hän nousi ylös nopeasti ja lähti kulkemaan kanssani kohti hiekkakuoppaa. Naaras ei keskustellut kanssani ja vältteli katsekontaktia. Hän taisi yhä olla vihainen jostain kauan sitten tapahtuneesta asiasta, josta olin kai antanut hänelle pienen rangaistuksen. Saavuttuamme hiekkakuopalle, istuin alas lumiselle maalle ja katselin oppilastani hetken hiljaa. "Harjoittelemme tänään hyökkäämistä. Kerro minulle tärkeitä asioita, joita hyökätessä pitää muistaa. Sen jälkeen saat yrittää hyökkäystä kimppuuni antaessani luvan", naukaisin. Tiaistassu vältteli yhä katsekontaktia kanssani, mutta naaras näytti pohtivan vastaustaan. //Tiaine?

Tiaistassu | 14.02.2018

Seurasin Mesiviikseä vaitonaisena metsässä. Tunsin edelleen kuita sitten saamani pienen rangaistuksen häpeän pistona rinnassani, eikä minun tehnyt mieli edes mennä harjoituksiin. Osa minusta kuitenkin halusi mennä harjoituksiin, enkä siksi viitsinyt valittaa. Päätin siis vain olla hiljaa. Mesiviiksi kuitenkin näytti tajuavan pienen mykkäkouluni ja hymähti kerran hitusen huvittuneena matkan aikana. Kun saavuimme hiekkakuopalle, istuin lumelle yhtä aikaa mestarini kanssa. Vilkuilin ympärilleni, mutta varoin visusti katsomasta Mesiviikseä. Hetken hiljaisuuden jälkeen kolli naukaisi: "Harjoittelemme tänään hyökkäämistä. Kerro minulle tärkeitä asioita, joita hyökätessä pitää muistaa. Sen jälkeen saat yrittää hyökkäystä kimppuuni antaessani luvan." Minulta kesti hetki miettiä vastausta, sillä ajatukseni harhailivat kaikessa muussa kuin harjoituksissa. "Täytyy olla nopea ja osata ennakoida vastustajan tekemiä liikkeitä", naukaisin. Puhuessani vilkaisin nopeasti mestariani. Kollin vaaleanvirheät silmät kiilsivät ja ne tarkkalivat minua. "Juuri näin. Kokeile nyt käytännössä ja hyökkää minua kohti nopeasti ja ennakoiden liikkeeni", Mesiviiksi ohjeisti. Puraisin huultani ja liikahdin hieman vaivaantuneena. En halunnut edelleenkään kohdata mestarini katsetta, mutta hyökätessä minun olisi pakko katsoa häntä silmiin. Paitsi jos.. yhtäkkiä loikkasin vain nopeasti kohti Mesiviikseä. Loikatessani en ollut kunnolla hahmottanut mestarini sijaintia, sillä olin katsonut hänen ohitseen, enkä siksi osunut aivan täsmälleen siihen kohtaan mihin olisin halunnut. Osuin kuitenkin Mesiviiksen jalkaan ja sain kampattua hänet. Nopeuteni ja arvaamaton hyppy olivat siis toimineet. Peruutin hieman kauemmas mestaristani, joka kömpi maasta ylös. Kollin katse oli pöllämystynyt, minkä näin nopealla vilkaisulla. Tunsin ylpeyden kutittavan rinnassani, mutta se lässähti melkein saman tien, kun Mesiviiksi naukaisi: "Tällaisella ei taistelussa pärjää, vaikka nyt saitkin minut kampattua. Sinun täytyy katsoa vastustajaasi ennen hyökkäystä, jotta voit arvioida hypyn voiman ja miettiä parhaan ratkaisun hyppyyn. Et voi tuijotella jonnekin muualle, Tiaistassu." Järkytys lamaannutti kehoni ja vei sanat suustani. Hetken aikaa vain seisoin mykkänä paikoillani, kunnes havahduin ja käänsin katseeni mestariini. Ensimmäistä kertaa näiden harjoitusten aikana katsoin häntä kunnolla silmiin. "Voin yrittää uudestaan." // Mesi?

Mesiviiksi | 15.02.2018

Katsoin Tiaistassua suoraan silmiin. "Hyvä, keskity tällä kertaa enemmän", naukaisin. Oppilaani nyökkäsi ja siirsi epäröiden katseensa silmiini. Hän otti tukevan asennon ja valmistautui hyökkäämään. Päätin olla väistämättä liikettä liikaa, sillä tahdoin antaa oppilaalleni paremman mahdollisuuden onnistua. Tiaistassu katsoi minua suoraan silmiini ja siristi omia silmiään. Hän heilautti pari kertaa häntäänsä puolelta toiselle, jonka jälkeen hän jännitti lihaksensa. Naaras ponkaisi itsensä vauhtiin ja syöksyi minua kohti. Vain parin silmänräpäyksen kuluttua tästä tein pienen väistöliikkeen vasemmalle, mutta Tiaistassu oli valmistautunut siihen. Naaras syöksähti perääni ja loikkasi kylkeeni. Oppilas onnistui kaatamaan minut maahan, sillä en estänyt sitä. Tiaistassu irrotti vauhdista otteensa minusta, jonka seurauksena kierähdin yksin vielä parin kerran ympäri. Taistelussa oppilas olisi nyt saanut etulyöntiaseman ja saisi aikaa hyökätä kimppuuni. Nousin nopeasti ylös ja ravistelin turkkini puhtaaksi tiihen tarttuneesta irtolumesta. Kun katsoin Tiaistassua, oli oppilaani kasvoilla hieman raivoisa ilme. Hänen turkkinsa oli pörhistynyt ja häntä oli paksu kuin mikä. Naaraan huomattua hämmentynyt ilmeeni, hän ravisteli pois ilmeensä ja käänsi nolostuneena katseensa käpäliinsä. Astuin pari askelta lähemmäs oppilastani. "Tämä ei voi jatkua näin. Olen pahoillani, jos antamani rangaistus loukkasi sinua, mutta ymmärtänet kai, että minä olen varapäällikkö ja velvollisuuksiini kuuluu rangaista, jos siihen on aihetta. En minä sitä kiusallani tee, ymmärrät sen, kun saat ensimmäisen oppilaasi. Sinusta ei tule soturia tätä menoa pitkään aikaan. Taistellessasi et saa antaa raivon sokaista sinua, sillä siinä tapauksessa kuolet. Pidä pääsi kylmänä, vaikka taistelisitkin pahinta vihollistasi vastaan. Mutta voin vakuutaa sinulle: minä en ole sinun vihollisesi. Tahdon kouluttaa sinusta hyvän soturin, mutta jos et anna minulle edes mahdollisuutta, se ei tule tapahtumaan", naukaisin ja katsoin Tiaistassu pahoittelevasti silmiin. //Tiaine?

Tiaistassu | 19.02.2018

Puraisin huultani, kun katsoin mestariani suoraan silmiin. Hänen sanansa upposivat minuun ja tunsin itseni hyvin typeräksi. Olin käyttäytynyt kuin pieni pentu. Puna nousi poskilleni ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. "Minä.." aloitin, mutta en sitten saanutkaan sanottua mitään muuta. Häpeä painoi rinnassani ja ajatus typeryyteni myöntämisestä oli liian nöyryyttävä. Minun täytyi kuitenkin sanoa se ääneen, sillä silloin Mesiviiksi tietäisi minun oppineen. Puhalsin ilmaa hampaideni välistä ja sitten naukaisin nopeasti: "Tiedän, olen käyttäytynyt typerästi. Nyt lupaan kuitenkin käyttäytyä paremmin." Mesiviiksi väläytti hymyn ja nyökkäsi. Sitten hän naukaisi: "Voimme jatkaa. Yritä hyökätä vielä kerran kimppuuni." Siristin silmiäni ja keskityin pitämään mieleni valppaana. Häntäni heilui puolelta toiselle, kun kyyristyin ja jännitin lihakseni. Arvioin hyppyyn tarvittavan voiman ennen kuin ponnistin itseni loikkaan. Tassuni osuivat Mesiviiksen kylkeen, ja kolli paiskaui maahan. Olin käyttänyt hieman liikaa voimaa hyppyyn, joten kierähdin sen voimasta kerran ympäri. Heti, kun vauhtini pysähtyi ponnistin seisomaan ja singahdin uuteen hyökkäykseen. En ollut kuitenkaan ehtinyt arvioida etäisyyksiä ja hyppyni jäi hieman vaisuksi. Mesiviiksi, joka oli ehtinyt nousta seisomaan, kamppasi minut ja painoi sitten käpälänsä rintani päälle. Tunsin kylmän lumen allani ja Mesiviiksen lämpimän käpälän rintani päällä. Sitten hän peruutti kauemmas päästäen minut nousemaan ylös. Ravistelin nopeasti turkistani lumet pois ja käännyin katsomaan mestariani. "No, miten meni tällä kertaa?" kysyin. // Mesi?

Mesiviiksi | 21.02.2018

"Paremmin kuin viimeksi", vastasin oppilaalleni hymyillen tyytyväisesti. Hänen silmänsä hehkuivat ylpeydestä. Katsoin häntä hymyillen. Kun naaras oikeasti keskittyi harjoituksiin eikä vihaamiseeni, hän oli taitava liikkeissään. "Kiinnitä kuitenkin huomiota hieman etäisyyksiin. Jos et ole varma, pystytkö tekemään jotakin, voit saada itsellesi lisäaikaa hämäämällä vastustajaasi esimerkiksi hyppäämällä sivuun pari kertaa tai potkaisemalla irtolunta tai -hiekkaa vastustajasi kasvoille", naukaisin. Tiaistassu nyökkäsi merkiksi siitä, että oli ymmärtänyt ohjeeni. Hän ei vaikuttanut olevan moksiskaan kritiikistä, vaan tahtoi yrittää uudelleen. Annoin oppilaani hyökätä vielä pari kertaa, jonka jälkeen saalistimme hetken ja palasimme leiriin. Kolmen auringonkierron kuluttua astelin kohti Jokiklaanin rajaa tarkoituksena tavata Helmitähti. Aurinko oli laskenut joku aika sitten, olin kertonut muille meneväni saalistamaan. Loikin vaivalloisesti eteenpäin koskemattomassa hangessa. Eilen ja tänään lunta oli satanut enemmän kuin pitkään aikaan. En antanut vaikeakulkuisen, pehmeän hangen kuitenkaan hidastaa tahtiani. Olin kaikki päivät odottanut Helmitähden tapaamista. Tällä kertaa taivas oli pilvetön, saatoin nähdä tähdet alastomien puiden oksien lävitse kirkkaina taivaalla. Taivaalla tähtien lisäksi oli kuulas kynsikuu. Päästyäni pois aluskasvillisuudesta ja metsästä, kuljin kohti kaksijalkojen polkua. Se oli toiminut Jokiklaanin ja Myrskyklaanin rajana lukuisten vuodenaikojen ajan. Sydämeni kiihdytti tahtiaan, kun erotin hopeanharmaan naaraskissan polulla. Myös minun vauhtini kiristyi. Naaras kääntyi katsomaan minuun päin. Hänen kasvoillaan oli lämmin ja leveä hymy, kun hän huomasi minut. "Hei, anteeksi jos jouduit odottamaan", naukaisin hymyillen ja istuuduin naaraan vierelle. Helmitähti katsoi minua yhä hymyillen. //Helmi?

Helmitähti | 21.02.2018

Ravasin halki Jokiklaanin reviirin. Jännitys kupli vatsassani. Olin matkalla tapaamaan Mesiviikseä, Jokiklaanin ja Myrskyklaanin rajalla. Olin odottanut tapaamistamme kuin kuuta nousevaa, enkä ollut juuri muuta ajatellutkaan. Jo se, että myrskyklaanilainen oli suostunut tapaamaan minut, oli saanut oloni niin kevyeksi ja onnelliseksi. Kylmä viima osui kohdalleni ja käänsin kasvoni vastakkaiseen suuntaan pörhistäen turkkiani. Taivaalla loistava kuu loi lumoavaa, hopeista valoaan maahan, saaden lumen kimmeltämään. En kuitenkaan malttanut keskittyä katsomaan kaunista luontoa. Odotus oli ollut aivan liikaa, ja nyt se oli päättymässä. Hetken päästä saavuin kahden klaanin rajana toimivalle polulle. Vilkaisin ympärilleni varmistaen, ettei kukaan ollut paikalla. Tiesin, ettei toisen klaanin kissan tapaaminen ollut ehkä kaikkien sääntöjen mukaista, mutta mitä väliä sillä oli? En nähnyt Mesiviiksen kanssa olossa mitään pahaa. Olisi silti parasta, ettei meitä nähtäisi. Istahdin odottamaan soturia ja suuntasin katseeni haaveilevasti taivaalle. Tähden tuikkivat pimeällä taivaalla niin kirkkaina ja ikuisina. Katsoiko Tähtiklaani minua nyt? Oliko se vihainen? Tähtiklaanin tehtävä oli silti tehdä kissoista onnellisia, joten miten he voisivat vastustaa tätä? Aika kului, mutta Mesiviikseä ei näkynyt. Tienoo oli hiljainen, ja aina, kun jokin pensas rapisi, katsahdin toiveikkaana sen suuntaan. Joka kerralla äänen synnytti kuitenkin vain tuuli tai jokin riistaeläin. Olin jo lähdössä, kun yllättäen huomasin valkoisen kissan astelevan minua kohti Myrskyklaanin reviirin puolella. Olin pakahtua onnesta, kun tunnistin hänet Mesiviikseksi. Sydämeni alkoi jälleen sykkiä nopeammin hänet nähdessäni, mutta hillitsin itseni ja tunteeni. Hymyilin lämpimästi kollin astellessa luokseni. "Hei, anteeksi jos jouduit odottamaan", hän naukui. Pudistin lempeästi päätäni. "Älä turhaan pyytele anteeksi", naukaisin ja heilautin häntääni. "Olen niin onnellinen siitä, että tulit! Luulin jo, ettet tulisikaan. Mutta nyt kun olet siinä... kaikki tuntuu paremmalta." Nousin ylös ja venytin istumisesta kangistuneita takajalkojani. Astelin Mesiviiksen luo. "Kävelläänkö?" kysyin kehräten hiukan. "Et tiedäkään, miten olen odottanut näkemistäsi." //Mesi?

Mesiviiksi | 03.01.2018

Kävelin nelipuiden ja Myrskyklaanin vastaista rajaa pitkin maistellen ilmaa mahdollisten jokiklaanilaisten kissojen hajujälkien vuoksi. Saniaistähti oli määrännyt enemmän partioita tälle rajalle, mutta koska suuri osa kissoista oli nyt pois leiristä, olin päättänyt lähteä yksin. Kaiken lisäksi tarvitsin raitista ilmaa, en ollut saanut tyhjentää päätäni ajatuksista pitkään aikaan. Ensimmäisenä mieleeni nousi Kirjosiipi. Voi Kirjosiipi.. Kuinka minä kaipasinkaan hänen makeaa tuoksuaan ja hänen sinisiä silmiään. Naaraan kuolemasta oli vasta kuu, mutta se tuntui ikuisuudelta ja toisessa hetkessä se tuntui vasta eiliseltä. Jäljellä oli vain Myrskyklaani. Uskollisuuteni klaanilleni ei ollut sellaista kuten monella muulla, mutta uskollisuus sen jäsenille oli suurempaa kuin mikään. Oikeastaan olin uskollinen vain perheelleni. He olivat syyni, miksi en ollut jo lähtenyt pois klaanista vaeltamaan. Juureni pitivät minut tiukasti Myrskyklaanissa. En voisi jättää Kortelampea, Kamomillapisaraa, Takiaistassua tai muitakaan perheenjäseniäni ja heidän perheenjäseniään. Minun täytyi kantaa vastuuni Myrskyklaanin varapäällikkönä. En kuitenkaan pystynyt kuvittelemaan itseäni klaanin johdossa. Olin vain yksi soturi, enkä edes erityisen voimakas tai muutenkaan upea. Säpsähdin kuullessani ääniä nelipuilta. Äänet kuulostivat siltä kuin jotkut olisivat taistelleet. Nostin korvani pystyyn ja kuuntelin tarkkaavaisesti ilmaa. Raotin leukojani tunnistaakseni erilaisia tuoksuja. Silmäni suurenivat, kun haistoin veren hajun. Se kuului kissalle. Olivatko kuolonklaanilaiset hyökänneet jonkun kimppuun? Uteliaisuus vei voiton, ylitin rajan ja lähdin kulkemaan hangessa ääntä kohti. Kului hetki, hiljaisuus saapui. Pysähdyin ja maistelin jälleen ilmaa. Kun löysin hajujäljen, seurasin sitä. Näin edessäni kuolonklaanilaispartion. Heidän jaloissa makasi hopeanharmaa naaraskissa: Helmitähti. Tunnistin partiossa olleista kissoista Kalmaliljan ja Ahvenleuan. Kun partio huomasi minut, ilmeisesti johdossa oleva Kalmalilja naukui: "Tämä on Kuolonklaanin reviiriä." Purin hampaani yhteen ja irvistin kuolonklaanilaissoturille. Astuin askeleen lähemmäs kuolonklaanilaisia. "Vähät tekään muiden reviireistä välitätte", nau'uin ja katsoin vihreitä silmiäni siristellen Ahvenleukaa ja sitten Kalmaliljaa. Vilkaisin myös nopeasti partion muita jäseniä. "Kalmalilja, lähdetään", Ahvenleuka naukui ja katsoi tummaa naaraskissaa. Astuin askeleen lähemmä Helmitähteä ikään kuin suojatakseni Jokiklaanin päällikköä kuolonklaanilaisilta. En tiennyt, miksi niin tein. Jokiklaani oli varastanut Myrskyklaanilta riistaa. Helmitähti oli tosin kiistänyt sen, hän joko uskoi klaaniinsa todella paljon tai oli erinomainen valehtelija. Mutta minä vihasin kuolonklaanilaisia ja heidän tunteettomuuttaan, joten ennemmin suojelin jokiklaanilaisnaarasta kuin annoin kuolonklaanilaisten satuttaa häntä. En ymmätänyt, kuinka Ahvenleuka oli vajonnut näin alas. Toivoin todella, että Helmitähdellä oli vielä henkiä jäljellä. //Helmi, Kalma tai Ahven?

Helmitähti | 03.01.2018

Heräsin hätkähtäen vihreällä niityllä. Viimeinen asia, minkä muistin, oli suunnaton kipu ja Kalmaliljan jäiset, vihreät silmät. Nyt en kuitenkaan tuntenut kipua. Tiesin jo, missä olin. Luokseni asteleva hopeinen kissa vhvisti oletukseni. Kissa oli jälleen Palotähti. Hänen takanaan näin oman kuvajaiseni, joka tällä kertaa oli hiukan tummempi ja selkeämpi. Olin jälleen menettänyt hengen. "Olet menettänyt toisen henkesi, Helmitähti." Nostin katseeni Jokiklaanin entiseen päällikköön ja nyökkäsin. En sanonut naaraalle mitään. Mielessäni pyöri liikaa asioita, mutta päällimmäisenä Ahvenleuka. En tiennyt ollenkaan, mitä kolli minusta nykyään ajatteli. Mutta hän ei selvästi ollut hyväksynyt klaanilaisen käytöstä, vaikkei hän sitä ollut erityisemmin estänytkään. Mutta se vain vahvisti tunnetta siitä, että menneisyytemme ja kumppanuutemme ei koskaan tulisi takaisin. Ahvenleuka ei koskaan tulisi takaisin. Ja se oli asia, jonka kanssa minun oli joko elettävä, tai asia, joka oli syytä unohtaa. Tiesin kuitenkin, etten vieläkään voisi päästää hänestä irti. En vielä. "Milloin pääsen takaisin?" kysyin ja katsahdin Palotähden silmiin. Hän räpäytti lempeästi silmiään. "Nyt." Samassa olin ajautunut jonnekin kauas Tähtiklaanista ja kaikki pimeni. Hätkähdin herätessäni ja aloin hengittää nopeasti ja raskaasti. Räväytin silmäni auki. Näin harmaan taivaan ylläni ja aukiota reunustavat neljä tammea. Tunsin suurta kipua vatsassani ja kaulassani, jonne Kalmalilja oli haavoja tehnyt, mutta myös kasvoissa. Nstin varoen hitaasti tassuani ja pyyhkäisin silmäni yli. Sen yli kulki jonkinlainen haava, joka oli kai tehty minun vieraillessani Tähtiklaanissa. Kierähdin vaivalloisesti vatsalleni ja suljin silmäni, kun korvissani alkoi soida. Pääni oli kipeä, minua huimasi hiukan, mutta muuten oloni oli kaiketi kunnossa. Avasin hitaasti silmäni ja näin juuri, miten kuolonklaanilaispartio katosi näkyvistäni. Käänsin päätäni ja yllätyksekseni näin Myrskyklaanin varapäällikön Mesiviiksen seisomassa vieressäni. "Mesiviiksi? Mitä sinä teet täällä? Mitä tapahtui?" kyselin kurtistaen hämmentyneenä kulmiani. //Mesi?

Mesiviiksi | 04.01.2018

Katsoin Helmitähteä suoraan tuon silmiin ja pohdin hetken ajan vastauksia naaraan esittämiin kysymyksiin. "Olin kävelyllä ja kuulin taisteluääniä, kun haistoin veren en voinut antaa asian olla. Hyvä niin, sillä Kalmalilja tuskin olisi jättänyt sinua rauhaan tultuasi takaisin Tähtiklaanin luota", naukaisin jokiklaanilaisnaaraalle ja vilkaisin vielä Kuolonklaanin partion perään. Käänsin katseeni takaisin toisen klaanin päällikköön, joka vaikutti hieman huonovointiselta. "Oletko sinä kunnossa?" kysyin ja katsoin huolestuneena hopeanharmaata naaraskissaa. "Olen, kaikki on hyvin. Haavoihin hieman sattuu, mutta muuten olen kunnossa", päällikkö vastasi ja lähti hoipertelemaan kohti Jokiklaanin reviiriä, mutta ravasin nopeasti hänen rinnalleen. Helmitähti horjahti ja oli vähällä kaatua hankeen, mutta onnistuin tukemaan häntä niin, että naaras pysyi pystyssä. "Etkä ole. Minä saatan sinut leiriin, ethän sinä tuossa kunnossa pärjää edes takaisin Jokiklaanin reviirille", nau'uin ja lähdin kulkemaan naaraan vierellä kohti Jokiklaanin rajaa. Helmitähden katse oli suoraan edessäpäin, mutta minä katsoin häntä. Hän näytti uupuneelta ja käveleminen näytti vaivalloiselta. Minä säälin soturia. Hän oli takuulla pettynyt Ahvenleukaan, sillä niin olin myös minäkin. Olin onnellinen siitä, että Kirjosiipi kuoli, jos hän olisi tehnyt kuten Ahvenleuka ja vaihtanut puoltaan vihollisten puolelle, en olisi antanut sitä ikinä anteeksi hänelle. //Helmi? En yhtää tiiä missäpäi nää oli jote oletin että jossai nelipuilla xd

Helmitähti | 04.01.2018

Huokaisin syvään ja nojasin Mesiviikseä vasten. Tunsin jalkojeni hiukan tärisevän kävellessäni, mutta astelin eteenpäin niin reippaasti, kuin pystyin. Vilkaisin myrskyklaanilaista vaivihkaa. Muistin, että olimme puhuneet kokoontumisessa. Hänenkin kumppaninsa oli... jättänyt hänet. Vaikkakin eri tavalla. Hän saattoi silti tuntea sen, minkä minä tunsin. Ahvenleuka oli kuitenkin elossa, Kirjosiipi ei. Ja minun kumppanini oli pettänyy minut. "Ikävöit varmasti Kirjosiipeä", naukaisin hiljaa ja pysähdyin hetkeksi hengähtämään. Kohtasin Mesiviiksen vihreiden silmien katseen. "Minäkin ikävöin Ahvenleukaa. Vaikka hän satuttikin minua, hän kulkee jatkuvasti ajatuksissani. Ikävöin häntä. Ja se repii sisintäni hiljalleen palasiksi." Lähdin kulkemaan eteenpäin jälleen ottaen Mesiviiksestä tukea. Olin pitkään kuvitellut, että saisin entisen kumppanini muuttamaan takaisin luokseni. Olin kuvitellut, että voisimme vielä olla kumppaneita. Mutta hän ei ollut edes puolustanut minua. "Sinä tuskin koskaan unohdat Kirjosiipeä ja hänen kanssaan viettämääsi aikaa. Etkä varmasti haluakaan", nau'uin ja suuntasin tyynen katseeni eteen. "Mutta minun on pakko unohtaa Ahvenleuka. Muuten en voi jatkaa elämääni." //Mesi?

Mesiviiksi | 04.01.2018

Käänsin pahoittelevan katseeni kohti Helmitähteä. En osannut vastata hänelle mitään, koska en koskaan ollut ollut sellaisessa tilanteessa. "Hän ei ansaitse sinua. Kukaan Kuolonklaaniin muuttanut ei ansaitse onnea etenkään sinunkaltaisesi kissan kanssa. En minä sinua tunne, mutta uskollisuutesi ja luottamuksesi klaaniasi ja sen jäseniä kohtaan suorastaan hehkuu sinusta", naukaisin Helmitähdelle väläyttäen naaraskissalle pienen hymyn. Naaraan surkeassa katseessa saatoin erottaa pienen hymynkaltaisen. "Jatketaanko matkaa?" kysyin ja nousin ylös. Helmitähti nyökkäsi ja kampesi itsensä jaloilleen. Lähdin kulkemaan rauhalliseen tahtiin naaraan vierellä kohti Jokiklaanin leiriä. En oikein ollut varma sen sijainnista, jonka vuoksi annoinkin Helmitähden johdattaa meidät sinne. "Minä uskon, että Jokiklaani ei varastanut Myrskyklaanilta riistaa", naukaisin ja käänsin lempeän vihreän katseeni kohti jokiklaanilaisnaarasta. Huomasin Helmitähden katseessa kiitollisuutta. "Siitä huolimatta Saniaistähti tahtoo tarkkailla nelipuiden vastaavaa rajaa tarkemmin, mutta kerron hänelle mielipiteeni heti päästyäni takaisin Myrskyklaanin leiriin. Jos sinä luotat niin paljon klaanilaisiisi, en voi muuta kuin luottaa sinuun", naukaisin Jokiklaanin päällikölle ja käänsin katseeni eteenpäin. Näin vain lumihankia, ei merkkiäkään leiristä. Ehkä matka olikin pidempi kuin osasin kuvitella. //Helmii?

Helmitähti | 05.01.2018

Huokaisin syvään, helpottuneena. "Kiitos. Se merkitsee minulle paljon", naukaisin huojentuneena siitä, että tämäkin asia saataisiin ehkä järjestettyä. Olin jo pelännyt, että heti ensimmäisenä asiana päällikkönä ollessani olisin aiheuttanut eripuraa kahden klaanin välille tai nolannut Jokiklaanin, mutta niin ei välttämättä kävisikään. "Hei... Leiri on tuolla", tuhahdin huvittuneena katsellessani maastoa. Nojasin Mesiviiksen kylkeen hiukan enemmän ja ohjasin meidät takaisin oikealle reitille. Hymy levisi jälleen kasvoilleni. En ollut pitkään aikaan ollut näin onnellinen. Ehkä olin vain helpottunut siitä, että asiat järjestyisivätkin, tai siitä, että viimein vierelläni oli joku, jolle saatoin puhua ajatuksistani. Sillä Mesiviiksi tuntui ymmärtävän ja hänen sanansa lohduttivat minua. "Tuota... Kiitos jälleen", naukaisin epämääräisesti, tietämättä oikein, mitä sanoa. "Teit oloni paremmaksi." Katsahdin lämpimästi myrskyklaanilaisen silmiin. Katsoin häntä hiljaa hetken ajan, kunnes käänsin pääni nolona pois. Myrskyklaanilaisesta ei saisi tehdä ystävää, varsinkaan näinä aikoina. Vaikka Mesiviiksi ehkä luottikin minuun, ei se tarkoittanut, että koko klaani välttämättä uskoisi häntä. Tai edes Saniaistähti. //Mesi?

Mesiviiksi | 05.01.2018

"Pärjäätkö tästä eteenpäin yksin?" kysyin Helmitähdeltä. Jokiklaanin leiri häämötti edessämme ja jokiklaanilaisten tuoksut voimistuivat entisestään, joka oli ihan normaalia leirin lähettyvillä. Helmitähti käänsi jälleen hetkeksi katseensa silmiini, jonka jälkeen hän nyökkäsi. "Kiitos avusta", Helmitähti naukui väläyttäen minulle laimean hymyn. Hymyilin leveästi takaisin Jokiklaanin päällikölle, kun irrottauduin tuon lämpimästä turkista. Katselin hetken ajan, kun hopeanharmaa naaraskissa hoiperteli eteenpäin kohti Jokiklaanin leiriä. Mieleni synkkeni. Tuntui pahalta nähdä Helmitähden katoavan näköpiiristäni sisään leiriin. Olin nauttinut jokiklaanilaisen seurasta, ehkä enemmänkin kuin soturilaki salli. Ravistelin päätäni ja pakotin ajatukset pois mielestäni. Minun täytyi olla uskollinen Myrskyklaanille, Helmitähti vaikutti kyllä hyvältä kissalta, ehkä me voisimme olla ystäviä tulevaisuudessa. Soturilaki salli ystävät toisista klaaneista, kunhan se ei vahingoittaisi omaa klaania. Lähdin kävelemään takaisin kohti nelipuita, jotta pääsisin mahdollisimman pian takaisin Myrskyklaanin reviirille. Parin päivän kuluttua istuin leirin pääaukiolla Saniaistähden kanssa odottamassa, että kokoontumiseen valitut kissat saapuisivat luoksemme. Katselin haikeana tyhjyyteen katse kohti taivasta. Näiden parin päivän ajan olin hiljaisina hetkinä vajonnut ajatuksiini. Päässäni pyöri Helmitähti. Ensimmäistä kertaa kuuhun en ajatellut Kirjosiipeä. Ihme kyllä minä en tuntenut lainkaan huonoa omatuntoa toisen klaanin kissan ajattelemisesta. Helmitähti oli ystäväni, eikä soturilaki kieltänyt sitä, joten enhän minä edes tehnyt mitään väärää. "Mesiviiksi? Oletko valmis lähtemään?" Saniaistähti naukui ja katsoi minua kärsimättömästi. Säpsähdin ja käänsin katseeni päällikköön. "Olen", vastasin nopeasti ja käännyin kohti piikkihernetunnelia. Seurasin Saniaistähteä ulos leiristä. Oppilaani Tiaistassu kulki vierelläni ja jutteli sisarelleen Ruskotassulle, jonka Saniaistähti oli ottanut oppilaakseen. "No, jännittääkö teitä ensimmäinen kokoontumisenne?" kysyin kaksikolta. Tiaistassu vaikutti yhä olevan hieman vihainen minulle siitä, että olin antanut hänelle pienen rangaistuksen hänen tultua oppilaaksi. Naaras kohautti lapojaan kulkiessaan eteenpäin siskonsa rinnalla. Saavuimme nelipuiden laaksoon. Laaksossa oli jo ainakin yksi tai ehkä kaksikin klaania meitä odottamassa kissamäärän perusteella. Saniaistähden johdattaessa meidät alas nelipuiden laaksoon, ilmassa leijaili Tuuliklaanin ja Jokiklaanin tuoksu. Valpastuin heti haistaessani Jokiklaanin kalaisen tuoksun. Olin kertonut Saniaistähdelle siitä, mitä pari päivää sitetn oli nelipuilla tapahtunut. Hän ei kamalasti ollut ottanut kantaa Jokiklaanin syyttömyyteen, mutta oli ollut kiitollinen minun kertoessani hänelle, mitä mieltä minä olin. Kissat hajaantuivat omille teilleen, mutta Ruskotassu ja Tiaistassu jäivät seisomaan paikoilleen. "Menkää etsimään muiden klaanin oppilaita. Katsokaa, tuolla ovat Tuuliklaanin ja Jokiklaanin oppilaat", naukaisin. En ollut koskaan nähnyt Tuuliklaanin oppilaita, mutta Jokiklaanin oppilaista kaksi näyttivät etäisesti tutuilta. Tiaistassu ja Ruskotassu poistuivat epäröiden luotamme. Jatkoimme Saniaistähden kanssa matkaa kohti puhujankivelle, jossa Helmitähti, Kuuviiksi ja Naaliturkki olivat jo. Tervehdimme toisiamme nyökkäämällä. Naaliturkin rinnalla seisoi kellanpunainen yksisilmäinen kolli, jonka tunnistin hetkessä Pyryviimaksi. Oliko Liitotähti kuollut? Käänsin katseeni Helmitähteen. Huomasin naaraan tuijottavan minua. Hetkessä hän kuitenkin käänsi jäänsinisen katseensa pois minusta huomattuaan minun katsovan häntä. Tein samoin hieman nolostuneena ja käänsin katseeni Naaliturkkiin. "Onko Liitotähti..?" en jatkanut lausettani loppuun, koska tahdoin olla edes hieman hienovarainen. Naaliturkki nyökkäsi. "Kerron siitä myöhemmin, mutta minä olen nyt Naalitähti, Tuuliklaanin päällikkö", kolli ilmoitti ja katsoi minua vakavasti meripihkasilmillään. Nyökkäsin kunnioittavaan sävyyn ja käänsin katseeni Pyryviimaan. "Sinä taidat olla uusi varapäällikkö?" Saniaistähti kerkesi ensin. Pyryviima nyökkäsi. "Onnittelut koko Myrskyklaanin johdosta", Saniaistähti naukui kellanpunaiselle kollille tyyni ilme kasvoillaan. Käänsin jälleen katseeni Helmitähteen. Naaras oli uppoutunut juttelemaan varapäällikkönsä kanssa. Kun katsoin naarasta, koko kehossani kihelmöi. Se oli todella outo tunne, enkä osannut kovinkaan kuvailla sitä. "Kuolonklaani saapuu", kuulin jonkun naukuvan etäämmältä ja käänsin vaistomaisesti katseeni Tuuliklaanin reviirin suuntaan. Musta Pimeystähti johdatti klaaninsa jäsenet nelipuiden laaksoon. Hänen rinnallaan kulki harmaavalkoinen kolli, Raepisara. Pimeystähden käskystä hänen klaaninsa jäsenet hajaantuivat ympäri nelipuita. Naaras itse taas käveli meidän luoksemme. Hän otti paikkansa varapäällikkönsä kanssa Saniaistähden ja Naalitähden vierellä. Naaras väläytti Tuuliklaanin tuoreelle päällikölle katseen, jota en osannut tulkita. Se oli osittain vihainen, tyytyväinen ja pilkkaava. Liittyiko Kuolonklaani Liitotähden kuolemaan jotenkin? Naalitähti vastasi Pimeystähden katseeseen tyynesti ja käänsi katseensa poispäin kuolonklaanilaisista. Edes kuolonklaanilaisten näkeminen sai minut vihaiseksi. He eivät osanneet olla hetkeäkään ilman rauhaa. Kun käänsin katseeni taas Helmitähteen, tunsin rauhoittuvani kummasti. Naaras katsoi viirumaisilla silmillä Pimeystähteä. //Helmi tai joku?

Helmitähti | 05.01.2018

Ravasin ripeään tahtiin kohti Nelipuita, Kuuviiksi kannoillani. Oli täysikuu, mikä tietenkin merkitsi kokoontumista. Kirkasmarja oli vielä epäillyt, jaksaisinko kulkea niin pitkää matkaa, mutta tunsin olevani kunnossa. Kaikki haavani - lukuunottamatta kasvojen viiltoja - olivat parantuneet. Nyt odotin kokoontumista jotenkin eri tavalla, kuin aiemmin. Sillä sekunnilla, kun olin astunut pois Mesiviiksen luota, maailmani oli jälleen muuttunut harmaaksi ja yksitoikkoiseksi. Melkein samalla tasolla, kuin silloin, kun Ahvenleuka oli jättänyt minut yksin. Ehkä minulla vain oli ollut hänen kanssaan niin mukavaa, kun olin hetkeksi saanut unohtaa kaikki murheeni. Mutta entisen kumppanini olin jo melkein unohtanut. Hän kulki ajatuksissani harvemmin, ja monesti hänen tilallaan oli eräs tietty, myrskyklaanilainen kolli. Olin ollut nämä pari päivää parantajan pesällä, joten minulla oli ollut paljon aikaa miettiä asioita. Saavuimme pian neljän tammen luo. Paikalla oli vain Tuuliklaani. Yllätyin nähdessäni puhujankiven juurella Naaliturkin ja Pyryviiman, Liitotähteä ei näkynyt. Astelin nopeasti kahden kollin luo ja kallistin päätäni kysyvästi. Paha aavistus heräsi mielessäni. Naaliturkki kaiketi huomasi kysyvän ilmeeni, sillä kolli vastasi: "Liitotähti on kuollut. Minusta tuli päällikkö, Naalitähti, Pyryviimasta varapäällikköni." Nyökkäsin valkoiselle kollille. "Otan osaa. Hän oli hyvä päällikkö", naukaisin myötätuntoisesti katsellen kumpaakin tuuliklaanilaista. "Mutta onnittelut teille." Istuuduin Kuuviiksen kanssa puhujankiven juurelle. Varapäällikköni alkoi heti juttelemaan kahden muun kissan kanssa, mutta minä katselin odottavaisesti aukion reunoja. Tiesin, että vaikken olisi halunnut, odotin Ahvenleukaa. Mutta nyt odotin myös Mesiviikseä. Pian kuulin askelia kauempaa, kun Myrskyklaani saapui. Katseeni kiinnittyi heti valkoiseen kolliin, joka kulki Saniaistähden kannoilla. Tunsin vatsassani oudon, lämpimän tunteen, kun vain katsoinkin häntä. Käänsin katseeni kuitenkin pois, kun Mesiviiksi katsoi minuun. Kuolonklaani saapui jonkin ajan kuluttua, erotin heti kaukaa Ahvenleuan vaaleanharmaan turkin. Nyt jätin hänet kuitenkin huomiotta. Myös Kalmalilja asteli laaksoon, ja kun hän kohtasi katseeni, naaraan kasvoille ilmestyi kylmä hymy. Näin kuitenkin, että hänen toisesta korvastaan oli lähtenyt suuri pala irti, ja muistelin tyytyväisenä, miten olin repäissyt sen taistellessamme. Olin sentään jättänyt häneen pysyvän muiston itsestäni. Siristin silmiäni häntä katsoessani. Minä kostaisin vielä hänelle. Kukaan ei enää loukkaisi minua niin. //Mesi tai muut kokoontumisessa?

Mesiviiksi | 05.01.2018

Täysikuu lähenteli parhaillaan huippuaan, mutta emme voineet aloittaa kokoontumista vielä, koska Varjoklaani ei ollut saapunut. Koska aika kävi pitkäksi ja puheenaiheet olivat kadonneet Pimeystähden ja Raepisaran saavuttua paikalle, lähdin astelemaan etäämmälle päälliköistä ja varapäälliköistä. "Minne matka?" Saniaistähti kysyi ja katsoi minua kasvoillaan hieman hämmästynyt ilme. Katseeni osui hetkeksi Helmitähteen. Naaras katsoi minua suoraan silmiini. Hänen jäänsininen katseensa sai sydämeni sykkimään nopeammin. Käänsin kuitenkin pian vihreän katseeni päällikkööni. "Jaloittelemaan. Tulen takaisin, kun Varjoklaani saapuu", ilmoitin ja poistuin paikalta vilkaisten vielä kerran Helmitähteä. Naaras katsoi minuun päin, mutta niin tekivät myös muut päälliköt ja varapäälliköt. Kävelin kissajoukon lävitse kohti yhtä suurta tammea. Kun pääsin pois tungoksesta, käänsin katseeni kohti taivasta. Päivällä taivaalla olleet pilvet olivat poistuneet kirkkaan tähtitaivaan tieltä. Tummansinistä taivasta valaisivat Hopeahännän tähtisoturit. Kirkas täysikuu loisti taivaalla ja valaisi nelipuiden laakson ja koko metsän valollaan. "Taivas on kaunis", naukaisu sai minut säpsähtämään. Käänsin katseeni Helmitähteen, joka oli saapunut aivan lähelleni. Naaraan hopeanharmaa turkki suorastaan sädehti kuunvalossa. "Niin.. Tähtiklaanin soturit katsovat meitä sieltä", nau'uin hiljaa ja käänsin katseeni jälleen taivaalle. Sivusilmälläni huomasin Helmitähden tekevän samoin. "Katseleeko sinua kukaan tuolta? Siis Tähtiklaanista", naukaisin ääni väristen ja käänsin katseeni Helmitähteen. //Helmi?

Helmitähti | 05.01.2018

"Vanhempani, luulisin", naukaisin ja suuntasin katseeni taivaalle. Tuntui oudolta, mutta mukavalta ja rauhoittavalta istua Mesiviiksen vierellä. Pysyin kuitenkin tarpeeksi kaukana hänestä, vaikka uskoinkin, ettei kukaan meitä katsonut. Tunsin turkkini kihelmöivän oudosti, siirtelin painoani tassulta toiselle. "En koskaan tuntenut heitä. Olin heidän ainoa pentunsa, joten minulla ei ollut sisaruksia. Ja sitten hekin kuolivat." Painoin pääni alas ja katselin tassujani. En ollut koskaan osannut ikävöidä vanhempiani, enkä siis nytkään sitä tehnyt. Mutta muistelin ainoaa ystävääni ollessani pentu. Muistelin, miten hän oli viettänyt kanssani aikaa aina, kun olin ollut yksin. Jälleen kerran ajatukseni johtivat Ahvenleukaan, mutta nostin pääni ylös päättäväisesti. Se kissa, jonka silloin olin tuntenut, oli kuollut. Hengitin syvään ja katsahdin jälleen taivaalle. "Olen aina pitänyt tähdistä. Ne ovat niin kirkkaita ja kauniita", naukaisin hymyillen. Tänä yönä ne näyttivät vielä kirkkaammilta, kuin yleensä. Kuu hohti hopeista valoaan niiden keskellä, värjäten turkkini hiukan sinertäväksi. "Tähdet ovat ikuisia. Ne ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. Ne ovat maailmassa ainoita asioita, joihin todella voi luottaa." //Mesi?

Mesiviiksi | 05.01.2018

Väläytin Helmitähdelle hymyn. "Olet kyllä aivan oikeassa", nau'uin siirtämättä katsettani pois Helmitähdestä. "Minunkin vanhempani ovat Tähtiklaanissa. He matkasivat sinne muutama vuodenaika sitten", tunsin pakonomaiseksi kertoa asian Helmitähdelle, enkä edes tiennyt miksi niin oli. Naaras käänsi pahoittelevan katseensa minun suuntaani. Minäkin katsoin hopeanharmaata naarasta vihreällä katseellani. "Olen pahoillani.. Mikä heidät vei Tähtiklaaniin?" Helmitähti kysyi hiljaisella äänellä. "He olivat jo vanhoja, heidän aikansa oli lähteä. Tietenkin minä heitä siitä huolimatta ikävöin, ikävöin paljonkin... Mutta he ovat onnellisempia Tähtiklaanissa kuin täällä, sen tiedostaminen tekee minut onnelliseksi", naukaisin. Kasvoillani oli hento hymy. Käänsin taas katseeni taivaalle. Uskoin Usvahännän ja Vinhasiiven katselevan minua tuolta jostain. Toivoin myös Kirjosiiven olevan siellä, ja Laaksotassun.. "Varjoklaani on täällä, pitäisikö meidän palata muiden luokse?" kysyin ja käänsin katseeni taas kerran Jokiklaanin päällikköön. //Helmi?

Salviatassu | 06.12.2017

"Salviapentu, pysyhän nyt paikallasi. En voi puhdistaa karvojasi jos sätkit kuin vastasyntynyt pentu." Pyöräytin safiirinsinisiä silmiäni liitoiteltusti ja rentoutin jäykistettyjä jäseniäni, jotta Hyasinttimyrsky pääsisi nuolemaan alaselkäni karvoja. Samalla kun isäni puhdisti sotkuista turkkiani, annoin katseeni karkailla aukiolle, joka erottui sammalverhojen välistä. Tuoresaaliskasalla istui oppilaita, jotka jakoivat ruokaa keskenään. Kun näin heidän ystävälliset hymyt ja rennot juttelutuokiot, innostus oppilaaksi pääsemisestä kasvoi vain entistä isommaksi. "Noin, nyt turkkisi näyttää siedettävältä. Sinun pitää oppia, että vaikka valkeat karvat näyttävät upealta, niiden siistinä pitäminen on erittäin haastavaa koska jokainen sammalhippu ja hiekanjyvä erottuu puhtaanvalkoisesta turkista", Hyasinttimyrsky lausahti laskettuaam minut pentutarhan hiekkalattialle. Vaikka katseeni oli vieläkin porautunut sammalverhojen takana häämöttävään aukioon, tunsin isäni polttavan katseen niskakarvoissani. "Salviapentu, kuunteletko sinä?" Hätkähdin, kun Hyasinttimyrskyn turhautunut äänensävy kajahti ilmaan ja pakottauduinkin kääntymään ympäri, samalla myös jouduin kohtaamaan sinertävänharmaan kollin silmät. "Kyllä isä, minä kuuntelen", mumisin nolostuneena, "olen vain todella innostunut enkä vain jaksaisi odottaa hetkeäkään." Onneksi siinä samassa Hyasinttimyrskyn kirkkaansinisissä silmissä välähti hyvinkin tuttu lämpö, joka pysyi kollin kasvoilla tuon kumartuessa nuolaisemaan päälakeani hellästi. "Ymmärrän kyllä. Oppilaaksi pääseminen on jokaisen kissan mielestä todella jännittävää, kun voi vihdoinkin kokea itsensä tärkeäksi", Hyasinttimyrsky totesi ja peruutti sitten hieman, asettuen istumaan sammalpedin reunalle. Olin juuri aikeissa kysyä isältäni, miltä hänestä oli tuntunut päästessään oppilaaksi, mutta samassa aukiolta kajahti voimakas kutsuhuuto: "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!" Loikkasin silmänräpäyksessä jaloilleni, kun jännitys otti vallan kehossani. Tuuhea häntäni alkoi vispata ilmaa ja silmissäni välähti innostus, kun sukelsin nopeasti ulos pentutarhasta. Suuntasin automaattisesti askeleeni Suurkiveä kohti, jonka ympärille myrskyklaanilaiset alkoivat hiljalleen kerääntyä. "Mennään eturiviin, Salviapentu. Sillä tavalla pääset helposti Suurkiven luokse", Hyasinttimyrsky muistutti saapuessaan rinnalleni. Nyökkäsin nopeasti isälleni ja lähdin pujottelemaan kissarykelmän läpi. Jossakin vaiheessa tunsin astuvani jonkun hännän päälle, jolloin ilmaan lennähti hiljainen murahdus. "Varoisit vähän!" "Anteeksi!" pahoittelin hätäisesti ja sukelsin sitten eturiviin, jonka jälkeen asettauduin istumaan. "Salviapentu, astuisitko eteen?" Saniaistähden ääni sai niskakarvani pörhistymään, mutta siitä riippumatta onnistuin nousemaan ja kävelemään siedettävän siististi Suurkiven luokse. Nostin safiirinsiniset silmäni päällikköä kohti, valmiina kuuntelemaan hänen seuraavia sanojaan. "Salviapentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Salviatassuna." Aistin sydämeni lyönnin kiihtyvän, kun Saniaistähti alkoi kiertää soturien ryhmää arvioivalla katseellaan. Kun päällikön vaaleanvihreä katse pysähtyi harmaansinertävän kollin kohdalla, innostus välähti silmissäni. "Mestarisi olkoon Purohäntä. Toivon, että hän opettaa sinylle kaiken jonka on mestariltaan Kirsikkaviikseltä oppinut", Saniaistähti ilmoitti ja nyökkäsi Purohännälle, kun kollikissa erkani soturien rivistöstä ja tassutteli luokseni. Lihaksikas soturi otti askeleen lähemmäs ja kosketti kevyesti kuonollaan minun kuonoani. Sitten hän peruutti kissojen joukkoon ja seurasin uutta mestariani pikaisin askelin. "Salviatassu! Salviatassu!" Kuuntelin onnellisena, kuinka nimeni alkoi kaikua leirissä klaanitoverieni onnitellessa minua. Kasvoillani loistava hymy kasvoi entisestään, kun tassuttelin hieman kauemmas Purohännän kanssa. Jännitys kupli sisälläni, kun odotin kuulevani mestariltani, mitä tulisimme tekemään tänään. *Kierrämme ainakin rajat, olen kuullut sen olevan tavallisesti oppilaiden ensimmäisen päivän ohjelmana. Ehkä me voisimme opetella jo hieman saalistustekniikoita?* mietin innoissani. "Salviatassu, ikävä kyllä minulla on tänään hieman kiireitä. Emme voi tänään harjoitella." Suuni loksahti ammolleen, kun kuulin Purohännän sanat. Olin aikeissa pyytää tylyllä äänensävyllä vastausta mestarini sanoihin, mutta onnistuin viime hetkellä hillitsemään kieleni. "Mitä kiireitä sinulla on?" kysyin mahdollisimman tyynellä ja kohteliaalla äänensävyllä, vaikka siihen tarvitsinkin hieman keskittymistä. Mutta juuri kun Purohäntä oli avaamassa suutaan ja arvatenkin vastaamassa kysymykseeni, mestarini takaa kajahti rennolta kuulostava ääni: "Salviatassu, Purohäntä. Mitä täällä on meneillään?" Katsoin silmät suurina, kuinka Mesiviiksi tassutteli luoksemme ja laski vaaleanvihreän, kyseenalaistavan katseensa minuun. Kun tajusin edessäni seisovan kissan klaanin varapäälliköksi, laskin nopeasti pääni kohteliaaseen kumarrukseen. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan jäin odottamaan Purohännän vastausta Mesiviiksen kysymykseen. // Mesi? Puro?

Mesiviiksi | 16.12.2017

Tapanani ei ollut yleensä tunkeilla kahden kissan väliseen keskusteluun mukaan, mutta en tiennyt mikä minuun meni. Olin käyttäytynyt oudosti sitten Kirjosiiven kuoleman, en vain päässyt siitä yli. Kokoontumisessa olin luullut löytäneeni kissan, joka voisi minua ymmärtää, mutta olin ollut väärässä. Ahvenleuka olikin elossa ja eli nyt Kuolonklaanissa, vaikka se oli varmasti pahempaa kuin kumppanin menettäminen kuolemalle, jos Helmitähdeltä kysyttiin. Naaras ei pitänyt lainkaan siitä, kuinka hänen kumppaninsa ilmestyi kokoontumiseen vihollisklaanin riveissä. Hengitin syvään ja keskityin nyt edessäni seisoviin Purohäntään ja tuon tuoreeseen oppilaaseen Salviatassuun, joka juuri oli laskenut päänsä hieman alas kunnianosoitukseksi. En minä keneltäkään kumarrusta kaivannut, mutten siitä tajunnut sanoa mitään, kun naaras kerkesi jo nostaa päänsä ylös. "Ei mitään. En voi viedä Salviatassu vielä kiertämään rajoja, koska minulla on kiireitä. Voisitko pitää hänelle seuraa tai tutustuttaa hänet muihin oppilaisiin?" Purohäntä kysyi ja lähti kävelemään kohti parantajan pesää sen enempää sanomatta. Salviatassu käänsi katseensa minuun, hän näytti ärsyyntyneeltä ja hieman hämmentyneeltä. Avasin suuni kertoakseni oppilaalle, että hän voi itse mennä muiden oppilaiden luokse ja esittäytyä, kunnes muutin mieleni. Minä kaipasin seuraa, enkä nähnyt mitään estettä sille, miksen voisi klaanini nuorelle jäsenelle pitää seuraa hetken ajan. Ehkä se voisi olla jopa ihan mukavaa, voisin unohtaa kaikki elämäni murheet ja kiireet, joita lehtikato toi. "No, oletko kiertänyt jo leirin läpi?" kysyin nuorelta oppilaalta, joka katsoi yhä mestarinsa perään parantajan pesälle. Salviatassu käänsi sinisen katseensa minuun ja nyökkäsi. "Isä esitteli minulle leirin, kun olin pentu", oppilas vastasi. "Okei.. Entä oletko koskaan käynyt leirin ulkopuolella? Voisimme käydä tutkimasas hieman leirin lähiympäristöä", ehdotin kääntäen katseeni piikkihernetunneliin, jonne lumi ei ollut päässyt. Tunnelin lattia oli kovettunut vuodenaikojen mittaan, kun lukemattomat kissat olivat kävelleet siitä leiriin ja ulos. Leiri sen sijaan omasi ohuen lumipeitteen, jolle kissat olivat tehneet uria päästäkseen pesille, tarpeidentekopaikalle, ulos, tuoresaaliskasalle tai lempipaikkaansa leirissä. "Eikö reviirin esittely ole mestarin puuhia? Suuttuuko Purohäntä?" oppilas kysyi ja käänsi myös katseensa piikkihernetunneliin. "Tuskin hän suuttuu. Purohäntä on viisas kissa, hän ymmärtää takuulla", nau'uin lempeästi hymyillen kääntäen katseeni valkeaan naaraskissaan, "mitä sanot, mennäänkö?" //Salvia?

Salviatassu | 18.12.2017

Jäin katsomaan loittonevan Purohännän perään, silmissäni säihkyi hienoinen turhautuminen. Miksi juuri ensimmäisemä päivänä mestarini piti lähteä jonnekin muualle? "No, oletko kiertänyt jo leirin läpi?" Hätkähdin hieman Mesiviiksen äänen kantautuessa korviini ja käännyin kollikissaa kohti, safiirinsinisiä silmiä räpäyttäen. Muistin vasta nyt, että varapäällikkö oli saapunut paikan päälle ja tullut ilmeisesti hetkelliseksi "mestarikseni". "Isä esitteli minulle leirin, kun olin pentu", ilmoitin tyynesti ja aloin samassa muistelemaan kyseistä päivää. Se oli ollut täysin tavallinen lehtisateen päivä, kun Hyasinttimyrsky oli tullut ehdottamaan leirin kiertämistä. Ja tietenkin, minä olin vastannut myöntävästi. Olimme nähneet oppilaiden, parantajan ja klaaninvanhimpien pesän, pentutarhassakin olimme käyneet nopeasti. Soturien ja päällikön pesään emme kuitenkaan olleet menneet. "Okei. Entä oletko koskaan käynyt leirin ulkopuolella?" Mesiviiksi jatkoi ja käänsi katseensa leirin uloskäyntiä kohti. Vilkaisin itsekin nopeasti piikkihernetunnelia, jonka toisella puolella odotti aluskasvillisuudeltaan tiheä metsä. "Eikö reviirin esittely ole mestarin puuhia? Suuttuuko Purohäntä?" kysyin epävarmana Mesiviiksen ehdotuksen kuultuani. En todellakaan halunnut lähteä leiristä ilman mestarini lupaa ja myöhemmin jäädä siitä kiinni. "Tuskin hän suuttuu", Mesiviiksi lausahti tyynen oloisena, "Purohäntä on viisas kissa, hän ymmärtää takuulla." Sen sanottuaan valkea kolli käänsi vihertävän katseensa minuun ja päädyin kohtaamaan sen kirkkaansinisillä silmilläni. "Mitä sanot, mennäänkö?" "Mennään vain!" vastasin pirteänä ja ponkaisin hölkkään leirin uloskäyntiä kohti. En vaivautunut odottamaan varapäällikköä, vaan sukelsin suoraan piikkihernetunneliin ja sieltä päädyinkin metsään. Kurkustani nousi hiljaista, mutta voimakasta kehräystä. *Ei ole mitään yhtä rauhoittavaa paikkaa kuin Myrskyklaanin reviirin metsä*, ajattelin tyytyväisenä ja vetäisin sieraimiini metsän raikasta ilmaa. Mesiviiksen saavuttua piikkihernetunnelista metsään käännyin ympäri ja kohdistin katseeni kolliin. "Mistä aloitetaan?" kysyin innostuneena. // Mesi?

Mesiviiksi | 19.12.2017

Ennen kuin kerkesin vastata valkealle oppilaalle, huomasin Saniaistähden poistuvan leiristä Lehtiturkki seuranaan. Päällikkö vilkaisi minua, nyökkäsi tervehdykseksi ja lähti kulkemaan kauemmas leiristä. Päällikön oltua vielä kohdallamme, vastasin hänen nyökkäykseensä, jonka jälkeen käänsin katseeni Salviatassuun. "Näytän sinulle jotain hienoa", naukaisin nuorelle Salviatassulle ja lähdin kävelemään kohti leirin vierellä sijaitsevaa kalliota. Kalliot eivät olleet kovinkaan suuret. Leiri sijoittautui notkoon, jota kalliot reunustivat. Kun saavuimme ensimmäisen lohkareen luokse, pysähdyin. "Kun menet ylöspäin, sinun täytyy olla varovainen. Kun kasvat vielä vähän, kallioilla kulkemisen ei pitäisi olla niin vaikeaa. Loikkaa tuohon varovasti, minä olen täällä ja autan sinua tarvittaessa", naukaisin. Naaraskissa ponnisti takajaloillaan vauhtia ja ponkaisi itsensä ilmaan. Hän pääsi lohkareen päälle, vaikkakin naaraalla oli hieman vaikeuksia vetää takaruumiinsa ylös. Sulavalla loikalla loikkasin hänen vierelleen. Nyökättyäni oppilas jatkoi kiipeämistä. Kun olimme viimein päässeet niin korkealle, mitä saattoi, kehotin nuorta oppilasta siirtämään katseensa alaspäin. "Täältä voit nähdä koko leirin", sanoin kääntäen katseeni Salviatassun suuntaan. Naaras katsoi leiriin. "Tuolla on pentutarha!" hän huomasi. Kasvoilleni levisi lämmin hymy. "Aivan", naukaisin. Ennen kuin kumpikaan ennätti sanoa mitään, kuulin ulvaisun takaamme: "Mesiviiksi! Jokiklaanilaiset ovat varastaneet Myrskyklaanin reviiriltä riistaa!" Kuullessani sen, korvani nousivat pystyyn. Käänsin katseeni partiota johtavaan Ruohoviikseen. Mustavalkoista naarasta seurasivat Koiraviima ja Ohdakesydän. "Milloin? Näittekö heidät? Missä se tapahtui?" kysymykset vain tulvivat ulos suustani. Ruohoviiksi pysähtyi ja tasoitti raskaan hengityksensä. "Hajujälki oli tuore, mutta päätimme ensin tulla kertomaan Saniaistähdelle, jotta hän voi päättää, mitä me teemme. Hajujälki löytyi aivan Myrskyklaanin rajalta nelipuiden läheltä. Siellä oli vertakin, todennäköisesti vesimyyrän", nuori soturi kertoi. Nyökkäsin. "Ohdakesydän, vie Salviatassu leiriin. Koiraviima, käy kertomassa Saniaistähdelle. Hän lähti juuri kohti kaksijalkalaa Lehtiturkin kanssa, käske hänet leiriin. Jos meitä ei kuulu takaisin jonkun ajan kuluttua, tulkaa etsimään meitä", nau'uin ja heilautin Ruohoviikselle häntääni pyytäen häntä seuraamaan. Juuri hengityksensä tasannut soturi huokaisi ja lähti juoksemaan perääni. "Näytä tietä, ole hyvä", sanoin hidastaen hieman tahtiani, jotta nuori soturi pääsi edelleni. Ruohoviiksi juoksi eteenpäin tietoisesti siitä, minne oli menossa. Päästyämme lähelle rajaa, naaras johdatti minut verijäljen luokse. Se jatkui aina rajan yli sitä seuratessamme. Jälki meni nelipuille, josta se sitten jatkui Jokiklaanin rajalle ja sen yli. "Miksi he varastavat meiltä riistaa?" Ruohoviiksi mumisi puoliksi itselleen. "Koska on lehtikato, kaikki ovat nälkäisiä. Kyllä minä sen ymmärrän, mutta en siltikään hyväksy tällaista keneltäkään!" naukaisin ja lähdin kulkemaan epäröimättä hetkeäkään yli Jokiklaanin rajan. En ollut ennen käynyt klaanin reviirillä, joten olin hieman hukassa, jos sen sai suoraan sanoa. Kuljimme jonkun matkaa eteenpäin, kunnes verijäljet loppuivat. Kissan hajujälki jatkui vasemmalle, joten lähdimme kulkemaan sen perässä. Pian jäljet kuitenkin lähtivät kulkemaan moneen eri paikkaan. Hukkasin riistavarkaan hajujäljen. Käännyin kohti Ruohoviikseä, mutta naaraan ilmeestä päätellen myös hän oli hukannut jäljen. "Hiirenpapanat", mumisin itsekseni. "Jokiklaanin leirin täytyy olla jossain tuollapäin. Jatketaan matkaa, meidän täytyy löytää jotakin", naukaisin ja lähdin kulkemaan eteenpäin Ruohoviiksi kannoillani. Minua ärsytti. Ei vain se, että olimme hukanneet hajujäljet, vaan ennemminkin Jokiklaanin raukkamainen käytös. Ymmärsin kyllä pulan riistasta, mutta en hyväksynyt luvatonta saalistamista klaanini reviirillä. "Seis! Mitä Myrskyklaanin soturit tekevät Jokiklaanin reviirillä?" naaraskissan ääni kuului edestämme. Säpsähdin ja nostin katseeni eteenpäin. Edessämme seisoi Helmitähti. Välimatkaa meillä oli vain joitakin ketunmittoja. Kuinka en ollut huomannut naaraskissan lähestymistä? "Jokiklaani on varastanut Myrskyklaanilta riistaa", ilmoitin tyynellä äänellä ja katsoin jokiklaanilaisnaarasta suoraan tuon silmiin. //Helmi?

Helmitähti | 20.12.2017

Katsoin hämmentyneenä Mesiviikseä ja kurtistin kulmiani. En tiennyt, mitä tuo kolli oli löytänyt, mutta yksikään sotureistani ei ollut varastanut Myrskyklaanilta yhtään mitään. "Ei ole!" tuhahdin ja astuin uhmakkaasti askeleen lähemmäs Myrskyklaanin varapäällikköä. "Jokiklaani ei koskaan alentuisi varastamaan toiselta klaanilta. Menen täysin takuuseen sotureistani." Vilkaisin rinnallani seisovaa Putousvirtaa sivusilmälläni. Olimme olleet lähdössä partioon yhdessä Valkohännän kanssa, mutta myrskyklaanilaiset olivat keskeyttäneet meidät. "Miksi edes haluaisimme varastaa mitään? Mitä todisteita sinulla on meitä vastaan?" kysyin napakasti ja sivalsin ilmaa vihaisesti hännälläni. Luotin sotureihini täysin, enkä sietänyt sitä, että heitä tai minua kyseenalaistettiin. Mesiviiksi katsoi edelleen suoraan silmiini, mutta en suostunut kääntämään katsettani muualle. "Partio löysi Myrskyklaanin reviiriltä, aivan Nelipuiden läheltä lähtevän hajujäljen, joka johti tänne, Jokiklaanin puolelle. Löysimme myös verta siitä kohti, missä hajujälki alkoi", valkoinen kolli kertoi häntäänsä heilauttaen. Tuhahdin kärsimättömästi, mutta hengitin sitten syvään tyyntyen. Jokiklaani ei ollut tehnyt mitään, joten minulla ei olisi mitään syytä kiihtyä tästä. "No, niitä jälkiä ei ole kukaan jokiklaanilainen aiheuttanut. Ehkäpä Myrskyklaani on sittenkin metsästänyt Jokiklaanin puolella? Pidän sitä itse todennäköisempänä", naukaisin jäätävästi silmiäni siristäen. //Mesi?

Mesiviiksi | 21.12.2017

Katsoin Helmitähteä silmiäni siristäen. Kuinka naaras kehtasi edes epäillä jotain tuollaista! Myrskyklaani ei varastaisi riistaa Jokiklaanilta. "Klaanimme reviirillä oli nimen omaan Jokiklaanin hajujäljet, teidän reviirillänne ei ollut merkkiäkään Myrskyklaanin ominaistuoksusta", ilmoitin tyynesti jokiklaanilaispäällikölle, joka seisoi edessäni soturi takanaan. Helmitähti pysyi hiljaa ja katsoi minua suoraan silmiini. Vilkaisin takanani seisovaa Ruohoviikseä. Naaras näytti ärsyyntyneeltä. "Ilmoitan varkaudesta Saniaistähdelle, hän päättäköön kuinka etenemme tästä", ilmoitin Jokiklaanin päällikölle. Hän katsoi minua yhä suoraan silmiini sanomatta sanaakaan. Naaras avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen heti. Hetken kuluttua hän vilkaisi takanaan seisovaan soturiin. Käännyttyään taas minuun päin, hän avasi jälleen suunsa sanoakseen jotain. //Helemi?

Helmitähti | 22.12.2017

"Yritä nyt ymmärtää, Jokiklaani ei ole varastanut teiltä riistaa!" sähähdin ravioissani. Miten tuo kolli ei ymmärtänyt? Esitti hän mitä todisteita tahansa, tiesin, ettei Jokiklaani ollut rikkonut soturilakia. Sitä paitsi leiristä oli tähän mennessä lähtenyt ainoastaan kaksi metsästyspartiota, joista vain toinen oli käynyt tällä suunnalla. Tällä hetkellä partiot pääasiallisesti kalastivat. "Se hajujälki ei ole Jokiklaanin. Vain yksi partio on tänään käynyt sillä suunnalla, ja sitä johti Kuuviiksi. Ja häneen minä luotan", murahdin ja raapaisin tassullani lumista maata. No, Mesiviiksi saisi kertoa tästä keksitystä varkaudesta Myrskyklaanille, mutta minä en tietenkään edes pahoittelisi. Emmehän me mitään olleet tehneet. "Kuule", naukaisin ja katsoin jo tyynemmin Mesiviikseä. "Vannon, ettei Jokiklaani ollut asialla. Sinun pitää vain luottaa minun sanaani." //Mesi?

Mesiviiksi | 26.12.2017

Katsoin Helmitähteä suoraan tuon jäänsinisiin silmiin. Olisin halunnut luottaa jokiklaanilaisen sanaan, mutta se hajujälki kertoi muuta. Kaiken lisäksi hajun oli haistanut useampi myrskyklaanilainen, joten erehdys se ei voinut olla. Muut klaanit eivät haisseet kalalta. "Siihen on vaikea luottaa, kun klaanisi hajujäljet ovat Myrskyklaanin reviirillä ja verijäljet johtavat teidän reviirillenne", naukaisin tyynesti Helmitähdelle ja käänsin hänelle selkäni. Heilautin häntääni merkiksi Ruohoviikselle seurata. Lähdimme kulkemaan poispäin Jokiklaanin reviiriltä. Kun saavuimme leiriin, kävelin suoraan päällikön pesän edustalle, jossa Saniaistähti istui Lehtiturkki vierellään. "Helmitähti kiistää kaiken. Hän luottaa kuulemma klaaninsa jäseniin, mutta Myrskyklaanin reviirillä on selkeä jokiklaanilaisen haju. Sen lisäksi verijäljet johtavat Jokiklaanin reviirille", naukaisin päällikölleni vakava ilme kasvoillani. //Saniaine?

Saniaistähti | 27.12.2017

Mesiviiksi oli juuri raportoinut Jokiklaanin tekemästä riistavarkaudesta, jonka Helmitähti yritti niin kovasti kiistää. "Kiitos ilmoituksesta", nyökkäsin ja räpäytin silmiäni. Minun oli ajateltava asiaa. Vielä en tekisi mitään kovin radikaalia. "Tehosta partiointia Jokiklaanin rajalla", kehotin pohtivaisesti. "En halua hätiköidä sen kanssa." Silmäilin Mesiviikseä hetken ajan. Kolli näytti suhtautuvan vastaukseeni aika tyynesti, mutten voinut tietää, mitä hän oikeasti ajatteli. "Merkitkää myös raja uudelleen, tarkemmin. Jos tätä toistuu, puhun asiasta Helmitähdelle seuraavassa kokoontumisessa- tai jo aiemmin, jos tarve vaatii", nau'uin vakavasti ja heilautin viiksiäni. //Mesi?

Saniaishäntä/-tähti | 04.08.2017

(Alku tarinasta jätetty pois, koska se ei liity Mesiviikseen) Työnnyin läpi piikkihernetunnelin uusin voimin ja astuin aukiolle Korppisielu perässään. Lehtiturkin haju voimistui, ja kuulin hänen äänensä ensimmäisenä. "He ovat palanneet!" Melkein kaikki kissat olivat jo tulleet ulos aukiolle. He katselivat minua odottavaisena, kun loikkasin suurkiven päälle heitä katsomaan. Minun klaaniani. "Kuten tiedätte, kävin Korppisielun kanssa kuukivellä viime yönä. Vastaanotin siellä henkeni, ja sain myös uuden nimeni", nau'uin voimakkaalla äänellä. Kissat huusivat nimeäni, ja tunsin omituista ylpeyden tunnetta rinnassani. "Nyt on myös aika nimittää uusi varapäällikkö", jatkoin hiljaisuuden laskeuduttua. ""Sanon nämä sanat Tähtiklaanin silmien alla, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä valintani. Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Mesiviiksi." Katseeni hakeutui alhaalla seisovaan valkeaan kolliin. "Mesiviiksi, hyväksytkö paikkasi Myrskyklaanin varapäällikkönä?" //Mesiviiksi kenties?

Mesiviiksi | 03.12.2017

Saniaistähti johdatti Myrskyklaanin nelipuiden laaksoon. Siellä olivat jo Myrskyklaanin jäsenet. Astelin puhujankiven läheisyyteen Saniaistähden perässä, kuten olin tehnyt kahdessa aiemmassakin koontumisessa. Puhujankivellä meitä odotti Helmitähti. Naaraan vierellä oli valkea laikukas naaras, joka tunnettiin nimellä Kuuviiksi. Ahventähteä ei näkynyt missään. Mieleeni ilmestyi selkäpiitä karmiva kysymys: oliko kolli kuollut? Päästyämme kaksikon luokse, tervehdimme toisiamme nyökkäämällä. "Tervehdys Helmiloiste. Missä Ahventähti on?" kysyin naaraalta ja yritin vielä katsella ympärilleni, jos naaraan kumppani löytyisi jostakin. Naaraan ilme synkkeni. "Ahventähti kuoli, minä olen nyt Helmitähti, Jokiklaanin päällikkö. Kuuviiksi on minun varapäällikköni", naaras kertoi ja heilautti häntäänsä laikukkaan soturin suuntaan. "Ai.. Olen pahoillani", naukaisin vaimealla äänellä ja käänsin katseeni kohti maata. Mieleni tummeni hetkessä. Kirjosiipi palasi mieleeni. Samalla vihani Varjoklaanin Tihkuturkkia kohtaan kasvoi. Kolli oli ylittänyt klaanimme rajan, saalistanut siellä ja kaiken lisäksi tappanut kumppanini. Minä tiesin, miltä Helmitähdestä tuntui. Joku sisälläni käski minua auttamaan naarasta yli surunsa, mutta en osannut tehdä mitään. "Minä tiedän, että se sattuu", nau'uin hiljaa naaraskissalle ja yritin pitää kyyneleet sisälläni. //Helmitähteröinen?

Helmitähti(Jokiklaanin päällikkö) | 03.12.2017

Tutkin Mesiviiksen silmiä ja yritin jollain tavalla ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Kolli näytti melkein alkavan itkemään. Hengitin kärsivällisesti syvään. Juuri nyt en kaivannut tällaista. Kukaan ei voisi ymmärtää, miltä minusta tuntui. "Et sinä tiedä", tokaisin, "sinulla on kumppanisi ja hän on... elossa." No, olihan Ahvenleukakin, mutta minulle hän oli kuollut. Välillä melkein toivoin hänen kuolleen ja häpesin itseäni toivoessani sellaista. Mutta Ahvenleuka oli tehnyt jotain pahempaa, kuin vain kuollut. Hän oli pettänyt minut. Käännyin jälleen katsomaan Mesiviikseä, kun kolli alkoi puhua. "Ei ole. Kirjosiipi kuoli äskettäin", hän naukaisi hiljaa. Kohotin hämmästyneenä kulmiani. Ehkä hän sittenkin saattoi jollain tasolla tietää, mitä tunsin. Mitä tunsin joka hetki, kun vain ajattelinkin Ahvenleukaa. Mutta se ei silti voinut olla sama asia. Hätkähdin tajutessani, miten olin reagoinut uutuseen. "Olen pahoillani kumppanisi puolesta", naukaisin myötätuntoisesti. Kollin silmistä heijastui syvä suru ja kaipaus. Minun kumppanini - entinen kumppanini - ei sentään ollut kuollut. Ja saattaisi jopa palata takaisin Jokiklaaniin. Mesiviiksi kärsi varmasti enemmän, kuin minä. Laakson lsidoilts kuuluvat äänet herättivät minut ajatuksistani. Kuolonklaani saapui, kärjessä kulki Pimeystähti. Seurasin katseellani miten sotureiden joukko kulki luoksemme. Katselin kissojen joukkoa, kunnes jokin kiinnitti huomioni. Vaaleanharmaa, raidallinen turkki, valkoiset merkit. Kolli oli kääntynyt katsomaan toiseen suuntaan, mutta hän näytti tutulta. "Mutta... Eikö hän ole... Eikö hänen pitänyt olla kuollut?" Mesiviiksi kysyi takaani. Vilkaisin häntä nopeasti. Varapäällikkö oli huomannut saman, kuin minäkin. "Se selviää nyt." Astelin laakson toiselle puolelle kohti Kuolonklaanin soturien joukkoa, lähestyen tuota harmaata kollia. Ei hän voinut olla... Mutta toisaalta hän voisi. Kun olin ketunmitan päässä soturista, hän kääntyi ja henkäisin. Tunsin lihaksieni jännittyvän ja sydämeni jättävän ylimääräisen lyönnin väliin. Seisoin hetken paikoillani ja katsoin suoraan kollin niin tuttuihin, meripihkaisiin silmiin. "Petturi", sihahdin hampaitteni välistä. Ahvenleuka oli siis lähtenyt luotani Kuolonklaaniin. //Mesi? Ahven?

Ahvenleuka(Kuolonklaani) | 03.12.2017

(Alku jätetty pois)

Perillä nelipuilla paikalle oli saapunut jo ainakin Myrsky- ja Jokiklaani. Jättäydyin muiden kuolonklaanilaisten taakse ja välttelin katsomasta muita klaaneja päin, jotteivat he heti tunnistaisi minua. Sivusilmälläni huomasin Helmitähden, joka puhui Myrskyklaanilaisen kollin kanssa. Tunsin pienen piston sydämessäni muistaessani, kuinka paljon olin tuota naarasta rakastanut. Valitettavasti hän huomasi myös minut ja käänsin katseeni nopeasti muualle. Kuulin nopeiden askelten lähestyvän, ja sydämen lyönnissä Helmitähti oli muutaman askeleen päässä minusta, siniset silmät leiskuen. "Petturi", tuo sihisi hampaittensa välistä. Vilkaisin lähelläni istuvia kissoja nopeasti ja siirryin rauhassa hieman syrjemmälle, jottei kaikki saisi kuulla aivan kaikkea. "Helmitähti, onnittelut Jokiklaanin päällikkyydestä. Näytät kovin elinvoimaiselta", naukaisin matalalla äänellä ja huitaisin ilmaa harmaalla hännälläni. Pian sama myrskyklaanilainen kolli asteli Helmitähden vierelle ja tunnistin tuon olevan Mesiviiksi. Nyökkäsin pienesti tervehdykseksi. //Helmi? Mesi?

Helmitähti | 04.12.2017

Olin jo loikkaamassa raatelemaan Ahvenleuan tyyniä kasvoja kun muistin kokoontumisessa vallitsevan rauhan. Hänen asiallinen puhetyylinsä raivostutti minua, aivan kuin olisin hänelle vain kuka tahansa päälliköksi päässyt kissa. No, ehkä olinkin. "Onnittelut itsellesi. Sait minut onnistuneesti kuvittelemaan, että olisit jollain tasolla kunnon kissa", tuhahdin jäisesti. "Sinussa ei ole järkeä, Ahvenleuka. Et voinut tulla takaisin Jokiklaaniin, sinun oli mentävä Kuolonklaaniin. No, sanonpahan vain: voin taata sinulle, ettei Jokiklaani tule koskaan hyväksymään sinua. Enkä minä. Eivätkä pentumme, jotka eivät muuten ole enää sinun pentujasi, sillä me unohdamme sinut kokonaan. En halua muistella aikaa, minkä vietin jonkun noin myrkyllisen kissan kanssa. Enkä halua, että sinä myrkytät heidät. En halua, että heistä tulee kaltaisiasi kissoja." //Mesi? Ahven? Outo ja pätkä

Ahvenleuka | 04.12.2017

En voinut kieltää, etteikö Helmitähden sanat olisi loukanneet minua. Katselin päällikköä hetken hieman tyrmistyneenä, kunnes huokaisin kuuluvasti ja katsoin tuota silmiin. "He eivät ole mitään pentuja enää, etkä sinä voi estää minua tapaamasta heitä, mikäli he haluavat yhä nähdä minua - et ainakaan kokoontumisissa", naukaisin tiukammalla äänellä ja käänsin katseeni hetkeksi taivaalle, joka oli aivan pilvetön. Tähdet loistivat kirkkaina ja kuu valaisi, saaden lumikerroksen kimaltelemaan. "Eikä Jokiklaanin tarvitse minua hyväksyä. En ole palaamassa enää sinne, eikä minun asiani ole teidän asianne, eikä teidän minun. Pimeystähti ilmoittaa liittymiseni hänen klaaniinsa ja että olen elossa, joten pian kaikki saavat kuulla totuuden. En tiedä, mitä itse haluat, mutta minun mielestäni meidän olisi parempi alkaa käyttäytyä, kuin eri klaanien kissat. Lumotassun ja Putousvirran kanssa haluaisin kuitenkin vielä puhua", jatkoin laskien ääntäni hieman ja kiersin katseellani kissajoukko siinä toivossa, että pentumme olisivat paikalla. "Etkä sinä voi ymmärtää, mitä minä olen joutunut käymään läpi. Tämä ei ole minulle missään nimessä helppoa, eikä kukaan muu klaani olisi minua ottanut kuin Kuolonklaani", //Helmi? Mesi?

Helmitähti | 04.12.2017

"Minäkö en voi ymmärtää? Minä olin se, joka oli aina tukenasi, kaikessa. Minä olin se, joka taisteli jonkin sellaisen puolella, mitä aina olin vastustanut, vain sinun takiasi. Ja nyt en sitten ymmärräkään, mitä olet kokenut", naukaisin jäisesti ja vilkaisin taakseni. Putousvirta seisoi Jokiklaanin sotureiden joukossa, oppilaansa vierellä. Kolli katsoi suuntaamme tyrmistynein silmin. Käännähdin salamannopeasti katsomaan jälleen Ahvenleukaa. "Sinä taas olit se, joka petti kissan, joka rakasti sinua enemmän, kuin mitään muuta. Jos olisit jäänyt, olisimme selvinneet kaikesta yhdessä. Mutta et jäänyt, joten nyt saat selvitä yksin. Tai no, varmasti olet jo löytänyt jonkin uuden naaraan", tuhahdin ja siristin silmiäni. Hän saisi perustaa uuden perheen kaikessa rauhassa, mutta koska vanha ei selvästi ollut tarpeeksi tärkeä, ei hän saisi enää olla sen kanssa missään yhteyksissä. "Mutta jos asia minusta riippuu, sinä et ole enää missään tekemisissä Lumotassun tai Putousvirran kanssa. He ovat kärsineet takiasi jo aivan tarpeeksi. Ensin he joutuivat kärsimään isänsä menetyksestä, enkä minä saanut kertoa heille olevasi elossa. Sitten tämä kuollut isä ilmestyykin tänne toisen klaanin riveissä." Astahdin taaksepäin ja hengitin syvään rauhoittuakseni. Kaikki patoutuneet tunteet olivat kerralla tulossa ulos. Suru, viha, kaipaus, kaikki. "Sinä olit paras mahdollinen isä ja kumppani", naukaisin päätäni pudistellen, "mutta sinulle oli tärkeämpää pelastaa oma nahkasi. Et ole kissana kovin kummoinen, Ahvenleuka." //Mesi? Ahven?

Ahvenleuka | 04.12.2017

Tunsin, kuinka turhautuminen alkoi kuumottaa turkkiani, mutten voinut kuin rauhoitella itseäni. "Koita nyt ymmärtää, olin isä ja kumppani, mutta ennen kaikkea soturi ja lopulta päällikkö - ja nyt jälleen soturi. Olitte minulle niin tärkeitä, eikä päätöksien teko ollut helppoa, kun en voinut sekoittaa niiden tekoon aina tunteita. Viimeistään nyt sinunkin on pakko alkaa toimimaan niin, vai pelastaisitko muka mielummin yhden perheenjäsenesi kuin puolet klaanista? Eikä se, että olisin jäänyt Jokiklaaniin teidän luo, olisi muuttanut mitään. Kaikki halusivat, että olisin poissa, eikä klaanin maineelle ja hyvinvoinnille olisi tehnyt hyvää, jos johdossa olisi ollut kaltaiseni kissa. En puollustele tekojani, vaan yritän elää niiden kanssa ja näin se on mahdollista. Ja ehkä sitten yritinkin vain pelastaa oman nahkani, tai sitten lopputulos olisi ollut sama, vaikka olisin jäänyt klaaniin. Todennäköisesti kapinoijat olisivat pakottaneet minut luopumaan hengistäni ja sitten häätäneet, toisena vaihtoehtona he ehkä olisivat suoraan tappaneet minut. Sellaisessa tilanteessa sinä et olisi mahtanut yhtään mitään, vaikka pentumme olisivat puollustaneetkin minua", nau'uin. //Helmi? Mesi?

Helmitähti | 04.12.2017

"En tiedä huomaatko, mutta puhut nyt siitä, mitä sinulle olisi voinut tapahtua. Sinulle. Mutta et pahoittele sitä, minkä aiheutit. Siitä huomaan, että todella olet muuttunut", tokaisin ja käännyin ympäri. Muut klaanit olivat saapuneet jo, päälliköt alkaisivat pian puhua. "Ja minä olisin pelastanut yhden perheenjäseneni mieluummin, kuin puolet klaanista. Niin, eikö olekin kamalaa? Mutta perheenjäseneni vain sattuvat merkitsemään minulle niin paljon." Astelin sitten pois entisen kumppanini luota, puhujankiven juurelle. "Helmiloiste, missä Ahventähti on?" Liitotähti kysyi. Heilautin vain häntääni Kuolonklaanin sotureita kohti. "Selitän kohta. Tiivistettynä, minä olen Jokiklaanin päällikkö, Ahventähti ei enää." Muut päälliköt nyökkäsivät. "Missä Loistetähti on? Eikö Varjoklaani saapunut jo?" Yksi Varjoklaanin sotureista, muistaakseni Tihkuturkki, asteli luoksemme. "Olen täällä tänään Varjoklaanin päällikkönä." Loin kysyvän katseen muihin päälliköihin, jotka näyttivät aivan yhtä hämmentyneiltä. "Selvä, emme ehdi nyt puhua tästä, kuu laskee pian", Saniaistähti naukui ja loikimme suuren kiven päälle. En ollut suuremmin miettinyt, mitä sanoisin, mutta tunsin Tähtiklaanin auttavan minua. Liitotähti viittoi minua aloittamaan, kaipa se olisi järkevintä, olinhan uutena päällikkönä kokoontumisessa. Astuin eteen kiven reunalle ja katselin klaanien kissoja, jotka olivat hiljentyneet kuuntelemaan. Mietin hetken mitä sanoisin ja aloin sitten puhua vakaalla äänelläni. "Minä, Helmitähti, olen Jokiklaanin päällikkö, sillä Ahventähti kuoli. Tai niin kaikki muut minua ja Kirkasmarjaa lukuunottamatta luulivat. Nyt jokainen kuitenkin näkee, että kuolema oli pelkkää lavastusta. Kyseinen petturi on liittynyt Kuolonklaaniin", kerroin kissoille ja jokiklaanilaiset alkoivat vilkuilla kuolonklaanilaisten joukkoa. "Toivomme, että Ahvenleuka tuntee olonsa mukavaksi ja kotoisaksi uudessa klaanissaan", jatkoin jäisesti ja kohotin leukaani. "Varapäällikökseni nimitin Kuuviiksen. Uusia oppilaita on kolme: Pyökkitassu, Loikkatassu ja Puumatassu. Klaaniimme on liittynyt myös uusi soturi, Ahvenleuan veli Carlos, joka tunnetaan nykyään Haukihampaana." Puheenvuoroni jälkeen astuin taaksepäin ja siirsin katseeni Ahvenleukaan. Olikohan hän tiennyt veljestään? Suljin silmäni ja kuuntelin vain puolittain Saniaistähden selostusta. Miksi elämän piti olla niin rankkaa ja vaikeaa? //Mesi?

Ennustus alkaa!

Mesiviiksi | 28.06.2017

Avasin hitaasti silmäni ja katselin ympärilleni. En havainnut mitään tuttua. Missä minä olin? Olin leirin ulkopuolella, siitä olin varma. Tiheää aluskasvillisuutta en nähnyt missään, mutta monia kookkaita lehtipuita kasvoi ympärilläni tiheästi. Oli hämärää ja hieman sumuista. Maistelin ilmaa, mutta yksikään kissan tuoksu ei kantautunut kitalakeeni. Kuinka olin joutunut tänne, missä ikinä olinkaan? Samassa tuttu tuoksu kantautui luokseni. Silmäni suurenivat, kun erotin siniharmaan naaraan astelevan minua kohti. Naaraan oikea silmä oli olematon ja sen tilalla oli vain kuoppa, mutta hänen vasen silmänsä oli kaunis, väriltään meripihkainen. Naaras oli minun emoni, Usvahäntä. Hän oli kuollut pari kuuta sitten, mutta en ollut unohtanut häntä ja hänen makeaa tuoksuaan, en tulisi unohtamaan sitä ikinä. "Kuinka ihmeessä minä voin nähdä sinut?" kysyin. Naaras ei vastannut, hänen lämmin hymynsä vaihtui vakavaksi. Naaraan silmissä oli jotain, mitä en ollut ennen nähnyt. Oliko se pelkoa, surua vai jotain muuta? Kuin moni tunne olisi yhdistynyt naaraan sisällä, mutta en ymmärtänyt, mikä. Hän veti syvään henkeä ja naukui: "Sinut on valittu pelastamaan klaanisi. Pimeyden Metsä soluttautui klaaniisi sen jäsenen ruumiissa, sinun täytyy pysäyttää hänet, jotta kuolema ei ota valtaa klaanissasi. Varo kehen luotat, sillä paholainen voi olla kenen vain ruumiissa. Tuhoa pahuus ja pelasta klaanisi." Katsoin emoani ihmeissäni. Mitä oli tapahtunut? "Mistä ihmeestä sinä puhut? Kenen ruumiissa?" kysyin ja astuin askeleen lähemmäs emoani, mutta hän nosti häntänsä pystyyn pyytäen minua pysähtymään. Pysähdyin ja jäin seisomaan aloilleni. Emoni hymyili minulle lempeästi, kääntyi lähteäkseen ja ei katsonut minuun enää. Olin lähdössä juoksemaan naarasta kohti, mutta tunsin putoavani pimeyteen. Säpsähdin hereille aivan kuin olisin pudonnut johonkin. Hengitin raskaasti ja nousin istumaan. Olin ymmälläni. Yritin hetken ajan vielä saada unta, sillä ulkona oli vielä pimeää. Uni ei kuitenkaan tullut, joten nousin ylös. Usvahäntä oli varoittanut minua. Miksi ihmeessä Tähtiklaani oli valinnut juuri minut? Ja sitä suurempi kysymys oli, kenen ruumiin Pimeyden Metsä oli ottanut haltuunsa. Nousin jälleen ylös ja astelin hitaasti ulos pesästä, kun uni ei tullut. Ajatukset risteilivät päässäni ja törmäilivät toisiinsa. Ehkä uni olikin vain mielikuvitukseni tuotetta, eikä minulla oikeasti ollut mitään hätää? Mutta entä jos se olikin totta? En voisi vain jättää sitä huomioimatta, sillä jos se olisi totta ja Pimeyden Metsä ottaisi klaanin haltuunsa, syy olisi yksin minun, koska en pysäyttänyt sitä. Päätin käydä vilkaisemassa Kirjosiipeä ja Laaksopentua. Hiippailin tyhjän pääaukion lävitse pentutarhalle. Sisäänkäynniltä kuulin rapinaa, mutta uskoin sen olevan vain yövartija, joten jatkoin matkaani sen enempää asiaa miettimättä. Työnsin pääni sisään karhunvatukkapensaikkoon. Kirjava kumppanini makoili sammalvuoteellaan tyttäremme kanssa. Molempien kyljet kohoilivat hitaasti, mutta normaalisti ylös ja alas. Huokaisin helpotuksesta: kaksikko oli kunnossa. Peräännyin pois pesän luota ja käännyin ympäri. En nähnyt leirissä merkkiäkään hereillä olevista kissoista. Tuoresaaliskasan paikalla oli ainoastaan lintujen höyheniä ja joidenkin eläimien karvatuppoja. Päätin lähteä kävelylle, jotta voisin selkeyttää ajatukseni. Suoraan sanottuna uni pelotti minua hieman. Jos se oli totta, jotakin oli tapahtumassa ja pian. Minun täytyi valmistautua kaikkeen, mitä voisikaan tapahtua. Minun täytyi suojella klaaniani hengelläni, sillä soturiksi tullessani olin niin luvannut tehdä. Minun täytyisi selvittää, kenet Pimeyden Metsä oli ottanut ruumiikseen, ja ketä se ohjasi parhaillaan. Ajatellessani asiaa, kylmät väreet kulkivat lävitseni. Kuka tahansa saattoi olla itse paholainen, emo oli kieltänyt minua varomasta keneenkään luottamista. Pelkäsin, että joku läheiseni oli Pimeyden Metsän alaisena. Yritin miettiä, oliko kenenkään käytös muuttunut viimepäivinä. Astuin ulos leiristä. Kitalakeeni tulvahti Viimahallan tuoksu. Hän oli ilmeisesti yövartiossa. Jatkoin matkaani syvemmälle metsään. Aluskasvillisuus tiheni hetkessä, se raapi hieman turkkiani, mutta ei sen enempää kuin yleensäkään. Kenenkään käyttäytyminen ei ollut herättänyt epäilyksiä minussa. Tosin Virtakyynel oli hylännyt klaaninsa, mutta tuskin hän tekisi niin, jos olisi Pimeyden Metsän alainen. Kuljeskelin ympäri reviiriä pitkälle aamuun saakka, kunnes lopulta palasin leiriin. Astuin sisään piikkihernetunneliin. Jalkani olivat lähes tunnottomat pitkästä kävelylenkistä. Jokainen osa kehostani käski minun ummistaa silmäni ja nukkua. Unisena astelin sotureiden pesään välittämättä klaanin pääaukiolla olevista kissoista, jotka olivat heränneet jo. Asetuin omalle sammalvuoteelleni ja ennen kuin huomasinkaan, olin vaipunut syvään uneen. //Joku vois jatkaa tätä

Mesiviiksi | 30.06.2017

Avasin silmäni ja katselin hiljaa sotureiden pesän kattoa tovin. Auringonsäteet siivilöityivät karhunvatukoiden lävitse turkilleni. Olin viime yönä nähnyt kummallisen unen, joka mietytti minua yhä. Usvahäntä oli varoittanut minua selkeästi tulevasta pahuudesta. Ajatellessani sitä, hännänpääni vääntyili epämukavan oloni vuoksi. Nousin ylös ja astelin tyhjän pesän poikki leirin pääaukiolla. Aurinko paistoi taivaalta kirkkaana, tosin sillä oli seuranaan muutama repaleinen kumpupilvi. Astelin pentutarhalle varmistaakseni vielä, että Kirjosiipi ja Laaksopentu olivat kunnossa. Astuin sisään pesään ja totuttelin hetken ajan hämärään. Lämmin maidontuoksu kantautui kitalakeeni. Erotin kirjavan kumppanini pesän perällä. Hänen päänsä oli pystyssä ja naaras katsoi minua hymyillen. Hän kuitenkin nopeasti huomasi vakavan ja ehkä hieman pelästyneen katseeni. "Oletko kunnossa?" naaras kysyi, hymy katosi hetkessä hänen kasvoiltaan. Kohautin lapojani ja istuuduin naaraan vierelle. Paatsamapilvi ei ollut pesässä. Päättelin hänen olevan jossain Siipisydämen kanssa, kuten hän lähes aina oli. "Voinko minä luottaa sinuun?" kysyin kumppaniltani ääni väristen. Naaras näytti hämmästyneeltä. En ollut varma, mistä se johtui. "Tietenkin sinä voit, sinä voit luottaa minuun aina", naaraskissa lupasi ja katsoi minua lempeästi sinisillä silmillään, "onko jotain tapahtunut?" "Minä näin oudon unen", aloitin epäröiden, vilkaisin ympärilleni varmistaen vielä, että pesässä ei ollut minun, kumppanini ja pentuni lisäksi ketään. "Usvahäntä oli siinä. Hän selitti minulle jotain siitä, että minut on valittu johonkin. Hän kertoi, että Pimeyden Metsä on soluttautunut Myrskyklaaniin jonkun kissan ruumiissa. En saa luottaa kehenkään, ja minun tulee tuhota Pimeyden Metsän soturi. Ainoa ongelma on, että se voi olla kuka tahansa, vaikka sinä tai Laaksopentu. En tiedä, kehen minä voin luottaa ja keneen en", nau'uin ääni väristen kumppanilleni ja pudistelin turhautuneena päätäni. Naaras kurottautui minua kohti ja kosketti kuonollaan päätäni. "Ei hätää, minä en ole Pimeyden Metsän soluttautuja. Jos minä olisin, minä takuulla kertoisin siitä sinulle. En osaa auttaa sinua muuten kuin kertomalla tuon, mutta ehkä Kortelampi tai Tiikeriraivo voisi auttaa sinua? He käsittelevät unia jatkuvasti, kun Tähtiklaani ilmestyy heille. Ehkä hekin saivat saman unen?" ehdotti kumppanini. Aivan. Miksen ollut ajatellut tuota aikaisemmin? "Olet oikeassa. Minä menen heti kysymään heiltä", naukaisin. Hyvästelin kumppanini koskettamalla kuonollani tuon kuonoa. Sen jälkeen poistuin pesästä. Pesän ulkopuolella olin vähällä törmätä Paatsamapilveen, joka oli ilmeisesti palaamassa pesään. Irvistin hieman nolostuneena ja jatkoin matkaani kohti parantajan pesää nyt kävellen. "Kortelampi? Tiikeriraivo?" huhuilin parantajaa ja tuon oppilasta pesän sisäänkäynnillä. Huomasin Tiikeriraivon astelevan luokseni pesästä. "Hei Mesiviiksi, oletko kunnossa?" kolli kysyi ja kallisti päätään minua katsoessaan. Kohautin lapojani. "Onko sinulla hetki aikaa? Minä sain oudon unen Tähtiklaanilta, voisitko auttaa minua sen kanssa? En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä", nau'uin kollikissalle epäröiden. Vasta sen sanottuani tulin miettineeksi, että ehkä Tiikeriraivo on Pimeyden Metsän soluttautuja. Nielaisin ja katsoin kollia odottaen, että hän sanoisi jotain. //Tiikeri?

Tiikeriraivo(Myrskyklaanin parantajaoppilas) | 30.06.2017

"Voimmeko me lähteä?" Kuikkakatse naukui. Kollin meripihkainen katse pysyi isässään Pitkävarjossa. "Voitte", sanoin nyökäten. Pian pesässä oli enemmän tilaa liikkua. Pitkävarjo näytti nukahtaneen, mikä oli hyvä asia. Hän tarvitsi nyt kaikista eniten lepoa. Parantajan pesässä oli nyt kaksi potilasta, Polttosydän ja Pitkävarjo. Tähtiklaanin kiitos vain kaksi. Mesiviiksi oli äskettäin huhuillut minua ja Kortelampea. Nyt vain minä olin paikalla. "Onko sinulla hetki aikaa? Minä sain oudon unen Tähtiklaanilta, voisitko auttaa minua sen kanssa? En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä", valkea kolli harmahtavan ruskeilla etutassuilla maukaisi. Kurtistin merkittävästi kulmiani. "Teen parhaani", vastasin. Yleensä vain parantajat ja päälliköt saivat unia Tähtiklaanilta. Vilkaisin kahta nukkuvaa potilasta. Täytyisi löytää joku paikka, jossa voisimme puhua kahden. //Mesi?

Mesiviiksi | 30.06.2017

Tiikeriraivo oli suostunut auttamaan minua parhaansa mukaan. Nyt kolli katseli ympärilleen ikään kuin etsien jotain. Ehkä paikkaa, jossa voisimme puhua kahden kesken? Puhuminen olisi turhan vaarallista parantajan pesässä, sillä olihan siellä kaksi potilasta, jotka saattoivat olla Pimeyden Metsän soluttautujia. En uskonut, että Tiikeriraivolla oli mitään tekemistä Pimeyden Metsän kanssa, sillä hän vaikutti luotettavalta, ja kolli oli selkeästi yllättynyt, kun olin kertonut hänelle unestani. Yleensä Tähtiklaani ilmestyi ainoastaan parantajille, päälliköillekin kuulemma, mutta hyvin harvoin. "Voisimmeko mennä leirin ulkopuolelle? En tahdo kertoa unesta täällä, kuka tahansa voi salakuunnella meitä", naukaisin ja vilkaisin leirin uloskäyntiä. Parantajaoppilas nyökkäsi ja lähti suuntamaan edelläni kohti uloskäyntiä. Parantajaoppilas kulki edelläni piikkihernetunnelin lävitse, jonka jälkeen kirin hänet kiinni ja kuljimme rinnatusten aluskasvillisuuden sekaan leirin ulkopuolelle. Ihme kyllä, haistoin jokiklaanilaisen tuoksun täällä. En kuitenkaan sanonut siitä Tiikeriraivolle, vaikka todennäköisesti hänkin oli haistanut sen. Lähdimme kulkemaan eteenpäin, kunnes vähän ajan kuluttua pysähdyimme. "No, kerro siitä unestasi", kolli naukui ja kehotti minua kertomaan. Epäröin hetken aikaa, voisinko luottaa parantajaoppilaaseen. Sitten päätin vain luottaa, en uskonut kollin olevan Pimeyden Metsän puolella. "Usvahäntä oli siinä. Hän sanoi, että Pimeyden Metsä on soluttautunut Myrskyklaaniin jonkun kissan ruumiissa. Kissa voi kuulemma olla kuka tahansa, vaikkapa sinä. Hän käski minun etsiä ja tuhota kissa, jonka Pimeyden Metsä oli saanut riveihinsä. En tiedä, pitäisikö minun ottaa uni tosissani, mutta en voi miettiä mitään muuta kuin sitä. Minun pitäisi keskittyä Sammaltassun koulutukseen, mutta se on mahdotonta, kun ajattelen kaiken aikaa unta, jonka viime yönä sain", naukaisin parantajaoppilaalle. Tuntui hyvältä puhua asiasta, sillä en tahtonut miettiä sitä yksin omassa mielessäni. Tahdoin myös Tiikeriraivon mielipiteen asialle, pitäisikö uni ottaa tosissaan, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi ja kuinka löytäisin tämän soluttautujan. //Tikru?

Tiikeriraivo | 30.06.2017

"Usvahäntä oli siinä. Hän sanoi, että Pimeyden Metsä on soluttautunut Myrskyklaaniin jonkun kissan ruumiissa. Kissa voi kuulemma olla kuka tahansa, vaikkapa sinä. Hän käski minun etsiä ja tuhota kissa, jonka Pimeyden Metsä oli saanut riveihinsä. En tiedä, pitäisikö minun ottaa uni tosissani, mutta en voi miettiä mitään muuta kuin sitä. Minun pitäisi keskittyä Sammaltassun koulutukseen, mutta se on mahdotonta, kun ajattelen kaiken aikaa unta, jonka viime yönä sain", kolli kertoi. Kasvoillani oli vakava ilme. Tämä koko asia vaikutti joltain suurelta ja pahinta tässä oli se, että joku myrskyklaanilainen on tämä johon Pimeyden Metsä on soluttautunut. Ainakaan se en ole minä. Kai se helppottaa jo hiukan asiaa kun tietää, ettei ainakaan yksi kissa ole Pimeyden Metsän puolella. Tai enhän minä tiedä onko Mesiviiksi kertonut asiasta jollekin muullekin kuin minulle. Tärkeintä on kuitenkin, ettei se Pimeyden Metsän puolella oleva kissa saa tietää tästä. Mesiviiksen kuitenkin pitäisi selvittää kuka tämä kissa on ja tuhota hänet. Asia oli hyvin monimutkainen. "Minä en ainakaan ole se kissa", mau'uin painottaen sanaa 'se'. Kollikissa nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. "Minä ainakin neuvoisin pitämään silmät auki. Jos huomaat jotakin omituista jossakin kissassa yritä ottaa selvää mitä se omituinen on. Varo, ettet paljastu. Tämä on tärkeä tehtävä, joten tämä asia on otettava tosissaan. Enempää en osaa sinua auttaa", naukaisin soturikissalle. //Mesi?

Mesiviiksi | 30.06.2017

Nyökkäsin vastaukseksi Tiikeriraivolle. Hän oli neuvonut minua pitämään silmiäni auki, ja jos joku käyttäytyi oudosti, minun täytyisi ottaa selvää, mikä kissaa vaivasi. Hän oli myös ilmoittanut, että ei voinut auttaa minua sen enempää, sillä kolli ei kai ollut kuullut Tähtiklaanilta mitään koko asiasta. "Kiitos. Voisitko olla kiltti ja pitää myös silmäsi auki? Lisäksesi vain Kirjosiipi tietää tästä. Ole kiltti, äläkä kerro tästä kenellekään. Yritän selvittää mahdollisimman pian, kuka Pimeyden Metsän soluttautuja on", naukaisin raidalliselle parantajaoppilaalle, joka vastasi nyökäten. "Tietenkin. Ilmoitan sinulle, jos huomaan jossakussa jotain kummallista", kolli lupasi ja lähti kulkemaan edelläni kohti leiriä. Kuljin kollikissan perässä aina leiriin asti. Kiinnitin jälleen huomiota voimakkaaseen Jokiklaanin tuoksuun. Leiriin päästyäni, astelin tuoresaaliskasalle ja nappasin kasasta tuoreenoloisen vesimyyrän. Kannoin sen sotureiden pesän liepeille ja ryhdyin kaikessa rauhassa syömään saalistani. Tiikeriraivo oli mennyt omille teilleen ties minne. Katselin leirin jokapäiväisiä toimia ja kiinnitin huomiota kissojen käytöksiin enemmän kuin ennen. Tahdoin selvittää mahdollisimman nopeasti kissan, joka oli Pimeyden Metsän alainen. En huomannut outoa käytöstä keidenkään käytöksessä, lukuunottamatta Kipinäsielua, Okrakarvaa ja Laikkulampea. Kolmikko jutteli keskenään vaisuina lähellä leirin uloskäyntiä. Ei heidän käytöksensä ollut ihmeellistä, sillä olihan Virtakyynel juuri lähtenyt klaanista kuulemma jonkun erakon mukaan. Naaras oli ollut Kipinäsielun ja Okrakarvan emo ja Laikkulammen ainoa tytär. Saatoin vain kuvitella, kuinka pahalta kolmikosta tuntui. Jos Laaksopentu lähtisi klaanista, minulle tulisi suunnattoman paha olo.

Viimahalla | 02.07.2018

Tassutin tuoresaaliskasalle ja valikoin kasasta mustarastaan. Lintu sai veden kielelleni ja olisin jo tahtonut haukata siutä palan mutta hillitsin itseni. Nostin katseeni kasasta ja haravoin leiriä tummansinisillä silmilläni. Etsin ruokailu seuraa mietteliäänä. Huomasin enoni Mesiviiksen sotureiden pesän lähettyvillä syömässä. Kunnioitin enoani sillä hän oli milestäni yksi klaanin parhaimmista sotureista. Katsoin hetken valkeaa lihaksikasta enoani, kunnes astelin varovasti kunnioitusta huokuen enoni luokse. Pysähdyin vähän matkan päähän kollista ja pakotin itseni katsomaan Mesiviikseä puhuessani: "Hei, ei kai haittaa jos istun tähän?" Viitoin varovasri hännälläni sivulle. Katsoin kuinka Mesiviiksi käänsi vaaleanvihreän katseensa minuun. Tämän oikeanpuoleinen suurehko korva nytkähti hieman. Koetin rentouttaa itseni sillä en tahtonut nolata itseäni samalla tavalla kuin Tiikeriraivon edessä. Jännitys kuitenkin kuristi kurkkuani vaikka pyrin olemaan tyynen näköinen. //Mesi? Pahoittelut tönköstä tekstistä :/

Mesiviiksi | 03.07.2017

Nostin katseeni Viimahallaan, Kamomillapisaran pentuun, joka oli juuri kysynyt, voisiko hän istua viereeni ja ilmeisesti samalla syödä mustarastasta, joka hänen suustaan elottomana roikkui. Väläytin valkealle soturille ystävällisen hymyn. "Tietenkin voit", vastasin ja heilautin häntääni merkiksi, että kolli oli tervetullut syömään kanssani. Olin jo lähes kalunnut oman saaliini loppuun, mutta kyllä siitä vielä jotain jäljellä oli. Viimahalla oli melko nuori soturi, enkä koskaan ollut sattunut hänen kanssaan samaan partioon, joten en häntä oikein tuntenut. Kollin sisar, Hiilloslumo oli tappanut kylmästi sokean sisareni Utukatseen. Naaras oli karkotettu Myrskyklaanista iäksi. En kuitenkaan uskonut Viimahallan olevan siskonsa kaltainen, sillä hän vaikutti hyvältä ja rehdiltä soturilta. "No, millaista on olla soturi?" yritin aloittaa keskustelua Kamomillapisaran pojan kanssa, mutta en oikein ollut varma, mistä minun tulisi jutella Viimahallan kanssa. //Viima?

Viimahalla | 03.07.2017

"No, millaista on olla soturi?" Mesiviiksi kysyi. "Hauskaa, vaikka joskus kaipaan pennun huoletonta elämää", vastasin ja istuin Mesiviiksen viereen. Haukkasin palan mustarastaasta. Lintu oli maukas vaikkakin liha oli hieman sitkeää. "Miten Sammaltassun koulutus sujuu?" Kysäisin ja katsoin soturia tummansinisillä silmilläni. Mesiviiksi näykkäisi hieman saalistaan ja naukaisi: "Hyvin. Hän on taitava ja hänestä tulee hieno soturi." Nyökkäsin. "Itse en ole vielä saanut omaa oppilasta. Toivon, että saisin sellaisen vielä joskus.", Selitin kiilto silmissäni. Kuvittelin itseni hiekkakuopalle kouluttamaan oppilasta. Se olisi varmasti haastavaa mutta olin valmis ottamaan haasteen vastaan sillä tahdoin kokeilla uutta ja vahvistaa klaaniani. Pieni pettymys valtasi kehoni tajutessani, että pentutarha oli tyhjillään pennuista. Hätkähdin ajatuksistani kuullessani Mesiviiksen puhuvan. Käänsin katseeni tähän ja naukaisin nolona: "Anteeksi, en kuullut. Eli mitä sanoitkaan?" //Mesi? Sori ihan sika tönkkö :/

Mesiviiksi | 04.07.2017

"Anteeksi, en kuullut. Eli mitä sanoitkaan?" Viimahalla kysyi ja katsoi minua hieman nolostuneena. Virnistin lempeästi kollille, hän oli ilmeisesti ollut ajatuksissamme kesken keskustelumme. "Sanoin, että saat varmasti oppilaan jossain vaiheessa. Sinusta tulee erinomainen mestari, kun sen aika on", toistin aikaisemmin sanomani nuorelle soturille. Viimahalla nyökkäsi kiitollisesti toistostani. Käänsin katseeni muiden kissojen suuntaan. Yritin löytää jotain normaalista poikkeavaa kaiken aikaa jokaisen kissan käytöksestä. Viimahalla vaikutti olevan oma itsensä, vaikka ajatuksiin vaipuminen oli saanut minut ehkä hieman epäilemään kollia. Hän vaikutti kuitenkin uskolliselta sekä klaanilleen että Tähtiklaanilleen. En kuitenkaan ihmettelisi, jos Pimeyden Metsä olisi valinnut kollin kissakseen, sillä olihan hänen sisarensakin murhannut oman sukulaisensa ja klaanitoverinsa, sisareni Utukatseen. Yritin hokea itselleni kaiken aikaa, että Viimahalla ei ollut Hiilloslumo. Se onnistuikin melko hyvin, sillä kolli ei muistuttanut ulkonäöllisesti sisartaan oikeastaan lainkaan. Hiilloslumo oli väriltään musta, ja Viimahalla oli valkea, vaikka kyllä hänen kehossaan mustia kohtia olikin. Kaksikko ei siltikään muistuttanut toisiaan paljoakaan. "Tahtoisitko lähteä kanssani vaikka saalistamaan tai vain kävelylle?" kysyin kollilta, kun en muutakaan keksinyt. //Viima?

Viimahalla | 04.07.2017

"Tahtoisitko lähteä kanssani vaikka saalistamaan tai vain kävelylle?" Mesiviiksi kysyi. Väräytin viiksiäni ja naukaisin: "Voisimme lähteä metsälle. Saisin jäseniäni hieman verryteltyä sillä ne ovat olleet hieman jäykät viime päivinä." Mesiviiksi nyökkäsi ja nousi seisomaan. Kampesin itseni käpälilleni ja lähdin tassuttamaan klaanitoverini perässä ulos leiristä. "Missä meidän kannattaisi kokeilla onnneamme?" Kysyin Mesiviikseltä katsellen ympärilleni riistan varalta. Heilautin hieman toista valkoista korvaani ja terästin kuuloni äärimmilleen. Avasin hieman leukojani ja metsän tuoksut tulvivat kitalakeeni. Otin askeleen eteenpäin ja katselin ympärilleni tummansinisillä silmilläni. "Käytäisiinko katsomassa pöllöpuulta?" Mesiviiksi ehdotti rikkoen metsän hiljaisuuden. Nyökkäsin ja lähdin pinkomaan metsän halki pöllöpuulle. Olin tottunut, että jäin yleensä jälkeen mutta nyt huomasin, että juoksimme Mesiviiksen kanssa hyvin samaa vauhtia. Ilmavirta pyyhki turkkiani juostessani eteenpäin. //Mesi? Sori kauheen tönkkö ja mini

Mesiviiksi | 09.07.2017

Ravasin Viimahallan vierellä aluskasvillisuuden seassa kohti pöllöpuuta. Huomasin, että Viimahallakaan ei vaikuttanut erityisen nopealta juoksijalta. Kolli kulki rinnallani suhteellisen rauhalliseen tahtiin. Kun pöllöpuu lähestyi lähestymistään, hidastin tahtiani. Viimahallan huomatessa vauhtini hidastuvan, hänkin laski askeleensa ravista kävelyyn. "Erkanemmeko jo toisistamme?" mustavalkea kolli kysyi hieman hämmästyneenä. Pudistin päätäni. "Hidastin vain tahtiani. Älä kerro kenellekään, mutta en ole kovin kestävä juoksija", nau'uin virnistäen klaanitoverilleni. Luotin häneen jo suhteellisen paljon, jonka vuoksi uskalsin kertoa hänelle heikkouksiani. Kollin ei vaikuttanut itsekään miltään nopealta soturilta, mutta hänen kestävyydestään en ollut varma. Kuljin kaikessa rauhassa Viimahallan vierellä eteenpäin, kunnes sitten vahingossa kuljin turhan läheltä pähkinäpensasta, sillä Viimahalla kulki lähes kylki kiinni omassani. Oksat takertuivat valkeaan turkkiini, pysähdyin. Viimahalla huomasi ongelmani nopeasti ja pysähtyi myös. Hän ravasi takaisin luokseni ja katsoi minua pahoittelevasti. "Anteeksi, en huomannut, että kuljin niin lähellä sinua. Saatko turkkisi irti oksista?" kolli kysyi. Tiesin, että en saisi millään pelastettua toistensa lomissa kiemurtelevissa oksissa olevia karvojani, joten puristin hampaani yhteen ja riuhtaisin itseni irti oksikosta. Karvatuppo irtosi vasemmasta kyljestäni, mutta kohta ei sentään jäänyt täysin karvattomaksi. Viimahalla irvisti pahoittelevasti. "Olen kunnossa. Erkaannutaan nyt, tavataan tässä viimeistään auringon laskettua", naukaisin Viimahallalle. Soturi nyökkäsi. Kumpikaan ei sanonut enää mitään, vaan lähdimme eri suuntiin. Itse suunnistin kohti Jokiklaanin reviiriä, ja Viimahalla lähti hiekkakuopan suuntaan. Tosin se oli sen verran kaukana pöllöpuusta, joten kolli tuskin sinne saakka lähtisi etsimään saalista. Raotin leukojani hitaasti, antaen riistojen tuoksujen kantautua kitalakeeni ilmasta. Vahvimpana tuoksuna oli hiiren tuoksu, joten päätin etsiä sen hajujäljen ja lähteä kulkemaan sitä pitkin. Ei kulunut aikaakaan, kun erotin hiiren harmaan turkin lähellä erään männyn sokkeloista juurikkoa. Hiiri nakersi kaikessa rauhassa löytämäänsä pähkinää, se ei aavistanut lähestyvää vaaraa. Hitaasti, mutta ripeästi kuljin muutaman askeleen aluskasvillisuuden seassa lähemmäs saaliseläintä. Ponkaisin itseni vauhtiin kohti harmaata eläintä. Epäonnekseni se omasi nopeat refleksit ja luikki karkuun juurikon sekaan. "Hiirenpapanat!" sihahdin ja iskin käpäläni varpujen sekaan lähelle juurikkoa, jonne hiiri oli juuri äsken kadonnut. Vedin syvään henkeä rauhoittuakseni. En tiennyt miksi, mutta saamani ennustus palasi mieleeni. Yhtäkkiä minusta vain tuntui siltä, että minun täytyisi etsiä mahdollisimman pian klaanini petturi. En voisi haaskata aikaa saalistamiseen, kun paholainen oli vapaalla jalalla. Minun täytyisi etsiä Viimahalla, palata leiriin ja jatkaa kissojen tarkkailua. Palasin ripeästi sinne, mistä olimme erkaantuneet mustavalkean soturin kanssa. Kun löysin Viimahallan hajujäljen, lähdin seuraamaan sitä. Ei kulunut aikaakaan, kun erotin kollin turkin aluskasvillisuuden seassa. "Viimahalla!" huudahdin ja juoksin kollin luokse. Viimahalla väräytti korviaan, hän kääntyi katsomaan minua turhautuneena. Samassa tajusin, että kolli oli juuri vaaninut saaliseläintä, kun olin pelottanut sen karkuun huutamalla kollia kovaäänisesti nimeltä. "Pahoittelut.. Tulin vain kertomaan, että minun täytyy palata leiriin", nau'uin nopeasti kollikissalle katsoen tuota suoraan silmiin. Viimahalla näytti hämmästyneeltä. "Miksi? Onko jotain tapahtunut?" kolli kysyi. "Ei. Minun vain täytyy päästä leiriin, nyt", nau'uin kollille painottaen sanoja täytyy ja nyt. Hän oli yhä hieman ihmeissään, sillä minähän olin pyytänyt häntä saalistamaan, ja nyt vain olin lähtemässä takaisin leiriin ilman ainuttakaan saalista. //Viima?

Viimahalla | 11.07.2017

"Ei. Minun vain täytyy päästä leiriin, nyt", Mesiviiksi naukui. Nyökkäsin hämilläni ja lähdin Mesiviiksen perässä pinkomaan kohti leiriä. Metsä vilisi ohitseni ja pian eteeni avautui leiri. Sujahdin sisään miltei kuono Mesiviiksen hännässä kiinni. Vilkaisin tuoresaaliskasaa ja minua hieman ärsytti, etten ollut saanut mitään kotiin tuotavaa. "Taidankin tästä mennä jos sinulla oli kiire..." nau'uin varovasti ja lähdin tassuttamaan hitaasti pois kohti enostani. Kuulin jotakin mutinaa kollin suusta mutten kiinnittänyt sen enempää huomiota.

(Tarinasta poistettu loppu, joka ei liittynyt Mesiviikseen mitenkään)

Mesiviiksi | 20.06.2017

Johdatin partioni leiriin ja suuntasin tuoresaaliskasalle, sillä olin saanut kiinni juuri ennen leiriin palaamista yhden pienen varpusen. Kasassa oli jo valmiiksi runsaasti saalista. Viherlehti oli lämmin ja riistaa oli paljon, se oli hyväksi Myrskyklaanille. Mitä enemmän riistaa meillä oli, sitä vahvempia me olimme. Astelin pentutarhalle, jonka edessä oli ruuhkaa yllättävän paljon. "Onnittelut tuoreelle isälle", Kortelampi naukui astellessaan ulos pentutarhasta, kollin kasvoilla oli kuitenkin hivenen surullinen ilme. "Onko Kirjosiipi synnyttänyt?" kysyin ja kohotin kulmiani. Parantajakissa nyökkäsi. Into roihahti liekkiin sisälläni, mutta se laantui, kun näin Tiikeriraivon kulkevan minua vastaan suussaan pieni pentu, jonka karvat olivat liimantuneet tuon kehoa vasten. Pennun silmät olivat kiinni eikä se liikkunut lainkaan. "Olen pahoillani, mutta toinen pennuista menehtyi. Teillä on kuitenkin vielä terve naaraspentu", Kortelampi naukui hiljaa. Vastasin nyökkäämällä hitaasti, jonka jälkeen tungin sisään pesään parantajan ja parantajaoppilaan välistä. Erotin kirjavan kumppanini pesän perällä sammalvuoteellaan. Hän katsoi lumoutuneena vierellään makaavaa, pientä hopeanharmaata karvamyttyä. Astelin hitaasti kohti Kirjosiipeä, joka nosti katseensa minuun. Hänen kasvoillaan oli onnellinen, mutta samalla uupunut ja surullinen katse. "Me saimme pienen tyttären", kuningatar huokaisi hiljaa ja käänsi jälleen katseensa pieneen pentuumme. Astelin Kirjosiiven vierelle ja nuolaisin kielelläni hellästi tuon korvantaustaa ja käänsin sitten katseeni pentuumme. "Oletko miettinyt hänelle nimeä?" kysyin rauhallisella äänellä ja nostin katseeni Kirjosiiven sinisiin silmiin. Naaras nyökkäsi hitaasti. "Miltä kuulostaisi Laaksopentu?" kuningatar kysyi. Mietin mielessäni hetken aikaa kumppanini ehdottamaa nimeä. Se oli kaunis, kuten myös tyttäremme oli, joten nimi sopisi hänelle täydellisesti. Nyökkäsin. "Laaksopentu on upea nimi tyttärellemme", naukaisin hiljaa. Kirjosiipi hymyili minulle lempeästi. "Olen kovin väsynyt", naaras ilmoitti ja haukotteli tuon jälkeen. "Jätän sinut lepäämään. Tulen heti aamulla katsomaan teitä taas", kuiskasin hiljaa kumppanilleni. Hyvästelin hänet nuolaisemalla tuon poskea, jonka jälkeen poistuin pesästä. Kissajoukko pesän edustalla oli hälvennyt ja suuri osa klaanilaisista oli taas jokapäiväisten tehtäviensä parissa. Huomasin Tiikeriraivon astelevan sisään leiriin. Hän oli ilmeisesti haudannut toisen pentumme. //Laakso, Tiikeri tai joku?

Laaksopentu | 20.06.2017

Maidon imelä tuoksu kantautui kitalakeeni saakka kaiken pimeyden keskeltä. Kurkotin hivenen eteenpäin tuoksun suuntaan. Tunsin, kuinka kasvoni upposivat johonkin pehmeään. Maidon tuoksu oli voimakas, eikä mennyt kauaakaan, kun löysin jo sen tulon lähteen. Imin hartaasti lämmintä nestettä suuhuni. Neste valui alas leukapieliäni ja täytti tyhjää huutavan vatsani. "Sinä taidat olla todella nälkäinen", lempeä ääni tokaisi. En ollut täysin varma, kenelle tuo ääni kuului. Ainakin ääni tuli hyvin läheltä. Oliko hän emoni? "Laaksopentu, juo niin paljon, kuin suinkin jaksat", sama ääni jatkoi. Kuulin hänet, mutta en nähnyt häntä. En nähnyt mitään. Vatsani oli pian täynnä ja saatoin käpertyä lähemmäs tuota pehmeää olentoa, joka makasi vieressäni. Hänen maidonsekainen tuoksunsa oli kaikkialla ympärilläni. Tuoksu oli omalla tavallaan huumaava, turvaa antava. Tuo tuoksu kitalaessani saatoin nukahtaa syvään, rauhalliseen uneen. Syvä hiljaisuus oli kaikonnut. Kuulin ympäriltäni rauhallista puheensorinaa. Emoni ääni oli kaunis ja mukava kuunnella. Toinen ääni oli minulle vieras, mutta hänen tuoksunsa perusteella hän oli ollut täällä koko ajan. "Voin hakea sinulle jotakin syötävää, jos suinkin tahdot", vieras ääni naukui. "Kiitos vain Paatsamapilvi, mutta pärjään kyllä", emoni totesi kiitollinen sävy äänessään. Kohotin päätäni emoni äänensuuntaan. Avasin pienen suuni ja yritin sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. Suustani pääsi vain hento pihahdus, joka ärsytti minua. "Laaksopentu, oletkin jo hereillä", emoni naukui. Tunsin, kuinka hänen kielensä kulki päälakeani pitkin kerta toisensa jälkeen rivakkaan tahtiin. "Hänen nimensä on oikein suloinen", vieras ääni huomautti. "Niin on ja hänelle juuri sopiva", emoni hymähti ja lopetti päälakeni nuolemisen. Pääni tuntui märältä, mutta jäljelle oli jäänyt emosta hohkannut lämpö. "Onko hän jo hereillä?" matalampi ääni keskeytti kahden naaraan keskustelun. Keskusteluun oli liittynyt selvästikin myös kolmasosapuoli. "On, Mesiviiksi, tule katsomaan häntä", emoni naukui ja tunsin hänen kuononsa itseäni vasten. Kuulin, kuinka joku asteli lähemmäs. Hän oli varmasti Mesiviiksi, jota emo oli kehottanut tulemaan luokseni. Tunsin emoni lämpimän hengityksen lähellä niskaani. Hän oli joku, joka huolehti minusta. Hänestä minä sain syödäkseni ja hänestä ja hänen kosketuksestaan lämpöä pieneen kehooni. Olisin halunnut nähdä hänet, mutta olin vielä liian arka avaamaan silmiäni. //Mesi tai joku?

Mesiviiksi | 22.06.2017

Astelin hitaasti kumppanini ja tyttäremme luokse. Kosketin hellästi kuonollani hopeanharmaan naaraan turkkia. Hän säpsähti pienesti, mutta rauhoittui sen jälkeen ja jatkoi maidon juomista emonsa vatsasta. "Miten teillä on mennyt?" kysyin kumppaniltani ja istuuduin alas. Aurinko oli jo laskemassa. En ollut kerennyt aamulla pentutarhalle, sillä minut oli määrätty heti auringonnousun aikaan partioon. "Ihan hyvin. Laaksopentu on syönyt hyvin ja muutama kissa on käynyt tervehtimässä pikkuistamme", Kirjosiipi naukaisi. Mieleni valtasi haikeus. Usvahäntä olisi takuulla tahtonut nähdä pentuni, sillä hän oli aina innoissaan uusista pennuista. Toivoin, että hän näkisi Laaksopennun Tähtiklaanista yhdessä Vinhasiiven kanssa. Olisin niin toivonut, että hän olisi ollut täällä meidän kanssamme. Samaa toivoin Utukatseen kohdalla. Naaraan oli surmannut julmasti Hiilloslumo, joka onneksemme oli karkotettu reviiriltämme iäksi. Vaikka sukuni oli minulle tärkeä, Hiilloslumo oli sen häpeäpilkku. Naaras ei ansainnut mainintaa suvussamme, hän todella oli häpeäksi koko Myrskyklaanille. "Sepä kiva. Oletko sinä nälkäinen?" kysyin Kirjosiiveltä ja päätin nyt keskittyä häneen ja pieneen pentuumme. En tahtonut ajatella mitään, mikä saa minut huonolle tuulelle, eli Hiilloslumoa. "En ole. Laventelitassu toi minulle tuoresaalista aiemmin", kuningatar selitti. Nyökkäsin. Katsoin lumoutuneena Laaksopentua, naaras omasi hopeanharmaan turkin, joka oli mielestäni kaunein asia koko maailmassa - tietenkin Kirjosiiven kanssa. Minä rakastin pentuani, tahdoin suojella häntä omalla hengelläni. //Laakso? Sori hirveen sekava ja outo XD

Laaksopentu | 22.06.2017

Kuuntelin vaiti emoni ja Mesiviiksen puhetta. Mietin, miltä he mahtoivat näyttää. Ainakin minusta tuntui, että he molemmat olivat paljon minua suurempia. "Oletko tehnyt tänään jotakin erikoista?" emoni kysymys oli selvästikin osoitettu Mesiviikselle. "Lähdin partioon heti auringonnousun aikaan", Mesiviiksi naukui. Käännähdin selälleni ja hautasin pääni emoni lämmintä turkkia vasten. "Hän on niin suloinen", emoni totesi pehmeästi kehräten. "Niin on, kuten emonsakin", Mesiviiksi hymähti. Hitaasti kaksikon sanat muuttuivat epäselvemmiksi. Väsymys tuntui ottavan minusta täyden vallan, vaikka pyristelin vastaan kaikin voimin. Hitaasti nukahdin levolliseen uneen pää emon vatsalla. Ympärilläni oli lähestulkoon täysin hiljaista. Erotin kaukaisuudesta epäselviä ääniä. En tiennyt, mistä ääni kuului tai kuka puhui. Emon maidonsekainen tuoksu leijui vahvana ympärilläni, enkä haistanut mitään muuta. Emoni pysytteli täysin hiljaa, hän ei puhunut. Tunsin kuinka hänen kylkensä kohoili tasaiseen tahtiin hengittäessä. Makasin pitkään pimeässä hiljaisuudessa. En ymmärtänyt, miksi oli niin hiljaista. Halusin nähdä, mitä ympärillä tapahtui. Vedin syvään henkeä ja aloin pinnistellä silmiäni auki. Hitaasti silmäni aukenivat ja minut sokaisi kirkas valo. Ummistin silmäni kiinni ja kesti hetken, kunnes uskalsin avata silmäni uudestaan. Räpyttelin silmiäni tarkentaakseni katseeni ja aloin silmäillä ympärilläni. Paikka jossa makasin, oli lämmin ja pehmeä. Vierelläni makasi kaunis, kirjava naaras, jonka silmät olivat kiinni. Tiesin hänen olevan emoni. Raotin aavistuksen leukojani ja annoin kieleni kulkea suupieltäni pitkin. "E...o", sain suustani aikaiseksi käheää vikinä. Vierelläni makaavan naaraan korvat värähtivät, mutta tämä ei avannut silmiään. "...Emo", yritin uudestaan. Ääneni kuulosti jopa vahvemmalta, kuin hetkeä aikaisemmin. Emoni silmät raottuivat hivenen, mutta pian rävähtivät täysin auki. Tämä kohotti kaunista päätään yllättynyt ilme kasvoillaan. "Laaksopentu!" naaras henkäisi, "olet avannut silmäsi!" Tuijotin emoani pitkään hiljaa, kunnes nyökkäsin pienesti. En uskaltanut sanoa enää mitään. Sanojen muodostaminen kielenpäällä tuntui vaikealta ja ääneni kuulosti pelkältä vikinältä. Emoni kumartui nuolaisemaan päälakeani. Hänen kasvoillaan oli lempeä ilme. Vedin syvään henkeä ja painauduin emoni pehmeää turkkia vasten sulkien silmäni. //Mesi vaik jos haluut?

Mesiviiksi | 24.06.2017

Astuin ulos sotureiden pesästä. Aurinko paistoi kirkkaana korkealta taivaalta lämmittäen samalla allaan olevaa maata sekä kissoja. Tummat pilvet lähestyivät parhaillaan aurinkoa Jokiklaanin reviirin suunnalta, sade oli ilmeisesti alkamassa vielä ennen auringonlaskua. Vilkaisin tuoresaaliskasaa: saalista oli runsaasti, mutta en ollut nälkäinen, joten suuntasin kohti pentutarhaa. Olin nukkunut yllättävän pitkään, mutta olinhan sentään valvonutkin yllättävän myöhään jutellessani vanhemman veljeni Harakkausvan kanssa niitä näitä. Astuessani sisään pentutarhaan, lämmin maidon tuoksu kantautui sieraimiini. Astelin pesän perälle kumppanini ja tyttäreni luokse. Kirjava kuningatar makoili yhä sammalvuoteellaan pesän perällä. Muutaman hiirenmitan päässä hänen pedistään sijaitsi Paatsamapilven pesä. Kuningatar oli nyt ilmeisesti jossain kumppaninsa Siipisydämen kanssa, joka oli jo siirtynyt klaaninvanhimpiin korkean ikänsä vuoksi. "Hei", nau'uin hiljaa Kirjosiivelle ja istuuduin alle hiirenmitan päähän tuon pedistä. Naaras avasi hitaasti siniset silmänsä ja nosti katseensa minuun. Hän päästi ilmoille kehräyksen tunnistaessaan minut. "Hei", naaras naukui hymyillen ja venytteli raajojaan varoen herättämästä Laaksopentua. "Anteeksi, että herätin. Tahdoin vain tulla katsomaan, miten te voitte", nau'uin lempeästi kumppanilleni. Naaras ei vaikuttanut olevan moksiskaan herätyksestä, vaan hän hymyili minulle leveästi. "Ei se mitään, olen nukkunut jo ihan tarpeeksi kauan. Minulla on sinulle iloinen uutinen: Laaksopentu avasi aamulla silmänsä ensimmäistä kertaa", kirjava naaraskissa hihkaisi innoissaan ja käänsi innostuneen katseensa minusta pentuumme. Minäkin käännyin katsomaan tytärtämme, joka makasi kaikessa rauhassa emonsa lämpimän vatsan suojissa. "Se on hieno uutinen", nau'uin kehräten. Kirjosiipi tönäisi hellästi kuonollaan nukkuvaa Laaksopentua, joka säpsähti hetkessä hereille. Uninen pentu raotti hitaasti silmiään ja katseli ympäristöään. Samassa kovaääninen jyrähdys kantautui korviimme. Säikähdin sitä hieman ja sen merkistä säpsähdin, niin teki myös Kirjosiipi. Laaksopentu vinkaisi ja painoi päänsä emonsa vatsan suojiin. "Ukkonen nähtävästi alkaa", ilmoitti Kirjosiipi ja kosketti pentumme turkkia hellästi kuonollaan yrittäen saada tuon olemaan pelkäämättä. Laaksopentu uskaltautui vetämään päänsä pois emonsa vatsan suojista. Hän kääntyi minun puoleeni ja silmäili minua sanaakaan sanomatta. Hymyilin tyttärelleni leveää ja lempeää hymyäni. "Hei Laaksopentu. Minä olen isäsi, Mesiviiksi", nau'uin ystävällisellä ja vaimealla äänellä naaraskissalle ja kumarruin tuon luokse. Epäröiden pentu työnsi kuononsa kuononi lähelle ja nuuhkaisi sitä. Hymyilin naaraspennulle lempeästi. Tilanne päättyi nopeasti, sillä pesän sisäänkäynniltä kuului askelia. Vaistomaisesti nostin pääni ylös ja käännyin sisäänkäyntiä kohti. Musta laikukas naaraskissa asteli sisään pesään. Hänen turkkinsa oli liimautunut hänen kehoaan vasten. Naaras nilkutti omalle sammalvuoteelleen. Kuulostelin ilmaa ja saatoin selkeästi kuulla maahan iskeytyvät vesipisarat. Käännyin jälleen kumppanini ja tyttäreni puoleen. "Minä vihaan ukonilmaa", Kirjosiipi lopetti yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. "Minusta se on mukava. Ukkosen jyrinä on ehkä hieman pelottava, mutta olisi tylsää, jos kaiken aikaa on vain kuivaa ja lämmintä. Kunnon sade tekee metsällekin hyvää, sillä se saa kasvit kasvamaan", nau'uin oman mielipiteeni. Käännyin kohti Laaksopentua. Jälleen jyrähti. "Pelottaako sinua, Laaksopentu?" kysyin ja kumarruin jälleen tyttäreni tasolle. Pentu katseli minua miettien selkeästi vastaustaan tarkkaan. //Laakso?

Laaksopentu | 24.06.2017

Oli alkanut ukkostaa. En tiennyt tarkkaan, mitä se merkitsi, mutta kuulin voimakasta jyrinää jostain kauempaa. "Pelottaako sinua, Laaksopentu?" Mesiviiksi kysyi katse silmissäni. Pohdin isäni kysymystä harkiten. Ukkosen ensiääni oli saanut minut säikähtämään ja hakeutumaan turvaan emoni vatsan suojiin, mutta vähän aikaa jyrinää kuunneltuani se ei kuulostanutkaan kovin pelottavalta. "E-ei", nau'uin lopulta empien. "Hyvä jos ei, mutta sano vain rohkeasti, jos ukkonen pelottaa sinua", tämä totesi lempeästi hymyillen. Nyökkäsin lähes huomaamattomasti ja siirsin katseeni emooni, joka makasi hiljaa paikallaan. Jälleen jyrähti. Ääni kuului lähempää kuin aikaisemmin. Mitä lähempää ääni kuului, sitä enemmän aloin epäröidä. Ääni kuulosti voimakkaammalta ja myös pelottovammalta. "Mi..minä", aloitin kiinnittäen jälleen isäni huomion. "Sano pois", Mesiviiksi naukui rohkaisevasti. "Ehkä minua p-pelottaa vähän", sain kakistettua. Tunsin kuinka Kirjosiipi vetäisi minut tiukemmin vatsaansa vasten ja kietoi häntänsä ympärilleni. "Laaksopentu, sinun ei tarvitse pelätä. Olet turvassa täällä", isäni naukui. Nyökkäsin ja tunsin, kuinka oloni rauhoittui hieman. Ukkonen jyrähteli kovaäänisesti. Jyrinän lävitse erotin rapinaa, mutta en ollut varma, mistä moinen ääni kuului. "Mi...Mikä tuo..." yritin, mutta kieleni tuntui menevän solmuun. Mesiviiksi kohotti hivenen toista kulmaansa. "Yritä rohkeasti uudelleen", emoni ohjeisti lempeä sävy äänessään. "Mikä tuo ra... pina on?" yritin uudestaan, tällä kerralla paremmin tuloksin. "Ulkona sataa", Mesiviiksi selitti. En oikein ymmärtänyt, mitä sade merkitsi, mutta tiesin, että tulisin ymmärtämään sen joskus myöhemmin. "Milloin ukkonen lakkaa?" kysyin kallistaen päätäni. "Toivottavasti pian", emoni naukui. Mesiviiksi tuumaili kysymystäni hetken, kunnes totesi: //Mesi? Tönkköhän tämä on

Mesiviiksi | 25.06.2017

"Tuskin se yön yli kestää. Kenties se lakkaa jo pian", nau'uin vastaukseksi Laaksopennun kysymykselle ukkosen loppumisesta. Laaksopentu nyökkäsi vastaukselleni ja kääntyi kohti pesän sisäänkäyntiä. Karhunvatukkapensaan sisään ei vesi päässyt, mutta sisäänkäynnin edusta pesän sisäpuolella oli hieman märkä. "Tuleeko vesi meidän.. Luoksemme?" kysyi Laaksopentu pitäen pientä taukoa jokaisen sanan välissä ja puhui hieman epäselkeästi. "En tiedä. Jos se tulee, meidän täytyy lähteä muualle. Toivotaan, että se pysyy aisoissa", naukaisin. Tyttäreni nyökkäsi ja kääntyi sitten emonsa puoleen. Kirjosiipi oli ummistanut silmänsä. En ollut varma, yrittikö naaras karkottaa ukonilman mielestään vai ainoastaan nukkua väsymyksensä pois. "Mesiviiksi!" kuulin ulvaisun pesän ulkopuolelta. Käännyin sisäänkäynnin suuntaan ja tunnistin huutajan Harakkausvaksi. Veljeni turkki oli sateesta märkä hänen astuessaan sisään pentutarhaan. "Saniaishäntä pyysi hakemaan sinut. Sinut määrättiin partion johtoon. Partiosi lähtee heti, kun menet lähtijöiden luokse leirin uloskäynnille", kolli naukui. "Täytyykö partioita järjestää tällaisella säällä?" kysyin veljeltäni ja katsoin inhoten tuon märkää turkkia. Kolli kohautti lapojaan. "Saniaishäntä sanoi, että sade ei saa estää meitä reviirimme suojelusta. Jotkut saattavat kuulemma käyttää tämän ilman hyväkseen ja hyökätä kimppuumme, ei sitä koskaan tiedä", soturi naukui. Nyökkäsin ja käännyin kumppanini ja tyttäreni suuntaan. "Mene vain", silmänsä avannut ja keskustelumme kuullut Kirjosiipi naukaisi ja hymyili minulle lempeästi. "Pärjäättekö te?" kysyin huolestuneena. Kirjava kuningatar nyökkäsi. "Onhan Paatsamapilvi täällä meidän kanssamme", huomautti kumppanini. Nyökkäsin. Kosketin kuonollani kumppanini kuonoa ja sen jälkeen pentuni päälakea. Sen jälkeen poistuin pesästä Harakkausvan perässä. Sade kasteli turkkini heti ulos karhunvatukkapensaikosta päästyäni. Veljeni suuntasi sotureiden pesään ilmeisesti sadetta suojaan. Itse suuntasin leirin sisäänkäynnille siristellen silmiäni, jotta vesipisarat eivät sataisi silmiini. Okrakarva, Muistosielu, Mahlaruusu ja veljeni Takiaistassu istuivat kyyryssä leirin uloskäynnillä ja katsoivat minun suuntaani. "Lähdetään", nau'uin partiolleni ja poistuin leiristä. "Saniaishäntä sanoi, että kierrämme reviirin Varjoklaanin rajaa myöten", ilmoitti Okrakarva ja ravasi vierelleni. Nyökkäsin puolisokealle kollille ja jatkoin matkaa eteenpäin suunnaten Varjoklaanin reviiriä kohti. Vesi sai turkkini tuntumaan painavalta, enkä pitänyt siitä lainkaan. Tunsin, kuinka pisarat putoilivat märälle turkilleni ja putosivat maahan liukuessaan viiksiäni pitkin. Runsas aluskasvillisuus raapi turkkiani, mutta en antanut sen häiritä. Kuljin tarmokkaasti aluskasvillisuuden seassa eteenpäin. En nähnyt kovin kauaksi, sillä sade heikensi näkökenttääni. En edes kyennyt haistamaan ukkospolun katkua, kun pääsimme sen lähettyville. Saatoin ainoastaan haistaa metsän tuoksut, jotka sade sai voimistumaan. Ei se toki haitannut lainkaan, että ukkospolun kaameaa katkua ei haistanut, ennemminkin se oli vain hyvä asia. Toivoin, että katku voisi olla lopullisesti poissa, mutta niin ei ollut ja minä tiesin sen varsin hyvin. Vähän väliä salama valaisi maiseman kirkkaaksi ainoastaan silmänräpäyksen ajan, sen jälkeen kovaääninen ukkonen kaikui halki taivaan. Sade jatkui salamoinnin ja ukkosen lailla koko partion ajan. Kun pääsin leiriin, sade oli vain yltynyt. Leiriin ei ihme kyllä ollut ilmestynyt kuin muutamia vesilammikoita, mutta pesät eivät vaikuttaneet olevan veden varassa. Kissoja ei pääaukiolla ollut lainkaan. Huomasin oppilaiden kurkkivan vähän väliä ulos pesästä, kuulin myös kikatusta ja joitakin kauhistuneita ulvaisuja ukkosen jyrähtäessä. Jyrähdyksen jälkeen pesästä kantautui kovaäänistä naurua. Se sai minut hymyilemään. Oppilaat olivat klaanin tulevaisuus, oli hyvä, että he osasivat olla pelkäämättä ukonilmaa. Astuin sisään pentutarhaan. Turkkini oli yhä märkä, ja oli mahtavaa päästä kuivaan paikkaan. "Isä!" Laaksopentu kiljaisi ja hymyili minut nähdessään. "Hei, Laaksopentu", nau'uin hymyillen tyttärelleni ja istuuduin parin hiirenmitan päähän hänestä. "Onko sade rauhoittunut?" kysyi Kirjosiipi. Pudistin päätäni. "Se vain yltyy", kerroin ja ryhdyin nuolemaan märkää turkkiani kuivaksi. "Mitäs te olette tehneet täällä, kun olin partiossa?" kysyin ja keskeytin turkkini nuolemisen hetkeksi. Katsoin Laaksopentua odottaen, että hän vastaisi. //Laakso?

Laaksopentu | 25.06.2017

"Mitäs te olette tehneet täällä, kun olin partiossa?" Mesiviiksi kysyi minulta. Kallistin hivenen päätäni ja pohdin, mitä kaikkea olimme kerenneet tehdä isäni poissa ollessa. Hän ei ollut viipynyt mahdottoman kauaa, joten emme olleet kerenneet tekemään mitään kovinkaan erikoista. "Emo pesi minut", kerroin, "hän nuoli turkkiani kielellään, kuten sinä teit omallesi äsken." "Miltä se tuntui?" Mesiviiksi kysyi ja kurottautui nuolaisemaan päälakeani kielellään. "En... En aluksi pitänyt siitä, mutta lopulta se oli ihan kivaa", nau'uin pitäen sanojeni välissä pientä taukoa. Puhuminen alkoi sujua hetki hetkeltä paremmin, mutta pitkät lauseet tuottivat yhä vaikeuksia. "Teittekö mitään muuta?" Mesiviiksi kysyi hymyillen. "Emo kertoi minulle kaikenlaista. Hän selitti minulle mikä Myrskyklaani on", totesin haukotellen. "Kertoikohän että sinusta tulee soturioppilas, kun olet tarpeeksi vanha?" kolli kysyi. Nyökkäsin vaiti. Emoni Kirjosiipi oli kertonut minulle metsässä asustavista klaaneista, klaanien elämästä ja siitä, että minusta tulisi soturioppilas, kunhan olisin kuusi kuuta vanha. Siristin silmiäni väsyneenä. "Tämän pennun olisi parasta käydä nyt nukkumaan", Kirjosiipi hymähti ja kurottautui vetämään minut tiiviisti itseään vasten hännällään. "Mutta-", aloitin mutisten. "Nuku vain, uni tekee sinulle hyvää", Mesiviiksi totesi. Olisin halunnut väittää vastaan, mutta aavistin isäni olevan oikeassa. Painauduin vasten emoni lämmintä vatsaa, joka tuoksui voimakkaasti maidolta. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni antaen unen viedä minut mukanaan. Raotin aavistuksen silmiäni. Pentutarhassa oli hivenen hämärää, joten vielä ei tainnut olla oikea aika herätä. En kumminkaan saanut enää unta. Kirjosiipi makasi vierelläni sikeässä unessa tyytyväinen ilme kasvoillaan. *Miltähän sade mahdaa näyttää?* pohdin. Laskin katseeni siniharmaisiin tassuihini. Yritin hitaasti hivuttautua ylös. Mieleeni palautui kuva isästäni. Se, miltä hänen asentonsa näytti hänen istuessaan edessäni. Jalkani vapisivat, mutta onnistuin lopulta pääsemään jotakuinkin istuma-asentoon. Hetkessä tunsin itseni suuremmaksi. En enää niin pieneksi pennuksi, kuin hetkeä aikaisemmin. Istuttuani hetken aikaa vapisevassa asennossa, yritin nousta seisomaan. Seisomaan nouseminen osoittuautui kumminkin suuremmaksi haasteeksi. Pian huomasin makaavani jälleen maassa. "Emo!" parkaisin ärtyneenä. Kirjosiipi raotti aavistuksen sinisiä silmiään. "Laaksopentu, nyt on yö", emoni naukui lempeästi ja kohotti päätään. Olin onnistunut kömpimään jälleen istualteni. "Mutta minä tahdon opetella kävelemään kuten isä!" selitin suu mutrussa. "Kultaseni, voimma opetella kävelemistä heti aamulla", naaras naukui hiljaa, "Paatsamapilvi nukkuu, emmehän me halua herättää häntä?" *Mitä sitten vaikka hän heräisi?* pohdin ärtyneenä ja käperryin emoni vatsan suojiin. Kuuntelin Kirjosiiven tasaantunutta hengitystä vaiti. Katseeni kierteli ympäri pentutarhaa, aina kauempana nukkuvaan Paatsamapilveen asti. Naaras tuntui nukkuvan raskasta unta, josta hän ei noin vain heräisi. *Tuskin hän heräisi, vaikka opettelisimmekin nyt*, jatkoin pohtimista ja suljin silmäni. Heräsin vahvoihin nuolaisuihin. Emoni suki turkkiani lempeä ilme kasvoillaan. "Emo, miksi sinä peset minua taas?" kysyin ja käännähdin vatsalleni. "Koska hopeanharmaa turkkisi on aivan takussa", emoni selitti ja jatkoi turkkini sukimista. En vastannut mitään, vaan kohotin katseeni pentutarhan kattoon. Kirkas valo onnistui siivilöitymään pesässä olevien pienten rakojen lävitse. "Missä isä on?" kysyin pian. "En tiedä, mutta eiköhän hän tule kohta", Kirjosiipi naukui. "Miksi hän ei nuku kanssamme?" kysyin katse yhä ylhäällä. "Vain kuningattaret ja pennut nukkuvat pentutarhassa. Mesiviiksi on soturi ja hänellä on velvollisuuksia. Hän nukkuu soturien pesässä", emoni selitti. Nyökkäsin, vaikka en ollutkaan täysin varma, mitä nuo velvollisuudet tarkoittivat. "Oletko sinäkin nukkunut siellä?" kysyin emoltani. "Olen. Palaan takaisin soturin tehtäviin, kunhan olet tarpeeksi vanha oppilaaksi", Kirjosiipi hymähti ja lopetti turkkini sukimisen. Käännähdin vatsalleni ja kömmin istumaan. "Hienoa Laaksopentu, sinä istut", emoni naukui tyytyväisenä. "Niin istun ja minä haluan oppia kävelemään kuten sinä ja isä", totesin päättäväisenä. "Haluatko että opetan sinua?" emoni kysyi. "Haluan!" huudahdin ja yritin päästä seisomaan. Jalkani tuntuivat huterilta ja epävarmoilta. Kirjosiipi kurottautui tukemaan minua. Hän työnsi kuononsa vatsani alle ja työnsi minua ylöspäin. "Minä seison!" hihkaisin seisoessani huterassa asennossa. "Mitäs täällä puhastellaan?" Mesiviiksen tuttu ääni keskeytti meidät. Kohotin katseeni pentutarhan suuaukkoa kohden. Mesiviiksi työntyi pesään tuttu hymy kasvoillaan. "Minä opettelen kävelemään! Auta minua!" pyysin ja yritin taikoa kasvoilleni mahdollisimman kauniin hymyn. //Mesi?