Jäälilja

Jäälilja 21.11.2018

Tassutin Kuolonklaanin reviirillä taakseni leirin ja Pakkaspennun jättäen. Pakkaspentu oli jäänyt leikkimään Tuskapennun kanssa leiriin. Uskoin tyttäreni arvostelukykyyn ja siihen, ettei tämä tekisi mitään typerää, hän oli viisas kissa. Matkani kulki kohti kivikkoista emonsuuta, jonne henkiin heränneet kissat olivat majoitettu, sillä klaanin leiri ei olisi kyennyt asuttamaan niin montaa kissaa. Kissoja tuli päivä päivältä enemmän ja tila väheni samaa tahtia. Yksi asia oli kuitenkin erittäin hyvä, se että Viiltoklaanin joukot kasvoivat, mutta olihan otettava myös se huomioon että muiden klaanienkin kissat ylösnousivat ja olivat valmiita auttamaan taisteluissa. Sappeni kiehui jo valmiiksi ja kynteni yrittivät työntyä esiin tummanharmaista ja pehmeistä tassuistani. Ai mikäkö minua ärsytti? Se ketunmielinen naaras, Pakkanen. Hän joka käveli Kylmähenkäyksen rinnalla kuin kolli olisi pala maata minkä hän omisti. Olin ajautunut kateuden halveksuttavalle tielle, myönsin sen, mutta aina kun vilkaisinkaan Kylmähenkäystä, jokin sisälläni sanoi "minun". Kuitenkaan Pakkanen ei ollut ainut kissa jota halusin kynsiä, Kylmähenkäyskin oli ansainnut osan vihastani hankkimalla pentuja toisen naaraan kanssa. Eihän väillämme ollut koskaan ollutkaan mitään virallista, mutta silti tunsin oloni kaltoin kohdelluksi ja antaisin Kylmähenkäyksen kuulla siitä. Minun olisi kerrottava hänelle tunteistani - jossain vaiheessa - sillä en tiennyt kauanko Kylmähenkäys olisi maanpäällä, ehkä lopullisesti tai ehkä vain tämän auringonkierron ajan. Epätietoisuus kuristi minua kireällä otteellaan ja vaikka yritin rimpuilla sen otteesta tunsin vain kaulani ympäri kierretyn silmukan kiristyvän. Edessäni alkoi jo häämöttää emonsuuksi kutsuttu kivinen luola ja tunsin halua kiihdyttää hitaan puoleisia askeleitani. Pian työnnyin jo sisälle kolkkoon luolaan.

"Tervehdys", naukaisin jäätävääkin kylmemmin, sillä silmiini pisti lumenvalkea naaras, joka oli pesemässä likaisenharmaata tassuaan ilkeä kiilto silmissään.

"Kylmähenkäys. Tule käymään tuolla ulkopuolella", naukaisin tiukasti, sillä asia jonka olin sanonut ei ollut pyyntö vaan käsky ja jos Kylmähenkäys ei tottelisi laittaisin kollin tottelemaan. Sinertävänharmaa kolli kohautti lapojaan välinpitämättömästi, mutta kuitenkin perääni astellen. Kun olimme vähän matkan päässä kiviluolasta käännähdin salaman nopeasti ympäri vihan kiilto silmissäni. Samalla näin Kylmähenkäyksen kylmän katseen, jota olin huomaamattani kaivannut tolkuttomasti. Se katse, jota himoitsin turkilleni ja se, joka sai minut tuntemaan itseni vihdoin eläväksi, mutta tänään se sai minut tuntemaan tolkutonta vihaa ja pettymystä. Katkeruutta. Loikkasin kynnet esillä Kylmähenkäyksen kimppuun yllätyshyökkäyksen edun omaten ja painoin kollin kovakouraisesti maahan.

"Tiedätkö mitä sinä ansaitset? Teit minut surulliseksi hankittuasi pennun sen ketunmielisen naaraan kanssa, et tiedäkään kuinka haluaisin käydä sen kissan kurkkuun kiinni ja sinä.. sinä ansaitset kaiken kärsimyksen yllesi", nau'uin kivusta sumein silmin ja se kipu oli sydämessäni. Käänsin kollin siniharmaan pään sivulle tassullani ja kurkotin kollin korvan luokse ja päästin hennon kuiskauksen:

"Minä vihaan sinua." Nousin ylös ja istuin parin viiksen mitan päähän kollista.

"Ja voit kertoa Pakkaselle, ettei hänellä ole enää tytärtä vaan Pakkaspentu on minun", sähähdin kylmän katseeni Kylmähenkäykseen poraten.

//Kylmä?

430 sanaa

Kylmähenkäys 23.11.2018

Makoilin rauhallisesti Emonsuun edustalla sijaitsevassa luolassa, joka oli mahdollisesti kolkoimmasta mahdollisesta päästä. Nämä olosuhteet olivat huomattavasti surkeammat kuin Kuolonklaanin leirissä, mutta en olisi voinut muutakaan odottaa, sillä Viiltotähti vihasi minua palavasti. Ainakin olin päässyt Pakkasen kanssa Emonsuulle yhtenä kappaleena.

"Tervehdys."

Erittäin tutun jäätävä ääni kajahti luolan sisäänkäynniltä ja sai niskakarvani nousemaan, kun tajusin kelle tuo selkäpiitä karmiva ääni kuului. Käännyin kohtaamaan luolan edustalla seisovan Jääliljan tuijotuksen, joka oli nyt porautunut vierelläni makaavaan Pakkasen. Naaraan silmissä roihusivat jäänsiniset liekit, kun hän käänsi katseensa suoraan minuun.

"Kylmähenkäys. Tule käymään tuolla ulkopuolella", Jäälilja käski tiukasti ja kohensi ryhtiään tavalla, joka kertoi minulle ettei naaras suostuisi kieltävään vastaukseen. Nousin ylös lapojani välinpitämättömästi kohauttaen, lausuin nopeat hyvästit Pakkaselle ja marssin sitten mitäänsanomaton ilme kasvoillani Jääliljan perään.

Olimme tuskin ehtineet poistua luolasta ja päässeet kuuraiselle tantereelle, kunnes Jäälilja kääntyi salamannopeasti ympäri viha silmissään roihuten. Sitten likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras syöksyi kimppuuni ja iski minut maahan kynsiensä otteeseen. Yllätyin soturin hyökkäyksestä, mutta tunsin silti tyyneyden virtaavan välitseni.

"Tiedätkö mitä sinä ansaitset? Teit minut surulliseksi hankittuasi pennun sen ketunmielisen naaraan kanssa, et tiedäkään kuinka haluaisin käydä sen kissan kurkkuun kiinni ja sinä.. sinä ansaitset kaiken kärsimyksen yllesi", Jäälilja naukui kipu äänessään hehkuen ja tunsin ensimmäistä kertaa, että tuo naaras oli kunnolla tuskan kourissa. Olinko minä ollut muka niin tärkeä Jääliljalle, että hän oli näin tunteikas Pakkaspennun syntymästä? Jäälilja painoi pääni samalla sivuttain käpälällään ja kumartui sitten viemään kuononsa aivan korvani juureen.

"Minä vihaan sinua", naaras kuiskasi ja istuutui sitten vähän matkan päähän minusta.

"Ja voit kertoa Pakkaselle, ettei hänellä ole enää tytärtä vaan Pakkaspentu on minun", Jäälilja sähähti kylmästi minulle. Kohotin hitaasti kulmiani ja verryttelin lapojani hitaasti.

"En muista sanoneeni että saisit tyttäreni omaksesi", huomautin tyynesti.

"Sinä ja Pakkanen heräsitte kuolleista ja varmasti palaattekin Pimeyden metsän riveihin piakkoin, joten miksi minä en saisi häntä tyttärekseni? Jäälilja virnisti jäisesti.

"Sinä saat sanoa häntä tyttäreksesi tai miksi ikinä tahdotkaan, mutta minä pidän huolta että tyttäreni saa tietää todellisten vanhempiensa nimet ja että sinä et ole minkäänlaista sukua hänelle. Pakkaspentu saattaa ehkä nähdä sinut hänen emonaan, mutta sinä olet loppujen lopuksi hänen adoptioemonsa. Ja mitä tulee Pakkaseen, voit pitää käpäläsi kaukana hänestä, pystyn aistimaan kateellisuutesi Emonsuulta asti. Ainiin ja yksi juttu", naukaisin kylmällä sävyllä ja nousin seisomaan, "minun täytyi kasvattaa Pakkaspentu uskolliseksi Viiltotähdelle, mutta tietenkään

Emonsuulta käsin en pysty tekemään sitä. Oletan siis, että sinä autat tytärtäni siinä tehtävässä, koska kyseessä saattaa hyvinkin olla adoptiotyttäresi henki."

Tiesin jättäväni sen osan pois, että kyseessä oli myös minunkin henkeni, mutta Jääliljan ei tarvinnut tietää sitä osaa, koska sitten hän saattaisi oikeasti harkita tehtävän jättämistä. Tällä hetkellä hän olisi voinut aivan varmasti viedä henkeni jos olisi ollut sillä tuulella.

//Jää?

//436 sanaa

Jäälilja 24.11.2018

"Minun täytyi kasvattaa Pakkaspentu uskolliseksi Viiltotähdelle, mutta tietenkään

Emonsuulta käsin en pysty tekemään sitä. Oletan siis, että sinä autat tytärtäni siinä tehtävässä, koska kyseessä saattaa hyvinkin olla adoptiotyttäresi henki", Kylmähenkäys naukui tunteettoman kylmästi minua silmäillen. Vihan liekki paloi rinnassani ja tuntui kuin olisin voinut polttaa koko metsän yhdellä käpälänheilautuksella. Kasvoillani oli mitäänsanomaton ilme.

"Luuletko voivasi uhkailla minua?" nau'uin pelottavan tyynesti, en saisi päästää enää mitään tunteita ulkoisesti valloille, "Luuletko, että teen jotain mitä sinä pyydät?" Kylmähenkäyksen korvat värähtivät pienen lehtisateisen tuulen johdosta.

"Kuule sanasi ovat kovinkin ristiriitaisia, et taida edes ymmärtää omia sanojasi. Ensin väität, että kerrot tyttärelleni hänen oikeista vanhemmistaan, mutta ainiin ethän sinä voi kasvattaakaan häntä täältä emonsuulta käsin, joten miten pääsisit hänen puheillensa. Hän tapaa teidät sitten kun on itse siihen valmis ja minä pidän siitä huolen. Jos kasvattaisin Pakkaspennun Viiltotähdelle uskolliseksi, tiedä vaan että en tekisi sitä sinun takiasi vaan minun tyttäreni turvallisuuden takia!" sähisin jäänsinisillä silmilläni pettyneesti Kylmähenkäykseen katsellen.

"En edes tajua miksi ikinä rakastuin sinuun", nau'uin siten, että ääneni hiljeni loppua kohden, eikä kolli välttämättä kuulisi sanojani. Käännyin ja lähdin tassuttamaan pois, ilman hyvästejä. En halunnut nähdä Kylmähenkäystä enää ja jos näkisin en lupaisi sitä, ettenkö kävisi kollin kimppuun tosissani. Minua suututti vain niin hirveästi. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua, minun pitäisi palata leiriin. Takaisin Pakkaspennun luokse.

Olin saapunut leiriin hetki sitten ja nyt olin tyyni kuin lampi ilman tuulenvirettä. Yritin etsiä katseellani lumenvalkeaa pentua, mutten paikantanut häntä. Hetken päästä silmiini kuitenkin pisti Kostohengen poika, jonka vierellä tyttäreni oli. En menisi häiritsemään, sillä tiesin mille koko ajan tiellä oleva emo tuntuisi. Asetin tiukat rajat joidenkin asioiden suhteen, mutta halusin Pakkaspennun sosiaalisoituvan kuten minä. Näin naarassa erityisesti potentiaalia ja olin milteinpä varma, että hän kasvaisi oman ylpeyteni aiheeksi. Jos joku ansaitsi ylpeyteni, kannatti olla otettu siitä, sillä sitä en jakanut monelle.

//Joku?

297 sanaa

Pakkaspentu 25.11.2018

Seurasin kiinnostuneena, kuinka Viiltotähti nimitti Tuskapennun oppilaaksi ja ilmoitti ottavansa vastanimitetyn oppilaan itselleen koulutettavaksi. Olisin itsekin tahtonut päästä Viiltotähden oppilaaksi, mutta oli Kuolonklaanissa muitakin hyviä mestariehdokkaita. Yksi esimerkki oli Kalmalilja, mutta hänellä oli tällä hetkellä oppilaana Pirstaletassu, Kostohengen poika. Naaras oli suosittu klaanin keskuudessa - ainakin oman tietoni mukaan ja mitä olin nähnyt leirissä - ja hän oli yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista. Muita Kuolonklaanin kokeneita sotureita olivat esimerkiksi Sumumyrsky, Verikyynel ja Syöksyviilto. Ainoa toiveeni mestarini kohtaan oli se, että hän oli taitava ja klaaninsa suosiossa oleva soturi. Kojoottivirne, se ruskeanharmaa kolli jonka olin tavannut hetki sitten, ei vaikuttanut sellaiselta kissalta. Onneksi hänellä oli oppilas, Sirpaletassu, Pirstaletassun sisko. Jäin seuraamaan kuinka Viiltotähti ohjeisti Tuskatassun pois leiristä ja jäin seisomaan tuoresaaliskasan edustalle toimeettomana. Nyt hän muuttaisi oppilaiden pesään ja minä jäisin pentutarhaan yksin Synkkäpennun kanssa. En ollut jutellut vaaleanharmaan naaraan kanssa lainkaan eikä minua rehellisesti sanottuna kiinnostanut lainkaan hänelle puhuminen. Niiskaisin äänekkäästi ja aloin puhdistamaan lumenvalkoisia karvojani.

"Pakkaspentu."

Nostin jäänsinisen katseeni salamannopeasti, kun näin silmäkulmastani tutun naaraan saapuvan luokseni. Jääliljan likaisenvalkean ja tummanharmaan kirjava hahmo seisoi edessäni ja emoni jäänsiniset silmät olivat porautuneet minuun.

"Emo. Missä sinä kävit?" kysyin uteliaana. Jäälilja räpäytti hitaasti jäänsinisiä silmiään ja asettui istumaan viereeni. Kohensin nopeasti ryhtiäni näyttääkseni hieman isommalta lihaksikkaan emoni rinnalla.

"Emonsuulla. Onko täällä tapahtunut jotain sillä aikaa kun olin poissa?" Jäälilja kysyi puolestaan minulta ja vilkuili ympärilleen aivan kuin odottaen, että jotain kiinnostavaa tapahtuisi Kuolonklaanin leirissä.

"Tuskapennusta tuli oppilas, Tuskatassu. Hänen mestarinsa on Viiltotähti. Emo", naukaisin pahanenteisellä äänensävyllä ja porasin jäänsinisen tuijotukseni suoraan Jääliljan sieluun, "kuka on Kylmähenkäys? Eräs naaras nimeltään Rosmariiniputous tuli nimittäin kertomaan minulle, että minun isäni nimi olisi Kylmähenkäys ja tahtoisin tietää, puhuuko hän totta."

//Jää?

//272 sanaa

Jäälilja 28.11.2018

"Kuka on Kylmähenkäys? Eräs naaras nimeltään Rosmariiniputous tuli nimittäin kertomaan minulle, että minun isäni nimi olisi Kylmähenkäys ja tahtoisin tietää, puhuuko hän totta", Pakkaspentu naukui samalla kun tutkaili minua hieman hämmentyneillä jäänsinisillä silmillään. Viiltotähti oli mitä ilmeisemmin kertonut Rosmariiniputoukselle Pakkaspennun ja hänen sukulaisuudestaan. Mietin mitä kaikkea Rosmariiniputous oli ehtinyt sanoa tyttärelleni tietämättä kummallisesta tilanteesta minun, Pakkaspennun ja Kylmähenkäyksen välillä. Tiesin Pakkaspennun kysyvän joskus isästään, mutten arvannut sen olevan näin pian. En uskoisi, että Pakkaspentu itse koksaan epäilisi meidän emo-tytär suhdettamme, sillä vaikka Pakkaspentu ei ollutkaan biologinen tyttäreni, hän muistutti minua kovin valkoisine turkkeinensa ja harmaine varpainensa.

"Kyllä, Kylmähenkäys on isäsi ja Rosmariiniputous mainitsi varmaan myös Kylmähenkäyksen olevan hänen isänsä, eikö?" kysyin ja katsoin suoraa Pakkaspennun silmiin lämmönväre katseessani. Pakkaspentu nyökkäsi silmät pyöristyen.

"Kun kävin emonsuulla kävin tapaamassa Kylmähenkäystä. Tai no ei sitä voi sanoa tapaamiseksi, kävin haukkumassa hänet lyttyyn. Jos haluat tavata hänet niin saat, mutta minä varoitan, että hän on vihaamisen arvoinen", naukaisin karskisti. Nuolaisin tyttäreni päätä vaaleanpunaisella kielelläni ja sen jälkeen katsoin lempeästi tämän silmiin.

"Mutta ennen kuin tapaat hänet niin sinun on vannottava, että olet sataprosenttisen valmis", nau'uin, sillä tiesin että samalla paljastuisi karu totuus pennun oikeasta emosta, "Onko sinulla vielä jotain kysyttävää kultaseni?"

//Pakkanen?¨

197 sanaa

Pakkastassu 1.12.2018

"Ei ole, emo. Ja minä lupaan, että olen valmis tapaamaan Kylmähenkäyksen", ilmoitin päättäväisenä, salaten kuitenkin taitavasti sisäisen epäröintini. Isäni oli siis vihaamisen arvoinen kissa, jota ei näemmä hyväksytty edes omaan leiriinsä vaan hän asusti Emonsuulla. Olin kuullut, että siellä asustivat kaikki ylösnousseet kissat ja ne kissat, jotka olivat hylänneet klaaninsa liittyäkseen Viiltoklaaniin. Ne kissat omistivat sentään aivot, koska he olivat tajunneet että Viiltoklaani tulisi voittamaan tämän sodan.

"Saapukoon jokainen klaanikokoukseen suurkivelle!"

Jäänsininen katseeni kohosi, kun Viiltotähden kutsuhuuto kajahti aukiolla. Jääliljakin kääntyi ympäri ja silmäili tummanharmaata päällikköä lyhyen hetken. Sitten likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras kääntyi minun puoleeni tyytyväinen virne kasvoillaan.

"Sinusta tulee varmaankin oppilas", emoni ilmoitti. Kasvoilleni nousi tyytyväinen virne, vihdoinkin pääsisin pois pentutarhasta ja voisin päästä mukaan klaanissani tapahtuviin asioihin, koska en olisi enää turha pentu.

"Tule, et saa myöhästyä omista nimitysmenoistasi", Jäälilja naukaisi ja puski minua hellästi eteenpäin. Lähdin kipittämään ylpeänä emoni rinnalla suurkiveä kohti, jonka ympärille oli kerääntynyt jo suuri määrä kissoja. Pujottelin Jääliljan perässä kissajoukon eturiviin ja vilkaisin Viiltotähteä, joka silmäili kokoontunutta ryhmää arvioivasti.

"Pakkaspentu, tule eteen", Viiltotähti matala murahdus käski minua eteenpäin. Irrottauduin emostani ja marssin mahdollisimman päättäväisenä klaanitoverieni eteen.

"Olet nyt kuusikuinen, joten sinusta tulee oppilas. Pakkastassu, mestarisi on Tuhokatse", päällikkö naukaisi. Käännyin seuraamaan, kuinka kissajoukosta erkani mustaturkkinen kollisoturi. Tuhokatse oli yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista, joten olin erittäin tyytyväinen mestariini. Tuhokatseen avulla minusta tulisi todella taitava taistelija ja muillakin mitoilla erinomainen soturi klaanilleni.

"Pakkastassu! Pakkastassu!" klaanitoverini hurrasivat nimeäni, mutta ainakin minun korvissani hurraaminen oli laimeanpuoleista. En kuitenkaan antanut sen lannistaa minua, koska aikoisin todistaa olevani kunnioituksen arvioinen kissa. Kohotin kuonoani päättäväisenä ja marssin Tuhokatseen luokse, kun kuolonklaanilaiset olivat lähteneet jatkamaan jokapäiväisiä tekemisiään.

"Aiommeko me kiertää reviirit ja sen rajat?" kysyin Tuhokatseelta mahdollisimman kärsivällisenä, vaikka käpäläni tärisivät halusta aloittaa taisteluliikkeiden harjoittelu. Vihreäsilmäinen soturi nyökäytti päätään ja siristeli hieman katsettaan.

"Jos meille jää aikaa, käymme jo läpi joitain taisteluliikkeitä, sillä ne ovat erittäin tärkeitä", Tuhokatse murahti kylmällä äänensävyllä. Nyökäytin tyytyväisenä päätäni, minäkin tahdoin panostaa taisteluun. Saalistamisenkin osaaminen oli minulle tärkeää, mutta ennen kaikkea tahdoin olla taitava ja pelätty taistelija.

"Me lähdemme heti", Tuhokatse ilmoitti jäisellä äänensävyllä ja lähti marssimaan minua odottamatta leirin uloskäyntiä kohti. Juoksin nopeasti lihaksikkaan mestarini rinnalle ja paransin ryhtiäni nopeasti, jotten näyttäisi niin pieneltä ja heikolta suuren kollin rinnalla kun sukelsimme piikkihernetunneliin.

"Tuolla sijaitsee Emonsuu, joka kuuluu nummialueineen reviiriimme. Sodan aikana varjoklaanilaiset saavat partioida ja metsästää tällä alueella, mutta he eivät saa ylittää ukkospolkua ja kulkea leirinpuoleisella reviirillämme", Tuhokatse selitti vaeltaessamme nummimaiden halki. Emonsuu koostui suurista kalliomaisista jyrkänteistä ja koko paikka oli ainakin minun mielestäni masentava ja ruma, joten en tulisi nauttimaan täällä kuljeskelusta. Jätimme Emonsuun taaksemme ja jatkoimme matkaamme. Pian kuonooni osui todella voimakas löyhkä, joka sai kuononi nyrpistymään. Tuhokatse vilkaisi minua nopeasti kirkkaanvihreillä silmillään ja virnisti kylmästi.

"Tuo haju tulee Varjoklaanin reviiriltä. Vien sinut rajan luokse, jotta ymmärrät missä se on", Tuhokatse selitti ja nyökäytin päätäni vastaukseksi. En tiennyt kovin paljon varjoklaanilaisista, vain sen että päällikkl oli punertavanruskea naaras nimeltään Minttutähti ja siskopuoleni, luonnonvalkea naaras nimeltään Rosmariiniputous, oli varapäällikkönä. Eipä minun paljon muuta tarvinnut tietääkään, parantaja ja hänen oppilaansa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa minua. Talvikkimuistokin oli miltein täysin turha kissa Kuolonklaanissa, ainoa asia missä hän oli hyödyllinen oli kissojen haavojen korjaamisessa ja heidän ärsyttämisessä hempeilyllään.

"Tässä kulkee raja", Tuhokatse ilmoitti, kun saavuimme nummimaiden rajalle. Vain muutaman hännänmitan päässä ruoho olikin tummempaa ja pitempää, ja Varjoklaanin reviirillä kasvoi paljon korkeita ja synkkiä puita. Siristelin jäänsinisiä silmiäni hieman ja nyökyttelin sitten päätäni, kunnes käännyimme ympäri ja lähdimme palaamaan syvemmälle Kuolonklaanin reviirille.

"Käymme nyt läpi joitakin taisteluliikkeitä", Tuhokatse ilmoitti tiukasti. Olimme kiertäneet Tuuliklaanin rajan ja nyt seisoimme eräällä aukiolla, joka oli itseasiassa aika lähellä Kuolonklaanin leiriä. Ei se minua haitannut, koska Tuuliklaanin rajalla oli haisenut miltein yhtä kuvottavalle kuin Varjoklaanin rajalla.

"Otetaan harjoitustaistelu. Tahdon nähdä, millaisia taitoja sinulla on ja miten reagoit taistelussa", Tuhokatse murahti ja syöksyi sitten salamannopeasti minua kohti. Pakokauhu hyökyi ruumiini läpi, kun minua miltein kolme kertaa suurikokoisempi. Onnistuin paniikin vallassa kuitenkin syöksyä sivulle juuri ennen kuin Tuhokatseen kookkaat etukäpälät iskeytyivät minuun. Mustaturkkinen kolli laskeutui taitavasti maahan ja teki sitten hallitun, mutta silti nopean loikan minua kohti. Tällä kertaa en ehtinyt väistää, vaan iskeydyin maahan kömpelösti mestarini kaataessa minut alleen. Potkin epätoivoisena kollia vatsaan, mutta harva potku edes osui mestarini vatsakarvoihin ja Tuhokatseen puristavat käpälät saivat ruumiini väsymään nopeasti. Lopulta mestarini irrotti tiukan otteensa ja antoi minun nousta ylös.

"Taistelussa sinun ei ikinä pidä jäädä haukkomaan henkeäsi. Ehdit väistää syöksyni, mutta jäit sitten keräämään voimiasi vaikka olin vielä taisteluvalmiudessa. Sinun täytyy valmistautua uuteen hyökkäykseen aina, muista se. Yritetään uudelleen, nyt pysy valmiina uuden hyökkäyksen varalta", Tuhokatse murahti jäisellä äänensävyllä ja marssi sitten kauemmas minusta. Kun hän oli päässyt tarpeeksi kauas minusta, kolli syöksyi uudelleen minua kohti. Väistin yhtä taitavasti kuin ensimmäisellä kerralla, mutta kun Tuhokatse loikkasi toistamiseen minua kohti, tajusin hypätä uudelleen sivulle. Maahan laskeuduttuani jäin tuijottamaan mestariani ja odottamaan jonkinlaista kommenttia häneltä.

"Parempi. Jatketaan illemmalla, nyt me palaamme leiriin", Tuhokatse ilmoitti ja lähti marssimaan pois aukiolta. Kipitin hengästyneenä mestarini perään.

//saa tuoda Pakkasen seuraan :D

//811 sanaa

Jäälilja 3.12.2018

Katsoin edessäni roihuavaa taistelua tyytyväisyys silmissäni, aika ajoin kylmät väreet kulkivat selässäni kuin jäiset kynnet ja saivat tunnelman virittäytymään entisestään. Adrenaliini virtasi kehossani lakkaamatta, mutta en antaisi sen ohjata minua. Tarkkailin ympärilläni olevaa kahakkaa ja etsin kohteen, joka olisi joko uhkaamassa jotain Viiltoklaanilaista, siten että klaanitoverini tarvitsisi apua tai kissaa joka oli toimettomana ja suunnittelisi hyökkäystään, jonkun muun vastukseen, sillä yhdessä he olivat vahvempia. Sehän taisikin olla Myrskyklaanilaisten motto, yhdessä aina parempi tai jotain vastaavaa. Silmiini osui mustavalkoinen naaras, jonka kellertävät silmät olivat kiinnittyneet selin olevaan Kettuaskeleen, joka taisteli juuri rusehtavan savunharmaata Takiaispiikkiä vastaan kovaan ääneen sähisten. Punaruskea kolli oli Minttutähden poika, johon olin joskus aikoinaan törmännyt ja kollin avulla saanut Minttutähden tapaamaan Viiltotähteä. Ravasin huomaamattomasti mustavalkean naaraan luokse ja juuri kun hän oli loikkaamassa kohteensa kimppuun, nappasin hampaillani kiinni tämän hännästä ja vetäisin tämän maahan. Naaras räpiköi nopeasti ylös ja loi säikähtäneen katseensa minuun turkkiaan samalla pörhistellen, kuitenkin pian hän loikkasi terävät kynnet eteenpäin sojottaen kohti minua, mutta ehdin väistää juuri sopivasti ja iskeä kiinni neulanterävillä hampaillani Myrskyklaanilaisen kylkeen. Olin huomannut, että Ruohoviiksen keskittymiskyky ei ollut kaikista parhain, sillä hän vilkuili vähän väliä ympärillämme pauhaavaa taistelua. Mustavalkean naaraan korvat värähtivät aina kun aukiolla raikui kissan rääkäisy. Tunsin terävän pistoksen hännässäni ja tiesin oitis, että naaras oli napannut hännästäni kiinni ja alkoi kiskomaan minua irti. Irrotin yhtäkkiä ja lensin vähän matkan päähän puolimakuuasentoon. Nousin nopeasti ylös ja olin iskemässä uudestaan Ruohoviiksen kirjavaan turkkiin, mutta kellanpunainen "liekki" loikkasi ensin ja aivan yllättäen Myrskyklaanilaiseen, joka rääkäisi järkyttyneenä. Pian tunnisti Varjoklaanin Okaliekin ja katsoin kuinka hän alkoi piestä Ruohoviikseä.

"Minä jatkan tästä, mene auttamaan muita", Okaliekki naukui taistelun keskeltä ja turhaa marisematta nyökkäsin ja sukelsin taistelevien kissojen joukkoon katse leirin toiselta laidalta toiselle poukkoillen. Kynteni eivät olleet saaneet upota kunnolla edelliseen vastustajaani, sillä taisteluni oli keskeytetty. En pitänyt siitä, mutta nyt ei ollut aika valittaa. Silmiini pisti veri lammikossa makaava punaruskea naaras, jonka tutut syvänsiniset silmät olivat puolittain ummessa. Kulmani kurtistuivat kun tajusin naaraan olevan oudon liikkumaton. Pian kuitenkin punaruskea kissa sätkähti ja nousi tasapainoa hakien ylös. Tunnistin kissan Minttutähdeksi ja olin varma, että naaras oli menettänyt yhden hengistään ja jos en menisi auttamaan hän menettäisi toisenkin. Minttutähden haavat eivät olleet tappavan näköisiä mihin oli varmasti osasyynä se niin sanottu "Tähtiklaanin voima", joka paransi päälliköitä heidän henkien menettämisensä aikana. Sen enempää ajattelematta loikkasin Minttutähden vastustajan kimppuun, jonka valkeatta turkkia koristivat mustat koukeroiset raidat.

"Sinun täytyy voitta minut ennen kuin kajoat häneen", sähisin jäänsinisiä silmiäni siristellen ja aloin raastamaan selällensä kaatuneen naaraan vatsaa. Kuulin Minttutähden henkäyksen takaani, ihmettelikö hän miksi olin vaivautunut pelastamaan hänet? No totta kai pelastaisin hänet, kuinka tyhmänä hän minua piti. Minä pidin huolta oman klaanini jäsenistä ja Minttutähti oli tällä hetkellä sellainen, joka meinasi sitä että taistelisin hänen rinnalla loppuun asti. Nuorehko naaras sai minut potkaistua sivuun, mutta pian olimme taas kiinni toisissamme. Huomasin, että kissa joka taisteli kanssani ei ollut taistelun ammattilainen kuten minä, naaras oli suorastaan huono siinä, josta päättelin ettei hän ollut se joka oli saanut Minttutähden tuohon kuntoon. Naaras olisi kuitenkin varmasti yrittänyt tappaa heikossa kunnossa olevan kissan uudestaan, sillä hänen katseestaan näki, että klaani merkitsi hänelle paljon. Katsahdin valkeaa naarasta halveksien ja tein pienen silmänkääntö tempun, jonka avulla pääsin kaatamaan naaraan taas maahan.

"Kerro nimesi", murahdin samalla kuin painoin tassullani maassa makaavan naaran kurkkua. Naaraan silmissä välkehti kauhu, mutta siltihän yritti saada sanansa kuulostamaan rohkeilta.

"Miksi?" naaras kakoi ja yritti kiemurrella pois otteestani. Kasvoilleni nousi jäätävä virne kun puristin kynteni esille ja painoin ne naaraan pehmeään ihoon.

"Vuokkonenä", valkea naaras mustilla raidoilla kähisi peloissaan.

"Näin siinä käy kun yrittää vahingoittaa jotain minun klaaniini kuuluvaa, Vuokkonenä", naukaisin kylmästi ja sivalsin kynsilläni Vuokkonenää siten, että tämän helakanpunainen verilammikko tämän ympärillä alkoi kasvaa nopeaa tahtia.

"Jäälilja. Muista nimeni kun astut Tähtiklaaniin", naukaisin dramaattisesti ja käännyin pois kuolevan kissan viereltä. Näin Minttutähden syvänsiniset hyvin hämmentyneet silmät.

"Kiitos", tämä naukui kuitenkin vakaus äänessään. Nyökkäsin nopeasti ja tassutin aivan punaruskean naaraan viereen.

"En minä halunnut sinun kuolevan", naukaisin ja tarkastelin Varjoklaanin päällikön ilmettä, "Samalla puolellahan tässä ollaan." Korvani kääntyivät taakse päin kun kuulin jonkun kissan kauhistuneen nau'un.

"Vuokkonenä!" En vaivautunut katsomaan taakse päin vaan pidin katseeni tiukasti Minttutähdessä.

"Pärjäät varmaa itse tästä eteenpäin", naukaisin ja vilkaisin vierelleni juuri saapunutta Sirpaletassua. Ennen kuin Minttutähti ehti vastata, oli jo uusi Myrskyklaanilainen iskenyt hampaansa tähän, mutta tällä kertaa näytti siltä, että päällikön voimat olivat palautuneet. Käänsin katseeni Kostohengen tyttäreen, mutta juuri samaan aikaan Myrskyklaanilais kolli lähti lähestymään meitä. Loin oppilaaseen suunnitelmallisen katseen ja sen jälkeen lähdimme yhdessä kohti soturia.

//Sirpale?

735 sanaa

Sirpaletassu 3.12.2018

Ryntäsin taisteluun merkin saatuani. Olin innoissani taistelusta, vaikka en koskaan myöntäisi sitä ainakaan kovin monelle kissalle. Silti, tuntui ihanalta päästä käyttämään vihdoin oppimiani taitoja. Upottamaan kynteni vihollisklaanilaisen turkkiin. Annoin myrkynvihreiden silmieni katseen kiertää leiriä ja etsiä ensimmäistä uhriani. Olin varma pystyväni voittamaan jonkun saastaisista myrkyklaanilaisista. Viiltoklaani sattui nyt vain olemaan Metsäklaania parempi. Kaikissa suhteissa ja minä kuuluin sen parhaaseen osaan, Kuolonklaaniin. Hetken katseltuani huomasin myrskyklaanilaisen, joka käveli ilman vastustajaa. Hyökkäsin vaivihkaa. Hiivin ketunmitan päähän ennen kuin otin vauhtia ja liu'uin kissan ali kynsilläni tuon vatsaa pyyhkien. Taistelun huuma valtasi minut, kun haistoin veren. Loikkasin kauemmas kissasta julmasti hymyillen. Hän kohtasi katseeni ennen kuin lähti hyökkäämään vuorostaan. Väistin ketterästi ja hyppäsin hänen selkäänsä. Tartuin kynsilläni turkin peittämään selkään ja pidin tiukasti kiinni samalla takatassuilla raapien. Myrskyklaanilainen yritti puistella minua päältään. Nauroin mielipuolisesti roikkuessani. En tiennyt mistä nauru tuli, mutta pidin siitä, vaikka se viestikin hurmoksesta, johon taistelu oli minut saattanut. Kun kissa sai minut lopulta karistettua, hän juoksi pelokkaana karkuun. Kun katsoin kissaa tarkemmin, huomasin hänen olevan vain hieman minua isompi ja päätin olla lähtemättä perään ja etsiä uuden vastustajan. Sitä ei tarvinnut kauan etsiä. Se tuli luokseni myrskyklaanilaisen, suuren soturin muodossa. Soturi kaatoi minut takaa päin ennen kuin ehdin väistää. Kiemurtelin suuren kissan alta kummallisessa mielentilassa. Hurmokseen ja vihaan sekoittui ripaus pelkoa. Kierähdin kauemmas ja nousin ylös.

"Tervehdys. Kukas sinä olet?" kysyin heleästi sanomani jälkeen kevyesti hymyillen. Kissa vastasi hyökkäämällä uudestaan kimppuuni. "Tuo ei ollut kivaa", nau'uin ja mutristin suutani muka pettyneenä.

"Ei ollut tänne hyökkkääminenkään", kissa vastasi. Kohotin kasvoilleni taas hymyn ja annoin hampaideni näkyä.

"Minusta tämä on oikein kivaa", kehräsin ja hyökkäsin. Tähtäsin kissan silmään, mutta myrskyklaanilainen oli yllättävän nopea koostaan huolimatta ja kynteni raapaisi naarmun reilusti silmän yläpuolelle. Samalla myös myrkyklaanilainen raapaisi minua lapaani. Loikin kauemmas ja katsoin kissaa hurjistuneena. Kukaan ei saanut loukata minua millään lailla ilman seurauksia.Yritin liukua kissan alta hänen vatsaansa raastaen, mutta hän osasi odottaa sitä ja likisti minut alleen nopeammin kuin ehdin sanoa kissa. Kissa sai tilaisuuden raastaa häntääni hetken ajan, mutta vain hetken ennen kuin pääsin luikertelemaan hänen altaan ja livistämään taistelevaan kissamassaan. Häntäni vuosi verta, mutta ei vaarallisesti, joten en mennyt parantajan luo. Katseeni osui Jääliljaan kuolleen myrskyklaanilaisen yllä. Hymy levisi taas kasvoilleni, mutta tällä kertaa ylpeyden vuoksi. Jäälilja, minun tuntemani Jäälilja oli juuri päästänyt myrskyklaanilaisen hengestään. Jolkotin naaraan luo ja tuo vilkaisi minua. Huomasimme myrskyklaanin soturin lähestyvän meitä. Se oli sama kolli, joka oli aiemmin haavoittanut minua. Jäälilja vilkaisi minua uudestaan ja ymmärsin, että taistelisimme kollia vastaan yhdessä. Paljastin hampaani ja lähdin kohti soturia Jäälilja vierelläni. Hyökkäsimme yhdessä. Jäälilja kollin tasossa, minä kollin alta. Hän ei voinut keskittyä minun hätistelemiseeni, kun Jäälilja oli suoraan edessä. Pakokauhu alkoi näkyä soturin kasvoilta. Naurahdin taas julmasti ja nousin Jääliljan rinnalle taiselemaan. Kolli pakeni häntä viidentenä jalkana. Käännyin Jääliljan puoleen ihaillen.

"Kun pääsemme reviirillemme, haluan oppia parhaalta", naukaisin naaraalle.

//Jää?

Jäälilja 6.12.2018

Olimme saapuneet leiriin hetki sitten ja aamun kauniit säteet loivat jo valoaan puiden välistä. Olin passittanut Sirpaletassun nukkumaan, sillä halusin naaraan olevan virkeä ja taistelusta toipunut kun pitäisin hänelle harjoitustuokioni. Olin kuitenkin heti miltei leiriin saapumiseni jälkeen astunut ulos ja lähtenyt kävelylle raikkaaseen metsään. Pakkanen nipisteli ihoani niiltä kohdin mistä kissat olivat repineet karvoja irti ja oikeastaan myös haavojani kirveli. En ollut kumminkaan valittaja ja selvisin hyvin niiden kanssa, piti vain työntää kipu pois mielestään. Tassuni kuljettivat minua - yllätys yllätys - kohti emonsuuta, luolaa jossa Kylmähenkäys ja muut ylösnousseet kissat asustelivat. Pysäytin askeleeni hetkeksi ja puntaroin sitä, että kannattaisiko minun mennä sinne. Toisaalta kuka minua oli estämään? Tassutin reippaasti kohti kivistä luolaa ja työnnyin sisään silmät pimeydestä pimentyen. Hetken päästä kuitenkin totuin hämärään ja erotin pesässä olevat kissat, jotka olivat eristäytyneet omiin oloihinsa tuttujensa kanssa.

"Tervehdys", naukaisin, vaikka en uskonut kenenkään vastaavan. Kuitenkin emonsuulle vasta saapunut Tihkuturkki nyökkäsi minulle. Kuulin varjoista keveitä askelia ja pian erotin lumenvalkean naaraan hahmon, jonka jäänsiniset silmät tiirailivat minua inhoten. Erotin myös Kylmähenkäyksen kylmänsiniset silmät pesän perältä.

"Jäälilja, oletan", Pakkanen naukui silkin pehmeästi. Vihasin tuon naaraan ääntä, niin mairea. Tuijotin Pakkasta tunteettomasti ja kuuntelin mitä tällä olisi sanottavaa.

"Sain viestisi, tiedäthän Pakkastassusta ja halusin kertoa sinulle hänen kuuluvan minulle. Hän on minun tyttäreni", saastainen erakko naaras naukui astellen entistä lähemmäs, joka sai minut vaistomaisesti peruuttamaan. Pian olimmekin ulkona luolasta vai kahdestaan.

"Enpä usko", murahdin. Pakkasen jäänsiniset silmät kaventuivat ja tämän suu taittui vienoon hymyyn.

"Tiedätkö mitä teen kilpailijoilleni? Tuhoan heidät", naaras sähisi ja loikkasi päälleni. Olin voimaton ja haavoittunut. En tulisi voittamaan tätä taistelua. Häpesin itseäni juuri nyt, olin heikko ja se sai minun vatsani muljahtamaan ilkeästi. Olin heikko ja vihasin sitä. Aloin raapia Pakkasta kaikella voimalla, jota oli jäljellä.

//Kylmä?

284 sanaa

Kylmähenkäys 6.12.2018

"Tervehdys."

Kylmänsininen katseeni kohosi samaan aikaan Pakkasen jäänsinisen katseen kanssa ylös, kun Emonsuun uloskäynnin edustalta kajahti tuttu ääni, joka heitti selkärankaani kylmäävän värähtelyn. Jääliljan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava hahmo piirtyi tarkkana siluettina edessämme ja kohotin hitaasti kulmiani, kun kuolonklaanilaisen tuijotus porautui ensin minuun ja sitten vieressäni makaavaan Pakkaseen. Pakkanen murahti turhautuneena ja nousi sitten ryhdikkäästi seisomaan, kohdaten haastavana Jääliljan tuijotuksen. Sitten lumenvalkoinen erakko lähti tassuttelemaan Jääliljaa kohti tuuhea häntä puolelta toiselle heilahdellen. Pyöräytin ärtyneenä kylmänsinisiä silmiäni, tästä ei seuraisi mitään hyvää kun nämä kaksi naarasta joutuisivat vastakkain. Jäin kuitenkin seuraamaan mitä tapahtuisi, koska jos Pakkanen koskisi Jääliljaan, minä aikoisin lopettaa riidan siihen paikkaan.

"Jäälilja, oletan", Pakkanen naukui silkkisellä äänensävyllä, joka sai niskakarvani pörhistymään pahanenteisesti. Erakko suorastaan janosi verta nenästään, mutta toisaalta jos tilanne päättyisi taisteluun, Pakkanen saattaisi voittaa. Jäälilja oli juuri palannut hyökkäyksestä Myrskyklaanin leirissä, joten hänellä oli varmasti jomotusta ja väsymystä vielä lihaksikssa ja joitakin Talvikkimuiston korjaamia haavoja, jotka saattaisivat aueta.

"Sain viestisi, tiedäthän Pakkastassusta ja halusin kertoa sinulle hänen kuuluvan minulle. Hän on minun tyttäreni", Pakkanen ilmoitti jäisesti ja lähti askel askeleelta lähestymään Jääliljaa. Valkean ja harmaan kirjava soturi lähti peruuttamaan pois luolasta, kunnes hän oli Pakkasen kanssa kadonnut kokonaan. Murahdin ärsyyntyneenä ja nousin sitten seisomaan, lähtien marssimaan ulos luolasta. Tämä ei päättyisi hyvin.

"Enpä usko", Jääliljan murahdus kantautui korviini kun sukelsin raikkaaseen ulkoilmaan. Kaksi hyvin samanlaisen näköistä naarasta tuijotti toisiaan muutaman hännänmitan päässä minusta, pystyin tuntemaan ilman sähköisyyden.

"Tiedätkö mitä teen kilpailijoilleni? Tuhoan heidät", Pakkanen sähähti ja loikkasi sitten Jääliljan kimppuun, josta puhkesi kovaääninen taistelu. Siristin silmiäni raivostuneena, kun tajusin lumenvalkoisen erakon käyttävän kynsiään ja hampaitaan. Hän ei yrittänyt vain vahingoittaa Jääliljaa, vaan tappaa hänet! Murahdin ja ponnistin suoraan tyttäreni emon kimppuun, työntäen hampaani tuon niskaan. Verta purskahti kasvoilleni ja Pakkasen suusta pääsi ulos tuskainen rääkäisy. Erakko irrotti otteensa Jääliljasta ja heitin hänet raskaasti muutaman hännänmitan päähän. Jäin tuijottamaan hämmentynyttä erakkoa ärtyneenä ja Pakkanen räpytteli jäänsinisiä silmiään.

"Mitä sinä teet, Kylmähenkäys? Suojelet samaa kissaa joka yrittää omia meidän tytärtämme? Hän on vain päättänyt, että Pakkaspentu on hänen pentunsa", Pakkanen sähähti tulistuneena ja sivalsi neulanterävillä kynsillään kylmää ilmaa. Paljastin valkean hammasrivistöni ja puristelin ruohikkoa kynsilläni.

"Aivan sama mitä Jäälilja on tehnyt, en anna sinun tappaa häntä", sähähdin kylmästi ja sain vastaukseksi Pakkasen halveksuvan mulkaisun.

"Jätä tämä asia suosiolla minulle, ellet halua joutua seuraavaksi uhrikseni", Pakkanen sylkäisi jäisesti ja syöksyi sitten uuteen hyökkäysyritykseen. Mutta tällä kertaa en antanut erakon vahingoittaa Jääliljaa, vaan sukelsin viime hetkellä hänen eteensä ja kierähdin kauemmas erakon kynsien tarttuesss turkkiini. Erakko siristi silmiään, kun hän kahlitsi minut alleen.

"Sinä kosket häneen ainoastaan kuolleen ruumiini ylitse", sähähdin Pakkaselle. Hän virnisti jäisesti ja puristi sitten kynsiensä otetta sinertävänharmaassa turkissani. Rääkäisin raivostuneena ja potkaisin sitten minua runsaasti pienikokoisemman erakon pois päältäni, sukeltaen heti naaraan perään. Heti kun Pakkanen iskeytyi tantereelle, heittäydyin hänen päälleen ja laskin käpäläni hurjistuneena naaraan hennolle kaulalle. Pakkanen tuijotti minua kylmästi, mutta hän ei edes yrittänyt taistella vastaan.

"Tapa minut. Pystytkö sinä edes siihen?" erakko kysyi haastavasti ja paljasti valkean hammasrivistönsä. Sähähdin ja työnsin sitten neulanterävät kynteni tuon kurkkuun, jolloin verta purskahti kasvoilleni ja etukäpäläni alkoivat muuttua punertavaksi. Pakkanen alkoi kurluttaa tuskaisesti ja tuijotin kylmänsininen katse tyhjänä, kuinka tyttäreni emo vuosi kuiviin. Lopulta Pakkasen hento ruumis muuttui elottomaksi ja hän retkahti kyljelleen maahan, joka oli värjäytynyt punaiseksi hänen verestään. Irrotin kynteni kuolleen erakon kurkusta ja peruutin muutaman hännänmitan päähän, jääden tuijottamaan Pakkasen ruumista. Siinä hän oli, minun tappamanani. Ei minun tarkoituksena ollut tappaa erakkoa, mutta nyt se oli kuitenkin tapahtunut ja jos en olisi tappanut häntä, Pakkanen olisi varmasti yrittänyt tappaa Jääliljaa uudelleen kun en olisin ollut paikalla. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin sitten Jääliljan puoleen, joka tuijotti minua ja Pakkasen kuollutta ruumista uskomatta silmiään. En tiennyt mitä sanoa naaraalle, joten tuijotin häntä vain pitkän tovin sanomatta sanaakaan.

"Miksi sinä tapoit hänet?" Jäälilja kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Räpäytin kylmänsinisiä silmiäni ilmeettömästi.

"En tahtonut hänen tappavan sinua. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät koskaan olleet yhtä vahvat kuin tunteeni sinua kohtaan", lausahdin mahdollisimman välinpitämättömästi ja käännyin katsomaan Jääliljaa, samaa naarasta jota rakastin vieläkin enemmän kuin hän olisi ikinä voinut arvata tai kuvitella.

//Jää? Kylmä tappoi siis Pakkasen

//665 sanaa

Jäälilja 14.12.2018

"En tahtonut hänen tappavan sinua. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät koskaan olleet yhtä vahvat kuin tunteeni sinua kohtaan", Kylmähenkäys naukui ja näin kuinka hänen kylmänsininen katseensa harhaili ohitseni ja ehkä jopa lävitseni. Kylmähenkäyksen sisällä oli varmasti kaikkia erilaisia tunteita, sillä olihan hän juuri murhannut kissan - minun vuokseni. Nielaisin epävarmana, ja se epävarmuus oli minulle niin tyystin outoa. Siirtelin tassujani sanattomana, jonka jälkeen avasin suuni ja käänsin jäänsinisen silmäni kolliin, joka sai sydämeni hakkaamaan lujaa ja lämpimästi. Kun katsoin häntä, jäämuuri sydämeni ympäriltä oli kärvistynyt vedeksi Kylmähenkäyksestä loistavan lämmön takia.

"Sinullako oli tai on tunteita minua kohtaan?" naukaisin puoliksi itselleni asiaa todeten, sillä kaikki looksahti liian täydellisesti paikoilleen. Se mikä oli liian täydellistä oli harvoin totta, tai se ei kestäisi pitkään. Onneni voitaisiin viedä minä hetkenä hyvänsä.

"Minä olen rakastunut sinuun, Kylmähenkäys enkä osaa näyttää sitä tätä paremmin. Olen halunnut sinut jo pitkään kumppanikseni, mutta olen ollut ... vihaan sanoa näin, mutta ihan hirveän epävarma", selitin suupieleni nykien, sillä olisin tahtonut hymyillä. Hymyn syitä oli kaksi, joista toinen oli mitä ilmeisemmin Pakkasen kohtalo, mutta tiesin että se oli epäsopivaa. Tällaiset tilanteet olivat minulle niin kovin uusia.

"Ja ihan tiedoksi vain, ei hän olisi minua voinut tappaa", tuhahdin loukkaantuneena. Oikeasti yritin vain uskotella itselleni, että en ollut heikossa kunnossa vaikka todellisuudessa olin haavojen peittämä.

Katsoin kohtaa missä veren vuodatus oli juuri päättynyt. Silmäni olivat tyhjät ja sydäntäni särki. Olin saapunut paikalle liian myöhään, mutta olin silti nähnyt syyllisen tähän - Kylmähenkäyksen kuolemaan. Menetin kollin taas, juuri kun kaikki oli järjestynyt. Minä tiesin, että täydellisyys ei kestäisi kauaa. Hapuilin seuraavaa askeltani, mutta olin horjahtaa. Näin kuinka tummanharmaa naaras hautasi siniharmaan ruumiin maan alle ja jäi tuijottamaan maasta nousevaa pientä kumpua. Liljahenkäys, se hänen nimensä oli, vaikka pääni löi tyhjää silti nimi putkahti ajatuksiini. Hänen tyttärensä.. ja Kylmähenkäyksen tytär oli Kylmähenkäyksen murhaaja. Vannoin itselleni tappavani Rosmariiniputouksen jonain päivänä siitä hyvästä, että hän vei Kylmähenkäyksen minulta taas. Mutta nyt pitäisin välit Varjoklaaniin hyvinä, en halunnut kaiken kaatuvan vain yhden virheen takia, josta minä olisin vastuussa. Astelin Liljahenkäyksen luokse.

"Liljahenkäys", naukaisin ohuella äänellä. Liljahenkäys vilkaisi minuun meripihkaisilla silmillään. En tiennyt mitä sanoa.

"Et varmaankaan tiennyt tyttäresi suunnitelmista", naukaisin ja katsahdin maakumpuun vierellämme. En tuntenut surua vaan tolkuttomasti vihaa. Olin suorastaan vihani kourissa, mutten antanut sen näkyä.

//Lilja?

368 sanaa

Kylmähenkäys 7.11.2018

(tarinan alku jätetty pois)

Kun palasin leiriin, aurinko oli jo kadonnut nummien taakse ja kuu oli alkanut kohota pilvettömällä taivaalla. Tänään oli puolikuun yö, joka tarkoitti myös jotain erityistä minun elämässäni. Tänä yönä minä murhaisin Rosmariiniputouksen, lopullisesti. Olin odottanut tätä päivää siitä asti kuin minut oltiin karkoitettu Varjoklaanista ja saisin lopulta kostoni. Mutta sitä ennen minun pitäisi hoitaa Pakkaspentu. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli, että antaisin pennun Jääliljan hoitoon ja pyytäisin, että ystäväni voisi hoitaa tytärtäni aivan kuin omaa pentuaan. En ollut lainkaan varma suostuisiko valkean ja harmaan kirjava naaras siihen, mutta aina sai toivoa.

Syöksyin piikkihernetunnelista leiriin ja lähdin rynnistämään leirin halki, etsien heti kylmänsinisellä katseellani Jääliljaa. Pian tunnistin likaisenvalkoisen ja tummanharmaan naaraan istumassa leirin laitamilla. Kaarsin jyrkästi kuolonklaanilaisen suuntaan. Heti minut huomattuaan Jääliljan kasvoille nousi hämmentynyt ilme ja kun laskin säälittävästi inisevän Pakkaspennun naaraan eteen, hän ei saanut sanaakaan suustaan. Olin aikeissa jo aloittaa lauseeni, mutta sitten yht'äkkiä tyttäreni mantelimaiset silmät rävähtivät auki ja henkäisin haltioituneena. Pakkaspennun silmät olivat jäänsiniset, täydellinen kopio emonsa silmistä. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin kylmänsinisen tuijotukseni Jääliljaan.

"Jäälilja, tämä on Pakkaspentu. Hän on minun ja erään erakon pentu, vahinkopentu. Minun täytyy nyt käydä tekemässä yksi asia, mutta voisitko sinä pitää hänestä sillä aikaa huolta? Hän on minulle kaikki kaikessa", kuiskasin äänellä, josta hohkasi rakkaus ja ylpeys tytärtäni kohtaan. Vaikka tiesin, että tulisin heti Rosmariiniputouksen tapettuani takaisin leiriin ja pääsisin näkemään Pakkaspennun taas, ajatuskin hänen jättämisestä hetkeksikään sai sydämeni ulvomaan kivusta. Laskeuduin nuolaisemaan tyttäreni poskea rakastavasti ja peräännyin sitten muutaman askeleen päähän Jääliljasta, joka tuijotti minua vieläkin todella hämmentyneenä. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin, syöksyen ulos leiristä ennen kuin päättäisin jäädä leiriin tyttäreni kanssa.

(tarinan loppu jätetty pois)

Viiltokaaos 7.11.2018

(tarinan alku jätetty pois)

Leiriin päästyämme tähdet tuikkivat yhä taivaalla, mutta vain himmeämmin kuin aiemmin. Kuljin leiriin Mäyräraidan edellä. Soturi raahasi perässään Kylmähenkäyksen elotonta ruumista. Saavuimme pääaukiolle, joka oli lähes tyhjillään. Ainoa kissa aukiolla oli vaalea naaras, Jäälilja. Soturin silmät suurenivat, kun hän tunnisti elottoman soturin.

"Kylmähenkäys!" naaras ulvahti ja juoksi nopeasti soturin luokse. Katsoin naarasta tyyni ilme kasvoillani. Hän kääntyi katsomaan minua lievästi kauhistuneena.

"Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi ja tarkkaili soturin kaulassa olevaa kolmea siistiä viiltoa. Hän huomasi verisen etukäpäläni. Naaras näytti kuin olisi hyökännyt hetkenä minä hyvänsä kimppuuni, mutta hän piti päänsä kylmänä.

"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", ilmoitin tyynesti.

"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", vastasin kylmästi murahtaen. Tiesin olevani kylmä, mutta tiesin myös mitä tein. Jos pentu oli Kylmähenkäyksen, siitä ei koituisi muita kuin ongelmia. Ongelmat oli kitkettävä, ennen kuin niistä kasvoi suurempia.

//Jää? Sori tönkköys xddd Tää tarina o varmaa iha vajaa ku kirjotin tän tyylii puoliunessa :d

Hohdetassu 8.11.2018

Hölköttelin pakkasen puremien, lakastuneiden ja katkeilleiden heinien joukossa kohti minun ja Jääliljan yöllistä tapaamispaikkaamme. Tällä kertaa mukana olisi myös joku muu, vieras. Ilman lehtikatoa ennustava kylmyys nipisteli nenääni ja poltteli keuhkojani. Olin juuri niellyt annoksen hunajaa, joten viima ei yskittänyt minua, kuten se normaalisti teki. Ruusupiikki sanoi, että astmani pahenisi lehtikatona. Odotin lehtikatoa siis vielä enemmän kauhulla. Hidastin juoksuni reippaaksi kävelyksi, kun pieni puiden ja piikkiherneiden ympäröimä aukea ilmestyi näköpiirini reunoille. Hymyilin itsekseni miettien, kuka olisi kissa, jonka Jäälija oli tuonut mukanaan. Lähempänä aukeaa näin kaksi hahmoa, tutun likaisen valkoisen ja tummanharmaan, kookkaan kollin. Kiihdytin tahtiani jäänsiniset silmät tummanharmaassa kissassa kiinni. Yritin tunnistaa kissaa. Lähempänä näin näin vihreät silmät. Astelin otsa hieman kurtussa vielä lähemmäksi ja näin kaksi viiltoa vasemman silmän päällä. Henkeni melkein salpautui hetkeksi, kun kaksi lankaa yhdistyivät pääni sisällä ja tajusin, kenet Jäälilja oli tuonut mukanaan. Suuni aukesi hämmästyksestä ja kunnioituksesta koko metsän mahtavinta kissaa, Viiltokaaosta kohtaan. Jähmetyin muutaman hännänmitan päähän kaksikosta ja vilkaisin nopeasti Jääliljaa. Naaraan jäiset silmät olivat mitäänsanomattomat. Jos niistä jotain pytyi päättelemään, olisin voinut olettaa tämän olevan ainakin jollain tasolla oleva ylpeä minusta. Viiltokaaos nosti käpälänsä ylös ja viilsi ilmaa ilkeän näköisesti. Säpsähdin liikettä hiukan. Heilautin korviani ja jänitin lihakseni ryhdistäytyen. En minä mikään säikky hiiri ollut. En juoksisi pakoon heti, kun joku paljastaisi kyntensä. Enkä nolaisi itseäni Viiltokaaoksen edessä, en, vaikka kolli näyttikin melkein kaksi kertaa suuremmalta kuin minä. Otin sinisiin silmiini kylmän ja hieman haastavan ilmeen. Siristin muutenkin hieman viirumaisia silmiäni ja käänsin katseeni Jääliljaan. Kuolonklaanilainen soturi hymyili hieman toista suupieltään nostaen, tai sitten se oli irvistys. Sitten hän käänsi päänsä Viiltokaaokseen päin.

"Tässä on Hohdetassu", Jäälilja kertoi. Nyökkäsin päätäni hieman. Viiltokaaos siristi silmiään tuijottaen minua arvostelevasti. Toivoin, etten joutuisi Kuolonklaanin varapäällikön arvosteluissa miinuksen puolelle. Ainakaan paljoa. Jäälilja käänsi jäisillä liekeillä käyvät silmänsä minuun.

"Hohdetassu, tässä on Viiltokaaos", naaras maukui. Siristin silmiäni. Minua ärsytti se, kuinka Jäälilja joskus osoitti ajattelevansa, etten minä tiennyt mistään mitään ja kaikki tuli selittää minulle pilkkua myöten. Kyllä minä tiesin, kuka oli kaikkien viiden maanpäällisen klaanin pelottavin ja uhkaavin kissa. Ei sitä tarvinnut selittää.

"Tiedän kyllä", mau'uin nopeasti tuhahtaen. Jos Viiltokaaos ei olisi ollut paikalla, olisin kivahtanut naaraalle jotain vahvempaa, mutta tummanharmaan soturin läsnä ollessa se ei ollut sopivaa. Kolli käänsi katseensa minuun ja värähdin hieman niiden osuessa omiini. Jotenkin Viiltokaaoksen katse tuntui minusta epämiellyttävältä ja tukalan olon tuovalta.

"Oliko se tässä?" Viiltokaaos murahti ja käänsi vihreät silmänsä Jääliljaan. Kurtistin kulmiani. Olin odottanut tältä tapaamiselta enemmän. Ehkä taisteluesitystä. Jotain.

"Tahdoin sinun vain tapaavan hänet", Jäälilja ilmoitti silkkisellä äänellä ja heilautti häntäänsä pakkasen terävöittävässä ilmassa. Viiltokaaos nyökkäsi minimaalisesti ja ilmeettömästi. Tummanharmaa soturi käänsi vihreät silmänsä minuun. Hänen lihaksensa jännittyivät aavistuksen verran ja hän asteli muutaman askeleen minua kohti. Kolli pysähtyi lähelleni niin, että viikseni melkein koskettivat hänen viiksiään. Välimatkaa oli vain muutama hiirenmitta. Siristin silmiäni näyttämättä päälle päin ihmetystäni. Jos olisin voinut kelata aikaa, olisin kelannut sitä siihen kohtaan, jossa jotain tapahtuisi ja Viiltokaaos tekisi, mitä hän aikoi tehdä. Entisen jokiklaanilaisen silmät siristyivät aavistuksen verran ja hän kumartui puoleeni.

"Minä olen johtajasi", Viiltokaaos maukui korvaani niin, että pitkät karvani korvien suojana värisivät kutitellen kollin hengityksestä. Väräytin korviani ja astuin askeleen taaksepäin kuolonklaanilaista halveksuvasti tuijottaen. Kyllä, Viiltokaaos oli mahtava, mutta minulla oli vain yksi johtaja. Ja se olin minä. Kukaan muu ei päättänyt minun asioistani, minä en tehnyt mitään ilman omaa suostumustani. Puristin suuni kiinni jäänsiniset silmät Viiltokaaoksessa. Kolli viilsi ilmaa harmaat kynnet paljastuen. Tuijotin Viiltokaaosta mitään tekemättä. Viiltokaaos lähti häntäänsä heilauttaen pois päin. Hyvästelemättä Kuolonklaanin varapäällikkö lähti matkaamaan kohti leiriään. Käänsin katseeni Jääliljaan. Minulla oli vaalealle naaraalle muutama kysymys.

"Kuka on minun johtajani?" mau'uin Jääliljan silmiä tuijottaen. Tahdoin tietää naaraan mielipiteen johtaja-asiasta, vaikka sisimmässäni oikeasti tiesinkin, kuka johtajani oli. Halusin vain vahvistuksen. Tai vastaväitteen, jonka todistaa vääräksi.

"Ja kuka sitten, kun olen soturi?", kysyin harmaakuonoista naarasta mulkoillen.

//Jää?

//620 sanaa

Jäälilja 9.11.2018

"Kuka on minun johtajani?" Hohdetassu kysyi ennen kuin ehdin lähteä. Tutkailin oppilasta jäänsinisellä katseellani ja taitoin hieman päätäni mietteliäänä. Ennen kuin ehdin vastata naaraalle, hän esitti uuden kysymyksen:

"Ja kuka sitten, kun olen soturi?" Nostin katseeni uteliaaseen oppilaaseen vähän hymähtäen.

"Hohdetassu. Jokainen kissa määrä itse johtajansa, eikä kukaan muu. Minä johdan itseäni ja tekojani, kun taas joku muu seuraa koko sydämensä kyllyydestä klaanin päällikön sanaa. Miksi sinä tällaista kyselet? Jos se liittyy jotenkin tähän meidän harjoitteluumme, niin haluan vain sanoa, että sinä itse suostuit tähän ratkaisuun enkä minä pakottanut sinua. Olen luvannut sinusta mahtavan soturin ja ehkä jopa enemmän ja maksuksi vaadin välillä mitä oudoimpia asioita ja sinä olet luvannut maksaa sen hinnan. En ole johtajasi, olen ystäväsi - ja ystävät auttavat toisiaan saavuttamaan unelmansa", selitin tyynen rauhallisesti ja vilkaisin taivaalle. Oli kovin myöhä ja minun olisi lähdettävä ihan juuri Viiltokaaoksen perään, ettei hänen tarvitsisi lähteä etsimään minua.

"Yh.. kuulostin aivan luonteeni vastakohdalta, mutta kaikki mitä sanoin.. noh tarkoitin sitä", naukaisin vielä nopeasti, "Menehän nyt siitä, olet ansainnut vähän lepoa." Väläytin hampaitani nopeasti ja lähdin loikkimaan pois terävästi - ja hyvästeiksi - nyökäten. Kiihdytin askeleeni niin nopeiksi, ettei pitkää välimatkaa liioin huomaisi.

Löysin itseni tilanteesta, jota en koskaan ollut osannut aavistaa. Edessäni kökötti pieni vastasyntynyt pentu, jonka turkki oli kauniin lumenvalkea lukuunottamatta yhden etukäpälän harmaita varpaita. Kun katsoin tarkemmin huomasin naaraspennun rinnassa olevan sydäntä muistuttavan mustan kuvion. Pentu käänsi katseensa minuun ja yllätyksekseni se oli jäänsininen, tunsin outoa kiintymystä vaikka pentu olikin vasta tuotu eteeni. En voinut olla tuntematta suojelun halua tätä pienokaista kohtaan, jonka Kylmähenkäys oli juuri minulle tuonut kertoen pennun olevan vahinkopentu jonkun satunnaisen erakon kanssa. Rintaani kiristi vihan liekit sillä olin luullut että välillämme oli ollut jotain, vaikken sitä ollut koskaan ääneen uskaltanut sanoakaan kaiken rohkeuteni keskeltä, minä olin palavasti rakastunut Kylmähenkäykseen. Halusin puhua tuon siniharmaan kollin kanssa kun hän palasi. Kuitenkin pian koin järkytyksen jota en ollut pitkään aikaan kokenut. Kylmähenkäys raahattiin leiriin.. nielaisin. Kuolleena. Kaikki tapahtui niin kovin äkkiä, etten ymmärtänyt tapahtumia. Miksi Kylmähenkäys edes oli kuollut? Aloin vaatia selitystä Viiltokaaokselta, joka näytti kovin ylpeältä - ehkä ne olivat vain minun silmäni jotka näkivät sen, mutta voi vannoa että niissä oli jotain.

"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", Viiltokaaos naukui kylmän rauhallisena ja se sai sappeni kiehumaan entistä enemmän.

"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", kolli lisäsi edellistä kylmemmällä äänellä. Silmäni siristyivät vihaisina kun tuijotin tummanharmaata kollia, joka oli juuri ilmoittanut tappaneensa Kylmähenkäyksen.

"Minä en tuota pentua pois vie. Minä otan hänet vastuulleni ja jos joku yrittääkin kajota Pakkaspentuun tapan kaikki hänen läheisensä, ymmärsitkö? Pentuja ei noin vain heivata menemään, vaikka sinulle on ehkä opetettu jotain muuta. Minä pidän huolen siitä, että hän kasvaa soturiksi - jopa sinun ylpeytesi aiheeksesi. Enkä minä kuuntele mitä sinä sanot siitä, että saisiko vai eikö saisi tämä nuori naaras olla klaanissamme. Nyt minä lähden hautaamaan Kylmähenkäyksen, eikä yhtään vastalauseita. Jätän Pakkaspennun siksi aikaa Pimeyslehden hoiviin, sillähän sentään ymmärtää ettei pentuja jätetä", murisin ja viitoin Pimeyslehteä luokseni. Kun naaras oli ottanut pennun luokseen kevyesti nyökäten poistuin leiristä Kylmähenkäyksen kera. Viha ja suru sekoittuivat sisälläni yhdeksi suureksi köntiksi. Minä vain yritin leikkiä kovaa juuri nyt ja jos laskisin muurini alas edes hetkeksi purskahtaisin itkuun. Minusta oli viimeksi tuntunut näin surkealta Roihumyrskyn lähdön jälkeen. Vedin henkeä ja kokosin itseni uudestaan, tiesin tarkalleen minne hautaisin Kylmähenkäyksen. Mieleeni piirtyi kuva suuresta männystä Varjoklaanin ja Kuolonklaani rajapyykin lähettyvillä. Silloin kun kiipeilimme siellä odotellessamme Utukyyneltä olin tajunnut jotain kullan arvoista ensi kertaa. Hetken päästä olin saapunut kohteeseeni ja tuijotin puuta itku kurkussa - kyllä Kuolonklaanilaisetkin saivat itkeä. Tassutin aivan männyn juurelle ja aloin kaivaa kissan mentävää kuoppaa. Sydäntäni särki entisestään kun muistin sen kuinka olin uhitellut Kylmähenkäykselle hautaavani hänet elävältä, nyt olinkin hautaamassa häntä. Kun kuoppa oli valmis, laskin siniharmaa turkkisen kollin sinne. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni vuolaina virtoina kun tiputtelin kauniin punaisia syksyn lehtiä Kylmähenkäyksen päälle.

"Minä rakastin sinua niin kovin paljon, Kylmähenkäys", kuiskasin, vaikka tiesin että oli jo myöhäistä. Silmieni edessä oli enää ainoastaan tyhjä kotelo ja hänen sielunsa vaelsi nyt pimeissä metsissä elävien kissojen tietämätömissä.

"Vaikka tarinasi maan päällä päättyi jo nyt, niin me tapaamme vielä. Lupaan pitää huolta Pakkaspennusta paremmin kuin omasta hengestäni - hän on minun tyttäreni nyt. Et silti saa anteeksi sitä, että hankit jonkun satunnaisen erakon kanssa pentuja tiedä se, kun tapaamme seuraavan kerran minä kostan sen, mutta sanon myös samalla kaiken mitä en ole ennen uskaltanut sanoa", naukaisin lämpimästi ja rakastavasti, samalla kuitenkin kaipuun kyyneleet vierivät alas kuoppaan ja kastelivat Kylmähenkäyksen siniharmaata turkkia. Toivoin, että kolli kuulisi sanani - joka ikisen niistä. Kun aloin kuopia maata takaisin sinne missä se oli alunperin ollutkin

niiskaisin viimeisen kerran, en saisi jäädä suremaan sillä minulla oli tyttäreni hoidettavana.

"Kiitos vielä kaikesta mitä opetit minulle."

Kun palasin leiriin miltei juoksin pentutarhalle etsimään Pimeyslehteä. Kun näin naaraan Pakkaspennulle puhumassa henkäisin huojentuneena.

"Kiitos Pimeyslehti. Korvaan tämän vielä!" naukaisin riemastuneena Pakkaspennun näkemisestä. Ryntäsin lumenvalkean pennun luokse ja nuolaisin tämän päätä silmissäni rakkaus palaen. Tämä pentu oli saanut sydämeni sulatettu aivan kokonaan. Kietaisin häntäni pennun ympärille ja kumarruin kuiskaamaan tämän korvaan:

"Minä suojelen sinua kaikelta."

//Pakkanen?

857 sanaa

Pakkaspentu 11.11.2018

En muistanut kovin paljon äskeisistä tapahtumista, mutta muistin sen että Jäälilja-niminen kissa oli luovuttanut minut eräälle mustaturkkiselle naaraalle, joka oli nyt vienyt minut suureen pesään. Pesä oli aika suuri kooltaan ja holvimainen muodoltaan, mutta se tuoksui mukavalle ja todella turvalliselle. Silmäilin pesää silmät suurina ja siristelin vähän väliä silmiäni kirkkaassa valaistuksessa.

Pesässä vallitsevan hiljaisuuden rikkoi sammalverhojen äänekäs kahahdus ja käännyin raivostuneena ympäri sen varalta, että kyseessä olisi jokin tunkeilija. Ehdin jo paljastaa vitivalkoisen hammasrivistöni, mutta sitten tunnistinkin saapuneen kissan samaksi kissaksi, jonka olin nähnyt heti avattuani silmäni. Naaras oli suurikokoinen ja lihaksikas ruumiinrakenteeltaan ja hänen turkkinsa oli likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava. Eniten tuon kissan ulkonäössä minua kiehtoi hänen jäänsiniset silmänsä, jotka olivat nyt porautuneet minuun.

"Kiitos, Pimeyslehti. Korvaan tämän vielä!" naaras naukaisi riemastuneena mustaturkkiselle naaraalle, joka oli tuonut minut tähän suureen ja lämpimään pesään. Sitten suurikokoinen kissa ryntäsi minun luokseni muutaman silmänräpäyksen sisällä ja kumartui nuolaisemaan päälakeani. Uudenlainen lämpö ja turvallisuuden tunne virtasi ruumiini läpi, kun naaras kietoi tuuhean häntänsä ympärilleni ja painauduin kiinni tuntemattoman kissan turkkiin.

"Minä suojelen sinua kaikelta", naaras kuiskasi aivan korvani juureen ja hieraisi sitten kuonoaan hentoa poskeani vasten. Aloin kehrätä tyytyväisenä siinä istuessani ja painauduin vielä tiukemmin kiinni kirjavan naaraan turkkiin. En edes tiennyt kuka tämä kissa oli, mutta en tällä hetkellä jaksanut välittää.

"Missä minä olen?" kysyin lopulta, kun uteliaisuuteni käski minua irtautumaan kissan pehmeästä turkista ja kompuroida omin toimin jaloilleni. Jäin silmäilemään ympäröivää pesää silmät suurina.

"Olet Kuolonklaanissa ja tämä on pentutarha. Täällä ovat kuningattaret, eli pentujen emot tai niitä hoitavat naaraat, ja pennut, kuten sinä. Tällä hetkellä pentutarhassa on kaksi pentua sinun lisäksesi, Tuskapentu ja Synkkäpentu", Jäälilja selosti ja sai minut ihmettelemään ympäröivää pesää vielä enemmän. Käännyin hetken kuluttua ympäri ja jäin tuijottamaan kirjavaa naarasta.

"Oletko sinä kuningatar?" kysyin uteliaana. Jäälilja hymyili nopeasti ja näpäytti hännänpäällään kuonoani.

"En, minä olen yksi Kuolonklaanin monista sotureista. Yksi parhaista", Jäälilja naukaisi ja kohotti kuonoaan ylväänä. En voinut olla ihailematta tuota kissaa. Kuolonklaaniin kuului varmasti monta soturia ja tämä naaras oli yksi parhaista!

"Missä minun isäni ja emoni ovat?" kysyin hetken kuluttua. Jäälilja kasvoilla paistanut hymy heikentyi ja hänen jäänsinisissä silmissä välähti jonkinlainen suru.

"Sinun isäsi ei ole juuri nyt täällä, mutta sinun emosi seisoo suoraan edessäsi", Jäälilja naukaisi rakastavasti ja soi minulle lämpimän hymyn. Jäin tuijottamaan suurikokoista naarasta ihailevana, hän oli niin nätti. Tulisikohan minustakin yhtä nätti kun kasvaisin soturiksi?

"Voimmeko mennä tutustumaan Tuskapentuun ja Synkkäpentuun?" kysyin innostuneena emoltani.

"Synkkäpentu taitaa nukkua tällä hetkellä, mutta voimme käydä katsomassa onko Tuskapentu jo herännyt. Hän on vanhin pentu ja pääsee pian oppilaaksi", Jäälilja selitti ja lähti taluttamaan minua pentutarhan läpi erästä kuningatarta kohti. Naaras omisti tuuhean, mustan turkin ja hänen turkissaan oli harmahtavia kohtia. Pienikokoisen kissan vieressä nukkui harmaan ja mustan kirjava kollipentu, joka tuhisi hiljaa samaan tahtiin naaraan kanssa.

"Onko hän Tuskapentu?" kysyin varovaisesti emoltani. Jäälilja nyökäytti päätään.

"Minä en jaksa odottaa että hän herää", murahdin turhautuneena ja otin askeleen lähemmäs Tuskapentua, "minä aion herättää hänet."

Sen sanottuani heitin etukäpäläni kollin kylkeä vasten ja aloin tökkimään pentua rajusti kylkeen. Jos tämä ei herättäisi Tuskapentua, niin mikään muukaan ei herättäisi häntä.

//Tuska? Jää?

//505 sanaa

Minttutähti 19.10.2018

Naurahdin lämpimästi hymyillen ja pieni ilkikurinen pilke silmäkulmassani. "Saa nähdä. Saatankin palata parantajana ja viedä paikkasi", kiusasin leikilläni. Puskin ystäväni lapaa ja hymyilin sädehtivästi. "No, nyt minun on mentävä", naukaisin syötyäni kaikki kitkerän makuiset yrtit ja noustessani ylös. Liljahenkäyksen meripihkaiset silmät olivat täynnä rauhaa ja lempeyttä, sellaisesta minä pidin. "Turvallista matkaa Minttusydän", paras ystäväni naukui ja hymyili minulle vielä kerran. Olin vaeltanut jo hetken aikaa kohti korkokiviä, matkani oli lähes puolessavälissä. Haaskalan ummehtunut tuoksu leijui ilmassa kun kävelin sen ohitse. En tajunnut mitä iloa kaksijalat saivat moisesta tunkiosta, he tuntuivat keräävään sinne kaikkea elotonta. Joskus he toivat jopa suurilla, kovaäänisillä ja kiiltävillä hirviöillä lisää roinaa sinne. Jos kissa astuisi sinne, kovin luultavasti sairastuisi, monet sairaudet olivat ennenkin levinneet sieltä Varjoklaanin kimppuun terävin kynsin, eikä kukaan parantaja osannut auttaa. Haaskalan sairauksiin parannuskeinoa ei ollut, tai jos oli niin sitä ei oltu vielä löydetty. Kiihdytin askeleitani juoksuun, sillä halusin ohittaa haaskalan nopeasti. Vatsaani kouristeli pienoinen jännitys ja epävarmuus siitä, hyväksyisikö Tähtiklaani minua Varjoklaanin päälliköksi. Olinhan vain katsonut sivusta Tihkutähden varapäällikkönä mitähän teki muille kissoille, minusta tuntui pahalta etten ollut estänyt häntä, sillä tiesin ettei hän olisi koskaan vahingoittanut minua. Olisinko voinut pitää Tähtiklaania puolustavat kissat hengissä? Mennyttä ei voinut muuttaa, minun piti vain toivoa hyväksyntää. Minttutähti. Pystyisinkö koskaan kuulemaan sitä nimenäni? Varapäällikön valinta kuitenkin olisi helppoa, kissa jonka valitsin jo kauan aikaa sitten hyväksi vaihtoehdoksi oli kuin luoto varapäällikön virkaan. Se naaras oli lämmin, hyväntahtoinen ja fiksu. Kun hänestä joskus nousisi klaanimme päällikkö, hän epäilemättä osaisi tehdä oikeat ratkaisut. Ja jos valitsisi väärin osaisi hoitaa seuraukset, mutta ensin alkaisi minun päällikkökauteni ja ajoin olla Varjoklaanin paras päällikkö. Vaikka se kuulostikin itsekkäältä ja ylimieliseltä, silti se oli tavoitteeni. Saada Varjoklaani taas kukoistamaan. Pian huomasin vahvasti merkatun rajan aivan käpälieni vierellä, seuraava askeleeni olisi Kuolonklaanin puolella. Astuin rajan yli itsevarmasti ja epäröimättä. Mieleeni Kuolonklaania ajatellessani nousi aina vain minun ja Kuolonklaanin varapäällikön Viiltokaaoksen tekemä sopimus, jota pidin edelleenkin järkevänä. Osittain toivoin törmääväni Kuolonklaanin partioon, jotta voisin selittää tilanteen ja lupani olla rajan tällä puolen, sillä jos minut ainoastaan haistettaisiin heidän reviiriltään voitaisiin minut ajatella tunkeutujaksi. kiihdytin kuitenkin tahtiani, sillä halusin olla mahdollisimman vähän aikaan vihollisklaanin vierailla mailla. Hetken päästä nenääni tulvahti erittäin voimakas Kuolonklaanin tuoksu ja tajusin kohtaavani partion. Parin ketunmitan päässä seisoi kolmen kissan suuruinen ryhmä silmät Kuolonklaanin tuttua liekkiä palaen. Vasemman puoleinen kissa oli kellanpunainen kolli, jonka toisessa takajalassa oli valkoista, silmät olivat vihreät ja katse erittäin hyökkäävän näköinen. Keskimmäinen kissa oli likaisenvalkea naaras harmain etutassuin ja korvin, tämän kuono oli myös samaa sarjaa harmaan värin kanssa. Tunnistin naaraan Jääliljaksi, olin nähnyt naaraan monesti kokoontumisessa ja hän oli myös ollut mukana kun olimme sopineet Viiltokaaoksen kanssa sopimuksemme. Minusta oli helpottavaa, että partiossa oli ainakin yksi kissa kenet tunnistin. Jääliljan vierellä seisoi lihakset kireinä suurikokoinen, valkea kolli vaaleanharmailla takajaloilla, hännänpäällä ja korvilla. "Saisinko kuulla syyn siihen, että miksi vaeltelet reviirillämme yksinäsi?" likaisenvalkoinen naaras aloitti kylmällä äänellänsä. Räpäytin syvänsinisiä silmiäni tyynesti ja korjasin ryhtiäni. "Olen matkalla kuukivelle hakemaan henkiäni", kerroin ja tarkastelin jokaista kissaa vuorollaan. Jäälilja nyökkäsi hitaasti. "Tihkutähti on siis kuollut. Selvä, jatka matkaasi", Jäälilja naukaisi ja siristi silmiään hyväksyvästi. Nyökkäsin ja otin pari askelta taaksepäin ennen kuin käännyin takaisin ja jatkoin matkaani. Tunsin kuitenkin kolmikon katseen loittonevassa selässäni hetken aikaa, mutta yritin olla välittämättä. He olivat vain puolustavia omaa reviiriänsä kohtaan. Olin saapunut korkokivien luokse ja ilta oli vasta alkanut hämärtää, joutuisin odottelemaan kuunnousemista, mutta se oli vain hyvä. Sain hetken koota ajatuksiani, sillä tiesin että kun astuisin päällikönvirkaan, ei paluuta edelliseen enää olisi.

(tarinan loppu jätetty pois)

Viiltokaaos 31.10.2018

(tarinan alku jätetty pois)

Syötyämme siistimme turkkejamme, mutta emme vaihtaneet kieliä keskenämme. Se oli todella epäkuolonklaanimaista, mutta kumppaneilta olisin sen kuitenkin ymmärtänyt. Me emme Valhekuiskeen kanssa olleet hädin tuskin edes ystäviä, joten se ei tullut kuuloonkaan. Jäniksestä oli jäänyt hieman syötävää, josta kävin ilmoittamassa oppilaiden pesän edustalla notkuvalle Sisutassulle. Pisaratähden edesmenneen tyttären Vuolasvirran pentu nyökkäsi ja lähti kai syömään sinne jättämäni jäniksen loppuun. Kun astelin kohti syrjäistä paikkaa leirin reunamilla, törmäsin Jääliljaan. Naaras asettui tielleni.

"Mitä nyt?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa läheltä soturin kuonoa. Huomatessaan olevansa liian lähellä minua, naaras astui askeleen taaksepäin.

"Minulla on sinulle asiaa", naaras vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Johdatin hänet leirin reunamille. Halusin toki kuulla hänen asiansa.

//Jää?

Jäälilja 1.11.2018

"Minulla on sinulle asiaa", naukaisin Viiltokaaokselle kylmänviileästi ja tassutimme leirin laitamille. Olin hetki sitten saapunut partiosta, jossa olin hieman kuulustellut Sirpaletassua Kojoottivirneen opetusmetodeista. Kai ne olivat ihan hyviä, mutta mestari ei todellakaan osannut tulkita oppilastaan oikein nuoren naaraan sanojen mukaisesti. Kun olimme asettuneet hieman syrjempään muotoilin lauseiden sanat haluaamani järjestykseen, jotta asiani oli esittelykelpoinen.

"Niin?"Viiltokaaos naukui kärsivällisesti. Hymähdin itsekseni ennen kuin aloitin, sillä olin tyytyväinen aikaansaanokseeni - siis liittolaiseen Tuuliklaanista. Minusta tuntui, että olin alkanut ikään kuin jollakin tasolla pitää Hohdetassusta, hänessä oli sitä sisukasta kipinää jota liittolaiseni kaipasivat. En tietenkään luovuttaisi Hohdetassua Viiltokaaokselle vaan minä pitäisin nuoren naaraan itselläni, mutta antaisin hänelle Viiltokaaoksen käskyjä sillä halusin kollin suunnitelmien käyvän toteen. En kuitenkaan käskisi koskaan Tuuliklaanilaisoppilasta itsemurhatehtävälle, vaikka joku minua korkeammalla oleva niin sanoisikin. Onneksi tiesin, että liittoilaiset merkitsivät VIiltokaaokselle yhtä paljon kuin minulle ja se meinasi, että heidät pidettiin hengissä - paitsi jos he uhkasivat paljastaa suunnitelmia.

"Sinulla on mahdollisuus ensi yönä tulla mukaani tapaamaan Tuuliklaanilaista liittolaistani. Olen varma, ettet voi kieltäytyä, joten voi sanoa jo suoraan kellonajan. Meidän täytyy ehtiä kuunhupuksi tapaamispaikallemme, jonne minä sinut ohjeistan", selitin arvokkaasti istuen, äänessäni ei tipan tippaa ivaa ja halveksuntaa. Viiltokaaos oli ansainnut täyden arvostukseni.

"Saat itse valita missä tapamme yöllä ennen lähtöä, mikäli suostut liittoutujan tapaamiseen. Onko kysyttävää?"

//Viilto? Sori Tiimipii et skippasin tällee ton Jään ja Sirpaleen osuuden..

205 sanaa

Viiltokaaos 1.11.2018

"Saat itse valita missä tapamme yöllä ennen lähtöä, mikäli suostut liittoutujan tapaamiseen. Onko kysyttävää?" Jäälilja päätti monologinsa ja katsoi minua suoraan vihreisiin silmillä omilla jäisillä silmillään. Kohotin leukaani hieman ylöspäin ja siristin silmiäni.

"Tapaamme leirin ulkopuolella. Koska on kylmä, saat uhrata itsesi ja mennä ensin ulos. Kävele kaikessa rauhassa sisäänkäynniltä oikealle, ihan suoraan. Minä otan sinut kiinni pian sen jälkeen", murahdin naaraskissalle. En tykännyt tavasta jolla hän minulle puhui. Soturi vaikutti epäkunnioittavalta. Hän puhui liittolaisestaan, mutta olin varma, että tulisin puhumaan tämän kissan vielä itseni puolelle, sanoi Jäälilja mitä sanoi. Voisin tarjota kissalle niin paljon enemmän kuin Jäälilja. Naaras osasi ehkä puhua, mutta loppujen lopuksi Kuolonklaanissa hän oli pelkkä soturi muiden joukossa. Jäälilja nyökkäsi hyväksyen paikan. Olin itsekäs, mutta Jäälilja oli ärsyttävä ja kuvitteli itsestään liikoja. Hän sai luvan olla kylmässä kauemmin. Kenties viivyttelisin hetken ennen lähtöä, jotta naaras saisi nauttia kylmyydestä hieman kauemmin.

"Tavataan siis kuuhuipun aikaan", naukaisin ja käänsin naaraalle selkäni. Kuljin kohti sotureiden pesää. Yöni tuntuivat olevan tapahtumarikkaammat kuin päivät. Eilen kokoontuminen, tänäyönä Jääliljan löytämän tuuliklaanilaisen tapaaminen ja huomenna Silkkisydämen ja hänen ongelmansa hoitaminen. No, ainakin suunnitelmani etenivät rytinällä. Pian tielläni olisi enää Raetähti henkineen. Välillä mietin, pitäisikö kollia avittaa hieman henkien menettämisen kanssa, mutta tiesin sen olevan turhaa. Raetähti oli menettänyt pari päivää sitten jälleen yhden hengistään. Erakkokissat olivat vieneet sen häneltä.

Aurinkohuipun jälkeen Syöksyviilto tuli luokseni. Kolli ei vaivautunut johdattamaan leirin reunalle tai muuallekaan, vaan puhui keskellä leiriä, tosin hiljaisemmalla äänellä. Kolli tiesi, että näin meitä ei epäiltäisi mistään.

"Oletko miettinyt jokiklaanilaista?" kolli kysyi. Sillä hän tarkoitti tietenkin Kirkasmarjaa. Katsoin kollia kysyvästi.

"Oletko keksinyt jotakin?" vastasin hänen kysymykseensä toisella kysymyksella. Kolli kohautti lapojaan ja vilkaisi taakseen.

"Onko hänellä kumppania? Rakastaako hän jotakuta enemmän kuin ketään? Pentuja tai jotakin?" kolli kysyi tasaisella, hiljaisella äänellä. Murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tällä kertaa tähtäsin sillä kollin kuonoa, mutta Syöksyviilto väisti sen nopeasti. En tiennyt huomasiko hän tähtäystä, mutta en välittänyt.

"Jos satut muistamaan, minä olen hänen poikansa. En usko, että hänellä on mitään noista, mutta minut tappamalla sinä et ikävä kyllä häntä muserra", nau'uin yrittäen loukata soturia, kuten hän oli sanoillaan kai tietämättään loukannut minua.

"Hänet täytyy saada rakastamaan jotakuta. Niin palavasti, että hän musertuu menettäessään sen. Kai hän rakastaa klaaniaankin, mutta hän on kai nähnyt liikaa klaanitovereidensa kuolemia, ne eivät saa häntä tarpeeksi tolaltaan", isäni naukui pohtien yhä hiljaisella äänellä. En ajatellut Syöksyviiltoa niinkään isänäni, sillä olin saanut tietää asiasta vasta soturi-iässä. Siinä vaiheessa olisin halunnut vain repiä parantajakissan riekaleiksi, mutta nyt tahdoin hänen kärsivän. Tuska ei saanut olla vain hetken kestävää. Sen täytyi olla pitkää, aitoa ja sellaista, joka saa naaraan toivomaan kuolemaa. En tiennyt, kuinka moni kissa tiesi parantajan syrjähypystä. Pyrstötähti oli ainakin tiennyt siitä, Pisaratähti oli kertonut sen minulle.

"Hänhän rakasti sinua", huomautin ivallisesti. Kolli vastasi murahtaen, mutta piti katseensa tyynenä. Hän ei kertaakaan kohdannut katsettani. En tiedä, oliko kolli liian hermostunut siihen, vai yrittikö hän esittää, että emme keskustelleet mitenkään läheisesti tai tärkeistä asioista.

"Huomaa mennyt muoto. Satutko tietämään ketään, jonka voisimme uhrata? Kuolonklaanilaisiin hän tuskin enää hairahtuu, mutta entä joku muu?" kolli kysyi pohtien. Samassa keksin sen.

"Ahvenleuan veli, Haukihammas. Hän on Jokiklaanista, mutta Ahvenleuka tuskin suostuisi hänen tappamiseen. Kirkasmarjan täytyy tietää, että hänen rakkaansa kuoli sen vuoksi, mitä hän itse menneisyydessä valitsi", pohdin vuorostani.

"Entä pennut? Jos he saavat pentuja, voimme tappaa ne. Haukihammas voi muuttaa Kuolonklaaniin ja jatkaa elämäänsä normaalisti", Syöksyviilto ehdotti. Kohautin lapojani. Suostuisiko Haukihammas tällaiseen? Entä mitä Ahvenleuka sanoisi?

"Täytyy pohtia asiaa", totesin kylmästi. Syöksyviilto murahti ja kohtasi nyt katseeni.

"Tämä täytyy tehdä, sinä tiedät sen", kolli naukui tasaisella äänellä. Miksi hän halusi kostaa Kirkasmarjalle niin kovin? Se saattoi johtua siitä, että parantaja oli salannut Syöksyviillolta minun olemassaoloni, tai sitten kolli halusi vain saada minun luottamukseni. En tiennyt, mutta eipä asialla niin paljoa väliä ollutkaan. Halusin kostaa Kirkasmarjalle, siitä olin varma.

"Niin, mutta meillä on aikaa. Keskustellaan tästä myöhemmin lisää", sanoin ja viilsin kynsilläni ilmaa.

"Hyvä on sitten. Ota minuun yhteyttä", kolli käski, käänsi minulle selkänsä ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Jäin istumaan yksin suurkiven edustalle. Katselin leirin arkipäiväisiä toimia ja mietin tulevaisuutta. Jos asiat menisivät suunnitelmien mukaan, muutaman kuun kuluttua voisin saada Kuolonklaanin valtani alle. Raetähti oli menettänyt henkiään paljon. Ikään kuin hän haluaisi menettää niitä, mutta ei se minua lainkaan haitannut. Oli kylmä päivä, taas vaihteeksi. Taivaalla oli joitakin pilvenhattaroita ja kylmä aurinko hehkui taivaalla. Se suuntasi nopeasti kohti taivaanrantaa.

Aurinko oli laskenut. Olin mennyt sotureiden pesään ottamaan pienet unet ennen kuin lähtisin kylmään ulos leiristä tapaamaan Jääliljan liittolaista Tuuliklaanista. Tapani mukaan en nähnyt unia. Hieman ennen kuuhuippua onnistuin heräämään, jonka jälkeen poistuin lämpimästä pesästä, joka oli jo lähes täynnä kissoja. Vain muutama puuttui. Yksi näistä oli Jäälilja. Kun pujahdin ulos sotureiden pesästä leirin kylmälle aukiolle, kiinnitin huomiota taivaalla mollottavaan kuuhun, joka vielä viime yönä oli ollut täysi. Nyt se oli pienempi. Neljäsosakuun kuluttua se olisi lähes puolikas. Käänsin katseeni leirin uloskäynnille. Huomasin vaalean hännän katoavan piikkihernetunnelin syövereihin. Jäälilja oli lähtenyt leiristä. Yövartiossa oli Silakkasiipi. Soturi istui kylmissään lähellä suurkiveä ja katseli tähtiä. Uskoikohan kolli vielä Tähtiklaaniin? Astelin hänen luokseen lähes äänettä.

"Hei", tervehdin soturia, joka säpsähti ja käänsi harmaakeltaisen katseensa minuun.

"Ai, hei", hän tervehti tasaisella äänellä ja käänsi kehonsa minun suuntaani. Kollin selkä oli piikkihernetunneliin päin.

"Kuinka olet voinut?" kysyin ja istuin alas. Jäälilja saisi luvan odottaa hetken. Sitä paitsi leirissä oli lämpimämpää, kun kylmä puhuri ei päässyt muurien lävitse sisään.

"Sitä samaa kuin ennenkin. Etkö sinä ikävöi lainkaan Jokiklaania?" kolli kysyi yllättäen. Kohotin kulmiani ja virnistin.

"No en. Sinäkö sitten kaipaat?" kysyin viiltäen kynsilläni ilmaa. Soturi kohautti lapojaan.

"Siellä minulla oli jotenkin helpompaa. Tulin Kuolonklaaniin vain sinun vuoksesi. Sinä olit ainoa ystäväni, mutta nyt sekin on poissa. Sinä olet Kuolonklaanin varapäällikkö, ja minä olen vain entinen jokiklaanilainen. Edes Raetähti ei arvosta minua. Olisihan hän antanut minulle edes oppilaan, jos arvostaisi. Kaikki välttelevät minua", kolli valitti. Tuo oli totta. Silakkasiipi oli yksinäinen, mutta olisi hän itsekin voinut siihen vaikuttaa.

"Mene puhumaan muille. Tuskin he haluavat tulla hiljaisen ja yksinäisen kissan luokse, sillä saavat pian saman leiman kuin sinäkin. Ole rohkeampi, löydä sisältäsi se kuolonklaanilainen, joka sinä voit olla", kannustin kollia. Hän oli selkeästi yllättynyt kannustavista sanoistani. Soturi kohautti lapojaan.

"Minun täytyy nyt mennä, tahdon käydä kävelyllä ennen kuin tulee vielä kylmempi", totesin nopeasti ja hyvästelin soturin. Hän jäi seisomaan paikoilleen, kun pujahdin matalana ulos piikkihernetunnelista. Kirosin sen toisessa päässä, kun oksat tarttuivat turkkiini. Repäisin ne pois ja nuolaisin kielelläni pari kertaa lapaani. Sen jälkeen suuntasin oikealle. Ravasin eteenpäin nopeaan tahtiin, jotta lihakseni lämpenisivät ja kylmä ilma ei saisi minua vapisemaan.

Vähän ajan kuluttua sain vaalean soturin kiinni. Jäälilja väräytti korviaan kuullessaan askeleeni ja kääntyi sitten minua päin.

"Mikä kesti?" naaras murahti tyytymättömänä.

"Jäin rupattelemaan vanhan ystäväni kanssa", naukaisin murahtaen. Turhaan minä valehtelin. Jäälilja tiesi, että hän ei ollut mikään lempikissani. Hän sai olla tyytyväinen, että olin ottanut hänet mukaan juoneeni.

"Vie minut sinne tapaamispaikalle", komensin. Jäälilja murahti ja lähti kulkemaan eteenpäin. Kuljimme melko ripein askelin, sillä emme tahtoneet pakkasten pureutuvan lihaksiimme.

//Jää? Mun pitää sit saaha Viilto mielellää parin päivän sisällä pois täältä.

// 1137 sanaa

Viiltokaaos 7.11.2018

Jäälilja johdatti minut Tuuliklaanin rajalle tähtien tuikkiessa yllämme. Taivaalle oli kertynyt joitakin pilviä, mutta ilma oli yhä kylmä. Pakkanen kiristyi yö yöltä yhä vain. Saavuttuamme Tuuliklaanin rajalle, vaalea soturi pysähtyi. Hän tarkkaili ympäristöä kaikilla aisteillaan ja kohdisti katseensa Tuuliklaanin reviirin suuntaan. Istuuduin alas rennosti ja kääntelin hitaasti päätäni ympäristöä tarkkaillen. Pian kuulin liikettä Tuuliklaanin suunnalta. Musta, pieni hahmo lähestyi meitä nopeasti. Se kulki nummia pitkin matalana. Askeleet olivat ripeitä, mutta kaukana juoksuaskelista. Tulija hidasti tahtiaan meidät huomatessaan. Hän suoristi ryhtinsä ja nosti päänsä ylös. Tunnistin kissan naaraaksi, joka omasi mustan turkin ja valkean rinnan. Kun naaras pääsi muutaman ketunmitan päähän meistä, hän pysähtyi. Kissa kohdisti hämmästyneet siniset silmänsä minuun. Kissan suu aukesi, kuin hän olisi yrittänyt sanoa jotain saamatta mitään aikaan. Viilsin kynsilläni ilmaa. Kissa säpsähti, mutta jännitti sitten lihaksensa ja suoristi taas ryhtinsä. Kissa sulki suunsa ja muokkasi hämmästyneen ilmeensä kylmäksi. Hän vilkaisi Jääliljaa, joka taas käänsi katseensa minuun.

"Tässä on Hohdetassu", kuolonklaanilaissoturi kertoi. Siristin silmiäni. Tätäkö Jäälilja halusi minun katsovan? Tuuliklaanilaisoppilasta? Toisaalta ymmärsin soturia, sillä olinhan käskenyt häntä kertomaan kaiken. Olin myös kiitollinen siitä, että Jäälilja oli tuonut minut ja kertonut tuuliklaanilaisesta, joka ei kuitenkaan kovinkaan suurta kiinnostusta herättänyt. Kissa oli suoristanut ryhtinsä ja nostanut leukaansa ylöspäin, mutta oppilas hän vain oli. Oliko Jäälilja kertonut suunnitelmistani tuuliklaanilaisoppilaalle?

"Hohdetassu, tässä on Viiltokaaos", naaras ilmoitti kääntäen katseensa tuuliklaanilaiseen.

"Tiedän kyllä", hän vastasi nopeasti ja kohtasi jäänsinisillä silmillä omat vihreät silmäni.

"Oliko se tässä?" kysyin murahtaen. Se sai Hohdetassuksi kutsutun naaraan hämmästymään. Kuin hän olisi odottanut jotain muuta. Jäälilja siristi silmiään.

"Tahdoin sinun vain tapaavan hänet", vaalea soturi ilmoitti tyynesti ja heilautti häntäänsä. Astuin askeleen lähemmäs tuuliklaanilaista. Hohdetassu veti syvään henkeä ja siristi ilmeikkäitä silmiään minun tullessa lähemmäs. Pysähdyin kahden hiirenmitan päähän naaraasta, joka oli minua paljon pienempi. Tarkkailin häntä ylhäältäpäin hetken aikaa. Sitten kumarruin hänen korviensa tasolle ja kuiskasin hiljaa:

"Minä olen johtajasi." Se sai naaraan väräyttämään korviaan ja astumaan askeleen taaksepäin. Hän ei sanonut mitään. Ihme kyllä, myös Jäälilja pysyi vaiti. Viilsin vielä kynsilläni ilmaa saamatta sen kummempaa reaktiota naaraassa aikaan, jonka jälkeen käänsin tälle selkäni. Mitään sanomatta lähdin kulkemaan nummia pitkin takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä. Hento tuulenvire tarttui turkkiini, ja pian kuulin Jääliljan askeleet perässäni. Naaras otti minut kiinni juoksuaskelin, jonka jälkeen hän hidastui lähes vierelleni. En kääntänyt katsettani häneen.

"Mitä sanoit hänelle?" soturi tivasi kylmänviileällä äänellä. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.

"En mitään painokelpoista", vastasin ja käänsin nyt katseeni naaraaseen. Virnistin hänelle. Jääliljan ilme pysyi tyynenä, häntä ei hymyilyttänyt. Hän ei ollut mitenkään vihainen, mutta olisi kai halunnut tietää, mitä sanoin.

Viiltokaaos 2.10.2018

Yö Mäyräraidan kanssa vartioidessa oli sujunut hyvin. Olin selittänyt varjoklaanilaisnaaraalle Kuolonklaanin tapoja ja esitellyt hänelle leirin, mutta pesiin emme olleet menneet nukkuvien kissojen vuoksi. Aamulla Raetähti oli kertonut klaanille, että Mäyräraita oli Kuolonklaanin uusin jäsen. Vain pari päivää tämän jälkeen Naakkalaulu oli synnyttänyt pentunsa. Kuten Kostohenki oli epäillyt, oli syntynyt vain yksi pentu. Siitä kollista tulisi minun oppilaani. Raetähden mielestä ajatus oli hyvä, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. En tietenkään ollut kertonut hänelle sopimuksestani Kostohengen kanssa, sillä se vasta olisikin herättänyt päällikön epäilyt uskollisuudestani hänelle.

Nyt pentu oli jo muutamien päivien ikäinen. Istuin suurkiven liepeillä ja katselin tummenevaa taivasta, jolle oli kertynyt kasa pilviä. Pian alkaisi kai satamaan. Aamulla olin ilmoittanut itseni auringonlaskun partion johtoon. Tarkastaisimme Tuuliklaanin vastaisen rajan sekä siitä korkokivien juurelle saakka. Toinen partio saisi hoitaa Korkokivien välisen matkan sekä varmistaa, ettei Emonsuulla ollut kutsumattomia vieraita. Olin ottanut partiooni mukaan Tuhokatseen, Ahvenleuan, Kalmaliljan sekä Jääliljan. Nelikko saisi kuulla tuoreimmat uutiset, joita ei hirveästi ollut. Sen sijaan toivoin kuulevani jotakin heiltä. Päätin olla kertomatta Kostohengen osallisuudesta suunnitelmiin, sillä koin sen parhaaksi. Auringonlasku oli jo oikeastaan alkanut, mutta partioiden lähtöön menisi vielä hetki. Niinpä päätin syödä odotellessani hiiren, jonka saalistuspartio oli tuonut leiriin tovi sitten. Hiiri oli vielä melko lämmin, mutta sen liha oli sitkeää. Siitä tiesin hiiren olleen vanha ja todennäköisesti helppo saalis.

Kun viimein lähdön aika tuli, asetuin leirin uliskäynnin edustalle ja viitoin hännälläni partioni jäsenet luokseni. Kun kaikki olivat koossa, lähdin kulkemaan ulos leiristä. Kumarruin aivan matalaksi piikkihernetunnelissa ja yritin välttää sen oksia, mutta pari raapaisi turkkiani ja sai sen sotkuisemmaksi. Tunnelia täytyi isontaa, ajattelin hiljaa mielessäni. Suuntasin kohti ukkospolkua niin, että saapuisimme juuri Tuuliklaanin rajalle ukkospolun kohdatessamme. Oli turhaa kulkea sen vierellä ja haistella katkua pidempään. Mitä vähemmän olin ukkospolun lähellä, sitä parempi.

Aikoinaan, kun metsä oli vielä hallussani, vaikeutimme hirviöiden matkaa raahaamalla oksia Myrskyklaanin reviiriltä ukkospolulle. Se toimi, ja ukkospolun pystyi ylittämään helpommin, vaikka eipä se nytkään kovin vaikeaa ollut. Ukkospolku oli hiljentynyt sitten ollessani myrskyklaanilainen oppilas. Aikoinaan polku oli ollut vilkkaampi.

Kun olimme päässeet sopivan matkan päähän, aloitin tapaamisen melko virallisesti:

"Kaikki, mistä puhumme tämän partion aikana jäävät meidän väliseksemme. Ette kerro keskusteluistamme kenellekään." Sen kissat kyllä jo tiesivät, mutta tahdoin varmistaa asian. Kissat vastasivat minulle luvaten pysyvänsä hiljaa partion keskusteluista.

"Näin aluksi voisin päivittää teidät ajan tasalle suunnitelmissani. Minulla on muutama kohde, joiden kanssa olen jo onnistunut lähentymään. Sysisydän, Mututassu ja Syöksyviilto vaikuttavat varsin hyviltä vaihtoehdoilta. Myös Verikyynel voisi olla erinomainen lisä lähelleni taistelutaitojensa ansiosta", naukaisin tasaisella äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa.

"Syöksyviilto ja Verikyynel? Oletko aivan varma?" Tuhokatse kysyi ja vilkaisi Jääliljaa. Kolli tiesi, että naaras oli ainoa, joka ei tiennyt minun olevan Viiltotähti. Entisen elämäni luottosoturini kai tarkoitti, että ei olisi järkevää kertoa heille minusta. En minä aikonutkaan, ainakaan vielä. Kohautin vastaukseksi leveitä lapojani.

"Mututassuhan on vasta oppilas", Jäälilja huomautti piikikkäästi. Käänsin vihreän katseeni vaaleaan soturiin.

"Oppilaista tulee sotureita", selitin. Naaras taisi ymmärtää, että ei ollut tarkoitus mennä heti kertomaan naaraalle suunnitelmistani, vaan odottaa hänen kasvavan hieman ja ansaitsevan soturinimensä.

"Suunnitelmat Minttusydämen kanssa etenevät hyvin. Toivon vain, että Mäyräraidan muutto Kuolonklaaniin ei vaikeuta tilannetta. Mutta ei hätää, tiedän mitä teen", totesin kylmän viileästi viiltäen jälleen vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.

"Entä te? Oletteko saaneet luotua suhteita muiden klaanien kanssa? Olisi hyvä, että meillä olisi vähintään yksi joka klaanista, jotta klaanien seuraaminen olisi helpompaa", nau'uin antaen katseeni kiertää ensin vasemmalla takaviistossa kulkevat Kalmaliljan ja Tuhokatseen ja sitten oikealla kävelevät Ahvenleuan ja Jääliljan. Katseeni pysähtyi Jääliljaan. Naaras sai paljon aikaan, joten oletin hänellä olevan jotain tietoa.

//Jää, Kalma tai Ahven?

// 572 sanaa

Jäälilja 3.10.2018

"Entä te? Oletteko saaneet luotua suhteita muiden klaanien kanssa? Olisi hyvä, että meillä olisi vähintään yksi joka klaanista, jotta klaanien seuraaminen olisi helpompaa", Viiltokaaos kysyi ja vilkaisi jokaista kissaa vuorollaan. Kun kolli oli kutsunut partion koolle, olin arvannut miltei täysin varmasti, että kyseessä ei ollut pelkkä partio. Näköjään arvaukseni olivat osuneet oikeaan. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne, sillä minulla oli tismalleen sitä mitä kolli tarvitsi. Nimittäin Hohdetassu Tuuliklaanista. Olin jopa suunnitellut antavani seuraavalla harjoituskerralla naaraalle tehtävän, joka edistäisi tietoisuuttani Tuuliklaanin heikkouksista ja vaikkapa salaisuuksista. Katsoin tummanharmaan suurikokoisen kollin vihreisiin silmiin.

"Minulla on juuri se mitä tarvitset, nimittäin liittolainen. Tuuliklaanista. Ja jos seuraava kysymyksesi liittyy siihen, että miksi et ole kuullut asiasta - usko pois - olit listalla ensimmäisenä. Olin ajatellut kertoa vasta kun kaikki on täydellistä ja olen saanut imettyä itseeni enemmän tietoja, mutta käyhän salaisen aseeni paljastus näinkin", naukaisin kylmän viileästi ja kietaisin häntäni tiukemmin etutassujeni ympärille.

"Nimen saat vasta sitten kun on aika. Ei kannata kerralla paljastaa kaikkea, tiedäthän"; naukaisin ja räpäytin silmiäni arvostavasti. Tiesin, että ei Viiltokaaos kaikkea meille kertonut. Tai ainakaan minulle. Hän oli viisas kissa. Kova tuuli alkoi miltei yhtäkkiä lepattamaan turkissani ja humista kovana kaikuna korvissani. Vilkaisin taivaalle, joka alkoi peittyä erisävyisistä harmaista pilvistä.

"Raportoin sinulle kyllä, älä huoli. Saat tavatakin hänet joskus, ehkä jopa pian. Jos siis haluat", selitin vielä nopeasti ennen kuin astuin hieman syrjempään ja annoin muille kissoille tilaa puhua. Halusin tosiaan kuulla muitten kissojen saavutuksista.

//Viilto, Kalma tai Ahven?

232 sanaa

Viiltokaaos 6.10.2018

Käärsin vihreät silmäni kohti Jääliljaa, joka kulki hitaasti partion mukana ja katsoi minua naaraalle tavanomainen kylmä ilme kasvoillaan. Vastasin aluksi vain hymähtäen, mutta vaalea naaras tuskin kuuli sitä voimakkaan puhurin ja voimistuneen sateen vuoksi.

"Haluan, niin pian kuin mahdollista", vastasin murahtaen hetken hiljaisuuden kuluttua. Käänsin katseeni eteenpäin avarille nummille, joita lähes koko Kuolonklaanin reviiri oli lukuun ottamatta joitakin pieniä metsäplänttejä, jos niitä edes siksi pystyi sanoa. Muutama puu siellä täällä ja aluskasvillisuuden tapaista kasvikkoa niiden alla ei ollut vielä metsä. Lehtisade oli alkanut ja lähestyimme kovaa vauhtia Lehtikatoa. Ilma oli kylmä ja joinain öinä hengittäessäni höyry pakeni suustani. Tällä hetkellä ilma oli kuitenkin suhteellisen lämmin, mutta hyytävän puhurin takertuessa tummaan turkkiini mieleni muuttui hetkessä. Kuolonklaanin lehtisade oli hyvin erilainen kuin Jokiklaanin ja Myrskyklaanin, joista minulla oli kokemusta. Myrskyklaanissa lehtisateen aikaan ihan sama missä kävelit, turkkisi kastui kiitos rehevän aluskasvillisuuden. Sen lisäksi kaikkialla maassa oli värikkäitä lehtiä, jotka vaikeuttivat saalistusta yhä vain. Yksikin askel lehtien sekaan saattoi pilata koko vaanimishetken.

Jokiklaanissa sen sijaan Lehtisateen aikoihin kissat panikoivat kalan vähäisyydestä, eivätkä onnettomat jokiklaanilaiset olleet mitään parhaita maalla saalistajia. Niinpä toisinaan onnettomimmat saalistuspartiot saattoivat tulla tyhjin käpälin leiriin. Jokiklaanissa ollessani olin sitä mieltä, että maalla saalistusta tulisi lisätä harjoituksiin, jotta klaani pärjäisi myös Lehtikadon aikaan kun joki oli jäässä.

Enää minua eivät Myrskyklaanin ja Jokiklaanin ongelmat vaivanneet. Kuolonklaanissa ei ollut kaikkialla rasahtelevia lehtiä tai pulaa maalla saalistavista kissoista. Ehkä joki oli viherlehtisin pullollaan kalaa, mutta lehtikatona siitä ei ollut juurikaan hyötyä, jonka vuoksi pyöreät jokiklaanilaiset laihtuivatkin usein huimasti.

"Teille on muuten vielä yksi tehtävä", nau'uin ja kiersin taas katseellani läpi jokaisen, kun kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Jokainen katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.

"Varmistakaa, että kukaan ei saalista muiden klaanien reviireillä tai hankkiudu ongelmiin heidän kanssaan. Mitä vähemmän kissoilla on puhuttavaa Kuolonklaanista, sitä helpompi meidän on toimia salaa muiden huomaamatta. Jos jotain tapahtuu, lavastakaa tilanne niin, että vika ei ollut Kuolonklaanin", nau'uin matalalla äänellä ja pysähdyin hetkeksi, kun Tuhokatse loikki merkkaamaan rajoja. Siinä välissä viilsin kynsilläni ilmaa.

//Kalma, Ahven, Jää?

Jäälilja 23.10.2018

Tassutin rajapartion mukana, joka oli juuri kohdannut Minttusydämen matkallaan emonsuulle hakemaan henkiään Tähtiklaanilta, jonka olemassa olon uskomiseen Varjoklaani oli taas taipumassa. Ei siinä mitään, että he uskoivat Tähtiklaaniin, epäilin vain että haluaisiko Tähtiklaaniin uskova klaani kannattaa Kuolonklaanin kaltaista klaania kun sen aika tulisi, mutta sopimukset olisivat sopimuksia. Jos Minttusydän edes suunnittelisi rikkovansa lupauksensa, syövänsä omat sanansa, voisin olla varma, että Viiltokaaos aiheuttaisi Varjoklaanille ihan omanlaisensa kärsimyksen. Graniittipoltteen leveät lavat olivat ainoa maisema edessäni, joten päätin siirtyä hieman sivummalle nähdäkseni jotain silmiä hivelevää. Kuolonklaanin reviiri alkoi olla jo ruskan oranssinpunaiseksi muuttama, jopa maakin oli olla erinäköinen haalistuvan ruohon takia. Mietin miltä nelipuulla näyttäisi tänään juuri nyt, en ollut käynyt siellä hetkeen. Viimeisin kertani nelipuilla kokoontumisia laskematta oli se kun olin käynyt siellä Viiltokaaoksen kanssa ja kuullut hänen suunnitelmistaan. Se kolli osasikin olla fiksu kehitellessään suurenmoisia juonia, ikään kuin olisi syntynyt suunnitelmiensa kanssa. Sitä se pitkään ajattelu aiheuttaa, hyviä ideoita. Vaikken olisikaan halunnut myöntää tätä itselleni, niin olihan se silti ihailtavan totta; Viiltokaaos oli juuri oikea kissa kruunattavaksi metsän kuninkaaksi, muttei se tarkoita sitä ettenkö minä aikoisi nousta samalle pallille joskus. Vilkaisin taakseni ja näin mietteliään näköisen Vuonovarjon, hän kuitenkin hätkähti kun vilkaisin häntä jäänsinisillä silmilläni - tuskin kuitenkaan värin vuoksi vaan herpaantuneen keskittymisensä takia. Räpäytin silmiäni kollille tyynesti, joka oli verrattavissa muitten klaanien ystävälliseen. Klaanitovereitahan tässä oltiin, eikä Vuonovarjo koskaan ollut kilpaillut minua vastaan missä, joten en voinut häntä kilpailijakseni laskea. Käänsin pääni takaisin eteenpäin ja otin pari hyvinkin lennokasta askelta eteenpäin kiriäkseni Graniittipoltteen kellanpunaisen hahmon.

"Uskotko Tihkutähden kuolleen luonnollisista syistä?" kysyin Graniittipoltteelta ja käänsin jäänsinisen katseeni tämän hahmoon. Tämän vihreät silmät näyttivät välähtäen mietteliäästi kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, kuitenkin lopulta hän kohautti lapojaan ja naukaisi:

"En tiedä. Minulla on sellainen aavistus, että hänen otteensa klaanista alkoi, joka hengen myötä hiljalleen hiipua. Hänestä tuli ikään kuin heikompi koko ajan kun Tähtiklaanin usko vahvistui heidän klaanissaan, joten ei olisi mikään ihme jos joku olisi laittanut hänen ruokaansa jotakin astetta vahvempaa. Kai saamme lisätietoa kokoontumisessa", kolli naukaisi ja vilkaisi minua räpäyttäen silmiään kevyesti, sen jälkeen hän käänsi katseensa takaisin vastaan tulevaan.

"Niin, olen kuitenkin hyvin varma ettei Varjoklaani aio paljastaa entisen päällikkönsä kuolinsyytä kuin korkeintaan valehtelemalla", töksäytin normaalin häijyllä äänensävylläni ja kohautin lapojani ikään kuin luopuen aiheesta, silti kuitenkin jatkoin ripeää tahtiani kollin rinnalla, sillä hän oli sentään maankamaralla sataprosenttisesti kun taas takana reippaasti tassutteleva suurikokoinen kolli. Kun kaikki tuntuivat olevan hiljaa päätin minäkin sukeltaa ajatuksiini muiden tavoin. Olin toki tiedostanut täydenkuun lähenemisen, mutta silti unohtanut liittää kokoontumiseen kyseiseen tapahtumaan. Yleensä jokaisen viiden klaanin tapaamisissa ei tapahtunut mitään sen kummempaa, mutta kannatti siellä olla keräilemässä arvokasta tietoa vasta nimitetyiltä oppilailta. Olihan se jotenkin koomista, että Kuolonklaanilaiset syntyivät sen tietyn salailu piirteen kanssa ja muita tarvitsi opettaa. En tietenkään tahtonut yleistää, eivät toki kaikki olleet samanlaisia, joissakin kissoissa oli niitä hyviäkin piirteitä. Aika monessa kissassa oli hyviä piirteitä jos lähti oikein kaivelemaan.

"Palataan nyt leiriin, eiköhän rajat ole nyt tarkastettu", Graniittipolte murahti tuttuun kuolonklaanilaiseen tapaan ja hetken odotettuaan kääntyi takaisin leirin suunnalle puoliympyrän muotoisen kaarteen tehden. Matka leiriin sujui leppoisasti ilman mitään suurempia keskusteluja. Pidin keskustelusta, mutta pidin myöskin hiljaisuudesta, jos kumpaakin sekoittaa vähän saa aikaiseksi juuri oikean ilmapiirin. Ilta oli alkanut hämärtää ja luoda lämmintä valoa leiriin, mustia varjoja lukuun ottamatta. Tänään olisi nopea tapaaminen Hohdetassun kanssa, minun oli annettava naaraalle pieni tehtävä ja myöskin varoitus tulevasta - jos sitä nyt varoitukseksi pystyi sanomaan. Päätin kuitenkin, että minun olisi syötävä jotakin ennen lähtöäni ja pitihän minun myös odottaa yön saapumista. Se ei haittaisi tällä kertaa, vaikka söisin vatsani täyteen, sillä taisteluharjoituksia ei ollut tulossa. Erkaannuin saapuneesta partiostamme ja suuntasin riistakasalle. Poimin hellästi hampaillani tuoreen varpusen ja vetäydyin sivummalle nauttimaan saaliista, jonka joku Kuolonklaanin kissa oli saalistanut klaaniansa varten.

"Tervehdys Jäälilja", kuulin kumean kollimaisen äänen edestäni ja katsomattakin tunnistin oitis äänen päästäjän. Nostin katseeni ruskeanharmaasta varpusesta ja näin isäni jäänsiniset silmät, jotka katsoivat minuun siten, miten isän kuuluikin katsoa. Välittävästi.

"Heipähei", vastasin tervehdykseen silmiäni räpäyttäen ja katseeni takaisin ruokaan laskien. Näin mustan kollin istahtavan vähän matkan päähän minusta ja alkavan sukia turkkiaan. Vilkaisin tätä päätäni nostamatta ja tuhahdin:

"Etkö sen parempaa paikkaa peseytymisen löytänyt? Jos huomaat minulla on tässä syöminen kesken", naukaisin mukamas häiriintyneenä Veren läsnäolosta.

"En löytänyt. Ja onhan se mukava katsella kun ravitset itseäsi oikein mehukkaalla varpusella", musta kolli naukui jäätävästi virnistäen pieni ilahtumisen pilke silmäkulmassaan. Kasvoilleni piirtyi jokin hymyntapainen kun nousin istualteni. Olin ainut isäni pennuista, jonka hän enää kykeni tapaamaan. Vaaratassu ja Varistassu olivat menehtyneet jo kuita sitten ja Roihumyrsky oli kokenut erakkoelämän hyväksi itselleen. Voi kuinka kaipasinkaan Roihumyrskyä, joka oli aina niin hyväntahtoinen.

"No, miten sinulla on mennyt?" Veri naukaisi ja vilkaisi ensin taivaalle varmistaakseen illan saapumisen ja sen jälkeen taakseni vilkaisten. Kohautin lapojani.

"Ihan hyvin. Älä huoli en ajatellut esittää samaa kysymystä sinulle, joten voit vastata itsekin omaan kysymykseesi", naukaisin. Sanani olivat töksähteleviä, mutta en tarkoittanut niitä epäystävällisiksi, tiesin Veren ymmärtävän sen. Hän nimittäin tunsi minut kauttaaltaan.

"Sitä samaa. En vain oikein tiedä viihdynkö vieläkään täällä, mutta sepä ei varman sinua kiinnosta", isä naurahti kuivasti ja jatkoi silkkisen mustan turkkinsa pesemistä. Hautasin varpusen jäänteet ja samalla kun nousin seisomaan puskin kevyesti Veren lapaa kiintymyksen merkiksi.

"Näkemisiin, isä", hyvästelin ja säntäsin tieheni.

Olin saapunut kuun valaisemalle paikalle, jossa olimme viime kuiden aikana Hohdetassun kanssa tavanneet joka toinen yö. Tällä hetkellä olin kuitenkin paikalla yksin, sillä harjoittelijani ei ollut saapunut vielä. Istuin kylmän viileällä kasteen kastuttamalla ruoholla häntä käpälieni ympärille kiedottuna ilmaa haistellen. Olin mestari vainuamaan ja jos Hohdetassu pääsisi livahtamaan kuononi ohi, olisin erityisen ylpeä. Kuitenkin hetken päästä haistoin Tuuliklaanilaisen ominaistuoksun ja höristin korviani kuullakseni oppilaan etäisyyden. Ruoho kahisi korvissani, joten naaraan oli oltava aivan lähettyvillä, kun käännähdin ympäri näinkin jo parin ketunmitan päässä jolkottavan mustan naaraan. Hänen jäänsiniset silmänsä kiilsivät innostuksesta, kuten aina. Niissä ei näkynyt ollenkaan väsy, vaikka naaras jättikin osittain nukkumatta joka toisen yönsä.

"Iltaa Jäälilja", Hohdetassu naukui, kun ei tiennyt miten vuorokauden aikaa kutsua nimittäin olimme kumpikin ajoissa, taivaalla näkyi vielä miltei kokonaan maillensa painuneen auringon säteitä.

"Kovin myöhäistä iltaa", naukaisin ja nypin ruoho kynsilläni. Hohdetassu kiinnitti katseensa hetkeksi tassuihini valppaasti ja sen jälkeen kuulosteli ympärilleen hetken. *Hienoa tarkkaavaisuutta.* Nyt en kuitenkaan hidastelisi tapaamistamme kovinkaan pitkäksi, sillä halusin naaraan olevan täysissä voimissaan seuraavalla tapaamiskerrallamme. Aioin nimittäin pyytää Viiltokaaoksen mukaan tapaamaan liittolaistani.

"Hohdetassu. Tämä tapaaminen tulee olemaan lyhyt, voin jo kertoa näin heti alkuun. Minulla on eräs ystävä, joka haluaa tavata sinut ja ensi kerralla kun tapaamme hän on mukanani. Sinun tulee nukkua hyvin, sillä haluan sinun näyttävän voimakkaalta ja terveeltä. Seuraava ohjeeni on, että älä vastaa hänen urkkiviin kysymyksiinsä ennen kuin olen antanut luvan olla avoin, sillä tavalla näytämme sinuun luotettavuuden ja sinun uskollisuutesi. Vaikken kerro sinulle tästä kissasta sen enempää, voin luvata että tämä on ainoa mahdollisuutesi vielä parempaan", selitin tiukasti, sillä halusin kaiken olevan parempaa kuin keskiverto kun tapaisimme Viiltokaaoksen. Halusin kollin vaikuttuvan. Hohdetassu ensiksi hetken sisäisti sanomaani asiaa ja sitten nyökkäsi jäänsiniset silmät välkähtäen.

"Selvä, voit luottaa minuun", naaras naukaisi, sillä tiesi aisan koskevan suurimmaksi osaksi häntä itseään. Kasvoilleni nousi tyytyväinen hymähdys.

"No niin alahan mennä, että saat hyvät yö unet", patistelin oppilasta hyväntuulisena. Hohdetassu teki työtä käskettyään ja lähti paikalta hyvästellen. Pian enää ainoana merkkinä naaraan täällä käymisestä, oli ilmassa leijuva tuuliklaanilaisen tuoksu.

Olin ollut jo hetken hereillä. Kun olin noussut, varhaisen aamun sumu oli vielä peittänyt leiriä verhollaan. Kiitos nukutun yön olin herännyt aikaisin kuten yleensäkin kun olin nukkunut kunnolla. Olin todellinen aamuvirkku ja mielestäni aamu oli päivää parhaimmillaan. Kun olin nähnyt oppilaiden pesästä kömpivän Sirpaletassun olin tietenkin sännännyt naaraan luokse. Hoikka musta naaras myrkynvihrein silmin oli entisen parhaan ystäväni Kostohengen tytär ja jo verensä takia erityinen, entistä erityisemmäksi naaraan teki se että näin hänessä - hänen veljiään unohtamatta - potentiaalia Kuolonklaanin parhaimpien soturien joukkoa täydentämään. Huono mestari kuitenkin saattaisi pilata potentiaalisuuden, jonka takia halusin osittain itse neuvoa naarasta. Hetken juteltuamme tuli Viiltokaaos luoksemme ja määräsi meidät partioon Sumumyrskyn kanssa ja pian olimmekin jo tassuttelemassa leirin ulkopuolella varhaisena aamupartiona. Käännyin kuitenkin taas Sirpaletassun puoleen ja olin hyvilläni, että partion johtotehtävä annettiin Sumumyrskylle.

"Haluaisin kysyä mitä kaikkea Kojoottivirne on sinulle opettanut? Haluan vain tietää, että hänen metodinsa ovat riittävät", naukaisin oppilaalle. Suoraan sanottuna epäilin hieman Kojoottivirneen opetusta, mutta ainahan kyseinen kolli voisi yllättää.

//Sirpale?

1329 sanaa

Sirpaletassu 24.10.2018

Iloitsin hiljaa mielessäni siitä, että olin saanut tämän hetken Jääliljan kanssa. Arvostin naarasta aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi Kojoottivirnettä tai jopa Raetähteä. Mielestäni Jääliljalle olisi pitänyt antaa vastuu partiosta. Ei Sumumyrskylle. Jäälilja oli itsevarma ja voimakas, täydellinen johtaja. Lisäksi ainakin isäni tuntui arvostavan häntä, mikä kertoi jo jotain vierelläni jolkottavasta naaraasta. Hänen mestarintaitojaan kukaan ei varmasti rohkenisi epäillä. En myöskään hyväksyisi pahaa sanaa Jääliljasta keneltäkään. En edes veljiltäni, vaikka he tuskin koskaan sitä sanoisivatkaan. Toisen klaanin jäsentä voisin tarpeen vaatiessa rankaistakin, mutta en veljiäni. Ainakaan fyysisesti.

"Haluaisin kysyä mitä kaikkea Kojoottivirne on sinulle opettanut? Haluan vain tietää, että hänen metodinsa ovat riittävät", Jäälilja naukui tassutellessamme Sumumyrskyn perässä. Mietin ja muotoilin vastaukseni tarkkaan ennen kuin vastasin.

"Hän on kelvollinen. Saan tehdä kunnolla töitä, mikä on mielestäni jo oikeansuuntaista koulutusta. Saan myös harjoitella taistelua, mikä on myös hyvä.", aloitin kertoen ensin hyvät asiat."Suurin puute on luonnekoulutuksessa. Kojoottivirne opettaa minulle enimmäkseen fyysisiä asioita. Hän myös tuntuu olettavan, että en halua tehdä töitä. Hän luulee, että haluan oikaista harjoituksissa ja rankaisee minua teettämällä lisää harjoituksia", jatkoin huonoista asioista. Sen jälkeen katsahdin Jääliljaa poraten vihreiden silmieni katsetta hänen silmiinsä miettien, mitä hän ajoi takaa. Tarjoaisikohan hän nyt sitä koulutusta, jota hän oli minulle luvannut ollessani vasta pentu. Mitä hän pyytäisi vastapalkinnoksi? Olin valmis maksamaan hinnan, kunhan se ei liittyisi perheeseeni. Perheeni kohdalla kulki raja kaikessa.

//Jää?

//221 sanaa

Kylmähenkäys 30.9.2018

Jäin tuijottamaan hetkeksi Jääliljaa, joka oli kavunnut vielä korkeammalle oksistossa ja kirosin surkeita kiipeilytaitojani mielessäni. En tahtonut esitellä surkeita kiipeilytaitojani naaraalle, mutta kieltäytyminen antaisi minusta heikon kuvan enkä minä sitäkään tahtonut, joten tällä kertaa joutuisin vain tekemään parhaani kiipeilyssä. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja tartuin kynsilläni männyn runkoon, lähtien sitten kiipeämään ylemmäs. Kiipeilyni oli tönkömpää kuin Jääliljan, mutta onnistuin silti kapuamaan kuolonklaanilaisen perässä samalle oksalle. Päästin suustani puuskahduksen ja heitin nopean silmäyksen Jääliljaan, joka virnisteli ilkikurisesti vierelläni.

"Onko kiipeily vaikeaa?" hän ilkkui jäätävä virne kasvoillaan.

"En satu olemaan myrskyklaanilainen, joka kiipeilee päivittäin puissa", murahdin kuolonklaanilaiselle ja lähdin sitten kiipeämään vielä korkeammalle Jääliljan perässä. Olin viimeksi kiipeillyt kunnolla ollessani Varjoklaanissa, ja olin ollut viimeksi Varjoklaanin reviirillä hiirenkorvan keskivaiheilla, joten viime kiipeilyistä oli kulunut jo pitkä tovi.

"Utukyynel olisi hyvä lisäys Kuolonklaanin rivistöön kunhan hänelle opetetaan kuolonklaanilaisten perustaitoja. Hän on erinomainen taistelija ja uskaltaa vahingoittaa kissoja, toisin kuin enkelityttäreni Rosmariiniputous", murahdin kylmästi lausuessani taas vanhemman tyttäreni nimen ääneen. Olisi myös erittäin virkistävää Utukyyneleelle päästä pois siskonsa seurasta.

"No, mitä sinä ajattelet Utukyyneleestä? Hän on varmasti paljon vaikuttavampi soturi kuin Rosmariiniputous", totesin, kun kapusin eräälle paksulle oksalle, jolla Jäälilja istui jo. Kohdistin kylmänsinisen katseeni naaraan jäänsinisiin silmiin ja sama liekki, joka oli suurimman osan ajasta sammuksissa, alkoi taas roihuamaan kun katsoin Jääliljaa.

//Jää?

//208 sanaa

Jäälilja 30.9.2018

Tiesin kuinka kovasti Kylmähenkäys odotti mielipidettäni tyttärestään, joten päätin hieman hidastella- omaksi ilokseni tietenkin.

"Jaa mitä mieltä olen?" myhäilin ja tähyilin taivasta esittäen mietteliään oloista. Mietin tuota saman siniharmaan turkin värin omaavaa naarasta. Hän oli syntynyt todellakin väärään klaaniin.

"Hän on varmasti loistosoturi Varjoklaanissa ja se antaa hyvät pohjat Kuolonklaaniin, mutta hän kaipaa vielä harjoitusta. Oikein potentiaalinen tapaus. Pidän hänestä, mutta pakko sanoa, että pidän sinusta paljon enemmän", naurahdin kylmästi ja heilautin häntääni kerran jos kaksikin puolelta toiselle. Vilkaisin puolikaljujen oksien lomasta Varjoklaanin reviirin suuntaan. Osa männyn neulasista oli tipahtanut maahan menetettyään vehreytensä, muuttuen ruskean keltaisiksi. Se jos jokin todisti, että lehtisade oli alkanut. Katsahdin yläoksistoa ja huomasin kuivan oksan ruskeine neulasineen Kylmähenkäyksen yläpuolella. Yletyin juuri ja juuri läimäisemään sitä tassullani ja pian kaikki männyn neulaset varisivat kollin siniharmaan turkin päälle. Yritin pidätellä pientä hykerrystäni, mutta pian puhkesin nauramaan. En kylmästi. En kolkosti. Vaan aidosti.

"Onnea vaan turkkisi kanssa", naukaisin hilpeän oloisena. Tunsin olevani vapaa kaikesta kun sain olla Kylmähenkäyksen kanssa. Taisin olla rakastunut.

//Kylmä?

164 sanaa

Kylmähenkäys 30.9.2018

Meinasin menettää tiukan otteeni männyn rungosta ja luisua muutaman oksan verran alemmas kun männyn terävät neulaset putosivat Jääliljan lyönnistä suoraan päälleni. Murahdin turhautuneena ja kohdistin ärtyneen kylmänsinisen katseeni ylläni olevaan Jääliljaan. Sitten tapahtui jotain, mitä en ollut ikinä nähnyt tuon naaraan tekevän; hän alkoi nauraa. Jäälilja nauroi. Mutta ensimmäistä kertaa ikinä minun kuulleni hänen naurunsa ei ollut ilkeää eikä kylmää, vaan se oli aitoa naurua. Se kuulosti niin oudolta korvissani, koska en ollut kuullut aitoa naurua sen jälkeen kun olin lähtenyt Varjoklaanista. Tavallisesti kuolonklaanilaiset eivät nauraneet, vaan he pitivät kylmää verhoa tunteidensa suojana. Olinko minä saanut avattua hetkellisesti Jääliljan verhon vai mistä hänen naurunsa johtui?

"Onnea vaan turkkisi kanssa", Jäälilja naukaisi hilpeästi, mikä hämmensi minua vielä enemmän. En kuitenkaan vaivautunut keskittymään asiaan sen enempää, vaan kiipesin muutaman hännänmitan korkealla sijaitsevalle oksalle, jolle Jäälilja oli asettunut istumaan. Heilautin raskaan kehoni oksalle ja aloin näykkimään neulasia irti turkistani. Jäälilja seurasi vieläkin huvittuneena yrityksiäni saada neulaset pois.

"Naura sinä vain siinä, kyllä minä ehdin kostaa", murahdin hampaideni välistä sylkiessäni neulasia suustani.

"Tuskin se tulee tapahtumaan, kun olen kokoajan sinua korkeammalla", Jäälilja virnisti ilkikurisesti. Naaras oli tietenkin oikeassa, lievä korkeiden paikkojen kammoni ja surkea tasapainoni tekivät minusta hävettävän huonon kiipeilijän.

"Lähdetään kohta laskeutumaan, ei kestä varmaan kauan kunnes Utukyynel tulee", tokaisin ilmeettömästi ja heitin nopean silmäyksen Jääliljaan.

"Sinua vain pelottaa olla näin korkealla, eikö niin?" Jäälilja kysyi. Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja käänsin katseeni takaisin sinertävänharmaaseen turkkiini, josta olin onnistunut irrottamaan miltein kaikki neulaset.

"Ihan sama, jää sinä sitten tänne. Mutta minä lähden nyt laskeutumaan", naukaisin ja tartuin kynsilläni tukevasti runkoon ja aloin hivuttautumaan alemmas. Varmistin, että en katsoisi missään vaiheessa alas, koska se saisi minut hetkessä paniikkiin.

//Jää?

//273 sanaa

Jäälilja 2.10.2018

"Ihan sama, jää sinä sitten tänne. Mutta minä lähden nyt laskeutumaan", Kylmähenkäys tokaisi ja aloitti alaspäin kulkeutumisen. Kohautin lapojani ja vilkaisin Varjoklaanin reviirin suunnalle ja samalla huomasin paikalle saapuneen Utukyyneleen.

”Onko teillä menossa turhankin herkkä hetki? Joudunko odottamaan teitä pitkänkin aikaa?” naaras naukaisi kuuluvasti alhaalta. Pyöräytin silmiäni itsekseni ja vilkaisin Kylmähenkäystä, joka loikkasi alas puusta kun oli saavuttanut sopivan korkeuden. Tämän siniharmaa hahmo lähti tassuttelemaan Utukyyneleen luokse. Huokaisin. *Kaipa minäkin lähden laskeutumaan, enpä minä tänne yksin ajatellut jäädä* Luiskahdin sulavasti alaspäin kynsilläni kiinni pitäen ja loikkasin alas. Jäin seisoskelemaan puunjuurelle ja odotin.

"Taidan mennä hakemaan tuoresaaliit, jotka hautasimme tuonnemmas", huikkasin ja lähdin loikkimaan syvemmälle Kuolonklaaniin reviirille, sen enempää vastauksia odottamatta. Olin saanut oivan tekosyyn poistua paikalta, sillä halusin pitää sen selvänä, ettei Utukyyneleen Kuolonklaaniin liittymisellä ollut mitään tekemistä kanssani. Raetähti saisi itse luulla, että Kylmähenkäys raahaisi koko Varjoklaanin perässään klaaniimme. Pian saavuin kätköllemme, joka oli pieni lehtikasa jonka päällä oli kolme käpyä merkkinä piilosta. Huiskin ruskeanpunaiset lehdet hännälläni ja nappasin paljastuneet saaliit hampaisiini. Olimme napanneet todella hyvin saalista.

Saavuin leiriin ennen Utukyyneltä ja Kylmähenkäystä, onneksi. Vein jo hieman kylmähköt jyrsijät tuoresaaliskasaan, joka oli yllättävän täynnä. Muutkin olivat saaneet reilusti syötävää. Hetken leirissä kierrellessäni sain kuulla Kostohengen ja Naakkalaulun pennun syntyneen. *Hankkii tuo Kostohenki kovaan tahtiin noita pentuja.* Vaikka ajattelinkin näin, veikkasin sen johtuvan kateudesta sillä minulla ei ollut yhtään jälkikasvua, mutta toisaalta en edes tiennyt olisinko valmis. Halusin toki tavata tämän entisen liittolaiseni pennun, sillä kollin edellinen pentue oli saanut arvon - todellakin - silmissäni. Syy miksi laskin Kostohengen ex- liittolaisekseni oli se, että emme olleet enää niin läheisiä, enkä enää luottanut häneen. En tiennyt hänen liitoistaan, enkä voisi livauttaa yhtikäs mitään omista suhteistani tai siitä kuinka monta ässää minulla oli tassuissani. Ties vaikka tuo kolli olisi liitossa itse Raetähden kanssa. Myönsin itselleni kaipaavani kollin ja minun liittolaisaikojani, sillä minusta tuntui silloin kuin olisimme olleet erottamattomat kuin kaksi yhteen sulanutta kiveä. Paitsi, että nyt väliimme oli tullut elämä. Tähyilin leiriä jäänsinisillä silmilläni tarkasti ja paikansin jokaisen leirissä olevan kissan vuorotellen. Hei eivät osaisi odottaa uutta tulokasta klaaniimme siten kuin minä.

338 sanaa

Kylmähenkäys 4.10.2018

"Onko teillä menossa turhankin herkkä hetki? Joudunko odottamaan teitä pitkänkin aikaa?"

Käänsin kylmänsinisen katseeni noin kahden ketunmitan päässä sijaitsevaan maahan, johon Utukyynel oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Tyttäreni tummansinisissä silmissä säkenöi ilkikurinen virne ja hän näytti suorastaan voitonriemuiselta siitä, että oli saanut minut kiinni viettämässä aikaa Jääliljan kanssa. Pyöräytin silmiäni hieman ärtyneenä tyttäreni pentumaisesta käytöksestä ja loikkasin sulavasti pehmeälle nummiruohikolle. Utukyynel väläytti minulle merkittävän silmäyksen ja kohdisti sitten katseensa Jääliljaan, joka oli hypännyt juuri itsekin maahan.

"Taidan mennä hakemaan tuoresaaliit, jotka hautasimme tuonnemmas", Jäälilja ilmoitti tyynesti ja lähti vastausta odottamatta marssimaan Kuolonklaanin reviiriä kohti. Koska minulla ei ollut varsinaista syytä estää naarasta lähtemästä, annoin hänen vain lähteä ja jättää minut kahdestaan tyttäreni kanssa. Nyt pääsisin viettämään vaikka kuinka paljon aikaa Utukyyneleen kanssa.

"No, turha meidän on tähän jäädä seisomaan. Lähdetään leiriä kohti ja käydään saman tien kysymässä Raetähden vastausta muuttoosi", naukaisin tavanomaisen kylmästi ja lähdin marssimaan Kuolonklaanin leiriä kohti Utukyynel rinnallani, "miten muuten Minttusydän otti muuttosi vastaan? Ja Rosmariiniputous?"

Olin todella innoissani siitä, että tyttäreni oli muuttamassa Kuolonklaaniin. Mäyräraita oli muuttanut Kuolonklaaniin pari auringonnousua sitten ja suureksi yllätyksekseni, hän näytti nauttivan uudesta klaanistaan. En ollut saanut vielä mahdollisuutta kysyä naaraalta syytä muuttoon, mutta jossakin vaiheessa pakottaisin hänet kertomaan, koska minua kiinnosti Mäyräraidan elämä.

//Utu?

//202 sanaa

Jäälilja 25.9.2018

"Oliko sinulla vielä mielessä lähteä jonnekin muualle vai palaammeko me leiriin?" kysyi Kylmähenkäys. Liljahenkäyksestä puhuminen ei varmasti ollut Kylmähenkäyksen lempi asia, joten päätin jättää asian sikseen ja keskittyä johonkin muuhun. Kun ajattelin Varjoklaanin parantajaa, muistin tämän pentuajoiltamme. Hän ei ollut ollut tippaakaan Kuolonklaanilaisen oloinen, mutta senkin puolesta erittäin sydämellinen. Jos pääsisin ensi kokoontumiseen tahtoisin tavata tämän ja välttyä vihamielisiltä kommenteilta. Olin joskus jopa miettinyt, että oliko Kylmähenkäys nimetty rakastettunsa mukaan. Kohautin lapojani tyytyväisenä tiedottomuuteeni, sillä saisin joskus tietää jokaisen yksityiskohdan. Minun ei tarvitsisi kysyä kuin oikealta kissalta.

"Mennään vaan. Uusi sadekuuro alkaa pian", naukaisin haistelin ilmaa, jossa selvästikin tuoksui tulevan veden tuoma kosteus. Kylmähenkäys nyökäytti siniharmaata päätään ja keräsi omat saaliinsa kasasta. Lähdimme tassuttamaan rintarinnan pois aukiolta turkkimme välillä toisiaan hipoen. Hetki oli sykähdyttävä. Minä nautin Kylmähenkäyksen vierellä olosta. Siirryin ajattelemaan jotakin aivan muuta. Ensimmäisenä mieleeni juolahti ajatus Kostohengen pentujen tapaamisesta, jotka nykyään olivatkin jo oppilaita. Pidin kolmikosta kovasti, muistuttivat niin kovin isäänsä, että melkein unohdan Kuutihkun olleen heidän emonsa.

"Entä kaipaatko sinä takaisin erakkoelämääsi?" vierelläni tassuttava kolli kysyi tynnesti ja kohdisti uteliaansiniset silmänsä minuun. *Ahaa selvä, nyt kyseltäisiin minulta.* Katsoin Kylmähenkäyksen silmiä pitkään ennen kuin päätin vastata, minä luotin häneen ja voisin kertoa hänelle heikkouksistani jos olisi tarvis.

"En oikein tiedä. Nautin kovasti asumisestani täällä Kuolonklaanissa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhun, mutta minulla ei ole miltei mitään muistoja erakkona olosta. Muistan vain sen, että Lintulumo ja minä olimme erottamattomat. Joten en kaipaa erakkoelämää, vaan kaipaan hänen ystävyyttään", selitin ja loin lämpimän katseen kolliin. Tunsin olevani kerrankin avoin, enkä pitänyt monen sadan ketunmittaista seinää ympärilläni. Seuraavaksi kun mietin, muistin todellisen ikäväni Roihumyrskyä kohtaan. Missäköhän olisi nyt? Näkisimmekö enää koskaan. Kyyneleet miltei puristuivat ulos, mutta en sallinut niitä. Olin luvannut olevani vahva kaikesta huolimatta. Ja jos Roihumyrsky olisi siirtynyt jo tähtiin.. Pudistin päätäni ja jatkoin hieman rivakammin askelin eteen päin.

"No se siitä", naukaisin vilkaisten taivasta jossa aurinko oli jo puolitangossa painumassa mailleen, josta sain loistavan idean. Vilkaisin kissa vierelläni. Veisin hänet erääseen kauniiseen maisemapaikkaan.

"Seuraa minua. Näytän yhden hienon paikan, siellä on todella kaunista tähän aikaan", selitin ja sen enempää kertomatta lähdin ravaamaan oikealle Kylmähenkäys perässäni. Hetken etenemisen jälkeen saavuin minua kaksi kertaa korkeamman kiven juureen ja katsoin ylöspäin. Tiputin saaliit maahan ja loikkasin kynnet luisuen kiveä vasten. Takajalkani haroivat kiven harmaanpunertavaa pintaa hetken aikaa, kunnes löysivät kolon josta sai melko tukevan otteen. Saavuin kiven kovin tasaiselle pinnalle ja kuuntelin olisiko entinen varjoklaanilainen tulossa. Katselin kauas kauneuteen samalla kun odotin Kylmähenkäyksen saapumista. Kolli lopulta loikkasi kiven päälle ja vilkaisi maisemaa.

"Nelipuilla on paljon parempaa, sillä saa istua puhujankivellä, mutta en ajatellut sinne tähän aikaan lähteä. Joten pidä hyvänäsi, varjoklaanilainen", naukaisin.

//Kylmä?

Kylmähenkäys 26.9.2018

En vaivautunut sanomaan mitään Jääliljan lauseeseen vastaukseksi, joten päätin vain pysyä hiljaa ja katsella ympäristöä. Katseeni liukui huomaamattani Varjoklaanin rajan suuntaan ja pian tuijotinkin tuttuakin tutumpaa reviiriä. Tähän aikaan vuodesta Varjoklaanin reviiri näytti todella ankealta ja kurjalta asuinpaikalta eivätkä lehtisateet olleet helppoja omien kokemuksieni mukaan. En voinut olla miettimättä miten kaikilla varjoklaanilaisilla meni, koska vaikka en kaivannut klaania, kaipasin joskus sitä yhtenäisyyttä, jota kuolonklaanilaisilla ei ollut. Joskus ikävöin joitakin varjoklaanilaisia, kuten entistä kumppaniani Liljahenkäystä, ainoaa läheistä pentuani Utukyyneltä ja kuollutta oppilastani Happohenkäystä. Ikituulikin oli ollut minulle läheinen, mutta en ollut jutellut entiselle mestarilleni lainkaan pentujeni syntymän jälkeen ja nykyään hän tuntui aivan muukalaiselta.

"Minä taidan lähteä kävelylle", töksäytin yllättäen ja käännyin vilkaisemaan Jääliljaa, joka silmäili nummia ilmeettömänä. Minun katseeni huomattuaan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras kääntyi minua kohti ja sai pienen liekin syttymään rinnassani. Mutta jo silloin tiesin että se liekki ei tulisi koskaan palamaan yhtä vahvasti kuin se liekki joka oli palannut Liljahenkäyksen seurassa.

"Tahdotko sinä lähteä mukaan vai palaatko sinä leiriin?" kysyin hetken mietinnän jälkeen. Minulle oli loppujen lopuksi aivan sama tulisiko naaras kanssani kävelylle.

"Aivan sama, ei minulla ole mitään muutakaan tehtävää", Jäälilja totesi viileästi ja nousi seisomaan, "lähdetään sitten. Mihin suuntaan?"

"Varjoklaanin rajalle", ilmoitin ja käänsin sitten katseeni muualle ennen kuin Jäälilja ehtisi heittää minuun hämmästyneen katseen. Köhäisin nopeasti kurkkuani ja lähdin marssimaan kyseistä suuntaa kohti, toivoen että Jäälilja ei kysyisi syytä äkilliseen päätökseeni. Suureksi helpotuksekseni kuolonklaanilainen piti kuononsa kiinni ja lähti jatkamaan matkaa.

Kävelimme rauhallisella tahdilla Varjoklaanin rajaa pitkin ja silmäilimme kummatkin ympäröiviä nummia kiusallisessa hiljaisuudessa. En keksinyt yhtikäs mitään sanottavaa joten tyydyin vain nuuhkimaan ilmaa riistan varalta ja pitämään katseeni Kuolonklaanin reviirillä. Olihan se todella kiusallista, mutta minulla ei ainakaan ollut pientäkään aietta aloittaa keskustelua.

"Hei, joku varjoklaanilainen on tulossa tänne!" Jäälilja sähähti yht'äkkiä ja työnsi minut nopeasti lähistöllä sijaitsevan pensaan suojiin. Tajutessani tilanteen onnistuin kömpimään jaloilleni ja tirkistin pensaan raoista Varjoklaanin rajaa. Siellä tosiaan oli joku kissa, mutta se ei ollutkaan kuka tahansa kissa. Varjoklaanilainen oli sinertävävänharmaa naaras, jonka päästä kulki tummanharmaa raita aina häntään asti. Kun tunnistin kissan tummansiniset kissat, sukelsin epäröimättä ulos pensaasta ja lähdin marssimaan rajaa kohti.

"Hyvää päivää Utukyynel!"

Utukyyneleen kasvot kääntyivät salamannopeasti minuun ja heti minut tunnistettuaan tyttäreni kasvoille nousi hetkeksi heikko hymy, jonka seurauksena hän lähti marssimaan minua kohti. Kuulin heikosti kuinka Jäälilja pujahti ulos pensasta ja tassutteli vierelleni.

"En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan että olen jo miltein unohtanut sinut. Miten Varjoklaanissa menee?" kysyin ilkikurisesti, koska tiesin jo että Utukyynel vihasi suurta osaa Varjoklaanin kissoista.

//Utu? Jää?

//410 sanaa

Utukyynel 28.9.2018

Virnistin jäisesti nähdessäni isäni hahmon. Hän osasi aina valita oikeat sanat keskustelun alkajaisiksi. Totta kai epäluuloani herätti likaisenvalkoinen naaras, mutta sivuutin hänen olemassaoloansa täysin kohdatessani uudestaan isäni kasvot. Jos naaras oli tullut rajalle isäni kanssa, hän ei olisi millään tapaa uhka minulle. Isäni pitäisi varmasti huolta siitä, että hänen lempityttärensä poistuisi Varjoklaanin rajalta hengissä.

"Mitä minä uskaltaisinkaan sanoa Varjoklaanista?" maukaisin ääneen muka miettiäkseni asiaa. "Luultavasti oletkin kohdannut jo suurimman ihmetyksen aiheen, Mäyräraidan, Tihkutähden ja Minttusydämen tyttären. Hänhän muutti tässä äskettäin Kuolonklaaniin. On sillä katilla otsaa!"

Pyöräytin sinisiä silmiäni ylidramaattisesti. Mäyräraidan mielen muutos ei oikeasti yllättänyt minua, mutta saatoin haluta tämän toisen kuolonklaanilaisen kuitenkin ajattelevan niin.

"Ja minä kun luulin, et ehtisin saada kunnian muuttaa Kuolonklaaniin omin neuvoini", naurahdin jäisesti. "Mäyräraita taisi lievästi sanoen varastaa omat suunnitelmani sekä ajatukseni. Mutta jos jokin on positiivista niin se, että jopa päällikön tytär ymmärtää kuinka vahvasta Varjoklaani on syöksymässä kohti tuhoaan."

Kylmähenkäys näytti mietteliäältä. Hän taisi punoa jotakin suunnnitelmaa, ainakin hänen ilmeestänsä päätellen. Tunsin ini paremmin kuin kukaan oikeasti uskoisikaan. Tunsin hänet jopa paremmin kuin emoni, joka sentään asui samassa klaaniss kanssani. Mutta ei ollut minun valintani kumpaa vanhemmistani olin onnistunut mielyttämään enemmän. Liljahenkäyksen häpeäksi sen en ollut minä. Hän ei tiedäkään mitä hän menetti silloin aikiinaan. Lyhyesti sanottuna kaiken. Liljahenkäyskin oli nykyään vain varjo itsestänsä. Kuka tietää mitä parantajan pesällä tapahtui kun Sienikarva ja Liljahenkäys olivat siellä keskenänsä. Inho vieraili hetken aikaa kasvoillani. Kylmähenkäys tarttui siihen yksityiskohtaan heti.

"Varjoklanissa taitaa olla meneillä muutakin kuin Tihkutähden tyttären pako klaanista?" Kylmähenkäys kysyi taas suuntaa ohjailevasti. Hymähdin viileästi. Katsoin isääni silmät viirulla pelkästä inhoasta, joka ei tietenkään ollut isääni kohtaan.

"Rosmariiniputous", murahdin nimen molempien kuolonklaanilaisten kuultaville. "Hän keräilee taas suosiota klaanin keskeltä kuin marjoja pensaista. Odota vain ja kuulet pian kuinka hän on saanut Kettuaskeleen kanssa pentuja. En tahdo kuulla sanaakaan siitä uutisesta, että olisin täti. Rosmariiniputous ja Kettuaskel ovat kuin yö ja päivä. Rosmariiniputous on lempeydellään onnistunut pilaamaan joskus lupaavan Varjoklaanin soturin kokonaan."

Suljin silmäni ja pudistelin päätäni. Katseeni siirtyi nyt kokonaan pois isästäni tähän likaisenvalkoiseen naaraaseen.

"Oletettavasti hiljainen ja tarkkaileva seuralaisesti on Jäälilja", totesin silmät kapeilla viiruilla.

*Äläkä sinä siinä hetkeäkään kyseenalaista minun motiivejani tai uskollisuuttani*, lisäsin ärtyneesti pääni sisällä. Naaras näytti siltä, että jos livauttaisin jotakin josta Kuolonklaani voisi hyötyä, hän hyödyntäisi sitä vain itse. Siispä käänsin katseeni puoliksi isääni Kylmähenkäyksen ja pääni heilautuksella oyysin häntä lähemmäs minua. Onnekseni Kylmähenkäys ymmärsi minua, välillä jopa paremmin kuin kukaan muu.

"Tihkutähden on huhuttu olevan heikoimmillansa. Tietenkään en tätä tietoa ole voinut varmistaa, mutta Minttusydämen valta voi oll jo neljännesosakuun takana. Näin olen kuullut. Siksi tarvitsen jonkun motiivin, jotta pystyn elämään edes tässä klanissa. Harmikseni en sellaista omista. Mutta sinulla taitaa olla jotakin mielessäsi?" kerroin Kylmähenkäykselle hiljaa kuiskaten, mutta ääneni vaihtui viekottelevaksi loppua kohden. Kylmähenkäys nousi takaisin koko ryhtiinsä ja perääntyi muutaman askeleen.

"Tunnen sinut liian hyvin. Et voi väittää etteikö sinun mielessäsi olisi jotakin. Sinä päätät onko se toteuttamisen arvoinen, mutta minun korvani ovat kuulolla."

// Kylmä? Jää?

Kylmähenkäys 29.9.2018

"Rosmariiniputous", Utukyynel murahti yritettyäni saada hänet kertomaan jotain muutakin huonoa Varjoklaanista kuin Tihkutähden hiipuvan vallan, "hän keräilee taas suosiota klaanin keskeltä kuin marjoja pensaista. Odota vain ja kuulet pian kuinka hän on saanut Kettuaskeleen kanssa pentuja. En tahdo kuulla sanaakaan siitä uutisesta, että olisin täti. Rosmariiniputous ja Kettuaskel ovat kuin yö ja päivä. Rosmariiniputous on lempeydellään onnistunut pilaamaan joskus lupaavan Varjoklaanin soturin kokonaan."

Nyökyttelin päätäni tasaiseen tahtiin koko Utukyynelen selityksen ajan, koska samaistuin jokaikiseen sanaan joka tuli ulos tyttäreni suusta. Vanhempi tyttäreni oli hiljalleen kerännyt suosiota Varjoklaanissa ja ansainnut jokaisen Tähtiklaaniin uskovan kissan kunnioituksen. Ja kun Tihkutähti siirtyisi Pimeyden metsään ja Minttusydän ansaitsisi kauan odotetun asemansa päällikkönä, en yllättyisi yhtään jos hän valitsisi varapäällikökseen Rosmariiniputouksen. Olin jo niin kyllästynyt kuulemaan tyttäreni nimen aina kun Varjoklaani tuli puheenaiheeksi. Sitten huomasin, että Utukyyneleen arvioiva katse oli siirtynyt Jääliljaan ja nuorin pentuni silmäili kuolonklaanilaista päästä varpaisiin. Jäälilja pysyi tietenkin rentona eikä näyttänyt edes huomiovan tyttäreni tuijotusta.

"Oletettavasti hiljainen ja tarkkaileva seuralaisesti on Jäälilja", Utukyynel arvasi tyynesti ja annoin hänelle tietyn ilmeen, josta naaras tajusi arvanneensa oikein. Tyttäreni oli varmastikin nähnyt minut Jääliljan seurassa useimminkin kuin kerran, olihan Jäälilja ainoa kissa Kuolonklaanissa jolle olin edes kunnolla jutellut muuttoni jälkeen. Oli todella outoa ajatella että olin muuttanut Kuolonklaaniin hiirenkorvan keskivaiheilla ja nyt oli jo lehtisade.

"Tihkutähden on huhuttu olevan heikoimmillansa. Tietenkään en tätä tietoa ole voinut varmistaa, mutta Minttusydämen valta voi olla jo neljännesosakuun takana. Näin olen kuullut. Siksi tarvitsen jonkun motiivin, jotta pystyn elämään edes tässä klanissa. Harmikseni en sellaista omista. Mutta sinulla taitaa olla jotakin mielessäsi?" Utukyynel kääntyi minuun päin ja alkoi arvioimaan kasvoillani lepäävää ilmettä. Nousin hitaasti kunnolliseen ryhtiin ja peräännyin pari askelta muka miettivä ilme kasvoillani, mutta minun mielessäni pyöri oikeastikin jotain.

"Tunnen sinut liian hyvin. Et voi väittää etteikö sinun mielessäsi olisi jotakin. Sinä päätät onko se toteuttamisen arvoinen, mutta minun korvani ovat kuulolla."

"Eli sinä kaipaat jotain motiivia olla Varjoklaanissa mutta sinulla ei ole sellaista", aloitin tavanomaisesti sanojani venytellen ja silmäilin Utukyyneltä yliliioitellun arvioivasti. Utukyynel nyökäytti päätään, kylmyys silmissään säihkyen. Tämän takia minä rakastin vain ja ainoastaan nuorinta pentuani enkä tulisi ikinä rakastamaan Hikkoritassua, Korentolentoa enkä varsinkaan Rosmariiniputousta.

"Entä jos sinä et jäisikään Varjoklaaniin. Ajatteleppas, mitä siellä on sinulle? Ei yhtikääs mitään, joten miksi sinun pitäisi jäädä klaaniin vaikka sinulla ei ole pienintäkään halua olla siellä", jatkoin hieman ohjailevaan sävyyn, mutta Utukyynel ei tuntunut saavan kiinni vinkkejäni, sillä hän vaikutti hyvin hämmentyneeltä.

"Eli mitä minun kuuluisi tehdä?" hän kysyi.

"Muuta Kuolonklaaniin", naukaisin päättäväisesti ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni. Utukyyneleen silmät laajenivat, kun hän tajusi mitä olin kysynyt. Jäin vain odottamaan kärsivällisenä vastausta enkä uskonut että siinä kestäisi kovin kauan.

//Utu? Jää?

//429 sanaa

Jäälilja 29.9.2018

Tarkkailin Kylmähenkäyksen ja Utukyynelen keskustelua laskelmoivasti. Osasin arvata mitä Kylmähenkäyksen suusta - loppujen lopuksi - oli tulossa. Melko kaunis sinertävänharmaa naaras vilkaisi minua tummansinisillä silmillään kerran jos toisenkin. Jokin hänen persoonassaan hehkui jo kauas metsän toiseen päähän, minä pidin siitä. Utukyynel vaikutti pikemminkin enemmän Kuolonklaanilaiselta kuin Varjoklaanilaiselta.

"Muuta Kuolonklaaniin", sanoi Kylmähenkäys päättäväisesti sen enempää miettimättä. *Sieltähän se tuli.* Kaikki tapahtui nopeasti ja pian kollin tytär oli jo poissa. Oikeastaan hetken Utukyynelen loittonevaa selkää katsellessani mietin, että minkäköhänlaisia omat tyttäreni ja poikani tulisivat olemaan.

"Ihan vaikuttava Rosmariiniputoukseen verrattuna, mutta hän täyttää kokonaisen arvon silmissäni vasta kun on osoittanut ansaitsevansa sen", naukaisin osoittaen jäänsinisillä silmilläni Kylmähenkäystä. Kasvoillani väreili jokin hymyntapainen katsoessani kylmiä silmiä edessäni, kuinka kylmät ne olivatkaan, silti ne olivat tarpeeksi lämpimät sydämeni puolittaiseen sulamiseen.

"Saat sitten itse selittää Raetähdelle sen, että miksi koko Varjoklaani on raahautumassa kuolonklaaniin. Sinähän sen aloitit", naurahdin kylmän leikkisästi. Kylmähenkäys kohotti kulmiaan ja astui lähemmäs.

"Sinä houkuttelit", kolli murahti ja käänsi katseensa Varjoklaanin reviirille. Pyöräytin silmiäni ja naurahdin. Nousin seisomaan ja venyttelin puutuneita tassujani hitaasti ja miellyttävästi.

"Meidän ei varmaan pitäisi seisoskella tässä vain ja odotella partion saapumista. Kiivetään noihin puihin niin olemme vähän piilossa, saat myös osoittaa minulle kiipeilytaitosi. Ties vaikka joutuisin opettamana sinua, siitähän minulla on kokemusta", virnistin ja loikin lähimmän männyn luokse. Loikkasin vähän matkaa ylös ja lopulta kiipesin alimmalta oksalta hieman korkeammalle.

"Anna palaa Varjoklaanilainen."

//Kylmä?

221 sanaa

Sirpalepentu 8.8.2018

Siristin silmiäni mustalle naaraalle. En minä, eivätkä pentutoverini tarvinneet uutta emoa. Ainakaan uutta tuollaista emoa. Jokin osa minusta toivoi salaa, että Jäälilja voisi olla emoni nyt, kun Kuutihku oli poissa. En kuitenkaan tarvitsisi uutta pehmeää emoa. En nyt, enkä ikinä. Kuutihku oli pehmeä emomme, jota olin rakastanut, mutta joka oli nyt poissa. Pimeyslehteä kohtaan en tuntenut mitään. Seurasin Pirstalepentua emomme entiselle makuualuselle ja käperryin veljeni kylkeen. Hänen läsnäolonsa rauhoitti minua. Samoin emolta tuoksuvat makuualuset. Vaikka pentutarhassa leijui emomme kuoleman haju ja pelko, veljieni läsnäolo sai minut rauhoittumaan. Suljin silmäni ja palasin mielessäni päivän tapahtumiin. Jäälilja oli kertonut, että Kojoottivirne oli huono mestarivaihtoehto. Nyt tiesin, että jos Raetähti nimittäisi Kojoottivirneen mestarikseni, minun pitäisi tavata Jäälilja ja Kostohenki niin nopeasti kuin mahdollista. Jos saisin Kojoottivirneen mestarikseni, maksaisin minkä vain hinnan, jonka Jäälilja koulutukselleen asettaisi. Uskoin isäni haluavan vain palveluksen myöhemmin. Ei minun palvelukseeni isälleni olisi tarvittu vastapalvelusta häneltä, mutta kouluttamiseni olisi hyödyksi myös Kostohengelle. Jos meistä tulisi hyviä sotureita, isä voisi olla meistä ylpeä. Lisäksi, mitä parempia sotureita olisimme, sitä parempia palveluksia Kostohenki meiltä jonakin päivänä saisi. Olimme jo nyt velkaa ainakin kaksi palvelusta. Oikeastaan, kun taemmin ajattelin, kolme. Ensimmäinen asia, jossa isä oli meitä auttanut, oli kävelemään opettelu. Hän oli antanut meille syyn opetella kävelemään ja sen vuoksi olimme oppineet niin nopeasti. Toinen palvelus oli ollut meidän kovettamisemme. Jos emme olisi nähneet Hiiripisaran ruumista, emme olisi osanneet pitää kynsiämme erossa Pikiviillosta, kun hän oli tappanut emomme. En ollut aivan varma, olinko tehnyt oikein jättämällä hänelle elämän. Olisi ehkä pitänyt viedä Pikiviillon henki silloin, kun emoni ruumis oli ollut vielä lämmin. Nyt saattaisin joutua odottamaan ikuisesti. Joku muu tai jokin muu saattaisi ehtiä tehdä työni ensin. Kolmas palvelus oli ollut kissojen esittely meille. Nyt tiesimme paljon klaanitovereistamme ja se oli isämme ansiota. Nyt kun ajattelin asiaa, Kostohenki oli tehnyt vielä neljännen asian hyväksemme: hän oli passittanut meidät pentutarhaan nukkumaan. Jos hän ei olisi tehnyt sitä, olisin varmaankin pian alkanut kompuroida kävellessäni ja sitä en halunnut yhdenkään kuolonklaanilaisen näkevän. Varsinkaan Jääliljan. Ajatukseni alkoivat sumentua ja pian vaivuin uneen.

Juoksin kohti pentutarhaa. Vilkaisin maata ja huomasin sen olevan kauempana kuin olin odottanut. Katsoin ympärilleni ja huomasin olevani saman kokoinen kuin useimmat leirissä olijat. Olin nyt siis soturin kokoinen. Kuulin yskintää. Nopeutin askeliani. Minun olisi pakko tehdä se, mitä en ollut aiemmin tehnyt. Varmuus täytti minut. Tiesin, mikä olisi oikein. Pentutarhaan päästyäni paljastin kynteni, sillä tiesin jo, kuka siellä odottaisi. Kohtasin kirkkaanvihreät silmät. Ne hehkuivat hämärässä pesässä tyytyväisinä. Yskintä oli loppunut. Annoin katseeni laskea Pikiviillon tassujen juuressa makaavaan kissaan. Verilammikko oli samanlainen kuin aiemmin, mutta maassa makaava kissa ei ollut Kuutihku. Maassa makaavan kollin tummanharmaa turkki oli täynnä veritahroja. Tummat meripihkasilmät tuijottivat Pikiviiltoa mitään näkemättä. Viha, jota olin hillinnyt parhaani mukaan pääsi valloilleen. Parantaja oli ylittänyt rajan. Hän oli vienyt minulta veljeni. Hän oli tappanut Pirstalepennun. Tunsin turkin koskettavan omaani. Vilkaisin vierelläni olevaa kissaa. Toinen kissa oli toinen veljeni: Säpälepentu. Kolli nyökkäsi minulle vakavana. Hyökkäsimme edessämme olevan tappajan kimppuun kuin yhtenä kissana. Pian emomme ja veljemme tappajaa ei enää ollut. Oli vain maa täynnä verta ja sekalaisia kissan osia. Tehtävämme oli täytetty. Pikiviilto oli poissa. Hätkähdin hereille ja vilkaisin vieressäni nukkuvia veljiäni. Kummankin kylki kohoili. Olin siis nähnyt vain unta. Suljin silmäni uudelleen ja vaivuin rauhallisempaan uneen.

Jäälilja 23.9.2018

Istuskelin soturienpesän edessä. Yritin olla hieman suojassa sillä taivas vihmoi suuria pisaroitaan maahan. Ne jos jotkin lävistivät suoraan turkin ja pääsivät käsiksi lämpimään nahkaan. Lihakseni värähtelivät satunnaisesti heitelläkseen ihollani vieriviä pisaroita pois, mutta turhaan, sillä pian kiertokulku alkaisi uudestaan. Luimistin korviani estääkseni veden kulkeutumisen sinne, mistä sen olisi vaikea tulla pois. Jäänsiniset silmäni silmäilivät taivasta ja huomasivat, ettei siellä ollut merkkiäkään vasta-alkaneen sateen lopusta. Taivas oli harmaa ja pahaenteisen näköinen, saattaisi alkaa satamaan ihan kunnolla. *Hienoa! Kaatosadetta. Muutenkin tämä päivä tulisi olemaan yhtä kuollut kuin Myrskyklaanin klaaninvanhimmat.* Pyöräytin silmiäni tylsistyneenä. Huomasin pian tänne päin astelevan sinertävänharmaan kollin, jonka silmät hohtivat tämän nimensä mukaisesti kylmänsinisinä. Kollin turkkia väritti mustat juovat tämän selässä, jotka eivät juuri erottuneet märästä turkista.

"Kylmähenkäys. Mitä sinä siellä sateessa teet? Sinähän vilustut pian!" naukaisin silmiäni ilkikurisesti siristellen. Kolli murahti jotain itsekseen ja kohdisti kauniin sinisen katseensa minuun.

"Ihan kuin välittäisit, Jäälilja", Kylmähenkäys naukaisi tutun kylmästi ja oli astelemassa sateensuojaan. Pudistin päätäni ja virnistin häijysti.

"Totta. Pidän sinusta siellä sateessa enemmän. On mukava piristää mielialaansa katselemalla kun toinen kastuu", naurahdin kylmän tunteettomasti. Kylmähenkäys työnsi itsensä kuitenkin väkisin sisään ja mulkaisi minua.

"Itse asiassa sanoissasi on pointtia", kolli sanoi kumealla äänellään ja tönäisi minut sateeseen. Silmäni lehahtivat suuttumuksesta ja porasin katseeni Kylmähenkäyksen silmiin. Turkkini latistui hetkessä, mutta onnistuin olemaan piittaamatta siitä.

"Me lähdemme nyt metsälle", sanoin Kylmähenkäykselle ja astelin sateessa reippaasti kohti uloskäyntiä. Olin varma, että Kylmähenkäys ei jättäisi tulematta, sillä hän tiesi että testasin häntä kokoajan. Sade oli alkanut heiketä ja olin varma, että se loppuisi reissumme aikana kokonaan, ainakin hetkeksi.

//Kylmä?

Kylmähenkäys 23.9.2018

Laahustin turhautuneena Kuolonklaanin leiriaukion halki ja yritin samalla säilyttää vahvan olemukseni, mutta se ei todellakaan ollut helppoa kun turkissani risteilevät haavat kirvelivät. Rosmariiniputouksen, Kettuaskeleen ja minun välisestä taistelusta oli kulunut jo pitkä tovi, mutta yksi haavoistani oli tulehtunut todella pahasti ja sen seurauksena olin joutunut käymään Talvikkimuiston luona ainakin kerran päivässä. Tuntui niin säälittävältä tassutella parantajan pesään näyttämään jotakin haavaa, jonka kanssa olisin selvinnyt itsekin. Vielä säälittävämpää oli se, että tämän haavan minulle oli antanut oma heikko tyttäreni, Rosmariiniputous. Rosmariiniputous oli selviytynyt taistelusta ilman vakavia haavoja, mutta olin jo taistelun aikana huomannut että Kettuaskeleelle jäisi taistelusta ikäviä haavoja. Vaikka en aikoisi myöntää sitä ääneen, Rosmariiniputous oli yllättävän taitava taistelija pieneen ja heikkoon olemukseensa verratessa. Ehkäpä osa minun taistelutaidoistani olivat saattaneet siirtyä hänelle.

"Tule vain suoraan tänne, Kylmähenkäys, niin voimme tarkastaa haavasi", Talvikkimuisto ilmoitti heti kun työnsin ensimmäisen tassuni parantajan pesään. Sinertävänharmaa naaras heitti minuun nopeaan silmäyksen ja ohjeisti minut sitten vapaalle sammalpedille. Pujotellessani makuualusia kohtia silmäilin parantajaa silmät sirillä. Istuuduin turhautuneena pehmeille makuualusille ja kumarruin hieman sivulle, jotta Talvikkimuisto pääsisi tutkimaan vasempaa kylkeäni pitkin kulkevan haavan. Vaikka naaras paineli joitakin kohtia hieman epämukavalla tavalla, onnistuin pitämään kasvoni peruslukemilla, kunnes parantaja jo siirsikin etukäpälänsä pois ja antoi minun laskeutua alas sammalpediltä.

"Haavasi paranee erinomaisesti, tulehtuminen ei näytä kovinkaan mahdolliselta. Muut haavasi paranevat myös hyvin siltä, mikä ikinä aiheuttikaan ne", Talvikkimuisto heitti merkittävän silmäyksen minuun, mutta käänsin tylystä kylmänsinisen katseeni muualle. Hän oli yrittänyt saada selville syyn haavoilleni siitä asti, kun olin saapunut hänen hoitoonsa heti taistelun jälkeen. Olin kertonut parantajalle, että haavat olivat tulleet piikkipuskaan kaatumisesta, mutta Talvikkimuisto ei tietenkään uskonut minua. Hän ei ollut kuitenkaan saanut selville todellista syytä haavoihini eikä hän tulisi saamaankaan sitä selville. Jääliljakaan ei tiennyt syytä, koska en ollut jutellut hänelle lainkaan taistelun jälkeen jatkuvien parantajan pesällä käyntien takia.

"Sinun ei varmaan enää tarvitse käydä tarkistuksissa, ellei haavaan ala sattua tai se repeää. Älä kuitenkaan tee mitään raskaita tehtäviä, jottei haava aukea kesken kaiken", Talvikkimuisto huusi vielä minun perääni ennen kuin sukelsin ulos pesästä aukiolle.

Leiriaukio oli autioakin autiompi ja hyvästä syystäkin. Tummanharmaa taivas heitti maahan raskata pisaroitaan ja kylmä ilmavirta puhalsi leirin halki.

*Tämä se vielä puuttuikin*, ärähdin mielessäni ja lähdin raivostuneena marssimaan soturien pesää kohti, jonka edustalla istui tuttuakin tutumpi hahmo, jonka jäänsinisen tuijotuksen olisin tunnistanut aina. Jääliljan ilkikurinen katse poraantui minuun, kun hän aloitti tavanomaisen ilkkumisensa:

"Kylmähenkäys. Mitä sinä siellä sateessa teet? Sinähän vilustut pian!" Jäälilja virnisti jäätävästi. Päästin suustani ulos epämääräisen murahduksen ja kohdistin kylmänsinisen tuijotukseni naaraaseen, joka silmäili minua tavanomaisen mysteerisesti.

"Ihan kuin välittäisit, Jäälilja", naukaisin kylmästi ja jatkoin matkaani soturien pesää kohti. Vaikka paksu turkkini kesti hyvin kylmää, märköjen karvojen liimautuminen ihoon kiinni ei ollut kovin mukava tunne.

"Totta. Pidän sinusta siellä sateessa enemmän. On mukava piristää mielialaansa katselemalla kun toinen kastuu", Jäälilja naurahti tunteettomasti, mutta en antanut naaraan kommenttien ärsyttää. Työnnyin soturien pesään väkisin ja heitin nopean mulkaisun kirjavaturkkiseen naaraaseen. Sain kuitenkin pienen idean ennen kuin häipyisin soturien pesään.

"Itseasiassa sanoissasi on pointtia", totesin ja tönäisin Jääliljan sateeseen. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras näytti vajaan silmänräpäyksen ajan raivostuneelta, mutta sitten hänen kasvoilleen palasi kylmän tyyni ilme ja hän heitti minuun omahyväisen virnistyksen.

"Me lähdemme nyt metsälle", Jäälilja ilmoitti päättäväisesti ja lähti itsekseen tassuttelemaan uloskäyntiä kohti. Jäin aluksi vain tuijottamaan häntä epäilevänä, mutta päätin lopulta vain lähteä hänen mukaansa ja päästä edes hetkeksi ulos tästä vankilasta jollaisena Kuolonklaanin leirin näin. Täten nousin seisomaan ja kirin lyhyellä juoksulla naaraan kiinni. Jäälilja heitti minuun jäätävän virneen.

"Etkö pystynyt vastustamaan seuraani?"

"Tahdoin pois tuosta vankilasta", ilmoitin välinpitämättömästi ja siirryin nopeasti asiasta toiseen, "uskot varmaan vieläkin että koulutukseni on kesken, vai mitä?"

"No, senhän me voimme testata", Jäälilja totesi kylmästi ja sukelsi ensimmäisenä uloskäyntiin. Seurasin tietenkin naarasta perässä. Irvistin hieman, kun haavojani alkoi taas kirvellä, mutta pidin kivun salassa Jääliljalta, koska kukaan ei saisi nähdä minut heikkona. En ollut kertonut Jääliljalle taistelustani Rosmariiniputouksen ja Kettuaskeleen kanssa enkä uskonut että hänen täytyisi tietää siitä. En ollut edes oikeastaan voittanut taistelua joten siinäkin oli syy jättää tarina kertomatta.

"Minne päin me lähdemme?" kysyin tyynesti kun pääsimme ulos leiristä.

//Jää?

Jäälilja 24.9.2018

"Minne päin me lähdemme?" Kylmähenkäys kysyi tyynenrauhallisella äänellä samalla kun tassutti rinnallani eteen päin. Hänen tummanharmaa turkkinsa ja minun likaisenvalkea miltei hipoivat toisiaan, joka sai olostani oudon epämukavan. Jäänsiniset silmäni välkähtivät huvittuneina kun käännyin Kylmähenkäyksen puoleen.

"Minä niin kovasti pidän siitä kun ajattelet automaattisesti minun olevan se joka päättää", naukaisin kylmästi samalla vetäen kasvoni ovelaan virneeseen. Joka askelmalla eteenpäin, puristin puoli hiekkaista maata kynsilläni.

"Hmm, mutta tällä kertaa sinä valitset mihin menemme", sanoin ja asetuin Kylmähenkäyksen eteen yhtäkkiä. Häntäni hipoi miltei taivasta samalla kuin heilahti tasaiseen tahtiin puolelta toiselle. Katseeni kiinnittyi miltei heti Kylmähenkäyksen silmiin, jonka jälkeen arvioin yhdellä silmäyksellä koko kollin. Huomasin samalla, että eräs tämän haavoista li miltei tulehtunut, oli mahdollista, että siitä jäisi arpi, mutta tuskin Kylmähenkäystä pienet kauneusvauriot haittaisivat.

"Selvä", kolli murahti ja raotti suutaan haistellakseen ilmaa. Tein saman ja haistelin ilmaa. Kylmähenkäys valpastui ja loikkasi juoksuun. Lähdin kiitämään kollin perään, kuitenkin jokusta ketunmittaa välillämme pitäen, sillä en voinut koskaan luottaa siihen ettei etumainen kissa tekisi äkkiliikettä ja pysähtyisi. Nyt välttyisin noloilta tilanteilta, jotka saattaisivat vaikuttaa mielialaani. Toisaalta myös pidin välimatkaa harmaaseen kolliin, sillä tämä oli valinnut minne menisimme, joten se tarkoitti automaattisesti, että minun olisi seurattava häntä. Näin kaukana horisontissa Varjoklaanin ja Kuolonklaanin välisen rajapyykin ja yllätyin, ettei Kylmähenkäys suunnannut sinne. Voisin samalla kun metsästäisimme kysyä pari kiperää kysymystä kollilta. Halusin tietää kaipasiko hän oikeasti kotiklaaniinsa. Saavuimme pienelle metsäaukealle, jota ympäröi satunnaisesti männyt, kuuset ja pari lehtipuuta. Sade oli lakannut miltei kokonaan, enää kosteudesta oli jäljellä pienet ja suuret lätäköt siellä täällä ja pieni sumu, joka ympäröi meitä. Sumu tosiasiassa olikin aivan pieniä vesipisaroita. Kylmähenkäys hiljensi vauhtiaan ja samalla kun pysähtyi hän asettui siistiin asentoon häntä etutassujensa ympärillä istumaan. Pysähdyin ja tarkastelin katseellani paikkaa johon saavuimme. Maistellessani ilmaa, huomasin metsän eläinten läsnäolon, mutta niin huomasi kolli vieressänikin. Hänen niskakarvansa pörhistyivät hieman innokkaina kun hän lähti hiljaisin askelin jäljittämään otuksen olinpaikkaa. Pian sen paikannettuaan hän painautui matalaksi maata vasten ja lähestyi saalistaan. Kylmähenkäys liikkui kuin käärme, yhtä sulavasti ja kauniisti. Hän oli myös yhtä myrkyllinen. Pian kuulin vain suhahduksen kuin keskikokoinen lintu yritti henkensä edestä pyristellä lentoon, mutta turhaan. Kylmähenkäyksen hampaat olivat jo tiukasti kiinni eläimestä. Kylmähenkäys tipautti kuolleen saaliinsa vähän matkan päähän minusta.

"Vaikuttavaa Varjoklaanilainen", naukaisin yhtä kylmällä äänellä kuin ennenkin. Kylmähenkäys pyöräytti silmäpariaan kerran ympäri ja tuhahti. Päästin pienen myhäilevän äännähdyksen.

"Otetaampas pieni kisa. Sinä lähdet tuonne päin ja minä tänne päin ja katsomme kumpi saa enemmän saalista. Tämä ei ole ehdotus vaan käsky. Olen lojunut koko päivän leirissä katselemassa kissojen järjettömiä touhuja, joten kaipaan tekemistä ja luultavasti niin sinäkin", sanoin ja vilkaisin Kylmähenkäystä arvioivasti.

"Kiinni veti. Äläkä koskaan enää kutsu minua Varjoklaanilaiseksi", siniharmaa suurikokoinen kolli naukaisi ääntään madaltaen. Kohautin lapojani, sillä en ajatellut luvata mitään siitä miksi tuota potentiaalista kollia kutsuisin. Jos haluaisin kutsua häntä joksikin, kutsuisin häntä siksi. Luimistin korviani kilpailuhenkisesti ja siristelin silmiäni. Kylmähenkäys naurahti ja kiepsahti matkaan, samoin minä. Pidin askeleni keveinä ja hiljaisina, vaikka juoksinkin, sillä en halunnut saaliseläinten juoksevan kauhuissaan karkuun kuullessaan saalistajan. Höristin korviani ja valpastin olemukseni, jotta kuulisin pienimmätkin rasahdukset. Luotin kuitenkin enemmän nenääni, joten aloin haistella innokkaasti ilmaa. Hetken kierreltyäni paikansin nuoren oravan. Orava nakersi keskittyneenä pientä pyöreän muotoista käpyä istuaalteen, eikä huomannut vaanivaa vaaraa. Tämän pieni pää kääntyili satunnaisesti tarkkaillakseen tilannetta, mutta silti takaa iskevä kissa jäi huomaamatta. Pian kyseinen oranssinruskea turkkinen orava roikkui hampaissani velttona. Ensimmäinen yritys ja täydellinen onnistuminen. Olin ylpeä itsestäni. Tätä menoa tulisin voittamaan Kylmähenkäyksen mennen tullen ja varmaan ihan muutenkin.

Saalistukseni jatkui miltei samaa rataa yhtä hutia lukuunottamatta. Eräs lintu oli äkännyt minut sekunninmurto-osan liian aikaisin, muuten olisin saanut sen takuuvarmasti. Kuolonklaanin reviiri oli erittäin runsasriistainen tänä lehtisateena ja se teki klaanistamme entistäkin vahvemman, varsinkin kun ruokimme Varjoklaania salaisesti. Aloin kaivamaan hautaamiani saaliita esille, sillä veikkasin Kylmähenkäyksenkin saaneen metsästyksensä päätökseen. Seuraavaksi olisi kiperien kysmysten vuoro. Nostin kuopasta kaksi harmaa turkkista hiirtä ja oravani. Roikotin kolmikkoa hännistä hampaissani kun lähdin ravaamaan takaisin Kylmähenkäyksen johdattamalle aukiolle. Siniharmaa kolli saisi odottaa minua niin kauan kuin oli tarvis, en aikonut kiirehtiä.

Saavuttuani paikalle näin Kylmähenkäyksen istumassa tyynen näköisenä aukion keskustassa ja pahaksi onnekseni näin tämän edessä tismalleen saman verran riistaa kuin minulla. Kylmät ja siniset katseemme kohtasivat samalla kun nostin kasvoilleni tutun mitään sanomattoman ilmeen. Astelin kollin luokse ja tipautin omat saaliini tämän edessä olevaan pinoon, joka sekoitti saaliimme keskenään ettemme alkaisi heti vertailemaan hiirien kokoa.

"Tasapeli", kolli naukui kylmästi samalla rikkoen korvia särkevän hiljaisuuden. Pyöräytin silmiäni hieman tyytymättönä ja sen jälkeen kiersin Kylmähenkäyksen ympäri.

"Lopetetaan tuosta turhasta kisasta jauhaminen ja pureudutaan hiostaviin kysymyksiini, joihin haluan poikkeuksellisesti rehellisen vastauksen", naukaisin silkinpehmeästi sanoja taivutellen. Pysähdyin äkisti ja istahdin hyvin lähelle Kylmähekäystä ja samalla ymmärsin kiintymykseni kolliin. Yritin sivuuttaa sen ja keskittyä olennaiseen.

"Onko sinulla ollut koskaan elämässäsi hetkeä kun olisit kaivannut takaisin Varjoklaaniin Liljehenkäyksen ja tyttäriesi luokse?" kysyin hitaasti maanitellen. Mainitsin vain kollin tyttäret, sillä tiesin vallan mainiosti tämän poikien kuolemasta. Minun kävi kovin sääliksi Kylmähenkäyksen pentuja, sillä ainakin heinä olisin kaivannut rakastavaa isää. Rakastin perhettäni ja tulisin rakastamaan pentuja, joita joskus saisin, vaikka muiden mielestä ne olisivat pelkkiä virheitä. Mutta silti jos pentuni eivät ansaitse luottamustani, joudun olemaan heille vaiti kaikesta. Kukaan kissa - ei edes omat pentuni - synny luottamuksen kanssa.

"Ja älä huoli vastauksestasi, olen kovin luotettava", lisäsin vielä ja kumarruin nuolaisemaan pörröistä häntääni jonka pää oli aivan tummanruskean kuran peitossa. Pian tummanharmaan ja valkean sekoittama häntäni oli puhdas kuin taivaan pilvet. Tai no nyt taivaalla kelluvat pilvet olivat saastuneen näköisiä, sillä ne enteilivät uutta sadekuuroa. Toivoin, että ehtisimme ennen sitä takaisin leiriin. Keskityin nyt taas Kylmähenkäykseen, joka istui edelleenkin hyvin rennosti, eikä hänen kasvoiltaan saanut irti minkäänlaisia tuntemuksia, vaikka nyt olisin niitä halunnut nähdäkin. Silmäilin kolli kaunista ja lihaksikasta ulkomuotoa ja huomasin taas ihastukseni nousseen pintaan. Kylmähenkäyksen kylmät silmät tarkkailivat kauniina ja rohkeina ympäristöään samalla kun kolli mietti vastaustaan. Käänsin pääni pois, sillä vihasin tuijottamista. En halunnut Kylmähenkäyksen näkevän kun katselisin tätä, koska olin päättänyt haudata tämä kukan joka tunteissani oli juuri kasvamassa. Tarvittaessa repisin sen maasta juurinensa. En kaivannut tällaista kiintymistä juuri nyt. Heilautin häntääni ärtyneenä ja keskityin johonkin aivan muuhun. Katselin parin viiksenmitan päässä olevaa aluskasvillisuutta, joka värisi kiihkeästi ohi kiitävässä tuulessa. En yllättyisi yhtään jos tuuli nappaisi kasvin mukaansa.

//Kylmä?

Kylmähenkäys 24.9.2018

Vaikenin pitkäksi toviksi, kun Jäälilja toi esille Liljahenkäyksen ja tyttäreni. Vaikka välitykseni perhettäni kohtaan oli enimmäkseen hiipunut, se oli silti arka puheenaihe ja siitä oli vaikea puhua rehellisesti vaikuttamalta heikolta. Huomasin myös nopeasti, että naaras oli jättänyt mainitsematta poikani, mutta tiesin kyllä syyn. Korentolento oli erään Varjoklaanin rajapartion mukaan kuollut muutama auringonnousu, joten kummatkin poikani olivat kuolleet. Mutta olin ollut muutenkin niin etäinen poikieni kanssa että en olisi voinut vähempää välittää heistä.

"Tiedät varmasti että minä en todellakaan ikävöi Rosmariiniputousta enkä ole missään vaiheessa tuntenut ylpeyttä hänen teoistaan, koska hän on aivan samanlainen kuin Liljahenkäyskin. He ovat kilttejä ja pehmoja kissoja, jotka uskovat sokeasti Tähtiklaaniin. Mutta Utukyyneleestä olen joskus ollut ylpeäkin, koska hän tietää oman arvonsa eikä nöyristele muiden alla. Rehellisesti sanottuna olen todella pettynyt siihen että hän on jäänyt Varjoklaaniin", selostin ja silmäilin samalla mahdollisimman välinpitämättömästi.

"Entä Liljahenkäys?" Jäälilja kysyi äänensävyllä, josta en pystynyt tunnistamaan naaraan tunnetilaa, niin hyvin hän pystyi salaamaan tunteensa. Hiljenin uudelleen kun entinen kumppanini tuli puheeksi, koska en ollut tällä hetkellä täysin varma tunteistani. Olin hiljalleen ihastunut Jääliljaan ja tunteeni häntä kohtaan olivat vahvistumassa päivä päivältä mutta minulla oli vieläkin hieman tunteja Liljahenkäystä kohtaan. Ne olivat hyvin heikkoja tunteita, mutta ne olivat silti olemassa. Minä olin todellakin kaivannut Liljahenkäystä Varjoklaanista lähtemisen jälkeen, mutta en tahtonut Jääliljan tietävän siitä.

"En ole kaivannut sen jälkeen kun saavuin Kuolonklaaniin. Pysykööt Varjoklaanissa pentujemme kanssa, en voisi vähempää välittää heistä", murahdin hieman tylymmin kuin olin aikonut mutta en vaivautunut korjaamaan sävyäni. Ravistelin nopeasti sinertävänharmaata turkkiani ja kohdistin sitten kylmänsinisen katseeni Jääliljaan.

"Oliko sinulla vielä mielessä lähteä jonnekin muualle vai palaammeko me leiriin?" kysyin tyynesti, vaihtaen samalla puheenaihetta. Minua ei kiinnostanut puhua enää Liljahenkäyksestä.

//Jää?

Kalmalilja 2.8.2018

Katsahdin Pirstalepennun osoittamaan suuntaan ja tunnistin kissan Sumumyrskyksi. Hän istui loitommalla turkkiaan sukien. Sumumyrskyn kumppani Kohmesydän oli vastikään kuollut, mutta kollilla oli kuitenkin perheensä ympärillään. Tai ainakin Raetähti ja hänen jälkikasvunsa. Kenties vanhempi soturi muuttaisi jossain vaiheessa klaaninvanhimpien pesään, vaikka toisaalta Kuolonklaanin vanhimmatkaan soturit eivät sitä olleet tehneet. Pihlajakynsi ja Tuhokatsekin olivat jo ikuisuuden vanhoja, mutta yhä vain kävivät päivittäin partioissa klaaniaan palvellen.

"Hän on Sumumyrsky", naukaisin siirtäen katseeni kumppanini sisätä Pirstalepentuun. Minun pitäisi ainakin yrittää olla näille pennuille mieliksi. Ei siitä mitään pahaa tapahtunut, mutta jos käyttäytyisin liian tahdittomasti, voisin menettää tilaisuuden saada uuden oppilaan.

"Sumumyrsky on yksi klaanimme kokeneimmista sotureista. Hänkään ei kuitenkaan ole Kuolonklaanista kotoisin, vaan Tuuliklaanista, jossa on teidänkin sukulaisia - itse asiassa sukuanne on melkein joakisessa klaanissa. Sumumyrsky on teidän isänne emon isän Raetähden, tämän klaanin päällikön, isä. Raetähden emo Kohmesydän on jo kuollut."

En tiennyt, oliko siinä liikaa tietoa pennulle. Enkä ollut vielä edes vastannut hänen kysymykseensä... No, ainakin Pirstalepentu saisi kattavan vastauksen. Ja se näyttäisi, kuinka perillä minä olin Kuolonklaanin ja kaikkien muidenkin klaanien asioista.

"Uskon, että Sumumyrskykin olisi hyvä mestari. Hänellä on paljon kokemusta ja hän on klaanin luotetuimpia sotureita. Tosin uskon, että jokaisesta Kuolonklaanin soturista tulisi hyvä mestari, ellei lasketa joitain tiettyjä yksilöitä, jotka ovat joko muuten vain tyhmiä ja ongelmallisia tai liian nuoria ja kokemattomia."

//Sirpale?

Sirpalepentu 2.8.2018

Arvioin Kalmaliljaa koko selityksen ajan. Pidin kuitenkin kasvoni ilmeettöminä. Jääliljan mielestä isäni emon emo olisi hyvä mestari. Olin päättänyt luottaa likaisenvalkoisen naaraan sanoihin, joten en voinut kuin ajatella Kalmaliljan olevan hyvä mestari. Vaikka Kalmaliljassa oli puolensa, olisin iloinen, jos saisin hänet mestarikseni. Jäälilja oli silti mielessäni paras vaihtoehto. Ehdottomasti. Päätin järjestellä meille esitellyt soturit järjestykseen sen mukaan, miten paljon toivoisin heistä mestareitani. Ensimmäisen paikan vei ehdottomasti Jäälilja. Siitä ei ollut epäilystäkään. Toisena oli Viiltokaaos. Hän oli klaanin varapäällikkö ja auttaisi minua nousemaan korkeammalle klaanin arvojärjestyksessä, jos olisin kunnollinen oppilas ja sehän minä aioin olla. En aikonut tuottaa pettymystä. Kolmantena oli Tuhokatse. Hän oli hyvin kokenut ja opettaisi minulle varmasti kaiken tarvittavan. Lisäksi isäni oli suositellut häntä ja isäni kyllä tiesi, mikä oli parhaakseni. Neljäntenä oli Kalmalilja. Jäälilja oli suositellut häntä, joten hänen täytyi olla hyvä mestari. Viidentenä oli Yövarjo. Hänkin oli isäni suosittelema ja kokenut. Sen vuoksi hän olisi varmaankin hyvä mestari. Kuudentena oli varmaankin Graniittipolte, sillä vaikka kukaan ei ollut oikein sanonut hänestä mitään pahaa, en ollut kyllä kuullut hänestä mitään hyvääkään. Sumumyrskystä ja Naakkalaulusta en oikein tiennyt. Sumumyrskystä siksi, että Kalmalilja oli esitellyt hänet ja vaikka uskoin Kalmaliljan voivan olla hyvä mestari, en tuntenut häntä lainkaan. Hän oli mielestäni hieman ristiriitainen. Naakkalaulusta en ollut varma, koska olin tavannut hänet vain pikaisesti, enkä ollut ehtinyt tarkkailla häntä. Toivoin, että en ollut unohtanut yhtäkään minulle esiteltyä soturia. Pitäisi oppia klaanitoverieni nimet nopeasti, jotta voisin olla yksi heistä. Yksi parhaista. Jäin miettimään Kalmaliljan sanoja. Keitä ne tietyt yksilöt olivat? Halusin nimiä. Halusin tietää, jos minulle määrättäisiin sopimaton mestari, jotta voisin heti kiiruhtaa Jääliljan luo pyytämään häneltä lisäkoulutusta ja kysymään maksusta. Pitäisi siis kysyä. Annoin katseeni käydä vuoroin jokaisessa soturissa, ennen kuin päätin keneltä haluaisin kysymykseni kysyä. Päätin kysyä sen siltä soturilta, johon olin kiintynyt eniten isäni lisäksi. Isääni ihailin edelleen ja uskoin hänen kasvattavan meistä hyviä kuolonklaanilaisia ja pitävän meistä huolta, mutta Jäälilja tuntui ymmärtävän minua. Hän korjasi sitä haavaa minussa, jonka Pikiviilto oli viiltänyt minuun, tai meihin Kuutihkun tappaessaan. Peitin kuitenkin lämpenevät tunteeni kylmän ilmeen alle.

"Keitä ne sopimattomat mestarit ovat?" kysyin ilmeettömästi Jääliljalta. "Ne jotka ovat liian kokemattomia tai tyhmiä mestareiksi", tarkensin, jotta Jäälilja pysyisi selvillä siitä, mistä puhuin. Tosin, enhän minä sitä epäillyt. Jäälilja oli tarpeeksi tarkka ja älykäs pysymään ajatusteni vauhdissa.

//Jää?

Jäälilja 6.8.2018

Kalmaliljan kertoillessa Sumumyrskystä, kuulin karun faktan jota en ollut kuullutkaan tai mahdollisesti se oli kulkenut toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Sumumyrsky oli alkujaan Tuuliklaanista, joten se teki minusta sukulaisen jollekin Tuuliklaanin jo kenties kuoleelle kissalle. Sumumyrsky oli emoni Rapapoltteen isä, joten minussa virtasi Tuuliklaanilaisveri yllättävän vahvasti. Vihasin niitä tuulen pieksemiä vässyköitä yli kaiken, enkä halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Kuitenkin Sumumyrsky oli osoittanut olevansa Kuolonklaanin arvoinen kun hänet oli päästetty sisään ja siinä samalla hän oli jättänyt Tuuliklaanin taakseen. Se oli ainakin yksi asia mistä hänessä pidin, kolli oli valinnut ilmeisesti vahvemman puolen kahdesta vaihtoehdosta, sen enempää hänen tarinaansa kuulematta. Lopuksi Kalmalilja vielä sanoi jotain näistä huonosta mestareista ja olisihan se pitänyt arvata. Se herätti pentujen kiinnostuksen.

"Keitä ne sopimattomat mestarit ovat?" Sirpalepentu kysyi hetken tuumittuaan ja silmäili ensin Kalmaliljaa ja lopuksi jätti katseensa minuun. Pentu halusi kuulla minun mielipiteeni huonoista vaihtoehdoista. Nuoret ja kokemattomat olivat yksi pahimmista tapauksista mestareina, mutta jos piti antaa nimiä niin minun olisi valittava sanani tarkkaan, sillä joku kenet mainitsisin saattaisi ottaa kovin itseensä. Tai no, eihän se minua haitannut, minä pidin kissojen loukkaamisesta.

"Mielestäni klaanissamme on ainakin yksi varsin huono mestari vaihtoehto. Hän on itse valinnut osansa minun silmissäni. En suosittele saamaan Kojoottivirnettä mestariksi. Hän on toivoton tapaus", lausahdin jääkylmästi ja pyöräytin silmiäni. Tiesin, että Kalmalilja ottaisi itseensä, kun nimesin hänen poikansa huonoihin mestareihin, mutta totta se oli. Ei hän tietenkään näyttäisi suuttumustaan sehän oli selvä.

"No, jospa olisimme nyt käsitelleet mestari aiheen loppuun. Minua alkaa vähän kyllästyttää. Tai ei edes vähän vaan aika paljon", sanoin melodramaattisesti haukotellen. Sen jälkeen kohdistin katseeni vuorotellen jokaiseen silmäpariin seurueessamme.

"Olemme kykkineet tässä jo kovin pitkään, enkä pidä siitä. Siksi ehdotankin, että teemme jotain järkevää tai minun on tosiaan aika poistua. Onko kellään ideoita?" kysyin väläyttäen väkinäisen hymyn, "Hmm, ehkä pentujen on aika esitellä meille älykkyyttään ja kertoa mitä järkevää voisimme tehdä."

//Olikohan se Säpäle?

Kostohenki 8.8.2018

Pälyilin Jääliljaa hiukan mietteliäänä. Naaraan sanoissa piili kyllä totuus minunkin tämän hetkisestä tunnelmasta. Olin itsekin hiukan tylsistynyt. Klaanissa riitti paljon kissoja, jotka kyllä kelpaisivat pennuilleni. Ainoastaan Raetähden täytyi olla täysin hiirenaivo, jos antaisi pennuilleni epäsoveliaan mestarin. Totta kai puuttuisin lopulta pentuni koulutukseen henkilökohtaisesti piittaamatta siitä rikoinko jotakin kirjoittamatonta sääntöä vai en. Minulla oli kuitenkin velvollisuus vanhempana.

"Hmm, ehkä pentujen on aika esitellä meille älykkyyttään ja kertoa mitä järkevää voisimme tehdä", Jäälilja maukaisi katkaisten ajatukseni. Normaalisti olisin ollut samaa mieltä naaraan kanssa, mutta leirissä alkoi hämärtää hyvin paljon auringon laskiessa. Käänsin katseeni kulmiani kohottaen pentuihini. Olin aivan varma, että näin ainakin Pirstalepennun haukottelevan. Minun tulisi lähettää kolmikko takaisin pentutarhalle lepäämään piti Jäälilja tai Kalmalilja päätöksestäni tai ei. Tuskin heillä olisi kuitenkaan mitään sanaani vastaan, olinhan minä pentujen ainoa elossa oleva vanhempi. Hymähdin ajatukselle. Pentutarhalla kolmikkoa ei odottaisi oikeastaan kukaan. Ehkä joku toinen klaanin kuningatarista, mutta ei heidän oma emonsa. Tavallaan säälin heitä, mutta muistaessani oman emoni, lopetin säälimisen. Jostakin syystä tässä klaanissa kissat joutuivat aina turvautumaan isäänsä. Paitsi jos huono tuuri kävi ja hän oli kuollut, silloin joutui kasvamaan yksin.

"Vaikka olenkin tyytyväinen pentujeni tyyneen ja Kuolonklaanimaiseen, he tarvitsevat lepoa. Ei liikaa yhdelle päivälle. Leirissä on vielä paljon nähtävää, mutta tahdon itsekin levolöe. Olenhan lupautunut vartiomaan leiriä osan yöstä", maukaisin jälleen tyynellä ja rauhallisen laskelmoivalla äänelläni. En jäänyt odottamaan mitään vastaväitteitä vaan lähdin paimentamaan kolmikkoa pentutarhalle.

"Uskokaa minua", mursin pennuille. "Tein teille juuri suuren palveluksen."

// Pennut saa jatkaa, jos kerkee ennen taukoa. Pakkoa ei ole

Pirstalepentu 8.8.2018

Katsahdin Jääliljaan mietteliäänä. Meidänkö pitäisi kertoa, mitä meidän kaikkien pitäisi tehdä? Suustani karkasi haukotus, vaikka kuinka yritin estää sen tulon. Toivoin, etteivät muut olisivat huomanneet sitä. Olisin halunnut vain maukua, että haluaisin nukkumaan, muttei se olisi käynyt päinsä. Jos soturitkin jaksoivat, niin jaksaisin minäkin! Helpotukseksi Kostohenki kuitenkin lähti paimentamaan meitä pentutarhalle lepäämään. Vatsaani kouraisi nähdä pentutarhan suuaukko. Emo ei olisi enää koskaan odottamassa meitä pentutarhalla. Emo ei enää koskaan juottaisi meille maitoa. Emo ei enää koskaan sukisi turkkejamme. Emo ei enää koskaan paimentaisi meitä nukkumaan. Emme edes näkisi emoa koskaan, paitsi silloin, kun kuolisimme. Sitten joskus. Pimeyden metsässä. Aioin uskoa aina ja ikuisesti Pimeyden metsään. Siten näkisin emoni taas.

"Uskokaa minua", Kostohenki murisi meille. "Tein teille juuri suuren palveluksen."

Katsahdin isääni ja nyökkäsin. En tiedä kuinka kauan olisin jaksanut enää pysytellä hereillä. Niinkuin isä oli sanonutkin, hän oli tehnyt meille palveluksen. Jossain vaiheessa olisi meidän aika tehdä palvelus isälle.

Sujahdin pentutarhan hämäryyteen ensimmäisenä ja muut tulivat perässäni, isä viimeisenä. Tunsin oloni ehkä hiukan epämukavaksi nähdessäni tyhjän sammalvuoteen ja haistavani vieläkin kuvottavan hajun.

"Tulkaa tänne", kuulin jonkun kutsuvan. Käänsin pääni äänen suuntaan ja huomasin mustan naaraan lehdenvihreillä silmillä. Vilkaisin ensin pentuetovereitani ja lähdin sitten astelemaan naaraskissaa kohden. Kuulin kuinka Kostohenki lähti ulos pentutarhasta.

"Olen Pimeyslehti, tulkaa tänne vain", Pimeyslehti naukui. Kohautin lapojani ja tassuttelin naaraskissan luokse. Sisupentu makasi hänen vierellään ja ilmeisesti nukkui.

"Minä hoidan teitä nyt. Otan osaa Kuutihkun kuolemaan", naaras maukui. Nyökkäsin. En minä kuitenkaan olisi mitään toista kissaa itseäni hoitamaan halunnut.

"Minä ainakin menen nyt nukkumaan", tuhadin väsyneen oloisena ja tallustelin tyhjälle sammalvuoteelle, jossa tuoksui edelleen emomme tuoksu. Asetuin siihen makuulle ja suljin silmäni. Minä en ainakaan Pimeyslehden vieressä nukkuisi. Olisin tarpeeksi iso nukkumaan tässäkin, yksin, pentuetovereideni kanssa tai ilman. En tiennyt aikoivatko he seurata minua vai eivät. Enkä aikonut ottaa siitä selvää. Hiljattain vaivuin rauhalliseen uneen.

//Muut, jos ehitte vielä jatkamaan?

Sirpalepentu 1.8.2018

Mitä maksua Jäälilja tarkoitti? Ei sen väliä. Luotin likaisenvalkoiseen naaraaseen, joten hän voisi periä maksunsa miten tahtoi. Hän oli tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, ettei hänen rikostoverinsa välttämättä antaisi anteeksi, jos hän asettaisi minut vaaraan, jossa kohtaisin kuolemani. Tosin eihän Jäälilja muutenkaan meitä sellaiseen vaaraan asettaisi. Luotin häneen tarpeeksi voidakseni uskoa niin. Kostohenki esitteli meille sotureita, jotka voisivat olla meille sopivia mestareita.

"Itse olen tyytyväinen Kauhumurhan koulustaktiikkaan, olihan hän sentään minun mestarini", isä sanoi ja käänsi katseensa melkein pikimustaan kolliin. Kauhumurhalla oli huomiota herättävät silmät. Ne olivat kirkkaat ja tarkkaavaiset. Väriltään ne olivat meripihkaiset. "Kauhumurha on yksi niistä kissoista, jotka pystyvät kouluttamaan oppilaistaan voimakkaita kuolonklaanilaisia, jotka eivät murru ensimmäisessä vastoinkäymisessä", Kostohenki kertoi ilmeettömästi. Jos en saisi Jääliljaa, ottaisin mielelläni mestarikseni isäni entisen mestarin. Kauhumurha vaikutti niin sopivalta mestarikseni. Melkein yhtä sopivalta kuin Jäälilja. "Valitettavasti Kauhumurhalla on jo oppilas", isä jatkoi edelleen äänensä viileänä pitäen. Tuhahdin harmistuneena. Kauhumurhasta ei siis voisi tulla mestariani. Käännyin katsomaan taakseni kuullessani askeleita. Luoksemme tuli taas se naaras, joka oli haukkunut meitä hyväuskoisiksi. Kuuntelin hänen puheitaan hämmentyneenä. Mitä ongelmia isällä oli perheensä kanssa? Päädyin siihen, että sillä ei ollut väliä. Me olimme nyt Kostohengen perhe. Muuta perhettä hän ei tarvinnut. Katsoin luoksemme saapunutta naarasta tarkemmin. Hänellä oli musta turkki, mutta tassut, hännänpää, rinta ja vatsa olivat valkoisia. Silmät olivat vihreät. En oikein pitänyt tästä vihreäsilmäisestä soturista. Ensin hän oli haukkunut meitä, sitten yrittänyt ilmeisesti satuttaa isäämme puhumalla hänen perheongelmistaan.

"Minä olen sukua teidän kanssanne. Kostohenki on jo edesmenneen tyttäreni Kielomyrkyn poika. Ja toisin kuin isänne ehkä uskottelee teille, en halua teille mitään pahaa. Päinvastoin", Kostohengen emon emo lausui tarkasti. Puristin huuleni yhteen hetkeksi ennen kuin avasin taas suuni jotain sanoakseni.

"Mitä sinä sitten haluat?" kysyin viileästi kuten isälleni oli tyypillistä. Halusin osoittaa isän emon emolle, että olin kuten isäni. Pitikö hän sitä huonona tai hyvänä asiana? Sillä ei ollut väliä. Halusin hänen vain tietävän sen.

"Teidän parastanne", hän vastasi yllätyksekseni. Halusiko hän oikeasti parastamme? Katsoin häntä arvioiden. Yritin saada jommankumman vihreistä silmistä valheesta kiinni, mutta naaras oli täysin rauhallinen. Aloin hieman lämmetä vanhempaa naarasta kohtaan. Enää en tuntenut ärtymystä häntä katsoessani. Näin hänessä enemmänkin minulle täysin vieraan kissan, joka oli vain antanut huonon ensivaikutelman. Hän ei ollut puhutellut meitä kuin pentuja, mikä oli hyvä asia. Toisaalta hänen ja isäni välit eivät näyttäneet kovinkaan hyviltä. Ehkä pitäisi olla vain kylmän kohtelias ja peittää kaikki mitä häntä kohtaan tunsin. Pitäisi pitää ärtymys, epävarmuus ja tyytyväisyys poissa kasvoiltani ja äänestäni.

"Selvä. Kiitos vastauksesta. Mikä sinun nimesi olikaan?" nau'uin. En käyttänyt kysyvää äänensävyä. Esitin asiani kylmän viileästi sanani ikään kuin tipauttaen.

"Kalmalilja", soturi vastasi. Tavallaan pidin nimestä Kalmalilja. Se oli tavallaan kaunis, tavallaan pelottava. Kalmaliljan nimen ja Jääliljan nimen loppuosien välillä ei ollut eroa, mutta etuosat olivat aivan erilaiset. Siksi mielikuvatkin olivat.

"Meidän nimemme tiedätkin, joten jatketaan eteenpäin. Millainen mestari Kalmalilja olisi?" kysyin vuoroin isääni, vuoroin Jääliljaan katsoen. Isäni oli esitellyt muut mestareiksemme sopivat soturit. Luotin isäni arvioihin. Uskoin, kun hän sanoi jonkun sopivan mestarikseni, mutta luotin myös Jääliljan arviointikykyyn. Hänhän oli melkein yhtä mahtava -tai jopa yhtä mahtava kuin isäni. Naaras oli osoittanut jo olevansa hieman kaltaiseni ja tietävänsä paljon. Jos hän sanoisi Kalmaliljaa hyväksi mestariksi, voisin olla tyytyväinen, jos saisin hänet. Vilkaisin taas Kalmaliljaa. Voisihan olla, että hän vastaisi itsekin.

//Jää?

Jäälilja 1.8.2018

Olimme kiertäneet leiriä pienen pentukatraan kanssa samalla kun Kostohenki luetteli pennuillensa hyviä mestari vaihtoehtoja ja heidän hyviä puoliansa. Kolli oli juuri kertonut Kauhumurhasta, hänen omasta entisestä mestaristaan. Tunsinhan minäkin tämän miltei piki mustan kollin, joka juuri istuskeli vaiteliaana parin ketunmitan päässä. Kun pennut olivat keskittyneet jo seuraavaan asiaan, huomasin vielä kuinka Kauhumurhan pistävänkirkas meripihkakatse kohdistui tämän luokse tassuttavaan punaruskeankirjavaan kolliin, Käärmetassuun. Kollit olivat kenties lähtemässä harjoittelemaan. Pian havahduin tähän hetkeen ja huomasin sen mihin pennut olivat kiinnittäneet huomionsa. Paikalle oli saapunut Kalmalilja, mustan naaraan kirkkaanvihreissä silmissä näkyi suunnitelmallisuus. Olimme Kalmaliljan kanssa hyvin samanlaisia, vaikka kitka välillämme piti meidät erossa mahdollisesta ystävyydestä. Ehkä juuri samanlaisuutemme takia vihasimme toisiamme. Kostohengen isoemo - varsin nuorehko sellainen - oli juuri selittänyt pennuille kuinka hän oli sukua heidän kanssaan. Sirpalepennun kyseenalaistettua Kalmaliljan yliystävällisen oloiset aikeet olin totaalisen hämmentynyt. Kalmalilja väitti haluavansa pentujen parasta, olihan se toki mahdollista, mutta kieltämättä hiukan epäilyttävää. Minä varsin kovasti pidin kaikesta epäilyttävästä. Silmäni välkähtivät auringonvalossa kylminä. Pian kun Sirpalepentu ja Kalmalilja olivat käyneet keskustelunsa loppuun, musta naaraspentu naukui:

"Meidän nimemme tiedätkin, joten jatketaan eteenpäin. Millainen mestari Kalmalilja olisi?" Mustan pennun myrkynvihreät silmät kävivät vuoroin minussa ja vuoroin Kostohengen tummassa hahmossa. Kostohenki ja minä olimme ulkoisesti vastakohdat, Kostohengen musta turkki oman valkoiseni rinnalla, kolli omasi valkeita merkkejä ja minä tummia. Vilkaisin Kalmaliljaa nopeasti ennen kuin aloin puhumaan.

"Mielestäni Kalmalilja vaikuttaa oikein hyvälle mestarille hyvine taistelutaitoineen. Hänellä on myös voimakas tahto ja kokemusta käsitellä nuorempia kissoja", lausahdin kylmän tyynesti ja vilkaisin Kalmaliljaa jäänsinisellä katseellani. Minun teki mieli huutaa sanottuani kaikki nuo hyvät asiat Kalmaliljasta, mutta tiesin että hänen koulutuksessaan pennuista tulisi voimakkaita sotureita. Silti minä ottaisin paljon mieluummin itse kaikki nuo pennut oppeihini kuin antaisin hänelle.

"Eli ei kannata huolestua jos saat hänet. Meillä oli jopa sama mestari, Pisaratähti. Luultavasti hän opetti meille aikalailla samat asiat", naukaisin lopuksi, vaikka minun olisikin tehnyt mieli lisätä vielä loppuun vielä joku pilkkaava maininta uskonsa horjumisesta. Säpälepentu vilkaisi muita pentuja ja sen jälkeen kohtasin tämän sähkönsinisen katseen.

"Kuka on Pisaratähti? Nimestä päätellen hän oli päällikkö", lihaksikas tummanharmaa pentu naukaisi. Pirstalepentukin höristi kolmiomaisia korviaan kiinnostuneena ja pian koko kolmikon eriväriset katseet piinasivat minua.

"Pisaratähti ihan näin aluksi on isänne isä, joten teidän isoisänne. Hän oli päällikkönä silloin kun minä olin pentu ja saavuin klaaniin, hän on myös Viiltotähden poika ja kahmi sen avulla jo valtavasti kunnioitusta - ei kaikilta tosiaankaan, mutta monilta", selostin järkkymättömän tasaisella äänellä ja silmäilin pentujen mietteliäitä ilmeitä, "ja ennen kuin ehditte kysyä 'Miten niin saavuit?' niin teidän tulee tietää, että olin ennen osa erakkolaumaa, kuten myös moni muukin."

//Säpäle?

Säpälepentu 1.8.2018

Kuuntelin Jääliljan sanoja Kalmaliljasta ja vilkaisin mustaa naarasta. Tämän vihreät silmät välähtivät hänen kuullessaan, mitä Jäälilja sanoi hänestä. Oliko Kalmalilja yllättynyt siitä, että Jäälilja päätyi kehumaan häntä?

Likaisenvalkoinen naaras käänsi kuitenkin aiheen Pisaratähteen ja kiinnitin huomioni jälleen häneen. Kiintoisaa, isämme isä, eli isoisämme oli siis ollut päällikkö, ja ilmeisesti aika kunnioitettu sellainen, ainakin joidenkin silmissä. Saimme myös kuulla, että Jäälilja oli saapunut klaaniin erakkolauman mukana, ja hänen sanojensa mukaan usea muukin klaanin kissa. Vilkaisin automaattisesti klaanissa liikkuvia sotureita, aivan kuin voisin ulkonäön perusteella päätellä, olivatko he alunperin erakoita vai eivät.

"Eli erakot ovat siis kissoja, jotka asuvat klaanien ulkopuolella..yksin?" minä kysyin hiukan epävarmana.

"Usein yksin, joskus pareittain tai hiukan isommissa joukoissa", Jäälilja maukaisi.

"Mutta heitä ei pidä sekoittaa kotikisuihin, jotka elävät kaksijalkojen kanssa. Erakot sentään selviävät ilman kaksijalkojen apua", Kostohenki sanahti väliin.

"Ja klaaneihin siis hyväksytään erakoita, jos he tahtovat liittyä?" Sirpalepentu uteli.

"Riippuu klaanista ja varsinkin sen päälliköstä", Kostohenki maukui.

"Heistä voi tulla hyviä sotureita.. kuten varmasti jo ymmärrättekin", isämme silmät viivähtivät Jääliljassa.

"Klaanille voi siis tulla hyötyä liittyvistä erakoista, he yleensä sopeutuvat klaanien elämään aika hyvin. Jos ikä riittää, he osaavat yleensä myös taistella ja metsästää valmiiksi ainakin jossain määrin ilman klaanien koulutusta", hän jatkoi.

"Oliko Viiltotähti todella hyvä päällikkö, jos kerran hänen poikaansakin kunnioitettiin?" Pirstalepentu kysyi.

"Ja eikö täällä ole nyt joku melkein samanniminen kissa? Ihan kuin olisin kuullut jotakin?" minä jatkoin kyselemistä.

//Kosto?

Kostohenki 2.8.2018

Olisin osittain tahtonut sivuuttaa Säpälpennun kysymyksen Viiltokaaoksesta, sillä minulla oli kollin kanssa keskeneräisiä asioita, jotka minun ehdottomasti tulisi käydä kollin kanssa lävitse. Päätin kuitenkin pysytellä hetken ajan vaiti. Vaikka sitten pitääkseni jännitystä yllä.

Tunsin kuinka jännitys kohosi hiukan. Kalmalilja pysyi yllättäen vaiti, samoin Jäälilja. Käänsin katseeni likaisen valkoiseen naaraaseen. Hän saattoi tosin tahtoa, että saisin edes hetkeksi oman vuoroni puhua pennuilleni. Soturitar nyökäytti päätänsä hiukan pentujeni puoleen, varsinkin Säpälepentuun.

"Kissa, jonka nimi muistuttaa epäilemättä Viiltotähteä tunnetaan nimellä Viiltokaaos. Hän on klaanimme varapäällikkö ja yllättävän hyvä sellainen. Hänen noustessa Kuolonklaanin päälliköksi jokainen metsän klaani alkaa kyseenalaistamaan omaa paikkaansa metsässä, samoin Kuolonklaani. Minulla on hyvin vahva tunne, että jotakin tapahtuu silloin", vastasin pennuille hyvin matalalla ja tummalla äänensävyllä, tavoitellen jonkinlaista mystisyyttä sanoihini. Tahdoin vain, että pentuni tiesivät jatkossa odottaa odottamatonta. "Ja jos olette onnekkaita, saatatte saada hänet mestariksenne. Hän ainakin pystyy opettaa teitä kipuamaan klaanin arvojärjestyksessä korkeammalle. Muuttihan Viiltokaaoskin tänne Jokiklaanista."

Odotin pentujen ällistyneitä reaktioita siitä, että Viiltokaais oli jokiklaanilainen, alunperin.

"Mutta minun puolesta klaaniin saa liittyä kuka vain, jos osoittaa olevansa sen arvoinen. Kuten esimerkiksi Viiltokaaos tai Jäälilja teidän vierellänne", naukaisin ilmeettömästi katseeni kohdistettuna Jääliljaan. Tuon lähemmäs suoraan sanotusti kehuja ei kovinkaan usein minun kohdallani päässyt. Jääliljaa tosin olisi helpompi kehua, koska olin tuntenut hänet pennusta saakka. Olinhan minä naaraalta saanut lempinimenkin tuolloin, Herra Päivänsäde, jos nyt oikein muistelin.

"Mutta jos suinkin käy, kertoisin muutaman sanasen vanhemmistani", maukaisin hiukan sihahtaen. Sihahdus oli omistettu Kielomyrkylle. "Emoni oli siis Kielomyrkky, Kalmaliljan tytär."

Katseeni saattoi käydä jäisesti Kalmaliljassa tai sitten ei, mistä sitä tiesin. En kuitenkaan voinut syyttää Kalmaliljaa emoni saamisesta, koska muutoin en itse olisi elossa.

"Hän oli siis minun ja Hiiripisaran emo. Omistan myös yhden sisaruksen Varjoklaanista, parantajaoppilas Liljahenkäys. Hän -", olin jatkamassa, kunnes hämmentynyt naukaus Pirtalepennulta keskeytti minut.

"Varjoklaanista?" kollipentu kysyi minulta. Kavensin hiukan silmiäni pentuani katsoessa. Olisinko minä vitsaillut moisesta?

"Kyllä. Emomme piti häntä heikkona, mutta kumpa hän näkisi kumpi sisaruksistani kuoli esin", maukaisin jäisesti, "se, jota hän piti vahvana."

Meni tovi, että suostuin jatkamaan: "Isästäni Pisaratähdestä olin ylpeä. Olisin tahtonut oppia häneltä vielä paljonkin, mutta hän koki kohtalonsa."

"Olkaa ylpeitä, sillä te olette Pisaratähden pennunpentuja sekä samalla Viiltotähden pennunpennunpentuja", maukaisin vielä lopuksi ennen kuin siirsin katseeni Pirtalepentuun, joka näytti hyvinkin miettelijäältä.

// Pirstale?

Pirstalepentu 2.8.2018

Eräs aikaisemmin tapaamme vihreäsilmäinen naaras liittyi jälleen seuraamme ja kertoi mielestäni mielenkiintoisia asioita. Naarashan oli meille sukua! Se tuli hieman yllätyksenä, sillä olisin luullut Kostohengen esittelevän oman sukulaisemme ensimmäisellä kerralla. Olikohan heidän välillään jotain, niinkuin Kojoottivirneen ja isän välillä? Pohdiskelin vähän aikaa, kunnes palasin nykyhetkeen.

Isälläkö muka ongelmia sukulaisten kanssa? Minkälaisia ongelmia? Ja mistä naaraskissa niistä tiesi? Kuinkakohan paljon tämä naaras tiesi? Kysymykset pyörivät päässäni, mutten viitsinyt avata suutani nyt. Kuuntelin vain toisten sanoja. Ehkei minun pitäisi nyt puuttua vielä keskusteluun.

Musta naaras valkeilla merkeillä oli siis isän emon emo. Ja hän ei halunnut meille pahaa, vaan päinvastoin. Uskoin kyllä naarasta, ettei hän haluaisi meille pahaa. Sillä jos joku tekisi meille jotain, isä suojelisi meitä. Enkä usko kenenkään uskaltavan tehdä meille mitään, kun Kostohenki oli isämme. Eikä siinä mitään, vaikka joku yrittäisikin - minä kynisin sen kirppusakan hetkessä. Tuhahdin omille ajatuksille. Olisi turha yrittääkään mitään, kyllä minä puolustaisin itseäni ja sisaruksiani. Hätkähdin hivenen, kun kuulin Sirpalepennun naukaisun vieressäni. Toisin kuin minä, naaras oli liittynyt keskusteluun. Sisareni kysyi naaraskissalta, mitä toinen halusi. Höristin korviani, sillä tähän minäkin haluaisin vastauksen. Mutta se, mitä kissa vastasi sai minut hieman hämmentyneeksi - en toki näyttänyt sitä ulospäin. Naarasko halusi meidän parastamme? No, kai se oli uskottava - minulla oli tietenkin pieni epäilys, mutta jätin asian sikseen. *Kalmalilja*, naukaisin ajatuksissani kuullessani naaraan nimen. Hän oli siis Kalmalilja. Pian Sirpalepentu olikin jo kysymässä millainen mestari Kalmalilja oli. Katsahdin isän ja Jääliljan suuntaan pitäen kuitenkin ilmeeni mitäänsanomattomana.

"Mielestäni Kalmalilja vaikuttaa oikein hyvälle mestarille hyvine taistelutaitoineen. Hänellä on myös voimakas tahto ja kokemusta käsitellä nuorempia kissoja", Jäälilja lausahti. Käänsin meripihkaisen katseeni takaisin Kalmaliljaan ja tarkkailin kissan ulkomuotoa. Eli hänkin olisi aivan hyvä mestariehdokas jollekin meille kolmelle.

"Eli ei kannata huolestua jos saat hänet. Meillä oli jopa sama mestari, Pisaratähti. Luultavasti hän opetti meille aikalailla samat asiat", Jäälilja naukaisi. Eli samaa voisi odottaa Kalmaliljalta kuin Jääliljaltakin. Tuskin he kuitenkaan olivat samankaltaisia, mutta heidän taitonsa todennäköisesti olisivat samaa luokkaa. Ainakin uskoin niin. Ei olisi siis ollenkaan paha, jos saisi Kalmaliljan mestariksi. Sitä paitsi, naaras vaikutti tietävän paljon kaikenlaista ja olisin ollut valmis kuulemaan tuon asioita. Ja entäs kuka se Pisaratähti oli? Selvästi hän oli ollut päällikkö. Muttei ollut enää. Ei voinut olla, sillä emo oli sanonut Raetähden olevan päällikkö. Ja päälliköitä pystyi olemaan ilmeisesti kerrallaan vain yksi. Kuutihku olisi varmasti joskus kertonut Pisaratähdestä ellei olisi kuollut sen parantajan takia! Sekin yksi kirppusäkki!

Jäälilja kertoi Pisaratähdestä ja myös siitä, että oli ennen ollut erakko ja kuulunut erakkolaumaan. Kuulemma useampikin kuolonklaanilainen oli alunperin ollut erakko. Sen jälkeen Säpälepentu vielä kysyi erakoista. Erakot olivat kuulemma kissoja, jotka elivät yksinään tai toisten erakoiden kanssa. He siis osasivat jollakinlailla saalistaa itselleen riistaa. Minä en kyllä koskaan alkaisi erakoksi!

Kuuntelin vielä toisten puheita. Esitin itsekin kysymyksen yhdessä vaiheessa Viiltotähteen liittyen. Sain tietää monta kiinnostavaa asiaa.

"Olkaa ylpeitä, sillä te olette Pisaratähden pennunpentuja sekä samalla Viiltotähden pennunpennunpentuja", Kostohenki maukaisi ja siirsi katseensa minuun. Jos kerran Viiltotähti oli päällikkö ja niin myös Pisaratähti, päällikkyyshän kulki suvussa. Olisi siis ihan mahdollista, että minäkin saisin joskus puhutella klaania päällikkönä.

"Voisimmeko tavata tämän kyseisen Viiltokaaoksen?" maukaisin ja katsoin isäni silmiin. Olisi mahtavaa päästä tapaamaan varapäällikköä ja vielä mahtavampaa päästä tapaamaan päällikköä!

"Hän ei ole nyt tavoitettavissa", Kostohenki maukui. Ja samassa muistin itsekin, että Viiltokaaos oli lähtenyt Pikiviillon ja jonkun toisen kissan kanssa ulos leiristä. Kaipa he olivat matkallaan vieläkin.

"Mutta sitten, kun hän palaa. Sitten myöhemmin. Haluaisin kovasti tavata tämän Viiltokaaoksen ja nähdä omin silmin millainen hän on", naukaisin ja pyrin pitämään ilmeeni ja äänensävyni peruslukemilla. Viiltokaaos oli siis noussut varapäälliköksi, vaikka olikin alunperin ollut jokiklaanilainen.

"Eli kissan alkuperällä ei ole väliä, vaan sillä, minkälainen kissa on", hymähdin mietteliäänä. "Eli joskus joku jokiklaanilainenkin saattaa olla aivan yhtä hyvä, kuin Kuolonklaanissa syntynyt kissa. Mutta uskon, etteivät tietenkään kaikki."

Paljastin pikkuruiset kynteni ajatellessani sitä jokiklaanilaiskissaa, joka oli mennyt ja tappanut Kostohengen sisaren! Minä menisin ja kostaisin sen vielä... se kissa saisi vielä tuntea kostoni. Muistin yhtäkkiä mitä isä oli kertonut aiemmin, kun olin kysynyt miksemme menneet heti kostamaan. Se sai minut rauhoittumaan ja pysymään tasalla keskustelussa. Mutta päätin siirtää keskustelun taas mestariehdokkaisiin, sillä niitähän leirissä oli.

"Jatkettaisiinko sitä, mitä olimme tekemässäkin? Entäs tuo kissa tuolla? Minkälainen mestari hän olisi?" lausahdin ja osoitin hännälläni hopeanharmaata kollia kohti, jonka selässä oli tummanharmaa laikku. Kollikissalle oli meripihkaiset silmät, eli aivan niinkuin minullakin. Muut käänsivät myös päätään häneen kohti. "Niin, millainen mestari hän olisi? Ja kuka hän on?"

//Kalma? Ja tosiaanki toi kissa, josta Pirstale kyselee on Sumumyrsky :] + saatto tulla pikkase tönkkö ku yritin kirjottaa nii nopeesti :'D

Säpälepentu 30.7.2018

Seisoessamme emomme kylmentyneen, joltain raikkaalta tuoksuvan ruumiin vieressä, luoksemme ilmaantui lisää kissoja. Isämme saapui vierellemme ja vilkaisin hänen mustanpuhuvaa hahmoaan. Mietin, mitä Kostohenki mahtoi ajatella koko jutusta eli Kuutihkun kuolemasta. Hän ja emomme eivät ilmeisesti olleet olleet enää kovin hyvissä väleissä meidän syntyessämme. Mielenkiintoista, miten he kuitenkin olivat päätyneet saamaan meidät vielä, jos eivät oikeastaan enää pitäneet toisistaan - siltä heidän käyttäytymisensä oli ainakin vaikuttanut. Ja nyt Kuutihku oli kuollut. Ehkä asia ei kiinnostanut isää, ehkä se oli hänelle se ja sama.

Kostohengen saapuessa Jäälilja kehaisi meitä hänelle, ja olin iloinen siitä. Isän oli pakko olla meihin tyytyväinen jossain määrin, kun kerran ulkopuolisetkin olivat sitä mieltä. En kuitenkaan oikeastaan tällä hetkellä välittänyt siitä, kuka meistä oli ylpeä ja miten. Aloin kyllästyä emon vierellä istumiseen. Ymmärsin kyllä, että se oli kunnioittavaa ja näin poispäin, mutta jotenkin hänen turkistaan kohoava tuore haju ei sopinut hänen kuolemaansa.

Samaan aikaan vierellemme saapui kolmas aikuinen kissa. En tiennyt hänen nimeään, mutta hänkin taisi olla naaras. Kissalla oli musta turkki kuten isällämmekin, mutta hänellä oli vielä enemmän valkoista turkissaan kuin Kostohengellä. Tuo uusi, vielä minulle nimetön naaras sanoi jotain Jääliljalle ja Kostohengelle, enkä saanut ihan selvää, mitä naaras supatti. Hän kuitenkin kääntyi minun ja sisaruksieni puoleen ja suoraansanoen haukkui meitä tietämättömiksi ja helposti höynäytettäviksi. Olin sanomassa jotakin takaisin, mutta isäni kerkesi ensin ja huomautti naaraalle jotakin tämän omista pennuista. Vaikutti vähän siltä, että naaras ei ollut omien pentujensa kanssa kovin hyvissä väleissä. Kävisiköhän meille joskus niin? Että erkanesimme isämme kanssa emmekä olisi niin läheisiä?

Kostohenki käski meidät sivummalle, jotta voisi esitellä Jääliljan paremmin. Mietin, miksi hän kutsui naarasta rikostoverikseen. Olivatko he yhdessä rikkoneet sääntöjä tai jotain? Isä heilautti häntäänsä ja suuntasi sivummalle. Jäälilja lähti hänen peräänsä ja niin myös minä, Sirpalepentu ja Pirstalepentu.

"Kukahan tuo outo naaras oli?" supatin sisaruksilleni samalla, kun isä johdatti meidät haluaamansa kohtaan ja istahti alas.

"En tiedä. Ei vaikuttanut kovin mukavalta", Sirpalepentu naukaisi ja vilkaisi taaksemme, jossa musta naaras oli jäänyt mulkoilemaan meidän peräämme.

"Älkää hänestä välittäkö", Kostohenki maukui ja sai meidän huomiomme taas itseensä.

//Perhe? Jää?

Pirstalepentu 30.7.2018

Katsoin kuollutta emoani. Olin kuullut, kun Jäälilja oli sanonut Sirpalepennulle Pimeyden metsästä. Emo olisi siis siellä. Ja Pimeyden metsään piti uskoa, jotta voisin tavata emoni siellä. Jos jokainen kissa, joka uskoi kuollessaan Pimeyden metsään, pääsisi sinne, minäkin tapaisin Kuutihkun joskus. Mutta voisin tavata emoni vasta, kun olisin itse kuollut. Enkä minä aikoisi kuolla pitkään aikaan. En haluaisi missään nimessä kuolla nuorena.

Seuraamme liittyi jälleen uusi kissa. Hän oli musta, mutta hänellä oli valkoisia merkkejä. Kuuntelin hänen puheitaan korvat höröllä. Oliko naaras oikeassa?

Pian kuitenkin lähdin Kostohengen perään, kuten teki Jäälilja ja sisaruksenikin. En tiennyt seurasiko naaras, sillä ainakaan Kostohenki ei viittonut häntä mukaan. Olisin halunnut kuulla lisää ja edes tietää naaraan nimen. Kostohenki kuitenkin sanoi, ettei meidän kannattaisi välittää hänestä. Uskoin isääni. Hän oli mahtava kissa ja mahtavat kissat olivat aina oikeassa. Siirsin siis ajatuksen naaraasta ja hänen sanoistaan taka-alalle, mutta vilkaisin kuitenkin vielä pikaisesti taakse häneen, kunnes katsahdin isään. Nyt hän ilmeisesti esittelisi Jääliljan meille paremmin. Ennenkuin Kostohenki ehti avata edes suutaan mielessäni alkoi pyörimään taas paljon kysymyksiä.

"Kenetköhän saamme sitten mestareiksi?" naukaisin kahdelle pentuetoverilleni. Katselin leirissä oleilevia kissoja. Kolme kissaa katosivat johonkin tunneliin. Suurin osa kissoista jutteli toisilleen. Osa kissoista söi riistaa. Vesi lehahti kielelleni, kun ajattelin riistan maukasta makua. Vaikka olinkin vasta ehtinyt maistamaan vain hiirtä, ja sitäkin vain vähän. Uskoin kuitenkin, että muutkin riistaeläimet olivat ihan yhtä hyviä kuin hiirikin oli ollut. Huomasin, että kissat hakivat itselleen riistan kasasta, johon oli pinottu erilaisia saaliita. Ilmeisesti jokainen sai hakea siitä itselleen syötävää ja soturit, jotka olivat saalistaneet riistaa, pystyivät tuomaan saaliinsa kasaan.

Ravistelin päätäni ja käännyin jälleen sisaruksieni puoleen. Olisi hyvä, jos me kaikki saisimme mestareiksi klaanin parhaimmat soturit, jotta meistäkin tulisi samanlaisia.

"Olisi ollut hyvä, jos Kostohenki olisi kouluttanut meidät kaikki. Muttei se tietenkään ole mahdollista. Toivottavasti saamme edes hieman yhtä hyvät mestarit kuin mitä isämme on", naukaisin Sirpalepennulle ja Säpälepennulle. En tiennyt osaisiko kukaan muu kissa opettaa meitä yhtä hyviksi sotureiksi, mitä Kostohenki oli. Ainakin sen perusteella, mitä Kuutihku oli kertonut, yhdellä soturilla pystyi olemaan vain yksi oppilas yhtä aikaa. Eikä tainnut olla mahdollista saada omaa isää mestariksi, ainakin uskoin niin. Mutta myös Jäälilja vaikutti samankaltaiselta kuin isä. Ehkä hän oli myös mahtava, niin kuin isäkin - vaikkei hän tietystikään voisi vedellä vertoja Kostohengelle. Jos Jäälilja todella oli sitä, miltä vaikutti, olisi hienoa jos joku meistä kolmesta saisi hänet mestarikseen. Kaikista eniten toivoin, että saisin mestarikseni taitavan kissan. Kissan taitavuus taisi riippua myös siitä, kuka häntä oli kouluttanut. Hymähdin omille mietteilleni ja keskityin odottamaan josko sisarukseni sanoisivat jotain asiaan liittyen.

//Muut?

Sirpalepentu 30.7.2018

Mitä rikostoveri tarkoitti? Jos se tarkoitti ystävää, jonka kanssa rikkoa sääntöjä..? Ei. Se ei ollut mahdollista. Eihän kukaan muu kuin päällikkö voinut asettaa Kostohengelle sääntöjä ja isä oli sanonut, että päällikön määräyksiä oli toteltava. Isäni oli liian suuri ja mahtava muiden kissojen kuin päällikön määrämille säännöille. Entä Jäälilja? Vilkaisin likaisenvalkoista naarasta ja päädyin samaan tulokseen kuin Kostohengen kohdalla; kukaan ei voisi määräillä häntä. Tarkastelin Jääliljan olemusta. Hän muistutti Kostohenkeä, mutta oli enemmän kaltaiseni. Jos olisin saanut valita emoni, se olisi ehdottomasti ollut Jäälilja. Sydäntäni kirpaisi taas ajatellessani emoa. Kuutihku oli ollut hyvä emo, mutta hänen kasvatusmenetelmänsä olivat olleet vääriä. Hän oli ollut liian pehmeä. Ehkä isääni verrattuna heikko. Jäälilja oli ilmeisesti erilainen. Kopioin Jääliljan jalkojen asennon, koska hän näytti niin ylväältä siinä seisoessaan. Pidin kuitenkin kasvoillani isäni kylmän ilmeen. Aloin uskoa, että näiden kahden soturin yhdistelmä halusin olla. Heidän kasvatustaan tarvitsin kipeimmin. Pirstalepentu avasi keskustelun mestareistamme. Se sai mieleeni juolahtamaan uuden ajatuksen. Mitä jos Jääliljasta tulisi mestarini? Hän voisi tehdä minusta yhtä mahtavan ja ylvään soturin kuin hän ja Kostohenki olivat.

"Olisi ollut hyvä, jos Kostohenki olisi kouluttanut meidät kaikki. Muttei se tietenkään ole mahdollista. Toivottavasti saamme edes hieman yhtä hyvät mestarit kuin mitä isämme on", Pirstalepentu naukui minulle ja Säpälepennulle. Mietin veljeni sanomia asioita. Hyvät mestarit olisivat hyvä asia, mutta uskoin saaneen hyvän idean sen varalle, että mestarimme eivät olisi yhtä mahtavia kuin Kostohenki ja Jäälilja.

"Minä haluaisin mestarikseni Jääliljan, jos kukaan meistä ei voi kerran saada Kostohenkeä. Kuu... erään kissan mukaan päällikkö päättää kuitenkin suurimman osan klaanin asioista, joten voi olla, että joku meistä saa Jääliljan tai sitten ei. Mitä vain voi tapahtua", nau'uin. Nielaisin Kuutihkun nimen, sillä en halunnut sanoa sitä ääneen. Olisin vain järkyttänyt veljiäni ja itseäni siinä sivussa. Se minun oli pakko myöntää. "Haluaisin siis kysyä teiltä kysymyksen, jos sallitte", jatkoin kylmän kohteliaasti ja käännyin soturien puoleen. "Mestari kouluttaa oppilastaan, joten mitä parempi mestari, sitä parempi tuleva soturi. Haluaisin siis esittää pyynnön: jos joku meistä saa mestarin, jonka taidot, tiedot, järki tai luonne eivät ole samanlaisia kuin teillä kahdella, voitteko ottaa osan sen oppilaan koulutuksen taakasta lavoillenne?" pyysin, mutta en anellut. Pidin ääneni viileänä, mutta kohteliaana. Aneleva pentu olisi vaikuttanut heikolta. Heikkoa pentua isäni ja Jäälilja eivät ainakaan suostuisi kouluttamaan. Olin siitä varma. Kokeilin uusinta oppimaani hyvältä vaikuttavaa temppua ja annoin katseeni kiertää leirissä ennen kuin palautin sen isääni ja Jääliljaan.

//Jää?

Jäälilja 31.7.2018

Sirpalepentu oli hetken tuumittuaan esittänyt kysymyksen. Hän pyysi minua tai Kostohenkeä kouluttamaan jonkun heistä jos saisivat toivottoman mestarin ja varsin hyvinhän se minulle sopi. Aioin kuitenkin pitää nuoren mustan naaraan jännityksessä käyttämällä hieman epäselvää sanojen järjestystä, jotta merkitys saattoi olla jotakin muutakin. Huomasin pian muidenkin pienten pentujen katseet. Meripihkainen ja sähkösininen silmäpari tuijotti minua odottavaisina myrkynvihreän rinnalla.

"Minulle sopii järjestely varsin hyvin, vaikkakin yleensä perin maksua moisesta", lausahdin ja räpäytin jäänsinisiä silmiäni hitaasti. Istahdin maahan, sillä puhuessani olin noussut vaistomaisesti seisomaan. Kietaisin häntäni etutassujeni ympäri kuten minulla oli tapana ja loin katseeni uudestaan tähän kolmikkoon.

"Kertokaapas minulle sitten minkälainen on hyvä mestari ja kuka se voisi olla? Tai ketkä ovat ehdoton ei ja liian heikkoja Kuolonklaaniin mielestänne", esitin kysymykseni kolkolla äänensävylläni ja tarkkailin jokaista pentua kiinnostuneena, mutta hyvin huomaamattomasti. Tietenkin pennut vastaisivat oman isänsä nimen näin alkajaisiksi ja vasta sen jälkeen päästäisiin vauhtiin nimiluetteloissa. Olihan Kostohenki yksi klaanin parhaista sotureista ainakin omissa silmissäni ja olisin voinut vannoa, että jokainen katsoa ainakin nuorempana isäänsä sillä tavoin. Olinhan minäkin ihaillut Verta kun hän oli pyörittänyt laumaa, sillä kauniin kivisellä aukiolla. Aivan yksin. En millään voinut ymmärtää miksi hän oli luopunut johtajan asemasta vain sen takia, että muuttaisi rakkaan kumppaninsa entiseen klaaniin. Tavallaan myös kunnioitin isän valintaa, sillä minä kuuluin Kuolonklaaniin ja viihdyin siellä. Jos ei otettu mukaan laskuihin paria täyttä - kauniisti sanottuna - hiirenaivoa. Jotkut vain olivat niin olevinaan, ehkä minäkin olin sitä muitten silmissä muttei minua kiinnostanut pätkän vertaa. Tärkeintä oli, että piti itsestään ja minähän suorastaan rakastan itseäni. Pian hälvenin pois ajatuksistani takaisin tosimaailman samalla huomasin mustan naaraspennun valmistautuvan vastaamaan.

"Hyvä mestari on mieleltään tarpeeksi vahva ja pystyy kouluttamaan meistä kunnollisia sotureita. Samanlaisia kuin sinä ja isä. Soturi kouluttaa oppilaasta kaltaistaan, joten sinä tai isä olisitte tällä hetkellä parhaita vaihtoehtoja tapaamistamme kissoista", Sirpalepentu kertoili ja olin otettu pennun vastauksesta. Hän piti minua voimakkaana soturina, enkä yleensä saanut kuulla sitä ilman vaivannäköä tai taidonnäytettä, mutta tämä pentu tiesi jo paljon aiemmin. Aloin sekunti sekunnilta pitää naaraasta enemmän ja tulla siihen tulokseen, että saattaisin löytää uuden liittolaisen kuukausien päästä aivan käpälieni juurelta. En koskaan alkaisi käskyttää Sirpalepentua tai hyväksikäyttää häntä kuten ihan mielelläni joillekin muille kissoille voisin tehdä, tämä pieni naaras oli ansainnut jo suuren osan luottamuksestani. Pian Sirpalepentu jatkoi litaniaansa mahdollisista mestareistaan ja niiden piirteistä..

"Pikiviillon tai Kuutihkun kaltaiset kissat ovat ehdoton ei. Heidänlaisensa kissat eivät voisi tehdä meistä kunnollisia Kuolonklaanin sotureita", pentu lopetti ja loi kylmästi hohkaavan, vaikkakin vihreän katseensa minuun. Nyökäytin päätäni hento virne naamallani. Vilkaisin paikalla olevaa Kostohenkeä ja hänkin näytti tyytyväiseltä tyttärestään. Pirstalepentu ja Säpälepentukin luultavasti vastaisivat samankaltaisesti, mutta eri sanoin tai jopa eri kissoin, mutta ennen sitä kertoisin erään asian.

"Luulen, että joudutte pettymään isänne kannalta, sillä yleensä pennut eivät saa mestareiksi omia vanhempiaan. Silti tiedän, että selviäisitte pettymyksestä - ainakin luultavasti - varsin kevyesti. Jos ja kun joku teistä saa heikon mestarin, suosittelen ajan myötä näyttämään missä on hänen paikkansa omassa järjestyksessäsi. Kertoa ilman sanoja sinun olevan hänen yläpuolellasi", naukaisin ja siristelin silmiäni miettiessäni omaa mestariani. Oma mestarini oli ollut kunniakas kissa, klaaninpäällikkö. Hänestä ei luonnetta puuttunut ja olin ylpeä siitä, että olin ollut kollin oppilas. Silloinkin kun Pisaratähti oli antanut ennustuksen minulle Pimeyden metsästä uneni kautta, olin ollut otettu siitä, että ennustuksen sain juuri minä.

"No niin, nyt haluan kuulla teidän muiden mestari toiveista", sanoin ja loin kylmän katseeni kahteen kolliin, jotka istuskelivat rennon näköisesti, mutta silti kaunis palo silmissään.

//Muut? En yhtää muista tätä järjestystä nii laitan vaan kaikki tollee yhes :')

Säpälepentu 31.5.2018

Sirpalepentu kuulosti kovin muodolliselta kysyessään, voisivatko Kostohenki ja Jäälilja auttaa jonkun koulutuksessa tarvittaessa. Siristin aavistuksen silmiäni kuunnellessani sisareni kysymyksen, mutta toisaalta ajatus kuulosti hyvältä. En haluaisi saada huonoa mestaria, mutta jos sellainen sattuisi minulle, ottaisin mielihyvin vastaan lisäkoulutusta joltakin paremmalta soturilta, kuten Jääliljalta.

Jääliljan vastaus yllätti minua hiukan. Mitä maksua hän haluaisi? En kuitenkaan kerennyt kysyä, sillä naaras jatkoi kysymällä, millainen olisi hyvä mestari ja ketkä taas olisivat ehdoton ei. Sirpalepentu kerkesi jälleen puhumaan ensimmäisenä, ja hän mainitsi vahvamielisyyden, joka oli myös minun mielestäni tärkeää. Sisareni mainitsi myös, että Pikiviilto ja Kuutihku eivät sopisi mestareiksi.

Jäälilja sanoi kuitenkin, etteivät pennut saa yleensä mestareiksi omia vanhempiaan. 'Ilman sanoja kertominen, että olet toisen yläpuolella'. Jääliljan sanat jäivät kiertelemään päähäni, Naaras kuitenkin jatkoi ja palautti minut takaisin maan pinnalle. Olisi minun tai Pirtsalepennun vuoro kertoa mielipiteemme.

"Olen samaa mieltä Sirpalepennun kanssa. Minäkään en haluaisi esimerkiksi Kuutihkun kaltaista mestaria, hänen täytyy olla vahvamielisempi", Pirstalepentu sanoi.

"Minäkin olen samaa mieltä, mestarin täytyy olla teidän kaltaisenne. Vahvamielinen, järkevä. En tahdo heikkoa mestaria, joka ei osaa tehdä päätöksiä", minä sanoin.

"Vaikea sanoa nimeltä, kenet tahtoisin, En tiedä vielä juuri ketään sotureista", jatkoin ja vilkaisin selkäni taa, missä klaanin kissoja parveili juttelemassa, syömässä, sukimassa itseään tai lähtemässä partioihin.

"Huono mestari vaikeuttaa myös varmasti motivoitumista koulutukseen, joten haluan mestarin, joka saa minut motivoitumaan. Ja sellaiseen ei kelpaa heikko kissa", lisäsin vielä ja koin sitten saaneeni sanottua kaiken.

"Ketkä teidän mielestänne muuten sopisivat meille mestareiksi?" minä kysyin sitten ja käänsin katseeni taas hetkeksi klaanin muihin kissoihin.

"Voitteko näyttää meille täältä hyviä ehdokkaita ja esitellä meille samalla klaanin kissoja nimiltä, niin opimme tuntemaan klaanitovereitamme?" jatkoin ja vilkaisin isääni ja Jääliljaa.

//Kosto?

Säpälepentu 29.7.2018

Olin sisimmässäni raivoissani siitä, mitä emommelle oli tapahtunut. En kuitenkaan näyttänyt sitä, vaan peitin tunteeni kylmänviileän verhon taakse. Joku kissa oli käynyt hakemassa Pikiviillon pentutarhasta, jossa olimme hänet yhyttäneet kuolleen emomme viereltä. Parantajan hakenut kissa oli ilmeisesti ollut varapäällikkö, Viiltokaaos. Päällikkö, Raetähti oli kutsunut klaanikokouksen koolle ja ilmoitti, että Pikiviilto karkotettisiin hänen surmattuaan Kuutihkun. Yrttien seassa kuolonmarjoja, mietin. Kuolonmarjat olivat ilmeisesti tappavia.

Viiltokaaos ja joku Valhekuiske lähtivät saattamaan Pikiviiltoa pois. Minä katsahdin kylmästi parantajan - entisen sellaisen - perään, ja vilkaisin sitten sisaruksiani. Sirpalepentu näytti kylmältä, Pirstalepentu katseli vielä vihaisesti Pikiviillon perään, mutta hänkin tyynenä, Samassa näin, että meitä lähestyi kookas, likaisenvalkoisen ja harmaan kirjava kissa. Hän liikkui sulavasti keskenään supattelevien kissajoukkojen halki meidän luoksemme. Naaraalla oli myös jäänsiniset, jotka näyttivät jotenkin erityisen kirkkailta, aivan kuin niissä palaisi jäänsininen tuli. Pirstalepentu ja Sirpalepentukin olivat huomenneet kissan, ja samaan aikaan hän saavuttikin meidät.

"Kostohengen pennut, oletan?" hän naukui ja silmäili meitä.

"Tällä kertaa hänen pentunsa näyttävät kovin onnistuneilta. Haluaisitteko esitellä itselle ja sen jälkeen kertoa, mitä täällä on tapahtunut?" naaras jatkoi ja katsahti ympärilleen, jossa klaanin muut kissat edelleen kohisivat tapahtuneesta.

Ymmärsin, ettei tämä kissa ollut ilmeisesti ollut paikalla kokouksen aikaan, tuskinpa hän muuten olisi tuollaista kysynyt.

"Minä olen Sirpalepentu", sisareni maukui ensimmäisenä.

"Säpälepentu", sanahdin.

"Ja minä olen Pirstalepentu. Kuka sinä olet?" veljeni kysyi.

"Olen Jäälilja", naaras esitteli itsensä ja räpäytti jäisiä silmiään.

Nimestä päättelin heti hänen olevan soturi.

"Raetähti karkotti Pikiviillon, koska hän murhasi emomme Kuutihkun kuolonmarjojen avulla", minä kerroin soturille tapahtuneesta yksinkertaiseen, hiukan välinpitämättömään sävyyn ja silmäilin samalla vielä muita kissoja, kääntäen lopulta silmäni vierellemme tulleeseen Jääliljaan.

Vilkaisin takanamme olevaa pentutarhaa ja lisäsin:

"Hänen ruumiinsa pitäisi varmaan muuten siirtää."

Kuutihkun ruumis oli nimittäin vielä pentutarhassa.

//Muut?

Sirpalepentu 29.7.2018

En ollut ollenkaan tyytyväinen Raetähden määräämään rangaistukseen. Ainoa osa, jonka hyväksyin täysin oli se, että jos näkisimme Pikiviillon, saisimme tappaa hänet. Vihasin Pikiviiltoa sydämeni pohjasta, mutta pidin tunteeni piilossa. Vain silmieni tulta en voinut piilottaa. Vihasin Pikiviiltoa emoni myrkyttämisen vuoksi, mutta myös siksi, että hän väitti olevansa syytön. Vihasin tuota mustaa turkkia ja vihreitä silmiä, jotka olivat olleet viimeiset silmät, jotka olivat nähneet emoni hengissä. Halusin kynsiä hänet turkistaan, mutta en tehnyt sitä. Ainoa asia, joka pidätteli minua olivat isäni sanat koston odottamisesta. Saisin sen vielä joskus. Surmaisin kyllä Pikiviillon jonakin päivänä. En tekisi sitä nopeasti ja kivuttomasti. Olihan emonikin kärsinyt kuollessaan. Syöttäisin mielelläni hänelle myrkyllisiä kuolonmarjoja, jotta kuolema olisi samanlainen kuin Kuutihkulla, mutta jos en saisi niitä käsiini, raapaisisin ensin hänen kumpaakin silmäänsä. Olin huomannut silmien olevan hyvin herkät. Sen jälkeen raapisin hänen korviaan, kunnes ne olisivat muuttuneet mustista punaisiksi. Sen jälkeen tappaisin hänet. Kaikki suunnittelemani oli vain oikeudenmukaista. Tuottaisin hänelle samanlaista tuskaa, kuin hän oli tuottanut emolleni ja suuri päätös olisi myös sama: kuolema. Huomasin, etten oikeastaan edelleenkään tietänyt kaikkea kuolemasta. Mitä kissalle tapahtui kuoleman jälkeen? Lopettaisiko hän vain liikkumisen, ajattelemisen ja tuntemisen? Vaihtaisiko hän paikkaa ja päätyisi jonnekin muualle? Syntyisikö kuollut kissa heti uudestaan heti jonnekin muualle? Toivoin viimeistä, sillä silloin voisin etsiä Kuutihkun ja puhua hänelle. Olla vielä hänen kanssaan. Kasvaa hänen silmiensä alla. Vihani kasvoi entisestään, kun tajusin, että Pikiviilto oli vienyt minulta tuon kaiken. Nyt elämässäni oli vain isäni ja veljeni. He olivat minulle tärkeitä. He kaikki olivat kuitenkin kolleja, joten hekään eivät ilmeisesti olleet täysin samanlaisia kuin minä. Käänsin päätäni, kun kuulin vieraan naaraan äänen. Naaraan nimi oli Jäälilja. Jäälilja oli jo soturi. Hänen turkkinsa oli suurimmaksi osaksi likaisenvalkoinen, mutta erotin siellä täällä tummanharmaita kohtia. Jäänsiniset silmät tuntuivat näkevän kaiken. Ajatukseni, tunteeni, muistoni. Aivan kaiken, mitä sisälläni oli. Jäälilja arvasi meidän olevan Kostohengen pentuja. *Aivan oikein. Olemme Kostohengen pentuja ja ylpeitä siitä. Isämme on aina käytettävissämme, jos häntä tarvitsemme ja suojelemme toisiamme miltä vain*, sanoin hiljaa mielessäni. Hän myös kysyi, mitä oli tapahtunut. Jo hetkeksi laimentunut vihani kuohahti uudestaan, mutta pidin kasvoni edelleen kylmän naamion takana. Esittelimme itsemme ja Säpälepentu kertoi, mitä oli tapahtunut. Säpälepentu arveli, että Kuutihkun ruumis pitäisi siirtää. Pirstalepentu ehdotti, että emon voisi siirtää Hiiripisaran paikalle. Ymmärsin tarkoituksen: kaikki voisivat käydä hyvästelemässä kuningattaren, jos hän olisi keskellä leiriä. Nyökkäsin.

"Mennään siirtämään hänet. Nyt kun Pikiviilto on poissa, voimme hyvästellä Kuutihkun rauhassa", nau'uin ja viittasin veljet mukaani. "Tulemme pian takaisin", mau'uin ilmeettömästi Jääliljalle. Jos olisin päästänyt tunteeni esille, olisin varmasti itkenyt ja juossut leiristä ulos surmaamaan Pikiviillon. Pidin ne kuitenkin kurissa ja piilossa.

"Ette jaksa nostaa Kuutihkua yksin. Autan hänen siirtämisessään", Jäälilja lupautui ja liittyi seuraamme, kun kuljimme kohti pentutarhaa.

"Tiedätkö, minne Kuutihku meni?" kysyin naaraalta ilmeettömästi. Olisi tuntunut liian kipeältä kysyä emosta, joten käytin sitä nimeä, jolla muut häntä kutsuivat. Olin kiitollinen siitä, että Jäälilja auttoi meitä, mutta kaipasin vastauksia. En halunnut pyytää lupaa kysymyksen kysymiseen, mutta toivoin, että en kuulostanut liian nenäkkäältä. Halusin vain olla uskottava, mutta oma itseni.

"En tiedä, en tiedä mihin hän uskoi, mutta luultavasti Pimeyden metsään", soturi vastasi. En ollut edelleenkään saanut vastausta, joka olisi riittänyt. Ymmärsin alun, mutta loppua en. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä Pimeyden metsä oli.

"Mikä Pimeyden metsä on?" kysyin jatkokysymyksen.

"Se on paikka, jossa maanpäällä kuollut kissa saa ikuisen elämän." Nyökkäsin. Nyt tiesin, missä emo oli. Uskoin Jääliljan sanoihin. Hyväksyin ne ja aloin vähitellen pitää tuosta naaraasta, jolla oli läpitunkevat silmät ja joka osasi vastata kysymyksiini samaan tapaan kuin emoni oli osannut. Jäälilja ei ollut samanlainen kuin Kuutihku. Hän oli enemmän Kostohengen kaltainen, mutta silti hänessä oli jotain emomaista. Aloin tuntea tarvetta olla Jääliljan lähellä. Ehkä hän voisi tuoda takaisin osan emon tuomasta onnesta.

//Jää?

Jäälilja 29.7.2018

Askelsin sulavasti pentu kolmikon rinnalla kohti pentutarhaa, jossa Kuutihkun kuollut ruumis oli. En ollut koskaan pitänyt Kuutihkusta, sillä minusta oli tuntunut hänen tulevan minun ja Kostohengen väliin. Tottakai olin silloin ollut täysin rakastunut Kostohenkeen, vaikken halunnutkaan sitä itselleni myöntää. Silti minusta tuntui siltä, että nämä pennut olisivat olleet parempia emon kanssa kuin ilman. Työnnyimme sisään pesään ja näin hämärässä naaraan elottoman ruumiin.

"Minäkin menetin emoni suurinpiirtein teidän ikäisenä", lausahdin siten, että äänestäni ei voinut päätellä tuntemuksiani, "En koskaan kuitenkaan tuntenut häntä emokseni, koska olimme jotenkin etäisiä." Tassutin Kuutihkun ruumiin luokse ja vilkaisin pentuja. Nostin naaraan niskasta ilmaan ja pennut kipittivät auttamaan. Sirpalepentu kannatteli emonsa yhtä mustaa takatassua suussansa. Pirstalepentu ja Säpälepentukin kannattelivat omaaosuuttaan. Pennut olivat kovin hellyyttävän näköisiä. Pian kuitenkin sisäistin ajatukseni. *Onko minusta tulossa täysi nyhverö?* Ajattelin inhoksuen, mutta silti näin suloiset pennut. Pirstalepentu kompuroi hiukan emonsa häntä suussaan, mutta sai pian tasapainonsa sulavasti palautettua. Työnnyimme ulos paahtavaan ilmaan ja annoin auringon säteiden porottaa valkealle turkilleni. Pennuilla oli luultavasti kovin lämmin tummien turkkiensa kanssa, mutta uskoin heidän pärjäävään sisukkaina. Sitä noista pennuista ei puuttunut. Sisukkuutta. Pian olimme saaneet kolmikon emon siirrettyä aukiolle ja Talvikkimuisto tassutti hänen luokseen hyvältä tuoksuvia yrttejä suussaan. Luultavasti ainakin minttua raikkaasta tuoksusta päätellen. Musta naaraspentu vilkaisi minua kysyvästi.

"Hän peittää kuoleman hajun", ilmoitin tyynesti ja viitoin pentuja hieman kauemmas, jotta Talvikkimuisto saisi hoidettua hommansa. Pian näin kuinka Kostohenki tarkkaili meitä leirin varjoista. Kohdistin katseeni tämän keltaisiin silmiin. Musta kolli nousi seisomaan ja vennytteli pikaisesti, sen jälkeen hän harppoi luoksemme pitkin askelin.

"Tervehdys Kostohenki, pentusi ovat varsin vaikuttavia tapauksia ellet ole jo huomannut. Mielestäni he ansaitsisivat jo astua ulos leiristä", lausahdin tavallisen kylmästi ja väläytin pienen hymyntapaisen. Pentujen isä nyökkäsi tyynenä. Olin aivan sataprosenttisen varma, että näistä pennuista hän oli ylpeä. Säröpentu oli kuollut heikkouteensa ja se varmasti oli järkyttävää omalta pennulta. En sallisi heikoutta omiltani.

//Muut? Kalma? Sori vähän tönkkö xd

Kalmalilja 29.7.2018

Astahdin kiinnostuneena Kuutihkun ruumiin luo Jääliljan viereen. Kaikki sanoivat, että Pikiviilto oli tappanut hänet, mutta moista valetta uskoivat vain tyhmät kissat. Miksi hän olisi tappanut Kuutihkun? Typerää. Minä tunsin hänet varmastikin paremmin kuin kukaan muu, jos ei hänen oppilastaan laskettu. Tiesin, että Viiltokaaoksella oli varmasti ollut osansa kuningattaren kuolemassa, sillä hänhän tästä oli Raetähdelle ilmoittanut. Olin myös kovin pettynyt kumppaniini, kun hän oli karkottanut Pikiviillon ilman oikeastaan minkäänlaisia todisteita. En kuitenkaan voisi nousta Viiltokaaoksen sanaa vastaan, sillä muuten en ehkä enää olisi hänen liittolaisensa. Ehkä Pikiviilto viihtyisi paremmin muualla... Jos minulta kysyttiin, ei hän ollut koskaan oikein sopinut tänne.

"Vain kaikki typerimmät ja hyväuskoisimnat luulevat, että Pikiviilto tappoi hänet", murahdin jokseenkin huvittuneena siitä, että suunnilleen jokainen oli uskonut sen. Pidin ääneni hiljaisena, mutta niin kovana, että Jäälilja ja Kostohenki kuulivat.

"Miksi hän olisi tappanut Kuutihkun? Minä tunnen hänet muita paremmin. Olen varma siitä, että Pikiviilto lavastettiin. Mutta samapa tuo."

Käännähdin katsomaan Kostohengen pentuja hymyillen kylmästi.

"Ja tekin varmasti nylkisitte Pikiviillon turkistaan oikein mieluusti", murahdin heilauttaen häntääni. "Niin tietysti. Mutta se on ymmärrettävää, pennut ovat liian nuoria käsittämään mitään. He ovat liian naiiveja ja uskovat kaiken."

//Jää? Muut?

Kostohenki 29.7.2018

Tapahtumat olivat menneet nopealla tahdilla ohitseni silmän räpäyksessä. Pentutarhalle oli syttynyt kunnon sanaharkka Pikiviillon sekä Sirpalepennun välille. Parantajaa oli ilmeisesti syyttäminen nyt kuolleena maakaavasta ensisestä kumppanistani Kuutihkusta. En tosin muistanut tapauksesta paljoa sen enempää. Hetkisen kuluttua Raetähti olikin jo häätämässä Pikiviiltoa klaanista. Tunsin oloni tyhjäksi. Lähinnä siksi, että en ollut saanut kunniaa nähdä Kuutihkun viimeisiä hetkiä. Hänen entisenä kumppanina olisin tahtonut olla paikalla hänen kuollessaan. En siksi, että antaisin henkistä tukea vaan varmistamassa, että mikään ei olisi muuttunut. Nytkin kuullessani hänen kohtalosta, en tuntenut sääliä. Miksi olisin? Kuutihku oli itse päättänyt katkaista välimme.

*Ainakaan hän ei ole enää minun ja pentujeni välissä*, ajattelin kylmästi. Tosin kuvioihin näytti astelleen monia muitakin kissoja. Ainakin Jäälilja ja Kalmalilja parveilivat pentujeni läheisyydessä. Katsoin molempia silmät viirulla. Tavallisesti olisin kyllä hyväksynyt Jääliljan läsnäolon, mutta hänessä oli jotakin outoa. Hän oli alkanut viihtyä Kylmähenkäyksen lähettyvillä. Sen kollin, joka miltein tappoi sisareni Liljahenkäyksen. Vaikka Liljahenkäystä ja Hiiripisaraa väitettiin heikoiksi, he olivat yhä sisaruksiani. Ja olin aina uskollisempi sisaruksille kuin vanhemmille. Ehkä sama päti hiukan myös pentuihini. Pysyisin uskollisena heitä kohtaan. Katsoin Kalmaliljaa kuitenkin vielä jäisemmin kuin Jääliljaa.

"Eikö sinulla ole omia pentuja, joiden perään katsoa?" murisin naaraalle matalasti. Otin muutaman askeleen lähemmäs Jääliljaa ja pentujani. "Näin ainakin Kojoottivirneen jossakin päin leiriä. Ehkä sinun tulisi yrittää lähentää välejäsi ensin omiin pentuihisi ennen kuin yrität tehdä vaikutusta muiden omiin."

En välittänytmitä mieltä Kalmalilja oli pennuistani tai sanoistani. Kunhan vain saisin asiani perille. Pennuillani ei kuitenkaan ollut enää emoa, joten minulle jäi heidän kasvattamisensa.

"Tulkaa. Voisin esitellä teidät sivummalla paremmin Jääliljalle. Rikostoverini kaipaa kuitenkin paremman esittelyn", maukaisin viileästi pennuilleni. Viitoin hännälläni kolmikkoa seuraamaan minua, samoin Jääliljaa.

// Pennut? Jää?

Jäälilja 25.7.2018

"Mitäs sinä teet Tuuliklaanin rajalla?" Hohdetassu sihisi karvat pörhöllään. Kurkustani kuului kolkko naurahdus samalla kuin katsoin nuorta mustaa naarasta. Pörhistin omia karvojani ja väläytin teräviä hampaitani.

"En suosittele isottelemaan. Me kumpikin tiedämme mitä tässä käy jos ajaudut taistelemaan kanssani", lausahdin ja silmät hämärtyvässä ilmassa välkähtäen. Pitkäjalkainen naaras tuijotti minua suoraan silmiin yrittäen kurkottaa katseellaan syvälle sieluuni.

"Ja mitäkö teen täällä? En tiedä, ehkä valvon rajaa sinunlaisiltasi pennuilta jotka luulevat olevansa vahvempia kuin kokenut soturi", selitin. Pyöräytin silmiäni kierroksen ympäri ja astuin askeleen lähemmäs. Näytti siltä kuin Hohdetassu olisi värähtänyt, mutta voi olla että vain nummien tuuli värisytti naaraan karvoja.

"Sinusta olisi voinut tulla jotain suurta ja voimakasta Kuolonklaanissa", nau'uin hitaasti jokaista sanaa korostaen. Heilauttelin häntääni piiskamaisesti puolelta toiselle ja katselin oppilasta mitäänsanomattomasti.

"Voisin auttaa", kerroin, "Mutten tiedä haluanko. Kerro minulle miksi juuri sinusta pitäisi tulla jotain suurta." Määräykseni oli vai sitä varten, jotta voisin tunnustella Hohdetassun olemusta. Jos ottaisin väärän kissan mukaan leikkeihini ja alkaisin katua, kissalta lähtisi henki. Hohdetassu vaikutti kunnianhimoiselta.

//Hohde? Sori tönkkö

Hohdetassu 25.7.2018

"Sinusta olisi voinut tulla jotain suurta ja voimakasta Kuolonklaanissa", likaisenvalkea naaras maukui maireasti. Se oli minulle liikaa. Jäälilja oli juuri nimittänyt minua pennuksi ja nyt hän haukkui klaaniani. Karvani pörhistyivät entisestään ja häntäni viuhtoi kuin riivattu. Kuolonklaanilainen tuntui nauttivan tästä.

"Voisin auttaa", Jäälilja naukui.

"Mutten tiedä haluanko. Kerro minulle miksi juuri sinusta pitäisi tulla jotain suurta", naaras maukui. Hän istahti alas ja laittoi häntänsä käpäliensä päälle.

"Miksi kenestäkään pitäisi tulla jotain suurta? Miksi Raetähdestä tuli jotain suurta?" mau'uin kiihdyksissäni. Haukoin hetken henkeäni ja sain raivon partaalla olevan ääneni muutettua viileäksi.

"Koska joissakin kissoissa on potentiaalia. Minä kuulun niihin kissoihin. Minulla on tahtoa. Kun tahdon osaa kanavoida oikeisiin asioihin, voi tehdä jotain suurta", mau'uin. Jäälilja kohotti kulmiaan joko halveksuen tai yllättyen selitykseni vakuuttavuudesta.

"Minä olen kasvanut Tähtiklaaniin uskovien hyypiöiden kanssa, mutta olenko luovuttanut? En", maukaisin tyynen viileästi. Tiesin, että uskoni Pimeyden Metsään saattaisi olla ratkaiseva tekijä, en tosin ollut siitä varma, ja siksi otinkin sen aiheeksi.

"Uskon yhä Pimeyden Metsään", nau'uin.

"Minusta voi tulla jotain suurta ja jos nyt päätät väärin, kadut sitä vielä. Minusta-", sain maukaistua, mutta sitten yskänpuuska keskeytti minut. Olinkin odotellut sen tapahtumista.

"Mitäs se oli?" Jäälilja kysyi inhottavan tuomitsevaan sävyyn.

"Astmaa", maukaisin tietäen hykerryttävän hyvin, ettei Jäälilja tiennyt, mitä se oli ja jatkoin puhettani.

"Minusta tulee vielä jotain suurta. Mitä sinä hyödyt? Minusta tulisi vakoojasi Tuuliklaanissa. Voisin murtaa klaania sisältä päin, jolloin se olisi epävakaampi ulkoa päin. Totta, olen uskollinen klaanilleni, mutten sen kissoille. Ehkä olisinkin, jos he tajuasivat, kuinka väärässä ovat Tähtiklaanin suhteen", mau'uin ja pidin hetken taukoa.

"Mutta voin olla uskollinen sinullekin, jos pidät lupauksista kiinni ja autat minua", lopetin puheeni. Saatoin vain toivoa, että se oli tehnyt vaikutuksen Jääliljaan.

Jäälilja 25.7.2018

Katseeni karkasi taivaalle. Tähyilin laskevaa aurinkoa rauhallisesti hengittäen. Liu'utin lopulta katseeni takaisin aivan minua vastapäätä olevaan oppilaaseen, jonka jäänsiniset silmät hehkuivat innokkaina.

"Aloitetaampa Raetähdestä. Hän ei ole mitään sen suurempaa kuin normaali klaaninpäällikkö, hän ei ole tehnyt mitään erilaista. Mitään voimakasta. Istuskellut vain pesässään iloisena päällikön paikastaan, eikä ole auttanut minkään asian eteenpäin viemistä vaan klaani on junnanut paikallaan. Sitten ajattelitko tosiaan ansaitsevasi minun luottamukseni noinkin helpolla? Minä en ole sinisilmäinen. Heti kun ole kertonut sinulle jotain sinun klaaniasi uhkaavaa, mistä minä tietäisin ettet juoksisi oikopäätä Naalitähden puheille?" naukaisin kulmiani kohottaen ja pientä ympyrää hitaasti tassuttaen. Kynteni olivat liukuneet ulos tassuistani ja ne jättivät pienet viirut maahan tassutellessani.

"Minä voin auttaa sinua ehdoilla jotka minä sanelen. Et hiisku siitä kenellekään, teet ihan kaiken mitä minä pyydän ja vannot minulle ikuista uskollisuutta kunnes toisin pyydän. Ja sinun on opettava kuuntelemaan kaiken kunnianhimosi takaa. Kuuntelemaan järkipuhetta", naukaisin itsevarmasti pysähtyen ja poraten katseeni Hohdetassun silmiin. Toivoin tosiaan etten tehnyt virhettä.

"Jos suostut kaikkiin ehtoihini olet tervetullut tulemaan jokatoinen yö harjoituksiin kanssani, mutta yksi asia sinun tulee tietää. Jos kuulen jostain sinun puhuneen ohi suusi, sinun henkesi on minun tassuissani." Kun Hohdetassu vahvistuisi voisin alkaa puhua Viiltokaaokselle liittolaisesta Tuuliklaanissa. Jos ja kun nuori naaras suostuisi niin antaisin hänen ensitehtäväkseen etsiä meille harjoittelupaikan huomisyötä varten, paikan jossa kukaan ei osaisi aavistaa mitään.

//Hohde?

Hohdetassu 25.7.2018

Ei vaikuttanut lupaavalta. Jäälilja kertoi minulle totuuden Raetähdestä, josta en ollut kuullutkaan. Päällikkökö vain istuisi ja nauttisi paikastaan? Ehei. Ja sitten hän oli epäillyt uskollisuuttani, sanonut, että menisin kantelemaan Naalitähdelle. Tuijotin Jääliljaa jäänsinisillä silmilläni haastavan läpitunkevasti.

"Minä voin auttaa sinua ehdoilla jotka minä sanelen. Et hiisku siitä kenellekään, teet ihan kaiken mitä minä pyydän ja vannot minulle ikuista uskollisuutta kunnes toisin pyydän. Ja sinun on opettava kuuntelemaan kaiken kunnianhimosi takaa. Kuuntelemaan järkipuhetta", Jäälilja kuitenkin maukui. Olin iloinen, että hän oli päättänyt kuitenkin luottaa minuun. Mietin, mitä lupaukset tarkoittivat. Olin viisas kissa, tiesin sen, enkä menisi lankaan millään tasolla. En hiisku kenellekään, se oli itsestäänselvyys ja helppo homma. 'Teet ihan kaiken, mitä pyydän' epäilytti minua. Se tarkoitti todellakin ihan kaikkea, sen verran tosissaan kuolonklaanilaiset olivat. Arvelin, että henkeni olisi uhattuna, ellen tottelisi. Mutta olin valmis. Vaikka totteleminen voisi pahimmassa tapauksessa olla Jonkun tuuliklaanilaisen tappamista, olin valmis. Tahdoin kunniaa ja arvostusta. Tahdoin joskus päälliköksi, ja koska oli säälittävän pieni mahdollisuus, että joku valitsisi minut vapaaehtoisesti päälliköksi, oli käytettävä erilaisia keinoja. Ja tässä minulle tuli yksi keino eteen. Sitten oli enää uskollisuuden vannominen ja järkipuheen kuuntelu. Vannoisin uskollisuutta, selvähän se. Jäälilja oli huomannut, että olin kunnianhimoinen. Siksi hän oli ottanut kuuntelunkin puheeksi. Se ei ollut vaikea tehtävä, suostuisin siihenkin.

"Jos suostut kaikkiin ehtoihini olet tervetullut tulemaan jokatoinen yö harjoituksiin kanssani, mutta yksi asia sinun tulee tietää. Jos kuulen jostain sinun puhuneen ohi suusi, sinun henkesi on minun tassuissani", Jäälilja maukui. Nyökkäsin totisena. Olin arvannut oikein: sääntöjen rikkominen tietäisi kuolemaa.

"Minä lupaan olla sinulle uskollinen, kunnes toisin käsketään. Lupaan myös noudattaa sääntöjäsi. Suostun niihin ja minä ja kohtaloni olemme täten sidotut sinuun", mau'uin ja nostin katseeni käpälistään Jääliljaan.

"Katso minua", naaras maukui sihahduksenomaisesti.

"Lupaat olla uskollinen minulle. Mietitkö sitä? Oletko varma? En halua, että tuotat minulle pettymyksen", likaisenvalkea kuolonklaanilainen maukui ja vetäisi jäänsiniset katseensa sitten pois.

"Olen miettinyt. Olen varma siitä", maukaisin tyynesti.

"Siinä tapauksessa, ensimmäinen tehtäväsi on löytää meille sopiva paikka harjoitella. Paikan täytyy olla sellainen, josta meitä ei löydetä. Jos et löydä sellaista, on ilmiselvää, ettemme voi harjoitella", Jäälilja naukui.

"Tietenkin. Menen heti", maukaisin tyynesti aloittaen, mutta innostustani vaikeasti lopussa peitellen. Olin Jääliljan opissa. Voisin tulla klaanini parhaaksi soturiksi. Jopa koko metsän.

"Odotan tässä", Jäälilja puoliksi huusi perääni. Nyökkäsin ja lähdin jolkottelemaan Kuolonklaanin reviirin ja Tuuliklaanin reviirin erkaantumista päin. Tiesin, että siellä oli muutamia puita myös Tuuliklaanin puolella. Se oli syrjässä, eikä oikeastaan kukaan käynyt siellä, ellei ollut aivan pakko. Vaihdoin hölkän juoksuksi, mutta jouduin hidastamaan yskänpuuskan saadessani.

"Hiirenpapanat", sihahdin puoliääneen ja jatkoin matkaa. Saavuin pian määränpääni. Paikka oli parempi, kun olin odottanutkaan. Puoliksi ulkona klaanireviireistä oli aukio, jonka klaanien puolella oli puita ja toisella puolella harvassa puskia. Maa oli pehmeähkön sammaleen peitossa, ei tosin kokonaan. Aukio oli kaukana ainakin Tuuliklaanin leiristä, Kuolonklaanin leiristä en tiennyt. Ääniä ei kuitenkaan kuulunut, joten ei leiri aivan kulman takanakaan ollut. Hajumerkit olivat laimeat molemmin puolin, eihän tääläisen aukion kautta kukaan hylännyt, eikä kukaan kyllä tänne eksynytkään. Olin löytänyt miltei täydellisen paikan. Lähdin juoksemaan takaisin Jääliljan luokse. Matka ei ollut kovin pitkä nopealle tuuliklaanilaiselle, mutta minulle, vasta nimitetylle oppilaalle, vaikka olinkin nopea, se oli melko pitkä juosta. Vihdoin sain näkyviini valkean kissan hahmon.

"Jäälilja", huohotin pysähtyessäni. Köhin pari kertaa ennen kuin jatkoin.

"Löysin sopivan paikan kohdassa, jossa klaaniemme rajat erkanevat. Siellä on aukio, joka on puoliksi ulkona koko klaanireviireiltä. Kelpaako?" kysyin ja nuolaisin rintaani muutaman kerran, ennen kuin nostin katseeni Jääliljaan.

"No?" naukaisin kylmän viileästi ja jäin odottamaan toisen, paremman, mestarini vastausta.

//Jää?

Jäälilja 29.7.2018

"Löysin sopivan paikan kohdassa, jossa klaaniemme rajat erkanevat. Siellä on aukio, joka on puoliksi ulkona koko klaanireviireiltä. Kelpaako?" naaras naukui nuolaisten rintaansa luultavasti ylpeänä löydöstään.

"No?" kissa toisti ja omissa silmissäni naaraan olemus vaikutti ylimieliseltä ja liikaa ylpeilevältä, vaikkei hän sitä olisi yrittänyt viestiä. Jäänsininen katseeni monien mutkien kautta päätyi nuoreen oppilaaseen, jonka silmät tuijottivat kärsimättöminä minuun.

"Pidäkin huoli sitten siitä, ettei minun tarvitse astua tassullanikaan muiden klaanien reviireille, minä halveksun rajarikkeitä. Oliko vielä jotakin?" kivahdin. Pienen tuokiomme pituus oli ollut jo aivan liian pitkä, en soisi enää sekuntiakaan tälle oppilaalle kalliista ajastani. Hohdetassu empi ja lopulta ravisti päätään. Nyökkäsin terävästi ja silmäni siristyivät.

"Antaa laputtaa sitten. Nähdään täällä huomispäivän yönä ja sinä johdatat minut sinne paikalle. Äläkä yritä järjestää minulle väijytystä", lausahdin kylmästi, "Jos näen sinut reviirillämme aion silti repiä sinut kappaleiksi."

Astelin leiriin ja näin kuinka miltei klaanin jokainen kissa oli aukiolla kuuntelemassa jotakin. Kissat supisivat keskenään hämmentyneinä ja halveksivina. Näin aukiolla jopa Kostohengen nuoret pennut. Olisi oiva tilaisuus mennä tapaamaan heitä ja voisin samalla esittää pari kysymystä. Ensimmäisenä silmiini pisti ystäväni ainoa tytär, joka muistutti hiukan isäänsä, tämän rinnalla kaksi harmaata kollia. Heidät erottivat toisistaan lihaksikkaan kollin valkeat kuviot ja toki kaksikko omasi eri väriset silmät. Tasaisen harmaan kollin katse oli kauniin meripihkainen ja lihaksikkaamman silmiinpistävän sähkönsininen. Minun oli pakko myöntää; kolleista kasvaisi luultavasti varsin komeita tapauksia. Tasaisen tummanharmaan värin omaava pyöreä kasvoinen kolli supatti juuri jotakin sisarensa korvaan, pennut näyttivät kovin vihaisilta ja ehkä jopa kostonhaluisilta. Aloin hieman ihailemaan mustan naaraan kylmää ilmettää, jonka alle hän yritti kätkeä tunteensa. Varsin kiinnostavaa. Lähdin askeltamaan kolmikon luo kevein askelin ympäriltäni kuuluvaa supinaa kuunnellen. Erotin sanoja Pikiviillosta, kolli oli ilmeisesti pimahtanut ja tehnyt jotakin hälyttävää, saisin luultavasti kuulla pian. Näin Kylmähenkäyksenkin kissa joukossa ja veikkasin hänen saapuvan luokseni minä hetkenä hyvänsä huomaisi minut.

"Kostohengen pennut, oletan?" naukaisin ja annoin katseeni kiertää kolmikon silmissä. Pennut katsahtivat minuun. Pidin kovasti ainokaisen naaraan olemuksesta, saattaisimme tulla oikein hyvin toimeen.

"Tällä kertaa hänen pentunsa näyttävät kovin onnistuneilta. Haluaisitteko esitellä itsenne ja sen jälkeen kertoa mitä täällä on tapahtunut?" lausahdin synkästi ja katseeni kävi aukion läpi lopulta katseeni palasi takaisin pentuihin.

//Sirpale? Pirstale? Säpäle? Kylmäki voi jatkaa

Jäälilja 25.7.2018

"Miksi? Sinulla oli jotain asiaa mutta sitten päätit jättää sanomatta kuin mikäkin säälittävä pentu, joka loukkaantui kun pentuetoveria eivät leikit kiinnostaneet", kolli naukui silmiään siristellen. Istahdin maahan ja setvin hetken ajatuksia. Lintulumo oli torjunut minut ja Vahvamielen. Sisälleni oli kasaantunut kova pala.

"Aluksi Vahvamieli, Lintulumo saa kerjätä huomiota jos haluaa kumppaniltaan, joka on jättänyt tämän vähälle huomiolle", naukaisin harmaalle kollille painottaen sanaa kumppani, "Minä veikkaan, että jos teidän suhteenne on rappiolla niin sinä olet syypää." Ääneni oli tasainen ja kylmä ja silmäni hohkasivat tuttua kylmää liekkiä.

"Emme ole ehkä puhuneet pitkään aikaan, mutta minunko vastuullani se on? Astelisit itse luokseni, mielestäni sinulla on vielä jalat jäljellä", selitin kääntäen katseeni Lintulumon valkeaan hahmoon, "Tämä klaani on muuttanut sinua, enkä ole varma enää tunnenko sinua." Kietaisin pörröisen häntäni etutassujeni ympärille ja otin katsekontaktin Vahvamieleen. Lintulumo oli oikeasti muuttunut, hän ei ollut se ketä rakastin emonani, hän ei ollut yksi parhaista ystävistäni. Hänestä oli tullut jotain muuta ja pahoin pelkäsin, että ystävyytemme oli kadonnut tämän vanhan minän mukana.

"Olet aika toivottoman oloinen jos sinun täytyy yrittää puristaa tieto minusta ulos. Tulin luoksesi, koska minä halusin. Minulla ei ole aina tähdellistä syytä tavata kissoja, varsinkaan partiossa. Suosittelisin käyttämään kaiken sen ajan mitä käytät minun kuulusteluuni, kumppanisi hyvittelyyn. Ja jos et tee niin, satun huomaamaan kuinka kova sinä todella olet, luulin Lintulumon olevan oikeasti kissa josta vältät, mutta näköjään olen väärässä".

//Lintu? Vahva?

Vahvamieli 25.7.2018

Hymyilin Jääliljalle kylmän häijysti. "Olen kovempi kuin kukaan tapaamasi kissa koskaan", sanoin, "enkä minä kaipaa neuvoja sinulta tai keltään muultakaan, joten ole hyvä ja poistu seurastamme. Minulla on asiaa Lintulumolle. Keskustelen hänen kanssaan mielelläni ihan vain kahden kesken." Katsoin Jääliljaa viileästi. "Toivon, ettei minun tarvitse itse raahata sinua pois. Voin toki tehdä senkin, jos välttämättä haluat." Käänsin vakaan katseeni Lintulumoon. "Sinä et sitten karkaa yhtään mihinkään, sillä me juttelemme nyt, kunhan ystäväsi on poistunut näköpiiristä."

Jo pelkkä katseeni antoi ymmärtää, ettei kannattanut yrittää mitään. En ollut leikkituulella. No, olinko minä koskaan? En. Jääliljakin kuvitteli tietävänsä vaikka ja mitä minusta ja siitä, mihin olin syypää. Säälittävä kissa kaikinpuolin.

"Ai niin", huikkasin äkkiä kyseiselle naaraalle. "Älä tee minusta analyyseja; ne menevät joka kissalla joka kerta päin synkintä metsää. Paitsi se sinun viimeisimpäsi koskien kovuuttani. Se meni yllättävänkin oikein."

Väläytin kylmän hymyn.

//Jää? Lintu?

Jäälilja 25.7.2018

Kasvoilleni nousi häijy virnistys, kun Vahvamieli yritti leikkiä pelottavaa. Mielestäni Vahvamieli yritti liikaa. Hän oli ollut paljon enemmän mieleeni silloin kun olin ollut pentu - ja laumassa.

"No? Aiotko jättää meidät rauhaan?" Vahvamieli murahti kulmiaan kohottaen kylmä katse meripihkaisissa silmissään. Väläytin harmaalle kollille yli ystävällisen hymyn ja puristein etutassujen kynsilläni leirin maata.

"Kuten tahdot", lausahdin ja sipaisin tätä kevyesti hännälläni, "Mutta älä luule, että jättäisin sinut rauhaan tulevaisuudessa." Lähdin tassuttamaan kevyesti poispäin Vahvamielen sanomia sanoja kuuntelematta. Nyt olisi aika mennä metsästämään rajarikkojia tai jotakin mihin saisin upottaa kynteni.

Olin tassutellut metsässä jo jonkin aikaa. Oli se outoa, että Kuolonklaanissa asiat olivat niin hyvin, että sai vain itsekseen lähteä metsään harhailemaan. Ei tarvisi ravata kokoajan partioissa. Vilkaisin taivaalle ja näin puolipilvisen taivaan. Aurinko oli jo puoli matkassa maillensa ja sen oranssinpunaiset säteet siivilöityivät läpi pilvien värittäen ne vaaleanpunaisiksi. Koko taivas tuntui hehkuvan. Olin saapunut hetki sitten Tuuliklaanin rajalle, jonka tunsin erittäin hyvin. Pitihän vihaamansa klaanin rajalle suoda aikaa. Tassutin läheisen puun juurelle ja loikkasin sen matalimmalle oksalle, sen jälkeen lähdin kiipeämään korkeammalle oksiston suojaan. Hapuilin otetta seuraavasta tukevasta oksasta ja pian istuinkin jo sillä. Olin aina ollut huono kiipeilemään, mutta kun tarpeeksi kauan olin harjoitellut sitä olin huomannut sen alkavan sujua jo mallikkaammin. Istumaltani oksalta näin suorassa linjassa melkein mihin tahansa suuntaan halusinkin ja pakko sanoa, kaikki mitä näin oli kaunista. Korvani havahtuivat rasahdukseen, joka äänestä päätellen oli katkeavan oksan ääni. Terästin kuuloani niin kauas kuin pystyin ja pian kuulinkin hengästyneen kissan, varsin hengästyneen. Kuulosti sille, että kissa olisi juossut reviirinsä kymmenen kertaa ympäri. Pian näin kuinka musta kissa valkealla rinnalla nuuhki maata kiinnostuneena. Kenties vasta nimitetty oppilas? He olivat helppoja kohteita jos he omasivat tipankin potentiaalia, sillä nuoret oppilaat olivat helppo imarrella mukaan leikkeihini. Jos aloittaisin luomaan suhteita nuoren oppilaan kanssa, nii ne pitäisivät pitkään. Mielessäni leijui häilyvä mahdollisuus liitosta, mutta tiesin että aluksi kissan pitäisi tunnustaa potentiaalinsa.

"Hei sinä siellä. Älä luulekkaan tulevasi rajan yli tai revin korvat päästäsi", naukaisin häijyn kylmästi ja loikkasin puusta alas. Mustan naaraan jäänsiniset silmät kiinnittyivät minuun. En muistanutkaan kuinka paljon rakastinkaan jäänsinisiä silmiäni, ne olivat todella kauniit.

//Hohde?

Hohdetassu 25.7.2018

"Hei sinä siellä. Älä luulekkaan tulevasi rajan yli tai revin korvat päästäsi", joku maukui. Nostin jäänsiniset katseeni ylöspäin ja näin toisen jäänsiniset silmäparin tuijottavan minua. Olin ollut Havuviiksen kanssa saalistamassa, mutta en saanut jänistä, jota olin ollut jahtaamassa, kiinni. Suutuin jänikselle ja kirosin hiirenpapanoita, jolloin Havuviiksi oli sanonut, että säikäytin riistan koko reviirillä. Olin lähtenyt juoksemaan pois, sillä tyhmä mestari sai ihan itse saalistaa jäniksensä, kun hän kerta nii hyvin osasi.

"Et revi, jos minä kerkeän ensin", mau'uin rauhassa kylmänviileästä lähemmäs päästyäni. Kissa oli naaras. Ja kuolonklaanilainen. Oikeastaan osa minusta pelkäsi tuota kissaa ja sitä, mitä hän voisi tehdä, mutta en näyttänyt sitä, sillä tuo kissa voisi käyttää sitä hyväkseen ja pitää minua heikkona. Juuri sitähän minä en ollut.

"Jaahas", valkea naaras maukui mairealla äänellä.

"Kukas sinä luulet olevasi, kun minua määräilet?" tuo kysyi. Annoin silmieni kipinöidä aivan rauhassa, kun aloitin vastaukseni.

"No kukas sinä sitten olet?" kysyin, vaikka tiesinkin olevani alakynnessä, jos ärsyttäisin liikaa ja tulisi rajakahakka.

"Minä kysyin sitä sinulta", naaras sihahti ärtyneesti.

"Hohdetassu", vastasin päätäni ylväästi ylhäällä pitäen.

"Ja nyt, kuka sinä olet?"

"Jäälilja", Jääliljaksi tunnustautunut kissa maukui. Hänen silmänsä leiskuivat. Ne olivat kauniit. Alitajuntani oli jo uppoutunut niiden syvyyksiin, kun ravistelin päätäni suuret korvat läpsyen. Minun olisi pidettävä kaikki aistini auki. Sitä paitsi, Kuolonklaanista tullut tuttavuus saataisi olla hyödyksi. Kuolonklaanista olivat kaikki suuret, mielenkiintoiset sodat lähteneet, sikäli, kun muistin. Minä liitoutuisin Kuolonklaanin puolelle, ja jotta puoleni hyväksyttäisiin Kuolonklaanin puolelta, oli hyväksi olla joku liittolainen.

"Mitäs sinä teet Tuuliklaanin rajalla?" kysyin sihisten pienen hiljaisuuden jälkeen. Seisoin hännänmitan päässä rajasta ja Jäälilja taas aivan rajalla. Häntäni viuhtoi puolelta toiselle ilmaa viillellen. Kynteni olisivat valmiita viiltelemään muutakin kuin ilmaa.

//Jää?

Vahvamieli 24.7.2018

Huulilleni levisi kylmä, häijy hymy. "Minua ei kiinnosta, tuleeko joku häiritsemään minua ulkomuotoni takia", murahdin vakaasti. "Minua kiinnostaa se, mistä syystä hän tulee ja häiritsee. Juuri nytkin mietin, viitsinkö käyttää aikaani sinun todennäköisesti turhien juttujesi kuuntelemiseen. Jos suustasi ei pian ala tulla jotain järkevää ja kuuntelemisen arvoista, voit jäädä saman tien partion hännille ja jättää minut rauhaan."

Kuljin eteenpäin vakaa, kylmä katse silmissäni. En tosiaankaan tuhlaisi aikaani johonkin turhanpäiväiseen, joka ei oletettavasti kiinnostaisi minua minkään vertaa, ja vielä vähemmän aikoisin kuunnella säälittäviä mutta melko läpinäkyviä yrityksiä saada minut ärsyyntymään. Jäälilja nimittäin tuntui kuvittelevan, että kykenisi ärsyttämään minua, ainakin jos mietti hänen niin sanotusti ovelaa lausahdustaan ulkomuodostani. Tiesinhän minä toki omistavani hyvän ulkomuodon, vaikkakin arpisen. Mutta arvet olivat tulleet tappeluista, osa aiemman elämäni koulutuksesta - siitä ajasta siis, jona isäni oli kouluttanut minua, aivan kuten minä koulutin nyt Uljasroihua. Poika kyllä olisi pian valmis... Tosiaan, mikäli Jääliljalla ei olisi mitään tähdellistä asiaa, hän saisi häipyä.

//Jää?

Jäälilja 24.7.2018

Kohautin lapojani liioitellusti ja päästin samaan tyylilajiin kuuluvan haukotuksen. Silmäni pyörähtivät tylsistyneinä ympäri.

"Sinä sitten luulet olevasi jotakin, vaikka tosiasiassa sinä olet vain yksi kissa muiden joukossa. Harmiksesi sinulla oli potentiaalia, mutten osannut käyttää sitä oikeisiin tarkoituksiin", lausahdin ja astelin Vahvamielen edelle.

"Ja en koskaan menisi jonon hännille joten paikka on sinun", naukaisin teatraalisen hymyn väläyttäen ja silmiäni tyytyväisenä räpsäyttäen. Vahvamielen itsevarma vastaus kaikkeen hieman ärsytti minua, mutta ei niin paljon että olisin antanut sen näkyä.

Kun partio palasi leiriin olin huomannut Vahvamielen suunnanneen Lintulumon luokse. Jokin sisälläni käski mennä tervehtimään ystävääni, mutta oikeastaan minua vähän jännitti Lintulumon tapaaminen. Ryhdistäydyin ja loikin kaksikon luokse. Pian Lintulumon sininen katse osui minuun.

"Tervehdys Lintulumo, mukava nähdä sinua kunnolla pitkästä aikaa", naukaisin siten, että ääneni tuntui leiskuvan onnesta samalla kun syöksyin puskemaan vaalean naaraan lapaa. Olin ikävöinyt meidän yhteisiä hetkiämme.

//Lintu? Vahva?

Vahvamieli 24.7.2018

Siristin silmiäni tarkkaillessani paikalle tullutta Jääliljaa, joka parhaillaan puski Lintulumoa iloisen näköisenä. En tiennyt vieläkään, mitä varten Jäälilja oli tullut juttelemaan minulle partiossa mutta aioin kyllä selvittää sen - olkoonkin, että hänen luulonsa ärsyttivät minua, vaikken kyseistä tunnetta kellekään näyttänytkään. Naarasparka kuvitteli, että luulin itsestäni liikoja... Harmillisesti niin ei ollut. Nyt hän oli tunkenut itsensä meidän seuraamme. Mitä hän meinasi? Ainoa syy, miksi olin tullut Lintulumon luokse oli se, että olin halunnut kysyä häneltä, mitä varten Jäälilja, hänen ystävänsä, oli tullut sanomaan minulle yhtään mitään. En ollut jutellut Lintulumolle aikoihin, enkä oikeastaan edes tiennyt, mikä tilanteemme oli juuri nyt. Mutta olisin oikein mielelläni jutellut Lintulumon kanssa kahden kesken, olkoonkin, että tuo seuraamme enemmän ja vähemmän tuppautunut Jäälilja oli ollut meidän kanssamme samassa laumassa erakkoina ollessamme.

"Jäälilja", sanoin tyynesti ja katsoin naarasta viilein silmin. "Oliko sinulla jotain ajan tuhlaamisen arvoista asiaa minulle partiossa? Vai ihan huvin ja kuoleman vuoksiko tulit juttelemaan mukavia?"

Tuijotin häntä järkähtämättä ja jäin odottamaan vastausta.

//Jää? Lintu?

Lintulumo 24.7.2018

Katsoin hämmentyneenä Jääliljaa, kun hän puski minua. Tavallaan olin iloinen siitä, että hän oli tullut luokseni, mutta tavallaan en. Vetäydyin kauemmas naaraasta, mutta en kuitenkaan Vahvamielen puoleen. Miksi hänkään oli tullut luokseni? Emme olleet kunnolla jutelleet pitkään aikaan. Minä todella välitin heistä molemmista, mutta tuntui, ettei kumpikaan aidosti välittänyt minusta. Mutta omahan on vikani, jos en ole heidän kanssaan tekemisissä.

"Teitäkin näkee aina parin kuun välein", tuhahdin pisteliäästi istuutuen kauemmas. Tunsin lihaksieni jännittyvän hetkeksi tajutessani jotain. He eivät kumpikaan olleet puhuneet minulle, ja nyt he olivat kaiketi jutelleet partiossa. Ja Jäälilja ei selvästi tullut minun luokseni, vaan Vahvamielen. Viha kumpaakin kohtaan tuntui tulvahtavan ylitseni, kun ajattelin sitä mahdollisuutta, että he ehkä olivat selkäni takana jonkinlaisessa suhteessa. Ajatus oli ehkä vainoharhainen, mutta mielestäni täysin mahdollinen.

"Jäälilja", harmaa kolli aloitti. "Oliko sinulla jotain ajan tuhlaamisen arvoista asiaa minulle partiossa? Vai ihan huvin ja kuoleman vuoksiko tulit juttelemaan mukavia?" 

Käänsin salamannopeasti katseeni naaraasta kumppaniini.

"Älä anna minun häiritä, olenhan vain kumppanisi", naukaisin viileästi silmiäni siristäen. Saatoin olla hiukan huomionkipeä, ja tiedostin sen itsekin. Mutta kai hän olisi voinut edes keskittyä minuun? *Ehkä on aika vaihtaa kumppania*, ajattelin, vaikka tiesin, etten pystyisi siihen.

"Ja sinä", sihahdin ja katsahdin Jääliljan sinisiin silmiin. "Sinua minä kuvittelin ystäväkseni. Luuletko, että voit vain tallustella luokseni ja oikein puskea minua, niin kuin olisimme parhaita ystäviä, kun et ole suonut minulle halaistua sanaa kuihin? Olen aina pitänyt teitä kahtena tärkeimpänä kissana elämässäni, mutta ehkä asian on muututtava."

//Jää? Vahva?

Vahvamieli 25.7.2018

"Älä yritä kerjätä huomiota, Lintulumo", murahdin. "Aivan turha sinun on äkäillä ainakaan minulle. En ole ollut tietoinen, mikä meidän tilanteemme on, joten en ole tullut kyselemäänkään. Minua ei nimittäin kiinnosta kuunnella sinun äkäilyäsi, kiitos vain tarjouksesta." Vilkaisin viileästi Jääliljaa. "Ja mitä häneen tulee, olin itse asiassa tulossa kysymään sinulta, Lintulumo, miksi hän tuli juttelemaan minulle partiossa? Ei sinulla sattuisi olemaan tietoa? Emme ole olleet tekemisissä, joten..." Siristin Jääliljalle silmiäni, "miksi? Sinulla oli jotain asiaa mutta sitten päätit jättää sanomatta kuin mikäkin säälittävä pentu, joka loukkaantui kun pentuetoveria eivät leikit kiinnostaneet."

Pidin viileän katseeni Jääliljassa odottaessani vastausta. Minä tiesin, että hänellä oli ollut jotain muutakin asiaa. Ei hän pelkästään ärsyttämään ollut tullut. Hän vain kuvitteli, että kykenisi saamaan minut uteliaaksi pimittämällä jotakin.. no, sehän ei onnistuisi, leikkiminen nimittäin. Ei minun kanssani.

Jäälilja 11.7.2018 "Löysitkö sinä sieltä puusta sitä oravaa vai ehtikö se karata jonnekin?" Kylmähenkäys kysäisi samalla kun tassuttelimme rajalta pois päin, vaikkakin olisi ollut mukava tavata lisää herkkähipiäisiä varjoklaanilaisia, silti kuitenkin päätin jättää heidät rauhaan. "Pääsi karkuun noiden taliaivojen takia", tuhahdin turhautuneena ja pyöräytin silmiäni kierroksen ympäri. "Miten olisi taisteluharjoitukset? Uskon ettet ole vieläkään tarpeeksi taitava kuolonklaanilaiseksi ja jos en tee sinusta sen arvoista pilaat maineemme, joten paras suostua, joko helpomman tai vaikeamman kautta", lausahdin ja terävät hampaani paljastavan hymyn väläyttäen. Sinertävänharmaa kolli väläytti minulle kylmänsinisen katseensa synkän hymyn kera. "Mikä olisikaan parempaa ajan viettoa kun taistelu? En malta odottaa, että pääsen repimään korvasi irti kostoksi siitä kun hyökkäsit kimppuuni tosissasi", Kylmähenkäys naukaisi pienen huvittuneen mrrau äänen päästäen. Kohotin kulmiani muka yllättyneesti ja naurahdin synkästi, mutta samaan aikaan leikkisästi. "Ihailen haluaisi kostaa, mutta valitettavasti minä olen se joka repii sinulta korvat päästä", murahdin kuivasti ja pinkaisin juoksuun. Halusin aloittaa harjoitukset pienellä kestävyys testillä, joka päättyisi taisteluun. Olin aivan varma, että se väsyttäisi Kylmähenkäystä, mutta myös minua. Mitä minä teinkään kun minulla ei ollut oppilasta. Koulutin täysikasvuista kissaa? Aukio jolle olin suunnannut alkoi jo häämöttää. Vedin korvani taakse, jotta kuulisin Kylmähenkäyksen etäisyyden. Juuri niin kuin oletin, aivan takanani. Tein äkkikäännöksen ja loikkasin ilmaan siten, että laskeutuisin juuri Kylmähenkäyksen selkään. Suunnitelmani toimi odotetusti, mutta Kylmähenkäys nopeine refleksineineen karisti minut kimpustaan. Arvasin sen tulevan ja laskeuduin maahan jaloilleni. "Tiedätkö mikä tekee harjoituksistani parempia kuin muiden? Et koskaan tiedä mitä on tulossa", naukaisin ja väläytin jäisen hymyn. Tassuttelin rauhallisesti siniharmaan kollin luokse, joka oli kääntynyt minuun päin pienesti hengästyen. Pakko myöntää, ettei omakaan hengitykseni ollut kaikista rauhallisinta. "Minä haluan, että käymme läpi tilanteen, jossa yritit tappaa Liljahenkäyksen. Haluan kertoa mitä teit väärin ja miten olisit voinut ohittaa virheesi, jotta ensi kerralla onnistut. Se voi pelastaa sinut taistelussa. Muista aina, että tukalassa tilanteessa improvisointi on kaiken avain". //Kylmä? Kylmähenkäys 16.7.2018 En jäänyt hetkeksikään epäröimään, vaan sukelsin juoksuun Jääliljaa kohti, yrittäen muistella sitä hetkeä kun olin työntynyt Varjoklaanin leirissä parantajan pesään ja hyökännyt entisen kumppanini kimppuun. Mieleeni palasi Liljahenkäyksen kauhistunut ilme, Minttusydämen ja Sienikarva järkyttyneet kiljaisut ja Rosmariiniputouksen meripihkaisten silmien shokki, kun hän oli nähnyt isänsä verisenä edessään ja tajunnut mitä oli tapahtunut. Aivan sama mitä hän minusta ajatteli, en olisi voinut välittää vähempää! En tahtonut edes ajatella sitä varjoklaanilaista tyttärenäni, hän ei merkinnyt minulle yhtikäs mitään. Jonain päivänä hyökkäisin uudelleen Varjoklaanin kimppuun, mutta tällä kertaa kohteenani oli Rosmariiniputous enkä pysäyttäisi aikeitani ennen kuin olisin saanut vietyä hänen henkensä. Ponnistin loikkaan Jääliljaa eteenpäin ja kaadoin hänet suhteellisen helposti selälleen kun kuolonklaanilainen ei yrittänyt taistella vastaan. Iskin käpäläni naaraan turkkiin ja kumarruin työntämään hampaani soturin kurkkuun, mutten vaivautunut satuttamaan Jääliljaa oikeasti. "Ja sitten hän käytti jotakin liikettä, jota en ollut koskaan oppinut Varjoklaanissa ollessani. Hän vetäisi vasemman etukäpälänsä pois puristuksestani ja raapaisi nenääni, joka sitten sai otteeni heltymään. Sienikarvakin osallistui taisteluun ja vaikka vastanimitetty oppilaskin taistelisi paremmin kuin hän, Liljahenkäys auttoi häntä häätämään minut pesästä ja sitten minut karkotettiinkin", selitin tylsistyneenä ja siistin sanojen välissä sinertävänharmaata turkkiani. Jäälilja nyökäytti jäätävästi päätänsä, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, avasin oman suuni: "Tahtoisin vielä jonakin päivänä kohdata erään toisen varjoklaanilaisen, nimittäin Rosmariiniputouksen. Sen kissan ei olisi koskaan pitänyt edes syntyä enkä todellakaan tahdo hänen menestyvän. Kun Tihkutähti kuolee - missä ei pitäisi kestää kauan - ja Minttusydämestä tulee päällikkö, voin luvata että Rosmariiniputouksesta tulee varapäällikkö. Tarvitseehan Minttusydän aivan yhtä pehmon ja heikon kissan seuraajakseen", huomautin ja siirsin sitten kylmänsinisen katseeni Jääliljaan, "vai mitä mieltä sinä olet hänestä?" //Jää? Jäälilja 21.7.2018 "Vai mitä mieltä sinä olet hänestä?" Kylmähenkäys kysyi taivasta tylsistyneen oloisena tähyillen. Pyöräytin silmiäni, en pitänyt Kylmähenkäyksen tavasta katsoa sukulaisiaan alakanttiin. "Mielestäni hänessä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin sarjamurhaukseen, mutta hän valitsi olla sellainen mitä on. Samalla tavalla kuin sinä valitsit oman polkusi. Minä en jaksa välittää mitä muut ajattelevat minusta kunhan saan olla sellainen mitä olen valinnut", lausahdin kepeästi, "Kuvittele jos meidät pakotettaisiin johonkin tiettyyn muottiin palvomaan tähtiä." Loppua kohden kurkustani kohosi pieni kylmä naurahdus. "Jos haluat upottaa kyntesi Rosmariiniputoukseen niin sen aika ei ole nyt", kerroin ja kohtasin Kylmähenkäyksen kylmänsinisen katseen silmiäni siristellen. Hänen silmänsä tuntuivat naukuvan sanaa 'Miksi?'. Kasvoilleni vääntyi hampaani paljastava hymy. "Koska minä sanon niin." En halunnut Varjoklaanin löytävän ruumiita Kylmähenkäyksen jäljiltä, sillä se ei ainakaan parantaisi klaaniemme välistä liittoa. Minttusydän varmasti laittaisi välinsä poikki tunnistettuaan Kuolonklaanin tuoksun ja mikä pahinta Viiltokaaoksen suunnitelma ottaisi takapakkia. Minä kannatin kollin suunnitelmia ja sen takia minun piti estää niiden pilaantuminen. "No niin annahan minä kerron mitä teit äskeisessä harjoituksessa aivan väärin ja mitä teit vähemmän väärin. Suunnitelmasi kuitenkin jonkun kimppuun käymiseen oli aika kelvoton, etkä ollut miettinyt pitkään kuinka toteuttaisit sen", selitin ja vaihdoin aihetta lennosta, olin hyvä puhuja eikä minun tarvinnut miettiä etukäteen sanojani. Ravasimme Kylmähenkäyksen kanssa kohti leiriä järkyttävässä paahteessa. Auringon porotus pisteli nahkaani valkoisen turkkini alta ja mietin kuinka paljon tukalampi olo tummaturkkisella Kylmähenkäyksellä oli. Työnnyimme sisään leiriin joka oli puolillaan varjoissa lekottelevia kissoja. Leirissä olevien kissojen olemukset eivät antaneet ilmi mitään sen suurempaa tapahtumaa, joten päätin olla tiedustelematta päivän tapahtumia. Kun olin suuntaamassa lähimpään varjoon kuulin klaanin varapäällikön kutsuvan ja pian kuulin omani perässä vielä toisen. Partio. Lähdin askeltamaan kissojen luokse jotka olivat määrätty partioon kanssani. Heihin kuului Vahvamieli ja Sumumyrsky. Harmaan kollin meripihka silmät kohtasivat omani. Kävin läpi Vahvamielen kokonaisuuden: harmaa turkki erikoisilla kuvioilla, lihaksikas ja suurikokoinen. Olimmehan me tavanneet ennen, laumassa. Silloin kun olin ollut ylin ystävä Lintulumon kanssa. Naaraan näkeminen oli jäänyt hieman vähälle lähiaikoina, mutta olin päättänyt käydä tapaamassa häntä heti kun ehtisin. "Vahvamieli. Tervehdys", naukaisin samalla kun Sumumyrsky viittoi meitä ulos päin leiristä. Ääneni oli tyyni, sillä en halunnut ruveta tällä kertaa ärsyttäväksi, mutta vain siksi että kolli oli Lintulumon kumppani. Kolli nyökkäsi hiljaa murahtaen ennen kuin työntyi ulos leiristä. Seurasin kahden kollin esimerkkiä ja ulos saavuttuani tunsin taas auringon tukalan paahteen. Ravasin Vahvamielen rinnalle, sillä vihasin hiljaisuutta. Loin tälle kylmän katseeni ja aloitin: "Näytät sopeutuneen yllättävän hyvin klaanielämään. Isäni on kokenut pieniä ongelmia, mutten kyllä ole yhtään varma kiinnostaako se sinua", lausahdin omalla tutulla ilmeettömällä äänelläni. //Vahva?

Vahvamieli 22.7.2018

"Jos isäsi on samanlainen säälittävä rääpäle kuin nämä syntyperäiset kuolonklaanilaiset niin ei, minua ei kiinnosta", lausahdin viileästi ja vilkaisin Jääliljaa kylmin silmin. "Mitä kuvittelit?"

Käänsin katseeni eteenpäin, tuiman, jäisen katseeni. En tiennyt, mitä varten Jäälililja oli tullut viereeni kulkemaan mutta tuskin hänestä harmia olisi. Ei hänestä koskaan ollut ollut, edes silloin pentuna eikä vanhempanakaan, kun hän oli ollut Lintulumon kaiketi paras ystävä. Tosin, enhän minä tiennyt, millainen hän oli nykyään. Oliko hän juttelun arvoinen kissa? Lintulumostakaan en tiennyt mitään. Oliko hänellä edes ystäviä? En nykyisin ollut pahemmin perillä hänen asioistaan, sillä emme olleet jutelleet aikoihin. Arvelin, että hänellä oli jotain ongelmia kanssani. No, jos hän halusi pysytellä minusta erossa, tehköön niin. Ajatukseni palasivat Jääliljaan. Hän oli yhä vierelläni. Jos hän ryhtyisi lähentelemään tai muuta, hän saisi kyllä kynsistä.

*Varoituksen sana, ystäväiseni*, ajattelin.

Kun hiljaisuus jatkui vielä hetken, murahdin melkein ärsyyntyneenä: "Mitä sinä oikeastaan haluat? Tuskin sinä muuten vain seuraani liityit."

//Jää?

Jäälilja 24.7.2018

"Mitä sinä oikeastaan haluat? Tuskin sinä muuten vain seuraani liityit", Vahvamieli murahti tympeästi. Olipa siinäkin niin olevinaan oleva kissa.

"Ehkä minä suunnittelen kuule sinun murhaamistasi, kerrankin olisi kunnon vastusta", naukaisin kylmästi silmiäni pyöritellen. Tosiaankin Vahvamielellä oli lihaksia ja kokoa, mutta oli myös minulla. Ottaisin tuon kollin mielelläni vastuksekseni taistelussa.

"Ja oikeassa olet, jotkut syntyperäiset Kuolonklaanilaiset tosiaankin ovat nyhveröitä. Heiltä puuttuu se mikä meillä entisillä erakoilla on, nimittäin selviytymisvaisto", lausahdin mitäänsanomattomalla äänensävyllä. Olin valinnut sanani hyvin, sillä oli vielä joitakin syntyperäisiä yksilöitä jotka olivat ihan kelpokissoja. Viiltokaaos ja Kylmähenkäyskään eivät olleet alkujaan Kuolonklaanista ja eron huomasi. Täydellisen elämän omaava kissa ei voisi koskaan olla vahvin.

"Kerroppas nyt itsekkin miksi luulit minun tulleen häiritsemään sinua. Upean ulkomuotosi takia?" naukaisin pieni leikkimielisyys lauseen lopussa ja aloin odottaa Vahvamielen vastausta. Pieni ärsytys kuului minun puheisiini, jos minua alettiin heti kyseenalaistamaan.

//Vahva? Sori vähä tönkkö xd

Jäälilja 4.6.2018 Katsoin Roihumyrskyä sanattomana, tämän sana olivat tulleet aivan puskista. Pidättelin kyyneleitäni, en ollut tiennyt veljestäni tuntuneen tuolta. "Roihumyrsky", naukaisin miltei nielaisten puolet sanoistani, "Minä en tiennyt, että sinusta tuntui tuolta, mutta jos tämä on päätöksesi, luotan sinun harkintakykyysi". Pieni kyynel tipahti maahan, mutta silti kasvoillani säteili surullinen hymy. "Mutta yhtä asiaa vaadin, sitä että saan saattaa sinut rajalle asti", naukaisin kosteita silmiäni räpytellen. Roihumyrsky hymyili ja nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Lähdimme tassuttamaan eteenpäin, matka taittui kovin hiljaisesti. Saavuttuamme rajalle tunsin piston sydämessäni. Pysähdyin katsomaan veljeäni. "Onnea matkaan ja hyvästi Roihumyrsky", naukaisin ääni väristen. Astuin vielä punaruskean kollin luo ja nuolaisin tämän lapaa, "Muista, että rakastan sinua. Aina". Pian rakastamani veli olisi jo poissa. Rakkain sisarukseni, rakkain perheen jäseneni ja rakkain kissani koko klaanista. Se sattui, mutta se oli Roihumyrskylle hyväksi. Avasin silmäni. Silmieni alla olevat karvat olivat kuivuneet koviksi paakuiksi ja pian muistin miksi. Pääsääni vilisi nopea pika kelaus eilis päivän asioista. Nuolaisin tassuani ja yritin saada karvat paikoilleen. Nousin istualleni. Eilen leiriin palattuani olin sivuuttanut Kylmähenkäyksen tylysti, sillä sinä hetkenä sydämeni oli ollut liian repaleinen pitämään kylmää muuriani koossa. Ajatukseni eivät olleet enää niin sumeita kuin eilen, vaan kirkkaita kuin taivas. Vilkaisin pesässä tuhisevia karvakasoja, mutta en löytänyt haluamaani. En ollut nähnyt Kostohenkeä pitkään aikaan, kaipasin hänen synkkää olemustaan. Venyttelin ripeästi ja poistuin pesästä. Näin kuinka Kylmähenkäys istuskeli aivan tuoresaaliskasan vierellä näykkimässä hiirtä. Otin suunnan kohti häntä huomatessani oman nälkäni. Pelkäsin itsessäni sitä, että jätin minulle läheisiä kissoja liian usein huomiotta. Minun aikani kului verkostoitumiseen. "Kylmähenkäys", naukaisin käyttäen tervehdystä jota olin käyttänyt alkupään tapaamisistamme asti. Kolli vilkaisi minua ja tuhahti jotain. Valikoin riistakasasta varpusen ja asettauduin pienen välimatkan päähän Kylmähenkäyksestä. //Kylmä? Kettuaskel 4.7.2018 Kasvoilleni nousi onnellinen hymy. Tässä Rosmariiniputous oli, aivan vieressäni ja kertoi rakastavansa minua. Kaikki oli nyt hyvin. Olin maailman onnellisin kissa. Vedin päätäni hieman kauemmas, jotta näin Rosmariiniputouksen kasvot ja tämän meripihkaiset silmät. "Meidän varmaan pitäisi viedä vähän riistaakin leiriin. Meitä katsotaan pahalla jos palaamme tyhjin tassuin", lausahdin hiljaisesti. Rosmariiniputous kohdisti katseensa minun sähkönsinisiin silmiini. "Eiköhän sitten saalisteta", luonnonvalkea naaras naukaisi hymyillen. En voinut uskoa hänen tosiaan olevan kumppanini. Luonnonvalkea naaras loikkasi kiveltä edellä ja minä lennokkaasti hänen perässään. Nelistin hänen rinnalleen ja höristin korviani. Kuulin korkeaa linnun laulua, mutta minulla kesti paikantaa äänen tulosuunta hetki. Rosmariiniputous vilkaisi minua saman äänen huomatessaan. Nyökkäsin tälle merkiksi, että hän voisi mennä saalistamaan sen. Luonnonvalkea naaras kyyristyi vaanimisasentoon nähdessään linnun ja lähti hivuttautumaan tätä kohti. Hetken päästä Rosmariiniputous palasi jo pienen varpusen kanssa. "Hyvä", kehuin ja väläytin hymyn kumppanilleni. Rosmariiniputous alkoi kuopia maahan kuoppaa, jonne voisi jättää varpusen odottamaan. Pian kun se oli tehty, jäimme miettimään suuntaa. "Et varmasti uskalla mennä Kuolonklaanin rajalle päin", yllytin Rosmariiniputousta pilke silmäkulmassani. Naaras pörhisteli karvojaan leikkisästi. "Ihan varmasti uskallan", naaras naukaisi ottaen haasteen vastaan ja lähti tassuttamaan oikeaan suuntaan. "Odota minua!" huikkasin ja lähdin juoksemaan Rosmariini putouksen kiinni. Hetken juostuamme saavuimme jo kovin lähelle Kuolonklaanin rajaa. "Tähänkö rohkeutesi loppuu?" kysyin leikkisästi. Rosmariiniputous pudisti päätänsä, mutta yhtäkkiä pysähtyi jännittyneenä. "Katso tuonne suuren männyn juurelle", naaras kuiskasi hiljaa ja tuijotti herkeämättä Kuolonklaanin puolelle suuren männyn juurelle. *Kylmähenkäys* Suuri sinertävänharmaa kolli tähyili ylös puuhun kuin odotellessaan jotain ja pian näin sen. Turkkini pörhistyi ja silmissäni alkoi salamoida. Likaisen valkea naaras kiipeili korkealla puussa. "Jäälilja", murisin hiljaa. Pian puun juurella istuva Kylmähenkäys vilkaisi juuri meidän suuntaamme ja huomasi meidät. Hän huusi jotain Jääliljalle, joka oli alkanut laskeutua puusta ja lopulta hyppäsi alas. He lähtivät tassuttamaan kohti meitä. "Voi ei", naukaisin ja vilkaisin Rosmariiniputousta. Otin yhden askeleen eteenpäin kuin Rosmariiniputouksen eteen, hänelle ei saisi sattua mitään, vaikka kyseessä olikin hänen isänsä. "Katsos Kettutassu ja Rosmariiniputous. Eikös tämä kissa ollut tyttäresi Kylmähenkäys?" Jäälilja naurahti kuivasti. "Kettuaskel", naukaisin uhkarohkeasti. Jäälilja kiinnitti katseensa minuun ja siristi silmiään huvittuneena. "Ohho, en kyllä huomaa mitään eroa. Kävisit vielä vaikka oppilaasta. Nyt kuitenkin suurimpaan kysymykseen, mitä te teette näin lähellä rajaa?" Jääliljan ääni alkoi muuttua uhkaavaksi murinaksi loppua kohden. Nielaisin ja vilkaisin Kylmähenkäystä. Minkä takia Kylmähenkäys nykyään tälläisten kissojen kanssa pyöri? //Rosma? Kylmä? Jää? Kylmähenkäys 4.7.2018 Silmäilin odottavana kahta kissaa, jotka seisoivat aivan Kuolonklaanin rajalla; siinä olivat tyttäreni Rosmariiniputous ja hänen oppilaansa Kettutassu, joka oli juuri ilmoittanut saaneensa soturinimensä ja oli nykyään Kettuaskel. Rosmariiniputous tuijotti minua meripihkaisella katseellaan, joka suorastaan liekehti vihasta ja inhosta. Hän ei selvästikään ollut kovin surullinen lähdöstäni eikä varmaan yksikään muukaan varjoklaanilainen. Kettuaskelkin tuijotti minua, aivan yhtä vihaisena ja inhoavana. "Oho, en kyllä huomaa eroa", Jäälilja huomautti pilkkaavalla äänensävyllä, joka sai julman hymyn nousemaan kasvoilleni, "kävisit vielä vaikka oppilaasta. Nyt kuitenkin suurimpaan kysymykseen, mutä te teette näin lähellä rajaa?" Varjoklaanilaiskaksikko näytti pelästyneen Jääliljan uhkaavasta äänensävystä, jonka seurauksena Rosmariiniputous otti askeleen lähemmäs Kettuaskelta, aivan kuin odottaen saavansa punertavanruskealta kollilta suojaa. Kaksikko näytti yllättävän läheiseltä, olikohan jotain muutakin meneillään kuin pelkkä mestari-oppilas-suhde? Ehkäpä heillä oli romanssia meneillään? Kuinka upea yhdistelmä, Minttusydämen ja Liljahenkäyksen, kahden heikon kissan, pennut. "Olimme metsästämässä ja ellette huomanneet, olemme vieläkin omalla reviirillämme", Rosmariiniputous ilmoitti jäätävästi ja kohotti kuonoaan. Vaikka tyttäreni yritti näyttää hyvin pelottavalta, olisin tahtonut nauraa sille kuinka paljon hän vieläkin näytti vastanimitetyltä oppilaalta. Hän oli miltei kaksi kertaa pienempi kuin oppilaansa! "Tuota selitystä ei kukaan uskoisi", naurahdin pilkkaavasti ja otin askeleen päästäkseni Jääliljan rinnalle, "jos me emme olisi pysäyttäneet teitä, olisitte varmasti ylittäneet rajan. Oletin, että Tihkutähti opetti sinulle reviirin rajat, mutta koulutus taisi jäädä vielä pahemmin kesken kuin uskoinkaan." "Sinun koulutuksessasi taidettiin unohtaa mainita että klaanista ei kannata lähteä kuin mikäkin pelkuri", Rosmariiniputous heitti nopeasti takaisin. Kurtistin hieman kulmiani, vaikka mielessäni olisin halunnut sukeltaa eteenpäin ja sivaltaa tyttäreni kurkun auki. "Sinuna pitäisin kuononi kiinni. Olette pahasti alakynnessä, tiedät sen itsekin", huomautin ja vilkaisin sitten tytärtäni haastavasti, "mitä teidän kahden välillä on? Saattaako olla mahdollista että mestari ja oppilas ovat ihastuneita toisiinsa?" //Kettu? Jää? Rosma?

Kettuaskel 4.7.2018

"Sinuna pitäisin kuononi kiinni. Olette pahasti alakynnessä, tiedät sen itsekin", Kylmähenkäys naukui siristellen silmiään Rosmariiniputoukselle haastavasti, "mitä teidän kahden välillä on? Saattaako olla mahdollista että mestari ja oppilas ovat ihastuneita toisiinsa?" Nyt oli minun aikani puuttua asiaan.

"Se ei ole teidän asianne. Varsinkaan sinun Kylmähenkäys itsehän valitsit mieluummin Kuolonklaanin kuin omat pentusi, kenties siihen liittyi tämä vierelläsi istuva neitokainen?" naukaisin viittoen Jääliljaa. Pelkäsin mitä Rosmariiniputous sanoisi niin sanotusta pimeästä puolestani, osasinhan minäkin olla ilkeä - mutta minä vain kaduin jokaista sisäistä arpea minkä jätin toisten kissojen sieluihin. Tämän keskustelun jälkeen vihaisin itseäni muiden loukkaamisesta. Räpäytin silmiäni rauhallisesti.

"Ja mitä väliä sillä olemmeko alakynnessä, sillä eihän kukaan ole tässä taistelua aloittamassa, eihän? Olisi sääli jos suuri johtajanne kuulisi kahden soturinsa aloittavan taistelun turhaan", naukaisin tunteettomasti ja istahdin maahan. Silmäilin kahta Kuolonklaanin soturia ilmeettömästi.

"Emme me ole teidän onneksenne hyökkäämässä kimppuunne, vaikka kävisihän se käden käänteessä. Ja pidä sinä rääpäle kuonosi kiinni", Jäälilja sihahti ja vilkaisi Kylmähenkäystä kieltävästi. Jääliljalla oli jotain mikä esti häntä käymästä kimppuumme. Sitten minulla välähti, kuten ennenkin olin hyvä yhdistämään palasia toisiinsa. Se varmasti liittyi siihen kun oppilaana tuo katala naaras oli uhkaillut minua kutsumaan emoni rajalle seuraavana yönä. Nyt tekisin jotakin uhkarohkeaa.

"Tule sulkemaan se", naukaisin kulmiani haastavasti kohottaen. Tiesin osuvani heikkoon kohtaan. Jos tuo oli viimeinen sanani teinpähän sen ainakin Rosmariiniputouksen vuoksi. Sydämeni hakkasi rinnassani niin lujaa, että olin varma siitä että paikalla olijat kuulivat sen. Luimistin korviani varoittavasti.

"Voi, oppilas yrittää olla rohkea. Et tiedäkään mitä kaikkea näen säälittävien puheidesi alta. Ja kun tämä eräs aiheistamme tuli puheeksi, voin tunnustaa: Minulla saattoi olla osallisuutta Kylmähenkäyksen muuttoon", Jäälilja naukui sukien sileää likaisenvalkoista turkkiaan vaaleanpunaisella kielellään. Aina tämän suun avatessa, näin ne kynsiäkin terävämmät silpoja hampaat. Naaras ei omannut juurikaan teräviä kynsiä, mutta hampaita sen puolestakin. Silmissäni välähti kuva Rosmariiniputouksesta, joka roikkui Jääliljan leukojen välissä. Vedin äänettömästi henkeä ja palasin takaisin maan tasalle. Hiljaisuus valitsi ympärillämme, halusin mahdollisimman nopeasti pois tästä tilanteesta. Vilkaisin Rosmariiniputousta, jonka meripihkaiset silmät hohkasivat raivoa. Hän todella vihasi isäänsä.

"Viekäähän Minttusydämelle minulta ja Kylmähenkäykseltä terveisiä kun lähdette".

//Rosma? Kylmä?

Kylmähenkäys 4.7.2018

"Viekäähän Minttusydämelle minulta ja Kylmähenkäykseltä terveisiä!" Jäälilja naukaisi varjoklaanilaisille tavanomaisella silkkisellä äänensävyllään, jonka olin kuullut tulevan hänen suustaan jo lukuisia kertoja, mutta kokemuksesta tiesin että se ärsytti kissoja erittäin paljon. Rosmariiniputous jäi tuijottamaan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjavaa naarasta niin raivostuneena, että Jäälilja olisi ihan hyvinkin voinut olla hänen perheensä murhannut mäyrä. Sitten luonnonvalkoinen naaras yritti säälittävästi koota itseään ja hän ottikin askeleen eteenpäin niin, että hän saapui Kettuaskeleen rinnalle.

"Muistakaa tekin käydä kertomassa Raetähdelle ja Viiltokaaokselle että uusi tulokkaanne meinasi hyökätä entisen klaaninsa kissojen kimppuun. Ehkäpä teidän pitäisi käydä soturilaki vielä toisen kerran läpi", Rosmariiniputous vastasi miltein yhtä silkkisellä äänensävyllä kuin Jääliljakin ja heitti sitten minuun kylmän mulkaisun. Jäin vain silmäilemään tylsistyneenä, kuinka pienikokoinen tyttäreni kääntyi ympäri ja lähti oppilaansa kanssa Varjoklaanin reviiriä kohti. Seurasin kaksikon kulkua aina siihen asti kunnes he olivat kokonaan kadonneet näkökulmastani.

"Olipa tuokin tylsä keskustelu, tyttäreni kuivat loukkausyritykset eivät ole parantuneet. Et edes halua tietää kuinka säälittävää on tietää että tuo naaras on yksi pennuistani. Yksikään heistä ei koskaan ole ollut lupaava", haukottelin hieman liioiteltusti ja vilkaisin sitten Jääliljaa, "löysitkö sinä sieltä puusta sitä oravaa vai ehtikö se karata jonnekin?"

//Jää?

Jäälilja 2.6.2018

Kurkustani kuului kolkko naurahdus ja loin kylmän katseen Korpitassuun. Sipaisin naaraan päälakea tarkoituksellisen suurin liikkein.

"Kultaseni, Varjoklaanilaiset ovat samanlaisia tonttuja kuin muutkin klaanit, älä arvioi heitä nimensä takia yhtään paremmiksi", lausahdin äänenpainollani leikitellen. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virnistys, kun näin Korpitassun mietteliään ilmeen.

"Ja niistä mahtavista suunnitelmista mielessäsi, veikkaan että sielläkään eivät minun ja Viiltokaaoksen asiat kuulu sinun korvillesi ja tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin", sanoin samalla kuin kasvoilleni piirtyi vieno hymyn kare. Räpäytin silmiäni liioitellun hitaasti, jotta saisin aikaa kulumaan ja näkisin Korpitassun kärsimättömyyden. Hiljaisuuteni ei kuitenkaan tarkoittanut Korpitassun puheenvuoroa.

"Asiasta kolmanteen, miltäs uljas mestarisi vaikuttaa?" kysyin vilkaisten suurkiven juurelle jossa päälliköt alkoivat valmistautua kokoontumisen alkamiseen, paitsi että yksi klaani puuttui vielä. Tuuliklaani. Hetken ajateltuani kuulin jo pienehkön kissalauman tassujen rummutuksen tasaisessa laukassa. Tuuliklaani oli ainoa joka juoksi tuolla tavalla, pakko sanoa: mukavan kevyen näköisesti. Olin joskus kuullut huhua, että joissakin kuolonklaanin kissoissakin olisi Tuuliklaanin verta. Hoikat ja hentoluisen oloiset kissat sukelsivat eri klaanien turkkien lomitse ja heidän johtajansa Naalitähti otti suunnan puhujankiveä. Näin kuinka päälliköt vaihtoivat nopeat tervehdykset ja selittelyt Viiltokaaoksen läsnäololle. Pian klaanien keulakuvat loikkasivat samaiselle kivenlohkareelle, jolla sain tietää Viiltokaaoksen metsän valloitus suunnitelmista. Kissat ympärillämme alkoivat hiljalleen vaieta ja viimeinenkin supattelu muuttui kuiskutteluksi.

"Tervetuloa kokoontumiseen", Tihkutähti aloitti ylväästi rintaansa röyhistellen. En ollut saanut vastausta Korpitassulta ajan puutteen iskiessä, joten päätin vaihtaa aihetta.

"Mikäkin pullistelija", naukaisin silmiäni melodramaattisesti pyöritellen. Jos Varjoklaanin ja Kuolonklaanin liitto vahvistuisi Minttusydämen valtaan astumisen aikaan, se merkitsisi sitä että Tihkutähdestä olisi päästävä nopeasti eroon. Kolli oli heikko, siitä oli varma, miksi muuten hän olisi hankkinut valtansa kiduttamalla kun sen olisi voinut hoitaa nopeammin. Yksinkertaista, hän oli liian heikko tekemään sen, eikä varmastikaan saanut kannatusta edes kumppaniltansa.

"Aloitetaan ilouutisista, poikani ja tyttäreni Kettutassu ja Mäyrätassu ovat päässeet oppilaiksi ja heidän vaativa koulutuksensa klaanin sotureiksi alkaa", harmaankirjava kolli naukui ylpeillen pennuistansa, jotka istuivat kissajoukon keskiosassa. Mäyrätassu näytti innokkaalta ja ylpeältä ja Kettutassu hieman vaivaantuneelta. Kissojen eriväriset katseet olivat kohdistuneet oppilaisiin ikuisuuden tuntuisen ajan kunnes heidän isänsä jatkoi:

"Klaanissamme on myös uusi soturi, Utukyynel." Kissojen katseet olivat jo pian kauniissa harmaassa naaraassa joka istui vaarallisen lähellä Kylmähenkäystä. Jostakin olin saanut sellaisen kuvan, että Kylmähenkäys ei ollut halunnut olla tekemisissä pentujensa kanssa, mutta toisaalta olihan hän kehunut Utukyyneltä potentiaaliseksi. Kai nyt oma isä pentuaan onnittelee.

"Kaikkien meidän suruksemme klaaninvanhimpamme ja entinen parantajamme Kaunokukka on kuollut nimeämättömään sairauteen", Tihkutähti naukaisi silmät kylmästi hohkaten ja äänessä hiven teko sääliä. Pyöräytin silmiäni.

"Hmm, eikö sinunkin mielestä Tihkutähti ole hieman säälittävä? Hän ei ole edes ansainnut koko klaaninsa kunnioitusta. Hänellä ei ole tippaakaan ymmärrystä siitä, että klaani voitettaan puolelleen välittämällä heidän tarpeistaan", naukaisin kulmiani halveksuvasti kurtistaen. Kiedoin paksun ja pöyhkeän häntäni tiukemmin etutassujeni ympärille ja loin katseeni Korpitassun oranssi keltaisiin silmiin, en vihamielisenä, mutten ystävällisenäkään. Naaraan nenäkkyys hiukan ärsytti minua, mutta tiesin ettei hänestä olisi minulle vastusta ellen itse kouluttaisi häntä.

//Korpi?

Korpitassu 2.6.2018

Käännyin taas Jääliljaan päin. Olisi kaiketi aika vastata kysymyksiin, jotka naaras oli äsken esittänyt.

"Taisit kysyä äsken jotain Sysisydämestä. Niin, enpä tiedä. Hän ei vaikuta kovin sosiaaliselta, en ole nähnyt häntä hetkeen. Minusta tuntuu, että hän on vähän omissa maailmoissaan. En usko, että kovin haaveileva mestari on sopiva minulle. Hän ei sitä paitsi mielestäni vaikuta kovin kokeneelta."

Tässä vaiheessa vilkaisin Jääliljaa kulmieni alta, toiveenani, että naaras luulisi minun tarkoittavan jotain.

"En tosin ole harjoitellut hänen kanssaan tippaakaan, joten mistä senkin voisin tietää. Nytkin hän huitelee jossain tuolla."

Pikainen hännänheilautus väkijoukkoon.

"Mitä sitten Tihkutähteen tulee, hän yrittää mielestäni olla varsin vakuuttava. Mutta kukaan ei tunnu vakuuttuvan hänestä, hänen imelät puheensa eivät vain tepsi. Tai ehkä joihinkin, mutta minun, ja ilmeisesti sinunkin mielestäsi hän on vain ylimielinen nirppanokka, joka kuvittelee klaanin tekevän kaiken. Hän on todella säälittävä", naukaisin niin halveksien kuin osasin. Niin, joskus oli hauskaa vetää vähän överiksi toisten haukkumisen kanssa.

"Hän tuntuu olevan myös hieman liian ylpeä noista pikku pennuistaan. Oppilaita he vain ovat", huomautin kylmästi. Siirryin hetkeksi katsomaan Puhujankiveä, Tihkutähti siirtyi juuri suureleiaesti takavasemmalle ja antoi tilaa Naalitähdelle. Tuuliklaanin päällikkö rykäisi ja alkoi puhua:

"Tervetuloa vain minunkin puolestani! Tuuliklaanista on vain vähän uutisia, pitkäaikainen varapäällikkömme Pyryviima on siirtynyt viettämään vanhoja päiviään ja uusi varapäällikkömme on nyt Hallasydän!"

Katseet siirtyivät maireasti hymyilevän Hallasydämeen. Naaras näytti olevan tyytyväinen uudesta virastaan.

"Tiedätkö muuten mitään noista Tihkutähden pennuista? En ole itse tavannut heitä, tietenkään. Meistähän tuli vasta oppilaita", kysyin taas Jääliljan puoleen kääntyen. Hymyilin naaraalle hieman vinosti. Ilmeestäni ei voinut päätellä ulospäin, olinko Jääliljaa kohtaan ystävällinen vai piikittelevä, mutta arvelin naaraan tietävän sen. Odotellessa vastausta, yritin keksiä joitakin hyviä kommentteja, joita voisin laukoa Jääliljalle. Tässä oli vain käymässä niin, että Jäälilja pääsisi voittajaksi tässä väittelykilpailussa. Olin nimittäin jäämässä pahasti alakynteen toisen ärsyttämisessä. Ainakaan naaras ei näyttänyt ärdyynymistään ulkoisesti. Joka tapauksessa aikoisin pysyä tyynenä ja mahdollisimman nenäkkäänä.

//Jää?

Kylmähenkäys 3.6.2018

Vajosin lyhyeen hiljaisuuteen, kun Utukyynel siirtyi kyselemään oppilaista ja pennuista. Eihän minulla kumpiakaan ollut, mutta pentujen mainitseminen sai heti Jääliljan nousemaan mieleeni. Olin hiljalleen sisäistänyt sen faktan, että olin alkanut ihastua tuohon kuolonklaanilaiseen, vaikka kuinka välillä vihasinkin häntä. Minulla oli ollut tunteita häntä kohtaan jo ennen kuin minut oltiin karkotettu Varjoklaanista. Jääliljalla ei ollut kumppania, joten hänhän oli täysin vapaata riistaa, mutten ollut varna mitä suhteestamme voisi tulla. Pentuja minä todellakin tahdoin, koska toivoin saavani vielä pentuja joista voisin olla ylpeä. En pystynyt nimittäin sanoa olevani ylpeä Varjoklaanissa olevista pennuistani, koska se olisi täyttä valetta. Pakottauduin pitämään neutraalin ilmeen kasvoillani, kun vastasin tyttärelleni:

"Ei ole kumpiakaan tiedossa. Oppilaan kyllä tahtoisin jossakin vaiheessa ja ehkä pennutkin kiiinnostaisivat minua", lausahdin mahdollisimman välinpitämättömästi ja nuolaisin vasenta etukäpälääni hitaasti. Sitten siirryin seuraamaan Tihkutähteä, joka oli aloittanut kokoontumisen.

"Aloitetaan ilouutisista, poikani ja tyttäreni Kettutassu ja Mäyrätassu ovat päässeet oppilaiksi ja heidän vaativa koulutuksensa klaanin sotureiksi alkaa", Tihkutähti ilmoitti omahyväisesti ja heilautti häntäänsä kissojen keskirivistöä kohti. Siellä uudet oppilaat istuivatkin mestariensa rinnalla ja Rosmariiniputous näytti tietenkin aivan säälittävän pienikokoiselta oppilaansa - joka oli suunnilleen hänen kokoisensa - rinnalla. Irvistin uusille oppilaille ja käänsin sitten kylmänsinisen tuijotukseni Tihkutähteen, joka ilmiselvästi nautti saamastaan huomiosta.

"Klaanissamme on myös uusi soturi, Utukyynel", hän lisäsi ja käänsi sitten neutraaliksi muuttuneen katseensa vierelläni istuvaan Utukyyneleeseen. Tyttäreni kohotti kuononsa ylväästi korkealle, kun lukuisien kissojen katseet kääntyivät häneen. Sain muutaman tylyn vilkauksen, mutta vähät minä siitä välitin. Tihkutähtikin heitti minuun pilkkaavan irvistyksen ja jatkoi sitten selostustaan:

"Kaikkien meidän suruksemme klaaninvanhimpamme ja entinen parantajamme Kaunokukka on kuollut nimeämättömään sairauteen."

En edes muistanut Kaunokukkaa mitenkään, mutta tiesin ettei Tihkutähti tuntenut pienintäkään sääliä siitä, että Varjoklaani oli menettänyt yhden Tähtiklaaniin uskoneen kissan. Päällikkö oli varmasti vain tyytyväinen menetykseen. Tihkutähti siirtyi lopulta taaemmas ja antoi tilaa Tuuliklaanin päällikölle, Naalitähdelle.

"Tervetuloa vain minunkin puolestani! Tuuliklaanista on vain vähän uutisia, pitkäaikainen varapäällikkömme Pyryviima on siirtynyt viettämään vanhoja päiviään ja uusi varapäällikkömme on nyt Hallasydän!" Naalitähti ilmoitti ja antoi sitten katseensa laskeutua kauniiseen valkeaan naaraaseen, jonka turkissa oli hopeanharmaata tabbykuviota. Tuuliklaanilainen vaikutti erittäin tyytyväiseltä uuteen asemaansa ja nyökäytti nopeasti päätään kiitokseksi.

"Jokiklaaniin on syntynyt kolme uutta pentua, Simpukkapentu, Pähkinäpentu ja Marjapentu, joiden vanhempina toimivat minä ja kumppanini Mesiviiksi", Helmitähti ilmoitti ylpeänä ja väläytti nopean hymyn jokiklaanilaisten joukossa istuvaan kumppaniinsa, "parantajaoppilaamme Heinätassu on kuollut ja Kuusihäntä, Helinäpentu ja Aurinkopentukin ovat kuolleet."

Sitten eteen astui Saniaistähti, Myrskyklaanin päällikkö. Pähkinänruskea raidallinen kolli silmäili hetken ympäröivää kissajoukkoa ja aloitti sitten oman klaaninsa uutisten kertomisen:

"Myrskyklaani on saanut viisi uutta oppilasta, Sääskitassun, Tunturitassun, Pakkastassun, Pilvitassun ja Leijonatassun sekä uuden soturin, Riekkosulan. Olemme kuitenkin myös menettäneet Sädelehden, Hohdejuovan, Apilatassun, Viljatassun, Yökköpennun ja Pitkävarjon. Jäämne ikävöimään heitä", Saniaistähti naukaisi ja peruutti sitten, antaen viimeisen puheenvuoron Viiltokaaokselle. Kun Kuolonklaanin varapäällikkö astui eteen, kissajoukosta nousi muutama hämmentynyt naukaisu. Viiltokaaosta huudahdukset eivät haitanneet, kun hän aloitti puheensa:

"Raetähti sairastui viheryskään eikä sen takia päässyt kokoontumiseen, joten minä korvaan häntä tänä iltana. Ja sitten klaanimme uutisiin; Kuolonklaanissa on kolme uutta oppilasta, Mututassu, Virnetassu ja Korpitassu. Kohmesydän, Raparuusu ja Säröpentu ovat kuolleet. Kokoontuminen on päättynyt!"

Kun Viiltokaaos loikkasi alas maahan ja alkoi kutsumaan kuolonklaanilaisia ympärilleen, tajusin että oli aika lähteä. Käännyin Utukyyneleen puoleen ja väläytin hänelle nopean ja kylmän hymyn.

"No, oli mukavaa nähdä sinuakin. Nyt minun on palattava klaanitoverieni luokse. Näkemisiin, Utukyynel", lausahdin neutraalisti ja jätin sinertävänharmaan tyttäreni. Pujottelin hajaantuvien klaanikissojen välistä Kuolonklaanin ryhmän luokse ja lähdin sitten heidän kanssaan leiriä kohti.

Leiriin saavuttuani erkanin heti kissajoukosta ja marssin kuono korkealla leirin reunamille pitämään pienen lepotauon. Tuskin ehdin asettua makuuasentoon, kun huomasin Jääliljan erkanevan kissajoukosta. Kohensin heti ryhtini ja valmistauduin ottamaan suunnakseni tuon likaisenvalkoisen ja tummanharmaan naaraan. Mutta Jäälilja ei edes huomannutkaan minua, vaan hän marssi suoraan ohitseni Roihumyrskyn luokse. Jäin tuijottamaan kaksikkoa hetkeksi aikaa, mutta käänsin sitten katseeni välinpitämättömänä turkkiini ja aloin siistimään sinertävänharmaita karvojani. Sisälläni kuitenkin kupli raivo ja vaikken sitä tahtonutkaan myöntää, mustasukkaisuus.

*Miksi hän meni jonkun Roihumyrskyn luokse ja käveli samalla suoraan ohitseni kuin olisin jotain ilmaa? Välittääkö hän jostakin Roihumyrskystä enemmän kuin minusta?* kysyin itseltäni raivostuneena. Ehkä heillä oli jotakin meneillään. Mutta miksi se minua kiinnosti? En olisi voinut välittää vähempää siitä, oliko Jääliljalla ja Roihumyrskyllä jotain meneillään. Mutta kun jatkoin turkkini siistimistä, tiesin erittäin hyvin että välitin todella paljon.

//Jää?

Jäälilja 4.6.2018

Kokoontumiseen lähteneet kissat olivat juuri palanneet leiriin. Vilkaisin Korpitassua joka oli tullut hieman etäämmällä minusta. Korpitassu oli loppujen lopuksi aivan kelvollista seuraa.

"Kun kysyit olenko tavannut heitä, en. En ole", valehtelin sulavasti silmiäni luottavaisesti räpäyttäen. Nyökkäsin pienen hyvästin oppilaalle joka otti suunnan oppilaiden pesää kohti. Oli pimeää, ei niin pimeää kuin lehtikato yönä, mutta pimeää kuitenkin.

"Jäälilja", kuulin jonkun kutsuvan. Käänsin katseeni suuntaan josta ääni oli kuulunut, näinkin pian tutun puaruskean kollin. Roihumyrsky - veljeni - istui pienen ruohotupsun vierellä ja nyppi sitä, ehkä hieman hermostuneena. En ollut viettänyt hetkeen aikaa veljeni kanssa ja kaipasin tämän seuraa kovasti. Lähdin tassuttamaan ripeästi veljeäni kohti. Kasvoilleni levisi oikea hymy, jonka näytin vain harvoille.

"Roihumyrsky", naukaisin säteilevästi hymyillen, "Tiedätkö kuinka myöhä on?" Katsoin nuoren kolin olemusta tutkivasti. Tiesin jo nopealla vilkaisullakin että veljelläni olisi jotakin asiaa. Loin Roihumyrskyyn kysyvän katseen.

//Roihu? Sori pätkä xd

Roihumyrsky 4.6.2018

"Juuri sopivan myöhä", naukaisin ja hymyilin lämpimästi siskolleni. Hän oli ainoa kissa tässä klaanissa, jolle voisin uskoutua lähdöstäni. Olin viimein päättänyt jättäväni Kuolonklaanin. En koskaan voisi olla onnellinen täällä, varsinkin kun Kalmalilja uhkasi tappaa minut jos jäisin.

"Tule. Minulla on sinulle tärkeää asiaa, ainakin omalta kannaltani. Mutta täällä on liikaa korvia", murahdin ja käännyin ottaen suunnan ulos leiristä. Vilkaisin Jääliljaa, joka seurasi minua ehkä hiukan hämmentyneen näköisenä. Olkn itse vähän hermostunut, ensinnäkin siitä, että olin jättämässä kaiken taakseni ja toiseksi siitä, etten tiennyt miten Jäälilja reagoisi.

Kuljin jonkin matkaa kauemmas leiristä, kunnes pysähdyin pienen puun juurelle ja istuuduin.

"Mennään suoraan asiaan. Minä lähden Kuolonklaanista, minusta tulee erakko", naukaisin ja tutkin valkoisen naaraan ilmettä. "En voi enää olla Kuolonklaanin jäsen. En kuulu tänne, en ole moneen kuuhun kuulunut. Olen muuttunut liikaa."

Olin todellakin muuttunut. Ennen olin ollut ilkeä ja kylmä, eikä tappaminen tai taistelu haitannut minua ollenkaan. Mutta sitten Tähtiklaani oli opastanut minut oikealle tielle.

"Minä uskon Tähtiklaaniin. Olet ainoita kissoja, jotka tietävät siitä. Kuolonklaani taas uskoo johonkin hyvin synkkään ja pahaan, jos sallit minun sanoa. Ja tämän lisäksi koko klaanin luonne on paha ja murhanhimoinen. Minä haluan elää vapaana, sellaisena kuin olen."

Nousin seisomaan ja astelin siskoni eteen kehräten. Olin onnellinen siitä, että olin tehnyt tämän päätöksen, mutta surullinen siitä, että jouduin jättämään kissan, joka oli minulle kaikista rakkain.

"Hyvästi Jäälilja", naukaisin.

//Jää?

Minttusydän 26.5.2018

Tarkkailin Viiltokaaosta enimmäkseen, mutta katseeni hapuili välillä likaisen valkeassa naaraassa. Klaanimme oli tosiaan nääntymässä hiirenkorvasta huolimatta, mutta luottaakko Kuolonklaanilaisiin? Klaanin hätä oli kova, mutta näin tämän kollin epäilyttävässä varjossa. Mitä jos riista olisikin myrkytettyä ja aikeena olisi vain tuhota koko Varjoklaani? Klaanini tulevaisuus riippui minusta, sen tulevaisuus oli jo valmiiksi vaakalaudalla. Jos saisimme riistaa, meistä tulisi vahvempia ja jos ajautuisimme taisteluun olisi mahdollisuus voittaa. Siristelin silmiäni epäilevästi. Päätöksen hetki oli koittanut minun olisi valittava myöntyminen tai kieltäytyminen. "On. On meillä, en halua Varjoklaanin ajautuvan ongelmiin - ainakaan tyhjällä vatsalla", naukaisin vakavasti ja nousten seisaalleni, "Mutta kysymykseni kuuluu miten selittäisin rajalle ilmestyneet riistat klaanille? Enhän minä suin päin rupea huutelemaan niiden olevan klaaniltanne?" Nuolaisin tassuani jo siinä uskossa etteivät kissat kävisi päälleni. "Ja rajalla on paras olla riistaa, muuten sopimuksemme purkautuu eikö näin?" naukaisin kuononani hitusen kohottaen. Jäälilja oli ollut koko keskustelun hiljaa, luultavasti käskystä. Tiesin nuoren naaraan olevan lopulta aikamoinen hölösuu joka ei osaisi koskaan pitää kuonoaan kiinni. Käänsin katseeni takaisin Viiltokaaokseen vastausta odottamaan.

//Viilto? Sori tönkkö..

Viiltokaaos 29.5.2018

Minttusydämen sanat kuullessani kasvoilleni piirtyi hento, tyytyväinen virne. Naaras jatkoi kysyen minulta kysymyksiä kysymyksen perään, enkä ennättänyt välissä vastata niihin. Siispä odotin, että varjoklaanilainen hiljeni ja antoi minulle puheenvuoron. Huomasin varapäällikön katseen harhailevan minusta takanani istuvaan Jääliljaan, joka oli pysynyt ihme kyllä aivan hiljaa koko tapaamisen ajan. "Kerro vaikka löytäneesi ne, jos joku alkaa kyselemään niin uhkaile vaikka vähän. Tuskin ketään niin kovin kiinnostaa muutama saalis", murahdin naaraskissalle vastaten hänen ensimmäiseen kysymykseensä. Vilkaisin nyt itsekin Jääliljaa. Valkea soturi istui yhä paikoillaan pitäen katseensa tiukasti Minttusydämessä. Käänsin katseeni takaisin varjoklaanilaiseen. "Tietenkin. Auringonlaskun aikaan ukkospolun tällä puolen on pari riistaa, joista riittää vähintään kolmelle vatsan täyttämiseen. Pidä siihen aikaan siis soturisi pois täältä, ellet tahdo suunnitelmiemme epäonnistuvan jo alkuvaiheessa", lisäsin vielä. Minttusydän nyökkäsi tyynesti. "Miten jatkamme sitten siitä? Jatkatko riistan tuomista meille vai onko se vain kertaluontoinen asia?" Minttusydän kysyi ja siristi aavistuksen verran silmiään. "Pian on täysikuu, ilmoitan sitten siellä miten tehdään", lupasin naaraskissalle, nousin ylös ja käänsin hänelle hitaasti selkäni. "Lähdetään", murahdin Jääliljalle häntääni heilauttaen ja lähdin astelemaan kohti ukkospolun reunaa. Kuulin soturin nousevan ylös ja lähtevän astelemaan perässäni eteenpäin. Astuin jalallani ukkospolun polttelevalle, mustalle pinnalle. Hirviöitä ei ollut lähistöllä, joten muutamalla juoksuaskeleella ylitin polun. Jatkoin matkaani Jäälilja aivan kintereilläni ukkospolun viertä vasten kohti sen käännöstä. Vielä yksi ukkospolku oli ylitettävä leiriin päästäksemme.

(tarinan loppu jätetty pois)

Jäälilja 30.5.2018

Katselin leppoisasti kuinka Viiltokaaos - klaanimme varapäällikkö - ilmoitti kokoontumiseen lähtijöitä reippaaseen tahtiin. Päällikkömme Raetähti oli sairastunut viheryskään, vaikka tuskin Viiltokaaos siitä kokoontumisessa puhuisikaan, klaanin päällikkön sairastuminen oli heikkouden merkki klaanille, jos ei omistanut tuollaista varapäällikköä joka meni päälliköstä heittämällä. Vaikka katkeruus painoi minua kuin kynsi kurkulla, olin jossakin määrin ylpeä siitä että Viiltokaaos oli klaanin varapäällikkö. Tavallaan ihailin häntä, jollakin oudolla tavalla, vaikken sitä halunnutkaan myöntää.

"...Jäälilja...", kuulin oman nimeni tummanharmaan kollin suusta. Nuolaisin tassuani hymyillen, pidin kokoontumisista, tilaisuus tutustua vihollisiin - vaikkain Varjoklaanilaiset pitäisi pudottaa laskuista. Olihan ollut Viiltokaaoksen mukana kun tämä oli saanut Minttusydämen suostumaan tarjoukseensa. Kohautin lapojani itsekseni ja otin suunnan kohti riistakasaa. Matkalla näin isäni särkyneet silmät, hänen läheisin ystävänsä Raparuusu oli kuollut, isällä oli aina tapana mennä rakastumaan kissoihin jonka nimissä mainittiin rapa.

Astelin aivan Kylmähenkäyksen kannoilla, joka oli päässyt jo ties monenteen kokoontumiseensa Kuolonklaanissa. Kollin harmaa turkki hohti kuunvalossa kuin mikäkin lampi josta kuun säteet hohkaavat. Pian Viiltokaaos joukon johdossa antoi äänettömän merkin hajaantua jokiklaanin sekaan. Sukelsin kalalta haisevien kissojen lomitse pienelle kohdalle jossa oli vähemmän kissoja, asia jota vihasin. Jokiklaanin haju. Pian kuulin kevyehköjä askelia takaani. Käännyin ja näin tutun kissan, miltei pennun. Korpitassun.

"Mukavaa iltaa Korpitassu, onko jännittävää?" kysyin silmät pimeässä välkkyen, kasvoillani loisti ei yhtään ivallinen ilme. Ilmeeni voisi luokitella miltei normaaliksi.

//Korpi?

Korpitassu 1.6.2018

Istuskelin kokoontumispaikalla toimettomana. Olin päässyt tänne kokoontumiseen vihdoinkin, mutta en voinut kyllä sanoa oloani erityisen mahtavaksi. Oppilaaksi tulo oli kyllä hienoa, ja kokoontumiset myös, mutta kun paikalla oli vain typerä kalanhajuinen Jokiklaani, oli täällä iljettävää. Sysisydän oli häipynyt jonnekin ja oleskelin täällä nyt siis täysin yksin, vieraiden kalaklönttien seurassa. Jokiklaanilaiset eivät olleet erityisen miellyttävää seuraa. Olin jo aikeissa lähteä etsimään seuraa, kun huomasin Jääliljan. Tyhjä ja mitäänsanomaton ilme kasvoillani katselin Jääliljan lähestyvää selkää, kun tassuttelin hänen luokseen. Naaras kääntyi ja katseli minua hetken sanoen sitten:

"Mukavaa iltaa Korpitassu, onko jännittävää?"

Tuhahdin viileästi. Todella jännittävää! Lauma kalanhajuisia kissoja.

"No, täytyy tässä kyllä myöntää, että odotin kokoontumiselta hieman enemmän. Jokiklaanilaiset ovat vain tyhmiä, kalaa mussuttavia, iljettäviä otuksia", virnistin ja katselin ympärilleni, ilmenevin näkyvä inho. Joitakin paheksuvia katseita oli kääntynyt suuntaamme.

"Mitä muihin klaaneihin tulee - olen kuullut - myrskyklaanilaiset ovat vain ylpeileviä lihaskimppuja, joilta ei edes vaivaisen hiiren metsästys sujuisi. Tuuliklaanilaiset ovat rimpuloita, jotka osaavat kyllä metsästää, mutteivät niin hyvin että saisivat itsensä kyläläisen näköisiksi. Varjoklaanista en tiedä tarkemmin, mutta nimensä perusteella heissä on edes jotain kunnollista, ilmeisesti aika salailijoita ja viekkaita heppuja, vai kuinka? Taidatkin tietää nämä asiat paremmin kuin minä, olethan vanhempi ja kokeneempi", naukaisin mukamas kunnioitusta äänessäni.

"Niin, ja mitä siihen ensimmäiseen alkuperäiseen kysymykseesi tulee, en pidä tätä mitenkään erityisenä. Kokoontumisessa kokoontuvat mitä ilmeisimmin kissat, jotka haluavat rauhaa ja ystävyyssuhteita, sekä kissat, jotka haluavat... noh, sotaa ja hieman toisenlaisia ystävyyssuhteita. Ystävät voivat joskus olla ihan hyödyllisiä. Vaikka en väitä, että heitä voisi aivan ystäviksi kutsua. Sinulla on tietenkin jotain suuria suunnitelmia meneillään, olen kyllä huomannut, että vietät jonkin verran aikaa Viiltokaaoksen kanssa. Hän on varapäällikkö, Kuolonklaanin varapäällikkö, vaikka sinä sen kyllä tiedätkin, ja yleensä Kuolonklaanilaisilla on jotain pahaa mielessään. Varsinkin niillä, jotka aikovat korkeisiin asemiin. Mutta nyt olen tainnut puhua tarpeeksi, sinun vuorosi ole hyvä!" virnistin ilkeästi. Olin tosiaankin puhunut aika paljon. Mieleeni tuli vielä, että voisin kysyä missä Sysisydän mahtoi olla, mutta tämän kokoontumisen voisin pyhittää myös täysin Jääliljalle. Sysisydämestä kyseleminen saisi jäädä hetkeksi.

//Jää? Korvella on puhemoodi päällä :D

Viiltokaaos 21.5.2018

Jäin istumaan hetkeksi aloilleni katsoen, kuinka Jäälilja suuntasi kauemmaksi minusta kohti nelipuiden laakson laitaa. Naaras pysähtyi hetkeksi ja nuolaisi yhden käpälänsä polkuanturaa ja kääntyi sitten minua kohti sanoen:

"Jos suostut, saan viestin kuljetettua jo ennen iltahämärää."

Siristin silmiäni, viilsin kynsilläni ilmaa ja sanaakaan sanomatta nousin ylös. Astelin Jääliljan rinnalle jatkaen matkaa hänen ohitseen. Soturi lähti kävelemään myös eteenpäin kirien minut hetkessä kiinni. Aavistin hänen katsovan minua, mutta en vaivautunut varmistamaan asiaa kääntämällä katsettani hänen suuntaansa. Hetken ajan hiljaa mielessäni pohdin vastausta. Yksin tapaamiseen meneminen oli osa alkuperäistä suunnitelmaani, mutta jos en suostuisi Jääliljan ehtoon, en välttämättä saisi Minttusydäntä paikalle niin nopeasti. Tuskin Jääliljasta olisi harmia, jos saisin hänet vain pitämään suuren suunsa tukossa tapaamisen ajan.

Vasta puoliväliin Tuuliklaanin rajaa päästyämme vastasin vaalealle naaraskissalle:

"Hyvä on, mutta muistakin että minä hoidan puhumisen, sinä seuraat suu supussa sivusta tilannetta ja et kerro tapaamisestamme kenellekään, et edes parhaimmille ystävillesi." Jäälilja murahti vastaukseksi jotain, josta en saanut täysin selvää. Oletin sen olevan myöntävä vastaus. Jatkoin matkaani eteenpäin ukkospolun laitaa myöten kohti Kuolonklaanin omaa reviiriä.

(tarinan loppu jätetty pois)

Jäälilja 23.5.2018

"Hyvä on, mutta muistakin että minä hoidan puhumisen, sinä seuraat suu supussa sivusta tilannetta ja et kerro tapaamisestamme kenellekään, et edes parhaimmille ystävillesi", Viiltokaaos naukaisi. Siristin silmiäni itsekseni ja lopulta vilkaisin kollia sivusilmällä.

"Älä huoli, ystävät eivät ole minun juttuni", murahdin samalla antaen vastauksen joka vihjasi mielestäni tarpeeksi myöntymiseen. Viiltokaaos oli tarpeeksi älykäs lukemaan eleitäni.

Olin käynyt pienellä kierroksella leirissä ennen kuin olin poistunut omiin askareisiini. Kuononi otti juuri nyt suuntaa kohti Varjoklaanin reviiriä ja mielessäni vilisi satoja ideoita kuinka houkutella Minttusydän rajalle. Toimisin kuitenkin tilanteen mukaan, ties vaikka juuri hän olisi partion johdossa. Pitäisi vain käyttää hyväkseen tilanteen tarjoamia anteja. Juoksin rauhalliseen tahtiin kuono tuulta halkoen. Tunsin pienen kosteuden lämpimässä ilmassa, sadetta luvassa siis - ainakin pienissä määrin. Pian annoin tasaisen tahtini hidastua siroksi askellukseksi saapuessani noin ketunmitan päähän rajasta. Nuuhkaisin ilmaa. Ei partioita hetkeen, joten voisi olla minun tuuriani jos yksi saapuisikin. Tassutin lähimmän korkean männyn juurelle joka oli jo kuolonklaanin puolella. Aloitin ensin notkistamalla selkääni ja kynsiäni teroitellen ja lopulta loikkasin männyn alimmalle oksalle. Alin oksa oli hieman hutera ja keikkui keveästi painoni alla, loikkasin korkeammalle - ja tukevammalle - oksalle ja etsin männynneulasia täynnä olevasta oksistosta välin josta olisi sopiva näköetäisyys. Puu oli aivan rajan tuntumassa, joka oli minun etuni. Nyt vain odottelisin. Otin mukavan asennon neljän tassun varassa puun oksalla ja siristelin silmiäni pilven takaa paistavalle auringolle. Viikseni vapisivat tuulessa kuin haavan lehdet. Kuulin rapinaa lähistöltä ja terästin kuuloni äärimmilleen. Kuonooni lehahti voimakas ja kuvottava Varjoklaanin ominaistuoksu. Onneksi olin tottunut siihen hiukan Kylmähenkäyksen takia. Onneksi tuo entinen varjoklaanilais kolli alkoi tuoksua jo samalta kuin muutkin Kuolonklaanilaiset. Nyt ymmärsin miltä muista tuntui kun lauma erakko kissoja saapui klaaniinsa haisemaan. Olin tuulen yläpuolella joka piti huolen siitä, ettei tulija huomaisi minua. Näin kuinka nuorehko kolli asteli kitukasvuisen männyn lomitse eksyneen näköisenä kohti ukkospolkua. Sydämeni hyppäsi kurkkuun tyytyväisyydestä. *Punaruskea turkki, sähkönsiniset silmät. Ilmiselvä Tihkutähden ja Minttusydämen sekoitus* Olin toki kuullut tuohtuneelta Kylmähenkäykseltä joka oli kokoontumisesta palattuaan kertonut Minttusydämen saaneen pentuja. *Kettupentu, tai kenties -tassu* Nimi tosiaan kuvasti kollin kettumaista väritystä ja koiramaisia kasvonpiirteitä. Hänen oli pakko olla heidän poikansa, aivan minun tuuriani. Saisin viestin kulkemaan paljon odotettua helpommin, ehkä liiankin helposti. Kollista leijaili hento maidon tuoksu, ehkä juuri ja juuri oppilas. Kollin tassuttaessa tietämättömänä ympäriinsä loikkasin alas puusta. Varoin astumasta lähellekkään Varjoklaanin puolta, sillä en astuisi käpälällänikään vihollisklaanin reviirille ja saisi syitä niskoilleni. Kova ukkospolku allani ja sen katku pitäisivät huolen siitä ettei tarvinnut kärsiä hajujen leviämisen pelosta.

"Kettutassu, oletan?" naukaisin leukaani kohottaen, merkiksi kollille, että minä olin tilanteen johtaja. Kettutassu siristi silmiään itsevarmasti.

"Aivan oikein", oppilas naukui yllättävän kumealla äänellä noin nuoreksi, tämän silmissä paloi voimakas vihan kiihko - tai pettymyksen. Kettutassulla oli mahdollisuus tavoitella jotain suurta varttuessaan, mutta vain mahdollisuus.

"Etkö tahdo tietää kuka minä olen?" kysyin kulmiani uteliaasti kohottaen. Kettutassu väläytti minulle vinon hymyn. Kietaisin häntäni tiukasti etutassujeni ympärille.

"En". Katsoin Kettutassua vakavasti.

"Jospa mentäisiin suoraan asiaan. Haluan sinun kuljettaman antamani viestin kissalle - ainoastaan sille kissalle jonka nimen mainitsen - etkä kerro tästä kenellekään, et mainitse sanan sanaa etkä edes vihjaa. Onko selvä?" murahdin ja nousin seisomaan. Siristelin silmiäni.

"Entä jos en suostu viemään viestiä?" kolli uhmasi jännittyneisyyttään peitellen, vaikkakin kollin huomaamatta pörhistynyt punaruskea turkki paljasti totuuden.

"Sitten emollesi ja sinulle käy kalpaten, ja niille myös kenet olet itse sotkenut asiaan", naukaisin vakavasti astuen pari askelta lähemmäs.

"Selvä, teen sen kunhan pidät Minttusydämen erossa tästä asiasta", punaruskea kolli selitti silmissä pelkoa - ei itsensä vaan emonsa puolesta. Selvästikin perhe merkitsi enemmän nuorelle kollille kuin tämä itse.

"Teknisesti kyllä, mutta - nyt päästäänkin itse viestiin - kissa jolle haluan viestin lähettää sattuu olemaan Minttusydän. Sinun tulee käskeä häntä - minun puolestani - tulemaan tähän tismalleen samaan paikkaan ja varmistaa että kissaliikenne toimii niin, ettei tästä kulje partion partiota sillä hetkellä. Ja painotan vielä : ei sanaakaan kellekkään tai hän on kuollut jo seuraavana päivänä. Ymmärretty?" varmistin tyynen rauhallisena ja aloin valmistautua lähtöön. En pystynyt haistamaan lähestyviä partioita ukkospolun katkun takaa, joten tapaamisen oli päätyttävä pian.

"Ei sanaakaan kenellekkään", Kettutassu varmisti ja otti pari askelta taaksepäin. Päätin poistua paikalta kun kuulin painavia käpälänaskeleita tulevan kohti. Joku oli varmasti tulossa etsimään Kettutassua, eikä minun sopisi olla paikalla. Lähdin luikkimaan pois paikalta aivan rajan tuntumassa, ukkospolun katku pitäisi hajuni poissa Varjoklaanista. Pidin kuitenkin silmällä sitä ettei tassuni astuisi kertaakaan Varjoklaanin reviirille. Kettutassu saisi alkaa miettimään mihin emonsa oli sekaantunut. Hidastettuani tahtiani aloin kuulla innokkaita ja kevyitä askelia perässäni. Joku seurasi minua. Sukelsin läheiseen aluskasvillisuuteen ja painauduin aivan maahan kiinni. Painoin korvani luimuun jottei ne paistaisi vihreiden kasvien joukosta. Maa oli kylmää puiden luomien varjojen takia, se esti auringon säteiden pääsyn tähän kohtaan. Näin kuinka pienikokoinen mustavalko kirjava naaras kipitti aivan nenä kiinni hajujälkeni vieressä, silti toisella puolella rajaa. Kissassa ei ollut Varjoklaanin kamalaa katkua vaan myrskyklaanin metsänomainen. *Myrskyklaani varjoklaanin reviirillä?*

Pienin naaras oli ehkä juuri ja juuri oppilaan kokoinen, kutakuinkin samaa ikäluokkaa Kettutassun kanssa. Nousin seisaalleni etutassut kiinni toisissaan ja silmiäni raivoisasti siristellen.

"Älä astu käpälälläsikään Kuolonklaanin reviirille tai muuten sinusta ei ole enää jäljellä mitään sen jälkeen", naukaisin, samalla kasvilleni piirtyi jäinen virne. Valkean kirjava naaras nosti päätään säpsähtäen.

//Pakkanen? :3

Viiltokaaos 23.5.2018

Siristin silmiäni kuullessani nuoren naarasoppilaan kysymyksen. Jos en olisi ollut keskellä leiriä kaikkien edessä, olisin antanut oppilaalle sellaisen opetuksen, ettei hän enää ikipäivänä uskaltaisi epäillä kyvykkyyttäni olla Kuolonklaanin varapäällikkö. Viilsin kynsilläni jälleen ilmaa. Mututassu siirsi hieman etukäpäläänsä astuakseen taaksepäin, mutta tajutessaan viillon olevan ilmalle, hän pysäytti liikkeensä. Vedin syvään henkeä ja yritin keksiä mahdollisimman osuvan ja erinomaisen vastauksen oppilaalle, jotta hän ymmärtäisi minun olevan yhtä arvokas - ellen jopa arvokkaampi - kuin kuka tahansa syntyjään kuolonklaanilainen. Vaikka toisaalta olinhan minä syntyjäni kuolonklaanilainen, minä perustin tämän klaanin.

"Olet kuullut oikein, sillä synnyin ja vartuin soturiksi Jokiklaanissa. Suosittelen muuten pysymään kaukana siitä klaanista, sillä se tuottaa vain harmia", kerroin ensiksi nuorelle naaraskissalle, joka kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili minun puhuessani. Pidin hetken hiljaisuuden, kun mietin miten jatkaisin.

"Se missä synnyin ei määrää tulevaisuuttani vaan se, mitä varten minä synnyin. Minun kohtaloni on olla Kuolonklaanin päällikkö, se on ollut aina niin. Kuolonklaani on minun klaanini ja minä olen sen täysiverinen jäsen, pidä se mielessäsi", nau'uin tyynellä äänellä oppilaalle ja katsoin häntä suoraan silmiin. Mututassu nyökkäsi hitaasti.

"Tietenkin olet", hän vastasi tasaisella äänellä ja kallisti päätään hieman eteenpäin osoittaakseenin kunnioitusta. Kohotin leukaani ylöspäin tyytyväisenä, kun Mututassu nosti katseensa taas minuun.

"Jos se käy Valhekuiskeelle, voin ottaa teidät joku kerta taisteluharjoituksiin Tappotassun kanssa", ilmoitin kylmänviileästi Mututassulle ja vilkaisin leirin sisäänkäynnin suuntaan. Partio palasi juuri leiriin. He kantoivat hampaissaan tuoresaaliita ja laskivat ne sitten tuoresaaliskasaan. Odotin Jääliljan palaavan. Aurinko ei ollut vielä laskemassa, mutta en siltikään jaksanut odottaa vaalean soturin paluuta. Mitä nopeammin pääsisin juttelemaan Minttusydämen kanssa, sitä nopeammin suunnitelmani etenisivät ja sitä suurempi todennäköisyys oli voittaa metsän klaanit sodassa ja nousta jälleen se hallitsijaksi. Varapäälliköksi tultuani yhä useampi kissa oli kiinnostunut juttelemaan kanssani. Olin onnistunut parantamaan suhteitani moneen kuolonklaanilaiseen, joka sai heidät luottamaan minuun. Kun minusta tulisi päällikkö, jokainen kuolonklaanilainen olisi valmis kuolemaan vuokseni tulevassa koitoksessa, jonka johdosta Kuolonklaani nousisi jälleen ansaitsemaansa loistoon.

Havahduin pois ajatuksistani ja siirsin vihreän katseeni leirin sisäänkäynniltä edessäni seisovaan oppilaaseen, joka silmäili minua tarkasti.

"Kiitos tästä keskustelutuokiosta. Sinulla on takuulla tehtäviä oppilaana, kuten esimerkiksi vuoteen tekeminen. Kipitä matkoihisi ja palaa mestarisi kanssa asiaan sitten, kun olet opetellut taistelun alkeet", murahdin oppilaalle ja käänsin tuolle selkäni. Astelin lähemmäs sisäänkäyntiä, jotta varmasti huomaisin Jääliljan heti tuon saapuessa. Jäin odottelemaan kaikessa rauhassa soturia aloilleni.

//Jää? Mutu?

Jäälilja 24.5.2018

"Hmm", myhäilin ja astuin askeleen lähemmäs oppilasta. Oppilaalla ei todellakaan ollut mahdollisuuksia vastaukseen. Antaisin hänen selvittää sen itse varttuessaan. Pakkastassu oli liian lähellä Kuolonklaanin rajaa joka sai sappeni kiehumaan - ei vaan palamaan. Puristin kynteni ulos. Aloin kuulla - äänestä päätellen - noin neljän kissan partion tassun äänet joka sai lampun palamaan pääni päällä. Nuuhkaisin ilmaa: kyllä neljä kissaa, varjoklaanilaista.

"Näkemisiin armas Pakkastassu", naukaisin ja nostin kurkustani matalaa murinaa. Pian murinani kuullessaan aluskasvillisuus alkoi heilua ja partion johdossa asteleva valkeanharmahtava naaras, Valkosydän jos oikein tunnistin. Naaraan meripihkaiset silmät välkkyivät auringon valossa vihamielisesti; johtajan perässä kaksi kissaa rinnakkain, pienempi ja suurempi. Pienempi kissa, naaras jonka turkki oli väriltään musta ja sitä täplittivät vaaleanharmaat ympyrän muotoiset kuviot. Suurempi valkoturkkinen kolli mustalla rinnalla ja vatsalla; kävelivät Valkosydämen rinnalle. Heidän vanavedessään kulki vielä tummanharmaa oppilas.

"Mitäs täällä tapahtuu?" Valkosydän murahti silmät raivoisasti siristyen. Pörhistelin turkkiani näytelmässä mukana ollen.

"Mitäs Kuolonklaanilaiset tekevät näin lähellä rajaa ja rajan toisella puolella?" suuri kolli naukui, kenties Tummasielu. Päästin kurkustani ärtyneen murahduksen.

"Haistappa vähän tarkemmin", naukaisin kulmiani nopeasti kohottaen. Likaisenvalkean turkkini alla lihakseni väreilivät jännittyneinä.

"Niin arvon Varjoklaani, Myrskyklaani. Sitähän minäkin tulin tänne ihmettelemään", naukaisin omahyväisen virneen väläyttäen. Kaikkien muiden kissojen katseet liukuivat Pakkastassuun paitsi Valkosydämen.

"Pitäkää pentu omalla puolellanne ja tehkää mitä haluatte, mutta mielestäni teidän pitäisi saattaa hänet pois, hän näyttää eksyneeltä", nau'uin ja otin pari askelta taakse päin.

"Me hoidamme tämän", harmaaraidallinen naaras naukui silmät säkenöiden, tunnistin naaraan lopulta Kyyhkylennoksi. Nyökkäsin aisallisesti ja lähdin vetäytymään pois. Naurahdin itsekseni ja lähdin luikkimaan kohti leiriä.

Aivan edessäni alkoi jo häämöttää tuttu sisäänkäynti josta tulvi tuttujen kissojen makeita tai karvaita tuoksuja. Talvikkimuistokin oli kulkenut tästä tuoreen yrtti tukon kanssa ja tipauttanut samalla pari lehteä maahan. Sukelsin sisään ja pian näinkin sen minkä olin aavistanut, Viiltokaaos oli odottamassa.

"Tervehdys", naukaisin hymyillen. Käännyin aivan Viiltokaaoksen puoleen ja istahdin häntä tassujeni ympärille kietoutuen.

"Tein sen mitä pyysit ja pidin vielä huolen siitäkin, että saamme olla rauhassa ainakin Varjoklaanin suunnalta. Toivon, että teet sen saman Kuolonklaanille", naukaisin hiukan ääntäni hiljentäen jottei joka ikinen kissa kuulisi sanojani. Vilkaisin taivasta, aurinko oli laskemassa.

"Ja hei älä luulekkaan, että minulla meni näin kauan pelkästään sen asian kanssa, jouduin pitämään huolta rajoistamme", naukaisin terävästi ja silmiäni pyöritellen.

"Oletko varma, että hän tulee?" Viiltokaaos murahti. Kohotin kulmiani itsevarmasti..

"Aivan varma, Kettutassu vähintään anelee emonsa tapaamiseen".

//Viilto? Sori loppu on vähä hutastu mut ihan sama :D ja sori Starlet että Pakkasen ja Jään kohtaus jäi näi lyhyeks :c

Viiltokaaos 24.5.2018

Jäälilja oli viimein saapunut leiriin ja kertonut onnistuneensa löytämään varjoklaanilaisen, joka saisi klaanin varapäällikön Kuolonklaanin rajalle auringonlaskun aikaan. Ilmeisesti hän oli löytänyt Minttusydämen ja Tihkutähden pennun ja antanut tehtävän hänelle.

"Vai Kettutassu, ystäväsikö?" murahdin ilkkuen Jääliljalle. Soturi ei vastannut mitään vaan katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.

"Miten vain, kunhan et kiinny häneen liikaa. Kenties pian saat hänetkin vaihtamaan klaaniaan ja korvaat rakkaan ystäväsi Kylmähenkäyksen hänellä", virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Jäälilja pyöräytti silmiään ja pudisteli päätään hitaasti.

"Älä ole noin vakava. Suunnitelmani etenee, se on hyvä juttu", murahdin ja vaihdoin kasvoillani koreilevan virneen kylmänviileään ilmeeseen. Nousin seisomaan, venyttelin raajojani ja lähdin kävelemään kohti leirin uloskäyntiä.

"Lähdetään, jotta ehdimme varmasti paikalle ennen Minttusydäntä", murahdin ja vilkaisemattakaan soturia astelin ulos leiristä. Leirin ulkopuolella ilma oli raikkaampaa. Tuuli oli voimistunut siitä, kun olin käynyt nelipuilla Jääliljan kanssa. Kuulin soturin askeleet takanani. Hän ei ollut aivan kiinni perässäni, mutta välillämme oli tuskin kahta ketunmittaa pidempää matkaa. Matkalla mietin, mitä sanoisin Minttusydämelle. Minun täytyi olla vakuuttava, sillä ei kukaan tahtonut tarttua lähes hyvään tarjoukseen, sen piti olla paras tarjous.

Saavuimme ukkospolulle. Ennen kuin lähdin ylittämään sitä, vilkaisin nopeasti puolelta toiselle. Astuin pari askelta taaksepäin nähdessäni Myrskyklaanin reviirin suunnalta rymistelevän, tumman hirviön. Jäälilja oli nyt saapunut vierelleni ja painautunut maata vasten. Itse kumarruin hieman alaspäin, mutta pidin pääni pystyssä ja katseeni koko ajan hirviössä. Maa alkoi täristä jalkojeni alla aina vain kovemmin, mitä lähemmäs hirviö pääsi. Lopulta hirviö oli kohdallamme. Silmänräpäyksessä se oli jo juossut ohiksemme ja suuntasi korkokivien suuntaan. Takajalkojeni avulla ponnistin itseni vauhtiin ja muutamalla loikalla ylitin mustan ukkospolun, jonka mustan pinnan aurinko oli tehnyt lähes käpäliä polttelevaksi. Jäälilja seurasi minua hieman hitaammin. Kun soturi oli vierelläni, jatkoin matkaa Varjoklaanin rajaa myöten Jäälilja vierelläni. Pian soturi pysähtyi reviirimme rajalle ukkospolun viereen ja asettui istumaan sen lähelle. Istuuduin hänen vierelleen ja käänsin katseeni Varjoklaanin reviirin suuntaan. Ukkospolun toisella puolen muutaman puun takaa siintävä nummimaisema oli muuttunut märäksi ja upottavaksi suoksi, jolla kasvoi erilaisia kasveja ja pieniä kitukasvuisia puita. Varjoklaanin puolella ukkospolkua reunustivat erilaiset lehtipuut. Puita oli kuitenkin niin vähän, että niiden välistä näki helposti Varjoklaanin puolelle.

"Kerrataanpa vielä: Kun Minttusydän saapuu, siirrymme Varjoklaanin puolelle. Minä hoidan puhumisen ja sinä seuraat tilannetta taustalta. Et sano mitään, ymmärrätkö sinä?" kysyin ja katsoin naarassoturia silmiäni siristellen. Jäälilja nyökkäsi epäröiden.

"Ymmärrän toki", hän vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vuorostani tyytyväisenä.

"Yksikin sana voi pilata tämän jutun. Jos siis pilaat tämän, pidän huolen että elämäsi kääntyy päälaelleen yhden ainoan auringonkierron sisällä", vastasin purren hampaitani yhteen. Viilsin kynsilläni ilmaa ja käänsin katseeni poispäin kuolonklaanilaisnaaraasta. Aurinko oli jo laskemassa, joten Minttusydämen pitäisi olla täällä hetkenä minä hyvänsä. Pidin aistini tarkkoina, koska en luottanut täysin Jääliljaan. En voinut olla täysin varma, etteikö soturi olisi vain järjestänyt varjoklaanilaisten ystäviensä kanssa väijytystä minulle. Hän oli kateellinen varapäällikön paikastani muiden kuolonklaanilaisten tavoin, joten saatoin odottaa mitä vain. Pian kuitenkin erotin lähestyvän hahmon Varjoklaanin puolelta. Tunnistin punertavan ruskean naaraskissan Minttusydämeksi. Nousin ylös ukkospolulle, varmistin ettei hirviöitä tule ja astelin viileästi Varjoklaanin reviirin puolelle. Minttusydän näki meidät heti ja siristi silmiään. Astelin Jäälilja perässäni aivan varjoklaanilaisnaaraan lähettyville ja istuin alas.

"Hei Minttusydän, kiitos kun suostuit tapaamaan minut. Miten Varjoklaanilla menee? Veikkaan, että teillä on pieni pula riistasta kaiken aikaa", naukaisin tyynellä äänellä ja väläytin pienen hymyn varjoklaanilaisnaaraalle, jota ei huvittanut. Tyyni ilme kasvoillani odotin hänen vastaustaan. Kun keskustelu saataisiin käyntiin, siirtyisin oikeaan aiheeseeni, joka oli Varjoklaanin saaminen puolelleni. Minulla oli varsin hyvät tarjoukset heille, joista yksikään järkevä tuleva päällikkö ei voisi kieltäytyä.

//Minttu?

Jäälilja 18.5.2018

Kohotin kulmiani omahyväisesti.

"Kekseliästä", naukaisin tyly vire äänessäni. Lähdin tassuttamaan keveästi suurikokoisen tummanharmaan kollin perään, joka oli jo kiiruhtamassa ulos leiristä. Nostin kevyen ravin jolla kuroin välimatkaa kollista umpeen. Taivas oli kauniin sininen ja valkeat pilvenhattarat leijuivat suurina sekä pieninä kasoina eteenpäin jatkaen ikuista taivaltaan. Vilkaisin Viiltokaaosta tarkemmin. Kaksi pystysuoraa kulkevaa viiltoa vasemman silmän lävitse - onnihan se oli ettei näkö ollut lähtenyt. Arvet pukivat tuota tummanharmaata kollia, loivat tarpeeksi järisyttävän kuvan tuntemattomille.

"Kuules Viiltokaaos, onko se totta, että yrität jollakin oudolla tavalla uhitella päällikköä rikkomalla sääntöjä? Eikö varapäällikön paikka ole tarpeeksi?" naukaisin kulmiani hiukan uteliaasti kohottaen, silti kasvoillani välkkyi kylmä tyyneys. En halunnut ärsyttää, halusin tietää. Halusin saada jollain oudolla tapaa selkoa hänen ajatuksistaan ja suunnitelmistaan, tiesin, se olisi vaikeaa. Kolli ei kääntänyt tuttua vihreää katsettaan vaan jatkoi kävelyä kuin yrittäen saada minut hermostumaan odotuksesta. Olin kärsivällinen - ainakin joskus. Käänsin oman katseeni suoraan eteenpäin ja annoin katseeni harhailla puiden puhkeamaisillaan olevilla lehdillä sekä auringon valon aukaisemilla valkovuokoilla. Siellä täällä valkoisten kukkien seassa loisti pari sinistä kukkaa. Siniset kukat olivat erilaisia, kaiken muun samanlaisen massan keskellä sininen hohti kauneiten erilaisuudellaan. Erilainen minäkin halusin olla, eri tavalla paha ja töykeä kuin muut Kuolonklaanilaiset. Halusin olla tunnettu ja tunnetuksi pääsi erilaisuudellaan. Suurin esikuvani - Viiltotähti - oli ollut erilainen kuin muut. Hän oli uskaltanut aloittaa sen mitä muut pelkäsivät. Käänsin katseeni taas Viiltokaaokseen.

"Antaa tulla, kärsivällisyyteni alkaa loppua", naukaisin heilauttaen häntääni odottelevasti.

//Viilto?

Viiltokaaos 18.5.2018

Naaraan ilmoittaessa kärsivällisyytensä loppuvan, käänsin vihreän katseeni häneen ja naurahdin huvittuneesti. Hetkessä vieno hymynkaltainen katosi kasvoiltani muuttuen mitäänsanomattomaan ilmeeseen.

"Raetähti on hyvä päällikkö, minulla ei ole syitä uhitella lainkaan. Varapäällikön paikka riittää minulle toistaiseksi paremmin kuin hyvin. Nelipuille meneminen on rikkeistäni pienin", naukaisin soturille pitäen katseeni suoraan edessäpäin.

"Jos oikeasti tietäisit minusta jotakin, huomaisit ettei tämä ole mitään verrattuna siihen, mitä olen aiemmin tehnyt", naukaisin, viilsin kynsilläni ilmaa ja vilkaisin Jääliljaa siristäen silmiäni samalla, kun kasvoillani koreili vieno hymy. Yllemme laskeutui hiljaisuus, joka antoi mahdollisuuden muistella, miltä tuntui olla koko metsän johtaja. Olin ylpeä itsestäni. Tein jotain, jonka hiirenaivoiset Tähtiklaania palvovat surkimukset luulivat olevan mahdotonta. Vaikka metsän päällikkönä olo kesti vain pienen hetken elämästäni, olin onnistunut tuottamaan paljon pelkoa. Voisin vaikka vannoa vereni kautta, että jokainen metsäkissa tuntisi pienessä, heikossa sydämessään pelkoa, jos kuulisi kuka minä olen ja mitä olen tehnyt. Jo syntyessäni sieluni oli tahriintunut, loppujen lopuksi edes vanhempien läsnäolo ei olisi voinut estää tulemistani Kuolonklaanin varapäälliköksi.

"Olemme perillä", naukaisin rikkoen hiljaisuuden, kun saavuimme nelipuiden laaksoon. Astelin rauhallisin askelin alas laaksoon sen loivaa seinämää pitkin Jäälilja perässäni. Nostin katseeni laakson keskellä koreileviin tammiin, joiden oksia koristi lehtien vihreät silmut. Viherlehti todella teki tuloaan. Nelipuilla leijaili vahva riistan tuoksu. Tassuttelin kaikessa rauhassa kohti laakson keskellä olevaa kivenjärkäletttä, jonka soturikissat tunsivat nimellä puhujankivi. Jäälilja asteli perässäni hieman ripeimmin askelin. Kun saavuin puhujankiven varjoon, ponnistin takajaloillani itselleni vauhtia ja loikkasin valtavan kiven päälle. Loikka oli sulava ja onnistunut. Kun varmistin tasapainoni, käännyin ympäri ja katsoin Jääliljaa kohti soturin jäisiä silmiä.

"Tahdotko tietää jotain?" kysyin siirtämättä katsettani pois soturista. Viilsin oikean etukäpäläni kynsillä ilmaa.

"Tietenkin, anna tulla vain", soturi vastasi, heilautti häntäänsä puolelta toiselle ja istuutui alas.

"Kun minusta tulee päällikkö, aion seistä juuri tässä ja katsella, kuinka klaanini soturit vuodattavat metsäkissojen verta", naukaisin hetken epäröinnin jälkeen. Jäälilja oli ehkä ärsyttävä, mutta hän oli lojaali Kuolonklaanille, vaikka olikin erakkosyntyinen. Ainakin uskoin niin, mutta tuskin hän suunnitelmiani vuotaisi vihollisklaaneillemme. Hän tuhoaisi samalla myös oman maineensa kuolonklaanilaisten keskuudessa.

Jäälilja kohotti kulmiaan kuullessaan sanani.

"Aiot siis viedä klaanisi sotaan neljää hyvin syönyttä klaania vastaan?" soturi kysyi naurahtaen viileästi ja pudisteli päätään tuomiten suunnitelmani. Siristin silmiäni ja odotin, että sain katsekontaktin soturiin.

"Ehkä he ovat hyvin syöneitä, mutta me olemme valmistautuneita ja hyvin syöneitä. Eikä se ole ainoa etumme, katsos kun harva tahtoo taistella vihollisklaaninsa rinnalla, ainakaan se ei tule olemaan helppoa", naukaisin vihjaillen suunnitelmiini päin ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. Jääliljan kasvoille piirtyi vieno hymy. Ymmärsikö soturi mitä ajoin takaa? Hän oli Jäälilja, tietenkin hän ymmärsi sen.

//Jää?

Jäälilja 19.5.2018

Kurtistin kulmiani hiukan yllättyneenä samaan aikaan omahyväisesti hymyillen. Tarkastelin hetken ajan kokoontumisaukiota. Neljän suuren tammen lehdet näyttivät olevan puhkeamaisillaan. Kaunista, kuten Viiltokaaos oli sanonut.

"Valitettavasti minun on sanottava, pidän ajatusmaailmastasi", ilmoitin vakuuttuneena. *Taistelu nelipuilla?*

"Historia näyttää toistavan itseään, Viiltokaaos tiedäthän mitä tarkoitan", naurahdin kolkosti, "Uusi Viiltotähti ja uudet - sitäkin suuremmat - suunnitelmat". Puristelin tassujeni alla olevaa kovaa kiveä kynsilläni. Viiltokaaos ottaisi koko metsän haltuunsa. Pian hän olisi se joka vetelisi naruista, hän olisi se joksi minä tähtäsin.

"Tiedätkös mitä, sinä tulet saavuttamaan sen mitä minä halusin, enkä pidä siitä. Taidat silti olla ihan hyvä kakkosvaihtoehto, pakko myöntää", kasvoillani vilahti pieni hymyntapainen, mutta pian taas kasvoni olivat tyynet. Kohensin ryhtiäni ylväästi.

"Mutta älä luulekkaan, että sinä alat ylimieliseksi, muuten saat tuntea kynnet nahassasi", naukaisin vinon hymyn väläyttäen, "Ja tiedätkö kenen? Minun".

//Viilto?

Viiltokaaos 20.5.2018

Katsoin Jääliljaa mitäänsanomaton ilme kasvoillani. Soturi oli selvästi kiinnostunut suunnitelmistani, joka oli erittäin hyvä asia. Hän olisi hyvä lisä joukkoihini ja hänestä voisi olla apua järjestelyissä. Hänen kauttaan voisin saada yhteyden Varjoklaanin Minttusydämeen, joka oli tärkeä kissa sodan voittamisen kannalta, mutta ei välttämätön. Loikkasin alas puhujankiveltä ja kiersin Jääliljan hitaasti ympäri. Naaras piti katseensa minussa koko ajan paitsi silloin, kun olin hänen takanaan.

"Sinulla on suhteita Varjoklaanissa, eikö niin?" naukaisin ja jatkoin odottamatta vaalean naarassoturin vastausta:

"Minulla on sinulle tehtävä." Naaras siristi silmiään kuunnellessaan sanojani.

"Mitä tahdot minun tekevän?" soturi kysyi nostaen leukaansa aavistuksen verran ylemmäs. Istuin alas hänen eteensä ja viilsin kynsilläni ilmaa.

"Jos hankit Minttusydämen Varjoklaanin ja Kuolonklaanin vastaiselle rajalle huomisillaksi, olet mukana suunnitelmissani", vastasin ja katsoin soturia syvälle tuon jäisiin silmiin. Jäälilja ei vastannut mitään, hän piti katseensa tiukasti silmissäni. Tunsin auringon paahtavan tummaa turkkiani suoraan ylhäältä, mutta en halunnut liikkua ja irrottaa katsestani soturista ennen tuon vastausta. Onnekseni kuitenkin hento tuulenvire viilensi hieman oloani, vaikka varjoon peruuttaminen olisi auttanut huomattavasti enemmän. Tällä hetkellä olin hieman kateellinen Jääliljan vaalealle turkille, johon aurinko ei tarttunut lämmöllään samalla tavoin kuin omaani.

//Jää?

Jäälilja 21.5.2018

Annoin tarkoituksella Viiltokaaoksen odottaa vastaustaan. Tutkin tämän vihreitä silmiä etsien totuuden merkkejä, enhän minä kissaan noin vain luottaisi. Kissa kuin kissa luottamus oli ansaittava. Räpäytin silmiäni rauhallisena ja huomattavan hitaasti.

"Mistä tiedän, että voin luottaa sinuun?" naukaisin epäilevästi ja loin nopean koko kuvan kollista päässäni. Viiltokaaoksen vihreät silmät hehkuivat varmoina, kuin arvaten minun kysyvän juuri tuota. Kollin viiksikarvat nytkähtivät hennosti tuulen vireessä juuri ennen kuin tämä alkoi puhua.

"Et mistään", kolli naukaisi tyynen rauhallisesti ja kevesti kuin tuulessa leijuva voikukan hahtuva, "Se riski sinun on vain otettava". Siristelin silmiäni epäluuloisesti. Lopulta irrotin katseeni kollin silmistä. Kuulin kuinka jossain kaukana haukkui koira, kenties kissaa? Pikkulinnut lauloivat koreassa kuorossa, nyt olisi oiva saalistus sää. Nousin seisomaan ja astuin askeleen taaksepäin kynnet kivialustaa vasten rahisten.

"Ja mistä sinä ylipäätään tiedät varjoklaanilaiskontakteistani? Tai unohda ehken halua kuulla sittenkään vastausta", naukaisin leukaani kohottaen. Varjoklaanilla oli synkkä maine muiden klaanien keskuudessa, mutta tosiasiassa he olivat vain pehmoja jotka leikkivät itseään vahvempaa ja pelottavamapaa. Helppoja narutettavia. Ehkä Viiltokaaos oli arvannut suhteeni Varjoklaaniin Kylmähenkäyksen kautta? Vilkaisin äkisti Varjoklaanin reviirin suunnalle, vaikken sitä ihan täältä nähnytkään. Puhujankivellä seisoessa tunsin, että sinne minä kuuluisin.

"Voin luvata hankkia hänet sinne sillä ehdolla, että otat minut mukaan kun menet tapaamaan häntä", naukaisin kulmiani kohottaen ja alas puhujankiveltä loikaten. Lähdin tassuttamaan eteenpäin arvellen tummanharmaan kollin tulevan perässä. Pehmeän ja tuoreen ruohon seassa oli silloin tällöin eläinten tassuissa kulkeutunutta hiekkaa, joka jäi ilkeästi hiertämään varpaan väleihin. Nuolaisin tassuani vauhdissa, jotta sille astuminen olisi mukavampaa.

"Jos suostut, saan viestin kuljetettua jo ennen iltahämärää".

//Viilto?

Jäälilja 8.5.2018

"Jäälilja, minä en usko, että aiot oikeastaan tehdä minulle mitään, jos jatkan tuota pentumaista nokittelua. Minusta tuntuu, että sinä... Sinä haluat minusta jotain. Mitä? Tai ehkä et halua. Mutta jos sinä nyt niin kovasti tahdot, että lopetan tämän rauhallisen juttelemisen sinulle, voin kyllä olla hiljaakin. Kyllähän minä nyt vanhempien ja isompien vallan tiedän", Korpipentu murahti - tai ainakin siltä sen piti kuulostaa pennun mietteissä kuulostaa. Nostin kasvoilleni yli siirappisen hymyn ja naurahdin synkästi.

"En yleensä halua noin pieniltä pennuilta juuri mitään, mutta sinä..", naukaisin vakavana. Korpipentu taisi ehkä tosiaan hetken luulla, että olin tosissani. Kasvoilleni nousi huvittunut virnistys.

"Sinä luulit, että minä tahdon jonkin sortin pennusta jotakin?" naurahdin. Kohotin kulmiani ja nostin kasvoilleni vakavan ilmeen.

"Minulla ei ole tapana sekaantua pentuihin, kokeile uudelleen kun kasvat hiukan isommaksi. Ja vielä siitä uhkauksesta, ei noin pieni pentu voi ymmärtää mihin minä pystyn. Jatka naljailua niin saat kokea sen mihin et usko minun pystyvän ja tule kärsimään seuraukset. Ja toivon sinun tosiaan lopettavan", naukaisin kylmähkön hymyn väläyttäen ja nousten seisomaan. Sipaisin vielä Korpipentua hännälläni silkinpehmeästi.

"Näkemisiin, pentunen". Vilkaisin veljeäni joka oli seurannut tapahtumia sivusta. Tapaamisemme ei ollut päättynyt kovin hyvin - se ei ehtinyt edes alkaa. Tiesin, että tulisin tapaamaan pikkuisen naaraspennun vielä uuteen otteeseen, ja vielä lähiaikoina. Ehkä jopa huomenna? Kuitenkin väsy painoi silmäluomiani liikaa nyt. Jos hän ottaisi minut vastaan kunnioittaen, siitä voisi olla hänelle hyötyä tulevaisuutta ajatellen. Rakastin olla vaikea.

//Korpi? Roihu?

Jäälilja 10.5.2018

Raotin silmiäni. Silmiäni häikäisi kivuliaasti auringon säteet, joten suljin ne heti. Siirsin päätäni ja aukaisin silmäni uudestaan, jo hieman tottuneena valoon. Nousin virkeänä seisomaan ja venyttelin pikaisesti. Vilkaisin pesässä olijoita, vain Mustakoipi. *Tätä se teettää kun valvoo itsensä uuvuksiin. Oma vikani* Aurinko oli jo korkealla taivaalla. Vilkaisin kuitenkin vielä vaistomaisesti Kostohengen petiä. Sisimmässänni velloi kuitenkin kaipuu. Kaipasin Kostohengen seuraa. Tuo musta kolli oli tärkeä ystäväni, vielä tärkeämpi kuin Kylmähenkäys. Pelkäsin että välimme eivät olleet enää niin hyvät, vaan alkaisivat rakoilla voimakkaasti. Nyt kuitenkin työntäisin ajatukseni muulle ja keskittyisin Korpipentuun. Lähdin astelemaan kohti pienen pennun nukkumapaikkaa - pentutarhaa. Kun suuaukko häämötti edessäni vetäisin henkeä ja nostin sen saman roolin ylleni. Astuin sisään pesään.

"Korpipentu", naukaisin. Silmäni tottuivat hämärään valoon ja näin pienen hahmon Pimeysllehden vierellä.

"Haluaisitko tulla tutkimaan leiriä kanssani?" naukaisin silmät kylmästi välähtäen. Vastaus saisi olla Korpipennun päätettävissä, mitä ikinä päättäisikään.

//Korpi? Sori tönkkö ja lyhyt...

Korpipentu 10.5.2018

Tarkkailin pentutarhaa väsyneenä. Eilen oli mennyt myöhään ja nyt olin herännyt mielestäni aivan liian aikaisin. Olin levoton ja pyöriskelin paikoillani, välittämättä siitä että Pimeyslehti saattaisi herätä. Minulle oli se ja sama heräsikö joku toinen sen vuoksi mitä minä tein. Samassa kuulin pentutarhan ulkopuolelta ääniä ja nostin korvani valppaasti pystyyn. Oviaukosta sisään tunkeva valo väistyi hetkeksi ja hahmo siirtyi sisälle. Jäälilja. Murahdin tympääntyneenä. Juuri tuota naarastahan minä olin oikein kaivannut ja ikävöinyt.

"Korpipentu", Jäälilja naukui pehmeästi.

"Haluaisitko tulla tutkimaan leiriä kanssani?" naaras kysyi. Katsoin Jääliljaa hieman epäröiden. En voinut hämärässä nähdä naaraasta kunnolla muuta, kuin kirkkaana loistavat silmät, joten en voinut myöskään arvioida Jäälilja käyttäytymisen mukaan mitä hänellä oli mielessään. Arvelin, ettei hän ihan hyvää hyvyyttään tahtonut näyttää minulle paikkoja. Päätin lopulta kuitenkin luottaa siihen, ettei Jäälilja luultavasti hyökkäsi kurkulleni heti kun olisimme ulkona, ja niin suostua tämän ehdotukseen.

"Hyvä on. Mennään", kuiskasin kuuluvasti ja samettisesti. Ponnahdin pystyyn ja pujahdin solakasti Jääliljan ohitse kirkkaaseen ja häikäisevään auringonpaisteeseen. Pentutarhan varjot tuntuivat oikeastaan aika houkuttelevilta tähän verrattuna, mutten antaisi periksi nyt. Silmiäni siristellen käännyin Jääliljaa kohti 'mitäs sitten' - ilme kasvoillani.

//Jää? Tosi tönkkö... Sori

Jäälilja 17.5.2018

Katsoin Korpipentua kulmia mietteliäänä kohottaen. Pentujen hyväksikäyttö oli liian helppoa, halusin haasteita. Tutkiskelin Korpipennun oranssinkeltaisia silmiä, pentu oli tosissaan. Helppo uhri, muttei minulle, joku onnekas lunastaisi omansa. Korpipentu olisi kasvaessaan pidettävä lähellä, hänestä voisi saada - kouluttamalla oikein - hyvän liittolaisen tai kätyrin. Pitäisi katsoa minkälainen kukka tuosta nupusta puhkeaisi.

"Kuten sanoin esittelen sinulle leiriä, tai luultavasti olet tutkinut sen jo, joten ehkä voisimme keksiä jotain kiinnostavampaa?" naukaisin silmät vaarallisesti välähtäen.

"Tai ehkä vain unohdamme sen", kuiskasin ja lähdin hivuttautumaan pois päin. Pian hämmentynyt pentukin huomasi syyn, Pimeyslehti lähestyi meitä. Nyökkäsin Korpipennulle liittolaismaisesti, vaikka nyökkäys oli minulle merkityksetön, halusin pennun tuntevan itsensä tärkeäksi. .Vaikka sen välillä kielsinkin, minun pitäisi vain toimia spontaanisti ja olla se mikä pohjimmiltani olin. Jätin Korpipennun Pimeyslehden huomaan kuin nallin kalliolle. Minun pitäisi luultavasti nähdä joskus Kalmaliljaa - liittolaistani - vaikka en minä kummemmin hänen seurassaan oleillut. Pian silmiini pisti hyvin tutun näköinen tummanharmaa kolli. *Viiltokaaos.* Kasvoilleni syttyi se sama suunnitteleva ilme joka oli hyvin tuttu kasvoillani. Astelin kollia kohti.

"Katsos, varapäällikköhän se siinä", naukaisin hiven kunnioitusta äänessäni vaikka valtaosin sitä hallitsisi kylmä leikkimielisyys. Kasvoni olivat vakavat, joka ei ollut minulle ominaista, mutta tuntui kun minun kuuluisi käyttäytyä kerrankin mallikkaasti. Olihan Viiltokaaos kuitenkin varapäällikköni. En kuitenkaan lopettaisi pientä piikittelyäni ja Viiltokaaos saisi tuntea sen nahoissaan jos rupeaisi ylimieliseksi.

//Viilto? Laatu on nyt mitä on, mutta joo xd

Viiltokaaos 18.5.2018

Käänsin hitaasti ja välinpitämättömästi vihreän katseeni kohti Jääliljaa, joka oli saapunut luokseni hetki sitten. Naaraan äänestä saattoi löytää hieman kunnioitusta, vaikka siitä säteili runsaasti myös paljon muita eri sävyjä. Käänsin katseeni pois vaaleasta soturista ja käänsin sen nyt vuorostaan taivaalle. Hiirenkorva oli edennyt jo pitkälle, Kuolonklaanin harvoissa puissa oli jo suuret, vihreät hiirenkorvat ja lehtikadon kylmän viiman oli korvannut hento, viileä tuulenvire. Riistaa oli jo melko paljon, vaikkakin arvelin sitä olevan enemmän Jokiklaanissa ja Myrskyklaanissa, kuten aiempina hiirenkorvinakin.

"Aiotko vain istua siinä ja kuluttaa kallisarvoista aikaani, vai aioitko sanoakin jotain?" kysyin ja käänsin katseeni kohti Jääliljaa siristellen silmiäni. Naaras tuhahti ja pyöräytti jäänsinisiä silmiään. Huomasin naaraan katseen harhailevan tyhjälle tuoresaaliskasalle.

"Lähteekö arvon varapäällikkö saalistamaan? Klaanisi nääntyy nälkään, ellet saalista sille ruokaa", Jäälilja naukui ivallisesti virnuillen. Tyyni ilme kasvoillani murahdin soturille vastaukseksi.

"Partiot ovat jo saalistamassa. Kaiken lisäksi klaani ei ole minun", nau'uin jatkaen, "vielä." Se oli valhe, josta Jääliljalla ei ollut aavistustakaan. Kaiken järjen mukaan Kuolonklaani oli minun klaanini. Jäälilja ei vastannut mitään.

"Sen sijaan voisimme lähteä kävelylle. Nelipuilla on kuulemma erityisen upean näköistä, kun lehdet tekevät tuloaan tammiin", ehdotin vaalealle soturille. Nelipuille meno oli kielletty kaikilta paitsi partioon menevistä sotureilta, mutta säännöt eivät minua pidätelleet, eivätkä tainneet estellä myöskään Jääliljaa. Soturin kasvoille piirtyi hento virne.

"Hankitko ainoan jännityksen elämääsi menemällä nelipuille luvatta?" soturi kysyi ja hymähti pienesti.

"En, vaan tuon sisältöä sinun elämääsi. Ala tulla nyt", vastasin viileästi, viilsin kynsilläni ilmaa ja lähdin suuntaamaan kohti leirin uloskäyntiä olettaen, että Jäälilja seurasi minua.

//Jää? Sori hittaus, koitan herätellä inspii xdd

Korpipentu 5.5.2018

Kun olin katsellut hetken ympärilleni juttuseuraa etsien, jouduin toteamaan, että oikeastaan ketään ei näkynyt. Ainoastaan Jäälilja ja joku kolli tuntuivat olevan aukiolla. Niinpä hetken mietittyäni hiippailin kaksikon luokse.

"Hei!" sanoin reippaasti ja heilauttelin häntääni hermostuneena puolelta toiselle. Mitähän Jäälilja ja se kolli sanoisivat, kun tällä tavalla tungin heidän seuraansa. Toivottavasti heillä ei ollut mitään tärkeää kahdenkeskeistä puhuttavaa.

"Anteeksi, jos keskeytin. Voin kyllä mennä poiskin, jos haluatte puhua kahdestaan", livautin vielä kiireesti, ennen kuin kaksikko alkoi puhua. Tajusin vaikuttavani ehkä hieman typerältä siinä varpaita katsellessani, joten kohensin hieman ryhtiäni ja siirsin katsettani kissojen silmien välillä. Arvelin, että ainakin Jääliljan suosioon olisi hyvä päästä, hän vaikutti jotenkin arvokkaalta ja voimakkaalta kissalta. Toisesta kissasta en tiennyt oikeastaan mitään. Tutkailin kissaa arvioivasti katseellani. Kollin turkki oli punaisenruskeaa ja näytti paksulta ja kiiltävältä. Kolli näytti todella lihaksikkaalta ja oli arviolta Jääliljan ikäinen. Kumpikaan ei vaikuttanut hirveän vanhalta, joten oletin, että he eivät olleet olleet sotureita vielä kovin kauaa. Tai en oikeastaan tiennyt oliko punaisenruskea kolli edes soturi. Samassa tajusin, että tuo kolli ei luultavasti tiennyt minusta mitään, ei edes nimeä. Enhän minäkään tiennyt. Tai no. Yleisesti kissat täällä vaikuttivat minua fiksummilta, joten voihan sitä olla, että kolli tiesi jotain minusta. Päätin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi kertoa nimeni.

"Olen muuten Korpipentu, vaikka saatoitkin sen jo tietää. Minä sen sijaan en tiedä sinun nimeäsi, joten voisit kertoa sen minulle. Äläkä nyt luule, että olen jotenkin tungetteleva. Kyllähän kaikkien pitäisi omien klaanilaistensa nimet tietää, joten tunnen oikeaksi, että utelen sitä sinulta. Jääliljan nimen olenkin tainnut kuulla jossain sivumennen", virnistin. Huomasin, että äänestäneistä oli alkanut kuulua jonkinlaista ivallisuutta ainakin viimeisten lauseiden kohdalla. Loin Jääliljaan hieman ivallisen katseen ja virnistin ilkikurisesti.

//Jää? Roihu? Tönkkösuolattua pätkä

Jäälilja 5.5.2018

"Olen muuten Korpipentu, vaikka saatoitkin sen jo tietää. Minä sen sijaan en tiedä sinun nimeäsi, joten voisit kertoa sen minulle. Äläkä nyt luule, että olen jotenkin tungetteleva. Kyllähän kaikkien pitäisi omien klaanilaistensa nimet tietää, joten tunnen oikeaksi, että utelen sitä sinulta. Jääliljan nimen olenkin tainnut kuulla jossain sivumennen", pentu naukui pieni ivallinen sävel äänessään. Kurtistin kulmiani.

"Roihumyrsky?" kysyin päätäni tämän suuntaan heilauttaen, "Koska pennut ovat alkaneet hyppimään varpaillesi?" Kommentti oli tarkoitettu hilpeäksi huulenheitoksi, ei loukkaukseksi. Pian suuntasin jäätävän katseeni tummanruskeaan naaraspentuun valkoisilla merkeillä.

"Tiedäthän ettei sinun kokoisten kissojen, ei kannata hyppiä vanhempien varpaille? Luulisi, että haluaisit pitää pienet somat varpaasi turvassa", naukaisin. En pilkannut lauseessani kissan ikää, vaan kokoa. Varoitus pätee, jos hyppii isompien varpaille. Korpipentu ei vastannut. Nyökkäsin.

"Sitä minäkin". Naarasta ei näyttänyt juuri pelottavan, tai sitten hän oli taitava tunteittensa kätkijä. Olin ihan tyytyväinen, että klaanissamme olisi pentu joka osaisi pitää puolensa.

"No, tuskinpa tulit tänne vain meitä herjaamaan, vaikka herjaus on kyllä hyvää syy saapua kissan luokse. Haluan kuulla oikeat aikeesi", naukaisin varoittavasti kynsilläni hiekkaa sivaltaen. Kasvojeni ilme ei kuitenkaan ollut vihamielinen ja uskoin sen välittyvän Korpipennulle asti.

"Jos et ala laulaa totuutta, olen valmis puristamaan sen sinusta". Loin Korpipentuun 'Tiedäthän mitä tarkoitan' katseen. Kietaisin pöyhkeän häntäni etutassujeni ympärille.

"Ala laulaa", toivoisin, että pentu ei pilaisi itseään uhkarohkeudella. Se asia tappoi yllättävän helposti.

//Korpi? Roihu? Sori vähän töksähtävä..

Korpipentu 5.5.2018

Tuijotin Jääliljaa hieman uhmakkaasti.

"Noh, niin kuin jo sanoinkin, haluan oppia tuntemaan Kuolonklaanin jäsenet paremmin. Mikäpä olisikaan parempi tapa tutustua, kuin juttelu? Niin. Roihumyrskyä en ole koskaan nähnytkään ja sinutkin vain vilaukselta. Enkä oikeastaan nähnyt ketään muuta kiinnostavaa juttuseuraa, kuin teidät kaksi, joten tänne siis tulin. Pentutarha alkoi vähän kyllästyttää. Oletko tyytyväinen vastaukseeni, johtaja?" naukaisin hymyillen viattomasti ja painottaen erityisesti johtaja-sanaa. "Ja eipä teilläkään näytä mitään varsinaista syytä toistenne kanssa oleiluun. Vai miten on?"

Virnistin Jääliljalle. Naaras tuntui jotenkin yllyttävän minua väittelyyn kanssaan, joten päätin pysyä rauhallisena ja vain ärsyttää tätä. Jääliljaa ei kuitenkaan kannattaisi ärsyttää liikaa, sillä naaraasta voisi tosiaankin saada hyvän kumppanin tulevaisuutta varten.

"Noh, veikö kissa kielen? Haluatko kertoa miksi te kaksi juttelette? Onhan minulla oikeus tietää, kun sinäkin tuolla tavalla utelet", heitin Jääliljalle. Tajusin olevani aika rohkea, ehkä hieman tyhmänrohkeakin, mutta en välittänyt. Juurihan Jäälilja oli varoittanut toisten varpaille hyppimisestä ja minähän en aikonut häntä kuunnella.

//Jää? Roihu? Tönkkö pätkä

Jäälilja 5.5.2018

"Noh, veikö kissa kielen? Haluatko kertoa miksi te kaksi juttelette? Onhan minulla oikeus tietää, kun sinäkin tuolla tavalla utelet", Korpipentu naukui virneen väläyttäen. Naurahdin synkästi.

"Kai nyt sisarukset voivat viettää aikaa yhdessä? Niin olemme sisarukset" kysyin kovin hämmentynyttä näytellen. Räpytin silmiäni ja kiersin seisomaan Korpipennun taakse. Silitin hännälläni naaraspennun päätä kevyesti. Korpipentu värähti häntäni osuessa tämän takaraivoon.

"Emmekä me mitään ehtineet puhua kun sinä tungit jo seuraamme, ei kovin hyvätapaista eihän?" naukaisin päätäni pudistellen. Nostin pääni korkealle ja katsoin Korpipentua ylväästi alaspäin. Silmäni siristyivät.

"Oliko vielä jotain muuta mistä valittaa?" naukaisin kulmiani nostaen.

"Ehkä taidan käskeä Pimeyslehteä laittamaan sinut päiväunille, pennut ovat kärttyisiä väsyessään", naurahdin kolkosti. Itsepähän pentu minua yritti ärsyttää.

"Jos jatkat tuota pentumaista nokittelua minulle, joudut hankaluuksiin kanssani. Usko pois, kukaan ei halua vaikeuksiin kanssani", murahdin ääntäni madaltaen. Voisin hyödyntää hänen väittelytahtoaan. Saattaisin saada hänet huomaamattaan puolelleni, jos joskus tekisin suuren valtaannousun tarvitsin liittolaisia. Tukijoita. Minulla oli jotain mitä tarjota pienelle pennullemme, taistelutaitoa. Korpipennun tarvisi luovuttaa vain uskollisuutensa minulle.

//Korpi? Roihu? Sori pätkä..

Korpipentu 6.5.2018

Katselin Jääliljaa ja Roihumyrskyä mietteliäänä. Heissä tosiaan oli hiukkasen samaa näköä, joten ei oikeastaan ollut ihme, että he olivat sisaruksia.

"Vai olette te sisaruksia. No en sitten vaivaa sinua kyselemällä enää - ilmeisesti todella kiusallisia - kysymyksiä. Vai olikohan minulla vielä jotain asiaa?" mietiskelin.

"Ja voi olla, ettei muiden seuraan tunkeminen ole kovin hyvätapaista, mutta tämä on Kuolonklaani. Emmekös me ole erilaisia kuin muut. Olen saanut sellaisen käsityksen tästä paikasta, että kissat nimenomaan ovat epäkohteliaita ja ilkeitä. Korjaa toki, jos käsitin väärin", hymähdin Jääliljalle. Mietin hetken viimeistä lausahdusta, jonka Jäälilja oli minulle esittänyt. Uskoin kyllä, että Jäälilja voisi olla vaarallinen vastustaja, joten päätin hieman rauhoittaa tilannetta. Mutta en liikaa. Jääliljakin tuntui ajavan jotain takaa, sillä sanottuaan viimeisen asiansa, hän vaikutti kovin mietteliäältä. Ehkä Jääliljakin ajoi takaa sitä mitä minäkin. Halusiko hän olla liittolaisen, halusiko hän etten olisi hänelle vihollisen.

"Jäälilja, minä en usko, että aiot oikeastaan tehdä minulle mitään, jos jatkan tuota pentumaista nokittelua. Minusta tuntuu, että sinä... Sinä haluat minusta jotain. Mitä? Tai ehkä et halua. Mutta jos sinä nyt niin kovasti tahdot, että lopetan tämän rauhallisen juttelemisen sinulle, voin kyllä olla hiljaakin. Kyllähän minä nyt vanhempien ja isompien vallan tiedän", murahdin hiljaisella äänellä. Tällä kertaa pyrin pitämään ääneni tasaisena ja rauhallisena, en ollenkaan ivallisena. Katsoisin nyt miten se vaikuttaa Jääliljaa, se ettei koko ajan ole haastamassa riitaa ja ivallisuutta äänessä.

Jäälilja 26.4.2018

"Varjoklaanin rajaa tuskin pitää kiertää, koska minähän tiedän sen rajan erinomaisesti", kolli naukui ja vilkaisi minua kylmän sinisillä silmillään, "aiommeko jatkaa taisteluharjoituksiamme, jotka ovat jääneet hieman kesken?" Tarkkailin Kylmähenkäystä rennosti jäisillä silmilläni tuijottaen.

"Todellakin, en kehtaisi olla seurassasi jos taistelua taitojasi ei yhtään päivitettäisi", naukaisin muakamas inhoten irivstäen, mutta silmissäni kiilui leikkimieli.

Kylmähenkäykselle oli mitä luultavammin opetettu Varjoklaanin miltei kaikki liikkeet, josta saattoi olla hyötyä tarvittaessa. Kollin pitäisi oppia taistelemaan Kuolonklaanilaisen tavoin.

Tassutin ryhdikkäästi eteenpäin Kylmähenkäys rinnallani. Lihaksiani väsytti pitkän harjoittelun jälkeen, oli jo yö myöhä. En ollut ottanut huomioon sitä, ettei Kylmähenkäyksellä ollut vielä makuualusia ja tuskin me enää jaksaisimme raahata sammalia ja raivata tietä, emmekä edes pystyisi olemaan herättämättä muita kissoja. Kylmähenkäys oli sukeltamassa sisäänkäynti tunnelliin, mutta tuuppasin tuota väsyneesti.

"Naaraat ensin", naukaisin väsyneesti hymähtäen ja työnnyin leiriin. Leiri aukio oli miltei tyhjä paria kissaa lukuunottamatta. Näin kuinka Veri istustkeli vartiossa taivasta katsellen, haaveili kenties Rapapolteesta.

"Et tainnut huomata, mutta sinulla ei taida olla vielä makuualusia?" naukaisin silmiäni siristellen. Kylmähenkäys kohautti lapojaan ilmettäni tutkaillen.

"Kai se nyt on selvää kun emme ole laittautkaan niitä sinne, tuskin Kuolonklaanilaiset nyt niin kilttejä on, että pureskelee toiselle jo ruoan valmiiksi", Kylmähenkäys töksäytti. Kulmani kohosivat yllättyneenä, otin lauseen vihjauksena.

"En minä sinua ajatellut auttaa, rakentele itse omat vuoteesi", naukaisin silmiäni pyöräyttäen ja lähdin tassuttelemaan pesään päin. Vilkaisin taakseni. Kuitenkin sisimpäni sanoi minulle, että minun pitäisi katsoa Kylmähenkäyksen perään, olla tämän seurana.

"Luuletko, että kestän koko yön karseaa varjoklaanilais löyhkääsi?" naukaisin jäisesti hymyillen, "Vastaus on muuten: En kestä". Minulla kävi ajatus oman vuoteeni jakamisesta mielessäni, mutta ei. Ei ollenkaan tapaistani, eikä koskaan voisi tapahtua.

"Taidat nukkua ulkona tämän yön", naukaisin päätäni vilpittömästi kääntäen, "Ja jottet nyt ihan masennu, voin pitää sinulle seuraa. Paitsi jos pelkäät minua". Väläytin terävät hampaani paljastavan hymyn Kylmähenkäykselle.

//Kylmä? Anteeks hirveen tönkkö, jotenki nyt vaan ei ajatus kulje.

Kylmähenkäys 28.4.2018

"Voi, kuinka upeaa. Ja voit vain unelmoida että pelkäisin sinua", lausahdin viileästi Jääliljalle ja väläytin tuollekin nopean irvistyksen, jonka paikalle nousi kuitenkin miltei heti se sama kylmä ilme, joka lepäsi kasvoillani kokoajan. Käänsin kylmänsinisen katseeni parantajan pesään, jonne eräs sinertävänharmaa naaras - jonka tunnistin Kuolonklaanin parantajaoppilaaksi Talvikkimuistoksi - katosi.

"Minun pitää varmaan käydä hakemassa Talvikkimuistolta makuualusia, koska ilman sammalia en tule nukkumaan", huomautin lyhyesti ja otin pari askelta parantajan pesää kohti, jääden odottamaan hetkeksi Jääliljan reaktiota ja mahdollista vastausta. Kesti muutama silmänräpäys, kunnes naaras avasi suunsa:

"Ota mukaasi minullekin makuualusia", likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras pyysi viileällä äänensävyllä. Nyökäytin hitaasti päätäni ja lähdin sitten harppomaan parantajan pesää. Sammalverhojen luokse tultuani sukelsin sisään antamatta ilmoitusta tulostani.

"Talvikkimuisto!" kutsuin pesässä parantajaoppilasta nimeltäni ja asetuin odottamaan pesän uloskäynnin edustalle. Sammalpedit olivat tyhjät, joten potilaita ei ilmeisesti ollut. Pikiviillosta ei ollut merkkiäkään, joten oletin kollin olevan nukkumassa tai keräämässä yrttejä. Vähät minä kollista välitin.

"Kylmähenkäys. Olisit voinut ilmoittaa tulostasi."

Nostin kylmänsinisen katseeni maasta, kun toisesta, pienemmästä pesästä sukelsi pääpesään kevytrakenteinen siniharmaa naaras, jonka vaalean taivaansiniset silmät kiiluivat hämärässä valossa. Hän tuijotti minua epävarmasti, naaras ei varmaan luottanut minuun koska olinhan juuri äsken Kuolonklaaniin saapunut varjoklaanilainen. No, hänen olisi paras tottua minuun koska en tulisi katoamaan lähiaikoina.

"Yritän muistaa seuraavalla kerralla", murahdin välinpitämättömästi, "tulin hakemaan makuualusia."

"Ne ovat tuolla", Talvikkimuisto heilautti hännällään pesän reunassa olevaa sammalkasaa kohti ja palasi sitten samaan pesään, mistä hän oli pääpesään ilmestynyt äsken.

*Hyvä että lähti. Tuo naaras on varmasti aivan samanlainen pehmo kuin Liljahenkäyskin. Kunhan vain pysyn kaukana Talvikkimuistosta, päiväni pysyvät hyvinä*, tokaisin itsekseni ja kävin nappaamassa itselleni makuualusia. Otin myös Jääliljalle saman verran sammalia, eli aika paljon. Kun olin saanut tarpeeksi sammalia meille kummillekin, pujottelin ulos pesästä.

Aukio oli suunnilleen kokonaan tyhjä, mutta tällä kertaa tiesin syyn. Taivas oli alkanut tummentua ja epäilyttäviltä näyttävät pilvet olivat siirtyneet leirin ylle. Muutamia vesipisaroita putoili kuonolleni ja ne saivat turhautuneen irvistyksen nousemaan kuonolleni. Marssin leirin reunamilla istuvan Jääliljan luokse ja ravistelin kuonostani vedet pois.

"Tulee olemaan myrskyinen yö", huomautin viileästi ja pörhistin hieman turkkiani, kun kylmä ilmavirta pyyhkäisi ylitseni. Toivottavasti Jäälilja ei jäätyisi.

//Jää?

Jäälilja 29.4.2018

"Tulee olemaan myrskyinen yö", Kylmähenkäys naukaisi rennosti, kuin ohi kulkeva toiselle huikaten. Pyöräytin silmiäni.

"Kai sen nyt hiirenaivokin huomaa, täällähän tuulee ja sataa aivan julmetusti", naukaisin vähän tökerösti. Kylmähenkäys asetteli omat sammalensa aivan pesän viereen ja minä omani hiukan kauemmas. Aioin nukkua pihalla vain ja ainoastaan sen takia, etten vaikuttaisi heikolta. Selviäisinhän minä kylmässäkin enkö selviäisikin? Pörhistin turkkiani omaksi suojakseni. Jos olin luvannut hoitaa jotain, niin sen minä tein. Rojahdin vastavalmistuneen vuoteeni päälle lihakset uupuneina. Kylmähenkäys teki samoin. Pian huomasin kuinka tuuli vaihtoi suuntaa ja sade pisarat lähtivät satamaan kohti minua. Pian turkkini oli latistunut siltä puoleta missä vesipisarat jo noruivat. Ihon myötäinen turkki ei lämmittäisi, kylmä alkoi sukeltaa luihini ja ytimiini. *En menisi nukkumaan pesään ja laskisi arvoani Kylmähenkäyksen silmissä* Jonkin takia ylväs olemus oli tärkeä juuri tuon tuhisevan karvakerän silmissä. Kollin tasainen hengitys ja tämän kuivan turkin leppeä kahina kantautuivat korviini. Kylmähenkäys oli valinnut oivan paikan ulkona yöpymiseen. Tuo kolli olisi nyt ainoa lämmönlähde, ja olin kylmissäni. Pian olisin aivan oikea jäälilja. Hetken mielijohteesta hivuttauduin Kylmähenkäyksen viereen ja painoin selkäni tämän selkää vasten. Pian lämpö virtasi sisääni ja silmä luomeni alkoivat painua väsyneinä kiinni.

Räväytin silmäni auki. Oli aamu, mutta aurinko oli pilvessä. En voinut tietää mihin kohtaan aurinko oli jo kivunnut. Sade piiskasi edelleen maata eilisen lailla. Onnekseni kaikki näyttivät olevan edelleen pehkuissa, lukuunottamatta pesänsä suulla istuvaa Raetähteä. Nousin pikaisesti ylös herättämättä Kylmähenkäystä, olisihan se ollut noloa, että kolli tietäisi että en kestänyt yötä ulkona - ainakaan myrskysäällä. Hetken mielijohteesta tökkäsin siniharmaata kollia joka hengitti tasaisesti vuoteellaan. Kolli ei liikahtanutkaan. *Nukkukoot sitten, taidan lähteä tervehtimään pentuja* Kulmani kohosivat omahyväisinä. Kaikkien pentujen pitäisi saada minun lämmin tervehdykseni. Pentutarhan uusin pentu, Korpipentu oli majaillut sijaisemon huomassa jo hetken aikaa. Nyt hän oli jo tarpeeksi vanha ymmärtämään kissoja, joten olisi ehkä aika tavat häntä. Pian kuitenkin kuulin takaani rahinaa - tarkemmin sanoen seisomaan nousevan kissan ääniä. *Kylmähenkäys* Käänsin katseeni Kylmähenkäyksen venyttelevään hahmoon.

"Keskeytit juuri retkeni pentutarhalle", naukaisin kovan hymyn kollille väläyttäen,

"Mutta nyt sainkin sinut seurakseni, oikein mukavaa".

//Kylmä?

Kylmähenkäys 1.5.2018

Väläytin Jääliljalle nopean virnistyksen ja ravistelin nopeasti sinertävänharmaan turkkini edes jonkinlaiseen kuntoon, vaikken vaivautunut karvojani puhdistamaan. Kun olin saanut itseni tyydyttävän kuntoon, lähdin Jääliljan rinnalla marssimaan pentutarhaa kohti.

"Kuinka monta pentua Kuolonklaanissa- tai siis klaanissa on?" kiirehdin korvaamaan lauseeni. Minun täytyisi tottua kutsumaan Kuolonklaania pelkäksi klaaniksi tai kotiklaanikseni ja Varjoklaania tulisi kutsua oikealla nimellään eikä pelkällä klaani-nimellä. En ollut täysin tyytyväinen uusiin klaanitovereihini, koska heidän oltiin väitetty Varjoklaanissa olevan ovelia ja vain itselleen uskollisia kissoja, jotka ajattelivat omaa etuaan. Minunkin pitäisi oppia ajattelemaan kuin kuolonklaanilaiset jos tahdoin sopeutua heidän joukkoonsa.

"Säröpentu, Käärmepentu ja Korpipentu. Vuolasvirta tosin odottaa pentuja", Jäälilja ilmoitti viileästi, aivan kuin pentujen tilanne ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan. Jostakin syystä en voinut oikein kuvitella tuota naarasta yhdenkään pennun emona, mutta ehkä hänestä voisi jonakin tulla vahvojen kuolonklaanilaispentujen emo.

*Tiedät varsin hyvin, että olet ihastunut häneen. Siksihän sinä päätit lähteä Kuolonklaaniin karkotukseksi jälkeen, sinähän vihaat muuten Kuolonklaania. Siksi sinä alunperin hyökkäsit Liljahenkäyksen kimppuun, koska et ollut varma kumpaa rakastit, kumppaniasi ja pentujesi emoa vai puolituntematonta kuolonklaanilaista!* sähähdin itselleni ja upposin lyhyeksi hetkeksi omiin ajatuksiini. Olihan minulla tunteita Jääliljaa kohtaan, mutta hän oli erittäin taitava piilottamaan omat tunteensa. Tietenkin oli olemassa se fakta, että hän oli jäänyt ulos nukkumaan kanssani eikä ollut vain käskenyt minua tänä aamuna jäämään aukiolle, kun hän kävisi pentutarhalla. Tiesin kyllä, että jonakin päivänä pyytäisin Jääliljaa kumppanikseni, mutta halusin varmistua vielä paremmin siitä, että hänkin halusi kumppanikseni, koska en ollut saanut vielä kunnollista vastausta.

"Saapukoon jokainek suurkivelle klaanikokoukseen!"

Pysähdyimme aivan pentutarhan edustalle, kun Raetähden kutsuhuuto kajahti ilmaan leiriaukiolle. Käännyin salamannopeasti ympäri ja ehdin juuri nähdä, kuinka päällikön harmaa hahmo loikkasi sulavasti Suurkivelle ja aloitti sitten puheensa:

"Tänä yönä on klaanikokous, joten ilmoitan nyt lähtijät. Minun lisäkseni kokoukseen lähtevät Viiltokaaos, Pikiviilto, Talvikkimuisto, Pihlajakynsi, Kalmalilja, Lintulumo, Kostohenki, Ahvenleuka, Kylmähenkäys, Uljastassu, Tappotassu, Terätassu, Pimeyslehti ja Pikkuvarjo. Kokous on päättynyt!"

En voinut olla tuntematta vahvaa omahyväisyyttä, kun Raetähti sukelsi alas kiveltä ilmoitettuaan kokoontumiseen lähtevät kissat. Pääsisin kokoontumiseen ja saisin oikein kunnolla halveksua varjoklaanilaisia ja nauttia siitä huomiosta, jonka saisin heiltä. Saisin myös kuulla pentujeni soturinimet, jos he olisivat sellaisia saaneet. Tuskin olivat, mutta siinä klaanissa mitä tahansa voisi tapahtua.

"Sinun jälkeesi", lausahdin tyynesti ja siirryin hieman sivuun, jotta Jäälilja voisi astua pentutarhaan ensimmäisenä. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras väläytti minulle hymyntapaisen virnistyksen ja sukelsi sitten pesään, jonka jälkeen astuin itsekin pentutarhaan.

//Jää?

Jäälilja 2.5.2018

Väläytin jäisen virnistyksen Kylmähenkäykselle, silti samaan aikaan kulmat kurtussa ollen. Kylmähenkäyksen luonne oli muuttunut Kuolonklaaniin saapuessaan, uuteen koti klaaniinsa. Ennen hiukan pehmo, nyt kova kuin kivi. Kaipasin ehkä sitä pientä kulmaa joka näyttäisi Kylmähenkäyksen sydämen olevan paikallaaan. Kohautin lapojani ja astuin pentutarhan hämyyn. Pian silmäni tottuivat hämärää ja erotin Pimeyslehden tumman hahmon pienen Korpipennun vierellä. Tulvasielu oli ilmeisesti mennyt ulos leikittämään pentujansa, olivathan he hiukan vanhempia kuin Korpipentu. Pesän perällä makoili Vuolasvirta, odotti pentuja. Ei ollut hajuakaan kenen kanssa.

"Tervehdys pentunen", naukaisin silmät pimeässä välähtäen. Korpipentu käänsi lämpimähkön katseensa minuun.

"Olen Jäälilja", hymähdin ystävällisesti, sanat silkinpehmeiksi taittaen. Tunsin Kylmähenkäyksen tassuttavan vierelleni.

"Mitäs te täällä puuhaatte?" Pimeyslehti naukui, entinen klaaninpäällikkö. Kohoti kulmiani ja tein äkkikäännöksen.

"Muutin mieleni, täällä olikin hiukan tylsää", naukaisin. Liian paljon väkeä paikalla.

Yö alkoi valjeta. Kokoontumiseen lähtijät alkoivat kerääntyä leirin suuaukolle. Kylmähenkäyksen harmaankirjava hahmo mukanaan, mutta mitäpä se minulle merkitsi. Ei mitään, eikö niin? Katselin hetken aikaa kun kissat lipuivat pois ja pian tunsin yksinäisyyden. En pitänyt yksinolosta liioin. *No jaa, voisihan sitä nukkuakin* Pian näin rakkaan veljeni ja lähdin tassuttamaan tämän hahmoa kohti.

//Roihu? Sori tönkkö lopetus piti mennä..

Kylmähenkäys 19.4.2018

"Kiitoksia, Raetähti. Ja tulette kyllä pian näkemään, ettei minulla ole pienintäkään aikomusta hyökätä yhdenkään kuolonklaanilaisen kimppuun", ilmoitin tyynesti ja kompuroin sitten jaloilleni. Kumarsin vielä nopeasti Kuolonklaanin päällikölle, nyökäytin heikosti päätäni Viiltokaaokselle ja pujottelin sitten ulos pesästä.

Leiriaukio oli täynnä kissoja ja tajusin vasta pitkän tovin jälkeen, että syynä siihen oli Kuolonklaanin suuri soturimäärä. Muutamat kissat heittivät minuun epäileviä silmäyksiä ja halveksivia irvistyksiä enkä saanut vastaani yhtäkään kohteliasta hymyä. Tähän elämään pitäisi sitten tottua, koska tekisin kaikkeni jäädäkseni Kuolonklaaniin. Varjoklaaniin en astuisi enää käpälälläkään.

"Kylmähenkäys!"

Jääliljan äkillinen ääni sai pääni kääntymään nopeasti ja kohtasinkin nopeasti naaraan jäänsinisen katseen. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava kissa kutsui minua hännänheilatuksella luokseen. Otin ohjeen vastaan ja harpoin kuolonklaanilaisen luokse.

"Miten se meni? Sanoitko mitään tapaamisistamne?" naaras kysyi viileästi.

"Hyvin meni, minut päästettiin jonkinlaiselle koeajalle. Enkä sanonut sanaakaan tapaamisistamme", ilmoitin nopeasti.

//Jää?

Jäälilja 21.4.2018

"Hyvin meni, minut päästettiin jonkinlaiselle koeajalle. Enkä sanonut sanaakaan tapaamisistamme", Kylmähenkäys naukaisi hiukan rintaansa ylpeänä röyhistäen.

"Eli minun ei tarvitse liata tassujani, hyvä", naukaisin leikkisästi silmiäni hitaasti siristäen. Kietaisin pöyhkeän häntäni etutassujeni ympärille.

"Veikkaan lukuisten rajarikkomuksiesi seurauksena, ettet tiedä missä Kuolonklaanin rajat kulkevat", naukaisin leikkimielisesti härnäten ja kulmiani arvioivasti kohottaen. Kylmähenkäys vilkaisi minua vilpittömästi.

"Joten, sinun henkilökohtaisena valvojanasi saanen viedä sinut kiertämään niitä", naukaisin päätäni sivulle heilauttaen. Nousin seisomaan ja silittelin kollin selkää hännälläni.

"Henkilökohtainen valvoja?" siniharmaa kolli naukaisi leikkisä pilke silmäkulmassa, "Ihan tosi, en ole pentu".

"Lupasin ottaa vastuun sinusta, Pihlajakynnelle", naukaisin selventävästi ja lähdin tassuttelemaan kohti leirin uloskäyntiä.

"Tuletko vai et?", naukaisin silmiäni ulospääsystä kääntämättä.

//Kylmä?

Kylmähenkäys 25.4.2018

"Hyvä on, mennään sitten", myönnyin hieman vastahakoisesti, mutta silti viileästi Jääliljan ehdotukseen ja loikin muutamalla pitkällä loikalla kuolonklaanilaisnaaraan rinnalle. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras heitti minuun nopean silmäyksen, mutta käänsi sitten jäänsinisen katseensa muualle aivan kuin ei olisi koskaan minuun vilkaissutkaan. Vetäisin syvään henkeä, kun tyytyväisyys kulki koko vartalonu lävitse. Minut oltiin päästetty Kuolonklaaniin koeajalle ja vaikkei näiden kissojen silmätikkuna oleminen todellakaan tuntunut mukavalta ajatukselta, parempi näin kuin erakoksi joutuminen.

"No, kerropas jotain itsestäsi. Millainen menneisyytesi on?" Jäälilja kysyi äkkinäisesti, kun olimme päässeet kummatkin ulos leiristä ja ottaneet suunnaksemme Tuuliklaanin rajat. Lihaksikas naaras piti kuitenkin jäätävän katseensa menosuunnassa eikä tällä kertaa kääntänyt lainkaan päätään.

"No, synnyin vanhemmilleni joista en tiedä mitään, en edes nimiä, mutta he olivat puhdasverisiä. Oppilaaksi päästyäni sain mestarikseni Ikituulen, joka on nykyäänkin varmaankin Varjoklaanin paras soturi, mutta ei siellä kovin monta hyvää soturia ole. Liljahenkäyksen ja minun tarinaamme tuskin tarvitsee selittää, voit varmaan itsekin arvata että satuin vain ihastumaan häneen ja sitten saimme pentuja. Mutta en edes puhunut pennuilleni kovin paljon, koska he eivät ole ylpeyden aiheita. Poikani eivät todellakaan vaikuttaneet siltä, että heistä voisi tulla vahvoja sotureita, nuorempi tyttäreni sen sijaan käyttäytyi kuin muutamakuinen pentu. Ja vanhin tyttäreni Rosmariinitassu, kenet sinä tapasitkin, on aivan emonsa kaltainen. Pehmo ja ystävällinen, suorastaan säälittävä. Ehdin myös Varjoklaanissa ollessani kouluttaa yhden oppilaan, Happotassun, mutta tuskin hänestä mitään tosi suurta tulee. No, siihen tarinani Varjoklaanissa päättyikin."

Kun olin saanut tiivistetyn kertomuksen menneisyydestäni loppuun, olimme jo alkaneet saapua Tuuliklaanin rajamaille. Nummet vain jatkuivat silmänkantamattomiin, olihan Tuuliklaanin reviiri aivan Kuolonklaanin reviirin kaltaista.

"Mutta nyt, kerro minulle sinun menneisyydestäsi."

//Jää?

Jäälilja 25.4.2018

Katselin Kylmähenkäystä hieman epävarmana. Sisimmässäni olisin halunnut kertoa totuuden, mutta mieleni käski minua valehtelemaan suojamuurin yllä pitämiseksi. Halusin, että minua pidettäisiin täysiverisenä Kuolonklaanilaisena. Omatuntoni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan käski minun olla valehtelematta. Minun tarinani ei ollut sellainen jonka olisin halunnut sen olevan. Erakkojuureni oli asia josta pelkäsin avautua, jos kertoisin sen olisin haavoittuva. En vahva. Kuolonklaani oli saanut minut nostamaan suuren suojamuurin ylleni. Sisimässäni en ollut se, jota kissat ulkoisesti luulivat minun olevan. En ollut ilkeä, minun piti vain sulautua. Katsoin Kylmähenkäystä hiukan varoen. Jokaikinen lihakseni oli jännittynyt.

"No saisit tämän kuitenkin selville, joten en menetä mitään, mutta usko pois tämä on minule hyvin vaikeaa", naukaisin korviani luimistellen. Viitoin jatkamaan matkaa samalla kun kertoisin oman elämänkertani.

"Synnyin erakkona eräänlaisessa laumassa, jos sitä siksi voi kutsua. Emoni Rapapolte ja isäni Veri. Minulla oli kolme sisarusta, joista kaksi on jo menehtynyt ja enää Roihumyrsky on jäljellä, hän on minulle kovin tärkeä", aloitin hiukan varmemmin, mutta ääneni silti epävarmana säröillen.

"Kaikki oli hyvin, mutta tiedäthän mitkään sadut eivät ole iloisia ikuisuuksia, ja sitten emoni menehtyi ja samalla koko isäi luonne muuttui. Hän ei pystynyt huolehtimaan laumasta, koska hänen sydämensä oli lopullisesti särkynyt. Siten muutimme Kuolonklaaniin, olin vain parin kuun ikäinen kun saavuimme uuteen kotiimme. Eipä elämässäni muuta kovin mullistavaa ole sattunut. Ja tiedän nyt menetin sen hienon Kuolonklaanilaishohteen silmissäsi", naukaisin korviani nostaen. Kylmähenkäykselle uskoutuminen oli yllättävän helppoa, liiankin helppoa. Pörhistyneet karvani alkoivat siloittua ja rauha alkoi laskeutua ylleni. Katseeni oli epätoivoinen ja epävarma, en voisi vaikuttaa Kylmähenkäyksen mielipiteeseen. Toivoin hartaasti että saisin hyväksynnän, jonkin takia tuo kolli oli minulle liian läheinen menetettäväksi. Olimme kumpikin olleet tulokkaita Kuolonklaaniin.

//Kylmä?

Kylmähenkäys 26.4.2018

Silmäilin Jääliljaa ehkä hieman liiankin arvostelevana ja kun tuo sai tarinansa päätökseen, kiirehdin nopeasti nyökäyttämään päätäni. Jäälilja oli siis erakkosyntyinen eikä puhdasverinen kuolonklaanilainen. Olihan minunkin isäni ollut mahdollisesti erakko tai luopio, mutta jotenkin olin aina kuvitellut tuon naaraan puhdasverisenä klaanikissana. Olin pienestä pennusta asti hyljeksinyt erakoita ja luopioita, mutta jostakin syystä en nähnyt syytä halveksua Jääliljaa.

"En siis ole ainoa kuolonklaanilainen, joka ei ole syntynyt tähän klaaniin", huomautin viileästi ja väläytin Jääliljalle nopean, mutta silti lämpimän hymyn. En varsinaisesti saanut vastausta naaraalta, mutta hän ei ainakaan irvistänyt minulle, mikä oli hyvä merkki.

"Tässä on siis Tuuliklaanin raja, vaikkei se siltä edes vaikuta. Kuolonklaanin reviiri on samanlaista nummimaisemaa", totesin tyynesti hidastaessani rivakkaa kulkuani. Viileä ilmavirta pyyhki laajojen tasankojen läpi ja pörrötti sinertävänharmaata turkkiani. Kun siinä katsoin Jääliljaa, hän ei mielestäni vaikuttanut lainkaan nummille kuuluvalta kissalta. Nummilla asustavista kissoista tuli aina mieleen tuuliklaanilaiset, jotka olivat hoikkia, siroja ja pitkäjalkaisia. Jäälilja taas muistutti tyypillistä kuolonklaanilaista, suurikokoista ja lihaksikasta. Olinhan minäkin aika roteva ja suurikokoinen, mutten todellakaan vetänyt vertoja joillekin uusille klaanitovereilleni.

"Varjoklaanin rajaa tuskin pitää kiertää, koska minähän tiedän sen rajan erinomaisesti", lisäsin vielä ja käännyin sitten Jääliljan puoleen, "aiommeko jatkaa taisteluharjoituksiamme, jotka ovat jääneet hieman kesken?"

//Jää?

Sysisydän 14.3.2018

Katselin epäluuloisena varjoklaanilaista kissaa. Olisiko viisasta viedä hänet leiriin? Olisi tosin hyvä saada vahvoja sotureita Kuolonklaaniin, mutta tästä kissasta en osannut sanoa oikein mitään. Hän voisi osoittautua heikoksi ja hyödyttömäksi, ehkä hän haikailisi takaisin entiseen klaaniinsa. Tai kumppaninsa luo, jonka kolli oli sanojensa mukaan halunnut tappaa. Se oli mielestäni epäilyttävää... Minä ainakin halusin tietää syyn siihen. Kiristin tahtiani ja jäin ravaamaan Jääliljan ja Kylmähenkäyksen vierelle.

"Miksi sinä halusit tappaa kumppanisi? Ja miksi sinä epäonnistuit, onko Varjoklaani tosissaan niin heikko ettei osaa kouluttaa sotureitaan edes tappamaan?" naukaisin kylmästi ja kohotin kulmaani. "Voi sentään, jättikö hän sinut? En ihmettelisi."

Vilkaisin Jääliljaa. Hänessä oli jotain outoa. Kuka normali kissa olisi heti ottanut noin avosylin vastaan entisen vihollisklaanin kissan, joka oli vielä häädetty klaanista? Se teki hänestä epäluotettavan ja kenties mieleltään tasapainottoman, jos hänellä ei vaikka ollutkaan mitään hyvää syytä yrittää tappaa Liljahenkäys.

"Sinä käyttäydyt oudosti", murahdin likaisenvalkealle naaraalle hymyillen jäisesti, pitäen huolen siitä, etteivät Pihlajakynsi ja Verikyynel kuulleet puhettani.

"Kerro minulle, miksi olit heti viemässä Kylmähenkäystä klaaniimme? Jos et edes tiennyt hänestä siinä vaiheessa mitään... Vai tiesitkö? Joko sinulla ei ole tarvittavaa arvostelukykyä tai sitten tunnet hänet entuudestaan."

//Jää? Kylmä?

Jäälilja 14.4.2018

"Mitä te siihen jäitte nököttämään, leiri on täynnä muitakin kissoja kuin me kolme", murahdin. Verikyynel pyöräytti silmiään ja poistui paikalta Pihlajakynsi perässään. 

"Ehkä sinun kannattaisi mennä puhumaan noista harhaluuloistasi jollekkin joka välittää?" naukaisin jäisesti hymyillen. Tiedostin tarkkaan käytökseni olin käyttäytynyt aivan samalla lailla kuin ennekin, Sysisydän halusi vain ujuttautua pääni sisään. Olin mestari kätkemään tunteeni. Vilkaisin Kylmähenkäystä. 

"Niin kerroppa minullekkin, miksi juuri Liljahenkäys?" naukaisin vaativasti. Porasin katseeni nuoreen kolliin. Tämä oli kysymys joka oli vaivannut minua. Liljahenkäys ei saisi kuolla, Kostohengen takia. 

"Kai sinä tiedostat, että Kostohenki ja Hiiripisara olisivat nirhanneet sinut jos olisit onnistunut", kuiskasin huomaamattomasti. *Hyvä, Sysisydän ei huomannut.* Naaras vilkaisi juuri silloin sivulleen. 

//Sysi? Kylmä? Poistin ton yhen kommentin, ku se oli jäällekki liian ilkee. Edellisen voi poistaa :D

Sysisydän 15.4.2018

"Sinä et vastannut", naukaisin kylmästi hymyillen Kylmähenkäykselle. "Miksi yritit tappaa Liljahenkäyksen? Sinulla on siihen varmasti hyvä syy ja jos ei ole, emme kaipaa Kuolonklaaniin epätasapainoisia kissoja, jotka haluavat syyttä suotta tappaa kumppaninsa."

En ollut aivan varma siitä mitä ajattelin Kylmähenkäyksestä. Hän oli vähintäänkin epäilyttävä. Kolli oli vain tupsahtanut reviirillemme ja väittänyt yrittäneensä murhaa. Hänhän saattoi valehdellakin.

Toisaalta hän voisi olla hyvä lisä Kuolonklaanin sotureihin, jos hän olisi uskollinen. Ja jos hän oli hyvä taistelija, Kuolonklaanissa oli jo tarpeeksi täysikasvuisia, jotka käyttäytyivät kuin pennut. Tärkeintä oli kuitenkin se, että Kylmähenkäys oli entinen varjoklaanilainen. *Jos hän siis on entinen.* Hän tunsi Varjoklaanin reviirin ja pystyisi varmasti antamaan meille myös klaanin sisäisiä tietoja.

"Voisin muuten todellakin mennä kertomaan harhaluuloistani jollekin, joka varmasti välittää", naukaisin Jääliljalle viitaten sanoillani hänen aiempaan kommenttiini. "Isälleni. Uskon, että häntä kiinnostaa, kuka Kylmähenkäys on kissojaan."

//Kylmä? Jää? Sori tönks

Viiltokaaos 16.4.2018

Käänsin katseeni leiriin saapuneeseen Raetähteen. Kun kolli oli viemässä saalistaan tuoresaaliskasalle, hivuttauduin Kylmähenkäyksen, Jääliljan ja Sysisydämen lähettyville. Päällikkö saapui luoksemme katsellen rauhallisesti varjoklaanilaiskollia.

"Haluan kuulla selityksen tälle", kolli murahti katsellen jokaista kuolonklaanilaista Kylmähenkäyksen lähellä. Astuin askeleen eteenpäin selittääkseni tapahtumat.

"Partio löysi varjoklaanilaisen rajalta. Kylmähenkäys tahtoo kuulemma liittyä Kuolonklaaniin", naukaisin päällikölle tasaisella, mutta voimakkaalla äänellä jatkaen viileästi:

"Syy ilmeisesti on pieleen mennyt tapon yritys. Kylmähenkäys yritti tappaa Varjoklaanin parantajaoppilaan, kumppaninsa ja sinunkin pennunpentusi Liljahenkäyksen." Sanoillani yritin herättää jotain tunteita Raetähdessä ja niin yrittää selvittää, välittikö kolli samolla tavalla kuin minä itselleen tuntemattomasta naaraasta, joka sattui olemaan meille molemmille sukua. Päällikön ilme oli tyyni, huomasin ilmapiirin olevan jännittyneempi kuin aikaisemmin. Kylmähenkäys odotti päällikön reaktiota ja siinä samassa heilutteli häntäänsä puolelta toiselle. Jäälilja taas katsoi kylmänviileästi setäänsä, joka parhaillaan punnitsi sanojani. Sysisydän seurasi tapahtumia ilmeettömänä. Itse taas istuin aloillani Raetähden vierellä virnistäen.

//Rae tai muut? Lisään tähänki viel et jos Rae tahtoo jututtaa Kylmää ni Viilto toteaa tahtovansa mukaa ilma ketää muita perustellen asian nii et se o varis ja sen ja Raetähden pitäs yhes tehä tollaset päätökset :D

Jäälilja 17.4.2018

Tassuttelin Kylmähenkäyksen siniharmaaturkkisen ja lihaksikkaan ruumiin rinnalla rennosti askeltaen. Olimme matkalla Raetähden pesään, tiesin ja tunsin, ettei minua päästettäisi sisään, senpä takia hivutin pääni Kylmähenkäyksen korvalle.

"Et mainitse mitään minun tapaamisestani, tai muuten hautaan sinut elävältä ja kaivan sinut vasta aamulla ylös", kuiskasin.

"Luotan sinuun", naukaisin varmistaen. Vilkaisin Viiltokaaokseen, hän katseli minua tuimasti kuin viestiäkseen sen, että minun tuli poistui. Pyöräytin silmiäni, mutta lopulta kunnioittavasti nyökäyttäen.

Lähdin tassuttelemaan hiukan kauemmas pesästä, mutta kuitenki siten, että raetähden pesä oli tiukasti katsekentässäni. Nyt Kylmähenkäyksen unelma Varjoklaanin päälikkyydestä oli tuhoutunut ja meidän sopimuksemme oli rikkoutunut, mutta minusta silti tuntui, että välillämme oli jotain muuta kuin liittolaisuutta. Ystävyyttä. En hylkäisi kollia heti kun hänestä ei olisi minulle enää hyötyä, Kylmähenkäys oli liian hyvä uskoinen suhteeni, mutta se oli omalla tavallansa herttaista. Luottaa suin päin puoli tuntemattomaan kissaan. Lupaisin itselleni auttaa Kylmähenkäystä Varjoklaanille kostamisessa, auttaisin Minttusydämen houkuttelemisessa tarpeen vaatiessa ja ehkä jonkun muunkin. Olin omalla tavallani onnellinen, että Liljahenkäys oli elossa, en olisi koskaan halunnut Kostohengen vihoja niskoilleni. Emme kollin kanssa olleet juonineet juurikaaan viimeaikoina, sillä Kylmähenkäyksen valmennus oli vaatinut veronsa. Kohautin lapojani itsekseni ja silmäilin leirä jäänsinisellä katseellani. Leiri oli jo siirtynyt omiin oloihinsa, sillä jännitysnäytelmän - joka kertoi Varjoklaanikissasta Kuolonklaanin leirissä - oli päättynyt.

//Kylmä sit ku se tulee sielt pesästä? :D

Jäälilja 12.4.2018

Sysisydän roikotti valkeanharmaata jänista hampaissaan. Jäniksen yllä oli vielä kaunis valkeankirjava talviturkki.

"Olithan sinä ihan hyvä", naukaisin kulmiani kohottaen. Höristin korviani ja kuulin rapinaa. Se oli hajusta päätellen hiiri. Sysisydän jäi hautaamaan rusakkoa, kun minä lähdin jäljittämään äänen lähdettä. Hiivin matalana eteenpäin, häntäni jäykkänä pitäen. Pian näin harmaaruskean erityisen lihavan hiiren näykkimässä kaarnanpalaa. Siristin silmiäni voitonriemuisesti, eläin ei huomannut mitään. Pian ponnistin loikkaan ja iskeydyin maahan tassut edellä. Hiiri oli tassujeni alla, kuin kulhossa, mutta keskittymiseni herpaantui. Kuulin painavia askeleita kauempaa edestä, tuuli puhalsi väärään suuntaan, jotta se olisi edukseni. Se voisi oll, vaikka koira, mäyrä tai jopa kettu. Hetken mietittyäni, hiiri oli kadonnut jo käpälieni välistä.

"Senkin kapinen elukka", kirosin, mutta pian huomasin mäen alla olevan kissan, ei kettu vaan kissa. Tutut kylmänsiniset silmät tuijottivat minua alhaalta päin valppaina. Sydämeni hypähti kurkkuun, oliko kolli kenties onnistunut tehtävässään? Lähdin ravaamaan tasaisesti kohti kollia ja pian olinkin hänen luonaan.

"No, miten tehtäväsi edistyi?" naukaisin mahdollisimman tunteettomasti, heikkoudet eivät saisi paljastua. Istahdin hiukan kauemmas Kylmähenkäyksestä ja kietaisin häntäni tassujeni ympärille.

"Eipä ole kehuttavaa. Sienikarva ja Minttusydän ilmaantuivat parantajan pesään ja vaikkakin sain jätettyä Sienikarvan ja Liljahenkäyksen turkkeihin hyviä jälkiä, en usko vahingoittaneeni heitä vaarallisen paljon. Minut on nyt karkotettu Varjoklaanista", siniharmaa kolli naukui kuin välittämättä tapahtuneesta. Sisälläni olin riemuissani, ettei kukaan kuollut.

"Miltä kuulostaisi, jos tulisin Kuolonklaaniin? Varjoklaaniin meneminen ei minua kiinnosta lainkaan eikä erakkona asustaminen kuulosta kiinnostavalta", Kylmähenkäys naukaisi yllättäen. Katsoin Kylmähenkäystä tutkailevasti.

"Oletkos nyt huomannut, kaikki mitä haluan tapahtuvan käy toteen. Jos muistat mitä ensimmäisellä tapaamiskerralla sanoin", naukaisin hymähtäen. Muistin kuinka olin kysynyt "Onko asiat niin huonosti Varjoklaanissa että haluat Kuolonklaaniin?". Kylmähenkäys pyöräytti silmiään.

"Sitä sinun tarvitsee kysyä itse Raetähdeltä, mutta muistathan, sinä lupasit olla aina uskollinen minulle", naukaisin.

.Lyhyt keskustelumme päättyi Sysisydämen murahdukseen, jonka perässä astelivat Pihlajakynsi ja Verikyynel.

"Jaahas, Jäälilja se täällä veljeilee rajarikkojan kanssa", kuulin Pihlajakynnen ärsyttävän nau'un. Vilkaisin Kylmähenkäystä, niin että tämä tajusi, että jatkaisimme keskustelua myöhemmin.

"Hän on halukas liittymään Kuolonklaaniin, eikä hän vaikuta kovinkaan kummoiselta taistelijalta kun ei ole vielä käynyt päälle. Mielestäni pitäisi viedä Raetähden puheille", naukaisin. Iskin silmääni huomaamattomasti Kylmähenkäykselle, hän ei saisi tuntea minua ainakaan muiden silmissä.

Verikyynel kohotti kulmiansa epäileväisenä, mutta lopulta kohautti lapojaan.

"Olet varmaan oikeassa, mutta sinä olet vastuussa hänestä", naaras naukui silmiään epäluuloisena siristellen. Nyökkäsin.

"Minä olen vastuussa jos hän vahingoittaa jotakin", naukaisin välinpitämättömästi. Lähdimme taivaltamaan kohti Kuolonklaanin leiriä. Minä ja Kylmähenkäys tassutimme Pihlajakynnen perässä rinnakkain, sillä olin lupautunut ottamaan vastuuni hänestä. Verikyynel ja Sysisydän olivat muodostelman perällä. Pian kurottauduin kuiskaamaan huomaamattomasti Kylmähenkäyksen korvaan.

"Älä luota kehenkään", naukaisin ja tarkoitin sanoillani myös itseäni, joskus lipsuin lupauksistani, mutta se mitä nyt sanoisin. Olisi täyttä totta.

Verikyynel, Pihlajakynsi ja Sysisydän vaikuttivat todella epäluuloisilta tulokasta kohtaan, se oli hyvä. Jollakin oudolla tavalla, halusin pitää Kylmähenkäyksen itselläni.

//Kylmä? Sysi? Viilto? Eks sää Ela halunnu Viillonki tähä? :D

Viiltokaaos 13.4.2018

Loikkasin jälleen kohti Tappotassua. Kolli teki nopean väistöliikkeen sivulle ja kääntyi heti minua kohti. Myös minä käännyin kohti tummaa oppilasta, joka oli naulinnut katseensa vihreisiin silmiini. Soturioppilas odotti tukevassa asennossa, että tekisin uuden syöksyn. Hetken ajan käveleskelin Tappotassun ympärilläni etsien sopivaa hyökkäyskulmaa. Kun kuljin Tappotassun toiselle puolelle, kolli kääntyi sitä mukaan minun suuntaani. Hän ei antanut minun poistua näkökulmastaan hetkeksikään. Samassa tein syöksyn kohti oppilastani. Tappotassu säpsähti eikä kerennyt loikata sivuun. Kolli kuitenkin onnistui syöksymään altani niin, että käpäläni hipoivat hänen häntäänsä minun laskeutuessa rasahtelevalle hangelle. Tappotassu vetäisi matkallaan minua hännästä ja syöksähti nopeasti kauemmas väistääkseen mahdollisen potkuni. Koska en taistellut tosissaan, en estänyt horjahtamista. Horjahdin ja menetin tasapainoni, jolloin Tappotassu loikkasi minua kohti. Kolli sai otteen oikeasta kyljestäni, jossa jo valmiiksi komeili kolme arpeutunutta viiltohaavaa. Arvet olivat peräisin Veren kynsistä, jota vastaan olin taistellut joitakin vuodenaikoja sitten ennen Kuolonklaaniin liittymistä. Koska tasapainoni oli jo valmiiksi heikko, onnistui Tappotassu kaatamaan minut kyljelleen maahan iskunsa voimasta. Kaaduttuani annoin oppilaalle merkin irrottaa otteensa ja nousta ylös. Hän totteli heti ja astui tyytyväinen virne kasvoillaan parin ketunmitan päähän minusta.

"Miten se meni?" oppilas kysyi hännänpää nykien. Nousin seisomaan ja ravistelin lumet turkistani. Viilsin kynsilläni ilmaa ja sipaisin pari kertaa kielelläni rinnassa törröttäviä karvoja, jonka jälkeen vasta käänsin vihreän katseeni kohti nuorta oppilasta.

"Paremmin kuin edelliskerralla. Kyllä sinusta vielä soturi tulee", naukaisin tyytyväisellä äänellä ja nyökkäsin oppilaalle ikään kuin onnitellen häntä.

"Hyvä. Lähdemmekö nyt nelipuille?" kysyi Tappotassu malttamattomana ja nousi seisomaan ja kääntyi kohti Tuuliklaanin reviiriä, josta pääsisimme nelipuille. Nyökkäsin.

"Lähdemme, mutta sinun täytyy muistaa olla hiljaa asiasta. Jos joku tulee vastaan, me olemme vain harjoitusten jälkeisellä kävelyllä", naukaisin ankaralla äänellä oppilaalleni.

"Selvä, Viiltokaaos", Tappotassu vastasi kunnioittavalla äänellä ja lähti kulkemaan perässäni kohti ukkospolkua, jonka lähellä kulkisimme Tuuliklaanin rajalle ja siitäkin eteenpäin.

Ennen kuin kerkesimme edes Tuuliklaanin rajalle, kuulin partion ylittävän ukkospolun lähellämme. Käännyin täysin samaa aikaa Tappotassun kanssa kohti ukkospolkua. Pihlajakynnen johtama partio ylitti nopeasti ukkospolun. Soturi huomasi meidät jo, joten oli turhaa yrittää lähteä paikalta huomaamatta. Pitäisi vain odottaa, että he menevät ohitsemme. Katselin hetken aikaa lähestyviä kissoja, ja pian paikalle jääminen ei tuntunutkaan niin vastenmieliseltä, sillä näin partion keskellä Jääliljan vierellä kävelemän sinertävän mustajuovaisen kollikissan. Siristin silmiäni häntä katsoessani ja tunnistin kollin varjoklaanilaiseksi, jonka olin nähnyt muutamia kertoja kokoontumisessa. Soturin nimi ei kuitenkaan ollut painunut mieleeni, joten hän ei kai ollut mikään erityinen kissa. Mutta mitä tämä varjoklaanilaiskolli teki Kuolonklaanin reviirillä? Ehkä hän oli rikkonut soturilakia ja ylittämällä rajan, joten partio oli katsonut parhaaksi viedä hänet leiriin. Ennen kuin partio ohitti meidät, astelin heidän eteensä pysäyttäen heidän matkansa.

"Hei, Viiltokaaos", Pihlajakynsi tervehti minua laimeasti ja mulkaisi oppilastani, joka oli jäänyt aloilleen ja katseli nyt partiota ja minua vuoroperään.

"Kuka on vieraanne?" kysyin ja siirsin katseeni varjoklaanilaiskolliin, joka siristi kylmänsinisiä silmiään katsellessaan minua. Kolli pysyi vaiti.

"Kylmähenkäys, Varjoklaanista. Olemme viemässä häntä leiriin, sillä hän on halukas liittymään Kuolonklaaniin", Pihlajakynsi ilmoitti suoraan. Jos en olisi ollut varapäällikkö, naaraan tuntien olisin saanut kysellä tovin, ennen kuin hän olisi kertonut minulle mitään. Vuodenaikojen kuluessa ja minun poissa ollessani ei naaras ollut muuttunut lainkaan lukuun ottamatta muutamaa harmahtavaa karvaa hänen kuonossaan. Naaras oli yhä itsepäinen, erittäin itsekäs ja röyhkeä. Jos hän olisi tiennyt kuka olen, olisi naaras todennäköisesti kunnioittavampi minua kohtaan, olinhan sentään hänen isänsä. Kasvoilleni ilmestyi pieni virne kuullessani Pihlajakynnen sanat. Astuin soturin ohitse kohti partion keskellä kulkevaa Kylmähenkäystä.

"Tervehdys. Olen Kuolonklaanin varapäällikkö Viiltokaaos, kuten varmaan tiedätkin jo. Oletko aivan varma päätöksestäsi Kuolonklaaniin muuttamisesta? Miksi ihmeessä tahdot jättää synnyinklaanisi ja tulla tänne? Kenties todellinen luontosi tuli esille ja tapoit jonkun? Aika monella muiden klaanien jäsenellä se on syy tulla Kuolonklaaniin, joten mikä on sinun syysi?" latelin kysymyksiä kollille yrittäen selvittää, kuinka tosissaan hän on Kuolonklaaniin muuttamisen kanssa.

"Mitä ihmettä sinä puuhaat? Eikö Raetähden tulisi esittää nuo kysymykset. Sinä et sentään vielä ole päällikkö, vaikka kovasti annat sellaisen kuvan itsestäsi", Jäälilja sihahti ja katsoi minua murhaavasti jäänsinisillä silmillään. Väläytin naaraskissalle pienen hymyn ja käänsin katseeni takaisin Kylmähenkäykseen. Viilsin kynsilläni ilmaa, joka sai Kylmähenkäyksen astumaan varautuneesti askeleen taaksepäin.

"Jos hän vastaa väärin kysymyksiini, on turhaa viedä hänet leiriin. Mitä useampi ulkopuolinen pääsee leiriimme, sitä helpommin Varjoklaani voi hyökätä kimppuumme. Tästä kollista voi olla meille haittaa, jos hän päättääkin yllättäen palata klaaniinsa ja kertoa jokaisen yksityiskohdan leiristämme ja matkasta sinne klaanitovereilleen", sihahdin Jääliljalle pitäen kuitenkin katseeni tiukasti Kylmähenkäyksen sinisissä silmissä.

//Kylmä, Jää, joku? Sori jos hittasin Jäätä tossa lopus xd

Kylmähenkäys 13.4.2018

"Hah, aivan kuin olisinkaan aikeissa palata Varjoklaaniin. Siellä ei ole enää mitään minulle. Ja jos kerran tahdot tietää syyn lähtööni, arvauksesi oli suunnilleen oikein. En onnistunut kuitenkaan viemään tarkoittamani kissan henkeä", ilmoitin viileästi ja mittailin Viiltokaaokseksi esittäytynyttä kissaa. Tiesin tuosta kissasta hieman jotakin hajanaista tietoa, sillä olin nähnyt kollin muutamia kertoja kokoontumisissa ja hänestä oli juuri tullut Kuolonklaanin uusi varapäällikkö. Kolli näytti kyllä pelottavammalta kuin olisin tahtonut myöntää, mutten antaisi hänen tietää sitä. Kohensin hieman ryhtiäni ja loin nopean sillmäykseni rinnallani seisovaan Jääliljaan. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras ei vastannut mitenkään, piti vain tiukasti jäätävän tuijotuksensa Viiltokaaoksessa.

Kun mainitsin hengen viemisen, Viiltokaoksen silmissä välähti heikosti, hänen kiinnostuksensa oli luulojeni mukaan syttynyt. Tuskin tuo kolli todella tahtoisi tietää teostani, mutta viekkaat kuolonklaanilaiset tahtoivat aina tietää kaiken kaikesta.

"Ja keneltä sinä olitkaan viemässä henkeä?" varapäällikkö kysyi mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Vastasin kollin ilmeeseen jäätävällä irvistyksellä.

"Entisen kumppanini, Liljahenkäyksen, henkeä", ilmoitin ja räpäytin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni. Ennen kuin Viiltokaaos ehti vastata mitään sanoihini, murahdin turhautuneena niin äänekkäästi, että jokainen pystyisi kuulemaan sen.

"Voisimmeko jo jatkaa? Teillä tuskin on koko päivää aikaa seisoskella", murahdin hitaasti, venyyttäen jälleen kerran sanojani tapani mukaan.

//Viilto? Jää?