Kirjoittaja: Lonely Warrior
Nimet:
Erakkonimi: Icy Pentunimi: Jääpentu Oppilasnimi: Jäätassu Soturinimi: Jäälilja
Sukupuoli: Naaras
Klaani: Kuolonklaani
Syntynyt: 06.04.2017
Koulutetut oppilaat: Jyrkkävälähdys
Entinen mestari: Pisaratähti
Kokemuspisteet: 1434
Ulkonäkö:
Jääliljan turkki on väriltään likaisen valkoinen ja siinä on tummanharmaita kohtia. Tummanharmaat kohdat ikään kuin liukuvärjääntyvät valkoiseksi, korvan nipukoista kasvoihin päin, tassuissa varpaista kehon suuntaan, nenän lähettyviltä kasvoihin päin ja hännänpäästä vartalon suuntaan. Tummanharmaa väritys on muuttunut jo valkoiseksi puolessa välissä häntää. Jääliljan turkin kuviot muistuttavat paljon siamilaiskissojen väritystä. Naaraan turkki on lyhyttä, siistiä ja silkkistä, eikä se takkuunnu helposti. Jäälilja omaa lihaksikkaan ja suurikokoisen ruumiinrakenteen, mutta omaa silti samalla viehättävän ulkomuodon. Suuresta koostaan ja lihaksikkaasta ulkomuodostaan huolimatta naaras on elegantti ja pitkävartaloinen. Naaraan kasvot ovat ruumiiseensa sopivat ja kapeat, tämän viikset ovat pitkät ja tuuheat. Jääliljan silmät ovat nimensä mukaisesti kuin jäätä. Niihin katsoessaan voisi luulla, että naaras voisi katsoa jäänsinisillä silmillään suoraan kissojen sieluihin. Silmissään tällä on ilkeä ja voimakas katse ja silmät näyttävät leimuavan sinistä tulta. Jääliljan nenä on vaalean punainen, mutta sitä ympäröi tummanharmaa nenää myötä kulkeva raja. Naaraan kuonossa on suuri arpi joka kulkee aivan nenän yläpuolelta ja se melkein osuu naaraasta päin katsottuna oikeaan silmäänsä. Jääliljan hampaat ovat neulanterävät ja samalla tämän paras ase. Jääliljan hymy on hampaittensa takia hieman mielipuolisen näköinen, mutta osaa hän tahtoessaan ainakin vähän ystävällisemmältä näyttää. Jääliljan tassut ovat pitkät ja voimakkaan näköiset. Tassujen sisällä olevat mustat kynnet ovat kovat ja kaarevat, mutta eivät kovin terävät. Naaraan polkuanturat ovat pääosin vaaleanpunaiset, mutta siellä sun täällä vaaleanpunaista väriä peittää tummanharmaat laikut. Hän omaa normaalipituisen piiskamaisen hännän joka omaa tuuhean karvan.
Luonne:
Jäälilja on todella temperamenttinen ja itsevarma persoona. Vallanhimoisen naaraan tavoite on luoda suhteita, joidenka avulla naaras voisi päästä pitkälle. Naaraan käytöstavat ovat erittäin hyvät. Hänen luonteensa ailahtelee laidasta laitaan ja päivästä riippuen. Joskus joku saattaa nähdä hänet vain yksinään mietiskelemässä ja toisesta suusta kuuleekin tuon olevan erittäin ärsyttävä ja sosiaalinen. Yleensä naaras juonittelee kissojen selän takana, eikä vahingossakaan kerro kenellekkään suunitelmistaan. Hän ei uskoisi muiden ymmärtävän tämän suunnitelmia. Naaras ei ole kuitenkaan sydämeltään sysi paha, vaan häneltä löytyy herkkä ja välittäväkin puoli. Jäälilja on kaiken tuon kovuuden alla melko pehmo. Kuolonklaaniin muuttaessaan Jäälilja koki tarvetta muuttua, jotta tuli hyväksytyksi erakkojuuriensa takia. Tämän takia Jäälilja tunnetaan pahana kissana. Jäälilja pelkää rakkautta, kuitenkin kun hän ihastuu, ei ole rakkaudenliekin sammuminen lähellä. Pohjimmiltaan Jäälilja on johtajatyyppiä ja osaa ajatella muiden parasta, mutta ei pidä klaanitovereitaan läheskään yhtä tärkeänä kuin mielitiettyään. Jos naaraan saa kerran suututettua, niin paluuta ei enään ole. Silloin kuin naaraan luottamuksen kerran pettää, hän leimaa kissan ikuisesti petturiksi, kuitenkin jos petturiksi leimautuja saa anteeksipyynnön, hän saa tietää olevansa erityinen kissa.
Jäälilja luottaa vain harvoihin ja tarkkaan valittuihin kissoihin. Jäälilja pitää kolleista, jotka ovat vahvoja ja joilla on paljon sananvaltaa, hän on kiinnostunut sarkastisista ja salaperäisistä kolleista, jotka osaavat hurmata hänet. Jos ja kun Jäälilja rakastuu, hän tekee mitä vain saadakseen kumppaninsa tyytyväiseksi. Hän haluaa sukunsa kasvavan mahdollisimman suureksi. Naaras tekee mitä vain perheensä vuoksi, eikä suostuisi tappamaan heitä milloinkaan. Nuorempana Jäälilja ei osannut hallita äkkipikaisuuttaan ja saattoi hyökätä kissan kimppuun turhimmastakin syystä tai härnätä toista taistelunpartaalle, mutta matkan Kuolonklaanin uudelle reviirille hän käytti mietiskelyyn. Hän lopulta ymmärsi sen kaiken veren vuodatuksen olevan turhaa ja hän ymmärsi, kuinka tärkeä ja kallis asia elämä on. Hän lupasi itsellensä, ettei tappaisi ketään ilman täydellisen hyvää syytä. Tekemistensä katuminen ei kuitenkaan ole muuttanut Jääliljan luonnetta täysin, vaan hän on edelleen yhä oima temperamenttinen ja juonitteleva itsensä. Kuitenkin hän on luopunut muiden tahallaan ärsyttämisestään ja uskaltaa olla oma itsensä, ilman ilkeää kuorta, jonka viritti joukkoon sopeutuakseen. Jääliljan ajatukset saivat muuttumaan Pakkastassun adoptioemoksi alkaminen.
Jäälilja on itsepäinen, eli tekee aina oman tahtonsa mukaan. Hän pitää viholliset lähellä, sillä hän uskoo heistä olevan apua. Jäälilja ei luota heti uusiin tulokkaisiin vaan testaa heidät alusta alkaen. Jäälilja uskoo koko sydämestään Pimeyden metsään. Jäälilja haluaa tulla muistetuksi ja kunnialliseksi kissaksi.
Taidot:
Jäälilja on todella hyvä taistelemaan ja on ollut jo syntymästään lähtien luonnon lahjakkuus siinä, metsästys luonnistuu, kuten korkeat hypytkin, mutta piiloutuminen, juokseminen ja kiipeily ovat huonossa hallinassa. Jäälilja on erittäin hyvä vainuamaan, kun hän niin tahtoo.
Kumppani: Kylmähenkäys (Pimeyden metsä) Adoptiotytär: Pakkastassu (Kuolonklaani) Emo: Rapapolte(Pimeyden Metsä) Isä: Veri(Kuolonklaani) Sisko: Vaaratassu(Pimeyden Metsä) Veljet: Roihumyrsky(Taivasklaani) ja Varistassu(Pimeyden Metsä) Siskopuoli: Viiriäistassu(Pimeyden Metsä) Velipuoli: Virnepentu(Pimeyden Metsä) Täti: Hiutaleturkki(Tuuliklaani) Setä: Raepisara(Pimeyden Metsä) Serkut: Toivokuiske(Tähtiklaani), Säihketassu(Tähtiklaani), Havupentu(Pimeyden Metsä), Kielomyrkky(Tähtiklaani), Lieskasydän (Tuuliklaani), Leutotaival (Tuuliklaani), Räntäruusu Tuuliklaani), Kojoottivirne (Kuolonklaani), Raparuusu (Pimeyden metsä) ja Sysisydän (Kuolonklaani) Emon isän emo: Varpusulka(Tähtiklaani) Emon isän isä: Myrkkykatse(Tähtiklaani) Emon isän emon emo: Lupiinihäntä(Myrskyklaani) Emon isän emon isä: Ruskaraita(Tähtiklaani)
Menneisyys:
Jäälilja syntyi erakkona, Myrskyklaanin takaisen kaksijalkalan takana olevassa silloisen Veren "laumassa". Jääliljan emo oli Kuolonklaanista kotoisin oleva Rapapolte ja isänä toimi erakkosyntyinen Veri, joka oli kotoisin kaukaa metsien takaa. Pentuaikoina Jääliljan erakkonimi oli Icy, jonka sai isänsä lapsuudn ystävän mukaan. Silloisen Icyn sisaruksien nimet olivat Shadow, Flame ja Arrow. Vähän aikaa pentujen syntymän jälkeen ennen oppilasikää Jäälilja ystävystyi erakkokissa Taran kanssa joka kuului samaan porukkaan kuin hänkin. Vähän aika sen jälkeen Jääliljan emo Rapapolte kuoli nukkuessaan tuntemattomaan syyhyn. Jääliljan isälle Verelle Rapapoltteen kuolema oli järkytys, mutta niin Taran ja Jääliljan ystävyys vahvistui vahvistumistaan, mutta Taran itsemuurhayrityksen jälkeen heidän välinsä katkesivat, eivätkä he ole pitäneet sen jälkeen vahvempaa yhteyttä.
Tapahtumien jälkeen lauman johtaja Veri päätti, että tämä ja tämän laumansa muuttaisivat tämän kumppanin synnyinklaaniin Kuolonklaaniin. Silloin Jäälilja oli viiden ja puolen kuun ikäinen ja muutti klaanin pentutarhaan sisaruksiensa kanssa. Jäälilja alkoi tuntea tarvetta todistaa itsensä muille sen jälkeen kun heidän laumansa liittyi Kuolonklaaniin, jonka takia hän oppi näyttämään aina kovan ja ilkeän kuorensa vastaan tulijoille. Hän halusi sopeutua ja tulla hyväksytyksi Kuolonklaaniin.
Silloin hän tutustui klaaninpäällikön pentuun, Kostopentuun, nykyiseen Kostohenkeen, ja he tulivat hyvin läheisiksi. Puolen kuun päästä Jäälilja nimettiin oppilaaksi ja ihastus Kostohenkeen sen kuin kasvoi, mutta pian sen jälkeen hän sai tietään, että Kostohenki olikin tämän sukulainen ja joutui tukahduttamaan tunteensa, mutta tunteiden tukahduttaminen vie aikaa ja sekin valkeni nuorelle naaraalle. Oppilaskoulutuksensa loppuvaiheilla Jäälilja sai unessaan ennustuksen entiseltä mestariltaan sekä Kuolonklaanin edelliseltä päälliköltä Pisaratähdeltä, jossa kerrottiin Tähtiklaanin olevan uhkana Kuolonklaanin uskolle. Hänen tehtäväkseen annettiin tuhota Tähtiklaanin lähetti ja tämän liittolaiset, jotta Kuolonklaanissa säilyisi usko Pimeyden metsään. . Naaraan kerrottua enteestä Kostohengelle he päättivät yhdessä selvittää lähettilään ja päätyivät vastaukseen, joka miellytti molempia. Kielomyrkky, Kostohengen emo. Kostohenki päätti riistää emonsa hengen kuolonmarja hiiren avulla tämän pentueensa syntymän jälkeen. Kielomyrkyn kuoleman jälkeen Jäälilja tiesi heidän tuhonneeen väärän kissan. Pian paljastuikin, että lähetti oli Kalmalilja. Jäälilja poisti Tähtiklaanin klaanistaan kunnialla ja Kalmaliljan usko kääntyi takaisin Pimeyden metsään. Jo nimitetyn soturin elämään astui uusi kissa, Kuutihku joka alkoi sekoittaa pakkaa. Silloin Jääliljaan iski kateus. Naaraan kuulleessan entisen liittolaisensa Kostohengen sanovan Kuutihkulle käyttäneensä vain Jääliljaa hyväkseen, hän murtui ja kaivoi sotakirveensä esiin, pysyvästi. Tai ainakin niin hän luuli, lopulta pienen rajakahakan seurauksena Tuuliklaania vastaan missä Tuuliklaanin päällikkö menetti viimeiset henkensä Viiltokaaoksen kynsissä, he sopivat erimielisyyksensä ja palasivat yhteistyöhön. Kauhukaksikon yhteisinä tekoina voi mainita tähän mennessä Tuuliklaanin ja Kuoplonklaanin rajan ylittäneen Jalavamielen surman.
Muuta: Sai entisen nimensä Icyn, isänsä lapsuuden ystävän mukaan.
Toiveet: Tahtoisi tulla kunnioitetuksi.
Theme song: Imagine Dragons - Warriors
Jäälilja 21.11.2018
Tassutin Kuolonklaanin reviirillä taakseni leirin ja Pakkaspennun jättäen. Pakkaspentu oli jäänyt leikkimään Tuskapennun kanssa leiriin. Uskoin tyttäreni arvostelukykyyn ja siihen, ettei tämä tekisi mitään typerää, hän oli viisas kissa. Matkani kulki kohti kivikkoista emonsuuta, jonne henkiin heränneet kissat olivat majoitettu, sillä klaanin leiri ei olisi kyennyt asuttamaan niin montaa kissaa. Kissoja tuli päivä päivältä enemmän ja tila väheni samaa tahtia. Yksi asia oli kuitenkin erittäin hyvä, se että Viiltoklaanin joukot kasvoivat, mutta olihan otettava myös se huomioon että muiden klaanienkin kissat ylösnousivat ja olivat valmiita auttamaan taisteluissa. Sappeni kiehui jo valmiiksi ja kynteni yrittivät työntyä esiin tummanharmaista ja pehmeistä tassuistani. Ai mikäkö minua ärsytti? Se ketunmielinen naaras, Pakkanen. Hän joka käveli Kylmähenkäyksen rinnalla kuin kolli olisi pala maata minkä hän omisti. Olin ajautunut kateuden halveksuttavalle tielle, myönsin sen, mutta aina kun vilkaisinkaan Kylmähenkäystä, jokin sisälläni sanoi "minun". Kuitenkaan Pakkanen ei ollut ainut kissa jota halusin kynsiä, Kylmähenkäyskin oli ansainnut osan vihastani hankkimalla pentuja toisen naaraan kanssa. Eihän väillämme ollut koskaan ollutkaan mitään virallista, mutta silti tunsin oloni kaltoin kohdelluksi ja antaisin Kylmähenkäyksen kuulla siitä. Minun olisi kerrottava hänelle tunteistani - jossain vaiheessa - sillä en tiennyt kauanko Kylmähenkäys olisi maanpäällä, ehkä lopullisesti tai ehkä vain tämän auringonkierron ajan. Epätietoisuus kuristi minua kireällä otteellaan ja vaikka yritin rimpuilla sen otteesta tunsin vain kaulani ympäri kierretyn silmukan kiristyvän. Edessäni alkoi jo häämöttää emonsuuksi kutsuttu kivinen luola ja tunsin halua kiihdyttää hitaan puoleisia askeleitani. Pian työnnyin jo sisälle kolkkoon luolaan.
"Tervehdys", naukaisin jäätävääkin kylmemmin, sillä silmiini pisti lumenvalkea naaras, joka oli pesemässä likaisenharmaata tassuaan ilkeä kiilto silmissään.
"Kylmähenkäys. Tule käymään tuolla ulkopuolella", naukaisin tiukasti, sillä asia jonka olin sanonut ei ollut pyyntö vaan käsky ja jos Kylmähenkäys ei tottelisi laittaisin kollin tottelemaan. Sinertävänharmaa kolli kohautti lapojaan välinpitämättömästi, mutta kuitenkin perääni astellen. Kun olimme vähän matkan päässä kiviluolasta käännähdin salaman nopeasti ympäri vihan kiilto silmissäni. Samalla näin Kylmähenkäyksen kylmän katseen, jota olin huomaamattani kaivannut tolkuttomasti. Se katse, jota himoitsin turkilleni ja se, joka sai minut tuntemaan itseni vihdoin eläväksi, mutta tänään se sai minut tuntemaan tolkutonta vihaa ja pettymystä. Katkeruutta. Loikkasin kynnet esillä Kylmähenkäyksen kimppuun yllätyshyökkäyksen edun omaten ja painoin kollin kovakouraisesti maahan.
"Tiedätkö mitä sinä ansaitset? Teit minut surulliseksi hankittuasi pennun sen ketunmielisen naaraan kanssa, et tiedäkään kuinka haluaisin käydä sen kissan kurkkuun kiinni ja sinä.. sinä ansaitset kaiken kärsimyksen yllesi", nau'uin kivusta sumein silmin ja se kipu oli sydämessäni. Käänsin kollin siniharmaan pään sivulle tassullani ja kurkotin kollin korvan luokse ja päästin hennon kuiskauksen:
"Minä vihaan sinua." Nousin ylös ja istuin parin viiksen mitan päähän kollista.
"Ja voit kertoa Pakkaselle, ettei hänellä ole enää tytärtä vaan Pakkaspentu on minun", sähähdin kylmän katseeni Kylmähenkäykseen poraten.
//Kylmä?
430 sanaa
Kylmähenkäys 23.11.2018
Makoilin rauhallisesti Emonsuun edustalla sijaitsevassa luolassa, joka oli mahdollisesti kolkoimmasta mahdollisesta päästä. Nämä olosuhteet olivat huomattavasti surkeammat kuin Kuolonklaanin leirissä, mutta en olisi voinut muutakaan odottaa, sillä Viiltotähti vihasi minua palavasti. Ainakin olin päässyt Pakkasen kanssa Emonsuulle yhtenä kappaleena.
"Tervehdys."
Erittäin tutun jäätävä ääni kajahti luolan sisäänkäynniltä ja sai niskakarvani nousemaan, kun tajusin kelle tuo selkäpiitä karmiva ääni kuului. Käännyin kohtaamaan luolan edustalla seisovan Jääliljan tuijotuksen, joka oli nyt porautunut vierelläni makaavaan Pakkasen. Naaraan silmissä roihusivat jäänsiniset liekit, kun hän käänsi katseensa suoraan minuun.
"Kylmähenkäys. Tule käymään tuolla ulkopuolella", Jäälilja käski tiukasti ja kohensi ryhtiään tavalla, joka kertoi minulle ettei naaras suostuisi kieltävään vastaukseen. Nousin ylös lapojani välinpitämättömästi kohauttaen, lausuin nopeat hyvästit Pakkaselle ja marssin sitten mitäänsanomaton ilme kasvoillani Jääliljan perään.
Olimme tuskin ehtineet poistua luolasta ja päässeet kuuraiselle tantereelle, kunnes Jäälilja kääntyi salamannopeasti ympäri viha silmissään roihuten. Sitten likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras syöksyi kimppuuni ja iski minut maahan kynsiensä otteeseen. Yllätyin soturin hyökkäyksestä, mutta tunsin silti tyyneyden virtaavan välitseni.
"Tiedätkö mitä sinä ansaitset? Teit minut surulliseksi hankittuasi pennun sen ketunmielisen naaraan kanssa, et tiedäkään kuinka haluaisin käydä sen kissan kurkkuun kiinni ja sinä.. sinä ansaitset kaiken kärsimyksen yllesi", Jäälilja naukui kipu äänessään hehkuen ja tunsin ensimmäistä kertaa, että tuo naaras oli kunnolla tuskan kourissa. Olinko minä ollut muka niin tärkeä Jääliljalle, että hän oli näin tunteikas Pakkaspennun syntymästä? Jäälilja painoi pääni samalla sivuttain käpälällään ja kumartui sitten viemään kuononsa aivan korvani juureen.
"Minä vihaan sinua", naaras kuiskasi ja istuutui sitten vähän matkan päähän minusta.
"Ja voit kertoa Pakkaselle, ettei hänellä ole enää tytärtä vaan Pakkaspentu on minun", Jäälilja sähähti kylmästi minulle. Kohotin hitaasti kulmiani ja verryttelin lapojani hitaasti.
"En muista sanoneeni että saisit tyttäreni omaksesi", huomautin tyynesti.
"Sinä ja Pakkanen heräsitte kuolleista ja varmasti palaattekin Pimeyden metsän riveihin piakkoin, joten miksi minä en saisi häntä tyttärekseni? Jäälilja virnisti jäisesti.
"Sinä saat sanoa häntä tyttäreksesi tai miksi ikinä tahdotkaan, mutta minä pidän huolta että tyttäreni saa tietää todellisten vanhempiensa nimet ja että sinä et ole minkäänlaista sukua hänelle. Pakkaspentu saattaa ehkä nähdä sinut hänen emonaan, mutta sinä olet loppujen lopuksi hänen adoptioemonsa. Ja mitä tulee Pakkaseen, voit pitää käpäläsi kaukana hänestä, pystyn aistimaan kateellisuutesi Emonsuulta asti. Ainiin ja yksi juttu", naukaisin kylmällä sävyllä ja nousin seisomaan, "minun täytyi kasvattaa Pakkaspentu uskolliseksi Viiltotähdelle, mutta tietenkään
Emonsuulta käsin en pysty tekemään sitä. Oletan siis, että sinä autat tytärtäni siinä tehtävässä, koska kyseessä saattaa hyvinkin olla adoptiotyttäresi henki."
Tiesin jättäväni sen osan pois, että kyseessä oli myös minunkin henkeni, mutta Jääliljan ei tarvinnut tietää sitä osaa, koska sitten hän saattaisi oikeasti harkita tehtävän jättämistä. Tällä hetkellä hän olisi voinut aivan varmasti viedä henkeni jos olisi ollut sillä tuulella.
//Jää?
//436 sanaa
Jäälilja 24.11.2018
"Minun täytyi kasvattaa Pakkaspentu uskolliseksi Viiltotähdelle, mutta tietenkään
Emonsuulta käsin en pysty tekemään sitä. Oletan siis, että sinä autat tytärtäni siinä tehtävässä, koska kyseessä saattaa hyvinkin olla adoptiotyttäresi henki", Kylmähenkäys naukui tunteettoman kylmästi minua silmäillen. Vihan liekki paloi rinnassani ja tuntui kuin olisin voinut polttaa koko metsän yhdellä käpälänheilautuksella. Kasvoillani oli mitäänsanomaton ilme.
"Luuletko voivasi uhkailla minua?" nau'uin pelottavan tyynesti, en saisi päästää enää mitään tunteita ulkoisesti valloille, "Luuletko, että teen jotain mitä sinä pyydät?" Kylmähenkäyksen korvat värähtivät pienen lehtisateisen tuulen johdosta.
"Kuule sanasi ovat kovinkin ristiriitaisia, et taida edes ymmärtää omia sanojasi. Ensin väität, että kerrot tyttärelleni hänen oikeista vanhemmistaan, mutta ainiin ethän sinä voi kasvattaakaan häntä täältä emonsuulta käsin, joten miten pääsisit hänen puheillensa. Hän tapaa teidät sitten kun on itse siihen valmis ja minä pidän siitä huolen. Jos kasvattaisin Pakkaspennun Viiltotähdelle uskolliseksi, tiedä vaan että en tekisi sitä sinun takiasi vaan minun tyttäreni turvallisuuden takia!" sähisin jäänsinisillä silmilläni pettyneesti Kylmähenkäykseen katsellen.
"En edes tajua miksi ikinä rakastuin sinuun", nau'uin siten, että ääneni hiljeni loppua kohden, eikä kolli välttämättä kuulisi sanojani. Käännyin ja lähdin tassuttamaan pois, ilman hyvästejä. En halunnut nähdä Kylmähenkäystä enää ja jos näkisin en lupaisi sitä, ettenkö kävisi kollin kimppuun tosissani. Minua suututti vain niin hirveästi. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua, minun pitäisi palata leiriin. Takaisin Pakkaspennun luokse.
Olin saapunut leiriin hetki sitten ja nyt olin tyyni kuin lampi ilman tuulenvirettä. Yritin etsiä katseellani lumenvalkeaa pentua, mutten paikantanut häntä. Hetken päästä silmiini kuitenkin pisti Kostohengen poika, jonka vierellä tyttäreni oli. En menisi häiritsemään, sillä tiesin mille koko ajan tiellä oleva emo tuntuisi. Asetin tiukat rajat joidenkin asioiden suhteen, mutta halusin Pakkaspennun sosiaalisoituvan kuten minä. Näin naarassa erityisesti potentiaalia ja olin milteinpä varma, että hän kasvaisi oman ylpeyteni aiheeksi. Jos joku ansaitsi ylpeyteni, kannatti olla otettu siitä, sillä sitä en jakanut monelle.
//Joku?
297 sanaa
Pakkaspentu 25.11.2018
Seurasin kiinnostuneena, kuinka Viiltotähti nimitti Tuskapennun oppilaaksi ja ilmoitti ottavansa vastanimitetyn oppilaan itselleen koulutettavaksi. Olisin itsekin tahtonut päästä Viiltotähden oppilaaksi, mutta oli Kuolonklaanissa muitakin hyviä mestariehdokkaita. Yksi esimerkki oli Kalmalilja, mutta hänellä oli tällä hetkellä oppilaana Pirstaletassu, Kostohengen poika. Naaras oli suosittu klaanin keskuudessa - ainakin oman tietoni mukaan ja mitä olin nähnyt leirissä - ja hän oli yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista. Muita Kuolonklaanin kokeneita sotureita olivat esimerkiksi Sumumyrsky, Verikyynel ja Syöksyviilto. Ainoa toiveeni mestarini kohtaan oli se, että hän oli taitava ja klaaninsa suosiossa oleva soturi. Kojoottivirne, se ruskeanharmaa kolli jonka olin tavannut hetki sitten, ei vaikuttanut sellaiselta kissalta. Onneksi hänellä oli oppilas, Sirpaletassu, Pirstaletassun sisko. Jäin seuraamaan kuinka Viiltotähti ohjeisti Tuskatassun pois leiristä ja jäin seisomaan tuoresaaliskasan edustalle toimeettomana. Nyt hän muuttaisi oppilaiden pesään ja minä jäisin pentutarhaan yksin Synkkäpennun kanssa. En ollut jutellut vaaleanharmaan naaraan kanssa lainkaan eikä minua rehellisesti sanottuna kiinnostanut lainkaan hänelle puhuminen. Niiskaisin äänekkäästi ja aloin puhdistamaan lumenvalkoisia karvojani.
"Pakkaspentu."
Nostin jäänsinisen katseeni salamannopeasti, kun näin silmäkulmastani tutun naaraan saapuvan luokseni. Jääliljan likaisenvalkean ja tummanharmaan kirjava hahmo seisoi edessäni ja emoni jäänsiniset silmät olivat porautuneet minuun.
"Emo. Missä sinä kävit?" kysyin uteliaana. Jäälilja räpäytti hitaasti jäänsinisiä silmiään ja asettui istumaan viereeni. Kohensin nopeasti ryhtiäni näyttääkseni hieman isommalta lihaksikkaan emoni rinnalla.
"Emonsuulla. Onko täällä tapahtunut jotain sillä aikaa kun olin poissa?" Jäälilja kysyi puolestaan minulta ja vilkuili ympärilleen aivan kuin odottaen, että jotain kiinnostavaa tapahtuisi Kuolonklaanin leirissä.
"Tuskapennusta tuli oppilas, Tuskatassu. Hänen mestarinsa on Viiltotähti. Emo", naukaisin pahanenteisellä äänensävyllä ja porasin jäänsinisen tuijotukseni suoraan Jääliljan sieluun, "kuka on Kylmähenkäys? Eräs naaras nimeltään Rosmariiniputous tuli nimittäin kertomaan minulle, että minun isäni nimi olisi Kylmähenkäys ja tahtoisin tietää, puhuuko hän totta."
//Jää?
//272 sanaa
Jäälilja 28.11.2018
"Kuka on Kylmähenkäys? Eräs naaras nimeltään Rosmariiniputous tuli nimittäin kertomaan minulle, että minun isäni nimi olisi Kylmähenkäys ja tahtoisin tietää, puhuuko hän totta", Pakkaspentu naukui samalla kun tutkaili minua hieman hämmentyneillä jäänsinisillä silmillään. Viiltotähti oli mitä ilmeisemmin kertonut Rosmariiniputoukselle Pakkaspennun ja hänen sukulaisuudestaan. Mietin mitä kaikkea Rosmariiniputous oli ehtinyt sanoa tyttärelleni tietämättä kummallisesta tilanteesta minun, Pakkaspennun ja Kylmähenkäyksen välillä. Tiesin Pakkaspennun kysyvän joskus isästään, mutten arvannut sen olevan näin pian. En uskoisi, että Pakkaspentu itse koksaan epäilisi meidän emo-tytär suhdettamme, sillä vaikka Pakkaspentu ei ollutkaan biologinen tyttäreni, hän muistutti minua kovin valkoisine turkkeinensa ja harmaine varpainensa.
"Kyllä, Kylmähenkäys on isäsi ja Rosmariiniputous mainitsi varmaan myös Kylmähenkäyksen olevan hänen isänsä, eikö?" kysyin ja katsoin suoraa Pakkaspennun silmiin lämmönväre katseessani. Pakkaspentu nyökkäsi silmät pyöristyen.
"Kun kävin emonsuulla kävin tapaamassa Kylmähenkäystä. Tai no ei sitä voi sanoa tapaamiseksi, kävin haukkumassa hänet lyttyyn. Jos haluat tavata hänet niin saat, mutta minä varoitan, että hän on vihaamisen arvoinen", naukaisin karskisti. Nuolaisin tyttäreni päätä vaaleanpunaisella kielelläni ja sen jälkeen katsoin lempeästi tämän silmiin.
"Mutta ennen kuin tapaat hänet niin sinun on vannottava, että olet sataprosenttisen valmis", nau'uin, sillä tiesin että samalla paljastuisi karu totuus pennun oikeasta emosta, "Onko sinulla vielä jotain kysyttävää kultaseni?"
//Pakkanen?¨
197 sanaa
Pakkastassu 1.12.2018
"Ei ole, emo. Ja minä lupaan, että olen valmis tapaamaan Kylmähenkäyksen", ilmoitin päättäväisenä, salaten kuitenkin taitavasti sisäisen epäröintini. Isäni oli siis vihaamisen arvoinen kissa, jota ei näemmä hyväksytty edes omaan leiriinsä vaan hän asusti Emonsuulla. Olin kuullut, että siellä asustivat kaikki ylösnousseet kissat ja ne kissat, jotka olivat hylänneet klaaninsa liittyäkseen Viiltoklaaniin. Ne kissat omistivat sentään aivot, koska he olivat tajunneet että Viiltoklaani tulisi voittamaan tämän sodan.
"Saapukoon jokainen klaanikokoukseen suurkivelle!"
Jäänsininen katseeni kohosi, kun Viiltotähden kutsuhuuto kajahti aukiolla. Jääliljakin kääntyi ympäri ja silmäili tummanharmaata päällikköä lyhyen hetken. Sitten likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras kääntyi minun puoleeni tyytyväinen virne kasvoillaan.
"Sinusta tulee varmaankin oppilas", emoni ilmoitti. Kasvoilleni nousi tyytyväinen virne, vihdoinkin pääsisin pois pentutarhasta ja voisin päästä mukaan klaanissani tapahtuviin asioihin, koska en olisi enää turha pentu.
"Tule, et saa myöhästyä omista nimitysmenoistasi", Jäälilja naukaisi ja puski minua hellästi eteenpäin. Lähdin kipittämään ylpeänä emoni rinnalla suurkiveä kohti, jonka ympärille oli kerääntynyt jo suuri määrä kissoja. Pujottelin Jääliljan perässä kissajoukon eturiviin ja vilkaisin Viiltotähteä, joka silmäili kokoontunutta ryhmää arvioivasti.
"Pakkaspentu, tule eteen", Viiltotähti matala murahdus käski minua eteenpäin. Irrottauduin emostani ja marssin mahdollisimman päättäväisenä klaanitoverieni eteen.
"Olet nyt kuusikuinen, joten sinusta tulee oppilas. Pakkastassu, mestarisi on Tuhokatse", päällikkö naukaisi. Käännyin seuraamaan, kuinka kissajoukosta erkani mustaturkkinen kollisoturi. Tuhokatse oli yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista, joten olin erittäin tyytyväinen mestariini. Tuhokatseen avulla minusta tulisi todella taitava taistelija ja muillakin mitoilla erinomainen soturi klaanilleni.
"Pakkastassu! Pakkastassu!" klaanitoverini hurrasivat nimeäni, mutta ainakin minun korvissani hurraaminen oli laimeanpuoleista. En kuitenkaan antanut sen lannistaa minua, koska aikoisin todistaa olevani kunnioituksen arvioinen kissa. Kohotin kuonoani päättäväisenä ja marssin Tuhokatseen luokse, kun kuolonklaanilaiset olivat lähteneet jatkamaan jokapäiväisiä tekemisiään.
"Aiommeko me kiertää reviirit ja sen rajat?" kysyin Tuhokatseelta mahdollisimman kärsivällisenä, vaikka käpäläni tärisivät halusta aloittaa taisteluliikkeiden harjoittelu. Vihreäsilmäinen soturi nyökäytti päätään ja siristeli hieman katsettaan.
"Jos meille jää aikaa, käymme jo läpi joitain taisteluliikkeitä, sillä ne ovat erittäin tärkeitä", Tuhokatse murahti kylmällä äänensävyllä. Nyökäytin tyytyväisenä päätäni, minäkin tahdoin panostaa taisteluun. Saalistamisenkin osaaminen oli minulle tärkeää, mutta ennen kaikkea tahdoin olla taitava ja pelätty taistelija.
"Me lähdemme heti", Tuhokatse ilmoitti jäisellä äänensävyllä ja lähti marssimaan minua odottamatta leirin uloskäyntiä kohti. Juoksin nopeasti lihaksikkaan mestarini rinnalle ja paransin ryhtiäni nopeasti, jotten näyttäisi niin pieneltä ja heikolta suuren kollin rinnalla kun sukelsimme piikkihernetunneliin.
"Tuolla sijaitsee Emonsuu, joka kuuluu nummialueineen reviiriimme. Sodan aikana varjoklaanilaiset saavat partioida ja metsästää tällä alueella, mutta he eivät saa ylittää ukkospolkua ja kulkea leirinpuoleisella reviirillämme", Tuhokatse selitti vaeltaessamme nummimaiden halki. Emonsuu koostui suurista kalliomaisista jyrkänteistä ja koko paikka oli ainakin minun mielestäni masentava ja ruma, joten en tulisi nauttimaan täällä kuljeskelusta. Jätimme Emonsuun taaksemme ja jatkoimme matkaamme. Pian kuonooni osui todella voimakas löyhkä, joka sai kuononi nyrpistymään. Tuhokatse vilkaisi minua nopeasti kirkkaanvihreillä silmillään ja virnisti kylmästi.
"Tuo haju tulee Varjoklaanin reviiriltä. Vien sinut rajan luokse, jotta ymmärrät missä se on", Tuhokatse selitti ja nyökäytin päätäni vastaukseksi. En tiennyt kovin paljon varjoklaanilaisista, vain sen että päällikkl oli punertavanruskea naaras nimeltään Minttutähti ja siskopuoleni, luonnonvalkea naaras nimeltään Rosmariiniputous, oli varapäällikkönä. Eipä minun paljon muuta tarvinnut tietääkään, parantaja ja hänen oppilaansa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa minua. Talvikkimuistokin oli miltein täysin turha kissa Kuolonklaanissa, ainoa asia missä hän oli hyödyllinen oli kissojen haavojen korjaamisessa ja heidän ärsyttämisessä hempeilyllään.
"Tässä kulkee raja", Tuhokatse ilmoitti, kun saavuimme nummimaiden rajalle. Vain muutaman hännänmitan päässä ruoho olikin tummempaa ja pitempää, ja Varjoklaanin reviirillä kasvoi paljon korkeita ja synkkiä puita. Siristelin jäänsinisiä silmiäni hieman ja nyökyttelin sitten päätäni, kunnes käännyimme ympäri ja lähdimme palaamaan syvemmälle Kuolonklaanin reviirille.
"Käymme nyt läpi joitakin taisteluliikkeitä", Tuhokatse ilmoitti tiukasti. Olimme kiertäneet Tuuliklaanin rajan ja nyt seisoimme eräällä aukiolla, joka oli itseasiassa aika lähellä Kuolonklaanin leiriä. Ei se minua haitannut, koska Tuuliklaanin rajalla oli haisenut miltein yhtä kuvottavalle kuin Varjoklaanin rajalla.
"Otetaan harjoitustaistelu. Tahdon nähdä, millaisia taitoja sinulla on ja miten reagoit taistelussa", Tuhokatse murahti ja syöksyi sitten salamannopeasti minua kohti. Pakokauhu hyökyi ruumiini läpi, kun minua miltein kolme kertaa suurikokoisempi. Onnistuin paniikin vallassa kuitenkin syöksyä sivulle juuri ennen kuin Tuhokatseen kookkaat etukäpälät iskeytyivät minuun. Mustaturkkinen kolli laskeutui taitavasti maahan ja teki sitten hallitun, mutta silti nopean loikan minua kohti. Tällä kertaa en ehtinyt väistää, vaan iskeydyin maahan kömpelösti mestarini kaataessa minut alleen. Potkin epätoivoisena kollia vatsaan, mutta harva potku edes osui mestarini vatsakarvoihin ja Tuhokatseen puristavat käpälät saivat ruumiini väsymään nopeasti. Lopulta mestarini irrotti tiukan otteensa ja antoi minun nousta ylös.
"Taistelussa sinun ei ikinä pidä jäädä haukkomaan henkeäsi. Ehdit väistää syöksyni, mutta jäit sitten keräämään voimiasi vaikka olin vielä taisteluvalmiudessa. Sinun täytyy valmistautua uuteen hyökkäykseen aina, muista se. Yritetään uudelleen, nyt pysy valmiina uuden hyökkäyksen varalta", Tuhokatse murahti jäisellä äänensävyllä ja marssi sitten kauemmas minusta. Kun hän oli päässyt tarpeeksi kauas minusta, kolli syöksyi uudelleen minua kohti. Väistin yhtä taitavasti kuin ensimmäisellä kerralla, mutta kun Tuhokatse loikkasi toistamiseen minua kohti, tajusin hypätä uudelleen sivulle. Maahan laskeuduttuani jäin tuijottamaan mestariani ja odottamaan jonkinlaista kommenttia häneltä.
"Parempi. Jatketaan illemmalla, nyt me palaamme leiriin", Tuhokatse ilmoitti ja lähti marssimaan pois aukiolta. Kipitin hengästyneenä mestarini perään.
//saa tuoda Pakkasen seuraan :D
//811 sanaa
Jäälilja 3.12.2018
Katsoin edessäni roihuavaa taistelua tyytyväisyys silmissäni, aika ajoin kylmät väreet kulkivat selässäni kuin jäiset kynnet ja saivat tunnelman virittäytymään entisestään. Adrenaliini virtasi kehossani lakkaamatta, mutta en antaisi sen ohjata minua. Tarkkailin ympärilläni olevaa kahakkaa ja etsin kohteen, joka olisi joko uhkaamassa jotain Viiltoklaanilaista, siten että klaanitoverini tarvitsisi apua tai kissaa joka oli toimettomana ja suunnittelisi hyökkäystään, jonkun muun vastukseen, sillä yhdessä he olivat vahvempia. Sehän taisikin olla Myrskyklaanilaisten motto, yhdessä aina parempi tai jotain vastaavaa. Silmiini osui mustavalkoinen naaras, jonka kellertävät silmät olivat kiinnittyneet selin olevaan Kettuaskeleen, joka taisteli juuri rusehtavan savunharmaata Takiaispiikkiä vastaan kovaan ääneen sähisten. Punaruskea kolli oli Minttutähden poika, johon olin joskus aikoinaan törmännyt ja kollin avulla saanut Minttutähden tapaamaan Viiltotähteä. Ravasin huomaamattomasti mustavalkean naaraan luokse ja juuri kun hän oli loikkaamassa kohteensa kimppuun, nappasin hampaillani kiinni tämän hännästä ja vetäisin tämän maahan. Naaras räpiköi nopeasti ylös ja loi säikähtäneen katseensa minuun turkkiaan samalla pörhistellen, kuitenkin pian hän loikkasi terävät kynnet eteenpäin sojottaen kohti minua, mutta ehdin väistää juuri sopivasti ja iskeä kiinni neulanterävillä hampaillani Myrskyklaanilaisen kylkeen. Olin huomannut, että Ruohoviiksen keskittymiskyky ei ollut kaikista parhain, sillä hän vilkuili vähän väliä ympärillämme pauhaavaa taistelua. Mustavalkean naaraan korvat värähtivät aina kun aukiolla raikui kissan rääkäisy. Tunsin terävän pistoksen hännässäni ja tiesin oitis, että naaras oli napannut hännästäni kiinni ja alkoi kiskomaan minua irti. Irrotin yhtäkkiä ja lensin vähän matkan päähän puolimakuuasentoon. Nousin nopeasti ylös ja olin iskemässä uudestaan Ruohoviiksen kirjavaan turkkiin, mutta kellanpunainen "liekki" loikkasi ensin ja aivan yllättäen Myrskyklaanilaiseen, joka rääkäisi järkyttyneenä. Pian tunnisti Varjoklaanin Okaliekin ja katsoin kuinka hän alkoi piestä Ruohoviikseä.
"Minä jatkan tästä, mene auttamaan muita", Okaliekki naukui taistelun keskeltä ja turhaa marisematta nyökkäsin ja sukelsin taistelevien kissojen joukkoon katse leirin toiselta laidalta toiselle poukkoillen. Kynteni eivät olleet saaneet upota kunnolla edelliseen vastustajaani, sillä taisteluni oli keskeytetty. En pitänyt siitä, mutta nyt ei ollut aika valittaa. Silmiini pisti veri lammikossa makaava punaruskea naaras, jonka tutut syvänsiniset silmät olivat puolittain ummessa. Kulmani kurtistuivat kun tajusin naaraan olevan oudon liikkumaton. Pian kuitenkin punaruskea kissa sätkähti ja nousi tasapainoa hakien ylös. Tunnistin kissan Minttutähdeksi ja olin varma, että naaras oli menettänyt yhden hengistään ja jos en menisi auttamaan hän menettäisi toisenkin. Minttutähden haavat eivät olleet tappavan näköisiä mihin oli varmasti osasyynä se niin sanottu "Tähtiklaanin voima", joka paransi päälliköitä heidän henkien menettämisensä aikana. Sen enempää ajattelematta loikkasin Minttutähden vastustajan kimppuun, jonka valkeatta turkkia koristivat mustat koukeroiset raidat.
"Sinun täytyy voitta minut ennen kuin kajoat häneen", sähisin jäänsinisiä silmiäni siristellen ja aloin raastamaan selällensä kaatuneen naaraan vatsaa. Kuulin Minttutähden henkäyksen takaani, ihmettelikö hän miksi olin vaivautunut pelastamaan hänet? No totta kai pelastaisin hänet, kuinka tyhmänä hän minua piti. Minä pidin huolta oman klaanini jäsenistä ja Minttutähti oli tällä hetkellä sellainen, joka meinasi sitä että taistelisin hänen rinnalla loppuun asti. Nuorehko naaras sai minut potkaistua sivuun, mutta pian olimme taas kiinni toisissamme. Huomasin, että kissa joka taisteli kanssani ei ollut taistelun ammattilainen kuten minä, naaras oli suorastaan huono siinä, josta päättelin ettei hän ollut se joka oli saanut Minttutähden tuohon kuntoon. Naaras olisi kuitenkin varmasti yrittänyt tappaa heikossa kunnossa olevan kissan uudestaan, sillä hänen katseestaan näki, että klaani merkitsi hänelle paljon. Katsahdin valkeaa naarasta halveksien ja tein pienen silmänkääntö tempun, jonka avulla pääsin kaatamaan naaraan taas maahan.
"Kerro nimesi", murahdin samalla kuin painoin tassullani maassa makaavan naaran kurkkua. Naaraan silmissä välkehti kauhu, mutta siltihän yritti saada sanansa kuulostamaan rohkeilta.
"Miksi?" naaras kakoi ja yritti kiemurrella pois otteestani. Kasvoilleni nousi jäätävä virne kun puristin kynteni esille ja painoin ne naaraan pehmeään ihoon.
"Vuokkonenä", valkea naaras mustilla raidoilla kähisi peloissaan.
"Näin siinä käy kun yrittää vahingoittaa jotain minun klaaniini kuuluvaa, Vuokkonenä", naukaisin kylmästi ja sivalsin kynsilläni Vuokkonenää siten, että tämän helakanpunainen verilammikko tämän ympärillä alkoi kasvaa nopeaa tahtia.
"Jäälilja. Muista nimeni kun astut Tähtiklaaniin", naukaisin dramaattisesti ja käännyin pois kuolevan kissan viereltä. Näin Minttutähden syvänsiniset hyvin hämmentyneet silmät.
"Kiitos", tämä naukui kuitenkin vakaus äänessään. Nyökkäsin nopeasti ja tassutin aivan punaruskean naaraan viereen.
"En minä halunnut sinun kuolevan", naukaisin ja tarkastelin Varjoklaanin päällikön ilmettä, "Samalla puolellahan tässä ollaan." Korvani kääntyivät taakse päin kun kuulin jonkun kissan kauhistuneen nau'un.
"Vuokkonenä!" En vaivautunut katsomaan taakse päin vaan pidin katseeni tiukasti Minttutähdessä.
"Pärjäät varmaa itse tästä eteenpäin", naukaisin ja vilkaisin vierelleni juuri saapunutta Sirpaletassua. Ennen kuin Minttutähti ehti vastata, oli jo uusi Myrskyklaanilainen iskenyt hampaansa tähän, mutta tällä kertaa näytti siltä, että päällikön voimat olivat palautuneet. Käänsin katseeni Kostohengen tyttäreen, mutta juuri samaan aikaan Myrskyklaanilais kolli lähti lähestymään meitä. Loin oppilaaseen suunnitelmallisen katseen ja sen jälkeen lähdimme yhdessä kohti soturia.
//Sirpale?
735 sanaa
Sirpaletassu 3.12.2018
Ryntäsin taisteluun merkin saatuani. Olin innoissani taistelusta, vaikka en koskaan myöntäisi sitä ainakaan kovin monelle kissalle. Silti, tuntui ihanalta päästä käyttämään vihdoin oppimiani taitoja. Upottamaan kynteni vihollisklaanilaisen turkkiin. Annoin myrkynvihreiden silmieni katseen kiertää leiriä ja etsiä ensimmäistä uhriani. Olin varma pystyväni voittamaan jonkun saastaisista myrkyklaanilaisista. Viiltoklaani sattui nyt vain olemaan Metsäklaania parempi. Kaikissa suhteissa ja minä kuuluin sen parhaaseen osaan, Kuolonklaaniin. Hetken katseltuani huomasin myrskyklaanilaisen, joka käveli ilman vastustajaa. Hyökkäsin vaivihkaa. Hiivin ketunmitan päähän ennen kuin otin vauhtia ja liu'uin kissan ali kynsilläni tuon vatsaa pyyhkien. Taistelun huuma valtasi minut, kun haistoin veren. Loikkasin kauemmas kissasta julmasti hymyillen. Hän kohtasi katseeni ennen kuin lähti hyökkäämään vuorostaan. Väistin ketterästi ja hyppäsin hänen selkäänsä. Tartuin kynsilläni turkin peittämään selkään ja pidin tiukasti kiinni samalla takatassuilla raapien. Myrskyklaanilainen yritti puistella minua päältään. Nauroin mielipuolisesti roikkuessani. En tiennyt mistä nauru tuli, mutta pidin siitä, vaikka se viestikin hurmoksesta, johon taistelu oli minut saattanut. Kun kissa sai minut lopulta karistettua, hän juoksi pelokkaana karkuun. Kun katsoin kissaa tarkemmin, huomasin hänen olevan vain hieman minua isompi ja päätin olla lähtemättä perään ja etsiä uuden vastustajan. Sitä ei tarvinnut kauan etsiä. Se tuli luokseni myrskyklaanilaisen, suuren soturin muodossa. Soturi kaatoi minut takaa päin ennen kuin ehdin väistää. Kiemurtelin suuren kissan alta kummallisessa mielentilassa. Hurmokseen ja vihaan sekoittui ripaus pelkoa. Kierähdin kauemmas ja nousin ylös.
"Tervehdys. Kukas sinä olet?" kysyin heleästi sanomani jälkeen kevyesti hymyillen. Kissa vastasi hyökkäämällä uudestaan kimppuuni. "Tuo ei ollut kivaa", nau'uin ja mutristin suutani muka pettyneenä.
"Ei ollut tänne hyökkkääminenkään", kissa vastasi. Kohotin kasvoilleni taas hymyn ja annoin hampaideni näkyä.
"Minusta tämä on oikein kivaa", kehräsin ja hyökkäsin. Tähtäsin kissan silmään, mutta myrskyklaanilainen oli yllättävän nopea koostaan huolimatta ja kynteni raapaisi naarmun reilusti silmän yläpuolelle. Samalla myös myrkyklaanilainen raapaisi minua lapaani. Loikin kauemmas ja katsoin kissaa hurjistuneena. Kukaan ei saanut loukata minua millään lailla ilman seurauksia.Yritin liukua kissan alta hänen vatsaansa raastaen, mutta hän osasi odottaa sitä ja likisti minut alleen nopeammin kuin ehdin sanoa kissa. Kissa sai tilaisuuden raastaa häntääni hetken ajan, mutta vain hetken ennen kuin pääsin luikertelemaan hänen altaan ja livistämään taistelevaan kissamassaan. Häntäni vuosi verta, mutta ei vaarallisesti, joten en mennyt parantajan luo. Katseeni osui Jääliljaan kuolleen myrskyklaanilaisen yllä. Hymy levisi taas kasvoilleni, mutta tällä kertaa ylpeyden vuoksi. Jäälilja, minun tuntemani Jäälilja oli juuri päästänyt myrskyklaanilaisen hengestään. Jolkotin naaraan luo ja tuo vilkaisi minua. Huomasimme myrskyklaanin soturin lähestyvän meitä. Se oli sama kolli, joka oli aiemmin haavoittanut minua. Jäälilja vilkaisi minua uudestaan ja ymmärsin, että taistelisimme kollia vastaan yhdessä. Paljastin hampaani ja lähdin kohti soturia Jäälilja vierelläni. Hyökkäsimme yhdessä. Jäälilja kollin tasossa, minä kollin alta. Hän ei voinut keskittyä minun hätistelemiseeni, kun Jäälilja oli suoraan edessä. Pakokauhu alkoi näkyä soturin kasvoilta. Naurahdin taas julmasti ja nousin Jääliljan rinnalle taiselemaan. Kolli pakeni häntä viidentenä jalkana. Käännyin Jääliljan puoleen ihaillen.
"Kun pääsemme reviirillemme, haluan oppia parhaalta", naukaisin naaraalle.
//Jää?
Jäälilja 6.12.2018
Olimme saapuneet leiriin hetki sitten ja aamun kauniit säteet loivat jo valoaan puiden välistä. Olin passittanut Sirpaletassun nukkumaan, sillä halusin naaraan olevan virkeä ja taistelusta toipunut kun pitäisin hänelle harjoitustuokioni. Olin kuitenkin heti miltei leiriin saapumiseni jälkeen astunut ulos ja lähtenyt kävelylle raikkaaseen metsään. Pakkanen nipisteli ihoani niiltä kohdin mistä kissat olivat repineet karvoja irti ja oikeastaan myös haavojani kirveli. En ollut kumminkaan valittaja ja selvisin hyvin niiden kanssa, piti vain työntää kipu pois mielestään. Tassuni kuljettivat minua - yllätys yllätys - kohti emonsuuta, luolaa jossa Kylmähenkäys ja muut ylösnousseet kissat asustelivat. Pysäytin askeleeni hetkeksi ja puntaroin sitä, että kannattaisiko minun mennä sinne. Toisaalta kuka minua oli estämään? Tassutin reippaasti kohti kivistä luolaa ja työnnyin sisään silmät pimeydestä pimentyen. Hetken päästä kuitenkin totuin hämärään ja erotin pesässä olevat kissat, jotka olivat eristäytyneet omiin oloihinsa tuttujensa kanssa.
"Tervehdys", naukaisin, vaikka en uskonut kenenkään vastaavan. Kuitenkin emonsuulle vasta saapunut Tihkuturkki nyökkäsi minulle. Kuulin varjoista keveitä askelia ja pian erotin lumenvalkean naaraan hahmon, jonka jäänsiniset silmät tiirailivat minua inhoten. Erotin myös Kylmähenkäyksen kylmänsiniset silmät pesän perältä.
"Jäälilja, oletan", Pakkanen naukui silkin pehmeästi. Vihasin tuon naaraan ääntä, niin mairea. Tuijotin Pakkasta tunteettomasti ja kuuntelin mitä tällä olisi sanottavaa.
"Sain viestisi, tiedäthän Pakkastassusta ja halusin kertoa sinulle hänen kuuluvan minulle. Hän on minun tyttäreni", saastainen erakko naaras naukui astellen entistä lähemmäs, joka sai minut vaistomaisesti peruuttamaan. Pian olimmekin ulkona luolasta vai kahdestaan.
"Enpä usko", murahdin. Pakkasen jäänsiniset silmät kaventuivat ja tämän suu taittui vienoon hymyyn.
"Tiedätkö mitä teen kilpailijoilleni? Tuhoan heidät", naaras sähisi ja loikkasi päälleni. Olin voimaton ja haavoittunut. En tulisi voittamaan tätä taistelua. Häpesin itseäni juuri nyt, olin heikko ja se sai minun vatsani muljahtamaan ilkeästi. Olin heikko ja vihasin sitä. Aloin raapia Pakkasta kaikella voimalla, jota oli jäljellä.
//Kylmä?
284 sanaa
Kylmähenkäys 6.12.2018
"Tervehdys."
Kylmänsininen katseeni kohosi samaan aikaan Pakkasen jäänsinisen katseen kanssa ylös, kun Emonsuun uloskäynnin edustalta kajahti tuttu ääni, joka heitti selkärankaani kylmäävän värähtelyn. Jääliljan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava hahmo piirtyi tarkkana siluettina edessämme ja kohotin hitaasti kulmiani, kun kuolonklaanilaisen tuijotus porautui ensin minuun ja sitten vieressäni makaavaan Pakkaseen. Pakkanen murahti turhautuneena ja nousi sitten ryhdikkäästi seisomaan, kohdaten haastavana Jääliljan tuijotuksen. Sitten lumenvalkoinen erakko lähti tassuttelemaan Jääliljaa kohti tuuhea häntä puolelta toiselle heilahdellen. Pyöräytin ärtyneenä kylmänsinisiä silmiäni, tästä ei seuraisi mitään hyvää kun nämä kaksi naarasta joutuisivat vastakkain. Jäin kuitenkin seuraamaan mitä tapahtuisi, koska jos Pakkanen koskisi Jääliljaan, minä aikoisin lopettaa riidan siihen paikkaan.
"Jäälilja, oletan", Pakkanen naukui silkkisellä äänensävyllä, joka sai niskakarvani pörhistymään pahanenteisesti. Erakko suorastaan janosi verta nenästään, mutta toisaalta jos tilanne päättyisi taisteluun, Pakkanen saattaisi voittaa. Jäälilja oli juuri palannut hyökkäyksestä Myrskyklaanin leirissä, joten hänellä oli varmasti jomotusta ja väsymystä vielä lihaksikssa ja joitakin Talvikkimuiston korjaamia haavoja, jotka saattaisivat aueta.
"Sain viestisi, tiedäthän Pakkastassusta ja halusin kertoa sinulle hänen kuuluvan minulle. Hän on minun tyttäreni", Pakkanen ilmoitti jäisesti ja lähti askel askeleelta lähestymään Jääliljaa. Valkean ja harmaan kirjava soturi lähti peruuttamaan pois luolasta, kunnes hän oli Pakkasen kanssa kadonnut kokonaan. Murahdin ärsyyntyneenä ja nousin sitten seisomaan, lähtien marssimaan ulos luolasta. Tämä ei päättyisi hyvin.
"Enpä usko", Jääliljan murahdus kantautui korviini kun sukelsin raikkaaseen ulkoilmaan. Kaksi hyvin samanlaisen näköistä naarasta tuijotti toisiaan muutaman hännänmitan päässä minusta, pystyin tuntemaan ilman sähköisyyden.
"Tiedätkö mitä teen kilpailijoilleni? Tuhoan heidät", Pakkanen sähähti ja loikkasi sitten Jääliljan kimppuun, josta puhkesi kovaääninen taistelu. Siristin silmiäni raivostuneena, kun tajusin lumenvalkoisen erakon käyttävän kynsiään ja hampaitaan. Hän ei yrittänyt vain vahingoittaa Jääliljaa, vaan tappaa hänet! Murahdin ja ponnistin suoraan tyttäreni emon kimppuun, työntäen hampaani tuon niskaan. Verta purskahti kasvoilleni ja Pakkasen suusta pääsi ulos tuskainen rääkäisy. Erakko irrotti otteensa Jääliljasta ja heitin hänet raskaasti muutaman hännänmitan päähän. Jäin tuijottamaan hämmentynyttä erakkoa ärtyneenä ja Pakkanen räpytteli jäänsinisiä silmiään.
"Mitä sinä teet, Kylmähenkäys? Suojelet samaa kissaa joka yrittää omia meidän tytärtämme? Hän on vain päättänyt, että Pakkaspentu on hänen pentunsa", Pakkanen sähähti tulistuneena ja sivalsi neulanterävillä kynsillään kylmää ilmaa. Paljastin valkean hammasrivistöni ja puristelin ruohikkoa kynsilläni.
"Aivan sama mitä Jäälilja on tehnyt, en anna sinun tappaa häntä", sähähdin kylmästi ja sain vastaukseksi Pakkasen halveksuvan mulkaisun.
"Jätä tämä asia suosiolla minulle, ellet halua joutua seuraavaksi uhrikseni", Pakkanen sylkäisi jäisesti ja syöksyi sitten uuteen hyökkäysyritykseen. Mutta tällä kertaa en antanut erakon vahingoittaa Jääliljaa, vaan sukelsin viime hetkellä hänen eteensä ja kierähdin kauemmas erakon kynsien tarttuesss turkkiini. Erakko siristi silmiään, kun hän kahlitsi minut alleen.
"Sinä kosket häneen ainoastaan kuolleen ruumiini ylitse", sähähdin Pakkaselle. Hän virnisti jäisesti ja puristi sitten kynsiensä otetta sinertävänharmaassa turkissani. Rääkäisin raivostuneena ja potkaisin sitten minua runsaasti pienikokoisemman erakon pois päältäni, sukeltaen heti naaraan perään. Heti kun Pakkanen iskeytyi tantereelle, heittäydyin hänen päälleen ja laskin käpäläni hurjistuneena naaraan hennolle kaulalle. Pakkanen tuijotti minua kylmästi, mutta hän ei edes yrittänyt taistella vastaan.
"Tapa minut. Pystytkö sinä edes siihen?" erakko kysyi haastavasti ja paljasti valkean hammasrivistönsä. Sähähdin ja työnsin sitten neulanterävät kynteni tuon kurkkuun, jolloin verta purskahti kasvoilleni ja etukäpäläni alkoivat muuttua punertavaksi. Pakkanen alkoi kurluttaa tuskaisesti ja tuijotin kylmänsininen katse tyhjänä, kuinka tyttäreni emo vuosi kuiviin. Lopulta Pakkasen hento ruumis muuttui elottomaksi ja hän retkahti kyljelleen maahan, joka oli värjäytynyt punaiseksi hänen verestään. Irrotin kynteni kuolleen erakon kurkusta ja peruutin muutaman hännänmitan päähän, jääden tuijottamaan Pakkasen ruumista. Siinä hän oli, minun tappamanani. Ei minun tarkoituksena ollut tappaa erakkoa, mutta nyt se oli kuitenkin tapahtunut ja jos en olisi tappanut häntä, Pakkanen olisi varmasti yrittänyt tappaa Jääliljaa uudelleen kun en olisin ollut paikalla. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin sitten Jääliljan puoleen, joka tuijotti minua ja Pakkasen kuollutta ruumista uskomatta silmiään. En tiennyt mitä sanoa naaraalle, joten tuijotin häntä vain pitkän tovin sanomatta sanaakaan.
"Miksi sinä tapoit hänet?" Jäälilja kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Räpäytin kylmänsinisiä silmiäni ilmeettömästi.
"En tahtonut hänen tappavan sinua. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät koskaan olleet yhtä vahvat kuin tunteeni sinua kohtaan", lausahdin mahdollisimman välinpitämättömästi ja käännyin katsomaan Jääliljaa, samaa naarasta jota rakastin vieläkin enemmän kuin hän olisi ikinä voinut arvata tai kuvitella.
//Jää? Kylmä tappoi siis Pakkasen
//665 sanaa
Jäälilja 14.12.2018
"En tahtonut hänen tappavan sinua. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät koskaan olleet yhtä vahvat kuin tunteeni sinua kohtaan", Kylmähenkäys naukui ja näin kuinka hänen kylmänsininen katseensa harhaili ohitseni ja ehkä jopa lävitseni. Kylmähenkäyksen sisällä oli varmasti kaikkia erilaisia tunteita, sillä olihan hän juuri murhannut kissan - minun vuokseni. Nielaisin epävarmana, ja se epävarmuus oli minulle niin tyystin outoa. Siirtelin tassujani sanattomana, jonka jälkeen avasin suuni ja käänsin jäänsinisen silmäni kolliin, joka sai sydämeni hakkaamaan lujaa ja lämpimästi. Kun katsoin häntä, jäämuuri sydämeni ympäriltä oli kärvistynyt vedeksi Kylmähenkäyksestä loistavan lämmön takia.
"Sinullako oli tai on tunteita minua kohtaan?" naukaisin puoliksi itselleni asiaa todeten, sillä kaikki looksahti liian täydellisesti paikoilleen. Se mikä oli liian täydellistä oli harvoin totta, tai se ei kestäisi pitkään. Onneni voitaisiin viedä minä hetkenä hyvänsä.
"Minä olen rakastunut sinuun, Kylmähenkäys enkä osaa näyttää sitä tätä paremmin. Olen halunnut sinut jo pitkään kumppanikseni, mutta olen ollut ... vihaan sanoa näin, mutta ihan hirveän epävarma", selitin suupieleni nykien, sillä olisin tahtonut hymyillä. Hymyn syitä oli kaksi, joista toinen oli mitä ilmeisemmin Pakkasen kohtalo, mutta tiesin että se oli epäsopivaa. Tällaiset tilanteet olivat minulle niin kovin uusia.
"Ja ihan tiedoksi vain, ei hän olisi minua voinut tappaa", tuhahdin loukkaantuneena. Oikeasti yritin vain uskotella itselleni, että en ollut heikossa kunnossa vaikka todellisuudessa olin haavojen peittämä.
Katsoin kohtaa missä veren vuodatus oli juuri päättynyt. Silmäni olivat tyhjät ja sydäntäni särki. Olin saapunut paikalle liian myöhään, mutta olin silti nähnyt syyllisen tähän - Kylmähenkäyksen kuolemaan. Menetin kollin taas, juuri kun kaikki oli järjestynyt. Minä tiesin, että täydellisyys ei kestäisi kauaa. Hapuilin seuraavaa askeltani, mutta olin horjahtaa. Näin kuinka tummanharmaa naaras hautasi siniharmaan ruumiin maan alle ja jäi tuijottamaan maasta nousevaa pientä kumpua. Liljahenkäys, se hänen nimensä oli, vaikka pääni löi tyhjää silti nimi putkahti ajatuksiini. Hänen tyttärensä.. ja Kylmähenkäyksen tytär oli Kylmähenkäyksen murhaaja. Vannoin itselleni tappavani Rosmariiniputouksen jonain päivänä siitä hyvästä, että hän vei Kylmähenkäyksen minulta taas. Mutta nyt pitäisin välit Varjoklaaniin hyvinä, en halunnut kaiken kaatuvan vain yhden virheen takia, josta minä olisin vastuussa. Astelin Liljahenkäyksen luokse.
"Liljahenkäys", naukaisin ohuella äänellä. Liljahenkäys vilkaisi minuun meripihkaisilla silmillään. En tiennyt mitä sanoa.
"Et varmaankaan tiennyt tyttäresi suunnitelmista", naukaisin ja katsahdin maakumpuun vierellämme. En tuntenut surua vaan tolkuttomasti vihaa. Olin suorastaan vihani kourissa, mutten antanut sen näkyä.
//Lilja?
368 sanaa