Kalmalilja

Pirstaletassu, 17.11.2018

Istuin leirin reunamilla katselemassa ympärilleni. Viime aikoina oli tapahtunut niin paljon outoja asioita, mutta myös samalla hyviä asioita. En tajunnut, miksi Raepisara oli luopunut paikastaan päällikkönä tuosta noin vain. Jos pääsisin joskus päälliköksi, en noin vain luopuisi paikasta. Raepisara saattoi joko olla todella tyhmä tai sitten hän oli jollain tavalla viisas. Sillä nythän Viiltotähti oli päällikkönä ja kaiken lisäksi kolli oli julistanut sodan. Uskoin Viiltoklaanin voittomahdollisuuteen, sillä olihan Kuolonklaanissa sekä ylösnousseissa hyviä taistelijoita. Huomasin mestarini tulevan minua kohti. Ehkäpä hänellä olisi minulle jotakin asiaa? Katsoin Kalmaliljaa odottava ilme kasvoillani, kun hän saapui luokseni.

"Menemme harjoittelemaan, nyt heti", naaras sanoi. Nyökkäsin nopeasti ja nousin ylös. Kalmalilja kääntyi ja lähti edelläni ulos leiristä. Olisiko nyt taisteluharjoituksien aika? Vai saalistusharjoitusten? Odotin innolla, mitä harjoittelisimme tänään. Naaras vaihtoi kävelyn juoksuksi ja sain juosta lujaa pysyäkseni hänen perässään. Ainakin huomasin kuntoni nousseen näiden avulla. Pysähdyimme onneksi, että sain huohottaa rauhassa ja tasata hengitystäni. Ilmeisesti tämä oli paikka, missä tulisimme harjoittelemaan. Mitä sitten ikinä aikoisimmekaan harjoitella.

"Mitä teemme?" esitin kysymyksen mestarilleni, vaikka uskoin, että hän olisi ilman kysymystänikin kertonut, mitä tekisimme täällä.

"Harjoittelemme taistelua", Kalmalilja vastasi ja asettui vähän kauemmaksi minusta. Nyökkäsin nopeasti.

"Entä mitä teemme ensin?" jatkoin kysymyksien esittämistä ja yritin pitää innostuneisuuteni kurissa. Pystyin huokaisemalla saamaan kasvoilleni tyynen ilmeen ja häntäni kuriin, jottei se poukkoillut kauhealla vauhdilla puolelta toiselle. Olin odottanut näitä harjoituksia niin kauan! Ja nyt vihdoin pääsin harjoittelemaan taistelua. Tulisikohan minusta hyvä taistelija? Ravistelin päätäni saadakseni ajatukseni kuriin. Ei minusta ainakaan hyvää tulisi, jos ajatukseni harhailisivat ihan muualla kuin tässä tilanteessa.

//Kalma?

// 249 sanaa

Kalmalilja, 20.11.2018

Seurasin tyynesti mutta hiukan huvittuneena oppilaan innostuneisuutta. Ainakin oli hyvä, että hän piti taistelusta, sillä sodan alettua sitä olisi paljolti edessä. Siksi minun olisi koulutettava hänet hyvin, jotta Kuolonklaani saisi olla hänestä ylpeä.

"Harjoittelemme perusliikkeitä", murahdin nousten seisomaan. Astelin oppilaani luo valmiina demonstroimaan.

"Perusasioita voi aina kerrata. Tuskin kukaan soturi osaa täydellisesti kaikkein yksinkertaisimpiakaan liikkeitä", selitin Pirstaletassulle, joka kuunteli tarkasti jokaisen sanani. "Tänään harjoittelemme takajalkojen potkua, vastustajan kaatamista ja takajaloilla seisomista. Jokainen liike on hyvin tärkeää hallita, sillä ne ovat kenties yleisimmät liikkeistä. Aloitamme potkulla."

Astuin nyt hiukan taaksepäin ja asetuin selälleni makaamaan.

"Tämä on hyvin yleinen tilanne. Ja myös vaarallinen, sillä silloin vatsasi on liian esillä. Vastustajasi voi helposti raadella nahkasi läpi ja osua tärkeisiin elimiin. Muutenkin hänellä on tässä tilanteessa hallutseva asema", kerroin, ja potkaisin napakasti kuvitteellisen vastustajan vatsaa.

"Helpoin tapa selvitä tästä tilanteesta kutakuinkin ehjin nahoin on potkaista kissa pois päältäsi. Se vaatii voimaa ja oikean tekniikan. Oikein tehtynä saat paitsi vastustajan päältäsi myös hänet kanveesiin."

Nousin seisomaan ja ravistelin turkkiani. Muistin, miten itse olin joskus harjoitellut samaa liikettä edesmenneen Pisaratähden kanssa.

"No niin. Minä kaadan sinut, sinä potkaiset minut päältäsi. Älä epäröi käyttää voimaa. Olemme suunnilleen saman kokoiset, sillä sinä olet kasvanut huomattavasti viime kuiden aikana. Koon ei siis pitäisi olla mikään ongelma."

Pirstaletassu nyökytteli. Hän ei ollut valmiudessa, joten käytin tilanteen hyväkseni ja kaadoin hänet maahan. Painoin kollia lujasti maata vasten.

"Potkaise. Sinulla on pari sekuntia aikaa, ennen kuin vastustajasi ehtii haavoittamaan sinua."

//Pirstale?

//238 sanaa

Pirstaletassu, 25.11.2018

Musta naaras valkeilla kohdilla painoi minua maata vasten. Hän oli yllättänyt minut. En ollut osannut odottaa mitään ja tässä sitä nyt oltiin. Painettuna maata vasten. Vaikka minun ja Kalmaliljan välillä ei enää ollutkaan mitään kauheaa kokoeroa, hän pystyi helposti pitämään minut maata vasten.

"Potkaise. Sinulla on pari sekuntia aikaa, ennen kuin vastustajasi ehtii haavoittamaan sinua", Kalmaliljan sanat saivat minut hereille ja keräsin voimia potkuun. Olin ilmeisesti liian hidas, sillä naaras ehti koskettaa vatsaani tassullaan ja hypähtää pois päältäni.

"Liian hidas", mestarini naukaisi. Nyt ainakin ymmärsin, että potkun piti tulla heti. Minun pitäisi siis toimia paljon nopeammin kuin äsken, ettei vihollinen pääsisi haavoittamaan. Mutta tuskin sitä kuitenkaan ensimmäisellä kerralla pystyi aina onnistumaan? Siltikin pienoinen pettymys painoi hetken mieltäni, vaikka se aivan turhaa olikin. Seuraavalla kerralla onnistuisin! Kalmalilja onnistui taas yllättämään minut, kun olin ajatuksissani. Ryhdistäydyin heti virheen toistumisesta, sillä potku ei saisi epäonnistua toistamiseen. Tällä kertaa olin nopea ja potku tuli ilmeisesti ihan ajallaan, mutta Kalmaliljaa potku ei paljoa heilauttanut. Sain kyllä pois päältäni, mutta hän jäi seisomaan ihan lähelleni tassuilleen. Olin keskittynyt pelkästään tekemään potkun ajoissa, joten olin unohtanut käyttää tarpeeksi voimaa. Murahdin, sillä tästähän Kalmalilja oli juuri alussa sanonut.

"Potkustasi puuttuu voima, älä epäröi käyttää sitä", mestarini sanoi ja nyökkäsin ymmärryksen merkiksi. Tällä kertaa en ajautunut ajatuksiini, vaan keskityin todella. Kalmaliljan painaessa minut maahan, en ollut yhtään yllättynyt, sillä tällä kertaa olin ollut hereillä ja pystynyt hieman varautumaan iskuun. Nyt potkaisin Kalmaliljan kimpustani ajoissa ja niin kovalla voimalla kuin pystyin vain potkaisemaan. Naarassoturi lensi pidemmälle, mutta onnistui laskeutumaan melkoisen sulavasti neljälle tassulle. Hän seisoi paikoillaan hetken.

"Nyt potkussa oli voimaa, mutta sitä voisi olla vielä enemmän. Muista vain keskittyä, käyttää voimaa ja olla ajoissa potkussa, niin onnistut", Kalmalilja naukui. Nyökyttelin nopeasti päätäni ja odotin jo seuraavaa tehtävää. Jatkaisimmeko vielä tätä vai siirtyisimmekö jo johonkin toiseen liikkeeseen?

//Kalma? Voit halutessas jo kirjottaa nää takasin leiriin tai ihan miten vaan XDD Ja sori tässä jatkamisessa kesti tosi kauan, enkä tiiä kuinka kalmamaiseks Kalman kirjotin :'D

Mahtivarjo, 06.12.2018

Ravasin jälleen kerran kohti Tuuliklaanin Kuolonklaanin kanssa jakamaa rajaa. Tapaisin Kalmaliljan, hän todennäköisesti opettaisi minulle joitain uusia taisteluliikkeitä. Jokin aikaa sitten Viiltokaaos, nyt Viiltitähti hänen astuttuaan Kuolonklaanin johtoon, oli julistanut sodan Viiltoklaanin - Kuolonklaanin ja Varjoklaanin liitto - sekä muiden klaanien välille. Me olimme alkaneet kutsua itseämme Metsäklaaniksi. Yhtenäisyytemme näkyi myös siinä, että nyt eri klaanien edustajat pystyivät käymään toisien klaanien reviireillä vapaammin, joskaan ei saalistamassa.

Pimeyden Metsän ja Tähtiklaanin portit olivat myös auenneet. Minun isäni oli ylösnoussut, samoin edesmennyt veljeni Kultaliekki, jota en koskaan ollut tavannut. Olin tietysti iloinen heidän paluustaan, mutta silti eräs toinen asia oli ollut mielessäni senkin päällä. Minusta nimittäin tuntui, etten kuulunut Metsäklaaniin.

Olin aina ollut luonteeltani enemmän kuolonklaanilainen. Minä kaiketi sopisin sinne; olin ovela, kunnianhimoinen ja tarvittaessa armoton. Uskoin myös, että siellä voisin saada valtaa, jos vain hakeutuisin Viiltotähden tai edes Kalmaliljan suosioon. Muutenkin tuntui siltä, että Metsäklaani saattaisi hävitä tämän sodan. En haluaisi olla häviäjien puolella.

Tuuliklaanissa minua piti ainoastaan perheeni, mutta hyvin tiukasti se minua piteli. En ehkä välittänyt Urhomielestä kovin paljoa, mutta Hunajaviikseä rakastin. Koko sukuni oli Tuuliklaanissa, Tulihenkäys pentuineen, Yrttikuiske, kaikki. Ja nyt kuolleitakin perheeni jäseniä oli ylösnoussut. Miten voisin ikinä pettää heidät? Ja jos tosiaan vaihtaisin puolta, liittyisin Viiltoklaaniin, joutuisinko taistelemaan heitä vastaan?

Tiesin kuitenkin, että päätös tuskin oli minun. Tai ainakaan minun ei tarvitsisi sitä liiaksi miettiä, sillä Kalmalilja todennäköisesti ratkaisisi sen puolestani. Olin jo jonkin aikaa ounastellut, että kuolonklaanilaisnaaras saattaisi pyytää minua puolelleen, tai pikemminkin pakottaa, ja nyt tuntui, että se aika oli käsillä.

Jo kaukaa näin tumman hahmon erään pienen puun varjoissa, suojassa katseilta. Minut tunnistettuaan Kalmalilja astui esiin ja itse astahdin rajan yli. Tunsin edelleen pientä katumusta ja epäröintiä sen tehdessäni, mutta en enää niin paljon, kuin ensimmäisellä kerralla.

"Iltaa", murahdin vanhemmalle soturille ja nyökkäsin.

"Yötä", Kalmalilja tuhahti kuin korjaten; kuu oli tosiaan noussut jo kauan aikaa sitten ja taivas oli pimeä. Hetken ajan hän silmäili minua arvioiden.

"En enää kouluta sinua", naaras ilmoitti. "Nyt sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko tapan sinut ja heitän ruumiisi jonnekin, mistä sitä ei löydetä - mikä ei oikeastaan ajatuksena houkuttele minua - tai liityt Viiltoklaaniin. Tarkemmin sanottuna Kuolonklaaniin."

Tietenkin. Olin osannut odottaa tätä, mutta en ollut tarkemmin miettinyt, mitä tekisin. En ollut halunnut miettiä.

"Et näytä yllättyneeltä", Kalmalilja sanoi hymyillen omalla, ilottomalla tavallaan.

"Koska en ole", murahdin käännähtäen ympäri selin kuolonklaanilaiseen. Kalmalilja varmasti oletti, että suostuisin. Ja miksen suostuisi, muutenhan hän tappaisi minut. Päätöstäni miettiessäni ajatukseni karkasivat yllättäen Urhomieleen. Kissaan, jota olin viimeisimpänä olettanut kaipaavani. Olin ajatellut vihaavani häntä, mutta hän oli silti veljeni. Ikävöin niitä aikoja, kun välillämme oli sopu. Tietenkin se olin minä, joka olin aiheuttanut sen kitkan välillemme, mutta se oli hankalaa myöntää. Oli helpompi syyttää Naalitähteä tai Urhomieltä.

"Et taida jättää minulle vaihtoehtoa", murahdin matalasti ja käännyin takaisin Kalmaliljan puoleen.

"Jätinhän minä", naaras naukaisi jäisesti. "Kuole, tai liity joukkoomme. Sinä kuulut Kuolonklaaniin. Huomaat sen kai itsekin? Tuo kunnianhimo, se on ottanut sinusta vallan jo kauan sitten. Miten voisit taistella Metsäklaanin puolella, kun tiedät, ettei se anna sinulle mitään?"

"Mutta Viiltoklaanin puolella joudun taistelemaan perhettäni vastaan", sanoin hiukan haastavasti. Tiesin kuitenkin, että minun olisi tehtävä niin kuin Kalmalilja tahtoi. Hän oli täysin kykeneväinen tappamaan minut.

"Kuolisit siis mieluummin?"

Seisoin hetken hiljaa paikoillani. Olin tehnyt päätökseni.

"En."

Kuljimme Kuolonklaanin leiriä kohti. Kalmalilja ei ollut käskenyt minua jättämään Tuuliklaania heti, mutta olin itse päättänyt niin. Olisi parempi lähteä tällä tapaa salaa, ilman että näkisin, miten perheeni häpeäisi minua. Halusin, että he olisivat ylpeitä minusta, ja ehkä vielä voisin saavuttaa sen Viiltotähden avulla. Hän oli sellainen soturi, jota voisin seurata. Viiltotähti oli Kuolonklaanin perustaja, ainakin entisessä elämässään. Hän oli kuitenkin kuollut, kun Myrskyklaanin Leijonaloikka oli tappanut hänet kuita sitten käydyssä sodassa. Tuolloin Viiltotähti oli Kuolonklaanin kanssa taistellut yksin muita neljää klaania vastaan. Päälliköllä oli paljon kokemusta, joten uskoin, että hän voisi johtaa Viiltoklaanin voittoon.

Pian saavuimme Kuolonklaanin leirin suulle. Mustavalkoinen naaras pysähtyi sitä ennen.

"Enää ei ole paluuta", soturi murahti. Sitten hän pujahti leiriin sisään ja minä seurasin.

Olin odottanut laumaa hulluja, kylmäverisiä tappajia ottamassa minua vastaan, mutta leirin aukio olikin tyhjä. Aamuaurinko oli kuitenkin nousemassa, joten pian kissat varmasti heräisivät.

"Mitäs nyt?" kysyin Kalmaliljalta ympärilleni vilkuillen.

"Odotamme, että arvon päällikkömme herää", hän tokaisi ja istuutui. Seurasin hiukan epäröiden, yhä varuillani Kalmaliljan esimerkkiä ja istuuduin minäkin.

//Viilto?

//693 sanaa

Kalmalilja, 06.12.2018

"Lähdetään sitten", murahdin tuoreelle viiltoklaanilaiselle. Viiltotähti oli juuri hyväksynyt Mahtivarjon puolellemme. En kuitenkaan tiennyt tarkkaan, mitä päällikkö oli soturille sanonut, en nimittäin ollut ollut itse paikalla. Mahtivarjo oli kuitenkin ilmoittanut, että hänet hyväksyttiin ja hänet pitäisi nyt viedä Emonsuulle. Emonsuulla majailivat useat ylösnousseet, kuten Kylmähenkäys ja Sulkakynsi. Siellä oli myös toinen entinen tuuliklaanilainen, Hohdehanki. Ehkä Mahtivarjo saisi hänestä seuraa, olivathan he samassa tilanteessa.

Musta kolli asteli perääni, kun suuntasin askeleeni ulos leiristä kohti Korkokiviä. Päätös oli ollut hänelle hankala, vaikka en ollutkaan oikein jättänyt hänelle vaihtoehtoa. Mahtivarjon koko perhe oli Tuuliklaanissa. Hän oli syntynyt ja kasvanut siellä, oppinut klaanin tavat ja tullut osaksi sitä. Hän oli ollut ensin klaanin oppilas, sitten soturi. Tuuliklaanilla olisi varmasti aina tärkeä paikka hänen sydämessään, minun oli vain varmistettava, ettei liian tärkeä. Olisi noloa, jos ensimmäisen tilaisuuden tullen hän siirtyisi takaisin Metsäklaanin riveihin. Mahtivarjon tuli olla ehdottoman uskollinen Viiltoklaanille. Hänen oli myös osoitettava se, jota häneen luotettaisiin.

En tiennyt, mitä hän tekisi, jos hyökkäisimme Tuuliklaaniin. Kolli varmasti toivoi, ettemme koskaan tekisi sitä, mutta mielestäni se oli todennäköistä. Ja vaikka emme suoraan hyökkäisi sinne, Tuuliklaani tulisi silti kärsimään. Tiesin, ettei Mahtivarjo ollut vielä valinnut puoltaan. Hän luuli taistelevansa Viiltoklaanissa, mutta tosiasiassa hän ei tiennyt. Ajan myötä hänen olisi tehtävä päätös.

Kulkiessamme metsän halki nuori soturi katseli ympärilleen uteliaana, muttei enää niin epäluuloisesti. Huomasin sen vilkaistessani aina välillä taakseni. Mahtivarjon katse kiersi reviiriä, sen puita ja pensaita, polkuja, kuin yrittäen painaa jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Se oli hyvä; hänen tuli tuntea reviiri läpikotaisin. Vaikka hän nukkuikin muusta klaanista erillään, oli hän silti osa meitä. Kierrättäisin hänet huomenna koko reviirin läpi ja näyttäisin hänelle rajat. Odotin kiinnostuneena, miten hän reagoisi kulkiessamme Tuuliklaanin rajaa pitkin. Hän oli käynyt siellä useaan otteeseen minua tavatessaan, mutta nyt hän oli rajan toisella puolella.

Pian haistoin ukkospolun tutun, inhottavan hajun. Mahtivarjokin haistoi sen, sillä kuulin takaani tukahdutetun yskäisyn. Polkua lähestyessämme aloimme kuulla hirviöiden suhinaa niiden juostessa mustaa polkua pitkin. Nyt oli aamu, ja tähän aikaan hirviöitä oli eniten. Saapuessamme metsän reunaan seisahduimme lyhyelle kaistaleelle, joka viherlehden aikaan oli nurmen peitossa. Nyt sen päällä oli vain lunta.

Lehtikadossa oli kaiken muun kurjuuden lisäksi sekin huono puoli, että hirviöistä tuli paljon holtittomampia. Jos polku oli jäässä, ne liukastelivat ja saattoivat syöksyä pois ukkospolulta. Lehtikadon aikaan polulla kulki usein myös outoja, vilkkuvia hirviöitä, jotka olivat tavallista suurempia. Ne keräsivät lumen pois polulta, jotta hirviöillä olisi helpompi kulkea.

Valmistauduin ylittämään ukkospolun, mutta muistikin yllättäen jotain.

"Hetkinen", murahdin ja käännähdin Mahtivarjon suuntaan. "Te ette ylittele ukkospolkuja Tuuliklaanissa. Oletko koskaan ylittänyt yhtäkään?"

Mahtivarjo pudisti päätään.

"Ei ole ollut tarvetta."

"Eipä tietenkään", tuhahdin ja käännyin jälleen ukkospolkua kohti. "No, sitten sinun pitää oppia."

"Tiedän miten se tehdään", kolli sanoi hiukan puolustellen. "Ensin katsotaan, tuleeko hirviöitä. Sitä seuraa nopea mutta tarkkaavainen ylitys."

"Kyllä. Mennään sitten, en jaksa selostaa sinulle jokaista yksityiskohtaa."

Vilkaisin kumpaankin suuntaan. Kaukaisuudessa näkyi sininen hirviö, mutta ehtisimme toiselle puolelle hyvissä ajoin, ennen kuin se tulisi kohdallemme. Astuin siis tielle ja riensin sen toiselle puolelle, Mahtivarjo perässäni. Pian kaksijalkojen peto suhahti ohi takanamme.

"Jatketaan", murahdin heilauttaen häntääni. Jatkoimme matkaamme korkeita kivisiä huippuja kohti. Pian näimme edessämme eräänlaisen suuren kuopan, joka ympäröi neliönmuotoista Emonsuuta. Siellä täällä istui kissoja, kuka mistäkin klaanista. Suurin osa heistä oli kuolonklaanilaisia, mutta osa varjoklaanilaisia ja tuuliklaanilaisia. Huomasin Sulkakynnen astelevan meitä kohti.

"Kukas tämä on?" naaras kysyi nyökäten Mahtivarjon suuntaan.

"Uusi viiltoklaanilainen, Mahtivarjo. Hän tulee Tuuliklaanista", selitin entiselle päällikölle. Sulkakynsi nyökkäsi hiukan epäluuloisen oloisesti.

"Tuuliklaanista, vai? No, tervetuloa."

Mahtivarjo katsoi hiukan epäröiden minusta Sulkakynteen, Sulkakynnestä minuun.

"Voit mennä vaikka saalistamaan", naaras murahti hetken päästä. Musta kolli kurtisti kulmiaan selvästi pahastuneena siitä, että joku käskytti häntä, mutta hetken päästä hän lähti kuitenkin matkoihinsa.

Käännähdin itsekin ympäri ja lähdin.

Astuin sisään leiriin. Aurinko oli noussut korkealle taivaalle ollessani poissa, ja nyt leiri oli jo täynnä elämää. Ohitseni kulki juuri lähtevä metsästyspartio. Kauempana huomasin Hiiripisaran, joka oli jokin aikaa sitten ylösnoussut. Hän oli Kielomyrkyn tytär, ja muistuttikin häntä paljon ulkomuodoltaan.

"Hei", murahdin viileästi seisahtuessani naaraan eteen. Voisin aivan hyvin kysellä häneltä kuulumisia, vaikken sitä koskaan tehnytkään, olihan soturi jälkeläiseni.

"No, miltä tuntuu olla taas elävien keskuudessa?"

//Hiiri?

//666 sanaa

Kalmalilja, 13.01.2019

Astelin Pihlajakynnen kannoilla hänen johtaessaan rajapartiota takaisin leiriä kohti. Viime aikoina oli ollut epäilyttävän hiljaista. Viiltoklaani oli hyökännyt Myrskyklaanin leiriin, mutta Metsäklaanilta ei ollut toistaiseksi tullut minkäänlaista vastausta. Se oli outoa, luulin, että he olisivat yrittäneet kostaa. Ja ehkä he yrittivätkin, ehkä kosto oli vielä tulossa.

Sää oli muuttunut huomattavasti kylmemmäksi. Partion kissojen hengitys huurusi ilmassa ja lunta leijaili hiljalleen turkeillemme. Joskus lumisade ei ollut tällaista, vaan joskus pyrytti kuin viimeistä päivää. Joskus tuuli paiskautui kasvojamme vasten tuoden mukanaan teräviä jäähitusia. Toisinaan ilma oli lauhaa, mikä oli muuten mukavaa, mutta tuolloin polut olivat peilijäässä. Tuntui, ettei lehtikadossa ollut mitään hyvää.

Muistelin, miten Raepisara oli joskus sanonut nauttineensa lehtikadosta. Kai se oli kuolonklaanilaisen luonnolle sopivaa; lehtikato oli kylmä ja armoton. Nyt en vain millään ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi pitää tästä.

En ollut vieläkään saanut selville, mitä Raepisaran ja Viiltotähden välillä oli tapahtunut. Minulla oli omat epäilykseni, ja osin en halunnut selvittää, olisivatko ne totta. Minun tilanteeni oli hankala. Olin uskollinen Viiltotähdelle, jonka sisäpiiriin olin raivannut tieni, ja joka voisi tarjota minulle valtaa, jota niin kovasti janosin. Rakastin kuitenkin Raepisaraa, mutta tiukan paikan tullen en ollut varma, kumman valitsisin. Tekikö se minusta huonon kumppanin? Ehkä.

Haistoin ukkospolun katkun jo kaukaa, samoin kuin Pihlajakynsi, jonka näin nyrpistävän nenäänsä. Pian puiden takaa avautui lyhyt luminen aukea, ja sen jälkeen kaksijalkojen polku. Astellessamme sitä lähemmäs huomasimme, että sen pinta oli jäässä. Hirviöitä ei näkynyt, joten Pihlajakynsi astahti ensimmäisenä jäälle ja tarrasi kynsillään siihen pysyäkseen pystyssä. Seurasin häntä korvat höröllä lähestyvien hirviöiden varalta yrittäen samalla olla liukastelematta. Toisella puolella jatkoimme matkaamme leiriin.

//256 sanaa

Kalmalilja, 09.04.2019

"Lähdetään", murahdin johtamalleni partiolle siirtäessäni maata pois peitettyäni sillä saaliini, orava ja kaksi hiirtä. Hiirenkorvan aika oli viimein koittanut, ja nyt riistaakin alkoi esiintyä tiuhempaan. Vielä oltiin kaukana viherlehdestä, mutta suunta oli oikea.

Pihlajakynsi astahti taakseni yhtä ylimielisen näköisenä kuin aina. Hänen lisäkseen mukanani olivat Mäyräraita ja Naakkalaulu. Nyt kaksikko asteli luoksemme kantaen kumpikin suussaan lintua tai paria. Nyökkäsin hyväksyvästi nuoremmille kissoille ja käännähdin ympäri ottaen suunnan kohti leiriä.

Leirissä kävin nopeasti nakkaamassa saaliini tuoresaaliskasan päälle. Siksi nopeasti, että olin nähnyt Viiltotähden istuvan leirissä, ja minulla oli hänelle asiaa. Tietenkin olisin halunnut tietää, mitä hänen ja Raepisaran välillä oli tapahtunut, mutta sitä en ollut vieläkään saanut selville. Olin jo alkanut ajatella, että en ehkä haluaisikaan; mitä jos jotain tosiaan olisi tapahtunut, ja joutuisin valitsemaan heidän välillään? En halunnut päätyä siihen tilanteeseen, sillä Viiltotähteä seuraamalla voisin saada ennen näkemätöntä valtaa. Raepisaraa taas rakastin.

Istuuduin kookkaan harmaan kissan viereen kivikasvoisena kuten yleensäkin.

"Onko mitään uutta tietoa Jokiklaaniin hyökkäyksestä?" kysyin vilkaisten päällikköä. Toivoin pääseväni mukaan, ja tietysti oletin sitä, olinhan klaanin kokeneimpia sotureita. En pitänyt Jokiklaanista. He olivat heikkoja, mutta silti uskalsivat olla ylpeitä, vaikkei heillä ollut siihen mitään syytä.

//Viilto?

//187 sanaa

Viiltotähti, 11.04.2019

Käänsin viileän katseeni Kalmaliljaan. Soturi istui vierelläni ja odotti vastaustani kysymykseen Jokiklaanin hyökkäyksestä.

“Ei mitään merkittävää. Hyökkäys siirtyi myöhemmälle, muusta en tiedä. Liittolaimem ilmoittaa saadessaan enemmän tietoa”, vastasin murahtaen ja annoin kynsieni viiltää ilmaa.

“Mutta me olemme valmiita. Pimeyden Metsä seisoo takanamme ja auttaa meitä selviämään. Mutta minulla on sinulle tärkeä tehtävä, josta et voi kieltäytyä”, nau'uin ja kohtasin nyt soturin katseen. Kalmalilja kallisti päätään ja siristi silmiään. Hän yritti tulkita ilmeetöntä ilmettäni.

“Kerro lisää”, kokenut naaras kehotti ja heilautti häntäänsä. Kohensin asentoani ja käänsin katseeni naaraasta leirin pääaukiolle. Kissat risteilivät leirissä sinne tänne harkitusti ja suorittivat jokapäiväisiä toimiaan.

“Olet kai huomannut, että ylösnousseet ovat kasvattaneet Metsäklaanin kokoa runsaasti. Asian täytyy muuttua. Jos kohtaamme heidät kaikki sodassa, joudumme alakynteen. Tehtäväsi on teurastaa mahdollisimman moni metsäklaanilainen, mahdollisimman raa'alla tavalla ja lähettää selvä viesti: Me olemme voittajia”, naukaisin viestin ylpeällä äänellä, mutta muuten ääneni oli tasainen ja rauhallinen. Tunsin Kalmaliljan katseen minussa.

“He kulkevat näinä päivinä joukoissa”, naaras huomautti kärkkäästi.

“Tiedän. Siksi otatkin Pisaraviillon ja Verikyyneleen mukaasi. He auttavat sinua, Pisaraviilto voimallaan ja Verikyynel nopeudellaan”, murahdin. Kalmalilja nyökkäili.

“Kauanko aikaa tehtävän suorittamiseen on? Milloin aloitan?” kokenut soturi kysyi. Käänsin katseeni häneen ja huomasin ylpeän ilmeen. Hän taisi olla tyytyväinen siihen, että olin valinnut juuri hänet tehtävän johtoon.

“Aloitat heti ja jatkat niin kauan kuin suinkin voimme. Ympäri vuorokauden, saatte pitää kolme virallista taukoa leirissämme, jotka ovat nukkumista ja syömistä varten. Muita sääntöjä ei ole, mutta pidä korvasi ja silmäsi auki ja ilmoita minulle välittömästi kaikki mahdollisestikin tärkeät tiedot”, naukaisin vakavalla äänellä ja odotin Kalmalilja vastausta.

//Kalma? Jos se suostuu tähä ni voijaa vaik sopii et keit saa tappaa xdd

// 253 sanaa

Pirstaletassu, 25.09.2018

"Vaikutan äkäiseltä?" tuhahdin kuin en muka tietäisi mistä naaras puhui. Hän kuitenkin sai jo kaiken selville, joten miksi en kertoisi hänelle. Ja olisiko mitään järkevä valehdellakaan, ettei minulla muka olisi mikään.

"Sinussa ei välttämättä mätä mikään", naukaisin kyllästyneenä koko keskusteluun. Kalmalilja vaikutti ihan normaalilta kuolonklaanilaiselta, joten ei hänessä mitään vikaa ollut. Mutta hänen opetustyylissään kylläkin. Jos oppilasaikani tulisi olemaan kuopan kaivelua ja juoksemista siellä täällä, minkälainen soturi minusta oikein tulisi. Kostohenki ja Jäälilja olivat kylläkin luvanneet lisäopetusta, jos oma mestari ei miellyttäisi. Eli jos Kalmaliljan koulutustapa ei toimisi tai tuottaisi tulosta, voisin aina kääntyä isäni puoleen. Mutta olisihan se tietysti hyvä, että Kostohenki saisi keskittyä omiin tehtäviinsä, joten en ainakaan tulisi vähään aikaan häiritsemään häntä.

"Tiedätkö yhtään miten toiset opettavat mestareitaan? Kaivattavatko hekin kuoppia oppilaillaan noin muuten vain? Oletko täysin varma, että kuopan kaivuu auttaa minua enemmän kuin taisteluharjoitukset?" murahdin Kalmaliljalle värisyttäen viiksiäni. Suorastaan tuijotin naarassoturia siristellen silmiäni. Pienen hetken jälkeen kuitenkin tajusin, mitä olin sanonut. En voinut kuitenkaan enää perääntyä, joten pidin katseeni tiiviisti Kalmaliljassa. En tiennyt alkuunkaan miten toiset kouluttivat oppilaitaan, mutta eivät kai he laitteneet oppilaitaan kaivamaan kuoppia. Tai sitten tein tästä vain itse liian ison asian. Mitä jos Kalmalilja olisikin ollut koko ajan täysin oikeassa? Näyttäisin ihan naurettavalta hänen silmissään. Minun pitäisi kyllä korjata tämä tilanne jotenkin. En aikoisi pyytää anteeksi taikka perua sanojani, en ollut sellainen kissa. Piti siis vain tyytyä tähän. Olla vain hiljaa ja odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kenties minusta myös näkyi hermostuneisuus, vaikka kuinka yritin peitellä sitä.

//Kalma?

// 245 sanaa

Kalmalilja, 26.09.2018

"Olen", tuhahdin huitaisten hännälläni ilmassa. Pirstaletassu oli juuri kertonut mielipiteensä koulutustavoistani, enkä ollut yllättynyt. Tätä olin itse asiassa odottanut, ja nyt kun kävisimme asian kunnolla läpi, ehkä oppilaani viimein keskittyisi harjoituksiinsa mököttämisen sijaan.

"Olen selittänyt tämän sinulle jo monta kertaa. Sinä et ole valmis taisteluharjoituksiin", selitin tyynesti. Pirstaletassu vaikutti jotenkin hermostuneelta, mutta hänellä ei ollut mitään syytä siihen.

"Eivätkä ole muutkaan oppilaat, ja jos heidän mestarinsa aloittavat taisteluharjoitukset jo nyt, he ovat vain tyhmiä. Oppilaita koulutetaan aina monta kuuta, on parempi käyttää se koko aika hyödyksi. Yrutä nyt ymmärtää, että minä en muuta haluakaan kuin kouluttaa sinusta mahdollisimman hyvän soturin. Se on minun tehtäväni mestarina. Ja minähän päätän, milloin sinusta tulee soturi, joten olisi parempi, että keskityt koulutukseesi. Muuten saatan pitää sinut pidempään oppilaanani."

Nyökkäsin lyhyesti ja käännähdin ympäri jatkaakseni matkaa. Epäilin edelleen, ymmärsikö Pirstaletassu harjoitusten tärkeyden. Mutta hän huomaisi sen kyllä silloin, kun aloitimme taisteluharjoitukset. Saalistusharjoituksetkin aloitettiin ennen sitä. Olin ajatellut, että voisimme ehkä aloittaa ne jo pian, kunhan ensin tekisimme minun harjoituksiani. Kärsivällisyys oli tärkeää, ja se näytti osin uupuvan oppilaaltani. Olin silti tyytyväinen. Hän olisi voinut käyttäytyä paljon röyhkeämmin minua kohtaan. Mestarin ja oppilaan välillä oli tärkeää olla molemminpuolinen kunnioitus, ja olimme ainakin hyvin lähellä saavuttaa sen.

Jatkoimme matkaa takaisin hiljaisuuden vallitessa. Olin toivonut voivani puhua Lintulumolle partion aikana, mutta naaras oli päättänyt pysyä tiukasti partion hännillä. En voinut siis vain vaivihkaa vaihtaa sanaa hänen kanssaan. Puhuminen saisi jäädä leiriin.

Saavuimme jälleen ukkospolun reunalle. Hirviöitä ei näkynyt, joten ylitimme sen rauhallisesti. Pian tämän jälkeen saavuimme leiriin.

"Voit tehdä loppuillan mitä lystäät", naukaisin ja nyökkäsin. "Kunhan muistat mennä ajoissa nukkumaan. Meillä on huomenna paljon töitä."

Pirstaletassu nyökkäsi myös ja juoksi tiehensä. Käännyin Lintulumon puoleen ennen kuin hän ehti karata.

"Meillä on puhuttavaa", murahdin ja astelin ulos leiristä. Katsahdin taakseni. Lintulumo näytti epäröivän hetken, mutta lähti sitten varuillaan perääni. Johdatin hänet kauemmas leiristä; ei ollut jokaisen kuolonklaanilaisen asia kuulla puheemme. Kun olimme mielestäni tarpeeksi kaukana, pysähdyin.

"Tulithan sinä. En olisi uskonut", tuhahdin hymyillen jäisesti. "Jotenkin minusta on viime aikoina tuntunut, että olet vältellyt minua."

Lintulumo pyöräytti silmiään halveksivaan sävyyn ja istuutui alas.

"Olisin voinut jättää tulematta", hän murahti vastaukseksi. "Ja vältellytkö? Ehkä olenkin. Syy siihen ei kuulu sinulle."

"Sinulla siis on syy sille? No mutta, totta kai se kuuluu minulle. Itse asiassa osaan ehkä arvata sen. En katsos ole siitä tyhmemmästä päästä."

Astahdin lähemmäs valkoista naarasta silmiäni siristäen.

"Sinä olet vihainen minulle. Koska olen käyttänyt sinua hyväkseni. Ja koska olen pitänyt sinua heikkona. Ja satuttanut sinua", naukaisin hiljaa. "Vähän niin kuin kumppanisi? Ja poikasi? Voin oikein tuntea vihasi heitä ja minua kohtaan. Olet täynnä sitä. Vihaat sitä, miten kaikki näkevät sinut heikkona naarasparkana, joka ei osaa pitää puoliaan. Mutta etkö sinä ole vähän sellainen?"

Lintulumo nousi salamannopeasti ylös sähisten.

"Sinä et tiedä minusta mitään! Et ole koskaan välittänyt selvittää. Mutta jos haluat tietää, olet oikeassa. Minä vihaan sinua. Ja tulen aina vihaamaan."

"Sitten sinun on hyödynnettävä tuota vihaa. Se on suuri voimavara, hyvin suuri. Sinä haaskaat sen täysin. Käytä sitä johonkin."

Lintulumo astahti uhkaavasti lähemmäs minua. Hänen niskakarvansa olivat nousseet silkasta raivosta.

"Mihin?" hän sihahti. Astahdin yhä lähemmäs häntä, niin että kasvomme olivat vain hiirenmitan päässä toisistaan. Hymyilin hänelle kylmästi.

"Lopeta Lintulumona oleminen. Älä ole enää säälittävä ja avuton."

Äkkiä naaras hyökkäsi kimppuuni sähisten villisti. Pyörimme maassa huitoen tassuillamme toisiamme, viiltäen toistemme turkkeja verille. Lintulumo sai minut painettua maatani vasten ja oli valmiina raatelemaan vatsani, mutta sitä olinkin toivonut. Potkaisin hänet voimakkaasti pois päältäni ja nousin nopeasti ylös.

"Sinä et ole koskaan muuta ollutkaan! Muistatko, kun tein nuo arvet sinulle? Kostitko sinä minulle? Et! Sen teki Vahvamieli."

Lintulumo loikkasi jälleen suuntaani, mutta väistin ja viilsin hänen kylkeään. Naaras oli niin vihainen, ettei juuri keskittynyt siihen mitä teki, joten sain useimmat hänen iskuistaan väistettyä. Pian olimme nousseet takajaloillemme ja hutkimme tassuillamme toisiamme. Lintulumo läimäisi pääni sivua ja horjahdin hiukan taaksepäin. Hetken ajan huohotimme toisiamme vastapäätä. Soturin katse näytti siltä, että se voisi polttaa.

"Näytä minulle, mihin vihasi pystyy", sihahdin. Lintulumo teki suuren loikan, ja sai minut kaadettua maahan. Nousin äkkiä seisomaan. *Hyvä. Hänestähän on taistelijaksi.*

"Minun ei tarvitse näyttää sinulle mitään."

Hän syöksyi nopeasti minua kohti, mutta olin nopeampi. Tilanne oli oivallinen sen suhteen, mihin olin pyrkimässä. Mihin olin koko ajan pyrkinytkin. Kohotin tassuni ja tähtäsin iskuni Lintulumon kasvoihin. Kuului korviavihlova rääkäisy ja Lintulumo luuhistui maahan. Hän huusi tuskissaan ja näytti vapisevan hillittömästi. Verta valui vuolaasti hänen kasvoistaan, eikä sille näyttänyt tulevan loppua. Kun naaras nosti päätään, hän paljasti karmean näköisen toisen puolensa, josta nyt puuttui silmä. Kipu oli varmasti sietämätöntä. Hänen kasvonsa olivat punaisen veren peitossa, samoin kuin minun toinen tassuni. *Itsepähän kerjäsit.* Lintulumo näytti menevän jonkinlaiseen sokkiin, pian hän varmaankin menettäisi tajuntansa. En tietenkään voinut jättää häntä tähän, minun olisi vietävä hänet leiriin. Astahdin naaraan viereen ja nostin hänet niskanahasta ylös. Lintulumo päästi taas rääkäisyn, kun iho hänen kasvojensa lähellä kiristyi.

"Nouse ylös, muuten et selviä. En voi kantaa sinua leiriin yksin", murahdin äkäisesti. En ollut varsinaisesti aikonut repiä häneltä silmää päästä, mutta nyt niin oli käynyt. En kuitenkaan halunnut, että hän kuolisi tänne. Enkä pelkästään itseni takia.

"Nouse ylös, tai kuolet. Saat päättää itse, mutta suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa."

Valkoinen naaras hiljentyi ja kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn. Otin hänen painonsa vastaan ja kuljetin soturin leiriin. Sinne ehdittyämme Lintulumo pyörtyi ja jäi makaamaan sisäänkäynnin luo. Välittömästi kaikki leirin kissat käänsivät katseensa meihin, ja huomasin, että minua todennäköisesti syytettiin tästä. Piti siis keksiä valhe.

"Hakekaa apua! Nyt", murahdin kahdelle lähimmälle soturille, jotka lähtivät viemään velttoa naarasta kohti parantajan pesää. "Olin kävelyllä metsässä, kun törmäsin häneen ja pariin kettuun, joiden kanssa hän taisteli. Sain ajettua ketun tiehensä, mutta se ehti kynsiä Lintulumon silmän irti. Vannon, että jos koskaan enää tapaan ne elukat, saavat ne kokea saman kohtalon."

Tiesin, että tarinani kestäisi vain niin kauan kunnes Lintulumo kertoisi totuuden. Siksi minun olikin varmistettava, ettei hän tekisi sitä. Mutta nyt en voisi tehdä sitä, parantajan pesässä oli liikaa väkeä.

Istuin odottamassa parantajan pesän ulkopuolella. Aioin olla ensimmäinen, jonka Lintulumo tajuissaan tapaisi, jottei hän ehtisi kertoa mitään. En ollut edes varma, seuraisiko siitä minulle mitään, sillä tämä vamma oli tullut taistelussa vahingossa. En kuitenkaan halunnut tulla tunnetuksi siitä. Enkä halunnut, että Vahvamieli tai Uljasroihu tulisi perääni. Lintulumo ei ehkä ollut heille elämänsä tärkeimpiä kissoja, mutta silti perhettä.

"Kalmalilja? Käskit minun ilmoittaa, jos hänen tilassaan tapahtuu muutoksia", naukui juuri pesästä ulos astunut Talvikkimuisto. Olin odotellut tässä jo tovin; yö oli laskeutunut tienoon ylle jo kauan aikaa sitten.

"Onko niitä sitten tapahtunut?" kysyin yrittäen kuulostaa hillitysti huolestuneelta. "En ole aina ehkä ollut kovin hyvä ystävä hänelle, mutta toivon todella, että hän toipuu."

Talvikkimuisto nyökkäsi myötätuntoisesti.

"Hän on heräilemässä. Voit mennä tapaamaan häntä, jos haluat. Olen joitanut hänen silmäänsä - tai sitä, missä se oli - ja olen varma että hän selviää."

Nyökkäsin ja nousin seisomaan.

"Kiitos."

Astuin sisään yrtintuoksuissen pesään. Oli jo hämärää, mutta erotin selkeästi Lintulumon valkoisen turkin pesän toisella reunalla. Istuuduin hänen viereensä ja kiersin häntäni tassujeni ympäri. Toisella puolella hänen kasvojaan oli paksu kerros hämähäkinseittiä.

Lintulumo avasi toisen, jäljellä olevan silmänsä. Heti kun hän tunnisti minut, hän sähähti ja yritti nousta ylös, mutta painoin hänet tassullani maahan.

"Et saa nousta vielä. Et ole vielä täysin toipunut."

"Sinä teit tämän minulle", hän sihahti vihaisesti ja yritti lyödä minua tassullaan, mutta väistin hänet helposti naaraan ollessa tuossa tilassa.

"En. Sen teki kaksi kettua, joilta minä sitten pelastin sinut. Ne kuitenkin ehtivät viedä sinulta silmäsi", naukaisin tyynesti naaraalle. "Tai niin klaani ainakin kuvittelee. Etkä sinä kerro heille totuutta."

Lintulumo sähähti halveksien.

"Sano yksikin asia mikä estää minua tekemästä sitä?"

"No, ensinnäkään siitä ei tule minulle mitään seuraamuksia. Toiseksi, poikasi saattaa sen jälkeen olla vaarassa kuolla toimestani. Kolmanneksi, haluatko todella sellaisen maineen? Menetit silmäsi taistellessa kanssani, ja olit liian heikko?

Minulla on parempi idea. Muistatko, mitä sanoin? Sinun pitää lopettaa Lintulumona oleminen. Ei pahalla, muttet ole enää kovin... lumoava."

Valkoinen naaras yritti jälleen hyökätä kimppuuni, mutta painoin hänet jälleen maahan.

"Ajattele nyt, tämä voi olla sinulle uusi alku! Ja nyt vihaat minua yhä enemmän, mikä tekee sinusta entistä voimakkaamman. Enkä minä tee sinulla mitään, jos pysyt samanlaisena, kuin ennen.

Tiedän kyllä, mitä sinulle tein. Enkä ole ylpeä siitä enkä siihen pyrkinyt. Mutta voin taata, että sinulle on enemmän hyötyä siitä ettet vihaa minua. Voin auttaa sinua kostamaan kaikille niille, jotka ansaitsevat kostosi. Ja minä voin antaa sinulle valtaa, jos vain tuet minua."

Nousin seisomaan ja käännähdin ympäri. Astelin parantajan pesän suulle, mutta pysähdyin ennen kuin astuin ulos.

"Siinäpä sinulle mietittävää. Onneksesi sinulla on aikaa siihen, nyt kun joudut toipumaan täällä."

Katsoin vielä hetken naarasta hilliten sisälläni kasvavan tyytyväisyyden tunteen. Tästä voisi tosiaan kehkeytyä jotain.

Heräsin aamulla aikaisin. En ehkä yhtä aikaisin, kuin edellisenä päivänä, mutta niin aikaisin, ettei aurinko ollut vielä noussut. Olisi aika viedä Pirstaletassu harjoituksiin. Toivoin, että hän oli mennyt aiemmin nukkumaan. En viitsinyt käyttää tavattoman paljoa aikaa hänen herättelyynsä.

Astelin soturien pesästä ulos varoen muiden häntiä ja jalkoja. Aamu oli aivan yhtä kolea ja sumuinen kuin eilen, joskin taivaalla riippuvat pilvet näyttivät uhkaavammilta. Toivottavasti ei alkaisi sataa.

Oppilaiden pesän suulla seisahduin.

"Pirstaletassu, lähdemme harjoituksiin. Nyt."

//Pirstale?

//1479 sanaa

Pirstaletassu, 26.09.2018

Loppuilta vapaata! Tätä minä olinkin odottanut. Ihan ensimmäisenä suunnistin suoraan oppilaiden pesään ja etsin makuualuseni, jolle lysähdin väsyneenä. Siinä makoillessani ja levätessäni mieleeni nousi asiat, joista Kalmalilja oli partion aikana puhunut. Ehkä naaras oli oikeassa. Ehkä hän oli paljon viisaampi mestari kuin muut. Ehkä minun pitäisi vain luottaa häneen ja siihen, että minusta vielä tulisi hänen koulutuksessaan yksi vahvimmista sotureista. Kyllähän minusta sellainen muutenkin tulisi, mutta vähemmän aikaa kuluisi Kalmaliljan opetuksessa. Aloin jo pohtimaan, mitä huomenna olisi tiedossa. Samanlaistako? Vai jotakin muuta? Olin jo saamassa intoani takaisin, jonka aiemmat ennakkoluuloni olivat karkottaneet. Se oli vain hyvä asia. Kyllä minä nyt itsekin ymmärsin, kuinka opin parhaiten. Ja tottahan toki minä halusin oppia ja kehittyä vahvaksi soturiksi.

Jonkun aikaa siinä makoiltuani aloin vilkuilemaan ympärilleni. Sisaruksiani ei näkynyt missään. Kaipa he olivat juuri tällä hetkellä jossain muualla. Olisin kyllä toivonut heidän olevan täällä seuranani. Minulla oli niin valtavasti kerrottavaa heille. Ja heillä ehkäpä myös minulle. Tuhahdin ja nousin ylös. Sujahdin ulos pesän hämäryydestä ja vilkaisin taivaalle. Olin jo aikeissa tehdä jotain, mutta ehkä olisi parasta jo mennä nukkumaan. Ties mitä siitä seuraisi, jos en menisi. Olisi siis parempi mennä nyt. Astelin takaisin oppilaiden pesään omalle sammalvuoteelleni. Käperryin siihen mukavasti ja suljin silmäni. Pian vaivuin uneen.

Heräsin omia aikojani. Haukottelin hieman ja nousin istumaan. Nyt sentään ehtisin sukia turkkiani. Se oli jälleen yön jäljiltä takussa. Suin nopeasti isoimmat takut sileäksi, kunnes nousin hieman venyttelemään. Murahdin tyytyväisenä pitkien unien jälkeen. Oli ollut kannattavaa mennä aikaisemmin levolle.

Eikä aikaakaan, kun oppilaiden pesän suulta kuului tuttu huuto. Tassutin ulos pesästä virkeänä, ainakin virkeämpänä kuin eilen. Katsahdin odottavan näköisenä Kalmaliljaan.

"Mitä teemme tänään?" kysyin. Toisin kuin eilen, minulla ei ollut nyt nälkä. Oli ollut hyvä valinta syödä se mehevä jänis kuoppien kaivelun jälkeen. Se täytti onneksi vieläkin vatsaani. Toivoin tosiaan jotain normaalia, mutten oikeastaan edes tiennyt normaalista. Osittain osasin myös odottaa jotain erikoista harjoitusta. Samapa se mitä tekisimme, kunham se vain auttaisi minua.

//Kalma?

Kalmalilja, 29.09.2018

Kohotin kulmiani hivenen yllättyneenä, kun Pirstaletassu astui reippaasti ulos oppilaiden pesästä häntä kutsuttuani. Selvästi hän oli noudattanut ohjettani ja mennyt aikaisemmin nukkumaan. Tänään en ehkä kuulisi niin paljoa marinaa, oli se sitten sanatonta tai ei.

"Mitä me teemme tänään?" oppilaani kysyi. Toivoin, ettei hän olettanut, että aloitamme jo "oikeita" harjoituksia. Olin jo valmiiksi miettinyt, mitä tänään tekisimme.

"Näet sitten. Seuraa minua, lähdetään", murahdin ja heilautin häntääni. Astelin sitten ulos leiristä harmaa kollioppilas perässäni. Kun olimme kävelleet hetken ajan, kiristin jälleen tahtini juoksuun. Juoksin hiukan nopeammin kuin eilen. Kaikki harjoituksiin menevä aika oli käytettävä hyödyksi, samoin kuin siirtymiset paikasta toiseen. Ainakin Pirstaletassusta tulisi nopeampi juoksija.

Hiljensin tahtiani kun aloimme lähestyä sitä paikkaa, jossa eilen harjoittelimme. Kuoppa oli yhä tallella. Hyvä. Se tulisi tarpeeseen. Pysähdyin kuopan luo ja istuuduin. Pirstaletassu saapui luokseni ja annoin hänelle hetken aikaa tasata hengityksensä.

"Tänään et kaiva kuoppia", naukaisin, mutta ennen kuin oppilas ehtisi innostua, jatkoin. "Haluan sinun täyttävän kuoppani lehdillä. Mutta vain vihreillä, joita ikävä kyllä on vain puiden latvustoissa. Sinun on siis kiivettävä ylös ja tuotava minulle lehtiä. Yksi kerrallaan, muutenhan tämä olisi aivan liian helppoa."

//Pirstale?

//181 sanaa

Pirstaletassu, 30.09.2018

Hyvä, että sain pidettyä suuni kiinni. Mieleni olisi tehnyt päästellä parit hiirenpapanat ja paljon muutakin ulos. Sentään sain pidettyä ne sisällä. Lehtiä kuopan täytteeksi? Vain vihreä lehti kelpaisi Kalmaliljalle. Ja niitäkin pitäisi hakea yksi kerrallaan puusta! Upotin kynteni maahan ja keskityin vain pitämään itseni rauhallisena. Ehkä onnistuin, ehkä en.

"Selvä", naukaisin mahdollisemman tyynesti ja loikin lähimmän lehtipuun luokse. Kuopan kaivaminen ja täyttäminen oli ollut pientä tähän harjoitukseen verrattuna. Oli turhauttavaa ajatella, että tuolla jossain tälläkin hetkellä muut oppilaat saattoivat olla harjoittelemassa saalistusta tai taisteluja ja minä se täällä vain täyttelin kuoppia vihreillä lehdillä, joita piti hakea puusta yksi kerrallaan. Olin kuitenkin eilen ymmärtänyt jotain tärkeää, kiitos Kalmaliljan selityksien. Ilman niitä olisin joutunut kokonaan vihan valtaan. Tajusin kyllä, että näistä olisi minulle apua, mutta kuinka paljon? Auttaisiko tämä minua enemmän kuin normaalit harjoitukset? En kyllä ollut varma normaalista. Ajattelin kuitenkin antaa asian vain olla ja keskittyä tähän tehtävään. Ei auttaisi jäädä murehtimaan erikoisista tehtävistä, se ei ainakaan auttaisi minua soturiksi. Niinpä huokaisin ja lähdin kiipeämään puuhun. Onneksi puun pinta ei ollut kauhean liukas, joten siihen oli melko helppo upottaa kynnet. Lähdin vaivalloisesti kipuamaan lähemmäs yhtä alinta oksaa. Tiesin jo heti, ettei kiipeily ollut minun juttuni. Mieleni olisi tehnyt hypätä heti takaisin maan kamaralle. Kiipeily ei ollut yhtään hauskaa. Siitä huolimatta jatkoin matkaani ja vähän ajan päästä saavutin alimman oksan. Kipusin sille seisomaan ja katselin ympärilleni. Ei vihreitä lehtiä. Niitä ilmeisesti oli vain puiden latvustoissa. Mutta jos joutuisin tällä vauhdilla hakemaan lehtiä yksi kerrallaan puusta ja täyttämään niillä kokonaan ison kuopan, en saisi hommaani valmiiksi moneen päivään. Sysäsin inhottavat ajatukset pois mielestäni.

"Keskity", tuhisin itsekseni ja lähdin kipuamaan ylemmäs. Ehkä en vain ollut löytänyt hyvää tekniikkaa kiipeämiseen. Ehkä sen löytäminen jälkeen sujuisi paremmin ja nopeammin. Voisikohan puun pintaa pitkin loikkia eteenpäin? Silloinhan pääsisi nopeammin latvaan. Ainahan kannatti yrittää. Tarrasin tiukemmin rungosta kiinni ja ponnistin. Irrotin otteeni ja pääsin ylemmäs hyvin nopeasti. Kun olin ottamassa ylempänä puusta kiinni, en saanut otetta. Vihdoin tassuillani ilmaa osumatta puun runkoon.

"Ketunläjät", sihahdin viuhtoen ilmaa. Tassuni tömähti yhdessä vaiheessa puuhun ja sain tarrattua kiinni. Huohotin hetken paikallani. Toivottavasti Kalmalilja ei ollut nähnyt! Mutta nyt olin taas alimman oksan kohdalla. Lähdin kiipeämään uudestaan, nyt paljon hitaammin. En halunnut ottaa virheliikkeitä, sillä ajatus maahan putoamisessa ei miellyttänyt. Etenin hitaasti, mutta varmasti.

Kesti kauan ennen kuin saavutin latvuston, josta löytyi kuin löytyikin vielä vihreitä lehtiä. Niissä ei ollut ainuttakaan kellertävää kohtaa, joten ne varmasti kelpaisivat Kalmaliljalle. Otin yhdestä lehdestä hampaillani kiinni ja irrotin sen oksasta. Se hampaissani lähdin kapuamaan alas puusta. Se sujui ainakin nopeammin kuin ylös kiipeäminen. Kun matkaa maahan oli enää vähän, loikkasin alas puusta neljälle tassulle sulavasti laskeutuen. Tassutin kuopan luokse ja pudotin sen pohjalle yhden vihreän lehden. Ei ollut kauhean hyvä määrä, sillä aikaa yhden lehden saamiseksi kuoppaan oli kestänyt niin kauan. Vilkaisin Kalmaliljan suuntaan.

"Miksen vain voisi tuoda montaa lehteä kerralla? Tämä sujuisi silloin paljon nopeammin", naukaisin mestarilleni. Tietenkin odotin salaa myönteistä vastausta, vaikka uskoinkin saavani kielteisen. Kalmalilja tietenkin pysyisi tässä yhdessä lehdessä, eikä antaisi minun hakea kerralla enempää. "Eikö se olisi paljon järkevämpi tapa?"

Uskoin kuitenkin, ettei ehdottama tapani ollut naaraan mieleen. Hän tietenkin pysyisi omassa tavassaan. Pian hän kuitenkin saarnaisi siitä, miten paljon enemmän yhden lehden haku auttoi minua. Omasta mielestäni ei kyllä auttanut. En kuitenkaan nyt näyttänyt kasvoillani mitään ilmeitä saati tunteita, vaan pyrin pitämään naamani peruslukemilla katsoessani samalla Kalmaliljaa.

//Kalma? Saattaa olla sekavuutta havaittavissa, iha näi varotuksena :'D

// 548 sanaa

Pirstaletassu, 23.09.2018

Jokainen karvani kihisi vihaa. Jouduin koko ajan rauhoittelemaan itseäni. Ensin Kalmalilja herättää minut kesken unien, sitten laittaa kaivamaan kuoppaa pitkän ajan ja sitten yhtäkkiä laittaakin täyttämään sen ja kaivamaan uuden muualle. Kynteni porautuivat niin syvälle maahan kuin kykenivät, jotta pystyin pysymään paikallani. Onneksi osasin jo hallita tunteitani - varsinkin vihaani. Olin oppinut siihen pentuaikoinani, ja niistä tosiaan oli nyt hyötyä. Ainakin turkkini pysyi tasaisena, enkä varmaankaan vaikuttanut päällepäin ollenkaan ärtyneeltä.

"Selvä", naukaisin niin mitään sanomattomalla äänellä kuin suinkin osasin ja aloin täytämään kuoppaa. Kauhoin tassullani kuopan viereen kasaantunutta maata kaivamaani kuoppaan. Tämä se tosiaankin opetti kärsivällisyyttä, joopa joo! Ei sitten yhtään järkevämpää tekemistä ollut? Toiset harjoittelivat saalistusta ja toiset taistelua, minä se vain täällä kaivoin kuoppia mestarini mieliksi. Saalistusta ajatellessa mahani murahti, nälkä kurni yhä kovempana. Melkoista ajan tuhlausta vain täytellä kuoppia! Nytkin olisin voinut ihan hyvin olla nauttimassa makoisasta jäniksestä sisaruksieni kanssa. Mutta ei. Täällä minä vain täytin kuoppaa.

Sain viimeinkin kuopan täytettyä, se onneksi sujui nopeammin kuin kaivaminen. Tamppasin vielä täytetyn kuopan päällä, kunnes katsahdin mestariini.

"Kelpaako?" kysyin, vaikkei minua oikeastaan edes kiinnostanut kelpasiko työnjälkeni vai ei. Naaras saisi kyllä itse parannella, jos ei kelpaisi. En jäänyt kuuntelemaan vastausta, vaan jatkoin uuden kuopan kimppuun. Jos halusin jäniksen kimppuun vielä tämän päivän puolella, pitäisi kaivaa nopeasti. Naarashan halusi tästä syvemmän kuin ensimmäisestä. Aloin kaivamaan toista kuoppaa vauhdikkaasti ja mahdollisimman nopeasti.

//Kalma?

Kalmalilja, 23.09.2018

"Kunhan se on täynnä", murahdin nuolaisten ohimennen tassuani. Olin huomannut, että Pirstaletassu oli hiukan tyytymätön harjoitustuokiooni, mikä tietenkin oli odotettavissa. Nuoret kissat eivät monesti ymmärtäneet, mikä oli paras tapa edetä. Missään asiassa. Minä taas olin kouluttanut jo muutaman oppilaan ja tiesin siis mitä tein. Lisäksi olin klaanin kokeneimpia sotureita. Oppilaani oli vain tajuttava, että minä tiesin häntä paremmin, miten hänet tulisi kouluttaa. Hän varmasti ajatteli, että halusin vain olla ilkeä, mutta minä halusin aina vain kouluttaa mahdollisimman taitavia sotureita. Sysisydän tuskin osasi kouluttaa oppilastaan niin kuin minä. Oppilaamme kasvoivat yhtä aikaa, joten voisin samalla verrata, kummasta tulisi parempi soturi.

"Jostain syystä minusta tuntuu, että tekisit mieluummin jotain muuta. Saalistaisit tai taistelisit", naukaisin mietteliäästi katsellen, miten oppilas kaivoi uutta, syvempää kuoppaa. Hän heitti tarmokkaasti hiekkaa taakseen ja kuopien maata nopeammin kuin aiemmin.

"Sinusta niin kai olisi parempi. Mutta jos ajattelet niin, olet kovin naiivi. Sinä et ole ensimmäinen oppilas, jota koulutan. Lisäksi minulla on huomattavan paljon enemmän elämänkokemusta kuin sinulla. Sinä olet vasta oppilas, joten miten sinä voisit paremmin tietää, mikä on sinulle parhaaksi?"

Nousin seisomaan ja astelin hitaasti Pirstalepennun luo ja istuuduin häntä vastapäätä hiljalleen kasvavan kuopan reunalle.

"On sotureita, jotka osaavat taistella. Mutta siihen se jääkin. He eivät osaa mitään muuta, kuin saalistuksen ja taistelun. He eivät osaa odottaa, sillä heiltä puuttuu kärsivällisyys. Eivätkä he osaa ajatella kuin yhdellä, omalla tavallaan taistellessa. Eivätkä he osaa keskittyä kunnolla. He osaavat ehkä hutkia tassuillaan ja purra, mutta se ei tee soturista taistelijaa. Oikean taistelijan tekevät tärkeät ominaisuudet, kuten rohkeus, päättelykyky ja kekseliäisyys. Lihakset ja massa ovat vain plussaa, mutta eivät välttämättömiä. Taistelussa ja saalistuksessa on kyse muustakin, ja toivon, että joskus ymmärrät tämän harjoituksen kehittävän sinussa sitä muuta."

Jonkin ajan kuluttua Pirstaletassun kuoppa vaikutti tarpeeksi syvältä. Se oli jonkin verran syvempi, kuin aiempi ja tällä kertaa hän oli kaivanut nopeammin.

"Hyvä, riittää. Itse asiassa haluankin kuoppani tuon puun juureen", nyökkäsin erään männyn suuntaan. "Täytä siis tämä kuoppa ja kaiva minulle uusi, syvempi kuoppa."

//Pirstale? :D

Pirstaletassu, 23.09.2018

Kuuntelin Kalmaliljan sanoja, ehkä hän oli oikeassa. Hän oli sentään kouluttanut aiemminkin oppilaan ja oli yksi klaanin kokeneimmista sotureista. Hänen puheissaan oli kyllä jotakin perää, mutten ainakaan näyttänyt naaraalle, että olisin muka edelleenkään kuopan kaivelun kannalla. Mutta ehkä olin jo pikkuhiljaa tajuamassa, mihin naaras tällä kaikella pyrki.

"Täytä siis tämä kuoppa ja kaiva minulle uusi, syvempi kuoppa", Kalmalilja naukui, joka oli jo ihan odotettavissakin. Nousin ylös kaivamastani kuopasta ja aloin lappamaan maata täytteeksi. Oikeastaan Kalmaliljan puheet olivat vakuuttaneet minut jo miltei kokonaan, että tässä oli jotain järkeä. Niinpä en sanonut mitään, vaan suhtauduin asiaan ihan normaalisti. Kiukku oli tiessään ja pystyin nyt keskittymään enemmän oleelliseen.

Kului taas aikaa, kunnes sain kuopan täytettyä. Astelin männyn luokse ja aloin kaivamaan kuoppaa sen juureen. Kumma kyllä, minua ei ärsyttänyt lähes yhtään. En kaivanut enää niin nopeasti kuin edelliset kuopat olin kaivanut, sillä väsymys alkoi painaa tassuissani. Yhdessä vaiheessa veinasin jo päästää haukotuksen, mutta sain sen onneksi keskeytettyä. En aikoisi näyttää Kalmaliljalle väsymystäni. Ehkä hän sitten ajattelisi, että olisin kaivanut kuoppia kylliksi ilman väsymystä hyvällä tahdilla ja päästäisi minut lepäämään? Jos joutuisin kaivamaan vielä yhdenkin kuopan, nukahtaisin varmaan pystyyn! Yritin lisätä tassuihini vauhtia, muttei se ihan onnistunut. Hyvä, että jaksoin edes tämän vertaa. Olin kyllä jo vahva ja voimakas, mutta tiesin, etten ollut vielä niin vahva, mitä tulisin joskus olemaan. Ja muutenkin, pentuna ei kauheasti mitään näin raskasta tehty. Korkeintaan raahattiin tuoresaalista pentutarhalle tai palloteltiin sammalpallolla. Ja siinä kaikki. Nyt olin jo melko poikki, kun en ollut näin raskaaseen ahertamiseen tottunut. Vilkaisin Kalmaliljan suuntaan kuin odottaen hänen sanovan, että mä riittäisi jo.

//Kalma?

Kalmalilja, 23.09.2018

Huomasin, että Pirstaletassun tahti oli alkanut hiukan hidastua. Tai ei edes hiukan, oppilas näytti jo aika väsyneeltä. Olin hiukan yllättynyt, eihän hän ollut kovin montaa kuoppaa joutuut kaivamaan, mutta en ehkä ollut arvioinut realistisesti hänen jaksamistaan. Nuori kollihan oli kuitenkin hädin tuskin kuusi kuuta vanha. Ehkä alussa olisi hyvä ottaa hiukan kevyemmin.

Katsahdin taivaalle ja huomasin, että aurinko oli jo noussut korkealle. Aika oli kulunut nopeampaa kuin olin luullut. Partioita oli varmasti jo liikkeellä ja klaanin kissat olivat heränneet. En tietääkseni ollut ilmoittautunut yhteenkään partioon, mutta voisin käydä myöhemmin oppilaani kanssa rajapartiossa, joskin lyhyessä sellaisessa. Hän oli kuitenkin vielä kokematon. Metsästyspartio ei vielä ollut edes vaihtoehto, sillä enhän minä partion aikana voisi alkaa opettamaan hänelle mitään.

Tarkkailin vielä hetken ajan tumman kissan liikkeitä hänen kaivaessaan kuoppaa syvemmäksi. Pian se oli jo niin syvä, että hän olisi mahtunut sinne seisomaan eikä hänen päänsä olisi yltänyt maanpinnan yli. Olin tyytyväinen siihen, että hän näytti jo hiukan ymmärtäneen, mitä ajoin tällä takaa. Ainakin hän edelleen jatkoi kuuliaisesti kaivamistaan.

"Riittää", murahdin ja astahdin eteenpäin oppilaani luo. "Sitä ei tarvitse täyttää. Kiitos kuopasta. Lähdemme leiriin, sillä näytät väsyneeltä enkä halua kuluttaa sinua puhki. Älä kuitenkaan oleta, että jatkossa selviät näin helpolla. Huomenna sinun on mentävä nukkumaan aiemmin, jotta olet virkeä kun lähdemme harjoituksiin. Samaan aikaan kuin tänään."

Sen sanottuani käännähdin ympäri ja lähdin juoksemaan nopeaa tahtia takaisin leiriin. Mitä suotta hidastelemaan, tämän jälkeen Pirstaletassu pääsisi kuitenkin lepäämään, ainakin hetken ajaksi. En halunnut haaskata tätä mahdollisuutta kasvattaa oppilaan kuntoa kävelemällä leiriin. Vilkuilin aina vähän väliä taakseni varmistaen, että kolli oli edelleen perässäni.

Leiriin saapuessani astelin syrjemmäs viittoen Pirstaletassun mukaani. Istuuduin alas ja kietaisin häntäni tassujeni ympärille.

"Saat syödä nyt. Sen jälkeen saat levätä siihen asti, kun minä pyydän sinut rajapartioon. Tuona aikana haluan sinun myös käyvän katsomassa klaaninvanhimpia. Kysy tarvitsevatko he apua jossain, mutta älä tee mitään liian työlästä. Haluan, että olet hereillä, kun lähdemme partioon."

//Pirstale?

Pirstaletassu, 24.09.2018

Helpotuksekseni se oli viimeinen kuoppa, minkä kaivoin. Ainakin viimeinen tänään. Kun lähdin juoksemaan mestarini perässä takaisin leiriin, jouduin ponnistelemaan pysyäkseni naaraan vauhdissa. Miksi naaras halusi minun väsyvän näin paljon? Menisin kyllä ihan mielelläni aikaisemmin nukkumaan, jos huomenna olisi yhtä rankka päivä. Eikä tämä edes tainnut olla vielä tässä. Murahdin hiljaa nähdessäni leirin suuaukon, sentään minua odottaisi seuraavaksi lepo.

Seurasin Kalmaliljan perässä leirissä vähän syrjemmälle. Naaras kertoi, mitä tänään olisi vielä luvassa. Sentään pääsisin vihdoinkin syömään.

"Selvä", hymähdin vastaukseksi ja lähdin tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Päästin ennen tuoresaaliskasalle pääsyä makean haukotuksen ja siristelin silmiäni. Valikoin kasasta itselleni jäniksen. Ehkä tästä olisi ollut syötävää jollekin toisellekin, mutta minä ansaitsin jäniksen ihan yhtälailla kuin muutkin. Jänis hampaissani astelin syrjemmälle ja asetuin syömään maukasta ateriaani, erittäin hyvällä ruokahalulla.

Maukkaan aterian jälkeen olin jo asettumassa mukavammin lepäämään, kunnes muistin Kalmaliljan antamat ohjeet. Lähdin jolkottelemaan klaaninvanhimpien pesää kohti ja pian sujahdinkin jo sisään. Räpyttelin silmiäni, jotta ne tottuisivat hämäryyteen.

"Tarvitsetteko jotain?" kysyin mennen heti suoraan asiaan.

"No pari hiirtä ei olisi pahitteeksi", Pikkuvarjo naukaisi. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.

"Ja sinä haluat tietysti sen toisen hiiren", tuhahdin katsahtaen Mustakoipeen ja lähdin tuoresaaliskasalle. Yhtä hyvin voisin hoitaa tämän nopeasti ja päästä sitten lepäämään kauemmaksi aikaa. Nappasin tuoresaaliskasasta kaksi hiirtä hampaisiini ja kiikutin ne klaaninvanhimpien pesään. En ymmärtänyt, miten klaaninvanhimmat jaksoivat kököttää hämärässä pesässä päivät pitkät. Sitten kun olisin itse klaaninvanhin, en maleksisi missään pesässä, vaan mieluummin nauttisin raikkaasta ilmasta. Ja täällä kaiken lisäksi vielä haisi pahalta!

Astelin ulos pesästä ja etsin itselleni hyvän paikan loikoiluun. Oli ihan mukavaa päästä vain lepäämään. Laskin pääni etutassujeni päälle ja suljin jopa silmäni. En tietenkään aikonut tässä alkaa nukkumaan, mutta voisin hetkisen levätä näin. Tuhahdin. Vielä pitäisi sinne partioonkin lähteä.

//Kalma?

Kalmalilja, 21.07.2018

Katsoin hetken ajan Sysisydämen perään. Hetken ajan tunsin olleeni hiukan liian ankara, mutta karistin ajatuksen pois mielestäni. Minä en antaisi hänen olla missään tekemisissä Vahvamielen pojan kanssa, maksoi se mitä maksoi. Tyttäreni olisi vain ymmärrettävä, että halusin hänen parastaan. Ja se edellytti sitä, että hän totteli minua täysin.

Kiersin katseellani leiriä ympäri. Olin käynyt tänään jo kahdessa partiossa, joten en uskonut, että joutuisin osallistumaan enää kolmanteen. Minulla oli siis loppupäivä vapaata. Huomasin soturien pesän lähettyvillä Viiltokaaoksen, joka oli juuri lähettänyt jonkin partion matkaan. Muistin, että hän oli harkinnut puhuvansa Sysisydämen kanssa saadakseen naarassoturin tukemaan häntä. En kuitenkaan tiennyt, oliko varapäällikkö keskustellut asiasta hänen kanssaan, ja jos oli, en tiennyt oliko Sysisydän suostunut. Oli kuitenkin vaikea uskoa, että hän olisi kieltäytynyt moisesta tilaisuudesta.

Nousin takajalkojani venytellen seisomaan ja astelin kookkaan kollin luo.

"Oletko puhunut Sysisydämen kanssa? Muistaakseni harkitsit häntä tukijaksesi", naukaisin istuutuen maahan. Sysisydän olisi tärkeää saada Viiltokaaoksen liittolaiseksi, ainakin itseni takia. Silloin minulla itselläni olisi ainakin yksi varma tukija, josta voisi olla apua.

Viiltokaaos, 21.07.2018

Sotureiden pesän liepeillä aurinkoa pakoillessani huomasin Kalmaliljan lähestyvän minua. Naaras istui eteeni juuri ja juuri varjoon ja meni suoraan aiheeseen:

"Oletko puhunut Sysisydämen kanssa? Muistaakseni harkitsit häntä tukijaksesi", naaras naukaisi pitäen kirkkaanvihreät silmänsä omissani.

"Kyllä, mutta en tosin siitä mistä oli tarkoitus. Kävin Sysisydämen ja hänen oppilaansa kanssa harjoituksissa pari päivää takaperin. En viitsinyt siinä Korpikynnen ollessa läsnä kertoa tyttärellesi, että tahdon hänet tukijakseni suunnitelmiani varten", nau'uin ympärilleni vilkuillen, jotta kukaan ei kuulisi meitä. Kalmalilja siristi silmiään.

"Aivan. Aiotko vielä yrittää häntä?" musta naaras kysyi. Kohautin lapojani.

"Ehkä. Taistelutaidot hänellä ainakin ovat kunnossa, eikä hänellä järkeäkään ole liian vähän päässään. Ilmoitan sinulle kyllä, jos suunnitelmani Sysisydäntä koskien etenevät", vakuutin Kalmaliljalle, joka vastasi minulle nyökäten.

"Suunnitelmieni seuraava vaihe on saada liittolaisia toisista klaaneista. Tiedätkö ketään, jolla voisi olla suhteita muihin klaaneihin Varjoklaania lukuun ottamatta?" kysyin soturilta suoraan. Usein Kuolonklaanissa rankaistiin suhteista muihin klaaneihin, mutta nyt palkitsisin sellaiset, jotka minua suostuisivat auttamaan.

//Kalma?

Kalmalilja, 24.07.2018

Mietin vastausta Viiltokaaoksen kysymykseen päätäni kallistaen. En uskonut, että kovin monella kissalla oli suhteita muiden klaanien kuin Varjoklaanin kissoihin. Varjoklaanista oli tullut viime aikoina hiukan Kuolonklaanin tapainen, mikä varmasti oli syy siihen, että useat kuolonklaanilaiset tunsivat varjoklaanilaisia. Varjoklaanilaisista tulisi myös todennäköisemmin liittolaisia.

"En usko, että on juuri ketään, jolla tuollaisia suhteita olisi", naukaisin tuumien. "Varjoklaani on metsän klaaneista ainoa, joka edes jollain tasolla muistuttaa klaaniamme. Tuskin kukaan kuolonklaanilaisista olisi vaivautunut hankkimaan ystäviä muista klaaneista, kaltaisemme kissat ovat niissä harvassa."

Myrskyklaanista ja Jokiklaanista ei saisi helpolla liittolaisia, sillä Kuolonklaani kohtasi kyseisten klaanien reviirit vain Nelipuilla. Sinne pääsivät metsästämään vain kokeneet soturit, eivätkä hekään useita kertoja päivässä. Lisäksi Jokiklaani ja Myrskyklaani molemmat vihasivat Kuolonklaania. Varmasti Tuuliklaanikin, mutta ei ehkä yhtä suuresti, kuin kaksi muuta klaania. Lisäksi Tuuliklaani oli Kuolonklaanin kanssa rajanaapuri.

"Jos haluat, voin ottaa tehtäväkseni solmia suhteita Tuuliklaaniin. Uskon, että sieltä saisimme todennäköisimmin liittolaisia, jos Varjoklaania ei lasketa."

//Viilto?

Viiltokaaos, 25.07.2018

Kuuntelin Kalmaliljaa tyyni ilme kasvoillani ja nyökkäilin hitaasti hänen puhuessaan.

"Selvä, mutta olekin varovainen ettei kukaan saa sinua kiinni. Jos niin käy, olet omillasi", naukaisin viiltäen samalla kynsilläni ilmaa läheltä Kalmaliljan viiksikarvoja. Soturi ei hätkähtänyt laisinkaan, sillä hän oli kai jo tottunut pakonomaiseen viiltoliikkeeseeni, joka oli kulkenut mukanani sekä tämän että entisen elämäni ajan. Kalmalilja siristi silmiään, mutta nyökkäsi kuitenkin. Kuulin askeleita leirin sisäänkäynnin suunnalta, joka sai minut kääntämään katseeni sen suuntaan. Piikkihernetunnelista asteli sisään partio Mutinakielen johtamana. Häntä seurasivat Valhekuiske, Kuolemakukka sekä Mututassu. Valhekuisken nähtyäni mieleeni muistui hänen suunnitelmansa isänsä klaanista ajamiseen tai tappamiseen.

"Minun täytynee nyt mennä. Jos sinulla on minulle asiaa, tule toki puheilleni toiste", naukaisin edes vilkaisematta Kalmaliljaa ja astelin kylmästi hänen ohitseen. Hidastin tahtiani, sillä huomasin Valhekuiskeen juttelevan oppilaalleen. Hetken odotin sivussa, kunnes oppilas lähti omille teilleen ja Valhekuiske jäi katselemaan hänen menoaan. Samassa soturi huomasi minut ja nosti kirkkaan katseensa minun suuntaani. Tyyni ilme kasvoillani kävelin soturin luokse ja istuuduin alas, suoraan auringonpaisteeseen.

"Milloin laitamme suunnitelmasi käyntiin?" kysyin hiljaa naaraalta luomatta häneen katsekontaktia, vaan katselin suoraan eteenpäin kohti pentutarhaa, jossa Kuutihku oli pari päivää aiemmin synnyttänyt pentunsa Pisaratähden pojalle Kostohengelle.

"Ja virkistä vielä muistiani, kuinka toteutamme tämän suunnitelmasi?" jatkoin ja käänsin nyt katseeni Valhekuiskeeseen.

//Valhe?

Kalmalilja, 29.07.2018

Astahdin kiinnostuneena Kuutihkun ruumiin luo Jääliljan viereen. Kaikki sanoivat, että Pikiviilto oli tappanut hänet, mutta moista valetta uskoivat vain tyhmät kissat. Miksi hän olisi tappanut Kuutihkun? Typerää. Minä tunsin hänet varmastikin paremmin kuin kukaan muu, jos ei hänen oppilastaan laskettu. Tiesin, että Viiltokaaoksella oli varmasti ollut osansa kuningattaren kuolemassa, sillä hänhän tästä oli Raetähdelle ilmoittanut. Olin myös kovin pettynyt kumppaniini, kun hän oli karkottanut Pikiviillon ilman oikeastaan minkäänlaisia todisteita. En kuitenkaan voisi nousta Viiltokaaoksen sanaa vastaan, sillä muuten en ehkä enää olisi hänen liittolaisensa. Ehkä Pikiviilto viihtyisi paremmin muualla... Jos minulta kysyttiin, ei hän ollut koskaan oikein sopinut tänne.

"Vain kaikki typerimmät ja hyväuskoisimnat luulevat, että Pikiviilto tappoi hänet", murahdin jokseenkin huvittuneena siitä, että suunnilleen jokainen oli uskonut sen. Pidin ääneni hiljaisena, mutta niin kovana, että Jäälilja ja Kostohenki kuulivat.

"Miksi hän olisi tappanut Kuutihkun? Minä tunnen hänet muita paremmin. Olen varma siitä, että Pikiviilto lavastettiin. Mutta samapa tuo."

Käännähdin katsomaan Kostohengen pentuja hymyillen kylmästi.

"Ja tekin varmasti nylkisitte Pikiviillon turkistaan oikein mieluusti", murahdin heilauttaen häntääni. "Niin tietysti. Mutta se on ymmärrettävää, pennut ovat liian nuoria käsittämään mitään. He ovat liian naiiveja ja uskovat kaiken."

//Jää? Muut?

Uljastassu, 14.06.2018

Olin Kalmaliljan kanssa harjoittelemassa. Hän oli hetki sitten selittänyt erään taisteluliikkeen tekniikan ja nyt minun täytyi kokeilla sitä. Käytin kynsiäni ja hampaitani, kuten kunnon kuolonklaanilainen teki - no, enhän minä ollut kuolonklaanilainen mutta joka tapauksessa - ja sain pari lisähaavaa turkkiini entisten seuraksi. En tiennyt, oliko Kalmalilja täysin tyytyväinen suoritukseeni. Hän selitti vain, missä minun täytyisi kehittyä. Aivan sama. Olin matkalla kohti taistelun mestaruutta. Olin ainoa kissa Kuolonklaanissa ja varmasti kaikissa klaaneissa, joka sai lisäkoulutusta omalta isältään.

*Meidän ja näiden klaanikissojen välillä on ero*, ajattelin jolkottaessani kohti leiriä Kalmaliljan kanssa. *Me olemme erakkoja, minä ja Vahvamieli, jopa Lintulumo. Yksineläjiä. Emme mitään klaanikissoja, jotka tarvitsevat toistensa suojelua ja tukea. Me olemme vahvempia kuin he.*

Minä tiesin, että asia oli niin. Kuolonklaanin kissat vain yrittivät kovasti vakuuttaa muuta.

Astelin Kalmaliljan perässä leirin sisäänkäyntitunneliin pitkin ja voimakkain mutta rauhallisin askelin. Kalmalilja raahautui jonnekin, en pahemmin jäänyt seurailemaan hänen liikkeitään. En liikahtanutkaan, vaikka kuulin hiljaista tassutusta takaapäin ja haistoin tutun tuoksun.

"Hei, Vahvamieli", murahdin tyynen viileästi. Vasta sitten käännyin rauhallisesti ympäri kohtaamaan isäni katseen silmissäni yhtä viileä katse kuin hänen omissaan - kuten aina.

"Hei, Uljastassu", kolli sanoi. Hänen kasvoilleen levisi häijyn tyytyväinen hymy. "Tiesinhän minä, että joskus vielä otat oppini käyttöösi. Hienoa."

"Olen harjoitellut ja kehittänyt niitä koko ajan. Odotan seuraavia harjoituksia mielenkiinnolla. Koska ne ovat?"

"Tänään." Vahvamieli huitaisi hännällään. "Valmistaudu. Tulen hakemaan sinut."

Sitten hän asteli pois.

Kalmalilja, 29.06.2018

Kuljin metsästyspartion mukana kohti leiriä. Suussani roikkui pullea orava kulkiessani Lintulumon ja Pihlajakynnen edellä. Päivä oli ollut turhankin kuuma, vaikka nautinkin lämmöstä. Ei vain ollut mukavaa paistua omassa turkissaan, siksi olinkin kiitollinen varjon luovista puista.

Yllättäen haistoin hajujäljen, joka kulki kohti Tuuliklaanin rajaa. Tuhahdin ärsyyntyneenä, kun tunnistin Jääliljan ja Kostohengen hajun. Mukana oli myös Tappotahto, nuori ja kokematon soturi, jota tuo kauhukaksikko varmasti pompotteli miten lystäsi. En minä kollista välittänyt, ne kaksi vain eivät tarvinneet enää ketään kätyrikseen.

"Ota sinä tämä ja menkää leiriin. Minulla on asioita hoidettavana", naukaisin Lintulumolle joka otti oravani suuhunsa. Nyökkäsin ja lähdin kolmikon hajujälkien perään. Ne tosiaan johtivat Tuuliklaanin rajaa kohti, mikä ei sinäänsä ollut mikään yllätys. Jostain syystä Jäälilja ja Kostohenki olivat katkeroituneet tuolle klaanille, tai siltä se ainakin vaikutti. Ei kukaan voinut olla huomaamatta heidän vihaansa tuuliklaanilaisia kohtaan. Ehkä he olivat joskus joutuneet taistelemaan heitä vastaan, ja kokeneet sitten tappion. En yllättyisi. Mutta olin odittanut Jääliljasta parempaa, hän olisi voinut käyttää ajan johonkin hyödylliseen.

Jonkin ajan kuluttua saavuin rajalle ja näin Jääliljan, Kostohengen ja Tappotahdon edessäni. Pysähdyin heidän taakseen ja pyöräytin silmiäni.

"Mitä hittoa te taas kuvittelette tekevänne? Uskoisin, että Kuolonklaanille on enemmän hyötyä sotureista jotka tekevätkin jotain, eivätkä vain päivystä rajalla odottamatta ties mitä typerää."

//Öäh ne keitä tässä nyt olikaa?

Jäälilja, 30.06.2018

"Mitä hittoa te taas kuvittelette tekevänne? Uskoisin, että Kuolonklaanille on enemmän hyötyä sotureista jotka tekevätkin jotain, eivätkä vain päivystä rajalla odottamatta ties mitä typerää", naukaisi Kalmalilja, joka oli juuri astellut näkyvillemme. Kasvoilleni piirtyi omahyväinen virne kun käännyin Kalmaliljan puoleen. Hänen ja minun välini eivät olleet olleet niin tulehtuneet lähiaikoina kuin voisivat olla, mutta emme me mitään ylimpiä ystäviäkään olleet.

"Me emme ole tilivelvollisia sinulle, mutta jos noin kovasti haluat tietää, niin olemme metsästyspartiossa", naukaisin vakavasti silmiäni siristellen, voin myöntää että olin valinnut sanani omastakin mielestäni hyvin, sillä metsästyspartiohan tämä oli alunalkaenkin ollut.

"Ajattelitteko te, että jos vain istutte siinä riista juoksee käpäliinne?" Kalmalilja tuhahti hiven halveksuntaa äänessään. Kasvoilleni piirtyi epäaito ystävällinen hymy.

"Kaikki on mahdollista, kun vain uskoo", naurahdin kuivasti, leikkisä pilke silmäkulmassani ja näin Kalmaliljan pyöräyttävän silmiään.

"Hei Kalmalilja, ei aina tarvitse olla noin totinen, silmissäni sinä olet yksi ilottomimmista kissoista koko klaanissa. Jos ajattelisit vähän aurinkoisemmin voisit ehkä päästä partioomme mukaan, vaikket luultavasti haluaisikaan. Mutta siis tulitko täne ihan uteliaisuudesta vai miksi saamme kunnian nähdä sinut seurassamme?" kysyin vielä. Äänessäni ei ollut tippaakaan halveksuntaa, halusin päästä tästä tilanteesta nopeasti, sillä vauhdilla lähestyvä Tuuliklaanilais partio oli miltei luonamme. Kalmaliljan ikuinen tyyneys vaikutti jo hieman masentavalta.

"Veikkaan, että minun on turha kysyä, mutta tahtoisitko tulla mukaan? Ja jos et, jatka vain halveksuntaasi, minua ei kiinnosta", ilmoitin vielä silmät auringon valossa sinisinä välkähtäen. Vilkaisin Kostohenkeä, kai nyt Kalmalilja oman pennunpentunsa kanssa haluaisi viettää aikaa. Kostohengen keltaiset silmät hhtivat kysyvinä.

"Etkö ajatellut kysyä meiltä hänen liittämisestään partioon?" Tappotahto murahti. Käänsin tälle kasvoni ja siristin silmiäni.

"En". Minun olisi tultava mustan naaraan kanssa toimeen paremmin, sillä olimmehan me kumpikin Viiltokaaoksen suunnitelmassa mukana. Olin varma ettei se olisi kovin vaikeaa.

/Kalma? Muut? Sori vähän tönkkö, en oikee keksiny mtn x)

Kalmalilja, 30.06.2018

Siristin silmiäni aavistuksen katsoessani Jääliljaa. Oliko naaras niin tyhmä että luuli minun uskovan, että tämä joukkio norkoili Tuuliklaanin rajalla metsästämässä? Aina, kun Jäälilja ja Kostohenki olivat tekemisissä, heillä oli jotain juonia käynnissä. Aina, poikkeuksetta.

"Älä viitsi. Pentukin näkee sinun lävitsesi", murahdin pyöräyttäen silmiäni. "Minä veikkaan, että te yritätte tavalla tai toisella ärsyttää tuuliklaanilaisia ja kenties päästä veren makuun. Vain siksi, että jostain syystä olet perin katkera kyseiselle klaanille. Miksiköhän?"

Astahdin lähemmäs "metsästyspartiota" silmäillen jokaista jäisesti.

"Jos tämä tosiaan on metsästyspartio, mitä te täällä teette? Partion johtaja on selvästi kykenemätön tehtäväänsä, joten minä otan hänen paikkansa ja vien koko joukon oikeille jäljille. Täällä kun en haista riistaa."

Hymyilin tyytyväisenä ja katsoin Jääliljaa tiukasti silmiin.

"Ellet sinä sitten kerro mitä te oikeasti olette tekemässä."

//Jää? Muut?

Kostohenki, 01.07.2018

Ajattelin kerrankin puuttua naaraiden väliseen keskusteluun. Harvemmin minua kyllä kiinnosti minun emoni emon asiat. Olihan hän kuitenkin joskus olla Tähtiklaanin puolella. Tai niin epäilykseni ainakin sanoivat. Pidin Kalmaliljaa syynä siihen, että Kielomyrkky vaihtoi uskonsa Tähtiklaaniin. Lopulta olin kyllä surmannut emoni turhaan, koska hän ei ollut minun ja Jääliljan etsimä kissa sen ennustuksen kanssa. Harmikseni en pysttisi kyllä käyttää tässä sanaharkassa sen asian sanoja kynsinäni. Joutuisin tyytymään muihin sanoihin.

Astelin nujakoivien naaraiden keskelle tympääntyneenä, mutta silti ryhdikkäänä. Katsoin Kalmaliljaa muka pettyneenä.

"On toki suloista, että tahdot väkisin auttaa jälkikasvuasi, mutta en kaipaa apuasi metsästyspartion vetämisessä, kiitos vain", maulaisin jäisesti. Katseeni siirtyi väkisinkin välissä Tuuliklaanin partioon, joka aivan selvästi minun katseeni alla vahvisti oman rajamerkkinsä ja lähti jatkamaan matkaansa. Soturit aivan varmasti nauroivat meidän sisäisille tappeluillemme.

"Lisäksi", käännyin silmät viirulla Kalmaliljan suuntaan, "huomasimme Tuuliklaanin partion ollessamme metsällä täällä. Ja toisin kuin sinun kuonosi, me haistoimme täällä riistaa ja jopa nappasimme sitä. Ehkä joskus ennen sinun nuoruudessasi täällä ei ollut riistaa, mutta ajat ovat muuttuneet."

Väräytin viiksiäni hiukan ja tuijotin Kalmaliljaa suoraan silmiin mahdollisimman ahistavalla tavalla. Otin jopa muutaman askeleen lähemmäs emoni emoa, jotta saisin tunnelmasta mahdollisimman tiiviin ja tunkeilevan.

"Tai sitten sinun kuonosikin on alkanut vanhentua sinun itsesi mukana", maukaisin tevästi. Tuijotin vielä hetken naarasta silmiin, kunnes käännyin ympäri.

"Palataan hakemaan saaliimme ja viedään ne leiriin. Jatkamme sitten saalistusta vielä jossakin toisaalla. Turha enää on näillä mailla jatkaa metsästämistä, kun Kalmalilja onnistui sen karkoittamaan paikallaolollaan", komensin partiotani ja palasin sen pienen kumpareen kohdalle, jonka alla saliimme makasivat. Kaivoin saliit esille maasta melko nopeasti. Nappasin vesimyyrän suuhuni ja käännyin lopun partion suuntaan. Odotin Jääliljan tai Tappotahdon sanovan jotakin, Kalmaliljasta en niinkään välittänyt, mutta ilmassa oli jännittyneisyyttä vaikka muille jakaa.

// Jää? Tappo? Kalma?

Kalmalilja, 05.06.2018

Siskoni oli eilen nimitetty Kuolonklaanin soturiksi, Kuolemakukaksi. Kun Raetähti oli päättänyt, että hänet hyväksyttiin klaaniimme, naaraan nimitys oli tapahtunut heti tämän jälkeen. Hänestä olisi varmasti hyötyä minulle. Jos ei olisi, en tietenkään olisi antanut kumppanini päästää häntä keskuuteemme.

Nyt olin partiossa Viiltokaaoksen, Ahvenleuan, Tuhokatseen sekä Jääliljan kanssa. En ollut edes tiennyt Jääliljan olevan mukana Viiltokaaoksen suunnitelmissa, mutta selvästi jotain oli tapahtunut minun huomaamattani. Viiltokaaos oli juuri selittänyt nykyisen tilanteen ja osan suunnitelmaansa, mutta yksi asia oli jäänyt mieleeni vaivaamaan.

"Sinä puhuit siitä, mitä tapahtuu kun Raetähti on kuollut. Oletatko hänen kuolevan tuosta vain? Ja entä jos hän ei kuolekaan, aiotko itse hoitaa asian?"

Puhuin hiljaisella äänellä, sillä ei muun kolmen kissan tarvinnut olla osana kaikessa keskustelussa.

//Viilto? Muut? Sori tönkkö ja pätkä xc

Viiltokaaos, 05.06.2018

Käänsin katseeni Kalmaliljaan, joka oli esittänyt kysymyksen liittyen kumppaninsa Raetähden kuolemaan. Päälliköllä ei toivottavasti ollut aavistustakaan hänen selkänsä takana tekemistäni suunnitelmista.

"Erittäin hyvä kysymys, Kalmalilja", nau'uin tarkoituksellisesti varmasti niin isoon ääneen, että koko nelikko kuuli puheeni.

"Meillä on aikaa odottaa. Mitä kauemmin aikaa saamme, sitä paremmin hoidamme koitoksen. Minun puolestani Raetähti saa elää päällikkönä niin pitkään kuin vain itse tahtoo. En toivo hänen kuolemaansa, mutta en myöskään hänen elämäänsä", selitin ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa kääntäen katseeni eteenpäin. Varjoklaanin reviirin vastainen ukkospolku häämötti kaukana edessämme. Kaksi hirviötä juoksivat sitä pitkin lähes kiinni toisissaan. Jatkoin matkaani eteenpäin hiljaisuuden vallitessa yllämme. Kenelläkään ei tainnut olla enää kysyttävää, joten koin parhaaksi siirtyä seuraavaan asiaan.

"Tässä on olemassa aina riski siitä, että Raetähti saa tietää suunnitelmistani. Hän tuskin kiittelee minua siitä, että olen suunnitellut tällaista hänen selkänsä takana koko metsän valloitusta yhdessä muiden kanssa. Veikkaan, että hän joko tahtoo ottaa suunnitelman omiin nimiinsä tai jyrää sen hetkessä ja karkottaa minut ja kaikki tukijani. Siispä meidän täytyy olla vahvoja, kerättävä joukkoja, jotka varmistavat sen, että suunnitelma on minun ja toteutuu niin kuin minä tahdon", naukaisin järeällä äänellä nelikolle kääntäen katseeni heidän suuntaansa.

"Eli jatkammeko vain ystävien hankkimista?" kysyi Ahvenleuka siristäen silmiään aavistuksen verran.

"Juurikin näin. Mitä enemmän ystäviä, sitä enemmän tukijoita ja sitä varmemmin suunnitelmat menevät kuten tahdon. Tällä hetkellä tärkeä tehtävänne on hankkia ystäviä Kuolonklaanin sisältä. Selvittäkää voitteko luottaa kissaan, jonka jälkeen voitte antaa vihjeitä ja mahdollisesti passittaa ystävänne minun puheille saamaan lisätietoa", kerroin.

"Kenties teillä on jo joitakin, jotka tukevat minua Raetähteä vastaan?" lisäsin antaen katseeni kiertää kaikki kissat Tuhokatsetta lukuun ottamatta. Kaikki tiesivät, ettei vanhalla soturilla ollut enää tänäpäivänä suhteita yhteenkään soturiin, lukuun ottamatta riitaisia suhteita jostakin turhasta asiasta.

//Kalma, Ahven, Jää?

Jäälilja, 05.06.2018

Viiltokaaoksen puheet kuulostivat vakuuttavilta, pidin siitä. En ollut yhtään yllättynyt siitä että Ahvenleuka kuului Viiltokaaoksen joukkoihin, sillä olinhan nähnyt heidät monesti yhdessä. Jokiklaanin entinen päällikkö oli vannonut uskollisuuttaan kuolonklaanille ja olisi vahva lisä.

"Korpitassusta saattaisi olla ainesta jos saisin vielä varmuuden hänen uskollisuudestaan", lausahdin rikkoen hiljaisuuden, joka oli saapunut välillemme yhtä huomaamattomasti kuin sumu. Siirsin katseeni itsevarmasti Viiltokaaoksen vihreisiin silmiin. Pidin siitä kuinka kolli päätti haluavansa jotain ja alkoi toteuttaa suunnitelmiaan. Tiesin, etten luottaisi vielä Kylmähenkäykseen sen vertaa että alkaisin osoitella tälle suuntaa kohti Viiltokaaosta. Alun perinhän pidin siniharmaata kollia pelkkänä sätkynukkena, jonka avulla olisin saanut sisäpiirin tietoa Varjoklaanista, mutta ystävyyden tunne oli vallannut minut. Siltikään Kylmähenkäys ei vielä merkinnyt minulle mitään sen suurempaa. Viikseni alkoivat värähdellä ohi kulkevassa tuulessa hennosti.

//Viilto? Kalma? Ahven? Sori pätkä xd

Kalmalilja, 05.06.2018

"Ensinnäkään minä en tue sinua Raetähteä vastaan", naukaisin pontevasti ja huiskaisin häntääni. "Älä kuvittelekaan. Hän on kumppanini, ja minulle on jo tarpeeksi vaikeaa toimia hänen selkänsä takia. Mutta lupaan kuitenkin olla kertomatta hänelle mitään. Minä olen sinun puolellasi, kunhan siihen ei sisälly mitään ikävämpää kumppaniani kohtaan. Esimerkiksi tappamista tai karkoittamista. Jos näin käy, kerron suunnitelmistasi jokaiselle, mukaan lukien muidenkin klaanien johtajille."

En todellakaan pitänyt siitä, miten Viiltokaaos puhui Raetähdestä. Olihan hän merkittävämpi kissa - mikä tuntui hiukan pahalta myöntää - mutta Viiltokaaos ei ollut klaanin päällikkö, vaan Raetähti, ja tulisi olemaan vielä pitkään. Vielä monta kuuta, jos se minusta riippuisi. Minä olin tietenkin Viiltokaaoksen tukija, koska hän pystyi tarjoamaan minulle sen, mitä Raetähti valitettavasti ei. Mutta kollin puhe vain tuntui hyvin uhkaavalta.

"Minulla on ennestään muutamia tukijoita. Erinäisitä syistä", murahdin. En voinut kertoa Tähtiklaanin ennustuksesta, silloin minut nähtäisiin aivan eri valossa. Vaikka olinkin nykyään täysin uskollinen Pimeyden Metsälle.

"Ensinnäkin tyttäreni Sysisydän olisi vahva tukija. Hän on erinomainen soturi ja luonteeltaan vahva. Kaksi muuta hiukan merkityksettömämpää ovat Sirppiraita ja Lintulumo, jotka ovat kyllä uskollisia minulle, mutteivät välttämättä sinulle - tai suunnitelmillesi."

Voisin tietenkin hankkia lisää tukijoita helposti. Ja miksi en? Eihän siinä ollut edes mitään vaikeutta, piti vain löytää kissa ja vaikuttaa häneen oikealla tavalla. Aina piti kuitenkin muistaa, ettei keneenkään tulisi luottaa täysin.

//Viilto? Jää? Ahven?

Viiltokaaos, 07.06.2018

Katsoin Kalmaliljaa leukaani aavistuksen verran ylemmäs nostaen, jotta naaras ei varmastikaan unohtaisi sitä, että olin häntä ylempiarvoinen ja voimakkaampi.

"En tietenkään aio karkottaa rakasta kumppaniasi, sehän olisi hiirenaivoisin teko mitä voisi tehdä. Jos hän saa tietää suunnitelmistani eikä hyväksy niitä, olkoon hän panttivankimme. Jos sinä ja ystäväsi käännytte tällöin minua vastaan, kohtalonne ei ole Raetähden kohtaloa parempi. Paras siis pitää suunne visusti kiinni ja käyttäytyä huomaamattomasti", naukaisin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Olimme pysähtyneet hetkeksi, mutta nyt jatkoimme taas matkaamme Varjoklaanin rajan vastaista ukkospolkua myöten. Vilkaisin nopeasti Ahvenleukaa, joka kulki aivan kintereilläni kolmen muun kissan edellä. Hän oli hädin tuskin edes avannut suutaan koko partion aikana, joten päätin laittaa hänet avaamaan sen:

"Entä sinä Ahvenleuka? Olet ollut suunnitelmissani mukana pisimpään, oletko saanut uusia ystäviä Kuolonklaanista, jotka voisivat olla minulle ja suunnitelmilleni hyödyksi?" Kolli nosti katseensa minuun ja kiristi hieman tahtiaan päästäkseen aivan rinnalleni. En sanonut mitään, sillä tahdoin vain kuulla Ahvenleuan vastaavan kysymykseeni.

Saavuimme Varjoklaanin ja Tuuliklaanin vastaiselle rajalle. Ylitin mustapintaisen polun partion johdossa ja lähdin hitain askelin suuntamaan kohti leiriä. Käänsin odottavan katseeni Ahvenleukaan, joka ei ollut saanut vielä asiaansa sanotuksi.

//Ahven?

Kalmalilja, 03.06.2018

Hiljaisuus laskeutui välillemme, enkä itse ainakaan edes yrittänyt rikkoa sitä. Miksi minun pitäisi yksin kantaa vastuu siitä, ettei tilanteesta tule meille kolmelle kiusallinen? Kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut sanoa mitään, sillä leirin suuaukolta alkoi kantautua ääniä. Käänsin kiinnostuneena katseeni sinne. Leiriin astuivat sisään aiemmin partioon lähteneet Verikyynel ja Pihlajakynsi. Heidän perässään leiriin asteli vieras naaraskissa. Siristin epäillen silmiäni ja nousin seisomaan. Tummanharmaa erakko - ainakin hän haisi siltä - pysähtyi ja kiersi leiriä katseellaan. Naaraan vihreä katse pyyhkäisi ylitseni ja viipyi minussa hetken pidempään, kuin muualla. Viiltokaaosta ei näkynyt ja Raetähti oli parantajan pesällä. Tuhahdin ja astuin eteenpäin partion ja tuon erakon luo.

"Mitä tämä on olevinaan? Kuka hän on?" kysyin tutkien tuntematonta kissaa katseellani.

"Tarvitseeko minun muka vastata sinulle? Tietääkseni et ole klaanin varapäällikkö saati päällikkö, vaikka niin alati kuvittelet", Pihlajakynsi tuhahti hymyillen jäisesti. Pyöräytin silmiäni.

"Älä viitsi. Olisit säästynyt vähemmällä määrällä sanoja, jos vain olisit vastannut", murahdin ja astuin harmaan naaraan eteen. "Mutta ei sitten. Kuka sinä olet? Ja mistä tulet, ja mitä täällä teet?"

Harmaan kissan kasvoilla oli outo ilme. Aivan, kuin hän tietäisi jotain, mitä minä en.

"Tulin klaaniini. Tulin takaisin sinne, minne kuulun. Ainakin sukujuurieni mukaan", kissa naukui ja kohotti ylpeänä leukaansa. "Olen erakko. Tai entinen, sillä liityn Kuolonklaaniin. Siitä syystä, että olen kuolonklaanilainen."

"Ja mikä tekee sinusta kuolonklaanilaisen? Sukujuuret? Kerrohan hiukan siitä."

Harmaa kissa istuutui ja nuolaisi tassuaan. Hän tuntui edelleen katsovan minua oudosti, kuin ivaten.

"Hassua, että sinä kysyt sitä", hän naukui ja kurtistin kulmiani. Mitä tuo muka tarkoitti?

"Minun vanhempani olivat jättäneet Kuolonklaanin ja ryhtyneet erakoiksi. Minä synnyin jonkin aikaa heidän lähtönsä jälkeen. En kuitenkaan ollut heidän ainoa pentunsa. Minulla nimittäin oli sisko. Tai on. Hän on täällä tälläkin hetkellä!"

Vilkaisin ympärilleni, vaikka minulla olikin aavistus. En ollut niin hidasälyinen, etten olisi huomannut sitä mahdollisuutta, että minä olisin tuo sisko. Minun vanhempani olivat jättäneet Kuolonklaanin. En tiedä, mitä heille sen jälkeen oli tapahtunut. Mutta jokin tuon naaraan katseessa kertoi, että olin oikeassa. En vain halunnut uskoa sitä.

"Sinä kuvittelet, että minä olen siskosi, etkö vain? Mistä olet sen keksinyt?"

Mutta toisaalta... Miksi hän valehtelisi? Tuo kissa ei voinut tietää Kuolonklaanista mitään, eikä siksi voisi haluta minun kauttani valtaa. En silti tahtonut uskoa häntä. Tunsin pienen kateuden pistoksen siitä, että vanhempani eivät olleet heti syntymänsä jälkeen jättäneet tätä mahdollista siskoani, niin kuin olivat minulle tehneet. He olivat selvästi olleet hänen kanssaan pidempään, koska hän tiesi niin paljon. Mutta ei minua haitannut se, että olin kasvanut ilman niitä kissoja. *Se teki minusta vain vahvemman.*

"No, minä tiedän siskoni nimen, tai sen, mikä se oli hänen ollessaan pentu. Kalmapentu. Sinun nimesi?"

Silmäni laajenivat hetkeksi hämmästyksestä. Voisiko tuo typerä katti olla oikeassa? Pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasin.

"Minun nimeni on Kalmalilja", naukaisin ja huiskaisin häntääni. "Mutta se ei todista vielä mitään. Enemmän minua kiinnostaa miksi tulit juuri minun luokseni? Sinä osoitit käytökselläsi selvästi, että minä olen sisaresi, vaikka et tiennyt nimeäni."

Naaras katsoi minua jälleen pitkään.

"Sinulla on isämme silmät", hän naukaisi hymyillen. "Aivan kuin minulla. Äh, älä nyt viitsi, mehän näytämmekin aivan samalta!"

Vertasin mielessäni naaraan ulkomuotoa omaani. Hän oli turkiltaan tummanharmaa. Hänessäkin oli valkoisia merkkejä, kuin minussa, mutta ne eivät kuitenkaan olleet samanlaisia. Hänen rintansa ja tassunsa olivat valkeat, minulla lisäksi vatsani ja hännänpääni olivat valkoiset. Ruumiinrakenteemme vaikutti samalta, vaikka en täysin osannutkaan kuvitella mielessäni omaani. Ainakin olimme samankokoisia. Mutta nuo silmät... Minä tiesin, että silmämme olivat samanlaiset. Olin nähnyt omani lätäkön pinnassa ja ne olivat aivan yhtä kirkkaanvihreät, kuin hänen. Yhtäkkiä mielessäni välähti yksi varhaisimmista muistoistani. Vihreät silmät. Olivatko ne muka isäni? Kukaan ei ollut koskaan kertonut vanhemmustani muuta kuin sen, että he olivat olleet Kuolonklaanin sotureita, jotka olivat jättäneet klaaninsa. Muuta en tiennyt.

Mutta noiden silmien takia minä uskoin häntä. Tunsin itseni typeräksi ja naiiviksi, mutta miten muuten hän olisi voinut tietää nimeni? Pentunimeni? Ja me tosiaan muistutimme toisiamme.

"No, olemme puhuneet jo tarpeeksi tästä asiasta. Kuolonklaanilla on kai päällikkö, vai? Missä hän on? Hänen pitää luullakseni hyväkayä minut Kuolonklaaniin."

"Älä luulekaan", murahdin ja hymyilin sitten ilkkuen. "Kuolonklaanin päällikkö on minun kumppanini. Jos minä en halua sinua tänne, sinä et tule tänne. Ymmärrätkö? Et voi olettaa, että noin vain pääset klaaniin."

"Miksi et haluaisi minua tänne? Varmasti olet joskus toivonut, että sinulla olisi sisko. Tai joku, joka on sinulle sukua."

Pyöräytin silmiäni ja suuntasin askeleeni parantajan pesälle.

"Itse asiassa en", naukaisin, mikä oli totta. Astuin sisälle yrtinhajuiseen pesään. En oikeastaan halunnut siskoani klaaniini - jos hän oli siskoni. Mutta toisaalta... hänestä voisi olla hyötyä. Istuuduin kumppanini vierelle. En tiennyt, mitä äsken oli tapahtunut, mutta jostain syystä pesässä vallitsi tunnelma, joka kieli siitä, että täällä tosiaan oli tapahtunut jotain. Se saisi kuitenkin odottaa.

"Raetähti", naukaisin harmaalle kollille ja kosketin hänen korvaansa kuonollani. "Siskoni haluaa Kuolonklaaniin. Niin, minäkään en tiennyt, että minulla on sisko. Mutta hän on erakko ja pyrkii tänne. Mitä sanottavaa sinulla on siihen?"

//Rae?

Raetähti, 03.06.2018

En estänyt kumppaniani tulemasta parantajan pesään, sillä olinhan jo Pikiviillon mukaan terve. Silti minusta itsestänikin tuntui. Kalmalilja ei ainakaan voisi saada minusta tartuntaa. Pisti kuitenkin miettimään, mitä asiaa naaraalla mahtoi olla. Tuskin hän nyt ihan muuten vain tänne tulisi.

"Raetähti", Kalmalilja naukui ja kosketti kuonollaan korvaani. Hyvä, ilmeisesti menisimmekin suoraan asiaan, mikäli sitä nyt edes oli.

"Siskoni haluaa Kuolonklaaniin. Niin, minäkään en tiennyt, että minulla on sisko. Mutta hän on erakko ja pyrkii tänne. Mitä sanottavaa sinulla on siihen?" Kalmalilja sanoi asian niin nopeasti, että minulta kesti hetki tajuta, mitä kumppanini oikein sanoi. Sisko? Kalmaliljallako sisko?

"Ei vielä mitään", maukaisin hetken pohdittuani, "haluan ensin tavata hänet." Nousin tassuilleni ja astuin pari askelta pesän suuaukkoa kohti.

"Siskosi on varmasti jossain lähettyvillä. Mennään pesääni puhumaan, siellä saamme ainakin olla rauhassa. Minulla olisi pari kysymystä sille siskollesi", hymähdin ja sujahdin ulos parantajan pesästä. Katseeni osui melkein heti kissaan, jota en tuntenut. Hän oli ilmeisesti Kalmaliljan sisko. Tarkkailin hetken ajan hänen ulkomuotoaan, kunnes katseeni osui hänen silmiinsä. Jähmetyin kokonaan nähdessäni ne kirkkaanvihreät silmät, jotka olivat samanlaiset kuin kumppanillani. Hymähdin ja jatkoin matkaani lähemmäs tuota erakkonaarasta.

"Seuraa minua", maukaisin kissalle, joka ilmeisesti oli kumppanini sisko. Nyökkäsin Verikyyneleelle ja Pihlajakynnelle, kunnes lähdin astelemaan pesääni kohden. Pyrin olemaan nopea, sillä en halunnut puhua erakkonaaraan kanssa päällikön pesän ulkopuolella. Halusin uteliailta ja vähemmän uteliailta korvilta rauhaa ja sitä rauhaa sain pesässäni. Vilkaisin nopeasti taakseni ja huomasin Kalmaliljan sekä hänen siskonsa seuraavan minua. Saavutin pesäni pian ja sujahdin sisälle. Istuuduin vuoteelleni ja kiepautin häntäni etutassujeni eteen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin miettimään päästäisinkö kissan Kuolonklaaniin vai en. Odotin, että erakkonaaras saisi ensin istuudutta alas, kunnes alottaisimme.

"Miksi haluat Kuolonklaaniin?" kysyin yhtä tyynenä kuin aina. Päätin aloittaa ihan vain helpolla kysymyksellä ja haluaisinhan minä siihenkin vastauksen tietää.

//Kalma?

Kalmalilja, 04.06.2018

Harma naaras katsoi kiinnostuneena Raetähteä.

"Ja kukahan sinä mahdat olla? Tämän klaanin päällikkö, ja vielä tärkeämpää, minun siskoni kumppani?"

"Hän on Raetähti, ja kyllä, Kuolonklaanin kumppani. Vastaa kysymyksiin tai heitän sinut ulos", murahdin äkäisesti. Siskoni loi minuun silmäyksen viileästi hymyillen. Sitten hän käänsi katseensa jälleen Raetähteen.

"Miksikö haluan Kuolonklaaniin? Minä kuulun tänne aivan yhtä paljon kuin Kalmalilja. Olen täysin kuolonklaanilainen vereltäni."

Pyöräytin silmiäni.

"Ehkä oletkin, mutta missä olet lymyillyt näin monta kuuta? Miksu et vain heti tullut Kuolonklaaniin, miksi vasta nyt? Tuliko erakon elämästä liian vaikeaa?"

Naaras pyöräytti silmiään ja tuhahti. Kurtistin kulmiani kun huomasin, miten paljon hän muistutti minua käytökseltäni. Ainoa ero oli se, että minä en ollut täysin mitätön kissa.

"Olet ehkä oikeassa. Mutta en ole siltikään tiennyt juuristani kuin pari kuuta", hän naukui ja silmäili vuoroin minua, vuoroin Raetähteä. "Minusta tässä ei ole mitään keskusteltavaa. Minä kuulun tänne, ja jos ajatte minut pois, myös hän lähtee."

Kissa osoitti minua nyökäten.

"Ongelma on, että sinä olet erakko ja minä en", murahdin ja nousin seisomaan. "Ulos, meidän on tehtävä päätös."

Naaras nousi seisomaan ja asteli ulos päällikön pesästä. Kuulin hänen istuutuvan johonkin lähelle, mikä ei tietenkään ollut ihme, kai hän halusi pysyä lähempänä siskoaan ja klaanin päällikköä kuin epäluuloisia sotureita. Käänsin katseeni kumppaniini.

"Vaikka kuinka tunnenkin inhoavani tuota kissaa, sinun on päästettävä hänet klaaniimme", naukaisin määrätietoisesti. "Minä haluan hänet tänne. Mutta vain siksi, että hänestä voi olla minulle hyötyä. Älä kuvittele, että antaisin suuresti arvoa omille sukujuurilleni. Vanhempani todistivat ettei se kannata."

//Rae?

Raetähti, 04.06.2018

Kalmaliljan siskon poistuttua kumppanini käänsi kirkkaanvihreän katseensa minuun.

"Vaikka kuinka tunnenkin inhoavani tuota kissaa, sinun on päästettävä hänet klaaniimme", Kalmalilja naukaisi. Kummallista, että Kalmalilja vihasi jo nyt siskoaan, vaikka oli tuntenut toisen vasta aivan pienen hetken ajan.

"Minä haluan hänet tänne. Mutta vain siksi, että hänestä voi olla minulle hyötyä. Älä kuvittele, että antaisin suuresti arvoa omille sukujuurilleni. Vanhempani todistivat ettei se kannata", kumppanini naukui vielä. Nyökkäsin pari kertaa pikaisesti ja syvennyin ajatuksiini. Tällä kertaa apunani ei ollut Viiltokaaosta vaan Kalmalilja. Tuskin minä heidänkään apuaan yhtään sen enempää tarvitsisinkaan. Oli kuitenkin hyvä, etten minä ollut ainoastaan päättämässä tästä asiasta vaan sain hieman apua toisesta näkökulmasta. Lopullisen päätöksen tein loppuen lopuksi minä. Ei minulla ollut erakkonaarasta mitään vastaankaan, enkä uskonut hänestä olevan haittaa Kuolonklaanin riveissä. Katsahdin meripihkaisilla silmilläni kumppaniini.

"Olen nyt päättänyt, että siskosi pääsee Kuolonklaaniin. Ei hänestä pitäisi haittaakaan olla", sanoin ja nousin seisomaan. Tästä pitäisi vielä kertoa itse Kalmaliljan siskolle.

"Kutsuisitko hänet takaisin?" hymähdin ja venyttelin hieman raajojani. En jaksanut enää istua pidempään, sillä olinhan jo maannut pitkään parantajan pesällä. Tämän jälkeen lähtisin kyllä mieluusti kävelylle. Pitää vain saada tämä asia nopeasti pois alta.

//Kalma?

Viiltokaaos, 05.06.2018

Heti aamulla herätessäni ennen auringonnousua järjestin tämän päivän partiot. Aurinkohuipun partiota johdin itse, mukaani määräsin Tuhokatseen, Kalmaliljan, Ahvenleuan ja Jääliljan, aivan kuten olin eilen suunnitellutkin.

Tällä hetkellä aurinko suuntasi nopeaa tahtia kohti huippuaan, pian olisi aika lähteä. Kulkisin partioni kanssa Korkokiviltä Varjoklaanin ja Tuuliklaanin rajanakin toimivalle ukkospolulle. Istuskelin kaikessa rauhassa taas suurkiven varjossa. Saatoin nähdä täältä jokaisen partiooni lähtevän kissan Tuhokatsetta lukuun ottamatta. Entisen elämäni luottosoturi oli mennyt tovi sitten lepäämään. Hän oli kertonut väsymyksen olevan huonosti nukutun yön vika, mutta todellisuudessa vanhuus taisi painaa hänen vanhoja luitaan kasaan ja aiheutti väsymystä. Näin Valhekuiskeen poistuvan leiristä yhdessä oppilaansa Mututassun kanssa. Kuulin lähestyviä askeleita sotureiden pesän suunnalta. Käänsin katseeni kohti Kalmaliljaa, joka istuutui vierelleni.

"Sinulla taitaa olla jotain mielessä, kun partion oikein järjestit. Onko Jäälilja mukana suunnitelmissasi?" musta naaras kysyi hiljaisella äänellä pitäen katseensa edessäpäin.

"Kerron kaiken oleellisen partiossa", ilmoitin vilkaisemattakaan soturiin päin. Viilsin samalla kynsilläni ilmaa. Kalmalilja tuhahti vastaukseksi ja jäi istumaan siihen vierelleni odottaen kai partion lähtöä.

Kun aurinko viimein oli huipussaan, nousin ylös ja lähdin kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä.

"Herätä Tuhokatse ja käske Ahvenleuka ja Jäälilja uloskäynnille", nau'uin Kalmaliljalle luoden häneen silmänräpäyksen ajan ankaran katseen. Sanaakaan sanomatta musta naaras loikki sotureiden pesälle. Hän ei väittänyt vastaan, varmaankin hän oli utelias ja tahtoi saada mahdollisimman pian kuulla asiani. Kalmaliljan ei edes tarvinnut kaksikolle sanoa partioon lähdöstä, kun Ahvenleuka ja Jäälilja saapuivat jo luokseni. Vähän tuon jälkeen saapuivat myös Kalmalilja ja vanha Tuhokatse.

"Lähdetään", murahdin ja lähdin suuntaamaan ulos leiristä. Koska piikkihernetunneli oli melko ahdas ja matala, jouduin kulkemaan sen lävitse kumarassa. Ulos leiristä päästyämme jatkoin matkaa kohti ukkospolkua. Kun olimme päässeet kyllin kauas leiristä ja olin tarkistanut, ettei lähistöllä ollut muita, aloitin:

"Kuten varmaan olettekin jo arvanneet, partion tarkoitus on nostaa teidät ajan tasalle siitä, mitä on meneillään. Tästä lähtien alamme kokoontumaan aina silloin tällöin keskenämme, mutta muuten tieto välillämme kulkee minun kauttani tai minun käskystäni yksityisesti. Ymmärrättekö te?" kysyin ja vilkaisin nelikkoa, joka kulki perässäni.

"Tietenkin", Tuhokatseen vastaus kuului ylitse muiden. Pysyin taas hetken hiljaa, kun lähestyimme ukkospolkua. Varmistettuani ylittämisen olevan turvallista, johdatin partioni sen ylitse. Kuljin taas hetken ajan hiljaa nummilla kohti Korkokiviä. Kukaan ei sanonut sanaakaan, ilmapiiri oli jopa hieman kireä.

Kun olimme ohittaneet emonsuun, hidastin tahtiani kertoakseni lisää.

"Pienen joukkomme uusin tulokas on Jäälilja, joka oli avuksi eräässä asiassa Varjoklaania koskien. Tapasin eilen Varjoklaanin varapäällikön Minttusydämen, jonka johdosta Varjoklaani tulee olemaan liittolaisemme sitä tarvitessamme. Tosin liitto on vasta virallinen sitten, kun Tihkutähti ja Raetähti ovat historiaa, mutta hän antoi minulle sanansa ja minä omani", selitin. Huomasin Tuhokatseen aikovan sanoa jotakin. Samassa ymmärsin, että Jäälilja oli ainoa, joka ei tiennyt minun olevan Viiltotähti. Toivoin vanhan kollin pysyvän tästä asiasta hiljaa.

"Oletko varma, että heihin voi luottaa? Ovatko he unohtaneet, mitä Kuolonklaani teki heille?" kolli kysyi silmiään siristäen.

"Siitä on kulunut vuodenaikoja, lisäksi lähes kaikki sen tehneet kissat ovat kuolleet ajat sitten. Varjoklaani on puolellamme, voitte luottaa minuun", nau'uin tasaisella äänellä.

"Mutta miksi? Mitä sinä lupasit heille?" Kalmalilja kysyi vuorostaan. Kasvoilleni piirtyi hento virne viiltäessäni kynsilläni ilmaa.

"Koitokseen asti he saavat pysyä ulkona kaikesta tapahtuvasta. Lisäksi tuemme heidän heikkoa riistatilannetta silloin tällöin parilla riistalla", selitin mustalle soturille, joka katsoi minua epäilevä ilme kasvoillaan.

"Muuta kysyttävää tästä asiasta, vai voimmeko jatkaa eteenpäin?" kysyin ja käännyin poispäin Korkokiviltä suunnaten hitaasti kohti Varjoklaanin rajaa. Vuorotellen katsoin silmiin jokaista mukanani olevaa kuolonklaanilaista odottaen heidän sanovan jotain.

//Kalma, Ahven tai Jää? Jos saan pyytää ni tehkää nii et Viilto pystyy siin viel kertoo yhe jutu + jos jatkatte ni älkää kirjottako noit kaikkii puheenvuoroi uuestaa XD

Mutupentu, 22.04.2018

Pörhistin turkkiani, kun Kalmaliljaksi esittäytynyt naaras kysyi nimeäni. Hän ei kuitenkaan sitä minulta, vaan emoltani. Aivan kuin olisin vain joku avuton pentu, joka ei osaa kertoa omaa nimeään. Kiukku alkoi kipinöidä kehossani ja siristin vihaisena silmiäni, kun emoni kertoi Kalmaliljalle nimeni.

"Minä osaan kyllä itse kertoa oman nimeni", kivahdin. Kalmalilja kohotti kulmiaan ja käänsi silmänsä omiini. Minä näytin naaraalle kieltä ja käänsin mielenosoituksellisesti selkäni. Vaikka emoni ei vaikuttanut kovin ilahtuneelta Kalmaliljan tulosta, ei hän hyväksynyt käyttäytymistäni. Käänsin katseeni Tulvasielun vaaleanvihreisiin silmiin, kun emoni näpäytti selkääni hännällään.

"Mutupentu", hän murahti, "käyttäydy kunnolla." Tuhahdin ja käänsin sitten emolle selkäni. Loikkasin pediltä maahan ja katselin ympärilleni aivan kuin Kalmaliljaa tai ketään muutakaan ei olisi pesässä. Häntäni oli pystyssä, kun tepsutin pesän laidalle unohdetun sammalpallon luo. Kaappasin sen käpälälläni itselleni ja heitin sen keskelle pesää. Sitten kyyristyin lähelle maata ja keinutin peppuani valmistautuen loikkaan. Jännitin lihakseni ja ponkaisin pallon kimppuun. Kynteni upposivat sammaleeseen ja retuutin sitä kuvitellen pallon olevan saaliini. Sitten katsahdin Kalmaliljaan ja kallistin päätäni.

"Jos tämä pallo olisi oikea saalis, olisinko saanut sen napattua?"

// Kalma? :3

Kalmalilja, 26.04.2018

Kohotin kulmiani pennun kysymykselle.

"En usko. Olisit takapuolellasi vain kahisuttanut lehtiä ja mahdollinen saalis olisi näin jo kaukana. Ja jos joskus saat saalista, sillä ei leikitä, useimmat soturit eivät nauti täysin runneltujen hiirten syömisestä."

Katselin kiinnostuneena naaraspentua. Hänessä oli tiettyä tarmokkuutta ja luonnetta, josta pidin. Minun oli myönnettävä, että pentu oli ihan siedettävä. Ainakin melkein. Ei hän ainakaan hermoja raastava ollut, huomattavasti vähemmän ärsyttävä, kuin nykyinen oppilaani tai liian suuri osa kuolonklaanilaisista, aikuisista sotureista. Pyöräytin silmiäni, asiat tuskin olivat hyvin, jos edes pahaiset pennut eivät yltäneet joidenkin sotureiden tasolle typeryydessä ja sietämättömyydessä.

"Mutta älä huoli. Sinä omaat jotain, mikä on tärkeämpää kuin hyvät saalistustaidot. Sinussa on tietynlaista tarmoa ja rohkeutta ja sitä soturi todella tarvitsee", naukaisin mietteliäösti pentua silmäillen. "Ei saalistus edes ole niin tärkeää kuin taistelu."

//Mutu?

Mutupentu, 30.04.2018

Kalmaliljan sanat saivat pienen kehoni jäykistymään. Miten hän uskalsikaan väittää, että äskeisellä hypylläni sammalpallon kimppuun en olisi saanut saalista? Sehän oli ollut aivan täydellinen, eikä saaliini edes ollut lähtenyt karkuun! Minusta tuntui, että musta naaras ei osannut itse saalistaa. Päästin ilmoille pienen, mutta ylimielisen tuhahduksen. Jos Kalmaliljan saalistustaidot todella olivat surkeat, hän saattoi yrittää hämätä minua haukkumalla mahtavia saalistustaitojani. Tai no, eihän soturi varsinaisesti ollut haukkunut taitojani, vaan enemmänkin opastanut minua. Aivan kuin olisin oppilas ja hän mestarini. Silmiini syttyi innostunut loiste, kun tajusin, että ehkä naaraasta voisi tulla mestarini. Avasin suuni kysyäkseni asiaa Kalmaliljalta, mutta hän ehti ensin.

"Mutta älä huoli. Sinä omaat jotain, mikä on tärkeämpää kuin hyvät saalistustaidot. Sinussa on tietynlaista tarmoa ja rohkeutta ja sitä soturi todella tarvitsee. Ei saalistus edes ole niin tärkeää kuin taistelu." Kalmaliljan katse oli mietteliäs ja tutkiskeleva, kun hän katseli minua kirkkaanvihreillä silmillään. Hetkessä unohdin aiemmat pohdiskeluni, kun kuulin soturin sanat. Nostin häntäni pystyyn ja annoin innostukseni näkyä.

"Voitko sinä sitten opettaa minulle taistelua?" kysyin. Äänensävyni oli aneleva, koska minä todella halusin oppia taistelua, jos en hallinnut saalistusta. Ja jos taistelu todella oli tärkeämpää kuin saalistus, harjoittelisin mielummin sitä.

// Kalma?

Kalmalilja, 01.05.2018

Katselin arvioiden Mutupentua. Hänen äänensävynsä oli äsken kuulostanut jopa hiukan anelevalta naaraan kysyessä voisinko opettaa hänelle taistelua. Kurtistin mietteliäänä kulmiani. Halusiko hän sitä todella noin paljon? Eihän pentu oikein edes tuntenut minua, miksi hän haluaisi juuri minun opettavan häntä? Toisaalta se oli vain hyvä asia, sillä hänestä saattaisi tulla tukijani. Ja silloin Viiltokaaos voisi antaa minulle enemmän valtaa, olettaen, että hän joskus todella saisi klaanit valtaansa. Sekään ei kyllä ollut varmaa, en ymmärtänyt, miksemme voineet vain alkaa toimeen ja vallata klaaneja heti.

Joka tapauksessa... olin yllättynyt. Tiesin pennulla olevan tarmoa, joten häntä olisi kaiketi helppo opettaa. Mutta useimmat pennut olivat ärsyttäviä. He eivät kuunnelleet ohjeita ja tekivät mitä sattui, ajattelematta ollenkaan tekemisensä seurauksia. Näin oli ajatellut myös edesmennyt Havupentu, minun poikani. No, heikot karsittiin joukosta jo nuorina, mikä oli ihan hyvä.

"Voisin opettaa sinulle jotain", naukaisin kääntäen katseeni pentuun. "Jos emosi suostuu. Vaikka olisi typerää olla suostumatta, kunnon kuolonklaanilainen ymmärtää, että taistelua on alettava harjoittelemaan ajoissa."

//Mutu?

Sysisydän, 07.05.2018

"En usko että olet tosissasi", naukaisin pisteliäästi ja suuntasin katseeni muualle. Vaikken siitä pitänytkään, minun oli myönnettävä itselleni, etten tahtonut Uljastassun lähtevän. Jollain tapaa pidin hänestä, mutta en ystävänä saati rakastettuna. Minun elämästäni vain tulisi paljon tylsempää, jos tuo hiirenaivo ei olisi lähellä ärsytettävänä.

"Ja vaikka lähtisit, luikkisit varmasti heti takaisin Kuolonklaaniin. Sinä ehkä omaat erakkojuuria, mutta olet kasvanut klaanikissana. Pärjäisit yksin korkeintaan yhtä hyvin kuin minä."

Tuhahdin hiljaa ja huiskaisin häntääni äreästi. Hän kuvitteli voivansa tehdä ihan niin kuin itse halusi, välittämättä lainkaan muista kissoista. En tietenkään viitannut sillä itseeni, vaan Uljastassun perheeseen. Ja muuhun klaaniin, joka oli elättänyt häntä monen monta kuuta. Tässäkö olisi kiitos siitä?

Olin sanomassa ajatuksiani ääneen, mutta lähestyvien askelten ääni sai minut sulkemaan suuni. Siirsin jatseeni harmaasta kollista tulijaan ja tunnistin emoni. *Hitto.* Kalmalilja ei pitänyt siitä, että olin hänen oppilaansa kanssa missään tekemisissä. Nyt hän saisi varmasti väärän kuvan.

Mustavalkoinen naaras pysähtyi eteemme ja katsoi minusta vieressäni istuvaan kolliin silmiään siristäen.

"Taisteluharjoituksiin. Nyt", hän komensi ja siirsi sitten vihreän katseensa minuun. "Ja sinä tulet myös. Minulla on sinulle asiaa. Sitä paitsi näytät oikein viihtyvän Uljastassun seurassa."

//Uljas? Sori ku sotkin Kalman toho mut en enää keksiny mite jatkasin tota keskusteluu :D

Kojoottivirne, 25.03.2018

Aikeeni sanoa jotakin Jääliljaa vastaan romuttuivat täysin Kalmaliljan saapuessa paikalle. Naaras oli tavallaan varastanut minun sankarihetkeni. En päässyt pelastamaan Talvikkimuistoa tältä ongelmalta, vaan emoni teki sen puolesta. Katsoin vaivautuneena tassuihini Jääliljan lähtiessä pois.

"Talvikkimuisto", käänsin katseeni parantajaoppilaan tyynesti. Kostohenki asteli kuitenkin väliimme.

"Vaikka Jäälilja näyttää luovuttaneen, minä olen teidän riesananne vielä", kolli murahti vasten kasvojani. Kostohenki mittaili vuorotellen minua ja Talvikkimuistoa. "Kuitenkin onneksenne minua ei kiinnosta teidän tekemisenne."

Musta soturi lähti astelemaan suoraan kohti leiriä, kunnes kääntyi ympäri.

"Ja onnea matkaan Talvikkimuisto", tuo virnisti kylmästi. "Toivottavasti opit jotakin soturilta, joka antoi ketun raadella oman korvansa rikki."

Sisälläni kiehahti viha, mutta hillitsin sen Talcikkimuiston tähden. Kostohenki näytti tyytyväiseltä huomatessaan pienen muutoksen minussa. Lopulta tuo kääntyi ympäri ja jatkoi matkaansa. Murahdin ärsyyntyneenä.

"Kalmalilja", siirsin katseeni emooni pyytävästi, "voisitko saatella Lumotassun takaisin leiriin? Mielestäni oppilaat eivät saa olla yksin leirin ulkopuolella ilman mestariansa."

// Kalma? Talvikki?

Roihumyrsky, 15.04.2018

Avasin silmäni. Soturit tuhisivat unisina ympärilläni, mutta minä en nukkunut. En ollut nukkunut koko yönä. Niin kuin en yleensäkään, aillä ainoastaan öiseen aikaan saatoin olla oma itseni. Vain öisin pystyin katselemaan taivaalla loistavia tähtiä kenenkään huomaamatta. Jos klaanitoverini olisivat huomanneet, siitä ei olisi seurannut mitään hyvää. Olin ainoa, joka tiesi uskostani Tähtiklaaniin, mutta jos joku muu saisi tietää, minut saatettaisiin karkottaa tai pahimmassa tapauksessa tappaa. Kuolonklaani oli niin kovin rajoittunut klaani, täällä ei voinut olla oma itsensä. Toisin oli muissa klaaneissa, vaikka niissä kai paheksuttiin Pimeyden Metsään uskovia. Mikseivät kissat vain voineet elää rauhassa keskenään ja nauttia elämästä? Sitä onnellisuus kai oli tai sitä sen pitäisi olla.

Nousin hiljaa istumaan varoen herättämästä muita. Astelin sitten pesän poikki väistellen sotureiden häntiä ja koipia. Huokaisin helpotuksesta kun pääsin leirin aukiolle kenenkään huomaamatta. Paitsi vartiossa olevan kissan. Valkea naaras oli suunnannut katseensa minuun, mutta sallin lihasteni rentoutua kun tunnistin soturin Lintulumoksi. Vaikka hänkin oli minua enemmän kuolonklaanilainen, tiesin että häneen voi luottaa. Olimme olleet yhdessä kauan, lauman ajoilta lähtien. Hän ei kertoisi kellekään kävelyretkestäni.

"Iltaa Roihumyrsky", naaras naukui ja heilautti häntäänsä. "Vai pitäisikö sanoa yötä... Minne matka?"

Seisahduin saapuessani soturin luo ja vilkaisin metsään.

"Kävelylle. En saa nukuttua."

Hetken mietittyään Lintulumo nyökkäsi ja kävelin ulos leiristä. Kun olin tarpeeksi kaukana, kiihdytin kävelyni juoksuun ja kiidin metsän ja puiden halki. Suuri osa lumesta oli jo sulanut, mutta jäljellä oleva kimalsi kuun valossa. Siirsin katseeni routaisesta maasta taivaalle hopeisen valopallon suuntaan. Tähdet tuikkivat sen ympärillä kauniina ja salaperäisinä. Saapuessani pienelle aukiolle hidastin kävelyyn ja loikkasin aukion keskellä seisovalle kivelle. Nyt vasta tunsin todella olevani vapaa, kaukana Kuolonklaanin leiristä ja sen kissoista ja lähellä Tähtiklaania. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa ja katselin soturiesi-isiä taivaalla. Suljin silmäni ja kuuntelin hiljaisuutta, mutta räväytin ne auki kuullessani askelia. Niskakarvani nousivat pystyyn ja katselin ja kuuntelin valppaana ympäristöäni. Nousin seisomaan ja käännähdin äänen suuntaan. Mustavalkoinen naaras asteli tyynenä minua kohti ja loikkasi vierelleni kivelle istumaan.

"Tervehdys Roihumyrsky", Kalmalilja naukui tavanomaisella, viileällä äänellään. Epäröin hetken. Voisinko luottaa häneen? Pidin Kalmaliljaa omasta puolestani ystävänäni, mutta tiesin miten uskollinen hän oli Kuolonklaanille ja Pimeyden Metsälle. Pian kuitenkin istuuduin hänen vierelleen.

"Älä kuvittele etten olisi huomannut yöllisiä kävelyretkiäsi. Tunnen sinut paremmin kuin suurin osa muista sotureista", hän naukui ja katsoi minua vihreillä silmillään.

"Tähdet ovat kauniita, eikö vain?"

"Niin", vastasin hiukan hermostuneena. Tunsin naaraan polttavan katseen nahallani.

"Väärä vastaus. Kuolonklaanilaisena sinun olisi pitänyt vastata 'ei', jolloin todistaisit Pimeyden Metsän uskoa. Mutta sinä oletkin erityinen kuolonklaanilainen. Sinähän et usko siihen, ethän?"

Olin vaiti hetken ja mietin vastaustani, vaikka naarassoturi varmaan näkikin täysin lävitseni.

"Kyllä uskon", murahdin katsoen maata tassujeni alla. Kuulin tuhahduksen viereltäni.

"Älä valehtele minulle. Sinä uskot Tähtiklaaniin. Ja tiedätkö mitä se tarkoittaa? Sinä olet silloin Kuolonklaanin vihollinen. Ja minun viholliseni", hän naukui vakavana. Nostin hämmästyneenä katseeni Kalmaliljaan. Aikoisiko hän tappaa minut? Olin kuvitellut, että välillämme oli ystävyyttä, mutta ehkä olin väärässä.

"Minä tiedän uskostani. Se saattaa minut vaaraan, sillä jos paljastuu, että olen tiennyt tästä ja pitänyt tiedon sisälläni, olen niin sanotusti tuhoon tuomittu. Ja sinun salaisuutesi vain odottaa paljastumistaan. Siksi jätät minulle kaksi vaihtoehtoa."

Katsoin vanhempaa soturia tiiviisti silmiin ja siristin omiani. Hän oli kyllä osittain oikeassa, oli vain ajan kysymys, milloin uskoni Tähtiklaaniin paljastuisi. Mutta ei kai sitä välttämättä tapahtuisi?

"Minun on joko tapettava sinut tai saada sinut lähtemään. Minä en todella haluaisi tehdä ensimmäistä", Kalmalilja naukui pudistaen päätään. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Jaa-a, kai minä sitten jotain hänelle merkitsinkin.

"En voi jättää Kuolonklaania", nau'uin terävästi ja huiskaisin äntääni. "Täällä on Jäälilja ja isäni. En voi jättää heitä."

"Mutta nyt sinun on pakko. Roihumyrsky, sinä et kuulu tähän klaaniin. Tiedät sen itsekin. Voisit elää onnellisena jossain muualla, voisit olla oma itsesi. Sinun ei tarvitsisi pelätä sitä, että joku saa selville uskosi Tähtiklaaniin eikä sinun tarvitsisi osallistua kaikkiin niihin raakuuksiin, mitä Kuolonklaani niin mielellään tekee. Jos lähdet, saat onnellisen ja vapaan elämän. Mutta haluatko todella pitää kiinni menneisyydestäsi ja elää täällä peläten? Ihmettelen miten et jo ole lähtenyt."

Kalmaliljan sanat jättivät minut mietiskelemään. Olin miettinyt Kuolonklaanin jättämistä usein, mutta jäljellä oleva perheeni oli pitänyt minua täällä. Jäälilja merkitsi minulle niin paljon... Mutta sekään ei tehnyt minusta riittävän onnellista. Hän oli jotenkin muuttunut, emmekä muutenkaan olleet toistemme seurassa enää kovinkaan usein. Mutta miten Jäälilja pärjäisi ilman minua? Ikävöisisikö hän?

"Sinun on aika alkaa ajatella itseäsi. Jäälilja pärjää ilmankin sinua, tai hänen on pärjättävä. Sinä voit tutustua uusiin kissoihin, voit saada kumppanin ja perustaa perheen. Tulevaisuus on edessäsi, jos vain jätät menneisyyden taaksesi. Et voi olla lähtemättä vain sen takia, ettei siskosi ehkä pitäisi siitä."

Kalmalilja, 16.04.2018

Nielaisin viimeisen suupalani hiirestäni. Olin seurannut leirin tapahtumia tiiviisti, mutten ollut osallistunut varsin kiinnostavalta vaikuttavaan keskusteluun. Leiriin oli jostain syystä tuotu varjoklaanilainen - tai kenties entinen sellainen, mitä nyt keskustelua olin kuunnellut. En silti luottanut häneen, Varjoklaani voisi hyvinkin olla niin säälittävä, että lähettäisi leiriimme vakoojia. Kissa oli nimeltään Kylmähenkäys. Nimi ei kertonut minulle oikein mitään, kolli ei kai ollut koskaan tehnyt mitään mikä olisi kiinnittänyt huomioni. Nyt hän väitti, että oli yrittänyt tappaa entisen - liekö sekin valetta? - kumppaninsa Liljahenkäyksen. Mutta tähän mennessä Kylmähenkäys ei ollut kertonut motiivia teolleen, tai minä en ainakaan ollut sitä kuullut tai ollut kuulemassa. Epäilin syvästi, pystyisikö hän tappamaan ketään, mutta jos pytyisi, olisi hän hyvä lisä Kuolonklaanin sotureihin. Se ei silti poistanut sitä tosiasiaa, että soturi oli erittäin epäilyttävä, ainakin omasta mielestäni. Jos Raetähti ja Viiltokaaos hyväksyisivät hänet klaaniimme, saisivat he luvan pitää huolen siitä ettei tulokas aiheuttaisi ongelmia.

*Hoitakoot tuon itse.*

Minulla ei ollut halua liittyä mukaan keskusteluun, vaikka olisinkin tietysti voinut vaikuttaa siihen, jäisikö Kylmähenkäys vai ei. Minulle se oli oikeastaan se ja sama, ainahan hänet pystyi häätämään tai tarvittaessa tappamaan. Sitä paitsi Sysisydän oli mukana, mikä tarkoitti vain sitä, että saisin kuulla kaiken.

Nousin venytellen ylös ja katselin ympärilleni leirissä. Minulla ei olisi pitkään aikaan partioita johdettavana tai osallistuttavana, mutta toisaalta en jaksanut vain istua paikoillani. Katseeni osui pentutarhaan. Pyöräytin silmiäni. Pimeystähti oli muuttanut sinne hoitamaan pentuja. Nykyisin naaras toki tunnettiin Pimeyslehtenä.

Astelin verkkaiseen tahtiin maidontuoksuiseen pesään ja nyrpistin nenääni. Ainoa syy, miksi olin täällä, oli se että halusin kuulla tarkemmin entisen päällikön päätöksestä. Ja mahdollisesti mielipiteen Kylmähenkäyksestä. Unohdin kuitenkin aikeeni, kun näin Tulvasielun makaavan sammalpedillä pesän reunalla. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.

"Mistä lähtien sinä olet ollut kuningattarena?" kysyin viileään sävyyn, silmäillen kahta naaraan vierellä istuvaa pentua.

"Olen ollut täällä iät ajat", hän murahti ja pyöräytti silmiään. Astahdin lähemmäs katsellen kahta pentua. Olisikohan kummastakaan mihinkään?

"Niin no, ehkä asia ei ollut vain tarpeeksi tärkeä kuullakseni siitä."

Istuuduin lähelle kolmikkoa katse yhä pennuissa. Molemmat olivat kilpikonnakirjavia, tosin eri värein.

//Mutu? Muut pentutarhalla?

Mutupentu, 17.04.2018

Ympärilleni kiertyvä pehmeä maidontuoksu sai minut uniseksi, eikä asiaa auttanut lämpö ja emon rauhallinen hengitys vieressäni. Sillä vaikka nukkumisessa oli omat ihanuutensa, halusin tutkia maailmaa. Eikä se onnistuisi, jos nukkuisin koko ajan. Minun täytyisi siis työntää väsymykseni sivuun ja vain avata silmäni. Ne kuitenkin pysyivät itsepintaisesti kiinni. Kehoni halusi minun nukkuvan, mutta mieleni ei. Olin nimittäin omasta mielestäni nukkunut aivan tarpeeksi, ja nyt olisi aika tutkia maailmaa. Lisäksi päivä oli jo pitkällä - tai niin ainakin kuvittelin. Silmien auki saaminen kävi kuitenkin yhtäkkiä todella helposti, kun vieras tuoksu leijaili nenääni ja kuulin askelia.

"Mistä lähtien sinä olet ollut kuningattarena?" vieras ääni kysyi aivan lähellä. Silmäni rävähtivät auki, ja käänsin päätäni äänen suuntaan. Pesään oli saapunut musta naaras, jonka kirkkaanvihreät silmät olivat siristyneet hämmennyksestä.

"Olen ollut täällä iät ajat", kuulin emoni murahtavan. En kuitenkaan kääntänyt katsettani, vaan pidin katseeni pesään saapuneessa mustassa naaraassa. En tiennyt, miten minun tulisi suhtautua pesään tulleeseen naaraaseen. Tiesin, että klaanissa, johon olin syntynyt, oli muitakin kissoja. Mutta luulin, että tapaisin heidät vasta myöhemmin.

Musta naaras astahti hieman lähemmäs meitä ja käänsi sitten katseensa minuun. Siristin haastavasti silmiäni, mutta sain vastaukseksi vain pienen virnistyksen. Tuntemattoman kissan läsnäolo alkoi ärsyttää minua, ja kömmin pedilläni istumaan. Väsymys oli karissut hetkessä kehostani.

”Kuka sinä olet?” kysyin kimakalla äänellä. Kuulostin ruikuttavalta pennulta, vaikka tarkoitukseni oli kuulostaa siltä, että halusin tuntemattoman kissan pysyvän kaukana – ainakin toistaiseksi. En tiennyt, voisinko luottaa pesään astelleeseen kissaan. Lisäksi en tiennyt, miksi musta naaras oli tullut minun yksityisalueelleni. En ollut pyytänyt häntä tänne, eikä emonikaan ollut kuulostanut kovin ilahtuneelta nähdessään naaraan. Toisaalta… ajatus leikistä alkoi kutitella tassujani. Musta naaras oli jo aikuinen, ja jaksaisi aivan hyvin kantaa minut selässään. Ehkä hän voisi kuljettaa minua ympäri pentutarhaa? Ravistelin päätäni ja karkotin ajatukset pois. Ensin täytyi selvittää, kuka tuntematon naaras oikein oli, ennen kuin miettisin leikkimistä.

// Kalma? :DD

Kalmalilja, 21.04.2018

Katsoin silmät viirulla toista Tulvasielun pentua. Hän oli äsken kysynyt nimeäni, ja olin pennun äänensävystä päätellyt, ettei hän halunnut minua tänne. Harkitsin hetken vastaustani. Pitäisikö minun muka kertoa itsestäni mitään tuolle pennulle? Toisaalta... Jos tutustuisin häneen ja tekisin oentuun jonkinlaisen vaikutuksen, hän saattaisi pyytää minua mestarikseen. Tai sitten hänestä voisi tulla tukijani. Ja samalla Viiltokaaoksen tukija.

"Olen Kalmalilja", naukaisin matalasti ja kohotin leukaani katsellen kiinnostuneena pentua. Hän oli ainakin rohkea, kun oli uskaltautunut puhumaan minulle. Nostin katseeni mustan ja punaruskean kirjavasta naaraasta hänen emoonsa.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyin hymyillen jäisesti. Siniharmaa naaras katsoi minua hetken hiljaa.

"Miksi se kiinnostaa sinua?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan. Tuhahdin halveksien.

"Tarvitseeko minulla olla jokin taka-ajatus halutakseni tietää pentusi nimen?"

Tulvasielu vilkaisi pentuaan.

"Mutupentu."

"Mutupentu", toistin maistellen nimeä suussani. "Ei tavallisimmasta päästä."

//Mutu? Sori pätkä ja en kai hitannu liikaa?

Kalmalilja, 23.03.2018

Astelin jälleen yksikseni metsässä kokoamassa ajatuksiani. Päiväni oli jälleen ollut kiireinen, mutta en alkanut valittamaan muutamasta partiosta. Se kuului vain soturin velvollisuuksiin, enkä ollut sellainen turhan nillittäjä, kuin osa Kuolonklaanin kissoista. Tuhahdin itsekseni. Sitten kun saisin tarpeeksi valtaa, heittäisin kaikki laiskat kirppusäkit pois leirin nurkista.

Jostain läheltä kantautuvat äänet herättivät minut ajatuksistani ja höristin korviani. Kun tunnistin äänet, suljin silmäni kärsien. Miksi juuri he sattuivat minun kävelyreitilleni? Olin erottanu Kostohengen ja Jääliljan äänet, ja pian tunnistin myös jälkimmäisenä mainitun oppilaan. Olin jo jatkamassa matkaani, kun kuulin Kojoottivirneen puhuvan. Seisahduin paikoilleni ja vilkaisin äänen suuntaan. En ollut sokea. Tiesin, että Kojoottivirneellä ja Jääliljalla ja Kostohengellä oli jotain välillään, enkä pitänyt siitä. Poikani ei ehkä käyttäytynyt niin kuin kuolonklaanilaisen kuuluisi, mutta hän oli silti jälkikasvuani, eikä minun pentujani kiusannut kukaan.

Kiersin lumisen pensaan jonka takana kissat ilmeisesti olivat. Pysähdyin nähdessäni heidät, ja kaikkien viiden - mukana oli myös Talvikkimuisto - katseet kääntyivät suuntaani. Pyöröytin silmiäni.

"Mitä ehdottoman turhanpäiväistä ja aivosolujani syövyttävää täällä tapahtuu?" kysyin tympääntyneenä ja istuuduin. "Sillä sitähän se aina on, kun tämä surkimustrio on kyseessä."

Viittasin sanoillani Kostohenkeen, Lumotassuun ja Jääliljaan. Toivoin vain, ettei soturinaaras suuttuisi turhaan, olimme edelleen omasta puolestani liittolaisia. Päätin jättää myös Talvikkimuiston rauhaan; parantajat saivat muutenkin tarpeeksi kuraa niskaan kiittämättömiltä sotureilta. Heitä haukkuvat olivat vain itse liian tyhmiä ajattelemaan tai suorittamaan niitä päätöksiä, jota parantajat joka päivä tekivät. Ja jotenkin vaikutti siltä, että Kojoottivirneen ja Talvikkimuiston välillä oli jotain.

//Jää? Kosto? Kojo? Talvikki? Lumo?

Jäälilja, 23.03.2018

"Mikä Kuolonklaanilaisten tapaamispaikka tämäkin on olevinaan?"

Pyöräytin silmiäni ja nostin häntäni ilmaan hiljaisuuden merkiksi muille kissoille.

"No jos todella haluat tietää nii selvä on", naukaisin ja nyökkäsin Kalmaliljan suuntaan. Kyseessähän oli vain satunnainen yhteeentörmäys.

"Ensinnäkin minä ja Kostohenki olimme metsällä, kunnes tämä nuori pari ilmaantui tiellemme ja siihen samaan ilmestyikin Lumotassu joka etsi mestariansa. Ja pieni "riitamme" alko isiitä kun ehdotin Kojoottivirneen ottavan minut ja Lumotassun mukaansa harjoittelemaan, mutta eihän se meidän pienelle parantajallemme sopinutkaan. Niinpä meidän Talvikkimuistomme tulistui pienestä lempi nimestä, jota käytin hänestä", naukaisin silmät turhautuneena sirrillään. En missään välissä haukkunut Talvikkimuistoa, kutsuin vain pieneksi parantajaksemme, eihän sen kissa pitäisi loukata.

"Ja eihän "pikku parantaja" nimen pitäisi loukata ketään noin sopusuhtaista kissaa", naukaisin ja vilkaisin Talvikkimuistoa vilpittömästi.

"Ja anteeksi vain, en ole mikään tarinan kertoja", mutisin ja astuin askelen taaksepäin. Katsoin Talvikkimuisto merkitsevästi. Olipa hänkin herkkänahkainen kissa.

"No rauhansointu mitä sinä täällä teet?" naukaisin ja katsoin Kalmaliljaa pahoitellen hänen joutumista tällaisen tyhmän tilanteen keskelle, joka oli syntynyt yhtä nopeasti kuin vesi liplattaa putouksesta alas.

//Kojo? Kalma? Talvikki? Lumo? Kosto?

Kalmalilja, 25.03.2018

Pyöräytin silmiäni.

"Olen vain viaton ohikulkija. Tai olin", tuhahdin ja huiskaisin häntääni. Miksi juuri minä? Aivoton seura oli viimeinen asia, mitä nyt kaipasin. Minun oli kuitenkin pakko jäädä viisikon luo, sillä halusin pitää huolen siitä, etteivät Kostohenki ja Jäälilja tekisi pojalleni mitään.

"Minä tiedän, että teillä kahdella on jotain Kojoottivirnettä vastaan. Teihin ei voi luottaa, saatatte vaikka keksiä jotain hänen varalleen. Siksi ehdotan, että minä tulen mukaan kaavailemaanne koulutukseen."

Vilkaisin arvioiden Jääliljan oppilasta. Olikohan hänestä yhtään mihinkään?

"Jos se siis sopii. Itse asiassa tulen, vaikkei se sopisikaan."

//Muut?

Talvikkimuisto, 25.03.2018

Kalmaliljan sanat saivat verenkiertoni tahdin nopenemaan ja sydämeni hakkaamaan rintaani vasten. Alunperin ajatuksena oli ollut, että vain linä ja Kojoottivirne olisimme lähteneet harjoittelemaan taistelemista, mutta nyt neljä muuta kissaa olisivat tulossa mukaan. Otin päättäväisenä askeleen eteenpäin ja porasin katseeni tällä kertaa Jääliljaan, jonka kasvoilla kävi pilkkaava irvistys. En kuitenkaan antanut naarassoturin ilveilyn raivostuttaa minua.

"Minä ja Kojoottivirne olimme tahtoneet mennä rauhassa harjoittelemaan taisteluliikkeitä emmekä tahtoneet ketään muuta mukaan. Emme saisi hetkenkään rauhaa jos te olisitte siellä", lausahdin mahdollisimman tyynesti ja loin nopean vilkaisun Jääliljaan ja Kostohenkeen, jonka jälkeen siirsin katseeni Kalmaliljaan ja Lumotassuun, "te tuskin haittaisitte siellä, mutta haluaisin kuitenkin että menisitte muualle reviirille. Kuolonklaanin reviiri on tarpeeksi suuri, jottei teidän kaikkien tarvitsisi tulla mukaamme."

"Miksi sinä et tahdo meitä mukaan, Talvikkimuisto? Kerropas nyt meille jokaiselle syysi, pikku parantajaoppilas", Jäälilja naukaisi jäätävällä äänensävyllä, hänen silmänsä suorastaan säkenöivät voitonriemusta. Muttei minulla ollut aikomustakaan antaa hänen voittaa, en vaikka tunsinkin oloni hieman ahdistuneeksi näiden kaikkien kissojen katseen alla.

"En todellakaan pystyisi keskittymään, saati rentoutumaan näin suuressa kissajoukossa, varsinkaan jos sinä tulisit mukaan. Jos ette suostu lähtemään muualle reviirillä, menkää te sitten vaan. Minä jään leiriin."

// Kojo? Jää? Kalma? Kosto? Lumo?

Jäälilja, 25.03.2018

"Minä ja Kojoottivirne olimme tahtoneet mennä rauhassa harjoittelemaan taisteluliikkeitä emmekä tahtoneet ketään muuta mukaan. Emme saisi hetkenkään rauhaa jos te olisitte siellä", Talvikkimuisto selitti. Nyökkäsin terävästi. Nuori naaras katsoi ensin minua ja Kostohenkeä ja käänsi lopulta päänsä Kalmaliljan suuntaan.

"Te tuskin haittaisitte siellä, mutta haluaisin kuitenkin että menisitte muualle reviirille. Kuolonklaanin reviiri on tarpeeksi suuri, jottei teidän kaikkien tarvitsisi tulla mukaamme", naaras jatkoi.

"Johan sanoin, emme me tule. En minä halua olla häiriönä, ajattelin vain, että olisi mukavampi harjoitella suuremmalla joukolla. Mutta anteeksi nyt että tästä kehkeytyi tälläinen "kahakka"", naukaisin ja väläytin sydämellisen hymyn Talvikkimuistolle. Hymyn jälkeen kasvoni vetäytyivät irveen, en ollut koskaan päästänyt kasvoilleni noin siirappista hymya, minua kylmäsi.

"En ihan oikeasti tarkoittanut tulla eteenne, kaikilla on vapaa oikeus kulkea mihin haluaa. Elementtini vain nousi esiin", naukaisin hiukan pahoitellen. Minulla ei tosiaankaan ollut halua jatkaa tätä tilannetta.

"Ja Kalmalilja, ei meillä ole mitään poikaasi vastaan, vain päin vastoin", naukaisin vakuuttavasti. En paljastaisi suunnitelmiamme enempää, ne olivat jo nyt vaarassa paljastua. Operaatio Kojoottivirne olisi pysäytettävä nyt heti.

Vilkaisin vuorollaan Kojoottivirneeseen ja Talvikkimuistoon pahoittelevasti, tilanne olisi ohi nyt.

"Nyt lähden tuulettumaan. Lumotassu, heti kun palaan lähdemme metsästämään", ilmoitin nuroelle naaraalle ja lähdin loikkimaan metsään. Tilanne alkoi ahdistaa minua. *Anteeksi Kostohenki, tarvitsen nyt omaa rauhaa* Huomaamattomasti loikin aivan Varjoklaanin rajan lähelle, tassuni olivat johdattaneet minut sinne, en tiennyt pelkäsinkö vai toivoinko jokun ylittäneen rajan, olisin valmis upottamaan kynteni kehen tahansa.

//Kylmä? Sori et muutin tätä tarinan kulkua tosta Talvikin tarinasta, mut yritin kirjottaa tossa yhdessä edellisessä tarinassa et Jää luovuttaa tossa "riidassa" nii, halusin korjata tilanteen. Toivottavasti ei haittaa D:

Kalmalilja, 05.03.2018

"Tuskin", naukaisin silmiäni pyöräyttäen. 'Sydänystävä'. Se oli jo sanana ärsyttävä. "Minulla ei ole juuri ystäviä, saati mitään... 'sydänystäviä'. En edes haluaisi, ellen sitten tarvitse heitä johonkin. Äläkä huoli, en todellakaan ota sinua tosissani. Et taida itsekään käsittää, mitä oikein selität."

Minulla ei ollut muita ystäviä kuin Lintulumo ja Sirppiraita. Ja jos jompikumpi asettuisi tielleni, voisin käyttää kumpaankin kynsiäni. Minä otin ystävikseni vain sellaisia, jotka pystyisivät tarjoamaan minulle jotain.

"Sanoinko missään vaiheessa, että olisitte seuranani? Vaikka sitähän te olette, vaikket haluaisi", murahdin katsahtaen tylsistyneenä kumpaakin kissaa. Tämä keskustelu ei johtanut mihinkään eikä se ollut minulle tarpeeksi älykäs. Enkä minä nyt kovin mielelläni tuijotellut Jääliljan alati virnistelevää naamaa. Joka itse asiassa välitti tunteita hyvin, olin nähnyt hänen katseessaan pahoittelua. Ja miksi? Ei hänellä ollut mitään pahoiteltavaa, se vain osoitti, että hän ei ollut torjunut niitä kaikkia tunteita, jotka estivät saavuttamasta valtaa.

"En edes tiedä, miksi tulin luoksenne. Sinä et tarjoa minulle mitään vastusta", naukaisin venytellen laiskasti. Vilkaisin Kostohenkeä kohottaen halveksien toista kulmaani. "Saati tämä tuppisuu."

//Jää? Kosto?

Viiltokaaos, 06.03.2018

Kokoontumisesta oli jo pari päivää. Pettymyksekseni Valhekuiske ei ollut tullut luokseni. Ehkä hän oli valehdellut, eikä oikeasti ollut sitä mieltä kuin oli sanonut. Päätin, että en menisi juttelemaan naaraalle, hän saisi luvan tulla minun luokseni. Jos saisin Valhekuiskeen tuekseni, saisin takuulla myös Pikiviillon. Parantaja takuulla rakasti koko sydämestään ainoaa elävää pentuaan. Jos Valhekuiske luottaisi minuun, hän voisi puhua isänsäkin puolelleni. Vilkaisin leirin pääaukiolla keskustelevaa kolmikkoa, johon kuuluivat Kalmalilja, Jäälilja ja Kostohenki. Keskustelu näytti mielenkiintoiselta, sillä se ei selkeästi ollut mikään tavallinen keskustelu säästä ja sen sellaisesta. Kolmikon välillä oli selvää kitkaa. Minä aioin selvittää vaikka väkisin, mikä heidän välejään risoi. Kenties saisin viimein selville Jääliljan ja Kostohengen suunnitelmat. Jos menisin vain heidän luokseen, lopettaisivatko he keskustelunsa ja lähtisivät omille teilleen? Toisaalta, jos haastaisin riitaa hieman, he takuulla jäivät. Suuri osa kuolonklaanilaisista rakasti riidan haastamista ja siihen vastausta, joten se voisi olla hyvä suunnitelma. Hivuttauduin hitaasti kolmikkoa kohden kuullakseni heidän puheensa. Kuljin kohti Silakkasiipeä, joka seisoi vain vähän matkan päässä heistä. Kolli nosti katseensa minuun.

"Hei Viiltokaaos", hän tervehti.

"Shh", sihahdin ja käänsin korviani niin, että kuulin paremmin kolmikon puheet. En saanut paljoa selvää. Kolmikko puhui jotain ennustuksesta ja sydänystävistä.

"En edes tiedä, miksi tulin luoksenne. Sinä et tarjoa minulle mitään vastusta. Saati tämä tuppisuu", kuulin Kalmaliljan naukuvan. Nyt oli hetkeni. Käännyin sulavasti jäisellä maalla ympäri ja astelin kolmikon keskelle. Huomasin heidän katsovan minua kysyvästi ja hieman ehkä vihaisestikin juttunsa kesksuttämisen vuoksi.

"Viiltokaaos", Kalmalilja naukui kylmällä äänellä ja katsoi minua mitäänsanomattomalla katseella.

"Minä olen", vastasin vitsikkäästi ja istuuduin alas. Viilsin kynsilläni ilmaa läheltä Jääliljan viiksikarvoja. Naaras murahti ja katsoi minua murhaavalla, jäisellä katseellaan.

"Kinastelunne on kerrassaan säälittävää. Olette kuin mitäkin pentuja", naukaisin virnistäen.

"Voin auttaa teitä ratkaisemaan riitanne. Järjestetään pieni taisteluhetki leirin ulkopuolella. Molemmat saa taistella toisiaan vastaan täysillä ja näemme sitten, kumpi onkaan oikeasti parempi", naukaisin virnistäen. Päätin olla haastamatta riitaa, mutta taistelun minä ehdottomasti tahdoin nähdä. Toivoin, että kaksikko tarttuisi tarjoukseeni ja päättäisi taistella toisiaan vastaan.

"Vai ettekö te uskalla? Kyllähän minä sen ymmärrän", naukaisin, kun yllemme laskeutui hiljaisuus.

//Kalma, Jää tai Kosto? Sori et tungin tän tähä mut ei ollu muutakaa tekemistä XD

Kalmalilja, 06.03.2018

"Uskaltaisin kyllä", murahdin katsahtaen Viiltokaaokseen. "Mutta en tiedä jaksanko. Minulla ei ole mitään syytä tuhlata energiaani häneen."

Juuri nyt en olisi halunnut olla Viiltokaaoksen seurassa. Jäälilja oli nostanut ennustuksen mukaan keskusteluun turhan monta kertaa, ja vaikka itse tiesinkin olevani ehdottoman uskollinen Pimeyden Metsälle, saattaisi kolli luulla toisin jos kuulisi ennustuksesta. Ja sitä en halunnut. Enkä sitä, että Viiltokaaos ottaisi Jääliljan mukaan. En sietänyt naarasta. Hän oli niin ylimielinen ja kuvitteli olevansa samalla tasolla kanssani, vaikka soturi olikin minua reilusti nuorempi ja kokemattomampi.

"Välillämme ei ole riitaa. Keskustelimme vain aivan normaaliin tapaamme", naukaisin jäisesti vilkaisten likaisenvalkeaa naaraskissaa. Taistelu kuulosti silti hyvältä. Olisi kerrassaan ihanaa päästä raastamaan hänen turkkiaan verille. En muutenkaan ollut päässyt kunnolla tappelemaan, en tapettuani Helmitähden.

"Itse asiassa... Suostun taistelemaan, vaikka onkin selvää, kumpi meistä on parempi. Epäilen myös, tarvitseeko minun edes taistella täysillä", naurahdin kylmästi ja nousin seisomaan, katsellen tyynenä Jääliljaa. "Vaikka mistäpä sitä tietää? Aliarvioimisesi saattaisi olla suuri virhe."

//Jää? Kosto? Viilto?

Jäälilja, 06.03.2018

Naurahdin klseasti ja hampaani kalahtivat yhteen.

"Suuri virhe, hyvinkin suuri", naukaisin arvostellen Kalmaliljaa, "Eihän ikä hyvää taistelijaa tee eihän? Vaikka iältäsi olet suurempi, et silti ehkä taidoiltasi". Virne yritti nousta kasvoilleni, mutta olin liian keskittynyt päästääkseni sitä valoilleen.

"Olenhan voittanut sinut jo kerran, vaikken ehkä fyysisesti", naukaisin ja katsoin naarasta ilkeästi vihjaillen. Voisin aina nostaa ennustus kortin reunaa esille tahtoessani naaraan muistavan hävinneensä minulle jo kerran. *No eipä siitä sen enempää* Käänsin katseeni Viiltokaaokseen.

"Ehkei ideasi olekaan niin huono", nau'uin katalasti virnistäen. Rakastin taisteluita, varsinkin niitä joissa voitin. Enkä halunnut pettyä.

"Varsin erinomainen", naukaisin. Ja tuijotin kaikkien kissojen silmiin vuorotellen. Minulla olisi kannustusjoukotkin mukana.

//Viilto? Kalma? Kosto? Sori pätkä mä tuskailin hirveen kauan näitten replojen kaa xd

Viiltokaaos, 06.03.2018

Kasvoilleni ilmestyi pieni hymynkaltainen kuullessani Jääliljan sanat. Naaras oli todennut ideani erinomaiseksi.

"Eiköhän siis lähdetä heti. Toimin tuomarina, eli saan puuttua taisteluun, jos koen toisen teistä olevan hengenvaarassa. Kostohenki saa tulla mukaan, mutta taisteluun hän ei osallistu, onhan hän ollut tuppisuuna koko keskustelun ajan", nau'uin virnistäen. Kolli murahti, mutta ei väittänyt vastaan. Lähdin johdattamaan kolmikkoa ulos leiristä häntä pystyssä. Kalmalilja kulki perässäni, Jäälilja sen sijaan tuli ystävänsä kanssa hänen perässään lähes rinnatusten. Suoraan sanoen en ollut varma, kumpi kissoista voittaisi. Jäälilja oli huomauttanut aiemmin Kalmaliljalle, että hän oli voittanut naaraan aiemmin jo. Kenties soturi tarkoitti ennustusta, joka oli ollut hänelle suotuisa. Sujahdin ulos leiristä joukon johtajana ja lähdin kulkemaan kohti ukkospolkua.

Pysähdyin pian ja käännyin kohti kolmikkoa. Kalmalilja seisoi hieman edempänä kuin Jäälilja ja Kostohenki, naarassoturi katsoi minua suoraan silmiini. Toisaalta toivoin mustan naaraan voittavan, olihan hän sentään mukana juonessani. Toisaalta Jääliljan voitto kuulosti myös mieluisalta sillä se antaisi minulle syyn hankkiutua naaraan ystäväksi. Toisaalta.. Jääliljalla oli selkeästikin omiakin suunnitelmia yhdessä Kostohengen kanssa, joten hän ei välttämättä tahtoisi toimia minun alaisenani.

Palasin takaisin taistelukentälle ajatuksistani.

"Kostohenki, ole hyvä ja astu kauemmas. Kalmalilja ja Jäälilja tarvitsevat tilaa taisteluaan varten", murahdin kollille viiltäessäni kynsilläni ilmaa. Kostohenki kuiskasi jotain jääliljalle ja astui sitten askeleen taaksepäin.

"Taistelussa ei ole sääntöjä kuin yksi: Jos minä käsken lopettaa, te lopetatte", naukaisin.

"Miksi me niin tekisimme?" Jäälilja tuhahti, "et sinä ole meitä mitenkään parempi." Kohautin lapojani virnistäen.

"Koska minä järjestin koko jutun. Mutta ei hätää, en keskeytä teitä turhaan. Kun keskeytän teidät, voittaja on selvillä", murahdin. Kaksikko vilkaisi toisiaan murhaavasti, kunnes he käänsivät odottavat katseensa minuun päin.

"Olkaa hyvät ja aloittakaa", naukaisin. Astuin askelen taaksepäin ja istuuduin hankeen. Katsoin, kuinka soturit valmistautuivat hyökkäämään toistensa kurkkuihin kiinni.

//Kalma, Jää tai Kosto? anteeks tönkköys xd

Sysisydän, 04.03.2018

Astelin takaisin leiriin pujahtaen suuaukosta sisään. Emoni harppoi heti minua kohti ja kohotin kysyvästi kulmiani. Kalmaliljan kasvoilla oli hyvin tyytyväisen näköinen ilme.

"Hyvä kun saavuit. Sinua tarvittiinkin", hän naukui pehmeästi ja tavoistaan poiketen nuolaisi päälakeani. Astahdin irvistäen taaksepäin.

"Mihin, saanen kysyä?" tiuskaisin ja huitaisin ilmaa hännälläni. Katsahdin ympärilleni. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan, ei sillä hetkellä. Mutta hetken päästä Pimeystähti loikkasi suurkiven laelle, ja tilanne valkeni minulle.

Klaanin kissat alkoivat heti kerääntyä kiven ympärille. Musta naaras odotteli katsellen klaaninsa kissoja, kunnes he olivat saapuneet paikalle. Näin Kalmaliljan asettuvan isäni Raepisaran viereen ja hymyilin ylpeänä. Minut nimitettiin viimeinkin soturiksi.

"On aika nimittää uusi soturi", Pimeystähti naukui ja käski katseellaan minua astumaan eteen. Katselin vanhaa naarasta jäisesti hymyillen.

"Sysitassu on valmis soturiksi. Hänen soturinimensä on Sysisydän."

Vilkaisin hiukan haastavasti ympärilleni. Klaani huusi nimeäni pari kertaa, ja sen jälkeen kaikki palasivat takaisin tekemään sitä, mitä ennen nimitystäni olivat tehneet. Katsahdin Uljastassun suuntaan ja virnistin ilkeästi. Katsekontaktini kolliin kuitenkin katkesi, kun emoni astui eteeni.

"Mitä nyt taas?" kysyin tuhahtaen ja kurtistin kulmiani. Mustavalkoinen naaraskissa katsahti ympärilleen ilmeettömästi. Kylmä hymy kuitenkin piirtyi hänen kasvoilleen, kun emoni laski häntänsä selälleni.

"Tule. Meidän pitää puhua."

Annoin soturin johdattaa minut ulos leiristä. Kun olimme tarpeeksi kaukana muista, emoni istahti maahan puun juurelle ja mittaili minua katseellaan.

"Onnittelut", hän naukui ohimennen. "Nyt kun olet sitten soturi, voit oikeasti olla mukana asioissa. Tärkeissä asioissa. Sitähn sinä olet halunnutkin, etkö vain?"

"Kyllä", murahdin tutkien emoni katsetta. "Miten se liittyy sinuun? Minä en tarvitse sinua mihinkään. Pärjään paremmin yksin."

Kalmalilja naurahti hiukan ja nuolaisi tassuaan.

"Niin, et ehkä tarvitsekaan. Mutta sinun tuestasi on minulle hyötyä. Ja siitä, että tuet minua, on hyötyä sinulle."

Katselin mietiskellen vanhempaa naarasta. Mistä hän oikein puhui? Minä en halunnut kenenkään apua. Minusta tulisi päällikkö, ja voisin saavuttaa sen yksinkin. Tuntui kuitenkin, että Kalmalilja puhui jostain suuremmasta.

"Mitä tarkoitat? Mihin tarvitset tukeani?" kysyin kohottaen leukaani. Emoni nousi seisomaan ja astahti eteeni, vihreät silmät kiiluen.

"On mahdollista, että tulevaisuudessa metsässä tapahtuu jotain suurta. Jotain suurta, missä minä olen osallisena. Ja jos hoidan osani hyvin, minut palkitaan. Jos sinä autat minua, minä taas palkitsen sinut. Ymmärrätkö?"

Nyökyttelin kuunnellen tarkkaavaisena. Mitä se ikinä olikin, halusin olla asiassa mukana.

"En ole kertonut tästä mitään pentuetovereillesi - vain sinulle, sillä sinä olet teistä kolmesta se, jonka haluan tuekseni. Enkä juuri nyt kerro sinullekaan yhtään enempää, kuin olen jo kertonut. Jos osoittaudut tiedon arvoiseksi, saat sitä mahdollisesti lisää. Ja sinun on oltava tästä hiljaa. Minä voin nimittäin tehdä kamalia asioita, eikä se, että olet tyttäreni, estä minua. Onko selvä?"

Hymyilin jäisesti. Emoni ei pystyisi tekemään minulle mitään. Ei hän uskaltaisi. En siltikään aikonut kertoa keskustelustamme mitään kenellekään. Jos Kalmalilja todella pystyisi tarjoamaan minulle jotain arvokasta, kenties valtaa, oli minun ansaittava se.

"On. Minä en kerro kellekään. Tuen sinua."

Astelin takaisin kohti leiriä. Emoni oli vielä jäänyt metsään, ehkä siksi, ettemme herättäisi huomiota. Minun oli saatava tietää lisää, joten sen mukaan minun oli käyttäydyttävä. Soturi ei ollut antanut minulle mitään tehtäviä, mutta jatkossa niitä saattaisi tulla. Ja silloin hoitaisin ne kunnolla. Istahdin soturien pesän eteen yhä hymyillen ja katselin leiriä ympärilläni.

//Joku?

Kalmalilja, 04.03.2018

Katselin, miten tyttäreni katosi leirin suuaukista sisään. Olin hänestä ylpeä. Siksi, ettei hän ollut heikko, ja siksi, että hän muistutti minua niin suuresti. Ja se oli vain hyvä asia. Hänen pentuetovereistaan en kuitenkaan ollut niinkään varma. Ainakaan Kojoottivirneen käytös ei luvannut mitään hyvää. Hänen olisi lopetettava kaikenlainen pehmoilu, sillä se ei auttanut elämässä mitään. Mutta toisaalta, omapahan oli hänen ongelmansa. Valta teki minut onnelliseksi, mitä se minua haittaisi, jos Kojoottivirne tekisi omalla käytöksellään itsensä onnelliseksi? Vaikka enhän minä ollut nähnyt hänen muualla käyttäytyvän niin raukkamaisesti, kuin sen erakkopennun kanssa. Mutta aivan sama. Olkoon sitten.

Nousin seisomaan venytellen ja astelin verkkaisesti leiriin. Kiersin aukiota katseellani, ja siristin silmiäni huomatessani Jääliljan ja Kostohengen. Tuntui, että kaksikko oli jatkuvasti suunnittelemassa jotain. Ja mitä varten muka? Ei ainakaan mitään tärkeää. En kuitenkaan pitänyt heidän toiminnastaan. Hehän saattoivat jopa suunnitella minun varalleni jotain. Tiesin kyllä, etteivät he pystyisi minua vahingoittamaan, vaikka Kostohenki olikin tappanut Kielomyrkyn. Hänen tekonsa oli ollut silti liian läpinäkyvä.

Astahdin kaksikon luo hymyillen jäisesti.

"Jos en tietäisi paremmin, sanoisin, että juonitte jotain", naukaisin katsellen kumpaakin kissaa. "En ole kuitenkaan varma, onko teillä siihen aivoja."

//Jää? Kosto?

Jäälilja, 05.03.2018

Kohotin kulmiani ylimielisesti.

"Jaa a", myhäilin häijysti naurahtaen.

"Eikö kumppanillasi riitä enään aikaa sinulle kun pitää tulla häiritsemään?" kysyin haastavasti. Kalmlilja pyöräytti silmiään. Hän ei ollut laimean pilkkauksen kissoja. Hän ei ärsyyntyisi helpolla, rakastin haasteita, mutta vielä enemmän voittamista.

"Ja kuka sinä olet minun aivojeni kokoa tulkitsemaan omillasi. Se mitä ei näe ei välttämättä ole", naurahdin kylmästi ja pupillini siristyivät.

"Mukavaa, että saavuit siihen. Aurinko juuri häikäisikin silmiäni", kehräsin pahansuopa hymy kasvoillani, "Ensimmäinen kerta kun sinusta on hyötyä, Tähtiklaanin lähetti". Sisäisesti olisin halunnut haukkua Kalmaliljaa niin kauan klaanin petturuudesta kunnes suuni olisi puhdas, mutta tunnelma ei ollut sopiva.

//Kalma? Kosto? Sori tönkkö en oikeen keksiny Jäälle jostain oudon syystä kunnon repliikkejä xc

Kalmalilja, 05.03.2018

"Olen Tähtiklaanille aivan yhtä uskollinen, kuin sinulle. Tiedät siis varmastikin, kuinka paljon."

En uskonut Tähtiklaaniin, vaikka nykyään tiesinkin, että se todella oli olemassa. Tähtiklaani ei kuitenkaan voinut eikä koskaan voisi tarjota minulle samaa, mitä Pimeyden Metsä.

"En tarvitse Raepisaraa viihdyttämään itseäni. Te riitätte hyvin", naukaisin jäisesti ja nuolaisin pari kertaa rintaani. "Aivojen koko ei muuten kerro mitään älynlahjoista. Sinä olet yhtä älykäs kuin voikukka, vaikkei kasveilla edes ole aivoja."

Naurahdin kylmästi ja siirryin sen verran, että aurinko jälleen häikäisi Jääliljan silmiä. Jos vain jollain tapaa pystyin tekemään tuon naaraan elämästä vaikeampaa, tekisin sen. Hän oli sen jo moneen kertaan ansainnut. Jokin naaraassa oli vain ärsyttävää, mutta sitä minä en tietenkään hänelle näyttänyt. Minä raivostuin vain oikeista syistä, en siitä, että jokin nousukas hyppeli kuonolleni.

//Jää? Kosto?

Jäälilja, 05.03.2018

"Jos ja kun pidät minua ja tyttären poikaasi seuranasi, olet väärässä. Et koskaan kelpaisi seuraksemme", naukaisin kylmästi hymyillen ja nousin seisomaan. Katsoin Kalamliljan silmiin iloisena tästä kesustelusta. Nautin kaikesta tälläisestä, jollakin oudolla tapaa.

"Mutta pilkan kohteeksi, se on aivan eri asia. Jos pidät minua voikukkana, muistathan että niitä on kasteltava jos tiedät mitä tarkoitan. Niitä pieniä rikkakasveja ei kannata päästää liian pitkälle, mutta kaikkihan me kukkia ollaan, Kalma"lilja"", hymähdin.

"Ja hei, älä ota tätä tosissasi, olisin ottanut kenet tahansa kohteekseni kuka olisi astunut nenäni eteen. Ei muistella tämän jälkeen pahalla", virnistin. Virnistykseni oli ilkeä, mutta se sisälsi oikeasti pientä pahoittelua, se oli varmasti liian näkyvää. Laskin kasvoni takaisin peruslukemille. En halunnut kuitenkaan pilata välejäni klaanin joka kissaan.

"Saattaisimme olla vaikka sydänystävät jos se ennustus ei olisi tullut väliimme, eikö niin?" kysyin ilkeästi hymähtäen.

//Kalma? Kosto?

Kalmalilja, 15.02.2018

Katselin kylmästi hymyillen, miten kolme erakkoa astelivat kauemmas.

"Pelkurit", tuhahdin ja käännyin Sirppiraidan puoleen. "Mennään, heistä ei ole enää mitään iloa."

Käännähdin ympäri ja lähdin astelemaan kohti leiriä. Sirppiraita ei kuitenkaan seurannut minua ja vilkaisin kysyvästi taakseni kulmiani kohottaen.

"Etkö tule? Selvä, jää sitten sinne", naukaisin ja heilautin häntääni, mutta raidallinen soturi asteli luokseni. Hänen kasvoillaan oli outo ilme. Kurtistin kulmiani, kun kolli saapui kohdalleni.

"Mitä nyt?"

Sirppiraita näytti hetken miettivän sanojaan.

"Minusta on hassua, miten kuvittelet minun olevan sinulle uskollinen. Pidät suorastaan itsestäänselvyytenä sitä, että teen aina kaiken, mitä pyydät ja palvelen sinua. Miksi?"

Pysähdyin paikalleni ja soturi teki samoin. Totta kai hän totteli minua, tiesin, mitä hänelle merkitsin. Vai oliko siihen tullut jokin muutos?

"Minä kuvittelin, että oikein haluat tukea minua. Ja etkö vain haluakin?" kysyin kallistaen päätäni. Sirppiraita räpäytti silmiään ja kiersi seisomaan eteeni.

"No, mikään ei pakota minua olemaan tukenasi. Meillä oli sopimus, muistatko? Jos sinä olet kanssani, minä tuen sinua suunnitelmissasi. Mutta oma osasi ei ole toteutunut. Ainakan viime aikoina."

Pyöräytin halveksien silmiäni.

"Ei tietenkään! Jäälilja esti tehtäväni suorittamisen. Ymmärrätkö? Sopimuksemme purkautui silloin. Ja minä tiedän, että haluat auttaa minua. Ainakin joskus minä olin sinulle enemmän kuin ystävä, enkä näe sinulla olevan kumppaniakaan..."

Kolli naurahti hiukan ja hänen katseensa käväisi taivaalla, enndn kuin se laskeutui jälleen minuun.

"Olet ehkä oikeassa. Mutta haluan edelleen viettää aikaa kanssasi. Minä en ehkä merkitse sinulle samaa, kuin sinä minulle, mutta olemmehan silti yhä ystäviä?"

Kollin silmissä oli kysyvä, pyytävä katse. Hän oli paras ystäväni, ehkä ainoa ystäväni. Viime aikoina olin vain unohtanut sen, miten paljon Sirppiraita todella minulle merkitsi. Tuhahdin huvittuneena ja hieraisin päätäni kollin turkkiin.

"Tietenkin. Olet aina ystäväni", naukaisin hiukan hymyillen. *Tai ainakin niin kauan, kun sinusta on minulle hyötyä.* Soturi kehräsi vähän ja astahti taaksepäin, kauemmas minusta.

"Mennäänkö kävelylle? Ihan hetkeksi vain, voimme vaikka saalistaa", ehdotin ja viittasin hännälläni Tuuliklaanin rajan suuntaan. "Haluaisin myös tarkastaa kettujen tilanteen."

"Mennään, todellakin", kolli naukui ja hymyili astahtaen vierelleni. Nyökkäsin ja lähdin kulkemaan halki Kuolonklaanin reviirin.

Olimme saapuneet rajalle. Tai kohta olisimme, tiesin sen olevan vain vähän matkan päässä. Tuuliklaanin lemu erottui jo ilmassa selkeänä. Ketuista ei ollut näkynyt vielä pienintäkään merkkiä, mikä oli kaiketi hyvä. Totta puhuen en haluaisi törmätä niihin kahdestaan Sirppiraidan kanssa, emme tienneet kumpikaan, millaisista ketuista oli kyse.

Yllättäen Sirppiraita hiljensi tahtiaan. Kollin korvat kääntyilivät valppaina, kuunnellen jotain. Höristin itsekin korviani. Löheltä kuului puhetta.

"Raepisara on täällä", Sirppiraita tokaisi. Nyökkäsin, sillä hänet olin itsekin tunnustanut. Hän puhui ainakin kahdelle kissalle, joista toinen oli tyttäreni Raparuusu. Toisen ääni kuulosti etäisesti tutulta, mutten saanut päähäni, kuka kissa oli.

"Mennään", murahdin ja lähdin astelemaan äänen suuntaan. "Haluan nähdä, mitä tuolla tapahtuu."

Kiersin hetken kuljettuani pienen pensaan ja näin edessäni kolme kissaa. Sirppiraita tuli perässäni oksia ravistellen. Katseeni kiersi kissasta kissaan. Tunnistin heti kolmannen, hän oli tuuliklaanilainen naaras. Häijy hymy levisi kasvoilleni ja astahdin eteen, lähemmäs kissoja.

"Sukukokousko? Kerrassaan herttaista... Sääli, ettette kutsuneet minua mukaan."

Kolmikon päät kääntyivät suuntaani ja astuin kehräten Raepisaran vierelle.

"Tervehdys, Hiutaleturkki. Mitä Tuuliklaaniin kuuluu? Toivon, ettei mitään hyvää."

//Hiutale? Rae? Rapa?

Hiutaleturkki, 15.02.2018

Painoin päätäni hieman, surullisena siskoni kuolemasta. Haistoin kuitenkin uuden hajun, lisää Kuolonklaanilaisia. Nostin pääni ylös. Kalmalilja asteli luoksemme.

"Sukukokousko? Kerrassaan herttaista... Sääli, ettette kutsuneet minua mukaan", siirsin katseeni Kalmaliljaan ja minun teki mieli tappaa hänet. Siristin silmiäni. Kalmaliljan astuessa veljeni vierelle, älysin jotain. Naaras oli osa perhettämme. Hän oli veljeni kumppani. Se oli kuin isku sisälmyksiini. Eikai tuo kauheus ollut osa perhettäni?! En voinut uskoa sitä.

"Tervehdys, Hiutaleturkki. Mitä Tuuliklaaniin kuuluu? Toivon, ettei mitään hyvää", mikä kauhea kissa!

"Tervehdys Kalmalilja. Vai että olet sinä liittynyt perheeseemme. Tervetuloa vain", toivotin naaraalle ja pidin ääntäni kylmänä ja kovana. En aikoisi näyttää naaraalle tuon sanojen satuttavan minua.

"Ja harmikseni joudun kertoa, että toisin kuin oletit Tuuliklaanissa menee hyvin. Eikä tämä ole sukukokous, silloin täällä pitäisi olla pentuni ja kumppaninikin. Kiitos vain Kalmalilja", kerroin naaraalle. Siirsin katseeni Raparuusuun.

"Toivon ettet tyrmää minua, kuin emosi. Olet kuin Rapapolte, minulla on häntä ikävä. Toivottavasti voisit ajatella minusta kuin perheenjäsenenä, vaikka olenkin tehnyt omat päätökseni", selitin naaraalle. Goivottavasti hän ymmärtäisi minua.

//Kuolonklaanilaiset :D

Kalmalilja, 15.02.2018

"Niin, nämä sinun 'omat päätöksesi' ajoivat sinut pois perheesi luota. Ehkä se oli toisaalta vain hyvä", naukaisin katsoen naarasta jäisesti. "Kuolonklaani tuskin tarvitsee joukkoihinsa sinun kaltaistasi kissaa. Et usko Pimeyden Metsään ja lähdit vain sen ensimmäisen kollin luo, joka sattui tiellesi. No, Kuolonklaani ei vain ollut sinulle sopiva paikka."

Vilkaisin sivusilmällä Raepisaraa. Meninköhän nyt liian pitkälle? Hiutaleturkki oli sentään kumppanini sisko, ja tiesin, että hän ikävöi naarasta usein. Ehkä voisin yrittää olla vähän hienotunteisempi. Ehkä. Jos minua huvittaisi.

"Saanen kysyä, jos kerran niin paljon välität Raepisarasta, miten et tiennyt minusta? Vai välitätkö hänestä todella, kai muuten olisit perillä hänen elämästään?" murahdin tyynesti ja istahdin maahan nuolaisten rintaani. Sirppiraita pysytteli kauempana, hyvä niin. Tilanteeseen ei tarvinnut ylimääräisiä kissoja.

"Mutta älä huoli, en minä sinua tyrmää. Olet niin rakas perheenjäsen, etten voisi edes kuvitella sitä vaihtoehtoa", naukaisin ja nauroin kylmästi.

//Muut?

Hiutaleturkki, 15.02.2018

Jälleen Kalmalilja avasi suunsa. Pitäisi sen edes joskus kiinni!

"Niin, nämä sinun 'omat päätöksesi' ajoivat sinut pois perheesi luota. Ehkä se oli toisaalta vain hyvä. Kuolonklaani tuskin tarvitsee joukkoihinsa sinun kaltaistasi kissaa. Et usko Pimeyden Metsään ja lähdit vain sen ensimmäisen kollin luo, joka sattui tiellesi. No, Kuolonklaani ei vain ollut sinulle sopiva paikka", naaraaan sanat satuttivat, mutta olivat totta, toisinaan. Jotkut eivät olleet totta. Enhän minä lähtenyt ensimmäisen näkemäni kollin mukaan. En sopinut Kuolonklaaniin ja olin siitä ylpeä. En olisi halunnut olla tuon hiirenpapanan kanssa samassa klaanissa.

"Saanen kysyä, jos kerran niin paljon välität Raepisarasta, miten et tiennyt minusta? Vai välitätkö hänestä todella, kai muuten olisit perillä hänen elämästään?" Kalmalilja vain jatkoi papattamistaan. Minähän välitin veljestäni! Harmi vain että asuimme eri klaaneissa, enkä nähnyt häntä joka päivä rajalla. Mikäkin ajattelematon kirppukasa!

"Mutta älä huoli, en minä sinua tyrmää. Olet niin rakas perheenjäsen, etten voisi edes kuvitella sitä vaihtoehtoa", lopulta en voinut olla vain hiljaa. Minun pitäisi sanoa jotain, jotain edes.

"Minun päätökseni oli minun päätökseni. Ja jos rakastan Pyryviimaa oikeasti, tottakai lähden hänen mukaansa. Se asia ei kuulu sinulle pätkääkään. En ollut sopivat Kuolonklaaniin, tiesin sen heti. Eikä minun tarvitsekaan uskoa pPimeyden Metsään, tai olla kuin sinä. Minä olen erilaisnen, ja ylpeä siitä, etkä sinä voi siihen vaikuttaa nasevilla kommenteillasi. Sinun ei tarvitse yrittää käännyttää tytärtäsi vihaamaan minua. Minulla on yhtä suuri oikeus tuntea hänet, kuin sinulla. Minulla on yhtä suuri oikeus välittää veljestäni, kuin sinulla, vaikka asunkin eri klaanissa. Se ei tarkoita ettenkö välittäisi veljestäni. Mietipä itsesi minun turkkiini ja valitse sanasi paremmin. Minä en ymmärrä haluasi riidellä ja tapella, sekin kertoo siitä, etten kuulu Kuolonklaaniin. En ole raaka tappaja", kerroin naaraalle kylmällä äänensävyllä, väliinpitämätön ilme kasvoillani. Toivottavasti tuo hiirenaivo ymmärtäisi minua edes vähän ja yrittäisi käyttäytyä asiallisemmin.

//Kuolonklaanilaiset?

Raparuusu, 16.02.2018

Päätäni särki jo ennestään, eikä Kalmaliljan ja tuuliklaanilaisnaaraan välinen kärhämä auttanut asiaa. Mielessäni vilisi kuvia kahdesta harmaasta pennusta, jotka kiemurtelivat avuttomina emonsa vatsakarvojen suojissa. Jokin Hiutaleturkissa oli niin kumman tuttua, mutta samaan aikaan myös kovin etäistä, enkä osannut sanoa syytä tuntemukselleni, ihan kuten Veren tai Roihumyrskyn kohdalla.

Astahdin ärtyneenä naaraiden väliin ja katsahdin ensin emooni ja sitten tuuliklaanilaiseen tuimasti. En todellakaan ollut leikkisällä päällä, ja olisin voinut upottaa kynteni kenen tahansa tielleni tulevan kissan nahkaan sillä hetkellä. Kalmalilja katsahti minuun kulmiaan kohottaen. Hiutaleturkki näytti olevan aivan yhtä ymmällään, mutta saatoin aistia pientä tyytyväisyyttä tämän olemuksessa.

"Nyt tämä saa luvan loppua. Oletteko te sotureita vai pentuja? No, tässä tapauksessa te molemmat taidatte olla pentutarhan nuorimmat yksilöt, jotka ovat vasta oppineet käyttämään isoja sanoja", sihahdin äkämystyneenä ja käännyin vielä sanomaan Hiutaleturkille: "Voin kyllä hyväksyä sen, että olemme sukua keskenämme, mutta sinun olisi hyvä oppia sisäistämään se asia, etten ole Rapapolte, enkä koskaan tule olemaankaan. En ole sinun siskosi korvike, jos sitä toivoit."

Käännyin ympäri ja palasin takaisin isäni vierelle mitäänsanomaton-ilme kasvoillani. En voinut sanoa olevani ylpeä Kalmaliljasta, enkä liioimmin itsestänikään. Hiutaleturkki oli Raepisaran pentuetoveri, ja hänellä tuntui olevan erityinen yhteys minuun, jota en pystynyt vielä käsittämään, mutta toivoin kaiken lutviutuvan ajan mittaan.

//Muut?

Kalmalilja, 10.02.2018

"En usko, että sinä voit auttaa minua yhtään millään tavalla", naukaisin silkinpehmeästi ja katsoin naarasta kylmästi. Hän näytti tutulta, olin varmasti nähnyt hänet joskus. Oliko hän entinen klaanikissa?

Astahdin lähemmäs rajaa.

"Halusimme - tai minä halusin - vain tulla katsomaan, keitä nämä reviirillemme tunkeutuneet erakot ovat. Yhden asian voin teistä ainakin sanoa varmasti: olette aika ajattelemattomia", murahdin vilkaisten kahta muuta kissaa hopeanharmaan naaraan takana. "Mitä teette täällä yhä? Ettekö omaa lainkaan itsesuojeluvaistoa? Olette liian lähellä rajaa."

Varmastikin he vain odottivat kahden Kuolonklaanin leirissä olevan kissan paluuta. Jos he koskaan palaisivat...

"Tämä kolli, joka tuli leiriimme... hän ei ole terävimmästä päästä. En ihmettelisi, vaikka hänet olisi jo tapettu, niin kuin se pentu. Hän oli niin nuori ja täynnä elämäniloa. Sääli sinänsä, tai oikeastaan... Ei."

Nauroin kylmästi ja huiskaisin ilmaa hännälläni. Pidin katseeni ilmeettömänä, vaikka se ei ollut oikeastaan edes tarpeellista. Erakkonaaras ei nähnyt, valehtelinko vai en, vaikkeivät ajatukseni ulkomaailmaan näkyneetkään.

//Selene? Joo Kalma valehtelee vaa et Maya ois tapettu :D

Bellatrix, 10.02.2018

Kuuntelin vieraan, ilkeän oloisen kissan ja emoni keskustelua Iltasielun etujalkojen takaa. Kun kissa sanoi, että Maya olisi kuollut.. Ja isä.. Näkökenttäni sumeni kyynelistä, mutta pyyhin ne pois. Olisin kerrankin rohkea! En aina kykkisi nurkassa!

"MIKSI?!" naukaisin niin kovaa, että Iltasielu ylläni sävähti. Tassutin hieman lähemmäksi. Turkkini pörhistyi.

"Miksi te niin tekisitte? Emme tehneet mitään pahaa! Anna meidän olla! Me olemme lähdössä pois, emmekä aio häiritä teitä enää! En usko sinua!" naukaisin silmät raivosta leiskahtaen. Näin petomaisen virneen vieraan naaraan kasvoilla ja peräännyin takaisin Iltasielun etutassuni taakse, takajalat jännittyneenä, karvat pystyssä. Kulmahampaani välähtivät, mutta suljin suuni. En todellakaan pärjäisi aikuiselle kissalle, mutta luotin siihen, että Iltasielu ja emo suojelisivat minua. *Mutta jos kuolen, on parempi että Maya, isä, emo ja Iltasielu ovat turvassa sen jälkeen!* ajattelin päättäväisesti. Tiesin, että Iltasielu jännitti lihaksiaan tunnelman kiristyessä. Tiesin, että emoni, Selene asteli hieman lähemmäksi meitä. Tiesin, kuinka vieras kissa voisi luultavasti tehdä meistä kaikista selvää, ja kuinka Kuolonklaani voisi tehdä koko elämästäni selvää jälkeä. Vain verta kyyneliä jäisi jäljelle. Mutta tunsin sisimmässäni, että emo ja isä ja Iltasielu eivät antaisi sen tapahtua. Pidin itseäni jännittyneessä asennossa. Parhaimmassa tapauksessa saisin huitaistua vierasta kissaa silmään pienillä, mutta terävillä kynsilläni jos tarve vaatii. Luultavasti minua retuuteittaisiin ja kuolisin, mutta työnsin negatiiviset ajatukset sivuun. Jos ajattelen negatiivisesti, muutun negatiiviseksi. Vaikka Kuolonklaani on ilkeää, eivät he tappaisi pentuja. Eiväthän?

//Muut?

Tuli kyl kunnon Anime kohtaus xD

Selene, 11.02.2018

En anatanut Kuolonklaanin naaraan hämätä tunteitani. Minun tulisi pysyä tyynenä pystyäkseeni voittamaan tämän sanaharkan. Käännyin katsomaan varoittavasti Bellatrixiä. Tyttäreltäni tuli suusta hyvin voimakkaita sanoja, jotka eivät välttämättä olisi edukseni tässä tilanteessa. Käännyin silti katsomaan tyynesti kuolonklaanilaista.

"Kuuntelisit tytärtäsi. Kävitsit vain kimppuumme, kohtaus olisi nopeasti ohi kaikkien teidän osalta", naaras maukaisi ilkeästi. Katsoin tuota suoraan silmiin - oletettavasti, ja kavensin utuisia silmiäni.

"Ohi? Kuvitteletko oikeasti, että tämä on koskaan ohi?" kysyin ääntäni korottaen. "Mikään ei ole koskaan ohi. Tapa minut, kummittelen mielessäni ja tulen uniisi. Ei, en vain uniisi. Tulen elämääsi. Jään maan päälle ainoastaan sinun takiasi!"

Kuolonklaanin kissa ei näyttänyt edes värähtävän sanoistani. En yllättynyt.

*Olkipuro, mitä ikinä teetkään tee se vauhdilla!* ajattelin pääni sisällä. En ollut varma kauan pystyiin hämätä kahta kissaa. Heitä kun tuskin kiinnostaisi omat rajansa, kun vastassa oli kolme toivotonta erakkoa.

"Oletko sinä emo? Tiedätkö edes millaista on saada pitää omat pentunsa lähelläsä?" kysyin hiljaa, jotenkin kylmästi. Pystymällä puhumaan kuolonklaanilaiselle, tuli ajatella kuin kuolonklaanilainen.

"Jos et pysty antaa emon edes pitämään omia pentujansa, olette pahempia kuin yksikään klaani tässä metsässä. Miten yksikään kissa pysyy edes hengissä klaanissanne? On ihme, että ette ole jo kääntyneet toisianne vasten", purin ajatukseni suoraan tälle naaraalle.

"Jos olet koskaan omistanut pentuja, mieti millaista olisi kun heidät riistettäisiin sinulta vain muutaman kuun iässä."

// Kalma?

Kalmalilja, 11.02.2018

Pyöräytin silmiäni.

"Sama se minulle jos he kuolevat pentuina. Silloin he ovat liian heikkoja, enkä minä tarvitse sellaisia pentuja. Eikä Kuolonklaani, ne vain heikentäisivät meitä", tuhahdin ja huiskaisin hännälläni ilmaa. Viidestä pennustani Havupentu oli ollut kaikkein heikoin, hän oli ensinnäkin pitänyt minua pentutarhalla tarpeettoman pitkään Kielomyrkyn kouluttautuessa jo soturiksi, ja sitten mokoma oli vielä karannut ja tapattanut itsensä. *Hänen ei olisi koskaan pitänyt syntyäkään.* Pentuni kuolema antoi vain minusta - ja tietenkin Raepisarasta - huonon kuvan.

"Ja klaanimme on koko metsän vahvin vain sen takia, ettei heikoille ole sijaa", murahdin alkaen astella edestakaisin naaraan edessä. "Jos olet heikko, kuolet. Kuolonklaanissa ei selviä pitkään, jos sortuu samaan säälittävyyteen, kuin muiden klaanien kissat. Ja näemmä myös erakot."

Astuin aivan sokean naaraan eteen ja sipaisin hänen leukaansa hännänpäälläni.

"Olkipuro ei ajatellut järkevästi. Oli suorastaan itsemurha lähteä Kuolonklaanin leiriin yksin. Teidän olisi kuulunut jättää pentunne, sillä mitä väliä sillä on, hän on kumminkin kuollut", naukaisin nauraen jälleen. "Järkevämmät kissat olisivat vain jättäneet asian sikseen. Sillä nyt saatatte menettää yhden kissan sijaan kaksi. Siinä se taas nähdään; heikoille ei ole tässä maailmassa sijaa."

//Selene? Muut?

Selene, 15.02.2018

Tiesin kyllä mihin Kalmalilja tähtäsi sanoillansa. En voisi antaa niiden satuttaa minua itseäni. Silti tuntui jostakin syystä pahalta kuunnella kuinka naaras puhui Olkipurosta niin paljon pahaa. Luulin, että jopa Kuolonklaanin kissoilla olisi jotakin emonvaistoja. Tuntui kuitenkin siltä, että naaraat tässä klaanissa hankivat pentuja ainoastaan klaaninsa takia. Vilkaisin hitaasti lapani ylitse kohti Iltasielua ja Bellatrixiä.

"Mennään. Emme löydä täältä sitä mitä etsimme", maukaisin luovuttamaisillani. Astelin hyvin hitain ja painavin askelin ystäväni ja tyttäreni luokse. En pystyisi saada Kalmaliljasta mitää irti. Naaras oli itsepäisempi kuin kohtaamani kettu aikoinaan. Ajatus puistatti minua. Pystyin kuvitella kuinka kuolonklaanilainen vain syöksyisi päin kasvojani ja raatelisi kaiken jäljellä olevan karvan kasvoiltani. Aivan kuin kettu ei olisi tehnyt tarpeeksi pahaa jälkeä jo valmiiksi. Iltasielu katsoi minua jotenkin tyrmistyneenä. Lo nopean ja varoittavan katseen Iltasieluun.

"Meidän on parasta etsiä paikka yöksi. En tiedä kauan joudumme odottamaan", maukaisin hiljaa Iltasiellle. Nappasin Bellatrixin hampaisiini ja lähdin astelemaan ukkospolun vartta pitkin suojapaikan toivossa.

// Ilta? Bella?

Viiltokaaos, 22.01.2018

Katsoin Kalmaliljaa tyynenä. Olisin voinut takertua soturin aiempiin sanoihin, mutta päätin olla huomioimatta niitä. Naaraan viimeisin asia sai kasvoilleni piirtymään hieman huvittuneen virneen.

"Sinulla on ehkä hyvä kuulo, mutta taitosi lähestyä toista kissaa eivät ole kehuttavat. Hetki sitten sinä uhkasit minua, nyt kysyt jo tukijoitani. En tunne sinua, jonka vuoksi en voi antaa sinulle vastauksia", naukaisin virnistäen soturille. Kalmaliljan ilme pysyi tyynenä, eikä hän vastannut mitään.

"Olen väsynyt, jatketaan tästä myöhemmin", hyvästelin Kalmaliljan ottaen suunnakseni sotureiden pesän. Jos Kalmalilja pitäisi sanansa ja pitäisi suunsa kiinni, suunnitelmani etenisi erittäin hyvää tahtia kohti toivottua päämäärää. Kalmalilja oli yksi klaanin vaikutusvaltaisimmista sotureista varapäällikkökumppaninsa avulla, joka teki naaraasta erittäin hyvän yhteistyökumppanin. Suunnitelmiini oli alun alkaen kuulunut naaraan hankkiminen avukseni, tosin vain Ahvenleuan avulla. Keinolla ei ollut väliä, ainoastaan lopputuloksella.

// Loppu tarinasta ei olennaista //

Kalmalilja, 02.02.2018

Suin rauhallisesti turkkiani soturien pesässä, Raepisaran vierellä. Olin parhaani mukaan pysytellyt kaukana Vahvamielestä, mutta se, että hänen poikansa Uljastassu oli minun oppilaani, ei auttanut asiaa. Olin kuitenkin päättänyt, että en olisi kollin kanssa yhtään enempää tekemisissä, kuin olisi tarve.

Nousin istumaan valppaana, kun kuulin leirin aukiolta ääniä. Puheen sävystä päätellen jotain oli tapahtumassa, tai jo tapahtunut. Vilkaisin Raepisaraa, joka nousi hänkin vierelleni istumaan, astellen sitten edelläni ulos. Keskellä leiriä seisoi punaruskea naaras ja hänen edessään istui pieni pentu, joka katsoi hämmentyneenä ja hiukan pelokkaana ympärilleen.

"Löysimme partioni kanssa emonsuulta tunkeilijoilta. Syntyi kahakka ja vein heiltä toisen pennun. Loput partiosta saapuvat varmaankin pian", Hiiripisara kuulutti. Kurtistin kulmiani. Oliko tuo todella järkevää tai tarpeellista? Oletin, että naaras oli tuolla tapaa yrittänyt saada tunkeilijoita lähtemään tai kenties näpäyttää heitä.

Huomasin poikani Kojoottivirneen astelevan kaksikkoa kohti ja katselin heitä kiinnostuneena, kuitenkin hiukan pettyneenä. Harmaaruskea kolli näytti turhan säälivältä tuota pentua kohtaan, joka ainakin hajusta päätellen oli erakko. Pyöräytin silmiäni ja astelin kolmen kissan luo, silmäillen kutakin jäisesti.

"Suosittelen pysymään kauempana hänestä, Kojoottivirne. Tuo pentu ei tarvitse tai ansaitse sääliäsi", murahdin katsahtaen poikani silmiin, kääntyen sitten Hiiripisaran puoleen.

"Oliko tämä sinun ideasi? Saanko kysyä, miksi? Emme tarvitse keskuuteemme yhtään enempää avuttomia pentuja, heitä on jo tarpeeksi soturien joukossa. Miksette vain tappaneet häntä? Säästyisimme paljolta vaivalta."

//Hiiri? Kojo? Maya? Joku muuki saa jatkaa

Hiiripisara, 02.02.2018

Jätin vastaamatta Kojoottivirneelle Kalmaliljan saavuttua paikalle ja ikään kuin vastaavan kollille. Käänsin katseeni soturiin.

"Kuolonklaani tarvitsee vahvoja sotureita. Ties mitä tästä pennusta voi tulla, jos annamme sille mahdollisuuden", naukaisin kääntäen katseeni kellertävään pentuun, jooka kyyhötti jäisellä maalla mitään sanomatta. Vuorotellen pentu katsoi minua, Kojoottivirnettä ja Kalmaliljaa.

"Olen muuten varma, että ne erakot tulevat hakemaan pentua, joten ole valmiina taistelemaan älkääkä antako pennun karata leiristä. Hänen nimensä on tietääkseni Maya, siksi hänen emonsa häntä kutsui", naukaisin hymyillen sotureille. Oikeasti mieleni teki silputa pentu kappaleiksi, mutta en voinut enää tässä tilanteessa tehdä sitä. Oli hiirenaivoista tuoda se leiriin, sillä siitä aiheutuisi takuulla paljon ongelmia. Mutta onnekseni Kuolonklaani oli vahva, muutama erakko ei meitä päihittäisi.

//Kalma, Kojootti, Maya? Sori sekava ja tönkkö xd

Kalmalilja, 10.02.2018

Katselin silmiäni siristäen, miten Sysitassu ja Uljastassu astelivat partion mukana ulos leiristä. Tyttäreni oli aivan liian läheisis väleissä Vahvamielen pojan kanssa. Ehkä hän yritti tehdä kollille jotain, ehkä ei. Mutta sillä ei ollut väliä. Minun olisi puhuttava hänen kanssaan. Samoin kuin Kojoottivirneenkin kanssa, hän taas näytti liian kiltiltä sen erakkopennun kanssa.

Yllättäen kuulin askelia suuaukolta ja pyöräytin silmiäni nähdessäni Vahvamielen hölkyttävän leiriin, mukanaan vieras kolli.

"Mitä nyt taas?" tuhahdin, mutta katsoin kellanpunaista kissaa uteliaasti. Hän oli kaiketi erakko, ainakin hän löyhkäsi siltä. Pian kissa - jonka nimi oli Olkipuro - kertoi tulleensa hakemaan erakkopentua. Hän oli siis kaiketi naaraan isä.

Kurtistin mietteliäästi kulmiani. Oliko hän muka tullut yksin? Kuinka typerää, eivätkö erakot osanneet ajatella? Vaikka Olkipuro oli kylläkin entinen tuuliklaanilainen, oli hän kaiketi unohtanut aivonsa entiseen klaaniinsa. Nousin ylös. Halusin tarkistaa, oliko hänen joukkonsa lähettyvillä. Ja sen minä halusin tehdä yksin. Heistä voisi olla minulle hyötyä, enkä halunnut, että joku muu ehtisi kissojen luokse ensin. Astelin tyynesti Sirppiraidan luo ja hymyilin kollille.

"Tule. Tarvitsen apuasi", kehräsin soturin korvaan ja hän hymyili jäisesti.

"Ja minä autan sinua mielelläni."

En ollut niin ajattelematon, kuin Olkipuro. Tarvitsin jonkun kissan tuekseni, enhän edes tiennyt, monestako erakosta tämä joukko koostui. Jos tulisi tappelu, en välttämättä selviäisi yksin. Vilkaisin varuillani ympärilleni, ja kun olin varma, ettei kukaan nähnyt, astelin ulos viittoen Sieppiraidan mukaani.

"Minne olemme menossa?"

Katsahdin taakseni kullanruskeaan kolliin ja virnistin.

"Menemme tapaamaan Olkipuron ystäviä. Heistä voi katsos olla hyötyä minulle. Muutenkin... haluan nähdä, mistä me oikeastaan puhumme. Tahdon tietää, minkälainen tämä joukkio on."

Soturi nyökytteli ja kiristi tahtiaan saapuen vierelleni. Jatkoimme matkaa rinnastusten, kohti rajaa. En ollut nähnyt näitä kissoja leirin lähettyvillä, joten he todennäköisesti olivat yhä siellä, minne partio heudät oli jättänyt. Kuuntelin ympäristöä koko ajan valppaana, kunnes saavuimme lähemmäs rajaa ja huomasin kolme kissaa. Ilkeä hymy piirtyi kasvoilleni, kun astelin lähemmäs heitä. Suurempi kahdesta hopeanharmaasta naaraasta nosti katseensa minuun. Pieni, valkoinen, laikukas pentu katsoi meitä hiukan pelokkaana. Vilkaisin häijysti Sirppiraitaa ja naurahdin kylmästi.

"Kas kas, olette lähteneet oikein koko perheen voimin matkalle. Harmi vain, että se saattaa loppua tähän", naukaisin pehmeästi ja kohotin halveksien leukaani. "Mutta ehkä se on parasta. Minne ikinä menettekään, tuskin pärjäisitte niille vaaroille, joita joutuisitte kohtaamaan. Ettehän mahtaneet mitään edes sille partiolle, joka veisen säälittävän rääpäleen."

//Selene? Ilta? Muut ketkä täs ny on paikalla?

Selene, 10.02.2018

Seisoi suojelevasti Bellatrixin yllä. Olin alkanut saada ääneni takaisin. Pystyin käyttämään sitä nyt ilman pelkoa sen romahtamisesta. Nyt kuitenkin kaksi kuolonklaanilaista uhkasi taas perhettäni. Huomasin sivusilmälläni Iltasielun jännittyvän. Katsahdin nopeasti jaloissani seisovaan Bellatrixiin. Astelin pennun eteen ja käänsin kasvoni pennun eteen.

"Mene Iltasielun luokse", maukaisin lämpimästi ja pehmeästi aivan kuin mitään ei olisi ollut vialla. Bellatrix näytti pelokkaalta.

"Minne sinä menet?" pentu kysyi. Ryhdyin hymyilemään pennulle. Kosketin hellästi tuon nenää omallani.

"Minä jutteken vain noille kahdelle kissalle. Palaan aivan pian", lupasin naaraspennulle. Bellatrix uskoi sanani ja asteli lopulta Iltasielun luokse. Käännyin katsomaan sumein silmin kohti Kuolonklaanin naarasta.

"Kuinka voinkaan auttaa sinua? Tietääkseeni emme ole ylittäneet rajaa enää toista kertaa. Voin olla sokea, mutta muut aistini toimivat kyllä", maukaisin suloisen rohkealla äänellä vasten tätä vierasta naarasta.

// Kalma?

Kalmalilja, 14.01.2018

Mulkaisin Vahvamieltä pahasti ja suuntasin katseeni sitten eteen. Minua häiritsi suunnattomasti hänen läheisyytensä ja turkkiemme kosketus, mutta päätin olla hiljaa. Sillä tiesin, että hänen tavoitteensa oli vain provosoida minua.

"Olemme vihollisia. Tiedän sen", naukaisin hymyillen jäisesti ja käänsin katseeni vierelläni seisovaan kolliin.

"Mutta olen vain utelias. Milloin siitä on tullut rikos? Haluan toki nähdä, mihin niin rakas ystäväni käyttää vapaa-aikaansa", murahdin virnistäen ja nousin ylös, astuen Vahvamielen eteen ja hieraisten päätäni hänen leukaansa.

"Ja leirissä on niin tavattoman tylsää. Tarvitsen jonkun, jolle voin ilkeillä ja jota voin haukkua. Ikävä kyllä sinä olet tällä hetkellä ainoa lähettyvillä oleva, joka haukkumiseni ansaitsee."

En oikeastaan ollut edes varma, miksi tuhlasin näihin kahteen aikaani. Ei minulla ollut kyllä tärkeämpääkään tekemistä, mutta olisin voinut olla vaikka nukkumassa, jolloin välttyisin harmaan kollin haukuilta. Mutta Vahvamieltä oli niin mukavaa ärsyttää, enkä ollut pitkään aikaan päässyt puhumaan kenellekään niin. Ajatus siitä, että ehkä pitäisinkin kollista, ponnahti äkkiä mieleeni ja jähmetyin paikoilleni, sitten kuitenkin rentoutuen. En voinut pitää, tiesin että vihasin häntä.

"Et sinäkään varsinaisesti pakene luotani. Jos sinua todella häiritsee minun läsnäoloni, miksette ole jo lähteneet?" naukaisin jäisellä äänellä ja astahdin suuremman soturin eteen. "Vaikka saattaisinhan minä teitä seuratakin... Teidän kanssanne on sen verran viihdyttävää jutella. Ärsyynnytte niin helposta."

//Vahva? Uljas? Sori tönkkö :/

Vahvamieli, 15.01.2018

Väläytin Kalmaliljalle häijyn hymyn. "Oletko sitä mieltä? Itse en sitä ärsyyntymiseksi sanoisi.. Minä ja Uljaspentuhan olemme aivan kiintyneitä sinuun. Emmehän toki saattaisi hätyyttää sinua pois." Sipaisin hännälläni naaraan rintakehää ja murahdin häijysti virnistäen: "Mikset silti etsisi meitä mukavampaa seuraa? Varmaan sinä osaat napata jonkun kissan juttukaveriksi, vai mitä? Menisit juttelemaan sille onnekkaalle, kultaseni."

Oli niin nautinnollista hieman härnätä tuota hiirenaivoista soturia. Hän kuvitteli olevansa niin hurjan ovela.. Sääli, ettei hän käyttänyt aikaansa paremmin; olihan hänellä pennut klaanin luona odottamassa, joiden kanssa emon täytyisi keskustella.

"Odotan innolla, mitä minun poikani ja sinun tyttäresi tulevaisuudessa tekevät", sanoin ja hymyilin jäisesti. "Mielenkiintoista, eikö totta?"

Huomasin Uljaspennun astahtavan eteenpäin hännällään ilmaa viiltäen. "Minä ja Kalmaliljan hiirenaivoinen tytär emme tule tekemään koskaan mitään, kiitos vain, isä. Hän se viimeksi tuli minun puheilleni, eikö päinvastoin."

//Kirjotan viel Uljaalla

Uljaspentu, 15.01.2018

"Älä sentään aliarvioi Sysitassua", sanoi isä ja hymyili häijyn tyynesti. "Teistähän voi tulla hyvätkin ystävät."

"Juu, aivan ehdottomasti", nyökkäsin sarkastisesti. "Tarkoitat kuitenkin varmaan hyvien ystävien sijasta ikuiset viholliset? Niinhän, Vahvamieli?"

Kolli katsahti Kalmaliljaan häijysti. "Ennustaa tuskin kukaan osaa. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo."

Hän heilautti vielä häntäänsä ja osui sillä tahallisen näköisesti Kalmaliljan kaulaan. Seurasin kaksikkoa jäisin katsein; en pitänyt tuosta ylimielisen oloisesta naaraasta. Taisi tyttärensäkin olla samankaltainen. Tuhahdin hiljaa.

*En ihmettelisi yhtään. Molemmat yhtä ylimielisiä hiirenaivoja!*

No, onneksi Vahvamieli ei kuitenkaan ollut mikään säälittävä surkimus, joka heikkoutaan alistuisi kuuntelemaan toisen haukkumista. Olin tyytyväinen siitä. Enkä minä itsekään aikonut olla mikään heikko. Se vasta olisikin säälittävää! Mitä isäkin siitä ajattelisi, jos olisin kuin jokin surkimus.

*Anti olla*, ajattelin. Venyttelin etukäpälät pitkällä edessä ja tassutin sitten isän ja hänen niin sanotun ystävänsä luokse ja istuuduin. Kietaisin häntäni käpälien päälle ja katselin kaksikkoa viileästi. "Aikooko Kalmalilja jäädä seuraamaan harjoittelua vai häipyykö hän samantien? Viimeisin olisi hyvinkin jalomielinen teko, eikö totta?"

"Ehdottomasti se olisi." Vahvamieli väläytti minulle kylmän hymyn. "Itse asiassa saimme harjoiteltua tarpeeksi. Voit mennä leiriin halutessasi. Haen sinut sitten seuraaviin harjoituksiin."

Siristin silmiäni. Hän suunnitteli jotain; mutta sitähän hän ei paljastaisi Kalmaliljalle, enkä minäkään. Tämä taisi olla taktikointia. Vahvamieli halusi minulle harjoittelurauhan, jota halusin itsekin. Nyökkäsin ja vastasin tyynesti: "Nähdään sitten myöhemmin, Vahvamieli." Tassutin heidän ohitseen ja jätin aukion.

//Kalma?

Kalmalilja, 15.01.2018

Seurasin katseellani Uljaspentua, joka lähti astelemaan kohti leiriä. Kollipennun kadottua näkyvistä käänsin katseeni Vahvamieleen silmiäni siristäen. Miksei hän ollut lähtenyt poikansa kanssa? Katselin häntä hetken varuillani, kunnes astuin kollin luo jäinen hymy kasvoillani.

"No, jäimme kai sitten kahden. Harmi, tuo pikku karvapallo oli niin... viihdyttävää seuraa", kehräsin ja kiersin suuren, harmaan kollin ympäri, turkki kiinni hänen omassaan. Pysähdyin soturin eteen kohottaen hänen leukaansa hännälläni.

"Mutta sinäkin kelpaat, aivan mainiosti. Olet niin suloinen, esität olevasi jollain tapaa vahva ja pelottava, mutta me molemmat tiedämme, että oikeasti olet vain säälittävä, pikku pentu."

Jäin seisomaan Vahvamielen vierelle ja hymyilin häijysti. Silittelin hännälläni hänen selkäänsä, nojaten samalla soturin voimakkaaseen kehoon.

"Sinulla on jotain mielessäsi, minä näen sen... Tai sitten ei. Mutta kerro nyt, minua niin kovin kiinnostaa, mitä tuossa pienessä päässäsi pyörii", murahdin hänen korvaansa ja astahdin hiukan sivummalle, kauemmas kollista.

//Vahva?

Vahvamieli, 16.01.2018

"Sinuna pohtisin, kumpi meistä se säälittävä pikku pentu on", sanoin jäisen vakaasti ja annoin petomaisen hymyn levitä kasvoilleni. "Ja olisihan minulla muutakin tekemistä kuin kuunnella sinun merkityksettömiä yrityksiäsi keksiä keskustelun aihe."

*Mitä sinä minusta oikein haluat?* kysyin mielessäni. Mutta en tietenkään sanoisi ihmettelyjäni tuolle naaraalle ääneen; leikkiköön hän rauhassa, minusta ei saisi irti mitään. "Lähdenkin tästä takaisin leiriin. Jää sinä tänne, et kuitenkaan pysyisi perässäni." Naurahdin kylmästi, ennen kuin lähdin jolkottamaan poispäin. Muutaman ketunmitan päästä kiihdytin juoksuun ja rynnistin eteenpäin yhä kiihtyvin askelin. Menisin mieluummin kumppanini luokse kuin olisin hänen niin sanotun ystävänsä seurassa. Vaikka ainahan minä voisin leikkiä Kalmaliljan leikissä mukana ja teeskennellä jotakuta hiirenaivoa - se vain ei kiinnostanut minua, harmin paikka.

*Juokse juokse perääni jos uskot pystyväsi siihen*, ajattelin pahansuopa hymy kasvoillani.

//Kalma?

Ahvenleuka, 05.01.2018

En tiennyt, tarkoittiko Kalmalilja viimeisimmän lauseensa sanat kannustuksena, vai sittenkin määräyksenä. Joka tapauksessa en sitäkin enemmän mietin, mitä hän tarkoitti sanoessaan Helmitähden ja Mesiviiksin jäävän nuolemaan toistensa haavoja. Oliko heidän välillään jotain, mistä minä en tiennyt, mutta vaikka olisikin, Mesiviiksi nousisi seuraavaksi päälliköksi. Kukaan ei olisi niin hiirenaivoinen, että laittaisi rakkauden klaaninsa edelle. Huokaisin kuitenkin muistaessani jälleen omat tekoni.

"Jos se olisi ollut kuka tahansa muu... Et itsekään olisi voinut vain katsoa sivussa. En ole kissa, joka haluaa väkisin nähdä veren vuotavan, varsinkaan sellaisista, joista välitän. Ymmärrän kuitenkin ja ehkä vielä toisessa tilanteessa saan näytettyä uskollisuuteni", naukaisin viileällä äänellä ja vilkaisin Kalmaliljaa, jonka ilme näytti melko tyytyväiseltä.

// Loppu ei olennaista //

Kalmalilja, 14.01.2018

Astelin metsässä halki lumisen maan, hengittäen keuhkojen täydeltä raikasta ilmaa. Olin juuri ollut metsästyspartiossa, joten kaipasin omaa rauhaani, jossa voisin rentoutua. Olisin ottanut Raepisaran mukaan, mutta kollilla tuntui nykyään olevan turhankin paljon kiireitä. Joskus oli muutenkin mukavaa olla yksin, varsinkin, kun takanani oli kuusi kuuta pentutarhan melussa. Ja jotkut tekivät sitä vielä vapaaehtoisesti...

Ravattuani hetken pyrähdin juoksuun, tassuni tömistivät nopeaan tahtiin maata. Nautin kylmästä viimasta, jonka tunsin turkillani ja lehtikadon jäätävästä pakkasesta. Hiljensin tahtiani saapuessani kauemmas leiristä ja lopulta jatkoin kävellen. Pysähdyin kuitenkin kuullessani puhetta ja höristin korviani. Tuo ei ollut partio, sillä puhujia oli vain kaksi, ja toinen heistä kuulosti hyvin nuorelta, ehkä pennulta. Virne piirtyi kasvoilleni, kun tunnistin vanhemman kissan äänen. Astelin hiljaa lähemmäs, kunnes työnnyin pensaan läpi pienelle aukiolle. Vahvamielen ja hänen poikansa katseet kääntyivät suuntaani ja hymyilin kylmästi.

"Tervehdys, arvon Vahvamieli", murahdin kohottaen halveksien leukaani astellessani lähemmäs kaksikkoa.

"Oletan, että teillä on jokin... harjoitustuokio kesken. Varo, ettet riko häntä, raukka näyttää niin hauraalta."

Seiahduin ja katselin kumpaakin kollia jäisesti.

"En olisi oikeastaan edes yllättynyt, vaikka pentu olisi jo pilkottuna osiin. Sitähän minä sinulle olen sanonut, tapat heidät vielä. Mutta toisaalta, Kuolonklaani ei siinä menettäisi mitään. Heikompien on syytäkin kuolla."

//Vahva? Uljas?

Vahvamieli, 14.01.2018

Kohotin toista kulmaani viileästi. "Näinköhän? Ettei asia vain olisi niin, että pidätkin pentujani uhkana kun tuolla tavalla heistä puhut?" Naurahdin petomaisesti ja astahdin askelen lähemmäs Kalmaliljaa. Häntäni huiskaisi ilmaa. "Minä koulutan heitä, jotta heistä ei tulisi samanlaisia säälittäviä heikkouden perikuvia kuin sinusta ja kaikista Kuolonklaanin jäsenistä."

Huomasin sivusilmällä Uljaspennun astahtavan eteenpäin vierelläni. Hän tuijotti Kalmaliljaa jäisin silmin.

"Uljaspennulla on selvästi jotakin sanottavaa", mau'uin Kalmaliljalle ja väläytin häijyn hymyn, kääntyen sitten katsomaan pentuani. "Kerrohan, poika."

"Minä vain mietin, onko tuo todella sinun klaanitoverisi." Uljaspennun kasvoilla oli viileä, häijy ilme. "Häntähän voisi sanoa säälittävämmäksi kuin koko Kuolonklaania yhteensä, haukkuuhan hän kuitenkin minua kuin muuta ei kykenisi näkemäänkään." Hän kohautti lapojaan ja väläytti kylmän hymyn. "Jos kissalla ei muuta tekemistä ole kuin vahdata, mitä hänen vihamiehensä tekevät, voisi jopa olettaa hänellä olevan jotain ongelmia sisäistää vihollisuutensa heidän kanssaan.."

"Äläpäs puhu noin epäkohteliaasti ystävällemme", murahdin ja tassutin mustaturkkisen naaraan luokse pahansuopa hymy kasvoillani. Liu'utin häntääni hänen selkäänsä pitkin, kunnes vedin sen omalle puolelleni. "Kalmalilja on kuin perheystävä. Olit hänen pentujensa kanssa pesätoverikin, vai mitä Uljaspentu?"

"Niin, ikävä kyllä." Uljaspentu virnisti ja jatkoi muina kissoina: "En kutsuisi heitä miellyttäväksi seuraksi. Mutta Vahvamieli, meidän varmaan pitäisi jatkaa harjoittelua."

"Kuten näet, Uljaspentu on oikein hyvin mukana tässä", sanoin ja naurahdin häijysti Kalmaliljalle, palaten poikani luokse. "Kahdelta muulta en ole saanut selvää vastausta. Ehkei heissä ole tarpeeksi voimia tähän... Harmi sinänsä. Nyt pyydämme sinua poistumaan, arvoisa toveri. Nähkäämme leirissä."

//Kalma?

Kalmalilja, 14.01.2018

"Kuvitteletko, että todella lähden? No, olen sen verran ärsyttävä kissa, että jään", murahdin virnistäen ja astuin Vahvamielen eteen, vaikka tunsin vieläkin hänen häntänsä häiritsevän kosketuksen selässäni.

"Tiedoksesi, en pidä pentujasi minään uhkana. On vain toivottava, ettei heistä kasva yhtä säälittäviä, kuin vanhempansa", naukaisin silkinpehmeästi, kiertäen suuren kollin ympäri, häneen koko ajan nojaten. Pysähdyin soturin vierelle ja hymyilin kylmästi.

"Ja me molemmat tiedämme, ettei tästä sinun niin sanotusta koulutuksestasi ole mitään hyötyä", nau'uin hiljaa kehräten hänen korvaansa ja astuin eteen harmaan pennun luo. Hän muistutti isäänsä paljon, siinä missä Sysitassu minua.

"Uljaspentuhan se oli? Onko hänen nimensä todella Uljaspentu? En tiedä, miksi hänet on nimetty noin, mutta ehkä se joskus selviää."

Astahdin lähemmäs kookasta pentua ja katsoin häntä hiukan ylimielisesti.

"No, nyt minua todella kiinnostaa... Mitä sinä osaat? Osaatko oikein taistella?"

Käännähdin nopeasti ympäri nauraen jäisesti.

"Kuinkahan paljon aikaa olet tuhlannut häneen? Toivottavasti hän osaa edes jotain... Olisihan kamalaa, jos koulutuksesi menisi täysin hukkaan. Niin kuin se epäilemättä menee, harmi."

//Vahva? Uljas?

Vahvamieli, 14.01.2018

"Nimen merkitys tulee vielä selviämään, vannon sen", mau'uin jäisesti hymyillen, pahemmin kommentoimatta Kalmaliljan yrityksiä loukata minua tai poikaani noinkin säälittävästi kuin hän puhui. "Ennen pitkää saat vastauksen. Usko pois, Kalmalilja."

Heilautin häntääni ja istuuduin vakain katsein maahan. Uljaspentu seisoi paikoillaan ja tuijotti Kalmaliljaa. Katseesta päätellen kolli olisi voinut käydä Kalmaliljan kimppuun ja repiä tämän turkistaan vaikka heti.

*Älä anna Kalmaliljan kaltaisen kissan järkyttää sinua*, ajattelin. *Hän ei ole kynsiesi arvoisen, Uljaspentu.*

Hitaasti käänsin katseeni takaisin soturinaaraaseen. Hän niin kovasti yritti vaikuttaa meihin sanoillaan... hyvä yritys mutta silti surkea ja viimeinen sellainen. Äkkiä nousin käpälilleni ja astelin naaraan luo. Jäin hänen viereensä seisomaan turkki painostavasti kiinni hänen turkissaan.

"Olemme vihollisia, tiedäthän sen kai itsekin", murahdin hänen korvaansa ja väläytin häijyn hymyn. "Miksi siis oikein haluamalla haluat olla täällä meidän seuranamme kun hyvin voisit lähteä takaisin klaanisi luokse? Kerrohan, Kalmalilja."

//Kalma?

Ahvenleuka, 01.01.2018

Helmitähteen suunnattu hämmentynyt katse muuttui lähes Murhaavaksi, sen siirtyessä Kalmaliljan niskaan, johon voisin tarpeen tullen pureutua hampaillani. Seisoin kahden muun soturin kanssa hieman taempana.

"Yritä nyt edes käyttäytyä", murahdin mustalle soturille niin, ettei tuo voinut olla kuulematta. Yritin samalla vältellä Jokiklaanin päällikön katsetta parhaani mukaan, jottei tuo ainakaan heti tunnistaisi minua. Se taisi olla kuitenkin täysin turhaa, sillä Helmitähti huomasi minut nopeasti tilanteen tajuttuaan. Astuin pari askelta lähemmäs Kalmaliljaa, mutta pysähdyin aloilleni, tuon mulkaistessa suuntaamme.

"Hän on sentään päällikkö ja sinä soturi. Sinun on aivan turha alkaa ärsyttämään häntä, eikä Helmitähti ole saanut edes sanottua, mitä hän täällä oikein tekee", naukaisin yrittäen rauhoitella tilannetta, joka vaikutti jo nyt kireältä. Loin samalla kysyvän katseen hopeanharmaaseen naaraaseen, vinkaten tuota kertomaan mahdollisimman hyvän selityksen. En halunnut näin nopeasti ryhtyä uudelleen kahakkaan, varsinkaan Helmitähden kanssa. Käännyin Verikyyneleen ja Pihlajakynnen puoleen vaistomaisesti, kuin hakien heiltä tukea sanoilleni, jota ei paljoakaan herunut. Pyöräytin silmiäni turhautuneena, mutta olin tyytyväinen, että kaksikko oli pysynyt aloillaan.

//Kalma? Kaikki muut tässä?

Helmitähti, 01.01.2018

Astelin lähemmäs rajaa kohti Kuolonklaanin partiota. Mustavalkoinen naaras, Kalmalilja, oli partion johdossa. Hän oli tullut uhittelemaan aivan rajan tuntumaan, tarkoituksenaan varmankin sada minut suuttumaan. Ikävä kyllä hän oli jopa onnistumassa, mutta pidin ilmeeni töysin tyynenä. Pahaksi onnekseni myös Ahvenleuka oli mukana. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, että kolli oli käskenyt naarassoturia lopettamaan ja käyttäytymään paremmin. Kalmalilja ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan.

"No, kerrohan sitten", naaras naukui häijydti hymyillen. "Meitä niin kiinnistaa, mitä oikein teet täällä. Etsitkö uutta kumppania? Jotain... erakkoa? Tiedäthän, entinen kumppanisi taisi jättää sinut."

Purin hampaani yhteen ja tunsin kynsieni pureutuvan maahan. Miten hän oikein kehtasi puhua minulle tuolla tavalla? Mutta hän oli kuolonklaanilainen, joten mitä oikein odotin? Astuin aivan mustavalkoisen naaraan eteen hampaani paljastaen, korvat luimistettuina.

"En usko, että minun tekemiseni kuuluvat sinulle millään tapaa", murisin ja katsoin uhkaavasti soturin tyyniin, vihreisiin silmiin. Hengitin syvään. Minun olisi rauhoituttava, olin Jokiklaanin päällikkö, ja minun tulisi käyttäytyä sen mukaan.

"Ja miksi sinua kiinnostavat minun ja Jokiklaanin asiat?"

Kalmalilja pyöräytti silmiään ja istuutui. Mustavalkoinen naaras alkoi tyynesti sukimaan turkkiaan.

"No, minua ne nyt tuskin kiinnostavat. Mutta Ahvenleuka varmasti mielellään vastaanottaisi kuulumisiasi", hän naukui nostaen jäisen katseensa jälleen minuun. Kylmä hymy levisi Kalmaliljan kasvoille.

"Tai ehkä ei. Miksi hän välittäisi ollenkaan kaltaisestasi naaraasta? Tai surkeasta, heikosta klaanistasi?"

//Ahven? Ei täs viel muit oo ku Mesi tulee vast sitte joskus myöhemmi:D

Ahvenleuka, 01.01.2018

Ärähdin välittömästi, kun Kalmalilja oli saanut lauseensa päätökseen ja painoin kynteni maahan.

"Kalmalilja, etkö voisi vain tukkia suutasi. Hänen asiansa ei kuulu meille niin kauan, kun hän pysyttelee omalla reviirillään", naukaisin käskevästi naaraalle, joka naurahti kylmästi. Halusin vain, että Helmitähti häipyisi mahdollisimman nopeasti paikalta ja antaisi vain olla. Samaa toivoin myös Kalmaliljalta, joka ei vaikuttanut siltä, että antaisi periksi. Katseeni siirtyi vuorotellen kissoihin, kunnes nousin takaisin neljälle jalalle ja kävelin jälleen lähemmäs Kalmaliljaa.

"Mitä jos lähtisimme takaisin päin ja metsästetään lähempänä leiriä. Teidän takia täältä tuskin saa enää hiirtäkään", suorastaan pyysin Kalmaliljalta, mutta tuskin edes uskalsin toivoa, että tuo suostuisi. Kaksi soturiakin takanamme alkoi näyttää hieman levottomilta, kun eivät tienneet, pitäiskö varautua taisteluun vai ei.

//kalma?

Helmitähti, 01.01.2018

Kalmalilja käännähti nopeasti ympäri ja kohtasi Ahvenleuan katseen.

"Pelkäänpä, että minulla ja Helmitähdellä on juttu kesken. Anteeksi nyt, mutta emme ole lähdössä minnekään", hän murahti ja kääntyi sitten taas puoleeni.

"Ehkä sinun olisi vain syytä kuunnella häntä", tuhahdin ja sivalsin ilmaa hännälläni astuen lähemmäs naarasta. Kasvomme olivat nyt noin hiirenmitan päässä toisistaan.

"Miksi? Minulla on niin hauskaa, etten taida", Kalmalilja murahti silmät ilkeästi välähtäen. Päästin kurkustani syvää murinaa ja paljastin hampaani. Naaraan ilme ei kuitenkaan värähtänytkään.

"Olet hyvin säälittävä päälliköksi. Varmaan tulit tännekin vain pakenemaan velvollisuuksiasi, joita et pysty täyttämään. Harmi... Olisipa sinulla joku tukena, joku, joka rakastaisi sinua, mutta kun ei ole", kuolonklaanilainen nauroi häijysti. Kynteni painuivat yhä syvemmälle maahan, lihakseni jännittyivät ja niskakarvani nousivat. Miten hän keksikin heikoimman kohtani? Näytinkö sen niin helposti?

"Sillä hänhän on nyt meidän riveissämme. Kuolonklaanissa. Hän jätti sinut, ei ottanut sinua mukaansa. Ja tiedätkö miksi? Koska olet kissana niin surkea ja säälittävä. Aiheutit hänen lähtön itse."

Se oli viimeinen pisara. Ulvausten loikkasin etujalat ojennettuina Kalmaliljan kimppuun, heittäen hänet maahan kauemmas. Mustavalkoinen naaras nousi nopeasti ylös. Olin nyt Kuolonklaanin reviirillä, mutta siitä minä en välittänyt. Halusin vain iskeä kynteni häneen, halusin purkaa johonkin tunteitani, jotka olivat riipineet sisintäni liian kauan. Minä todella olin yksin. Siinä hän oli oikeassa. Mutta minä en ollut syypää Ahvenleuan lähtöön.

Näin kahden muun kuolonklaanilaisen soturin, jotka olivat olleet koko ajan hiljaa, astelevan lähemmäs minua.

"Ei", Kalmalilja käski jämäkästi. "Minä taistelen häntä vastaan yksin. Tämä on meidän välinen asia."

Käännyin katsomaan naarasta silmiin. Seisoimme vastakkain hetken, kunnes hän loikkasi kimppuuni. Väistin kuitenkin ketterästi sivulle hypäten ja sivalsin hänen kylkeään. Kalmalilja ei kuitenkaan juuri reagoinut, vaan loikkasi selkääni sitten maassa kierähtäen. Tunsin naaraan painavan minut voimakkaasti vasten maata. Hän alkoi raastaa takajaloillaan vatsaani, mutta potkaisin hänet nopeasti pois päältäni. Kompuroin ylös ja sähisin vihaisesti. Tunsin vatsani haavoista tippuvan verta. Kalmalilja nauroi hyökätessään jälleen kimppuuni.

"Olet säälittävä, et ansaitsisi päällikön paikkaasi", hän huudahti noustessamme takajaloillemme. Huidoimme tassuillamme, mutta Kalmalilja osui ensimmäisenä pääni sivuun ja horjahdin. Naaras loikkasi oitis kaataakseen minut, mutta väistin ja viilsin hänen kaulaansa. Soturi sihahti, mutta toipui nopeasti ja hypähti minus päin, ennakoiden nyt väistöliikkeeni. Hän tarttui niskahkaani ja kaatoi minut maahan kyljelleni. Kalmalilja varasi kaiken painon päälleni ja jäin avuttomasti pyristelemään hänen alleen.

"Katso nyt. Et osaa edes taistella", naarassoturi tuhahti pyöräyttäen silmiään. Vilkaisin ohimennen Ahvenleukaa. Eikö hän puuttuisi tähän mitenkään? Olin kuvitellut, että ehkä merkitsisin hänelle edes jotain, mutta en voinut luottaa kolliin. Olin omillani.

//Ahven? Jatkan täst ite Kalmal myöhemmi

Kalmalilja, 01.01.2018

"Viimeisiä sanoja?" naukaisin jäisesti ja laskin kynteni Helmitähden kaulalle. Naaras mulkoili minua uhmakkaasti.

"No, ei sitten. Hyvää yötä."

Olin viiltämässä päällikön kaulaa, kun hän yllättäen potkaisi minut päältään. Lennähdin kyljelleni kauemmas maahan. Pian Helmitähti oli jo kimpussani, ja kierimme yhtenä sähisevänä häntien ja raajojen sekamelskana ympäri aukiota. Hopeanharmaa naaras tarttui yllättäen kiinni korvastani, ja ennen kuin huomasinkaan, hän repäisi sen irti. Kiljahdin kivusta, kun tunsin välitöntä, polttavaa kipua siinä kohtaa, missä korvani oli ennen ollut.

"Tuon saat maksaa", sähisin ja vihan antaman voiman avulla lennätin Helmitähden kauemmas, syöksyen sitten hänen luokseen. Tällä kertaa en odottanut, vaan viilsin hänen kurkkuunsa pitkän, syvän viillon. Naaras parkaisi kivusta ja alkoi sitten voihkia ja kouristella. Istahdin maahan ja aloin nuolla tassuani puhtaaksi. Katselin aina välillä, miten Helmitähden ympärille alkoi muodostua verinen lammikko. Hän sätki paikallaan tovin, kunnes yllättäen jähmettyi. En nähnyt Ahvenleuan ilmettä, mutta en sitä jäänyt tarkastelemaankaan. Astelin Jokiklaanin päällikön ruumiin luo ja laskin pääni hänen lavalleen. Ei pulssia.

"No, hän meni sitten kuolemaan", tokaisin ja istuuduin odottamaan. Ilkeä virne muotoutui kasvoilleni. Pisn Tähtiklaani lähettäisi naaraan takaisin terveenä, mutta silloin minä voisin riistää häneltä toisenkin hengen.

"Meillä ei ole mitään kiirettä. Odotellaan vain", naukaisin ja aloin jälleen sukia turkkiani. Korvan tynkääni poltteli yhä hiukan, mutta ei niin suuresti, että minun olisi siitä pitänyt välittää.

//Ahven? Mesi?

Vahvamieli, 20.12.2017

"Niinkö luulet?" Kallistin päätäni kasvoillani häijy hymy kun katsoin Kalmaliljaa. "Turha yrittää väittää, ettet itse omassa hiljaisessa mielessäsi ajattelisi, että sinun pentusi tulevat olemaan parempia kuin minun omani." Vilkaisin hänen sammaliaan ja naurahdin kylmästi. "Ethän sinä edes katso pentujesi perään."

Tarkastelin Kalmaliljaa vakain, jäisin katsein. Hän oli tekopyhä. Ja vain minua ärsyttääkseen hän oli sanonut, mitä oli sanonut. Mutta ei; En vetänyt pentujani mukaan kiistoihini, enkä minä varsinkaan tappaisi heitä. Päinvastoin. Minä kasvattaisin heistä vahvoja kissoja, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

"Itselläni ei ole tapana sotkea jälkikasvuani omiin kiistoihini", mau'uin. "Minä sentään aion katsoa heidän peräänsä, toisin kuin eräät... nimeltämainitsemattomat."

Toinen korvani nytkähti kuullessani lähtevän metsästyspartion äänet.

"Täytyy mennä katsomaan, onko minut laitettu partioon", sanoin. Käännyin Lintulumon puoleen häijysti hymyillen ja sipaisin hänen lapaansa hännänpäälläni, ennen kuin poistuin pentutarhasta. Ulos pujahdettuani näin Kalmaliljan kaksi pentua; he seisoivat lähekkäin, supattelivat ja heilauttivat häntäänsä aina välillä. Siristin tutkivasti silmiäni; vaikutti siltä, että kaksikko suunnitteli jotakin. Kävin istumaan ja kietaisin hännän käpälieni ympäri. Minä pitäisin heitä silmällä..

//Lintu? Kojo? Sysi?

Lintulumo, 20.12.2017

Seurasin huvittuneesti katseellani, miten Sysipentu kuskasi jotain veljensä luokse. Pennut suunnittelivat jotain hyvinkin innokkaan näköisenä, pienet häntänsä ylhäällä ja silmät kiiluen. Vilkaisin kumppaniani. Hän oli suunnsnnut jäisen katseensa kahteen pentuun ja selvästi tarkkaili heitä. Yhtäkkiä tunsin taas voivani pahoin. Vatsaani oli kivistänyt jo monta päivää ja välillä olin oksennellutkin. Nyt tunsin kivun jälleen kovempana. Kun se laantui, tiesin tehneeni jo päätökseni.

"Muutan pentutarhaan", naukaisin ja sipaisin kumppanini kylkeä hännälläni. Vahvamieli käänsi katseensa minuun.

"Milloin?"

"Nyt", ilmoitin ja nousin ylös. "Haen sammaleni soturien pesästä. Voit jäädä rauhassa tarkkailemaan noita kelmejä, tuskin tarvitsen apua."

Hymyilin ilkikurisesti ja astelin pesään. Rullasin huolellisesti tassuillani sammaleet kokoon ja kannoin ne pentutarhalle. Kalmalilja nousi ylös omalta vuoteeltaan saapuessani ja noukki yhden sammaleista kootun kerän.

"Muutat siis tänne?" naaras kysyi levitellessään sammalia apunani maahan. Nyökyttelin ja huokaisin syvään, kun makuusijani oli valmis.

"Selvä", kuningatar naukui ja asteli mukanani pentutarhan suulle. Hän nyökkäsi ja lähti sitten kaiketi etsimään Raepisaraa. Itse astelin Vahvamielen luo ja istuuduin kollin viereen.

//Vahva? Kojo?

Kalmalilja, 31.12.2017

Olin juuri päässyt pois pentutarhalta, ja heti minut oli komennettu partioon. Vieläpä sietämättömän Jääliljan johtamaan. Myös Raepisara oli onneksi mukana, samoin Jokiklaanista tänne muuttanut entinen päällikkö, Ahvenleuka. En erityisemmin luottanut häneen, kollihan saattoi olla vielä uskollinen entiselle klaanilleen.

Lähdimme pian leiristä. Heti leirin ulkopuolella Ahvenleuka jättäytyi vierelleni. Hän oli ennen partioon lähtöä selvästi tullut keskustelemaan kanssani, mutta ei koskaan ehtinyt aloittaa keskustelua, kun meidät käskettiin partioon. Vilkaisin jäisesti kollia. Aikoisiko hän puhua vai ei? Hän vain ravasi hiljaa vierelläni. Suuntasin katseeni eteenpäin.

"Mitä asiaa sinulla on? Tuntuu, että yrität viritellä keskustelua, omassa mielessäsi siis. Mutta keskusteluun tarvutaan vähintään kaksi kissaa, jotka puhuvat toisilleen. Joten jos sinulla on asiaa, niin puhu, jos ei, jätä minut rauhaan."

//Ahven? Muut?

Ahvenleuka, 01.01.2018

Virnistin pienesti huvittuneena ja vilkaisin sivusilmälläni Kalmaliljaa, joka juoksi vierelläni. Olin kaiketi odottanut hänen avaavan keskustelun, mutta niin hän kai oli juuri tehnytkin. Kasvojeni virne katosi nopeasti.

"Niin no, ei minulla ole oikeastaan mitään tärkeää asiaa, mikä sinua voisi liikuttaa, mutta jos et pistä pahaksesi, niin jään tähän kuitenkin", naukaisin vaustauksena naaraalle. Tuo vilkaisi minua, muttei ehtinyt sanoa vielä mitään.

"Pennut osaavat varmasti olla hieman raskaita. Enhän minä varsinaisesti mitään kuningattarena olosta voi tietää, mutta raskaalta se näyttää. Ovat ne kuitenkin varmasti sen arvoisia", huokaisin lauseeni lopussa. Mieleeni kohosi kaikki ajatukset minun ja Helmitähden pennuista. Ikävä puristi sydäntäni niin, että katseeni valahti alas tassuihini, eikä tyyneys kasvoillani päihittänyt sakenevia silmiä. En kuitenkaan voinut alkaa kyynelehtimään soturin edessä, kuin pentu. Nielaisin palan kurkustani ja nostin katseeni, suuntaamatta sitä kuitenkaan Kalmaliljaan.

"Mutta joka tapauksessa on hyvä, että klaanilla on tulevaisuudessakin sotureita", sysäsin tunteilun kerta heitolla ja jatkoin tyynellä äänelläni, jonka sävy oli kuitenkin alakuloinen.

//Kalma?

Kalmalilja, 01.01.2018

Vilkaisin sivusilmällä harmaata kollia. Tunnistin hänen äänessään selvän alakuloisuuden ja kaipuun. Kaipasiko hän Jokiklaania? Olimme puhuneet - tai hän oli puhunut - pennuista. Varmaankin hänellä oli jälkikasvua Jokiklaanissa, joita kolli nyt ikävöi. Typerää. Hän oli liittynyt Kuolonklaaniin, eikä hänen enää kuuluisi ikävöidä ketään entisestä klaanistaan.

Johdin metsästyspartioni kohti Nelipuita, jonne Raepisara oli meidät määrännyt. Ahvenleuka kulki rinnallani ja Verikyynel ja Pihlajakynsi takanani. Kuljimme hiljaisuuden vallitessa ukkospolun reunaa pitkin. Sen kamala katku tunkeutui väkisinkin sieraimiini ja nyrpistin nenääni. Onneksi olisimme pian perillä. Viimein astelimme pienen ruohokaistaleen poikki neljän suuren tammen luo. Puhujankivi kohosi keskellä laaksoa korkeana ja ylväänä. Tienoo oli täysin hiljainen. Olimme juuri jakaantumassa, kun kuitenkin kuulin jotain.

"Shh", sihahdin ja huiskaisin hännälläni. Partioni hiljeni ja höristi korviaan.

"Se on kai vain joku toisen klaanin soturi", Ahvenleuka naukui kuultuaan äänen. Mulkaisin kollia.

"Meidän pitää tarkistaa, onko kyseinen kissa tulossa tänne. Muut klaanit ovat olleet viime aikoina aika välinpitämättömiä soturilakia kohtaan. En ihmettelisi, vaikka joku yrittäisi varstaa riistaa meidän puoleltamme."

Asetuin joukon kärkeen ja ravasimme ripeästi aukion reunamille. Näin jo kaukaa tulijan, vaikka hän tuskin huomasi meitä. Olimme vastatuulessa, lisälsi kissan kuono haisteli keskittyneesti maata, eikä hän siis nähnyt meitä. Hän kuitenkin selvästi kuuli meidät, sillä kissa nosti päätään astellessamme lähemmäs. Ja sitten tunnistin hänet. Hymyilin ilkeästi.

"Kas kas... Päivää, arvon Helmitähti", naukaisin kohottaen kulmaani. Astahdin lähemmäs rajaa, askeleen päähän siitä. Helmitähti katsoi kylmästi silmiini parin ketunmitan päästä.

"Saanen kysyä, mitä Jokiklaanin päällikkö tekee täällä, Kuolonklaanin tajan tuntumassa, aivan yksin? Vaikka yksinäisyys on kai sinulle nykyään normaalia", murahdin nauraen ilkeästi. Vilkaisin takanani seisovaa Ahvenleukaa. Nyt olisi hänen tilaisuutensa todistaa uskollisuutensa Kuolonklaanille. Kaikkihan tiesivät, että nämä kaksi olivat entisiä kumppaneita.

"Mitä tulit tänne tekemään? Märehtimään surkeaa kohtaloasi? Voisin itkeä", nau'uin luoden kasvoilleni surkuttelevan ilmeen. Nauroin sitten jälleen, samaan jäiseen tapaani.

//Ahven? Sori tää o kauheen tönkkö xdd

Kojoottipentu, 08.12.2017

Palasin emoni luokse, kävellen. Olin yloeä itsestäni. Olin myös leikkinyt siskojeni Sysipennun ja Rapapennun kanssa jonkin aikaa. Kaaduin ainoastaan muutaman kerran leikkiässämme ja yhtenä niistä kerroista jompi kumpi kamppasi minut. Kumpikaan ei myöntänyt tekoansa, kun olin noussutylös ja katsonut heitä hyvin tuimasti. Henkilökohtaisesti epäilen Rapapentua, vaikka mistä sen todellisuudessa tietäisikään. Ehkä kaksikko oli erimielisyyksistään huolimatta sopinut salaliiton minua vastaan. Kohautin lapojani katsoessani kahden siskoni perään.

Suuri haukotus pyrki kasvoilleni enkä yrittänytkään estää niitä. Tahtoisi jo niin kovasti päästä nukkumaan, näkemään unta taas siitä samaisesta metsässä jossa viimeksi olin. Tahtoisin tietää vieläkö metsä näytti samalta kuin ennen.

"Väsyttääkö?" Kalmalilja maukaisi. Katsoin nopeasti lapani ylitse puhuiko hän jollekkin muulle vai todella minulle. Käännyin vielä hämilläni kohti emoani. Hän todella taisi puhua minulle.

"Hiukan", maukaisin lyhyen vastaukseni. Vastaustani seurasi kuitenkin taas syvä haukotus, jonka yritin peittää esittävinäni omaavan karvapallon suussani.

"Hiukan?" Kalmalilja toisti, joten kähähdin pienesti ja katsoin emoani pienesti virnistäen.

"Karvapallo", maukaisin ja kääriydyin emoni vierelle valmiina vastaan tulevaan pimeyteen.

"Varmasti", Kalmalilja myhähti. Selitykseni karvapallosta ei tainnut olla aivan vakuuttava emoni mielestä. En lopulta ollut edes varma mistä karvapallot olivat peräisin. En vain ymmärtänyt sitä. Mutta lopulta tässä maaailmassa oli minulle paljonkin asiiita, joita en vain ymmärtänyt. Siirsin päätäni vielä sen verran, että näin kuolonklaanin leirin ylle laskeutuvan pimeyden. Hämärällä taivaalla tuikki muutamia tähtiä, jitka jostakin syystä rauhoittivat minua vielä enemmän. Nostin pääni kummissani pystyyn.

"Mitä tähdet ovat?" kysyin vielä emoltani. Tunsin kuinka väsymys valtasi minut hetki hetkeltä oaremmin ja paremmin, mutta minun olisi vain pakko saada vastaus tähän kysymykseen. Kalmalilja katsahti itsekin mietteliäänä taivaalle.

"Ne ovat esi-isiämme", emoi lopulta vastasi. Henkäisin yllättyneenä. En kuvitellut kenenkään koskaan pystyvän kiipeämään noin korkealle.

"Miten he ovat tuonne päässeet?" hämmästelin. Kysymykseni sai emoni hiljentymään. Tunnelma välillämme oli jännittynyt. Aivan kuin emoni ei osaisi vastata kysymykseen. Katsahdin nopeasti tassuihini. Voisiko olla, että hän ei tahdo kertoa?

Pian sain kuitenkin hiljaisen vastauksen: "He ovat Tähtiklaanissa tai Pimeyden metsässä."

"Mutä eroa niillä on?" kysyin hiljaa kuiskaten, jatkaen emoni mallia hiljaisesta keskustelusta.

"Kuolonklaani uskoo Pimeyden metsään, usko sinäkin niin olet turvassa", Kalmalilja vastasi minulle. En ymmärtänyt. Mitä Kuolonklaanilla oli Tähtiklaania vastaan?

"Miks en saisi uskoa Tähtiklaaniin?" kysyin Kalmaliljalta. Silloin naaras katsoi minua varoittavasti. Tuon tunkeutuva katse sai minut luimistamaan korviani.

"Kojoottipentu, mihin sinä uskot?" emoni kysyi minulta. Kohautin lapojani ja peräännyin nopeasti takaisin kerälle. Keskustelustamme oli tullut minulle jotenkin liian ahdistava.

"En tiedä vielä", mumisin kuononi kiinni tuuheassa hännässäni. Suljin ruskeat silmäni ja vaivuin uneen.

Huomasin ilokseni herättyäni, että olin taas siinä samassa metsässä kuin edeltävässä unessani. En voinut olla hymyilemättä. Tuntui hyvältä päästä uudestaan tähän paikkaan. Täällä pystyin tekemään mitä vain ilman että kukaan komensi minua. Metsä oli kuitenki hiukan erilainen. Siellä oli jorakin valkousta höttöä pitkin puita ja pensaita. Oliko tämä sitä sotureiden ja oppilaiden kutsumaa lunta? Astelin eteenpäin valkealla maalla katsellen hämmentyneenä ympärilleni. Lunta ja lunta, aina vain lisää lunta.

*Onko tällä unella joku oikeakin tarkoitus?* mietin väkisinkin pääni sisälläkään. Aiempiin uniinikin oli liittynyt jokin looginen asia. Miksi ei siis tähänkin?

Sain jostakin syystäni päähäni idean, että jotakin tapahtuisi jos istuisin maahan enkä liikkuisi mihinkään. Siispä istuin maahan ja odotin jotakin tapahtuvan. Kuuntelin tovin aikaa ympärilläni olevaa hiljaisuutta. Metsässä ei edes tuullut, ei ennen kun huomasin sen puutteen. Nyt vasta erotin kuinka tuuli kulki puiden oksien välistä ja värisytti lehtiä ja neulasia. Muutamia neulasia putosi eräästä kuusesta kovemman puuskan aikana, suoraan minun päälleni. Ravistin pisteliäät neulaset heti pois turkistani.

*Tässä ei ole mitään järkeä!* ajattelin ärsyyntyneenä. Olin avaamassa suuni jotakin satunnaista turhautunutta huutoa tai äännähdystä varten, mutta en saanutkaan sitä auki. Se oli kiinni. Vaikka kui ka yritin avata suutani, en saanut sitä auki. Minua alkoi ahdistaa, että en saanut suutani auki. En pystynyt puhumaan ollenkaan, vain ajattelemaan. Yritin myös nousta seisomaan, mutta tuntui kuin köynnökset olisivat kahlinneet minut maahan. Hätäännys kasvoi sisälläni enemmän. Olisin voinut mennä paniikkiin, jos en olisi muistanut tätä uneksi. Silti pienet kyyneleet valuivat silmäkulmistani.

*Olenko minä keskellä painajaista?* ajattelin hädissäni. Tahdoin tämän loppuvan. Huomasin valkean linnu oyrähtävän lentoon läheisestä puusta. Se oli outoa, sillä en ollut haistanut riistaa metsässä. Linta laskeutui suoraan eteeni ja katsoi minua silmiin. Suoraan sanottuna se oli ahdistavaa. Pian lintu kuitenkin pyrähti lentoon. Huomasin myös ilokseni pystyväni liikkumaan. Lähdin vaistojen johdattelemana valkean linnun perään. Juoksin lumisen metsän hanki, kunnes kadotin linnun näkyvistäni.

*Hiirenpapanat*, ajattelin pettyneenä. Huomasin vasta nyt saapuneeni jollekin pienelle lammelle. Se ei ollut jäässä, mikä oli mielestäni todella outoa. Astelin lammen vierelle ja katsoun omaa kuvajaistani. Taustallani loisti kirkas tähtitaivas, joten ryhdyin hymyilemään. Se oli kauniimpi kuin pentutarhalla nähneeni tähtitaivas. Nostin katseeni toiveikkaana ylös oikealle taivaalle ja petyin näkymästä. Yksikään tähti ei tuikkinut taivaalla. Näin ainoastaan kuun. Käänsin kasvoni takaisin lammen pintaan ja näin tähdet uudestaan. Toistin tämän liikkeen niin monta kertaa, että lysähdin lammen reunalle väsyneenä, kunnes nukahdin.

Heräsin uudestaan emoni viereltä. Outo uneni kummitteli mielessäni edelleen. Uni oli ainoastaan jättänyt minulle arvoituksen ratkaistavaksi, eikä se ollut mukavaa. Kaipasin vastauksia! Käänsin katseeni emooni, joka nukkui vierelläni. Huomasin myös siskojeni nukkuvan vierelläni. Katsoin ylös pentutarhalta ja huomasin tumman, tähtien täplittämän taivaan. Olin herännyt keskellä yötä. En voisi herättää emoani. Painoin pääni takaisin tassujeni päälle ja tuijotin tähtitaivasta. Mieleeni muistui taivas ilman tähtiä. Tarkoittiko uneni kenties valintaani Pimeyden metsän ja Tähtiklaanin väliltä? Ja jos tarkoitti, miksi se oli niin tärkeää. Huokaisin raskaasti ja suljin silmäni. Voisin taas aamulla kysyä emoltani näistä kahdesta paikasta, jossa esi-isämme olivat. En tienyt pystyisinkö enää ajatuksieni takia saamaan uunestaan unta, mutta ainakin yrittäisin.

// Pentutarha?

Kalmalilja, 16.12.2017

Kohotin hiukan ylimielisesti toista kulmaani.

"Mitäs luulet?" kysyin, mutta hymyilin silti hiukan. Rapapentu oli kaiketi klaaninvanhempien luona, mutta Sysipentu ja Kojoottipentu nukkuivat vierelläni. He olivat kasvaneet paljon viime aikoina, eikä menisi enää kauan, että heistä tulisi oppilaita.

"He ovat kasvaneet nopeasti", naukaisin ja vilkaisin kumpaakin, mustaa naarasta ja harmaanruskeaa kollia. Kohta minun ei enää tarvitsisi jumittaa pentutarhalla. Vaikka ehkä esitinkin välillä välinpitämätöntä, olin silti hyvin kiintynyt heihin. Varsinkin Sysipentuun, sillä naaras muistutti itseäni niin kovin. Ikävöin kuitenkin edelleen Kielomyrkkyä.

"Oletko päässyt yli Kielomyrkystä?" kysyin mustalta kollilta, joka katseli nyt kahta pentua. Itse tuskin toviin pääsisin, sillä naaras oli merkinnyt minulle niin paljon. Hän oli jopa tukenut minua Tähtiklaanin antamassa tehtävässä.

//Piki?

Pikiviilto, 16.12.2017

Hätkähdin hieman kuultuani Kalmaliljan kysymyksen, jota en todellakaan osannut odottaa. Laskin katseeni tassuihini ja palutin mieleeni punertavan naaraan, jota todella rakastin.

"Hmm", mutisin matalasti, lakaisten pesän pohjaa hännälläni. Naaraan kuolema oli yksi elämäni raskaimmista asioista ja vaikka siitä oli kulunut jo aikaa, ajattelin tuota vielä kovin usein. Valhetassu oli myös muistuttamassa minua emostaan.

"En ole unohtanut häntä. Sinulle hänen emonaan se oli varmasti myös raskasta, mutta sinun elämäsi näyttää jo hyvinkin jatkuneen. Varsinkin noiden tulo antaa muuta mietittävää", tokaisi hieman haikealla äänellä ja vilkaisin uudelleen kahta pentua. Kalmaliljan kasvojen väkinäisen tyyneyden keskeltä paistoi pientä surua.

"Kaipaan häntä yhä", tuo huokaisi ja suki mustan pennun selkää parilla vedoilla.

"En minä sitä epäilekään, tarkoitan vain, että sinulla on kaikki nyt hyvin, etkä varmasti ehdi jatkuvasti miettiä Kielomyrkkyä. Minullakin on paljon kiireitä, etten sentään jatkuvasti ole häntä suremassa. Hänkin varmaan toivoo, että jatkamme vain elämäämme", selitin pikaiseen tahtiin, sillä en ollut kovin halukas puhumaan menehtyneestä kumppanistani.

//Kalma? Tönks

Kojoottipentu, 16.12.2017

Kuulin, kuinka emoni sanoi jollekkin luoksemme tulleelle kissalle kaikkea. Kaksikko keskusteli hyvin rauhassa. Jatkoin kuitenkin tuhisemistani emoni kylkeä vasten, sillä tiesin tämän kaiken loppuvan pian. Meidät siirrettäisiin oppilaiksi melko pian. En ollut aivan varma tahdoinko minä sitä, mutta se oli vain elämän tarkoitus klaanin keskellä. Siirtyminen pennusta oppilaisiin oli jokaisen pennun unelma hyvin pienestä pitäen. Oppilailla oli paljon suurempi vastuu kuin pennulla. Se oli mielestäni hyvinkin reilua. Me pennut emme osanneet tehdä kaikkea oikein. Tarvitsisimme jotakin ohjeistutta elämän polulla ja sen vain oppilaan mestari pystyi tarjoamaan. Toki siis vanhemmillanikin on ollut hyvin suuri osa omassa elämässäni ja olen oppinut heiltä todella paljon.

"Oletko päässyt yli Kielomyrkystä?" kuulin emoni kysyvän. Avasin hetkeksi ruskeat silmäni ja katsoin mustan siskoni selkää. Minä tahtoisin kysyä Kalmaliljalta kuka oli Kielomyrkky. Tuosta yksittäisestä lauseesta päätellen, hän ei tainnut olla enää keskuudessamme klaanissa.

"Kuka on Kielomyrkky?" kysyin vielä kerran hyvin hiljaa ääneen. Tahdoin tietää asiasta enemmän, sillä emoni ei ollut koskaan ennen ottanut kissaa puheeksi. Oliko kissa naaras vai kolli? Nimestä voisin päätellä naarasta. Olisiko hän ystävällinen vai ei? Minkä värinen hänen turkkinsa oli? Entäpä silmät? Päässäni oli aivan liikaa kysymyksiä. Nousin istumaan emoni vierellä ja suuntasin katseeni suoraan paikalle tulleeseen vieraaseen kissaan.

"Kuka sinä olet?" kysyin suorasanaisesti kollilta edessäni. Kalmalilja oli aikaissa avata suunsa, mutta vieras kissa ehti ensin.

"Olen tämän klaanin parantaja Pikiviilto", kissa esittäytyi nopeasti minulle. Nyökkäsin tuolle päätäni ja käännyin nopeasti katsomaan emoani Kalmaliljaa.

"Saanko nyt tietää, kuka on Kielomyrkky?" kysyin. Seurasi hetkellinen hiljaisuus, joten käännyin katsomaan Pikiviiltoa. Ehkä hän vastaisi minulle. "Kuka oli Kielomyrkky?

// Piki? Kalma? Nyt ei tullu tämmmöstä pitkää Kojoottia, sori xD

Sysipentu, 16.12.2017

Tuhahdin hiljaa itsekseni. Olisin halunnut nukkua rauhassa, mutta pentutarhassa oli liikaa meteliä. Paikalle oli saapunut joku, kaiketi emoni ystävä, sillä he puhuivat ystävälliseen sävyyn. Olin monta kertaa kuullut emoni äänen olleen jäinen, mutta tämä kissa selvästi merkitsi hänelle jotain. Sitten Kojoottipentu oli alkanut kyselemään jostakin Kielomyrkystä, josta emoni oli puhunut tämän vieraan kissan kanssa. En tiennyt, kuka kissa oli, sillä en vielä ollut avannut silmiäni. Pian uteliaisuus kuitenkin voitti väsymyksen ja nousin ylös istumaan veljeni viereen. Silmäilin tulijaa. Hän oli musta turkiltaan, silmät olivat vihreät. Hän tuoksui jollekin... oudolle.

"Olen tämän klaanin parantaja Pikiviilto", kolli naukui. Se siis selitti tuon voimakkaan hajun.

"Saanko nyt tietää, kuka on Kielomyrkky?" Kojoottipentu kysyi kärsimättömänä. Siirsin katseeni Pikiviillosta emooni. Olin kuullut hänen puhuvan äsken tästä Kielomyrkystä. Kalmaliljan kasvoilla oli sama tyyni ilme, kuin aina. Hän oli hetken hiljaa, kunnes alkoi puhua.

"Kielomyrkky oli tyttäreni ensimmäisestä pentueestani. Raepisara oli hänen isänsä", emoni naukui ja näytti muistelevan jotain. "Hänellä oli veli nimeltä Havupentu."

"Miltä he näyttivät?" kysyin ja emoni katsahti minuun kirkkaanvihreillä silmillään.

"Kielomyrkyn turkki oli punaruskea, hänen tassunsa valkoiset ja silmät meripihkaiset. Hän oli kaunis", mustavalkoinen naaras naukui katsellen ohitsemme, omissa ajatuksissaan ja muistoissaan. "Havupentu muistutti enemmän isäänne, hänellä oli harmaa turkki ja rinnassa valkoinen laikku, mutta hän peri minun silmäni."

Kurtistin kulmiani. Miksei hän ollut kertonut aiemmin sisaruksistamme? He olivat meille sukua, hyvin läheistä.

"Mitä heille tapahtui?" Kojoottipentu kysyi.

Kalmalilja katsoi hetken tiiviisti kollin silmiin. Hänen katseessaan erottui jossakin suru ja kaipaus.

"Molemmat ovat kuolleet."

//Kojo? Piki?

Kojoottipentu, 06.12.2017

Ympärilläni oli todella lämmintä. Mitään lämpimämpää ei uskonut maailmassa olevankaan kun paikka, jossa nyt olin. Tunsin kaksi muutakin möykkyä ympärilläni. Ne liikkuivat. Koitin liikauttaa pieniä jäseniäni itsekin. Kaksi muuta möykkyä tuntuivat olevan hyvin hermostuneita. Jotakin tapahtuisi pian. Minulla oli huono tunne tästä.

En ollut aivan varma mitä seuraavaksi tapahtui, mutta minulla oli nyt todella kylmä. Lämmin kalvo ympäriltäni katosi kokonaan. Tunsin kuinka aloin hengittämään ensimmäistä kertaa elämäni aikana itse. Päästin hätääntyneitä maukaisuja, sillä tämä kaikki oli minulle liikaa. Tahdoin takaisin. Täällä oli kylmä.

*Missä minä olen? Päästäkää minut takausin!* ajattelin hätäisenä. Jatkoin kimeää vinkumistani niin kauan, kunnes tunsin jonkin rauhoittavan liikkeen selkääni vasten. Liike kulki vastakarvaan ja se oli omalla tavallaan inhottava. Minua se kuitenkin rauhoitti yllättävän paljon. Tämän liikkeen ansiosta tajusin, että en ollut yksin tässä maailmassa. Joku katsoi minun perääni.

Liike loppui ja hengitin rauhallisesti omalla paikallani kerälle kääriytyneenä. Pian jokin kuitenkin nosti minut ilmaan. Maukaisin jälleen hädissäni. Olin juuri ollut kaikessa rauhassa paikoillani ja nyt minua taas rettuutetaan edestaas.

*Miksi minua kohdellaan näin?* ajattelin peloissani. Minut kuitenkin laskettiin jonkin lämpimän möykyn vierelle. Lämpö uhkui jostakin vierelläni olevasta ja rauhoitti minut. Oli outo huomata miten jollakin pystyi olla minuun niin rauhoittava vaikutus. Aivan kuin minun ja tuon möykyn välillä olisi jonkinlainen yhteys. Mutta mihin menivätkään ne kaksi muuta möykkyä, jotka olivat olleet luonani?

Heräsin joihinkin ääniin vierelläni. Päästin pitkän pienen maukaisun haukotukseksi ja yritin venyttää omaan kehooni liittyneitä jäseniäni. Jokin huumaava tuoksu leijui kuonooni. En pystynyt vastustamaan sitä ja möngin lähemmäs tuoksunlähdettä. Asetin tassuni vasten jotakin lämmintä. Tästä lämpimästä aineesta tuli aivan ihana tuoksu. Asetin vaistomaisesti suuni vasten jotakin asiaa ja sain siitä itselleni ravinnetta. Se oli lämmintä. Tunsin kuinka lämpö ja energia lisääntyivät kehossani ja tuntui kuin kaikki olisi ollut taas paremmin kuin hyvin.

Saatuani ravinnetta tarpeeksi, käännyin pois ravinnonlähteestä ja käperryin kerälle. Tunsin kuinka jokin potkaisi minua ja päästin avuttman, mutta varoittavan murahduksen ulos kurkustani. En pitänyt siitä, että minua potkittaisiin ja tökittäisiin. Vaikka olin pieni niin minusta tulisi vielä jonakin päivänä suuri ja mahtava, eikä kukaan uskaltaisi potkia tai tökkiä minua.

"Kojoottipentu avaisit jo silmäsi!" kuulin huudahduksen aivan korvieni juurelta. Ensimmäisistä seikkailustani tässä maailmassa oli kulunut jo jonkin aikaa. Luultavasti neljännesosa kuu, niin kuin jotkut kissaksi kutsutut olennot olivat sanoneet. Vaikka silmäni olivat yhä kiinni enkä ollut paljoa paikaltani liikkunut toistaiseksi lyhyen elämäni aikana, olin saanut tietooni paljon asioita. Maailmassa olisi hyvin paljon opittavaa vielä jatkossakin. Kuka tietää, minne tieni vielä veisikään.

"Kojoottipentu!" kuulin taas huudahduksen viereltäni.

"Kuono umpeen!" murahdin pienesti. Siskoni Sysipentu ja Rapapentu olivat ilmeisesti avanneet jo muutama päivä sitten simänsä ja hiillostivat nyt minua siitä. Enkö minä voisi kerrankin avata silmäni rauhassa? Tiesin kyllä, että eivät siskoni pahaa tarkoittaneet sanoillansa, mutta eivät ne kovinkaan kannustavia olleet.

"Miksi hän ei avaa silmiänsä?" toinen siskoistani valitti emollemme. Nojasin juuri nytkin emoani Kalmaliljaa vasten. En tiennyt miltä hän näytti, mutta kuulemma hän oli todella kaunis.

"Hän avaa silmänsä kun siltä tuntuu", emoni vastasi siskolleni. Kuulin vain matalan tuhahduksen ja poistuvat tassunaskeleet edestäni.

"Hän on niin tylsä!" siskoni valitti. Sanat todella satuttivat minua. Käännyin vasten emoni kylkeä. Voisin avata silmäni nyt ja teeskennellä aina siskoni paikalle tullessa, että en ollut avannutkaan niitä vielä. Vedin syvään henkeä sisään ja avasin silmäni. Vastassani oli vain mustia karvoja. Käännyin varoen katsomaan emoni kasvoja. Kalmalilja oli oikeastikkin niin kaunis kuin väitettiin.

"Sinä olet kaunis!" henkäisin hiljaa. Huomasin kuinka emoni käänsi silmänsä puoleeni.

"Sinä avasit silmäni", naaras maukaisi jotenkin oudon lempeästi. Käänsin päätäni hiukan hämmentyneenä. Sitten vasta tajusin naaraan sanoneen sen ääneen.

"Ei! Älä anna Rapapennun ja Sysipennun tietää!" maukaisin nopeasti, mutta olin myöhässä. Tunsin jo pienen tökkäisyn selässäni, joten käännyin hätääntyneenä katsomaan paikalle tullutta kissaa.

"Kojoottipentu avasi silmänsä!" siskoni huusi. Tuhahdin ääneen ja painauduin uudestaan kerälle.

*Se siitä yrityksestä*, ajattelin turhautuneena ja suljin silmäni valmiina antautumaan unien valtaan.

// Rapa? Sysi?

Sysipentu, 06.12.2017

Hiivin varovasti Kojoottipennun luo ja kosketin pienellä tassullani hänen selkäänsä.

"Kojoottipentu?" kuiskasin, "emme halunneet loukata sinua. Tule niin mennään leikkimään."

Mutta Kalmalilja loi tuiman katseen minuun.

"Anna hänen nukkua rauhassa, jos hän haluaa. Leiki vaikka Rapapennun kanssa."

"En! Hän on ärsyttävä", sihahdin hiljempaa, sillä siskoni oli lähettyvillä. Emoni kurtisti kulmiaan ja kiersi häntänsä Kojoottipennun ympärille.

"Sitten sinun on parempi alkaa tulla toimeen hänen kanssaan", hän naukui. "Menehän nyt. Ellet sitten halua nukkua."

Pudistin inhoten päätäni ja loikin Rapapennun luo. Raepisara istui lähellämme sukien turkkiaan.

"No, tehdäänkö jotain? Vai pystytkö tekemään mitään? Etkö uskalla?" nau'uin hymyillen ilkikurisesti. Yhtäkkiä loikin kiljahdellen Raepisaran luo ja tarrasin kynsilläni hänen nahkaansa. Lähdin kiipeämään isäni selkää pitkin kohti hänen päätään.

"Olen niin korkealla!" huudahdin tarttuessani tiukasti harmaan kollin niskaan.

//Rapa? Rae? Kojootti?

Raepisara, 06.12.2017

Kojoottipentu, Rapapentu ja Sysipentu olivat kaikki erilaisia pentuja. Sysipentu oli avannut silmänsä ensimmäisenä ja Rapapentu taas kävellyt ennen muita. Hieman myöhemmin kuin kaksi naarasta oli kollipentukin päättänyt avata silmänsä. Sysipentu ja Rapapentu osasivat jo kävellä hyvin, tällä hetkellä he leikkivät yhdessä pentutarhan hämärässä nurkassa keskenään. He eivät näyttäneet oikein pitävän toisistaan, onneksi he kuitenkin olivat saaneet jotakin kahdestaan aikaan. Sysipentu oli kaunis, emoansa muistuttava naaras kauniilla meripihkaisilla silmillään, jotka hän selvästi oli perinyt minulta. Enemmän hän muistutti kyllä Kalmaliljaa kuin minua. Hän vaikutti melko energiseltä, olihan hän yhdessä vaiheessa jaksanut kiivetä minunkin niskaani pikkuruisilla kynsillään. Hän oli yhdessä vaiheessa voivotellut pienuuttaan. Kyllä, hän oli pentueen pienen, mutta jonkun oli aina oltava. Pienestä koosta oli kyllä paljon hyötyäkin, sen kanssa pitäisi vain elää. Kojoottipentu oli pentueen ainut kolli. Hän oli turkin väriltään rusehtavanharmaa ja hänellä oli komeat ruskeat silmät. Hän oli aukaissut silmänsä viimeisenä, eikä siinä kyllä mitään. Hän saa kehittyä omaan tahtiinsa. Hän on enemmänkin tämän pentueen taistelija, osaa vastaisuidessa huolehtia itsestään, eikä tee mitään mitä ei pitäisi tehdä. Uskoisin ainakin niin. Rapapentu muistutti jo kuollutta siskoani Rapapoltetta todella paljon. Hän ei pitänyt jos joku piti itseään häntä parempana, sen olin huomannut. Ja jo nyt huomasin hänessä samaa luonnetta, kuin mitä siskollanikin oli ollut.

Huomasin Kojoottipennun tassu toisensa jälkeen kävelevän kohti kahta siskoansa. Viimein hän pääsikin kaksikon luokse. Tunsin ylpeyttä siitä kuinka kolli oli saanut paljon tahtoa kävellä heidän luokseen. Katsoin kolmea pentua hymyillen. He olisivat tulevaisuutta.

"Hienoa Kojoottipentu", maukaisin kovalla äänellä pentujen suuntaan sen enempää katselematta puhuivatko he keskenään, oliko heillä jokin juttu kesken.

//Pennut? Kalma?

Kalmalilja, 07.12.2017

Katselin ylpeänä, miten Kojoottipentu asteli siskojensa luo. Kaikki pentumme osasivat jo kävellä. He kasvoivat nopeasti, mikä oli vain hyvä, en halunnut olla täällä pesässä kovin kauaa jumissa. Kuningattarena olo oli tavattoman pitkäveteistä, enkä oikein ymmärtänyt naaraita, jotka sanoivat sen olevan antoisaa. Heille antoisan tästä ajasta teki kaiketi pennut ja heidän kasvunsa. Kurtistin mietteliäästi kulmiani. Mikä siinä oli niin ihmeellistä, hehän vain kasvoivat. Pennut olivat muutenkin välillä hyvin ärsyttäviä, kiipeilivät päälläni ja huusivat. Olisi hienoa, jos klaanissamme olisi joku näistä aivottomista naaraista, joka toimisi vakituisena kuningattarena, niin minun kaltaisena hyvät ja kokeneet naaraat voisivat toimia sotureina. Mutta kun ei niin ei.

"Seuraavat kuut tulevat olemaan rankkoja", huokaisin puoliksi itselleni. Noissa kolmessa riitti energiaa. Sysipentu ja Rapspentu eivät ehkä tulleet vielä täydellisesti toimeen, mutta olivat heidän leikkinsä silti rajuja, huolimatta Sysipennun hillitystä luonteesta. Olin nyt jo huomannut, että hän muistutti minua myös luonteeltaan. Kojoottipentu oli kaikista rauhallisin ja helpoin kasvatettava, Rapapentu oli yhtä nokkava kuin kuollut tätinsä.

//Rae? Pennut?

Raepisara, 07.12.2017

Olin hetki sitten jättänyt Rapapennun emoni ja isäni riesaksi, sillä aikaa kun Kalmalilja ja pennut nukkuisivat. En halunnut naaraspennun herättävän heitä, he kaikki tarvitsivat unta.

Vanhempieni ilmeet olivat kertoneet paljon siitä mitä he olivat ajatelleet, Rapapentu muistutti siskoani - Kohmesydämen ja Sumumyrskyn pentua - niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin ja olihan hänellä hänen nimensä; Rapapentu. Olihan tuo minustakin hieman outoa, mutta uusia kissoja syntyi ja ne nyt saattoivat muistuttaa jota kuta sukulaistaan - ehkei nyt sentään niin paljon kuin Rapapentu muistutti Rapapoltetta, mutta kuitenkin. Tällä hetkellä minulla ei tainnut olla mitään järkevää tekemistä, joten voisin syödä jotakin. Tassuttelin tuoresaaliskasan luokse ja nappasin päällimmäisenä olevan jäniksen. Otinkin jäniksen hampaisiini ja se suussani lähdin jolkottelemaan kohti pentutarhan suuaukkoa. Sujahdin jänis hampaissani maidon tuoksuiseen hämärään pesään. Oli hiljaista, sillä kaikki nukkuivat niin kuin olin arvellutkin. Voisin odottaa heidän heräämistään tässä, eihän minulla tällä hetkellä ollut minnekään kiire. Minun oli ainoastaan mentävä metsästyspartioon illemmalla ja jakaa vielä ennen sitä huomisen päivän partiot.

Olin lähes itsekin torkahtamassa kun kuulin tutun naukaisun.

"Huomenta", Kalmalilja naukui sukien kahta herännyttä pentua, "missäs Rapapentu on?"

"Ei mitään hätää, vein hänet tutustumaan Kohmesydämeen ja Sumumyrskyyn, turvassa siis", naukaisin ja huokaisin lopussa. Kalmalilja katsahti edessäni olevaan jänikseen kauniilla silmillään. Naurahdin pienesti.

"Tosiaan ajattelin tuoda tämän, jos sinulla olisi nälkä. Voisimme jakaa tämän", murahdin pienesti ja kannoin jäniksen lähemmäs kumppaniani, jotta hän pystyisi halutessaan syömään siitä. Pennut olivat aina melko hiljaisia herättyään, mutta hetkessä heillä olisi jo täysi vauhti päällä. He olivat kasvaneet nopeasti, kaikki osasivat jo kävelläkin.

"Huomenta isä", Kojoottipentu, pentueen ainoa kolli, naukui.

"Huomenta Kojoottipentu", sanoin ja siirsin sen jälkeen katseeni kollipennusta tuon siskoon, "huomenta Sysipentu."

Haukkasin itse palasen jäniksestä jaksamatta odottaa Kalmaliljan aloittavan - jos hän edes aikoisi mitään syödä.

"Kerro mikä tuo on?" Sysipentu sanoi ja katsoi jänistä, jonka palasen juuri nielaisin kurkustani alas. Hymähdin huvittuneena.

"Tämä on jänis, joita pyydystämme ruuaksemme. Sitten kun kasvat tarpeeksi voit itsekin maistaa", murahdin ja haukkasin toisen palasen. Sysipentu nyökkäsi pikaisesti ymmärryksen merkiksi.

//Kalma? Sysi? Kojootti?

Raepisara, 03.12.2017

"Selvä", murahdin kumppanilleni vastauksen nousten ylös unenpöpperöisenä, "täytyy muistaa, että tänään on kokoontuminen."

"Muistetaan", Kalmalilja hymähti ja nousi hänkin ylös. Hieman takatassujani venytelle lähdin ulos hämärästä sotureiden pesästä.

"Katsotaan nyt sitten se partio", maukaisin edelleenkin hieman väsyneenä, "olisiko ketään mielessä kuka voisi tulla mukaamme?"

Leirissä oli aina hieman hiljaisempaan näin aamusta kun vielä osa nukkui sikeästi sotureiden pesässä. Saisivat kyllä piakoin nousta ja tehdä jotakin hyödyllistä. Katsoin kumppaniani odottavasti samalla vilkuillen koko ajan leirin aukiota.

"Hei, tuolla näyttäisi olevan Mustakoipi", maukaisin ja lähdin jolkottelemaan hänen luokseen. Tummanharmaa naaras näki minun tulevan häntä kohti, tuo pysähtyi.

"Partioon", maukaisin hieman käskevästi, "mieluiten nyt heti."

Naaras nyökkäsi ärtyneenä ja sihahti jotakin, josta en saanut selvää. Hymähtäen lähdin takaisin Kalmaliljan luo.

//Kalma? Ei ehkä sekavampaa tarinaa vois kirjottaa xD(okei, voi)

Kalmalilja, 04.12.2017

Makoilin pentutarhassa suuren vatsani kanssa. Olin muuttanut tänne noin neljänneskuu sitten, kun en enää pystynyt toimimaan soturin tehtävissä. Kuningattarena olo oli turhauttavaa. Olin vain taakka koko klaanille, joka ei voinut tehdä itse mitään muuta, kuin odottaa karvapallojen syntymää. Olisi silti hyvä, että klaani saisi uusia jäseniä. Ja minä jälkikasvua.

Yhtäkkiä tunsin aivan selvän supistuksen. Olin ollut aiemmin vain yhdessä synnytyksessä, mutta tiesin, mitä siitä seuraisi. Kurtistin kulmiani. Nyt se olisi sitten menoa. Viimein.

"Pikiviilto!" huusin pesältä. Parantaja oli pysytellyt lähettyvillä, sillä totta iai hän tiesi, että oentuni syntyisivät minä hetkenä hyvänsä. Kolli siis saapui pian pesään suussaan paria yrttiä. Hän laski ne siististi maahan ja istahti sitten viereeni laskien tassun kyljelleni.

"Kyllä, synnytys on alkamassa", musta kolli tiedotti.

"Kyllä minä nyt sen tiedän", tuhahdin ja puraisin hampaani yhteen tuntiessani jälleen kivuliaamman supistuksen.

"Keppiä purettavaksi?"

"Ei!"

Parkaisin kun tunsin viimeisen pennun syntyvän. Rentoutin uupuneena lihakseni ja suljin hetkeksi silmäni. Pikiviilto laski viimeisen pienen, mustan pennun vierelleni. Huokaisin syvään ja nousin sen verran ylös, että pystyin sukimaan pentujen märkiä turkkeja. Kolme. Kolme pentua.

"Onnittelut, kaksi naarasta ja yksi kolli", parantaja naukui ojentaessaan minulle purasruohoa. Irvistin ja haukkasin kasvin suuhuni. Kierryin sitten tiiviimmin kolmen pennun ympärille.

"Olette niin kauniita", kuiskasin ällöttävän rakastavaisesti. Kolli oli väriltään rusehtavan harmaa, kaksi naarasta olivat punaruskea ja musta valkoisin merkein. Mustavalkoinen pentu oli selvästi perinyt minun piirteitäni.

"Haen Raepisaran", Pikiviilto naukui.

//Rae?

Raepisara, 05.12.2017

Olin juuri palannut johtamastani metsästyspartiosta. Laskin saamani riistat tuoresaaliskasan päällimmäiseksi. Huomasin Pikiviillon astelevan minua kohti. Mitäköhän asiaa parantajalla tällä kertaa?

"Kalmalilja on saanut kolme tervettä pentua", parantajakolli totesi ja hetkessä hän oli jo menossa kohti pesäänsä. Olikohan kumppanillani kaikki hyvin? Entä pennuilla? Lähdin nopein askelin jolkottelemaan kohti pentutarhaa odottavaisin mielin. Astuin sisälle hämärään pesään. Heti ensimmäisenä huomasin mustan naaraan, valkoisella vatsalla, rinnalla, tassuilla ja hännänpäällä. Tuon kirkkaanvihreä katse oli kiinnittynyt kolmeen pieniin, märkiin karvamyttyihin. Tassuttelin nelikon vierelle ja istahdin alas ihastelemaan vastasyntyneitä pentujamme.

"Onko teillä kaikki hyvin?" esitin kysymyksen rikkoen ilmassa leijuneen hiljaisuuden - tosin välillä oli kuulunut pennun pientä piipitystä. Kalmalilja kohotti hetkeksi katseensa pennuista minuun.

"On", naaraskissa vastasi lyhyesti. Tiesin, että häntä varmasti väsytti paljon. Huokaisten kurottauduin lipaisemaan rusehtavan harmaata kollipentua karkealla, punertavalla kielelläni. Kaksi naarasta ja yksi kolli, kaikki kolme terveitä pentuja. Kuolonklaani saisi näistä vielä kolme hyvää soturia, ellei jopa joskus päällikköä. Katsoessani tarkemmin toista naaraspentua mieleeni tuli heti siskoni Rapapolte, hän näytti paljon siskoltani. Kaipasin paljon kuollutta siskoani, ehkä saisin pennusta voimaa arkeen.

"Oletko miettinyt nimiä?" kysyin kysyvällä äänellä kohottaen kulmiani. Kuningatar pudisteli päätään. "En ole."

"Ehdottaisin, että tuon punaruskean pennun nimeksi tulisi Rapapentu."

Katsoin meripihkasilmilläni odottavasti kumppaniani, joka näytti miettivän ehdotustani yhden pennun nimestä. Olihan tämä vielä hieman aikaista miettiä nimiä, mutta halusin kuitenkin heti kertoa ehdotukseni.

"Mieti aivan rauhassa", hymähdin ja siirsin katseeni Kalmaliljasta kolmeen pieneen pentuun. He joivat maitoa aivan kylkikyljessä, heistä tulisi varmasti läheisiä kun vähän kasvaisivat ensin.

//Kalma? (Meninköhän liian aikaisin nimiin? XD)

Kalmalilja, 05.12.2017

"Se käy minulle hyvin", naukaisin ja kosketin punaruskean naaraan päälakea. Rapapentu muistutti suuresti isänsä siskoa; huomasi heti heidän olevan sukua.

"Entä muut?" kysyin ja katselin harmaanruskeaa kollia. Halusin antaa hänelle jonkin omaoeräisen nimen, jonkinuljaan kuuloisen.

"Olisiko kolli Kojoottipentu? Kävisikö se sinulle?" kysyin kääntäen katseeni Raepisaraan. Kolli tuumi hetken ja nyökkäsi sitten.

"Vallan mainiosti", kumppanini naukui hymyillen. Nyökkäsin ja nuolaisin lämpimästi kollipentua. Kojoottipennusta kasvaisi rohkea Kuolonklaanin jäsen. Nyt kahdella pennulla oli nimet, enää musta naaras oli jäljellä. Näin hänessä eniten itseni, ainakin ulkonäöltä. Omaisiko hän myöskin luonteeni? Toivottavasyi, Kuolonklaani kaipasi enemmän kaltaisiani kissoja.

"Onko sinulla ideoita?" kysäisin katsellen naaraspentua. Turkki pennulla oli kauniin kiiltävä, lyhyt ja sysimusta. Olin avaamassa suutani keksiessäni yhden nimen, mutta Raepisara ehti ensin.

"Miten olisi Sysipentu?" varapäällikkö kysyi ja hymyilin hänelle.

"Olin juuri sanomassa samaa. Sysipentu, se kuulostaa hyvältä", naukaisin ja kierryin tiiviimmin kolmen pennun ympärille.

"Rapapentu, Kojoottipentu ja Sysipentu. Täydelliset pennut ja täydelliset nimet."

//Rae? Pennut?

Raepisara, 05.12.2017

"Rapapentu, Kojoottipentu ja Sysipentu. Täydelliset pennut ja täydelliset nimet", Kalmalilja sanoi käperryttyään tiiviimmin pentujen ympärille. Nyt kaikilla kolmella pennullamme oli mahtavat nimet. Katsoin pää aavistuksen verran kallellaan pienen pieniä karvamyttyjä. Oli vaikea kuvitella itsensä tuollaiseksi, silloin kun oli syntynyt. Meitäkin oli ollut kolme; minä, Hiutaleturkki ja Rapapolte. Meillä oli vaikka mitä, mutta selvisimme kaikista asioista yhdessä. Muistin kuinka olimme joutuneet olemaan oppilaina pidempään, se jos jokin oli vaatinut meiltä kaikilta kärsivällisyyttä. Toivoin, että näillä kolmella pennulla olisi hieman helpompaa, mutta kuitenkin seikkailuja, missä he saisivat luonteensa. Ties mihin he joutuvatkaan, tiedän heidän selviävän. Katselin kuinka kolme pentua makasivat vieri vieressä tuhisten, en voinnut tietää olivatko he hereillä vai nukkuivatko he, kuuntelivatko he meitä ja miettivät missä he olivat, keitä heidän lähellään mahtoi olla? Sitä ei kukaan voinnut tietää. En itsekään enää muistanut noin kauas, ensimmäinen asia, jonka muistan on se kun opin kävelemään. Harmillista, ettei sitä voi muistaa pidempää. Olen muistellut niin paljon sitä kertaa kun opin kävelemään, että se on jäänyt mieleeni. Paljoa muuta, en sitten pentuajoistani muistakkaan.

"Väsyttääkö sinua?" irvistin kollimaisesti katsoen meripihkaisilla silmilläni Kalmaliljaa tuon kirkkaanvihreisiin silmiin, "voin jättää sinut lepäämään jos tahdot."

//Kalma? Pennut?

Kalmalilja, 26.11.2017

"No, emme voi sille enää mitään", naukaisin ja käännyin jälleen katsomaan Raepisaraa. "Voimme vain toivoa uusia pentuja. Ja että kuolleilla pennuillamme on hyvä olla."

Siinä samassa tunsin jotain vatsassani. Ällöttävä olo valtasi kehoni ja olisin voinut oksentaa. Käännyin nopeasti poispäin Raepisarasta.

"Mikä nyt?" kolli kysyi. Pudistin vain päätäni.

"Oravassa oli jotain vialla, sano jos oireilet samoin. Käyn Pikiviillon luona", ähkäisin ja kampesin itseni pystyyn. Vakuutettuani vielä kumppanilleni, etten tarvinnut apua, astelin parantajan pesälle.

"Hei Pikiviilto", tervehdin parantajaa, joka hääräsi yrttien luona. Hetken kuluttua kolli nosti tutkivan katseensa ja kurtisti kulmiaan, suunnaten huomionsa takaisin yrtteihin.

"Tiine."

Kohotin hämmentyneenä toista kulmaani. Pikiviilto huokaisi kyllästyneenä ja suuntasi katseensa ylös, kuin pyytäen tukea Tähtiklaanilta.

"Olet tiine. Olen nähnyt tarpeeksi tiineitä naaraita. Siinä kaikki, mene."

Pysyttyäni vielä paikoillani parantaja kohotti merkitsevästi kulmiani ja lähdin ällistyneenä pois. Jaa. Odotan siis taas pentuja. Raepisara istui edelleen samalla paikalla. Oloni oli parantunut huomattavasti ja nyt olin vain iloinen. Uudet pennut toisivat minulle lisää jälkikasvua ja valtaa. Lysähdin istumaan kumppanini vierelle ja katsoin yhä eteenpäin.

"Odotan pentuja", naukaisin yksinkertaisesti.

//Rae?

Raepisara, 28.11.2017

Kalmalilja tassutteli parantajan pesään ilmeisesti huonon olon vuoksi. Hän sanoi, että se voisi johtua oravasta. Minulla ei kyllä ollut yhtään sen huonompi olo kuin ennen oravaa, joten miksi se olisi siitä johtunut. Jos se siis tosiaan johtui oravasta olisi mahdollista, että pian minunkin olisi mentävä käymään parantajalla. Naaraskissa palasi melko pian takaisin luokseni ja lysähti istumaan vierelleni.

"Odotan pentuja", tuo naukaisi yksinkertaisesti. Käännyin katsomaan meripihkaisillasilmilläni kumppaniani ensin hämmästyneenä, mutta pian hämmästys muuttui iloksi.

"Pentuja?" sanoin epäuskoisena Kalmaliljalle, "siinä oravassa ei siis ollut mitään vikaa?"

"Ei ollut, se orava oli ihan normaali", naaras naurahti. Pudistelin päätäni hetken ajan. *Mitä minä nyt oravasti höpötän!* murisin itselleni ajatuksissani.

"Pentuja, mahtavaa", mumisin niin epäselvästi, ettei kukaan olisi saanut siitä selvää. Saimme uusia jälkeläisi, jälkeläisiä, jotka kasvattaisivat sukuamme. Pennut tulivat kuin tulivatkin tarpeeseen tällä hetkellä. Ilon aihetta todellakin tarvittiin kaiken surun keskelle.

//Kalma? Anteeks, kesti ihan liian kauan taas kirjottaa :/

Kalmalilja, 01.12.2017

Heräsin soturien pesässä Raepisaran vierestä. Aamu oli tällä kertaa aika aurinkoinen, ei kylmä eikä tuulinen. Nousin unisena istumaan ja aloin sukia turkkiani. Muut eivät olleet vielä heränneet. Ei edes aamupartio, oliko tosiaan näin aikaista? Nousin venytellen seisomaan ja astelin ulos pesästä. Aurinko oli kai juuri noussut. Istahdin maahan ja suuntasin katseeni taivaan aamun tullessa katoaviin tähtiin. *Tähtiklaani ei pelastanut Kielomyrkkyä.* Mutta Tähtiklaani merkitsi minulle paljon. Se oli jotain, mistä saattoi hakea apua ja lohtua, kun Pimeyden Metsä sitä ei tarjonnut. En ollut edes varma, kummalle olisin ensisijaisesti uskollinen, sillä kumpikin oli minulle tärkeä.

Käännähdin, kun kuulin rapinaa pesästä. Sirppiraita tuli lyokseni ja istuutui.

"Mietitkö edelleen ennustusta?" kolli kysyi kääntäen katseensa minuun.

Pudistelin päätäni, vaikka tiesin, että valehtelin sekä Sirppiraidalle että minulle. Ennustus oli mielessäni melkein koko ajan.

"Se oli Tähtiklaanin huijausta", naukaisin päättäväisesti.

"Nytkö et enää kiistä sen olemassaoloa?" kolli kysyi kohottaen kulmiaan. Kohautin lapojani.

"Miten voisin?"

Nousin ylös ja sipaisin hännälläni Sirppiraidan kylkeä.

"Menen takaisin nukkumaan. Älä huoli, olen uskollinen Pimeyden Metsälle."

Astelin takaisin pesään ja asetuin nukkumaan kumppanini vierelle.

//Rae?

Raepisara, 01.12.2017

Heräsin rauhalliseen aamuun soturien pesässä. Kalmalilja nukkui vieressäni tuhisten. Räpsyttelin meripihkaisia silmiäni unisesti nousten pian istumaan sammalvuoteelle. Soturien pesässä heräiltiin pikkuhiljaa päivän tehtäviin. Aloin sukimaan harmaata turkkiani pitkin, rauhallisin vedoin karkealla, vaaleanpunaisella kielelläni. Minulla ei ollut nyt mihinkään kiire, ainakaan vähään aikaan. Kuitenkin jossakin vaiheessa pitäisi jakaa partiot, aamupartion jäsenille olin jo eilen aamulla kertonut heidän tehtävänsä, joten mitään erityistä kiirettä ei ollut. Sain rauhassa istua hämärässä pesässä sukimassa turkkiani suoraksi takuista, jotka siihen oli yön aikana tulleet. Voisin odottaa tässä kunnes Kalmalilja heräisi. Häntäni heilahteli ylös ja alas odotellessani naaraan heräävän.

"Huomenta", maukaisin, kun kumppanini aukaisi kirkkaanvihreät silmänsä. Nousin itse seisomaan ja venyttelin raajojani yön jäljiltä.

"Huomenta", Kalmalilja hymähti. Nostin etutassuani ylemmäs ja nuolaisin sitä pari kertaa kunnes laskin sen alas toisen tassuni viereen.

//Kalma?

Kalmalilja, 03.12.2017

Heräsin jälleen uuteen aamuun. Oloni oli käynyt päivä päivältä raskaammaksi ja vatsani oli vain kasvanut. Pystyisin silti kaiketi vielä jonkin aikaa toimimaan soturin tehtävissä. Ei se nyt kovinkaan raskasta ollut. Raepisara oli kuitenkin laittanut minua harvemmin partioihin ja vielä harvemmin partion johtoon. En oikein pitänyt siitä, mutta kai se oli oarasta minulle ja pennuille.

Nousin istumaan ja herätin samalla kumppanini tökkäämällä häntä napakasti kylkeen. Kolli hätkähti ja nousi istumaan vierelleni.

"Hyvä, heräsit. Mentäisiinkö saalistamaan? Kokoa vaikka jokin partio. Muutan pian pentutarhaan, ehkä jo huomenna. Haluan siis olla hyödyksi vielä kun voin."

Nousin venytellen seisomaan ja astelin pesän suuaukolle. Aamupartio oli lähtenyt jo kauan aikaa sitten. Yövarjoksi kutsuttu saasta oli rymistellyt pesästä ulos kuin ylipainoinen karhu, ja tietenkin olin herännyt. Nyt juuri tarvitsin kaiken mahdollisen unen, minkä Pimeyden Metsä pystyi minulle suomaan. Pentutarhassa saisin sentään nukkua rauhassa.

//Rae?

Ennustuksen jälkeen

Kalmalilja, 21.11.2017

Kuljin äreänä kylmän metsän läpi itsekseni tuhahdellen. Kiristelin hampaitani ja tunsin niskakarvojeni nousevan välillä. Mielentilani oli ollut jo pitkään samanlainen, siitä lähtien, kun se typerä, kokematon, ylimielinen Jäälilja oli kiristänyt minua siihen pisteeseen, että olin joutunut luopumaan tehtävästäni. Tunsin kylkieni kohoilevan raskaan ja pingottuneen hengityksen tahdissa. Naaras oli uhannut tappaa Raepisaran, jos en suostuisi palaaman Pimeyden Metsän puolelle. Kyllähän minä tiesin, ettei sellainen surkimus tappaisi kumppaniani, joka sentään oli varapäällikkö, mutta en halunnut riskeerata mitään. Olihan Kielomyrkkykin tapettu, en koskaan sallisi kenenkään koskeakaan Raepisaraan.

Lihakseni rentoutuivat hieman ajatellessani kuollutta tytärtäni. Elämä oli ankeaa ja arvotonta.

Saavuin piakkoin takaisn kävelyltäni leiriin ja juoksin suoraan kumppanini luo. *Onneksi minulla on hänet.* Istahdin harmaan kollin viereen ja nuolaisin tassuani.

"Kävitkö päästelemässä höyryjä?" Raepisara kysyi kohottaen kulmiaan. Hymähdin epämääräisesti vastaukseksi. Olin jättänyt metsään puun täynnä turhautuneita raapimajälkiä ja kirkumisestani säikähtäneitä lintuja. Kävin suunnilleen joka päivä metsässä purkamassa energiaani ja sisälläni riehuvaa raivoa, yleensä itse riehumalla päättömästi. Olin vihainen Jääliljalle, Tähtiklaanille ja itselleni. Mielentilani ei ollut aivan kohdillaan juuri nyt.

//Rae tai Veri?

Raepisara, 21.11.2017

"Kävitkö päästelemässä höyryjä?" kysyin kohottaen kulmiani kun Kalmalilja oli ilmestynyt luokseni. Naaraskissa vain hymähti jotakin vastaukseksi. Kalmalilja oli käynyt lähes joka päivä yksin metsässä. Hymähtäen aloin sukimaan harmaata turkkiani, jossa oli pari takkua. Turkkini osasi sitten mennä joka välissä jonkunlaiseen takkuun. Suoristettuani takut katsahdin meripihkasilmilläni kumppanini kirkkaanvihreisiin silmiin.

"Kulutitko jo kaiken energiasi vai jaksaisitko lähteä rajapartioon?" kysyin virnistäen. Katsoin naaraskissaa hieman kysyvällä katseella.

"Minulla oli ajatus, että voisit johtaa partiota. Tulisin tietysti itsekin mukaan kun en tänään ole mitään kummoista tehnyt... ja katsotaan löytyisikö nopeasti joku mukaamme", lausuin ja nousin tassuilleni. Nuolaisin pikaisesti valkeaa rintaani. Katsoin edelleen kumppaniani kysyvällä katseella ja huulilleni pyrki kollimainen virnistys.

//Kalma tai Veri? (Oijoi miten mini...)

Risuturkki, 21.11.2017

Makoilin soturienpesässä silmät puoliksi ummessa. Ajattelin vain, mitä olisin voinut tehdä toisin, ettei Irvihuuli olisi kuollut.

*Olisiko hän jatkanut elämäänsä, jos en koko ajan olisi käynyt hänen niskoilleen? Vai onko hänen nyt parempi olla? Kun itse menen pimeyden metsään, muistammeko vielä toisemme? Tuleeko meistä kumppaneita siellä?* Mietin asiaa ihan liikaa. Aiemmin me vain tappelimme veri roiskuten, mutta samalla kiinnyin naaraaseen huomaamattani. Harmi, että tajusin sen nyt vasta. Tarvitsin muuta ajateltavaa. Kumpa saisin oppilaan tai vaikka uuden riitelijän, jotta unohtaisin Irvihuulen. Huomasin pian kovan nälkäni. En ollut syönyt mitään pitkään aikaan. En myöskään ollut ehnyt juuri mitään pesässä makoilun lisäksi. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja nousta vaivalloisesti ylös. Kävelin pää painuksissa ja häntä maata laahaten pesästä ulos tuoresaaliskasalle ja nappasin sieltä pääskyn, jonka hotkaisin nopeasti. Huomasin hoitamattoman turkkini olevan aivan takussa ja aloin sukia sitä rivakasti. Huomasin samalla vähän matkan päässä Kalmaliljan ja Raepisaran juttelemassa toisilleen. Satuin kuulemaan myös Raepisaran ehdottavan Kalmaliljalle partiota, johon mahtuisi vielä. Ajattelin aluksi, että en lähtisi, kunnes tajusin, että voisin saada siitä muuta ajateltavaa. Nostin päätäni ja koitin ottaa hyvän ryhdin, kun lähdin astelemaan kaksikkoa kohti. Silti minusta tuntui ontolta. Yritin kuitenkin näyttää hyvältä varapäällikön nähden, olihan päällikön paikka vieläkin toiveeni.

”Voisinko tulla mukaan? En haluaisi vain jumittaa pesässä koko päivää.”

//Tönkkö ja tylsä. Rae, Kalma tai Veri

Kalmalilja, 22.11.2017

"Jos on aivan pakko", naukaisin viileästi ja nousin ylös nuolaistuani rintaani pari kertaa. Kiersin leiriä katseellani etsien jotakuta partioon mukaan. Silmiini osui ensimmäisenä Veri, tuo turha, entinen erakko. Pyöräytin silmiäni.

"Veri! Osoita osaavasi tehdä muutakin, kuin tuijotella taivaalle. Tule partioon, nyt."

Purin hampaani äreästi yhteen, kun muistin Veren olevan Jääliljan isä. No, ehkä voisin antaa hänelle mahdollisuuden osoittaa olevansa edes jollakin tasolla hyödyllinen klaanikissa. Jos - tai kun - joskus pääsisin tämän klaanin päälliköksi, potkisin ulos jokaisen, joka minua vähänkin sattuisi ärsyttämään. *Sirppiraita lähtisi ensimmäisenä.* Kyseinen kolli ei ymmärtänyt, että sopimuksemme oli ohi, ja oli siksi liimautuneena turkkiini koko ajan. Oli hän tietenkin ystäväni, mutta joka tapauksessa. Ystävyys on yliarvostettua.

Menin Raepisaran kanssa leirin suuaukolle odottamaan kahta muuta niin sanottua soturia. Menisimme kaiketi rajapartioon, sillä juuri äskettäin metsästyspartio oli tullut sisään leiriin. Hyvä niin; metsästys ei ollut vahvuuksiani.

// Rae, Veri, Risu?

Raepisara, 22.11.2017

Odotimme Kalmaliljan kanssa leirin suuaukolla rajapartioon mukaan tulevia sotureja. Pian Risuturkki tassutteli luoksemme ja sen jälkeen Veri. Pikimusta kolli jäänsinisin silmin oli entinen erakko, minkä pystyi jo nimestä päättelemään ja suurikokoinen musta kollikissa noh, hän oli elänyt aina klaanissa. Molemmat olivat ihan kelpo sotureita jos minulta kysytään, mutta en minä kyllä kahta kissaa tuntenut lähes yhtään.

"Hyvä, tulitte", murahdin.

"Mennään", Kalmalilja naukaisi käskevästi ja lähti edeltä ulos leiristä. Minä menin hänen jälkeensä, sitten Veri ja sitten Risuturkki.

"Edellinen rajapartio kävi nelipuilla, joten ei mennä ainakaan sinne", ilmoitin ja katsoin kumppaniani odottavasti meripihkanvärisillä silmilläni. Odotin hänen päättävän suunnan. Olimme nyt sisäänkäynnin edessä tukkeena ja olisi ihan hyvä päättää jo tässä kohin suunta. Nuolaisin pari kertaa valkeaa rintaani, jonka jälkeen palasin katsomaan Kalmaliljaa.

//Kalma, Veri tai Risu?

Pikiviilto, 08.08.2017

Asetuin jalkojeni päälle makaamaan Kielomyrkyn vierelle ja suin kielelläni tuon päälakea. Silmäni olivat kosteat, mutta kyyneliä ei vielä tullut.

"Minun olisi pitänyt olla enemmän kanssasi, kun aikaa vielä oli. Anteeksi, etten voi tehdä vuoksesi enemäpää, etten voi pelastaa henkeäsi. Minä tuskin ansaitsen sinun rakkauttasi, mutta olen onnellinen siitä. Minäkin rakastan sinua ja lupaan pitää hyvää huolta Valhepennusta. Totuuspentu ja Tulikynsi saattavat sinut Tähtikaaniin, jonne sinä kuulutkin ja vielä joskus minä tulen sinne myös, mikäli minut huolitaan", naukaisin katsoen naaraan meripihkasilmiin. En ollut koskaan tuntenut näin paljon rakkautta ketään toista kissaa kohtaan, mutta valitettavasti se vietäisiin minulta pian pois. Ehkä tapaamme vielä jossakin, mutta siihen menee aikaa. Minun täytyisi pitää huolta Valhepennusta, Kalmaliljan avustuksella tietenkin, enkä pettäisi Kielomyrkyn luottamusta.

"Tätä on ehkä vähän myöhäistä kysyä tässä vaihessa, mutta nyt on pakko. Jos pyytäisin sinua kumppanikseni, niin suostuisitko?" kysyin hieman epäröiden, mutta halusin palavasti tietää vastauksen.

//Kielo? Kalma?

Kielomyrkky, 09.08.2017

// Kuunnelkaa samaan aikaa Christina Perri - A Thousand Years

Katsoin lämpimin silmin Pikiviiltoa. Kollin sanat lämmittivät mieltäni, vaikkatiesin loppuni olevan tässä. En tiedä kuinka kauan Totuuspentu ja Tulikynsi antaisivat minulle luvan jutella kahdelle kissalle, jotka merkitsivät minulle elämässäni enemmän kuin kukaan muu. Kuulin oman sydämeni sykkeen kovemmin kuin aikaisemmin. Se kuullosti rauhoittavalta, vaikka tahti hidastui hetki hetkeltä enemmän.

"Pikiviilto", katsoin kollia suoraan silmiin. Kyynel valahti silmäkulmastani.

"Olet antanut minulle enemän kuin uskotkaan. Olen rakastanut sinua vaikka kuinka kauan, mutta en vain ole uskaltanut myöntää sitä. Niimpä aion rakastaa sinua tästä hetkestä eteenpäin, kåvi mitä kävi, tulen aina rakastamaan sinua", naukaisin lämpimästi katse yhä Pikiviillon silmissä.

"Olisi suorastaan kunnia olla kumppanisi, vaikka aikani maan päällä ovat vähissä. Uskon, että tapaamme vielä hopeahännän toisella puolella. Olemme kulkeneet samaa polku yhdessä pidempää kuin tiesimmekään, joten tämä ei tule muuttamaan mitään. Me olemme vielä yhdessä, eikä silloin mikään tai kukaan voi erottaa meitä", maukaisin niin, että ääneni melkein särkyi. Palasin muistoissani monia kuita taakse päin. Muistin kuinka koppavasti käyttäydyin onnistuessani viltää itseäni tassuun. Palasin myöhemmin haavan auettua yllättävän iloisin mielin Pikiviillon luokse. Hymähdin huvittuneena. Muistin oppilasajoiltani kuinka katsoin parantajan touhuja leirissä.

"Kumpa olisit ollut Kostohengen, Hiiritassun ja Liljatassun isä. Olisimme voineet ehkä pitää Kostohengen aisoissa. En kuitenkaan kadu mitään, mitä koin kanssasi. Aika näyttää milloin taas kohtaamme", maukaisin hiljaa ja kumarruin koskettamaan Pikiviillon nenää.

// Piki? Kalma?

Pikiviilto, 09.08.2017

Tunsin Kielomyrkyn kosketuksen nenänpäässäni ja kasvoilleni nousi haikea hymy, kuin ikävöisin häntä jo nyt. Siinä hetkessä halusin lähteä Tähtiklaaniin heti naaraan perässä, eikä tarvitsisi enää huolehtia klaanin asioista. Tänne kuitenkin jäisi Valhepentu ja Kalmalilja, joita en halunnut jättää vielä.

"Jos olisin ollut heidän isänsä, asiat voisivat olla ehkä toisin, mutta emme voi enää muuttaa mitään. Minulle tulee ikävä sinua, kun pääset täältä pois. Nyt todella kadun, etten minä puhunut tunteistani ja käyttäydyin niin hölmösti", naukaisin sulkien silmäni ja päästäen pienen, kirkkaan kyyneleen valumaan poskeani pitkin. Laskin katseeni Valhepentuun, joka makasi emonsa vatsan vierellä inisten pienesti, kuin olisi ymmärtänyt tilanteen. Naaraspentu olisi aina muistona Kielomyrkystä.