Kalmalilja

Pirstaletassu, 17.11.2018

Istuin leirin reunamilla katselemassa ympärilleni. Viime aikoina oli tapahtunut niin paljon outoja asioita, mutta myös samalla hyviä asioita. En tajunnut, miksi Raepisara oli luopunut paikastaan päällikkönä tuosta noin vain. Jos pääsisin joskus päälliköksi, en noin vain luopuisi paikasta. Raepisara saattoi joko olla todella tyhmä tai sitten hän oli jollain tavalla viisas. Sillä nythän Viiltotähti oli päällikkönä ja kaiken lisäksi kolli oli julistanut sodan. Uskoin Viiltoklaanin voittomahdollisuuteen, sillä olihan Kuolonklaanissa sekä ylösnousseissa hyviä taistelijoita. Huomasin mestarini tulevan minua kohti. Ehkäpä hänellä olisi minulle jotakin asiaa? Katsoin Kalmaliljaa odottava ilme kasvoillani, kun hän saapui luokseni.

"Menemme harjoittelemaan, nyt heti", naaras sanoi. Nyökkäsin nopeasti ja nousin ylös. Kalmalilja kääntyi ja lähti edelläni ulos leiristä. Olisiko nyt taisteluharjoituksien aika? Vai saalistusharjoitusten? Odotin innolla, mitä harjoittelisimme tänään. Naaras vaihtoi kävelyn juoksuksi ja sain juosta lujaa pysyäkseni hänen perässään. Ainakin huomasin kuntoni nousseen näiden avulla. Pysähdyimme onneksi, että sain huohottaa rauhassa ja tasata hengitystäni. Ilmeisesti tämä oli paikka, missä tulisimme harjoittelemaan. Mitä sitten ikinä aikoisimmekaan harjoitella.

"Mitä teemme?" esitin kysymyksen mestarilleni, vaikka uskoin, että hän olisi ilman kysymystänikin kertonut, mitä tekisimme täällä.

"Harjoittelemme taistelua", Kalmalilja vastasi ja asettui vähän kauemmaksi minusta. Nyökkäsin nopeasti.

"Entä mitä teemme ensin?" jatkoin kysymyksien esittämistä ja yritin pitää innostuneisuuteni kurissa. Pystyin huokaisemalla saamaan kasvoilleni tyynen ilmeen ja häntäni kuriin, jottei se poukkoillut kauhealla vauhdilla puolelta toiselle. Olin odottanut näitä harjoituksia niin kauan! Ja nyt vihdoin pääsin harjoittelemaan taistelua. Tulisikohan minusta hyvä taistelija? Ravistelin päätäni saadakseni ajatukseni kuriin. Ei minusta ainakaan hyvää tulisi, jos ajatukseni harhailisivat ihan muualla kuin tässä tilanteessa.

//Kalma?

// 249 sanaa

Kalmalilja, 20.11.2018

Seurasin tyynesti mutta hiukan huvittuneena oppilaan innostuneisuutta. Ainakin oli hyvä, että hän piti taistelusta, sillä sodan alettua sitä olisi paljolti edessä. Siksi minun olisi koulutettava hänet hyvin, jotta Kuolonklaani saisi olla hänestä ylpeä.

"Harjoittelemme perusliikkeitä", murahdin nousten seisomaan. Astelin oppilaani luo valmiina demonstroimaan.

"Perusasioita voi aina kerrata. Tuskin kukaan soturi osaa täydellisesti kaikkein yksinkertaisimpiakaan liikkeitä", selitin Pirstaletassulle, joka kuunteli tarkasti jokaisen sanani. "Tänään harjoittelemme takajalkojen potkua, vastustajan kaatamista ja takajaloilla seisomista. Jokainen liike on hyvin tärkeää hallita, sillä ne ovat kenties yleisimmät liikkeistä. Aloitamme potkulla."

Astuin nyt hiukan taaksepäin ja asetuin selälleni makaamaan.

"Tämä on hyvin yleinen tilanne. Ja myös vaarallinen, sillä silloin vatsasi on liian esillä. Vastustajasi voi helposti raadella nahkasi läpi ja osua tärkeisiin elimiin. Muutenkin hänellä on tässä tilanteessa hallutseva asema", kerroin, ja potkaisin napakasti kuvitteellisen vastustajan vatsaa.

"Helpoin tapa selvitä tästä tilanteesta kutakuinkin ehjin nahoin on potkaista kissa pois päältäsi. Se vaatii voimaa ja oikean tekniikan. Oikein tehtynä saat paitsi vastustajan päältäsi myös hänet kanveesiin."

Nousin seisomaan ja ravistelin turkkiani. Muistin, miten itse olin joskus harjoitellut samaa liikettä edesmenneen Pisaratähden kanssa.

"No niin. Minä kaadan sinut, sinä potkaiset minut päältäsi. Älä epäröi käyttää voimaa. Olemme suunnilleen saman kokoiset, sillä sinä olet kasvanut huomattavasti viime kuiden aikana. Koon ei siis pitäisi olla mikään ongelma."

Pirstaletassu nyökytteli. Hän ei ollut valmiudessa, joten käytin tilanteen hyväkseni ja kaadoin hänet maahan. Painoin kollia lujasti maata vasten.

"Potkaise. Sinulla on pari sekuntia aikaa, ennen kuin vastustajasi ehtii haavoittamaan sinua."

//Pirstale?

//238 sanaa

Pirstaletassu, 25.11.2018

Musta naaras valkeilla kohdilla painoi minua maata vasten. Hän oli yllättänyt minut. En ollut osannut odottaa mitään ja tässä sitä nyt oltiin. Painettuna maata vasten. Vaikka minun ja Kalmaliljan välillä ei enää ollutkaan mitään kauheaa kokoeroa, hän pystyi helposti pitämään minut maata vasten.

"Potkaise. Sinulla on pari sekuntia aikaa, ennen kuin vastustajasi ehtii haavoittamaan sinua", Kalmaliljan sanat saivat minut hereille ja keräsin voimia potkuun. Olin ilmeisesti liian hidas, sillä naaras ehti koskettaa vatsaani tassullaan ja hypähtää pois päältäni.

"Liian hidas", mestarini naukaisi. Nyt ainakin ymmärsin, että potkun piti tulla heti. Minun pitäisi siis toimia paljon nopeammin kuin äsken, ettei vihollinen pääsisi haavoittamaan. Mutta tuskin sitä kuitenkaan ensimmäisellä kerralla pystyi aina onnistumaan? Siltikin pienoinen pettymys painoi hetken mieltäni, vaikka se aivan turhaa olikin. Seuraavalla kerralla onnistuisin! Kalmalilja onnistui taas yllättämään minut, kun olin ajatuksissani. Ryhdistäydyin heti virheen toistumisesta, sillä potku ei saisi epäonnistua toistamiseen. Tällä kertaa olin nopea ja potku tuli ilmeisesti ihan ajallaan, mutta Kalmaliljaa potku ei paljoa heilauttanut. Sain kyllä pois päältäni, mutta hän jäi seisomaan ihan lähelleni tassuilleen. Olin keskittynyt pelkästään tekemään potkun ajoissa, joten olin unohtanut käyttää tarpeeksi voimaa. Murahdin, sillä tästähän Kalmalilja oli juuri alussa sanonut.

"Potkustasi puuttuu voima, älä epäröi käyttää sitä", mestarini sanoi ja nyökkäsin ymmärryksen merkiksi. Tällä kertaa en ajautunut ajatuksiini, vaan keskityin todella. Kalmaliljan painaessa minut maahan, en ollut yhtään yllättynyt, sillä tällä kertaa olin ollut hereillä ja pystynyt hieman varautumaan iskuun. Nyt potkaisin Kalmaliljan kimpustani ajoissa ja niin kovalla voimalla kuin pystyin vain potkaisemaan. Naarassoturi lensi pidemmälle, mutta onnistui laskeutumaan melkoisen sulavasti neljälle tassulle. Hän seisoi paikoillaan hetken.

"Nyt potkussa oli voimaa, mutta sitä voisi olla vielä enemmän. Muista vain keskittyä, käyttää voimaa ja olla ajoissa potkussa, niin onnistut", Kalmalilja naukui. Nyökyttelin nopeasti päätäni ja odotin jo seuraavaa tehtävää. Jatkaisimmeko vielä tätä vai siirtyisimmekö jo johonkin toiseen liikkeeseen?

//Kalma? Voit halutessas jo kirjottaa nää takasin leiriin tai ihan miten vaan XDD Ja sori tässä jatkamisessa kesti tosi kauan, enkä tiiä kuinka kalmamaiseks Kalman kirjotin :'D

Mahtivarjo, 06.12.2018

Ravasin jälleen kerran kohti Tuuliklaanin Kuolonklaanin kanssa jakamaa rajaa. Tapaisin Kalmaliljan, hän todennäköisesti opettaisi minulle joitain uusia taisteluliikkeitä. Jokin aikaa sitten Viiltokaaos, nyt Viiltitähti hänen astuttuaan Kuolonklaanin johtoon, oli julistanut sodan Viiltoklaanin - Kuolonklaanin ja Varjoklaanin liitto - sekä muiden klaanien välille. Me olimme alkaneet kutsua itseämme Metsäklaaniksi. Yhtenäisyytemme näkyi myös siinä, että nyt eri klaanien edustajat pystyivät käymään toisien klaanien reviireillä vapaammin, joskaan ei saalistamassa.

Pimeyden Metsän ja Tähtiklaanin portit olivat myös auenneet. Minun isäni oli ylösnoussut, samoin edesmennyt veljeni Kultaliekki, jota en koskaan ollut tavannut. Olin tietysti iloinen heidän paluustaan, mutta silti eräs toinen asia oli ollut mielessäni senkin päällä. Minusta nimittäin tuntui, etten kuulunut Metsäklaaniin.

Olin aina ollut luonteeltani enemmän kuolonklaanilainen. Minä kaiketi sopisin sinne; olin ovela, kunnianhimoinen ja tarvittaessa armoton. Uskoin myös, että siellä voisin saada valtaa, jos vain hakeutuisin Viiltotähden tai edes Kalmaliljan suosioon. Muutenkin tuntui siltä, että Metsäklaani saattaisi hävitä tämän sodan. En haluaisi olla häviäjien puolella.

Tuuliklaanissa minua piti ainoastaan perheeni, mutta hyvin tiukasti se minua piteli. En ehkä välittänyt Urhomielestä kovin paljoa, mutta Hunajaviikseä rakastin. Koko sukuni oli Tuuliklaanissa, Tulihenkäys pentuineen, Yrttikuiske, kaikki. Ja nyt kuolleitakin perheeni jäseniä oli ylösnoussut. Miten voisin ikinä pettää heidät? Ja jos tosiaan vaihtaisin puolta, liittyisin Viiltoklaaniin, joutuisinko taistelemaan heitä vastaan?

Tiesin kuitenkin, että päätös tuskin oli minun. Tai ainakaan minun ei tarvitsisi sitä liiaksi miettiä, sillä Kalmalilja todennäköisesti ratkaisisi sen puolestani. Olin jo jonkin aikaa ounastellut, että kuolonklaanilaisnaaras saattaisi pyytää minua puolelleen, tai pikemminkin pakottaa, ja nyt tuntui, että se aika oli käsillä.

Jo kaukaa näin tumman hahmon erään pienen puun varjoissa, suojassa katseilta. Minut tunnistettuaan Kalmalilja astui esiin ja itse astahdin rajan yli. Tunsin edelleen pientä katumusta ja epäröintiä sen tehdessäni, mutta en enää niin paljon, kuin ensimmäisellä kerralla.

"Iltaa", murahdin vanhemmalle soturille ja nyökkäsin.

"Yötä", Kalmalilja tuhahti kuin korjaten; kuu oli tosiaan noussut jo kauan aikaa sitten ja taivas oli pimeä. Hetken ajan hän silmäili minua arvioiden.

"En enää kouluta sinua", naaras ilmoitti. "Nyt sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko tapan sinut ja heitän ruumiisi jonnekin, mistä sitä ei löydetä - mikä ei oikeastaan ajatuksena houkuttele minua - tai liityt Viiltoklaaniin. Tarkemmin sanottuna Kuolonklaaniin."

Tietenkin. Olin osannut odottaa tätä, mutta en ollut tarkemmin miettinyt, mitä tekisin. En ollut halunnut miettiä.

"Et näytä yllättyneeltä", Kalmalilja sanoi hymyillen omalla, ilottomalla tavallaan.

"Koska en ole", murahdin käännähtäen ympäri selin kuolonklaanilaiseen. Kalmalilja varmasti oletti, että suostuisin. Ja miksen suostuisi, muutenhan hän tappaisi minut. Päätöstäni miettiessäni ajatukseni karkasivat yllättäen Urhomieleen. Kissaan, jota olin viimeisimpänä olettanut kaipaavani. Olin ajatellut vihaavani häntä, mutta hän oli silti veljeni. Ikävöin niitä aikoja, kun välillämme oli sopu. Tietenkin se olin minä, joka olin aiheuttanut sen kitkan välillemme, mutta se oli hankalaa myöntää. Oli helpompi syyttää Naalitähteä tai Urhomieltä.

"Et taida jättää minulle vaihtoehtoa", murahdin matalasti ja käännyin takaisin Kalmaliljan puoleen.

"Jätinhän minä", naaras naukaisi jäisesti. "Kuole, tai liity joukkoomme. Sinä kuulut Kuolonklaaniin. Huomaat sen kai itsekin? Tuo kunnianhimo, se on ottanut sinusta vallan jo kauan sitten. Miten voisit taistella Metsäklaanin puolella, kun tiedät, ettei se anna sinulle mitään?"

"Mutta Viiltoklaanin puolella joudun taistelemaan perhettäni vastaan", sanoin hiukan haastavasti. Tiesin kuitenkin, että minun olisi tehtävä niin kuin Kalmalilja tahtoi. Hän oli täysin kykeneväinen tappamaan minut.

"Kuolisit siis mieluummin?"

Seisoin hetken hiljaa paikoillani. Olin tehnyt päätökseni.

"En."

Kuljimme Kuolonklaanin leiriä kohti. Kalmalilja ei ollut käskenyt minua jättämään Tuuliklaania heti, mutta olin itse päättänyt niin. Olisi parempi lähteä tällä tapaa salaa, ilman että näkisin, miten perheeni häpeäisi minua. Halusin, että he olisivat ylpeitä minusta, ja ehkä vielä voisin saavuttaa sen Viiltotähden avulla. Hän oli sellainen soturi, jota voisin seurata. Viiltotähti oli Kuolonklaanin perustaja, ainakin entisessä elämässään. Hän oli kuitenkin kuollut, kun Myrskyklaanin Leijonaloikka oli tappanut hänet kuita sitten käydyssä sodassa. Tuolloin Viiltotähti oli Kuolonklaanin kanssa taistellut yksin muita neljää klaania vastaan. Päälliköllä oli paljon kokemusta, joten uskoin, että hän voisi johtaa Viiltoklaanin voittoon.

Pian saavuimme Kuolonklaanin leirin suulle. Mustavalkoinen naaras pysähtyi sitä ennen.

"Enää ei ole paluuta", soturi murahti. Sitten hän pujahti leiriin sisään ja minä seurasin.

Olin odottanut laumaa hulluja, kylmäverisiä tappajia ottamassa minua vastaan, mutta leirin aukio olikin tyhjä. Aamuaurinko oli kuitenkin nousemassa, joten pian kissat varmasti heräisivät.

"Mitäs nyt?" kysyin Kalmaliljalta ympärilleni vilkuillen.

"Odotamme, että arvon päällikkömme herää", hän tokaisi ja istuutui. Seurasin hiukan epäröiden, yhä varuillani Kalmaliljan esimerkkiä ja istuuduin minäkin.

//Viilto?

//693 sanaa

Kalmalilja, 06.12.2018

"Lähdetään sitten", murahdin tuoreelle viiltoklaanilaiselle. Viiltotähti oli juuri hyväksynyt Mahtivarjon puolellemme. En kuitenkaan tiennyt tarkkaan, mitä päällikkö oli soturille sanonut, en nimittäin ollut ollut itse paikalla. Mahtivarjo oli kuitenkin ilmoittanut, että hänet hyväksyttiin ja hänet pitäisi nyt viedä Emonsuulle. Emonsuulla majailivat useat ylösnousseet, kuten Kylmähenkäys ja Sulkakynsi. Siellä oli myös toinen entinen tuuliklaanilainen, Hohdehanki. Ehkä Mahtivarjo saisi hänestä seuraa, olivathan he samassa tilanteessa.

Musta kolli asteli perääni, kun suuntasin askeleeni ulos leiristä kohti Korkokiviä. Päätös oli ollut hänelle hankala, vaikka en ollutkaan oikein jättänyt hänelle vaihtoehtoa. Mahtivarjon koko perhe oli Tuuliklaanissa. Hän oli syntynyt ja kasvanut siellä, oppinut klaanin tavat ja tullut osaksi sitä. Hän oli ollut ensin klaanin oppilas, sitten soturi. Tuuliklaanilla olisi varmasti aina tärkeä paikka hänen sydämessään, minun oli vain varmistettava, ettei liian tärkeä. Olisi noloa, jos ensimmäisen tilaisuuden tullen hän siirtyisi takaisin Metsäklaanin riveihin. Mahtivarjon tuli olla ehdottoman uskollinen Viiltoklaanille. Hänen oli myös osoitettava se, jota häneen luotettaisiin.

En tiennyt, mitä hän tekisi, jos hyökkäisimme Tuuliklaaniin. Kolli varmasti toivoi, ettemme koskaan tekisi sitä, mutta mielestäni se oli todennäköistä. Ja vaikka emme suoraan hyökkäisi sinne, Tuuliklaani tulisi silti kärsimään. Tiesin, ettei Mahtivarjo ollut vielä valinnut puoltaan. Hän luuli taistelevansa Viiltoklaanissa, mutta tosiasiassa hän ei tiennyt. Ajan myötä hänen olisi tehtävä päätös.

Kulkiessamme metsän halki nuori soturi katseli ympärilleen uteliaana, muttei enää niin epäluuloisesti. Huomasin sen vilkaistessani aina välillä taakseni. Mahtivarjon katse kiersi reviiriä, sen puita ja pensaita, polkuja, kuin yrittäen painaa jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Se oli hyvä; hänen tuli tuntea reviiri läpikotaisin. Vaikka hän nukkuikin muusta klaanista erillään, oli hän silti osa meitä. Kierrättäisin hänet huomenna koko reviirin läpi ja näyttäisin hänelle rajat. Odotin kiinnostuneena, miten hän reagoisi kulkiessamme Tuuliklaanin rajaa pitkin. Hän oli käynyt siellä useaan otteeseen minua tavatessaan, mutta nyt hän oli rajan toisella puolella.

Pian haistoin ukkospolun tutun, inhottavan hajun. Mahtivarjokin haistoi sen, sillä kuulin takaani tukahdutetun yskäisyn. Polkua lähestyessämme aloimme kuulla hirviöiden suhinaa niiden juostessa mustaa polkua pitkin. Nyt oli aamu, ja tähän aikaan hirviöitä oli eniten. Saapuessamme metsän reunaan seisahduimme lyhyelle kaistaleelle, joka viherlehden aikaan oli nurmen peitossa. Nyt sen päällä oli vain lunta.

Lehtikadossa oli kaiken muun kurjuuden lisäksi sekin huono puoli, että hirviöistä tuli paljon holtittomampia. Jos polku oli jäässä, ne liukastelivat ja saattoivat syöksyä pois ukkospolulta. Lehtikadon aikaan polulla kulki usein myös outoja, vilkkuvia hirviöitä, jotka olivat tavallista suurempia. Ne keräsivät lumen pois polulta, jotta hirviöillä olisi helpompi kulkea.

Valmistauduin ylittämään ukkospolun, mutta muistikin yllättäen jotain.

"Hetkinen", murahdin ja käännähdin Mahtivarjon suuntaan. "Te ette ylittele ukkospolkuja Tuuliklaanissa. Oletko koskaan ylittänyt yhtäkään?"

Mahtivarjo pudisti päätään.

"Ei ole ollut tarvetta."

"Eipä tietenkään", tuhahdin ja käännyin jälleen ukkospolkua kohti. "No, sitten sinun pitää oppia."

"Tiedän miten se tehdään", kolli sanoi hiukan puolustellen. "Ensin katsotaan, tuleeko hirviöitä. Sitä seuraa nopea mutta tarkkaavainen ylitys."

"Kyllä. Mennään sitten, en jaksa selostaa sinulle jokaista yksityiskohtaa."

Vilkaisin kumpaankin suuntaan. Kaukaisuudessa näkyi sininen hirviö, mutta ehtisimme toiselle puolelle hyvissä ajoin, ennen kuin se tulisi kohdallemme. Astuin siis tielle ja riensin sen toiselle puolelle, Mahtivarjo perässäni. Pian kaksijalkojen peto suhahti ohi takanamme.

"Jatketaan", murahdin heilauttaen häntääni. Jatkoimme matkaamme korkeita kivisiä huippuja kohti. Pian näimme edessämme eräänlaisen suuren kuopan, joka ympäröi neliönmuotoista Emonsuuta. Siellä täällä istui kissoja, kuka mistäkin klaanista. Suurin osa heistä oli kuolonklaanilaisia, mutta osa varjoklaanilaisia ja tuuliklaanilaisia. Huomasin Sulkakynnen astelevan meitä kohti.

"Kukas tämä on?" naaras kysyi nyökäten Mahtivarjon suuntaan.

"Uusi viiltoklaanilainen, Mahtivarjo. Hän tulee Tuuliklaanista", selitin entiselle päällikölle. Sulkakynsi nyökkäsi hiukan epäluuloisen oloisesti.

"Tuuliklaanista, vai? No, tervetuloa."

Mahtivarjo katsoi hiukan epäröiden minusta Sulkakynteen, Sulkakynnestä minuun.

"Voit mennä vaikka saalistamaan", naaras murahti hetken päästä. Musta kolli kurtisti kulmiaan selvästi pahastuneena siitä, että joku käskytti häntä, mutta hetken päästä hän lähti kuitenkin matkoihinsa.

Käännähdin itsekin ympäri ja lähdin.

Astuin sisään leiriin. Aurinko oli noussut korkealle taivaalle ollessani poissa, ja nyt leiri oli jo täynnä elämää. Ohitseni kulki juuri lähtevä metsästyspartio. Kauempana huomasin Hiiripisaran, joka oli jokin aikaa sitten ylösnoussut. Hän oli Kielomyrkyn tytär, ja muistuttikin häntä paljon ulkomuodoltaan.

"Hei", murahdin viileästi seisahtuessani naaraan eteen. Voisin aivan hyvin kysellä häneltä kuulumisia, vaikken sitä koskaan tehnytkään, olihan soturi jälkeläiseni.

"No, miltä tuntuu olla taas elävien keskuudessa?"

//Hiiri?

//666 sanaa

Kalmalilja, 13.01.2019

Astelin Pihlajakynnen kannoilla hänen johtaessaan rajapartiota takaisin leiriä kohti. Viime aikoina oli ollut epäilyttävän hiljaista. Viiltoklaani oli hyökännyt Myrskyklaanin leiriin, mutta Metsäklaanilta ei ollut toistaiseksi tullut minkäänlaista vastausta. Se oli outoa, luulin, että he olisivat yrittäneet kostaa. Ja ehkä he yrittivätkin, ehkä kosto oli vielä tulossa.

Sää oli muuttunut huomattavasti kylmemmäksi. Partion kissojen hengitys huurusi ilmassa ja lunta leijaili hiljalleen turkeillemme. Joskus lumisade ei ollut tällaista, vaan joskus pyrytti kuin viimeistä päivää. Joskus tuuli paiskautui kasvojamme vasten tuoden mukanaan teräviä jäähitusia. Toisinaan ilma oli lauhaa, mikä oli muuten mukavaa, mutta tuolloin polut olivat peilijäässä. Tuntui, ettei lehtikadossa ollut mitään hyvää.

Muistelin, miten Raepisara oli joskus sanonut nauttineensa lehtikadosta. Kai se oli kuolonklaanilaisen luonnolle sopivaa; lehtikato oli kylmä ja armoton. Nyt en vain millään ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi pitää tästä.

En ollut vieläkään saanut selville, mitä Raepisaran ja Viiltotähden välillä oli tapahtunut. Minulla oli omat epäilykseni, ja osin en halunnut selvittää, olisivatko ne totta. Minun tilanteeni oli hankala. Olin uskollinen Viiltotähdelle, jonka sisäpiiriin olin raivannut tieni, ja joka voisi tarjota minulle valtaa, jota niin kovasti janosin. Rakastin kuitenkin Raepisaraa, mutta tiukan paikan tullen en ollut varma, kumman valitsisin. Tekikö se minusta huonon kumppanin? Ehkä.

Haistoin ukkospolun katkun jo kaukaa, samoin kuin Pihlajakynsi, jonka näin nyrpistävän nenäänsä. Pian puiden takaa avautui lyhyt luminen aukea, ja sen jälkeen kaksijalkojen polku. Astellessamme sitä lähemmäs huomasimme, että sen pinta oli jäässä. Hirviöitä ei näkynyt, joten Pihlajakynsi astahti ensimmäisenä jäälle ja tarrasi kynsillään siihen pysyäkseen pystyssä. Seurasin häntä korvat höröllä lähestyvien hirviöiden varalta yrittäen samalla olla liukastelematta. Toisella puolella jatkoimme matkaamme leiriin.

//256 sanaa

Kalmalilja, 09.04.2019

"Lähdetään", murahdin johtamalleni partiolle siirtäessäni maata pois peitettyäni sillä saaliini, orava ja kaksi hiirtä. Hiirenkorvan aika oli viimein koittanut, ja nyt riistaakin alkoi esiintyä tiuhempaan. Vielä oltiin kaukana viherlehdestä, mutta suunta oli oikea.

Pihlajakynsi astahti taakseni yhtä ylimielisen näköisenä kuin aina. Hänen lisäkseen mukanani olivat Mäyräraita ja Naakkalaulu. Nyt kaksikko asteli luoksemme kantaen kumpikin suussaan lintua tai paria. Nyökkäsin hyväksyvästi nuoremmille kissoille ja käännähdin ympäri ottaen suunnan kohti leiriä.

Leirissä kävin nopeasti nakkaamassa saaliini tuoresaaliskasan päälle. Siksi nopeasti, että olin nähnyt Viiltotähden istuvan leirissä, ja minulla oli hänelle asiaa. Tietenkin olisin halunnut tietää, mitä hänen ja Raepisaran välillä oli tapahtunut, mutta sitä en ollut vieläkään saanut selville. Olin jo alkanut ajatella, että en ehkä haluaisikaan; mitä jos jotain tosiaan olisi tapahtunut, ja joutuisin valitsemaan heidän välillään? En halunnut päätyä siihen tilanteeseen, sillä Viiltotähteä seuraamalla voisin saada ennen näkemätöntä valtaa. Raepisaraa taas rakastin.

Istuuduin kookkaan harmaan kissan viereen kivikasvoisena kuten yleensäkin.

"Onko mitään uutta tietoa Jokiklaaniin hyökkäyksestä?" kysyin vilkaisten päällikköä. Toivoin pääseväni mukaan, ja tietysti oletin sitä, olinhan klaanin kokeneimpia sotureita. En pitänyt Jokiklaanista. He olivat heikkoja, mutta silti uskalsivat olla ylpeitä, vaikkei heillä ollut siihen mitään syytä.

//Viilto?

//187 sanaa

Viiltotähti, 11.04.2019

Käänsin viileän katseeni Kalmaliljaan. Soturi istui vierelläni ja odotti vastaustani kysymykseen Jokiklaanin hyökkäyksestä.

“Ei mitään merkittävää. Hyökkäys siirtyi myöhemmälle, muusta en tiedä. Liittolaimem ilmoittaa saadessaan enemmän tietoa”, vastasin murahtaen ja annoin kynsieni viiltää ilmaa.

“Mutta me olemme valmiita. Pimeyden Metsä seisoo takanamme ja auttaa meitä selviämään. Mutta minulla on sinulle tärkeä tehtävä, josta et voi kieltäytyä”, nau'uin ja kohtasin nyt soturin katseen. Kalmalilja kallisti päätään ja siristi silmiään. Hän yritti tulkita ilmeetöntä ilmettäni.

“Kerro lisää”, kokenut naaras kehotti ja heilautti häntäänsä. Kohensin asentoani ja käänsin katseeni naaraasta leirin pääaukiolle. Kissat risteilivät leirissä sinne tänne harkitusti ja suorittivat jokapäiväisiä toimiaan.

“Olet kai huomannut, että ylösnousseet ovat kasvattaneet Metsäklaanin kokoa runsaasti. Asian täytyy muuttua. Jos kohtaamme heidät kaikki sodassa, joudumme alakynteen. Tehtäväsi on teurastaa mahdollisimman moni metsäklaanilainen, mahdollisimman raa'alla tavalla ja lähettää selvä viesti: Me olemme voittajia”, naukaisin viestin ylpeällä äänellä, mutta muuten ääneni oli tasainen ja rauhallinen. Tunsin Kalmaliljan katseen minussa.

“He kulkevat näinä päivinä joukoissa”, naaras huomautti kärkkäästi.

“Tiedän. Siksi otatkin Pisaraviillon ja Verikyyneleen mukaasi. He auttavat sinua, Pisaraviilto voimallaan ja Verikyynel nopeudellaan”, murahdin. Kalmalilja nyökkäili.

“Kauanko aikaa tehtävän suorittamiseen on? Milloin aloitan?” kokenut soturi kysyi. Käänsin katseeni häneen ja huomasin ylpeän ilmeen. Hän taisi olla tyytyväinen siihen, että olin valinnut juuri hänet tehtävän johtoon.

“Aloitat heti ja jatkat niin kauan kuin suinkin voimme. Ympäri vuorokauden, saatte pitää kolme virallista taukoa leirissämme, jotka ovat nukkumista ja syömistä varten. Muita sääntöjä ei ole, mutta pidä korvasi ja silmäsi auki ja ilmoita minulle välittömästi kaikki mahdollisestikin tärkeät tiedot”, naukaisin vakavalla äänellä ja odotin Kalmalilja vastausta.

//Kalma? Jos se suostuu tähä ni voijaa vaik sopii et keit saa tappaa xdd

// 253 sanaa

Mahtitassu, 13.10.2018

"Ei minulla ole mitään hätää", naukaisin yrittäen pirteämpää ilmettä. Viimeinen asia, mitä halusin, oli Vadelmaviiksi huolehtimassa minusta.

"Päästin vain saaliin karkuun. Ei lähdetä vielä, haluan vielä yrittää saada jotain kiinni."

Vadelmaviiksi nyökkäsi ja käännähdin ympäri. Minun olisi tosiaan pakko saada jotain saalista. Kohotin kuononi ilmaan, ja haistoin heti, ettei lähettyvillä ollut juuri riistaa. Tuhahdin pettyneenä. Lähdin kauemmas etsimään saaliseläinten hajuja, ja jouduin kulkemaan aika reilun matkaa haistaakseni mitään. Yksinäisen oravan tuoksu kuitenkin osui nenääni saapuessani lähemmäs Nelipuita. Vilkaisin taakseni. Olinkohan liian kaukana partiostamme? Tähän suuntaan me olimme toisaalta lähteneet. Varmasti löytäisin takaisin heidän luokseen. *Nyt on vain keskityttävä saamaan orava kiinni.* Seurasin hajua tarkasti ja astelin valppaana sen perässä. Orava tuntui kulkeneen Nelipuita kohti, mikä ei ollut ihme, siellähän oli puita, täällä ei. Tuoksu tuntui voimistuvan neljää puuta lähestyessäni, kun yhtäkkiä huomasin punaruskean ja tuuheahäntäisen otuksen vähän matkan päässä. Yritin kulkea mahdollisimman hiljaa sitä kohti, mutta orava huomasi minut ja pinkaisi juoksuun. Pyrähdin salamannopeasti sen perään, yrittäen kuroa saaliseläimen etumatkaa umpeen. Saavuin joka hetki lähemmäs. Ketunmitan päässä siitä ponnistin loikkaan, mutten koskaan sanaut oravaa kiinni, sillä jokin tömähti kylkeeni ja kaatoi minut maahan. Nousin heti vaistoni varassa ylös valmiina taisteluun. Minut oli kaatanut jokin musta kolli, joka hajusta päätellen oli kuolonklaanilainen. Katsahdin ympärilleni ja näin neljä suurta tammea ja puhujankiven. Olin juossut oravan perässä Nelipuille, Kuolonklaanin reviirille. Käännähdin ympäri, mutta näin edessäni tummanharmaan kuolonklaanilaisnaaraan, jonka silmät säihkyivät kylminä. Musta kolli ja harmaa naaras ympäröivät minut yhdessä jonkin kellanpunaisen soturin kanssa.

"Onko pentu eksynyt tarhastaan? Missä emosi on?" harmaa naaras kysyi ivallisen lässyttävällä äänellä. "Autammeko sinut kotiin?"

"Hiljaa, Kuolemakukka", musta kolli murahti ja loi terävän silmäyksen naaraaseen.

"Ei tuhlata turhaan aikaa häneen. Vaikka opetuksen hän kyllä ansaitsisi", soturi murahti, ja tunnistin hänen äänensä kuuluvan yhdelle Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista, Tuhokatseelle.

"Olet Tuhokatse", murahdin soturille keräten rohkeuteni. "Pakko sanoa, että näin läheltä näytät kauhean vanhalta. Nitisevätkö luut? Muinaismuistojen aika taitaa olla ohi."

Harmaa naaras nauroi kylmästi, mutta tällä kertaa hänen ivansa oli kohdistunut Tuhokatseeseen.

"Varo kieltäsi, tai kohta laitan sinun luusi natisemaan", kolli murahti ja astui uhkaavasti askeleen eteenpäin. Kolmikon takaa kuuluva ääni kuitenkin pysäytti hänet.

"Muistatko vielä, kuka tätä partiota johtaa?"

Kellanpunainen kolli väisti edestäni ja näin hänen takanaan mustavalkoisen naaraan. Hänen nimeään en muistanut, vaikka olinkin nähnyt hänet kokoontumisissa.

"Ai, löysittekö tuuliklaanilaisen? Ja vielä pennun?" naaras ennemmin totesi kuin kysyi minua ympäröivältä kolmikolta.

"En ole pentu", naukaisin uhmakkaasti ja astuin lähemmäs naarassoturia. Tajusin, että näytin varmasti aika säälittävältä täysikasvuisten soturien keskellä.

"Minä olen Mahtitassu."

Mustavalkoinen naaras naksautti kieltään sättivään sävyyn.

"Ei olisi kannattanut kertoa. Naalitähteä varmaan kiinnostaa tietää, kuka klaaninne oppilaista ylitti rajamme ja rikkoi näin soturilakia. Välitämme hänelle terveiset."

"Naalitähti on isäni", murahdin silmät viirulla. "Ja luuletko, että uhkauksesi pelottavat minua? Olet väärässä."

Katselin tarkkaan kuolonklaanilaisen kasvoja. Hänen kylmässä hymyssään ja jäisissä silmissään tuntui näkyvän myös häivähdys jotain muuta tunnetta. Tyytyväisyyttä? Uteliaisuutta? Tunne kuitenkin hävisi, kun kissa alkoi uudelleen puhua.

"Menkää pois", hän käski partiotaan, jonka johdossa näytti olevan. "Minä hoidan hänet."

Tunsin värähtäväni pelosta. Miten niin hoitaisi? Tappaisiko hän minut? Tai tekisi jotain muuta pahaa?

Kolme muuta kissaa vilkaisivat naarasta ja astelivat sitten pois. Näin Tuhokatseen sanovan hänelle jotain matalalla äänellä, mutta soturi jätti sen huomiotta. Sitten hän astui luokseni. Olisin voinut juosta pakoon, mutta kun en pystynyt. Vaikken näyttänyt sitä, olin peloissani enkä uskaltanut liikkua. Mistä minä tiesin, kuinka nopeasti tuo soturi juoksi? Hän voisi saada minut kiinni, varsinkin kun hän seisoi tuolla lailla edessäni.

"Sinun nimesi on siis Mahtitassu, Naalitähden poika", hän naukaisi päätään nyökytellen. "Minä olen Kalmalilja."

Muut kuolonklaanilaiset olivat menneet kauemmas, mutta he tuntuivat silti seuraavan keskusteluamme, vaikkeivät siä kuulleetkaan.

"Minua ei kiinnosta sinun nimesi", murahdin melkein röyhkeästi. "Haluan vain pois täältä. Onko se liikaa pyydetty?"

Kalmalilja katsoi minua suoraan silmiini ja tuntui, että hän olisi jotenkin porautunut katseellaan sisääni. Viimein hän puhui ja rentouduin hiukan.

"Ei. Ja isäsi saa tietää, että ylitit rajan, mikä tietää sinulle rangaistusta, olit hänen poikansa tai et", hän naukui viekkaasti. "Mutta yhdellä ehdolla me olemme hiljaa. Sinä tulet Kuolonklaanin rajalle kolmantena auringonlaskuna. Minä odotan sinua siellä. Kukaan muu kuin me kaksi ei saa tietää siitä."

Astuin askeleen taaksepäin pelkästä hämmästyksestä ja otsani kurtistui. Mitä Kalmalilja oikein ajoi tuolla takaa? Jotenkin aavistin, että hänellä oli jokin juoni mielessään.

"Miksi tulisin? Minusta on parempi saada Naalitähdeltä rangaistus, kuin tulla tapetuksi", naukaisin epäilevästi. Tuntui kuitenkin, ettei naaras aikonut tehdä sitä.

"Sinä voit luottaa minuun. En satuta sinua millään tavalla. Haluan vain tavata sinut ja puhua kanssasi", hän naukui ja astahti eteenpäin katsoen minua syvälle silmiini. "Minä voin nimittäin tarjota sinulle jotain. Saat tietää, mitä se jokin on, jos tulet."

Hän asteli ohitseni partiotaan kohti, mutta pysähtyi vielä ja kääntyi ympäri.

"Kolmas auringonlasku tästä päivästä. Tule tai ole tulematta, oma päätöksesi", Kalmalilja murahti. "Mutta nyt sinun on lähdettävä reviiriltämme."

Nyökkäsin vieläkin hämmentyneenä ja hetken päästä riensin Nelipuiden laaksosta pois.

// Loppu ei olennaista //

Kalmalilja, 23.10.2018

Heräsin seuraavana aamuna siihen, kun Viiltokaaos kokosi leirin aukiolla aamupartiota. Nousin ylös venytellen hiukan ja suin nopeasti mustavalkoisen turkkini. Nyt kun olin kerran hereillä, voisin tehdä jotain hyödyllistä. Aioin osallistua aamupartioon, jolloin minun tuskin tarvitsisi ottaa osaa iltapartioihin. Se oli hyvä, sillä auringon laskiessa minun piti olla Tuuliklaanin rajalla tapaamassa Mahtitassua. Tajusin, etten ollut tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hän ehkä olisi partiossa. Luotin kuitenkin tuuliklaanilaisen osaavan hoitaa asian.

Astelin ulos hämärästä soturien pesästä melkein yhtä hämärälle leirin aukiolle. Päivät olivat koko ajan lyhyempiä ja lyhyempiä. Aurinko nousi myöhemmin ja laski aiemmin. Lehtikadon aikaan olisi vielä tätäkin pimeämpää. Vaikka pimeys olisi ehkä ollut Kuolonklaanin luonteelle sopivaa, pidin enemmän valoisista ja aurinkoisista säistä. Vaikka olihan valottomassa hämärässä oma viehätyksensä.

Aukiolla näin Viiltokaaoksen, jonka olin kuullut puhuvan herätessäni, sekä Tulvasielun, Sumumyrskyn ja Graniittipoltteen. Varapäällikkö tuskin olisi lähdössä partioon mukaan, olihan hänellä partioita jaettavana. Minä voisin siis tarjoutua lähtemään mukaan.

"Oletko kokoamassa aamupartiota?" kysyin suurelta, harmaalta kollilta, vaikka tiesinkin vastauksen. Viiltokaaos käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.

"Olen, rajapartiota. Sumumyrksy on johdossa", Kuolonklaanin varapäällikkö ilmoitti ja nyökkäsi harmaan kollin suuntaan. "Oletan, että sinä olet ilmoittamassa itseäsi mukaan?"

"Olen", murahdin ja astelin nelikon luo. "Kaipaan tekemistä."

Hetken kuluttua partiomme oli lähtenyt Kuolonklaanin leiristä liikkeelle. Sumumyrsky kulki tietenkin kärjessä, hänhän johti partiota. Minä kuljin hänen takanaan, seuraavana oli Graniittipolte ja Tulvasielu viimeisenä. *Hyvä niin*, tuumin vilkaistessani vaivihkaa taakseni. Tulvasielu oli vanha ja alati äkäinen, eikä parasta mahdollista seuraa. Ei kukaan tässä partiossa tosin ollut, enhän tuntenut heistä kunnolla ketään. Ehkä parhaiten tunsin Sumumyrskyn, olihan hän Raetähden isä. Emme olleet viime aikoina juuri jutelleet, joten ehkä nyt olisi hyvä hetki kysellä kuulumisia, vaikka se tuntui vastenmieliseltä ajatukselta. En kuitenkaan halunnut Sumumyrskyn ajattelevan, että olin jotenkin huono kumppani Raetähdelle, kun en koskaan puhunut hänelle. Kollin kumppanikin oli kuollut, ehkä hän kaipasi seuraa. Kirin siis vanhemman soturin kiinni.

"Tervehdys Sumumyrsky", murahdin nyökäten kunnioittavasti. "Minulle ei ole tavallista kysellä kuulumisia, mutta mitä sinulle kuuluu?"

Sumumyrsky katsahti minuun ja oli hetken hiljaa, selvästi hiukan hämmästyneenä siitä, että puhuin hänelle tuohon sävyyn. Tai että ylipäätään puhuin hänelle. Olimme olleet yllättävänkin vähissä tekemisissä, ottaen huomioon sen, että hän oli kumppanini isä.

"Ei todellakaan ole", hän tuhahti viimein. "Minulle ei kuulu oikein mitään. Mitä minun edes pitäisi vastata tuohon kysymykseen? 'Hyvää'?"

Niin, mitäpä siihen vastaisi. Minulta ei usein kysytty kuulumisia, mutta jos kysyttiin, vastasin kaikilla muilla tavoilla kuin 'Minulle kuuluu hyvää'. Mikä edes määriteltäisi hyväksi? Se, että on terve ja onnellinen...? En kuvailisi itseäni onnelliseksi. Se tuntui sellaiselta, mitä jotkut vaikka Myrskyklaanin kissat voisivat olla. Kuinka moni kuolonklaanilainen on muka koskaan sanonut olevansa onnellinen? En minä ainakaan.

"Yritän virittää kanssasi keskustelua. Et auta asiaa", tokaisin pyöräyttäen silmiäni. Oli ehkä ollut virhe puhua kollille.

"Miksi auttaisin? Me emme yleensäkään keskustele, joten miksi nyt? Haluatko ansaita hyvän kumppanin pisteitä kysymällä Raetähden isän kuulumisia?"

Katsahdin terävästi Sumumyrskyä ja kurtistin kulmiani.

"En tietenkään", murahdin. "Tai no... Miksi valehtelisin? Kyllä, puhun sinulle vain, koska olet Raetähden kumppani. Oletko nyt tyytyväinen?"

"En. Mutta sinun ei tarvitse todistella minulle, että olet poikani arvoinen. Tässä klaanissa ei muutenkaan olisi paljoa valinnanvaraa kumppaniksi, ja sinä olet heistä parhaimmistoa."

Sallin ilahtuneen hymyn melkein syntyä kasvoilleni, mutta vain melkein.

"Olen otettu", naukaisin ja nyökkäsin. Päätin, että ehkä tässä välissä olisi hyvä hetki vetäytyä pois tästä kiusallisesta keskustelusta, joten jättäydyin hiukan taaemmas.

Olimme jonkin ajan kuluttua saapuneet Tuuliklaanin rajalle. Haistoin klaanin vahvan ominaistuoksun rajan tuntumassa ja nyrpistin hiukan nenääni. Täällä minä tapaisin tänä iltana Mahtitassun... Olin aikeissa kouluttaa hänelle taistelua. Hän oli ehkä jo kypsä soturiksi, varmasti hänet nimitettäisiin pian. Siitä huolimatta hän hyötyisi opetuksestani. Silloin hän osaisi taistella Tuuliklaanin sekä Kuolonklaanin liikkeillä. Ne erosivat toisistaan paljon. Esimerkiksi siten, että tuuliklaanilaiset hyödynsivät taistelussa paljon nopeuttaan. Heillä ei myöskään ollut yleensä paljoa massaa, ja sekin näkyi heidän liikkeissään.

Kuljimme Tuuliklaanin rajaa pitkin kohti ukkospolkua. Miksi kaiken piti haista niin voimakkaasti? Ukkospolunkin huomasi jo kaukaa sen ällöttävästä katkusta. Sen tuoksu leijaili sieraimiini ja sai Sumumyrskynkin nyrpistämään nenäänsä.

Pian puut loppuivat ja kapea kaistale nurmea alkoi. Partio kerääntyi ukkospolun reunalle ja huomasin kaikkien olevan valppaina, korvat hörössä ja valmiina juoksemaan. Sumumyrsky oli lähimpänä polkua katsellen vasemmalle ja oikealle hirviöiden varalta. Meillä oli kaiketi käynyt tuuri, sillä kovaäänisiä kaksijalkojen petoja ei näkynyt missään. Ei niitä tavallisestikaan ollut kovin paljoa, mutta nyt yhtäkään ei näkynyt eikä kuulunut.

Sumumyrsky heilautti häntäänsä ja lähti ylittämään ukkospolkua, meidän muiden kulkiessa hänen perässään. Vaikkei hirviöitä näkynyt, partio tuntui olevan silti hieman jännittynyt. Monta kissaa oli kuollut jäädessään hirviöiden alle tai rampautunut loppuelämäkseen.

Ylitettyämme mustan polun jatkoimme Varjoklaanin rajaa pitkin. Aurinko oli nyt jo noussut melko korkealle, vaikkei aivan huippuunsa asti. Taivas oli kirkkaansininen ja pilvetön, jonka ansiosta aurinko paistoi esteettömästi turkilleni. Sen valo tuntui lämpimältä viime yön koleuden jälkeen. Aurinkoa arvosti yhä enemmän lehtikadon saapuessa. Niinä kylminä aikoina auringon valaisemat päivät olivat harvinaista herkkua, ja vielä harvinaisempaa oli se, että aurinko lämmittäisi. Nyt tuosta kultaisesta kiehkurasta olisi nautittava kunnolla, vielä kun se oli mahdollista.

Varjoklaanin reviiri näytti vielä vastenmielisemmältä kuin ennen. Koska nyt oli lehtisade ja oli märkää, suo näytti jotenkin vetisemmältä kuin normaalisti. Varjoklaanilla ei yleensäkään ollut paljoa kuivempia seutuja alueellaan, sillä se oli pitkälti vain suota. Nyt sateet varmasti kastelivat suota entisestään, mikä tekisi saalistamisesta varmasti hankalampaa. Se oli kuitenkin vain hyvä, sillä mitä huonommin muut klaanit pärjäsivät, sen parempi se oli Kuolonklaanille.

Jonkin aikaa Varjoklaanin rajaa pitkin kuljettuamme käännyimme ympäri ja aloitimme matkan takaisin leiriin. Olimme vahvistaneet rajamerkkejä parilla kohtaa, mutta muuten partiossa ei ollut tapahtunut mitään. Tulvasielu ja Graniittipolte olivat kinastelleet jostain typerästä pikkuasiasta, kunnes Sumumyrsky oli käskenyt heidän olla hiljaa. Tulvasielu saattoi olla vanha, mutta hän oli sisimmässään pennun ikäinen. Samoin Graniittipolte, vaikka tuollainen käytös olikin ehkä selitettävissä kollin nuoremmalla iällä.

Ylitimme jälleen ukkospolun, joka ei enää ollut yhtä hiljainen kuin aiemmin. Päättelin, että hirviöt olivat heränneet sillä aikaa, kun olimme kiertäneet rajoja. Nyt yliluonnollisen valkea, pitkulainen hirviö kiisi ohitsemme, ja heti perään punainen, edellistä kaksi kertaa suurempi. Tähän aikaan hirviöitä tuntui kulkevan polulla paljon, ja jouduimme odottamaan hetken aikaa ennen kuin pääsimme turvallisesti yli. Heti toiselle puolelle saavuttuamme jokin hyvin pitkä, kovaääninen hirviö rymisteli ohitsemme. Vilkaistessani taakseni näin, että sillä oli ainakin kahdeksan pyöreää jalkaa. Outoa.

Saavuimme leiriin auringon ollessa huipussaan. Sumumyrsky otti suunnan leirin reunalle ja Tulvasielu ja Graniittipolte tuoresaaliskasan luo. Päätin seurata heitä, sillä vatsani kurisi nälästä. Poimin kasasta rastaan ja kannoin sen kauemmas. Istuuduin maahan ja huokaisin väsyneenä kumartuen sitten riistan ylle sitä syömään. Katselin samalla leiriä. Huomasin Sysisydämen, joka loikoili soturien pesän lähellä nauttien auringosta. Tyytyväisenä huomasin, ettei Uljasroihu ollut hänen seurassaan, vaan kauempana syömässä riistaa. Näin myös Kojoottivirneen. En ollut puhunut hänen kanssaan paljoa viime aikoina, vaikka minun varmaankin olisi pitänyt. Oppilaiden pesän edustalla näin Sirpaletassun ja Pirstaletassun. Säpäletassu oli vastikään särkenyt hampaansa ja oli siksi parantajan pesällä. Pirstaletassua katsellessani muistin, että minun olisi koulutettava häntä tänään. Hän oli edistynyt paljon, ja olimme jättäneet kuopan kaivamiset ja lehtien poimimiset taaksemme. Syötyäni siis nousin ylös ja venytin hiukan takajalkojani, jonka jälkeen astelin kollioppilaan luo.

"Lähdetään harjoituksiin", murahdin ja käännähdin ympäri. Kutsuni oli ehkä tullut yllättäen, mutta siihen oli totuttava. Ei soturinkaan elämässä aina voinut olla valmis vaikka partioon. Siihen oli kuitenkin mentävä vaikkei olisi valmis, sillä varapäällikön sanaa tuli totella.

Pian oppilaani seurasi minua leiristä ulos. Minulla oli jo päivän harjoitus valmiina mielessäni, ja aloittaisimme löytäessäni sopivan paikan.

Juoksin takaisin harjoittelupaikaltamme kohti leiriä. Nykyään Pirstaletassu pysyi paremmin perässäni, eikä minun tarvinnut jäädä alati odottamaan häntä. Harjoitukset olivat menneet hyvin, Pirstaletassu ansaitsi loppupäivän vapaata.

Leiriin saavuttuamme pysähdyin aukiolle. Oppilaani seisahtui eteeni ja odotti kuulevansa asiani.

"Harjoitukset menivät hyvin. Siitä syystä saat pitää lopun päivää vapaata. Sinun ei tarvitse osallistua partioihin eikä sinulla ole varsinaisesti mitään tiettyä tehtävää, muta jos apuasi tarvitaan, tarjoa sitä. Jatkamme huomenna."

Oppilas nyökkäsi ja meni tiehensä. Katsahdin taivaalle ja huomasin, että aurinko oli jo laskemassa. Minun olisi kiiruhdettava Tuuliklaanin rajalle. Toivoin, että Mahtitassu saapuisi. Totta puhuen tiesin hänen saapuvan, en uskonut hänen jänistävän.

Pujahdin ulos leiristä ja lähdin kulkemaan kohti rajaa. Metsässä oli jo hämärää, mutta aurinko loi vielä valoaan puihin. Varjot olivat pitkiä, kuuntelin valppaana ympäristöäni. Koskaan ei tiennyt, mitä varjoissa piileskeli; oli aina oltava varuillaan, vaikka ympäristö olisikin tuttu. Se oli ensimmäisiä asioita, joita oppilaana oppi. Varovaisuus oli tärkeää.

Saavuin Tuuliklaanin rajalle ennen Mahtitassua, jos hän siis oli tulossa. Laajat ja sumuiset nummet aukesivat edessäni ja siristin silmiäni katsellessani naapuriklaanin reviiriä. Tuuliklaanilaiset hyödynsivät metsästyksessä pitkälti nopeuttaan, sillä nummilla ei ollut kasvillisuutta johon piiloutua. Itse saalistin mieluummin metsässä kuin täysin ilman suojaa. Istuuduin odottamaan rajan tuntumaan, varoen visusti ylittämästä sitä.

Viimein huomasin kauempana tumman hahmon. Se lähestyi minua verkkaalleen, mutta määrätietoisena. Pian Mahtitassu seisoi edessäni tasaten hengitystään.

"Sinä siis saavuit", naukaisin hymyillen tyytyväisesti. "Tiesin kyllä, että tulisit. Et vaikuttanut pelokkaalta kissalta tavatessamme."

"En silti ole täällä mielelläni. Tämä on vastoin soturilakia", hän murahti ja katsoi minua epäluuloisesti. "Toimin Tuuliklaanin selän takana."

"No, sille ei nyt voi mitään. Sitä paitsi, mitä haittaa siitä on klaanillesi? Sinähän opit tärkeitä taitoja kanssani. Olisit kiitollinen."

Mahtitassu kohotti kulmiaan.

"Aiotko opettaa minua? Sitäkö sinä tahdot tehdä kanssani?" hän kysyi kallistaen päätään. "Sille tuskin on tarvetta. Minusta katsos tehtiin soturi tänään. En ole enää Mahtitassu vaan Mahtivarjo."

"Mahtivarjo", naukaisin maistellen nimeä suussani. "Kuvaa sinua hyvin. Mutta olet väärässä. Sille on enemmän kuin tarvetta. Sinä osaat vain Tuuliklaanin taisteluliikkeet. Sinulle on opetettu teidän taktiikkanne taistelussa, sinut on opetettu teidän tavoillenne. Mutta on paljon hyödyllisempää, jos osaat muutakin. Lisäksi osaan opettaa sinulle jotain, mitä Tuuliklaani ei opeta. Kestävyyttä. Sitä, että jaksat taistella vaikka sinut olisi jo revitty riekaleiksi."

Mahtivarjo otti askeleen taaksepäin ja tajusin kuulostaneeni ehkä hieman uhkaavalta.

"Miksi kuvittelet, että haluan opetella jotain tuollaista? Miksi haluaisin tavata sinua täällä rajalla?" nuori soturi kyseli katsoen minua suoraan silmiini omilla harmahtavillaan. "Mikä estää minua nytkin vain palaamasta takaisin leiriin?"

"Se, että minä voin tarjota sinulle valtaa", sanoin kylmä hymy huulillani. Tiesin, että Mahtivarjo halusi valtaa. Sen näki hänestä heti, hän oli kunnianhimoinen. Kissana hän muistutti enemmän kuolonklaanilaista kuin uskoikaan.

"Jos tulet tapaamaan minua rajalle aina silloin tällöin ja ansaitset luottamukseni tukemalla minua, annan sinulle sitä. Minä tiedän, että se on sitä mitä haluat."

Mahtivarjo näytti pohtivan sanojani pitkään. Hän tiedosti sen, että hän rikkoi soturilakia ja petti klaaninsa luottamuksen. Kenties hän valehteli perheelleen siitä, missä oli ollut. Mutta valta oli hänelle liian tärkeä asia. Se oli liian houkuttelevaa.

"Selvä", hän murahti viimein. "Minä suostun. Suostun tapaamaan sinua täällä ja suostun tukemaan sinua. Kunhan pidät sanasi."

Nyökkäsin yhä hymyillen ja nousin seisomaan.

"Hienoa. Tapaamme siis tällä samalla paikalla samaan aikaan kolmen päivän kuluttua. Ja varokin herättämästä epäilyksiä. En halua, että jäät kiinni, sillä silloin minäkin jään."

Mahtivarjo nyökkäsi. Käännähdin ympäri ja astelin metsän pimeyteen. Pysähdyin kuitenkin vielä puun taakse ja varmistin, että tuuliklaanilainenkin lähti leiriään kohti. Hän oli pysynyt omalla reviirillään, joten vieraan klaanin hajusta meidän puolellamme ei ollut pelkoa. Tulevaisuudessa hajujäljet oli korjattava, kun hän harjoittelisi kanssani Kuolonklaanin puolella.

Jatkoin matkaani leiriin ja sinne saavuttuani kuu oli jo noussut taivaalle. Taivas oli pimeä ja musta, tuhannet tähdet tuikkivat sen kannella kirkkaina. Jotkut sanoivat, että ne olivat soturien esi-isiä, mutta se oli typerää taikauskoa. Tähdet olivat tähtiä, eivät mitään enempää. Joidenkin kissojen olisi aika kohdata se tosiasia ja jättää Tähtiklaanin sun muiden palvominen taaksensa. Joskus kyseenalaistin Pimeyden Metsänkin olemassaolon, mutta se oli paljon sopivampaa luonteelleni kuin Tähtiklaani. Muistin jälleen sen, miten olin ollut Tähtiklaanin valittu ja häpesin itseäni syvästi aina sitä ajatellessani.

Leiri oli hiljainen, oletin kaikkien jo olevan nukkumassa. En tahtonut herättää turhaan huomiota, joten kuljin hiljaa suoraan soturien pesään. Leiriä vahtimassa ollut Sysisydän ei sanonut mitään. Minulla oli käynyt tuuri, kun juuri hän oli ollut vahdissa. Soturien pesässä kuului vain unista tuhinaa. Joku kuorsasi ja päästin hiljaisen tuhahduksen. Astelin omalle pedilleni soturien pesän keskiöön, jossa kokeneimmat soturit nukkuivat, sillä siellä oli lämpimintä. Uusimmat soturit nukkuivat reunoilla. Joskus olin itsekin nukkunut siellä, Sirppiraidan vieressä. Nyt hänkin oli kuollut. Olin jäänyt ikävöimään ystävääni paljon. Hän olisi ansainnut pidemmän elämän, kuin hänelle oli suotu.

Asetuin makaamaan makuualusilleni ja kierryin kerälle. Seuraavana päivänä en heräisi niin aikaisin, kuin aiemmin. Tapoihini kuului aikaisin herääminen, mutta ehkä olin ansainnut kunnolliset unet. Muutenkin olin valvonut muita myöhempään. Olin tosin valvoessani käynyt tapaamassa Tuuliklaanin soturia joten sillä asialla ei ehkä kannattanut huudella muille.

Seuraavana päivänä jatkaisin Pirstaletassun koulutusta, niin kuin joka päivänä. Hänestä tulisi pian soturi, omasta mielestäni hän olisi pian valmis nimitettäväksi. Väsyneenä painoin pääni sammalille ja nukahdin.

//2003 sanaa

Kalmalilja, 12.11.2018

Katsoin tyrmistyneenä vuoroin Raepisaran, vuoroin Viiltotähden suuntaan. Kumppanini oli kuulemma luopunut hengistään ja Viiltokaaoksesta oli tullut uusi päällikkö. Mutta miksi Raepisara ei ollut kertonut siitä minulle mitään? Tiesin, että hän luotti minuun enemmän kuin entiseen varapäällikköönsä. Tiesin, että tähän asiaan liittyi muutakin, ja minä selvittäisin sen heti.

Lisäksi Viiltotähti oli ilmoittanut, että entiset kuolonklaanilaiset heräisivät henkiin. Olin tiennyt siitä, että Kuolonklaani saisi pian taas lisää valtaa, mutta tästä en ollut tiennyt mitään. Epäilin, oliko kukaan tiennyt. Uutinen ei juurikaan koskenut minua, paitsi kuolleiden pentujeni osalta. Toivoin näkeväni jälleen Kielomyrkyn, mutta muistin, että naaras oli kaiketi joutunut Tähtiklaaniin. Kirosin mielessäni, sillä olin itse sen aiheuttanut. Muuten uutinen ei kuulostanut kauhean mullistavalta. Ainakin saisimme lisää kissoja puolellemme.

Vilkuilin kumppanini ja Kuolonklaanin uuden päällikön suuntaan. Minä halusin saada selville, mitä oli tekeillä, ja minä saisinkin. Viiltotähti oli varmasti tehnyt Raepisaralle jotain. Jotain, mikä sai hänet muuttamaan mieltään tuolla tavalla. Tai ehkä hän oli uhkaillut häntä... Joka tapauksessa, minä menisin puhumaan sille typerälle kollille. Eikä hän voisi salata minulta mitään.

Istuin paikoillani odottaen, että leiri oli tyhjennyt. Raepisara asteli soturien pesän suulle, mutta pysähtyi ennen kuin meni sisään. Hän katsahti minuun kysyvästi, varmasti odottaen, että tulisin tivaamaan häneltä syytä hänen päätökseensä. Pidin kylmän katseeni kuitenkin kaikkialla muualla kuin hänen silmissään, ja hetken kuluttua kumppanini pujahti sisään pesän hämärään. Leiri ympärilläni oli hiljentynyt. Istuin hetken paikoillani, kunnes suuntasin päällikön pesälle.

Höristin korviani pesää lähestyessäni ja tuhahdin kun kuulin rauhaisaa hengitystä, mikä ei kielinyt mistään muusta kuin siitä, että Viiltotähti oli unten mailla. Kierrettyäni suurkiven siinä olevan halkeaman luo olettamukseni varmistui.

"Minun tuuriani", sihahdin pyöräyttäen silmiäni. Halusin puhua Viiltotähden kanssa kahden kesken, rauhassa. Halusin varmistaa, että näin myös tapahtuisi, joten istuuduin. Aurinko nousisi pian - tai ainakin melko pian - joten voisin yhtä hyvin odottaa, että päällikkö heräisi.

Haukottelin hiukan väsyneenä. Aurinko oli juuri nousemassa, ja sen keltainen valo osui ärsyttävästi silmiini. Olin istunut siinä paikoillani ties kuinka kauan, eikä Viiltotähti ollut vielä herännyt. Mutta kun auringon valo osui kollin naamaan, hän murahti unisena ja alkoi näyttää heräämisen merkkejä. Hännänpääni vääntyili ärtyneenä, kun odotin, että päällikkö heräisi. Viimein hän avasi silmänsä ja näytti hitusen hämmästyneeltä nähdessään minut istumassa hänen edessään hännänmitan päässä.

"Hyvää huomenta", murahdin tarkoittaen kaikkea muuta kuin sitä. "Hienoa, että viimein suvaitsit herätä. Olen odottanut tuntikausia. Ja ennen kuin sanot mitään, ei, kukaan ei pyytänyt minua tekemään niin, mutta päällikkönä voisit silti nousta vähän aikaisemmin."

Hengitin syvään ja venyttelin hieman. Olin kankea istumisen jäljiltä, joten juuri nyt venyttely tuntui tuplasti paremmalta kuin yleensä.

"Minä tiedän, että sinä teit tai sanoit jotain Raepisaralle. Minä en katsos ole tyhmä", sanoin kylmästi. "Joten kerro minulle, Viiltotähti, miksi hän luopui paikastaan päällikkönä?"

//Viilto?

//432 sanaa

Viiltotähti, 14.11.2018

”Viisas kissa ei tule luvatta päällikön pesään. Ole hyvä ja poistu, päällikkösi tarvitsee aikaa heräämiselle”, murahdin Kalmaliljalle kääntäen katseeni pesän uloskäyntiin. Naaras ei väittäny vastaan, sillä kai ymmärsi minun olevan tosissani. Pesäni oli yksityistä aluetta, jonne ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Kerta olin jo herännyt, aloin siistimään turkkiani. Nuolin siisteiksi kaikki sojottavat karvat. Kun olin valmis, nousin ylös sammalvuoteeltani venytellen. Pujahdin ulos suurkiven alla olevasta pesästä. Kalmalilja odotti minua yhä.

”Miksi Raepisara luopui päällikön paikastaan?” Kalmalilja esitti kysymyksensä uudelleen. Sää oli tyyni, vaikka taivas olikin paksun pilvipeitteen takana piilossa. Oli melko harmaata, mutta vettä ei sentään satanut. Kalmalilja seurasi minua tuoresaaliskasalle. Valikoin itselleni pullean hiiren ja vein sen suurkiven edustalle. Ennen kuin aloitin syömisen, nostin katseeni Kalmaliljaan.

”Raepisara ajattelee Kuolonklaanin parasta. Näin klaanimme voi nousta taas entiseen loistoonsa. Myös Raepisara itse ymmärsi, että jos minusta tulisi päällikkö, hän hyötyisi siitä enemmän itsekin”, nau’uin viileästi. Se ei kuitenkaan riittänyt naaraalle, joka siristeli silmiään tarkkaillessaan jokaista liikettäni. Viilsin kynsilläni ilmaa. Huomasin sivusilmälläni Sulkatähden lähellä sotureiden pesää. Naaras katsoi minua, mutta käänsin katseeni takaisin Kalmaliljaan.

”Minä en usko sinua. Miksi hän olisi noin vain luopunut hengistään?” soturi tivasi väsymättä. Päästin ilmoille turhautuneen huokauksen.

”Kuvittele itsesi kumppanisi asemaan. Olet päällikkö, joka ei ole saanut mitään aikaan. Menetät henkiäsi jatkuvasti ottaessasi turhia riskejä. Sitten sinulle tarjotaan mahtavaa tarjousta: saat viettää enemmän aikaa rakkaidesi kanssa, mutta olla yhä merkittävässä asemassa ja auttaa klaaniasi kohoamaan kaiken muun yläpuolelle. Raepisara on loppujen lopuksi viisas kissa, hän ajattelee klaaninsa parasta”, sanoin pitäen tyynen katseeni musta-valkeassa naaraskissassa. Ennen kuin Kalmalilja ennätti sanoa mitään, murahdin:

”Nyt älä sano mitään, vaan ole hyvä ja jätä minut rauhaan. Varokin saapumasta pesääni luvatta. Tämän kerran annan anteeksi, mutta seuraavaksi en ole näin suopea.” Kalmalilja murahti, mutta ei sanonut mitään. Hän nousi ylös ja käänsi minulle selkänsä. Kissa poistui luotani. Aloin syömään saalistani, jonka jälkeen järjestin partiot, joka oli eilen jäänyt tekemättä. Siitä huolimatta kissat olivat saaneet itsensä liikkeelle saalistamaan. Määräsin kolme rajapartiota ja saman verran saalistuspartioita. Sen jälkeen vetäydyin hetkeksi omaan rauhaani pesään miettimään asioita.

// Loppu ei olennaista //

Kalmalilja, 16.11.2018

Viiltotähti oli juuri ilmoittanut sodasta muille klaaneille. Varjoklaani tiesi siitä jo, joten he istuivat tyyninä ja tietäväisinä paikoillaan. Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani vaikuttivat sen sijaan järkyttyneiltä. Pidin klaanini päällikön aikaansaamasta reaktiosta. Ensin jotkut olivat kenties ajatelleet sen olevan vitsi, mutta pian nekin typerykset olivat tajunneet, että oli tosi kyseessä. Pian pimeys ja kauhu laskeutuisi metsän ylle, ja jokainen Viiltoklaania vastustava saisi kokea kauhut, joita ei ollut pahimmissa painajaisissakaan osannut pelätä. *Metsäklaani.* Miten säälittävää. Mitä he mahtaisivat Varjoklaanin ja Kuolonklaanin liitolle? He eivät uskaltaneet tappaa, ja se olikin heidän heikkoutensa. Sota päättyisi noiden kolmen klaanin turmioon, elleivät he olisi tarpeeksi viisaita antautuakseen.

"Millä oikeudella te yhtäkkiä aloitatte sodan meitä muita vastaan?” 

Käänsin katseeni nopeasti uhmakkaan ja tyhmänrohkean äänen suuntaan. Näin Jokiklaanin soturin Marjakielen, joka tietääkseni oli Helmiloisteen poika. Kasvoilleni piirtyi kylmä hymy.

”Sinä itse kysyit oliko kenelläkään kysyttävää. Tässä minun: miksi sinun täytyi aloittaa sota ja tuhota rauha, jonka rakentamiseen meni oma aikansa?”

Nousin seisomaan, vaikka naaras olikin osoittanut sanansa Viiltotähdelle. Kissojen katseet kääntyivät minuun, ja nautin saamastani huomiosta. Astelin Marjakielen luo ja pysähdyin tämän eteen. Sivusilmällä näin Helmiloisteen, joka katsoi hermostuneena tyttärensä suuntaan. Hän oli ottanut suuren riskin, hyvin suuren. Hän tiesi, että hänet voitaisiin tappaa. Tai voitaisiin jos meitä ei olisi erikseen kielletty.

"Rauha ei ole sitä, mitä me haluamme. Se on sitä, mitä te haluatte", naukaisin kylmästi kohottaen arvokkaasti leukaani. "Sinähän olet Marjakieli, etkö vain? Hyvin rohkeaa sinulta puhua tuolla tavalla, kun tiedät, että sinut voidaan tappaa silmänräpäyksessä."

Katsoin nuorempaa naarasta silmiin. Jännittynyt hiljaisuus oli laskeutunut Nelipuiden laaksoon. Pian jokainen oppisi, mitä Viiltoklaani tekisi kissoille, jotka asettuisivat tiellemme. Hetken kuluttua käännähdin poispäin lähteäkseni, mutta yllättärn käännähdin ja sivalsin jokiklaanilaisen kasvoja kynsilläni. Vasen puoli hänen kasvoistaan kastui verestä ja tuhahdin huvittuneena.

"Katsokaa. Näin käy, jos asetutte sanoillanne Viiltoklaania vastaan. Haluatteko tietää mitä tapahtuu, jos teette sen teoillanne?"

//Marja? Viilto? Joku?

// 298 sanaa

Kalmalilja, 02.10.2018

"Ehkä, mutta ei se olisi yhtä hyödyllistä taikka hauskaa", murahdin oppilaalleni, joka oli jälleen kerran valittamassa. Oli ehkä turhauttavaa kiivetä hakemaan puusta yksi lehti kerrallaan, varsinkin kun se oli vienyt häneltä noinkin paljon aikaa. En kuitenkaan tehnyt mitään ilman syytä, ja nyt minulla oli jopa hyvä syy siihen, miksi Pirstaletassun tulisi kuljettaa yksi lehti kerrallaan. Se opettaisi hänelle kärsivällisyyttä, mistä hänellä vaikutti edelleenkin olevan puutetta.

"Sinun on vain kiivettävä nopeammin. En aio joustaa vain, koska et osaa kiivetä tarpeeksi tehokkaasti. Sinun tulee luottaa itseesi enemmän. Et saa pelätä putoavasi. Sinun on vain kiivettävä eteenpäin."

Istuuduin jälleen kuopan viereen ja odotin, että nuori kollioppilas saisi kuopan täytettyä. Siinä menisi tovi jos toinenkin. Mestarina olo oli ainakin näin alussa mukavan helppoa, ainakin minulla. En minä laiskuuteni takia tehnyt näitä harjoituksia, mutta olin silti tyytyväinen ajatellessani, miten muut mestarit ehkä jo taistelisivat oppilaidensa kanssa. Kamalasti työtä... Vaikka en toisaalta uskonut heidänkään olevan vielä siellä asti. Kyllä Pirstaletassukin lopulta pääsisi taisteluharjoituksiin asti. Se, kuinka nopeasti nuo harjoitukset aloittaisimme, riippui täysin hänestä.

Aika kului ja kuoppa täyttyi hiljalleen täydellisen vihreistä lehdistä. Ainakin oppilas teki tarkkaa ja huolellista työtä; hän tuntui valitsevan kaikista vihreimmät lehdet, etten varmasti alkaisi valittaa hänelle. Ja totta puhuen, jos yhdessäkään lehdessä olisi ollut vähääkään kellertävää sävyä, en olisi kelpuuttanut sitä. Pirstaletassun tahti oli edelleen hidas, mutta ainakin se oli nopeampi kuin aiemmin.

Jälleen kerran oppilas laskeutui puusta uusi lehti suussaan. Ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä uudestaan kiipeämään puuhun, pysäytin hänet. Aurinko oli jo korkealla, mikä kertoi, että olimme jo harjoitelleet kauan.

"Lähdetään", naukaisin ja nousin ylös. Kuoppa oli ehkä melkein puolillaan. Voisimme kenties jatkaa myöhemmin tätä viihdyttävää harjoitusta.

"Tämä on tarpeeksi tälle päivälle. Hyvää työtä. Ehkä voimme pian alkaa harjoittelemaan vaanimista ja piiloutumista. Ehkä."

Käännähdin sitten ympäri ja lähdin juoksemaan tuttuun, nopeaan tahtiini takaisin leiriin Pirstaletassu perässäni. Sää tuntui nyt hiukan lämpimämmältä, ja hyvä niin. Leiriin saavuttuamme pysähdyin ja odotin hetken, että Pirstaletassu saapui luokseni.

"Saat loppupäivän vapaata, mutta jos pyydän sinua partioon, silloin sinä tulet. Ja muista auttaa klaaninvanhimpia ja Talvikkimuistoa tarvittaessa."

Nyökkäsin hyväksyvästi nuorelle oppilaalle ja astelin sitten kauemmas istumaan.

//Viilto?

//342 sanaa

Pirstaletassu, 02.10.2018

Kiivettävä nopeammin. Ja miten ihmeessä se onnistuisi. En kuitenkaan esittänyt enää vastaväitteitä, vaan tyydyin nyökkäämään mestarilleni. Astelin takaisin puun luokse ja upotin kynteni sen pintaan. Lähdin kipuamaan ylöspäin, en kauhean nopeasti, mutta nopeammin kuin aikaisemmin. Jos haluaisin täältä vielä tämän päivän puolella pois, olisi kiristettävä tahtia. Vaikka juuri kiipeily kuuluikin huonosti osattuihin taitoihini, sain kehitettyä tekniikkaani hieman. Ainakin se nopeutti vauhtiani, joka oli vain hyvä asia. Puun latvustoon päästessäni valikoin jälleen vihreän lehden. Tarkistin vielä, ettei siinä sattunyt olemaan ainuttakaan keltaista läikkää, kunnes nappasin sen kevyesti hampaitteni väliin. Olin jo myös nopeampi laskeutuessani alas puusta. Uskalsin myös loikata maahan vähän aiemmin. Laskeutuminen oli yhtä sulava kuin aiemminkin. Tästä harjoituksesta oli tosiaankin hyötyä. Ehkä voisin jopa harkita käyttäväni sitä joskus itse mestarina opettaessani omalle oppilaalleni kiipeilyä. Minun oli suorastaan pakko ihailla Kalmaliljan neroutta. Ei hän ollut ollenkaan huono mestari.

Kuoppa oli puolillaan pudottaessani sinne jälleen kerran yhden vihreän lehden. Lihaksissani painoi jo ramppaaminen latvaan ja takaisin. Onneksi Kalmalilja pysäytti minut ennen kuin lähdin kiipeämään. Saisin ainakin lepuutettua tassujani hetkisen. Vilkaisin pikaisesti taivaalle ja huomasin auringon olevan jo korkealla. Emme kai jatkaisi koko päivää tätä? En jaksaisi täyttää kuoppaa ainakaan tänään täyteen, olin siitä varma. Siitä ei ainakaan tulisi mitään. Olin erittäin tyytyväinen, kun Kalmalilja kertoi, että tämä riittäisi tältä päivältä. Ja huomenna jo ehkä saalistamaan ja vaanimaan. En kuitenkaan alkanut elättelemään turhaa toivoa saalistusharjoituksista, sillä olihan naaras maininnut ehkän. Huomenna olisi siis ehkä saalistusta tai sitten ei. Tai sitten jatkaisin kuopan täyttämistä lehdillä. Oikeastaan lehtiharjoituksen jatkaminen ei kylläkään enää haittaisi paljoa, sillä olin tajunnyt kehittyväni harjoituksen myötä. Ehken ikinä oppisi parhaaksi kiipeilijäksi, mutta ehkä kiipeilyäni voisi hieman nopeuttaa ja tekniikkaa parantaa.

Lähdin juoksemaan Kalmaliljan perään. Minulla oli taas töitä pysyäkseni mestarini vauhdissa väsyneillä jaloillani. En kuitenkaan sanonut mitään, eihän sellainen olisi käynyt päinsä. Pystyin jopa hieman lisäämäänkin vauhtia yhdessä kohtaa.

Leirissa astelin Kalmaliljan luokse. Tuo sanoi, että saisin loppupäivän vapaata. Muuta en toivonutkaan. Eikä minua haittaisi vaikka partioon vielä joutuisinkin. Ainakaan ei olisi enää rankkoja harjoituksia tiedossa. Ehkä korkeintaan klaaninvanhinten makuualustojen vaihtoa. Mutta sekään ei kyllä houkutellut. Mieluummin lepäilisin tämän loppupäivän kaikessa rauhassa.

"Pirstaletassu", havahduin tuttuun ääneen, joka kuului siskolleni, Sirpaletassulle. Käännyin naaraan puoleen.

"Sirpaletassu", vastasin naarasoppilaalle ja hymähdin lopuksi. Juuri perheenjäseneni seuraa kaipasinkin. En ollut päässyt puhumaan sisaruksieni kanssa vähään aikaan. Oikeastaan ainoat seuralaiseni olivat olleet Kalmalilja sekä klaaninvanhimmat.

"Tiedät varmaan jo Naakkalaulusta?" maukaisin Sirpaletassulle. Ainakin uskoin hänen tietävän. Olihan tieto viipotellut minunkin korviini, vaikken kovinkaan sosiaalista sorttia ollut. Mitä nyt satuin aina istuskelemaan siellä sun täällä ja kuulemaan erinäisiä asioita. Mitäs itse hölöttivät kaikkien korvien keskellä niin kovalla äänellä. Minun oli pakko tunnustaa itselleni, että Naakkalaulun ja Kostohengen suhde oli yllättänyt. Mutta mitäpä asia minulle kuului. Kunhan Naakkalaulu ei olisi mikään hempeilijä - en ainakaan uskonut hänen olevan - kaikki olisi hyvin. Ihan hyvähän se vain oli, että Kostohengellä oli taas joku naaras vierellänsä.

"Pitäisikö meidän mennä katsomaan miten Naakkalaulu jakselee", tuhahdin siskolleni huvittuneena. Mistä sitä voisi tietää olisiko pari pentua jo putkahtanut ulos maailmaan. Viimeksi kun olin naaraan nähnyt, hänen mahansa oli ollut jo aikamoinen. Käännyin jo valmiina astelemaan pentutarhalle tietenkin odottaen Sirpaletassulta myönteistä vastausta. Voisimme ehkä sen jälkeen sitten keskittyä puhumaan ihan kahden kesken.

//Sirpale? Sori sekavuus :')

// 515 sanaa

Viiltokaaos, 02.10.2018

Yö Mäyräraidan kanssa vartioidessa oli sujunut hyvin. Olin selittänyt varjoklaanilaisnaaraalle Kuolonklaanin tapoja ja esitellyt hänelle leirin, mutta pesiin emme olleet menneet nukkuvien kissojen vuoksi. Aamulla Raetähti oli kertonut klaanille, että Mäyräraita oli Kuolonklaanin uusin jäsen. Vain pari päivää tämän jälkeen Naakkalaulu oli synnyttänyt pentunsa. Kuten Kostohenki oli epäillyt, oli syntynyt vain yksi pentu. Siitä kollista tulisi minun oppilaani. Raetähden mielestä ajatus oli hyvä, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. En tietenkään ollut kertonut hänelle sopimuksestani Kostohengen kanssa, sillä se vasta olisikin herättänyt päällikön epäilyt uskollisuudestani hänelle.

Nyt pentu oli jo muutamien päivien ikäinen. Istuin suurkiven liepeillä ja katselin tummenevaa taivasta, jolle oli kertynyt kasa pilviä. Pian alkaisi kai satamaan. Aamulla olin ilmoittanut itseni auringonlaskun partion johtoon. Tarkastaisimme Tuuliklaanin vastaisen rajan sekä siitä korkokivien juurelle saakka. Toinen partio saisi hoitaa Korkokivien välisen matkan sekä varmistaa, ettei Emonsuulla ollut kutsumattomia vieraita. Olin ottanut partiooni mukaan Tuhokatseen, Ahvenleuan, Kalmaliljan sekä Jääliljan. Nelikko saisi kuulla tuoreimmat uutiset, joita ei hirveästi ollut. Sen sijaan toivoin kuulevani jotakin heiltä. Päätin olla kertomatta Kostohengen osallisuudesta suunnitelmiin, sillä koin sen parhaaksi. Auringonlasku oli jo oikeastaan alkanut, mutta partioiden lähtöön menisi vielä hetki. Niinpä päätin syödä odotellessani hiiren, jonka saalistuspartio oli tuonut leiriin tovi sitten. Hiiri oli vielä melko lämmin, mutta sen liha oli sitkeää. Siitä tiesin hiiren olleen vanha ja todennäköisesti helppo saalis.

Kun viimein lähdön aika tuli, asetuin leirin uliskäynnin edustalle ja viitoin hännälläni partioni jäsenet luokseni. Kun kaikki olivat koossa, lähdin kulkemaan ulos leiristä. Kumarruin aivan matalaksi piikkihernetunnelissa ja yritin välttää sen oksia, mutta pari raapaisi turkkiani ja sai sen sotkuisemmaksi. Tunnelia täytyi isontaa, ajattelin hiljaa mielessäni. Suuntasin kohti ukkospolkua niin, että saapuisimme juuri Tuuliklaanin rajalle ukkospolun kohdatessamme. Oli turhaa kulkea sen vierellä ja haistella katkua pidempään. Mitä vähemmän olin ukkospolun lähellä, sitä parempi.

Aikoinaan, kun metsä oli vielä hallussani, vaikeutimme hirviöiden matkaa raahaamalla oksia Myrskyklaanin reviiriltä ukkospolulle. Se toimi, ja ukkospolun pystyi ylittämään helpommin, vaikka eipä se nytkään kovin vaikeaa ollut. Ukkospolku oli hiljentynyt sitten ollessani myrskyklaanilainen oppilas. Aikoinaan polku oli ollut vilkkaampi.

Kun olimme päässeet sopivan matkan päähän, aloitin tapaamisen melko virallisesti:

"Kaikki, mistä puhumme tämän partion aikana jäävät meidän väliseksemme. Ette kerro keskusteluistamme kenellekään." Sen kissat kyllä jo tiesivät, mutta tahdoin varmistaa asian. Kissat vastasivat minulle luvaten pysyvänsä hiljaa partion keskusteluista.

"Näin aluksi voisin päivittää teidät ajan tasalle suunnitelmissani. Minulla on muutama kohde, joiden kanssa olen jo onnistunut lähentymään. Sysisydän, Mututassu ja Syöksyviilto vaikuttavat varsin hyviltä vaihtoehdoilta. Myös Verikyynel voisi olla erinomainen lisä lähelleni taistelutaitojensa ansiosta", naukaisin tasaisella äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa.

"Syöksyviilto ja Verikyynel? Oletko aivan varma?" Tuhokatse kysyi ja vilkaisi Jääliljaa. Kolli tiesi, että naaras oli ainoa, joka ei tiennyt minun olevan Viiltotähti. Entisen elämäni luottosoturini kai tarkoitti, että ei olisi järkevää kertoa heille minusta. En minä aikonutkaan, ainakaan vielä. Kohautin vastaukseksi leveitä lapojani.

"Mututassuhan on vasta oppilas", Jäälilja huomautti piikikkäästi. Käänsin vihreän katseeni vaaleaan soturiin.

"Oppilaista tulee sotureita", selitin. Naaras taisi ymmärtää, että ei ollut tarkoitus mennä heti kertomaan naaraalle suunnitelmistani, vaan odottaa hänen kasvavan hieman ja ansaitsevan soturinimensä.

"Suunnitelmat Minttusydämen kanssa etenevät hyvin. Toivon vain, että Mäyräraidan muutto Kuolonklaaniin ei vaikeuta tilannetta. Mutta ei hätää, tiedän mitä teen", totesin kylmän viileästi viiltäen jälleen vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.

"Entä te? Oletteko saaneet luotua suhteita muiden klaanien kanssa? Olisi hyvä, että meillä olisi vähintään yksi joka klaanista, jotta klaanien seuraaminen olisi helpompaa", nau'uin antaen katseeni kiertää ensin vasemmalla takaviistossa kulkevat Kalmaliljan ja Tuhokatseen ja sitten oikealla kävelevät Ahvenleuan ja Jääliljan. Katseeni pysähtyi Jääliljaan. Naaras sai paljon aikaan, joten oletin hänellä olevan jotain tietoa.

//Jää, Kalma tai Ahven?

// 572 sanaa

Viiltokaaos, 06.10.2018

Käärsin vihreät silmäni kohti Jääliljaa, joka kulki hitaasti partion mukana ja katsoi minua naaraalle tavanomainen kylmä ilme kasvoillaan. Vastasin aluksi vain hymähtäen, mutta vaalea naaras tuskin kuuli sitä voimakkaan puhurin ja voimistuneen sateen vuoksi.

"Haluan, niin pian kuin mahdollista", vastasin murahtaen hetken hiljaisuuden kuluttua. Käänsin katseeni eteenpäin avarille nummille, joita lähes koko Kuolonklaanin reviiri oli lukuun ottamatta joitakin pieniä metsäplänttejä, jos niitä edes siksi pystyi sanoa. Muutama puu siellä täällä ja aluskasvillisuuden tapaista kasvikkoa niiden alla ei ollut vielä metsä. Lehtisade oli alkanut ja lähestyimme kovaa vauhtia Lehtikatoa. Ilma oli kylmä ja joinain öinä hengittäessäni höyry pakeni suustani. Tällä hetkellä ilma oli kuitenkin suhteellisen lämmin, mutta hyytävän puhurin takertuessa tummaan turkkiini mieleni muuttui hetkessä. Kuolonklaanin lehtisade oli hyvin erilainen kuin Jokiklaanin ja Myrskyklaanin, joista minulla oli kokemusta. Myrskyklaanissa lehtisateen aikaan ihan sama missä kävelit, turkkisi kastui kiitos rehevän aluskasvillisuuden. Sen lisäksi kaikkialla maassa oli värikkäitä lehtiä, jotka vaikeuttivat saalistusta yhä vain. Yksikin askel lehtien sekaan saattoi pilata koko vaanimishetken.

Jokiklaanissa sen sijaan Lehtisateen aikoihin kissat panikoivat kalan vähäisyydestä, eivätkä onnettomat jokiklaanilaiset olleet mitään parhaita maalla saalistajia. Niinpä toisinaan onnettomimmat saalistuspartiot saattoivat tulla tyhjin käpälin leiriin. Jokiklaanissa ollessani olin sitä mieltä, että maalla saalistusta tulisi lisätä harjoituksiin, jotta klaani pärjäisi myös Lehtikadon aikaan kun joki oli jäässä.

Enää minua eivät Myrskyklaanin ja Jokiklaanin ongelmat vaivanneet. Kuolonklaanissa ei ollut kaikkialla rasahtelevia lehtiä tai pulaa maalla saalistavista kissoista. Ehkä joki oli viherlehtisin pullollaan kalaa, mutta lehtikatona siitä ei ollut juurikaan hyötyä, jonka vuoksi pyöreät jokiklaanilaiset laihtuivatkin usein huimasti.

"Teille on muuten vielä yksi tehtävä", nau'uin ja kiersin taas katseellani läpi jokaisen, kun kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Jokainen katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.

"Varmistakaa, että kukaan ei saalista muiden klaanien reviireillä tai hankkiudu ongelmiin heidän kanssaan. Mitä vähemmän kissoilla on puhuttavaa Kuolonklaanista, sitä helpompi meidän on toimia salaa muiden huomaamatta. Jos jotain tapahtuu, lavastakaa tilanne niin, että vika ei ollut Kuolonklaanin", nau'uin matalalla äänellä ja pysähdyin hetkeksi, kun Tuhokatse loikki merkkaamaan rajoja. Siinä välissä viilsin kynsilläni ilmaa.

//Kalma, Ahven, Jää?

Kaaoslintu, 20.10.2018

"Sitä samaa, Vahvamieli", naukaisin katsoen, miten entinen kumppanini asteli pois luotani. "Sitä samaa."

Tuntui oudolta ajatella, ettemme olleet enää kumppaneita. Hän oli ollut kumppanini niin kauan... Aina erakkoajoistamme lähtien. Paljon muistoja liittyi meihin, mutta ne eivät tuntuneet olevan tarpeeksi voimakkaita tai rakkaita pitääkseen meidät yhdessä.

Nyt minulla ei siis ollut ketään. Vahvamieli oli ehkä sanonut, että jatkaisin sitä, mitä olin aiemmin tehnyt. Kollien viettelemistä. Se oli kuitenkin säälittävää. En ollut enää niin tyhjäpäinen, kuin ennen. Häpesin entistä itseäni... Taraa, Lintulumoa. Jos olisin voinut, olisin pyyhkinyt menneisyyteni kokonaan mielestäni.

Huomasin kauempana tutun, mustavalkoisen naaraan ja viha kuohahti sisälläni. Tähän hän oli varmaankin pyrkinyt... Hän oli halunnut tehdä minusta paremman liittolaisen itselleen. Mitä hyötyä minusta oli ennen muka ollutkaan hänelle?

Astelin Kalmaliljan luo niskakarvat hiukan pystyssä, yrittäen hillitä itseni. En voinut alkaa tappelemaan soturin kanssa tässä ja nyt, varsinkin, kun klaani kuvitteli kettujen irrottaneen silmäni. Olisin tietenkin voinut kertoa totuuden siitä tilanteesta, mutta siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Me olimme nimittäin taistelleet, ja siinä sivussa silmäni oli lähtenyt. Ja vaikka Kalmalilja olisi tehnyt minusta puolisokean taistelematta kanssani, tehden sen tarkoituksella, siihen pyrkien, hän tuskin saisi mitään rangaistusta. Tämä oli Kuolonklaani, ja Raetähti oli Kalmaliljan kumppani.

"Kalmalilja", naukaisin kylmästi, kun saavuin vanhemman naaraan luo. Hän käännähti ympäri kyllästyneen oloisena kuullessaan nimensä.

"Kaaoslintu", hän sanoi ikään kuin kokeillen, miltä nimeni kuulosti. "Olisin ehkä itse ehdottanut jotain muuta, mutta kyllä kai tuokin käy. Pääasia, että olet nyt muuttunut. Täysin eri kissa."

"En sinun ansiostasi", murahdin astuen lähemmäs sihahtaen. "Minä olin jo muuttunut. Vihasin sinua jo ennen kuin revit silmäni irti, joten älä kuvittele, että olen sinun takiasi erilainen. Se, että melkein sokeutit minut, sai minut vain vihaamaan sinua enemmän."

Katsahdin päällikön pesälle ja näin Raetähden istumassa siellä.

"Minä tulen aina vihaamaan sinua. Enkä lopeta, ennen kuin saan kostoni", murahdin ja heilautin häntääni päällikön suuntaan. "Olisi varmasti ikävää, jos hän yllättäen kuolisi. Eikö?"

Uhkaukseni ei näyttänyt tehonneen Kalmaliljaan, joka vain pyöräytti silmiään.

"Et sinä pysty tappamaan häntä. Hän on parempi taistelija. Ja niin olen minäkin."

Sen jälkeen hän käännähti ympäri ja asteli pois luotani. Tuhahdin halveksivasti ja istuuduin leirin reunalle.

//Joku?

//345 sanaa

Pirstaletassu, 25.09.2018

"Vaikutan äkäiseltä?" tuhahdin kuin en muka tietäisi mistä naaras puhui. Hän kuitenkin sai jo kaiken selville, joten miksi en kertoisi hänelle. Ja olisiko mitään järkevä valehdellakaan, ettei minulla muka olisi mikään.

"Sinussa ei välttämättä mätä mikään", naukaisin kyllästyneenä koko keskusteluun. Kalmalilja vaikutti ihan normaalilta kuolonklaanilaiselta, joten ei hänessä mitään vikaa ollut. Mutta hänen opetustyylissään kylläkin. Jos oppilasaikani tulisi olemaan kuopan kaivelua ja juoksemista siellä täällä, minkälainen soturi minusta oikein tulisi. Kostohenki ja Jäälilja olivat kylläkin luvanneet lisäopetusta, jos oma mestari ei miellyttäisi. Eli jos Kalmaliljan koulutustapa ei toimisi tai tuottaisi tulosta, voisin aina kääntyä isäni puoleen. Mutta olisihan se tietysti hyvä, että Kostohenki saisi keskittyä omiin tehtäviinsä, joten en ainakaan tulisi vähään aikaan häiritsemään häntä.

"Tiedätkö yhtään miten toiset opettavat mestareitaan? Kaivattavatko hekin kuoppia oppilaillaan noin muuten vain? Oletko täysin varma, että kuopan kaivuu auttaa minua enemmän kuin taisteluharjoitukset?" murahdin Kalmaliljalle värisyttäen viiksiäni. Suorastaan tuijotin naarassoturia siristellen silmiäni. Pienen hetken jälkeen kuitenkin tajusin, mitä olin sanonut. En voinut kuitenkaan enää perääntyä, joten pidin katseeni tiiviisti Kalmaliljassa. En tiennyt alkuunkaan miten toiset kouluttivat oppilaitaan, mutta eivät kai he laitteneet oppilaitaan kaivamaan kuoppia. Tai sitten tein tästä vain itse liian ison asian. Mitä jos Kalmalilja olisikin ollut koko ajan täysin oikeassa? Näyttäisin ihan naurettavalta hänen silmissään. Minun pitäisi kyllä korjata tämä tilanne jotenkin. En aikoisi pyytää anteeksi taikka perua sanojani, en ollut sellainen kissa. Piti siis vain tyytyä tähän. Olla vain hiljaa ja odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kenties minusta myös näkyi hermostuneisuus, vaikka kuinka yritin peitellä sitä.

//Kalma?

// 245 sanaa

Kalmalilja, 26.09.2018

"Olen", tuhahdin huitaisten hännälläni ilmassa. Pirstaletassu oli juuri kertonut mielipiteensä koulutustavoistani, enkä ollut yllättynyt. Tätä olin itse asiassa odottanut, ja nyt kun kävisimme asian kunnolla läpi, ehkä oppilaani viimein keskittyisi harjoituksiinsa mököttämisen sijaan.

"Olen selittänyt tämän sinulle jo monta kertaa. Sinä et ole valmis taisteluharjoituksiin", selitin tyynesti. Pirstaletassu vaikutti jotenkin hermostuneelta, mutta hänellä ei ollut mitään syytä siihen.

"Eivätkä ole muutkaan oppilaat, ja jos heidän mestarinsa aloittavat taisteluharjoitukset jo nyt, he ovat vain tyhmiä. Oppilaita koulutetaan aina monta kuuta, on parempi käyttää se koko aika hyödyksi. Yrutä nyt ymmärtää, että minä en muuta haluakaan kuin kouluttaa sinusta mahdollisimman hyvän soturin. Se on minun tehtäväni mestarina. Ja minähän päätän, milloin sinusta tulee soturi, joten olisi parempi, että keskityt koulutukseesi. Muuten saatan pitää sinut pidempään oppilaanani."

Nyökkäsin lyhyesti ja käännähdin ympäri jatkaakseni matkaa. Epäilin edelleen, ymmärsikö Pirstaletassu harjoitusten tärkeyden. Mutta hän huomaisi sen kyllä silloin, kun aloitimme taisteluharjoitukset. Saalistusharjoituksetkin aloitettiin ennen sitä. Olin ajatellut, että voisimme ehkä aloittaa ne jo pian, kunhan ensin tekisimme minun harjoituksiani. Kärsivällisyys oli tärkeää, ja se näytti osin uupuvan oppilaaltani. Olin silti tyytyväinen. Hän olisi voinut käyttäytyä paljon röyhkeämmin minua kohtaan. Mestarin ja oppilaan välillä oli tärkeää olla molemminpuolinen kunnioitus, ja olimme ainakin hyvin lähellä saavuttaa sen.

Jatkoimme matkaa takaisin hiljaisuuden vallitessa. Olin toivonut voivani puhua Lintulumolle partion aikana, mutta naaras oli päättänyt pysyä tiukasti partion hännillä. En voinut siis vain vaivihkaa vaihtaa sanaa hänen kanssaan. Puhuminen saisi jäädä leiriin.

Saavuimme jälleen ukkospolun reunalle. Hirviöitä ei näkynyt, joten ylitimme sen rauhallisesti. Pian tämän jälkeen saavuimme leiriin.

"Voit tehdä loppuillan mitä lystäät", naukaisin ja nyökkäsin. "Kunhan muistat mennä ajoissa nukkumaan. Meillä on huomenna paljon töitä."

Pirstaletassu nyökkäsi myös ja juoksi tiehensä. Käännyin Lintulumon puoleen ennen kuin hän ehti karata.

"Meillä on puhuttavaa", murahdin ja astelin ulos leiristä. Katsahdin taakseni. Lintulumo näytti epäröivän hetken, mutta lähti sitten varuillaan perääni. Johdatin hänet kauemmas leiristä; ei ollut jokaisen kuolonklaanilaisen asia kuulla puheemme. Kun olimme mielestäni tarpeeksi kaukana, pysähdyin.

"Tulithan sinä. En olisi uskonut", tuhahdin hymyillen jäisesti. "Jotenkin minusta on viime aikoina tuntunut, että olet vältellyt minua."

Lintulumo pyöräytti silmiään halveksivaan sävyyn ja istuutui alas.

"Olisin voinut jättää tulematta", hän murahti vastaukseksi. "Ja vältellytkö? Ehkä olenkin. Syy siihen ei kuulu sinulle."

"Sinulla siis on syy sille? No mutta, totta kai se kuuluu minulle. Itse asiassa osaan ehkä arvata sen. En katsos ole siitä tyhmemmästä päästä."

Astahdin lähemmäs valkoista naarasta silmiäni siristäen.

"Sinä olet vihainen minulle. Koska olen käyttänyt sinua hyväkseni. Ja koska olen pitänyt sinua heikkona. Ja satuttanut sinua", naukaisin hiljaa. "Vähän niin kuin kumppanisi? Ja poikasi? Voin oikein tuntea vihasi heitä ja minua kohtaan. Olet täynnä sitä. Vihaat sitä, miten kaikki näkevät sinut heikkona naarasparkana, joka ei osaa pitää puoliaan. Mutta etkö sinä ole vähän sellainen?"

Lintulumo nousi salamannopeasti ylös sähisten.

"Sinä et tiedä minusta mitään! Et ole koskaan välittänyt selvittää. Mutta jos haluat tietää, olet oikeassa. Minä vihaan sinua. Ja tulen aina vihaamaan."

"Sitten sinun on hyödynnettävä tuota vihaa. Se on suuri voimavara, hyvin suuri. Sinä haaskaat sen täysin. Käytä sitä johonkin."

Lintulumo astahti uhkaavasti lähemmäs minua. Hänen niskakarvansa olivat nousseet silkasta raivosta.

"Mihin?" hän sihahti. Astahdin yhä lähemmäs häntä, niin että kasvomme olivat vain hiirenmitan päässä toisistaan. Hymyilin hänelle kylmästi.

"Lopeta Lintulumona oleminen. Älä ole enää säälittävä ja avuton."

Äkkiä naaras hyökkäsi kimppuuni sähisten villisti. Pyörimme maassa huitoen tassuillamme toisiamme, viiltäen toistemme turkkeja verille. Lintulumo sai minut painettua maatani vasten ja oli valmiina raatelemaan vatsani, mutta sitä olinkin toivonut. Potkaisin hänet voimakkaasti pois päältäni ja nousin nopeasti ylös.

"Sinä et ole koskaan muuta ollutkaan! Muistatko, kun tein nuo arvet sinulle? Kostitko sinä minulle? Et! Sen teki Vahvamieli."

Lintulumo loikkasi jälleen suuntaani, mutta väistin ja viilsin hänen kylkeään. Naaras oli niin vihainen, ettei juuri keskittynyt siihen mitä teki, joten sain useimmat hänen iskuistaan väistettyä. Pian olimme nousseet takajaloillemme ja hutkimme tassuillamme toisiamme. Lintulumo läimäisi pääni sivua ja horjahdin hiukan taaksepäin. Hetken ajan huohotimme toisiamme vastapäätä. Soturin katse näytti siltä, että se voisi polttaa.

"Näytä minulle, mihin vihasi pystyy", sihahdin. Lintulumo teki suuren loikan, ja sai minut kaadettua maahan. Nousin äkkiä seisomaan. *Hyvä. Hänestähän on taistelijaksi.*

"Minun ei tarvitse näyttää sinulle mitään."

Hän syöksyi nopeasti minua kohti, mutta olin nopeampi. Tilanne oli oivallinen sen suhteen, mihin olin pyrkimässä. Mihin olin koko ajan pyrkinytkin. Kohotin tassuni ja tähtäsin iskuni Lintulumon kasvoihin. Kuului korviavihlova rääkäisy ja Lintulumo luuhistui maahan. Hän huusi tuskissaan ja näytti vapisevan hillittömästi. Verta valui vuolaasti hänen kasvoistaan, eikä sille näyttänyt tulevan loppua. Kun naaras nosti päätään, hän paljasti karmean näköisen toisen puolensa, josta nyt puuttui silmä. Kipu oli varmasti sietämätöntä. Hänen kasvonsa olivat punaisen veren peitossa, samoin kuin minun toinen tassuni. *Itsepähän kerjäsit.* Lintulumo näytti menevän jonkinlaiseen sokkiin, pian hän varmaankin menettäisi tajuntansa. En tietenkään voinut jättää häntä tähän, minun olisi vietävä hänet leiriin. Astahdin naaraan viereen ja nostin hänet niskanahasta ylös. Lintulumo päästi taas rääkäisyn, kun iho hänen kasvojensa lähellä kiristyi.

"Nouse ylös, muuten et selviä. En voi kantaa sinua leiriin yksin", murahdin äkäisesti. En ollut varsinaisesti aikonut repiä häneltä silmää päästä, mutta nyt niin oli käynyt. En kuitenkaan halunnut, että hän kuolisi tänne. Enkä pelkästään itseni takia.

"Nouse ylös, tai kuolet. Saat päättää itse, mutta suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa."

Valkoinen naaras hiljentyi ja kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn. Otin hänen painonsa vastaan ja kuljetin soturin leiriin. Sinne ehdittyämme Lintulumo pyörtyi ja jäi makaamaan sisäänkäynnin luo. Välittömästi kaikki leirin kissat käänsivät katseensa meihin, ja huomasin, että minua todennäköisesti syytettiin tästä. Piti siis keksiä valhe.

"Hakekaa apua! Nyt", murahdin kahdelle lähimmälle soturille, jotka lähtivät viemään velttoa naarasta kohti parantajan pesää. "Olin kävelyllä metsässä, kun törmäsin häneen ja pariin kettuun, joiden kanssa hän taisteli. Sain ajettua ketun tiehensä, mutta se ehti kynsiä Lintulumon silmän irti. Vannon, että jos koskaan enää tapaan ne elukat, saavat ne kokea saman kohtalon."

Tiesin, että tarinani kestäisi vain niin kauan kunnes Lintulumo kertoisi totuuden. Siksi minun olikin varmistettava, ettei hän tekisi sitä. Mutta nyt en voisi tehdä sitä, parantajan pesässä oli liikaa väkeä.

Istuin odottamassa parantajan pesän ulkopuolella. Aioin olla ensimmäinen, jonka Lintulumo tajuissaan tapaisi, jottei hän ehtisi kertoa mitään. En ollut edes varma, seuraisiko siitä minulle mitään, sillä tämä vamma oli tullut taistelussa vahingossa. En kuitenkaan halunnut tulla tunnetuksi siitä. Enkä halunnut, että Vahvamieli tai Uljasroihu tulisi perääni. Lintulumo ei ehkä ollut heille elämänsä tärkeimpiä kissoja, mutta silti perhettä.

"Kalmalilja? Käskit minun ilmoittaa, jos hänen tilassaan tapahtuu muutoksia", naukui juuri pesästä ulos astunut Talvikkimuisto. Olin odotellut tässä jo tovin; yö oli laskeutunut tienoon ylle jo kauan aikaa sitten.

"Onko niitä sitten tapahtunut?" kysyin yrittäen kuulostaa hillitysti huolestuneelta. "En ole aina ehkä ollut kovin hyvä ystävä hänelle, mutta toivon todella, että hän toipuu."

Talvikkimuisto nyökkäsi myötätuntoisesti.

"Hän on heräilemässä. Voit mennä tapaamaan häntä, jos haluat. Olen joitanut hänen silmäänsä - tai sitä, missä se oli - ja olen varma että hän selviää."

Nyökkäsin ja nousin seisomaan.

"Kiitos."

Astuin sisään yrtintuoksuissen pesään. Oli jo hämärää, mutta erotin selkeästi Lintulumon valkoisen turkin pesän toisella reunalla. Istuuduin hänen viereensä ja kiersin häntäni tassujeni ympäri. Toisella puolella hänen kasvojaan oli paksu kerros hämähäkinseittiä.

Lintulumo avasi toisen, jäljellä olevan silmänsä. Heti kun hän tunnisti minut, hän sähähti ja yritti nousta ylös, mutta painoin hänet tassullani maahan.

"Et saa nousta vielä. Et ole vielä täysin toipunut."

"Sinä teit tämän minulle", hän sihahti vihaisesti ja yritti lyödä minua tassullaan, mutta väistin hänet helposti naaraan ollessa tuossa tilassa.

"En. Sen teki kaksi kettua, joilta minä sitten pelastin sinut. Ne kuitenkin ehtivät viedä sinulta silmäsi", naukaisin tyynesti naaraalle. "Tai niin klaani ainakin kuvittelee. Etkä sinä kerro heille totuutta."

Lintulumo sähähti halveksien.

"Sano yksikin asia mikä estää minua tekemästä sitä?"

"No, ensinnäkään siitä ei tule minulle mitään seuraamuksia. Toiseksi, poikasi saattaa sen jälkeen olla vaarassa kuolla toimestani. Kolmanneksi, haluatko todella sellaisen maineen? Menetit silmäsi taistellessa kanssani, ja olit liian heikko?

Minulla on parempi idea. Muistatko, mitä sanoin? Sinun pitää lopettaa Lintulumona oleminen. Ei pahalla, muttet ole enää kovin... lumoava."

Valkoinen naaras yritti jälleen hyökätä kimppuuni, mutta painoin hänet jälleen maahan.

"Ajattele nyt, tämä voi olla sinulle uusi alku! Ja nyt vihaat minua yhä enemmän, mikä tekee sinusta entistä voimakkaamman. Enkä minä tee sinulla mitään, jos pysyt samanlaisena, kuin ennen.

Tiedän kyllä, mitä sinulle tein. Enkä ole ylpeä siitä enkä siihen pyrkinyt. Mutta voin taata, että sinulle on enemmän hyötyä siitä ettet vihaa minua. Voin auttaa sinua kostamaan kaikille niille, jotka ansaitsevat kostosi. Ja minä voin antaa sinulle valtaa, jos vain tuet minua."

Nousin seisomaan ja käännähdin ympäri. Astelin parantajan pesän suulle, mutta pysähdyin ennen kuin astuin ulos.

"Siinäpä sinulle mietittävää. Onneksesi sinulla on aikaa siihen, nyt kun joudut toipumaan täällä."

Katsoin vielä hetken naarasta hilliten sisälläni kasvavan tyytyväisyyden tunteen. Tästä voisi tosiaan kehkeytyä jotain.

Heräsin aamulla aikaisin. En ehkä yhtä aikaisin, kuin edellisenä päivänä, mutta niin aikaisin, ettei aurinko ollut vielä noussut. Olisi aika viedä Pirstaletassu harjoituksiin. Toivoin, että hän oli mennyt aiemmin nukkumaan. En viitsinyt käyttää tavattoman paljoa aikaa hänen herättelyynsä.

Astelin soturien pesästä ulos varoen muiden häntiä ja jalkoja. Aamu oli aivan yhtä kolea ja sumuinen kuin eilen, joskin taivaalla riippuvat pilvet näyttivät uhkaavammilta. Toivottavasti ei alkaisi sataa.

Oppilaiden pesän suulla seisahduin.

"Pirstaletassu, lähdemme harjoituksiin. Nyt."

//Pirstale?

//1479 sanaa

Pirstaletassu, 26.09.2018

Loppuilta vapaata! Tätä minä olinkin odottanut. Ihan ensimmäisenä suunnistin suoraan oppilaiden pesään ja etsin makuualuseni, jolle lysähdin väsyneenä. Siinä makoillessani ja levätessäni mieleeni nousi asiat, joista Kalmalilja oli partion aikana puhunut. Ehkä naaras oli oikeassa. Ehkä hän oli paljon viisaampi mestari kuin muut. Ehkä minun pitäisi vain luottaa häneen ja siihen, että minusta vielä tulisi hänen koulutuksessaan yksi vahvimmista sotureista. Kyllähän minusta sellainen muutenkin tulisi, mutta vähemmän aikaa kuluisi Kalmaliljan opetuksessa. Aloin jo pohtimaan, mitä huomenna olisi tiedossa. Samanlaistako? Vai jotakin muuta? Olin jo saamassa intoani takaisin, jonka aiemmat ennakkoluuloni olivat karkottaneet. Se oli vain hyvä asia. Kyllä minä nyt itsekin ymmärsin, kuinka opin parhaiten. Ja tottahan toki minä halusin oppia ja kehittyä vahvaksi soturiksi.

Jonkun aikaa siinä makoiltuani aloin vilkuilemaan ympärilleni. Sisaruksiani ei näkynyt missään. Kaipa he olivat juuri tällä hetkellä jossain muualla. Olisin kyllä toivonut heidän olevan täällä seuranani. Minulla oli niin valtavasti kerrottavaa heille. Ja heillä ehkäpä myös minulle. Tuhahdin ja nousin ylös. Sujahdin ulos pesän hämäryydestä ja vilkaisin taivaalle. Olin jo aikeissa tehdä jotain, mutta ehkä olisi parasta jo mennä nukkumaan. Ties mitä siitä seuraisi, jos en menisi. Olisi siis parempi mennä nyt. Astelin takaisin oppilaiden pesään omalle sammalvuoteelleni. Käperryin siihen mukavasti ja suljin silmäni. Pian vaivuin uneen.

Heräsin omia aikojani. Haukottelin hieman ja nousin istumaan. Nyt sentään ehtisin sukia turkkiani. Se oli jälleen yön jäljiltä takussa. Suin nopeasti isoimmat takut sileäksi, kunnes nousin hieman venyttelemään. Murahdin tyytyväisenä pitkien unien jälkeen. Oli ollut kannattavaa mennä aikaisemmin levolle.

Eikä aikaakaan, kun oppilaiden pesän suulta kuului tuttu huuto. Tassutin ulos pesästä virkeänä, ainakin virkeämpänä kuin eilen. Katsahdin odottavan näköisenä Kalmaliljaan.

"Mitä teemme tänään?" kysyin. Toisin kuin eilen, minulla ei ollut nyt nälkä. Oli ollut hyvä valinta syödä se mehevä jänis kuoppien kaivelun jälkeen. Se täytti onneksi vieläkin vatsaani. Toivoin tosiaan jotain normaalia, mutten oikeastaan edes tiennyt normaalista. Osittain osasin myös odottaa jotain erikoista harjoitusta. Samapa se mitä tekisimme, kunham se vain auttaisi minua.

//Kalma?

Kalmalilja, 29.09.2018

Kohotin kulmiani hivenen yllättyneenä, kun Pirstaletassu astui reippaasti ulos oppilaiden pesästä häntä kutsuttuani. Selvästi hän oli noudattanut ohjettani ja mennyt aikaisemmin nukkumaan. Tänään en ehkä kuulisi niin paljoa marinaa, oli se sitten sanatonta tai ei.

"Mitä me teemme tänään?" oppilaani kysyi. Toivoin, ettei hän olettanut, että aloitamme jo "oikeita" harjoituksia. Olin jo valmiiksi miettinyt, mitä tänään tekisimme.

"Näet sitten. Seuraa minua, lähdetään", murahdin ja heilautin häntääni. Astelin sitten ulos leiristä harmaa kollioppilas perässäni. Kun olimme kävelleet hetken ajan, kiristin jälleen tahtini juoksuun. Juoksin hiukan nopeammin kuin eilen. Kaikki harjoituksiin menevä aika oli käytettävä hyödyksi, samoin kuin siirtymiset paikasta toiseen. Ainakin Pirstaletassusta tulisi nopeampi juoksija.

Hiljensin tahtiani kun aloimme lähestyä sitä paikkaa, jossa eilen harjoittelimme. Kuoppa oli yhä tallella. Hyvä. Se tulisi tarpeeseen. Pysähdyin kuopan luo ja istuuduin. Pirstaletassu saapui luokseni ja annoin hänelle hetken aikaa tasata hengityksensä.

"Tänään et kaiva kuoppia", naukaisin, mutta ennen kuin oppilas ehtisi innostua, jatkoin. "Haluan sinun täyttävän kuoppani lehdillä. Mutta vain vihreillä, joita ikävä kyllä on vain puiden latvustoissa. Sinun on siis kiivettävä ylös ja tuotava minulle lehtiä. Yksi kerrallaan, muutenhan tämä olisi aivan liian helppoa."

//Pirstale?

//181 sanaa

Pirstaletassu, 30.09.2018

Hyvä, että sain pidettyä suuni kiinni. Mieleni olisi tehnyt päästellä parit hiirenpapanat ja paljon muutakin ulos. Sentään sain pidettyä ne sisällä. Lehtiä kuopan täytteeksi? Vain vihreä lehti kelpaisi Kalmaliljalle. Ja niitäkin pitäisi hakea yksi kerrallaan puusta! Upotin kynteni maahan ja keskityin vain pitämään itseni rauhallisena. Ehkä onnistuin, ehkä en.

"Selvä", naukaisin mahdollisemman tyynesti ja loikin lähimmän lehtipuun luokse. Kuopan kaivaminen ja täyttäminen oli ollut pientä tähän harjoitukseen verrattuna. Oli turhauttavaa ajatella, että tuolla jossain tälläkin hetkellä muut oppilaat saattoivat olla harjoittelemassa saalistusta tai taisteluja ja minä se täällä vain täyttelin kuoppia vihreillä lehdillä, joita piti hakea puusta yksi kerrallaan. Olin kuitenkin eilen ymmärtänyt jotain tärkeää, kiitos Kalmaliljan selityksien. Ilman niitä olisin joutunut kokonaan vihan valtaan. Tajusin kyllä, että näistä olisi minulle apua, mutta kuinka paljon? Auttaisiko tämä minua enemmän kuin normaalit harjoitukset? En kyllä ollut varma normaalista. Ajattelin kuitenkin antaa asian vain olla ja keskittyä tähän tehtävään. Ei auttaisi jäädä murehtimaan erikoisista tehtävistä, se ei ainakaan auttaisi minua soturiksi. Niinpä huokaisin ja lähdin kiipeämään puuhun. Onneksi puun pinta ei ollut kauhean liukas, joten siihen oli melko helppo upottaa kynnet. Lähdin vaivalloisesti kipuamaan lähemmäs yhtä alinta oksaa. Tiesin jo heti, ettei kiipeily ollut minun juttuni. Mieleni olisi tehnyt hypätä heti takaisin maan kamaralle. Kiipeily ei ollut yhtään hauskaa. Siitä huolimatta jatkoin matkaani ja vähän ajan päästä saavutin alimman oksan. Kipusin sille seisomaan ja katselin ympärilleni. Ei vihreitä lehtiä. Niitä ilmeisesti oli vain puiden latvustoissa. Mutta jos joutuisin tällä vauhdilla hakemaan lehtiä yksi kerrallaan puusta ja täyttämään niillä kokonaan ison kuopan, en saisi hommaani valmiiksi moneen päivään. Sysäsin inhottavat ajatukset pois mielestäni.

"Keskity", tuhisin itsekseni ja lähdin kipuamaan ylemmäs. Ehkä en vain ollut löytänyt hyvää tekniikkaa kiipeämiseen. Ehkä sen löytäminen jälkeen sujuisi paremmin ja nopeammin. Voisikohan puun pintaa pitkin loikkia eteenpäin? Silloinhan pääsisi nopeammin latvaan. Ainahan kannatti yrittää. Tarrasin tiukemmin rungosta kiinni ja ponnistin. Irrotin otteeni ja pääsin ylemmäs hyvin nopeasti. Kun olin ottamassa ylempänä puusta kiinni, en saanut otetta. Vihdoin tassuillani ilmaa osumatta puun runkoon.

"Ketunläjät", sihahdin viuhtoen ilmaa. Tassuni tömähti yhdessä vaiheessa puuhun ja sain tarrattua kiinni. Huohotin hetken paikallani. Toivottavasti Kalmalilja ei ollut nähnyt! Mutta nyt olin taas alimman oksan kohdalla. Lähdin kiipeämään uudestaan, nyt paljon hitaammin. En halunnut ottaa virheliikkeitä, sillä ajatus maahan putoamisessa ei miellyttänyt. Etenin hitaasti, mutta varmasti.

Kesti kauan ennen kuin saavutin latvuston, josta löytyi kuin löytyikin vielä vihreitä lehtiä. Niissä ei ollut ainuttakaan kellertävää kohtaa, joten ne varmasti kelpaisivat Kalmaliljalle. Otin yhdestä lehdestä hampaillani kiinni ja irrotin sen oksasta. Se hampaissani lähdin kapuamaan alas puusta. Se sujui ainakin nopeammin kuin ylös kiipeäminen. Kun matkaa maahan oli enää vähän, loikkasin alas puusta neljälle tassulle sulavasti laskeutuen. Tassutin kuopan luokse ja pudotin sen pohjalle yhden vihreän lehden. Ei ollut kauhean hyvä määrä, sillä aikaa yhden lehden saamiseksi kuoppaan oli kestänyt niin kauan. Vilkaisin Kalmaliljan suuntaan.

"Miksen vain voisi tuoda montaa lehteä kerralla? Tämä sujuisi silloin paljon nopeammin", naukaisin mestarilleni. Tietenkin odotin salaa myönteistä vastausta, vaikka uskoinkin saavani kielteisen. Kalmalilja tietenkin pysyisi tässä yhdessä lehdessä, eikä antaisi minun hakea kerralla enempää. "Eikö se olisi paljon järkevämpi tapa?"

Uskoin kuitenkin, ettei ehdottama tapani ollut naaraan mieleen. Hän tietenkin pysyisi omassa tavassaan. Pian hän kuitenkin saarnaisi siitä, miten paljon enemmän yhden lehden haku auttoi minua. Omasta mielestäni ei kyllä auttanut. En kuitenkaan nyt näyttänyt kasvoillani mitään ilmeitä saati tunteita, vaan pyrin pitämään naamani peruslukemilla katsoessani samalla Kalmaliljaa.

//Kalma? Saattaa olla sekavuutta havaittavissa, iha näi varotuksena :'D

// 548 sanaa

Kalmalilja, 24.09.2018

Seurasin katseellani Pirstaletassua, kun oppilaani asteli tuoresaaliskasalle valikoimaan itsellensä syötävää. Olisin voinut itsekin syödä jotain, mutta joku muu varmasti tarvitsi riistaa enemmän kuin minä. Pärjäsin aivan hyvin ilman. Riistaa pitäisi muutenkin alkaa säästämään säiden kylmentyessä. Ei voisi tottua siihen ajatukseen, että aina saattoi syödä itsensä kylläiseksi. Nälkään taas oli pakko tottua, ja mitä aikaisemmin sen aloitin, sitä helpommin selviäisin lehtikadosta. *Kylmyys ei ole tarpeeksi, on oltava nälkäkin.*

Istuessani leirin reunalla katseeni osui Lintulumoon. Hän istui kauempana yksin sukien valkeaa turkkiaan. Monta kuuta sitten tekemäni arvet erottuivat yhä selkeästi hänen kasvoillaan.

En ollut voinut olla huomaamatta sitä, että naaraan ja hänen perheensä välit olivat kiristyneet. Syytä siihen en tiennyt, mutta sen olin aina tiennyt, ettei Lintulumo osannut pitää puoliaan. Varsinkaan Vahvamieltä vastaan. Hän oli aina tehnyt mitä kumppaninsa tahtoi ja hänen elämänsä oli riippunut aivan liikaa siitä sietämättömästä kollista. Yhtäkkiset kylmät välit siis yllättivät minut. Ehkä hän oli viimeinkin tajunnut sen, minkä minä olin huomannut jo kauan aikaa sitten - Vahvamieli ei ollut kaiken sen hännystelyn arvoinen. Se, että Lintulumo oli kumppanilleen vihainen, ei kuitenkaan tehnyt hänestä vahvaa. Viha ehkä antoi voimaa, mutta ei niin paljon, kuin minä sitä tarvitsin. Tarvitsin tukijoita, ja jos Lintulumo ei olisi niin säälittävä, liittoutuisin hänen kanssaan. Minun oli jotenkin tehtävä hänestä sellainen kissa, jonka halusin hänen olevan.

Nousin ylös paikallani ja astelin naaraan luo. Hän selvästi teeskenteli ettei huomannut minua ja jatkoi tassunsa nuolemista.

"Älä teeskentele, ettet tiedä minun olevan tässä", murahdin kylmäkiskoisesti. Lintulumo tuhahti ylimielisesti ja nosti hitaasti sinisen katseensa minuun.

"Ja mitähän asiaa sinulla on?" hän kysyi siristäen silmiään. Jokin soturin olemuksessa oli muuttunut. Hän vaikutti kylmemmältä ja vaikeammin luettavalta.

"Haluan sinut rajapartioon kanssani. Lähdemme sitten, kun oppilaani on saanut levättyä. Hän lähtee mukaamme."

Lintulumo nousi sihahtaen seisomaan ja sivalsi ilmaa hännällään.

"Miksi haluat juuri minut mukaan? Tai ei, älä sano mitään. Aina, kun pyydät minut kanssasi partioon, haluat minun tekevän sinun hyväksesi jotain. Tai sitten sotket minut taas epäonnistuviin juoniisi."

"No, onneksi sinun tahdollasi ei ole väliä", naukaisin hymyillen viileästi. Kiersin leiriä katseellani etsien tummanharmaata kollioppilasta. Pian huomasin hänet loikoilemassa kauempana. "Lähdemme nyt heti. Tule."

Astelin oppilaani luokse ja kuulin Lintulumon seuraavan minua, joskin vastentahtoisesti.

"Tule, Pirstaletassu. Lähdemme rajapartioon, kierrämme Tuuliklaanin ja Varjoklaanin rajat. Tässä on Lintulumo, hän lähtee matkaamme."

Asetuin partion johtoon ja lähdin kulkemaan ulos leiristä kaksikko perässäni.

//Pirstale?

Pirstaletassu, 24.09.2018

Kohotin pääätäni kuullessani askeleiden lähenevän minua. Se siitä rauhasta sitten. Sentään olin saanut edes tämän verran levättyä.

"Tule, Pirstaletassu. Lähdemme rajapartioon, kierrämme Tuuliklaanin ja Varjoklaanin rajat. Tässä on Lintulumo, hän lähtee matkaamme", Kalmalilja sanoi. Tuhahdin, mutta nyökkäsin sitten. Kävin toisen naaraan katseellani läpi, hän oli siis Lintulumo. Lähdin Kalmaliljan perään, joka johti partiomme ulos leiristä. Sisällä oli jokin outo tunne, joku johtui varmaan siitä, että tämä oli ensimmäinen partioni. Yritin pysytellä Lintulumon vierelle, sillä halusin tutkia tuon ulkomuotoa. Ajatukseni kuitenkin harhailivat partiosta aivan muualle. Nimittäin sisaruksiini. Minun pitäisi puhua heidän kanssaan, mieluiten jo tänään. Todella toivoin, että he olisivat oppilaiden pesässä silloin, kun menisin nukkumaan. En myöskään viihtisi jäädä odottamaan heitä myöhään, se kostautuisi kuitenkin aamulla. En tajunnut mikä järki oli herätä niin aikaisin harjoittelemaan. Oliko Kalmaliljan mielestä niin mukavaa, kun menin ensimmäisenä vuoteeseen ja nousin ensimmäisenä ylös. Minulle ei jäänyt yhtään aikaa muiden oppilaiden kanssa ystävystymiseen. Tai no, ystävystymiseen ja ystävystymiseen. Olin jo päättänyt pentuna, että minusta vielä tulisi joskus Kuolonklaanin päällikkö. Minusta kyllä tulisi vielä joskus päällikkö. Ja siihen tarvitsisin luultavasti hyviä suhteista toisten kanssa. Kenties se auttaisi asiaa.

Havahduin ajatuksistani nykyhetkeen. Olimme jo ravanneet jonkin verran. Raja tulisi varmaan pian vastaan. Olihan rajapartioonkin pääseminen jotakin. Halusin kuitenkin jo taistelemaan. Ja saalistuskin kelpaisi. Katseeni vaelsi lähiympäristössä. Olikohan muilla oppilailla tällaista? Vilkaisin Kalmaliljaa ja tuhahdin hiljaa. Ei voinut olla.

//Kalma?

Kalmalilja, 24.09.2018

"Minä kuulin tuon", tokaisin oppilaani tuhahdukselle. Jälleen hän vaikutti tyytymättömältä. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä syystä, mutta voisimmehan me mennä takaisin leiriinkin jos arvon herra ei viihdy. Tämän takia oppilaiden ei anneta tehdä päätöksiä; he eivät ymmärrä omaa tai muiden parasta. Minä taas en muuta halunnutkaan, kuin että Pirstaletassusta tulee klaanin parhaimpia sotureita. Ja hänestä tuleekin, jos se minusta on kiinni.

Pirstaletassu oli neljäs oppilas, jota koulutin. Ensimmäinen oli Vuoritassu, joka sattui kuolemaan. Oli ehkä epäkunnioittavaa olla vihainen hänelle siitä, että hän kuoli, mutta sen takia minusta ei voinut tulla Pimeystähden taikka Raetähden varapäällikköä. Seuraava oppilaani oli ollut Uljasroihu. Hänen isänsä oli kouluttanut häntä yhtä aikaa kanssani ja vastoin omia metodejani. Lisäksi Uljasroihusta oli huokunut epäkunnioitus minua kohtaan. Mutta omapa on menetyksensä. Pitäisin huolen, että Pirstaletassusta tulisi tasokkaampi soturi kuin hänestä.

Uljasroihun jälkeen olin ollut Vihapyörteen mestari, josta ei sinänsä ollut mitään erityistä kerrottavaa.

Ajatuksissani olin johtanut partion Tuuliklaanin rajaa pitkin jo melkein ukkospolun reunalle. Vilkaisin taakseni kohdaten oppilaani katseen. Hän oli ylittänyt ukkospolun jo pari kertaa silloin, kun olimme kiertäneet yhdessä reviirin läpi. Silti oli parasta pitää häntä tiiviisti silmällä, kuten oppilaita aina. Pirstaletassu tuskin oli poikkeus.

Saavuimme kaksijalkojen mustan, löyhkäävän polun luo. En ollut koskaan tottunut sen ällöttävään katkuun ja nyrpistin nenääni. Miten kaksijalat edes pystyivät tuottamaan tällaista hajua? Se oli täysin epäluonnollista, samoin kuin ukkospolulla silloin tällöin juoksevat hirviöt. Niiden jalat olivat oudot ja pyöreät ja niiden turkki oli luonnottoman värinen ja kiiltävä. Pimeän aikaan niiden silmät valaisivat koko tienoon ja silloin tuli olla erityisen tarkka siitä, etteivät ne nähneet polun reunalla odottavia kissoja. Ukkospolku oli oikea vitsaus.

"Pirstaletassu, kerrohan minulle, miten ylität ukkospolun oikeaoppisesti? Mitä sinun tulee huomioida ennen ylitystä ja sen aikana?"

Käänsin katseeni oppilaani suuntaan. En ollut varsinaisesti opettanut sitä hänelle, vain ohimennen silloin kun olimme sen ensi kertaa ylittäneet. Nyt Pirstaletassulla oli kuitenkin hyvä tilaisuus osoittaa päättelykykynsä ja älynsä.

//Pirstale?

Pirstaletassu, 24.09.2018

Saavuimme ukkospolun luo. Sen inhottava katku sai minut nyrpistämään nenäni ja siristelemään silmiäni.

"Pitää tietenkin katsoa molempiin suuntiin hirviöiden varalta ennen kuin lähden ylittämään ja sitten kun reitti on selvä, juoksen ukkospolun yli niin nopeasti kuin pääsen, enkä pysähdy matkalla", naukaisin ensimmäiset mieleeni tulleet asiat. En tiennyt oliko vastaus sellainen mitä Kalmalilja minulta oikein odotti, mutta sai luvan kelvata. Olinhan ylittänyt ukkospolun vain pari kertaa aiemmin. Toisaalta, kyllähän niiden jälkeen pitäisi jo tietää. Ukkospolku oli karmiva paikka. Ensinnäkin, se löyhkäsi pahalle ja tuntui tassujen alla omituiselta. Toiseksi, sillä liikkui joskus hirviöitä. Jos sellaisen alle jäisi, ei varmanakaan selviäisi hengissä. Onneksi ne hirviöt sentään pysyttelivät ukkospolulla, eivätkä poikenneet muualle. Ajatuskin karmi, jos pitkin Kuolonklaanin reviiriä liikuskelisi isoja hirviöitä.

Olin taas uppoutunut ajatuksiini. Ravistelin päätäni ja keskityin odottamaan Kalmaliljan sanoja. Vilkaisin myös samalla Lintulumoon. Aikoiko naaras pysytellä koko partion ajan hiljaa? Sitten siirryin takaisin katsomaan Kalmaliljaa. Äkkiä mieleeni lipui ajatus kuoppien kaivelusta. Entä jos naaras ei olisi tyytyväinen vastaukseeni ja laittaisi minut taas kaivamaan kuoppia? Ei, ei hän niin tekisi. Ainakaan toivottavasti. Olisin tuhahtanut omille ajatuksilleni, mutten viitsinyt näiden kahden soturin seurassa. Ajattelinpa taas järkevästi. Jouduin taas havahduttamaan itseni nykyhetkeen ja todella keskittymään pysymään täällä, eikä ajatuksissa.

//Kalma?

Kalmalilja, 24.09.2018

Punnitsin hetken ajan Pirstaletassun vastausta. Se oli mielestäni tarpeeksi kattava ja olin hänen vastaukseensa tyytyväinen.

"Hyvä vastaus", myönsin nyökäten hyväksyvästi tummanharmaalle, nuorelle kollille. "Kun ylitämme ukkospolkua, on tärkeintä pysyä valppaana koko ylityksen ajan, niin alussa kuin toisella puolellakin. Ensimmäiseksi tarkistetaan, onko hirviöitä tulossa kummastakaan suunnasta, aivan kuten sanoit. Tämän jälkeen voimme lähteä ylittämään polkua. Polulla on edettävä nopeasti ja pidettävä silmät ja korvat auki. Hirviöt ovat arvaamattomia, ja ne voivat iskeä minä hetkenä hyvänsä. Niitä ei pidä koskaan aliarvioida, ja vaikkei niitä näkyisi lähettyvillä, on oltava varovainen."

Astuin aivan ukkospolun reunalle ja katsahdin kumpaankin suuntaan. Ensin vasemmalle, sitten oikealle. Ohitsemme oli äsken juossut yksi kirkkaanpunainen hirviö, mutta nyt en nähnyt yhtäkään lähettyvillä. Heilautin siis häntääni merkiksi seurata ja lähdin ylittämään ukkospolkua. Nyt sen pinta ei ollut polttavan kuuma kuin helteisimpinä viherlehden päivinä, vaan pikemminkin kylmä. En pitänyt ukkospolun pinnastakaan, se tuntui inhottavalta ja jotenkin tarrasi tassunpohjiini. Kurtistin harmissani kulmiani ja riensin nopeasti toiselle puolelle. Sinne päästyäni varmistin, että Pirstaletassu ja Lintulumo olivat tulleet yli.

"Polun toisella puolella tulee varmistaa, että kaikki partion jäsenet ovat päässeet turvallisesti ukkospolun yli. Tämän jälkeen on hyvä poistua sen luota mahdollisimman nopeasti. Hirviöt saattavat joskus huomata polun reunalla olevat kissat ja hyökätä niiden kimppuun."

Pian jatkoimme jälleen matkaa. Tarkkailin aina vähän väliä partiotani. Pirstaletassu vaikutti olevan yhä hiukan tyytymätön siitä mistä nyt olikaan tyytymätön, Lintulumo taas näytti hiukan äreältä ja kylmäkisoiselta. Minun olisi puhuttava hänen kanssaan ja saatava hänet jaloilleen. Tuollaisena hänestä ei olisi mitään hyötyä minulle, vaikka parempaan suuntaan hän olikin jo menossa. Ainakaan hän ei enää käyttäytynyt niin kamalan ystävällisesti kuin ennen. Kuolonklaanissa se oli tieteniin vain hyvä, klaanissa silmätikuiksi jutuivat helposti ne, jotka pitivät yllä lämpimiä välejä jokaiseen kissaan johon törmäsivät. Olin oppinut, että Kuolonklaanissa piti olla kylmä ja tunteeton. Niin pärjäsi parhaiten. Heikot ja tunteelliset kissat eivät koskaan päässeet varapäälliköiksi saati päälliköiksi. Heidän piti olla vahvoja.

Saavuimme piakkoin Varjoklaanin rajalle. Heidän löyhkäävät hajumerkkinsä haistoi jo kaukaa. Varjoklaanin reviiri oli märkää ja soista, enkä ymmärtänyt miten he pystyivät elämään siellä. Metsästäminen oli varmasti haastavaa kostealla pohjalla, vaikka olinkin kuullut, että he saalistivat paljon erilaisia liskoja ja sammakoita. Kaikki kuitenkin tiesivät, että lehtikadon aikaan Varjoklaani kärsi eniten nälästä.

Jonkin matkaa kuljettuamme Varjoklaanin rajaa pitkin käännähdin ympäri.

"Rajamme Varjoklaanin kanssa loppuu tähän. Käännytään takaisin", naukaisin ja otin jälleen paikkani partion johdossa. Katsahdin jälleen oppilastani. Minua ärsytti Pirstaletassun asenne. Hänen olisi korjattava se piakkoin, tai hänen koulutuksestaan ei tulisi mitään. Motivaatio oli tärkeintä, ja jos hän ei uskonut minuun tai tapoihini kouluttaa häntä, voisi kestää kauemmin opettas hänelle kaikki tarpeellinen.

"Pirstaletassu, syystä tai toisesta vaikutat jotenkin äkäiseltä. Mistähän tämä mahtaa johtua?" kysyin vilkaisten taakseni. "Äläkä valehtele minulle. Siitä ei ole mitään hyötyä. Emme koskaan pääse eteenpäin, jos et kerro mikä mättää. Mikä minussa mättää."

//Pirstale?

Pirstaletassu, 23.09.2018

Jokainen karvani kihisi vihaa. Jouduin koko ajan rauhoittelemaan itseäni. Ensin Kalmalilja herättää minut kesken unien, sitten laittaa kaivamaan kuoppaa pitkän ajan ja sitten yhtäkkiä laittaakin täyttämään sen ja kaivamaan uuden muualle. Kynteni porautuivat niin syvälle maahan kuin kykenivät, jotta pystyin pysymään paikallani. Onneksi osasin jo hallita tunteitani - varsinkin vihaani. Olin oppinut siihen pentuaikoinani, ja niistä tosiaan oli nyt hyötyä. Ainakin turkkini pysyi tasaisena, enkä varmaankaan vaikuttanut päällepäin ollenkaan ärtyneeltä.

"Selvä", naukaisin niin mitään sanomattomalla äänellä kuin suinkin osasin ja aloin täytämään kuoppaa. Kauhoin tassullani kuopan viereen kasaantunutta maata kaivamaani kuoppaan. Tämä se tosiaankin opetti kärsivällisyyttä, joopa joo! Ei sitten yhtään järkevämpää tekemistä ollut? Toiset harjoittelivat saalistusta ja toiset taistelua, minä se vain täällä kaivoin kuoppia mestarini mieliksi. Saalistusta ajatellessa mahani murahti, nälkä kurni yhä kovempana. Melkoista ajan tuhlausta vain täytellä kuoppia! Nytkin olisin voinut ihan hyvin olla nauttimassa makoisasta jäniksestä sisaruksieni kanssa. Mutta ei. Täällä minä vain täytin kuoppaa.

Sain viimeinkin kuopan täytettyä, se onneksi sujui nopeammin kuin kaivaminen. Tamppasin vielä täytetyn kuopan päällä, kunnes katsahdin mestariini.

"Kelpaako?" kysyin, vaikkei minua oikeastaan edes kiinnostanut kelpasiko työnjälkeni vai ei. Naaras saisi kyllä itse parannella, jos ei kelpaisi. En jäänyt kuuntelemaan vastausta, vaan jatkoin uuden kuopan kimppuun. Jos halusin jäniksen kimppuun vielä tämän päivän puolella, pitäisi kaivaa nopeasti. Naarashan halusi tästä syvemmän kuin ensimmäisestä. Aloin kaivamaan toista kuoppaa vauhdikkaasti ja mahdollisimman nopeasti.

//Kalma?

Kalmalilja, 23.09.2018

"Kunhan se on täynnä", murahdin nuolaisten ohimennen tassuani. Olin huomannut, että Pirstaletassu oli hiukan tyytymätön harjoitustuokiooni, mikä tietenkin oli odotettavissa. Nuoret kissat eivät monesti ymmärtäneet, mikä oli paras tapa edetä. Missään asiassa. Minä taas olin kouluttanut jo muutaman oppilaan ja tiesin siis mitä tein. Lisäksi olin klaanin kokeneimpia sotureita. Oppilaani oli vain tajuttava, että minä tiesin häntä paremmin, miten hänet tulisi kouluttaa. Hän varmasti ajatteli, että halusin vain olla ilkeä, mutta minä halusin aina vain kouluttaa mahdollisimman taitavia sotureita. Sysisydän tuskin osasi kouluttaa oppilastaan niin kuin minä. Oppilaamme kasvoivat yhtä aikaa, joten voisin samalla verrata, kummasta tulisi parempi soturi.

"Jostain syystä minusta tuntuu, että tekisit mieluummin jotain muuta. Saalistaisit tai taistelisit", naukaisin mietteliäästi katsellen, miten oppilas kaivoi uutta, syvempää kuoppaa. Hän heitti tarmokkaasti hiekkaa taakseen ja kuopien maata nopeammin kuin aiemmin.

"Sinusta niin kai olisi parempi. Mutta jos ajattelet niin, olet kovin naiivi. Sinä et ole ensimmäinen oppilas, jota koulutan. Lisäksi minulla on huomattavan paljon enemmän elämänkokemusta kuin sinulla. Sinä olet vasta oppilas, joten miten sinä voisit paremmin tietää, mikä on sinulle parhaaksi?"

Nousin seisomaan ja astelin hitaasti Pirstalepennun luo ja istuuduin häntä vastapäätä hiljalleen kasvavan kuopan reunalle.

"On sotureita, jotka osaavat taistella. Mutta siihen se jääkin. He eivät osaa mitään muuta, kuin saalistuksen ja taistelun. He eivät osaa odottaa, sillä heiltä puuttuu kärsivällisyys. Eivätkä he osaa ajatella kuin yhdellä, omalla tavallaan taistellessa. Eivätkä he osaa keskittyä kunnolla. He osaavat ehkä hutkia tassuillaan ja purra, mutta se ei tee soturista taistelijaa. Oikean taistelijan tekevät tärkeät ominaisuudet, kuten rohkeus, päättelykyky ja kekseliäisyys. Lihakset ja massa ovat vain plussaa, mutta eivät välttämättömiä. Taistelussa ja saalistuksessa on kyse muustakin, ja toivon, että joskus ymmärrät tämän harjoituksen kehittävän sinussa sitä muuta."

Jonkin ajan kuluttua Pirstaletassun kuoppa vaikutti tarpeeksi syvältä. Se oli jonkin verran syvempi, kuin aiempi ja tällä kertaa hän oli kaivanut nopeammin.

"Hyvä, riittää. Itse asiassa haluankin kuoppani tuon puun juureen", nyökkäsin erään männyn suuntaan. "Täytä siis tämä kuoppa ja kaiva minulle uusi, syvempi kuoppa."

//Pirstale? :D

Pirstaletassu, 23.09.2018

Kuuntelin Kalmaliljan sanoja, ehkä hän oli oikeassa. Hän oli sentään kouluttanut aiemminkin oppilaan ja oli yksi klaanin kokeneimmista sotureista. Hänen puheissaan oli kyllä jotakin perää, mutten ainakaan näyttänyt naaraalle, että olisin muka edelleenkään kuopan kaivelun kannalla. Mutta ehkä olin jo pikkuhiljaa tajuamassa, mihin naaras tällä kaikella pyrki.

"Täytä siis tämä kuoppa ja kaiva minulle uusi, syvempi kuoppa", Kalmalilja naukui, joka oli jo ihan odotettavissakin. Nousin ylös kaivamastani kuopasta ja aloin lappamaan maata täytteeksi. Oikeastaan Kalmaliljan puheet olivat vakuuttaneet minut jo miltei kokonaan, että tässä oli jotain järkeä. Niinpä en sanonut mitään, vaan suhtauduin asiaan ihan normaalisti. Kiukku oli tiessään ja pystyin nyt keskittymään enemmän oleelliseen.

Kului taas aikaa, kunnes sain kuopan täytettyä. Astelin männyn luokse ja aloin kaivamaan kuoppaa sen juureen. Kumma kyllä, minua ei ärsyttänyt lähes yhtään. En kaivanut enää niin nopeasti kuin edelliset kuopat olin kaivanut, sillä väsymys alkoi painaa tassuissani. Yhdessä vaiheessa veinasin jo päästää haukotuksen, mutta sain sen onneksi keskeytettyä. En aikoisi näyttää Kalmaliljalle väsymystäni. Ehkä hän sitten ajattelisi, että olisin kaivanut kuoppia kylliksi ilman väsymystä hyvällä tahdilla ja päästäisi minut lepäämään? Jos joutuisin kaivamaan vielä yhdenkin kuopan, nukahtaisin varmaan pystyyn! Yritin lisätä tassuihini vauhtia, muttei se ihan onnistunut. Hyvä, että jaksoin edes tämän vertaa. Olin kyllä jo vahva ja voimakas, mutta tiesin, etten ollut vielä niin vahva, mitä tulisin joskus olemaan. Ja muutenkin, pentuna ei kauheasti mitään näin raskasta tehty. Korkeintaan raahattiin tuoresaalista pentutarhalle tai palloteltiin sammalpallolla. Ja siinä kaikki. Nyt olin jo melko poikki, kun en ollut näin raskaaseen ahertamiseen tottunut. Vilkaisin Kalmaliljan suuntaan kuin odottaen hänen sanovan, että mä riittäisi jo.

//Kalma?

Kalmalilja, 23.09.2018

Huomasin, että Pirstaletassun tahti oli alkanut hiukan hidastua. Tai ei edes hiukan, oppilas näytti jo aika väsyneeltä. Olin hiukan yllättynyt, eihän hän ollut kovin montaa kuoppaa joutuut kaivamaan, mutta en ehkä ollut arvioinut realistisesti hänen jaksamistaan. Nuori kollihan oli kuitenkin hädin tuskin kuusi kuuta vanha. Ehkä alussa olisi hyvä ottaa hiukan kevyemmin.

Katsahdin taivaalle ja huomasin, että aurinko oli jo noussut korkealle. Aika oli kulunut nopeampaa kuin olin luullut. Partioita oli varmasti jo liikkeellä ja klaanin kissat olivat heränneet. En tietääkseni ollut ilmoittautunut yhteenkään partioon, mutta voisin käydä myöhemmin oppilaani kanssa rajapartiossa, joskin lyhyessä sellaisessa. Hän oli kuitenkin vielä kokematon. Metsästyspartio ei vielä ollut edes vaihtoehto, sillä enhän minä partion aikana voisi alkaa opettamaan hänelle mitään.

Tarkkailin vielä hetken ajan tumman kissan liikkeitä hänen kaivaessaan kuoppaa syvemmäksi. Pian se oli jo niin syvä, että hän olisi mahtunut sinne seisomaan eikä hänen päänsä olisi yltänyt maanpinnan yli. Olin tyytyväinen siihen, että hän näytti jo hiukan ymmärtäneen, mitä ajoin tällä takaa. Ainakin hän edelleen jatkoi kuuliaisesti kaivamistaan.

"Riittää", murahdin ja astahdin eteenpäin oppilaani luo. "Sitä ei tarvitse täyttää. Kiitos kuopasta. Lähdemme leiriin, sillä näytät väsyneeltä enkä halua kuluttaa sinua puhki. Älä kuitenkaan oleta, että jatkossa selviät näin helpolla. Huomenna sinun on mentävä nukkumaan aiemmin, jotta olet virkeä kun lähdemme harjoituksiin. Samaan aikaan kuin tänään."

Sen sanottuani käännähdin ympäri ja lähdin juoksemaan nopeaa tahtia takaisin leiriin. Mitä suotta hidastelemaan, tämän jälkeen Pirstaletassu pääsisi kuitenkin lepäämään, ainakin hetken ajaksi. En halunnut haaskata tätä mahdollisuutta kasvattaa oppilaan kuntoa kävelemällä leiriin. Vilkuilin aina vähän väliä taakseni varmistaen, että kolli oli edelleen perässäni.

Leiriin saapuessani astelin syrjemmäs viittoen Pirstaletassun mukaani. Istuuduin alas ja kietaisin häntäni tassujeni ympärille.

"Saat syödä nyt. Sen jälkeen saat levätä siihen asti, kun minä pyydän sinut rajapartioon. Tuona aikana haluan sinun myös käyvän katsomassa klaaninvanhimpia. Kysy tarvitsevatko he apua jossain, mutta älä tee mitään liian työlästä. Haluan, että olet hereillä, kun lähdemme partioon."

//Pirstale?

Pirstaletassu, 24.09.2018

Helpotuksekseni se oli viimeinen kuoppa, minkä kaivoin. Ainakin viimeinen tänään. Kun lähdin juoksemaan mestarini perässä takaisin leiriin, jouduin ponnistelemaan pysyäkseni naaraan vauhdissa. Miksi naaras halusi minun väsyvän näin paljon? Menisin kyllä ihan mielelläni aikaisemmin nukkumaan, jos huomenna olisi yhtä rankka päivä. Eikä tämä edes tainnut olla vielä tässä. Murahdin hiljaa nähdessäni leirin suuaukon, sentään minua odottaisi seuraavaksi lepo.

Seurasin Kalmaliljan perässä leirissä vähän syrjemmälle. Naaras kertoi, mitä tänään olisi vielä luvassa. Sentään pääsisin vihdoinkin syömään.

"Selvä", hymähdin vastaukseksi ja lähdin tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Päästin ennen tuoresaaliskasalle pääsyä makean haukotuksen ja siristelin silmiäni. Valikoin kasasta itselleni jäniksen. Ehkä tästä olisi ollut syötävää jollekin toisellekin, mutta minä ansaitsin jäniksen ihan yhtälailla kuin muutkin. Jänis hampaissani astelin syrjemmälle ja asetuin syömään maukasta ateriaani, erittäin hyvällä ruokahalulla.

Maukkaan aterian jälkeen olin jo asettumassa mukavammin lepäämään, kunnes muistin Kalmaliljan antamat ohjeet. Lähdin jolkottelemaan klaaninvanhimpien pesää kohti ja pian sujahdinkin jo sisään. Räpyttelin silmiäni, jotta ne tottuisivat hämäryyteen.

"Tarvitsetteko jotain?" kysyin mennen heti suoraan asiaan.

"No pari hiirtä ei olisi pahitteeksi", Pikkuvarjo naukaisi. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.

"Ja sinä haluat tietysti sen toisen hiiren", tuhahdin katsahtaen Mustakoipeen ja lähdin tuoresaaliskasalle. Yhtä hyvin voisin hoitaa tämän nopeasti ja päästä sitten lepäämään kauemmaksi aikaa. Nappasin tuoresaaliskasasta kaksi hiirtä hampaisiini ja kiikutin ne klaaninvanhimpien pesään. En ymmärtänyt, miten klaaninvanhimmat jaksoivat kököttää hämärässä pesässä päivät pitkät. Sitten kun olisin itse klaaninvanhin, en maleksisi missään pesässä, vaan mieluummin nauttisin raikkaasta ilmasta. Ja täällä kaiken lisäksi vielä haisi pahalta!

Astelin ulos pesästä ja etsin itselleni hyvän paikan loikoiluun. Oli ihan mukavaa päästä vain lepäämään. Laskin pääni etutassujeni päälle ja suljin jopa silmäni. En tietenkään aikonut tässä alkaa nukkumaan, mutta voisin hetkisen levätä näin. Tuhahdin. Vielä pitäisi sinne partioonkin lähteä.

//Kalma?

Kalmalilja, 23.09.2018

Heräsin aikaisin aamulla soturien pesässä. Raotin väsyneesti silmiäni ja huomasin, ettei aurinko ollut vielä noussut. Murahdin itsekseni äkäisesti. Inhosin aikaisin heräämistä, mutta nyt kun kerran olin jo valveilla, voisin tehdä jotain hyödyllistä.

Nousin istumaan ja nuolaisin nopeasti rintaani. Muut soturit eivät vielä olleet heränneet, mutta aamupartio lähtisi kuitenkin varmasti pian. Siihen en kuitenkaan aikoisi jäädä, sillä minun olisi koulutettava oppilastani. Minusta oli tullut yhden Kostohengen pennun - nykyisen Pirstaletassun - mestari. Myös Sysisydän oli saanut oppilaan samaisesta pentueesta. Kenties voisimme joskus kouluttaa heitä yhdessä, vaikka yleensä teinkin sen mieluummin yksin. Minulla oli omat menetelmäni, enkä ollut varma oliko tyttärelläni menetelmiä ollenkaan. Emme muutenkaan ehkä olleet tällä hetkellä niin hyvissä väleissä.

Astelin ulos soturien pesästä. Ilma tuntui hiukan kolealta ja kauempana näkyi ohutta sumua; lehtisade oli saapunut lämpimän viherlehden jälkeen. Yön aikana näytti sataneen, sillä siellä täällä oli pieniä, liejuisia lätäköitä. Puiden lehdet olivat saaneet kellertävän värin, ja osa niistä leijaili jo hiljalleen maahan kevyen tuulen tuivertaessa. Harmahtavalla taivaalla lensi parvi lintuja jonnekin lämpimimmille seuduille tulevaa kylmää lehtikatoa pakoon. Pian pieneläimetkin alkaisivat horrostaa ja riistaa olisi yhä vähemmän.

Seisahduin oppilaiden pesän ulkopuolella. En tiennyt Pirstaletassusta paljoa mitään. Tiesin vain sen, että hän oli Kostohengen ja edesmenneen Kuutihkun poika, sekä sen miltä hän näytti. Pian näkisin, minkälainen hän oli luonteeltaan. Edellinen oppilaani ei ollut ollut parhain mahdollinen uhmakkaan luonteensa kanssa, joten toivoin nykyiseltä enemmän kuuliaisuutta ja kunnioitusta. Minä olin sentään hänen mestarinsa, hänen sukulaisensa sekä yksi klaanin kokeneimmista ja eittämättä parhaista sotureista.

"Pirstaletassu!" huusin kireästi oppilaiden pesään. Aivan sama, heräisivätkö muutkin samalla. Kunhan vain oma oppilaani tulisi ja äkkiä tulisikin.

"Me lähdemme harjoituksiin ja teemme sen nyt heti. Jos et tule tällä hetkellä, saat siivota loppupäivän klaaninvanhimpien pesää."

//Pirstale?

Pirstaletassu, 23.09.2018

Hätkähdin hereille kuullessani pesän suuaukolta kireän huudon. Mihin minua nyt näin aikaisin tarvittaisiin? Räpyttelin unisena silmiäni pesän hämäryydessä. *Tuskin mitään vakavaa*, ajattelin ja painoin pääni sammalille yrittäen jatkaa unia, jotka joku oli ikävästi keskeyttänyt.

"Me lähdemme harjoituksiin ja teemme sen nyt heti. Jos et tule tällä hetkellä, saat siivota loppupäivän klaaninvanhimpien pesää", kuului oppilaiden pesän suuaukolta uudestaan. Koska klaaninvanhimpien pesän siivoaminen ei erityisemmin kiinnostunut, päätin nousta ylös. Tassutin toisten häntiä varoen ulos hämärästä pesästä. Mestarini oli varmasti herättänyt minun lisäkseni myös liudan muita oppilaita.

"Tullaan", maukaisin ennen kuin sujahdin ulos pesästä. En oikein tiennyt mitä Kalmalilja oli kissojaan, olinhan tavannut hänet vain pentuna pikaisesti. Nyt kun minusta oli tullut oppilas, kuten kahdesta muustakin sisaruksestani, olin saanut mestariksekseni Kalmaliljan. Oli naaras sentään varmasti parempi mestari kuin Kojoottivirne. Kostohengen ja Kojoottivirneen välillään taisi olla jotain, tai siltä se oli ainakin pentuna vaikuttanut.

"Taisteluako? Vai saalistusta?" kyselin naarassoturilta. Harjoituksiinhan tässä oltiin menossa, mutta mitä sitä sitten harjoiteltaisiin, sitä en tiennyt. Vai harjoittelisimmeko kenties kiipeämistä tai jotakin muuta? Katsahdin Kalmaliljaan hivenen kysyvästi ja odottava katse silmissäni. Mahassani hieman murahti samalla, nälkä kurni jo. Vilkaisin nopeasti tuoresaaliskasan suuntaan, mutta se oli melko tyhjillään. En uskoisi, että pääsisin syömään ainakaan heti. Yritin sivuuttaa hiljattain esiin hiipivän nälän ja keskittyä siihen, mitä Kalmalilja tulisi sanomaan. Yritin myös samalla sukia sileäksi turkissani sojottavia takkuja, jotka olivat muodostuneet yön aikana pyöriessä. Toivoin todella, että menisimme harjoittelemaan taistelua. Olin odottanut sitä jo pitkään!

//Kalma? Apuaa tuntuu nii oudolta kirjottaa taas :'D

Kalmalilja, 23.09.2018

Katselin, miten Pirstaletassu asteli väsyneen oloisena ulos oppilaiden pesästä. Oli hän sentään tullut, vaikkei aluksi ollutkaan vaikuttanut siltä. Oppilaan väsymys oli ymmärrettävää, olihan aamu vasta alkamassa, mutta en voisi sallia sen vaikuttaa hänen koulutukseensa. Käännähdin lähtiäkseni ulos leiristä, mutta pysähdyin kuullessani oppilaan äänen takaani.

"Taisteluako? Vai saalistusta?"

Kasvoilleni piirtyi vieno hymy kuullessani Pirstaletassun kysymyksen.

"Ei", vastasin yksinkertaisesti ja lähdin kulkemaan ulos leiristä. Heilautin lyhyesti häntääni merkiksi seurata ja pian kuulin nuoren kollin askelet takaani. Minulla oli ajatus siitä, mitä tekisimme. Ja vaikka oppilaani ei siitä välttämättä pitäisi, se auttaisi häntä kun myöhemmin aloittaisimme saalistuksen ja taistelun harjoittelun. Niitä ei koskaan tulisi harjoitella heti; ensin tulee luoda hyvä pohja näille taidoille.

Kiristin tahtiani nopeaan juoksuun. Etenin nopeasti, mutta pidin huolen, että oppilaani pysyi perässäni. Juoksimme läpi Kuolonklaanin reviirin, tunsin kostean ilman kasvoillani. Jonkin ajan kuluttua saavuimme sopivalle aukealle ja pysähdyin. Istuuduin ja odotin, että Pirstaletassu sai tasattua hengityksensä.

"Minulla on sinulle tehtävä. Tarvitsen kuopan ja sinä saat kaivaa sen", naukaisin hetken kuluttua ja nyökkäsin maata edessäni. Maaperä oli kaivamiseen sopivaa, se oli hiekkaista ja kosteaa.

"Saat lopettaa vasta, kun annan luvan."

//Pirstale? Älä sit jooko skippaa niitä viel pois harjoituksista tai mitää :D

Pirstaletassu, 23.09.2018

Ei? Mestarini vastaus kysymykseeni oli ollut vain ei. Ei taistelua. Ei saalistusta. Mitäs sitten? Jotain kiipeilyäkö vai? Mietin monenlaisia vaihtoehtoa juostessani Kalmaliljan perässä ja yrttäen pysyä hänen vauhdissaan. Mihin sitä paitsi olimme edes menossa?

Kuoppa? Mihin ihmeeseen tuo naaras tarvitsi kuoppaa? Oliko soturi seonnut lopullisesti? Karistin ajatukset pois mielestäni, ja vaikka kuinka inhottavalta tuntuikin saada kynsien väliin maata ja ruohoa sekä kuivuneita lehdenriekaleita, aloin kaivamaan maahan kuoppaa kaksin tassuin. Onneksi sentään kaivaminen oli helppoa. Maa oli hiekkaista ja kostetaa, kaivaminen kävi nopeasti. Kaivaessani kuoppaa mietin Kalmaliljan opetustyyliä. Miten tämä voisi opettaa minulle mitään? Osasinhan minä tietysti kuopan kaivaa! Aloin jo hieman ärtymään. Olisi luullut, että naaras olisi hyvä mestari, mutta eipä paljoa siltä vaikuttanut.

Kaivoin ja kaivoin kuoppaa odottaen koko ajan, että saisin lopettaa. Olin ensin kuvitellut mestarini haluavan vain pienen kuopan, mutta nyt kuopasta alkoi muodostua jo melko iso. Pitäisikö minun kaivaa niin syvä kuoppa, että jäisin sinne itse loukkuun? Melkein naurahdin omille ajatuksilleni, mutta sain pidettyä itseni kurissa. Jatkoin kuopan kaivamista hiljaisuudessa.

//Kalma?

Kalmalilja, 23.09.2018

Katselin vienosti hymyillen oppilastani, joka uurasti kaivaen maata. En uskonut, että hän vielä osaisi arvostaa tätä harjoitusta. Yleensä oppilaat halusivat suoraan taistelemaan tai saalistamaan, mutta se ei ollut niin helppoa. Ensin oli osattava olla kärsivällinen ja sisukas. Eivätkä ne olleet ainoat asiat, mitä kuoppien kaivaminen opetti; tietenkin se paransi kuntoa, varsinkin, kun sitä tekee koko päivän.

Jonkin ajan kuluttua nousin ylös haukotellen. Aurinko oli jo noussut taivaanrantaan. Valitettavasti se ei enää tuottanut lämpöä samalla tavalla kuin viherlehden aikaan.

"Selvä, ehkä tämä riittää. Mutta muutinkin mieleni. Haluan kuoppani tuonne", naukaisin osoittaen hännälläni ketunmitan päähän. "Ja haluan siitä syvemmän. Joten täytä tämä ja kaiva minulle uusi, ole hyvä. Tämä opettaa sinulle kärsivällisyyttä, ja sitä sinä todella tarvitset ennen kuin voimme alkaa harjoittelemaan yhtään mitään."

//Pirstale?

Kalmalilja, 31.07.2018

Katsoin viileästi hymyillen Kostohengen ja hänen pesueensa perään, kun joukkio asteli jonnekin soturien pesän vierelle, mitähän lie tekemään. Tuo kolmikko kiinnosti minua, eikä vain siksi, että he olivat Kielomyrkyn pennun pentuja. He olivat nuoria, ja vielä tietämättömiä klaanin asioista, mikä taas tarkoitti sitä, että heistä ainakin joku voisi alkaa liittolaisekseni. Tai mieluummin tukijakseni. Ehkä joku heistä jopa toivoisi minua mestarikseen, jos vain tutustuisin heihin paremmin. Siristin silmiäni, kun näin Jääliljan saapuneen nelikon luo. Hänellä oli aina ollut ylen lämpimät välit pentujen isän kanssa, joten ei ollut ihme, että hän vietti aikaa heidän kanssaan. Mutta jos pennut tykästyisivät Jääliljaan, he voisivat valits hänrt minun sijaan. Astelin siis joukon luo hetken mietittyäni ja istuuduin alas.

"Tervehdys, arvon klaanitoverit", murahdin silmäillen pentuja kiinnostuneena. "Arvelen, ettei isänne ole esitellyt minua teille. Mikä ei tietenkään ole yllätys, hänellä kun on ollut ylen paljon ongelmia sukunsa kanssa."

Vilkaisin Kostohenkeen kylmästi ja käänsin katseeni sitten takaisin pentuihin.

"Minä olen sukua teidän kanssanne. Kostohenki on jo edesmenneen tyttäreni Kielomyrkyn poika. Ja toisin kuin isänne ehkä uskottelee teille, en halua teille mitään pahaa. Päinvastoin."

//Muut?

Sirpalepentu, 01.08.2018

Mitä maksua Jäälilja tarkoitti? Ei sen väliä. Luotin likaisenvalkoiseen naaraaseen, joten hän voisi periä maksunsa miten tahtoi. Hän oli tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, ettei hänen rikostoverinsa välttämättä antaisi anteeksi, jos hän asettaisi minut vaaraan, jossa kohtaisin kuolemani. Tosin eihän Jäälilja muutenkaan meitä sellaiseen vaaraan asettaisi. Luotin häneen tarpeeksi voidakseni uskoa niin. Kostohenki esitteli meille sotureita, jotka voisivat olla meille sopivia mestareita.

"Itse olen tyytyväinen Kauhumurhan koulustaktiikkaan, olihan hän sentään minun mestarini", isä sanoi ja käänsi katseensa melkein pikimustaan kolliin. Kauhumurhalla oli huomiota herättävät silmät. Ne olivat kirkkaat ja tarkkaavaiset. Väriltään ne olivat meripihkaiset. "Kauhumurha on yksi niistä kissoista, jotka pystyvät kouluttamaan oppilaistaan voimakkaita kuolonklaanilaisia, jotka eivät murru ensimmäisessä vastoinkäymisessä", Kostohenki kertoi ilmeettömästi. Jos en saisi Jääliljaa, ottaisin mielelläni mestarikseni isäni entisen mestarin. Kauhumurha vaikutti niin sopivalta mestarikseni. Melkein yhtä sopivalta kuin Jäälilja. "Valitettavasti Kauhumurhalla on jo oppilas", isä jatkoi edelleen äänensä viileänä pitäen. Tuhahdin harmistuneena. Kauhumurhasta ei siis voisi tulla mestariani. Käännyin katsomaan taakseni kuullessani askeleita. Luoksemme tuli taas se naaras, joka oli haukkunut meitä hyväuskoisiksi. Kuuntelin hänen puheitaan hämmentyneenä. Mitä ongelmia isällä oli perheensä kanssa? Päädyin siihen, että sillä ei ollut väliä. Me olimme nyt Kostohengen perhe. Muuta perhettä hän ei tarvinnut. Katsoin luoksemme saapunutta naarasta tarkemmin. Hänellä oli musta turkki, mutta tassut, hännänpää, rinta ja vatsa olivat valkoisia. Silmät olivat vihreät. En oikein pitänyt tästä vihreäsilmäisestä soturista. Ensin hän oli haukkunut meitä, sitten yrittänyt ilmeisesti satuttaa isäämme puhumalla hänen perheongelmistaan.

"Minä olen sukua teidän kanssanne. Kostohenki on jo edesmenneen tyttäreni Kielomyrkyn poika. Ja toisin kuin isänne ehkä uskottelee teille, en halua teille mitään pahaa. Päinvastoin", Kostohengen emon emo lausui tarkasti. Puristin huuleni yhteen hetkeksi ennen kuin avasin taas suuni jotain sanoakseni.

"Mitä sinä sitten haluat?" kysyin viileästi kuten isälleni oli tyypillistä. Halusin osoittaa isän emon emolle, että olin kuten isäni. Pitikö hän sitä huonona tai hyvänä asiana? Sillä ei ollut väliä. Halusin hänen vain tietävän sen.

"Teidän parastanne", hän vastasi yllätyksekseni. Halusiko hän oikeasti parastamme? Katsoin häntä arvioiden. Yritin saada jommankumman vihreistä silmistä valheesta kiinni, mutta naaras oli täysin rauhallinen. Aloin hieman lämmetä vanhempaa naarasta kohtaan. Enää en tuntenut ärtymystä häntä katsoessani. Näin hänessä enemmänkin minulle täysin vieraan kissan, joka oli vain antanut huonon ensivaikutelman. Hän ei ollut puhutellut meitä kuin pentuja, mikä oli hyvä asia. Toisaalta hänen ja isäni välit eivät näyttäneet kovinkaan hyviltä. Ehkä pitäisi olla vain kylmän kohtelias ja peittää kaikki mitä häntä kohtaan tunsin. Pitäisi pitää ärtymys, epävarmuus ja tyytyväisyys poissa kasvoiltani ja äänestäni.

"Selvä. Kiitos vastauksesta. Mikä sinun nimesi olikaan?" nau'uin. En käyttänyt kysyvää äänensävyä. Esitin asiani kylmän viileästi sanani ikään kuin tipauttaen.

"Kalmalilja", soturi vastasi. Tavallaan pidin nimestä Kalmalilja. Se oli tavallaan kaunis, tavallaan pelottava. Kalmaliljan nimen ja Jääliljan nimen loppuosien välillä ei ollut eroa, mutta etuosat olivat aivan erilaiset. Siksi mielikuvatkin olivat.

"Meidän nimemme tiedätkin, joten jatketaan eteenpäin. Millainen mestari Kalmalilja olisi?" kysyin vuoroin isääni, vuoroin Jääliljaan katsoen. Isäni oli esitellyt muut mestareiksemme sopivat soturit. Luotin isäni arvioihin. Uskoin, kun hän sanoi jonkun sopivan mestarikseni, mutta luotin myös Jääliljan arviointikykyyn. Hänhän oli melkein yhtä mahtava -tai jopa yhtä mahtava kuin isäni. Naaras oli osoittanut jo olevansa hieman kaltaiseni ja tietävänsä paljon. Jos hän sanoisi Kalmaliljaa hyväksi mestariksi, voisin olla tyytyväinen, jos saisin hänet. Vilkaisin taas Kalmaliljaa. Voisihan olla, että hän vastaisi itsekin.

//Jää?

Pirstalepentu, 02.08.2018

Eräs aikaisemmin tapaamme vihreäsilmäinen naaras liittyi jälleen seuraamme ja kertoi mielestäni mielenkiintoisia asioita. Naarashan oli meille sukua! Se tuli hieman yllätyksenä, sillä olisin luullut Kostohengen esittelevän oman sukulaisemme ensimmäisellä kerralla. Olikohan heidän välillään jotain, niinkuin Kojoottivirneen ja isän välillä? Pohdiskelin vähän aikaa, kunnes palasin nykyhetkeen.

Isälläkö muka ongelmia sukulaisten kanssa? Minkälaisia ongelmia? Ja mistä naaraskissa niistä tiesi? Kuinkakohan paljon tämä naaras tiesi? Kysymykset pyörivät päässäni, mutten viitsinyt avata suutani nyt. Kuuntelin vain toisten sanoja. Ehkei minun pitäisi nyt puuttua vielä keskusteluun.

Musta naaras valkeilla merkeillä oli siis isän emon emo. Ja hän ei halunnut meille pahaa, vaan päinvastoin. Uskoin kyllä naarasta, ettei hän haluaisi meille pahaa. Sillä jos joku tekisi meille jotain, isä suojelisi meitä. Enkä usko kenenkään uskaltavan tehdä meille mitään, kun Kostohenki oli isämme. Eikä siinä mitään, vaikka joku yrittäisikin - minä kynisin sen kirppusakan hetkessä. Tuhahdin omille ajatuksille. Olisi turha yrittääkään mitään, kyllä minä puolustaisin itseäni ja sisaruksiani. Hätkähdin hivenen, kun kuulin Sirpalepennun naukaisun vieressäni. Toisin kuin minä, naaras oli liittynyt keskusteluun. Sisareni kysyi naaraskissalta, mitä toinen halusi. Höristin korviani, sillä tähän minäkin haluaisin vastauksen. Mutta se, mitä kissa vastasi sai minut hieman hämmentyneeksi - en toki näyttänyt sitä ulospäin. Naarasko halusi meidän parastamme? No, kai se oli uskottava - minulla oli tietenkin pieni epäilys, mutta jätin asian sikseen. *Kalmalilja*, naukaisin ajatuksissani kuullessani naaraan nimen. Hän oli siis Kalmalilja. Pian Sirpalepentu olikin jo kysymässä millainen mestari Kalmalilja oli. Katsahdin isän ja Jääliljan suuntaan pitäen kuitenkin ilmeeni mitäänsanomattomana.

"Mielestäni Kalmalilja vaikuttaa oikein hyvälle mestarille hyvine taistelutaitoineen. Hänellä on myös voimakas tahto ja kokemusta käsitellä nuorempia kissoja", Jäälilja lausahti. Käänsin meripihkaisen katseeni takaisin Kalmaliljaan ja tarkkailin kissan ulkomuotoa. Eli hänkin olisi aivan hyvä mestariehdokas jollekin meille kolmelle.

"Eli ei kannata huolestua jos saat hänet. Meillä oli jopa sama mestari, Pisaratähti. Luultavasti hän opetti meille aikalailla samat asiat", Jäälilja naukaisi. Eli samaa voisi odottaa Kalmaliljalta kuin Jääliljaltakin. Tuskin he kuitenkaan olivat samankaltaisia, mutta heidän taitonsa todennäköisesti olisivat samaa luokkaa. Ainakin uskoin niin. Ei olisi siis ollenkaan paha, jos saisi Kalmaliljan mestariksi. Sitä paitsi, naaras vaikutti tietävän paljon kaikenlaista ja olisin ollut valmis kuulemaan tuon asioita. Ja entäs kuka se Pisaratähti oli? Selvästi hän oli ollut päällikkö. Muttei ollut enää. Ei voinut olla, sillä emo oli sanonut Raetähden olevan päällikkö. Ja päälliköitä pystyi olemaan ilmeisesti kerrallaan vain yksi. Kuutihku olisi varmasti joskus kertonut Pisaratähdestä ellei olisi kuollut sen parantajan takia! Sekin yksi kirppusäkki!

Jäälilja kertoi Pisaratähdestä ja myös siitä, että oli ennen ollut erakko ja kuulunut erakkolaumaan. Kuulemma useampikin kuolonklaanilainen oli alunperin ollut erakko. Sen jälkeen Säpälepentu vielä kysyi erakoista. Erakot olivat kuulemma kissoja, jotka elivät yksinään tai toisten erakoiden kanssa. He siis osasivat jollakinlailla saalistaa itselleen riistaa. Minä en kyllä koskaan alkaisi erakoksi!

Kuuntelin vielä toisten puheita. Esitin itsekin kysymyksen yhdessä vaiheessa Viiltotähteen liittyen. Sain tietää monta kiinnostavaa asiaa.

"Olkaa ylpeitä, sillä te olette Pisaratähden pennunpentuja sekä samalla Viiltotähden pennunpennunpentuja", Kostohenki maukaisi ja siirsi katseensa minuun. Jos kerran Viiltotähti oli päällikkö ja niin myös Pisaratähti, päällikkyyshän kulki suvussa. Olisi siis ihan mahdollista, että minäkin saisin joskus puhutella klaania päällikkönä.

"Voisimmeko tavata tämän kyseisen Viiltokaaoksen?" maukaisin ja katsoin isäni silmiin. Olisi mahtavaa päästä tapaamaan varapäällikköä ja vielä mahtavampaa päästä tapaamaan päällikköä!

"Hän ei ole nyt tavoitettavissa", Kostohenki maukui. Ja samassa muistin itsekin, että Viiltokaaos oli lähtenyt Pikiviillon ja jonkun toisen kissan kanssa ulos leiristä. Kaipa he olivat matkallaan vieläkin.

"Mutta sitten, kun hän palaa. Sitten myöhemmin. Haluaisin kovasti tavata tämän Viiltokaaoksen ja nähdä omin silmin millainen hän on", naukaisin ja pyrin pitämään ilmeeni ja äänensävyni peruslukemilla. Viiltokaaos oli siis noussut varapäälliköksi, vaikka olikin alunperin ollut jokiklaanilainen.

"Eli kissan alkuperällä ei ole väliä, vaan sillä, minkälainen kissa on", hymähdin mietteliäänä. "Eli joskus joku jokiklaanilainenkin saattaa olla aivan yhtä hyvä, kuin Kuolonklaanissa syntynyt kissa. Mutta uskon, etteivät tietenkään kaikki."

Paljastin pikkuruiset kynteni ajatellessani sitä jokiklaanilaiskissaa, joka oli mennyt ja tappanut Kostohengen sisaren! Minä menisin ja kostaisin sen vielä... se kissa saisi vielä tuntea kostoni. Muistin yhtäkkiä mitä isä oli kertonut aiemmin, kun olin kysynyt miksemme menneet heti kostamaan. Se sai minut rauhoittumaan ja pysymään tasalla keskustelussa. Mutta päätin siirtää keskustelun taas mestariehdokkaisiin, sillä niitähän leirissä oli.

"Jatkettaisiinko sitä, mitä olimme tekemässäkin? Entäs tuo kissa tuolla? Minkälainen mestari hän olisi?" lausahdin ja osoitin hännälläni hopeanharmaata kollia kohti, jonka selässä oli tummanharmaa laikku. Kollikissalle oli meripihkaiset silmät, eli aivan niinkuin minullakin. Muut käänsivät myös päätään häneen kohti. "Niin, millainen mestari hän olisi? Ja kuka hän on?"

//Kalma? Ja tosiaanki toi kissa, josta Pirstale kyselee on Sumumyrsky :] + saatto tulla pikkase tönkkö ku yritin kirjottaa nii nopeesti :'D

Kalmalilja, 02.08.2018

Katsahdin Pirstalepennun osoittamaan suuntaan ja tunnistin kissan Sumumyrskyksi. Hän istui loitommalla turkkiaan sukien. Sumumyrskyn kumppani Kohmesydän oli vastikään kuollut, mutta kollilla oli kuitenkin perheensä ympärillään. Tai ainakin Raetähti ja hänen jälkikasvunsa. Kenties vanhempi soturi muuttaisi jossain vaiheessa klaaninvanhimpien pesään, vaikka toisaalta Kuolonklaanin vanhimmatkaan soturit eivät sitä olleet tehneet. Pihlajakynsi ja Tuhokatsekin olivat jo ikuisuuden vanhoja, mutta yhä vain kävivät päivittäin partioissa klaaniaan palvellen.

"Hän on Sumumyrsky", naukaisin siirtäen katseeni kumppanini sisätä Pirstalepentuun. Minun pitäisi ainakin yrittää olla näille pennuille mieliksi. Ei siitä mitään pahaa tapahtunut, mutta jos käyttäytyisin liian tahdittomasti, voisin menettää tilaisuuden saada uuden oppilaan.

"Sumumyrsky on yksi klaanimme kokeneimmista sotureista. Hänkään ei kuitenkaan ole Kuolonklaanista kotoisin, vaan Tuuliklaanista, jossa on teidänkin sukulaisia - itse asiassa sukuanne on melkein joakisessa klaanissa. Sumumyrsky on teidän isänne emon isän Raetähden, tämän klaanin päällikön, isä. Raetähden emo Kohmesydän on jo kuollut."

En tiennyt, oliko siinä liikaa tietoa pennulle. Enkä ollut vielä edes vastannut hänen kysymykseensä... No, ainakin Pirstalepentu saisi kattavan vastauksen. Ja se näyttäisi, kuinka perillä minä olin Kuolonklaanin ja kaikkien muidenkin klaanien asioista.

"Uskon, että Sumumyrskykin olisi hyvä mestari. Hänellä on paljon kokemusta ja hän on klaanin luotetuimpia sotureita. Tosin uskon, että jokaisesta Kuolonklaanin soturista tulisi hyvä mestari, ellei lasketa joitain tiettyjä yksilöitä, jotka ovat joko muuten vain tyhmiä ja ongelmallisia tai liian nuoria ja kokemattomia."

//Sirpale?

Sirpalepentu, 02.08.2018

Arvioin Kalmaliljaa koko selityksen ajan. Pidin kuitenkin kasvoni ilmeettöminä. Jääliljan mielestä isäni emon emo olisi hyvä mestari. Olin päättänyt luottaa likaisenvalkoisen naaraan sanoihin, joten en voinut kuin ajatella Kalmaliljan olevan hyvä mestari. Vaikka Kalmaliljassa oli puolensa, olisin iloinen, jos saisin hänet mestarikseni. Jäälilja oli silti mielessäni paras vaihtoehto. Ehdottomasti. Päätin järjestellä meille esitellyt soturit järjestykseen sen mukaan, miten paljon toivoisin heistä mestareitani. Ensimmäisen paikan vei ehdottomasti Jäälilja. Siitä ei ollut epäilystäkään. Toisena oli Viiltokaaos. Hän oli klaanin varapäällikkö ja auttaisi minua nousemaan korkeammalle klaanin arvojärjestyksessä, jos olisin kunnollinen oppilas ja sehän minä aioin olla. En aikonut tuottaa pettymystä. Kolmantena oli Tuhokatse. Hän oli hyvin kokenut ja opettaisi minulle varmasti kaiken tarvittavan. Lisäksi isäni oli suositellut häntä ja isäni kyllä tiesi, mikä oli parhaakseni. Neljäntenä oli Kalmalilja. Jäälilja oli suositellut häntä, joten hänen täytyi olla hyvä mestari. Viidentenä oli Yövarjo. Hänkin oli isäni suosittelema ja kokenut. Sen vuoksi hän olisi varmaankin hyvä mestari. Kuudentena oli varmaankin Graniittipolte, sillä vaikka kukaan ei ollut oikein sanonut hänestä mitään pahaa, en ollut kyllä kuullut hänestä mitään hyvääkään. Sumumyrskystä ja Naakkalaulusta en oikein tiennyt. Sumumyrskystä siksi, että Kalmalilja oli esitellyt hänet ja vaikka uskoin Kalmaliljan voivan olla hyvä mestari, en tuntenut häntä lainkaan. Hän oli mielestäni hieman ristiriitainen. Naakkalaulusta en ollut varma, koska olin tavannut hänet vain pikaisesti, enkä ollut ehtinyt tarkkailla häntä. Toivoin, että en ollut unohtanut yhtäkään minulle esiteltyä soturia. Pitäisi oppia klaanitoverieni nimet nopeasti, jotta voisin olla yksi heistä. Yksi parhaista. Jäin miettimään Kalmaliljan sanoja. Keitä ne tietyt yksilöt olivat? Halusin nimiä. Halusin tietää, jos minulle määrättäisiin sopimaton mestari, jotta voisin heti kiiruhtaa Jääliljan luo pyytämään häneltä lisäkoulutusta ja kysymään maksusta. Pitäisi siis kysyä. Annoin katseeni käydä vuoroin jokaisessa soturissa, ennen kuin päätin keneltä haluaisin kysymykseni kysyä. Päätin kysyä sen siltä soturilta, johon olin kiintynyt eniten isäni lisäksi. Isääni ihailin edelleen ja uskoin hänen kasvattavan meistä hyviä kuolonklaanilaisia ja pitävän meistä huolta, mutta Jäälilja tuntui ymmärtävän minua. Hän korjasi sitä haavaa minussa, jonka Pikiviilto oli viiltänyt minuun, tai meihin Kuutihkun tappaessaan. Peitin kuitenkin lämpenevät tunteeni kylmän ilmeen alle.

"Keitä ne sopimattomat mestarit ovat?" kysyin ilmeettömästi Jääliljalta. "Ne jotka ovat liian kokemattomia tai tyhmiä mestareiksi", tarkensin, jotta Jäälilja pysyisi selvillä siitä, mistä puhuin. Tosin, enhän minä sitä epäillyt. Jäälilja oli tarpeeksi tarkka ja älykäs pysymään ajatusteni vauhdissa.

//Jää?

Kalmalilja, 21.07.2018

Katsoin hetken ajan Sysisydämen perään. Hetken ajan tunsin olleeni hiukan liian ankara, mutta karistin ajatuksen pois mielestäni. Minä en antaisi hänen olla missään tekemisissä Vahvamielen pojan kanssa, maksoi se mitä maksoi. Tyttäreni olisi vain ymmärrettävä, että halusin hänen parastaan. Ja se edellytti sitä, että hän totteli minua täysin.

Kiersin katseellani leiriä ympäri. Olin käynyt tänään jo kahdessa partiossa, joten en uskonut, että joutuisin osallistumaan enää kolmanteen. Minulla oli siis loppupäivä vapaata. Huomasin soturien pesän lähettyvillä Viiltokaaoksen, joka oli juuri lähettänyt jonkin partion matkaan. Muistin, että hän oli harkinnut puhuvansa Sysisydämen kanssa saadakseen naarassoturin tukemaan häntä. En kuitenkaan tiennyt, oliko varapäällikkö keskustellut asiasta hänen kanssaan, ja jos oli, en tiennyt oliko Sysisydän suostunut. Oli kuitenkin vaikea uskoa, että hän olisi kieltäytynyt moisesta tilaisuudesta.

Nousin takajalkojani venytellen seisomaan ja astelin kookkaan kollin luo.

"Oletko puhunut Sysisydämen kanssa? Muistaakseni harkitsit häntä tukijaksesi", naukaisin istuutuen maahan. Sysisydän olisi tärkeää saada Viiltokaaoksen liittolaiseksi, ainakin itseni takia. Silloin minulla itselläni olisi ainakin yksi varma tukija, josta voisi olla apua.

Viiltokaaos, 21.07.2018

Sotureiden pesän liepeillä aurinkoa pakoillessani huomasin Kalmaliljan lähestyvän minua. Naaras istui eteeni juuri ja juuri varjoon ja meni suoraan aiheeseen:

"Oletko puhunut Sysisydämen kanssa? Muistaakseni harkitsit häntä tukijaksesi", naaras naukaisi pitäen kirkkaanvihreät silmänsä omissani.

"Kyllä, mutta en tosin siitä mistä oli tarkoitus. Kävin Sysisydämen ja hänen oppilaansa kanssa harjoituksissa pari päivää takaperin. En viitsinyt siinä Korpikynnen ollessa läsnä kertoa tyttärellesi, että tahdon hänet tukijakseni suunnitelmiani varten", nau'uin ympärilleni vilkuillen, jotta kukaan ei kuulisi meitä. Kalmalilja siristi silmiään.

"Aivan. Aiotko vielä yrittää häntä?" musta naaras kysyi. Kohautin lapojani.

"Ehkä. Taistelutaidot hänellä ainakin ovat kunnossa, eikä hänellä järkeäkään ole liian vähän päässään. Ilmoitan sinulle kyllä, jos suunnitelmani Sysisydäntä koskien etenevät", vakuutin Kalmaliljalle, joka vastasi minulle nyökäten.

"Suunnitelmieni seuraava vaihe on saada liittolaisia toisista klaaneista. Tiedätkö ketään, jolla voisi olla suhteita muihin klaaneihin Varjoklaania lukuun ottamatta?" kysyin soturilta suoraan. Usein Kuolonklaanissa rankaistiin suhteista muihin klaaneihin, mutta nyt palkitsisin sellaiset, jotka minua suostuisivat auttamaan.

//Kalma?

Kalmalilja, 24.07.2018

Mietin vastausta Viiltokaaoksen kysymykseen päätäni kallistaen. En uskonut, että kovin monella kissalla oli suhteita muiden klaanien kuin Varjoklaanin kissoihin. Varjoklaanista oli tullut viime aikoina hiukan Kuolonklaanin tapainen, mikä varmasti oli syy siihen, että useat kuolonklaanilaiset tunsivat varjoklaanilaisia. Varjoklaanilaisista tulisi myös todennäköisemmin liittolaisia.

"En usko, että on juuri ketään, jolla tuollaisia suhteita olisi", naukaisin tuumien. "Varjoklaani on metsän klaaneista ainoa, joka edes jollain tasolla muistuttaa klaaniamme. Tuskin kukaan kuolonklaanilaisista olisi vaivautunut hankkimaan ystäviä muista klaaneista, kaltaisemme kissat ovat niissä harvassa."

Myrskyklaanista ja Jokiklaanista ei saisi helpolla liittolaisia, sillä Kuolonklaani kohtasi kyseisten klaanien reviirit vain Nelipuilla. Sinne pääsivät metsästämään vain kokeneet soturit, eivätkä hekään useita kertoja päivässä. Lisäksi Jokiklaani ja Myrskyklaani molemmat vihasivat Kuolonklaania. Varmasti Tuuliklaanikin, mutta ei ehkä yhtä suuresti, kuin kaksi muuta klaania. Lisäksi Tuuliklaani oli Kuolonklaanin kanssa rajanaapuri.

"Jos haluat, voin ottaa tehtäväkseni solmia suhteita Tuuliklaaniin. Uskon, että sieltä saisimme todennäköisimmin liittolaisia, jos Varjoklaania ei lasketa."

//Viilto?

Viiltokaaos, 25.07.2018

Kuuntelin Kalmaliljaa tyyni ilme kasvoillani ja nyökkäilin hitaasti hänen puhuessaan.

"Selvä, mutta olekin varovainen ettei kukaan saa sinua kiinni. Jos niin käy, olet omillasi", naukaisin viiltäen samalla kynsilläni ilmaa läheltä Kalmaliljan viiksikarvoja. Soturi ei hätkähtänyt laisinkaan, sillä hän oli kai jo tottunut pakonomaiseen viiltoliikkeeseeni, joka oli kulkenut mukanani sekä tämän että entisen elämäni ajan. Kalmalilja siristi silmiään, mutta nyökkäsi kuitenkin. Kuulin askeleita leirin sisäänkäynnin suunnalta, joka sai minut kääntämään katseeni sen suuntaan. Piikkihernetunnelista asteli sisään partio Mutinakielen johtamana. Häntä seurasivat Valhekuiske, Kuolemakukka sekä Mututassu. Valhekuisken nähtyäni mieleeni muistui hänen suunnitelmansa isänsä klaanista ajamiseen tai tappamiseen.

"Minun täytynee nyt mennä. Jos sinulla on minulle asiaa, tule toki puheilleni toiste", naukaisin edes vilkaisematta Kalmaliljaa ja astelin kylmästi hänen ohitseen. Hidastin tahtiani, sillä huomasin Valhekuiskeen juttelevan oppilaalleen. Hetken odotin sivussa, kunnes oppilas lähti omille teilleen ja Valhekuiske jäi katselemaan hänen menoaan. Samassa soturi huomasi minut ja nosti kirkkaan katseensa minun suuntaani. Tyyni ilme kasvoillani kävelin soturin luokse ja istuuduin alas, suoraan auringonpaisteeseen.

"Milloin laitamme suunnitelmasi käyntiin?" kysyin hiljaa naaraalta luomatta häneen katsekontaktia, vaan katselin suoraan eteenpäin kohti pentutarhaa, jossa Kuutihku oli pari päivää aiemmin synnyttänyt pentunsa Pisaratähden pojalle Kostohengelle.

"Ja virkistä vielä muistiani, kuinka toteutamme tämän suunnitelmasi?" jatkoin ja käänsin nyt katseeni Valhekuiskeeseen.

//Valhe?

Kalmalilja, 29.07.2018

Astahdin kiinnostuneena Kuutihkun ruumiin luo Jääliljan viereen. Kaikki sanoivat, että Pikiviilto oli tappanut hänet, mutta moista valetta uskoivat vain tyhmät kissat. Miksi hän olisi tappanut Kuutihkun? Typerää. Minä tunsin hänet varmastikin paremmin kuin kukaan muu, jos ei hänen oppilastaan laskettu. Tiesin, että Viiltokaaoksella oli varmasti ollut osansa kuningattaren kuolemassa, sillä hänhän tästä oli Raetähdelle ilmoittanut. Olin myös kovin pettynyt kumppaniini, kun hän oli karkottanut Pikiviillon ilman oikeastaan minkäänlaisia todisteita. En kuitenkaan voisi nousta Viiltokaaoksen sanaa vastaan, sillä muuten en ehkä enää olisi hänen liittolaisensa. Ehkä Pikiviilto viihtyisi paremmin muualla... Jos minulta kysyttiin, ei hän ollut koskaan oikein sopinut tänne.

"Vain kaikki typerimmät ja hyväuskoisimnat luulevat, että Pikiviilto tappoi hänet", murahdin jokseenkin huvittuneena siitä, että suunnilleen jokainen oli uskonut sen. Pidin ääneni hiljaisena, mutta niin kovana, että Jäälilja ja Kostohenki kuulivat.

"Miksi hän olisi tappanut Kuutihkun? Minä tunnen hänet muita paremmin. Olen varma siitä, että Pikiviilto lavastettiin. Mutta samapa tuo."

Käännähdin katsomaan Kostohengen pentuja hymyillen kylmästi.

"Ja tekin varmasti nylkisitte Pikiviillon turkistaan oikein mieluusti", murahdin heilauttaen häntääni. "Niin tietysti. Mutta se on ymmärrettävää, pennut ovat liian nuoria käsittämään mitään. He ovat liian naiiveja ja uskovat kaiken."

//Jää? Muut?

Uljastassu, 14.06.2018

Olin Kalmaliljan kanssa harjoittelemassa. Hän oli hetki sitten selittänyt erään taisteluliikkeen tekniikan ja nyt minun täytyi kokeilla sitä. Käytin kynsiäni ja hampaitani, kuten kunnon kuolonklaanilainen teki - no, enhän minä ollut kuolonklaanilainen mutta joka tapauksessa - ja sain pari lisähaavaa turkkiini entisten seuraksi. En tiennyt, oliko Kalmalilja täysin tyytyväinen suoritukseeni. Hän selitti vain, missä minun täytyisi kehittyä. Aivan sama. Olin matkalla kohti taistelun mestaruutta. Olin ainoa kissa Kuolonklaanissa ja varmasti kaikissa klaaneissa, joka sai lisäkoulutusta omalta isältään.

*Meidän ja näiden klaanikissojen välillä on ero*, ajattelin jolkottaessani kohti leiriä Kalmaliljan kanssa. *Me olemme erakkoja, minä ja Vahvamieli, jopa Lintulumo. Yksineläjiä. Emme mitään klaanikissoja, jotka tarvitsevat toistensa suojelua ja tukea. Me olemme vahvempia kuin he.*

Minä tiesin, että asia oli niin. Kuolonklaanin kissat vain yrittivät kovasti vakuuttaa muuta.

Astelin Kalmaliljan perässä leirin sisäänkäyntitunneliin pitkin ja voimakkain mutta rauhallisin askelin. Kalmalilja raahautui jonnekin, en pahemmin jäänyt seurailemaan hänen liikkeitään. En liikahtanutkaan, vaikka kuulin hiljaista tassutusta takaapäin ja haistoin tutun tuoksun.

"Hei, Vahvamieli", murahdin tyynen viileästi. Vasta sitten käännyin rauhallisesti ympäri kohtaamaan isäni katseen silmissäni yhtä viileä katse kuin hänen omissaan - kuten aina.

"Hei, Uljastassu", kolli sanoi. Hänen kasvoilleen levisi häijyn tyytyväinen hymy. "Tiesinhän minä, että joskus vielä otat oppini käyttöösi. Hienoa."

"Olen harjoitellut ja kehittänyt niitä koko ajan. Odotan seuraavia harjoituksia mielenkiinnolla. Koska ne ovat?"

"Tänään." Vahvamieli huitaisi hännällään. "Valmistaudu. Tulen hakemaan sinut."

Sitten hän asteli pois.

Kalmalilja, 29.06.2018

Kuljin metsästyspartion mukana kohti leiriä. Suussani roikkui pullea orava kulkiessani Lintulumon ja Pihlajakynnen edellä. Päivä oli ollut turhankin kuuma, vaikka nautinkin lämmöstä. Ei vain ollut mukavaa paistua omassa turkissaan, siksi olinkin kiitollinen varjon luovista puista.

Yllättäen haistoin hajujäljen, joka kulki kohti Tuuliklaanin rajaa. Tuhahdin ärsyyntyneenä, kun tunnistin Jääliljan ja Kostohengen hajun. Mukana oli myös Tappotahto, nuori ja kokematon soturi, jota tuo kauhukaksikko varmasti pompotteli miten lystäsi. En minä kollista välittänyt, ne kaksi vain eivät tarvinneet enää ketään kätyrikseen.

"Ota sinä tämä ja menkää leiriin. Minulla on asioita hoidettavana", naukaisin Lintulumolle joka otti oravani suuhunsa. Nyökkäsin ja lähdin kolmikon hajujälkien perään. Ne tosiaan johtivat Tuuliklaanin rajaa kohti, mikä ei sinäänsä ollut mikään yllätys. Jostain syystä Jäälilja ja Kostohenki olivat katkeroituneet tuolle klaanille, tai siltä se ainakin vaikutti. Ei kukaan voinut olla huomaamatta heidän vihaansa tuuliklaanilaisia kohtaan. Ehkä he olivat joskus joutuneet taistelemaan heitä vastaan, ja kokeneet sitten tappion. En yllättyisi. Mutta olin odittanut Jääliljasta parempaa, hän olisi voinut käyttää ajan johonkin hyödylliseen.

Jonkin ajan kuluttua saavuin rajalle ja näin Jääliljan, Kostohengen ja Tappotahdon edessäni. Pysähdyin heidän taakseen ja pyöräytin silmiäni.

"Mitä hittoa te taas kuvittelette tekevänne? Uskoisin, että Kuolonklaanille on enemmän hyötyä sotureista jotka tekevätkin jotain, eivätkä vain päivystä rajalla odottamatta ties mitä typerää."

//Öäh ne keitä tässä nyt olikaa?

Jäälilja, 30.06.2018

"Mitä hittoa te taas kuvittelette tekevänne? Uskoisin, että Kuolonklaanille on enemmän hyötyä sotureista jotka tekevätkin jotain, eivätkä vain päivystä rajalla odottamatta ties mitä typerää", naukaisi Kalmalilja, joka oli juuri astellut näkyvillemme. Kasvoilleni piirtyi omahyväinen virne kun käännyin Kalmaliljan puoleen. Hänen ja minun välini eivät olleet olleet niin tulehtuneet lähiaikoina kuin voisivat olla, mutta emme me mitään ylimpiä ystäviäkään olleet.

"Me emme ole tilivelvollisia sinulle, mutta jos noin kovasti haluat tietää, niin olemme metsästyspartiossa", naukaisin vakavasti silmiäni siristellen, voin myöntää että olin valinnut sanani omastakin mielestäni hyvin, sillä metsästyspartiohan tämä oli alunalkaenkin ollut.

"Ajattelitteko te, että jos vain istutte siinä riista juoksee käpäliinne?" Kalmalilja tuhahti hiven halveksuntaa äänessään. Kasvoilleni piirtyi epäaito ystävällinen hymy.

"Kaikki on mahdollista, kun vain uskoo", naurahdin kuivasti, leikkisä pilke silmäkulmassani ja näin Kalmaliljan pyöräyttävän silmiään.

"Hei Kalmalilja, ei aina tarvitse olla noin totinen, silmissäni sinä olet yksi ilottomimmista kissoista koko klaanissa. Jos ajattelisit vähän aurinkoisemmin voisit ehkä päästä partioomme mukaan, vaikket luultavasti haluaisikaan. Mutta siis tulitko täne ihan uteliaisuudesta vai miksi saamme kunnian nähdä sinut seurassamme?" kysyin vielä. Äänessäni ei ollut tippaakaan halveksuntaa, halusin päästä tästä tilanteesta nopeasti, sillä vauhdilla lähestyvä Tuuliklaanilais partio oli miltei luonamme. Kalmaliljan ikuinen tyyneys vaikutti jo hieman masentavalta.

"Veikkaan, että minun on turha kysyä, mutta tahtoisitko tulla mukaan? Ja jos et, jatka vain halveksuntaasi, minua ei kiinnosta", ilmoitin vielä silmät auringon valossa sinisinä välkähtäen. Vilkaisin Kostohenkeä, kai nyt Kalmalilja oman pennunpentunsa kanssa haluaisi viettää aikaa. Kostohengen keltaiset silmät hhtivat kysyvinä.

"Etkö ajatellut kysyä meiltä hänen liittämisestään partioon?" Tappotahto murahti. Käänsin tälle kasvoni ja siristin silmiäni.

"En". Minun olisi tultava mustan naaraan kanssa toimeen paremmin, sillä olimmehan me kumpikin Viiltokaaoksen suunnitelmassa mukana. Olin varma ettei se olisi kovin vaikeaa.

/Kalma? Muut? Sori vähän tönkkö, en oikee keksiny mtn x)

Kalmalilja, 30.06.2018

Siristin silmiäni aavistuksen katsoessani Jääliljaa. Oliko naaras niin tyhmä että luuli minun uskovan, että tämä joukkio norkoili Tuuliklaanin rajalla metsästämässä? Aina, kun Jäälilja ja Kostohenki olivat tekemisissä, heillä oli jotain juonia käynnissä. Aina, poikkeuksetta.

"Älä viitsi. Pentukin näkee sinun lävitsesi", murahdin pyöräyttäen silmiäni. "Minä veikkaan, että te yritätte tavalla tai toisella ärsyttää tuuliklaanilaisia ja kenties päästä veren makuun. Vain siksi, että jostain syystä olet perin katkera kyseiselle klaanille. Miksiköhän?"

Astahdin lähemmäs "metsästyspartiota" silmäillen jokaista jäisesti.

"Jos tämä tosiaan on metsästyspartio, mitä te täällä teette? Partion johtaja on selvästi kykenemätön tehtäväänsä, joten minä otan hänen paikkansa ja vien koko joukon oikeille jäljille. Täällä kun en haista riistaa."

Hymyilin tyytyväisenä ja katsoin Jääliljaa tiukasti silmiin.

"Ellet sinä sitten kerro mitä te oikeasti olette tekemässä."

//Jää? Muut?

Kostohenki, 01.07.2018

Ajattelin kerrankin puuttua naaraiden väliseen keskusteluun. Harvemmin minua kyllä kiinnosti minun emoni emon asiat. Olihan hän kuitenkin joskus olla Tähtiklaanin puolella. Tai niin epäilykseni ainakin sanoivat. Pidin Kalmaliljaa syynä siihen, että Kielomyrkky vaihtoi uskonsa Tähtiklaaniin. Lopulta olin kyllä surmannut emoni turhaan, koska hän ei ollut minun ja Jääliljan etsimä kissa sen ennustuksen kanssa. Harmikseni en pysttisi kyllä käyttää tässä sanaharkassa sen asian sanoja kynsinäni. Joutuisin tyytymään muihin sanoihin.

Astelin nujakoivien naaraiden keskelle tympääntyneenä, mutta silti ryhdikkäänä. Katsoin Kalmaliljaa muka pettyneenä.

"On toki suloista, että tahdot väkisin auttaa jälkikasvuasi, mutta en kaipaa apuasi metsästyspartion vetämisessä, kiitos vain", maulaisin jäisesti. Katseeni siirtyi väkisinkin välissä Tuuliklaanin partioon, joka aivan selvästi minun katseeni alla vahvisti oman rajamerkkinsä ja lähti jatkamaan matkaansa. Soturit aivan varmasti nauroivat meidän sisäisille tappeluillemme.

"Lisäksi", käännyin silmät viirulla Kalmaliljan suuntaan, "huomasimme Tuuliklaanin partion ollessamme metsällä täällä. Ja toisin kuin sinun kuonosi, me haistoimme täällä riistaa ja jopa nappasimme sitä. Ehkä joskus ennen sinun nuoruudessasi täällä ei ollut riistaa, mutta ajat ovat muuttuneet."

Väräytin viiksiäni hiukan ja tuijotin Kalmaliljaa suoraan silmiin mahdollisimman ahistavalla tavalla. Otin jopa muutaman askeleen lähemmäs emoni emoa, jotta saisin tunnelmasta mahdollisimman tiiviin ja tunkeilevan.

"Tai sitten sinun kuonosikin on alkanut vanhentua sinun itsesi mukana", maukaisin tevästi. Tuijotin vielä hetken naarasta silmiin, kunnes käännyin ympäri.

"Palataan hakemaan saaliimme ja viedään ne leiriin. Jatkamme sitten saalistusta vielä jossakin toisaalla. Turha enää on näillä mailla jatkaa metsästämistä, kun Kalmalilja onnistui sen karkoittamaan paikallaolollaan", komensin partiotani ja palasin sen pienen kumpareen kohdalle, jonka alla saliimme makasivat. Kaivoin saliit esille maasta melko nopeasti. Nappasin vesimyyrän suuhuni ja käännyin lopun partion suuntaan. Odotin Jääliljan tai Tappotahdon sanovan jotakin, Kalmaliljasta en niinkään välittänyt, mutta ilmassa oli jännittyneisyyttä vaikka muille jakaa.

// Jää? Tappo? Kalma?

Kalmalilja, 05.06.2018

Siskoni oli eilen nimitetty Kuolonklaanin soturiksi, Kuolemakukaksi. Kun Raetähti oli päättänyt, että hänet hyväksyttiin klaaniimme, naaraan nimitys oli tapahtunut heti tämän jälkeen. Hänestä olisi varmasti hyötyä minulle. Jos ei olisi, en tietenkään olisi antanut kumppanini päästää häntä keskuuteemme.

Nyt olin partiossa Viiltokaaoksen, Ahvenleuan, Tuhokatseen sekä Jääliljan kanssa. En ollut edes tiennyt Jääliljan olevan mukana Viiltokaaoksen suunnitelmissa, mutta selvästi jotain oli tapahtunut minun huomaamattani. Viiltokaaos oli juuri selittänyt nykyisen tilanteen ja osan suunnitelmaansa, mutta yksi asia oli jäänyt mieleeni vaivaamaan.

"Sinä puhuit siitä, mitä tapahtuu kun Raetähti on kuollut. Oletatko hänen kuolevan tuosta vain? Ja entä jos hän ei kuolekaan, aiotko itse hoitaa asian?"

Puhuin hiljaisella äänellä, sillä ei muun kolmen kissan tarvinnut olla osana kaikessa keskustelussa.

//Viilto? Muut? Sori tönkkö ja pätkä xc

Viiltokaaos, 05.06.2018

Käänsin katseeni Kalmaliljaan, joka oli esittänyt kysymyksen liittyen kumppaninsa Raetähden kuolemaan. Päälliköllä ei toivottavasti ollut aavistustakaan hänen selkänsä takana tekemistäni suunnitelmista.

"Erittäin hyvä kysymys, Kalmalilja", nau'uin tarkoituksellisesti varmasti niin isoon ääneen, että koko nelikko kuuli puheeni.

"Meillä on aikaa odottaa. Mitä kauemmin aikaa saamme, sitä paremmin hoidamme koitoksen. Minun puolestani Raetähti saa elää päällikkönä niin pitkään kuin vain itse tahtoo. En toivo hänen kuolemaansa, mutta en myöskään hänen elämäänsä", selitin ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa kääntäen katseeni eteenpäin. Varjoklaanin reviirin vastainen ukkospolku häämötti kaukana edessämme. Kaksi hirviötä juoksivat sitä pitkin lähes kiinni toisissaan. Jatkoin matkaani eteenpäin hiljaisuuden vallitessa yllämme. Kenelläkään ei tainnut olla enää kysyttävää, joten koin parhaaksi siirtyä seuraavaan asiaan.

"Tässä on olemassa aina riski siitä, että Raetähti saa tietää suunnitelmistani. Hän tuskin kiittelee minua siitä, että olen suunnitellut tällaista hänen selkänsä takana koko metsän valloitusta yhdessä muiden kanssa. Veikkaan, että hän joko tahtoo ottaa suunnitelman omiin nimiinsä tai jyrää sen hetkessä ja karkottaa minut ja kaikki tukijani. Siispä meidän täytyy olla vahvoja, kerättävä joukkoja, jotka varmistavat sen, että suunnitelma on minun ja toteutuu niin kuin minä tahdon", naukaisin järeällä äänellä nelikolle kääntäen katseeni heidän suuntaansa.

"Eli jatkammeko vain ystävien hankkimista?" kysyi Ahvenleuka siristäen silmiään aavistuksen verran.

"Juurikin näin. Mitä enemmän ystäviä, sitä enemmän tukijoita ja sitä varmemmin suunnitelmat menevät kuten tahdon. Tällä hetkellä tärkeä tehtävänne on hankkia ystäviä Kuolonklaanin sisältä. Selvittäkää voitteko luottaa kissaan, jonka jälkeen voitte antaa vihjeitä ja mahdollisesti passittaa ystävänne minun puheille saamaan lisätietoa", kerroin.

"Kenties teillä on jo joitakin, jotka tukevat minua Raetähteä vastaan?" lisäsin antaen katseeni kiertää kaikki kissat Tuhokatsetta lukuun ottamatta. Kaikki tiesivät, ettei vanhalla soturilla ollut enää tänäpäivänä suhteita yhteenkään soturiin, lukuun ottamatta riitaisia suhteita jostakin turhasta asiasta.

//Kalma, Ahven, Jää?

Jäälilja, 05.06.2018

Viiltokaaoksen puheet kuulostivat vakuuttavilta, pidin siitä. En ollut yhtään yllättynyt siitä että Ahvenleuka kuului Viiltokaaoksen joukkoihin, sillä olinhan nähnyt heidät monesti yhdessä. Jokiklaanin entinen päällikkö oli vannonut uskollisuuttaan kuolonklaanille ja olisi vahva lisä.

"Korpitassusta saattaisi olla ainesta jos saisin vielä varmuuden hänen uskollisuudestaan", lausahdin rikkoen hiljaisuuden, joka oli saapunut välillemme yhtä huomaamattomasti kuin sumu. Siirsin katseeni itsevarmasti Viiltokaaoksen vihreisiin silmiin. Pidin siitä kuinka kolli päätti haluavansa jotain ja alkoi toteuttaa suunnitelmiaan. Tiesin, etten luottaisi vielä Kylmähenkäykseen sen vertaa että alkaisin osoitella tälle suuntaa kohti Viiltokaaosta. Alun perinhän pidin siniharmaata kollia pelkkänä sätkynukkena, jonka avulla olisin saanut sisäpiirin tietoa Varjoklaanista, mutta ystävyyden tunne oli vallannut minut. Siltikään Kylmähenkäys ei vielä merkinnyt minulle mitään sen suurempaa. Viikseni alkoivat värähdellä ohi kulkevassa tuulessa hennosti.

//Viilto? Kalma? Ahven? Sori pätkä xd

Kalmalilja, 05.06.2018

"Ensinnäkään minä en tue sinua Raetähteä vastaan", naukaisin pontevasti ja huiskaisin häntääni. "Älä kuvittelekaan. Hän on kumppanini, ja minulle on jo tarpeeksi vaikeaa toimia hänen selkänsä takia. Mutta lupaan kuitenkin olla kertomatta hänelle mitään. Minä olen sinun puolellasi, kunhan siihen ei sisälly mitään ikävämpää kumppaniani kohtaan. Esimerkiksi tappamista tai karkoittamista. Jos näin käy, kerron suunnitelmistasi jokaiselle, mukaan lukien muidenkin klaanien johtajille."

En todellakaan pitänyt siitä, miten Viiltokaaos puhui Raetähdestä. Olihan hän merkittävämpi kissa - mikä tuntui hiukan pahalta myöntää - mutta Viiltokaaos ei ollut klaanin päällikkö, vaan Raetähti, ja tulisi olemaan vielä pitkään. Vielä monta kuuta, jos se minusta riippuisi. Minä olin tietenkin Viiltokaaoksen tukija, koska hän pystyi tarjoamaan minulle sen, mitä Raetähti valitettavasti ei. Mutta kollin puhe vain tuntui hyvin uhkaavalta.

"Minulla on ennestään muutamia tukijoita. Erinäisitä syistä", murahdin. En voinut kertoa Tähtiklaanin ennustuksesta, silloin minut nähtäisiin aivan eri valossa. Vaikka olinkin nykyään täysin uskollinen Pimeyden Metsälle.

"Ensinnäkin tyttäreni Sysisydän olisi vahva tukija. Hän on erinomainen soturi ja luonteeltaan vahva. Kaksi muuta hiukan merkityksettömämpää ovat Sirppiraita ja Lintulumo, jotka ovat kyllä uskollisia minulle, mutteivät välttämättä sinulle - tai suunnitelmillesi."

Voisin tietenkin hankkia lisää tukijoita helposti. Ja miksi en? Eihän siinä ollut edes mitään vaikeutta, piti vain löytää kissa ja vaikuttaa häneen oikealla tavalla. Aina piti kuitenkin muistaa, ettei keneenkään tulisi luottaa täysin.

//Viilto? Jää? Ahven?

Viiltokaaos, 07.06.2018

Katsoin Kalmaliljaa leukaani aavistuksen verran ylemmäs nostaen, jotta naaras ei varmastikaan unohtaisi sitä, että olin häntä ylempiarvoinen ja voimakkaampi.

"En tietenkään aio karkottaa rakasta kumppaniasi, sehän olisi hiirenaivoisin teko mitä voisi tehdä. Jos hän saa tietää suunnitelmistani eikä hyväksy niitä, olkoon hän panttivankimme. Jos sinä ja ystäväsi käännytte tällöin minua vastaan, kohtalonne ei ole Raetähden kohtaloa parempi. Paras siis pitää suunne visusti kiinni ja käyttäytyä huomaamattomasti", naukaisin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Olimme pysähtyneet hetkeksi, mutta nyt jatkoimme taas matkaamme Varjoklaanin rajan vastaista ukkospolkua myöten. Vilkaisin nopeasti Ahvenleukaa, joka kulki aivan kintereilläni kolmen muun kissan edellä. Hän oli hädin tuskin edes avannut suutaan koko partion aikana, joten päätin laittaa hänet avaamaan sen:

"Entä sinä Ahvenleuka? Olet ollut suunnitelmissani mukana pisimpään, oletko saanut uusia ystäviä Kuolonklaanista, jotka voisivat olla minulle ja suunnitelmilleni hyödyksi?" Kolli nosti katseensa minuun ja kiristi hieman tahtiaan päästäkseen aivan rinnalleni. En sanonut mitään, sillä tahdoin vain kuulla Ahvenleuan vastaavan kysymykseeni.

Saavuimme Varjoklaanin ja Tuuliklaanin vastaiselle rajalle. Ylitin mustapintaisen polun partion johdossa ja lähdin hitain askelin suuntamaan kohti leiriä. Käänsin odottavan katseeni Ahvenleukaan, joka ei ollut saanut vielä asiaansa sanotuksi.

//Ahven?

Kalmalilja, 03.06.2018

Hiljaisuus laskeutui välillemme, enkä itse ainakaan edes yrittänyt rikkoa sitä. Miksi minun pitäisi yksin kantaa vastuu siitä, ettei tilanteesta tule meille kolmelle kiusallinen? Kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut sanoa mitään, sillä leirin suuaukolta alkoi kantautua ääniä. Käänsin kiinnostuneena katseeni sinne. Leiriin astuivat sisään aiemmin partioon lähteneet Verikyynel ja Pihlajakynsi. Heidän perässään leiriin asteli vieras naaraskissa. Siristin epäillen silmiäni ja nousin seisomaan. Tummanharmaa erakko - ainakin hän haisi siltä - pysähtyi ja kiersi leiriä katseellaan. Naaraan vihreä katse pyyhkäisi ylitseni ja viipyi minussa hetken pidempään, kuin muualla. Viiltokaaosta ei näkynyt ja Raetähti oli parantajan pesällä. Tuhahdin ja astuin eteenpäin partion ja tuon erakon luo.

"Mitä tämä on olevinaan? Kuka hän on?" kysyin tutkien tuntematonta kissaa katseellani.

"Tarvitseeko minun muka vastata sinulle? Tietääkseni et ole klaanin varapäällikkö saati päällikkö, vaikka niin alati kuvittelet", Pihlajakynsi tuhahti hymyillen jäisesti. Pyöräytin silmiäni.

"Älä viitsi. Olisit säästynyt vähemmällä määrällä sanoja, jos vain olisit vastannut", murahdin ja astuin harmaan naaraan eteen. "Mutta ei sitten. Kuka sinä olet? Ja mistä tulet, ja mitä täällä teet?"

Harmaan kissan kasvoilla oli outo ilme. Aivan, kuin hän tietäisi jotain, mitä minä en.

"Tulin klaaniini. Tulin takaisin sinne, minne kuulun. Ainakin sukujuurieni mukaan", kissa naukui ja kohotti ylpeänä leukaansa. "Olen erakko. Tai entinen, sillä liityn Kuolonklaaniin. Siitä syystä, että olen kuolonklaanilainen."

"Ja mikä tekee sinusta kuolonklaanilaisen? Sukujuuret? Kerrohan hiukan siitä."

Harmaa kissa istuutui ja nuolaisi tassuaan. Hän tuntui edelleen katsovan minua oudosti, kuin ivaten.

"Hassua, että sinä kysyt sitä", hän naukui ja kurtistin kulmiani. Mitä tuo muka tarkoitti?

"Minun vanhempani olivat jättäneet Kuolonklaanin ja ryhtyneet erakoiksi. Minä synnyin jonkin aikaa heidän lähtönsä jälkeen. En kuitenkaan ollut heidän ainoa pentunsa. Minulla nimittäin oli sisko. Tai on. Hän on täällä tälläkin hetkellä!"

Vilkaisin ympärilleni, vaikka minulla olikin aavistus. En ollut niin hidasälyinen, etten olisi huomannut sitä mahdollisuutta, että minä olisin tuo sisko. Minun vanhempani olivat jättäneet Kuolonklaanin. En tiedä, mitä heille sen jälkeen oli tapahtunut. Mutta jokin tuon naaraan katseessa kertoi, että olin oikeassa. En vain halunnut uskoa sitä.

"Sinä kuvittelet, että minä olen siskosi, etkö vain? Mistä olet sen keksinyt?"

Mutta toisaalta... Miksi hän valehtelisi? Tuo kissa ei voinut tietää Kuolonklaanista mitään, eikä siksi voisi haluta minun kauttani valtaa. En silti tahtonut uskoa häntä. Tunsin pienen kateuden pistoksen siitä, että vanhempani eivät olleet heti syntymänsä jälkeen jättäneet tätä mahdollista siskoani, niin kuin olivat minulle tehneet. He olivat selvästi olleet hänen kanssaan pidempään, koska hän tiesi niin paljon. Mutta ei minua haitannut se, että olin kasvanut ilman niitä kissoja. *Se teki minusta vain vahvemman.*

"No, minä tiedän siskoni nimen, tai sen, mikä se oli hänen ollessaan pentu. Kalmapentu. Sinun nimesi?"

Silmäni laajenivat hetkeksi hämmästyksestä. Voisiko tuo typerä katti olla oikeassa? Pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasin.

"Minun nimeni on Kalmalilja", naukaisin ja huiskaisin häntääni. "Mutta se ei todista vielä mitään. Enemmän minua kiinnostaa miksi tulit juuri minun luokseni? Sinä osoitit käytökselläsi selvästi, että minä olen sisaresi, vaikka et tiennyt nimeäni."

Naaras katsoi minua jälleen pitkään.

"Sinulla on isämme silmät", hän naukaisi hymyillen. "Aivan kuin minulla. Äh, älä nyt viitsi, mehän näytämmekin aivan samalta!"

Vertasin mielessäni naaraan ulkomuotoa omaani. Hän oli turkiltaan tummanharmaa. Hänessäkin oli valkoisia merkkejä, kuin minussa, mutta ne eivät kuitenkaan olleet samanlaisia. Hänen rintansa ja tassunsa olivat valkeat, minulla lisäksi vatsani ja hännänpääni olivat valkoiset. Ruumiinrakenteemme vaikutti samalta, vaikka en täysin osannutkaan kuvitella mielessäni omaani. Ainakin olimme samankokoisia. Mutta nuo silmät... Minä tiesin, että silmämme olivat samanlaiset. Olin nähnyt omani lätäkön pinnassa ja ne olivat aivan yhtä kirkkaanvihreät, kuin hänen. Yhtäkkiä mielessäni välähti yksi varhaisimmista muistoistani. Vihreät silmät. Olivatko ne muka isäni? Kukaan ei ollut koskaan kertonut vanhemmustani muuta kuin sen, että he olivat olleet Kuolonklaanin sotureita, jotka olivat jättäneet klaaninsa. Muuta en tiennyt.

Mutta noiden silmien takia minä uskoin häntä. Tunsin itseni typeräksi ja naiiviksi, mutta miten muuten hän olisi voinut tietää nimeni? Pentunimeni? Ja me tosiaan muistutimme toisiamme.

"No, olemme puhuneet jo tarpeeksi tästä asiasta. Kuolonklaanilla on kai päällikkö, vai? Missä hän on? Hänen pitää luullakseni hyväkayä minut Kuolonklaaniin."

"Älä luulekaan", murahdin ja hymyilin sitten ilkkuen. "Kuolonklaanin päällikkö on minun kumppanini. Jos minä en halua sinua tänne, sinä et tule tänne. Ymmärrätkö? Et voi olettaa, että noin vain pääset klaaniin."

"Miksi et haluaisi minua tänne? Varmasti olet joskus toivonut, että sinulla olisi sisko. Tai joku, joka on sinulle sukua."

Pyöräytin silmiäni ja suuntasin askeleeni parantajan pesälle.

"Itse asiassa en", naukaisin, mikä oli totta. Astuin sisälle yrtinhajuiseen pesään. En oikeastaan halunnut siskoani klaaniini - jos hän oli siskoni. Mutta toisaalta... hänestä voisi olla hyötyä. Istuuduin kumppanini vierelle. En tiennyt, mitä äsken oli tapahtunut, mutta jostain syystä pesässä vallitsi tunnelma, joka kieli siitä, että täällä tosiaan oli tapahtunut jotain. Se saisi kuitenkin odottaa.

"Raetähti", naukaisin harmaalle kollille ja kosketin hänen korvaansa kuonollani. "Siskoni haluaa Kuolonklaaniin. Niin, minäkään en tiennyt, että minulla on sisko. Mutta hän on erakko ja pyrkii tänne. Mitä sanottavaa sinulla on siihen?"

//Rae?

Raetähti, 03.06.2018

En estänyt kumppaniani tulemasta parantajan pesään, sillä olinhan jo Pikiviillon mukaan terve. Silti minusta itsestänikin tuntui. Kalmalilja ei ainakaan voisi saada minusta tartuntaa. Pisti kuitenkin miettimään, mitä asiaa naaraalla mahtoi olla. Tuskin hän nyt ihan muuten vain tänne tulisi.

"Raetähti", Kalmalilja naukui ja kosketti kuonollaan korvaani. Hyvä, ilmeisesti menisimmekin suoraan asiaan, mikäli sitä nyt edes oli.

"Siskoni haluaa Kuolonklaaniin. Niin, minäkään en tiennyt, että minulla on sisko. Mutta hän on erakko ja pyrkii tänne. Mitä sanottavaa sinulla on siihen?" Kalmalilja sanoi asian niin nopeasti, että minulta kesti hetki tajuta, mitä kumppanini oikein sanoi. Sisko? Kalmaliljallako sisko?

"Ei vielä mitään", maukaisin hetken pohdittuani, "haluan ensin tavata hänet." Nousin tassuilleni ja astuin pari askelta pesän suuaukkoa kohti.

"Siskosi on varmasti jossain lähettyvillä. Mennään pesääni puhumaan, siellä saamme ainakin olla rauhassa. Minulla olisi pari kysymystä sille siskollesi", hymähdin ja sujahdin ulos parantajan pesästä. Katseeni osui melkein heti kissaan, jota en tuntenut. Hän oli ilmeisesti Kalmaliljan sisko. Tarkkailin hetken ajan hänen ulkomuotoaan, kunnes katseeni osui hänen silmiinsä. Jähmetyin kokonaan nähdessäni ne kirkkaanvihreät silmät, jotka olivat samanlaiset kuin kumppanillani. Hymähdin ja jatkoin matkaani lähemmäs tuota erakkonaarasta.

"Seuraa minua", maukaisin kissalle, joka ilmeisesti oli kumppanini sisko. Nyökkäsin Verikyyneleelle ja Pihlajakynnelle, kunnes lähdin astelemaan pesääni kohden. Pyrin olemaan nopea, sillä en halunnut puhua erakkonaaraan kanssa päällikön pesän ulkopuolella. Halusin uteliailta ja vähemmän uteliailta korvilta rauhaa ja sitä rauhaa sain pesässäni. Vilkaisin nopeasti taakseni ja huomasin Kalmaliljan sekä hänen siskonsa seuraavan minua. Saavutin pesäni pian ja sujahdin sisälle. Istuuduin vuoteelleni ja kiepautin häntäni etutassujeni eteen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin miettimään päästäisinkö kissan Kuolonklaaniin vai en. Odotin, että erakkonaaras saisi ensin istuudutta alas, kunnes alottaisimme.

"Miksi haluat Kuolonklaaniin?" kysyin yhtä tyynenä kuin aina. Päätin aloittaa ihan vain helpolla kysymyksellä ja haluaisinhan minä siihenkin vastauksen tietää.

//Kalma?

Kalmalilja, 04.06.2018

Harma naaras katsoi kiinnostuneena Raetähteä.

"Ja kukahan sinä mahdat olla? Tämän klaanin päällikkö, ja vielä tärkeämpää, minun siskoni kumppani?"

"Hän on Raetähti, ja kyllä, Kuolonklaanin kumppani. Vastaa kysymyksiin tai heitän sinut ulos", murahdin äkäisesti. Siskoni loi minuun silmäyksen viileästi hymyillen. Sitten hän käänsi katseensa jälleen Raetähteen.

"Miksikö haluan Kuolonklaaniin? Minä kuulun tänne aivan yhtä paljon kuin Kalmalilja. Olen täysin kuolonklaanilainen vereltäni."

Pyöräytin silmiäni.

"Ehkä oletkin, mutta missä olet lymyillyt näin monta kuuta? Miksu et vain heti tullut Kuolonklaaniin, miksi vasta nyt? Tuliko erakon elämästä liian vaikeaa?"

Naaras pyöräytti silmiään ja tuhahti. Kurtistin kulmiani kun huomasin, miten paljon hän muistutti minua käytökseltäni. Ainoa ero oli se, että minä en ollut täysin mitätön kissa.

"Olet ehkä oikeassa. Mutta en ole siltikään tiennyt juuristani kuin pari kuuta", hän naukui ja silmäili vuoroin minua, vuoroin Raetähteä. "Minusta tässä ei ole mitään keskusteltavaa. Minä kuulun tänne, ja jos ajatte minut pois, myös hän lähtee."

Kissa osoitti minua nyökäten.

"Ongelma on, että sinä olet erakko ja minä en", murahdin ja nousin seisomaan. "Ulos, meidän on tehtävä päätös."

Naaras nousi seisomaan ja asteli ulos päällikön pesästä. Kuulin hänen istuutuvan johonkin lähelle, mikä ei tietenkään ollut ihme, kai hän halusi pysyä lähempänä siskoaan ja klaanin päällikköä kuin epäluuloisia sotureita. Käänsin katseeni kumppaniini.

"Vaikka kuinka tunnenkin inhoavani tuota kissaa, sinun on päästettävä hänet klaaniimme", naukaisin määrätietoisesti. "Minä haluan hänet tänne. Mutta vain siksi, että hänestä voi olla minulle hyötyä. Älä kuvittele, että antaisin suuresti arvoa omille sukujuurilleni. Vanhempani todistivat ettei se kannata."

//Rae?

Raetähti, 04.06.2018

Kalmaliljan siskon poistuttua kumppanini käänsi kirkkaanvihreän katseensa minuun.

"Vaikka kuinka tunnenkin inhoavani tuota kissaa, sinun on päästettävä hänet klaaniimme", Kalmalilja naukaisi. Kummallista, että Kalmalilja vihasi jo nyt siskoaan, vaikka oli tuntenut toisen vasta aivan pienen hetken ajan.

"Minä haluan hänet tänne. Mutta vain siksi, että hänestä voi olla minulle hyötyä. Älä kuvittele, että antaisin suuresti arvoa omille sukujuurilleni. Vanhempani todistivat ettei se kannata", kumppanini naukui vielä. Nyökkäsin pari kertaa pikaisesti ja syvennyin ajatuksiini. Tällä kertaa apunani ei ollut Viiltokaaosta vaan Kalmalilja. Tuskin minä heidänkään apuaan yhtään sen enempää tarvitsisinkaan. Oli kuitenkin hyvä, etten minä ollut ainoastaan päättämässä tästä asiasta vaan sain hieman apua toisesta näkökulmasta. Lopullisen päätöksen tein loppuen lopuksi minä. Ei minulla ollut erakkonaarasta mitään vastaankaan, enkä uskonut hänestä olevan haittaa Kuolonklaanin riveissä. Katsahdin meripihkaisilla silmilläni kumppaniini.

"Olen nyt päättänyt, että siskosi pääsee Kuolonklaaniin. Ei hänestä pitäisi haittaakaan olla", sanoin ja nousin seisomaan. Tästä pitäisi vielä kertoa itse Kalmaliljan siskolle.

"Kutsuisitko hänet takaisin?" hymähdin ja venyttelin hieman raajojani. En jaksanut enää istua pidempään, sillä olinhan jo maannut pitkään parantajan pesällä. Tämän jälkeen lähtisin kyllä mieluusti kävelylle. Pitää vain saada tämä asia nopeasti pois alta.

//Kalma?

Viiltokaaos, 05.06.2018

Heti aamulla herätessäni ennen auringonnousua järjestin tämän päivän partiot. Aurinkohuipun partiota johdin itse, mukaani määräsin Tuhokatseen, Kalmaliljan, Ahvenleuan ja Jääliljan, aivan kuten olin eilen suunnitellutkin.

Tällä hetkellä aurinko suuntasi nopeaa tahtia kohti huippuaan, pian olisi aika lähteä. Kulkisin partioni kanssa Korkokiviltä Varjoklaanin ja Tuuliklaanin rajanakin toimivalle ukkospolulle. Istuskelin kaikessa rauhassa taas suurkiven varjossa. Saatoin nähdä täältä jokaisen partiooni lähtevän kissan Tuhokatsetta lukuun ottamatta. Entisen elämäni luottosoturi oli mennyt tovi sitten lepäämään. Hän oli kertonut väsymyksen olevan huonosti nukutun yön vika, mutta todellisuudessa vanhuus taisi painaa hänen vanhoja luitaan kasaan ja aiheutti väsymystä. Näin Valhekuiskeen poistuvan leiristä yhdessä oppilaansa Mututassun kanssa. Kuulin lähestyviä askeleita sotureiden pesän suunnalta. Käänsin katseeni kohti Kalmaliljaa, joka istuutui vierelleni.

"Sinulla taitaa olla jotain mielessä, kun partion oikein järjestit. Onko Jäälilja mukana suunnitelmissasi?" musta naaras kysyi hiljaisella äänellä pitäen katseensa edessäpäin.

"Kerron kaiken oleellisen partiossa", ilmoitin vilkaisemattakaan soturiin päin. Viilsin samalla kynsilläni ilmaa. Kalmalilja tuhahti vastaukseksi ja jäi istumaan siihen vierelleni odottaen kai partion lähtöä.

Kun aurinko viimein oli huipussaan, nousin ylös ja lähdin kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä.

"Herätä Tuhokatse ja käske Ahvenleuka ja Jäälilja uloskäynnille", nau'uin Kalmaliljalle luoden häneen silmänräpäyksen ajan ankaran katseen. Sanaakaan sanomatta musta naaras loikki sotureiden pesälle. Hän ei väittänyt vastaan, varmaankin hän oli utelias ja tahtoi saada mahdollisimman pian kuulla asiani. Kalmaliljan ei edes tarvinnut kaksikolle sanoa partioon lähdöstä, kun Ahvenleuka ja Jäälilja saapuivat jo luokseni. Vähän tuon jälkeen saapuivat myös Kalmalilja ja vanha Tuhokatse.

"Lähdetään", murahdin ja lähdin suuntaamaan ulos leiristä. Koska piikkihernetunneli oli melko ahdas ja matala, jouduin kulkemaan sen lävitse kumarassa. Ulos leiristä päästyämme jatkoin matkaa kohti ukkospolkua. Kun olimme päässeet kyllin kauas leiristä ja olin tarkistanut, ettei lähistöllä ollut muita, aloitin:

"Kuten varmaan olettekin jo arvanneet, partion tarkoitus on nostaa teidät ajan tasalle siitä, mitä on meneillään. Tästä lähtien alamme kokoontumaan aina silloin tällöin keskenämme, mutta muuten tieto välillämme kulkee minun kauttani tai minun käskystäni yksityisesti. Ymmärrättekö te?" kysyin ja vilkaisin nelikkoa, joka kulki perässäni.

"Tietenkin", Tuhokatseen vastaus kuului ylitse muiden. Pysyin taas hetken hiljaa, kun lähestyimme ukkospolkua. Varmistettuani ylittämisen olevan turvallista, johdatin partioni sen ylitse. Kuljin taas hetken ajan hiljaa nummilla kohti Korkokiviä. Kukaan ei sanonut sanaakaan, ilmapiiri oli jopa hieman kireä.

Kun olimme ohittaneet emonsuun, hidastin tahtiani kertoakseni lisää.

"Pienen joukkomme uusin tulokas on Jäälilja, joka oli avuksi eräässä asiassa Varjoklaania koskien. Tapasin eilen Varjoklaanin varapäällikön Minttusydämen, jonka johdosta Varjoklaani tulee olemaan liittolaisemme sitä tarvitessamme. Tosin liitto on vasta virallinen sitten, kun Tihkutähti ja Raetähti ovat historiaa, mutta hän antoi minulle sanansa ja minä omani", selitin. Huomasin Tuhokatseen aikovan sanoa jotakin. Samassa ymmärsin, että Jäälilja oli ainoa, joka ei tiennyt minun olevan Viiltotähti. Toivoin vanhan kollin pysyvän tästä asiasta hiljaa.

"Oletko varma, että heihin voi luottaa? Ovatko he unohtaneet, mitä Kuolonklaani teki heille?" kolli kysyi silmiään siristäen.

"Siitä on kulunut vuodenaikoja, lisäksi lähes kaikki sen tehneet kissat ovat kuolleet ajat sitten. Varjoklaani on puolellamme, voitte luottaa minuun", nau'uin tasaisella äänellä.

"Mutta miksi? Mitä sinä lupasit heille?" Kalmalilja kysyi vuorostaan. Kasvoilleni piirtyi hento virne viiltäessäni kynsilläni ilmaa.

"Koitokseen asti he saavat pysyä ulkona kaikesta tapahtuvasta. Lisäksi tuemme heidän heikkoa riistatilannetta silloin tällöin parilla riistalla", selitin mustalle soturille, joka katsoi minua epäilevä ilme kasvoillaan.

"Muuta kysyttävää tästä asiasta, vai voimmeko jatkaa eteenpäin?" kysyin ja käännyin poispäin Korkokiviltä suunnaten hitaasti kohti Varjoklaanin rajaa. Vuorotellen katsoin silmiin jokaista mukanani olevaa kuolonklaanilaista odottaen heidän sanovan jotain.

//Kalma, Ahven tai Jää? Jos saan pyytää ni tehkää nii et Viilto pystyy siin viel kertoo yhe jutu + jos jatkatte ni älkää kirjottako noit kaikkii puheenvuoroi uuestaa XD

Kalmalilja, 25.05.2018

Olisin toivonut Kylmähenkäykseltä edes hiukan kattavampaa vastausta. Tämä sai minut vain päättelemään, että kolli edelleen ikävöi entistä klaaniaan. Hänellähän oli ollut siellä kumppani, Liljahenkäys. Kenties heillä oli pentuja? Ehkä hän ikävöi heitä.

Tai Varjoklaania yleensäkin, olihan kolli tottunut sen ympäristöön. Hän oli kenties pennusta lähtien elänyt Varjoklaanin reviirillä, hengittänyt sen ilmaa ja juossut sen mäntyjen alla. Tietääkseni suurin osa Varjoklaanin reviirin puista oli mäntyjä. Se oli tosin aika soista aluetta, mitä nyt olin kuullut. Itse en olisi pystynyt elämään missään niin märässä paikassa, ja olinkin kiitollinen Kuolonklaanin reviirin tukevasta ja kuivasta maaperästä. En voinut käsittää, miten varjoklaanilaiset pystyivät ylipäätään tekemään mitään vetisessä maastossaan. Heidän alueellaan saalista oli kuitenkin niukemmin kuin muualla, tuskin suo ainakaan helpotti sitä. Vaikka enhän minä tiennyt, metsäsitävtkö he suolla ollenkaan. Tai oliko reviiri edes kovin soista ja oliko suota edes paljoa... Oli tai ei, Kylmähenkäys saattaisi ikävöidä jopa kosteita, upottavia soita. Ehkä jopa haaskalaa. Joskus kaksijalkojen kyhäelmä haisi jopa Kuolonklaanin puolelle, joskin ukkospolun katku peitti sen tehokkaasti alleen. Olin myös kuullut puhuttavan, että Haaskalassa oli rottia. Itse en ollut kaiketi koskaan törmännyt sellaiseen, mutta ne saattoivat olla jopa tappavia. Rottia Kylmähenkäys tuskin ikävöi, jos niistä siis oli ollut harmia.

Haaskalan lisäksi tiesin Varjoklaanin reviiriltä vain yhden maamerkin, palaneen vuorivaahteran - tai jonkin sen kaltaisen, en muistanut tarkkaan, miksi sitä kutsuttiin. Kurtistin kulmiani. Se nyt tuskin oli kovin ikävöitävä asia, kyseessähän oli pelkkä puu. En kuitenkaan tiennyt, olisiko sillä varjoklaanilaisille jotain suurempaa merkitystä. Vaikka osa varjoklaanilaisista esitti Pimeyden Metsään uskovaa, oli klaanissa vielä Tähtiklaaniin uskovia, ja hehän saattoivat olla niinkin tyhmiä että palvoisivat jotain kasvia. Kylmähenkäys ei tosin vaikuttanut sellaiselta kissalta, tai sellaisen kuvan minä olin hänestä saanut.

Kylmähenkäyksellä ei mielestäni ollut mitään syytä ikävöidä ainakaan klaaninsa reviiriä. Miten hän edes voisi ikävöidä sitä Kuolonklaanin alueiden rinnalla? Kolli oli varmasti vain iloinen päästessään klaaniimme.

Mitä muuta hän voisi ikävöidä Varjoklaanissa? Kenties klania itseään. Sen luonnetta ja sen tapoja. Varjoklaanin luonne... Olin aina nähnyt heidät vähän ärsyttävinä. Varjoklaanilaiset tuntuivat jatkuvasti ylittävän klaaninsa rajoja. Olin melko varma, että jos laskettaisiin kaikki klaanien rajanylitykset, Varjoklaanilla olisi niitä ehdottomasti eniten. Se tuntui kyllä kuuluvan heidän klaaninsa luonteeseen. He olivat jotenkin salamyhkäisiä ja ovelia, he olivat kunnianhimoisia ja määrätietoisia. Hyvin määrätietoisia ja itsepäisiä, vaikka Varjoklaania vastaan olisi asettanut selvät todisteet jostain teosta, he varmaankin vain kieltäisivät sen. Niin, se oli hyvin Varjoklaanin tapaista. Tosin... Kuolonklaanikin saattaisi tehdä niin, mutta minusta oli selkeää, että kuolonklaanilaiset olivat kaikin puolin älykkäämpiä kuin varjoklaanilaiset. He eivät olleet edes osanneet estää Tihkutähteä nousemasta valtaan. Jos joku Tähtiklaaniin uskova olisi yrittämässä Kuolonklaanin päälliköksi, minä ja varmasti koko muu klaani pysäyttäisimme hänet välittömästi. En jaksanut uskoa, että varjoklaanilaisista edes puolet oli Pimeyden Metsään uskovia, joten miksi he eivät tehneet mitään?

Oli tosin hyvä että Tihkutähti nousi valtaan. Se tiesi toista Pimeyden Metsään uskovaa klaania, mikä oli kaiketi hyvä. En tosin voinut olla ajattelematta, että Kuolonklaanin ja Varjoklaanin välille syntyisi kilpailua. Kuolonklaani oli tietysti vahvempi klaani; meitä oli enemmän, me olimme vahvempia. Kuolonklaanissa oppilaat koulutettiin vahvoiksi, heitä ei koulutettu kynnet piilossa taputellen, toisin kuin muissa klaaneissa. Mitenköhän Varjoklaani koulutti oppilaitaan? En uskonut, että samalla tavalla kuin Kuolonklaani. Vanhat tavat olivat juurtuneet syvään, ja uskoin, että Varjoklaani oli pitkälti sama klaani kuin ennen Tihkutähteä. Vaikka he yrittivät esittää julmia ja häikäilemättömiä, olivat he silti sisältä pehmoja ja heikkoja. Heistä ei ikinä tulisi meidän kaltaisiamme. Kuolonklaanilaisia.

Vilkaisin vieressäni istuvaa kollia katseeni kylmänä.

"Jos totta puhutaan, olen. Mutta ei anneta sen häiritä", naukaisin ja tarkastelin silmiäni siristellen kollia, yrittäen tulkita hänen ilmeestään jotain.

"Jos en tietäisi paremmin, sanoisin, että ajatuksesi ovat yhä entisessä klaanissasi. Varjoklaani on sinulle kuitenkin historiaa, tai näin toivoisin", murahdin ja heilautin häntääni. Käänsin katseeni soturin silmiin.

"Kuinka paljon tiedät tämän klaanin sisäisistä asioista? Liitoista?"

//Kylmä?

Kylmähenkäys, 26.05.2018

"Et todellakaan tunne minua, jos kuvittelet minun ajattelevan vielä entistä klaaniani enkä usko sinun olevan ainoa Kuolonklaanista. Mutta siinäpä tyypillisen kuolonklaanilaisen ajatukset tulevat hyvin esille. Te luulette, että jos klaaniin tulee Kuolonklaanin ulkopuolinen kissa, hän varmasti ikävöi entistä kotiaan. Se ei todellakaan ole totta jokaisen kissan kohdalla. Olen jättänyt Varjoklaanin taakseni, ellet jo tajunnut sitä siitä että yritin tappaa klaanitoveriani. Joten olet luullut väärin, en voisi vähempää välittää Varjoklaanista ja millaiseen sotkuun Minttusydän tulee sen johtamaan pentujeni kanssa", murahdin hampaideni välistä ja kohensin sitten ryhtiäni, jotta en olisi menettänyt hermojani Kalmaliljan edessä. Siinä samassa naaraan kirkkanvihreät silmät välähtivät ja tuon kasvoilla käväisi pieni kiinnostus.

"Sinulla on siis pentuja Kuolonklaanissa. Taidat kuitenkin ikävöidä heitä", Kalmalilja arvasi neutraalisti ja sai vihan kuohahtamaan taas sisälläni. Jouduin kuitenkin taas hillitsemään itseni, kun vastasin kylmästi:

"Arvasit taas väärin. Pentuni eivät ole koskaan tuoneet minulle mitään ylpeyden aihetta eivätkä tule koskaan tuomaan. He ovat kaikki heikkoja, lempeitä ja oman arvonsa unohtavia kissoja, jotka ovat kasvaneet aivan emonsa kaltaisiksi. Hikkoritassu menehtyi jonkin aikaa sitten, mutta ei hänestä minkäänlaista soturia olisi kuitenkaan tullut. Korentotassu vaikuttaa siltä, että hänestä voisi ehkä tulla hyväkin soturi, mutta Tihkutähti ei sitä tajua. Ututassu on varmaan lupavin pennuistani ja olen ehkä tuntenut pientä ylpeyttä häntä kohtaan joskus. Rosmariiniputous on päässyt jo soturiksi, mutta hänestä tulee aivan Liljahenkäyksen kaltainen. Hän ei tajua asettaa itseään ystäviään ennen ja alistuukin aina klaanitoveriensa käskyille. Joten jokainen pentuni on mennyt suoraan sanoen hukkaan."

Yllemme laskeutui hiljaisuus, joka aluksi tuntui erittäin mukavalta, olinhan juuri vuodattanut Kalmaliljalle mielipiteeni omista pennuistani, joista en ollut kuullut mitään Varjoklaanista lähdettyäni. Ei minua Rosmariiniputouksen ja Korentotassun menot kiinnostaisi, mutta rehellisesti sanottuna olisin voinut vaihtaa Ututassun pari sanaa. Ehkä jonain päivänä voisin tavata hänet rajalla.

"Mutta niin, kuinka paljon tiedät Kuolonklaanin sisäisistä asioista? En oletan sinun tietävän paljoakaan, koska olet hyvin uusi jäsen etkä varmaan ole paljon oleskellut muiden kuin Jääliljan seurassa, mutta haluan silti tietää", Kalmalilja toisti lopulta saman kysymyksen, jonka oli kysynyt vähän aikaa sitten.

"Enpä oikein mitään, koska kuten arvasitkin, en ole erityisemmin jutellut muiden kanssa", tokaisin välinpitämättömästi.

*Koska minua ei voisi vähempää kiinnostaa kuolonklaanilaisten kanssa jutteleminen, mutta jos pääsen Kuolonklaanin täydeksi jäseneksi, joudun tottumaan siihen*, lisäsin mielessäni.

//Kalma?

Kojoottivirne, 29.05.2018

Istuessani leirissä katsomassa muiden kissojen menoja en voinut olla huomaamatta emoni Kalmaliljan sekä klaanin uusimman tulokkaan Kylmähenkäyksen keskustelua. Höristin väkisinkin korvani, sillä tahdoin kuulla kaiken. Ei sitä koskaan tietäisi mistä kaikesta moinen kaksikko keskustelisikaan.

"Sinulla on siis pentuja Kuolonklaanissa. Taidat kuitenkin ikävöidä heitä", Kalmalilja tarttui taas johonkin pieneen yksityiskohtaan kollin sanoissa. Hyvinkin tyypillistä emolleni. Hän tahtoi aina pienten yksityiskohtien kautta käydä vaikka kenen hermoille. Hymähdin. En yhtäkkiä ihmetellytkään miksi nuorempi veljeni Havupentu joskus karkasikin leiristä. Kalmaliljan seura taisi olla hänelle liikaa. Tuuli tuiversi kuitenkin nyt niin paljon korviini, ttä en kuullut Kylmähenkäyksen vastausta. Kaiketi hän kertoi omista pennuistansa.

"Joten jokainen pentuni on mennyt suoraan sanoen hukkaan", kuulin Kylmähenkäyksen lopulta sanovan. Jostakin syystä tämä kolli kävi emoni hermoille. Emoni, oka ei edes minua varmasti muistanut. Jostakin syystä tahdoin tutustua tähän tulokkaaseen yhä enemmän.

Joko taas tuuli tai kaksikko ei keskustellut pitkään aikaan mistä. Höristin korviani, mutta mitään ei kuulunut.

"Mutta niin, kuinka paljon tiedät Kuolonklaanin sisäisistä asioista? En oletan sinun tietävän paljoakaan, koska olet hyvin uusi jäsen etkä varmaan ole paljon oleskellut muiden kuin Jääliljan seurassa, mutta haluan silti tietää", Kalmalilja hetken päästä maukui. Tuhahdin. Tiesinhän minä kollin roikkuneen Jääliljan seurassa, mutta en tajunnut miksi silti yllätyin Kalmaliljan sanoista.

"Enpä oikein mitään, koska kuten arvasitkin, en ole erityisemmin jutellut muiden kanssa", Kylmähenkäys vastasi. Tässä kohtaan tajusin tilaisuuteni tullen. Vaikka kuinka tästä hyvästä saisinkin ainakin emoni paheksumaan minua vielä enemmän, en välittänyt. Jolkotin kaksikon luokse takkuinen häntä roikkuen.

"En voinut olla kuulematta keskusteluanne hukkaan heitetyistä pennuista", virnistin Kylmähenkäykselle ja sivuutin emoni täysin.

"Tapaa siis yksi elävä", maukaisin niin ylimielesesti kuin onnistuin, "Kojoottivirne, emonsa häpeä ilmeisesti."

Jatkoin outoa virnettäni. "Ja mitä sukuumme tulee, heitä on paljon. Esimerkiksi veljeni Havupentu lähti kerran suolle. Tylsisty kai emonsa seuraa. Niin ja toisena Kielomyrkky, joka kuoli syötyään kuolonmarjoja. Harmi vain. Ja Kielomyrkyn pojan esikoinen kuoli myös jonkin aikaa sitten. Muutama pettymyspentu sisaruksistani minä mukaan lukien on vielä hengissä emonsa riesana", jatkoin rasittavasti selittäen. Sitten käännyin katsomaan rakasta emoani. En enää välittänyt repisikö hän minulta tästä hyvästä korvan irti vai ei. Toisenhan minä olenkin jo kostohengelle menettänyt. Olisikin ironista, jos oma sukuni olisi vienyt molemmat korvani.

"Eikö niin Kalmalilja?" kysyin vielä viimeistelyksi. Lopulta käänsin katseeni Kylmähenkäykseen. "Ai niin. Unohdinko kertoa, että Kalmalilja on emoni?"

// Kalma? Kylmä? Toivottavasti ette revi multa korvia irti et tupsahin välii

Kalmalilja, 30.05.2018

Katsoin silmiäni siristäen poikaani Kojoottivirnettä. Hän oli juuri antanit minusta Kylmähenkäykselle sellaisen kuvan, etten välittäisi pennuistani lainkaan. Vaikka ehkä olinkin hiukan pettynyt kolliin, ei se tarkoittanut, etten rakastanut häntä pentunani. Ja nyt hän päästi suustaan sellaisia asioita, jotka saivat minut vihaiseksi. Etenkin se, miten hän puhui Havupennun kuolemasta. Hän ei kaiketi tiennyt, miten suunniltani minä olin ollut, kun toinen pennuistani oli vain yllättäen kadonnut eikä koskaan tullut takaisin. Se oli ollut minulle ja Raetähdelle suuri menetys, joskin Kielomyrkyn menettäminen koski paljon kipeämpää. Vihan lisäksi tunsin kuitenkin jotain muuta. Se oli ehkä surua, tai ehkä se oli jonkinlaista kaihoisuutta. Tunne johtui vain yksinomaan siitä, että Kojoottivirne kuvitteli, etten rakastanut häntä. Enhän minä tietenkään halunnut antaa itsestäni millään tapaa lempeää kuvaa, mutta olinko tosiaan ollut niin kylmä pentujani kohtaan, että he ajattelivat minun pitävän heitä vain riesana? Mieleeni palautui taas se, miten löin Sysisydäntä hänen kauniisiin kasvoihinsa. Olikohan naaras tajunnut mennä Pikiviillon luo?

"Älä puhu asioista, joista et tiedä mitään", sihahdin ja paljastin hetkeksi hampaani. En alkaisi sellaiseksi pehmoksi emoksi, jota Kojoottivirne selvästi halusi. Minä olisin oma itseni, mutta kaipa voisin vähän höllätä pentujeni suhteen. Tai Kojoottivirneen, sillä Sysisydämestä oli jo tarpeeksi harmia. Tyttäreni ei kuunnellut järkevää puhetta.

"Oliko sinulla jokin syykin tulla luoksemme?" kysyin kohottaen kulmaani.

//Kojootti? Kylmä?

Kylmähenkäys, 31.05.2018

Silmäilin Kalmaliljaa ja Kojoottivirnettä, he olivat siis emo ja poika. En ollut edes tajunnut Kojoottivirneen olemassaoloa Kuolonklaanissa oltuani, mutta nyt kun tarkemmin muistelin, olin nähnyt kollin muutamia kertoja kokoontumisissa.

"Oli hänellä syy tulla luoksemme vai ei, minä lähdenkin tästä", ilmoitin tylysti ja nousin nopeasti jaloilleni. Juuri kun olin kääntymässä pois ja lähtemässä jonnekin leirin reunamille, Viiltokaaos loikkasi suurkivelle ja valmistautui ilmoittamaan kokoontumiseen lähtijät.

"Kokoukseen lähtevät kanssani Pikiviilto, Talvikkimuisto, Kalmalilja, Lintulumo, Jäälilja, Hiiripisara, Sysisydän, Kylmähenkäys, Uljastassu, Virnetassu ja Korpitassu!" tummanharmaa kolli ilmoitti kuuluvalla äänellä ja loikkasi sitten alas suurkiveltä. Kohautin lapojani ja lähdin laahaamaan itseäni leirin keskustaa kohti, jonne kokoontumisiin lähtevät kissat aina menivät. Ei minua kokoontuminen erityisemmin kiinnostunut, mutta voisin ehkä törmätä Ututassuun. Se olikin ainoa asia mikä sai minut lähtemään nelipuita kohti klaanitoverieni kanssa.

// Loppu ei olennaista //

Uljastassu, 08.05.2018

Kasvoilleni hiipi häijy hymy. "Hyvä on, arvoisa mestarini", sanoin noustessani seisomaan. "Harjoituksiin siis." Kalmaliljan ollessa melkein leirin sisäänkäynnillä, pysäytin Sysisydämen ja murahdin hänen korvaansa viileästi hymyillen: "Voit minun puolestani uskoa mitä tahansa. Riittää, että itse tiedän olevani tosissani ja valmiina toteuttamaan suunnitelmani heti, kun aika koittaa. Minua ei kiinnosta sinun uskomuksesi siitä, kuinka pitkään sinun näkemyksesi perusteella pärjäisin yksinäni. Kunhat pidät huolen siitä, että omat käpäläsi pysyvät täällä leirissä ja nimenomaan sinun asioissasi, eivätkä tunkeudu kenenkään muun asioihin."

Soin mustavalkealle ystävälleni vielä yhden kylmän hymyn, ennen kuin hölkytin Kalmaliljan luokse. Hän jo kärsimättömänä odotteli meitä.

"Vauhtia, Sysisydän!" huusin naaraalle pujahtaessani hänen emonsa jäljessä sisäänkäyntitunneliin. Virnuilin häijyn ivallisesti itsekseni. "Ethän tahdo myöhästyä harjoituksista?"

Tassuttelin tyynesti Kalmaliljan perässä. Sysisydän kulki vierelläni. Onneksi hän sentään tajusi pitää hajurakoa välillämme, muuten saattaisin käyttää hieman kynsiäni. Tiesin olevani melko hyvässäkin kunnossa, kiitos Vahvamielen. Lihakseni värähtelivät turkkini alla; ne oikein syyhysivät päästä toimimaan! Suurin osa Vahvamielen tekemistä haavoista oli arpeutunut tai ainakin lähes parantunut, mikä todellakin riitti minulle. Tosin, en odottaisi enää hetkeäkään, mikäli haavat yhä vuotaisivatkin verta. Minä harjoittelisin. Harjoittelisin niin kauan ja niin ankarasti, kunnes hallitsisin joka ikisen taisteluliikkeen pienintä yksityiskohtaa myöten - täydellisesti.

//Kalma? Sysi? Juu, ei haittaa.

Kalmalilja, 10.05.2018

Astelin Sysisydämen ja oppilaani edellä kohti harjoittelupaikkaamme. Minun oli puhuttava tyttärelleni. Hän oli viime aikoina viettänyt aivan liikaa aikaa Vahvamielen pojan kanssa, eikä se käynyt päinsä. Minä vihasin sitä kollia, eikä Uljastassu ollut yhtään parempi. En halunnut, että Sysisydän oli missään tekemisissä hänen kanssaan, mutta naaras ei selvästi ollut kuunnellut. Ja mikä pahinta, hän tuntui oikein hakeutuvan kollin seuraan.

Vilkaisin taakseni varmistaakseni, että kaksi nuorempaa kissaa olivat mukana. Kuljimme vielä vähän matkaa, kunnes astelimme pensaikon lävitse pienelle, hiekkaiselle aukiolle. Seisahduin kaksikkoa vastapäätä.

"Harjoittelemme siis taistelua", naukaisin mietiskellen. Olin ajatellut, että Uljastassu saisi yrittää voittaa minut, mutta nyt sain paremman idean. Katsahdin oppilaani meripihkaisiin silmiin hymyillen viileästi.

"Te saatte luvan taistella. Minä tietenkin annan sinulle palautetta, mutta saat kerrankin käyttää omia aivojasi ja miettiä itse mitä teet."

//Uljas?

Uljastassu, 20.05.2018

Huulilleni levisi kylmän tyytyväinen hymy. "Vihdoinkin." Vilkaisin Sysisydäntä, ennen kuin astelin ketunmitan päähän hänestä. Katsoin tätä viilein katsein silmiin ja sanoin: "Anna tulla, Sysisydän. Odotan innolla..."

Seisoin täysin tyynenä paikallani, lukuun ottamatta viileän häijyä hymyäni. Tämähän oli mielenkiintoista.. En todella malttanut odottaa näkeväni tuon mustaturkkisen naarassoturin taistelutaitoja. Joko hän olisi täysin surkea ja häviäisi rammalle hiirellekin tai sitten hän olisi ihan kelpo vastus. Oli miten oli, minun kipukynnykseni oli korkea. Tuskin edes tuntisin hänen kynsiään turkissani, mikäli hän onnistuisi ne sinne upottamaan. Varoittamatta minä hyökkäsin, tarrasin kynsilläni Sysisydämen lapoihin ja kaadoin tämän kyljelleen. Aloin raastaa hänen vatsaansa niin, että karvatupot lentelivät. Muutaman nopean, syvän viillon jälkeen kierähdin kauemmas ja jaloilleni. Ryhdyimme kiertelemään toisiamme naaraan noustua ylös.

//Sysi? Kalma?

Kalmalilja, 24.05.2018

Katselin, miten nuoremmat kissat taistelivat. He olivat kumpikin hyviä siinä, mutta olin toivonut Sysisydämen olevan vielä parempi. Uljastassu oli häntä tosin isompi, mutta tyttäreni oli ollut jo jonkin aikaa soturi. Kolli oli taas vasta oppilas, joskin ei varmasti enää kauaa. Hän oli kehittynyt nopeasti ja minusta hän oli piakkoin valmis soturiksi.

Kurtistin kulmiani kun Uljastassu potkaisi Sysisydämen kauemmas, mutta pian musta naaras syöksähti varmasti koko painollaan oppilaan päälle, kaataen hänet maahan. Uljastassu oli kuitenkin nopea ja läimäisi Sysisydäntä. Kaksikko erkani jälleen toisistaan ja päätyi kiertämään ympyrää. Tuhahdin hiljaa. Heidän taistelunsa ei edennyt ja minullakin oli parempaa tekemistä. Uljastassun harjoitukset olivat kestäneet jo tarpeeksi pitkään. Nousin siis ylös ja ennen kuin kaksi kissaa ehti jälleen toistensa kimppuun, astuin heidän väliinsä.

"Riittää tältä erää. Taistelunne ei johda mihinkään. Sysisydän, olin olettanut, että sinä voittaisit reilusti tai saisit ainakin kamppailunne päätökseen", naukaisin tyttärelleni ja käännyin sitten oppilaani puoleen. "Ja mitä sinuun sitten tulee... Hyvä. Ihan hyvä, vaikka sinullakin on kehittymisen varaa. Voit halutessasi mennä leiriin, mutta ilmoittaudu ainakin yhteen metsästyspartioon ja vie klaaninvanhimmille tuoresaalista."

Näin Sysisydämen luovan ivallisen katseen kollioppilaaseen mikä kertoi siitä, että naaras aloittaisi pian ilkkumisen.

"Sinä tulet minun mukaani. Meillä on puhuttavaa", murahdin ja huiskaisin häntääni ilmassa. Sysimusta naaras seisoi hetken aloillaan kunnes nyökkäsi ja asteli vierelleni. Lähdimme poispäin oppilaastani ja harmikseni huomasin soturin katseen viivähtävän vielä hänessä ennen kuin käännyimme ja näköyhteys häneen katkesi pensaan tullessa tielle. Kuljimme vielä jonkin matkaa eteenpäin, kunnes saavuimme suuren puun juurelle. Istuuduin puun oksistosta lankeavaan varjoon ja silmäilin tarkasti Sysisydäntä. Hänen katseensa oli kylmä ja jotenkin jännittynyt, joskin utelias.

"Voit istuutua, tiedäthän", tuhahdin ja pyöräytin silmiäni. Naaras vain kohotti leukaansa ylpeästi.

"Seison mieluummin, kiitos vain."

Kohotin kulmiani ja nousin itsekin seisomaan.

"Miksi? Pelkäätkö sinä minua? Olen emosi, en vihollisesi. Ellet tee minusta sellaista", naukaisin kylmästi. Sysisydän tutki katsettani samalla tavalla kuin minä tutkin hänen, ja naaraan meripihkaisia silmiä katsoessani erotin niissä epäilystä. Ja epävarmuutta, mikä tietenkin oli huonompi asia. Katsoimme vielä hetken toisiamme silmiin, kunnes käänsin katseeni pois ja aloin puhua, kuertäen samalla naaraan ympäri.

"Minä olen huomannut jotain. Osaisitko sanoa, mitä?" kysyin tyynesti, paljastamatta äänestäni mitään. Sysisydämen kanssa oli meneteltävä oikein, sillä hän oli luonteeltaan hyvin samankaltainen kuin minä. Olimme molemmat hyvin kunnianhimoisia ja valmiita tekemään uhrauksia sen eteen. Me olimme kylmiä ja joskus ilkeitä, mutta kumpikaan ei koskaan menettänyt malttiaan. Minä olin ovela, hän oli ovela. Mutta Sysisydän oli minua heikompi. Eikä minua heikompi kannattanut olla.

"En. Voisitko mennä suoraan asiaan? Sillä sitä sinulla kai oli, jos muistat."

Pysähdyin naaraan eteen.

"Sinä vietät liikaa aikaa Uljastassun seurassa. Olen nähnyt sinut liian monta kertaa hänen kanssaan. Siitä herääkin kysymys, miksi? Varsinkin, kun olen erityisesti kieltänyt sinua olemasta hänen kanssaan tekemisissä. Onko hän todella minun käskyjeni rikkomisen arvoinen?"

Sysisydän pyöräytti silmiään.

"Minä tapan aikaani kenen kanssa haluan. Sinun käskysi ovat minulle pelkkää ilmaa. Olen soturi, en enää pentu. Et voi olettaa minun tottelevan sinua enää. Mutta älä kuvittele, että minun ja Uljastassun välillä on jotain. Hän ei ole edes ystäväni, sillä minulla ei ole ystäviä. Ja jos kuvittelet, että omaan jotain tunteita häntä kohtaan, olet tyhmempi kuin kuvittelin."

"Sitten minä kai olen tyhmä. Mutta sokea minä en ole. Sinä olet aivan selvästi ihastunut häneen, vaikka yritätkin uskotella itsellesi toisin. Minä tunnistan rakkauden, kun sen näen."

Sysisydämen suu oli auennut hiukan raolleen hämmästyksestä ja kulmansa kurtistuneet. Musta soturi astui askeleen taaksepäin ja nyt hänen silmissään näkyi kylmyyden lisäksi suuttumusta.

"Minä en ole rakastunut häneen! Miten edes voit kuvitella jotain tuollaista?! Älä kuvittele -"

Naaraan lause jäi kesken, kun löin häntä kovaa kasvoille. Enkä suinkaan kynnet piilossa, mistä kertoivat kolme pientä, veristä viiltoa hänen poskellaan. Ja kun Sysisydämen silmät laajenivat säikähdyksestä ja niissä ollut kylmyys viimein katosi, tunsin hiukan katumusta. Olin satuttanut häntä, omaa tytärtäni, jota rakastin. Vastoin hänen tahtoaan. Nyt en kuitenkaan voisi menettää otettani.

"Sinä rakastat häntä ja ensimmäinen askel on sen myöntäminen itsellesi. Ensimmäinen askel siihen, että voit unohtaa hänet ja jatkaa eteenpäin, huipulle. Sinä et pääse sinne haikailemalla kollien perään. Varsinkaan hänen. Tässä klaanissa on sinulle paljon parempia vaihtoehtoja", nau'uin tiukasti ja istuuduin. "Haluatko sinä valtaa?"

Sysisydän nyökkäsi.

"Haluan", hän naukui ja helpotuksekseni huomasin, ettei hänen äänessään kuulunut minkäänlaista epävarmuutta.

"Sitten sinä et enää ole Uljastassun seurassa. Ymmärrätkö? Jos olet, sinusta ei koskaan tule mitään."

"Mitä väliä, hän lähtee kuitenkin. Hän lähtee Kuolonklaanista erakoksi", Sysisydän naukui ja käänsi katseensa muualle. Kohotin kulmaani hämmästyneenä. En ollut uskonut, että kollista olisi siihen. *Tämähän on hyvä uutinen.*

"Sepä hyvä. Sitten sinun on pakkokin unohtaa hänet", murahdin ja nuolaisin ohimennen tassuani. "Et kai ole asettunut poikkiteloin hänen päätöatään vastaan?"

Naaras oli hiljaa ja katsoi edelleen muualle.

"Selvä. Sitten sinä siis menet ja ilmoitat hänelle, ettei hänen lähdöllään ole sinulle mitään merkitystä. Sillä jos hän saa tietää tunteistasi, hän käyttää niitä hyväkseen."

Sysisydän katsoi minua hiukan uhmakkaasti, mutta nyökkäsi. En ollut ollenkaan varma, tekisikö hän niin.

"Hyvä, sitten minulla ei ollutkaan muuta", murahdin ja nousin seisomaan astuin pari askelta leiriä kohden, mutta pysähdyin, kun kuulin äänen takaani.

"Ei ehkä sinulla. Minulla taas on."

Käännyin ympäri valmiina sanomaan jotain pisteliästä, kun Sysisydämen tassu läimäisi kasvojani. Horjahdin taaksepäin ja henkäisin siitä yllättäen syntyneestä kivusta, jonka nyt tunsin silmäni yli menevissä viilloissa. Näin naaraan rientävän pois, enkä siis ehtinyt antaa hänelle tarvittavaa kurinpalautusta. Mutta tällä ei ollut väliä, koska naaraan katse oli kertonut minulle, että hän tekisi tasan niin kuin olin sanonut.

Istuin leirissä aurinkoisella paikalla. Verenvuoto kasvoissani oli jo tyrehtynyt ja tarkkailin leiriä. Olin juuri huomannut, miten vähän olin tehnyt Viiltokaaoksen hyväksi. Minun olisi jollain tapaa autettava kollia hänen suunnitelmissaan, sillä jos osoittautuisin täysin hyödyttömäksi, hän tuskin antaisi minulle lupaamaansa valtaa. Katseeni osui kauempana istuvaan Kylmähenkäykseen. *Varjoklaanilaissaasta.* No, vaikka hän olikin entinen varjoklaanilainen - jos edes oli entinen - saattaisi kollista olla hyötyä. Hänellä tuskin oli juuri yhteyksiä Kuolonklaanin kissoihin, ellei Jääliljaa laskettu. Heidän välillään selvästi oli jotain. Kumminkin, hänestä saisi helposti liittolaisen. Nousin ylös kylmästi hymyillen ja astelin soturin luo.

"Tervehdys, Kylmähenkäys. Toivottavasti sinulle ei kuulu hyvää."

//Kylmä?

Kylmähenkäys, 24.05.2018

Nostin hitaasti jäätävän katseeni maasta, kun näin silmäkulmastani lähestyvän Kalmaliljan. Mustaturkkisen naaraan siro ruumiinrakenne peitti vahvat ja jykevät lihakset, joiden avulla kokenut soturi olisi varmasti voinut viiltää kurkkuni auki lyhyessä hetkessä. Siristin hitaasti silmiäni, kun naaras heitti minuun kylmän hymyn ja asettui istumaan muutaman hännänmitan päähän. Aivan sama oliko Kalmalilja ylpeä Liljahenkäyksestä vai ei, mutta arvelin että hän ei kuitenkaan ollut kovin tyytyväinen siihen, että olin yrittänyt tappaa hänen pennunpentunsa. Täten olisin hyvin varovainen liikkeistäni ja sanoistani hänen seurassaan.

"Tervehdys, Kylmähenkäys. Toivottavasti sinulle ei kuulu hyvää", Kalmalilja lausahti kylmänviileästi ja nuolaisi etukäpäläänsä välinpitämättömästi. En voinut olla heittämättä naaraaseen pientä irvistystä. Tälläistä kuolonklaanilaiset olivat, omahyväisiä ja välinpitämättömiä kissoja. Mutta heidän seuraansa joutuisin tyytymään.

"Samoin sinulle, Kalmalilja. Oliko sinulla jotain asiaakin minulle?" kysyin tylysti ja porasin kylmänsinisen tuijotukseeni klaanitoveriini, mielessäni salaa toivoen että olisin vain saanut luvan viiltää tuon naaraan kurkun auki.

"En minä omaa aikaani sinuun käyttäisi, mutta saat nyt kokea erittäin harvinaisen kokemuksen. Miten Jääliljan kanssa on mennyt?"

Räpäytin mahdollisimman hitaasti Kalmaliljan kysymykselle peittääkseni yllättyneisyyteni. En ollut todellakaan olettanut Kalmaliljan kysyvän tuollaista kysymystä, mutta kun tarkemmin asiaa ajattelin, tuskin häntä edes kiinnostivat asiani. Naaras varmaan vain halusi kerätä minusta mahdollisimman paljon tietoa ja käyttää niitä ovelasti hyväkseen. Vähät minä hänen suunnitelmistaan välitin.

"Eipä mitenkään erityisemmin, en ole hänelle nyt vähään aikaan jutellut", ilmoitin viileästi ja tarkkailin naarasta katseellani. Pystyin arvioimaan, että hänen hermonsa kestäisivät ties kuinka kauan, mutta onneksi minunkin hermoni tulisivat kestämään hyvin kauan.

"Entä miten olet sopeutunut Kuolonklaaniin?" Kalmalilja jatkoi ja nuolaisi uudemman kerran etutassuaan. Tuhahdin ajatuksissani ja vastasin erittäin lyhyesti:

"Hyvin."

Sitten yllemme laskeutui hiljaisuus, joka kesti vain muutaman silmänräpäyksen ajan. Sen aikana ajatukseni ehtivät kulkeutua takaisin Varjoklaaniin, syntymäklaaniini, jonka olin armottomasti pettänyt. Siellä oli entinen kumppanini Liljahenkäys, jota nykyään vihasin miltei yhtä paljon kuin Rosmariiniputousta. Rosmariiniputous oli Varjoklaanin säälittävin kissa, vanhemman tyttäreni seurassakin oleminen oli ollut tuskallisen noloa enkä ollut koskaan tuntenut pienintäkään ylpeyden pisaraa sitä kissaa kohtaan. Oli vaikeaa kuvitella, että hän oli tyttäreni. Hikkoritassu oli kuollut jouduttuaan hirviön alle, mutta hänen elämänsä oli muutenkin ollut erittäin tylsää ja yksitoikkoista. Korentotassusta en ollut erityisemmin kuullut enkä ollut varma oliko hänestä tullut vielä soturia. Hänellä oli taistelijan vartalo, mutta typeryksen mieli ja tavoitteet. Tuskin hänestäkään minkäänlaista upeaa soturia tulisi, en yhtään ihmettelisi jos kolli menehtyisi muutaman kuun sisällä.

Sitten oli Ututassu. Vaikkei hänkään kovin kummoinen ylpeyden aihe ollut, oli hänellä sentään tajunta siitä, että omat tavoitteet tulisivat klaanin tavoitteita ennen ja hänen ei pitäisi kumartua nöyränä kenenkään käpälien edessä. Nuorimman pentuni leikkimielisyys oli erittäin typerää ja toivoin, että se hiljalleen alkaisi haihtua. Voisin seuraavassa kokoontumisessa vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, jos sattuisin pääsemään sinne.

"No, oliko sinulla vielä lisääkin kysymyksiä minulle vai oletko jo tylsistynyt seuraani?" kysyin viileästi ja siristin tylysti silmiäni Kalmaliljalle.

//Kalma?

Mutupentu, 22.04.2018

Pörhistin turkkiani, kun Kalmaliljaksi esittäytynyt naaras kysyi nimeäni. Hän ei kuitenkaan sitä minulta, vaan emoltani. Aivan kuin olisin vain joku avuton pentu, joka ei osaa kertoa omaa nimeään. Kiukku alkoi kipinöidä kehossani ja siristin vihaisena silmiäni, kun emoni kertoi Kalmaliljalle nimeni.

"Minä osaan kyllä itse kertoa oman nimeni", kivahdin. Kalmalilja kohotti kulmiaan ja käänsi silmänsä omiini. Minä näytin naaraalle kieltä ja käänsin mielenosoituksellisesti selkäni. Vaikka emoni ei vaikuttanut kovin ilahtuneelta Kalmaliljan tulosta, ei hän hyväksynyt käyttäytymistäni. Käänsin katseeni Tulvasielun vaaleanvihreisiin silmiin, kun emoni näpäytti selkääni hännällään.

"Mutupentu", hän murahti, "käyttäydy kunnolla." Tuhahdin ja käänsin sitten emolle selkäni. Loikkasin pediltä maahan ja katselin ympärilleni aivan kuin Kalmaliljaa tai ketään muutakaan ei olisi pesässä. Häntäni oli pystyssä, kun tepsutin pesän laidalle unohdetun sammalpallon luo. Kaappasin sen käpälälläni itselleni ja heitin sen keskelle pesää. Sitten kyyristyin lähelle maata ja keinutin peppuani valmistautuen loikkaan. Jännitin lihakseni ja ponkaisin pallon kimppuun. Kynteni upposivat sammaleeseen ja retuutin sitä kuvitellen pallon olevan saaliini. Sitten katsahdin Kalmaliljaan ja kallistin päätäni.

"Jos tämä pallo olisi oikea saalis, olisinko saanut sen napattua?"

// Kalma? :3

Kalmalilja, 26.04.2018

Kohotin kulmiani pennun kysymykselle.

"En usko. Olisit takapuolellasi vain kahisuttanut lehtiä ja mahdollinen saalis olisi näin jo kaukana. Ja jos joskus saat saalista, sillä ei leikitä, useimmat soturit eivät nauti täysin runneltujen hiirten syömisestä."

Katselin kiinnostuneena naaraspentua. Hänessä oli tiettyä tarmokkuutta ja luonnetta, josta pidin. Minun oli myönnettävä, että pentu oli ihan siedettävä. Ainakin melkein. Ei hän ainakaan hermoja raastava ollut, huomattavasti vähemmän ärsyttävä, kuin nykyinen oppilaani tai liian suuri osa kuolonklaanilaisista, aikuisista sotureista. Pyöräytin silmiäni, asiat tuskin olivat hyvin, jos edes pahaiset pennut eivät yltäneet joidenkin sotureiden tasolle typeryydessä ja sietämättömyydessä.

"Mutta älä huoli. Sinä omaat jotain, mikä on tärkeämpää kuin hyvät saalistustaidot. Sinussa on tietynlaista tarmoa ja rohkeutta ja sitä soturi todella tarvitsee", naukaisin mietteliäösti pentua silmäillen. "Ei saalistus edes ole niin tärkeää kuin taistelu."

//Mutu?

Mutupentu, 30.04.2018

Kalmaliljan sanat saivat pienen kehoni jäykistymään. Miten hän uskalsikaan väittää, että äskeisellä hypylläni sammalpallon kimppuun en olisi saanut saalista? Sehän oli ollut aivan täydellinen, eikä saaliini edes ollut lähtenyt karkuun! Minusta tuntui, että musta naaras ei osannut itse saalistaa. Päästin ilmoille pienen, mutta ylimielisen tuhahduksen. Jos Kalmaliljan saalistustaidot todella olivat surkeat, hän saattoi yrittää hämätä minua haukkumalla mahtavia saalistustaitojani. Tai no, eihän soturi varsinaisesti ollut haukkunut taitojani, vaan enemmänkin opastanut minua. Aivan kuin olisin oppilas ja hän mestarini. Silmiini syttyi innostunut loiste, kun tajusin, että ehkä naaraasta voisi tulla mestarini. Avasin suuni kysyäkseni asiaa Kalmaliljalta, mutta hän ehti ensin.

"Mutta älä huoli. Sinä omaat jotain, mikä on tärkeämpää kuin hyvät saalistustaidot. Sinussa on tietynlaista tarmoa ja rohkeutta ja sitä soturi todella tarvitsee. Ei saalistus edes ole niin tärkeää kuin taistelu." Kalmaliljan katse oli mietteliäs ja tutkiskeleva, kun hän katseli minua kirkkaanvihreillä silmillään. Hetkessä unohdin aiemmat pohdiskeluni, kun kuulin soturin sanat. Nostin häntäni pystyyn ja annoin innostukseni näkyä.

"Voitko sinä sitten opettaa minulle taistelua?" kysyin. Äänensävyni oli aneleva, koska minä todella halusin oppia taistelua, jos en hallinnut saalistusta. Ja jos taistelu todella oli tärkeämpää kuin saalistus, harjoittelisin mielummin sitä.

// Kalma?

Kalmalilja, 01.05.2018

Katselin arvioiden Mutupentua. Hänen äänensävynsä oli äsken kuulostanut jopa hiukan anelevalta naaraan kysyessä voisinko opettaa hänelle taistelua. Kurtistin mietteliäänä kulmiani. Halusiko hän sitä todella noin paljon? Eihän pentu oikein edes tuntenut minua, miksi hän haluaisi juuri minun opettavan häntä? Toisaalta se oli vain hyvä asia, sillä hänestä saattaisi tulla tukijani. Ja silloin Viiltokaaos voisi antaa minulle enemmän valtaa, olettaen, että hän joskus todella saisi klaanit valtaansa. Sekään ei kyllä ollut varmaa, en ymmärtänyt, miksemme voineet vain alkaa toimeen ja vallata klaaneja heti.

Joka tapauksessa... olin yllättynyt. Tiesin pennulla olevan tarmoa, joten häntä olisi kaiketi helppo opettaa. Mutta useimmat pennut olivat ärsyttäviä. He eivät kuunnelleet ohjeita ja tekivät mitä sattui, ajattelematta ollenkaan tekemisensä seurauksia. Näin oli ajatellut myös edesmennyt Havupentu, minun poikani. No, heikot karsittiin joukosta jo nuorina, mikä oli ihan hyvä.

"Voisin opettaa sinulle jotain", naukaisin kääntäen katseeni pentuun. "Jos emosi suostuu. Vaikka olisi typerää olla suostumatta, kunnon kuolonklaanilainen ymmärtää, että taistelua on alettava harjoittelemaan ajoissa."

//Mutu?

Sysisydän, 07.05.2018

"En usko että olet tosissasi", naukaisin pisteliäästi ja suuntasin katseeni muualle. Vaikken siitä pitänytkään, minun oli myönnettävä itselleni, etten tahtonut Uljastassun lähtevän. Jollain tapaa pidin hänestä, mutta en ystävänä saati rakastettuna. Minun elämästäni vain tulisi paljon tylsempää, jos tuo hiirenaivo ei olisi lähellä ärsytettävänä.

"Ja vaikka lähtisit, luikkisit varmasti heti takaisin Kuolonklaaniin. Sinä ehkä omaat erakkojuuria, mutta olet kasvanut klaanikissana. Pärjäisit yksin korkeintaan yhtä hyvin kuin minä."

Tuhahdin hiljaa ja huiskaisin häntääni äreästi. Hän kuvitteli voivansa tehdä ihan niin kuin itse halusi, välittämättä lainkaan muista kissoista. En tietenkään viitannut sillä itseeni, vaan Uljastassun perheeseen. Ja muuhun klaaniin, joka oli elättänyt häntä monen monta kuuta. Tässäkö olisi kiitos siitä?

Olin sanomassa ajatuksiani ääneen, mutta lähestyvien askelten ääni sai minut sulkemaan suuni. Siirsin jatseeni harmaasta kollista tulijaan ja tunnistin emoni. *Hitto.* Kalmalilja ei pitänyt siitä, että olin hänen oppilaansa kanssa missään tekemisissä. Nyt hän saisi varmasti väärän kuvan.

Mustavalkoinen naaras pysähtyi eteemme ja katsoi minusta vieressäni istuvaan kolliin silmiään siristäen.

"Taisteluharjoituksiin. Nyt", hän komensi ja siirsi sitten vihreän katseensa minuun. "Ja sinä tulet myös. Minulla on sinulle asiaa. Sitä paitsi näytät oikein viihtyvän Uljastassun seurassa."

//Uljas? Sori ku sotkin Kalman toho mut en enää keksiny mite jatkasin tota keskusteluu :D

Kojoottivirne, 25.03.2018

Aikeeni sanoa jotakin Jääliljaa vastaan romuttuivat täysin Kalmaliljan saapuessa paikalle. Naaras oli tavallaan varastanut minun sankarihetkeni. En päässyt pelastamaan Talvikkimuistoa tältä ongelmalta, vaan emoni teki sen puolesta. Katsoin vaivautuneena tassuihini Jääliljan lähtiessä pois.

"Talvikkimuisto", käänsin katseeni parantajaoppilaan tyynesti. Kostohenki asteli kuitenkin väliimme.

"Vaikka Jäälilja näyttää luovuttaneen, minä olen teidän riesananne vielä", kolli murahti vasten kasvojani. Kostohenki mittaili vuorotellen minua ja Talvikkimuistoa. "Kuitenkin onneksenne minua ei kiinnosta teidän tekemisenne."

Musta soturi lähti astelemaan suoraan kohti leiriä, kunnes kääntyi ympäri.

"Ja onnea matkaan Talvikkimuisto", tuo virnisti kylmästi. "Toivottavasti opit jotakin soturilta, joka antoi ketun raadella oman korvansa rikki."

Sisälläni kiehahti viha, mutta hillitsin sen Talcikkimuiston tähden. Kostohenki näytti tyytyväiseltä huomatessaan pienen muutoksen minussa. Lopulta tuo kääntyi ympäri ja jatkoi matkaansa. Murahdin ärsyyntyneenä.

"Kalmalilja", siirsin katseeni emooni pyytävästi, "voisitko saatella Lumotassun takaisin leiriin? Mielestäni oppilaat eivät saa olla yksin leirin ulkopuolella ilman mestariansa."

// Kalma? Talvikki?

Roihumyrsky, 15.04.2018

Avasin silmäni. Soturit tuhisivat unisina ympärilläni, mutta minä en nukkunut. En ollut nukkunut koko yönä. Niin kuin en yleensäkään, aillä ainoastaan öiseen aikaan saatoin olla oma itseni. Vain öisin pystyin katselemaan taivaalla loistavia tähtiä kenenkään huomaamatta. Jos klaanitoverini olisivat huomanneet, siitä ei olisi seurannut mitään hyvää. Olin ainoa, joka tiesi uskostani Tähtiklaaniin, mutta jos joku muu saisi tietää, minut saatettaisiin karkottaa tai pahimmassa tapauksessa tappaa. Kuolonklaani oli niin kovin rajoittunut klaani, täällä ei voinut olla oma itsensä. Toisin oli muissa klaaneissa, vaikka niissä kai paheksuttiin Pimeyden Metsään uskovia. Mikseivät kissat vain voineet elää rauhassa keskenään ja nauttia elämästä? Sitä onnellisuus kai oli tai sitä sen pitäisi olla.

Nousin hiljaa istumaan varoen herättämästä muita. Astelin sitten pesän poikki väistellen sotureiden häntiä ja koipia. Huokaisin helpotuksesta kun pääsin leirin aukiolle kenenkään huomaamatta. Paitsi vartiossa olevan kissan. Valkea naaras oli suunnannut katseensa minuun, mutta sallin lihasteni rentoutua kun tunnistin soturin Lintulumoksi. Vaikka hänkin oli minua enemmän kuolonklaanilainen, tiesin että häneen voi luottaa. Olimme olleet yhdessä kauan, lauman ajoilta lähtien. Hän ei kertoisi kellekään kävelyretkestäni.

"Iltaa Roihumyrsky", naaras naukui ja heilautti häntäänsä. "Vai pitäisikö sanoa yötä... Minne matka?"

Seisahduin saapuessani soturin luo ja vilkaisin metsään.

"Kävelylle. En saa nukuttua."

Hetken mietittyään Lintulumo nyökkäsi ja kävelin ulos leiristä. Kun olin tarpeeksi kaukana, kiihdytin kävelyni juoksuun ja kiidin metsän ja puiden halki. Suuri osa lumesta oli jo sulanut, mutta jäljellä oleva kimalsi kuun valossa. Siirsin katseeni routaisesta maasta taivaalle hopeisen valopallon suuntaan. Tähdet tuikkivat sen ympärillä kauniina ja salaperäisinä. Saapuessani pienelle aukiolle hidastin kävelyyn ja loikkasin aukion keskellä seisovalle kivelle. Nyt vasta tunsin todella olevani vapaa, kaukana Kuolonklaanin leiristä ja sen kissoista ja lähellä Tähtiklaania. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa ja katselin soturiesi-isiä taivaalla. Suljin silmäni ja kuuntelin hiljaisuutta, mutta räväytin ne auki kuullessani askelia. Niskakarvani nousivat pystyyn ja katselin ja kuuntelin valppaana ympäristöäni. Nousin seisomaan ja käännähdin äänen suuntaan. Mustavalkoinen naaras asteli tyynenä minua kohti ja loikkasi vierelleni kivelle istumaan.

"Tervehdys Roihumyrsky", Kalmalilja naukui tavanomaisella, viileällä äänellään. Epäröin hetken. Voisinko luottaa häneen? Pidin Kalmaliljaa omasta puolestani ystävänäni, mutta tiesin miten uskollinen hän oli Kuolonklaanille ja Pimeyden Metsälle. Pian kuitenkin istuuduin hänen vierelleen.

"Älä kuvittele etten olisi huomannut yöllisiä kävelyretkiäsi. Tunnen sinut paremmin kuin suurin osa muista sotureista", hän naukui ja katsoi minua vihreillä silmillään.

"Tähdet ovat kauniita, eikö vain?"

"Niin", vastasin hiukan hermostuneena. Tunsin naaraan polttavan katseen nahallani.

"Väärä vastaus. Kuolonklaanilaisena sinun olisi pitänyt vastata 'ei', jolloin todistaisit Pimeyden Metsän uskoa. Mutta sinä oletkin erityinen kuolonklaanilainen. Sinähän et usko siihen, ethän?"

Olin vaiti hetken ja mietin vastaustani, vaikka naarassoturi varmaan näkikin täysin lävitseni.

"Kyllä uskon", murahdin katsoen maata tassujeni alla. Kuulin tuhahduksen viereltäni.

"Älä valehtele minulle. Sinä uskot Tähtiklaaniin. Ja tiedätkö mitä se tarkoittaa? Sinä olet silloin Kuolonklaanin vihollinen. Ja minun viholliseni", hän naukui vakavana. Nostin hämmästyneenä katseeni Kalmaliljaan. Aikoisiko hän tappaa minut? Olin kuvitellut, että välillämme oli ystävyyttä, mutta ehkä olin väärässä.

"Minä tiedän uskostani. Se saattaa minut vaaraan, sillä jos paljastuu, että olen tiennyt tästä ja pitänyt tiedon sisälläni, olen niin sanotusti tuhoon tuomittu. Ja sinun salaisuutesi vain odottaa paljastumistaan. Siksi jätät minulle kaksi vaihtoehtoa."

Katsoin vanhempaa soturia tiiviisti silmiin ja siristin omiani. Hän oli kyllä osittain oikeassa, oli vain ajan kysymys, milloin uskoni Tähtiklaaniin paljastuisi. Mutta ei kai sitä välttämättä tapahtuisi?

"Minun on joko tapettava sinut tai saada sinut lähtemään. Minä en todella haluaisi tehdä ensimmäistä", Kalmalilja naukui pudistaen päätään. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Jaa-a, kai minä sitten jotain hänelle merkitsinkin.

"En voi jättää Kuolonklaania", nau'uin terävästi ja huiskaisin äntääni. "Täällä on Jäälilja ja isäni. En voi jättää heitä."

"Mutta nyt sinun on pakko. Roihumyrsky, sinä et kuulu tähän klaaniin. Tiedät sen itsekin. Voisit elää onnellisena jossain muualla, voisit olla oma itsesi. Sinun ei tarvitsisi pelätä sitä, että joku saa selville uskosi Tähtiklaaniin eikä sinun tarvitsisi osallistua kaikkiin niihin raakuuksiin, mitä Kuolonklaani niin mielellään tekee. Jos lähdet, saat onnellisen ja vapaan elämän. Mutta haluatko todella pitää kiinni menneisyydestäsi ja elää täällä peläten? Ihmettelen miten et jo ole lähtenyt."

Kalmaliljan sanat jättivät minut mietiskelemään. Olin miettinyt Kuolonklaanin jättämistä usein, mutta jäljellä oleva perheeni oli pitänyt minua täällä. Jäälilja merkitsi minulle niin paljon... Mutta sekään ei tehnyt minusta riittävän onnellista. Hän oli jotenkin muuttunut, emmekä muutenkaan olleet toistemme seurassa enää kovinkaan usein. Mutta miten Jäälilja pärjäisi ilman minua? Ikävöisisikö hän?

"Sinun on aika alkaa ajatella itseäsi. Jäälilja pärjää ilmankin sinua, tai hänen on pärjättävä. Sinä voit tutustua uusiin kissoihin, voit saada kumppanin ja perustaa perheen. Tulevaisuus on edessäsi, jos vain jätät menneisyyden taaksesi. Et voi olla lähtemättä vain sen takia, ettei siskosi ehkä pitäisi siitä."

Kalmalilja, 16.04.2018

Nielaisin viimeisen suupalani hiirestäni. Olin seurannut leirin tapahtumia tiiviisti, mutten ollut osallistunut varsin kiinnostavalta vaikuttavaan keskusteluun. Leiriin oli jostain syystä tuotu varjoklaanilainen - tai kenties entinen sellainen, mitä nyt keskustelua olin kuunnellut. En silti luottanut häneen, Varjoklaani voisi hyvinkin olla niin säälittävä, että lähettäisi leiriimme vakoojia. Kissa oli nimeltään Kylmähenkäys. Nimi ei kertonut minulle oikein mitään, kolli ei kai ollut koskaan tehnyt mitään mikä olisi kiinnittänyt huomioni. Nyt hän väitti, että oli yrittänyt tappaa entisen - liekö sekin valetta? - kumppaninsa Liljahenkäyksen. Mutta tähän mennessä Kylmähenkäys ei ollut kertonut motiivia teolleen, tai minä en ainakaan ollut sitä kuullut tai ollut kuulemassa. Epäilin syvästi, pystyisikö hän tappamaan ketään, mutta jos pytyisi, olisi hän hyvä lisä Kuolonklaanin sotureihin. Se ei silti poistanut sitä tosiasiaa, että soturi oli erittäin epäilyttävä, ainakin omasta mielestäni. Jos Raetähti ja Viiltokaaos hyväksyisivät hänet klaaniimme, saisivat he luvan pitää huolen siitä ettei tulokas aiheuttaisi ongelmia.

*Hoitakoot tuon itse.*

Minulla ei ollut halua liittyä mukaan keskusteluun, vaikka olisinkin tietysti voinut vaikuttaa siihen, jäisikö Kylmähenkäys vai ei. Minulle se oli oikeastaan se ja sama, ainahan hänet pystyi häätämään tai tarvittaessa tappamaan. Sitä paitsi Sysisydän oli mukana, mikä tarkoitti vain sitä, että saisin kuulla kaiken.

Nousin venytellen ylös ja katselin ympärilleni leirissä. Minulla ei olisi pitkään aikaan partioita johdettavana tai osallistuttavana, mutta toisaalta en jaksanut vain istua paikoillani. Katseeni osui pentutarhaan. Pyöräytin silmiäni. Pimeystähti oli muuttanut sinne hoitamaan pentuja. Nykyisin naaras toki tunnettiin Pimeyslehtenä.

Astelin verkkaiseen tahtiin maidontuoksuiseen pesään ja nyrpistin nenääni. Ainoa syy, miksi olin täällä, oli se että halusin kuulla tarkemmin entisen päällikön päätöksestä. Ja mahdollisesti mielipiteen Kylmähenkäyksestä. Unohdin kuitenkin aikeeni, kun näin Tulvasielun makaavan sammalpedillä pesän reunalla. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.

"Mistä lähtien sinä olet ollut kuningattarena?" kysyin viileään sävyyn, silmäillen kahta naaraan vierellä istuvaa pentua.

"Olen ollut täällä iät ajat", hän murahti ja pyöräytti silmiään. Astahdin lähemmäs katsellen kahta pentua. Olisikohan kummastakaan mihinkään?

"Niin no, ehkä asia ei ollut vain tarpeeksi tärkeä kuullakseni siitä."

Istuuduin lähelle kolmikkoa katse yhä pennuissa. Molemmat olivat kilpikonnakirjavia, tosin eri värein.

//Mutu? Muut pentutarhalla?

Mutupentu, 17.04.2018

Ympärilleni kiertyvä pehmeä maidontuoksu sai minut uniseksi, eikä asiaa auttanut lämpö ja emon rauhallinen hengitys vieressäni. Sillä vaikka nukkumisessa oli omat ihanuutensa, halusin tutkia maailmaa. Eikä se onnistuisi, jos nukkuisin koko ajan. Minun täytyisi siis työntää väsymykseni sivuun ja vain avata silmäni. Ne kuitenkin pysyivät itsepintaisesti kiinni. Kehoni halusi minun nukkuvan, mutta mieleni ei. Olin nimittäin omasta mielestäni nukkunut aivan tarpeeksi, ja nyt olisi aika tutkia maailmaa. Lisäksi päivä oli jo pitkällä - tai niin ainakin kuvittelin. Silmien auki saaminen kävi kuitenkin yhtäkkiä todella helposti, kun vieras tuoksu leijaili nenääni ja kuulin askelia.

"Mistä lähtien sinä olet ollut kuningattarena?" vieras ääni kysyi aivan lähellä. Silmäni rävähtivät auki, ja käänsin päätäni äänen suuntaan. Pesään oli saapunut musta naaras, jonka kirkkaanvihreät silmät olivat siristyneet hämmennyksestä.

"Olen ollut täällä iät ajat", kuulin emoni murahtavan. En kuitenkaan kääntänyt katsettani, vaan pidin katseeni pesään saapuneessa mustassa naaraassa. En tiennyt, miten minun tulisi suhtautua pesään tulleeseen naaraaseen. Tiesin, että klaanissa, johon olin syntynyt, oli muitakin kissoja. Mutta luulin, että tapaisin heidät vasta myöhemmin.

Musta naaras astahti hieman lähemmäs meitä ja käänsi sitten katseensa minuun. Siristin haastavasti silmiäni, mutta sain vastaukseksi vain pienen virnistyksen. Tuntemattoman kissan läsnäolo alkoi ärsyttää minua, ja kömmin pedilläni istumaan. Väsymys oli karissut hetkessä kehostani.

”Kuka sinä olet?” kysyin kimakalla äänellä. Kuulostin ruikuttavalta pennulta, vaikka tarkoitukseni oli kuulostaa siltä, että halusin tuntemattoman kissan pysyvän kaukana – ainakin toistaiseksi. En tiennyt, voisinko luottaa pesään astelleeseen kissaan. Lisäksi en tiennyt, miksi musta naaras oli tullut minun yksityisalueelleni. En ollut pyytänyt häntä tänne, eikä emonikaan ollut kuulostanut kovin ilahtuneelta nähdessään naaraan. Toisaalta… ajatus leikistä alkoi kutitella tassujani. Musta naaras oli jo aikuinen, ja jaksaisi aivan hyvin kantaa minut selässään. Ehkä hän voisi kuljettaa minua ympäri pentutarhaa? Ravistelin päätäni ja karkotin ajatukset pois. Ensin täytyi selvittää, kuka tuntematon naaras oikein oli, ennen kuin miettisin leikkimistä.

// Kalma? :DD

Kalmalilja, 21.04.2018

Katsoin silmät viirulla toista Tulvasielun pentua. Hän oli äsken kysynyt nimeäni, ja olin pennun äänensävystä päätellyt, ettei hän halunnut minua tänne. Harkitsin hetken vastaustani. Pitäisikö minun muka kertoa itsestäni mitään tuolle pennulle? Toisaalta... Jos tutustuisin häneen ja tekisin oentuun jonkinlaisen vaikutuksen, hän saattaisi pyytää minua mestarikseen. Tai sitten hänestä voisi tulla tukijani. Ja samalla Viiltokaaoksen tukija.

"Olen Kalmalilja", naukaisin matalasti ja kohotin leukaani katsellen kiinnostuneena pentua. Hän oli ainakin rohkea, kun oli uskaltautunut puhumaan minulle. Nostin katseeni mustan ja punaruskean kirjavasta naaraasta hänen emoonsa.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyin hymyillen jäisesti. Siniharmaa naaras katsoi minua hetken hiljaa.

"Miksi se kiinnostaa sinua?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan. Tuhahdin halveksien.

"Tarvitseeko minulla olla jokin taka-ajatus halutakseni tietää pentusi nimen?"

Tulvasielu vilkaisi pentuaan.

"Mutupentu."

"Mutupentu", toistin maistellen nimeä suussani. "Ei tavallisimmasta päästä."

//Mutu? Sori pätkä ja en kai hitannu liikaa?

Kalmalilja, 23.03.2018

Astelin jälleen yksikseni metsässä kokoamassa ajatuksiani. Päiväni oli jälleen ollut kiireinen, mutta en alkanut valittamaan muutamasta partiosta. Se kuului vain soturin velvollisuuksiin, enkä ollut sellainen turhan nillittäjä, kuin osa Kuolonklaanin kissoista. Tuhahdin itsekseni. Sitten kun saisin tarpeeksi valtaa, heittäisin kaikki laiskat kirppusäkit pois leirin nurkista.

Jostain läheltä kantautuvat äänet herättivät minut ajatuksistani ja höristin korviani. Kun tunnistin äänet, suljin silmäni kärsien. Miksi juuri he sattuivat minun kävelyreitilleni? Olin erottanu Kostohengen ja Jääliljan äänet, ja pian tunnistin myös jälkimmäisenä mainitun oppilaan. Olin jo jatkamassa matkaani, kun kuulin Kojoottivirneen puhuvan. Seisahduin paikoilleni ja vilkaisin äänen suuntaan. En ollut sokea. Tiesin, että Kojoottivirneellä ja Jääliljalla ja Kostohengellä oli jotain välillään, enkä pitänyt siitä. Poikani ei ehkä käyttäytynyt niin kuin kuolonklaanilaisen kuuluisi, mutta hän oli silti jälkikasvuani, eikä minun pentujani kiusannut kukaan.

Kiersin lumisen pensaan jonka takana kissat ilmeisesti olivat. Pysähdyin nähdessäni heidät, ja kaikkien viiden - mukana oli myös Talvikkimuisto - katseet kääntyivät suuntaani. Pyöröytin silmiäni.

"Mitä ehdottoman turhanpäiväistä ja aivosolujani syövyttävää täällä tapahtuu?" kysyin tympääntyneenä ja istuuduin. "Sillä sitähän se aina on, kun tämä surkimustrio on kyseessä."

Viittasin sanoillani Kostohenkeen, Lumotassuun ja Jääliljaan. Toivoin vain, ettei soturinaaras suuttuisi turhaan, olimme edelleen omasta puolestani liittolaisia. Päätin jättää myös Talvikkimuiston rauhaan; parantajat saivat muutenkin tarpeeksi kuraa niskaan kiittämättömiltä sotureilta. Heitä haukkuvat olivat vain itse liian tyhmiä ajattelemaan tai suorittamaan niitä päätöksiä, jota parantajat joka päivä tekivät. Ja jotenkin vaikutti siltä, että Kojoottivirneen ja Talvikkimuiston välillä oli jotain.

//Jää? Kosto? Kojo? Talvikki? Lumo?

Jäälilja, 23.03.2018

"Mikä Kuolonklaanilaisten tapaamispaikka tämäkin on olevinaan?"

Pyöräytin silmiäni ja nostin häntäni ilmaan hiljaisuuden merkiksi muille kissoille.

"No jos todella haluat tietää nii selvä on", naukaisin ja nyökkäsin Kalmaliljan suuntaan. Kyseessähän oli vain satunnainen yhteeentörmäys.

"Ensinnäkin minä ja Kostohenki olimme metsällä, kunnes tämä nuori pari ilmaantui tiellemme ja siihen samaan ilmestyikin Lumotassu joka etsi mestariansa. Ja pieni "riitamme" alko isiitä kun ehdotin Kojoottivirneen ottavan minut ja Lumotassun mukaansa harjoittelemaan, mutta eihän se meidän pienelle parantajallemme sopinutkaan. Niinpä meidän Talvikkimuistomme tulistui pienestä lempi nimestä, jota käytin hänestä", naukaisin silmät turhautuneena sirrillään. En missään välissä haukkunut Talvikkimuistoa, kutsuin vain pieneksi parantajaksemme, eihän sen kissa pitäisi loukata.

"Ja eihän "pikku parantaja" nimen pitäisi loukata ketään noin sopusuhtaista kissaa", naukaisin ja vilkaisin Talvikkimuistoa vilpittömästi.

"Ja anteeksi vain, en ole mikään tarinan kertoja", mutisin ja astuin askelen taaksepäin. Katsoin Talvikkimuisto merkitsevästi. Olipa hänkin herkkänahkainen kissa.

"No rauhansointu mitä sinä täällä teet?" naukaisin ja katsoin Kalmaliljaa pahoitellen hänen joutumista tällaisen tyhmän tilanteen keskelle, joka oli syntynyt yhtä nopeasti kuin vesi liplattaa putouksesta alas.

//Kojo? Kalma? Talvikki? Lumo? Kosto?

Kalmalilja, 25.03.2018

Pyöräytin silmiäni.

"Olen vain viaton ohikulkija. Tai olin", tuhahdin ja huiskaisin häntääni. Miksi juuri minä? Aivoton seura oli viimeinen asia, mitä nyt kaipasin. Minun oli kuitenkin pakko jäädä viisikon luo, sillä halusin pitää huolen siitä, etteivät Kostohenki ja Jäälilja tekisi pojalleni mitään.

"Minä tiedän, että teillä kahdella on jotain Kojoottivirnettä vastaan. Teihin ei voi luottaa, saatatte vaikka keksiä jotain hänen varalleen. Siksi ehdotan, että minä tulen mukaan kaavailemaanne koulutukseen."

Vilkaisin arvioiden Jääliljan oppilasta. Olikohan hänestä yhtään mihinkään?

"Jos se siis sopii. Itse asiassa tulen, vaikkei se sopisikaan."

//Muut?

Talvikkimuisto, 25.03.2018

Kalmaliljan sanat saivat verenkiertoni tahdin nopenemaan ja sydämeni hakkaamaan rintaani vasten. Alunperin ajatuksena oli ollut, että vain linä ja Kojoottivirne olisimme lähteneet harjoittelemaan taistelemista, mutta nyt neljä muuta kissaa olisivat tulossa mukaan. Otin päättäväisenä askeleen eteenpäin ja porasin katseeni tällä kertaa Jääliljaan, jonka kasvoilla kävi pilkkaava irvistys. En kuitenkaan antanut naarassoturin ilveilyn raivostuttaa minua.

"Minä ja Kojoottivirne olimme tahtoneet mennä rauhassa harjoittelemaan taisteluliikkeitä emmekä tahtoneet ketään muuta mukaan. Emme saisi hetkenkään rauhaa jos te olisitte siellä", lausahdin mahdollisimman tyynesti ja loin nopean vilkaisun Jääliljaan ja Kostohenkeen, jonka jälkeen siirsin katseeni Kalmaliljaan ja Lumotassuun, "te tuskin haittaisitte siellä, mutta haluaisin kuitenkin että menisitte muualle reviirille. Kuolonklaanin reviiri on tarpeeksi suuri, jottei teidän kaikkien tarvitsisi tulla mukaamme."

"Miksi sinä et tahdo meitä mukaan, Talvikkimuisto? Kerropas nyt meille jokaiselle syysi, pikku parantajaoppilas", Jäälilja naukaisi jäätävällä äänensävyllä, hänen silmänsä suorastaan säkenöivät voitonriemusta. Muttei minulla ollut aikomustakaan antaa hänen voittaa, en vaikka tunsinkin oloni hieman ahdistuneeksi näiden kaikkien kissojen katseen alla.

"En todellakaan pystyisi keskittymään, saati rentoutumaan näin suuressa kissajoukossa, varsinkaan jos sinä tulisit mukaan. Jos ette suostu lähtemään muualle reviirillä, menkää te sitten vaan. Minä jään leiriin."

// Kojo? Jää? Kalma? Kosto? Lumo?

Jäälilja, 25.03.2018

"Minä ja Kojoottivirne olimme tahtoneet mennä rauhassa harjoittelemaan taisteluliikkeitä emmekä tahtoneet ketään muuta mukaan. Emme saisi hetkenkään rauhaa jos te olisitte siellä", Talvikkimuisto selitti. Nyökkäsin terävästi. Nuori naaras katsoi ensin minua ja Kostohenkeä ja käänsi lopulta päänsä Kalmaliljan suuntaan.

"Te tuskin haittaisitte siellä, mutta haluaisin kuitenkin että menisitte muualle reviirille. Kuolonklaanin reviiri on tarpeeksi suuri, jottei teidän kaikkien tarvitsisi tulla mukaamme", naaras jatkoi.

"Johan sanoin, emme me tule. En minä halua olla häiriönä, ajattelin vain, että olisi mukavampi harjoitella suuremmalla joukolla. Mutta anteeksi nyt että tästä kehkeytyi tälläinen "kahakka"", naukaisin ja väläytin sydämellisen hymyn Talvikkimuistolle. Hymyn jälkeen kasvoni vetäytyivät irveen, en ollut koskaan päästänyt kasvoilleni noin siirappista hymya, minua kylmäsi.

"En ihan oikeasti tarkoittanut tulla eteenne, kaikilla on vapaa oikeus kulkea mihin haluaa. Elementtini vain nousi esiin", naukaisin hiukan pahoitellen. Minulla ei tosiaankaan ollut halua jatkaa tätä tilannetta.

"Ja Kalmalilja, ei meillä ole mitään poikaasi vastaan, vain päin vastoin", naukaisin vakuuttavasti. En paljastaisi suunnitelmiamme enempää, ne olivat jo nyt vaarassa paljastua. Operaatio Kojoottivirne olisi pysäytettävä nyt heti.

Vilkaisin vuorollaan Kojoottivirneeseen ja Talvikkimuistoon pahoittelevasti, tilanne olisi ohi nyt.

"Nyt lähden tuulettumaan. Lumotassu, heti kun palaan lähdemme metsästämään", ilmoitin nuroelle naaraalle ja lähdin loikkimaan metsään. Tilanne alkoi ahdistaa minua. *Anteeksi Kostohenki, tarvitsen nyt omaa rauhaa* Huomaamattomasti loikin aivan Varjoklaanin rajan lähelle, tassuni olivat johdattaneet minut sinne, en tiennyt pelkäsinkö vai toivoinko jokun ylittäneen rajan, olisin valmis upottamaan kynteni kehen tahansa.

//Kylmä? Sori et muutin tätä tarinan kulkua tosta Talvikin tarinasta, mut yritin kirjottaa tossa yhdessä edellisessä tarinassa et Jää luovuttaa tossa "riidassa" nii, halusin korjata tilanteen. Toivottavasti ei haittaa D:

Kalmalilja, 09.03.2018

Istuskelin soturien pesän edustalla katsellen leirissä olevien kissojen puuhia. Olin ollut tänä päivänä jo kolmessa partiossa, joten loppupäivä oli minulla vapaata. Sitäkään ei tosin ollut enää paljoa jäljellä, aurinko oli nimittäin jo laskemaan päin. Taivas oli värjäytynyt punertavaksi, mikä oli ihan mukavaa vaihtelua ainiaiseen pilvien synnyttämään harmauteen. Nyt kultainen valokehrä paistoi taivaalla kirkkaana, kun se ei ollut pilviverhon peittämä. Inhosin pilvistä säätä. Lähinnä siksi, että silloin oli inhottavan lauhaa, märkää ja liukasta. Kun säät olivat lämpimät, lumi suli ja siinä syntynyt vesi jäätyi, muodostaen peilijäisiä polkuja. Silloin lumikin oli tavallista kosteampaa.

Nyt ilmassa oli kuitenkin napakkaa pakkasta. Hengitykseni huurusi, kun puhalsin ilmaa ulos. Jouduin vähän väliä vaihtamaan asentoani, jotta en jäätyisi pystyyn. Joka tapauksessa, oli sää minkälainen hyvänsä, toivoin lehtikadon pian väistyvän. Kaipasin viherlehden lämpöä. Ja kylläisyyttä, tänäänkin olin syönyt vain yhden, pienen hiiren, aamulla. Mahani kurisi nälästä, kuin olisi kuullut ajatukseni. Minä en kuitenkaan tarvinnut ruokaa juuri nyt, pennut olivat etusijalla.

*Lintulumon pennut*, ajattelin noustessani ylös, *ja Kuutihkun.*

En ollut käynyt katsomassa niin sanottua ystävääni pitkään aikaan. En tiennyt, mikä Lintulumo minulle oli, liittolainen kenties. Mutta oli mikä oli, jotta saisin hänet pidettyä tukenani, oli minun ylläpidettävä ystävyyssuhdettamme. Halusin myös katsastaa, olisivatko kaksi muuta pentua yhtä ylimielisiä, kuin veljensä, joka valitettavasti oli päätynyt oppilaakseni.

Suuntasin askeleeni pentutarhalle. En ollut käynyt siellä sitten Lintulumon synnytyksen jälkeen. Mitä olin silloin oikein ajatellut? Muistelin, miten olin ollut niin kamalan huolehtivainen auttaessani nuorempaa naarasta. Yököttävää. Olin ollut hänestä jopa huolissani. Oli kuitenkin hyvä, ettei kuningatar ollut kuollut, muuten minulla olisi yksi liittolainen vähemmän. Hänestä ei vain olisi paljoakaan hyötyä pentutarhalla. Kurtistin mietteliäänä kulmiani. Kuinka kauan hän oli siellä jo ollut? Liian kauan, jos minulta kysyttiin. Ja oliko hänen kahdella muulla pennullaan jokin ongelma, kun he vieläkin olivat pentutarhalla Uljastassun ollessa vielä oppilas? Minä olisin jo menettänyt hermoni, en koskaan suostuisi jumittamaan emona yhtään kauempaa, kuin oli pakko. Ja miksei Kuutihku muka voisi huolehtia niistä pennuista? Kampeaisin Lintulumon takaisin soturiksi, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Hänestä ei muuten olisi minulle mitään hyötyä.

Astuin sisään pesään. Sen voimakas maidon haju sai minut melkein yökkäämään. Valkoinen naaras makoili pesän perällä, vähän matkan päässä hänestä oli yönmusta naaras. Vilkaisin Kuutihkun pentua uteliaana; olihan se minun... pennunpennunpentuni? Olinko tosiaan niin vanha? Vaikka toisaalta olin saanut ensimmäisen pentueeni aika nuorena, samoin Kielomyrkky. Ei siis kai ollut mikään ihme, että Kostohenki oli jo saanut oman pentunsa.

Istuuduin valkean naaraan luo. Hän katsoi minua kysyvästi nostaessaan päätään.

"Mitä? Kai minä saan sinua tulla katsomaan", murahdin silmiäni pyöräyttäen. Siirsin katseeni Lintulumon sinisistä silmistä hänen kylkensä vierellä makaaviin pentuihin. *Säälittäviä rääpäleitä.*

"Et sinä koskaan tule vain huvin vuoksi minua katsomaan. Sinulla on jotain mielessäsi", kuningatar naukui kohottaen kulmaansa epäilevästi. Olin hetken hiljaa ennen puhumista, minun oli muotoiltava sanat oikein.

"Sinut on saatava pois täältä. Onko sinulla mitään käsitystä siitä, kuinka kauan olet täällä jumittanut? Mikseivät nuo kaksi ole vielä oppilaita? Uljastassu on", naukaisin kallistaen päätäni kahden aika suurehkon pennun suuntaan. Lintulumo kohautti lapojaan.

"No, Lumepentu ei ole vielä valmis. Ja Teräpentu haluaa olla hänen kanssaan, vaikks hänkin vaikuttaa jo aika pitkästyneeltä. Uljastassu oli jo kypsä oppilaaksi", naaras naukui mutta huokaisi pitkästyneesti. "Mutta olet oikeassa. Olen aina halunnut olla emo, ja olen iloinen siitä, että olen. Mutta tämä alkaa jo käydä tylsäksi. Päivät kulkevat vain samaa rataa."

"Aiot siis muuttaa takaisin soturien pesään?" kysyin kohottaen kulmaani. Lintulumo näytti miettivän, hän vilkaisi kuin arvioiden kahta pentuaan. Viimein naaras nosti katseensa minuun.

"Kyllä. Ja teen sen nyt heti."

Nyökkäsin ja nousin ylös, kun soturi alkoi herätellä pentujaan. Loin vielä viimeisen vilkaisun Kuutihkuun, ennen kuin astuin ulos.

//Joku?

Kalmalilja, 11.03.2018

Istuin leirin reunamilla tarkastellen soturien pesän edustalla istuvaa valkoista naarasta. Jäälilja oli poikkeuksellisesti yksin, ilman Kostohenkeä, mikä tietenkin helpottaisi minua toimimaan. Viiltokaaos oli oikeassa; meidän kinastelumme oli typerää, eikä se johtanut mihinkään. Tai no, se saattoi minut hyvälle tuulelle, mutta muuta hyötyä siitä ei ollut. Jäälilja oli osoittautunut myös ihan hyväksi taistelijaksi, vaikka olikin luovuttanut voiton minulle. Hänessä oli niitä piirteitä, joita minä liittolaisiltani hain. Ja sellaiseksi minä Jääliljan haluaisin.

Välimme eivät vain olleet erityisen hyvät, eivät olleet olleet sitten ennustuksen jälkeen. Mutta me voisimme olla yhdessä vahvoja. Ja minä hyötyisin hänen tuestaan.

Nousin seisomaan ja venytin takajalkojsni, astellen sitten kookkaamman soturin luo. Jäälilja oli sukimassa turkkiaan, mutta nosti katseensa, kun kuuli tuloni. Hymyilin jäisesti, mutten erityisen ilkeästi.

"Minulla olisi sinulle asiaa. Jonka sinä haluat kuulla", naukaisin matalalla äänellä, jotta vähän matkan päässä istuva Tuhokatse ei kuullut. Lähdin astelemaan ulos leiristä ja jäin suuaukolle odottamaan Jääliljaa. Jos naaras siis tulisi, mikä ei tietenkään ollut itsestäänselvyys.

//Jää?

Jäälilja, 11.03.2018

Katsoin kummastuneena sekä hieman uteliaana Kalmaliljan mustaturkkista hahmoa, joka läöhti loittonemaan minusta, mutta lopulta pysähtykin suuaukolle, kuin odottamaan päätöstäni. Minun olisi oltava nopea päätöksissäni, mutta silti harkittava tarkojn, mitähän tästäkin taas kehkeytyisi. Toinen verinen taistelu kenties? Kiinnostus vei kuitenkin vallan järjestä, Kalmaliljalla saattoi olla oikeasti jotain tärkeää, olihan hän sanonut asian olevan jotain mitä minä halusin kuulla. Nousin varovasti ylös ja lähdin varmoin askelin vanhemman soturin perään. Kalmaliljan kuultua askeleeni hän lähti tassuttamaan sulavasti ulos leiristä. Seurasin pienen välimatkan päässä, pidin suuni kerrankin kiinni. Kalmalilja johdatti minut kauemmas leiristä ja lopult pysähtyi ja käänsi kirkkaanvihreät silmänsä minuun. Katsoin tutkaillen naaraan eleitä, kuin yrittäen lukea tätä. Tällä kertaa en saanut mitään. Loin jäisen silmäyksen naaraaseen, mutta huomatessani Kalmaliljan silmien olevan jotain muuta kuin vihamieliset, silmäni sulivat.

"Sinulla oli siis jotain?" kysyin rikkoen hiljaisuuden, joka oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan.

//Kalma? Sori vähän outo.. cx

Kalmalilja, 12.03.2018

"Niin. Niin minulla oli", naukaisin vilkaisten Jääliljaa arvioiden, sitten maahan istuutuen. En tiennyt, pystyisinkö luottamaan naaraaseen, mutta minulla ei ollut mitään menetettävää. En mainitsisi Viiltokaaosta sanallakaan, enhän minä edes saisi.

"Olen miettinyt... Me olemme jo vahvoja erillämme, mutta oletko miettinyt sitä mahdollisuutta, että alkaisimme liittolaisiksi? Kuvittele nyt. Me voisimme yhdistää voimamme. Se on suunnattoman paljon hyödyllisempää, kuin typerä vihanpitomme", nau'uin ja katsoen valkeaa naarasta silmät kiiluen. En tietenkään missään vaiheessa ollut ajatellut, että olisimme tässö liittolaisuudessa samanarvoisia; minä olisin ehdottomasti se, joka olisi johdossa. Mutta eikö se olisi Jääliljallekin silti hyödyllisempää, kuin Kostohengen kanssa keppostelu? Minä olin kuitenkin häntä vanhempi ja kokeneempi.

"Jos suostut tähän, haluan tehdä yhden asian heti selväksi. Minä olen meistä johdossa, minä olen se, joka ratkaisee hankalat päätökset. Vain sen takia, että meistä kahdesta minä osaan nostaa meidät ylös. Sinä olet vielä nuori ja minua paljon kokemattomampi. Sen ei silti tarvitse pysyä niin, ehkä. Jos osoitat, että olet samanvertainen kanssani."

Nousin ylös ja astuin aivan Jääliljan eteen.

"Sinä hukkaat kaiken sen, mitä sinussa on juonimalla Kostohengen kanssa. Te ette pysty saavuttamaan sitä, mihin me voisimme yhdessä yltää. Hän ei voi antaa sinulle sitä, mitä minä voin. Ja jos suostut, sinun on pidettävä se häneltä salassa, muuten yhteistyömme loppuu heti."

Peruutin askeleen taaksepäin ja katsoin nuorempaa naarasta tiiviisti suoraan silmiin.

"Valitse, kumman tien otat. Mutta valitse viisaasti; haluatko minusta vihollisen vai liittolaisen?"

//Jää?

Jäälilja, 13.03.2018

"Valitse, kumman tien otat. Mutta valitse viisaasti; haluatko minusta vihollisen vai liittolaisen?" Kalmalilja naukaisi ratkaiseviksi sanoikseen. Nyt olisi minun aikani valita, olla joko liitossa hänen kanssaan ja olla kertomatta Kostohengelle, ajatuskin raastoi minua sisältä päin, tai alkaa Kalmaliljan viholliseksi. En halunnut tuon naaraan vihoja niskoilleni, mutten haluaisi pettää Kostohenkeäkään, vai olisiko se pettämistä olla kertomatta jostain tällaisesta? Eihän se vaikuttaisi mitekään. Olin tosiaan yllättynyt naaraan kutsusta, jos suostuisin, suostuisin vaikeimman kautta ja pitkän kiertelyn jälkeen.

"Mutta suurin kysymys on, oletko luottamukseni arvoinen?" kysyin ja arvostelin Kalmaliljaa korvan nipukoista hännänpäähän sanomatta yhtikäs mitään, sanan sanaa.

"Mutta jos solmisin liiton kanssasi, se ei tarkoittaisi, että lopettaisin sinun kutsumanasi varmaankin "riehumista" Kostohengen kanssa. Minä luotan häneen ja hän minuun, mutta älä huoli jos minulla on salaisuus, jonka on pysyttävä salassa se ei leviä", naukaisin. Räpäytin silmiäni ja loin katseeni alas maahan, tarkastelin maassa olevaa sulanutta lunta.

"Päätökseni on luottaa sinuun, Kalmalilja, mutta muista kun minut rinnalleen ottaa, minut on vaikea jättää. Jää saattaa sulaa, muttei katoa koskaan se vain muuttu vedeksi ja jäätyy uudelleen", murahdin ystävämielisesti, mutta samaan aikaan omaamallani häijyllä äänensävylläni. Pidin vertauskuvista.

"Mutta juuri nyt minun on mentävä varmistamaan, ettei Kostohenki ole muuttumassa liian lempeäksi katsellessaan omaa pentuaan", naurahdin kolkon hyvästin ja lähdin loikkimaan kohti leiriä. Vilkaisin vielä taakseni ja näin Kalmaliljan tumman hahmon.

"Mutta olen käytettävissä joka hetkenä, jokaisena päivänä kun tarvitset, vaikka nyt minun on mentävä", sihahdin matalasti ilmoille.

//Kosto? Taikka Kalma?

Jäälilja, 06.03.2018

Matala murina kantautui kurkustani. Räpäytin silmiäni nopeasti, en olisi se joka alottaisi. Arvioisin vastustajani sen perusteella kuinka hän valitsisi ensimmäisen liikkeensä. Jos minä aloittaisin ja loikkaisin suoraapäätä hänen kimppuunsa hänen olisi puolustauduttava, eikä hän saisi itse valita liikettään. Jotkut kissat olivat helppolukuisiampiakuin toiset. Viiltokaaos oli yksi niistä vaikeista, mutta olisiko Kalmaliljasta siihen? Havahduin todellisuuteen kuullessani Kalmaliljan sihahtavan ja loikkaavan ilmaan minua kohti tassut edellä. Liu'uin ketterästi naaraan ohi. Kalmalilja laskeutui tassuilleen ja nosti etutassunsa ilmaan ja tämän kynnet viilsivät lapaani. Ärähdin ja loikkasin naaraan kimppuun. Menettäisin maineeni näiden kissojen keskuudessa jos häviäisin. Kynteni sivalsivat Kalmaliljan lapaa.

"Silmä silmästä, eikö vain?" sähähdin naaraan korvaan, ennen kuin tämä ehti väistää. Olimme taas samassa tilanteessa. Alkutilanteessa. Kumpikin arvioi vastustajansa seuraavaa liikettä.

//Kalma? Viilto? Kosto? Tappo?

Kalmalilja, 06.03.2018

Tarkkailin valppaana Jääliljaa, odottaen naaraan tekevän jotain. Ei hän minua taistelutaidoistaan ollut vielä vakuuttanut. Enkä ollut varma, vakuuttaisiko ollenkaan.

"Ei kannattaisi olla noin ylimielinen. Silloin on nimittäin noloa, jos häviää. Ja minä en häviä, joten tämä päättyy joko sinun tappioosi tai tasapeliin."

Yllättäen loikkasin Jääliljaa kohti, mutta pidin huolen siitä, että naaras ehti väistää minua. Kierähdin nimittäin hänen vatsansa alle, raastaen hetken hänen turkkiaan. Jäälilja ehti sivaltaa kuonoani ennen kuin potkaisin hänet kauemmas. Sihahdin ärtyneenä ja käännähdin valkoisen naaraan suuntaan.

"Jos nyt totta puhutaan, oppilaanikin on parempi taistelija, kuin sinä", naukaisin viileästi ja heilautin häntääni. "Eikä hänkään ole kovin kummoinen."

Sähähtäen loikkasin valkean naaraan luo. Nousimme takajaloillemme ja tunsin soturin läimäyttävän pääni sivua. Ärähdin ja hyppäsin eteenpäin, kaataen Jääliljan alleni. Astuin hänen päällensä koko painollani.

"Joko sait tarpeeksi?" naukaisin pehmeästi ja painoin kynsiäni naaraan turkkiin. "Yritä nyt, anna minulle jotain vastusta."

//Jää, Kosto, Viilto?

Jäälilja, 06.03.2018

Naurahdin kolkosti.

"Oletko tosissasi? Käytätkö kaikkia voimiasi?" naukaisin silkkisesti ja potkaisin Kalmaliljan päältäni pois vahvojen takajalkojeni potkulla. Naaras lensi selälleen maahan, mutta oli jo pian jalkeilla kuten myös minä. Pyöräytin silmiäni. *Vähän kovempaa, selvä. Jos haluat parantajan pesälle.* Loikkasin kynnet edellä kiinni Kalmaliljan rintaan ja sivalsin suurella tassullani tukon verisiä karvoja. Naaras nappasi kiinni tassustani ja puri lujaa. Kurotin kiinni Kalmaliljan niskaan ja upotin piikkiäkin terävämät hampaani lähmpimään ja pehmeään niskanahkaan. Tumma naaras riuhtoi tassustani, jotta otteeni irtoaisi, mutta en irroittaisi. Olin tunnettu hampaitteni terävyydestä ja pitävyydestä. Hampaani olivat kissan kynnen veroiset ja korvasivat tylpähköt kynteni. Kiristin otettani, jos irtoaisin, pala hänestä lähtisi mukana. Tassuuni sattui, mutten välittänyt. Halusin voittaa. Suussani virtasi lämmin veri. Kalmaliljan veri sekoittuneena omaani. Kierähdin selälleni vetäen Kalmaliljankin mukanani. Hänen otteensa irtosi ja samalla irrotin myös omani. Kauniin valkeat karvani olivat tassussa verisiä ja runnotun näköisiä. Kohautin lapojani ja syöksyin kiinnin naaraan taka käpälään.

"Minä niin haluaisin nähdä sinun voittavan, mutta kun vastuksensa olen minä..", sähähdin. Itsdevarmuudestani huolimatta, en ollut varma taistelun tuloksesta. Kalmailja oli oikeasti hyvä taistelija. Kalmalilja kapusi nopeasti ylös ravistaen takajalkansa irti. Nostin verisen valkean käpäläni ja sivalsin naaraan rintaa. Kalmalilja sähähti ja loikkasi minua kohti, mutta pysähtyikin juuri ennen minua ja vetäisi häntäni jalkojeni välistä ja kaaduin selälleni. *Hmm, ihan kelpo liike. Oppilas tasoa* Murahdin. Kalmalilja painoi tassuaan rintaani vasten. Väläytin kasvoilleni itsetietoisen virneen ja aloin raastaa naaraan vatsaa takatassuillani. Tumma naaras painoi kyntensä rintaani. Potkaisin ja onnistuin horjahduttamaan Kalmaliljaa siten, että ennätin pystyyn. Olin hengästyksissäni ja verinen, mutten yksin. Kalmalilja oli yhtä vaurioitunut. Loikkasin uudestaan häntä kohti. Tällä kertaa naaras väisti. *Ihan hyvä* Heilautin hännänpäätäni ärtyneesti. Käänsin pääni heti hänen suuntaansa ja loikkasin uudestaan. Tällä kertaa osui ja upposi. Kynsimme toisiamme vihamielisesti. Otin askelen taaksepäin, naaraan silmissä välähti kummastus. Pian loikkasin uudestaan hampaitteni tavoitteena, naaraan kurkku. Halusin saada yliotteen, mutten tappaa.

//Kalma? Viilto? Kosto? Toivottavasti en hitannu Kalmaa liikaa :D

Kalmalilja, 06.03.2018

*Hitto*, tokaisin mielessäni, kun Jääliljan hampaat pureutuivat kurkkuuni. Hänen otteensa oli tiukka, muttei tappava. Yritin pyristellä vapaaksi soturin otteesta, mutta kun se ei onnistunut, löin kaikin voimin päälläni hänen päätään. Jääliljan ote ei kirvonnut, mutta hellitti sen verran, että saatoin riuhtaista itseni turvallisesti irti. Pysähdyimme kumpikin hengähtämään. Kehossani oli muutamia haavoja ja monia naarmuja, mutta en antanut niille huomiota. Ne eivät olleet kovinkaan syviä, joten mitä väliä?

Havahduin ajatuksistani, kun Jäälilja yllättäen loikkasi suuntaani. Väistin nopeasti vasemmalle, mutta soturi ehti sivaltaa kylkeäni. Sähähdin vihaisesti ja hyppäsin valkean kissan selkään, raapien hänen turkkiaan kynsilläni. Jäälilja joutui painoni alla menemään vatsalleen maahan, mutta tiesin, että hän voisi helposti lennättää minut selästään, olihan naaras aika voimakas ja minua suurempi kooltaan. *Mokoma järkäle.*

Loikkasin kauemmas maahan ja katsoin tyynenä vastustajaani.

"Nyt sinulla olisi hyvä tilaisuus luovuttaa. Sillä minä en aio sitä tehdä, enkä myöskään häviä", naukaisin hymyillen kylmästi, leukaani kohottaen. "Olet jo osoittanut olevasi kelpo taistelija, mutta minua parempi et ole. Anna vain voitto minulle, olet jo todistanut tarpeeksi."

//Jää? Kosto? Viilto?

Jäälilja, 07.03.2018

Nyökkäsin kulmiani kohottaen.

"Selvä, minä luovutan. Kyllähän sinustakin näkee sen, että olet Pisaratähden entinen oppilas", naukaisin tyynellä ja mitäänsanomattomalla äänellä, mutta silmissäni hohkasi arvostus. Kun Kalmalilja oli näyttänyt voimansa, kunnioitin häntä.

"Olet ansainnut kunnioitukseni, toivottavasti minun ei tarvitse todistaa sinulle enää mitään", nau'uin kalseasti ja käänsin selkäni Kalmaliljalle. Vähän matkan päässä istui Viiltokaaos ja parin ketunmitan päässä hänestä Kostohenki. Jistohenki nyökkäsi hyväksyvästi. Pian kuulin läheisestä ouskan käppyrästä pienen rasahduksen.

"Tappotassu, olen haistanut sinut jo aikoja sitten", murahdin matalasti ja käännyin taas Viiltokaaokseen. Hajuaistini oli hyvä.

"No, etkö kommentoi ratkaisuamme mitenkään?" kysyin ja katsoin tätä vaarivasti.

//Viilto? Kalma? Kosto? Tappoki voi jatkaa. Sori pätkä xc

Kalmalilja, 05.03.2018

"Tuskin", naukaisin silmiäni pyöräyttäen. 'Sydänystävä'. Se oli jo sanana ärsyttävä. "Minulla ei ole juuri ystäviä, saati mitään... 'sydänystäviä'. En edes haluaisi, ellen sitten tarvitse heitä johonkin. Äläkä huoli, en todellakaan ota sinua tosissani. Et taida itsekään käsittää, mitä oikein selität."

Minulla ei ollut muita ystäviä kuin Lintulumo ja Sirppiraita. Ja jos jompikumpi asettuisi tielleni, voisin käyttää kumpaankin kynsiäni. Minä otin ystävikseni vain sellaisia, jotka pystyisivät tarjoamaan minulle jotain.

"Sanoinko missään vaiheessa, että olisitte seuranani? Vaikka sitähän te olette, vaikket haluaisi", murahdin katsahtaen tylsistyneenä kumpaakin kissaa. Tämä keskustelu ei johtanut mihinkään eikä se ollut minulle tarpeeksi älykäs. Enkä minä nyt kovin mielelläni tuijotellut Jääliljan alati virnistelevää naamaa. Joka itse asiassa välitti tunteita hyvin, olin nähnyt hänen katseessaan pahoittelua. Ja miksi? Ei hänellä ollut mitään pahoiteltavaa, se vain osoitti, että hän ei ollut torjunut niitä kaikkia tunteita, jotka estivät saavuttamasta valtaa.

"En edes tiedä, miksi tulin luoksenne. Sinä et tarjoa minulle mitään vastusta", naukaisin venytellen laiskasti. Vilkaisin Kostohenkeä kohottaen halveksien toista kulmaani. "Saati tämä tuppisuu."

//Jää? Kosto?

Viiltokaaos, 06.03.2018

Kokoontumisesta oli jo pari päivää. Pettymyksekseni Valhekuiske ei ollut tullut luokseni. Ehkä hän oli valehdellut, eikä oikeasti ollut sitä mieltä kuin oli sanonut. Päätin, että en menisi juttelemaan naaraalle, hän saisi luvan tulla minun luokseni. Jos saisin Valhekuiskeen tuekseni, saisin takuulla myös Pikiviillon. Parantaja takuulla rakasti koko sydämestään ainoaa elävää pentuaan. Jos Valhekuiske luottaisi minuun, hän voisi puhua isänsäkin puolelleni. Vilkaisin leirin pääaukiolla keskustelevaa kolmikkoa, johon kuuluivat Kalmalilja, Jäälilja ja Kostohenki. Keskustelu näytti mielenkiintoiselta, sillä se ei selkeästi ollut mikään tavallinen keskustelu säästä ja sen sellaisesta. Kolmikon välillä oli selvää kitkaa. Minä aioin selvittää vaikka väkisin, mikä heidän välejään risoi. Kenties saisin viimein selville Jääliljan ja Kostohengen suunnitelmat. Jos menisin vain heidän luokseen, lopettaisivatko he keskustelunsa ja lähtisivät omille teilleen? Toisaalta, jos haastaisin riitaa hieman, he takuulla jäivät. Suuri osa kuolonklaanilaisista rakasti riidan haastamista ja siihen vastausta, joten se voisi olla hyvä suunnitelma. Hivuttauduin hitaasti kolmikkoa kohden kuullakseni heidän puheensa. Kuljin kohti Silakkasiipeä, joka seisoi vain vähän matkan päässä heistä. Kolli nosti katseensa minuun.

"Hei Viiltokaaos", hän tervehti.

"Shh", sihahdin ja käänsin korviani niin, että kuulin paremmin kolmikon puheet. En saanut paljoa selvää. Kolmikko puhui jotain ennustuksesta ja sydänystävistä.

"En edes tiedä, miksi tulin luoksenne. Sinä et tarjoa minulle mitään vastusta. Saati tämä tuppisuu", kuulin Kalmaliljan naukuvan. Nyt oli hetkeni. Käännyin sulavasti jäisellä maalla ympäri ja astelin kolmikon keskelle. Huomasin heidän katsovan minua kysyvästi ja hieman ehkä vihaisestikin juttunsa kesksuttämisen vuoksi.

"Viiltokaaos", Kalmalilja naukui kylmällä äänellä ja katsoi minua mitäänsanomattomalla katseella.

"Minä olen", vastasin vitsikkäästi ja istuuduin alas. Viilsin kynsilläni ilmaa läheltä Jääliljan viiksikarvoja. Naaras murahti ja katsoi minua murhaavalla, jäisellä katseellaan.

"Kinastelunne on kerrassaan säälittävää. Olette kuin mitäkin pentuja", naukaisin virnistäen.

"Voin auttaa teitä ratkaisemaan riitanne. Järjestetään pieni taisteluhetki leirin ulkopuolella. Molemmat saa taistella toisiaan vastaan täysillä ja näemme sitten, kumpi onkaan oikeasti parempi", naukaisin virnistäen. Päätin olla haastamatta riitaa, mutta taistelun minä ehdottomasti tahdoin nähdä. Toivoin, että kaksikko tarttuisi tarjoukseeni ja päättäisi taistella toisiaan vastaan.

"Vai ettekö te uskalla? Kyllähän minä sen ymmärrän", naukaisin, kun yllemme laskeutui hiljaisuus.

//Kalma, Jää tai Kosto? Sori et tungin tän tähä mut ei ollu muutakaa tekemistä XD

Kalmalilja, 06.03.2018

"Uskaltaisin kyllä", murahdin katsahtaen Viiltokaaokseen. "Mutta en tiedä jaksanko. Minulla ei ole mitään syytä tuhlata energiaani häneen."

Juuri nyt en olisi halunnut olla Viiltokaaoksen seurassa. Jäälilja oli nostanut ennustuksen mukaan keskusteluun turhan monta kertaa, ja vaikka itse tiesinkin olevani ehdottoman uskollinen Pimeyden Metsälle, saattaisi kolli luulla toisin jos kuulisi ennustuksesta. Ja sitä en halunnut. Enkä sitä, että Viiltokaaos ottaisi Jääliljan mukaan. En sietänyt naarasta. Hän oli niin ylimielinen ja kuvitteli olevansa samalla tasolla kanssani, vaikka soturi olikin minua reilusti nuorempi ja kokemattomampi.

"Välillämme ei ole riitaa. Keskustelimme vain aivan normaaliin tapaamme", naukaisin jäisesti vilkaisten likaisenvalkeaa naaraskissaa. Taistelu kuulosti silti hyvältä. Olisi kerrassaan ihanaa päästä raastamaan hänen turkkiaan verille. En muutenkaan ollut päässyt kunnolla tappelemaan, en tapettuani Helmitähden.

"Itse asiassa... Suostun taistelemaan, vaikka onkin selvää, kumpi meistä on parempi. Epäilen myös, tarvitseeko minun edes taistella täysillä", naurahdin kylmästi ja nousin seisomaan, katsellen tyynenä Jääliljaa. "Vaikka mistäpä sitä tietää? Aliarvioimisesi saattaisi olla suuri virhe."

//Jää? Kosto? Viilto?

Jäälilja, 06.03.2018

Naurahdin klseasti ja hampaani kalahtivat yhteen.

"Suuri virhe, hyvinkin suuri", naukaisin arvostellen Kalmaliljaa, "Eihän ikä hyvää taistelijaa tee eihän? Vaikka iältäsi olet suurempi, et silti ehkä taidoiltasi". Virne yritti nousta kasvoilleni, mutta olin liian keskittynyt päästääkseni sitä valoilleen.

"Olenhan voittanut sinut jo kerran, vaikken ehkä fyysisesti", naukaisin ja katsoin naarasta ilkeästi vihjaillen. Voisin aina nostaa ennustus kortin reunaa esille tahtoessani naaraan muistavan hävinneensä minulle jo kerran. *No eipä siitä sen enempää* Käänsin katseeni Viiltokaaokseen.

"Ehkei ideasi olekaan niin huono", nau'uin katalasti virnistäen. Rakastin taisteluita, varsinkin niitä joissa voitin. Enkä halunnut pettyä.

"Varsin erinomainen", naukaisin. Ja tuijotin kaikkien kissojen silmiin vuorotellen. Minulla olisi kannustusjoukotkin mukana.

//Viilto? Kalma? Kosto? Sori pätkä mä tuskailin hirveen kauan näitten replojen kaa xd

Viiltokaaos, 06.03.2018

Kasvoilleni ilmestyi pieni hymynkaltainen kuullessani Jääliljan sanat. Naaras oli todennut ideani erinomaiseksi.

"Eiköhän siis lähdetä heti. Toimin tuomarina, eli saan puuttua taisteluun, jos koen toisen teistä olevan hengenvaarassa. Kostohenki saa tulla mukaan, mutta taisteluun hän ei osallistu, onhan hän ollut tuppisuuna koko keskustelun ajan", nau'uin virnistäen. Kolli murahti, mutta ei väittänyt vastaan. Lähdin johdattamaan kolmikkoa ulos leiristä häntä pystyssä. Kalmalilja kulki perässäni, Jäälilja sen sijaan tuli ystävänsä kanssa hänen perässään lähes rinnatusten. Suoraan sanoen en ollut varma, kumpi kissoista voittaisi. Jäälilja oli huomauttanut aiemmin Kalmaliljalle, että hän oli voittanut naaraan aiemmin jo. Kenties soturi tarkoitti ennustusta, joka oli ollut hänelle suotuisa. Sujahdin ulos leiristä joukon johtajana ja lähdin kulkemaan kohti ukkospolkua.

Pysähdyin pian ja käännyin kohti kolmikkoa. Kalmalilja seisoi hieman edempänä kuin Jäälilja ja Kostohenki, naarassoturi katsoi minua suoraan silmiini. Toisaalta toivoin mustan naaraan voittavan, olihan hän sentään mukana juonessani. Toisaalta Jääliljan voitto kuulosti myös mieluisalta sillä se antaisi minulle syyn hankkiutua naaraan ystäväksi. Toisaalta.. Jääliljalla oli selkeästikin omiakin suunnitelmia yhdessä Kostohengen kanssa, joten hän ei välttämättä tahtoisi toimia minun alaisenani.

Palasin takaisin taistelukentälle ajatuksistani.

"Kostohenki, ole hyvä ja astu kauemmas. Kalmalilja ja Jäälilja tarvitsevat tilaa taisteluaan varten", murahdin kollille viiltäessäni kynsilläni ilmaa. Kostohenki kuiskasi jotain jääliljalle ja astui sitten askeleen taaksepäin.

"Taistelussa ei ole sääntöjä kuin yksi: Jos minä käsken lopettaa, te lopetatte", naukaisin.

"Miksi me niin tekisimme?" Jäälilja tuhahti, "et sinä ole meitä mitenkään parempi." Kohautin lapojani virnistäen.

"Koska minä järjestin koko jutun. Mutta ei hätää, en keskeytä teitä turhaan. Kun keskeytän teidät, voittaja on selvillä", murahdin. Kaksikko vilkaisi toisiaan murhaavasti, kunnes he käänsivät odottavat katseensa minuun päin.

"Olkaa hyvät ja aloittakaa", naukaisin. Astuin askelen taaksepäin ja istuuduin hankeen. Katsoin, kuinka soturit valmistautuivat hyökkäämään toistensa kurkkuihin kiinni.

//Kalma, Jää tai Kosto? anteeks tönkköys xd

Sysisydän, 04.03.2018

Astelin takaisin leiriin pujahtaen suuaukosta sisään. Emoni harppoi heti minua kohti ja kohotin kysyvästi kulmiani. Kalmaliljan kasvoilla oli hyvin tyytyväisen näköinen ilme.

"Hyvä kun saavuit. Sinua tarvittiinkin", hän naukui pehmeästi ja tavoistaan poiketen nuolaisi päälakeani. Astahdin irvistäen taaksepäin.

"Mihin, saanen kysyä?" tiuskaisin ja huitaisin ilmaa hännälläni. Katsahdin ympärilleni. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan, ei sillä hetkellä. Mutta hetken päästä Pimeystähti loikkasi suurkiven laelle, ja tilanne valkeni minulle.

Klaanin kissat alkoivat heti kerääntyä kiven ympärille. Musta naaras odotteli katsellen klaaninsa kissoja, kunnes he olivat saapuneet paikalle. Näin Kalmaliljan asettuvan isäni Raepisaran viereen ja hymyilin ylpeänä. Minut nimitettiin viimeinkin soturiksi.

"On aika nimittää uusi soturi", Pimeystähti naukui ja käski katseellaan minua astumaan eteen. Katselin vanhaa naarasta jäisesti hymyillen.

"Sysitassu on valmis soturiksi. Hänen soturinimensä on Sysisydän."

Vilkaisin hiukan haastavasti ympärilleni. Klaani huusi nimeäni pari kertaa, ja sen jälkeen kaikki palasivat takaisin tekemään sitä, mitä ennen nimitystäni olivat tehneet. Katsahdin Uljastassun suuntaan ja virnistin ilkeästi. Katsekontaktini kolliin kuitenkin katkesi, kun emoni astui eteeni.

"Mitä nyt taas?" kysyin tuhahtaen ja kurtistin kulmiani. Mustavalkoinen naaraskissa katsahti ympärilleen ilmeettömästi. Kylmä hymy kuitenkin piirtyi hänen kasvoilleen, kun emoni laski häntänsä selälleni.

"Tule. Meidän pitää puhua."

Annoin soturin johdattaa minut ulos leiristä. Kun olimme tarpeeksi kaukana muista, emoni istahti maahan puun juurelle ja mittaili minua katseellaan.

"Onnittelut", hän naukui ohimennen. "Nyt kun olet sitten soturi, voit oikeasti olla mukana asioissa. Tärkeissä asioissa. Sitähn sinä olet halunnutkin, etkö vain?"

"Kyllä", murahdin tutkien emoni katsetta. "Miten se liittyy sinuun? Minä en tarvitse sinua mihinkään. Pärjään paremmin yksin."

Kalmalilja naurahti hiukan ja nuolaisi tassuaan.

"Niin, et ehkä tarvitsekaan. Mutta sinun tuestasi on minulle hyötyä. Ja siitä, että tuet minua, on hyötyä sinulle."

Katselin mietiskellen vanhempaa naarasta. Mistä hän oikein puhui? Minä en halunnut kenenkään apua. Minusta tulisi päällikkö, ja voisin saavuttaa sen yksinkin. Tuntui kuitenkin, että Kalmalilja puhui jostain suuremmasta.

"Mitä tarkoitat? Mihin tarvitset tukeani?" kysyin kohottaen leukaani. Emoni nousi seisomaan ja astahti eteeni, vihreät silmät kiiluen.

"On mahdollista, että tulevaisuudessa metsässä tapahtuu jotain suurta. Jotain suurta, missä minä olen osallisena. Ja jos hoidan osani hyvin, minut palkitaan. Jos sinä autat minua, minä taas palkitsen sinut. Ymmärrätkö?"

Nyökyttelin kuunnellen tarkkaavaisena. Mitä se ikinä olikin, halusin olla asiassa mukana.

"En ole kertonut tästä mitään pentuetovereillesi - vain sinulle, sillä sinä olet teistä kolmesta se, jonka haluan tuekseni. Enkä juuri nyt kerro sinullekaan yhtään enempää, kuin olen jo kertonut. Jos osoittaudut tiedon arvoiseksi, saat sitä mahdollisesti lisää. Ja sinun on oltava tästä hiljaa. Minä voin nimittäin tehdä kamalia asioita, eikä se, että olet tyttäreni, estä minua. Onko selvä?"

Hymyilin jäisesti. Emoni ei pystyisi tekemään minulle mitään. Ei hän uskaltaisi. En siltikään aikonut kertoa keskustelustamme mitään kenellekään. Jos Kalmalilja todella pystyisi tarjoamaan minulle jotain arvokasta, kenties valtaa, oli minun ansaittava se.

"On. Minä en kerro kellekään. Tuen sinua."

Astelin takaisin kohti leiriä. Emoni oli vielä jäänyt metsään, ehkä siksi, ettemme herättäisi huomiota. Minun oli saatava tietää lisää, joten sen mukaan minun oli käyttäydyttävä. Soturi ei ollut antanut minulle mitään tehtäviä, mutta jatkossa niitä saattaisi tulla. Ja silloin hoitaisin ne kunnolla. Istahdin soturien pesän eteen yhä hymyillen ja katselin leiriä ympärilläni.

//Joku?

Kalmalilja, 04.03.2018

Katselin, miten tyttäreni katosi leirin suuaukista sisään. Olin hänestä ylpeä. Siksi, ettei hän ollut heikko, ja siksi, että hän muistutti minua niin suuresti. Ja se oli vain hyvä asia. Hänen pentuetovereistaan en kuitenkaan ollut niinkään varma. Ainakaan Kojoottivirneen käytös ei luvannut mitään hyvää. Hänen olisi lopetettava kaikenlainen pehmoilu, sillä se ei auttanut elämässä mitään. Mutta toisaalta, omapahan oli hänen ongelmansa. Valta teki minut onnelliseksi, mitä se minua haittaisi, jos Kojoottivirne tekisi omalla käytöksellään itsensä onnelliseksi? Vaikka enhän minä ollut nähnyt hänen muualla käyttäytyvän niin raukkamaisesti, kuin sen erakkopennun kanssa. Mutta aivan sama. Olkoon sitten.

Nousin seisomaan venytellen ja astelin verkkaisesti leiriin. Kiersin aukiota katseellani, ja siristin silmiäni huomatessani Jääliljan ja Kostohengen. Tuntui, että kaksikko oli jatkuvasti suunnittelemassa jotain. Ja mitä varten muka? Ei ainakaan mitään tärkeää. En kuitenkaan pitänyt heidän toiminnastaan. Hehän saattoivat jopa suunnitella minun varalleni jotain. Tiesin kyllä, etteivät he pystyisi minua vahingoittamaan, vaikka Kostohenki olikin tappanut Kielomyrkyn. Hänen tekonsa oli ollut silti liian läpinäkyvä.

Astahdin kaksikon luo hymyillen jäisesti.

"Jos en tietäisi paremmin, sanoisin, että juonitte jotain", naukaisin katsellen kumpaakin kissaa. "En ole kuitenkaan varma, onko teillä siihen aivoja."

//Jää? Kosto?

Jäälilja, 05.03.2018

Kohotin kulmiani ylimielisesti.

"Jaa a", myhäilin häijysti naurahtaen.

"Eikö kumppanillasi riitä enään aikaa sinulle kun pitää tulla häiritsemään?" kysyin haastavasti. Kalmlilja pyöräytti silmiään. Hän ei ollut laimean pilkkauksen kissoja. Hän ei ärsyyntyisi helpolla, rakastin haasteita, mutta vielä enemmän voittamista.

"Ja kuka sinä olet minun aivojeni kokoa tulkitsemaan omillasi. Se mitä ei näe ei välttämättä ole", naurahdin kylmästi ja pupillini siristyivät.

"Mukavaa, että saavuit siihen. Aurinko juuri häikäisikin silmiäni", kehräsin pahansuopa hymy kasvoillani, "Ensimmäinen kerta kun sinusta on hyötyä, Tähtiklaanin lähetti". Sisäisesti olisin halunnut haukkua Kalmaliljaa niin kauan klaanin petturuudesta kunnes suuni olisi puhdas, mutta tunnelma ei ollut sopiva.

//Kalma? Kosto? Sori tönkkö en oikeen keksiny Jäälle jostain oudon syystä kunnon repliikkejä xc

Kalmalilja, 05.03.2018

"Olen Tähtiklaanille aivan yhtä uskollinen, kuin sinulle. Tiedät siis varmastikin, kuinka paljon."

En uskonut Tähtiklaaniin, vaikka nykyään tiesinkin, että se todella oli olemassa. Tähtiklaani ei kuitenkaan voinut eikä koskaan voisi tarjota minulle samaa, mitä Pimeyden Metsä.

"En tarvitse Raepisaraa viihdyttämään itseäni. Te riitätte hyvin", naukaisin jäisesti ja nuolaisin pari kertaa rintaani. "Aivojen koko ei muuten kerro mitään älynlahjoista. Sinä olet yhtä älykäs kuin voikukka, vaikkei kasveilla edes ole aivoja."

Naurahdin kylmästi ja siirryin sen verran, että aurinko jälleen häikäisi Jääliljan silmiä. Jos vain jollain tapaa pystyin tekemään tuon naaraan elämästä vaikeampaa, tekisin sen. Hän oli sen jo moneen kertaan ansainnut. Jokin naaraassa oli vain ärsyttävää, mutta sitä minä en tietenkään hänelle näyttänyt. Minä raivostuin vain oikeista syistä, en siitä, että jokin nousukas hyppeli kuonolleni.

//Jää? Kosto?

Jäälilja, 05.03.2018

"Jos ja kun pidät minua ja tyttären poikaasi seuranasi, olet väärässä. Et koskaan kelpaisi seuraksemme", naukaisin kylmästi hymyillen ja nousin seisomaan. Katsoin Kalamliljan silmiin iloisena tästä kesustelusta. Nautin kaikesta tälläisestä, jollakin oudolla tapaa.

"Mutta pilkan kohteeksi, se on aivan eri asia. Jos pidät minua voikukkana, muistathan että niitä on kasteltava jos tiedät mitä tarkoitan. Niitä pieniä rikkakasveja ei kannata päästää liian pitkälle, mutta kaikkihan me kukkia ollaan, Kalma"lilja"", hymähdin.

"Ja hei, älä ota tätä tosissasi, olisin ottanut kenet tahansa kohteekseni kuka olisi astunut nenäni eteen. Ei muistella tämän jälkeen pahalla", virnistin. Virnistykseni oli ilkeä, mutta se sisälsi oikeasti pientä pahoittelua, se oli varmasti liian näkyvää. Laskin kasvoni takaisin peruslukemille. En halunnut kuitenkaan pilata välejäni klaanin joka kissaan.

"Saattaisimme olla vaikka sydänystävät jos se ennustus ei olisi tullut väliimme, eikö niin?" kysyin ilkeästi hymähtäen.

//Kalma? Kosto?

Viiltokaaos, 21.02.2018

Katsoin Valhekuisketta hieman yllättyneenä hänen sanoistaan. Hämmentynyt ilmeeni muuttui kuitenkin pian tyytyväiseksi hymyksi. Naaraan kasvoilla oli myös hento hymy. Hän katsoi minua suoraan silmiini ikään kuin odottaen reaktiotani.

"Puit juuri ajatukseni sanoiksi", naukaisin. Mieleni teki lisätä, että en perustanut Kuolonklaania tehdäkseni siitä tällaisen klaanin, mutta vaikenin heti. Naaras ei tiennyt minun menneisyydestäni, eikä saisi myöskään tietää. Naaras tuntui huomaavan, että olin jatkamassa lausettani, sillä hänen kasvoillaan oli odottava ilme.

"Pimeystähti on liian lempeä päällikkö, hän ei osaa pitää Kuolonklaania kurissa. Kissat tulevat ja menevät miten tahtovat, kaiken lisäksi hän antoi sen pentuaan hakemaan tulleen tuuliklaanilaisen vain lähteä, jonka jälkeen tämä pentukin vain katosi. Kauhulla odotan, millainen päällikkö Raepisarasta tulee. Jos minusta tulisi päällikkö, tekisin Kuolonklaanista taas nimensä veroisen", naukaisin ja nostin leukani pystyyn merkkkinä uskollisuudestani todelliselle Kuolonklaanille. Valhekuiske nyökkäili hitaasti. Ilmeisesti naaras oli kanssani samaa mieltä. Hän vaikutti erittäin hyvältä lisältä ystäväpiiriini. Vaikka hänen vanhempansa eivät olleet mitään erityisen mahtavia kuolonklaanilaisia, oli Valhekuiske aivan täydellinen. Hänessä oli sitä, mitä jokaisessa kuolonklaanilaisessa pitäisi olla. Katseeni harhaili leirin sisäänkäynnille. Kalmalilja asteli sisään leiriin. Minun täytyi puhua naaraalle ja kertoa suunnitelmistani, jotta naaras todella pysyisi tukenani ja säilyttäisi salaisuuteni.

"Jos sinua kiinnostaa Kuolonklaanin palauttaminen entiselleen, ilmoittele minulle. Nyt minun täytyy kuitenkin rakastettuna soturina rientää", naukaisin virnistäen ja poistuin nuoren soturin luota kokeneemman soturin luokse.

Kalmalilja käänsi katseensa minuun huomatessaan lähestymiseni. Naaraan silmät muuttuivat ohuiksi viiruiksi.

"Oletko vihdoinkin valmis kertomaan salaisista suunnitelmistasi?" naaraan äänestä paistoi lievä katkeruus.

"Siksi minä luoksesi tulinkin. Ei puhuta tässä, tule", naukaisin ja käännyin ympäri suunnaten kohti leirin uloskäyntiä. Vilkaisin vielä Valhekuisketta, jonka olin jättänyt yksin istuskelemaan leirin pääaukiolle. Naaras seurasi katseellaan minua ja Kalmaliljaa.

Musta soturi seurasi minua ulos leiristä, jonne hän oli juuri palannut. Jatkoin matkaa hetken aikaa hangessa eteenpäin. Poikkesin polulta, jonka kissat olivat tehneet. Jatkoin matkaa vielä hetken ajan hangessa kohti korkokiviä, jonka jälkeen pysähdyin. Varmistin vielä nopeasti ympäristön salakuuntelijoiden varalta.

"Niin?" Kalmalilja kehotti minua aloittamaan. Istuin alas soturin eteen ja siristin silmiäni. Viilsin kynsilläni ilmaa ja pohdin vielä hetken aikaa, mitä kaikkea voisin soturille kertoa. Hän oli pitänyt salaisuuteni, ainakin luulin niin. Uskoin siis voivani luottaa naaraaseen, mutta jokaista yksityiskohtaa en missään nimessä hänelle kertoisi. Ties vaikka naaras pilaisi suunnitelmani täydellisesti.

"Aion nostaa Kuolonklaanin taas jaloilleen. Edellisellä kerralla en onnistunut loppujen lopuksi toivomallani tavalla, kuten varmaan ymmärrät. Yksi kerrallaan aion saada muut klaanit toistensa vihollisiksi, kun he heikentävät toisiaan, me vahvistamme itseämme ja valmistaudumme suureen taisteluun. Jos kaikki menee suunnitelmieni mukaan, valloitan koko metsän ja toimin sen päällikkönä. Oletko valmis seisomaan rinnallani, vaikka mitä tulisi vastaan? Jos et ole, kerro se nyt, sillä en kaipaa joukkoihini surkimuksia", naukaisin ja katsoin Kalmaliljaa vakava ilme kasvoillani.

//Kalma?

Kalmalilja, 21.02.2018

Kuuntelin Viiltokaaosta tarkkaavaisesti, siristäen epäillen silmiäni. Noinko hän muka saisi kaikki klaanit toisiaan vastaan? Miten? En pitänyt siitä, miten hän ei kertonut tarkemmin suunnitelmistaan, mutta olisin kai itsekin samankaltsaisessa tilanteessa ollut hiljaa. Viimein Viiltokaaos lopetti ja pääsin itse puhumaan.

"Ja mitenkähän ajattelit tuon toteuttaa? Haluan tietää sen, ennen kuin olen valmis tukemaan sinua. En katsos halua tuhlata aikaani", naukaisin jäisesti hymyillen ja istuuduin. "Puhut lisäksi siihen sävyyn, että teet tämän itsesi takia ja saavuttaaksesi itse valtaa ja kunnioitusta. Mitä minä siitä hyödyn? Ja entä Raepisara? Hänestä on tulossa Kuolonklaanin päällikkö, ei sinusta."

Nuolaisin tassuani pari kertaa ja pyyhkäisin sitä korvieni yli, samalla miettien.

"Miksi ihmeessä minä tulevan päällikön kumppanina tukisin sinua, joka uhkaa hänen asemaansa? Ellet sitten pysty tarjoamaan minulle enemmän, kuin Raepisara. Jos pystyt, tuen sinua. Jos taas en hyödy tästä mitään, voit olla varma, että kariutan juonesi ennen kuin se on edes alkanut."

//Viilto?

Viiltokaaos, 21.02.2018

Katsoin Kalmaliljaa hiljaa silmiäni siristäen. Mietin tovin vastaustani, kunnes heilautin häntäni pari kertaa puolelta toiselle ja valmistauduin kertomaan enemmän suunnitelmastani naaraskissalle.

"Klaanit on helppo laittaa toisiaan vastaan. Hankit vain liittolaisen toisesta klaanista ja laitat hänet rikkomaan soturilakia, jonka jälkeen toinen klaani syyttää siitä toista klaania. Klaanien välit tulehtuvat pikkuhiljaa, ja kun ne alkavat sotia toisiaan vastaan, Kuolonklaani tekee siirtonsa ja liittoutuu", naukaisin. Naaras nyökkäili hitaasti kuunnellessaan puhettani. Tämän jälkeen valmistauduin vastaamaan naaraan seuraavaan kysymykseen: Mitä Kalmalilja tästä hyötyy? Kalmalilja tuijotti minua herkeämättä. Meni vain pieni hetki, kunnes nau'uin:

"En suinkaan ole tekemässä tätä vain itseni vuoksi. Kuolonklaani on minulle kaikki kaikessa, tahdon nostaa sen jaloilleen. Ja en suinkaan aio sabotoida rakkaasi päällikköaikaa, annan hänen olla päällikkönä aivan rauhassa ja siinä sivussa toteutan suunnitelmaani pala palalta. Jos todella olet aito kuolonklaanilainen, asia jota tahdot on valta. Kun seuraat minua, saat palkkioksi valtaa." Lopetin puheeni hetkeksi ja katsoin Kalmaliljaa suoraan hänen silmiinsä. Sitten jatkoin taas:

"Jonkun täytyy huolehtia, että muut klaanit pysyvät kurissa, ehkä sinä saat johdettavaksesi yhden klaanin. Kuulostaa hyvältä, eikö niin? Tämän parempaa tarjousta et voi saada, et edes rakkaalta kumppaniltasi. Mutta muista: Jos hiiskut suunnitelmistani tai menneisyydestäni kenellekään, perheesi ei näe viherlehteä." Katsoin Kalmaliljaa suoraan naaraan silmiin vakava ilme kasvoilalni. Myös Kalmalilja pysyi vakavana, hän ei hymyillyt, mutta ei naaras vihainenkaan ollut. Hän näytti pohtivan tarjoustani. Olin hieman hermostunut, vaikka pakotinkin sen pysymään sisälläni. Istuin selkä suorassa paikoillani ja odotin kaikessa rauhassa naaraan vastausta.

//Kalma?

Kalmalilja, 23.02.2018

"Kyllä näkevät, tein kummin tahansa", naukaisin kylmästi hymyillen. "Aion silti suostua tukemaan sinua. Olettaen, että se osouttautuu minuöle hyödylliseksi."

Tietenkin minä suostuin. Viiltokaaoksen tarjous oli liian hyvä ollakseni suostumatta siihen. Hän todella pystyi tarjoamaan minulle enemmän, kuin Raepisara. Odotin kyllä, että kumppanini antaisi päällikkönä varapäällikön paikan minulle, mutta koskaan ei voinut olla varma. Ja jos pääsisin Viiltokaaoksen suosioon ja hän todella onnistuisi suunnitelmassaan, voisin saada paljon enemmän valtaa. Halusin lisäksi tietenkin olla mukana kaikessa suuressa ja kaikessa, mikä vain teki Kuolonklaanista vahvemman.

"Onko jotain, mitä minun kuuluisi tehdä?" kysyin kulmaani kohottaen. Kaipa kolli halusi alkaa mahdollisimman nopeasti toimeen, ja niin oli varmaan jo alkanutkin. En vain tiennyt, mitä hän oli tehnyt, vai oliko mitään.

"Ja oletko kenties tehnyt jo jotain saavuttaaksesi tavoitteesi? Jos minä seuraan sinua, sen minä vähintään haluan tietää."

//Viilto?

Viiltokaaos, 25.02.2018

Katsoin Kalmaliljaa tyyni, mutta tyytyväinen ilme kasvoillani.

"Tällä hetkellä eräs jokiklaanilainen ystäväni hoitaa osaansa, eikä muiden tarvitse nyt tehdä mitään. Koskaan ei tietenkään ole haitaksi hankkiutua uusiin piireihin ja kaivella esiin kissojen salaisuuksia", naukaisin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kalmalilja kallisti hieman päätään ja kohotti kulmiaan.

"Ketkä ovat nämä "muut" joiden ei tarvitse tehdä mitään? Tuhokatseen lisäksi siis" kysyi soturi.

"Älä juokse asioiden edelle. Saat tietää kaiken ajallaan", naukaisin rauhallisesti ja käänsin naaraalle selkäni, kun lähdin suuntaamaan kohti leiriä.

"Ahvenleuka nyt ainakin on mukana suunnitelmissa, hänen kauttaan varmaan sait Jokiklaanista liittolaisen. Entä Valhekuiske, oletko vetänyt hänetkin mukaan suunnitelmiisi? Suosittelisin hieman varomaan, sillä onhan hän sentään Pikiviillon ja Kielomyrkyn pentu", naaras naukaisi ja ravasi rinnalleni. Kohautin lapojani.

"On minunkin emoni parantaja ja voin sanoa, että kasvatus tai vanhemmat eivät vaikuta loppujen lopuksi kovinkaan paljoa siihen, mitä sinusta tulee. Älä puhu Valhekuiskeelle, äläkä kenellekään muullekaan suunnitelmasta mitään", naukaisin rauhallisella äänellä. En ollut varma, oliko Kalmalilja tiennyt Kirkasmarjan olevan emoni, mutta en välittänyt.

// Loppu ei olennaista //

Raepisara, 16.02.2018

Kahden kissan pieni sanarytäkkä oli yhtäkkiä muuttumassa tappeluksi. Onneksi sitä ei ainakaan vielä ollut syttynyt. Kaksi minulle tärkeää kissaa riitelivät keskenään kuin mitkäkin pikku pennut! Syytökset olivat molemmilla osapuolilla perättömiä. Pysyin rauhallisena ja katselin vuorotellen naaraita. Kalmalilja ja Hiutaleturkki saisivat luvan lopettaa mokoman turhan päiväisen asian. Astuin askeleen eteenpäin kasvoillani tyyni ilme.

"Eiköhän tämä ollut tässä", maukaisin ja katsoin ensin Kalmaliljaa, sitten Hiutaleturkkia, "en olisi uskonut tämän olevan näin vaikeaa. Pystyttekö olemaan edes pienen hetken ilman... huutoa?" Istahdin alas ja kiepautin häntäni etutassujeni päälle. Olin rauhallinen oma itseni ja hillitsin itseni purkamasta ärtyneisyyttäni kahteen kissaan.

"Olette kummatkin jo sotureita! Kyllä teidän pitäisi tajuta lopettaa tällaiset ajoissa", maukaisin ja katsoin kumppaniani meripihkan värisillä silmilläni. Ilmeeni oli pahoitteleva, sillä en missään nimessä halunnut tästä yhtään tämän pahempaa!

"Joko yritetään nyt olla vähän hiljempaa, ettei kohta kaikki klaanit ole luonamme katsomassa mitä tapahtuu tai saatte jäädä tänne keskenänne tappelemaan", murahdin. Tässä oli sanaharkassa nyt kaksi aivan erilaista kissaa. Tietenkin olisin puolustanut omaa kumppaniani, mutta... en voisi myöskään kääntyä siskoani vastaan. Loin Kalmaliljaan ilmeen, jonka halusin hänelle kertovan, että sanoin nämä sanat vain siskoni takia.

//Muut? Rae muuttu vähä oudoks...

Kalmalilja, 16.02.2018

"Minä en ole tapellut tai huutanut, kultaseni", naukaisin pehmeästi ja istahdin jälleen lumiseen maahan. "Minähän olen vain viritellyt keskustelua Hiutaleturkin kanssa. Hän se tässä kiivastui, mutta ihan turhaan."

Minua ärsytti hiukan se, miten kumppanini puuttui tähän keskusteluun, mutta olihan tuuliklaanilainen hänen siskonsa. Tiesin, miten paljon Hiutaleturkki merkitsi Raepisaralle. En vain voinut ymmärtää, miten hän yhä rakasti siskoaan, vaikka hän oli muuttanut Tuuliklaaniin. Minulla ei kyllä ollut pentuetovereita, mutta jos olisi ja kyseinen kissa olisi jättänyt klaaninsa, häpeäisin häntä.

"Mutta selvä, voin olla hetken hiljaa. Hetken vain, jos sitäkään", murahdin ja katsahdin kissasta toiseen odottaen. He katselivat toisiaan ja olivat hiljaa.

"No, puhukaa nyt. Oletan, että sitä te tänne olette tulleet tekemään. Jään kiinnostuneena seuraamaan."

//Muut?

Raepisara, 17.02.2018

Minä en ole tapellut tai huutanut, kultaseni", kumppanini naukaisi ja istahti lumiseen maahan. En minä tässä olisi häntä huutamisesta tai tappelemisesta syyttänytkään, mutten halunnut kohdistaa syytä siskoanikaan vastaan. Päätin siis, että olisi helpompi näin, mutta ilmeisesti tämä saattoi vain hiukan auttaa asiaa.

"Minähän olen vain viritellyt keskustelua Hiutaleturkin kanssa. Hän se tässä kiivastui, mutta ihan turhaan", Kalmalilja naukaisi hetken päästä. Hänen sanoissaan oli kyllä jonkinlaista perää. Ehkä Hiutaleturkki oli vain kiivastunut turhaan? Ehkä hän ei vain osannut jutella meidänlaistemme kanssa. Ehkä hän ei ollut odottanut meidän olevan ihan tällaisia.

"Mutta selvä, voin olla hetken hiljaa. Hetken vain, jos sitäkään", naaraskissa murahti. Vilkaisin ensin Raparuusuun ja sitten Hiutaleturkkiin. Välillemme oli laskeutunut hiljaisuus.

"No, puhukaa nyt. Oletan, että sitä te tänne olette tulleet tekemään. Jään kiinnostuneena seuraamaan", kumppanini maukaisi. Pudistelin päätäni.

"Ehei, emme me tänne sen takia tulleet. Oli täysin sattumaa, että kohtasimme rajalla", murahdin ja vilkaisin Raparuusuun. Ensin olimme vain olleet kävelyllä ja vahvistelemassa hajumerkkejä, mutta pieni kävelyretki oli koitunutkin tällaiseksi.

"Varapäällikkönä en järjestäisi tapaamisia rajalla toisten klaanin kissojen kanssa. Mutta jos joku puhuu teille, käännättekö vain selkänne ja lähdette? Varmaankin", murahdin ja käännyin katsomaan sisartani. Tämä koko juttu oli kääntynyt huonompaan suuntaan. Olisiko vain parasta jatkaa matkaa omiin leireihimme ja jättää asia sikseen. Ehkäpä se olisi parasta.

//Muut?

Hiutaleturkki, 17.02.2018

Katselin maata tassujeni alla. Veljeni äänensävy kertoi jo, ettei hän halunnut olla missään tekemisissä kanssani. Se särki sydäntäni yhä lisää. Minulla oli kova työ mitää kyyneleet sisälläni. Ei tietenkään varapäällikkö puhuisi kaltaiselleni pikku rääpäleelle, olin hänen siskonsa tai en. En enää tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Miten olin ajautunut tähän tilanteeseen? Melkein koko perheeni oli kuollut, sain tietää siitä vasta nyt. Sain veljeni kääntymään minua vastaan, tai hänen kumppaninsa sai. Kalmalilja se osasikin pilata kaiken.

"Anteeksi kun vaivasin, hyvästi", naukaisin hiljaa, vilkaisten viimeisen kerran muita kissoja. Painoin vrljeni ulkonäön mieleeni, jokaisen pikku yksityiskohdan. Käännyin ympäri ja lähdin poispäin. En voinut enää pidätellä kyyneleitä. Minut oli nujerrettu. Tietenkin olin heikko, en ollut kuin he. Minulla oli sydän, joka nyt pumppailikin rikkinäisenä. Toivoin vain, ettei itkuani nähnyt takaapäin. Jokainen askel kauemmas veljestäni, tuntui edellistä raskaammalta. Jokaisella askeleella kehoni huusi ja kiljui minua kääntymään takaisin, mutta en minä tehnyt niin. En tietenkään.

//Ehkä Kuolonklaanilaiset?

Raepisara, 17.02.2018

"Anteeksi kun vaivasin, hyvästi", Hiutaleturkki naukaisi yhtäkkiä, vilkaisi meitä ja kääntyi. Mitä tuuliklaanilaisnaaras nyt aikoi? Siskoni lähti askel askeleelta yhä kauemmaksi meistä. Hänen koko olemuksensa vaikutti jokseenkin... surulliselta, haikealta. Aikoiko Hiutaleturkki tosiaankin vain lähteä paikalta? Murahdin ja olin jo kääntymässä, lähtemässä paikalta pois.

"Hiutaleturkki!" huusin sisareni perään. Toivoin hänen pysähtyvän ja kääntyvän. En halunnut, että hyvästelisimme toisemme näin.

"Hiutaleturkki, odota!" huusin uudemman kerran naarassoturille.

"Tule takaisin nyt! Älä lähde minnekään tuollaisena!" murahdin tuuliklaanilaiselle. Meripihkainen katseeni pysyi siskoni selässä, hän ei vieläkään ollut pysähtynyt taikka kääntynyt meihin päin. En hslunnut hänen lähtevän tuollaisena minnekään, ties mitä kävisi. Siskoni oli minulle tärkeä, mutta niin oli kumppaninikin. Jokainen läheinen oli minulle tärkeä. Murahdin, sillä minähän kuulostin ihan joltakin myrskyklaanilaiselta.

//Muut?

Hiutaleturkki, 16.02.2018

Katsahdin kiitollisena veljentyttäreeni. Hän oli nähtävästi yksi harvoista kissoista jotka saivat Kalmaliljan hiljaiseksi.

"En minä sinusta siskoani haluakaan, et ole korvike millekään. Oletan kuitenkin, että ymmärrät ikäväni siskoani kohtaan, en ikinä sanonut hänelle heihei, tai mitään muutakaan", selitin Raparuusulle haikeana. Sitä kaduin nyt. En ollut sanonut siskolleni edes hei. Olin vain lähtenyt, enkä nähnyt häntä ikinä sen jälkeen. Tai kyllähän minä hänestä vilahduksia olin nähnyt, mutten ollut puhunut hänelle ja nyt hän oli poissa. Siirsin katseeni taivaalle. Muistelin kaikkia niitä hetkiä, mitä olin saanut viettää sisarieni kanssa. Leikkiä vaikka mitä, kiistellä, tapella, taistella, hyökätä emon ja isän kimppuun, metsästää ja harjoitella yhdessä. Nielin kyyneleeni ja siirsin katseeni Kuolonklaanilaisiin, miettien pitäisikö minun lähteä. Minulla oli ikävä vanhempiani ja siskoani. He olivat olleet minulle tärkeitä. Miksi Raparuusu näytti niin paljon Rapapoltteelta? Sama katse, sama ilme, saman näköinen ja kokonainen. Samat liikkeet, samat asennot. Miksi hän oli niin kiduttavan paljon kuin Rapapolte? Miksi hän peiasi Rapapoltteen liikkeet itseensä? Siirsin katseeni Raepisaraan, jota minulla oli ollut niin ikävä. Minun teki mieli vain rynnätä kollin luokse ja olla kuin pentuina. Iloisia, positiivisia, leikkiviä pentuja. Mutta en voinut tehdä niin. Olimme nyt omilla puolillamme rajaa. Olimme niin lähellä toisiamme, mutta niin kaukana. Minulla oli häntä ikävä, minulla oli kaikkia ikävä. Se raastoi sydäntäni palasiksi. Kuuluin Kuolonklaaniin, mutta kuuluin myös Tuuliklaaniin. Tämä oli niin vaikeaa. Miksi elämäni oli niin vaikeaa? Miksei se voinut edetä helposti, vaan tielleni asetettiin kokoajan uusia esteitä? Kipu vain yltyi ja minun teki mieli itkeä. Vain raja erotti minut veljestäni, jota olin kaivannut, mutta en voinut mennä hänen luokseen. En voinut kuin seisoa paikoillani ja taistella kivun kanssa.

//Kuolonklaanilaiset?

Raepisara, 16.02.2018

Lisää kuolonklaanilaisia ilmaantui luoksemme, kumppanini ja Sirppiraita. Kalmalilja asteli lähemmäksi, mutta kollikissa jäi etäämmälle ja ihan hyvä niin.

"Sukukokousko? Kerrassaan herttaista... Sääli, ettette kutsuneet minua mukaan", Kalmalilja maukui ja astui kehräten viereeni. Häneen kohdistui kaikkien katseet. Olin jo aikeissa vastata, ettei tämä ollut mikään suunniteltu juttu, mutten saanut puheenvuoroa, kun naaras jo jatkoi.

"Tervehdys, Hiutaleturkki. Mitä Tuuliklaaniin kuuluu? Toivon, ettei mitään hyvää", kumppanini sanoi. Katsahdin siskooni ja yritin tulkita hänen ilmettään, en tietenkään siihen pystynyt. Ei ollut vahvuuksiani tietää toisen tunnetiloja heidän ilmeistään. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että Hiutaleturkille sanat saattoivat merkitä paljon. Hän ei ollut kuin me, hän oli tuuliklaanilainen. Hän ei ollut sellainen, jolle voisi sanoa mitä tahansa, eikä hän koskaan pahoittaisi mieltään. En halunnut Hiutaleturkille pahaa, en missään nimessä.

"Tervehdys Kalmalilja. Vai että olet sinä liittynyt perheeseemme. Tervetuloa vain", Hiutaleturkki toivotti kumppanilleni ja en huomannut hänen äänessään mitään erikoista. Olisiko siskoni voinut tulla vahvemmaksi Tuuliklaanissa? Tuskin. Ei sellaisessa klaanissa mitään sellaista tapahtuisi. Siellä muuttui vain huonompaan suuntaan.

"Ja harmikseni joudun kertoa, että toisin kuin oletit Tuuliklaanissa menee hyvin. Eikä tämä ole sukukokous, silloin täällä pitäisi olla pentuni ja kumppaninikin. Kiitos vain Kalmalilja", tuuliklaanilaisnaaras kertoi Kalmaliljalle ja siirsi pian sen jälkeen katseensa Raparuusuun.

"Toivon ettet tyrmää minua, kuin emosi. Olet kuin Rapapolte, minulla on häntä ikävä. Toivottavasti voisit ajatella minusta kuin perheenjäsenenä, vaikka olenkin tehnyt omat päätökseni", siskoni sanoi tyttärelleni. Ymmärsin kyllä Hiutaleturkkia ja toivon, että Raparuusukin ymmärtäisi.

"Voin kyllä hyväksyä sen, että olemme sukua keskenämme, mutta sinun olisi hyvä oppia sisäistämään se asia, etten ole Rapapolte, enkä koskaan tule olemaankaan. En ole sinun siskosi korvike, jos sitä toivoit", Raparuusu naukaisi. Selvä, tyttäreni ei selvästikään ymmärtänyt tuuliklaanilaisnaarasta kovinkaan hyvin, ei sitten alkuunkaan. Olin jo huomauttamassa Raparuusulle sanomastaan, mutta yllätyksekseni Hiutaleturkki vastasi ennen minua.

"En minä sinusta siskoani haluakaan, et ole korvike millekään. Oletan kuitenkin, että ymmärrät ikäväni siskoani kohtaan, en ikinä sanonut hänelle heihei, tai mitään muutakaan", siskoni selitti haikeana Raparuusulle.

"Hiutaleturkki. Tiedän, että asia on sinulle vaikea ja kuulit siitä vasta nyt. Tiedän miltä sinusta tuntuu, sillä minustakin on tuntunut siltä. Se on raskasta, mutta kuten tiedät, siitä voi päästä yli. Emme kuitenkaan ikinä unohda Rapapoltetta, emmehän? Ja jos jostain syystä ihmettelet miksi tyttäremme nimeksi tuli Raparuusu, niin sen takia, koska hän muistutti siskoani ja Raparuusu sopii juuri tuollaiselle kissalle", maukaisin ääni vakaana. En yleensä puhunut tällaisista asioista näin suurelle yleisölle, mutta koin sen nyt tarpeelliseksi. Tuskin tulisi pitkiin aikoihin aikaa ja tilaisuutta puhua Hiutaleturkille näistä asioista. Nyt oli se hetki, kun oli sanottava asiansa, sillä ei voinut koskaan tietää tulisiko edes toista tilaisuutta.

//Muut? Sori sekava :/

Kalmalilja, 16.02.2018

"Todella surullista ja valitettavaa", tokaisin ja pyöräytin silmiäni. Tajusin kuitenkin heti tehneeni virheen.

"En ole edes sarkastinen. Rapapolte oli hieno kissa, ja olen pahoillani hänen kuolemansa takia", korjasin nopeasti ja suoristin ryhtiäni. "Mutta minkäs sille mahtaa? Ehkä kannattaisi vain siirtyä elämässä eteenpäin. Suru vain heikentää kissaa."

Katsahdin Hiutaleturkkiin tyynenä ja tutkin hänen ilmettään, kylmästi hymyillen.

"Sinä välität niin paljon... Oikeasti, eikö se ärsytä sinua? Kuvittele, jos vaikka perheesi kuolisi, varmaan jollain tapaa... räjähtäisit."