Kalmalilja

Pirstaletassu, 17.11.2018

Istuin leirin reunamilla katselemassa ympärilleni. Viime aikoina oli tapahtunut niin paljon outoja asioita, mutta myös samalla hyviä asioita. En tajunnut, miksi Raepisara oli luopunut paikastaan päällikkönä tuosta noin vain. Jos pääsisin joskus päälliköksi, en noin vain luopuisi paikasta. Raepisara saattoi joko olla todella tyhmä tai sitten hän oli jollain tavalla viisas. Sillä nythän Viiltotähti oli päällikkönä ja kaiken lisäksi kolli oli julistanut sodan. Uskoin Viiltoklaanin voittomahdollisuuteen, sillä olihan Kuolonklaanissa sekä ylösnousseissa hyviä taistelijoita. Huomasin mestarini tulevan minua kohti. Ehkäpä hänellä olisi minulle jotakin asiaa? Katsoin Kalmaliljaa odottava ilme kasvoillani, kun hän saapui luokseni.

"Menemme harjoittelemaan, nyt heti", naaras sanoi. Nyökkäsin nopeasti ja nousin ylös. Kalmalilja kääntyi ja lähti edelläni ulos leiristä. Olisiko nyt taisteluharjoituksien aika? Vai saalistusharjoitusten? Odotin innolla, mitä harjoittelisimme tänään. Naaras vaihtoi kävelyn juoksuksi ja sain juosta lujaa pysyäkseni hänen perässään. Ainakin huomasin kuntoni nousseen näiden avulla. Pysähdyimme onneksi, että sain huohottaa rauhassa ja tasata hengitystäni. Ilmeisesti tämä oli paikka, missä tulisimme harjoittelemaan. Mitä sitten ikinä aikoisimmekaan harjoitella.

"Mitä teemme?" esitin kysymyksen mestarilleni, vaikka uskoin, että hän olisi ilman kysymystänikin kertonut, mitä tekisimme täällä.

"Harjoittelemme taistelua", Kalmalilja vastasi ja asettui vähän kauemmaksi minusta. Nyökkäsin nopeasti.

"Entä mitä teemme ensin?" jatkoin kysymyksien esittämistä ja yritin pitää innostuneisuuteni kurissa. Pystyin huokaisemalla saamaan kasvoilleni tyynen ilmeen ja häntäni kuriin, jottei se poukkoillut kauhealla vauhdilla puolelta toiselle. Olin odottanut näitä harjoituksia niin kauan! Ja nyt vihdoin pääsin harjoittelemaan taistelua. Tulisikohan minusta hyvä taistelija? Ravistelin päätäni saadakseni ajatukseni kuriin. Ei minusta ainakaan hyvää tulisi, jos ajatukseni harhailisivat ihan muualla kuin tässä tilanteessa.

//Kalma?

// 249 sanaa

Kalmalilja, 20.11.2018

Seurasin tyynesti mutta hiukan huvittuneena oppilaan innostuneisuutta. Ainakin oli hyvä, että hän piti taistelusta, sillä sodan alettua sitä olisi paljolti edessä. Siksi minun olisi koulutettava hänet hyvin, jotta Kuolonklaani saisi olla hänestä ylpeä.

"Harjoittelemme perusliikkeitä", murahdin nousten seisomaan. Astelin oppilaani luo valmiina demonstroimaan.

"Perusasioita voi aina kerrata. Tuskin kukaan soturi osaa täydellisesti kaikkein yksinkertaisimpiakaan liikkeitä", selitin Pirstaletassulle, joka kuunteli tarkasti jokaisen sanani. "Tänään harjoittelemme takajalkojen potkua, vastustajan kaatamista ja takajaloilla seisomista. Jokainen liike on hyvin tärkeää hallita, sillä ne ovat kenties yleisimmät liikkeistä. Aloitamme potkulla."

Astuin nyt hiukan taaksepäin ja asetuin selälleni makaamaan.

"Tämä on hyvin yleinen tilanne. Ja myös vaarallinen, sillä silloin vatsasi on liian esillä. Vastustajasi voi helposti raadella nahkasi läpi ja osua tärkeisiin elimiin. Muutenkin hänellä on tässä tilanteessa hallutseva asema", kerroin, ja potkaisin napakasti kuvitteellisen vastustajan vatsaa.

"Helpoin tapa selvitä tästä tilanteesta kutakuinkin ehjin nahoin on potkaista kissa pois päältäsi. Se vaatii voimaa ja oikean tekniikan. Oikein tehtynä saat paitsi vastustajan päältäsi myös hänet kanveesiin."

Nousin seisomaan ja ravistelin turkkiani. Muistin, miten itse olin joskus harjoitellut samaa liikettä edesmenneen Pisaratähden kanssa.

"No niin. Minä kaadan sinut, sinä potkaiset minut päältäsi. Älä epäröi käyttää voimaa. Olemme suunnilleen saman kokoiset, sillä sinä olet kasvanut huomattavasti viime kuiden aikana. Koon ei siis pitäisi olla mikään ongelma."

Pirstaletassu nyökytteli. Hän ei ollut valmiudessa, joten käytin tilanteen hyväkseni ja kaadoin hänet maahan. Painoin kollia lujasti maata vasten.

"Potkaise. Sinulla on pari sekuntia aikaa, ennen kuin vastustajasi ehtii haavoittamaan sinua."

//Pirstale?

//238 sanaa

Pirstaletassu, 25.11.2018

Musta naaras valkeilla kohdilla painoi minua maata vasten. Hän oli yllättänyt minut. En ollut osannut odottaa mitään ja tässä sitä nyt oltiin. Painettuna maata vasten. Vaikka minun ja Kalmaliljan välillä ei enää ollutkaan mitään kauheaa kokoeroa, hän pystyi helposti pitämään minut maata vasten.

"Potkaise. Sinulla on pari sekuntia aikaa, ennen kuin vastustajasi ehtii haavoittamaan sinua", Kalmaliljan sanat saivat minut hereille ja keräsin voimia potkuun. Olin ilmeisesti liian hidas, sillä naaras ehti koskettaa vatsaani tassullaan ja hypähtää pois päältäni.

"Liian hidas", mestarini naukaisi. Nyt ainakin ymmärsin, että potkun piti tulla heti. Minun pitäisi siis toimia paljon nopeammin kuin äsken, ettei vihollinen pääsisi haavoittamaan. Mutta tuskin sitä kuitenkaan ensimmäisellä kerralla pystyi aina onnistumaan? Siltikin pienoinen pettymys painoi hetken mieltäni, vaikka se aivan turhaa olikin. Seuraavalla kerralla onnistuisin! Kalmalilja onnistui taas yllättämään minut, kun olin ajatuksissani. Ryhdistäydyin heti virheen toistumisesta, sillä potku ei saisi epäonnistua toistamiseen. Tällä kertaa olin nopea ja potku tuli ilmeisesti ihan ajallaan, mutta Kalmaliljaa potku ei paljoa heilauttanut. Sain kyllä pois päältäni, mutta hän jäi seisomaan ihan lähelleni tassuilleen. Olin keskittynyt pelkästään tekemään potkun ajoissa, joten olin unohtanut käyttää tarpeeksi voimaa. Murahdin, sillä tästähän Kalmalilja oli juuri alussa sanonut.

"Potkustasi puuttuu voima, älä epäröi käyttää sitä", mestarini sanoi ja nyökkäsin ymmärryksen merkiksi. Tällä kertaa en ajautunut ajatuksiini, vaan keskityin todella. Kalmaliljan painaessa minut maahan, en ollut yhtään yllättynyt, sillä tällä kertaa olin ollut hereillä ja pystynyt hieman varautumaan iskuun. Nyt potkaisin Kalmaliljan kimpustani ajoissa ja niin kovalla voimalla kuin pystyin vain potkaisemaan. Naarassoturi lensi pidemmälle, mutta onnistui laskeutumaan melkoisen sulavasti neljälle tassulle. Hän seisoi paikoillaan hetken.

"Nyt potkussa oli voimaa, mutta sitä voisi olla vielä enemmän. Muista vain keskittyä, käyttää voimaa ja olla ajoissa potkussa, niin onnistut", Kalmalilja naukui. Nyökyttelin nopeasti päätäni ja odotin jo seuraavaa tehtävää. Jatkaisimmeko vielä tätä vai siirtyisimmekö jo johonkin toiseen liikkeeseen?

//Kalma? Voit halutessas jo kirjottaa nää takasin leiriin tai ihan miten vaan XDD Ja sori tässä jatkamisessa kesti tosi kauan, enkä tiiä kuinka kalmamaiseks Kalman kirjotin :'D

Mahtivarjo, 06.12.2018

Ravasin jälleen kerran kohti Tuuliklaanin Kuolonklaanin kanssa jakamaa rajaa. Tapaisin Kalmaliljan, hän todennäköisesti opettaisi minulle joitain uusia taisteluliikkeitä. Jokin aikaa sitten Viiltokaaos, nyt Viiltitähti hänen astuttuaan Kuolonklaanin johtoon, oli julistanut sodan Viiltoklaanin - Kuolonklaanin ja Varjoklaanin liitto - sekä muiden klaanien välille. Me olimme alkaneet kutsua itseämme Metsäklaaniksi. Yhtenäisyytemme näkyi myös siinä, että nyt eri klaanien edustajat pystyivät käymään toisien klaanien reviireillä vapaammin, joskaan ei saalistamassa.

Pimeyden Metsän ja Tähtiklaanin portit olivat myös auenneet. Minun isäni oli ylösnoussut, samoin edesmennyt veljeni Kultaliekki, jota en koskaan ollut tavannut. Olin tietysti iloinen heidän paluustaan, mutta silti eräs toinen asia oli ollut mielessäni senkin päällä. Minusta nimittäin tuntui, etten kuulunut Metsäklaaniin.

Olin aina ollut luonteeltani enemmän kuolonklaanilainen. Minä kaiketi sopisin sinne; olin ovela, kunnianhimoinen ja tarvittaessa armoton. Uskoin myös, että siellä voisin saada valtaa, jos vain hakeutuisin Viiltotähden tai edes Kalmaliljan suosioon. Muutenkin tuntui siltä, että Metsäklaani saattaisi hävitä tämän sodan. En haluaisi olla häviäjien puolella.

Tuuliklaanissa minua piti ainoastaan perheeni, mutta hyvin tiukasti se minua piteli. En ehkä välittänyt Urhomielestä kovin paljoa, mutta Hunajaviikseä rakastin. Koko sukuni oli Tuuliklaanissa, Tulihenkäys pentuineen, Yrttikuiske, kaikki. Ja nyt kuolleitakin perheeni jäseniä oli ylösnoussut. Miten voisin ikinä pettää heidät? Ja jos tosiaan vaihtaisin puolta, liittyisin Viiltoklaaniin, joutuisinko taistelemaan heitä vastaan?

Tiesin kuitenkin, että päätös tuskin oli minun. Tai ainakaan minun ei tarvitsisi sitä liiaksi miettiä, sillä Kalmalilja todennäköisesti ratkaisisi sen puolestani. Olin jo jonkin aikaa ounastellut, että kuolonklaanilaisnaaras saattaisi pyytää minua puolelleen, tai pikemminkin pakottaa, ja nyt tuntui, että se aika oli käsillä.

Jo kaukaa näin tumman hahmon erään pienen puun varjoissa, suojassa katseilta. Minut tunnistettuaan Kalmalilja astui esiin ja itse astahdin rajan yli. Tunsin edelleen pientä katumusta ja epäröintiä sen tehdessäni, mutta en enää niin paljon, kuin ensimmäisellä kerralla.

"Iltaa", murahdin vanhemmalle soturille ja nyökkäsin.

"Yötä", Kalmalilja tuhahti kuin korjaten; kuu oli tosiaan noussut jo kauan aikaa sitten ja taivas oli pimeä. Hetken ajan hän silmäili minua arvioiden.

"En enää kouluta sinua", naaras ilmoitti. "Nyt sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko tapan sinut ja heitän ruumiisi jonnekin, mistä sitä ei löydetä - mikä ei oikeastaan ajatuksena houkuttele minua - tai liityt Viiltoklaaniin. Tarkemmin sanottuna Kuolonklaaniin."

Tietenkin. Olin osannut odottaa tätä, mutta en ollut tarkemmin miettinyt, mitä tekisin. En ollut halunnut miettiä.

"Et näytä yllättyneeltä", Kalmalilja sanoi hymyillen omalla, ilottomalla tavallaan.

"Koska en ole", murahdin käännähtäen ympäri selin kuolonklaanilaiseen. Kalmalilja varmasti oletti, että suostuisin. Ja miksen suostuisi, muutenhan hän tappaisi minut. Päätöstäni miettiessäni ajatukseni karkasivat yllättäen Urhomieleen. Kissaan, jota olin viimeisimpänä olettanut kaipaavani. Olin ajatellut vihaavani häntä, mutta hän oli silti veljeni. Ikävöin niitä aikoja, kun välillämme oli sopu. Tietenkin se olin minä, joka olin aiheuttanut sen kitkan välillemme, mutta se oli hankalaa myöntää. Oli helpompi syyttää Naalitähteä tai Urhomieltä.

"Et taida jättää minulle vaihtoehtoa", murahdin matalasti ja käännyin takaisin Kalmaliljan puoleen.

"Jätinhän minä", naaras naukaisi jäisesti. "Kuole, tai liity joukkoomme. Sinä kuulut Kuolonklaaniin. Huomaat sen kai itsekin? Tuo kunnianhimo, se on ottanut sinusta vallan jo kauan sitten. Miten voisit taistella Metsäklaanin puolella, kun tiedät, ettei se anna sinulle mitään?"

"Mutta Viiltoklaanin puolella joudun taistelemaan perhettäni vastaan", sanoin hiukan haastavasti. Tiesin kuitenkin, että minun olisi tehtävä niin kuin Kalmalilja tahtoi. Hän oli täysin kykeneväinen tappamaan minut.

"Kuolisit siis mieluummin?"

Seisoin hetken hiljaa paikoillani. Olin tehnyt päätökseni.

"En."

Kuljimme Kuolonklaanin leiriä kohti. Kalmalilja ei ollut käskenyt minua jättämään Tuuliklaania heti, mutta olin itse päättänyt niin. Olisi parempi lähteä tällä tapaa salaa, ilman että näkisin, miten perheeni häpeäisi minua. Halusin, että he olisivat ylpeitä minusta, ja ehkä vielä voisin saavuttaa sen Viiltotähden avulla. Hän oli sellainen soturi, jota voisin seurata. Viiltotähti oli Kuolonklaanin perustaja, ainakin entisessä elämässään. Hän oli kuitenkin kuollut, kun Myrskyklaanin Leijonaloikka oli tappanut hänet kuita sitten käydyssä sodassa. Tuolloin Viiltotähti oli Kuolonklaanin kanssa taistellut yksin muita neljää klaania vastaan. Päälliköllä oli paljon kokemusta, joten uskoin, että hän voisi johtaa Viiltoklaanin voittoon.

Pian saavuimme Kuolonklaanin leirin suulle. Mustavalkoinen naaras pysähtyi sitä ennen.

"Enää ei ole paluuta", soturi murahti. Sitten hän pujahti leiriin sisään ja minä seurasin.

Olin odottanut laumaa hulluja, kylmäverisiä tappajia ottamassa minua vastaan, mutta leirin aukio olikin tyhjä. Aamuaurinko oli kuitenkin nousemassa, joten pian kissat varmasti heräisivät.

"Mitäs nyt?" kysyin Kalmaliljalta ympärilleni vilkuillen.

"Odotamme, että arvon päällikkömme herää", hän tokaisi ja istuutui. Seurasin hiukan epäröiden, yhä varuillani Kalmaliljan esimerkkiä ja istuuduin minäkin.

//Viilto?

//693 sanaa

Kalmalilja, 06.12.2018

"Lähdetään sitten", murahdin tuoreelle viiltoklaanilaiselle. Viiltotähti oli juuri hyväksynyt Mahtivarjon puolellemme. En kuitenkaan tiennyt tarkkaan, mitä päällikkö oli soturille sanonut, en nimittäin ollut ollut itse paikalla. Mahtivarjo oli kuitenkin ilmoittanut, että hänet hyväksyttiin ja hänet pitäisi nyt viedä Emonsuulle. Emonsuulla majailivat useat ylösnousseet, kuten Kylmähenkäys ja Sulkakynsi. Siellä oli myös toinen entinen tuuliklaanilainen, Hohdehanki. Ehkä Mahtivarjo saisi hänestä seuraa, olivathan he samassa tilanteessa.

Musta kolli asteli perääni, kun suuntasin askeleeni ulos leiristä kohti Korkokiviä. Päätös oli ollut hänelle hankala, vaikka en ollutkaan oikein jättänyt hänelle vaihtoehtoa. Mahtivarjon koko perhe oli Tuuliklaanissa. Hän oli syntynyt ja kasvanut siellä, oppinut klaanin tavat ja tullut osaksi sitä. Hän oli ollut ensin klaanin oppilas, sitten soturi. Tuuliklaanilla olisi varmasti aina tärkeä paikka hänen sydämessään, minun oli vain varmistettava, ettei liian tärkeä. Olisi noloa, jos ensimmäisen tilaisuuden tullen hän siirtyisi takaisin Metsäklaanin riveihin. Mahtivarjon tuli olla ehdottoman uskollinen Viiltoklaanille. Hänen oli myös osoitettava se, jota häneen luotettaisiin.

En tiennyt, mitä hän tekisi, jos hyökkäisimme Tuuliklaaniin. Kolli varmasti toivoi, ettemme koskaan tekisi sitä, mutta mielestäni se oli todennäköistä. Ja vaikka emme suoraan hyökkäisi sinne, Tuuliklaani tulisi silti kärsimään. Tiesin, ettei Mahtivarjo ollut vielä valinnut puoltaan. Hän luuli taistelevansa Viiltoklaanissa, mutta tosiasiassa hän ei tiennyt. Ajan myötä hänen olisi tehtävä päätös.

Kulkiessamme metsän halki nuori soturi katseli ympärilleen uteliaana, muttei enää niin epäluuloisesti. Huomasin sen vilkaistessani aina välillä taakseni. Mahtivarjon katse kiersi reviiriä, sen puita ja pensaita, polkuja, kuin yrittäen painaa jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Se oli hyvä; hänen tuli tuntea reviiri läpikotaisin. Vaikka hän nukkuikin muusta klaanista erillään, oli hän silti osa meitä. Kierrättäisin hänet huomenna koko reviirin läpi ja näyttäisin hänelle rajat. Odotin kiinnostuneena, miten hän reagoisi kulkiessamme Tuuliklaanin rajaa pitkin. Hän oli käynyt siellä useaan otteeseen minua tavatessaan, mutta nyt hän oli rajan toisella puolella.

Pian haistoin ukkospolun tutun, inhottavan hajun. Mahtivarjokin haistoi sen, sillä kuulin takaani tukahdutetun yskäisyn. Polkua lähestyessämme aloimme kuulla hirviöiden suhinaa niiden juostessa mustaa polkua pitkin. Nyt oli aamu, ja tähän aikaan hirviöitä oli eniten. Saapuessamme metsän reunaan seisahduimme lyhyelle kaistaleelle, joka viherlehden aikaan oli nurmen peitossa. Nyt sen päällä oli vain lunta.

Lehtikadossa oli kaiken muun kurjuuden lisäksi sekin huono puoli, että hirviöistä tuli paljon holtittomampia. Jos polku oli jäässä, ne liukastelivat ja saattoivat syöksyä pois ukkospolulta. Lehtikadon aikaan polulla kulki usein myös outoja, vilkkuvia hirviöitä, jotka olivat tavallista suurempia. Ne keräsivät lumen pois polulta, jotta hirviöillä olisi helpompi kulkea.

Valmistauduin ylittämään ukkospolun, mutta muistikin yllättäen jotain.

"Hetkinen", murahdin ja käännähdin Mahtivarjon suuntaan. "Te ette ylittele ukkospolkuja Tuuliklaanissa. Oletko koskaan ylittänyt yhtäkään?"

Mahtivarjo pudisti päätään.

"Ei ole ollut tarvetta."

"Eipä tietenkään", tuhahdin ja käännyin jälleen ukkospolkua kohti. "No, sitten sinun pitää oppia."

"Tiedän miten se tehdään", kolli sanoi hiukan puolustellen. "Ensin katsotaan, tuleeko hirviöitä. Sitä seuraa nopea mutta tarkkaavainen ylitys."

"Kyllä. Mennään sitten, en jaksa selostaa sinulle jokaista yksityiskohtaa."

Vilkaisin kumpaankin suuntaan. Kaukaisuudessa näkyi sininen hirviö, mutta ehtisimme toiselle puolelle hyvissä ajoin, ennen kuin se tulisi kohdallemme. Astuin siis tielle ja riensin sen toiselle puolelle, Mahtivarjo perässäni. Pian kaksijalkojen peto suhahti ohi takanamme.

"Jatketaan", murahdin heilauttaen häntääni. Jatkoimme matkaamme korkeita kivisiä huippuja kohti. Pian näimme edessämme eräänlaisen suuren kuopan, joka ympäröi neliönmuotoista Emonsuuta. Siellä täällä istui kissoja, kuka mistäkin klaanista. Suurin osa heistä oli kuolonklaanilaisia, mutta osa varjoklaanilaisia ja tuuliklaanilaisia. Huomasin Sulkakynnen astelevan meitä kohti.

"Kukas tämä on?" naaras kysyi nyökäten Mahtivarjon suuntaan.

"Uusi viiltoklaanilainen, Mahtivarjo. Hän tulee Tuuliklaanista", selitin entiselle päällikölle. Sulkakynsi nyökkäsi hiukan epäluuloisen oloisesti.

"Tuuliklaanista, vai? No, tervetuloa."

Mahtivarjo katsoi hiukan epäröiden minusta Sulkakynteen, Sulkakynnestä minuun.

"Voit mennä vaikka saalistamaan", naaras murahti hetken päästä. Musta kolli kurtisti kulmiaan selvästi pahastuneena siitä, että joku käskytti häntä, mutta hetken päästä hän lähti kuitenkin matkoihinsa.

Käännähdin itsekin ympäri ja lähdin.

Astuin sisään leiriin. Aurinko oli noussut korkealle taivaalle ollessani poissa, ja nyt leiri oli jo täynnä elämää. Ohitseni kulki juuri lähtevä metsästyspartio. Kauempana huomasin Hiiripisaran, joka oli jokin aikaa sitten ylösnoussut. Hän oli Kielomyrkyn tytär, ja muistuttikin häntä paljon ulkomuodoltaan.

"Hei", murahdin viileästi seisahtuessani naaraan eteen. Voisin aivan hyvin kysellä häneltä kuulumisia, vaikken sitä koskaan tehnytkään, olihan soturi jälkeläiseni.

"No, miltä tuntuu olla taas elävien keskuudessa?"

//Hiiri?

//666 sanaa

Kalmalilja, 13.01.2019

Astelin Pihlajakynnen kannoilla hänen johtaessaan rajapartiota takaisin leiriä kohti. Viime aikoina oli ollut epäilyttävän hiljaista. Viiltoklaani oli hyökännyt Myrskyklaanin leiriin, mutta Metsäklaanilta ei ollut toistaiseksi tullut minkäänlaista vastausta. Se oli outoa, luulin, että he olisivat yrittäneet kostaa. Ja ehkä he yrittivätkin, ehkä kosto oli vielä tulossa.

Sää oli muuttunut huomattavasti kylmemmäksi. Partion kissojen hengitys huurusi ilmassa ja lunta leijaili hiljalleen turkeillemme. Joskus lumisade ei ollut tällaista, vaan joskus pyrytti kuin viimeistä päivää. Joskus tuuli paiskautui kasvojamme vasten tuoden mukanaan teräviä jäähitusia. Toisinaan ilma oli lauhaa, mikä oli muuten mukavaa, mutta tuolloin polut olivat peilijäässä. Tuntui, ettei lehtikadossa ollut mitään hyvää.

Muistelin, miten Raepisara oli joskus sanonut nauttineensa lehtikadosta. Kai se oli kuolonklaanilaisen luonnolle sopivaa; lehtikato oli kylmä ja armoton. Nyt en vain millään ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi pitää tästä.

En ollut vieläkään saanut selville, mitä Raepisaran ja Viiltotähden välillä oli tapahtunut. Minulla oli omat epäilykseni, ja osin en halunnut selvittää, olisivatko ne totta. Minun tilanteeni oli hankala. Olin uskollinen Viiltotähdelle, jonka sisäpiiriin olin raivannut tieni, ja joka voisi tarjota minulle valtaa, jota niin kovasti janosin. Rakastin kuitenkin Raepisaraa, mutta tiukan paikan tullen en ollut varma, kumman valitsisin. Tekikö se minusta huonon kumppanin? Ehkä.

Haistoin ukkospolun katkun jo kaukaa, samoin kuin Pihlajakynsi, jonka näin nyrpistävän nenäänsä. Pian puiden takaa avautui lyhyt luminen aukea, ja sen jälkeen kaksijalkojen polku. Astellessamme sitä lähemmäs huomasimme, että sen pinta oli jäässä. Hirviöitä ei näkynyt, joten Pihlajakynsi astahti ensimmäisenä jäälle ja tarrasi kynsillään siihen pysyäkseen pystyssä. Seurasin häntä korvat höröllä lähestyvien hirviöiden varalta yrittäen samalla olla liukastelematta. Toisella puolella jatkoimme matkaamme leiriin.

//256 sanaa

Kalmalilja, 09.04.2019

"Lähdetään", murahdin johtamalleni partiolle siirtäessäni maata pois peitettyäni sillä saaliini, orava ja kaksi hiirtä. Hiirenkorvan aika oli viimein koittanut, ja nyt riistaakin alkoi esiintyä tiuhempaan. Vielä oltiin kaukana viherlehdestä, mutta suunta oli oikea.

Pihlajakynsi astahti taakseni yhtä ylimielisen näköisenä kuin aina. Hänen lisäkseen mukanani olivat Mäyräraita ja Naakkalaulu. Nyt kaksikko asteli luoksemme kantaen kumpikin suussaan lintua tai paria. Nyökkäsin hyväksyvästi nuoremmille kissoille ja käännähdin ympäri ottaen suunnan kohti leiriä.

Leirissä kävin nopeasti nakkaamassa saaliini tuoresaaliskasan päälle. Siksi nopeasti, että olin nähnyt Viiltotähden istuvan leirissä, ja minulla oli hänelle asiaa. Tietenkin olisin halunnut tietää, mitä hänen ja Raepisaran välillä oli tapahtunut, mutta sitä en ollut vieläkään saanut selville. Olin jo alkanut ajatella, että en ehkä haluaisikaan; mitä jos jotain tosiaan olisi tapahtunut, ja joutuisin valitsemaan heidän välillään? En halunnut päätyä siihen tilanteeseen, sillä Viiltotähteä seuraamalla voisin saada ennen näkemätöntä valtaa. Raepisaraa taas rakastin.

Istuuduin kookkaan harmaan kissan viereen kivikasvoisena kuten yleensäkin.

"Onko mitään uutta tietoa Jokiklaaniin hyökkäyksestä?" kysyin vilkaisten päällikköä. Toivoin pääseväni mukaan, ja tietysti oletin sitä, olinhan klaanin kokeneimpia sotureita. En pitänyt Jokiklaanista. He olivat heikkoja, mutta silti uskalsivat olla ylpeitä, vaikkei heillä ollut siihen mitään syytä.

//Viilto?

//187 sanaa

Viiltotähti, 11.04.2019

Käänsin viileän katseeni Kalmaliljaan. Soturi istui vierelläni ja odotti vastaustani kysymykseen Jokiklaanin hyökkäyksestä.

“Ei mitään merkittävää. Hyökkäys siirtyi myöhemmälle, muusta en tiedä. Liittolaimem ilmoittaa saadessaan enemmän tietoa”, vastasin murahtaen ja annoin kynsieni viiltää ilmaa.

“Mutta me olemme valmiita. Pimeyden Metsä seisoo takanamme ja auttaa meitä selviämään. Mutta minulla on sinulle tärkeä tehtävä, josta et voi kieltäytyä”, nau'uin ja kohtasin nyt soturin katseen. Kalmalilja kallisti päätään ja siristi silmiään. Hän yritti tulkita ilmeetöntä ilmettäni.

“Kerro lisää”, kokenut naaras kehotti ja heilautti häntäänsä. Kohensin asentoani ja käänsin katseeni naaraasta leirin pääaukiolle. Kissat risteilivät leirissä sinne tänne harkitusti ja suorittivat jokapäiväisiä toimiaan.

“Olet kai huomannut, että ylösnousseet ovat kasvattaneet Metsäklaanin kokoa runsaasti. Asian täytyy muuttua. Jos kohtaamme heidät kaikki sodassa, joudumme alakynteen. Tehtäväsi on teurastaa mahdollisimman moni metsäklaanilainen, mahdollisimman raa'alla tavalla ja lähettää selvä viesti: Me olemme voittajia”, naukaisin viestin ylpeällä äänellä, mutta muuten ääneni oli tasainen ja rauhallinen. Tunsin Kalmaliljan katseen minussa.

“He kulkevat näinä päivinä joukoissa”, naaras huomautti kärkkäästi.

“Tiedän. Siksi otatkin Pisaraviillon ja Verikyyneleen mukaasi. He auttavat sinua, Pisaraviilto voimallaan ja Verikyynel nopeudellaan”, murahdin. Kalmalilja nyökkäili.

“Kauanko aikaa tehtävän suorittamiseen on? Milloin aloitan?” kokenut soturi kysyi. Käänsin katseeni häneen ja huomasin ylpeän ilmeen. Hän taisi olla tyytyväinen siihen, että olin valinnut juuri hänet tehtävän johtoon.

“Aloitat heti ja jatkat niin kauan kuin suinkin voimme. Ympäri vuorokauden, saatte pitää kolme virallista taukoa leirissämme, jotka ovat nukkumista ja syömistä varten. Muita sääntöjä ei ole, mutta pidä korvasi ja silmäsi auki ja ilmoita minulle välittömästi kaikki mahdollisestikin tärkeät tiedot”, naukaisin vakavalla äänellä ja odotin Kalmalilja vastausta.

//Kalma? Jos se suostuu tähä ni voijaa vaik sopii et keit saa tappaa xdd

// 253 sanaa