Kirjoittaja: Myrsky
Nimet: Oppilasnimi: Kylmätassu Soturinimi: Kylmähenkäys
Sukupuoli: Kolli Klaani: Varjoklaani → Erakko → Kuolonklaani Luotu: 31.12.2017
Koulutetut oppilaat: Happohenkäys
Entinen mestari: Ikituuli
Kokemuspisteet: 1107
Ulkonäkö:
Kylmähenkäys on leveälapainen sinertävänharmaa kolli, jonka selässä on mustia juovia. Ruumiinrakenteeltaan varjoklaanilainen on hieman tavallista rotevarakenteisempi, mutta luettelee silti itsensä hyvinkin normaalikokoiseksi. Painoltaan aavistuksen tavallista painavampi, mutta tämä kissa ei ole mitenkään erityisen painava. Venyvyyttä löytyy yllättävän paljon kehosta ja hän venyy selvästi paremmin kuin useimmat kissat. Kylmähenkäyksen karvoitus on tumman sinertävänharmaata, mutta selässä on suuria juovia, jotka ovat väritykseltään yönmustia. Turkki itsenään on paksua, lyhyttä ja hieman karheaa, mutta ei kuitenkaan häiritsevän karheaa. Karvat kestävät kylmyyttä ja vettä yllättävän hyvin, mutta eivät ne kuitenkaan lehtikadon purevilta pakkasilta täydellisesti suojaa. Rintakarvat ovat puhtaanvalkoiset, joten niihin tarttuu erittäin helposti kaikenlaista roskaa ja likaa. Tämä kolli siistii kuitenkin rintakarvansa yllättävän harvoin ja tavallisesti puhtaanvalkoiset rintakarvat ovat väritykseltään likaisenharmaat. Varjoklaanilaisella on yllättävän pitkät etu- ja takajalat, joissa on myös paljon lihaksia. Käpälät ovat yönmustat ja musta karvoitus peittää osan jaloista, kunnes väri hitaasti haalistuu sinertävänharmaaseen hieman polvien yläpuolella. Käpälien sisältämät kynnet ovat erittäin terävät mutta epätavallisen suorat eikä käyryyttä ole paljon nähtävillä. Sinertävänharmaan kollin häntä on normaalipituinen, asteen tavallista tuuheampi ja karvoitukselta paksumpi muun kehon karvoitukseen verrattuna. Kylmähenkäyksen korvat ovat suipot ja vaikuttavat enemmän suden kuin kissan korvilta. Kyseisellä kollilla on kirkkaat, kylmänsiniset silmät ja hänellä on yllättävän pitkät, vaaleat viikset. Varjoklaanilaisen kuonossa on pienet arvet, jotka ovat tulleet tuon oppilasajoilta hiiren raapaistessa rajusti kollia kuonoon.
Luonne:
Kylmähenkäyksen luonne on muuttunut todella paljon tuon oppilasajoista eikä hän ole muuttunut lainkaan ystävällisemmäksi, vaan sen sijaan tylymmäksi ja kunnianhimoisemmaksi. Hänen uskollisuutensa Kuolonklaanille on erittäin vahva eivätkä muut klaanit kiinnosta häntä lainkaan. Kuolonklaanilainen kokee jokaisen vihollisklaanin jäsenen ala-arvoiseksi eikä anna heille pienintäkään hymyä, vaan tuijottaa ulkopuolisia jäätävällä katseella ja puhuu heille epäkunnioittavalla tavalla. Tähtiklaanin uskovia kissoja sinertävänharmaa kissa hyljeksii erittäin vahvasti eikä epäröi sen kertomista heille ääneen. Kaikki ystävällisyys, mikä Kylmähenkäyksessä oli vielä ennen ollut, on melkein kokonaan kadonnut ja hän jakaa lämpimiä sanoja ainoastaan kumppanilleen, mutta pitää ystävällisyyden erittäin harvana pentujensakin kohdalla. Heikkouksien myöntäminen on aivan yhtä mahdotonta kuin ennenkin ja hän tarvittaessa valehtelee itsensä pois epämukavista tilanteista. Jokainen oikeudenmukaisuuden pisara on kadonnut tästä soturista ja tuo miettii nykyään ainoastaan omaa etuaan. Mitä tulee johtajuuteen, Kylmähenkäys nauttii erittäin paljon kissojen käskyttämisestä eikä epäröi lainkaan kissojen odottaessa häneltä käskyjä tai ohjeita. Taistelussa tämä kuolonklaanilaissoturi on armoton eikä säästä yhdenkään vihollisklaanin kissan verta, muttei silti yritä tarkoituksella tappaa yhtäkään kissaa. Klaanitovereitaan hän suojelee läheisyyden mukaan eikä halua vahingoittua puolitutun klaanitoverinsa puolesta. Kun on kyse soturilaista, kyseinen sinertävänharmaa kolli ei erityisemmin välitä siitä ja tekee tavallisesti päätökset oman mielipiteensä eikä soturilain sääntöjen mukaan. Peloistaan Kylmähenkäys ei koskaan puhu ja tekee kaikkensa näyttääkseen jokaiselle, ettei hän pelkäisi yhtikäs mitään. Mestarina tämä sinertävänharmaa kissa on ankara ja vaatii aina täydellisen onnistumisen ennen kuin antaa oppilaansa levätä eikä laiskottelua kannata harkitakaan hänen oppilaana ollessaan. Mitä tulee salaisuuksiin ja niiden pitämiseen, tämä kissa osaa halutessaan pitää salaisuuden, mutta harvemmin hän edes yrittää pitää salaisuuksia omana tietonaan. Suuttuessaan Kylmähenkäys heittelee ties minkälaisia pilkkaavia ja ilkeitä lausahduksia, jonka seurauksena hän pitää mykkäkoulua ja leppyy hitaasti. Kuolonklaanilainen uskoo erittäin vahvasti Pimeyden metsään.
Taidot:
Kylmähenkäys on erittäin taidokas taistelija ja uskotteleekin olevansa yksi metsän parhaista taistelijoista. Kiipeily aiheuttaa hankaluuksia, syynä tähän on kollin surkeaakin surkeampi tasapaino. Sinertävänharmaalla soturilla on erinomaiset refleksit ja vaaniminen onnistuu hyvin, päivällä ja yöllä. Korkealle loikkiminen ei onnistu ja jos kolli yrittääkin, tulee loikista lyhyitä ja kömpelöitä. Kylmäkuiskauksen mainio ketteryys on mainitsemisen arvoinen, kun taas surkeista juoksemistaidoistaan hän pysyy erittäin vaitonaisena.
Kumppani: Liljahenkäys(Varjoklaani)
Isä: Tuntematon(mahd. luopio)
Emo: Tuntematon(Kuollut)
Tyttäret: Ututassu(Varjoklaani), Rosmariinitassu(Varjoklaani)
Pojat: Hikkoritassu(Varjoklaani), Korentotassu(Varjoklaani)
Menneisyys:
Kylmähenkäys syntyi viherlehden keskivaiheilla Varjoklaaniin vanhemmilleen, jotka menehtyivät pian kollin syntymän jälkeen; emo menehtyi synnytyksessä ja klaanien ulkopuolinen isä katosi kokonaan metsästä. Täten Kylmähenkäys eli pentuelämänsä Kanervakuun ottopentuna. Kun Kylmäpentu pääsi oppilaaksi, hän sai mestarikseen Ikituulen. Ikituuli ja Kylmätassu harjoittelivat rankasti eikä Ikituuli ollut missään vaiheessa rento oppilaalleen. Eräissä metsästysharjoituksissa hiiri raapaisi rajusti Kylmätassun kuonoa ja siihen on jäänyt aika selvästi erottuvat arvet. Oppilasaikoinaan Kylmätassu tutustui Varjoklaanin parantajaoppilaaseen Liljahenkäykseen ja hän alkoi ihastua naaraaseen. Rakkauden pauloissa Kylmätassu pyysi Tihkutähdeltä soturinimekseen Kylmähenkäystä Liljahenkäyksen mukaan. Kylmätassu suoritti arviointinsa ja sai soturinimekseen Kylmähenkäyksen. Pian tämän jälkeen Kylmähenkäys kertoi Liljahenkäykselle tunteistaan ja naaras myönsi rakastavansa Kylmähenkäystä, jonka seurauksena kaksikosta tuli kumppanit. Heillä oli heti erimielisyyksiä ja riitoja, mutta he joutuivat pitämään suhteen piilossa muilta. Eräänä päivänä Liljahenkäys kertoi Kylmähenkäykselle odottavansa heidän pentujaan. Kuut kuluivat ja kumppanuksille syntyi neljä pentua; Rosmariinipentu, Korentopentu, Hikkoripentu ja Utupentu. Kylmähenkäys ei koskaan rakastanut pentujaan saati viettänyt aikaa heidän kanssaan, vaan hän koulutti ahkerasti ensimmäistä oppilastaan Happotassua. Kylmähenkäyksen ja Liljahenkäyksen suhde heikkeni kokoajan ja sen seurauksena Kylmähenkäys erkani myös pennuistaan. Piakkoin pennut pääsivät oppilaiksi, mutta Kylmähenkäys ei ollut edes seuraamassa nimitysmenoja. Samoihin aikoihin Kylmähenkäys alkoi tapailla Kuolonklaanin rajalla Jääliljaa, joka oli ensimmäisellä tapaamiskerralla tarjoutunut auttamaan kollia päälliköksi pääsemisessä. Kylmähenkäys otti tarjouksen vastaan ja alkoi salaa tapailla kuolonklaanilaista taisteluharjoituksissa. Loppukokeena Jäälilja antoi tehtäväksi jonkun varjoklaanilaisen tappamisen ja Kylmähenkäyksen päähän pälkähti ensimmäisenä Liljahenkäys. Hän kävi toimeen ja leiriin päästyään Kylmähenkäys hyökkäsi kumppaninsa kimppuun parantajan pesässä. Minttusydämen ja Sienikarvan saavuttua apuun Liljahenkäys voitti Kylmähenkäyksen ja Minttusydän karkotti kollin Varjoklaanista. Kylmähenkäys kertoi lähtevänsä Kuolonklaaniin, joten hän suunnisti rajalle ja törmäsi Jääliljan. Kerrottuaan Jääliljalle tapahtumista naaras suostui viemään hänet leiriin ja Kuolonklaanin leiriin päästyään Kylmähenkäys meni juttelemaan Raetähden ja Viiltokaaoksen kanssa. Hänet hyväksyttiin koejalle Kuolonklaaniin. Kuolonklaanissa ollessaan Kylmähenkäys alkoi ihastua Jääliljaan, mutta päätti pitää tunteensa piilossa. Lehtisateen keskivaiheilla Varjoklaanin Mäyräraita ja Utukyynel - joka sattui olemaan Kylmähenkäyksen nuorin pentu - muuttivat Kuolonklaaniin ja Kylmähenkäys päätti, että hän tutustuisi kaksikkoon paremmin.
Muuta: Kylmähenkäys puhuu tavallista hitaammin ja venyyttää usein sanojaan.
Toiveet: Kylmähenkäyksen suurin tavoite on päästä Kuolonklaanin päälliköksi, mutta hän myös haluaisi kasvattaa perheään ja saada pentuja, joista voisi olla edes vähän ylpeä.
Theme song: Starboy - The Weeknd
Jäälilja 24.11.2018
"Minun täytyi kasvattaa Pakkaspentu uskolliseksi Viiltotähdelle, mutta tietenkään
Emonsuulta käsin en pysty tekemään sitä. Oletan siis, että sinä autat tytärtäni siinä tehtävässä, koska kyseessä saattaa hyvinkin olla adoptiotyttäresi henki", Kylmähenkäys naukui tunteettoman kylmästi minua silmäillen. Vihan liekki paloi rinnassani ja tuntui kuin olisin voinut polttaa koko metsän yhdellä käpälänheilautuksella. Kasvoillani oli mitäänsanomaton ilme.
"Luuletko voivasi uhkailla minua?" nau'uin pelottavan tyynesti, en saisi päästää enää mitään tunteita ulkoisesti valloille, "Luuletko, että teen jotain mitä sinä pyydät?" Kylmähenkäyksen korvat värähtivät pienen lehtisateisen tuulen johdosta.
"Kuule sanasi ovat kovinkin ristiriitaisia, et taida edes ymmärtää omia sanojasi. Ensin väität, että kerrot tyttärelleni hänen oikeista vanhemmistaan, mutta ainiin ethän sinä voi kasvattaakaan häntä täältä emonsuulta käsin, joten miten pääsisit hänen puheillensa. Hän tapaa teidät sitten kun on itse siihen valmis ja minä pidän siitä huolen. Jos kasvattaisin Pakkaspennun Viiltotähdelle uskolliseksi, tiedä vaan että en tekisi sitä sinun takiasi vaan minun tyttäreni turvallisuuden takia!" sähisin jäänsinisillä silmilläni pettyneesti Kylmähenkäykseen katsellen.
"En edes tajua miksi ikinä rakastuin sinuun", nau'uin siten, että ääneni hiljeni loppua kohden, eikä kolli välttämättä kuulisi sanojani. Käännyin ja lähdin tassuttamaan pois, ilman hyvästejä. En halunnut nähdä Kylmähenkäystä enää ja jos näkisin en lupaisi sitä, ettenkö kävisi kollin kimppuun tosissani. Minua suututti vain niin hirveästi. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua, minun pitäisi palata leiriin. Takaisin Pakkaspennun luokse.
Olin saapunut leiriin hetki sitten ja nyt olin tyyni kuin lampi ilman tuulenvirettä. Yritin etsiä katseellani lumenvalkeaa pentua, mutten paikantanut häntä. Hetken päästä silmiini kuitenkin pisti Kostohengen poika, jonka vierellä tyttäreni oli. En menisi häiritsemään, sillä tiesin mille koko ajan tiellä oleva emo tuntuisi. Asetin tiukat rajat joidenkin asioiden suhteen, mutta halusin Pakkaspennun sosiaalisoituvan kuten minä. Näin naarassa erityisesti potentiaalia ja olin milteinpä varma, että hän kasvaisi oman ylpeyteni aiheeksi. Jos joku ansaitsi ylpeyteni, kannatti olla otettu siitä, sillä sitä en jakanut monelle.
//Joku?
297 sanaa
Jäälilja 3.12.2018
Olimme saapuneet leiriin hetki sitten ja aamun kauniit säteet loivat jo valoaan puiden välistä. Olin passittanut Sirpaletassun nukkumaan, sillä halusin naaraan olevan virkeä ja taistelusta toipunut kun pitäisin hänelle harjoitustuokioni. Olin kuitenkin heti miltei leiriin saapumiseni jälkeen astunut ulos ja lähtenyt kävelylle raikkaaseen metsään. Pakkanen nipisteli ihoani niiltä kohdin mistä kissat olivat repineet karvoja irti ja oikeastaan myös haavojani kirveli. En ollut kumminkaan valittaja ja selvisin hyvin niiden kanssa, piti vain työntää kipu pois mielestään. Tassuni kuljettivat minua - yllätys yllätys - kohti emonsuuta, luolaa jossa Kylmähenkäys ja muut ylösnousseet kissat asustelivat. Pysäytin askeleeni hetkeksi ja puntaroin sitä, että kannattaisiko minun mennä sinne. Toisaalta kuka minua oli estämään? Tassutin reippaasti kohti kivistä luolaa ja työnnyin sisään silmät pimeydestä pimentyen. Hetken päästä kuitenkin totuin hämärään ja erotin pesässä olevat kissat, jotka olivat eristäytyneet omiin oloihinsa tuttujensa kanssa.
"Tervehdys", naukaisin, vaikka en uskonut kenenkään vastaavan. Kuitenkin emonsuulle vasta saapunut Tihkuturkki nyökkäsi minulle. Kuulin varjoista keveitä askelia ja pian erotin lumenvalkean naaraan hahmon, jonka jäänsiniset silmät tiirailivat minua inhoten. Erotin myös Kylmähenkäyksen kylmänsiniset silmät pesän perältä.
"Jäälilja, oletan", Pakkanen naukui silkin pehmeästi. Vihasin tuon naaraan ääntä, niin mairea. Tuijotin Pakkasta tunteettomasti ja kuuntelin mitä tällä olisi sanottavaa.
"Sain viestisi, tiedäthän Pakkastassusta ja halusin kertoa sinulle hänen kuuluvan minulle. Hän on minun tyttäreni", saastainen erakko naaras naukui astellen entistä lähemmäs, joka sai minut vaistomaisesti peruuttamaan. Pian olimmekin ulkona luolasta vai kahdestaan.
"Enpä usko", murahdin. Pakkasen jäänsiniset silmät kaventuivat ja tämän suu taittui vienoon hymyyn.
"Tiedätkö mitä teen kilpailijoilleni? Tuhoan heidät", naaras sähisi ja loikkasi päälleni. Olin voimaton ja haavoittunut. En tulisi voittamaan tätä taistelua. Häpesin itseäni juuri nyt, olin heikko ja se sai minun vatsani muljahtamaan ilkeästi. Olin heikko ja vihasin sitä. Aloin raapia Pakkasta kaikella voimalla, jota oli jäljellä.
//Kylmä?
284 sanaa
Kylmähenkäys 6.12.2018
"Tervehdys."
Kylmänsininen katseeni kohosi samaan aikaan Pakkasen jäänsinisen katseen kanssa ylös, kun Emonsuun uloskäynnin edustalta kajahti tuttu ääni, joka heitti selkärankaani kylmäävän värähtelyn. Jääliljan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava hahmo piirtyi tarkkana siluettina edessämme ja kohotin hitaasti kulmiani, kun kuolonklaanilaisen tuijotus porautui ensin minuun ja sitten vieressäni makaavaan Pakkaseen. Pakkanen murahti turhautuneena ja nousi sitten ryhdikkäästi seisomaan, kohdaten haastavana Jääliljan tuijotuksen. Sitten lumenvalkoinen erakko lähti tassuttelemaan Jääliljaa kohti tuuhea häntä puolelta toiselle heilahdellen. Pyöräytin ärtyneenä kylmänsinisiä silmiäni, tästä ei seuraisi mitään hyvää kun nämä kaksi naarasta joutuisivat vastakkain. Jäin kuitenkin seuraamaan mitä tapahtuisi, koska jos Pakkanen koskisi Jääliljaan, minä aikoisin lopettaa riidan siihen paikkaan.
"Jäälilja, oletan", Pakkanen naukui silkkisellä äänensävyllä, joka sai niskakarvani pörhistymään pahanenteisesti. Erakko suorastaan janosi verta nenästään, mutta toisaalta jos tilanne päättyisi taisteluun, Pakkanen saattaisi voittaa. Jäälilja oli juuri palannut hyökkäyksestä Myrskyklaanin leirissä, joten hänellä oli varmasti jomotusta ja väsymystä vielä lihaksikssa ja joitakin Talvikkimuiston korjaamia haavoja, jotka saattaisivat aueta.
"Sain viestisi, tiedäthän Pakkastassusta ja halusin kertoa sinulle hänen kuuluvan minulle. Hän on minun tyttäreni", Pakkanen ilmoitti jäisesti ja lähti askel askeleelta lähestymään Jääliljaa. Valkean ja harmaan kirjava soturi lähti peruuttamaan pois luolasta, kunnes hän oli Pakkasen kanssa kadonnut kokonaan. Murahdin ärsyyntyneenä ja nousin sitten seisomaan, lähtien marssimaan ulos luolasta. Tämä ei päättyisi hyvin.
"Enpä usko", Jääliljan murahdus kantautui korviini kun sukelsin raikkaaseen ulkoilmaan. Kaksi hyvin samanlaisen näköistä naarasta tuijotti toisiaan muutaman hännänmitan päässä minusta, pystyin tuntemaan ilman sähköisyyden.
"Tiedätkö mitä teen kilpailijoilleni? Tuhoan heidät", Pakkanen sähähti ja loikkasi sitten Jääliljan kimppuun, josta puhkesi kovaääninen taistelu. Siristin silmiäni raivostuneena, kun tajusin lumenvalkoisen erakon käyttävän kynsiään ja hampaitaan. Hän ei yrittänyt vain vahingoittaa Jääliljaa, vaan tappaa hänet! Murahdin ja ponnistin suoraan tyttäreni emon kimppuun, työntäen hampaani tuon niskaan. Verta purskahti kasvoilleni ja Pakkasen suusta pääsi ulos tuskainen rääkäisy. Erakko irrotti otteensa Jääliljasta ja heitin hänet raskaasti muutaman hännänmitan päähän. Jäin tuijottamaan hämmentynyttä erakkoa ärtyneenä ja Pakkanen räpytteli jäänsinisiä silmiään.
"Mitä sinä teet, Kylmähenkäys? Suojelet samaa kissaa joka yrittää omia meidän tytärtämme? Hän on vain päättänyt, että Pakkaspentu on hänen pentunsa", Pakkanen sähähti tulistuneena ja sivalsi neulanterävillä kynsillään kylmää ilmaa. Paljastin valkean hammasrivistöni ja puristelin ruohikkoa kynsilläni.
"Aivan sama mitä Jäälilja on tehnyt, en anna sinun tappaa häntä", sähähdin kylmästi ja sain vastaukseksi Pakkasen halveksuvan mulkaisun.
"Jätä tämä asia suosiolla minulle, ellet halua joutua seuraavaksi uhrikseni", Pakkanen sylkäisi jäisesti ja syöksyi sitten uuteen hyökkäysyritykseen. Mutta tällä kertaa en antanut erakon vahingoittaa Jääliljaa, vaan sukelsin viime hetkellä hänen eteensä ja kierähdin kauemmas erakon kynsien tarttuesss turkkiini. Erakko siristi silmiään, kun hän kahlitsi minut alleen.
"Sinä kosket häneen ainoastaan kuolleen ruumiini ylitse", sähähdin Pakkaselle. Hän virnisti jäisesti ja puristi sitten kynsiensä otetta sinertävänharmaassa turkissani. Rääkäisin raivostuneena ja potkaisin sitten minua runsaasti pienikokoisemman erakon pois päältäni, sukeltaen heti naaraan perään. Heti kun Pakkanen iskeytyi tantereelle, heittäydyin hänen päälleen ja laskin käpäläni hurjistuneena naaraan hennolle kaulalle. Pakkanen tuijotti minua kylmästi, mutta hän ei edes yrittänyt taistella vastaan.
"Tapa minut. Pystytkö sinä edes siihen?" erakko kysyi haastavasti ja paljasti valkean hammasrivistönsä. Sähähdin ja työnsin sitten neulanterävät kynteni tuon kurkkuun, jolloin verta purskahti kasvoilleni ja etukäpäläni alkoivat muuttua punertavaksi. Pakkanen alkoi kurluttaa tuskaisesti ja tuijotin kylmänsininen katse tyhjänä, kuinka tyttäreni emo vuosi kuiviin. Lopulta Pakkasen hento ruumis muuttui elottomaksi ja hän retkahti kyljelleen maahan, joka oli värjäytynyt punaiseksi hänen verestään. Irrotin kynteni kuolleen erakon kurkusta ja peruutin muutaman hännänmitan päähän, jääden tuijottamaan Pakkasen ruumista. Siinä hän oli, minun tappamanani. Ei minun tarkoituksena ollut tappaa erakkoa, mutta nyt se oli kuitenkin tapahtunut ja jos en olisi tappanut häntä, Pakkanen olisi varmasti yrittänyt tappaa Jääliljaa uudelleen kun en olisin ollut paikalla. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin sitten Jääliljan puoleen, joka tuijotti minua ja Pakkasen kuollutta ruumista uskomatta silmiään. En tiennyt mitä sanoa naaraalle, joten tuijotin häntä vain pitkän tovin sanomatta sanaakaan.
"Miksi sinä tapoit hänet?" Jäälilja kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Räpäytin kylmänsinisiä silmiäni ilmeettömästi.
"En tahtonut hänen tappavan sinua. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät koskaan olleet yhtä vahvat kuin tunteeni sinua kohtaan", lausahdin mahdollisimman välinpitämättömästi ja käännyin katsomaan Jääliljaa, samaa naarasta jota rakastin vieläkin enemmän kuin hän olisi ikinä voinut arvata tai kuvitella.
//Jää? Kylmä tappoi siis Pakkasen
//665 sanaa
Jäälilja 14.12.2018
"En tahtonut hänen tappavan sinua. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät koskaan olleet yhtä vahvat kuin tunteeni sinua kohtaan", Kylmähenkäys naukui ja näin kuinka hänen kylmänsininen katseensa harhaili ohitseni ja ehkä jopa lävitseni. Kylmähenkäyksen sisällä oli varmasti kaikkia erilaisia tunteita, sillä olihan hän juuri murhannut kissan - minun vuokseni. Nielaisin epävarmana, ja se epävarmuus oli minulle niin tyystin outoa. Siirtelin tassujani sanattomana, jonka jälkeen avasin suuni ja käänsin jäänsinisen silmäni kolliin, joka sai sydämeni hakkaamaan lujaa ja lämpimästi. Kun katsoin häntä, jäämuuri sydämeni ympäriltä oli kärvistynyt vedeksi Kylmähenkäyksestä loistavan lämmön takia.
"Sinullako oli tai on tunteita minua kohtaan?" naukaisin puoliksi itselleni asiaa todeten, sillä kaikki looksahti liian täydellisesti paikoilleen. Se mikä oli liian täydellistä oli harvoin totta, tai se ei kestäisi pitkään. Onneni voitaisiin viedä minä hetkenä hyvänsä.
"Minä olen rakastunut sinuun, Kylmähenkäys enkä osaa näyttää sitä tätä paremmin. Olen halunnut sinut jo pitkään kumppanikseni, mutta olen ollut ... vihaan sanoa näin, mutta ihan hirveän epävarma", selitin suupieleni nykien, sillä olisin tahtonut hymyillä. Hymyn syitä oli kaksi, joista toinen oli mitä ilmeisemmin Pakkasen kohtalo, mutta tiesin että se oli epäsopivaa. Tällaiset tilanteet olivat minulle niin kovin uusia.
"Ja ihan tiedoksi vain, ei hän olisi minua voinut tappaa", tuhahdin loukkaantuneena. Oikeasti yritin vain uskotella itselleni, että en ollut heikossa kunnossa vaikka todellisuudessa olin haavojen peittämä.
Katsoin kohtaa missä veren vuodatus oli juuri päättynyt. Silmäni olivat tyhjät ja sydäntäni särki. Olin saapunut paikalle liian myöhään, mutta olin silti nähnyt syyllisen tähän - Kylmähenkäyksen kuolemaan. Menetin kollin taas, juuri kun kaikki oli järjestynyt. Minä tiesin, että täydellisyys ei kestäisi kauaa. Hapuilin seuraavaa askeltani, mutta olin horjahtaa. Näin kuinka tummanharmaa naaras hautasi siniharmaan ruumiin maan alle ja jäi tuijottamaan maasta nousevaa pientä kumpua. Liljahenkäys, se hänen nimensä oli, vaikka pääni löi tyhjää silti nimi putkahti ajatuksiini. Hänen tyttärensä.. ja Kylmähenkäyksen tytär oli Kylmähenkäyksen murhaaja. Vannoin itselleni tappavani Rosmariiniputouksen jonain päivänä siitä hyvästä, että hän vei Kylmähenkäyksen minulta taas. Mutta nyt pitäisin välit Varjoklaaniin hyvinä, en halunnut kaiken kaatuvan vain yhden virheen takia, josta minä olisin vastuussa. Astelin Liljahenkäyksen luokse.
"Liljahenkäys", naukaisin ohuella äänellä. Liljahenkäys vilkaisi minuun meripihkaisilla silmillään. En tiennyt mitä sanoa.
"Et varmaankaan tiennyt tyttäresi suunnitelmista", naukaisin ja katsahdin maakumpuun vierellämme. En tuntenut surua vaan tolkuttomasti vihaa. Olin suorastaan vihani kourissa, mutten antanut sen näkyä.
//Lilja?
368 sanaa
Rosmariiniputous 9.12.2018
Kun olin poistunut klaaninvanhimpien pesästä Kettuaskeleen kanssa ja hyvästellyt kumppanini, lähdin ensimmäisenä tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Riistakasa ei ollut mitenkään epätavallisen suuri, mutta kuitenkin tyydyttävä. Emonsuun alueella metsästäminen oli tuonut hieman lisäriistaa Varjoklaanille ja olin kiitollinen Viiltotähden anteliaasta luvasta. Tuoresaaliskasalle päästyäni nappasin hampaideni väliin mehevän hiiren ja suunnistin automaattisesti vaistojeni käskystä päällikön pesälle. Minun täytyisi päästä Minttutähden puheille ja kertoa hänelle, että olin tappanut Puuskahöyhenen, koska syyllisyys oli kaivanut sisälläni syvää kuoppaa. Tiesin, että jos en kertoisi teostani ystävälleni, kuoppa vain jatkaisi kasvamistaan ja lopulta se voisi vaikuttaa minuun todella negatiivisesti. Eihän minua tietenkään innostuttanut mennä kertomaan klaanini varapäällikkönä päällikölle, että olin tappanut viattoman kissan ja pitänyt sitä salaisuutena häneltä. Uskoin kuitenkin Minttutähden ymmärtän asiani.
"Minttutähti? Rosmariiniputous täällä", naukaisin saavuttuani päällikön pesän sammalverhojen edustalle ja jäin seisomaan siihen kohteliaasti.
"Tule vain sisään."
Minttutähden naukaisun kuultuani sukelsin valoisaan pesään ja marssin sammalpedillään istuvan päällikön luokse. Punertavanruskean naaraan katse kirkastui kun hän huomasi hampaissani roikkuvan hiiren. Laskin hiiren ystäväni kuonon eteen ja asetuin sitten istumaan tyyni ilme kasvoillani leväten päällikköä vastapäätä. Minttutähti korjasi istuma-asentoaan hieman ja nyökäytti sitten päätään kiitoksena tuomastani saaliista.
"Mitä asiaa sinulla sattuisi minulle olemaan, Rosmariiniputous?" Minttutähti kysyi ja kohdisti tummansinisen katseensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Vetäisin raskaasti henkeä ja pyörittelin kuivia sammaleenrippeitä käpälilläni. Ilma tuntui tiivistyvän, kun Minttutähti odotteli kärsivällisenä asiaani.
"Minä tapoin siellä hyökkäyksessä erään myrskyklaanilaisen. Hänen nimensä oli Puuskahöyhen, hän oli vastanimitetty soturi", selitin raskaalla äänellä ja yritin varovaisesti tavoitella päällikköni katsetta, "Puuskahöyhen yritti paeta Myrskyklaanin leiristä ja lähteä hakemaan apua muista klaaneista, mutta minä ja Kettuaskel saimme hänet kiinni. En tiedä mitä minuun tapahtui, mutta jotenkin minä vain hurjistuin ja... minä viilsin Puuskahöyhenen kurkun auki. Vain Kettuaskel näki sen, joten kukaan myrskyklaanilainen ei pysty syyttämään minua taposta."
"Rosmariiniputous, uskon että Kettuaskel on sanonut tämän jo sinulle, mutta sinä et ole murhaaja. Kiitos kuitenkin kun kerroit minulle ja olit rehellinen", Minttutähti naukaisi lempeästi ja räpäytti tummansinisiä silmiään tavalla, joka sai sydämeni sulamaan ilosta. Minttutähti oli niin ihana ystävä ja hyvä päällikkö Varjoklaanille enkä olisi voinut olla ylpeämpi siitä, että sain toimia hänen varapäällikkönään. Kumarsin kunnioittavasti päällikölleni ja käännyin lähteäkseni pesästä. Minttutähden kevyt kehräys sai minut kuitenkin kääntymään.
"Rosmariiniputous, sinun ei aina tarvitse kumartaa minulle. Olet varapäällikköni, et orjani", punertavanruskea naaras virnisti huvittuneena. Vastasin Minttutähden virneeseen leikkisällä hymyllä.
"Sinä olet sellainen kissa jonka edessä pitäisi aina kumartaa kunnioittavasti", vastasin ystävällisellä äänensävyllä ja sukelsin sitten ulos päällikön pesästä, jättäen Minttutähden syömään hiirtään. Minullakin oli hieman nälkä, mutta ei tarpeeksi nälkä että aikoisin syödä.
Kun saavuin leiriaukiolle, päätin lähteä pienelle kävelylle. Kävelyistä oli viime aikoina tullut lempitapani puhdistaa mieltäni ja pääsemään yksin jonnekin. Vaikka nautinkin muiden kissojen seurasta ja pidin varapäällikkönä siitä, että sain mahdollisuuden päästä juttelemaan kaikille klaanitovereilleni aktiivisesti, välillä kaipasin omaa aikaa vain ja ainoastaan itselleni. Suunnistin täten leirin uloskäyntiä kohti, jonka edustalla Kettuaskel ja Valvehenki istuivat vartiossa. Lähdin marssimaan kaksikkoa kohti, jotka huomasivatkin minut pian. Kollit nyökäyttivät minulle päitään tervehdykseksi, kun saavuin heidän luokseen.
"Minne matkalla, Rosmariiniputous? Rakkaasi on tässä", Valvehenki virnisti leikkisästi ja tökkäsi Kettuaskelta ilkikurinen hymy kasvoillaan kylkeen.
"Minä lähden kävelylle, tällä kertaa ilman rakastani. Ehkä toiste, Kettuaskel", virnistin kumppanilleni ja marssin sitten kaksikon ohitse piikkihernetunneliin.
Tassuttelin rennosti Varjoklaanin reviirin halki ja vaikka en erityisemmin nauttinut lehtikadon kylmästä ja kirpeästä ilmasta, lumenvalkoinen reviiri näytti todella kauniilta. Ilmassa ei pettymyksekseni leijunut riistaeläimien hajua, joten jouduin vain jatkamaan matkaani lähemmäs Kuolonklaanin rajoja.
Olin juuri saapumassa samaisen harjoitteluaukion luokse, jossa olin harjoitellut oppilaana Tihkutähden kanssa, kun kuonooni osui kissan haju. Pysähdyin nopeasti ja jäin valpastuneena haistelemaan ilmaa. En tunnistanut hajun kuuluvan yhdellekään klaanitoverilleni, mutta silti siinä oli Varjoklaanin hajua. Kyseessä saattoi siis olla uusi kuolleista herännyt varjoklaanilainen. Ulos liukuneet kynteni painuivat piiloon ja luonnonvalkeat niskakarvani laskeutuivat hieman, kun tajusin ettei reviirillä oleva kissa ollut vihollinen.
"Tule esiin. Ei hätää, olen varjoklaanilainen", ulvaisin kovaäänisesti. Läheisestä aluskasvillisuuspuskasta kuului rasahdus ja sitten esiin astuikin naaras. Kissalla oli kaunis, kellertävän oranssi turkki, josta tuli automaattisesti mieleen Orkideapolun tyttären Pyypennun turkki. Tuntemattomalla naaraalla oli meripihkaiset silmät, jotka nyt porautuivat uteliaana minuun. Lähestyin varjoklaanilaista ystävällinen hymy kasvoillani, koska en todellakaan tahtonut pelotella häntä.
"Olet varjoklaanilainen, pystyn haistamaan sen. Mikä sinun nimesi on?" kysyin kohteliaasti.
"Minä olen Narsissiviiksi", naaras ilmoitti. Katseeni kirkastui hieman, olin kuullut Narsissiviiksen nimen tulleen ulos Orkideapolun suusta. Hän oli kuningattaren sisko, joka oli Orkideapolun mukaan jäänyt hirviön kuu ennen syntymääni.
"Olen kuullut Orkideapolun puhuneen sinusta, on ilo tavata sinut. Orkideapolulla on itseasiassa kolme pentua", selostin. Narsissiviiksen meripihkaiset silmät kirkastuivat heti mainittuani pennut.
"Oikeasti? Kuka heidän isänsä on? Mitkä pentujen nimet ovat?"
"Heidän isänsä on Valvehenki, hän on Orkideapolun kumppani. Pentuja on kolme, yksi naaras Pyypentu ja kaksi kollia, Hukkapentu ja Turvepentu. He ovat kaikki aivan upeita pentuja ja pian nousemassa oppilaiksi. Ainiin, unohdin kertoa oman nimeni", totesin hieman nolostuneena ja kohotin hieman kuonoani, "minun nimeni on Rosmariiniputous ja olen Varjoklaanin nykyinen varapäällikkö. Minttusydän on nykyään Minttutähti."
"Mukava kuulla, että Tihkutähden aikakausi on päättynyt. Mutta nyt minun täytyy palata leiriin, tahdon tavata siskoni pennut. Nähdään, Rosmariiniputous", kellertävän oranssi naaras naukaisi ystävällisesti ja lähti sitten marssimaan Varjoklaanin leiriä kohti. Hymähdin nopeasti ja käännyin sitten ympäri, lähtien jatkamaan matkaani Kuolonklaanin rajalle päin.
Kun saavuin Kuolonklaanin rajan lähettyville, metsä oli muuttunut jo laajiksi nummiksi ja Emonsuu näkyi jo kaukaisuudessa. Vetäisin syvään henkeä ja jäin istuskelemaan rajan edustalle. Jossakin tuolla Emonsuulla oli minun isäni, Kylmähenkäys, sama kissa joka oli pettänyt klaaninsa, yrittänyt murhata kumppaninsa ja tyttärensä ja kuollut lopulta Viiltotähden kynsissä. Mutta nyt hän oli herännyt kuolleista ja se tunne, että Kylmähenkäys voisi syöksyä varjoista esiin hetkenä minä hyvänsä ja viiltää kurkkuni auki, oli palannut taas jokapäiväiseen elämääni. En vain voinut rauhoittua kun isäni oli vapaana.
"Kas, kuka se täällä sattuu olemaankaan? Minun lempityttäreni."
Meripihkainen katseeni nousi salamannopeasti ylös, kun selkärankaani kylmäävä ääni kaikui korviini. Kylmähenkäyksen lihaksikas hahmo työntyi esiin kitukasvuisen puun takaa ja tuon kasvoille nousi omahyväinen virnistys. Nousin kuono korkealla ylös ja jäin tuijottamaan jäisesti, kuinka isäni marssi rajaa kohti. Kylmähenkäys pysähtyi vain muutaman hännänmitan päähän minusta, asettui istumaan ja nuolaisi sinertävänharmaita karvojaan välinpitämättömästi.
"Minä en ole sinun tyttäresi enää. Ja sitä paitsi, unohditko jo uusimman pentusi nimen? Pakkaspentu, eikö niin?" kysyin tyynesti ja siristelin meripihkaisia silmiäni. Kylmähenkäys kohotti päätään ja porasi kylmänsinisten silmiensä läpitunkevan tuijotuksen minuun.
"Kyllähän minä Pakkastassustakin pidän, mutta erityisesti minä rakastan nuorta varjoklaanilaistytärtäni, onhan hän päässyt jopa varapäällikön asemalle asti."
"Aivan oikein, asemalle jolle sinä et olisi ikinä päässyt", sähähdin halveksuvasti. Kylmähenkäys siristi silmiään hitaasti ja antoi neulanterävien kynsiensä esiin. Olin odottanut pelästyväni isäni pelottelusta, mutta tunsin olevani elämäni parhaimmassa kunnossa.
"Jätit muuten kertomatta minulle kuka siskopuoleni emo sattuu olemaan. Jäälilja, uskoisin?" kysyin silkkisellä äänensävyllä. Kylmähenkäys virnisti julmasti ja pyyhkäisi lumista maata hännällään.
"Jäälilja ei ole pennun oikea emo, vaan eräs erakko nimeltään Pakkanen. Tutustuin häneen erään partion aikana törmättyäni naaraaseen ja kun tapasin hänet seuraavan kerran, sain kuulla Pakkasen odottavan pentua kanssani. Kuten varmasti arvelitkin, Pakkastassu oli synnytyksen tulos ja vaikka hän onkin puoliksi erakko, minä tiedän että hänestä tulee jonakin päivänä jotain todella suurta", Kylmähenkäys selitti aidon ylpeästi, mikä sai minut hieman yllättymään. Isäni todella rakasti Pakkastassua aidosti ja tahtoi hänelle vain hyvää elämässä, mikä kertoi että Kylmähenkäyksen sisällä oli vielä vähän lempeyttä, jotakin mitä minä en ollut koskaan kokenut sisarieni kanssa.
"No, asuuko Pakkanen kanssasi Emonsuulla? Oletteko te kumppaneita?"
"Pakkanen asui Emonsuulla, mutta hän uhkaili Jääliljaa juuri ennen kun saavuin tänne, joten viilsin hänen kurkkunsa auki. Me emme missään vaiheessa olleet kumppaneita, mutta nyt minä olen Jääliljan kumppani. Hän ei ole heikko toisin kuin Liljahenkäys. Onko hänellä edes kumppania vielä?" Kylmähenkäys kysyi kylmästi. Paljastin valkean hammasrivistöni isäni halveksuvalle äänensävylle.
"Sienikarva on Liljahenkäyksen kumppani ja heillä on itseasiassa kolme pentuakin yhdessä, Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu. Loistepentu nousee itseasiassa pian oppilaaksi. Oletko kateellinen siitä, että hän on siirtynyt eteenpäin?" virnistin jäisesti. Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti.
"Minä en voisi vähempää välittää siitä mitä Liljahenkäyksen elämässä on meneillään. No, ellei sinulla ole mitään muuta asiaa minulle, minäpä tästä lähdenkin. Toivottavasti tapaan poikasi pian, ehkä pääsisin jopa viiltämään heidän kurkkunsa auki", Kylmähenkäys sihahti kylmästi ja kääntyi sitten lähteäkseen takaisin Kuolonklaanin reviirille. Raivo räjähti sisälläni aivan kuin puhkeava kupla ja kynteni työntyivät esiin.
"Sinä et koskekaan heihin!" ulvaisin hurjistuneena ja syöksyin isääni kohti kynnet ojossa. Kylmähenkäys ehti kääntyä juuri ajoissa ympäri nähdäkseen minut ja kolli väisti viime hetkellä kynteni. Kylmähenkäys loikkasi minua kohti enkä ehtinyt väistää ajoissa, jolloin isäni neulanterävät kynnet työntyivät vatsakarvoihini. Kaaduin iskun voimasta maahan selälleni, mutta onnistuin heittämään isäni heti pois päältäni. Kompuroin hätäisesti jaloilleni ja jäin tuijottamaan sinertävänharmaata isääni, joka silmäili minua kylmänsiniset liekit silmissään roihuten.
"Sinä et pääse enää karkuun, Kylmähenkäys. Olet minun kynsissäni", sähähdin ja lähdin hiipimään eteenpäin, häntääni sivulta toiselle heilutellen. Kylmähenkäys tuijotti minua halveksuvammin kuin koskaan ennen.
"Olet väärässä, Rosmariiniputous. Sinä olet minun kynsissäni", Kylmähenkäys murisi ja syöksyi sitten uuteen hyökkäykseen. Kolli tekikin äkillisen kaarroksen oikealle ja iski kyntensä kylkeeni. Rääkäisin tuskasta ja sivalsin neulanterävillä kynsilläni suoraan isäni kasvoja. Sain vastaukseksi raa'an ulvaisun, mutta se sai taistelunhaluni vain kasvamaan. Nousin takajaloilleni ja niin teki Kylmähenkäyskin, jolloin jäimme huitomaan toisiamme raivostuneina.
"Luovuta jo, et tule voittamaan minua", Kylmähenkäys sähähti. Murahdin turhautuneena ja tein sitten äkillisen liikeeen; laskeuduin matalaksi ja syöksyin pää edellä isäni vatsaan voimalla. Kylmähenkäys puuskahti ja iskeydyi veriselle taistelutanterelle, jolloin kahlitsin hänet alleni tiukasti ja jäin tuijottamaan isääni raivostuneena. Kylmähenkäys silmäili minua jäisesti samalla aikaa kun hän sivalteli vatsakarvojani, tosin heikoin tuloksin. Olin voitolla, voisin tässä ja nyt tappaa isäni. Kenties jopa ikuisesti. Vetäisin syvään henkeä ja työnsin kynsiäni vielä syvemmälle isäni sinertävänharmaassa turkissani.
*Tee se*, jokin pieni ääni mielessäni käski. Avasin raskaasti äsken sulkeutuneet silmäni ja työnsin neulanterävät kynteni Kylmähenkäyksen kurkkuun. Isäni kylmänsinisissä silmissä välähti ja hän alkoi kurluttaa äänekkäästi, kun tahmeaa verta alkoi valua ulos hänen kurkustaan. Tuijotin ilmeettömänä, kuinka kuolonklaanilaisen valkeat rintakarvat muuttuivat punaisiksi. Kylmähenkäyksen kouristelu tuskassa kesti hetken, joka tuntui aivan ikuisuudelta, kunnes lopulta hänen lihaksikas ruumiinsa retkahti elottomaksi ja kollin kylmänsiniset silmät lasittuivat elämän hiipuessa niistä pois. Peruutin pois isäni ruumiin luota uskomatta silmiäni. Siinä hän oli, kuolleena toisen kerran, mutta tällä kertaa isäni verta ei ollut vuodattanut Viiltotähti, vaan minä.
"Pidä hauskaa Pimeyden metsässä Pakkasen kanssa", kuiskasin ja vilkaisin sitten tummanpunaisia etukäpäliäni. Vaikka olin todella katunut Puuskahöyhenen tappoa, en tuntenut pienintäkään katumusta Kylmähenkäyksen tappamisesta. Isäni ei ollut ansainnut elämää. Nyt hän saisi liittyä Pimeyden metsän rivistöön ja kenties jopa joskus katua tekojaan.
"R-rosmariiniputous?"
Säpsähdin kuultuani tutun äänen takaani ja kun käännyin pakokauhun vallassa ympäri, kohtasin Liljahenkäyksen hämmästyksestä pyöristyneet silmät. Emoni oli nähnyt, aivan kuten Kettuaskelkin oli nähnyt kuinka olin tappanut Puuskahöyhenen. Mutta nyt ei ollut kyseessä mikä tahansa tappo. Liljahenkäys oli todistanut, kuinka hänen oma tyttärensä oli tappanut isänsä.
"Emo", kuiskasin ja otin askeleen eteenpäin, "hän ei ansainnut elämää. Hän oli vaarallinen, sinä tiedät sen."
//Lilja?
//1725 sanaa
Viiltokaaos 7.11.2018
Seisoin pensaikon takana piilossa, kun taistelu alkoi. Kylmähenkäys hyökkäsi Rosmariiniputouksen kimppuun. Isä ja tytär taistelivat tasavertaisesti keskenään kuun valossa. Kun tilanne alkoi näyttää Rosmariiniputouksen puolelta heikolta, tajusin, että naaras ei saanut kuolla. Jos hän kuolisi kuolonklaanilaisen kynsissä, Minttutähti ei takuulla olisi sodassa puolellani.
"Lopettakaa!" kova ulvaisuni kiiri kaksikon korviin. He irtaantuivat toisistaan ja käänsivät hämmästyneet katseensa minuun. Myös Mäyräraita teki niin. Samassa huomasin etäämmältä lähestyvän tumman hahmon, jonka meripihkaiset silmät hehkuivat pimeässä.
"Mitä sinä täällä teet?" Kylmähenkäys kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja istuin alas muutaman ketunmitan päähän kolmikosta. Tumma hahmo hiipi hitaasti meitä kohti, mutta jäi sopivan etäisyyden päähän. En tunnistanut häntä näin kaukaa.
"Luulin, että olisit jo oppinut", murahdin ja pudistelin turhautuneena päätäni. Nostin vihreät silmäni Kylmähenkäykseen. Soturin turkilla oli veritahroja. Osa verestä oli kollin omaa, mutta osa oli hänen tyttärensä. Myös Rosmariiniputouksen turkilla oli verta. Naaras katsoi minua, Mäyräraitaa ja isäänsä vuorotellen uhatun oloisena.
"Ymmärrät kai, etten voi hyväksyä Kuolonklaaniin kaltaisiasi pettureita?" kysyin kylmällä äänellä antaessani tyynen katseeni porautua kollin kylmänsinisiin silmiin.
"Aiotko nyt häätää minut? Millähän oikeuksilla?" hän kysyi murahtaen, mutta huomasin hänen kokevan olonsa uhatuksi. Kuin kolli olisi pelännyt jotakin? Se en ollut minä, siitä olin varma. Se oli jotain suurempaa.
"Niillä oikeuksilla, joilla varapäällikkö sinut Varjoklaanistakin erotti. Olet tahrannut maineesi pysyvästi, enkä voi antaa sinun tahrata Kuolonklaanin mainetta, hylkiö", murahdin kylmästi. Soturi vastasi murahtaen jotain. Oli varmasti erittäin kiusallista tulla erotetuksi varapäällikön toimesta. Minä en päästäisi soturia niin helpolla.
"Ihan sama", kolli vastasi murahtaen. Hänen katseestaan paistoi viha. "Sitä ennen tahdon hakea tyttäreni. Lähdemme kauas sinusta ja Kuolonklaanista, mutta minä tarvitsen tyttäreni." Katsoin kollia kulmiani kohottaen. Mistä hän oikein puhui? Hänen tyttärensä seisoi hänen edessään, hän oli juuri yrittänyt tappaa Rosmariiniputouksen. Mutta ei hän voinut puhua hänestä. Kylmähenkäyksen äänessä oli jotain aitoa. Se oli kai isän rakkaus, mutta mistä tyttärestä hän puhui?
"Tyttäresi?" pyysin kollia selittämään. Hän veti syvään henkeä ja suoristi ryhtinsä.
"Pakkaspentu, hän liittyi tänään Kuolonklaaniin", kolli ilmoitti tyynesti. Saatoin kuulla hänen äänestään ylpeyttä.
"Jaa Kuolonklaaniinko? Enpä usko. Raetähdeltäkö sait luvan?" kysyin murahtaen. Kolli ei vastannut, sillä lupaa ei kai ollut. Raetähti oli leiristä lähdettyäni ollut yhä tajuton.
"En minä sitä enää tarvitse. Anna minun vain hakea hänet", kolli naukui tasaisella äänellä. Pudistin päätäni ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tyttäresi kyllä lähtee, mutta sinä et. Olen pahoillani Kylmähenkäys, mutta minä karkotan sinut Pimeyden Metsän maille", totesin kylmästi. Se sai kollin katsomaan minua kuin hullua. Myös Rosmariiniputous näytti yllättyneeltä. Kaikkien huomion kiinnitti taustalle tilannetta seuraamaan jääneen naaraskissan henkäisy.
"Liljahenkäys, mitä sinä täällä teet?" Rosmariiniputous kysyi yllättyneenä. Naaras astui varjoista esiin. Hän omasi minun tapaani tummanharmaan turkin. Olin ylpeä siitä, että varjoklaanilainen muistutti minua, vaikka tämä omasikin valkeat tassut. Silmäilin naarasta pitkään, kunnes käänsin katseeni taas Kylmähenkäykseen. Kollin katseesta paistoi raivo, kun hän katsoi minua. Sitten hän käänsi katseensa käpäliinsä. Kukaan ei sanonut mitään. Yllättäen soturi kuitenkin syöksyi jälleen kohti tytärtään. Reagoin nopeasti syöksymällä soturin perään. Juuri kun Kylmähenkäys oli upottanut hampaansa tyttärensä turkkiin, upotin kynteni hänen kylkeensä. Soturi heittäytyi edelläni märkään maahan. Kierimme hetken keskenämme, kunnes sain hyvän otteen soturin niskasta. Pakotin soturin maahan alleni. Hän yritti hetken rimpuilla, kunnes tajusi sen olevan myöhäistä.
"Lakkaa rimpuilemasta tai pieni tyttäresi ei näe auringonnousua." Se sai kissan rauhoittumaan.
"Et uskalla", hän murisi, mutta ei pistänyt enää vastaan.
"Enkö?" kysyin ja nousin varovasti pois soturin päältä. Kuljin hänen taakseen niin, että saatoin nähdä paikalla olevat neljä kissaa yhtä aikaa.
"Tämähän on mukavaa, pieni perhekokous", tokaisin huvittuneesti silmäillen kahta varjoklaanilaisnaarasta.
"Liljahenkäys", lausuessani Pisaratähden tyttären nimen, tunsin lämpimän värähdyksen sisälläni. Naaras näytti hieman kauhistuneelta, mutta siitä huolimatta kunnon kissalta. "Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti." Naaras ei vastannut mitään, hän pysyi vain vaiti. Räpäytin silmiäni ja viitoin maassa makaavan soturin nousemaan. Kylmähenkäys ei vilkaissutkaan minua. Hän piti tyynen katseensa Liljahenkäyksessä, joka katsoi tilannetta kauhistuneen oloisena tyttärensä takaa. Rosmariiniputouksen ilme oli kylmä, kenties hän halusi isänsä kuolevan ja maksavan teoistaan.
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa. Toivon, että matkasi kuoleman laaksoon on pitkä ja kivinen, etkä koskaan saa rauhaa teoiltasi", nau'uin tasaisella äänellä seremoniamaisesti. Sitten vein suuni lähelle kollin korvaa.
"Lähetä Viiltotähdeltä terveisiä", kuiskasin hiljaa soturin korvaan. Hän väräytti korviaan, mutta ei irrottanut katsettaan entisestä rakkaastaan. Kylmänviileästi nostin kynteni ilmaan ja viilsin kissan kurkun auki nopealla viillolla. Tunsin voimakkuuden tunteen valtaavan kehoni. Kasvoilleni piirtyi hullu virne, kun katsoin soturin vuotavan kuiviin. Hän lyyhistyi kostealle nurmelle silmissään kyyneleitä. Soturi piti katseensa yhä lyyhistyessäänkin varjoklaanilaisparantajassa. Kului tovi, kunnes vuoto lakkasi. Soturi nytkähti pari kertaa, jonka jälkeen hänen sielunsa irtaantui kehosta. Kollin silmät lasittuivat, hänen kehonsa oli enää vain tyhjä kuori. Tuhahdin välinpitämättömästi.
"Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne", tokaisin varjoklaanilaisnaaraalle viitaten haavoihin, jotka Kylmähenkäys oli saanut aikaan. Viitoin Mäyräraidan luokseni. En tiennyt, oliko soturi ollut mukana kollin touhuissa, mutta en nyt välittänyt. Käskin hänen tarttua ruumiiseen. Niin soturi tarttui vastahakoisesti, lähtien raahaamaan sitä eteenpäin kohti Kuolonklaanin reviiriä.
Kävelin tyytyväisenä eteenpäin nostaen leukaani hieman ylöspäin. Kylmähenkäys oli kuollut, minulla oli yksi murhe vähemmän. Mutta yksi murhe lisää, joka oli nimeltään Pakkaspentu. Raetähti ei takuulla suostuisi hylkäämään pentua oman onnensa nojaan, minun täytyisi tehdä se itse.
Leiriin päästyämme tähdet tuikkivat yhä taivaalla, mutta vain himmeämmin kuin aiemmin. Kuljin leiriin Mäyräraidan edellä. Soturi raahasi perässään Kylmähenkäyksen elotonta ruumista. Saavuimme pääaukiolle, joka oli lähes tyhjillään. Ainoa kissa aukiolla oli vaalea naaras, Jäälilja. Soturin silmät suurenivat, kun hän tunnisti elottoman soturin.
"Kylmähenkäys!" naaras ulvahti ja juoksi nopeasti soturin luokse. Katsoin naarasta tyyni ilme kasvoillani. Hän kääntyi katsomaan minua lievästi kauhistuneena.
"Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi ja tarkkaili soturin kaulassa olevaa kolmea siistiä viiltoa. Hän huomasi verisen etukäpäläni. Naaras näytti kuin olisi hyökännyt hetkenä minä hyvänsä kimppuuni, mutta hän piti päänsä kylmänä.
"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", ilmoitin tyynesti.
"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", vastasin kylmästi murahtaen. Tiesin olevani kylmä, mutta tiesin myös mitä tein. Jos pentu oli Kylmähenkäyksen, siitä ei koituisi muita kuin ongelmia. Ongelmat oli kitkettävä, ennen kuin niistä kasvoi suurempia.
//Jää? Sori tönkköys xddd Tää tarina o varmaa iha vajaa ku kirjotin tän tyylii puoliunessa :d
// 1022 sanaa
Kylmähenkäys 8.11.2018
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa", Viiltokaaos ilmoitti ja kääntyi sitten tuijottamaan minua vihreillä silmillään. Varapäällikön sanat menivät minulta täysin ohi, koska olin keskittynyt tuijottamaan ainoita elossa olevia perheenjäseniäni, entistä kumppaniani ja ainoata elossa olevaa pentuani. He kummatkin tuijottivat minua kylmästi, aivan kuin odottaen kuolemaani. Minä en ansainnut elämää, tiesin sen itsekin. Olin yrittänyt tappaa perheenjäseneni jo kolmatta kertaa ja kolmaskin kerta oli koitunut tappiokseni. Viiltokaaos otti askeleen lähemmäs minua ja kumartui alemmas kuiskaamaan korvaani:
"Lähetä Viiltotähdeltä terveisiä."
Sen sanottuaan tummanharmaa kolli heilautti käpälänsä ilmaan ja sivalsi kurkkuni auki. Kipu lävisti koko ruumiini ja tunsin käpälieni kannatuksen katoavan kokonaan, jolloin nytkähdin kömpelösti maahan. Ruumiini alkoi kouristelemaan ja veri värjäsi nurmikon ja sinertävänharmaan turkkini punaiseksi. Tuijotin kokoajan vain Liljahenkäystä, joka seurasi hidasta kuolemaani ilmeellä, jota en pystynyt tulkitsemaan. Siinä saattoi olla vihaa, pettymystä, ehkä suruakin. Heitin myös nopean silmäyksen tyttäreeni, joka tuijotti minua inho meripihkaisissa silmissä häilyen. Irvistin halveksuvasti pennulleni, häntä minä en tulisi ikinä ikävöimään. Nyt tulisi vain minun aikani odottaa hänen kuolemistaan. Nytkähtelin paikallani lyhyen tovin, kunnes tunsin kaiken elämän katoavan kehostani. Silmäni alkoivat hiljalleen sulkeutua raskaasti, kunnes ne sulkeutuivat viimeisen kerran ja upposin synkkään pimeyteen.
Avasin silmäni hitaasti, kun tunsin kivun kadonneen kehostani. Löysin itseni synkän metsän keskeltä, mikä sai minut nopeasti tajuamaan että olin liittynyt Pimeyden metsän rivistöön. Nousin hitaasti seisomaan ja silmäilin ympäristöä. Muita kissoja ei näkynyt, ainoastaan minä ja pimeä metsä ympärilläni.
"Kylmähenkäys? Oletko se sinä?"
Käänsin salamannopeasti kylmänsinisen katseeni ympäri, kun kuulin tutun äänen. Saniaisten seasta sukelsi esiin kaunis sinertävänharmaa naaras, tyttäreni Utukyynel. Hämmennyin yhtä paljon hänen ilmestymisestään kuin hän hämmentyi minun ilmestymisestäni.
"Mitä sinä täällä teet?" tyttäreni kysyi hämmentyneenä. Pyöräytin hitaasti silmiäni ja otin pari askelta eteenpäin.
"Kuolin, tietenkin. Viiltokaaos tappoi minut juuri kun olin viiltämässä rakkaan siskosi kurkkua auki lopullisesti. No, mitenkäs sinä kuolit?" kysyin viileästi.
//Utu? rip Kylmä 31.12.2017-8.11.2018
//300 sanaa
YLÖSNOUSUTARINAT
Kylmähenkäys 15.11.2018
Kipu viilteli ruumistani puolelta ja toiselta, mutta samalla outo tunne kihelmöi sinertävänharmaan ja mustan kirjavassa turkissani. Jotain oli tapahtunut. Vaikka silmäni olivat painautuneet tiukasti kiinni, en tuntenut Pimeyden metsän hyytävää ilmaa ympärilläni enkä kuullut sen synkän paikan hiljaisia kuiskauksia, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Pinnistelin vielä hetken aikaa rauhallisessa hiljaisuudessa, mutta räväytin lopulta kylmänsiniset silmäni ammolleen. Sydämeni hakkaus jymähti muutamaksi silmänräpäykseksi, kun tajusin olevani Varjoklaanin rajan edustalla, samassa paikassa jossa Viiltokaaos oli vienyt minun henkeni. Silmäilin hämmentyneenä ympärilleni ja yritin räpytellä silmiäni, aivan kuin odottaen että Pimeyden metsän tuttu maisema ilmestyisi ympärilleni. Mutta niin ei käynyt. Minä olin Kuolonklaanin reviirin rajalla ja olin taas metsässä.
Kompuroin vaivalloisesti jaloilleni ja nuuhkin viileää ilmaa varmistaakseni, että tämä oli totta. Varjoklaanin mutainen löyhkä leijui nenääni ja sai irvistyksen muodostumaan kasvoilleni. Minä olin todellakin palannut metsään. Laskin katseeni kylkiini ja tajusin, että minulla oli sanat haavat turkissani jotka olin saanut taistelussa Viiltokaaosta vastaan. Kurkkuani kuristi verta valuvan haavan takia, mutta se ei kuitenkaan ollut tappava kipu. Kyljissäni oli verisiä haavoja ja sinertävänharmaasta turkistani oli irronnut paksuja, takkuisia tukkoja.
"Kylmähenkäys? O-onko se oikeasti sinä?"
Käännyin salamannopeana ympäri, kun kuulin takaani äänen ja ensimmäisenä luulin äänen kuuluvan Liljahenkäykselle. Sitten kylmänsininen katseeni kohtasikin erään kauniin lumenvalkoisen kissan jäänsiniset silmät ja suuni loksahti hämmästyksestä auki.
Pakkanen seisoi muutaman hännänmitan päässä minusta ja tuijotti minua uskomatta silmiään. Naaras näytti aivan samalta kuin hetki ennen kuolemaansa, turtuneet käpälät ja väsynyt ilme. Henkäisin äänekkäästi ja lähdin juoksemaan tyttäreni emoa kohti. Pakkanen juoksi minua vastaan ja sukelsi suoraan syliini. Painoin erakon heiveröisen hahmon itseäni vasten ja hengitin keuhkoni täyteen lumenvalkean naaraan makeaa tuoksua.
"Pakkanen", kuiskasin ja otin askeleen kauemmas naaraasta, "mitä sinä teet täällä? Sinähän kuolit ja menit Pimeyden metsään! Minäkin kuolin samana yönä Viiltokaaoksen kynsissä, mutta nyt minäkin olen palannut metsään. Mitä on meneillään?"
Pakkasen hämmentynyt ilme muuttui vielä vahvemmaksi, kun hän yritti miettiä loogista selitystä sanoihini. Sitten tajusin erään asian; jos me todella olimme palanneet metsään, meidän täytyisi mennä Kuolonklaanin leiriin ja nähdä tyttäremme. Minä olin nähnyt hänet muutama kuunhuippu sitten, mutta Pakkanen ei ollut vielä kertaakaan nähnyt Pakkaspentua, hänen mukaansa nimettyä tytärtään. En ollut aivan varma, oliko Jäälilja kertonut pennulle tarinaa minusta ja Pakkasesta, mutta nyt hän pääsisi kuulemaan koko tarinan omilta vanhenmiltaan. Pääsisin myös näkemään Jääliljan, joka lämmitti sydäntäni. Välitin naarasta todella paljon vaikken ollut sitä ikinä näyttänytkään. Nyt pääsisin kertomaan hänelle mitä olin oikeasti ajatellut naaraasta. Minua todella kadutti, että en ollut koskaan pyytänyt Jääliljaa kumppanikseni tai edes kertonut hänelle tunteistani.
"Shh, tuolta tulee kaksi kissaa!" Pakkanen sihahti korvaani ja käännyimme yhdessä salamannopeasti Varjoklaanin rajaa kohti, jonka reviiriltä lähestyi kaksi kissaa, jotka tunnistin hetken kuluttua Raetähdeksi ja Viiltokaaokseksi. Jäin tuijottamaan hämmentyneenä, mutta silti todella kylmästi lähestyvää kaksikkoa. Kun he huomasivat heidät, Viiltokaaoksen vihreissä silmissä roihahti.
"Raetähti, Viiltokaaos. Mitä Pimeyden metsän nimeen on tapahtunut, sillä minä ja Pakkanen olemme palanneet metsän vaikka kuolimme muutama kuunhuippu sitten", sähähdin kaksikolle. Viiltokaaos kohotti kuonoaan kylmästi ja porasi katseensa silmiini.
"Ensinnäkin, minä olen nykyään Viiltotähti ja Raetähti on luopunut nimensä, joten hän on nykyään Raepisara", päällikkö ilmoitti. Irvistin kylmästi, tuo kissa oli kävelevä huutomerkki. Jos se olisi minusta kiinni, olisin tappanut tuon tummanharmaan kollin jo aikoja sitten. Ikävä kyllä kyseinen suunnitelma ei olisi ikinä voinut toteutua.
"Ja kuka tämä Pakkanen on?" Raepisara kysyi epäilevästi ja silmäili siristetyllä katseellaan lumenvalkeaa erakkoa. Tunsin kyljessäni kiinni seisovan Pakkasen lihaksien jännittyvän ja hänen katseensa valpastui hieman. Naaras oli varmaankin arvannut jo, että Viiltotähti ja Raepisara olivat korkeassa asemassa Kuolonklaanissa.
"Pakkanen on Pakkaspennun emo", ilmoitin nopeasti ja porasin sitten kylmänsinisen katseeni takaisin Viiltotähteen, "nyt on sinun vuorosi vastata ensimmäiseen kysymykseeni. Ja tahtoisin myös kuulla missä tyttäremme on ja onko hän kunnossa?"
//Viilto? Rae?
//596 sanaa
Viiltotähti 16.11.2018
"Se meni näin: Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta. Muista sitten, että kaikki kertomani on luottamuksellista", Minttutähti naukui matalalla äänellä vilkuillen pesän uloskänyntiä. Hän katsoi minua suoraan silmiini, kun nyökkäsin hitaasti. Minäkin olin saanut unen, mutta se ei mennyt noin. Minttutähden enne sanoo, että Varjoklaani olisi puolellamme.
"Kuolonklaanin puolella taistellessanne Varjoklaani vahvistuu. Voin vannoa, että ette tahdo palata entiseen tämän jälkeen", nau'uin varmana voitostamme. Kun olin poistumassa pesästä, käännyin Minttutähden puoleen:
"Muista se kokoontuminen. Ylihuomenna se alkaa. Puhu klaanisi puolellesi siihen mennessä. Muistuta heille vaikka, että ette ole Pimeyden Metsän puolella, vaan taistelette itsenne vuoksi. Tee vaikka kaikille puolea vaihtaville selväksi, että sodan jälkeen heillä ei ole asiaa Varjoklaaniin. Se saa takuulla osan muuttamaan suunnitelmiaan. Kun sota on ohi, te saatte elää rauhassa, eikä Kuolonklaani tule häiritsemään teitä", lupasin. Minttutähti nyökkäsi. Poistuin pesästä ja kohtasin Raepisaran katseen. Kuljin hänen edellään Rosmariiniputouksen saattelemana leirin uloskäynnille. Silmäilin vielä hetken leiriä, kunnes pujahdin piikkihernetunneliin ja nousin leirin reunamaa ylös. Jatkoimme hiljaisuudessa matkaa kohti Kuolonklaania. Aurinko oli noussut, mutta pilvet pysyivät taivaalla. Tänään taas kai sataisi.
Päätin kiertää Kylmähenkäyksen kuolinpaikan kautta, jos sattuisinkin näkemään soturin siellä. Olin oikeassa, sillä Kylmähenkäys seisoi lähellä ukkospolkua naaraan kanssa. Hän kertoi naaraan olevan Pakkaspennun emo.
"Nyt on sinun vuorosi vastata ensimmäiseen kysymykseeni. Ja tahtoisin myös kuulla missä tyttäremme on ja onko hän kunnossa?" Kylmähenkäys esitti kysymyksen.
"Pentusi olinpaikka ei kuulu sinulle", murahdin ja olin lähdössä, mutta Kylmähenkäys astui tielleni. Pyöräytin silmiäni ja viilsin kynsilläni ilmaa. Se sai soturin astumaan taaksepäin, sillä hän ei tahtonut kynsiäni naamaansa.
"Mutta siihen, miten te täällä olette. Te olette täällä, koska minä sallin sen. Kuoleman ja tämän maailman portit ovat auki, jokainen palaa tänne takaisin. Tarvitsen jokaisen soturin, joten ikävä kyllä tyttäresi ei voi tulla mukaanne", kerroin murahtaen ja vilkaisin taustalla seisovaa naaraskissaa. Kylmähenkäys paljasteli hampaitaan.
"Minä tahdon nähdä hänet", kollin ääni oli matala ja hänen katseensa vihainen. Jos katse olisi voinut tappaa, olisin voinut menettää ensimmäisen henkeni Kylmähenkäyksen katseesta.
"Kuten sanoin, se ei ole mahdollista. Olkaa hyvät ja poistukaa Viiltoklaanin reviiriltä", totesin kaksikolle tyynesti. Kylmähenkäys kohotti kulmiaan.
"Viiltoklaanin?" hän kysyi. Virnistin ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa.
"Mieti sinä sitä, kun lähdet", tokaisin ja lähdin kulkemaan Raepisara perässäni kauemmaksi kaksikosta. Kylmähenkäys juoksi peräämme ja pysäytti meidät jälleen Pakkasen kanssa.
"Teen mitä vain, että annat minun nähdä Pakkaspennun. Tahdon kasvattaa tyttäreni, et voi kieltää sitä minulta", soturi naukui nyt epätoivoisesti. Silti hänen äänensä oli tasainen ja kylmä. Hänen katseestaan saattoi kuitenkin nähdä ahdingon.
"Selvä. Saat tulla mukaamme, jos kasvatat rakkaan tyttäresi soturiksi, joka on uskollinen klaanilleen ja päällikölleen. Sodassa tarvitsen oikeasti uskollisia sotureita ja toivon, että tyttärestäsi tulee tällainen. Sitä kautta hän voi saada kunniaa ja mainetta, eikä joutuisi elämään halveksuttavana omien juuriensa vuoksi", nau'uin viileästi. Kylmähenkäys vilkaisi Pakkasta, mutta ei odottanut tuon mielipidettä. Entinen varjoklaanilaissoturi mietti kuumeisesti, kunnes hän nyökkäsi.
"Selvä. Kunhan minä saan kasvattaa hänet", kolli ilmoitti tyynesti. Käänsin katseeni erakkokissaan.
"Oletko sinäkin tulossa?" kysyin virnistäen.
"Tietenkin olen, hän on tyttäreni", naaras kivahti ja kohotti leukaansa. En vastannut mitään, vaan lähdin johdattamaan kaksikkoa kohti Kuolonklaanin reviiriä ja leiriä. Kaksi uutta soturia ei ollut pahitteeksi.
Päivät kuluivat nopeasti. Pakkanen oli ottanut tyttärensä hoidettavakseen. Sulkatähti sen sijaan oli ilmoittanut, että hän asuisi tästä lähin Emonsuulla. Naaras oli kai rakentanut sinne itselleen pesän. Hän myös ehdotti lyhyen keskustelumme aikana, että muutkin ylösnousseet ja uudet Viiltoklaanin jäsenet muuttaisivat sinne, sillä kaikki eivät mahtuisi leiriimme. Se oli sopinut minulle mainiosti. Ei ollut järkeä pitää kaikkia samassa paikassa. Useampi leiri hämmentäisi latokissoja. Varjoklaani oli alkanut saalistamaan Ukkospolun toisella puolella. Olin eilen törmännytkin erääseen Rosmariiniputouksen johtamaan partioon. Tietenkin olin ensiksi tervehtinyt. Herrasmiesmäisesti erkaantuessamme toivotin hyvät päivänjatkot. Täytyi olla kohtelias varjoklaanilaisille, sillä suuri osa heistä ei takuulla haluaisi taistella Kuolonklaanin puolella. Mutta toisille klaani oli kaikki kaikessa, eivätkä he välittäisi muusta kuin siitä, että oma klaani selviää.
Klaani oli ottanut hyvin yhteistyömme Varjoklaanin kanssa. Jotkut kyllä valittivat, että riistaa olisi liian vähän. Olimme saalistaneet yhä vain enemmän nelipuilla, sillä arvelin kokoontumisen jälkeen latokissojen ottavan reviirin itselleen. He eivät antaisi kuolonklaanilaisten kulkea reviirinsä halki Nelipuille saalistamaan.
Tänä yönä olisi kokoontuminen. Olin kertonut jo kaikille, kuinka se etenisi. Ahvenleuka ja muutama muu olivat hieman näreissään siitä, etteivät he pääsisi kokoontumiseen. Leiriä täytyi vahtia, enkä halunnut jättää amatöörejä leiriin. Jos jotain tapahtuisi, leiri olisi tuhon oma hetkissä. Kokeneet soturit sen sijaan varmistivat leirin turvallisuuden.
Auringonlaskun jälkeen lähdin johdattamaan klaaniani kohti Varjoklaanin reviiriä. Myös Sulkatähti tuli mukaamme. Kylmähenkäyksen olin jättänyt leiriin, sillä hänellä oli paljoon vihamiehiä Varjoklaanissa. Soturi saisi pitää matalaa profiilia. Pakkanen sen sijaan jäi pentutarhalle hoitamaan tytärtään. En antaisi hänelle klaaninimeä, sillä naaraan klaaniin jääminen ei ollut varmaa.
Saavuimme Varjoklaanin leirin liepeille. Tähdet tuikkivat kirkkaalla taivaalla täydenkuun valon lomassa. Minttutähti astui ulos leiristään Rosmariiniputous perässään. Kissat kerääntyivät Varjoklaanin leirin edustalle. Kuolonklaanilaisilla oli ongelmia pysytellä upottavalla suolla, mutta kaikki löysivät paikat, joissa suo ei nielisi heitä.
"Arvoisat Viiltoklaanin jäsenet!" aloitin kovaan ääneen, jotta jokainen öisellä suolla oleva kuulisi minut.
"Olemme Kuolonklaanissa käyneet tämän läpi monesti leirissä, kuten varmaan myös Varjoklaani. Kerron kuitenkin vielä: Menemme kokoontumiseen myöhässä. Suuri osa kissoista jää laakson ympärille piiloon. He varmistavat, että kukaan ei ala taistelemaan. Tarpeen vaatiessa käskystäni tulette apuun, mutta ketään ei tapeta tänä yönä, onko selvä?" selitin yhä kovaan ääneen. Kissat vastasivat kysymykseeni huudahduksilla. Varjoklaanin puolelta huudot olivat hieman laimeampia.
Kun kuu oli huipussaan, lähdimme kohti Nelipuita. Jätin laakson reunamille jäävän joukon Minttutähden huostaan, kun ylitin muiden kuolonklaanilaisten kanssa Ukkospolun. Johdatin kuolonklaanilaiset Nelipuiden laaksoon. Käyttäydyimme kuin kaikki olisi hyvin. Pian myös Varjoklaani saapui. Nyt kaikki metsän klaanit olivat koolla. Kukaan ei arvannut mitään. Kaikki olivat kuin kaikki olisi hyvin. Kävelin Minttutähden rinnalla Puhujankivelle, jossa Saniaistähti, Kurkitähti ja Karpalotähti olivat jo.
"Hei", Minttutähti tervehti kolmikkoa, jotka tervehtivät meitä takaisin. Rosmariiniputous kulkeutui varapäälliköiden luokse, mutta Raepisara jäi seuraamme. Hän jutteli Kalmaliljan kanssa.
"Varapäälliköt kokoontuvat tuolla", huomautti Saniaistähti hieman koppavasti minua katsoessaan. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Ja päälliköt tässä", lisäsin. Kaikki kolme päällikköä katsoivat minua kuin ei olisivat uskoneet korviaan.
"Sinäkö päällikkö? Mutta Raetähtihän on yhä elossa", Karpalotähti huomautti kääntäen katseensa Raepisaraan. Nyökkäsin.
"Hän luopui hengistään, ja niin minusta tuli Viiltotähti", nau'uin. Huomasin epämiellyttävät ilmeet kissojen kasvoilla, kun he kuulivat nimeni. Se muistutti kai heitä kaikesta siitä, mitä Kuolonklaani oli aikoinaan heille tehnyt. Ymmärsihän sen, sillä olin todella ollut hirveä. Nyt tulisin kuitenkin olemaan yhä vain hirveämpi. Tästä sodasta puhuttaisiin kauan. Se ei unohtuisi koskaan. Minä en unohtuisi koskaan.
Kuuntelin neljän muun päällikön keskustelua tylsistyneenä. Saniaistähti kertoi, että Lehtiturkki oli kuollut ja sitten vain yhtäkkiä parin päivän kuluttua palannut. Kolli ei tiennyt, mistä se johtui, mutta ihmetteli asiaa. Niin tekivät muut päällikötkin. Naalitähti oli kuulemma palannut kuin tyhjästä, mutta jäänyt leiriin. Jokiklaanissa ei ollut tapahtunut mitään vastaavaa. Kun koin ajan olevan oikea, käänsin katseeni Minttutähteen. Naaras nyökkäsi. Loikkasin Puhujvankivelle ja kajautin ilmoille huudon, joka sai kaikki katsomaan minua. Latokissat olivat hämmästyneitä. He silmäilivät minua ja kuiskivat toisilleen jotakin. Hiljensin jokaisen nostamalla häntäni ylös.
"Minulla on teille asiaa. Se koskee jokaisen teidän tulevaisuutta, joten kuunnelkaa tarkkaan", totesin rauhallisella, mutta kantavalla äänellä. Laakson reunamilla odottavat kissat tuskin kuulivat sanojani.
"Saan kunnian ilmoittaa, että sota on alkanut", jatkoin. Se sai kissat haukkomaan henkeään. Varjoklaanilaiset pysyivät tyyninä, erityisesti Minttutähti. Naaras oli naulinnut katseensa minuun.
"Turha yrittää mitään, me olemme saartaneet teidät! Jos joku tekee yhdenkin väärän liikkeen, koko Varjoklaani ja Kuolonklaani hyökkäävät kimppuunne. Katsokaa, näettekö heidät?" kysyin ja silmäilin laakson reunamia. Kissat työntyivät hitaaasti pensaiden välistä näkyville. Latokissat kauhistelivat tapahtumia yhä vain. Käänsin katseeni taivaalle. Yllättäen kirkas taivas oli peittynyt pilvistä, jotka suuntasivat kohti täysikuuta. Tähtiklaani siis yrittäisi päättää kokoontumisen. Niin ei tulisi käymään.
"Ei hätää, sota ei ala aivan vielä. Tällä kertaa olen armollisempi ja kerron tästä etukäteen. Olkaa varuillanne, Viiltoklaani ei armahda teitä", nau'uin tasaisella äänellä.
"Jokainen halukas voi liittyä Viiltoklaanin riveihin. Muistutan, että me emme taistele Pimeyden Metsän tai muunkaan uskon vuoksi, vaan itsemme vuoksi. Klaanit ovat keskenään liian lämpimissä väleissä, eikä niin voi jatkua. Viiltoklaanin ovet ovat auki jokaiselle, ihan jokaiselle. Uskoit sitten mihin tahansa, rakastit ketä tahansa tai olit kuka tahansa, olet tervetullut", nau'uin. Minttutähti näytti tyytyväiseltä. Hänelle oli tärkeää, että Varjoklaania ei leimattu Pimeyden Metsän puolulaiseksi.
"Viiltoklaani?" Saniaistähti kysyi. Nyökkäsin tyynesti.
"Me olemme Viiltoklaani. Yksinkertaista ja helppoa", kerroin virnistäen. Kolme päällikköä etääntyivät Minttutähdestä ja kävivät nopean keskustelun keskenään.
"Jos sinä kerta aiot noin vain julistaa sodan, me aiomme tehdä kaikkemme kukistaaksemme teidät. Metsäklaani puolustaa kotiaan loppuun saakka", Karpalotähti naukui ylväällä ja kuuluvalla äänellä. Virnistin.
"Selvä. Se sopii minulle vallan hyvin. Onko jollakulla vielä jotain sanottavaa?" kysyin pysyen Puhujankiven päällä. Silmäilin laakson kissoja kaikessa rauhassa. Sota oli nyt alkanut, ainakin melkein. Kaikki oli valmista täystuhoa varten.
//Marjakielen vissii piti alkaa aukoo päätää täs ja sit Kalmalilja kai vie sen silmän tms? Jos se tapahtuu ni voit kirjottaa siit nyt, mut jos ei ni mä kirjotan siit sit illalla?:D Muutki voi kirjottaa, mut tosiaa taistelua ei saa alottaa xd
// 1402 sanaa
Kylmähenkäys 16.11.2018
"Teen mitä vain, että annat minun nähdä Pakkaspennun. Tahdon kasvattaa tyttäreni, et voi kieltää sitä minulta", naukaisin jo hieman epätoivoisena Viiltotähdelle, vaikka kylmänsininen katseeni oli tavanomaisen kylmä ja tyyni. Minua nolotti olla näin epätoivoisena samaisen kissan edessä, joka oli viiltänyt kaulani auki muutama kuunhuippu sitten, mutta juuri nyt tahdoin vain nähdä tyttäreni. Rosmariiniputouksen lisäksi hän oli ainoa elossa oleva pentuni ja pian ainoa. Se, että satuin olemaan samalla puolella tyttäreni kanssa sodan aikana ei tarkoittanut, että hän olisi turvassa minulta. Ehei, tulisin hyödyntämään sotaa ja lopulta veisin varapäällikön hengen aivan yhtä nopeasti kuin Viiltotähti oli vienyt minun henkeni.
"Selvä. Saat tulla mukaamme, jos kasvatat rakkaan tyttäresi soturiksi, joka on uskollinen klaanilleen ja päällikölleen. Sodassa tarvitsen oikeasti uskollisia sotureita ja toivon, että tyttärestäsi tulee tällainen. Sitä kautta hän voi saada kunniaa ja mainetta, eikä joutuisi elämään halveksuttavana omien juuriensa vuoksi", Viiltotähti naukaisi jäätävästi ja jäi tuijottamaan minua ja Pakkasta odottavasti. Heitin nopean silmäyksen erakkoon, mutta en jäänyt odottamaan hänen vastaustaan kuolonklaanilaisen ehdotukseen. Jäin vielä hetkeksi käymään läpi Viiltotähden tarjousta, vaikka en epäröinyt vastaustani hetkeäkään.
"Selvä. Kunhan minä saan kasvattaa hänet", ilmoitin kylmästi. Viiltotähti nyökäytti heikosti päätään ja porasi katseensa lumenvalkeaan Pakkaseen, joka oli vain seurannut keskusteluamme vaitonaisesti.
"Oletko sinäkin tulossa?"
"Tietenkin olen, hän on tyttäreni", Pakkanen kivahti ja kohotti kuonoonsa aivan kuin näyttääkseen, että häntäkin kannattaisi arvostaa naaraan erakkoelämästä riippumatta. Viiltotähti nyökkäsi ja lähti sitten johdattamaan Raepisara rinnallaan meitä Kuolonklaanin leiriä kohti.
"Pakkaspentu siis on hänen nimensä. Taisit nimetä tyttäremme minun mukaani, etkö niin?" Pakkanen kysyi ja virnisti minulle leikkisästi. Hymähdin nopeasti ja laskin nopean nuolaisun erakon poskelle. En ollut aivan varma millainen suhteeni hänen kanssaan oli, koska en voinut kuvitella tätä naarasta jotenkin kumppaninani, mutta minulla oli jonkinlaisia tunteita häntä kohtaan.
"Arvasit oikein", naukaisin jäätävästi ja heitin nopean silmäyksen naaraaseen kylmänsinisellä katseellani. Pakkanen vastasi silmäykseeni silmän vinkkauksella, mutta sitten epävarmuus pyyhkäisi hänen kasvojensa ylitse.
"Oletko aivan varma että Pakkaspentu on Kuolonklaanin leirissä?" Pakkanen kysyi ja kohotti kulmiaan hitaasti.
"Minä tiedän, että hän on siellä, mitä varmiten Jääliljan hoidossa", tokaisin takaisin ja kiristimme sitten yhdessä tahtiamme pysyäksemme kuolonklaanilaisten perässä.
Sukelsimme leiriin tuttuakin tutummasta piikkihernetunnelista ja heti kun pääsin leiriaukiolle, kylmänsiniseen katseeni kulmaan osui kaksi erittäin tuttua hahmoa. Pakkanen ja minä pysähdyimme täysin samaan aikaan ja samaan paikkaan, jääden tuijottamaan kahta naaraskissaa, jotka myöskin pysähtyivät pian noin neljän hännänmitan päähän.
Jääliljan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava turkki oli siististi suittu ja hänen jäänsininen katseensa oli porautunut hämmästyneenä minuun ja Pakkaseen. Mutta en minä jäänyt klaanitoveriani tuijottamaan, vaan hänen rinnallaan seisovaa pentua.
Pakkaspennun lumenvalkoinen turkki oli kauniissa kunnossa ja hänen rinnassaan oleva sydämen muotoinen laikku hohti mustana valkean turkin keskeltä. Naaraan oikean etukäpälän likaisenharmaat varpaat erottuivat nyt selkeämmin kun tyttäreni oli kasvanut hieman. Pakkaspentu jäi tuijottamaan minua ja Pakkasta jäänsiniset silmät suurina. Pennun silmistä paistoi hämmästys ja eräänlainen epävarmuus.
"Keitä nuo ovat?" tyttäreni kysyi paikallaan seisovalta Jääliljalta, jonka katse oli nyt porautunut minuun. Otin varovaisesti askeleen lähemmäs ja jäin tuijottamaan nyt Jääliljaa. Naaraan kasvoilla hohti niin monta eri tunnetta että en osannut sanoa mitä soturin mielessä juuri nyt pyöri.
//Jää?
//495 sanaa
Jäälilja 21.11.2018
Tassutin Kuolonklaanin reviirillä taakseni leirin ja Pakkaspennun jättäen. Pakkaspentu oli jäänyt leikkimään Tuskapennun kanssa leiriin. Uskoin tyttäreni arvostelukykyyn ja siihen, ettei tämä tekisi mitään typerää, hän oli viisas kissa. Matkani kulki kohti kivikkoista emonsuuta, jonne henkiin heränneet kissat olivat majoitettu, sillä klaanin leiri ei olisi kyennyt asuttamaan niin montaa kissaa. Kissoja tuli päivä päivältä enemmän ja tila väheni samaa tahtia. Yksi asia oli kuitenkin erittäin hyvä, se että Viiltoklaanin joukot kasvoivat, mutta olihan otettava myös se huomioon että muiden klaanienkin kissat ylösnousivat ja olivat valmiita auttamaan taisteluissa. Sappeni kiehui jo valmiiksi ja kynteni yrittivät työntyä esiin tummanharmaista ja pehmeistä tassuistani. Ai mikäkö minua ärsytti? Se ketunmielinen naaras, Pakkanen. Hän joka käveli Kylmähenkäyksen rinnalla kuin kolli olisi pala maata minkä hän omisti. Olin ajautunut kateuden halveksuttavalle tielle, myönsin sen, mutta aina kun vilkaisinkaan Kylmähenkäystä, jokin sisälläni sanoi "minun". Kuitenkaan Pakkanen ei ollut ainut kissa jota halusin kynsiä, Kylmähenkäyskin oli ansainnut osan vihastani hankkimalla pentuja toisen naaraan kanssa. Eihän väillämme ollut koskaan ollutkaan mitään virallista, mutta silti tunsin oloni kaltoin kohdelluksi ja antaisin Kylmähenkäyksen kuulla siitä. Minun olisi kerrottava hänelle tunteistani - jossain vaiheessa - sillä en tiennyt kauanko Kylmähenkäys olisi maanpäällä, ehkä lopullisesti tai ehkä vain tämän auringonkierron ajan. Epätietoisuus kuristi minua kireällä otteellaan ja vaikka yritin rimpuilla sen otteesta tunsin vain kaulani ympäri kierretyn silmukan kiristyvän. Edessäni alkoi jo häämöttää emonsuuksi kutsuttu kivinen luola ja tunsin halua kiihdyttää hitaan puoleisia askeleitani. Pian työnnyin jo sisälle kolkkoon luolaan.
"Tervehdys", naukaisin jäätävääkin kylmemmin, sillä silmiini pisti lumenvalkea naaras, joka oli pesemässä likaisenharmaata tassuaan ilkeä kiilto silmissään.
"Kylmähenkäys. Tule käymään tuolla ulkopuolella", naukaisin tiukasti, sillä asia jonka olin sanonut ei ollut pyyntö vaan käsky ja jos Kylmähenkäys ei tottelisi laittaisin kollin tottelemaan. Sinertävänharmaa kolli kohautti lapojaan välinpitämättömästi, mutta kuitenkin perääni astellen. Kun olimme vähän matkan päässä kiviluolasta käännähdin salaman nopeasti ympäri vihan kiilto silmissäni. Samalla näin Kylmähenkäyksen kylmän katseen, jota olin huomaamattani kaivannut tolkuttomasti. Se katse, jota himoitsin turkilleni ja se, joka sai minut tuntemaan itseni vihdoin eläväksi, mutta tänään se sai minut tuntemaan tolkutonta vihaa ja pettymystä. Katkeruutta. Loikkasin kynnet esillä Kylmähenkäyksen kimppuun yllätyshyökkäyksen edun omaten ja painoin kollin kovakouraisesti maahan.
"Tiedätkö mitä sinä ansaitset? Teit minut surulliseksi hankittuasi pennun sen ketunmielisen naaraan kanssa, et tiedäkään kuinka haluaisin käydä sen kissan kurkkuun kiinni ja sinä.. sinä ansaitset kaiken kärsimyksen yllesi", nau'uin kivusta sumein silmin ja se kipu oli sydämessäni. Käänsin kollin siniharmaan pään sivulle tassullani ja kurkotin kollin korvan luokse ja päästin hennon kuiskauksen:
"Minä vihaan sinua." Nousin ylös ja istuin parin viiksen mitan päähän kollista.
"Ja voit kertoa Pakkaselle, ettei hänellä ole enää tytärtä vaan Pakkaspentu on minun", sähähdin kylmän katseeni Kylmähenkäykseen poraten.
//Kylmä?
430 sanaa
Kylmähenkäys 23.11.2018
Makoilin rauhallisesti Emonsuun edustalla sijaitsevassa luolassa, joka oli mahdollisesti kolkoimmasta mahdollisesta päästä. Nämä olosuhteet olivat huomattavasti surkeammat kuin Kuolonklaanin leirissä, mutta en olisi voinut muutakaan odottaa, sillä Viiltotähti vihasi minua palavasti. Ainakin olin päässyt Pakkasen kanssa Emonsuulle yhtenä kappaleena.
"Tervehdys."
Erittäin tutun jäätävä ääni kajahti luolan sisäänkäynniltä ja sai niskakarvani nousemaan, kun tajusin kelle tuo selkäpiitä karmiva ääni kuului. Käännyin kohtaamaan luolan edustalla seisovan Jääliljan tuijotuksen, joka oli nyt porautunut vierelläni makaavaan Pakkasen. Naaraan silmissä roihusivat jäänsiniset liekit, kun hän käänsi katseensa suoraan minuun.
"Kylmähenkäys. Tule käymään tuolla ulkopuolella", Jäälilja käski tiukasti ja kohensi ryhtiään tavalla, joka kertoi minulle ettei naaras suostuisi kieltävään vastaukseen. Nousin ylös lapojani välinpitämättömästi kohauttaen, lausuin nopeat hyvästit Pakkaselle ja marssin sitten mitäänsanomaton ilme kasvoillani Jääliljan perään.
Olimme tuskin ehtineet poistua luolasta ja päässeet kuuraiselle tantereelle, kunnes Jäälilja kääntyi salamannopeasti ympäri viha silmissään roihuten. Sitten likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras syöksyi kimppuuni ja iski minut maahan kynsiensä otteeseen. Yllätyin soturin hyökkäyksestä, mutta tunsin silti tyyneyden virtaavan välitseni.
"Tiedätkö mitä sinä ansaitset? Teit minut surulliseksi hankittuasi pennun sen ketunmielisen naaraan kanssa, et tiedäkään kuinka haluaisin käydä sen kissan kurkkuun kiinni ja sinä.. sinä ansaitset kaiken kärsimyksen yllesi", Jäälilja naukui kipu äänessään hehkuen ja tunsin ensimmäistä kertaa, että tuo naaras oli kunnolla tuskan kourissa. Olinko minä ollut muka niin tärkeä Jääliljalle, että hän oli näin tunteikas Pakkaspennun syntymästä? Jäälilja painoi pääni samalla sivuttain käpälällään ja kumartui sitten viemään kuononsa aivan korvani juureen.
"Minä vihaan sinua", naaras kuiskasi ja istuutui sitten vähän matkan päähän minusta.
"Ja voit kertoa Pakkaselle, ettei hänellä ole enää tytärtä vaan Pakkaspentu on minun", Jäälilja sähähti kylmästi minulle. Kohotin hitaasti kulmiani ja verryttelin lapojani hitaasti.
"En muista sanoneeni että saisit tyttäreni omaksesi", huomautin tyynesti.
"Sinä ja Pakkanen heräsitte kuolleista ja varmasti palaattekin Pimeyden metsän riveihin piakkoin, joten miksi minä en saisi häntä tyttärekseni? Jäälilja virnisti jäisesti.
"Sinä saat sanoa häntä tyttäreksesi tai miksi ikinä tahdotkaan, mutta minä pidän huolta että tyttäreni saa tietää todellisten vanhempiensa nimet ja että sinä et ole minkäänlaista sukua hänelle. Pakkaspentu saattaa ehkä nähdä sinut hänen emonaan, mutta sinä olet loppujen lopuksi hänen adoptioemonsa. Ja mitä tulee Pakkaseen, voit pitää käpäläsi kaukana hänestä, pystyn aistimaan kateellisuutesi Emonsuulta asti. Ainiin ja yksi juttu", naukaisin kylmällä sävyllä ja nousin seisomaan, "minun täytyi kasvattaa Pakkaspentu uskolliseksi Viiltotähdelle, mutta tietenkään
Emonsuulta käsin en pysty tekemään sitä. Oletan siis, että sinä autat tytärtäni siinä tehtävässä, koska kyseessä saattaa hyvinkin olla adoptiotyttäresi henki."
Tiesin jättäväni sen osan pois, että kyseessä oli myös minunkin henkeni, mutta Jääliljan ei tarvinnut tietää sitä osaa, koska sitten hän saattaisi oikeasti harkita tehtävän jättämistä. Tällä hetkellä hän olisi voinut aivan varmasti viedä henkeni jos olisi ollut sillä tuulella.
//Jää?
//436 sanaa
Mäyräraita 30.10.2018
“Kiitos Mäyräraita. Mukava nähdä sinua.” Kohotin katseeni emoni tummansinisiin silmiin, joissa oli nyt lämmin, rakastavainen katse. Eikö hän ollut vihainen minulle?
“Noh, miten sinulla on mennyt öh... Kuolonklaanissa?” Minttutähti kysyi takellellen sanoissaan.
Kohautin lapojani vähättelevästi. “Ihan hyvin”, vastasin vain, vaikka minun olisi tehnyt mieli syöksyä emoni lämpimään syleilyyn ja vuodattaa tälle kaikki, mikä painoi mieltäni. Mutta en voinut. En nyt, enkä ehkä koskaan. En antaisi heikkouksieni näkyä.
“Mäyräraita, vaikka sinä olet Kuolonklaanilainen nyt voit silti puhua aina kanssani avoimesti jos sinulla on jotain kerrottavaa. Haluan vain muistuttaa siitä, että olet voimakas ja vaikutusvaltainen kissa silloin kun haluat. Sinusta löytyy ainesta mihin vain ja sinun tahdonvoimasi auttaa unelmiesi tavoittamisessa, olipa se sitten Kuolonklaaniin pääsy tai jotain muuta”, Minttutähti sanoi ja kumartui nuolaisemaan päälakeani. Kuristava tunne rinnassani kasvoi entisestään. Miksi, emo, miksi? Miksi sinun piti olla niin kiltti minulle? Minä olin kauhea tytär! En ansainnut tällaista.
“Emo, minä -” aloitin, mutta Minttutähti oli jo poissa. Laskin katseeni käpäliini yrittäen tukahduttaa äyräidensä ylitse pursuavan surun. Sen jälkeen käänsin kokoontumisväelle selkäni ja lähdin tassuttamaan musertavan raskain askelin kohti ukkospolkua aikeissani palata jo edeltä leiriin. Minulla ei ollut täällä enää mitään nähtävää.
Astelin leiriaukion poikki soturien pesälle. Pesässä Kylmähenkäys suki sinertävänharmaata turkkiaan. Hän nosti kylmänsinisten silmiensä katseen minuun, muttei sanonut mitään. Ihan hyvä vain; en minä muutenkaan olisi jaksanut puhua hänen, tai kenenkään muun, kanssa.
Sukelsin suoraan omaan vuoteeseeni ja hautasin kuononi sammalten sekaan. Suljin silmäni hetkeksi, kunnes taas avasin ne ja käännyin katsomaan Kylmähenkäystä.
“Hän on nyt heikkona”, sihahdin hiljaa. “Hän saa pentuja.” Kuten varmaan arvata saattoi, tarkoitin sanoillani Rosmariiniputousta. Sitä kirottua viettelijärtä, joka oli onnistunut lumoamaan oman veljeni pauloihinsa. Pian olisi aika kostaa se kaikki vääryys, mitä olin joutunut kokemaan hänen takiaan. Hän tulisi huutamaan armoa ja toivomaan, ettei olisi koskaan tavannutkaan Kettuaskelta ja vienyt häntä minulta.
//Kylmä?
//293 sanaa.
Kylmähenkäys 30.10.2018
"Vai että aivan pentuja Rosmariiniputoukselle. Ei ole hankalaa yhdistää palasia ja tajuta, että pentujen isä on rakas veljesi Kettuaskel. Voi, heistä tulee aivasti upeita vanhempia pennuilleen, jotka ovat miltein yhtä säälittäviä ja heikkoja kuin isänsä ja emonsa. No, onnea heille perheen perustamisesta", pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni välinpitämättömästi ja porasin kylmänsinisen katseeni Mäyräraitaan, "kerropas mitä muuta kiinnostavaa kokoontumisessa kerrottiin."
"Jokiklaanissa ja Tuuliklaanissakin on vaihtunut päällikkö. Jokiklaanin päällikkö on Kurkitähti ja Tuuliklaanin päällikkö on Karpalotähti. Varapäällikköinä toimivat Putousvirta ja Lovijuova", Mäyräraita selitti ja antoi minulle aikaa maistella uutisia. Kurkitähti ja Karpalotähti olivat olleet sotureina Kurkisiipi ja Karpalopuna. Karpalopuna oli aika nuori, hän oli Rosmariiniputoustakin nuorempi. En tiennyt hänestä ja Kurkitähdestä juuri mitään, joten he eivät varmaankaan olleet kovin merkittäviä kissoja, he olivat vain sattuneet töpsähtämään päällikön paikalle kun parempia vaihtoehtoja ei ollut.
"Oliko muuta?" kysyin kylmän tyynesti ja terottelin tylsistyneenä kynsiäni.
"Eipä oikein. Tavallista, uusia sotureita, oppilaita ja pentuja. Varjoklaaniin on myös syntynyt kolme pentua, kuulin joltakin kissalta että pennut olivat Orkideapolun ja Valvehengen."
Orkideapolku ja Valvehenki, keitä he olivatkaan. Valvehengen muistin, koska olin ollut samoihin aikoihin Varjoklaanissa oppilaana hänen kanssaan. Enempää en hänestä juuri muistanutkaan, hoikka sinertävänharmaa kolli.
"Kiitoksia. Nyt meidän täytyy vain odottaa puolikuun yöhön, jolloin monien kuiden suunnitelmani pääsevät vihdoin toteutumaan ja saan vihdoinkin heittää Rosmariiniputouksen Tähtiklaanin rivistön jatkoksi", kehräsin jäätävästi ja käperryin sitten pehmeille sammalpedille, vaipuen syvään uneen.
//saa tarjota seuraa Kylmälle :D
//219 sanaa
Viiltokaaos 7.11.2018
Jäälilja johdatti minut Tuuliklaanin rajalle tähtien tuikkiessa yllämme. Taivaalle oli kertynyt joitakin pilviä, mutta ilma oli yhä kylmä. Pakkanen kiristyi yö yöltä yhä vain. Saavuttuamme Tuuliklaanin rajalle, vaalea soturi pysähtyi. Hän tarkkaili ympäristöä kaikilla aisteillaan ja kohdisti katseensa Tuuliklaanin reviirin suuntaan. Istuuduin alas rennosti ja kääntelin hitaasti päätäni ympäristöä tarkkaillen. Pian kuulin liikettä Tuuliklaanin suunnalta. Musta, pieni hahmo lähestyi meitä nopeasti. Se kulki nummia pitkin matalana. Askeleet olivat ripeitä, mutta kaukana juoksuaskelista. Tulija hidasti tahtiaan meidät huomatessaan. Hän suoristi ryhtinsä ja nosti päänsä ylös. Tunnistin kissan naaraaksi, joka omasi mustan turkin ja valkean rinnan. Kun naaras pääsi muutaman ketunmitan päähän meistä, hän pysähtyi. Kissa kohdisti hämmästyneet siniset silmänsä minuun. Kissan suu aukesi, kuin hän olisi yrittänyt sanoa jotain saamatta mitään aikaan. Viilsin kynsilläni ilmaa. Kissa säpsähti, mutta jännitti sitten lihaksensa ja suoristi taas ryhtinsä. Kissa sulki suunsa ja muokkasi hämmästyneen ilmeensä kylmäksi. Hän vilkaisi Jääliljaa, joka taas käänsi katseensa minuun.
"Tässä on Hohdetassu", kuolonklaanilaissoturi kertoi. Siristin silmiäni. Tätäkö Jäälilja halusi minun katsovan? Tuuliklaanilaisoppilasta? Toisaalta ymmärsin soturia, sillä olinhan käskenyt häntä kertomaan kaiken. Olin myös kiitollinen siitä, että Jäälilja oli tuonut minut ja kertonut tuuliklaanilaisesta, joka ei kuitenkaan kovinkaan suurta kiinnostusta herättänyt. Kissa oli suoristanut ryhtinsä ja nostanut leukaansa ylöspäin, mutta oppilas hän vain oli. Oliko Jäälilja kertonut suunnitelmistani tuuliklaanilaisoppilaalle?
"Hohdetassu, tässä on Viiltokaaos", naaras ilmoitti kääntäen katseensa tuuliklaanilaiseen.
"Tiedän kyllä", hän vastasi nopeasti ja kohtasi jäänsinisillä silmillä omat vihreät silmäni.
"Oliko se tässä?" kysyin murahtaen. Se sai Hohdetassuksi kutsutun naaraan hämmästymään. Kuin hän olisi odottanut jotain muuta. Jäälilja siristi silmiään.
"Tahdoin sinun vain tapaavan hänet", vaalea soturi ilmoitti tyynesti ja heilautti häntäänsä. Astuin askeleen lähemmäs tuuliklaanilaista. Hohdetassu veti syvään henkeä ja siristi ilmeikkäitä silmiään minun tullessa lähemmäs. Pysähdyin kahden hiirenmitan päähän naaraasta, joka oli minua paljon pienempi. Tarkkailin häntä ylhäältäpäin hetken aikaa. Sitten kumarruin hänen korviensa tasolle ja kuiskasin hiljaa:
"Minä olen johtajasi." Se sai naaraan väräyttämään korviaan ja astumaan askeleen taaksepäin. Hän ei sanonut mitään. Ihme kyllä, myös Jäälilja pysyi vaiti. Viilsin vielä kynsilläni ilmaa saamatta sen kummempaa reaktiota naaraassa aikaan, jonka jälkeen käänsin tälle selkäni. Mitään sanomatta lähdin kulkemaan nummia pitkin takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä. Hento tuulenvire tarttui turkkiini, ja pian kuulin Jääliljan askeleet perässäni. Naaras otti minut kiinni juoksuaskelin, jonka jälkeen hän hidastui lähes vierelleni. En kääntänyt katsettani häneen.
"Mitä sanoit hänelle?" soturi tivasi kylmänviileällä äänellä. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.
"En mitään painokelpoista", vastasin ja käänsin nyt katseeni naaraaseen. Virnistin hänelle. Jääliljan ilme pysyi tyynenä, häntä ei hymyilyttänyt. Hän ei ollut mitenkään vihainen, mutta olisi kai halunnut tietää, mitä sanoin.
Matka leiriin sujui melko nopeasti. Tapaaminen oli ollut lyhyt, eli en ollut jäätynyt matkalla takaisin leiriin. Ilmoitin Jääliljalle, että hän saisi vaikka katsella hetken ajan tähtiä, sillä minä menisin leiriin ensin. Ehkä naaras olisi ansainnut pienen palkkion Hohdetassusta, mutta en ollut juuri nyt anteliaalla tuulella. Koska soturi tiesi, miten tärkeä suunnitelmani minulle oli, hän suostui jäämään hetkeksi leirin ulkopuolelle, kun astelin sisään leiriin. Leirin pääaukio oli autio. Oli kuolemanhiljaista. Huomasin kuitenkin Silakkasiiven istuvan vartiossa piikkihernetunnelin liepeillä, vain muutaman ketunmitan päässä sen sisäänkäynnistä. Kolli istui maassa silmät suljettuina, mutta väräytti korviaan minun tullessa leiriin. Hän vilkaisi minua, jonka jälkeen sulki silmänsä taas. Suuntasin kohti sotureiden pesään. Ennen kuin pujahdin pensaikon suojiin, vedin keuhkoni täyteen kylmää ilmaa. Löysin nopeasti oman vuoteeni pesän keskustasta. En ehtinyt edes nukahtaa, kun Jäälilja saapui. Hän asettui omalle vuoteelleen vain muutaman vuoteen päähän minusta. Kiinnittämättä soturiin sen enempää huomiota, vaivuin uneen.
Aamu oli täysin tavallinen. Heräsin ensimmäisten joukossa, järjestin partiot ja katselin heräilevää leiriä. Ennen auringonnousua lähteneen saalistuspartion palatessa, nappasin tuoresaaliskasasta itselleni hiiren ja söin sen nopeasti muutamalla suupalalla. Katsellessani leirin kissoja, katseeni takertui huomaamattani Valhekuiskeen tummaan turkkiin. Katsoin, kuinka naaras ulostautui sotureiden pesästä, venytteli ja pesi turkkiaan. Naaras oli hyvä soturi, vaikka määrätietoisuus olikin toisinaan heikkous. Soturi oli ainakin uskollinen klaanilleen, sillä hänen pyynnöstään olin auttanut parantaja Pikiviillon lavastamisessa syylliseksi. Petos klaaniamme kohtaan oli anteeksiantamaton, mutta tiesimme parantajan olleen vääräuskoinen. Hän ei kai koskaan ollut kovinkaan suuri osa Valhekuiskeen elämää, mutta toisaalta se oli vain hyvä. Parempi ilman isää kuin Pikiviillon kaltainen pelkuri. Olin kuullut, että Pisaratähdellä oli ollut erimielisyyksiä entisen parantajan kanssa aikoinaan.
"Viiltokaaos. Viiltokaaos", voimistuva ääneni toistelu sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Käänsin korviani puheen suuntaan ja pian käänsin pääni sinnepäin. Puhuja oli hopeanharmaa kolli, Sumumyrsky.
"No?" murahdin vastaukseksi kylmästi. Soturi siristi meripihkaisia silmiään.
"Raetähti on parantajan pesällä", kolli ilmoitti tasaisella äänellään. Kohotin kulmiani yllättyneenä.
"Mihin?" kysyin vain. Päällikön isä viittoi minut hännällään kohti parantajan pesää. Seurasin, koska en keksinyt syytä kieltäytyä. Kolli johdatti minut sammalvuoteelle, jossa Raetähti makasi. Kolli oli sulkenut meripihkaiset silmänsä, hänen kylkensä kohoili hitaasti ylös ja alas. Vaarallinenkin soturi oli helppo tappaa sen nukkuessa noin sikeää unta. Yhdellä viillolla olisin voinut avata harmaan kollin kaulassa olevan haavan, joka oli peitelty hämähäkin seitillä ja yrteillä.
"Kulkukissa", Sumumyrsky totesi hiljaisuuden päätteeksi. Väräytin vain korviani, mutta en kääntänyt katsettani pois nukkuvasta päälliköstä. Raetähti menetti henkiään nopeaan tahtiin, pian hän menettäisi kai ne viimeisetkin. Käänsin lopulta katseeni Sumumyrskyyn. Soturi oli alkuperältään tuuliklaanilainen. Muistan hänen tulleen Kuolonklaaniin juuri ennen sotaa, joka vaati kahden Kuolonklaanin päällikön henget. Soturi oli rakastanut Kohmesydäntä, niin hän oli tehnyt jo alusta saakka. Rakkaus ei aina vain ole ikuista, sillä Kohmesydän oli kuollut aikaa sitten. Sumumyrskyn elämä oli kai enää vain klaaninsa palvelemista ja poikansa opastamista. Jälkimmäinen ei kai sujunut kovin hyvin, sillä Raetähti menetti henkiään kaiken aikaa.
Sumumyrsky ei sanonut mitään, vaan kääntyi ja kulki ulos parantajan pesästä. Minä tein samojen, sillä yrttien tuoksut eivät houkutelleet minua jäämään. En tahtonut haista parantajalta, en vahingossakaan. Pääaukiolle oli tullut enemmän kissoja. Suuri osa heistä söi saalistuspartion antimia, mutta jotkut juttelivat keskenään tai sukivat turkkiaan.
Päivä ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta. Taivas oli pilvien peittämä ja näytti siltä, kuin se putoaisi niskaamme hetkenä minä hyvänsä. Pilvistä oli kerrankin jotain hyötyä; ilma oli lämpimämpi kuin yöllä. Hengittäessä huuru purkautui ulos sieraimistani, mutta lehtikato olikin jo lähellä. Annoin katseeni löytää taas Valhekuiskeen. Epäonnekseni naaras kuitenkin nosti juuri katseensa minuun ja onnistuin katsomaan häntä suoraan silmiin. Se yhteys kesti silmänräpäyksen ajan, kunnes käänsin katseeni pois. Valhekuiske ei tullut juttelemaan minulle, hän lähti kai omille teilleen.
Vain vähän auringonlaskua ennen suuntasin jälleen kerran kohti nelipuita. Jouduin varmistamaan, ettei kukaan huomannut minun lähtevän. Puolimatkaa ukkospolulle tarkkailin selustaani. Kukaan ei seurannut minua. Kaatosade oli alkanut aurinkohuipun hetkellä, mutta nyt se oli enää onneton tihkusade.
Ennen leiristä lähtemistä olin kuullut jotain, joka sai minut kiinnostumaan. Mäyräraita ja Kylmähenkäys olivat puhuneet jostain "tänä yönä Varjoklaanin rajalla hoidettavasta jutusta", josta minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta. Ohikulkumatkalla kuulin sen, mutta käännyin ja kysyin, mitä kaksikko suunnitteli. Se oli ehkä hieman typerää, mutta he valehtelivat vain puhuvansa partiosta. En uskonut, mutta en kokenut järkeväksi alkaa kyselemään. Selvittäisin sen itse poikkeamalla Varjoklaanin rajalla palatessani Myrskyklaanin reviiriltä.
Matka nelipuille taittui nopeasti. Jolkottelin kaikessa rauhassa eteenpäin. Joutuisin peittämään hajujälkeni, sillä seuraavaksi kulkisin Myrskyklaanin reviirin halki Käärmekiville ja tapaisin Silkkisydämen kaksi klaanitoveria, joista toisen oli määrä kuolla tänä yönä. Toivoin vain, että Silkkisydän oli tehnyt osansa. Hänen ei kannattanut alkaa sooloilemaan tai peruuttamaan. Kollin oli hyvä ymmärtää, että minun kanssani ei kannattanut pelleillä. Löysin sopivan laventeliryteikön, jossa kierin hetken aikaa. Kasvin voimakas haju peitti oman ominaistuoksuni hyvin. En suostunut pyörimään mudassa tai muussakaan sotkussa. Laventeli toimi hyvin kuolleen kissan tuoksun peittämiseen, joten kai voimakas tuoksu toimi myös minun hajuni peittämiseen. Ja olinhan minä käytännössä kuollut.
Loikin nelipuiden laakson poikki pitkin askelin kohti sen toista kulmaa, josta oli nopein reitti Käärmekiville. Juoksin nopeasti aluskasvillisuuden sekaan ja kuljin tottumuksesta matalana eteenpäin. Tarkkailin ympäristöäni herkeämättä. Kääntelin korviani ja pidin leukani raotettuina. Riistan tuoksu kantautui kitalakeeni, mutta sivuutin sen. Nyt ei ollut aikaa saalistamiselle.
Kun saavuin Käärmekiville, asetuin lähimmän kuusen oksien alle piiloon. Hyasinttimyrskyn ja Riekkosulan pitäisi saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Tarkkailin yhä ympäristöäni. Saatoin nähdä oksien lomasta palavan pimenevää taivasta. Ensimmäiset, haaleat tähdet olivat syttyneet jo. Silloin kuulin askeleita, jotka lähestyivät. Erotin kuusen alta kahden hahmon lähestyvän. Tuuli oli puolellani, sillä saatoin haistaa kaksikon tuoksun, mutta he eivät minun. Toinen kissoista omasi leveät lavat ja sinertävänharmaan juovikkaan turkin. Hän oli kai Hyasinttimyrsky, tunnistin hänet kokoontumisista. Toinen kolli oli hieman pienempi musta kolli. Pienemmän kollin pitkät jalat tekivät hänestä lähes klaanitoverinsa korkuisen. Kuulin vaimeasti heidän puhuvan. Ilmapiiri oli kireä, eivätkä he selkeästi nauttineet toistensa seurasta. Sinertävänharmaa kolli oli täysin huonossa paikassa. Hän oli Riekkosulan takana. Hyökkäyksen täytyi tapahtua ensin Hyasinttimyrskyyn, jotta en ei tiedä mikä heihin iski. Kolli täytyi lavastaa syylliseksi murhaan, se ei ollut mikään pikkujuttu. Olin suunnitellut tätä koko päivän ja hieman enemmänkin. Annoin kaksikon tulla lähemmäksi. He liikkuivat hitaasti ja pitivät pientä välimatkaa toisiinsa. En kuullut heidän keskusteluaan. Sitten tapahtui hyvä asia, Hyasinttimyrsky vaihtoi paikkaansa. Se kiersi Riekkosulan ja pysähtyi vain muutaman ketunmmitan päähän kuusesta, jonka alla kyyhötin. Se oli mahdollisuuteni, joka kestäisi ehkä vain hetken.
Varoittamatta syöksyin esiin oksien alta. Loikkasin leveälapaisen kollin niskaan, se päästi ilmoille parkaisun, joka tukahtui nopeasti minun painettua kissa maahan. Koska hän ei saanut tietää minusta, nousin nopeasti ylös ja heitin kissan vasten lähintä puuta. Se ei saanut häntä täysin tajuttomaksi, sillä kolli oli yhä hereillä. Hän yritti etsiä minua katseellaan, mutta oli liian pökerryksissä löytääkseen minut. Tartuin jälleen kollin niskaan kiinni ja iskin hänet vasten koivua. Kissa vajosi tajuttomuuteen ja valui kuun runkoa vasten märkien lehtien ja aluskasvillisuuden sekaan. Sitten käänsin vihreän, murhanhimoisen katseeni kohti Riekkosulkaa. Kasvoillani oli jopa hieman mielipuoli virne, joka sai Riekkosulan pysymään paikoillaan. Kolli ei tehnyt mitään, mutta kun lähdin juoksemaan häntä kohti, soturi yritti pakoon. Hän kai aavisti kokoeromme ja taitomme olevan liian eri luokkaa. Yllättäen kissa kuitenkin kääntyi. Hän viilsi kynsillään ilmaa, sillä ei osunut minuun. Kumarruin ja loikkasin kynnet ojossa kissan kimppuun. Kynteni upposivat tämän kaulaan ja lapaan. Viilsin oikealla etukäpälälläni soturin kurkun auki. Varuiksi myös upotin hampaani siihen. Kierimme hetken ajan aluskasvillisuuden seassa. Soturi yritti kynsiä kylkiäni ja vatsaani onnistumatta. Pari naarmua hän sai aikaan, mutta ei mitään muuta. Hyökkäys oli ollut nopea ja lähes äänetön. Hetkeä myöhemmin Riekkosulka makasi maassa elottomana veren peitossa. Tiesin varmistaa hänen kyntensä, sillä niihin oli saattanut jäädä karvaani. Onnekseni niin ei ollut käynyt. Tartuin hampaillani elottoman soturin niskaan ja raahasin tämän lähelle puuta, jota vasten Hyasinttimyrsky makasi. Toivoin, että murhapaikka oli kyllin vakuuttava. Varuiksi vielä kynsin hieman tajuttoman Hyasinttimyrskyn turkkia. Pelkäsin kollin heräävään, mutta niin ei käynyt. Tajuttomuus oli kyllin syvä.
Etsin katseellani Silkkisydäntä Käärmekivien läheisyydestä, mutta en nähnyt häntä. Kuljin poispäin kaksikosta ja huomasin pian kollin valkean turkin vilahtavan Käärmekivien lomassa. Hän astui esiin kivien takaa ja katsoi minua suoraan silmiini. En osannut tulkita hänen ilmettään.
"Pidä huolta, että klaani uskoo Hyasinttimyrskyn tehneen tuon. Olet onnekas, kun suostuin hoitamaan tämän. Voit kiittää minua myöhemmin", tokaisin viileästi. Kuu oli jo noussut mukavasti, minun täytyisi kiirehtiä Varjoklaanin rajalle, jotta voisin löytää Kylmähenkäyksen ja Mäyräraidan. Olin tuonut naaraan klaaniin reilu kuu sitten. Hän oli sopeutunut yllättävän hyvin ja tutustunut epäonnekseni Kylmähenkäykseen. En koskaan ollut pitänyt kollista, jonka Jäälilja oli Varjoklaanista Kuolonklaaniin raahannut. Soturi oli yrittänyt tappaa oman kumppaninsa, joka kaiken lisäksi oli Pisaratähden pentu. Hän oli mielipuoli.
En jäänyt odottamaan Silkkisydämen vastausta, vaan hyvästelin kollin ja lähdin ravaamaan ripeästi kohti Nelipuita.
Matka takaisin Kuolonklaanin reviirille tuntui ikuisuudelta. Lopulta reviirillemme päästyäni, suin turkkiani hieman. Se oli sotkuinen taistelun ja kasvien seassa pyörimisen jäljiltä. Arvelin, että haisin Myrskyklaanilta. En kuitenkaan välittänyt, vaan ylitin ukkospolun muutamilla loikilla ja suuntasin Varjoklaanin rajaa myöten eteenpäin. Kuljin monien ketunmittojen päässä ukkospolusta, ihan vain varuilta. Kylmähenkäyksen ja Mäyräraidan varjoklaanilaismaiset tuoksut olivat voimakkaat täällä. Pian ne kuitenkin katosivat. Oliko kaksikko ylittänyt Ukkospolun? Päätin ottaa siitä selvää, hitaasti kuljin ukkospolun päälle. Varmistin, ettei hirviöitä tullut. Tosin näin pimeällä niiden hehkuvat silmät saattoi nähdä jo kaukaa. Ilma oli hieman utuinen, mutta taivas näkyi nyt hieman. Käännyin katsomaan takanani häämöttävää nummea ja niiden taakse avartuvia Korkokiviä. Yhdessä kohdassa oli valtava kuoppa, joka oli Emonsuu. Sen lähistöllä saalistaminen ei ollut kovinkaan tuottoisaa, mutta nummet olivat saalistukselle erinomainen paikka.
Pujahdin Varjoklaanin reviirille nopeasti. Piilouduin lähimpään pensaikkoon äänettä. Yllätyksekseni erotin katseellani kolme kissaa: Mäyräraidan, Kylmähenkäyksen ja Rosmariiniputouksen. En nähnyt heitä kokonaan, joten paikalla saattoi olla myös useampi kissa. Jäin tarkkailemaan tilannetta pensaikon takaa.
//Kylmä? Jos kirjotat vaik siihe et Kylmä hyökkää Rosman kimppuu ni voin jatkaa siit?XD Tästä alkaa KP-boosti :D
// 1952 sanaa
Kylmähenkäys 7.11.2018
"Kylmähenkäys, mene partioon Yövarjon, Sumumyrskyn ja Verikyyneleen kanssa. Kiertäkää rajaa Korkokivien lähettyviltä ja vaikka puolet Varjonklaanin rajasta", Viiltokaaos murahti minulle ja sivalsi tavanomaisesti ilmaa kynsillään ennen kuin hän lähti taas matkoilleen. Paljastin tylsistyneenä puhtaanvalkoiset kulmahampaani ja marssin sitten aukion poikki tuoresaaliskasalle, jonka edustalla kolmikko jo seisoikin. Verikyynel silmäili minua turhautuneena ja siristeli arvioivasti vihreitä silmiään.
"Et voinut yhtään hitaammin tulla tänne", punertavanruskea naaras tuhahti tylysti. Pyöräytin liioiteltusti kylmänsinisiä silmiäni ja asetuin Yövarjon rinnalle, heittäen nopean mulkaisun kokeeneeseen soturiin.
"Aiommeko me jäädä tähän odottamaan kuunhuippua vai mitä sinä itse viivytät?" huomautin kylmästi. Verikyynel ei turhautuneesta katseesta lukien jaksanut jatkaa riitelyä, joten hän vain heitti alentavan katseen minuun ja lähti Sumumyrsky rinnallaan uloskäyntiä kohti. Päätin itsekin pitää kuononi kiinni ja lähteä vain seuraamaan kuolonklaanilaisia ulos leiristä.
Kiersimme Korkokivien aluetta hiljaisuuden leijuessa partion yllä. Punertavan auringon ohuet säteet valaisivat laajoja nummialueita ja saivat minut nauttimaan viimeisistä lehtisateen päivistä, jotka olivat vielä hieman lämpimähköt eivätkä lumiset ja masentavat. Lyhyen nurmikon väri oli alkanut jo muuttua ruskehtavaksi ja aamuisin kuura koristeli ruohikkoa, mikä sai jokaisen kissan vihaamaan aamupartiota, koska kukaan ei tahtonut lähteä kävelemään jäisessä maassa reviiriä ympäri.
Olimme jo kaartamassa Varjoklaanin rajalle, kun kuonooni osui jäniksen haju. Haju oli tuore ja vahva, joten kyseinen saaliseläin oli varmasti aivan lähettyvillä. Köhäisin äänekkäästi kurkkuani saadakseni partiolaisten hetkellisen huomion.
"Sain vainun jäniksestä. Jatkakaa te matkaa, minä palaan leiriin perässänne", murahdin välinpitämättömästi ja nuolaisin laiskasti valkeita rintakarvojani lisätäkseni uskottavuutta. Helpotuksekseni Verikyynel nyökäytti hitaasti päätään ja käski partiota jatkamaan matkaa. Partion kadottua maisemista hymähdin tyytyväisenä ja käännyin ympäri. Olinhan minä saanut vainun saaliseläimestä, mutta olin vain tahtonut päästä pois kuvottavien kuolonklaanilaisten seurasta. Että he pystyivät olemaan niin ärsyttäviä ja hermoja raastavia!
Lähdin hiipimään siihen suntaan mistä jäniksen tuoksu leijui - eli suoraan Korkokivien reunoja kohti, aivan Kuolonklaanin reviirin rajalle. Kohotin nopeasti kuonoani varmistaakseni, että olin menossa oikeaan suuntaan. Kyllä, jäniksen haju tuli suoraan edestä päin, ehkäpä noin viiden hännänmitan päästä aluskasvillisuustiheikön takaa. Tuulikin oli puolellani ja puhalsi suoraan minua kohti, joten minä saisin jäniksen hajun mutta se ei saisi minun hajuani. Venyttelin kärsimättömänä kynsiäni ja jatkoin eteenpäin hiipimistä. Olin jo niin lähellä jäniksen nappaamista, että pystyin jo tuntemaan sen karhean turkin kynsissäni ja hampaani katkaisemassa saaliin niskat.
"Sainpas!"
Säpsähdin, kun suoraan edestäni ilmoille kajahti tyytyväinen naukaisu, joka kuului selvästi nuorelle naaraskissalle. Jäin matalaan vaanimisasentooni, mutta nuuhkaisin äänettömästi ilmaa. Kyseessä oli erakko. Paljastin valkean hammasrivistöni ja työnsin neulanterävät kynteni ulos. Mitä erakko teki Kuolonklaanin reviirillä ja miksi se oli napannut minun saaliini? Sukelsin hetken mielijohteesta esiin, suoraan erakon eteen.
Erakko oli nuoren näköinen - ehkäpä vastanimitetyn soturin ikäinen - naaras, jolla oli lumenvalkoinen turkki ja pyöreät silmät, jotka olivat väritykseltään pistävän jäänsiniset. Naaraan silmät kohdatessani mieleeni tuli heti ensimmäisenä Jäälilja, se kissa jota kohtaan minulla oli ollut tunteita jo vaikka kuinka monta kuuta. Erakko säpsähti äkkisestä ilmestymisestäni, mutta rauhoittui sitten hieman ja nosti kasvoilleen tyynen ilmeen. Yllättyin hieman siitä, että naaras ei säikähtynyt minua, vaikka olin häntä ainakin kaksi kertaa kookkaampi ja lihaksikkaampi.
"Se oli minun saaliini", sähähdin naaraalle ja otin uhmakkaan askeleen eteenpäin. Naaras otti epäröivästi askeleen taaksepäin, mutta piti silti rohkeasti kasvoillaan rauhallisen ilmeen.
"Olet oikeassa, se oli sinun saaliisi. Mutta ellet jo tajunnut, minä nappasin sen", erakko huomautti ja nappasi jäniksen hampaidensa väliin. Kohotin kulmiani kylmästi ja otin uuden askeleen eteenpäin, jääden seisomaan vain kahden hännänmitan päähän erakosta. En olisi ikinä uskonut ajattelevani näin, mutta tuo erakko oli itseasiassa kaunis.
"Oletko jo ehtinyt tuijottaa minua tarpeeksi?" naaras kysyi leikkisästi ja virnisti huvittuneena tuijottelustani. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja suoristuin kokonaiseen pituuteeni. Erakko kohotti hieman kasvojaan ja jäi tuijottamaan minua suoraan silmiini jäänsinisellä katseellaan.
"Sinäkin tarvitset näemmä hieman aikaa minun tuijottamiseeni", huomautin jäätävästi ja paljastin terävät kulmahampaani, "olet Kuolonklaanin reviirillä. Häivy ennen kuin kutsun partion häätämään sinut, ja voin paljastaa sinulle sen, että kuolonklaanilaiset eivät käsittele tunkeilijoita lempeästi. Saat minulta varoituksen, satun olemaan hyvällä tuulella."
"Mikä on syy hyvään tuuleesi?" erakko kysyi uteliaasti ja siristi silmiään. Punnitsin hetken vastaustani, koska tiesin ettei minun tarvitsisi kertoa tälle naaraalle yhtikääs mitään. Syy hyvään tuuleeni oli tietenkin se, että olin viiksenmitan päässä tyttäreni murhaamisesta ja pääsisin pian tapaamaan häntä rajalla, jolloin veisin hänen henkensä lopullisesti.
"En ole sellainen kissa, joka kertoo kaikki salaisuutensa tuntemattomille", totesin tyynesti ja siirryin sitten hieman sivuun, jotta erakko voisi lähteä pois Kuolonklaanin reviiriltä ja kadota Korkokivien taakse. Erakko virnisti nopeasti ja kuljetti pörröistä häntäänsä selkääni pitkin.
"Olet siis mysteerinen kissa, sepä mukava kuulla. Minä pidän sellaisista kissoista", naaras kuiskasi ja lähti jo marssimaan kauemmas, mutta pysähtyi muutaman hännänmitan päähän minusta. Hän kohotti hieman siroa päätään ja kääntyi vilkaisemaan minua olkapäänsä ylitse, "mikä sinun nimesi on, kuolonklaanilainen?"
"Kylmähenkäys", naukaisin kylmän tyynesti ja siristin hieman kylmänsinisiä silmiäni. Erakko hymähti viekkaasti ja sivalsi utuista ilmaa hännällään.
"Tule huomenna tälle samalle paikalle, yksin. Hyvää päivänjatkoa, Kylmähenkäys. Ja jos sinua sattuu kiinnostamaan minun nimeni, minun nimeni on Pakkanen", erakko naukaisi ja marssi sitten aluskasvillisuuden sekaan. Jäin tuijottamaan lumenvalkoisen erakon perään, kunnes hän katosi kokonaan. Vetäisin syvään henkeä ja käänsin selkäni Korkokiville, lähtien palaamaan Kuolonklaanin leiriä kohti. En tiennyt kuka tuo naaras oli ja mitä hän halusi minulta, mutta tiesin jo nyt että tulisin tapaamaan hänet huomenna.
//skip
Vaelsin Kuolonklaanin reviirin reunalla ja silmäilin Korkokiviä rauhallisesti. En ollut koskaan pitänyt tästä alueesta, koska tavallisesti Korkokivien läheisyys masensi minua, mutta jostakin syystä olin tänään todella rauhallisella tuulella.
"Kylmähenkäys. Olet ajoissa."
Käänsin kylmänsinisen katseeni hitaasti ympäri, kun kuulin tuttuakin tutumman heleän ja kauniin äänen. Pakkanen pujahti aukiolle ohuiden kitukasvuisten puiden välistä viekas hymy kasvoillaan loistaen. Virnistin tyytyväisenä ja nousin sitten seisomaan, lähtien marssimaan erakkoa kohti. Minun ei kuitenkaan tarvinnut mennä kovin pitkälle, koska naaras suorastaan juoksi aivan eteeni. Pakkasen makea, laventelimainen tuoksu tunkeutui sieraimiini ja sai kylmät väreet kulkemaan ruumiini läpi. Hän varmastikin huomasi sen, koska pienikokoisen kissan kasvoille nousi ilkikurinen virnistys.
"Oletko sinä hermostunut?"
"Mitä asiaa sinulla on minulle? Tahtoisin kuulla syyn tapaamisellemme", naukaisin kylmästi ja siristin silmiäni heikosti.
"Lähdetään kävelylle. Tuskin sinä kieltäytyisit kävelystä tälläisen kaunottaren kanssa", Pakkanen huomautti silkkisellä äänensävyllä ja kuljetti häntäänsä yläselkääni pitkin. Kohtasin erakon jäänsinisen katseen ja hymyilin aivan yhtä viekkaasti kuin hänkin.
"En kieltäytyisikään", naukaisin jäätävästi ja nousin yhdessä tuntemattoman naaraan kanssa, kadoten sitten hänen rinnallaan sumuisen reviirin varjoihin.
//skip nykypäivään
"Lehtikato on saapumassa aivan lähiaikoina. Kun on näin masentavaa päivittäin, tuskin muistaa enää viherlehden kuumia ja aurinkoisia päiviä", Graniittipolte huomautti Kuolemakukalle ja Tulvasielulle, joiden kanssa olin lähtenyt rajapartioon. Pyöräytin turhautuneena kylmänsinisiä silmiäni ja silmäilin ajanvietteekseni Korkokivien rajalla kasvavia saniaisia. Partiota johtava Tulvasielu kaartoi Korkokivien alueelta Varjoklaanin rajalle ja seurasin muiden partiolaisten perässä.
Yhtäkkiä silmäkulmaani osui lumenvalkoinen hahmo ja vaistojeni käskystä käännyin vilkaisemaan Korkokivien suuntaan. Henkäisin hämmästyneenä, kun tunnistin kyseisen kissan. Se oli Pakkanen, johon oli törmännyt kauan sitten ja kenen kanssa olin mennyt kävelylle. En muistanut juuri mitään kävelystämme, mutta muistin silti tuon erakon kristallinkirkkaasti. Mutta kun kohtasin illan punertavassa valossa naaraan jäänsiniset silmät ja niissä hohtavan tuskan, tajusin että hän halusi puhua kanssani.
"Näin tuolla mehukkaan näköisen rusakon, käyn nappaamassa sen", ilmoitin jämäkästi ja lähdin juoksemaan Korkokivien rajaa kohti jäämättä odottamaan klaanitoverieni vastausta. Kun vilkaisin taakseni juostessani Pakkasta kohti, partio oli lähtenyt jo jatkamaan matkaansa, joten he eivät ilmeisesti välittäneet niin paljon että he olisivat lähteneet perääni. Hyvä niin. Jatkoin rivakkaa juoksuani ja jarrutin taitavasti, kun saavuin valkean naaraan luokse. Erakko istui tönkössä istuma-asennossa ja oli peittänyt koko vatsa-alueensa jaloillaan ja hännällään.
"Mitä asiaa sinulla on minulle nyt? Emme ole nähneet pitkään aikaan ja minä luulin, että juuri sellaisena se pysyisikin", murahdin kylmästi lumenvalkoiselle erakolle. Pakkanen vetäisi syvään henkeä ja siirsi tuuhean häntänsä sivuun, paljastaen samalla vatsansa. Maailma ympärilläni pysähtyi ja hengitykseni salpaantui, kun tajusin kaiken.
Naaraan vatsa oli paisunut ainakin kolminkertaiseksi ja tuon nisät punoittivat tavalla, jonka olin nähnyt elämäni aikana ainoastaan yhdellä eri kissalla.
Liljahenkäyksellä.
"Sinä olet tiinenä! Miten tämä on tapahtunut?" sähähdin raivostuneena ja nousin uhkaavasti Pakkasen ylle. Naaraan jäänsinisissä silmissä säihkyi hermostuneisuus ja pakokauhu.
"Minäkään en tiedä! Minä oletin, että se tapahtui sillä kävelyllä, koska en muista siitä mitään. Kylmähenkäys, mitä me teemme? Minä olen tiineyden loppuvaiheessa ja sain sinut vasta nyt kiinni!"
"En minä tiedä mitä me teemme, mutta sen minä tiedän että näin ei pitänyt tapahtua. Pentumme tulevat olemaan vahinkopentuja", totesin kylmästi ja muistelin sitä hetkeä, kun olin kuullut Liljahenkäyksen olevan tiinenä. Meidän pentumme olivat myös vahinkopentuja eräällä tavalla, koska olimme saaneet pentuja aikaisemmin kuin olin itse halunnut.
Hiljaisuuden rikkoi Pakkasen äkillinen rääkäisy, kun hän kouristui ja kaatui kömpelösti kyljelleen. Tunsin paniikin virtaavan lävitseni, kun tajusin, että hän synnyttäisi tässä ja nyt. Enkä minä pystynyt tekemään mitään muuta kuin vain yrittää tarjota auttavaa käpälää ilman pienintäkään tietoa synnytyksestä. Nappasin ruohikolta paksun kepin ja työnsin sen naaraan hampaiden väliin.
"Pureskele tätä keppiä", ohjeistin pakokauhuisten henkäisyjen välistä ja laskin sinertävänharmaan häntäni naaraan kyljelle. Pakkanen pureskeli keppiä kaikilla voimillaan ja piti silmiään tiukasti kiinni. En ehtinyt edes tajuta tapahtumista mitään kunnes heikko naukaisu sai keskittymiseni herpaantumaan.
Lumenvalkoisen erakon vatsan vieressä makasi todella pienikokoinen pentu, joka oli selvästikin naaras. Pienokainen oli emonsa tavoin kauniin lumenvalkoinen, mutta hänen rinnassaan oli yönmusta laikku, joka muistutti muodoltaan hieman sydäntä. Pennun oikean etukäpälän varpaat olivat myös väritykseltään likaisenharmaat. Minun tyttäreni oli aivan upea, yhtä kaunis kuin emonsakin.
"K-kylmähenkäys", Pakkanen kuiskasi ja päästi suustaan säälittävältä kuulostavan uikutuksen, "minä en kestä enää. Minun elämäni taitaa olla tässä."
"Ei!" karjaisin raivostuneena ja käännyin tuskan kourissa olevan naaraan puoleen, "sinä et voi kuolla nyt!" Huutoni eivät kuitenkaan toimineet ja erakon jäänsiniset silmät alkoivat painautua hitaasti kiinni.
"Vie hänet Kuolonklaaniin ja anna hänelle hyvä elämä, sellainen minkä tyttäremme ansaitsee. Pidä hänestä hyvää huolta, Kylmähenkäys. Jonakin päivänä me tulemme tapaamaan Pimeyden metsässä", erakko kuiskasi ja sulki lopulta jäänsiniset silmänsä kokonaan. Jäin tuijottamaan tyttäreni emoa raivon, surun ja pettymyksen vallassa. Vaikka olin tuntenut hänet todella vähän aikaa enkä ollut ihastunut naaraaseen kunnolla, jäisin silti suremaan hänen kuolemaansa.
"Minä nimeän hänet Pakkaspennuksi kunnioittaakseni sinun muistoasi, Pakkanen", kuiskasin ja nostin lumenvalkoisen pennun hampaisiini, "minä pidän sinusta huolta. Sinä tulet olemaan tyttäreni nyt ja ikuisesti."
Sitten käännyin ympäri ja lähdin juoksemaan leiriä kohti, heikko pentu suussani roikkuen. En ollut edes varma selviäisikö tyttäreni hengissä leiriin asti, mutta minä suojelisin häntä.
Kun palasin leiriin, aurinko oli jo kadonnut nummien taakse ja kuu oli alkanut kohota pilvettömällä taivaalla. Tänään oli puolikuun yö, joka tarkoitti myös jotain erityistä minun elämässäni. Tänä yönä minä murhaisin Rosmariiniputouksen, lopullisesti. Olin odottanut tätä päivää siitä asti kuin minut oltiin karkoitettu Varjoklaanista ja saisin lopulta kostoni. Mutta sitä ennen minun pitäisi hoitaa Pakkaspentu. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli, että antaisin pennun Jääliljan hoitoon ja pyytäisin, että ystäväni voisi hoitaa tytärtäni aivan kuin omaa pentuaan. En ollut lainkaan varma suostuisiko valkean ja harmaan kirjava naaras siihen, mutta aina sai toivoa.
Syöksyin piikkihernetunnelista leiriin ja lähdin rynnistämään leirin halki, etsien heti kylmänsinisellä katseellani Jääliljaa. Pian tunnistin likaisenvalkoisen ja tummanharmaan naaraan istumassa leirin laitamilla. Kaarsin jyrkästi kuolonklaanilaisen suuntaan. Heti minut huomattuaan Jääliljan kasvoille nousi hämmentynyt ilme ja kun laskin säälittävästi inisevän Pakkaspennun naaraan eteen, hän ei saanut sanaakaan suustaan. Olin aikeissa jo aloittaa lauseeni, mutta sitten yht'äkkiä tyttäreni mantelimaiset silmät rävähtivät auki ja henkäisin haltioituneena. Pakkaspennun silmät olivat jäänsiniset, täydellinen kopio emonsa silmistä. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin kylmänsinisen tuijotukseni Jääliljaan.
"Jäälilja, tämä on Pakkaspentu. Hän on minun ja erään erakon pentu, vahinkopentu. Minun täytyy nyt käydä tekemässä yksi asia, mutta voisitko sinä pitää hänestä sillä aikaa huolta? Hän on minulle kaikki kaikessa", kuiskasin äänellä, josta hohkasi rakkaus ja ylpeys tytärtäni kohtaan. Vaikka tiesin, että tulisin heti Rosmariiniputouksen tapettuani takaisin leiriin ja pääsisin näkemään Pakkaspennun taas, ajatuskin hänen jättämisestä hetkeksikään sai sydämeni ulvomaan kivusta. Laskeuduin nuolaisemaan tyttäreni poskea rakastavasti ja peräännyin sitten muutaman askeleen päähän Jääliljasta, joka tuijotti minua vieläkin todella hämmentyneenä. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin, syöksyen ulos leiristä ennen kuin päättäisin jäädä leiriin tyttäreni kanssa.
Suunnistin Varjoklaanin reviirin rajalle ja nuuskin samalla viileää lehtisateen ilmaa sen varalta, että Rosmariiniputous olisi jo saapunut. En kuitenkaan haistanut tyttäreni makeaa tuoksua, joten hän ei ollut vielä paikalla.
"Pitäisikö hänen olla jo täällä?" Mäyräraita - jonka olin päättänyt ottaa mukaani - kysyi. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja venyttelin rotevia lapojani.
Pian Rosmariiniputouksen luonnonvalkea hahmo ilmestyikin Varjoklaanin reviirille ja aivan ensimmäisenä huomasin, että hänen pullottava vatsansa oli kadonnut kokonaan. Mäyräraita oli sanonut tyttäreni odottaneen pentuja kokoontumisen aikana, joten hän oli mitä ilmeisemmin synnyttänyt pentunsa. Rosmariiniputous silmäili Kuolonklaanin reviiriä hieman hämmentyneenä ja lähti hiipimään lähemmäs rajaa epäröivänä. Virnistin voitonriemuisesti ja työnsin neulanteräviä kynsiäni ulos. Varsinkin nyt kun varapäällikkö oli hieman heikoilla synnytyksen jäljiltä, hänet olisi vielä helpompi tappaa. Olin muutenkin ainakin kaksi kertaa taitavampi taistelija kuin tyttäreni.
"Hiivi mahdollisimman huomaamattomasti hänen taakseen niin, että hän ei pääse pakenemaan kun minä astun esiin", kuiskasin Mäyräraidalle, joka oli piilossa aluskasvillisuuden seassa kanssani. Naaras nyökäytti päätään ja lähti hiipimään Varjoklaanin reviirille saniaisten välistä niin, että tyttäreni ei huomannut mitään. Kun huomasin sivusilmästäni, että mustaturkkinen soturi oli päässyt hiipimään Varjoklaanin reviirille, nousin jäinen virne kasvoillani ylös ja astuin pois aluskasvillisuudesta. Tyttäreni säpsähti ja kääntyi minua kohti. Meripihkaisissa silmissä roihahti viha.
"Kylmähenkäys. Missä Utukyynel on?" varapäällikkö kysyi yllättävän rauhallisella äänellä. Minä kyllä tiesin, ettei tyttäreni ollut odottanut näkevänsä siskoaan täällä, joten naaraan kysymys oli selvästikin turha.
"Hänellä oli muita kiireitä", naukaisin välinpitämättömästi, vaikka oikeasti tyttäreni ei ollut vieläkään saapunut Kuolonklaaniin, "minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?"
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", Rosmariiniputous sähähti alentavasti ja kääntyi ympäri, mutta saniaisten seasta esiin loikkava Mäyräraita sai hänet pysähtymään. Entinen varjoklaanilainen oli paljastanut valkean hammasrivistönsä ja näytti minunkin mielestäni uhkavaalta. Rosmariiniputous säpsähti ja otti askeleen kauemmas Mäyräraidasta, tullen samalla lähemmäs Kuolonklaanin rajaa. Kun kohtasin tyttäreni meripihkaisen katseen ja tunnistin pakokauhun hänen silmissään, tiesin heti varapäällikön tajuavan että tässä se oli. Hänen elämänsä loppu. Naaras oli menettänyt jo Utukyyneleen, Korentolennon ja Hikkoritassun, jokaisen sisarensa. Nyt oli jäljellä vain minä ja Rosmariiniputous, isä ja tytär.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi", naukaisin silkkisesti ja otin uhkaavan askeleen eteenpäin, "miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?"
"Ne eivät kuulu sinulle", Rosmariiniputous sähähti. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni liioiteltusti ja kohdistin sitten tuijotukseni tyttäreeni.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Näin hämmästyksen nousevan tyttäreni kasvoille, kun kerroin Pakkaspennusta. Rosmariiniputous näytti sisäistävän hetken aikaa antamani tietoa, mutta kun otin uuden askeleen eteenpäin, naaras luimisti korvansa ja naukaisi tärisevällä äänellä:
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin."
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" virnistin pahanenteisesti ja jäin tuijottamaan tytärtäni. Taistelu oli aivan viiksenkarvan päässä alkamisesta ja kynteni ulvoivat jo halusta työntyä tyttäreni turkkiin.
//jatkan tästä ite Rosmalla :D
//2361 sanaa
Rosmariiniputous 7.11.2018
"Millainen soturi sinä olet? Haluaisitko sinä varapäälliköksi niin kuin emomme? Tuleeko emostamme päällikkö? Minäkin tahdon joskus päälliköksi", Fasaanipentu ilmoitti itsevarmana, mikä sai huvittuneisuuden nostamaan kehräyksen kurkkuuni. Poikani oli vasta tänään avannut silmänsä ja oli nyt kertomassa tulevaisuuden suunnitelmiaan sedälleen. Hänellä oli suuria tavoitteita, mutta uskoin että molemmista pojistani voisi tulla joskus lupaavia hallitsijoita Varjoklaanille. He olivat kummatkin kunnon kissoja, jotka olivat uskollisia klaanilleen, toisin kuin eräs Kylmähenkäys-niminen kissa.
"Varpusliito on aivan upea soturi, yksi Varjoklaanin parhaista ja hänestä voi tulla teille todella hyvä esikuva siitä, millaisiksi sotureiksi teidän kannattaa tulla", selitim ja heitin ylpeän silmäyksen parhaaseen ystäväänsä. Fasaanipentu silmäili meitä hieman epäilevänä.
"Ja mitä tulee varapäällikkyyteen, minua ei erityisemmin kiinnosta varapäällikön aseman. Mutta voin sanoa, että teidän emonne on todella hyvä varapäällikkö", Varpusliito lisäsi ja virnisti minulle lämpimästi, "hänkin on erinomainen esikuva teille."
"Noniin pennut", Lehmustassu naukaisi saapuessaan meidän luoksemme, "keskiyön hetki lähestyy, joten teidän pitää mennä nukkumaan. Voitte tulla huomenna juttelemaan Rosmariiniputoukselle ja Varpusliidolle."
"Ei, ei vielä!"
Kun kuuntelin pentujeni vastalauseita ja Lehmustassun lempeää ohjeilua, mieleeni osui eräs tärkeä asia; minun ja Utukyyneleen tapaaminen rajalla. Tänään oli puolikuun yö ja siskoni oli tahtonut tavata rajalla. Tai no, siskoni ja siskoni, olin aivan varma että hän tulisi isäni kanssa ja he yrittäisivät uhkailla minua jotenkin. Ikävä kyllä he olivat väärässä, jos he kuvittelivat voivansa pelästyttää minut turhanpäiväisillä uhkailullaan ja pilkkauksillaan.
"Rosmariiniputous, mitä nyt?" Varpusliito kysyi ja vilkaisi minuun hämmentyneenä. Nielaisin äänekkäästi ja irrottauduin veljeni vaaleanharmaasta turkista.
"Minulla on se tapaaminen Utukyyneleen kanssa, joten minun täytyy mennä. Ja pyydän, älä huolehdi minusta, heidän uhkailunsa eivät saa minua pelästymään", kuiskasin kollin korvaan ja laskin nopean nuolaisun soturin poskelle ennen kuin syöksyin ulos pesästä. Tulisin myöhästymään tapaamisestamme ellen juoksisi koko matkaa Kuolonklaanin rajalle.
Olin juuri sukeltamassa piiikkihernetunneliin, kun aistin jonkun katseen niskassani eikä se ollut tavallinen klaanitoverin vilkaisu. Käännyin salamannopeasti ympäri ja meripihkainen katseeni kohtasi emoni silmät. Liljahenkäys säpsähti tuoresaaliskasan luona ja tassutti sitten nolostuneen näköisenä luokseni.
"Miksi sinä hiivit minun perässäni, emo? Ei sinun tarvitse huolehtia minusta rajalla", murahdin emolleni turhautuneena hänen liioiteltusta suojelustaan.
"Ei, en minä ollut seuraamassa sinua, olin lähdössä hakemaan yrttejä", Liljahenkäys selitti niin uskottavasti, että silmänräpäyksen ajan uskoin jo emoni tarinaa. Sitten tajusin, että oli jo keskiyö eikä yksikään parantaja lähtisi etsimään yrttejä tähän aikaan. Kohotin kulmiani hitaasti, mutta en vaivautunut kyseenalaistamaan emoni sanoja kiireeni takia, joten käännyin vain ympäri ja ponkaisin juoksuun ulos leiristä.
Kun saavuin Kuolonklaanin rajalle, jäin marssimaan rajan lähettyvillä hämmentyneenä. Utukyyneleen - eikä Kylmähenkäyksenkään - ollut ilmassa ja minä olin kunnolla myöhässä tapaamisestamme. Ehkä he olivatkin vain valehdelleet minulle ärsyttääkseen minua ja jättäneet minut uskomaan että he oikeasti tahtoivat tavata minut.
Sitten edessäni kasvava aluskasvillisuustiheikkö rapsahti ja sieltä astui Kylmähenkäys. Koko ruumiini jäykistyi ja neulanterävät kynteni työntyivät esiin. Tunsin, kuinka meripihkaiset liekit muodostuivat kaventuneisiin silmiini. Voi kuinka minä vihasinkaan tuota kollia.
"Kylmähenkäys", murahdin halveksuen isäni äänen, "missä Utukyynel on?"
"Hänellä oli muita kiireitä. Minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti.
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", sähähdin alentavasti isälleni ja käänsin selkäni petturille, lähtien astelemaan Varjoklaanin reviiriä kohti. Suureksi yllätyksekseni puun takaa esiin syöksyi Mäyräraidan, Kettuaskeleen sisko, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin isäni perässä. Säpsähdin pelästyneenä ja otin askeleen kauemmas Mäyräraidasta, mutta samalla otin askeleen lähemmäs Kuolonklaanin reviiriä - eli varmaa kuolemaa - kohti. Käännyin pakokauhuisena kohtaamaan isäni murhanhimoisen katseen ja sydämeni alkoi hakkamaan hurjana rintaani vasten. Kylmähenkäys oli saanut minut ansaan enkä pääsisi siitä mitenkään pois. Tämä ei päättyisi hyvin minun kannaltani.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi. Miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti ja virnisti tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Ne eivät kuulu sinulle", murahdin paniikin vallassa.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Silmäni räpsähtivät hämmästyksestä ja suuni loksahti auki. Kylmähenkäys oli saanut tyttären? Olikohan emo Jäälilja? En yllättyisi, jos olisi.
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin", kuiskasin.
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" Kylmähenkäys naukaisi ja vilkaisi minua jäätävästi. Valkea hammasrivistöni paljastui nostaessani huultani. Isäni aivan kerjäsi verta nenästään.
"Sinä vahingoitat heitä vain kuolleen ruumiini yli", sähähdin äänellä, joka sai minutkin pelästymään.
"Sitten sinun täytyy kuolla", Kylmähenkäys sähähti ja ponkaisi yllätyksekseni hyökkäykseen. En ehtinyt väistää ajoissa ja isäni raskas ruumis iskeytyi voimakkaasti minuun, kaataen minut alleen nurmikkoa vasten. Kuolonklaanilainen työnsi neulanterävät kyntensä valkeisiin vatsakarvoihini ja sai kuuman veren valumaan ulos. Irvistin kivusta ja yritin epätoivon vallassa heittää kollia pois.
"Voi Rosmariiniputous, sinä et edes tiedä kuinka kauan olen odottanut tätä hetkeä. Nyt sinä kuolet", Kylmähenkäys kuiskasi kylmästi ja puristi otettaan. Vinkaisin ja kivun keskeltä onnistuin heittämään murhanhimoisen petturi-isäni kauemmas. Kuolonklaanilainen laskeutui taitavasti nurmikolle ja jäi tuijottamaan minua hurjana.
"Siinä sinä olet väärässä", murisin hampaideni välistä ja lähdin juoksuun isääni kohti. Viime hetkillä ponkaisin takajalkojeni varaan ja Kylmähenkäys nousi salamannopeana myös. Aloimme huitoa toisiamme, mutta koska isäni oli isompi, voimakkaampi ja kaksi kertaa kokeneempi, hänen iskunsa osuivat useammin kuin minun iskuni. Onnistuin kuitenkin haparoiden iskujeni välistä tekemään ilkeän haavan isäni vasempaan poskeen ja tunsin mielihyvää, kun kollin tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni.
Kylmähenkäys rääkäisi kivusta ja rymähti kylki edellä minuun. Iskun voimakkuuden takia kaaduin selkä edellä maahan ja isäni laskeutui aivan yhtä raskaasti päälleni kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sinertävänharmaa soturi työnsi uudelleen kyntensä rintakarvoihini ja iski terävät hampaansa kaulaani. Kuuma veri alkoi virrata ruumiistani ulos ja tunsin voimieni heikentyvän hetki hetkeltä enemmän. Iskuni muuttuivat kömpelöiksi, mutta isäni ote vain tiukentui. Tuijotin epätoivoisena meripihkaisilla silmilläni entistä varjoklaanilaista suoraan tuon kylmänsinisiin silmiin. Tässä se varmaan olikin, minun loppuni. Isäni oli lopulta voittanut.
//Viilto?
//924 sanaa
Kylmähenkäys 17.10.2018
"Jos olisin tarpeeksi vahva, olisin jo hoidellut Rosmariiniputouksen pois päiviltä", Mäyräraita murahti turhautuneen kuuloisena ja sivalsi neulanterävillä kynsillään pientä puskaa, joka oli sattunut olemaan hänen tiellään. Lehdet lävistyivät siististi ja putosivat elottomina nummiruohikolle. Kuvittelin mielessäni puskan tilalle Rosmariiniputouksen ja kuvittelin Mäyräraidan tilalle minut. Sivalsin kuolettavasti tyttäreni kurkun auki ja verta purskahti suoraan kasvoilleni, joita koristi jäätävä hymy. Rosmariiniputous ulvaisi tuskaisesti ja iskeytyi maahan kouristelujen vallatessa ruumiinsa. Laskin etukäpäläni hänen avautuneen kurkkunsa päälle, joka alkoi tahrata sinertävänharmaan käpäläni kirkkaanpunaiseksi. Tätä minä tahdoin, kostoa. Tahdoin näyttää heikolle tyttärelleni, että hän ei kuulunut tähän maailmaan. Hän kuului Tähtiklaanin metsästysmaille.
"Meillä saattaa olla enemmän yhteistä kuin kuvittelinkaan", naukaisin silkkisesti ja murahdin äänekkästi, jotta Sumumyrsky kääntyisi ympäri. Hopeanharmaan kollisoturin meripihkainen katse porautui minuun ja kohotin päättäväisenä kasvojani korkeammalle.
"Palaa sinä vain leiriin, taisimme haistaa riistaa Mäyräraidan kanssa", valehtelin nopeasti ja nyökäytin päätäni merkiksi, että Sumumyrsky voisi häipyä. Soturi tuijotti minua hetken aikaa kylmästi, mutta lähti sitten välinpitämättömästi jatkamaan matkaansa. Murahdin tyytyväisenä ja käännyin sitten Mäyräraidan puoleen, joka silmäili minua odottavaisena.
"Aina siitä asti kun häivyin Varjoklaanista ja liityin kuolonklaanilaisten rivistöön, olen tahtonut upottaa kynteni tyttäreni kurkkuun ja sivaltaa hänet hengiltä. Se halu on viimeisten kuiden aikana vain voimistunut ja nyt olen tavannut kissan, joka varmasti janoaa samaa kostoa Rosmariiniputousta kohtaan. On monia muitakin varjoklaanilaisia, jotka eivät ole soturin arvoisia, mutta tyttäreni on aivan ensimmäisenä listalla. Minulla on jo eräs suunnitelma, mutta siinä on vielä punomista, joten kerron sen myöhemmin. Mutta mitä sanot", kysyin kylmästi ja porasin haastavasti liekehtivän kylmänsinisen katseeni Mäyräraidan sähkönsinisiin silmiin, "oletko kiinnostunut vai et? Tahdon suoran vastauksen."
//Mäyrä?
//255 sanaa
Mäyräraita 22.10.2018
“Meillä saattaa olla enemmän yhteistä kuin kuvittelinkaan”, Kylmähenkäyksen ääneen oli tullut nyt uusi sävy. Hän murahti äänekkäästi, ilmeisesti saadakseen edellämme kulkevan Sumumyrskyn huomion. Hopeanharmaa kolli käännähti ympäri ja porasi meripihkaisten silmiensä katseen Kylmähenkäykseen, joka kohotti päättäväisesti leukaansa ja sanoi:
“Palaa sinä vain leiriin, taisimme haistaa riistaa Mäyräraidan kanssa.”
Sumumyrsky tuijotti hetken ajan jäätävästi Kylmähenkäystä, ennen kuin heilautti häntäänsä välinpitämättömästi ja marssi ohitsemme takaisin ukkospolulle päin.
“Aina siitä asti kun häivyin Varjoklaanista ja liityin kuolonklaanilaisten rivistöön, olen tahtonut upottaa kynteni tyttäreni kurkkuun ja sivaltaa hänet hengiltä. Se halu on viimeisten kuiden aikana vain voimistunut ja nyt olen tavannut kissan, joka varmasti janoaa samaa kostoa Rosmariiniputousta kohtaan. On monia muitakin varjoklaanilaisia, jotka eivät ole soturin arvoisia, mutta tyttäreni on aivan ensimmäisenä listalla. Minulla on jo eräs suunnitelma, mutta siinä on vielä punomista, joten kerron sen myöhemmin. Mutta mitä sanot, oletko kiinnostunut vai et? Tahdon suoran vastauksen.” Kylmähenkäyksen kylmänsinisten silmien katse tuntui näkevän lävitseni. Se oli jopa hieman pelottavaa, sillä yleensä en antanut kenenkään päästä tarpeeksi lähelle itseäni pystyäkseen siihen. Kylmähenkäys oli eri maata kuin muut.
Kylmä virne hiipi kasvoilleni. “Kyllä, olen kiinnostunut tarjouksestasi”, vastasin empimättä.
“Hienoa”, sinertävänharmaa kolli murahti tyytyväisen kuuloisena ja viittasi minua seuraamaan perässään. “Seuraavaksi meillä on hoidettavana pari pientä asiaa.”
Nyökkäsin nopeasti ja loikin hänen jäljissään kohti Varjoklaanin rajaa, missä suunnitelman ensimmäisen vaiheen tulisi ilmeisesti käydä toteen.
Pörhistin karvani suojaksi purevalta viimalta. Kylmähenkäys istui vieressäni kylmänrauhallisena. Hänen katseensa oli kiinnittynyt jonnekin kauas Varjoklaanin reviirille. Kallistin hieman päätäni. Mahtoikohan tuo kolli koskaan kaivata takaisin Varjoklaaniin? Olihan hän sentään syntynyt siellä ja niin poispäin. Avasin suuni haukotukseen ja oikaisin selkäni suoraksi, jonka jälkeen käännyin Kylmähenkäyksen puoleen.
“Mitä me siis tarkkalleen ottaen odotamme?” kysyin kulmiani kohottaen.
“Viestinviejää”, Kylmähenkäys vastasi tylysti.
Heilautin korviani yllättyneenä. Oliko hänellä soluttautuja Varjoklaanissa? Ei kai nyt sentään. Kylmähenkäyksellä tuskin oli ollut Varjoklaanissa kovinkaan läheisiä kissoja paitsi tietty... Liljahenkäys. Kylmähenkäys vierelläni nousi seisomaan ja siristi kylmänsinisiä silmiään nähdessään rajaa lähestyvän kissakaksikon. Varjoklaanin parantajaoppilas ja entinen mestarini Varpusliito tassuttivat meitä kohti. He näyttivät jotenkin kumman läheisiltä keskenään. Samassa Kylmähenkäyksen juoni aukesi minulle. Hän aikoisi käyttää varjoklaanilaisia johdattimena viestilleen, joka oli mitä oletettavimmin tarkoitettu hänen tyttärelleen, Rosmariiniputoukselle. Aika ovelaa.
//Kylmä? Varpunen?
//348 sanaa.
Liljahenkäys 22.10.2018
Raotin aavistuksen verran silmiäni kuullessani Varpusliidon liikahtavan vierelläni. Kolli nousi ylös ja ryömi ulos pensaan alta. Avasin suuni makeaan haukotukseen ja jäin vielä hetkeksi pensaan suojiin makoilemaan. Varpusliidon huumaava tuoksu leijaili edelleen voimakkaana ilmassa ja sai minut tuntemaan oloni pitkästä aikaa onnelliseksi.
Lopulta päätin kammeta itseni jaloilleni ja työntyä Varpusliidon perässä valkenevaan aamuun. Vaaleanharmaa kolli istuskeli vähän matkan päässä pensaasta ja kääntyi katsomaan minuun astellessani hänen vierellensä. Hän hymähti hiljaa ja kurkotti oikaisemaan niskastani sojottavan karvatupon. Puskin päälläni hänen rintaansa kehräten.
“Lähdetäänkö kävelylle, kaunokainen?” Varpusliito kysyi.
“Mielihyvin”, vastasin hymyillen.
Lähdin tassuttamaan Varpusliidon rinnalla kohti Kuolonklaanin rajaa. Päivä oli vielä nuori ja suon yllä leijaili ohut sumuhuntu. Suljin silmäni pieneksi hetkeksi ja hengitin aamunkosteaa ilmaa keuhkoihini. Tunsin Varpusliidon turkin hipovan omaani kävellessämme rinta rinnatusten eteenpäin. Kiedoin häntäni kollin hännän ympärille ja vilkaisin häneen kainosti hymyillen. Tässä näin oli hyvä. Oli vain minä ja Varpusliito.
Yhtäkkiä Varpusliito jähmettyi. Käänsin katseeni hänestä Kuolonklaanin rajalle, jonka toisella puolella odotti kaksi hahmoa. Tunsin kynsieni liukuvan ulos ja kauheiden muistojen palaavan jälleen mieleeni. Kylmähenkäys. Hänen vieressään seisova naaras oli Mäyräraita, Minttusydämen tytär, joka oli jättänyt klaanin entisen kumppanini tavoin ja muuttanut Kuolonklaaniin paremman tulevaisuuden toivossa. Siristin silmiäni halveksuvasti. Toivottavasti he olivat saaneet haluamansa ja jättäisivät Varjoklaanin lopullisesti rauhaan.
“Kylmähenkäys. Mäyräraita”, tervehdin kaksikkoa tyynesti ja siirsin katseeni Kylmähenkäyksen kylmänsinisiin silmiin, joissa oli jäinen katse. “Mitä te haluatte?” kysyin terävästi osoittaen sanojeni kärkevyyden enimmäksen entiselle kumppanilleni.
//Kylmä? Varpunen?
//228 sanaa.
Kylmähenkäys 22.10.2018
Jäin silmäilemään Varjoklaanin reviiriä mietteliäänä kerrottuani Mäyräraidalle, että olin tullut rajalle odottamaan viestinviejää. Viestini oli tarkoitettu tyttärelleni, Rosmariiniputoukselle, ja ensimmäinen paikalle saapuva varjoklaanilainen saisi kuljettaa viestin hänelle enkä epäillyt, että he jättäisivät viestin viemättä, olihan kyseessä yksi varjoklaanilaisten arvostetuimmista kissoista. Uskoin myös, että hän saattoi olla varapäällikkö, koska Kuolonklaanin partio oli kuulemma törmännyt rajalla Minttusydämeen, joka oli kertonut olevansa henkiensä hakumatkalla. Vaikka en tahtonu myöntää sitä, olin todella kateellinen siitä, että tyttäreni oli helposti päässyt siihen asemaan johon minä olin pyrkinyt koko elämäni. Nyt kun olin Kuolonklaanin riveissä, en varmaan saisi koskaan mahdollisuutta nousta kyseiseen asemaan.
Katseeni valpastui, kun huomasin silmäkulmastani liikettä Varjoklaanin reviirillä. Nousin nopeasti seisomaan ja ja jäin siristelemään paikoilleni entisen klaanini aluetta, yrittäen tunnistaa kissakaksikon joka lähestyi rajan. Silmissäni välähti viha, kun tunnistin ensimmäisen kissan, tummanharmaan naaraan, entiseksi kumppanikseni Liljahenkäykseni. Naaras näytti vieläkin aivan samalta miltä hän oli näyttänyt sinä hetkenä kun minut oltiin karkoitettu. En ollut nähnyt parantajaoppilasta kovin usein sen jälkeen, enintään nopealta silmäykseltä klaanikokouksessa.
Tutkin naaraan vierellä kulkevaa vaaleanharmaata kollia lyhyen hetken kunnes tunnistin hänet Rosmariiniputouksen parhaaksi ystäväksi, Varpusliidoksi. En muistanut kovin paljon kollista, muistin kirkkaasti sen päivän kun Varpusliito ja Rosmariiniputous olivat pentuina vaeltaneet ukkospolulle ja tyttäreni oli miltein jäänyt hirviön alle. Jos hän olisi jäänyt hirviön alle, elämäni olisi tänäkin päivänä paljon helpompaa.
"Täydellistä, voin välittää viestini noille nuorille rakastavaisille", murahdin silkkisesti ja lähdin marssimaan päättäväisenä ja mahdollisimman uhkaavan näköisenä rajaa kohti. En ollut aivan varma olinko kateellinen siitä, että Varpusliito ja Liljahenkäys viettivät aikaa yhdessä ja olivat mahdollisesti enemmän kuin klaanitovereita, mutta tiesin ainakin että minulla oli vieläkin heikkoja tunteita entistä kumppaniani kohtaan. Onneksi pystyin pitämään ne salassa jokaiselta.
"Tulkaahan meidän seuraamme, nuoret rakastavaiset!" ulvaisin kovaan ääneen, joka sai kaksikon huomaamaan meidät. Liljahenkäyksen meripihkaisissa silmissä välähti se tuttu viha, jonka olin kohdannut monia kuita sitten hyökättyäni hänen kimppuunsa. Varpusliito tuijotti meitä myös vihaisena, mutta en olisi voinut vähempää välittää hänestä.
“Kylmähenkäys. Mäyräraita. Mitä te haluatte?" Liljahenkäys kysyi terävästi.
"Ei minulla ole erityisempiä aikomuksia, satuin vain eksymään seuraanne", naukaisin välinpitämättömästi.
"Et pysty pysymään kaukana pettämäsi klaanin reviiriltä, vai?" Liljahenkäys huomautti viileästi saavuttuaan aivan Varjoklaanin rajalle. Silmäilin entistä kumppaniani kylmästi ja virnistin jäätävästi.
"Ja sinä et varmaankaan pysty pysymään kaukana seuralaisestasi", murahdin pilkkaavasti ja heitin alentavan mulkaisun Varpusliitoon. Vilkaisin nopeasti vierelläni seisovaa Mäyräraitaa tyytyväisesti ja käännyin sitten takaisin kaksikon puoleen.
"On varmaan noloa Varjoklaanille, kun sen soturit poistuvat klaanista yksi kerrallaan. Mäyräraita ja Utukyynel ovat tajunneet häipyä siitä heikosta klaanista enkä yllättyisi, jos he eivät jäisi viimeisiksi. Asiastaan toiseen", naukaisin kylmästi ja siristin hieman kylmänsinisiä silmiäni, joiden katse oli porautunut nyt Liljahenkäykseen, "minulla sattuu olemaan viesti eräälle klaanitoverillenne, nimittäin Rosmariiniputoukselle."
Tunsin ilman sähköistyvän, kun mainitsin tyttäreni nimen. Varpusliidon katse valpastui ja hän siristi hieman vihreitä silmiään odottaessaan minun jatkavan.
"Kertokaa hänelle, että Utukyynel tahtoisi tavata hänet, aivan vain he kaksi. Saatte lupaukseni, että hän ei tuo yhtäkään kuolonklaanilaista mukaansa ja oletan, että Rosmariiniputous saapuu myös yksin. Utukyynel tulee rajalle puolikuun yönä, varmistakaa että hänen siskoksa ei myöhästy", ilmoitin jäätävän tyynesti ja käännyin sitten Varpusliidon puoleen, "olen sattumoisin kuullut huhuja, että Rosmariiniputous on päässyt Varjoklaanin varapäälliköksi. Sattuvatko huhut olemaan totta?"
"Kyllä, hän on Varjoklaanin varapäällikkö", Varpusliito vastasi aivan yhtä kylmästi minulle takaisin. Virnistin julmasti ja heitin sitten nopean silmäyksen Liljahenkäykseen.
"Sepä mukava kuulla. Kertokaa toki hänelle onnittelut minunkin puolestani", naukaisin silkkisesti ja heilautin sitten häntääni Mäyräraidalle merkiksi, että lähtisimme. Käänsin tylysti selkäni varjoklaanilaiskaksikolle ja jätin turhat hyvästelyt pois.
"Voimme palata leiriin, tehtävämme on toistaiseksi tehty. Tulivathan minun valehtelutaitoni käyttöön", huomautin viileästi ja lähdin sitten marssimaan Kuolonklaanin leiriä kohti Mäyräraidan rinnalle.
//Mäyrä? Lilja? Varpunen?
//576 sanaa
Liljahenkäys 22.10.2018
“Ei minulla ole erityisempiä aikomuksia, satuin vain eksymään seuraanne.” Kylmähenkäyksen äänestä paistoi välinpitämättömyys, joka sai sappeni kiehahtamaan vielä pahemmin, mutta pakotin hillitsemään purkautumaisillaan olevan raivoni ja nostin kasvoilleni halveksivan virneen ja huomautin entiselle kumppanilleni viileästi:
“Et pysty pysymään kaukana pettämäsi klaanin reviiriltä, vai?”
“Ja sinä et varmaankaan pysty pysymään kaukana seuralaisestasi”, Kylmähenkäys pilkkasi ja heitti vierelläni seisovaan Varpusliitoon väheksyvän katseen.
“On varmaan noloa Varjoklaanille, kun sen soturit poistuvat klaanista yksi kerrallaan. Mäyräraita ja Utukyynel ovat tajunneet häipyä siitä heikosta klaanista enkä yllättyisi, jos he eivät jäisi viimeisiksi. Asiastaan toiseen”, Kylmähenkäys maukui jäinen sävy äänessään ja porasi sitten kylmänsinisen katseensa minuun, “minulla sattuu olemaan viesti eräälle klaanitoverillenne, nimittäin Rosmariiniputoukselle.”
Siristin silmiäni kollin mainitessa tyttäremme nimen. Mitän hän halusi Rosmariiniputouksesta?
“Kertokaa hänelle, että Utukyynel tahtoisi tavata hänet, aivan vain he kaksi. Saatte lupaukseni, että hän ei tuo yhtäkään kuolonklaanilaista mukaansa ja oletan, että Rosmariiniputous saapuu myös yksin. Utukyynel tulee rajalle puolikuun yönä, varmistakaa että hänen siskoksa ei myöhästy”, Kylmähenkäys ilmoitti tyynesti ja katsahti sen jälkeen kulmiaan kohottaen Varpusliitoon, joka ojenteli kynsiään turhautuneen oloisena. “Olen sattumoisin kuullut huhuja, että Rosmariiniputous on päässyt Varjoklaanin varapäälliköksi. Sattuvatko huhut olemaan totta?”
"Kyllä, hän on Varjoklaanin varapäällikkö", Varpusliito vastasi tylysti takaisin. Kylmähenkäys tuhahti ivallinen katse silmissän.
“Sepä mukava kuulla. Kertokaa toki hänelle onnittelut minunkin puolestani", hän sanoi häntäänsä heilauttaen ja lähti tassuttamaan poispäin rajasta Mäyräraita kannoillaan seuraten. Katselin kaksikon loittonemista tuohtuneena. Tiesin, että kuolonklaanilaisen lupaus oli tyhjä lupaus, johon oli aina koira haudattuna. Välittäisin viestin kyllä perille, mutten päästäisi tytärtäni rajalle yksinään. Lähtisin hänen mukaansa - tosin ilman, että naaras saisi tietää siitä.
“Mitä nyt tehdään?” Varpusliito katsahti minuun huolestunut kiilto silmissään. Hän selvästikin pelkäsi Rosmariiniputouksen puolesta, ja niin pelkäsin minäkin. Kylmähenkäyksen saati sitten Utukyyneleeseen ei ollut luottamista.
Kurkotuin nuolaisemaan Varpusliidon poskea rauhoittavasti. “Älä huoli, kaikki järjestyy kyllä. Luota minuun”, sanoin päättäväisesti ja käännyin takaisin Varjoklaanin reviirille päin tarkoituksenani palata takaisin leiriin. “Etsimme Rosmariiniputouksen käpäliimme ja välitämme hänelle viestin, jonka Kylmähenkäys haluaa hänen kuulevan. Lopun voitkin sitten jättää minulle.”
Varpusliito nyökkäsi pienesti ja otti epäröivän askelen eteenpäin. Puskin häntä hellästi ja lähdin sitten hölkkäämään tasaista tahtia kohti leiriä. Aikaa olisi vielä, joten ehtisin hioa äkkiseltään pähkäilemääni suunnitelmaa.
//Varpunen? Rosma?
//349 sanaa.
Mäyräraita 13.10.2018
Avasin silmäni tuntiessani ilmavireen kasvoillani kun joku kulki vuoteeni ohitse pesän suuaukolle. Räpäytin edelleen hieman unenpöpperöisenä silmiäni ja kömmin sitten istualleni. Musta turkkini oli aivan sekaisin ja sieltä täältä roikkui pienen pieniä sammalhippusia, jotka olivat tarttuneet turkkiini huonosti rakennetusta pedistä. Minut oltiin pistetty koville jo heti ensimmäisinä päivinäni Kuolonklaanissa, joten aikaa kunnollisen nukkumapaikan tekemiselle ei juurikaan ollut jäänyt. Minun olisi tultava toimeen sillä, mitä oli tarjolla.
Siistin nopeasti turkkini ja pujahdin sitten sen enempiä miettimättä sumuiselle aukiolle. Erotin vain vaivoin uusien klaanitoverieni tummat siluetit utuisenharmaata verhoa vasten. Minulla ei juurikaan ollut ystäviä täällä, mutta ei sillä, että olisin omannut niitä Varjoklaanissakaan. Veljeni oli ollut ainoa ystäväni, kunnes Rosmariiniputous oli päättänyt astua mukaan kuvioihin ja pilata kaiken. Minä sitten niin vihasin sitä naarasta!
"Mäyräraita, oletan?" Sinertävänharmaa, leveälapainen kolli asteli luokseni kylmänsiniset silmät pahantahtoisesti kiiluen. Hänen täytyi ilman muuta olla Varjoklaanista karkotettu Kylmähenkäys, joka oli Minttusydämen sanojen mukaan yrittänyt surmata kumppaninsa ja klaanin parantajaoppilaan Liljahenkäyksen. Kolli oli siis myös Rosmariiniputouksen isä, mutta sellaisen pelkuriraukan isäksi hän oli kyllä aika vaikuttava näky ja sai ihoni kananlihalle.
"Kyllä vain", vastasin lyhyesti ja jatkoin sitten kulmiani kohottaen: "Sinä taidat olla se klaanissani paljon puhuttu Kylmähenkäys?" Jos totta puhuttiin, en ollut koskaan ennen innostunut kenenkään kissan tapaamisesta sillä tavalla. Tietenkin minä pidin tunnekuohut sisälläni ja mitäänsanomattoman ilmeen kasvoillani, kuten Tihkutähti oli minulle kerran opettanut. Eniten klaanistani taisinkin juuri kaivata vanhempiani.
"Viiltokaaos haluaa, että lähdet minun ja Sumumyrskyn mukaan metsästyspartioon Nelipuille", Kylmähenkäys maukui ja osoitti hännällään leirin uloskäynnin tuntumassa norkoilevaan suurikokoiseen kolliin, joka vilkuili meihin päin malttamattoman oloisena. Hän omasi meripihkanväriset silmät, jotka olivat juuri nyt kavenneet ohuiksi viiruiksi.
"Vai niin, tulen mielelläni mukaan", hymähdin ja nostin huullilleni tekaistun hymyn, ennen kuin lähdin tassuttamaan Kylmähenkäyksen perässä Sumumyrskyä ja leirin uloskäyntiä kohti. Odotin mielenkiinnolla pääseväni tutustumaan veljeni puolison isään paremmin. Hyvässä lykyssä meistä voisi jopa tulla yhteistyökumppanit ja saisin hoideltua Rosmariiniputouksen pois päiviltä. Toisaalta minulla ei ollut hajuakaan, millaiset välit Kylmähenkäyksellä oli tyttäreensä, joten minun tulisi edetä varoten tai muuten saattaisin joutua heikoille jäille.
Puolessa välin matkaa Nelipuille katseeni kiinnittyi erään männyn juurella kykkivään oravaan, joka nakersi keskittyneen näköisenä jotakin pienten etukäpäliensä välissä. Hidastin vauhtiani ja jättäydyin tahallani jälkeen muista. Sen jälkeen pudottauduin matalaksi ja lähdin lähestymään oravaa varoen astumasta oksien ja kuivien lehtien päälle. Pääsin parin hännänmitan päähän oravasta, kun jo se huomasi minut ja kiipesi kiireesti puun runkoa pitkin ylös turvaan. Minä en kuitenkaan aikonut luovuttaa näin vähällä. Kiersin männyn toiselle puolen ja ryhdyin kapuamaan ylöspäin kuunnellen jokaista oravan liikettä. Orava nökötti minusta päin katsottuna puun vasemmalla puolella sijaitsevalla oksalla ja etsi uhkaa kovaan ääneen naksuttaen. Se hyppi oksalla edestakaisin ja nyki pörröistä häntäänsä näyttäen siltä, ettei se tiennyt mitä tehdä. Kun pääsin sopivalle etäisyydelle onnistuin huitaisemaan kynsilläni oravaa kylkeen, jolloin se kiljahti yllättyneenä ja tipahti alas oksalta. Maahan oli useamman ketunmitan pudotus, mutta se yritti maahan osuttuaan vielä ryömiä pakosalle. Olin kuitenkin nopeampi ja maahan päästyäni taitoin sen niskat. Vaikken ollutkaan kummempi saalistaja puissa viihdyin kuitenkin yllättävän hyvin.
"Anteeksi viivästys", mumisin suu täynnä karvaa Kylmähenkäykselle ja Sumumyrskylle, jotka olivat jääneet odottamaan minua vähän matkan päähän. Sumumyrsky, joka toimi partionjohtajana, nyökkäsi mitään sanomatta ja jatkoi matkaansa. Kirin Kylmähenkäyksen rinnalle. Mietin kuumeisesti, miten voisin aloittaa keskutelun, mutta yllätyksekseni soturi tekikin aloitteen ja avasi suunsa:
//Kylmä?
//527 sanaa.
Kylmähenkäys 15.10.2018
"Anteeksi viivästys", Mäyräraita mumisi suu täynnä vastanapatun oravan karvaa saavuttuaan minun ja Sumumyrskyn luokse. Heitin entiselle varjoklaanilaiselle kylmän mulkaisun ja lähdin sitten jatkamaan matkaa Sumumyrskyn perässä. En pelännyt hopeanharmaata kollia, mutta samoin kuin muillakin kuolonklaanilaisilla, minua ei kiinnostanut lainkaan jutella heille. Oli Kuolonklaani klaanini tai ei, en kestänyt tämän klaanin jäseniä. Heitä syvemmälle ei kissa yksinkertaisesti voinut vajota. Koska en tahtonut joutua sanomaan sanaakaan Sumumyrskylle, jäin suosiolla mieluummin Mäyräraidan vierelle kulkemaan. Tyttäreni kumppanin sisko oli muuttanut Kuolonklaaniin noin neljänneskuu sitten ja minua kiinnosti häneen tutustuminen enemmän kuin ikinä tahtoisin myöntää. Mäyräraita oli jo pentunakin vaikuttanut ärsyyntyvän Rosmariiniputouksesta, mikä teki hänestä automaattisesti erinomaisen kohteen. Suunnitelmani tyttären tappamiseksi oli vieläkin hyvin kesken, mutta jos päättäisin ottaa jonkun kissan apulaisekseni, tuo naaras oli yksi mahdollisuus.
"No, miten Varjoklaanissa on mennyt? Ei varmaankaan kovin kummoisesti kun sen soturit jättävät klaaninsa yksi toisensa jälkeen", huomautin jäätävästi ja vilkaisin Mäyräraitaa nopeasti kylmänsinisellä katseellani. Puheillani viittasin tietenkin myös tyttäreeni Utukyyneleen, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin perässäni. En tiennyt vielä syytä Mäyräraidan muuttoon, mutta rehellisesti sanottuna en erityisemmin välittänyt hänen tarinastaan.
"Miten rakkaalla veljelläsi menee?" jatkoin silkkisellä äänellä, "kun minä olen nähnyt hänet kokoontumisissa, olen itseasiassa nähnyt hänessä potentiaalia. Loppujen lopuksi hänen isänsä on Varjoklaanin päällikkö ja vihasi Tihkutähteä tai ei, päälliköksi pääseminen ei ole helppoa. On todella säälittävää nähdä, että niin lupaava soturi on mennyt hukkaan. Sinusta voi itseasiassa tulla jotain, koska toisin kuin veljesi, sinä et ole muuttunut tyttäreni ja hänen kumppaninsa kaltaiseksi pehmoksi."
"No, kerropas minulle millaista Kuolonklaanissa on mielestäsi?" vaihdoin puheenaihetta ja hidastin tahtiani vielä hieman, jotta Sumumyrsky olisi nyt monen hännänmitan päässä. Olin valmis esittämään kysymyksiä Mäyräraidalle, mutta tahdoin saada myös naaraalta vastauksia.
//Mäyrä?
//269 sanaa
Mäyräraita 16.10.2018
"No, miten Varjoklaanissa on mennyt? Ei varmaankaan kovin kummoisesti kun sen soturit jättävät klaaninsa yksi toisensa jälkeen." Kylmähenkäyksen äänessä oli jäätävä sävy, joka sai minut valpastumaan. Voisinko loppujen lopuksi luottaa tuohon kolliin yhtään sen paremmin kuin veljeenikään? Toisaalta sellaisiahan kuolonklaanilaiset olivat: petollisia.
"Miten rakkaalla veljelläsi menee?" soturi jatkoi jo hieman pehmeämpään äänensävyyn. "Kun minä olen nähnyt hänet kokoontumisissa, olen itse asiassa nähnyt hänessä potentiaalia. Loppujen lopuksi hänen isänsä on Varjoklaanin päällikkö ja vihasi Tihkutähteä tai ei, päälliköksi pääseminen ei ole helppoa. On todella säälittävää nähdä, että niin lupaava soturi on mennyt hukkaan. Sinusta voi itseasiassa tulla jotain, koska toisin kuin veljesi, sinä et ole muuttunut tyttäreni ja hänen kumppaninsa kaltaiseksi pehmoksi." Se oli totta. Olin onnistunut melko hyvin pitämään pääni muutoksen virran riepotellessa klaaniani huonompaan suuntaan.
"No, kerropas minulle millaista Kuolonklaanissa on mielestäsi?" Kylmähenkäys vaihtoi yllättäen puheenaihetta. Kohotin mietteliäänä kulmiani ja pohdin kuumeisesti, mitä vastaisin kollille.
"Tunnen olevani kaltaiseni joukossa", vastasin lyhyesti. En halunnut soturin pystyvän lukemaan minua kuin avointa kirjaa. Tunteista oli selvästi pelkästään haittaa täällä.
"Hiljaa!" Sumumyrsky sihahti närkästyneen kuuloisena ja kääntyi katsomaan meihin päin lapansa ylitse. Hänen hännänpäänsä nyki tyytymättömästi ja meripihkanväriset silmät olivat kaventuneet ohuen ohuiksi viiruiksi, jotka tiirailivat minua ja Kylmähenkäystä kylmästi.
Huomasin saapuneemme ukkospolun varrelle. Toisella puolella sijaitsi Nelipuiden laakso, jossa meidän oli tarkoitus saalistaa. Vaikka en ollutkaan luontainen metsästäjä, voisin silti koettaa napata jonkin muun oravan lisäksi. Halusin osoittaa Raetähdelle ja Viiltokaaokselle, etteivät he olleet tehneet virhettä hyväksyessään minut klaaniinsa.
Odotin että Sumumyrsky ja Kylmähenkäys pääsivät ensin ukkospolun toiselle puolen ennen kuin ryhdyin valmistautumaan omaan koitokseeni. Juuri kun olin aikeissa syöksyä polun ylitse, valtavankokoinen hirviö keskeytti minut. Se juoksi salamannopeudella ohitseni ja siitä syntyvä ilmavirta oli kaataa minut maahan. Hirviön ollessa jo näkökenttäni ulkopuolella ryhdistäydyin ja kipitin Sumumyrskyn ja Kylmähenkäyksen luokse. Sinertävänharmaa soturi pyöritteli vain silmiään ja jatkoi matkaansa kokeneemman soturin perässä.
Nostin leukaani hieman ylemmäksi ja yritin pitää ruotoni ojennuksessa näyttääkseni edes vähän yhtä uljaalta kuin Kylmähenkäys tai Sumumyrsky. Molemmat olivat minua runsaasti vanhempia ja varmasti myös taitavampia, joten oletettavasti minulla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia heitä vastaan taistelussa, jos sattuisimme olemaan eri puolilla.
Loikin Kylmähenkäyksen rinnalle. "Kyllästyitkö sinäkin pehmoisin varjoklaanilaisiin?" kysyin vilpittömän utelias pilke silmissäni. "Vai tuliko sinulle perheongelmia - niin kuin minulle."
//Kylmä?
//360 sanaa.
Kylmähenkäys 16.10.2018
"Kyllästyitkö sinäkin pehmoisiin varjoklaanilaisiin? Vai tuliko sinulle perheongelmia - niin kuin minulle", Mäyräraita kyseli vilpittömän utelias ilme kasvoillaan leväten. Heitin nopean ilmeettömän silmäyksen varjoklaanilaiseen, joka yritti selvästikin puristaa minusta ulos jonkinlaista tietoa. Siristin hieman kylmänsinisiä silmiäni ja käänsin sitten mahdollisimman välinpitämättömästi eteenpäin.
"Kuinka mukavaa kuulla, että jopa noin nuoret kissat tietävät teostani. Varjoklaanissa ei mitään muuta tapahdukaan, joten vanhat uutiset leijuvat leirin yllä kauan", huomautin ilkkuvasti ja porasin sitten kylmän katseeni suoraan Mäyräraidan sähkönsinisiin silmiin.
"Tiedän kyllä, että tiedät teostani ja syyn karkotukseeni, joten siitä on turha tulla utelemaan. Mutta onhan Varjoklaanin pehmomaisella luonteella suuri osa tarinassa. Siitä asti kun sain Ikituulen mestarikseni juuri sen jälkeen kun Tihkutähti oli astunut valtaan, olen katsonut varjoklaanilaisia ja nähnyt heissä vain heikkoutta. Kun pentuni olivat pääsemässä sotureiksi, en enää kestänyt klaanitoverieni pehmoutta ja häivyin. Siinä klaanissa asuminen heikensi minua kokoajan ja ainoa syy sille, miksi olen vielä taitava taistelija ja vahva soturi, on koska jätin Varjoklaaniin. Liljahenkäys ja pentuni jäivät sinne hiipumaan olemattomiin ja kuten oletkin jo huomannut, hiipuminen on jo pitkällä. Loppujen lopuksi, poikani ovat kuolleet ja nuorin tyttäreni tajusi häipyä siitä klaanista. Liljahenkäys ja Rosmariiniputous saavat tajuta virheensä kun kohtaan heidät taisteluussa."
"Ja Rosmariiniputous... millaiset välit teillä on?" Mäyräraita kysyi hitaasti. Siristin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni ja tunsin ympäröivän ilman sähköistyvän. Tuolla naaraalla oli todellakin tarpeeksi rohkeutta udella minun ja tyttäreni väleistä. Minun oli pakko ihailla hieman entistä varjoklaanilaista, koska hän varmasti tiesi kuinka lähellä oli että antaisin hänellä kunnollisen mäiskäyksen poskeen.
"Olen varmaan läheisempi myrskyklaanilaisten kuin hänen kanssaan. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä hän tekee, mutta kun näen hänet rajalla, mikään ei estä minua paljastamasta kynsiäni, eivät edes joku soturilaki. On suuri virhe Varjoklaanille pitää sellaista kissaa arvokkaana ja hyvänä soturina, mutta omapahan on menetyksensä. Lyhyesti sanottuna, en ole nähnyt häntä omana tyttäreni. En koskaan, en edes silloin kun hän syntyi. Ja arvaa mitä", sihahdin kumartuessani lähemmäs Mäyräraitaa, "minä en tule myöskään ikinä tulevaisuudessa näkemään häntä tyttärenäni."
Sen sanottuani käänsin salamannopeasti kuononi menosuuntaan ja jatkoin rivakkaa marssimista hiljaisuudessa. Tunsin Mäyräraidan tuijotuksen niskassani vielä lyhyen hetken, kunnes se kääntyi eteenpäin. Sitten mieleeni iski eräs asia, josta olin aina halunnut puhua tuon naaraan kanssa. Asia, joka voisi todella lähentää minua ja tyttäreni kumppanin siskoa.
"Nyt taitaakin olla minun vuoroni kysyä sinulta jotain", naukaisin jäätävän silkkisesti ja porasin toistamiseen ilkkuvan tuijotukseni naaraan silmiin, "millaiset sinun välisi ovat Rosmariiniputouksen kanssa? Hän on sentään veljesi puoliso, joten te olette varmasti läheisiä, eikö niin?"
//Mäyrä?
//397 sanaa
Mäyräraita 17.10.2018
“Nyt taitaakin olla minun vuoroni kysyä sinulta jotain.” Kylmähenkäys porasi kylmänsinisten silmiensä ilkkuvan katseen minuun ja kysyi silkkisen jäisellä äänellään:
“Millaiset sinun välisi ovat Rosmariiniputouksen kanssa? Hän on sentään veljesi puoliso, joten te olette varmasti läheisiä, eikö niin?”
Tunsin kynsieni työntyvän ulos ja niskakarjoveni pörhistyvän. Voi kumpa se olisikin ollut niin, mutta kohtalo oli päättänyt puuttua peliin ja muuttaa kaiken.
“Jos totta puhutaan, minä vihaan häntä enemmän kuin ketään”, murisin näreissäni ja kuvittelin jo hetken ajan näkeväni silmieni edessä naaraan siron, kirjavaturkkisen hahmon, joka suorastaan kaipasi pieniä ruhjeita sinne tänne. “Hän vei veljeni minulta ja on nyt hyvää vauhtia saavuttamassa uuden aseman klaanissa. Olen täysin varma siitä, että Minttusydän valitsee hänet varapäällikökseen”, sihahdin inhoksuen.
Kaduin lähes heti sitä, että olin mennyt avautumaan Kylmähenkäykselle. Mutta toisaalta, mitä menetettävääkään minulla enää oli? Veljeni oli ollut ainoa asia, mikä oli pitänyt minut Varjoklaanissa, mutta nyt kun välimme olivat mitä olivat, millään ei tuntunut olevaan enää mitään merkitystä. Ehkä tulisin vain keskittymään uuden elämäni rakentamiseen Kuolonklaaniin ja Kettuaskelen unohtamiseen.
“Jos olisin tarpeeksi vahva, olisin jo hoidellut Rosmariiniputouksen pois päiviltä”, ärähdin tuohtuneena ja huitaisin kynsilläni lähintä lehdetöntä pensasta, joka sattui tielleni. Tahdoin purkaa suuttumustani johonkin.
//Kylmä?
//190 sanaa.
Kylmähenkäys 30.9.2018
Jäin tuijottamaan hetkeksi Jääliljaa, joka oli kavunnut vielä korkeammalle oksistossa ja kirosin surkeita kiipeilytaitojani mielessäni. En tahtonut esitellä surkeita kiipeilytaitojani naaraalle, mutta kieltäytyminen antaisi minusta heikon kuvan enkä minä sitäkään tahtonut, joten tällä kertaa joutuisin vain tekemään parhaani kiipeilyssä. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja tartuin kynsilläni männyn runkoon, lähtien sitten kiipeämään ylemmäs. Kiipeilyni oli tönkömpää kuin Jääliljan, mutta onnistuin silti kapuamaan kuolonklaanilaisen perässä samalle oksalle. Päästin suustani puuskahduksen ja heitin nopean silmäyksen Jääliljaan, joka virnisteli ilkikurisesti vierelläni.
"Onko kiipeily vaikeaa?" hän ilkkui jäätävä virne kasvoillaan.
"En satu olemaan myrskyklaanilainen, joka kiipeilee päivittäin puissa", murahdin kuolonklaanilaiselle ja lähdin sitten kiipeämään vielä korkeammalle Jääliljan perässä. Olin viimeksi kiipeillyt kunnolla ollessani Varjoklaanissa, ja olin ollut viimeksi Varjoklaanin reviirillä hiirenkorvan keskivaiheilla, joten viime kiipeilyistä oli kulunut jo pitkä tovi.
"Utukyynel olisi hyvä lisäys Kuolonklaanin rivistöön kunhan hänelle opetetaan kuolonklaanilaisten perustaitoja. Hän on erinomainen taistelija ja uskaltaa vahingoittaa kissoja, toisin kuin enkelityttäreni Rosmariiniputous", murahdin kylmästi lausuessani taas vanhemman tyttäreni nimen ääneen. Olisi myös erittäin virkistävää Utukyyneleelle päästä pois siskonsa seurasta.
"No, mitä sinä ajattelet Utukyyneleestä? Hän on varmasti paljon vaikuttavampi soturi kuin Rosmariiniputous", totesin, kun kapusin eräälle paksulle oksalle, jolla Jäälilja istui jo. Kohdistin kylmänsinisen katseeni naaraan jäänsinisiin silmiin ja sama liekki, joka oli suurimman osan ajasta sammuksissa, alkoi taas roihuamaan kun katsoin Jääliljaa.
//Jää?
//208 sanaa
Jäälilja 30.9.2018
Tiesin kuinka kovasti Kylmähenkäys odotti mielipidettäni tyttärestään, joten päätin hieman hidastella- omaksi ilokseni tietenkin.
"Jaa mitä mieltä olen?" myhäilin ja tähyilin taivasta esittäen mietteliään oloista. Mietin tuota saman siniharmaan turkin värin omaavaa naarasta. Hän oli syntynyt todellakin väärään klaaniin.
"Hän on varmasti loistosoturi Varjoklaanissa ja se antaa hyvät pohjat Kuolonklaaniin, mutta hän kaipaa vielä harjoitusta. Oikein potentiaalinen tapaus. Pidän hänestä, mutta pakko sanoa, että pidän sinusta paljon enemmän", naurahdin kylmästi ja heilautin häntääni kerran jos kaksikin puolelta toiselle. Vilkaisin puolikaljujen oksien lomasta Varjoklaanin reviirin suuntaan. Osa männyn neulasista oli tipahtanut maahan menetettyään vehreytensä, muuttuen ruskean keltaisiksi. Se jos jokin todisti, että lehtisade oli alkanut. Katsahdin yläoksistoa ja huomasin kuivan oksan ruskeine neulasineen Kylmähenkäyksen yläpuolella. Yletyin juuri ja juuri läimäisemään sitä tassullani ja pian kaikki männyn neulaset varisivat kollin siniharmaan turkin päälle. Yritin pidätellä pientä hykerrystäni, mutta pian puhkesin nauramaan. En kylmästi. En kolkosti. Vaan aidosti.
"Onnea vaan turkkisi kanssa", naukaisin hilpeän oloisena. Tunsin olevani vapaa kaikesta kun sain olla Kylmähenkäyksen kanssa. Taisin olla rakastunut.
//Kylmä?
164 sanaa
Kylmähenkäys 30.9.2018
Meinasin menettää tiukan otteeni männyn rungosta ja luisua muutaman oksan verran alemmas kun männyn terävät neulaset putosivat Jääliljan lyönnistä suoraan päälleni. Murahdin turhautuneena ja kohdistin ärtyneen kylmänsinisen katseeni ylläni olevaan Jääliljaan. Sitten tapahtui jotain, mitä en ollut ikinä nähnyt tuon naaraan tekevän; hän alkoi nauraa. Jäälilja nauroi. Mutta ensimmäistä kertaa ikinä minun kuulleni hänen naurunsa ei ollut ilkeää eikä kylmää, vaan se oli aitoa naurua. Se kuulosti niin oudolta korvissani, koska en ollut kuullut aitoa naurua sen jälkeen kun olin lähtenyt Varjoklaanista. Tavallisesti kuolonklaanilaiset eivät nauraneet, vaan he pitivät kylmää verhoa tunteidensa suojana. Olinko minä saanut avattua hetkellisesti Jääliljan verhon vai mistä hänen naurunsa johtui?
"Onnea vaan turkkisi kanssa", Jäälilja naukaisi hilpeästi, mikä hämmensi minua vielä enemmän. En kuitenkaan vaivautunut keskittymään asiaan sen enempää, vaan kiipesin muutaman hännänmitan korkealla sijaitsevalle oksalle, jolle Jäälilja oli asettunut istumaan. Heilautin raskaan kehoni oksalle ja aloin näykkimään neulasia irti turkistani. Jäälilja seurasi vieläkin huvittuneena yrityksiäni saada neulaset pois.
"Naura sinä vain siinä, kyllä minä ehdin kostaa", murahdin hampaideni välistä sylkiessäni neulasia suustani.
"Tuskin se tulee tapahtumaan, kun olen kokoajan sinua korkeammalla", Jäälilja virnisti ilkikurisesti. Naaras oli tietenkin oikeassa, lievä korkeiden paikkojen kammoni ja surkea tasapainoni tekivät minusta hävettävän huonon kiipeilijän.
"Lähdetään kohta laskeutumaan, ei kestä varmaan kauan kunnes Utukyynel tulee", tokaisin ilmeettömästi ja heitin nopean silmäyksen Jääliljaan.
"Sinua vain pelottaa olla näin korkealla, eikö niin?" Jäälilja kysyi. Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja käänsin katseeni takaisin sinertävänharmaaseen turkkiini, josta olin onnistunut irrottamaan miltein kaikki neulaset.
"Ihan sama, jää sinä sitten tänne. Mutta minä lähden nyt laskeutumaan", naukaisin ja tartuin kynsilläni tukevasti runkoon ja aloin hivuttautumaan alemmas. Varmistin, että en katsoisi missään vaiheessa alas, koska se saisi minut hetkessä paniikkiin.
//Jää?
//273 sanaa
Jäälilja 2.10.2018
"Ihan sama, jää sinä sitten tänne. Mutta minä lähden nyt laskeutumaan", Kylmähenkäys tokaisi ja aloitti alaspäin kulkeutumisen. Kohautin lapojani ja vilkaisin Varjoklaanin reviirin suunnalle ja samalla huomasin paikalle saapuneen Utukyyneleen.
”Onko teillä menossa turhankin herkkä hetki? Joudunko odottamaan teitä pitkänkin aikaa?” naaras naukaisi kuuluvasti alhaalta. Pyöräytin silmiäni itsekseni ja vilkaisin Kylmähenkäystä, joka loikkasi alas puusta kun oli saavuttanut sopivan korkeuden. Tämän siniharmaa hahmo lähti tassuttelemaan Utukyyneleen luokse. Huokaisin. *Kaipa minäkin lähden laskeutumaan, enpä minä tänne yksin ajatellut jäädä* Luiskahdin sulavasti alaspäin kynsilläni kiinni pitäen ja loikkasin alas. Jäin seisoskelemaan puunjuurelle ja odotin.
"Taidan mennä hakemaan tuoresaaliit, jotka hautasimme tuonnemmas", huikkasin ja lähdin loikkimaan syvemmälle Kuolonklaaniin reviirille, sen enempää vastauksia odottamatta. Olin saanut oivan tekosyyn poistua paikalta, sillä halusin pitää sen selvänä, ettei Utukyyneleen Kuolonklaaniin liittymisellä ollut mitään tekemistä kanssani. Raetähti saisi itse luulla, että Kylmähenkäys raahaisi koko Varjoklaanin perässään klaaniimme. Pian saavuin kätköllemme, joka oli pieni lehtikasa jonka päällä oli kolme käpyä merkkinä piilosta. Huiskin ruskeanpunaiset lehdet hännälläni ja nappasin paljastuneet saaliit hampaisiini. Olimme napanneet todella hyvin saalista.
Saavuin leiriin ennen Utukyyneltä ja Kylmähenkäystä, onneksi. Vein jo hieman kylmähköt jyrsijät tuoresaaliskasaan, joka oli yllättävän täynnä. Muutkin olivat saaneet reilusti syötävää. Hetken leirissä kierrellessäni sain kuulla Kostohengen ja Naakkalaulun pennun syntyneen. *Hankkii tuo Kostohenki kovaan tahtiin noita pentuja.* Vaikka ajattelinkin näin, veikkasin sen johtuvan kateudesta sillä minulla ei ollut yhtään jälkikasvua, mutta toisaalta en edes tiennyt olisinko valmis. Halusin toki tavata tämän entisen liittolaiseni pennun, sillä kollin edellinen pentue oli saanut arvon - todellakin - silmissäni. Syy miksi laskin Kostohengen ex- liittolaisekseni oli se, että emme olleet enää niin läheisiä, enkä enää luottanut häneen. En tiennyt hänen liitoistaan, enkä voisi livauttaa yhtikäs mitään omista suhteistani tai siitä kuinka monta ässää minulla oli tassuissani. Ties vaikka tuo kolli olisi liitossa itse Raetähden kanssa. Myönsin itselleni kaipaavani kollin ja minun liittolaisaikojani, sillä minusta tuntui silloin kuin olisimme olleet erottamattomat kuin kaksi yhteen sulanutta kiveä. Paitsi, että nyt väliimme oli tullut elämä. Tähyilin leiriä jäänsinisillä silmilläni tarkasti ja paikansin jokaisen leirissä olevan kissan vuorotellen. Hei eivät osaisi odottaa uutta tulokasta klaaniimme siten kuin minä.
338 sanaa
Kylmähenkäys 4.10.2018
"Onko teillä menossa turhankin herkkä hetki? Joudunko odottamaan teitä pitkänkin aikaa?"
Käänsin kylmänsinisen katseeni noin kahden ketunmitan päässä sijaitsevaan maahan, johon Utukyynel oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Tyttäreni tummansinisissä silmissä säkenöi ilkikurinen virne ja hän näytti suorastaan voitonriemuiselta siitä, että oli saanut minut kiinni viettämässä aikaa Jääliljan kanssa. Pyöräytin silmiäni hieman ärtyneenä tyttäreni pentumaisesta käytöksestä ja loikkasin sulavasti pehmeälle nummiruohikolle. Utukyynel väläytti minulle merkittävän silmäyksen ja kohdisti sitten katseensa Jääliljaan, joka oli hypännyt juuri itsekin maahan.
"Taidan mennä hakemaan tuoresaaliit, jotka hautasimme tuonnemmas", Jäälilja ilmoitti tyynesti ja lähti vastausta odottamatta marssimaan Kuolonklaanin reviiriä kohti. Koska minulla ei ollut varsinaista syytä estää naarasta lähtemästä, annoin hänen vain lähteä ja jättää minut kahdestaan tyttäreni kanssa. Nyt pääsisin viettämään vaikka kuinka paljon aikaa Utukyyneleen kanssa.
"No, turha meidän on tähän jäädä seisomaan. Lähdetään leiriä kohti ja käydään saman tien kysymässä Raetähden vastausta muuttoosi", naukaisin tavanomaisen kylmästi ja lähdin marssimaan Kuolonklaanin leiriä kohti Utukyynel rinnallani, "miten muuten Minttusydän otti muuttosi vastaan? Ja Rosmariiniputous?"
Olin todella innoissani siitä, että tyttäreni oli muuttamassa Kuolonklaaniin. Mäyräraita oli muuttanut Kuolonklaaniin pari auringonnousua sitten ja suureksi yllätyksekseni, hän näytti nauttivan uudesta klaanistaan. En ollut saanut vielä mahdollisuutta kysyä naaraalta syytä muuttoon, mutta jossakin vaiheessa pakottaisin hänet kertomaan, koska minua kiinnosti Mäyräraidan elämä.
//Utu?
//202 sanaa
Jäälilja 25.9.2018
"Oliko sinulla vielä mielessä lähteä jonnekin muualle vai palaammeko me leiriin?" kysyi Kylmähenkäys. Liljahenkäyksestä puhuminen ei varmasti ollut Kylmähenkäyksen lempi asia, joten päätin jättää asian sikseen ja keskittyä johonkin muuhun. Kun ajattelin Varjoklaanin parantajaa, muistin tämän pentuajoiltamme. Hän ei ollut ollut tippaakaan Kuolonklaanilaisen oloinen, mutta senkin puolesta erittäin sydämellinen. Jos pääsisin ensi kokoontumiseen tahtoisin tavata tämän ja välttyä vihamielisiltä kommenteilta. Olin joskus jopa miettinyt, että oliko Kylmähenkäys nimetty rakastettunsa mukaan. Kohautin lapojani tyytyväisenä tiedottomuuteeni, sillä saisin joskus tietää jokaisen yksityiskohdan. Minun ei tarvitsisi kysyä kuin oikealta kissalta.
"Mennään vaan. Uusi sadekuuro alkaa pian", naukaisin haistelin ilmaa, jossa selvästikin tuoksui tulevan veden tuoma kosteus. Kylmähenkäys nyökäytti siniharmaata päätään ja keräsi omat saaliinsa kasasta. Lähdimme tassuttamaan rintarinnan pois aukiolta turkkimme välillä toisiaan hipoen. Hetki oli sykähdyttävä. Minä nautin Kylmähenkäyksen vierellä olosta. Siirryin ajattelemaan jotakin aivan muuta. Ensimmäisenä mieleeni juolahti ajatus Kostohengen pentujen tapaamisesta, jotka nykyään olivatkin jo oppilaita. Pidin kolmikosta kovasti, muistuttivat niin kovin isäänsä, että melkein unohdan Kuutihkun olleen heidän emonsa.
"Entä kaipaatko sinä takaisin erakkoelämääsi?" vierelläni tassuttava kolli kysyi tynnesti ja kohdisti uteliaansiniset silmänsä minuun. *Ahaa selvä, nyt kyseltäisiin minulta.* Katsoin Kylmähenkäyksen silmiä pitkään ennen kuin päätin vastata, minä luotin häneen ja voisin kertoa hänelle heikkouksistani jos olisi tarvis.
"En oikein tiedä. Nautin kovasti asumisestani täällä Kuolonklaanissa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhun, mutta minulla ei ole miltei mitään muistoja erakkona olosta. Muistan vain sen, että Lintulumo ja minä olimme erottamattomat. Joten en kaipaa erakkoelämää, vaan kaipaan hänen ystävyyttään", selitin ja loin lämpimän katseen kolliin. Tunsin olevani kerrankin avoin, enkä pitänyt monen sadan ketunmittaista seinää ympärilläni. Seuraavaksi kun mietin, muistin todellisen ikäväni Roihumyrskyä kohtaan. Missäköhän olisi nyt? Näkisimmekö enää koskaan. Kyyneleet miltei puristuivat ulos, mutta en sallinut niitä. Olin luvannut olevani vahva kaikesta huolimatta. Ja jos Roihumyrsky olisi siirtynyt jo tähtiin.. Pudistin päätäni ja jatkoin hieman rivakammin askelin eteen päin.
"No se siitä", naukaisin vilkaisten taivasta jossa aurinko oli jo puolitangossa painumassa mailleen, josta sain loistavan idean. Vilkaisin kissa vierelläni. Veisin hänet erääseen kauniiseen maisemapaikkaan.
"Seuraa minua. Näytän yhden hienon paikan, siellä on todella kaunista tähän aikaan", selitin ja sen enempää kertomatta lähdin ravaamaan oikealle Kylmähenkäys perässäni. Hetken etenemisen jälkeen saavuin minua kaksi kertaa korkeamman kiven juureen ja katsoin ylöspäin. Tiputin saaliit maahan ja loikkasin kynnet luisuen kiveä vasten. Takajalkani haroivat kiven harmaanpunertavaa pintaa hetken aikaa, kunnes löysivät kolon josta sai melko tukevan otteen. Saavuin kiven kovin tasaiselle pinnalle ja kuuntelin olisiko entinen varjoklaanilainen tulossa. Katselin kauas kauneuteen samalla kun odotin Kylmähenkäyksen saapumista. Kolli lopulta loikkasi kiven päälle ja vilkaisi maisemaa.
"Nelipuilla on paljon parempaa, sillä saa istua puhujankivellä, mutta en ajatellut sinne tähän aikaan lähteä. Joten pidä hyvänäsi, varjoklaanilainen", naukaisin.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 26.9.2018
En vaivautunut sanomaan mitään Jääliljan lauseeseen vastaukseksi, joten päätin vain pysyä hiljaa ja katsella ympäristöä. Katseeni liukui huomaamattani Varjoklaanin rajan suuntaan ja pian tuijotinkin tuttuakin tutumpaa reviiriä. Tähän aikaan vuodesta Varjoklaanin reviiri näytti todella ankealta ja kurjalta asuinpaikalta eivätkä lehtisateet olleet helppoja omien kokemuksieni mukaan. En voinut olla miettimättä miten kaikilla varjoklaanilaisilla meni, koska vaikka en kaivannut klaania, kaipasin joskus sitä yhtenäisyyttä, jota kuolonklaanilaisilla ei ollut. Joskus ikävöin joitakin varjoklaanilaisia, kuten entistä kumppaniani Liljahenkäystä, ainoaa läheistä pentuani Utukyyneltä ja kuollutta oppilastani Happohenkäystä. Ikituulikin oli ollut minulle läheinen, mutta en ollut jutellut entiselle mestarilleni lainkaan pentujeni syntymän jälkeen ja nykyään hän tuntui aivan muukalaiselta.
"Minä taidan lähteä kävelylle", töksäytin yllättäen ja käännyin vilkaisemaan Jääliljaa, joka silmäili nummia ilmeettömänä. Minun katseeni huomattuaan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras kääntyi minua kohti ja sai pienen liekin syttymään rinnassani. Mutta jo silloin tiesin että se liekki ei tulisi koskaan palamaan yhtä vahvasti kuin se liekki joka oli palannut Liljahenkäyksen seurassa.
"Tahdotko sinä lähteä mukaan vai palaatko sinä leiriin?" kysyin hetken mietinnän jälkeen. Minulle oli loppujen lopuksi aivan sama tulisiko naaras kanssani kävelylle.
"Aivan sama, ei minulla ole mitään muutakaan tehtävää", Jäälilja totesi viileästi ja nousi seisomaan, "lähdetään sitten. Mihin suuntaan?"
"Varjoklaanin rajalle", ilmoitin ja käänsin sitten katseeni muualle ennen kuin Jäälilja ehtisi heittää minuun hämmästyneen katseen. Köhäisin nopeasti kurkkuani ja lähdin marssimaan kyseistä suuntaa kohti, toivoen että Jäälilja ei kysyisi syytä äkilliseen päätökseeni. Suureksi helpotuksekseni kuolonklaanilainen piti kuononsa kiinni ja lähti jatkamaan matkaa.
Kävelimme rauhallisella tahdilla Varjoklaanin rajaa pitkin ja silmäilimme kummatkin ympäröiviä nummia kiusallisessa hiljaisuudessa. En keksinyt yhtikäs mitään sanottavaa joten tyydyin vain nuuhkimaan ilmaa riistan varalta ja pitämään katseeni Kuolonklaanin reviirillä. Olihan se todella kiusallista, mutta minulla ei ainakaan ollut pientäkään aietta aloittaa keskustelua.
"Hei, joku varjoklaanilainen on tulossa tänne!" Jäälilja sähähti yht'äkkiä ja työnsi minut nopeasti lähistöllä sijaitsevan pensaan suojiin. Tajutessani tilanteen onnistuin kömpimään jaloilleni ja tirkistin pensaan raoista Varjoklaanin rajaa. Siellä tosiaan oli joku kissa, mutta se ei ollutkaan kuka tahansa kissa. Varjoklaanilainen oli sinertävävänharmaa naaras, jonka päästä kulki tummanharmaa raita aina häntään asti. Kun tunnistin kissan tummansiniset kissat, sukelsin epäröimättä ulos pensaasta ja lähdin marssimaan rajaa kohti.
"Hyvää päivää Utukyynel!"
Utukyyneleen kasvot kääntyivät salamannopeasti minuun ja heti minut tunnistettuaan tyttäreni kasvoille nousi hetkeksi heikko hymy, jonka seurauksena hän lähti marssimaan minua kohti. Kuulin heikosti kuinka Jäälilja pujahti ulos pensasta ja tassutteli vierelleni.
"En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan että olen jo miltein unohtanut sinut. Miten Varjoklaanissa menee?" kysyin ilkikurisesti, koska tiesin jo että Utukyynel vihasi suurta osaa Varjoklaanin kissoista.
//Utu? Jää?
//410 sanaa
Utukyynel 28.9.2018
Virnistin jäisesti nähdessäni isäni hahmon. Hän osasi aina valita oikeat sanat keskustelun alkajaisiksi. Totta kai epäluuloani herätti likaisenvalkoinen naaras, mutta sivuutin hänen olemassaoloansa täysin kohdatessani uudestaan isäni kasvot. Jos naaras oli tullut rajalle isäni kanssa, hän ei olisi millään tapaa uhka minulle. Isäni pitäisi varmasti huolta siitä, että hänen lempityttärensä poistuisi Varjoklaanin rajalta hengissä.
"Mitä minä uskaltaisinkaan sanoa Varjoklaanista?" maukaisin ääneen muka miettiäkseni asiaa. "Luultavasti oletkin kohdannut jo suurimman ihmetyksen aiheen, Mäyräraidan, Tihkutähden ja Minttusydämen tyttären. Hänhän muutti tässä äskettäin Kuolonklaaniin. On sillä katilla otsaa!"
Pyöräytin sinisiä silmiäni ylidramaattisesti. Mäyräraidan mielen muutos ei oikeasti yllättänyt minua, mutta saatoin haluta tämän toisen kuolonklaanilaisen kuitenkin ajattelevan niin.
"Ja minä kun luulin, et ehtisin saada kunnian muuttaa Kuolonklaaniin omin neuvoini", naurahdin jäisesti. "Mäyräraita taisi lievästi sanoen varastaa omat suunnitelmani sekä ajatukseni. Mutta jos jokin on positiivista niin se, että jopa päällikön tytär ymmärtää kuinka vahvasta Varjoklaani on syöksymässä kohti tuhoaan."
Kylmähenkäys näytti mietteliäältä. Hän taisi punoa jotakin suunnnitelmaa, ainakin hänen ilmeestänsä päätellen. Tunsin ini paremmin kuin kukaan oikeasti uskoisikaan. Tunsin hänet jopa paremmin kuin emoni, joka sentään asui samassa klaaniss kanssani. Mutta ei ollut minun valintani kumpaa vanhemmistani olin onnistunut mielyttämään enemmän. Liljahenkäyksen häpeäksi sen en ollut minä. Hän ei tiedäkään mitä hän menetti silloin aikiinaan. Lyhyesti sanottuna kaiken. Liljahenkäyskin oli nykyään vain varjo itsestänsä. Kuka tietää mitä parantajan pesällä tapahtui kun Sienikarva ja Liljahenkäys olivat siellä keskenänsä. Inho vieraili hetken aikaa kasvoillani. Kylmähenkäys tarttui siihen yksityiskohtaan heti.
"Varjoklanissa taitaa olla meneillä muutakin kuin Tihkutähden tyttären pako klaanista?" Kylmähenkäys kysyi taas suuntaa ohjailevasti. Hymähdin viileästi. Katsoin isääni silmät viirulla pelkästä inhoasta, joka ei tietenkään ollut isääni kohtaan.
"Rosmariiniputous", murahdin nimen molempien kuolonklaanilaisten kuultaville. "Hän keräilee taas suosiota klaanin keskeltä kuin marjoja pensaista. Odota vain ja kuulet pian kuinka hän on saanut Kettuaskeleen kanssa pentuja. En tahdo kuulla sanaakaan siitä uutisesta, että olisin täti. Rosmariiniputous ja Kettuaskel ovat kuin yö ja päivä. Rosmariiniputous on lempeydellään onnistunut pilaamaan joskus lupaavan Varjoklaanin soturin kokonaan."
Suljin silmäni ja pudistelin päätäni. Katseeni siirtyi nyt kokonaan pois isästäni tähän likaisenvalkoiseen naaraaseen.
"Oletettavasti hiljainen ja tarkkaileva seuralaisesti on Jäälilja", totesin silmät kapeilla viiruilla.
*Äläkä sinä siinä hetkeäkään kyseenalaista minun motiivejani tai uskollisuuttani*, lisäsin ärtyneesti pääni sisällä. Naaras näytti siltä, että jos livauttaisin jotakin josta Kuolonklaani voisi hyötyä, hän hyödyntäisi sitä vain itse. Siispä käänsin katseeni puoliksi isääni Kylmähenkäyksen ja pääni heilautuksella oyysin häntä lähemmäs minua. Onnekseni Kylmähenkäys ymmärsi minua, välillä jopa paremmin kuin kukaan muu.
"Tihkutähden on huhuttu olevan heikoimmillansa. Tietenkään en tätä tietoa ole voinut varmistaa, mutta Minttusydämen valta voi oll jo neljännesosakuun takana. Näin olen kuullut. Siksi tarvitsen jonkun motiivin, jotta pystyn elämään edes tässä klanissa. Harmikseni en sellaista omista. Mutta sinulla taitaa olla jotakin mielessäsi?" kerroin Kylmähenkäykselle hiljaa kuiskaten, mutta ääneni vaihtui viekottelevaksi loppua kohden. Kylmähenkäys nousi takaisin koko ryhtiinsä ja perääntyi muutaman askeleen.
"Tunnen sinut liian hyvin. Et voi väittää etteikö sinun mielessäsi olisi jotakin. Sinä päätät onko se toteuttamisen arvoinen, mutta minun korvani ovat kuulolla."
// Kylmä? Jää?
Kylmähenkäys 29.9.2018
"Rosmariiniputous", Utukyynel murahti yritettyäni saada hänet kertomaan jotain muutakin huonoa Varjoklaanista kuin Tihkutähden hiipuvan vallan, "hän keräilee taas suosiota klaanin keskeltä kuin marjoja pensaista. Odota vain ja kuulet pian kuinka hän on saanut Kettuaskeleen kanssa pentuja. En tahdo kuulla sanaakaan siitä uutisesta, että olisin täti. Rosmariiniputous ja Kettuaskel ovat kuin yö ja päivä. Rosmariiniputous on lempeydellään onnistunut pilaamaan joskus lupaavan Varjoklaanin soturin kokonaan."
Nyökyttelin päätäni tasaiseen tahtiin koko Utukyynelen selityksen ajan, koska samaistuin jokaikiseen sanaan joka tuli ulos tyttäreni suusta. Vanhempi tyttäreni oli hiljalleen kerännyt suosiota Varjoklaanissa ja ansainnut jokaisen Tähtiklaaniin uskovan kissan kunnioituksen. Ja kun Tihkutähti siirtyisi Pimeyden metsään ja Minttusydän ansaitsisi kauan odotetun asemansa päällikkönä, en yllättyisi yhtään jos hän valitsisi varapäällikökseen Rosmariiniputouksen. Olin jo niin kyllästynyt kuulemaan tyttäreni nimen aina kun Varjoklaani tuli puheenaiheeksi. Sitten huomasin, että Utukyyneleen arvioiva katse oli siirtynyt Jääliljaan ja nuorin pentuni silmäili kuolonklaanilaista päästä varpaisiin. Jäälilja pysyi tietenkin rentona eikä näyttänyt edes huomiovan tyttäreni tuijotusta.
"Oletettavasti hiljainen ja tarkkaileva seuralaisesti on Jäälilja", Utukyynel arvasi tyynesti ja annoin hänelle tietyn ilmeen, josta naaras tajusi arvanneensa oikein. Tyttäreni oli varmastikin nähnyt minut Jääliljan seurassa useimminkin kuin kerran, olihan Jäälilja ainoa kissa Kuolonklaanissa jolle olin edes kunnolla jutellut muuttoni jälkeen. Oli todella outoa ajatella että olin muuttanut Kuolonklaaniin hiirenkorvan keskivaiheilla ja nyt oli jo lehtisade.
"Tihkutähden on huhuttu olevan heikoimmillansa. Tietenkään en tätä tietoa ole voinut varmistaa, mutta Minttusydämen valta voi olla jo neljännesosakuun takana. Näin olen kuullut. Siksi tarvitsen jonkun motiivin, jotta pystyn elämään edes tässä klanissa. Harmikseni en sellaista omista. Mutta sinulla taitaa olla jotakin mielessäsi?" Utukyynel kääntyi minuun päin ja alkoi arvioimaan kasvoillani lepäävää ilmettä. Nousin hitaasti kunnolliseen ryhtiin ja peräännyin pari askelta muka miettivä ilme kasvoillani, mutta minun mielessäni pyöri oikeastikin jotain.
"Tunnen sinut liian hyvin. Et voi väittää etteikö sinun mielessäsi olisi jotakin. Sinä päätät onko se toteuttamisen arvoinen, mutta minun korvani ovat kuulolla."
"Eli sinä kaipaat jotain motiivia olla Varjoklaanissa mutta sinulla ei ole sellaista", aloitin tavanomaisesti sanojani venytellen ja silmäilin Utukyyneltä yliliioitellun arvioivasti. Utukyynel nyökäytti päätään, kylmyys silmissään säihkyen. Tämän takia minä rakastin vain ja ainoastaan nuorinta pentuani enkä tulisi ikinä rakastamaan Hikkoritassua, Korentolentoa enkä varsinkaan Rosmariiniputousta.
"Entä jos sinä et jäisikään Varjoklaaniin. Ajatteleppas, mitä siellä on sinulle? Ei yhtikääs mitään, joten miksi sinun pitäisi jäädä klaaniin vaikka sinulla ei ole pienintäkään halua olla siellä", jatkoin hieman ohjailevaan sävyyn, mutta Utukyynel ei tuntunut saavan kiinni vinkkejäni, sillä hän vaikutti hyvin hämmentyneeltä.
"Eli mitä minun kuuluisi tehdä?" hän kysyi.
"Muuta Kuolonklaaniin", naukaisin päättäväisesti ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni. Utukyyneleen silmät laajenivat, kun hän tajusi mitä olin kysynyt. Jäin vain odottamaan kärsivällisenä vastausta enkä uskonut että siinä kestäisi kovin kauan.
//Utu? Jää?
//429 sanaa
Jäälilja 29.9.2018
Tarkkailin Kylmähenkäyksen ja Utukyynelen keskustelua laskelmoivasti. Osasin arvata mitä Kylmähenkäyksen suusta - loppujen lopuksi - oli tulossa. Melko kaunis sinertävänharmaa naaras vilkaisi minua tummansinisillä silmillään kerran jos toisenkin. Jokin hänen persoonassaan hehkui jo kauas metsän toiseen päähän, minä pidin siitä. Utukyynel vaikutti pikemminkin enemmän Kuolonklaanilaiselta kuin Varjoklaanilaiselta.
"Muuta Kuolonklaaniin", sanoi Kylmähenkäys päättäväisesti sen enempää miettimättä. *Sieltähän se tuli.* Kaikki tapahtui nopeasti ja pian kollin tytär oli jo poissa. Oikeastaan hetken Utukyynelen loittonevaa selkää katsellessani mietin, että minkäköhänlaisia omat tyttäreni ja poikani tulisivat olemaan.
"Ihan vaikuttava Rosmariiniputoukseen verrattuna, mutta hän täyttää kokonaisen arvon silmissäni vasta kun on osoittanut ansaitsevansa sen", naukaisin osoittaen jäänsinisillä silmilläni Kylmähenkäystä. Kasvoillani väreili jokin hymyntapainen katsoessani kylmiä silmiä edessäni, kuinka kylmät ne olivatkaan, silti ne olivat tarpeeksi lämpimät sydämeni puolittaiseen sulamiseen.
"Saat sitten itse selittää Raetähdelle sen, että miksi koko Varjoklaani on raahautumassa kuolonklaaniin. Sinähän sen aloitit", naurahdin kylmän leikkisästi. Kylmähenkäys kohotti kulmiaan ja astui lähemmäs.
"Sinä houkuttelit", kolli murahti ja käänsi katseensa Varjoklaanin reviirille. Pyöräytin silmiäni ja naurahdin. Nousin seisomaan ja venyttelin puutuneita tassujani hitaasti ja miellyttävästi.
"Meidän ei varmaan pitäisi seisoskella tässä vain ja odotella partion saapumista. Kiivetään noihin puihin niin olemme vähän piilossa, saat myös osoittaa minulle kiipeilytaitosi. Ties vaikka joutuisin opettamana sinua, siitähän minulla on kokemusta", virnistin ja loikin lähimmän männyn luokse. Loikkasin vähän matkaa ylös ja lopulta kiipesin alimmalta oksalta hieman korkeammalle.
"Anna palaa Varjoklaanilainen."
//Kylmä?
221 sanaa
Kylmähenkäys 7.8.2018
"Tällä hetkellä sinä olet ainoa entisen perheeni jäsen josta vielä välitän lainkaan, joten ehdottaisin sinua pitämään kielesi kurissa kun puhut minulle", sähähdin tyttärelleni ja nuolaisin lavassani verta vuotavaa haavaa. Utukyynel muistutti hyvin vahvasti Jääliljaa luonteeltaan, hän yritti aina ärsyttää kolleja, mutta samalla saada heiltä huokailuja. Nuorin tyttäreni ei ikävä kyllä saisi minulta pienintäkään kunnioitusta ennen kuin voisin varmistua siitä, että hän ansaitsisi kunnioitukseni. Ja tällä hetkellä hän ansaitsi ainoastaan alentavan katseen minulta.
"Saat varmistua siitä, että siskosi tappaminen ei tule epäonnistumaan. Vaikka hänen suonissaan virtaa emonne kautta tullut Kuolonklaanin veri, hänen taistelutaitonsa ovat surkeat. Mutta jos sinua ei kiinnosta tämä juttu, voit aivan yhtä hyvin kieltäytyä ja jatkaa upeaa elämääsi Varjoklaanissa. Kun Rosmariiniputous on kuollut, sinusta voisi tulla varapäällikkö, jos sitä tahdot. Voisin auttaa sinua siinäkin. Mutta kuten jo sanoin, tämä on sinun oma valintasi. Jos sinua vielä kiinnostaa suunnitelmani, tapaa minut rajalla keskiyöllä muutaman päivän päästä. Silloin voin kertoa sinulle koko suunnitelmani, sillä sinulla tulisi olemaan suuri osa siinä. Hyvästi, Utukyynel."
Sen sanottuani käännyin ympäri ja ponkaisin rivakkaan hölkkään Kuolonklaanin leiriä kohti. Jos tyttäreni olisi älykäs ja tajuaisi omat tavoitteensa, hän suostuisi tarjoukseeni ja seuraisi käskyjäni mukisematta. Olisihan Rosmariiniputouksen tappaminen hieman hankalampaa ilman tyttäreni apua, mutta onnistuisi sekin, vaikkakin mieluiten ottaisin Utukyyneleen apurikseni. Ei hänellä edes olisi kovin suuri osuus tässä, hänen tulisi vain tuoda Rosmariiniputous ukkospolun luokse. Vanhemman tyttäreni tappaminen olisi sitten minun tehtäväni, koska hänet minä saisin yksin tapettua. Suunnitelman oli tarkoitus tapahtua piakkoin, mutta voisin ehkä antaa tyttärelleni kuun tai pari elinaikaa ennen kuin hän siirtyisi Tähtiklaanin heikkojen soturien rivistöön. Ja tällä kertaa suunnitelmani ei tulisi epäonnistumaan, sen pystyin lupaamaan.
Jäälilja 23.9.2018
Istuskelin soturienpesän edessä. Yritin olla hieman suojassa sillä taivas vihmoi suuria pisaroitaan maahan. Ne jos jotkin lävistivät suoraan turkin ja pääsivät käsiksi lämpimään nahkaan. Lihakseni värähtelivät satunnaisesti heitelläkseen ihollani vieriviä pisaroita pois, mutta turhaan, sillä pian kiertokulku alkaisi uudestaan. Luimistin korviani estääkseni veden kulkeutumisen sinne, mistä sen olisi vaikea tulla pois. Jäänsiniset silmäni silmäilivät taivasta ja huomasivat, ettei siellä ollut merkkiäkään vasta-alkaneen sateen lopusta. Taivas oli harmaa ja pahaenteisen näköinen, saattaisi alkaa satamaan ihan kunnolla. *Hienoa! Kaatosadetta. Muutenkin tämä päivä tulisi olemaan yhtä kuollut kuin Myrskyklaanin klaaninvanhimmat.* Pyöräytin silmiäni tylsistyneenä. Huomasin pian tänne päin astelevan sinertävänharmaan kollin, jonka silmät hohtivat tämän nimensä mukaisesti kylmänsinisinä. Kollin turkkia väritti mustat juovat tämän selässä, jotka eivät juuri erottuneet märästä turkista.
"Kylmähenkäys. Mitä sinä siellä sateessa teet? Sinähän vilustut pian!" naukaisin silmiäni ilkikurisesti siristellen. Kolli murahti jotain itsekseen ja kohdisti kauniin sinisen katseensa minuun.
"Ihan kuin välittäisit, Jäälilja", Kylmähenkäys naukaisi tutun kylmästi ja oli astelemassa sateensuojaan. Pudistin päätäni ja virnistin häijysti.
"Totta. Pidän sinusta siellä sateessa enemmän. On mukava piristää mielialaansa katselemalla kun toinen kastuu", naurahdin kylmän tunteettomasti. Kylmähenkäys työnsi itsensä kuitenkin väkisin sisään ja mulkaisi minua.
"Itse asiassa sanoissasi on pointtia", kolli sanoi kumealla äänellään ja tönäisi minut sateeseen. Silmäni lehahtivat suuttumuksesta ja porasin katseeni Kylmähenkäyksen silmiin. Turkkini latistui hetkessä, mutta onnistuin olemaan piittaamatta siitä.
"Me lähdemme nyt metsälle", sanoin Kylmähenkäykselle ja astelin sateessa reippaasti kohti uloskäyntiä. Olin varma, että Kylmähenkäys ei jättäisi tulematta, sillä hän tiesi että testasin häntä kokoajan. Sade oli alkanut heiketä ja olin varma, että se loppuisi reissumme aikana kokonaan, ainakin hetkeksi.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 23.9.2018
Laahustin turhautuneena Kuolonklaanin leiriaukion halki ja yritin samalla säilyttää vahvan olemukseni, mutta se ei todellakaan ollut helppoa kun turkissani risteilevät haavat kirvelivät. Rosmariiniputouksen, Kettuaskeleen ja minun välisestä taistelusta oli kulunut jo pitkä tovi, mutta yksi haavoistani oli tulehtunut todella pahasti ja sen seurauksena olin joutunut käymään Talvikkimuiston luona ainakin kerran päivässä. Tuntui niin säälittävältä tassutella parantajan pesään näyttämään jotakin haavaa, jonka kanssa olisin selvinnyt itsekin. Vielä säälittävämpää oli se, että tämän haavan minulle oli antanut oma heikko tyttäreni, Rosmariiniputous. Rosmariiniputous oli selviytynyt taistelusta ilman vakavia haavoja, mutta olin jo taistelun aikana huomannut että Kettuaskeleelle jäisi taistelusta ikäviä haavoja. Vaikka en aikoisi myöntää sitä ääneen, Rosmariiniputous oli yllättävän taitava taistelija pieneen ja heikkoon olemukseensa verratessa. Ehkäpä osa minun taistelutaidoistani olivat saattaneet siirtyä hänelle.
"Tule vain suoraan tänne, Kylmähenkäys, niin voimme tarkastaa haavasi", Talvikkimuisto ilmoitti heti kun työnsin ensimmäisen tassuni parantajan pesään. Sinertävänharmaa naaras heitti minuun nopeaan silmäyksen ja ohjeisti minut sitten vapaalle sammalpedille. Pujotellessani makuualusia kohtia silmäilin parantajaa silmät sirillä. Istuuduin turhautuneena pehmeille makuualusille ja kumarruin hieman sivulle, jotta Talvikkimuisto pääsisi tutkimaan vasempaa kylkeäni pitkin kulkevan haavan. Vaikka naaras paineli joitakin kohtia hieman epämukavalla tavalla, onnistuin pitämään kasvoni peruslukemilla, kunnes parantaja jo siirsikin etukäpälänsä pois ja antoi minun laskeutua alas sammalpediltä.
"Haavasi paranee erinomaisesti, tulehtuminen ei näytä kovinkaan mahdolliselta. Muut haavasi paranevat myös hyvin siltä, mikä ikinä aiheuttikaan ne", Talvikkimuisto heitti merkittävän silmäyksen minuun, mutta käänsin tylystä kylmänsinisen katseeni muualle. Hän oli yrittänyt saada selville syyn haavoilleni siitä asti, kun olin saapunut hänen hoitoonsa heti taistelun jälkeen. Olin kertonut parantajalle, että haavat olivat tulleet piikkipuskaan kaatumisesta, mutta Talvikkimuisto ei tietenkään uskonut minua. Hän ei ollut kuitenkaan saanut selville todellista syytä haavoihini eikä hän tulisi saamaankaan sitä selville. Jääliljakaan ei tiennyt syytä, koska en ollut jutellut hänelle lainkaan taistelun jälkeen jatkuvien parantajan pesällä käyntien takia.
"Sinun ei varmaan enää tarvitse käydä tarkistuksissa, ellei haavaan ala sattua tai se repeää. Älä kuitenkaan tee mitään raskaita tehtäviä, jottei haava aukea kesken kaiken", Talvikkimuisto huusi vielä minun perääni ennen kuin sukelsin ulos pesästä aukiolle.
Leiriaukio oli autioakin autiompi ja hyvästä syystäkin. Tummanharmaa taivas heitti maahan raskata pisaroitaan ja kylmä ilmavirta puhalsi leirin halki.
*Tämä se vielä puuttuikin*, ärähdin mielessäni ja lähdin raivostuneena marssimaan soturien pesää kohti, jonka edustalla istui tuttuakin tutumpi hahmo, jonka jäänsinisen tuijotuksen olisin tunnistanut aina. Jääliljan ilkikurinen katse poraantui minuun, kun hän aloitti tavanomaisen ilkkumisensa:
"Kylmähenkäys. Mitä sinä siellä sateessa teet? Sinähän vilustut pian!" Jäälilja virnisti jäätävästi. Päästin suustani ulos epämääräisen murahduksen ja kohdistin kylmänsinisen tuijotukseni naaraaseen, joka silmäili minua tavanomaisen mysteerisesti.
"Ihan kuin välittäisit, Jäälilja", naukaisin kylmästi ja jatkoin matkaani soturien pesää kohti. Vaikka paksu turkkini kesti hyvin kylmää, märköjen karvojen liimautuminen ihoon kiinni ei ollut kovin mukava tunne.
"Totta. Pidän sinusta siellä sateessa enemmän. On mukava piristää mielialaansa katselemalla kun toinen kastuu", Jäälilja naurahti tunteettomasti, mutta en antanut naaraan kommenttien ärsyttää. Työnnyin soturien pesään väkisin ja heitin nopean mulkaisun kirjavaturkkiseen naaraaseen. Sain kuitenkin pienen idean ennen kuin häipyisin soturien pesään.
"Itseasiassa sanoissasi on pointtia", totesin ja tönäisin Jääliljan sateeseen. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras näytti vajaan silmänräpäyksen ajan raivostuneelta, mutta sitten hänen kasvoilleen palasi kylmän tyyni ilme ja hän heitti minuun omahyväisen virnistyksen.
"Me lähdemme nyt metsälle", Jäälilja ilmoitti päättäväisesti ja lähti itsekseen tassuttelemaan uloskäyntiä kohti. Jäin aluksi vain tuijottamaan häntä epäilevänä, mutta päätin lopulta vain lähteä hänen mukaansa ja päästä edes hetkeksi ulos tästä vankilasta jollaisena Kuolonklaanin leirin näin. Täten nousin seisomaan ja kirin lyhyellä juoksulla naaraan kiinni. Jäälilja heitti minuun jäätävän virneen.
"Etkö pystynyt vastustamaan seuraani?"
"Tahdoin pois tuosta vankilasta", ilmoitin välinpitämättömästi ja siirryin nopeasti asiasta toiseen, "uskot varmaan vieläkin että koulutukseni on kesken, vai mitä?"
"No, senhän me voimme testata", Jäälilja totesi kylmästi ja sukelsi ensimmäisenä uloskäyntiin. Seurasin tietenkin naarasta perässä. Irvistin hieman, kun haavojani alkoi taas kirvellä, mutta pidin kivun salassa Jääliljalta, koska kukaan ei saisi nähdä minut heikkona. En ollut kertonut Jääliljalle taistelustani Rosmariiniputouksen ja Kettuaskeleen kanssa enkä uskonut että hänen täytyisi tietää siitä. En ollut edes oikeastaan voittanut taistelua joten siinäkin oli syy jättää tarina kertomatta.
"Minne päin me lähdemme?" kysyin tyynesti kun pääsimme ulos leiristä.
//Jää?
Jäälilja 24.9.2018
"Minne päin me lähdemme?" Kylmähenkäys kysyi tyynenrauhallisella äänellä samalla kun tassutti rinnallani eteen päin. Hänen tummanharmaa turkkinsa ja minun likaisenvalkea miltei hipoivat toisiaan, joka sai olostani oudon epämukavan. Jäänsiniset silmäni välkähtivät huvittuneina kun käännyin Kylmähenkäyksen puoleen.
"Minä niin kovasti pidän siitä kun ajattelet automaattisesti minun olevan se joka päättää", naukaisin kylmästi samalla vetäen kasvoni ovelaan virneeseen. Joka askelmalla eteenpäin, puristin puoli hiekkaista maata kynsilläni.
"Hmm, mutta tällä kertaa sinä valitset mihin menemme", sanoin ja asetuin Kylmähenkäyksen eteen yhtäkkiä. Häntäni hipoi miltei taivasta samalla kuin heilahti tasaiseen tahtiin puolelta toiselle. Katseeni kiinnittyi miltei heti Kylmähenkäyksen silmiin, jonka jälkeen arvioin yhdellä silmäyksellä koko kollin. Huomasin samalla, että eräs tämän haavoista li miltei tulehtunut, oli mahdollista, että siitä jäisi arpi, mutta tuskin Kylmähenkäystä pienet kauneusvauriot haittaisivat.
"Selvä", kolli murahti ja raotti suutaan haistellakseen ilmaa. Tein saman ja haistelin ilmaa. Kylmähenkäys valpastui ja loikkasi juoksuun. Lähdin kiitämään kollin perään, kuitenkin jokusta ketunmittaa välillämme pitäen, sillä en voinut koskaan luottaa siihen ettei etumainen kissa tekisi äkkiliikettä ja pysähtyisi. Nyt välttyisin noloilta tilanteilta, jotka saattaisivat vaikuttaa mielialaani. Toisaalta myös pidin välimatkaa harmaaseen kolliin, sillä tämä oli valinnut minne menisimme, joten se tarkoitti automaattisesti, että minun olisi seurattava häntä. Näin kaukana horisontissa Varjoklaanin ja Kuolonklaanin välisen rajapyykin ja yllätyin, ettei Kylmähenkäys suunnannut sinne. Voisin samalla kun metsästäisimme kysyä pari kiperää kysymystä kollilta. Halusin tietää kaipasiko hän oikeasti kotiklaaniinsa. Saavuimme pienelle metsäaukealle, jota ympäröi satunnaisesti männyt, kuuset ja pari lehtipuuta. Sade oli lakannut miltei kokonaan, enää kosteudesta oli jäljellä pienet ja suuret lätäköt siellä täällä ja pieni sumu, joka ympäröi meitä. Sumu tosiasiassa olikin aivan pieniä vesipisaroita. Kylmähenkäys hiljensi vauhtiaan ja samalla kun pysähtyi hän asettui siistiin asentoon häntä etutassujensa ympärillä istumaan. Pysähdyin ja tarkastelin katseellani paikkaa johon saavuimme. Maistellessani ilmaa, huomasin metsän eläinten läsnäolon, mutta niin huomasi kolli vieressänikin. Hänen niskakarvansa pörhistyivät hieman innokkaina kun hän lähti hiljaisin askelin jäljittämään otuksen olinpaikkaa. Pian sen paikannettuaan hän painautui matalaksi maata vasten ja lähestyi saalistaan. Kylmähenkäys liikkui kuin käärme, yhtä sulavasti ja kauniisti. Hän oli myös yhtä myrkyllinen. Pian kuulin vain suhahduksen kuin keskikokoinen lintu yritti henkensä edestä pyristellä lentoon, mutta turhaan. Kylmähenkäyksen hampaat olivat jo tiukasti kiinni eläimestä. Kylmähenkäys tipautti kuolleen saaliinsa vähän matkan päähän minusta.
"Vaikuttavaa Varjoklaanilainen", naukaisin yhtä kylmällä äänellä kuin ennenkin. Kylmähenkäys pyöräytti silmäpariaan kerran ympäri ja tuhahti. Päästin pienen myhäilevän äännähdyksen.
"Otetaampas pieni kisa. Sinä lähdet tuonne päin ja minä tänne päin ja katsomme kumpi saa enemmän saalista. Tämä ei ole ehdotus vaan käsky. Olen lojunut koko päivän leirissä katselemassa kissojen järjettömiä touhuja, joten kaipaan tekemistä ja luultavasti niin sinäkin", sanoin ja vilkaisin Kylmähenkäystä arvioivasti.
"Kiinni veti. Äläkä koskaan enää kutsu minua Varjoklaanilaiseksi", siniharmaa suurikokoinen kolli naukaisi ääntään madaltaen. Kohautin lapojani, sillä en ajatellut luvata mitään siitä miksi tuota potentiaalista kollia kutsuisin. Jos haluaisin kutsua häntä joksikin, kutsuisin häntä siksi. Luimistin korviani kilpailuhenkisesti ja siristelin silmiäni. Kylmähenkäys naurahti ja kiepsahti matkaan, samoin minä. Pidin askeleni keveinä ja hiljaisina, vaikka juoksinkin, sillä en halunnut saaliseläinten juoksevan kauhuissaan karkuun kuullessaan saalistajan. Höristin korviani ja valpastin olemukseni, jotta kuulisin pienimmätkin rasahdukset. Luotin kuitenkin enemmän nenääni, joten aloin haistella innokkaasti ilmaa. Hetken kierreltyäni paikansin nuoren oravan. Orava nakersi keskittyneenä pientä pyöreän muotoista käpyä istuaalteen, eikä huomannut vaanivaa vaaraa. Tämän pieni pää kääntyili satunnaisesti tarkkaillakseen tilannetta, mutta silti takaa iskevä kissa jäi huomaamatta. Pian kyseinen oranssinruskea turkkinen orava roikkui hampaissani velttona. Ensimmäinen yritys ja täydellinen onnistuminen. Olin ylpeä itsestäni. Tätä menoa tulisin voittamaan Kylmähenkäyksen mennen tullen ja varmaan ihan muutenkin.
Saalistukseni jatkui miltei samaa rataa yhtä hutia lukuunottamatta. Eräs lintu oli äkännyt minut sekunninmurto-osan liian aikaisin, muuten olisin saanut sen takuuvarmasti. Kuolonklaanin reviiri oli erittäin runsasriistainen tänä lehtisateena ja se teki klaanistamme entistäkin vahvemman, varsinkin kun ruokimme Varjoklaania salaisesti. Aloin kaivamaan hautaamiani saaliita esille, sillä veikkasin Kylmähenkäyksenkin saaneen metsästyksensä päätökseen. Seuraavaksi olisi kiperien kysmysten vuoro. Nostin kuopasta kaksi harmaa turkkista hiirtä ja oravani. Roikotin kolmikkoa hännistä hampaissani kun lähdin ravaamaan takaisin Kylmähenkäyksen johdattamalle aukiolle. Siniharmaa kolli saisi odottaa minua niin kauan kuin oli tarvis, en aikonut kiirehtiä.
Saavuttuani paikalle näin Kylmähenkäyksen istumassa tyynen näköisenä aukion keskustassa ja pahaksi onnekseni näin tämän edessä tismalleen saman verran riistaa kuin minulla. Kylmät ja siniset katseemme kohtasivat samalla kun nostin kasvoilleni tutun mitään sanomattoman ilmeen. Astelin kollin luokse ja tipautin omat saaliini tämän edessä olevaan pinoon, joka sekoitti saaliimme keskenään ettemme alkaisi heti vertailemaan hiirien kokoa.
"Tasapeli", kolli naukui kylmästi samalla rikkoen korvia särkevän hiljaisuuden. Pyöräytin silmiäni hieman tyytymättönä ja sen jälkeen kiersin Kylmähenkäyksen ympäri.
"Lopetetaan tuosta turhasta kisasta jauhaminen ja pureudutaan hiostaviin kysymyksiini, joihin haluan poikkeuksellisesti rehellisen vastauksen", naukaisin silkinpehmeästi sanoja taivutellen. Pysähdyin äkisti ja istahdin hyvin lähelle Kylmähekäystä ja samalla ymmärsin kiintymykseni kolliin. Yritin sivuuttaa sen ja keskittyä olennaiseen.
"Onko sinulla ollut koskaan elämässäsi hetkeä kun olisit kaivannut takaisin Varjoklaaniin Liljehenkäyksen ja tyttäriesi luokse?" kysyin hitaasti maanitellen. Mainitsin vain kollin tyttäret, sillä tiesin vallan mainiosti tämän poikien kuolemasta. Minun kävi kovin sääliksi Kylmähenkäyksen pentuja, sillä ainakin heinä olisin kaivannut rakastavaa isää. Rakastin perhettäni ja tulisin rakastamaan pentuja, joita joskus saisin, vaikka muiden mielestä ne olisivat pelkkiä virheitä. Mutta silti jos pentuni eivät ansaitse luottamustani, joudun olemaan heille vaiti kaikesta. Kukaan kissa - ei edes omat pentuni - synny luottamuksen kanssa.
"Ja älä huoli vastauksestasi, olen kovin luotettava", lisäsin vielä ja kumarruin nuolaisemaan pörröistä häntääni jonka pää oli aivan tummanruskean kuran peitossa. Pian tummanharmaan ja valkean sekoittama häntäni oli puhdas kuin taivaan pilvet. Tai no nyt taivaalla kelluvat pilvet olivat saastuneen näköisiä, sillä ne enteilivät uutta sadekuuroa. Toivoin, että ehtisimme ennen sitä takaisin leiriin. Keskityin nyt taas Kylmähenkäykseen, joka istui edelleenkin hyvin rennosti, eikä hänen kasvoiltaan saanut irti minkäänlaisia tuntemuksia, vaikka nyt olisin niitä halunnut nähdäkin. Silmäilin kolli kaunista ja lihaksikasta ulkomuotoa ja huomasin taas ihastukseni nousseen pintaan. Kylmähenkäyksen kylmät silmät tarkkailivat kauniina ja rohkeina ympäristöään samalla kun kolli mietti vastaustaan. Käänsin pääni pois, sillä vihasin tuijottamista. En halunnut Kylmähenkäyksen näkevän kun katselisin tätä, koska olin päättänyt haudata tämä kukan joka tunteissani oli juuri kasvamassa. Tarvittaessa repisin sen maasta juurinensa. En kaivannut tällaista kiintymistä juuri nyt. Heilautin häntääni ärtyneenä ja keskityin johonkin aivan muuhun. Katselin parin viiksenmitan päässä olevaa aluskasvillisuutta, joka värisi kiihkeästi ohi kiitävässä tuulessa. En yllättyisi yhtään jos tuuli nappaisi kasvin mukaansa.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 24.9.2018
Vaikenin pitkäksi toviksi, kun Jäälilja toi esille Liljahenkäyksen ja tyttäreni. Vaikka välitykseni perhettäni kohtaan oli enimmäkseen hiipunut, se oli silti arka puheenaihe ja siitä oli vaikea puhua rehellisesti vaikuttamalta heikolta. Huomasin myös nopeasti, että naaras oli jättänyt mainitsematta poikani, mutta tiesin kyllä syyn. Korentolento oli erään Varjoklaanin rajapartion mukaan kuollut muutama auringonnousu, joten kummatkin poikani olivat kuolleet. Mutta olin ollut muutenkin niin etäinen poikieni kanssa että en olisi voinut vähempää välittää heistä.
"Tiedät varmasti että minä en todellakaan ikävöi Rosmariiniputousta enkä ole missään vaiheessa tuntenut ylpeyttä hänen teoistaan, koska hän on aivan samanlainen kuin Liljahenkäyskin. He ovat kilttejä ja pehmoja kissoja, jotka uskovat sokeasti Tähtiklaaniin. Mutta Utukyyneleestä olen joskus ollut ylpeäkin, koska hän tietää oman arvonsa eikä nöyristele muiden alla. Rehellisesti sanottuna olen todella pettynyt siihen että hän on jäänyt Varjoklaaniin", selostin ja silmäilin samalla mahdollisimman välinpitämättömästi.
"Entä Liljahenkäys?" Jäälilja kysyi äänensävyllä, josta en pystynyt tunnistamaan naaraan tunnetilaa, niin hyvin hän pystyi salaamaan tunteensa. Hiljenin uudelleen kun entinen kumppanini tuli puheeksi, koska en ollut tällä hetkellä täysin varma tunteistani. Olin hiljalleen ihastunut Jääliljaan ja tunteeni häntä kohtaan olivat vahvistumassa päivä päivältä mutta minulla oli vieläkin hieman tunteja Liljahenkäystä kohtaan. Ne olivat hyvin heikkoja tunteita, mutta ne olivat silti olemassa. Minä olin todellakin kaivannut Liljahenkäystä Varjoklaanista lähtemisen jälkeen, mutta en tahtonut Jääliljan tietävän siitä.
"En ole kaivannut sen jälkeen kun saavuin Kuolonklaaniin. Pysykööt Varjoklaanissa pentujemme kanssa, en voisi vähempää välittää heistä", murahdin hieman tylymmin kuin olin aikonut mutta en vaivautunut korjaamaan sävyäni. Ravistelin nopeasti sinertävänharmaata turkkiani ja kohdistin sitten kylmänsinisen katseeni Jääliljaan.
"Oliko sinulla vielä mielessä lähteä jonnekin muualle vai palaammeko me leiriin?" kysyin tyynesti, vaihtaen samalla puheenaihetta. Minua ei kiinnostanut puhua enää Liljahenkäyksestä.
//Jää?
Rosmariiniputous 5.8.2018
Tilanne oli edistymässä nopeasti, mutta ei todellakaan sillä tavalla kuin halusin. Minun luonnonvalkoinen turkkini oli haavojen peitossa, mutta ne olivat helpottavan pieniä ja olin tällä hetkellä paljon huolestuneempi kumppanini kunnosta. Kettuaskeleen kasvoille oli ilmestynyt neljä ilkeältä näyttävää haavaa, joista valuva veri värjäsi kollin kasvot tummanpunaisiksi. Vielä enemmän minua pelotti se, kuinka vähän haavoja Kylmähenkäys oli saanut ja kuinka hän jaksoi vieläkin taistella aivan kuin olisi vasta äsken aloittanut. Isäni olikin vähintään kaksi kertaa vanhempi kumppaniani vanhempi ja hänellä oli Varjoklaanin taistelutaitojen lisäksi Kuolonklaanin taidot ja liikkeet, joista meillä ei ollut pienintäkään aavistusta. Olimme siis pahasti alakynnessä enkä tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan lyhyessä hetkessä.
Syljin suustani imelän veriläiskän maahan ja ponnistin suoraan Kylmähenkäystä, joka oli kaatanut Kettuaskeleen alleen ja sain heitettyä kuolonklaanilaisen monen hännänmitan päähän. Jalkojani särki vieläkin taisteluni jäljeltä, mutta olin saanut kerättyä voimani ja rohkeuteni takaisin. Minä en kuolisi tässä tänään, minä en kuolisi isääni vastaan taistellessa.
Vasta nyt kun Kylmähenkäys kompuroi pehmeällä nummiruohikolla jaloilleen, pystyin erottamaan syvän viillon, joka oli ilmestynyt hänen lapaansa. Viilto näytti erittäin kivuliaalta eikä isänikään pystynyt piilottamaan silmistään roihuavaa tuskaa. Sivusilmästäni näin Kettuaskeleen kohoavan jaloilleen, mutta nouseminen näytti erittäin vaikealta ja pystyin heti näkemään että kumppanini oli pahemmin vahingoittunut kuin minä. Tajusin myös samalla, että minä ja Kettuaskel olimme juuri nyt Varjoklaanin reviirillä ja isäni oli Kuolonklaanin reviirillä. Tuijotin Kylmähenkäystä raivostuneena, en osannut edes kuvailla kuinka paljon vihasin tuota kissaa juuri nyt. Hän oli vahingoittanut Kettuaskelta, minun kumppaniani ja pilkannut emoani, joka sattui myös olemaan kollin entinen kumppani.
"Tämä ei todellakaan jää tähän. Kun me seuraavan kerran kohtaamme, Rosmariiniputous", Kylmähenkäys kohdisti jäisen tuijotuksensa minuun, "sinä et tule palaamaan Varjoklaanin leiriin elävänä. Pidä se mielessäsi", Kylmähenkäys sähähti ja käänsi sitten selkänsä, ponnistaen juoksuun kitukasvuisen aluskasvillisuuden sekaan, jonne hän katosikin. Heti kun olin varma, että isäni oli päässyt kauas meistä, käännyin ympäri ja juoksin kumppanini luokse. Kettuaskel oli laskeutunut makaamaan kyljelleen ja hän hengitti raskaasti. Veri oli värjännyt hänen oikean kylkensä kokonaan tummanpunaiseksi.
"Kettuaskel? Voi Tähtiklaani, mitä minä ajattelin? Kettuaskel, pyydän sano jotain", kuiskasin paniikin kourissa kumppanilleni ja laskin käpäläni kollin sydämen kohdalle, anoen Tähtiklaanilta että hän hengittäisi vielä. Kun pystyin tuntemaan Kettuaskeleen sydämen tykytyksen, helpottunut huokaisu pääsi ulos suustani. Mutta sitten paniikki iski taas ja pakottauduin nousemaan jaloilleni.
"Kettuaskel, ei mitään hätää, Rosmariiniputous tässä. Minä vien sinut leiriin, sinun täytyy kestää vain vähän aikaa. Minä lupaan, kaikki on hyvin", kuiskasin epätoivoisesti ja nostin kaikilla voimilla, jota minulle oli, kumppanini selkääni ja lähdin hölkkäämään Varjoklaanin leiriä niin nopeasti kuin vain pääsin.
//Kettu? Sori jos hittasin :D Ja Fel, Rosma ei nytte ainakaan huomannu Utua
Kylmähenkäys 5.8.2018
Suustani pääsi ulos raskas ehkäisy, kun kylkeeni iskeytyi Rosmariiniputous luonnonvalkea hahmo. En ehtinyt reagoida tyttäreni äkilliseen ja voimakkaaseen iskuun tarpeeksi ajoissa, joten hän onnistui heittämään minut kauas Kettuaskeleesta, joka oli jäänyt makaamaan veriselle nummimaalle. Iskeydyin kylki edellä pehmeälle ruohikolle, mutta kun olin jo niin heikkona, sellainen kömpelö laskeutuminen sai minut sähähtämään kivun viiltäessä kylkeäni. Olin hiljalleen häviämässä kahdelle varjoklaanilaiselle, jotka eivät olleet edes puolet yhtä kokeneita kuin minä olin eikä oikeassa lavassani verta vuotava haava auttanut lainkaan. Kettuaskel oli onnistunut vetäisemään syvän ja todella kivuliaan viillon lapaani, joka sattui liian paljon. Maailma pyöri ympärilläni ja jouduin kiristämään hampaitani yhteen pysyäkseni edes hereillä. Puuskahdin turhautuneena kaikesta kivusta ja kompuroin tönkösti jaloilleni, jotka suorastaan ulvoivat kivusta ja väsymyksestä. Käännyin katsomaan kaksikkoa, jotka olivat onnistuneet taistelun aikana pääsemään takaisin omalle reviirilleen ja minä olin pysynyt oman klaanini reviirillä. Rosmariiniputous tuijotti minua niin raivostuneena, että en ollut todellakaan koskaan ennen nähnyt häntä niin vihaisena.
"Tämä ei todellakaan jää tähän. Kun me seuraavan kerran kohtaamme, Rosmariiniputous, sinä et tule palaamaan Varjoklaanin leiriin elävänä. Pidä se mielessäsi", sähähdin vielä Rosmariiniputoukselle ja käännyin sitten ympäri ja katosin kitukasvuisten pensaiden sekaan, mutta jäin puskien sekaan istumaan ja odottamaan kunnes Rosmariiniputous ja Kettuaskel lähtisivät. Taistelun aikana olin aistinut toisen tyttäreni Utukyyneleen olemassaolon ja minulla oli asiaa hänelle Rosmariiniputouksen tappoon liittyeen. Tiesin jo nyt, että nuorin pentuni ei tulisi kieltäytymään tarjouksesta, niin paljon hän vihasi siskoaan.
Vilkaisin hetken kuluttua ulos pensaasta ja siellähän Rosmariiniputous oli, paluumatkalla Varjoklaanin leiriä kohti ja Kettuaskel makasi hänen selässään. Virnistin jäisesti ja sukelsin sitten ulos pensaasta, lähtien marssimaan kuono korkealla Varjoklaanin rajaa kohti. Utukyyneleen tuoksu oli vieläkin ilmassa, joten hän oli paikalla.
"Tule ulos piilopaikastasi Utukyynel, minä pystyn haistamaan sinut."
//Utu?
Utukyynel 5.8.2018
"Tule ulos piilopaikastasi Utukyynel, minä pystyn haistamaan sinut", usäni ääni kantautui korviini. Tihahdin tympääntyneenä. En minä ollut Kylmähenkäystä piilossa vaan ällön rakasta kaksikkoamme Rosmariiniputousta ja Kettuaskelta. Ainoa iloni oli, että kaksikko sai niin pahasti kuonollensa, että kuolleetkin nauroivat heille.
Nousin arvokkaasti ylös aluskasvillisuudesta ja astelin isäni eteen.
"Mutta enhän minä nyt armaalta isältäni olisi piilossa", tihahdin hiukan huvittuneena. "Tarkistin vain, että rakastavat kyyhkyläiset eivät kuulisi minun tulevan puheillesi. Emmehän tahdo heidän tietävän meidän väleistämme? Emmehän?"
Saatoin ehkä hiukan kujerrella sanijeni valissä, mutta minkäs sille voin. Päätin kuitenkin lopettaa säälittävän esitykseni ja mennä suoraan asiaan isäni kanssa. Enhän minä turhaan voisi uhrata kallista aikaani, saati ottaa sitä riskiä että meidät nähtäisiin. Mitä Rosmariiniputous tekisikään, jos näkisi minut puhumassa isämme kanssa? Tuskimpa mitään. Luuultavasti kertoisi asiasta emollemme Liljahenkäykselle, joka tulisi puhumaan minulle siitä kuinka vaarallinen isämme olikaan. Mieleni teki naura. Emoni ei tuntenut minua lainkaan.
Istahdin takajalkojeni päälle ja heilautin häntäni sievästi tassujeni pwitteeksi. Tummamsiniset silmäni taas kohdistin odottavasti isääni.
"Edellisestä tapaamisesta onkin aikaa", aloitin tyynesti. "Iyse asiassa melko monta kuutakin. Tapasimme viimeksi kokoontumisessa. Muistatko? Taisit olla silloin vielä koeajalla. Toivottavasti et ole enää. Tuon esityksen jälkeen jopa Tihkutähti olisi katkera Minttusydämelle, että antoi katkottaa sinut."
Totta puhuen minua ei kiinnostanut kuinka Kylmähenkäyksellä meni Kuolonklaanissa. Luultavasti hän pyörisi vain sen naaraan Jääliljan kanssa. Minun olisi kyllä tavattava tämä kyseinen naaras henkilökohtaisesti ja saada tietää olisiko hän kunnioitukseni, saati huomioni arvoinen. Jotakin hänessä kuitenkin täytyi olöa, jos hän Kuolonklaanin naaraista oli pistänyt isäni silmään. Tai ehkä hän oli vain opettanut isäni Kuolonklaanin tavoille ja sen jälkeen unohtanut hänet. Mistä minä tietäisin.
"Mutta jos vaikka käytäisiin kuulumisia toiste", maukaisin pian melko topakasti. "Sinulla taitaa olla minulle jotakin kerrottavaa, jos niin kovasti tahdoit minut pois piilostani Rosmariiniputouksen ja Kettuaskeleen kadottua?"
// Kylmä?
Kylmähenkäys 6.8.2018
"Arvasit oikein, rakas tyttäreni. Sentään yksi pennuistani omistaa aivot", murahdin jäisesti ja asetuin istumaan aivan Kuolonklaanin rajan tuntumaan, muutaman hännänmitan päähän Utukyyneleestä. Tyttäreni tummansiniset silmät säkenöivät odottavina, mutta jokin hänen olemuksessaan oli hyvin samanlaista kuin kuolonklaanilaisten olemus. Hän ei yrittänyt jutella minullekaan ystävällisesti, vaan piti todellisen luonteensa aina näkyvillä eikä yrittänyt kaunistella asioita. Minä pidin siitä, sillä kukaan muu pennuistani ei ollut samanlainen.
"Muistat varmaan vielä hyvin, kuinka yritin monia kuita sitten viedä emosi hengen, mutta en onnistunut siinä. Moni varjoklaanilainen varmasti luuli, että jos minut karkotettaisiin, he pääsisivät lopullisesti eroon minusta enkä enää tekisi mitään ikävää heille. No, he olivat väärässä, sillä minä vieläkin janoan kostoa. Ja tällä kertaa sinä saat auttaa minua kostossani."
Utukyyneleen silmissä välähti kiinnostus heti kun mainitsin sanan "kosto". Naaraan sinertävänharmaa häntä alkoi heilahdella sivulta toiselle, kun hän kysyi jäätävällä äänensävyllä:
"Millaisesta kostosta on kyse ja keneen se kohdistuu?"
"Tappaisimme erään varjoklaanilaisen ja yhteisvoimin hänellä ei ole mahdollisuuttakaan selviytyä. Ja kun saat kuulla kuka kohteemme on, et voi kieltäytyä tarjouksesta", pidin pienen tauon ja kohdistin kylmänsinisen katseeni suoraan tyttäreni silmiin, jotka olivat pelottomat. Minä todella uskoin, että Utukyynel olisi oikea kissa tähän tehtävään.
"Me tapamme Rosmariiniputouksen."
Utukyyneleen korvat nousivat salamannopeasti ylös ja hänen tummansinisissä silmissään välkähti jokin tunne, jota en osannut tunnistaa, mutta arvelin sen olevan tyytyväisyyttä, koska nuorempi tyttäreni vihasi isosiskoaan yli kaiken, sokeakin näki sen.
"Joten, mitä sanot? Oletko mukana vai et? Enkä tahdo kuulla enää yhtään enempää kysymyksiä, joko suostut tai et", murahdin viimeiset sanat tylysti ja jäin sitten odottamaan tyttäreni vastausta jäätävä virnistys kasvoillani leväten.
//Utu?
Utukyynel 7.8.2018
"Joten, mitä sanot? Oletko mukana vai et? Enkä tahdo kuulla enää yhtään enempää kysymyksiä, joko suostut tai et", Kylmähenkäys murahti kylmäst. Olin odottanut omalta isältäni edes hiukan lämpöä ollessani kuitenkin ainoa hänen tyttäristään, joihin hän ei ollut pettynyt. Käänsin päätäni uteliasta kissapentua tavoitellen. Silmäni saattoivat tosin kiiltää hiukan turhankin innokaasti, jotta olisin näyttänyt tarpeeksi viattomalta.
"Olisin vain kysynyt miksi kuvittelet minun tahtovat tekevän niin rakkaalle siskolleni? Onhan hän kuitenkin emomme lellikki. Sen kissan, jota edes sinä et uskaltanut tappaa", maukaisin suloisesti. En välittänyt siitä kuinka suiraan Kylmähenkäys aluksi tahtoi vastauksen, aikoisin silti kiertää sen jollakin tapaa eikä siitä ollut mitään väittelemistä. "Mutta toki pienen tuskan tuottaminen emolleni sekä Kettuaskeleelle ei olisi pahitteeksi."
Pyöräytin silmiäni jo ajatellessani söpöä ja imeläistä kaksikkoa. Miten niin epäsopiva pari pystyikään syntyä? Rosmariiniputous oli muuttanut Tihkutähden pojan pehmoksi.
*Noh, se taitaakin olla hänen heikkoutensa. Luultavasti hän kärsiikin sen puolesta*, ajattelin hiukan tyytyväisempänä kuin äsken. Siirsin katseeni silmiä siristäen isääni. Kävelin aivan hänen nenän eteensä.
"Annoinko tarpeeksi hyvän vastauksen vai taivutanko rautalangasta?" kysyin kylmästi, mutta hunajaisesti. Rosmariiniputous oli jo ylittänyt Kuolonklaanin rajan ja se löyhkäsi Varjoklaanilta, joten ylitin sen huoletta ja katsoin isääni suoraan silmiin henkäyksen päästä hänen kasvojaan.
"Suostun vain, jos kerrankin suoritat tehtäväsi loppuun asti. Katso nyt mitä tapahtui, kun emomme jäi hengiin", naukaisin tylysti. Tämän jälkeen käännyin ympäri häpäyttäen isäni kuonoa hännälläni. Astelin tyynesti takaisin oman klaanini puolelle. "Rajat eivät katso perhesiteitä, eiväthän?"
Käännyin katsomaan taas suloisesti isääni. "Perhe pitää yhtä, vaikka olisi erillänsä. Vai oletko eri mieltä?"
// Kylmä?
Kylmähenkäys 4.8.2018
Vaelsin yksinäni Varjoklaanin rajan lähettyvillä ja silmäilin vähän väliä sitä samaa reviiriä, jota olin joskus kutsunut kodikseni. Onneksi rajan lähettyvillä ei kulkenut rajapartiota, joten sain olla täysin omassa rauhassani enkä olisi loukussa ärsyttävien kuolonklaanilaisten kanssa.
Olin hiljalleen alkanut katua päätöstäni lähteä Varjoklaanista. Olihan se tietenkin totta, että minulla ei ollut ollut valinnanvaraa, koska olin itse rikkonut klaanin sääntöjä ja samalla myös soturilakia, mutta en voinut olla tuntematta pientä kaipuuta kotiklaaniini. Kuolonklaanilaiset olivat niin erilaisia minuun verrattuna, minä olin oman tieni kulkija, kun taas uudet klaanitoverini juonittelivat ja ilkeilivät yhdessä, he tuntuivat jokainen tarvitsevan toisiaan. Olin hiljalleen tajunnut, että jos Kuolonklaanissa ei ollut hyvin vallanhimoinen eikä jutellut lainkaan muiden kissojen kanssa, ei siellä tulisi koskaan etenemään elämässään. Ja juuri niin minulle oli käynyt. Ainoa kissa koko klaanissa, joka oli edes hieman läheinen minulle, oli Jäälilja, mutta heti sen jälkeen kun Kostohengen pennut olivat syntyneet, naaras oli häärinyt pentujen kanssa kokoajan enkä ollut täten saanut mahdollisuutta jutella hänelle lainkaan. Kaikki muut kuolonklaanilaiset olivat niin ärsyttäviä ja tylsiä, että en vaivautunut mennä tutustumaan heihin.
Varjoklaanissa minulla oli sentään ollut joitakin läheisiä kissoja, kuten Liljahenkäys. Aina kun muistelin niitä palavia tunteitani, jotka olivat omistuneet entiselle kumppanilleni, sydäntäni vihlaisi aina tuskasta. Ei hän ansainnut semmoista kohtelua, hän oli varmasti järkyttynyt pahemman kerran kun olin hyökännyt hänen kimppuunsa. Ja vaikka en todellakaan tahtoisi sitä koskaan myöntää, minulla oli vieläkin tunteita häntä kohtaan. Paljon, paljon vahvempia kuin Jääliljaa kohtaan osoittavat tunteeni.
*Ei, ei, älä nyt taas pehmene! Liljahenkähs oli pehmo, Tähtiklaaniin uskova kissa, jonka ei olisi koskaan pitänyt selvitä Tihkutähden johdon alla! Hän on syypää siihen, että menetit pentusi ja heistä tuli emonsa kaltaisia pehmoja!* sähähdin itselleni ja sivalsin turhautuneena ilmaa. Kaikki mielessäni kuohuneet tunteet olivat kasaantumassa ja pian ne saapuisivat räjähtämispisteeseen. Mutta se oli totta, Liljahenkäys oli pilannut pentujeni tulevaisuuden.
Kaikkein pahin oli Rosmariiniputous, hän oli täydellinen kopio emostani luonteineen kaikkineen. Minä periaatteessa jo tiesin, että hänestä tulisi varapäällikkö heti sen jälkeen kun Tihkutähti kuolisi ja Minttusydämestä tulisi varapäällikkö, koska hän sattui uskomaan Tähtiklaaniin ja oli uskonut koko elämänsä ajan. Korentolento oli pelkkää ilmaa Varjoklaanissa, hän oli vain koriste kotiklaanini soturirivistössä; kukaan ei välittänyt hänestä ja ainoa kissa joka oikeastaan muisti hänen olemassaolonsa oli Rosmariiniputous. Hikkoritassu oli kuollut monia kuita sitten eikä kukaan ollut hätkähtänytkään uutisista, siitä kollista ei olisi koskaan voinut tulla mitään. Mutta Utukyyneleessä oli vieläkin hieman potentiaalia ja olin saanut rakennettua suunnitelman, joka ei tällä kertaa epäonnistuisi. Minä tulisin jonakin päivänä Varjoklaanin rajalle ja odottaisin, kunnes Utukyynel sattuisi saapumaan paikalle. Koska minä tiesin hänen vihaavan Rosmariiniputousta miltein yhtä vahvasti kuin minäkin, ehdottaisin hänelle suunnitelmaa josta tyttäreni ei todellakaan voisi kieltäytyä; Rosmariiniputouksen tappaminen! Pyytäisin Utukyyneltä pyytämään vanhempaa sisarustaan lenkille hänen kanssaan ja naaraat tulisivat Varjoklaanin rajalle, jonka lähettyvillä minä odottelisin. Sitten minä loikkaisin aluskasvillisuuden seasta esiin ja yhdessä me saisimme heitettyä luonnonvalkoisen soturin ukkospolulle, jolla hän saisi lopullisen kuolemansa. Raakaa, mutta tyttäreni ei ansainnut kaunista tai kunniakasta kuolemaa.
Olin jo kääntymässä ympäri ja lähtemässä Kuolonklaanin reviiriä kohti, kun silmäkulmaani osui kaksi hahmoa, jotka istuivat puussa Varjoklaanin rajan lähettyvillä. En joutunut edes silmäilemään kaksikkoa kauankaan, kun tunnistin kissat Rosmariiniputoukseksi ja Kettuaskeleeksi. Olin jo jonkun aikaa sitten tajunnut, että he olivat rakastuineita toisiinsa, elleivät olleet jo saati kumppaneita ja pentuja odottamassa. Kuinka täydellinen pari, päällikön Pimeyden metsään uskova poika ja parantajan Tähtiklaaniin uskova tytär. Suorastaan kuvottavaa nähdä kuinka ne nojailivat toisiinsa ja olivat muka niin rakastuneita.
Sitten Kettuaskeleen sähkönsininen katse porautui minuun ja hänen silmänsä siristyivät. Rosmariiniputouksen silmät olivat vieläkin kiinni, joten hän ei tiennyt tilanteesta vielä mitään. Virnistin jäisesti ja asetuin istumaan aivan rajan viereen.
"Voi, kuinka romanttista, Varjoklaanin söpöin pari nauttii auringonlaskusta! Mutts eikös teidän nukkumaanmenoaikanne ole mennyt jo? Päällikkönne tuskin ilahtuisi kuulleessaan, että kaksi hänen lempisoturiaan ovat näin myöhään poissa leiristä", huomautin hunajaisesti, venyttäen tavanomaisesti sanojani ainoastaan ärsyttääkseni kaksikkoa.
//Kettu?
Kettuaskel 4.8.2018
Rosmariiniputouksen meripihkaiset silmät olivat näyttäneet jotenkin hämmentyneiltä esittäessäni kysymykseni. Eikö naaras ollut koskaan ajatellutkaan pentujen hankkimista, ehkei hän halunnutkaan olla kanssani ja torjuisi minut. Hämmennyksestä johtuva paniikki kuitenkin oli hälvennyt pian, sillä Rosmariiniputouksen haaveet vahvoista ja terveistä pennuista minun kanssani olivat saaneet kaiken täydelliseksi. Minun kanssani! En kuitenkaan ajatellut haluavani pentuja kovin pian, sillä minulla - ja meillä - oli vielä nuoruus elettävänä. Luonnonvalkean naaran puhuttua upeista vanhemmista näin surun ja kenties katkeruuden häivähtävän hänen kauniissa silmissään. En pitänyt siitä kun Rosmariiniputous oli surullinen, rakastin hänen kaunista välkehtivää hymyään ja helisevää nauruaan. Tiesin mistä hän murehti. Kylmähenkäyksestä. Naaraan isä oli karannut Varjoklaaniin jonkun Kuolonklaanilaisen perässä - tai ainakin niin olin käsittänyt - ja hylännyt tyttärensä ja poikansa, silti Liljahenkäyksen lämmin sydän oli aina huolehtinut pennuista hyvin. Kaiken kokemansa jälkeen parantajanaaras ansaitsi löytää elämänsä rakkauden ja saada reiän - jonka Kylmähenkäys oli tuhonnut - paikattua. Kuitenkin itsekin omistin hieman suuria tavoittelevan isän, joka ei ollut vielä koskaan lyhyen elämäni aikana ollut tukenani tai turvanani. Rosmariiniputous ja minä omasimme samanlaiset runnotut sielut isiämme ajatellen. Hätkähdin pian takaisin tosimaailmaan kun kuulin kumppanini nau'un. Hän kysyi minulta jotakin.
"Haluaisitko sinä pentuja? En siis tahtoisi todellakaan vielä vähään aikaan pentuja, koska kumppanuutemmekin aiheuttaisi aivan liikaa ongelmia enkä tahdo edes kuvitella mitä tapahtuisi jos Tihkutähti kuulisi, että odotan hänen poikansa pentuja." Loin Rosmariiniputoukseen niin lämpimän katseen kun pystyin ja kasvoilleni nousi vino hymyni.
"tietenkin haluaisin, mutta vasta joskus. Vasta silloin kun on aika perustaa perhe, tällä hetkellä olen täydellisen onnellinen sinun kanssasi. Ja sanoistasi Tihkutähteen liittyen vielä..", naukaisin ja nousin seisomaan häntä korkealla ilmassa ja silmissäni välähti voimakas tunne, "Minä kerron hänelle meistä aivan heti Mäyräraidalle kertomisen jälkeen, sillä hänellä on vastuu kunnioittaa päätöksiäni, isänäni. Uskon Minttusydämen pystyvän hallitsemaan hänet jos keskustelu on muuttumassa epäsoveliaaksi. Minulla on oikeus omiin päätöksiini." Sanani olivat varmoja, ikään kuin lupaus itselleni. Olin sanani mittainen kolli ja minun oli tehtävä se, mitä lupasin ja tämä oli oiva tapa varmistaa se. Tarkkailin Rosmariiniputouksen olemusta suuren reaktion varalta. Luonnonvalkean naaraan kasvot eivät hymyilleet vaan suu oli suorana viivana ja silmät hehkuivat hermostuneina. Hetken hiljaisuuden päätteeksi hänen siro hahmonsa nyökkäsi.
"Toivottavasti hän osaa kunnioittaa päätöstäsi", naaras naukui kireyttä äänessään. Katsoin kumppaniani hiukan anelevasti ja naukaisin:
"Ei mietitä sitä sen enempää. Haluan nähdä kauniin hymysi kasvoillasi uudestaan."
Päätimme lähteä kävelemään vielä illan hämärässä ja virkistyttävässä viileässä tuulessa. Olimme jutelleet niitä näitä ja kevyet aiheet olivat puheissamme vieläkin, mutta taipaleemme oli pysähtynyt pian kuin seinää sillä kutsumaton vieras oli saapunut pilaamaan hetkemme. Kylmähenkäyksen siniharmaa hahmo seisoskeli aivan Kuolonklaanin ja Varjoklaanin välisen rajan tuntumassa. Pian saimmekin kuulla ne pilkalliset sanat, joiden olin aavistanut tulevan.
"Voi, kuinka romanttista, Varjoklaanin söpöin pari nauttii auringonlaskusta! Mutta eikös teidän nukkumaanmenoaikanne ole mennyt jo? Päällikkönne tuskin ilahtuisi kuullessaan, että kaksi hänen lempisoturiaan ovat näin myöhään poissa leiristä." Ajatuksissani naksahti ja raivo sai toisen puoleni sykkimään herjauksia. Silmäni siristyivät kollille, joka tuijotti meitä mairea virne naamallaan.
"Sentään tyttäresi saa vastakaikua rakkauteensa, toisin kuin sinä. Ja oletkohan sinä oikea kissa puhumaan sääntöjen rikkomisesta, sillä ikävä huhu liikkuu Varjoklaanissa, että sinut karkotettiin sääntörikkomuksen takia. Opettelehan ensin säännöt ennen kuin alat neuvomaan muita", murahdin sulavasti ja astuin askeleen eteenpäin. Tästä saattaisi tulla kiinnostavaa.
//Rosma? Kylmä?
Rosmariiniputous 4.8.2018
Mielialani laski silmänräpäyksessä iloisesta masentuneeseen, kun Kuolonklaaniin rajalla kasvavat kitukasvuiset pensaat kahahtivat ja Kylmähenkäys astui sieltä esiin jäinen virne kasvoillaan loistaen. Tunsin, kuinka kynteni työntyivät äänettömästi esille ja hampaani osuivat yhteen tylyn mulkaisun noustessa kasvoilleni. Kettuaskelkin jännittyi, mutta hieman huomaamattomammin. Sinertävänharmaa kuolonklaanilainen marssi aivan rajan luokse, jääden istumaan vajaan kahden hännänmitan päähän siitä kohdasta, josta Varjoklaanin hajumerkit alkoivat.
"Voi, kuinka romanttista, Varjoklaanin söpöin pari nauttii auringonlaskusta! Mutta eikös teidän nukkumaanmenoaikanne ole mennyt jo? Päällikkönne tuskin ilahtuisi kuullessaan, että kaksi hänen lempisoturiaan ovat näin myöhään poissa leiristä", Kylmähenkäys naukui niin silkkisellä ja selvästi ärsytystä toivovalla äänellä, että raivo alkoi hetkessä kiehua sisälläni. Tuolla kissalla ei ollut mitään oikeutta puhua minulle tällä tavalla kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt minulle!
"Sentään tyttäresi saa vastakaikua rakkauteensa, toisin kuin sinä. Ja oletkohan sinä oikea kissa puhumaan sääntöjen rikkomisesta, sillä ikävä huhu liikkuu Varjoklaanissa, että sinut karkotettiin sääntörikkomuksen takia. Opettelehan ensin säännöt ennen kuin alat neuvomaan muita", Kettuaskel iski takaisin ja otti päättäväisenä askeleen eteenpäin, aivan kuin hän olisi tahtonut suojella minua. Kunnioitin kyllä hänen aikeitaan, mutta kun oli kyse isästäni, en tarvinnut minkäänlaista suojelua. Voittaisin tuon variksenruoalta haisevan petturin päivänä minä hyvänsä.
"Sinä luulet olevasi joku suurikin soturi, vaikka pääsit tuohon asemaan pari kuuta sitten. Älä yritä näyttää vahvalta ja uljaalta rakkaasi edessä, olet tuskin oppilasta älykkäämpi. Ja mitä tulee kumppanuusasioihin, minä itseasiassa sain vatsakaikua rakkaudelleni, sinä et näemmä tiedä mitään entisestä suhteestani", Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti ja kohotti kuonoaan tavalla, joka kuvotti minua. Isäni todella yritti käyttäytyä kuin kuolonklaanilainen, mutta jokainen näki totuuden.
"Kettuaskelta ei voisi vähempää kiinnostaa sinun suhteesi, koska hän ei voisi vähempää välittää heikosta petturista, joka käyttäytyi kuin typerys ja rikkoi soturilakia. Mutta olen aivan varma, että viihdyt Kuolonklaanissa Jääliljan kanssa, hänestä varmaan tulee jossakin vaiheessa sinun kumppanisi. Ehkäpä saan lähiaikoina sisarpuolia", sylkäisin viimeiset sanat suustani ja jäin tuijottamaan raivostuneena isääni, joka sen sijaan silmäili minua ärsyttävän tyynesti. Suureksi pettymyksekseni Kylmähenkäys ei näyttänyt loukkaantuvan lainkaan sanoistani, jokainen sana tuntui menevän kollilta täysin ohitse.
"Jääliljasta tulisi kymmenen kertaa parempi emo kuin Liljahenkäys olisi koskaan ollut. Ja olisihan sisarpuolien saaminen varmasti kivaa, kun olet jo menettänyt jokaisen sisaruksesi. Näkemäni perusteella Utukyynel vihaa sinua enemmän kuin ketään muuta koko metsässä, Korentolento on vain koriste Varjoklaanin soturirivistössä ja kuolee varmaan seuraavan kuun aikana ja Hikkoritassu kuoli jo aikoja sitten. Kuka tietää kuinka kauan Liljahenkäyskään pysyy elossa kun pääsen kostamaan."
Siinä se oli, viimeinen pala. Raivoni kuohui jo rajan ylitse ja kynteni kouristuivat, kun halu upottaa ne isäni kaulaan kasvoi niin suureksi, että en saanut enää hillittyä raivoani. Nousin hyökkäysasentoon ja silmäni roihahtivat meripihkaiseen liekkiin.
"Pidä käpäläsi kaukana minun perheestäni!" rääkäisin hurjistuneena ja sukelsin hetkeäkään epäröimättä suoraan Kuolonklaanin rajan yli. Iskeydyin raskaasti yllättyneeseen Kylmähenkäykseen ja kaadoin hänet pehmeälle nummimaalle. Upotin kynteni syvälle isäni valkeisiin vatsakarvoihin ja riuhtaisin paksun karvatukon irti kollin kaulasta. Kirkkaanpunaista verta roiskahti suoraan kasvoilleni, jotka olivat vääntyneet murhanhimoiseen irvistykseen. Tässä se siis oli, kuolonklaanilaisvereni emoni vanhemmilta. Raakana ja hallitsemattomana.
"Sinä et pysty suojelemaan perhettäsi", Kylmähenkäys sähähti ja heitti minut vaivattomasti pois päältään. Kuolaa valui kollin suupielestä, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Et kai sinä vain pelästynyt, rakas tyttäreni?" Kylmähenkäys kysyi jäätävästi ja sukelsi salamana eteenpäin, joka sai minut loikkaamaan korkealle. Isäni laskeutui samassa silmänräpäyksessä maahan ja ponkaisi voimalla ylös. Suustani pääsi ulos raskas puuskahdus, kun ilmat pakenivat keuhkostani ja iskeydyin kivuliaasti ruohikolle. Kylmähenkäys laskeutui päälleni raskaalla tömähdyksellä, joka sai minut kiljaisemaan kivusta.
"Noinko nopeasti sinä luovutat, Rosmariiniputous? Odotin että osaisit edes jotenkin taistella, kun päällikökin opetti sinua", Kylmähenkäys ilkkui hyisesti ja työnsi kyntensä vielä syvemmälle luonnonvalkoisiin vatsakarvoihini, jättäen syvän viillon oikeaan lapaani. Verta oli alkanut valua jo vuolaana virtaana ja nyt se värjäsi karvani tummanpunaisiksi.
Sitten kuin tyhjästä Kettuaskeleen punertavanruskea hahmo iskeytyi isäni kylkeen ja kaksikko lensi monen hännänmitan päähän. Kompuroin väsyneenä jaloilleni ja jäin silmät sumeana seuraamaan, mitä kumppanini tekisi Kylmähenkäykselle.
//Kettu? Sori vähän tönkkö ja outo :D
Utukyynel 5.8.2018
Vaikka kuinka tämä tuuliklaanilainen yrittikin näpäyttää samalla mitalla takaisin, hänen sanansa käytännössä katosivat tuulen mukana. Toisin sanoen niillä ei ollut mitään tai minkäänlaista vaikutusta minun elämääni. Pystyin hyvinki jatkamaan tästä matkaani unohtaen tyysti tämän jollin, joka itseään Lieskasydämeksi kutsui. Katsoin tuuliklaanilaista kuitenkin vielä jonkin aikaa silmät viirulla. Jokin hänessä sai minut tajuamaan, että hänestä voisi olla hyötyä. Tosin hän saattoi aivan varmasti uskoa rakkaan päällikönsä mukaan Tähtiklaaniin. Hymähdin.
"Tuskin Varjoklaania edes kiinnostaisi, jos en palaisi. Elän varjoissa huomaamattomasti. Pitäydyn vain kaikkien asioiden tietämiseen ja muiden ärsyttämiseen", virnistin suloisesti toiselle puolelle ukkospolkua, vaikka epäilin että tämä ei kuunnellut minua yhtään. Olin jo aikeissa jatkaa matkaani, kunnes tajusin jotakin. Käänsin vielä viimeisen katseeni Lieskasydämeen.
"Älä nyt ymmärrä väärin seuraavia sanojani, mutta me taidamme olla yllättävänkin paljon samankaltaisia. Voisimme olla ystäviäkin, jos et vain sattuisi klaanisi kanssa olemaan väärällä puolella ukkospolkua", naukaisin hunajaisesti ja päästin sitten voihkaisun, melko dramaattisen sellaisen. "Voi kuinka julmaa elämä osaa ollakaan."
Heilautin häntääni hyvästien merkeiksi ja lähdin ravaamaan tietä pitkin lähemmäs kohti Kuolonklaanin rajaa.
Pidin ylläni pitkän matkaa tasaisen ravin, sillä tahdoin puhdistaa pääni kaikista ajatuksista, joita minulla sattuikaan pyörimään päässäni. Purin hampaani yhteen hetkeksi, sillä olin haistavinani Kettuaskeleen ja Rosmariiniputouksen hajun. Kaksikko oli varmasti taas lähistöllä lempeilemässä. Askeleeni hidastuivat kuitenkin heti siinä hetkessä, kun haistoin myös isäni Kylmähenkäyksen tuoksun. Jalkani pysähtyivät paikoillensa. Näin kauempana kuinka siskoni, hänen hiirenaivoinen kumppaninsa ja isäni kävivät jonkinlaista tappelua. En kuitenkaan vaivautunut menemään lähemmäs. Istuiduin tyytyväisenä paikoilleni ja kiedoin häntäni tassujeni peitteeksi. Jäisin tähän katsomaan tätä pientä draaman täytteistä välikohtauksta. Kunhan tuo kaksikko olisi kaikonnut rajalta, kävisin vaihtamassa pari sanaa isäni kanssa. Olin odottanut tilaisuutta siihen aivan liian pitkän aikaa.
Siinä vaiheessa, kun Rosmariiniputous syöksyi rajan ylitse Kuolonklaanin maille, olin täynnä vanhingoniloa. Painauduin lähemmäs maata ja aluskasvillisuutta, jotta minua ei nähtäisi - saati kuulla. Nauroinhan minä nytkin ääneen sisareni rohkarohkeudelle. Meni hetki, että kokosin itseni hihittänästä maata vasten. Siihen mennessä näinkin jo isäni ja Kettuaskeleen painivan keskenänsä.
*Äsh, ei tuosta rääpäleestä ole isäni vastukseksi. Päihittihän hän jo Rosmariiniputouksenkin*, ajattelin tyytyväisenä katsoessani miten tämäkin kohtaus jatkuisi.
// Kylmä? Rosma? Kettu? Anteeks tupsahin tänne paikalle. Utua ei oo pakko huomata, jos ne ei haluu mut se vois vähä jutella Kylmälle lopussa
Kettuaskel 5.8.2018
Rosmariiniputous oli astunut astetta lähemmäs isäänsä ja heidän suurieleinen riitansa raikui hiljaisessa metsässä. Linnut lensivät puista säikähtäneinä parvina, jotka suuntasivat pois rauhallisemman paikan toivossa. Tuijotin luonnonvalkean naaraan eleitä silmä kovana, sillä jos tästä äityisi taistelu, en antaisi hänelle sattua mitään. Jos Rosmariiniputouksen henki olisi kyseessä voisin ilonmielin tappaa Kylmähenkäyksen. Nyt ratkaisevat sanat kuuluivat, Kylmähenkäys haukkui Liljahenkäystä ja se teki Rosmariiniputouksesta raivoisan. Kumppanini vaalea turkki oli pörhistynyt kaksinkertaiseksi ja tämän silmät kiiluivat mielipuolisen raivokkaasti.
"Pidä käpäläsi kaukana minun perheestäni!" kuului raivokas sähähdyksen ja murinan täyttämä nauku, joka ikään kuin toimi merkkinä käydä vihollisen päälle. Rosmariiniputous kiisi muitta mutkitta rajan yli ja silloin sydämeni hyppäsi kurkkuun. Naaras oli kaatanut Kylmähenkäyksen siniharmaan hahmon maahan ja alkoi repiä tämän valkoisia vastakarvoja. Kaikki tapahtui salaman nopeasti, enkä ehtinyt edes syöksyä väliin ennen kuin Rosmariiniputouksen kivulias kiljaisu sytytti roihun sydämessäni. Kumppanini vuosi verta tämän kollin takia ja nyt hän saisi saman tuskaisen irvistyksen kasvoilleen mikä oli palanut verkkokalvoilleni Rosmariiniputousta katsellessani. *Voi Tähtiklaani tai Pimeyden metsä älkää antako hänelle sattua mitään vakavaa! Kumpi tahansa?!* Olin syöksynyt yllättäen Kylmähenkäyksen kimppuun siten, että me kumpikin kierimme läheiselle nurmelle. Rosmariiniputous oli päässyt vetäytymään sivummalle ja se huojensi oloani. Pian kuitenkin olimme kumpikin valmiina uuteen hyökkäykseen. Kurkustani kantautui väkivaltainen murina ja pian kaikki paikalla olijat erottivat hokemani:
"Kylmähenkäys", raivoava ääneni murisi, "Minä. Tapan. Sinut." Sillä samalla sekunnilla ponnistin itseni raivoisaan loikkaan kohti Kylmähenkäystä. Kolli ei ehtinyt väistää ja iskeydyin tähän kiven lailla. Upotin kynteni suoraan tämän veriseen rintaan ja revin tämän turkkia muristen. Pian kuitenkin mustajuovainen siniharmaa kolli heitti minut melko kevyesti päältään, vaikka pääsinkin nopeasti seisaalleni niin se ei hyödyttänyt minua. Kylmähenkäys oli jo kohdistanut uuden iskun minuun. Kollin suuri harmaa käpälä iski kynnet edellä päin kasvojani ja jätti kasvoilleni neljä suurta verta valuvaa viiltoa. Hän käytti liikettä, jota en ollut koskaan nähnyt. Kuolonklaanin liikettä. Hän oli voitolla, koska tiesi joka ikisen Varjoklaanin liikkeen ja tiesi mikä Kuolonklaanin liike sopi liikkeitämme vastaan. Mutta olihan minullakin valttini, kiitos Tihkutähden. Öiset harjoitukset olivat saaneet minun ajatukseni avoimiksi uusille liikkeille. Loikkasin Rosmariiniputouksen isän kimppuun yhä uudestaan, sillä aina kolli sai minut jollakin konstilla irti itsestään. Hetken mietittyäni keksin suunnitelman. Ponnistin taas loikkaan ja olin tähtäävinäni uudestaan kiinni kollin selkään, mutta hypyn alkaessa suuntani muuttui ja pian olin saanut kollin painettua maahan. Vatsassani oleva haava vuosi verta Kylmähenkäyksen turkille samalla kun raastoin kynsilläni kollin nahkaa. Kaikki kuitenkin kääntyi pian Kylmähenkäyksen voitoksi ja hän jollain ihmeen liikkeellä painoi minut maata vasten, olin vielä nuori ja hän oli kokenut soturi. Pärjäsin siis yllättävän hyvin ja pärjäisin entistä paremmin jokaisen harjoitustunnin jälkeen. Kylmänsiniset silmät katsoivat minuun voitonriemuisina ja ilkeinä. Hän varmasti tappaisi minut, jos vain voisi ja nyt oli oiva tilaisuus. Kuitenkin näin Rosmariiniputouksen nousevan ylös hänen selkänsä takana ja niin päätin lopettaa rimpuilun. Antaa Kylmähenkäyksen luulla minun luovuttavan.
"Aikasi alkaa olla lopussa", kolli naukaisi halveksuen. Juuri kun hän oli upottamassa kyntensä syvemmälle niin Rosmariiniputous iski. Virkeämpänä pienen levon jälkeen, mutta silti voimattomana. Yhtä voimattomana kuin minä, mutta tiesin että selviäisimme yhdessä. Emme saisi vain luovuttaa.
//Rosma? Kylmä? Utu?
Kettuaskel 4.7.2018
"Sinuna pitäisin kuononi kiinni. Olette pahasti alakynnessä, tiedät sen itsekin", Kylmähenkäys naukui siristellen silmiään Rosmariiniputoukselle haastavasti, "mitä teidän kahden välillä on? Saattaako olla mahdollista että mestari ja oppilas ovat ihastuneita toisiinsa?" Nyt oli minun aikani puuttua asiaan.
"Se ei ole teidän asianne. Varsinkaan sinun Kylmähenkäys itsehän valitsit mieluummin Kuolonklaanin kuin omat pentusi, kenties siihen liittyi tämä vierelläsi istuva neitokainen?" naukaisin viittoen Jääliljaa. Pelkäsin mitä Rosmariiniputous sanoisi niin sanotusta pimeästä puolestani, osasinhan minäkin olla ilkeä - mutta minä vain kaduin jokaista sisäistä arpea minkä jätin toisten kissojen sieluihin. Tämän keskustelun jälkeen vihaisin itseäni muiden loukkaamisesta. Räpäytin silmiäni rauhallisesti.
"Ja mitä väliä sillä olemmeko alakynnessä, sillä eihän kukaan ole tässä taistelua aloittamassa, eihän? Olisi sääli jos suuri johtajanne kuulisi kahden soturinsa aloittavan taistelun turhaan", naukaisin tunteettomasti ja istahdin maahan. Silmäilin kahta Kuolonklaanin soturia ilmeettömästi.
"Emme me ole teidän onneksenne hyökkäämässä kimppuunne, vaikka kävisihän se käden käänteessä. Ja pidä sinä rääpäle kuonosi kiinni", Jäälilja sihahti ja vilkaisi Kylmähenkäystä kieltävästi. Jääliljalla oli jotain mikä esti häntä käymästä kimppuumme. Sitten minulla välähti, kuten ennenkin olin hyvä yhdistämään palasia toisiinsa. Se varmasti liittyi siihen kun oppilaana tuo katala naaras oli uhkaillut minua kutsumaan emoni rajalle seuraavana yönä. Nyt tekisin jotakin uhkarohkeaa.
"Tule sulkemaan se", naukaisin kulmiani haastavasti kohottaen. Tiesin osuvani heikkoon kohtaan. Jos tuo oli viimeinen sanani teinpähän sen ainakin Rosmariiniputouksen vuoksi. Sydämeni hakkasi rinnassani niin lujaa, että olin varma siitä että paikalla olijat kuulivat sen. Luimistin korviani varoittavasti.
"Voi, oppilas yrittää olla rohkea. Et tiedäkään mitä kaikkea näen säälittävien puheidesi alta. Ja kun tämä eräs aiheistamme tuli puheeksi, voin tunnustaa: Minulla saattoi olla osallisuutta Kylmähenkäyksen muuttoon", Jäälilja naukui sukien sileää likaisenvalkoista turkkiaan vaaleanpunaisella kielellään. Aina tämän suun avatessa, näin ne kynsiäkin terävämmät silpoja hampaat. Naaras ei omannut juurikaan teräviä kynsiä, mutta hampaita sen puolestakin. Silmissäni välähti kuva Rosmariiniputouksesta, joka roikkui Jääliljan leukojen välissä. Vedin äänettömästi henkeä ja palasin takaisin maan tasalle. Hiljaisuus valitsi ympärillämme, halusin mahdollisimman nopeasti pois tästä tilanteesta. Vilkaisin Rosmariiniputousta, jonka meripihkaiset silmät hohkasivat raivoa. Hän todella vihasi isäänsä.
"Viekäähän Minttusydämelle minulta ja Kylmähenkäykseltä terveisiä kun lähdette".
//Rosma? Kylmä?
Kylmähenkäys 4.7.2018
"Viekäähän Minttusydämelle minulta ja Kylmähenkäykseltä terveisiä!" Jäälilja naukaisi varjoklaanilaisille tavanomaisella silkkisellä äänensävyllään, jonka olin kuullut tulevan hänen suustaan jo lukuisia kertoja, mutta kokemuksesta tiesin että se ärsytti kissoja erittäin paljon. Rosmariiniputous jäi tuijottamaan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjavaa naarasta niin raivostuneena, että Jäälilja olisi ihan hyvinkin voinut olla hänen perheensä murhannut mäyrä. Sitten luonnonvalkoinen naaras yritti säälittävästi koota itseään ja hän ottikin askeleen eteenpäin niin, että hän saapui Kettuaskeleen rinnalle.
"Muistakaa tekin käydä kertomassa Raetähdelle ja Viiltokaaokselle että uusi tulokkaanne meinasi hyökätä entisen klaaninsa kissojen kimppuun. Ehkäpä teidän pitäisi käydä soturilaki vielä toisen kerran läpi", Rosmariiniputous vastasi miltein yhtä silkkisellä äänensävyllä kuin Jääliljakin ja heitti sitten minuun kylmän mulkaisun. Jäin vain silmäilemään tylsistyneenä, kuinka pienikokoinen tyttäreni kääntyi ympäri ja lähti oppilaansa kanssa Varjoklaanin reviiriä kohti. Seurasin kaksikon kulkua aina siihen asti kunnes he olivat kokonaan kadonneet näkökulmastani.
"Olipa tuokin tylsä keskustelu, tyttäreni kuivat loukkausyritykset eivät ole parantuneet. Et edes halua tietää kuinka säälittävää on tietää että tuo naaras on yksi pennuistani. Yksikään heistä ei koskaan ole ollut lupaava", haukottelin hieman liioiteltusti ja vilkaisin sitten Jääliljaa, "löysitkö sinä sieltä puusta sitä oravaa vai ehtikö se karata jonnekin?"
//Jää?
Jäälilja 11.7.2018
"Löysitkö sinä sieltä puusta sitä oravaa vai ehtikö se karata jonnekin?" Kylmähenkäys kysäisi samalla kun tassuttelimme rajalta pois päin, vaikkakin olisi ollut mukava tavata lisää herkkähipiäisiä varjoklaanilaisia, silti kuitenkin päätin jättää heidät rauhaan.
"Pääsi karkuun noiden taliaivojen takia", tuhahdin turhautuneena ja pyöräytin silmiäni kierroksen ympäri.
"Miten olisi taisteluharjoitukset? Uskon ettet ole vieläkään tarpeeksi taitava kuolonklaanilaiseksi ja jos en tee sinusta sen arvoista pilaat maineemme, joten paras suostua, joko helpomman tai vaikeamman kautta", lausahdin ja terävät hampaani paljastavan hymyn väläyttäen. Sinertävänharmaa kolli väläytti minulle kylmänsinisen katseensa synkän hymyn kera.
"Mikä olisikaan parempaa ajan viettoa kun taistelu? En malta odottaa, että pääsen repimään korvasi irti kostoksi siitä kun hyökkäsit kimppuuni tosissasi", Kylmähenkäys naukaisi pienen huvittuneen mrrau äänen päästäen. Kohotin kulmiani muka yllättyneesti ja naurahdin synkästi, mutta samaan aikaan leikkisästi.
"Ihailen haluaisi kostaa, mutta valitettavasti minä olen se joka repii sinulta korvat päästä", murahdin kuivasti ja pinkaisin juoksuun. Halusin aloittaa harjoitukset pienellä kestävyys testillä, joka päättyisi taisteluun. Olin aivan varma, että se väsyttäisi Kylmähenkäystä, mutta myös minua. Mitä minä teinkään kun minulla ei ollut oppilasta. Koulutin täysikasvuista kissaa? Aukio jolle olin suunnannut alkoi jo häämöttää. Vedin korvani taakse, jotta kuulisin Kylmähenkäyksen etäisyyden. Juuri niin kuin oletin, aivan takanani. Tein äkkikäännöksen ja loikkasin ilmaan siten, että laskeutuisin juuri Kylmähenkäyksen selkään. Suunnitelmani toimi odotetusti, mutta Kylmähenkäys nopeine refleksineineen karisti minut kimpustaan. Arvasin sen tulevan ja laskeuduin maahan jaloilleni.
"Tiedätkö mikä tekee harjoituksistani parempia kuin muiden? Et koskaan tiedä mitä on tulossa", naukaisin ja väläytin jäisen hymyn. Tassuttelin rauhallisesti siniharmaan kollin luokse, joka oli kääntynyt minuun päin pienesti hengästyen.
Pakko myöntää, ettei omakaan hengitykseni ollut kaikista rauhallisinta.
"Minä haluan, että käymme läpi tilanteen, jossa yritit tappaa Liljahenkäyksen. Haluan kertoa mitä teit väärin ja miten olisit voinut ohittaa virheesi, jotta ensi kerralla onnistut. Se voi pelastaa sinut taistelussa. Muista aina, että tukalassa tilanteessa improvisointi on kaiken avain".
//Kylmä?
Kylmähenkäys 16.7.2018
En jäänyt hetkeksikään epäröimään, vaan sukelsin juoksuun Jääliljaa kohti, yrittäen muistella sitä hetkeä kun olin työntynyt Varjoklaanin leirissä parantajan pesään ja hyökännyt entisen kumppanini kimppuun. Mieleeni palasi Liljahenkäyksen kauhistunut ilme, Minttusydämen ja Sienikarva järkyttyneet kiljaisut ja Rosmariiniputouksen meripihkaisten silmien shokki, kun hän oli nähnyt isänsä verisenä edessään ja tajunnut mitä oli tapahtunut. Aivan sama mitä hän minusta ajatteli, en olisi voinut välittää vähempää! En tahtonut edes ajatella sitä varjoklaanilaista tyttärenäni, hän ei merkinnyt minulle yhtikäs mitään. Jonain päivänä hyökkäisin uudelleen Varjoklaanin kimppuun, mutta tällä kertaa kohteenani oli Rosmariiniputous enkä pysäyttäisi aikeitani ennen kuin olisin saanut vietyä hänen henkensä.
Ponnistin loikkaan Jääliljaa eteenpäin ja kaadoin hänet suhteellisen helposti selälleen kun kuolonklaanilainen ei yrittänyt taistella vastaan. Iskin käpäläni naaraan turkkiin ja kumarruin työntämään hampaani soturin kurkkuun, mutten vaivautunut satuttamaan Jääliljaa oikeasti.
"Ja sitten hän käytti jotakin liikettä, jota en ollut koskaan oppinut Varjoklaanissa ollessani. Hän vetäisi vasemman etukäpälänsä pois puristuksestani ja raapaisi nenääni, joka sitten sai otteeni heltymään. Sienikarvakin osallistui taisteluun ja vaikka vastanimitetty oppilaskin taistelisi paremmin kuin hän, Liljahenkäys auttoi häntä häätämään minut pesästä ja sitten minut karkotettiinkin", selitin tylsistyneenä ja siistin sanojen välissä sinertävänharmaata turkkiani. Jäälilja nyökäytti jäätävästi päätänsä, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, avasin oman suuni:
"Tahtoisin vielä jonakin päivänä kohdata erään toisen varjoklaanilaisen, nimittäin Rosmariiniputouksen. Sen kissan ei olisi koskaan pitänyt edes syntyä enkä todellakaan tahdo hänen menestyvän. Kun Tihkutähti kuolee - missä ei pitäisi kestää kauan - ja Minttusydämestä tulee päällikkö, voin luvata että Rosmariiniputouksesta tulee varapäällikkö. Tarvitseehan Minttusydän aivan yhtä pehmon ja heikon kissan seuraajakseen", huomautin ja siirsin sitten kylmänsinisen katseeni Jääliljaan, "vai mitä mieltä sinä olet hänestä?"
//Jää?
Jäälilja 21.7.2018
"Vai mitä mieltä sinä olet hänestä?" Kylmähenkäys kysyi taivasta tylsistyneen oloisena tähyillen. Pyöräytin silmiäni, en pitänyt Kylmähenkäyksen tavasta katsoa sukulaisiaan alakanttiin.
"Mielestäni hänessä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin sarjamurhaukseen, mutta hän valitsi olla sellainen mitä on. Samalla tavalla kuin sinä valitsit oman polkusi. Minä en jaksa välittää mitä muut ajattelevat minusta kunhan saan olla sellainen mitä olen valinnut", lausahdin kepeästi, "Kuvittele jos meidät pakotettaisiin johonkin tiettyyn muottiin palvomaan tähtiä." Loppua kohden kurkustani kohosi pieni kylmä naurahdus.
"Jos haluat upottaa kyntesi Rosmariiniputoukseen niin sen aika ei ole nyt", kerroin ja kohtasin Kylmähenkäyksen kylmänsinisen katseen silmiäni siristellen. Hänen silmänsä tuntuivat naukuvan sanaa 'Miksi?'. Kasvoilleni vääntyi hampaani paljastava hymy.
"Koska minä sanon niin." En halunnut Varjoklaanin löytävän ruumiita Kylmähenkäyksen jäljiltä, sillä se ei ainakaan parantaisi klaaniemme välistä liittoa. Minttusydän varmasti laittaisi välinsä poikki tunnistettuaan Kuolonklaanin tuoksun ja mikä pahinta Viiltokaaoksen suunnitelma ottaisi takapakkia. Minä kannatin kollin suunnitelmia ja sen takia minun piti estää niiden pilaantuminen.
"No niin annahan minä kerron mitä teit äskeisessä harjoituksessa aivan väärin ja mitä teit vähemmän väärin. Suunnitelmasi kuitenkin jonkun kimppuun käymiseen oli aika kelvoton, etkä ollut miettinyt pitkään kuinka toteuttaisit sen", selitin ja vaihdoin aihetta lennosta, olin hyvä puhuja eikä minun tarvinnut miettiä etukäteen sanojani.
Ravasimme Kylmähenkäyksen kanssa kohti leiriä järkyttävässä paahteessa. Auringon porotus pisteli nahkaani valkoisen turkkini alta ja mietin kuinka paljon tukalampi olo tummaturkkisella Kylmähenkäyksellä oli. Työnnyimme sisään leiriin joka oli puolillaan varjoissa lekottelevia kissoja. Leirissä olevien kissojen olemukset eivät antaneet ilmi mitään sen suurempaa tapahtumaa, joten päätin olla tiedustelematta päivän tapahtumia. Kun olin suuntaamassa lähimpään varjoon kuulin klaanin varapäällikön kutsuvan ja pian kuulin omani perässä vielä toisen. Partio. Lähdin askeltamaan kissojen luokse jotka olivat määrätty partioon kanssani. Heihin kuului Vahvamieli ja Sumumyrsky. Harmaan kollin meripihka silmät kohtasivat omani. Kävin läpi Vahvamielen kokonaisuuden: harmaa turkki erikoisilla kuvioilla, lihaksikas ja suurikokoinen. Olimmehan me tavanneet ennen, laumassa. Silloin kun olin ollut ylin ystävä Lintulumon kanssa. Naaraan näkeminen oli jäänyt hieman vähälle lähiaikoina, mutta olin päättänyt käydä tapaamassa häntä heti kun ehtisin.
"Vahvamieli. Tervehdys", naukaisin samalla kun Sumumyrsky viittoi meitä ulos päin leiristä. Ääneni oli tyyni, sillä en halunnut ruveta tällä kertaa ärsyttäväksi, mutta vain siksi että kolli oli Lintulumon kumppani. Kolli nyökkäsi hiljaa murahtaen ennen kuin työntyi ulos leiristä. Seurasin kahden kollin esimerkkiä ja ulos saavuttuani tunsin taas auringon tukalan paahteen. Ravasin Vahvamielen rinnalle, sillä vihasin hiljaisuutta. Loin tälle kylmän katseeni ja aloitin:
"Näytät sopeutuneen yllättävän hyvin klaanielämään. Isäni on kokenut pieniä ongelmia, mutten kyllä ole yhtään varma kiinnostaako se sinua", lausahdin omalla tutulla ilmeettömällä äänelläni.
//Vahva?
Utukyynel 3.6.2018
"Kuka tuo Rosmariiniputouksen vierellä kulkeva oppilas on? Ja oletko sinä vielä saanut oppilasta?" Kylmähenkäys kysyi. Käännyin näreissäni katsomaan Rosmariiniputouksen vierellä olevaa oppilasta, Kettutassua, Tihkutähden silmäterää.
"Jos tuota pientä tummanpunaruskeaa karvapalloa valkealla rinnalla ja hännänpäällä tarkoitat", murahdin katsoessani siskoni oppilasta. Kylmähenkäyksen katse näytti olevan suunnattuna samaan kissaan. Hymähdin.
*Niimpä tietenkin*, tuhahdin itsekseni. Sisareni vei taas voitoin isämme huomion keskuudessa, vaikka olikin Kylmähenkäyksen mielestä vastenmielisempi. Tai ainakin hänen sanojensa välistä sai sellaisen käsityksen.
"Hän on Tihkutähden pentu, Kettutassu. Kettutassun sisarta Mäyrätassua taas kouluttaa Rosmariiniputouksen parhaista parhain ystävä", siirryin pentumaiseen söpöön ääneen loppua kohden, "Varpusliito."
Enää en kuitenkaan söpöstellyt vaan kasasin ryhtini takaisin. "Tihkutähti on tehnyt pennuistansa turhan suuren asian. Aivan kuin klaanissa ei olisi mitään sen suurempaa", murahdin. "Mutta vielä pahempaan suuntaan Varjoklaani on kyllä vajoamassa Minttusydämen johdolla, se on varmaa."
Kylmähenkäys oli kysynyt minulta myös toisen kysymyksen, jonka vastaukseen olin ylpeä.
"Itse asiassa sain miltein heti soturiksi päästyäni oppilaakseni Punatassun. Harjoittelimme tiukalla ja rankalla tahdilla joka päivä. Hänet nimettiin Punaviilloksi muutama päivä sitten", röyhistin rintaani. "Voin olla ylpeä Punaviillosta. Hän ei ole Tähtiklaanin puolella, joten hänestä saan tulevaisuudessa enemmänkin liittolaisen kuin vihollisen."
"Entä sinä? Oppilaita tai uusia pentuja tiedossa?" kysyin rasittavan silkkisesti.
// Kylmä?
Kylmähenkäys 3.6.2018
Vajosin lyhyeen hiljaisuuteen, kun Utukyynel siirtyi kyselemään oppilaista ja pennuista. Eihän minulla kumpiakaan ollut, mutta pentujen mainitseminen sai heti Jääliljan nousemaan mieleeni. Olin hiljalleen sisäistänyt sen faktan, että olin alkanut ihastua tuohon kuolonklaanilaiseen, vaikka kuinka välillä vihasinkin häntä. Minulla oli ollut tunteita häntä kohtaan jo ennen kuin minut oltiin karkotettu Varjoklaanista. Jääliljalla ei ollut kumppania, joten hänhän oli täysin vapaata riistaa, mutten ollut varna mitä suhteestamme voisi tulla. Pentuja minä todellakin tahdoin, koska toivoin saavani vielä pentuja joista voisin olla ylpeä. En pystynyt nimittäin sanoa olevani ylpeä Varjoklaanissa olevista pennuistani, koska se olisi täyttä valetta. Pakottauduin pitämään neutraalin ilmeen kasvoillani, kun vastasin tyttärelleni:
"Ei ole kumpiakaan tiedossa. Oppilaan kyllä tahtoisin jossakin vaiheessa ja ehkä pennutkin kiiinnostaisivat minua", lausahdin mahdollisimman välinpitämättömästi ja nuolaisin vasenta etukäpälääni hitaasti. Sitten siirryin seuraamaan Tihkutähteä, joka oli aloittanut kokoontumisen.
"Aloitetaan ilouutisista, poikani ja tyttäreni Kettutassu ja Mäyrätassu ovat päässeet oppilaiksi ja heidän vaativa koulutuksensa klaanin sotureiksi alkaa", Tihkutähti ilmoitti omahyväisesti ja heilautti häntäänsä kissojen keskirivistöä kohti. Siellä uudet oppilaat istuivatkin mestariensa rinnalla ja Rosmariiniputous näytti tietenkin aivan säälittävän pienikokoiselta oppilaansa - joka oli suunnilleen hänen kokoisensa - rinnalla. Irvistin uusille oppilaille ja käänsin sitten kylmänsinisen tuijotukseni Tihkutähteen, joka ilmiselvästi nautti saamastaan huomiosta.
"Klaanissamme on myös uusi soturi, Utukyynel", hän lisäsi ja käänsi sitten neutraaliksi muuttuneen katseensa vierelläni istuvaan Utukyyneleeseen. Tyttäreni kohotti kuononsa ylväästi korkealle, kun lukuisien kissojen katseet kääntyivät häneen. Sain muutaman tylyn vilkauksen, mutta vähät minä siitä välitin. Tihkutähtikin heitti minuun pilkkaavan irvistyksen ja jatkoi sitten selostustaan:
"Kaikkien meidän suruksemme klaaninvanhimpamme ja entinen parantajamme Kaunokukka on kuollut nimeämättömään sairauteen."
En edes muistanut Kaunokukkaa mitenkään, mutta tiesin ettei Tihkutähti tuntenut pienintäkään sääliä siitä, että Varjoklaani oli menettänyt yhden Tähtiklaaniin uskoneen kissan. Päällikkö oli varmasti vain tyytyväinen menetykseen. Tihkutähti siirtyi lopulta taaemmas ja antoi tilaa Tuuliklaanin päällikölle, Naalitähdelle.
"Tervetuloa vain minunkin puolestani! Tuuliklaanista on vain vähän uutisia, pitkäaikainen varapäällikkömme Pyryviima on siirtynyt viettämään vanhoja päiviään ja uusi varapäällikkömme on nyt Hallasydän!" Naalitähti ilmoitti ja antoi sitten katseensa laskeutua kauniiseen valkeaan naaraaseen, jonka turkissa oli hopeanharmaata tabbykuviota. Tuuliklaanilainen vaikutti erittäin tyytyväiseltä uuteen asemaansa ja nyökäytti nopeasti päätään kiitokseksi.
"Jokiklaaniin on syntynyt kolme uutta pentua, Simpukkapentu, Pähkinäpentu ja Marjapentu, joiden vanhempina toimivat minä ja kumppanini Mesiviiksi", Helmitähti ilmoitti ylpeänä ja väläytti nopean hymyn jokiklaanilaisten joukossa istuvaan kumppaniinsa, "parantajaoppilaamme Heinätassu on kuollut ja Kuusihäntä, Helinäpentu ja Aurinkopentukin ovat kuolleet."
Sitten eteen astui Saniaistähti, Myrskyklaanin päällikkö. Pähkinänruskea raidallinen kolli silmäili hetken ympäröivää kissajoukkoa ja aloitti sitten oman klaaninsa uutisten kertomisen:
"Myrskyklaani on saanut viisi uutta oppilasta, Sääskitassun, Tunturitassun, Pakkastassun, Pilvitassun ja Leijonatassun sekä uuden soturin, Riekkosulan. Olemme kuitenkin myös menettäneet Sädelehden, Hohdejuovan, Apilatassun, Viljatassun, Yökköpennun ja Pitkävarjon. Jäämne ikävöimään heitä", Saniaistähti naukaisi ja peruutti sitten, antaen viimeisen puheenvuoron Viiltokaaokselle. Kun Kuolonklaanin varapäällikkö astui eteen, kissajoukosta nousi muutama hämmentynyt naukaisu. Viiltokaaosta huudahdukset eivät haitanneet, kun hän aloitti puheensa:
"Raetähti sairastui viheryskään eikä sen takia päässyt kokoontumiseen, joten minä korvaan häntä tänä iltana. Ja sitten klaanimme uutisiin; Kuolonklaanissa on kolme uutta oppilasta, Mututassu, Virnetassu ja Korpitassu. Kohmesydän, Raparuusu ja Säröpentu ovat kuolleet. Kokoontuminen on päättynyt!"
Kun Viiltokaaos loikkasi alas maahan ja alkoi kutsumaan kuolonklaanilaisia ympärilleen, tajusin että oli aika lähteä. Käännyin Utukyyneleen puoleen ja väläytin hänelle nopean ja kylmän hymyn.
"No, oli mukavaa nähdä sinuakin. Nyt minun on palattava klaanitoverieni luokse. Näkemisiin, Utukyynel", lausahdin neutraalisti ja jätin sinertävänharmaan tyttäreni. Pujottelin hajaantuvien klaanikissojen välistä Kuolonklaanin ryhmän luokse ja lähdin sitten heidän kanssaan leiriä kohti.
Leiriin saavuttuani erkanin heti kissajoukosta ja marssin kuono korkealla leirin reunamille pitämään pienen lepotauon. Tuskin ehdin asettua makuuasentoon, kun huomasin Jääliljan erkanevan kissajoukosta. Kohensin heti ryhtini ja valmistauduin ottamaan suunnakseni tuon likaisenvalkoisen ja tummanharmaan naaraan. Mutta Jäälilja ei edes huomannutkaan minua, vaan hän marssi suoraan ohitseni Roihumyrskyn luokse. Jäin tuijottamaan kaksikkoa hetkeksi aikaa, mutta käänsin sitten katseeni välinpitämättömänä turkkiini ja aloin siistimään sinertävänharmaita karvojani. Sisälläni kuitenkin kupli raivo ja vaikken sitä tahtonutkaan myöntää, mustasukkaisuus.
*Miksi hän meni jonkun Roihumyrskyn luokse ja käveli samalla suoraan ohitseni kuin olisin jotain ilmaa? Välittääkö hän jostakin Roihumyrskystä enemmän kuin minusta?* kysyin itseltäni raivostuneena. Ehkä heillä oli jotakin meneillään. Mutta miksi se minua kiinnosti? En olisi voinut välittää vähempää siitä, oliko Jääliljalla ja Roihumyrskyllä jotain meneillään. Mutta kun jatkoin turkkini siistimistä, tiesin erittäin hyvin että välitin todella paljon.
//Jää?
Jäälilja 4.6.2018
Katsoin Roihumyrskyä sanattomana, tämän sana olivat tulleet aivan puskista. Pidättelin kyyneleitäni, en ollut tiennyt veljestäni tuntuneen tuolta.
"Roihumyrsky", naukaisin miltei nielaisten puolet sanoistani, "Minä en tiennyt, että sinusta tuntui tuolta, mutta jos tämä on päätöksesi, luotan sinun harkintakykyysi". Pieni kyynel tipahti maahan, mutta silti kasvoillani säteili surullinen hymy.
"Mutta yhtä asiaa vaadin, sitä että saan saattaa sinut rajalle asti", naukaisin kosteita silmiäni räpytellen. Roihumyrsky hymyili ja nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Lähdimme tassuttamaan eteenpäin, matka taittui kovin hiljaisesti. Saavuttuamme rajalle tunsin piston sydämessäni. Pysähdyin katsomaan veljeäni.
"Onnea matkaan ja hyvästi Roihumyrsky", naukaisin ääni väristen. Astuin vielä punaruskean kollin luo ja nuolaisin tämän lapaa, "Muista, että rakastan sinua. Aina". Pian rakastamani veli olisi jo poissa. Rakkain sisarukseni, rakkain perheen jäseneni ja rakkain kissani koko klaanista. Se sattui, mutta se oli Roihumyrskylle hyväksi.
Avasin silmäni. Silmieni alla olevat karvat olivat kuivuneet koviksi paakuiksi ja pian muistin miksi. Pääsääni vilisi nopea pika kelaus eilis päivän asioista. Nuolaisin tassuani ja yritin saada karvat paikoilleen. Nousin istualleni. Eilen leiriin palattuani olin sivuuttanut Kylmähenkäyksen tylysti, sillä sinä hetkenä sydämeni oli ollut liian repaleinen pitämään kylmää muuriani koossa. Ajatukseni eivät olleet enää niin sumeita kuin eilen, vaan kirkkaita kuin taivas. Vilkaisin pesässä tuhisevia karvakasoja, mutta en löytänyt haluamaani. En ollut nähnyt Kostohenkeä pitkään aikaan, kaipasin hänen synkkää olemustaan.
Venyttelin ripeästi ja poistuin pesästä. Näin kuinka Kylmähenkäys istuskeli aivan tuoresaaliskasan vierellä näykkimässä hiirtä. Otin suunnan kohti häntä huomatessani oman nälkäni. Pelkäsin itsessäni sitä, että jätin minulle läheisiä kissoja liian usein huomiotta. Minun aikani kului verkostoitumiseen.
"Kylmähenkäys", naukaisin käyttäen tervehdystä jota olin käyttänyt alkupään tapaamisistamme asti. Kolli vilkaisi minua ja tuhahti jotain. Valikoin riistakasasta varpusen ja asettauduin pienen välimatkan päähän Kylmähenkäyksestä.
//Kylmä?
Kettuaskel 4.7.2018
Kasvoilleni nousi onnellinen hymy. Tässä Rosmariiniputous oli, aivan vieressäni ja kertoi rakastavansa minua. Kaikki oli nyt hyvin. Olin maailman onnellisin kissa. Vedin päätäni hieman kauemmas, jotta näin Rosmariiniputouksen kasvot ja tämän meripihkaiset silmät.
"Meidän varmaan pitäisi viedä vähän riistaakin leiriin. Meitä katsotaan pahalla jos palaamme tyhjin tassuin", lausahdin hiljaisesti. Rosmariiniputous kohdisti katseensa minun sähkönsinisiin silmiini.
"Eiköhän sitten saalisteta", luonnonvalkea naaras naukaisi hymyillen. En voinut uskoa hänen tosiaan olevan kumppanini. Luonnonvalkea naaras loikkasi kiveltä edellä ja minä lennokkaasti hänen perässään. Nelistin hänen rinnalleen ja höristin korviani. Kuulin korkeaa linnun laulua, mutta minulla kesti paikantaa äänen tulosuunta hetki. Rosmariiniputous vilkaisi minua saman äänen huomatessaan. Nyökkäsin tälle merkiksi, että hän voisi mennä saalistamaan sen. Luonnonvalkea naaras kyyristyi vaanimisasentoon nähdessään linnun ja lähti hivuttautumaan tätä kohti. Hetken päästä Rosmariiniputous palasi jo pienen varpusen kanssa.
"Hyvä", kehuin ja väläytin hymyn kumppanilleni. Rosmariiniputous alkoi kuopia maahan kuoppaa, jonne voisi jättää varpusen odottamaan. Pian kun se oli tehty, jäimme miettimään suuntaa.
"Et varmasti uskalla mennä Kuolonklaanin rajalle päin", yllytin Rosmariiniputousta pilke silmäkulmassani. Naaras pörhisteli karvojaan leikkisästi.
"Ihan varmasti uskallan", naaras naukaisi ottaen haasteen vastaan ja lähti tassuttamaan oikeaan suuntaan.
"Odota minua!" huikkasin ja lähdin juoksemaan Rosmariini putouksen kiinni. Hetken juostuamme saavuimme jo kovin lähelle Kuolonklaanin rajaa.
"Tähänkö rohkeutesi loppuu?" kysyin leikkisästi. Rosmariiniputous pudisti päätänsä, mutta yhtäkkiä pysähtyi jännittyneenä.
"Katso tuonne suuren männyn juurelle", naaras kuiskasi hiljaa ja tuijotti herkeämättä Kuolonklaanin puolelle suuren männyn juurelle. *Kylmähenkäys* Suuri sinertävänharmaa kolli tähyili ylös puuhun kuin odotellessaan jotain ja pian näin sen. Turkkini pörhistyi ja silmissäni alkoi salamoida. Likaisen valkea naaras kiipeili korkealla puussa.
"Jäälilja", murisin hiljaa. Pian puun juurella istuva Kylmähenkäys vilkaisi juuri meidän suuntaamme ja huomasi meidät. Hän huusi jotain Jääliljalle, joka oli alkanut laskeutua puusta ja lopulta hyppäsi alas. He lähtivät tassuttamaan kohti meitä.
"Voi ei", naukaisin ja vilkaisin Rosmariiniputousta. Otin yhden askeleen eteenpäin kuin Rosmariiniputouksen eteen, hänelle ei saisi sattua mitään, vaikka kyseessä olikin hänen isänsä.
"Katsos Kettutassu ja Rosmariiniputous. Eikös tämä kissa ollut tyttäresi Kylmähenkäys?" Jäälilja naurahti kuivasti.
"Kettuaskel", naukaisin uhkarohkeasti. Jäälilja kiinnitti katseensa minuun ja siristi silmiään huvittuneena.
"Ohho, en kyllä huomaa mitään eroa. Kävisit vielä vaikka oppilaasta. Nyt kuitenkin suurimpaan kysymykseen, mitä te teette näin lähellä rajaa?" Jääliljan ääni alkoi muuttua uhkaavaksi murinaksi loppua kohden. Nielaisin ja vilkaisin Kylmähenkäystä. Minkä takia Kylmähenkäys nykyään tälläisten kissojen kanssa pyöri?
//Rosma? Kylmä? Jää?
Kylmähenkäys 4.7.2018
Silmäilin odottavana kahta kissaa, jotka seisoivat aivan Kuolonklaanin rajalla; siinä olivat tyttäreni Rosmariiniputous ja hänen oppilaansa Kettutassu, joka oli juuri ilmoittanut saaneensa soturinimensä ja oli nykyään Kettuaskel. Rosmariiniputous tuijotti minua meripihkaisella katseellaan, joka suorastaan liekehti vihasta ja inhosta. Hän ei selvästikään ollut kovin surullinen lähdöstäni eikä varmaan yksikään muukaan varjoklaanilainen. Kettuaskelkin tuijotti minua, aivan yhtä vihaisena ja inhoavana.
"Oho, en kyllä huomaa eroa", Jäälilja huomautti pilkkaavalla äänensävyllä, joka sai julman hymyn nousemaan kasvoilleni, "kävisit vielä vaikka oppilaasta. Nyt kuitenkin suurimpaan kysymykseen, mutä te teette näin lähellä rajaa?"
Varjoklaanilaiskaksikko näytti pelästyneen Jääliljan uhkaavasta äänensävystä, jonka seurauksena Rosmariiniputous otti askeleen lähemmäs Kettuaskelta, aivan kuin odottaen saavansa punertavanruskealta kollilta suojaa. Kaksikko näytti yllättävän läheiseltä, olikohan jotain muutakin meneillään kuin pelkkä mestari-oppilas-suhde? Ehkäpä heillä oli romanssia meneillään? Kuinka upea yhdistelmä, Minttusydämen ja Liljahenkäyksen, kahden heikon kissan, pennut.
"Olimme metsästämässä ja ellette huomanneet, olemme vieläkin omalla reviirillämme", Rosmariiniputous ilmoitti jäätävästi ja kohotti kuonoaan. Vaikka tyttäreni yritti näyttää hyvin pelottavalta, olisin tahtonut nauraa sille kuinka paljon hän vieläkin näytti vastanimitetyltä oppilaalta. Hän oli miltei kaksi kertaa pienempi kuin oppilaansa!
"Tuota selitystä ei kukaan uskoisi", naurahdin pilkkaavasti ja otin askeleen päästäkseni Jääliljan rinnalle, "jos me emme olisi pysäyttäneet teitä, olisitte varmasti ylittäneet rajan. Oletin, että Tihkutähti opetti sinulle reviirin rajat, mutta koulutus taisi jäädä vielä pahemmin kesken kuin uskoinkaan."
"Sinun koulutuksessasi taidettiin unohtaa mainita että klaanista ei kannata lähteä kuin mikäkin pelkuri", Rosmariiniputous heitti nopeasti takaisin. Kurtistin hieman kulmiani, vaikka mielessäni olisin halunnut sukeltaa eteenpäin ja sivaltaa tyttäreni kurkun auki.
"Sinuna pitäisin kuononi kiinni. Olette pahasti alakynnessä, tiedät sen itsekin", huomautin ja vilkaisin sitten tytärtäni haastavasti, "mitä teidän kahden välillä on? Saattaako olla mahdollista että mestari ja oppilas ovat ihastuneita toisiinsa?"
//Kettu? Jää? Rosma?
Kojoottivirne 29.5.2018
Istuessani leirissä katsomassa muiden kissojen menoja en voinut olla huomaamatta emoni Kalmaliljan sekä klaanin uusimman tulokkaan Kylmähenkäyksen keskustelua. Höristin väkisinkin korvani, sillä tahdoin kuulla kaiken. Ei sitä koskaan tietäisi mistä kaikesta moinen kaksikko keskustelisikaan.
"Sinulla on siis pentuja Kuolonklaanissa. Taidat kuitenkin ikävöidä heitä", Kalmalilja tarttui taas johonkin pieneen yksityiskohtaan kollin sanoissa. Hyvinkin tyypillistä emolleni. Hän tahtoi aina pienten yksityiskohtien kautta käydä vaikka kenen hermoille. Hymähdin. En yhtäkkiä ihmetellytkään miksi nuorempi veljeni Havupentu joskus karkasikin leiristä. Kalmaliljan seura taisi olla hänelle liikaa. Tuuli tuiversi kuitenkin nyt niin paljon korviini, ttä en kuullut Kylmähenkäyksen vastausta. Kaiketi hän kertoi omista pennuistansa.
"Joten jokainen pentuni on mennyt suoraan sanoen hukkaan", kuulin Kylmähenkäyksen lopulta sanovan. Jostakin syystä tämä kolli kävi emoni hermoille. Emoni, oka ei edes minua varmasti muistanut. Jostakin syystä tahdoin tutustua tähän tulokkaaseen yhä enemmän.
Joko taas tuuli tai kaksikko ei keskustellut pitkään aikaan mistä. Höristin korviani, mutta mitään ei kuulunut.
"Mutta niin, kuinka paljon tiedät Kuolonklaanin sisäisistä asioista? En oletan sinun tietävän paljoakaan, koska olet hyvin uusi jäsen etkä varmaan ole paljon oleskellut muiden kuin Jääliljan seurassa, mutta haluan silti tietää", Kalmalilja hetken päästä maukui. Tuhahdin. Tiesinhän minä kollin roikkuneen Jääliljan seurassa, mutta en tajunnut miksi silti yllätyin Kalmaliljan sanoista.
"Enpä oikein mitään, koska kuten arvasitkin, en ole erityisemmin jutellut muiden kanssa", Kylmähenkäys vastasi. Tässä kohtaan tajusin tilaisuuteni tullen. Vaikka kuinka tästä hyvästä saisinkin ainakin emoni paheksumaan minua vielä enemmän, en välittänyt. Jolkotin kaksikon luokse takkuinen häntä roikkuen.
"En voinut olla kuulematta keskusteluanne hukkaan heitetyistä pennuista", virnistin Kylmähenkäykselle ja sivuutin emoni täysin.
"Tapaa siis yksi elävä", maukaisin niin ylimielesesti kuin onnistuin, "Kojoottivirne, emonsa häpeä ilmeisesti."
Jatkoin outoa virnettäni. "Ja mitä sukuumme tulee, heitä on paljon. Esimerkiksi veljeni Havupentu lähti kerran suolle. Tylsisty kai emonsa seuraa. Niin ja toisena Kielomyrkky, joka kuoli syötyään kuolonmarjoja. Harmi vain. Ja Kielomyrkyn pojan esikoinen kuoli myös jonkin aikaa sitten. Muutama pettymyspentu sisaruksistani minä mukaan lukien on vielä hengissä emonsa riesana", jatkoin rasittavasti selittäen. Sitten käännyin katsomaan rakasta emoani. En enää välittänyt repisikö hän minulta tästä hyvästä korvan irti vai ei. Toisenhan minä olenkin jo kostohengelle menettänyt. Olisikin ironista, jos oma sukuni olisi vienyt molemmat korvani.
"Eikö niin Kalmalilja?" kysyin vielä viimeistelyksi. Lopulta käänsin katseeni Kylmähenkäykseen. "Ai niin. Unohdinko kertoa, että Kalmalilja on emoni?"
// Kalma? Kylmä? Toivottavasti ette revi multa korvia irti et tupsahin välii
Kalmalilja 30.6.2018
Katsoin silmiäni siristäen poikaani Kojoottivirnettä. Hän oli juuri antanit minusta Kylmähenkäykselle sellaisen kuvan, etten välittäisi pennuistani lainkaan. Vaikka ehkä olinkin hiukan pettynyt kolliin, ei se tarkoittanut, etten rakastanut häntä pentunani. Ja nyt hän päästi suustaan sellaisia asioita, jotka saivat minut vihaiseksi. Etenkin se, miten hän puhui Havupennun kuolemasta. Hän ei kaiketi tiennyt, miten suunniltani minä olin ollut, kun toinen pennuistani oli vain yllättäen kadonnut eikä koskaan tullut takaisin. Se oli ollut minulle ja Raetähdelle suuri menetys, joskin Kielomyrkyn menettäminen koski paljon kipeämpää. Vihan lisäksi tunsin kuitenkin jotain muuta. Se oli ehkä surua, tai ehkä se oli jonkinlaista kaihoisuutta. Tunne johtui vain yksinomaan siitä, että Kojoottivirne kuvitteli, etten rakastanut häntä. Enhän minä tietenkään halunnut antaa itsestäni millään tapaa lempeää kuvaa, mutta olinko tosiaan ollut niin kylmä pentujani kohtaan, että he ajattelivat minun pitävän heitä vain riesana? Mieleeni palautui taas se, miten löin Sysisydäntä hänen kauniisiin kasvoihinsa. Olikohan naaras tajunnut mennä Pikiviillon luo?
"Älä puhu asioista, joista et tiedä mitään", sihahdin ja paljastin hetkeksi hampaani. En alkaisi sellaiseksi pehmoksi emoksi, jota Kojoottivirne selvästi halusi. Minä olisin oma itseni, mutta kaipa voisin vähän höllätä pentujeni suhteen. Tai Kojoottivirneen, sillä Sysisydämestä oli jo tarpeeksi harmia. Tyttäreni ei kuunnellut järkevää puhetta.
"Oliko sinulla jokin syykin tulla luoksemme?" kysyin kohottaen kulmaani.
//Kojootti? Kylmä?
Kylmähenkäys 31.5.2018
Silmäilin Kalmaliljaa ja Kojoottivirnettä, he olivat siis emo ja poika. En ollut edes tajunnut Kojoottivirneen olemassaoloa Kuolonklaanissa oltuani, mutta nyt kun tarkemmin muistelin, olin nähnyt kollin muutamia kertoja kokoontumisissa.
"Oli hänellä syy tulla luoksemme vai ei, minä lähdenkin tästä", ilmoitin tylysti ja nousin nopeasti jaloilleni. Juuri kun olin kääntymässä pois ja lähtemässä jonnekin leirin reunamille, Viiltokaaos loikkasi suurkivelle ja valmistautui ilmoittamaan kokoontumiseen lähtijät.
"Kokoukseen lähtevät kanssani Pikiviilto, Talvikkimuisto, Kalmalilja, Lintulumo, Jäälilja, Hiiripisara, Sysisydän, Kylmähenkäys, Uljastassu, Virnetassu ja Korpitassu!" tummanharmaa kolli ilmoitti kuuluvalla äänellä ja loikkasi sitten alas suurkiveltä. Kohautin lapojani ja lähdin laahaamaan itseäni leirin keskustaa kohti, jonne kokoontumisiin lähtevät kissat aina menivät. Ei minua kokoontuminen erityisemmin kiinnostunut, mutta voisin ehkä törmätä Ututassuun. Se olikin ainoa asia mikä sai minut lähtemään nelipuita kohti klaanitoverieni kanssa.
Kun saavuimne nelipuille, kokoontumiselle tarkoitettu aukio oli miltei tyhjä. Ainoastaan pieni ryhmä kissoja vaelteli nelipuilla ja odotti selvästi muita klaaneja. Kalaisesta hajusta ja hopeanharmaasta päälliköstä - jonka tunnistin heti Helmitähdeksi - päätellen Jokiklaani oli ainoa paikalla oleva klaani.
"Myrskyklaani ja Varjoklaani saapuvat!" joku huudahti kuolonklaanilaisten ryhmästä ja entisen klaanini mainitseminen sai heti kasvoni nousemaan. Käännyin vilkaisemaan, kuinka Varjoklaanin reviirin suunnalta aukiolle saapui suuri kissajoukko, jonka johtajana kulki tietenkin ylväs Tihkutähti, joka näytti vieläkin yhtä voimakkaalta kuin aina ennenkin. Minttusydän saapui kumppaninsa rinnalla paikalle ja sitten tulivat Sienikarva ja Liljahenkäys. Entisen kumppanini näkeminen sai aina kynteni työntymään ulos ja vihan kuplimaan rinnassani. Ja jos se ei ollut vielä tarpeeksi, aukiolle saapuivat pian tyttäreni Rosmariiniputous ja hänen paras ystävänsä Varpusliito, tietenkin kylki kyljessä. Mutta sitten huomasin Rosmariiniputouksen lähettyvillä kulkevan punertavanruskean kollin, jonka innostuneissa sähkönsinisissä silmissä oli tuttu pilke. Hän oli varmastikin Minttusydämen pentu, koska ennen karkotustani olin kuullut varapäällikön odottavan pentuja Tihkutähden kanssa ja koska oppilas näytti niin paljon Varjoklaanin varapäälliköltä, osasin jo arvata vastauksen kysymykseeni.
*Voisin etsiä Ututassun ja kysellä onko hän jo lähellä soturiutta*, päätin itsekseni ja lähdin kuono pystyssä marssimaan Varjoklaanin ryhmää kohti, koska tiesin etteivät entiset klaanitoverini katsoisi minua hyvällä. He saisivat aivan rauhassa mulkoilla minua, koska kimppuuni he eivät kokoontumisessa hyökkäisi.
//Utu?
Utukyynel 1.6.2018
Jos joku ei leirissä kuullut Tihkutähden huutoa, hän oli kuuro. Päällikön kutsu klaanikokoukseen kaikui vieläkin päässäni. Ehkä se johtui siitä, että olin istunut jo valmiiksi niin lähellä suurkiveä. Tihkutähden katsoessa ympärillänsä olevia kissoja siristin silmiäni. Kollilla oli eräs tietty ilme kasvoillansa. Jos yhtään osasin tulkita päällikköämme, hän aikoisi nimetä uuden soturin. Niinhän siinä lopulta kävikin. Tihkutähti kutsui Korentotassun eteensä ja nimitti hänet Korentolennoksi.
*Kolmikon viimeinen soturi*, naurahdin päässäni. Vaikka Rosmariiniputous oli päässyt soturiksi reilun kuu ennen minua, en ollut kuitenkaan jäänyt viimeiseksi. Harmi vain, että hänet nimettiin juuri kokoontumisen alla. Olisin tahtonut olla ainoa, joka olisi Varjoklaanista saanut soturinimensä ennen tätä kokoontumista. Murahdin. Klaani ryhtyi hurraamaan veljeni nimeä. Kyllähän minä hänen nimensä pari kertaa sanoin, mutta se ei tehnyt siitä minulle yhtään sen merkityksellisempää.
"Kokoontumiseen lähtevät kanssani Minttusydän, Sienikarva, Liljahenkäys, Murattilehti, Härmävirta, Happohenkäys, Varpusliito, Rosmariiniputous, Utukyynel, Kuutamotassu, Mäyrätassu, Kettutassu ja Kanervakuu. Lähdemme heti!" Tihkutähti ilmoitti. Tunsin kuinka kehräys lopulta kumpusikaan kurkustani. Pääsisin heti soturina kokoontumiseen. Ajatus lämmitti sydäntäni ja itsetuntoani. En edes välittänyt, vaikka Rosmariiniputous pääsikin mukaan. Toivoin vain, että Kylmähenkäys olisi kokoontumisessa. Tai samalla toivoin kyllä, että hän ei olisi. Tunteeni olivat hyvin ristiriitaiset juuri nyt. Joka tapuksessa lähdin muiden kissojen kanssa askeltamaan kohti nelipuita.
Istuin jonkin aikaa nelipuiden reunalla jotenkin tuomitsevan näköisenä. Varjoklaanin kissat olivat ympärilläni suurena muurina. Yhtäkkiä puheensorina kuitenkin heltyi Varjoklaanin kissojen joukossa. Joku raivasi tietensä varjoklaanilaisten keskelle. Kohotin kulmiani kiinnostuneena. Paheksunut mutina ja sihahtelu lisääntyi. Lopulta huomasin isäni hahmon edessäni.
"Kylmähenkäys", tervehdin kollia lyhyesti ja kylmästi. "Kuinka voit? Kuolonklaanilla taitaa mennä hyvin? Ottaen huomioon, että päästivät sinutkin klaanisi mukana tähän kokoontumiseen. Luulisi sinun olevan hyljeksityn kissan asemassa aivan vieraalla maalla."
Siristin silmiäni uudestaan aivan kuten olin tehnyt Tihkutähden nähdessä. Tällä kertaa katseeni oli kuitenkin varautunut sekä utelias. En ollut nähnyt isääni sitten sen jälkeen, kun hänet häädettiin Varjoklaanista. Mitä hän oletti minun sanovan? Hei, minulla on ikävä? Sen kun näkisin.
// Kylmä?
Kylmähenkäys 3.6.2018
Silmäilin tytärtäni kylmästi, mutta silti yllättävän neutraalisti. En ollut nähnyt Ututassua pitkään aikaan, ja hän oli todellakin kasvanut. Tyttäreni, joka oli vielä Varjoklaanissa oltuani näyttänyt vastanimitetyltä oppilaalta, näytti nyt kauniilta ja vahvalta soturilta. Hän vaikutti paljon enemmän soturilta kuin jo soturinimensä ansainnut Rosmariiniputous. Toivottavasti Tihkutähti tajuaisi pian nimittää nuorimman pentunikin soturiksi, niin Varjoklaani saisi edes yhden tyydyttävän soturin rivistöihinsä.
"Minulla menee erittäin hyvin, Ututassu. Kuolonklaanissa on mennyt hyvin, vaikkakin joskus minulla menee hermot omahyväisiin ja jääräpäisiin klaanitovereihini. Olen ollut saapumisestani asti koeajalla, mutta nyt Raetähti ja Viiltokaaos päättivät lopettaa koeaikani ja he hyväksyivät minut Kuolonklaanin täydeksi jäseneksi. Vaikkakin joskus olen lähellä menettää hermoni kuolonklaanilaisiin, he sentään ovat vahvoja ja pelottomia kissoja, toisin kuin suurin osa varjoklaanilaisista. Mutta miten sinulla on mennyt? Oletko jo saanut Valvehengen tajuamaan, että sinutkin pitäisi päästää soturiksi?" kysyin hieman pilkkaavalla äänensävyllä. Olin aivan varma, että tytärtäni oli ärsyttänyt se, kuinka Rosmariiniputous oli päässyt soturiksi aikoja sitten ja saanut ensimmäisen oppilaansakin.
"Tiedoksi vain, että olen ansainnut jo soturinimeni ja tästä lähtien kutsut minua Utukyyneleeksi", tyttäreni murahti hampaidensa välistä ja kohotti kuonoaan ylpeänä uudesta nimestään. Nyökäytin päätäni hitaasti, mutten suonut naaraalle pienintäkään kunnioituksen osoitusta. Ei minun pitänyt omia pentujani kunnioittaa.
"Onnitteluni. Miten Hikkoritassulla ja Korentotassulla menee?" siirryin sulavasti seuraavaan puheenaiheeseen.
"Korentotassu nimitettiin juuri Korentolennoksi ennen lähtöämme ja Hikkoritassu on kuollut", Utukyynel ilmoitti tyynesti. Jos hän ikävöi lainkaan veljeään, naaras ei ainakaan antanut sen näkyä millään tavalla. Hikkoritassu oli siis kuollut. En ollut koskaan tuntenut mitään erityisen suurta ylpeyttä hänestä enkä Korentolennostakaan. No, missä ikinä Hikkoritassu olikaan, enpä minä erityisemnin häntä ikävöinyt.
"Kuka tuo Rosmariiniputouksen vierellä kulkeva oppilas on? Ja oletko sinä vielä saanut oppilasta?"
//Utu?
Kylmähenkäys 3.5.2018
Kun Kuolonklaani lopulta saapui Nelipuille, oli vain pieni joukko kissoja ehtinyt klaanien kokoontumispaikalle. Kalaisesta hajusta päätellen, joka suorastaan tulvi aukiolta nenääni, kyseessä oli Jokiklaani. Pian tunnistinkin Helmitähden hopeanharmaan hahmom, joka oli juuri vaihtamassa sanoja jonkun klaanitoverinsa kanssa. Murahdin välinpitämättömästi ja kiristin tahtiani pysyäkseni kuolonklaanilaisten mukana.
Mitä olin tajunnut matkan aikana oli se, että Kuolonklaanista lähti runsaasti enemmän kissoja kuin Varjoklaanista. Varjoklaanista oli tavallisesti lähtenyt neljä soturia ja tavallisesti ei yhtäkään kuningatarta tai klaaninvanhinta, kun taas Kuolonklaanissa kokoukseen lähti kuusi soturia, yksi kuningatar ja yksi klaaninvanhinkin. Tosin, olihan Kuolonklaani hyvin vahva klaani Varjoklaaniin verrattuna ja suurin osa sotureista oli klaanille ylpeyden aiheita.
*Näenköhän pentujani täällä? En kyllä todellakaan tahtoisi törmätä Rosmariinitassuun, Hikkoritassuun, Korentotassuun tai todellakaan vanhemman tyttäreni ystävään Varpustassuun, mutta Ututassulle olisi mukava jutella. Hän oli ainoa kissa Varjoklaanista, josta voisi vielä joskus tulla lupaava soturi. Mutta jos hän ei ollut lopettanut typerää leikkisyyttään, pettyisin pahemman kerran.
"Hajaantukaa, Kuolonklaani", Raetähti lausui lopulta luvan hajaantua ja irrottauduin miltei ensimmäisenä ryhmästä, lähtien marssimaan lähemmäs eturiviä. Jäisin sinne odottamaan kunnes Varjoklaani saapuisi.
//Utu? Varpunen?
Kalmalilja 24.5.2018
Katselin, miten nuoremmat kissat taistelivat. He olivat kumpikin hyviä siinä, mutta olin toivonut Sysisydämen olevan vielä parempi. Uljastassu oli häntä tosin isompi, mutta tyttäreni oli ollut jo jonkin aikaa soturi. Kolli oli taas vasta oppilas, joskin ei varmasti enää kauaa. Hän oli kehittynyt nopeasti ja minusta hän oli piakkoin valmis soturiksi.
Kurtistin kulmiani kun Uljastassu potkaisi Sysisydämen kauemmas, mutta pian musta naaras syöksähti varmasti koko painollaan oppilaan päälle, kaataen hänet maahan. Uljastassu oli kuitenkin nopea ja läimäisi Sysisydäntä. Kaksikko erkani jälleen toisistaan ja päätyi kiertämään ympyrää. Tuhahdin hiljaa. Heidän taistelunsa ei edennyt ja minullakin oli parempaa tekemistä. Uljastassun harjoitukset olivat kestäneet jo tarpeeksi pitkään. Nousin siis ylös ja ennen kuin kaksi kissaa ehti jälleen toistensa kimppuun, astuin heidän väliinsä.
"Riittää tältä erää. Taistelunne ei johda mihinkään. Sysisydän, olin olettanut, että sinä voittaisit reilusti tai saisit ainakin kamppailunne päätökseen", naukaisin tyttärelleni ja käännyin sitten oppilaani puoleen. "Ja mitä sinuun sitten tulee... Hyvä. Ihan hyvä, vaikka sinullakin on kehittymisen varaa. Voit halutessasi mennä leiriin, mutta ilmoittaudu ainakin yhteen metsästyspartioon ja vie klaaninvanhimmille tuoresaalista."
Näin Sysisydämen luovan ivallisen katseen kollioppilaaseen mikä kertoi siitä, että naaras aloittaisi pian ilkkumisen.
"Sinä tulet minun mukaani. Meillä on puhuttavaa", murahdin ja huiskaisin häntääni ilmassa. Sysimusta naaras seisoi hetken aloillaan kunnes nyökkäsi ja asteli vierelleni. Lähdimme poispäin oppilaastani ja harmikseni huomasin soturin katseen viivähtävän vielä hänessä ennen kuin käännyimme ja näköyhteys häneen katkesi pensaan tullessa tielle. Kuljimme vielä jonkin matkaa eteenpäin, kunnes saavuimme suuren puun juurelle. Istuuduin puun oksistosta lankeavaan varjoon ja silmäilin tarkasti Sysisydäntä. Hänen katseensa oli kylmä ja jotenkin jännittynyt, joskin utelias.
"Voit istuutua, tiedäthän", tuhahdin ja pyöräytin silmiäni. Naaras vain kohotti leukaansa ylpeästi.
"Seison mieluummin, kiitos vain."
Kohotin kulmiani ja nousin itsekin seisomaan.
"Miksi? Pelkäätkö sinä minua? Olen emosi, en vihollisesi. Ellet tee minusta sellaista", naukaisin kylmästi. Sysisydän tutki katsettani samalla tavalla kuin minä tutkin hänen, ja naaraan meripihkaisia silmiä katsoessani erotin niissä epäilystä. Ja epävarmuutta, mikä tietenkin oli huonompi asia. Katsoimme vielä hetken toisiamme silmiin, kunnes käänsin katseeni pois ja aloin puhua, kuertäen samalla naaraan ympäri.
"Minä olen huomannut jotain. Osaisitko sanoa, mitä?" kysyin tyynesti, paljastamatta äänestäni mitään. Sysisydämen kanssa oli meneteltävä oikein, sillä hän oli luonteeltaan hyvin samankaltainen kuin minä. Olimme molemmat hyvin kunnianhimoisia ja valmiita tekemään uhrauksia sen eteen. Me olimme kylmiä ja joskus ilkeitä, mutta kumpikaan ei koskaan menettänyt malttiaan. Minä olin ovela, hän oli ovela. Mutta Sysisydän oli minua heikompi. Eikä minua heikompi kannattanut olla.
"En. Voisitko mennä suoraan asiaan? Sillä sitä sinulla kai oli, jos muistat."
Pysähdyin naaraan eteen.
"Sinä vietät liikaa aikaa Uljastassun seurassa. Olen nähnyt sinut liian monta kertaa hänen kanssaan. Siitä herääkin kysymys, miksi? Varsinkin, kun olen erityisesti kieltänyt sinua olemasta hänen kanssaan tekemisissä. Onko hän todella minun käskyjeni rikkomisen arvoinen?"
Sysisydän pyöräytti silmiään.
"Minä tapan aikaani kenen kanssa haluan. Sinun käskysi ovat minulle pelkkää ilmaa. Olen soturi, en enää pentu. Et voi olettaa minun tottelevan sinua enää. Mutta älä kuvittele, että minun ja Uljastassun välillä on jotain. Hän ei ole edes ystäväni, sillä minulla ei ole ystäviä. Ja jos kuvittelet, että omaan jotain tunteita häntä kohtaan, olet tyhmempi kuin kuvittelin."
"Sitten minä kai olen tyhmä. Mutta sokea minä en ole. Sinä olet aivan selvästi ihastunut häneen, vaikka yritätkin uskotella itsellesi toisin. Minä tunnistan rakkauden, kun sen näen."
Sysisydämen suu oli auennut hiukan raolleen hämmästyksestä ja kulmansa kurtistuneet. Musta soturi astui askeleen taaksepäin ja nyt hänen silmissään näkyi kylmyyden lisäksi suuttumusta.
"Minä en ole rakastunut häneen! Miten edes voit kuvitella jotain tuollaista?! Älä kuvittele -"
Naaraan lause jäi kesken, kun löin häntä kovaa kasvoille. Enkä suinkaan kynnet piilossa, mistä kertoivat kolme pientä, veristä viiltoa hänen poskellaan. Ja kun Sysisydämen silmät laajenivat säikähdyksestä ja niissä ollut kylmyys viimein katosi, tunsin hiukan katumusta. Olin satuttanut häntä, omaa tytärtäni, jota rakastin. Vastoin hänen tahtoaan. Nyt en kuitenkaan voisi menettää otettani.
"Sinä rakastat häntä ja ensimmäinen askel on sen myöntäminen itsellesi. Ensimmäinen askel siihen, että voit unohtaa hänet ja jatkaa eteenpäin, huipulle. Sinä et pääse sinne haikailemalla kollien perään. Varsinkaan hänen. Tässä klaanissa on sinulle paljon parempia vaihtoehtoja", nau'uin tiukasti ja istuuduin. "Haluatko sinä valtaa?"
Sysisydän nyökkäsi.
"Haluan", hän naukui ja helpotuksekseni huomasin, ettei hänen äänessään kuulunut minkäänlaista epävarmuutta.
"Sitten sinä et enää ole Uljastassun seurassa. Ymmärrätkö? Jos olet, sinusta ei koskaan tule mitään."
"Mitä väliä, hän lähtee kuitenkin. Hän lähtee Kuolonklaanista erakoksi", Sysisydän naukui ja käänsi katseensa muualle. Kohotin kulmaani hämmästyneenä. En ollut uskonut, että kollista olisi siihen. *Tämähän on hyvä uutinen.*
"Sepä hyvä. Sitten sinun on pakkokin unohtaa hänet", murahdin ja nuolaisin ohimennen tassuani. "Et kai ole asettunut poikkiteloin hänen päätöatään vastaan?"
Naaras oli hiljaa ja katsoi edelleen muualle.
"Selvä. Sitten sinä siis menet ja ilmoitat hänelle, ettei hänen lähdöllään ole sinulle mitään merkitystä. Sillä jos hän saa tietää tunteistasi, hän käyttää niitä hyväkseen."
Sysisydän katsoi minua hiukan uhmakkaasti, mutta nyökkäsi. En ollut ollenkaan varma, tekisikö hän niin.
"Hyvä, sitten minulla ei ollutkaan muuta", murahdin ja nousin seisomaan astuin pari askelta leiriä kohden, mutta pysähdyin, kun kuulin äänen takaani.
"Ei ehkä sinulla. Minulla taas on."
Käännyin ympäri valmiina sanomaan jotain pisteliästä, kun Sysisydämen tassu läimäisi kasvojani. Horjahdin taaksepäin ja henkäisin siitä yllättäen syntyneestä kivusta, jonka nyt tunsin silmäni yli menevissä viilloissa. Näin naaraan rientävän pois, enkä siis ehtinyt antaa hänelle tarvittavaa kurinpalautusta. Mutta tällä ei ollut väliä, koska naaraan katse oli kertonut minulle, että hän tekisi tasan niin kuin olin sanonut.
Istuin leirissä aurinkoisella paikalla. Verenvuoto kasvoissani oli jo tyrehtynyt ja tarkkailin leiriä. Olin juuri huomannut, miten vähän olin tehnyt Viiltokaaoksen hyväksi. Minun olisi jollain tapaa autettava kollia hänen suunnitelmissaan, sillä jos osoittautuisin täysin hyödyttömäksi, hän tuskin antaisi minulle lupaamaansa valtaa. Katseeni osui kauempana istuvaan Kylmähenkäykseen. *Varjoklaanilaissaasta.* No, vaikka hän olikin entinen varjoklaanilainen - jos edes oli entinen - saattaisi kollista olla hyötyä. Hänellä tuskin oli juuri yhteyksiä Kuolonklaanin kissoihin, ellei Jääliljaa laskettu. Heidän välillään selvästi oli jotain. Kumminkin, hänestä saisi helposti liittolaisen. Nousin ylös kylmästi hymyillen ja astelin soturin luo.
"Tervehdys, Kylmähenkäys. Toivottavasti sinulle ei kuulu hyvää."
//Kylmä?
Kylmähenkäys 24.5.2018
Nostin hitaasti jäätävän katseeni maasta, kun näin silmäkulmastani lähestyvän Kalmaliljan. Mustaturkkisen naaraan siro ruumiinrakenne peitti vahvat ja jykevät lihakset, joiden avulla kokenut soturi olisi varmasti voinut viiltää kurkkuni auki lyhyessä hetkessä. Siristin hitaasti silmiäni, kun naaras heitti minuun kylmän hymyn ja asettui istumaan muutaman hännänmitan päähän. Aivan sama oliko Kalmalilja ylpeä Liljahenkäyksestä vai ei, mutta arvelin että hän ei kuitenkaan ollut kovin tyytyväinen siihen, että olin yrittänyt tappaa hänen pennunpentunsa. Täten olisin hyvin varovainen liikkeistäni ja sanoistani hänen seurassaan.
"Tervehdys, Kylmähenkäys. Toivottavasti sinulle ei kuulu hyvää", Kalmalilja lausahti kylmänviileästi ja nuolaisi etukäpäläänsä välinpitämättömästi. En voinut olla heittämättä naaraaseen pientä irvistystä. Tälläistä kuolonklaanilaiset olivat, omahyväisiä ja välinpitämättömiä kissoja. Mutta heidän seuraansa joutuisin tyytymään.
"Samoin sinulle, Kalmalilja. Oliko sinulla jotain asiaakin minulle?" kysyin tylysti ja porasin kylmänsinisen tuijotukseeni klaanitoveriini, mielessäni salaa toivoen että olisin vain saanut luvan viiltää tuon naaraan kurkun auki.
"En minä omaa aikaani sinuun käyttäisi, mutta saat nyt kokea erittäin harvinaisen kokemuksen. Miten Jääliljan kanssa on mennyt?"
Räpäytin mahdollisimman hitaasti Kalmaliljan kysymykselle peittääkseni yllättyneisyyteni. En ollut todellakaan olettanut Kalmaliljan kysyvän tuollaista kysymystä, mutta kun tarkemmin asiaa ajattelin, tuskin häntä edes kiinnostivat asiani. Naaras varmaan vain halusi kerätä minusta mahdollisimman paljon tietoa ja käyttää niitä ovelasti hyväkseen. Vähät minä hänen suunnitelmistaan välitin.
"Eipä mitenkään erityisemmin, en ole hänelle nyt vähään aikaan jutellut", ilmoitin viileästi ja tarkkailin naarasta katseellani. Pystyin arvioimaan, että hänen hermonsa kestäisivät ties kuinka kauan, mutta onneksi minunkin hermoni tulisivat kestämään hyvin kauan.
"Entä miten olet sopeutunut Kuolonklaaniin?" Kalmalilja jatkoi ja nuolaisi uudemman kerran etutassuaan. Tuhahdin ajatuksissani ja vastasin erittäin lyhyesti:
"Hyvin."
Sitten yllemme laskeutui hiljaisuus, joka kesti vain muutaman silmänräpäyksen ajan. Sen aikana ajatukseni ehtivät kulkeutua takaisin Varjoklaaniin, syntymäklaaniini, jonka olin armottomasti pettänyt. Siellä oli entinen kumppanini Liljahenkäys, jota nykyään vihasin miltei yhtä paljon kuin Rosmariiniputousta. Rosmariiniputous oli Varjoklaanin säälittävin kissa, vanhemman tyttäreni seurassakin oleminen oli ollut tuskallisen noloa enkä ollut koskaan tuntenut pienintäkään ylpeyden pisaraa sitä kissaa kohtaan. Oli vaikeaa kuvitella, että hän oli tyttäreni. Hikkoritassu oli kuollut jouduttuaan hirviön alle, mutta hänen elämänsä oli muutenkin ollut erittäin tylsää ja yksitoikkoista. Korentotassusta en ollut erityisemmin kuullut enkä ollut varma oliko hänestä tullut vielä soturia. Hänellä oli taistelijan vartalo, mutta typeryksen mieli ja tavoitteet. Tuskin hänestäkään minkäänlaista upeaa soturia tulisi, en yhtään ihmettelisi jos kolli menehtyisi muutaman kuun sisällä.
Sitten oli Ututassu. Vaikkei hänkään kovin kummoinen ylpeyden aihe ollut, oli hänellä sentään tajunta siitä, että omat tavoitteet tulisivat klaanin tavoitteita ennen ja hänen ei pitäisi kumartua nöyränä kenenkään käpälien edessä. Nuorimman pentuni leikkimielisyys oli erittäin typerää ja toivoin, että se hiljalleen alkaisi haihtua. Voisin seuraavassa kokoontumisessa vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, jos sattuisin pääsemään sinne.
"No, oliko sinulla vielä lisääkin kysymyksiä minulle vai oletko jo tylsistynyt seuraani?" kysyin viileästi ja siristin tylysti silmiäni Kalmaliljalle.
//Kalma?
Kalmalilja 25.5.2018
Olisin toivonut Kylmähenkäykseltä edes hiukan kattavampaa vastausta. Tämä sai minut vain päättelemään, että kolli edelleen ikävöi entistä klaaniaan. Hänellähän oli ollut siellä kumppani, Liljahenkäys. Kenties heillä oli pentuja? Ehkä hän ikävöi heitä.
Tai Varjoklaania yleensäkin, olihan kolli tottunut sen ympäristöön. Hän oli kenties pennusta lähtien elänyt Varjoklaanin reviirillä, hengittänyt sen ilmaa ja juossut sen mäntyjen alla. Tietääkseni suurin osa Varjoklaanin reviirin puista oli mäntyjä. Se oli tosin aika soista aluetta, mitä nyt olin kuullut. Itse en olisi pystynyt elämään missään niin märässä paikassa, ja olinkin kiitollinen Kuolonklaanin reviirin tukevasta ja kuivasta maaperästä. En voinut käsittää, miten varjoklaanilaiset pystyivät ylipäätään tekemään mitään vetisessä maastossaan. Heidän alueellaan saalista oli kuitenkin niukemmin kuin muualla, tuskin suo ainakaan helpotti sitä. Vaikka enhän minä tiennyt, metsäsitävtkö he suolla ollenkaan. Tai oliko reviiri edes kovin soista ja oliko suota edes paljoa... Oli tai ei, Kylmähenkäys saattaisi ikävöidä jopa kosteita, upottavia soita. Ehkä jopa haaskalaa. Joskus kaksijalkojen kyhäelmä haisi jopa Kuolonklaanin puolelle, joskin ukkospolun katku peitti sen tehokkaasti alleen. Olin myös kuullut puhuttavan, että Haaskalassa oli rottia. Itse en ollut kaiketi koskaan törmännyt sellaiseen, mutta ne saattoivat olla jopa tappavia. Rottia Kylmähenkäys tuskin ikävöi, jos niistä siis oli ollut harmia.
Haaskalan lisäksi tiesin Varjoklaanin reviiriltä vain yhden maamerkin, palaneen vuorivaahteran - tai jonkin sen kaltaisen, en muistanut tarkkaan, miksi sitä kutsuttiin. Kurtistin kulmiani. Se nyt tuskin oli kovin ikävöitävä asia, kyseessähän oli pelkkä puu. En kuitenkaan tiennyt, olisiko sillä varjoklaanilaisille jotain suurempaa merkitystä. Vaikka osa varjoklaanilaisista esitti Pimeyden Metsään uskovaa, oli klaanissa vielä Tähtiklaaniin uskovia, ja hehän saattoivat olla niinkin tyhmiä että palvoisivat jotain kasvia. Kylmähenkäys ei tosin vaikuttanut sellaiselta kissalta, tai sellaisen kuvan minä olin hänestä saanut.
Kylmähenkäyksellä ei mielestäni ollut mitään syytä ikävöidä ainakaan klaaninsa reviiriä. Miten hän edes voisi ikävöidä sitä Kuolonklaanin alueiden rinnalla? Kolli oli varmasti vain iloinen päästessään klaaniimme.
Mitä muuta hän voisi ikävöidä Varjoklaanissa? Kenties klania itseään. Sen luonnetta ja sen tapoja. Varjoklaanin luonne... Olin aina nähnyt heidät vähän ärsyttävinä. Varjoklaanilaiset tuntuivat jatkuvasti ylittävän klaaninsa rajoja. Olin melko varma, että jos laskettaisiin kaikki klaanien rajanylitykset, Varjoklaanilla olisi niitä ehdottomasti eniten. Se tuntui kyllä kuuluvan heidän klaaninsa luonteeseen. He olivat jotenkin salamyhkäisiä ja ovelia, he olivat kunnianhimoisia ja määrätietoisia. Hyvin määrätietoisia ja itsepäisiä, vaikka Varjoklaania vastaan olisi asettanut selvät todisteet jostain teosta, he varmaankin vain kieltäisivät sen. Niin, se oli hyvin Varjoklaanin tapaista. Tosin... Kuolonklaanikin saattaisi tehdä niin, mutta minusta oli selkeää, että kuolonklaanilaiset olivat kaikin puolin älykkäämpiä kuin varjoklaanilaiset. He eivät olleet edes osanneet estää Tihkutähteä nousemasta valtaan. Jos joku Tähtiklaaniin uskova olisi yrittämässä Kuolonklaanin päälliköksi, minä ja varmasti koko muu klaani pysäyttäisimme hänet välittömästi. En jaksanut uskoa, että varjoklaanilaisista edes puolet oli Pimeyden Metsään uskovia, joten miksi he eivät tehneet mitään?
Oli tosin hyvä että Tihkutähti nousi valtaan. Se tiesi toista Pimeyden Metsään uskovaa klaania, mikä oli kaiketi hyvä. En tosin voinut olla ajattelematta, että Kuolonklaanin ja Varjoklaanin välille syntyisi kilpailua. Kuolonklaani oli tietysti vahvempi klaani; meitä oli enemmän, me olimme vahvempia. Kuolonklaanissa oppilaat koulutettiin vahvoiksi, heitä ei koulutettu kynnet piilossa taputellen, toisin kuin muissa klaaneissa. Mitenköhän Varjoklaani koulutti oppilaitaan? En uskonut, että samalla tavalla kuin Kuolonklaani. Vanhat tavat olivat juurtuneet syvään, ja uskoin, että Varjoklaani oli pitkälti sama klaani kuin ennen Tihkutähteä. Vaikka he yrittivät esittää julmia ja häikäilemättömiä, olivat he silti sisältä pehmoja ja heikkoja. Heistä ei ikinä tulisi meidän kaltaisiamme. Kuolonklaanilaisia.
Vilkaisin vieressäni istuvaa kollia katseeni kylmänä.
"Jos totta puhutaan, olen. Mutta ei anneta sen häiritä", naukaisin ja tarkastelin silmiäni siristellen kollia, yrittäen tulkita hänen ilmeestään jotain.
"Jos en tietäisi paremmin, sanoisin, että ajatuksesi ovat yhä entisessä klaanissasi. Varjoklaani on sinulle kuitenkin historiaa, tai näin toivoisin", murahdin ja heilautin häntääni. Käänsin katseeni soturin silmiin.
"Kuinka paljon tiedät tämän klaanin sisäisistä asioista? Liitoista?"
//Kylmä?
Kylmähenkäys 26.5.2018
"Et todellakaan tunne minua, jos kuvittelet minun ajattelevan vielä entistä klaaniani enkä usko sinun olevan ainoa Kuolonklaanista. Mutta siinäpä tyypillisen kuolonklaanilaisen ajatukset tulevat hyvin esille. Te luulette, että jos klaaniin tulee Kuolonklaanin ulkopuolinen kissa, hän varmasti ikävöi entistä kotiaan. Se ei todellakaan ole totta jokaisen kissan kohdalla. Olen jättänyt Varjoklaanin taakseni, ellet jo tajunnut sitä siitä että yritin tappaa klaanitoveriani. Joten olet luullut väärin, en voisi vähempää välittää Varjoklaanista ja millaiseen sotkuun Minttusydän tulee sen johtamaan pentujeni kanssa", murahdin hampaideni välistä ja kohensin sitten ryhtiäni, jotta en olisi menettänyt hermojani Kalmaliljan edessä. Siinä samassa naaraan kirkkanvihreät silmät välähtivät ja tuon kasvoilla käväisi pieni kiinnostus.
"Sinulla on siis pentuja Kuolonklaanissa. Taidat kuitenkin ikävöidä heitä", Kalmalilja arvasi neutraalisti ja sai vihan kuohahtamaan taas sisälläni. Jouduin kuitenkin taas hillitsemään itseni, kun vastasin kylmästi:
"Arvasit taas väärin. Pentuni eivät ole koskaan tuoneet minulle mitään ylpeyden aihetta eivätkä tule koskaan tuomaan. He ovat kaikki heikkoja, lempeitä ja oman arvonsa unohtavia kissoja, jotka ovat kasvaneet aivan emonsa kaltaisiksi. Hikkoritassu menehtyi jonkin aikaa sitten, mutta ei hänestä minkäänlaista soturia olisi kuitenkaan tullut. Korentotassu vaikuttaa siltä, että hänestä voisi ehkä tulla hyväkin soturi, mutta Tihkutähti ei sitä tajua. Ututassu on varmaan lupavin pennuistani ja olen ehkä tuntenut pientä ylpeyttä häntä kohtaan joskus. Rosmariiniputous on päässyt jo soturiksi, mutta hänestä tulee aivan Liljahenkäyksen kaltainen. Hän ei tajua asettaa itseään ystäviään ennen ja alistuukin aina klaanitoveriensa käskyille. Joten jokainen pentuni on mennyt suoraan sanoen hukkaan."
Yllemme laskeutui hiljaisuus, joka aluksi tuntui erittäin mukavalta, olinhan juuri vuodattanut Kalmaliljalle mielipiteeni omista pennuistani, joista en ollut kuullut mitään Varjoklaanista lähdettyäni. Ei minua Rosmariiniputouksen ja Korentotassun menot kiinnostaisi, mutta rehellisesti sanottuna olisin voinut vaihtaa Ututassun pari sanaa. Ehkä jonain päivänä voisin tavata hänet rajalla.
"Mutta niin, kuinka paljon tiedät Kuolonklaanin sisäisistä asioista? En oletan sinun tietävän paljoakaan, koska olet hyvin uusi jäsen etkä varmaan ole paljon oleskellut muiden kuin Jääliljan seurassa, mutta haluan silti tietää", Kalmalilja toisti lopulta saman kysymyksen, jonka oli kysynyt vähän aikaa sitten.
"Enpä oikein mitään, koska kuten arvasitkin, en ole erityisemmin jutellut muiden kanssa", tokaisin välinpitämättömästi.
*Koska minua ei voisi vähempää kiinnostaa kuolonklaanilaisten kanssa jutteleminen, mutta jos pääsen Kuolonklaanin täydeksi jäseneksi, joudun tottumaan siihen*, lisäsin mielessäni.
//Kalma?
Kylmähenkäys 26.4.2018
Silmäilin Jääliljaa ehkä hieman liiankin arvostelevana ja kun tuo sai tarinansa päätökseen, kiirehdin nopeasti nyökäyttämään päätäni. Jäälilja oli siis erakkosyntyinen eikä puhdasverinen kuolonklaanilainen. Olihan minunkin isäni ollut mahdollisesti erakko tai luopio, mutta jotenkin olin aina kuvitellut tuon naaraan puhdasverisenä klaanikissana. Olin pienestä pennusta asti hyljeksinyt erakoita ja luopioita, mutta jostakin syystä en nähnyt syytä halveksua Jääliljaa.
"En siis ole ainoa kuolonklaanilainen, joka ei ole syntynyt tähän klaaniin", huomautin viileästi ja väläytin Jääliljalle nopean, mutta silti lämpimän hymyn. En varsinaisesti saanut vastausta naaraalta, mutta hän ei ainakaan irvistänyt minulle, mikä oli hyvä merkki.
"Tässä on siis Tuuliklaanin raja, vaikkei se siltä edes vaikuta. Kuolonklaanin reviiri on samanlaista nummimaisemaa", totesin tyynesti hidastaessani rivakkaa kulkuani. Viileä ilmavirta pyyhki laajojen tasankojen läpi ja pörrötti sinertävänharmaata turkkiani. Kun siinä katsoin Jääliljaa, hän ei mielestäni vaikuttanut lainkaan nummille kuuluvalta kissalta. Nummilla asustavista kissoista tuli aina mieleen tuuliklaanilaiset, jotka olivat hoikkia, siroja ja pitkäjalkaisia. Jäälilja taas muistutti tyypillistä kuolonklaanilaista, suurikokoista ja lihaksikasta. Olinhan minäkin aika roteva ja suurikokoinen, mutten todellakaan vetänyt vertoja joillekin uusille klaanitovereilleni.
"Varjoklaanin rajaa tuskin pitää kiertää, koska minähän tiedän sen rajan erinomaisesti", lisäsin vielä ja käännyin sitten Jääliljan puoleen, "aiommeko jatkaa taisteluharjoituksiamme, jotka ovat jääneet hieman kesken?"
//Jää?
Jäälilja 26.4.2018
"Varjoklaanin rajaa tuskin pitää kiertää, koska minähän tiedän sen rajan erinomaisesti", kolli naukui ja vilkaisi minua kylmän sinisillä silmillään, "aiommeko jatkaa taisteluharjoituksiamme, jotka ovat jääneet hieman kesken?" Tarkkailin Kylmähenkäystä rennosti jäisillä silmilläni tuijottaen.
"Todellakin, en kehtaisi olla seurassasi jos taistelua taitojasi ei yhtään päivitettäisi", naukaisin muakamas inhoten irivstäen, mutta silmissäni kiilui leikkimieli.
Kylmähenkäykselle oli mitä luultavammin opetettu Varjoklaanin miltei kaikki liikkeet, josta saattoi olla hyötyä tarvittaessa. Kollin pitäisi oppia taistelemaan Kuolonklaanilaisen tavoin.
Tassutin ryhdikkäästi eteenpäin Kylmähenkäys rinnallani. Lihaksiani väsytti pitkän harjoittelun jälkeen, oli jo yö myöhä. En ollut ottanut huomioon sitä, ettei Kylmähenkäyksellä ollut vielä makuualusia ja tuskin me enää jaksaisimme raahata sammalia ja raivata tietä, emmekä edes pystyisi olemaan herättämättä muita kissoja. Kylmähenkäys oli sukeltamassa sisäänkäynti tunnelliin, mutta tuuppasin tuota väsyneesti.
"Naaraat ensin", naukaisin väsyneesti hymähtäen ja työnnyin leiriin. Leiri aukio oli miltei tyhjä paria kissaa lukuunottamatta. Näin kuinka Veri istustkeli vartiossa taivasta katsellen, haaveili kenties Rapapolteesta.
"Et tainnut huomata, mutta sinulla ei taida olla vielä makuualusia?" naukaisin silmiäni siristellen. Kylmähenkäys kohautti lapojaan ilmettäni tutkaillen.
"Kai se nyt on selvää kun emme ole laittautkaan niitä sinne, tuskin Kuolonklaanilaiset nyt niin kilttejä on, että pureskelee toiselle jo ruoan valmiiksi", Kylmähenkäys töksäytti. Kulmani kohosivat yllättyneenä, otin lauseen vihjauksena.
"En minä sinua ajatellut auttaa, rakentele itse omat vuoteesi", naukaisin silmiäni pyöräyttäen ja lähdin tassuttelemaan pesään päin. Vilkaisin taakseni. Kuitenkin sisimpäni sanoi minulle, että minun pitäisi katsoa Kylmähenkäyksen perään, olla tämän seurana.
"Luuletko, että kestän koko yön karseaa varjoklaanilais löyhkääsi?" naukaisin jäisesti hymyillen, "Vastaus on muuten: En kestä". Minulla kävi ajatus oman vuoteeni jakamisesta mielessäni, mutta ei. Ei ollenkaan tapaistani, eikä koskaan voisi tapahtua.
"Taidat nukkua ulkona tämän yön", naukaisin päätäni vilpittömästi kääntäen, "Ja jottet nyt ihan masennu, voin pitää sinulle seuraa. Paitsi jos pelkäät minua". Väläytin terävät hampaani paljastavan hymyn Kylmähenkäykselle.
//Kylmä? Anteeks hirveen tönkkö, jotenki nyt vaan ei ajatus kulje.
Kylmähenkäys 28.4.2018
"Voi, kuinka upeaa. Ja voit vain unelmoida että pelkäisin sinua", lausahdin viileästi Jääliljalle ja väläytin tuollekin nopean irvistyksen, jonka paikalle nousi kuitenkin miltei heti se sama kylmä ilme, joka lepäsi kasvoillani kokoajan. Käänsin kylmänsinisen katseeni parantajan pesään, jonne eräs sinertävänharmaa naaras - jonka tunnistin Kuolonklaanin parantajaoppilaaksi Talvikkimuistoksi - katosi.
"Minun pitää varmaan käydä hakemassa Talvikkimuistolta makuualusia, koska ilman sammalia en tule nukkumaan", huomautin lyhyesti ja otin pari askelta parantajan pesää kohti, jääden odottamaan hetkeksi Jääliljan reaktiota ja mahdollista vastausta. Kesti muutama silmänräpäys, kunnes naaras avasi suunsa:
"Ota mukaasi minullekin makuualusia", likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras pyysi viileällä äänensävyllä. Nyökäytin hitaasti päätäni ja lähdin sitten harppomaan parantajan pesää. Sammalverhojen luokse tultuani sukelsin sisään antamatta ilmoitusta tulostani.
"Talvikkimuisto!" kutsuin pesässä parantajaoppilasta nimeltäni ja asetuin odottamaan pesän uloskäynnin edustalle. Sammalpedit olivat tyhjät, joten potilaita ei ilmeisesti ollut. Pikiviillosta ei ollut merkkiäkään, joten oletin kollin olevan nukkumassa tai keräämässä yrttejä. Vähät minä kollista välitin.
"Kylmähenkäys. Olisit voinut ilmoittaa tulostasi."
Nostin kylmänsinisen katseeni maasta, kun toisesta, pienemmästä pesästä sukelsi pääpesään kevytrakenteinen siniharmaa naaras, jonka vaalean taivaansiniset silmät kiiluivat hämärässä valossa. Hän tuijotti minua epävarmasti, naaras ei varmaan luottanut minuun koska olinhan juuri äsken Kuolonklaaniin saapunut varjoklaanilainen. No, hänen olisi paras tottua minuun koska en tulisi katoamaan lähiaikoina.
"Yritän muistaa seuraavalla kerralla", murahdin välinpitämättömästi, "tulin hakemaan makuualusia."
"Ne ovat tuolla", Talvikkimuisto heilautti hännällään pesän reunassa olevaa sammalkasaa kohti ja palasi sitten samaan pesään, mistä hän oli pääpesään ilmestynyt äsken.
*Hyvä että lähti. Tuo naaras on varmasti aivan samanlainen pehmo kuin Liljahenkäyskin. Kunhan vain pysyn kaukana Talvikkimuistosta, päiväni pysyvät hyvinä*, tokaisin itsekseni ja kävin nappaamassa itselleni makuualusia. Otin myös Jääliljalle saman verran sammalia, eli aika paljon. Kun olin saanut tarpeeksi sammalia meille kummillekin, pujottelin ulos pesästä.
Aukio oli suunnilleen kokonaan tyhjä, mutta tällä kertaa tiesin syyn. Taivas oli alkanut tummentua ja epäilyttäviltä näyttävät pilvet olivat siirtyneet leirin ylle. Muutamia vesipisaroita putoili kuonolleni ja ne saivat turhautuneen irvistyksen nousemaan kuonolleni. Marssin leirin reunamilla istuvan Jääliljan luokse ja ravistelin kuonostani vedet pois.
"Tulee olemaan myrskyinen yö", huomautin viileästi ja pörhistin hieman turkkiani, kun kylmä ilmavirta pyyhkäisi ylitseni. Toivottavasti Jäälilja ei jäätyisi.
//Jää?
Jäälilja 29.4.2018
"Tulee olemaan myrskyinen yö", Kylmähenkäys naukaisi rennosti, kuin ohi kulkeva toiselle huikaten. Pyöräytin silmiäni.
"Kai sen nyt hiirenaivokin huomaa, täällähän tuulee ja sataa aivan julmetusti", naukaisin vähän tökerösti. Kylmähenkäys asetteli omat sammalensa aivan pesän viereen ja minä omani hiukan kauemmas. Aioin nukkua pihalla vain ja ainoastaan sen takia, etten vaikuttaisi heikolta. Selviäisinhän minä kylmässäkin enkö selviäisikin? Pörhistin turkkiani omaksi suojakseni. Jos olin luvannut hoitaa jotain, niin sen minä tein. Rojahdin vastavalmistuneen vuoteeni päälle lihakset uupuneina. Kylmähenkäys teki samoin. Pian huomasin kuinka tuuli vaihtoi suuntaa ja sade pisarat lähtivät satamaan kohti minua. Pian turkkini oli latistunut siltä puoleta missä vesipisarat jo noruivat. Ihon myötäinen turkki ei lämmittäisi, kylmä alkoi sukeltaa luihini ja ytimiini. *En menisi nukkumaan pesään ja laskisi arvoani Kylmähenkäyksen silmissä* Jonkin takia ylväs olemus oli tärkeä juuri tuon tuhisevan karvakerän silmissä. Kollin tasainen hengitys ja tämän kuivan turkin leppeä kahina kantautuivat korviini. Kylmähenkäys oli valinnut oivan paikan ulkona yöpymiseen. Tuo kolli olisi nyt ainoa lämmönlähde, ja olin kylmissäni. Pian olisin aivan oikea jäälilja. Hetken mielijohteesta hivuttauduin Kylmähenkäyksen viereen ja painoin selkäni tämän selkää vasten. Pian lämpö virtasi sisääni ja silmä luomeni alkoivat painua väsyneinä kiinni.
Räväytin silmäni auki. Oli aamu, mutta aurinko oli pilvessä. En voinut tietää mihin kohtaan aurinko oli jo kivunnut. Sade piiskasi edelleen maata eilisen lailla. Onnekseni kaikki näyttivät olevan edelleen pehkuissa, lukuunottamatta pesänsä suulla istuvaa Raetähteä. Nousin pikaisesti ylös herättämättä Kylmähenkäystä, olisihan se ollut noloa, että kolli tietäisi että en kestänyt yötä ulkona - ainakaan myrskysäällä. Hetken mielijohteesta tökkäsin siniharmaata kollia joka hengitti tasaisesti vuoteellaan. Kolli ei liikahtanutkaan. *Nukkukoot sitten, taidan lähteä tervehtimään pentuja* Kulmani kohosivat omahyväisinä. Kaikkien pentujen pitäisi saada minun lämmin tervehdykseni. Pentutarhan uusin pentu, Korpipentu oli majaillut sijaisemon huomassa jo hetken aikaa. Nyt hän oli jo tarpeeksi vanha ymmärtämään kissoja, joten olisi ehkä aika tavat häntä. Pian kuitenkin kuulin takaani rahinaa - tarkemmin sanoen seisomaan nousevan kissan ääniä. *Kylmähenkäys* Käänsin katseeni Kylmähenkäyksen venyttelevään hahmoon.
"Keskeytit juuri retkeni pentutarhalle", naukaisin kovan hymyn kollille väläyttäen,
"Mutta nyt sainkin sinut seurakseni, oikein mukavaa".
//Kylmä?
Kylmähenkäys 1.5.2018
Väläytin Jääliljalle nopean virnistyksen ja ravistelin nopeasti sinertävänharmaan turkkini edes jonkinlaiseen kuntoon, vaikken vaivautunut karvojani puhdistamaan. Kun olin saanut itseni tyydyttävän kuntoon, lähdin Jääliljan rinnalla marssimaan pentutarhaa kohti.
"Kuinka monta pentua Kuolonklaanissa- tai siis klaanissa on?" kiirehdin korvaamaan lauseeni. Minun täytyisi tottua kutsumaan Kuolonklaania pelkäksi klaaniksi tai kotiklaanikseni ja Varjoklaania tulisi kutsua oikealla nimellään eikä pelkällä klaani-nimellä. En ollut täysin tyytyväinen uusiin klaanitovereihini, koska heidän oltiin väitetty Varjoklaanissa olevan ovelia ja vain itselleen uskollisia kissoja, jotka ajattelivat omaa etuaan. Minunkin pitäisi oppia ajattelemaan kuin kuolonklaanilaiset jos tahdoin sopeutua heidän joukkoonsa.
"Säröpentu, Käärmepentu ja Korpipentu. Vuolasvirta tosin odottaa pentuja", Jäälilja ilmoitti viileästi, aivan kuin pentujen tilanne ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan. Jostakin syystä en voinut oikein kuvitella tuota naarasta yhdenkään pennun emona, mutta ehkä hänestä voisi jonakin tulla vahvojen kuolonklaanilaispentujen emo.
*Tiedät varsin hyvin, että olet ihastunut häneen. Siksihän sinä päätit lähteä Kuolonklaaniin karkotukseksi jälkeen, sinähän vihaat muuten Kuolonklaania. Siksi sinä alunperin hyökkäsit Liljahenkäyksen kimppuun, koska et ollut varma kumpaa rakastit, kumppaniasi ja pentujesi emoa vai puolituntematonta kuolonklaanilaista!* sähähdin itselleni ja upposin lyhyeksi hetkeksi omiin ajatuksiini. Olihan minulla tunteita Jääliljaa kohtaan, mutta hän oli erittäin taitava piilottamaan omat tunteensa. Tietenkin oli olemassa se fakta, että hän oli jäänyt ulos nukkumaan kanssani eikä ollut vain käskenyt minua tänä aamuna jäämään aukiolle, kun hän kävisi pentutarhalla. Tiesin kyllä, että jonakin päivänä pyytäisin Jääliljaa kumppanikseni, mutta halusin varmistua vielä paremmin siitä, että hänkin halusi kumppanikseni, koska en ollut saanut vielä kunnollista vastausta.
"Saapukoon jokainek suurkivelle klaanikokoukseen!"
Pysähdyimme aivan pentutarhan edustalle, kun Raetähden kutsuhuuto kajahti ilmaan leiriaukiolle. Käännyin salamannopeasti ympäri ja ehdin juuri nähdä, kuinka päällikön harmaa hahmo loikkasi sulavasti Suurkivelle ja aloitti sitten puheensa:
"Tänä yönä on klaanikokous, joten ilmoitan nyt lähtijät. Minun lisäkseni kokoukseen lähtevät Viiltokaaos, Pikiviilto, Talvikkimuisto, Pihlajakynsi, Kalmalilja, Lintulumo, Kostohenki, Ahvenleuka, Kylmähenkäys, Uljastassu, Tappotassu, Terätassu, Pimeyslehti ja Pikkuvarjo. Kokous on päättynyt!"
En voinut olla tuntematta vahvaa omahyväisyyttä, kun Raetähti sukelsi alas kiveltä ilmoitettuaan kokoontumiseen lähtevät kissat. Pääsisin kokoontumiseen ja saisin oikein kunnolla halveksua varjoklaanilaisia ja nauttia siitä huomiosta, jonka saisin heiltä. Saisin myös kuulla pentujeni soturinimet, jos he olisivat sellaisia saaneet. Tuskin olivat, mutta siinä klaanissa mitä tahansa voisi tapahtua.
"Sinun jälkeesi", lausahdin tyynesti ja siirryin hieman sivuun, jotta Jäälilja voisi astua pentutarhaan ensimmäisenä. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras väläytti minulle hymyntapaisen virnistyksen ja sukelsi sitten pesään, jonka jälkeen astuin itsekin pentutarhaan.
//Jää?
Raetähti 19.4.2018
Kylmähenkäys olisi hyvä lisä klaaniimme. Mutta entä jos hän hyökkäisi tunnekuohun vallassa kuolonklaanilaisen kimppuun? Se oli riski. Viiltokaaoskin oli sitä meiltä, että hänet olisi hyvä hyväksyä. Eikai auttanut muu kuin ottaa pienoinen riski ja päästää kolli klaaniimme, mutta vain koeajalle.
"Tervetuloa Kuolonklaaniin", murahdin lopullisen päätökseni Kylmähenkäykselle. Ainahan hänet voisi karkoittaa taikka tappaa, jos hän alkaisi sotureitani vahingoittamaan. Ja eikä kolli varmastikaan monellekaan kuolonklaanilaiselle pärjäisi. Olihan hän kasvanut Varjoklaanissa, joka ei ollyt alkuunkaan niin hyvä klaani kuin meidän klaanimme.
"Mutta saat jäädä koeajalle Kuolonklaaniin vain yhdellä ehdolla; pidät kyntesi kuolonklaanilaisista erossa", maukaisin ja nousin seisomaan kuin ilmoittaakseni asian olevan loppuunkäsitelty. Toivon mukaan tein oikein.
//Viilto? Kylmä? Sori mini >.>
Kylmähenkäys 19.4.2018
"Kiitoksia, Raetähti. Ja tulette kyllä pian näkemään, ettei minulla ole pienintäkään aikomusta hyökätä yhdenkään kuolonklaanilaisen kimppuun", ilmoitin tyynesti ja kompuroin sitten jaloilleni. Kumarsin vielä nopeasti Kuolonklaanin päällikölle, nyökäytin heikosti päätäni Viiltokaaokselle ja pujottelin sitten ulos pesästä.
Leiriaukio oli täynnä kissoja ja tajusin vasta pitkän tovin jälkeen, että syynä siihen oli Kuolonklaanin suuri soturimäärä. Muutamat kissat heittivät minuun epäileviä silmäyksiä ja halveksivia irvistyksiä enkä saanut vastaani yhtäkään kohteliasta hymyä. Tähän elämään pitäisi sitten tottua, koska tekisin kaikkeni jäädäkseni Kuolonklaaniin. Varjoklaaniin en astuisi enää käpälälläkään.
"Kylmähenkäys!"
Jääliljan äkillinen ääni sai pääni kääntymään nopeasti ja kohtasinkin nopeasti naaraan jäänsinisen katseen. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava kissa kutsui minua hännänheilatuksella luokseen. Otin ohjeen vastaan ja harpoin kuolonklaanilaisen luokse.
"Miten se meni? Sanoitko mitään tapaamisistamne?" naaras kysyi viileästi.
"Hyvin meni, minut päästettiin jonkinlaiselle koeajalle. Enkä sanonut sanaakaan tapaamisistamme", ilmoitin nopeasti.
//Jää?
Jäälilja 21.4.2018
"Hyvin meni, minut päästettiin jonkinlaiselle koeajalle. Enkä sanonut sanaakaan tapaamisistamme", Kylmähenkäys naukaisi hiukan rintaansa ylpeänä röyhistäen.
"Eli minun ei tarvitse liata tassujani, hyvä", naukaisin leikkisästi silmiäni hitaasti siristäen. Kietaisin pöyhkeän häntäni etutassujeni ympärille.
"Veikkaan lukuisten rajarikkomuksiesi seurauksena, ettet tiedä missä Kuolonklaanin rajat kulkevat", naukaisin leikkimielisesti härnäten ja kulmiani arvioivasti kohottaen. Kylmähenkäys vilkaisi minua vilpittömästi.
"Joten, sinun henkilökohtaisena valvojanasi saanen viedä sinut kiertämään niitä", naukaisin päätäni sivulle heilauttaen. Nousin seisomaan ja silittelin kollin selkää hännälläni.
"Henkilökohtainen valvoja?" siniharmaa kolli naukaisi leikkisä pilke silmäkulmassa, "Ihan tosi, en ole pentu".
"Lupasin ottaa vastuun sinusta, Pihlajakynnelle", naukaisin selventävästi ja lähdin tassuttelemaan kohti leirin uloskäyntiä.
"Tuletko vai et?", naukaisin silmiäni ulospääsystä kääntämättä.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 25.4.2018
"Hyvä on, mennään sitten", myönnyin hieman vastahakoisesti, mutta silti viileästi Jääliljan ehdotukseen ja loikin muutamalla pitkällä loikalla kuolonklaanilaisnaaraan rinnalle. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras heitti minuun nopean silmäyksen, mutta käänsi sitten jäänsinisen katseensa muualle aivan kuin ei olisi koskaan minuun vilkaissutkaan. Vetäisin syvään henkeä, kun tyytyväisyys kulki koko vartalonu lävitse. Minut oltiin päästetty Kuolonklaaniin koeajalle ja vaikkei näiden kissojen silmätikkuna oleminen todellakaan tuntunut mukavalta ajatukselta, parempi näin kuin erakoksi joutuminen.
"No, kerropas jotain itsestäsi. Millainen menneisyytesi on?" Jäälilja kysyi äkkinäisesti, kun olimme päässeet kummatkin ulos leiristä ja ottaneet suunnaksemme Tuuliklaanin rajat. Lihaksikas naaras piti kuitenkin jäätävän katseensa menosuunnassa eikä tällä kertaa kääntänyt lainkaan päätään.
"No, synnyin vanhemmilleni joista en tiedä mitään, en edes nimiä, mutta he olivat puhdasverisiä. Oppilaaksi päästyäni sain mestarikseni Ikituulen, joka on nykyäänkin varmaankin Varjoklaanin paras soturi, mutta ei siellä kovin monta hyvää soturia ole. Liljahenkäyksen ja minun tarinaamme tuskin tarvitsee selittää, voit varmaan itsekin arvata että satuin vain ihastumaan häneen ja sitten saimme pentuja. Mutta en edes puhunut pennuilleni kovin paljon, koska he eivät ole ylpeyden aiheita. Poikani eivät todellakaan vaikuttaneet siltä, että heistä voisi tulla vahvoja sotureita, nuorempi tyttäreni sen sijaan käyttäytyi kuin muutamakuinen pentu. Ja vanhin tyttäreni Rosmariinitassu, kenet sinä tapasitkin, on aivan emonsa kaltainen. Pehmo ja ystävällinen, suorastaan säälittävä. Ehdin myös Varjoklaanissa ollessani kouluttaa yhden oppilaan, Happotassun, mutta tuskin hänestä mitään tosi suurta tulee. No, siihen tarinani Varjoklaanissa päättyikin."
Kun olin saanut tiivistetyn kertomuksen menneisyydestäni loppuun, olimme jo alkaneet saapua Tuuliklaanin rajamaille. Nummet vain jatkuivat silmänkantamattomiin, olihan Tuuliklaanin reviiri aivan Kuolonklaanin reviirin kaltaista.
"Mutta nyt, kerro minulle sinun menneisyydestäsi."
//Jää?
Jäälilja 25.4.2018
Katselin Kylmähenkäystä hieman epävarmana. Sisimmässäni olisin halunnut kertoa totuuden, mutta mieleni käski minua valehtelemaan suojamuurin yllä pitämiseksi. Halusin, että minua pidettäisiin täysiverisenä Kuolonklaanilaisena. Omatuntoni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan käski minun olla valehtelematta. Minun tarinani ei ollut sellainen jonka olisin halunnut sen olevan. Erakkojuureni oli asia josta pelkäsin avautua, jos kertoisin sen olisin haavoittuva. En vahva. Kuolonklaani oli saanut minut nostamaan suuren suojamuurin ylleni. Sisimässäni en ollut se, jota kissat ulkoisesti luulivat minun olevan. En ollut ilkeä, minun piti vain sulautua. Katsoin Kylmähenkäystä hiukan varoen. Jokaikinen lihakseni oli jännittynyt.
"No saisit tämän kuitenkin selville, joten en menetä mitään, mutta usko pois tämä on minule hyvin vaikeaa", naukaisin korviani luimistellen. Viitoin jatkamaan matkaa samalla kun kertoisin oman elämänkertani.
"Synnyin erakkona eräänlaisessa laumassa, jos sitä siksi voi kutsua. Emoni Rapapolte ja isäni Veri. Minulla oli kolme sisarusta, joista kaksi on jo menehtynyt ja enää Roihumyrsky on jäljellä, hän on minulle kovin tärkeä", aloitin hiukan varmemmin, mutta ääneni silti epävarmana säröillen.
"Kaikki oli hyvin, mutta tiedäthän mitkään sadut eivät ole iloisia ikuisuuksia, ja sitten emoni menehtyi ja samalla koko isäi luonne muuttui. Hän ei pystynyt huolehtimaan laumasta, koska hänen sydämensä oli lopullisesti särkynyt. Siten muutimme Kuolonklaaniin, olin vain parin kuun ikäinen kun saavuimme uuteen kotiimme. Eipä elämässäni muuta kovin mullistavaa ole sattunut. Ja tiedän nyt menetin sen hienon Kuolonklaanilaishohteen silmissäsi", naukaisin korviani nostaen. Kylmähenkäykselle uskoutuminen oli yllättävän helppoa, liiankin helppoa. Pörhistyneet karvani alkoivat siloittua ja rauha alkoi laskeutua ylleni. Katseeni oli epätoivoinen ja epävarma, en voisi vaikuttaa Kylmähenkäyksen mielipiteeseen. Toivoin hartaasti että saisin hyväksynnän, jonkin takia tuo kolli oli minulle liian läheinen menetettäväksi. Olimme kumpikin olleet tulokkaita Kuolonklaaniin.
//Kylmä?
Raetähti 16.4.2018
Kuten aina, näytin jälleen tyyneltä ulkoa päin. Sisälläni kuitenkin oli rauhattomampaa. Viiltokaaos oli juuri selittänyt mitä tämä tuntematon kolli teki klaanissani. Kylmähenkäys. Se oli kollin nimi. Kollin, joka halusi muuttaa Kuolonklaaniin. Kollin, jonka tappoyritys oli epäonnistunut. Kollin, joka oli yrittänyt tappaa Varjoklaanin parantajaoppilaan, oman kumppaninsa ja samalla pennunpentuni. Kielomyrkyn pennun. Suku oli minulle tärkeä ja puolustin aina sukulaisiani, jos he sitä ansaitsivat. Jotkut eivät ansainneet. Osa taas ansaitsi. Silmiini syttyi pieneksi hetkeksi murhanhimon pilke ja katseenikin muuttui siksi. Pienen hetken ajan vain tuijotin varjoklaanilaista meripihkaisilla silmilläni, kunnes rauhoitin itseni.
"Jatkamme tästä pesässäni", maukaisin ja käännyin kohti pesääni. Käänsin pääni varjoklaanilaiskolliin ja jäin odottamaan tuota. Tiesin, etten koskaan unohtaisi Kylmähenkäyksen tappoyritystä, jos se siis oli edes totta. Vaikkakin Liljahenkäys oli mitä oli, en halua, että sukulaisiani tapetaan. Kylmähenkäys ei ehkä tiennyt Liljahenkäyksen olevan minulle sukua. Ties mitä varjoklaanilaisen päässä nyt pyöri. Vaikkakin olisin halunnut sanoa - tai oikeastaan tehdä - kollille pari asiaa, tiesin, ettei kannattaisi. Tuollaiselle kissalle olisi varmasti käyttöä, kun pidemmän päälle ajatteli. Minun sukulaisiani ei kuitenkaan noin vain yritetty tappaa, muistaisin yrityksen aina ja se kyllä tulisi vaikuttamaan hiukan hänen kohteluunsa.
//Viilto? Kylmä? Muut? Ööh, tästä tuli vähän outo :'D - mut älkääs välittäkö siitä.
Viiltokaaos 17.4.2018
Raetähti kulki kohti pesäänsä odottaen Kylmähenkäyksen ja kai myös minun seuraavan häntä. Varjoklaanilaiskollin edellä kävelin häntä pystyssä päällikön perässä kohti suurkiven alla sijaitsevaa pesää. Vilkaisin taakseni, Kylmähenkäys lähti kulkemaan eteenpäin leirin toiselta puolelta Jäälilja vierellään. Naaras sanoi jotain varjoklaanilaiselle katsoen häntä samalla. Jäälilja pysähtyi vähän matkan päähän pesästä huomatessaan tuiman katseeni. Kylmähenkäys jatkoi matkaa pesää kohti siitä huolimatta. Annoin soturin mennä pesään minua ennen. Lopulta saavuin itsekin hämärään pesään, joka sijaitsi suuren kivessä olevassa halkeamassa. Raetähti oli asettunut istumaan ylväästi sammalvuoteelleen. Päällikkö oli kietonut häntänsä etukäpäliensä päälle ja katsoi nyt Kylmähenkäystä leuka ylväästi pystyssä. Päällikön ilme oli tyyni ja mitäänsanomaton. Raetähti nyökkäsi antaen luvan istua. Kylmähenkäys istui Ratähteä vastapäätä, itse taas asetuin päällikön vierelle vain parin hiirenmitan päähän hänen vuoteestaan. Pysyin hiljaa, sillä odotin Raetähden aloittavan kuulustelut.
"Tahdot siis liittyä Kuolonklaaniin?" päällikkö aloitti helpolla kysymyksellä ja siristi aavistuksen verran meripihkaisia silmiään, joiden mustat pupillit olivat laajentuneet hämärässä.
"Juuri niin", vastasi Kylmähenkäys hitaasti. Hitaita olivat olleet myös kollin aiemmat sanomiset, joka oli erittäin ärsyttävää.
"Miksi?" päällikkö kysyi saman kysymyksen, jonka olin esittänyt soturille kohdatessani hänet ensimmäisen kerran reviirillämme.
"Varjoklaanilla ei ole antaa minulle enää mitään, mutta Kuolonklaanilla on. Koen olevani enemmän hyödyksi täällä kuin synnyinklaanissani, samalla voin myös toteuttaa itseäni paremmin", vastasi varjoklaanilaiskolli rauhallisesti yhä sanojaan pidennellen ja hidastellen. Vilkaisin Raetähteä. Kolli nyökytteli kuunnellessaan soturin sanoja.
"Onko läheisesti tappaminen tapasi toteuttaa itseäsi?" minun oli pakko lisätä samalla, kun käänsin taas vihreän katseeni kohti sinertävänharmaata kollikissaa. Kasvoilleni piirtyi pieni virne ja viilsin vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.
//Kylmä? Rae?
Kylmähenkäys 17.4.2018
Käänsin kylmänsinisen tuijotukseni Raetähden rinnalla istuvaan Viiltokaaokseen, jonka kasvoilla loisti pieni, mutta silti karmivalta näyttävä virne. Tuo kuolonklaanilainen ei todellakaan osannut pitää kuonoaan poissa muiden asioista. Tai sitten hän vain yritti tahallaan ärsyttää minua. Toinen vaihtoehto kuulosti paremmalta, joten tyydyin siihen.
"En edes tappanut häntä", ilmoitin tyynesti. Viiltokaaos kohotti hitaasti kulmiaan ja venytteli kynsiään.
"Ja vastauksena kysymykseesi, en yrittänytkään toteuttaa itseäni, vaan enemmänkin todellinen luonteeni, josta en ollut tiennyt, toteutui. En edes ole varma, olinko tappamassa vai ainoastaan vahingoittamassa häntä. Minulla oli niin sanottu tunnekuohu meneillään ja kaiken sen keskellä ensimmäinen vaistoni oli vahingoittaa kumppaniani.
"Miksi olit tappamassa juuri kumppaniasi?" Raetähti jatkoi niin tyynesti, etten voinut olla ihailematta sitä ajatuksissani.
"Sanotaan vain, että välimme eivät ole olleet kaikkein parhaimmat ja sen tunnekuohun aikana olin hänen kanssaan, joten hyökkäsin ainoan seurassani olleen kissan kimppuun", ilmoitin välinpitämättömästi. Lauseessani oli pieni valhe, sillä olihan Minttusydänkin ollut seurassamme, mutta se tieto ei ollut niin tärkeä että sitä olisi tarvinnut tunkea tähän tarinaan myös.
"Joten miten on? Pääsenkö Kuolonklaaniin vai en?" kysyin mahdollisimman tyynesti. En ollut täysin varma minne voisin mennä jos en pääsisi Kuolonklaaniin enkä edes tahtonut miettiä sitä. Pitäisi vain toivoa, että he päästäisivät minut klaaniinsa. Ja jos he epäröisivät taistelutaitojani, haastaisin vaikka kenet tahansa taisteluun jotta voisin todistaa voimani.
//Rae? Viilto?
Jäälilja 17.4.2018
Tassuttelin Kylmähenkäyksen siniharmaaturkkisen ja lihaksikkaan ruumiin rinnalla rennosti askeltaen. Olimme matkalla Raetähden pesään, tiesin ja tunsin, ettei minua päästettäisi sisään, senpä takia hivutin pääni Kylmähenkäyksen korvalle.
"Et mainitse mitään minun tapaamisestani, tai muuten hautaan sinut elävältä ja kaivan sinut vasta aamulla ylös", kuiskasin.
"Luotan sinuun", naukaisin varmistaen. Vilkaisin Viiltokaaokseen, hän katseli minua tuimasti kuin viestiäkseen sen, että minun tuli poistui. Pyöräytin silmiäni, mutta lopulta kunnioittavasti nyökäyttäen.
Lähdin tassuttelemaan hiukan kauemmas pesästä, mutta kuitenki siten, että raetähden pesä oli tiukasti katsekentässäni. Nyt Kylmähenkäyksen unelma Varjoklaanin päälikkyydestä oli tuhoutunut ja meidän sopimuksemme oli rikkoutunut, mutta minusta silti tuntui, että välillämme oli jotain muuta kuin liittolaisuutta. Ystävyyttä. En hylkäisi kollia heti kun hänestä ei olisi minulle enää hyötyä, Kylmähenkäys oli liian hyvä uskoinen suhteeni, mutta se oli omalla tavallansa herttaista. Luottaa suin päin puoli tuntemattomaan kissaan. Lupaisin itselleni auttaa Kylmähenkäystä Varjoklaanille kostamisessa, auttaisin Minttusydämen houkuttelemisessa tarpeen vaatiessa ja ehkä jonkun muunkin. Olin omalla tavallani onnellinen, että Liljahenkäys oli elossa, en olisi koskaan halunnut Kostohengen vihoja niskoilleni. Emme kollin kanssa olleet juonineet juurikaaan viimeaikoina, sillä Kylmähenkäyksen valmennus oli vaatinut veronsa. Kohautin lapojani itsekseni ja silmäilin leirä jäänsinisellä katseellani. Leiri oli jo siirtynyt omiin oloihinsa, sillä jännitysnäytelmän - joka kertoi Varjoklaanikissasta Kuolonklaanin leirissä - oli päättynyt.
//Kylmä sit ku se tulee sielt pesästä? :D
Viiltokaaos 17.4.2018
Katsoin nyt hiljaa tyynenä Kylmähenkäystä, joka oli juuri esittänyt kysymyksen, jossa kysyi pääsystään Kuolonklaaniin. Vilkaisin Raetähteä kysyvästi, päällikkö käänsi myös meripihkaisen katseensa minuun. Kolli näytti pohtivan vastaustaan toden teolla. Jos olisin ollut Raetähti, olisin päästänyt kollin klaaniini. Mielipiteeni asiaan ilmaisin nyökkäämällä hitaasti.
Vaikka Kylmähenkäys olikin yrittänyt tappaa Pisaratähden pennun ja vaikutti luonteeltaan melko sekavalta, hän saattoi olla hyvä lisä Kuolonklaaniin. Soturi tiesi paljon Varjoklaanin heikkouksia, jotka saattoivat auttaa klaaniani tulevaisuudessa suunnitelmieni edetessä. Toisaalta yhtä suuret mahdollisuudet olivat, että kollin sekava luonne ja niin sanottu todellinen luonteensa tulisivat liian vahvasti esille ja soturi alkaisi tappamaan Kuolonklaanin jäseniä. Olisin kuitenkin valmis ottamaan sen riskin, sillä aina voisin vain tappaa hänet.
"Jos sinä mielipidettäni kaipaat, niin kannatan hänen hyväksymistään Kuolonklaaniin. Ainakin koeajalle, jolloin hän saisi itse todistaa olevansa klaanimme arvoinen", naukaisin hiljaisella äänellä päällikölle ja viilsin kynsilläni ilmaa. Raetähti käänsi jälleen katseensa minuun kuunnellessaan sanojani. Hän ei reagoinut niihin mitenkään, vaan käänsi katseensa Kylmähenkäykseen valmiina antamaan lopullisen tuomionsa asialle.
//Rae? Kylmä?
Jäälilja 14.4.2018
"Mitä te siihen jäitte nököttämään, leiri on täynnä muitakin kissoja kuin me kolme", murahdin. Verikyynel pyöräytti silmiään ja poistui paikalta Pihlajakynsi perässään.
"Ehkä sinun kannattaisi mennä puhumaan noista harhaluuloistasi jollekkin joka välittää?" naukaisin. En halunnut paljastaa muille tuntevani Kylmähenkäystä. Sysisydän halusi vain ujuttautua pääni sisään ja saada minut paljastumaan. Olin mestari kätkemään tunteeni. Vilkaisin Kylmähenkäystä.
"Niin kerroppa minullekkin, miksi juuri Liljahenkäys?" naukaisin vaativasti. Porasin katseeni nuoreen kolliin. Tämä oli kysymys joka oli vaivannut minua. Liljahenkäys ei saisi kuolla, Kostohengen takia. Kuitenkin sydämessäni ytiesin, että valehtelin itselleni. En halunnut ottaa hartioilleni sitä painoa, että olin yllyttänyt KYlmähenkäyksen murhaajaksi.
"Kai sinä tiedostat, että Kostohenki ja Hiiripisara olisivat nirhanneet sinut jos olisit onnistunut", kuiskasin huomaamattomasti. *Hyvä, Sysisydän ei huomannut.* Naaras vilkaisi juuri silloin sivulleen.
//Sysi? Kylmä?
Kylmähenkäys 15.4.2018
"En todellakaan tiennyt. Ovatko he vai Liljahenkäyksen sisaruksia?" kysyin aidosti hämmästyneenä Jääliljalta. Kun olimme aikoja sitten Liljahenkäyksen kanssa törmänneet Jääliljaan ja Kostohengeksi esittäytyneeseen kolliin, oli tuntematon kolli kertonut olevansa Liljahenkäyksen veli, mutten ollut tiennytkään että Liljahenkäyksellä oli siskokin. En muistanut koskaan tavanneeni Hiiripisara-nimistä kissaa, mutta tulisin varmasti tapaamaan hänet piakkoin.
"Ovat. Liljahenkäys sattuu olemaan sukua minulle, vaikkei sitä voisi aluksi uskoakaan. Hän on serkkuni Kielomyrkyn tytär", Jäälilja naukui viileästi ja kurottautui nuolaisemaan välinpitämättömästi etutassuaan. En osannut kuvitellakaan, että entinen kumppanini olisi tuolle naaraalle millään tavalla tärkeä. Tuskin olikaan.
"Ja tiedoksi sinullekin", kohdistin kylmänsinisen katseeni Sysisydämeen, joka silmäili minua arvioivasti, "en ole palaamassa Varjoklaaniin. Varjoklaani on heikko, oman klaanin heikkoutta ei edes tajua ennen kuin siirtyy toiseen klaaniin. Tihkutähden valtakausi on päättymässä eikä Minttusydämen todellakaan kuuluisi nousta päälliköksi. Hänestä tulee niin säälittävän surkea päällikkö, että mikä tahansa metsän klaaneista voisi hyökätä Varjoklaaniin ja voittaa heidät noin vain."
Tajusin juuri nyt, että minulla oli todella paljon tietoa varjoklaanilaisista ja syntyklaanini tilanteesta, joten en yhtään ihmettelisi jos kuolonklaanilaiset yrittäisivät imeä jokaisen tiedon minusta ulos ja käyttää sitä hyväkseen. Mutta se ei minua todellakaan haitannut, koska tahdoin todistaa olevani oikeassa siitä, kuinka heikko Varjoklaani oli. Olin alkanut jo miettiä uutta varjoklaanilaista, jonka tappamista yrittäisin, koska tahtoisin näyttää heille ettei karkotukseni paljon auttanut. Ajatuksissani oli jo muutama kissa, mutta eräs oli jo pyörinyt päässäni jonkun aikaa.
Luomavirta. Hän oli Rosmariinitassun hyvä ystävä ja jos saisin hänet pois pelistä, saisin tyttäreni ainakin jonkinlaiseen paniikkiin. Tätä pitäisi todellakin harkita.
//Jää? Sysi? Rae?
Sysisydän 15.4.2018
"Sinä et vastannut", naukaisin kylmästi hymyillen Kylmähenkäykselle. "Miksi yritit tappaa Liljahenkäyksen? Sinulla on siihen varmasti hyvä syy ja jos ei ole, emme kaipaa Kuolonklaaniin epätasapainoisia kissoja, jotka haluavat syyttä suotta tappaa kumppaninsa."
En ollut aivan varma siitä mitä ajattelin Kylmähenkäyksestä. Hän oli vähintäänkin epäilyttävä. Kolli oli vain tupsahtanut reviirillemme ja väittänyt yrittäneensä murhaa. Hänhän saattoi valehdellakin.
Toisaalta hän voisi olla hyvä lisä Kuolonklaanin sotureihin, jos hän olisi uskollinen. Ja jos hän oli hyvä taistelija, Kuolonklaanissa oli jo tarpeeksi täysikasvuisia, jotka käyttäytyivät kuin pennut. Tärkeintä oli kuitenkin se, että Kylmähenkäys oli entinen varjoklaanilainen. *Jos hän siis on entinen.* Hän tunsi Varjoklaanin reviirin ja pystyisi varmasti antamaan meille myös klaanin sisäisiä tietoja.
"Voisin muuten todellakin mennä kertomaan harhaluuloistani jollekin, joka varmasti välittää", naukaisin Jääliljalle viitaten sanoillani hänen aiempaan kommenttiini. "Isälleni. Uskon, että häntä kiinnostaa, kuka Kylmähenkäys on kissojaan."
//Kylmä? Jää? Sori tönks
Raetähti 16.4.2018
Iskin kynteni hiiren ja tapoin sen nopealla puraisulla. Noukin velton, kuolleen hiiren hampaisiini ja lähdin jolkottelemaan Kuolonklaanin leiriä kohti. Olin halunnut lähteä yksin saalistamaan, kaipasi hieman omaa aikaa. Minusta oli joka kerta kiinnostavaa palata leiriin ja suunnata omaan pesääni, jossa Kuolonklaanin päälliköt ennen minua olivat nukkuneet. Olin jo sopeutunut uuteen nimeeni ja uuteen asemaani klaanissa. Olin sopeutunut jopa kissojen katseisiin, olivatpa niiden merkitykset mitä tahansa. Uskoin, että olin vielä päässyt helpolla. Minun ei ole vielä tarvinnut tehdä vaikeita päätöksiä tai mitään muutakaan vastaavaa, hyvin tärkeää ellei varapäällikön valitsemista lasketa siihen mukaan. Olin hyvin tyytyväinen varapäällikkööni Viiltokaaokseen, jonka valitsin. Ainakin tiedän klaanin olevan osaavissa käsissä päällikkökauteni jälkeen. Viiltokaaos vaikuttaa ja varmasti onkin yksi klaanin parhaimmista sotureista ja juuri siksi hän oli paras varapäällikköehdokas, joka sitten myöhemmin johti hänen valintaansa.
En ehtinyt miettimään enempää, kun leirin suuaukko tulikin jo näkyviin. Sujahdin sisälle leirin vilinään. Katselin hiiri hampaissani roikkuen ympärilleni ja, kun olin lähtemässä viemään hiirtä tuoresaaliskasaan huomasin oudon hajun sekä oudon kissan. Pääni kääntyi heti tuon tuntemattoman kissan suuntaan ja siristelin meripihkan värisiä silmiäni. En uskonut kissan olevan vaaraksi, joten vein hiiren tuoresaaliskasaan ja palasin tuon oudon kissan läheisyyteen. Olemukseni oli jälleen rauhallinen katsoessani arvioivasti tuntematonta kissaa.
"Haluan kuulla selityksen tälle", murahdin ja katsoin tuntemattoman ympärillä olevia kissoja kysyvästi. Mitä ihmettä tämä kissa teki Kuolonklaanissa? Ellei syy olisi kyllin hyvä, hän saisi kyllä lähteä.
//Kylmä? Muut? :]
Viiltokaaos 16.4.2018
Käänsin katseeni leiriin saapuneeseen Raetähteen. Kun kolli oli viemässä saalistaan tuoresaaliskasalle, hivuttauduin Kylmähenkäyksen, Jääliljan ja Sysisydämen lähettyville. Päällikkö saapui luoksemme katsellen rauhallisesti varjoklaanilaiskollia.
"Haluan kuulla selityksen tälle", kolli murahti katsellen jokaista kuolonklaanilaista Kylmähenkäyksen lähellä. Astuin askeleen eteenpäin selittääkseni tapahtumat.
"Partio löysi varjoklaanilaisen rajalta. Kylmähenkäys tahtoo kuulemma liittyä Kuolonklaaniin", naukaisin päällikölle tasaisella, mutta voimakkaalla äänellä jatkaen viileästi:
"Syy ilmeisesti on pieleen mennyt tapon yritys. Kylmähenkäys yritti tappaa Varjoklaanin parantajaoppilaan, kumppaninsa ja sinunkin pennunpentusi Liljahenkäyksen." Sanoillani yritin herättää jotain tunteita Raetähdessä ja niin yrittää selvittää, välittikö kolli samolla tavalla kuin minä itselleen tuntemattomasta naaraasta, joka sattui olemaan meille molemmille sukua. Päällikön ilme oli tyyni, huomasin ilmapiirin olevan jännittyneempi kuin aikaisemmin. Kylmähenkäys odotti päällikön reaktiota ja siinä samassa heilutteli häntäänsä puolelta toiselle. Jäälilja taas katsoi kylmänviileästi setäänsä, joka parhaillaan punnitsi sanojani. Sysisydän seurasi tapahtumia ilmeettömänä. Itse taas istuin aloillani Raetähden vierellä virnistäen.
//Rae tai muut? Lisään tähänki viel et jos Rae tahtoo jututtaa Kylmää ni Viilto toteaa tahtovansa mukaa ilma ketää muita perustellen asian nii et se o varis ja sen ja Raetähden pitäs yhes tehä tollaset päätökset :D
Viiltokaaos 13.4.2018
Loikkasin jälleen kohti Tappotassua. Kolli teki nopean väistöliikkeen sivulle ja kääntyi heti minua kohti. Myös minä käännyin kohti tummaa oppilasta, joka oli naulinnut katseensa vihreisiin silmiini. Soturioppilas odotti tukevassa asennossa, että tekisin uuden syöksyn. Hetken ajan käveleskelin Tappotassun ympärilläni etsien sopivaa hyökkäyskulmaa. Kun kuljin Tappotassun toiselle puolelle, kolli kääntyi sitä mukaan minun suuntaani. Hän ei antanut minun poistua näkökulmastaan hetkeksikään. Samassa tein syöksyn kohti oppilastani. Tappotassu säpsähti eikä kerennyt loikata sivuun. Kolli kuitenkin onnistui syöksymään altani niin, että käpäläni hipoivat hänen häntäänsä minun laskeutuessa rasahtelevalle hangelle. Tappotassu vetäisi matkallaan minua hännästä ja syöksähti nopeasti kauemmas väistääkseen mahdollisen potkuni. Koska en taistellut tosissaan, en estänyt horjahtamista. Horjahdin ja menetin tasapainoni, jolloin Tappotassu loikkasi minua kohti. Kolli sai otteen oikeasta kyljestäni, jossa jo valmiiksi komeili kolme arpeutunutta viiltohaavaa. Arvet olivat peräisin Veren kynsistä, jota vastaan olin taistellut joitakin vuodenaikoja sitten ennen Kuolonklaaniin liittymistä. Koska tasapainoni oli jo valmiiksi heikko, onnistui Tappotassu kaatamaan minut kyljelleen maahan iskunsa voimasta. Kaaduttuani annoin oppilaalle merkin irrottaa otteensa ja nousta ylös. Hän totteli heti ja astui tyytyväinen virne kasvoillaan parin ketunmitan päähän minusta.
"Miten se meni?" oppilas kysyi hännänpää nykien. Nousin seisomaan ja ravistelin lumet turkistani. Viilsin kynsilläni ilmaa ja sipaisin pari kertaa kielelläni rinnassa törröttäviä karvoja, jonka jälkeen vasta käänsin vihreän katseeni kohti nuorta oppilasta.
"Paremmin kuin edelliskerralla. Kyllä sinusta vielä soturi tulee", naukaisin tyytyväisellä äänellä ja nyökkäsin oppilaalle ikään kuin onnitellen häntä.
"Hyvä. Lähdemmekö nyt nelipuille?" kysyi Tappotassu malttamattomana ja nousi seisomaan ja kääntyi kohti Tuuliklaanin reviiriä, josta pääsisimme nelipuille. Nyökkäsin.
"Lähdemme, mutta sinun täytyy muistaa olla hiljaa asiasta. Jos joku tulee vastaan, me olemme vain harjoitusten jälkeisellä kävelyllä", naukaisin ankaralla äänellä oppilaalleni.
"Selvä, Viiltokaaos", Tappotassu vastasi kunnioittavalla äänellä ja lähti kulkemaan perässäni kohti ukkospolkua, jonka lähellä kulkisimme Tuuliklaanin rajalle ja siitäkin eteenpäin.
Ennen kuin kerkesimme edes Tuuliklaanin rajalle, kuulin partion ylittävän ukkospolun lähellämme. Käännyin täysin samaa aikaa Tappotassun kanssa kohti ukkospolkua. Pihlajakynnen johtama partio ylitti nopeasti ukkospolun. Soturi huomasi meidät jo, joten oli turhaa yrittää lähteä paikalta huomaamatta. Pitäisi vain odottaa, että he menevät ohitsemme. Katselin hetken aikaa lähestyviä kissoja, ja pian paikalle jääminen ei tuntunutkaan niin vastenmieliseltä, sillä näin partion keskellä Jääliljan vierellä kävelemän sinertävän mustajuovaisen kollikissan. Siristin silmiäni häntä katsoessani ja tunnistin kollin varjoklaanilaiseksi, jonka olin nähnyt muutamia kertoja kokoontumisessa. Soturin nimi ei kuitenkaan ollut painunut mieleeni, joten hän ei kai ollut mikään erityinen kissa. Mutta mitä tämä varjoklaanilaiskolli teki Kuolonklaanin reviirillä? Ehkä hän oli rikkonut soturilakia ja ylittämällä rajan, joten partio oli katsonut parhaaksi viedä hänet leiriin. Ennen kuin partio ohitti meidät, astelin heidän eteensä pysäyttäen heidän matkansa.
"Hei, Viiltokaaos", Pihlajakynsi tervehti minua laimeasti ja mulkaisi oppilastani, joka oli jäänyt aloilleen ja katseli nyt partiota ja minua vuoroperään.
"Kuka on vieraanne?" kysyin ja siirsin katseeni varjoklaanilaiskolliin, joka siristi kylmänsinisiä silmiään katsellessaan minua. Kolli pysyi vaiti.
"Kylmähenkäys, Varjoklaanista. Olemme viemässä häntä leiriin, sillä hän on halukas liittymään Kuolonklaaniin", Pihlajakynsi ilmoitti suoraan. Jos en olisi ollut varapäällikkö, naaraan tuntien olisin saanut kysellä tovin, ennen kuin hän olisi kertonut minulle mitään. Vuodenaikojen kuluessa ja minun poissa ollessani ei naaras ollut muuttunut lainkaan lukuun ottamatta muutamaa harmahtavaa karvaa hänen kuonossaan. Naaras oli yhä itsepäinen, erittäin itsekäs ja röyhkeä. Jos hän olisi tiennyt kuka olen, olisi naaras todennäköisesti kunnioittavampi minua kohtaan, olinhan sentään hänen isänsä. Kasvoilleni ilmestyi pieni virne kuullessani Pihlajakynnen sanat. Astuin soturin ohitse kohti partion keskellä kulkevaa Kylmähenkäystä.
"Tervehdys. Olen Kuolonklaanin varapäällikkö Viiltokaaos, kuten varmaan tiedätkin jo. Oletko aivan varma päätöksestäsi Kuolonklaaniin muuttamisesta? Miksi ihmeessä tahdot jättää synnyinklaanisi ja tulla tänne? Kenties todellinen luontosi tuli esille ja tapoit jonkun? Aika monella muiden klaanien jäsenellä se on syy tulla Kuolonklaaniin, joten mikä on sinun syysi?" latelin kysymyksiä kollille yrittäen selvittää, kuinka tosissaan hän on Kuolonklaaniin muuttamisen kanssa.
"Mitä ihmettä sinä puuhaat? Eikö Raetähden tulisi esittää nuo kysymykset. Sinä et sentään vielä ole päällikkö, vaikka kovasti annat sellaisen kuvan itsestäsi", Jäälilja sihahti ja katsoi minua murhaavasti jäänsinisillä silmillään. Väläytin naaraskissalle pienen hymyn ja käänsin katseeni takaisin Kylmähenkäykseen. Viilsin kynsilläni ilmaa, joka sai Kylmähenkäyksen astumaan varautuneesti askeleen taaksepäin.
"Jos hän vastaa väärin kysymyksiini, on turhaa viedä hänet leiriin. Mitä useampi ulkopuolinen pääsee leiriimme, sitä helpommin Varjoklaani voi hyökätä kimppuumme. Tästä kollista voi olla meille haittaa, jos hän päättääkin yllättäen palata klaaniinsa ja kertoa jokaisen yksityiskohdan leiristämme ja matkasta sinne klaanitovereilleen", sihahdin Jääliljalle pitäen kuitenkin katseeni tiukasti Kylmähenkäyksen sinisissä silmissä.
//Kylmä, Jää, joku? Sori jos hittasin Jäätä tossa lopus xd
Kylmähenkäys 13.4.2018
"Hah, aivan kuin olisinkaan aikeissa palata Varjoklaaniin. Siellä ei ole enää mitään minulle. Ja jos kerran tahdot tietää syyn lähtööni, arvauksesi oli suunnilleen oikein. En onnistunut kuitenkaan viemään tarkoittamani kissan henkeä", ilmoitin viileästi ja mittailin Viiltokaaokseksi esittäytynyttä kissaa. Tiesin tuosta kissasta hieman jotakin hajanaista tietoa, sillä olin nähnyt kollin muutamia kertoja kokoontumisissa ja hänestä oli juuri tullut Kuolonklaanin uusi varapäällikkö. Kolli näytti kyllä pelottavammalta kuin olisin tahtonut myöntää, mutten antaisi hänen tietää sitä. Kohensin hieman ryhtiäni ja loin nopean sillmäykseni rinnallani seisovaan Jääliljaan. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras ei vastannut mitenkään, piti vain tiukasti jäätävän tuijotuksensa Viiltokaaoksessa.
Kun mainitsin hengen viemisen, Viiltokaoksen silmissä välähti heikosti, hänen kiinnostuksensa oli luulojeni mukaan syttynyt. Tuskin tuo kolli todella tahtoisi tietää teostani, mutta viekkaat kuolonklaanilaiset tahtoivat aina tietää kaiken kaikesta.
"Ja keneltä sinä olitkaan viemässä henkeä?" varapäällikkö kysyi mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Vastasin kollin ilmeeseen jäätävällä irvistyksellä.
"Entisen kumppanini, Liljahenkäyksen, henkeä", ilmoitin ja räpäytin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni. Ennen kuin Viiltokaaos ehti vastata mitään sanoihini, murahdin turhautuneena niin äänekkäästi, että jokainen pystyisi kuulemaan sen.
"Voisimmeko jo jatkaa? Teillä tuskin on koko päivää aikaa seisoskella", murahdin hitaasti, venyyttäen jälleen kerran sanojani tapani mukaan.
//Viilto? Jää?
Jäälilja 13.4.2018
"Voisimmeko jo jatkaa? Teillä tuskin on koko päivää aikaa seisoskella", Kylmähenkäys naukaisi silmiään pyöräyttäen. *Tuon hän on oppinut minulta*
"Kuules Viiltokaaos, sano mitä sanot, me lähdemme nyt", naukaisin itsepäisesti ja nostin leuan korkealle. Loin puoliani pitävän silmäyksen varapäällikköön, kunnioitinhan minä häntä, mutta minulla oli nyt jotain minkä halusin saada mahdollisimman pois alta.
"Olet tyytyväinen tai et", lisäsin vielä jäisesti ja viitoin partion lähtöön. Pihlajakynsi murahti ja lähti johtamaan partiota. Tiesin, että Viiltokaaos seuraisi oppilaansa Tappotassun kanssa lopulta. Varapäällikkömme olisi sen verran utelias. Lähdin ravaamaan eteenpäin muun partion rinnalla. Toivoin Viiltokaaoksen olevan raivoissaan käytöksestäni. Kylmähenkäys oli asia joka oli minun hoidettavanani, eikä kenenkään muun.
"Hän on vähän kiukkuinen, ihan noin yleensäkkin", naukaisin tylysti Kylmähenkäykselle. Kolli nyökkäsi.
"Eihän sinua pelota kohdata ylvästä setääni?" naukaisin hiukan ivallisesti, mutta iva ehkä oli vain roolin pitämiseksi. En voinut heittäytyä liian tuttavalliseksi Kylmähenkäyksen seurassa.
//Kylmä? Viilto? Sysi? Sori pätkä xc
Viiltokaaos 3.4.2018
Kun Kylmähenkäys oli vastannut kysymyksiini, Jäälilja sanoi jotain matkan jatkamisesta ja partio jatkoi matkaansa. Astuin ajatuksissani pois partion luota kohti Tappotassua. Liljahenkäys oli Kylmähenkäyksen kumppani, nyt sen vasta muistin. Olin useaan otteeseen kokoontumisissa nähnyt kaksikon keskenään, joskus lämpimämmissä ja toisinaan kylmemmissä väleissä. Naaras oli Varjoklaanin parantajaoppilas ja.. Hän oli myös poikani Pisaratähden tytär, jonka pennun emo Kielomyrkky oli hylännyt ukkospolulle kuolemaan. Joku varjoklaanilaisista oli pelastanut Liljahenkäyksen ja naaraasta oli tullut parantajaoppilas, joka ilmeisesti uskoi Tähtiklaaniin. Mutta miksi ihmeessä Kylmähenkäys oli tahtonut tappaa kumppaninsa? Vaikka Liljahenkäys ei ollut kuolonklaanilainen tai ylipäätään uskonut Pimeyden Metsään, ajatus naaraan tappamisesta sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Perhe oli minulle kaikki kaikessa, mutta enhän minä edes tuntenut naarasta? Ja kaiken lisäksi hän uskoi Tähtiklaaniin, joten ei hänen kuolemansa olisi loppujen lopuksi kovinkaan suuri menetys minulle tai muillekaan, ehkä ainoastaan Varjoklaanille. Murahdin turhautuneena. Uusi elämä oli tuonut uuden mahdollisuuden lisäksi mukanaan myös turhan tunteellisuuden. Ajattelin liikaa ja sen lisäksi myös tunsin liikaa.
"Menemmekö me sinne nelipuille?" Tappotassun kärsimätön ääni keskeytti ajatukseni. Käänsin katseeni kolliin ja siristin silmiäni.
"Emme. Palaamme nyt leiriin", vastasin kylmästi ja lähdin kulkemaan partion tuoreita jälkiä pitkin kohti leiriä.
Leiriin saavuttuani huomasin, että Kylmähenkäys ei vielä ollut päässyt Raetähden juttusille. Päällikkö kai oli poissa leiristä. Nyt varjoklaanilaiskolli istui Jääliljan kanssa jutellen lähellä leirin sisäänkäyntiä. Jäälilja mulkaisi minua minun saapuessa leiriin, mutta vastaukseksi nostin leukani ylväästi pystyyn ja astelin kohti sotureiden pesää. Matkalla katseeni harhaili Kostohenkeen ja Hiiripisaraan, jotka juttelivat keskenään tuoresaaliskasan läheisyydessä. Tiesiköhän Kylmähenkäys heidän olevan Liljahenkäyksen sisaruksia.
"Saanko jo syödä jotain?" Tappotassu asteli luokseni ja kysyi minulta. Säpsähdin jälleen pois ajatuksistani ja kohdistin katseeni oppilaaseen.
"Syö vain, mutta älä häiritse minua enää", murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tappotassu nyökkäsi nopeasti, käänsi minulle selkänsä ja loikki tuoresaaliskasalle. Tämän jälkeen kolli suuntasi kohti oppilaiden pesää syömään kasasta valikoimaansa hiirtä.
Käänsin jälleen katseeni ensin Hiiripisaraan ja Kostohenkeen ja sen jälkeen Jääliljaan ja Kylmähenkäykseen. Jos Kylmähenkäys oli yrittänyt tappaa kumppaninsa, yrittäisikö hän tulevaisuudessa tappaa myös kuolonklaanilaisia? Olisiko hän lisä vai heikkous Kuolonklaanille? Kolli ei ollut onnistunut edes tappamaan yhtä parantajaa, miten hän pärjäisi taistelussa soturia tai vaikka kettua vastaan? En ollut varma, pitäisikö minun yrittää puhua Raetähdelle järkeä ja kertoa, että soturi oli yrittänyt tappaa myös Raetähden pennunpennun. Mutta välittikö päällikkö Tähtiklaaniin uskovasta sukulaisestaan? En minä edellisessä elämässäni välittänyt lainkaan tyttäristäni Pyökkihännästä tai Vesililjasta, sillä he olivat heikkoja häviäjiä. Onnekseni tunsin yhä pienoista vihaa tyttärieni valintoja kohtaan, vaikka nyt pystyinkin heidät jo nimeämään tyttärikseni.
//Saa jatkaa. Sit ku Rae palaa leirii ja Kylmä menee juttelee senkaa pesää ni Viilto tunkee mukaa ja on sillee et Jää ei tuu mukaa XD Pls älkää laittako Viiltoo puhuu viel mitää ku en itekää tiiä et haluukse Kylmän Kuoloo vai ei mut kuitenki se Kylmä pääsee siis Kuoloo sit :D
Sysisydän 14.4.2018
Katselin epäluuloisena varjoklaanilaista kissaa. Olisiko viisasta viedä hänet leiriin? Olisi tosin hyvä saada vahvoja sotureita Kuolonklaaniin, mutta tästä kissasta en osannut sanoa oikein mitään. Hän voisi osoittautua heikoksi ja hyödyttömäksi, ehkä hän haikailisi takaisin entiseen klaaniinsa. Tai kumppaninsa luo, jonka kolli oli sanojensa mukaan halunnut tappaa. Se oli mielestäni epäilyttävää... Minä ainakin halusin tietää syyn siihen. Kiristin tahtiani ja jäin ravaamaan Jääliljan ja Kylmähenkäyksen vierelle.
"Miksi sinä halusit tappaa kumppanisi? Ja miksi sinä epäonnistuit, onko Varjoklaani tosissaan niin heikko ettei osaa kouluttaa sotureitaan edes tappamaan?" naukaisin kylmästi ja kohotin kulmaani. "Voi sentään, jättikö hän sinut? En ihmettelisi."
Vilkaisin Jääliljaa. Hänessä oli jotain outoa. Kuka normali kissa olisi heti ottanut noin avosylin vastaan entisen vihollisklaanin kissan, joka oli vielä häädetty klaanista? Se teki hänestä epäluotettavan ja kenties mieleltään tasapainottoman, jos hänellä ei vaikka ollutkaan mitään hyvää syytä yrittää tappaa Liljahenkäys.
"Sinä käyttäydyt oudosti", murahdin likaisenvalkealle naaraalle hymyillen jäisesti, pitäen huolen siitä, etteivät Pihlajakynsi ja Verikyynel kuulleet puhettani.
"Kerro minulle, miksi olit heti viemässä Kylmähenkäystä klaaniimme? Jos et edes tiennyt hänestä siinä vaiheessa mitään... Vai tiesitkö? Joko sinulla ei ole tarvittavaa arvostelukykyä tai sitten tunnet hänet entuudestaan."
//Jää? Kylmä?
Sienikarva 12.4.2018
Kun olimme onnistuneet yhdessä oppilaani kanssa painamaan Kylmähenkäyksen maahan ja voittamaan hänet taistelussa, astuin askeleen kauemmas peläten kollin hyökkäävän uudelleen. Liljahenkäyksen silmissä kiilui raivo ja viha. En ollut koskaan nähnyt naarasta tuollaisena. Naaras ei vaikuttanut lainkaan itseltään. Jos en tietäisi naaran olevan Varjoklaanin parantaja, taistelutaidoista voisin päätellä hänen olevan soturi. Mistä hän oli oppinut taistelemaan? Ei hän koskaan ollut ollut siinä kovinkaan hyvä, kun joitakin kertoja Risasiipi ja muutama muu salaa Tähtiklaania kunnioittava soturi oli opettanut meille taistelun alkeita. Kuullessani Liljahenkäyksen raivoisat naukaisut, tunsin karvojeni nousevan pystyyn. Hän oli todella raivoissaan, mutta aivan syystä. Kylmähenkäys oli paljastunut juuri sellaiseksi pedoksi millaiseksi Tähtiklaani hänet unissani kuvaili. En voinut ymmärtää, miksi hän oli tehnyt sen. Eikö hän rakastanutkaan Liljahenkäystä, oliko parantajaoppilas vain osa jotakin sairasta juonta? Ainoa asia jonka nyt tiesin oli se, ettei Kylmähenkäykseen voisi luottaa, ei enää ikinä. Kolli oli näyttänyt todellisen luontonsa.
//Minttu, Lilja tai Kylmä?
Minttusydän 12.4.2018
Kylmähenkäys oli juuri saapunut pesään, kesken minun ja Liljahenkäyksen keskustelun. Jos Liljahenkäykseen oli luottaa, kuten yleensä oli, minää odotin pentuja. Minun ja Tihkutähden pentuja. Pian näin jotain järkyttävää, Kylmähenkäys loikkasi hampaat irvessä parantjaoppilaan kimppuun. Yritin pinkaista apuun, mutta juuri sillä hetkellä kipuaalto kaappasi minut mukaansa. En tiennyt kauanko olin pinnistellyt kipua vastaan kunnes kaikki taas selkeni ja kipu laantui. Räväytin silmäni auki ja näin kuinka Sienikareva ja Liljahenkäys painoivat pyristelevää siniharmaata kollia parantajan pesän pohjaa vasten. Ryntäsin apuun ja ojensin auttavan tassun pitämään Kylmähenkäyksen maassa.
"Minä tiesin kokoajan. Tiesin minkälanen olet", naukaisin hampaitani kiristellen. Tunsin vihaa Kylmähenkäystä kohtaan, hän oli vahingoittanut parasta ystävääni. En ollut ehtinyt vielä katsoa oliko kummassakaan parantajassa jälkeä kollin iskusta, sillä sisälläni paloi ainoastaan halu upottaa kynteni kolliin. Sen olin Tihkutähdeltä oppinut, että vääryden tekijää tulisi rangaista. Kylmähenkäyksen kasvot olivat ivalliset. Hän oli pinteessä, hän tajusi tilanteen, muttei näyttänyt sitä.
"Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" ärisin, mutta loputa vedin kasvoilleni tyynen ilmeen.
"Tähän on vain yksi ratkaisu", naukaisin ja kohensin ryhtiäni," Minä Minttusydän Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut Kylmähenkäyksen tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoituksesta". Siristin silmiäni Kylmähenkäykselle.
"Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", naukaisin raivoisasti. Saisin ylipuhuttua Tihkutähden halutessani erottamaan hänet jos oma sanani ei kuuluisi. Olisin voinut jopa menettää Liljahenkäyksen. En halunnut edes ajatella sitä. Parantaja naaraasta tuntui varmasti pahalta kun oma kumppani petti luottamuksensa näin nopeasti. Olin aivan varma, että minä haluaisin parin muun kissan kanssa saattaa Kylmähenkäyksen ulos reviiriltä ja varmistaa, että kolli katoaisi lopullisesti.
"Loppusi Varjoklaanissa on koittanut".
//Kylmä? Sieni ja Lilja?
Kylmähenkäys 12.4.2018
Tuijotin Minttusydäntä ja yritin käydä läpi äskeisiä tapahtumia. Tunsin vain kylkeäni pitkin kulkevan verivanan ja kuonossani epämukavan poltteen, nenänpäänikin oli tummanpunaisen ja tahmean veren peitossa. Liljahenkäys ja Sienikarva seisoivat vähän matkan päässä minusta ja tuijottivat minua shokin vallassa. Kumppanini - tai enemmänkin entisen kumppanini - meripihkaiset silmät olivat porautuneet minuun ja silmäilivät nyt minua epäuskon ja raivon kipinöidessä naaraan katseessa. Sienikarvan myrkynvihreät silmät olivat aivan yhtä shokissa kuin oppilaansakin ja hänen vaaleanruskea häntä sivalsi ilmaa rajusti.
"Loppusi Varjoklaanissa on koittanut", Minttusydän ilmoitti tunteettomasti ja kohotti kylmästi leukaansa, "poistu reviiriltämme, Kylmähenkäys. Et ole enää Varjoklaanin jäsen. Jos yksikään sotureistani saa sinut kiinni reviiriltämme, heillä on täysi lupa hyökätä kimppuusi. Nyt häivy äläkä enää koskaan palaa."
Sanat tulivat Minttusydämen suusta tuntemattomina ja uusina, koska eihän tuo naaras ollut koskaan ennen päässyt hoitamaan tälläisiä tehtäviä, jotka olisivat tavallisesti päällikön tehtäviä. Hän paljasti vielä hetkellisesti kulmahampaansa ja heilautti sitten häntäänsä merkiksi poistua pesästä.
"Hyvä on sitten, lähden Varjoklaanista. Pääsenpähän pois teidän seurastanne, kaikki yhtä heikkoja kissoja, jotka luulevat Tähtiklaaniin uskomisen pelastavan henkenne!" sähähdin kolmikolle. Tiesin ainakin Liljahenkäyksen uskosta Tähtiklaaniin, mutta vaikken ollut saanut varmaa vastausta Minttusydämeltä ja Sienikarvalta, he vaikuttivat Tähtiklaaniin uskovilta. Eivät tajunneet omaa arvoaan ja yrittivät olla niin ystävällisiä ja oikeudenmukaisia. Kuvottavaa, suorastaan kuvottavaa.
Mutta kun olin juuri kääntynyt ympäri ja ottanut pari päättäväistä askelta pesän uloskäyntiä kohti, sammalverhot työntyivät sivuun ja Rosmariinitassun luonnonvalkea hahmo astui pesään. Naaraan kasvoilla oli loistanut eloisa hymy, mutta verisen vartaloni ja raivostuneet klaanitoverinsa nähdessään tuon ilme muuttui säikähtäneeksi.
"I-isä? Mitä on t-tapantunut?" oppilas kysyi epätasaisella äänellä ja otti haparoivan askeleen taaksepäin. Vetäisin syvään henkeä ja lähdin astelemaan tytärtäni kohti lämmin hymy kasvoillani. Huomasin heti yritykseni vain ahdistavan tytärtäni vielä enemmän. En edes ehtinyt keksiä minkäänlaista tekosyytä, kun Liljahenkäys avasi jo suunsa:
"Ei mitään hätää, rakas Rosmariinitassu. Selitän asian myöhemmin, mutta nyt sinun täytyy lähteä. Ja Kylmähenkäys, älä edes yritä mitään."
Käännyin hurjistuneena viljaisemaan Liljahenkäystä olkapääni takaa. Entisen kumppanini meripihkaiset silmät säihkyivät vihasta minua kohtaan, mutta myös rakkaudesta tytärtään kohtaan. Että tuo naaras osasi olla rasittava.
"H-hyvä on emo", Rosmariinitassu kuiskasi ja hiljenevistä askelien äänistä tajusin, että naaras oli kadonnut pesästä. Aivan sama, tyttäreni tulisi vihaamaan minua. Vähät minä välitin, hänestä ei koskaan tulisi mitään. Ei yhdestäkään pennustani tulisi tavallista soturia parempi.
"Tuo oppilas on seuraava listallani niistä kissoista, joiden kurkun aion repiä vielä auki. Te kolme satutte jo olemaan sillä listalla", sähähdin jäätävästi ja heitin murhanhimoisen silmäyksen kolmikkoon. He vastasivat katseeseeni, Liljahenkäys tiukimpana. Hänen katseensa olisi voinut sivaltaa sydämeni halki, jos olisin vielä rakastanut häntä yhtä palavasti kuin muutama kuu sitten.
"Tuo on tarpeeksi, Kylmähenkäys. Häivy", Minttusydän tiuskaisi ja heilautti uudelleen häntäänsä pesän uloskäyntiä kohti. Heitin häneen jäätävän silmäyksen ja sukelsin ulos pesästä ennen kuin kukaan ehti yltyä varapäällikön sanoihin.
Aukiolla ei ollut paljonkaan kissoja, mikä sai minut hieman harmistuneeksi. Olisin tahtonut mahdollisimman monen kissan todistavan lähtöäni ja tajuavan, millaisessa ketunläjäisessä klaanissa he asustivat. Varjoklaani ei ollut enää se sama klaani, mikä se oli ennen ollut. Nyt kun Minttusydämen päällikkyys alkoi lähestyä ja hän oli alkanut hyödyntää korkeaa asemaansa, klaani oli heikentynyt. Kun Tihkutähti siirtyisi Pimeyden metsän rivistöihin, viimeinenkin tippa vahvasta Varjoklaanista hiipuisi olemattomiin.
"Isä? Minne sinä olet menossa?" Rosmariinitassu kysyi hämillään. Käännyin vilkaisemaan aivan yhtä murhanhimoisesti tytärtäni ja hymähdin tyytyväisenä, kun tuo säpsähti kauemmas. Naaras näytti vielä pelästyneemmältä kuin Liljahenkäys, Sienikarva ja Minttusydän yhteensä.
"Voi Rosmariinitassu", kehräsin silkinpehmeällä äänellä ja kohdistin katseeni leirin uloskäyntiin, "minä lähden Kuolonklaaniin."
Pystyin sivusilmästäni näkemään, kuinka Rosmariinitassun suu avautui hämmästyksestä ammolleen ja tuon kurkusta pääsi henkäisy, joka kertoi suuresta shokista.
"E-ei... isä, älä", luonnonvalkea naaras kuiskasi epäuskoisena. En jäänyt kuuntelemaan yhtään enempää tyttäreni sanoja, vaan ponnistin hölkkään piikkihernetunnelia. Sinne päästyäni käännyin vielä viimeisen kerran vilkaisemaan leiriaukiota. Sienikarva oli sukeltanut ulos parantajan pesästä ja seisoi nyt sen edustalla. Vaaleanruskean kollin myrkynvihreä katse oli porautunut minuun. Kohotin kuonoani ylimielisesti ja pullistin vielä hieman lihaksiani, jotta jokainen aukiolle oleva pystyisi näkemään vahvuuteni.
"Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" ulvaisin ilmaan perättömän uhkauksen ja katosin sitten piikkihernetunneliin, jonka läpi juoksin viimeisen kerran elämäni aikana.
Sukelsin ulos tiheästä aluskasvillisuudesta ja laskeuduin suoraan Kuolonklaanin pehmeälle nummialueelle. Nummilla tuuli tuntui paljon vahvemmalta kuin Varjoklaanin tiheässä metsässä ja jouduin sulkemaan silmäni, kun kylmä ilmavirta puhalsi ylitseni. Olin ravistelemassa tahmeaa verta kuonostani, kun huomasin pienen rinteen ylle ilmestyneen Jääliljan. Minut nähtyään kuolonklaanilainen lähti rentoon hölkkään minua kohti ja saavuttikin minut lyhyessä hetkessä.
"No, miten tehtäväsi edistyi?" Jäälilja kysyi mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan ja asettui sievästi istumaan muutaman hännänmitan päähän. Arvioin naaraan kasvoja, mutta hän onnistui jälleen kerran piilottamaan jokaisen tunteensa kylmän ilmeensä taakse.
"Eipä ole kehuttavaa. Sienikarva ja Minttusydän ilmaantuivat parantajan pesään ja vaikkakin sain jätettyä Sienikarvan ja Liljahenkäyksen turkkeihin hyviä jälkiä, en usko vahingoittaneeni heitä vaarallisen paljon. Minut on nyt karkotettu Varjoklaanista", ilmoitin tyynesti, esittäen ettei asia edes olisi ollut suuri juttu minulle. Eihän se oikeastasn ollut, mutta unelmani päälliköksi pääsemisestä olivat kokonaan tuhoutuneet. Kuolonklaanissa kukaan ei luottaisi minuun tarpeeksi päästääkseen minua varapäälliköksi.
"Miltä kuulostaisi, jos tulisin Kuolonklaaniin? Varjoklaaniin meneminen ei minua kiinnosta lainkaan eikä erakkona asustaminen kuulosta kiinnostavalta", lausahdin viileästi ja porasin sitten odottavan tuijotukseni Jääliljaan.
//Jää?
Liljahenkäys 13.4.2018
Viha paloi rinnassani, kun porasin meripihkaisen katseeni suoraan entisen kumppanini ennen niin rakkaisiin kasvoihin, jotka saivat nykyjään vereni suorastaan kuohumaan.
"Minä tiesin koko ajan. Tiesin minkälanen olet." Minttusydän asteli luoksemme silmät leimuten. "Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" varapäällikkö ärisi. Sitten hän kohensi ryhtiään ja naukui: "Tähän on vain yksi ratkaisu. Minä, Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut, Kylmähenkäyksen, tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoittamisesta." Naaraan silmät kaventuivat viiruksi.
"Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", Minttusydän raivosi maahan painetulle Kylmähenkäykselle hurjistuneena. "Loppusi Varjoklaanissa on koittanut", Minttusydän ilmoitti tunteettomasti ja kohotti kylmästi leukaansa, "poistu reviiriltämme, Kylmähenkäys. Et ole enää Varjoklaanin jäsen. Jos yksikään sotureistani saa sinut kiinni reviiriltämme, heillä on täysi lupa hyökätä kimppuusi. Nyt häivy äläkä enää koskaan palaa." Hän kohotti kylmästi leukaansa katsellessaan miten entinen Varjoklaanin soturi nousi hitaasti, ivallinen hymy kasvoilleen leviten takaisin jaloillensa. Kynsiäni syyhytti päästä iskemään ne tuon saastaisen kollin kurkkuun.
"Hyvä on sitten, lähden Varjoklaanista. Pääsenpähän pois teidän seurastanne, kaikki yhtä heikkoja kissoja, jotka luulevat Tähtiklaaniin uskomisen pelastavan henkenne!" Kylmähenkäys sähisi ja sylkäisi maahan. Sitten hän käänsi meille ylimielisenä selkänsä ja marssi ulos pesästä. Seurasin hänen perässään karvat pystyssä ja hampaat irvessä. En lepäisi ennen kuin tuo katala kissa olisi hävinnyt näköpiiristäni ulottumattomiini. Muutoin olisin jo lävistänyt hänen sydämensä kynnelläni, mutta koska olin vain parantajaoppilas, minulla ei ollut valtuuksia siihen, ikävä kyllä.
"I-isä? Mitä on t-tapantunut?" Rosmariinitassu katsoi runnottua isäänsä säikähtäneenä. Kolli lähestyi tytärtämme huolestuttavan tuttavallisesti. Yleensä tämä tuskin edes
huomasikaan tätä.
"Ei mitään hätää, rakas Rosmariinitassu. Selitän asian myöhemmin, mutta nyt sinun täytyy lähteä", sanoin oppilaalle tiukasti ja käännyin sitten entisen kumppanini puoleen: "Ja Kylmähenkäys, älä edes yritä mitään."
Kolli kääntyi katsomaan minuun hurjistuneena. Näytti siltä, että hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä rynnätä kimppuuni.
"H-hyvä on emo", naaras piipitti hiljaa ja perääntyi hieman kauemmas isästään.
"Tuo oppilas on seuraava listallani niistä kissoista, joiden kurkun aion repiä vielä auki. Te kolme satutte jo olemaan sillä listalla", kolli karjaisi niin, että hänen huutonsa kiiri lähes jokaiseen leirin nurkkaan.
"Tuo on tarpeeksi, Kylmähenkäys. Häivy", Minttusydän tiuskaisi häntäänsä poistumisen merkiksi heilauttaen.
"Isä? Minne sinä olet menossa?" Rosmariinitassu kysyi ohitseen tassuttelevalta luopiolta.
"Voi, Rosmariinitassu", hän kehräsi silkinpehmeästi, "minä lähden Kuolonklaaniin."
Soturioppilaan leuka loksahti hämmästyksestä auki, kun tuo katsoi verkkaisesti liikkuvan Kylmähenkäyksen perään.
"E-ei... isä, älä", Rosmariinitassu kuiskasi epäuskoisen kuuloisena.
"Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" Kylmähenkäyksen viimeiset sanat kajahtivat aukiolla, ennen kuin tuo sukelsi piikkihernetunneliin ja katosi.
Aukiolle tuli hiljaista. Pesistään ulos hiipivät kissat vilkuilivat toisiaan ja vuoroin meitä hieman ihmeissään. Nostin uhmakkaasti leukaani ja käänsin heille selkäni palaten takaisin parantajan pesälle. Minun olisi paikattava haavani, jotta ehtisin illan harjoituksiin. Tarvitsin omaa rauhaa ja kaiken lisäksi sopivia liikkeitä, millä sattaisin sivaltaa edellisen kumppanini kaulaan viillon, josta vuodattaisin tämän veret ulos.
Olin tyystin vaipunut omiin ajatuksiini. Kuulin kuinka pesän suulta kuului kahinaa ja käännyin kohtaamaan vastustajani raivohullun voimalla. Tajusin kuitenkin pian hyökänneeni mestarini, Sienikarvan, kimppuun, joka makasi allani silmät pelosta ymmyrkäisinä.
"Liljahenkäys, mitä sinä oikein teet!" Minttusydän sihahti kauhistuneena pesän suulta ja kiiruhti auttamaan parantajakollia jaloilleen. Nousin nopeasti pois hänen päältänsä. Sanaakaan sanomatta poistuin pesästä ja lähdin tassuttamaan uloskäynnin suuntaan. Minulle oli se ja sama, odottaisiko Kylmähenkäys minua ulkona, kunhan vain pääsisin tuulettamaan ajatuksiani toisaalle, kuten esimerkiksi veljeni luo.
//Kosto? Sieni? Minttu?
Jäälilja 12.4.2018
Sysisydän roikotti valkeanharmaata jänista hampaissaan. Jäniksen yllä oli vielä kaunis valkeankirjava talviturkki.
"Olithan sinä ihan hyvä", naukaisin kulmiani kohottaen. Höristin korviani ja kuulin rapinaa. Se oli hajusta päätellen hiiri. Sysisydän jäi hautaamaan rusakkoa, kun minä lähdin jäljittämään äänen lähdettä. Hiivin matalana eteenpäin, häntäni jäykkänä pitäen. Pian näin harmaaruskean erityisen lihavan hiiren näykkimässä kaarnanpalaa. Siristin silmiäni voitonriemuisesti, eläin ei huomannut mitään. Pian ponnistin loikkaan ja iskeydyin maahan tassut edellä. Hiiri oli tassujeni alla, kuin kulhossa, mutta keskittymiseni herpaantui. Kuulin painavia askeleita kauempaa edestä, tuuli puhalsi väärään suuntaan, jotta se olisi edukseni. Se voisi oll, vaikka koira, mäyrä tai jopa kettu. Hetken mietittyäni, hiiri oli kadonnut jo käpälieni välistä.
"Senkin kapinen elukka", kirosin, mutta pian huomasin mäen alla olevan kissan, ei kettu vaan kissa. Tutut kylmänsiniset silmät tuijottivat minua alhaalta päin valppaina. Sydämeni hypähti kurkkuun, oliko kolli kenties onnistunut tehtävässään? Lähdin ravaamaan tasaisesti kohti kollia ja pian olinkin hänen luonaan.
"No, miten tehtäväsi edistyi?" naukaisin mahdollisimman tunteettomasti, heikkoudet eivät saisi paljastua. Istahdin hiukan kauemmas Kylmähenkäyksestä ja kietaisin häntäni tassujeni ympärille.
"Eipä ole kehuttavaa. Sienikarva ja Minttusydän ilmaantuivat parantajan pesään ja vaikkakin sain jätettyä Sienikarvan ja Liljahenkäyksen turkkeihin hyviä jälkiä, en usko vahingoittaneeni heitä vaarallisen paljon. Minut on nyt karkotettu Varjoklaanista", siniharmaa kolli naukui kuin välittämättä tapahtuneesta. Sisälläni olin riemuissani, ettei kukaan kuollut.
"Miltä kuulostaisi, jos tulisin Kuolonklaaniin? Varjoklaaniin meneminen ei minua kiinnosta lainkaan eikä erakkona asustaminen kuulosta kiinnostavalta", Kylmähenkäys naukaisi yllättäen. Katsoin Kylmähenkäystä tutkailevasti.
"Oletkos nyt huomannut, kaikki mitä haluan tapahtuvan käy toteen. Jos muistat mitä ensimmäisellä tapaamiskerralla sanoin", naukaisin hymähtäen. Muistin kuinka olin kysynyt "Onko asiat niin huonosti Varjoklaanissa että haluat Kuolonklaaniin?". Kylmähenkäys pyöräytti silmiään.
"Sitä sinun tarvitsee kysyä itse Raetähdeltä, mutta muistathan, sinä lupasit olla aina uskollinen minulle", naukaisin.
.Lyhyt keskustelumme päättyi Sysisydämen murahdukseen, jonka perässä astelivat Pihlajakynsi ja Verikyynel.
"Jaahas, Jäälilja se täällä veljeilee rajarikkojan kanssa", kuulin Pihlajakynnen ärsyttävän nau'un. Vilkaisin Kylmähenkäystä, niin että tämä tajusi, että jatkaisimme keskustelua myöhemmin.
"Hän on halukas liittymään Kuolonklaaniin, eikä hän vaikuta kovinkaan kummoiselta taistelijalta kun ei ole vielä käynyt päälle. Mielestäni pitäisi viedä Raetähden puheille", naukaisin. Iskin silmääni huomaamattomasti Kylmähenkäykselle, hän ei saisi tuntea minua ainakaan muiden silmissä.
Verikyynel kohotti kulmiansa epäileväisenä, mutta lopulta kohautti lapojaan.
"Olet varmaan oikeassa, mutta sinä olet vastuussa hänestä", naaras naukui silmiään epäluuloisena siristellen. Nyökkäsin.
"Minä olen vastuussa jos hän vahingoittaa jotakin", naukaisin välinpitämättömästi. Lähdimme taivaltamaan kohti Kuolonklaanin leiriä. Minä ja Kylmähenkäys tassutimme Pihlajakynnen perässä rinnakkain, sillä olin lupautunut ottamaan vastuuni hänestä. Verikyynel ja Sysisydän olivat muodostelman perällä. Pian kurottauduin kuiskaamaan huomaamattomasti Kylmähenkäyksen korvaan.
"Älä luota kehenkään", naukaisin ja tarkoitin sanoillani myös itseäni, joskus lipsuin lupauksistani, mutta se mitä nyt sanoisin. Olisi täyttä totta.
Verikyynel, Pihlajakynsi ja Sysisydän vaikuttivat todella epäluuloisilta tulokasta kohtaan, se oli hyvä. Jollakin oudolla tavalla, halusin pitää Kylmähenkäyksen itselläni.
//Kylmä? Sysi? Viilto? Eks sää Ela halunnu Viillonki tähä? :D