Kirjoittaja: Myrsky
Nimet: Oppilasnimi: Kylmätassu Soturinimi: Kylmähenkäys
Sukupuoli: Kolli Klaani: Varjoklaani → Erakko → Kuolonklaani Luotu: 31.12.2017
Koulutetut oppilaat: Happohenkäys
Entinen mestari: Ikituuli
Kokemuspisteet: 1107
Ulkonäkö:
Kylmähenkäys on leveälapainen sinertävänharmaa kolli, jonka selässä on mustia juovia. Ruumiinrakenteeltaan varjoklaanilainen on hieman tavallista rotevarakenteisempi, mutta luettelee silti itsensä hyvinkin normaalikokoiseksi. Painoltaan aavistuksen tavallista painavampi, mutta tämä kissa ei ole mitenkään erityisen painava. Venyvyyttä löytyy yllättävän paljon kehosta ja hän venyy selvästi paremmin kuin useimmat kissat. Kylmähenkäyksen karvoitus on tumman sinertävänharmaata, mutta selässä on suuria juovia, jotka ovat väritykseltään yönmustia. Turkki itsenään on paksua, lyhyttä ja hieman karheaa, mutta ei kuitenkaan häiritsevän karheaa. Karvat kestävät kylmyyttä ja vettä yllättävän hyvin, mutta eivät ne kuitenkaan lehtikadon purevilta pakkasilta täydellisesti suojaa. Rintakarvat ovat puhtaanvalkoiset, joten niihin tarttuu erittäin helposti kaikenlaista roskaa ja likaa. Tämä kolli siistii kuitenkin rintakarvansa yllättävän harvoin ja tavallisesti puhtaanvalkoiset rintakarvat ovat väritykseltään likaisenharmaat. Varjoklaanilaisella on yllättävän pitkät etu- ja takajalat, joissa on myös paljon lihaksia. Käpälät ovat yönmustat ja musta karvoitus peittää osan jaloista, kunnes väri hitaasti haalistuu sinertävänharmaaseen hieman polvien yläpuolella. Käpälien sisältämät kynnet ovat erittäin terävät mutta epätavallisen suorat eikä käyryyttä ole paljon nähtävillä. Sinertävänharmaan kollin häntä on normaalipituinen, asteen tavallista tuuheampi ja karvoitukselta paksumpi muun kehon karvoitukseen verrattuna. Kylmähenkäyksen korvat ovat suipot ja vaikuttavat enemmän suden kuin kissan korvilta. Kyseisellä kollilla on kirkkaat, kylmänsiniset silmät ja hänellä on yllättävän pitkät, vaaleat viikset. Varjoklaanilaisen kuonossa on pienet arvet, jotka ovat tulleet tuon oppilasajoilta hiiren raapaistessa rajusti kollia kuonoon.
Luonne:
Kylmähenkäyksen luonne on muuttunut todella paljon tuon oppilasajoista eikä hän ole muuttunut lainkaan ystävällisemmäksi, vaan sen sijaan tylymmäksi ja kunnianhimoisemmaksi. Hänen uskollisuutensa Kuolonklaanille on erittäin vahva eivätkä muut klaanit kiinnosta häntä lainkaan. Kuolonklaanilainen kokee jokaisen vihollisklaanin jäsenen ala-arvoiseksi eikä anna heille pienintäkään hymyä, vaan tuijottaa ulkopuolisia jäätävällä katseella ja puhuu heille epäkunnioittavalla tavalla. Tähtiklaanin uskovia kissoja sinertävänharmaa kissa hyljeksii erittäin vahvasti eikä epäröi sen kertomista heille ääneen. Kaikki ystävällisyys, mikä Kylmähenkäyksessä oli vielä ennen ollut, on melkein kokonaan kadonnut ja hän jakaa lämpimiä sanoja ainoastaan kumppanilleen, mutta pitää ystävällisyyden erittäin harvana pentujensakin kohdalla. Heikkouksien myöntäminen on aivan yhtä mahdotonta kuin ennenkin ja hän tarvittaessa valehtelee itsensä pois epämukavista tilanteista. Jokainen oikeudenmukaisuuden pisara on kadonnut tästä soturista ja tuo miettii nykyään ainoastaan omaa etuaan. Mitä tulee johtajuuteen, Kylmähenkäys nauttii erittäin paljon kissojen käskyttämisestä eikä epäröi lainkaan kissojen odottaessa häneltä käskyjä tai ohjeita. Taistelussa tämä kuolonklaanilaissoturi on armoton eikä säästä yhdenkään vihollisklaanin kissan verta, muttei silti yritä tarkoituksella tappaa yhtäkään kissaa. Klaanitovereitaan hän suojelee läheisyyden mukaan eikä halua vahingoittua puolitutun klaanitoverinsa puolesta. Kun on kyse soturilaista, kyseinen sinertävänharmaa kolli ei erityisemmin välitä siitä ja tekee tavallisesti päätökset oman mielipiteensä eikä soturilain sääntöjen mukaan. Peloistaan Kylmähenkäys ei koskaan puhu ja tekee kaikkensa näyttääkseen jokaiselle, ettei hän pelkäisi yhtikäs mitään. Mestarina tämä sinertävänharmaa kissa on ankara ja vaatii aina täydellisen onnistumisen ennen kuin antaa oppilaansa levätä eikä laiskottelua kannata harkitakaan hänen oppilaana ollessaan. Mitä tulee salaisuuksiin ja niiden pitämiseen, tämä kissa osaa halutessaan pitää salaisuuden, mutta harvemmin hän edes yrittää pitää salaisuuksia omana tietonaan. Suuttuessaan Kylmähenkäys heittelee ties minkälaisia pilkkaavia ja ilkeitä lausahduksia, jonka seurauksena hän pitää mykkäkoulua ja leppyy hitaasti. Kuolonklaanilainen uskoo erittäin vahvasti Pimeyden metsään.
Taidot:
Kylmähenkäys on erittäin taidokas taistelija ja uskotteleekin olevansa yksi metsän parhaista taistelijoista. Kiipeily aiheuttaa hankaluuksia, syynä tähän on kollin surkeaakin surkeampi tasapaino. Sinertävänharmaalla soturilla on erinomaiset refleksit ja vaaniminen onnistuu hyvin, päivällä ja yöllä. Korkealle loikkiminen ei onnistu ja jos kolli yrittääkin, tulee loikista lyhyitä ja kömpelöitä. Kylmäkuiskauksen mainio ketteryys on mainitsemisen arvoinen, kun taas surkeista juoksemistaidoistaan hän pysyy erittäin vaitonaisena.
Kumppani: Liljahenkäys(Varjoklaani)
Isä: Tuntematon(mahd. luopio)
Emo: Tuntematon(Kuollut)
Tyttäret: Ututassu(Varjoklaani), Rosmariinitassu(Varjoklaani)
Pojat: Hikkoritassu(Varjoklaani), Korentotassu(Varjoklaani)
Menneisyys:
Kylmähenkäys syntyi viherlehden keskivaiheilla Varjoklaaniin vanhemmilleen, jotka menehtyivät pian kollin syntymän jälkeen; emo menehtyi synnytyksessä ja klaanien ulkopuolinen isä katosi kokonaan metsästä. Täten Kylmähenkäys eli pentuelämänsä Kanervakuun ottopentuna. Kun Kylmäpentu pääsi oppilaaksi, hän sai mestarikseen Ikituulen. Ikituuli ja Kylmätassu harjoittelivat rankasti eikä Ikituuli ollut missään vaiheessa rento oppilaalleen. Eräissä metsästysharjoituksissa hiiri raapaisi rajusti Kylmätassun kuonoa ja siihen on jäänyt aika selvästi erottuvat arvet. Oppilasaikoinaan Kylmätassu tutustui Varjoklaanin parantajaoppilaaseen Liljahenkäykseen ja hän alkoi ihastua naaraaseen. Rakkauden pauloissa Kylmätassu pyysi Tihkutähdeltä soturinimekseen Kylmähenkäystä Liljahenkäyksen mukaan. Kylmätassu suoritti arviointinsa ja sai soturinimekseen Kylmähenkäyksen. Pian tämän jälkeen Kylmähenkäys kertoi Liljahenkäykselle tunteistaan ja naaras myönsi rakastavansa Kylmähenkäystä, jonka seurauksena kaksikosta tuli kumppanit. Heillä oli heti erimielisyyksiä ja riitoja, mutta he joutuivat pitämään suhteen piilossa muilta. Eräänä päivänä Liljahenkäys kertoi Kylmähenkäykselle odottavansa heidän pentujaan. Kuut kuluivat ja kumppanuksille syntyi neljä pentua; Rosmariinipentu, Korentopentu, Hikkoripentu ja Utupentu. Kylmähenkäys ei koskaan rakastanut pentujaan saati viettänyt aikaa heidän kanssaan, vaan hän koulutti ahkerasti ensimmäistä oppilastaan Happotassua. Kylmähenkäyksen ja Liljahenkäyksen suhde heikkeni kokoajan ja sen seurauksena Kylmähenkäys erkani myös pennuistaan. Piakkoin pennut pääsivät oppilaiksi, mutta Kylmähenkäys ei ollut edes seuraamassa nimitysmenoja. Samoihin aikoihin Kylmähenkäys alkoi tapailla Kuolonklaanin rajalla Jääliljaa, joka oli ensimmäisellä tapaamiskerralla tarjoutunut auttamaan kollia päälliköksi pääsemisessä. Kylmähenkäys otti tarjouksen vastaan ja alkoi salaa tapailla kuolonklaanilaista taisteluharjoituksissa. Loppukokeena Jäälilja antoi tehtäväksi jonkun varjoklaanilaisen tappamisen ja Kylmähenkäyksen päähän pälkähti ensimmäisenä Liljahenkäys. Hän kävi toimeen ja leiriin päästyään Kylmähenkäys hyökkäsi kumppaninsa kimppuun parantajan pesässä. Minttusydämen ja Sienikarvan saavuttua apuun Liljahenkäys voitti Kylmähenkäyksen ja Minttusydän karkotti kollin Varjoklaanista. Kylmähenkäys kertoi lähtevänsä Kuolonklaaniin, joten hän suunnisti rajalle ja törmäsi Jääliljan. Kerrottuaan Jääliljalle tapahtumista naaras suostui viemään hänet leiriin ja Kuolonklaanin leiriin päästyään Kylmähenkäys meni juttelemaan Raetähden ja Viiltokaaoksen kanssa. Hänet hyväksyttiin koejalle Kuolonklaaniin. Kuolonklaanissa ollessaan Kylmähenkäys alkoi ihastua Jääliljaan, mutta päätti pitää tunteensa piilossa. Lehtisateen keskivaiheilla Varjoklaanin Mäyräraita ja Utukyynel - joka sattui olemaan Kylmähenkäyksen nuorin pentu - muuttivat Kuolonklaaniin ja Kylmähenkäys päätti, että hän tutustuisi kaksikkoon paremmin.
Muuta: Kylmähenkäys puhuu tavallista hitaammin ja venyyttää usein sanojaan.
Toiveet: Kylmähenkäyksen suurin tavoite on päästä Kuolonklaanin päälliköksi, mutta hän myös haluaisi kasvattaa perheään ja saada pentuja, joista voisi olla edes vähän ylpeä.
Theme song: Starboy - The Weeknd
Jäälilja 24.11.2018
"Minun täytyi kasvattaa Pakkaspentu uskolliseksi Viiltotähdelle, mutta tietenkään
Emonsuulta käsin en pysty tekemään sitä. Oletan siis, että sinä autat tytärtäni siinä tehtävässä, koska kyseessä saattaa hyvinkin olla adoptiotyttäresi henki", Kylmähenkäys naukui tunteettoman kylmästi minua silmäillen. Vihan liekki paloi rinnassani ja tuntui kuin olisin voinut polttaa koko metsän yhdellä käpälänheilautuksella. Kasvoillani oli mitäänsanomaton ilme.
"Luuletko voivasi uhkailla minua?" nau'uin pelottavan tyynesti, en saisi päästää enää mitään tunteita ulkoisesti valloille, "Luuletko, että teen jotain mitä sinä pyydät?" Kylmähenkäyksen korvat värähtivät pienen lehtisateisen tuulen johdosta.
"Kuule sanasi ovat kovinkin ristiriitaisia, et taida edes ymmärtää omia sanojasi. Ensin väität, että kerrot tyttärelleni hänen oikeista vanhemmistaan, mutta ainiin ethän sinä voi kasvattaakaan häntä täältä emonsuulta käsin, joten miten pääsisit hänen puheillensa. Hän tapaa teidät sitten kun on itse siihen valmis ja minä pidän siitä huolen. Jos kasvattaisin Pakkaspennun Viiltotähdelle uskolliseksi, tiedä vaan että en tekisi sitä sinun takiasi vaan minun tyttäreni turvallisuuden takia!" sähisin jäänsinisillä silmilläni pettyneesti Kylmähenkäykseen katsellen.
"En edes tajua miksi ikinä rakastuin sinuun", nau'uin siten, että ääneni hiljeni loppua kohden, eikä kolli välttämättä kuulisi sanojani. Käännyin ja lähdin tassuttamaan pois, ilman hyvästejä. En halunnut nähdä Kylmähenkäystä enää ja jos näkisin en lupaisi sitä, ettenkö kävisi kollin kimppuun tosissani. Minua suututti vain niin hirveästi. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua, minun pitäisi palata leiriin. Takaisin Pakkaspennun luokse.
Olin saapunut leiriin hetki sitten ja nyt olin tyyni kuin lampi ilman tuulenvirettä. Yritin etsiä katseellani lumenvalkeaa pentua, mutten paikantanut häntä. Hetken päästä silmiini kuitenkin pisti Kostohengen poika, jonka vierellä tyttäreni oli. En menisi häiritsemään, sillä tiesin mille koko ajan tiellä oleva emo tuntuisi. Asetin tiukat rajat joidenkin asioiden suhteen, mutta halusin Pakkaspennun sosiaalisoituvan kuten minä. Näin naarassa erityisesti potentiaalia ja olin milteinpä varma, että hän kasvaisi oman ylpeyteni aiheeksi. Jos joku ansaitsi ylpeyteni, kannatti olla otettu siitä, sillä sitä en jakanut monelle.
//Joku?
297 sanaa
Jäälilja 3.12.2018
Olimme saapuneet leiriin hetki sitten ja aamun kauniit säteet loivat jo valoaan puiden välistä. Olin passittanut Sirpaletassun nukkumaan, sillä halusin naaraan olevan virkeä ja taistelusta toipunut kun pitäisin hänelle harjoitustuokioni. Olin kuitenkin heti miltei leiriin saapumiseni jälkeen astunut ulos ja lähtenyt kävelylle raikkaaseen metsään. Pakkanen nipisteli ihoani niiltä kohdin mistä kissat olivat repineet karvoja irti ja oikeastaan myös haavojani kirveli. En ollut kumminkaan valittaja ja selvisin hyvin niiden kanssa, piti vain työntää kipu pois mielestään. Tassuni kuljettivat minua - yllätys yllätys - kohti emonsuuta, luolaa jossa Kylmähenkäys ja muut ylösnousseet kissat asustelivat. Pysäytin askeleeni hetkeksi ja puntaroin sitä, että kannattaisiko minun mennä sinne. Toisaalta kuka minua oli estämään? Tassutin reippaasti kohti kivistä luolaa ja työnnyin sisään silmät pimeydestä pimentyen. Hetken päästä kuitenkin totuin hämärään ja erotin pesässä olevat kissat, jotka olivat eristäytyneet omiin oloihinsa tuttujensa kanssa.
"Tervehdys", naukaisin, vaikka en uskonut kenenkään vastaavan. Kuitenkin emonsuulle vasta saapunut Tihkuturkki nyökkäsi minulle. Kuulin varjoista keveitä askelia ja pian erotin lumenvalkean naaraan hahmon, jonka jäänsiniset silmät tiirailivat minua inhoten. Erotin myös Kylmähenkäyksen kylmänsiniset silmät pesän perältä.
"Jäälilja, oletan", Pakkanen naukui silkin pehmeästi. Vihasin tuon naaraan ääntä, niin mairea. Tuijotin Pakkasta tunteettomasti ja kuuntelin mitä tällä olisi sanottavaa.
"Sain viestisi, tiedäthän Pakkastassusta ja halusin kertoa sinulle hänen kuuluvan minulle. Hän on minun tyttäreni", saastainen erakko naaras naukui astellen entistä lähemmäs, joka sai minut vaistomaisesti peruuttamaan. Pian olimmekin ulkona luolasta vai kahdestaan.
"Enpä usko", murahdin. Pakkasen jäänsiniset silmät kaventuivat ja tämän suu taittui vienoon hymyyn.
"Tiedätkö mitä teen kilpailijoilleni? Tuhoan heidät", naaras sähisi ja loikkasi päälleni. Olin voimaton ja haavoittunut. En tulisi voittamaan tätä taistelua. Häpesin itseäni juuri nyt, olin heikko ja se sai minun vatsani muljahtamaan ilkeästi. Olin heikko ja vihasin sitä. Aloin raapia Pakkasta kaikella voimalla, jota oli jäljellä.
//Kylmä?
284 sanaa
Kylmähenkäys 6.12.2018
"Tervehdys."
Kylmänsininen katseeni kohosi samaan aikaan Pakkasen jäänsinisen katseen kanssa ylös, kun Emonsuun uloskäynnin edustalta kajahti tuttu ääni, joka heitti selkärankaani kylmäävän värähtelyn. Jääliljan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava hahmo piirtyi tarkkana siluettina edessämme ja kohotin hitaasti kulmiani, kun kuolonklaanilaisen tuijotus porautui ensin minuun ja sitten vieressäni makaavaan Pakkaseen. Pakkanen murahti turhautuneena ja nousi sitten ryhdikkäästi seisomaan, kohdaten haastavana Jääliljan tuijotuksen. Sitten lumenvalkoinen erakko lähti tassuttelemaan Jääliljaa kohti tuuhea häntä puolelta toiselle heilahdellen. Pyöräytin ärtyneenä kylmänsinisiä silmiäni, tästä ei seuraisi mitään hyvää kun nämä kaksi naarasta joutuisivat vastakkain. Jäin kuitenkin seuraamaan mitä tapahtuisi, koska jos Pakkanen koskisi Jääliljaan, minä aikoisin lopettaa riidan siihen paikkaan.
"Jäälilja, oletan", Pakkanen naukui silkkisellä äänensävyllä, joka sai niskakarvani pörhistymään pahanenteisesti. Erakko suorastaan janosi verta nenästään, mutta toisaalta jos tilanne päättyisi taisteluun, Pakkanen saattaisi voittaa. Jäälilja oli juuri palannut hyökkäyksestä Myrskyklaanin leirissä, joten hänellä oli varmasti jomotusta ja väsymystä vielä lihaksikssa ja joitakin Talvikkimuiston korjaamia haavoja, jotka saattaisivat aueta.
"Sain viestisi, tiedäthän Pakkastassusta ja halusin kertoa sinulle hänen kuuluvan minulle. Hän on minun tyttäreni", Pakkanen ilmoitti jäisesti ja lähti askel askeleelta lähestymään Jääliljaa. Valkean ja harmaan kirjava soturi lähti peruuttamaan pois luolasta, kunnes hän oli Pakkasen kanssa kadonnut kokonaan. Murahdin ärsyyntyneenä ja nousin sitten seisomaan, lähtien marssimaan ulos luolasta. Tämä ei päättyisi hyvin.
"Enpä usko", Jääliljan murahdus kantautui korviini kun sukelsin raikkaaseen ulkoilmaan. Kaksi hyvin samanlaisen näköistä naarasta tuijotti toisiaan muutaman hännänmitan päässä minusta, pystyin tuntemaan ilman sähköisyyden.
"Tiedätkö mitä teen kilpailijoilleni? Tuhoan heidät", Pakkanen sähähti ja loikkasi sitten Jääliljan kimppuun, josta puhkesi kovaääninen taistelu. Siristin silmiäni raivostuneena, kun tajusin lumenvalkoisen erakon käyttävän kynsiään ja hampaitaan. Hän ei yrittänyt vain vahingoittaa Jääliljaa, vaan tappaa hänet! Murahdin ja ponnistin suoraan tyttäreni emon kimppuun, työntäen hampaani tuon niskaan. Verta purskahti kasvoilleni ja Pakkasen suusta pääsi ulos tuskainen rääkäisy. Erakko irrotti otteensa Jääliljasta ja heitin hänet raskaasti muutaman hännänmitan päähän. Jäin tuijottamaan hämmentynyttä erakkoa ärtyneenä ja Pakkanen räpytteli jäänsinisiä silmiään.
"Mitä sinä teet, Kylmähenkäys? Suojelet samaa kissaa joka yrittää omia meidän tytärtämme? Hän on vain päättänyt, että Pakkaspentu on hänen pentunsa", Pakkanen sähähti tulistuneena ja sivalsi neulanterävillä kynsillään kylmää ilmaa. Paljastin valkean hammasrivistöni ja puristelin ruohikkoa kynsilläni.
"Aivan sama mitä Jäälilja on tehnyt, en anna sinun tappaa häntä", sähähdin kylmästi ja sain vastaukseksi Pakkasen halveksuvan mulkaisun.
"Jätä tämä asia suosiolla minulle, ellet halua joutua seuraavaksi uhrikseni", Pakkanen sylkäisi jäisesti ja syöksyi sitten uuteen hyökkäysyritykseen. Mutta tällä kertaa en antanut erakon vahingoittaa Jääliljaa, vaan sukelsin viime hetkellä hänen eteensä ja kierähdin kauemmas erakon kynsien tarttuesss turkkiini. Erakko siristi silmiään, kun hän kahlitsi minut alleen.
"Sinä kosket häneen ainoastaan kuolleen ruumiini ylitse", sähähdin Pakkaselle. Hän virnisti jäisesti ja puristi sitten kynsiensä otetta sinertävänharmaassa turkissani. Rääkäisin raivostuneena ja potkaisin sitten minua runsaasti pienikokoisemman erakon pois päältäni, sukeltaen heti naaraan perään. Heti kun Pakkanen iskeytyi tantereelle, heittäydyin hänen päälleen ja laskin käpäläni hurjistuneena naaraan hennolle kaulalle. Pakkanen tuijotti minua kylmästi, mutta hän ei edes yrittänyt taistella vastaan.
"Tapa minut. Pystytkö sinä edes siihen?" erakko kysyi haastavasti ja paljasti valkean hammasrivistönsä. Sähähdin ja työnsin sitten neulanterävät kynteni tuon kurkkuun, jolloin verta purskahti kasvoilleni ja etukäpäläni alkoivat muuttua punertavaksi. Pakkanen alkoi kurluttaa tuskaisesti ja tuijotin kylmänsininen katse tyhjänä, kuinka tyttäreni emo vuosi kuiviin. Lopulta Pakkasen hento ruumis muuttui elottomaksi ja hän retkahti kyljelleen maahan, joka oli värjäytynyt punaiseksi hänen verestään. Irrotin kynteni kuolleen erakon kurkusta ja peruutin muutaman hännänmitan päähän, jääden tuijottamaan Pakkasen ruumista. Siinä hän oli, minun tappamanani. Ei minun tarkoituksena ollut tappaa erakkoa, mutta nyt se oli kuitenkin tapahtunut ja jos en olisi tappanut häntä, Pakkanen olisi varmasti yrittänyt tappaa Jääliljaa uudelleen kun en olisin ollut paikalla. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin sitten Jääliljan puoleen, joka tuijotti minua ja Pakkasen kuollutta ruumista uskomatta silmiään. En tiennyt mitä sanoa naaraalle, joten tuijotin häntä vain pitkän tovin sanomatta sanaakaan.
"Miksi sinä tapoit hänet?" Jäälilja kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Räpäytin kylmänsinisiä silmiäni ilmeettömästi.
"En tahtonut hänen tappavan sinua. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät koskaan olleet yhtä vahvat kuin tunteeni sinua kohtaan", lausahdin mahdollisimman välinpitämättömästi ja käännyin katsomaan Jääliljaa, samaa naarasta jota rakastin vieläkin enemmän kuin hän olisi ikinä voinut arvata tai kuvitella.
//Jää? Kylmä tappoi siis Pakkasen
//665 sanaa
Jäälilja 14.12.2018
"En tahtonut hänen tappavan sinua. Minun tunteeni häntä kohtaan eivät koskaan olleet yhtä vahvat kuin tunteeni sinua kohtaan", Kylmähenkäys naukui ja näin kuinka hänen kylmänsininen katseensa harhaili ohitseni ja ehkä jopa lävitseni. Kylmähenkäyksen sisällä oli varmasti kaikkia erilaisia tunteita, sillä olihan hän juuri murhannut kissan - minun vuokseni. Nielaisin epävarmana, ja se epävarmuus oli minulle niin tyystin outoa. Siirtelin tassujani sanattomana, jonka jälkeen avasin suuni ja käänsin jäänsinisen silmäni kolliin, joka sai sydämeni hakkaamaan lujaa ja lämpimästi. Kun katsoin häntä, jäämuuri sydämeni ympäriltä oli kärvistynyt vedeksi Kylmähenkäyksestä loistavan lämmön takia.
"Sinullako oli tai on tunteita minua kohtaan?" naukaisin puoliksi itselleni asiaa todeten, sillä kaikki looksahti liian täydellisesti paikoilleen. Se mikä oli liian täydellistä oli harvoin totta, tai se ei kestäisi pitkään. Onneni voitaisiin viedä minä hetkenä hyvänsä.
"Minä olen rakastunut sinuun, Kylmähenkäys enkä osaa näyttää sitä tätä paremmin. Olen halunnut sinut jo pitkään kumppanikseni, mutta olen ollut ... vihaan sanoa näin, mutta ihan hirveän epävarma", selitin suupieleni nykien, sillä olisin tahtonut hymyillä. Hymyn syitä oli kaksi, joista toinen oli mitä ilmeisemmin Pakkasen kohtalo, mutta tiesin että se oli epäsopivaa. Tällaiset tilanteet olivat minulle niin kovin uusia.
"Ja ihan tiedoksi vain, ei hän olisi minua voinut tappaa", tuhahdin loukkaantuneena. Oikeasti yritin vain uskotella itselleni, että en ollut heikossa kunnossa vaikka todellisuudessa olin haavojen peittämä.
Katsoin kohtaa missä veren vuodatus oli juuri päättynyt. Silmäni olivat tyhjät ja sydäntäni särki. Olin saapunut paikalle liian myöhään, mutta olin silti nähnyt syyllisen tähän - Kylmähenkäyksen kuolemaan. Menetin kollin taas, juuri kun kaikki oli järjestynyt. Minä tiesin, että täydellisyys ei kestäisi kauaa. Hapuilin seuraavaa askeltani, mutta olin horjahtaa. Näin kuinka tummanharmaa naaras hautasi siniharmaan ruumiin maan alle ja jäi tuijottamaan maasta nousevaa pientä kumpua. Liljahenkäys, se hänen nimensä oli, vaikka pääni löi tyhjää silti nimi putkahti ajatuksiini. Hänen tyttärensä.. ja Kylmähenkäyksen tytär oli Kylmähenkäyksen murhaaja. Vannoin itselleni tappavani Rosmariiniputouksen jonain päivänä siitä hyvästä, että hän vei Kylmähenkäyksen minulta taas. Mutta nyt pitäisin välit Varjoklaaniin hyvinä, en halunnut kaiken kaatuvan vain yhden virheen takia, josta minä olisin vastuussa. Astelin Liljahenkäyksen luokse.
"Liljahenkäys", naukaisin ohuella äänellä. Liljahenkäys vilkaisi minuun meripihkaisilla silmillään. En tiennyt mitä sanoa.
"Et varmaankaan tiennyt tyttäresi suunnitelmista", naukaisin ja katsahdin maakumpuun vierellämme. En tuntenut surua vaan tolkuttomasti vihaa. Olin suorastaan vihani kourissa, mutten antanut sen näkyä.
//Lilja?
368 sanaa
Rosmariiniputous 9.12.2018
Kun olin poistunut klaaninvanhimpien pesästä Kettuaskeleen kanssa ja hyvästellyt kumppanini, lähdin ensimmäisenä tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Riistakasa ei ollut mitenkään epätavallisen suuri, mutta kuitenkin tyydyttävä. Emonsuun alueella metsästäminen oli tuonut hieman lisäriistaa Varjoklaanille ja olin kiitollinen Viiltotähden anteliaasta luvasta. Tuoresaaliskasalle päästyäni nappasin hampaideni väliin mehevän hiiren ja suunnistin automaattisesti vaistojeni käskystä päällikön pesälle. Minun täytyisi päästä Minttutähden puheille ja kertoa hänelle, että olin tappanut Puuskahöyhenen, koska syyllisyys oli kaivanut sisälläni syvää kuoppaa. Tiesin, että jos en kertoisi teostani ystävälleni, kuoppa vain jatkaisi kasvamistaan ja lopulta se voisi vaikuttaa minuun todella negatiivisesti. Eihän minua tietenkään innostuttanut mennä kertomaan klaanini varapäällikkönä päällikölle, että olin tappanut viattoman kissan ja pitänyt sitä salaisuutena häneltä. Uskoin kuitenkin Minttutähden ymmärtän asiani.
"Minttutähti? Rosmariiniputous täällä", naukaisin saavuttuani päällikön pesän sammalverhojen edustalle ja jäin seisomaan siihen kohteliaasti.
"Tule vain sisään."
Minttutähden naukaisun kuultuani sukelsin valoisaan pesään ja marssin sammalpedillään istuvan päällikön luokse. Punertavanruskean naaraan katse kirkastui kun hän huomasi hampaissani roikkuvan hiiren. Laskin hiiren ystäväni kuonon eteen ja asetuin sitten istumaan tyyni ilme kasvoillani leväten päällikköä vastapäätä. Minttutähti korjasi istuma-asentoaan hieman ja nyökäytti sitten päätään kiitoksena tuomastani saaliista.
"Mitä asiaa sinulla sattuisi minulle olemaan, Rosmariiniputous?" Minttutähti kysyi ja kohdisti tummansinisen katseensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Vetäisin raskaasti henkeä ja pyörittelin kuivia sammaleenrippeitä käpälilläni. Ilma tuntui tiivistyvän, kun Minttutähti odotteli kärsivällisenä asiaani.
"Minä tapoin siellä hyökkäyksessä erään myrskyklaanilaisen. Hänen nimensä oli Puuskahöyhen, hän oli vastanimitetty soturi", selitin raskaalla äänellä ja yritin varovaisesti tavoitella päällikköni katsetta, "Puuskahöyhen yritti paeta Myrskyklaanin leiristä ja lähteä hakemaan apua muista klaaneista, mutta minä ja Kettuaskel saimme hänet kiinni. En tiedä mitä minuun tapahtui, mutta jotenkin minä vain hurjistuin ja... minä viilsin Puuskahöyhenen kurkun auki. Vain Kettuaskel näki sen, joten kukaan myrskyklaanilainen ei pysty syyttämään minua taposta."
"Rosmariiniputous, uskon että Kettuaskel on sanonut tämän jo sinulle, mutta sinä et ole murhaaja. Kiitos kuitenkin kun kerroit minulle ja olit rehellinen", Minttutähti naukaisi lempeästi ja räpäytti tummansinisiä silmiään tavalla, joka sai sydämeni sulamaan ilosta. Minttutähti oli niin ihana ystävä ja hyvä päällikkö Varjoklaanille enkä olisi voinut olla ylpeämpi siitä, että sain toimia hänen varapäällikkönään. Kumarsin kunnioittavasti päällikölleni ja käännyin lähteäkseni pesästä. Minttutähden kevyt kehräys sai minut kuitenkin kääntymään.
"Rosmariiniputous, sinun ei aina tarvitse kumartaa minulle. Olet varapäällikköni, et orjani", punertavanruskea naaras virnisti huvittuneena. Vastasin Minttutähden virneeseen leikkisällä hymyllä.
"Sinä olet sellainen kissa jonka edessä pitäisi aina kumartaa kunnioittavasti", vastasin ystävällisellä äänensävyllä ja sukelsin sitten ulos päällikön pesästä, jättäen Minttutähden syömään hiirtään. Minullakin oli hieman nälkä, mutta ei tarpeeksi nälkä että aikoisin syödä.
Kun saavuin leiriaukiolle, päätin lähteä pienelle kävelylle. Kävelyistä oli viime aikoina tullut lempitapani puhdistaa mieltäni ja pääsemään yksin jonnekin. Vaikka nautinkin muiden kissojen seurasta ja pidin varapäällikkönä siitä, että sain mahdollisuuden päästä juttelemaan kaikille klaanitovereilleni aktiivisesti, välillä kaipasin omaa aikaa vain ja ainoastaan itselleni. Suunnistin täten leirin uloskäyntiä kohti, jonka edustalla Kettuaskel ja Valvehenki istuivat vartiossa. Lähdin marssimaan kaksikkoa kohti, jotka huomasivatkin minut pian. Kollit nyökäyttivät minulle päitään tervehdykseksi, kun saavuin heidän luokseen.
"Minne matkalla, Rosmariiniputous? Rakkaasi on tässä", Valvehenki virnisti leikkisästi ja tökkäsi Kettuaskelta ilkikurinen hymy kasvoillaan kylkeen.
"Minä lähden kävelylle, tällä kertaa ilman rakastani. Ehkä toiste, Kettuaskel", virnistin kumppanilleni ja marssin sitten kaksikon ohitse piikkihernetunneliin.
Tassuttelin rennosti Varjoklaanin reviirin halki ja vaikka en erityisemmin nauttinut lehtikadon kylmästä ja kirpeästä ilmasta, lumenvalkoinen reviiri näytti todella kauniilta. Ilmassa ei pettymyksekseni leijunut riistaeläimien hajua, joten jouduin vain jatkamaan matkaani lähemmäs Kuolonklaanin rajoja.
Olin juuri saapumassa samaisen harjoitteluaukion luokse, jossa olin harjoitellut oppilaana Tihkutähden kanssa, kun kuonooni osui kissan haju. Pysähdyin nopeasti ja jäin valpastuneena haistelemaan ilmaa. En tunnistanut hajun kuuluvan yhdellekään klaanitoverilleni, mutta silti siinä oli Varjoklaanin hajua. Kyseessä saattoi siis olla uusi kuolleista herännyt varjoklaanilainen. Ulos liukuneet kynteni painuivat piiloon ja luonnonvalkeat niskakarvani laskeutuivat hieman, kun tajusin ettei reviirillä oleva kissa ollut vihollinen.
"Tule esiin. Ei hätää, olen varjoklaanilainen", ulvaisin kovaäänisesti. Läheisestä aluskasvillisuuspuskasta kuului rasahdus ja sitten esiin astuikin naaras. Kissalla oli kaunis, kellertävän oranssi turkki, josta tuli automaattisesti mieleen Orkideapolun tyttären Pyypennun turkki. Tuntemattomalla naaraalla oli meripihkaiset silmät, jotka nyt porautuivat uteliaana minuun. Lähestyin varjoklaanilaista ystävällinen hymy kasvoillani, koska en todellakaan tahtonut pelotella häntä.
"Olet varjoklaanilainen, pystyn haistamaan sen. Mikä sinun nimesi on?" kysyin kohteliaasti.
"Minä olen Narsissiviiksi", naaras ilmoitti. Katseeni kirkastui hieman, olin kuullut Narsissiviiksen nimen tulleen ulos Orkideapolun suusta. Hän oli kuningattaren sisko, joka oli Orkideapolun mukaan jäänyt hirviön kuu ennen syntymääni.
"Olen kuullut Orkideapolun puhuneen sinusta, on ilo tavata sinut. Orkideapolulla on itseasiassa kolme pentua", selostin. Narsissiviiksen meripihkaiset silmät kirkastuivat heti mainittuani pennut.
"Oikeasti? Kuka heidän isänsä on? Mitkä pentujen nimet ovat?"
"Heidän isänsä on Valvehenki, hän on Orkideapolun kumppani. Pentuja on kolme, yksi naaras Pyypentu ja kaksi kollia, Hukkapentu ja Turvepentu. He ovat kaikki aivan upeita pentuja ja pian nousemassa oppilaiksi. Ainiin, unohdin kertoa oman nimeni", totesin hieman nolostuneena ja kohotin hieman kuonoani, "minun nimeni on Rosmariiniputous ja olen Varjoklaanin nykyinen varapäällikkö. Minttusydän on nykyään Minttutähti."
"Mukava kuulla, että Tihkutähden aikakausi on päättynyt. Mutta nyt minun täytyy palata leiriin, tahdon tavata siskoni pennut. Nähdään, Rosmariiniputous", kellertävän oranssi naaras naukaisi ystävällisesti ja lähti sitten marssimaan Varjoklaanin leiriä kohti. Hymähdin nopeasti ja käännyin sitten ympäri, lähtien jatkamaan matkaani Kuolonklaanin rajalle päin.
Kun saavuin Kuolonklaanin rajan lähettyville, metsä oli muuttunut jo laajiksi nummiksi ja Emonsuu näkyi jo kaukaisuudessa. Vetäisin syvään henkeä ja jäin istuskelemaan rajan edustalle. Jossakin tuolla Emonsuulla oli minun isäni, Kylmähenkäys, sama kissa joka oli pettänyt klaaninsa, yrittänyt murhata kumppaninsa ja tyttärensä ja kuollut lopulta Viiltotähden kynsissä. Mutta nyt hän oli herännyt kuolleista ja se tunne, että Kylmähenkäys voisi syöksyä varjoista esiin hetkenä minä hyvänsä ja viiltää kurkkuni auki, oli palannut taas jokapäiväiseen elämääni. En vain voinut rauhoittua kun isäni oli vapaana.
"Kas, kuka se täällä sattuu olemaankaan? Minun lempityttäreni."
Meripihkainen katseeni nousi salamannopeasti ylös, kun selkärankaani kylmäävä ääni kaikui korviini. Kylmähenkäyksen lihaksikas hahmo työntyi esiin kitukasvuisen puun takaa ja tuon kasvoille nousi omahyväinen virnistys. Nousin kuono korkealla ylös ja jäin tuijottamaan jäisesti, kuinka isäni marssi rajaa kohti. Kylmähenkäys pysähtyi vain muutaman hännänmitan päähän minusta, asettui istumaan ja nuolaisi sinertävänharmaita karvojaan välinpitämättömästi.
"Minä en ole sinun tyttäresi enää. Ja sitä paitsi, unohditko jo uusimman pentusi nimen? Pakkaspentu, eikö niin?" kysyin tyynesti ja siristelin meripihkaisia silmiäni. Kylmähenkäys kohotti päätään ja porasi kylmänsinisten silmiensä läpitunkevan tuijotuksen minuun.
"Kyllähän minä Pakkastassustakin pidän, mutta erityisesti minä rakastan nuorta varjoklaanilaistytärtäni, onhan hän päässyt jopa varapäällikön asemalle asti."
"Aivan oikein, asemalle jolle sinä et olisi ikinä päässyt", sähähdin halveksuvasti. Kylmähenkäys siristi silmiään hitaasti ja antoi neulanterävien kynsiensä esiin. Olin odottanut pelästyväni isäni pelottelusta, mutta tunsin olevani elämäni parhaimmassa kunnossa.
"Jätit muuten kertomatta minulle kuka siskopuoleni emo sattuu olemaan. Jäälilja, uskoisin?" kysyin silkkisellä äänensävyllä. Kylmähenkäys virnisti julmasti ja pyyhkäisi lumista maata hännällään.
"Jäälilja ei ole pennun oikea emo, vaan eräs erakko nimeltään Pakkanen. Tutustuin häneen erään partion aikana törmättyäni naaraaseen ja kun tapasin hänet seuraavan kerran, sain kuulla Pakkasen odottavan pentua kanssani. Kuten varmasti arvelitkin, Pakkastassu oli synnytyksen tulos ja vaikka hän onkin puoliksi erakko, minä tiedän että hänestä tulee jonakin päivänä jotain todella suurta", Kylmähenkäys selitti aidon ylpeästi, mikä sai minut hieman yllättymään. Isäni todella rakasti Pakkastassua aidosti ja tahtoi hänelle vain hyvää elämässä, mikä kertoi että Kylmähenkäyksen sisällä oli vielä vähän lempeyttä, jotakin mitä minä en ollut koskaan kokenut sisarieni kanssa.
"No, asuuko Pakkanen kanssasi Emonsuulla? Oletteko te kumppaneita?"
"Pakkanen asui Emonsuulla, mutta hän uhkaili Jääliljaa juuri ennen kun saavuin tänne, joten viilsin hänen kurkkunsa auki. Me emme missään vaiheessa olleet kumppaneita, mutta nyt minä olen Jääliljan kumppani. Hän ei ole heikko toisin kuin Liljahenkäys. Onko hänellä edes kumppania vielä?" Kylmähenkäys kysyi kylmästi. Paljastin valkean hammasrivistöni isäni halveksuvalle äänensävylle.
"Sienikarva on Liljahenkäyksen kumppani ja heillä on itseasiassa kolme pentuakin yhdessä, Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu. Loistepentu nousee itseasiassa pian oppilaaksi. Oletko kateellinen siitä, että hän on siirtynyt eteenpäin?" virnistin jäisesti. Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti.
"Minä en voisi vähempää välittää siitä mitä Liljahenkäyksen elämässä on meneillään. No, ellei sinulla ole mitään muuta asiaa minulle, minäpä tästä lähdenkin. Toivottavasti tapaan poikasi pian, ehkä pääsisin jopa viiltämään heidän kurkkunsa auki", Kylmähenkäys sihahti kylmästi ja kääntyi sitten lähteäkseen takaisin Kuolonklaanin reviirille. Raivo räjähti sisälläni aivan kuin puhkeava kupla ja kynteni työntyivät esiin.
"Sinä et koskekaan heihin!" ulvaisin hurjistuneena ja syöksyin isääni kohti kynnet ojossa. Kylmähenkäys ehti kääntyä juuri ajoissa ympäri nähdäkseen minut ja kolli väisti viime hetkellä kynteni. Kylmähenkäys loikkasi minua kohti enkä ehtinyt väistää ajoissa, jolloin isäni neulanterävät kynnet työntyivät vatsakarvoihini. Kaaduin iskun voimasta maahan selälleni, mutta onnistuin heittämään isäni heti pois päältäni. Kompuroin hätäisesti jaloilleni ja jäin tuijottamaan sinertävänharmaata isääni, joka silmäili minua kylmänsiniset liekit silmissään roihuten.
"Sinä et pääse enää karkuun, Kylmähenkäys. Olet minun kynsissäni", sähähdin ja lähdin hiipimään eteenpäin, häntääni sivulta toiselle heilutellen. Kylmähenkäys tuijotti minua halveksuvammin kuin koskaan ennen.
"Olet väärässä, Rosmariiniputous. Sinä olet minun kynsissäni", Kylmähenkäys murisi ja syöksyi sitten uuteen hyökkäykseen. Kolli tekikin äkillisen kaarroksen oikealle ja iski kyntensä kylkeeni. Rääkäisin tuskasta ja sivalsin neulanterävillä kynsilläni suoraan isäni kasvoja. Sain vastaukseksi raa'an ulvaisun, mutta se sai taistelunhaluni vain kasvamaan. Nousin takajaloilleni ja niin teki Kylmähenkäyskin, jolloin jäimme huitomaan toisiamme raivostuneina.
"Luovuta jo, et tule voittamaan minua", Kylmähenkäys sähähti. Murahdin turhautuneena ja tein sitten äkillisen liikeeen; laskeuduin matalaksi ja syöksyin pää edellä isäni vatsaan voimalla. Kylmähenkäys puuskahti ja iskeydyi veriselle taistelutanterelle, jolloin kahlitsin hänet alleni tiukasti ja jäin tuijottamaan isääni raivostuneena. Kylmähenkäys silmäili minua jäisesti samalla aikaa kun hän sivalteli vatsakarvojani, tosin heikoin tuloksin. Olin voitolla, voisin tässä ja nyt tappaa isäni. Kenties jopa ikuisesti. Vetäisin syvään henkeä ja työnsin kynsiäni vielä syvemmälle isäni sinertävänharmaassa turkissani.
*Tee se*, jokin pieni ääni mielessäni käski. Avasin raskaasti äsken sulkeutuneet silmäni ja työnsin neulanterävät kynteni Kylmähenkäyksen kurkkuun. Isäni kylmänsinisissä silmissä välähti ja hän alkoi kurluttaa äänekkäästi, kun tahmeaa verta alkoi valua ulos hänen kurkustaan. Tuijotin ilmeettömänä, kuinka kuolonklaanilaisen valkeat rintakarvat muuttuivat punaisiksi. Kylmähenkäyksen kouristelu tuskassa kesti hetken, joka tuntui aivan ikuisuudelta, kunnes lopulta hänen lihaksikas ruumiinsa retkahti elottomaksi ja kollin kylmänsiniset silmät lasittuivat elämän hiipuessa niistä pois. Peruutin pois isäni ruumiin luota uskomatta silmiäni. Siinä hän oli, kuolleena toisen kerran, mutta tällä kertaa isäni verta ei ollut vuodattanut Viiltotähti, vaan minä.
"Pidä hauskaa Pimeyden metsässä Pakkasen kanssa", kuiskasin ja vilkaisin sitten tummanpunaisia etukäpäliäni. Vaikka olin todella katunut Puuskahöyhenen tappoa, en tuntenut pienintäkään katumusta Kylmähenkäyksen tappamisesta. Isäni ei ollut ansainnut elämää. Nyt hän saisi liittyä Pimeyden metsän rivistöön ja kenties jopa joskus katua tekojaan.
"R-rosmariiniputous?"
Säpsähdin kuultuani tutun äänen takaani ja kun käännyin pakokauhun vallassa ympäri, kohtasin Liljahenkäyksen hämmästyksestä pyöristyneet silmät. Emoni oli nähnyt, aivan kuten Kettuaskelkin oli nähnyt kuinka olin tappanut Puuskahöyhenen. Mutta nyt ei ollut kyseessä mikä tahansa tappo. Liljahenkäys oli todistanut, kuinka hänen oma tyttärensä oli tappanut isänsä.
"Emo", kuiskasin ja otin askeleen eteenpäin, "hän ei ansainnut elämää. Hän oli vaarallinen, sinä tiedät sen."
//Lilja?
//1725 sanaa
Mäyräraita 30.10.2018
“Kiitos Mäyräraita. Mukava nähdä sinua.” Kohotin katseeni emoni tummansinisiin silmiin, joissa oli nyt lämmin, rakastavainen katse. Eikö hän ollut vihainen minulle?
“Noh, miten sinulla on mennyt öh... Kuolonklaanissa?” Minttutähti kysyi takellellen sanoissaan.
Kohautin lapojani vähättelevästi. “Ihan hyvin”, vastasin vain, vaikka minun olisi tehnyt mieli syöksyä emoni lämpimään syleilyyn ja vuodattaa tälle kaikki, mikä painoi mieltäni. Mutta en voinut. En nyt, enkä ehkä koskaan. En antaisi heikkouksieni näkyä.
“Mäyräraita, vaikka sinä olet Kuolonklaanilainen nyt voit silti puhua aina kanssani avoimesti jos sinulla on jotain kerrottavaa. Haluan vain muistuttaa siitä, että olet voimakas ja vaikutusvaltainen kissa silloin kun haluat. Sinusta löytyy ainesta mihin vain ja sinun tahdonvoimasi auttaa unelmiesi tavoittamisessa, olipa se sitten Kuolonklaaniin pääsy tai jotain muuta”, Minttutähti sanoi ja kumartui nuolaisemaan päälakeani. Kuristava tunne rinnassani kasvoi entisestään. Miksi, emo, miksi? Miksi sinun piti olla niin kiltti minulle? Minä olin kauhea tytär! En ansainnut tällaista.
“Emo, minä -” aloitin, mutta Minttutähti oli jo poissa. Laskin katseeni käpäliini yrittäen tukahduttaa äyräidensä ylitse pursuavan surun. Sen jälkeen käänsin kokoontumisväelle selkäni ja lähdin tassuttamaan musertavan raskain askelin kohti ukkospolkua aikeissani palata jo edeltä leiriin. Minulla ei ollut täällä enää mitään nähtävää.
Astelin leiriaukion poikki soturien pesälle. Pesässä Kylmähenkäys suki sinertävänharmaata turkkiaan. Hän nosti kylmänsinisten silmiensä katseen minuun, muttei sanonut mitään. Ihan hyvä vain; en minä muutenkaan olisi jaksanut puhua hänen, tai kenenkään muun, kanssa.
Sukelsin suoraan omaan vuoteeseeni ja hautasin kuononi sammalten sekaan. Suljin silmäni hetkeksi, kunnes taas avasin ne ja käännyin katsomaan Kylmähenkäystä.
“Hän on nyt heikkona”, sihahdin hiljaa. “Hän saa pentuja.” Kuten varmaan arvata saattoi, tarkoitin sanoillani Rosmariiniputousta. Sitä kirottua viettelijärtä, joka oli onnistunut lumoamaan oman veljeni pauloihinsa. Pian olisi aika kostaa se kaikki vääryys, mitä olin joutunut kokemaan hänen takiaan. Hän tulisi huutamaan armoa ja toivomaan, ettei olisi koskaan tavannutkaan Kettuaskelta ja vienyt häntä minulta.
//Kylmä?
//293 sanaa.
Kylmähenkäys 30.10.2018
"Vai että aivan pentuja Rosmariiniputoukselle. Ei ole hankalaa yhdistää palasia ja tajuta, että pentujen isä on rakas veljesi Kettuaskel. Voi, heistä tulee aivasti upeita vanhempia pennuilleen, jotka ovat miltein yhtä säälittäviä ja heikkoja kuin isänsä ja emonsa. No, onnea heille perheen perustamisesta", pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni välinpitämättömästi ja porasin kylmänsinisen katseeni Mäyräraitaan, "kerropas mitä muuta kiinnostavaa kokoontumisessa kerrottiin."
"Jokiklaanissa ja Tuuliklaanissakin on vaihtunut päällikkö. Jokiklaanin päällikkö on Kurkitähti ja Tuuliklaanin päällikkö on Karpalotähti. Varapäällikköinä toimivat Putousvirta ja Lovijuova", Mäyräraita selitti ja antoi minulle aikaa maistella uutisia. Kurkitähti ja Karpalotähti olivat olleet sotureina Kurkisiipi ja Karpalopuna. Karpalopuna oli aika nuori, hän oli Rosmariiniputoustakin nuorempi. En tiennyt hänestä ja Kurkitähdestä juuri mitään, joten he eivät varmaankaan olleet kovin merkittäviä kissoja, he olivat vain sattuneet töpsähtämään päällikön paikalle kun parempia vaihtoehtoja ei ollut.
"Oliko muuta?" kysyin kylmän tyynesti ja terottelin tylsistyneenä kynsiäni.
"Eipä oikein. Tavallista, uusia sotureita, oppilaita ja pentuja. Varjoklaaniin on myös syntynyt kolme pentua, kuulin joltakin kissalta että pennut olivat Orkideapolun ja Valvehengen."
Orkideapolku ja Valvehenki, keitä he olivatkaan. Valvehengen muistin, koska olin ollut samoihin aikoihin Varjoklaanissa oppilaana hänen kanssaan. Enempää en hänestä juuri muistanutkaan, hoikka sinertävänharmaa kolli.
"Kiitoksia. Nyt meidän täytyy vain odottaa puolikuun yöhön, jolloin monien kuiden suunnitelmani pääsevät vihdoin toteutumaan ja saan vihdoinkin heittää Rosmariiniputouksen Tähtiklaanin rivistön jatkoksi", kehräsin jäätävästi ja käperryin sitten pehmeille sammalpedille, vaipuen syvään uneen.
//saa tarjota seuraa Kylmälle :D
//219 sanaa
Viiltokaaos 7.11.2018
Jäälilja johdatti minut Tuuliklaanin rajalle tähtien tuikkiessa yllämme. Taivaalle oli kertynyt joitakin pilviä, mutta ilma oli yhä kylmä. Pakkanen kiristyi yö yöltä yhä vain. Saavuttuamme Tuuliklaanin rajalle, vaalea soturi pysähtyi. Hän tarkkaili ympäristöä kaikilla aisteillaan ja kohdisti katseensa Tuuliklaanin reviirin suuntaan. Istuuduin alas rennosti ja kääntelin hitaasti päätäni ympäristöä tarkkaillen. Pian kuulin liikettä Tuuliklaanin suunnalta. Musta, pieni hahmo lähestyi meitä nopeasti. Se kulki nummia pitkin matalana. Askeleet olivat ripeitä, mutta kaukana juoksuaskelista. Tulija hidasti tahtiaan meidät huomatessaan. Hän suoristi ryhtinsä ja nosti päänsä ylös. Tunnistin kissan naaraaksi, joka omasi mustan turkin ja valkean rinnan. Kun naaras pääsi muutaman ketunmitan päähän meistä, hän pysähtyi. Kissa kohdisti hämmästyneet siniset silmänsä minuun. Kissan suu aukesi, kuin hän olisi yrittänyt sanoa jotain saamatta mitään aikaan. Viilsin kynsilläni ilmaa. Kissa säpsähti, mutta jännitti sitten lihaksensa ja suoristi taas ryhtinsä. Kissa sulki suunsa ja muokkasi hämmästyneen ilmeensä kylmäksi. Hän vilkaisi Jääliljaa, joka taas käänsi katseensa minuun.
"Tässä on Hohdetassu", kuolonklaanilaissoturi kertoi. Siristin silmiäni. Tätäkö Jäälilja halusi minun katsovan? Tuuliklaanilaisoppilasta? Toisaalta ymmärsin soturia, sillä olinhan käskenyt häntä kertomaan kaiken. Olin myös kiitollinen siitä, että Jäälilja oli tuonut minut ja kertonut tuuliklaanilaisesta, joka ei kuitenkaan kovinkaan suurta kiinnostusta herättänyt. Kissa oli suoristanut ryhtinsä ja nostanut leukaansa ylöspäin, mutta oppilas hän vain oli. Oliko Jäälilja kertonut suunnitelmistani tuuliklaanilaisoppilaalle?
"Hohdetassu, tässä on Viiltokaaos", naaras ilmoitti kääntäen katseensa tuuliklaanilaiseen.
"Tiedän kyllä", hän vastasi nopeasti ja kohtasi jäänsinisillä silmillä omat vihreät silmäni.
"Oliko se tässä?" kysyin murahtaen. Se sai Hohdetassuksi kutsutun naaraan hämmästymään. Kuin hän olisi odottanut jotain muuta. Jäälilja siristi silmiään.
"Tahdoin sinun vain tapaavan hänet", vaalea soturi ilmoitti tyynesti ja heilautti häntäänsä. Astuin askeleen lähemmäs tuuliklaanilaista. Hohdetassu veti syvään henkeä ja siristi ilmeikkäitä silmiään minun tullessa lähemmäs. Pysähdyin kahden hiirenmitan päähän naaraasta, joka oli minua paljon pienempi. Tarkkailin häntä ylhäältäpäin hetken aikaa. Sitten kumarruin hänen korviensa tasolle ja kuiskasin hiljaa:
"Minä olen johtajasi." Se sai naaraan väräyttämään korviaan ja astumaan askeleen taaksepäin. Hän ei sanonut mitään. Ihme kyllä, myös Jäälilja pysyi vaiti. Viilsin vielä kynsilläni ilmaa saamatta sen kummempaa reaktiota naaraassa aikaan, jonka jälkeen käänsin tälle selkäni. Mitään sanomatta lähdin kulkemaan nummia pitkin takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä. Hento tuulenvire tarttui turkkiini, ja pian kuulin Jääliljan askeleet perässäni. Naaras otti minut kiinni juoksuaskelin, jonka jälkeen hän hidastui lähes vierelleni. En kääntänyt katsettani häneen.
"Mitä sanoit hänelle?" soturi tivasi kylmänviileällä äänellä. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.
"En mitään painokelpoista", vastasin ja käänsin nyt katseeni naaraaseen. Virnistin hänelle. Jääliljan ilme pysyi tyynenä, häntä ei hymyilyttänyt. Hän ei ollut mitenkään vihainen, mutta olisi kai halunnut tietää, mitä sanoin.
Matka leiriin sujui melko nopeasti. Tapaaminen oli ollut lyhyt, eli en ollut jäätynyt matkalla takaisin leiriin. Ilmoitin Jääliljalle, että hän saisi vaikka katsella hetken ajan tähtiä, sillä minä menisin leiriin ensin. Ehkä naaras olisi ansainnut pienen palkkion Hohdetassusta, mutta en ollut juuri nyt anteliaalla tuulella. Koska soturi tiesi, miten tärkeä suunnitelmani minulle oli, hän suostui jäämään hetkeksi leirin ulkopuolelle, kun astelin sisään leiriin. Leirin pääaukio oli autio. Oli kuolemanhiljaista. Huomasin kuitenkin Silakkasiiven istuvan vartiossa piikkihernetunnelin liepeillä, vain muutaman ketunmitan päässä sen sisäänkäynnistä. Kolli istui maassa silmät suljettuina, mutta väräytti korviaan minun tullessa leiriin. Hän vilkaisi minua, jonka jälkeen sulki silmänsä taas. Suuntasin kohti sotureiden pesään. Ennen kuin pujahdin pensaikon suojiin, vedin keuhkoni täyteen kylmää ilmaa. Löysin nopeasti oman vuoteeni pesän keskustasta. En ehtinyt edes nukahtaa, kun Jäälilja saapui. Hän asettui omalle vuoteelleen vain muutaman vuoteen päähän minusta. Kiinnittämättä soturiin sen enempää huomiota, vaivuin uneen.
Aamu oli täysin tavallinen. Heräsin ensimmäisten joukossa, järjestin partiot ja katselin heräilevää leiriä. Ennen auringonnousua lähteneen saalistuspartion palatessa, nappasin tuoresaaliskasasta itselleni hiiren ja söin sen nopeasti muutamalla suupalalla. Katsellessani leirin kissoja, katseeni takertui huomaamattani Valhekuiskeen tummaan turkkiin. Katsoin, kuinka naaras ulostautui sotureiden pesästä, venytteli ja pesi turkkiaan. Naaras oli hyvä soturi, vaikka määrätietoisuus olikin toisinaan heikkous. Soturi oli ainakin uskollinen klaanilleen, sillä hänen pyynnöstään olin auttanut parantaja Pikiviillon lavastamisessa syylliseksi. Petos klaaniamme kohtaan oli anteeksiantamaton, mutta tiesimme parantajan olleen vääräuskoinen. Hän ei kai koskaan ollut kovinkaan suuri osa Valhekuiskeen elämää, mutta toisaalta se oli vain hyvä. Parempi ilman isää kuin Pikiviillon kaltainen pelkuri. Olin kuullut, että Pisaratähdellä oli ollut erimielisyyksiä entisen parantajan kanssa aikoinaan.
"Viiltokaaos. Viiltokaaos", voimistuva ääneni toistelu sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Käänsin korviani puheen suuntaan ja pian käänsin pääni sinnepäin. Puhuja oli hopeanharmaa kolli, Sumumyrsky.
"No?" murahdin vastaukseksi kylmästi. Soturi siristi meripihkaisia silmiään.
"Raetähti on parantajan pesällä", kolli ilmoitti tasaisella äänellään. Kohotin kulmiani yllättyneenä.
"Mihin?" kysyin vain. Päällikön isä viittoi minut hännällään kohti parantajan pesää. Seurasin, koska en keksinyt syytä kieltäytyä. Kolli johdatti minut sammalvuoteelle, jossa Raetähti makasi. Kolli oli sulkenut meripihkaiset silmänsä, hänen kylkensä kohoili hitaasti ylös ja alas. Vaarallinenkin soturi oli helppo tappaa sen nukkuessa noin sikeää unta. Yhdellä viillolla olisin voinut avata harmaan kollin kaulassa olevan haavan, joka oli peitelty hämähäkin seitillä ja yrteillä.
"Kulkukissa", Sumumyrsky totesi hiljaisuuden päätteeksi. Väräytin vain korviani, mutta en kääntänyt katsettani pois nukkuvasta päälliköstä. Raetähti menetti henkiään nopeaan tahtiin, pian hän menettäisi kai ne viimeisetkin. Käänsin lopulta katseeni Sumumyrskyyn. Soturi oli alkuperältään tuuliklaanilainen. Muistan hänen tulleen Kuolonklaaniin juuri ennen sotaa, joka vaati kahden Kuolonklaanin päällikön henget. Soturi oli rakastanut Kohmesydäntä, niin hän oli tehnyt jo alusta saakka. Rakkaus ei aina vain ole ikuista, sillä Kohmesydän oli kuollut aikaa sitten. Sumumyrskyn elämä oli kai enää vain klaaninsa palvelemista ja poikansa opastamista. Jälkimmäinen ei kai sujunut kovin hyvin, sillä Raetähti menetti henkiään kaiken aikaa.
Sumumyrsky ei sanonut mitään, vaan kääntyi ja kulki ulos parantajan pesästä. Minä tein samojen, sillä yrttien tuoksut eivät houkutelleet minua jäämään. En tahtonut haista parantajalta, en vahingossakaan. Pääaukiolle oli tullut enemmän kissoja. Suuri osa heistä söi saalistuspartion antimia, mutta jotkut juttelivat keskenään tai sukivat turkkiaan.
Päivä ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta. Taivas oli pilvien peittämä ja näytti siltä, kuin se putoaisi niskaamme hetkenä minä hyvänsä. Pilvistä oli kerrankin jotain hyötyä; ilma oli lämpimämpi kuin yöllä. Hengittäessä huuru purkautui ulos sieraimistani, mutta lehtikato olikin jo lähellä. Annoin katseeni löytää taas Valhekuiskeen. Epäonnekseni naaras kuitenkin nosti juuri katseensa minuun ja onnistuin katsomaan häntä suoraan silmiin. Se yhteys kesti silmänräpäyksen ajan, kunnes käänsin katseeni pois. Valhekuiske ei tullut juttelemaan minulle, hän lähti kai omille teilleen.
Vain vähän auringonlaskua ennen suuntasin jälleen kerran kohti nelipuita. Jouduin varmistamaan, ettei kukaan huomannut minun lähtevän. Puolimatkaa ukkospolulle tarkkailin selustaani. Kukaan ei seurannut minua. Kaatosade oli alkanut aurinkohuipun hetkellä, mutta nyt se oli enää onneton tihkusade.
Ennen leiristä lähtemistä olin kuullut jotain, joka sai minut kiinnostumaan. Mäyräraita ja Kylmähenkäys olivat puhuneet jostain "tänä yönä Varjoklaanin rajalla hoidettavasta jutusta", josta minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta. Ohikulkumatkalla kuulin sen, mutta käännyin ja kysyin, mitä kaksikko suunnitteli. Se oli ehkä hieman typerää, mutta he valehtelivat vain puhuvansa partiosta. En uskonut, mutta en kokenut järkeväksi alkaa kyselemään. Selvittäisin sen itse poikkeamalla Varjoklaanin rajalla palatessani Myrskyklaanin reviiriltä.
Matka nelipuille taittui nopeasti. Jolkottelin kaikessa rauhassa eteenpäin. Joutuisin peittämään hajujälkeni, sillä seuraavaksi kulkisin Myrskyklaanin reviirin halki Käärmekiville ja tapaisin Silkkisydämen kaksi klaanitoveria, joista toisen oli määrä kuolla tänä yönä. Toivoin vain, että Silkkisydän oli tehnyt osansa. Hänen ei kannattanut alkaa sooloilemaan tai peruuttamaan. Kollin oli hyvä ymmärtää, että minun kanssani ei kannattanut pelleillä. Löysin sopivan laventeliryteikön, jossa kierin hetken aikaa. Kasvin voimakas haju peitti oman ominaistuoksuni hyvin. En suostunut pyörimään mudassa tai muussakaan sotkussa. Laventeli toimi hyvin kuolleen kissan tuoksun peittämiseen, joten kai voimakas tuoksu toimi myös minun hajuni peittämiseen. Ja olinhan minä käytännössä kuollut.
Loikin nelipuiden laakson poikki pitkin askelin kohti sen toista kulmaa, josta oli nopein reitti Käärmekiville. Juoksin nopeasti aluskasvillisuuden sekaan ja kuljin tottumuksesta matalana eteenpäin. Tarkkailin ympäristöäni herkeämättä. Kääntelin korviani ja pidin leukani raotettuina. Riistan tuoksu kantautui kitalakeeni, mutta sivuutin sen. Nyt ei ollut aikaa saalistamiselle.
Kun saavuin Käärmekiville, asetuin lähimmän kuusen oksien alle piiloon. Hyasinttimyrskyn ja Riekkosulan pitäisi saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Tarkkailin yhä ympäristöäni. Saatoin nähdä oksien lomasta palavan pimenevää taivasta. Ensimmäiset, haaleat tähdet olivat syttyneet jo. Silloin kuulin askeleita, jotka lähestyivät. Erotin kuusen alta kahden hahmon lähestyvän. Tuuli oli puolellani, sillä saatoin haistaa kaksikon tuoksun, mutta he eivät minun. Toinen kissoista omasi leveät lavat ja sinertävänharmaan juovikkaan turkin. Hän oli kai Hyasinttimyrsky, tunnistin hänet kokoontumisista. Toinen kolli oli hieman pienempi musta kolli. Pienemmän kollin pitkät jalat tekivät hänestä lähes klaanitoverinsa korkuisen. Kuulin vaimeasti heidän puhuvan. Ilmapiiri oli kireä, eivätkä he selkeästi nauttineet toistensa seurasta. Sinertävänharmaa kolli oli täysin huonossa paikassa. Hän oli Riekkosulan takana. Hyökkäyksen täytyi tapahtua ensin Hyasinttimyrskyyn, jotta en ei tiedä mikä heihin iski. Kolli täytyi lavastaa syylliseksi murhaan, se ei ollut mikään pikkujuttu. Olin suunnitellut tätä koko päivän ja hieman enemmänkin. Annoin kaksikon tulla lähemmäksi. He liikkuivat hitaasti ja pitivät pientä välimatkaa toisiinsa. En kuullut heidän keskusteluaan. Sitten tapahtui hyvä asia, Hyasinttimyrsky vaihtoi paikkaansa. Se kiersi Riekkosulan ja pysähtyi vain muutaman ketunmmitan päähän kuusesta, jonka alla kyyhötin. Se oli mahdollisuuteni, joka kestäisi ehkä vain hetken.
Varoittamatta syöksyin esiin oksien alta. Loikkasin leveälapaisen kollin niskaan, se päästi ilmoille parkaisun, joka tukahtui nopeasti minun painettua kissa maahan. Koska hän ei saanut tietää minusta, nousin nopeasti ylös ja heitin kissan vasten lähintä puuta. Se ei saanut häntä täysin tajuttomaksi, sillä kolli oli yhä hereillä. Hän yritti etsiä minua katseellaan, mutta oli liian pökerryksissä löytääkseen minut. Tartuin jälleen kollin niskaan kiinni ja iskin hänet vasten koivua. Kissa vajosi tajuttomuuteen ja valui kuun runkoa vasten märkien lehtien ja aluskasvillisuuden sekaan. Sitten käänsin vihreän, murhanhimoisen katseeni kohti Riekkosulkaa. Kasvoillani oli jopa hieman mielipuoli virne, joka sai Riekkosulan pysymään paikoillaan. Kolli ei tehnyt mitään, mutta kun lähdin juoksemaan häntä kohti, soturi yritti pakoon. Hän kai aavisti kokoeromme ja taitomme olevan liian eri luokkaa. Yllättäen kissa kuitenkin kääntyi. Hän viilsi kynsillään ilmaa, sillä ei osunut minuun. Kumarruin ja loikkasin kynnet ojossa kissan kimppuun. Kynteni upposivat tämän kaulaan ja lapaan. Viilsin oikealla etukäpälälläni soturin kurkun auki. Varuiksi myös upotin hampaani siihen. Kierimme hetken ajan aluskasvillisuuden seassa. Soturi yritti kynsiä kylkiäni ja vatsaani onnistumatta. Pari naarmua hän sai aikaan, mutta ei mitään muuta. Hyökkäys oli ollut nopea ja lähes äänetön. Hetkeä myöhemmin Riekkosulka makasi maassa elottomana veren peitossa. Tiesin varmistaa hänen kyntensä, sillä niihin oli saattanut jäädä karvaani. Onnekseni niin ei ollut käynyt. Tartuin hampaillani elottoman soturin niskaan ja raahasin tämän lähelle puuta, jota vasten Hyasinttimyrsky makasi. Toivoin, että murhapaikka oli kyllin vakuuttava. Varuiksi vielä kynsin hieman tajuttoman Hyasinttimyrskyn turkkia. Pelkäsin kollin heräävään, mutta niin ei käynyt. Tajuttomuus oli kyllin syvä.
Etsin katseellani Silkkisydäntä Käärmekivien läheisyydestä, mutta en nähnyt häntä. Kuljin poispäin kaksikosta ja huomasin pian kollin valkean turkin vilahtavan Käärmekivien lomassa. Hän astui esiin kivien takaa ja katsoi minua suoraan silmiini. En osannut tulkita hänen ilmettään.
"Pidä huolta, että klaani uskoo Hyasinttimyrskyn tehneen tuon. Olet onnekas, kun suostuin hoitamaan tämän. Voit kiittää minua myöhemmin", tokaisin viileästi. Kuu oli jo noussut mukavasti, minun täytyisi kiirehtiä Varjoklaanin rajalle, jotta voisin löytää Kylmähenkäyksen ja Mäyräraidan. Olin tuonut naaraan klaaniin reilu kuu sitten. Hän oli sopeutunut yllättävän hyvin ja tutustunut epäonnekseni Kylmähenkäykseen. En koskaan ollut pitänyt kollista, jonka Jäälilja oli Varjoklaanista Kuolonklaaniin raahannut. Soturi oli yrittänyt tappaa oman kumppaninsa, joka kaiken lisäksi oli Pisaratähden pentu. Hän oli mielipuoli.
En jäänyt odottamaan Silkkisydämen vastausta, vaan hyvästelin kollin ja lähdin ravaamaan ripeästi kohti Nelipuita.
Matka takaisin Kuolonklaanin reviirille tuntui ikuisuudelta. Lopulta reviirillemme päästyäni, suin turkkiani hieman. Se oli sotkuinen taistelun ja kasvien seassa pyörimisen jäljiltä. Arvelin, että haisin Myrskyklaanilta. En kuitenkaan välittänyt, vaan ylitin ukkospolun muutamilla loikilla ja suuntasin Varjoklaanin rajaa myöten eteenpäin. Kuljin monien ketunmittojen päässä ukkospolusta, ihan vain varuilta. Kylmähenkäyksen ja Mäyräraidan varjoklaanilaismaiset tuoksut olivat voimakkaat täällä. Pian ne kuitenkin katosivat. Oliko kaksikko ylittänyt Ukkospolun? Päätin ottaa siitä selvää, hitaasti kuljin ukkospolun päälle. Varmistin, ettei hirviöitä tullut. Tosin näin pimeällä niiden hehkuvat silmät saattoi nähdä jo kaukaa. Ilma oli hieman utuinen, mutta taivas näkyi nyt hieman. Käännyin katsomaan takanani häämöttävää nummea ja niiden taakse avartuvia Korkokiviä. Yhdessä kohdassa oli valtava kuoppa, joka oli Emonsuu. Sen lähistöllä saalistaminen ei ollut kovinkaan tuottoisaa, mutta nummet olivat saalistukselle erinomainen paikka.
Pujahdin Varjoklaanin reviirille nopeasti. Piilouduin lähimpään pensaikkoon äänettä. Yllätyksekseni erotin katseellani kolme kissaa: Mäyräraidan, Kylmähenkäyksen ja Rosmariiniputouksen. En nähnyt heitä kokonaan, joten paikalla saattoi olla myös useampi kissa. Jäin tarkkailemaan tilannetta pensaikon takaa.
//Kylmä? Jos kirjotat vaik siihe et Kylmä hyökkää Rosman kimppuu ni voin jatkaa siit?XD Tästä alkaa KP-boosti :D
// 1952 sanaa
Kylmähenkäys 7.11.2018
"Kylmähenkäys, mene partioon Yövarjon, Sumumyrskyn ja Verikyyneleen kanssa. Kiertäkää rajaa Korkokivien lähettyviltä ja vaikka puolet Varjonklaanin rajasta", Viiltokaaos murahti minulle ja sivalsi tavanomaisesti ilmaa kynsillään ennen kuin hän lähti taas matkoilleen. Paljastin tylsistyneenä puhtaanvalkoiset kulmahampaani ja marssin sitten aukion poikki tuoresaaliskasalle, jonka edustalla kolmikko jo seisoikin. Verikyynel silmäili minua turhautuneena ja siristeli arvioivasti vihreitä silmiään.
"Et voinut yhtään hitaammin tulla tänne", punertavanruskea naaras tuhahti tylysti. Pyöräytin liioiteltusti kylmänsinisiä silmiäni ja asetuin Yövarjon rinnalle, heittäen nopean mulkaisun kokeeneeseen soturiin.
"Aiommeko me jäädä tähän odottamaan kuunhuippua vai mitä sinä itse viivytät?" huomautin kylmästi. Verikyynel ei turhautuneesta katseesta lukien jaksanut jatkaa riitelyä, joten hän vain heitti alentavan katseen minuun ja lähti Sumumyrsky rinnallaan uloskäyntiä kohti. Päätin itsekin pitää kuononi kiinni ja lähteä vain seuraamaan kuolonklaanilaisia ulos leiristä.
Kiersimme Korkokivien aluetta hiljaisuuden leijuessa partion yllä. Punertavan auringon ohuet säteet valaisivat laajoja nummialueita ja saivat minut nauttimaan viimeisistä lehtisateen päivistä, jotka olivat vielä hieman lämpimähköt eivätkä lumiset ja masentavat. Lyhyen nurmikon väri oli alkanut jo muuttua ruskehtavaksi ja aamuisin kuura koristeli ruohikkoa, mikä sai jokaisen kissan vihaamaan aamupartiota, koska kukaan ei tahtonut lähteä kävelemään jäisessä maassa reviiriä ympäri.
Olimme jo kaartamassa Varjoklaanin rajalle, kun kuonooni osui jäniksen haju. Haju oli tuore ja vahva, joten kyseinen saaliseläin oli varmasti aivan lähettyvillä. Köhäisin äänekkäästi kurkkuani saadakseni partiolaisten hetkellisen huomion.
"Sain vainun jäniksestä. Jatkakaa te matkaa, minä palaan leiriin perässänne", murahdin välinpitämättömästi ja nuolaisin laiskasti valkeita rintakarvojani lisätäkseni uskottavuutta. Helpotuksekseni Verikyynel nyökäytti hitaasti päätään ja käski partiota jatkamaan matkaa. Partion kadottua maisemista hymähdin tyytyväisenä ja käännyin ympäri. Olinhan minä saanut vainun saaliseläimestä, mutta olin vain tahtonut päästä pois kuvottavien kuolonklaanilaisten seurasta. Että he pystyivät olemaan niin ärsyttäviä ja hermoja raastavia!
Lähdin hiipimään siihen suntaan mistä jäniksen tuoksu leijui - eli suoraan Korkokivien reunoja kohti, aivan Kuolonklaanin reviirin rajalle. Kohotin nopeasti kuonoani varmistaakseni, että olin menossa oikeaan suuntaan. Kyllä, jäniksen haju tuli suoraan edestä päin, ehkäpä noin viiden hännänmitan päästä aluskasvillisuustiheikön takaa. Tuulikin oli puolellani ja puhalsi suoraan minua kohti, joten minä saisin jäniksen hajun mutta se ei saisi minun hajuani. Venyttelin kärsimättömänä kynsiäni ja jatkoin eteenpäin hiipimistä. Olin jo niin lähellä jäniksen nappaamista, että pystyin jo tuntemaan sen karhean turkin kynsissäni ja hampaani katkaisemassa saaliin niskat.
"Sainpas!"
Säpsähdin, kun suoraan edestäni ilmoille kajahti tyytyväinen naukaisu, joka kuului selvästi nuorelle naaraskissalle. Jäin matalaan vaanimisasentooni, mutta nuuhkaisin äänettömästi ilmaa. Kyseessä oli erakko. Paljastin valkean hammasrivistöni ja työnsin neulanterävät kynteni ulos. Mitä erakko teki Kuolonklaanin reviirillä ja miksi se oli napannut minun saaliini? Sukelsin hetken mielijohteesta esiin, suoraan erakon eteen.
Erakko oli nuoren näköinen - ehkäpä vastanimitetyn soturin ikäinen - naaras, jolla oli lumenvalkoinen turkki ja pyöreät silmät, jotka olivat väritykseltään pistävän jäänsiniset. Naaraan silmät kohdatessani mieleeni tuli heti ensimmäisenä Jäälilja, se kissa jota kohtaan minulla oli ollut tunteita jo vaikka kuinka monta kuuta. Erakko säpsähti äkkisestä ilmestymisestäni, mutta rauhoittui sitten hieman ja nosti kasvoilleen tyynen ilmeen. Yllättyin hieman siitä, että naaras ei säikähtynyt minua, vaikka olin häntä ainakin kaksi kertaa kookkaampi ja lihaksikkaampi.
"Se oli minun saaliini", sähähdin naaraalle ja otin uhmakkaan askeleen eteenpäin. Naaras otti epäröivästi askeleen taaksepäin, mutta piti silti rohkeasti kasvoillaan rauhallisen ilmeen.
"Olet oikeassa, se oli sinun saaliisi. Mutta ellet jo tajunnut, minä nappasin sen", erakko huomautti ja nappasi jäniksen hampaidensa väliin. Kohotin kulmiani kylmästi ja otin uuden askeleen eteenpäin, jääden seisomaan vain kahden hännänmitan päähän erakosta. En olisi ikinä uskonut ajattelevani näin, mutta tuo erakko oli itseasiassa kaunis.
"Oletko jo ehtinyt tuijottaa minua tarpeeksi?" naaras kysyi leikkisästi ja virnisti huvittuneena tuijottelustani. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja suoristuin kokonaiseen pituuteeni. Erakko kohotti hieman kasvojaan ja jäi tuijottamaan minua suoraan silmiini jäänsinisellä katseellaan.
"Sinäkin tarvitset näemmä hieman aikaa minun tuijottamiseeni", huomautin jäätävästi ja paljastin terävät kulmahampaani, "olet Kuolonklaanin reviirillä. Häivy ennen kuin kutsun partion häätämään sinut, ja voin paljastaa sinulle sen, että kuolonklaanilaiset eivät käsittele tunkeilijoita lempeästi. Saat minulta varoituksen, satun olemaan hyvällä tuulella."
"Mikä on syy hyvään tuuleesi?" erakko kysyi uteliaasti ja siristi silmiään. Punnitsin hetken vastaustani, koska tiesin ettei minun tarvitsisi kertoa tälle naaraalle yhtikääs mitään. Syy hyvään tuuleeni oli tietenkin se, että olin viiksenmitan päässä tyttäreni murhaamisesta ja pääsisin pian tapaamaan häntä rajalla, jolloin veisin hänen henkensä lopullisesti.
"En ole sellainen kissa, joka kertoo kaikki salaisuutensa tuntemattomille", totesin tyynesti ja siirryin sitten hieman sivuun, jotta erakko voisi lähteä pois Kuolonklaanin reviiriltä ja kadota Korkokivien taakse. Erakko virnisti nopeasti ja kuljetti pörröistä häntäänsä selkääni pitkin.
"Olet siis mysteerinen kissa, sepä mukava kuulla. Minä pidän sellaisista kissoista", naaras kuiskasi ja lähti jo marssimaan kauemmas, mutta pysähtyi muutaman hännänmitan päähän minusta. Hän kohotti hieman siroa päätään ja kääntyi vilkaisemaan minua olkapäänsä ylitse, "mikä sinun nimesi on, kuolonklaanilainen?"
"Kylmähenkäys", naukaisin kylmän tyynesti ja siristin hieman kylmänsinisiä silmiäni. Erakko hymähti viekkaasti ja sivalsi utuista ilmaa hännällään.
"Tule huomenna tälle samalle paikalle, yksin. Hyvää päivänjatkoa, Kylmähenkäys. Ja jos sinua sattuu kiinnostamaan minun nimeni, minun nimeni on Pakkanen", erakko naukaisi ja marssi sitten aluskasvillisuuden sekaan. Jäin tuijottamaan lumenvalkoisen erakon perään, kunnes hän katosi kokonaan. Vetäisin syvään henkeä ja käänsin selkäni Korkokiville, lähtien palaamaan Kuolonklaanin leiriä kohti. En tiennyt kuka tuo naaras oli ja mitä hän halusi minulta, mutta tiesin jo nyt että tulisin tapaamaan hänet huomenna.
//skip
Vaelsin Kuolonklaanin reviirin reunalla ja silmäilin Korkokiviä rauhallisesti. En ollut koskaan pitänyt tästä alueesta, koska tavallisesti Korkokivien läheisyys masensi minua, mutta jostakin syystä olin tänään todella rauhallisella tuulella.
"Kylmähenkäys. Olet ajoissa."
Käänsin kylmänsinisen katseeni hitaasti ympäri, kun kuulin tuttuakin tutumman heleän ja kauniin äänen. Pakkanen pujahti aukiolle ohuiden kitukasvuisten puiden välistä viekas hymy kasvoillaan loistaen. Virnistin tyytyväisenä ja nousin sitten seisomaan, lähtien marssimaan erakkoa kohti. Minun ei kuitenkaan tarvinnut mennä kovin pitkälle, koska naaras suorastaan juoksi aivan eteeni. Pakkasen makea, laventelimainen tuoksu tunkeutui sieraimiini ja sai kylmät väreet kulkemaan ruumiini läpi. Hän varmastikin huomasi sen, koska pienikokoisen kissan kasvoille nousi ilkikurinen virnistys.
"Oletko sinä hermostunut?"
"Mitä asiaa sinulla on minulle? Tahtoisin kuulla syyn tapaamisellemme", naukaisin kylmästi ja siristin silmiäni heikosti.
"Lähdetään kävelylle. Tuskin sinä kieltäytyisit kävelystä tälläisen kaunottaren kanssa", Pakkanen huomautti silkkisellä äänensävyllä ja kuljetti häntäänsä yläselkääni pitkin. Kohtasin erakon jäänsinisen katseen ja hymyilin aivan yhtä viekkaasti kuin hänkin.
"En kieltäytyisikään", naukaisin jäätävästi ja nousin yhdessä tuntemattoman naaraan kanssa, kadoten sitten hänen rinnallaan sumuisen reviirin varjoihin.
//skip nykypäivään
"Lehtikato on saapumassa aivan lähiaikoina. Kun on näin masentavaa päivittäin, tuskin muistaa enää viherlehden kuumia ja aurinkoisia päiviä", Graniittipolte huomautti Kuolemakukalle ja Tulvasielulle, joiden kanssa olin lähtenyt rajapartioon. Pyöräytin turhautuneena kylmänsinisiä silmiäni ja silmäilin ajanvietteekseni Korkokivien rajalla kasvavia saniaisia. Partiota johtava Tulvasielu kaartoi Korkokivien alueelta Varjoklaanin rajalle ja seurasin muiden partiolaisten perässä.
Yhtäkkiä silmäkulmaani osui lumenvalkoinen hahmo ja vaistojeni käskystä käännyin vilkaisemaan Korkokivien suuntaan. Henkäisin hämmästyneenä, kun tunnistin kyseisen kissan. Se oli Pakkanen, johon oli törmännyt kauan sitten ja kenen kanssa olin mennyt kävelylle. En muistanut juuri mitään kävelystämme, mutta muistin silti tuon erakon kristallinkirkkaasti. Mutta kun kohtasin illan punertavassa valossa naaraan jäänsiniset silmät ja niissä hohtavan tuskan, tajusin että hän halusi puhua kanssani.
"Näin tuolla mehukkaan näköisen rusakon, käyn nappaamassa sen", ilmoitin jämäkästi ja lähdin juoksemaan Korkokivien rajaa kohti jäämättä odottamaan klaanitoverieni vastausta. Kun vilkaisin taakseni juostessani Pakkasta kohti, partio oli lähtenyt jo jatkamaan matkaansa, joten he eivät ilmeisesti välittäneet niin paljon että he olisivat lähteneet perääni. Hyvä niin. Jatkoin rivakkaa juoksuani ja jarrutin taitavasti, kun saavuin valkean naaraan luokse. Erakko istui tönkössä istuma-asennossa ja oli peittänyt koko vatsa-alueensa jaloillaan ja hännällään.
"Mitä asiaa sinulla on minulle nyt? Emme ole nähneet pitkään aikaan ja minä luulin, että juuri sellaisena se pysyisikin", murahdin kylmästi lumenvalkoiselle erakolle. Pakkanen vetäisi syvään henkeä ja siirsi tuuhean häntänsä sivuun, paljastaen samalla vatsansa. Maailma ympärilläni pysähtyi ja hengitykseni salpaantui, kun tajusin kaiken.
Naaraan vatsa oli paisunut ainakin kolminkertaiseksi ja tuon nisät punoittivat tavalla, jonka olin nähnyt elämäni aikana ainoastaan yhdellä eri kissalla.
Liljahenkäyksellä.
"Sinä olet tiinenä! Miten tämä on tapahtunut?" sähähdin raivostuneena ja nousin uhkaavasti Pakkasen ylle. Naaraan jäänsinisissä silmissä säihkyi hermostuneisuus ja pakokauhu.
"Minäkään en tiedä! Minä oletin, että se tapahtui sillä kävelyllä, koska en muista siitä mitään. Kylmähenkäys, mitä me teemme? Minä olen tiineyden loppuvaiheessa ja sain sinut vasta nyt kiinni!"
"En minä tiedä mitä me teemme, mutta sen minä tiedän että näin ei pitänyt tapahtua. Pentumme tulevat olemaan vahinkopentuja", totesin kylmästi ja muistelin sitä hetkeä, kun olin kuullut Liljahenkäyksen olevan tiinenä. Meidän pentumme olivat myös vahinkopentuja eräällä tavalla, koska olimme saaneet pentuja aikaisemmin kuin olin itse halunnut.
Hiljaisuuden rikkoi Pakkasen äkillinen rääkäisy, kun hän kouristui ja kaatui kömpelösti kyljelleen. Tunsin paniikin virtaavan lävitseni, kun tajusin, että hän synnyttäisi tässä ja nyt. Enkä minä pystynyt tekemään mitään muuta kuin vain yrittää tarjota auttavaa käpälää ilman pienintäkään tietoa synnytyksestä. Nappasin ruohikolta paksun kepin ja työnsin sen naaraan hampaiden väliin.
"Pureskele tätä keppiä", ohjeistin pakokauhuisten henkäisyjen välistä ja laskin sinertävänharmaan häntäni naaraan kyljelle. Pakkanen pureskeli keppiä kaikilla voimillaan ja piti silmiään tiukasti kiinni. En ehtinyt edes tajuta tapahtumista mitään kunnes heikko naukaisu sai keskittymiseni herpaantumaan.
Lumenvalkoisen erakon vatsan vieressä makasi todella pienikokoinen pentu, joka oli selvästikin naaras. Pienokainen oli emonsa tavoin kauniin lumenvalkoinen, mutta hänen rinnassaan oli yönmusta laikku, joka muistutti muodoltaan hieman sydäntä. Pennun oikean etukäpälän varpaat olivat myös väritykseltään likaisenharmaat. Minun tyttäreni oli aivan upea, yhtä kaunis kuin emonsakin.
"K-kylmähenkäys", Pakkanen kuiskasi ja päästi suustaan säälittävältä kuulostavan uikutuksen, "minä en kestä enää. Minun elämäni taitaa olla tässä."
"Ei!" karjaisin raivostuneena ja käännyin tuskan kourissa olevan naaraan puoleen, "sinä et voi kuolla nyt!" Huutoni eivät kuitenkaan toimineet ja erakon jäänsiniset silmät alkoivat painautua hitaasti kiinni.
"Vie hänet Kuolonklaaniin ja anna hänelle hyvä elämä, sellainen minkä tyttäremme ansaitsee. Pidä hänestä hyvää huolta, Kylmähenkäys. Jonakin päivänä me tulemme tapaamaan Pimeyden metsässä", erakko kuiskasi ja sulki lopulta jäänsiniset silmänsä kokonaan. Jäin tuijottamaan tyttäreni emoa raivon, surun ja pettymyksen vallassa. Vaikka olin tuntenut hänet todella vähän aikaa enkä ollut ihastunut naaraaseen kunnolla, jäisin silti suremaan hänen kuolemaansa.
"Minä nimeän hänet Pakkaspennuksi kunnioittaakseni sinun muistoasi, Pakkanen", kuiskasin ja nostin lumenvalkoisen pennun hampaisiini, "minä pidän sinusta huolta. Sinä tulet olemaan tyttäreni nyt ja ikuisesti."
Sitten käännyin ympäri ja lähdin juoksemaan leiriä kohti, heikko pentu suussani roikkuen. En ollut edes varma selviäisikö tyttäreni hengissä leiriin asti, mutta minä suojelisin häntä.
Kun palasin leiriin, aurinko oli jo kadonnut nummien taakse ja kuu oli alkanut kohota pilvettömällä taivaalla. Tänään oli puolikuun yö, joka tarkoitti myös jotain erityistä minun elämässäni. Tänä yönä minä murhaisin Rosmariiniputouksen, lopullisesti. Olin odottanut tätä päivää siitä asti kuin minut oltiin karkoitettu Varjoklaanista ja saisin lopulta kostoni. Mutta sitä ennen minun pitäisi hoitaa Pakkaspentu. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli, että antaisin pennun Jääliljan hoitoon ja pyytäisin, että ystäväni voisi hoitaa tytärtäni aivan kuin omaa pentuaan. En ollut lainkaan varma suostuisiko valkean ja harmaan kirjava naaras siihen, mutta aina sai toivoa.
Syöksyin piikkihernetunnelista leiriin ja lähdin rynnistämään leirin halki, etsien heti kylmänsinisellä katseellani Jääliljaa. Pian tunnistin likaisenvalkoisen ja tummanharmaan naaraan istumassa leirin laitamilla. Kaarsin jyrkästi kuolonklaanilaisen suuntaan. Heti minut huomattuaan Jääliljan kasvoille nousi hämmentynyt ilme ja kun laskin säälittävästi inisevän Pakkaspennun naaraan eteen, hän ei saanut sanaakaan suustaan. Olin aikeissa jo aloittaa lauseeni, mutta sitten yht'äkkiä tyttäreni mantelimaiset silmät rävähtivät auki ja henkäisin haltioituneena. Pakkaspennun silmät olivat jäänsiniset, täydellinen kopio emonsa silmistä. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin kylmänsinisen tuijotukseni Jääliljaan.
"Jäälilja, tämä on Pakkaspentu. Hän on minun ja erään erakon pentu, vahinkopentu. Minun täytyy nyt käydä tekemässä yksi asia, mutta voisitko sinä pitää hänestä sillä aikaa huolta? Hän on minulle kaikki kaikessa", kuiskasin äänellä, josta hohkasi rakkaus ja ylpeys tytärtäni kohtaan. Vaikka tiesin, että tulisin heti Rosmariiniputouksen tapettuani takaisin leiriin ja pääsisin näkemään Pakkaspennun taas, ajatuskin hänen jättämisestä hetkeksikään sai sydämeni ulvomaan kivusta. Laskeuduin nuolaisemaan tyttäreni poskea rakastavasti ja peräännyin sitten muutaman askeleen päähän Jääliljasta, joka tuijotti minua vieläkin todella hämmentyneenä. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin, syöksyen ulos leiristä ennen kuin päättäisin jäädä leiriin tyttäreni kanssa.
Suunnistin Varjoklaanin reviirin rajalle ja nuuskin samalla viileää lehtisateen ilmaa sen varalta, että Rosmariiniputous olisi jo saapunut. En kuitenkaan haistanut tyttäreni makeaa tuoksua, joten hän ei ollut vielä paikalla.
"Pitäisikö hänen olla jo täällä?" Mäyräraita - jonka olin päättänyt ottaa mukaani - kysyi. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja venyttelin rotevia lapojani.
Pian Rosmariiniputouksen luonnonvalkea hahmo ilmestyikin Varjoklaanin reviirille ja aivan ensimmäisenä huomasin, että hänen pullottava vatsansa oli kadonnut kokonaan. Mäyräraita oli sanonut tyttäreni odottaneen pentuja kokoontumisen aikana, joten hän oli mitä ilmeisemmin synnyttänyt pentunsa. Rosmariiniputous silmäili Kuolonklaanin reviiriä hieman hämmentyneenä ja lähti hiipimään lähemmäs rajaa epäröivänä. Virnistin voitonriemuisesti ja työnsin neulanteräviä kynsiäni ulos. Varsinkin nyt kun varapäällikkö oli hieman heikoilla synnytyksen jäljiltä, hänet olisi vielä helpompi tappaa. Olin muutenkin ainakin kaksi kertaa taitavampi taistelija kuin tyttäreni.
"Hiivi mahdollisimman huomaamattomasti hänen taakseen niin, että hän ei pääse pakenemaan kun minä astun esiin", kuiskasin Mäyräraidalle, joka oli piilossa aluskasvillisuuden seassa kanssani. Naaras nyökäytti päätään ja lähti hiipimään Varjoklaanin reviirille saniaisten välistä niin, että tyttäreni ei huomannut mitään. Kun huomasin sivusilmästäni, että mustaturkkinen soturi oli päässyt hiipimään Varjoklaanin reviirille, nousin jäinen virne kasvoillani ylös ja astuin pois aluskasvillisuudesta. Tyttäreni säpsähti ja kääntyi minua kohti. Meripihkaisissa silmissä roihahti viha.
"Kylmähenkäys. Missä Utukyynel on?" varapäällikkö kysyi yllättävän rauhallisella äänellä. Minä kyllä tiesin, ettei tyttäreni ollut odottanut näkevänsä siskoaan täällä, joten naaraan kysymys oli selvästikin turha.
"Hänellä oli muita kiireitä", naukaisin välinpitämättömästi, vaikka oikeasti tyttäreni ei ollut vieläkään saapunut Kuolonklaaniin, "minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?"
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", Rosmariiniputous sähähti alentavasti ja kääntyi ympäri, mutta saniaisten seasta esiin loikkava Mäyräraita sai hänet pysähtymään. Entinen varjoklaanilainen oli paljastanut valkean hammasrivistönsä ja näytti minunkin mielestäni uhkavaalta. Rosmariiniputous säpsähti ja otti askeleen kauemmas Mäyräraidasta, tullen samalla lähemmäs Kuolonklaanin rajaa. Kun kohtasin tyttäreni meripihkaisen katseen ja tunnistin pakokauhun hänen silmissään, tiesin heti varapäällikön tajuavan että tässä se oli. Hänen elämänsä loppu. Naaras oli menettänyt jo Utukyyneleen, Korentolennon ja Hikkoritassun, jokaisen sisarensa. Nyt oli jäljellä vain minä ja Rosmariiniputous, isä ja tytär.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi", naukaisin silkkisesti ja otin uhkaavan askeleen eteenpäin, "miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?"
"Ne eivät kuulu sinulle", Rosmariiniputous sähähti. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni liioiteltusti ja kohdistin sitten tuijotukseni tyttäreeni.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Näin hämmästyksen nousevan tyttäreni kasvoille, kun kerroin Pakkaspennusta. Rosmariiniputous näytti sisäistävän hetken aikaa antamani tietoa, mutta kun otin uuden askeleen eteenpäin, naaras luimisti korvansa ja naukaisi tärisevällä äänellä:
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin."
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" virnistin pahanenteisesti ja jäin tuijottamaan tytärtäni. Taistelu oli aivan viiksenkarvan päässä alkamisesta ja kynteni ulvoivat jo halusta työntyä tyttäreni turkkiin.
//jatkan tästä ite Rosmalla :D
//2361 sanaa
Rosmariiniputous 7.11.2018
"Millainen soturi sinä olet? Haluaisitko sinä varapäälliköksi niin kuin emomme? Tuleeko emostamme päällikkö? Minäkin tahdon joskus päälliköksi", Fasaanipentu ilmoitti itsevarmana, mikä sai huvittuneisuuden nostamaan kehräyksen kurkkuuni. Poikani oli vasta tänään avannut silmänsä ja oli nyt kertomassa tulevaisuuden suunnitelmiaan sedälleen. Hänellä oli suuria tavoitteita, mutta uskoin että molemmista pojistani voisi tulla joskus lupaavia hallitsijoita Varjoklaanille. He olivat kummatkin kunnon kissoja, jotka olivat uskollisia klaanilleen, toisin kuin eräs Kylmähenkäys-niminen kissa.
"Varpusliito on aivan upea soturi, yksi Varjoklaanin parhaista ja hänestä voi tulla teille todella hyvä esikuva siitä, millaisiksi sotureiksi teidän kannattaa tulla", selitim ja heitin ylpeän silmäyksen parhaaseen ystäväänsä. Fasaanipentu silmäili meitä hieman epäilevänä.
"Ja mitä tulee varapäällikkyyteen, minua ei erityisemmin kiinnosta varapäällikön aseman. Mutta voin sanoa, että teidän emonne on todella hyvä varapäällikkö", Varpusliito lisäsi ja virnisti minulle lämpimästi, "hänkin on erinomainen esikuva teille."
"Noniin pennut", Lehmustassu naukaisi saapuessaan meidän luoksemme, "keskiyön hetki lähestyy, joten teidän pitää mennä nukkumaan. Voitte tulla huomenna juttelemaan Rosmariiniputoukselle ja Varpusliidolle."
"Ei, ei vielä!"
Kun kuuntelin pentujeni vastalauseita ja Lehmustassun lempeää ohjeilua, mieleeni osui eräs tärkeä asia; minun ja Utukyyneleen tapaaminen rajalla. Tänään oli puolikuun yö ja siskoni oli tahtonut tavata rajalla. Tai no, siskoni ja siskoni, olin aivan varma että hän tulisi isäni kanssa ja he yrittäisivät uhkailla minua jotenkin. Ikävä kyllä he olivat väärässä, jos he kuvittelivat voivansa pelästyttää minut turhanpäiväisillä uhkailullaan ja pilkkauksillaan.
"Rosmariiniputous, mitä nyt?" Varpusliito kysyi ja vilkaisi minuun hämmentyneenä. Nielaisin äänekkäästi ja irrottauduin veljeni vaaleanharmaasta turkista.
"Minulla on se tapaaminen Utukyyneleen kanssa, joten minun täytyy mennä. Ja pyydän, älä huolehdi minusta, heidän uhkailunsa eivät saa minua pelästymään", kuiskasin kollin korvaan ja laskin nopean nuolaisun soturin poskelle ennen kuin syöksyin ulos pesästä. Tulisin myöhästymään tapaamisestamme ellen juoksisi koko matkaa Kuolonklaanin rajalle.
Olin juuri sukeltamassa piiikkihernetunneliin, kun aistin jonkun katseen niskassani eikä se ollut tavallinen klaanitoverin vilkaisu. Käännyin salamannopeasti ympäri ja meripihkainen katseeni kohtasi emoni silmät. Liljahenkäys säpsähti tuoresaaliskasan luona ja tassutti sitten nolostuneen näköisenä luokseni.
"Miksi sinä hiivit minun perässäni, emo? Ei sinun tarvitse huolehtia minusta rajalla", murahdin emolleni turhautuneena hänen liioiteltusta suojelustaan.
"Ei, en minä ollut seuraamassa sinua, olin lähdössä hakemaan yrttejä", Liljahenkäys selitti niin uskottavasti, että silmänräpäyksen ajan uskoin jo emoni tarinaa. Sitten tajusin, että oli jo keskiyö eikä yksikään parantaja lähtisi etsimään yrttejä tähän aikaan. Kohotin kulmiani hitaasti, mutta en vaivautunut kyseenalaistamaan emoni sanoja kiireeni takia, joten käännyin vain ympäri ja ponkaisin juoksuun ulos leiristä.
Kun saavuin Kuolonklaanin rajalle, jäin marssimaan rajan lähettyvillä hämmentyneenä. Utukyyneleen - eikä Kylmähenkäyksenkään - ollut ilmassa ja minä olin kunnolla myöhässä tapaamisestamme. Ehkä he olivatkin vain valehdelleet minulle ärsyttääkseen minua ja jättäneet minut uskomaan että he oikeasti tahtoivat tavata minut.
Sitten edessäni kasvava aluskasvillisuustiheikkö rapsahti ja sieltä astui Kylmähenkäys. Koko ruumiini jäykistyi ja neulanterävät kynteni työntyivät esiin. Tunsin, kuinka meripihkaiset liekit muodostuivat kaventuneisiin silmiini. Voi kuinka minä vihasinkaan tuota kollia.
"Kylmähenkäys", murahdin halveksuen isäni äänen, "missä Utukyynel on?"
"Hänellä oli muita kiireitä. Minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti.
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", sähähdin alentavasti isälleni ja käänsin selkäni petturille, lähtien astelemaan Varjoklaanin reviiriä kohti. Suureksi yllätyksekseni puun takaa esiin syöksyi Mäyräraidan, Kettuaskeleen sisko, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin isäni perässä. Säpsähdin pelästyneenä ja otin askeleen kauemmas Mäyräraidasta, mutta samalla otin askeleen lähemmäs Kuolonklaanin reviiriä - eli varmaa kuolemaa - kohti. Käännyin pakokauhuisena kohtaamaan isäni murhanhimoisen katseen ja sydämeni alkoi hakkamaan hurjana rintaani vasten. Kylmähenkäys oli saanut minut ansaan enkä pääsisi siitä mitenkään pois. Tämä ei päättyisi hyvin minun kannaltani.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi. Miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti ja virnisti tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Ne eivät kuulu sinulle", murahdin paniikin vallassa.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Silmäni räpsähtivät hämmästyksestä ja suuni loksahti auki. Kylmähenkäys oli saanut tyttären? Olikohan emo Jäälilja? En yllättyisi, jos olisi.
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin", kuiskasin.
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" Kylmähenkäys naukaisi ja vilkaisi minua jäätävästi. Valkea hammasrivistöni paljastui nostaessani huultani. Isäni aivan kerjäsi verta nenästään.
"Sinä vahingoitat heitä vain kuolleen ruumiini yli", sähähdin äänellä, joka sai minutkin pelästymään.
"Sitten sinun täytyy kuolla", Kylmähenkäys sähähti ja ponkaisi yllätyksekseni hyökkäykseen. En ehtinyt väistää ajoissa ja isäni raskas ruumis iskeytyi voimakkaasti minuun, kaataen minut alleen nurmikkoa vasten. Kuolonklaanilainen työnsi neulanterävät kyntensä valkeisiin vatsakarvoihini ja sai kuuman veren valumaan ulos. Irvistin kivusta ja yritin epätoivon vallassa heittää kollia pois.
"Voi Rosmariiniputous, sinä et edes tiedä kuinka kauan olen odottanut tätä hetkeä. Nyt sinä kuolet", Kylmähenkäys kuiskasi kylmästi ja puristi otettaan. Vinkaisin ja kivun keskeltä onnistuin heittämään murhanhimoisen petturi-isäni kauemmas. Kuolonklaanilainen laskeutui taitavasti nurmikolle ja jäi tuijottamaan minua hurjana.
"Siinä sinä olet väärässä", murisin hampaideni välistä ja lähdin juoksuun isääni kohti. Viime hetkillä ponkaisin takajalkojeni varaan ja Kylmähenkäys nousi salamannopeana myös. Aloimme huitoa toisiamme, mutta koska isäni oli isompi, voimakkaampi ja kaksi kertaa kokeneempi, hänen iskunsa osuivat useammin kuin minun iskuni. Onnistuin kuitenkin haparoiden iskujeni välistä tekemään ilkeän haavan isäni vasempaan poskeen ja tunsin mielihyvää, kun kollin tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni.
Kylmähenkäys rääkäisi kivusta ja rymähti kylki edellä minuun. Iskun voimakkuuden takia kaaduin selkä edellä maahan ja isäni laskeutui aivan yhtä raskaasti päälleni kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sinertävänharmaa soturi työnsi uudelleen kyntensä rintakarvoihini ja iski terävät hampaansa kaulaani. Kuuma veri alkoi virrata ruumiistani ulos ja tunsin voimieni heikentyvän hetki hetkeltä enemmän. Iskuni muuttuivat kömpelöiksi, mutta isäni ote vain tiukentui. Tuijotin epätoivoisena meripihkaisilla silmilläni entistä varjoklaanilaista suoraan tuon kylmänsinisiin silmiin. Tässä se varmaan olikin, minun loppuni. Isäni oli lopulta voittanut.
//Viilto?
//924 sanaa
Mäyräraita 13.10.2018
Avasin silmäni tuntiessani ilmavireen kasvoillani kun joku kulki vuoteeni ohitse pesän suuaukolle. Räpäytin edelleen hieman unenpöpperöisenä silmiäni ja kömmin sitten istualleni. Musta turkkini oli aivan sekaisin ja sieltä täältä roikkui pienen pieniä sammalhippusia, jotka olivat tarttuneet turkkiini huonosti rakennetusta pedistä. Minut oltiin pistetty koville jo heti ensimmäisinä päivinäni Kuolonklaanissa, joten aikaa kunnollisen nukkumapaikan tekemiselle ei juurikaan ollut jäänyt. Minun olisi tultava toimeen sillä, mitä oli tarjolla.
Siistin nopeasti turkkini ja pujahdin sitten sen enempiä miettimättä sumuiselle aukiolle. Erotin vain vaivoin uusien klaanitoverieni tummat siluetit utuisenharmaata verhoa vasten. Minulla ei juurikaan ollut ystäviä täällä, mutta ei sillä, että olisin omannut niitä Varjoklaanissakaan. Veljeni oli ollut ainoa ystäväni, kunnes Rosmariiniputous oli päättänyt astua mukaan kuvioihin ja pilata kaiken. Minä sitten niin vihasin sitä naarasta!
"Mäyräraita, oletan?" Sinertävänharmaa, leveälapainen kolli asteli luokseni kylmänsiniset silmät pahantahtoisesti kiiluen. Hänen täytyi ilman muuta olla Varjoklaanista karkotettu Kylmähenkäys, joka oli Minttusydämen sanojen mukaan yrittänyt surmata kumppaninsa ja klaanin parantajaoppilaan Liljahenkäyksen. Kolli oli siis myös Rosmariiniputouksen isä, mutta sellaisen pelkuriraukan isäksi hän oli kyllä aika vaikuttava näky ja sai ihoni kananlihalle.
"Kyllä vain", vastasin lyhyesti ja jatkoin sitten kulmiani kohottaen: "Sinä taidat olla se klaanissani paljon puhuttu Kylmähenkäys?" Jos totta puhuttiin, en ollut koskaan ennen innostunut kenenkään kissan tapaamisesta sillä tavalla. Tietenkin minä pidin tunnekuohut sisälläni ja mitäänsanomattoman ilmeen kasvoillani, kuten Tihkutähti oli minulle kerran opettanut. Eniten klaanistani taisinkin juuri kaivata vanhempiani.
"Viiltokaaos haluaa, että lähdet minun ja Sumumyrskyn mukaan metsästyspartioon Nelipuille", Kylmähenkäys maukui ja osoitti hännällään leirin uloskäynnin tuntumassa norkoilevaan suurikokoiseen kolliin, joka vilkuili meihin päin malttamattoman oloisena. Hän omasi meripihkanväriset silmät, jotka olivat juuri nyt kavenneet ohuiksi viiruiksi.
"Vai niin, tulen mielelläni mukaan", hymähdin ja nostin huullilleni tekaistun hymyn, ennen kuin lähdin tassuttamaan Kylmähenkäyksen perässä Sumumyrskyä ja leirin uloskäyntiä kohti. Odotin mielenkiinnolla pääseväni tutustumaan veljeni puolison isään paremmin. Hyvässä lykyssä meistä voisi jopa tulla yhteistyökumppanit ja saisin hoideltua Rosmariiniputouksen pois päiviltä. Toisaalta minulla ei ollut hajuakaan, millaiset välit Kylmähenkäyksellä oli tyttäreensä, joten minun tulisi edetä varoten tai muuten saattaisin joutua heikoille jäille.
Puolessa välin matkaa Nelipuille katseeni kiinnittyi erään männyn juurella kykkivään oravaan, joka nakersi keskittyneen näköisenä jotakin pienten etukäpäliensä välissä. Hidastin vauhtiani ja jättäydyin tahallani jälkeen muista. Sen jälkeen pudottauduin matalaksi ja lähdin lähestymään oravaa varoen astumasta oksien ja kuivien lehtien päälle. Pääsin parin hännänmitan päähän oravasta, kun jo se huomasi minut ja kiipesi kiireesti puun runkoa pitkin ylös turvaan. Minä en kuitenkaan aikonut luovuttaa näin vähällä. Kiersin männyn toiselle puolen ja ryhdyin kapuamaan ylöspäin kuunnellen jokaista oravan liikettä. Orava nökötti minusta päin katsottuna puun vasemmalla puolella sijaitsevalla oksalla ja etsi uhkaa kovaan ääneen naksuttaen. Se hyppi oksalla edestakaisin ja nyki pörröistä häntäänsä näyttäen siltä, ettei se tiennyt mitä tehdä. Kun pääsin sopivalle etäisyydelle onnistuin huitaisemaan kynsilläni oravaa kylkeen, jolloin se kiljahti yllättyneenä ja tipahti alas oksalta. Maahan oli useamman ketunmitan pudotus, mutta se yritti maahan osuttuaan vielä ryömiä pakosalle. Olin kuitenkin nopeampi ja maahan päästyäni taitoin sen niskat. Vaikken ollutkaan kummempi saalistaja puissa viihdyin kuitenkin yllättävän hyvin.
"Anteeksi viivästys", mumisin suu täynnä karvaa Kylmähenkäykselle ja Sumumyrskylle, jotka olivat jääneet odottamaan minua vähän matkan päähän. Sumumyrsky, joka toimi partionjohtajana, nyökkäsi mitään sanomatta ja jatkoi matkaansa. Kirin Kylmähenkäyksen rinnalle. Mietin kuumeisesti, miten voisin aloittaa keskutelun, mutta yllätyksekseni soturi tekikin aloitteen ja avasi suunsa:
//Kylmä?
//527 sanaa.
Kylmähenkäys 15.10.2018
"Anteeksi viivästys", Mäyräraita mumisi suu täynnä vastanapatun oravan karvaa saavuttuaan minun ja Sumumyrskyn luokse. Heitin entiselle varjoklaanilaiselle kylmän mulkaisun ja lähdin sitten jatkamaan matkaa Sumumyrskyn perässä. En pelännyt hopeanharmaata kollia, mutta samoin kuin muillakin kuolonklaanilaisilla, minua ei kiinnostanut lainkaan jutella heille. Oli Kuolonklaani klaanini tai ei, en kestänyt tämän klaanin jäseniä. Heitä syvemmälle ei kissa yksinkertaisesti voinut vajota. Koska en tahtonut joutua sanomaan sanaakaan Sumumyrskylle, jäin suosiolla mieluummin Mäyräraidan vierelle kulkemaan. Tyttäreni kumppanin sisko oli muuttanut Kuolonklaaniin noin neljänneskuu sitten ja minua kiinnosti häneen tutustuminen enemmän kuin ikinä tahtoisin myöntää. Mäyräraita oli jo pentunakin vaikuttanut ärsyyntyvän Rosmariiniputouksesta, mikä teki hänestä automaattisesti erinomaisen kohteen. Suunnitelmani tyttären tappamiseksi oli vieläkin hyvin kesken, mutta jos päättäisin ottaa jonkun kissan apulaisekseni, tuo naaras oli yksi mahdollisuus.
"No, miten Varjoklaanissa on mennyt? Ei varmaankaan kovin kummoisesti kun sen soturit jättävät klaaninsa yksi toisensa jälkeen", huomautin jäätävästi ja vilkaisin Mäyräraitaa nopeasti kylmänsinisellä katseellani. Puheillani viittasin tietenkin myös tyttäreeni Utukyyneleen, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin perässäni. En tiennyt vielä syytä Mäyräraidan muuttoon, mutta rehellisesti sanottuna en erityisemmin välittänyt hänen tarinastaan.
"Miten rakkaalla veljelläsi menee?" jatkoin silkkisellä äänellä, "kun minä olen nähnyt hänet kokoontumisissa, olen itseasiassa nähnyt hänessä potentiaalia. Loppujen lopuksi hänen isänsä on Varjoklaanin päällikkö ja vihasi Tihkutähteä tai ei, päälliköksi pääseminen ei ole helppoa. On todella säälittävää nähdä, että niin lupaava soturi on mennyt hukkaan. Sinusta voi itseasiassa tulla jotain, koska toisin kuin veljesi, sinä et ole muuttunut tyttäreni ja hänen kumppaninsa kaltaiseksi pehmoksi."
"No, kerropas minulle millaista Kuolonklaanissa on mielestäsi?" vaihdoin puheenaihetta ja hidastin tahtiani vielä hieman, jotta Sumumyrsky olisi nyt monen hännänmitan päässä. Olin valmis esittämään kysymyksiä Mäyräraidalle, mutta tahdoin saada myös naaraalta vastauksia.
//Mäyrä?
//269 sanaa
Mäyräraita 16.10.2018
"No, miten Varjoklaanissa on mennyt? Ei varmaankaan kovin kummoisesti kun sen soturit jättävät klaaninsa yksi toisensa jälkeen." Kylmähenkäyksen äänessä oli jäätävä sävy, joka sai minut valpastumaan. Voisinko loppujen lopuksi luottaa tuohon kolliin yhtään sen paremmin kuin veljeenikään? Toisaalta sellaisiahan kuolonklaanilaiset olivat: petollisia.
"Miten rakkaalla veljelläsi menee?" soturi jatkoi jo hieman pehmeämpään äänensävyyn. "Kun minä olen nähnyt hänet kokoontumisissa, olen itse asiassa nähnyt hänessä potentiaalia. Loppujen lopuksi hänen isänsä on Varjoklaanin päällikkö ja vihasi Tihkutähteä tai ei, päälliköksi pääseminen ei ole helppoa. On todella säälittävää nähdä, että niin lupaava soturi on mennyt hukkaan. Sinusta voi itseasiassa tulla jotain, koska toisin kuin veljesi, sinä et ole muuttunut tyttäreni ja hänen kumppaninsa kaltaiseksi pehmoksi." Se oli totta. Olin onnistunut melko hyvin pitämään pääni muutoksen virran riepotellessa klaaniani huonompaan suuntaan.
"No, kerropas minulle millaista Kuolonklaanissa on mielestäsi?" Kylmähenkäys vaihtoi yllättäen puheenaihetta. Kohotin mietteliäänä kulmiani ja pohdin kuumeisesti, mitä vastaisin kollille.
"Tunnen olevani kaltaiseni joukossa", vastasin lyhyesti. En halunnut soturin pystyvän lukemaan minua kuin avointa kirjaa. Tunteista oli selvästi pelkästään haittaa täällä.
"Hiljaa!" Sumumyrsky sihahti närkästyneen kuuloisena ja kääntyi katsomaan meihin päin lapansa ylitse. Hänen hännänpäänsä nyki tyytymättömästi ja meripihkanväriset silmät olivat kaventuneet ohuen ohuiksi viiruiksi, jotka tiirailivat minua ja Kylmähenkäystä kylmästi.
Huomasin saapuneemme ukkospolun varrelle. Toisella puolella sijaitsi Nelipuiden laakso, jossa meidän oli tarkoitus saalistaa. Vaikka en ollutkaan luontainen metsästäjä, voisin silti koettaa napata jonkin muun oravan lisäksi. Halusin osoittaa Raetähdelle ja Viiltokaaokselle, etteivät he olleet tehneet virhettä hyväksyessään minut klaaniinsa.
Odotin että Sumumyrsky ja Kylmähenkäys pääsivät ensin ukkospolun toiselle puolen ennen kuin ryhdyin valmistautumaan omaan koitokseeni. Juuri kun olin aikeissa syöksyä polun ylitse, valtavankokoinen hirviö keskeytti minut. Se juoksi salamannopeudella ohitseni ja siitä syntyvä ilmavirta oli kaataa minut maahan. Hirviön ollessa jo näkökenttäni ulkopuolella ryhdistäydyin ja kipitin Sumumyrskyn ja Kylmähenkäyksen luokse. Sinertävänharmaa soturi pyöritteli vain silmiään ja jatkoi matkaansa kokeneemman soturin perässä.
Nostin leukaani hieman ylemmäksi ja yritin pitää ruotoni ojennuksessa näyttääkseni edes vähän yhtä uljaalta kuin Kylmähenkäys tai Sumumyrsky. Molemmat olivat minua runsaasti vanhempia ja varmasti myös taitavampia, joten oletettavasti minulla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia heitä vastaan taistelussa, jos sattuisimme olemaan eri puolilla.
Loikin Kylmähenkäyksen rinnalle. "Kyllästyitkö sinäkin pehmoisin varjoklaanilaisiin?" kysyin vilpittömän utelias pilke silmissäni. "Vai tuliko sinulle perheongelmia - niin kuin minulle."
//Kylmä?
//360 sanaa.
Kylmähenkäys 16.10.2018
"Kyllästyitkö sinäkin pehmoisiin varjoklaanilaisiin? Vai tuliko sinulle perheongelmia - niin kuin minulle", Mäyräraita kyseli vilpittömän utelias ilme kasvoillaan leväten. Heitin nopean ilmeettömän silmäyksen varjoklaanilaiseen, joka yritti selvästikin puristaa minusta ulos jonkinlaista tietoa. Siristin hieman kylmänsinisiä silmiäni ja käänsin sitten mahdollisimman välinpitämättömästi eteenpäin.
"Kuinka mukavaa kuulla, että jopa noin nuoret kissat tietävät teostani. Varjoklaanissa ei mitään muuta tapahdukaan, joten vanhat uutiset leijuvat leirin yllä kauan", huomautin ilkkuvasti ja porasin sitten kylmän katseeni suoraan Mäyräraidan sähkönsinisiin silmiin.
"Tiedän kyllä, että tiedät teostani ja syyn karkotukseeni, joten siitä on turha tulla utelemaan. Mutta onhan Varjoklaanin pehmomaisella luonteella suuri osa tarinassa. Siitä asti kun sain Ikituulen mestarikseni juuri sen jälkeen kun Tihkutähti oli astunut valtaan, olen katsonut varjoklaanilaisia ja nähnyt heissä vain heikkoutta. Kun pentuni olivat pääsemässä sotureiksi, en enää kestänyt klaanitoverieni pehmoutta ja häivyin. Siinä klaanissa asuminen heikensi minua kokoajan ja ainoa syy sille, miksi olen vielä taitava taistelija ja vahva soturi, on koska jätin Varjoklaaniin. Liljahenkäys ja pentuni jäivät sinne hiipumaan olemattomiin ja kuten oletkin jo huomannut, hiipuminen on jo pitkällä. Loppujen lopuksi, poikani ovat kuolleet ja nuorin tyttäreni tajusi häipyä siitä klaanista. Liljahenkäys ja Rosmariiniputous saavat tajuta virheensä kun kohtaan heidät taisteluussa."
"Ja Rosmariiniputous... millaiset välit teillä on?" Mäyräraita kysyi hitaasti. Siristin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni ja tunsin ympäröivän ilman sähköistyvän. Tuolla naaraalla oli todellakin tarpeeksi rohkeutta udella minun ja tyttäreni väleistä. Minun oli pakko ihailla hieman entistä varjoklaanilaista, koska hän varmasti tiesi kuinka lähellä oli että antaisin hänellä kunnollisen mäiskäyksen poskeen.
"Olen varmaan läheisempi myrskyklaanilaisten kuin hänen kanssaan. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä hän tekee, mutta kun näen hänet rajalla, mikään ei estä minua paljastamasta kynsiäni, eivät edes joku soturilaki. On suuri virhe Varjoklaanille pitää sellaista kissaa arvokkaana ja hyvänä soturina, mutta omapahan on menetyksensä. Lyhyesti sanottuna, en ole nähnyt häntä omana tyttäreni. En koskaan, en edes silloin kun hän syntyi. Ja arvaa mitä", sihahdin kumartuessani lähemmäs Mäyräraitaa, "minä en tule myöskään ikinä tulevaisuudessa näkemään häntä tyttärenäni."
Sen sanottuani käänsin salamannopeasti kuononi menosuuntaan ja jatkoin rivakkaa marssimista hiljaisuudessa. Tunsin Mäyräraidan tuijotuksen niskassani vielä lyhyen hetken, kunnes se kääntyi eteenpäin. Sitten mieleeni iski eräs asia, josta olin aina halunnut puhua tuon naaraan kanssa. Asia, joka voisi todella lähentää minua ja tyttäreni kumppanin siskoa.
"Nyt taitaakin olla minun vuoroni kysyä sinulta jotain", naukaisin jäätävän silkkisesti ja porasin toistamiseen ilkkuvan tuijotukseni naaraan silmiin, "millaiset sinun välisi ovat Rosmariiniputouksen kanssa? Hän on sentään veljesi puoliso, joten te olette varmasti läheisiä, eikö niin?"
//Mäyrä?
//397 sanaa
Mäyräraita 17.10.2018
“Nyt taitaakin olla minun vuoroni kysyä sinulta jotain.” Kylmähenkäys porasi kylmänsinisten silmiensä ilkkuvan katseen minuun ja kysyi silkkisen jäisellä äänellään:
“Millaiset sinun välisi ovat Rosmariiniputouksen kanssa? Hän on sentään veljesi puoliso, joten te olette varmasti läheisiä, eikö niin?”
Tunsin kynsieni työntyvän ulos ja niskakarjoveni pörhistyvän. Voi kumpa se olisikin ollut niin, mutta kohtalo oli päättänyt puuttua peliin ja muuttaa kaiken.
“Jos totta puhutaan, minä vihaan häntä enemmän kuin ketään”, murisin näreissäni ja kuvittelin jo hetken ajan näkeväni silmieni edessä naaraan siron, kirjavaturkkisen hahmon, joka suorastaan kaipasi pieniä ruhjeita sinne tänne. “Hän vei veljeni minulta ja on nyt hyvää vauhtia saavuttamassa uuden aseman klaanissa. Olen täysin varma siitä, että Minttusydän valitsee hänet varapäällikökseen”, sihahdin inhoksuen.
Kaduin lähes heti sitä, että olin mennyt avautumaan Kylmähenkäykselle. Mutta toisaalta, mitä menetettävääkään minulla enää oli? Veljeni oli ollut ainoa asia, mikä oli pitänyt minut Varjoklaanissa, mutta nyt kun välimme olivat mitä olivat, millään ei tuntunut olevaan enää mitään merkitystä. Ehkä tulisin vain keskittymään uuden elämäni rakentamiseen Kuolonklaaniin ja Kettuaskelen unohtamiseen.
“Jos olisin tarpeeksi vahva, olisin jo hoidellut Rosmariiniputouksen pois päiviltä”, ärähdin tuohtuneena ja huitaisin kynsilläni lähintä lehdetöntä pensasta, joka sattui tielleni. Tahdoin purkaa suuttumustani johonkin.
//Kylmä?
//190 sanaa.
Kylmähenkäys 30.9.2018
Jäin tuijottamaan hetkeksi Jääliljaa, joka oli kavunnut vielä korkeammalle oksistossa ja kirosin surkeita kiipeilytaitojani mielessäni. En tahtonut esitellä surkeita kiipeilytaitojani naaraalle, mutta kieltäytyminen antaisi minusta heikon kuvan enkä minä sitäkään tahtonut, joten tällä kertaa joutuisin vain tekemään parhaani kiipeilyssä. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja tartuin kynsilläni männyn runkoon, lähtien sitten kiipeämään ylemmäs. Kiipeilyni oli tönkömpää kuin Jääliljan, mutta onnistuin silti kapuamaan kuolonklaanilaisen perässä samalle oksalle. Päästin suustani puuskahduksen ja heitin nopean silmäyksen Jääliljaan, joka virnisteli ilkikurisesti vierelläni.
"Onko kiipeily vaikeaa?" hän ilkkui jäätävä virne kasvoillaan.
"En satu olemaan myrskyklaanilainen, joka kiipeilee päivittäin puissa", murahdin kuolonklaanilaiselle ja lähdin sitten kiipeämään vielä korkeammalle Jääliljan perässä. Olin viimeksi kiipeillyt kunnolla ollessani Varjoklaanissa, ja olin ollut viimeksi Varjoklaanin reviirillä hiirenkorvan keskivaiheilla, joten viime kiipeilyistä oli kulunut jo pitkä tovi.
"Utukyynel olisi hyvä lisäys Kuolonklaanin rivistöön kunhan hänelle opetetaan kuolonklaanilaisten perustaitoja. Hän on erinomainen taistelija ja uskaltaa vahingoittaa kissoja, toisin kuin enkelityttäreni Rosmariiniputous", murahdin kylmästi lausuessani taas vanhemman tyttäreni nimen ääneen. Olisi myös erittäin virkistävää Utukyyneleelle päästä pois siskonsa seurasta.
"No, mitä sinä ajattelet Utukyyneleestä? Hän on varmasti paljon vaikuttavampi soturi kuin Rosmariiniputous", totesin, kun kapusin eräälle paksulle oksalle, jolla Jäälilja istui jo. Kohdistin kylmänsinisen katseeni naaraan jäänsinisiin silmiin ja sama liekki, joka oli suurimman osan ajasta sammuksissa, alkoi taas roihuamaan kun katsoin Jääliljaa.
//Jää?
//208 sanaa
Jäälilja 30.9.2018
Tiesin kuinka kovasti Kylmähenkäys odotti mielipidettäni tyttärestään, joten päätin hieman hidastella- omaksi ilokseni tietenkin.
"Jaa mitä mieltä olen?" myhäilin ja tähyilin taivasta esittäen mietteliään oloista. Mietin tuota saman siniharmaan turkin värin omaavaa naarasta. Hän oli syntynyt todellakin väärään klaaniin.
"Hän on varmasti loistosoturi Varjoklaanissa ja se antaa hyvät pohjat Kuolonklaaniin, mutta hän kaipaa vielä harjoitusta. Oikein potentiaalinen tapaus. Pidän hänestä, mutta pakko sanoa, että pidän sinusta paljon enemmän", naurahdin kylmästi ja heilautin häntääni kerran jos kaksikin puolelta toiselle. Vilkaisin puolikaljujen oksien lomasta Varjoklaanin reviirin suuntaan. Osa männyn neulasista oli tipahtanut maahan menetettyään vehreytensä, muuttuen ruskean keltaisiksi. Se jos jokin todisti, että lehtisade oli alkanut. Katsahdin yläoksistoa ja huomasin kuivan oksan ruskeine neulasineen Kylmähenkäyksen yläpuolella. Yletyin juuri ja juuri läimäisemään sitä tassullani ja pian kaikki männyn neulaset varisivat kollin siniharmaan turkin päälle. Yritin pidätellä pientä hykerrystäni, mutta pian puhkesin nauramaan. En kylmästi. En kolkosti. Vaan aidosti.
"Onnea vaan turkkisi kanssa", naukaisin hilpeän oloisena. Tunsin olevani vapaa kaikesta kun sain olla Kylmähenkäyksen kanssa. Taisin olla rakastunut.
//Kylmä?
164 sanaa
Kylmähenkäys 30.9.2018
Meinasin menettää tiukan otteeni männyn rungosta ja luisua muutaman oksan verran alemmas kun männyn terävät neulaset putosivat Jääliljan lyönnistä suoraan päälleni. Murahdin turhautuneena ja kohdistin ärtyneen kylmänsinisen katseeni ylläni olevaan Jääliljaan. Sitten tapahtui jotain, mitä en ollut ikinä nähnyt tuon naaraan tekevän; hän alkoi nauraa. Jäälilja nauroi. Mutta ensimmäistä kertaa ikinä minun kuulleni hänen naurunsa ei ollut ilkeää eikä kylmää, vaan se oli aitoa naurua. Se kuulosti niin oudolta korvissani, koska en ollut kuullut aitoa naurua sen jälkeen kun olin lähtenyt Varjoklaanista. Tavallisesti kuolonklaanilaiset eivät nauraneet, vaan he pitivät kylmää verhoa tunteidensa suojana. Olinko minä saanut avattua hetkellisesti Jääliljan verhon vai mistä hänen naurunsa johtui?
"Onnea vaan turkkisi kanssa", Jäälilja naukaisi hilpeästi, mikä hämmensi minua vielä enemmän. En kuitenkaan vaivautunut keskittymään asiaan sen enempää, vaan kiipesin muutaman hännänmitan korkealla sijaitsevalle oksalle, jolle Jäälilja oli asettunut istumaan. Heilautin raskaan kehoni oksalle ja aloin näykkimään neulasia irti turkistani. Jäälilja seurasi vieläkin huvittuneena yrityksiäni saada neulaset pois.
"Naura sinä vain siinä, kyllä minä ehdin kostaa", murahdin hampaideni välistä sylkiessäni neulasia suustani.
"Tuskin se tulee tapahtumaan, kun olen kokoajan sinua korkeammalla", Jäälilja virnisti ilkikurisesti. Naaras oli tietenkin oikeassa, lievä korkeiden paikkojen kammoni ja surkea tasapainoni tekivät minusta hävettävän huonon kiipeilijän.
"Lähdetään kohta laskeutumaan, ei kestä varmaan kauan kunnes Utukyynel tulee", tokaisin ilmeettömästi ja heitin nopean silmäyksen Jääliljaan.
"Sinua vain pelottaa olla näin korkealla, eikö niin?" Jäälilja kysyi. Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja käänsin katseeni takaisin sinertävänharmaaseen turkkiini, josta olin onnistunut irrottamaan miltein kaikki neulaset.
"Ihan sama, jää sinä sitten tänne. Mutta minä lähden nyt laskeutumaan", naukaisin ja tartuin kynsilläni tukevasti runkoon ja aloin hivuttautumaan alemmas. Varmistin, että en katsoisi missään vaiheessa alas, koska se saisi minut hetkessä paniikkiin.
//Jää?
//273 sanaa
Jäälilja 2.10.2018
"Ihan sama, jää sinä sitten tänne. Mutta minä lähden nyt laskeutumaan", Kylmähenkäys tokaisi ja aloitti alaspäin kulkeutumisen. Kohautin lapojani ja vilkaisin Varjoklaanin reviirin suunnalle ja samalla huomasin paikalle saapuneen Utukyyneleen.
”Onko teillä menossa turhankin herkkä hetki? Joudunko odottamaan teitä pitkänkin aikaa?” naaras naukaisi kuuluvasti alhaalta. Pyöräytin silmiäni itsekseni ja vilkaisin Kylmähenkäystä, joka loikkasi alas puusta kun oli saavuttanut sopivan korkeuden. Tämän siniharmaa hahmo lähti tassuttelemaan Utukyyneleen luokse. Huokaisin. *Kaipa minäkin lähden laskeutumaan, enpä minä tänne yksin ajatellut jäädä* Luiskahdin sulavasti alaspäin kynsilläni kiinni pitäen ja loikkasin alas. Jäin seisoskelemaan puunjuurelle ja odotin.
"Taidan mennä hakemaan tuoresaaliit, jotka hautasimme tuonnemmas", huikkasin ja lähdin loikkimaan syvemmälle Kuolonklaaniin reviirille, sen enempää vastauksia odottamatta. Olin saanut oivan tekosyyn poistua paikalta, sillä halusin pitää sen selvänä, ettei Utukyyneleen Kuolonklaaniin liittymisellä ollut mitään tekemistä kanssani. Raetähti saisi itse luulla, että Kylmähenkäys raahaisi koko Varjoklaanin perässään klaaniimme. Pian saavuin kätköllemme, joka oli pieni lehtikasa jonka päällä oli kolme käpyä merkkinä piilosta. Huiskin ruskeanpunaiset lehdet hännälläni ja nappasin paljastuneet saaliit hampaisiini. Olimme napanneet todella hyvin saalista.
Saavuin leiriin ennen Utukyyneltä ja Kylmähenkäystä, onneksi. Vein jo hieman kylmähköt jyrsijät tuoresaaliskasaan, joka oli yllättävän täynnä. Muutkin olivat saaneet reilusti syötävää. Hetken leirissä kierrellessäni sain kuulla Kostohengen ja Naakkalaulun pennun syntyneen. *Hankkii tuo Kostohenki kovaan tahtiin noita pentuja.* Vaikka ajattelinkin näin, veikkasin sen johtuvan kateudesta sillä minulla ei ollut yhtään jälkikasvua, mutta toisaalta en edes tiennyt olisinko valmis. Halusin toki tavata tämän entisen liittolaiseni pennun, sillä kollin edellinen pentue oli saanut arvon - todellakin - silmissäni. Syy miksi laskin Kostohengen ex- liittolaisekseni oli se, että emme olleet enää niin läheisiä, enkä enää luottanut häneen. En tiennyt hänen liitoistaan, enkä voisi livauttaa yhtikäs mitään omista suhteistani tai siitä kuinka monta ässää minulla oli tassuissani. Ties vaikka tuo kolli olisi liitossa itse Raetähden kanssa. Myönsin itselleni kaipaavani kollin ja minun liittolaisaikojani, sillä minusta tuntui silloin kuin olisimme olleet erottamattomat kuin kaksi yhteen sulanutta kiveä. Paitsi, että nyt väliimme oli tullut elämä. Tähyilin leiriä jäänsinisillä silmilläni tarkasti ja paikansin jokaisen leirissä olevan kissan vuorotellen. Hei eivät osaisi odottaa uutta tulokasta klaaniimme siten kuin minä.
338 sanaa
Kylmähenkäys 4.10.2018
"Onko teillä menossa turhankin herkkä hetki? Joudunko odottamaan teitä pitkänkin aikaa?"
Käänsin kylmänsinisen katseeni noin kahden ketunmitan päässä sijaitsevaan maahan, johon Utukyynel oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Tyttäreni tummansinisissä silmissä säkenöi ilkikurinen virne ja hän näytti suorastaan voitonriemuiselta siitä, että oli saanut minut kiinni viettämässä aikaa Jääliljan kanssa. Pyöräytin silmiäni hieman ärtyneenä tyttäreni pentumaisesta käytöksestä ja loikkasin sulavasti pehmeälle nummiruohikolle. Utukyynel väläytti minulle merkittävän silmäyksen ja kohdisti sitten katseensa Jääliljaan, joka oli hypännyt juuri itsekin maahan.
"Taidan mennä hakemaan tuoresaaliit, jotka hautasimme tuonnemmas", Jäälilja ilmoitti tyynesti ja lähti vastausta odottamatta marssimaan Kuolonklaanin reviiriä kohti. Koska minulla ei ollut varsinaista syytä estää naarasta lähtemästä, annoin hänen vain lähteä ja jättää minut kahdestaan tyttäreni kanssa. Nyt pääsisin viettämään vaikka kuinka paljon aikaa Utukyyneleen kanssa.
"No, turha meidän on tähän jäädä seisomaan. Lähdetään leiriä kohti ja käydään saman tien kysymässä Raetähden vastausta muuttoosi", naukaisin tavanomaisen kylmästi ja lähdin marssimaan Kuolonklaanin leiriä kohti Utukyynel rinnallani, "miten muuten Minttusydän otti muuttosi vastaan? Ja Rosmariiniputous?"
Olin todella innoissani siitä, että tyttäreni oli muuttamassa Kuolonklaaniin. Mäyräraita oli muuttanut Kuolonklaaniin pari auringonnousua sitten ja suureksi yllätyksekseni, hän näytti nauttivan uudesta klaanistaan. En ollut saanut vielä mahdollisuutta kysyä naaraalta syytä muuttoon, mutta jossakin vaiheessa pakottaisin hänet kertomaan, koska minua kiinnosti Mäyräraidan elämä.
//Utu?
//202 sanaa
Jäälilja 25.9.2018
"Oliko sinulla vielä mielessä lähteä jonnekin muualle vai palaammeko me leiriin?" kysyi Kylmähenkäys. Liljahenkäyksestä puhuminen ei varmasti ollut Kylmähenkäyksen lempi asia, joten päätin jättää asian sikseen ja keskittyä johonkin muuhun. Kun ajattelin Varjoklaanin parantajaa, muistin tämän pentuajoiltamme. Hän ei ollut ollut tippaakaan Kuolonklaanilaisen oloinen, mutta senkin puolesta erittäin sydämellinen. Jos pääsisin ensi kokoontumiseen tahtoisin tavata tämän ja välttyä vihamielisiltä kommenteilta. Olin joskus jopa miettinyt, että oliko Kylmähenkäys nimetty rakastettunsa mukaan. Kohautin lapojani tyytyväisenä tiedottomuuteeni, sillä saisin joskus tietää jokaisen yksityiskohdan. Minun ei tarvitsisi kysyä kuin oikealta kissalta.
"Mennään vaan. Uusi sadekuuro alkaa pian", naukaisin haistelin ilmaa, jossa selvästikin tuoksui tulevan veden tuoma kosteus. Kylmähenkäys nyökäytti siniharmaata päätään ja keräsi omat saaliinsa kasasta. Lähdimme tassuttamaan rintarinnan pois aukiolta turkkimme välillä toisiaan hipoen. Hetki oli sykähdyttävä. Minä nautin Kylmähenkäyksen vierellä olosta. Siirryin ajattelemaan jotakin aivan muuta. Ensimmäisenä mieleeni juolahti ajatus Kostohengen pentujen tapaamisesta, jotka nykyään olivatkin jo oppilaita. Pidin kolmikosta kovasti, muistuttivat niin kovin isäänsä, että melkein unohdan Kuutihkun olleen heidän emonsa.
"Entä kaipaatko sinä takaisin erakkoelämääsi?" vierelläni tassuttava kolli kysyi tynnesti ja kohdisti uteliaansiniset silmänsä minuun. *Ahaa selvä, nyt kyseltäisiin minulta.* Katsoin Kylmähenkäyksen silmiä pitkään ennen kuin päätin vastata, minä luotin häneen ja voisin kertoa hänelle heikkouksistani jos olisi tarvis.
"En oikein tiedä. Nautin kovasti asumisestani täällä Kuolonklaanissa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhun, mutta minulla ei ole miltei mitään muistoja erakkona olosta. Muistan vain sen, että Lintulumo ja minä olimme erottamattomat. Joten en kaipaa erakkoelämää, vaan kaipaan hänen ystävyyttään", selitin ja loin lämpimän katseen kolliin. Tunsin olevani kerrankin avoin, enkä pitänyt monen sadan ketunmittaista seinää ympärilläni. Seuraavaksi kun mietin, muistin todellisen ikäväni Roihumyrskyä kohtaan. Missäköhän olisi nyt? Näkisimmekö enää koskaan. Kyyneleet miltei puristuivat ulos, mutta en sallinut niitä. Olin luvannut olevani vahva kaikesta huolimatta. Ja jos Roihumyrsky olisi siirtynyt jo tähtiin.. Pudistin päätäni ja jatkoin hieman rivakammin askelin eteen päin.
"No se siitä", naukaisin vilkaisten taivasta jossa aurinko oli jo puolitangossa painumassa mailleen, josta sain loistavan idean. Vilkaisin kissa vierelläni. Veisin hänet erääseen kauniiseen maisemapaikkaan.
"Seuraa minua. Näytän yhden hienon paikan, siellä on todella kaunista tähän aikaan", selitin ja sen enempää kertomatta lähdin ravaamaan oikealle Kylmähenkäys perässäni. Hetken etenemisen jälkeen saavuin minua kaksi kertaa korkeamman kiven juureen ja katsoin ylöspäin. Tiputin saaliit maahan ja loikkasin kynnet luisuen kiveä vasten. Takajalkani haroivat kiven harmaanpunertavaa pintaa hetken aikaa, kunnes löysivät kolon josta sai melko tukevan otteen. Saavuin kiven kovin tasaiselle pinnalle ja kuuntelin olisiko entinen varjoklaanilainen tulossa. Katselin kauas kauneuteen samalla kun odotin Kylmähenkäyksen saapumista. Kolli lopulta loikkasi kiven päälle ja vilkaisi maisemaa.
"Nelipuilla on paljon parempaa, sillä saa istua puhujankivellä, mutta en ajatellut sinne tähän aikaan lähteä. Joten pidä hyvänäsi, varjoklaanilainen", naukaisin.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 26.9.2018
En vaivautunut sanomaan mitään Jääliljan lauseeseen vastaukseksi, joten päätin vain pysyä hiljaa ja katsella ympäristöä. Katseeni liukui huomaamattani Varjoklaanin rajan suuntaan ja pian tuijotinkin tuttuakin tutumpaa reviiriä. Tähän aikaan vuodesta Varjoklaanin reviiri näytti todella ankealta ja kurjalta asuinpaikalta eivätkä lehtisateet olleet helppoja omien kokemuksieni mukaan. En voinut olla miettimättä miten kaikilla varjoklaanilaisilla meni, koska vaikka en kaivannut klaania, kaipasin joskus sitä yhtenäisyyttä, jota kuolonklaanilaisilla ei ollut. Joskus ikävöin joitakin varjoklaanilaisia, kuten entistä kumppaniani Liljahenkäystä, ainoaa läheistä pentuani Utukyyneltä ja kuollutta oppilastani Happohenkäystä. Ikituulikin oli ollut minulle läheinen, mutta en ollut jutellut entiselle mestarilleni lainkaan pentujeni syntymän jälkeen ja nykyään hän tuntui aivan muukalaiselta.
"Minä taidan lähteä kävelylle", töksäytin yllättäen ja käännyin vilkaisemaan Jääliljaa, joka silmäili nummia ilmeettömänä. Minun katseeni huomattuaan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras kääntyi minua kohti ja sai pienen liekin syttymään rinnassani. Mutta jo silloin tiesin että se liekki ei tulisi koskaan palamaan yhtä vahvasti kuin se liekki joka oli palannut Liljahenkäyksen seurassa.
"Tahdotko sinä lähteä mukaan vai palaatko sinä leiriin?" kysyin hetken mietinnän jälkeen. Minulle oli loppujen lopuksi aivan sama tulisiko naaras kanssani kävelylle.
"Aivan sama, ei minulla ole mitään muutakaan tehtävää", Jäälilja totesi viileästi ja nousi seisomaan, "lähdetään sitten. Mihin suuntaan?"
"Varjoklaanin rajalle", ilmoitin ja käänsin sitten katseeni muualle ennen kuin Jäälilja ehtisi heittää minuun hämmästyneen katseen. Köhäisin nopeasti kurkkuani ja lähdin marssimaan kyseistä suuntaa kohti, toivoen että Jäälilja ei kysyisi syytä äkilliseen päätökseeni. Suureksi helpotuksekseni kuolonklaanilainen piti kuononsa kiinni ja lähti jatkamaan matkaa.
Kävelimme rauhallisella tahdilla Varjoklaanin rajaa pitkin ja silmäilimme kummatkin ympäröiviä nummia kiusallisessa hiljaisuudessa. En keksinyt yhtikäs mitään sanottavaa joten tyydyin vain nuuhkimaan ilmaa riistan varalta ja pitämään katseeni Kuolonklaanin reviirillä. Olihan se todella kiusallista, mutta minulla ei ainakaan ollut pientäkään aietta aloittaa keskustelua.
"Hei, joku varjoklaanilainen on tulossa tänne!" Jäälilja sähähti yht'äkkiä ja työnsi minut nopeasti lähistöllä sijaitsevan pensaan suojiin. Tajutessani tilanteen onnistuin kömpimään jaloilleni ja tirkistin pensaan raoista Varjoklaanin rajaa. Siellä tosiaan oli joku kissa, mutta se ei ollutkaan kuka tahansa kissa. Varjoklaanilainen oli sinertävävänharmaa naaras, jonka päästä kulki tummanharmaa raita aina häntään asti. Kun tunnistin kissan tummansiniset kissat, sukelsin epäröimättä ulos pensaasta ja lähdin marssimaan rajaa kohti.
"Hyvää päivää Utukyynel!"
Utukyyneleen kasvot kääntyivät salamannopeasti minuun ja heti minut tunnistettuaan tyttäreni kasvoille nousi hetkeksi heikko hymy, jonka seurauksena hän lähti marssimaan minua kohti. Kuulin heikosti kuinka Jäälilja pujahti ulos pensasta ja tassutteli vierelleni.
"En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan että olen jo miltein unohtanut sinut. Miten Varjoklaanissa menee?" kysyin ilkikurisesti, koska tiesin jo että Utukyynel vihasi suurta osaa Varjoklaanin kissoista.
//Utu? Jää?
//410 sanaa
Utukyynel 28.9.2018
Virnistin jäisesti nähdessäni isäni hahmon. Hän osasi aina valita oikeat sanat keskustelun alkajaisiksi. Totta kai epäluuloani herätti likaisenvalkoinen naaras, mutta sivuutin hänen olemassaoloansa täysin kohdatessani uudestaan isäni kasvot. Jos naaras oli tullut rajalle isäni kanssa, hän ei olisi millään tapaa uhka minulle. Isäni pitäisi varmasti huolta siitä, että hänen lempityttärensä poistuisi Varjoklaanin rajalta hengissä.
"Mitä minä uskaltaisinkaan sanoa Varjoklaanista?" maukaisin ääneen muka miettiäkseni asiaa. "Luultavasti oletkin kohdannut jo suurimman ihmetyksen aiheen, Mäyräraidan, Tihkutähden ja Minttusydämen tyttären. Hänhän muutti tässä äskettäin Kuolonklaaniin. On sillä katilla otsaa!"
Pyöräytin sinisiä silmiäni ylidramaattisesti. Mäyräraidan mielen muutos ei oikeasti yllättänyt minua, mutta saatoin haluta tämän toisen kuolonklaanilaisen kuitenkin ajattelevan niin.
"Ja minä kun luulin, et ehtisin saada kunnian muuttaa Kuolonklaaniin omin neuvoini", naurahdin jäisesti. "Mäyräraita taisi lievästi sanoen varastaa omat suunnitelmani sekä ajatukseni. Mutta jos jokin on positiivista niin se, että jopa päällikön tytär ymmärtää kuinka vahvasta Varjoklaani on syöksymässä kohti tuhoaan."
Kylmähenkäys näytti mietteliäältä. Hän taisi punoa jotakin suunnnitelmaa, ainakin hänen ilmeestänsä päätellen. Tunsin ini paremmin kuin kukaan oikeasti uskoisikaan. Tunsin hänet jopa paremmin kuin emoni, joka sentään asui samassa klaaniss kanssani. Mutta ei ollut minun valintani kumpaa vanhemmistani olin onnistunut mielyttämään enemmän. Liljahenkäyksen häpeäksi sen en ollut minä. Hän ei tiedäkään mitä hän menetti silloin aikiinaan. Lyhyesti sanottuna kaiken. Liljahenkäyskin oli nykyään vain varjo itsestänsä. Kuka tietää mitä parantajan pesällä tapahtui kun Sienikarva ja Liljahenkäys olivat siellä keskenänsä. Inho vieraili hetken aikaa kasvoillani. Kylmähenkäys tarttui siihen yksityiskohtaan heti.
"Varjoklanissa taitaa olla meneillä muutakin kuin Tihkutähden tyttären pako klaanista?" Kylmähenkäys kysyi taas suuntaa ohjailevasti. Hymähdin viileästi. Katsoin isääni silmät viirulla pelkästä inhoasta, joka ei tietenkään ollut isääni kohtaan.
"Rosmariiniputous", murahdin nimen molempien kuolonklaanilaisten kuultaville. "Hän keräilee taas suosiota klaanin keskeltä kuin marjoja pensaista. Odota vain ja kuulet pian kuinka hän on saanut Kettuaskeleen kanssa pentuja. En tahdo kuulla sanaakaan siitä uutisesta, että olisin täti. Rosmariiniputous ja Kettuaskel ovat kuin yö ja päivä. Rosmariiniputous on lempeydellään onnistunut pilaamaan joskus lupaavan Varjoklaanin soturin kokonaan."
Suljin silmäni ja pudistelin päätäni. Katseeni siirtyi nyt kokonaan pois isästäni tähän likaisenvalkoiseen naaraaseen.
"Oletettavasti hiljainen ja tarkkaileva seuralaisesti on Jäälilja", totesin silmät kapeilla viiruilla.
*Äläkä sinä siinä hetkeäkään kyseenalaista minun motiivejani tai uskollisuuttani*, lisäsin ärtyneesti pääni sisällä. Naaras näytti siltä, että jos livauttaisin jotakin josta Kuolonklaani voisi hyötyä, hän hyödyntäisi sitä vain itse. Siispä käänsin katseeni puoliksi isääni Kylmähenkäyksen ja pääni heilautuksella oyysin häntä lähemmäs minua. Onnekseni Kylmähenkäys ymmärsi minua, välillä jopa paremmin kuin kukaan muu.
"Tihkutähden on huhuttu olevan heikoimmillansa. Tietenkään en tätä tietoa ole voinut varmistaa, mutta Minttusydämen valta voi oll jo neljännesosakuun takana. Näin olen kuullut. Siksi tarvitsen jonkun motiivin, jotta pystyn elämään edes tässä klanissa. Harmikseni en sellaista omista. Mutta sinulla taitaa olla jotakin mielessäsi?" kerroin Kylmähenkäykselle hiljaa kuiskaten, mutta ääneni vaihtui viekottelevaksi loppua kohden. Kylmähenkäys nousi takaisin koko ryhtiinsä ja perääntyi muutaman askeleen.
"Tunnen sinut liian hyvin. Et voi väittää etteikö sinun mielessäsi olisi jotakin. Sinä päätät onko se toteuttamisen arvoinen, mutta minun korvani ovat kuulolla."
// Kylmä? Jää?
Kylmähenkäys 29.9.2018
"Rosmariiniputous", Utukyynel murahti yritettyäni saada hänet kertomaan jotain muutakin huonoa Varjoklaanista kuin Tihkutähden hiipuvan vallan, "hän keräilee taas suosiota klaanin keskeltä kuin marjoja pensaista. Odota vain ja kuulet pian kuinka hän on saanut Kettuaskeleen kanssa pentuja. En tahdo kuulla sanaakaan siitä uutisesta, että olisin täti. Rosmariiniputous ja Kettuaskel ovat kuin yö ja päivä. Rosmariiniputous on lempeydellään onnistunut pilaamaan joskus lupaavan Varjoklaanin soturin kokonaan."
Nyökyttelin päätäni tasaiseen tahtiin koko Utukyynelen selityksen ajan, koska samaistuin jokaikiseen sanaan joka tuli ulos tyttäreni suusta. Vanhempi tyttäreni oli hiljalleen kerännyt suosiota Varjoklaanissa ja ansainnut jokaisen Tähtiklaaniin uskovan kissan kunnioituksen. Ja kun Tihkutähti siirtyisi Pimeyden metsään ja Minttusydän ansaitsisi kauan odotetun asemansa päällikkönä, en yllättyisi yhtään jos hän valitsisi varapäällikökseen Rosmariiniputouksen. Olin jo niin kyllästynyt kuulemaan tyttäreni nimen aina kun Varjoklaani tuli puheenaiheeksi. Sitten huomasin, että Utukyyneleen arvioiva katse oli siirtynyt Jääliljaan ja nuorin pentuni silmäili kuolonklaanilaista päästä varpaisiin. Jäälilja pysyi tietenkin rentona eikä näyttänyt edes huomiovan tyttäreni tuijotusta.
"Oletettavasti hiljainen ja tarkkaileva seuralaisesti on Jäälilja", Utukyynel arvasi tyynesti ja annoin hänelle tietyn ilmeen, josta naaras tajusi arvanneensa oikein. Tyttäreni oli varmastikin nähnyt minut Jääliljan seurassa useimminkin kuin kerran, olihan Jäälilja ainoa kissa Kuolonklaanissa jolle olin edes kunnolla jutellut muuttoni jälkeen. Oli todella outoa ajatella että olin muuttanut Kuolonklaaniin hiirenkorvan keskivaiheilla ja nyt oli jo lehtisade.
"Tihkutähden on huhuttu olevan heikoimmillansa. Tietenkään en tätä tietoa ole voinut varmistaa, mutta Minttusydämen valta voi olla jo neljännesosakuun takana. Näin olen kuullut. Siksi tarvitsen jonkun motiivin, jotta pystyn elämään edes tässä klanissa. Harmikseni en sellaista omista. Mutta sinulla taitaa olla jotakin mielessäsi?" Utukyynel kääntyi minuun päin ja alkoi arvioimaan kasvoillani lepäävää ilmettä. Nousin hitaasti kunnolliseen ryhtiin ja peräännyin pari askelta muka miettivä ilme kasvoillani, mutta minun mielessäni pyöri oikeastikin jotain.
"Tunnen sinut liian hyvin. Et voi väittää etteikö sinun mielessäsi olisi jotakin. Sinä päätät onko se toteuttamisen arvoinen, mutta minun korvani ovat kuulolla."
"Eli sinä kaipaat jotain motiivia olla Varjoklaanissa mutta sinulla ei ole sellaista", aloitin tavanomaisesti sanojani venytellen ja silmäilin Utukyyneltä yliliioitellun arvioivasti. Utukyynel nyökäytti päätään, kylmyys silmissään säihkyen. Tämän takia minä rakastin vain ja ainoastaan nuorinta pentuani enkä tulisi ikinä rakastamaan Hikkoritassua, Korentolentoa enkä varsinkaan Rosmariiniputousta.
"Entä jos sinä et jäisikään Varjoklaaniin. Ajatteleppas, mitä siellä on sinulle? Ei yhtikääs mitään, joten miksi sinun pitäisi jäädä klaaniin vaikka sinulla ei ole pienintäkään halua olla siellä", jatkoin hieman ohjailevaan sävyyn, mutta Utukyynel ei tuntunut saavan kiinni vinkkejäni, sillä hän vaikutti hyvin hämmentyneeltä.
"Eli mitä minun kuuluisi tehdä?" hän kysyi.
"Muuta Kuolonklaaniin", naukaisin päättäväisesti ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni. Utukyyneleen silmät laajenivat, kun hän tajusi mitä olin kysynyt. Jäin vain odottamaan kärsivällisenä vastausta enkä uskonut että siinä kestäisi kovin kauan.
//Utu? Jää?
//429 sanaa
Jäälilja 29.9.2018
Tarkkailin Kylmähenkäyksen ja Utukyynelen keskustelua laskelmoivasti. Osasin arvata mitä Kylmähenkäyksen suusta - loppujen lopuksi - oli tulossa. Melko kaunis sinertävänharmaa naaras vilkaisi minua tummansinisillä silmillään kerran jos toisenkin. Jokin hänen persoonassaan hehkui jo kauas metsän toiseen päähän, minä pidin siitä. Utukyynel vaikutti pikemminkin enemmän Kuolonklaanilaiselta kuin Varjoklaanilaiselta.
"Muuta Kuolonklaaniin", sanoi Kylmähenkäys päättäväisesti sen enempää miettimättä. *Sieltähän se tuli.* Kaikki tapahtui nopeasti ja pian kollin tytär oli jo poissa. Oikeastaan hetken Utukyynelen loittonevaa selkää katsellessani mietin, että minkäköhänlaisia omat tyttäreni ja poikani tulisivat olemaan.
"Ihan vaikuttava Rosmariiniputoukseen verrattuna, mutta hän täyttää kokonaisen arvon silmissäni vasta kun on osoittanut ansaitsevansa sen", naukaisin osoittaen jäänsinisillä silmilläni Kylmähenkäystä. Kasvoillani väreili jokin hymyntapainen katsoessani kylmiä silmiä edessäni, kuinka kylmät ne olivatkaan, silti ne olivat tarpeeksi lämpimät sydämeni puolittaiseen sulamiseen.
"Saat sitten itse selittää Raetähdelle sen, että miksi koko Varjoklaani on raahautumassa kuolonklaaniin. Sinähän sen aloitit", naurahdin kylmän leikkisästi. Kylmähenkäys kohotti kulmiaan ja astui lähemmäs.
"Sinä houkuttelit", kolli murahti ja käänsi katseensa Varjoklaanin reviirille. Pyöräytin silmiäni ja naurahdin. Nousin seisomaan ja venyttelin puutuneita tassujani hitaasti ja miellyttävästi.
"Meidän ei varmaan pitäisi seisoskella tässä vain ja odotella partion saapumista. Kiivetään noihin puihin niin olemme vähän piilossa, saat myös osoittaa minulle kiipeilytaitosi. Ties vaikka joutuisin opettamana sinua, siitähän minulla on kokemusta", virnistin ja loikin lähimmän männyn luokse. Loikkasin vähän matkaa ylös ja lopulta kiipesin alimmalta oksalta hieman korkeammalle.
"Anna palaa Varjoklaanilainen."
//Kylmä?
221 sanaa
Kylmähenkäys 7.8.2018
"Tällä hetkellä sinä olet ainoa entisen perheeni jäsen josta vielä välitän lainkaan, joten ehdottaisin sinua pitämään kielesi kurissa kun puhut minulle", sähähdin tyttärelleni ja nuolaisin lavassani verta vuotavaa haavaa. Utukyynel muistutti hyvin vahvasti Jääliljaa luonteeltaan, hän yritti aina ärsyttää kolleja, mutta samalla saada heiltä huokailuja. Nuorin tyttäreni ei ikävä kyllä saisi minulta pienintäkään kunnioitusta ennen kuin voisin varmistua siitä, että hän ansaitsisi kunnioitukseni. Ja tällä hetkellä hän ansaitsi ainoastaan alentavan katseen minulta.
"Saat varmistua siitä, että siskosi tappaminen ei tule epäonnistumaan. Vaikka hänen suonissaan virtaa emonne kautta tullut Kuolonklaanin veri, hänen taistelutaitonsa ovat surkeat. Mutta jos sinua ei kiinnosta tämä juttu, voit aivan yhtä hyvin kieltäytyä ja jatkaa upeaa elämääsi Varjoklaanissa. Kun Rosmariiniputous on kuollut, sinusta voisi tulla varapäällikkö, jos sitä tahdot. Voisin auttaa sinua siinäkin. Mutta kuten jo sanoin, tämä on sinun oma valintasi. Jos sinua vielä kiinnostaa suunnitelmani, tapaa minut rajalla keskiyöllä muutaman päivän päästä. Silloin voin kertoa sinulle koko suunnitelmani, sillä sinulla tulisi olemaan suuri osa siinä. Hyvästi, Utukyynel."
Sen sanottuani käännyin ympäri ja ponkaisin rivakkaan hölkkään Kuolonklaanin leiriä kohti. Jos tyttäreni olisi älykäs ja tajuaisi omat tavoitteensa, hän suostuisi tarjoukseeni ja seuraisi käskyjäni mukisematta. Olisihan Rosmariiniputouksen tappaminen hieman hankalampaa ilman tyttäreni apua, mutta onnistuisi sekin, vaikkakin mieluiten ottaisin Utukyyneleen apurikseni. Ei hänellä edes olisi kovin suuri osuus tässä, hänen tulisi vain tuoda Rosmariiniputous ukkospolun luokse. Vanhemman tyttäreni tappaminen olisi sitten minun tehtäväni, koska hänet minä saisin yksin tapettua. Suunnitelman oli tarkoitus tapahtua piakkoin, mutta voisin ehkä antaa tyttärelleni kuun tai pari elinaikaa ennen kuin hän siirtyisi Tähtiklaanin heikkojen soturien rivistöön. Ja tällä kertaa suunnitelmani ei tulisi epäonnistumaan, sen pystyin lupaamaan.
Jäälilja 23.9.2018
Istuskelin soturienpesän edessä. Yritin olla hieman suojassa sillä taivas vihmoi suuria pisaroitaan maahan. Ne jos jotkin lävistivät suoraan turkin ja pääsivät käsiksi lämpimään nahkaan. Lihakseni värähtelivät satunnaisesti heitelläkseen ihollani vieriviä pisaroita pois, mutta turhaan, sillä pian kiertokulku alkaisi uudestaan. Luimistin korviani estääkseni veden kulkeutumisen sinne, mistä sen olisi vaikea tulla pois. Jäänsiniset silmäni silmäilivät taivasta ja huomasivat, ettei siellä ollut merkkiäkään vasta-alkaneen sateen lopusta. Taivas oli harmaa ja pahaenteisen näköinen, saattaisi alkaa satamaan ihan kunnolla. *Hienoa! Kaatosadetta. Muutenkin tämä päivä tulisi olemaan yhtä kuollut kuin Myrskyklaanin klaaninvanhimmat.* Pyöräytin silmiäni tylsistyneenä. Huomasin pian tänne päin astelevan sinertävänharmaan kollin, jonka silmät hohtivat tämän nimensä mukaisesti kylmänsinisinä. Kollin turkkia väritti mustat juovat tämän selässä, jotka eivät juuri erottuneet märästä turkista.
"Kylmähenkäys. Mitä sinä siellä sateessa teet? Sinähän vilustut pian!" naukaisin silmiäni ilkikurisesti siristellen. Kolli murahti jotain itsekseen ja kohdisti kauniin sinisen katseensa minuun.
"Ihan kuin välittäisit, Jäälilja", Kylmähenkäys naukaisi tutun kylmästi ja oli astelemassa sateensuojaan. Pudistin päätäni ja virnistin häijysti.
"Totta. Pidän sinusta siellä sateessa enemmän. On mukava piristää mielialaansa katselemalla kun toinen kastuu", naurahdin kylmän tunteettomasti. Kylmähenkäys työnsi itsensä kuitenkin väkisin sisään ja mulkaisi minua.
"Itse asiassa sanoissasi on pointtia", kolli sanoi kumealla äänellään ja tönäisi minut sateeseen. Silmäni lehahtivat suuttumuksesta ja porasin katseeni Kylmähenkäyksen silmiin. Turkkini latistui hetkessä, mutta onnistuin olemaan piittaamatta siitä.
"Me lähdemme nyt metsälle", sanoin Kylmähenkäykselle ja astelin sateessa reippaasti kohti uloskäyntiä. Olin varma, että Kylmähenkäys ei jättäisi tulematta, sillä hän tiesi että testasin häntä kokoajan. Sade oli alkanut heiketä ja olin varma, että se loppuisi reissumme aikana kokonaan, ainakin hetkeksi.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 23.9.2018
Laahustin turhautuneena Kuolonklaanin leiriaukion halki ja yritin samalla säilyttää vahvan olemukseni, mutta se ei todellakaan ollut helppoa kun turkissani risteilevät haavat kirvelivät. Rosmariiniputouksen, Kettuaskeleen ja minun välisestä taistelusta oli kulunut jo pitkä tovi, mutta yksi haavoistani oli tulehtunut todella pahasti ja sen seurauksena olin joutunut käymään Talvikkimuiston luona ainakin kerran päivässä. Tuntui niin säälittävältä tassutella parantajan pesään näyttämään jotakin haavaa, jonka kanssa olisin selvinnyt itsekin. Vielä säälittävämpää oli se, että tämän haavan minulle oli antanut oma heikko tyttäreni, Rosmariiniputous. Rosmariiniputous oli selviytynyt taistelusta ilman vakavia haavoja, mutta olin jo taistelun aikana huomannut että Kettuaskeleelle jäisi taistelusta ikäviä haavoja. Vaikka en aikoisi myöntää sitä ääneen, Rosmariiniputous oli yllättävän taitava taistelija pieneen ja heikkoon olemukseensa verratessa. Ehkäpä osa minun taistelutaidoistani olivat saattaneet siirtyä hänelle.
"Tule vain suoraan tänne, Kylmähenkäys, niin voimme tarkastaa haavasi", Talvikkimuisto ilmoitti heti kun työnsin ensimmäisen tassuni parantajan pesään. Sinertävänharmaa naaras heitti minuun nopeaan silmäyksen ja ohjeisti minut sitten vapaalle sammalpedille. Pujotellessani makuualusia kohtia silmäilin parantajaa silmät sirillä. Istuuduin turhautuneena pehmeille makuualusille ja kumarruin hieman sivulle, jotta Talvikkimuisto pääsisi tutkimaan vasempaa kylkeäni pitkin kulkevan haavan. Vaikka naaras paineli joitakin kohtia hieman epämukavalla tavalla, onnistuin pitämään kasvoni peruslukemilla, kunnes parantaja jo siirsikin etukäpälänsä pois ja antoi minun laskeutua alas sammalpediltä.
"Haavasi paranee erinomaisesti, tulehtuminen ei näytä kovinkaan mahdolliselta. Muut haavasi paranevat myös hyvin siltä, mikä ikinä aiheuttikaan ne", Talvikkimuisto heitti merkittävän silmäyksen minuun, mutta käänsin tylystä kylmänsinisen katseeni muualle. Hän oli yrittänyt saada selville syyn haavoilleni siitä asti, kun olin saapunut hänen hoitoonsa heti taistelun jälkeen. Olin kertonut parantajalle, että haavat olivat tulleet piikkipuskaan kaatumisesta, mutta Talvikkimuisto ei tietenkään uskonut minua. Hän ei ollut kuitenkaan saanut selville todellista syytä haavoihini eikä hän tulisi saamaankaan sitä selville. Jääliljakaan ei tiennyt syytä, koska en ollut jutellut hänelle lainkaan taistelun jälkeen jatkuvien parantajan pesällä käyntien takia.
"Sinun ei varmaan enää tarvitse käydä tarkistuksissa, ellei haavaan ala sattua tai se repeää. Älä kuitenkaan tee mitään raskaita tehtäviä, jottei haava aukea kesken kaiken", Talvikkimuisto huusi vielä minun perääni ennen kuin sukelsin ulos pesästä aukiolle.
Leiriaukio oli autioakin autiompi ja hyvästä syystäkin. Tummanharmaa taivas heitti maahan raskata pisaroitaan ja kylmä ilmavirta puhalsi leirin halki.
*Tämä se vielä puuttuikin*, ärähdin mielessäni ja lähdin raivostuneena marssimaan soturien pesää kohti, jonka edustalla istui tuttuakin tutumpi hahmo, jonka jäänsinisen tuijotuksen olisin tunnistanut aina. Jääliljan ilkikurinen katse poraantui minuun, kun hän aloitti tavanomaisen ilkkumisensa:
"Kylmähenkäys. Mitä sinä siellä sateessa teet? Sinähän vilustut pian!" Jäälilja virnisti jäätävästi. Päästin suustani ulos epämääräisen murahduksen ja kohdistin kylmänsinisen tuijotukseni naaraaseen, joka silmäili minua tavanomaisen mysteerisesti.
"Ihan kuin välittäisit, Jäälilja", naukaisin kylmästi ja jatkoin matkaani soturien pesää kohti. Vaikka paksu turkkini kesti hyvin kylmää, märköjen karvojen liimautuminen ihoon kiinni ei ollut kovin mukava tunne.
"Totta. Pidän sinusta siellä sateessa enemmän. On mukava piristää mielialaansa katselemalla kun toinen kastuu", Jäälilja naurahti tunteettomasti, mutta en antanut naaraan kommenttien ärsyttää. Työnnyin soturien pesään väkisin ja heitin nopean mulkaisun kirjavaturkkiseen naaraaseen. Sain kuitenkin pienen idean ennen kuin häipyisin soturien pesään.
"Itseasiassa sanoissasi on pointtia", totesin ja tönäisin Jääliljan sateeseen. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras näytti vajaan silmänräpäyksen ajan raivostuneelta, mutta sitten hänen kasvoilleen palasi kylmän tyyni ilme ja hän heitti minuun omahyväisen virnistyksen.
"Me lähdemme nyt metsälle", Jäälilja ilmoitti päättäväisesti ja lähti itsekseen tassuttelemaan uloskäyntiä kohti. Jäin aluksi vain tuijottamaan häntä epäilevänä, mutta päätin lopulta vain lähteä hänen mukaansa ja päästä edes hetkeksi ulos tästä vankilasta jollaisena Kuolonklaanin leirin näin. Täten nousin seisomaan ja kirin lyhyellä juoksulla naaraan kiinni. Jäälilja heitti minuun jäätävän virneen.
"Etkö pystynyt vastustamaan seuraani?"
"Tahdoin pois tuosta vankilasta", ilmoitin välinpitämättömästi ja siirryin nopeasti asiasta toiseen, "uskot varmaan vieläkin että koulutukseni on kesken, vai mitä?"
"No, senhän me voimme testata", Jäälilja totesi kylmästi ja sukelsi ensimmäisenä uloskäyntiin. Seurasin tietenkin naarasta perässä. Irvistin hieman, kun haavojani alkoi taas kirvellä, mutta pidin kivun salassa Jääliljalta, koska kukaan ei saisi nähdä minut heikkona. En ollut kertonut Jääliljalle taistelustani Rosmariiniputouksen ja Kettuaskeleen kanssa enkä uskonut että hänen täytyisi tietää siitä. En ollut edes oikeastaan voittanut taistelua joten siinäkin oli syy jättää tarina kertomatta.
"Minne päin me lähdemme?" kysyin tyynesti kun pääsimme ulos leiristä.
//Jää?
Jäälilja 24.9.2018
"Minne päin me lähdemme?" Kylmähenkäys kysyi tyynenrauhallisella äänellä samalla kun tassutti rinnallani eteen päin. Hänen tummanharmaa turkkinsa ja minun likaisenvalkea miltei hipoivat toisiaan, joka sai olostani oudon epämukavan. Jäänsiniset silmäni välkähtivät huvittuneina kun käännyin Kylmähenkäyksen puoleen.
"Minä niin kovasti pidän siitä kun ajattelet automaattisesti minun olevan se joka päättää", naukaisin kylmästi samalla vetäen kasvoni ovelaan virneeseen. Joka askelmalla eteenpäin, puristin puoli hiekkaista maata kynsilläni.
"Hmm, mutta tällä kertaa sinä valitset mihin menemme", sanoin ja asetuin Kylmähenkäyksen eteen yhtäkkiä. Häntäni hipoi miltei taivasta samalla kuin heilahti tasaiseen tahtiin puolelta toiselle. Katseeni kiinnittyi miltei heti Kylmähenkäyksen silmiin, jonka jälkeen arvioin yhdellä silmäyksellä koko kollin. Huomasin samalla, että eräs tämän haavoista li miltei tulehtunut, oli mahdollista, että siitä jäisi arpi, mutta tuskin Kylmähenkäystä pienet kauneusvauriot haittaisivat.
"Selvä", kolli murahti ja raotti suutaan haistellakseen ilmaa. Tein saman ja haistelin ilmaa. Kylmähenkäys valpastui ja loikkasi juoksuun. Lähdin kiitämään kollin perään, kuitenkin jokusta ketunmittaa välillämme pitäen, sillä en voinut koskaan luottaa siihen ettei etumainen kissa tekisi äkkiliikettä ja pysähtyisi. Nyt välttyisin noloilta tilanteilta, jotka saattaisivat vaikuttaa mielialaani. Toisaalta myös pidin välimatkaa harmaaseen kolliin, sillä tämä oli valinnut minne menisimme, joten se tarkoitti automaattisesti, että minun olisi seurattava häntä. Näin kaukana horisontissa Varjoklaanin ja Kuolonklaanin välisen rajapyykin ja yllätyin, ettei Kylmähenkäys suunnannut sinne. Voisin samalla kun metsästäisimme kysyä pari kiperää kysymystä kollilta. Halusin tietää kaipasiko hän oikeasti kotiklaaniinsa. Saavuimme pienelle metsäaukealle, jota ympäröi satunnaisesti männyt, kuuset ja pari lehtipuuta. Sade oli lakannut miltei kokonaan, enää kosteudesta oli jäljellä pienet ja suuret lätäköt siellä täällä ja pieni sumu, joka ympäröi meitä. Sumu tosiasiassa olikin aivan pieniä vesipisaroita. Kylmähenkäys hiljensi vauhtiaan ja samalla kun pysähtyi hän asettui siistiin asentoon häntä etutassujensa ympärillä istumaan. Pysähdyin ja tarkastelin katseellani paikkaa johon saavuimme. Maistellessani ilmaa, huomasin metsän eläinten läsnäolon, mutta niin huomasi kolli vieressänikin. Hänen niskakarvansa pörhistyivät hieman innokkaina kun hän lähti hiljaisin askelin jäljittämään otuksen olinpaikkaa. Pian sen paikannettuaan hän painautui matalaksi maata vasten ja lähestyi saalistaan. Kylmähenkäys liikkui kuin käärme, yhtä sulavasti ja kauniisti. Hän oli myös yhtä myrkyllinen. Pian kuulin vain suhahduksen kuin keskikokoinen lintu yritti henkensä edestä pyristellä lentoon, mutta turhaan. Kylmähenkäyksen hampaat olivat jo tiukasti kiinni eläimestä. Kylmähenkäys tipautti kuolleen saaliinsa vähän matkan päähän minusta.
"Vaikuttavaa Varjoklaanilainen", naukaisin yhtä kylmällä äänellä kuin ennenkin. Kylmähenkäys pyöräytti silmäpariaan kerran ympäri ja tuhahti. Päästin pienen myhäilevän äännähdyksen.
"Otetaampas pieni kisa. Sinä lähdet tuonne päin ja minä tänne päin ja katsomme kumpi saa enemmän saalista. Tämä ei ole ehdotus vaan käsky. Olen lojunut koko päivän leirissä katselemassa kissojen järjettömiä touhuja, joten kaipaan tekemistä ja luultavasti niin sinäkin", sanoin ja vilkaisin Kylmähenkäystä arvioivasti.
"Kiinni veti. Äläkä koskaan enää kutsu minua Varjoklaanilaiseksi", siniharmaa suurikokoinen kolli naukaisi ääntään madaltaen. Kohautin lapojani, sillä en ajatellut luvata mitään siitä miksi tuota potentiaalista kollia kutsuisin. Jos haluaisin kutsua häntä joksikin, kutsuisin häntä siksi. Luimistin korviani kilpailuhenkisesti ja siristelin silmiäni. Kylmähenkäys naurahti ja kiepsahti matkaan, samoin minä. Pidin askeleni keveinä ja hiljaisina, vaikka juoksinkin, sillä en halunnut saaliseläinten juoksevan kauhuissaan karkuun kuullessaan saalistajan. Höristin korviani ja valpastin olemukseni, jotta kuulisin pienimmätkin rasahdukset. Luotin kuitenkin enemmän nenääni, joten aloin haistella innokkaasti ilmaa. Hetken kierreltyäni paikansin nuoren oravan. Orava nakersi keskittyneenä pientä pyöreän muotoista käpyä istuaalteen, eikä huomannut vaanivaa vaaraa. Tämän pieni pää kääntyili satunnaisesti tarkkaillakseen tilannetta, mutta silti takaa iskevä kissa jäi huomaamatta. Pian kyseinen oranssinruskea turkkinen orava roikkui hampaissani velttona. Ensimmäinen yritys ja täydellinen onnistuminen. Olin ylpeä itsestäni. Tätä menoa tulisin voittamaan Kylmähenkäyksen mennen tullen ja varmaan ihan muutenkin.
Saalistukseni jatkui miltei samaa rataa yhtä hutia lukuunottamatta. Eräs lintu oli äkännyt minut sekunninmurto-osan liian aikaisin, muuten olisin saanut sen takuuvarmasti. Kuolonklaanin reviiri oli erittäin runsasriistainen tänä lehtisateena ja se teki klaanistamme entistäkin vahvemman, varsinkin kun ruokimme Varjoklaania salaisesti. Aloin kaivamaan hautaamiani saaliita esille, sillä veikkasin Kylmähenkäyksenkin saaneen metsästyksensä päätökseen. Seuraavaksi olisi kiperien kysmysten vuoro. Nostin kuopasta kaksi harmaa turkkista hiirtä ja oravani. Roikotin kolmikkoa hännistä hampaissani kun lähdin ravaamaan takaisin Kylmähenkäyksen johdattamalle aukiolle. Siniharmaa kolli saisi odottaa minua niin kauan kuin oli tarvis, en aikonut kiirehtiä.
Saavuttuani paikalle näin Kylmähenkäyksen istumassa tyynen näköisenä aukion keskustassa ja pahaksi onnekseni näin tämän edessä tismalleen saman verran riistaa kuin minulla. Kylmät ja siniset katseemme kohtasivat samalla kun nostin kasvoilleni tutun mitään sanomattoman ilmeen. Astelin kollin luokse ja tipautin omat saaliini tämän edessä olevaan pinoon, joka sekoitti saaliimme keskenään ettemme alkaisi heti vertailemaan hiirien kokoa.
"Tasapeli", kolli naukui kylmästi samalla rikkoen korvia särkevän hiljaisuuden. Pyöräytin silmiäni hieman tyytymättönä ja sen jälkeen kiersin Kylmähenkäyksen ympäri.
"Lopetetaan tuosta turhasta kisasta jauhaminen ja pureudutaan hiostaviin kysymyksiini, joihin haluan poikkeuksellisesti rehellisen vastauksen", naukaisin silkinpehmeästi sanoja taivutellen. Pysähdyin äkisti ja istahdin hyvin lähelle Kylmähekäystä ja samalla ymmärsin kiintymykseni kolliin. Yritin sivuuttaa sen ja keskittyä olennaiseen.
"Onko sinulla ollut koskaan elämässäsi hetkeä kun olisit kaivannut takaisin Varjoklaaniin Liljehenkäyksen ja tyttäriesi luokse?" kysyin hitaasti maanitellen. Mainitsin vain kollin tyttäret, sillä tiesin vallan mainiosti tämän poikien kuolemasta. Minun kävi kovin sääliksi Kylmähenkäyksen pentuja, sillä ainakin heinä olisin kaivannut rakastavaa isää. Rakastin perhettäni ja tulisin rakastamaan pentuja, joita joskus saisin, vaikka muiden mielestä ne olisivat pelkkiä virheitä. Mutta silti jos pentuni eivät ansaitse luottamustani, joudun olemaan heille vaiti kaikesta. Kukaan kissa - ei edes omat pentuni - synny luottamuksen kanssa.
"Ja älä huoli vastauksestasi, olen kovin luotettava", lisäsin vielä ja kumarruin nuolaisemaan pörröistä häntääni jonka pää oli aivan tummanruskean kuran peitossa. Pian tummanharmaan ja valkean sekoittama häntäni oli puhdas kuin taivaan pilvet. Tai no nyt taivaalla kelluvat pilvet olivat saastuneen näköisiä, sillä ne enteilivät uutta sadekuuroa. Toivoin, että ehtisimme ennen sitä takaisin leiriin. Keskityin nyt taas Kylmähenkäykseen, joka istui edelleenkin hyvin rennosti, eikä hänen kasvoiltaan saanut irti minkäänlaisia tuntemuksia, vaikka nyt olisin niitä halunnut nähdäkin. Silmäilin kolli kaunista ja lihaksikasta ulkomuotoa ja huomasin taas ihastukseni nousseen pintaan. Kylmähenkäyksen kylmät silmät tarkkailivat kauniina ja rohkeina ympäristöään samalla kun kolli mietti vastaustaan. Käänsin pääni pois, sillä vihasin tuijottamista. En halunnut Kylmähenkäyksen näkevän kun katselisin tätä, koska olin päättänyt haudata tämä kukan joka tunteissani oli juuri kasvamassa. Tarvittaessa repisin sen maasta juurinensa. En kaivannut tällaista kiintymistä juuri nyt. Heilautin häntääni ärtyneenä ja keskityin johonkin aivan muuhun. Katselin parin viiksenmitan päässä olevaa aluskasvillisuutta, joka värisi kiihkeästi ohi kiitävässä tuulessa. En yllättyisi yhtään jos tuuli nappaisi kasvin mukaansa.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 24.9.2018
Vaikenin pitkäksi toviksi, kun Jäälilja toi esille Liljahenkäyksen ja tyttäreni. Vaikka välitykseni perhettäni kohtaan oli enimmäkseen hiipunut, se oli silti arka puheenaihe ja siitä oli vaikea puhua rehellisesti vaikuttamalta heikolta. Huomasin myös nopeasti, että naaras oli jättänyt mainitsematta poikani, mutta tiesin kyllä syyn. Korentolento oli erään Varjoklaanin rajapartion mukaan kuollut muutama auringonnousu, joten kummatkin poikani olivat kuolleet. Mutta olin ollut muutenkin niin etäinen poikieni kanssa että en olisi voinut vähempää välittää heistä.
"Tiedät varmasti että minä en todellakaan ikävöi Rosmariiniputousta enkä ole missään vaiheessa tuntenut ylpeyttä hänen teoistaan, koska hän on aivan samanlainen kuin Liljahenkäyskin. He ovat kilttejä ja pehmoja kissoja, jotka uskovat sokeasti Tähtiklaaniin. Mutta Utukyyneleestä olen joskus ollut ylpeäkin, koska hän tietää oman arvonsa eikä nöyristele muiden alla. Rehellisesti sanottuna olen todella pettynyt siihen että hän on jäänyt Varjoklaaniin", selostin ja silmäilin samalla mahdollisimman välinpitämättömästi.
"Entä Liljahenkäys?" Jäälilja kysyi äänensävyllä, josta en pystynyt tunnistamaan naaraan tunnetilaa, niin hyvin hän pystyi salaamaan tunteensa. Hiljenin uudelleen kun entinen kumppanini tuli puheeksi, koska en ollut tällä hetkellä täysin varma tunteistani. Olin hiljalleen ihastunut Jääliljaan ja tunteeni häntä kohtaan olivat vahvistumassa päivä päivältä mutta minulla oli vieläkin hieman tunteja Liljahenkäystä kohtaan. Ne olivat hyvin heikkoja tunteita, mutta ne olivat silti olemassa. Minä olin todellakin kaivannut Liljahenkäystä Varjoklaanista lähtemisen jälkeen, mutta en tahtonut Jääliljan tietävän siitä.
"En ole kaivannut sen jälkeen kun saavuin Kuolonklaaniin. Pysykööt Varjoklaanissa pentujemme kanssa, en voisi vähempää välittää heistä", murahdin hieman tylymmin kuin olin aikonut mutta en vaivautunut korjaamaan sävyäni. Ravistelin nopeasti sinertävänharmaata turkkiani ja kohdistin sitten kylmänsinisen katseeni Jääliljaan.
"Oliko sinulla vielä mielessä lähteä jonnekin muualle vai palaammeko me leiriin?" kysyin tyynesti, vaihtaen samalla puheenaihetta. Minua ei kiinnostanut puhua enää Liljahenkäyksestä.
//Jää?
Rosmariiniputous 5.8.2018
Tilanne oli edistymässä nopeasti, mutta ei todellakaan sillä tavalla kuin halusin. Minun luonnonvalkoinen turkkini oli haavojen peitossa, mutta ne olivat helpottavan pieniä ja olin tällä hetkellä paljon huolestuneempi kumppanini kunnosta. Kettuaskeleen kasvoille oli ilmestynyt neljä ilkeältä näyttävää haavaa, joista valuva veri värjäsi kollin kasvot tummanpunaisiksi. Vielä enemmän minua pelotti se, kuinka vähän haavoja Kylmähenkäys oli saanut ja kuinka hän jaksoi vieläkin taistella aivan kuin olisi vasta äsken aloittanut. Isäni olikin vähintään kaksi kertaa vanhempi kumppaniani vanhempi ja hänellä oli Varjoklaanin taistelutaitojen lisäksi Kuolonklaanin taidot ja liikkeet, joista meillä ei ollut pienintäkään aavistusta. Olimme siis pahasti alakynnessä enkä tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan lyhyessä hetkessä.
Syljin suustani imelän veriläiskän maahan ja ponnistin suoraan Kylmähenkäystä, joka oli kaatanut Kettuaskeleen alleen ja sain heitettyä kuolonklaanilaisen monen hännänmitan päähän. Jalkojani särki vieläkin taisteluni jäljeltä, mutta olin saanut kerättyä voimani ja rohkeuteni takaisin. Minä en kuolisi tässä tänään, minä en kuolisi isääni vastaan taistellessa.
Vasta nyt kun Kylmähenkäys kompuroi pehmeällä nummiruohikolla jaloilleen, pystyin erottamaan syvän viillon, joka oli ilmestynyt hänen lapaansa. Viilto näytti erittäin kivuliaalta eikä isänikään pystynyt piilottamaan silmistään roihuavaa tuskaa. Sivusilmästäni näin Kettuaskeleen kohoavan jaloilleen, mutta nouseminen näytti erittäin vaikealta ja pystyin heti näkemään että kumppanini oli pahemmin vahingoittunut kuin minä. Tajusin myös samalla, että minä ja Kettuaskel olimme juuri nyt Varjoklaanin reviirillä ja isäni oli Kuolonklaanin reviirillä. Tuijotin Kylmähenkäystä raivostuneena, en osannut edes kuvailla kuinka paljon vihasin tuota kissaa juuri nyt. Hän oli vahingoittanut Kettuaskelta, minun kumppaniani ja pilkannut emoani, joka sattui myös olemaan kollin entinen kumppani.
"Tämä ei todellakaan jää tähän. Kun me seuraavan kerran kohtaamme, Rosmariiniputous", Kylmähenkäys kohdisti jäisen tuijotuksensa minuun, "sinä et tule palaamaan Varjoklaanin leiriin elävänä. Pidä se mielessäsi", Kylmähenkäys sähähti ja käänsi sitten selkänsä, ponnistaen juoksuun kitukasvuisen aluskasvillisuuden sekaan, jonne hän katosikin. Heti kun olin varma, että isäni oli päässyt kauas meistä, käännyin ympäri ja juoksin kumppanini luokse. Kettuaskel oli laskeutunut makaamaan kyljelleen ja hän hengitti raskaasti. Veri oli värjännyt hänen oikean kylkensä kokonaan tummanpunaiseksi.
"Kettuaskel? Voi Tähtiklaani, mitä minä ajattelin? Kettuaskel, pyydän sano jotain", kuiskasin paniikin kourissa kumppanilleni ja laskin käpäläni kollin sydämen kohdalle, anoen Tähtiklaanilta että hän hengittäisi vielä. Kun pystyin tuntemaan Kettuaskeleen sydämen tykytyksen, helpottunut huokaisu pääsi ulos suustani. Mutta sitten paniikki iski taas ja pakottauduin nousemaan jaloilleni.
"Kettuaskel, ei mitään hätää, Rosmariiniputous tässä. Minä vien sinut leiriin, sinun täytyy kestää vain vähän aikaa. Minä lupaan, kaikki on hyvin", kuiskasin epätoivoisesti ja nostin kaikilla voimilla, jota minulle oli, kumppanini selkääni ja lähdin hölkkäämään Varjoklaanin leiriä niin nopeasti kuin vain pääsin.
//Kettu? Sori jos hittasin :D Ja Fel, Rosma ei nytte ainakaan huomannu Utua
Kylmähenkäys 5.8.2018
Suustani pääsi ulos raskas ehkäisy, kun kylkeeni iskeytyi Rosmariiniputous luonnonvalkea hahmo. En ehtinyt reagoida tyttäreni äkilliseen ja voimakkaaseen iskuun tarpeeksi ajoissa, joten hän onnistui heittämään minut kauas Kettuaskeleesta, joka oli jäänyt makaamaan veriselle nummimaalle. Iskeydyin kylki edellä pehmeälle ruohikolle, mutta kun olin jo niin heikkona, sellainen kömpelö laskeutuminen sai minut sähähtämään kivun viiltäessä kylkeäni. Olin hiljalleen häviämässä kahdelle varjoklaanilaiselle, jotka eivät olleet edes puolet yhtä kokeneita kuin minä olin eikä oikeassa lavassani verta vuotava haava auttanut lainkaan. Kettuaskel oli onnistunut vetäisemään syvän ja todella kivuliaan viillon lapaani, joka sattui liian paljon. Maailma pyöri ympärilläni ja jouduin kiristämään hampaitani yhteen pysyäkseni edes hereillä. Puuskahdin turhautuneena kaikesta kivusta ja kompuroin tönkösti jaloilleni, jotka suorastaan ulvoivat kivusta ja väsymyksestä. Käännyin katsomaan kaksikkoa, jotka olivat onnistuneet taistelun aikana pääsemään takaisin omalle reviirilleen ja minä olin pysynyt oman klaanini reviirillä. Rosmariiniputous tuijotti minua niin raivostuneena, että en ollut todellakaan koskaan ennen nähnyt häntä niin vihaisena.
"Tämä ei todellakaan jää tähän. Kun me seuraavan kerran kohtaamme, Rosmariiniputous, sinä et tule palaamaan Varjoklaanin leiriin elävänä. Pidä se mielessäsi", sähähdin vielä Rosmariiniputoukselle ja käännyin sitten ympäri ja katosin kitukasvuisten pensaiden sekaan, mutta jäin puskien sekaan istumaan ja odottamaan kunnes Rosmariiniputous ja Kettuaskel lähtisivät. Taistelun aikana olin aistinut toisen tyttäreni Utukyyneleen olemassaolon ja minulla oli asiaa hänelle Rosmariiniputouksen tappoon liittyeen. Tiesin jo nyt, että nuorin pentuni ei tulisi kieltäytymään tarjouksesta, niin paljon hän vihasi siskoaan.
Vilkaisin hetken kuluttua ulos pensaasta ja siellähän Rosmariiniputous oli, paluumatkalla Varjoklaanin leiriä kohti ja Kettuaskel makasi hänen selässään. Virnistin jäisesti ja sukelsin sitten ulos pensaasta, lähtien marssimaan kuono korkealla Varjoklaanin rajaa kohti. Utukyyneleen tuoksu oli vieläkin ilmassa, joten hän oli paikalla.
"Tule ulos piilopaikastasi Utukyynel, minä pystyn haistamaan sinut."
//Utu?
Utukyynel 5.8.2018
"Tule ulos piilopaikastasi Utukyynel, minä pystyn haistamaan sinut", usäni ääni kantautui korviini. Tihahdin tympääntyneenä. En minä ollut Kylmähenkäystä piilossa vaan ällön rakasta kaksikkoamme Rosmariiniputousta ja Kettuaskelta. Ainoa iloni oli, että kaksikko sai niin pahasti kuonollensa, että kuolleetkin nauroivat heille.
Nousin arvokkaasti ylös aluskasvillisuudesta ja astelin isäni eteen.
"Mutta enhän minä nyt armaalta isältäni olisi piilossa", tihahdin hiukan huvittuneena. "Tarkistin vain, että rakastavat kyyhkyläiset eivät kuulisi minun tulevan puheillesi. Emmehän tahdo heidän tietävän meidän väleistämme? Emmehän?"
Saatoin ehkä hiukan kujerrella sanijeni valissä, mutta minkäs sille voin. Päätin kuitenkin lopettaa säälittävän esitykseni ja mennä suoraan asiaan isäni kanssa. Enhän minä turhaan voisi uhrata kallista aikaani, saati ottaa sitä riskiä että meidät nähtäisiin. Mitä Rosmariiniputous tekisikään, jos näkisi minut puhumassa isämme kanssa? Tuskimpa mitään. Luuultavasti kertoisi asiasta emollemme Liljahenkäykselle, joka tulisi puhumaan minulle siitä kuinka vaarallinen isämme olikaan. Mieleni teki naura. Emoni ei tuntenut minua lainkaan.
Istahdin takajalkojeni päälle ja heilautin häntäni sievästi tassujeni pwitteeksi. Tummamsiniset silmäni taas kohdistin odottavasti isääni.
"Edellisestä tapaamisesta onkin aikaa", aloitin tyynesti. "Iyse asiassa melko monta kuutakin. Tapasimme viimeksi kokoontumisessa. Muistatko? Taisit olla silloin vielä koeajalla. Toivottavasti et ole enää. Tuon esityksen jälkeen jopa Tihkutähti olisi katkera Minttusydämelle, että antoi katkottaa sinut."
Totta puhuen minua ei kiinnostanut kuinka Kylmähenkäyksellä meni Kuolonklaanissa. Luultavasti hän pyörisi vain sen naaraan Jääliljan kanssa. Minun olisi kyllä tavattava tämä kyseinen naaras henkilökohtaisesti ja saada tietää olisiko hän kunnioitukseni, saati huomioni arvoinen. Jotakin hänessä kuitenkin täytyi olöa, jos hän Kuolonklaanin naaraista oli pistänyt isäni silmään. Tai ehkä hän oli vain opettanut isäni Kuolonklaanin tavoille ja sen jälkeen unohtanut hänet. Mistä minä tietäisin.
"Mutta jos vaikka käytäisiin kuulumisia toiste", maukaisin pian melko topakasti. "Sinulla taitaa olla minulle jotakin kerrottavaa, jos niin kovasti tahdoit minut pois piilostani Rosmariiniputouksen ja Kettuaskeleen kadottua?"
// Kylmä?
Kylmähenkäys 6.8.2018
"Arvasit oikein, rakas tyttäreni. Sentään yksi pennuistani omistaa aivot", murahdin jäisesti ja asetuin istumaan aivan Kuolonklaanin rajan tuntumaan, muutaman hännänmitan päähän Utukyyneleestä. Tyttäreni tummansiniset silmät säkenöivät odottavina, mutta jokin hänen olemuksessaan oli hyvin samanlaista kuin kuolonklaanilaisten olemus. Hän ei yrittänyt jutella minullekaan ystävällisesti, vaan piti todellisen luonteensa aina näkyvillä eikä yrittänyt kaunistella asioita. Minä pidin siitä, sillä kukaan muu pennuistani ei ollut samanlainen.
"Muistat varmaan vielä hyvin, kuinka yritin monia kuita sitten viedä emosi hengen, mutta en onnistunut siinä. Moni varjoklaanilainen varmasti luuli, että jos minut karkotettaisiin, he pääsisivät lopullisesti eroon minusta enkä enää tekisi mitään ikävää heille. No, he olivat väärässä, sillä minä vieläkin janoan kostoa. Ja tällä kertaa sinä saat auttaa minua kostossani."
Utukyyneleen silmissä välähti kiinnostus heti kun mainitsin sanan "kosto". Naaraan sinertävänharmaa häntä alkoi heilahdella sivulta toiselle, kun hän kysyi jäätävällä äänensävyllä:
"Millaisesta kostosta on kyse ja keneen se kohdistuu?"
"Tappaisimme erään varjoklaanilaisen ja yhteisvoimin hänellä ei ole mahdollisuuttakaan selviytyä. Ja kun saat kuulla kuka kohteemme on, et voi kieltäytyä tarjouksesta", pidin pienen tauon ja kohdistin kylmänsinisen katseeni suoraan tyttäreni silmiin, jotka olivat pelottomat. Minä todella uskoin, että Utukyynel olisi oikea kissa tähän tehtävään.
"Me tapamme Rosmariiniputouksen."
Utukyyneleen korvat nousivat salamannopeasti ylös ja hänen tummansinisissä silmissään välkähti jokin tunne, jota en osannut tunnistaa, mutta arvelin sen olevan tyytyväisyyttä, koska nuorempi tyttäreni vihasi isosiskoaan yli kaiken, sokeakin näki sen.
"Joten, mitä sanot? Oletko mukana vai et? Enkä tahdo kuulla enää yhtään enempää kysymyksiä, joko suostut tai et", murahdin viimeiset sanat tylysti ja jäin sitten odottamaan tyttäreni vastausta jäätävä virnistys kasvoillani leväten.
//Utu?
Utukyynel 7.8.2018
"Joten, mitä sanot? Oletko mukana vai et? Enkä tahdo kuulla enää yhtään enempää kysymyksiä, joko suostut tai et", Kylmähenkäys murahti kylmäst. Olin odottanut omalta isältäni edes hiukan lämpöä ollessani kuitenkin ainoa hänen tyttäristään, joihin hän ei ollut pettynyt. Käänsin päätäni uteliasta kissapentua tavoitellen. Silmäni saattoivat tosin kiiltää hiukan turhankin innokaasti, jotta olisin näyttänyt tarpeeksi viattomalta.
"Olisin vain kysynyt miksi kuvittelet minun tahtovat tekevän niin rakkaalle siskolleni? Onhan hän kuitenkin emomme lellikki. Sen kissan, jota edes sinä et uskaltanut tappaa", maukaisin suloisesti. En välittänyt siitä kuinka suiraan Kylmähenkäys aluksi tahtoi vastauksen, aikoisin silti kiertää sen jollakin tapaa eikä siitä ollut mitään väittelemistä. "Mutta toki pienen tuskan tuottaminen emolleni sekä Kettuaskeleelle ei olisi pahitteeksi."
Pyöräytin silmiäni jo ajatellessani söpöä ja imeläistä kaksikkoa. Miten niin epäsopiva pari pystyikään syntyä? Rosmariiniputous oli muuttanut Tihkutähden pojan pehmoksi.
*Noh, se taitaakin olla hänen heikkoutensa. Luultavasti hän kärsiikin sen puolesta*, ajattelin hiukan tyytyväisempänä kuin äsken. Siirsin katseeni silmiä siristäen isääni. Kävelin aivan hänen nenän eteensä.
"Annoinko tarpeeksi hyvän vastauksen vai taivutanko rautalangasta?" kysyin kylmästi, mutta hunajaisesti. Rosmariiniputous oli jo ylittänyt Kuolonklaanin rajan ja se löyhkäsi Varjoklaanilta, joten ylitin sen huoletta ja katsoin isääni suoraan silmiin henkäyksen päästä hänen kasvojaan.
"Suostun vain, jos kerrankin suoritat tehtäväsi loppuun asti. Katso nyt mitä tapahtui, kun emomme jäi hengiin", naukaisin tylysti. Tämän jälkeen käännyin ympäri häpäyttäen isäni kuonoa hännälläni. Astelin tyynesti takaisin oman klaanini puolelle. "Rajat eivät katso perhesiteitä, eiväthän?"
Käännyin katsomaan taas suloisesti isääni. "Perhe pitää yhtä, vaikka olisi erillänsä. Vai oletko eri mieltä?"
// Kylmä?
Kylmähenkäys 4.8.2018
Vaelsin yksinäni Varjoklaanin rajan lähettyvillä ja silmäilin vähän väliä sitä samaa reviiriä, jota olin joskus kutsunut kodikseni. Onneksi rajan lähettyvillä ei kulkenut rajapartiota, joten sain olla täysin omassa rauhassani enkä olisi loukussa ärsyttävien kuolonklaanilaisten kanssa.
Olin hiljalleen alkanut katua päätöstäni lähteä Varjoklaanista. Olihan se tietenkin totta, että minulla ei ollut ollut valinnanvaraa, koska olin itse rikkonut klaanin sääntöjä ja samalla myös soturilakia, mutta en voinut olla tuntematta pientä kaipuuta kotiklaaniini. Kuolonklaanilaiset olivat niin erilaisia minuun verrattuna, minä olin oman tieni kulkija, kun taas uudet klaanitoverini juonittelivat ja ilkeilivät yhdessä, he tuntuivat jokainen tarvitsevan toisiaan. Olin hiljalleen tajunnut, että jos Kuolonklaanissa ei ollut hyvin vallanhimoinen eikä jutellut lainkaan muiden kissojen kanssa, ei siellä tulisi koskaan etenemään elämässään. Ja juuri niin minulle oli käynyt. Ainoa kissa koko klaanissa, joka oli edes hieman läheinen minulle, oli Jäälilja, mutta heti sen jälkeen kun Kostohengen pennut olivat syntyneet, naaras oli häärinyt pentujen kanssa kokoajan enkä ollut täten saanut mahdollisuutta jutella hänelle lainkaan. Kaikki muut kuolonklaanilaiset olivat niin ärsyttäviä ja tylsiä, että en vaivautunut mennä tutustumaan heihin.
Varjoklaanissa minulla oli sentään ollut joitakin läheisiä kissoja, kuten Liljahenkäys. Aina kun muistelin niitä palavia tunteitani, jotka olivat omistuneet entiselle kumppanilleni, sydäntäni vihlaisi aina tuskasta. Ei hän ansainnut semmoista kohtelua, hän oli varmasti järkyttynyt pahemman kerran kun olin hyökännyt hänen kimppuunsa. Ja vaikka en todellakaan tahtoisi sitä koskaan myöntää, minulla oli vieläkin tunteita häntä kohtaan. Paljon, paljon vahvempia kuin Jääliljaa kohtaan osoittavat tunteeni.
*Ei, ei, älä nyt taas pehmene! Liljahenkähs oli pehmo, Tähtiklaaniin uskova kissa, jonka ei olisi koskaan pitänyt selvitä Tihkutähden johdon alla! Hän on syypää siihen, että menetit pentusi ja heistä tuli emonsa kaltaisia pehmoja!* sähähdin itselleni ja sivalsin turhautuneena ilmaa. Kaikki mielessäni kuohuneet tunteet olivat kasaantumassa ja pian ne saapuisivat räjähtämispisteeseen. Mutta se oli totta, Liljahenkäys oli pilannut pentujeni tulevaisuuden.
Kaikkein pahin oli Rosmariiniputous, hän oli täydellinen kopio emostani luonteineen kaikkineen. Minä periaatteessa jo tiesin, että hänestä tulisi varapäällikkö heti sen jälkeen kun Tihkutähti kuolisi ja Minttusydämestä tulisi varapäällikkö, koska hän sattui uskomaan Tähtiklaaniin ja oli uskonut koko elämänsä ajan. Korentolento oli pelkkää ilmaa Varjoklaanissa, hän oli vain koriste kotiklaanini soturirivistössä; kukaan ei välittänyt hänestä ja ainoa kissa joka oikeastaan muisti hänen olemassaolonsa oli Rosmariiniputous. Hikkoritassu oli kuollut monia kuita sitten eikä kukaan ollut hätkähtänytkään uutisista, siitä kollista ei olisi koskaan voinut tulla mitään. Mutta Utukyyneleessä oli vieläkin hieman potentiaalia ja olin saanut rakennettua suunnitelman, joka ei tällä kertaa epäonnistuisi. Minä tulisin jonakin päivänä Varjoklaanin rajalle ja odottaisin, kunnes Utukyynel sattuisi saapumaan paikalle. Koska minä tiesin hänen vihaavan Rosmariiniputousta miltein yhtä vahvasti kuin minäkin, ehdottaisin hänelle suunnitelmaa josta tyttäreni ei todellakaan voisi kieltäytyä; Rosmariiniputouksen tappaminen! Pyytäisin Utukyyneltä pyytämään vanhempaa sisarustaan lenkille hänen kanssaan ja naaraat tulisivat Varjoklaanin rajalle, jonka lähettyvillä minä odottelisin. Sitten minä loikkaisin aluskasvillisuuden seasta esiin ja yhdessä me saisimme heitettyä luonnonvalkoisen soturin ukkospolulle, jolla hän saisi lopullisen kuolemansa. Raakaa, mutta tyttäreni ei ansainnut kaunista tai kunniakasta kuolemaa.
Olin jo kääntymässä ympäri ja lähtemässä Kuolonklaanin reviiriä kohti, kun silmäkulmaani osui kaksi hahmoa, jotka istuivat puussa Varjoklaanin rajan lähettyvillä. En joutunut edes silmäilemään kaksikkoa kauankaan, kun tunnistin kissat Rosmariiniputoukseksi ja Kettuaskeleeksi. Olin jo jonkun aikaa sitten tajunnut, että he olivat rakastuineita toisiinsa, elleivät olleet jo saati kumppaneita ja pentuja odottamassa. Kuinka täydellinen pari, päällikön Pimeyden metsään uskova poika ja parantajan Tähtiklaaniin uskova tytär. Suorastaan kuvottavaa nähdä kuinka ne nojailivat toisiinsa ja olivat muka niin rakastuneita.
Sitten Kettuaskeleen sähkönsininen katse porautui minuun ja hänen silmänsä siristyivät. Rosmariiniputouksen silmät olivat vieläkin kiinni, joten hän ei tiennyt tilanteesta vielä mitään. Virnistin jäisesti ja asetuin istumaan aivan rajan viereen.
"Voi, kuinka romanttista, Varjoklaanin söpöin pari nauttii auringonlaskusta! Mutts eikös teidän nukkumaanmenoaikanne ole mennyt jo? Päällikkönne tuskin ilahtuisi kuulleessaan, että kaksi hänen lempisoturiaan ovat näin myöhään poissa leiristä", huomautin hunajaisesti, venyttäen tavanomaisesti sanojani ainoastaan ärsyttääkseni kaksikkoa.
//Kettu?
Kettuaskel 4.8.2018
Rosmariiniputouksen meripihkaiset silmät olivat näyttäneet jotenkin hämmentyneiltä esittäessäni kysymykseni. Eikö naaras ollut koskaan ajatellutkaan pentujen hankkimista, ehkei hän halunnutkaan olla kanssani ja torjuisi minut. Hämmennyksestä johtuva paniikki kuitenkin oli hälvennyt pian, sillä Rosmariiniputouksen haaveet vahvoista ja terveistä pennuista minun kanssani olivat saaneet kaiken täydelliseksi. Minun kanssani! En kuitenkaan ajatellut haluavani pentuja kovin pian, sillä minulla - ja meillä - oli vielä nuoruus elettävänä. Luonnonvalkean naaran puhuttua upeista vanhemmista näin surun ja kenties katkeruuden häivähtävän hänen kauniissa silmissään. En pitänyt siitä kun Rosmariiniputous oli surullinen, rakastin hänen kaunista välkehtivää hymyään ja helisevää nauruaan. Tiesin mistä hän murehti. Kylmähenkäyksestä. Naaraan isä oli karannut Varjoklaaniin jonkun Kuolonklaanilaisen perässä - tai ainakin niin olin käsittänyt - ja hylännyt tyttärensä ja poikansa, silti Liljahenkäyksen lämmin sydän oli aina huolehtinut pennuista hyvin. Kaiken kokemansa jälkeen parantajanaaras ansaitsi löytää elämänsä rakkauden ja saada reiän - jonka Kylmähenkäys oli tuhonnut - paikattua. Kuitenkin itsekin omistin hieman suuria tavoittelevan isän, joka ei ollut vielä koskaan lyhyen elämäni aikana ollut tukenani tai turvanani. Rosmariiniputous ja minä omasimme samanlaiset runnotut sielut isiämme ajatellen. Hätkähdin pian takaisin tosimaailmaan kun kuulin kumppanini nau'un. Hän kysyi minulta jotakin.
"Haluaisitko sinä pentuja? En siis tahtoisi todellakaan vielä vähään aikaan pentuja, koska kumppanuutemmekin aiheuttaisi aivan liikaa ongelmia enkä tahdo edes kuvitella mitä tapahtuisi jos Tihkutähti kuulisi, että odotan hänen poikansa pentuja." Loin Rosmariiniputoukseen niin lämpimän katseen kun pystyin ja kasvoilleni nousi vino hymyni.
"tietenkin haluaisin, mutta vasta joskus. Vasta silloin kun on aika perustaa perhe, tällä hetkellä olen täydellisen onnellinen sinun kanssasi. Ja sanoistasi Tihkutähteen liittyen vielä..", naukaisin ja nousin seisomaan häntä korkealla ilmassa ja silmissäni välähti voimakas tunne, "Minä kerron hänelle meistä aivan heti Mäyräraidalle kertomisen jälkeen, sillä hänellä on vastuu kunnioittaa päätöksiäni, isänäni. Uskon Minttusydämen pystyvän hallitsemaan hänet jos keskustelu on muuttumassa epäsoveliaaksi. Minulla on oikeus omiin päätöksiini." Sanani olivat varmoja, ikään kuin lupaus itselleni. Olin sanani mittainen kolli ja minun oli tehtävä se, mitä lupasin ja tämä oli oiva tapa varmistaa se. Tarkkailin Rosmariiniputouksen olemusta suuren reaktion varalta. Luonnonvalkean naaraan kasvot eivät hymyilleet vaan suu oli suorana viivana ja silmät hehkuivat hermostuneina. Hetken hiljaisuuden päätteeksi hänen siro hahmonsa nyökkäsi.
"Toivottavasti hän osaa kunnioittaa päätöstäsi", naaras naukui kireyttä äänessään. Katsoin kumppaniani hiukan anelevasti ja naukaisin:
"Ei mietitä sitä sen enempää. Haluan nähdä kauniin hymysi kasvoillasi uudestaan."
Päätimme lähteä kävelemään vielä illan hämärässä ja virkistyttävässä viileässä tuulessa. Olimme jutelleet niitä näitä ja kevyet aiheet olivat puheissamme vieläkin, mutta taipaleemme oli pysähtynyt pian kuin seinää sillä kutsumaton vieras oli saapunut pilaamaan hetkemme. Kylmähenkäyksen siniharmaa hahmo seisoskeli aivan Kuolonklaanin ja Varjoklaanin välisen rajan tuntumassa. Pian saimmekin kuulla ne pilkalliset sanat, joiden olin aavistanut tulevan.
"Voi, kuinka romanttista, Varjoklaanin söpöin pari nauttii auringonlaskusta! Mutta eikös teidän nukkumaanmenoaikanne ole mennyt jo? Päällikkönne tuskin ilahtuisi kuullessaan, että kaksi hänen lempisoturiaan ovat näin myöhään poissa leiristä." Ajatuksissani naksahti ja raivo sai toisen puoleni sykkimään herjauksia. Silmäni siristyivät kollille, joka tuijotti meitä mairea virne naamallaan.
"Sentään tyttäresi saa vastakaikua rakkauteensa, toisin kuin sinä. Ja oletkohan sinä oikea kissa puhumaan sääntöjen rikkomisesta, sillä ikävä huhu liikkuu Varjoklaanissa, että sinut karkotettiin sääntörikkomuksen takia. Opettelehan ensin säännöt ennen kuin alat neuvomaan muita", murahdin sulavasti ja astuin askeleen eteenpäin. Tästä saattaisi tulla kiinnostavaa.
//Rosma? Kylmä?
Rosmariiniputous 4.8.2018
Mielialani laski silmänräpäyksessä iloisesta masentuneeseen, kun Kuolonklaaniin rajalla kasvavat kitukasvuiset pensaat kahahtivat ja Kylmähenkäys astui sieltä esiin jäinen virne kasvoillaan loistaen. Tunsin, kuinka kynteni työntyivät äänettömästi esille ja hampaani osuivat yhteen tylyn mulkaisun noustessa kasvoilleni. Kettuaskelkin jännittyi, mutta hieman huomaamattomammin. Sinertävänharmaa kuolonklaanilainen marssi aivan rajan luokse, jääden istumaan vajaan kahden hännänmitan päähän siitä kohdasta, josta Varjoklaanin hajumerkit alkoivat.
"Voi, kuinka romanttista, Varjoklaanin söpöin pari nauttii auringonlaskusta! Mutta eikös teidän nukkumaanmenoaikanne ole mennyt jo? Päällikkönne tuskin ilahtuisi kuullessaan, että kaksi hänen lempisoturiaan ovat näin myöhään poissa leiristä", Kylmähenkäys naukui niin silkkisellä ja selvästi ärsytystä toivovalla äänellä, että raivo alkoi hetkessä kiehua sisälläni. Tuolla kissalla ei ollut mitään oikeutta puhua minulle tällä tavalla kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt minulle!
"Sentään tyttäresi saa vastakaikua rakkauteensa, toisin kuin sinä. Ja oletkohan sinä oikea kissa puhumaan sääntöjen rikkomisesta, sillä ikävä huhu liikkuu Varjoklaanissa, että sinut karkotettiin sääntörikkomuksen takia. Opettelehan ensin säännöt ennen kuin alat neuvomaan muita", Kettuaskel iski takaisin ja otti päättäväisenä askeleen eteenpäin, aivan kuin hän olisi tahtonut suojella minua. Kunnioitin kyllä hänen aikeitaan, mutta kun oli kyse isästäni, en tarvinnut minkäänlaista suojelua. Voittaisin tuon variksenruoalta haisevan petturin päivänä minä hyvänsä.
"Sinä luulet olevasi joku suurikin soturi, vaikka pääsit tuohon asemaan pari kuuta sitten. Älä yritä näyttää vahvalta ja uljaalta rakkaasi edessä, olet tuskin oppilasta älykkäämpi. Ja mitä tulee kumppanuusasioihin, minä itseasiassa sain vatsakaikua rakkaudelleni, sinä et näemmä tiedä mitään entisestä suhteestani", Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti ja kohotti kuonoaan tavalla, joka kuvotti minua. Isäni todella yritti käyttäytyä kuin kuolonklaanilainen, mutta jokainen näki totuuden.
"Kettuaskelta ei voisi vähempää kiinnostaa sinun suhteesi, koska hän ei voisi vähempää välittää heikosta petturista, joka käyttäytyi kuin typerys ja rikkoi soturilakia. Mutta olen aivan varma, että viihdyt Kuolonklaanissa Jääliljan kanssa, hänestä varmaan tulee jossakin vaiheessa sinun kumppanisi. Ehkäpä saan lähiaikoina sisarpuolia", sylkäisin viimeiset sanat suustani ja jäin tuijottamaan raivostuneena isääni, joka sen sijaan silmäili minua ärsyttävän tyynesti. Suureksi pettymyksekseni Kylmähenkäys ei näyttänyt loukkaantuvan lainkaan sanoistani, jokainen sana tuntui menevän kollilta täysin ohitse.
"Jääliljasta tulisi kymmenen kertaa parempi emo kuin Liljahenkäys olisi koskaan ollut. Ja olisihan sisarpuolien saaminen varmasti kivaa, kun olet jo menettänyt jokaisen sisaruksesi. Näkemäni perusteella Utukyynel vihaa sinua enemmän kuin ketään muuta koko metsässä, Korentolento on vain koriste Varjoklaanin soturirivistössä ja kuolee varmaan seuraavan kuun aikana ja Hikkoritassu kuoli jo aikoja sitten. Kuka tietää kuinka kauan Liljahenkäyskään pysyy elossa kun pääsen kostamaan."
Siinä se oli, viimeinen pala. Raivoni kuohui jo rajan ylitse ja kynteni kouristuivat, kun halu upottaa ne isäni kaulaan kasvoi niin suureksi, että en saanut enää hillittyä raivoani. Nousin hyökkäysasentoon ja silmäni roihahtivat meripihkaiseen liekkiin.
"Pidä käpäläsi kaukana minun perheestäni!" rääkäisin hurjistuneena ja sukelsin hetkeäkään epäröimättä suoraan Kuolonklaanin rajan yli. Iskeydyin raskaasti yllättyneeseen Kylmähenkäykseen ja kaadoin hänet pehmeälle nummimaalle. Upotin kynteni syvälle isäni valkeisiin vatsakarvoihin ja riuhtaisin paksun karvatukon irti kollin kaulasta. Kirkkaanpunaista verta roiskahti suoraan kasvoilleni, jotka olivat vääntyneet murhanhimoiseen irvistykseen. Tässä se siis oli, kuolonklaanilaisvereni emoni vanhemmilta. Raakana ja hallitsemattomana.
"Sinä et pysty suojelemaan perhettäsi", Kylmähenkäys sähähti ja heitti minut vaivattomasti pois päältään. Kuolaa valui kollin suupielestä, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Et kai sinä vain pelästynyt, rakas tyttäreni?" Kylmähenkäys kysyi jäätävästi ja sukelsi salamana eteenpäin, joka sai minut loikkaamaan korkealle. Isäni laskeutui samassa silmänräpäyksessä maahan ja ponkaisi voimalla ylös. Suustani pääsi ulos raskas puuskahdus, kun ilmat pakenivat keuhkostani ja iskeydyin kivuliaasti ruohikolle. Kylmähenkäys laskeutui päälleni raskaalla tömähdyksellä, joka sai minut kiljaisemaan kivusta.
"Noinko nopeasti sinä luovutat, Rosmariiniputous? Odotin että osaisit edes jotenkin taistella, kun päällikökin opetti sinua", Kylmähenkäys ilkkui hyisesti ja työnsi kyntensä vielä syvemmälle luonnonvalkoisiin vatsakarvoihini, jättäen syvän viillon oikeaan lapaani. Verta oli alkanut valua jo vuolaana virtaana ja nyt se värjäsi karvani tummanpunaisiksi.
Sitten kuin tyhjästä Kettuaskeleen punertavanruskea hahmo iskeytyi isäni kylkeen ja kaksikko lensi monen hännänmitan päähän. Kompuroin väsyneenä jaloilleni ja jäin silmät sumeana seuraamaan, mitä kumppanini tekisi Kylmähenkäykselle.
//Kettu? Sori vähän tönkkö ja outo :D
Utukyynel 5.8.2018
Vaikka kuinka tämä tuuliklaanilainen yrittikin näpäyttää samalla mitalla takaisin, hänen sanansa käytännössä katosivat tuulen mukana. Toisin sanoen niillä ei ollut mitään tai minkäänlaista vaikutusta minun elämääni. Pystyin hyvinki jatkamaan tästä matkaani unohtaen tyysti tämän jollin, joka itseään Lieskasydämeksi kutsui. Katsoin tuuliklaanilaista kuitenkin vielä jonkin aikaa silmät viirulla. Jokin hänessä sai minut tajuamaan, että hänestä voisi olla hyötyä. Tosin hän saattoi aivan varmasti uskoa rakkaan päällikönsä mukaan Tähtiklaaniin. Hymähdin.
"Tuskin Varjoklaania edes kiinnostaisi, jos en palaisi. Elän varjoissa huomaamattomasti. Pitäydyn vain kaikkien asioiden tietämiseen ja muiden ärsyttämiseen", virnistin suloisesti toiselle puolelle ukkospolkua, vaikka epäilin että tämä ei kuunnellut minua yhtään. Olin jo aikeissa jatkaa matkaani, kunnes tajusin jotakin. Käänsin vielä viimeisen katseeni Lieskasydämeen.
"Älä nyt ymmärrä väärin seuraavia sanojani, mutta me taidamme olla yllättävänkin paljon samankaltaisia. Voisimme olla ystäviäkin, jos et vain sattuisi klaanisi kanssa olemaan väärällä puolella ukkospolkua", naukaisin hunajaisesti ja päästin sitten voihkaisun, melko dramaattisen sellaisen. "Voi kuinka julmaa elämä osaa ollakaan."
Heilautin häntääni hyvästien merkeiksi ja lähdin ravaamaan tietä pitkin lähemmäs kohti Kuolonklaanin rajaa.
Pidin ylläni pitkän matkaa tasaisen ravin, sillä tahdoin puhdistaa pääni kaikista ajatuksista, joita minulla sattuikaan pyörimään päässäni. Purin hampaani yhteen hetkeksi, sillä olin haistavinani Kettuaskeleen ja Rosmariiniputouksen hajun. Kaksikko oli varmasti taas lähistöllä lempeilemässä. Askeleeni hidastuivat kuitenkin heti siinä hetkessä, kun haistoin myös isäni Kylmähenkäyksen tuoksun. Jalkani pysähtyivät paikoillensa. Näin kauempana kuinka siskoni, hänen hiirenaivoinen kumppaninsa ja isäni kävivät jonkinlaista tappelua. En kuitenkaan vaivautunut menemään lähemmäs. Istuiduin tyytyväisenä paikoilleni ja kiedoin häntäni tassujeni peitteeksi. Jäisin tähän katsomaan tätä pientä draaman täytteistä välikohtauksta. Kunhan tuo kaksikko olisi kaikonnut rajalta, kävisin vaihtamassa pari sanaa isäni kanssa. Olin odottanut tilaisuutta siihen aivan liian pitkän aikaa.
Siinä vaiheessa, kun Rosmariiniputous syöksyi rajan ylitse Kuolonklaanin maille, olin täynnä vanhingoniloa. Painauduin lähemmäs maata ja aluskasvillisuutta, jotta minua ei nähtäisi - saati kuulla. Nauroinhan minä nytkin ääneen sisareni rohkarohkeudelle. Meni hetki, että kokosin itseni hihittänästä maata vasten. Siihen mennessä näinkin jo isäni ja Kettuaskeleen painivan keskenänsä.
*Äsh, ei tuosta rääpäleestä ole isäni vastukseksi. Päihittihän hän jo Rosmariiniputouksenkin*, ajattelin tyytyväisenä katsoessani miten tämäkin kohtaus jatkuisi.
// Kylmä? Rosma? Kettu? Anteeks tupsahin tänne paikalle. Utua ei oo pakko huomata, jos ne ei haluu mut se vois vähä jutella Kylmälle lopussa
Kettuaskel 5.8.2018
Rosmariiniputous oli astunut astetta lähemmäs isäänsä ja heidän suurieleinen riitansa raikui hiljaisessa metsässä. Linnut lensivät puista säikähtäneinä parvina, jotka suuntasivat pois rauhallisemman paikan toivossa. Tuijotin luonnonvalkean naaraan eleitä silmä kovana, sillä jos tästä äityisi taistelu, en antaisi hänelle sattua mitään. Jos Rosmariiniputouksen henki olisi kyseessä voisin ilonmielin tappaa Kylmähenkäyksen. Nyt ratkaisevat sanat kuuluivat, Kylmähenkäys haukkui Liljahenkäystä ja se teki Rosmariiniputouksesta raivoisan. Kumppanini vaalea turkki oli pörhistynyt kaksinkertaiseksi ja tämän silmät kiiluivat mielipuolisen raivokkaasti.
"Pidä käpäläsi kaukana minun perheestäni!" kuului raivokas sähähdyksen ja murinan täyttämä nauku, joka ikään kuin toimi merkkinä käydä vihollisen päälle. Rosmariiniputous kiisi muitta mutkitta rajan yli ja silloin sydämeni hyppäsi kurkkuun. Naaras oli kaatanut Kylmähenkäyksen siniharmaan hahmon maahan ja alkoi repiä tämän valkoisia vastakarvoja. Kaikki tapahtui salaman nopeasti, enkä ehtinyt edes syöksyä väliin ennen kuin Rosmariiniputouksen kivulias kiljaisu sytytti roihun sydämessäni. Kumppanini vuosi verta tämän kollin takia ja nyt hän saisi saman tuskaisen irvistyksen kasvoilleen mikä oli palanut verkkokalvoilleni Rosmariiniputousta katsellessani. *Voi Tähtiklaani tai Pimeyden metsä älkää antako hänelle sattua mitään vakavaa! Kumpi tahansa?!* Olin syöksynyt yllättäen Kylmähenkäyksen kimppuun siten, että me kumpikin kierimme läheiselle nurmelle. Rosmariiniputous oli päässyt vetäytymään sivummalle ja se huojensi oloani. Pian kuitenkin olimme kumpikin valmiina uuteen hyökkäykseen. Kurkustani kantautui väkivaltainen murina ja pian kaikki paikalla olijat erottivat hokemani:
"Kylmähenkäys", raivoava ääneni murisi, "Minä. Tapan. Sinut." Sillä samalla sekunnilla ponnistin itseni raivoisaan loikkaan kohti Kylmähenkäystä. Kolli ei ehtinyt väistää ja iskeydyin tähän kiven lailla. Upotin kynteni suoraan tämän veriseen rintaan ja revin tämän turkkia muristen. Pian kuitenkin mustajuovainen siniharmaa kolli heitti minut melko kevyesti päältään, vaikka pääsinkin nopeasti seisaalleni niin se ei hyödyttänyt minua. Kylmähenkäys oli jo kohdistanut uuden iskun minuun. Kollin suuri harmaa käpälä iski kynnet edellä päin kasvojani ja jätti kasvoilleni neljä suurta verta valuvaa viiltoa. Hän käytti liikettä, jota en ollut koskaan nähnyt. Kuolonklaanin liikettä. Hän oli voitolla, koska tiesi joka ikisen Varjoklaanin liikkeen ja tiesi mikä Kuolonklaanin liike sopi liikkeitämme vastaan. Mutta olihan minullakin valttini, kiitos Tihkutähden. Öiset harjoitukset olivat saaneet minun ajatukseni avoimiksi uusille liikkeille. Loikkasin Rosmariiniputouksen isän kimppuun yhä uudestaan, sillä aina kolli sai minut jollakin konstilla irti itsestään. Hetken mietittyäni keksin suunnitelman. Ponnistin taas loikkaan ja olin tähtäävinäni uudestaan kiinni kollin selkään, mutta hypyn alkaessa suuntani muuttui ja pian olin saanut kollin painettua maahan. Vatsassani oleva haava vuosi verta Kylmähenkäyksen turkille samalla kun raastoin kynsilläni kollin nahkaa. Kaikki kuitenkin kääntyi pian Kylmähenkäyksen voitoksi ja hän jollain ihmeen liikkeellä painoi minut maata vasten, olin vielä nuori ja hän oli kokenut soturi. Pärjäsin siis yllättävän hyvin ja pärjäisin entistä paremmin jokaisen harjoitustunnin jälkeen. Kylmänsiniset silmät katsoivat minuun voitonriemuisina ja ilkeinä. Hän varmasti tappaisi minut, jos vain voisi ja nyt oli oiva tilaisuus. Kuitenkin näin Rosmariiniputouksen nousevan ylös hänen selkänsä takana ja niin päätin lopettaa rimpuilun. Antaa Kylmähenkäyksen luulla minun luovuttavan.
"Aikasi alkaa olla lopussa", kolli naukaisi halveksuen. Juuri kun hän oli upottamassa kyntensä syvemmälle niin Rosmariiniputous iski. Virkeämpänä pienen levon jälkeen, mutta silti voimattomana. Yhtä voimattomana kuin minä, mutta tiesin että selviäisimme yhdessä. Emme saisi vain luovuttaa.
//Rosma? Kylmä? Utu?
Kettuaskel 4.7.2018
"Sinuna pitäisin kuononi kiinni. Olette pahasti alakynnessä, tiedät sen itsekin", Kylmähenkäys naukui siristellen silmiään Rosmariiniputoukselle haastavasti, "mitä teidän kahden välillä on? Saattaako olla mahdollista että mestari ja oppilas ovat ihastuneita toisiinsa?" Nyt oli minun aikani puuttua asiaan.
"Se ei ole teidän asianne. Varsinkaan sinun Kylmähenkäys itsehän valitsit mieluummin Kuolonklaanin kuin omat pentusi, kenties siihen liittyi tämä vierelläsi istuva neitokainen?" naukaisin viittoen Jääliljaa. Pelkäsin mitä Rosmariiniputous sanoisi niin sanotusta pimeästä puolestani, osasinhan minäkin olla ilkeä - mutta minä vain kaduin jokaista sisäistä arpea minkä jätin toisten kissojen sieluihin. Tämän keskustelun jälkeen vihaisin itseäni muiden loukkaamisesta. Räpäytin silmiäni rauhallisesti.
"Ja mitä väliä sillä olemmeko alakynnessä, sillä eihän kukaan ole tässä taistelua aloittamassa, eihän? Olisi sääli jos suuri johtajanne kuulisi kahden soturinsa aloittavan taistelun turhaan", naukaisin tunteettomasti ja istahdin maahan. Silmäilin kahta Kuolonklaanin soturia ilmeettömästi.
"Emme me ole teidän onneksenne hyökkäämässä kimppuunne, vaikka kävisihän se käden käänteessä. Ja pidä sinä rääpäle kuonosi kiinni", Jäälilja sihahti ja vilkaisi Kylmähenkäystä kieltävästi. Jääliljalla oli jotain mikä esti häntä käymästä kimppuumme. Sitten minulla välähti, kuten ennenkin olin hyvä yhdistämään palasia toisiinsa. Se varmasti liittyi siihen kun oppilaana tuo katala naaras oli uhkaillut minua kutsumaan emoni rajalle seuraavana yönä. Nyt tekisin jotakin uhkarohkeaa.
"Tule sulkemaan se", naukaisin kulmiani haastavasti kohottaen. Tiesin osuvani heikkoon kohtaan. Jos tuo oli viimeinen sanani teinpähän sen ainakin Rosmariiniputouksen vuoksi. Sydämeni hakkasi rinnassani niin lujaa, että olin varma siitä että paikalla olijat kuulivat sen. Luimistin korviani varoittavasti.
"Voi, oppilas yrittää olla rohkea. Et tiedäkään mitä kaikkea näen säälittävien puheidesi alta. Ja kun tämä eräs aiheistamme tuli puheeksi, voin tunnustaa: Minulla saattoi olla osallisuutta Kylmähenkäyksen muuttoon", Jäälilja naukui sukien sileää likaisenvalkoista turkkiaan vaaleanpunaisella kielellään. Aina tämän suun avatessa, näin ne kynsiäkin terävämmät silpoja hampaat. Naaras ei omannut juurikaan teräviä kynsiä, mutta hampaita sen puolestakin. Silmissäni välähti kuva Rosmariiniputouksesta, joka roikkui Jääliljan leukojen välissä. Vedin äänettömästi henkeä ja palasin takaisin maan tasalle. Hiljaisuus valitsi ympärillämme, halusin mahdollisimman nopeasti pois tästä tilanteesta. Vilkaisin Rosmariiniputousta, jonka meripihkaiset silmät hohkasivat raivoa. Hän todella vihasi isäänsä.
"Viekäähän Minttusydämelle minulta ja Kylmähenkäykseltä terveisiä kun lähdette".
//Rosma? Kylmä?
Kylmähenkäys 4.7.2018
"Viekäähän Minttusydämelle minulta ja Kylmähenkäykseltä terveisiä!" Jäälilja naukaisi varjoklaanilaisille tavanomaisella silkkisellä äänensävyllään, jonka olin kuullut tulevan hänen suustaan jo lukuisia kertoja, mutta kokemuksesta tiesin että se ärsytti kissoja erittäin paljon. Rosmariiniputous jäi tuijottamaan likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjavaa naarasta niin raivostuneena, että Jäälilja olisi ihan hyvinkin voinut olla hänen perheensä murhannut mäyrä. Sitten luonnonvalkoinen naaras yritti säälittävästi koota itseään ja hän ottikin askeleen eteenpäin niin, että hän saapui Kettuaskeleen rinnalle.
"Muistakaa tekin käydä kertomassa Raetähdelle ja Viiltokaaokselle että uusi tulokkaanne meinasi hyökätä entisen klaaninsa kissojen kimppuun. Ehkäpä teidän pitäisi käydä soturilaki vielä toisen kerran läpi", Rosmariiniputous vastasi miltein yhtä silkkisellä äänensävyllä kuin Jääliljakin ja heitti sitten minuun kylmän mulkaisun. Jäin vain silmäilemään tylsistyneenä, kuinka pienikokoinen tyttäreni kääntyi ympäri ja lähti oppilaansa kanssa Varjoklaanin reviiriä kohti. Seurasin kaksikon kulkua aina siihen asti kunnes he olivat kokonaan kadonneet näkökulmastani.
"Olipa tuokin tylsä keskustelu, tyttäreni kuivat loukkausyritykset eivät ole parantuneet. Et edes halua tietää kuinka säälittävää on tietää että tuo naaras on yksi pennuistani. Yksikään heistä ei koskaan ole ollut lupaava", haukottelin hieman liioiteltusti ja vilkaisin sitten Jääliljaa, "löysitkö sinä sieltä puusta sitä oravaa vai ehtikö se karata jonnekin?"
//Jää?
Jäälilja 11.7.2018
"Löysitkö sinä sieltä puusta sitä oravaa vai ehtikö se karata jonnekin?" Kylmähenkäys kysäisi samalla kun tassuttelimme rajalta pois päin, vaikkakin olisi ollut mukava tavata lisää herkkähipiäisiä varjoklaanilaisia, silti kuitenkin päätin jättää heidät rauhaan.
"Pääsi karkuun noiden taliaivojen takia", tuhahdin turhautuneena ja pyöräytin silmiäni kierroksen ympäri.
"Miten olisi taisteluharjoitukset? Uskon ettet ole vieläkään tarpeeksi taitava kuolonklaanilaiseksi ja jos en tee sinusta sen arvoista pilaat maineemme, joten paras suostua, joko helpomman tai vaikeamman kautta", lausahdin ja terävät hampaani paljastavan hymyn väläyttäen. Sinertävänharmaa kolli väläytti minulle kylmänsinisen katseensa synkän hymyn kera.
"Mikä olisikaan parempaa ajan viettoa kun taistelu? En malta odottaa, että pääsen repimään korvasi irti kostoksi siitä kun hyökkäsit kimppuuni tosissasi", Kylmähenkäys naukaisi pienen huvittuneen mrrau äänen päästäen. Kohotin kulmiani muka yllättyneesti ja naurahdin synkästi, mutta samaan aikaan leikkisästi.
"Ihailen haluaisi kostaa, mutta valitettavasti minä olen se joka repii sinulta korvat päästä", murahdin kuivasti ja pinkaisin juoksuun. Halusin aloittaa harjoitukset pienellä kestävyys testillä, joka päättyisi taisteluun. Olin aivan varma, että se väsyttäisi Kylmähenkäystä, mutta myös minua. Mitä minä teinkään kun minulla ei ollut oppilasta. Koulutin täysikasvuista kissaa? Aukio jolle olin suunnannut alkoi jo häämöttää. Vedin korvani taakse, jotta kuulisin Kylmähenkäyksen etäisyyden. Juuri niin kuin oletin, aivan takanani. Tein äkkikäännöksen ja loikkasin ilmaan siten, että laskeutuisin juuri Kylmähenkäyksen selkään. Suunnitelmani toimi odotetusti, mutta Kylmähenkäys nopeine refleksineineen karisti minut kimpustaan. Arvasin sen tulevan ja laskeuduin maahan jaloilleni.
"Tiedätkö mikä tekee harjoituksistani parempia kuin muiden? Et koskaan tiedä mitä on tulossa", naukaisin ja väläytin jäisen hymyn. Tassuttelin rauhallisesti siniharmaan kollin luokse, joka oli kääntynyt minuun päin pienesti hengästyen.
Pakko myöntää, ettei omakaan hengitykseni ollut kaikista rauhallisinta.
"Minä haluan, että käymme läpi tilanteen, jossa yritit tappaa Liljahenkäyksen. Haluan kertoa mitä teit väärin ja miten olisit voinut ohittaa virheesi, jotta ensi kerralla onnistut. Se voi pelastaa sinut taistelussa. Muista aina, että tukalassa tilanteessa improvisointi on kaiken avain".
//Kylmä?
Kylmähenkäys 16.7.2018
En jäänyt hetkeksikään epäröimään, vaan sukelsin juoksuun Jääliljaa kohti, yrittäen muistella sitä hetkeä kun olin työntynyt Varjoklaanin leirissä parantajan pesään ja hyökännyt entisen kumppanini kimppuun. Mieleeni palasi Liljahenkäyksen kauhistunut ilme, Minttusydämen ja Sienikarva järkyttyneet kiljaisut ja Rosmariiniputouksen meripihkaisten silmien shokki, kun hän oli nähnyt isänsä verisenä edessään ja tajunnut mitä oli tapahtunut. Aivan sama mitä hän minusta ajatteli, en olisi voinut välittää vähempää! En tahtonut edes ajatella sitä varjoklaanilaista tyttärenäni, hän ei merkinnyt minulle yhtikäs mitään. Jonain päivänä hyökkäisin uudelleen Varjoklaanin kimppuun, mutta tällä kertaa kohteenani oli Rosmariiniputous enkä pysäyttäisi aikeitani ennen kuin olisin saanut vietyä hänen henkensä.
Ponnistin loikkaan Jääliljaa eteenpäin ja kaadoin hänet suhteellisen helposti selälleen kun kuolonklaanilainen ei yrittänyt taistella vastaan. Iskin käpäläni naaraan turkkiin ja kumarruin työntämään hampaani soturin kurkkuun, mutten vaivautunut satuttamaan Jääliljaa oikeasti.
"Ja sitten hän käytti jotakin liikettä, jota en ollut koskaan oppinut Varjoklaanissa ollessani. Hän vetäisi vasemman etukäpälänsä pois puristuksestani ja raapaisi nenääni, joka sitten sai otteeni heltymään. Sienikarvakin osallistui taisteluun ja vaikka vastanimitetty oppilaskin taistelisi paremmin kuin hän, Liljahenkäys auttoi häntä häätämään minut pesästä ja sitten minut karkotettiinkin", selitin tylsistyneenä ja siistin sanojen välissä sinertävänharmaata turkkiani. Jäälilja nyökäytti jäätävästi päätänsä, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, avasin oman suuni:
"Tahtoisin vielä jonakin päivänä kohdata erään toisen varjoklaanilaisen, nimittäin Rosmariiniputouksen. Sen kissan ei olisi koskaan pitänyt edes syntyä enkä todellakaan tahdo hänen menestyvän. Kun Tihkutähti kuolee - missä ei pitäisi kestää kauan - ja Minttusydämestä tulee päällikkö, voin luvata että Rosmariiniputouksesta tulee varapäällikkö. Tarvitseehan Minttusydän aivan yhtä pehmon ja heikon kissan seuraajakseen", huomautin ja siirsin sitten kylmänsinisen katseeni Jääliljaan, "vai mitä mieltä sinä olet hänestä?"
//Jää?
Jäälilja 21.7.2018
"Vai mitä mieltä sinä olet hänestä?" Kylmähenkäys kysyi taivasta tylsistyneen oloisena tähyillen. Pyöräytin silmiäni, en pitänyt Kylmähenkäyksen tavasta katsoa sukulaisiaan alakanttiin.
"Mielestäni hänessä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin sarjamurhaukseen, mutta hän valitsi olla sellainen mitä on. Samalla tavalla kuin sinä valitsit oman polkusi. Minä en jaksa välittää mitä muut ajattelevat minusta kunhan saan olla sellainen mitä olen valinnut", lausahdin kepeästi, "Kuvittele jos meidät pakotettaisiin johonkin tiettyyn muottiin palvomaan tähtiä." Loppua kohden kurkustani kohosi pieni kylmä naurahdus.
"Jos haluat upottaa kyntesi Rosmariiniputoukseen niin sen aika ei ole nyt", kerroin ja kohtasin Kylmähenkäyksen kylmänsinisen katseen silmiäni siristellen. Hänen silmänsä tuntuivat naukuvan sanaa 'Miksi?'. Kasvoilleni vääntyi hampaani paljastava hymy.
"Koska minä sanon niin." En halunnut Varjoklaanin löytävän ruumiita Kylmähenkäyksen jäljiltä, sillä se ei ainakaan parantaisi klaaniemme välistä liittoa. Minttusydän varmasti laittaisi välinsä poikki tunnistettuaan Kuolonklaanin tuoksun ja mikä pahinta Viiltokaaoksen suunnitelma ottaisi takapakkia. Minä kannatin kollin suunnitelmia ja sen takia minun piti estää niiden pilaantuminen.
"No niin annahan minä kerron mitä teit äskeisessä harjoituksessa aivan väärin ja mitä teit vähemmän väärin. Suunnitelmasi kuitenkin jonkun kimppuun käymiseen oli aika kelvoton, etkä ollut miettinyt pitkään kuinka toteuttaisit sen", selitin ja vaihdoin aihetta lennosta, olin hyvä puhuja eikä minun tarvinnut miettiä etukäteen sanojani.
Ravasimme Kylmähenkäyksen kanssa kohti leiriä järkyttävässä paahteessa. Auringon porotus pisteli nahkaani valkoisen turkkini alta ja mietin kuinka paljon tukalampi olo tummaturkkisella Kylmähenkäyksellä oli. Työnnyimme sisään leiriin joka oli puolillaan varjoissa lekottelevia kissoja. Leirissä olevien kissojen olemukset eivät antaneet ilmi mitään sen suurempaa tapahtumaa, joten päätin olla tiedustelematta päivän tapahtumia. Kun olin suuntaamassa lähimpään varjoon kuulin klaanin varapäällikön kutsuvan ja pian kuulin omani perässä vielä toisen. Partio. Lähdin askeltamaan kissojen luokse jotka olivat määrätty partioon kanssani. Heihin kuului Vahvamieli ja Sumumyrsky. Harmaan kollin meripihka silmät kohtasivat omani. Kävin läpi Vahvamielen kokonaisuuden: harmaa turkki erikoisilla kuvioilla, lihaksikas ja suurikokoinen. Olimmehan me tavanneet ennen, laumassa. Silloin kun olin ollut ylin ystävä Lintulumon kanssa. Naaraan näkeminen oli jäänyt hieman vähälle lähiaikoina, mutta olin päättänyt käydä tapaamassa häntä heti kun ehtisin.
"Vahvamieli. Tervehdys", naukaisin samalla kun Sumumyrsky viittoi meitä ulos päin leiristä. Ääneni oli tyyni, sillä en halunnut ruveta tällä kertaa ärsyttäväksi, mutta vain siksi että kolli oli Lintulumon kumppani. Kolli nyökkäsi hiljaa murahtaen ennen kuin työntyi ulos leiristä. Seurasin kahden kollin esimerkkiä ja ulos saavuttuani tunsin taas auringon tukalan paahteen. Ravasin Vahvamielen rinnalle, sillä vihasin hiljaisuutta. Loin tälle kylmän katseeni ja aloitin:
"Näytät sopeutuneen yllättävän hyvin klaanielämään. Isäni on kokenut pieniä ongelmia, mutten kyllä ole yhtään varma kiinnostaako se sinua", lausahdin omalla tutulla ilmeettömällä äänelläni.
//Vahva?
Utukyynel 3.6.2018
"Kuka tuo Rosmariiniputouksen vierellä kulkeva oppilas on? Ja oletko sinä vielä saanut oppilasta?" Kylmähenkäys kysyi. Käännyin näreissäni katsomaan Rosmariiniputouksen vierellä olevaa oppilasta, Kettutassua, Tihkutähden silmäterää.
"Jos tuota pientä tummanpunaruskeaa karvapalloa valkealla rinnalla ja hännänpäällä tarkoitat", murahdin katsoessani siskoni oppilasta. Kylmähenkäyksen katse näytti olevan suunnattuna samaan kissaan. Hymähdin.
*Niimpä tietenkin*, tuhahdin itsekseni. Sisareni vei taas voitoin isämme huomion keskuudessa, vaikka olikin Kylmähenkäyksen mielestä vastenmielisempi. Tai ainakin hänen sanojensa välistä sai sellaisen käsityksen.
"Hän on Tihkutähden pentu, Kettutassu. Kettutassun sisarta Mäyrätassua taas kouluttaa Rosmariiniputouksen parhaista parhain ystävä", siirryin pentumaiseen söpöön ääneen loppua kohden, "Varpusliito."
Enää en kuitenkaan söpöstellyt vaan kasasin ryhtini takaisin. "Tihkutähti on tehnyt pennuistansa turhan suuren asian. Aivan kuin klaanissa ei olisi mitään sen suurempaa", murahdin. "Mutta vielä pahempaan suuntaan Varjoklaani on kyllä vajoamassa Minttusydämen johdolla, se on varmaa."
Kylmähenkäys oli kysynyt minulta myös toisen kysymyksen, jonka vastaukseen olin ylpeä.
"Itse asiassa sain miltein heti soturiksi päästyäni oppilaakseni Punatassun. Harjoittelimme tiukalla ja rankalla tahdilla joka päivä. Hänet nimettiin Punaviilloksi muutama päivä sitten", röyhistin rintaani. "Voin olla ylpeä Punaviillosta. Hän ei ole Tähtiklaanin puolella, joten hänestä saan tulevaisuudessa enemmänkin liittolaisen kuin vihollisen."
"Entä sinä? Oppilaita tai uusia pentuja tiedossa?" kysyin rasittavan silkkisesti.
// Kylmä?
Kylmähenkäys 3.6.2018
Vajosin lyhyeen hiljaisuuteen, kun Utukyynel siirtyi kyselemään oppilaista ja pennuista. Eihän minulla kumpiakaan ollut, mutta pentujen mainitseminen sai heti Jääliljan nousemaan mieleeni. Olin hiljalleen sisäistänyt sen faktan, että olin alkanut ihastua tuohon kuolonklaanilaiseen, vaikka kuinka välillä vihasinkin häntä. Minulla oli ollut tunteita häntä kohtaan jo ennen kuin minut oltiin karkotettu Varjoklaanista. Jääliljalla ei ollut kumppania, joten hänhän oli täysin vapaata riistaa, mutten ollut varna mitä suhteestamme voisi tulla. Pentuja minä todellakin tahdoin, koska toivoin saavani vielä pentuja joista voisin olla ylpeä. En pystynyt nimittäin sanoa olevani ylpeä Varjoklaanissa olevista pennuistani, koska se olisi täyttä valetta. Pakottauduin pitämään neutraalin ilmeen kasvoillani, kun vastasin tyttärelleni:
"Ei ole kumpiakaan tiedossa. Oppilaan kyllä tahtoisin jossakin vaiheessa ja ehkä pennutkin kiiinnostaisivat minua", lausahdin mahdollisimman välinpitämättömästi ja nuolaisin vasenta etukäpälääni hitaasti. Sitten siirryin seuraamaan Tihkutähteä, joka oli aloittanut kokoontumisen.
"Aloitetaan ilouutisista, poikani ja tyttäreni Kettutassu ja Mäyrätassu ovat päässeet oppilaiksi ja heidän vaativa koulutuksensa klaanin sotureiksi alkaa", Tihkutähti ilmoitti omahyväisesti ja heilautti häntäänsä kissojen keskirivistöä kohti. Siellä uudet oppilaat istuivatkin mestariensa rinnalla ja Rosmariiniputous näytti tietenkin aivan säälittävän pienikokoiselta oppilaansa - joka oli suunnilleen hänen kokoisensa - rinnalla. Irvistin uusille oppilaille ja käänsin sitten kylmänsinisen tuijotukseni Tihkutähteen, joka ilmiselvästi nautti saamastaan huomiosta.
"Klaanissamme on myös uusi soturi, Utukyynel", hän lisäsi ja käänsi sitten neutraaliksi muuttuneen katseensa vierelläni istuvaan Utukyyneleeseen. Tyttäreni kohotti kuononsa ylväästi korkealle, kun lukuisien kissojen katseet kääntyivät häneen. Sain muutaman tylyn vilkauksen, mutta vähät minä siitä välitin. Tihkutähtikin heitti minuun pilkkaavan irvistyksen ja jatkoi sitten selostustaan:
"Kaikkien meidän suruksemme klaaninvanhimpamme ja entinen parantajamme Kaunokukka on kuollut nimeämättömään sairauteen."
En edes muistanut Kaunokukkaa mitenkään, mutta tiesin ettei Tihkutähti tuntenut pienintäkään sääliä siitä, että Varjoklaani oli menettänyt yhden Tähtiklaaniin uskoneen kissan. Päällikkö oli varmasti vain tyytyväinen menetykseen. Tihkutähti siirtyi lopulta taaemmas ja antoi tilaa Tuuliklaanin päällikölle, Naalitähdelle.
"Tervetuloa vain minunkin puolestani! Tuuliklaanista on vain vähän uutisia, pitkäaikainen varapäällikkömme Pyryviima on siirtynyt viettämään vanhoja päiviään ja uusi varapäällikkömme on nyt Hallasydän!" Naalitähti ilmoitti ja antoi sitten katseensa laskeutua kauniiseen valkeaan naaraaseen, jonka turkissa oli hopeanharmaata tabbykuviota. Tuuliklaanilainen vaikutti erittäin tyytyväiseltä uuteen asemaansa ja nyökäytti nopeasti päätään kiitokseksi.
"Jokiklaaniin on syntynyt kolme uutta pentua, Simpukkapentu, Pähkinäpentu ja Marjapentu, joiden vanhempina toimivat minä ja kumppanini Mesiviiksi", Helmitähti ilmoitti ylpeänä ja väläytti nopean hymyn jokiklaanilaisten joukossa istuvaan kumppaniinsa, "parantajaoppilaamme Heinätassu on kuollut ja Kuusihäntä, Helinäpentu ja Aurinkopentukin ovat kuolleet."
Sitten eteen astui Saniaistähti, Myrskyklaanin päällikkö. Pähkinänruskea raidallinen kolli silmäili hetken ympäröivää kissajoukkoa ja aloitti sitten oman klaaninsa uutisten kertomisen:
"Myrskyklaani on saanut viisi uutta oppilasta, Sääskitassun, Tunturitassun, Pakkastassun, Pilvitassun ja Leijonatassun sekä uuden soturin, Riekkosulan. Olemme kuitenkin myös menettäneet Sädelehden, Hohdejuovan, Apilatassun, Viljatassun, Yökköpennun ja Pitkävarjon. Jäämne ikävöimään heitä", Saniaistähti naukaisi ja peruutti sitten, antaen viimeisen puheenvuoron Viiltokaaokselle. Kun Kuolonklaanin varapäällikkö astui eteen, kissajoukosta nousi muutama hämmentynyt naukaisu. Viiltokaaosta huudahdukset eivät haitanneet, kun hän aloitti puheensa:
"Raetähti sairastui viheryskään eikä sen takia päässyt kokoontumiseen, joten minä korvaan häntä tänä iltana. Ja sitten klaanimme uutisiin; Kuolonklaanissa on kolme uutta oppilasta, Mututassu, Virnetassu ja Korpitassu. Kohmesydän, Raparuusu ja Säröpentu ovat kuolleet. Kokoontuminen on päättynyt!"
Kun Viiltokaaos loikkasi alas maahan ja alkoi kutsumaan kuolonklaanilaisia ympärilleen, tajusin että oli aika lähteä. Käännyin Utukyyneleen puoleen ja väläytin hänelle nopean ja kylmän hymyn.
"No, oli mukavaa nähdä sinuakin. Nyt minun on palattava klaanitoverieni luokse. Näkemisiin, Utukyynel", lausahdin neutraalisti ja jätin sinertävänharmaan tyttäreni. Pujottelin hajaantuvien klaanikissojen välistä Kuolonklaanin ryhmän luokse ja lähdin sitten heidän kanssaan leiriä kohti.
Leiriin saavuttuani erkanin heti kissajoukosta ja marssin kuono korkealla leirin reunamille pitämään pienen lepotauon. Tuskin ehdin asettua makuuasentoon, kun huomasin Jääliljan erkanevan kissajoukosta. Kohensin heti ryhtini ja valmistauduin ottamaan suunnakseni tuon likaisenvalkoisen ja tummanharmaan naaraan. Mutta Jäälilja ei edes huomannutkaan minua, vaan hän marssi suoraan ohitseni Roihumyrskyn luokse. Jäin tuijottamaan kaksikkoa hetkeksi aikaa, mutta käänsin sitten katseeni välinpitämättömänä turkkiini ja aloin siistimään sinertävänharmaita karvojani. Sisälläni kuitenkin kupli raivo ja vaikken sitä tahtonutkaan myöntää, mustasukkaisuus.
*Miksi hän meni jonkun Roihumyrskyn luokse ja käveli samalla suoraan ohitseni kuin olisin jotain ilmaa? Välittääkö hän jostakin Roihumyrskystä enemmän kuin minusta?* kysyin itseltäni raivostuneena. Ehkä heillä oli jotakin meneillään. Mutta miksi se minua kiinnosti? En olisi voinut välittää vähempää siitä, oliko Jääliljalla ja Roihumyrskyllä jotain meneillään. Mutta kun jatkoin turkkini siistimistä, tiesin erittäin hyvin että välitin todella paljon.
//Jää?
Jäälilja 4.6.2018
Katsoin Roihumyrskyä sanattomana, tämän sana olivat tulleet aivan puskista. Pidättelin kyyneleitäni, en ollut tiennyt veljestäni tuntuneen tuolta.
"Roihumyrsky", naukaisin miltei nielaisten puolet sanoistani, "Minä en tiennyt, että sinusta tuntui tuolta, mutta jos tämä on päätöksesi, luotan sinun harkintakykyysi". Pieni kyynel tipahti maahan, mutta silti kasvoillani säteili surullinen hymy.
"Mutta yhtä asiaa vaadin, sitä että saan saattaa sinut rajalle asti", naukaisin kosteita silmiäni räpytellen. Roihumyrsky hymyili ja nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Lähdimme tassuttamaan eteenpäin, matka taittui kovin hiljaisesti. Saavuttuamme rajalle tunsin piston sydämessäni. Pysähdyin katsomaan veljeäni.
"Onnea matkaan ja hyvästi Roihumyrsky", naukaisin ääni väristen. Astuin vielä punaruskean kollin luo ja nuolaisin tämän lapaa, "Muista, että rakastan sinua. Aina". Pian rakastamani veli olisi jo poissa. Rakkain sisarukseni, rakkain perheen jäseneni ja rakkain kissani koko klaanista. Se sattui, mutta se oli Roihumyrskylle hyväksi.
Avasin silmäni. Silmieni alla olevat karvat olivat kuivuneet koviksi paakuiksi ja pian muistin miksi. Pääsääni vilisi nopea pika kelaus eilis päivän asioista. Nuolaisin tassuani ja yritin saada karvat paikoilleen. Nousin istualleni. Eilen leiriin palattuani olin sivuuttanut Kylmähenkäyksen tylysti, sillä sinä hetkenä sydämeni oli ollut liian repaleinen pitämään kylmää muuriani koossa. Ajatukseni eivät olleet enää niin sumeita kuin eilen, vaan kirkkaita kuin taivas. Vilkaisin pesässä tuhisevia karvakasoja, mutta en löytänyt haluamaani. En ollut nähnyt Kostohenkeä pitkään aikaan, kaipasin hänen synkkää olemustaan.
Venyttelin ripeästi ja poistuin pesästä. Näin kuinka Kylmähenkäys istuskeli aivan tuoresaaliskasan vierellä näykkimässä hiirtä. Otin suunnan kohti häntä huomatessani oman nälkäni. Pelkäsin itsessäni sitä, että jätin minulle läheisiä kissoja liian usein huomiotta. Minun aikani kului verkostoitumiseen.
"Kylmähenkäys", naukaisin käyttäen tervehdystä jota olin käyttänyt alkupään tapaamisistamme asti. Kolli vilkaisi minua ja tuhahti jotain. Valikoin riistakasasta varpusen ja asettauduin pienen välimatkan päähän Kylmähenkäyksestä.
//Kylmä?
Kettuaskel 4.7.2018
Kasvoilleni nousi onnellinen hymy. Tässä Rosmariiniputous oli, aivan vieressäni ja kertoi rakastavansa minua. Kaikki oli nyt hyvin. Olin maailman onnellisin kissa. Vedin päätäni hieman kauemmas, jotta näin Rosmariiniputouksen kasvot ja tämän meripihkaiset silmät.
"Meidän varmaan pitäisi viedä vähän riistaakin leiriin. Meitä katsotaan pahalla jos palaamme tyhjin tassuin", lausahdin hiljaisesti. Rosmariiniputous kohdisti katseensa minun sähkönsinisiin silmiini.
"Eiköhän sitten saalisteta", luonnonvalkea naaras naukaisi hymyillen. En voinut uskoa hänen tosiaan olevan kumppanini. Luonnonvalkea naaras loikkasi kiveltä edellä ja minä lennokkaasti hänen perässään. Nelistin hänen rinnalleen ja höristin korviani. Kuulin korkeaa linnun laulua, mutta minulla kesti paikantaa äänen tulosuunta hetki. Rosmariiniputous vilkaisi minua saman äänen huomatessaan. Nyökkäsin tälle merkiksi, että hän voisi mennä saalistamaan sen. Luonnonvalkea naaras kyyristyi vaanimisasentoon nähdessään linnun ja lähti hivuttautumaan tätä kohti. Hetken päästä Rosmariiniputous palasi jo pienen varpusen kanssa.
"Hyvä", kehuin ja väläytin hymyn kumppanilleni. Rosmariiniputous alkoi kuopia maahan kuoppaa, jonne voisi jättää varpusen odottamaan. Pian kun se oli tehty, jäimme miettimään suuntaa.
"Et varmasti uskalla mennä Kuolonklaanin rajalle päin", yllytin Rosmariiniputousta pilke silmäkulmassani. Naaras pörhisteli karvojaan leikkisästi.
"Ihan varmasti uskallan", naaras naukaisi ottaen haasteen vastaan ja lähti tassuttamaan oikeaan suuntaan.
"Odota minua!" huikkasin ja lähdin juoksemaan Rosmariini putouksen kiinni. Hetken juostuamme saavuimme jo kovin lähelle Kuolonklaanin rajaa.
"Tähänkö rohkeutesi loppuu?" kysyin leikkisästi. Rosmariiniputous pudisti päätänsä, mutta yhtäkkiä pysähtyi jännittyneenä.
"Katso tuonne suuren männyn juurelle", naaras kuiskasi hiljaa ja tuijotti herkeämättä Kuolonklaanin puolelle suuren männyn juurelle. *Kylmähenkäys* Suuri sinertävänharmaa kolli tähyili ylös puuhun kuin odotellessaan jotain ja pian näin sen. Turkkini pörhistyi ja silmissäni alkoi salamoida. Likaisen valkea naaras kiipeili korkealla puussa.
"Jäälilja", murisin hiljaa. Pian puun juurella istuva Kylmähenkäys vilkaisi juuri meidän suuntaamme ja huomasi meidät. Hän huusi jotain Jääliljalle, joka oli alkanut laskeutua puusta ja lopulta hyppäsi alas. He lähtivät tassuttamaan kohti meitä.
"Voi ei", naukaisin ja vilkaisin Rosmariiniputousta. Otin yhden askeleen eteenpäin kuin Rosmariiniputouksen eteen, hänelle ei saisi sattua mitään, vaikka kyseessä olikin hänen isänsä.
"Katsos Kettutassu ja Rosmariiniputous. Eikös tämä kissa ollut tyttäresi Kylmähenkäys?" Jäälilja naurahti kuivasti.
"Kettuaskel", naukaisin uhkarohkeasti. Jäälilja kiinnitti katseensa minuun ja siristi silmiään huvittuneena.
"Ohho, en kyllä huomaa mitään eroa. Kävisit vielä vaikka oppilaasta. Nyt kuitenkin suurimpaan kysymykseen, mitä te teette näin lähellä rajaa?" Jääliljan ääni alkoi muuttua uhkaavaksi murinaksi loppua kohden. Nielaisin ja vilkaisin Kylmähenkäystä. Minkä takia Kylmähenkäys nykyään tälläisten kissojen kanssa pyöri?
//Rosma? Kylmä? Jää?
Kylmähenkäys 4.7.2018
Silmäilin odottavana kahta kissaa, jotka seisoivat aivan Kuolonklaanin rajalla; siinä olivat tyttäreni Rosmariiniputous ja hänen oppilaansa Kettutassu, joka oli juuri ilmoittanut saaneensa soturinimensä ja oli nykyään Kettuaskel. Rosmariiniputous tuijotti minua meripihkaisella katseellaan, joka suorastaan liekehti vihasta ja inhosta. Hän ei selvästikään ollut kovin surullinen lähdöstäni eikä varmaan yksikään muukaan varjoklaanilainen. Kettuaskelkin tuijotti minua, aivan yhtä vihaisena ja inhoavana.
"Oho, en kyllä huomaa eroa", Jäälilja huomautti pilkkaavalla äänensävyllä, joka sai julman hymyn nousemaan kasvoilleni, "kävisit vielä vaikka oppilaasta. Nyt kuitenkin suurimpaan kysymykseen, mutä te teette näin lähellä rajaa?"
Varjoklaanilaiskaksikko näytti pelästyneen Jääliljan uhkaavasta äänensävystä, jonka seurauksena Rosmariiniputous otti askeleen lähemmäs Kettuaskelta, aivan kuin odottaen saavansa punertavanruskealta kollilta suojaa. Kaksikko näytti yllättävän läheiseltä, olikohan jotain muutakin meneillään kuin pelkkä mestari-oppilas-suhde? Ehkäpä heillä oli romanssia meneillään? Kuinka upea yhdistelmä, Minttusydämen ja Liljahenkäyksen, kahden heikon kissan, pennut.
"Olimme metsästämässä ja ellette huomanneet, olemme vieläkin omalla reviirillämme", Rosmariiniputous ilmoitti jäätävästi ja kohotti kuonoaan. Vaikka tyttäreni yritti näyttää hyvin pelottavalta, olisin tahtonut nauraa sille kuinka paljon hän vieläkin näytti vastanimitetyltä oppilaalta. Hän oli miltei kaksi kertaa pienempi kuin oppilaansa!
"Tuota selitystä ei kukaan uskoisi", naurahdin pilkkaavasti ja otin askeleen päästäkseni Jääliljan rinnalle, "jos me emme olisi pysäyttäneet teitä, olisitte varmasti ylittäneet rajan. Oletin, että Tihkutähti opetti sinulle reviirin rajat, mutta koulutus taisi jäädä vielä pahemmin kesken kuin uskoinkaan."
"Sinun koulutuksessasi taidettiin unohtaa mainita että klaanista ei kannata lähteä kuin mikäkin pelkuri", Rosmariiniputous heitti nopeasti takaisin. Kurtistin hieman kulmiani, vaikka mielessäni olisin halunnut sukeltaa eteenpäin ja sivaltaa tyttäreni kurkun auki.
"Sinuna pitäisin kuononi kiinni. Olette pahasti alakynnessä, tiedät sen itsekin", huomautin ja vilkaisin sitten tytärtäni haastavasti, "mitä teidän kahden välillä on? Saattaako olla mahdollista että mestari ja oppilas ovat ihastuneita toisiinsa?"
//Kettu? Jää? Rosma?
Kojoottivirne 29.5.2018
Istuessani leirissä katsomassa muiden kissojen menoja en voinut olla huomaamatta emoni Kalmaliljan sekä klaanin uusimman tulokkaan Kylmähenkäyksen keskustelua. Höristin väkisinkin korvani, sillä tahdoin kuulla kaiken. Ei sitä koskaan tietäisi mistä kaikesta moinen kaksikko keskustelisikaan.
"Sinulla on siis pentuja Kuolonklaanissa. Taidat kuitenkin ikävöidä heitä", Kalmalilja tarttui taas johonkin pieneen yksityiskohtaan kollin sanoissa. Hyvinkin tyypillistä emolleni. Hän tahtoi aina pienten yksityiskohtien kautta käydä vaikka kenen hermoille. Hymähdin. En yhtäkkiä ihmetellytkään miksi nuorempi veljeni Havupentu joskus karkasikin leiristä. Kalmaliljan seura taisi olla hänelle liikaa. Tuuli tuiversi kuitenkin nyt niin paljon korviini, ttä en kuullut Kylmähenkäyksen vastausta. Kaiketi hän kertoi omista pennuistansa.
"Joten jokainen pentuni on mennyt suoraan sanoen hukkaan", kuulin Kylmähenkäyksen lopulta sanovan. Jostakin syystä tämä kolli kävi emoni hermoille. Emoni, oka ei edes minua varmasti muistanut. Jostakin syystä tahdoin tutustua tähän tulokkaaseen yhä enemmän.
Joko taas tuuli tai kaksikko ei keskustellut pitkään aikaan mistä. Höristin korviani, mutta mitään ei kuulunut.
"Mutta niin, kuinka paljon tiedät Kuolonklaanin sisäisistä asioista? En oletan sinun tietävän paljoakaan, koska olet hyvin uusi jäsen etkä varmaan ole paljon oleskellut muiden kuin Jääliljan seurassa, mutta haluan silti tietää", Kalmalilja hetken päästä maukui. Tuhahdin. Tiesinhän minä kollin roikkuneen Jääliljan seurassa, mutta en tajunnut miksi silti yllätyin Kalmaliljan sanoista.
"Enpä oikein mitään, koska kuten arvasitkin, en ole erityisemmin jutellut muiden kanssa", Kylmähenkäys vastasi. Tässä kohtaan tajusin tilaisuuteni tullen. Vaikka kuinka tästä hyvästä saisinkin ainakin emoni paheksumaan minua vielä enemmän, en välittänyt. Jolkotin kaksikon luokse takkuinen häntä roikkuen.
"En voinut olla kuulematta keskusteluanne hukkaan heitetyistä pennuista", virnistin Kylmähenkäykselle ja sivuutin emoni täysin.
"Tapaa siis yksi elävä", maukaisin niin ylimielesesti kuin onnistuin, "Kojoottivirne, emonsa häpeä ilmeisesti."
Jatkoin outoa virnettäni. "Ja mitä sukuumme tulee, heitä on paljon. Esimerkiksi veljeni Havupentu lähti kerran suolle. Tylsisty kai emonsa seuraa. Niin ja toisena Kielomyrkky, joka kuoli syötyään kuolonmarjoja. Harmi vain. Ja Kielomyrkyn pojan esikoinen kuoli myös jonkin aikaa sitten. Muutama pettymyspentu sisaruksistani minä mukaan lukien on vielä hengissä emonsa riesana", jatkoin rasittavasti selittäen. Sitten käännyin katsomaan rakasta emoani. En enää välittänyt repisikö hän minulta tästä hyvästä korvan irti vai ei. Toisenhan minä olenkin jo kostohengelle menettänyt. Olisikin ironista, jos oma sukuni olisi vienyt molemmat korvani.
"Eikö niin Kalmalilja?" kysyin vielä viimeistelyksi. Lopulta käänsin katseeni Kylmähenkäykseen. "Ai niin. Unohdinko kertoa, että Kalmalilja on emoni?"
// Kalma? Kylmä? Toivottavasti ette revi multa korvia irti et tupsahin välii
Kalmalilja 30.6.2018
Katsoin silmiäni siristäen poikaani Kojoottivirnettä. Hän oli juuri antanit minusta Kylmähenkäykselle sellaisen kuvan, etten välittäisi pennuistani lainkaan. Vaikka ehkä olinkin hiukan pettynyt kolliin, ei se tarkoittanut, etten rakastanut häntä pentunani. Ja nyt hän päästi suustaan sellaisia asioita, jotka saivat minut vihaiseksi. Etenkin se, miten hän puhui Havupennun kuolemasta. Hän ei kaiketi tiennyt, miten suunniltani minä olin ollut, kun toinen pennuistani oli vain yllättäen kadonnut eikä koskaan tullut takaisin. Se oli ollut minulle ja Raetähdelle suuri menetys, joskin Kielomyrkyn menettäminen koski paljon kipeämpää. Vihan lisäksi tunsin kuitenkin jotain muuta. Se oli ehkä surua, tai ehkä se oli jonkinlaista kaihoisuutta. Tunne johtui vain yksinomaan siitä, että Kojoottivirne kuvitteli, etten rakastanut häntä. Enhän minä tietenkään halunnut antaa itsestäni millään tapaa lempeää kuvaa, mutta olinko tosiaan ollut niin kylmä pentujani kohtaan, että he ajattelivat minun pitävän heitä vain riesana? Mieleeni palautui taas se, miten löin Sysisydäntä hänen kauniisiin kasvoihinsa. Olikohan naaras tajunnut mennä Pikiviillon luo?
"Älä puhu asioista, joista et tiedä mitään", sihahdin ja paljastin hetkeksi hampaani. En alkaisi sellaiseksi pehmoksi emoksi, jota Kojoottivirne selvästi halusi. Minä olisin oma itseni, mutta kaipa voisin vähän höllätä pentujeni suhteen. Tai Kojoottivirneen, sillä Sysisydämestä oli jo tarpeeksi harmia. Tyttäreni ei kuunnellut järkevää puhetta.
"Oliko sinulla jokin syykin tulla luoksemme?" kysyin kohottaen kulmaani.
//Kojootti? Kylmä?
Kylmähenkäys 31.5.2018
Silmäilin Kalmaliljaa ja Kojoottivirnettä, he olivat siis emo ja poika. En ollut edes tajunnut Kojoottivirneen olemassaoloa Kuolonklaanissa oltuani, mutta nyt kun tarkemmin muistelin, olin nähnyt kollin muutamia kertoja kokoontumisissa.
"Oli hänellä syy tulla luoksemme vai ei, minä lähdenkin tästä", ilmoitin tylysti ja nousin nopeasti jaloilleni. Juuri kun olin kääntymässä pois ja lähtemässä jonnekin leirin reunamille, Viiltokaaos loikkasi suurkivelle ja valmistautui ilmoittamaan kokoontumiseen lähtijät.
"Kokoukseen lähtevät kanssani Pikiviilto, Talvikkimuisto, Kalmalilja, Lintulumo, Jäälilja, Hiiripisara, Sysisydän, Kylmähenkäys, Uljastassu, Virnetassu ja Korpitassu!" tummanharmaa kolli ilmoitti kuuluvalla äänellä ja loikkasi sitten alas suurkiveltä. Kohautin lapojani ja lähdin laahaamaan itseäni leirin keskustaa kohti, jonne kokoontumisiin lähtevät kissat aina menivät. Ei minua kokoontuminen erityisemmin kiinnostunut, mutta voisin ehkä törmätä Ututassuun. Se olikin ainoa asia mikä sai minut lähtemään nelipuita kohti klaanitoverieni kanssa.
Kun saavuimne nelipuille, kokoontumiselle tarkoitettu aukio oli miltei tyhjä. Ainoastaan pieni ryhmä kissoja vaelteli nelipuilla ja odotti selvästi muita klaaneja. Kalaisesta hajusta ja hopeanharmaasta päälliköstä - jonka tunnistin heti Helmitähdeksi - päätellen Jokiklaani oli ainoa paikalla oleva klaani.
"Myrskyklaani ja Varjoklaani saapuvat!" joku huudahti kuolonklaanilaisten ryhmästä ja entisen klaanini mainitseminen sai heti kasvoni nousemaan. Käännyin vilkaisemaan, kuinka Varjoklaanin reviirin suunnalta aukiolle saapui suuri kissajoukko, jonka johtajana kulki tietenkin ylväs Tihkutähti, joka näytti vieläkin yhtä voimakkaalta kuin aina ennenkin. Minttusydän saapui kumppaninsa rinnalla paikalle ja sitten tulivat Sienikarva ja Liljahenkäys. Entisen kumppanini näkeminen sai aina kynteni työntymään ulos ja vihan kuplimaan rinnassani. Ja jos se ei ollut vielä tarpeeksi, aukiolle saapuivat pian tyttäreni Rosmariiniputous ja hänen paras ystävänsä Varpusliito, tietenkin kylki kyljessä. Mutta sitten huomasin Rosmariiniputouksen lähettyvillä kulkevan punertavanruskean kollin, jonka innostuneissa sähkönsinisissä silmissä oli tuttu pilke. Hän oli varmastikin Minttusydämen pentu, koska ennen karkotustani olin kuullut varapäällikön odottavan pentuja Tihkutähden kanssa ja koska oppilas näytti niin paljon Varjoklaanin varapäälliköltä, osasin jo arvata vastauksen kysymykseeni.
*Voisin etsiä Ututassun ja kysellä onko hän jo lähellä soturiutta*, päätin itsekseni ja lähdin kuono pystyssä marssimaan Varjoklaanin ryhmää kohti, koska tiesin etteivät entiset klaanitoverini katsoisi minua hyvällä. He saisivat aivan rauhassa mulkoilla minua, koska kimppuuni he eivät kokoontumisessa hyökkäisi.
//Utu?
Utukyynel 1.6.2018
Jos joku ei leirissä kuullut Tihkutähden huutoa, hän oli kuuro. Päällikön kutsu klaanikokoukseen kaikui vieläkin päässäni. Ehkä se johtui siitä, että olin istunut jo valmiiksi niin lähellä suurkiveä. Tihkutähden katsoessa ympärillänsä olevia kissoja siristin silmiäni. Kollilla oli eräs tietty ilme kasvoillansa. Jos yhtään osasin tulkita päällikköämme, hän aikoisi nimetä uuden soturin. Niinhän siinä lopulta kävikin. Tihkutähti kutsui Korentotassun eteensä ja nimitti hänet Korentolennoksi.
*Kolmikon viimeinen soturi*, naurahdin päässäni. Vaikka Rosmariiniputous oli päässyt soturiksi reilun kuu ennen minua, en ollut kuitenkaan jäänyt viimeiseksi. Harmi vain, että hänet nimettiin juuri kokoontumisen alla. Olisin tahtonut olla ainoa, joka olisi Varjoklaanista saanut soturinimensä ennen tätä kokoontumista. Murahdin. Klaani ryhtyi hurraamaan veljeni nimeä. Kyllähän minä hänen nimensä pari kertaa sanoin, mutta se ei tehnyt siitä minulle yhtään sen merkityksellisempää.
"Kokoontumiseen lähtevät kanssani Minttusydän, Sienikarva, Liljahenkäys, Murattilehti, Härmävirta, Happohenkäys, Varpusliito, Rosmariiniputous, Utukyynel, Kuutamotassu, Mäyrätassu, Kettutassu ja Kanervakuu. Lähdemme heti!" Tihkutähti ilmoitti. Tunsin kuinka kehräys lopulta kumpusikaan kurkustani. Pääsisin heti soturina kokoontumiseen. Ajatus lämmitti sydäntäni ja itsetuntoani. En edes välittänyt, vaikka Rosmariiniputous pääsikin mukaan. Toivoin vain, että Kylmähenkäys olisi kokoontumisessa. Tai samalla toivoin kyllä, että hän ei olisi. Tunteeni olivat hyvin ristiriitaiset juuri nyt. Joka tapuksessa lähdin muiden kissojen kanssa askeltamaan kohti nelipuita.
Istuin jonkin aikaa nelipuiden reunalla jotenkin tuomitsevan näköisenä. Varjoklaanin kissat olivat ympärilläni suurena muurina. Yhtäkkiä puheensorina kuitenkin heltyi Varjoklaanin kissojen joukossa. Joku raivasi tietensä varjoklaanilaisten keskelle. Kohotin kulmiani kiinnostuneena. Paheksunut mutina ja sihahtelu lisääntyi. Lopulta huomasin isäni hahmon edessäni.
"Kylmähenkäys", tervehdin kollia lyhyesti ja kylmästi. "Kuinka voit? Kuolonklaanilla taitaa mennä hyvin? Ottaen huomioon, että päästivät sinutkin klaanisi mukana tähän kokoontumiseen. Luulisi sinun olevan hyljeksityn kissan asemassa aivan vieraalla maalla."
Siristin silmiäni uudestaan aivan kuten olin tehnyt Tihkutähden nähdessä. Tällä kertaa katseeni oli kuitenkin varautunut sekä utelias. En ollut nähnyt isääni sitten sen jälkeen, kun hänet häädettiin Varjoklaanista. Mitä hän oletti minun sanovan? Hei, minulla on ikävä? Sen kun näkisin.
// Kylmä?
Kylmähenkäys 3.6.2018
Silmäilin tytärtäni kylmästi, mutta silti yllättävän neutraalisti. En ollut nähnyt Ututassua pitkään aikaan, ja hän oli todellakin kasvanut. Tyttäreni, joka oli vielä Varjoklaanissa oltuani näyttänyt vastanimitetyltä oppilaalta, näytti nyt kauniilta ja vahvalta soturilta. Hän vaikutti paljon enemmän soturilta kuin jo soturinimensä ansainnut Rosmariiniputous. Toivottavasti Tihkutähti tajuaisi pian nimittää nuorimman pentunikin soturiksi, niin Varjoklaani saisi edes yhden tyydyttävän soturin rivistöihinsä.
"Minulla menee erittäin hyvin, Ututassu. Kuolonklaanissa on mennyt hyvin, vaikkakin joskus minulla menee hermot omahyväisiin ja jääräpäisiin klaanitovereihini. Olen ollut saapumisestani asti koeajalla, mutta nyt Raetähti ja Viiltokaaos päättivät lopettaa koeaikani ja he hyväksyivät minut Kuolonklaanin täydeksi jäseneksi. Vaikkakin joskus olen lähellä menettää hermoni kuolonklaanilaisiin, he sentään ovat vahvoja ja pelottomia kissoja, toisin kuin suurin osa varjoklaanilaisista. Mutta miten sinulla on mennyt? Oletko jo saanut Valvehengen tajuamaan, että sinutkin pitäisi päästää soturiksi?" kysyin hieman pilkkaavalla äänensävyllä. Olin aivan varma, että tytärtäni oli ärsyttänyt se, kuinka Rosmariiniputous oli päässyt soturiksi aikoja sitten ja saanut ensimmäisen oppilaansakin.
"Tiedoksi vain, että olen ansainnut jo soturinimeni ja tästä lähtien kutsut minua Utukyyneleeksi", tyttäreni murahti hampaidensa välistä ja kohotti kuonoaan ylpeänä uudesta nimestään. Nyökäytin päätäni hitaasti, mutten suonut naaraalle pienintäkään kunnioituksen osoitusta. Ei minun pitänyt omia pentujani kunnioittaa.
"Onnitteluni. Miten Hikkoritassulla ja Korentotassulla menee?" siirryin sulavasti seuraavaan puheenaiheeseen.
"Korentotassu nimitettiin juuri Korentolennoksi ennen lähtöämme ja Hikkoritassu on kuollut", Utukyynel ilmoitti tyynesti. Jos hän ikävöi lainkaan veljeään, naaras ei ainakaan antanut sen näkyä millään tavalla. Hikkoritassu oli siis kuollut. En ollut koskaan tuntenut mitään erityisen suurta ylpeyttä hänestä enkä Korentolennostakaan. No, missä ikinä Hikkoritassu olikaan, enpä minä erityisemnin häntä ikävöinyt.
"Kuka tuo Rosmariiniputouksen vierellä kulkeva oppilas on? Ja oletko sinä vielä saanut oppilasta?"
//Utu?
Kylmähenkäys 3.5.2018
Kun Kuolonklaani lopulta saapui Nelipuille, oli vain pieni joukko kissoja ehtinyt klaanien kokoontumispaikalle. Kalaisesta hajusta päätellen, joka suorastaan tulvi aukiolta nenääni, kyseessä oli Jokiklaani. Pian tunnistinkin Helmitähden hopeanharmaan hahmom, joka oli juuri vaihtamassa sanoja jonkun klaanitoverinsa kanssa. Murahdin välinpitämättömästi ja kiristin tahtiani pysyäkseni kuolonklaanilaisten mukana.
Mitä olin tajunnut matkan aikana oli se, että Kuolonklaanista lähti runsaasti enemmän kissoja kuin Varjoklaanista. Varjoklaanista oli tavallisesti lähtenyt neljä soturia ja tavallisesti ei yhtäkään kuningatarta tai klaaninvanhinta, kun taas Kuolonklaanissa kokoukseen lähti kuusi soturia, yksi kuningatar ja yksi klaaninvanhinkin. Tosin, olihan Kuolonklaani hyvin vahva klaani Varjoklaaniin verrattuna ja suurin osa sotureista oli klaanille ylpeyden aiheita.
*Näenköhän pentujani täällä? En kyllä todellakaan tahtoisi törmätä Rosmariinitassuun, Hikkoritassuun, Korentotassuun tai todellakaan vanhemman tyttäreni ystävään Varpustassuun, mutta Ututassulle olisi mukava jutella. Hän oli ainoa kissa Varjoklaanista, josta voisi vielä joskus tulla lupaava soturi. Mutta jos hän ei ollut lopettanut typerää leikkisyyttään, pettyisin pahemman kerran.
"Hajaantukaa, Kuolonklaani", Raetähti lausui lopulta luvan hajaantua ja irrottauduin miltei ensimmäisenä ryhmästä, lähtien marssimaan lähemmäs eturiviä. Jäisin sinne odottamaan kunnes Varjoklaani saapuisi.
//Utu? Varpunen?
Kalmalilja 24.5.2018
Katselin, miten nuoremmat kissat taistelivat. He olivat kumpikin hyviä siinä, mutta olin toivonut Sysisydämen olevan vielä parempi. Uljastassu oli häntä tosin isompi, mutta tyttäreni oli ollut jo jonkin aikaa soturi. Kolli oli taas vasta oppilas, joskin ei varmasti enää kauaa. Hän oli kehittynyt nopeasti ja minusta hän oli piakkoin valmis soturiksi.
Kurtistin kulmiani kun Uljastassu potkaisi Sysisydämen kauemmas, mutta pian musta naaras syöksähti varmasti koko painollaan oppilaan päälle, kaataen hänet maahan. Uljastassu oli kuitenkin nopea ja läimäisi Sysisydäntä. Kaksikko erkani jälleen toisistaan ja päätyi kiertämään ympyrää. Tuhahdin hiljaa. Heidän taistelunsa ei edennyt ja minullakin oli parempaa tekemistä. Uljastassun harjoitukset olivat kestäneet jo tarpeeksi pitkään. Nousin siis ylös ja ennen kuin kaksi kissaa ehti jälleen toistensa kimppuun, astuin heidän väliinsä.
"Riittää tältä erää. Taistelunne ei johda mihinkään. Sysisydän, olin olettanut, että sinä voittaisit reilusti tai saisit ainakin kamppailunne päätökseen", naukaisin tyttärelleni ja käännyin sitten oppilaani puoleen. "Ja mitä sinuun sitten tulee... Hyvä. Ihan hyvä, vaikka sinullakin on kehittymisen varaa. Voit halutessasi mennä leiriin, mutta ilmoittaudu ainakin yhteen metsästyspartioon ja vie klaaninvanhimmille tuoresaalista."
Näin Sysisydämen luovan ivallisen katseen kollioppilaaseen mikä kertoi siitä, että naaras aloittaisi pian ilkkumisen.
"Sinä tulet minun mukaani. Meillä on puhuttavaa", murahdin ja huiskaisin häntääni ilmassa. Sysimusta naaras seisoi hetken aloillaan kunnes nyökkäsi ja asteli vierelleni. Lähdimme poispäin oppilaastani ja harmikseni huomasin soturin katseen viivähtävän vielä hänessä ennen kuin käännyimme ja näköyhteys häneen katkesi pensaan tullessa tielle. Kuljimme vielä jonkin matkaa eteenpäin, kunnes saavuimme suuren puun juurelle. Istuuduin puun oksistosta lankeavaan varjoon ja silmäilin tarkasti Sysisydäntä. Hänen katseensa oli kylmä ja jotenkin jännittynyt, joskin utelias.
"Voit istuutua, tiedäthän", tuhahdin ja pyöräytin silmiäni. Naaras vain kohotti leukaansa ylpeästi.
"Seison mieluummin, kiitos vain."
Kohotin kulmiani ja nousin itsekin seisomaan.
"Miksi? Pelkäätkö sinä minua? Olen emosi, en vihollisesi. Ellet tee minusta sellaista", naukaisin kylmästi. Sysisydän tutki katsettani samalla tavalla kuin minä tutkin hänen, ja naaraan meripihkaisia silmiä katsoessani erotin niissä epäilystä. Ja epävarmuutta, mikä tietenkin oli huonompi asia. Katsoimme vielä hetken toisiamme silmiin, kunnes käänsin katseeni pois ja aloin puhua, kuertäen samalla naaraan ympäri.
"Minä olen huomannut jotain. Osaisitko sanoa, mitä?" kysyin tyynesti, paljastamatta äänestäni mitään. Sysisydämen kanssa oli meneteltävä oikein, sillä hän oli luonteeltaan hyvin samankaltainen kuin minä. Olimme molemmat hyvin kunnianhimoisia ja valmiita tekemään uhrauksia sen eteen. Me olimme kylmiä ja joskus ilkeitä, mutta kumpikaan ei koskaan menettänyt malttiaan. Minä olin ovela, hän oli ovela. Mutta Sysisydän oli minua heikompi. Eikä minua heikompi kannattanut olla.
"En. Voisitko mennä suoraan asiaan? Sillä sitä sinulla kai oli, jos muistat."
Pysähdyin naaraan eteen.
"Sinä vietät liikaa aikaa Uljastassun seurassa. Olen nähnyt sinut liian monta kertaa hänen kanssaan. Siitä herääkin kysymys, miksi? Varsinkin, kun olen erityisesti kieltänyt sinua olemasta hänen kanssaan tekemisissä. Onko hän todella minun käskyjeni rikkomisen arvoinen?"
Sysisydän pyöräytti silmiään.
"Minä tapan aikaani kenen kanssa haluan. Sinun käskysi ovat minulle pelkkää ilmaa. Olen soturi, en enää pentu. Et voi olettaa minun tottelevan sinua enää. Mutta älä kuvittele, että minun ja Uljastassun välillä on jotain. Hän ei ole edes ystäväni, sillä minulla ei ole ystäviä. Ja jos kuvittelet, että omaan jotain tunteita häntä kohtaan, olet tyhmempi kuin kuvittelin."
"Sitten minä kai olen tyhmä. Mutta sokea minä en ole. Sinä olet aivan selvästi ihastunut häneen, vaikka yritätkin uskotella itsellesi toisin. Minä tunnistan rakkauden, kun sen näen."
Sysisydämen suu oli auennut hiukan raolleen hämmästyksestä ja kulmansa kurtistuneet. Musta soturi astui askeleen taaksepäin ja nyt hänen silmissään näkyi kylmyyden lisäksi suuttumusta.
"Minä en ole rakastunut häneen! Miten edes voit kuvitella jotain tuollaista?! Älä kuvittele -"
Naaraan lause jäi kesken, kun löin häntä kovaa kasvoille. Enkä suinkaan kynnet piilossa, mistä kertoivat kolme pientä, veristä viiltoa hänen poskellaan. Ja kun Sysisydämen silmät laajenivat säikähdyksestä ja niissä ollut kylmyys viimein katosi, tunsin hiukan katumusta. Olin satuttanut häntä, omaa tytärtäni, jota rakastin. Vastoin hänen tahtoaan. Nyt en kuitenkaan voisi menettää otettani.
"Sinä rakastat häntä ja ensimmäinen askel on sen myöntäminen itsellesi. Ensimmäinen askel siihen, että voit unohtaa hänet ja jatkaa eteenpäin, huipulle. Sinä et pääse sinne haikailemalla kollien perään. Varsinkaan hänen. Tässä klaanissa on sinulle paljon parempia vaihtoehtoja", nau'uin tiukasti ja istuuduin. "Haluatko sinä valtaa?"
Sysisydän nyökkäsi.
"Haluan", hän naukui ja helpotuksekseni huomasin, ettei hänen äänessään kuulunut minkäänlaista epävarmuutta.
"Sitten sinä et enää ole Uljastassun seurassa. Ymmärrätkö? Jos olet, sinusta ei koskaan tule mitään."
"Mitä väliä, hän lähtee kuitenkin. Hän lähtee Kuolonklaanista erakoksi", Sysisydän naukui ja käänsi katseensa muualle. Kohotin kulmaani hämmästyneenä. En ollut uskonut, että kollista olisi siihen. *Tämähän on hyvä uutinen.*
"Sepä hyvä. Sitten sinun on pakkokin unohtaa hänet", murahdin ja nuolaisin ohimennen tassuani. "Et kai ole asettunut poikkiteloin hänen päätöatään vastaan?"
Naaras oli hiljaa ja katsoi edelleen muualle.
"Selvä. Sitten sinä siis menet ja ilmoitat hänelle, ettei hänen lähdöllään ole sinulle mitään merkitystä. Sillä jos hän saa tietää tunteistasi, hän käyttää niitä hyväkseen."
Sysisydän katsoi minua hiukan uhmakkaasti, mutta nyökkäsi. En ollut ollenkaan varma, tekisikö hän niin.
"Hyvä, sitten minulla ei ollutkaan muuta", murahdin ja nousin seisomaan astuin pari askelta leiriä kohden, mutta pysähdyin, kun kuulin äänen takaani.
"Ei ehkä sinulla. Minulla taas on."
Käännyin ympäri valmiina sanomaan jotain pisteliästä, kun Sysisydämen tassu läimäisi kasvojani. Horjahdin taaksepäin ja henkäisin siitä yllättäen syntyneestä kivusta, jonka nyt tunsin silmäni yli menevissä viilloissa. Näin naaraan rientävän pois, enkä siis ehtinyt antaa hänelle tarvittavaa kurinpalautusta. Mutta tällä ei ollut väliä, koska naaraan katse oli kertonut minulle, että hän tekisi tasan niin kuin olin sanonut.
Istuin leirissä aurinkoisella paikalla. Verenvuoto kasvoissani oli jo tyrehtynyt ja tarkkailin leiriä. Olin juuri huomannut, miten vähän olin tehnyt Viiltokaaoksen hyväksi. Minun olisi jollain tapaa autettava kollia hänen suunnitelmissaan, sillä jos osoittautuisin täysin hyödyttömäksi, hän tuskin antaisi minulle lupaamaansa valtaa. Katseeni osui kauempana istuvaan Kylmähenkäykseen. *Varjoklaanilaissaasta.* No, vaikka hän olikin entinen varjoklaanilainen - jos edes oli entinen - saattaisi kollista olla hyötyä. Hänellä tuskin oli juuri yhteyksiä Kuolonklaanin kissoihin, ellei Jääliljaa laskettu. Heidän välillään selvästi oli jotain. Kumminkin, hänestä saisi helposti liittolaisen. Nousin ylös kylmästi hymyillen ja astelin soturin luo.
"Tervehdys, Kylmähenkäys. Toivottavasti sinulle ei kuulu hyvää."
//Kylmä?
Kylmähenkäys 24.5.2018
Nostin hitaasti jäätävän katseeni maasta, kun näin silmäkulmastani lähestyvän Kalmaliljan. Mustaturkkisen naaraan siro ruumiinrakenne peitti vahvat ja jykevät lihakset, joiden avulla kokenut soturi olisi varmasti voinut viiltää kurkkuni auki lyhyessä hetkessä. Siristin hitaasti silmiäni, kun naaras heitti minuun kylmän hymyn ja asettui istumaan muutaman hännänmitan päähän. Aivan sama oliko Kalmalilja ylpeä Liljahenkäyksestä vai ei, mutta arvelin että hän ei kuitenkaan ollut kovin tyytyväinen siihen, että olin yrittänyt tappaa hänen pennunpentunsa. Täten olisin hyvin varovainen liikkeistäni ja sanoistani hänen seurassaan.
"Tervehdys, Kylmähenkäys. Toivottavasti sinulle ei kuulu hyvää", Kalmalilja lausahti kylmänviileästi ja nuolaisi etukäpäläänsä välinpitämättömästi. En voinut olla heittämättä naaraaseen pientä irvistystä. Tälläistä kuolonklaanilaiset olivat, omahyväisiä ja välinpitämättömiä kissoja. Mutta heidän seuraansa joutuisin tyytymään.
"Samoin sinulle, Kalmalilja. Oliko sinulla jotain asiaakin minulle?" kysyin tylysti ja porasin kylmänsinisen tuijotukseeni klaanitoveriini, mielessäni salaa toivoen että olisin vain saanut luvan viiltää tuon naaraan kurkun auki.
"En minä omaa aikaani sinuun käyttäisi, mutta saat nyt kokea erittäin harvinaisen kokemuksen. Miten Jääliljan kanssa on mennyt?"
Räpäytin mahdollisimman hitaasti Kalmaliljan kysymykselle peittääkseni yllättyneisyyteni. En ollut todellakaan olettanut Kalmaliljan kysyvän tuollaista kysymystä, mutta kun tarkemmin asiaa ajattelin, tuskin häntä edes kiinnostivat asiani. Naaras varmaan vain halusi kerätä minusta mahdollisimman paljon tietoa ja käyttää niitä ovelasti hyväkseen. Vähät minä hänen suunnitelmistaan välitin.
"Eipä mitenkään erityisemmin, en ole hänelle nyt vähään aikaan jutellut", ilmoitin viileästi ja tarkkailin naarasta katseellani. Pystyin arvioimaan, että hänen hermonsa kestäisivät ties kuinka kauan, mutta onneksi minunkin hermoni tulisivat kestämään hyvin kauan.
"Entä miten olet sopeutunut Kuolonklaaniin?" Kalmalilja jatkoi ja nuolaisi uudemman kerran etutassuaan. Tuhahdin ajatuksissani ja vastasin erittäin lyhyesti:
"Hyvin."
Sitten yllemme laskeutui hiljaisuus, joka kesti vain muutaman silmänräpäyksen ajan. Sen aikana ajatukseni ehtivät kulkeutua takaisin Varjoklaaniin, syntymäklaaniini, jonka olin armottomasti pettänyt. Siellä oli entinen kumppanini Liljahenkäys, jota nykyään vihasin miltei yhtä paljon kuin Rosmariiniputousta. Rosmariiniputous oli Varjoklaanin säälittävin kissa, vanhemman tyttäreni seurassakin oleminen oli ollut tuskallisen noloa enkä ollut koskaan tuntenut pienintäkään ylpeyden pisaraa sitä kissaa kohtaan. Oli vaikeaa kuvitella, että hän oli tyttäreni. Hikkoritassu oli kuollut jouduttuaan hirviön alle, mutta hänen elämänsä oli muutenkin ollut erittäin tylsää ja yksitoikkoista. Korentotassusta en ollut erityisemmin kuullut enkä ollut varma oliko hänestä tullut vielä soturia. Hänellä oli taistelijan vartalo, mutta typeryksen mieli ja tavoitteet. Tuskin hänestäkään minkäänlaista upeaa soturia tulisi, en yhtään ihmettelisi jos kolli menehtyisi muutaman kuun sisällä.
Sitten oli Ututassu. Vaikkei hänkään kovin kummoinen ylpeyden aihe ollut, oli hänellä sentään tajunta siitä, että omat tavoitteet tulisivat klaanin tavoitteita ennen ja hänen ei pitäisi kumartua nöyränä kenenkään käpälien edessä. Nuorimman pentuni leikkimielisyys oli erittäin typerää ja toivoin, että se hiljalleen alkaisi haihtua. Voisin seuraavassa kokoontumisessa vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, jos sattuisin pääsemään sinne.
"No, oliko sinulla vielä lisääkin kysymyksiä minulle vai oletko jo tylsistynyt seuraani?" kysyin viileästi ja siristin tylysti silmiäni Kalmaliljalle.
//Kalma?
Kalmalilja 25.5.2018
Olisin toivonut Kylmähenkäykseltä edes hiukan kattavampaa vastausta. Tämä sai minut vain päättelemään, että kolli edelleen ikävöi entistä klaaniaan. Hänellähän oli ollut siellä kumppani, Liljahenkäys. Kenties heillä oli pentuja? Ehkä hän ikävöi heitä.
Tai Varjoklaania yleensäkin, olihan kolli tottunut sen ympäristöön. Hän oli kenties pennusta lähtien elänyt Varjoklaanin reviirillä, hengittänyt sen ilmaa ja juossut sen mäntyjen alla. Tietääkseni suurin osa Varjoklaanin reviirin puista oli mäntyjä. Se oli tosin aika soista aluetta, mitä nyt olin kuullut. Itse en olisi pystynyt elämään missään niin märässä paikassa, ja olinkin kiitollinen Kuolonklaanin reviirin tukevasta ja kuivasta maaperästä. En voinut käsittää, miten varjoklaanilaiset pystyivät ylipäätään tekemään mitään vetisessä maastossaan. Heidän alueellaan saalista oli kuitenkin niukemmin kuin muualla, tuskin suo ainakaan helpotti sitä. Vaikka enhän minä tiennyt, metsäsitävtkö he suolla ollenkaan. Tai oliko reviiri edes kovin soista ja oliko suota edes paljoa... Oli tai ei, Kylmähenkäys saattaisi ikävöidä jopa kosteita, upottavia soita. Ehkä jopa haaskalaa. Joskus kaksijalkojen kyhäelmä haisi jopa Kuolonklaanin puolelle, joskin ukkospolun katku peitti sen tehokkaasti alleen. Olin myös kuullut puhuttavan, että Haaskalassa oli rottia. Itse en ollut kaiketi koskaan törmännyt sellaiseen, mutta ne saattoivat olla jopa tappavia. Rottia Kylmähenkäys tuskin ikävöi, jos niistä siis oli ollut harmia.
Haaskalan lisäksi tiesin Varjoklaanin reviiriltä vain yhden maamerkin, palaneen vuorivaahteran - tai jonkin sen kaltaisen, en muistanut tarkkaan, miksi sitä kutsuttiin. Kurtistin kulmiani. Se nyt tuskin oli kovin ikävöitävä asia, kyseessähän oli pelkkä puu. En kuitenkaan tiennyt, olisiko sillä varjoklaanilaisille jotain suurempaa merkitystä. Vaikka osa varjoklaanilaisista esitti Pimeyden Metsään uskovaa, oli klaanissa vielä Tähtiklaaniin uskovia, ja hehän saattoivat olla niinkin tyhmiä että palvoisivat jotain kasvia. Kylmähenkäys ei tosin vaikuttanut sellaiselta kissalta, tai sellaisen kuvan minä olin hänestä saanut.
Kylmähenkäyksellä ei mielestäni ollut mitään syytä ikävöidä ainakaan klaaninsa reviiriä. Miten hän edes voisi ikävöidä sitä Kuolonklaanin alueiden rinnalla? Kolli oli varmasti vain iloinen päästessään klaaniimme.
Mitä muuta hän voisi ikävöidä Varjoklaanissa? Kenties klania itseään. Sen luonnetta ja sen tapoja. Varjoklaanin luonne... Olin aina nähnyt heidät vähän ärsyttävinä. Varjoklaanilaiset tuntuivat jatkuvasti ylittävän klaaninsa rajoja. Olin melko varma, että jos laskettaisiin kaikki klaanien rajanylitykset, Varjoklaanilla olisi niitä ehdottomasti eniten. Se tuntui kyllä kuuluvan heidän klaaninsa luonteeseen. He olivat jotenkin salamyhkäisiä ja ovelia, he olivat kunnianhimoisia ja määrätietoisia. Hyvin määrätietoisia ja itsepäisiä, vaikka Varjoklaania vastaan olisi asettanut selvät todisteet jostain teosta, he varmaankin vain kieltäisivät sen. Niin, se oli hyvin Varjoklaanin tapaista. Tosin... Kuolonklaanikin saattaisi tehdä niin, mutta minusta oli selkeää, että kuolonklaanilaiset olivat kaikin puolin älykkäämpiä kuin varjoklaanilaiset. He eivät olleet edes osanneet estää Tihkutähteä nousemasta valtaan. Jos joku Tähtiklaaniin uskova olisi yrittämässä Kuolonklaanin päälliköksi, minä ja varmasti koko muu klaani pysäyttäisimme hänet välittömästi. En jaksanut uskoa, että varjoklaanilaisista edes puolet oli Pimeyden Metsään uskovia, joten miksi he eivät tehneet mitään?
Oli tosin hyvä että Tihkutähti nousi valtaan. Se tiesi toista Pimeyden Metsään uskovaa klaania, mikä oli kaiketi hyvä. En tosin voinut olla ajattelematta, että Kuolonklaanin ja Varjoklaanin välille syntyisi kilpailua. Kuolonklaani oli tietysti vahvempi klaani; meitä oli enemmän, me olimme vahvempia. Kuolonklaanissa oppilaat koulutettiin vahvoiksi, heitä ei koulutettu kynnet piilossa taputellen, toisin kuin muissa klaaneissa. Mitenköhän Varjoklaani koulutti oppilaitaan? En uskonut, että samalla tavalla kuin Kuolonklaani. Vanhat tavat olivat juurtuneet syvään, ja uskoin, että Varjoklaani oli pitkälti sama klaani kuin ennen Tihkutähteä. Vaikka he yrittivät esittää julmia ja häikäilemättömiä, olivat he silti sisältä pehmoja ja heikkoja. Heistä ei ikinä tulisi meidän kaltaisiamme. Kuolonklaanilaisia.
Vilkaisin vieressäni istuvaa kollia katseeni kylmänä.
"Jos totta puhutaan, olen. Mutta ei anneta sen häiritä", naukaisin ja tarkastelin silmiäni siristellen kollia, yrittäen tulkita hänen ilmeestään jotain.
"Jos en tietäisi paremmin, sanoisin, että ajatuksesi ovat yhä entisessä klaanissasi. Varjoklaani on sinulle kuitenkin historiaa, tai näin toivoisin", murahdin ja heilautin häntääni. Käänsin katseeni soturin silmiin.
"Kuinka paljon tiedät tämän klaanin sisäisistä asioista? Liitoista?"
//Kylmä?
Kylmähenkäys 26.5.2018
"Et todellakaan tunne minua, jos kuvittelet minun ajattelevan vielä entistä klaaniani enkä usko sinun olevan ainoa Kuolonklaanista. Mutta siinäpä tyypillisen kuolonklaanilaisen ajatukset tulevat hyvin esille. Te luulette, että jos klaaniin tulee Kuolonklaanin ulkopuolinen kissa, hän varmasti ikävöi entistä kotiaan. Se ei todellakaan ole totta jokaisen kissan kohdalla. Olen jättänyt Varjoklaanin taakseni, ellet jo tajunnut sitä siitä että yritin tappaa klaanitoveriani. Joten olet luullut väärin, en voisi vähempää välittää Varjoklaanista ja millaiseen sotkuun Minttusydän tulee sen johtamaan pentujeni kanssa", murahdin hampaideni välistä ja kohensin sitten ryhtiäni, jotta en olisi menettänyt hermojani Kalmaliljan edessä. Siinä samassa naaraan kirkkanvihreät silmät välähtivät ja tuon kasvoilla käväisi pieni kiinnostus.
"Sinulla on siis pentuja Kuolonklaanissa. Taidat kuitenkin ikävöidä heitä", Kalmalilja arvasi neutraalisti ja sai vihan kuohahtamaan taas sisälläni. Jouduin kuitenkin taas hillitsemään itseni, kun vastasin kylmästi:
"Arvasit taas väärin. Pentuni eivät ole koskaan tuoneet minulle mitään ylpeyden aihetta eivätkä tule koskaan tuomaan. He ovat kaikki heikkoja, lempeitä ja oman arvonsa unohtavia kissoja, jotka ovat kasvaneet aivan emonsa kaltaisiksi. Hikkoritassu menehtyi jonkin aikaa sitten, mutta ei hänestä minkäänlaista soturia olisi kuitenkaan tullut. Korentotassu vaikuttaa siltä, että hänestä voisi ehkä tulla hyväkin soturi, mutta Tihkutähti ei sitä tajua. Ututassu on varmaan lupavin pennuistani ja olen ehkä tuntenut pientä ylpeyttä häntä kohtaan joskus. Rosmariiniputous on päässyt jo soturiksi, mutta hänestä tulee aivan Liljahenkäyksen kaltainen. Hän ei tajua asettaa itseään ystäviään ennen ja alistuukin aina klaanitoveriensa käskyille. Joten jokainen pentuni on mennyt suoraan sanoen hukkaan."
Yllemme laskeutui hiljaisuus, joka aluksi tuntui erittäin mukavalta, olinhan juuri vuodattanut Kalmaliljalle mielipiteeni omista pennuistani, joista en ollut kuullut mitään Varjoklaanista lähdettyäni. Ei minua Rosmariiniputouksen ja Korentotassun menot kiinnostaisi, mutta rehellisesti sanottuna olisin voinut vaihtaa Ututassun pari sanaa. Ehkä jonain päivänä voisin tavata hänet rajalla.
"Mutta niin, kuinka paljon tiedät Kuolonklaanin sisäisistä asioista? En oletan sinun tietävän paljoakaan, koska olet hyvin uusi jäsen etkä varmaan ole paljon oleskellut muiden kuin Jääliljan seurassa, mutta haluan silti tietää", Kalmalilja toisti lopulta saman kysymyksen, jonka oli kysynyt vähän aikaa sitten.
"Enpä oikein mitään, koska kuten arvasitkin, en ole erityisemmin jutellut muiden kanssa", tokaisin välinpitämättömästi.
*Koska minua ei voisi vähempää kiinnostaa kuolonklaanilaisten kanssa jutteleminen, mutta jos pääsen Kuolonklaanin täydeksi jäseneksi, joudun tottumaan siihen*, lisäsin mielessäni.
//Kalma?
Kylmähenkäys 26.4.2018
Silmäilin Jääliljaa ehkä hieman liiankin arvostelevana ja kun tuo sai tarinansa päätökseen, kiirehdin nopeasti nyökäyttämään päätäni. Jäälilja oli siis erakkosyntyinen eikä puhdasverinen kuolonklaanilainen. Olihan minunkin isäni ollut mahdollisesti erakko tai luopio, mutta jotenkin olin aina kuvitellut tuon naaraan puhdasverisenä klaanikissana. Olin pienestä pennusta asti hyljeksinyt erakoita ja luopioita, mutta jostakin syystä en nähnyt syytä halveksua Jääliljaa.
"En siis ole ainoa kuolonklaanilainen, joka ei ole syntynyt tähän klaaniin", huomautin viileästi ja väläytin Jääliljalle nopean, mutta silti lämpimän hymyn. En varsinaisesti saanut vastausta naaraalta, mutta hän ei ainakaan irvistänyt minulle, mikä oli hyvä merkki.
"Tässä on siis Tuuliklaanin raja, vaikkei se siltä edes vaikuta. Kuolonklaanin reviiri on samanlaista nummimaisemaa", totesin tyynesti hidastaessani rivakkaa kulkuani. Viileä ilmavirta pyyhki laajojen tasankojen läpi ja pörrötti sinertävänharmaata turkkiani. Kun siinä katsoin Jääliljaa, hän ei mielestäni vaikuttanut lainkaan nummille kuuluvalta kissalta. Nummilla asustavista kissoista tuli aina mieleen tuuliklaanilaiset, jotka olivat hoikkia, siroja ja pitkäjalkaisia. Jäälilja taas muistutti tyypillistä kuolonklaanilaista, suurikokoista ja lihaksikasta. Olinhan minäkin aika roteva ja suurikokoinen, mutten todellakaan vetänyt vertoja joillekin uusille klaanitovereilleni.
"Varjoklaanin rajaa tuskin pitää kiertää, koska minähän tiedän sen rajan erinomaisesti", lisäsin vielä ja käännyin sitten Jääliljan puoleen, "aiommeko jatkaa taisteluharjoituksiamme, jotka ovat jääneet hieman kesken?"
//Jää?
Jäälilja 26.4.2018
"Varjoklaanin rajaa tuskin pitää kiertää, koska minähän tiedän sen rajan erinomaisesti", kolli naukui ja vilkaisi minua kylmän sinisillä silmillään, "aiommeko jatkaa taisteluharjoituksiamme, jotka ovat jääneet hieman kesken?" Tarkkailin Kylmähenkäystä rennosti jäisillä silmilläni tuijottaen.
"Todellakin, en kehtaisi olla seurassasi jos taistelua taitojasi ei yhtään päivitettäisi", naukaisin muakamas inhoten irivstäen, mutta silmissäni kiilui leikkimieli.
Kylmähenkäykselle oli mitä luultavammin opetettu Varjoklaanin miltei kaikki liikkeet, josta saattoi olla hyötyä tarvittaessa. Kollin pitäisi oppia taistelemaan Kuolonklaanilaisen tavoin.
Tassutin ryhdikkäästi eteenpäin Kylmähenkäys rinnallani. Lihaksiani väsytti pitkän harjoittelun jälkeen, oli jo yö myöhä. En ollut ottanut huomioon sitä, ettei Kylmähenkäyksellä ollut vielä makuualusia ja tuskin me enää jaksaisimme raahata sammalia ja raivata tietä, emmekä edes pystyisi olemaan herättämättä muita kissoja. Kylmähenkäys oli sukeltamassa sisäänkäynti tunnelliin, mutta tuuppasin tuota väsyneesti.
"Naaraat ensin", naukaisin väsyneesti hymähtäen ja työnnyin leiriin. Leiri aukio oli miltei tyhjä paria kissaa lukuunottamatta. Näin kuinka Veri istustkeli vartiossa taivasta katsellen, haaveili kenties Rapapolteesta.
"Et tainnut huomata, mutta sinulla ei taida olla vielä makuualusia?" naukaisin silmiäni siristellen. Kylmähenkäys kohautti lapojaan ilmettäni tutkaillen.
"Kai se nyt on selvää kun emme ole laittautkaan niitä sinne, tuskin Kuolonklaanilaiset nyt niin kilttejä on, että pureskelee toiselle jo ruoan valmiiksi", Kylmähenkäys töksäytti. Kulmani kohosivat yllättyneenä, otin lauseen vihjauksena.
"En minä sinua ajatellut auttaa, rakentele itse omat vuoteesi", naukaisin silmiäni pyöräyttäen ja lähdin tassuttelemaan pesään päin. Vilkaisin taakseni. Kuitenkin sisimpäni sanoi minulle, että minun pitäisi katsoa Kylmähenkäyksen perään, olla tämän seurana.
"Luuletko, että kestän koko yön karseaa varjoklaanilais löyhkääsi?" naukaisin jäisesti hymyillen, "Vastaus on muuten: En kestä". Minulla kävi ajatus oman vuoteeni jakamisesta mielessäni, mutta ei. Ei ollenkaan tapaistani, eikä koskaan voisi tapahtua.
"Taidat nukkua ulkona tämän yön", naukaisin päätäni vilpittömästi kääntäen, "Ja jottet nyt ihan masennu, voin pitää sinulle seuraa. Paitsi jos pelkäät minua". Väläytin terävät hampaani paljastavan hymyn Kylmähenkäykselle.
//Kylmä? Anteeks hirveen tönkkö, jotenki nyt vaan ei ajatus kulje.
Kylmähenkäys 28.4.2018
"Voi, kuinka upeaa. Ja voit vain unelmoida että pelkäisin sinua", lausahdin viileästi Jääliljalle ja väläytin tuollekin nopean irvistyksen, jonka paikalle nousi kuitenkin miltei heti se sama kylmä ilme, joka lepäsi kasvoillani kokoajan. Käänsin kylmänsinisen katseeni parantajan pesään, jonne eräs sinertävänharmaa naaras - jonka tunnistin Kuolonklaanin parantajaoppilaaksi Talvikkimuistoksi - katosi.
"Minun pitää varmaan käydä hakemassa Talvikkimuistolta makuualusia, koska ilman sammalia en tule nukkumaan", huomautin lyhyesti ja otin pari askelta parantajan pesää kohti, jääden odottamaan hetkeksi Jääliljan reaktiota ja mahdollista vastausta. Kesti muutama silmänräpäys, kunnes naaras avasi suunsa:
"Ota mukaasi minullekin makuualusia", likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras pyysi viileällä äänensävyllä. Nyökäytin hitaasti päätäni ja lähdin sitten harppomaan parantajan pesää. Sammalverhojen luokse tultuani sukelsin sisään antamatta ilmoitusta tulostani.
"Talvikkimuisto!" kutsuin pesässä parantajaoppilasta nimeltäni ja asetuin odottamaan pesän uloskäynnin edustalle. Sammalpedit olivat tyhjät, joten potilaita ei ilmeisesti ollut. Pikiviillosta ei ollut merkkiäkään, joten oletin kollin olevan nukkumassa tai keräämässä yrttejä. Vähät minä kollista välitin.
"Kylmähenkäys. Olisit voinut ilmoittaa tulostasi."
Nostin kylmänsinisen katseeni maasta, kun toisesta, pienemmästä pesästä sukelsi pääpesään kevytrakenteinen siniharmaa naaras, jonka vaalean taivaansiniset silmät kiiluivat hämärässä valossa. Hän tuijotti minua epävarmasti, naaras ei varmaan luottanut minuun koska olinhan juuri äsken Kuolonklaaniin saapunut varjoklaanilainen. No, hänen olisi paras tottua minuun koska en tulisi katoamaan lähiaikoina.
"Yritän muistaa seuraavalla kerralla", murahdin välinpitämättömästi, "tulin hakemaan makuualusia."
"Ne ovat tuolla", Talvikkimuisto heilautti hännällään pesän reunassa olevaa sammalkasaa kohti ja palasi sitten samaan pesään, mistä hän oli pääpesään ilmestynyt äsken.
*Hyvä että lähti. Tuo naaras on varmasti aivan samanlainen pehmo kuin Liljahenkäyskin. Kunhan vain pysyn kaukana Talvikkimuistosta, päiväni pysyvät hyvinä*, tokaisin itsekseni ja kävin nappaamassa itselleni makuualusia. Otin myös Jääliljalle saman verran sammalia, eli aika paljon. Kun olin saanut tarpeeksi sammalia meille kummillekin, pujottelin ulos pesästä.
Aukio oli suunnilleen kokonaan tyhjä, mutta tällä kertaa tiesin syyn. Taivas oli alkanut tummentua ja epäilyttäviltä näyttävät pilvet olivat siirtyneet leirin ylle. Muutamia vesipisaroita putoili kuonolleni ja ne saivat turhautuneen irvistyksen nousemaan kuonolleni. Marssin leirin reunamilla istuvan Jääliljan luokse ja ravistelin kuonostani vedet pois.
"Tulee olemaan myrskyinen yö", huomautin viileästi ja pörhistin hieman turkkiani, kun kylmä ilmavirta pyyhkäisi ylitseni. Toivottavasti Jäälilja ei jäätyisi.
//Jää?
Jäälilja 29.4.2018
"Tulee olemaan myrskyinen yö", Kylmähenkäys naukaisi rennosti, kuin ohi kulkeva toiselle huikaten. Pyöräytin silmiäni.
"Kai sen nyt hiirenaivokin huomaa, täällähän tuulee ja sataa aivan julmetusti", naukaisin vähän tökerösti. Kylmähenkäys asetteli omat sammalensa aivan pesän viereen ja minä omani hiukan kauemmas. Aioin nukkua pihalla vain ja ainoastaan sen takia, etten vaikuttaisi heikolta. Selviäisinhän minä kylmässäkin enkö selviäisikin? Pörhistin turkkiani omaksi suojakseni. Jos olin luvannut hoitaa jotain, niin sen minä tein. Rojahdin vastavalmistuneen vuoteeni päälle lihakset uupuneina. Kylmähenkäys teki samoin. Pian huomasin kuinka tuuli vaihtoi suuntaa ja sade pisarat lähtivät satamaan kohti minua. Pian turkkini oli latistunut siltä puoleta missä vesipisarat jo noruivat. Ihon myötäinen turkki ei lämmittäisi, kylmä alkoi sukeltaa luihini ja ytimiini. *En menisi nukkumaan pesään ja laskisi arvoani Kylmähenkäyksen silmissä* Jonkin takia ylväs olemus oli tärkeä juuri tuon tuhisevan karvakerän silmissä. Kollin tasainen hengitys ja tämän kuivan turkin leppeä kahina kantautuivat korviini. Kylmähenkäys oli valinnut oivan paikan ulkona yöpymiseen. Tuo kolli olisi nyt ainoa lämmönlähde, ja olin kylmissäni. Pian olisin aivan oikea jäälilja. Hetken mielijohteesta hivuttauduin Kylmähenkäyksen viereen ja painoin selkäni tämän selkää vasten. Pian lämpö virtasi sisääni ja silmä luomeni alkoivat painua väsyneinä kiinni.
Räväytin silmäni auki. Oli aamu, mutta aurinko oli pilvessä. En voinut tietää mihin kohtaan aurinko oli jo kivunnut. Sade piiskasi edelleen maata eilisen lailla. Onnekseni kaikki näyttivät olevan edelleen pehkuissa, lukuunottamatta pesänsä suulla istuvaa Raetähteä. Nousin pikaisesti ylös herättämättä Kylmähenkäystä, olisihan se ollut noloa, että kolli tietäisi että en kestänyt yötä ulkona - ainakaan myrskysäällä. Hetken mielijohteesta tökkäsin siniharmaata kollia joka hengitti tasaisesti vuoteellaan. Kolli ei liikahtanutkaan. *Nukkukoot sitten, taidan lähteä tervehtimään pentuja* Kulmani kohosivat omahyväisinä. Kaikkien pentujen pitäisi saada minun lämmin tervehdykseni. Pentutarhan uusin pentu, Korpipentu oli majaillut sijaisemon huomassa jo hetken aikaa. Nyt hän oli jo tarpeeksi vanha ymmärtämään kissoja, joten olisi ehkä aika tavat häntä. Pian kuitenkin kuulin takaani rahinaa - tarkemmin sanoen seisomaan nousevan kissan ääniä. *Kylmähenkäys* Käänsin katseeni Kylmähenkäyksen venyttelevään hahmoon.
"Keskeytit juuri retkeni pentutarhalle", naukaisin kovan hymyn kollille väläyttäen,
"Mutta nyt sainkin sinut seurakseni, oikein mukavaa".
//Kylmä?
Kylmähenkäys 1.5.2018
Väläytin Jääliljalle nopean virnistyksen ja ravistelin nopeasti sinertävänharmaan turkkini edes jonkinlaiseen kuntoon, vaikken vaivautunut karvojani puhdistamaan. Kun olin saanut itseni tyydyttävän kuntoon, lähdin Jääliljan rinnalla marssimaan pentutarhaa kohti.
"Kuinka monta pentua Kuolonklaanissa- tai siis klaanissa on?" kiirehdin korvaamaan lauseeni. Minun täytyisi tottua kutsumaan Kuolonklaania pelkäksi klaaniksi tai kotiklaanikseni ja Varjoklaania tulisi kutsua oikealla nimellään eikä pelkällä klaani-nimellä. En ollut täysin tyytyväinen uusiin klaanitovereihini, koska heidän oltiin väitetty Varjoklaanissa olevan ovelia ja vain itselleen uskollisia kissoja, jotka ajattelivat omaa etuaan. Minunkin pitäisi oppia ajattelemaan kuin kuolonklaanilaiset jos tahdoin sopeutua heidän joukkoonsa.
"Säröpentu, Käärmepentu ja Korpipentu. Vuolasvirta tosin odottaa pentuja", Jäälilja ilmoitti viileästi, aivan kuin pentujen tilanne ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan. Jostakin syystä en voinut oikein kuvitella tuota naarasta yhdenkään pennun emona, mutta ehkä hänestä voisi jonakin tulla vahvojen kuolonklaanilaispentujen emo.
*Tiedät varsin hyvin, että olet ihastunut häneen. Siksihän sinä päätit lähteä Kuolonklaaniin karkotukseksi jälkeen, sinähän vihaat muuten Kuolonklaania. Siksi sinä alunperin hyökkäsit Liljahenkäyksen kimppuun, koska et ollut varma kumpaa rakastit, kumppaniasi ja pentujesi emoa vai puolituntematonta kuolonklaanilaista!* sähähdin itselleni ja upposin lyhyeksi hetkeksi omiin ajatuksiini. Olihan minulla tunteita Jääliljaa kohtaan, mutta hän oli erittäin taitava piilottamaan omat tunteensa. Tietenkin oli olemassa se fakta, että hän oli jäänyt ulos nukkumaan kanssani eikä ollut vain käskenyt minua tänä aamuna jäämään aukiolle, kun hän kävisi pentutarhalla. Tiesin kyllä, että jonakin päivänä pyytäisin Jääliljaa kumppanikseni, mutta halusin varmistua vielä paremmin siitä, että hänkin halusi kumppanikseni, koska en ollut saanut vielä kunnollista vastausta.
"Saapukoon jokainek suurkivelle klaanikokoukseen!"
Pysähdyimme aivan pentutarhan edustalle, kun Raetähden kutsuhuuto kajahti ilmaan leiriaukiolle. Käännyin salamannopeasti ympäri ja ehdin juuri nähdä, kuinka päällikön harmaa hahmo loikkasi sulavasti Suurkivelle ja aloitti sitten puheensa:
"Tänä yönä on klaanikokous, joten ilmoitan nyt lähtijät. Minun lisäkseni kokoukseen lähtevät Viiltokaaos, Pikiviilto, Talvikkimuisto, Pihlajakynsi, Kalmalilja, Lintulumo, Kostohenki, Ahvenleuka, Kylmähenkäys, Uljastassu, Tappotassu, Terätassu, Pimeyslehti ja Pikkuvarjo. Kokous on päättynyt!"
En voinut olla tuntematta vahvaa omahyväisyyttä, kun Raetähti sukelsi alas kiveltä ilmoitettuaan kokoontumiseen lähtevät kissat. Pääsisin kokoontumiseen ja saisin oikein kunnolla halveksua varjoklaanilaisia ja nauttia siitä huomiosta, jonka saisin heiltä. Saisin myös kuulla pentujeni soturinimet, jos he olisivat sellaisia saaneet. Tuskin olivat, mutta siinä klaanissa mitä tahansa voisi tapahtua.
"Sinun jälkeesi", lausahdin tyynesti ja siirryin hieman sivuun, jotta Jäälilja voisi astua pentutarhaan ensimmäisenä. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras väläytti minulle hymyntapaisen virnistyksen ja sukelsi sitten pesään, jonka jälkeen astuin itsekin pentutarhaan.
//Jää?
Raetähti 19.4.2018
Kylmähenkäys olisi hyvä lisä klaaniimme. Mutta entä jos hän hyökkäisi tunnekuohun vallassa kuolonklaanilaisen kimppuun? Se oli riski. Viiltokaaoskin oli sitä meiltä, että hänet olisi hyvä hyväksyä. Eikai auttanut muu kuin ottaa pienoinen riski ja päästää kolli klaaniimme, mutta vain koeajalle.
"Tervetuloa Kuolonklaaniin", murahdin lopullisen päätökseni Kylmähenkäykselle. Ainahan hänet voisi karkoittaa taikka tappaa, jos hän alkaisi sotureitani vahingoittamaan. Ja eikä kolli varmastikaan monellekaan kuolonklaanilaiselle pärjäisi. Olihan hän kasvanut Varjoklaanissa, joka ei ollyt alkuunkaan niin hyvä klaani kuin meidän klaanimme.
"Mutta saat jäädä koeajalle Kuolonklaaniin vain yhdellä ehdolla; pidät kyntesi kuolonklaanilaisista erossa", maukaisin ja nousin seisomaan kuin ilmoittaakseni asian olevan loppuunkäsitelty. Toivon mukaan tein oikein.
//Viilto? Kylmä? Sori mini >.>
Kylmähenkäys 19.4.2018
"Kiitoksia, Raetähti. Ja tulette kyllä pian näkemään, ettei minulla ole pienintäkään aikomusta hyökätä yhdenkään kuolonklaanilaisen kimppuun", ilmoitin tyynesti ja kompuroin sitten jaloilleni. Kumarsin vielä nopeasti Kuolonklaanin päällikölle, nyökäytin heikosti päätäni Viiltokaaokselle ja pujottelin sitten ulos pesästä.
Leiriaukio oli täynnä kissoja ja tajusin vasta pitkän tovin jälkeen, että syynä siihen oli Kuolonklaanin suuri soturimäärä. Muutamat kissat heittivät minuun epäileviä silmäyksiä ja halveksivia irvistyksiä enkä saanut vastaani yhtäkään kohteliasta hymyä. Tähän elämään pitäisi sitten tottua, koska tekisin kaikkeni jäädäkseni Kuolonklaaniin. Varjoklaaniin en astuisi enää käpälälläkään.
"Kylmähenkäys!"
Jääliljan äkillinen ääni sai pääni kääntymään nopeasti ja kohtasinkin nopeasti naaraan jäänsinisen katseen. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava kissa kutsui minua hännänheilatuksella luokseen. Otin ohjeen vastaan ja harpoin kuolonklaanilaisen luokse.
"Miten se meni? Sanoitko mitään tapaamisistamne?" naaras kysyi viileästi.
"Hyvin meni, minut päästettiin jonkinlaiselle koeajalle. Enkä sanonut sanaakaan tapaamisistamme", ilmoitin nopeasti.
//Jää?
Jäälilja 21.4.2018
"Hyvin meni, minut päästettiin jonkinlaiselle koeajalle. Enkä sanonut sanaakaan tapaamisistamme", Kylmähenkäys naukaisi hiukan rintaansa ylpeänä röyhistäen.
"Eli minun ei tarvitse liata tassujani, hyvä", naukaisin leikkisästi silmiäni hitaasti siristäen. Kietaisin pöyhkeän häntäni etutassujeni ympärille.
"Veikkaan lukuisten rajarikkomuksiesi seurauksena, ettet tiedä missä Kuolonklaanin rajat kulkevat", naukaisin leikkimielisesti härnäten ja kulmiani arvioivasti kohottaen. Kylmähenkäys vilkaisi minua vilpittömästi.
"Joten, sinun henkilökohtaisena valvojanasi saanen viedä sinut kiertämään niitä", naukaisin päätäni sivulle heilauttaen. Nousin seisomaan ja silittelin kollin selkää hännälläni.
"Henkilökohtainen valvoja?" siniharmaa kolli naukaisi leikkisä pilke silmäkulmassa, "Ihan tosi, en ole pentu".
"Lupasin ottaa vastuun sinusta, Pihlajakynnelle", naukaisin selventävästi ja lähdin tassuttelemaan kohti leirin uloskäyntiä.
"Tuletko vai et?", naukaisin silmiäni ulospääsystä kääntämättä.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 25.4.2018
"Hyvä on, mennään sitten", myönnyin hieman vastahakoisesti, mutta silti viileästi Jääliljan ehdotukseen ja loikin muutamalla pitkällä loikalla kuolonklaanilaisnaaraan rinnalle. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras heitti minuun nopean silmäyksen, mutta käänsi sitten jäänsinisen katseensa muualle aivan kuin ei olisi koskaan minuun vilkaissutkaan. Vetäisin syvään henkeä, kun tyytyväisyys kulki koko vartalonu lävitse. Minut oltiin päästetty Kuolonklaaniin koeajalle ja vaikkei näiden kissojen silmätikkuna oleminen todellakaan tuntunut mukavalta ajatukselta, parempi näin kuin erakoksi joutuminen.
"No, kerropas jotain itsestäsi. Millainen menneisyytesi on?" Jäälilja kysyi äkkinäisesti, kun olimme päässeet kummatkin ulos leiristä ja ottaneet suunnaksemme Tuuliklaanin rajat. Lihaksikas naaras piti kuitenkin jäätävän katseensa menosuunnassa eikä tällä kertaa kääntänyt lainkaan päätään.
"No, synnyin vanhemmilleni joista en tiedä mitään, en edes nimiä, mutta he olivat puhdasverisiä. Oppilaaksi päästyäni sain mestarikseni Ikituulen, joka on nykyäänkin varmaankin Varjoklaanin paras soturi, mutta ei siellä kovin monta hyvää soturia ole. Liljahenkäyksen ja minun tarinaamme tuskin tarvitsee selittää, voit varmaan itsekin arvata että satuin vain ihastumaan häneen ja sitten saimme pentuja. Mutta en edes puhunut pennuilleni kovin paljon, koska he eivät ole ylpeyden aiheita. Poikani eivät todellakaan vaikuttaneet siltä, että heistä voisi tulla vahvoja sotureita, nuorempi tyttäreni sen sijaan käyttäytyi kuin muutamakuinen pentu. Ja vanhin tyttäreni Rosmariinitassu, kenet sinä tapasitkin, on aivan emonsa kaltainen. Pehmo ja ystävällinen, suorastaan säälittävä. Ehdin myös Varjoklaanissa ollessani kouluttaa yhden oppilaan, Happotassun, mutta tuskin hänestä mitään tosi suurta tulee. No, siihen tarinani Varjoklaanissa päättyikin."
Kun olin saanut tiivistetyn kertomuksen menneisyydestäni loppuun, olimme jo alkaneet saapua Tuuliklaanin rajamaille. Nummet vain jatkuivat silmänkantamattomiin, olihan Tuuliklaanin reviiri aivan Kuolonklaanin reviirin kaltaista.
"Mutta nyt, kerro minulle sinun menneisyydestäsi."
//Jää?
Jäälilja 25.4.2018
Katselin Kylmähenkäystä hieman epävarmana. Sisimmässäni olisin halunnut kertoa totuuden, mutta mieleni käski minua valehtelemaan suojamuurin yllä pitämiseksi. Halusin, että minua pidettäisiin täysiverisenä Kuolonklaanilaisena. Omatuntoni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan käski minun olla valehtelematta. Minun tarinani ei ollut sellainen jonka olisin halunnut sen olevan. Erakkojuureni oli asia josta pelkäsin avautua, jos kertoisin sen olisin haavoittuva. En vahva. Kuolonklaani oli saanut minut nostamaan suuren suojamuurin ylleni. Sisimässäni en ollut se, jota kissat ulkoisesti luulivat minun olevan. En ollut ilkeä, minun piti vain sulautua. Katsoin Kylmähenkäystä hiukan varoen. Jokaikinen lihakseni oli jännittynyt.
"No saisit tämän kuitenkin selville, joten en menetä mitään, mutta usko pois tämä on minule hyvin vaikeaa", naukaisin korviani luimistellen. Viitoin jatkamaan matkaa samalla kun kertoisin oman elämänkertani.
"Synnyin erakkona eräänlaisessa laumassa, jos sitä siksi voi kutsua. Emoni Rapapolte ja isäni Veri. Minulla oli kolme sisarusta, joista kaksi on jo menehtynyt ja enää Roihumyrsky on jäljellä, hän on minulle kovin tärkeä", aloitin hiukan varmemmin, mutta ääneni silti epävarmana säröillen.
"Kaikki oli hyvin, mutta tiedäthän mitkään sadut eivät ole iloisia ikuisuuksia, ja sitten emoni menehtyi ja samalla koko isäi luonne muuttui. Hän ei pystynyt huolehtimaan laumasta, koska hänen sydämensä oli lopullisesti särkynyt. Siten muutimme Kuolonklaaniin, olin vain parin kuun ikäinen kun saavuimme uuteen kotiimme. Eipä elämässäni muuta kovin mullistavaa ole sattunut. Ja tiedän nyt menetin sen hienon Kuolonklaanilaishohteen silmissäsi", naukaisin korviani nostaen. Kylmähenkäykselle uskoutuminen oli yllättävän helppoa, liiankin helppoa. Pörhistyneet karvani alkoivat siloittua ja rauha alkoi laskeutua ylleni. Katseeni oli epätoivoinen ja epävarma, en voisi vaikuttaa Kylmähenkäyksen mielipiteeseen. Toivoin hartaasti että saisin hyväksynnän, jonkin takia tuo kolli oli minulle liian läheinen menetettäväksi. Olimme kumpikin olleet tulokkaita Kuolonklaaniin.
//Kylmä?
Raetähti 16.4.2018
Kuten aina, näytin jälleen tyyneltä ulkoa päin. Sisälläni kuitenkin oli rauhattomampaa. Viiltokaaos oli juuri selittänyt mitä tämä tuntematon kolli teki klaanissani. Kylmähenkäys. Se oli kollin nimi. Kollin, joka halusi muuttaa Kuolonklaaniin. Kollin, jonka tappoyritys oli epäonnistunut. Kollin, joka oli yrittänyt tappaa Varjoklaanin parantajaoppilaan, oman kumppaninsa ja samalla pennunpentuni. Kielomyrkyn pennun. Suku oli minulle tärkeä ja puolustin aina sukulaisiani, jos he sitä ansaitsivat. Jotkut eivät ansainneet. Osa taas ansaitsi. Silmiini syttyi pieneksi hetkeksi murhanhimon pilke ja katseenikin muuttui siksi. Pienen hetken ajan vain tuijotin varjoklaanilaista meripihkaisilla silmilläni, kunnes rauhoitin itseni.
"Jatkamme tästä pesässäni", maukaisin ja käännyin kohti pesääni. Käänsin pääni varjoklaanilaiskolliin ja jäin odottamaan tuota. Tiesin, etten koskaan unohtaisi Kylmähenkäyksen tappoyritystä, jos se siis oli edes totta. Vaikkakin Liljahenkäys oli mitä oli, en halua, että sukulaisiani tapetaan. Kylmähenkäys ei ehkä tiennyt Liljahenkäyksen olevan minulle sukua. Ties mitä varjoklaanilaisen päässä nyt pyöri. Vaikkakin olisin halunnut sanoa - tai oikeastaan tehdä - kollille pari asiaa, tiesin, ettei kannattaisi. Tuollaiselle kissalle olisi varmasti käyttöä, kun pidemmän päälle ajatteli. Minun sukulaisiani ei kuitenkaan noin vain yritetty tappaa, muistaisin yrityksen aina ja se kyllä tulisi vaikuttamaan hiukan hänen kohteluunsa.
//Viilto? Kylmä? Muut? Ööh, tästä tuli vähän outo :'D - mut älkääs välittäkö siitä.
Viiltokaaos 17.4.2018
Raetähti kulki kohti pesäänsä odottaen Kylmähenkäyksen ja kai myös minun seuraavan häntä. Varjoklaanilaiskollin edellä kävelin häntä pystyssä päällikön perässä kohti suurkiven alla sijaitsevaa pesää. Vilkaisin taakseni, Kylmähenkäys lähti kulkemaan eteenpäin leirin toiselta puolelta Jäälilja vierellään. Naaras sanoi jotain varjoklaanilaiselle katsoen häntä samalla. Jäälilja pysähtyi vähän matkan päähän pesästä huomatessaan tuiman katseeni. Kylmähenkäys jatkoi matkaa pesää kohti siitä huolimatta. Annoin soturin mennä pesään minua ennen. Lopulta saavuin itsekin hämärään pesään, joka sijaitsi suuren kivessä olevassa halkeamassa. Raetähti oli asettunut istumaan ylväästi sammalvuoteelleen. Päällikkö oli kietonut häntänsä etukäpäliensä päälle ja katsoi nyt Kylmähenkäystä leuka ylväästi pystyssä. Päällikön ilme oli tyyni ja mitäänsanomaton. Raetähti nyökkäsi antaen luvan istua. Kylmähenkäys istui Ratähteä vastapäätä, itse taas asetuin päällikön vierelle vain parin hiirenmitan päähän hänen vuoteestaan. Pysyin hiljaa, sillä odotin Raetähden aloittavan kuulustelut.
"Tahdot siis liittyä Kuolonklaaniin?" päällikkö aloitti helpolla kysymyksellä ja siristi aavistuksen verran meripihkaisia silmiään, joiden mustat pupillit olivat laajentuneet hämärässä.
"Juuri niin", vastasi Kylmähenkäys hitaasti. Hitaita olivat olleet myös kollin aiemmat sanomiset, joka oli erittäin ärsyttävää.
"Miksi?" päällikkö kysyi saman kysymyksen, jonka olin esittänyt soturille kohdatessani hänet ensimmäisen kerran reviirillämme.
"Varjoklaanilla ei ole antaa minulle enää mitään, mutta Kuolonklaanilla on. Koen olevani enemmän hyödyksi täällä kuin synnyinklaanissani, samalla voin myös toteuttaa itseäni paremmin", vastasi varjoklaanilaiskolli rauhallisesti yhä sanojaan pidennellen ja hidastellen. Vilkaisin Raetähteä. Kolli nyökytteli kuunnellessaan soturin sanoja.
"Onko läheisesti tappaminen tapasi toteuttaa itseäsi?" minun oli pakko lisätä samalla, kun käänsin taas vihreän katseeni kohti sinertävänharmaata kollikissaa. Kasvoilleni piirtyi pieni virne ja viilsin vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.
//Kylmä? Rae?
Kylmähenkäys 17.4.2018
Käänsin kylmänsinisen tuijotukseni Raetähden rinnalla istuvaan Viiltokaaokseen, jonka kasvoilla loisti pieni, mutta silti karmivalta näyttävä virne. Tuo kuolonklaanilainen ei todellakaan osannut pitää kuonoaan poissa muiden asioista. Tai sitten hän vain yritti tahallaan ärsyttää minua. Toinen vaihtoehto kuulosti paremmalta, joten tyydyin siihen.
"En edes tappanut häntä", ilmoitin tyynesti. Viiltokaaos kohotti hitaasti kulmiaan ja venytteli kynsiään.
"Ja vastauksena kysymykseesi, en yrittänytkään toteuttaa itseäni, vaan enemmänkin todellinen luonteeni, josta en ollut tiennyt, toteutui. En edes ole varma, olinko tappamassa vai ainoastaan vahingoittamassa häntä. Minulla oli niin sanottu tunnekuohu meneillään ja kaiken sen keskellä ensimmäinen vaistoni oli vahingoittaa kumppaniani.
"Miksi olit tappamassa juuri kumppaniasi?" Raetähti jatkoi niin tyynesti, etten voinut olla ihailematta sitä ajatuksissani.
"Sanotaan vain, että välimme eivät ole olleet kaikkein parhaimmat ja sen tunnekuohun aikana olin hänen kanssaan, joten hyökkäsin ainoan seurassani olleen kissan kimppuun", ilmoitin välinpitämättömästi. Lauseessani oli pieni valhe, sillä olihan Minttusydänkin ollut seurassamme, mutta se tieto ei ollut niin tärkeä että sitä olisi tarvinnut tunkea tähän tarinaan myös.
"Joten miten on? Pääsenkö Kuolonklaaniin vai en?" kysyin mahdollisimman tyynesti. En ollut täysin varma minne voisin mennä jos en pääsisi Kuolonklaaniin enkä edes tahtonut miettiä sitä. Pitäisi vain toivoa, että he päästäisivät minut klaaniinsa. Ja jos he epäröisivät taistelutaitojani, haastaisin vaikka kenet tahansa taisteluun jotta voisin todistaa voimani.
//Rae? Viilto?
Jäälilja 17.4.2018
Tassuttelin Kylmähenkäyksen siniharmaaturkkisen ja lihaksikkaan ruumiin rinnalla rennosti askeltaen. Olimme matkalla Raetähden pesään, tiesin ja tunsin, ettei minua päästettäisi sisään, senpä takia hivutin pääni Kylmähenkäyksen korvalle.
"Et mainitse mitään minun tapaamisestani, tai muuten hautaan sinut elävältä ja kaivan sinut vasta aamulla ylös", kuiskasin.
"Luotan sinuun", naukaisin varmistaen. Vilkaisin Viiltokaaokseen, hän katseli minua tuimasti kuin viestiäkseen sen, että minun tuli poistui. Pyöräytin silmiäni, mutta lopulta kunnioittavasti nyökäyttäen.
Lähdin tassuttelemaan hiukan kauemmas pesästä, mutta kuitenki siten, että raetähden pesä oli tiukasti katsekentässäni. Nyt Kylmähenkäyksen unelma Varjoklaanin päälikkyydestä oli tuhoutunut ja meidän sopimuksemme oli rikkoutunut, mutta minusta silti tuntui, että välillämme oli jotain muuta kuin liittolaisuutta. Ystävyyttä. En hylkäisi kollia heti kun hänestä ei olisi minulle enää hyötyä, Kylmähenkäys oli liian hyvä uskoinen suhteeni, mutta se oli omalla tavallansa herttaista. Luottaa suin päin puoli tuntemattomaan kissaan. Lupaisin itselleni auttaa Kylmähenkäystä Varjoklaanille kostamisessa, auttaisin Minttusydämen houkuttelemisessa tarpeen vaatiessa ja ehkä jonkun muunkin. Olin omalla tavallani onnellinen, että Liljahenkäys oli elossa, en olisi koskaan halunnut Kostohengen vihoja niskoilleni. Emme kollin kanssa olleet juonineet juurikaaan viimeaikoina, sillä Kylmähenkäyksen valmennus oli vaatinut veronsa. Kohautin lapojani itsekseni ja silmäilin leirä jäänsinisellä katseellani. Leiri oli jo siirtynyt omiin oloihinsa, sillä jännitysnäytelmän - joka kertoi Varjoklaanikissasta Kuolonklaanin leirissä - oli päättynyt.
//Kylmä sit ku se tulee sielt pesästä? :D
Viiltokaaos 17.4.2018
Katsoin nyt hiljaa tyynenä Kylmähenkäystä, joka oli juuri esittänyt kysymyksen, jossa kysyi pääsystään Kuolonklaaniin. Vilkaisin Raetähteä kysyvästi, päällikkö käänsi myös meripihkaisen katseensa minuun. Kolli näytti pohtivan vastaustaan toden teolla. Jos olisin ollut Raetähti, olisin päästänyt kollin klaaniini. Mielipiteeni asiaan ilmaisin nyökkäämällä hitaasti.
Vaikka Kylmähenkäys olikin yrittänyt tappaa Pisaratähden pennun ja vaikutti luonteeltaan melko sekavalta, hän saattoi olla hyvä lisä Kuolonklaaniin. Soturi tiesi paljon Varjoklaanin heikkouksia, jotka saattoivat auttaa klaaniani tulevaisuudessa suunnitelmieni edetessä. Toisaalta yhtä suuret mahdollisuudet olivat, että kollin sekava luonne ja niin sanottu todellinen luonteensa tulisivat liian vahvasti esille ja soturi alkaisi tappamaan Kuolonklaanin jäseniä. Olisin kuitenkin valmis ottamaan sen riskin, sillä aina voisin vain tappaa hänet.
"Jos sinä mielipidettäni kaipaat, niin kannatan hänen hyväksymistään Kuolonklaaniin. Ainakin koeajalle, jolloin hän saisi itse todistaa olevansa klaanimme arvoinen", naukaisin hiljaisella äänellä päällikölle ja viilsin kynsilläni ilmaa. Raetähti käänsi jälleen katseensa minuun kuunnellessaan sanojani. Hän ei reagoinut niihin mitenkään, vaan käänsi katseensa Kylmähenkäykseen valmiina antamaan lopullisen tuomionsa asialle.
//Rae? Kylmä?
Jäälilja 14.4.2018
"Mitä te siihen jäitte nököttämään, leiri on täynnä muitakin kissoja kuin me kolme", murahdin. Verikyynel pyöräytti silmiään ja poistui paikalta Pihlajakynsi perässään.
"Ehkä sinun kannattaisi mennä puhumaan noista harhaluuloistasi jollekkin joka välittää?" naukaisin. En halunnut paljastaa muille tuntevani Kylmähenkäystä. Sysisydän halusi vain ujuttautua pääni sisään ja saada minut paljastumaan. Olin mestari kätkemään tunteeni. Vilkaisin Kylmähenkäystä.
"Niin kerroppa minullekkin, miksi juuri Liljahenkäys?" naukaisin vaativasti. Porasin katseeni nuoreen kolliin. Tämä oli kysymys joka oli vaivannut minua. Liljahenkäys ei saisi kuolla, Kostohengen takia. Kuitenkin sydämessäni ytiesin, että valehtelin itselleni. En halunnut ottaa hartioilleni sitä painoa, että olin yllyttänyt KYlmähenkäyksen murhaajaksi.
"Kai sinä tiedostat, että Kostohenki ja Hiiripisara olisivat nirhanneet sinut jos olisit onnistunut", kuiskasin huomaamattomasti. *Hyvä, Sysisydän ei huomannut.* Naaras vilkaisi juuri silloin sivulleen.
//Sysi? Kylmä?
Kylmähenkäys 15.4.2018
"En todellakaan tiennyt. Ovatko he vai Liljahenkäyksen sisaruksia?" kysyin aidosti hämmästyneenä Jääliljalta. Kun olimme aikoja sitten Liljahenkäyksen kanssa törmänneet Jääliljaan ja Kostohengeksi esittäytyneeseen kolliin, oli tuntematon kolli kertonut olevansa Liljahenkäyksen veli, mutten ollut tiennytkään että Liljahenkäyksellä oli siskokin. En muistanut koskaan tavanneeni Hiiripisara-nimistä kissaa, mutta tulisin varmasti tapaamaan hänet piakkoin.
"Ovat. Liljahenkäys sattuu olemaan sukua minulle, vaikkei sitä voisi aluksi uskoakaan. Hän on serkkuni Kielomyrkyn tytär", Jäälilja naukui viileästi ja kurottautui nuolaisemaan välinpitämättömästi etutassuaan. En osannut kuvitellakaan, että entinen kumppanini olisi tuolle naaraalle millään tavalla tärkeä. Tuskin olikaan.
"Ja tiedoksi sinullekin", kohdistin kylmänsinisen katseeni Sysisydämeen, joka silmäili minua arvioivasti, "en ole palaamassa Varjoklaaniin. Varjoklaani on heikko, oman klaanin heikkoutta ei edes tajua ennen kuin siirtyy toiseen klaaniin. Tihkutähden valtakausi on päättymässä eikä Minttusydämen todellakaan kuuluisi nousta päälliköksi. Hänestä tulee niin säälittävän surkea päällikkö, että mikä tahansa metsän klaaneista voisi hyökätä Varjoklaaniin ja voittaa heidät noin vain."
Tajusin juuri nyt, että minulla oli todella paljon tietoa varjoklaanilaisista ja syntyklaanini tilanteesta, joten en yhtään ihmettelisi jos kuolonklaanilaiset yrittäisivät imeä jokaisen tiedon minusta ulos ja käyttää sitä hyväkseen. Mutta se ei minua todellakaan haitannut, koska tahdoin todistaa olevani oikeassa siitä, kuinka heikko Varjoklaani oli. Olin alkanut jo miettiä uutta varjoklaanilaista, jonka tappamista yrittäisin, koska tahtoisin näyttää heille ettei karkotukseni paljon auttanut. Ajatuksissani oli jo muutama kissa, mutta eräs oli jo pyörinyt päässäni jonkun aikaa.
Luomavirta. Hän oli Rosmariinitassun hyvä ystävä ja jos saisin hänet pois pelistä, saisin tyttäreni ainakin jonkinlaiseen paniikkiin. Tätä pitäisi todellakin harkita.
//Jää? Sysi? Rae?
Sysisydän 15.4.2018
"Sinä et vastannut", naukaisin kylmästi hymyillen Kylmähenkäykselle. "Miksi yritit tappaa Liljahenkäyksen? Sinulla on siihen varmasti hyvä syy ja jos ei ole, emme kaipaa Kuolonklaaniin epätasapainoisia kissoja, jotka haluavat syyttä suotta tappaa kumppaninsa."
En ollut aivan varma siitä mitä ajattelin Kylmähenkäyksestä. Hän oli vähintäänkin epäilyttävä. Kolli oli vain tupsahtanut reviirillemme ja väittänyt yrittäneensä murhaa. Hänhän saattoi valehdellakin.
Toisaalta hän voisi olla hyvä lisä Kuolonklaanin sotureihin, jos hän olisi uskollinen. Ja jos hän oli hyvä taistelija, Kuolonklaanissa oli jo tarpeeksi täysikasvuisia, jotka käyttäytyivät kuin pennut. Tärkeintä oli kuitenkin se, että Kylmähenkäys oli entinen varjoklaanilainen. *Jos hän siis on entinen.* Hän tunsi Varjoklaanin reviirin ja pystyisi varmasti antamaan meille myös klaanin sisäisiä tietoja.
"Voisin muuten todellakin mennä kertomaan harhaluuloistani jollekin, joka varmasti välittää", naukaisin Jääliljalle viitaten sanoillani hänen aiempaan kommenttiini. "Isälleni. Uskon, että häntä kiinnostaa, kuka Kylmähenkäys on kissojaan."
//Kylmä? Jää? Sori tönks
Raetähti 16.4.2018
Iskin kynteni hiiren ja tapoin sen nopealla puraisulla. Noukin velton, kuolleen hiiren hampaisiini ja lähdin jolkottelemaan Kuolonklaanin leiriä kohti. Olin halunnut lähteä yksin saalistamaan, kaipasi hieman omaa aikaa. Minusta oli joka kerta kiinnostavaa palata leiriin ja suunnata omaan pesääni, jossa Kuolonklaanin päälliköt ennen minua olivat nukkuneet. Olin jo sopeutunut uuteen nimeeni ja uuteen asemaani klaanissa. Olin sopeutunut jopa kissojen katseisiin, olivatpa niiden merkitykset mitä tahansa. Uskoin, että olin vielä päässyt helpolla. Minun ei ole vielä tarvinnut tehdä vaikeita päätöksiä tai mitään muutakaan vastaavaa, hyvin tärkeää ellei varapäällikön valitsemista lasketa siihen mukaan. Olin hyvin tyytyväinen varapäällikkööni Viiltokaaokseen, jonka valitsin. Ainakin tiedän klaanin olevan osaavissa käsissä päällikkökauteni jälkeen. Viiltokaaos vaikuttaa ja varmasti onkin yksi klaanin parhaimmista sotureista ja juuri siksi hän oli paras varapäällikköehdokas, joka sitten myöhemmin johti hänen valintaansa.
En ehtinyt miettimään enempää, kun leirin suuaukko tulikin jo näkyviin. Sujahdin sisälle leirin vilinään. Katselin hiiri hampaissani roikkuen ympärilleni ja, kun olin lähtemässä viemään hiirtä tuoresaaliskasaan huomasin oudon hajun sekä oudon kissan. Pääni kääntyi heti tuon tuntemattoman kissan suuntaan ja siristelin meripihkan värisiä silmiäni. En uskonut kissan olevan vaaraksi, joten vein hiiren tuoresaaliskasaan ja palasin tuon oudon kissan läheisyyteen. Olemukseni oli jälleen rauhallinen katsoessani arvioivasti tuntematonta kissaa.
"Haluan kuulla selityksen tälle", murahdin ja katsoin tuntemattoman ympärillä olevia kissoja kysyvästi. Mitä ihmettä tämä kissa teki Kuolonklaanissa? Ellei syy olisi kyllin hyvä, hän saisi kyllä lähteä.
//Kylmä? Muut? :]
Viiltokaaos 16.4.2018
Käänsin katseeni leiriin saapuneeseen Raetähteen. Kun kolli oli viemässä saalistaan tuoresaaliskasalle, hivuttauduin Kylmähenkäyksen, Jääliljan ja Sysisydämen lähettyville. Päällikkö saapui luoksemme katsellen rauhallisesti varjoklaanilaiskollia.
"Haluan kuulla selityksen tälle", kolli murahti katsellen jokaista kuolonklaanilaista Kylmähenkäyksen lähellä. Astuin askeleen eteenpäin selittääkseni tapahtumat.
"Partio löysi varjoklaanilaisen rajalta. Kylmähenkäys tahtoo kuulemma liittyä Kuolonklaaniin", naukaisin päällikölle tasaisella, mutta voimakkaalla äänellä jatkaen viileästi:
"Syy ilmeisesti on pieleen mennyt tapon yritys. Kylmähenkäys yritti tappaa Varjoklaanin parantajaoppilaan, kumppaninsa ja sinunkin pennunpentusi Liljahenkäyksen." Sanoillani yritin herättää jotain tunteita Raetähdessä ja niin yrittää selvittää, välittikö kolli samolla tavalla kuin minä itselleen tuntemattomasta naaraasta, joka sattui olemaan meille molemmille sukua. Päällikön ilme oli tyyni, huomasin ilmapiirin olevan jännittyneempi kuin aikaisemmin. Kylmähenkäys odotti päällikön reaktiota ja siinä samassa heilutteli häntäänsä puolelta toiselle. Jäälilja taas katsoi kylmänviileästi setäänsä, joka parhaillaan punnitsi sanojani. Sysisydän seurasi tapahtumia ilmeettömänä. Itse taas istuin aloillani Raetähden vierellä virnistäen.
//Rae tai muut? Lisään tähänki viel et jos Rae tahtoo jututtaa Kylmää ni Viilto toteaa tahtovansa mukaa ilma ketää muita perustellen asian nii et se o varis ja sen ja Raetähden pitäs yhes tehä tollaset päätökset :D
Viiltokaaos 13.4.2018
Loikkasin jälleen kohti Tappotassua. Kolli teki nopean väistöliikkeen sivulle ja kääntyi heti minua kohti. Myös minä käännyin kohti tummaa oppilasta, joka oli naulinnut katseensa vihreisiin silmiini. Soturioppilas odotti tukevassa asennossa, että tekisin uuden syöksyn. Hetken ajan käveleskelin Tappotassun ympärilläni etsien sopivaa hyökkäyskulmaa. Kun kuljin Tappotassun toiselle puolelle, kolli kääntyi sitä mukaan minun suuntaani. Hän ei antanut minun poistua näkökulmastaan hetkeksikään. Samassa tein syöksyn kohti oppilastani. Tappotassu säpsähti eikä kerennyt loikata sivuun. Kolli kuitenkin onnistui syöksymään altani niin, että käpäläni hipoivat hänen häntäänsä minun laskeutuessa rasahtelevalle hangelle. Tappotassu vetäisi matkallaan minua hännästä ja syöksähti nopeasti kauemmas väistääkseen mahdollisen potkuni. Koska en taistellut tosissaan, en estänyt horjahtamista. Horjahdin ja menetin tasapainoni, jolloin Tappotassu loikkasi minua kohti. Kolli sai otteen oikeasta kyljestäni, jossa jo valmiiksi komeili kolme arpeutunutta viiltohaavaa. Arvet olivat peräisin Veren kynsistä, jota vastaan olin taistellut joitakin vuodenaikoja sitten ennen Kuolonklaaniin liittymistä. Koska tasapainoni oli jo valmiiksi heikko, onnistui Tappotassu kaatamaan minut kyljelleen maahan iskunsa voimasta. Kaaduttuani annoin oppilaalle merkin irrottaa otteensa ja nousta ylös. Hän totteli heti ja astui tyytyväinen virne kasvoillaan parin ketunmitan päähän minusta.
"Miten se meni?" oppilas kysyi hännänpää nykien. Nousin seisomaan ja ravistelin lumet turkistani. Viilsin kynsilläni ilmaa ja sipaisin pari kertaa kielelläni rinnassa törröttäviä karvoja, jonka jälkeen vasta käänsin vihreän katseeni kohti nuorta oppilasta.
"Paremmin kuin edelliskerralla. Kyllä sinusta vielä soturi tulee", naukaisin tyytyväisellä äänellä ja nyökkäsin oppilaalle ikään kuin onnitellen häntä.
"Hyvä. Lähdemmekö nyt nelipuille?" kysyi Tappotassu malttamattomana ja nousi seisomaan ja kääntyi kohti Tuuliklaanin reviiriä, josta pääsisimme nelipuille. Nyökkäsin.
"Lähdemme, mutta sinun täytyy muistaa olla hiljaa asiasta. Jos joku tulee vastaan, me olemme vain harjoitusten jälkeisellä kävelyllä", naukaisin ankaralla äänellä oppilaalleni.
"Selvä, Viiltokaaos", Tappotassu vastasi kunnioittavalla äänellä ja lähti kulkemaan perässäni kohti ukkospolkua, jonka lähellä kulkisimme Tuuliklaanin rajalle ja siitäkin eteenpäin.
Ennen kuin kerkesimme edes Tuuliklaanin rajalle, kuulin partion ylittävän ukkospolun lähellämme. Käännyin täysin samaa aikaa Tappotassun kanssa kohti ukkospolkua. Pihlajakynnen johtama partio ylitti nopeasti ukkospolun. Soturi huomasi meidät jo, joten oli turhaa yrittää lähteä paikalta huomaamatta. Pitäisi vain odottaa, että he menevät ohitsemme. Katselin hetken aikaa lähestyviä kissoja, ja pian paikalle jääminen ei tuntunutkaan niin vastenmieliseltä, sillä näin partion keskellä Jääliljan vierellä kävelemän sinertävän mustajuovaisen kollikissan. Siristin silmiäni häntä katsoessani ja tunnistin kollin varjoklaanilaiseksi, jonka olin nähnyt muutamia kertoja kokoontumisessa. Soturin nimi ei kuitenkaan ollut painunut mieleeni, joten hän ei kai ollut mikään erityinen kissa. Mutta mitä tämä varjoklaanilaiskolli teki Kuolonklaanin reviirillä? Ehkä hän oli rikkonut soturilakia ja ylittämällä rajan, joten partio oli katsonut parhaaksi viedä hänet leiriin. Ennen kuin partio ohitti meidät, astelin heidän eteensä pysäyttäen heidän matkansa.
"Hei, Viiltokaaos", Pihlajakynsi tervehti minua laimeasti ja mulkaisi oppilastani, joka oli jäänyt aloilleen ja katseli nyt partiota ja minua vuoroperään.
"Kuka on vieraanne?" kysyin ja siirsin katseeni varjoklaanilaiskolliin, joka siristi kylmänsinisiä silmiään katsellessaan minua. Kolli pysyi vaiti.
"Kylmähenkäys, Varjoklaanista. Olemme viemässä häntä leiriin, sillä hän on halukas liittymään Kuolonklaaniin", Pihlajakynsi ilmoitti suoraan. Jos en olisi ollut varapäällikkö, naaraan tuntien olisin saanut kysellä tovin, ennen kuin hän olisi kertonut minulle mitään. Vuodenaikojen kuluessa ja minun poissa ollessani ei naaras ollut muuttunut lainkaan lukuun ottamatta muutamaa harmahtavaa karvaa hänen kuonossaan. Naaras oli yhä itsepäinen, erittäin itsekäs ja röyhkeä. Jos hän olisi tiennyt kuka olen, olisi naaras todennäköisesti kunnioittavampi minua kohtaan, olinhan sentään hänen isänsä. Kasvoilleni ilmestyi pieni virne kuullessani Pihlajakynnen sanat. Astuin soturin ohitse kohti partion keskellä kulkevaa Kylmähenkäystä.
"Tervehdys. Olen Kuolonklaanin varapäällikkö Viiltokaaos, kuten varmaan tiedätkin jo. Oletko aivan varma päätöksestäsi Kuolonklaaniin muuttamisesta? Miksi ihmeessä tahdot jättää synnyinklaanisi ja tulla tänne? Kenties todellinen luontosi tuli esille ja tapoit jonkun? Aika monella muiden klaanien jäsenellä se on syy tulla Kuolonklaaniin, joten mikä on sinun syysi?" latelin kysymyksiä kollille yrittäen selvittää, kuinka tosissaan hän on Kuolonklaaniin muuttamisen kanssa.
"Mitä ihmettä sinä puuhaat? Eikö Raetähden tulisi esittää nuo kysymykset. Sinä et sentään vielä ole päällikkö, vaikka kovasti annat sellaisen kuvan itsestäsi", Jäälilja sihahti ja katsoi minua murhaavasti jäänsinisillä silmillään. Väläytin naaraskissalle pienen hymyn ja käänsin katseeni takaisin Kylmähenkäykseen. Viilsin kynsilläni ilmaa, joka sai Kylmähenkäyksen astumaan varautuneesti askeleen taaksepäin.
"Jos hän vastaa väärin kysymyksiini, on turhaa viedä hänet leiriin. Mitä useampi ulkopuolinen pääsee leiriimme, sitä helpommin Varjoklaani voi hyökätä kimppuumme. Tästä kollista voi olla meille haittaa, jos hän päättääkin yllättäen palata klaaniinsa ja kertoa jokaisen yksityiskohdan leiristämme ja matkasta sinne klaanitovereilleen", sihahdin Jääliljalle pitäen kuitenkin katseeni tiukasti Kylmähenkäyksen sinisissä silmissä.
//Kylmä, Jää, joku? Sori jos hittasin Jäätä tossa lopus xd
Kylmähenkäys 13.4.2018
"Hah, aivan kuin olisinkaan aikeissa palata Varjoklaaniin. Siellä ei ole enää mitään minulle. Ja jos kerran tahdot tietää syyn lähtööni, arvauksesi oli suunnilleen oikein. En onnistunut kuitenkaan viemään tarkoittamani kissan henkeä", ilmoitin viileästi ja mittailin Viiltokaaokseksi esittäytynyttä kissaa. Tiesin tuosta kissasta hieman jotakin hajanaista tietoa, sillä olin nähnyt kollin muutamia kertoja kokoontumisissa ja hänestä oli juuri tullut Kuolonklaanin uusi varapäällikkö. Kolli näytti kyllä pelottavammalta kuin olisin tahtonut myöntää, mutten antaisi hänen tietää sitä. Kohensin hieman ryhtiäni ja loin nopean sillmäykseni rinnallani seisovaan Jääliljaan. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras ei vastannut mitenkään, piti vain tiukasti jäätävän tuijotuksensa Viiltokaaoksessa.
Kun mainitsin hengen viemisen, Viiltokaoksen silmissä välähti heikosti, hänen kiinnostuksensa oli luulojeni mukaan syttynyt. Tuskin tuo kolli todella tahtoisi tietää teostani, mutta viekkaat kuolonklaanilaiset tahtoivat aina tietää kaiken kaikesta.
"Ja keneltä sinä olitkaan viemässä henkeä?" varapäällikkö kysyi mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Vastasin kollin ilmeeseen jäätävällä irvistyksellä.
"Entisen kumppanini, Liljahenkäyksen, henkeä", ilmoitin ja räpäytin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni. Ennen kuin Viiltokaaos ehti vastata mitään sanoihini, murahdin turhautuneena niin äänekkäästi, että jokainen pystyisi kuulemaan sen.
"Voisimmeko jo jatkaa? Teillä tuskin on koko päivää aikaa seisoskella", murahdin hitaasti, venyyttäen jälleen kerran sanojani tapani mukaan.
//Viilto? Jää?
Jäälilja 13.4.2018
"Voisimmeko jo jatkaa? Teillä tuskin on koko päivää aikaa seisoskella", Kylmähenkäys naukaisi silmiään pyöräyttäen. *Tuon hän on oppinut minulta*
"Kuules Viiltokaaos, sano mitä sanot, me lähdemme nyt", naukaisin itsepäisesti ja nostin leuan korkealle. Loin puoliani pitävän silmäyksen varapäällikköön, kunnioitinhan minä häntä, mutta minulla oli nyt jotain minkä halusin saada mahdollisimman pois alta.
"Olet tyytyväinen tai et", lisäsin vielä jäisesti ja viitoin partion lähtöön. Pihlajakynsi murahti ja lähti johtamaan partiota. Tiesin, että Viiltokaaos seuraisi oppilaansa Tappotassun kanssa lopulta. Varapäällikkömme olisi sen verran utelias. Lähdin ravaamaan eteenpäin muun partion rinnalla. Toivoin Viiltokaaoksen olevan raivoissaan käytöksestäni. Kylmähenkäys oli asia joka oli minun hoidettavanani, eikä kenenkään muun.
"Hän on vähän kiukkuinen, ihan noin yleensäkkin", naukaisin tylysti Kylmähenkäykselle. Kolli nyökkäsi.
"Eihän sinua pelota kohdata ylvästä setääni?" naukaisin hiukan ivallisesti, mutta iva ehkä oli vain roolin pitämiseksi. En voinut heittäytyä liian tuttavalliseksi Kylmähenkäyksen seurassa.
//Kylmä? Viilto? Sysi? Sori pätkä xc
Viiltokaaos 3.4.2018
Kun Kylmähenkäys oli vastannut kysymyksiini, Jäälilja sanoi jotain matkan jatkamisesta ja partio jatkoi matkaansa. Astuin ajatuksissani pois partion luota kohti Tappotassua. Liljahenkäys oli Kylmähenkäyksen kumppani, nyt sen vasta muistin. Olin useaan otteeseen kokoontumisissa nähnyt kaksikon keskenään, joskus lämpimämmissä ja toisinaan kylmemmissä väleissä. Naaras oli Varjoklaanin parantajaoppilas ja.. Hän oli myös poikani Pisaratähden tytär, jonka pennun emo Kielomyrkky oli hylännyt ukkospolulle kuolemaan. Joku varjoklaanilaisista oli pelastanut Liljahenkäyksen ja naaraasta oli tullut parantajaoppilas, joka ilmeisesti uskoi Tähtiklaaniin. Mutta miksi ihmeessä Kylmähenkäys oli tahtonut tappaa kumppaninsa? Vaikka Liljahenkäys ei ollut kuolonklaanilainen tai ylipäätään uskonut Pimeyden Metsään, ajatus naaraan tappamisesta sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Perhe oli minulle kaikki kaikessa, mutta enhän minä edes tuntenut naarasta? Ja kaiken lisäksi hän uskoi Tähtiklaaniin, joten ei hänen kuolemansa olisi loppujen lopuksi kovinkaan suuri menetys minulle tai muillekaan, ehkä ainoastaan Varjoklaanille. Murahdin turhautuneena. Uusi elämä oli tuonut uuden mahdollisuuden lisäksi mukanaan myös turhan tunteellisuuden. Ajattelin liikaa ja sen lisäksi myös tunsin liikaa.
"Menemmekö me sinne nelipuille?" Tappotassun kärsimätön ääni keskeytti ajatukseni. Käänsin katseeni kolliin ja siristin silmiäni.
"Emme. Palaamme nyt leiriin", vastasin kylmästi ja lähdin kulkemaan partion tuoreita jälkiä pitkin kohti leiriä.
Leiriin saavuttuani huomasin, että Kylmähenkäys ei vielä ollut päässyt Raetähden juttusille. Päällikkö kai oli poissa leiristä. Nyt varjoklaanilaiskolli istui Jääliljan kanssa jutellen lähellä leirin sisäänkäyntiä. Jäälilja mulkaisi minua minun saapuessa leiriin, mutta vastaukseksi nostin leukani ylväästi pystyyn ja astelin kohti sotureiden pesää. Matkalla katseeni harhaili Kostohenkeen ja Hiiripisaraan, jotka juttelivat keskenään tuoresaaliskasan läheisyydessä. Tiesiköhän Kylmähenkäys heidän olevan Liljahenkäyksen sisaruksia.
"Saanko jo syödä jotain?" Tappotassu asteli luokseni ja kysyi minulta. Säpsähdin jälleen pois ajatuksistani ja kohdistin katseeni oppilaaseen.
"Syö vain, mutta älä häiritse minua enää", murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tappotassu nyökkäsi nopeasti, käänsi minulle selkänsä ja loikki tuoresaaliskasalle. Tämän jälkeen kolli suuntasi kohti oppilaiden pesää syömään kasasta valikoimaansa hiirtä.
Käänsin jälleen katseeni ensin Hiiripisaraan ja Kostohenkeen ja sen jälkeen Jääliljaan ja Kylmähenkäykseen. Jos Kylmähenkäys oli yrittänyt tappaa kumppaninsa, yrittäisikö hän tulevaisuudessa tappaa myös kuolonklaanilaisia? Olisiko hän lisä vai heikkous Kuolonklaanille? Kolli ei ollut onnistunut edes tappamaan yhtä parantajaa, miten hän pärjäisi taistelussa soturia tai vaikka kettua vastaan? En ollut varma, pitäisikö minun yrittää puhua Raetähdelle järkeä ja kertoa, että soturi oli yrittänyt tappaa myös Raetähden pennunpennun. Mutta välittikö päällikkö Tähtiklaaniin uskovasta sukulaisestaan? En minä edellisessä elämässäni välittänyt lainkaan tyttäristäni Pyökkihännästä tai Vesililjasta, sillä he olivat heikkoja häviäjiä. Onnekseni tunsin yhä pienoista vihaa tyttärieni valintoja kohtaan, vaikka nyt pystyinkin heidät jo nimeämään tyttärikseni.
//Saa jatkaa. Sit ku Rae palaa leirii ja Kylmä menee juttelee senkaa pesää ni Viilto tunkee mukaa ja on sillee et Jää ei tuu mukaa XD Pls älkää laittako Viiltoo puhuu viel mitää ku en itekää tiiä et haluukse Kylmän Kuoloo vai ei mut kuitenki se Kylmä pääsee siis Kuoloo sit :D
Sysisydän 14.4.2018
Katselin epäluuloisena varjoklaanilaista kissaa. Olisiko viisasta viedä hänet leiriin? Olisi tosin hyvä saada vahvoja sotureita Kuolonklaaniin, mutta tästä kissasta en osannut sanoa oikein mitään. Hän voisi osoittautua heikoksi ja hyödyttömäksi, ehkä hän haikailisi takaisin entiseen klaaniinsa. Tai kumppaninsa luo, jonka kolli oli sanojensa mukaan halunnut tappaa. Se oli mielestäni epäilyttävää... Minä ainakin halusin tietää syyn siihen. Kiristin tahtiani ja jäin ravaamaan Jääliljan ja Kylmähenkäyksen vierelle.
"Miksi sinä halusit tappaa kumppanisi? Ja miksi sinä epäonnistuit, onko Varjoklaani tosissaan niin heikko ettei osaa kouluttaa sotureitaan edes tappamaan?" naukaisin kylmästi ja kohotin kulmaani. "Voi sentään, jättikö hän sinut? En ihmettelisi."
Vilkaisin Jääliljaa. Hänessä oli jotain outoa. Kuka normali kissa olisi heti ottanut noin avosylin vastaan entisen vihollisklaanin kissan, joka oli vielä häädetty klaanista? Se teki hänestä epäluotettavan ja kenties mieleltään tasapainottoman, jos hänellä ei vaikka ollutkaan mitään hyvää syytä yrittää tappaa Liljahenkäys.
"Sinä käyttäydyt oudosti", murahdin likaisenvalkealle naaraalle hymyillen jäisesti, pitäen huolen siitä, etteivät Pihlajakynsi ja Verikyynel kuulleet puhettani.
"Kerro minulle, miksi olit heti viemässä Kylmähenkäystä klaaniimme? Jos et edes tiennyt hänestä siinä vaiheessa mitään... Vai tiesitkö? Joko sinulla ei ole tarvittavaa arvostelukykyä tai sitten tunnet hänet entuudestaan."
//Jää? Kylmä?
Sienikarva 12.4.2018
Kun olimme onnistuneet yhdessä oppilaani kanssa painamaan Kylmähenkäyksen maahan ja voittamaan hänet taistelussa, astuin askeleen kauemmas peläten kollin hyökkäävän uudelleen. Liljahenkäyksen silmissä kiilui raivo ja viha. En ollut koskaan nähnyt naarasta tuollaisena. Naaras ei vaikuttanut lainkaan itseltään. Jos en tietäisi naaran olevan Varjoklaanin parantaja, taistelutaidoista voisin päätellä hänen olevan soturi. Mistä hän oli oppinut taistelemaan? Ei hän koskaan ollut ollut siinä kovinkaan hyvä, kun joitakin kertoja Risasiipi ja muutama muu salaa Tähtiklaania kunnioittava soturi oli opettanut meille taistelun alkeita. Kuullessani Liljahenkäyksen raivoisat naukaisut, tunsin karvojeni nousevan pystyyn. Hän oli todella raivoissaan, mutta aivan syystä. Kylmähenkäys oli paljastunut juuri sellaiseksi pedoksi millaiseksi Tähtiklaani hänet unissani kuvaili. En voinut ymmärtää, miksi hän oli tehnyt sen. Eikö hän rakastanutkaan Liljahenkäystä, oliko parantajaoppilas vain osa jotakin sairasta juonta? Ainoa asia jonka nyt tiesin oli se, ettei Kylmähenkäykseen voisi luottaa, ei enää ikinä. Kolli oli näyttänyt todellisen luontonsa.
//Minttu, Lilja tai Kylmä?
Minttusydän 12.4.2018
Kylmähenkäys oli juuri saapunut pesään, kesken minun ja Liljahenkäyksen keskustelun. Jos Liljahenkäykseen oli luottaa, kuten yleensä oli, minää odotin pentuja. Minun ja Tihkutähden pentuja. Pian näin jotain järkyttävää, Kylmähenkäys loikkasi hampaat irvessä parantjaoppilaan kimppuun. Yritin pinkaista apuun, mutta juuri sillä hetkellä kipuaalto kaappasi minut mukaansa. En tiennyt kauanko olin pinnistellyt kipua vastaan kunnes kaikki taas selkeni ja kipu laantui. Räväytin silmäni auki ja näin kuinka Sienikareva ja Liljahenkäys painoivat pyristelevää siniharmaata kollia parantajan pesän pohjaa vasten. Ryntäsin apuun ja ojensin auttavan tassun pitämään Kylmähenkäyksen maassa.
"Minä tiesin kokoajan. Tiesin minkälanen olet", naukaisin hampaitani kiristellen. Tunsin vihaa Kylmähenkäystä kohtaan, hän oli vahingoittanut parasta ystävääni. En ollut ehtinyt vielä katsoa oliko kummassakaan parantajassa jälkeä kollin iskusta, sillä sisälläni paloi ainoastaan halu upottaa kynteni kolliin. Sen olin Tihkutähdeltä oppinut, että vääryden tekijää tulisi rangaista. Kylmähenkäyksen kasvot olivat ivalliset. Hän oli pinteessä, hän tajusi tilanteen, muttei näyttänyt sitä.
"Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" ärisin, mutta loputa vedin kasvoilleni tyynen ilmeen.
"Tähän on vain yksi ratkaisu", naukaisin ja kohensin ryhtiäni," Minä Minttusydän Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut Kylmähenkäyksen tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoituksesta". Siristin silmiäni Kylmähenkäykselle.
"Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", naukaisin raivoisasti. Saisin ylipuhuttua Tihkutähden halutessani erottamaan hänet jos oma sanani ei kuuluisi. Olisin voinut jopa menettää Liljahenkäyksen. En halunnut edes ajatella sitä. Parantaja naaraasta tuntui varmasti pahalta kun oma kumppani petti luottamuksensa näin nopeasti. Olin aivan varma, että minä haluaisin parin muun kissan kanssa saattaa Kylmähenkäyksen ulos reviiriltä ja varmistaa, että kolli katoaisi lopullisesti.
"Loppusi Varjoklaanissa on koittanut".
//Kylmä? Sieni ja Lilja?
Kylmähenkäys 12.4.2018
Tuijotin Minttusydäntä ja yritin käydä läpi äskeisiä tapahtumia. Tunsin vain kylkeäni pitkin kulkevan verivanan ja kuonossani epämukavan poltteen, nenänpäänikin oli tummanpunaisen ja tahmean veren peitossa. Liljahenkäys ja Sienikarva seisoivat vähän matkan päässä minusta ja tuijottivat minua shokin vallassa. Kumppanini - tai enemmänkin entisen kumppanini - meripihkaiset silmät olivat porautuneet minuun ja silmäilivät nyt minua epäuskon ja raivon kipinöidessä naaraan katseessa. Sienikarvan myrkynvihreät silmät olivat aivan yhtä shokissa kuin oppilaansakin ja hänen vaaleanruskea häntä sivalsi ilmaa rajusti.
"Loppusi Varjoklaanissa on koittanut", Minttusydän ilmoitti tunteettomasti ja kohotti kylmästi leukaansa, "poistu reviiriltämme, Kylmähenkäys. Et ole enää Varjoklaanin jäsen. Jos yksikään sotureistani saa sinut kiinni reviiriltämme, heillä on täysi lupa hyökätä kimppuusi. Nyt häivy äläkä enää koskaan palaa."
Sanat tulivat Minttusydämen suusta tuntemattomina ja uusina, koska eihän tuo naaras ollut koskaan ennen päässyt hoitamaan tälläisiä tehtäviä, jotka olisivat tavallisesti päällikön tehtäviä. Hän paljasti vielä hetkellisesti kulmahampaansa ja heilautti sitten häntäänsä merkiksi poistua pesästä.
"Hyvä on sitten, lähden Varjoklaanista. Pääsenpähän pois teidän seurastanne, kaikki yhtä heikkoja kissoja, jotka luulevat Tähtiklaaniin uskomisen pelastavan henkenne!" sähähdin kolmikolle. Tiesin ainakin Liljahenkäyksen uskosta Tähtiklaaniin, mutta vaikken ollut saanut varmaa vastausta Minttusydämeltä ja Sienikarvalta, he vaikuttivat Tähtiklaaniin uskovilta. Eivät tajunneet omaa arvoaan ja yrittivät olla niin ystävällisiä ja oikeudenmukaisia. Kuvottavaa, suorastaan kuvottavaa.
Mutta kun olin juuri kääntynyt ympäri ja ottanut pari päättäväistä askelta pesän uloskäyntiä kohti, sammalverhot työntyivät sivuun ja Rosmariinitassun luonnonvalkea hahmo astui pesään. Naaraan kasvoilla oli loistanut eloisa hymy, mutta verisen vartaloni ja raivostuneet klaanitoverinsa nähdessään tuon ilme muuttui säikähtäneeksi.
"I-isä? Mitä on t-tapantunut?" oppilas kysyi epätasaisella äänellä ja otti haparoivan askeleen taaksepäin. Vetäisin syvään henkeä ja lähdin astelemaan tytärtäni kohti lämmin hymy kasvoillani. Huomasin heti yritykseni vain ahdistavan tytärtäni vielä enemmän. En edes ehtinyt keksiä minkäänlaista tekosyytä, kun Liljahenkäys avasi jo suunsa:
"Ei mitään hätää, rakas Rosmariinitassu. Selitän asian myöhemmin, mutta nyt sinun täytyy lähteä. Ja Kylmähenkäys, älä edes yritä mitään."
Käännyin hurjistuneena viljaisemaan Liljahenkäystä olkapääni takaa. Entisen kumppanini meripihkaiset silmät säihkyivät vihasta minua kohtaan, mutta myös rakkaudesta tytärtään kohtaan. Että tuo naaras osasi olla rasittava.
"H-hyvä on emo", Rosmariinitassu kuiskasi ja hiljenevistä askelien äänistä tajusin, että naaras oli kadonnut pesästä. Aivan sama, tyttäreni tulisi vihaamaan minua. Vähät minä välitin, hänestä ei koskaan tulisi mitään. Ei yhdestäkään pennustani tulisi tavallista soturia parempi.
"Tuo oppilas on seuraava listallani niistä kissoista, joiden kurkun aion repiä vielä auki. Te kolme satutte jo olemaan sillä listalla", sähähdin jäätävästi ja heitin murhanhimoisen silmäyksen kolmikkoon. He vastasivat katseeseeni, Liljahenkäys tiukimpana. Hänen katseensa olisi voinut sivaltaa sydämeni halki, jos olisin vielä rakastanut häntä yhtä palavasti kuin muutama kuu sitten.
"Tuo on tarpeeksi, Kylmähenkäys. Häivy", Minttusydän tiuskaisi ja heilautti uudelleen häntäänsä pesän uloskäyntiä kohti. Heitin häneen jäätävän silmäyksen ja sukelsin ulos pesästä ennen kuin kukaan ehti yltyä varapäällikön sanoihin.
Aukiolla ei ollut paljonkaan kissoja, mikä sai minut hieman harmistuneeksi. Olisin tahtonut mahdollisimman monen kissan todistavan lähtöäni ja tajuavan, millaisessa ketunläjäisessä klaanissa he asustivat. Varjoklaani ei ollut enää se sama klaani, mikä se oli ennen ollut. Nyt kun Minttusydämen päällikkyys alkoi lähestyä ja hän oli alkanut hyödyntää korkeaa asemaansa, klaani oli heikentynyt. Kun Tihkutähti siirtyisi Pimeyden metsän rivistöihin, viimeinenkin tippa vahvasta Varjoklaanista hiipuisi olemattomiin.
"Isä? Minne sinä olet menossa?" Rosmariinitassu kysyi hämillään. Käännyin vilkaisemaan aivan yhtä murhanhimoisesti tytärtäni ja hymähdin tyytyväisenä, kun tuo säpsähti kauemmas. Naaras näytti vielä pelästyneemmältä kuin Liljahenkäys, Sienikarva ja Minttusydän yhteensä.
"Voi Rosmariinitassu", kehräsin silkinpehmeällä äänellä ja kohdistin katseeni leirin uloskäyntiin, "minä lähden Kuolonklaaniin."
Pystyin sivusilmästäni näkemään, kuinka Rosmariinitassun suu avautui hämmästyksestä ammolleen ja tuon kurkusta pääsi henkäisy, joka kertoi suuresta shokista.
"E-ei... isä, älä", luonnonvalkea naaras kuiskasi epäuskoisena. En jäänyt kuuntelemaan yhtään enempää tyttäreni sanoja, vaan ponnistin hölkkään piikkihernetunnelia. Sinne päästyäni käännyin vielä viimeisen kerran vilkaisemaan leiriaukiota. Sienikarva oli sukeltanut ulos parantajan pesästä ja seisoi nyt sen edustalla. Vaaleanruskean kollin myrkynvihreä katse oli porautunut minuun. Kohotin kuonoani ylimielisesti ja pullistin vielä hieman lihaksiani, jotta jokainen aukiolle oleva pystyisi näkemään vahvuuteni.
"Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" ulvaisin ilmaan perättömän uhkauksen ja katosin sitten piikkihernetunneliin, jonka läpi juoksin viimeisen kerran elämäni aikana.
Sukelsin ulos tiheästä aluskasvillisuudesta ja laskeuduin suoraan Kuolonklaanin pehmeälle nummialueelle. Nummilla tuuli tuntui paljon vahvemmalta kuin Varjoklaanin tiheässä metsässä ja jouduin sulkemaan silmäni, kun kylmä ilmavirta puhalsi ylitseni. Olin ravistelemassa tahmeaa verta kuonostani, kun huomasin pienen rinteen ylle ilmestyneen Jääliljan. Minut nähtyään kuolonklaanilainen lähti rentoon hölkkään minua kohti ja saavuttikin minut lyhyessä hetkessä.
"No, miten tehtäväsi edistyi?" Jäälilja kysyi mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan ja asettui sievästi istumaan muutaman hännänmitan päähän. Arvioin naaraan kasvoja, mutta hän onnistui jälleen kerran piilottamaan jokaisen tunteensa kylmän ilmeensä taakse.
"Eipä ole kehuttavaa. Sienikarva ja Minttusydän ilmaantuivat parantajan pesään ja vaikkakin sain jätettyä Sienikarvan ja Liljahenkäyksen turkkeihin hyviä jälkiä, en usko vahingoittaneeni heitä vaarallisen paljon. Minut on nyt karkotettu Varjoklaanista", ilmoitin tyynesti, esittäen ettei asia edes olisi ollut suuri juttu minulle. Eihän se oikeastasn ollut, mutta unelmani päälliköksi pääsemisestä olivat kokonaan tuhoutuneet. Kuolonklaanissa kukaan ei luottaisi minuun tarpeeksi päästääkseen minua varapäälliköksi.
"Miltä kuulostaisi, jos tulisin Kuolonklaaniin? Varjoklaaniin meneminen ei minua kiinnosta lainkaan eikä erakkona asustaminen kuulosta kiinnostavalta", lausahdin viileästi ja porasin sitten odottavan tuijotukseni Jääliljaan.
//Jää?
Liljahenkäys 13.4.2018
Viha paloi rinnassani, kun porasin meripihkaisen katseeni suoraan entisen kumppanini ennen niin rakkaisiin kasvoihin, jotka saivat nykyjään vereni suorastaan kuohumaan.
"Minä tiesin koko ajan. Tiesin minkälanen olet." Minttusydän asteli luoksemme silmät leimuten. "Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" varapäällikkö ärisi. Sitten hän kohensi ryhtiään ja naukui: "Tähän on vain yksi ratkaisu. Minä, Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut, Kylmähenkäyksen, tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoittamisesta." Naaraan silmät kaventuivat viiruksi.
"Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", Minttusydän raivosi maahan painetulle Kylmähenkäykselle hurjistuneena. "Loppusi Varjoklaanissa on koittanut", Minttusydän ilmoitti tunteettomasti ja kohotti kylmästi leukaansa, "poistu reviiriltämme, Kylmähenkäys. Et ole enää Varjoklaanin jäsen. Jos yksikään sotureistani saa sinut kiinni reviiriltämme, heillä on täysi lupa hyökätä kimppuusi. Nyt häivy äläkä enää koskaan palaa." Hän kohotti kylmästi leukaansa katsellessaan miten entinen Varjoklaanin soturi nousi hitaasti, ivallinen hymy kasvoilleen leviten takaisin jaloillensa. Kynsiäni syyhytti päästä iskemään ne tuon saastaisen kollin kurkkuun.
"Hyvä on sitten, lähden Varjoklaanista. Pääsenpähän pois teidän seurastanne, kaikki yhtä heikkoja kissoja, jotka luulevat Tähtiklaaniin uskomisen pelastavan henkenne!" Kylmähenkäys sähisi ja sylkäisi maahan. Sitten hän käänsi meille ylimielisenä selkänsä ja marssi ulos pesästä. Seurasin hänen perässään karvat pystyssä ja hampaat irvessä. En lepäisi ennen kuin tuo katala kissa olisi hävinnyt näköpiiristäni ulottumattomiini. Muutoin olisin jo lävistänyt hänen sydämensä kynnelläni, mutta koska olin vain parantajaoppilas, minulla ei ollut valtuuksia siihen, ikävä kyllä.
"I-isä? Mitä on t-tapantunut?" Rosmariinitassu katsoi runnottua isäänsä säikähtäneenä. Kolli lähestyi tytärtämme huolestuttavan tuttavallisesti. Yleensä tämä tuskin edes
huomasikaan tätä.
"Ei mitään hätää, rakas Rosmariinitassu. Selitän asian myöhemmin, mutta nyt sinun täytyy lähteä", sanoin oppilaalle tiukasti ja käännyin sitten entisen kumppanini puoleen: "Ja Kylmähenkäys, älä edes yritä mitään."
Kolli kääntyi katsomaan minuun hurjistuneena. Näytti siltä, että hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä rynnätä kimppuuni.
"H-hyvä on emo", naaras piipitti hiljaa ja perääntyi hieman kauemmas isästään.
"Tuo oppilas on seuraava listallani niistä kissoista, joiden kurkun aion repiä vielä auki. Te kolme satutte jo olemaan sillä listalla", kolli karjaisi niin, että hänen huutonsa kiiri lähes jokaiseen leirin nurkkaan.
"Tuo on tarpeeksi, Kylmähenkäys. Häivy", Minttusydän tiuskaisi häntäänsä poistumisen merkiksi heilauttaen.
"Isä? Minne sinä olet menossa?" Rosmariinitassu kysyi ohitseen tassuttelevalta luopiolta.
"Voi, Rosmariinitassu", hän kehräsi silkinpehmeästi, "minä lähden Kuolonklaaniin."
Soturioppilaan leuka loksahti hämmästyksestä auki, kun tuo katsoi verkkaisesti liikkuvan Kylmähenkäyksen perään.
"E-ei... isä, älä", Rosmariinitassu kuiskasi epäuskoisen kuuloisena.
"Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" Kylmähenkäyksen viimeiset sanat kajahtivat aukiolla, ennen kuin tuo sukelsi piikkihernetunneliin ja katosi.
Aukiolle tuli hiljaista. Pesistään ulos hiipivät kissat vilkuilivat toisiaan ja vuoroin meitä hieman ihmeissään. Nostin uhmakkaasti leukaani ja käänsin heille selkäni palaten takaisin parantajan pesälle. Minun olisi paikattava haavani, jotta ehtisin illan harjoituksiin. Tarvitsin omaa rauhaa ja kaiken lisäksi sopivia liikkeitä, millä sattaisin sivaltaa edellisen kumppanini kaulaan viillon, josta vuodattaisin tämän veret ulos.
Olin tyystin vaipunut omiin ajatuksiini. Kuulin kuinka pesän suulta kuului kahinaa ja käännyin kohtaamaan vastustajani raivohullun voimalla. Tajusin kuitenkin pian hyökänneeni mestarini, Sienikarvan, kimppuun, joka makasi allani silmät pelosta ymmyrkäisinä.
"Liljahenkäys, mitä sinä oikein teet!" Minttusydän sihahti kauhistuneena pesän suulta ja kiiruhti auttamaan parantajakollia jaloilleen. Nousin nopeasti pois hänen päältänsä. Sanaakaan sanomatta poistuin pesästä ja lähdin tassuttamaan uloskäynnin suuntaan. Minulle oli se ja sama, odottaisiko Kylmähenkäys minua ulkona, kunhan vain pääsisin tuulettamaan ajatuksiani toisaalle, kuten esimerkiksi veljeni luo.
//Kosto? Sieni? Minttu?
Jäälilja 12.4.2018
Sysisydän roikotti valkeanharmaata jänista hampaissaan. Jäniksen yllä oli vielä kaunis valkeankirjava talviturkki.
"Olithan sinä ihan hyvä", naukaisin kulmiani kohottaen. Höristin korviani ja kuulin rapinaa. Se oli hajusta päätellen hiiri. Sysisydän jäi hautaamaan rusakkoa, kun minä lähdin jäljittämään äänen lähdettä. Hiivin matalana eteenpäin, häntäni jäykkänä pitäen. Pian näin harmaaruskean erityisen lihavan hiiren näykkimässä kaarnanpalaa. Siristin silmiäni voitonriemuisesti, eläin ei huomannut mitään. Pian ponnistin loikkaan ja iskeydyin maahan tassut edellä. Hiiri oli tassujeni alla, kuin kulhossa, mutta keskittymiseni herpaantui. Kuulin painavia askeleita kauempaa edestä, tuuli puhalsi väärään suuntaan, jotta se olisi edukseni. Se voisi oll, vaikka koira, mäyrä tai jopa kettu. Hetken mietittyäni, hiiri oli kadonnut jo käpälieni välistä.
"Senkin kapinen elukka", kirosin, mutta pian huomasin mäen alla olevan kissan, ei kettu vaan kissa. Tutut kylmänsiniset silmät tuijottivat minua alhaalta päin valppaina. Sydämeni hypähti kurkkuun, oliko kolli kenties onnistunut tehtävässään? Lähdin ravaamaan tasaisesti kohti kollia ja pian olinkin hänen luonaan.
"No, miten tehtäväsi edistyi?" naukaisin mahdollisimman tunteettomasti, heikkoudet eivät saisi paljastua. Istahdin hiukan kauemmas Kylmähenkäyksestä ja kietaisin häntäni tassujeni ympärille.
"Eipä ole kehuttavaa. Sienikarva ja Minttusydän ilmaantuivat parantajan pesään ja vaikkakin sain jätettyä Sienikarvan ja Liljahenkäyksen turkkeihin hyviä jälkiä, en usko vahingoittaneeni heitä vaarallisen paljon. Minut on nyt karkotettu Varjoklaanista", siniharmaa kolli naukui kuin välittämättä tapahtuneesta. Sisälläni olin riemuissani, ettei kukaan kuollut.
"Miltä kuulostaisi, jos tulisin Kuolonklaaniin? Varjoklaaniin meneminen ei minua kiinnosta lainkaan eikä erakkona asustaminen kuulosta kiinnostavalta", Kylmähenkäys naukaisi yllättäen. Katsoin Kylmähenkäystä tutkailevasti.
"Oletkos nyt huomannut, kaikki mitä haluan tapahtuvan käy toteen. Jos muistat mitä ensimmäisellä tapaamiskerralla sanoin", naukaisin hymähtäen. Muistin kuinka olin kysynyt "Onko asiat niin huonosti Varjoklaanissa että haluat Kuolonklaaniin?". Kylmähenkäys pyöräytti silmiään.
"Sitä sinun tarvitsee kysyä itse Raetähdeltä, mutta muistathan, sinä lupasit olla aina uskollinen minulle", naukaisin.
.Lyhyt keskustelumme päättyi Sysisydämen murahdukseen, jonka perässä astelivat Pihlajakynsi ja Verikyynel.
"Jaahas, Jäälilja se täällä veljeilee rajarikkojan kanssa", kuulin Pihlajakynnen ärsyttävän nau'un. Vilkaisin Kylmähenkäystä, niin että tämä tajusi, että jatkaisimme keskustelua myöhemmin.
"Hän on halukas liittymään Kuolonklaaniin, eikä hän vaikuta kovinkaan kummoiselta taistelijalta kun ei ole vielä käynyt päälle. Mielestäni pitäisi viedä Raetähden puheille", naukaisin. Iskin silmääni huomaamattomasti Kylmähenkäykselle, hän ei saisi tuntea minua ainakaan muiden silmissä.
Verikyynel kohotti kulmiansa epäileväisenä, mutta lopulta kohautti lapojaan.
"Olet varmaan oikeassa, mutta sinä olet vastuussa hänestä", naaras naukui silmiään epäluuloisena siristellen. Nyökkäsin.
"Minä olen vastuussa jos hän vahingoittaa jotakin", naukaisin välinpitämättömästi. Lähdimme taivaltamaan kohti Kuolonklaanin leiriä. Minä ja Kylmähenkäys tassutimme Pihlajakynnen perässä rinnakkain, sillä olin lupautunut ottamaan vastuuni hänestä. Verikyynel ja Sysisydän olivat muodostelman perällä. Pian kurottauduin kuiskaamaan huomaamattomasti Kylmähenkäyksen korvaan.
"Älä luota kehenkään", naukaisin ja tarkoitin sanoillani myös itseäni, joskus lipsuin lupauksistani, mutta se mitä nyt sanoisin. Olisi täyttä totta.
Verikyynel, Pihlajakynsi ja Sysisydän vaikuttivat todella epäluuloisilta tulokasta kohtaan, se oli hyvä. Jollakin oudolla tavalla, halusin pitää Kylmähenkäyksen itselläni.
//Kylmä? Sysi? Viilto? Eks sää Ela halunnu Viillonki tähä? :D
Kylmähenkäys 9.4.2018
Jääliljan sanat suorastaan syöksyivät ruumiini läpi ja oli vähällä, etten joutunut hoipertelemaan tasapainoni varassa ja valmistautumaan kyljelleni kaatumiseen. Tappaa klaanikissa? Tarkoittiko Jäälilja vihollisklaanin jäsentä vai Varjoklaanin jäsentä? Pystyisinhän minä toisen klaanin kissan tappamaan, mutten ollut täysin varma oman klaanini jäsenestä. Olihan minulla ollut jo jonkin aikaa mielessä Minttusydämen hengen riistäminen, mutta jostakin syystä mieleeni nousi yksi kissa, jonka ei todellakaan olisi pitänyt tulla edes harkintaankaan.
Liljahenkäys.
"Aiommeko me olla täällä kuunhuippuun asti? Anna tulla, Kylmähenkäys!" Jäälilja sähähti tiukemmin ja paljasti minulle vitivalkean hammasrivistönsä. En kuitenkaan kavahtanut tuota naarasta, vaan syöksyin epäröimättä hyökkäykseen.
*Tähtää käpäliin!* käskin itseäni ja porasin hetkeksi kylmänsinisen katseeni kuolonklaanilaisen jäänsinisiin silmiin. Niiden armoton ja kunnianhimoinen tuijotus sai sydämeni hakkaamaan rintaani vasten ja veren kihisemään ruumiissani. Sitten sukelsin nopeaan liukuun ja sivalsin neulanterävillä kynsilläni Jääliljan jalkoja. Kuolonklaanilainen sähähti kivusta ja romahti samassa kaikella painollaan päälleni. Päästin turhautuneen ähkäisyn suustani ja aloin ravistella selkääni saadakseni naaraan heitettyä pois päältäni. Jäälilja ei aluksi säpsähtänytkään rimpuilustani.
"Yritä edes, älä taistele kuin mikäkin kotikisu!" naaras ulvaisi ja tiukensi otettaan, tällä kertaa tähdäten terävät kulmahampaansa vasempaan korvaani. En ehtinyt edes arvioida vihollisklaanin jäsenen aikeita, kun korvassani pamahti tuskallinen kipu. Rääkäisin raivosta ja heitin rajusti Jääliljan kauemmas. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras liukui kauemmas, mutta sivusilmästäni huomasin tyytyväisen virneen hänen kasvoillaan. Naaras oli saanut revittyä komean reiän vasempaan korvaani, mutta veren valuminen ei tuntunut enää kivuliaalta. Veri tuntui kuumalta turkkiani vasten ja se tuntui takovan minuun lisää energiaa ja lisää voimaa. Hoipertelin hetken aikaa paikallani ja yritin lopettaa ympäröivän maailman pyörimisen. Kun se lopulta päättyi, vetäisin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa.
"Pidetään pieni tauko", Jäälilja kuiskasi ja kohdisti sitten jäätävän tuijotuksensa minuun, "olisiko sinulla ketään klaanikissaa mielessäsi?"
"Kyllä vain. Liljahenkäys."
//Jää?
Jäälilja 10.4.2018
Tapitin Kylmähenkäyksen silmiä itsevarmasti. Kollin katse oli mitäänsanomaton ja en tiennyt mitä olisi tulossa.
"Kyllä vain. Liljahenkäys", kolli naukaisi. Arvioin siniharmaan kissan pikaisesti päästähäntään, oliko tämä tosissaan? Sydämeni oli pysähtyä. Tekisikö hän tosiaan niin kumppanilleen - vai olivatko he eronneet? Eroaminen miellytti mieltäni.
"Hienoa, saat hieman intoa harjoitteluusi", naukaisin hiljaa. Pyöräytin päätäni ja nostin katseeni uudestaan varjoklaanilaiseen.
"Kysyn vielä yhtä asiaa, jos oikein muistan niin eikös se parantajanne ole kumppanisi?" nau'uin viekkaasti, halusin saada Kylmähenkäyksen muuttamaan vastaustaan jostain kumman syystä. Minua vähän ahdisti se, että yllyttäisin hänet käymään kumppaninsa kimppuun.
"Ei sillä, että valinnassasi olisi jotain vikaa..", naukaisin kulmiani kohottaen ja kaatseeni kiinnostuvaksi muuttaen. Uteliaisuus poltti minua, miksi kolli tahtoi tappaa kumppaninsa? Oliko suhde ajautunut karille? Liljahenkäys oli minulle tuttu jo lapsuudesta, hän oli se "nimetön pentu". Kostohengen sisar. En tiennyt voisinko antaa sen tapahtua Kostohengelle, sisimmässään kolli välitti sisaristaan enemmän kuin uskoisikaan, ja minä välitin Kostohengestä.
"Mutta niin, miksi juuri Liljahenkäys?" naukaisin itsevarmasti ja astuin askeleen lähemmäs. Jollain oudolaa tavalla halusin puolustaa Liljahenkäystä, en halunnut pettää Kostohenkeä näin. En kestäisi enää itseäni jos tekisin niin. En näyttäisi järkytystäni kollin valinnasta ulospäin, ennen kuin saisin hieman lisätietoa ja varmuutta.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 11.4.2018
Tuijotin Jääliljaa hieman hajamielisenä, kylmänsiniset silmät siristyneinä. En itseasiassa ollut täysin varma, miksi olisin tahtonut tappaa Liljahenkäyksen, mutta idea oli kuitenkin tullut mieleeni. Jos olin aivan rehellinen, rakastin minä vieläkin häntä, mutta tunteeni Jääliljaa kohtaan olivat vahvistuneet päivä päivältä ja tiesin nykyiseni suhteen alkuajoilta, että tätä vauhtia tulisin palavasti rakastumaan kuolonklaanilaiseen. Mutta hän oli kuolonklaaninen, vihollisklaanin jäsen! En minä voisi sellaiseen kissaan rakastua! Vai oliko minulla muka mahdollisuuksia estää rakastumistani.
"Enpä tiedä. Se olikin vain idea, joka tuli mieleeni. Etkö halua minun tappavan häntä?" kysyin hitaasti ja käännyin vilkaisemaan maassa istuvaa Jääliljaa, jonka jäätävä katse oli porautunut silmiini. Siinä me tuijotimme toisiamme eikä tuo naaras vastannut minulle, ei niin millään tavalla. Hän vaikutti epäröivän, mutten pystynyt varmistumaan vastauksestani, sillä Jäälilja osasi erittäin taitavasti piilottaa sisimmäiset ajatuksensa ja tunteensa kylmän ulkokuoren alle.
"Sinun valintasi, kunhan suoritat tämän loppukokeen", Jäälilja lausahti tyynesti ja nuolaisi välinpitämättömästi oikeaa etukäpäläänsä. Heitin merkillisen silmäyksen kirjavaan kuolonklaanilaiseen ja nousin sitten jaloilleni. Jäälilja vilkaisi minua hieman hämmentyneenä, mutta tajusi nopeasti mitä olin tekemässä.
"Päätän kenen hengen vien ja raportoin sinulle mahdollisimman pian", ilmoitin päättäväisesti ja käännyin ympäri. Olin jo aikeissa lähteä suunnistamaan takaisin Varjoklaanin reviiriä kohti, kun Jääliljan ääni keskeytti aikeeni.
"Älä tuota minulle pettymystä, Kylmähenkäys", naaras murahti jäätävästi. Vaikka en vaivautunut vilkaisemaan olkapääni taakse, pystyin tuntemaan kuolonklaanilaisen polttavan tuijotuksen niskassani. Se sai turkkini pörhistymään ja jalkani tärisemään. Naaraan tuijotus oli samalla ahdistavaa ja rauhoittavaa enkä pystynyt paremmin sitä tunnetta kuvailemaan.
"En todellakaan tuota."
Kun lopulta saavuin Varjoklaanin leiriin, aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse ja viileän illan ilmavirtaukset olivat vallanneet leiriaukion. Kissoja ei ollut kovinkaan paljon, mutta pystyin silmäkulmastani erottamaan Liljahenkäyksen tummanharmaan hahmon, joka katosi juuri parantajan pesään. Olin matkalla myös törmännyt Tihkutähteen ja Rosmariinitassuun; päällikkö oli nuhdellut naarasta hyvin tylysti, muttei se minua todellakaan haitannut. Se oli aivan oikein sille pehmolle oppilaalle.
*Minun pitäisi todella jutella Liljahenkäykselle*, totesin itsekseni ja otin pari haparoivaa askelta parantajan pesää kohti. En tietenkään tahtonut jutella kumppanilleni, jota tuskin näin enää rakastettunani. Mutta vaikken nähnytkään häntä enää kumppaninani, rakkauteni naarasta kohtaan oli silti vahva.
*Nyt etene, Pimeyden metsän nimeen!* sähähdin itselleni ja pakottauduin raahautumaan parantajan pesän sammalverhoille asti. Siihen minä kuitenkin jäin, koska pystyin kuulemaan verhojen toiselta puolelta keskustelua. Minttusydämen ja Liljahenkäyksen äänet kantautuivat selvinä korviini. En kuitenkaan saanut selvää heidän yksittäisistä sanoistaan vaikka kuinka lähemmäs venyinkin. Lopulta annoin vain periksi, vetäisin keuhkoni täyteen happea ja sukelsin parantajan pesään.
Siinä he olivatkin, samat kaksi naarasta joiden äänet olin juuri tunnistanut. Minttusydän ja Liljahenkäys kääntyivät yhtä aikaa minua kohti. Varapäällikön silmissä välähti epävarmuus ja tuon olemus muuttui heti hermostuneeksi. Naaras oli varmaankin menettänyt luottamuksensa minuun sen jälkeen, kun olin ojentanut hänelle ne revityt mintunlehdet.
Ja sitten oli kumppanini Liljahenkäys. Kun tummanharmaa naaras käänsi meripihkaisen katseensa minuun, häikäistyin vieläkin hänen kauneudestaan. Sirot kasvonpiirteet, kolmiomaiset korvat ja pistävät silmät saivat kumppanini näyttämään mystiseltä, mutta silti erittäin ystävälliseltä ja helposti lähestyttävältä. Mutta kun katselin naaraan kasvoja, niissä näkyivät erilaiset tunteet. Raivo, suru, epävarmuus, masennus. Ne kaikki taistelivat toisiaan vastaan eivätkä pääseet keskenään sopuun.
"Kylmähenkäys. Meidän täytyy puhua", Liljahenkäys kuiskasi ja heitti nopean silmäyksen Minttusydämeen. Naaras perääntyi muutaman askeleen verran kauemmas, muttei kuitenkaan kokonaan lähtenyt pesästä. Se sai raivon kuohumaan veressäni, koska en todellakaan tahtonut tuon varapäällikön jäävän todistamaan, kuinka joutuisin osallistumaan johonkin syvälliseen keskusteluun.
"Mitä nyt?" kysyin tylymmin kuin olin tarkoittanut. Liljahenkäys ei säpsähtänyt sanoistani, mutta pystyin silti näkemään loukkaantumisen hänen kasvoistaan.
"Minusta tuntuu, että tiedät jo mitä olen sanomassa", Liljahenkäys aloitti hitaasti, mutta pysäytin hänet ennen kuin naaras ehti edetä yhtään pidemmälle. Sisälläni kuohuava raivo oli nyt liian suuri. Jalkani tärisivät, vitivalkeat kulmahampaani paljastuivat suuta avatessani, kynteni alkoivat työntyä kovaan maahan. Ympärilläni oleva maailma alkoi pyöriä ja jouduin ottamaan pari hoipertelevaa askelta pitääkseni tasapainoni kunnossa. Liljahenkäys otti epäröivän askeleen eteenpäin, muttei avannut suutaan.
"Älä edes yritä mitään, Liljahenkäys. Olen saanut tarpeeksi sinusta ja pehmomaisesta luonteestasi. Nyt on sinun aikasi siirtyä rakkaan Tähtiklaanisi rivistöön!"
En jäänyt edes katsomaan naaraan reaktiota, vaan syöksyin suoraan hämmentyneen kumppanini kimppuun. Naaras ei ehtinyt aavistaa hyökkäystäni, joten onnistuin vaivatta kaatamaan hänet selälleen ja työntämään neulanterävät kynteni tiukasti tuon vatsakarvoihin. Upotin myös vaistomaisesti kulmahampaani naaraan kurkkuun ja tiukensin otettani nopeasti. Liljahenkäys rääkäisi kivusta ja potkaisi minut rajusti kauemmas heitolla, jonka voima yllätti minutkin. Liu'uin pesän toiseen päähän, mutta onnistuin pysymään neljällä jalallani.
"Oho, pieni parantajaoppilaamme osaa taistellakin!" sähähdin pilkkaavasti ja heitin nopean silmäyksen Minttusydämeen, jonka silmät olivat laajentuneet hämmästyksestä. Sähähdin ja porasin taas raivostuneen katseeni Liljahenkäykseen Olin jo aikeissa sukeltaa uuteen hyökkäykseen, kun Sienikarvan sukeltaminen pesään keskeytti minut. Vaaleanruskea kolli porasi myrkynvihreän katseensa minuun ja vaikken kääntynyt kohtaamaan hänen tuijotustaan, arvelin parantajan olevan aivan yhtä hämmentynyt kuin Liljahenkäys ja Minttusydänkin. Hän marssi hetkeäkään epäröimättä minun ja kumppanini väliin.
"Väisty tieltäni ja anna minun repiä tuon säälittävän kissan kurkku auki!" rääkäisin raivostuneena ja otin murhanhimoisen askeleen eteenpäin. Olisin valmis tappamaan Sienikarvankin, jos hän kerran tulisi tehtäväni eteen.
//Tais olla Sienen vuoro? Sori muute jos hittasin jotakin kisuu
Sienikarva 11.4.2018
//Kirjotan ton Kylmä-Lilja-jutun nyt Sienikarvan näkökulmasta ja myös vähä ennen sitä mitä Sienelle tapahtu//
Jälleen kerran seisoin Varjoklaanin leirin pääaukiolla parantajan pesän laitamilla. Päättyvän lehtikadon aurinko lämmitti jo hieman turkkejamme ja soi päivä päivältä enemmän valoa koko metsän ylle. Hiirekorvan aika oli lähellä, lumet olivat alkaneet sulamaan ja päivät lämpenemään. Varjoklaanilla meni hyvin, sillä meillä oli oppilaita ja uusia sotureita, vaikkakin heistä lähes kaikki kumarsivat Pimeyden Metsää ja pitivät parantajia ala-arvoisina orjina.
Samassa raskaat pilvet peittivät auringon. Hetkessä ilma muuttui kylmäksi, hengitykseni höyrysi. Oppilaiden pesän edustalla Rosmariinitassulle jutteleva Liljahenkäys käänsi katseensa suuntaani. Naaras hymyili minulle leveästi. Katseeni kohdistui Kylmähenkäykseen, joka tarkkaili kumppaniaan jonkun matkan päästä ja kuiskasi jotain pennuilleen Hikkoritassulle, Korentotassulle ja Ututassulle. Nelikko kääntyi jälleen emonsa suuntaan murhanhimoinen virne kasvoillaan. Ennen kuin ehdin huutaa oppilaalleni varoituksen, Kylmähenkäys syöksyi kumppaniaan kohden. Hetkessä soturi oli upottanut hampaansa parantajaoppilaan pehmeään kurkkuun. Kolme pentua ryntäsivät isänsä perään emoaan ja siskoaan kohti. Liljahenkäys päästi ilmoille kiljaisun.
Räväytin silmäni auki karvat pystyssä. Kuulin kiljaisun uudelleen. Olinko yhä unessa? Ravistelin päätäni. Ei, olin aivan hereillä, kiljaisu ei ollut unta. Samassa säpsähdin. Liljahenkäys! Hän oli vaarassa. Nousin pystyyn ja ryntäsin sairasaukiolle. Kylmähenkäys oli syöksymässä maassa makaavan Liljahenkäyksen kimppuun ja Minttusydän seurasi tapahtumia sivulta. Parantajaoppilaan turkilla oli ohuita verivanoja ja siellä täällä haavoja, jotka ilmeisesti Kylmähenkäys oli saanut aikaan. Ajatukseni törmäilivät toisiinsa päässäni, pelko sai kehoni tärisemään. Kauhuissani totesin, että uneni olivat olleet enteitä Tähtiklaanilta. Se oli yrittänyt kertoa tästä. Minun olisi pitänyt tietää se!
Kuullessaan minut Kylmähenkäys oli pysäyttänyt aloitetun liikkeensä ja väräytteli nyt korviaan suuntaani. Jos en tekisi jotain, Kylmähenkäys tappaisi Liljahenkäyksen! Jos Liljahenkäys kuolisi, en voisi antaa sitä anteeksi. Mutta jalkani eivät suostuneet liikkumaan. Miksi olin tällainen pelkuri! Tunsin silmieni kostuvan silkasta pelosta ja kauhusta. Kylmähenkäys kai totesi minut vaarattomaksi ja nosti raivoissaan käpälänsä uudelleen ilmaan uutta iskua varten.
Tuskaisen parkaisun saattelemana sain jalkani liikkumaan ja ryntäsin sen enempää ajattelematta Liljahenkäyksen ja tuon kumppanin väliin kääntyen Kylmähenkäystä päin karvat pystyssä ja hampaat irvessä.
"Väisty tieltäni ja anna minun repiä tuon säälittävän kissan kurkku auki!" Kylmähenkäyksen rääkäisy sai minut ymmärtämään, mitä olin oikein tehnyt. Vapina palasi takaisin kehooni, vaikka yritin estää sitä. En osannut taistella lainkaan ja olin asettunut itseäni paljon suurempaa kissaa vastaan. En voisi kuitenkaan antaa Kylmähenkäyksen koskea oppilaaseeni, jota olin luvannut suojella henkenikin uhalla. Liljahenkäys oli Varjoklaanin tulevaisuus, mutta minä pelkäsin kuolemaa. En tahtonut kuolla, mutta ajatus siitä, että minä eläisin ja Liljahenkäys kuolisi tuntui kauheammalta vaihtoehdolta kuin Tähtiklaaniin pääseminen.
"En! Minä en anna sinun koskea Liljahenkäykseen!" sihisin Kylmähenkäykselle. Asetuin leveämpään asentoon valmiina puolustamaan Liljahenkäystä, joka oli kammennut itsensä ylös. En tiennyt, mistä rohkeus kumpusi. Katsoin Kylmähenkäystä nyt suoraan silmiin. Katseeni ei ollut kovinkaan murhaava, koska en osannut sellaista tehdä. Se oli vihaisen ja pettyneen sekoitus ennemminkin, ehkä hieman surumielinen. Kylmähenkäys murahti ja syöksyi minua kohti. Koska en osannut taistella, kolli kaatoi minut hetkessä maahan. Irvistin kivusta, sillä selkäni tömähti kovaa jäiseen maahan. Kylmähenkäys loikkasi ylitseni kohti kumppaniaan, mutta nousin nopeasti ylös ja onnistuin tarttumaan hampaillani soturin häntään, jolloin hyökkäys keskeytyi ja kolli kompastui jalkoihinsa ja kaatui maahan. Hän potkaisi takajalallaan kasvojani. Iskun voimasta lennähdin pari hiirenmittaa taaksepäin jälleen selälleen maahan, mutta onnekseni tällä kertaa puoliksi sammalvuoteen päälle. Kylmähenkäys kääntyi raivoissaan minua kohti.
"Olisit vain antanut olla", hän sihisi hampaidensa välistä ja otti askeleen minua kohti. Vilkaisin Minttusydäntä kauhuissani. Miksi naaras ei auttanut! Nousin peloissani ylös ja peräännyin kohti seinää sitä mukaan, kun Kylmähenkäys lähestyi minua. Vapina sai taas otteen kehostani ja kaikki rohkeus katosi hetkessä pois. Olin peloissani ja kaiken lisäksi nurkkaan ahdistettu. Kylmähenkäys oli syöksymässä kimppuuni, mutta samassa hän karjaisi, kun tummanharmaa Liljahenkäys loikkasi kollin selkään takaapäin. Kylmähenkäys unohti minut hetkessä ja keskittyi nyt parantajaoppilaaseen, joka oli kerännyt sivussa voimansa ja hyökännyt kumppaninsa kimppuun. Kauhuissani lähdin myös hoipertelemaan nopein askelin kohti itseään riuhtovaa Kylmähenkäystä, joka yritti irrottaa oppilaani niskastaan. Loikkasin kohti soturia kauhuissani kynnet ojolla. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä olin tekemässä, mutta tahdoin vain pelastaa Liljahenkäyksen!
//Kylmä, Lilja, Minttu? Sori sekava tönkkö tarina :d
Liljahenkäys 12.4.2018
"Yritätkö sinä edes? Käytä takajalkojasi! Heitä minut pois kimpustasi!" Makasin Kostohengen alla voimattomana. Veljeni oli minua rutkasti suurempi, joten tilanne näyttäisi varmasti sivullisen silmästä kovin epäreilulta, mutta koska me molemmat olimme kuolonklaanilaisia - ainakin juuriltamme - koko ei merkannut meille taistelussa mitään. Piti oppia käyttämään päätään ja hyödyntämään vastustajan heikkouksia. Tällä tavoin jopa klaanin pienin ja heikoin oppilaskin voisi voittaa suuren ja rotevan soturin - jos onni olisi myöten.
Onnistuin riuhtaisemaan vasemman etukäpäläni kollin vahvasta puristuksesta ja huitaisemaan sillä tätä kuonolle. Kostohenki astahti taakse päin selvästikin yllättyneenä äkkinäisestä siirrostani, jolloin minä sain lisää aikaa toimia. Potkaisin kaikin voimin veljeni rintakehään takajaloillani ja kampesin sitten itseni ylös. Olin jo aikeissa ryhtyä vastahyökkäykseen, kun Kostohenki nosti häntänsä merkiksi lopettaa.
"Se meni jo hyvin, muttei riitä läheskään voittamaan Tihkutähden kaltaista vastusta", hän tuhahti ja kurkotti sitten nuolaisemaan lavassaan törröttävän karvatupon sileäksi. "Tämä riittää tältä päivää", Kostohenki maukui vielä ja otti pari askelta ukkospolun suuntaan.
"Näemmekö taas huomenna?" huusin hänen peräänsä, mutta kolli ei enää vastannut. Hän oli jo hyvää vauhtia matkalla takaisin Kuolonklaanin leiriin. Pieni virne nousi kasvoilleni katsellessani hänen kulkuaan. Päivä päivältä minä vahvistuisin ja pian olisin jo valmis kohtaamaan Tihkutähden mahdollisessa taistelussa, jossa vain toinen voisi jäädä viimeisenä seisomaan.
Oikaisin nopeasti selkäni ja nyppäisin kyljessäni roikkuvan karvatupon irti, jonka jälkeen lähdin tassuttamaan takaisin leirille. Olimme pitäneet harjoitukset tänään tavallista aikaisemmin, jotta ehtisin parantajien kokoontumiseen. Poissaoloni ei saisi aiheuttaa epäilyksiä klaanin keskuudessa, sillä muutoin juoneni saattaisi paljastua ja kaikki toivo olisi mennyttä.
Leiri alkoi jo häämöttää ja taivas tummua. Kun viimein pääsin sisäänkäyntitunnelille asti, tajusin törmänneeni Sienikarvaan. Mestarini katsoi minua myrkynvihreät silmät huolesta kiiltäen ja ilme synkkänä. Hän oli sukinut turkkinsa siistiksi ja näytti muutenkin olevan valmiina matkaan Emonsuulle. Minun turkkini sen sijaan oli aivan sekaisin ja litimärkä.
"Missä sinä oikein olet ollut? Olin huolissani sinusta", Sienikarva sanoi hiljaa. "Kaiken lisäksi näytät aivan uitetulta ketulta."
"Anteeksi. Luulin nähneeni ukkospolun lähellä jonkun yrtin, mutta kun menin noutamaan sitä, upposin yltäpäältä lumeen. Minulla meni jonkin aikaa ennen kuin sain hilattua itseni tukevalle maalle", sepitin nopean valheen.
"Hyvä on", hän huoahti ja työntyi sitten ohitseni. "Meidän on paras lähteä, ennen kuin puolikuu lipuu pois taivaalta. Voit siistiä itsesi matkalla." Sen jälkeen tuo käänsi minulle selkänsä ja lähti ravaamaan ripeää tahtia kohti Emonsuuta. Olin edelleen puhki harjoittelusta Kostohengen kanssa, mutta yritin silti parhaani mukaan pysyä mestarini vauhdissa.
Saavuimme Emonsulle lähes samaan aikaan Ruusupiikin ja tämän oppilaan Villatassun kanssa. Sienikarva vaihtoi nopeat kuulumiset Tuuliklaanin vanhan parantajanaaraan kanssa, ennen kuin Kirkasmarja ja hänen oppilaansa Heinätassu sekä Tiikeriraivo ja tämän mukana oleva harmaankirjava kolli saapuivat paikalle. Katsoin uutta tulokasta uteliaana ja kun tuon ruohonvihreiden silmien hermostunut katse singahti minuun, levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn, joka viesti samalla tälle, ettei ollut mitään syytä hikoilla. Tiikeriraivo oli löytänyt yllättävän nopeasti oppilaan tämän päästyä parantajaksi Kortelammen kuoltua, joka tosin ei ollut huono juttu, sillä nyt hänellä olisi enemmän aikaa opettaa seuraajalleen kaikki tarvittava. Toivoin ainakin itse voivani kouluttaa oman oppilaani kaikessa rauhassa, kun minusta tulisi oikea parantaja ja hankkisin uuden parantajaoppilaan tilalleni ja sitä rataa.
Kuulumisien vaihtamisen jälkeen astuimme Ruusupiikin ja Villatassun johdolla Emonsuusta sisälle. Heidän jälkeensä menivät Kirkasmarja ja Heinätassu. Seuraavaksi tuli minun ja mestarini, Sienikarvan, vuoro. Annoin Sienikarvan mennä edeltä, sillä hän oli kuitenkin vielä meistä se kokenein ja vaikutusvaltaisin.
Edestä päin alkoi kajastaa heikkoa valoa. Kylmä ilmavirtaus kävi kasvoillani, kun astuin Sienikarvan jäljissä Kuukiven luolaan. Kuulin kuinka Tiikeriraivon uusi oppilas henkäisi hiljaa takanamme. Haikea hymy nousi huulilleni kun muistelin ensi hetkiäni Kuukiven luolassa. Olin melkein voinut tuntea esi-isieni turkkien hipovan omaani ja kuulla heidän vaimeat kuiskauksensa, jotka saivat karaistuneemmankin kissan karvat nousemaan pystyyn.
Hiljaa ja lähes huomaamatta kaikki klaanien parantajat kävivät makuulle Kuukiven vierelle. Kurkotuin koskettamaan nenälläni sen hätkähdyttävän kylmää pintaa ja suljin sitten silmäni. Annoin itseni vajota hiljalleen suloiseen pimeyteen. Sitten aloin nähdä himmeää valon kajastusta edestä päin.
"Tervehdys, Liljahenkäys." Nostin hitaasti päätäni ja käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä vanhaa mustaturkkista naarasta.
"Kuka sinä olet?" töksäytin. En ollut nähnyt tätä kissaa aiemmin unissani Kuukivellä. Kaiken lisäksi en ollut poistunut minnekään Kuukiven luolasta. Muut nukkuivat rauhassa sen ympärillä ja kulkivat unissaan ties missä.
"Minä olen Pimeydenaika", vanha naaraskissa esittäytyi ja nyökkäsi minulle kunnioittavasti. "Olin Varjoklaanin parantaja kauan ennen sinua."
Tunsin korvannipukoitani kuumottavan tajutessani kuinka töykeältä olin varmasti hänen mielestään kuulostanut.
"Hauska tutustua, Pimeydenaika", sanoin kohteliaasti ja väläytin tuolle anteeksipyytävän katseen. "Onko sinulla minulle neuvoja? Keinoja miten parantaa joitain tauteja nopeammin ja tehokkaammin? Tuskin minä tulin tänne puhelemaan vain mukavia kanssasi?"
"Et", Pimeydenaika myönsi ja madalsi sitten ääntään: "Haluan sinun tietävän, että kaikilla teoilla on seurauksensa - joskus jopa kovin kohtalokkaat."
"Mitä tuokin nyt meinaa?" kysyin hieman epäuskoisesti naurahtaen. En kuitenkaan saanut vastausta. Pimeydenaika oli hävinnyt ja samassa tajusin makaavani Kuukiven vieressä muiden heräilevien parantajien tavoin. Nousin ripeästi seisomaan ja käännyin katsomaan siihen kohtaan, missä vanha parantajanaaras oli seissyt unessani. Hänen sanansa kaikuivat mielessäni. Tiesikö Pimeydenaika minun aikomuksistani Tihkutähden suhteen? Mutta kuinka?
Kun kaikki olivat saaneet kammettua itsensä ylös, lähdimme tällä kertaa Tiikeriraivon ja tämän oppilaan johdattelemina kulkemaan Emonsuun alkuun. Hetkellinen pimeys täytti ahtaan tunnelin, mutta pian sen toisesta päästä tulvi sisään puolikuun kelmeä hohto, joka valaisi eteenpäin kulkevien kissojen polun.
Ulkona parantajat toivottelivat toisilleen hyviä jatkoja seuraavaan puolikuuhun asti ja lähtivät sitten kukin omille reviireilleen oppilaineen. Vain minä ja Sienikarva jäimme vielä Emonsuulle. Hän katseli loittonevien parantajatoveriensa kulkua huolestuneen oloisena. Jokin painoi selvästikin mestarini mieltä.
"Palataan kotiin", Sienikarva sanoi lopulta ja huokaisi raskaasti. Astuin hänen vierellensä ja kurkotuin antamaan tuolle lohduttavan nuolaisun korvalle. Kolli vilkaisi minua vieno hymy kasvoillaan, kunnes päätti lähteä matkaan. Seurasin hieman hänen jäljessään uppoutuneena omiin ajatuksiini. Tulevaisuus huoletti minua entistä enemmän ja voiton mahdollisuudet sen kuin tuntuivat kuihtuvan olemattomiin. Miten kaikki lopulta päättyisi?
Seuraavana päivänä Minttusydän saapui pesälleni. Hänen kasvonsa oli vääntynyt tuskaiseen irvistykseen ja hän kulki hieman kumarassa vatsaansa aristellen. Pian olisi sen aika, tiesin sen.
"Liljahenkäys! Tämä on käynyt sietämättömäksi! Mikä minua vaivaa?" hän parahti.
"Kävisitkö makuullesi tuonne?" kehotin tätä lempeästi ja autoin tuon sairasaukion lähinnä olevalle sammalpedille.
"Onko tämä vakavaa?" Minttusydän huolehti. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan vastausta, vaan kumarruin hänen aaltoilevan vatsansa puoleen. Pieni hymy nousi huulilleni.
"Ehkä kaksi tai kolme", mutisin itsekseni. Varapäällikkö katsoi minua kummastuneena, mutta laski päänsä alas toistamiseen, kun uusi kipuaalto iski.
"Tarkoitatko sinä...?" Minttusydän henkäisi ilme kirkastuen. "Tarkoitatko sinä, että minä odotan pentuja? Tihkutähden ja minun pentuja?"
"Juuri niin", kehräsin hiljaa. "Pentujen syntymään menee tuskin enää kauaa. Sinun olisi paras siirtyä pentutarhalle, kunhan velvollisuuksiltasi joudat. Muistathan kuitenkin, ettet saa rasittaa itseäsi liikaa?"
Juuri silloin pesän suulla kahahti. Käännyin ympäri kohtaamaan Kylmähenkäyksen kylmänsinisten silmien jäätävän katseen, joka porautui suoraan sisimpääni. Sisälläni kamppailivat raivo, suru ja pettymys. En olisi koskaan voinut uskoa, millainen hirviö kumppanistani oli tullut. Hetkinen - kyllä olisin, mutta mieleni ei ollut tahtonut vain ymmärtää sitä ja siksi kaikki oli ajautunut karille.
"Kylmähenkäys. Meidän täytyy puhua", sihahdin hampaitteni takaa ja vilkaisin takanani odottavaan Minttusydämeen. Kylmähenkäyksellä ei selvästikään ollut hyvät aikeet mielessään. En saisi antaa tiineenä olevan ystäväni vahingoittua, sillä se saattaisia koitua myös pentujen ja tämän itsen kohtaloksi.
"Mitä nyt?" Kylmähenkäys kysyi tylysti.
"Minusta tuntuu, että tiedät jo mitä olen sanomassa", aloitin hitaasti, mutten ehtinyt sanoa enempäänsä, kun kumppanini avasi suunsa ja raivosi:
"Älä edes yritä mitään, Liljahenkäys. Olen saanut tarpeeksi sinusta ja pehmomaisesta
luonteestasi. Nyt on sinun aikasi siirtyä rakkaan
Tähtiklaanisi rivistöön!" Kollin äkkinäinen syöksy oli saanut minut menettämään tasapainoni ja kaatumaan maahan selälleni. Ähkäisin kivusta tuntiessani kuinka tämän kynnet upposivat vatsaani ja hampaat porautuivat kurkkuuni. Samassa mieleeni muistui Kostohengen kanssa aiemmin käyty taisteluharjoitus rajalla. Vetäisin vasemman etukäpäläni pois puristuksesta ja yletyin juuri ja juuri raapaisemaan tämän nenälle kynsilläni. Kylmähenkäys otti hoipertelevan askelen taakse päin, jolloin jännitin takajalkani ja heitin hänet pois kimpustani voimalla, joka yllätti jopa minutkin.
"Oho, pieni parantajaoppilaamme osaa taistellakin!" tämä pilkkasi toinnuttuaan iskustani, joka tosin ei ollut saanut häntä kaatumaan. Kolli oli onnistunut pysymään neljällä jalalla liukuessaan parin hännänmitan päähän.
Juuri kun hän oli aikeissa ryhtyä uuteen hyökkäykseen Sienikarva astui väliimme estäen kumppanini aikeet. Tuskin olin kuullutkaan mestarini saapumista veren kohistessa korvissani.
"Väisty tieltäni ja anna minun repiä tuon säälittävän kissan kurkku auki!" Kylmähenkäys rääkyi ja paljasti tälle tappavan hammasrivistönsä. Samassa Sienikarva alkoi vapista. Huomasin kuinka hänen karvansa nousivat pystyyn ja korvat painuivat luimuun niskaa myöten.
"En! Minä en anna sinun koskea Liljahenkäykseen!" hän sihisi tälle yrittäen kuulostaa mahdollisimman pelottomalta. Kylmähenkäys vain murahti ja huomasin tämän olevan jo hyvässä matkaa ilmassa syöksymässä minua kohti, kun Sienikarva iski hampaansa tämän häntään ja kolli kompastui omiin käpäliinsä. Hän kääntyi katsomaan mestariini silmät leimuten.
"Olisit vain antanut olla", tuo ärisi ja ahdisti Sienikarvaa nurkkaan päin. Parantajakolli vilkuili avuttomana Minttusydämen suuntaan, joka ei pystynyt kouristuksiltaan liikkumaan. Kollien rettelöidessä olin saanut kerättyä takaisin voimiani ja loikannut kumppanini kimppuun tuon selän takaa. Upotin hampaani tämän niskaan ja raastoin kynsilläni hänen kylkiään. Kylmähenkäys karjaisi raivoissaan ja yritti saada minut pois kimpustaan, mutta turhaan, sillä otteeni piti, enkä irrottaisi hänestä ennen kuin se olisi vasta turvallista kaikkien kannalta.
Sienikarvakin oli saanut koottua kaiken rohkeutensa ja hyökkäsi nyt Kylmähenkäystä kohti kynnet ojollaan. Yhteisvoimin me saimme pakotettua kumppanini pesän suulle. Loikkasin pois tämän selästä hampaat paljastettuna rumaan irvistykseen ja silmissä verenjanoinen kiilto. Tunsin kuinka selittämätön voima täytti suoneni. Olin kuolonklaanilainen syntyperältäni, eikä kukaan ryppyillyt kuolonklaanilaisille! Etenkään Pisaratähden tyttärelle!
"Häivy täältä, senkin saastainen elukka!" sähisin. "Tämä on ohi! Sinä et ole kumppanini, etkä tule koskaan olemaankaan. Jos haluat pitää henkesi, suosittelen sinua poistumaan!" Kyyristyin valmiina loikkaamaan uuteen hyökkäykseen, jos kolli yrittäisi mitään.
//Kylmä? Sieni? Minttu?
Jäälilja 5.4.2018
Avasin silmäni oudolla utuisella niityllä, jonka kylmyys sukelsi syvälle turkkini alle, luihin ja ytimiin asti. Selässäni kulki kylmiäväreitä, jotka aaltoilivat veden lailla. Silmäilin paikkaa epäröiden, tiesin olevni unessa, sillä minulla ei ollut käsitystä siitä miten olin tänne päätynyt. Joka kerta vetäessäni henkeä, kurkkuani kuristi. Näin sumun keskellä keltaiset silmät, mutten kissaa.
"Päästi hänet yli", katumuksen ääni kaikui. Kaiku oli aivan hiljainen, mutta silti korviani vihloi. Hengitykseni kiihtyi, tiedostin virheeni.
"En voi sille mitään..", henkäisin kauhuissani.
"En voi mitään, hän on päässyt pääni sisälle!" huusin usvaiselle niitylle. Silmät olivat kadonneet. Olin toivoton. Katumus tuntui ravistelevan minua puolelta toiselle. Katumus oli tunne, joka romauttaa minut. Täytyisi taistella vastaan.
Silmäni rävähtivät auki Kuolonklaanin leirissä soturienpesässä, omalla sammalvuoteellani. Aamuaurinko ei ollut vielä noussut ja muut nukkuivat. Sisälläni riehui raivo itseäni kohtaan, veljeilin Varjoklaanilaisen kanssa. *Ei , aion käyttää häntä vain hyväkseni*, vakuuttelin itselleni. Kuitenkin sydämeni pamppaili epätavallisen ihastuneesti. Rauha kuitenki alkoi taas virrata suonissani, nousin ylös ja pujottelin kaikkien muiden soturien ohitse ulospäin pesälle, mutta lopulta pysähdyin yhden luokse.
"Voi Roihumyrsky, minä rakastan sinua niin kovasti", kuiskasin ja kasvoilleni hiipi hymy. Ainoa sisaruksistani enää elossa oleva Roihumyrsky, oli minulle tärkein kissa Kostohengen rinnalla. Suojelisin häntä hengelläni. Jatkoin matkaani ulos pesästä ja suuntasin leirin reunamilla olevaa riistakasaa kohden.
Minulla ei ollut tosin nälkä, mutta kai minun silti jotain pitäisi syödä. Tänään raataisin Kuolonklaanin eteen, halusin unohtaa teon joka söi minua sisältä.
Ravasin partion johdossa Kauhumurha, Sirppiraita ja Terätassu perässäni. Ravasin tarmokkaasti eteenpäin vahvoilla jaloillani.
Oikealla puolellani häämötti Varjoklaanin mänty metsä, joka ei säväyttänyt minua yhtään. Varjoklaanin löyhkä kantautui nenääni, ja siihen sekoittui haaskalan likainen haju. Minua kylmäsi ajatus siitä, että eläisimme reviirillä, roskavuoren siimeksessä. No, Varjoklaani on tullut reviiriinsä, täyttä roskaa. Hidastin tahtiani, ene hengästymistäni. Halusin näyttää mahdollisimman voimakkaalta ja ties vaikka yllättäisimme Varjoklaanin partion varastamassa meiltä riistaa. Kokoontumisessa Myrskyklaani oli kertonut riistavarkaudesta, jonka Varjoklaani oli tunnustanut muitta mutkitta. Ei sillä että asia koskettaisi minua jollain tavalla. Syvällä metsän siimeksessä, näin kuinka Varjoklaanin varapäällikkö Minttusydän partioineen merkitsi aluettaan. Pian olimme aluella mihin reviirit päättyivät, muistin sovitun tapaamisen Kylmähenkäyksen kanssa. Tänään taistelisin lujaa kaiken katumuksen vallassa.
"Käännytään takaisin", Kauhumurha murahti ja vilkaisi minua kulmiensa alta. Nyökkäsin ja lähdimme kohti suuntaa josta olimme saapuneet.
"Lumotassu, korkeammalle!" nau'uin vaativasti. Lumotassu toisti liikkeen uudestaaan ja nyökkäsin tyytyväisenä.
"Edistyt hyvin", kehuin hiukan laimealla äänensävyllä, vaikka tunsin tosiaan ylpeyttä oppilastani kohtaan. Lumotassu nyökkäsi silmät ylpeydestä loistaen.
"Mutta silti sinun on tehtävä toistoja, jotta taitosi nousevat äärimmilleen. En hyväksy heikkoutta fyysisesti, enkä henkisesti", murahdin matalasti ja loin varoittavan katseen kulmieni alta. Lumotassu nyökkäsi.
"Ymmärretty, en tuota pettymystä", Lumotassu varmensi ja tuijotti suoraan silmiini itsevarmasti. Räpäytin silmiäni hyväksyvästi.
Vähenevä täysikuu mollotii taivaalla, luoden kelmeää valoaan tukilleni ja muuttaen sen hopeanhohtoiseksi. Lumi, josta suurin osa oli sulanut, loisti kuin pienet timantit. Olin matkalla tapaamiseen Kylmähenkäyksen kanssa, ehkä viimeiseen. Loikin ryhdikkäästi eteenpäin ja toivoin Kylmähenkäyksen olevan jo paikalla, mutta astellesaani rajan yli, en nähnyt ketään missään. Loikkasin tarpeeksi suurelle kivelle ja loikkasin sen kautta viereiseen puuhun jonka lumiset oksat maastoutuisivat helposti turkkiini. Puusta näkisin jokaisen liikkeen hiukan kauempaakin, mutta kukaan ei näkisi minua. Ainoastaan silmäni, eivät sopineet tähtitaivaan tummaan kajoon. Pian aukiolle tepasteli itsevarman näköinen kolli kissa.
"Kylmähenkäys", naukaisin puiden oksien rajasta, ääntääni pehmentäen.
"Nauti tapaamisestamme, sillä se on viimeinen. En aio tuhlata aikaani toivottomien Varjoklaanilaisten kanssa. Jos haluat tavata minut vielä joskus, keksi keino joka estää minut repimästä sinut kappaileiksi. Ellen revi jo nyt", naukaisin. Katumuksen aika olisi ohi, saisin pian kiven vieritettyä sydämeltäi.
"Lupasin taistelua, sitä sinä saatkin", naurahdin kolkosti ja loikkasin alast puusta karvat sähköisesti ympäriinsä sojottaen.
"Voi Kylmähenkäys, laskeen viiteen ja niin kauan sinun on aikaa poistua. Tai no, taidan ottaa varaslähdön", naukaisin jäätävästi ja otin suunnan kohti Kylmähenkäystä.
//Kylmä? Jää on taas vähän ailahteleva xd
Kylmähenkäys 8.4.2018
"Ole hyvä, ainakin tiedät mitä on tulossa", hymähdin hampaideni välistä ja käänsin koppavasti selkäni naaraalle, "hyviä päivänjatkoja, Minttusydän."
En jäänyt odottamaan varapäällikön vastausta sanoihini, vaan lähdin rivakkaan marssiin leirin uloskäyntiä kohti. Jäälilja tulisi olemaan niin tyytyväinen, kun kuulisi kuvailuni varapäällikön ilmeestä. Olin suorittanut tehtäväni täydellisesti, vaikka itse niin sanoinkin. Minttusydämen säälittävä ilme oli ollut tämän aamun kohokohta.
*Kukaan ei ole lähettyvilläkään, joten voin kadota äänettömästi*, totesin tyytyväisenä vilkaistuani leiriaukiota, jolla olevat kissat näyttivät olevan omissa ajatuksissaan, tietysti Minttusydäntä lukuunottamatta. Varapäällikön silmissä oli raivoa, hämmennystä ja surua, mutta myös sanoinkuvaamatonta tyhjyyttä.
*Katso minua miten tahdot, mutta en tule katumaan tekoani*, sähähdin hänelle ajatuksissani ja sukelsin piikkihernetunneliin.
Kun saavuin sovitulle aukiolle, Jääliljaa ei näkynyt missään. Se itsevarmuus, joka minusta oli huokunut hetki sitten, muuttui silmänräpäyksessä hämmästykseksi. Tähyilin ympärilleni ja yritin tunnistaa likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjavaa hahmoa aluskasvillisuuden seasta, mutten löytänyt häntä.
"Kylmähenkäys."
Kohotin kylmänsinisen katseeni suoraan erään puun oksistoon ja siellä Jäälilja olikin. Kuolonklaanilaisen jäänsiniset silmät tapittivat minua aivan yhtä tiukasti kuin ennenkin. Virnistin nopeasti ja otin pari askelta lähemmäs, valmiina kertomaan onnistumisestani. Mutta kun Jäälilja avasi suunsa, suljin suuni ja valmistauduin kuulemaan naaraan sanat.
"Nauti tapaamisestamme, sillä se on viimeinen. En aio tuhlata aikaani toivottomien varjoklaanilaisten kanssa. Jos haluat tavata minut vielä joskus, keksi keino joka estää minut repimästä sinut kappaileiksi. Ellen revi jo nyt", Jäälilja lausahti musertavan kylmällä äänensävyllä ja tuon kasvoille nousi se sama hyytävä, joka samalla pelotti ja hymyilytti minua. Varmaan enemmän pelotti, koska en osannut mitenkään arvioida soturin seuraavia liikkeitä.
"Lupasin taistelua, sitä sinä saatkin", naaras lisäsi ja loikkasi sitten sulavasti alas puusta. Tuijotin kuolonklaanilaista arvioivasti ja nuolaisin huuliani. Jokin tuossa kissassa kiinnosti ja vetosi minua paljon enemmän kuin Liljahenkäys. Liljahenkäys oli niin pehmo ja heikko, kun taas Jäälilja oli tiukka ja vahva.
"Voi Kylmähenkäys, laskeen viiteen ja niin kauan sinun on aikaa poistua. Tai no, taidan ottaa varaslähdön", Jäälilja naukaisi ja ponnisti sitten hyökkäykseen. Jäin vain katsomaan lähestyvää naarasta, hän ei näyttänyt kovin rauhalliselta, ja vaikutti siltä, että hän olisi valmis repimään kurkkuni auki. No, sitten me taistelisimme kunnolla.
Sukelsin nopeasti sivulle ja valmistauduin ponnistamaan naarasta kohti. Jäälilja kuitenkin arvasi liikkeni ja syöksyi suoraan kylkeeni. Iskeydyin lumiseen maahan ja Jäälilja iski neulanterävät kyntensä kylkikarvoihini. Kipu oli tuntuva, muttei kuitenkaan sietämätön.
"Säälittävää, tuo liike oli typerin mahdollinen valinta. Oletin sinun edes tajuavan sen", Jäälilja sähähti pehmeästi ja tiukensi otettaan. Murahdin hampaideni välistä ja heilautin raskasta lantiotani naarasta kohti. Jäälilja heittäytyi muutaman hännänmitan verran kauemmas minusta ja irvisti nopeasti. Kompuroin jaloilleni ja ähkäisin, naaras oli irrottanut kyljestäni paksun karvatukon. Onneksi kylkeäni ei sattunut tuskallisen paljon.
"Taistellaan sitten, arvon Jäälilja", murahdin hampaideni välistä ja valmistauduin kuolonklaanilaisen seuraavaan siirtoon.
//Jää?
Jäälilja 8.4.2018
"Taistellaan sitten, arvon Jäälilja", Kylmähenkäys murahti kuuluvasti. Jäin hetkeksi laskelmoimaan tapahtumia ja pian jännitin takajalkani loikkaan. Loikka siivitti minut aivan Kylmähenkäyksen vierelle, siniharmaa kolli huomasi tilaisuuden ja upotti kyntensä kylkeeni. Siinä samassa loikkasin kauemmas, mutta kuin salama loikkasin taas Kylmähenkäyksen kimppuun. Tartuin hampaillani tämän niskanahasta. Kolli ravisteli minua irti. Rojahdin alas ja tunsin kuinka jokin sisälläni naksahti ja keskinkertainen kipuaalto kulki lävitseni. Kylmähenkäys oli jo painanut tassunsa rintani päälle ja katsoi minua suoraan silmiin uhkaavasti muristen. Kylmähenkäyksen kylmänsiniset silmät olivat täynnä taistelun tarjoamaa pientä intoa ja raivoa. Siristin silmiäni. Väläytin Kylmähenkäykselle kiehtovan vienon hymyn.
"Pidän silmistäsi, kauniin väriset", naukaisin ja sinä pienenä hetkenä rojautin Kylmähenkäyksen selälleen maahan. Nyt minä olin niskan päällä. Nyt minä painoin tassuni kollin rinnan päälle. Kolli ei taistellut vastaan.
Oikeastihan Kylmähenkäys olis helposti voinut vielä heittää minut päältään pois. Kaikessa sanomassani voisi aistia pientä hilpeyttä. Kaikki katumus oli poissa. Jollakin oudolla tapaa Kylmähenkäys oli vakuuttanut minut, hän oli ansainnut luottamukseni. Jotain kihetovaa tuossa tassuni alla olevassa sinertävänharmaassa kollissa oli. Pian tunsin takajalat vatsassani ja lennähdin Kylmähenkäyksen viereen selälleni. Siihen minä sitten jäin.
"Ihan hyvä sinä olit, mutta minä vein tämän ottelun eikö totta?" naukaisin silmiäni siristäen.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 8.4.2018
Jäin tuijottamaan vieressäni makaavaa Jääliljaa, jonka jäänsiniset silmät sen sijaan olivat porautuneet minuun. Hänen kasvoilleen oli noussut virnistys, joka näytti minun mielestäni jopa ehkä hieman ystävälliseltä. Ehkä siinä oli vieläkin sitä tuttua hulluutta ja kieroutta, mutta pystyin ensimmäistä kertaa katsomaan suoraan niiden taakse. Virnistin lyhyesti ja kierähdin sulavasti jaloilleni.
"Voin myöntää sen, että olet minua hieman parempi taistelija", tokaisin tyynesti, mutta sydämeni suorastaan huusi tyytyväisyydestä. Olin näemmä onnistunut todistamaan Jääliljalle, että osasin puolustaa itseäni.
"Ei pahemmin varjoklaanilaiselta", huomautin ilkikurisesti ja ravistelin sinertävänharmaata turkkiani, joka oli aivan täynnä paksua lunta. Jäälilja virnisti niin nopeasti, etten ehtinyt tunnistaa ilmeen tunteita, mutta oletin hänen virnistyksen olevan myöntävä vastaus.
"Tässäkö se oli vai taistelemmeko uudelleen?" kysyin yht'äkkiä ja laskeuduin taisteluasentoon. Äskeinen harjoitus oli saanut vereni virtaamaan ja lihakseni tiukentumaan. Tuntui aivan siltä, kuin olisin tällä hetkellä pystynyt voittamaan kokonaisen klaanin yksin, niin paljon energiaa vartalossani tällä hetkellä oli.
//Jää? Sori vähä lyhyt :D
Jäälilja 9.4.2018
Kylmähenkäyksen lihakset väreilivät jännittyneinä valmiina taistoon. Naurahdin viattomasti. Nousin ylös ja istahdin kuivaan kohtaan.
"Taistellaan, tietenkin. Mutta ensin haluan antaa sinulle elämän ohjeen", naukaisin samaanaikaan kun pieni räntäpisara tipahti kuonolleni. *Räntäsadetta, hmm* Kylmähenkäys istuutui levottomasti alas ja kietaisi häntänsä etutassujensa ympärille.
"Taistelussa ei saa antaa veren sumentaa ajatuksia. Sinun tulee tarkkailla vastustajaasi ja tehdä sen avulla johtopäätöksiä, kuten esimerkiksi: Vihollisesi aina iskiessään kyntesi sinuun käyttää oikeaa käpäläänsä, siitä voit päätellä tämän toisen tassun olevan heikompi. Tai jos vastustajasi ei käytä taistelussa kertaakaan ahmaoiataan, voi päätellä, ettei kissa osaa hyödyntää niitä tarpeeksi hyvin. Pienien heikkojen kohtien avulla sinusta tulee taistelun kuningas", lopetin sanani topakasti. Kietaisin häntäni etutassujeni ympärille kuten minulla oli tapana. Kylmähenkäys nyökkäsi hitaasti.
"Tiedätkö, olen suunnitellut sinulle jo loppukokeen, jonka suoritat kun totean sinun olevan valmis. Valmiilla tarkoitan tarpeeksi hyvä. Haluan sinun murhaaavan kissan, enkä ketä tahansa vaan klaanikissan", naukaisin salaperäisesti. Pian neutralisoin katseeni ja kohtoin kulmiani. Tämä olisi vain keino, jotta hän saisi karkotuksen klaanistaan. Halusin hänet luokseni. En halunnut olla erossa hänestä.
"Uskon sinun pystyvän siihen. Mutta nyt, antaa tulla", murahdin ja pörhentelin turkkiani. Kylmähenkäyksestä tulisi uskomattoman hyvä taistelija, kun hän oppisi käyttämään koko lihasvoimaansa.
//Kylmä?
Jäälilja 2.4.2018
Silmäilin Kylmähenkäystä hetken.
"Kyllä, minulla on oppilas tällä hetkellä. Lumotassu. Hänessä on ainesta minun avustuksellani", naukaisin ja jätin pienen Rosmariinitassun huomiotta.
"Entinen oppilaani Jyrkkävälähdys oli liian helposti ärsyyntyvä minunlaiselle mestarille, joka on elementissänsä ärsyttäessään muita", hyrisin silkinpehmeästi. Nuolaisin tassuani. Heilautin häntääni hetken puolelta toiselle ja haravoin katseellani kissamerta.
"Mennään tapaamaan muitakin", naukaisin itsevarmasti ja lähdin sukeltamaan kissojen välistä pieelle aukella paikalle, välittämättä seuraisiko Kylmähenkäys. Kuulin kuitenki kollin suuret käpälät takanani ja tunsin itsevarmuuden aallon tulevan luokseni. Silmiini pisti punaruskea naaras, hänen syvänsiniset silmänsä näyttivät tarkkailevan minua ylväästi ja hieman huolissaan, minun ottaessani suunnan häntä kohti. Varjoklaanin varapäällikkö Minttusydän. Kohensin ryhtiäni, ja tanssahtelin varapäällikön luokse.
"Minttusydänhän se siinä?" naukaisin hunajaisesti. Varjoklaanilainen vilkaisi minua kuin aikoisin tappaa hänet sillä sekunnilla. Mikä Pimeyden metsään uskova kissa hänkin muka on, ja vuelä varapäällikkö. Pelokas kuin jänis.
"Lepo vain, en minä sinua aikonut nitistää", naurahdin kolkosti. Tunsin pienen viiman kun Kylmähenkäys astahti rinnalleni. Olin näkevinäni Minttusydämen siristävän silmiään siniharmaalle kollille vieressäni.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 2.4.2018
Minttusydämen näkeminen nosti automaattisesti niskakarvani pystyyn. Olin yrittänyt olla edes siedettävä tuon naaraan seurassa, koska halusin hänen nimittävän minut varapäällikökseen, kun Tihkutähti siirtyisi Pimeyden metsän riveihin. Mutta olin hiljalleen alkanut taas tiuskentelemaan ja heittämään tylyjä silmäyksiä varapäällikköön. Aivan sama mitä hän ajatteli minusta, tekisin mitä tahaksa päästäkseni Varjoklaanin hallitsijaksi.
"Iltoja, Minttusydän", tervehdin varapäällikköä viileästi. Rosmariinitassua ei näkynyt, pikkuinen oli varmaankin jäänyt yksin.
"Iltoja", Minttusydän naukaisi epäilevästi, "en tiennytkään että te tunnette."
"No satumme tuntemaan toisemme", ilmoitin kylmästi ja vilkaisin rinnallani seisovaa Jääliljaa. Naaraan olemus suorastaan huokui itsevarmutta, mikä sai minutkin tuntemaan oloni päättäväisemmäksi.
"Olin näkevinäni Rosmariinitassun seurassanne. Missä hän nyt on?" Minttusydän siirtyi sulavasti asiasta toiseen ja tähyili ympäröivää kissajoukkoa, varmaankin etsien luonnonvalkoista oppilasta. Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja kurottauduin nuolaisemaan likaisenharmaita rintakarvojani. Juuri nyt en todellakaan tahtoisi tytärtäni tänne, olin saanut jo äsken tarpeeksi hänen viattomista kasvoistaan.
"Jäi jonnekin. Annetaan hänen olla, meni varmaan juttelemaan muiden klaanien oppilaille", murahdin hampaideni välistä ja väistin nopeasti Minttusydämen katseen, joka oli varmastikin yllättynyt. Kaikki olettivat näemmä minun rakastavan pentujani ja olevan ylpeä heistä, mutta Rosmariinitassun kohdalla suorastaan halveksin häntä.
"Minä olen täällä!"
*Se siitä haaveilusta sitten*, tuhahdin mielessäni ja käännyin kohtaamaan tyttäreni meripihkaiset silmät. Rosmariinitassu tepasteli suoraan ohitseni ja kumarsi kunnioittavasti Minttusydämelle, jonka jälkeen tuo asettui istumaan hännänmitan päähän varapäälliköstä. Loin tyttäreeni tuiman silmäyksen ja hän vastasi samalla mitalla takaisin.
"En kai keskeyttänyt mitään?" Rosmariinitassu kysyi ja vilkaisi Minttusydäntä kohtelias hymy kasvoillaan.
//Minttu? Jää?
Jäälilja 2.4.2018
"Et toki", Minttusydän naukaisi ja väläytti lempeän hymyn Rosmariinitassulle. Pyöräytin silmiäni turhautuneena.
"Oliko teillä jotain asiaa?" varapäällikkö naaras naukaisi. Hänen kysymyksensä oli ilmiselvästi tarkoitettu minulle ja Kylmähenkäykselle.
"Kai nyt varapäälliköitä tapaamaan muutenkin voi tulla?" nau'uin vienosti.
Nostin katseeni suoraan syvälle Minttusydämen silmiin. Silmät olivat täynnä tunteita, varovaisuutta, ärtymystä ja huolehtimista. Varmaankin Rosmariinitassun puolesta. Näin sivusilmällä kuinka Minttusydämen karvat alkoivat sojottaa ympäriinsä jännittyneenä. Aivan kun punaruskea naaras olisi saanut sähköiskun. Naaraan silmät tuijottivat suoraan omiini. Pian suljin silmäni. Sain aivan loistavan idean. Se oli vain pieni jäynä Varjoklaanin varapäälikölle, jonka avulla saattaisin saada Minttusydämeen sellasien vaikutuksen, että hän korottaisi itsensä vuoksi peläten Kylmähenkäyksen Varjoklaanin varapäälliköksi. En kuitenkaan tarkoittanut sillä mitään pahaa, minun täytyisi pystyä vain lunastamaan lupaukseni ja tämä tuntui keinolta päästä lähemmäs sitä.
"Muista olla varovainen, kun sinä astut valtaan, Varjoklaani ei ole enää turvassa", naukaisin kylmästi ja kiepsahdin ympäri, välittämättä siitä kuka kuuli sanani. Niiden merkitys oli ei mitään. Halusin vain saada Minttusydämen stressaantumaan. Jos Kylmähenkäys tosiaan haluaisi klaaninsa johtoon, voisin auttaa.
"Mukavaa päivänjatkoa, arvon Minttusydän", naukaisin ja käännyin Kylmähenkäyksen puoleen.
"Minulla on pieni suunnitelma, jolla muutamme voimakkaan varapäällikösi hermoraunioksi", naukaisin, "Mutta siihen tarvitsen apuasi." Kylmähenkäys kohotti kulmiaan kiinnostuneena. Minttusydän vaikutti turhan heikolta johtamaan jotain Pimeyden Metsään uskovaa.
"Palvelus, jonka haluan sinun tekevän on aivan helppo", naukaisin hymyillen, silmät jännityksestä tuikkien, "Sinun ei tarvitse kuin viedä minulta terveisiä, pienen lahjan kera, joita voit pyytää Liljahenkäykseltä. Mintun lehtiä, mutta haluan sinun repivän ne". Katsoin Kylmähenkäystä suostuttelevasti.
"Usko pois hetken mietittyään hän on kauhuissaan. Ja oletan, että tajuat tämän olevan maksu tulevista taisteluharjoituksista. Oletko mukana?" En halunnut kaiken tapahtuvan liian nopeasti, hänet olisi mukava pitää jännityksessä hetken aikaa. Odottelin Kylmähenkäyksen vastausta, olin aivan varma että saisin kiristettyä mitä vain, taisteluharjoituksilla.
//Kylmä? Sori hirveen sekava xd En vaan keksiny mitää muutakaa cx Ja vielä sori laadusta, kirjotin puhelimella ::D
Kylmähenkäys 7.4.2018
Makoilin Varjoklaanin leirin reunamilla, ja silmäilin kirkasta täysikuuta, joka lipui taivaan halki sulavalla tahdilla. Olimme jo hetki sitten palanneet kokouksesta, mutta kun klaanitoverini olivat hajaantuneet nukkumaan, olin jäänyt yksin aukiolle. Minun ei todellakaan tehnyt mieli mennä nukkumaan. Rosmariinitassu oli juuri lähtenyt Tihkutähden kanssa metsälle, varmaankin yöharjoituksiin. Elämäni tuntui vain niin omituiselta tällä hetkellä.
Ensinnäkin, suhteeni Liljahenkäyksen kanssa. Se palava rakkaus, joka oli joskus meitä yhdistänyt, oli heikentynyt päivä päivältä enemmän ja nykyään en nähnyt parantajaoppilasta enää kumppaninani. En olisi voinut vähempää välittää pennuistamme ja siitä, kuinka vaikeaa vanhempien eroaminen heille olisi. Ainoa asia, mikä piti minua vieläkin Liljahenkäyksen kumppanina, oli sydämessäni sykkivä rakkaus häntä kohtaan, joka tulisi tuskin koskaan kokonaan sammumaan.
Pentuni edistyivät surkeasti eikä tällä hetkellä yksikään heistä näyttänyt erittäin lupaavalta. Ututassulla oli eniten potentiaalia Varjoklaanin soturiksi, mutta hänen pentumainen leikittely ja ilkikurisuus tulisivat aiheuttamaan hänelle paljon vihaajia. Hikkoritassun ja Korentotassun edistymistä en ollut tarkemmin tutkinut, mutta kolleiksi he eivät olleet tarpeeksi vahvoja. Poikieni pitäisi rakentaa vielä paljon lihaksia kehoonsa, jotta he oikeasti voisivat säikäyttää vastustajansa. Ja sitten oli Rosmariinitassu, emoni kaksoisolento. Vanhin tyttäreni oli aivan yhtä säälittävän ystävällinen, pehmo ja klaanilleen uskollinen. Hän oli myös naurettavan pienikokoinen oppilaaksi ja ajatuskin siitä, miltä naaras tulisi näyttämään soturina, sai ilkeän virneen kasvoilleni. Rosmariinitassu tulisi aina näyttämään ikäistään nuoremmalta pienen koonsa takia, mutta se olikin hänen ongelmansa eikä minun. Toivottavasti vain Tihkutähti kasvattaisi tyttäreni lihaksistoa ja tekisi hänestä Varjoklaanin arvoisen soturin.
Ja sitten vielä Jäälilja. Luottamukseni kuolonklaanilaista kohtaan oli vieläkin hieman horjuva, mutta uskoin sen kasvavan kunhan lisäisimme taisteluharjoituksien määrää.
*Minunhan piti tuoda Minttusydämelle ne mintun lehdet!* tajusin äkillisesti ja nousin jaloilleni. Tähyilin nopeasti ympärilleni, mutta Minttusydäntä ei näkynyt aukiolla. Varapäällikkö oli varmaankin mennyt nukkumaan.
"Menen vain tuomaan ne hänelle huomenna, nyt en jaksa mennä häntä herättelemään", murahdin itsekseni ja käänsin kulkuni soturien pesää kohti. Siellä pujottelin vain nopeasti sammalpedilleni ja vaivuin syvään uneen.
Sukelsin ulos soturien pesästä ja vetäisin keuhkoni täyteen leirin raikasta ilmaa. Hiirenkorva oli saapumassa metsään, mikä tietenkin tarkoitti riistan lisääntymistä ja klaanin vahvistumista. Varjoklaani oli kokenut vaikeita aikoja lehtikadon aikana, mutta kun minusta tulisi varapäällikkö, mikä tulisi tapahtumaan viherlehteen mennessä, klaani palaisi taas ennalleen. Sen jälkeen pitäisi vain saada Minttusydän pois kuvioista ja Varjoklaani olisi minun. Korjaisin välit Liljahenkäyksen ja saisin pennuiltani syvää kunnioitusta ja runsasta ihailua. Erinomaista.
*Ainiin, ne mintun lehdet!* muistin samassa. Mieleeni palasi hiljalleen Jääliljan suunnitelma, johon kuului repaleisten mintun lehtien tuominen Minttusydämelle. Ajatuskin varapäällikön kauhistuneesta ilmeestä nosti ilkeän virneen. Kaarsin heti rivakan marssini parantajan pesää kohti.
*Toivottavasti Liljahenkäys ei ole paikalla, koska en todellakaan tahdo selittää hänelle aikeitani*, toivoin mielessäni ja työnnyin pesää ympäröivien saniaisten läpi.
Parantajan pesä oli suureksi helpotuksekseni tyhjä eikä Sienikarvasta tai Liljahenkäyksestä ollut tietoakaan. Sammalpedit olivat tyhjät, eihän yksikään klaanilaisista ollut tällä hetkellä minkään sairauden uhrina. Vaikken tahtonutkaan sitä ylpeyteni takia myöntää, olin tyytyväinen ettei kukaan klaanitovereistani ollut huonossa kunnossa.
*Nyt ne mintun lehdet, ennen kuin kukaan ehtii tulla paikalle!* muistutin itseni ja kiirehdin parantajien yrttivarastolle. Varasto oli säälittävän tyhjä, mutta nappasin silti pienen tukon mintun lehtiä hampaideni väliin ja aloin heti pureskella niitä. Mintun makeus valtasi suuni ja sai heikon hymyn nousemaan kasvoilleni. Mutta heti kun muistin tehtäväni tarkoituksen, hymyni muuttui tylyyn irvistykseen.
Kun olin saanut mintun lehdet pureskeltua hienoksi silpuksi, suunnistin ulos parantajan pesästä. Aukiolle päästyäni aloin tutkimaan leiriaukiota erään tietyn naaraan varalta. Ei kestänyt montakaan silmänräpäystä, kun tunnistin Minttusydämen punertavan ruskean hahmon. Naaras makasi leirin reunamilla ja suki turkkiaan rauhallisella tahdilla.
*Kohta rauhallisuutesi kaikkoaa*, hymähdin ilkeästi ja lähdin harppomaan varapäällikköä kohti, jäätävä hymy kasvoillani leväten. Aikoisin kertoa Minttusydämelle, että mintun lehdet olivat pienet terveiset Jääliljalta ja tahtoisin todellakin nähdä varapäällikön reaktion siihen.
//Minttu?
Minttusydän 8.4.2018
Oli aamupäivä. Oloni oli raikas ja hyvin voiva, eikä tippaakaan väsynyt. Silti hento väristys lävisti vatsani kertatoisensa jälkeen. *Eihän pilaantuneen hiiren vaikutus pitäisi olla näin kauaa?* Kuitenkin ymmärsin minun tarvitsevan Liljahenkäystä, kävisin tämän luona myöhemmin päivällä. Tarkkailin taivasta syvänsinisellä katseellani ja näin kuinka pieni varpunen lensi leirin yli. Kuulin kuinka Tihkutähti loikkasi alas klaanikiveltä, jossa kolli oli hetki sitten imenyt aamuauringon aikasia säteitä harmaankirjavaan turkkiinsa. Kuulin hänen empivät askeleensa, jotka lähestyivät minua, mutta lopulta pystähtyivät. Käänsin katseeni Tihkutähden sähkönsinisiin silmiin, jotka olivat täysin ilmeettömät.
"Minttusydän", Tihkutähti naukaisi, ehkä hiukan anelevan oloisena. Siristin silmiäni.
"Heti kun olet kiltimpi", naukaisin topakasti ja aloin sukia turkkini tyynen rauhallisen. Kuulin tuhahduksen ja askelten loittonevan. E pitänyt vihoittelusta, mutta nyt minulla oli siihen oikeus. Kuulin uudet askeleet ja tunnistin minua lähestyvän siniharmaan kylmähenkäyksen. Kolli oli kokoontumisessa ollut sen nuoren kuolonklaanilais naaraan seurassa, joka oli lähettänyt minulle uhkauksen. Uhkaus ei ollut kovin pelottava, ehkä, mutta näin saman ilkeän virneen Kylmähenkäyksen kasvoilla. Kollin suussa oli jotakin yrttejä, kenties hän oli sairas, mutta kolli kuitenkin asteli luokseni rauhalisena.
"Ai hei Kylmähenkäys", naukaisin hiukan vastahakoisesti ja nostin katseeni kissan silmiin. Kollin ilme ei värähtänytkään.
"Minulla on hieman terveisiä", kolli mumisi ja laski lehdet eteeni.
"Keneltä?" kysyin. *VArmaankin parantajalta, ehkä hän on haistanut huonon oloni*
"Jääliljalta", kolli naukaisi mitäänsanomattomalla äänellä. Hämmennys valtasi minut tuijottaessani lehtiä ja pääni löi tyhjää. Pian huomasin pienen pyöreyden lehtien palasissa, haju oli raikas ja aisteja huumaava. Ei kissanminttua.. vaan minttua. Pian lehtien merkitys kolahti päähäni salaman lailla. Silmäni aukesivat ahdistuksisat suuriksi. Lehdet olivat symboli.
"Kylmähenkäy-", henkäisin järkyttyneenä hapuilin tukea jostakin.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 31.3.2018
"Oliko tuon tarkoitus olla kohteliaisuus vai pitikö sanojesi loukata minua?" kysyin hitaasti, venyyttäen jokaista sanaani. Olin jättänyt oudon tapani hieman harvemmalle, mutta voisin hiljalleen tuoda sen takaisin, olihan tapani hyvin ainutlaatuinen. Olin huomannut, että Rosmariinitassukin oli alkanut venyttää sanojaan, joten hitaasti puhuminen oli selvästi siirtynyt hänelle eteenpäin.
"En tiedä. Saat itse päättää, oliko se kohteliaisuus vai loukkaus", Jäälilja hymähti silkkisenpehmeällä äänensävyllä. Rehellisesti sanottuna minua ärsytti naaraan pehmeä äänensävy, sillä se toi mieleen Ututassun viettelevän äänen. Nuorimmasta pennustani oli tulossa juuri sellainen kissa, joka varmaankin flirttailisi jokaisen vastaan tulevan kollin kanssa. Vaikken sitä halunnutkaan ääneen myöntää, Jääliljan käyttäessä kyseistä viettelevää äänensävyä se ei minua haitannut.
"Olettaisin siis sinunkin alkuliitteesi tulleen silmiesi väristä, Jäälilja", naukaisin, painottaen naaraan nimen alkuliitettä. Likaisenvalkoisen ja tumnanharmaan kirjava naaras nosti kasvoilleen viekkaan hymyn.
"Oletit oikein. Olisiko minun luonteeni ansainnut sitten näin kauniin nimen?" Jäälilja kysyi, selvästi huomiota hakien.
"Kyllä", vastasin lyhyesti ja sain Jääliljalta omahyväisen kehräyksen.
*Saakoot sitten huomionsa minulta kun kerran sitä tahtoo*, murahdin mielessäni ja nuolaisin oikeaa etukäpälääni.
"Satuin kuulemaan, että kaksi pentuasi ovat täällä", Jäälilja lausahti äkillisesti. Pentujeni maininta sai korvani nousemaan pystyyn ja kasvoni kohoamaan. Heilautin välinpitämättömästi korviani ja laskin etukäpäläni maahan.
"Kuulit oikein. Oletan, että tahdot tavata heidät", naukaisin ja kohdistin odottavan tuijotukseni Jääliljan jäänsinisiin silmiin, "en ole varma missä poikani on, mutta tyttäreni näin tuossa vähän aikaa sitten."
//Jää? Sori jos hittasin Jäätä
Jäälilja 1.4.2018
"Kuulit oikein. Oletan, että tahdot tavata heidät", Kylmähenkäys naukui ja katsoi suoraan silmiini, "En ole varma missä poikani on, mutta tyttäreni näin tuossa vähän aikaa sitten." Nyökäytin hitaasti ja arvioivasti päätäni, mutta pidin edelleenkin katseeni tiukasti kollin silmissä. Halusin tietää olisivatko Kylmähenkäyksen pennut kelvollisia, en halunnut veljeillä kissan kanssa, joka kasvattaisi Tähtiklaaniin uskovia pentuja. Kylmähenkäyksestä itsestä huokui jotain, joka ilmensi sen, että kollin usko Tähtiklaaniin on vähäinen tai sitä ei ole ollenkaan.
"Sinun ja parantajan pentuja, oletan?" kysyin Kylmähenkäystä tarkkaillen. Parantajalla oli vahvin side Tähtiklaaniin, ja vaikka Pimeyden metsä kumoaisikin vallan parantajien usko säilyisi.
"Niin", Kylmähenkäys vastasi tyynesti.
"Selvä, suostun tapaamaan yhden pentusi, ja muista yhden pennun käytös määrittää muidenkin pentujen käytöksen", naukaisin. Sanoillani oli merkitys, jonka kuulija sai itse tulkita.
"Olen ehkä liian pelottava pennuillesi", irvailin leikkisästi.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 1.4.2018
"Annan sinun pysyä siinä uskossa, että pelotat tyttäreni metsän rajalle asti", murahdin ja jätin Jääliljan yksikseen, kun lähdin etsimään Rosmariinitassua, jonka olin nähnyt juuri ennen kuin olin hajaantunut soturitovereideni kanssa nelipuiden alueelle. Vilkaistessani päälliköiden rivistöä pystyin erottamaan Saniaistähden pähkinänruskean hahmon, joka oli selvästi aloittamassa ensimmäisenä klaaninsa uutisten kertomisen. Siinä samassa silmäkulmaani osui Rosmariinitassun luonnonvalkea hahmo, joka istui Ikituulen vieressä. Minut nähdessään tyttäreni nousi jaloilleen, muttei tervehtinyt minua pienelläkään eleellä. Aivan sama, en minä tervehdystä häneltä tarvitsisi.
"Rosmariinitassu. Tule mukaani", murahdin jäätävällä äänensävyllä, jolle ei ollut varaa vastata kieltävästi. Tyttäreni pyöräytti meripihkaisia silmiään tympääntyneenä, muttei ottanut askeltakaan.
"Minne me olemme menossa?" hän kysyi tylsistyneenä. Loin tyttäreeni paheksuvan mulkaisun.
"Jääliljan luokse. Hän on kuolonklaanilainen. Nyt tulet tai saat luvan siivota vanhusten sammaleet seuraavan kuun ajan!" sähähdin tiukemmin Rosmariinitassulle. Uhkaus tepsi ja luonnonvalkoinen naaras lähti lompsimaan perääni. Minulla menisi kohta hermot tuohon naaraaseen.
"Jäälilja", tervehdin kirjavaa naarasta saapuessani tuon luokse ja astuin sivummalle, jotta Rosmariinitassu pääsisi rinnalleni, "tässä on Rosmariinitassu."
En edes yrittänyt näyttää ylpeältä, vaan annoin häpeäni näkyä Jääliljalle, koska en ollut todellakaan ylpeä vanhemmasta tyttärestäni. Hänestä oli tulossa juuri samanlainen pehmo, millainen Liljahenkäyskin oli. Kohta hänen uskonsa Pimeyden metsäänkin alkaisi horjumaan.
"Mukava tavata, Jäälilja", Rosmariinitassu murahti hampaidensa välistä ja hymyili teennäisesti kuolonklaanilaiselle. Tyttäreni ei todellakaan nauttinut tästä tilanteesta, mutta minua taas huvitti se, että Jäälilja voisi sylkeä ties millaisia halveksivia lausahduksia pennulleni.
//Jää?
Jäälilja 1.4.2018
"Mukava tavata, Jäälilja", Kylmähenkäyksen tytär murahti hampaidensa välistä. Naaraan hymyn teennäisyys paistoi läpi kuin aurinko mustalle turkille. Sisältäni kumpusi syvää halveksuntaa oppilaan käyttäytymistä kohtaan.
"Eikö vanhempasi ole opettaneet sinua kunnioittamaan vanhempia sotureita?" naukaisin kulmiani kohottaen. Kylmähenkäyksen ilme oli suuri yllätys ja nosti karvani pystyyn, eikö nuori kolli ollut ylpeä tyttärestään? Omat tyttäreni olisivat niin hienoja, että kaikki ylistäisivät heidän lahjojaan ja ulkonäköään, he olisivat voimakkaita ja poikani, suuria ja lojaaleja sotureita. Olisin heistä ylpeä. Kylmähenkäyksenkin pitäisi olla ylpeä. Rosmariinitassu oli hyvin pienikokoinen ja hyvin suurikokoisena kissana vieressä seisominen tuntui ihanalta. Olin elementissäni. Rosmariinitassu pyöräytti silmiään kysymykselleni.
"Voi kuinka te pikku oppilaat olette niin herttaisia", naukaisin ja katsoin syvälle Rosmariinitassun meripihkaisten silmien mereen.
//Rosma? Kylmä? Sori pätkä xc
Kylmähenkäys 1.4.2018
Vilkaisin sivusilmästäni Rosmariinitassua, joka tuskin yltyi olkapäideni korkeudelle ja kohotin hitaasti kulmiani. Kun mietin hieman asiaa, olihan minun tyttäreni ihan mukavan näköinen kissa. Naaraan pieni koko korosti tuon siroja ja pehmeälinjaisia piirteitä, siististi suitussa luonnonvalkeassa turkissa risteilevät kilpikonnalaikut saivat tyttäreni erottumaan muiden varjoklaanilaisten joukosta ja hänen meripihkaisissa silmissään oli se sama lumoava katse, mikä Liljahenkäyksenkin silmissä. Olihan Rosmariinitassu kaunis ja luonteelta mukava, mutta silti aivan liian pehmo.
"On sääli, etteivät muut pentuni päässeet mukaan. Korentotassu on pentueen suurikokoisin, Ututassulla on selvää potentiaalia Varjoklaanin soturiksi ja Hikkoritassun komeus saa varmasti monet naaraat juoksemaan hänen peräänsä. On sääli, että pennuistani juuri pienikokoisin ja heikoin pääsi kokoukseen", haukottelin yliliioiteltusti ja loin tuiman vilkaisun Rosmariinitassuun. Solakkarakenteinen naaras näytti olevan valmis iskemään kynnet kasvoihini, mutta tiesin ettei hän sitä tekisi, olihan tyttäreni niin uskollinen soturilaille.
"Hikkoritassukin on täällä, ellet tiennyt", Rosmariinitassu mutisi ja heitti minuun raivostuneen silmäyksen. Hän kyllä näytti enemmän söpöltä kuin pelottavalta, ainakin minun mielestäni.
"Joten, Jäälilja. Onko sinulla oppilasta tällä hetkellä?" kysyin mahdollisimman välinpitämättömästi, jättäen tyttäreni huomautuksen vastaamatta.
"Minun oppilaani Happotassu on edistynyt erinomaisesti ja hänestä tulee yksi Varjoklaanin rohkeimmista ja vahvimmista sotureista, tiedän sen jo nyt", lisäsin vielä ja annoin sitten kohteliaasti puhevuoron kuolonklaanilaiselle.
//Jää?
Jäälilja 25.3.2018
"Ei mitenkään erityisemmin. Pentuni ovat nousseet oppilaiksi ja Liljahenkäys on vieläkin hengissä. Mutta nyt, vastaus minun kysymykseeni. Miten sinulla menee?" Kylmähenkäys naukaisi tyynen rauhallisesta ja istahti maahan rennosti. *Aina ylittämässä rajaa*
"No mitenkähän minulla, samallalailla kuin ennenkin. Havittelen valtaa, mikäs siinä", nau'uin teennäisen leppoisasti.
"Ja nyt suurimpaan kysymykseen, onko sinulla mehiläisiä aivojesi tilalla kun aina eksyt tänne Kuolonklaanin reviirille. Jos et muista ensimmäisestä kerrasta, voin aivan hyvin repiä sinut kappaleiksi", naukaisin virnistäen, virneeni ei ollut ilkeä. Olin nähnyt Kylmähenkäyksen liian monta kertaa, en jaksanut aina haukkua tätä piloille ja irvailla tälle. Olin tullut siihen tulokseen, että voisin laskea muurejani vähän, eikä aina olla hyökkäyskannalla, jotta minua ei voitaisi satuttaa.
"Ehkä elämäsi Varjoklaanissa on kyllästyttänyt sinut? Tai sitten olet ottanut tarjoukseni kuuleviin korviisi, miten on?" naukaisin silmiäni arvioivasti siristäen.
"Saat kaksi minuuttia selittää täällä olosi", naukaisin ja katsoin Kylmähenkäystä kulmieni alta.
"Aika kuluu", naukaisin jännittyneenä. Vapautin lihakseni ja rentouduin, minut nirhattaisiin jos joku löytäisi minut oleskelemasta Varjoklaanilais kollin kanssa, mutta bisnekseni olivat nyt tärkeämpiä. Halusin tietää miksi Kylmähenkäys oli tullut vapaaehtoisesti riskeeraamaan oman henkensä.
//Kylmä? :D
Kylmähenkäys 25.3.2018
Porasin kylmänsinisen katseeni Jääliljaan, joka oli suonut minulle kaksi minuuttia aikaa kertoa syyni Kuolonklaanin rajan ylittämiseen. Tiesin aivan kristallinkirkkaasti syyni Jääliljan etsimiseen, mutten viitsinyt tiuskennella kuolonklaanilaiselle naaraalle, koska olinhan vieläkin hänen reviirillään ja hänellä olisi muutenkin taistelussa ylivoima. Siksipä rentouduin itsekin, mutta pidin silti lihakseni venytettyinä ja kuononi ylväästi korkealla.
"En tarvitse kahta minuuttia vastaamiseen, tulin vain kertomaan, että tarjouksesi jäi kiinnostamaan. Puhuit sitten vilpittömästi totta tai valehtelit suoraan kasvoilleni, sanasi kiinnostivat minua tarpeeksi, jotta ne houkuttelivat minut tänne tapaamaan sinut", ilmoitin tyynesti ja kallistin hieman päätäni Jääliljalle. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjavan naaraan silmistä paljastui tuon mielessä tapahtuva mietintähetki.
"Tuli mieleen, vaikutat erinomaiselta taistelijalta. Haluaisitko opettaa minulle joitakin taisteluliikkeitä?"
Oletin, että Jäälilja rakasti kehuja ja huomiota, joten tulisin hyödyntämään hänen heikkouttaan ja ylistämään naarasta. Eihän suunnitelmani pakosti toimisi, mutta olinhan minä vapaa yrittämään.
// Jää?
Jäälilja 25.3.2018
Katsoin Kylmähenkäystä tarkastellen tämän olemusta, nostin pääni ylväästi siten, että kuononi oli korkealla.
"Totta, minä olen erinomainen taistelija, mutta uskon ettet sinäkään sitä huonompi ole", naukaisin ja karvani pörhistyivät mielihyvästä. Pidin kehuista, silloin tunsin, että minusta pidettiin. Olin yrittänyt muuttaa itseäni muttiin saapuessani Kuolonklaaniin, ehkä se vihdoin toisi tulosta. Nostin vasemman etutassuni ylös ja nuolaisin sitä ensin polkuanturan puolelta ja sitten toiselta puolelta.
"Mutta, en voi opettaa sinua, sillä käyttäisit likkeitä hyväksesi taistelussa, ellet sitten..", naukaisin kylmäkiskoisesti ja tuijotin syvälle kollin kylmänsnisiin silmiin.
"Ehkä, voisimme ottaa pienen ottelun, kynnet piilossa, ja voin sitten alkaa harkita sinun opettamistasi jos olet riittävän hyvä", naukaisin ja nousin seisomaan. Heilautin pöyhkeätä häntääni kutsuvasti ja lähdin tassuttamaan Varjoklaanin rajaa pitkin.
"Mutta jos tosiaan haluat oppia jotain, sen on tapahduttava rajojen ulkopuolella, ei kenenkään reviirillä. Jossain johon on helppo pääsy meidän kummankin reviiriltä. Jos sinussa on ainesta, Kylmähenkäys", selitin ja nyökkäsin kohti Varjoklaanin ja Kuolonklaanin rajan päätöskohtaa. Jos Kylmähenkäyksestä paljastuisi niitä potentiaalisia puolia, saisin kollista oivan kätyrin.
"Sinun on luvattava yksi asia. Et koskaan petä minua hyökkäämällä minun kimpuuni".
//Kylmä?
Kylmähenkäys 25.3.2018
Silmäilin Jääliljaa hieman epäilevänä, en ollut vielä täysin varma pystyisinkö luottamaan tuohon naaraaseen. Hänellä oli runsaasti enemmän kokemusta kuin minulla ja Jäälilja nousi hieman minua korkeammalle ja omisti enemmän lihaksia vartalossaan kuin minä. Jäin miettimään vastaustani niin kauan, että Jäälilja varmasti huomasi sen. Hän kallisti hieman päätään ja siristi jäänsinisiä silmiään.
"Aloitko jo epäröimään päätöstäsi? En anna sinulle kauan aikaa", hän huomautti silkinpehmeällä äänensävyllä ja päästi suustaan liioitellun haukotuksen.
"En alkanut epäröidä päätöstäni. Mitä tulee suojeluun, en tule auttamaan sinua missään taistelussa, mutten tule vahingoittamaan sinua. Oletan myös, että tämä koskee myös sinua", naukaisin ja vilkaisin sivusilmästäni Jääliljaa.
"Sovittu", hän ilmoitti ja väläytti lyhyen virneen, ennen kuin mitäänsanomaton-ilme laskeutui naaraan kasvoille.
"Minne me sitten menemme?" kysyin nopeasti ja vilkuilin ympäristöä. Kuolonklaanin rajapartio saattaisi olla lähettyvillä ja joutuisimme kummatkin aikamoisiin ongelmiin, jos kuolonklaanilaiset saisivat meidät kiinni.
"Mennään rajojen ulkopuolelle, sieltä kukaan ei löydä meitä", Jäälilja naukaisi päättäväisesti ja vilkaisi minuun, aivan kuin odottaen saavansa minulta kehun ja ihailevan katseen. Tällä kertaa en suonut hänelle sitä kunniaa, mutta nyökäytin silti päätäni tyytyväisenä.
"Hyvä on. Lähdetään tuonne päin", heilautin tuuheaa häntääni kohti ukkospolun reunaa, joka näytti jatkuvan jonkun matkaa, kunnes se päättyi kesken kaiken. Minua ei todellakaan kiinnostanut noin pitkän matkan kulkeminen, mutten jättäisi sitä kuitenkaan väliin. Täten vetäisin syvään henkeä ja lähdin marssimaan Jääliljan kanssa kyseistä suuntaa kohti. Pysyin kuitenkin turvallisen välimatkan päässä naarasta enkä sanonut sanaakaan koko matkan aikana.
"Noniin, tässä on hyvä paikka", naukaisin loputtomalta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen ja pysähdyin suuren aukion reunalle. Aukio oli paljon suurempo kuin ne harjoitusaukiot, joihin olin tottunut Varjoklaanin reviirillä. Valkoinen lumi sai aukion näyttämään suoraan vanhuksen kertomasta tarinasta tulleelta.
"Joten", huokaisin, kun olimme päässeet aukion keskelle ja olin jo verrytellyt vartaloani hieman, "mitä me teemme? Tahdotko aloittaa suoraan taistelusta?"
// Jää?
Jäälilja 26.3.2018
Naurahdin.
"Emme taistele, minä vain haluan arvioida sinua. Ainakin näin aluksi", naukaisin jäisesti virnistäen ja lähdin sulavin askelin kiertämään Kylmähenkäystä. Liikuin huomaamattomasti, aivan kuin olisin lipunut eteenpäin. Kiersin kollia aivan kuin kyykäärme, joka oli väijymässä saalistaan. Silmäni vääntyivät sirrillä ja jännitin lihakseni. Käänsin suuntani ja jännitin lihakseni, loikkasin Kylmähenkäyksen kimppuun ilman kynsiä, ilman hampaita.
"Näytä mihin sinusta on!" ärisin kiristyneiden hampaitteni välistä. Kylmähenkäys heitti minut irti itsestään helposti, kun minä en saanut otetta ilman kynsiä. Raivo välkähti silmissäni, kaduin käytöstän rajan ylittänyttä kollia kohtaan. Vedin henkeä sisään.
"Nyt minun on aika lähteä", naukaisin ja liu'utin kynteni ulos. Kylmähenkäys ihmetteli mielenmuutostani pikaisella vilkaisulla.
"Mutta ennen sitä-", naukaisin ja nostin tassuni ilmaan ja raapaisin Kylmähenkäyksen rintaa tassullani. En ehtinyt jäädä katsomaan jätinkö jälkeä, sillä Kylmähenkäys olisi käynyt päälle.
"Tuo oli siitä hyvästä, että ylitit rajan", naukaisin, "Pysykin poissa". Halusin vain pois tästä katumuksesta, joka nousi pintaan päästäessäni Kylmähenkäyksen rajan yli.
"Hyvää päivänjatkoa, arvon Kylmähenkäys", naukaisin ja loikin tieheni.
Astuin sisään leiriin. Tutut tuoksut ympäröivät minua. Tassutin eteenpäin katumuksen vallassa, tästä lähtien kukaan ei poistisi Kuolonklaanin reviiriltä elävänä. Tappaisin jokaisen omin kynsin. Tarkkailin leiriä ja erotin Viiltokaaoksen hahmon. En tuntenut kollia kovinkaan hyvin. Lähdin astelemaan hänen luokseen.
" Viiltokaaoshan se siinä", naukaisin kulmiani kohottaen.
//Viilto? Sori tönkkö
Happotassu 18.3.2018
Ajatukseni harhailivat monissa asioissa. Koulutus, soturiksi tuleminen, klaanin suojeleminen… Ärähdin ja ravistin päätäni napaten tuoresaaliskasasta laihan hiiren. Vatsani oli alkanut hiljalleen tottua päivittäisiin aktiviteetteihin ja nälän tunteeseen yhä useammin. En kuitenkaan vieläkään ollut suostunut tappamaan yhtään riistaa ja pystyin vieläkin tuntemaan Kylmähenkäyksen turhautumisen. Hänen harmikseen, kolli saisi kaivautua loputtomien harmaiden kivien läpi, jotta saisi minut tappamaan yhtään riistaa.
Mätkähdin maahan oppilaiden pesän eteen ja aloin syömään hiljalleen hiirtäni. Jokainen puraisu tuotti minulle oudon tunteen saada kynsiä jotain. Myönnettävää, olin hyväksynyt olevani erikoinen omilla tavoillani. Kylmähenkäyksen kynsiminen kuitenkin oli tullut vielä selvemmäksi.
*Mikä rasittava ylisuuri kissa*, mutisin lipoen tassujani.
Käänsin katseeni leiriin ja näin mestarini juttelevan kumppaninsa kanssa. Samassa tuo lähti paikalta pois kävellen kohti minua. Värähdin ja nousin ylös valmiina lähtemään suorittamaan vuosituhannen rankinta tehtävää. Siihen tunteeseen olin valmistautunut jostain syystä liian monta kertaa, ehkä joskus ärähtäisin ja sanoisin kollille ei?
//Kylmä? Sori tönkkö xd
Kylmähenkäys 20.3.2018
Pysähdyin jyrkästi suoraan Happotassun eteen, jättäen vain vajaan kahden hännänmitan välin oppilaaseeni. Mustaturkkinen naaras nousi hitaasti jaloilleen ja porasi tummansinisen tuijotuksensa minuun, aivan kuin arvoidakseen seuraavaa liikettäni. En kuitenkaan antanut nuoren oppilaani hermostuttaa minua.
"Tänään lähdemme saalistamaan. Se ei ole taistelemista tärkeämpi taito, mutta sitäkin pitää osata edes jotenkuten", ilmoitin tiukasti ja otin jo muutaman voimakkaan askeleen leirin uloskäyntiä kohti. Kun en kuullutkaan Happotassun seuraavan minua, käännyin vilkaisemaan pienikokoista naarasta.
"Taisteleminen kuulostaisi paljon mukavemmalta tällä hetkellä", oppilas murahti tyytymättömänä ja pyyhkäisi hännällään nopeasti maata.
"Sinulla ei satu olemaan valinnanvaraa", sähähdin odotettua tylymmin oppilaalleni ja käänsin kylmänsinisen katseeni piikkihernetunneliin, "nyt menoksi, niin et joudu siivoamaan klaaninvanhusten haisevia sammalpetejä."
Hienovarainen uhkaukseni näytti toimivan, mutta korviini osui silti Happotassun liioiteltu huokaisu ja sitten naarasoppilas olikin jo rinnallani. Marssimme leirin uloskäynnille, jonne saavuttuani sukelsin tylysti suoraan Happotassun edestä ensimmäisenä piikkihernetunneliin. Kohteliaisuuksia heittelisin vain ja ainoastaan Liljahenkäykselle.
"Onko meidän aivan pakko mennä saalistamaan? Ei tekisi yhtään mieli", Happotassu murahti päästyämme leirin ulkopuolelle. Loin nopean silmäyksen mustaturkkiseen oppilaaseeni, hänellä oli varmasti jotain mielessään.
"Mitä sinä sitten tahtoisit tehdä?" kysyin tavanomaisen jäätävällä äänensävylläni. En tulisi joustamaan lainkaan ellei naaras tahtonut taistella, sillä minäkin tahdoin tällä hetkellä taistella paljon enemmän kuin vain etsiä riistaa, jota ei kuitenkaan löytyisi.
// Happo?
Happotassu 20.3.2018
“Usko pois, jopa soturilain opiskelu olisi mukavampaa”, mutisin hiljaa varmistaen, että Kylmähenkäys ei kuullut mitään.
Hän kuitenkin piti yllään tunteettoman ilmeen, joten päätin tyytyä kuvittelemaan omiani.
“Unohda, mennään metsästämään”, sihahdin ja sujahdin mestarini vierelle.
Hän oli alunpitäen sanonut, että menisimme metsälle, joten hän sai myös nähdä miltä näytin metsällä. En suostuisi muuta, kuin opettelemaan erilaisia liikkeitä ja etsimään saalista. Vain ja ainoastaan omaksi tyynnytykseksi. Sekä Kylmähenkäyksen kiduttamiseksi.
Käänsin katseeni kolliin, joka hymähti jotain ja alkoi marssimaan eteenpäin taas se kylmänviileä ilme kasvoillaan. Mutta mitä tuon kuoren alla oikeasti oli? Ikituulen sanoma pehmeä kotikissamainen raukka vai jotain muuta?
Omalla tavallani minua kiinnosti saada tietää Kylmähenkäyksestä enemmän ja se oli lyhyen elämäni aikana ensimmäisiä kertoja loppujen lopuksi. Aitoa kiinnostusta, ei sellaista, että olisin mennyt kertomaan hänestä klaanilaisille tietoa. Sävähdin, tiesin että olin utelias monilla tavoilla, mutta ne mistä yleensä kiinnostuin, eivät olleet hänenlaisiaan.
“Minkälainen pentuaikasi oli?” kysyin tummuuteen uppoutuneena ja tuijotin eteeni.
En tahtonut näyttää liikaa kiinnostusta, mutta en varmasti luovuttaisi helpolla jos hän minut toruisi. Ehkä metsästysretki olisi sittenkin parempi valinta.
//Kylmä:D
Kylmähenkäys 21.3.2018
Säpsähdin pahemman kerran kuultuani Happotassun sanat ja jouduin taistelemaan pitääkseni kasvoni peruslukemilla. En ollut todellakaan odottanut oppilaani kysyvän pentuajoistani enkä tietenkään ollut tyytyväinen hänen aihevalinnastaan. Tosin, eihän pentuaikoinani ollut erityisemmin mitään tapahtunut, vasta oppilaaksi päästyäni elämäni oli kaartunut kiinnostavammaksi.
"Eipä minun pentuaikoinani mitään erikoisempaa tapahtunut", aloitin jäätävällä äänensävyllä, "emoni menehtyi synnytyksessä ja isäni... en tiedä hänestä mitään."
Viimeiset sanani olivat osaksi totta ja osaksi valhetta. En tiennyt isäni nimeä tai nykyistä sijaintia, mutta olin silti saanut pentuna tietää, että isäni oli ollut mahdollisesti luopio. Minulla ei ollut tarkkaa muistikuvaa siitä kissasta, joka oli kertonut minulle totuuden isästäni, muttei se minua olisi voinut vähempää kiinnostaa.
"Entä sitten oppilasaikasi?" Happotassu eteni varovaisesti ja vilkaisi minua sivusilmästään. Minun teki niin mieli kääntyä naarasoppilaan puoli ja repiä tuon silmät irti päästä. Onnistuin kuitenkin pakottamaan neulanterävät kynteni käpälieni uumeniin ja vetäisin hitaasti keuhkoni täyteen raikasta lehtikadon ilmaa.
"Ikituuli oli minulle erittäin ankara ja tiukka mestari ja minusta tuli yksi klaanin parhaista sotureista. Haluan sinustakin tulevan erinomainen soturi, joten opetsn sinua aivan samalla tavalla. Eikä yhtäkään kysymystä menneisyydestäni enää, ne eivät kuulu liian uteliaille oppilaille."
Tajusin vasta viimeisien sanojeni olevan samat sanat, mitä Liljahenkäys oli käyttänyt minuun ennen ihastumistani parantajaoppilaaseen, kun olin udellut hänen kuolonklaanilaisia juuriaan. Olin hiljalleen ihastunut ja sitten rakastunut tuohon naaraaseen ja rakastin häntä vieläkin todella paljon, mutta olisin tietenkin toivonut Liljahenkäyksen olevan tiukempi ja ankarampi eikä niin pehmo. Minun pitäisi varmistaa, ettei yksikään pennuistamme kasvaisi hänen kaltaisekseen. Utupentu oli edistymässä erinomaisesti, Korentopennun ja Hikkoripennun taistelutuokio kynnet esillä oli jo tyydyttävää, mutta Rosmariinipennun vaeltaminen ukkospolulle ei saanut minua millään asteikolla tyytyväiseksi, sillä tyttäreni oli vain tahtonut uteliaisuudestaan tutkia reviiriä eikä ollut todellakaan tahtonut oikeasti rikkoa klaanin sääntöjä. Toivottavasti hänkin tulisi oppimaan ankaruuden ja kylmyyden tavat.
"Noniin, jäädäänpäs tähän", ilmoitin tiukasti saavuttuamme samaiselle harjoitusaukiolle, jossa olimme pitäneet ensimmäisen taisteluhetkemme. Viitoin Happotassua muutamaan hännänpäähän minusta ja venyttäydyin täyteen mittaani ja pullistin vielä lihakseni äärimmilleen näyttääkseni mahdollisimman pelottavalta. En tunnistanut Happotassun kunnollista reaktiota tuon ilmeettömiltä kasvoilta, mutta odotin ajatuksissani hänen pelästyneen suurta olemustani, olihan oppilaani paljon minua pienikokoisempi.
"Koitetaanpas uutta harjoitusliikettä. Näytän aluksi esimerkin, sitten sinä yrität ja kun yrityksesi on tarpeeksi hyvä, yrität liikettä minua vastaan. Siirrymme eteenpäin vasta kun onnistut liikkesssä täydellisesti hienovaraista virhettä lukuunottamatta. Otin muutaman askeleen vielä kauemmas ja asetuin tilavasti mutaiselle maanpinnalle. Sitten syöksähdin nopeimpaan juoksuun Happotassua kohti, mihin surkeilta juoksutaidoiltani pääsin - toisin sanoen juoksuni näytti varmasti enemmän pennun kömpelöltä kompuroinnilta kuin soturin siistiltä juoksulta. Päästyäni vain puolentoista hännänpäähän asti Happotassusta kierähdin sulavaan liukuun. Kun saavuin kuvitteellisen vastustajani vatsa-aluen kohdalle, tartuin rajusti kynsilläni vastustajan turkkiin ja riuhtaisin tuon mukaani, mutta lähdin samassa kierähtämään ympäri. Paiskasin näkymättömän viholliseni alleni maata vasten ja työnsin neulanterävät kynteeni kissan vatsaan, rintaan ja kurkkuun. Varmistin, että käpäläni pitelivät häntä tiukasti ja painoivat vastustajaa maata vasten. Löin vielä viimeisen voittoiskun vihollisen kasvoihin ja kompuroin sitten jaloilleni. Vilkaisin Happotassua sivusilmästäni ja ehdin nopealta silmäykseltä nähdä vain pyöristyneet tummansiniset silmät.
"Sinun vuorosi yrittää. Mutta muista, kun yrität tuota liikettä minua vastaan, älä käytä kynsiäsi. Tulemme taistelemaan kynsilläkin, kun oppilasaikasi on lähestymässä loppuaan."
// Happo?
Kylmähenkäys 25.3.2018
Olin harjoitellut Happotassun kanssa jo hyvän tovin ajan ja kun lopulta heilautin hännälläni rauhan merkin, käpäläni melkein tärisivät. Kun jouduin taistelemaan melkein puolet pienemmän kissan kanssa, ja vastustajani sattui olemaan runsaasti nopeampi liikkeissään kuin minä, tuli taistelemista paljon raskaampaa. Minulla sattui kuitenkin olemaan huomattavan lihaksikkaampi ja rotevampi ruumiinrakenne kuin laihalla oppilaallani. Päästin kurkustani vielä syvän puuskahduksen ja vilkaisin olkapääni taakse samaan suuntaan, missä Kuolonklaanin reviiri sattui sijaitsemaan. Jotenkin ukkospolun ylittäminen ja vihollisklaanin reviirillä kuljeskelu tuntui kotoisalta, vaikkei sen todellakaan olisi pitänyt tuntua siltä. Minun pitäisi vihata muita klaaneja, mutta silti palasin aina Kuolonklaanin nummialueelle. Vetäisin syvään lehtikadon lopun ilmaa keuhkoihini ja käännyin mustaturkkisen naaraan puoleen.
"Erinomaista työtä, Happotassu. Edistyt tyydyttyvällä nopeudella, mutta sinun täytyy saada lisää voimaa ja raakutta iskuihisi. Saat itse keksiä miten sen teet. Voit palata leiriin."
Jäin katselemaan hetkeksi aikaa, kuinka Happotassu kääntyi ympäri ja lähti rivakkaan juoksuun leiriä kohti. Tuijotin hänen loittonevaa hahmoaan, kunnes se katosi kitukasvuisen aluskasvillisuuden joukkoon. Sen jälkeen käänsin itse selkäni leiriin johtavalle polulle ja porasin kylmänsinisen katseeni Kuolonklaanin reviirin. Matalat nummialueet näyttivät niin rauhallisilta ja siistiltä, toisin kuin Varjoklaanin mutainen reviiri, jolla ei saanut hetkeäkään kunnollista rauhaa. Vilkaisin nopeasti olkapääni ylitse leiriin päin ja huokaisin syvään.
*Pahoitteluni, Liljahenkäys.*
Sitten ponkaisin juoksuun ukkospolkua kohti.
Olin ylittänyt ukkospolun vaivatta ja sukelsin juuri harvasta aluskasvillisuudesta nummille. Lumikerros narskui käpälieni alla ja kylmyys nipisteli erittäin epämukavasti polkuanturia, muttei kyseinen kipu ollut mitään siihen verrattuna, mitä olin kokenut oppilasaikoinani Ikituulen kanssa.
Nostin kuononi hitaasti korkealle ja nuuhkin raikasta ilmaa sieraimiini. Aistini valpaistuivat kuitenkin, kun kuonooni osui jokin elävän olennon tuoksu. Hiiri, ei. Myyrä, ei. Jänis, ei. Kissa! Laskeuduin salamannopeasti matalaksi ja paljastin neulanterävät kynteni ja vitivalkoisen hammasrivini. Olisin valmis taistelemaan ketä tahansa kuolonklaanilaista vastaan. Pörhistin turkkini kaksinkertaiseksi ja kohensin vielä hieman ryhtiäni, jotta näyttäisin todella pelottavalta kun kohtaisin vastustajani.
"Kylmähenkäys. Tapaamme jälleen kerran."
Tunnistin jo kissan äänen perusteella ennen kuin kyseinen kuolonklaanilainen astui ulos kitukasvuisesta aluskasvillisuudesta. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjavan naaraan lihaksikkaat lavat saivat kissan näyttämään lehtikadon purevienkin pakkasten aikana pelottavalta ja jäänsiniset silmät kiiluivat itsevarmoina. Kasvoilleni nousi heti kissan tunnistettuani leveä virne, joka oli paljon rennompi kuin olin odottanut.
"Jäälilja. Pitkästä aikaa", naukaisin jäätävällä, mutta silti rennolla äänensävyllä, "miten Kuolonklaanissa on mennyt?"
"Miten sinulla?" Jäälilja sivuutti nokkelasti kysymyksen ja porasi tuijotuksensa minuun. Niin tyypillistä häneltä.
"Ei mitenkään erityisemmin. Pentuni ovat nousseet oppilaiksi ja Liljahenkäys on vieläkin hengissä. Mutta nyt, vastaus minun kysymykseeni. Miten sinulla menee?" kysyin mahdollisimman välinpitämättömästi, vaikka todellisuudessa minua itseasiassa kiinnosti Jääliljan elämä Kuolonklaanissa.
//Jää?
Utupentu 17.3.2018
Katsoin Pujosulkaa tyynesti silmiin. Loihdin jopa kasvoilleni hyvin lämpimän ja pentumaisen hymyn. Yritin vaikuttaa siltä, että olin juuri tullut tervehtimään klaanivanhinta hyvillämielin.
"Ajattelin vain tulla tervehtimään teitä", heilautin häntääni iloisesti. Pujosulka ei näyttänyt kuitenkaan kovinkaan vakuuttuneelta tervehdykseni johdosta. Astelin suoraan takaisin sisälle klaanivanhinten pesälle. En voisi poistua siltä nyt heti Pujosulan tiukan katseen alle.
"Pentutarhalla oli liian äänekästä", puuskahdin. "Ajattelin, että täällä olisi hiukan hiljaisempaa."
Yritin parhaani mukaan peitellä sitä totuutta, että minut oli todellisuudessa pakotettu tulemaan tänne. Karnervakuu kun oli ärsyttävästi minut raahannut tänne rauhoittumaan. Minunko tässä tulisi rauhoittua? Katsoisi vain Hikkoripennun suuntaan, joka koko ajan sihisi ja sähisi vastalauseita. Veljeni ei osannut sitten ymmärtää vitsiä millään tasolla. Käännyin ympäri katsomaan Pujosulkaa viattomasti.
"Et sattuisi tietämään missä isäni on? Minulla olisi hänelle asiaa", kysyin pentumaiseen, asialliseen sävyyn astellessani takaisin klaanivanhimman eteen toiveikkaana.
"Etkö juuri sanonu tulleese tänne rauhallisempaan ilmapiiriin?" Pujosulka kysyi.
"Muutin mieltäni", hymyilin sievästi. Pujosulka näytti pyöräyttävän silmiänsä, mutta heilautti päätänsä leirin suuntaan.
"Taisin nähdä hänet soturien pesän edustalla", Pujosulka vastasi astellessa takaisin syvemmälle klaanivanhinten pesää. Nyökkäsin iloiset kiitokseni ja poistuin pesältä hyvin nopeaa vauhtia. Klaanivanhinten pesä haisi aina aivan hiirensapelta. Eikä se haju ollut todellakaan mieleeni. Juoksin nopeaa vauhtia kohti soturien pesää ja huomasin isäni Kylmähenkäyksen sen edustalla.
"Kylmähenkäys!" maukaisin ja pysähdyin aivan isäni eteen. "Hei!"
// Kylmä? Tönkkö...
Kylmähenkäys 17.3.2018
Olin ehtinyt nauttia omasta rauhastani vain lyhyeltä tuntuvan hetken ajan, kun mieltäni puhdistava hiljaisuus rikkoutuikin nopeiden juoksuaskelten ja nimeni huudon kajahtaessa aukiolla. Nostin laiskasti kylmänsinisen katseeni kookkaista käpälistäni ja kohtasin sinertävänharmaan Utupennun innostuneet silmät. Tyttäreni tuijotti minua ensin kiusallisen kauan aikaa, kunnes hän lopulta asettui istumaan maahan ja kietoi häntänsä sievien käpäliensä ympärille.
"Mitä tahdot?" kysyin tylymmin kuin olin tarkoittanut. Tyly äänensävyni ei kuitenkaan jäänyt häiritsemään minua, sillä saisinhan minä käyttäytyä pentujeni edessä aivan samalla tavalla kuin muidenkin klaanitoverieni edessä.
"Minulla oli vain vähän asiaa", Utupentu ilmoitti varovaisesti ja räpäytti nopeasti tummansinisiä silmiäni. Tuhahdin äänettömästi ja pakottauduin pitämään tyneen ilmeen kasvoillani. Jos olisin ollut varmuudessa siitä, ettei Utupentu kertoisi teostani kenellekään, olisin läimäissyt häntä rajusti kasvoille ja käskenyt pentua lähtemään pois katseeni alta.
"Kerro asiasi", murahdin lyhyesti ja kompuroin laiskasti jaloilleni, koska kyljellä makaaminen ei ollut enää mukavaa kun sitä oli tehnyt jo hyvän tovin ajan. Porasin jäätävän tuijotukseni tyttäreni ja muunsin ilmeeni niin vihaiseksi ja ärtyneeksi että olin varma pelästyttäväni Utupennun.
"Halusin vain kertoa, että laitoin pentutarhassa sammalpetien alle terävän kiven ja minua kiinnosti mielipiteesi siitä, että Hikkoripentu istui sen päälle", Utupentu kysyi viaton hymy kasvoilleen ja vilkuili nopeasti ympärilleen, aivan kuin varmistaen ettei tuon sisarus ollut lähellä todistamassa tätä selitystä.
"Asetitko sinä sen kiven sammalten ihan vain tehdäksesi kiusaa?" kysyin hitaasti. En ollut täysin varma, mitä mietin tyttäreni ilkikurisesta tempusta. Eihän kiven piilottaminen makuualusten alle ollut kovin mukavasti tehty, mutta naaraan ilkeys kertoi hänen tulevan minuun, mikä oli tietenkin upea uutinen minulle.
"Halusin vain saada Hikkoripennulta huomiota", Utupentu ilmoitti silmät kiiluen. Hän oli jättänyt kysymykseni vastaamatta, mikä sai turhautuneisuuden kihisemään mielessäni.
"Teitkö sinä sen kiusataksesi veljeäsi?" kysyin tiukemmin ja kurtistin kulmiani. Utupentu otti askeleen tai pari kauemmas ja luimisti korviaan tuiman katseeni alla.
"Minä-"
"Kylmähenkäys!"
Vetäisin syvään henkeä kuultuani Liljahenkäyksen äänen ja käännyin kohtaamaan lähestyvän kumppanini meripihkaisen katseen. Naaras näytti väsyneeltä, mutta suureksi yllätyksekseni, hänen silmistään pystyi erottamaan vihan ja pettymyksen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin tyynellä äänensävyllä ja kumarruin laskemaan nopean nuolaisun kumppanini poskelle.
"Rosmariinipentu oli lähtenyt Varpuspennun kanssa leiristä ja he olivat taivaltaneet ukkospolulle asti. Varpuspentu ylitti ukkospolun turvallisesti, mutta Rosmariinipentu oli jäädä hirviön alle", Liljahenkäys selitti silmät selällään.
"Pelastitko sinä hänet?" kysyin.
"En, Myrskyklaanin Pitkävarjo ehti pelastaa Rosmariinipennun, minä en olisi ehtinyt."
Nyökäytin päätäni, vaikken todellakaan ollut tyytyväinen siitä, että joku heikko myrskyklaanilainen oli pelastanut pentumme. Olinhan minä kuitenkin kiitollinen samalla kyseiselle vihollisklaanin jäsenelle, sillä hän oli pelastanut Rosmariinipennun.
"Annoitko heille rangaistuksen?"
"Annoin. He auttavat minua seuraavan neljännesosakuun ajan ja pidän heitä tiukasti silmällä", Liljahenkäys ilmoitti ja nuolaisi tummanharmaata tassuaan hitaasti. Jätin huomautukseni siitä, että rangaistus ei ollut mielestäni tarpeeksi rankka, ja käännyin Utupennun puoleen.
"Mitä olitkaan sanomassa. Teitkö sen tempun kiusataksesi Hikkoripentua?" toistin kysymykseni.
// Utu? Lilja?
Utupentu 17.3.2018
Katsoin emoani silmiäni siristellen. En huomionut lainkaan keskustelua, jonka isäni kävi emoni kanssa. Kuulin vain hiukan Rosmariinipennun sekä Varpuspennun rangaistuksesta.
*Neljännesosakuu parantajan pesällä*, toistin sanat suudsani ja irvistin. Mitä olin parantajn pesästä kuullut, se haisi aivan kamalalta. Sen hajuun oli sekoittuneena monia eri yrttejä ja samalla sairauksia. Tai näin sitä joku oppilas oli kuvaillut salakuunnellessani heidän keskustelua. Yllätyin kuinka isäni käänsi katseensa pois Liljahenkäyksestä kohti minua. Heilautin häntääni ylpeänä. Kylmähenkäys ennemmin kuuntelisi minun asiaani kuin emoni. Kukaa ei pystynyt juuri nyt arvata kuinka tyytyväinen olin. Saatoin jopa olla valmis kertomaan isälleni totuuden.
"Jos tahdot rehellisen vastauksen", maukaisin viattomasti. "Sanoisin olleeni tylsistynyt. Veljeni kiusaaminen oli vähintä, mitä pystyin tehdä heidän herättämättä minua muiden mukaan tutkimaan pesän ulkopuolista elämää."
Laskeuduin istumaan rentoutuneena. Joko isäni olisi ylpeä tai hän nappaisi minua korvista. Totta puhuen minulle kävi kumpi vain.
"Mutta jos tein väärin", maukaisin silmät suurina kohti Kylmähenkäystä, "tahdon sinun tietävän että en ole katunut sitä hetkeäkään. Voit kurittaa minua, jos tahot. Persoonallisuuteni säilyy yhä."
"Minua ei mikään tai kukaan muuta!" ilmoitin ylpeänä nostaessani leukaani ylemmäs. Katsahdin välissä emoani. Liljahenkäys ei tainut edes tajuta mistä puhuin. Hyvä niin.
"Olisitpa kuullut kuinka Hikkoripentu ulvahti", naurahdin, vaikka tarkoituksenani oli pysyä vaiti. Salaa toivoin, että veljeni sattuisi löytämään takiaisia turkistansa huomenaamuna. Tai kenties punkkeja. Suostuisivatkohan klaanivanhimmat lainaamaan punkkejansa? Käänsin tummansiniset silmäni takaisin isääni, kissaan jolta todella odotin reaktiota.
// Kylmä? Lilja?
Kylmähenkäys 18.3.2018
Kasvoilleni nousi hitaasti tyytyväinen hymy, kun Utupentu kertoi kuinka Hikkoripentu oli loikannut päiväunien toivossa makuualusille ja ulvaissut sitten pistävästä kivusta. Sentään joku pennuistani oli alkanut tajuta, että kaikkein tärkeintä oli nostaa itsensä muiden ylle. Tunsin Liljahenkäyksen järkyttyneen ja vihaisen tuijotuksen niskassani, mutten olisi sillä hetkellä voinut vähempää välittää ärtyneestä kumppanistani.
"Hyvää työtä. Sinusta tulee varmasti erittäin vahva soturi, aivan kuin minustakin. Loisteliaan tulevaisuuden omistaminen on aina upea uutinen", naukaisin tyynellä äänensävyllä ja annoin ylpeyden loistaa kasvoillani, joilla äsken salamoinut viha oli kaikonnut nopeasti. Utupennun silmät alkoivat säihkyä tyytyväisesti ja tuon kasvoille nousi omahyväinen virne. Tyttäreni oli ikäisekseen hyvin ilkikurinen, mutta tajusi jo oman arvonsa eikä antanut veljiensä alentaa itseään.
"Kylmähenkäys! Ei Utupentu saisi kiusata veljiään!" Liljahenkäys puuttui lopulta keskusteluun ja astui minun ja tyttäreni väliin, poraten tuiman katseensa minuun. Pyöräytin silmiäni, kumppanini osasi olla niin ärsyttävä.
"Se oli vain leikkiä. Sitä paitsi, Utupentu on vielä pentu, ei hän tajua vielä jokaista tekoaan", lisäsin toisen lauseeni kumppanilleni tarpeeksi hiljaa, ettei tyttäreni kuulisi kyseisiä sanoja. Liljahenkäyksen ilme tuimeni entisestään ja pystyin sivusilmästäni näkemään naaraan kynsien uppoutuvan mutaiseen maahan. Ei varmaan kestäisi kauan, kunnes parantajaoppilas läimäisisi minua suoraan kasvoille.
"Leikkiä tai ei, Utupentu", Liljahenkäys kääntyi Utupennun puoleen, joka ei näyttänyt katuvan tekoaan lainkaan, "älä enää tee tuollaisia temppuja sisaruksillesi tai kenellekään muulle klaanitoverillesi. Joku saattaa vahingoittua vielä pahemmin ensi kerralla."
"Mutta sinäthän olet parantajaoppilas, joten eikö sinun pitäisi osata parantaa kissojen haavoja?" Utupentu kysyi viattomalla äänensävyllä. Jos en olisi ollut kumppanini seurassa, olisin alkanut nauraa tyttäreni letkautukselle. Liljahenkäys sen sijaan näytti taistelevan räjähtämistä vastaan ja tuo vetikin syvään henkeä, varastoiden keuhkonsa hapella. Koska en tahtonut kumppanini pitävän ikuisuuden kestävää selitystuokiota, astuin naaraan ja Utupennun väliin.
"Utupentu voisi mennä vaikka leikkimään sisaruksiensa kanssa ja sinä voisit jättää tyttäremme rauhaan, hän on aivan varmasti tylsistynyt selityksistäsi. Minun täytyy mennä kouluttamaan oppilastani. Nähdään myöhemmin, Utupentu."
Sen sanottuani laskin nopean nuolaisun sinertävänharmaan tyttäreni päälaelle ja lähdin harppomaan oppilaiden pesän edustaa kohti, jonka edustalla Happotassu makoili. Jätin kuitenkin Liljahenkäyksem huomioimatta ja marssin vain tuon ohi aivan kuin naaras ei olisi edes ollutkaan siinä.
// Happo?
Liljahenkäys 18.3.2018
Katselin pettyneenä Rosmariinipennun ja Varpuspennun perään. Kaksikko olisi voinut menettää henkensä typerän temppunsa johdosta, enkä olisi antanut sitä ikinä itselleni anteeksi. Onneksi Pitkävarjo oli osunut juuri silloin paikalle ja ehtinyt pelastamaan tyttäreni, joka oli ollut vähällä jäädä hirviön alle.
Annoin katseeni kiertää aukiolla olevissa kissoissa. Huomasin Minttusydämen leirin laitamilla Hikkoripennun ja Korentopennun kanssa. Päätin mennä katsomaan, mitä heillä oli meneillään. Varapäällikkö näytti parhaillaan saarnaavan kahdelle pojalleni jostakin, ja kaksikko näytti olevan pahoillaan.
"Mitäs täällä tapahtuu?" kysyin päästyäni heidän luoksensa. Minttusydän katsahti minuun kulmiaan kohottaen.
"Lupasin opettaa Hikkoripennulle ja Korentopennulle joitain liikkeitä, mutta tilanne riistäytyi käpälistä ennen kuin ehti alkaakaan. Olen pahoillani", hän selitti nopeasti.
"Ei se mitään", sanoin ystävälleni, joka tuntui katuvan huolimattomuuttaan.
Katsahdin Minttusydämen pään yli soturien pesän edustalle, jossa Kylmähenkäys jutteli Utupennun kanssa.
"Minun on käytävä kertomassa tämän päivän tapahtumista kumppanilleni", nau'uin pikaisesti Minttusydämelle ja kiiruhdin aukion poikki Kylmähenkäyksen ja Utupennun luokse.
"Kylmähenkäys!" kutsuin kollia.
"Mitä on tapahtunut?" Kylmähenkäys kääntyi kysymään minulta.
"Rosmariinipentu oli lähtenyt Varpuspennun kanssa leiristä ja he olivat taivaltaneet ukkospolulle asti. Varpuspentu ylitti ukkospolun turvallisesti, mutta Rosmariinipentu oli jäädä
hirviön alle", selitin hädissäni.
"Pelastitko sinä hänet?" hän tivasi.
"En, Myrskyklaanin Pitkävarjo ehti pelastaa Rosmariinipennun, minä en olisi ehtinyt", vastasin hiljaa.
Kylmähenkäys nyökäytti hitaasti päätään. "Annoitko heille rangaistuksen?"
"Annoin. He auttavat minua seuraavan neljännesosakuun ajan ja pidän heitä tiukasti silmällä."
Kumppanini nyökkäsi toistamiseen ja kääntyi sitten Utupennun puoleen, joka tapitti isäänsä kärsimättömänä, ja naukui:
"Mitä olitkaan sanomassa. Teitkö sen tempun kiusataksesi Hikkoripentua?"
"Jos tahdot rehellisen vastauksen", Utupentu maukui viattomasti silmiään räpytellen. "Sanoisin olleeni tylsistynyt. Veljeni kiusaaminen oli vähintä, mitä pystyin tehdä heidän herättämättä minua muiden mukaan tutkimaan pesän ulkopuolista elämää."
Pieni naaras istahti selvästikin jo rentoutuneempana alas ja jatkoi sitten:
"Mutta jos tein väärin, tahdon sinun tietävän että en ole katunut sitä hetkeäkään. Voit kurittaa minua, jos tahot. Persoonallisuuteni säilyy yhä."
Katsoin Utupentua kummastuneena. Minulla ei ollut hajuakaan, mistä hän puhui.
"Minua ei mikään tai kukaan muuta!" pentu ilmoitti ylpeän kuuloisena ja vilkaisi minua välissä, ennen kuin naurahti: "Olisitpa kuullut kuinka Hikkoripentu ulvahti."
"Hyvää työtä. Sinusta tulee varmasti erittäin vahva soturi, aivan kuin minustakin. Loisteliaan tulevaisuuden omistaminen on aina upea uutinen", Kylmähenkäys naukui tyytyväisen näköisenä.
"Kylmähenkäys! Ei Utupentu saisi kiusata veljiään!" kivahdin ja käännyin katsomaan kumppaniini vihaisena.
"Se oli vain leikkiä. Sitä paitsi, Utupentu on vielä pentu, ei hän tajua vielä jokaista tekoaan", hän sanoi hieman ääntään madaltaen, jottei nuori naaraspentu kuulisi hänen sanojansa.
Katseeni tuimeni entisestään. Kävin sisälläni tunteiden kamppailua, joka päättyisi tätä menoa kaaokseen.
"Leikkiä tai ei, Utupentu", sihisin Utupennulle, "älä enää tee tuollaisia temppuja sisaruksillesi tai kenellekään muulle
klaanitoverillesi. Joku saattaa vahingoittua vielä pahemmin ensi kerralla."
"Mutta sinäthän olet parantajaoppilas, joten eikösinun pitäisi osata parantaa kissojen haavoja?" Utupentu kysyi pienesti virnistäen. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoitella itseäni, joka tuntui sillä hetkellä mahdottomalta ajatukselta.
"Utupentu voisi mennä vaikka leikkimään sisaruksiensa kanssa ja sinä voisit jättää tyttäremme rauhaan, hän on aivan varmasti tylsistynyt selityksistäsi. Minun täytyy mennä
kouluttamaan oppilastani. Nähdään myöhemmin, Utupentu." Kylmähenkäys kumartui laskemaan nopean nuolaisun tyttärensä päälaelle ja marssi sitten ohitseni ihan kuin olisin ollut hänelle vain pelkkää ilmaa.
Jäin katsomaan hänen peräänsä tyrmistyneenä. Kylmähenkäys oli muuttunut, ja aina vain pahempaan suuntaan.
Vilkaisin vaivihkaa Utupentuun, joka oli jo parasta aikaa kipittämässä takaisin pentutarhalle. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin laahustamaan Minttusydämen luo, joka oli passittanut poikani takaisin leikkimään ja tassutti nyt minua vastaan huolestuneena.
"Mikä hätänä?" hän kysyi.
"Kylmähenkäys on hirveä", niiskaisin yrittäen pidätellä ilmoille pyrkivää lohdutonta nyyhkytystä.
//Minttu?
Liljahenkäys 10.3.2018
Katsoin Rosmariinipentua lempeästi. Naaras oli avannut silmänsä hetki sitten. Hän oli perinyt minun silmäni. Niiden syvä meripihkakatse oli hypnotisoiva ja sai jäämään tuijottaamaan niitä pitkäksikin aikaa.
"Olenko minä ainoa pentu?" Havahduin hereille ajatuksistani kuullessani Rosmariinipennun pienen piipityksen ja huomatessani, kuinka hän oli kääntynyt katsomaan minuun meripihkasilmillään.
Pudistin päätäni. "Et. Sinulla on kaksi veljeä ja yksi sisar", vastasin tyttärelleni ja viittasin hännälläni kolmeen muuhun pentuun, joilla oli vielä silmät visusti ummessa.
"Onko heilläkin nimet?" Rosmariinipentu kysyi uteliaana ja käänsi päätään sisarustensa suuntaan.
"Takanasi makaava harmaanruskea kollipentu on nimeltään Hikkoripentu. Hänen vieressään on siskosi Utupentu, sekä Utupennun toisella puolella toinen veljesi, Korentopentu", sanoin ja kyyristyin sammalpedin vierelle, jolla pennut oleilivat. Rosmariinipentu kohotti kuonoaan ja maisteli ilmaa suu hieman raollaan. Sitten naaraspentu nyrpisti yllättäen nenäänsä ja vetäytyi hiukan kauemmas minusta.
"Sinä tuoksut hassulta", hän tokaisi kulmiaan kurtistellen. Naurahdin pienesti ja nousin sitten seisomaan.
"Se johtuu siitä, että minä työskentelen joka päivä sellaisessa paikassa, jossa on paljon voimakkaan hajuisia kasveja", selitin mahdollisimman yksinkertaisesti, jotta pentu saisi jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä yritin tälle kertoa. Rosmariinipentu nyökytti pienesti päätään, muttei sanonut mitään.
"Liljahenkäys, meidän on varmaan jo lähdettävä", Kylmähenkäys naukui vierelläni. Katsahdin kumppaniini hieman harmistuneena, mutta tiesin silti, että hän oli oikeassa. Minulla oli vielä velvollisuuksia hoidettavana.
"Palaamme niin pian kuin vain voimme", sanoin nopeasti Rosmariinipennulle ja kumarruin nuolaisemaan tämän päälakea, ennen kuin käännyin ja tassutin pentutarhan suulle. Kylmähenkäys hyvästeli myös pennut ja lähti sitten perääni.
"Tästä voi tulla vaikeaa", hän mutisi päästyään rinnalleni.
"Tämä on niin epäreilua! He ovat minun pentujani ja minun pitäisi saada kasvattaa heidät", huoahdin turhautuneena.
Kylmähenkäys katsahti minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. "Tiedäthän sinä, ettei se ole mahdollista tässä asemassa? Olet Varjoklaanin seuraava parantaja", kolli muistutti.
"Niin, mutta onhan Sienikarva vielä? Miksi hän ei voisi hoitaa parantajantehtäviä sillä välin kun minä olen pentujen kanssa?" murahdin.
Kylmähenkäys ei enää vastannut. Heti Sienikarvan mainittuani hän oli muuttunut vaisuksi.
"Missä sinä muuten olit eilen?" kysyin tältä yrittäen muuttaa keskustelun suuntaa. "Olisin toivonut sinun olevan rinnallani synnytyksen aikana, mutta sinua ei näkynyt missään!"
//Kylmä? Sori, tönkköh. xd
Kylmähenkäys 10.3.2018
Kiristelin hampaitani, kun Liljahenkäys kysyi syytäni synnyttämisen väliin jättämiseen ja äkilliseen leiristä katoaamiseeni. En halunnut kertoa kumppanilleni Jääliljan tapaamisesta, saati naaraan tarjouksesta, joten joutuisin kehittelemään jonkin sortin valheen. Parantajaoppilaalle valehteleminen ei tietenkään synnyttänyt tyytyväisyyden liekkiä rinnassani, mutten tahtonut naaraan menettävän luottamustaan minuun, sillä niin kävisi jos hän kuulisi jutteluhetkestäni kuolonklaanilaisen soturin kanssa. Nuolaisin oikeaa etukäpälääni välinpitämätön ilme kasvoillani, vaikka sydämeni rummutti rintaani vasten niin kovalla tahdilla, että oikeasti sattui.
"Olin etsimässä riistaa ukkospolun lähettyviltä, kun Jäälilja ilmestyi yht'äkkiä paikalle", aloitin ja pidin pienen tauon, kun Liljahenkäyksen kasvoille nousi ilme, joka oli järkytyksen ja raivon sekoitus, "hän oli ylittänyt rajamme, koska Kuolonklaanin puolelta ei ollut löytynyt riistaa."
"Täysin tyypillistä kuolonklaanilaisilta. He eivät noudata soturilakia lainkaan, kuljeskelevat ties missä haluavat", Liljahenkäys tuhahti. Kumppanini sanat saivat omatuntoni ulvomaan, koska minähän olin todellisuudessa ohittanut Kuolonklaanin rajan ja yrittänyt etsiä riistaa vihollisklaanin reviiriltä. Mutta onneksi Liljahenkäyksen ei tarvinnut tietää siitä.
"Minä sitten häädin hänet tiehensä", päätin lyhyen selitykseni ja otin askeleen lähemmäs kumppaniani, "olen todella pahoillani siitä, että en ollut paikalla synnytyksen aikana. Minusta tuntui todella kamalalta, kun kuulin sinun synnyttäneen sillä aikaa kun olin ollut rajalla."
Huomasin Liljahenkäyksen silmissä epäröinnin, hän tuskin uskoi tarinaani kokonaan. Tein nopean päätöksen ja erkanin kumppanistani muutaman hännänmitan päähän.
"Lähden Happotassun kanssa metsälle, meidän täytyy aloittaa taisteluliikkeiden harjoittelun", ilmoitin tavanomaisella, tiukalla äänensävylläni ja loin kumppaniini nopean silmäyksen. Liljahenkäys ei nyökäyttänyt päätään, ei edes antanut yhdenkään tunteen ilmestyä silmiinsä. Hän vain tuijotti minua ilmeettömänä. Naaraan tuijotus tuntui erittäin epämukavalta, joten käännyin selittäin kumppaniini ja kohdistin kylmänsinisen katseeni Happotassuun, joka kuljetti likaisia sammalvuoteita leirin halki.
"Nähdään myöhemmin", murahdin hampaideni välistä, tuskin Liljahenkäys edes kuuli sanojani. Mutta vähät minä siitä välitin. Päästin kurkustani syvän murahduksen ja lähdin sitten harppomaan rivakalla tahdilla oppilastani kohti.
// Happo?
Happotassu 10.3.2018
Tunsin tiukan katseen selkäpiissäni kävellessä kohti tuoresaaliskasaa, vihdoin saisin mahaani jotain. Käännyin ympäri ja näin mestarini tuiman olemuksen, ihan kuin hän olisi valmis listimään jokaisen, joka ei sillä hetkellä kuunnellut kollia. Ehkä vain ajattelin jälleen kerran omiani.
“Happotassu, lähdemme harjoittelemaan taistelemista”, kolli murahti ja samaan matkaan lähti kohti piikkipensastunnelia.
Säpsähdin mestarini olemuksesta. Olipa hän tänään todellakin varsinainen tuulispää, jolla oli kuollut sammakko naamallaan. Osittainen soturioppilaani kiljui innosta päästä harjoittelemaan taisteluliikkeitä ja tekniikoita, mutta järkeni epäili vieläkin mestarini osaavuutta kokoeron tähden. Pinkaisin nopeaan hölkkään unohtaen tuoresaaliskasan, vaikken toisinaan tahtonut tehdä mestariini edes vaikutusta. Odotin jo pienestä pennusta asti taistelun harjoittelua, joten en voinut heittää sitä hukkaan pelkän mahani takia. Olinhan minä ollut syömättä pidempäänkin.
“Minne menemme harjoittelemaan?” kysyin tarpeeksi kovaan, jotta Kylmähenkäys kuulisi.
Kolli tihensi vauhtiaan ja käänsi katseensa pikaisesti minuun.
“Reviirille, mietin vielä”, hän naukaisi ja jatkoi matkaansa.
En yhtäkkiä odottanutkaan suuria siltä harjoittelukerralta. Ehkä me vain harjoittelisimme miten vaania. Taisteluissa, ei metsästyksessä. Tiesin, että olin Kylmähenkäyksen ensimmäinen oppilas, mutta miten paljon hän jaksoi panostaa oppimiseeni?
*En aikonut kuolla ensimmäisessä taistelussani, vaikka ajatus houkuttelisikin näyttämään hänelle sitten, miten vähän aikaa käyttikään minuun*, virnuilin itsekseni.
Tiesin olevani pessimisti, sarkastinen ja tuomitsevani kissat omalla tavallaan, mutta totuus oli yleensä raakaa.
“Mitä harjoittelemme tänään?” möläytin yhtäkkiä, paljoa miettimättä edes koko kysymystä.
En kuitenkaan pystynyt kieltämään itseltäni, että minua kiinnosti muukin, kuin jalkojen oikein laittaminen. Vaikka se saattaisi joskus pelastaa henkeni.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 11.3.2018
Kohotin ylähuultani hitaasti, paljastaen vitivalkoisen hammasrivistön. Olin ehtinyt viettää oppilaani kanssa vasta lyhyen hetken ja nyt jo hän alkoi käydä hermoilleni. Eikö tuolle rääpälölle edes yritetty opettaa kärsivällisyyttä?
"Käymme läpi perushyökkäysasennon ja katsotaan, miten taistelisit pelkkien vaistojesi avulla", ilmoitin tiukasti ja käänsin kylmänsinisen katseeni suoraan Happotassun tummansinisiin silmiin, "taisteleminen on kaikkein tärkein taito soturilla, joten tulemme harjoittelemaan sitä eniten. Äläkä odotakaan, että harjoitteluista tulee helppoa. Ikituuli koulutti minua ankarasti ja teen aivan samoin sinulle."
Happotassu pysyi vaitonaisena, mutta nyökäytti päätään. Hänen kouluttamisestaan voisi tulla haastavaa, sillä oppilas oli melkein kaksi kertaa pienempi. Naaraan pienikokoisuus tuo heti mieleen harjoitukset Ikituulen kanssa, jonka korkeudelle olin yltänyt jo nuorena oppilaana.
"Jäädään tähän", ilmoitin äkkinäisesti pysähtyessäni laajan aukion reunaan. Muutama kitukasvuinen puu nousi aukion laitamilla, ikään kuin erottaen pienemmän alueen Varjoklaanin reviiristä. Viitoin hännälläni Happotassua tulemaan keskelle suurikokoista aukiota ja pysähdyin lopulta, istuutuen samalla mutaiselle alustalle.
"Kun sinun täytyy hyökätä, älä ensinnäkään jää epäröimään hetkeksikään, koska vastustajasi on siinä vaiheessa kaatanut sinut jo kumoon. Luota vaistoihisi ja jos et ehdi tehdä kunnollista päätöstä ensimmäisestä liikkeestäsi, tee ensimmäinen joka tulee mieleen. Yritä tehdä suuria haavoja moneen eri paikkaan lyhyessä ajassa. Tähtää arkoihin kohtiin kuten silmien ympärille, käpäliin ja vatsaan."
Lähdin hitaasti peruuttamaan Happotassusta taaksepäin, mikä sai mustaturkkisen naaraan kulmat kohoamaan. Pysähdyin päästyäni noin puolen ketunmitan päähän ja asetuin haara-asentoon saadakseni hyvän tasapainon.
"Kokeillaan. Hyökkää kimppuuni ja yritä saada minut kaadettua", käskin.
En olettanut vastanimitetyn ja minua runsaasti pienikokoisemman oppilaan kaatavan minua ensimmäisellä kerralla tai pakosti toisellakaan, mutta kunhan hän ymmärtäisi minne iskeä - mikä olisi minun tapauksessani käpäliin - ja onnistuisi tehtävässään, antamani onnittelut kohottaisivat varmasti hänen omatuntoaan.
// Happo? Voit laittaa Hapon onnistumaan tokalla tai kolmannella yrityksellä c;
Happotassu 11.3.2018
Katsoin haastavasti mestariani, Kylmähenkäystä, joka seisoi aukion toisella puolella tanakassa asennossa. Mittailin hetken aikaa kollia ja hänen heikkouksiaan. Ison koon takia hän saattaisi olla helposti vahingoittuva vatsasta, mutta hän saattaisi litistää minut painollansa. Silmiä tuskin tahtoisin yrittää, saattaisin huvin vuoksi vielä sokaista hänet, jonka jälkeen saisin ottaa jalat alleni. Kylmähenkäyksen tassut olisivat voimakkaan, joten päätin huvin vuoksi kokeilla kollin vatsaa.
“Selvä”, sihahdin ja vedin kynteni esiin nopeasti, kuitenkin laittaen ne takaisin tassujeni sisään.
Juoksin kollia päin ja yritin parhaani mukaan syöksähtää tuon vierestä, tehdä nopean äkkikäännöksen ja sujahtaa hänen vatsansa alle. Kolli kuitenkin oli odotettua nopeampi ja heitti minut vahvalla käpälän iskulla sivulle. Ärähdin ja työnsin kynteni esille jarruttaakseni lumessa. Kylmähenkäys kaatoi minut kuitenkin saman tien selälleni ja piti minut tiukasti maassa kiinni.
“Uudestaan”, kolli murahti ja nousi pois päältäni.
Nousin maasta ja kihisin kiukusta yksinäni, astellen kevyesti paikalleni. Käännyin takaisin mestariini päin ja päätin tällä kertaa yrittää hänen jalkojaan. Niinpä juoksin häntä kohti ja paljoa ajattelematta kiinnitin huomioni kollin silmiin, mutta yritin livahtaa hänen mahansa alle- Kierähdin ympäri ja tarrauduin hampaillani hänen takajalkaansa, kevyesti, ettei kolli saisi aihetta kieliä klaanille, että hänen oppilaansa oli sadistinen mielipuoli ja puri häntä. Samassa tunsin kuitenkin painoa alkavan tulla päälleni ja livistin kollin alta pois päästäen jalasta irti. Kierähdin ympäri ja huitaisin takajalkoja tassuillani, mutta sain osakseni Kylmähenkäykseltä takapotkun, jonka ansiosta lensin maahan.
*Hiirenjätökset*, mutisin mieleni perukoilla ja nousin maasta ylös.
Käännyin katsomaan mestariani, joka ravisteli turkkiaan edessäni. Olin onnistunut jollain tavalla, mutta tassuissani kihelmöi vieläkin halu iskeä kynnet kollin selkään ja hampaat hänen niskaansa.
//Kylmä?
Happotassu 9.3.2018
Mielessäni vilisi kissojen kasvoja, kun Kylmähenkäys oli pohtinut hetken, mitä tekisin sillä aikaa, kun herra tuulispää rynnisti parantajan pesään näkemään kumppaniaan ja pentujaan. Sain ensimmäiseksi tehtäväkseni tutustua kissoihin, sotureihin ja soturioppilaisiin. Voisinko tylsempää olla. Uskottelin itselleni, että jopa klaaninvanhimpien punkkien nyppiminen olisi mukavempaa, sillä en omistanut sosiaallisia taitoja. Toisin sanoen tykkäsin elellä yksinäni, ehkä kuuluisin olla enemmän erakko tai luopio joka turmeli klaaninsa. Ajatus nauratti minua vaikkei muiden mielestä siinä mitään naurettavaa olisi ollutkaan. Harmikseni lähdin kävelemään ympäri leiriä, miettien miten suuri osa Kylmähenkäyksen sydämestä oli täytetty perheen lämmöllä ja rakkaudella. Loppujen lopuksi, rakkaus oli yliarvostettua, dramaattista huutoa ja turkin pöllyämistä, jonka jälkeen annettaisiin anteeksi.
Ikituuli istuskeli yksinään leirin uloskäynnin kohdalla, ainakin mitä silmäni minulle valehtelivat. Naaras kiinnosti minua omalla eksoottisella tavallaan, olihan Kylmähenkäys ollut soturin oppilas. Minkälainen oppilas Kylmähenkäys oli ollut? Pystyin kuvittelemaan epäilyttäviä kuvia kollista, joka ei jaksanut aamuisin nousta ylös oppilaiden pesästä eikä metsästää edes etanaa. Kuvittelin samaan ajatukseen itseni metsästämässä ja päätin pudistaa ajatukset pois mielestäni. Tiesin jo etukäteen, että Kylmähenkäys pöyristyisi, kun möläyttäisin tunteettomasti, etten saalista. Omistin kylläkin hyvät aistit joista voisi olla hyötyä, kun taas muut hoitaisivat toisen osuuden.
*Mitä sinä oikein ajattelet Happotassu?* ärähdin keskenäni itselleni ja sysäsin ajatukseni Varjoklaanin korkeimman kuusen latvaan.
Käänsin katseeni takaisin Ikituuleen ja heilutin häntääni etutassujeni päällä. Voisin aina yrittää sosiaallistua, kuitenkin aina epäonnistuen. Saisin ylpeillä Kylmähenkäykselle siitä, että tein tuttavuutta hänen entisen mestarinsa kanssa ja ties mitä sen jälkeen seuraisi. Samassa hyppäsin maasta ylös kevyesti ja lähdin varovaisin askelin kohti naarasta, unohtamatta ylpeyttäni.
“Ikituuli”, naukaisin viileästi saaden naaraan jäänsiniset silmät välähtämään.
Soturi kääntyi minua kohti luoden suulleen hymyn, joka kieli pienestä esittämisestä. Ehkä hän vain ei ollut varautunut toisen kissan tuloon tai sitten hänen luonteeseensa kuului epäilyttävä hymy.
“On nimeni, sinähän olit Happotassu?” naaras istui takaisin aloilleen ja heilautti häntänsä tassujensa suojaksi.
Hän näytti laihalta ja siltä, että olisi valmis jäätymään pystyyn, mutta piti olemuksensa tyynenä.
“Niin”, mutisin ja kävin istumaan varjoklaanilaisen vasemmalle puolelle.
Tuli hetken hiljaisuus, minkä uskoinkin tapahtuvan. En osannut pitää keskusteluita yllä, enemmänkin toiminta oli alaani.
“Eikös täällä ole liian kylmä vielä noin nuorelle, menisit oppilaiden pesään tutustumaan muihin oppilaisiin”, Ikituuli hymyili lempeästi.
Naurahdin itsekseni ja kohdistin silmäni naarassoturin mieleenporautuvaan katseeseen.
“Ihan sopiva täällä on olla”, naukaisin ja sivuutin soturin ehdotuksen muihin oppilaisiin tutustumisesta.
“Kylmähenkäys ehdotti minulle, että tutustuisin sotureihin ja soturioppilaisiin. Sain kuulla myös Tihkutähdeltä, että olit hänen entinen mestarinsa, joten ajattelin tulla puhumaan Kylmähenkäyksestä”, virnistys piiloutui onttojen sanojen sekaan.
Ikituulen hymy muuttui erilaiseksi ja naaras heilautti korviaan kevyesti.
“Mitäs sitten odotat häneltä soturikoulutuksessa? Soturilain opettamista ja sitä, kuinka sääntöjä ei saa rikkoa”, Ikituuli hymähti ja vilkaisi nopeasti kohti Tihkutähden pesää.
Tiesin, että Tihkutähti oli välinpitämätön ja uskoin jopa kollin ajavan takaa omaa etuaan ainoastaan, välittämättä klaanistaan pätkän vertaa. Moni olikin Tihkutähden vallan alla siirtynyt uskomaan Pimeyden metsään, minä myös. Olin uskonut siihen alusta asti ja joskus mietin outojen kysymysten seassa, miksi uskoa hyvyyteen jos omistaa pessimistisiä ajatuksia niin paljon?
“Uskon, että hän opettaa minulle kaiken tarvittavan”, naukaisin.
Mietin seuraavia sanojani jälleen kerran hetken, mitä kysyisin Kylmähenkäyksen entiseltä mestarilta kollista. Oliko hän luonteeltaan minkälainen? Enempää ajattelematta möläytin esille ensimmäisen kysymykseni:
“Minkälainen Kylmähenkäys on luonteeltaan?”
Täplikäs naaras veti viileää ilmaa henkeensä ja vilkuili hetken aikaa maata.
“Hän on ainakin klaanilaisten keskuudessa melko kylmä, harvoin ystävällinen ja jossain tilanteissa johtajaluonteinen”, Ikituuli hyrisi ja nousi seisomaan ravistaen turkkiaan.
Sen jälkeen hän kurkottautui korvani viereen ja kuiskasi:
“Mutta usko minua, hän on yhtä lempeä, kuin kotikisu, kun silmä välttää.”
Sen jälkeen soturi vinkkasi minulle silmää ja virnisti, kunnes lähti kävelemään kohti tuoresaaliskasaa, joka ammotti edelleen tyhjyyttä.
Ikituuli oli kertonut minulle loppujen lopuksi hyvin vähän entisestä oppilaastaan ja hymyillyt varjoklaanilaiseksi hyvin imelästi. Ettei naaraalla ollut pientä palaa itse kotikisua veressään? Viimeinen lause kuitenkin jäi leijumaan ilmaan, oliko Kylmähenkäys todellakin lempeä? Tuhahdin ääneen ja käännyin katsomaan oppilaiden pesää, jonka luona ei paljoa ketään ollut. Tunsin tarvetta rentouttaa itseni hetkeksi ja koota ajatuksia päähäni, jotka lopulta hajoaisivat säpäleiksi liian ahtaassa tilassa. Loikin pesän viereen ja pörhistin turkkini, jonka jälkeen tömähdin lumiseen maahan valmiina kohtaamaan mieleni sopukat.
//Joku?
Liljahenkäys 9.3.2018
Palattuani pentutarhalta minua oli alkanut yllättäen heikottaa, joten olin päättänyt käydä makuulleni pentujen vierelle. Sienikarva siivosi sillä välin sammalpetiäni valmiiksi tulevia päiviä varten, kun pennut siirtyisivät Kanervakuun huostaan pentutarhalle ja minun olisi palattava takaisin parantajantehtäviin.
Aukiolta alkoi kuulua kovaäänistä hälinää. Nostin päätäni väsyneenä ja käännyin katsomaan sairasaukion toisella puolella häärivään Sienikarvaan, joka tassutti pesän suulle, työnsi sammalverhon syrjään ja kurkkasi ulos aukiolle. Sitten hän vetäisi päänsä takaisin sisään ja asteli luokseni hännänpää nytkyen.
"Happopennun nimitysmenot ovat ilmeisesti alkamassa", hän tokaisi ja jatkoi sitten: "Haluatko mennä katsomaan?"
"Ehkä jätän tällä kertaa väliin", haukottelin ja väläytin kollille pienen hymyn, ennen kuin laskin pääni takaisin sammalille.
"Hyvä on." Sienikarva palasi takaisin pesän suulle ja työntyi tällä kertaa kokonaan aukiolle. Sitten hän tuntui huomaavan jotakin ja muutamaan sydömenlyöntiä myöhemmin hän oli tiessään. Olin liian väsynyt jaksaakseni välittää, joten tyydyin vain nuolaisemaan sinertävänharmaan naaraan päälakea, joka toi harmikseni mieleeni Kylmähenkäyksen. Kumppanini ei ollut viitsinyt edes vaivautua paikalle pentujen syntyessä, mikä suututti minua kovasti.
Huokaisin turhautuneena ja jäin tuijottamaan pesän seinää hiljaa. Joku pennuista vierelläni inahti unissaan ja vaihtoi asentoa, josta tämän sisarukset eivät juurikaan nauttineet, vaan ryhtyivät protestoimaan kovaanääneen vinkuen. Pentujen miukuna hukkui lähestyvään puheensorinaan. Höristin korviani kuullakseni, kuka sieltä oli tulossa ja pian näkyviini astahti Sienikarva, jonka jäljissä seurasi huolestuneen näköinen Kylmähenkäys. Huoli kuitenkin kaikkosi kollin kasvoilta hänen huomattuaan neljä pörröistä pentua vatsani vieressä. Soturi tassutti luokseni lempeä hymy kasvoilleen leviten. Katsoin häneen uupuneena, mutta väläytin tuolle kuitenkin pienen hymyn, joka viesti kumppanilleni, että olin kunnossa.
"He ovat upeita", Kylmähenkäys henkäisi hiljaa. "En edes osaa kuvailla kuinka onnellinen olen nyt. Oletko päättänyt heidän nimensä vielä?" hän kysyi kohdistaen kylmänsinisten silmiensä katseen minuun.
"Minulla on mielessä muutama nimivaihtoehto", sanoin empien, sillä en tiennyt, pahastuisiko kolli, jos saisi tietää minun miettineeni pennuillemme nimet yksinäni, mutta toisaalta hänhän oli ollut jo hyvän aikaa poissa, eikä ollut ollut edes mukana synnytyksessä, joten minulla oli täysin ymmärrettävä syy teolleni.
"Kerro pois", hän sanoi ja istahti vuoteeni vierelle katsellen pentujamme ikään kuin lumouksen vallassa.
"Ajattelin tämän harmaanruskean kollipennun nimeksi Hikkoripentua. Tämä kilpikonnakuvioinen naaras taas olisi Rosmariinipentu, ja toinen kolli saisi nimekseen Korentopentu. Sisaruksista nuorin olisi Utupentu", kerroin nimiehdotukseni kumppanilleni, joka maisteli niitä hetken ajan kielellään, ennen kuin tokaisi hymyssä suin:
"Ne ovat täydelliset!" Kolli kurkottui nuolaisemaan minua kuonolle.
"Hyvä, että ne kelpaavat", huoahdin helpottuneena ja käännyin itsekin katsomaan pentuihin, jotka olivat nyt heränneet ja lähteneet mönkimään nisiäni päin.
"Minun täytyy viedä pennut huomenna pentutarhalle. Kanervakuu lupasi huolehtia heistä", sanoin ja siirsin meripihkasilmieni katseen jälleen Kylmähenkäykseen. "Auttaisitko minua muutossa?" kysyin.
"Tottahan toki", kolli kehräsi. "Sopiiko, jos tulen aurinkohuipun hetken aikoihin? Minä nimittäin ehdin jo lupautumaan Ikituulen johtamaan aamupartioon Happotassun kanssa."
"Onko Happotassu sinun oppilasi?" hämmästyin. Kylmähenkäyksen oli ollut jo aikakin saada oma oppilas.
"Kyllä vain", kumppanini naukaisi rintaansa röyhistäen, "ja minä aioin kouluttaa hänestä Varjoklaanin arvolle sopivan soturin."
"Sen uskon", naurahdin hiukan huvittuneena.
"Onko sinulla nälkä? Haenko sinulle tuoresaalista?" Kylmähenkäys tiedusteli.
"Kiitos, mutta ei tarvitse - Sienikarva toi minulle jokunen aika sitten myyrän", nau'uin jokseenkin vaivaantuneena, sillä tiesin, etteivät mestarini ja kumppanini välit olleet mitä parhaimmat, vaikka Kylmähenkäys yrittikin parhaansa mukaan esittää, ettei välittänyt parantajakollista viiksikarvankaan vertaa.
"Liljahenkäyksen on nyt saatava lepoa." Käännyimme molemmat katsomaan Sienikarvaan, joka oli saapunut paikalle huomaamattamme.
Kylmähenkäys mulkaisi Sienikarvaan ärtyneenä, mutta hieraisi vielä poskeaan minun poskeani vasten hyvästeiksi ja poistui sitten parantajan pesästä aukiolle.
"Ja tarkoitin, mitä sanoin", mestari maukui ennen kuin palasi takaisin puuhiinsa. Huokaisin hiljaa ja laskin pääni sammalille. Suljin silmäni ja hengitin pentujen untuvaista tuoksua hetken ajan, kunnes tajusin jo laukkaavani unten vehreillä niityillä kumppanini ja neljän pentuni kanssa.
Seuraavana aamuna olin herännyt jo varhain. Olin odottanut sen verran, että pennut saisivat imeä itsensä kylläisiksi ja lähdin vasta sitten etsimään Kylmähenkäystä, joka oli lupautunut auttamaan minua pentujen siirtämisessä pentutarhaan. Sienikarvakin oli jo hereillä ja varmaankin täydessä touhussa, sillä hänen vuoteensa oli tyhjä kurkatessani parantajakollin omaan pieneen pesään, jossa hän nukkui.
Päästyäni aukiolle ehdin juuri parahiksi näkemään, kuinka Ikituulen johtama partio palasi takaisin leiriin. Hänen perässään seurasivat Kylmähenkäys, Happotassu, sekä Risasiipi, jolla roikkui hampaissaan pulskan näköinen hiiri, jonka vanha soturi kiikutti tuoresaaliskasalle selvästikin tyytyväisenä onnistuneesta metsästysretkestä.
Kylmähenkäyksen huomatessa minut, hän käski nopeasti oppilaansa siivoamaan klaaninvanhimpien vuoteet ja lähti sitten tassuttamaan minua kohti. Loikin häntä vastaan iloinen hymy kasvoillani loistaen. Päästessäni kollin luokse puskin tätä hellästi rintaan ja kurkotuin nuolaisemaan tuon korvallista. Soturi vastasi eleeseen matalalla kehräyksellä, joka kuulosti enneminkin murinalta.
"No, siirretäänkö pennut nyt pentutarhalle?" kysyin. "Kanervakuu varmaankin odottaa jo malttamattomana heidän saapumistaan", lisäsin ilkikurisesti virnistäen.
"Sopii minulle", hän sanoi ja hieraisi kuonollaan omaani, ennen kuin otti ensimmäiset haparoivat askelensa parantajan pesän suuntaan, jossa pennut odottivat.
Työnsin parantajan pesän suun edessä olevan sammalverhon syrjään ja astahdin sisälle pesään. Suunnistin suorinta tietä sairasaukion poikki sen sammalpedin luo, jonka päälle olin jättänyt pennut nukkumaan.
Ohjeistin Kylmähenkäystä ottamaan varovasti Hikkoripennun ja Utupennun hampaisiinsa. Kun kolli oli nostanut pennut pois sammalilta, kumarruin noukkimaan kaksi jäljelle jäänyttä pienokaista mukaani ja lähdin kumppanini jäljissä kulkemaan pentutarhalle päin.
Juuri ennen kuin saavuimme pentutarhan sisäänkäynnille, antoi Kylmähenkäys minun mennä edeltä sisälle pesään. Nyökkäsin tuolle nopean kiitokseni ja pujahdin pentutarhan turvaisaan hämyyn.
Huomasin heti ensimmäiseksi toisen sammalpedin, joka oli sijattu Kanervakuun oman vierelle. Se oli varmastikin tarkoitettu Varpuspennulle, sillä se oli liian pieni neljälle pennulle.
Kanervakuu nousi seisomaan ja astahti askelen edemmäs. Hän katsoi kahta suussani roikkuvaa pienokaista ihastuksissaan ja viittasi minua sitten laskemaan pennut hänen sammalvuoteelleen, jota oli yritetty pehmustaa linnunhöyhenillä.
Laskettuani Rosmariinipennun ja Korentopennun alas, Kylmähenkäys tuli sisään Hikkoripentu ja Utupentu hampaissaan. Hän laski heidät kahden muun pennun vierelle ja jäi katselemaan näitä yllättävän lempeä katse silmissään. Huomasin hivuttautuvani lähemmäs kumppaniani, joka vilkaisi minua hymyillen. Hymy tarttui myös minuun. Minulla oli vihdoinkin oma perhe, jota rakastin yli kaiken.
//Kylmä? Pennut?
Kylmähenkäys 10.3.2018
Sukelsin Liljahenkäyksen perässä pentutarhaan ja nyökäytin päätäni tervehdykseksi Kanervakuulle, joka kohotti meripihkaisen katseensa minuun ja kumppaniini. Huomasin heti ensimmäisenä pienen sammalvuoteen, joka oli aseteltu kumingattaren pedin viereen ja hetken ajan en osannut ymmärtää kelle makuualustat oli tarkoitettu, kunnes mieleeni palasi pentutarhan ainokainen pentu, Varpuspentu.
"Laskekaa pennut tänne", Kanervakuu naukaisi viitatessaan hännällään sammalvuodettaan, jota oltiin yritetty laajentaa linnunhöyhenillä. Liljahenkäys laski ensimmäisenä Rosmariinipennun ja Korentopennun, jonka jälkeen asettelin itse Hikkoripennun ja Utupennun pehmeälle makuualustalle. Pennut alkoivat heti vikistä säälittävästi, mutta löydettyään Kanervakuun pehmeän turkin he alkoivat kompuroida kuningattaren lämpimän karvan lähettyville. Silmäilin pentuja ikionnellisena ja loin lämpimän hymyn kumppanilleni, joka oli hivuttautunut kiinni kylkeeni. Pystyin näkemään oman iloni heijastuvan Liljahenkäyksen meripihkaisista silmistä. Meillä oli viimeinkin pentuja ja meistä oli tullut kokonainen perhe. Olimme saaneet neljä upeaa pentua, kaksi kollia ja kaksi naarasta.
"He ovat niin söpöjä! Mitkä heidän nimensä ovat?" Kanervakuu kysyi, naaras vaikutti melkein yhtä innostuneelta kuin mekin. Tiesin kuningattaren olevan erittäin penturakas, joten eihän innostus minulle erityisenä yllätyksenä tullut. Olihan Kanervakuu ollut ottoemoni, joten muistoni pentuajoilta palasivat heti mieleen nähdessäni kuningattaren ystävällisyyden pentuja kohtaan.
"Tässä ovat kollit, Hikkoripentu ja Korentopentu", osoitin ensimmäisenä harmaanruskeaa kollia, jonka rinnassa oli selvästi erottuva valkea laikku ja sen jälkeen valkeavatsaista tummanharmaata kollia. Kanervakuu nuolaisi kumpiakin pentuja lämpimästi ja käänsi sitten odottavan katseensa kahteen muuhun pentuun, jotka olivat selvästi veljiään pienikokoisemmat.
"Naaraspentujemme nimet ovat Utupentu", Liljahenkäys aloitti ja kosketti hännänpäällään sinertävänharmaata naarasta, jonka päästä hännänpäähän asti kulki ohut tummanharmaa raita ja sitten pienikokoista luonnonvalkeaa naarasta, jonka selässä oli erittäin pieniä hopeanharmaita ja mustia kilpikonnalaikkuja, "ja Rosmariinipentu."
Kanervakuu laski naaraspentujenkin päälaelle hellän nuolaisun ja kietoi sitten suojelevasti häntänsä karvaisten pentujen ympärille. Vilkaistessani vierelläni istuvaa Liljahenkäystä pystyin erottamaan hajamielisyyden ja surun, mikä sai todellisuuden palaamaan mieleeni. Kumppanini oli parantajaoppilas ja seuraava Varjoklaanin parantajaoppilas. Hänen olisi keskityttävä tulevaan asemaansa eikä pentuihinsa. Pennut tulisivat minullakin tulevaisuuden suunnitelmien tielle. En ehtisi käydä päivittäin perheeni luona jos haluaisin nousta Varjoklaanin päälliköksi.
"Liljahenkäys", madalsin hieman ääntäni jottei Kanervakuu kuulisi sanojani, "tiedäthän ettemme tule ehtimään käymään pentujemme luona päivittäin?"
"Kylmähenkäys, ei puhuta tästä nyt", Liljahenkäys kuiskasi hieman ärtyneenä.
"Liljahenkäys, pennut eivät-"
Sanani särkyivät palasiksi kesken lauseen, kun kuulin yhden pennun kovaäänisen vingahduksen. Käännyin tarkistamaan, kuka pennuista oli päästänyt kyseisen ääneen.
Rosmariinipentu oli venynyt koko mittaansa ja nyrpisteli nenäänsä hailakankeltaiselle valolle, joka tunkeutui parantajanpesään. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, luonnonvalkoinen naaraspentu avasi silmänsä ammolleen
// Jatkan tästä itse Rosmalla c;
Rosmariinipentu 10.3.2018
Oli vain hiljaisuus ja pimeys. Ikuinen pimeys, varmaankin. Oli niin rauhallista ja levollista, mistään ei kuulunut pienintäkään ääntä eikä pieninkään valonpilke saavuttanut minua.
Sitten kasvoilleni laskeutui kirkkaankeltainen valoläiskä. Irvistin heikosti ja nyrpistin nenääni, toivoen valon katoavan yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mutta kun valonsäteet eivät olleet siirtyäkseen, jouduin kierähtämään vaivalloisesti toiselle kyljelleni saadakseni kasvoni varjoihin. Pääni ei edes ehtinyt laskeutua turvalliselta tuntuvalle alustalle, kun kuononi työntyi suoraan johonkin lämpimään ja pörröiseen. Kissan karvaan. Kurottauduin eteenpäin nuuhkimaan edessäni olevaa kissaa - ainakin oletin kyseisen eliön olevan kissa - ja tunnustelin karvoitusta silmät vieläkin sulkeutuneina. Samalla kuitenkin korviini alkoi tunkeutua äänekkäitä, mutta silti epämääräisiä sanoja, jotka kuulostivat muminalta. Nyrpistin nenääni ja painoin avuttomana käpäläni korvieni päälle, toivoen ärsyttävän äänen loppuvan. Mutta se ei loppunut, vaan enemmänkin koveni. Päästin suustani yllättävän voimakkaan vinkaisun ja sitten aivan yllättäen avasin silmäni ammolleen. Maailma ympärilläni oli aivan valtava, paljon suurempi kuin olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan. Heti ensimmäisenä näin edessäni vaaleanruskean naaraskissan, jonka turkissa oli sekaisin lukuisia muita värejä. Kissa räpytteli meripihkaisia silmiään innostuneena nähdessään minut, mikä pelästytti minut pahemman kerran.
"P-paha kissa!" kiljaisin ja lähdin kompuroimaan kömpelillä askeleilla kauemmas kissasta. Kompastuin kuitenkin jo toisella askeleella ja kaaduin pehmeille sammalille. Vaaleanruskea naaras nosti kasvoilleen loistavan hymyn ja kietaisi minut tuuhealla hännällään lähemmäs.
"Ei hätää pikkuinen, en minä sinua vahingoita. Minun nimeni on Kanervakuu", kaunis naaraskissa naukaisi. Tuijotin hämmentyneenä naarasta pitkän tovin ajan, kunnes uskaltauduin avaamaan suuni:
"M-mikä minun n-nimeni on?"
"Sinun nimesi on Rosmariinipentu, kultaseni."
Kanervakuuksi esittäytyneen naaraan viereen saapui toinen naaras, joka oli aivan yhtä kaunis kuin Kanervakuu. Kissa oli väritykseltään tummanharmaa ja hänen meripihkaiset silmänsä suorastaan loistivat ilosta.
*Rosmariinipentu*, maistelin nimeä mielessäni. Mikä rosmariini edes oli? Oliko se joku puu tai kasvi, joku kukka? Joku eläin?
"Kuka sinä sitten olet?" vikisin naaraalle.
"Olen Liljahenkäys, sinun emosi. Ja tässä on Kylmähenkäys, sinun isäsi."
Liljahenkäykseksi esittäytyneen naaraan takana oleskellut kissa nousi seisomaan. Kun kollikissa lähti hitaasti tassuttelemaan minua kohti, säikähdin heti tuon jättimäistä kokoa. Kollin sinertävänharmaa turkki ja kirkkaansiniset silmät tuntuivat jotenkin oudosti korostavan pelottavaa näkyä.
"En minäkään vahingoita sinua", Kylmähenkäys-niminen kissa ilmoitti lempeällä äänensävyllä ja asettui istumaan Liljahenkäyksen viereen. Tuijotin kaksikkoa silmät suurina, he olivat siis vanhempani. Mutta olinko minä ainoa pentu?
"Olenko minä ainoa pentu?" kysyin, kohdistaen kysymykseni Liljahenkäykselle.
// Lilja? Sisarukset? Sori jos tuli vähä outo, en oikei osaa kunnolla kirjottaa pennuilla cx
Happotassu 10.3.2018
“Herätys, Happotassu”, matala ääni, kaukana korvieni kuuloalueesta silloisella hetkellä, murahti.
Tuulenpuuska heitti lunta selkääni saaden turkkini kasvattamaan kokoaan pörheämmäksi. Oli viileä, niin kuin lehtikatona yleensäkin. Se kuitenkin tuntui paljon viileämmältä kuin ennen, tosin nukuin ulkona lumipoterossa. Pentuaikoina minut oltiin passitettu sisään pentutarhan tunkkaiseen ilmaan, mutta aina kun toisten silmä vältti luikahdin ulos nukkumaan. Pidin enemmän luonnon luomista raikkaista tuoksuista, kuin tunkkaisen maan aromeista. Tunnistin itseni enemmän tuuliklaanilaiseksi, kuin varjoklaanilaiseksi, mitä olin joskus tarinoita kuunnellut. Nukkuivatko tuuliklaanin kissat todellakin taivaan alla, eivätkä pesissä?
“Happotassu!” kolli naukaisi uudestaan saaden korvani hereille.
Äänestä päätellen hän oli Kylmähenkäys, joka odotti malttamattomasti oppilaansa heräämistä ja sitä, että hän pääsisi mahdollisimman nopeasti näyttämään reviirin minulle, koska pennut odottivat leirissä. Se jos jokin sai niskakarvani pystyyn, eikö kollin pitänyt viettää oppilaansa kanssa aikaa?
*Kritisoin mestarini heti alkutapaamisesta*, tuhahdin mielessäni ja availin silmiäni samalla.
Auringon valo oli heikkoa, joka tosin ei minua niinkään haitannut. Nousin hetken jälkeen pystyyn ja ravistin lumen pois turkistani. Aamuheräämiset eivät olleet minulle lempipuuhaa, mutta tulisin niihin varmasti tottumaan elämäni aikana.
Käänsin uniset silmäni mestariini kylmästi.
“Hereillä ollaan”, ärähdin ja nousin lumisesta pedistäni.
“Ollaanhan sitä tovi jo odoteltu, tule. Ikituuli pitää partion, menemme mukaan. Näytän samalla reviiriä sinulle”, Kylmähenkäys naukaisi monotonisella äänellä.
Lipaisin kielelläni huuliani ja kuulin kuinka mahani murisi. Ei ollut ensimmäinen, saati viimeinen kerta, mutta nälkä tulisi saamaan heikon olon kropalleni. Enkä epäillyt, että Varjoklaanin reviiri olisi pieni, joten saattaisin vaikka pyörtyä jossain vaiheessa. Ihan vain huvikseni.
“Tuoresaaliskasa saa odottaa siihen asti, että sinne ilmestyy jotain”, mestarini naukaisi ja loikki lumen halki Risasiiven sekä Ikituulen luokse.
He sukelsivat leiristä ulos minä tietenkin hieman jäljessä, mutta kun olin päässyt ulos leiristä näin ensimmäistä kertaa elämässäni jotain muutakin, kuin klaanin tylsän leirin.
“Vau”, mutisin ja katsoin ympärilleni.
Tuuli voimistui leirin seinämien ulkopuolella, mutta muuta hienoa edessä olevassa ei sitten ollutkaan. Samanlaista lunta, puita ja pensaiden oksia, jotka näyttivät kuolleemmilta kuin sieluni veden pinnasta katsottuna.
“Tule Happotassu, kierrämme ukkospolun viereisen rajan”, Kylmähenkäys naukaisi ja loikki kaksikon luokse.
Värähdin ja loikkasin perään, tosin hieman kömpelömmin. Yritin parhaani mukaan kuitenkin peitellä idioottimaisuuttani ja sitä etten vain ollut mikään luonnonlahjakkuus heti alkutaipaleesta lähtien loikkimaan lumessa. Murahdin lumen määrälle ja jatkoin eteenpäin silmiäni pyöritellen.
“Tuo on Haaskala. Siellä on yleensä paljon rottia”, Kylmähenkäys heilautti häntäänsä kohti epämääräisen näköistä Haaskalaa.
Pystyin haistamaan vieläkin nenässäni ukkospolun kamalan hajun ja sen alta Myrskyklaanin reviirin. Olimme kiertäneet vielä Kuolonklaanin reviirin rajalla ja sen tumma, kolkko haju leijaili jopa ukkospolun yli Varjoklaanin reviirille. Kaiken päälle Haaskalan haju sai minulta laatan nousemaan kurkkuun. Omistin kylläkin hyvät aistit, mutta hajut kävivät jopa ärsyttävästi nenääni.
“Kylmähenkäys!” kuului Risasiiven ääni kuului ja käännyimme yhdessä mestarini kanssa katsomaan mitä kollilla oli asiaa.
Suuri kissa astui oksien seasta suussaan pulska hiiri. Kuulin jälleen kerran kuinka vatsani huusi ruokaa, mutta pakotin itselleni kylmän olemuksen.
“Ikituuli haistoi äsken hiiren ja lähdin jäljittämään sitä, jonka jälkeen löysimme tämän pulskan kaverin”, kolli kertoi ylpeästi.
Ikituuli sujahti oksien lävitse kissan vierelle tyytyväisen oloisena.
“Vihdoin jotain tuoresaaliskasaan. Toivottavasti Minttusydän aikoo järjestää tänään vielä metsästyspartion, klaanilla on nälkä ja jos edes jotain saisimne niin sekin olisi parempi kuin ei mitään”, naaras hymyili ja kääntyi kohti Varjoklaanin leiriä.
Yhdyin Ikituulen kanssa ideaan. Nyt kun klaanissa oli vielä neljä lisäsuuta ruokittava tarvitsimme enemmän tuoresaalista.
“Mennään. Minulle alkaa tulla vilu”, naaras naukaisi ja mulkaisin nopeasti Kylmähenkäystä, joka jatkoi matkaa kohti leiriä. Pennut eivät olleet mieleeni, eivätkä koskaan tulisikaan olemaan.
Raahasin klaaninvanhimpien pesästä ulos viimeistä, likaisen oloista petiä. Värisin vieläkin inhosta, että tunsin kuinka turkkiani pitkin saattoi vaeltaa epämääräisiä olioita.
*Mene siivoamaan klaaninvanhimpien pesät*, matkin mestariani syvällä mieleni sopukoissa ja kiskaisin pedin syrjään pesän sivulle.
Kävelin sisälle pesään ja näin osan klaaninvahemmista nukkuvan, kun taas osa vaihtoi kieliä keskenään. Huokaisten ravistin turkkiani ja käänsin katseeni Kaunokukkaan.
“Onko nyt hyvä?” naukaisin.
Naaras käänsi katseensa minua kohti ja nyökkäsi ystävällisen oloisena. Kiitin ylempiä tahoja sarkastisesti ja marssin ulos pesästä, jossa vieläkin haisi vanhuuden jättämät hajut. Olin valmiina lähtemään tuoresaaliskasalle, kunnes älysin että minun pitäisi raahata vielä likaiset pedit pois.
*Voihan rotanjätökset*, tukahdutin ajatukseni ja nappasin kiinni pedistä.
En ollut sittenkään aivan varma siitä, oliko muihin tutustuminen tylsempää kuin klaaninvanhempien hoitaminen.
//Venailen vaikkapa Kylmää :D
Jäälilja 8.3.2018
Katsahdin Kylmähenkäykseen arvioivasti.
"Pitkä muisti", päivittelin, "Pitkä muisti." Naurahdin istekseni. *Olisikin kumppanini.*
"Hän ei ole kumppanini, vaan sukulaiseni", selitin siristäen hieman silmiäni. Istahdin kylmän rauhallisesti omalle puolelle rajaa.
"Mutta suurin kysymys onkin, oletko oikeasti uskollinen Varjoklaanille?" naukaisin hyödyntäen tilaisuuttani. Jos kolli oli tänne itsekseen saapunut, niin eikö se osoittaisiv jo jonkinlaista kiinnostusta klaaniimme.
Kylmähenkäys kohotti kulmiaan yllättyneenä kysymyksestä. *Kun tähän asiaan päästiin, nii eiköhän hyödynnetä sitä*
"Ihan joka tilanteessa, vaikka tilalle tarjoutuisi jotain parempaa? Jos sinun paremman tarpeessa pitäisi pettää klaanisi?" tiedustelin.
"Haluan vain rehellisen vastauksen en muuta", sanoin vakuuttavasti.
//Kylmä? Sori pätkä xc
Happotassu 8.3.2018
Pilvet vaelsivat hiljaa eteenpäin taivaalla, kun kuulin jo siinä vaiheessa tutuksi tulleen kutsuhuudon klaanikiveltä. Suin pari törröttävää, epämääräistä karvaa siististi muiden sekaan ja käänsin katseeni kohti kiveä. Tihkutähti silmäili leiriä pistävä kiille silmäkulmassaan, kun klaanin kissoja alkoi vaeltaa päällikön ympärille. Siristelin silmiäni ja otin normaalin paikkani pentutarhan vierestä. Suoraan sanottuna, minua ei koskaan ollut huvittanut mennä tuon joukon lähelle kyyristelemään ja kumartelemaan päällikölle.
“Klaani, meidän on aika nimittää joukkoomme uusi oppilas, joka toivottavasti palvelee klaaniamme uskollisesti loppuun asti”, Tihkutähti naukaisi ja etsi katseellaan kissoista tulevaa oppilasta, minua.
Harmikseen hän joutuisi pettymään, kun löytäisi minut sivummalta, mutta vaikka soturiksi jossain vaiheessa ennättäisin, en kuitenkaan koskaan ottaisi paikkaani sotureiden seassa.
“Happopentu, astu eteen”, kolli murahti löytäessä silmäni ja kohdatessaan ne.
Astelin kissojen läpi klaanikiven eteen, turkki sileänä vaikka pystyin vannomaan, että se sojotti jokaiseen ilmansuuntaan.
“Happopentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi”, päällikkö vilkaisi kissoja ja käänsi pistävät silmänsä minuun.
Turkin sojottamisen lisäksi, pystyin vannomaan kautta Pimeyden metsän, että Tihkutähden silmiä ei monikaan tahtonut katsoa omilla silmillään. Kollihan tunkeutui kissan pään sisään, kuin mikäkin manipuloija.
*Ehkä hän sellainen olikin*, mutisin mieleni perukoilla ja katselin klaanin kissoja.
He olivat laihoja, koska klaanin reviirillä ei ollut enää riistää, jonka takia Tihkutähti oli antanut selvästi luvan ylittää reviirin rajan ja varastaa muilta klaaneilta. Myönnettävää, se oli hyvä idea loppujen lopuksi.
“Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka kun, ansaitset soturinimesi, tunnettakoot sinut Happotassuna. Mestarisi olkoot Kylmähenkäys”, kolli julisti ja käänsin tummansiniset silmäni kissojen sekaan, josta suuri varjoklaanilainen käveli ylpeästi esille.
*Parempi olla olematta mikään epäilyttävä ylimielinen rotanraato”, virnuilin keskenäni, samalla kuitenkin mittaillen kissaa arvioivasti.
Nyökkäsin kollille ja käänsin katseeni takaisin Tihkutähteen.
“Toivottavasti opetat hänelle kaiken minkä Ikituulelta olet oppinut”, päällikkö lisäsi ja kääntyi koko klaanin puoleen.
Käännyin koskettamaan nopeasti mestarini kuonoa ja samalla huomasin koko eromme. Toivonmukaan siitä ei tule ongelmaa.
*Ikituulen on parasta olla opettanut hänelle miten pienempiä kissoja opetetaan*, mietin ja katsoi klaanin sekaan etsien katseellani naarasta, joka kuitenkin katsoi Tihkutähteä.
Siirsin kasvoni klaaniin päin Kylmähenkäyksen kanssa, jonka jälkeen pari kissaa huusivat nimeäni. Onneksi en ollut odottanut suuria tältä seremonialta, sillä olisin pettynyt pahan kerran.
//Jos Kylmä ehtis jatkoa kirjoittamaan?
Kylmähenkäys 8.3.2018
Punnitsin Jääliljan sanoja erittäin tarkasti. Täysin rehellisesti sanottuna uskollisuuteni Varjoklaanille oli horjahdellut lähiaikoina ja vain kaksi asiaa pidätteli minua syntyklaanissani; Liljahenkäys ja suunnitelmani päälliköksi pääsemisestä. Kuolonklaani kiinnosti minua, mutten pystyisi jättämään kumppaniani eikä hän todellakaan suostuisi lähtemään takaisin samaan klaaniin, joka oli hylännyt tuon armottomasti Ukkospolulle. Silmäilin lihaksikasta kissaa tutkivalla katseella, mutten antanut heikon pelkoni näkyä millään tavalla tuolle naaraalle.
"Jos yrität vihjailla paremmalla vaihtoehdolla Kuolonklaania... no, voit varmaankin siinä tapauksessa arvata uskollisuuteni tilanteen", totesin välinpitämättömällä äänensävyllä, "minulla on tulevaisuuden varalle suunnitelmia Varjoklaanissa, joten en jättäisi klaaniani."
Ilmoitukseni tulevaisuuden suunnitelmistani lipsahti täysin vahingossa suustani ja tajusin melkein heti, että Jäälilja tulisi tarttumaan kyseiseen aiheeseen kuin nälkäinen erakko saaliseläimeen. Verryttelin lihaksikkaita jalkojani aivan kuin mitään kiinnostavaa ei olisi tapahtunut.
"Mitenkäs sinun uskollisuutesi Kuolonklaanille? Pystyisitkö sinä jättämään syntyklaanisi?" kysyin nopeasti, salaa mielessäni toivoen naaraan unohtavan äskeiset sanani. Jos hän juuttuisi tulevaisuuden suunnitelmiini, antaisin vahingossa ainakin hieman tietoa Jääliljalle eikä se todellakaan kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiini.
// Jää? Siirrän muuten Kylmän seuraavassa tarinassa leiriin, että voin sitten jatkaa Hapon tarinasta c;
Jäälilja 8.3.2018
"En minä sillä kysynytkään, minulla saattaisi vain olla tarjous.. jolla saattaisin saada sinun suunnitelmiisi tuulta", naukaisin. Kietaisin pörheän häntäni etutassujeni eteen siististi. Käänsin pääni sivulle päin.
"Jos siis suunnitelmasi ovat ne mitä luulen. Ja uskollisuudestani, en ole alunperin Kuolonklaanista, vaikkei se sinulle kuulukkaan, mutta silti uskollisuuteni on vahva", sanoin ja käänsi pääni ja katsoin taas Kylmähenkäyksen siniharmaaseen turkkiin.
"No, mutta ehkä minun on aika poistua jos minun suunnitelmani eivät kiinnosta", naurahdin ja nousin seisaalleni. Nuolaisin rintani pörhistyneitä karvoja pari kertaa ja lopulta nyökkäsin Varjoklaanilais kollille, jonka silmät leimusivat.
"Heipä hei sitten, muista mitä sanoin. Voin toteuttaa haaveesi halutessani", naukaisin ja sipaisin Kylmähenkäystä hännälläni. Olin valehtelija, mutta tiesin että voisin liidättää Kylmähenkäyksen Varjoklaanin johtoon helposti.
"Näkyillään", naukaisin ja loikkasin takaisin Kuolonklaanin metsän siimekseen. Jos Kylmähenkäys oikeasti alkaisi miettiä tarjoustani ja suostusi, hän etsisi minut hinnalla millä hyvällä tassuihinsa. Ehkä tarjoukseni ei olisi enää silloin voimassa, ehkä halusin tehdä vain kiusaa. Ehkä, ehken.
"Mikäkin hölmö", naurahdin itsekseni. Samalla kuitenkaan en voinut kieltää sitä, ettenkö olisi pitänyt uudesta tuttavastani.
//Joku vaan?
Kylmähenkäys 9.3.2018
Jäin tuijottamaan Jääliljan perään, hämmentyneenä ja samalla kiinnostuneena samaisesta tarjouksesta, jonka naaras oli minulle antanut. Eihän kuolonklaanilainen ollut erityisemmin selittänyt tapaansa suunnitelmansa toteuttaniseen, muttei sillä suurempaa merkitystä olisi, jos kerran pääsisin Varjoklaanin seuraavaksi päälliköksi. Kyseessä saattaisi olla valehtelua, itsekkyyttä, vahingoittamista, ehkäpä jopa tappamista. Mutta olisiko päälliköksi pääseminen kaiken sen arvoinen? Jos minulta kysyttiin, olihan se, mutta pystyin vain kuvittelemaan Liljahenkäyksen järkyttyneen ilmeen hänen kuultuaan minun viettävän aikaa kuolonklaanilaisen soturin kanssa. Eihän minun elämäni kokonaan hänelle kuulunut, joten miksen voisi tehdä sopimuksia vihollisklaanilaisten kanssa. Näinhän minä ulkopuoliset aliarvoisempina, mutta jos saisin heiltä apua tulevaisuuden suunnitelmilleni, ottaisin avun avokätisesti vastaan.
*Me tulemmekin näkemään toisemme, aikaisemmin kuin arvaatkaan*, mietin tyytyväisenä ja käännyin kannoillani, suunnaten kulkuni ukkospolkua ja sen toisella puolella häämöttävää reviiriäni kohti. Saisin taas nähdä kumppanini ja se oli ainoa asia mikä sai minut palaamaan syntyklaanini luokse.
Kun lopulta saavutin Varjoklaanin leirin, auringon kirkkaankeltainen valo oli muuttunut hailakaksi ja taivaanranta oli jo alkanut ottaa otetta taivaan halki lipuvasta valonlähteestä. Suoristin pääni ja marssin ylväin askelin piikkihernetunnelista sisään, jonka kautta tupsahdin suoraan aukiolle. Ensimmäisenä huomioni porautui klaanikiven ympärille, joka suorastaan surisi kissoista. Olin varmaankin saapunut juuri ajoissa klaanikokoontumiseen. En kuitenkaan ehtinyt ottaa yhtäkään kokonaista askelta, kun Sienikarvan vaaleanruskea hahmo ilmestyi parantajan pesästä ja saapui silmänräpäyksien sisällä eteeni.
"Kylmähenkäys! Olen etsinyt sinua koko päivän, tai enemmänkin Liljahenkäys on etsinyt sinua koko päivän! Liljahenkäys synn-"
"En ehdi nyt, klaanikokous alkaa!" sähähdin tylysti vaaleanruskealle parantajalle ja suuntasin nopeilla askelilla soturien joukkoon. Asetuin istumaan entisen mestarini Ikituulen viereen ja nostin kylmänsinisen katseeni Tihkutähteen, joka seisoi hitaasti laskeutuvan auringon tiellä. Tummanharmaalla turkilla risteilevät valkeat pilkut väreilivät kollin lihaksien pullistuessa enkä voinut olla ihailematta suuren päällikköni ylvästä ja itsevarmaa kuvaa.
"Happopentu, astu eteen", Tihkutähti murahti matalalla äänensävyllä. Käännyin katsomaan klaanitoverieni ohella pienikokoista naaraspentua, joka erkani Kanervakuun kyljestä ja lähti tassuttelemaan itsevarman näköisenä klaanikiveä kohti. Mustaturkkisen naaraan tummansiniset silmät kiiluivat ylpeinä, kun hän asettui istumaan.
"Happopentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoot sinut Happotassuna."
Tajusin venyväni täyteen mittaani ja kohottavani kuononi mahdollisimman korkealle, kun Tihkutähden läpitunkeva katse alkoi kiertää jännittyneiden soturien ryhmää. En ollut saanut vielä yhtäkään oppilasta, sillä Kuutamotassusta oli tullut Minttusydämen oppilas. Olin tosin osannut odottaa sitä, olihan Minttusydän Tihkutähden kumppani. Palasin ajatuksistani oikeaan maailmaan vasta kun tajusin päällikön sähkönsinisen katseen porautuneen minuun.
"Mestarisi olkoot Kylmähenkäys."
Astuin omahyväinen ilme eteen ja nautin siitä tunteesta, kun klaanitoverini silmäilivät minua, aivan kuin miettien tulisiko minusta erinomainen mestari upouudelle oppilaalle.
*Minusta tulee paras mahdollinen mestari Happotasulle ja tulen todistamaan sen teille*, tuhahdin mielessäni ja kumarruin sitten koskettamaan naarasoppilaan kuonoa. Jouduin laskeutumaan puolet pienemmän kissan korkeudelle, mikä periaatteessa tarkoitti, että minun täytyi polvistua uuden oppilaani edessä. Ajatuskin puolet nuoremman kissan edessä polvistumisesta sai irvistyksen nousemaan kasvoilleni.
"Toivottavasti opetat hänelle kaiken minkä Ikituulelta olet oppinut", Tihkutähti lisäsi nopeasti ja antoi sitten meidän kääntyä klaanin puoleen. Suureksi yllätyksekseni en nähnyt Liljahenkäystä missään aukiolla, mikä sai minut hämmentymään erittäin vahvasti. Hänhän saattoi olla järjestelemässä yrttivarastoa tai hoitamassa joitakin potilaita. Muttei parantajan pesässä minun tietääkseni potilaita ollut ja olin omasta mielestäni tarpeeksi perillä Varjoklaanin asioista ollakseni täysin oikeassa. Jätin lopulta miettimisen toiselle kerralle ja liityin Happotassun onnitteluihin. Eihän kovin moni kissa uusia oppilaita tai sotureita hurrannut, mutta tulisin minä silti omaa oppilastani kehumaan. Kun onnittelut olivat päättyneet kokonaan, erkanimme oppilaani kanssa kissajoukosta. Heti kun olimme kuitenkin päässeet kauas klaanitovereistamme, Sienikarva marssi luoksemme. Hänen kasvoiltaan huokui helpotus, mutta samalla myös hienovarainen pelko, joka kuitenkin katosi ennen kuin ehdin tunnistaa mitään muita tunteita kollin silmistä.
"Kylmähenkäys, Liljahenkäys on synnyttänyt!"
Ajatukseni jähmettyivät, mieleni tyhjeni. Koko maailma tuntui pysähtyvän silmänräpäyksen sisällä. Jäin vain tuijottamaan Sienikarvaa, silmissäni taistelivat vastaan pakokauhu ja sanoinkuvaamaton ilo. Se oli tapahtunut, minusta oli tullut isä. Minulla oli nyt perhe. Liljahenkäyksellä ja minulla oli nyt perhe. Oma jälkikasvuni, mistä olin aina unelmoinutkin, Pimeyden metsä oli vihdoinkin ansainnut ankaran työskentelyni ja antanut minulle pentuja.
"Sienikarva, vie minut hänen ja pentujen luokse", ilmoitin heti kun olin saannut ajatukseni kulkemaan. Happotassun kuiva yskäisy esti kuitenkin aikeeni juosta Sienikarvan perässä pentutarhaan.
"Mitä minä teen ja kuinka kauan sinulla kestää?" mustaturkkinen naaras kysyi jäätävän kylmällä äänensävyllä. Kiristelin hampaitani miettiessäni oppilaalleni tekemistä. Minun pitäisi saada hänet pitkäksi aikaa pois käpälistäni, koska juuri nyt ehtisin viettää aikaa pentujeni kanssa. Onneksi idea ilmestyi nopeasti päähäni.
"Tutustu tänään muihin oppilaisiin tai sotureihin. Huomenna kierrämme rajat", ilmoitin lyhyesti ja lähdin seuraamaan Sienikarvaa aukion halki. Yllätyksekseni huomasin melkein heti, että kolli suunnisti suoraan parantajan pesälle.
"Miksi me parantajan pesälle menemme? Eikö Liljahenkäys ole pentutarhalla?" huudahdin vaaleanruskealle kollille.
"Liljahenkäys on sairasvuoteella pentujen kanssa. Synnytyksen aikana hän alkoi vuotamaan verta, joten jouduin siirtämään hänet parantajan pesään", Sienikarva selitti ja sukelsi suoraan parantajan pesän sammalverhoista sisään. Seurasin kollia pesään ja kuljin tuon perässä sairasaukiolle, jolla sain vastaan elämäni upeimman näyn.
Liljahenkäys makasi sairasvuoteella, tummanharmaa turkki aivan sotkuisena ja meripihkaiset silmät väsymyksestä lasittuneina. Mutta hänen kyljessään oli neljä pientä karvaista pentua, joiden näkeminen sai suuren ja lämpimän hymyn nousemaan kasvoilleni. Hiivin varovaisesti lähemmäs ja kurottauduin silmäilemään pentuja. Liljahenkäys ei lausahtanut sanaakaan minulle, mutta hän loi heikon hymyn.
"He ovat upeita", kuiskasin lumoutuneena. Ensimmäinen pentu oli väritykseltään harmaanruskea ja tuon rinnassa oli pienikokoinen valkea läikkä. Toinen pentu oli melkein kaksi kertaa veljeään pienikokoisempi, luonnonvalkoinen naaras, jonka turkkia koristivat hopeanharmaat ja mustat kilpikonnalaikut. Kolmannen pennun tummanharmaa turkki toi hetkessä mieleen kumppanini turkin värityksen ja kollipennun suurikokoisuus toi mieleeno minut pentuikäisenä. Neljäs pentu oli sinertäväharmaa naaras, jonka päästä alkoi tummanharmaa juova, joka jatkui aina hännänpäähän asti.
"En edes osaa kuvailla kuinka onnellinen olen nyt. Oletko päättänyt heidän nimensä vielä?" kysyin ja kohdistin katseeni Liljahenkäyksen silmiin. Arvelin naaraan olevan hieman ärtynyt siitä, etten ollut saapunut paikalle tuon synnytyksen aikana, mutta toivoin hänen jättävän aiheen myöhemmälle, koska juuri nyt en olisi toivonut pienintäkään riitaa kumppanini kanssa.
// Lilja?
Kylmähenkäys 27.2.2018
"Haluaisin todellakin puhua pentujemme uskomuksista", ilmoitin totisesti ja siristin hieman silmiäni, toivoen sen kertovan Liljahenkäykselle etten antaisi tämän asian jäädä sikseen. Yritykseni ei kuitenkaan näyttänyt toimivan, sillä nuori naaras luimisti korviaan ja kiersi nopeasti katseellaan leirin, aivan kuin varmistaen ettei kukaan olisi kuulemassa keskusteluamme.
"En todellakaan tahtoisi jutella tästä nyt, Kylmähenkäys", tummanharmaa naaras mutisi ja käänsi vaivautuneena meripihkaisen katseensa muualle. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään aikomusta lopettaa ja jättää tämä keskustelu toiselle päivälle.
"Oletan, että tahdot jonkun pennuistamme uskovan Tähtiklaaniin", aloitin epävarmalla äänensävyllä, mikä yllätti minutkin. Olin erittäin varma Liljahenkäyksen toiveesta kasvattaa ainakin yksi pennuistamme Tähtiklaaniin uskovaksi, mutta minä taas halusin jokaisen pentumme uskovan Pimeyden metsään ja vannovan uskollisuuttaan sille. Sitä minä en todellakaan tahtonut.
"Oletit aivan oikein", Liljahenkäys vastasi erittäin lyhyesti ja nosti valkean etutassunsa nuolaistaakseen sitä. Naaras ei vaikuttanut lainkaan halukkaalta puhumaan kanssani, muttei se minua estänyt puhumasta hänelle. Vaikka pystyin näkemään kumppanini kauniit kasvot, niillä lepäsi mitäänsanomaton-ilme, kaikkein turhauttavin ilme mitä pystyisi kissan kasvoilla näkemään.
"Mutta sinun pitää miettiä pentujemme turvallisuutta. Jos yksikään heistä uskoo avonaisesti Tähtiklaaniin eikä tajua piilotella sitä klaanitovereiltamme, se pentu ei elä auringonlaskua pidemmälle. Olemme nyt jo ties kuinka monen Pimeyden metsään uskovan kissan epäilevän katseen alla, joten jokaisen pentumme pitää uskoa Pimeyden metsään, tahdoit niin tai et. Se on heidän turvallisuutensa ja tulevaisuutensa vuoksi", selitin tyynellä äänensävyllä ja yritin olla värähtämättä, kun Liljahenkäys käänsi meripihkaisen katseensa suoraan kylmänsinisiin silmiini. Olin valmis ottamaan jokaisen kumppanini sanan vastaan, mutta mielipiteeni pentujemme uskosta pysyisi aina samanlaisena.
// Lilja?
Kylmähenkäys 2.3.2018
"Klaanien väliseen kokoontumiseen lähtevät minun lisäkseni Minttusydän, Sienikarva, Liljahenkäys, Naavakoi, Ikituuli, Orkideasydän, Valvehenki, Kylmähenkäys, Synkkäturkki, Härmätassu, Luomatassu ja Kuutamotassu!"
Nostin katseeni tumman sinertävänharmaasta turkistani nähdäkseni juuri ajoissa, kuinka Tihkutähti heilautti tummanharmaata häntäänsä ja laskeutui alas klaanikiveltä suoraan kumppaninsa Minttusydämen rinnalle. Jäin katselemaan, kuinka kaksikko käänsi selkänsä muille aukiolle saapuneille kissoille ja alkoivat supattelemaan jotakin.
Liljahenkäyksen tiineys tuntui etenevän päivä päivältä nopeammin ja pystyin jo huomaamaan hienovaraisen kasvamisen naaraan vatsan kohdalla eikä kestäisi kauan kunnes muutkin varjoklaanilaiset huomaisivat. Sienikarva oli varmasti huomannut jo ja selvitellyt asiaa kumppanini kanssa, muttei se minua haitannut. Se typerä parantaja kupsahtaisi parin kuun päästä ja sitten Liljahenkäys nousisi Varjoklaanin täysivoimaiseksi parantajaksi. Ja pian sen jälkeen Tihkutähti menettäisi viimeisen henkensä, jonka seurauksena Minttusydämestä tulisi päällikkö. Siihen mennessä minun täytyisi parantaa välejäni sen ylilempeän naaraan kanssa, mutta se olisi sen arvoista, kun minusta tulisi hänen kuolemansa jälkeen Varjoklaanin hallitsija. Häätäisin jokaisen Tähtiklaaniin uskovan kissan pois Varjoklaanista ja tekisin syntyklaanista niin vahvan, että jopa kuolonklaanilaiset epäröisivät klaaniini hyökkäämistä. Suunnitelmat olivat suuret, muttei niiden toteuttaminen mahdotonta olisi.
Heräsin ajatuksistani vasta kun parantajan pesän sammalverhot siirtyivät sivuun ja rakas kumppanini astui aukiolle. Parantajan tummanharmaa karvoitus hohti hopeisena kuunvalossa ja tuon meripihkaiset silmät kohdistuivat minuun. Liljahenkäyksen katseessa välähti ilo, kun hän ponnisti juoksuun Sienikarvan rinnalta ja kipitti luokseni. Tervehdin kaunista klaanitoveriani hellällä kuononkosketuksella.
"Miten pennut voivat? Onko vielä mitään tietoa pentujen määrästä?" kysyin kurkottuessani nuolaisemaan naaraan korvantaustaa.
"Pennut voivat erinomaisesti. Eikä pentujen määrästä ole mitään tietoa ennen kuin ne ovat syntyneet, rakas Kylmähenkäys", Liljahenkäys lausahti hieman huvittuneena.
"Heistä tulee varmasti erittäin vahvoja", kuiskasin tyytyväisenä.
*Ja uskollisia Pimeyden metsälle*, lisäsin vielä mielessäni, mutta päätin jättää noiden sanojen ääneen lausumisen tekemättä, koska tiesin pentujemme uskomuksien hermostuttavan kumppaniani enkä juuri nyt tahtonut jutella tästä aiheesta hänen kanssaan ja ahdistuttaa Liljahenkäystä samalla.
"Lähdetään!"
Tihkutähden kutsuhuudon kuultuamme juoksimme klaanitoveriemme perään ja hidastimme sitten hieman tahtiamme pysyäksemme rennolla tahdilla kulkevan klaanin mukana. Sienikarva oli ainoa takanamme oleva kissa ja vaikken vilkaissutkaan häneen koko matkan aikana, tiesin hänen tuijottavan meitä, varsinkin minua.
Kun lopulta saavuimme Nelipuille, huomasin heti ensimmäisenä erittäin pienen kissajoukon, joka oli kokoontunut nelipuiden luokse. Hetken kissoja silmäiltyäni tunnistin nelipuiden käyriä oksia kohti suuntaavan valkean kollin Naalitähdeksi, Tuuliklaanin päälliköksi. Pienestä kissajoukosta pystyin päättelemään Tuuliklaanin olevan ainoa klaani Varjoklaanin lisäksi, joten muut klaanit alkaisivat varmaankin pian ilmestymään nelipuille.
"Nähdään myöhemmin", kuiskasin Liljahenkäykselle ja lähdin muiden varjoklaanilaissoturien rinnalla marssimaan eturiviä kohti. Tuuliklaanilaiset nyökäyttivät nopeasti päitään meille, mutten liikauttanut yhtäkään kasvolihastani koko matkan aikana, vaan pidin jäätävän kylmän ilmeen kasvoillani. Minua ei oikeastaan kiinnostanut kokoontumisissa minkäänlaisen keskustelun rakentaminen kenenkään kanssa, mutta vihollisklaanien tilanteita kannatti aina tarkkailla.
// Joku, vaikka Lilja?
Kylmähenkäys 5.3.2018
Makoilin leirin reunamilla ja silmäilin aukion tapahtumia puoliunessa. Pystyin melkein kokonaan sulkeutuneiden silmäluomieni alta erottamaan metsästyspartion, joka kokoontui leirin uloskäynnin edustalla. Tunnistin hetken silmäilyn jälkeen mestarini Ikituulen, Naavakoin, Orkideapolun ja Luomatassun. Nelikko venytteli jalkojaan ja narkusttelivat paksua lumikerrostaan käpälillään. Aukion läpi kulkeva ilmavirta sai heidän korvansa luimistumaan ja turkit pörhistymään kaksinkertaisiksi. Jouduin itsekin pörhistämään sinertävänharmaata turkkiani jäätävän pakkasen puskiessa suoraan kasvoihin. Sivusilmästäni huomasin tummanharmaan hahmon työntyvän ulos parantajan pesästä ja käänsin innostuneen katseeni kyseiseen suuntaan, odottaen näkeväni kauniin kumppanini, Liljahenkäyksen. Ja siinä hän seisoikin, meripihkainen katse porautuneena suoraan kylmänsinisiin silmiini. Parantajaoppilas lähti kevyeen hölkkään ja saavuttikin minut muutaman silmänräpäyksen sisällä. Vedin naaraan lämpimään syleilyyn lyhyeksi hetkeksi, kunnes otin askeleen kauemmas ja hymähdin lyhyesti.
"Onko kaikki hyvin?" Liljahenkäys kysyi, hän oli varmaankin huomannut hieman hajamielisen ilmeeni.
"Kyllä, kaikki on erinomaisesti. Olen sanoinkuvaamattoman iloinen", kuiskasin kumppanilleni ja kumarruin nuolaisemaan hänen poskeaan. Todellisuudessa olin todella hermostunut Liljahenkäyksen pian syntyvistä pennuista, koska isänä oleminen kuulosti niin vaikealta. Sen lisäksi pennut veisivät paljon vapaa-aikaani, jota voisin käyttää harjoitteluun ja varapäälliköksi pääsyn varmentamiseen. Kun olin huomaavani epäuskon kumppanini silmissä, käänsin välinpitämättömästi katseeni suoraan leirin uloskäyntinä toimivaan piikkihernetunneliin.
"Lähden saalistamaan. Yritän tuoda sinulle jotakin, sillä sinä tarvitset mahdollisimman paljon ravintoa. Pennuistamme tulee nimittäin kaikkien aikojen vahvimmat ja rohkeimmat", ilmoitin jäätävällä äänensävyllä ja nousin jäykästi jaloilleni. Käännyin vielä laskemaan kevyen nuolaisun Liljahenkäyksen poskelle ja sen tehtyäni ponkaisin juoksuun leirin uloskäyntiä. En vilkaissut taakseni ennen kuin olin saapunut Varjoklaanin mutaiseen maastoon.
*Kuolonklaanin reviiriltä löytyy riistaa, joten sinne siis*, totesin mielessäni ja pinkaisin hetkeäkään epäröimättä rivakkaan juoksuun kohti Korkokiviä.
Olin onnistunut ylittämään ukkospolun ilman suurempia ongelmia, en ollut kuitenkaan välttynyt tuskalliselta naarmulta polkuanturaan, muttei se minua mitenkään pysäyttäisi. Heilautin sinertävänharnaata häntääni omahyväisesti ja lähdin marssimaan Kuolonklaanin nummimaiden halki. En pystynyt haistamaan ilmassa minkäänlaista riistan tuoksua, mutteivät saaliseläimet näin lähelle ukkospolkua tulleetkaan.
Olin tuskin ehtinyt saada Emonsuuta kunnolla näköpiiriini, kun nenääni osui kuolonklaanilaisen tuore haju. Mutta haju ei ollut tuntematon, vaan se kuului Jääliljalle, sille samaiselle naaraalle johon olin törmännyt viimeksi rajalle. Pysähdyin äkkinäisesti ja jäin tuijottamaan suoraan eteeni, missä pystyin erottamaan heikkoa liikehdintää kitukasvuisen kasvillisuuden seassa. Kohotin kuonoani omahyväisesti ja otin askeleen eteenpäin.
"Hyvää päivää, Jäälilja", tervehdin kuuluvalla äänellä naarasta, odottaen kärsivällisenä tuon astumista näköpiiriini.
// Jää?
Jäälilja 7.3.2018
Haukottelin makeasti. Olin istuskellut leirin reunamilla jo hetken. Haavojani, joita osia kutsuisin pinta naarmuiksi, kolotti vähän, mutta olinhan minä ennenkin sen kestänyt, joten kestin nytkin. Olin huomannut sivusilmällä kuinka Lumotassu lähti hivuttautumaan lähemmäs minua.
"Lähdemmekö vielä harjoittelemaan?" naaras naukaisi ja vilkaisi taivaalle. Ilta-aurinko oli jo laskemassa. Pudistin päätäni.
"Emme tänään. Huomenna lähdemme aamupartioon, joten nuku, että jaksat rankan päivän", naukaisin. Se ei ollut pyyntö, vaan käsky. En jaksanut veteliä oppilailta. Lumotassu nyökkäsi ja aikoi sanoa vastaan, mutta loin naaraaseen tiukan silmäyksen ja hän jätti asiansa sanomatta. Hän lähti tassuttamaan muiden oppilaiden luokse.
"Jäälilja?" kuulin tutun äänen.
"Kauhumurha", vastasin kulmiani kohottaen, "Mikä sinut tänne liidättää?" Käännyin jotta näin mustan kollin.
"Minun pitäisi viedä sinut metsästyspartioon. Varapäällikön käsky", kolli murahti. Pyöräytin silmiäni.
"Eikö siihen pyydetty muka ketään muuta?" kysyin tuohtuneena. Tuskin Raepisara meitä olisi kaksin lähettänyt.
"No pyydettiin. Verenkin olisi pitänyt tulla, mutta hänellä näytti olevan parempaa tekemistä. Voin minä jotain muutakin pyytää jos et halua", kolli naukaisi ja lähti tassuttamaan sulavasti pois päin.
"Selvä! Minä tulen", murahdin hiljaa ja lähdin tassuttamaan poispäin rivakasti.
"Sitä minäkin", kolli naurahti kylmästi.
"Suu kiinni", murahdin leikkisästi ja pinkaisin juoksuun.
Hetken metsässä tarpomisen jälkeen, kyllästyin touhuun. Olimme saanet kiinni yhden rusakon, jota Kauhumurha raahasi hampaissaan.
"Meidän pitäisi lopettaa", naukaisin ja vilkaisin partiotoveriani.
"No palataan sitten", hän murahti. Pudistin päätäni.
"Sinä palaat, minä jään. Haluan jäädä tuulettumaan. Älä ota kaikkea kunniaa rusakosta", murahdin ja lähdin juoksemaan pois. Askeleeni johdattivat minut Varjoklaanin rajalle. Ilmassa leijaili tuore Varjoklaanin tuoksu. Paikansin tutun kollin.
"Päivää Jäälilja", kuulin kollin naukuvan tasaisesti. Astuin esille.
"Kylmähenkäys", naukaisin ja loin silmäyksen noihin kylmiin silmiin.
"Onko Varjoklaanissa noin paha tilanne? Soturit haluavat pyrkiä Kuolonklaanin.", härnäsin. Kylmähenkäyksen silmät hohkasivat tulta. Nostin kasvoilleni rennon hymyntapaisen.
"Kaikki on hyvin kunhan pysyt omalla puolellasi".
//Kylmä?
Kylmähenkäys 7.3.2018
Seurasin ilmeettömänä, kuinka Jäälilja astui esiin kitukasvuisesta aluskasvillisuudesta, kuono tavanomaisesti jyrkästi pystyssä. Vaikka hänen tapaamisestaan oli kulunut tuskin kokonainen kuu, naaras näytti paljon suuremmalta ja vahvemmalta. Onnistuin kuitenkin pitämään jäätävän kylmyyden kasvoillani, kun Jäälilja lausui nimeni silkkisellä äänensävyllä. En todellakaan antaisi hänen ärsyttää minua.
"Onko Varjoklaanissa todella noin paha tilanne? Soturit haluavat pyrkiä Kuolonklaaniin", likaisenvalkoisen ja tummanharmaa kirjava naaras naukaisi ja nuolaisi etutassuaan välinpitämättömästi.
"Kaikki on hyvin kunhan pysyt omalla puolellasi."
"Pysynkin omalla puolellani ja oletan sinunkin pysyvän, jos tiedät oman reviirisi rajat, tietenkin", aloitin keskustelun rennolla, mutta silti tylyllä äänensävyllä, "miten kumppanillasi Kostohengellä menee?"
En edes uskonut kollin olevan Jääliljan kumppani, mutta olihan Kostohenki saapunut silloin rajalle naaraan perässä, joten miksipä he eivät voisi olla kumppaneita? Saattoivathan he vain olla pihkassa toisiinsa, muttei kaksikon suhde minua sen enempää kiinnostanut. Asetuin istumaan nummimaan nurmikolle ja siirsin sinertävänharmaan häntäni käpälieni viereen. Tarkkailin Jääliljaa kylmänsinisillä silmillä, sillä tuon naaraan tekemisistä ei koskaan ollut varmuutta, sen olin jo oppinut.
//Jää? Juup aika tönks ihsm
Liljahenkäys 24.2.2018
"Mikä sinua vetää Tihkutähdessä puoleensa?" Suru vihlaisi rintaani. Teki kipeää kuulla, että kumppanini kannatti enemmin verenhimoista päällikköämme kuin minua. Pitikö minun oikeasti taistella yksinäni oikeuden puolesta?
"Liljahenkäys, etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin?" Kylmähenkäys maukui. "Lupaan suojella sinua viimeiseen hengenvetooni asti."
Nostin katseeni kollin kylmänsinisiin silmiin mitäänsanomaton-ilme kasvoilleni leviten. Hän ei siis aikonut antaa periksi asiansa suhteen, mutta niin en minäkään. "Mitä hyötyä sinun on suojella minua, kun kerta joudumme olemaan viholliset?" Syvä murina kumpusi sisältäni. Kylmähenkäys katsoi minuun hämmentyneenä.
"Viholliset? Mitä sinä oikein tarkoitat?" hän kysyi hieman huolestuneen kuuloisena.
"Minä aion taistella Tihkutähteä vastaan vaikka yksin. Silloin sinun on tehtävä sydäntä raastava valinta: autatko minua päihittämään hänet vai kaadutko mieluummin päällikkösi rinnalla oman kumppanisi kynsissä?" sanoin madaltaen uhkaavasti äänensävyäni. Kynteni upposivat syvälle routaiseen maahan ja niskakarvani nousivat pystyyn. En missään nimessä tahtonut vaarantaa Kylmähenkäyksen henkeä, mutta jos hän ei tulisi järkiinsä, meitä odottaisi vääjäämätön kohtalo, jossa jompikumpi meistä kohtaisi loppunsa, joko Tihkutähden tai puolisonsa toimesta.
"Liljahenkäys!" Sienikarvan huuto kuului parantajan pesän suulta. Käännyin katsomaan vaaleanruskeaan parantajakolliin, joka hölkytti luokseni myrkynvihreät silmät iltahämärässä kiiluen. Huokaisin turhautuneena, sillä hänen ilmeestään päätellen mestarillani oli jotakin asiaa koskien minua.
"Mitä nyt?" nau'uin hillitysti. En tahtonut Sienikarvan huomaavan jännitystä minun ja kumppanini välillä.
"Tänä yönä on puolikuu. Sinuna alkaisin jo valmistautua lähtöön", hän tokaisi ja vilkaisi sitten vierelläni seisovaan Kylmähenkäykseen, joka tuijotti mestariini kylmänsinissä silmissään vihainen katse. "Onko kaikki hyvin?" Parantaja räpäytti pariin otteeseen myrkynvihreitä silmiään ikään kuin yrittäen karistaa pahan ajatuksen pois mielestään.
"On, vallan mainiosti", tämä vastasi ja heitti minuun vielä merkitsevän katseen, ennen kuin lähti löntystämään soturien pesää kohti hännänpää ärtyneesti nykien.
Mestarini katsahti minuun kummastuneena, mutta minä vain kohautin lapojani ja tassuttelin kepein askelin hänen ohitseen parantajan pesälle.
Työnsin pesän suulla olevan sammalverhon syrjään ja astuin sisälle. Yrttien tuttu ja turvallinen tuoksu sai minut rentoutumaan hiukan, mutta se jäi lyhyeksi, sillä tunsin säpsähtäväni, kun Sienikarva tuli perässäni pesään. Kolli loi minuun mietteliään katseen, muttei sanonut mitään.
"Kuule, Sienikarva, olenko minä sinusta sopiva parantajaoppilaaksi?" kysyin, vaikka oikeastaan jo tiesinkin mestarini vastauksen, sillä miksi hän muuten olisi hyväksynyt minut oppilaakseen, jos en olis ollut kelvollinen.
//Sieni? Tosi tönkkö. xd
Kylmähenkäys 24.2.2018
"On, vallan mainiosti", vastasin kuivalla äänensävyllä ja jäin vielä hetkeksi tuijottamaan Sienikarvan myrkynvihreisiä silmiä kylmänsinisellä katseellani, toivoen pystyväni polttamaan kollin kuoliaaksi katseeni alla. Hän oli niin ärsyttävä ja tunkeutui aina minun ja Liljahenkäyksen väliin. Jos en olisi ollut niin uskollinen Varjoklaanille, olisin varmaankin suunnitellut jonkinlaisen murhaussuunnitelman parantajan varalle. Klaanitoverieni murhaaminen ei kuitenkaan sattunut olemaan mahdollista uskollisuuteni takia, mutta olihan minun uskoni horjahdellut ties minne viime kuiden aikana.
"Minäpä lähdenkin tästä", ilmoitin hitaasti ja heitin vielä nopean silmäyksen Liljahenkäykseen. Silmissäni taistelivat rakkaus parantajaoppilasta kohtaan ja ärtymys Sienikarvaa kohtaan, mutta kumppaniani katsellessa tunsin vain loputonta iloa ja onnellisuutta. Sitten käänsin selkäni kaksikolle ja kaarsin aluksi kulkuni soturien pesää kohti pienien unien toiveessa. Mutta sen sijaan että olisin marssinut koko matkan suoraan paksujen sammalverhojen, pysähdyin noin puolessa välissä ja käänsin katseeni tuoresaaliskasaa. Kasa oli huvennut varoittavan pieneksi päivän aikana ja nyt se koostui muutamasta laihasta sammakosta ja hiirestä, jotka olivat joutuneet varjoklaanilaisten kynsiin. Riistan varastaminen Myrskyklaanilta, Tuuliklaanilta tai Kuolonklaanilta olisi tietenkin mahdollisuus, mutten juuri nyt jaksanut ylittää ukkospolkua. Voisin kerrankin mennä nappaamaan jotakin riistaa klaanille. En jäänyt miettimään asiaa enempää, vaan lähdin marssimaan leirin uloskäyntiä kohti.
Kuljin Varjoklaanin mutaisen reviirin halki ja nuuhkin samalla tunkkaista ilmaa kuonollani. Olin päättänyt suunnistaa reviirin eteläosaa kohti, missä ukkospolku toimi Myrskyklaanin rajana. En voinut enää mitään sille, että aina saapuessani tälle ukkospolulle mieleeni rakentui muisto siitä myrskyklaanilaisesta, jota Liljahenkäys ei ollut tahtonut jättää yksinään. Ukkospolulla kuoleminen kuulosti julmimmalta mahdolliselta tavalta kuolla ja ajatuskin siitä kuinka hirviö murskaisi kissan luut kuin terävät kynnet ohuen lehden sai niskakarvani pörhistymään kaksinkertaisiksi.
Olin juuri päässyt ukkospolun vieressä olevan lumen koristeleman aluskasvillisuusmuurin reunalle, kun yht'äkkiä hirviön ääni räjähti taivaalla noin ketunmitan päästä ja sitä seurasi tuskainen ulvaisu, joka kuului ilmiselvästi kissalle. Jähmetyin paikalleni ja jäin tuijottamaan saniaisia, joiden takana olevan ukkospolun halki hurahti hirviö, jonka alle oli jäänyt joku kissa, varmaankin myrskyklaanilainen.
Muutamaan silmänräpäykseen en tehnyt mitään, vaan seisoin vain siinä ja tuijotin paksun lumikerroksen alla piileksiviä saniaisia, jotka pilkahtelivat välillä näkyviin ja katosivat uudelleen lumen alle. Sitten uskaltauduin ottamaan askeleen eteenpäin, toisen, kolmannen, kunnes olin jo saapunut ukkospolun reunalle. Edessäni avautui niin järkyttävä näky, että hetkeksi unohdin kokonaan kissan olleen vihollisklaanin jäsen.
Ukkospolulla makasi pienikokoinen ja sirorakenteinen naaraskissa, jonka kaunis puhtaanvalkoinen turkki oli melkein kokonaan kirkkaanpunaisen veren peitossa. Tuon oikeassa kyljessä - johon hirviön jalka oli osunut - oli valtava painumajälki ja siitä pursusi kokoajan vain enemmän ja enemmän verta valkealle karvoitukselle ja tummalle maalle. Myrskyklaanilaisen safiirinsiniset silmät olivat kohdistuneet jonnekin kaukaisuuteen ja niiden lasittuneisuus kertoi, että naaras oli kuollut silmänräpäyksessä. Syvällä sisimmässäni tunsin pientä helpotusta siitä, ettei tuo kissa ollut joutunut kokemaan tuskaa, vaan oli menehtynyt heti.
*Tähtiklaaniin varmaankin meni*, totesin mielessäni ja silmäilin nopeasti vielä naarasta. Vaikkei ukkospolulla kuulunut uuden hirviön ääniä, tiesin että monikin hirviö tulisi ajamaan hänen ylitseen ennen kuin myrskyklaanilaiset tulisivat hakemaan hänet. No, eipä tuon kissan kuolema minulle ei kuulunut.
Olin tuskin päässyt kauas ukkospolulta, kun huomasin monen ketunmitan päässä kaksi lähestyvää kissaa. Kesti jonkin aikaa, kunnes tunnistin kaksikon Liljahenkäykseksi ja Sienikarvaksi. Kasvoilleni nousi lämmin hymy, kun hekin huomasivat minut ja Liljahenkäys kiristi hieman tahtiaan, mutta hillitsi selvästi halunsa juosta minua vastaan Sienikarvan takia.
"Olette varmaankin matkalla parantajan kokoukseen?" kysyin tyynellä äänensävyllä ja vilkaisin Liljahenkäystä. Hän näytti hieman hämmentyneeltä ja arvasin naaraan miettivän pitäisikö kysyä miksi olin tullut ukkospolun suunnasta. Jos kumppanini kysyisi sitä minulta, kertoisin vain etsineeni riistaa ja toivoisin ettei hän menisi varmistamaan tilannetta.
// Lilja? Sieni?
// Myrskyklaanin Salviakukka kuoli siis cx
Liljahenkäys 26.2.2018
Olin koko viime yön rampannut parantajan pesän ja tarpeidentekopaikan väliä oksentamassa edellispäivänä syömääni oravaa ulos. Vatsaani kivisti oikein kunnolla, ja hyvä jos sentään pysyin pystyssä pistävältä kivulta.
Sienikarva oli tuonut minulle hieman puhdasta lunta leirin ulkopuolelta. Se oli helpottanut oloani hiukan, muttei paljoa.
Aamuun mennessä olin varmaankin saanut puklattua koko oravan ulos mahalaukustani, sillä enää tuntui vain oksetuksentunne, ja sekin hyvin heikkona vatsakivun rinnalla.
Nyt makasin parantajan pesän sammalilla liian väsyneenä tehdäkseni mitään. Sienikarva oli häärinyt hereillä yöstä asti, enkä voinut mitenkään käsittää sitä, miten tämä pystyi valvomaan niin pitkään saamatta sen kummempia väsymyksen oireita.
Parantajakolli tassutti luokseni ja istuutui sammalpetini vierelle. Hän katseli minua hetken ajan hiljaa, kunnes ryhtyi tunnustelemaan vatsaani etukäpälillään. Katsoin häneen lievästi sanottuna hyvin kummastuneena. Mitä hän oikein puuhasi?
"Liljahenkäys", Sienikarva maukui lopulta, "tiedätkö mitä tarkoittaa, jos naaraskissan nisät ovat kosketusarat ja turvonneet?"
"Tiedän", sain kähistyä. "Silloin kyseinen kissa on... tiinenä!"
Totuus kolahti kallooni kuin kivi. Minä odotin pentuja, Kylmähenkäyksen pentuja! Mutta eiväthän parantajat saaneet saada pentuja, kun heillä oli koko klaani huolehdittavana? Miten minä muka pystyisin siinä sivussa hoitamaan myös puolustuskyvyttömiä kissanalkuja, jotka menehtyisivät mitä ilmeisemmin ilman emoaan, joka nyt vain sattui olemaan Varjoklaanin tuleva parantaja, sekä nykyinen parantajaoppilas.
Sienikarva katsoi minuun hiljaa. "Ovatko ne Kylmähenkäyksen?" tuo kysyi.
"Ovat", vastasin jokseenkin vaivaantuneena. Välttyäkseni tukalalta tilanteelta päätin nousta seisomaan ja lähteä haukkaamaan raitista ilmaa. Raahustin Sienikarvan ohitse pesän suulle ja työnnyin sammalverhon läpi ulos aukiolle, joka suorastaan humisi tyhjyyttään.
Huomasin kumppanini nautiskelemassa myyrää tuoresaaliskasan lähistöllä ja päätin mennä puhumaan hänelle asiasta heti, sillä jos en kertoisi kollille tästä nyt, saattaisin katua sitä myöhemmin, kun olisi jo pentujen syntymän aika ja soturi saisi kuulla isyydestään vasta silloin.
"Ai, huomenta, Liljahenkäys", Kylmähenkäys tervehti. "Missäs sinä olet ollut koko aamun? Normaalisti olet minua ennemmin jalkeilla."
Vedin syvään henkeä. "Asia on nyt niin, että minä odotan sinun pentujasi", töksäytin. Kumppanini katsoi minuun äimistyneenä.
//Kylmä? Sori, tästä tuli lyhyt ja tönkkö. :(
Kylmähenkäys 26.2.2018
Nimi:Kylmähenkäys
26.02.2018 08:12Tuijotin Liljahenkäystä äimistyneenä, en tiennyt mitä sanoa. Maailma ympärilläni alkoi täristä ja jouduin haapuroimaan tasapainoa neljällä käpälälläni. Avasin hitaasti suutani, mutta sanaakaan ei tullut ulos rutikuivasta kurkustani. Köhäisin nopeasti kurkkuani ja yritin uudelleen. Tällä kertaa sanat tulivat kuin tulivatkin suustani.
"Liljahenkäys, se... se, sehän on upeaa", kuiskasin lopulta ja kohtasin lopulta kumppanini kauniin meripihkaisen katseen. Naaras vaikutti hermostuneelta ja muutenkin erittäin epävarmalta, mutta jos hän vain olisi tiennyt mitä minun mielessäni oli meneillään tällä hetkellä.
Olin aina tahtonut saada vahvoja pentuja, jotka seuraisivat käpälänjälkiäni ja kasvaisivay uskollisiksi varjoklaanilaisiksi, mutta tämä tuntui tapahtuvan liian nopeasti. En ollut jostakin syystä valmis saamaan pentuja, valmis olemaan isä. Matkani varapäälliköksi oli vieläkin kesken eivätkä kitisevät, aikaa vievät pennut nopeuttaisi tehtävääni lainkaan.
"Oletko kunnossa?" Liljahenkäys kysyi äkkinäisesti ja otti askeleen lähemmäs niin, että pystyin tuntemaan naaraan hengityksen kuonollani.
"En tiedä", murahdin ja painauduin kiinni kumppanini lämpimään ja turvalliselta tuntuvaan turkkiin. Liljahenkäys ymmärsi eleeni ja kietoi häntänsä oman häntäni ympärille. Tälläisenä hetkenä mieleni puhdistui jokaisesta negatiivisesta mielipiteestä ja pystyin vain näkemään Liljahenkäyksen. Rakkauteni häntä kohtaan oli sanoinkuvaamattoman vahva enkä osannut kuvitellakaan millaista elämä olisi jos menettäisin hänet mahdollisessa sodassa. Varmaa ainakin olisi se, että en tulisi koskaan edes harkitsemaan kumppanini tappamista vaan taistelisin viimeistä verenpisaraani myöten pitääkseni hänet elossa.
"Tiedät kyllä, että voit kertoa minulle mitä vain", Liljahenkäys muistutti pehmeällä äänensävyllä ja kohdisti meripihkaisten silmiensä tuijotuksen suoraan kylmänsinisiin silmiini. En kuitenkaan onnistunut kohtaamaan naaraan katsetta uudelleen. Päätin kertoa yhdestä ajatuksestani, mutta päätin jättää pelon isyydestäni kertomatta.
"Mitä me teemme pentujemme kanssa? Sinusta tulee pian Varjoklaanin parantaja eikä sinulla ole todellakaan aikaa hoitaa pentuja. Sitä paitsi, miten Tihkutähti suhtautuu asiaan? Hän tietää sinun uskovan Tähtiklaaniin enkä voi luottaa siihen, että hän ei repisi pentujamme riekaleiksi tai menettäisi luottamuksensa heihin", vuodatin jokaisen mielessä kulkevan ajatukseni ja vetäisin sitten syvään henkeä. Ensimmäistä kertaa soturiksi päästyäni tunsin oloni niin yksinäiseksi ja hermostuneeksi, jops surulliseksi. Halusin pennuillemme mahdollisimman hyvän tulevaisuuden, mutta kaksiuskoisien vanhempiensa avulla he varmasti saisivat vain epävarmoja katseita klaanitovereiltaan.
// Lilja? Tönkköh
Liljahenkäys 27.2.2018
"Kyllä me jotakin keksimme, lupaan sen", sanoin hiljaa ja levitin kasvoilleni lempeän hymyn, joka kuitenkin muuttui pian kivuliaaksi irvistykseksi, kun pennun alut liikahtivat vatsassani.
Kylmähenkäys katsahti minuun huolestuneen näköisenä. "Oletko kunnossa? Sattuuko sinuun?" hän kysyi ja kumartui nuuhkaisemaan vatsaani ikään kuin varmistaakseen, etteivät pennut tulleet nahkani läpi ulkomaailmaan.
"Olen ihan kunnossa", vakuuttelin kumppanilleni, "minun täytyy vain tottua tähän, sillä tätä tulee kestämään vielä jonkin aikaa."
"Niin." Kylmähenkäys räpäytti hitaasti silmiään ja vilkaisi sitten hiukan hermostuneen oloisena ympärilleen. Saatoin melkein tuntea kollista väreilevän jännityksen sähkönä ilmassa, ja se sai minutkin rauhattomaksi.
"Älä huoli, kukaan muu sinun ja Sienikarvan lisäksi ei tiedä uskostani Tähtiklaaniin, joten voit nukkua yösi rauhassa", naurahdin hieman kireän kuuloisesti, sillä tosiasiassa minuakin hirvitti ajatus siitä, että uskoni paljastuisi jonakin kohtalokkaana päivänä Tihkutähdelle ja tämän kannattajille.
Päällimmäisenä huolena mielessäni kuitenkin pyöri syntymättömät pentuni, jotka joutuisivat valitsemaan uskonsa Pimeyden metsän ja Tähtiklaanin väliltä. Jos joku heistä olisi oikeamielinen ja valitsisi Tähtiklaanin, hänet epäilemättä tuomittaisiin kuolemaan. Mutta jos he kääntyisivät Pimeyden metsän puoleen, pysyisivät he sentään turvassa ja elossa, eikä minun olisi tarvinnut vaivata päätäni enää sen koommin sillä asialla.
"Saanko syödä tuon, jos sinulle ei enää maistu?" viittasin hännälläni viiksenmitan päässä kollin takajalasta lojuvaan päästäisenraatoon, joka oli kokenut julman kohtelun Kylmähenkäyksen kynsissä.
"Syö pois", hän vastasi ja työnsi rippeet eteeni. Väläytin tuolle kiitollisen katseen ja kumarruin ahnaasti repimään itselleni sopivia suupaloja pieneläimen ruhosta.
Syötyäni saatoin tuntea pientä tyydytystä nälkääni, mutta tiesin, ettei se tunne tulisi kestämään kauaa. Mitä ilmeisemmin olisin jo kohta matkalla tarpeidentekopaikalle puklaamaan kaiken lihamössön ulos, kuten viime yönäkin oli käynyt syötyäni oravan.
"Mitä pentujen uskoon tulee - ", Kylmähenkäys ehti aloittaa, mutta hiljensin hänet nopealla hännän huitaisulla. En tahtonut keskustella asiasta tänään sen enempää, sillä pelkkä ajatuskin teki jo pahaa.
"Ei nyt", sihahdin hampaideni takaa ja vilkaisin ympärilleni. Aukiolla ei näkynyt vieläkään ketään, joka alkoi jo hieman hermostuttaa minua, mutta onneksi pian soturien pesän suulta alkoi kuulua rapinaa ja Okaliekki sekä hänen kumppaninsa Kyyhkylento astahtivat ulos.
En uskonut Kyyhkylennon kääntyneen Pimeyden metsän puolelle, sillä hän oli aina ollut hyvin kuuliainen kissa, Okaliekistä puhumattakaan. Heistä saattaisin saada tarpeen tullen tukea, mutta jos luuloni vanhoista kumppanuksista osuisi harhaan, saattaisin asettaa itseeni suureen vaaraan ja paljastua siinä samalla Tihkutähdellekin, joka varmasti hyppisi riemusta saatuaan jälleen kerran yhden kapinoitsijan pois riveistään. No, silloin hän ainakin menettäisi klaaninsa tulevan parantajan, sekä mahdollisuuden selvitä tulevien vuodenaikojen rutoista ja loukkaantumisista, jotka voisivat johtaa koko klaanin tuhoon.
"Liljahenkäys, kuuletko?" Havahduin hereille ajatuksistani tuntiessani jonkun tökkäisevän minua kylkeen käpälällään. Käännyin katsomaan kumppaniini hieman hämmentyneenä, mutta sain nopeasti kasattua itseni ja sanottua takaisin:
"Anteeksi, en kuunnellut. Mitä olitkaan sanomassa?"
//Kylmä? Sori, jätinkö pahaa paikkaan? xd
Kylmähenkäys 19.2.2018
Jos olisin vain näyttänyt todelliset tunteeni Liljahenkäykselle, olisin tässä vaiheessa murahtanut turhautuneena ja pyöräyttänyt hätääntyneelle kumppanilleni silmiäni. Miksi keskustelumme kaartui jälleen kerran tähän suuntaan?
"Mitä tarkoitat kuolonklaanilaisella?" kysyin matalalla äänensävyllä ja mittailin parin hännänmitan päässä seisovaa Liljahenkäystä. Parantajaoppilaan silmät olivat laajentuneet melkein kaksinkertaisiksi ja meripihkaisesta katseesta säihkyi huoli.
"Olenko minä liian... liian raaka?"
"Et todellakaan ole! Jos sinä olet liian kuolonklaanilainen ja olet yksi Varjoklaanin ystävällisimmistä kissoista, mikä minä sitten olen?" kysyin kylmän tyynellä äänensävyllä ja tunsin kumppanini tuijotuksen kohdistuvan suoraan silmiini. En porannut omaa katsettani suoraan hänen silmiinsä, mutta tutkin Liljahenkäyksen kasvoja silmäilylläni.
"Mitä siis tarkoitin oli että et minun mielestäni ole todellakaan liian kuolonklaanilainen", kiirehdin selittämään kun Liljahenkäys näytti hieman hämmentyneeltä sanoistani, "jos tunnet raivoa taistellessasi, se on täysin luonnollista. Se ei tarkoita, että sinusta on tulossa raaka ja sydämetön kuolonklaanilainen."
Liljahenkäys nyökäytti heikosti päätään, aivan kuin hän ei olisi edes kuullut sanojani. Naaras oli varmastikin omissa ajatuksissaan, kuten aina. Ravistelin nopeasti päätäni ja jatkoin:
"Nyt koitetaan kahdestaan. Minä olen hyökkääjä ja sinä olet puolustaja", ilmoitin jämäkästi ja lähdin marssimaan kumppaniani kohti, valmiina kahlitsemaan hänet käpälieni otteeseen ja antamaan Liljahenkäyksen yrittää heittää minut pois päältään.
// Lilja?
Liljahenkäys 20.2.2018
Kylmähenkäyksen lyhyen, mutta opettavaisen taisteluharjoitustuokion päätteeksi tunsin olevani aivan puhki. Nälkä jäyti petollisena vatsaani ja väsymys painoi silmäluomiani kiinni. Yöllisten painajaisteni takia en ollut ollut oikein iskussa kollin hyökätessä kimppuuni. Mieleeni olivat vain muistuneet kuvat murhanhimoisesta Pimeyden metsän kissasta, jonka tavoitteena oli ollut tappaa kaikki rakastamani kissat, mutta joka ikinen yö olin onnistunut ajamaan pahan henkikissan tiehensä ja palauttamaan rauhan metsään. Kunpa se vain kävisi yhtä helposti oikeassa elämässäkin. Jos minulla olisi sellaiset voimat kuin unessani, peittoaisin Tihkutähden leikiten. Tiesin kyllä, että tällä hetkellä epätoivoiselta kuulostavan suunnitelmani eteen oli tehtävä töitä entistäkin ankarammin, mutta uskoin pystyväni siihen, jos vain saisin ensin käännytettyä puolelleni enemmän kissoja. Yhdessä me olisimme vahvempia, eikä Tihkutähti Pimeyden metsän sotureineen voisi meille mitään. Kumppanistani en kylläkään ollut aivan varma. Hänkin uskoi Pimeyden metsään, mutta luotin siihen, että hän pysyisi rinnallani aina sodan syttymisestä hamaan loppuun saakka. Voisinhan toki vielä yrittää taivutella kollia vaihtamaan uskonsa Tähtiklaaniin. Vielä ei ollut myöhäistä.
"Minulla on nälkä", sanoin. "Mennäänkö syömään?"
Kylmähenkäys kohautti lapojaan. "Miksipäs ei", tuo vastasi.
Astelin hänen vierelleen ja kurkotuin nuolaisemaan tämän korvantaustoja. Kolli nytkäytti toista korvaansa, muttei sanonut mitään. Minusta tuntui aivan hirveältä valehdella omalle kumppanilleni, mutta asiani olivat vielä liian arkoja päivänvalolle, ja vaikka luottaisinkin siihen, ettei Kylmähenkäys lavertelisi suunnitelmastani kellekään, voisi joku ulkopuolinen korvapari kuitenkin sattumalta kuulla keskustelumme, joka johtaisi epäilemättä katastrofiin ja siihen, että jompikumpi meistä menettäisi henkensä. Ajatus rajan toiselle puolelle astumisesta kylmäsi minua. Jos en saisi käännytettyä Kylmähenkäystä Tähtiklaaniin, hän joutuisi kuollessaan Pimeyden metsään, emmekä enää koskaan näkisi toisiamme. Joskus minusta kuitenkin tuntui, etten ollut tarpeeksi hyvä kumppani Kylmähenkäykselle, eikä hän edes halunnut päätyä samaan paikkaan minun kanssani kuoltuaan.
Tassuttelimme tuoresaaliskasalle. Kasa oli melko pieni, eikä siinä ollut paljoa riistaa, joten päätimme jakaa yhdessä jäätyneen sammakon, jonka joku hyvän tuurin omaava varjoklaanilainen oli onnistunut kaivamaan esiin lumen alta. Asetuimme syömään leirin laitamille. Aukiolla ei ollut oikeastaan juuri ketään meidän lisäksemme, joka kelpasi minulle oikein mainiosti. En kaivannut uteliaita silmäpareja töllistelemään meitä. Kukaan ei tiennyt minun ja Kylmähenkäyksen kumppanuudesta, mutta en uskonut sen pysyvän enää kauaa salassa, sillä emmehän me voineet koko elämäämme vältellä toisiamme julkisilla paikoilla ikään kuin emme olisi koskaan nähneetkään. Lisäksi kumppanuuden julki tuominen lisäisi uskottavuuttani Pimeyden metsän kissojen silmissä, ja he saattaisivat ehkä jopa alkaa luottamaan minuun.
"Kuules, oletko aivan varma, että haluat uskoa juuri Pimeyden metsään?" kysäisin Kylmähenkäykseltä yrittäen esittää mahdollisimman välinpitämätöntä, mutta onnistuin siinä surkeasti.
"Mehän olemme puhuneet tästä jo", hän vastasi näreissään ja kumartui repäisemään itselleen toisen sammakon reiden.
"Niin, mutta tokihan mielipiteet muuttuvat ajan mittaan", sanoin nopeasti ja vedin sammakkoa lähemmäs itseäni, jotta sain irrotettua siitä mehevän palasen.
"Harmikseksi voin ilmoittaa, etteivät minun kantani asiaan ole muuttuneet millään tavalla", Kylmähenkäys murahti ja nielaisi palasen sammakkon reidestä alas kurkustaan.
Jauhoin lihanpalasta turhautuneena. Kolli oli vaikeampi suostuteltava kuin olin muistanutkaan. Lähestymistapani häneen oli ollut kieltämättä melko huono, mutta ehkä asian voisi vielä korjata, ennen kuin tilanne äityisi liian tukalaksi.
"Oletko koskaan miettinyt, miten mahtava Tähtiklaani onkaan?" mau'uin. "Sillä on voima peittää taivas pilvillä, jos se niin tahtoo ja..."
Kylmähenkäys keskeytti minut. "Liljahenkäys, etkö kuullut, mitä sanoin? En ole vaihtamassa uskoani mihinkään", kumppanini naukui selvästikin jo astetta ärtyneempänä. Luimistelin korviani ja painoin pääni pahoittelevasti alas.
"Anteeksi, Kylmähenkäys", sanoin niellen pettymykseni. Jos Kylmähenkäys ei halunnut vaihtaa uskoaan, niin se oli silloin hänen oma päätöksensä, enkä minä saanut yrittää puuttua siihen.
Jauhoin sammakonlihaa harmistuneena ja yritin miettiä, mikä olisi seuraava siirto epämääräisessä suunnitelmassani, joka tätä menoa ehtisi epäonnistua ennen kuin edes alkaisikaan.
//Kylmä? Sori jos hittasin Kylmää liikaa. xd
Kylmähenkäys 20.2.2018
"Kuule, oletko aivan varma että haluat uskoa juuri Pimeyden metsään?"
Käänsin äkkinäisesti kylmänsinisen katseeni suoraan Liljahenkäyksen meripihkaisiin silmiin, jotka yrittivät jäljitellä vilpittömyyttä, tosin surkein tuloksin. En edes halunnut aloittaa tätä keskustelua kumppanini kanssa uudelleen, mutta nyt kun olin joutunut tähän tilanteeseen, en voisi vain tylysti kieltäytyä puhumasta uudelleen.
"Mehän olemme puhuneet tästä jo", huomautin kumppaniani kuivalla äänensävyllä ja jatkoin turhautuneena sammakon reiden pureskelua. Laiha ateriani ei todellakaan ollut makoisa enkä saanut muutamaa lihanpalaa enemmän ravintoa, muttei muutakaan ollut. Tällä saaliilla pitäisi elää ainakin koko loppupäivä, ehkä osa huomisestakin. Piti miettiä klaanitovereita.
"Niin, mutta tokihan mielipiteet muuttuvat ajan mittaan", Liljahenkäys naukaisi yllättävän tyynellä äänensävyllä, mikä sai kiukun kasvamaan kaksinkertaiseksi sisälläni. Eikö kumppanini vain tajunnut ensimmäisestä merkistä painaa kuononsa umpeen?
"Harmikseksi voin ilmoittaa, etteivät minun kantani asiaan ole muuttuneet millään tavalla. Olen aina uskonut vahvasti Pimeyden metsään eikä uskoni ole heikentynyt yhtään näiden lukuisien kuiden aikana. En nyt usko enkä tule koskaan uskomaankaan Tähtiklaaniin", ilmoitin päättäväisesti ja porasin jäätävn tuijotukseni suoraan Liljahenkäyksen meripihkaisiin silmiin. Nielaisin nopeasti kuivan palan sammakon reidestä ja työnsin sammakon kumppanini eteen. Naaras ei kuitenkaan kumartunut ottamaan palaa laihasta saaliista, vaan jatkoi itsepäisesti:
"Oletko koskaan miettinyt, miten mahtava Tähtiklaani onkaan?" mau'uin. "Sillä on voima peittää taivas pilvillä, jos se niin tahtoo ja..."
"Liljahenkäys, etkö kuullut mitä sanoin?" ärähdin yht'äkkiä, keskeyttäen samalla tylysti kumppanini lauseen. Naaras näytti loukkaantuvan keskeytyksestäni, mutten antanut hänelle tilaisuutta ärähtää minulle takaisin, vaan muistutin häntä uudelleen siitä, etten olisi vaihtamassa uskoani mihinkään. Liljahenkäys käänsi vaitonaisesti päänsä muualle ja luimisti korviaan heikosti.
"Anteeksi, Kylmähenkäys", hän lisästarkoita ja jatkoi sammakon reiden näpertelyä. Naaras näytti menettäneen ruokahalunsa, mutta annoin hänen rauhassa ottaa palan saaliistaan. Samassa mieleeni nousi eräs kysymys, joka pakottu minut avaamaan suuni ja kysymään:
"Miksi sinua edes kiinnostaa uskoani? Ymmärrän kyllä sen, että menet Tähtiklaaniin ja minä Pimeyden metsään emmekä varmaan tule koskaan enää tapaamaan, muttei se tarkoita että haluaisin vaihtaa uskoani", murahdin jäätävällä äänensävylläni. Liljahenkäys kohotti päätään hieman, mutta piti kauniit kasvonsa silti katseeni ulottumattomilla.
"Mutta miksi edes uskot Pimeyden metsään? Pimeyden metsään uskovat kissat ovat raakoja ja sydämettömiä!" parantaja päästi suustaan äkillisesti ja sai minut säpsähtämäänkin. Olin vain aikeissa sysätä kysymyksen pois mielestäni, mutta tajusin jääväni miettimään sitä. Miksi minä itseasiassa edes uskoin Pimeyden metsään?
"Voin sen kyllä sanoa, etten itsekään osaa sanoa", totesin hieman nolostuneena siitä, että olin päättänyt kertoa totuuden Liljahenkäykselle, "kasvoin vain sellaisessa ympäristössä. Oppilaaksi päästyäni Tihkutähti oli jo nousemassa valtaan ja tunsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan, kuten vieläkin tunnen. Koska hän uskoi Pimeyden metsään, uskoni Pimeyden metsää kohtaan vain kasvoi entiseltään. Ja nyt en vain pysty kuvittelemaan sitä pahana paikkana. En osaa selittää tätä asiaa Tähtiklaaniin uskovalle kissalle paremmin."
"Mutta Tähtiklaani on-"
"Liljahenkäys!" sähähdin nopeasti, joka sai kumppanini lopettamaan lauseensa ennen kuin hän oli edes päässyt asian ytimeen. Liljahenkäys oli nyt kääntänyt meripihkaiset silmänsä minua kohti ja olin tietenkin jäänyt tuijottelemaan. Kumppanini oli niin kaunis ja tärkeä minulle, uskoi hän Tähtiklaaniin tai ei.
"Sinun täytyy ymmärtää etten tule vaihtamaan uskoani", ilmoitin itsevarmalla, mutta yllättävän lempeällä äänensävyllä, "tulen aina uskomaan Pimeyden metsään ja sinun täytyy vain uskoa minua."
Pidin lyhyen tauon, jonka aikana silmäilin Liljahenkäyksen reaktiota ja sitä, kun hän yritti käydä sanojani läpi mielessään. Sinä aikana mieleeni palasi samainen kysymys, minkä olin kysynyt jo vähän aikaa sitten:
"Miksi sinua kiinnostaa uskomukseni niin paljon? Etkö sinä muka pysty elämään kanssani jos uskon Pimeyden metsään?"
// Lilja? Toivottavasti en hitannu liikaa xdd
Liljahenkläys 21.2.2018
Jäystin lihanpalastani haluttomana. Kumppanini tyly reaktio kysymyksiini sai minut vain entistä uteliaammaksi, mutta pakottauduin patoamaan tiedonjanon sisälleni ja pitämään suuni supussa, jotta en aiheuttaisi enempää kärhämää minun ja sinertävänharmaan kollin välille.
"Miksi sinua edes kiinnostaa uskoni? Ymmärrän kyllä sen, että menet Tähtiklaaniin ja minä Pimeyden metsään, emmekä varmaan tule enää koskaan tapaamaan, muttei se tarkoita että haluaisin vaihtaa uskoani", Kylmähenkäyksen jäinen naukuna sai niskakarvani pörhistymään. Jäin miettimään tarkkaan vastaustani.
"Mutta miksi edes uskot Pimeyden metsään? Pimeyden metsään uskovat kissat ovat raakoja ja sydämettömiä!" sihahdin äkisti ja huomasin yllätyksekseni Kylmähenkäyksenkin säpsähtävän. Hän tuntui vajonneen hetkeksi omiin aatoksiinsa, sillä jouduin odottamaan hänen vastaustaan ainakin tovin verran.
"Voin kyllä myöntää sen, etten itsekään osaa sanoa", kolli vastasi hieman nolostuneen kuuloisena. "Kasvoin vain sellaisessa ympäristössä. Oppilaaksi päästyäni Tihkutähti oli jo nousemassa valtaan, ja tunsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan, kuten vieläkin tunnen. Koska hän uskoi Pimeyden metsään,
uskoni Pimeyden metsää kohtaan vain kasvoi entisestään. Ja nyt en vain pysty kuvittelemaan sitä pahana paikkana. En osaa selittää tätä asiaa Tähtiklaaniin uskovalle kissalle paremmin."
"Mutta Tähtiklaani on-", olin aikeissa jatkaa saarnaani, mutta Kylmähenkäys keskeytti minut toistamiseen.
"Liljahenkäys!" hän sähähti. "Sinun täytyy ymmärtää etten tule vaihtamaan uskoani, tulen aina uskomaan Pimeyden metsään ja sinun täytyy vain oppia hyväksymään se." Kumppanini ääni oli samaan aikaan ankara, mutta silti myös emomaisen lempeä. Tiesin kyllä udelleeni liikaa ensimmäisellä kerralla, mutta minun olisi saatava lisää kissoja puolelleni, jos mielimme voittaa ehkä jossain tulevaisuudessa vartovan sodan ja palauttaa rauhan takaisin klaaniin.
"Miksi sinua kiinnostaa uskomukseni niin paljon? Etkö sinä muka pysty elämään kanssani jos uskon Pimeyden metsään?" Hätkähdin hereille ajatuksistani kuullessani Kylmähenkäyksen kummastuneen örähdyksen.
Nostin katseeni hänen kylmänsinisiin silmiinsä päättäväisenä. "Nyt ei ole kyse siitä", nau'uin hiljaa, "vaan ihan jostain muusta."
"Mikset sitten kerro minulle, mikä se jokin muu on?" kolli jatkoi kärttämistä, mutta en enää vastannut. Nousin seisomaan ja työnsin loput sammakonrippeet kumppanilleni.
"Jos sota syttyy joskus, haluaisin vain tietää, kumman puolella olet: minun vai Tihkutähden", sanoin nopeasti ja lähdin sitten jolkottamaan parantajan pesän suuntaan. Minulla olisi ollut vielä vaikka kuinka paljon asioita setvittävänä Kylmähenkäyksen kanssa, mutta nyt ei ollut oikea aika sille. Minun olisi hoidettava velvollisuudet ensin pois alta, ennen kuin voisin takertua muihin asioihin tarkemmin.
Työnsin parantajan pesän sammalverhot sivuun ja astahdin turvaisaan hämyyn, joka kietoi minut väkevän yrttien tuoksun saattelemana sisälleen. Sienikarva istuskeli pesänsä edustalla ja pesi paraikaa toista etukäpäläänsä. Hän kohotti katseensa nuolemisen lomasta minuun ja laski sitten käpälänsä takaisin alas.
"Missä sinä olet ollut koko aamupäivän?" hän vaati tietää.
"Olin ulkona Kylmähenkäyksen kanssa", vastasin välittämättä siitä, miten kumppanini asiaan reagoisi, jos saisi kuulla kertoneeni mestarilleni, että vietin vapaa-aikani hänen kanssaan. Mutta niinhän asian laita tosiaan oli, joten miksi lähtisin muuntelemaan totuutta?
"Vai niin." Sienikarva pörhisti karvansa suojaksi pesään puhaltavalta viimalta ja tassutti sitten seinän vieressä olevan yrttikasan luo, jonka parissa hän oli viettänyt aamupäivänsä. Astelin hänen vierelleen ja istuuduin alas seuraamaan parantajakollin puuhia.
"Mitä minä voisin tehdä?" kysyin.
"Voisit käydä vaikka tarkistamassa Kanervakuun", hän vastasi irrottamatta katsettaan yrttinipuista.
"Mutta minähän tarkistin hänet toissapäivänä?" hänmästelin.
"Koskaan ei voi olla liikaa varotoimenpiteitä, varsinkaan näin lehtikadon aikaan", Sienikarva maukui. "Jos jollakulla klaanin kissoista on valkoyskää, se voi helposti äityä viheryskäksi, joka leviää koko klaaniin, ja silloin me olemme pulassa, sillä kissanminttuvarastomme ovat hyvin vähäiset."
"Selvä on. Minä ymmärrän", sanoin päätäni pienesti nyökytellen ja lähdin valumaan pesän suuaukon suuntaan. Joutuisin kulkemaan aukion poikki, mikä tarkoitti sitä, että saattaisin joutua uudelleen kohtaamisiin kumppanini kanssa, enkä juuri nyt kaivannut enempää hankaluuksia.
Pujahdin ulos pesän suloisesta hämärästä kirkkaaseen auringonvaloon, joka suorastaan sokaisi minut ensisilmäyksellä.
Kiiruhdin aukion poikki pentutarhalle, ja olin kuulevinani Kylmähenkäyksen huutavan perääni, mutta en jäänyt ottamaan selvää, oliko kyseessä oikeasti kuuloharha vai kumppanini.
Päästyäni pentutarhalle näin Kanervakuun makoilemassa omalla vuoteellaan tyytyväisen näköisenä päästäisateriansa jälkeen. Kuningatar katsahti minuun ihmeissään.
"Liljahenkäys, mikä tuo sinut tänne?" hän maukui ja nousi istumaan.
"Näytät voivan hyvin", totesin tassutellessani naaraan sammalpedin vierelle.
"Ihan yhtä hyvin kuin kaksi päivää sitten", Kanervakuu tuhahti närkästyneenä. Hän nuolaisi käpäläänsä ja pyyhki sillä viiksiään mietteliään näköisenä.
"Anteeksi tämä tungettelu, mutta Sienikarva haluaa varmistua siitä, että olet varmasti kunnossa", selitin nopeasti. Kanervakuu vain pyöritteli silmiään ja ryhtyi mitään sanomatta sukimaan turkkiaan, joka ilmeisesti meinasi sitä, että minun pitäisi poistua.
Huokaisin turhautuneena ja raahustin ulos pesästä. Pentutarhan ulkopuolella minua odotteli Kylmähenkäys, joka katsoi minuun hännänpää ärtyneesti nytkyen.
"Tänään kaikki tuntuvat haluavan minulta jotakin", jupisin itsekseni ja kohdistin meripihkasilmieni katseen kolliin.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 21.2.2018
"Älä viitsi kokoajan ärhennellä minulle", naukaisin pehmeällä äänensävyllä, jossa oli kuitenkin hienovarainen ripaus turhautuneisuutta, "halusin vain tulla vastaamaan kysymykseesi."
Liljahenkäyksen kasvoille nousi nopeasti hämmentynyt ilme - joka rehellisesti sanottuna näytti todella söpöltä hänen kasvoillaan - ja kohotti heikosti myös kulmiaan.
"Mihin kysymykseen?"
"Siihen, olenko mahdollisessa sodassa sinun vai Tihkutähden puolella."
Parantajaoppilaan korvat nousivat silmänräpäyksessä korkealle ja tuo tarkensi katsettaan, aivan kuin olisi odottanut vastaustani kysymykseensä ties kuinka kauan. Päästin syvän huokauksen ja aloitin:
"Tahdon olla täysin rehellinen kanssasi, joten voin sanoa että olisin Tihkutähden puolella, mutta", kiirehdin lisäämään ennen kuin Liljahenkäys ehtisi avaamaan suutaan, "tulen silti suojelemaan sinua uskollisesti taistelun keskellä."
*Ja mahdollisia pentujamme*, lisäsin mielessäni, mutta päätin pitää sanat mielessäni enkä antanut niiden lipsahtaa ilmoille.
// Lilja?
Liljahenkäys 18.2.2018
"Tiedät kyllä varsin hyvin, kuinka vähän voin auttaa tälläisen aiheen kanssa." Kylmähenkäys katsoi minuun kylmänsiniset silmät ohuiksi viiruiksi kavenneina. "Jos tahdot keskustella tästä aiheesta ja saada syvän ja rehellisen keskustelun tulokseksi, älä kumarru puoleeni, vaan mene juttelemaan jonkun Tähtiklaaniin uskovan kanssa. En osaa sanoa mitään äskeisiin sanoihisi." Kollin nauku oli pehmeä ja samaan aikaan myös hyvin lempeä, mutta hänen sanansa eivät saaneet minua vakuuttuneeksi, etenkään kun hän tuntui välttelevän katsettani.
"Olen pahoillani, mutta en vain kykene puhumaan tästä kanssasi", hän sanoi ja kääntyi katsomaan minuun. Siristin hieman silmiäni, mutta en sanonut mitään.
"Voinko varmasti luottaa siihen että olet kunnossa?" Kylmähenkäys kysyi piinallisen pitkältä tuntuneen hiljaisuuden päätteeksi. Käänsin tuolle selkäni ja tuhahdin:
"Riippuu näkökulmasta." Laskin pääni sammalille ja suljin silmäni. Tiesin kyllä, ettei kumppanini uskonut Tähtiklaaniin, mutta olisi hän sentään voinut yrittää auttaa minua tässä pulmassa! Olin puun ja kaarnan välissä, enkä tiennyt, mitä tehdä. Petin klaaniani paraikaa Kylmähenkäyksen kanssa, eikä tuo edes keksinyt paria lohdutuksen sanaa kohottamaan itsetuntoani. Tähtiklaanin tähden, miten elämäni olikin voinut muuttua näon mutkikkaaksi?
"Haluaisin nyt olla yksin", ynähdin hiljaa ja suljin silmäni. Kuulin Kylmähenkäyksen huokaisevan ja tallustavan ulos pesästä. Silloin Sienikarva putkahti esiin varastosta.
"Eikö hän jäänytkään yötä?" tuo kysyi ihmeissään, mutta en vaivautunut vastaamaan. Tahdoin paeta. Mennä niin kauas, ettei edes Tähtiklaani yltänyt sinne.
Vedin syvään henkeä ja annoin itseni kietoutua muistojen pyörteeseen. Sekavat kuvat emostani, välähdykset isästäni ja sisaruksistani; ne kaikki tuntuivat olevan niin lähellä, mutta silti käpälän ulottumattomissa. Kuka minä oikeasti olin? Kuuluiko minun edes olla täällä? Kielomyrkky oli hylännyt minut syystä. En ollut murhanhimoinen kuolonklaanilainen, enkä kyllä liioimmin puhdassydäminen varjoklaanilainenkaan. Olin kadottanut itseni.
Tassuttelin pitkin pehmeää nurmikon laitaa. Hento tuulenvire pörrötti turkkiani ja ilta-aurinko paistoi kauniisti. Ei ollut tietoakaan vaarasta, tai siitä, että joku läheisistäni voisi vain yhdestä kynnen sivalluksesta kadota jäljettömiin. Tunsin olevani pitkästä aikaa onnellinen.
Kuulin kuinka pienet käpälät rummuttivat maata. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Kylmähenkäyksen telmimässä kahden suloisen pennun kanssa. Niiden innokkaat naukaisut raikuivat ilmassa, ja kumppaninikin näytti olevan rentoutunut, eikä ollut hätiköimässä mihinkään suuntaan.
Lähdin tassuttamaan heidän suuntaansa vieno hymy kasvoilleni leviten. Juuri kun olin saavuttamassa heitä, uhkaava jylinä täytti taivaan. Ruoho kuihtui olemattomiin, taivas tummui ja nakkeli salamoita ympäriinsä kuin vauhkoontunut jänis. Kylmähenkäys ja pennut lähtivät juoksemaan karkuun, mutta silloin taivaan halkaisi valtava sähköpurkaus, joka osui heihin. Parkaisin kauhuissani ja nelistin heidän luokseen kiireesti, mutta oli jo myöhäistä. En enää edes tunnistanut kumppaniani. Hänen sinertävänharmaa turkkinsa oli tummunut ja naama vääntynyt outoon asentoon. Pennut olivat vain epämääräisiä karvamyttyjä, jotka olivat lyyhistyneet kollin viereen.
Suru kuristi kurkkuani. Ei tässä näin pitänyt käydä! Kaikki oli tuntunut vain niin pienen hetken ajan täydelliseltä, kunnes pimeys oli langennut ja tuhonnut kaiken. Pienokaisten elämä oli päättynyt lyhyeen. Ilman täytti pahaenteinen nauru, joka kiiri halki metsien ja nittyjen, jotka olivat vaipuneet epätoivon unholaan.
Avasin silmäni ensimmäisten auringonsäteiden täyttäessä pesän. Onnettomuudesta Kuolonklaanin reviirillä oli kulunut jo pari päivää. Olin pitänyt kumppaniini hieman etäisyyttä, sillä jatkuvat painajaiset piinasivat minua edelleen, enkä tahtonut huolestuttaa tätä.
Löntystin ulos pesästä jaksamatta sukia turkkiani kunnolla. Kaipasin raikasta ilmaa. Kuten tavallisesti, aamupartio oli valmistautumassa matkaan. Kylmähenkäystä ei näkynyt missään, joka oli ihan vain hyvä asia.
Kävin pitkäkseni pesän edustalle, ummistin silmäni ja annoin auringon lämmittää turkkiani. Päivä oli mitä täydellisin. Pikkulinnut lauloivat jossain kaukana, joka vihjasi, ettei lehtikadon valtakausi kestäisi enää pitkään. Pian koittaisi hiirenkorva, jota seurasi viherlehti, jolloin riista olisi palannut kokonaan metsään ja ruokaa riittäisi kaikille. Nykyään klaani joutui pärjäämään kylmästä kangistuneilla sammakoilla ja aliravituilla päästäisillä.
Kuulin lähestyviä askelia ja näin Kylmähenkäyksen tassuttavan minua kohti. Laskin katseeni tassuihini. Mitähän hänkin sanoisi outoon välttelyyni, jota oli jatkunut jo parin päivän ajan?
"Huomenta", tervehdin arasti, enkä rohjennut katsoa tätä silmiin, sillä pelkäsin näkeväni vain pelkkää vihaa ja inhoa.
//Kylmä? Tästä tuli tosi tönkkö ja sekava.
Kylmähenkäys 18.2.2018
Vetäisin syvään henkeä, kun Liljahenkäys ilmoitti haluavansa olla yksin. Sillä silmänräpäyksellä tajusin tehneeni virheen, mutten voinut enää perääntyä. Päästin suustani syvän huokauksen ja käänsin itsekin selkäni kumppanilleni. Olin muutaman silmänräpäyksen sisällä saanut naaraan vielä huonommalle tuulelle enkä ollut todellakaan nyt tyytyväinen itseeni.
"Kuten tahdot", kuiskasin vielä ja sukelsin sitten ulos pesästä, jättäen yksinäisen Liljahenkäyksen parantajan pesään oman onnensa nojaan. Enhän minä halunnut sitä tehdä, mutta jos naaras ei tahtonut minun olevan seurassaan, sitten en olisi. Vaikka olinkin kylmä ja tyly varjoklaanilainen, tunteeton minä en ollut. Ymmärtäisin kumppaniani ja antaisin hänelle hetken hengittää ja kerätä ajatuksensa kokoon.
"Kylmähenkäys!"
Kohotin laiskasti katseeni kookkaista käpälistäni ja näköpiiriini osui noin ketunmitan päässä seisova Ikituuli. Hopeanharmaan naaraan tuuhea häntä heilahteli rennosti puolelta toiselle, kun hän huusi:
"Haluatko tulla partioon?"
En vaivautunut edes vastaamaan, vaan kännyin kannoillani soturien pesää kohti ja käänsin katseeni muualle, toivoen viestin menevän perille. Onnistuin varmaankin yrityksessäni, sillä Ikituuli ei huutanut uudelleen eikä lähtenyt perääni kuin vastasyntynyt pentu. Sukelsin suoraan soturien pesään ja kaaduin väsyneenä sammalpedilleni. En jaksanut edes siistiä turkkiani tai parantaa asentoani makuualusilla, vaan suljin silmäni ja laskin kuononi käpälieni suojiin, jolloin katosin pimeyteen.
Heräsin varhaisin aamulla haaleiden auringonsäteiden valaistessa soturien pesän ohuiden raitojen muodossa. Pesä oli täynnä nukkuvia sotureita muutamaa tyhjää petiä lukuunottamatta, joten oletin heränneeni hieman tavallista aikaisemmin. Kompuroin unenpöpperössä jaloilleni, suin nopeasti sinertävänharmaan turkkini siistiksi ja pujottelin sitten ulos pesästä.
Ilma ulkona oli raikas ja utuinen eikä pakkanen ollut ehtinyt vielä nousta purevaksi, vaan enemmänkin viileä ilmavirta pörrötti mukavasti karvojani. Vedin keuhkoni täyteen lehtikadon lopun raikasta ilmaa ja huokaisin sitten syvään, antaen lihasteni rentoutua.
En ehtinyt ottaa askeltakaan, kun tunnistin parantajan pesän edustalla makoilevan hahmon. Liljahenkäyksen tummanharmaa turkki oltiin jätetty sotkuiseksi, mutta silti hän näytti aivan yhtä upealta kuin ennenkin. Meripihkaiset silmät olivat sulkeutuneet, naaras näytti rentoutuvan. Jätin epäröinnin sikseen ja suunnistin suoraan kumppaniani päin. Kun parantajaoppilas avasi silmänsä ja huomasi minut, hän laski jostakin kummasta syystä katseensa käpäliinsä.
"Hei", Liljahenkäys tervehti varovaisesti saavuttuani hänen luokseen.
"Hei", vastasin hitaasti ja nielaisin epäröiden. Miten minun pitäisi aloittaa tämä keskustelu?
"Kuules... olen pahoillani kun en auttanut sinua", aloitin lopulta. Liljahenkäys nosti nopeasti meripihkaiset silmänsä, joissa välähti hämmästys. Nielaisin uudelleen ja jatkoin epävarmana:
"Minun olisi pitänyt olla parempi kumppani sinulle ja auttaa, mutta koin vain itseni niin epävarmaksi ja pelästyneeksi, koska... koska rehellisesti sanottuna tuo oli hyvin uusi kokemus minulle, jonkun auttaminen siis. Mutta toivottavasti tiedät, että olen tästä riippumatta rinnallasi ja suojelen sinua, kuten olen luvannutkin, koska rakastan sinua."
Jos olisin nuorempana kuullut jonkun sanovan nuo viimeiset sanat ääneen, olisin varmasti irvistänyt ja sanonut niiden olevan turhaa hempeilyä, mutta nyt vasta aloin ymmärtää kyseisten sanojen merkityksen. Otin varovaisesti askeleen lähemmäs Liljahenkäystä ja toivoin, ettei hän perääntyisi, vaan luottaisi minuun. Tahdoin vain painautua hänen turvalliseen ja lämpimään turkkiinsa kiinni ja nuolaista hänen poskeaan lempeydenosoitukseksi, mutta en voinut tehdä niin jos Liljahenkäys perääntyisi.
// Lilja?
Liljahenkäys 18.2.2018
Kylmähenkäys otti epäröiden askelen lähemmäs minua. Kasvoilleni levisi lämmin hymy, kun nostin päätäni ja kurkotuin nuolaisemaan kumppaniani hellästi kuonolle. Sydämeni hakkasi aina vain kiivaammin. Kehräys hyrisi kurkussani.
"Minäkin rakastan sinua, Kylmähenkäys", sanoin hiljaa ja puskin tätä rintaan. Kolli räpäytti silmiään hämmentyneenä, mutta pian hänenkin kasvoilleen nousi vieno hymy.
Kylmähenkäys oli ainoa asia, joka pidätteli minua Varjoklaanissa. En mitenkään pärjäisi ilman häntä. Meidät oli kuin luotu yhteen. Vaikka olimmekin niin erilaisia keskenämme, meitä yhdisti yksi asia; halu suojella läheisimpiämme viimeisen hengen vetoon asti.
Katseeni kiinnittyi paraikaa lähtöä tekevään aamupartioon. Kun partion johtaja vei kissat pois leiristä, viittasin Kylmähenkäystä käymään makuulle vierelleni. Soturi katsahti minuun epävarmana, muttei sanonut vastaan.
Tunsin Kylmähenkäyksen kehon lämpimänä omaani vasten. Hautasin kuononi hänen turkkiinsa ja hengitin tämän tuttua, myskimäistä tuoksua. Ilo väreili turkkini alla aaltoina ja nostatti karvani pystyyn. Tämä riitti minulle; sain viettää aikaa ihan kahden kumppanini kanssa, eikä kukaan ollut häiritsemässä meitä.
Aamu oli rauhallinen. Hento tuulenvire puhalsi leirissä ja valonsäteet toivat lohtua lehtikadon pimeyteen. Uskalsin sulkea silmäni hetkeksi ja antautua omille ajatuksilleni. Muistella niitä hetkiä, kun olin saapunut ensimmäistä kertaa Varjoklaanin leiriin Sienikarvan kanssa. Jolloin olin tavannut Loistetähden ja päässyt hänen siipiensä suojiin ja kasvanut onnellisen tietämättömänä karusta menneisyydestäni Kuolonklaanissa. Oli ollut vain minä ja uusi perheeni, joka oli kasvattanut minut kuin omanaan, arvostelematta tai tuomitsematta. He olivat oikeasti rakastaneet minua.
"Liljahenkäys? Oletko kunnossa?" Katsahdin Kylmähenkäykseen hieman ihmeissäni. Samassa tajusin olleeni niin uppoutunut omiin ajatuksiini, että olin kokonaan unohtanut nykyhetken.
"Anteeksi, muistelin vain ensimmäisiä hetkiäni täällä", vastasin ja hieraisin poskeani tuon poskea vasten. Kumppanini katseli minua hetken ajan huolestuneen näköisenä.
"Kuules, haluaisitko opettaa minulle muutamia taisteluliikkeitä?" kysyin epäröiden.
Kylmähenkäys kurtisti kulmiaan. "Miksi ihmeessä?" tuo maukui.
"Minun on opittava puolustamaan itseäni. Et ole aina suojelemassa minua täällä", sanoin päättäväisenä. Todellisuudessa tahdoin oppia taistelemaan, jotta voisin jonain päivänä päihittää Tihkutähden ja pelastaa klaanin. En voinut kertoa suurista suunnitelmistani vielä kumppanilleni, sillä hän mitä ilmeisemmin kieltäytyisi opettamasta minulle taisteluliikkeitä, joita juuri nyt kipeästi tarvitsin.
"Kiltti, Kylmähenkäys, voithan opettaa minua?" pyysin niin kauniisti kuin vain suinkin osasin. Minun oli saatava kolli puolelleni.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 18.2.2018
Silmäilin Liljahenkäystä hieman epäröivänä kylmänsinisellä tuijotuksellani; en alkuunkaan täysin uskonut Liljahenkäyksen vilpitöntä syytä, mutta sen lisäksi hänellä tuntui äkkinäisesti olevan pakkomielle harjoitella taistelua, mikä ei todellakaan ollut yksi parantajan tärkeimmistä taidoista. Mitä kumppanini suunnitteli ja miksei hän kertonut minulle todellista syytä?
"Hyvä on sitten, muttei pidetä mitään suuria harjoituksia", lausahdin lopulta ja kompuroin jaloilleni Liljahenkäyksen vierestä. Näin nopean tyytyväisyyden pilkahtavan nuoren naaraan kasvoilla, mutta se vaihtui takaisin neutraaliin ilmeeseen ennen kuin ehdin kunnolla arvioida tuon silmistä heijastuvia tunteita. Venyttelin lihaksikkaita jalkojani nopeasti ja asetuin sitten parin hännänmitan päähän Liljahenkäyksestä.
Kun silmäilin edessäni seisovaa Liljahenkäystä, olin erottavinani pienen pelon häivähdyksen kumppanini silmissä. Olin parantajaoppilasta melkein kaksi kertaa suurikokoisempi ja hän sattui olemaan varsin solakka- ja kevytrakenteinen, kun minä taas olin roteva- ja lihaksikasrakenteinen. Kun vielä pullistin lihaksiani vielä suuremmiksi ja kohotin kuononi korkealle, ymmärsin hyvin jos näytin pelottavalta vastustajalta. Väläytin nopean hymyn naaraalle - kuin viestiäkseni etten satuttaisi häntä - ja köhäisin sitten kurkkuani.
"Mitä taisteluliikkeitä haluaisit siis oppia? Haluan kyllä muistuttaa, että olen taitava taistelija, opettihan Ikituuli minua hyvin ankarasti."
Päästin huomaamattani suustani pienen leveilevän huomautuksen taistelutaidoistani ja näin Liljahenkäyksen pyöräyttävän meripihkaisia silmiään sanoilleni, mutta minkäs sille voi jos oli todella hyvä taistelija?
"Enpä ole mitään erityistä miettinyt, jotakin vain", Liljahenkäys vastasi ja räpäytti meripihkaisia silmiään pari kertaa. Hitsi kun minulla oli kaunis kumppani.
"Hyvä on, aloitetaan sitten aika helpoista liikkeistä. Olet kyllä oppinut varmaan Sienikarvalta jotakin, muttet läheskään kaikkea."
Sitten kaaduin äkkinäisesti kyljelleni ja painoin käpäläni maata vasten, aivan kuin vihollinen olisi onnistunut lukitsemaan minut käpäliensä otteeseen ja oli valmis iskemään terävät kulmahampaansa nahkaani. Keinautin lantiotani voimakkaasti kuvitteellista vastustajaa kohti ja kun näkymättömän vihollisen ote minusta löystyi, kierähdin voimakkaasti ympäri ja lukitsin saman kuvitteellisen vastustajan alleni. Puristin kuivaa maata terävillä kynsilläni hetken aikaa, kunnes heilautin häntääni tyytyväisenä ja kohotin kylmänsinisen katseeni Liljahenkäykseen, joka oli seurannut esitystäni tarkkana. Hänen silmänsä olivat laajentuneet hieman, mutten pystynyt nimeämään tuon silmistä erottuvia tunteita.
"Noniin, yritä sinä nyt tuota. Sitten yritetään yhdessä, minä toimin vihollisena ja sinun tehtävänäsi on puolustaa itseäsi", ilmoitin päättäväisenä ja istahdin sitten maahan, jääden odottamaan kumppanini yritystä. Liike oli ehkä hieman haasteellinen eikä todellakaan kuulunut ensimmäisiin liikkeisiin mitä oli oppinut Ikituulelta, mutta tuskin Liljahenkäykseltä kestäisi kauan oppia tuo liikesarja.
// Lilja?
Liljahenkäys 19.2.2018
Olin seurannut tarkkaavaisesti Kylmähenkäyksen liikkeitä. Jos totta puhuttiin, taisteleminen oli yksi vahvuuksistani, sillä kuolonklaanilaisvereni mukana minulle oli ilmeisesti myös periytynyt vanhempieni taistelutaidot, jotka eivät yleensä juuri tulleet esille parantajaoppilailla, sillä he keskittyivät enimmäkseen yrttien ulkoaopetteluun, sekä siihen, miten haava hoidettiin oikein, ettei se tulehtuisi. Vaikka nämä asiat minua kiinnostivatkin, tunsin silti vetoa käyttää kynsiäni ja iskeä oikein voiman takaa vihollisklaanin kissaa kuonolle.
Kellahdin maahan kyljelleni ja kuvittelin päälleni suuren kollin, joka oli vetänyt huulensa pois terävän hammasrivistönsä edestä ja oli valmiina upottamaan ne kaulaani hetkellä minä hyvänsä. Keinautin lantiotani niin, että olematon soturi hämmentyisi hetkellisesti ja pääsisin pujahtamaan karkuun tuon vatsan ali. Samalla kun luisuin minua puolta suuremman kissan vatsan alta, viilsin toisella etukäpäläni kynnellä tuon vasempaan takajalkaan suoraan jänteen kohdalle, jotta näkymätön vastustajani menettäisi tasapainonsa ja pääsisin kunnolla tuon kimppuun. Kun kolli oli maassa syöksyin empimättä sen kimppuun. Veri kohisi korvissani ja kynsiäni kihelmöi. Kuvitteellinen kissa edessäni näytti kauhistuneelta ja sen silmistä heijastui oma murhanhimoni, joka sai jopa itseni säikähtämään. Enhän minä ollut tällainen!
"Hienoa, Liljahenkäys", Kylmähenkäys kehui yllättyneen kuuloisena. "Sehän meni hyvin."
"M-meidän on paras lopettaa tähän", sihahdin nopeasti ja astahdin horjahtaen taaksepäin. Katselin hiljaa, kuinka kuvitteellinen vastustajani kampesi itsensä ylös ja haihtui olemattomiin. Olin parantajaoppilas, eikä minun kuulunut osallistua klaanien välisiin sotiin, kuten olin parantajanimeäni saadessa vannonut muille parantajatovereilleni Tähtiklaanissa.
"Mitä nyt? Sinä onnistuit tosi hienosti", kumppanini maukui ihmeissään ja tassutti vierelleni. Käännyin katsomaan häneen peloissani. En tiennyt mitä sanoa, sillä vaikka yrittäisinkin selittää Kylmähenkäykselle tunteiden kuohua sisälläni, hän ei välttämättä haluaisi edes ymmärtää sitä, miltä minusta tuntui paraikaa, sillä olihan hän Pimeyden metsän puolella. Kuolonklaanilaisjuureni tulivat turhankin vahvoina esiin päästessäni tositoimintaan ja haistaessani vihollisen vuodatetun veren. En halunnut olla sellainen. Halusin auttaa kissoja, en satuttaa heitä! Se oli minun työtäni.
"Kylmähenkäys, olenko minä sinusta liian kuolonklaanilainen?" käännyin kysymään kumppaniltani huolestunut katse silmissäni. "Sinun täytyy vastata minulle rehellisesti. Minun on saatava tietää totuus."
//Kylmä?
Kylmähenkäys 14.2.2018
Räpäytin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni ja tassuttelin Liljahenkäyksen luokse, asettuen istumaan sammalpedin viereen. Naaras suorastaan värisi kylmyyden takia enkä yhtään ihmetellytkään.
Hetken epäröinnin jälkeen painoin käpäläni tuon kylkeen kiinni ja aloin varovaisesti hieroa naaraan tummanharmaata turkkia saadakseni hänet lämpimämmäksi. Pelko kumppaniani kohtaan varmaankin näkyi katseestani, sillä Liljahenkäys räpäytti meripihkaisia silmiään lämpimästi ja lausui:
"Ei sinun tarvitse minusta huolehtia, olen kyllä kunnossa."
"Miten sinä voisit olla kunnossa?" kysyin ehkä liiankin kovalla äänensävyllä, joten madalsin ääntäni hieman, "ei kukaan olisi kunnossa jouduttaan paksun lumikerroksen alle keskellä lehtikadon purevia pakkasia."
Liljahenkäys ei vastannut huomautukseeni, vaan päätyi kääntämään katseensakin muualle. En yrittänytkään kiistellä asiasta enää hänen kanssaan, vaan jatkoin tuon kylkien silittämistä. Hitaasti aloin edetä tuon niskaa kohti, sitten etenin varovaisesti naaraan jaloista suoraan sieviin käpäliin, jotka repivät sammalpetiä pienillä kynsillään.
"Mistä puhuitte Kostohengen kanssa? Satuttiko hän sinua?" kysyin hetken kuluttua. Suojeluvaistoni olivat virittäytymässä ja haluni suojella kumppaniani kasvoi hetki hetkeltä, kun odotin parantajaoppilaan vastausta.
// Lilja?
Liljahenkäys 14.2.2018
Pudistin päätäni. "Ei, ei hän satuttanut minua. Meille tuli vain pieniä erimielisyyksiä muutamista asioista, mutta erkanimme oikeastaan heti keskustelumme suunnan muuttueassa aina vain mutkaisemmaksi", vastasin hiljaa.
Kylmähenkäys ei näyttänyt vieläkään olevan vakuuttunut siitä, että kaikki oli kunnossa. Nostin varovasti päätäni ja kurottauduin nuolaisemaan kumppanini poskea hellästi.
"Kaikki on ihan hyvin, eikä mitään sattunut. Pääasia on nyt se, että olen täällä sinun kanssasi, enkä enää Kuolonklaanin reviirillä hytisemässä kylmyyttäni", nau'uin lempeästi ja puskin päälläni kollin rintaan, mutta erkanin tästä saman tien, kun Sienikarva palasi takaisin varastolta muutamien yrttien kanssa.
"Voiko Kylmähenkäys nukkua tämän yön minun vieressäni?" kysyin hetken mielijohteesta mestariltani, joka oli paraikaa avaamassa tuomiaan yrttinippuja. Vaaleanruskea parantajakolli katsahti minuun kulmiaan kohottaen.
"Enpä tiedä." Sienikarva näytti epäröivän.
"Kiltti, se olisi minulle tärkeää", mau'uin kallistaen aavistuksen verran päätäni. Lopulta mestarini päästi raskaan huokaisun karkaamaan ilmoille ja nyökkäsi suostumisen merkiksi.
Katsahdin kumppaniini ilahtuneena, joka kuitenkin näytti olevan enemmänkin huolissaan kuin innoissaan. Kurtistin kulmiani ja kysyin:
"Jos siis haluat nukkua minun vieressäni?"
//Kylmä? Sieni? Hittasinkohan Sientä liikaa?
Kylmähenkäys 15.2.2018
Tuijotin Liljahenkäystä mahdollisimman ilmeettömänä, mutta vaistoni olivat vähällä pakottaa paniikin nousemaan kylmänsinisiin silmiini. En voinut olla edes hymyilemättä, kun nyökäytin hitaasti päätäni ja vastasin:
"Voin jäädä", lausahdin tyynellä äänensävyllä ja kohtasin Sienikarvan yllättyneet kasvot. Kollin myrkynvihreissä silmissä säihkyi hämmentyneisyys, mutta jotenkin minulla oli paha aavistus, että hän oli saamassa selville totuuden suhteestamme. Enkä minä ainakaan tahtoisi heittää suhdettamme julkisuuteen, ainakaan vielä. Mutta tiesin, että jonakin päivänä jokainen saisi tietää siitä enkä voisi sille mitään.
Peruutin hieman, kun Sienikarva alkoi työskennellä joidenkin tuntemattomien yrttien kanssa. En edes vilkaissutkaan, mihin tai miten hän niitä käytti, koska rehellisesti sanottuna yrtit eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa tällä hetkellä. Tahdoin vain saada kumppanini kuntoon enkä mitään muuta.
Hätkähdin takaisin oikeaan maailmaan, kun Sienikarva köhäisi kurkkuaan. Työ oli varmaankin tehty, mitä ikinä hän oli tehnytkään.
"Voisitki jättää meidät hetkeksi kahdestaan?" kysyin jäätävästi, mutta yritin silti nostaa kohteliaisuuden määrää äänensävyssäni. Sienikarva kohotti hitaasti kulmiaan ja räpäytti epäröiviä, nyrkynvihreitä silmiään, mutta lausahti sitten jotakin epämääräistä ja katosi jonnekin pesän syövereihin.
"Miksi kysyit tuota?" kuiskasin hieman ärtyneenä, kun Sienikarva oli lähtenyt kuuloetäisyydeltä, "nyt hän varmasti olettaa meidän olevan kumppaneita! Kuka pyytäisi toista kissaa yöksi viereensä ellei tuo olisi hänen kumppaninsa?"
// Lilja? Sieni?
Liljahenkäys 15.2.2018
Katsoin kumppaniini tyynesti. "Hänen on saatava tietää se. Sienikarva huolestuu suotta, jos näkee joka aamu herättyään, että petini on tyhjä, enkä ole pesässä, vaan sinun kanssasi", nau'uin hiljaa. "Olen sen velkaa hänelle. Mutta lupaan, ettei kukaan muu tule tietämään tästä."
Kylmähenkäys heilautti häntäänsä turhautuneena ja istahti sitten sammalpetini viereen. Minun takiani nuori soturi saattaisi joutua joku päivä hankaluuksiin. Halusin vain elää tavallista elämää, omistaa kumppanin ja pennut, mutta ei. Minun kohtaloni oli kietoutunut parantajan polulle, enkä tuntenut oloani yhtään sen normaalimmaksi kuin luulisi, sillä olinhan Kuolonklaanin peräti yhden pelätyimmän kissan jälkeläinen, jota juuri kukaan ei onnekseni tiennyt - paitsi tietty Sienikarva, Kylmähenkäys, Valvehenki ja itse Tihkutähti.
Laskin pääni etukäpälieni varaan ja vedin syvään henkeä. Kylmähenkäys siirsi kylmänsinisen katseensa minuun, muttei sanonut mitään, joka oli ihan hyvä asia. Juuri nyt en jaksanut kinastella kumppanini kanssa terveydentilastani. Olin täysin kunnossa, mutta Kylmähenkäys ei vain suostunut ottamaan sitä kuuleviin korviinsa.
Kellahdin sammalille kyljelleni. Ummistin silmäni hetkeksi, ja sillä hetkellä vasta tajusin, kuinka väsynyt oikeasti olinkaan pitkän yön jäljiltä. Olin joutunut pysyttelemään hereillä niin kauan, kunnes kumppanini oli lopulta löytänyt minut ja tuonut takaisin leiriin.
"Kylmähenkäys", kuiskasin hiljaa ja avasin silmäni, "olenko minä aivan kamala kissa?"
Soturi katsahti minuun ihmeissään. "Mitä sinä tarkoitat?" hän sihahti.
"Olen pettänyt klaanini. En pysäyttänyt Tihkutähteä silloin kuin olisin voinut sen tehdä, ja nyt hän on saattanut koko klaanin tuhon partaalle. Lisäksi juuri kukaan ei tiedä sitä, että olen Pisaratähden pentu, tai että olen oikeasti kuolonklaanilainen", mau'uin omatunnon tuskissani. En ansainnut Kylmähenkäystä, enkä ansainnut paikkaani Varjoklaanin parantajaoppilaana.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 15.2.2018
Kuuntelin ja tuijotin samalla Liljahenkäystä, tuttu mitäänsanomaton ilme kasvoillani leväten. Mitä pidemmälle hän eteni sanoissaan, sitä epävarmemmaksi tulin. Liljahenkäys oli täydellisesti osunut siihen kohtaan minussa, minkä avaaminen oli erittäin vaikeaa; lohduttavan ja auttavan puoleni. En ensinnäkään tiennyt lainkaan miten lohdutta murtunutta kumppaniani, mutta en myöskään osannut sanoa mitään hänen sanoihinsa. Varsinkin kun itse uskoin Pimeyden metsään ja kannatin sitä kumppanini sanoista huolimatta.
"Tiedät kyllä varsin hyvin, kuinka vähän voin auttaa tälläisen aiheen kanssa", aloitin hitaasti ja kohtasin Liljahenkäyksen meripihkaiset silmät, joiden takana oli varmaankin meneillään pyörremyrsky, jota en pystyisi pysäyttämään. Liljahenkäys ei sanonut sanaakaan, mutta hänen vaitonaisuutensa viesti minulle, että naaras odotti minun jatkavan.
"Jos tahdot keskustella tästä aiheesta ja saada syvän ja rehellisen keskustelun tulokseksi, älä kumarru puoleeni, vaan mene juttelemaan jonkun Tähtiklaaniin uskovan kanssa. En osaa sanoa mitään äskeisiin sanoihisi", lausahdin yllättävän pehmeällä äänensävyllä ja käänsin sitten poissaolevasti kylmänsinisen tuijotukseni pesän uloskäyntiä peittäviin sammalverhoihin.
"Olen pahoillani, mutta en vain kykene juttelemaan tästä kanssasi", lisäsin vielä nopeasti ja vilkaisin sitten sammalpedillä makaavaa Liljahenkäystä. Kevytrakenteisen naaraan kasvot olivat kääntyneet muualle, joten en voinut arvioida mitä hänen mielessään kulki. Jäin tuijottamaan kumppaniani ja tutut ajatukset tulevaisuudestamme palasivat mieleeni. Pimeyden metsään uskova soturi ja Tähtiklaaniin uskova parantajaoppilas, emme me kuuluneet yhteen. Kun salaisuutemme tulisi julki klaanille, Pimeyden metsään uskovien kissojen luottamus minuun varmasti romahtaisi uhkaavasti, kun he saisivat minun viettäneen aikaa Tähtiklaaniin uskovan kissan kanssa. Ja jos kumppanuus ei ollut vielä tarpeeksi, sitten siihen vielä lisättäisiin mahdolliset pennut. Olin jo nuorena oppilaana unelmoinut jälkikasvun saamisesta, mutta ajatuskin isänä olemisesta sai nyt vatsani vääntymään tiukkaan solmuun. Miten pennuillemme kävisi, jos heidän vanhempansa olisivat kahden eri uskomuksen jäseniä?
"Voinko varmasti luottaa siihen että olet kunnossa?" kysyin vielä varmuuden varalta ja toivoin Liljahenkäyksen kohtaavan katseeni.
// Lilja?
Liljahenkäys 11.2.2018
"Sainko minä sinut hiljaiseksi?" Kohotin kulmiani yllättyneenä, kun Kostohenki oli äkisti vaiennut esitettyäni hänelle hieman henkilökohtaisemman kysymyksen. Soturi katsahti minuun silmät viiruiksi kaveten.
"Jäälilja oli oikeassa, tämä oli huono idea", hän murahti ja käänsi minulle selkänsä. Uteliaisuus lepatteli sisälläni kuin loukkuun ajautunut pikkulintu.
"Onko hän kumppanisi?" kysyin, vaikka tiesinkin jo vastauksen.
"Jos et sattumoisin muista, hän on emomme serkku", Kostohenki maukui kylmästi.
"Joku sinulla on, jos kerran olit aikeisssa lähteä heti kun otin asian puheeksi", nau'uin tiedostaen ärsyttäväni veljeäni.
"Pidetään Kuutihku ja Säröpentu tästä keskustelusta ulkona, onko selvä?" hän kääntyi sihahtamaan minulle. Kolli katsoi minuun halveksuen.
"Sinulla on jo siis pentukin", tuhahdin huvittuneena. Kostohenki pyöritteli silmiään ja lähti tallustamaan Kuolonklaanin leirin suuntaan huikaten minulle lapansa yli:
"Kerro toki minulle, kun saat omasi."
Katselin hiljaa veljeni loittonevaa hahmoa. Kollin kadottua kokonaan näköpiiristäni, lähdin tallustamaan oman reviirini suuntaan.
En ollut kerennyt kulkea pitkällekään, kun jo tunsin käpäläni uppoavan syvälle hankeen ja jäävän jumiin lumen alla piilossa olleeseen risukasaan.
Yritin kiskoa sitä irti, mutta mitä enemmän riuhdoin, sitä enemmän käpäläni upposi syvemmälle. En voinut huutaa apua, sillä olin edelleen vihollisklaanin reviirillä, eikä Kostohengestä olisi puolesta puhujakseni, jos jäisin kiinni rajojen ylityksestä.
Lysähdin maahan. Pakokauhu kuristi kurkkuani. En tiennyt, mitä tehdä.
Kylmyys kangisti lihakseni ja sai minut pörhistämään turkkini suojaksi jäätävältä viimalta. Tätä menoa paleltuisin hengiltä. Silmäluomeni painuivat kiinni. Taistelu yltyvää kylmyyttä vastaan kulutti voimiani. Jos nyt nukahtaisin, en välttämättä enää heräisi. Minun ei auttanut kuin vain pysytellä hereillä ja toivoa, että joku löytäisi minut.
Aamuauringon ensi säteet valaisivat metsän. Ukkospolun äänet kuuluivat selvinä kirkkaassa pakkasaamussa. Hengitykseni huurusi kylmässä ilmassa. En pystynyt liikkumaan. Turkkini oli kuuran peitossa, enkä osannut sanoa, kauanko siinä olin jo maannut.
Käpäläni oli edelleen jumissa, ja lukuisista yrityksistäni huolimatta, en ollut saanut mitään aikaiseksi. Pystyin melkein kuulemaan sydämeni raskaan sykkeen. Hengittäminen tuntui vaikealta ja kurkkuuni sattui.
"Liljahenkäys!" Kylmähenkäyksen äänen kuullessani nostin päätäni ja höristin korviani. Huuto kuului uudestaan.
"Kylmähenkäys, olen täällä!" sain kähistyä, mutta viimein voimani pettivät ja vaivuin tajuttomuuteen.
//Kylmä? Tosi tönkkö. xd
Kylmähenkäys 11.2.2018
Säpsähdin kuultuani rakkaan kumppanini äänen enkä jäänyt epäröimään hetkeäkään. Loikkasin suoraan ukkospolun kylmälle alustalle ja lähdin juoksemaan sitä pitkin kohti Kuolonklaanin reviiriä. Vasta kun sukelsin aluskasvillisuuden suojiin vihollisklaanin reviirille, pystyin haistamaan Liljahenkäyksen makean tuoksun, johon oli sekoittunut myös hermostuttavan vahva pelkotuoksu. En nyt todellakaan ollut varma siitä oliko hän kunnossa.
"Kylmähenkäys!"
Marssin pois aluskasvillisuusmuurista ja sitten näinkin hänet, Liljahenkäyksen. Pienikokoinen parantajaoppilas oli melkein kokonaan lumen peitossa ja hytisi kylmyydestä. En uskaltanut edes miettiä kuinka kauan hän oli siinä maannut, halusin vain saada kumppanini turvaan.
"Liljahenkäys!" naukaisin hätääntyneenä kompuroidessani naaraan rinnalle, "Liljahenkäys, oletko sinä kunnossa?"
"Kylmähenkäys... Tähtiklaanin kiitos sinä tulit", Liljahenkäys kuiskasi ja laski sitten päänsä uudelleen paksuun lumeen. Tuijotin naarasta hätääntyneenä, en tiennyt mitä tehdä.
"Ei hätää Liljahenkäys, sinä selviät kyllä. Minä vien sinut takaisin leiriin ja siellä sinut hoidetaan kuntoon", ilmoitin päättäväisenä ja nostin sitten Liljahenkäyksen selkääni. Se ei ollut erityisen haastavaa, koska olinhan melkein kaksi kertaa tuota suurikokoisempi, mutta kun hänen ruumiinsa oli täydellisesti rento eikä yksikään lihas tehnyt minkäänlaista työtä, se tarkoitti että minun täytyi tehdä jokainen liike yksin.
Kun lopulta sain parantajaoppilaan selkääni, lähdin aluskasvillisuusmuuria kohti. Ohitimme ukkospolun ongelmitta ja saavuimme Varjoklaanin reviirille, jolle päästyämme lähdin rivakkaan marssiin leiriä kohti.
// Lilja? Tönkkööö
Liljahenkäys 12.2.2018
"Kylmähenkäys, mitä on tapahtunut?" Sienikarvan huolestunut nauku kantautui korviini.
Kaikki tuntui sekavalta. Silmissäni vilisi ja koko kehoni tärisi vilunväristysten iskiessä joka kerta voimakkaampina. Yrittäessäni hengittää, tunsin viiltävää kipua keuhkoissa.
Tunsin Kylmähenkäyksen pehmeän turkin omaani vasten, mutta en saanut kiinni hänen kehostaan huokuvasta lämmöstä. Kuulin vain käpälien tömähtelyn maahan, kun kumppanini kiikutti minua parantajan pesälle.
Lämpö värähteli viiksissäni ja yrttien väkevä tuoksu tunkeutui nenääni. Viimein valkean seassa näin vihreän välähdyksen, kun Kylmähenkäys laski minut omalle vuoteelleni. Käperryin kerälle ja hapoilin etukäpälilläni jotakin olematonta.
"Liljahenkäys, kuuletko minua?" Sienikarva oli kumartunut ylleni huolestuneena.
Yritin kyllä vastata, mutta en pystynyt päästämään pihaustakaan suustani. Yö metsässä ei todellakaan ollut ollut minulle hyväksi. Minua tarvittiin klaanin parissa - ei minulla ollut aikaa lorvia!
Haukoin ahnaasti henkeä. Kipu keuhkoissani alkoi hiljalleen hellittää, mutta käpäläni olivat edelleen kylmästä kankeat, enkä juuri pystynyt liikkumaan. Uskalsin sulkea silmäni hetkeksi ja antaa itseni vaipua ohueen uneen, mutta hätkähdin saman tien hereille, kun tunsin Sienikarvan käpälän kyljessäni.
Tiesin kyllä, ettei minulla ollut varaa nukahtaa. Minun olisi pysyttävä hereillä, ellen sitten tahtonut siirtyä Tähtiklaanin riveihin, eikä se hetki koittaisi ainakaan vielä. Minulla oli vielä klaani palveltavana monen monituisen kuun ajan.
*Hyvä Tähtiklaani, älä anna minun kuolla vielä. Minua tarvitaan täällä!*
//Kylmä? Sieni?
Kylmähenkäys 13.2.2018
"Kylmähenkäys, mitä on tapahtunut?"
Tuskin otin huomioonkaan Sienikarvan hätääntyneet sanat, kun rynnistin Varjoklaanin leirin halki. Liljahenkäyksen veltto ja jääkylmä ruumis roikkui selässäni ja jouduin tekemään kaikkeni jottei hän putoaisi jykevien lapojeni välistä maahan. Tunsin lukuisien klaanitoverieni katseiden kohdistuvan minuun ja rakkaaseen kumppaniini, mutta sillä hetkellä en olisi voinut vähempää välittää.
Sukelsin suoraan parantajan pesään ja kohdistin heti askeleeni lähintä vapaata sammalpetiä kohti. Laskin Liljahenkäyksen mahdollisimman hellävaraisesti sammalille ja laskin käpäläni tuon rinnalle. Hengitys kulki ja rinta kohoili sen tahtiin, hitaasti ja epätasaisesti, mutta ainakin hän hengitti.
"Kylmähenkäys, mitä on tapahtunut?" Sienikarva toisti kysymyksensä uudelleen saapuessaan itsekin parantajaoppilaan luokse. Annoin hänelle tilaa viereltäni, mutta en suostunut lähtemään naaraan rinnalta.
"Löysin hänet Varjoklaanin rajalta, Liljahenkäys oli ollut melkein kokonaan paksun lumen peitossa. Enempää en tiedä", selitin tyynellä äänensävyllä. Tiesin kyllä täydellisesti, että olin löytänyt Liljahenkäyksen Kuolonklaanin reviiriltä, mutten tahtonut heittää naarasta suurempiin ongelmiin. Sienikarva ei onneksi kysellyt tai jankannut asiasta enempää, vaan nyökäytti päätään ja alkoi sitten arvioimaan oppilaansa tilaa.
"Saanko jäädä tänne vai tahdotteko minun lähtevän?" kysyin hitaasti ja vilkaisin Liljahenkäystä, toivoen hänen pyytävän minun jäävän. Mutta jos Sienikarva ei suostuisi siihen, minun täytyisi varmaan jättää kumppanini rauhaan.
// Lilja? Sieni?
Liljahenkäys 14.2.2018
Tunto alkoi hiljalleen palautua takaisin kankeisiin raajoihini. Nousin varovasti istumaan. Minulla oli hirveä urakka kannatella itseäni vapisevilla käpälilläni, joissa veri oli vastikään alkanut jälleen kiertämään.
"Jää toki", kähisin kumppanilleni, joka vilkuili vuoron perään minuun ja Sienikarvaan. Soturikolli nyökkäsi ja tassutti aavistuksen verran lähemmäs minua, muttei tullut sen likemmälle, jotta mestarini ei olisi saanut minkäänlaisia aavistuksia minun ja sinertävänharmaan kollin välillä olevasta suhteesta.
"Liljahenkäys, osaatko sanoa, kauanko olet ollut ulkona?" Sienikarva tiedusteli. Laskin katseeni tassuihini ja yritin muistella edellisillan tapahtumia. Veljeni, Kostohenki, oli jättänyt minut tylysti ja lähtenyt omille teilleen, ja kun minä olin puolestani ollut aikeissa palata takaisin omalle reviirilleni, jalkani oli jäänyt jumiin vähän matkan päässä rajasta, enkä ollut päässyt liikkumaan muutamaan kuunliikkeeseen.
"En muista", sanoin lopulta. Oli parempi, että parantaja tiesi vähemmän edellisillan tapahtumista kuin sen, etten ollutkaan ollut Varjoklaanin reviirillä, vaan vihollisklaanin alueella puhumassa vanhan pentuetoverini kanssa pitkästä aikaa.
Sienikarva katsoi minuun mittaillen myrkynvihreillä silmillään ja nyökkäsi sitten. Vaaleanruskea kolli kääntyi Kylmähenkäyksen puoleen ja naukui:
"Hiero hänen käpäliään ja kylkiään, jotta hän lämpenee nopeammin." Sen jälkeen hän katosi yrttivarastoon noutamaan tarvittavia välineitä.
Kylmähenkäys katsahti minuun epäröiden. Annoin kasvoilleni levitä lempeän hymyn, kun kävin makuulleni ja viitoin kumppaniani lähemmäs.
"Tule vain, en minä pure", härnäsin viikset leikkisästi väristen.
//Kylmä?
Jäälilja 4.2.2018
"Saanen pyytää, että kutsuisit ninua omalla ninelläni, Liljahenkäys", naukaisin painottaen naaraan nimeä. Olinhan minä kuullut hänen nimensä kokoontumisissa lukemattomia kertoja tämän parantajuuden takia.
"Kutsuithan sinäkin häntä nimettömäksi", Kylmähenkäys täydensi hiukan tylysti. Pyöräytin silmiäni.
"Sisäpiirin juttu, eikö vain?" kysyin kylmästi katsoen parantajaa, "Onhan hän serkkuni tytär". Nyt loin kaksikkoon kylmän katseen. Palasin mietteissäni taaksepäin ja muistin mitä olin tekemässä täällä.
"Älä pelkää, en satuta parantajia, mutta sinä saat vastata teoistasi". Kuulun rapinaa takaani ja huomasin tutun mustan kollin saapuvan.
"Jäälilja. Aina haastamassa riitaa", kuulin synkän naurahduksen. Sisälläni syttyi ilon liekki nähdessäni Kostohengen kauniit kasvot.
//Kylmä? Lilja? Kosto? Sori pätkä xd
Liljahenkäys 4.2.2018
"Saanen pyytää, että kutsuisit minua omalla nimelläni, Liljahenkäys", hän naukui nimeäni painottaen.
"Kutsuithan sinäkin häntä nimettömäksi", Kylmähenkäys pisti väliin tylysti. Jäälilja pyöritteli silmiään.
"Sisäpiirin juttuja, vai mitä?" naaras hyrisi silkinpehmeästi. "Onhan hän serkkuni tytär." Kuolonklaanilaisen kasvoille palasi jäinen katse.
"Älä pelkää", hän sanoi ensin minulle ja siirsi sitten katseensa Kylmähenkäykseen, "en satuta parantajia, mutta sinä saat vastata teoistasi."
Niskakarvani nousivat hiljalleen pystyyn. Vaikka Kylmähenkäys ja Jäälilja olivatkin suurinpiirtein saman kokoiset, oli silti Jääliljalla kokeneemman soturin etu puolellaan. Jos he alkaisivat taistella keskenään, Kylmähenkäys jäisi epäilemättä alakynteen.
"Jäälilja. Aina haastamassa riitaa." Pensaasta Jääliljan takaa asteli esiin suuri, mustavalkea kolli, joka katsoi meihin terävästi. Tunsin itseni pieneksi kuolonklaanilaiskollin rinnalla, mutta Kylmähenkäyksen läheisyys toi minulle turvaa. Siinä samassa tunnistin vieraasta kollista uhkuvan tuoksu.
"Kostohenki?" Olin kuullut hänen nimensä mainittavan kerran kokoontumisessa, kun kolli oli ansainnut soturinimensä. Kostohenki kohotti kulmiaan yllättyneenä.
Riemu kupli sisälläni, mutta en rohjennut näyttää tunteitani ulospäin, sillä olimme edelleen tunkeilijoita Kuolonklaanin reviirillä Kylmähenkäyksen kanssa, eikä meillä ollut varaa alkaa temppuilemaan yhtään. Vaikka Kostohenki olikin veljeni, en ollut silti täysin varma, pystyinkö luottamaan häneen.
//Kosto? Jää? Kylmä?
Kostohenki 5.2.2018
Minun oli pakko myöntää, että kylmät väreet kulkivat lävitseni nopealla tahdilla. Joku Varjoklaanin kissoista oli tunnistanut minut. Se olisi ollut muuten normaalia, jos se ei olisi ollut siskoni Liljatassu. Viimeksi kuin näin häntä, hän oli Varjoklaanin parantajaoppilas. Yritin hetken aikaa kuumeisesti muistaa hänen parantajanimeänsä, sillä muistaakseeni hän oli sen jo ansainnut tovin aikaa sitten.
"Liljahenkäys", nyökkäsin oudon kohteliaasti siskolleni. Jostakin syystä nimi oli vain yhtäkkiä tullut mieleeni. Ryhdyin muistelemaan yhtäkkiä siskoni kohtaloa. Se sai kynteni kaivautumaan maahan.
"Oletettavasti tämä hyvin kohtelias kumppanisi taisi juuri ylittää rajan", katsoin viileästi kollin suuntaan, jota Jäälilja katsoi hyvin murhaavalla katseella. Olin tarkoiuksella sanonut välissä kumppani, sillä se lietsoisi joko ärsyyntyneisyyttä ja raivoa tai nolostuneisuutta ja ujoutta. Kumpi vain yhdistelmä olisi minulle täysin hyväksyttävä asia. Tosin ainoastaan toiseen noista reagoisin kynsin. Katseeni liukui kuitenkin hitaasti Liljahenkäykseen.
"Sinähän parantaja tiedät luultavasti Tähtiklaanin?" kysyin taka-ajatus pääni sisällä. Liljahenkäys vaihtoi Varjoklaanin soturin kanssa katseita. En antanut heille kuitenkaan enempää aikaa vastata.
"Oltko tavannut rakasta emoamme Kielomyrkkyä? Olisi suuremmoista jos veisit terveiseni", hymyilin jäätävästi parantajaoppilaan suuntaan.
// Lilja? Jää?
Liljahenkäys 5.2.2018
Kostohenki katsoi minuun hetken ajan hämmentyneenä. "Liljahenkäys", hän naukui ja nyökkäsi päätään kohteliaasti.
Katsahdin veljeeni ilahtuneena. Hän oli siis muistanut nimeni. Pian huomasin kuitenkin kollin jännittyvän, ja näin kuinka hän upotti kyntensä syvemmälle routaiseen maahan.
"Oletettavasti tämä hyvin kohtelias kumppanisi taisi juuri ylittää rajan?" Kostohengen viileä katse liukui minusta vierelläni seisovaan Kylmähenkäykseen, joka mulkoili Kuolonklaanin kissoihin päin varautuneena. Joko hän oli sanonut sen kiusallaan, tai kollin arvaus oli osunut nappiin. Siristin aavistuksen verran silmiäni, kun veli katsahti jälleen minuun ja maukui:
"Sinähän parantajana luultavasti tiedät Tähtiklaanin?" Vilkaisin kumppaniini hieman hämilläni, ja juuri kun olin aikeissa vastata, Kostohenki teki sen puolestani:
"Oletko tavannut rakasta emoamme, Kielomyrkkyä? Olisi suuremmoista, jos veisit terveiseni." Kollin kasvoilla käväisi häijy hymy.
"Onko Kielomyrkky kuollut?" nau'uin kulmiani kurtistaen. Oikean emoni kuolema oli tullut minulle yllätyksenä. "Ja sitä paitsi, mitä hän Tähtiklaanissa tekisi?" Mielessäni vilistivät hämärät muistikuvat emostani, sekä ukkospolusta ja Sienikarvasta.
"Emomme osottautui petturiksi", Kostohenki tuhahti halveksuen ja kuopaisi käpälällään lunta. Hännänpääni nytkähti ärtyneesti. Vaikka en sen erityisemmin ollut pitänytkään emostani, en silti olisi tahtonut hänen kuolevan, sillä jokaisen elämä oli arvokas kissasta riippumatta.
"Saanen esittää syvimmät pahoitteluni klaanitoverini törkeän rajan ylityksen puolesta", sanoin ja vilkaisin sivusilmällä Kylmähenkäykseen, joka vain pyöritteli silmiään.
"Mitenkäs sinulla on sujunut? Joko olet saanut oman oppilaan?" kysyin hetken kuluttua.
//Kosto? Jää? Kylmä?
Kostohenki 5.2.2018
Sanat olivat juuttua kurkkuuni. En ollut tullut paikalle puhumaan tuttavuuksia siskoni kanssa. Olin tullut vain rajalle katsomaan mikä mekkala siellä oli. Sattumalta kuitenkin rajan ylittänyt kolli ei näyttänyt yrittävän pakoon. Oli pakko sanoa että kunnioitin sitä kuinka hän otti vastuun teoistansa.
"Totta puhuen sain jo kuolutettua siskopuolemme", maukaisin aivan omissa ajatuksissani. En ollut varma olinko minä ylpeä hänen suorituksestaan vai en. Valhekuiske oli aina minulle jonkinlainen mysteeri. En ollut saanut häntä myöskään omalle puolelleni suunnitelmiani varten, joten mitään kehuttavaa ei ollut.
"Mutta eipä sen ole niin kauheasti väliä", kohautin lapojani Liljahenkäyksen suuntaan. Siirsin kuitnkin katseeni takaisin jääliljaa.
"Sinulla lienee olevan juttu kesken tämän ihastuttavan kollin kanssa", loin ilkeän virnistyksen varjoklaanialiseen. "Mutta josta pidetään Liljahenkäys ulkona tästä asiasta."
Astelin lähemmäs Jääliljaa, sillä naaras katsoi minua kuin hiirenaivoa.
"Älä anna ulkokuoren hämätä. Jotta voi iskeä kyntensä, täytyy ansaita luottamus", kusikasin vaivihkaa hänen korvaansa. Astelin kavalan näköisenä kauemmas naaraasta.
"Mikäs tämän kollin nimeksi nyt sitten sanottiinkaan?" kysyin aivan muissa maailmoissa yrittäen vaikuttaa edes jollakin tapaa rennolta. Toivoin että outo käyttäytymiseni ei antaisi vaikutelmaa taka-ajatuksien omaamisesta. Enhän minä sitä kuitenkaan tahtoisi kellekkään myöntää, vaikka suunnittellisinkaan murskaavaani heidän luottamuksensa. Mitä hauskaa siinä olisi?
// Kylmä? Jää? Lilja?
Liljahenkäys 3.2.2018
Liljahenkäyksen Katsoin Kylmähenkäykseen kyyneleistä kostein silmin. Minä rakastin häntä niin kovasti, enkä tahtonut menettää tätä niin kuin olin menettänyt muut rakkaani.
"Liljahenkäys!" Sienikarvan kutsu kajahti klaaninvanhimpien pesän luota. Vilkaisin Kylmähenkäykseen harmistuneena, sillä juttumme oli jäänyt kesken.
"Mene vain, sinua tarvitaan", kolli maukui ja levitti kasvoilleen lempeän hymyn, joka oli kuitenkin silmänräpäyksessä kadonnut. Sitten hän otti suunnakseen uloskäynnin ja pujahti ulos leiristä. Katselin hänen peräänsä kaihoisasti. Olisin tahtonut olla hänen kanssaan, enkä suorittamassa velvollisuuksiani juuri nyt.
Nousin vaivalloisesti seisomaan ja lähdin tassuttamaan verkkaiseen tahtiin mestarini luo. Parantajakolli seisoskeli klaaninvanhimpien pesän suulla silmät kiiluen.
"Niin?" Yritin pakottaa kasvoilleni iloisen ilmeen.
Sienikarva vilkaisi lapansa yli pesälle. "Vaskitsaviiman polkuanturat ovat raapiutuneet. Voisitko valmistaa hänelle hauteen?" kolli pyysi.
"Tietenkin", vastasin reippaasti ja kiiruhdin parantajan pesälle. Suuntasin suorinta tietä varastolle ja kaivoin esiin yrtit, joita hauteeseen tarvittiin.
Muussasin ensin päivänkakkaran- ja hierakanlehdet kaarnan palalle ja noudin sitten ulkoa lunta, jonka pusersin sammalen läpi yrttimössön päälle. Annoin hauteen olla hetken aikaa rauhassa, ja kun se oli valmista, kiikutin sen klaaninvanhimpien pesälle.
Levitin hauteen Vaskitsaviiman kipeille polkuanturoille. "Vältä kävelemistä ainakin tämän päivän ajan, jotta haude kerkeää vaikuttaa", ohjeistin vanhukselle, ja käännyin sitten mestarini puoleen kärsimättömänä: "Joko voin mennä?"
Sienikarva katsoi minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan, mutta nyökkäsi kumminkin. Nelistin täpinöissäni aukion poikki uloskäynnilleni ja lähdin seuraamaan Kylmähenkäyksen hajujälkeä turkki innosta pörhöllään.
//Kylmä? Aika sekava. xd
Kylmähenkäys 4.2.2018
En voinut olla pyöräyttämättä silmiäni turhautuneisuudesta, kun Sienikarvan kutsuhuuto klaaninvanhimpien pesän edustalta kantautui korviini. Otin vaistomaisesti pari askelta kauemmas Liljahenkäyksestä ja kohdatessani naaraan katseen onnistuin erottamaan oman harmistuneisuuteni heijastuvan klaanitoverini silmistä. En todellakaan tahtonut jättää Liljahenkäystä yksin, klaaniin missä hän tunsi itsensä jokaisella hetkellä hyökkäyksen ja tuomitsemisen kohteeksi. Tähtiklaaniin uskoville kissoille ei ollut nykyisessä Varjoklaanissa tilaa ja heitä seurattiin tiukalla katseella. Minulle elämä oli paljon helpompaa, koska olin Pimeyden metsän kannattaja ja klaanitoverini näkivät minut lisäjoukkona, kun taas Liljahenkäyksen vihollisena.
"Mene vain, sinua tarvitaan", maukaisin lämpimästi ja nostin jopa lempeähkön hymyn kasvoilleni - joka kuitenkin katosi silmänräpäyksen sisällä, eihän minulla ollut tapana pitää minkäänlaista hymyä kasvoillani kauan aikaa. Liljahenkäyskin väläytti kiitollisuudesta viestivän hymyn ja ennen kuin hän ehti edes vastata mitään, käännyin kannoillani ja pujahdin aivan vieressämme olleeseen piikkihernetunneliin.
Olin muistanut, että ukkospolun toisella puolella, emonsuun alueella, oli ollut jonkin verran riistaa ja koska Varjoklaanin riistatilanne oli huvennut vaarallisen pieneksi lähiaikoina, ajatus riistan varastamisesta Kuolonklaanilta ei kuulostanut lainkaan huonolta idealta. Pitäisi vain varmistaa, ettei lähistöllä olisi sillä hetkellä partioita ja etten jättäisi mitään hajumerkkejä perässäni, koska en tällä hetkellä tahtonut saada kuolonklaanilaisten raivoa Varjoklaanin niskaan.
Kun pujahdin ulos piikkihernetunnelista, suunnistin kulkuni saman tien reviirin länsiosaa kohti, minkä rajana toimi ukkospolku. Päivittäin ukkospolun halki ei mennyt läheskään yhtä monta hirviötä kuin Myrskyklaanin puoleisen ukkospolun halki, mutta sen ylittämisessä piti silti olla erittäin varovainen. Mieleeni palasi automaattisesti Kuohuvirran kohtalo ja myrskyklaanilaisen verinen ruumis, jonka oli sydämettömästi jättänyt taakseni. Ehkä olisin voinut osoittaa hieman enemmän kunnioitusta kyseistä kissaa kohtaan, mutta mitäpä menneille jutuille pystyisin tekemään. Pitäisi vain muistaa seuraavalla kerralla kunnioittaa muidenkin klaanien jäsenten elämää, mutta rehellisesti sanottuna en vieläkään uskonut, että sillä hetkellä auttaisin vihollisklaanin kissaa, olipa hän kuinka suuressa pulassa.
Kun lopulta saavuinkin ukkospolun rajalle ja kurkistin kitukasvuisen saniaistiheikön läpi, edessäni avautui leveä polku, joka oli täysin tyhjä aluskasvillisuudesta. Hetken siinä seistyäni kuulin hirviön lähestyvää murinaa ja yht'äkkiä ohi hurahtikin hopeinen, kiiltävä hirviö. Vaikkei se minua varsinaisesti pelästyttänyt, tunsin niskakarvojeni hiljalleen pörhistyvän. Ei kukaan kissa viihtynyt ukkospolulla.
Vilkaisin nopeasti ukkospolun sivulta sivulle ja höristin vielä varmuuden varalta suipohkoja korviani, mutta lähestyvistä hirviöistä ei ollut merkkiäkään. Hetkeäkään epäröimättä sukelsin ukkospolulle ja lähdin juoksemaan sen halki niin kovalla vauhdilla kuin vain surkeilta juoksutaidoiltani pääsin. Onnistuin kuitenkin loikkaamaan aluskasvillisuuden sekaan ennen kuin lähestyvän hirviön ääni alkoi edes hiljalleen kantautua korviini. Huokaisin nopeasti helpotuksesta, kun ylitys oli viimein ohi. Nyt pitäisi vain löytää riistaa klaanille.
Lähdin marssimaan Kuolonklaanin reviirin halki ja tajusin heti nuuhkivani jatkuvasti ilmaa. Lähettyvillä ei ollut yhtäkään partiota eikä kissaa, mikä sai minut ainakin hieman rauhoittumaan. Jatkoin matkaa vielä syvemmälle ja pian Emonsuu alkoi erottuakin kaukaisuudessa. Nostin vaistomaisesti kuononi korkealle ja aloin nuuhkia ilmapiiriä riistan varalta.
"Seis siihen paikkaan!"
Säpsähdin ja melkein kompastuin omiin käpäliini, kun vasemmalta kitukasvuisesta aluskasvillisuudesta sukelsi esiin suurikokoinen, likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras. Kissan jäänsinisissä silmissä roihusivat raivosta viestivät liekit, jotka näyttivät kykenevän polttamaan minut pelkällä tuijotuksellaan.
"Kuka olet ja mitä teet täällä?" kirjavaturkkinen naaras kysyi jäätävällä äänensävyllä ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Sydämeni alkoi hiljalleen rummuttaa rintaani vasten, mutta pakottauduin pitämään mitäänsanomattoman ilmeen kasvoilleni ja pullistamaan lihakseni näyttääkseni mahdollisimman suurelta ja vaaralliselta vihollisen edessä.
"Olen Varjoklaanin Kylmähenkäys ja aikeeni eivät kuulu sinulle", lausahdin aivan yhtä jäätävällä äänensävyllä ja porasin kylmänsinisen tuijotukseni tuntemattoman kissan silmiin, "mikä sinun nimesi sitten on?"
// Jää? Lilja?
Jäälilja 4.2.2018
Tassujani ei särkenyt juurikaan edellisen päivän jäljiltä, eikä haavanikaan olleet oleet kovin pahoja. Joistakin kohdista vain sattui vuotamaan enemmän verta. Olin levännyt parantajan pesässä hetken unikon siemenien avustuksella, mutta olin herännyt jo aikapäiviä sitten. Tunsin oloni vahvaksi ja virkeäksi pientä kirvelyä lukuunottamatta. Tassuttelin metsässä kepeästi askeltaen. Lehtikadon lopun lämmin aurinko lämmitti turkkiani. Olin päättänyt vähän mennä tuulettamaan ajatuksiani metsään ja kierellä siellä sun täällä. Kuonooni leijaili varsin tuttu tuoksu ja karu totuus iski minuun kuin salama. Varjoklaani oli syvällä reviirillämme. Eikä tämä ollut vain satunnainen vahingossa astuttu harha-askel vaan tämä oli tehty tarkoituksella. Lähdin seuraamaan tuoretta hajujälkeä. Siitä oli kulkenut vain yksi kissa. Ei ollut kovin järkevää tunkeutua Kuolonklaanin reviirille yksinään. Aistini olivat tarkat, pystyin seuraamaan hajujälkeä vaivatta kunnes pian huomasin parin ketunmitan päässä olevan kollin.
"Seis siihen paikkaan", päästin jäätävän murinan. Kolli käänsi katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli tyynni, mutta saatoin erottaa pienen pelon häivähdyksen.
"Kuka olet ja mitä teet täällä?" kysyin jäätävällä äänelläni viralliseen sävyyn. Kollin vastattua hän kysyi nimeäni.
"Jäälilja, se on nimeni. Kannattaa muistaa varoittaa klaanitovereitasi minusta, ei kun ainiin sinähän et koskaan palaa", nau'uin varoittavasti ja katsoin Kylmähenkäystä tutkien.
"Oli tosiaankin suurin virheesi tulla tänne", selitin ja heilauttelin häntääni tasaisesti puolelta toiselle. Kolli katsoi minua uhmakkailla silmillään.
"Sääli, että noin komea kolli valuu hukkaan tyhmyytensä takia. Sinusta olisi saanut kelpo soturin", nau'uin jäätävästi ystävällinen hymy kasvoillani. Sanani olivat tarkoittetu ärsyttämään, halusin testata hänen taitojaan. Toivoin tosiaan hänen osaavan käyttää kynsiään.
//Kylmä? Muut?
Kylmähenkäys 4.2.2018
Tuijotin Jääliljaksi esittäytynyttä naarasta hätkähtämättä, en tiennyt mitä tehdä. Olin kevyesti sanottuna kuljettanut itseni täydelliseen ansaan. Olin jo syvällä Kuolonklaanin reviirillä ja vastassani oli kuolonklaanilainen, jonka ulkonäöstä pystyin jo arvioimaan automaattisen häviöni. En pääsisi surkeilta juoksutaidoiltani ajoissa takaisin Varjoklaanin reviirille enkä ollut ehtinyt edes napata yhtäkään saaliseläintä. Matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa. Minun olisi tehnyt mieli sylkeä ties minkälaisia solvauksia naaraan niskaan ja loikata suoraan armottomaan taisteluun, mutta tuota kissaa vastaan en juuri nyt tahtonut taistella.
"Olen täysin kelpo soturi, yritinkin vain etsiä riistaa", totesin jäätävällä äänellä ja kohotin häntäni korkealle, toivoen sen nostavan ylvästä ja vahvaa profiiliani vielä korkeammalle. Kuolonklaanilainen ei näyttänyt vakuuttuvan yrityksestäni, mikä oli tietenkin katkera pettymys minulle.
Sitten haistoin tutun tuoksun, liiankin tutun tuoksun. Tuo kyseinen tuoksu sai sydämeni hakkaamaan rintaani vasten. Liljahenkäys oli ylittänyt ukkospolun ja tullut Kuolonklaanin reviirille perässäni.
"Kylmähenkäys?"
Käännyin kokonaan ympäri kuultuani hämmentyneen äänen. Katseeni kohtasi aluskasvillisuuden seassa olevan Liljahenkäyksen, jonka meripihkaiset silmät säkenöivät kalpeassa auringonvalossa. Paniikki alkoi kuristaa kurkkuani.
// Jää? Lilja?
Liljahenkäys 4.2.2018
Rämmin eteenpäin paksuissa nietoksissa. Kylmähenkäyksen hajujälki tuntui vahvana ilmassa ja valoi minuun lisää voimaa. Kolli oli minulle kaikkeni, enkä aikonut päästää hänestä irti niin kauan kuin elin.
Pysähdyin yhtäkkiä, kun tajusin Kuolonklaanin hajumerkin tulevan vastaan. Kylmähenkäyksen tuoksu johti vihollisklaanin reviirille. Huoli painoi rintaani. Mitä Kylmähenkäys oli oikein ajatellut? Aikoiko hän tapattaa itsensä?
Vedin syvään henkeä ja tassuttelin ukkospolun reunalle. Painauduin vaistomaisesti alemmas, kun hirviö kiiti ohitseni ärjyen. Mieleeni muistui Kuohuvirran traaginen kuolema, jolloin myös yksi myrskyklaanilainen oli menettänyt oman henkensä yrittäessään auttaa.
Vilkaisin varuillani kumpaankin suuntaan, ennen kuin uskaltauduin ylittämään ukkospolun. Tassuni lipsuivat liukkaalla pinnalla ja oli vähällä, etten horjahtanut kumoon. Onnekseni selvisin ehjin nahoin toiselle puolelle.
Astelin varovasti eteenpäin Kuolonklaanin reviirillä. Niskakarvani nousivat pystyyn synkkien muistikuvien muistuessa mieleeni. Juuri tämän klaanin kissat olivat leimanneet minut hylkiöksi, sillä en ollut ollut kelvollinen kuolonklaanilaiseksi, mutta ei se minua enää haitannutkaan, sillä minun uusi kotini oli nykyään Varjoklaanissa.
Kuulin ärinää vähän matkan päästä edestä. Hiivin äänen suuntaan varoen päästämästä pihaustakaan, jottei minua olisi vahingossakaan huomattu. En kaivannut juuri sillä hetkellä löyhkääviä kuolonklaanilaisia niskaani hönkimään.
Kylmähenkäyksen tuoksu voimistui entisestään, ja pian näinkin hänet seisomassa karvat sojollaan kirjavaturkkisen kuolonklaanilaisnaaraam edessä. Naaras näytti jotenkin etäisesti tutulta, mutta en millään meinannut saada hänen nimeään muistumaan mieleeni.
"Kylmähenkäys?" nau'uin hiljaa. Kaksikko kääntyi katsomaan minuun päin yllättyneinä.
Kuolonklaanilaisnaaraan kasvoille levisi häijy virne. "Nimetönkö se siinä?" hän sihahti.
Kurtistin kulmiani. "Jääpentu", murahdin tylysti. Muistin Jääpennun heikosti, mutta en minä ollut häntä täysin unohtanutkaan. Arvelin naaraan olevan jo soturi kokonsa ja olemuksensa perusteella.
//Jää? Kylmä?
Kylmähenkäys 2.2.2018
"Kyllä sinä ehdit muille menoillesi myöhemminkin", murahdin hitaasti ja viitoin sitten hännälläni Liljahenkäystä hieman kauemmas parantajan pesän oviaukosta. Sienikarva ei ollut pesässä, joten voisin aivan rauhassa jutella nuoren naaraan kanssa.
"Mitä sinä teet? Emmekö me voi puhua tässä?" Liljahenkäys kysyi pesän oviaukon edustalta ja silmäili minua lukuisien hännänmittojen päästä.
"Tule nyt vain tänne", lausahdin jäätävällä äänensävyllä, mikä sai Liljahenkäyksen kääntymään ja tassuttelemaan luokseni. Tunsin oloni erittäin vahvaksi, kun kohosin pienikokoisen klaanitoverini ylle ja roteva olemukseni tuntui niin massiiviselta sirorakenteisen naaraan vieressä.
"Mitä asiaa sinulla nyt on?" Liljahenkäys kysyi kärsimättömänä ja räpytteli vaivaantuneisuudesta viestiviä silmiään nopeasti. Olisin voinut hukkua niiden meripihkaiseen maailmaan, mutta pakottauduin sen sijaan vain tuijottamaan parantajaoppilaan kasvoja ilmeettömänä.
"Halusin vain pyytää anteeksi käytöksestäni siellä ukkospolulla, kun hylkäsin sen myrskyklaanilaisen."
Liljahenkäyksen kasvoille nousi hämmästys - joka oli selvästikin täysin aitoa hämmästystä - ja tuo räpäytti meripihkaisia silmiään pari kertaa, aivan kuin varmistaaksen olevansa oikeassa maailmassa. Enkä edes ihmetellyt naaraan reaktiota. En todellakaan ollut sitä tyyppiä, jotka pyysivät todella helposti anteeksi ja myönsivät omat virheensä, mutta en tahtonut Liljahenkäyksen saavan minusta minkäänlaista hirviömäistä kuvitelmaa. Saatoin olla jäätävän kylmä ulkokuoreltani, mutta halusin todistaa tuolle naaraalle pystyväni kohteliaisuuksiin ja ystävällisyyteen.
"Tajusin kuinka väärin oli jättää se myrskyklaanilainen ukkospolulle oman onnensa nojaan. Minun olisi pitänyt olla parempi klaanikissa ja edes kuljettaa se kissa Myrskyklaanin reviirille. Olen pahoillani käytöksestäni."
Lauseeni päätettyäni laskin pääni eräänlaiseen kumarrukseen - mikä oli tullut täysin vaistomaisesti - ja luimistin korvianikin hieman ylväämmän kuvan toivossa. Jos olisin saanut toisen mahdollisuuden myrskyklaanilaisen suhteen, en usko että olisin kuljettanut vihollisklaanilaisen ruumista toisen klaanin reviirille, koska asia ei vain kiinnostanut minua lainkaan. Mutta varmistaisin, että Liljahenkäys ei saisi tietää minun valehdelleen.
// Lilja?
Liljahenkäys 2.2.2018
Kylmähenkäyksen sanat olivat saaneet minut hämmästymään. "Vai niin", nau'uin hiljaa, "kaipa minä voin antaa sinulle anteeksi."
Sinertävänharmaa kolli nosti katseensa minuun ja hänen kasvoillaan käväisi hymy. "Se olisi hienoa", hän maukui.
"Mutta en voi luvata, että kaikki olisi niin kuin ennen", sanoin ja laskin katseeni tassuihini. Kylmähenkäys kurtisti kulmiaan ja katsahti minuun kysyvästi.
"Kai sinä ymmärrät, että minulla on klaanin parantajaoppilaana velvollisuuksia?" murahdin, ja jatkoin sitten antamatta soturille tilaisuutta vastata: "Ja ne velvollisuudet tulevat piinaamaan minua koko ikäni, joten jos haluat olla kanssani, sinun on opittava kunnioittamaan sitä, mikä on minulle tärkeää."
Kylmähenkäys räpäytti silmiään hämmentyneenä. Uskoin kyllä, että hän ymmärtäisi velvollisuuteni, mutta en ollut niinkään varma siitä, osasiko hän sisäistää niitä.
Nousin seisomaan ja nuolaisin muutaman kerran rintakarvojani, kunnes käännyin takaisin Kylmähenkäyksen puoleen ja viitoin tätä seuraamaan. Kolli vääntäytyi käpälilleen ja lähti tallustamaan perääni.
Pujahdin sammalverhon läpi ulos aukiolle. Sienikarva keskusteli edelleen Kaunokukan kanssa klaaninvanhimpien pesän edustalla, ja Minttusydän oli saanut partiot jaetuksi jo muutama tovi sitten.
Astelin kohti leirin laitamia hiirenrippeet hampaissani edelleen roikkuen. Kuulin Kylmähenkäyksen jykevien käpälien tömähtelyn maata vasten takanani, joka kertoi kollin pysyttelevän tiiviisti kannoillani.
Asetuin makuulleni piikkiherneseinämää vasten ja laskin myyrän maahan. Aurinko lämmitti mukavasti turkkiani ja sai minut kehräämään silkasta mielihyvästä.
Kylmähenkäys istuutui parin hännänmitan päähän ja jäi katselemaan minua. Välittämättä soturin katseesta kumarruin repäisemään myyrästä itselleni suupalasen, jonka pureskelin ensin huolella ja nielaisin vasta sitten.
Vilkaisin Kylmähenkäykseen sivusilmällä. Kolli katsoi minua edelleen. Heilautin korviani hieman vaivautuneena. Välillämme vallitsi syvä jännite, joka esti kumpaakin avaamasta suutaan ja sanomasta mitään.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 2.2.2018
Silmäilin makuuasennossa olevaa Liljahenkäystä ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni hitaasti, kun hän puraisi uuden palan käpäliensä ulottuvilla olevasta myyrästä ja alkoi pureskella palaa huolellisesti. Hetken kuluttua sirorakenteinen kissa käänsi katseensa minuun ja pystyin erottamaan oman vaivaantuneisuuteni ja epävarmuuteni tuon meripihkaisista silmistä. Tunteeni olivat kirkkaammat kuin tahdoin niiden olevan.
"Olet varmaan jo sisäistänyt sen tiedon, että minulla on tunteita sinua kohtaan ja tahtoisin olla kanssasi", lausahdin äkillisesti. Se yksinäinen lause kiinnitti heti Liljahenkäyksen ajatukset minuun ja sai parantajaoppilaan korvat heilahtamaan hitaasti. Hän pysyi kuitenkin vaitonaisena ja tyytyi vain tuijottamaan minua läpitunkevalla katseellaan. Eihän se minua haitannut, olisin voinut katsoa niitä vaikka kuinka kauan.
"Mutta minua kiinnostaisi tietää, tahdotko sinä olla minun kanssani? Ja toivoisin sinulta täydellisen totuuden kuulemista, eihän valehteleminen ainakaan nykyisten tietojeni mukaan ole kovin tavallista sinulta", jatkoin lausettani hetken hiljaisuuden jälkeen, "ja mitä ikinä meistä tuleekaan tulevaisuudessa, toivoisin sinun silti kunnioittavan minua vaikka uskonkin vahvasti Pimeyden metsään. Minäkin kunnioitan sinua vaikka uskot Tähtiklaaniin, joka on erittäin kaukana omista uskomuksistani."
Liljahenkäys pysyi vaiti, hän vain tuijotti minua sanaakaan sanomatta. Nuoren naaraan hännänpää vääntyili puolelta toiselle, pystyin aistimaan välillämme olevan jännityksen. Vaistomaisesti otin askeleen eteenpäin ja kohdistin katseeni syvälle Liljahenkäyksen meripihkaisiin silmiin.
// Lilja? Vähä sekava :D
Liljahenkäys 3.2.2018
Tunsin korvissani kuumotusta. "Tietenkin minä kunnioitan uskomuksiasi, Kylmähenkäys", sanoin hiljaa, "mutta kai sinä ymmärrät, ettei asia ole niin yksinkertainen? Tihkutähden alaisena sinun velvollisuutesi olisi ilmoittaa pettureista hänelle, mutta koska suhteesi minuun estää sen, olet vaarassa tulla tapetuksi."
Kylmähenkäys heilautti häntäänsä vähättelevästi ja astahti jälleen lähemmäs minua. "Minä en pelkää Tihkutähteä", hän murahti.
"Mutta minäpä pelkään!" töksäytin. Kollin kasvoilla käväisi hämmästys. Laskin katseeni maassa retkottavaan myyränraatoon. "Minä todellakin pelkään häntä. Hän murhasi sijaisemoni, tappoi lukuisia klaanitovereitani..." Ääneni oli pelkkä kuiskaus. Suru kuristi kurkkuani. En tiennyt mitä ajatella.
"Tihkutähti on sairastunut mieleltään. Vain hullu olisi valmis tappamaan oman emonsa vallan tähden", kähisin. "Minua kauhistuttaa silkka ajatuskin, että jonakin päivänä Tihkutähti voi käskeä sinut tappamaan minut, enkä ole lainkaan varma siitä, voinko luottaa siihen, ettet tekisi sitä."
Kylmähenkäys katsoi minuun mitään sanomatta. Hänen ilmeensä oli muuttunut pahaenteisen synkäksi, joka sai niskakarvani pörhistymään. Minä todella halusin olla Kylmähenkäyksen kanssa. Tunteeni olivat voimistuneet tuota sinertävänharmaata kollia kohtaan rajusti kuluneiden kuiden aikana, eikä niitä voinut enää tukahduttaa.
"Minullakin on tunteita sinua kohtaan, kuten olet varmaankin jo huomannut. Mutta jos todella olet valmis yrittämään suhdetta", sanoin lopulta, "niin sitten olen minäkin." Kasvoilleni levisi lämmin hymy.
//Kylmä?
Kylmähenkäys 3.2.2018
Tuijotin Liljahenkäystä hämmentyneenä, en tiennyt mitä sanoa tai ajatella. En ollut ajatellutkaan hänen pelkäävän Tihkutähteä, muttta kun mietin asiaa hetken aikaa, tajusin nopeasti että tietenkin nuori naaras pelkäsi sijaisemonsa murhaajaa. Aloin tuntea sääliää parantajaoppilasta kohtaan ja otin niin ison askeleen eteen, että olisin helposti ylettynyt koskettamaan naaraan kuonoa. Kohosin hänen ylleen uhkavalla tavalla, mutta pidin lämpimän ilmeen kasvoillani.
"Minä olen valmis aloittamaan suhteen kanssasi ja jos se sinusta kuulostaisi hyvältä idealta, voimme minun puolestani pitää suhteemme salaisuutena turvallisuutesi takia", lausahdin hetken mietinnän jälkeen ja kumarruin nuolaisemaan Liljahenkäyksen poskea. Parantajaoppilas tärisi hieman ja säälini häntä kohtaan nousi entisestään. Tunsin silti kunnioitusta vahvaa päällikköä kohtaan, mutta hänen raakuutensa klaanitovereitaan kohtaan ei todellakaan luonut minuun minkäänlaista vaikutusta. Olin ainakin itse täydellisesti uskollinen klaanitovereilleni ja vaikka olisin voinut helposti tappaa vihollisklaanin jäsenen, en olisi suostunut murhaamaan ketään klaanitoveriani.
"Ja voin täysin rehellisesti sanoa, että en voisi ikinä vahingoittaa sinua ja Tihkutähti tappaisi sinut ainoastaan kuolleen ruumiini edestä", lisäsin jäätävän tyynellä äänellä ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni Liljahenkäykselle. En kerrankaan tuntenut oloani vaivaantuneeksi.
// Lilja?
Liljahenkäys 31.1.2018
Katsoin Kylmähenkäyksen perään tyrmistyneenä. Kiukku kihisi sisälläni. Kuinka hän saattoi loukata vainajan muistoa sillä tavoin? Myrskyklaanilainen oli yrittänyt oma henkensä uhalla pelastaa Kuohuvirran hirviön kynsistä, mutta oli siinä samalla kohdannut oman loppunsa.
"Sinä olet hirveä!" Matala murina kumpusi syvältä kurkustani. Kylmähenkäys katsahti minuun lapansa yli. Hän kohotti kulmiaan hämmästyneenä.
"Anteeksi, mitä sanoitkaan?" kolli naukaisi hännänpää nytkähtäen. Hän kääntyi kasvotusten kanssani varoen pudottamasta kuollutta klaanitoveriaan.
"Miten sinä saatat olla niin julma? Tuo myrskyklaanilainen yritti pelastaa Kuohuvirran, mutta joutui maksamaan siitä omalla hengellään!" sihahdin niskakarvat pörhistyen.
Kylmähenkäys kohautti lapojaan. "Omapa oli ongelmansa. Jos hän ei olisi vaivautunut kiiruhtamaan vihollisklaanilaisen avuksi, hän olisi ehkä saattanutkin selviytyä", hän tuhahti ja katsoi ylimielisesti mustavalkeaan kolliin, joka makasi osittain lumeen hautautuneena lähellä ukkospolun reunaa.
Ennen kuin ehdin vastata mitään, ukkospolun toiselta puolelta alkoi kuulua huolestunutta puheensorinaa.
"Myrskyklaanin rajapartio!" Vilkaisin nopeasti molempiin suuntiin, ennen kuin uskaltauduin loikkimaan ukkospolun ylitse Myrskyklaanin puolelle.
"Mitä sinä oikein teet?" Kylmähenkäys huusi perääni, mutta en vaivautunut vastaamaan. Kolli oli saanut minut suuttumaan epäkunnioittavalla käytöksellään urheaa myrskyklaanilaista kohtaan.
"Hei!" Näin muutaman ketunmitan päässä partion, johon kuului kolme kissaa. "Tarvitsemme apua! Yksi kissa teidän klaanistanne on jäänyt hirviön alle!"
Suuri leveälapainen kolli katsahti minuun varautuneena. "Tulemme heti."
Lähdin johdattamaan partiota Varjoklaanin rajaa kohti. Loikin ketterästi takaisin ukkospolun toiselle puolen, jossa Kylmähenkäys odotti minua kärsimättömänä. Myrskyklaanilaiset seurasivat vanavedessäni, ja järkyttyivät löytäessään kuolleen klaanitoverinsa ruumiin.
"Voi ei..." Harmaankirjava oppilas painoi päänsä murheellisena.
"Mitä tapahtui?" sinertävänharmaa kolli tivasi.
"Hän yritti auttaa klaanimme erästä soturia, mutta jäikin samalla itse hirviön jyräämäksi", selitin suru kurkussa kuristaen. Se kaikki oli tapahtunut silmiemme alla, emmekä me olleet voineet tehdä mitään.
Korjattuaan klaanitoverinsa elottoman ruhon mukaansa Myrskyklaanilaiset lähtivät valumaan verkkaiseen tahtiin takaisin kohti omaa reviiriään.
"Syvimmät osan ottoni!" huikkasin heidän peräänsä ja käännyin sitten palatakseni takaisin leiriin.
"Kas niin, asioilla on aina tapana lutviutua", Kylmähenkäys murahti tyytyväisen kuuloisena. Mulkaisin häneen vihaisesti ja lähdin marssimaan leirin suuntaan sanaakaan sanomatta.
*Kerran Pimeyden metsän kissa, aina Pimeyden metsän kissa.* Olin hetken ajan uskonut jo, että kolli olisi kääntymässä Tähtiklaanin puolelle, mutta hänen epäsovelias käytöksensä paljasti karun totuuden. Kylmähenkäys ei tulisi muuttumaan nyt, eikä koskaan.
Seuraavana yönä oli täysikuu. Kuutamo oli oudon punertava, mutta koska Tähtiklaani ei ollut peittänyt taivasta pilvillä, vaaraa aselevon loppumisesta tuskin olisi.
Olimme matkalla Sienikarvan kanssa Nelipuiden laaksoon muun mukana. En ollut suostunut puhumaan Kylmähenkäykselle sitten eilisen. Kolli oli kyllä yrittänyt lähestyä minua useaan otteeseen, mutta olin torjunut hänet kylmästi. Jos Kylmähenkäys ei oppisi arvostamaan toisen kissan elämää, en haluaisi olla hänen kanssaan.
Vilkaisin vierelläni kulkevaa Sienikarvaa epäröiden. Mietin pitäisikö minun kertoa kollille eilen rajalla tapahtuneesta tragediasta, mutta en halunnut huolestuttaa häntä.
"Kuule, Sienikarva, voimmeko puhua?" naukaisin hiljaa. Vaaleanruskean parantajan myrkynvihreiden silmien katse kohdistui minuun.
//Sieni? Tönkköä settiä, mutta olkoot. xd
Kylmähenkäys 31.1.2018
Saapuessamme Nelipuun ympäristöön haistin ilmassa jokaisen muun klaanin vahvan hajun, joka kertoi Varjoklaanin saapuvan paikalle viimeisenä. En olisi voinut kuitenkaan välittää vähempää siitä, kuinka monentena Varjoklaani saapui paikalle - elleivät vihollisklaanit saaneet siitä kuvaa laiskista varjoklaanilaisista, joka ei todellakaan ollut todellisuus. Varjoklaani oli vahvin kaikista metsän klaaneista.
Kun saavuimme Nelipuille, huomasin silmäkulmastani Liljahenkäyksen ja Sienikarvan erkanevan klaanin perältä. Katsoin turhautuneena, kuinka kaksikko tassutteli kauemmas varjoklaanilaisista ja alkoi juttelemaan, varmaan joistakin parantajien välisistä jutuista. Olin yrittänyt Kuohuvirran löytämisen jälkeen lähestyä Liljahenkäystä ties kuinka monta kertaa, mutta parantajaoppilas oli jokaisella kerralla kääntänyt tylysti katseensa muualle ja poistunut paikalta ennen kuin olin ehtinyt sanoa sanaakaan hänelle. Naaras oli varmaankin ottanut nokkiinsa siitä kuinka olin tunteettomasti jättänyt myrskyklaanilaiseen ruumiin ukkospolulle lojumaan, mutta en ainakaan itse nähnyt siinä mitään väärää. Myrskyklaani oli vihollisklaani eikä meidän pitäisi antaa minkäänlaista heikkoudesta kertovaa kuvaa heille. Tiesin kyllä, että parantajaoppilaana Liljahenkäyksen velvollisuus oli suojella tasavertaisesti jokaista klaanikissaa, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt syytä siihen. Olihan Myrskyklaanillakin oma parantaja ja parantajaoppilas, mutta he eivät vain olleet sattuneet olemaan paikalla. Mutta sekin oli Myrskyklaanin ongelma eikä Varjoklaanin.
"Tulehan, Kylmähenkäys", Ikituulen lausahdus herätti minut ajatuksistani ja pakottauduin siirtämään jäätävän katseeni Liljahenkäyksestä entiseen mestariini, "muidenkin soturien seuraan."
"Hyvä on", murahdin ilmeettömästi ja lähdin hitaasti marssimaan muiden varjoklaanilaissoturien ryhmää kohti. Heitin vielä pettyneen silmäyksen Liljahenkäykseen ja nostin sitten kuononi korkealle, pakotin tyynen ilmeen kasvoilleni ja tassuttelin klaanitoverieni seuraan.
// Lilja?
Liljahenkäys 2.2.2018
Avasin silmäni tuntiessani kylmän vesipisaran tipahtavan kuonolleni. Aamuauringon ensisäteet valaisivat hämärän pesän ja soivat pitkästä aikaa lämpöä kankeisiin jäseniini.
Nousin verkkaisesti istumaan. Raotin hieman suutani ja annoin tuoksujen tulvahtaa kielelleni. Sienikarvan tuoksu oli valju, joten arvelin hänen heränneen jo jokunen aika sitten.
Nypin nopeasti karvoihini takertuneet sammalhapsut pois ja lähdin tassuttamaan kohti pesän suuta. Työnsin sammalverhon syrjään ja astahdin raikkaaseen pakkasilmaan.
Aukiolla oli hälinää. Minttusydän jakoi parhaillaan partiota ja muutama klaaninvanhin oli uskaltautunut ulkosalle nauttimaan lehtikadon harvinaisesta auringonpaisteesta.
Huomasin Sienikarvan istuskelemasa eräässä auringon lämmittämässä läntissä Kaunokukan kanssa. Entinen parantaja oli ummistanut silmänsä, mutta saatoin nähdä, miten hänen suunsa liikkui puheen tahtiin.
Näin myös aukion laitamilla kissan, johon oli ennen ollut niin kiintynyt. Nykyään välillämme tuntui olevan ylitse pääsemätön kuilu. Kylmähenkäys katseli klaania kylmänsiniset silmät kavenneina.
Heilautin häntääni ylimielisesti kollin katseen osuessa minuun ja lähdin sitten tallustamaan kohti Sienikarvaa. Vaaleanruskea parantajakolli katsahti minuun ystävällisesti hymyillen.
"Huomenta, Liljahenkäys. Sinä heräsitkin jo", hän maukui. Nyökkäsin ja käännyin sitten Kaunokukan puoleen, joka oli avannut silmänsä ja kohdistanut niiden kirkkaansinisen katseen minuun.
"Hyvää huomenta, Kaunokukka. Nukuitko hyvin?" kysyin. Kaunokukka päästi pienen kehräyksen ja vastasi:
"Oikein mainiosti, Liljahenkäys. Kiitos kysymästä."
Kaunokukan kanssa jutteleminen tuntui paljon helpommalta, sillä Sienikarvan mukaan entinen parantajanaaras oli ollut ennen Varjoklaaniin saapumista kotikisu.
Tiesin, miltä tuntui olla ulkopuolinen. Oikea perheeni piti minua hylkiönä, eikä minulla ollut enää syytä palata takaisin kotiin, nyt kun tiesin heistä. Isääni en ollut koskaan tavannut, mutta emostani minulla oli hyvin sumeita muistikuvia, joista en saanut kunnollista otetta.
"Miten parantajan koulutuksesi on edistynyt?" Kaunokukan kysymys sai minut säpsähtämään hereille aatoksistani.
"Ihan hyvin", vastasin hieman hajamielisenä ja käännyin sitten kysymään mestariltani: "Saanko hakea vähän tuoresaalista?"
Sienikarva nyökkäsi. "Kaikin mokomin, kunhan vain varmistat, että syötävää riittää myös muille", hän naukaisi ja jatkoi sitten mielenkiintoiselta kuullostavaa keskusteluaan entisen parantajan kanssa.
Suuntasin tuoresaaliskasalle ja valikoin itselleni myyrän, jota sitten asetuin nautiskelemaan parantajan pesän edustalle. Olin ollut niin keskittynyt repimään tuoresaaliistani sopivan kokoisia palasia, että olin kokonaan unohtanut tarkkailla ympäristöäni; Kylmähenkäys seisoi edessäni mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän, kun nousin seisomaan niin, että olin melkein kasvotusten minua suuremman soturin edessä.
"Onko jokin paikka kipeä? Tarvitsetko paikkausta?" nau'uin katkerana irrottamatta katsettani Kylmähenkäyksen silmistä.
//Kylmä? Ehkäpä Sieni?
Kylmähenkäys 2.2.2018
Heräsin aamulla kalpean auringonvalon säihkäistessä kasvoni ja räväytin kerralla kylmänsiniset silmäni auki. Henkäisin syvään ja kompuroin jaloilleni, varmistaen nopeasti ettei kukaan sotureista olisi kuullut. Osa sotureista oli jo poistunut pesästä ja loput nukkuivat rennosti omilla sammalpedeillään. Huokaisin hitaasti ja lähdin pujottelemaan ulos pesästä.
Olin nukkunut yöllä harvinaisen huonosti, koska en ollut pystynyt unohtamaan eilistä kokoontumista - varmaankin elämäni masentavinta kokoontumista. En ollut päässyt juttelemaan Liljahenkäyksen kanssa kertaakaan ja olin joutunut tyytymään Ikituulen ja muiden soturien seuraan. Olivathan muutkin soturit ihan tyydyttävää seuraa, mutta Liljahenkäyksen kanssa oleskeliminen olisi ollut paljon mukavampaa. Tosin, en olisi halunnut kenenkään epäilevän mitään, joten toistaiseksi olisi parempi etten viettäisi liikaa aikaa hänen kanssaan.
Sukelsin ulos soturien pesästä ja hätkähdin samassa jäätävästä ilmavirrasta, joka tarttui sinertävänharmaan turkkiini ja riepotteli sitä ympäriinsä, saaden karvat täydelliseen sotkuun. Kohautin laiskasti lapojani ja annoin katseeni kiertää aukiota, tietyn kissan toivossa.
Eipä kestänyt kauankaan, kun tunnistin Liljahenkäyksen sirorakenteisen hahmon parantajan pesän edustalla. Tummanharmaa naaras näytti syövän pienikokoista myyrää ja keskittyneen vain ja ainoastaan siihen. Hetken epäröinnin jälkeen lähdin marssimaan parantajaoppilasta kohti, tavanomainen mitäänsanomaton-ilme kasvoillani leväten. Liljahenkäys ei edes huomannut lähestymistäni, kunnes olin jo ehtinyt pysähtyä hänen eteensä.
"Onko jokin paikka kipeä? Tarvitsetko paikkausta?" Liljahenkäys kysyi. Pystyin aistimaan erään tunteen tuon äänessä, mutta en osannut nimetä sitä.
"Sattuupi olemaankin. Astuin eilen etukäpälälläni paluumatkalla tikun päälle mutta en muistanut tulla kertomaan siitä eilen."
Heitin vaistomaisesti pienen valheen lauseeseeni, koska olin tietenkin ollut aikeissa näyttää käpälääni Liljahenkäykselle, mutta en ollut uskaltanut mennä juttelemaan hänelle kokoontumisen vaitiolon jälkeen. Olihan minulla taka-ajatuksena käpäläni tarkastuksen aikana yrittää pyytää anteeksi käytöstäni myrskyklaanilaisen suhteen.
Nyt Liljahenkäys vain tuijotti minua, näyttäen aivan siltä kuin olisi avaamassa suunsa hetkenä minä hyvänsä. Eihän nyt klaanin parantajaoppilas voinut kieltäytyä klaanitoverinsa auttamisesta?
// Lilja?
Liljahenkäys 2.2.2018
Katsoin Kylmähenkäykseen hännänpää ärtyneesti nykien. Olin klaanin parantajaoppilas, enkä voisi laiminlyödä velvollisuuksiani, vaikka potilaana olisikin kissa, josta en sillä hetkellä sen erityisemmin pitänytkään.
"Hyvä on. Tule pesääni, niin katsotaan sitä tassua tarkemmin", huokaisin turhautuneena, noukin myyrän loput hampaisiini ja sujahdin sammalverhojen läpi pesälle. Laskin tuoresaaliini vartomaan oman vuoteeni vierelle ja tassutin sitten Kylmähenkäyksen luo, joka odotti parantajan aukiolla jokseenkin vaivautuneen oloisena.
"Näytähän sitä käpälää", nau'uin äänellä, jonka kylmyys yllätti jopa itsenikin. Kylmähenkäys ojensi vasempaa etukäpäläänsä minulle. Tartuin toisella tassullani kiinni kollin käpälästä estäen sitä vapisemasta ja tutkailin keskelle polkuanturaa uponnutta piikkiä.
Sen enempiä mietiskelemättä tartuin hampaillani kiinni läheltä piikin tyveä ja vetäisin sen ulos. Polkuanturaan jäi pieni reikä, josta pulpahti verta. Kolli ryhtyi nuolemaan kohtaa, jossa piikki oli ollut hetki sitten. Sillä välin kävin noutamassa muutaman hierakanlehden varastosta. Ojensin lehdet Kylmähenkäykselle.
"Mitä minä näillä teen?" hän maukui hämmentyneenä.
"Jauha lehdet ensin muussiksi ja levitä töhnä sitten koko polkuanturalle", ohjeistin. Soturi ryhtyi pureskelemaan lehtiä.
"Liljahenkäys, minun olisi puhuttava kanssasi", hän mumisi suu täynnä yrttimurskaa. Väläytin tuolle paheksuvan katseen, enkä vastannut mitään.
Kollin saatua salva valmiiksi, kehotin tätä hieromaan sen huolella polkuanturalle ja varomaan astumasta sillä niin kauan, kun tahna oli vielä märkään. Sitten astelin oman vuoteeni luo ja nappasin myyrän hampaisiini aikeenani palata takaisin aukiolle nautiskelemaan auringon lämmöstä, mutta Kylmähenkäys tukki tieni. Hänen roteva ruhonsa peitti pesän suun sulkien minulta reitin aukiolle.
"Mitä sinä oikein teet?" sihahdin kiukkuisena ja yritin puskea väkisin läpi, mutta kolli ei hievahtanutkaan.
"Haluan puhua kanssasi", hän sanoi jämäkästi. Sivalsin hännälläni terävästi ilmaa.
"No, olkoon sitten", murisin karvat sojollaan, "mutta nopeasti, sillä minulla ei ole koko päivää aikaa."
//Kylmä?
Kylmähenkäys 28.1.2018
Käänsin kylmänsinisen katseeni Liljahenkäykseen, joka oli juuri saapunut luoksemme ja lausunut onnittelunsa Minttusydämelle. Tunsin oloni vielä turhautuneemmaksi kuin äsken enkä tahtonut olla tässä tilanteessa. Jos en lähtisi nyt, kateellisuuteni Minttusydämen uudesta asemasta tulisi ilmiselväksi.
"Minäpä taidan lähteä", murahdin nopeasti ja lähdin sanaakaan sanomatta kaksikon luota, suunnaten kulkuni aukion laitamia kohti. Mutta ennen kuin olin päässyt edes kolmen hännänmitan päähän naaraista, käännyin vilkaisemaan olkapääni ylitse ja viitoin Liljahenkäykselle merkilläni ääneen, jolla pyysin häntä seuraamaan minua. En vaivautunut jäädä seuraamaan mitä naaras tekisi, vaan käänsin jäätävän tuijotukseni leirin laitamille ja kiristin tahtiani. Kun lopulta saavuin aukion reunamille, asetuin istumaan ja kohdistin kylmänsinisen katseeni siihen suuntaan missä Liljahenkäys oli, varmistaakseni että hän oli seurannut minua.
// Lilja?
Liljahenkäys 29.1.2018
Katsahdin Kylmähenkäykseen hämmentyneenä, mutta lähdin kuitenkin tuon perään. Soturi oli astellut lähelle uloskäyntiä, josta hän vilkuili minuun päin hännänpää vääntyillen kärsimättömästi.
"Sinua selvästikin turhauttaa se, että Minttusydän pääsi varapäälliköksi sinun sijastasi?" murahdin ja istuutuduin alas. Sinertävänharmaan kollin kylmänsinisten silmien katse porautui suoraan sisimpääni.
"Ai, nytkö vasta huomasti?" hän kivahti ja sivalsi ilmaa hännällään. Jos totta puhuttiin, minäkin olisin ollut Kylmähenkäyksen asemassa yhtä vihoissani ja turhautunut. Minttusydän oli sentään päällikön kumppani, joten miksipä Tihkutähti ei valitsisi juuri häntä?
"Kyllä sinunkin aikasi vielä koittaa", lupasin ja kurotuin nuolaisemaan Kylmähenkäyksen poskea. Kolli päästi epämääräisen äännähdyksen ja siirsi sitten katseensa aukion toisella puolella seisoskelevaan Minttusydämeen, joka otti paraikaa muutaman soturin onnitteluja vastaan. Hän näytti onnelliselta.
"Kuules, mitä jos unohdetaan tämä koko hössötys ja lähdettäisiin vähäksi aikaa ulos leiristä?" Käännyin katsomaan Kylmähenkäykseen toiveikkaana. Halusin pois leiristä, ja mahdollisimman nopeasti.
//Kylmä? Tosi sekava ja lyhyt.
Kylmähenkäys 29.1.2018
"Lähdetään vain", vastasin murahdusta jäljittelevällä äänellä ja sukelsin ensimmäisenä piikkihernetunneliin, suoraan tunkkaisesta leiristä ulos. Jos Minttusydän ei olisi ollut klaanitoverini, olisin varmasti hyökännyt hänen kimppuunsa ja ulvonut raivoissani, kuinka minun olisi kuulunut saada varapäällikön paikka. Minun täytyisi kouluttaa vielä oppilaskin ennen kuin pääsisin unelmoimaani asemaan. Sitten minun täytyisi saada vielä Tihkutähden luottamus käpäliini, pysyä elossa aina siihen saakka kunnes hän itse liittyisi Pimeyden metsän rivistöön ja vasta sitten pystyisin ansaitsemaan päällikön nimen ja yhdeksän henkeäni. Prosessi tulisi olemaan pitkä, mutta tulisin tekemään kaikkeni päästäkseni Varjoklaanin seuraavaksi hallitsijaksi.
"Kröhöm, Kylmähenkäys?"
Säpsähdin haaveistani takaisin Varjoklaanin leirin uloskäynnin kohdalle ja kohdistin jäätävän katseeni Liljahenkäyksen meripihkaisiin silmiin, jotka tuijottivat minua kysyvinä. Tunsin nolostuksen nipistelevän koko vartaloani, mutta pakottauduin pitämään mitäänsanomattoman ilmeen kasvoillani.
"Mitä nyt?" murahdin ja kohotin kulmiani. Kuten olen osannut odottakin, Liljahenkäys ei värähtänytkään.
"Kysyin, että minne me olemme menossa?" Liljahenkäys lausahti ääneen kysymyksen, jonka oli varmaan kysynyt minulta unelmointini aikana. Räpäytin kylmänsinisiä silmiäni hitaasti ja käänsin katseeni metsään, alkaen arvioimaan Varjoklaanin mutaista reviiriä.
"Lähdetään vaikka vain Myrskyklaanin rajaa kohti ja voimme pysähtyä tarpeeksi kauas Ukkospolusta, vaikkapa yrttejä etsimään. Jos siis tarvitset mitään yrttejä", lisäsin vaistomaisesti viimeiset sanani. En vaivautunut odottamaan Liljahenkäyksen vastausta, vaan lähdin ravakkaan marssiin reviirin eteläosaa kohti, suoraan Myrskyklaanin rajaa kohti.
// Lilja?
Liljahenkäys 29.1.2018
Pörhistin karvani suojaksi jäätävältä viimalta, joka puhalsi suoraan vasten kasvoja. Lehtikato oli ankarimmillaan, eikä suloisesta hiirenkorvan auringosta ollut tietoakaan. Varjoklaanin kissojen kyljistä pisti esiin kammoksuttava luurivistö, joka kieli nälänhädästä. Tihkutähden nousu valtaan ei ollut ollut helppo. Monta hyvää soturia oli kuollut tai lähtenyt klaanista, eikä uusista pennuista ollut tietoakaan. Tätä menoa Varjoklaani tuhoutuisi, eikä kukaan voisi asialle mitään.
Pimeyden metsän kissat olivat muutamia poikkeustapauksia lukuunottamatta kaikki Tihkutähden puolella. Kylmähenkäyksestä en ollut niinkään varma. Hän tuntui pohjimmiltaan kunnon kissalta, mutta meidän välillämme kulkeva näkymätön muuri esti minua luottamasta häneen täysin. Monet kissat, jotka olivat olleet ennen Loistetähden uskollisia alaisia, kääntyivät Tihkutähden johdatuksen myötä Pimeyden metsän puolelle.
Kuitenkin jokunen kissa onnistui pitämään päänsä ja roikkumaan oikealla tiellä viimeiseen asti, ennen kuin kohtasivat karun loppunsa Tihkutähden ja tuon luottosoturien kynsissä. Minä olin yksi harvoista kissoista, jonka oikea usko ei ollut vielä kiirinyt Pimeyden metsän kissoille. Uskostani Tähtiklaaniin tiesivät vain Valvehenki, Sienikarva, sekä Kylmähenkäys, sekä muut Tähtiklaaniin uskovat kissa. Kylmähenkäys tosin uskoi Pimeyden metsään, mutta hän oli vannonut minulle, ettei kertoisi salaisuuttani kellekään, ja jos kertoisi, saisi hän maksaa siitä kalliin hinnan.
"Liljahenkäys!" Säpsähdin hereille ajatuksistani kuullessani Kylmähenkäyksen kärttyisen naukunan. Katsahdin muutaman hännänmitan verran edelläni kulkevaan sinertävänharmaaseen kolliin, joka tapitti minua kylmänsiniset silmät säkenöiden. Olimme matkalla Myrskyklaanin ja Varjoklaanin reviirit erottavalle ukkospolulle, jonka luota voisi löytyä hyvällä tuurilla muutama pakkasen haurastuttama yrtti.
Kylmähenkäys pysähtyi äkisti, ja olin vähällä törmätä häneen käpälieni liukuessa jäisellä maalla. Soturi viittoi hännällään ukkospolun suuntaan; Kuohuvirta oli kyyristynyt nietosten keskelle ja näytti vahtaavan jotakin hyvin keskittyneenä. Pian näkökentässäni vilahti punaruskea pörröhäntä, joka pilkisti esiin parin hännänmitan päästä vaaleanharmaasta soturinaaraasta.
Ilmaa halkoi korvia raastava vinkuna. Hirviö syöksyi ukkospolkua pitkin holtittomasti puolelta toiselle liukuen. Kuohuvirta oli syvälle uppoutunut niin syvälle aatteihinsa, ettei huomannut lähestyvää uhkaa. Yllättäen ukkospolun ylitse pinkaisi Myrskyklaanin kissa. Myrskyklaanilainen tarrasi juuri oravan kimppuun käynyttä Kuohuvirtaa niskavilloista, mutta liian myöhään. Hirviö suistui ukkospolulta heidän päällensä.
"Ei!" Työnnyin Kylmähenkäyksen ohitse ja kiiruhdin klaanitoverini avuksi. "Häivy siitä, senkin kurja jätöskasa!"
Hirviö murahti kovaäänisesti ja peruutti äristen takaisin tielle hetken emmittyään. Sen jälkeen se jatkoi holtitonta matkantekoaan jäällä liukastellen.
Kurkkasin varovasti lumikumpareen taa. Kuohuvirta makasi puoliksi lumeen hautautuneena Myrskyklaanin kissa päällään. Molemmat olivat yltäpäältä veressä ja pahasti runnoutuneita. Kuohuvirran tummansinisten silmien katse oli lukkiutunut kirkkaalle pakkastaivaalle.
"Kylmähenkäys!" Huutoni oli pelkkä kähähdys. "Tule auttamaan!" Ryhdyin kaivamaan lunta pois ruumiideen päältä, mutta kurkussani pusertava suru, sekä kylmä viima hidastivat työn tekoani. Tunsin lämpimän turkin kylkeäni vasten. Kylmähenkäys oli saapunut vierelleni.
"Miksemme me tehneet mitään?" kuiskasin syyllisyydentunto sisälläni velloen. Jos olisin tajunnut tilanteen aiemmin, olisin ehkä voinut pelastaa Kuohuvirran, eikä myrskyklaanilaisenkaan olisi tarvinnut heittää elämäänsä niin nuorena.
//Kylmä? Joo, tämmönen tarina tällä kertaa, aika sekava ja silleen. Toittis kirjotin tän nyt oikein.
Kylmähenkäys 31.1.2018
Kuultuani nimeni kutsuttavan sukelsin Liljahenkäyksen luokse ja kohdistin jäätävän katseeni kahteen ruumiiseen, jotka makasivat maassa. Ensimmäinen oli Kuohuvirran eloton, vaaleanharmahtava hahmo, jota peitti paksu verikerros. Toinen ruumis kuului minulle täysin tuntemattomalle kissalle, joka haiskahti erittäin vahvasti Myrskyklaanille. En vaivautunut erityisemmin vihollisklaanilaiseen, vaan aloin kuopimaan lunta pois Kuohuvirran päältä jykevillä käpälilläni.
Kun olimme saaneet kaiken lumen pois kaksikon päältä, nostin hetkeäkään epäröimättä Kuohuvirran ruumiin selkääni. En ollut täysin varma vaivautuisiko Tihkutähti pitämään edes hyvästelyseremoniaa Tähtiklaaniin uskovalle kissalle, mutta ei Kuohuvirran veristä ruumista voinut minne tahansa jättää.
"Viedään Kuohuvirta leiriin ja jätetään tuo myrskyklaanilainen vain siihen. Hän ei ole meidän huolenaiheemme", murahdin välinpitämättömänä ja lähdin hitaasti marssimaan sitä suuntaa kohti, missä leiri sijaitsi. Pysähdyin kuitenkin hetken kuluttua ja vilkaisin olkapääni ylitse varmistaakseni, että Liljahenkäys lähtisi seuraamaan minua.
// Lilja?
Kylmähenkäys 26.1.2018
Jäin katsomaan haikeana Liljahenkäyksen perään, kunnes naaras katosi parantajan pesän sammalverhojen taakse. Vetäisin syvään henkeä ja tassuttelin leirin keskustaan, asettuen siihen vartioon. Ajatukseni poukkoilivat kokoajan Liljahenkäykseen, kuinka hän oli virnistänyt kuultuaan minun pyytäneen soturinimeni hänen mukaansa ja katsellut minua meripihkaisilla silmillään. Tiesin, että nyt kun olisin soturi, voisin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa. Jossakin vaiheessa suhteemme tulisi julki enkä tahtonut kuvitellakaan mitä Pimeyden metsää kannattavat klaanitoverini sanoisivat, jos tietäisivät minun olevan Tähtiklaaniin uskovan kissan kanssa yhdessä.
*Ei, älä ajattele sitä! Sinun ei tarvitse huolehtia kumppanuudestanne ennen kuin sinusta ja Liljahenkäyksestä edes tulee kumppanit!* murahdin mielessäni ja käänsin katseeni leirin uloskäyntitunneliin, jättäen ajatukset Liljahenkäyksestä taakseni.
Kun haalea auringonvalo laskeutui Varjoklaanin leiriin, venytin suuni makeaan haukotukseen. Yövartiointi oli onnistunut hyvin enkä ollut nukahtanut kertaakaan.
Havahduin ajatuksistani, kun huomasin Liljahenkäyksen sukeltavan ulos parantajan pesästä. Hän näytti hengittävän erittäin raskaasti ja kauniin naaraan tummanharmaa turkki oli täydellisesti sotkussa. Kohotin hitaasti kulmiani ja lähdin marssimaan parantajaoppilasta kohti. Ei kestänyt montakaan silmänräpäystä, kun Liljahenkäys huomasi minut ja heilautti häntäänsä heikosti.
"Hei, Liljahenkäys. Onko kaikki kunnossa?" kysyin huolestuneena naaraalta ja nostin kasvoilleni heikon hymyn.
// Lilja?
Liljahenkäys 26.1.2018
Liljahenkäyksen Katsoin Kylmähenkäykseen sumein silmin. "Minä näin painajaista. Tihkutähti tappoi sinut siinä", naukaisin ääni väristen.
"Tappoi minut?" hän toisti epäuskoisen kuuloisena. Nyökkäsin ja räpäytin kyyneleistä kosteita silmiäni.
"Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa", myönsin. "Joka kerta hän on tappanut sinut, aina vain julmemmalla tavalla." Painauduin vasten Kylmähenkäyksen sinertävänharmaata turkkia. Tunsin kollin jännittyvän hieman, mutta hän ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen kauemmas, joka sai minut huojentumaan.
Kuullessani kahinaa soturien pesän suunnalta peräännyin vauhdilla kauemmas Kylmähenkäyksestä ja olin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vilkaisin aukiolle saapuneeseen Minttusydämeen hieman kiusaantuneena. Soturinaaras katsahti minuun hämmästyneen näköisenä ja lähti tassuttamaan luokseni.
"Onko jokin hätänä, Liljahenkäys?" Naaraan äänestä kuului aito huoli. Laskin katseeni vaivautuneena tassuihini ja nyökkäsin sanomatta mitään. Olin varma, että hän alkaisi epäillä heti minua, jos saisi kuulla itkuisen ääneni.
Turkkini oli edelleen sekaisin ja hiestä märkä. Sammalhapsuja roikkui sieltä täältä tummanharmaasta turkistani. Näytin varmasti ihan kuolleista nousseelta.
"Minä tästä taidankin lähteä siistiytymään", sanoin ja pakotin kasvoilleni väkinäisen hymyn, jonka jälkeen lähdin laahustamaan leirin toiselle puolelle.
Istahdin lähelle piikkihernetunnellia ja aloin laiskasti nyppimään sammeleenriekaleita karvoistani. Minun oli saatava ajatella hetki itsekseni, tai muuten pääni räjähtäisi.
*Yritä nyt piristyä hieman, Liljahenkäys.* Rupesin pesemään turkkiani vähän liioitellun pontevasti yrittäen näyttää omalta iloiselta itseltäni, mutta se oli vaikeaa.
Hengitin syvään ja suljin silmäni kuunnellen heräilevien kissojen ääniä. Tihkutähti oli pilannut elämäni; hän vei minulta kaiken, mikä oli minulle tärkeää.
Päällikkö tappoi sijaisemoni, joka oli kasvattanut minut kuin omanaan, tappoi läheisiä klaanitovereitani, sekä uhkasi myös tappaa minut, ellen hyväksyisi hänen uutta valtaansa Varjoklaanissa. Tihkutähden takia en voinut edes rakastaa vapaasti. Hänen takiaan pelkäsin, että Kylmähenkäys joutuisi kuolemaan minun virheideni takia.
*Tähtiklaanin tähden, miksen mennyt antamaan ilmi Tihkutähteä Loistetähdelle silloin kuin vielä pystyin? Mieluummin olisin kuollut itse kuin antanut koko klaanin ajautua tuhoon*, ajattelin epätoivoon vajonneena. Avasin silmäni ja katsahdin aamuiselle taivaalle surullisena. Huurua nousi ilmaan hengittäessäni. Minun olisi vain yritettävä jatkaa eteenpäin elämässäni, hyväksyen kohtaloni, tai sitten voisin ryhtyä kapinaan, joka ei mitä luultavammin johtaisi mihinkään ja kaikki Tähtiklaaniin uskovat minut lukuun laskien tapettaisiin, eikä millään olisi enää mitään merkitystä.
//Kylmä? Minttu?
Minttusydän 27.1.2018
Jäimme Kylmähenkäyksen kanssa kahden Liljahenkäyksen lähtiessä. Olin hieman kiusaantunut Kylmähenkäyksen seurasta ja minua nolotti edellinen käytökseni.
"Onnea uudelle soturille", hymyilin ja nyökkäsin kunnioittavasti Kylmähenkäykselle. En halunnut pahaa hänelle, enkä kellekkään. Minulla meni vain vähän yli silloin. En tiennyt miten Kylmähenkäys reagoisi. Hänen ilmeensä ei muuttunut pätkän vertaa, hän vain nyökkäsi kiitokseksi onnitteluista.
"OIkeasti, olen pahoillani siitä mitä kaikkea sanoin sinulle", naukaisin ystävällisesti, "Ihan oikeasti". Katselin ymärilleni näin Tihkutähden. Näin kuinka Tihkutähti tassutteli suurkiven juureen ja loikkasi sen päälle. Katselin kiinnostuneen akuinka hän kajautti kutsuhuudon ilmoille. Kylmähenkäys lähti tassuttamaan lähemmäs. Lähdin nuoren kollin perään.
"Klaanimme kaipaa varapäällikköä ja siksi olen valinnut mielestäni sopivimman vaihtoehdon", Tihkutähti naukui vallanhimoisella äänellään. Tunsin lihasteni jäykistyvän. Tihkutähti haravoi katseellaan leiriä ja lopulta kollin sähkönsininen katse pysähtyi minuun. Minua katse ei kuitenkaan säväyttänyt, olin nähnyt sen niin monta kertaa.
"Minttusydän, sinä olet klaanimme uusi varapäällikkö", Tihkutähti naukaisi juhlavasti. Katsoin kollia lämpimästi, tämä loikkasi alas suurkivelttä ja tassutteli luokseni.
"Onnea", rakastamani kissa naukui lempeästi. Hymy valui kasvoilleni. Kehräys kantautui kurkustani, rakastin häntä oikeasti.
//Lilja? Kylmä? Edellisen saa poistaa :D
Kylmähenkäys 27.1.2018
En ehtinyt vastata Minttusydämen anteeksipyyntöihin, kun Tihkutähden kutsuhuuto kajahtikin aukiolla. Havahduin ajatuksistani ja kompuroin klaanikiveä kohti, Minttusydän perässäni. Sivusilmästäni huomasin leirin laitamilla istuvan Liljahenkäyksen, jonka meripihkainen katse kohdistui Tihkutähden tummanharmaan hahmoon. Parantajaoppilas näytti silmäilevän päällikköä hetken aikaa, kunnes hän nousi ja lähti laahustamaan klaanikiveä kohti.
"Klaanimme kaipaa varapäällikköä", Tihkutähti aloitti, kun olimme saapuneet klaanikiven luokse, "ja siksi olen valinnut mielestäni sopivamman vaihtoehdon."
Tunsin lihasteni jännittyvän, kun Tihkutähden sähkönsininen katse alkoi silmäillä kissajoukkoa. Tiesin varsin hyvin, ettei minusta voisi tulla varapäällikköä, koska en ollut kouluttanut vielä yhtäkään oppilasta. Mutta silti halusin tietää, kenestä tulisi uusi varapäällikkö.
"Minttusydän, sinä olet klaanimme uusi varapäällikkö."
Käänsin kylmänsinisen katseeni suoraan muutaman hännämitan päässä istuvaan naaraaseen, jonka kasvoilla käväisi ilahtunut hymy. Kun Minttusydän erkani kissojen rivistöstä ja tassutteli klaanikiven eteen, murahdin turhautuneena. Jonakin päivänä minä tulisin olemaan punertavan ruskean naaraan asemassa, sillä minusta tulisi seuraava varapäällikkö. En suostunut luopumaan unelmastani.
Kun Minttusydän peruutti takaisin soturien rivistöön, viitoin häntä hännän heilautuksella kauemmas. Kun olimme päässeet kuuloetäisyyden päähän muista kissoista, köhäisin nopeasti kurkkuani. En ollut hyvä tälläisissä asioissa.
"Otan vastaan anteeksipyyntösi, ja lausun omat anteeksipyyntöni. Raivoistuin, koska tunsin kysymyksesi hyvin henkilökohtaisena enkä tavallisesti jaa semmoisia tietoja", lausahdin ja nostin heikon, mutta silti kunnioittavan hymyn kasvoilleni, "onnittelut muuten varapäällikön paikasta."
// Minttu? Lilja?
Liljahenkäys 27.1.2018
Käännyin katsomaan Suurkivelle päin kuullessani Tihkutähden kajauttavan kokoontumiskutsun. Päällikkö aikoi mitä ilmeisemmin ilmoittaa Varjoklaanin uuden varapäällikön, eli hänen seuraajansa tulevaisuudessa. Toivoin todella, että Tihkutähti osaisi käyttää järkeään edes tämän kerran ja valita tehtävään sopivan kissan, joka osaisi täyttää velvollisuutensa noustessaan valtaan tämän jälkeen.
Nousin raskaasti huokaisten käpälilleni ja lähdin raahustamaan kohti Suurkiveä. Parantajat istuivat normaalisti kiven juurella, mutta koska olin liian vihoissani, päätin jäädä suosiolla istuskelemaan kissajoukon laitamille, josta näkisin päällikön parhaiten - enkä vahingossakaan olisi syöksymässä tuon kaulaan kiinni. En minä tietenkään tahtomalla tahtonut päästä näkemään Tihkutähden kaksinaamaisuutta, mutta jos pystyisin tulkita edes himpun verran hänen ilmeestään, mitä tuon hiirenaivoisessa päässä liikkui, niin se olisi ollut jo jotakin.
"Klaani tarvitsee uuden varapäällikön." Tihkutähti katseli Suurkiven ympärille kokoontuneita kissoja tyynenä. Sitten hänen katseensa pysähtyi yhteen kissaan. Päällikkö heilautti häntäänsä ja naukui juhlavasti: "Minttusydän on Varjoklaanin uusi varapäällikkö tästä päivästä lähtien." Pimeyden metsän kannattajien joukosta alkoi kuulua hurrausta, kun Tihkutähti laskeutui alas kiveltä ja kosketti nenällään kumppaninsa päälakea ja toivotti onnittelunsa.
Katseeni liukui kuin itsestään Minttusydämestä Kylmähenkäykseen, jonka häntä piiskasi ilmaa. Hänen kasvoillaan näkyi turhautuminen, eikä mikään ihme, sillä olihan kolli kaavaillut nousevansa Varjoklaanin seuraavaksi päälliköksi Tihkutähden jälkeen, mutta suunnitelmiin olikin tullut muutos Minttusydämestä tultua uusi varapäällikkö. Nuori soturi pakotti kuitenkin kasvoilleen hymyn ja lähti tassuttamaan kohti Minttusydäntä. Hän selvästikin hautoi jotakin mielessään, se oli selvää.
Lähdin itsekin astelemaan Minttusydäntä kohti. En tiennyt, kumman puolella naaras oli klaanin välisessä sisällissodassa, mutta mitä minä yhtään tunsin häntä, tiesin, että tuo oli pohjimmiltaan hyvä sydäminen kissa, eikä varmastikaan tappanut ketään mielellään. Hän saattaisi ehkä pystyä pelastamaan klaanin Tihkutähden kuoltua.
"Hei, Minttusydän", kehräsin saapuessani Kylmähenkäyksen ja tuoreen varapäällikön luo. "Onnitteluni varapäällikön asemasta. Uskon, että klaani tulee olemaan vastaisuudessa hyvissä käpälissä."
//Minttu? Kylmä?
Minttusydän 23.1.2018
"Anteeksi", naukaisin pahoittelen oppilaalle.
"En tiedä mikä minuun meni", nau'uin kohteliaasti. Räpäytin simmiäni lämpimästi. Olin pohjimmiltani ystävällinen.
"Toivon, että voit antaa anteeksi huonon käytökseni", nau'uin anteeksi pyytävästi. Istahdin mahan ja loin lämpimän katseen Kylmätassuun.
"Tästedes pidän tunteeni kurissa",pahoittelin vielä ja tassuttelin ulos parantajan pesästä. Tassutin Liljahenkäyksen luokse.
"Olen pahoillani", naukaisen ja lähden tassuttamaan pois. Häntäni heilui puolelta toiselle tasaisesti.
"Kiitos seurasta, ja anteeksi pilatessani tilanteen", käänsin pääni ja naukaisin vielä Liljahenkäykselle.
"Tulen myöhemmin uudestaan", naukaisin ja väläytin ystävällisen hymyn Liljahenkäykselle.
//Lilja? Kylmä?
Kylmätassu 23.1.2018
Tuijotin jäätävällä katseella Minttusydämen perään, kunnes tuo sukelsi ulos parantajan pesästä. Hän oli äsken tuijottanut minua murhaavalla katsella, mutta nyt naaras oli lausunut pahoittelunsa lämpimällä äänensävyllä. En kuitenkaan luottanut Minttusydämeen hiirenkarvan vertaa, vaikka kuinka olisin tahtonut. Mutta enhän minä edes tahtonut luottaa tuohon petolliseen kissaan.
Toisaalta, Minttusydän oli Tihkutähden kumppani ja hyvin mahdollisesti seuraava varapäällikkö. Jos saisin parannettua välejäni punertavan ruskeaan naaraan kanssa, ehkä minulla olisikin mahdollisuus päästä Varjoklaanin hallitsijaksi. Huokaisin syvään ja sukelsin ulos parantajan pesästä, suoraan Liljahenkäyksen luokse. Tummanharmaa naaras höristi korviaan ja kääntyi vilkaisemaan minua.
"Pahoittelen tuosta, Minttusydämen sanat vain ärsyttivät minua", lausahdin rennosti ja otin pari askelta lähemmäs, "lähdemmekö me siis sinne kävelylle? Minulla sattuu olemaan nimittäin loppupäivä aikaa."
// Lilja?
Liljahenkäys 23.1.2018
"Ihan miten vain." Vilkaisin Kylmätassuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillani ja nousin seisomaan. Jäämättä odottamaan kollin reaktiota lähdin tallustamaan kohti uloskäyntitunnelia.
"Mikä sinulle nyt tuli?" Kylmätassu puuskutti päästyään vierelleni. "Minähän pyysin jo anteeksi käytöstäni."
"Mutta pyysitkö anteeksi Minttusydämeltä?" sihahdin sivaltaen ilmaa terävästi hännälläni. Kiihdytin vauhtiani entisestään, mutta soturioppilas pysyi tiiviisti kannoillani, eikä suostunut luovuttamaan helpolla.
"Liljahenkäys, ihan tosi", Kylmätassu huokaisi turhautuneena ja kaarsi eteeni. Pysähdyin lumi pöllyten ja jäin tuijottamaan kollia kulmat kurtussa.
"Lupaatko pyytää Minttusydämeltä anteeksi?" kysyin madaltaen ääntäni. Kylmätassu pyöritteli silmiään ja maukui:
"Hyvä on, minä pyydän häneltä anteeksi - ehkä." Lopulta suostuin leppymään kollioppilaalle, vaikka en ollutkaan täysin varma siitä, aikoisiko hän tosiaan pitää lupauksensa.
Kurkotin nuolaisemaan Kylmätassun kuonoa hellästi ja naukaisin sitten tuolle ilkikurinen sävy äänessäni: "Yritä ottaa minut kiinni." Pinkaisin karkuun häntä perässä hulmuten. Kylmätassu antoi yllätyksen näkyä kasvoillaan, kun tuo loikki perääni.
Soturioppilaan saavuttaessa minua yritin kiristää vauhtiani entisestään, mutta lopulta jouduin luovuttamaan, kun Kylmätassu sai minut kiinni ja kaadettua maahan.
Makasin hänen allaan naurusta kippuralla. Ilo kulki lävitseni kuin sähkö. Kaikki viimeaikojen murheet tuntuivat haihtuvan tiehensä kerta heitolla. Tunsin itseni onnelliseksi Kylmätassun seurassa.
//Kylmä?
Kylmätassu/-henkäys 24.1.2018
Kaadoin Liljahenkäyksen maahan ja lukitsin nopeasti hänet lihaksikkaiden jalkojeni väliin. En kuitenkaan koskenut käpälälläkään nuoren naaraan tummanharmaaseen turkkia ja pysyin muutaman viiksenmitan päässä tuon kasvoista. Jäin tuijottamaan suoraan parantajaoppilaan meripihkaisiin silmiin ja kun katselin hänen nauravia kasvojaan, aloin lopulta itsekin nauraa. Olin hitaasti alkanut uskoa siihen, että Liljahenkäys oikeasti nautti seurastani ja saattaisi pitää minusta kuten minä pidin hänestä.
"Sainpas sinut. Minusta et noin vain eroon pääse", totesin rennosti Liljahenkäykselle ja hetken epäröinnin jälkeen kumarruin eteenpäin, nuolaisten klaanitoverini poskea hellästi. Olin ehtinyt pelätä naaraan murahtavan minulle tylyn vastauksen, mutta hänen kasvoilleen nousikin lämmin hymy. Sen näkeminen pakotti heikon hymyn minunkin kasvoilleni.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!"
Kohotin kylmänsinisen katseeni Liljahenkäyksen meripihkaisista silmiatä ja kohdistin katseeni Tihkutähden tummanharmaan hahmoon, joka oli juuri loikannut klaanikiven päälle. Kompuroin vaivaantuneena kauemmas parantajaoppilaasta, kun varjoklaanilaiset alkoivat saapua aukiolle ja kerääntyä klaanikiven ympärille.
"Taidan arvata mitä on tapahtumassa", Liljahenkäys naukaisi ja sai katseeni kääntymään hänen meripihkaisiin silmiin. Tiesin itsekin erittäin hyvin mitä oli tapahtumassa.
"Minusta tulee soturi", kuiskasin ja päästin pienen hymyn kasvoilleni. Liljahenkäys ei vielä tiennyt soturinimitoiveestani, mutta pian hän saisi tietää, "mennään sitten."
Sen sanottuani lähdin marssimaan edellä klaanikiven ympärillä olevaa kissajoukkoa kohti, jättäen Liljahenkäyksen taakseni. En halunnut vieläkään kenenkään tietävän hitaasti rakentuvasta "suhteestamme".
"Kylmätassu, astu eteen", Tihkutähti murahti klaanikiven päältä ja heilautti hännällään merkin astua eteen. Vetäisin syvään henkeä ja marssin mahdollisimman ylväin askelin klaanin eteen ja asetuin istumaan mutaiseen maahan, kohottaen samalla kuononi korkealle.
"Kylmätassu, olet suorittanut oppilaskoulutuksesi ja olet valmis soturiksi. Soturinimesi tulee olemaan Kylmähenkäys."
Sen sanottuaan Tihkutähti loikkasi alas klaanikiveltä ja kosketti nopeasti päälakeani kuonollaan. Nuolaisin kunnioittavasti päällikön lapaa ja peruutin sitten soturien rivistöön suoraan Ikituulen viereen.
"Kylmähenkäys! Kylmähenkäys!"
Seuraavan hetken ajan otin vastaan klaanitoverieni onnitteluja - joihin vastasin pelkällä pään nyökäytyksellä - ja kun klaanitoverit alkoivat lähteä aukiolta, marssin hieman kauemmalle jääneen Liljahenkäyksen luokse.
"Kiva nimi", naaras lausahti tyynesti ja virnisti nopeasti.
"Halusinkin Kylmähenkäyksen nimekseni, sinun mukaasi", naukaisin hitaasti, venyttäen taas pitkästä aikaa sanojani. Tuntui hieman oudolta kertoa totuus nimestäni Liljahenkäykselle, mutta halusin hänen kuitenkin tietävän.
// Lilja?
Liljahenkäys 24.1.2018
Katsoin Kylmähenkäykseen nauravaisin silmin. Kolli oli halunnut soturinimensä minun mukaani, joka oli kuullostanut alkuun hieman hassulta korvaani, mutta samaan aikaan myös melko romanttiselta. Siteeni tuoreeseen soturiin olivat vahvistuneet paljon yhdessä vietettyjen hetkien myötä. Kenties suhteemme etenisi vielä joku päivä niin pitkälle, että pystyisimme olemaan toistemme seurassa julkisesti mitään peittelemättä.
"No, onneksi olkoon, Kylmähenkäys." Kurkotin nuolaisemaan hänen poskeaan hellästi ja peräännyin sitten muutaman askelen taaksepäin lämmin hymy kasvoillani. "Minun on nyt mentävä, mutta nähdään taas huomenna." Sen sanottuani käännyin kannoillani ja lähdin tassuttamaan kohti parantajan pesää, jonka edustalla Sienikarva jo odottelikin minua. Parantajakolli katsoi minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan, eikä sanonut mitään.
"Hienot nimittäjäiset, vai mitä?" naukaisin mestarilleni ja väläytin tuolle pienen hymyn ennen kuin sukelsin sammalverhon läpi parantajan pesän turvaisaan hämärään. Astelin kaikessa rauhassa oman vuoteeni luo ja pöyhin sammalia mukavammaksi. Avasin leukani makeaan haukotukseen ja kävin pitkälleni sammalien päälle. Mieleeni muistui Kylmähenkäyksen vierellä nukuttu yö, jolloin olin saanut tuntea kollin turkin omaani vasten ja haistaa hänen tutun, rauhoittavan tuoksunsa. Se yö oli ollut ikimuistonen.
Suljin silmäni ja kuvittelin mielessäni Kylmähenkäyksen rotevan, sinertävänharmaan hahmon. Hän asteli minua kohti tavallista lämpimämpi katse kylmänsinisissä silmissään ja hymy huulillaan. Huokaisin hiljaa uppoutuneena ajatuksiini, ja pian huomasinkin matkanneeni unen ihmeelliseen valtakuntaan.
Seisoin leiriaukiolla. Ympärilläni oli lukuisia kissoja, osa tuttuja ja osa vieraampia. Siristin silmiäni hieman ihmeissäni. Tihkutähti istui Klaanikiven päällä katse suuntautuneena kiven juurella seisovaan sinertävänharmaaseen kolliin, joka kohtasi päällikön uhmakkaan katseen värähtämättäkään. Se kolli oli Kylmähenkäys.
Tassuttelin hänen luoksensa ja kysyin, mitä oikein oli meneillään, mutta en saanut vastausta. Soturi tuijotti Varjoklaanin päällikköön hievahtamatta - aivan kuin aika olisi pysähtynyt.
"Sinut on tuomittu kuolemaan klaanisi petoksesta. Olet veljeillyt Tähtiklaaniin uskovan kissan kanssa, eikä se virhe ole korjattavissa. Voit hyvittää sen vain ja ainoastaan omalla hengelläsi." Tihkutähti katsoi Kylmähenkäykseen häijy kiilto silmissään. Tummanharmaa kolli liu'utti kyntensä esiin ja kohotti käpäläänsä uhkaavasti nuoren soturin ylle. Kylmähenkäys jännittyi ja valmistautui ottamaan iskun vastaan.
"Ei! Lopeta!" parkaisin avuttomana ja syöksyin kaksikon väliin, mutta Tihkutähden käpälä humahti lävitseni ja iskeytyi suoraan Kylmähenkäyksen kalloon. Kylmähenkäys kangistui muutaman silmänräpäyksen ajakseksi, kunnes tuon ruumis valahti elottomana maahan. Helakanpunaiset pisarat tahrasivat lumen hänen ympäriltään.
"Ei! Kylmähenkäys!" Heittäydyin kollin viereen huutaen. Onneton mouruna korisi kurkussani, kun yritin tuuppia häntä pystyyn.
"Viekää hänet pois." Tihkutähti katseli tyytyväisenä kivensä päältä, kuinka kaksi varjoklaanilaista tarrasi hampaillaan kiinni nuoren soturin raajoihin ja lähti raahaamaan tätä ulos leiristä. Seurasin heitä sisälläni velluva raivo yltyen yhä enemmän. He raahasivat hänen ruumistaan kuin pahaista rotan raatoa, haluamatta koskea siihen.
Saapuessani leirin ulkopuolelle, näin pienen ruumiskasan piikkihernetunnelin vieressä. Osa ruumiista oli hautautunut osittain lumen alle, osa oli jätetty korppien nokittaviksi. Soturit heivasivat Kylmähenkäyksen ruumiin kasan päällimmäiseksi ja poistuivat paikalta.
Maisema ympärilläni alkoi pyöriä villisti. Silmissäni sumeni ja korvissa piippasi. Olin menettänyt ajan tajuntani, enkä enää tiennyt missä olin, tai mitä olin tekemässä.
"Liljahenkäys!" Kuulin jonkun kutsuvan minua. Epätoivoisesti huimausta vastaan taistellen lähdin hoipertelemaan äänen suuntaan.
"Liljahenkäys!" Avasin silmäni hätkähtäen. Vuoteeni oli riekaleina ja turkkini hiestä märkä. Kaikki näytti alkuun hämärältä, mutta pian aloin hahmottaa Sienikarvan vaaleanruskean hahmon. Hän katsoi minuun huolestuneena.
Nousin seisomaan vapiseville jaloilleni ja käännyin mestarini puoleen henkeä haukkoen:
"Tarvitsen raitista ilmaa." Parantajakolli ohjasi minut pesän suulle ja raotti hieman sammalverhoa, jotta viileä pakkasilma pääsisi virtaamaan pesään.
Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua, mutta kuvat Kylmähenkäyksestä makaamassa elottomana veren tahrimalla lumella sai minut shokkiin.
*Rauhoitu, Liljahenkäys, se oli vain unta. Todella pahaa unta.* Räpyttelin silmiäni kirkkaassa lehtikadon aamussa. Aukio oli metsästyspartioon lähteviä kissoja lukuunottamatta tyhjä.
Sienikarva saattoi minut takaisin pesään ja kehotti minua istuutumaan.
"Sinä huusit unissasi", hän sanoi hiljaa. Siirtelin käpäliäni hermostuneena. Olin nähnyt painajaisia useaan otteeseen siitä, kuinka Tihkutähti tappoi rakastamani kissan, joka kerta julmemmalla tavalla - ihan kuin hän oli tehnyt sijaisemollenikin, Loistetähdelle.
"Minä näin vain painajaista. Ei sen vakavempaa", vakuuttelin, mutta en ollut varma, uskoinko sanaani itsekään.
//Sieni? Kylmä?
Minttusydän 22.1.2018
"Hyvin", hymyilin Liljahenkäykselle. Meillä meni ainakin nyt hyvin, joskus oli mutkia, mutta kaikki kääntyi taas parhain päin.
"Olen ajatellut, että voisin ehdottaa Tihkutähdelle, että..", asiani katkaisi se kun Kylmätassu tupsahti eteemme.
"Anteeksi, keskeytinkö jotain?" kolli naukaisi. Hymyilin.
"Et keskeyttänyt mitään", kehräsin oppilaalle. Tiesin, että tuollaiset tianteet saattaisivat olla noloja joillekkin kissoille, mutta Kylmätassua en sen koommin tuntenut.
"Liity seuraan", hymyilin ja varmistin katseellani sen, että Liljanhenkäys olisi samaa mieltä asiasta. Parantaja naaras nyökkäsi. Kylmätassu oli mielestäni hyvin pontentiaalinen oppilas, hänestä voisi tulla vielä jotain suurta.
"Miten sinun oppilas koulutuksesi menee? Minulla on sellainen olo, että saatat saada soturinimesi jo piakkoin", naukaisin katsoen kollin silmiin.
//Kylmä? Lilja?
Kylmätassu 22.1.2018
"Oppilaskoulutukseni menee erinomaisesti enkä voisi toivoakaan parempaa mestaria kuin Ikituuli. Harjoituksemme ovat erittäin rankat, mutta ehdottomasti kaiken sitä seuraavan väsymyksen arvoisia", totesin tyytyväisenä ja kohtasin Minttusydämen katseen jäätävällä tuijotuksellani, "minusta tulee varmasti todella pian soturi. Olen jo miettinyt soturinimeäni."
Minttusydän nyökäytti päätään ja silmäili minua hetken aikaa tummansinisellä katseellaan. Tunsin oloni hieman epämukavaksi naarassoturin silmäilyn alla, mutta pakottauduin röyhistämään rintakarvani ja nostamaan kuononi korkealle.
"Mitä soturinimeä sitten toivoisit?"
Tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä, kun Minttusydämen kysymys osui korviini. En todellakaan ollut edes muistanut, että halusin soturinimekseni Kylmähenkäyksen Liljahenkäyksen mukaan ja jos kertoisin sen Minttusydämelle, naaras alkoisi epäilemään oliko minun ja Liljahenkäyksen välillä jotain. Ja koska tahdoin toistaiseksi pitää välimme salaisuutena, en halunnut kenenkään epäilevän mitään.
"Pitäisin Kylmämyrskystä tai Kylmäkynnestä", valehtelin sulavasti ja nostin kasvoilleni silmänräpäyksen ajaksi kylmän virnistyksen, joka näytti varmasti pakotetulta ja erittäin epäuskottavalta hymyltä. En kuitenkaan jäänyt katsomaan Minttusydämen reaktiota, vaan käänsin vaistomaisesti katseeni Liljahenkäyksen meripihkaisiin silmiin.
"Mistä te juttelitte ennen kuin saavuin?" kysyin ilmeettömästi parantajaoppilaalta ja vilkaisin sitten nopeasti Minttusydäntäkin.
// Lilja? Minttu?
Minttusydän 22.1.2018
Huomasin Kylmätassun asenteessa jotain kylmää ja häijyä. Koin kollin uhkana itselleni. En yleensä tuntenut tällaisia tunteita, mutta nyt kaikki oli toisin. Tihkutähden seura teki minusta tälläisen ja minun olisi hyväksyttävä uusi itseni. Vilkaisin Kylmätassua häijysti. Käänsin katseeni takkaisin Liljahenkäykseen ja hymyilin tälle.
"Höpöttelimme kaikenlaista", naukaisin mitäänsanomattomalla äänellä.
"Mutta mitä jos sinä kertoisit jotain välillä itsestäsi, kun me Liljahenkäyksen kanssa kuulimme kaiken meille tapahtuneen toisiltamme", nau'uin täyteläisesti. Toivoin, ettei Liljahenkäys huomaisi pientä piikittelyäni. Vilkaisin Liljahenkäykseen tämä vilkaisi minuun, ilmeellä josta ei voinut päätellä mitään.
"Niin, ja laitan soturinimitoiveesi muistiin, voin sanoa Tihkutähdelle jos hän mieltyisi ehdotuksiisi", nau'uin rennosti naurahtaen. Sisälläni velloi pelko asemani menettämisestä, tai siis tulevan asemani. Halusin päästä hinnalla millä hyvänsä Tihkutähden varapäälliköksi.
//Kylmä? Lilja? Sori lyhyt xd
Kylmätassu 22.1.2018
Turkkiani alkoi kuumottaa kuultuani Liljahenkäyksen sanat siitä, kuinka hän kertoisi soturinimitoiveeni Tihkutähdelle. Joutuisin kertomaan todellisen toiveeni ja tekemään parhaani väistääkseni kaikki Liljahenkäykseen liittyvät kysymykset.
"Kylmähenkäys kuulostaisi kyllä myös mukavalta. Voitkin samalla heittää sen ehdotuksen hänen eteensä, niin arvon päällikkö saa valita niistä mieluisensa", lausahdin jäätävällä äänensävyllä ja siirsin kylmänsinisen katseeni Minttusydämeen. En todellakaan nauttinut naaraan seurasta, mutta jos halusin miellyttää Tihkutähteä ja mahdollisesti nousta Varjoklaanin seuraavaksi johtajaksi, minun täytyisi tulla päällikön kumppanin kanssa toimeen.
"Ja tarkalleen ottaen mitä tahtoisit tietää minusta, Minttusydän?" kysyin ilmeettömänä, poraten katseeni suoraan punertavan ruskean naaraan sinertäviin silmiin. En luottanut enää tuohon soturiin, hän oli silmissäni erittäin epäilyttävä kissa.
// Minttu? Lilja?
Liljahenkäys 23.1.2018
Seurasin Minttusydämen ja Kylmätassun keskustelua sivusta. En voinut jättää huomioimatta heidän välilleen syntynyttä jännitystä, joka tuntui tuntui sähköisenä kipinöintinä ilmassa.
"Ja tarkalleen ottaen, mitä sinä oikein haluaisit tietää minusta, Minttusydän?" Kylmätassun katse oli porautunut syvälle punertavan ruskean naaraan silmiin. Soturi vastasi katseeseen samalla mitalla, eikä antanut piiruakan periksi, kuten ei Kylmätassukaan.
"No niin, nyt tämä saa luvan loppua", sanoin tilanteen alkaessa muuttua uhkaavaan suuntaan ja astahdin kaksikon väliin vilkaisten kumpaankin vuorollaan. "Olette sentään klaanitovereita, ja klaanitovereiden tulee pitää yhtä! Muuten koko klaani olisi jo syösty turmioon, jos kaikki vain mulkoilisivat ja vihaisivat toisiaan."
Kylmätassu katsahti minuun kulmiaan kohottaen. Sanani eivät olleet saaneet kummassakaan juuri minkäänlaista muutosta aikaan - paitsi ehkä himpun verran lisää agressiivisuutta toisiaan kohtaan, joka ei ollut ollut missään nimessä tarkoituksenani.
"Hyvä on, ihan sama. Riidelkää sitten, jos teistä ei kerta muuhun ole." Heilautin häntääni ylimielisesti ja tassuttelin ulos pesästä. Pysyin kuuloetäisyydellä parantajan pesästä siltä varalta, että kaksikko rupeaisi rähisemään keskenään, joka oli kylläkin hyvin epätodennäköistä, muttei myöskään mahdotonta.
//Minttu? Kylmä? Tästä tuli tosi tönkkö. xd
Kylmätassu 14.1.2018
"Haluaisitko selittää, mitä välillänne on oikein meneillään?" Ikituuli kysyi jäätävästi, kun olin saapunut hänen rinnalleen ja jättänyt Liljahenkäyksen taakseni. Naaraan sanat saivat niskakarvani pörhistymään, vaikka yritin sitä kuinka estää.
"Liljahenkäys kertoi sen jo. Hän auttoi minua kuonossani olevan arpien kanssa ja tarjosin hänelle aterian", vastasin hitaasti, mutta hyvin epäselvästi. Sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuuni ja jouduin yskäisemään pari kertaa saadakseni hengityksen taas toimimaan.
"Kyllä minä hänen kertomuksensa kuulin. Tiedät kuitenkin varsin hyvin, että tuoresaaliskasasta ei saa ottaa mitään ennen kuin on napannut klaanitovereille jotakin ruokaa. Varokin, ettet tee tätä uudelleen", Ikituuli lausahti lopulta ja kiristi hieman tahtiaan, "kun nyt kerran tulin luoksesi, lähdemme harjoittelemaan. Olin aikeissa pyytää suurempaa soturia mukaan vastustajaksesi, mutta jätetään ne harjoitukset toiselle kerralle."
Nyökäytin heikosti päätäni ja sukelsin hopeanharmaan naaraan perässä piikkihernetunneliin, valmiina seuraaviin rankkoihin harjoituksiin.
Kun pääsin leiriin vievälle metsäpolulle, pääsin ensimmäistä kertaa hengittämään pitkään toviin. Kylkiäni puristi kivusta ja kurkkuni oli entistä kuivempi. Aurinko alkaisi laskemaan hiljalleen, harjoitukset olivat kestäneet harvinaisen kauan.
Harjoitukset Ikituulen kanssa tuntuivat muuttuvan rankemmaksi päivä päivältä. Tänään hän oli opettanut minua taistelemaan piilosta esiin sukeltavaa kissaa vastaan, mikä oli tarkoittanut nopeaa refleksien käyttöä ja raivokasta etujalkojen huitomista. Minulla oli kuulemma Ikituulen mukaan erinomaiset refleksit, mikä oli tietenkin saanut minut erittäin tyytyväiseksi.
Sitten huomasin silmäkulmastani tutun hahmon saniaisten seassa, jonka meripihkaiset silmät olisin voinut tunnistamaan monen ketunmitan päästä. Kaarsin suoraan aluskasvillisuuteen ja pujottelin siististi suoraan Liljahenkäyksen luokse. Tummanharmaa naaras oli tosin huomannut lähestymiseni muutaman hännänmitan päästä.
"Pahoittelen viivästymisestä, harjoitukset kestivät tavallista kauemmin", murahdin nopeasti ja siirsin tuuhean häntäni vasemman kylkeni eteen, johon Ikituuli oli raapaissut raa'asti harjoitusten aikana. En ollut varma vuosiko haavasta verta vai ei, mutta toivoin vain ettei Liljahenkäys huomaisi sitä.
// Lilja?
Liljahenkäys 15.1.2018
Työnsin parantajan pesän suuaukon edessä olevat sammaleet syrjään ja astuin peremmälle sen tuttuun ja turvalliseen hämärään. Yrttien voimakas tuoksu tulvahti sieraimiini. Vaikka oppilaiden pesässä vietetty yö olikin ollut mitä ihanin, oli kotipesä silti kaikkein rakkain paikka minulle koko leirissä.
Tassuttelin varovasti minun ja Sienikarvan vuoteet erottavan piikkiherneseinämän luo ja kävin pitkäkseni sammalille. Laskin pääni etukäpälieni varaan ja jäin tuijottamaan pesän seinämää ajatuksissani. En malttanut odottaa, että päivän oppituokio loppuisi ja pääsisin viettämään jälleen aikaa Kylmätassun kanssa.
*Huono homma*, tuumasin vieno hymy kasvoilleni leviten, *olen tainnut ihastua siihen hiirenaivoon.*
Piikkiherneseinämän toiselta puolelta kuului rapistelua ja pian Sienikarva astuikin esiin. Hän katsahti minuun myrkynvihreillä silmillään tulkitsematon ilme kasvoillaan. Joskus tuntui, että parantajakolli tiesi enemmän asioita kuin sitä näytti.
"Huomenta, Sienikarva", tervehdin vähän liioitellun pirteästi. Mestarini räpäytti unisena silmiään ja nyökkäsi vastaukseksi. Muutaman silmänräpäyksen aikana hän oli jo kerennyt kadota yrttivarastoon.
Huokaisin huojentuneena ja annoin pörhistyneiden niskakarvojeni siloittua. Nousin nopeasti seisomaan ja suin turkkini. Sen jälkeen kipitin Sienikarvan perään siinä toivossa, että hänellä olisi antaa minulle tekemistä.
"Olisiko sinulla minulle jotakin pientä hommaa, jonka voisin hoitaa puolestasi?" kysyin silmät toiveikkaasti säihkyen. Sienikarva vilkaisi minuun sivusilmällä ja vastasi:
"Voisit tyhjentää varaston pilalle menneistä ja käyttökelvottomista yrteistä, niin minä pääsisin päivänkakkarahauteeni kimppuun." Nyökkäsin innoissani ja työnnyin vaaleanruskean kollin ohitse varastoon pakottaen tämän perääntymään. Parantaja tuhahti huvittuneena ja ryhtyi puuhiinsa. Sillä välin minä tutkin joka välikön ja kolon siltä varalta, että jokin yrtti olisi kuluneen lehtisateen aikana menettänyt tehokkuutensa, eikä sitä voitaisi enää käyttää. Onneksi pilalle menneitä yrttejä oli vain muutamia, joten ne eivät verottaneet juuri lainkaan rajallisista varastoistamme, jotka olivat päässeet ehtymään lehtikadon aikana jonkun verran.
Saatuani työni tehtyä menin etsimään Sienikarvan. Mestarini oli jauhamassa paraikaa päivänkakkaran lehtiä haudettaan varten.
"Sienikarva, saanko loppupäivän vapaata? Hoidin jo varaston kuntoon", pyysin niin kauniisti kuin vain suinkin osasin ja kallistin hieman päätäni. Sienikarva katsahti minuun mietteliään näköisenä, mutta nyökkäsi lopulta suostumisen merkiksi. Säntäsin innoissani ulos pesästä aikomuksenani mennä leirin ulkopuolelle odottamaan Kylmätassua. Jos joku kysyisi, missä olin ollut, voisin vastata olleeni etsimässä yrttejä kollioppilaan kanssa sellaisilta alueilta, joissa oli vähemmän lunta kuin syvemmällä klaanin reviirillä.
Vielä ennen kuin pujahdin piikkihernetunnelliin, käännyin katsomaan taakseni siltä varalta, ettei minua seurattu. Sitten jatkoin matkaani tyytyväisin mielin.
Olin odottanut Kylmätassua jo hyvän tovin, ja käpäläni alkoivat olla kohmeessa. Nuolaisin rintakarvojani tylsistyneenä ja katsahdin leiriin vievälle polulle siinä toivossa, että näkisin Kylmätassun sinertävänharmaan turkin, mutta turhaan.
Jonkin ajan kuluttua alkoi kuitenkin tapahtua; Ikituuli tassutteli leiriin Kylmätassu kannoillaan seuraten. Kolli ilmeisestikin huomasi minut, sillä hän loikkasi pois polulta ja lähti hiipimään minun suuntaani vähän väliä taakseen vilkuillen.
"Anteeksi viivästymiseni, harjoitukset kestivät tavallista kauemmin", oppilas puuskutti väsyneenä. Veren metallinen löyhkä pisti nenääni ja sai minut katsahtamaan Kylmätassun kylkeen, jota hän tuntui piilottelevan tuuhean häntänsä takana.
"Oletko sinä haavoittunut?" kysyin huolestuneena. Sinertävänharmaa kolli polki maata turhautuneena ja siirsi hieman sivuun häntäänsä, jotta näkisin hänen kyljessään olevan viillon. Haava ei ollut syvä, mutta siitä tihkutti verta, joka sai minun parantajanvaistoni äärimmilleen.
"Mistä tuo tuli?" murahdin ja kurkotin nuuhkaisemaan haavaa. Kylmätassu pyöritteli silmiään närkästyneenä. Häntä ei näyttänyt kiinnostavan keskustella asiasta, mutta minä en lopettaisi kärttämistä, ennen kuin saisin tietää totuuden.
//Kylmä?
Kylmätassu 16.1.2018
Pyöräytin silmiäni turhautuneena, kun Liljahenkäys kyseli syytä haavaan. En todellakaan tahtonut kertoa parantajaoppilaalle raa'oista harjoituksistani, mutta tiesin ettei hän sallisi minun lähtevän minnekään ennen kuin saisi tietää vastauksen ja voisi keksiä tavan, millä haavan voisi suojata.
"Minulla oli Ikituulen kanssa tavallista rajummat harjoitukset ja hän sattui vahingossa raapaisemaan vasenta kylkeäni", vastasin jäätävällä äänensävyllä ja siirsin sitten vastahakoisena häntäni kokonaan pois kylkeni edestä, joka paljasti noin puolen hännänmitan pituisen - eli varoittavan pitkän - haavan. Liljahenkäys näytti säpsähtävän, kun sai nähdä haavan kokonaisuudessaan. Hän kuitenkin nyökäytti päätään, varmaankin viestiäkseen että oli kuullut syyn haavan ilmestymiseen.
"Palaammeko leiriin hakemaan yrttejä vai etsimmekö täältä?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Ajatuskin ällöttävien yrttien työntymisestä sinertävänharmaisiin karvoihini sai vatsani vääntymään. Miten ihmeessä parantajat ja parantajaoppilaat pystyivät kiinnostumaan pahanhajuisista yrteistä?
"Tuohon tarvitsemme ainakin hämähäkin seittiä ja sitä pitäisi täältä löytyä. Jos ei löydy, niin palaamme leiriin", Liljahenkäys vastasi itsevarmalla äänensävyllä ja lähti sitten pujottelemaan metsän halki, seittiä katseellaan etsien. Lähdin seuraamaan peräs, hampaitani kiristellen.
"Ei kai vain minun täydy mennä parantajan pesään? Minulla olisi nimittäin illalla lyhyet harjoitukset Ikituulen kanssa."
Tiesin tosin erittäin hyvin, etteivät kyseiset harjoitukset tulisi olemaan lyhyet. Ikituuli oli kertonutkin, että harjoitukset voisivat venyä myöhään ja ettei minun kannattaisi sopia mitään menoja illalle varmuuden varalta.
// Lilja?
Liljahenkäys 16.1.2018
Vilkaisin lapani yli Kylmätassuun, joka löntysti perässäni turhautuneen näköisenä. Haava hänen kyljessään oli ollut oletettua pahempi, eikä sellainen parantuisi hetkessä. En voisi päästää soturioppilasta lähtemään harjoituksiin, sillä jos Ikituulen opetustuokiot olivat niin raakoja, mitä kolli oli kertonut, haava saattaisi avautua uudestaan ja pahimmassa tapauksessa repeytyä isommaksi, josta seuraisi vain lisää päänvaivaa niin parantajille kuin tuolle itselleenkin.
"Olen pahoillani, mutta en voi päästää sinua tänä iltana harjoituksiin", sanoin ja käänsin katseeni takaisin polkuun. Kuulin Kylmätassun huokaisevan takanani. Ei minustakaan ollut mukavaa kieltää nuorta kollia oppimasta mestariltaan, sillä hän tarvitsi vielä opastusta, mutta jos harjoitukset kävisivät liian rajuksi, ja Kylmätassu loukkaantuisi pahemmin, hänestä ei saattaisi tulla koskaan soturia.
"Kuules, minä luulen, että täältä ei taida löytyä sopivia parannustarpeita, jos aiomme paikata tuon haavasi", murahdin jonkun ajan kuluttua. En ollut löytänyt ainuttakaan hämähäkinseittiä, mikä ei sinänsä ollut ihme, sillä ulkona oli liian kylmä hämähäkeillekin. Ne olivat mitä ilmeisemmin kuolleet kylmyyteen tai kohmettuneet jonnekin puun koloon odottamaan hiirenkorvan aurinkoa, joka sulattaisi niiden jäiset raajat.
"No, mitä me sitten teemme? Palaammeko me leiriin?" Kylmätassu puuskahti. Hän oli alkanut käymään kärsimättömäksi. Vilkaisin nopeasti vielä yhteen pensaaseen ja käännyin sitten kohti kollia. Oppilaan hännänpää nyki ärsyyntyneesti.
"Juuri niin me teemme. Täältä on ihan turha etsiä mitään", tokaisin ja lähdin tassuttamaan Kylmätassun ohitse leirin suuntaan. Soturioppilas ähkäisi tuskastuneena ja lähti seuraamaan. Hänen kyljessään olevasta haavasta huolimatta kolli saavutti minut nopeasti kiinni ja pääsi samaan tahtiin kanssani. Vilkaisin häneen sivusilmällä, mutta en sanonut mitään, koska tiesin Kylmätassun olevan jo valmiiksi kärttyinen ilman sitäkin, että minä aloin ärsyttämään häntä joutavilla saarnoillani.
Kuljimme lumisen metsän halki kyljetysten. Turkkini hipoi Kylmätassun sinertävänharmaata karvapeitettä; se toi minulle mukavan läheisyyden tunteen, sillä silloin tiesin varmasti, etten ollut yksin tässä maailmassa. Minulla oli jäljellä vielä Varjoklaani, ainoa oikea kotini, jota en tahtonut menettää niille kissoille, jotka minut kerran pettivät.
Vaikka emoni teko olikin ollut julma ja ajattelematon, en voinut silti olla hänelle vihainen. Jokainen teki joskus virheitä, mutta virheet eivät aina merkinneet katastrofia, sillä jos hän ei olisi hylännyt minua, ei Sienikarva olisi voinut löytää minua ja ottaa huostaansa, eikä minusta olisi koskaan tullut Varjoklaanin parantajaoppilasta, vaan kylmä ja verenhimoinen Kuolonklaanin kissa.
Leiri alkoi häämöttää jo, mutta pidin kuitenkin vauhtini mahdollisimman tasaisena, jottei Kylmätassun olisi tarvinnut ottaa juoksuaskelia kipeän kylkensä kanssa.
"Lupaathan sanoa mestarillesi, että teidän täytyy ottaa hieman rauhallisemmin?" pyysin Kylmätassulta hiljaa. "Sillä jos et lupaa, minä menen sanomaan hänelle suorat sanat."
//Kylmä?
Kylmätassu 16.1.2018
"Lupaan", vastasin nopeasti ja vilkaisin vierelläni kulkevaa Liljahenkäystä, jonka meripihkaiset silmät tuijottivat edessä erottuvaa piikkihernetunnelia. Kylkemme koskettivat vieläkin ja rehellisesti sanottua pidin siitä hetkestä, kun sain olla parantajaoppilaan makean tuoksun ympäröimänä.
Mutta vaikka olin vastannut myöntävästi Liljahenkäyksen kysymykseen, minulla ei ollut pienintäkään aikomusta ottaa rennommin harjoituksissa. Ei soturiksi - eikä varsinkaan päälliköksi - pääsisi laiskottelemalla.
"Meidän ei kannata palata leiriin kylki kyljessä", murahdin hitaasti ja ennen kuin Liljahenkäys ehti vastata, irrottauduin hieman vastahakoisesti tuon tummanharmaasta turkista. Parantajoppilas käänsi meripihkaisen katseensa jälleen kerran minuun ja räpäytti nopeasti silmiään. Jumituin katsomaan niitä, jolloin heikko hymyä muistuttava virnistys nousi kasvoilleni. Se pysyi kasvoillani muutaman silmänräpäyksen ajan, kunnes annoin tavanomaisen kylmyyden siirtyä sen paikalle.
"Miksi tuijotat minua tuollaisella tavalla?"
Räpäytin hitaasti silmiäni ja palasin oikeaan maailmaan naaraan kauniista silmistä, kun Liljahenkäyksen ääni herätti minut ajatuksistani. Kohotin leukaani aavistuksen verran ja nostin pienen virnistyksen uudelleen kasvoilleni. Se näytti hämmentävän nuorta naarasta vielä enemmän.
"Kai saan tuijottaa noin kaunista naarasta millä tavalla tahdon?" kysyin tyynesti, venyttäen sanojani tavanomaisesti. Tiesin pitäväni naaraasta enemmän kuin olin olettanut ja toivoin, että Liljahenkäyskin pitäisi minusta. Miksi muuten hän olisi suostunut viettämään aikaa kanssani?
Ennen kuin Liljahenkäys ehti avata suutaan, virnistin vielä nopeasti ja sukelsin ensimmäisenä piikkihernetunneliin. Naaraan kauniiksi kutsuminen ei ollut tuntunut läheskään yhtä vaikealta kuin ensimmäisellä kerralla, mikä sai minut tietenkin tyytyväiseksi.
Kun saavuin leirin uloskäynnin edustalle, pysähdyin kuin seinään ja vilkaisin olkapääni ylitse, odottaen näkeväni tunnelista saapuvan Liljahenkäyksen.
// Lilja?
Liljahenkäys 17.1.2018
Seurasin Kylmätassun perässä vähän hitaammin, jotta näyttäisimme mahdollisimman uskottavilta. Muiden pitäisi luulla, ettei minun ja nuoren kollin välillä ollut mitään sen erityisempää kuin klaanitoveruus, joka velvoitti auttamaan ystävää hädässä.
Soturioppilaan pysähtyessä sisäänkäyntitunnelin edustalle, sihahdin tälle nopeasti: "Mene vain." Kylmätassu vilkaisi minuun epävarmana, mutta jatkoi matkaansa aina oppilaiden pesälle saakka. Kun oppilas oli mennyt edeltä, uskalsin lähteä hänen peräänsä.
Tassuttelin Kylmätassun luo vieno hymynkare kasvoillani. Kolli katsoi minuun kylmänsinisillä silmillään vähän turhankin pitkään, mikä sai tuntemaan oloni hieman ahdistukseeni. En pitänyt siitä, miten hän tuijotti minua.
"No, tuota", sanoin rikkoen välillämme vallitsevan hiljaisuuden, "jospa minä menisin edeltä parantajan pesälle, ja sinä tulisit vasta sitten näyttämään haavaasi, ettei Sienikarva vain alkaisi epäillä mitään?" Kylmätassu nyökkäsi suostumisen merkiksi ja jäi odottamaan, että pääsisin pesälle asti.
Kiiruhdin parantajan pesälle mahdollisimman nopeasti. Huikkasin mestarilleni meneväni tarkistamaan vielä yrttivaraston, ettei minulta ollut jäänyt mitään huomaamatta, sillä en tahtonut juuri sillä hetkellä tavata Kylmätassua. Soturioppilas oli toki haavoittunut ja tarvitsi hoitoa, mutta minä en ollut oikea kissa siihen tehtävään sillä hetkellä.
Jonkun ajan kuluttua kajahti Kylmätassun ääni pesän suuaukolta. Pysyin vaiti ja yritin vetkutella varastossa niin pitkään kuin vain suinkin pystyin. Lopulta Sienikarva meni ottamaan potilaan vastaan, ja saatoin kuulla hienoisen hämmästyneisyyden Kylmätassun äänessä, kun tuo sanoi:
"Tarvitsisin paikkausta kyljessäni olevaan haavaan." Kollioppilas oli selvästikin olettanut minun saapuvan paikalle. Purin hammasta ja suljin korvani ulkopuolisilta ääniltä. Keskityin vain ja ainoastaan yrttien lajittelemiseen.
Pian homma alkoi käydä sekavaksi, sillä asettelin vahingossa päivänkakkarat ja hierakanlehdet samaan pinoon, ja minun täytyi aloittaa alusta. Puuskahdin turhautuneena ja istahdin takamukselleni.
*Mitä minä oikein sähellän?* ajattelin lopen uupuneena. Yritin pakoilla totuutta, joka oli vääjäämätön. Minun ja Kylmätassun välille oli kiteytynyt erityinen suhde, jota vain me kaksi pystyimme ymmärtämään. Pimeyden metsän puoluelainen ja Tähtiklaanin kapinallinen, ne me olimme, eikä se tulisi muuttumaan muuksi, ei nyt, eikä koskaan.
//Kylmä? Sieni? Tuli aika sekava. xd
Liljahenkäys 13.1.2018
Tassuttelin Kylmätassun perässä jännitys käpälissäni kihelmöiden. Sydämeni hakkasi kovemmin kuin koskaan ennen. Kuulin vain hengitykseni ja näin edessäni kävelevän soturioppilaan tumman, kuun kajossa kiiltelevän turkin.
Astuin Kylmätassun jäljissä sisään hämärään pesään. Muiden oppilaiden hahmot piirtyivät tummina siluetteina ympärilläni, joka sai tuntemaan oloni hieman ahdistuneeksi, mutta pyrin pitämään katseeni Kylmätassussa, joka pujotteli oman vuoteensa luo pesätovereidensa ohitse.
Kollioppilas asettui makuullen mukavaksi pöyhityiden sammaleiden päälle ja jätti minulle ruhtinaallisesti tilaa viereelleen. Katseemme kohtasivat parin silmänräpäyksen ajan, mutta hänen polttava katseensa pakotti minut siirtämään katseeni pesän kohmeiseen lattiaan, joka tuntui kylmältä polkuanturoiden alla. Vedin syvään henkeä ja kävin makaamaan soturioppilaan viereen niin, että turkkimme melkein hipoivat toisiaan.
Kylmätassu oli minuun nähden huomattavasti isompi ja lihaksikkaampi, vaikka olikin minua vähän nuorempi, muttei iällä juurikaan ollut mitään merkitystä missään suhteen - paitsi ehkä kypsyyden.
Suljin silmäni ja laskin pääni etutassujeni varaan. Kuuntelin Kylmätassun tasaista hengitystä, ja se sai minutkin rentoutumaan hieman. En oikeastaan välittänyt, mitä muut oppilaat siihen tuumaisivat, kun näkisivät herättyään minut Kylmätassun vieressä, mutta sen sijaan se, että heidän mestarinsa - tai pahimmassa tapauksessa oma mestarini - saisivat kuulla siitä hermostutti minua valtavasti.
Painauduin vaistomaisesti lähemmäs Kylmätassua kuin suojaa hakeva pentu. Kolli säpsähti pienesti, mutta ei liikahtanut mihinkään suuntaan, joten oletin, ettei se haitannut häntä ainakaan niin paljoa kuin voisi kuvitella.
//Kylmä?
Kylmätassu 13.1.2018
Säpsähdin hieman, kun Liljahenkäys painautui hitaasti lähemmäs. Käänsin kylmänsinisen katseeni vieressäni makaavaan naaraaseen, jonka meripihkaiset silmät olivat sukelteneet. Parantajaoppilaan viikset väpättivät heikosti kylmän ilmavirran osuessa niihin, mikä sai nostettua hienovaraisen hymyn kasvoilleni. Hän näytti aivan yhtä kauniilta nukkuessaan kuin aktiivisena päivänvalossa.
Samassa päätin erään asian, mitä olin harkinnut jo hieman; aikoisin pyytää soturinimekseni Kylmähenkäystä parantajaoppilaan mukaan. Asiaa ajatellessa halusin irvistää sille, kuinka nololta aihe kuulostaisi jos se tuotaisiin esille. Mutta eihän kenenkään muun täytynyt tietää kyin Liljahenkäyksen. Halusin kuitenkin pitää sen salaisuutena, kunnes ansaitsisin soturinimeni. Mihin ei todellakaan voisi kestää kauan.
"Hyvää yötä, Liljahenkäys", kuiskasin ilmeettömänä parantajaoppilaalle - jonka oletin nukahtaneen jo - ja laskin sitten pääni käpälieni päälle, nukahtaen sitten.
Aamulla heräsin siihen, kuinka kirpeä ilmavirta osui nenääni ja alkoi nipistellä ärsyttävästi. Hetken kuluttua aivastinkin ja räväytin kirkkaansiniset silmäni ammolleen. Varmistin heti ensimmäisenä, että muut pesässä olevat oppilaat nukkuivat. Neljä pesätoveriani näyttivät nukkuvan leppoisasti sammalpedeillään, mikä oli tietenkin suuri helpotus minulle. Vaikka olin hitaasti ihastumassa - ja varmaan rakastumassakin - Liljahenkäykseen, en halunnut kenenkään tietävän siitä.
Sitten muistin vieressäni makaavan Liljahenkäyksen ja käänsin katseeni suoraan tummanharmaan naaraan kasvoihin. Tuon silmät olivat vieläkin kiinni, joten oletin hänen nukkuvan vielä.
Kun silmäilin pienikokoista klaanitoveriani, sydämeni alkoi hitaasti rummuttamaan rintaani vasten ja kasvoilleni alkoi muodostua hymyn tapainen virnistys.
Oli varmaan kulunut jo pitkä tovi heräämisestäni, kun lopulta nostin tuuhean häntäni maasta ja laskin sen mahdollisimman hellästi Liljahenkäyksen selälle. Naaras ei näyttänyt kuitenkaan huomaavan siitä, olihan hän unessa. Hetken epäröinnin jälkeen aloin silittää parantajaoppilaan selkää, se tuntui niin rentouttavalta.
Yht'äkkiä Liljahenkäys säpsähti hereille ja räväytti meripihkaiset silmänsä ammolleen. Hänen äkillinen heräämisensä säikäytti minut ja hätkähdin nopeasti. Annoin sitten kuitenkin niskakarvojeni tasoittua ja hymähdin nopeasti.
"Hyvää huomenta", lausahdin ja kohdistin sinisen katseeni suoraan naaraan meripihkaisiin silmiin.
// Lilja?
Liljahenkäys 14.1.2018
Räpyttelin unisena silmiäni. Tunsin Kylmätassun kehon lämpimänä omaani vasten. Hänen läheisyytensä teki oloni turvalliseksi. Nostin katseeni kollin kylmänsinisiin silmiin ja vastasin pienesti kehräten:
"Huomenta." Kylmätassun kasvoilla käväisi pieni, hymyntapainen virnistys. Vilkuilin ympärillämme nukkuvia oppilaita huolestuneena, mutta helpotuksekseni kukaan ei ollut hereillä meidän lisäksemme.
"Pitäisiköhän minun palata jo parantajan pesälle?" mutisin hiljaa.
"Se voisi olla hyvä idea", Kylmätassu totesi ja jatkoi sitten hieman huvittuneeseen äänensävyyn: "En tiedä, mitä Ikituulikin sanoisi, jos saisi kuulla tästä." Nousin varovaisesti seisomaan ja oikaisin selkäni makean haukotuksen kera. Sen jälkeen odotin, että vierelläni maannut kollikin pääsisi jaloilleen ja voisimme lähteä yhdessä ulos.
Kylmätassun ollessa valmis tuo hiipi hiljaa ohitseni ja pujotteli nukkuvien pesätoveriensa välitse varoen astumasta kenenkään hännän tai käpälän päälle. Seurasin hänen jäljissään yhtä varovasti, jotten vain olisi herättänyt koko pesää ja saanut oppilaiden huomiota itseeni.
Päästyämme pesän ulkopuolelle uskalsin hengähtää. Viileä pakkasilma kutitteli viikseäni ja sai minut lopulta aivastamaan. Kylmätassu katsahti minuun huvittuneena. Käänsin pääni poispäin mukamas loukkaantunena kollin ilveilystä, mutta minun oli lähes mahdotonta pidätellä kasvoilleni pyrkivää hymyä.
"Mitäpä jos menisimme aamupalalle?" ehdotin Kylmätassulle katsahtaen pieneen tuoresaaliskasaan, joka sijaitsi aivan aukion toisella puolella.
//Kylmä?
Kylmätassu 14.1.2018
"Mennään vain, mutta jaetaan jokin pieni saalis. Tuoresaaliskasassa ei ole tähän aikaan paljon ruokaa, joten minun täytyy napata tänään jotakin ruokaa klaanille", murahdin puoliksi itsekseni ja puoliksi vieressäni seisovalle Liljahenkäykselle. Parantajaoppilas ei vastannut mitään huomautukseeni, mutta nyökäytti heikosti päätään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen lähdimme marssimaan tuoresaaliskasaa kohti, joka näytti hupenevan askel askeleelta. Vähän väliä vilkuilin ympärillemme varmistaakseni, että kukaan ei näkisi meitä yhdessä. Mitäköhän Pimeyden metsään uskovat kissat miettisivät, jos näkisivät minut Tähtiklaaniin uskovan naaraan kanssa? Vastaus ei varmastikaan olisi positiivinen.
Kun saavuimme tuoresaaliskasan luokse, heitin nopean silmäyksen Liljahenkäykseen. Nuoren naaraan meripihkaiset silmät loistivat aivan yhtä kauniisti kuin ennenkin ja tuon viikset väpättivät heikon tuulenvireen osuessa niihin.
"Otetaan tämä metsähiiri. Ei se kovin paljon vatsoja täytä, mutta paljon parempaa ei ole tarjolla", naukaisin ja nappasin tuoresaaliskasan päällä olevan harmaanruskean hiiren, joka oli laiha ja heikolta näyttävä. Tälläiseen riistaan täytyisi kuitenkin tyytyä, kunnes hiirenkorvan lämmöt alkaisivat houkutella saaliseläimet pois koloistaan.
Tassuttelimme hieman kauemmas tuoresaaliskasasta leirin reunamille ja asetuimme istumaan. Laskin hiiren Liljahenkäyksen eteen ja virnistin tuolle nopeasti.
"Kaunotar ensin", lausahdin hetken epäröinnin jälkeen enkä jäänyt edes katumaan pientä flirttailuani, vaan se sai enemmänkin minut tyytyväiseksi. Olin ollut tarpeeksi rohkea sanomaan kyseisen sanan ääneen.
// Lilja?
Liljahenkäys 14.1.2018
Vilkaisin Kylmätassuun huvittuneena. Hänen flirttailunsa oli jollakin omituisella tavallaan aika söpöä. Kumarruin haukkaamaan palasen hiirestä ja työnsin sen sitten minua vastapäätä istuvaa, sinertävänharmaata kollia kohti. Kylmätassu repäisi itselleen mehevän lihanpalasen ja alkoi pureskella sitä tyytyväisen oloisena. Itse en tohtinut ottaa niin pienestä riistaeläimestä paljoakaan, sillä minun työni suuntautuivat enimmäkseen leirin puolelle. Minun täytyi vain pystyä huolehtimaan siitä, että kaikki kissat pysyivät terveinä ja ruhjeettomina, kuten olin parantajanimeä saadessani vannonut Sienikarvalle ja muille parantajille, jotka olivat olleet nimittäjäisissäni viime puolen kuun aikaan parantajien kokoontumisessa.
"Sinusta tulee varmaan pian soturi", hymähdin Kylmätassulle, joka nosti kylmänsinisten silmiensä katseen hiirestä minuun. Soturioppilas nyökkäsi mieluissaan. Hänestä olisi varmasti paljon hyötyä klaanillemme, kunhan pääsisi käyttämään voimiaan koko potenttiaalissaan. Harmi vain, ettei hän kuulunut Tähtiklaanin puolelle, sillä jos tuo kolli olisi ollut minun ja toverieni riveissä, meidän voiton mahdollisuutemme olisivat nousseet huimasti ja olisimme ehkä jopa saattaneet saada syöstyä Tihkutähden vallasta.
"Kylmätassu!" Hätkähdin kuullessani Ikituulen naukaisun muutaman ketunmitan päästä meistä. Käännähdin katsomaan hopeanharmaaseen naaraaseen, joka tassutteli minun ja Kylmätassun luo kiukkuisen näköisenä. Kohtasin soturin katseen värähtämättäkään, mutta tunsin kuinka niskakarvani alkoivat hiljalleen pörhistyä. Jos tuo naaras lavertelisi meistä jollekulle, ja Sienikarva saisi tietää minun tapailevan Kylmätassua, se olisi menoa se.
"Mitä tämä tarkoittaa?" Ikituuli kysyi silmäillen meitä molempia tuimasti. Kylmätassu siirteli tassujaan vaivautuneen oloisena, eikä saanut sanotuksi mitään - joka oli hyvin epätavallista. Nousin seisomaan ja tassutin aivan Ikituulen eteen. Jäin hieman suojelevasti Kylmätassun ja Ikituulen väliin ja sanoin:
"Kävin tarkistamassa Kylmätassun kuonossa olevat haavat - ne ovat arpeutuneet - ja hän halusi kiittää minua pienellä tuoresaalisaterialla." Naarassoturi katsoi minuun kohottaen hieman toista kulmaansa epäileväisen näköisenä, mutta maukui lopulta:
"Vai niin. Teidän täytyy silti muistaa, että klaanin tuoresaalisvarastot ovat rajalliset, ja että kaikkien soturien ja oppilaiden tulisi saada syödäkseen päivittäin, jotta he jaksavat partioida ja metsästää pitkin päivää." Laskin pääni pahoittelevasti ja otin muutaman askelen parantajan pesän suuntaan aikeissani poistua paikalta, mutta Kylmätassu kuitenkin keskeytti minut. Hän jolkutti rinnalleni ja supatti korvaani:
"Nähdään harjoitusten jälkeen leirin ulkopuolella." Sen sanottuaan hän kääntyi kannoillaan ja palasi takaisin mestarinsa luo. Katselin heidän verkkaista etenemistään vieno hymynkare kasvoilleni leviten. Sitten lähdin tassuttamaan itsekin oman mestarini luo, joka oli varmaankin parhaillaan vasta heräilemässä.
//Kylmä?
Kylmätassu 10.1.2018
"Ei ole, kai saan silti kysyä minne menit?" kysyin kylmästi ja kohotin kulmiani edessäni seisovalle Liljahenkäykselle. Naaraiden kasvoilla käväisi jonkinlainen reaktio - jota en pystynyt kuvailemaan - ja hän jäi hiljaiseksi.
"Me voisimme varmaan jakaa sen myyrän, jonka minä nappasin. Se riittää hyvin ja kestämme huomiseen asti", huomautin ja heilautin häntääni tuoresaaliskasaan päin, jonka ylimmäisenä saaliina rotkotti harmaanruskea myyräni. Koska Liljahenkäys nyökäytti päätään heikosti, tulkitsin sen hyväksyväksi vastaukseksi.
Kun olimme saapuneet leirin laitamille, leuoissani roikkui metsällä nappaamani hiiri, jonka lihaisa tuoksu leijui varmasti Liljahenkäyksenkin kuonoon. Ainakin minua se ympäröi yhtä vahvasti kuin vierelläni kulkevan parantajaoppilaan tuoksu.
"Voit ottaa ensimmäisen palan. Olen kohteliaalla tuulella", naukaisin istuuduttuamme ja työnsin myyrään pienikokoisen naaraan eteen. Parantajaoppilas päästi hiljaisen murahduksen suustaan - jonka oli varmaankin pitänyt toimia kiitoksena - ja iski sitten hampaansa myyrän rintaan.
Kun katsoin Liljahenkäyksen syömistä, aloin miettiä naarasta kokoajan enemmän ja enemmän. Olin hitaasti ihastumassa häneen ja jos en katkaisisi välejämme pian, soturina olisin jo varmasti rakastunut häneen ja pyytämässä kumppanikseni. Kumppanuus, se oli houkutteleva ajatus, miltein yhtä houkutteleva kuin jälkikasvun saaminen. Mutta voisinko todella toimia klaanin parantaoppilaan - ja tietenkin tulevan parantajan - kumppanina ja samalla yrittää saavuttaa unelmani päälliköksi nousemisesta?
"Kylmätassu? Kuuletko sinä?"
Säpsähdin takaisin oikeaan maailmaan, kun Liljahenkäyksen ääni tunkeutui ajatuksiini. Meripihkaiset silmät tuijottivat minua samalla hämmentyneinä ja turhautuneina, harmaanruskea myyrä lojui käpälieni välissä.
"Aiotko sinä syödä? Tuo on ollut käpälissäsi jo hyvän tovin ajan", tummanharmaa naaras naukaisi ja nyökäytti päätään myyrää kohti.
"Tietysti. Olin omissa ajatuksissani, mietin vain tulevaisuutta", vastasin mahdollisimman viileästi ja repäisin myyrästä suuren palan lihaa, jota aloin pureskelemaan ja lopulta nielaisinkin. Sitten työnsin saaliin Liljahenkäyksen eteen.
"Aion pyrkiä päälliköksi, Tihkutähden seuraajaksi. Kunhan vain saan koulutettua ensimmäisen oppilaani, seuraava tavoitteeni on varapäällikön aseman saavuttaminen", ilmoitin itsevarmana, kun Liljahenkäys oli ottamassa haukkua myyrästä. Parantajaoppilas kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja nosti päänsä ylös, suunnistaen meripihkaisen katseensa minuun.
// Lilja?
Liljahenkäys 10.1.2018
Katsahdin Kylmätassuun järkyttyneenä. Hänen suunnitelmansa valtaan noususta Tihkutähden jälkeen ei kuulostanut kovin houkuttelevalta ajatukselta. Kolli uskoi Pimeyden metsään yhtälailla kuin Varjoklaanin nykyinen päällikkökin, eikä se todellakaan edistäisi omaa suunnitelmaani yhtään. Jos tahdoin palauttaa klaaniin rauhaan, kaikki Pimeyden metsän kannattajat olisi tuhottava tai karkotettava klaanista, mutta en tiennyt, pystyisinkö siihen Kylmätassun kohdalla. Kuluneiden päivien aikana olin jopa oppinut pitämään tuosta rasittavasta kollista.
Nieleskelin viimeisen palasen myyrästä alas kurkustani. Olin vajonnut omiin mietteisiini niin syvälle, että tuskin olin kuullutkaan Kylmätassun kutsuvan minua. Soturioppilas katsoi minuun kysyvän näköisenä, mutta en jäänyt antamaan vastausta vaan nousin ripeästi jaloilleni ja kiitin ruoasta suunnaten sitten parantajan pesälle. Edes sen lyhyen matkan aikana en saanut häntä pois mielestäni. Kylmätassun kuva pyöri mielessäni, ja vaikka kuinka yritin, se ei kadonnut mihinkään.
Tassuttelin sisälle hämärään pesään. Sienikarvan myrkynvihreät silmät kiiluivat pesän perällä. Hän silmissään oli huolestunut katse.
"Missä olet ollut näin myöhään?" parantajakolli tiedusteli. Vilkaisin häneen haikeana ja vastasin hiljaa:
"En missään." Laahustin oman vuoteeni ääreen ja lysähdin makuulleni sammalten päälle. En vaivautunut edes pöyhimään niitä mukavemmiksi. Pääni oli täynnä epämääräisiä ajatuksia, jotka eivät suostuneet haihtumaan. Ne tuntuivat vain voimistuvan, mitä kovemmin halusin niiden katoavan.
*Ei, Liljahenkäys, et saa antaa tunteille valtaa*, ajattelin hammasta purren. *Olet klaanin tuleva parantaja, sekä Tähtiklaanin puolella olevien kissojen tukipylväs. Et saa pettää heitä.*
Suljin silmäni yrittäen unohtaa kaiken. Pian kaikki äänet tuntuivat vaimenevan ympärilläni. Sen jälkeen en tiedostanut enää mitään maailman menosta.
Seisoin suurella kiven lohkareella, joka sijaitsi raivoisan kosken keskellä. Toisella kivellä, joka oli noin viiden ketunmitan päässä minusta, seisoivat Tihkutähti ja Kylmätassu. Nuorempi kolli seisoi ylpeänä klaanin päällikön rinnalla - aistin kuitenkin jännityksen ilmassa.
Tihkutähden sähkönsininen katse porautui hänen vierellään seisovaan Kylmätassuun. Päällikkö kohotti uhkaavasti käpäläänsä soturioppilaan suuntaan. Yritin varoittaa pahaa-aavistamatonta kollia, ennen kuin olisi liian myöhäistä, mutta silmänräpäyksessä Tihkutähti oli tyrkännyt hänet kuohuvaan koskeen.
Tunsin kuinka tuska raastoi sisintäni nähdessäni miten Kylmätassun ruumis huuhtoutui virran mukana olemattomiin. Tihkutähden kasvoilla loisti tyytyväisyys, kun tuo katsahti minuun. Hän tiesi, etten voinut mitään häntä vastaan. Olin voimaton hänen edessään. Pimeys kukistaisi lopulta valon, eikä jäljelle jäisi pienintäkään valonsädettä.
Raivosta sokeana loikkasin kohti Tihkutähteä. Kynteni jäivät hapuilemaan ilmaa pudotessani alas koskeen. Virta riepotteli minua kuin puusta pudonnutta lehteä, enkä saanut mistään kunnollista otetta. Yritin tarrautua vastaan tuleviin kiviin, mutta kynteni eivät pysyneet kauaa kiinni niiden liukkaissa pinnoissa. Koski oli armoton. Se ei ollut kenenkään puolella; ei Pimeyden metsän, saati sitten Tähtiklaaninkaan. Hiljalleen aloin menettää voimia. Viimeisillä voimillani pyristelin voimakasta pyörrettä vastaan, joka imaisi minut lopulta syövereihinsä.
Avasin hengästyneenä silmäni. Turkkini oli sekaisin ja nahkani hiestä nihkeä. Vääntäydyin seisomaan täriseville jaloilleni. Uni oli tuntunut liiankin todelliselta ollakseen pelkkää unta. Tihkutähti ei jättänyt minua rauhaan edes nukkuessani, hän oli kuin ikävä varjo kannoilla, josta ei päässyt eroon vaikka kuinka yritti taistella vastaan.
Oli yö, ja tuskin olin nukkunut silmäystäkään. Vapisevin askelin hoipersin ulos pesästä. Istahdin pesän edustalle ja hengitin kirpeää pakkasilmaa yrittäen rauhoitella itseäni. Tätä menoa olisin hermoraunioina ennen kuin pääsisin edes oikeaksi parantajaksi, eikä minusta olisi sitten suojelemaan klaaniani.
Jos totta puhuttiin Tihkutähden nousu klaanin uudeksi päälliköksi oli muuttanut minua paljon. En edelleenkään tahtonut kellekään pahaa - ainakaan tahallani - mutta sen kollin hirmuteot olivat kovettaneet mieltäni. Vaikka olinkin vannonut parantajaseremoniassa, etten osallistuisi klaanien välisiin kahakoin, en ollut luvannut olla puuttumatta oman klaanini kiistoihin. Minun velvollisuuteni oli auttaa kissoja, olivatpa he sitten keitä, tai mistä tahansa.
Pian tajusin jonkun tuijottavan minua, ja se joku oli Kylmätassu. Soturioppilas katsoi minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. En tiennyt, mitä hän ajatteli sillä hetkellä nähdessään minut siinä tilassa - hikisenä ja kauhusta sekaisin - mutta en oikeastaan edes välittänyt siitä. Minulle oli yhdentekevää, mitä hänen tai muiden kissojen päissä liikkui.
//Kylmä?
Kylmätassu 11.1.2018
Tuijotin hämmentyneenä, kuinka Liljahenkäys nousi, kiitti ateriasta, ja lähti sitten marssimaan parantajan pesää kohti. Vaikka tiesin, että hänen uskomuksensa olivat Tähtiklaaniin suuntautuneet ja minun uskoni taas kaartui Pimeyden metsään, en kuitenkaan ymmärtänyt miksi naaras oli lähtenyt seurastani mainittuani toiveeni päällikkyydestä. Eikö hän halunnut minusta päällikköä? No, halusi tai ei, pyrkisin seuraavaksi Varjoklaanin johtajaksi.
"Kylmätassu."
Nostin katseeni myyrän raadoista ja kohtasin samassa Ikituulen jäänsinisen katseen, jossa paloivat tavanomaiset kylmät liekit. Kohotin kulmiani hitaasti, odottaen mahdollisimman kärsivällisenä naaraan vastausta.
"Pidämme taisteluharjoitukset hämärässä metsässä. Taisteluissa et voi päättää, joudutko taistelemaan päivällä vai yöllä, joten sinun täytyy osata taistella milloin tahansa", Ikituuli lausahti ja siristi hieman silmiään, aivan kuin vihjaten minulle ettei vastaan sanominen olisi hyvä idea. Otin vinkistä kiinni ja nyökäytin päätäni, jonka jälkeen ponkaisin jaloilleni ja loikin hopeanharmaan mestarini perään.
"Jäädään tähän. Tällä aukiolla pystymme harjoittelemaan mainiosti."
Pysähdyimme saniaispehkon ylitettyämme ja kun käänsin katseeni ympäristöstä edessä olevaan näkyyn, huomasin olevani suuren ja hämärän aukion reunalla. Aukiota reunustivat saniaispehkot ja eräänlainen aluskasvillisuusmuuri.
"Noniin", Ikituuli aloitti saavuttuamme aukion keskelle, "onko sinulla hyvä yönäkö?"
"Omasta mielestäni minulla ainakin on", vastasin nopeasti, vaikka tiesin varsin hyvin ettei minulla ollut aavistustakaan yönäöstäni. Valehteleminen ei kuitenkaan jäänyt kaduttamaan minua, ainakin Ikituuli saisi toivomansa vastauksen. Eikä minulla oikeastaan ollut hankaluuksia nähdä hämärässä metsässä.
"Se on sinulle eduksi. Kun taistelet hämärässä, et saa epäröidä vaan sinun täytyy vain syöksyä siihen suuntaan, missä näet vastustajasi. Yritä myös tehdä nopeita liikkeitä ja käännöksiä, jotta vastustaja joutuu räpyttelemään silmiään monta kertaa pitääkseen sinut näkökulmassaan. Jossakin vaiheessa vastustajasi alkaa väsymään ja silloin sinä loikkaat kimppuun", Ikituuli selitti, pitäen jälleen kerran ohjeistuksensa hieman liian pitkänä. Minulla ei kuitenkaan ollut aikeitakaan huomauttaa siitä, koska mestarini olisi alkanut kyseenalaistamaan huomautukseni.
"Aloitetaanpa. Minä lähden etenemään sinua kohti nopeilla liikkeillä ja sinun tehtäväsi on pitää minut näkökulmassasi ja hämätä minua jotenkin, jotta pääsisit päälleni", hopeanharmaa naaras naukaisi päättäväisenä ja lähti peruuttamaan, "muista myös tehdä itsestäsi mahdollisimman pelottavan ja uhkaavan näköinen, pahimmassa tapauksessa vastustajasi on pienikokoisempi ja hän alkaa panikoimaan."
Nyökäytin päätäni ja asetin jalkani hyvin avoimesti maahan. Pullistin lihaksiani, suoristin jalkojani - jotta lihakseni erottuisivat vielä paremmin - ja röyhistin valkeita rintakarvojani. Jos en näyttänyt pelottavalta, en tiennyt mikä näyttäisi pelottavalta. Ikituuli tyytyi varmasti yritykseeni, sillä hänen kasvoillaan käväisi tyytyväinen virnistys, joka pian pyyhkäytyi pois ja tilalle nousi kylmä ja suurimmaksi ilmeetön profiili.
Sitten Ikituuli sukelsi juoksuun ja lähti pujottelemaan sivulta toiselle, lähestyen samalla minua uhkaavan nopeasti. Päätin vaistomaisesti nojautua oikealle, jolloin huomasin Ikituulen kaartavan vasemmalle. Käännyin nopeasti ja sukelsin suoraan mestariani kohti, joka oli vieläkin pujottelemassa vasenta kylkeäni kohti. Hopeanharmaa naaras ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti, kun kynteni iskeytyivät hänen lapaluihinsa ja äkillinen voima kaatoi pienikokoisemman kissan maahan. Kun Ikituuli vielä keräsi voimiaan hätäisesti takaisin, laskin koko painoni hänen päälleen ja painoin vielä toisen etutassuni naaraan niskan päälle, jotta hän ei pääsisi näykkimään turkkiani. Vastustajan jalat olivat suoristuneet eivätkä enää voisi tarttua karvoihini.
"Onnitteluni. Reagoit nopeasti ja hämäsit minua erinomaisesti. Nyt, sinun vuorosi yrittää", Ikituuli naukaisi, kun olin antanut hänen nousta jaloilleen ja siistiä turkkinsa hiekasta. Pienikokoinen kissa naksautti niskojaan nopeasti ja peruutti sitten hieman. Kun silmäilin mestariani, joka pörhisti niskakarvojaan ja venytteli kynsiään, selkääni alkoi kylmätä.
*Jos saisin Ikituulen vastaani taistelussa, olisin varmasti paniikissa. Hän saattaa näyttää pienikokoiselta ja heikolta, mutta tuon kissan kehossa on enemmän lihaksia kuin kukaan voisi kuvitellakaan*, mietin hermostuneena. Mutta nyt en saisi miettiä mitään, minun pitäisi aloittaa.
Lähdin pujottelemaan Ikituulta kohti hänen näyttämän esimerkin mukaan, pitäen myös samalla vartaloni mahdollisimman matalana. Aloin myös heilutella häntääni nopeasti sivulta toiselle, toivoen sen hämäävän hieman mestariani. Se vaikutti hämäävänkin, sillä hän alkoi räpytellä silmiään ja yritti ravistella päätään.
Päätin kaartaa vasemmalle, jonka seurauksensa Ikituuli laski painonsa oikealle. Kun olin päässyt vajaan kolmen tai neljän hännänmitan päähän, loikkasin suoraan oikealle ja sivusilmästäni näin mestarini lähtevän sukeltamaan samaan suuntaan. Mutta kun laskeuduin hiekkalattialle, ponnistin saman tien uuteen loikkaan hopeanharmaan vastustajani yli.
Loikkkani jäi kuitenkin hieman matalaksi ja Ikituuli huomasi sen. Hän heilautti äkkinäisesti piiskamaista häntäänsä, joka tietenkin osui kivuliaan vahvasti vasempaan takajalkaani. Menetin samassa silmänräpäyksessä tasapainoni ja laskeuduin kömpelösti vatsalleni. Onneksi ehdin nousta ja kääntyä ympäri ennen kuin Ikituuli oli edes itse ehtinyt nousta. Kun katseemme kohtasivat, naaras räpäytti meripihkaisia silmiään mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan.
"Tuo oli hyvä strategia, Kylmätassu, ja jos loikkasi olisi vienyt hieman korkeammalle, olisit varmasti laskeutunut siististi ja ehtinyt loikata kimppuuni ennen kuin olisin ehtinyt edes nousta. Yritä harjoitella tuota hyppyä, niin sitten tuosta strategiasta tulee varma tie voittoon. Voit palata leiriin, lähdemme harjoituksiin vasta iltapäivällä joten sinulla on koko aamu vapaata. Älä kuitenkaan nuku myöhään, sitä en salli", Ikituuli lisäsi vielä ja nyökäytti sitten hyväksyvästi päätään, jonka ymmärsin lupana palata leiriin. Kumarsin mestarilleni nopeasti ja käännyin sitten kannoillani, suunnaten suoraan leiriin.
Kun sukelsin piikkihernetunnelista sisään, huomasin ensimmäisenä aukion olevan tyhjä. Enhän minä kuitenkaan ollut yllättynyt, olihan nyt yö. Eikä uusia sotureita sattunut olemaan.
Olin päässyt tuoresaaliskasalle asti, kun yht'äkkiä kuulin rapinaa. Silmäkulmastani huomasin parantajaoppilaan pesän sammalverhojen siirtyvän sivuun ja ehdin juuri käänt ajoissa ympäri nähdäkseni Liljahenkäyksen, joka asettui istumaan pesän edustalle. Mutta jokin ei ollut kunnossa. Parantajaoppilaan rinta nousi hyvin epätasaisesti ylös ja alas, mikä kertoi naaraan hengittävän raskaasti. Huomasin myös hikeä klaanitoverini otsassa ja tuon kauniit meripihkaiset silmät säkenöivät kauhusta. Tuijotin naarasta mitäänsanomattomalla ilmeellä, kunnes Liljahenkäys huomasi minut ja kohdisti katseensa minuun. Hän ei näyttänyt iloiselta nähdessään minua, mutta rehellisesti sanottuna en yllättynyt siitä.
"Mikä sinulla on? Näytät... huonovointiselta", kysyin kohteliaasti ja lähdin hitaasti tassuttelemaan Liljahenkäystä kohti. En odottanut hänen antavan minulle mitään vastausta varsinkaan saman tien, mutta en aikoisi jättää häntä rauhaan ennen kuin saisin vastauksen kysymykseeni. Jälleen kerran tunteeni ottivat vallan ja kun tuijotin parantajaoppilasta, ainoa asia mitä halusin sillä hetkellä oli saada kyseinen kissa paremmalle tuulelle.
// Lilja?
Liljahenkäys 12.1.2018
Siirsin sumean katseeni Kylmätassuun. Kollin kylmänsinisistä silmistä paistoi aito huoli. Kasvoilleni levisi vieno hymynkare. Soturioppilas ei siis ollut täysin tunteeton.
Nousin vapiseville jaloilleni ja nuolaisin muutaman kerran hiestä märkää turkkiani, joka oli hyvin epäsiistin näköinen. Sitten astelin Kylmätassun luo niin, että viiksemme melkein hipoivat toisiaan. Huomasin oppilaan jännittyvän, mutta hän ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen kauemmas.
Minun teki mieli painautua kollin tummaa turkkia vasten, hengittää hänen rauhoittavaa tuoksuaan ja hakea lohtua yön pimeyteen, mutta hillitsin kuitenkin itseni. Tunteeni Kylmätassua kohtaan olivat voimistumassa, eikä se todellakaan ollut hyvä asia, sillä olimme viholliset ja saattaisimme joutua taistelemaan toisiamme vastaan ajan ollessa kypsä.
Vilkaisin taakseni parantajan pesälle. Sienikarva oli kaiketi nukkumassa vielä, enkä tohtinut herättää häntä typerän painajaiseni takia, sillä mestarini olisi huolestunut vain suotta. Hänen täytyisi nyt keskittyä klaanin terveydestä huolehtimiseen, eikä kurittoman oppilaansa paapomiseen.
Katsahdin Kylmätassuun meripihkaiset silmät kiiluen. Mielessäni käväisi ajatus, jonka päätin pukea sanoiksi hetken mieli johteesta:
"Voisinko nukkua tämän yön sinun vieressäsi?" Soturioppilas katsoi minuun yllättyneen näköisenä. Totta puhuen olin itsekin aika yllättynyt siitä, että olin rohjennut sanoa ajatukseni ääneen kollin kuullen. Laskin katseeni tassuihini kiusaantuneena. Jäin odottamaan Kylmätassun vastausta viiksikarvakaan värähtämättä.
//Kylmä?
Kylmätassu 13.1.2018
Tuijotin yllättyneenä Liljahenkäystä, joka oli laskenut katseensa tassuihinsa heti kysyttyään kysymyksen, mitä en olisi ikinä odottanut kuulevani kyseiseltä kissalta. Naaraan läsnäolo sai sydämeni hakkaamaan raskaasti rintaali vasten ja pakotti myös pienen hymyn nousemaan kasvoilleni. Viikseni melkein koskettivat edessäni istuvan kissan korviin.
"Tietenkin voit", vastasin lopulta. Yllätyin samassa siitä, kuinka lämmin äänensävyni oli ollut. Liljahenkäyskin oli varmaan yllättynyt, koska hän nosti meripihkaisen katseensa suoraan kylmänsinisiin silmiini. Virnistin ystävällisesti ja hetken epäröinnin jälkeen, kumarruin eteenpäin ja nuolaisin parantajaoppilaan päälakea, olinhan aika paljon pienikokoista klaanitoveriani suurempi ja rotevampi. Tummanharmaa naaras säpsähti eleestä, mutta ei suureksi helpotuksekseni perääntynyt.
"Mennään", naukaisin, palauttaen samalla viileän äänensävyn ja tyynen ilmeen kasvoilleni. Nousimme kummatkin jaloillemme ja lähdin tassuttelemaan oppilaiden pesää kohti. Vilkaisin kuitenkin nopeasti taakseni varmistaakseni, että Liljahenkäys seuraisi.
// Lilja?
Liljahenkäys 7.1.2018
Katsahdin Kylmätassuun hieman kaihoisasti. Minun teki kovasti mieli tutustua häneen paremmin, mutta oman - sekä myös klaanini - turvallisuuden tähden minun täytyi pitää kaikkiin Pimeyden metsän kannattajiin välimatkaa, jottei minun ja muiden Tähtiklaaniin uskovien kissojen salaisuus paljastuisi.
"Ajattelin mennä tarkistamaan Kanervakuun voinnin", vastasin tuolle pikaisesti ja jatkoin sitten matkaani jäämättä sen enempää jaarittelemaan kollin kanssa. Tunsin soturioppilaan katseen yhä karvoissani, kun astuin sisälle hämärään pentutarhaan.
Kirjavaturkkinen kuningatar lepäsi kaikessa rauhassa vuoteellaan pentutarhan perällä. Hän kohotti yllättyneen katseensa minuun ja maukui ilahtuneen kuuloisena:
"Hei, Liljahenkäys. Tämäpä mukava yllätys. Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?" Tassuttelin Kanervakuun vuoteen vierelle ja istahdin alas. Hän katsahti minuun hieman kysyvästi, kun emmin, miten esittäisin asiani hänelle. Minun oli ollut aikaisemmin tarkoitus kysyä häneltä, kuuluiko hänkin kenties samalle puolelle kanssani, mutta olin tullut pesän suuaukosta sisälle astuttuani toisiin aatoksiin.
Lopulta tyydyin vain pudistelemaan päätäni ja sanomaan: "Tulin vain tarkistamaan sinun vointisi."
"Voin oikein mainiosti, kiitos vain", hän naukaisi hieman närkästyneen kuuloisena. Nyökyttelin vaitonaisena päätäni. Naaraan sanojen kärkevyydestä päätellen, hän ei ollut selvästikään kovin innostunut tarkastuksesta, joten päätin asian olevan sillä selvä. Jos hän koki olevansa terve, niin sitten hän oli. Pystyin painamaan tämän tarkastuskerran villaisella, sillä hän ei ollut kuulostanut - saati sitten näyttänyt - mitenkään erityisen sairaan oloiselta.
Nau'uin kuningattarelle pikaiset hyvästit ja palasin sitten takaisin aukiolle, jossa Kylmätassu vielä kärkkyi minun paluutani, ja heti kun astuin ulos pentutarhan suuaukosta, sain hänet kimppuuni. Musta kolli tassutti luokseni kylmänsiniset silmät kiiluen heikossa valon kajossa.
"No, olisiko sinulla nyt aikaa?" Kylmätassu kysyi päästyään lähemmäs. Katsoin häneen hetken ajan hieman epäileväisenä, mutta annoin itselleni luvan rentoutua, kun tajusin, että olimme kahden. Sienikarva, tai kukaan muukaan, ei ollut näkemässä meitä.
"Ehkäpä", tuhahdin ja heilautin häntääni hieman ylimielisesti, mutta kasvoillani pieni, ilkikurinen virne.
//Kylmä?
Kylmätassu 7.1.2018
Silmäilin Liljahenkäyksen kasvoilla loistavaa ilkikurista virnettä. Katseeni kohdistui automaattisesti parantajaoppilaan meripihkaisiin silmiin, jotka säihkyivät auringonlaskun hämärässä valossa. Sitten räpäytin kylmänsinisiä silmiäni ja siirsin katseeni miettivänä leirin uloskäyntiin. Silmäilin piikkihernetunnelia hetken aikaa, kunnes käänsin katseeni jälleen kerran Liljahenkäykseen.
"Jos sinulla ei ole muutakaan tekemistä, haluaisitko lähteä kanssani kävelylle? Jos et tahdo vain kävellä reviirillä, voimme saalistaa tai kerätä yrttejä, riippuen tietenkin löytyykö sellaisia enää", lausahdin kohteliaasti ja kallistin pääni, valmiina ottamaan edessä seisovan parantajaoppilaan reaktion vastaan.
Liljahenkäys räpäytti yllättyneenä meripihkaisia silmiään, selvästikään hän ei ollut odottanut kysymystäni. Rehellisesti sanottuna nautin naaraan yllättyneestä ilmeestä, se sopi hänelle. Naaras näytti miettivän vastaustaan hetken aikaa, kunnes avasi suunsa:
"Voin tulla mukaan."
Nyökäytin päätäni - olin päättänyt pitää kasvoni ilmeettömänä varmuuden varalta - ja lähdin sitten marssimaan leirin uloskäyntiä kohti, höristäen korviani varmistaakseni että naaras seuraisi. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua Liljahenkäys oli saapunut rinnalleni, mutta piti silti muutaman hännänmitan väliä minusta; mistä olin samalla turhautunut ja tyytyväinen.
Kun saavuimme leirin uloskäynnin kohdalle, hidastin hieman tahtiani ja heilautin häntääni tunnelia kohti.
"Neidit ensin", virnistin jäätävällä äänensävyllä, mutta pidin kasvoillani kohteliaan tapaista hymyä.
Liljahenkäys ei tehnyt elettäkään, vaan jatkoi matkaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun parantajaoppilas oli päässyt edelleni, tassuttelin hänen peräänsä. Pidin kuitenkin tahtiani hiljaisena, ja marssin parantajaoppilaan rinnalle vasta päästyämme ulos leiristä.
"Haluatko vain kävellä vai haluatko saalistaa tai etsiä yrttejä?" kysyin ja käänsin katseeni Liljahenkäykseen.
// Lilja?
Liljahenkäys 9.1.2018
Vilkaisin Kylmätassuun mietteliäänä. Toisaalta tässä olisi ollut oiva tilaisuus kerätä yrttejä, mutta niitä tuskin enää löysi mistään paksujen lumikerrosten takia, joten se vaihtoehto piti ainakin yliviivata.
"Mitäpä jos kokeilesimme saalistaa? Klaanilla on pulaa riistasta, ja klaaninvanhimmat nääntyvät tätä menoa nälkään, elleivät saa pian lihaa hauraiden luidensa ympärille", ehdotin. Kylmätassu nyökkäsi suostumisen merkiksi ja viittoi minua seuraamaan. Hän johdatti meidät pois polulta syvemmälle klaanin reviirille. Lunta oli paljon ja liikkuminen kävi hyvin vaivalloisesti, mutta pienen kokoni ansiosta hanki kesti painoni suurin piirtein.
"Minne me olemme menossa?" kysyin jonkun ajan kuluttua muutaman hännänmitan edelläni kulkevalta kollilta. Kylmätassu kurkkasi lapansa yli minuun ja virnisti:
"Sinne minne muut eivät." Pyörittelin silmiäni turhautuneena ja jatkoin epätoivoista rämpimistäni nietosten keskellä. Matka tuntui pitkältä, vaikka tuskin olimme kulkeneet kahtakaan kymmentä ketunmittaa kauemmas polulta. Onneksi ponnisteluni ei ollut täysin turha, sillä pian sieraimiini leijaili mehevä myyrän tuoksu. Kylmätassukin tuntui huomanneen sen ja viittoi minua pysähtymään niille sijoilleni. Tottelin vastahakoisesti ja kyyristyin matalemmaksi.
Seurasin tyytymättömänä kuinka Kylmätassu hiipi hännänpää maata viistäen myyrän hajun suuntaan. Minun olisi tehnyt mieleni iskeä kynteni myyrän lämpöisään lihaan, mutta soturioppilas oli selvästikin päätellyt, ettei minun kannattaisi koettaa pyyntionneani juuri sen myyrän kohdalla. Hän varmaankin kuvitteli, että päästäisin myyrän karkuun, vaikka se oliskin päätön ja raajaton rumilus.
Hetken kuluttua kuulin lähestyviä askelia. Nostin päätäni uteliaana, mutta Kylmätassun sijaan sieltä tulikin vauhkoontunut jäniksen alku, joka loikki sokeana eteenpäin. Hetkeäkään epäröimättä pomppasin esiin piilostani ja upotin kynteni nuoren kaniinin niskaan. Se päästi tukehtuneen kirahduksen ja valahti veltoksi. Jänis oli tuskin seitsemääkään kuutta vanha - hyvin nuori yksilö siis. Tyytyväisenä saaliiseeni raahasin sen hieman suojaisampaan paikkaan erään puskan alle, jonka luo jäin sitten odottelemaan metsästyskumppaniani, joka oli vieläkin myyränsä perässä.
Se, että olin saanut kaniinin napatuksi, oli ollut enimmäkseen tuurista kiinni, mutta en ollut voinut olla tuntematta pientä kiitollisuuden tunnetta Tähtiklaanin mailla metsästäviä soturiesi-isiämme kohtaan. Ehkä toivoa ei olisi vielä menetetty.
//Kylmä?
Kylmätassu 9.1.2018
Hätkähdin ja heräsin ajatuksistani, kun kuonooni osui myyrän vahva tuoksu, joka viesti minulle saaliin olevan lähistöllä.
"Hiljaa!" kuiskasin nopeasti ja laskeuduin matalaksi, luoden nopean vilkaisuun Liljahenkäykseen varmistaakseni hänen tottelevan käskyäni. Tummanharmaa kissa laskeutui käskystä matalaksi, mutta vaikutti hyvin tyytymättömältä tehtyään sen.
"Jää odottamaan, napan tämän", murahdin parantajaoppilaalle ja lähdin hiipimään tuoksua kohti. Hetken kuluttua työnnyin jo tiheän saniaispehkon sekaan ja jätin Liljahenkäyksen taakseni. Tällä hetkellä en olisi voinut välittää naaraasta hiirenkarvan vertaa, halusin vain saada napattua klaanille ruokaa.
Olin hiipinyt aluskasvillisuuden seassa myyrän tuoksun perässä jo pitkän tovin ajan, kun huomasin edessä olevan pensaan oksien välistä saaliini. Harmaanruskean myyrän käpälissä oli pieni risu, jota se nakersi epätoivoisena. Silmänräpäyksen ajaksi tunsin pientä myötätuntoa myyrää kohtaan; metsässä ei lehtikadon aikaan ollut saaliseläimille tyydyttävän paljon ruokaa, varsinkin kun pysyvä lumi laskeutuisi maahan.
Mutta sitten palasin takaisin omaan maailmaan ja sukelsin suoraan eteenpäin kynnet ojossa. Tartuin pulskan myyrän karvaan ja kumarruin katkaisemaan sen niskat nopealla näykkäisyllä. Saalis ei ehtinyt edes kiljaista, kun sen niskat rasahtivat. Virnistin tyytyväisenä ja lähdin sitten tassuttelemaan siihen suuntaan, mihin olin jättänyt Liljahenkäyksen.
"Siinähän olet", lausahdin, kun saavuin Liljahenkäyksen luokse. Tummanharmaa kissa nyökäytti päätänsä tyynesti ja vilkasi sitten leuoissani roikkuvaa myyrää.
"Minne jätit saaliisi?"
Liljahenkäys näytti minulle erään puskan, jonne oli kuulemma itsekin asettanut saaliinsa. Työnsin myyrän puskan suojiin ja käänsin sitten kylmänsinisen katseeni parantajaoppilaan meripihkaisiin silmiin. Niitä sitten jäinkin tuijottamaan, ihailemaan silmien kauneutta. Räpäytin kuitenkin silmiäni parin silmänräpäyksen jälkeen ja muutin katseeni tavanomaisen jääkylmäksi.
"Jatketaan matkaa pidemmälle. Nelipuun lähettyviltä voisi löytyä riistaa", huomautin ja lähdin marssimaan kyseistä suuntaa kohti. Liljahenkäys kuitenkin juoksi rinnalleni ja pysäytti minut jumittumalla eteeni.
"Nelipuut kuuluvat Kuolonklaanille. Vai satuitko unohtamaan sen?" Liljahenkäys kysyi ja kohotti hitaasti kulmiaan. Halusin lyödä itseäni; tietenkin minä tiesin Nelipuiden kuuluvan Kuolonklaanille! Olin ollut niin omissa ajatuksissani, että olin kokonaan unohtanut.
"En sattunut unohtamaan sitä, tarkoitinkin Nelipuiden reunassa sijaitsevalla rajalla saalistamista", vastasin nopeasti ja jatkoin matkaani, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kiersin samalla eteeni saapuneen Liljahenkäyksen ja vilkaisin nopeasti olkapääni taakse nähdäkseni naaraan reaktion sanoihini.
// Lilja?
Liljahenkäys 10.1.2018
Katsahdin Kylmätassuun epäileväisenä. Hänen ehdotuksensa oli kyllä kieltämättä kuulostanut melko puskista vedetyltä, mutta minkäs sille teit. Kohautin välinpitämättömänä lapojani ja tassuttelin soturioppilaan rinnalle vilkaisten samalla vaivihkaa taivaalle; oli alkanut jo hieman hämärtää. Tähän aikaan vuodesta pimeä tuli normaalia aikaisemmin.
"Kannattaakohan meidän lähteä sinne asti?" kysyin epäröiden. Tiesin, ettei Tihkutähti katsonut myöhästelijöitä hyvällä. Kylmätassu kääntyi minuun päin ja silmänräpäyksen ajan katseemme kohtasivat. Se hetki oli unohtumaton.
"No, jos sinä haluat palata jo leiriin, niin sitten teemme niin", kolli vastasi tuhahtaen ja palasi takaisin sen samaisen pensaan luo, jonka alle olimme piilottaneet aiemmin nappaamamme saaliit. Seurasin hänen perässään hieman hitaammin.
Kylmätassun noukittua ensin oman myyränsä, otin saalistamani jäniksen turvallisesti leukojeni väliin. Nostin pääni esiin pensaikosta ja vilkaisin vielä kerran vierelläni seisovaan tummaan kolliin, joka katseli minua hieman oudosti.
Tällä kertaa minä olin päättänyt ottaa ohjat käsiini ja johdattaa meidät takaisin leiriin, sillä senhän minä osasin parhaiten - palata aina kotiin.
Onnistuneen metsästysretkemme päätteeksi veimme saaliimme tuoresaaliskasalle, jonka ympärillä kärkkyi muutama nälkäinen kissa. Päästyäni tuoresaaliskasan kohdalle vaihdoinkin suuntaa ja kiikutinkin jänikseni klaaninvanhimmille, jotka ottivat sen kiitollisina vastaan. Tihkutähden noustua johtoon kukaan muu kuin minä ja Sienikarva ei hoitanut raihnaisia vanhuksia, jotka olivat joskus muinoin taistelleet meidän klaanimme puolesta. Minä ja mestarini huolehdimme siitä, että vanhimmat pysyivät terveinä, ja että he saivat tietenkin syödäkseen. Onneksi sentään vielä jotkut harvat kissat kävivät tervehtimässä heitä aina silloin tällöin, etteivät he kokeneet itseään turhiksi.
Palasin aukiolle tyytyväisenä tehtyäni hyvän teon. Kylmätassu tuli minua vastaan hieman kummastuneen näköisenä.
"Mitä sinä tuolla toimitit?" hän tiedusteli.
"Vein heille nappaamani jäniksen", vastasin korviani luimistellen ja sihahdin vielä perään: "Onko jotakin valittamista?"
//Kylmä?
Kylmätassu 5.1.2018
"En minä mitään luvannut, sanoin että voisin ehkä jättää sinut rauhaan", huomautin, erittäin tyytyväisenä siitä ettei Liljahenkäys ollut kiinnittänyt tuohon yhteen sanaa pienintäkään huomiota.
"Kuinka kauan aiot häiritä minua?" Liljahenkäys kysyi jäätävällä äänensävyllä ja siristi meripihkaisia silmiään hitaasti. Rehellisesti sanottuna nautin parantajaoppilaan turhatumisesta, se oli mukavaa virkistelyä siitä lempeästä kissasta mikä hän oli ollut ensimmäisen tapaamisen aikana.
"Uskoisin, että aika kauan", totesin ja pidin lyhyen tauon, "ja tiedoksi vain, minulla ei ole pienintäkään aikomusta kertoa uskomuksestasi kenellekään. Joten salaisuutesi Tähtiklaaniin uskomisesta pysyy salaisuutena."
Olin näkeväni silmäkulmastani Liljahenkäyksen kasvoilla käväisevän yllättyneen ilmeen, mutta pidin silti katseeni eteen suunnattuna.
"Kiitos, jos suostut pitämään sen salaisuutena", parantajaoppilas murahti vaitonaisena hetken hiljaisuuden jälkeen. Nyökäytin päätäni miltein huomaamattomasti ja räpäytin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni.
"Sienikarva varmaan ihmettelee missä sinä olet, joten sinun kannattaa varmaan palata hänen luokseen", naukaisin, kun yllämme ollut hiljaisuus oli kestänyt jo pitkän tovin ajan.
"Menen etsimään Ikituulen."
Sen sanottuani kiristin hieman tahtiani päästäkseni kauemmas Liljahenkäyksestä. Mutta ennen kuin sukelsin kissajoukon sekaan, käännyin vilkaisemaan parantajaoppilasta olkapääni takaa. Tuon meripihkaiset silmät kohtasivat kylmänsinisen katseeni ja silmänräpäyksen ajan hymyilin heikosti klaanitoverilleni. Sitten käänsin selkäni naaraalle ja lähdin etsimään Ikituulea.
// Lilja?
Liljahenkäys 5.1.2018
Lievästi sanottuna olin yllättynyt Kylmätassun sanoessa, ettei hän ollut aikeissa paljastaa salaisuuttani muille. Olin olettanut, että tuo kolli oli läpeensä mätä, eikä muuksi muuttuisi, mutta ilmeisestikin olin ollut väärässä hänen suhteensa - ainakin joiltain osin. Hän oli todella ärsyttävä, eikä siitä päässyt yli taikka ympäri, saati sitten ali. Tassuttelin Sienikarvan ja muiden parantajien ja heidän oppilaidensa luo. Mestarini katsahti minuun kysyvästi, mutta sivutin hänen kysyvän ilmeensä ja annoin katseeni vaeltaa kokouksessa olevissa kissoissa siinä toivossa, että ne tavoittaisivat tietyn kollin, jota niin inhoksuin, mutta joka kuitenkin minua niin kovasti kiehtoi omalla, salaperäisellä tavallaan.
Jonkun ajan kuluttua päälliköt aloittivat puheensa. Tunsin kylmien väreiden aallon vyöryvän liikkeelle selkäpiitäni pitkin, kun näin Tihkutähden seisomassa Naalitähden ja muiden päälliköiden rinnalla. Tuo katala kolli oli saanut vallan klaanissa mitä kamalimmalla tavalla. Ensin hän oli syrjäyttänyt Loistetähden vallasta ja kiduttanut tuota omassa pesässään henki hieveriin asti, kunnes oli lopulta tappanut tämän ja noussut klaanin päälliköksi. Jos se minusta riippui, Tihkutähden valtakausi ei tulisi kestämään kauaa - ei jos minä olin siitä vastuussa.
Päälliköiden puhuttua klaanien kissat vaihtoivat vielä nopeat kuulumiset ystäviensä kanssa ja alkoivat sitten valumaan oman klaaninsa päällikön luo. Sienikarva jutteli parhaillaan Ruusupiikin kanssa, joka antoi tuolle muutamia vinkkejä joitain salvoja varten. Olin liian keskittynyt etsimään Kylmätassua, että tuskin kuulinkaan mestariani, kun tämä kutsui minua luokseen. Meidän oli aika palata takaisin leiriin.
Tassuttelimme Sienikarvan kanssa Tihkutähden ja muiden varjoklaanilaisten luo.
Huomasin Kylmätassun istuskelemassa yksinään kissajoukon perällä. Astelin sanaakaan sanomatta hänen luokseen ja istahdan hänen viereensä niin että väliimme jäi noin hännänmitta etäisyyttä. Soturioppilas ei sanonut mitään, enkä oikeastaan minäkään. Istuimme siinä vain hiljaa.
//Kylmä? cx
Kylmätassu 5.1.2018
Kohotin katseeni hitaasti maasta vierelleni saapuneeseen kissaan, ja yllätyksekseni tunnistin tummanharmaan hahmon Liljahenkäykseksi. Jäin tuijottamaan hänen meripihkaisia silmiään eikä kestänyt kauan, kun parantajaoppilas kohtasi katseeni.
"Miksi tulit luokseni?" kysyin hitaasti, venyttäen jälleen kerran sanojani. Yritin etsiä vastausta kysymykseeni Liljahenkäyksen silmistä, mutta samassa solakkarakenteinen kissa käänsi katseensa muualle.
"Näytit yksinäiseltä", hän vastasi lopulta ja nousi samassa seisomaan. Varjoklaani oli lähtemässä paluumatkalle. Nousin itsekin samassa seisomaan ja marssin naaraan rinnalle, pysyen kuitenkin turvallisen hännänmitan pituisen välin päässä.
"Olitko yllättynyt kuultuasi, etten kertoisi uskomuksistasi kenellekään?" kysyin ja vilkaisin nopeasti Liljahenkäystä, toivoen kohtaavani naaraan katseen. Toiveeni toteutui ja parantajaoppilaan meripihkaiset silmät kääntyivät minua kohti. Joka kerta kun katseemme kohtasivat, minun teki mieli hymyillä tyytyväisyydestä. Kukapa ei olisi hymyillyt, kun sai katsella noin hännänmitan päässä olevan kauniin naaraan silmiä?
"Voihan niinkin sanoa", Liljahenkäys vastasi ilmeettömästi.
Kävelimme vaitonaisina varjoklaanilaisten perässä ja tuijotimme toistaiseksi kummatkin eteenpäin, vaikka enhän voinut olla välillä vilkaisematta Liljahenkäystä silmäkulmastani. Ennen kuin ehdin tajutakaan, olimme saapuneet Varjoklaanin leiriin. Minusta tuntui hieman epävarmalta olla Liljahenkäyksen seurassa keskellä leiriä, mutta ainakin Sienikarva oli kadonnut parantajan pesään, joten hän ei toivottavasti näkisi.
Pysähdyin parantajan pesän eteen, Liljahenkäys pysähtyi vähän matkan päähän. Kohdistin ties kuinka monennen kerran kylmänsinisen katseeni naaraan meripihkaisiin silmiin ja hymähdin nopeasti.
"Et ole niin tylsää seuraa kuin olin luullut. Tiesitkös, olet ihan siedettävä kissa", naukaisin ja onnistuin virnistämäänkin, sitten madalsin hieman ääntäni "vaikka uskotkin Tähtiklaaniin ja minä uskon Pimeyden metsään."
// Lilja?
Liljahenkäys 6.1.2018
Kylmätassun mainitessa uskoni Tähtiklaaniin, tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn. Vaikka olinkin suostunut myöntämään itselleni, ettei hän ollut ihan läpeensä mätä kissa, sai uskon mainitseminen minut taas varpailleni. Karu totuus iski kallooni kuin kivi, kun tajusin, että soturioppilas tiesi yhä minun uskovan Tähtiklaaniin, eikä se ollut muuttunut mitenkään sitten kokoontumisen. Hän tulisi aina olemaan Pimeyden metsän kannattaja, joka ei koskaan pitäisi muita kissoja tasa-arvoisina itseensä nähden.
Käänsin pääni hetkeksi pois päin ja mietin, mitä vastaisin. Olin ollut aikeissa myöntää kollille, ettei hänkään ollut sen kummoisempi oppilas, vaikka toinen puoli minusta olikin ollut sitä vastaan, mutta kun hän oli muistuttanut minua meidän välillämme olevasta seinästä, olin tullut toisiin aatoksiin. Tiesin, etten saisi tuomita muita kissoja pelkästään uskon perusteella, mutta kun kyseessä oli vahvasti Pimeyden metsän puolella oleva kissa, en ollut voinut olla tuntematta pelkoa tulevasta.
"Kiitos", sain lopulta sanotuksi. Sen jälkeen käännähdin kannoillani ja palasin pesääni Sienikarvan perässä. Minun olisi lakattava ajattelemasta Kylmätassua. Hän oli vain haitta minulle ja tulevaisuuden suunnitelmilleni. Todellisuudessa minun pitäisi kuitenkin huomioida häntä samalla tavalla kuin muitakin kissoja, eli siis kuten potilaita, josta ei takuulla tulisi helppoa.
Seuraavana päivänä tallustelin tuoresaaliskasalle hakemaan hieman purtavaa minulle ja mestarilleni. Saaliskasa ei ollut kovin suuri, sillä riistaa oli hyvin niukasti näin lehtikadon aikaan, mutta minusta tuntui, että tähän vaikutti myös jokin muukin kuin vain ankara vuodenaika. Ehkä Tähtiklaani kunnostautunut ja lähettänyt jonkin vitsauksen näännyttämään Tihkutähden ja hänen kannattajansa nälkään.
Sivusilmällä huomasin kuinka Kylmätassu asteli ulos oppilaiden pesästä. Hänen katseensa kulki leirin halki, kunnes se osui minuun. Noukin tuoresaaliskasasta nopeasti mukaani yhden linnun ja palasin sitten nopeasti parantajan pesälle. Onnekseni kolli ei lähtenyt perääni, sillä kun tämä oli kuullut Ikituulen kutsuhuudon, oli tuo oitis vaihtanut suuntaa.
Laskin pienen varpusen Sienikarvan pedin vierelle. Parantajakolli katsahti minuun hieman ihmeissään. Työnsin lintua käpälälläni lähemmäs mestariani.
"Eikö sinunkin pitäisi syödä?" hän kysyi. Pudistin päätäni. Jos totta puhuttiin, minulla ei ollut enää nälkä, kun olin nähnyt Kylmätassun ulkona. Pelkkä hänen näkemisensä oli riittänyt ajamaan ruokahaluni tiehensä.
"Syön sitten myöhemmin. Minä taidan mennä vielä hetkeksi lepäämään", vastasin ja loin kollille lempeän hymyn ennen kuin tassutin oman vuoteeni luo seinämän toiselle puolen. Käperryin makuualusilleni väsyneenä ja ummistin silmäni siinä toivossa, että saisin mahdollisimman nopeasti unen päästä kiinni.
//Kylmä?
Kylmätassu 6.1.2018
Aamulla heräsin kylmän ilmavirran sukeltaessa sammalverhojen välistä suureen luolaan, joka toimi oppilaiden pesänä. Avasin kylmänsiniset silmäni hitaasti ja kompuroin jaloilleni. Suurin osa oppilaista oli nukkumassa vielä, joten päätin pujotella ulos pesästä mahdollisimman varovaisesti ja hiljaisesti.
Kun työnnyin aukiolle, katseeni porautui tuoresaaliskasan luona olevaan Liljahenkäykseen. Aina kun näin hänet, minun teki mieli mennä juttelemaan ja tutustumaan naaraaseen paremmin. Oli sääli, että hän uskoi Tähtiklaaniin, menettää noin vahva ja rohkea kissa heikkojen kissojen rivistöön. En tulisi saamaan häntä Pimeyden metsän puolelle vaikka yrittäisinkin, enkä haluaisi yrittää.
"Kylmätassu!"
Onnistuin vaivalloisesti pidättelemään turhautuneen murahduksen päästämistä, kun Ikituulen hopeanharmaa hahmo piirtyi silmäkulmaani. Käännyin katsomaan lähestyvää mestariani, jonka jäänsinisissä silmissä säihkyi hienoinen lämpö, mutta samalla tavanomainen kylmyys.
"Mitä me teemme tänään?" kysyin ja asetuin istumaan hetkeksi.
"Opetan sinulle tänään, miten taistella pienikokoisempaa kissaa vastaan. Huomenna pyydän jotakin suurikokoisempaa soturia tulemaan mukaan, jotta saat totutella isompaa vastusta vastaan taistelemisen myös."
Nyökäytin päätäni myöntävästi ja lähdin tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti mestarini rinnalla. Vilkaisin kuitenkin vielä nopeasti parantajan pesää ja kuvittelin mielessäni Liljahenkäyksen kauniit meripihkaiset silmät, jotka tuijottivat minua jäätävästi. Sitten käänsin katseeni muualle ja sukelsin Ikituulen perässä ulos leiristä.
Kun palasin auringonlaskun aikaan leiriin, tunsin oloni heikoksi ja päihitetyksi. Lihaksiani särki ja meinasin vähän väliä horjahtaa suoraan tiheään aluskasvillisuuteen.
Ikituuli oli pitänyt tavallista rankemmat taisteluharjoitukset ja olin miettinyt kokoajan, kuinka kauan hän jaksaisi taistella kanssani. Olin oppinut taistelutekniikoita, hämäyksiä ja saanut kaiken kukkuraksi vinkkejä pienikokoisemman kissan päihittämiseen. Epäonnistumisia oli tullut enemmän kuin halusin laskea, mutta lopulta olin onnistunut kahlitsemaan Ikituulen vahvan otteeni alle. Hopeanharmaa mestarini oli murahtanut tyytyväiset onnittelut ja kertonut, että minusta tulisi varmasti yksi Varjoklaanin parhaista taistelijoista jos jatkaisin samalla tahdilla ja kasvattaisin lihaksiani vapaa-ajalla. Enkä todellakaan aikonut pettää mestarini odotuksia.
Sukelsin piikkihernetunnelista aukiolle. Huomasin silmäkulmastani uloskäynnin lähettyvillä seisovan partion, joka odotti turhautuneena leiristä lähtemistä. Heti kun olin päässyt pois tunnelin oviaukolta, varjoklaanilaiset lähtivät marssimaan leiristä ulos ja katosivatkin muutaman silmänräpäyksen sisällä aukiolta.
Sitten katseeni osui parantajan pesän sammalverhoihin, jotka heilahtivat sivuun. Ennen kuin ehdin edes toivoa Liljahenkäyksen näkemistä, tuttuakin tutumpi hahmo sukelsi aukiolle. Parantajaoppilaan meripihkaiset silmät kohdistuivat hetkeksi jonnekin muualle, kunnes ne porautuivat minuun.
Kun siinä tuijotimme toisiamme muutaman hännänmitan päästä, käpäliäni alkoi kihelmöimään. Tiesin, etten todellakaan haluaisi tuntea minkäänlaista kiintymystä Tähtiklaaniin uskovaan kissaan, mutta Liljahenkäystä katsoessani aloin hiljalleen unohtaa mielessäni muodostuneen säännön.
"Olitko lähdössä jonnekin?" kysyin hitaasti ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni hitaasti.
// Lilja?
Liljahenkäys 3.1.2018
Katsoin Kylmätassuun epäröiden. Olin paljastanut kollille jo liikaa menneisyydestäni aiemmin päivällä, ja nyt hän janosi saada tietää lisää syntyklaanistani, joka kävi kieltämättä hermon päälle. Kollin katseesta uhkui itsevarmuus - hän tiesi, että omasi tietoa, jota vaisi käyttää aseena minua vastaan, jos tilanne kävisi hankalaksi.
"En tiedä Kuolonklaanista sen enempää kuin sinäkään", sihahdin turhautuneena, ja se oli totta; tiesin vain olevani kotoisin sieltä, mutta en tiennyt siitä juuri mitään sellaista, mitä muut klaanikissat eivät tietäisi. Kuolonklaanilaiset olivat raakalaismaisia tappajia, jotka eivät antaneet armoa kellekään, joka uhmasi heitä. Mutta mieleeni nousi kysymys, miksi he olivat vain tyytyneet hylkäämään minut, kun olisivat yhtä hyvin voineet tappaa minut siihen paikkaan. Oliko oikea emoni säälinyt minun kohtaloani, eikä ollut siksi hennonnut tappaa minua, vaan jätti minut ukkospolun varrelle, jotta selviytymismahdollisuuteni olisivat tasan; minä joko kuolisin, tai joku ottaisi minut riesoiksensa. Kysymykset putkahtivat mieleeni yksi toisensa jälkeen, mutta en antanut niiden häiritä keskittymistäni enää sen enempää, vaan käännyin Kylmätassun puoleen ja nau'uin hieman pahoin voivana:
"Tarvitsen raitista ilmaa." Kolli katsahti minuun kummissaan, mutta väistöi kuitenkin, kun hoipertelin ulos pesän suuaukosta. Vedin keuhkoni täyteen raitista ulkoilmaa ja annoin katseeni kiertää aukiolla olevissa kissoissa. Suurin osa heistä uskoi Pimeyden metsään ja aloin tuntea hiljalleen oloni ahdistuneeksi - ihan kuin olisin ollut ainoa, joka enää jaksoi uskoa Tähtiklaaniin ja siihen, että klaania odottaisi parempi tulevaisuus, kunhan sen siemen ensin pääsisi versolle ja lopulta puhkeamaan kukkaan. Totta puhuen olin alkanut itsekin epäilemään, oliko suunnitelmistani Varjoklaanin pelastamiseksi mihinkään. Pitäisikö minunko vain kääntyä Pimeyden metsän puolelle ja antaa asiat soturiesi-isiemme käpäliin? Oikeastaanhan koko klaanimme kohtalo oli heidän huolenaiheensa, mutta minusta alkoi tuntua, että heille oli yhdentekevää, miten Varjoklaanille kävisi.
Istuuduin alas ja painoin pääni rintaani vasten. En enää tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Kaikki tuntui niin sekavalta. Kuulin Kylmätassun astelevan vierelleni. Saatoin tuntea hänen katseensa polttavana turkissani, mutta en välittänyt - siinäpähän ilkkukoot, ei ollut minun ongelmani, jos hänellä viirasi päänupissa.
"Siitä synnyinklaanistasi?" Kylmätassu maukui sanojaan venyttäen. Nostin pääni ja katsahdin kollioppilaaseen murhaavasti.
"Minähän sanoin jo, etten tiedä mitään!" sähähdin kiukkuisena. Soturioppilas katsoi minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Ihan sama, vaikka tuo hiirenaivoinen kollikissa pitäisi minua hulluna, mutta hänelle en paljastaisi enempää tietoja, vaikka tietäisinkin synnyinklaanistani jotakin muuta mielenkiintoista kuin vain sen, että tappoivat kissoja huvikseen.
//Kylmä? Tästä tuli kyllä aika sekava. :D
Kylmätassu 3.1.2018
Silmäilin epäilevänä Liljahenkäystä, joka oli juuri kohdistanut minuun murhaavan katseen. Mutta mitä enemmän mietin parantajaoppilaan sanoja, aloin hiljalleen uskoa hänen sanojaan. Jos naaras olisi tiennyt jotakin muutakin syntyklaanistaan, hän olisi varmasti kertonut minulle, olisinhan pystynyt kiristämään klaanitoveriani jo saamillani tiedoilla.
Sitten aloin miettimään Liljahenkäykseltä saatuja tietojani uudelleen. Hän oli kuulostanut olevan vahvasti kuolonklaanilaisia kohtaan, jotka olivat raakoja ja armottomia kissoja. Oli varmasti vaikeaa tietää olevansa sukua kissoille, joita vihasi sydämensä pohjasta. Enhän minä tietenkään siihen osannut samaistua, koska itse katsoin kuolonklaanilaisia ihailevalla katseella ja halusin jonakin päivänä olla heidänkin ihailevan katseen alla.
Käänsin katseeni aukiolla olevista kissoista takaisin Liljahenkäykseen, joka tuijotti minua meripihkaisilla silmillään. Niitä silmäillessäni tunnistin erilaisia tunteita, kuten vihaa ja turhautumista. Omissa silmissäni paloi tavanomainen jääkylmä liekki, mutta kasvoillani oli tyyni ilme.
"En tahtonut pahoittaa mieltäsi", avasin suuni lopulta, ja kerrankin annoin heikon ystävällisyyden erottua äänensävyssäni, "minua vain kiinnostaa Kuolonklaani ja sen jäsenet. Suostun ainakin toistaiseksi uskomaan sen, että et tiedä mitään muuta tietoa syntyklaanistasi."
Sen sanottuani kohensin hieman ryhtiäni ja lähdin tassuttelemaan kauemmas parantajan pesästä ja sen edustalla olevasta Liljahenkäyksestä. Olin tuskin ehtinyt päästä kahta hännänmittaa pidemmälle, kun pysähdyin äkkinäisesti ja käännyin vilkaisemaan parantajaoppilasta olkapääni ylitse.
"Uskotko sinä Tähtiklaaniin?" kysyin nyt tavanomaisella kylmällä äänensävylläni. En olettanut Liljahenkäyksen vastaavan kysymykseeni, mutta jäin silti toiveikkaana odottamaan. Minulla ei ollut aikeena levittää mahdollista vastausta, minua vain kiinnosti.
// Lilja? Kylmä ei vaan jätä Liljaa rauhaan xdd
Liljahenkäys 5.1.2018
Kylmätassun kysymys sai sydämeni tykyttämään lujempaa. Kolli joko oli esittänyt kysymyksen siinä ajatuksessa, että tiesi minun uskovan Tähtiklaaniin, mutta halusi minun varmistavan sen henkilökohtaisesti hänelle, tai hän oli kysynyt sitä vain testatakseen minua.
Katsoin nuoreen soturioppilaaseen ilme värähtämättäkään. En aikonut paljastaa hänelle mitään, joka voisi paljastaa minut Pimeyden metsän kissoille - etenkään jos hän itse kuului Tihkutähden kannustusjoukkoon.
"Minä uskon mihin huvittaa", sanoin kohdistaen jäätävän katseeni suoraan Kylmätassun silmiin. "Eikä se kuulu liian uteliaille oppilaille", lisäsin varoittavaan äänensävyyn. Soturioppilas näytti mittailevan minua katseellaan, kunnes lopulta nyökkäsi ja tassutteli matkoihinsa.
Henkäisin huojentuneena ja katsahdin taivaalle kuin anoen apua soturiesi-isiltämme, jota tuskin koskaan tulisimme saamaan. Meidän olisi vain pärjättävä omillamme siihen asti, että klaaniin palaisi rauha - hinnalla millä hyvänsä. Olisin valmis tappamaan Tihkutähden milloin vain. Ehkä kostonjano oli periytynyt minulle kuolonklaanilaisilta, ehkä ei, mutta varmaa oli, että minun olisi tehtävä jotakin - ja pian.
Nousin istumaan ja palasin takaisin pesälleni suunnittelemaan mahdollista kapinaa, joka voisi joskus tulevaisuudessa toteutua, mutta hyvin epätodennäköisesti, sillä tarvitsin lisää kannattajia rinnalleni, jos aioin ryhtyä taistoon ylivoimaista vihollista vastaan. Olisin valmis jopa epätoivoisiin yrityksiin pakon edessä, jos tarve vaati.
Kieltämättä käytökseni oli hyvin epäsopivaa tulevalle parantajalle, mutta minkäs sille teit. Juureni johtivat syvälle Kuolonklaanin ytimeen, enkä mahtanut asialle mitään. Minun olisi vain hyväksyttävä se, että olisin nyt ja tulisin aina olemaan kuolonklaanilainen syntyperältäni.
*Ei*, ajattelin kokien rajun mielialan ailahduksen, *voin kyllä olla sukua kuolonklaanilaisille, mutta minun ei tarvitse olla samanlainen kuin he. Voin muuttaa omaa kohtaloani, jos niin tahdon - ja niin todellakin aion myös tehdä.*
Seuraavana iltana koitti täysikuu. Oli kokoontumisen aika, ja minä ja Sienikarva olimme valmistautumassa parhaillaan Nelipuille lähtöön.
Suurin osa kokoontumiseen lähtevistä kissoista oli jo odottamassa aukiolla Tihkutähden käskyä. En olisi lähtenyt mielelläni kokoontumiseen, kun Varjoklaanin tilanne oli mikä oli, mutta se oli minun velvollisuuteni, joten en voinut myöskään jättäytyä pois, kuten olisin kovasti tahtonut.
Huomasin Kylmätassun astelevan luokseni. Hän katsoi minuun tyynenä. Käänsin pääni kiukkuisena pois päin ja tuhahdin:
"Mene pois." Sanat eivät vaikuttaneet häneen millään tavalla, vaan hän jatkoi matkaa aina luokseni asti, kunnes pysähtyi parin hännänmitan päähän minusta.
//Kylmä? Tästä tuli tosi sekava.
Kylmätassu 5.1.2018
Räpäytin hitaasti silmiäni, kun Liljahenkäys ilmoitti ettei hänen uskomuksensa kuulunut liian uteliaille oppilaille. En ollut mielestäni liian utelias, mutta eri kissat saattoivat nähdä minut todella uteliaana, kuten edessäni seisova parantajaoppilas. Hetken tuijotuksen jälkeen nyökkäsin ja käännyin kannoillani, sukeltaen aukiolle. Minua kiinnosti jokin Liljahenkäyksessä, joten miksi en voisi yrittää saada mahdollisimman paljon tietoa hänestä ulos?
Työnsin oppilaiden pesän sammalverhot sivuun ja saavuin aukiolle, joka alkoi hiljalleen täyttyä kokoontumiseen lähtevistä kissoista. Ja minä satuin olemaan yksi niistä. Myös Härmätassu ja Synkkätassu olivat lähdössä kokoontumiseen, mutta olin päättänyt olla juttelematta heidän kanssaan. Minulla ei ollut aikeita jutella muiden klaanien oppilaille, ehkä voisin kuitenkin nopeasti vilkaista Kuolonklaanin oppilaita saadakseni pienen hahmotelman siitä, kuinka vahvoja he olivat.
Sitten kylmänsininen katseeni osui erääseen tummanharmaaseen naaraaseen, joka seisoi kokoontumiseen lähtevien kissojen lähettyvillä. Hänen meripihkaiset silmänsä kiiluivat hämärässä ja kiinnittivät täten silmänräpäyksessä huomioni. Hetkeäkään epäröimättä lähdin tassuttelemaan pienikokoista kissaa kohti, itsevarma virnistys kasvoillani. Ei kestänyt kauankaan, kun Liljahenkäys oli huomannut minun lähestymiseni ja kääntänyt jäätävän tuijotuksensa minuun.
"Mene pois", hän tuhahti ja käänsi katseensa muualle, varmaankin olettaen että pysähtyisin. Jatkoin kuitenkin jääräpäisenä marssimistani, kunnes pysähdyin parin hännänmitan päähän klaanitoveristani.
"Mitä sinä haluat tällä kertaa?" Liljahenkäys kysyi ja käänsi meripihkaisen katseensa taas minuun. Virnistin tyytyväisenä, kun vastasin:
"Tiedät kyllä varsin hyvin. Haluan vastauksen kysymykseeni", aloitin ja madalsin hieman ääntäni, "uskotko sinä Tähtiklaaniin?"
Parantajaoppilaan kasvoilla käväisi turhaunut ilme, kun hän kuuli saman kysymyksen, minkä olin kysynyt kyseiseltä naaraalta aiemmin.
"Se ei kuulu uteliaille oppilaille."
Kohotin kulmiani hitaasti, kun Liljahenkäys antoi minulle täysin saman vastauksen toistamiseen. Hän ei näemmä suostunut luovuttamaan helpolla.
"En ole utelias oppilas, tahdon vain varman vastauksen. Olen hyvin varma, että uskot Tähtiklaaniin, mutta haluan silti varmistuksen sinulta. Sen jälkeen voin ehkä jättää sinut rauhaan", lisäsin viime hetkellä sanan "ehkä", koska rehellisesti sanottuna minulla ei ollut pienintäkään aikomusta jättää Liljahenkäystä rauhaan. Halusin tutustua häneen.
// Lilja? :D
Liljahenkäys 5.1.2018
Katsoin Kylmätassuun turhautuneena. Kolli tiesi minun uskovan Tähtiklaaniin, joka oli kaikkea muuta kuin hyvä juttu. Hän voisi pahimmassa tapauksessa kannella minusta Tihkutähdelle, joka mitä ilmeisemmin joko karkottaisi minut klaanista, tai tappaisi siihen paikkaan. Kumpikaan vaihtoehdoista ei kuulostanut kovin houkuttelevalta.
Nousin niskakarvat pörhistyen seisomaan. Astuin askelen lähemmäs Kylmätassua niin että olin melkein kuono kiinni hänen kuonossaan. Oppilas vastasi katseeseeni järkähtämättä, joka teki minuun pienen vaikutuksen, sillä harva kissa uskalsi uhmata minua tempperamenttisen luonteeni vuoksi.
"Jos kerrot siitä kellekään, voin vannoa, että tulen tappamaan sinut tuskallisesti ja hitaasti", sihahdin Kylmätassulle katkeruuden höystämin sanoin. Kolli räpäytti silmiään ja maukui tyytyväisen oloisena:
"Arvasin siis oikein?" Nyökkäsin vastahakoisesti, mutta siinä toivossa, että soturioppilas jättäisi minut siten rauhaan, mutta turha toivo, sillä hän tuntui siirtyvän jopa hieman lähemmäs minua, joka lisäsi ahdinkoani vain entisestään.
"Varjoklaanin kissat! Meidän on aika lähteä kohti Nelipuita!" Tihkutähden huudahdus sai minut pinkaisemaan mestarini luo, joka seisoskeli sisäänkäyntitunnelin vieressä. Tunsin Kylmätassun katseen edelleen niskassani, mutta yritin parhaani mukaan käännyttää ajatukseni toisaalle tuosta nuoresta kollista, joka tuntui takertuneen minuun kuin inhottava takiainen.
Tihkutähden tassutellessa ohitsemme nyökkäsin tuolle pienesti, mutta hän tuskin huomasi sitä vaan jatkoi matkaa aina leirin ulkopuolelle saakka.
Soturien ja oppilaiden mentyä minä ja Sienikarva lähdimme muiden kokoontumiseen lähtevien kissojen perään. Huomasin pari ketunmittaa edellämme kulkevan Kylmätassun hidastavan tahtiaan. Sanoin Sienikarvalle nopeasti, että minun täytyisi irrottaa muutama lumipaakku turkistani, ja parantajakolli oli vain nyökännyt ja jatkanut sitten matkaa. Hän ei saisi nähdä minua Kylmätassun seurassa.
Kuten olin arvellutkin, juuri tuo kyseinen kollioppilas oli hidastanut sen verran tahtiaan, että pääsisi minun kohdalleni. Katsoin häneen kiukkuisena ja lähdin sitten jatkamaan matkaa häntääni ylimielisesti heilauttauen. Kylmätassu pysyi kuitenkin itsepäisesti kannoillani. Käännähdin ympäri tuohtuneena ja sähähdin:
"Mitä sinä vielä minulta haluat? Sinähän lupasit jättää minut rauhaan, jos tunnustaisin."
//Kylmä? xd
Kylmätassu 1.1.2018
Räpäytin kiinnostuneena silmiäni, kun Liljahenkäys mainitsi Kuolonklaanin. Olin kuullut monia tarinoita kuolonklaanilaisista, Pimeyden metsään uskovista julmista sotureista, jotka eivät antaneet armoa yhdellekään viholliselle. Rehellisesti sanottuna minua oli aina kiinnostanut kyseinen klaani.
"Olet siis syntyjäsi kuolonklaanilainen?" kysyin hitaasti, odottaen kuulevani parantajaoppilaalta rehellisen vastauksen. Sen sijaan Liljahenkäys vaikeni ja nosti meripihkaisen katseensa kylmänsinisiin silmiini.
"Niin kai sen voisi katsoa. En tiedä juuri mitään oikeasta perheestäni, tai siitä, mistä he ovat kotoisin. Saatan olla jopa puoliverinen, jos oikein huono tuuri käy", Liljahenkäys lausahti turhauttavan pitkän hiljaisuuden jälkeen. Mutta olin erittäin tyytyväinen siihen, että olin saanut puristettua vastauksen ulos tummanharmaasta naaraasta.
"Sinun kannattaa olla ylpeä verestäsi. Kuolonklaanilaiset ovat vahvoja ja rohkeita sotureita, jotka ovat ainakin minulle esikuvia. En ymmärrä kissoja, jotka eivät kunnioita heitä", totesin jääkylmällä äänensävyllä ja siristin silmiäni hieman, odottaen Liljahenkäyksen vastaavan myöntävästi kysymykseeni. Jos hän ei vastaisi kysymykseeni myöntävästi, alkaisin todellakin kyseenalaistamaan parantajaoppilaan mielipiteen.
// Lilja? :D
Liljahenkäys 2.1.2018
Kylmätassu katsoi minuun hieman haastavasti. Hän oli juuri ylistänyt Kuolonklaanin kissoja, ja oletti ilmeisestikin, että yhtyisin myös hänen mielipiteeseensä, sillä jos en olisi samaa mieltä tuon soturioppilaan kanssa, alkaisi hän pitämään minua epäilemättä huijarina.
Emmin jonkin aikaa, uskaltaisinko kertoa kollille isästäni, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut, mutta josta olin kuullut monen monituisia tarinoita. Saisin melko varmaan Kylmätassun luottamuksen puolelleni, mutta tieto saattaisi kiiriä myös muiden kissojen - kuten esimerkiksi Tähtiklaaniin uskovien - korviin.
"Kuules, Kylmätassu", nau'uin hetken kuluttua. Kolli katsahti minuun kysyvästi.
"Niin?" tuo murahti jo kärsimättömänä. Olin selvästikin raastanut hänen hermojaan jo jonkun aikaa jaarittelullani.
"Osaatko pitää salaisuuksia?" kysyin silmät ohuiksi viiruiksi kaveten. Kolli kohautti lapojaan ja vastasi:
"Riippuu vähän salaisuuden esittäjästä." Katsahdin soturioppilaaseen kylmästi ja tämä sai nyökättyä hieman vastahakoisesti.
"Olet varmaankin kuullut tarinoita pentutarhalla Kuolonklaanin edesmenneestä päälliköstä, Pisaratähdestä", aloitin, "tai jos et ole, niin sinulla on melkoinen aukko klaanitietämyksessä, sillä Pisaratähti oli yksi tämän metsän merkittävimmistä kissoista - tosin kyseenalaisella tavalla. Hän tappoi kymmenittäin kissoja ja kohosi Kuolonklaanin yhdeksi arvostetuimmista päälliköistä sitten Viiltotähden. Hän sai veljeltäni saamieni tietojen mukaan pennut erään kuolonklaanilaisnaaraan kanssa, mutta tämä naaras hylkäsi minut karusti, koska olin epäpätevä kuolonklaanilaiseksi. Joten luuletko tosiaan, että minä arvostaisin sellaisia kissoja, jotka jättivät minut oman onneni nojaan yksin keskelle ei mitään?" Kylmätassu ei tuntunut uskovan kuulemaansa, enkä kyllä olisi uskonut minäkään, ellen olisi kuullut sitä kaikkea veljeltäni, Kostohengeltä.
"Mutta sinähän sanoit juuri...?" kolli maukui hämillään. Pudistin päätäni ja murahdin:
"Se oli äsken. Ymmärrät kai, etten voi jakaa tällaista tietoa ihan kenelle tahansa?" Nieleskelin viimeiset palaset päästäisestäni ja nousin sitten ylös. Nuolaisin pariin otteeseen rintakarvojani, joille oli tippunut muutama veriläiskä ja käännyin sitten vielä Kylmätassun puoleen:
"Äläkä unohda, että jos kerrot kuulemastasi kellekään, minä löydän sinut kyllä, enkä epäröi käyttää kynsiäni, vaikka parantajaoppilas olenkin."
Käännyin kannoillani ja tassuttelin takaisin parantajan pesälle, mutta huikkasin Kylmätassulle kiitokseni ruokailuseurasta ennen kuin katosin pesän turviin.
//Kylmä? c:
Kylmätassu 2.1.2018
Tuijotin häijy hymy kasvoillani, kun Liljahenkäys kääntyi kannoillaan ja marssi parantajan pesään. Ehkä minulla ei olisi mitään tekemistä tämän tiedon kanssa juuri nyt, koska en viitsinyt saada parantajaoppilasta vastaani, mutta päätin pistää tiedot korvani taakse, niitä voisi käyttää myöhemminkin.
"Kylmätassu!"
Käänsin katseeni hitaasti kuultuani tutun äänen, ja siinähän Ikituuli olikin, muutaman hännänmitan päässä. Luulin hetken ajan hänen kuulleen minun ja Liljahenkäyksen välisen keskustelun, mutta mestarini kasvoista olisi kyllä näkynyt hämmennystä ja uteliaisuutta.
"Mitä nyt, Ikituuli?"
"Aiotko syödä päästäisesi loppuun?"
Tajusin vasta sitten, että en ollut ottanut montakaan haukkua nappaamastani saaliseläimestä. Nyökkäsin mestarilleni nolostuneena ja aloin pureskella päästäisen sitkeää lihaa.
"Otitko tuon ainoastaan itsellesi?" Ikituuli kysyi järkyttyneenä, "tiedät erittäin hyvin kuinka harvasti riistaa on nykyään."
"Minä jaoin tämän Liljahenkäyksen kanssa", naukaisin, madaltaen samalla hieman ääntäni.
"Missä hän on nyt?" Ikituuli kysyi nopeasti.
"Meni parantajan pesään. Varmaankin lajittelemaan joitakin yrttejä, sitähän parantajaoppilaat tekevät", lausahdin, antaen pilkkaavan sävyn kuulua äänessäni. Ikituuli ei varmaan kuullut sitä, sillä hopeanharmaa soturi nyökkäsi.
"Mitä me nyt siis teemme?" kysyin mestariltani syötyäni päästäisen loppuun ja puhdistettuani viiksistä lihanrippeet.
"Lähdemme kiertämään rajaa", Ikituuli vastasi lyhyesti ja kääntyi samassa kannoillaan, suunnaten leirin uloskäyntiä kohti. Nakkasin nopeasti niskojani ja tassuttelin lihaksikkaan mestarini perään.
Liljahenkäys 3.1.2018
Minua pelotti, että olin mennyt paljastamaan Kylmätassulle liikaa tietoa menneisyydestäni. Jos Tähtiklaaniin uskovat kissat saisivat kuulla minun olevan syntyjäni kuolonklaanilainen - ja vieläpä Pisaratähden tytär - he eivät enää uskaltaisi luottaa minuun, eikä minulla olisi tulevaisuudessa tukijoukkoja Tihkutähteä vastaan. Joukossa oli voimaa, kuten Loistetähti oli minulle monesti todistellut, kun en ollut meinannut pärjätä muita pentuja vastaan yksin leikkitappelussa, joka ei sinänsä ollut ollut mikään ihme, sillä heitä oli ollut kolmin kertainen määrä. Loistetähti oli kuitenkin tullut avukseni ja yhdessä olimme peitonneet heidät - tosin osittain sen takia, että Loistetähti oli vastannut kokonsa ja kokemuksensa puolesta ainakin kymmentä pentua, mutta hän ei kylläkään ollut taistellut tosissaan.
Tassuttelin pesän perälle, jossa minun ja potilaiden vuoteet sijaitsivat. Sienikarva nukkui omassa, pienessä pesässään, joka sijaitsi aivan yrttivaraston vieressä, mutta joka oli kuitenkin niin hyvin verhottu sammalilla, että sitä ei meinannut erottaa kunnolla, ellei virittänyt näköaistejaan äärimmilleen ja katsonut oikein tarkasti. Sienikarvasta puheenollen en ollut nähnyt häntä vähään aikaan. Joko hän oli pysytellyt kaiken aikaa pesässään murehtimassa emonsa kohtaloa, tai yrittänyt pitää itsensä mahdollisimman kiireisenä, jotta häslinki pitäisi pahat ajatukset loitolla. En tiennyt, enkä oikeastaan edes väittänytkään tietää, sillä minulla oli omat murheeni, kuten kaikilla.
Möyhin makuualustaani hieman mukavammaksi ja käperryin siihen kerälle. Pesässä oli häiritsevän hiljaista, mutta niinhän nykyään kaikkialla tuntui olevan; leirissä ei kuulunut pentujen leikkisää vinkunaa, klaaninvanhimpien iän ikuista puheen sorinaa vanhoista hyvistä ajoista, tai kun oppilaat kinastelivat keskenään, kuka saisi isoimman saaliin metsästysretkellä. Nykyään klaanissa ei ollut pennun pentua, klaaninvanhimmat pysyivät visusti pesässään ja oppilaista oli tullut kylmempiä ja välinpitämättömämpiä, kuten olin saanut nuoresta ystävästäni, Kylmätassusta, huomata. Hän oli kuunnellut minua huolestuttavan tarkkaavaisesti, eikä ollut keskeytellyt minua puhuessani. Ennen oppilaat olivat vain pälpättäneet pälpättämistään, ja välillä oli tuntunut, etteivät he lopettaisi koskaan, mutta nykyään sai varoa mitä sanoi, sillä sitä ei koskaan tiennyt, minne asti sana kiirisi. Varjoklaani oli ollut paljon parempi paikka ennen Tihkutähden tuloa.
Havahduin siihen, kun kuulin jonkun rapistelevan pesän suulla. Nostin päätäni uteliaana, mutta uteliaisuus kaikkosi karusti ennen kuin ehti puhjeta edes kukkaan, sillä kun huomasin kuka tulija oli, mielialani muuttui rajusti. Kylmätassu vilkuili ympärilleen kuin etsien jotakin, mutta en välittänyt - minua ei kiinnostanut, mitä kolli etsi, tai miksi hän edes oli täällä, sillä olin ainakin omasta mielestäni tehnyt asiani hänelle selväksi. Viimein soturioppilaan katse osui minuun ja hänen kasvoilleen levisi ivallinen hymy. Pyörittelin turhautuneena silmiäni ja nousin ähkäisten istumaan.
"Sinulla lienee jokin hyvä syy keskeyttää minun lepohetkeni?" nau'uin happamasti. Minua ei juuri nyt kiinnostanut keskustella tuon nenäkkään kollioppilaan kanssa.
//Kylmä? xd
Kylmätassu 3.1.2018
Olin saanut anottua Ikituulelta vapaata loppupäivälle, olinhan harjoitellur koko päivän ajan. Tosin vapaan loppupäivän saaminen ei todellakaan ollut helppoa.
"Mihin sinä vapaata tarvitset? Haluatko tulla suureksi soturiksi?" Ikituuli oli kysynut yllättyneenä ja kohottanut kulmiaan.
"Haluan tietenkin, mutta tarvitsen hieman vapaata kerätäkseni voimiani kokoon. Jos en saa lainkaan lepoa nukkumisen ohella, en jaksa taistella täysillä", olin selittänyt. Ja selitykseni oli onneksi toiminut, sillä hetken mietinnän jälkeen Ikituuli oli suostunut antamaan loppupäivän vapaaksi.
Ja minnehän olin mennyt? Parantajan pesään, saamaan Liljahenkäykseltä lisää tietoa Kuolonklaanista.
"Sinulle lienee jokin hyvä syy keskeyttää minun lepohetkeni?" Liljahenkäys kysyi nyt ärtyneenä, jolloin palasin oikeaan maailmaan. Seisoin parantajan pesässä ja silmäilin tummanharmaata naarasta ivallisella hymyllä.
"Riippuu hieman, onko se sinun korvissasi hyvä syy vai ei. Minun mielestäni se ainakin on", vastasin pehmeällä äänensävyllä, ainoastaan ärsyttääkseni parantajaoppilasta. Huomasin Liljahenkäyksen ärtyneeltä vaikuttavan ilmeen ja hetken epäröin, että hän hyökkäisi kimppuuni.
"Mikä asiasi on?" pienikokoinen kissa kysyi, ärsytin varmasti häntä. Mutta eihän se minua lopettaisi noin vain.
"Haluaisin saada tietää lisää Kuolonklaanista. Kerroit minulle hieman tietoja, minä kiinnostuin", naukaisin ja kohdistin kylmänsinisen katseeni Liljahenkäyksen meripihkaisiin silmiin, "sait uhkauksillasi minut vaikenemaan, joten voin vaieta nytkin."
Parantajaoppilas näytti epäröivän sanani kuultuaan, mutta en halunnut pysähtyä tähän. En lähtisi ennen kuin saisin lisää vastauksia.
"Mitä menettäisit vaikka kertoisitkin? Kerrot minulle tietoja syntyklaanistasi, ja minä pidän tiedot omana tietonani", yritin vielä, venyttäen sanojani jälleen kerran.
// Lilja?
Kylmätassu 31.12.2017
"Kylmäpentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kylmätassuna. Mestarisi tulee olemaan Ikituuli."
Räpäytin kylmänsinisiä silmiäni hitaasti Tihkutähden sanat kuultuani, olin olettanut hänen käyttäneen tavanomaisia nimitysmenojen sanoja. Tajusin kuitenkin jättää huomautuksen sanomatta ja nyökkäsin kunnioittavana päällikölle.
*Kuka Ikituuli on?* mietin mielessäni, mutta samalla soturien rivistöstä erkani pienikokoinen hahmo ja sain vastaukseni. Luokseni tassutteli hopeanharmaa naaras, jonka turkissa oli valkeita pilkkuja. Nyökkäsin vaistomaisesti uudelle mestarilleni ja kosketimme kuonoja nopeasti, jonka jälkeen peruutin muiden oppilaiden joukkoon.
Kukaan ei alkanut hurrata, mutta sitä olin osannut jo odottaakin epätavallisen lyhyiden nimitysmenojen jälkeen. En ehtinyt edes tervehtiä uusia pesätovereitani, kun Ikituuli kutsui minua sivummalle lyhyellä hännänheilautuksella.
"Aloitamme heti taisteluharjoitukset. Voit mennä rajapartioon ja tutustua rajoihin muiden kanssa", pienikokoinen naaras ilmoitti sellaisella äänensävyllä, joka kertoi ettei vastaan kannattaisi sanoa. Tyydyin nyökkäämään mestarilleni ja lähtemään tuon perässä ulos leiristä.
"Tässä on täydellinen harjoitusaukio, pysähdytään tähän", Ikituuli ilmoitti, kun olimme saapuneet laajan aukion reunalle. Sen laitamilla kasvoi kitukasvuista aluskasvillisuutta ja puut näyttivät synkiltä päivänvalossakin.
"Noniin", Ikituuli aloitti, kun olimme a saapuneet aukion keskustaan, "taisteleminen on erittäin tärkeä taistelutaito, sen hallitseminen pitää sinut elossa. Huomaan, että sinulla on paljon lihaksia kehossasi, se auttaa taistelussa. Koska olet selvästikin rotevarakenteinen, käytä taisteluissa voimaasi hyväksi. Jos vastustajasi on pienikokoisempi, kuten tässä tapauksessa minä olenkin, sinun täytyy päästä päälleni. Jos saat pienikokoisemman vastustajasi allesi, voittamista varten sinun täytyy vain pitää kaikki painosi vihollisen päällä. Nyt, yritä päästä ohitseni, keinolla millä hyvänsä."
En jäänyt epäröimään hetkeäkään, joten heti kun Ikituuli oli päässyt lukuisan hännänmitan pääsän, lähdin juoksemaan suoraan oikealle. Naaras arvasi aikeeni ja siirsi hitaasti painoaan kyseistä suuntaa kohti. Mutta minulla oli muita aikeita.
Kun saavuin noin kahden hännänmitan päähän mestaristani, käänsin äkkinäisesti kehoani vastakkaiseen suuntaan ja sukelsin uuteen juoksuun. Surkeat juoksutaitoni pettivät kuitenkin ja Ikituuli ehti helposti kääntymään ja iskemään minut kauemmas nopealla iskulla kylkeen.
"Hyvin mietitty, mutta juoksutaitosi eivät tuottaneet tulosta. Tuota strategiaa ei kannata käyttää, ellei pysty nopeasti pyrähtämään vastustajan ohi. Joten sinuna jättäisin tuon pois, ellet tiedä vastustajasi olevan tavallista hitaammin. Tuuliklaanilaisia vastaan älä varsinkaan käytä tuota. Nyt uudelleen", Ikituuli selitti ja sivalsi ilmaa piiskamaisella hännällään, selvästikin odottaen uutta hyökkäystäni.
Yritin samaa strategiaa, mutta sivulle juoksemisen sijasta, loikkasin suoraan kyyristyneen Ikituulen niskaan ja painoin tuota koko painollani maata kohti. Hetken ajan luulin jo voittaneeni, mutta sitten hopeanharmaa vastukseni heilautti lantiotaan ja lensin suoraan kuivalle hiekkalattialle.
"Sinun täytyy keskittää painosi koko vastustajan kehon päälle, muuten hän voi käyttää muita kehonosiaan taistellakseen", Ikituuli muistutti. Nyökkäsin hengästyneenä ja kompuroin seisomaan, sukeltaen jälleen uuteen yritykseen.
Harjoittelimme hetken ajan, joka rehellisesti sanottuna tuntui ikuisuudelta. Jokainen liike tuntui rankalta ja kun Ikituuli lopulta käski perääntymään, en voinut olla huokaisematta tyytyväisenä.
"Erinomaista työtä, Kylmätassu. Kun jatkamme harjoittelua tällä tahdilla, sinusta tulee todella taidokas taistelija. Voit palata leiriin ja ottaa jotakin pientä syömiseksi. Illemmalla opetan sinulle hieman maariistan metsästämisestä", Ikituuli lausahti ja nyökäytti päätään merkiksi, että saisin lähteä. Kumarsin mestarilleni nöyrästi ja suuntasin sitten leiriä kohti.
// Kylmälle seuraa? :D
Kylmätassu 1.1.2018
"Kylmätassu!"
Kohotin katseeni laihasta hiirestä, jota olin syönyt tavallista kauemmin. Edessäni seisoi Ikituuli, jonka jäänsiniset silmät säihkyivät hämärässä päivänvalossa.
"Mitä nyt?" kysyin ja nielaisin viimeisetkin lihanrippeet. Olin ehtinyt ruokailun välissä sukia valkoiset rintakarvani kuntoon ja puhdistaa muun turkkini risuista ja kuivista sammalista, jotka olivat tarttuneet paksuihin karvoihini taisteluharjoitusten aikana.
"Lähdemme metsästysharjoituksiin. Opetan sinulle vaanimisasennon ja saat yrittää ensimmäisen saaliisi nappaamista", Ikituuli ilmoitti lyhyesti ja tajusin jättää jälleen kerran mahdolliset vastalauseet pois - joita minulla todellakin oli, koska vihasin saalistusta - jotta en saisi naaraan vihaa vastaani.
"Selvä, Ikituuli", vastasin lyhyesti, venyttäen samalla tavanomaisesti sanojani, tällä kertaa mestarini nimeä. Huomasin silmäkulmastani hopeanharmaan mestarini kulmien nousevan, mutta sitten hän murahti jotakin epämääräistä ja kääntyi kannoillaan, suunnaten marssinsa leirin uloskäyntiä kohti. Päätin jättää mestarini nimen taivutuksen harvemmaksi ja juoksin naaraan perään.
"Aloitetaanpa. Opetan sinulle nyt vaanimisasennon", Ikituuli ilmoitti ja heilautti häntäänsä ilmassa merkiksi pysähtyä. Tajusin merkin tarkoituksen ja pysähdyin, aivan kuin olisin jäätynyt paikalleni.
"Vaanimisasennon pitäisi näyttää tältä."
Sen sanottuaan pienikokoinen mestarini laskeutui sulavasti matalaksi. Silmäilin jokaista pientä yksityiskohtaa, joiden olin kuullut olevan erittäin tärkeitä; melkein maata koskevat vatsakarvat, matalalla oleva häntä ja luimistuneet korvat. Hätkähdin ajatuksistani, kun naaras loikkasi nopeasti seisomisasentoon ja käänsi jäänsinisen katseensa minuun.
"Sinun vuorosi."
Nyökkäsin ja laskeuduin hetkeäkään epäröimättä laskeutumisasentoon. Varmistin, etteivät rintakarvani osuneet märkään maahan ja muistin myös luimistaa suippomaiset korvani. Kun uskoin olevani valmis, käännyin vilkaisemaan Ikituulea odottavana.
"Laske häntäsi. Vai haluatko saaliin huomaavan ilmassa törröttävän häntäsi?"
Vasta mestarini sanat kuultuani tajusin suorana seisovan häntäni ja laskin sen nolostuneena muun kehoni kohdalle. Ikituulen hyväksyvä nyökkäys osui silmäkulmaani ja kasvoilleni nousi heikko hymynkaarre.
"Shh, hiljaa! Haistan jotakin", Ikituulen hiljainen sihahdus sai suuni sulkeutumaan ja silmäilin, kuinka hopeanharmaaturkkinen soturi nuuhki ilmaa ja tutki heitä ympäröivää aluskasvillisuutta.
"Minäkin haistan sen, hiiren", ilmoitin lyhyesti ja tavanomaisesti taas sanojani venytellen.
"Saat yrittää napata sen, ensimmäisen saaliisi", Ikituuli kuiskasi, tuon jäänsiniset silmät loistivat hämärässä päivänvalossa.
Nyökkäsin nopeasti ja lähdin sitten hitaasti etenemään heikkoa hajua kohti. Pidin parhaani mukaan tuuhean häntäni muun kehoni korkeudella ja varoin myös turkkini pörhistämistä, kun kylmä ilmavirta pyyhkäisi ylitseni.
*Se on tuon saniaispehkon takana*, ajattelin voitonriemuisena, tämä saalis olisi kynsissäni aivan kohta. Odota hetki, vielä aivan pieni hetki...
Sitten sukelsin eteenpäin ja tartuin paksuun karvoitukseen. Iskin hiiren maahan, valmiina läimäisemään kuolemaniskun. Mutta hiiri ehti ensimmäisenä.
Harmaanruskea saalis sukelsi äkillisesti eteenpäin ja raapaisi raa'asti kuonoani. Tunsin veren purskahtavan maahan ja sähähdin kirpaisevasta kivusta. Onneksi ehdin läimäistä hiiren kuoliaaksi ennen kuin se juoksi varjojen suojiin.
"Kylmätassu, mitä tapahtui?" Ikituuli sukelsi saniaisten seasta ja saapuikin silmänräpäyksen sisällä eteeni. Laskin käpäläni veriseltä kuonoltani ja mestarini nyökkäsi ilmeettömänä.
"Sinut kannattaa viedä parantajan luokse. Mene sinä vain, minä tuon saaliisi", Ikituuli ilmoitti ja kumartui vielä kuiskaamaan korvaani, "sait ensimmäisen saaliisi."
Huokaisin tyytyväisenä ja lähdin sitten marssimaan leiriä kohti kolmella tassulla, oikea etukäpälä verta vuotavan kuononi päällä.
Kun saavuin leiriin, suuntasin suoraan parantajan pesää kohti. Olin toivonut verenvuodon loppuvan matkalla, mutta se olikin vain muuttunut runsaammaksi.
"Sienikarva?" naukaisin työnnettyäni sammalverhot sivuun. Kun pesän toisella puolella olevat sammalverhot kahahtivat, oletin näkevinäni Sienikarvan vaaleanruskean hahmon myrkynvihreine silmineen.
Mutta sen sijaan pesään saapui kaunis, tummanharmaan turkin omaava naaras, jonka meripihkaiset silmät säihkyivät hämärässä valossa. Tunnistin hetken silmäilyn jälkeen pienikokoisen kissan Liljahenkäykseksi, klaanin parantajaoppilaaksi.
"Sienikarva ei ole täällä. Miten voin auttaa?" Liljahenkäys kysyi tyynesti ja heilautti häntäänsä merkiksi tulla peremmälle.
"Hiiri raapaisi minua kuonoon", ilmoitin ja laskin käpäläni verta vuotavalta kuonoltani, "Ikituuli käski minun tulla tänne."
// Lilja?
Liljahenkäys 1.1.2018
Kehotin Kylmätassua tulemaan lähemmäs, jotta voisin tutkia haavaa tarkemmin. Se ei ollut kovin syvä, ennemminkin pintanaarmu, mutta kynsi oli osunut juuri verisuonen kohdalle, joka oli täten aiheuttanut runsaan veren vuodon.
"Istahda hetkeksi aloillesi, niin minä käyn sillä välin hakemassa tarvittavat välineet", nau'uin sinertävänharmaalle kollille, joka nyökkäsi pienesti ja istuutui alas.
Tassuttelin pesän perälle aina yrttivarastoillemme saakka. Noukin mukaani muutaman päivänkakkaran lehden salvaa varten, sekä käärin toiseen etukäpälääni hieman hämähäkinseittiä sidontatarpeiksi. Sen jälkeen palasin takaisin soturioppilaan luo, joka oli odottanut kiltisti paikoillaan, eikä ollut hosunut seinille, kuten useimmat oppilaat yleensä tekivät jättäessäni heidät odottamaan siksi aikaa, että saisin haettua kaikki tarpeelliset yrtit ja sen sellaiset.
Otin päivänkakkaran lehdet suuhuni ja jauhoin niistä muussia. Sen jälkeen levitin salvan haavan päälle ja asettelin seittejä salvan suojaksi, jottei kolli pääsisi vahingossakaan pesemään yrttimössöä pois kuonoltaan.
Kylmätassu kokeili varovasti toisella tassullaan kuonoaan ja naukui sitten tyytyväisen kuuloisena:
"Se tuntuu jo paljon paremmalta. Kiitos, Liljahenkäys."
"Eipä tämä mitään, työtänihän minä vain teen", hymähdin iloisena siitä, että olin jälleen kerran onnistunut parantamaan toisen kissan oloa. Terveiden ja onnellisten kissojen näkeminen sai minut aina hyvälle tuulelle, mutta sellaista hyvän tuulen tunnetta en ollut tuntenut vähään aikaan. Tihkuturkki oli hakenut henkensä ja hänestä oli tullut Tihkutähti. Mitä ilmeisemmin hän oli saanut henkensä Pimeyden metsän kissoilta, sillä olisin kynsinyt korvat päästäni, jos tähtiklaanilaiset olisivat suostuneet luovuttamaan yhdeksän henkeä sille petturille omasta tahdostaan.
"Kuules, jos sinulla ei ole nyt mitään sen erityisempää, niin haluaisitko lähteä kanssani syömään? Tarvitsisin nyt pikku paussin tästä kaikesta", ehdotin Kylmätassulle, joka katsoi minuun hieman yllättyneenä. Hän oli tuskin odottanut minun kysyvän mitään sellaista, mutta olin todellakin tauon tarpeessa, jotta saisin ajatukseni muualle Tihkutähdestä ja siitä, kuinka hän ajaisi klaanin kaaokseen päivä päivältä.
//Kylmä?
Kylmätassu 1.1.2018
Annoin rauhassa Liljahenkäyksen tehdä työtään ja kun hän oli asettanut seitit päivänkakkarasta tehdyn salvan päälle, kosketin varovaisesti käpälälläni haavan kohtaa. Pieni kirvely iski kuonooni, muttei se kuitenkaan kivuliasta ollut.
"Se tuntuu jo paljon paremmalta. Kiitos, Liljahenkäys", lausahdin ja annoin heikon ystävällisyyden kuulua äänessäni. Olin erittäin tyytyväinen haavan suojaamiseen, mutta olin samalla joutunut myöntämään kipuni klaanitoverilleni, mikä ei ollut hyvää ylpeydelleni.
"Eipä tämä mitään, työtänihän minä vain teen", Liljahenkäys vastasi ja piti pienen tauon, jonka aikana hän näytti miettivän jotakin. Kokeilin uudestaan haavaani ja hymähdin helpottuneena, kun se tuntui tiukalta ja hyvin suojatulta.
"Kuules, jos sinulla ei ole nyt mitään sen erityisempää, hiin haluaisitko lähteä kanssani syömään? Tarvitsisin pikku paussin tästä kaikesta", naaras naukui ja vilkaisi minua meripihkaisella katseellaan. Kohdistin itsekin kylmänsinisen katseeni parantajaoppilaaseen ja annoin yllättyneisyyden näkyä kasvoistani. Tosiaan, ei minulla ollut mitään menoja sillä Ikituuli oli antanut minulle vapaan loppupäivän.
"Voinhan minä. Satuin nappaamaan saman hiiren joka raapaisi kuonoani", vastasin hitaasti ja Liljahenkäys nyökkäsi, vaikuttaen iloiselta siitä että olin suostunut liittymään tuon seuraan. Käännyin kannoillani ja sukelsin ulos parantajan pesästä, suoraan leiriaukiolle.
"Kai mestarisi tietää tästä? Vai käynkö ilmoittamassa hänelle?" Liljahenkäys kysyi samalla, kun marssimme tuoresaaliskasaa kohti.
"Ikituuli tietää jo, hän oli mukana. En ole varma missä hän nyt on", naukaisin ja pysähdyin riistavuoren eteen. Tuoresaaliskasassa ei ollut tyydyttävän paljon ruokaa, mutta mitä muutakaan lehtikadon ajoilta olisi voinut odottaa?
"Haluatko ottaa oman saaliseläimesi vai jaammeko nappaamani hiiren?" kysyin hieman tavallista kohteliaammin nostettuani nappaamani hiiren leukoihini.
// Lilja?
Liljahenkäys 1.1.2018
Katsoin Kylmätassuun mietteliäänä. Kieltämättä olisi töykeää kieltäytyä kollin ystävällisestä tarjouksesta jakaa hänen itse nappaamansa hiiri, mutta toisaalta taas soturit ja soturioppilaat tarvitsivat vähäisimmätkin riistan rippeet, jotta heillä riittäisi voimia partiointiin ja saalistamiseen, joten päätin jättää tarjouksen väliin ja valikoida tuoresaaliskasasta vaatimattoman päästäisen, jossa ei ollut paljon kehumista.
Asetuimme syömään leirin laitamille, jossa oli mukavan rauhaisaa näihin aikoihin päivästä. Taivas oli vaaleanharmaiden pilvien peitossa, eikä auringosta näkynyt vilaustakaan. Hiirenkorvan aikaan oli vielä pitkä matka, eikä se ollut hyvä asia etenkään Varjoklaanin kannalta. Yrttivarastot hupenivat hupenemistaan, ja jos tätä menoa jatkuisi vielä kauankin, voisi pian olla niin, ettei meillä Sienikarvan kanssa olisi tarvittavia yrttejä kissojen sairauksien tai vammojen parantamiseen.
Katsahdin huolestuneena aukiolle. Tähtiklaanin kannattajia oli vielä muutamia Varjoklaanin keskuudessa minun ja Sienikarvan lisäksi, mutta suurin osa heistä oli jo paljastunut Tihkutähdelle, joka merkitsi sitä, että uusi päällikkö joko karkottaisi heidät ajan mittaan, tai tappaisi siihen paikkaan, kuten oli tehnyt Loistetähdelle, jota hän oli kiduttanut pesässään jonkun aikaa, kunnes oli ottanut tämän hengiltä ja noussut sitä kautta klaanin päälliköksi.
Siirtäessäni katseeni takaisin Kylmätassuun, tajusin tämän tarkkailleen minua jo jonkin aikaa. Hän katsoi minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan, mutta saatoin nähdä epäuskoisuuden hänen silmistään. Kolli oli alkanut epäillä jotakin, joka oli huono juttu minun kannaltani, sillä jos paljastuisin nyt, en saisi koskaan tilaisuutta pysäyttää Tihkutähden hirmuvaltaa.
"No, Liljahenkäys", Kylmätassu maukui tuijottaen minua tiiviisti kylmänsinisillä silmillään, "mikä on sinun mielipiteesi siitä, että Loistetähti kuoli?" Kysymys iski kallooni kuin kivi ja sai minut raivon partaalle, mutta ei siitä Kylmätassua voinut syyttää, sillä hän ei voinut tietää, minkälaisia suhteita minulla oli ollut Loistetähteen ennen kuin Tihkutähti oli kaapannut vallan klaanissa.
"Loistetähti kasvatti minut omanaan", murahdin hiljaa, "joten olin - ja olen edelleen - hänelle kiitoksen velkaa siitä, sillä muuten olisin menehtynyt."
"Missä oikea emosi sitten on?" kolli kysyi. Kohautin lapojani ja vastasin:
"Tiedän vain sen, että hän oli Kuolonklaanista ja jätti minut kuolemaan ukkospolun varrelle." Kylmätassu katsoi minuun kiinnostuneen näköisenä. Yritin peittää hermostuneisuuttani kumartumalla haukkaamaan palasen päästäisestäni. Päästäisestä ei ollut jäljellä juuri mitään muuta kuin luita ja nahkaa, mutta parempi sekin kuin ei mitään.
"Olet siis syntyjäsi kuolonklaanilainen?" sinertävänharmaa kolli jatkoi painostusta. Nostin katseeni päästäisestä takaisin häneen, mutta en sanonut mitään, sillä en tiennyt, kuinka paljon voisin paljastaa tälle. Kuolonklaanilaisuudestani ei tiennyt tällä hetkellä Tihkutähden ja Sienikarvan lisäksi kuin vain Valvehenki, joten asia oli edelleen suurimmalle osalle Varjoklaanista hämärän peitossa. Vedin syvään henkeä ja mietin mitä vastaisin, mutta minulla ei ollut varaa jäädä pohtimaan kovin pitkäksi aikaa, sillä pitkä hiljaisuus lisäisi vain Kylmätassun epäilyksiä.
"Niin kai sen voi katsoa", sanoin lopulta. "En tiedä juuri mitään oikeasta perheestäni, tai siitä, mistä he ovat kotoisin. Saatan olla jopa puoliverinen, jos oikein huono tuuri käy."
//Kylmä? Sori, jos hittasin Kylmää liikaa.