Pirstalehaave

Pirstalepentu - 22.07.2018

Oli pimeää. Rauhoittava pimeys ympäröi minua. Minun oli nälkä. Se kurni tyhjässä vatsassani. Yritin paikantaa kohdan, josta olin aikaisemminkin saanut juotua lämmintä nestettä, joka oli lopettanut nälän. Löysin kohdan ja aloin imemään lämpöistä nestettä kurkustani alas. Se helpotti heti nälkään ja sai olon kylläiseksi. Lopetettuani käperryin kerälle ja vaivuin uneen. Hätkähdin, kun jokin vieressäni liikahti. Mikä se oli? Miksi jokin oli liikahtanut vieressäni? Ryömin hitaasti etäämmälle rauhoittumaan. Rauhoituttuani ja kun olin saamassa unta tunsin jonkin karkean koskettavan itseäni. Olin pakenemassa sitä, mutta tajusin, että se vain lämmitti oloani. Annoin karhean asian jatkaa hommansa. Karkea asia lopetti hommansa. Toivoin saavani nyt olla rauhassa. Parentelin asentoani ja vaivuin rauhalliseen uneen. Heräsin jälleen. Nälkä kurni vatsassani. Lähdin imemään lämpöistä nestettä, joka helpotti hetkessä kurnivaan vatsaani. Jokin vieressäni liikahti. Hivuttauduin pois liikkeen vierestä ja jatkoin lämpimän nesteen imemistä. //Muut?

(Kostohengen ja Sirpalepennun tarinat välissä, ei oleellisia)

Pirstalepentu - 23.07.2018

Olin hereillä. Kuulin jotain. Yritin kuunnella mahdollisemman tarkasti, mutta erotin vain joitakin asioita. Mitä enemmän yritin kuunnella, sitä enemmän kuulin. "Jos... Säpälepentu... mikä... olen", erotin jonkun sanovan. Kuka Säpälepentu? Kuka puhui? Puhuja oli varmasti jossain lähellä. "Sinä... Sirpalepentu. Olet... musta, mutta sinun... valkeat ja silmäsi yli kulkee valkea viiru. Silmäsi ovat vihreät", ilahduin saadessani lopusta selvää. Mutta kuka oikein oli Sirpalepentu? Ja mikä minä olin? "Minä olen Kostohenki, sinun isäsi", kuuntelin tarkkaavaisena sanoja. Kostohenki? Mutta tällähän oli ihan pimeää! Ei täällä kerään Säpälepentu, Sirpalepentua tai Kostohenkeä ollut! Raotin silmäluomiani hieman, mutta puristin ne tiukasti kiinni. Vai enkö vain nähnyt mitään? Kirkkaus oli sokaista silmäni. Näkivätkö puhujat? Vedin henkeä ja räväytin silmäni auki. Inahdin valon osuessa niihin ja aloin räpyttelemään hurjasti. Aloin erottamaan hahmoja näkökentässäni. Lähelläni oli kaksi pientä möykkyä. Katsahdin ylös ja huomasin ison möykyn, jonka vierellä olin. Huomasin myös toisen ison möykyn. Katselin möykkyjä kiinnistuneena. Mitä ne olivat? Miksi ne liikkuivat? Olinko minäkin samanlainen? "Kun minä saan tassut alleni, aion tehdä kaikkeni tullakseni tuollaiseksi", pienempi möykky sanoi. Hän käänsi katseensa toiseen suureen möykkyyn ja minä röymin ympäri. En enää nähnyt kahta pientä möykkyä taikka yhtä isoa möykkyä. Erotin vain puolet toisesta isosta möykystä. Annoin seuraavien pienen kimakan äänen kertovien sanojen mennä ohi. "Avatkaa jo silmänne niin näette. Minä olen siskonne Sirpalepentu", havahduin kimakkaan takanani kuuluvaan ääneen. Pystyisinköhän minä samaan. Käännyin vaivalloisesti ja iskin katseeni kiinni puhuvaan, pieneen möykkyyn, joka oli samaa kokoluokkaa kuin toinenkin pieni möykky. "Minähän avasin jo!" totesin möykylle. "Mutta mikä se sisko on? Ja mikä minä olen?" //Muut?

Sirpalepentu - 23.07.2018

"Sinä olet Pirstalepentu", Kuutihku kertoi. "Sisko tarkoittaa naaraspuolista kissaa, jolla on sama isä ja emo kuin sinulla. Sirpalepentu on siskosi ja Säpälepentu veljesi. Veli tarkoittaa kollia, jolla on sama isä ja emo kuin sinulla", emo jatkoi vielä. Ryömin lähemmäs veljeäni ja haistoin häntä. Pirstalepennussa oli laimea maidontuoksu. Hänkin oli siis ilmeisesti juonut maitoaa emostamme. "Sinä tuoksut maidolta", ilmoitin veljelleni. Pirstalepentu näytti hieman kummastuneelta, joten päätin kertoa, mikä maito on. "Pennut juovat maitoa jonkin aikaa syntymänsä jälkeen. Se on sitä lämmintä ainetta, jota emostamme tulee", selitin ylpeänä siitä, että tiesin jo jotain uutta. Tämä uusi maailma oli niin täynnä uusia asioita, että kaikkea ei edes ehtisi oppia. "Tule katsomaan isäämme, Pirstalepentu! Hän on valtava", kerroin ja ryömin taas isääni kohti. Tuli hetken hiljaisuus ja aloin kuulla ääniä isäni takaa. Yritin vilkuilla isäni ohi, mutta en nähnyt kissoja, jotka kyllä kuulin. Oli siis olemassa muitakin kissoja kuin minä, kaksi veljeäni, emoni ja isäni Mieleeni juolahti uusia kysymyksiä ja minusta tuntui, että jos en kysyisi niitä pian, pääni voisi räjähtää. "Isä, milloin minä pääsen takanasi olevien kissojen luo?" kysyin ja tavoittelin itsevarmaa sävyä, joka Kostohengen puheessa oli. Nostin leukaani ylpeästi ylöspäin ja vilkaisin isääni toiveikkaasti. Kostohenki oli varmasti tavannut nuo ulkopuolella olevat kissat ja osaisi kertoa jokaisen nimen. Lisäksi ulkopuolella olevat kissat varmasti kunnioittivat Kostohenkeä. Hän oli niin itsevarma ja suuri. Minuakin varmasti kuunneltaisiin. Olihan Kostohenki isäni. Emoni Kuutihkukin vaikutti uskottavalta muiden silmissä, mutta hän oli hieman isääni pehmeämpi. Hän varmasti pitäisi minusta ja veljistäni huolta, jos Kostohenki ei sitä tekisi. Näköni alkoi jo tarkentua, eikä isäni näyttänyt enää pelkältä möykyltä. Aloin erottaa kolmiomaiset, päistään pyöreät korvat ja valkeat viikset. Isäni silmätkään eivät olleet enää pelkät keltaiset laikut vaan erotin keltaiset kehät, joiden sisällä oli musta keskusta. Nostin kysyvän katseeni suuren kollin silmiin. //Kosto? Pennut?

Pirstalepentu - 23.07.2018

"Tule katsomaan isäämme, Pirstalepentu! Hän on valtava", Sirpalepentu, minun siskoni, sanoi ja lähti ryömimään toista isoa möykkyä kohden, joka oli ilmeisesti isäni, Kostohenki. Muistan kuinka Sirpalepennun isä oli esittäytynyt aiemmin Kostohengeksi ja jos meillä oli sama isä, hän oli varmasti se Kostohenki. Lähdin ryömimään siskoni perässä kohti suurta möykkyä. Isäni oli vähän samanlainen väritykseltään kuin Sirpalepentu. Miltäköhän minä näytin? Näytinköhän samalta kuin he? Vai samalta kuin toinen suuri möykky, jonka päättelin aiemmin kuultuen sanojen perusteella olevan emoni ja samalla myös sisaruksieni emo. Kai emokin oli meillä sama, jos isäkin oli? Katsoin ihailevasti valtavaa isääni. Hän oli musta, mutta hänen tassuissaan oli valkoista. Katsahdin ylös isäni kasvoihin ja huomasin valkean kuonon. Katseeni siirtyi keltaisiin silmiin, joita jäin katselemaan hetkeksi. "Isä, milloin minä pääsen takanasi olevien kissojen luo?" Sirpalepentu kysyi. Olin ollut niin keskittynyt isään ja tämän ulkomuotoon, etten ollut keskittynyt mihinkään muuhun - en edes Kostohengen takaa kuuluviin ääniin. Sielläkö oli siis muitakin kissoja? En tiennytkään, että oli enemmänkin kuin minä, sisarukseni, emoni ja isäni. Kuuntelin isäni takaa kuuluvaa nau'untaa. Keitä siellä oikein oli? Ja kuinka paljon? Nau'unta kuitenkin kuulosti paljon vaimeammalta kuin se, millä äänenvoimakkuudella Sirpalepentu naukui. Ehkä he olivat kauempana ja siksi nauku kuulosti niin vaimealta? "Entä milloin minä pääsen niiden kissojen luo?" kysyin ennen kuin Kostohenki ehti vastata Sirpalepennulle. Jos Sirpalepentu pääsisi, niin minäkin haluaisin! Haluaisin kovasti nähdä ne kissat, joiden äänet kuuluivat tänne asti Kostohengen takaa. Mutta... tiesivätkö toiset kissat meidän olevan täällä? Päättelin, että ainakin toiset kissat tietäisivät emoni ja isäni. Ja kyllä heidän pitäisi minustakin tietää! Olinhan minäkin täällä? Katsahdin vielä isääni odottavan näköisenä, jotta Kostohenki varmasti kertoisi vastauksen minun ja Sirpalepennun kysymyksiin. Eihän kukaan nyt olisi voinut jättää vastaamatta? //Muut?

Sirpalepentu - 24.07.2018

"Lupaan viedä teidät henkilökohtaisesti muiden luo, jos vain opitte kävelemään silmieni edessä ja nappaamaan toinen toisenne", isäni ilmoitti omalla itsevarmalla ja väliinpitämättömällä äänensävyllä. Veisikö Kostohenki meidät oikeasti ulos heti, kun niin tapahtuisi? Olisiko hän meistä ylpeä ja esittelisi meidät kaikille noille ulkopuolella oleville kissoille pentuinaan? Varmasti, jos hän niin kerran sanoi. "Sitten meidän on opittava kävelemään", miu'uin Pirstalepennun puoleen kääntyen. "Minä aion napata sinut!" ulvaisin ja aloin vetää tassujani alleni. "Turha luulo. Minä nappaan sinut", veljeni vastasi ja aloitti itsekin ponnistelun. Vedin tassujani alleni ja yritin ponnistaa itseni niiden varaan, mutta se oli vaikeampaa kuin olin kuvitellut. Jalkojeni voimat eivät riittäneet. Keskityin ankarasti ja yritin saada lihakseni toimimaan. Sain jalkani alleni, mutta en päässyt ponnistelemaan seisaalleni. Vilkaisin Pirstalepentua. Ilokseni veljenikään ei ollut päässyt sen pidemmälle. Hänen kasvoilleen oli jähmettynyt keskittynyt ilme, kun hän ponnisteli ylos päästäkseen. Nolostuin, kun tajusin, että oma ilmeeni oli varmaankin ollut aivan samanlainen. Siirsin katseeni Pirstalepennusta Kostohenkeen. Isäni kasvot olivat ilmeettömät. Hän ei näyttänyt pettyneeltä, mutta ei myöskään ylpeältä. Ilmeisesti emme olleet erityisen huonoja tässä pennuiksi, mutta emme myöskään erityisen hyviä. Siirsin katseeni isästäni nopeasti lattiaan, kun hän kääntyi katsomaan suuntaani. Purin hampaani yhteen ja jatkoin yrittämistä. Minä tosiaan halusin tehdä vanhempani ylpeäksi ja päästä ulos katsomaan siellä olevia kissoja. Keskityin ankarasti jalkoihini ja niissä oleviin lihaksiin. //Pirstale? Kosto?

Pirstalepentu - 24.07.2018

Ennen kuin pääsisimme muiden luo meidän olisi Kostohengen mukaan opittava kävelemään ja nappaamaan toinen toisemme kiinni. Meidän pitäisi siis näyttää isällemme heti miten, kuinka osasimme kävellä, jotta pääsisimme muiden kissojen luokse. Ei kävely nyt niin vaikeaa voinut olla! Kyllä minäkin osaisin kävellä! Yritin nousta jalkojeni varaan, mutta tuskin pysyin kolmea sydämenlyöntiä pidempään pystyssä, kun jo köllähdin maahan. Yritin uudestaan ja tällä kertaa keskityin paljon kovemmin pystyssä pysymiseen. Mutta jälleen kerran pysyin pystyssä vain vähän aikaa, kunnes muksahdin jo maata vasten. Katsahdin Kostohenkeen nähdäkseni isäni ilmeen. Isän kasvot olivat kuitenkin ilmeettömät. Oliko hän odottanut meidän onnistuvan ensimmäisellä kerralla? Tuskin, ilmeestä päätellen. Jos hän olisi odottanut meidän jo onnistuvan, hän olisi varmasti näyttänyt pettyneemmältä. Ymmärsin kyllä, ettei ainakaan minusta voinut olla tällä hetkellä kovinkaan ylpeä. Enhän minä pysynyt edes pystyssä! Vilkaisin Sirpalepentuun ja huokaisin helpottuneena, kun sisaruksellani ei onnistunut sen paremmin kuin minullakaan. Kuinka vaikeaa olisi kävellä, jos teetti jo hankaluuksia pysyä pystyssä? Yritin joka kerta yhä kovemmin keskittyä. Yritin jännittää lihakseni ja pysytellä pystyssä mahdollisemman kauan - lähes aina lopputuloksena oli maata vasten muksahtaminen. "Eiköhän se jo riitä", Kuutihku, emomme naukaisi. "Nyt nukkumaan!" Olin väsynyt, mutten olisi halunnut emon huomaavan sitä. Se oli kuitenkin sula mahdottumuus, sillä huohotin ponnistelusta ja silmäluomeni lupsahtelivat vähän väliä kiinni. Pidin itseni kuitenkin hereillä. En halunnut vielä nukkumaan! Halusin oppia kävelemään ja tapaamaan niitä toisia kissoja. Miltäköhän he näyttivät? Samanlaisilta kuin me? Yritin vastustella nukkumaan menemistä parhaani mukaan, mutta se oli vaikeaa. Kuutihku nappasi niskanahastani kiinni ja kantoi minut Säpälepennun vierelle. Säpälepentu ei ollut avannut vielä silmiään toisin kuin me kaksi. Milloinkohan hän avaisi silmänsä? Entä jos hän ei aikoisi avata niitä koskaan? Mutta eihän niin voisi tehdä. Vai voisiko? Havahduin ajatuksistani siihen, kun emo kantoi Sirpalepennun luoksemme ja asettui itsekin vierellemme makaamaan. Hetkeä myöhemmin tunsin jo karkean kielen turkillani. //Muut?

Sirpalepentu - 24.07.2018

Ei! Emme me vielä voineet mennä nukkumaan. Kumpikaan meistä. En minä enkä Pirstalepentu olleet edes pysyneet pystyssä muutamaa silmänräpäystä pidempään. Näin silmäkulmastani, että emoni nappasi Pirstalepennun maasta. Veljeni kiemurteli, mutta hänen silmäluomensa lupsahtelivat. Todellisuudessa häntä varmaankin väsytti hyvin paljon. Minä en oikeastaan tuntenut väsymystä. Päinvastoin. Olin erittäin virkeä. Nälkä kuitenkin kurni vatsassani. Minun olisi pakko syödä pian. Huomasin Kuutihkun laskevan Pirstalepennun toisen veljeni, Säpälepennun vierelle. Lopetin pystyyn yrittämisen ja ryömin kauemmas emostani. Valitettavasti emoni osasi kävellä. Hänen tarvitsi ottaa vain muutama askel saadakseen minut kiinni. Pian tunsinkin hampaat niskanahassani. Kuutihku laski minut Pirstalepennun viereen ja asettui taaksemme. Käännyin katsomaan silmänsä avannutta veljeäni, jota emoni parhaillaan puhdisti. "Pirstalepentu", supisin, mutta veljeni oli jo vaipunut uneen. Kuutihku siirtyi nuolemaan minua karhealla kielellään. "Emo", naukaisin ja katsoin suoraan ylöspäin. "Niin, Sirpalepentu?" musta naaras kysyi märkien nuolaisujen välissä. "Minulla on nälkä. Saisinko maitoa?" kysyin hiljaa. Jos en kerran saisi harjoitella kävelyä, voisin nauttia lämpimästä, täyteläisestä maidosta, jota sain emostani, kun minulla oli nälkä. "Saat tietenkin", Kuutihku vastasi ja kääntyi kyljelleen, jotta pääsin syömään. Saatuani vatsani täyteen lämmintä nestettä, Silmäluomiani alkoi painaa. "Huomenna aion oppia kävelemään ja nappaamaan Pirstalepennun", mumisin unisena. Ennen nukahtamista mietin vielä, millaista muiden kissojen luona olisi. Pitäisivätkö he minusta ja veljestäni? Olikohan isälläni veljiä tai siskoja, joille hän meidät esittelisi? Voisiko isäni sisaruksilla pentuja, joiden kanssa voisimme leikkiä ja harjoitella kävelemään? Vaivuin pimeyteen pää täynnä kysymyksiä. "Sirpalepentu. Herää!" joku herätteli. Aukaisin silmäni ja hetken katsottuani tunnistin Pirstalepennun pyöreät kasvot. Käännyin heti mahalleni ja nostin päätäni. "Harjoitellaan", ehdotin vakavana. Veljeni nyökkäsi ilme aivan yhtä totisena. Siirsin tassuni taas alleni ja ponnistin. Pääsin ylös kuten edellisenäkin iltana, mutta kaaduin. Heti. Purin hampaani yhteen ja yritin uudestaan. Kaaduin taas, mutta tällä kertaa onnistuin tasapainoilemaan ylhäällä kauemmin. "Katso Pirstalepentu!" huudahdin, kun pääsin jaloilleni. Keskityin täysin ja onnistuin pysymään ylhäällä, vaikka horjuen ja huojuen. //Pirstale?

Pirstalepentu - 24.07.2018

Emoni karkean kielen nuolaisut lämmittivät minua ja saivat oloni vieläkin uneliammaaksi. En voinut enää taistella väsymystä vastaan, joten suljin silmäni ja vaivuin uneen. Heräsin ja avasin hetken päästä silmäni. Katselin ympärilleni silmiäni unenpöpperöisenä räpytellen. Olin kahden sisarukseni välissä. Käännyin katsomaan emoa kohti ja huomasin tuon olevan hereillä ja katselevan minua ja sisaruksiani. Nälkä kurni vatsassani ja uskoin sen olevan syy heräämiseeni. "Onko nälkä?" Kuutihku kysyi ja kellahti kyljelleen kuin arvaten vatsassani vääntävän nälän. Nyökkäsin emolleni. "On", sanoin ja lähdin ryömimään maidonlähteen luokse. Etsin karvojen seasta kohouman ja painoin suuni siihen. Aloin imemään lämmintä maitoa nälkääni. Juotuani riittävästi maitoa ryömin takaisin sisaruksiani luokse. Liikkuminen oli varmasti helpompaa kävellen. Toivottavasti osaisin tänään edes paremmin. Minulla oli tylsää, joten päätin herättää Sirpalepennun. Olisin herättänyt Säpälepennunkin, mutta hän ei ollut aukaissut vielä edes silmiään. Olisi vain tylsää yrittää harjoitella hänen kanssaan, kun hän vain tuntui nukkuvan koko ajan! Käännyin siis Sirpalepennun puoleen. "Sirpalepentu. Herää!" yritin saada sisarustani hereille. Ei kulunut aikaanaan, kun Sirpalepentu oli jo hereillä. "Harjoitellaan", Sirpalepentu ehdotti vakavana. Nyökkäsin totisena siskolleni. Meidän pitäisi jälleen harjoitella. Emmehän me voisi muutenkaan oppia kävelemään! Katsoin ensin kuinka Sirpalepentu yritti samaa kuin eilenkin, kuitenkin ensimmäisellä yrityksellään epäonnistuen. Yritin itsekin, muttei kulunut aikaakaan kun jo muksahdin maahan. Olin yrittämässä toista kertaa, kun kuulin siskoni huudahduksen. "Katso Pirstalepentu!" tuo huudahti. Keskeytin yritykseni ja katsahdin Sirpalepentuun. Siskoni horjui ja huojui, mutta onnistui pitämään itsensä pystyssä. Jos Sirpalepentukin onnistui, niin onnistuisin minäkin! Nousin horjuen jaloilleni tahdonvoimaa puhkuen. Tahtoni oli niin kova, että onnistuin pysymään pystyssä. Henkäisin ilahtuneena. Olimme molemmat onnistuneet. Mutta ennen kuin pääsisimme katsomaan muita kissoja meidän pitäisi myös osata kävellä ja napata toisemme kiinni. "Minä aioin napata sinut!" huudahdin ja otin askeleen eteenpäin. Tasapainoni kuitenkin horjahti ja kaaduin nenälleni maahan. Tuhahdin hiljaa. "Ellen minä saa napattua sinua ensin!" kuulin Sirpalepennun äänen. Nostin pääni ylös ja ravistelin sitä. Kävely ei vielä ihan onnistunut. Päätin kuitenkin yrittää toisen kerran. Nousin huojuville tassuilleni ja hain tasapainoa. Löydettyäni tasapainoin vein toista etutassuani hieman eteenpäin. Sitten toista. Onnistuin pysymään pystyssä, vaikka paljon horjuinkin. "Katso!" henkäisin, kun sain liikuttua eteenpäin - hitaasti ja ehkä vain ihan pikkuisen, mutta kuitenkin. Katsahdin Sirpalepentuun ja katsoin yrittäisikö hän samaa kuin minä. //Sirpale? Muut?

Sirpalepentu - 24.07.2017

"Katso", Pirstalepentu henkäisi. Katsoin veljeäni ja näin hänen kävelevän! Veljeni tosiaan käveli. Hän oli emoani ja isääni hitaampi, mutta käveli kuitenkin. Hän oli hieman pidemmällä kuin minä ja sitä en voinut sallia. Pirstalepentu kääntyi katsomaan joten yritin kiireesti aloittaa kävelemisen. Liu'utin toista tassua eteenpäin, sitten toista. Pian huomasin liikkuvani samaan tapaan kuin veljeni. Hymyilin toiselle pennulle. "Nyt vain odotetaan, että isä tulee, jotta voimme napata toisemme. Harjoitellaan kuitenkin vielä, että meistä tulee nopeampia ja ketterämpiä. Haluan pystyä väistämään sinua ja liikkumaan nopeasti. Kunhan harjoittelemme, kumpikin voi onnistua", miu'uin veljelleni rohkaisevasti hymyillen. Otin muutaman askeleen ja yritin kääntyä. Kääntyminen ei kuitenkaan aivan onnistunut, koska kompastuin omiin tassuihini. Vilkaisin Pirstalepentuun varmistaakseni, että hän ei ollut huomannut epäonnistumistani. Veli oli niin keskittynyt omiin harjoituksiinsa, että ei huomannut. Nousin taas ylös ja kävelin hieman eteenpäin. Kokeilin käännöstä uudelleen. Tällä kertaa hieman hitaammin. Onnistuin! Onnistumisen ilo täytti minut. Me kyllä pääsisimme ulos, kunhan Kostohenki saapuisi. Siihen saakka voisimme harjoitella, jotta isämme olisi ylpeä. Emomme oli varmaankin iloinen jo tällaisesta kehityksestä. Isäni hyväksyisi vain kunnollisen kävelyn. Minäkin halusin osata liikkua yhtä sulavasti kuin Kuutihku ja Kostohenki. Siksi en saisi tyytyä kömpelöön etenemiseen. Kun minä olisin yhtä iso kuin vanhempani, osaisin liikkua vielä heitäkin sulavammin. Veljiäni paremmaksi voisin tulla jo aiemmin, jos harjoittelisin heitä ankarammin. Niin aioinkin tehdä. Käännyin huterasti emoni puoleen. "Keitä nuo ulkopuolella olevat kissat ovat?" kysyin Kuutihkulta. "He ovat klaanitovereitasi, Sirpalepentu", musta naaras selitti. Värähdin kuullessani nimeni. Pidin siitä niin paljon. Kuutihkun sanat olivat kuitenkin hämmentäviä. Mikä oli klaanitoveri? "Emo, mikä on klaanitoveri?" kysyin hämmentyneenä. "Olet syntynyt osaksi Kuolonklaania. Kuolonklaani on tavallaan suuri perhe. Klaanitoverisi ovat sen jäseniä. On myös muita klaaneja. Muut klaanit eivät ole ystäviäsi", emoni selitti. Nyökkäsin emon sanoja miettien. Ulkopuolella oli siis Kuolonklaani. Minä ilmeisesti kuuluin siihen perheeseen. Samoin emoni, isäni ja kumpikin veljistäni. Tyytyväisyys hiipi mieleeni. Ulkopuolella olevat kissat eivät satuttaisi minua. Hehän olivat klaanitovereitani. Odotin ulos pääsyä entistäkin enemmän, joten jatkoin harjoittelua. Astuin varovasti eteenpäin ja käännyin nopeammin kuin aiemmin. Horjahdin, mutta en kaatunut. Kasvoilleni nousi hymy. Minun tarvitsisi enää nopeuttaa liikkeitäni hieman niin olisin valmis veljeni nappaamiseen. //Kosto? Pennut?

Pirstalepentu - 24.07.2018

Keskeytin harjoitteluni ja keskityin Kuutihkun ja Sirpalepennun keskusteluun. Aihe, josta he olivat alkaneet puhumaan kiinnosti minua paljon. "Keitä nuo ulkopuolella olevat kissat ovat?" kuulin siskoni kysyvän emoltamme. Emo varmasti tiesi kaikkiin kysymyksiin vastauksen, tai oli ainakin tähän asti tiennyt. Mahtoikohan olla kysymystä, johon emomme ei olisi tiennyt vastausta. "He ovat klaanitovereitasi, Sirpalepentu", musta emo selitti siskolleni. Höristin korviani. Klaanitovereita? Olivatko he sitten minunkin klaanitovereitani? Ja mikä se klaanitoveri oikein oli? "Emo, mikä on klaanitoveri?" Sirpalepentu kysyi hämmentyneenä. Siskoni taisi olla yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Ellei Sirpalepentu olisi kysynyt tuota ensin, olisin varmasti kysynyt samaa itsekin. "Olet syntynyt osaksi Kuolonklaania. Kuolonklaani on tavallaan suuri perhe. Klaanitoverisi ovat sen jäseniä. On myös muita klaaneja. Muut klaanit eivät ole ystäviäsi", Kuutihku kertoi. Kuolonklaani. Siihen minä siis kuuluin. Mitähän ne toiset klaanit olivat? Tämä vastaus näytti riittäneen Sirpalepennulle, mutta minulle ei. Halusin tietää toisistakin klaaneista. "Emo? Mitä ne toiset klaanit on?" kysyin hämmentyneenä ja kallistin aavistuksen verran päätäni. Olivatko toisetkin klaanit Kuolonklaaneja vai joitain muita klaaneja? "Lähellämme on meidän lisäksemme neljä klaania, Myrskyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani", emo kertoi. Nyökyttelin päätäni. "Ovatko he samanlaisia kuin me?" suustani pulpahti jälleen uusi kysymys ilmoille. Kuutihku pudisti heti päätänsä. "Ovat hekin kissoja, mutta eivät samanlaisia kuin me. Kuolonklaani on voimakkain ja parhain klaani viidestä", Kuutihku vastasi jälleen kysymykseeni. Nyökkäsin. "Kuolonklaani on voimakkain ja parhain klaani", toistin. Olin syntynyt juuri kaikista parhaimpaan klaanin. "Juuri niin", emo naukui. Nyt olin saanut vastauksen mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Voisin siis jatkaa harjoittelua. Yritin lisätä koko ajan lisää nopeutta tassuihini. Otin tavallista isomman ja nopeamman askeleen eikä kulunut aikaakaan, kun menetin jo tasapainon ja röhnötin silmiäni siristellen maassa. Miksi käveleminen näytti onnistuvan niin helposti Kuutihkulta ja Kostohengeltä? Miksi se oli minulle ja Sirpalepennulle niin vaikeaa? Nousin ylös. Olin sentään kehittynyt sen verran, etten enää huojunut kauheasti seisoessani kaikilla neljällä tassulla. Veinasin aina menettää tasapainoni nostaessani jotakin tassua ylös. Päätin siis harjoitella seisomista kolmella tassulla. Kai se auttaisi asiaan? Nostin toisen etutassuni ja humahdin maahan. Nousin ylös ja kokeilin uudelleen, mutta tällä kertaa onnistuin. Pidin etutassuani vähän aikaa ilmassa, kunnes laskin sen takaisin alas. Hihkaisin. Tein saman toisella etutassullani myös ja onnistuin. Sitten kokeilin takatassuja. Ensimmäisen kerran nostaessani tassua kaaduin. Toisen kerran kävi samoin. Mutta kolmannella kerralla onnistuin pitämään tasapainoni. Kun Kuutihku ja Kostohenki kävelivät heidän tassunsa nousivat ilmaan eivätkä laahanneet maata vasten. Tassuja kuului siis nostella kävellessä, eikä liu'uttaa, kuten olin tehnyt. Tassujen nostelu oli auttanut, sillä pääsin nyt liikkumaan paljon nopeammin eteenpäin kuin aikaisemmin. Sitten ajattelin kokeilla kääntymistä. Käännyin ensin äkkiä ja jyrkästi ja huomasin nopeasti sen olevan väärä tapa kääntyä. Muksahdin nimittäin jälleen maahan. En pysynyt enää edes laskuissa kuinka monta kertaa olin jo kaatunut. Toivottavasti Kuutihku tai Sirpalepentukaan eivät tienneet kuinka monta kertaa olin jo muksahtanut maata vasten. Katsahdin siskoni suuntaan katsoen mitä hän oli harjoittelemassa. "Miten sujuu?" kysyin Sirpalepennulta ja päätin samalla pitää pienen tauon. Olin harjoitellut jo paljon, mutten kuitenkaan omasta mielestäni tarpeeksi. En lopettaisi ennen kuin olisin yhtä hyvä kuin isäni ja emoni! //Sirpale? Muut? Saatto tulla vähä sekava...