Kirjoittaja: Nagini
Nimet: Sarastuspentu, Sarastustassu, Sarastusaamu
Sukupuoli: Naaras
Klaanit: Kuolonklaani -> Pimeyden metsä
Luotu: 25.09.2016
Mestari:
Kokemuspisteet: 54
Ulkonäkö: Sarastusaamu on ruuminrakenteeltaan hoikka ja sulavalinjainen. Hänellä on kulmikas vartalo ja teräväpiirteiset kasvot, josta luiden muodot näkyvät selvästi. Naaras on laiha, ja kylkiluut sekä lantion luut erottuvat selvästi turkin alta. Hänen jalkansa ovat ohuet mutta pitkät. Sarastusaamun turkin pohjaväri on lumenvalkoinen, eikä siinä ole yhtään epätasaisuutta tai värin epäpuhtautta. Turkki on laadultaan kuin pehmeää silkkiä sekä hyvin ohutta ja ihonmyötäistä, noin sentin mittaista. Lumenvalkoisen pohjavärin päällä risteilee tummia juovia. Ne ovat tummanruskean ja mustan sekoitusta, ja karva on aavistuksen verran paksumpaa kuin kohdissa joissa on pelkkää valkoista. Juovat ovat melko kapeita, ja ne kulkevat selän poikki aina häntään asti, jossa ne kapenevat äärimmäisen ohuiksi viivoiksi, joita tuskin edes erottaa hännän päästä. Häntä itsessään on erikoisen pitkä, ja karvat ovat pitkiä. Jaloissa on tummat "sukat". Etujaloissa sukat ovat hyvin lyhyet ja ne päättyvät heti tassun jälkeen, kun taas takajaloissa ne jatkuvat reilusti polven yli. Vasemman etutassun varpaat ovat valkoiset ja kynnet läpikuultavat, terävät ja suorat. Sarastusaamun polkuanturat ovat lämpimän vaaleanpunaiset, ja niissä on tummia viiruja. Polkuanturat ovat harvinaisen pehmeät, ja polkuanturoiden iho meneekin helposti rikki. Naaraan pään muoto on kulmikas, ja silmät syvällä kallossa. Silmien ympärykset ovat tummat, mikä saa katseen näyttämään vihaiselta. Silmät ovat väriltään meripihkaiset ja hitusen oranssiin, keltaiseen ja punaiseen taittuvat. Silmien reunoilla on tummia, todella pieniä pisteitä, joita ei huomaa helposti. Nenästä lähtee ohuita tummia viiruja, jotka johtavat silmiin. Sarastusaamun nenä on lämpimän vaaleanpunainen, ja siinä kulkee myös tummia viivoja, aivan kuten polkuanturoissakin. Viikset ovat läpikuultavat, kiharat ja äärettömän ohuet. Hampaat hohtavat vitivalkoisina ja ne ovat harvinaisen pitkät, paksut ja veitsenterävät.
Luonne: Sarastusaamusta saa ensitapaamisella ujon ja hiljaisen vaikutelman. Hän on hyvin rauhallinen, hiljainen ja viileä, muttei ollenkaan ujo. Naaras on pohdiskelija, joka miettii kaiken tarpeellisen äärettömän nopeasti ennen kuin tekee mitään hätiköityä. Hän hallitsee tunteensa erinomaisesti, ja ne ovat yleensä peitetty niin ettei naaraasta saa selvää. Sarastusaamu käyttäytyy aina viileästi toisia kohtaan, eikä koskaan paljastaisi kenellekään itsestään mitään, ellei kyseessä ole hyvä ystävä tai perheenjäsen. Hän ei pidä liikkumisesta suurissa porukoissa, vaan vain pieni lähipiiri sopii naaraalle erinomaisesti. Sarastusaamu pohdiskelee asioita monesti yksin, ja miettii mitä mieltä muut olisivat. Hän kuitenkin kysyy vain harvoin muiden mielipiteitä, ja yrittää tarkkailemalla ja kuuntelemalla saada selville muiden mielipiteitä. Naaras ei ilmaise mietteitään vapaaehtoisesti ääneen.
Sarastusaamu saattaa suuttua joskus melko helpostikin, mutta peittää suuttumuksensa hyvin. Hän näyttää suuttumisensa hyvin harvoin, mutta jos häntä ärsytetään ja kosketaan arkaan paikkaan, hän tekee mitä sillä hetkellä mieleen juolahtaa eikä pohdi seurauksia lainkaan. Sarastusaamu saattaa suuttuessaan tulisesti jopa hyökätä suututtajan kimppuun. Naaras ei pelkää tappamista, mutta kammoaa verta. Hän ei ole kertonut kammostaan koskaan kenellekään, eikä tule todennäköisesti kertomaankaan. Naaraan usko häilyy Pimeyden metsän reunoilla, eli hän ei varsinaisesti usko Pimeyden metsään, mutta tietää paikan olemassaolosta. Sarastusaamu on henkisesti hyvin vahva, eikä häntä saa sorrettua sanoilla. Hän ei sure ääneen ketään tai mitään, eikä kukaan saata tietää hänen surusta jota hän itkee ääneti sisällään. Naaras on vähäpuheinen, ja pyrkiikin usein eleillään viestittämään asiansa. Jos hän kuitenkin avaa suunsa, naaraan ääni on erikoisen kimeä, korkea ja laulava. Hän yrittää aina näyttää muille taitojaan, muttei koskaan kehuskele omalla osaamisellaan, vaan hänen täytyy saada näyttää ne. Sarastusaamulle on todella tärkeää, että häntä pidetään arvossa eikä hänestä ajatella pahaa. Hän yrittää lukea tunteista ja eleistä kaiken, jotta tietäisi mitä mieltä toinen on hänestä. Jos naaras saa jostain tietää jonkun ajattelevan hänestä pahaa tai muuten vain pitävän häntä alempiarvoisena, Sarastusaamu pitää huolen että se käsitys muuttuu. Hän kyllä ymmärtää, että päällikkö ja kokeneet soturit pitävät häntä alempiarvoisena, mutta omien pesätovereiden arvostus on hyvin tärkeä.
Taidot: Sarastusaamu on erinomainen hiljaa hiipiä, koska hänen kehonsa on todella kevyt. Hän pystyy myös juoksemaan todella nopeaa pitkien jalkojensa ansiosta ja saa kiihdytettyä vauhtinsa nopeaksi muutamassa silmänräpäyksessä. Kevyen ruumiinrakenteensa vuoksi taistelu ei kuitenkaan suju. Äkkijarrutusten tekeminen on suorastaan mahdotonta, ja korkealle loikkaaminen ei kuulu naaraan vahvuuksin. Sarastusaamu on hyvä saalistaja, joskin lintujen saalistaminen on vaikeaa.
Menneisyys: Sarastusaamu syntyi lehtisateen alussa hyvin nuorelle naaraalle Kuolonklaanin reviirin ulkopuolella. Sarastusaamun emo oli Kuolonklaanista, ja hän kuolikin synnytykseen, sillä hän oli vasta oppilasikäinen. Isästään Sarastusaamu ei ole koskaan kuullut, mutta hän on päättänyt selvittää sen.
Toiveet: Sarastusaamu haluaisi hyvän aseman klaanissa, sekä paljon arvostusta ja kunniaa. Hän toivoisi mestarikseen kissan, joka pystyy kehittämään hänen taitojaan. Naaras tahtoisi myös jossain syvällä sisimmässään kumppanin, ja toivoisi vielä jonain päivänä pääsevänsä päälliköksi.
Theme song: Hakuammuntaa - Ida Paul & Kalle Lindroth
Sarastustassu | 12.11.2016
Jalkani vapisivat ja tähyilin vauhkona ympärilleni. Pelkäsin, sillä olin vasta niin nuori enkä ollut saanut koulutusta paljoakaan. Yritin muistella Puhurijalan opetuksia, mutta pääni tuntui sekavalta ja taistelun äänet sekoittivat päätäni enemmän. Seisoin taistelun laitamilla ja pelkäsin koko ajan että joku hyökkäisi takaapäin kimppuuni.
Kuulin ulvaisun, ja käännähdin salamannopeasti äänen suuntaan. Joku oppilas lensi ilman halki päälleni ja kaaduin iskun voimasta maahan. Kylkeni hiertyi ikävästi maata vasten ja vinkaisin pienesti. Ilmeisesti Myrskyklaanin oppilas oli lentänyt päälleni ja nyt tuon paino puristi rintaani. Ähkäisin kun oppilas nousi päältäni. Sitten ponkaisin itse salamana ylös. Tähyilin silmät suurina ympärilleni etsiäkseni päälleni lentäneen oppilaan. Melko pian erotin naaraan mustan turkin. Karvani pörhistyivät ja vetäisin huuleni ylös. Musta myrskyklaanilaisnaaras tuijotti minua silmät sirrissä arvioiden. Mieleeni muistui ehkä tärkein mestarini oppi:
"Olet pieni, kevyt ja nopea. Käytä vahvuuksiasi hyväksesi taistelussa." Hätkähdin hereille mietteistäni liian myöhään. Tumma oppilas oli hyökännyt kohti minua ja painoi minut kynsilläni maata vasten helposti kuin olisin ollut vaivainen hiiri. Ulvaisin kun oppilaan kynnet upposivat lihaani ja saivat veren pulpahtamaan pintaan. Yritin kiemurrella irti toisen oppilaan otteesta mutta turhaan. Kivun aaltoja säteili ympäri kehoani ja tuskanhiki pyrki pintaan. Sitten muistin hyvän kikan jonka Puhurijalka oli neuvonut. Rentoutin lihakseni ja valahdin veltoksi sulkien silmäni. Tunsin heti miten myrskyklaanilaisoppilas päästi minusta irti ja tuon kaikkoavista askelista päätellen hän loikki kauemmas. Nousin haparoiden ylös ja tähyilin oppilaan suuntaan. Hän oli tassuttanut vähän kauemmas eikä huomannut että olin noussut. Hymyilin vinosti ja kiihdytin vauhtiani. Salamannopeasti syöksähdin mustan oppilaan selkään. Upotin kynteni tuon selkään ja purin lujasti naarasta niskasta. Myrskyklaanilaisoppilas älähti ja yritti ravistella minut pois. Pidin kuitenkin tiukasti kiinni enkä pudonnut. Raavin naaraan selkää ja purin tuon niskaa niin lujaa kuin jaksoin saaden ulvahduksia vastalauseiksi. Roikuin naaraan selässä kunnes tuo lopulta kellahti kyljelleen ja tassuni vääntyi. Ulahdin ja hoipertelin pystyyn kivun säteillessä jalastani. En uskaltanut asettaa painoa sille vaan pidin sitä ilmassa. Myrskyklaanin oppilas nousi myös pystyyn ja tuijotti minua murhaavasti ennen kuin äkkäsi pahassa pulassa olevan toverinsa ja syöksyi apuun. Hengitin raskaasti ja tähyilin ympärilleni yllätyhyökkäysten varalta.
// Värähdysssss
Värähdyspentu
//Tästä tarinasta tulee taistelupisteet, mutta Värähdys tulee kuolemaan astuessaan taistelukentälle:))
Koko Kuolonklaani - lukuunottamatta pentuja ja klaaninvanhimpia - oli lähtenyt sotaan metsän klaaneja vastaan. Minäkin halusin katsomaan, mutta hiirenaivoinen Sulkatähti - kuten kaikki muutkin kissat - oli kieltänyt minua! En kuitenkaan antanut sen häiritä. Päätin lähteä nelipuille. Kyllä minä sinne löytäisin, vaikken koskaan ollutkaan käynyt siellä. Olin kuitenkin monet kerrat kuullut, kuinka kissoja oli opastettu, kuinka sinne pääsee. Piti mennä Tuuliklaanin reviiriltä suoraan eteenpäin. Ja muutenkin takuulla voisin kuulla taisteluäänet ja seurata niitä, ei se niin vaikeaa olisi. Vilkaisin nopeasti kahta klaaninvanhusta, jotka nuokkuivat lähellä nukkuvia sisaruksiani. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, mutta sisareni nukkuivat vielä. Lähdin juoksemaan kohti ukkospolkua, joka minun täytyi ylittää ennen Tuuliklaanin reviirille pääsyä. Nopeasti vilkaisin oikealle ja vasemmalle, jonka jälkeen ryntäsin mustalle polulle - joka oli osaksi lumen peitossa - ja ylitin sen nopeasti lukuisilla askelilla. Lähdin sitten juoksemaan lumihangessa kuolonklaanilaisten jälkiä seuraten todennäköisesti kohti nelipuita.
Olin harhaillut Tuuliklaanin reviirillä ties kuinka kauan, ja saatoin viimeinkin kuulla taisteluääniä! Seurasin ääniä kovaa vauhtia ja katselin kaiken aikaa ympärilleni, jotta osaisin palata takaisin vanhusten ja sisaruksieni luokse myöhemmin. En halunnut kenenkään tietävän, että olin käynyt nelipuilla katsomassa taistelua. Äänet voimistuivat koko ajan, mitä lähemmäs nelipuita kävelin. Saatoin nähdä laakson jo edessäni ja sen keskellä neljä suurikokoista tammipuuta. Laaksossa oli menossa hurja taistelu, enkä tiennyt, ketkä kissoista olivat kuolonklaanilaisia ja ketkä ei. Astuin vahingossa liian lähelle laakson reunamaa ja kuperkeikkaa vierin alas laakson pohjalle, jossa lumi oli värjäytynty verestä punaiseksi. Turkkini oli sotkeutunut lumeen.
"Hiirenpapanat!" sihahdin itsekseni ja aloin nuolemaan turkkiani, mutta huomasin jonkun lähestyvän minua. Pelko paisui sisälläni suunnattomaksi ja lähdin vain juoksemaan kohti tulijaa. Tuo oli selkä minuun päin, joten onnistuin tekemään yllätyshyökkäyksen. Kissa alkoi kiljumaan hulluna, ja samassa tunnistin hänet Sarastustassuksi. Loikkasin pois kissan selästä, ja tuo oli ryntäämässä kimppuuni, kunnes ilmeisesti tunnisti minut.
"Värähdyspentu! Mitä sinä täällä teet?!" oppilas kysyi hämmentyneenä.
"No en tekisi mitään, mutta tuo hiirenaivoinen rinne tiputti minut alas! Auta minut ylös, jotta pääsen takaisin vanhusten ja muiden luokse", naukaisin odottaen, että klaanitoverini auttaisi minut ylös rinnettä. Kaikki rakastivat minua, joten ei ollut syytä, miksi naaras ei olisi auttanut minua.
//Sarastus? cx
Sarastustassu | 13.11.2016
Katsoin kauhunsekaisella ilmeellä Värähdyspentua joka selvästi odotti minun auttavan hänet ylös. En pitänyt naaraan käskevästä äänensävystä, mutta tiesin että minun täytyisi auttaa hänet ylös - muuten Värähdyspentu kuolisi minun takiani. Nyökkäsin vain enkä sanonut mitään kun lähdin työntämään pentua ylös rinnettä. Maa oli liukas ja jäinen jonka takia en saanut kunnolla otetta ja liu'uimme takaisin alas.
"Hiirenpapanat", kuulin Värähdyspennun sihahtavan, mutta en välittänyt. Nyt olisi tärkeintä saada pentu ylös ja äkkiä. Hengitykseni salpautui kun työnsin kynteni esiin ja pukkasin Värähdyspentua kuonollani ylöspäin. Pääsimme hyvin puoleenväliin rinnettä kun odottamaton tuulenpuuska tarttui minuun ja kellahdin taaksepäin. Pääni osui kovaa maahan ja näin tähtiä kieriessäni pennun kanssa kuperkeikkaa alas taistelun sekaan. En saanut vauhtiani pysähtymään ja päätäni jomotti, mutta lopulta törmäsin johonkin. Tunsin iskun selässäni ja inahdin. Nousin äkkiä hoiperrellen pystyyn ja näin edessäni suurikokoisen kollin. Pelon ansiosta en kyennyt määrittelemään mistä klaanista kolli olisi. Turkkiani kihelmöi ja yritin liikkua rauhallisesti taaksepäin kertoen että aion perääntyä. Silmäni laajenivat kauhusta ja hengitykseni salpaantui kun Värähdyspentu huusi yhtäkkiä takaani:
"Hyökkäykseen!" Ja lähti juoksemaan kissaa kohti. Kolli paljasti hampaansa ja yritin estää pentua juoksemasta kissaa päin, mutta liian myöhään. Suuri kolli nosti tassunsa ylös ja mäjäytti sen voimalla Värähdyspennun kylkeen. Kuului vingahdus ja naaraspentu lensi kaaressa ilmaan. Sitten hän mätkähti maahan ja jäi siihen liikkumattomaksi - mitä luultavimmin ikiajoiksi. Kiljaisin. Pelko oli jähmettänyt minut paikoilleen ja en tehnyt muuta kun katselin silmästä silmään väjäämätöntä kuolemaa. Soturi lähti juoksuun minua kohti ja loikkasi. Ennen kuin kolli hyppäsi päälleni tajusin että pystyin taas liikkumaan. Salamannopeasti heilautin tassuni ja viilsin viillon kollin mahaan niin että päälleni pulpahti verta. Sitten väistin hypyn sulavasti ja kyyristyin valmiina taisteluun. Olin saanut yhtäkkiä adrenaliinia suoniini ja paljastin äristen hampaani. Kolli murahti matalasti ja syöksyi kohti minua. Väistin sulavasti ja upotin hampaani hänen tassuunsa. Kolli ulahti ja yritti ravistella minut pois. Olin kuitenkin päättänyt että en päästäisi irti. Kolli yritti riuhtoa itseään irti mutta olin puristanut hampaani niin tiukasti että en ehkä saisi niitä enää pois. Se ei minua haitannut, koska pursusin ylpeyttä siitä että kuuluin Kuolonklaaniin ja kuolisin klaanini puolesta. Äännähdin kun kolli kaatui päälleni, mutta sekään ei saanut otettani irtoamaan. Kylkeäni puristi ja pelkäsin kylkiluideni murtuvan kun kolli retkotti koko painollaan päälläni. En saanut kunnolla happea, keuhkojani kivisti ja tassuni oli vääntynyt inhottavasti. Minuun sattui mutta sinnikkäästi pidin hampaani kiinni. Sitten kolli nousi ja huohotin maassa vihollisen tassu edelleen suussani. Tuntui että leijun kun paino päältäni nousi, mutta en ehtinyt hengähtää kauaa. Odottamatta kolli viilsi kurkkuani ja parahdin niin että päästin irti. Kaulastani valui verta ja maistoin sen suussani. Yritin nousta ylös mutta haava kaulassani oli syvä ja yskäisin verta. Sitten vajosin takaisin maahan ja erotin miten haavan tehnyt kolli tassutti poispäin ja katosi taisteluun. Erotin vähän kauempana Värähdyspennun ruumiin ja henkäisin. Se sai minut yskimään verta verilammikkoon mikä alkoi muodostua alleni. Oloni muuttuu hetki hetkeltä heikommaksi menettäessäni verta. Kummallisinta kaikessa oli se, että vaikka tieisn kuolevani, minuun ei sattunut enkä pelännyt kuolemaa. Päässäni pyöri ja pidin väkisin silmäni auki vaikka näköni alkoi sumeta. Vetäisin vielä viimeisen rohisevan henkäyksen ja maistoin veren suussani kitkeränä. Sitten pimeys nielaisi minut ja lasittuneet silmäni tuijottivat eteenpäin näkemättä enää koskaan päivänvaloa.
// R.I.P Sarastustassu ja Värähdyspentu