Kirjoittaja: Elandra
Nimet: Viiltopentu, Viiltotassu, Viiltokaaos, Viiltotähti Sukupuoli: Kolli Klaani: Jokiklaani → Erakko → Kuolonklaani Usko: Pimeyden Metsä
Koulutetut oppilaat: Roihumyrsky, Tappotahto Entinen mestari: Helmiloiste/-tähti
Syntynyt: 24.3.2017
KP: 2434
Ulkonäkö: Viiltotähti on todella suurikokoinen kollikissa, joka omaa lihaksikkaan kehon. Soturi on voimakasrakenteinen ja painava kissa. Jo nuorena oppilaana Viiltotähti oli joidenkin sotureiden kokoinen. Hän omaa leveät lavat ja pitkät jalat. Kollin karva on paksua, mutta kuitenkin lyhyttä. Karva on väriltään tummanharmaata, mutta vasemman takajalan varpaat ovat väriltään vaaleanharmaat. Viiltotähti omaa suurehkon pään, mutta suureen kehoon verrattuna se ei vaikuta edes kovinkaan suurelta. Kollin korvat ovat keskikokoiset ja päistä tylpät. Viiltotähden nenä on väriltään vaaleanpunainen, ja hänen hampaansa ovat melko lyhyet ja tylpähköt, kun taas kynnet ovat erityisen pitkät ja terävät, väriltään vaaleanharmaat. Päällikkö omaa suuret tassut. Hänen häntänsä on lyhyehkö, ja karva siinä on yhtä lyhyttä kuin muuallakin kehossa. Soturin silmät ovat väriltään smaragdinvihreät, ja niissä on yleensä sama tyyni ja tunteeton ilme, joka edellisessä elämässään hänellä jo oli. Soturin silmät ovat suurehkot ja mantelinmuotoiset.
Viiltotähden kehossa on joitakin arpia, joista näkyvimmät ovat kasvoissa ja oikeassa kyljessä. Kollin vasemman silmän yli kulkee kaksi pystysuuntaan kulkevaa arpea, jotka eivät kuitenkaan ole vahingoittaneet silmää. Oikeassa kyljessä on kolme lähes pystysuoraan kulkevaa melko pitkää arpea. Viiltotähden vasen korva on repaleinen, koska Kuolonklaanin Kalmalilja puraisi siitä aikoinaan palan.
Luonne: Viiltotähti on luonteeltaan äkkipikainen, kylmä ja töykeä. Se ystävällisyys, joka hänestä oli jäljellä Kuolonklaaniin saapuessaan on kadonnut lähes täysin. Kolli harvoin jättää sanomatta sen, mitä hän ajattelee milloinkin. Soturi on kyyninen, eikä häntä hetkauta toisten kissojen kuolema, ellei kyseessä ole kollille erittäin tärkeä kissa, kuten kumppani, pentu tai ystävä. Hän usein nauttii etenkin vastustajansa kuolemisen katsomisesta, ja pyrkii tappamaan vihollisensa mahdollisimman hitaasti ja kivuliaasti osoittaakseen olevansa vahva ja voittamaton. Pennuista Viiltotähti välittää, mutta ainoastaan omista pennuistaan ja vain, jotta hänen sukunsa jatkuisi. Pennuille hän ei osoita kuitenkaan lempeyttä tai rakkautta, vaan kasvattaa heitä tiukan kurin avulla. Viiltotähti rakastuu hyvin vaikeasti, jos rakastuu ollenkaan. Kolli pitää rakkautta heikkoutena, koska taistellessaan hänen täytyy suojella rakkaitaan ja pitää heidät hengissä vaikka mikä olisi. Jos Viiltotähti kuitenkin rakastuu, hän ei pelkää näyttää sitä naaraalle, johon hän on rakastunut. Muulle maailmalle hän ei kuitenkaan sitä mielellään näytä, ennen kuin on saanut vastakaikua tunteilleen. Kun Viiltotähti saa kumppanin, on tämä hänelle kaikki kaikessa. Hän pyrkii auttamaan kumppaniaan kaikin mahdollisin keinoin ja kunnioittaa häntä enemmän kuin ketään. Tunteistaan kolli on erittäin huono puhumaan. Hän suuttuu joskus turhankin helposti, mutta se ilmenee usein vain murhaavalla katseella ja piikittelevillä sanoilla, harvemmin päälle käymisenä. Suuttumuksen hän yrittää pitää piilossa, jottei vihollinen saa hänestä otetta. Viiltotähti on erittäin kunnianhimoinen. Hän osaa kuitenkin pitää himonsa hiljaa sisällään. Soturi kuitenkin käyttää hyväkseen kaikki mahdollisuudet saada kunniaa ja valtaa, oli tilanne mikä tahansa. Hän ei mielistele kissoja turhaan, ainoastaan valtaa havitellessaan voi niin mahdollisesti tehdä. Klaaninsa jäseniä kohtaan Viiltotähti on melko töykeä, etenkin kissoille, joita hän ei sen koommin tunne ja joista hän ei pidä. Vieraat kissat ovat kollin mielestä mielenkiintoisia. Muiden klaanien jäsenien läsnäollessa Viiltotähti on viileä, salaperäinen ja ylpeä. Yleensä hän pitää leukansa pystyssä ja ryhtinsä suorana ja yrittää antaa muille vaikutelman siitä, että kolli on vahva ja kunniallinen. Viiltotähti välittää perheestään paljon. Emoaan hän kuitenkin vihaa yli kaiken tuon valheiden vuoksi, mutta isänsä kanssa kolli on saanut asiat sovittua. Viiltotähti ei osaa rakastaa omia pentujaan entisen elämänsä menneisyyden vuoksi, mutta haluaa niille kuitenkin aina vain parasta. Päällikkö kasvattaakin pentunsa siksi tiukan kurin kera eikä turhaan näytä tunteitaan. Viiltotähden itseluottamus on erittäin korkea, eikä hän salli itseltään tai oppilaaltaan epäonnistumisia. Mestarina hän onkin erittäin ankara eikä jousta helpolla. Muihin hän ei kuitenkaan luota oikeastaan lainkaan. On vain muutamia kissoja, joihin Viiltotähti pystyy luottamaan, ja jos tämän luottamuksen kerran tuhoaa, on todennäköistä, että se ei koskaan palaudu entiselleen. Soturin luottamusta ei ole niinkään helppo saada. Soturi kokee pientä luottamuspulaa, jonka vuoksi luottamuksen saaminen voi vaatia joskus kuidenkin uurastusta. Viiltotähti on ehkä hieman vainoharhainen ja usein hän kehitteleee erilaisia salaliittoteorioita monistakin asioista, mutta mielenvikainen kolli ei ole. Viiltotähti on kuitenkin viisas ja viekas, eikä häntä niin helposti nenästä vedetäkään. Kolli ei kestä sitä, kun häntä aliarvioidaan tai halveksitaan. Kolli tahtoo näyttää kaikille, että hän ei ole kuka tahansa kissa, vaan että häntä tulee kunnioittaa ja joskus jopa pelätäkin. Viiltotähti uskoo Pimeyden Metsän olemassaoloon vankasti. Hän on sataprosenttisesti uskollinen Kuolonklaanille.
Taidot: Soturi on erittäin taitava taistelija, ja suuren kehonsa vuoksi hän on parempi puolustaja kuin hyökkääjä. Hyökkäyskin oikeastaan onnistuu joten kuten, mutta melko heikosti, joten se lasketaan hallitsemattomaksi taidoksi. Suuren kehon vuoksi kolli on myös huono hiipijä ja piiloutuja. Kiipeily ei ole myöskään Viiltokaaoksen alaa ja hän on siinä erityisen huono. Viiltotähti on nopea juoksija ja hän voi juosta pitkiä matkoja ennen hengästymistä. Viiltotähti on suorastaan surkea saalistaja ja sama koskee vaanimista. Soturin takajalat ovat voimakkaat, joka tarkoittaa sitä, että hän on erityisen hyvä hyppijä. Viiltotähti on huono uimari ja kalastaja. Kollilla on hyvät refleksit ja hyvin tarkat näkö- ja kuuloaistit.
Emo: Kirkasmarja(Jokiklaani) Isä: Syöksyviilto(Pimeyden Metsä) Isän isä: Tuhokatse(Kuolonklaani) Isän emo: Pihlajakynsi(Kuolonklaani) Isän emon isä: Viiltotähti(Pimeyden Metsä)Uud.synt. Viiltokaaoksena Isän emon emo: Sulkakukka(Pimeyden Metsä)uud synt. Sulkatähtenä Täti: Verikyynel(Kuolonklaani)
Ystävät: Tuhokatse(Kuolonklaani), Ahvenleuka(Kuolonklaani), Valhekuiske(Kuolonklaani) Tuttavat: Veri(Kuolonklaani), Kalmalilja(Kuolonklaani), Jäälilja(Kuolonklaani), Kostohenki(Kuolonklaani), Mutuviiksi(Kuolonklaani) Liittolaiset: Silkkisydän(Myrskyklaani) Entiset ystävät: Silakkasiipi(Kuolonklaani), Putousvirta(Jokiklaani)
Viholliset: Kirkasmarja(Jokiklaani), Kylmähenkäys(Pimeyden Metsä) + about kaikki metsäklaanilaiset
Viiltokaaoksen tappamia kissoja: Liitotähti(Tuuliklaani), Ruohoviiksi(Myrskyklaani), Riekkosulka(Myrskyklaani), Kylmähenkäys(Kuolonklaani), Raetähti(Kuolonklaani), Jalosydän(Myrskyklaani), Saniaistähti(Myrskyklaani, yksi henki), Tuhkatähti(Taivasklaani), Syöksyviilto(Kuolonklaani)
Menneisyys: Viiltotähti syntyi Jokiklaaniin hiirenkorvan aikana yhden pennun pentueeseen. Kolli syntyi emolleen parantaja Kirkasmarjalle, joka kuitenkin valehteli klaaninsa jäsenille pennun olevan erakkopentu, ja sen koko Jokiklaani uskoi, niin teki myös Viiltotähti. Kirkasmarja tahtoi antaa Viiltokaaokselle nimeksi Viiltopentu, koska pentu muistutti ulkonäöltään erityisen paljon Viiltotähteä ja samalla pentu muistutti Kirkasmarjaa virheestään kuolonklaanilaisen Syöksyviillon - Viiltokaaoksen isän - kanssa. Viiltopentu varttui Jokiklaanissa oppilaaksi ja sai mestarikseen Helmiloisteen. Koulutus ei ollut mitään ruusuilla tansimmista, sillä Viiltotassu onnistui hankkiutumaan kaiken aikaa vaaraan ja rikkomaan soturilakia. Eräänkin kerran hän lähti luvatta Kuolonlaanin omistamaan nelipuiden laaksoon, jossa Kuolonklaanin soturi Pikkuvarjo näki oppilaan. Naaras ei kyennyt sanomaan sanaakaan tai ylipäätään ottamaan oppilasta kiinni, koska tuo muistutti niin paljon naaraan isää, Viiltotähteä. Helmiloiste onnistui kuitenkin kouluttamaan oppilaasta soturin, joka ansaitsi nimen Viiltokaaos. Viiltokaaos onnistui kuin onnistuikin hankkimaan jo oppilaana itselleen ystävän, josta hän ei oikeastaan edes välittänyt. Silakkatassu, soturina Silakkasiipi, seurasi alistuneena Viiltokaaosta minne tahansa. Soturiksi päästyään Viiltokaaos karkasi Jokiklaanista yhdessä Silakkasiiven kanssa. Hetken he vaelsivat kahdestaan, kunnes löysivät kissaporukan Myrskyklaanin viereisen kaksijalkalan läheltä. Joukkoa johti Veri-niminen kolli, joka kerran haastoi Viiltokaaoksen taisteluun. Tuli tasapeli ja Viiltotähti sai Veren luottamuksen lähes täysin. Kollin suunnitelmissa oli porukan johtoon asettuminen. Veri ystävineen päätyi riitoihin Kuolonklaanin kanssa. Lopulta Veri päätti antautua ja liittyi Kuolonklaaniin tuon kumppanin Rapapoltteen kuoltua. Viiltokaaos tietenkin meni mukana, olihan Kuolonklaani aina vetänyt häntä mystisesti puoleensa. Kuolonklaanin jäseneksi tultuaan, Viiltokaaosta erehdyttiin usein luulemaan Kuolonklaanin perustajaksi, Viiltotähdeksi. Edes kolli ei itse tiennyt olevansa päällikön reinkarnaatio. Hän sai tietää hieman yli vuodenaika Kuolonklaaniin saapumisen jälkeen, että Jokiklaanin Kirkasmarja on hänen emonsa, ja että Kuolonklaanin soturi Syöksyviilto hänen isänsä. Kolli siis tietää olevansa sukua Viiltotähdelle. Tämän jälkeen kului aikaa, Viiltokaaos suunnitteli metsän valloittamista yhdessä Jokiklaanista Kuolonklaaniin saapuneen Ahvenleuan kanssa. Kaksikko vietti päivänsä yrittäen hankkia tukijoita Viiltokaaokselle. Eräässä kokoontumisessa Viiltokaaos menetti tajuntansa. Hän oli miltei vuorokauden tajuttomana parantajan pesässä, kunnes hän heräsi. Tajuttomuuden aikana Viiltokaaos oli elänyt uudelleen jokaisen hetkensä Viiltotähtenä. Herättyään hän kertoi Ahvenleualle tästä ja siitä, että oli Viiltotähti. Viiltotähti kertoi tämän myös entisen elämänsä luottosoturille Tuhokatseelle, jolloin myös Kalmalilja sattui kuulemaan salaisuuden. Viiltokaaos onnistui puhumaan Kalmaliljan puolelleen. Viiltokaaos koulutti Kuolonklaanissa oppilaan, Roihumyrskyn. Kun Pimeystähti vammautui, luopui hengistään ja siirtyi pentutarhalle kuningattareksi, oli Raepisaran aika nousta päälliköksi. Viiltokaaaos oli puhunut kollin ympäri nimeämään itsensä varapäälliköksi. Viiltokaaoksesta tuli Kuolonklaanin varapäällikkö ja Raepisarasta päällikkö Raetähti.
Raetähden ollessa päällikkö, Viiltokaaos punoi juoniaan tuon selän takana. Hän hankki itselleen liittolaisia ja lupasi heille kunniaa ja mainetta, jos he olisivat Viiltokaaoksen puolella tulevissa koitoksissa. Viiltokaaos onnistui puhumaan Varjoklaanin varapäällikkö Minttusydämen puolelleen. He sopivat, että Kuolonklaani antaa Varjoklaanille riistaa, ja sodan koittaessa Varjoklaani taistelee Kuolonklaanin rinnalla. Viiltokaaos sai itselleen tukijoita muista klaaneista. Myrskyklaanista Silkkisydämen, Jokiklaanista Haukihampaan ja Tuuliklaanista Hohdetassun sekä Mahtivarjon. Viiltokaaos kohtasi Varjoklaanin rajalla Kylmähenkäyksen sekä Varjoklaanin silloisen varapäällikön Rosmariiniputouksen taistelemassa keskenään. Kylmähenkäys kuului Kuolonklaaniin, eikä Viiltokaaos voinut antaa kollin tappaa tytärtään, sillä sopimus Minttutähden kanssa olisi saattanut raueta. Niinpä Viiltokaaos tappoi Kylmähenkäyksen viiltämällä tuon kurkun auki. Tästä vain pienen ajan kuluttua, Raetähti sai vihiä Viiltokaaoksen suunnitelmista. Leirin ulkopuolella heidän välilleen syttyi taistelu, joka päättyi Raetähden kuolemaan. Viiltokaaos haki henkensä Pimeyden Metsältä. Silloin hän muisti kaiken, mitä oli kuoltuaan suunnitellut Sulkatähden kanssa. Siitä alkoi kuolleiden ylösnousu.
Henkiensä saannin jälkeen Sulkatähti ylösnousi kaikista ensimmäisenä. Viiltotähti ei rakastanut naarasta, joten oli tuota kohtaan kylmä ja tunteeton. He palasivat leiriin, ja matkalla Viiltotähti otti mukaansa ylösnousseen Raetähden, jolle hän kertoi kaiken suunnitelmistaan. Raetähti lupasi tukea Viiltotähteä sillä ehdolla, että tuo saa olla mukana sodan suunnittelussa. He kertoivat klaanille, että Viiltotähti oli kertonut Raetähdelle suunnitelmistaan ja kolli oli itse luopunut hengistään. Raetähdestä tuli taas Raepisara. Viiltotähti alkoi heti suunnittelemaan sodan aloitusta. Hän vieraili Varjoklaanissa ja kertoi Minttutähdelle tapahtuneesta. He päättivät julistaa sodan alkaneeksi kokoontumisessa. Kokoontumiseen tulivat käytännössä kaikki varjoklaaanilaiset ja kaikki kuolonklaanilaiset. Viiltotähti kertoi liittoutuneensa Varjoklaanin kanssa, ja että he toimivat yhteistyössä nimellä Viiltoklaani. Kolme muuta klaania ilmoittivat uudeksi nimekseen Metsäklaani, sillä he taistelivat metsän puolesta. Kokoontumisen päätyttyä Viiltotähti palasi kotiin. Seuraavat päivät hän suunnitteli Minttutähden, Rosmariiniputouksen ja Raepisaran kanssa hyökkäystä, joka avaisi sodan virallisesti. He päättivät hyökätä Myrskyklaaniin yöllä, sillä silloin he sitä vähiten odottivat. Hyökkäys päättyi siihen, kun Viiltotähti vei Saniaistähdeltä(Myrskyklaanin päälliköltä) yhden hengen. Hyökkäyksessä Viiltotähti tappoi myös Myrskyklaanin soturi Jalosydämen, joka kuoli uhrautuessaan erään myrskyklaanilaisoppilaan vuoksi. Hyökkäyksen jälkeen Viiltoklaanin jäsenet menivät leireihinsä parantelemaan haavojaan. Kun oli kulunut vain muutamia päiviä hyökkäyksestä Myrskyklaaniin, Viiltotähti kohtasi isänsä Syöksyviillon kanssa Kuolonklaanin reviirillä joukon tuntemattomia kissoja. Kissat paljastuivat pian Taivasklaanin matkalaisiksi, jotka olivat saapuneet metsään. Viiltotähti aloitti taistelun Syöksyviillon kanssa. Kaksi soturia taistelivat kuutta kissaa vastaan. Viiltotähti ja Syöksyviilto saivat hengiltä kaksi kissaa; päällikkö Tuhkatähden ja soturi Olkipuron. Taistelun päätteeksi Viiltotähti menetti ensimmäisen henkensä. Kun hän heräsi, taivasklaanilaiset olivat poissa. Syöksyviilto makasi maassa lähes elottomana. Kolli aneli Viiltotähteä tappamaan itsensä, sillä niin Viiltotähti voisi nähdä isänsä aina hengen menettäessään. Viiltotähti tappoi isänsä tuon toiveesta ja itki ensimmäistä kertaa aikoihin, vaikkakin vain yhden kyyneleen.
Muuta: Viiltotähti on uudelleensyntynyt Viiltotähti, joka oli Kuolonklaanin perustaja ja ensimmäinen päällikkö. Kolli tietää entisestä elämästään. Viiltotähti muistaa oikeastaan kaiken edellisestä elämästään. Myös hänen tunteensa ovat muuttuneet uudelleensyntymisen myötä, hän ei esimerkiksi tunne samanlaista rakkautta Sulkatähteä kohtaan kuin entisessä elämässään, mutta rakastaa naarasta siltikin, vaikka hieman eri tavalla. Edellisestä elämästä tähän elämään on siirtynyt tapa viiltää kynsillään ilmaa. Se on ikään kuin pakonomainen liike, joka toistuu usein, kesken keskustelun tai hiljaisuudessa. Viiltotähti ei itse kiinnitä asiaan huomiota, mutta saattaa viiltää ilmaa läheltä toisten viiksiä tarkoituksena hieman pelotella muita.
Toiveet: Viiltotähden suurin toive on valloittaa metsä ja kostaa kaikille siitä mitä hän on joutunut kokemaan elämiensä aikana.
Theme Song: Haloo Helsinki! - Halleluja
Varapäällikön asema Edeltäjä: Raepisara/-tähti Seuraaja: -
Päällikön asema Edeltäjä: Raetähti/-pisara Seuraaja:
Kalmalilja 09.04.2019
"Lähdetään", murahdin johtamalleni partiolle siirtäessäni maata pois peitettyäni sillä saaliini, orava ja kaksi hiirtä. Hiirenkorvan aika oli viimein koittanut, ja nyt riistaakin alkoi esiintyä tiuhempaan. Vielä oltiin kaukana viherlehdestä, mutta suunta oli oikea.
Pihlajakynsi astahti taakseni yhtä ylimielisen näköisenä kuin aina. Hänen lisäkseen mukanani olivat Mäyräraita ja Naakkalaulu. Nyt kaksikko asteli luoksemme kantaen kumpikin suussaan lintua tai paria. Nyökkäsin hyväksyvästi nuoremmille kissoille ja käännähdin ympäri ottaen suunnan kohti leiriä.
Leirissä kävin nopeasti nakkaamassa saaliini tuoresaaliskasan päälle. Siksi nopeasti, että olin nähnyt Viiltotähden istuvan leirissä, ja minulla oli hänelle asiaa. Tietenkin olisin halunnut tietää, mitä hänen ja Raepisaran välillä oli tapahtunut, mutta sitä en ollut vieläkään saanut selville. Olin jo alkanut ajatella, että en ehkä haluaisikaan; mitä jos jotain tosiaan olisi tapahtunut, ja joutuisin valitsemaan heidän välillään? En halunnut päätyä siihen tilanteeseen, sillä Viiltotähteä seuraamalla voisin saada ennen näkemätöntä valtaa. Raepisaraa taas rakastin.
Istuuduin kookkaan harmaan kissan viereen kivikasvoisena kuten yleensäkin.
"Onko mitään uutta tietoa Jokiklaaniin hyökkäyksestä?" kysyin vilkaisten päällikköä. Toivoin pääseväni mukaan, ja tietysti oletin sitä, olinhan klaanin kokeneimpia sotureita. En pitänyt Jokiklaanista. He olivat heikkoja, mutta silti uskalsivat olla ylpeitä, vaikkei heillä ollut siihen mitään syytä.
//Viilto?
Viiltotähti 11.04.2019
Käänsin viileän katseeni Kalmaliljaan. Soturi istui vierelläni ja odotti vastaustani kysymykseen Jokiklaanin hyökkäyksestä.
“Ei mitään merkittävää. Hyökkäys siirtyi myöhemmälle, muusta en tiedä. Liittolaimem ilmoittaa saadessaan enemmän tietoa”, vastasin murahtaen ja annoin kynsieni viiltää ilmaa.
“Mutta me olemme valmiita. Pimeyden Metsä seisoo takanamme ja auttaa meitä selviämään. Mutta minulla on sinulle tärkeä tehtävä, josta et voi kieltäytyä”, nau'uin ja kohtasin nyt soturin katseen. Kalmalilja kallisti päätään ja siristi silmiään. Hän yritti tulkita ilmeetöntä ilmettäni.
“Kerro lisää”, kokenut naaras kehotti ja heilautti häntäänsä. Kohensin asentoani ja käänsin katseeni naaraasta leirin pääaukiolle. Kissat risteilivät leirissä sinne tänne harkitusti ja suorittivat jokapäiväisiä toimiaan.
“Olet kai huomannut, että ylösnousseet ovat kasvattaneet Metsäklaanin kokoa runsaasti. Asian täytyy muuttua. Jos kohtaamme heidät kaikki sodassa, joudumme alakynteen. Tehtäväsi on teurastaa mahdollisimman moni metsäklaanilainen, mahdollisimman raa'alla tavalla ja lähettää selvä viesti: Me olemme voittajia”, naukaisin viestin ylpeällä äänellä, mutta muuten ääneni oli tasainen ja rauhallinen. Tunsin Kalmaliljan katseen minussa.
“He kulkevat näinä päivinä joukoissa”, naaras huomautti kärkkäästi.
“Tiedän. Siksi otatkin Pisaraviillon ja Verikyyneleen mukaasi. He auttavat sinua, Pisaraviilto voimallaan ja Verikyynel nopeudellaan”, murahdin. Kalmalilja nyökkäili.
“Kauanko aikaa tehtävän suorittamiseen on? Milloin aloitan?” kokenut soturi kysyi. Käänsin katseeni häneen ja huomasin ylpeän ilmeen. Hän taisi olla tyytyväinen siihen, että olin valinnut juuri hänet tehtävän johtoon.
“Aloitat heti ja jatkat niin kauan kuin suinkin voimme. Ympäri vuorokauden, saatte pitää kolme virallista taukoa leirissämme, jotka ovat nukkumista ja syömistä varten. Muita sääntöjä ei ole, mutta pidä korvasi ja silmäsi auki ja ilmoita minulle välittömästi kaikki mahdollisestikin tärkeät tiedot”, naukaisin vakavalla äänellä ja odotin Kalmalilja vastausta.
//Kalma? Jos se suostuu tähä ni voijaa vaik sopii et keit saa tappaa xdd
Mesiviiksi 22.04.2019
Muiden klaanien hyökkääjät olivat juuri saapuneet Jokiklaanin leiriin. Kaikki kärvistelivät pääaukiolla hermostuneina katsellen vuorotellen toisiaan ja korkealla paistavaa aurinkoa, joka ohittaisi pian huippunsa. Kurkitähti varmisti jokaisen halutun olevan paikalla, jonka jälkeen hän kajautti ilmoille huudon lähtömarssin merkiksi. Kuljin Helmiloisteen vierellä eteenpäin ulos turvallisesta leiristä. Kiersin katseellani hyökkääjiä. Minua jännitti ja vatsassani tuntui perhosia. Olin varma siitä, että paluumatka ei olisi tällainen. Kissoja kuolee, niin käy aina. Hyökkäyksestä ei voi koskaan selvitä ilman vammoja. Minua pelotti. En pelännyt itseni, vaan Helmiloisteen puolesta. Naaras väläytti minulle lämpimän katseen.
"Se menee hyvin", hän vakuutti. Kurkitähti oli muiden päälliköiden kanssa tehnyt tarkat suunnitelmat siitä, miten sota etenisi. Me hyökkäämme pienissä joukoissa miltei tyhjään Kuolonklaanin leiriin ja poistumme ennen kuin partiot palaavat. Teemme mahdollisimman paljon vahinkoa, mutta pentuihin, klaaninvanhimpiin tai parantajiin ei saa koskea. Se tehtiin selväksi useaan otteeseen. Me emme ole kuin viiltoklaanilaiset, me välitämme jokaisen kissan hengestä. Sotureiden tappamista he eivät kieltäneet, jota en toisaalta edes ihmetellyt. Sodan voittaminen vaati kuolemia sekä omalta että vihollisten puolelta.
Matka tuntui pidemmältä kuin koskaan. Kuuntelin välillä Kirkasmarjan pentujen jutustelua. He olivat vasta oppilaita, mutta innokkaita osallistumaan sotaan. Seittitassu halusi puolustaa klaaniaan, ja Vatukkatassu ilmeisesti todistaa veljelleen jotain tai sitten hän oikeasti halusi kokeilla taistelutaitojaan Viiltoklaania vastaan. Kirkasmarja oli vastahakoinen ottamaan pentunsa mukaan, mutta myöntyi lopulta pentujen ilmoittaessa, että jos he eivät pääse joukkoihin, he tulevat luvatta.
Ylitimme Kuolonklaanin rajan. Kurkitähti jakoi meidät tässä kohtaa viiteen joukkoon. Yhdessä oli aina neljä tai viisi kissaa. Minä sain olla Helmiloisteen kanssa. Meidän joukossamme olivat myös Seittitassu, Vatukkatassu ja Kirkasmarja. Meidän oli määrä odottaa muiden hyökkäystä ja varmistaa, että kuolonklaanilaisista mahdollisimman harva pääsisi hakemaan partioita hätiin. Helmiloiste oli määrätty Kirkasmarjan suojelijaksi. En ihmetellyt sitä, sillä kumppanini oli erinomainen taistelija.
Kurkitähti kajautti hyökkäyskäskyn ilmoille. Ensimmäinen joukkue syöksyi sisäänkäynnistä sisään. Sitten leirin ylle laskeutui kuolemanhiljaisuus. Taistelun ääniä ei kuulunut. Kukaan ei sanonut mitään.
"Mitä tapahtuu?" Seittitassu kuiskasi, mutta Kirkasmarja vaiensi poikansa hännän heilautuksella. Parantaja katsoi jännittyneenä eteenpäin. Kului hetki, toinen ja kolmas, jonka jälkeen toinen hyökkäysryhmä sai tarpeekseen.
"Hyökätään kaikki kerralla!" Tuuliklaanin Toivekuiske huudahti. Hänen käskystään ryhmät lähtivät hyökkäämään kohti leiriä. Syöksyin erään myrskyklaanilaisen perässä piikkihernemuurin lävitse leirin pääaukiolle. Helmiloiste jäi jälkeeni Kirkasmarjan kanssa. Oppilaat sen sijaan seurasivat minua pysytellen kannoillani. Leirissä minua odotti näky, jota en osannut odottaa. Leiri oli pullollaan kuolonklaanilaisia ja varjoklaanilaisia. Hetken ajan kaikki olivat taas hiljaa, mutta sitten Kurkitähti sai tarpeekseen hiljaisuudesta ja syöksyi kohti Viiltotähteä. Tumma kolli oli ilmeisesti jutellut aiemmin päälliköllemme. Arpinen päällikkö väisti helposti päällikkömme liikkeet ja iski kynsillään tuota kohti. Kurkitähti väisteli liikkeet. Sitten keskityin omaan suoritukseeni. Valikoin vastustajakseni lähimmän viiltoklaanilaisen. Kävimme armottomaan taisteluun keskenämme.
//Saa jatkaa xdd Anteeks tönkkö
Viiltotähti 14.05.2019
Viiltoklaanilaiset vangitsivat leiriin syöksyneet jokiklaanilaiset leiriin ja peittivät kehoillaan poistumisreitit. Hyökkäys oli alkanut ja jatkui yhä. Kurkitähti oli irrottautunut kimpustani ja siirtynyt nyt Rosmariiniputouksen kimppuun. Varjoklaanilaisnaaras kamppaili tasaväkisesti Jokiklaanin päällikköä vastaan. Huomasin vihollisten karttavan minua ja vihreää katsettani. Kuin he olisivat pelänneet. Ei, he pelkäsivät ja aivan syystä. Tunsin olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan, vahvempi kuin milloinkaan. Huomasin Kalmaliljan kamppailevan Jokiklaanin Mesiviiksen kanssa. Kolli oli aiemmin ollut Myrskyklaanin varapäällikkö, mutta jostain syystä hän oli luopunut asemastaan ja liittynyt Jokiklaaniin. Kaksikko näytti pärjäävän mainiosti keskenään, Kalmaliljalla ei ollut hätää. Siispä siirryin aukiolta etäämmälle. Kuljin kyyryssä piikkihernepensaiden varjoissa ja suuntasin kohti uloskäyntiä. Juuri ennen kuin saavutin uloskäyntiä vartioivan Yövarjon, katseeni pysähtyi tummaan kolliin. Solakka jokiklaanilaisoppilas taisteli ruskean raidallisen oppilaan rinnalla Mäyräraitaa vastaan. Entinen varjoklaanilainen väisteli vuorotellen oppilaiden liikkeitä taitavasti. Kolmikko lähestyi uloskäyntiä niin, että Mäyräraita oli minuun selin. Saatoin erottaa harmaan kollikissan smaragdinvihreät silmät, joista paistoi luottamus itseensä ja taistelutoveriinsa. Kun kaksikko sai soturin kaatumaan maahan, nuori kolli päästi voitokkaan huudahduksen, mutta sitä seuraava vakava ilme kertoi, että oppilas tiesi taistelun yhä jatkuvan. Hän naukaisi jotain naaraskissalle ja sattui kuin sattuikin ohittamaan katseellaan Mäyräraidan sekä lähelläni seisovan Yövarjon. Kolli katsoi minua suoraan silmiini. Vilunväreet raatelivat selkäpiitäni. Aivan kuin olisin katsonut nuorempaa itseäni suoraan silmiin. Kollin katse sai minut unohtamaan taistelun, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Niin varomattomasti minä seisoin siinä. Pian Mäyräraita kuitenkin pääsi ylös ja syöksyi kollin kimppuun. Katsekontaktimme rikkoutui silmänräpäyksessä.
"Viiltotähti?" Yövarjon naukaisu sai minut havahtumaan. Taistelun äänet palasivat korviini kun käänsin katseeni soturiin. Murahdin vastaukseksi ja työnnyin piikkihernetunneliin töykeästi soturin ohitse. Tunnelin toisessa päässä kohtasin Valhekuiskeen ja Pihlajakynnen. Olin laittanut kumppanini ulkopuolelle siksi, että hän oli viimeisimmillään tiine, mutta halusi väkisin osallistua taisteluun edes muodollisuuksien vuoksi. Naaraat katsoivat minua kysyvästi.
"Oletteko nähneet Kirkasmarjaa?" kysyin vakavalla äänellä muistaen taas alkuperäisen suunnitelmani: Täytyi kostaa Syöksyviillon puolesta. Kirkasmarjan oli kuoltava.
"Tuolla", Pihlajakynsi viittoi hännällään. Nyökkäsin ja lähdin kiittämättä eteenpäin. Tumma naaras oli minuun selin. Helmiloiste sen sijaan huomasi minun lähestyvän. Entinen päällikkö asettui parantajansa eteen ja katsoi minua uhkaavasti.
"Älä tule lähemmäksi", soturi sihahti ja paljasti kyntensä. Pysähdyin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Helmiloiste katsoi minua arvioiden tyyntä ilmettäni. Katseeni liukui naaraan ohitse Kirkasmarjaan, joka oli kohdistanut vaaleat silmänsä minuun.
"Mitä sinä tahdot?" Helmiloiste kysyi, kun hiljaisuus jatkui. Vain taistelun äänet kantautuivat korviimme piikkihernemuurien toiselta puolelta.
"Hän tietää", vastasin kylmänviileästi katsoen yhä Kirkasmarjaa. Naaraan ilme oli vakava, ehkä hieman surumielinen. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Helmiloiste ei kääntänyt katsettaan parantajaan, sillä tiesi sen antavan minulle mahdollisuuden hyökätä.
"Jos väistyt, saat pitää henkesi", lupasin entiselle päällikölle, joka oli luopunut hengistään joitakin kuita sitten. Helmiloiste ei vastannut, hän vain seisoi paikoillaan ja mietti kai seuraavaa liikettään. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Kirkasmarja astui soturin vierelle. Heidän turkkinsa koskettivat toisiaan.
"Älä uhraa henkeäsi minun vuokseni. Minä ansaitsen tämän", naaras naukaisi katsoen toveriaan silmiin. Nyt Helmiloiste uskalsi kääntää katseensa minusta. Hän katsoi parantajaa ymmärtämättä, miksi naaras halusi antaa itsensä ilman taistelua.
"Minun täytyy kohdata menneisyyteni hirviöt. Viiltotähti on minun poikani, minä tein hänestä hirviön, eikä sitä edes Tähtiklaani voi minulle antaa anteeksi. Olen surkea emo", naaraan ääni säröili, kun hän puhui. Vakuuttavaa, ajattelin. Helmiloiste astui sivuun. Hän ei sanonut mitään. Entinen mestarini kohtasi jälleen katseeni. Virnistin tyytyväisenä ja harpoin Kirkasmarjan luokse. Naaras katsoi minua suoraan silmiini.
"Tapa minut vain, jos se tuo rauhan sielullesi, mutta jätä metsä rauhaan", parantaja naukui tasaisella äänellä ja nosti leukaansa ylös. Tuhahdin. Nostin käpäläni ylös valmiina iskemään ilmaa, mutta hetken mielijohteesta iskin käpäläni naaraan mustille kasvoille. Kirkasmarja ulvaisi kivusta, kun veri roiskahti nurmelle ja hänen turkilleen. Naaras kaatui maahan ja menetti iskun voimasta tajuntansa. Nostin katseeni vielä kerran Helmiloisteeseen, joka seisoi etäämmällä. Naaras ei hyökännyt kimppuuni, josta yllätyin. Sen sijaan hän syöksyi piikkihernemuurin lävitse leiriin. Tartuin hampaillani Kirkasmarjaan ja lähdin raahaamaan häntä piikkihernetunnelille.
"Seis!" ulvaisin raahatessani yhä tajuttoman Kirkasmarjan leirin pääaukiolle. Kissat väistivät minua antaen tilaa, kun astelin leirin keskelle. Pudotin naaraan maahan ja painoin kynteni tuon kaulalle.
"Emo!" nuoren kollin ulvaisu kantautui korviini takaani.
"Ole hiljaa hiirenaivo!" naaraan tiukka sihahdus sai kollin vaikenemaan. Kohtasin jälleen nuoren kollioppilaan vihreän katseen. Ei voinut olla.. Hän oli Kirkasmarjan poika. Viha sisälläni kasvoi yhä vain. Kirkasmarja oli kasvattanut pennun mitä ilmeisemmin erinomaisesti, mutta miksi hän ei tehnyt samaa minulle? Katkeruus ei sopinut minulle, mutta en voinut sille mitään. Kynteni painautuivat yhä vain syvemmälle tajuttoman parantajan kaulaan. Kirkasmarja avasi silmänsä ja yritti vetää syvään henkeään, mutta kynnet hänen kaulallaan estivät sen. Taistelu oli tauonnut. Kissat katsoivat minua.
"Päästä hänet", Kurkitähti naukui voimakkaalla äänellä. Virnistin.
"Parantaja lienee teille tärkeä? Vain yksi kissa voi pelastaa hänen henkensä", naukaisin tasaisella äänellä kääntäen katseeni takaisin nuoreen kolliin. Hän seisoi naarasoppilaan vierellä kauhusta kankeana. Oppilaan tumma turkki oli sekaisin ja siellä täällä oli verta tihkuvia haavoja. Kirkasmarja huomasi minun katsovan hänen poikaansa.
"Jos sinä annat henkesi, emosi selviää", naukaisin virne yhä kasvoillani. Kolli vilkaisi raidallista naarasta ahdistuneen oloisena. Naaras oli naulinnut kuitenkin katseensa minuun, eikä huomannut veljeni apua pyytävää katsetta.
"Mieti nyt: Klaani ei tarvitse yhtä oppilasta, mutta entä jos se menettää parantajansa? Jokiklaani tarvitsee Kirkasmarjaa kotiin palattuaan, mutta entä sinua? Sinun kuolemasi ei vaikuttaisi mihinkään. Voisit kuolla pelastajana", nau'uin kannustaen kollia tulemaan luokseni. Hänen kehonsa tärisi, kun kissa otti askeleen minua kohti.
"Lupaatko, että säilytät emoni hengen minun kuoltuani?" kolli kysyi varovasti.
"Lupaan", vastasin katsoen kollia tasainen ilme kasvoillani.
"Seittitassu, älä!" Kirkasmarja parkaisi, mutta ääni tukahtui painaessani kynsiäni yhä voimakkaammin naaraan kaulalle.
"Anteeksi emo, sinun henkesi on arvokkaampi kuin minun", Seittitassu naukaisi ja asteli luokseni. Hän kohtasi katseeni peloissaan. Virnistin ja viitoin Yövarjon luokseni. Soturi otti paikkani Kirkasmarjan yllä. Kolli valmistautui kuolettavaan iskuun minun nostaessa käpäläni ylös. Viilsin kynsilläni oppilaan kasvoja, mutta tappavan iskun sijasta kynteni viilsivät kolme sievää, pystysuoraa viiltohaavaa kollin vasemman silmän ylle. Seittitassu lyyhistyi maahan ja alkoi parkua kivusta. Raivon vallassa iskin hampaani kissan vasempaan korvaan ja annoin leukojeni purra hampaat yhteen niin kovaa kuin suinkin sain. Tunsin kuinka korva irtosi kantajastaan. Sylkäisin sen maahan ja siirryin toiseen korvaan, joka koki saman kohtalon.
"Ei! Lopeta!" Kirkasmarjan epätoivoinen huuto kantautui korviini takaa. Seittitassu makasi maassa itkien. Kolli oli heikko, aivan kuten arvelinkin. Vilkaisin Yövarjoa, joka ymmärsi katseestani merkin. Kolli päästi otteensa kuin vahingossa naaraasta, joka pinkaisi juoksuun kohti minua. Väistin hyökkäyksen nopeasti ja upotin hampaani parantajan kaulaan vauhdista.
"Emo!" Seittitassu parkaisi, mutta olin jo purrut hampaani yhteen. Kirkasmarjan keho alkoi kouristella, kun verta tulvi kaulassa olevasta haavasta. Pudotin naaraan kuolevan kehon jalkoihini ja katsoin sitä kylmä, ilmeetön ilme kasvoillani. Mutta en tuntenut tyytyväisyyttä. Katsoin vain, kuinka elo mustan naaraan kehosta hiipui. Kun kouristukset hellittivät ja kuolema alkoi ottaa valtaa naaraan kehosta, hän käänsi vielä vaaleanvihreän katseensa minuun. Kyynel vierähti kissan poskelta, kun hänen suunsa muodosti sanan "anteeksi." Sitten se vain päättyi. Kirkasmarja valahti elottomaksi ja hänen katseensa lasittui. Hengitys pysähtyi ikuiseksi ajaksi. Toisin sanoen hän kuoli. Seittitassu ryntäsi emonsa elottoman ruumiin luokse. Kehoni oli jähmettynyt paikoilleen. En voinut tehdä mitään. Tuijotin vain elotonta parantajaa. Nytkö piti olla onnellinen?
Hetken kuluttua onnistuin nostamaan katseeni pois naaraan elottomasta kehosta. Kurkitähti katsoi minua raivoissaan.
"Poistukaa reviiriltäni, heti", murahdin tasaisella äänellä. Jokiklaanin päällikkö ei esittänyt vastaväitteitä, vaan laski häntänsä lohduttavasti emonsa menettäneen kollin lavalle. Seittitassu nosti vielä katseensa minuun. Kohtasin sen.
"Sinä tapoit minun emoni! Ymmärrätkö mitä sinä teit?! Hirviö!" kolli raivosi minkä itkun seasta pystyi.
"Sinun emosi sattui synnyttämään tämän hirviön. Eikö se tee hänestäkin aivan yhtä pahan? Se tarkoittaa, että myös sinä olet hirviö, veli-kulta", nau'uin kylmällä äänellä ja käänsin selkäni hämillään maahan jäävälle kollille. Suuntasin omaan pesääni. Miksi tämä olo jatkui, vaikka sain kostoni?
Viiltotähti 09.12.2018
Katsoin hiljaa sivusta kahden oppilaan onnetonta hosumista. Tuskatassu tuntui taistelevan raivon sokaisemana, Pakkastassu taas alussa taisteli hennosti kuin pieni pentu. Vasta puolessa välissä taistelua hylkiön pentu huomasi käyttää kynsiään ja taistella tosissaan. Taistelu päättyi siihen, kun Pakkastassu onnistui kaikilla voimillaan potkaisemaan itseään suuremman Tuskatassun pois päältään. Oppilaani tömähti hankeen ja nousi nopeasti ylös. Kaksikko huomasi taistelun päättyneen minun noustuani ylös. Katsoin ilmeettömästi vuorotellen oppilaita, jotka odottivat minun kommentoivan taistelua. Oppilaat asettuivat vieretysten alle ketunmitan päähän toisistaan ja katsoivat minua.
"Tuskatassu, keskity siihen mitä teet. Älä anna raivon viedä sinua mukanaan, sillä se voi lopulta päätyä kohtaloksesi. Vaikka kuinka vihaisit vastustajaasi, et saa ajatella sitä nyt. Keskity liikkeisiin, älä tunteisiin", naukaisin matalalla äänellä oppilaalle, joka katsoi minua nenäänsä nyrpistäen. Pakkastassu virnuili oppilastoverilleen tuon vierellä, mutta vakavoitui huomatessaan minun kylmän katseeni siirtyneen häneen.
"Ja Pakkastassu, älä ikinä unohda kynsiäsi piiloon. Entä jos taistelu olisi ollutkin niin, että voittaja on viimeisenä elossa oleva? Vaikka tämä olikin nyt pelkkä harjoitus, sinä teit pahan virheen. Näyttämäni liikkeen kokeileminen oli ihan hyvä idea, mutta kiinnitä seuraavalla kerralla huomiota vastustajasi kokoon suhteessa omaasi. Tuskatassu on sinua huomattavasti suurempi, joten liike ei ollut tähän tilanteeseen hyvä", nau'uin tyynesti. Pakkastassu kuunteli tarkkaavaisesti ja vastasi nyökäten. Kahden oppilaan turkeilla oli veritahroja taistelun jäljiltä.
"Palataan leiriin", totesin kylmästi ja käänsin selkäni oppilaille. Tuhokatse lähti kulkemaan vierelläni kohti leiriä. Muissa klaaneissa oppilaat olisivat kiittäneet toisiaan hyvästä taistelusta, mutta ei todellinen soturi sellaisesta kiittänyt. Oikea soturi voittaisi taistelunsa jättämättä vastustajaansa henkiin. Kuulin Pakkastassun ja Tuskatassun askeleet takanamme.
Leiriin päästyämme annoin oppilaille luvan syödä viimein. Tuhokatse kehotti heitä käymään parantajan pesällä, elleivät oppilaat haluaisi haavojen tulehtuvan ja viettää sen seurauksena pitkää aikaa parantajan pesällä. En jäänyt vahtimaan, kuuntelivatko oppilaat soturin kehotusta, sillä valikoin itselleni hiiren jota menin syömään yksikseni Suurkiven varjoon. Hiiren eloton ruumis oli yhä lämmin. Saalistuspartio oli kai vasta tuonut sen leiriin.
Syötyäni järjestin huomisen partiot ja jäin katselemaan leirin touhuja sivuummalta. Huomasin Yövarjon astelevan sisään leiriin. Kolli kulki partion hännillä ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Kollin suunta muuttui, kun hän huomasi minut. Soturi asteli luokseni tyyni ilme kasvoillaan. Mieleeni muistui hetki entisistä elämistämme, kun meidät oli viety taistelemaan yhdessä. Yöpimeys - silloinen Yötassu - oli viiltänyt korvaani loven, kun harjoitukset äityivät minun aloituksestani turhan raaoiksi. Sulkatähti oli kertonut soturin uudelleensyntyneen, kun häntä ei näkynyt Pimeyden Metsässä. Kohtasin soturin taivaansinisen katseen ja annoin nyökkäyksellä luvan liittyä arvokkaaseen seuraani.
"Mitä asiaa?" murahdin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Yövarjo kiinnitti katseensa kynsiini, mutta oli tottunut tapaani jo, joten soturi siirtyi suoraan aiheeseen:
"Mietin vain, että oletko jo suunnitellut uutta hyökkäystä?" Soturin kysymys yllätti minut. En olisi uskonut, että Yövarjo tulisi henkilökohtaisesti kysymään minulta moista. Suoristin ryhtini ja siristin silmiäni.
"En ole vielä. Annan pölyn laskeutua hetken aikaa", tokaisin viileästi. Yövarjo nyökkäili hitaasti. Yritin saada kollin silmistä irti jotain, mutta tyyni katse ei viestinyt mitään erityistä. Mitä hän halusi?
"Oliko sinulla muuta?" kysyin tuhahtaen ja viilsin kynsilläni jälleen ilmaa. Yövarjo ei hätkähtänytkään, vaan piti siniset silmänsä kohdistettuina minun vihreisiin silmiini.
//Yö? Sori tönkkö :d
Yövarjo 12.12.2018
Viiltotähti oli määrännyt minut aiemmin rajapartioon muutaman muun kissan kanssa. Partio oli sujunut rauhallisesti ilman ongelmia. Kukaan muista klaaneista ei uskaltanut rikkoa rajojamme vielä koston aikeissa tai mistään muustakaan syystä. Muiden klaanien partioitakaan ei ollut näkynyt samaan aikaan rajoilla, ja se oli hyvä asia. Sodan aikaan rajakahakka voisi syntyä yllättävänkin nopeasti, sillä uskoin, että kuumaveristen klaanitovereideni lisäksi myös muissa klaaneissa oli kissoja, jotka olisivat halunneet iskeä kyntemme meidän kurkkuihimme.
Minä en ollut päässyt vielä sotaan mukaan, ja sen seurauksena janosin oikeastaan jonkinlaista jännitystä elämääni. Halusin olla osallisena sodassa, vaikka toisaalta se ei varmastikaan aina tuntunut niin makealta. En kuitenkaan ollut päässyt mukaan aiempaan hyökkäykseen Myrskyklaaniin, joten seuraavaan hyökkäykseen lähtisin mielelläni mukaan. En kuitenkaan tiennyt, oliko sellaista edes tulossa hetkeen. Jos oikea hetki tulisi, voisin kysyä sitä Viiltotähdeltä. Hän ei tulisi olemaan kovin miellyttävä keskustelukumppani, koska hän oli kylmä ja kovapintainen kissa, joka viihtyi omien suunnitelmiensa parissa sen sijaan, että keskustelisi rivitaistelijoiden - eli minun - kanssani. Tai sitten hän oli itselleen läheisten sotureiden kanssa ja jakoi heille suunnitelmiaan, jos koki sen tarpeelliseksi.
Tajusin kuulostavani katkeralta, aivan kuin tahtoisin itse kuulua Viiltotähden lähirinkiin. Se ei varsinaisesti ollut totta, voisinhan minä olla paremmissa suhteissa päällikköön nähden ja kuulua niin sanottuun sisäpiiriin, mutta tällä hetkellä viihdyin Tulvasielun kanssa aivan hyvin, enkä niin kaivannut Viiltotähden huomiota. Toisin kuin eräät, jotka lähestulkoon palvoivat häntä. Viiltotähti oli toki vahva johtaja, jollaisen klaanimme tarvitsikin, ja minä arvostin häntä, mutta en kuitenkaan palvomiseen ja huomionhakuun saakka. En oikeasti ollut varma, tekikö kukaan todellisuudessa niin, ehkä kaikki nimellisesti Viiltotähden ydinkannattajat ja palvojat olivat kieroja kissoja ja yrittivät pettää johtajansa jossakin vaiheessa. Minä en tekisi niin, olin uskollinen klaanilleni ja sen kullekin päällikölle.
Saapuessani partiosta takaisin leiriin astelin kohti sotureiden pesää etsiäkseni Tulvasielun, mutta sitten huomasin Viiltotähden sivummalla. Hän oli ilmeisesti syönyt juuri. Kaarsin poispäin sotureiden pesältä ja astelin tyyni ilme kasvoillani kohti Viiltotähteä.
Hän oli huomannut minun lähestyvän ja kiinnitti vihreät silmänsä minuun. Hän nyökäytti päätään antaen minulle luvan liittyä seuraansa.
"Mitä asiaa?" kolli murahti.
Hänen äänensävynsä oli viileä. Kolli viilsi kynsillään ilmaa, mutta en hätkähtänyt. Olin tottunut hänen tapaansa tehdä niin, jotkut muut olisivat saattaneet kummeksua liikettä enemmän.
"Mietin vain, että oletko jo suunnitellut uutta hyökkäystä?" kysäisin.
Viiltotähti oikaisi ryhtiään ja katsahti minuun hiukan epäileväisen oloisena siristäen silmiään, kuin miettien, olinko tosissani kysyessäni sellaista. Hän kuitenkin kielsi miettineensä sitä, hänen mukaansa oli parempi antaa pölyn laskeutua.
"Oliko sinulla muuta?" kolli tuhahti ja viilsi jälleen kynsillään ilmaa, ja tajusin liikkeen kuvastavan aika hyvin kantajaansa, ainakin nimen puolesta.
"Haluaisin lähteä mukaan seuraavaan hyökkäykseen", lausahdin.
"En ollut mukana viime hyökkäyksessä, joten ajattelin vain, olisiko minun mahdollista päästä seuraavaan mukaan", jatkoin ja pidin katseeni päällikön vihreissä silmissä pelkäämättä häntä millään tasolla, vaikka tiesin hänen olevan julma ja häikäilemätön tarvittaessa.
//Viilto? Sori ku kesti
Viiltotähti 14.12.2018
"Jos Metsäklaani ei ehdi ensin, saat osallistua seuraavaan hyökäykseen", murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Yövarjo nyökkäsi ja kohtasi katseeni. Soturi huomasi kylmästä ilmeestäni, että hän sai poistua, jos asia oli siinä. Soturi poistui luotani ja jatkoi matkaansa kohti sotureiden pesää. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, mutta päivää olisi vielä runsaasti jäljellä. Voisin lähettää Valhekuiskeen taas etsimään Silkkisydäntä, mutta hyökkäyksestä oli kulunut liian vähän aikaa. Kolli ei välttämättä ollut palannut pieneltä reissultaan. Päätin etsiä itselleni seuraa pientä kävelylenkkiä varten. Kuin tilauksesta Syöksyviilto saapui leiriin. Tumman kollin hampaissa roikkui eloton jänis. Nousin ylös ja astelin Pihlajakynnen pojan luokse. Syöksyviilto käänsi sinisen katseensa minuun. Hän kohotti kulmiaan ja pysähtyi. Kolli laski saaliinsa maahan ja odotti minun sanovan jotain.
"Lähdetään kävelylle", nau'uin rauhallisesti ja kohotin leukaani. Kolli ei vastannut, vaan asteli tuoresaaliskasalle ja laski jäniksen siihen. Sen jälkeen soturi palasi luokseni. Hän katsoi minua ja odottaen, että menisin hänen edellään. Astelin kohti leirin uloskäyntiä. Kumarruin mennessäni piikkihernetunneliin. Oksat tarttuivat turkkiini kuten aina. Leirin ulkopuolella tasoitin turkkiani muutamalla nuolaisulla, mutta jatkoin sitten matkaani eteenpäin. Valoa riittäisi vielä pitkäksi aikaa.
"Halusitko puhua jostakin?" kuolonklaanilainen kysyi ja otti minut kiinni muutamalla askeleella. Olin kasvanut kollin kiinni, vaikka Kuolonklaaniin saavuttuani hän oli minua suurempi. Nyt olimme melko samoissa mitoissa, vaikka veikkasin olevani hieman suurempi pikimustaa kollia.
"Kirkasmarjasta", lausuin viileällä äänellä. "Tahdon eliminoida hänet mahdollisimman pian." Syöksyviilto kohotti yllättyneenä kulmiaan ja murahti.
"Miksi?" kolli kysyi. Kohautin lapojani ja pidin katseeni edessäpäin.
"Ei hän mitään kumppania enää löydä. On turha odottaa jotakin, mikä ei tule tapahtumaan. Vangitaan hänet, riistetään häneltä vapaus ja laitetaan maksamaan teoistaan. Kidutetaan häntä, ja lopuksi vuodatetaan kuiviin", ääneni kiihtyi mitä pidemmälle pääsin. Vaikka jälkeen päin miettiessäni en kaivannut emon rakkautta, niin Kirkasmarjan valheet olivat ylitse pääsemättömiä. Parantaja oli hävennyt minua kaiken sen ajan, enkä voinut hyväksyä sitä. Naaras oli loukannut minua lähes yhtä pahoin kuin edellisen elämäni emo. Mutta molemmat avasivat silmäni sille, mikä minä nyt olin. Ne tekivät minusta tällaisen, mutta siitä huolimatta Kirkasmarja ansaitsi kuoleman.
"Selvä, mitä ikinä päätätkään. Mutta minä tahdon olla siinä mukana", Syöksyviilto naukui ja virnisti. Jatkoimme matkaa eteenpäin kohti ukkospolkua.
"En ehkä ole sanonut tätä, mutta minä olen ylpeä sinusta. Vaikka et ehkä olet mieleltäsi isoisäni, sinä olet minun poikani tässä elämässä. Ainoa poikani, josta kuka tahansa isä voisi olla ylpeä", kollin ääni oli sellainen, mitä en koskaan ollut hänen suustaan kuullut. Syöksyviillon yleensä niin kylmä katse oli muuttunut ehkä jopa lempeäksi, ainakin se yritti olla sitä. Kissan ääni oli tasainen ja aidosti ylpeä. Vastasin kylmästi nyökäten. Sanat saivat sisälläni aikaan kummallisen reaktion, joka sai koko kehoni lämpeämään pakkasesta huolimatta. Oloni tuntui hetken keveältä, kunnes kitalakeeni kantautui odottamaton tuoksu. Kohdistin katseeni Syöksyviillon taakse, jossa näin kissajoukon lähestyvän meitä. Arviolta noin kymmenen, ehkä enemmän tai vähemmän. Johdossa kulki kermanvalkea kolli. Pian Syöksyviilto huomasi minun tuijottavan hänen taakseen. Kolli kääntyi ympäri ja säpsähti huomatessaan kissajoukon.
"Keitä he ovat?" musta kolli sihahti hiljaa. Joukko oli huomannut meidät, sillä he hidastivat tahtiaan. Välimatkaa oli enää vain alle kymmenen ketunmittaa.
"En tiedä", vastasin tyynesti ja lähdin kävelemään kohti joukkoa Syöksyviilto perässäni. Joukon johdon otti pian tuhkanharmaa kolli, joka oli melko samoissa mitoissa kermanvalkean kanssa. Yksikään joukon kissoista ei vetänyt koossa vertoja minulle tai Syöksyviillolle. Huomasin joukon ympäröivän kaksi kissaa, joista toinen oli rusehtava naaras ja toinen tummanharmaa kolli.
"Keitä ikinä olettekin, Kuolonklaanin päällikkönä vaadin teitä kääntymään takaisin ja poistumaan klaanini reviiriltä", nau'uin voimakkaalla äänellä, jotta jokainen matkalainen kuuli sen. Tuhkanharmaa kolli siristi silmiään ja tuhahti.
"Olemme läpikulkumatkalla, emmekä ole aikeissa kääntyä takaisin, sanoit sinä mitä sanoit", kolli murahti. Hänen kuonossaan oli vaaleita karvoja, kenties ikä painoi jo kissan kehoa. Hän piti kuitenkin ryhtinsä ojennuksessa ja katsoi minua meripihkaisilla silmillään suoraan silmiin, joskin vain ylöspäin.
"Kuolonklaanin reviiri ei ole mikään läpikulkutie. Te käännytte tai saatte meidät vastaanne", naukaisin viileällä äänellä. Tuhkanharmaa kolli vilkaisi takanaan seisovia kissoja.
"Tuhkatähti, me emme voi kääntyä takaisin", kermanvalkea kolli naukui toiselle. Tuhkatähti vai? Kasvoilleni levisi huvittunut virne.
"Taivasklaanilaisiako?" kysyin ja tarkkailin yhä vain tiiviimmin kissajoukkoa, kunnes katseeni pysähtyi ehkä joukon kookkaimpaan kolliin, joka omasi punaruskean turkin. Silmäni muuttuivat kapeiksi, kun tunnistin kollin.
"Kappas vain, täällähän on tuttuja", nau'uin kylmällä äänellä hampaideni välistä. Roihumyrsky kohtasi katseeni ja veti syvään henkeä. Minä olin kouluttanut soturin, jonka vuoksi tuntui ehkä jopa hieman pahalta huomata, että kissa oli vaihtanut puolta. Mutta mitä taivasklaanilaiset tekivät täällä?
"Kyllä, minä olen Taivasklaanin päällikkö Tuhkatähti. Sinä lienet Viiltotähti, entinen Viiltokaaos?" kolli kysyi ja irvisti. Nyökäsin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Roihumyrsky oli siis maininnut minut uusille ystävilleen.
"Se ainoa", vastasin viileästi ja kohotin hieman leukaani.
"Jos ainoa keino ylittää reviirisi on voittaa sinut, otan sen riskin. Vain te kaksiko olette meitä vastassa? Taistelen mielelläni", Tuhkatähti naukui ja virnisti. Kasvoilleni levisi virne, joka oli osittain tyytyväinen taivasklaanilaisen valintaan. Vilkaisin Syöksyviiltoa, joka seisoi vierelläni. Nyökkäsin kollille, joka nyökkäsi takaisin. Taistelisimme tänään rinta rinnan isäni kanssa. Nousin seisomaan ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hyvä on sitten", lausuin matalalla äänellä. Taivasklaanilaiset levittäytyivät. He muodostivat rivin, jonka takana seisoi kaksi aiemmin ringin keskellä ollutta kissaa. Heidän luonaan seisoi punaruskea naaras sekä harmaa pienempi naaras. Yllätyksekseni tunnistin joukosta toisenkin kissan. Kellanpunainen raidallinen kolli oli löytynyt reviiriltämme joitakin vuodenaikoja sitten. Hänkin oli siis löytänyt tiensä kaukaiseen Taivasklaaniin.
Syöksyviilto aloitti taistelun syöksymällä eteenpäin kohti vastustajiamme. Kollin kohde oli tuhkanharmaa kolli, joka valmistautui mustan kuolonklaanilaisen hyökkäykseen. Syöksyviilto kuitenkin keskeytti hyökkäyksen ja hyökkäsi kellanpunaisen soturin kimppuun. Sitä kissa ei ollut osannut odottaa, joten isäni hampaat uppoutuivat sievästi kissan kaulaan. Kun taivasklaanilaiset lähtivät vyörymään Syöksyviiltoa kohti, kolli heitti hampaissaan roikkuvan kellanpunaisen kollin kahden tulijan päälle. Hän syöksyi taisteluun mukaan muiden kissojen kimppuun. Seurasin hetken taistelua sivusta, kunnes huomasin tuhkanharmaan kollin lähestyvän minua.
"Annatko hänen tehdä kaiken työn yksin?" Taivasklaanin päällikkö kysyi matalalla äänellään. Virnistin huvittuneesti ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"En suinkaan, annoin hänen vain aloittaa", virnistin ja tein yllättävän syöksyn kohti Tuhkatähteä. Parin askeleen kuluttua olin jo viiltänyt kollin rintaan syvän haavan. Se sai kissan ulvaisemaan kivusta. Hän syöksyi kimppuuni raivosta sokeana. Kollin neulanterävät hampaat uppoutuivat epämukavasti lapaani, mutta heitin hänet nopeasti etäämmälle. Taivasklaanilainen laskeutui sulavasti neljälle jalalleen kauemmas lumeen. Seuraavaksi minut kohtasi kermanvalkea kolli. Kissa katsoi minua murhaavasti sinisillä silmillään. Hän syöksyi kimppuuni, mutta väistin hänen liikkeensä. Kolli ohitti minut, joten sain tilaisuuden tarttua hampaillani tuon häntään. Riuhtaisin sitä kaikella voimallani taaksepäin. Kolli kaatui kuonolleen maahan ja jäi siihen. Painoin etujalkani kollin pään päälle painaen sen lunta vasten. Huomasin Tuhkatähden lähteneen syöksyyn minua kohti. En aivan ehtinyt väistämään tumman soturin hampaita, kun hän upotti ne jälleen lapaani. Kolli kapusi selkääni ja raapi takajaloillaan kylkiäni. Odotin oikeaa hetkeä, kunnes heittäydyin selälleni maahan. Allani maannut kermanvalkea kolli pääsi silloin vapaaksi ja nousi ylös. Se yritti syöksyä kiinni vatsaani, mutta potkaisin kissan takajaloillani etäämmälle. Seuraava vastus lähestyi minua jo. Tämä kissa oli tummanruskea suurehko kolli. Nousin ylös otteensa irrottaneen Tuhkatähden päältä ja syöksyin kohti tummanruskeaa soturia. Hän loikkasi minua kohti, joten tein samoin. Tähtäsin kissan vasempaan silmään, mutta hän käänsi päänsä pois ja isku ei osunut. Sen sijaan viilsin syvän haavan kissan poskeen. Hän rääkäisi kivusta, kun pudottauduimme maahan. Pyörimme maassa toistemme kimpussa, kun molemmat yrittivät saada otetta toisesta ja samalla pitää toisen hampaat kaukana itsestään. Se loppui siihen, kun iskin kynsilläni kollia kasvoihin. Hän menetti sen pienenkin mahdollisuutensa voittoon, kun joutui lopettamaan hyökkäyksen. Tartuin kollin kaulaan kiinni hampaillani ja nousin ylös. Kermanvalkea kolli oli onnistunut kapuamaan jaloilleen ja lähestyi minua nyt tuhkanharmaan kissan kanssa. Kolme muuta taisteluun osallistuvaa kissaa olivat yhä Syöksyviillon kimpussa. Hän näytti pärjäävän yllättävän hyvin. Viskasin hampaissani roikkuvan kollin kohti kermanvalkeaa kissaa. Hän kuitenkin väisti sen, mutta siitä huolimatta syöksyin kohti Tuhkatähteä. Yhtäkkiä kuitenkin loikkasin sivuun, jonka jälkeen tein nopean loikan kissan ylitse. Kun laskeuduin jaloilleni hankeen, potkaisin kaikella voimallani kissan kylkeä takajaloillani. Potkun voima sai Tuhkatähden kaatumaan maahan ja liukumaan muutamia hiirenmittoja kauemmas. Syöksyin nyt kermanvalkean kollin kimppuun. Hän väisti ketterästi kynteni ja viilsi omillaan vasenta kylkeäni. Irvistin kivusta, mutta käännähdin soturia kohti. Loikkasin hänen ylitseen, sillä tavoitteenani oli nyt saada päällikkö hengiltä. Iästä päätellen Tuhkatähdellä ei todennäköisesti ollut kolmea henkeä enempää jäljellä. Kermanvalkea kolli syöksyi perääni, mutta olin jo saavuttanut Tuhkatähden, joka parhaillaan yritti nousta ylös. Kissan vasen takajalka ei tuntunut kantavan vanhaa kollia. Hän kohtasi katseeni, mutta huomasi minut liian myöhään. Viilsin kynsilläni ilmaa. Kynteni iskeytyivät nätisti tumman kollin kurkkuun. Ne jatkoivat matkaa vaakatasossa eteenpäin. Kun liike oli valmis, tuhkanharmaan kollin silmät suurenivat. Tuon kaulasta suihkusi karmiininpunaista nestettä hangelle, minun päälleni sekä kollin itsensä päälle. Tuhkatähti valahti hetkessä veltoksi ja lyyhistyi elottomana maahan. Tunsin hampaat yllättäen molemmissa takajaloissani. Tismalleen samaan aikaan kaksi kissaa riuhtaisivat niitä, jolloin menetin tasapainoni ja kaaduin kuonolleni maahan. Se antoi taivasklaanilaisille aikaa nousta päälleni ja painaa minut maata vasten. Rentoutin jokaisen lihakseni, sillä kaksikon täytyi luulla, että he olivat voittaneet.
"Saasta!" toinen kolleista sihahti ja nousi pois päältäni. Toinen piti yhä etujalkaansa päälläni. Kun hän alkoi sanomaan jotain toiselle, ponkaisin itseni pystyyn ja heittäydyin osittain yhä päälläni olleen kollin kimppuun. Upotin hampaat tuon kaulaan jälleen, tein nopean käännöksen ja heitin kissan kermanvalkean kollin päälle. Se sai kissan kaatumaan maahan. Syöksyin kohti Syöksyviiltoa, joka taisteli yhä kahta kissaa vastaan. Kellanpunainen kolli sätki verenpunaisen lumen seassa vuotaen hiljalleen kuiviin. Tartuin hampaillani Syöksyviillon lavassa roikkuvaan Roihumyrskyyn ja riuhtaisin tuon irti. Ikävä kyllä liike sai myös isäni horjahtamaan, mutta hän korjasi nopeasti tasapainonsa. Heitin Roihumyrskyn kauemmaksi mustasta kuolonklaanilaisesta. Roihumyrsky kampesi itsensä nopeasti pystyyn ja kohtasi syvänsinisillä silmillään vihreän katseeni. Katseeni oli inhoa täynnä, mutta sitä samaa näytti entisen kuolonklaanilaisen katse.
"Petturi", sihahdin ja syöksyin kohti kollia, mutta joku iskeytyi kylkeeni. Yllättävä isku sai minut menettämään tasapainoni, jolloin myös tummanruskea kolli loikkasi kimppuuni. Hän upotti hampaansa kaulaani. Silmänräpäyksen kuluttua kissa oli riuhtaissut palan kaulastani. Tunsin silmieni lasittuvan, kun veri suihkusi ympäriinsä.
"Ei!" Syöksyviillon ulvaisu kiiri vielä korviini, ennen kuin vajosin tiedottomuuteen.
Avasin silmäni. Ensin oli aivan pimeää, mutta sitten eteeni musta yksisilmäinen naaras. Hänen ainoan silmänsä katse oli lasittunut ja ilme syyllistävä. Liitotähti oli siinä vain hetken, kunnes katosi. Osasin ennustaa ja nimetä jokaisen eteeni ilmestyvän kissan. Katselin heitä ilmeettömänä. Heidän näkeminen ei herättänyt minussa mitään tunnetta. Viimeisimpänä näin Tuhkatähden. Päällikkö oli siis menettänyt viimeisen henkensä minun kynsissäni. Hento virne kohosi kasvoilleni, kunnes kipu voimistui ja irvistin. Kipu jatkoi voimistumistaan, kunnes kaikki yhtäkkiä pimeni.
Raotin hitaasti silmiäni. Oli yhä valoisaa, mutta ilta hämärsi jo. Kaikkialla tuoksui veri ja Taivasklaani. Kampesin itseni nopeasti pystyyn, kun muistin mitä juuri oli tapahtunut. Käänsin katseeni maassa makaavaan kolliin. Syöksyviillon kylki kohoili hitaasti ja epätasaisesti, saatoin kuulla hänen rahisevan hengityksensä tänne saakka. Astelin hitaasti kohti kissaa.
"Syöksyviilto", henkäisin isäni nimen päästessäni hänen kasvojensa puolelle. Kollin kaulassa oli syvä viiltohaava, kyljet oli raadeltu verille ja korvat olivat repaleiset. Soturin pikimusta turkki oli yltäpäältä veressä. Hänen sininen katseensa tuijotti tyhjyyteen.
"Syöksyviilto", ääneni katosi olemattomiin, kun lausuin kissan nimen toistamiseen. Syöksyviilto kohdisti vaivalloisesti katseensa minuun. Hänen kasvoilleen piirtyi hento hymy, mutta sen keskeytti yskäryöppy. Kolli yski verta jo valmiiksi punaiselle hangelle. Hän räpäytti hitaasti silmiään.
"Tapa minut", Syöksyviillon ääni oli rosoinen ja heikko. Katsoin yllättyneenä kollia. "Tapa minut, niin voit nähdä minut vielä. Sinähän näet heidät aina? Äskenkin?" Katsoin Syöksyviiltoa epäröiden. Ensimmäistä kertaa ikinä epäröin tappaa.
"Sinä selviät kyllä", vakuutin, vaikka tiesin olevani väärässä. Syöksyviilto naurahti, mutta alkoi yskiä sen perään. Kolli kouristeli hetken ajan maassa, kunnes sai kipunsa kesytettyä.
"Tahdon kuolla sinun kynsissäsi. Tahdon, että minun ainoa poikani tappaa minut", kolli naukui voimakkaammalla äänellä, mutta se ei kantautunut kauas. Painoin pääni alas.
"Entä suunnitelmamme? Et sinä voi olla niin itsekäs, että luovutat", kimpaannuin ja katsoin murhaavalla katseellani tummaa soturia silmiin. Syöksyviilto sulki silmänsä, mutta avasi ne uudelleen hetken kuluttua.
"Aika on vähissä. Tee se nyt", Syöksyviilto kähisi. Nyökkäsin sanomatta sanaakaan. Nousin ylös ja kohtasin viimeisen kerran isäni sinisen katseen. Syöksyviilto sulki silmänsä ja hymyili vaivalloisesti. Viimeisillä voimillaan hän kääntyi niin, että kuolettava isku hänen kaulaansa oli helppo tehdä. Viilsin vasemman etukäpäläni kynsillä kollia kaulaan. Sitä seurasi ääni, joka syntyi veren suihkutessa pois kollin kurkusta. Sitten tuli hiljaisuus. Se hiljaisuus oli niin hiljainen, että saatoin kuulla sydämeni voimistuvan sykkeen. Olo oli tyhjä. Laskin katseeni Syöksyviillon elottomaan ruumiiseen. Tunsin jotain silmäkulmassani. Kostea kyynel vierähti poskelleni. En ollut itkenyt aikoihin. Painoin onnettomana pääni kuolonklaanilaissoturin elottomaan ruumiiseen. Vedin keuhkoni täyteen kissan tuoksua, jonka valtasi kuolema. Sitten nostin pääni ylös. Ukkospolun suunnalta lähestyi kissajoukko, jonka johdossa kulki kilpikonnakuvioinen valkea naaras. Sulkakynsi katsoi minua kauhuissaan ja kiristi tahtiaan. Kissa ravasi verisen taistelukentän luokse. Hänen perässään kulkivat Norppakyynel, Sähköviilto, Happohenkäys sekä Jalavamieli. Luokseni päästyään kissat olivat vaiti. He pysyivät kauempana verisestä hangesta, josta johti jäljet kohti Tuuliklaanin rajaa. Jälkiä koristi verivanat.
"Mitä tapahtui?" Sulkakynsi kysyi varovasti ja katsoi Syöksyviillon elotonta ruumista. Kohtaamatta entisen kumppanini katsetta, nau'uin:
"Taivasklaani saapui." Nousin seisomaan ja käänsin selkäni Emonsuulla asuville sotureille. Onnettomana lähdin kävelemään kohti leiriä. Häntäni laahasi maata vasten. Tuntui kuin tämä olisi tapahtunut ennenkin, menetin taas isäni, joka taisteli minun vuokseni.
"Kantakaa hänet leiriin", kuulin Sulkakynnen naukuvan takanani muille kissoille.
Matka leiriin tuntui kestävän ikuisuuden. Perässäni tulevat kissat kai tarkoituksella pysyttelivät takanani, sillä aavistivat minun olevan pahalla tuulella. Olisin ollut valmis viiltämään jokaisen minua lähestyvän kurkun auki hetkeäkään epäröimättä. Matkalla kasasin itseni taas kokoon. Pujahdin sisään piikkihernetunneliin ja saavuin leirin pääaukiolle. Kun kissat haistoivat veren, he kääntyivät katsomaan minun suuntaani. Kohtasin kylmällä katseellani kallionharmaan naaraskissan katseen. Tunnistin hänet Jyrkkävälähdykseksi, joka oli entinen Kuolonklaanin soturi. Ilmeisesti naaras oli ylösnoussut ollessani poissa. Suuntasin kohti parantajan pesää. Haavani kaipasivat yhä hoitoa.
"Mitä tapahtui?" Valhekuiske kysyi ja ryntäsi perääni. En ollut edes ehtinyt parantajan pesälle, kun tumma naaras asettui eteeni. Kuulin askeleita sisäänkäynniltä. En edes kääntänyt päätäni tulijoihin, mutta Valhekuiske käänsi. Huomasin hämmästykse naaraan vihreissä silmissä. Hän käänsi katseensa minuun.
"Oletko sinä kunnossa?" soturi naukui minut yllättävän kysymyksen. Murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Olen. Ilmoita kaikille, että valvomme yön kunnioittaen Syöksyviillon elämää", murahdin ja ohitin Valhekuiskeen. Kuolonklaanissa ei ollut tapana kerääntyä leirin pääaukiolle kunnioittamaan kuolleiden elämää, mutta tämä oli poikkeustilanne. Yleensä vain kuolleiden lähimmät saattoivat viettää joko koko yön tai osan yöstä kuolleen luona. Minä valvoin vain lähimpieni ruumiiden yllä, muista en välittänyt. Nyt kuolonklaanilaisista suuri osa saisi luvan kunnioittaa isäni elämää. Astuin sisään parantajan pesään ja odotin, että Talvikkimuisto tulisi tarkistamaan haavani.
//Talvikki? Valhe? Tai oikeestaan ihan kuka vaan. R.I.P Syöksy :(
Viiltotähti
Kun Talvikkimuisto oli tarkastanut haavani ja laittanut pahimpiin niistä yrttejä ja hämähäkin seittiä, poistuin parantajan pesästä. Aurinko oli jo laskenut ja pimeys oli ottanut vallan leiristä. Lukuisat kissat vaeltelivat pääaukiolla, mutta kaikki välttelivät elottoman Syöksyviillon ruumista. Astelin Suurkiven liepeille, jonka lähellä isäni ruumis lepäsi. Hänen turkkinsa oli yhä tahmean veren tahrima. Kissat käänsivät katseensa minuun. Kosketin kuonollani elottoman soturin lapaa. Nostin pääni ylös ja jäin istumaan Syöksyviillon elottoman ruumiin ylle nostaen katseeni kuolonklaanilaisiin.
"Olemme menettäneet tänään hyvän soturin. Syöksyviilto kuoli klaaninsa puolesta taistellen. Kunnioitamme hänen elämäänsä sekä kuolemaansa tämän yön valvoen hänen ruumiinsa luona. Muistutan teille, että sota on todellinen. Tappakaa joka ainoa tunkeilija, joka eksyy Kuolonklaanin reviirille. Älkää antako heidän elää, tai he tappavat teidät", nau'uin matalalla äänellä hampaideni välistä sihisten. Muutama kuolonklaanilainen yhtyi sanoihini, mutta sitten leirin ylle laskeutui hiljaisuus. Vedin syvään henkeä ja suljin hetkeksi silmäni.
"Kehtasikin jättää kilpailun kesken", Verikyyneleen katkera ääni kantautui sotureiden pesän liepeiltä. Naaras asteli veljensä ruumiin luokse ja katsoi sitä inhoten. Silti saatoin nähdä naaraan silmissä surun ja kaipuun. Soturi kosketti kuonollaan elottoman veljensä lapaa.
"Hiirenaivo", naaras sihahti ja nosti päänsä ylös. Sitten tumman punaruskea naaras nosti katseensa minuun ja nyökkäsi.
"Vaikka hän olikin tyhmä, hänen kuolemansa täytyy kostaa", naaras murahti. Nyökkäsin takaisin, sillä naaras oli oikeassa. Jos yksikin taivasklaanilainen eksyisi tielleni, tappaisin hänet heti. He olivat tehneet pahan virheen, josta kissajoukko sai luvan maksaa. Verikyynel poistui veljensä luota antaen muille tilaa sanoa viimeiset sanansa edesmenneelle soturille. Tämä tuntui hyvin oudolta, mutta siitä huolimatta halusin kunnioittaa isääni. Hän ansaitsi tämän, olihan hän kuollut Kuolonklaanin vuoksi. Seuraavaksi pikimustan ruumiin eteen asteli Pihlajakynsi. Loukkaantuneen soturin meripihkaisesta, yleensä niin kylmästä katseesta loisti pettymys. Syöksyviillon emo painoi kuononsa vasten poikansa lapaa. Hän nosti päänsä ylös ja lausui kovalla äänellä:
"Ottakaa mallia pojastani. Hän teki soturin työn kuollessaan klaaninsa vuoksi." Sitten naaras nousi ylös ja poistui Syöksyviillon luota Verikyyneleen luokse. Tuhokatse asteli Syöksyviillon luokse. Tiesin, ettei kolli koskaan ollut pitänyt isääni poikanaan, sillä Syöksyviilto ja Verikyynel olivat syntyneet vain siksi, että klaanimme voisi vahvistua. Siitä huolimatta tiesin, että Tuhokatse jossain syvällä sisimmässään oli välittänyt Syöksyviillosta sekä Verikyyneleestä.
"Vannon Syöksyviillon ruumiin yllä, että kostan hänen kuolemansa, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Se, joka kajosi minun poikaani tulee kuolemaan minun kynsissäni." Tuhotähden ääni oli vakaa ja täynnä kostonhimoa. Kolli kosketti poikansa lapaa ja asteli Pihlajakynnen ja Verikyyneleen luokse. Pysyin yhä omalla paikallani Syöksyviillon ruumiin yllä. Annoin katseni kiertää leirissä olevien kissojen silmistä aina vain toisiin odottaen, että joku astuisi eteen jättämään hyvästit kuolleelle soturille.
//joku?
Viiltotähti 07.01.2018
Synkät ajatukset olivat varjostaneet pimeää mieltäni jo puolen kuun ajan. Syöksyviillon kuolema ja kaikki muu sen ympärillä sai minut hermostuneeksi. Mielessäni roikkui kaiket ajat yksi ajatus, jonka kolli haluaisi minun vievän loppuun: kosto Kirkasmarjalle. Kostaisin hänelle vaikka se oli viimeinen tekoni. Syöksyviilto oli sentään ollut isäni. Hän oli kunnioittanut minua ja kuoli yksin omaan minun vuokseni. En tuntenut syyllisyyttä kollin kuolemasta, ainoastaan vihaa. Vihaa taivasklaanilaisia kohtaan. Kai minä en vain voinut saada onnellista loppua koskaan isäni kanssa. Entisessä elämässä Syöksyaskel, tässä Syöksyviilto. Mitä seuraavaksi? Kenties nimi oli kirottu tai jotain.
"Viiltotähti?" naukaisu havahdutti minut pois ajatuksistani. Käänsin katseeni pesän katosta pesäni uloskäynnille ja nousin istumaan.
"Mitä?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kohtasin Yövarjon taivaansinisen katseen.
"Koisammal on kuollut. Tuntematon erakko hyökkäsi hänen kimppuunsa Varjoklaanin rajan liepeillä. Kuulimme Varjoklaanin partiolta, että myös Havutassu kuoli lähellä kyseistä paikkaa, tappajana tuntematon erakko", tummanruskea kolli lausui tyynesti. Vedin syvään henkeä ja vastasin tunteettomasti:
"Haudatkaa ruumis. Jos klaaniimme hyökätään yöllä, on parempi pitää pääaukio tyhjänä." Yövarjo vastasi nyökäten ja poistui luotani. Vedin syvään henkeä ja annoin ryhtini murentua olemattomaksi. Roikotin päätäni alaspäin ja suljin silmäni. Kun hetki, toinen ja kolmaskin kului, nousin seisomaan ja poistuin ulos pesästäni. Kissat Suurkiven lähistöllä vaikenivat minut nähdessäni, he kuitenkin jatkoivat juttuhetkeään hetken kuluttua. Kolme kissaa raahasivat parhaillaan Koisammaleen ruumista ulos leiristä.
"Yövarjo, saat uuden tehtävän", murahdin kollille, joka oli juuri poistumassa leiristä kahden muun soturin kanssa. Kolli kääntyi minun puoleeni hämmästyneenä.
"Lähdet kanssani tarkastamaan Varjoklaanin vastaisen rajan sen erakon varalta", totesin rauhallisella äänellä. Kolli nyökkäsi hitaasti ja viittoi kahta muuta kissaa jatkamaan matkaansa. Johdatin Yövarjon ulos leiristä. Lähdimme hiljaisuudessa suuntaamaan kohti ukkospolkua.
"Sinäkö löysit Koisammaleen?" kysyin murahtaen. Soturi nyökkäsi.
"Voin viedä meidät sinne", kolli ilmoitti tyynesti. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tee niin." Annoin Yövarjon näyttää tietä, mutta kuljin yhä hänen rinnallaan. Pakkaslumi narskui käpälieni alla. Ilma oli tyyni, vain hento tuulenvire tuntui turkillani. Taivas oli kirkas, aurinko loisti taivaalla korkeimmassa pisteessään. Sen lämpö ei kuitenkaan yltänyt turkilleni, sillä lehtikato ei ollut vielä läheskään lopussa.
Ylitimme Ukkospolun ja jatkoimme matkaa Varjoklaanin rajaa pitkin. Varjoklaanin saalistuspartion tuoksu leijaili ilmassa ja sekoittui ukkospolun kitkerään tuoksuun. Mitä pidemmälle pääsimme, sitä voimakkaammaksi erakon tuoksu tuli. Hidastimme tahtia ja kuljimme varovasti eteenpäin. Viritin jokaisen aistini ja valmistauduin erakon mahdolliseen hyökkäykseen.
"Löysimme hänet tuolta, aivan ojan pohjalta. Ruumis oli hautautunut hankeen eilisen lumisateen toimesta", Hiirikynnen poika selitti tasaisella äänellä katsoen minua suoraan silmiini. Vastasin nyökäten ja siristelin silmiäni tarkkaillessani ympäristöä.
"Haju on tuoreempi kuin aiemmin", Yövarjo kertoi vaimealla äänellä. Käännyin kohti ukkospolkua ja hiivin eteenpäin. Nousin ukkospolun piennarta ylös. Sen musta pinta oli valkean, kovan ja liukkaan lumen peitossa.
"Pysyttele valppaana, se erakko on aivan lähellä", totesin ja maistelin ilmaa. Ukkospolun löyhkä vaimensi erakon hajua, mutta se oli vahva. Kissa oli ollut täällä vain hetki sitten. Samassa kuulin narahduksen Yövarjon suunnalta. Käännyin katsomaan soturia, mutta hänen katseensa kertoi sen olleen virhe.
"Viiltotähti! Varo!" kolli ulvaisi, mutta liian myöhään. Tunsin jonkun loikkaavan suoraan selkääni. Yllätys ja kissan paino sai minut kaatumaan kyljelleni ukkospolun kovaa pintaa vasten.
"Mitä-", sihahdin ja käännyin katsomaan hyökkääjää, mutta tuo loikkasi pois päältäni ja suuntasi kohti Yövarjoa. Nousin nopeasti ylös ja syöksyin vihollisen perään. Yövarjo onnistui nopein liikkein painamaan hopeisen naaraskissan vasten kylmää hankea. Naaras kohdisti keltaiset silmänsä minuun. Vihainen katse muuttui yllätyksen kautta tyytyväiseksi. Hänen kasvoilleen levisi hento virne, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Nostin katseeni Yövarjoon ja nyökkäsin. Kolli tarttui hampaillaan vastustajan niskanahkaan ja yhdellä liikkeellä heilautti sitä niin, että erakon pää kolahti läheiseen kiveen. Se sai kissan vajoamaan tajuttomuuteen.
"Tunnetko häntä?" kolli kysyi ja viittoi hännällään naaraan suuntaan. Silmäilin hetken hopeista naarasta. Hän omasi mustat korvantaustat ja kuonon. Myös tuon vasemman silmän ympärys oli musta. Paksut raidat koristivat erakon selkää. Hänen keltaiset silmänsä olivat suljetut. Joku kissassa oli tuttua, mutta en saanut päähäni sitä. Kenties olin joskus törmännyt häneen klaanien ulkopuolella? Todennäköisesti kissa oli yksi lukuisista vihamiehistäni, jonka olin suututtanut tappamalla jonkun hänen läheisensä.
"Viedään hänet leiriin", tokaisin ja lähdin kulkemaan kohti Kuolonklaanin leiriä.
Olimme perillä ennen auringonlaskua. Hämärä laskeutui jo metsän ylle, mutta valoa olisi jäljellä vielä jonkun verran.
"Mitä tapahtui?" Tuhokatse kysyi heti leiriin päästyämme. Kohtasin entisen luottosoturini huolestuneen katseen. Hän huomasi oikeassa kyljessäni komeilevan naarmun, jonka ympärillä oli muutama veripisara.
"Erakko", nau'uin viittoen takanani kulkevaan Yövarjoon, joka raahasi erakkoa hampaissaan. Tuhokatse asteli naaraan luokse ja silmäili tuota hetken ajan. Sitten vanha soturi nosti katseensa minuun.
"Kuka hän on?" hän kysyi. Kohautin viileästi lapojani.
"Ei ainakaan mikään nuorukainen enää. Hän todennäköisesti tappoi Koisammaleen sekä sen varjoklaanilaisoppilaan. Aion selvittää, miksi hän sen teki", sihahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tuhokatse nyökkäsi. Huomasin Yövarjon katsovan minua kysyvästi.
"Tuo hänet pesääni", käskin. Yövarjo murahti vastaukseksi ja suuntasi kohti suurkiveä. Kuolonklaanilaisten katseet olivat suuntautuneet meidän suuntaamme. Pujahdin katseista välittämättä suurkiven alla sijaitsevaan pesääni ja asetuin omalle sammalvuoteelleni istumaan. Yövarjo jätti naaraan kylmälle kivilattialle.
"Kiitos", vastasin murahtaen. Kolli vastasi nyökkäyksellä ja poistui luotani. Tarkkailin naarasta tovin, mutta hän ei vain herännyt. Niinpä poistuin pesästäni naaraan ohitse ja viitoin oppilaiden pesän liepeillä Tuskatassun kanssa juttelevan Pakkastassun luokseni. Naaras katsoi minua kysyvästi.
"Tuo minulle vedessä kastettu sammalpallo", komensin vaaleaa oppilasta. Naaras katsoi minua epäröiden, mutta myöntyi sitten. Hän suuntasi kohti parantajan pesää ja palasi pian märkä sammalpallo hampaissaan.
"Ole hyvä", hän murahti. Mitään vastaamatta tartuin sammaliin ja käänsin selkäni Tuhokatseen oppilaalle. Palasin omaan pesääni ja kylmästi viskasin sammalpallon vasten erakon poskea. Se sai tuon virkoamaan. Naaras säpsähti hereille ja nousi hädissään ylös. Hän perääntyi vasten pesäni nurkkaa. Naaras katsoi minua hädissään, mutta sitten katse tyyntyi. Olin yllättynyt naaraan reaktiosta. Pyrin kuitenkin peittämään yllätykseni niin hyvin kuin suinkin pystyin. Viilsin kynsilläni ilmaa ja istuuduin viileästi sammalvuoteelleni.
"Puhu", totesin murahtaen ja heilautin häntäni lepäämään lähelle etukäpäliäni. Erakko pysyi hetken vaiti. Hän astui lähemmäs minua ja siristi keltaisia silmiään. En ymmärtänyt, miksi naaras näytti niin kovin tutulta.
"Olet aivan kuin hän", naaraan ääni oli varovainen, kun hän astui yhä vain lähemmäksi minua. Nostin leukaani ylöspäin ja siristin silmiäni kysyvästi.
"Mitä sinä oikein selität?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa saaden naaraan säpsähtämään. Hän perääntyi takaisin pesän nurkkaan.
"Et tiedä kuka olen?" naaras varmisti. Pudistin päätäni. En saanut nimeä millään mieleeni, mutta naaraan kasvot olivat vain kovin tutut. Olin takuulla nähnyt hänet aiemmin, vaikken osannutkaan yhdistää kasvoja kehenkään.
"Sinun täytyy olla hänen sukulaisensa", naaras naukui mietiskellen osaksi itsekseen. Hermoni olivat vähällä mennä, sillä naaras ei antanut itsestään irti mitään. Viilsin jälleen kynsilläni ilmaa ja nousin ylös.
"Kuka sinä olet?" kysyin murahtaen ja nostin leukani ylös. Naaras oli minua runsaasti pienempi, mutttei kuitenkaan normaalikokoista soturia pienempi. Naaras hymähti hieman huvittuneesti ja väläytti minulle salamyhkäisen hymyn.
"Nimeni on Sunshine, vaikkakin aiemmin minut tunnettiin Kajastushohteena", naaras naukui ja kohtasi keltaisilla silmillään minun katseeni. Kohotin yllättyneenä kulmiani, kun tunnistin naaraan. Hän oli entinen myrskyklaanilainen, joka oli jättänyt Myrskyklaanin edellisessä elämässäni ennen vanhempieni kuolemaa. Naaras oli lähtenyt kenellekään kertomatta pentuineen. Aluksi luulimme hänen kuolleen, mutta joku oli osannut kertoa naaraan lähteneen omasta tahdostaan.
"Mitä asiaa Myrskyklaanin petturilla on minun klaanini leiriin?" kysyin matalalla äänellä painottaen 'minun'-sanaa ja annoin oikean etukäpäläni kynsien viiltää ilmaa läheltä naaraan viiksikarvoja.
"Olet siis kuullut minusta. Metsän ulkopuolelle on kiirinyt sana Viiltotähdestä, kylmäverisestä murhaajasta, joka teki mahdottomasta totta: Avasi elämän ja kuoleman väliset portit, toi takaisin minun tyttäreni, vaikka sairaus vei hänet pian pois", naaras naukui rauhallisella äänellä ja nosti keltaisen, lämpimän katseensa minuun. Hänen kasvoillaan loisti kiitollinen hymy. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, naaras jatkoi:
"Hetken ajan toivoin, että olisit ollut joku toinen. Et ollut, joten voin kai lähteä nyt." Kissa laski päänsä alas.
"Keneksi sinä sitten minua luulit?" kysyin siristäen vihreitä silmiäni. Naaras kohotti jälleen katseensa minuun. Hänen katseensa oli mitäänsanomaton, kylmä kuin kivi.
"Veljekseni, kenties hän on sinulle sukua? Lähdin Myrskyklaanista emoni painostuksen vuoksi. Pihlajatäplä uhkasi tappaa pentuni, jos puhuisin pienelle veljelleni. Hän kertoi, että se pieni pentu tulisi tuhoamaan kaiken mihin koskee", naaraan ääni oli synkkä ja katkera. Hän katsoi minua suoraan silmiini. Yllätys näkyi kasvoiltani.
"Pihlajatäplä? Ethän sinä ole hänen tyttärensä. Minä olin heidän ainoa pentunsa", murahdin katsoen hylkiötä inhoten. Kehtasikin valehdella suoraan päin kasvojani. Hän ei todella tainnut tietää kuka olin. Nyt saatoin nähdä hämmennyksen myös naaraan kasvoilta. Hän nousi seisomaan ja katsoi minua tarkasti.
"Sinä näytät aivan häneltä, mutta ei se voi olla mahdollista. Olet niin nuori, ei.. Kuka sinä oikein olet?" naaras kysyi.
"Olen Viiltotähti, Kuolonklaanin päällikkö ja sen luoja. Minä kuolin, synnyin uudelleen ja nyt olen tässä. Aiempi soturinimeni oli Viiltokynsi, mutta tässä elämässä se oli Viiltokaaos. Pihlajatäplä oli minun sekopäinen emoni, joka sai tämän kaiken aikaan. Kenties minun pitäisi kiittää häntä elämäni pilaamisesta?" virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. "Mutta sinä et ollut Pihlajatäplän tytär, minulla ei ollut sisaruksia." Naaras pudisti päätään toivottomana.
"He eivät kertoneet sinulle. Hän ei todella vaivautunut kertomaan sinulle minusta. Viiltotähti, minä olen sinun siskosi", naaras totesi viileästi. Aivan kuin hänen keltainen katseensa olisi lävistänyt kehoni. Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Ne pakottivat minut kääntämään katseeni pois hopeisesta naaraasta. Nyt huomasin sen. Naaras näytti aivan Syöksyaskeleelta, vaikka tuon kuviointi olikin hiukan erilainen.
"Tapoitko sinä heidät?" naaras kysyi tasaisella äänellä. Kuulin, kuinka entisen myrskyklaanilaisen hengitys muuttui raskaammaksi. Hän odotti vastaustani jännittyneenä. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kai sitä niinkin voi sanoa. He tappoivat toisensa", totesin viileästi ikään kuin tyytyväisesti. Kajastushohde kohotti kulmiaan yllättyneenä ja astui taas askeleen taaksepäin. Hän käänsi katseensa poispäin ja mutisi jotain.
"Mitä sinä sanoit?" pyysin naarasta toistamaan murahtaen.
"Miksi?" hän kysyi ja kohtasi katseeni. Soturin silmät kimmelsivät, kun kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Väliäkö sillä. Olisit jäänyt klaaniin ja estänyt sen. Siitä on kauan, mutta sen ansiosta minä löysin itseni", vastasin ja suoristin ylpeänä ryhtini. Erakko katsoi minua uskomatta silmiään.
"Ja niin emo toteutti ennustuksen, vai? Mutta klaanit ovat yhä täällä, mitä tapahtui?" naaras kysyi vakava ilme kasvoillaan. Murahdin.
"Sanottakoon, että ennustus toteutui ja keskeytyi. Se ei kuitenkaan ole ohi. Seuraavat kuut antavat vastauksen. Kun Viiltoklaani voittaa sodan, pidän huolta, että joka ainoa Metsäklaanin jäsen saa kärsiä minun kärsimykseni johdosta", nau'uin matalalla äänellä ja kohotin katseeni ylöspäin kohti pesän kattoa.
"Metsäklaani? Viiltoklaani? Kenties haluat kertoa minullekin, mitä täällä todella tapahtuu, pikkuveli?" naaras kysyi murahtaen. Virnistin ja viilsin kynsilläni jälleen ilmaa.
"Saavuit juuri sodan keskelle. Varjoklaani ja Kuolonklaani ovat liittoutuneet muita klaaneja vastaan. He kantavat yhdessä nimeä Metsäklaani. Minä aion tuhota klaanit, kostaa heille kaikki ne vääryydet mitä olen joutunut kokemaan", sihahdin. Kajastushohde näytti olevan hämillään.
"Mikä sinua vaivaa?" naaras kysyi uhmakkaasti ja katsoi minua suoraan silmiini. Naaraan katse oli inhoa täynnä, mutta se ei pyyhkinyt ylpeyttä pois kasvoiltani.
"Minua ei vaivaa mikään. Olen tämän metsän valtias, ennustus sanoi niin. Minä määrään kuolemaa, minä olen kuoleman johtaja", nau'uin värisemättömällä äänellä. Hylkiö astui askeleen taaksepäin ja pudisteli päätään pettyneenä, mutta siitä huolimatta naaras vaikutti yhä ylväältä. Hänen katseensa oli tyyni.
"Olisi pitänyt antaa hänen tappaa sinut", naaras henkäisi. Naaraan katse oli kylmä kuin kivi, kun kyynel vierähti hänen poskelleen. Kohotin kulmiani yllättyneenä ja hymähdin hieman pettyneenä. Hetken jo luulin, että naaras olisi ollut järkevä, mutta hän tuhosi illuusion hetkessä.
"Niin olisi. Ikävä kyllä joudut katumaan sitä koko loppuikäsi", vastasin viileästi ja nousin seisomaan. Kynteni työntyivät esiin. Kajastushohde painautui vasten kylmää seinää.
"Et sinä minua tapa", naaras naukui ja kohtasi jälleen katseeni. En osannut kuvailla naaraan katsetta. Se oli kummallinen.
"Olet väärässä. Olen tappanut lukuisia vääräuskoisia, sinä olet yksi heistä. Veriside ei merkitse mitään, jos usko on väärä. Se ei estä minua, moni voi todistaa sen. He takuulla muistavat sen, kuinka riistin oman tyttäreni hengen vain siksi, että hän kääntyi minua vastaan", naukaisin murahtaen ja lähestyin naarasta. Viilsin kynsilläni ilmaa aivan naaraan viiksikarvojen läheltä. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, kunnes avasi ne taas. Nostin kynteni ilmaan valmiina viiltämään naaraan kaulan auki, mutta jokin pysäytti minut.
"Viiltotähti!" tuttuakin tutumpi murahdus sai minut säpsähtämään. Käänsin vihreän katseeni kohti pesäni uloskäyntiä. Pisaratähti tuijotti minua suoraan silmiini keltaisilla silmillään. Hän yllättyi nähdessään vieraani, jota kolli ei tietenkään voinut tuntea. Kajastushohteen katse muuttui hetkessä. Naaras katsoi poikaani inhoten, paljasti hampaansa ja oli valmis syöksymään kollin kurkkuun. Estin kuitenkin naarasta painamalla hänet nopealla liikkeellä kylmää kivipintaa vasten. Naaras sihisi raivoissaan ja pyrki Pisaratähden kimppuun, mutta ymmärsi lopettaa minun painettua kynteni tuon kaulalle.
"Te tunnette?" kysyin ja vilkaisin ensin Kajastushohdetta ja sitten Pisaratähteä, joka seisoi ylvään oloisena pesän sisäänkäynnillä.
"Tuo iljetys tappoi minun kumppanini ja jokaisen pentuni", Kajastushohde sihisi katse täynnä inhoa. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne, samoin tapahtui Pisaratähden kasvoille. Nyt Kajastushohde katsoi meitä molempia inhoten.
"Taisi olla silloin kun halusin näyttää sinulle, että minä osaan tappaa Tapoin kulkukissoja sekä kotikisuja, jotka eivät osanneet pitää puoliaan. Tahdot varmaan kertoa, kuka tämä seurassasi oleva vanhus on", Pisaratähti naukui tasaisella äänellä. Hänen turkillaan oli haavoja, joista suuri osa kuitenkin näytti melko hyvin parantuneelta. Ilmeisesti hän oli ylösnoussut jo aiemmin tänään, sillä kolli oli ehtinyt pestä turkkinsa ja ilmeisesti hän vaikutti olevan perillä tämänhetkisistä tapahtumista. Niin ainakin oletin, sillä kolli ei kysellyt mitään.
"Pisaraviilto, tässä on sinun tätisi, Kajastushohde. Kajastushohde, veljenpoikasi Pisaraviilto", esittelin kaksikon toisilleen. Kummankin ilmeet olivat näkemisen arvoiset. Poikani käänsi katseensa minuun ja sihahti:
"Pisaratähti." Pudistin päätäni.
"Ei, sinä et ole enää päällikkö. Menetit sen viimeisen henkesi myötä, muistatko? Se erakko viilsi kurkkusi auki. Kuolonklaanilla on nyt vain yksi päällikkö, ja se olen minä", vastasin murahtaen ja katsoin Pisaraviiltoa tiukasti. Entinen päällikkö olisi väittänyt vastaan, ellei Kajastushohde olisi ehtinyt ensin:
"Olisihan se pitänyt arvata. Nytkö aiotte tappaa minut yhdessä? Katsoa kuinka vereni valuu pesäsi lattialle värjäten sen punaiseksi? Siivous tulee olemaan vaikeaa, sano minun sanoneen. Ja ai niin: oletteko sattuneet näkemään sitä valkeaa kollia, jonka takajalat ovat vaaleanharmaat? Jos te tapatte minut, hän kuolee myös." Kohotin kulmiani. Pisaraviilto katsoi minua vakava ilme kasvoillaan.
"Vuonovarjo", varmistin poikani aatteet. Hän pudisti päätään ja oli valmis syöksymään naaraan kimppuun, mutta asetuin kaksikon väliin. Kasvoilleni levisi virne. Kajastushohde nousi ylös ja katsoi minua yhä vain vakavammin.
"Missä hän on?" Pisaraviilto vaati saada tietää, mutta sisareni pysyi vaiti. Hänen katseensa oli nyt tyyni kuin Pimeyden Metsän taivas. Niin kylmä ja mitään sanomaton, mutta samalla niin synkkä.
"Minun täytyi vain saada tietää, oletko se todella sinä. Olisin todella halunnut olla pakotiesi pois tästä, mutta sinun pelastuksesi on mahdotonta. Sinä olet hirviö. Te kaikki olette. Tappakaa minut vain, ei minua kiinnosta. Mutta se on minun henkeni ystävänne hengestä", Kajastushohde naukui varmalla äänellä. Vilkaisin Pisaraviiltoa, joka murahti.
"Määrään partiot etsimään häntä", kolli totesi ja oli jo poistumassa pesästäni, mutta keskeytin hänet:
"He eivät ota enää käskyjä sinulta, Pisaraviilto. Vuonovarjo ei ole meidän reviirillämme. On hyödytöntä etsiä häntä." En edes kääntänyt katsetta poikani suuntaan, mutta hän pysähtyi.
"Et ole niin tyhmä miltä vaikutat", Kajastushohde tokaisi nopeasti ja katsoi minua. Murahdin vain vastaukseksi.
"Olen pahoillani, mutta en voi päästää sinua menemään. Miksi ihmeessä luovuttaisit Vuonovarjon takaisin? Jos minä tapan sinut nyt, minusta tulee yhä vain vahvempi", nau'uin virnistäen.
"Et voi antaa hänen tappaa Vuonovarjoa. En anna sinun tehdä sitä", Pisaraviilto naukaisi purren hampaitaan yhteen. Käänsin katseeni poikaani.
"Meillä ei taida olla vaihtoehtoja", huomautin. Kolli katsoi minua silmiään siristäen. Käänsin jälleen katseeni Kajastushohteeseen.
"Ihan sama. Minä olen jo vanha, olen valmis kuolemaan", naaras naukui tyynesti. Nostin kynteni ilmaan viiltääkseni naaraan kurkun jälleen auki, mutta jokin sisälläni esti minua. Miksi en voinut tehdä sitä? Miksi käpäläni ei suostunut liikkumaan? Tilanne ei edennyt lainkaan. Miksi en voinut tappaa Kajastushohdetta?
"Minähän sanoin, ettet sinä voi tehdä sitä", naaras naukui ilkkuen. Paljastin tuolle hampaani ja viilsin kynsilläni ilmaa jälleen naaraan viiksikarvojen läheltä. "Sinä tiedät sen itsekin. Minä pelastin sinut, vaikka sitä kuinka kadunkin, minun ansiostani sinä olet yhä elossa." Murahdin ja suljin hetkeksi silmäni. En tiennyt mitä tehdä. Halusin iskeä kynteni Kajastushohteen kaulaan ja tappaa hänet tähän paikkaan, mutta kehoni ei totellut minua. Oliko veriside todella niin vahva, etten voinut tappaa sisartani?
"Mitä sinä tarkalleen ottaen tahdot minun tekevän?" kysyin naaraalta mahdollisimman viileällä äänellä.
"Tahtoisin sinun kuolevan, mutta koska se ei ole mahdollista, ota minut klaanisi jäseneksi", naaras naukui yllättäen. Katsoin häntä hieman yllättyneenä. Naurahdin huvittuneesti ja vilkaisin Pisaraviiltoa. Kollia ei naurattanut.
"Ja miksi ihmeessä tekisin niin? Olet tappanut minun klaanini jäseniä", huomautin kärkkäästi. Kajastushohde kohautti lapojaan.
"Ilman minua et saa Vuonovarjoasi takaisin", naaras huomautti. Sihahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kävelin pesän toiselle puolelle ja istuuduin vuoteelleni.
"Ei kukaan halua sinua tänne. Kaikki haluavat sinun kuolevan, jopa minä. Miksi luulet, että sopisit Kuolonklaaniin?" kysyin naaraalta. Hän kohautti lapojaan.
"Olen hyvä sopeutumaan. Jos en voi tappaa sinua, aion pitää huolen, ettet tuhoa muiden elämiä enää enempää", naaras naukui tasaisella äänellään. Kohotin kulmiani ja pudistelin päätäni hieman turhautuneena.
"Etkö sinä jo ymmärrä, että sinä tai kukaan muukaan ei voi pysäyttää minua? Minulla on valtaa, seuraajia sekä kissoja, jotka ovat valmiita kuolemaan minun vuokseni. He ovat valmiita tappamaan minun vuokseni", nau'uin paljastaen jälleen hampaani hopeiselle naaraalle, jonka ilme oli jälleen kylmä kuin kivi.
"Sinä hyväksyt minut klaaniisi tai et enää näe Vuonovarjoa", naaras asetti ehdot eteeni. Pisaraviilto käänsi katseensa minuun ja vastasi nyökäten, kuin hänellä olisi ollut valtaa tässä pelissä.
"Hyvä on", naukaisin matalalla äänellä, "sinä saat jäädä. Ensin kuitenkin viet meidät Vuonovarjon luokse." Kajastushohde virnisti tyytyväisesti.
"Hänen pitäisi olla täällä aivan pian", naaras tokaisi vain. Kohotin kulmiani kysyvästi. "Hän menetti tajuntansa, mutta on kai jo vironnut. Näette rakkaanne aivan pian eikä kenenkään tarvitse tietää", hopeinen naaras naukui. Pisaraviilto ei sanonut mitään, hän vain kääntyi pois pesästä. Kului hetkiä, kunnes kolli palasi takaisin. Sen pitkän hetken tuijotin vain sisartani suoraan tuon keltaisiin silmiin. Erakon katse harhaili pesän seiniä myöten silloin tällöin minun silmiini. Oli uskomatonta, että näin pitkän ajan jälkeen hän löysi minut. Siitä huolimatta en pitänyt naaraasta. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin olisin toivonut. Hän oli kai käynyt leirin ulkopuolella. Entisen päällikön katse oli tyytyväinen.
"Vuonovarjo on palannut", hän totesi tyynesti. Viilsin kynsilläni ilmaa ja nousin ylös. Venyttelin lihaksiani ja poistuin pesästäni. Kajastushohde seurasi minua varovaisin askelin. Pääaukion kissat kääntyivät automaattisesti katsomaan meidän suuntaamme. Tuhokatse asteli luokseni kysyvä ilme kasvoillaan.
"No?" hän kysyi.
"Hän jää klaaniin", tokaisin murahtaen. Kollin ilme oli yllättynyt, mutta hän ei sanonut mitään. Vilkaisin halveksuen sisartani, joka jäi istumaan jonkin matkan päähän meistä.
"Miten siinä niin pääsi käymään?" kuulin Yövarjon kysyvän. Kolli istui aivan minun takanani. Käänsin korviani kollin suuntaan, mutten vaivautunut katsomaan häntä.
"Joskus niin vain käy", murahdin viiltäen kynsilläni ilmaa. Ilta oli tullut ja aurinko laski parhaillaan. Järjestin partiot ja ilmoitin klaanille nopeasti Kajastushohteen liittymisestä Kuolonklaaniin. Kissat eivät ottaneet hopeista soturia kovinkaan lämmöllä vastaan, mutta he eivät väittäneet ainakaan ääneen vastaan. Tuskin tuo naaras kauaa eläisi, olihan hän jo todella vanha. Hain itselleni tuoresaalista, jonka jälkeen jäin vain katselemaan pääaukion tyhjenemistä. Yksi päivä lisää takana, monta vielä edessä. En ehkä haluaisi tietää, mitä yllätyksiä tulevaisuus toisi vielä tullessaan.
Viiltotähti 01.12.2018
Aurinko oli korkeimmillaan matkatessani yksin kohti Varjoklaanin leiriä. Olimme sopineet Raepisaran kanssa, että kävisin pikaisesti Varjoklaanissa päättämässä hyökkäyksen ajankohdan sekä lähtijät, ja kolli huolehtisi partiot ja pitäisi leirin pystyssä sen aikaa. Ensilumi narskui käpälieni alla kulkiessani eteenpäin. Taivas oli pilvien peittämä, mutta lumisade oli lakannut joku aika sitten. Oli melko lauhaa, mutta siitä huolimatta oli pakkasta. Höyry leijaili ulos suustani hengitykseni tahdissa ja katosi pian näkymättömäksi ilmaan. Ylitin ripein askelin ukkospolun, jonka pinnalla oli pieni lumikerros. Hirviöiden jäljet näkyivät selvästi sen pinnalla. Ne eivät edes yrittäneet peitellä jälkiään, vaan kulkivat joka paikkaan kovaäänisesti ja niin, että kaikki varmasti huomaisivat ne. Mitä typeryksiä, mietin hiljaa mielessäni.
Matkani jatkui päivänvalossa kohti Varjoklaanin leiriä. En päässyt pitkällekään, kun partio pysäytti minut.
"Minulla on Minttutähdelle asiaa", totesin vain viileästi. Partion johdossa oleva yksisilmäinen naaras katsoi minua arvioiden. Hän oli Valkosydän, Varjoklaanin soturi. Soturi oli aikoinaan taistellut Kuolonklaania vastaan suuressa sodassa. Olin varma, että hän ei nauttinut puolellamme taistelemisesta.
"Se on tärkeää", lisäsin. Soturi murahti ja väistyi tieltäni.
"Minä saatan sinut leiriin. Risasiipi, johda partio loppuun", varjoklaanilainen naukui ja lähti edelläni kulkemaan kohti Varjoklaanin leiriä. Vilkaisin Risasiipeä, joka lähti johdattamaan kahta muuta kissaa kauemmas meistä. Valkosydän asteli eteenpäin ilmeettömänä. Otin hänet kiinni nopeasti.
"Varjoklaanin ei pitäisi taistella Kuolonklaanin rinnalla", soturi teki kantansa selväksi nopeasti. Kohotin kulmiani ja käänsin katseeni naaraaseen.
"Minttutähti tietää kyllä mitä tekee", totesin vain provosoimatta soturia. Valkosydän murahti jälleen ja vilkaisi nyt minua ainoalla silmällään. Naaras pysähtyi yllättäen ja kääntyi vastakkain kanssani.
"Katso. Katso silmääni", naaras naukui matalalla äänellä ja katsoi minua kuin hullu. Soturin ilme oli vihan täyttämä ja hän näytti olevan raivoissaan. Kissan keho tärisi hieman, mutta ei kylmästä. Kiinnitin katseeni lähteneeseen silmään.
"Niin?" kysyin ja kehotin kissaa kertomaan sen, mitä hän ilmeisesti halusi kovasti päästä sanomaan. Valkosydän tuhahti ja pudisteli turhautuneena päätään.
"Te teitte tämän minulle. Sinä ja kirotut seuraajasi pitäisi tuomita kuolemaan. Te häpäisette klaanini", soturi naukui nyt hieman rauhallisemmin. Katsoin tyynenä häntä ja pakotin itseni pysymään rauhallisena. Hengitin syvään ja istuin alas. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kuolonklaanin ja Varjoklaanin liitto pitää. Minä en tee teistä murhaajia, ei teidän tarvitse tappaa. Te vain tuette minua, jonka jälkeen saatte rauhanne. Voitte jatkaa elämää sodan jälkeen rauhassa, eikä Kuolonklaanista tai kenestäkään muustakaan ole teille häiriötä", nau'uin viileästi ja nousin ylös. Täytyisi jatkaa matkaa.
"Ai nytkö pitäisi luottaa kuolonklaanilaisen sanaan? Sinä petit synnyinklaanisi, miksi et pettäisi Varjoklaaniakin?" naaras esitti kysymyksen. Viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. Hän kai tiesi minun olevan Viiltotähti, kenties Minttutähti oli kertonut tai jotain.
"Myrskyklaani petti minut. Sinun on helppo puhua, kun et edes tiedä asian taustoja. Minä menen nyt, sanot mitä sanot", nau'uin ja lähdin kulkemaan eteenpäin. Valkosydän pysyi vaiti. Hän jäi istumaan aloilleen. En vilkaissut taakseni kertaakaan matkalla leiriin.
Varjoklaanin leiri oli vilkas tähän aikaan päivästä. Pennut leikkivät leirin pääaukiolla ja soturit aterioivat parhaillaan. Klaaninvanhimmat olivat uskaltautuneet ulos pesästään ja oppilaat vaeltelivat oppilaiden pesän liepeillä. Kohtasin heti Rosmariiniputouksen meripihkaisen katseen.
"Minttutähteä tässä etsiskelen", totesin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Varjoklaanin varapäällikkö nyökkäsi ja viittoi minut peräänsä. Hän johdatti minut päällikön pesälle.
"Viiltotähdellä on asiaa", Rosmariiniputous ilmoitti.
"Tulkaa vain sisään", päällikkö naukui pesästä. Työnnyin Rosmariiniputouksen edellä päällikön pesään. Kohtasin hämärässä Minttutähden katseen. Hän nyökkäsi ja minä nyökkäsin takaisin.
"Minulla on asiaa hyökkäykseen liittyen", menin suoraan asiaan. "Ajattelin, että hyökkäys Myrskyklaaniin tapahtuisi kahden auringonkierron kuluttua hieman keskiyön jälkeen. Siihen mennessä suuri osa kissoista on jo nukahtanut, eikä yövartijat ole enää niin virittäytyneitä mitä kuuhuippua ennen vuoronsa alettua. Otamme mukaan eritasoisia sotureita, joista jokaisella on oma vahvuutensa. Osallistujat ovat sekä Kuolonklaanista että Varjoklaanista." Minttutähti kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili.
"Meidän lisäksemme Varjoklaanista hyökkäykseen lähtee viisi soturia. Me tuemme teitä, mutta liittomme alussa en voi laittaa kovin montaa soturia vaaraan. Lisäksi Liljahenkäys lähtee mukaamme", varjoklaanilaisnaaras ilmoitti ja piti katseensa minussa. Nyökkäilin hitaasti Minttutähteä kuunnellessani.
"Loput tulkoot sitten Kuolonklaanista. Syöksyviilto ja Verikyynel ainakin lähtevät, he ovat korkeimmin koulutetut taistelijamme", totesin tyynesti. Minttutähti vastasi nyökäten. Hän käänsi katseensa varapäällikköönsä, joka nyökkäsi.
"Kettuaskel, Naavakoi, Okaliekki, Mietesielu ja Murattilehti lähtevät mukaan", Minttutähti ilmoitti. "He ovat hyviä sotureita, jotka ovat uskollisia klaanilleen ja osallistuvat varmasti enemmän kuin mielellään taisteluun." Perustelut kelpasivat minulle hyvin, joten siirryin eteenpäin miettimään muita Kuolonklaanin lähtijöitä.
"Pihlajakynsi, Kalmalilja, Jäälilja, Korpikyynel, Mutuviiksi, Hohdehanki, Pirstaletassu ja Sirpaletassu osallistuvat myös", latelin hitaasti kissojen nimiä kahdelle varjoklaanilaiselle, jotka nyökkäilivät kuunnellessaan. En ottanut Säpäletassua mukaan, sillä oppilaan hampaat olivat hajonneet joku aika sitten, enkä tiennyt oliko tuo valmis osallistumaan hyökkäykseen vielä.
"Ja Mäyräraita", lisäsin vielä ja kohtasin Minttutähden katseen. Naaras näytti ensin hieman yllättyneeltä, mutta nyökkäsi nopeasti. Hän tiesi kai Mäyräraidan olevan Kuolonklaanissa, mutta ei kai olettanut minun valitsevan tätä hyökkäykseen. Uskoin naaraan välittävän perheestään, jonka vuoksi hän voisi olla hyvä lisä hyökkäykseen. Ainakin soturi silloin voisi haluta oikeasti voittaa.
"Eli kahden auringonkierron kuluttua kuuhuipun jälkeen?" Minttutähti varmisti.
"Niin. Tuon hyökkäykseen lähtijät Varjoklaanin leiriin ennen lähtöä", sanoin. Minttutähti nyökkäsi jälleen.
"Vielä yksi asia, oikeastaan kaksikin. Olemme perustaneet niin sanotun varaleirin Emonsuulle. Majoitamme sinne suuren osan ylösnousseista kissoista. Heillä ei ole johtajaa, vaan he elävät siellä keskenään ja saalistavat pääasiassa itse saaliinsa. Mietin, että myös varjoklaanilaisista osa voisi siirtyä sinne. Ylösnousevia tulee todennäköisesti melkoisesti, jonka vuoksi varaleiriin siirtyminen voisi olla hyvä idea", naukaisin.
"Kieltämättä tuo kuulostaa ihan hyvältä. Sotureiden pesässä ei ole hurjasti paikkoja ylösnouseville, jonka vuoksi voin hyvin lähettää toistaiseksi parantajan pesällä olevat ylösnousseet Emonsuulle", naaras sanoi.
"Hyvä, voin viedä heidät vaikka sitten mukanani", totesin. Varjoklaanilaisnaaras vastasi nyökäten.
"Entä Tihkutähti ja muut ylösnousseet päälliköt, kuten Sulkatähti? Emmehän me voi puhutella heitä päällikkönimillään", Rosmariiniputous liittyi keskusteluun.
"Totta. Sovittaan vaikka, että puhuttelemme heitä soturinimillään tästä lähtien. Tihkuturkki ja Sulkakynsi, eikö niin?" kysyin. Kaksikko nyökkäsi. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Hetkessä kuitenkin vakavoiduin.
"Toinen asiani koskee Kylmähenkäystä", nau'uin rauhallisesti. Rosmariiniputous siristi silmiään ja vilkaisi päällikköään, jonka ilme oli tyyni ja kylmä.
"Niin?" Rosmariiniputous kehotti minua jatkamaan.
"Löysin hänet vaeltelemasta Kuolonklaanin reviiriltä. Annoin hänen asettua Emonsuulle asumaan. Se voi kuulostaa mielestänne epäreilulta, mutta minulla on perustelut valinnalleni", nau'uin pitäen pienen tauon. Kaksi varjoklaanilaista katsoivat minua odottaen. "Kuten taisin aiemmin mainita, Kylmähenkäys sai tyttären. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa, että saisi nähdä tämän. Teimme sopimuksen, jonka mukaan Kylmähenkäys on uskollinen minulle eikä astu lähellekään varjoklaanilaisia, kunhan hän saa tavata tytärtään", nau'uin hieman epäröiden. Kylmähenkäykseen ei ollut luottamista, mutta toivoin hänen todella pitävän lupauksensa. Rosmariiniputous meinasi sanoa jotain, mutta Minttutähti painoi häntänsä tuon suulle.
"Pidäkin huoli, että hän pysyy kaukana meistä", Varjoklaanin päällikkö totesi kylmästi. Nyökkäsin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kaikki taisi olla tässä. Mennäänkö hakemaan ne ylösnousseet, jotta voin viedä heidät Emonsuulle?" kysyin.
"Rosmariiniputous, voisitko sinä?" Minttutähti kysyi varapäälliköltään, joka nyökkäsi ja johdatti minut ulos päällikön pesästä.
Seuraavana päivänä heräsin aikaisin. Järjestin partiot kaikessa rauhassa. Viimein auringonnousun jälkeen loikkasin suurkivelle kertoakseni kuolonklaanilaisille hyökkäyksestä, sen ajankohdasta ja kaikesta oleellisesta. Kun pääaukiolla oli suurin osa kuolonklaanilaisista, aloitin:
"Olemme sopineet Minttutähden kanssa, että hyökkäys tapahtuu auringonkierron kuluttua kuuhuipun jälkeen. Mukaan Kuolonklaanista lähtevät minun lisäkseni Pihlajakynsi, Kalmalilja, Jäälilja, Korpikyynel, Mutuviiksi, Mäyräraita, Hohdehanki, Pirstaletassu ja Sirpaletassu. Raepisara on vastuussa leiristä hyökkäyksen ajan." Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki pysyivät aivan hiljaa.
"Hyökkäykseen osallistuvat saavat levätä tämän päivän tai tehdä mitä ikinä haluavatkaan. Pitäkää huolta siitä, että olette valmiita hyökkäyksen koittaessa. Tarvitsemme kaiken voiman ja taidon mitä teiltä löytyy", nau'uin kannustavasti klaanini jäsenille. Nyt muutama kissa ulvaisi kannustavia huutoja ja myöntäilyjä. Loikkasin alas suurkiveltä merkiksi kokouksen päättymisestä. Kissat lähtivät omille teilleen, ja minä jäin seisoskelemaan suurkiven liepeille.
"Viiltotähti", Valhekuiske naukui lähestyessään minua sotureiden pesän suunnalta. Viilsin kynsilläni ilmaa ja katsoin soturia suoraan tuon silmiin.
"Sain sen Silkkisydämesi kiinni", naaras ilmoitti kylmästi murahtaen. Hän istui alas eteeni.
"Niin, tuleeko hän?" kysyin. Soturi nyökkäsi.
"Tulee, aurinkohuippuna nelipuiden lähelle", soturi sanoi. Tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani, kun katsoin tummaa naarasta suoraan tuon silmiinsä. Jos kyseessä olisi ollut joku muu, olisin kertonut tunteistani, mutta Valhekuiske oli... No, Valhekuiske oli Valhekuiske. Hän oli turhan arvaamaton, enkä tiennyt miten hän reagoisi. Nauraisiko soturi minulle ja ilmoittaisi asiasta jokaiselle tuntemalleen ja tuntemattomalle kissalle? En uskaltanut ottaa riskiä.
"Kiitos", totesin ja huomasin yllättyneen katseen naaraan silmistä. Naaras murahti ja kääntyi pois. Jäin istumaan yksin suurkiven edustalle. Aurinkohuippuun ei olisi enää pitkä aika. Hain itselleni tuoresaalista, jonka jälkeen lähtisin matkaan.
Aurinkohuippu koitti, kun istuskelin nelipuiden lähellä ukkospolun vierellä. Ei kulunut kauaakaan, kun vaalea soturi lähestyi minua. Silkkisydän siristi silmiään tunnistaessaan minut. Hän pysähtyi eteeni. Soturin ilme oli melko nyrpeä, hän näytti vihaiselta.
"Oletko suuttunut minulle?" kysyin murahtaen ja annoin kynsieni viiltää kylmää ilmaa.
"Miksi et kertonut minulle sodasta?" soturi kysyi kärkkäästi ja istui alas.
"Koska en kerennyt. Luuletko todella, että voin käydä kertomassa kaiken jokaiselle liittolaiselleni? Sinä sait nyt aikaani, ole tyytyväinen siitä", murahdin. Silkkisydän ei vastannut.
"Mitä asiasi koskee?" kolli meni suoraan asiaan. Virnistin pienesti ja paransin asentoani. Vilkuilin ympärilleni ylimääräisten silmäparien varalta, mutta ketään ei ollut lähistöllä.
"Viiltoklaani hyökkää Myrskyklaaniin. Auringonkierron kuluttua kuuhuipun jälkeen", ilmoitin tyynesti. Silkkisydän kohotti kulmiaan. Hän oli kai alkamassa valittamaan jostain, mutta keskeytin hänet:
"Sinun täytyy valita puolesi. Se on joko Myrskyklaani tai minä." Kolli irvisti ja näytti siltä, että hän ei tiennyt mitä valita. Kolli pysyi tovin vaiti. Hänen hännänpäänsä vääntyili.
"Entä jos minä lähden? Vien läheisimpäni pois hetkeksi, eikä minun tarvitse valita", kolli ehdotti rauhallisella äänellä. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne. Se oli erinomainen idea. Jos kolli lähtisi, hän veisi kai vähintään kaksi soturia mukanaan Myrskyklaanista. Se tarkoitti, että kaksi soturia vähemmän meitä vastassa.
"Miten vain. Pidä huoli, että olette lähteneet ennen tuloamme", murahdin. Kolli nyökkäsi.
"Me olemme. Mutta sinun täytyy luvata jotain", kolli naukui tasaisella äänellä ja kohtasi vihreän katseeni. Kohotin kulmiani kysyvästi.
"Ette koske pentuihin tai klaaninvanhimpiin", Silkkisydän naukui katsoen minua vakavasti. Murahdin. Minttutähti oli vaatinut samaa, joten tietenkin minä Silkkisydämen pyyntöön suostuisin.
"Emme tietenkään", vastasin vain. Kolli nyökkäsi ja väläytti minulle hennon hymyntapaisen merkkinä siitä, että olimme päässeet yhteisymmärrykseen asiasta. Silkkisydän näytti yhä kuitenkin pohtivan jotain.
"Pyrimme minimoimaan kuolemat, mutta en takaa mitään. Siksi on siis tärkeää, että viet lähimmäisesi pois Myrskyklaanista", valehtelin kollille. Ehkä Minttutähti yritti olla tappamatta, mutta minä en jättäisi tilaisuutta käyttämättä. Silkkisydän nyökkäsi.
"Oliko tämä tässä?" hän kysyi.
"Toistaiseksi. Palatkaa viimeistään puolen kuun kuluttua, sillä annan sinulle uuden tehtävän sitten", sanoin.
"Selvä", kolli naukui ja nousi ylös. Tein samoin ja hyvästelemättä kollia palasin ukkospolulle ja ylitin sen. Käpäläni syyhysivät, sillä halusin jo taistelemaan. Kunnon taistelu tekisi hyvää minulle, sillä saisin purkaa hieman itseäni. Mitä useampi myrskyklaanilainen menettäisi henkensä, sitä tyytyväisempi olisin. Jatkoin matkaa suon laitaa pitkin kohti Kuolonklaanin reviiriä. Järjestäisin varmaan vielä tänä iltana Tuskatassulle pienet harjoitukset, joissa kävisimme läpi taistelun perusjuttuja, mutta seuraavan päivän virittäisin omia liikkeitäni. Voisin käydä pienen harjoitustaistelun Syöksyviillon sekä Verikyyneleen kanssa. Pitäisi vain pitää huoli siitä, etten väsyttäisi itseäni liikaa.
//Jatkan tätä myöhemmi
Viiltotähti 02.12.2018
Hiivin yön varjoissa eteenpäin. Kuulin lukuisten viiltoklaanilaisten askeleet takanani. Minttutähti kulki vierelläni pitäen katseensa tiukasti edessäpäin. Aavistin, että päällikköä jännitti. Hän tuskin oli koskaan osallistunut hyökkäyksiin, mutta minulle ne olivat lähes arkipäivää. Olin järjestänyt lukuisia hyökkäyksiä, ensin klaaneihin ja sittemmin erakkokissojen leiriin. Kaikki hyökkäykset minä olin voittanut, joten odotukset olivat korkealla. Kuu oli korkeimmillaan, mutta se lähtisi laskemaan juuri näillä hetkillä. Pehmeä lumi narisi jalkojeni alla, kun kuljin eteenpäin. Kaikki olivat hiljaa, kukaan ei sanonut sanaakaan. Ylitimme ukkospolun pienissä ryhmissä, jonka jälkeen äänettömästi jaoimme Minttutähden kanssa kissat neljään ryhmään.
Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat lisäkseni Minttutähti, Pihlajakynsi, Verikyynel, Jäälilja ja Mutuviiksi. Hyökkäisimme leiriin ihan ensin, aivan hiljaa ennen kuin hyökkäys alkaisi kunnolla. Toinen ryhmä oli Murattilehden johtama. Varjoklaanilaisnaaras seisoi edessäni ylväänä ja piti leukansa kohotettuna. Naaraan takana seisoivat Okaliekki, Mietesielu, Tappotahto sekä Hohdehanki. Tämä viisikko pysyttelisi ainakin hyökkäyksen alun Liljahenkäyksen kanssa leirin ulkopuolella ja estäisi myrskyklaanilaisia hakemasta apua. Kolmannen ryhmän johdossa oli Kalmalilja. Hän hyökkäisi ensimmäisen ryhmän jälkeen yhdessä Mäyräraidan, Kettuaskeleen Pirstaletassun ja Sirpaletassun kanssa. Neljänteen ryhmään kuuluivat Rosmariiniputouksen johdolla Syöksyviilto, Naavakoi, Korpikyynel ja Hohdehanki. He hyökkäisivät samaa aikaa Kalmaliljan kanssa leirin toiselta puolelta. Olimme käyneet tämän aiemmin läpi. Kalmaliljan ja Murattilehden johtamat joukot lähtivät kanssani eri suuntaan. He kiertäisivät leirin toiselle puolelle. Minä ja joukkoni menisimme sisään suoraan sisäänkäynniltä.
Myrskyklaanin leiri häämötti piikkihernemuureineen edessämme. Painauduin aluskasvillisuuden sekaan ja vilkaisin Minttutähteä. Naaras vastasi katseeseeni nyökkäämällä. Lähdin johdattamaan ryhmää eteenpäin kohti sisäänkäyntiä. Kalliot jäivät oikealle puolellemme, kun pujahdin sisään piikkihernetunnelista. Sen oksat raapivat turkkiani ja se takuulla paljasti minut yövartijoille. Leirin pääaukio oli autio.
"Kuka-", kissa ei ehtinyt sanoa lausetta edes loppuun, kun Verikyynel hyökkäsi tuon kimppuun takavasemmaltani. Naaras painoi nopeasti mustaharmaan naaraan maahan. Nyökkäsin Minttutähdelle, joka suuntasi kohti Suurkiveä. Varjoklaanin päällikkö pujahti kiven alla olevaan onkaloon. Pihlajakynsi sen sijaan suuntasi kohti oppilaiden pesää. Mutuviiksi ja Jäälilja kiiruhtivat sotureiden pesälle.
"Herätkää!" ulvaisu pentutarhan suunnalta kantautui korviimme. Tunnistin puhujan Hyasinttimyrskyksi. Soturi pujahti nopeasti pesään, kun Verikyynel lähti tämän perään. Ei mennyt kauaakaan, että sotureiden pesästä sekä oppilaiden pesästä alkoi tulvimaan kissoja.
"Mitä tämä tarkoittaa?" Saniaistähden voimakas ääni kuului hänen pesästään. Kuului kolahdus, jonka jälkeen sähinää. Kaikki pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan pesään. Pian Minttutähti raahasi Myrskyklaanin päällikön hampaissaan ulos Suurkiven alta.
"Tämä on Viiltoklaanin hyökkäys!" vastasin kovalla äänellä ivallisesti ja viilsin kynsilläni ilmaa. Lumisade alkoi juuri sillä hetkellä. Kevyet, valkeat hiutaleet leijailivat kaikessa rauhassa pakkasilman halki suunnistaen sokkona maata kohti. Sitä seurasi kissojen ulvonta, kun Kalmalilja ja Rosmariiniputous joukkoineen syöksyivät piikkihernemuurien lävitse sisään leiriin.
"Tappakaa ne kaikki!" kuulin Syöksyviillon ulvovan, kun hän kävi lähimmän soturin kimppuun. Taistelu alkoi nopeasti, kun Saniaistähtikin irrottautui jonkun avustuksella Minttutähden otteesta. Rosmariiniputous säntäsi päällikkönsä apuun. Verikyynel hakeutui kuin automaattisesti luokseni.
"Ole huoleti, minä vahdin selustaasi", Verikyynel naukui hälinän lävitse ja virnisti minulle. Naaras kävi meitä kohti hyökkäävän kissan kimppuun ja alkoi kynsiä tätä. Huomasin vaaleanruskean naaraskissan lähestyvän minua sotureiden pesän suunnalta. Naaraan harmaat silmät suorastaan hehkuivat hämärässä. Hänen karvansa sojottivat joka suuntaan ja naaras väläytti minulle hampaitaan.
"Puolustakaa pentutarhaa, klaaninvanhimpien pesää ja parantajan pesää!" Saniaistähden ulvaisu kantautui Suurkiven laitamilta, kun päällikkö sai itsensä hetkeksi vapaaksi Rosmariiniputouksen hampaista. Keskityin kuitenkin minua hitaasti lähestyvään myrskyklaanilaisnaaraaseen, joka näytti laihalta kuin mikä. Ihmettelin kovasti, miten kissa uskalsi lähestyä minua. Hän oli minua ainakin kaksi kertaa pienempi.
"Hei pikkuinen", totesin virnistäen ja lähestyin naarasta. Verikyynel oli kiinni kahdessa myrskyklaanilaissoturissa, mutta ketterä kissa tuntui pärjäävän hyvin itsekseen.
"Te saastat!" myrskyklaanilaisnaaras rääkäisi ja loikkasi minua kohti. Väistin liikkeen, mutta pian ymmärsin sen olleen vain harhautus. Väistäessäni liikettä, soturi loikkasi jo selkääni. Hän tarttui kynsillään kiinni nahkaani ja sähisi kuin mikäkin hullu. Heittelehdin hetken ajan niin, että naaraan ote hellitti. Riuhtaisin itseni taaksepäin, joka sai soturin tömähtämään maahan. Käännyin hänen suuntaansa, kunnes tunsin kynnet kyljessäni. Isku ei saanut minua edes horjahtamaan. Käännyin tulijan puoleen. Hän oli pieni vaalea naaraskissa, jonka kehossa oli siniharmaata ja mustaa. Kissa katsoi minua uhkaavasti meripihkasilmillään. Jos hän olisi ollut suurempi, olisin voinut ottaa hänet enemmän tosissaan. Vilkuilin sivusilmälläni parhaillaan hengitystään tasoittelevaa naaraskissaa, joka takuulla liittyisi pian seuraamme. Syöksyviilto hääri ympärilläni antaen iskuja useille luokseni pyrkiville myrskyklaanilaiskissoille. Hopeinen naaras loikkasi kimppuuni. Tismalleen samaan aikaan aiemmin hyökännyt naaras loikkasi takaisin selkääni. Onnistuin väistämään hopeanharmaan naaraan iskun ja huitaisin häntä käpälälläni. Naaras kaatui kumoon. Keskityin irrottamaan selässäni roikkuvaa soturia.
//Tiainen? Muut? Hyökkäys muuten alko jos joku ei tajunnu XD
Täs viel ne ryhmät mis kukaki oli:
- Viilto, Minttu, Pihlaja, Veri, Jää, Mutu
- Muratti, Oka, Miete, Tappo, Hohde(nää oli aluks ulkopuolel Liljankaa ja osa jää sinne)
- Kalma, Mäyrä, Kettu, Sirpale, Pirstale
- Rosma, Syöksy, Naava, Korpi, Hohde
Viiltotähti
Myrskyklaanilaissoturi syöksyi suoraan kynsiini ja otti vastaan iskun, joka oli tarkoitettu maassa makaavalle nuorelle naaraskissalle. Iskun voimasta kullanruskea soturi lensi ilman halki ja putosi kyljelleen lumeen liukuen kauemmas hetken ajan. Maa hänen allaan värjäytyi likaisenvalkeasta nopeasti verenpunaiseksi. Murahdin ja ravistelin verta kynsistäni ja käänsin selkäni myrskyklaanilaisnaaraalle. Saniaistähti kamppaili tasaväkisesti Minttutähden kanssa yhä. Jätin kaksikon rauhaan ja kävelin kyyryssä taistelevan kissajoukon lävitse etsien itselleni vastustajaa. Huomasin sivusilmälläni tumman punaruskean soturin irrottautuvan vastustajastaan ja seuraavan minua sivulla. Soturi väisteli sulavaliikkeisesti eteensä tulevia myrskyklaanilaisia ja tuntui tarkkailevan minua. Hymähdin ja jätin Verikyyneleen rauhaan. Seuratkoon minua sitten, ei siitä mitään haittaakaan ollut.
Tunnistin vähän matkan päässä minuun selin seisovan valkean naaraskissan Lupiinihännäksi. Soturi oli yksi Myrskyklaanin vanhimmista, tiesin hänen olevan entinen tuuliklaanilainen, joka oli aikoinaan rakastunut Leijonaloikan poikaan ja muuttanut tuon perässä Myrskyklaaniin. Naaras katseli eteenpäin huomaamattakaan minua. Lähdin nopeasti lähestymään soturia, mutta päästyäni pari askelta eteenpäin, tunsin jonkun iskeytyvän kylkeeni. Tein käännähdyksen ja irrotin nopeasti hyökkääjän kyljestäni. Kissa oli harmaansinertävä kolli. Hänen sinisissä silmissään roihusi taisteluvietti. Samassa tunsin toiset kynnet selässäni. Paino kuitenkin katosi nopeasti, kun jokin kai iskeytyi puolestaan kimppuuni hyökänneen kissan kylkeen. Horjahdin hieman, mutta onnistuin pitämään tasapainoni. Edessäni seisova Purohäntä teki silloin hyökkäyksen minua kohti. Väistin sen ketterästi ja olin vähällä kompastua keskenään taistelevaan kaksikkoon, joista toisen tunnistin Verikyyneleeksi. Toinen naaraista oli Myrskyklaanin entinen päällikkö, Polttosydän. Hän oli luopunut hengistään tultuaan päälliköksi kuolemani jälkeen. Keskityin kuitenkin nyt Purohäntään. Soturi oli minua runsaasti pienempi, mutta hänen kehonsa oli lihaksikas, joten vastusta soturista ainakin olisi. Soturi hyökkäsi minua kohti, mutta väistin iskun jälleen. Tein heti vastahyökkäyksen ja kynteni hipoivat myrskyklaanilaisen viiksikarvoja. Purohäntä perääntyi parin askeleen verran ja loikkasi minua kohti kynnet ojossa. Tein väistön jälleen, mutta liian hitaasti. Purohäntä viilsi kynsillään haavan kuonooni, jota nuori myrskyklaanilaisnaaras oli aiemmin potkaissut. Verta roiskahti poskelleni. Irvistin kivusta ja syöksyin kollin kimppuun. Painoin nopeasti myrskyklaanilaisen maahan painoni alle. Painoin kynteni kollin kaulalle ja virnistin huvittuneesti. En ehtinyt viiltää kynsilläni kissan kurkkua auki, kun kolli onnistui potkaisemaan huonossa asennossa ollutta takajalkaani. Menetin tasapainoni ja olin vähällä kaatua kuonolleni maahan. Purohäntä kierähti nopeasti pois altani ja nousi ylös.
"Etkö parempaan pysty?" kollli kysyi provosoivasti ja irvisti. Sihahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa tehden pienen syöksyn kohti kollia vain pelotellakseni. Purohäntä säpsähti ja otti askeleen taaksepäin. Hän katsoi minua suoraan silmiini peloton ilme kasvoillaan. Odotin, että kissa aloittaisi uuden liikesarjan ja taistelun kanssani.
//Puro?
Purohäntä 03.12.2018
Mietin seuraavaa liikettäni, sillä Viiltotähti selvästi odotti. Hänet oli ollut helppo tunnistaa eriväristen turkkien seasta. Viiltotähti oli isokokoinen ja hänellä oli tummanharmaa turkki. Kissan toisen silmän päältä kulki kaksi pystysuoraa viiltoa, mutta vihreä silmä näytti olevan täysin kunnossa. Ei ollut siis ollut vaikeaa tunnistaa Kuolonklaanin päällikköä. Lähdin nopein liikkein Viiltotähteä kohti. Pidin katseeni kollin vihreissä silmissä. Niissä ei näkynyt pientä pelon pilkahdustakaan, tuskin tulisi koskaan näkymäänkään. Sillä se, joka uskaltautui julistamaan sodan, ei paljoa voinut pelätä. Mutta nyt en pelännyt minäkään. Muistot sodasta, jossa olin ollut mukana, hiipivät mieleeni ja yrittivät satuttaa. Kaikki se kuolema, mikä aiheutui sodan takia. Sotiminen ei ollut järkevää, muttei olisi järkevää antautuakaan. Puolustaisin Myrskyklaania elämäni viimeiseen hetkeen asti, eikä sen viimeisen hetken aika ollut vielä tässä taistelussa.
Ponnistin ilmaan tarkoituksenani päästä Viiltotähden selkään. Tämä toimi yleensä pienemmillä kissoilla, mutta olin melko pieni kuolonklaanilaiseen verrattuna. Kun olin laskeutumassa kynnet ulkona tummanharmaan kissan selkään, tuo väisti pois alta. Sen sijaan, että olisin saanut upottaa kynteni kollin turkin sekaan, ne kopsahtivatkin maahan. Ravistelin päätäni ja siirsin sinisen katseeni takaisin Viiltotähteen, joka jo syöksyikin kohti. Kun kolli oli tarpeeksi lähellä kyyristyin maahan ja kierähdin sivulle. Nopeasti nousin ylös tassuilleni, mutta minua odotti ylhäällä jo tassu sekä kynnet kasvoissa. Ravistelin nopeasti päätäni selvittääkseni, mitä juuri oli tapahtunut. Asettauduin askeleen taaksepäin tuntiessani, kuinka viilto kirveli poskessani. Veren imelä haju kantautui nenääni ja irvistin inhoten. Tällä kertaa pysyin paikallani ja liikuin pitäen katseeni koko ajan tiukasti kiinni Viiltotähdessä. Oliko kolli sittenkin liian kova vastus minulle? Kokemusta minulta löytyi ja taitoa myös. mutta riittäisivätkö ne Viiltotähden kanssa?
//Viilto?
Viiltotähti
Leikittelin myrskyklaanilaissoturin kanssa aluksi, mutta nyt taistelu Purohäntää vastaan oli muuttunut minunkin osaltani aivan vakavaksi taisteluksi. Kolli väisteli teräviä kynsiäni ja onnistui viiltämään lapaani pienen haavan. Purohäntä syöksyi minua kohti. Olin jo valmiina ottamaan kissan hyökkäyksen vastaan, kunnes hän teki liikkeen, joka minun olisi pitänyt arvata. Soturi pöllytti kevyttä pakkaslunta kasvoilleni. Se antoi tälle parin silmänräpäyksen ajaksi mahdollisuuden hyökätä kimppuuni. Ennen kuin valkea lumi laskeutui leirin kovalle maalle, harmaansinisertävä kolli oli upottanut hampaansa lapaani. Hän painoi leukansa kiinni, mutta pienellä liikkellä sain otteen heltiämään. Tein nopean käännöksen, joka sai soturin irrottamaan otteensa. Purohäntä ponkaisi kauemmas minusta ottaen tukea toisella takajalallaan etujalastani. En aivan kerennyt tarttua kiinni myrskyklaanilaisen takajalkaan tai häntään, vaikka yritinkin. Hampaani halkoivat jäistä ilmaa. Oikeaa lapaani kirvelsi Purohännän tekemät haavat, mutta olin yhä lähes täysissä voimissani. Purohäntä kohtasi katseeni, paljasti hampaansa ja sihisi. Sitten soturi ryntäsi kauemmas minusta auttamaan Polttosydäntä, joka oli joutunut vastakkain Verikyyneleen kanssa. Taistelu oli melko tasainen, mutta nopealiikkeinen ja ketterä Verikyynel väsytti vastustajaansa nopeasti. Purohäntä loikkasi suoraan Pihlajakynnen tyttären kylkeen. Huomasin Pihlajakynnen ryntäävän tyttärensä apuun. Verikyynel jatkoi taistelua Purohännän kanssa, Pihlajakynsi sen sijaan otti nyt Polttosydämen vastaansa. Totesin taistelun olevan ohi Purohännän kanssa ja lähdin puikkelehtimaan kissajoukon seassa etsien uutta vastustajaa. Yllätyksekseni huomasin Minttutähden kiirehtivän ulos leiristä. Naaraan turkki oli veren peittämä. Oliko hän menettänyt hengen?
"Varo!" parkaisu kantautui korviini, mutta liian myöhään. Joku pudottautui selkääni ja raapi takajaloillaan kylkiäni. Ravistelin nopeasti kissan pois kimpustani. Pähkinänruskea raidallinen kolli tömähti tallottuun maahan lähelle Suurkiveä. Päällikkö nousi nopeasti ylös ja ravisteli lumet turkistaan. Kollin katseesta paistoi viha. Tilanteesta huvittuen virnistin ja annoin tottumuksesta vasemman etukäpäläni kynsien viiltää ilmaa.
"Häipykää", Saniaistähden ääni oli matala, kun hän murisi minulle. Kolli painautui matalammaksi ja valmistautui taisteluun. Otin puolustuslinjan käyttöön ja asetin jalkani hieman etäämmälle toisistaan, jotta tasapainoni ei pettäisi niin helposti.
"En voi. Minun päättymätön tehtäväni on yhä kesken", nau'uin tasaisella äänellä Myrskyklaanin päällikölle. Saniaistähti murahti ja aloitti hyökkäyksen. Kolli hyökkäsi suoraan edestäpäin. Saniaistähti turvautui nopeuteensa ja väisti jokaisen iskuni. Hän väisti nipin napin kynteni ja onnistui lähes suoraan vain juoksemalla pääsemään taakseni. Käännyin ympäri, mutta juuri sillä hetkellä Saniaistähti loikkasi kimppuuni. Myrskyklaanin päällikkö viilsi kynsillään haavan rintaani. Viiltävä kipu sai raivon roihahtamaan sisälläni. Se sai minut muistamaan sen tuskan, jonka aika Myrskyklaanissa oli aiheuttanut. Kun Saniaistähti kiersi minua ympäri pitäen minua naurunalaisena, syöksyin yllättäen kohti kollia. Sain hampaillani kiinni hänen hännästään. Se sai myrskyklaanilaiskollin pysähtymään. Hän kaatui maahan suoraan kuonolleen.
"Saniaistähti!" Lehtiturkin ääni kantautui Suurkiven toiselta puolen. Naaras oli jo ryntäämässä rakkaansa apuun, mutta huomasin Syöksyviillon asettuvan naaraan eteen. Kolli pitäisi hänet kaukana minusta. Viiltoklaanilaiset tuntuivat huomanneen minun ja Myrskyklaanin päällikön taistelun. Pihlajakynsi, Verikyynel sekä tietenkin Syöksyviilto pitivät parhaillaan huolta, ettei yksikään myrskyklaanilainen päässyt luoksemme. Pian muut ymmärsivät asian pointin ja alkoivat estelemään myrskyklaanilaisia saapumasta luoksemme.
Saisin keskittyä nyt täysillä yhä hampaissani olevaan Saniaistähteen. Kolli yritti potkaista takajalallaan kuonooni, mutta aiemmasta viisastuneena osasin arvata sen, eikä kolli onnistunut yrityksessään. Painoin oikean etukäpäläni kynnet Saniaistähden selkään ja pakotin kollin maahan. Saniaistähti sähisi raivoissaan ja yrittii rimpuilla irti otteestani, mutta kun kynnet upposivat tarpeeksi syvälle kollin selkään, tuo ymmärsi lopettaa rimpuilun.
"Päästä hänestä irti senkin saasta!" Lehtiturkki ulvoi ja yritti päästä irti Syöksyviillon otteesta. Suuri kuolonklaanilaiskolli oli kuitenkin painanut myrskyklaanilaisen alleen.
Riuhtaisin Saniaistähteä hännästä ja irrotin sitten otteeni. Nostin kynteni pois kissan selältä ja astuin askeleen taaksepäin. Saniaistähti räpiköi nopeasti ylös ja kääntyi puoleeni. Kolli paljasti hampaansa. Hänen karvansa olivat pystyssä ja silmistä paistoi raivoisa katse. Kissan turkki oli sekaisin, vaikka toisaalta niin kai oli myös minun turkkini. Tällä kertaa minä aloittaisin hyökkäyksen. Arvioin nopeasti etäisyyden Saniaistähdestä Suurkiveen. Keksin näyttävän keinon voittaa tämä taistelu. Käyttäisin Saniaistähdeen oman klaaninsa liikettä, joka oli jäänyt Myrskyklaanin historiaan Leijonaloikan ajoilta. Lähdin syöksymään kohti Saniaistähteä. Jos hän olisi ollut vähänkin pienempi, iskun onnistumismahdollisuus olisi huomattavasti pienempi.
Syöksyin suoraan kohti Saniaistähteä. Hän kai valmistautui väistämään hyökkäykseni. Ennen kuin kissa ennätti tehdä mitään, ponnistin itseni ilmaan. Lyhyt loikka päättyi Saniaistähden päälle. Ponkaisin itseni uudelleen vauhtiin. Ikävä kyllä kolli oli liian heikko, eikä vauhtini yltänyt Suurkivelle saakka. Saniaistähti paiskautui voimalla jäiseen maahan. Myrskyklaanilaiskissojen ulvaisut täyttivät leirin. Tein käännöksen kohti myrskyklaanilaiskollia. Saniaistähti räpiköi maassa. Olin ottanut iskun vastaan entisessä elämässäni, mutta juuri nyt tein sen vain arvaamalla. Vaikka liike ei onnistunut täydellisesti, sen teho oli vaikuttava. Takakynteni olivat piirtäneet Saniaistähden niskaan pitkät, vertavuotavat viillot. Astelin kaikessa rauhassa Saniaistähden luokse. Kolli yritti nousta ylös, mutta iskun voima oli lamaannuttanut päällikön. Tartuin hampaillani Saniaistähden kaulaan. Vihasin käyttää taistelussa hampaitani, mutta toisinaan voitto oli helpointa niin. Puristin leukojani yhteen, kunnes maistoin veren suussani. Irrotin otteeni ja katsoin tyytyväisenä, kuinka vastustajani henki katosi kissan ruumiista. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kuole!" joku ulvaisi ja heittäytyi selkääni. Yllättävä hyökkäys sai minut menettämään tasapainoni. Kaaduin maahan kyljelleni kissa perässä. Tuntematon kissa lennähti parin hiirenmitan päähän minusta. Nousin nopeasti ylös ja käännyin katsomaan hyökkääjää. Nopeasti tunnistin tämän Hyasinttimyrskyksi. Mitä hän oikein yritti? Syöksyin kohti soturia. Yhdellä iskulla kolli oli jo maassa. Hyasinttimyrskyn turkki oli jo valmiiksi veressä, enkä ihmetellyt heikkoutta tässä tilanteessa lainkaan. Kolli oli tosissaan taistellut klaaninsa puolesta, sen huomasi hänen haavoistaan.
"Vaikka kuinka toivotkin kuolemaasi, saat toistaiseksi pitää henkesi", sihahdin ja irrotin otteeni kollista. Nousin ylös ja vilkaisin halveksuen Saniaistähteä. Kolli oli yhä eloton.
"Viiltoklaani, perääntykää! Olemme suorittaneet tehtävämme!" ulvaisin kovaäänisesti ja lähdin kulkemaan kaikessa rauhassa kohti piikkihernetunnelia. Viiltoklaanilaiset irtaantuivat myrskyklaanilaisista, jotka olivat kovasti hyökkäämässä vielä uudestaan perääntyvien kissojen kimppuun.
"Antakaa heidän mennä!" Haikarahuudon ulvaisu kantautui Suurkiven luota korviini. Epäröiden myrskyklaanilaiset antoivat meidän lähteä leiristä. Leirin ulkopuolella kissat lähtivät seuraamaan meitä. Minttutähti ravasi vierelleni. Naaraan turkki oli yhä veren peitossa.
"Kuolleita?" kysyin ja käänsin katseeni varjoklaanilaiseen. Tunsin kipua hieman eri puolilla kehoani. Rinnassani oli yhä vuotava haava, kylkeni olivat raadellut, kuonossani oli haavoja ja lapaani särki. Minttutähteen verrattuna olin päässyt yllättävän helpolla. Varjoklaanilaisnaaras oli saanut kunnon verilöylyn.
"Missä Naavakoi on?" kysymys kuului joukon perältä. Kissat huhuilivat kadonnutta soturia hetken, mutta jatkoivat matkaa. Huomasin Murattilehden astelevan minun ja Minttutähden väliin. Naaraan turkilla oli siellä täällä haavoja, jotka eivät näyttäneet syviltä.
"Jahtasimme kahta myrskyklaanilaista pois leiristä. Naavakoi loukkaantui pahasti, hän sanoi palaavansa leiriin", varjoklaanilaisnaaras kertoi kylmällä äänellä. Minttutähti vastasi nyökäten. Yö alkoi pikkuhiljaa lipua ohitsemme, kun taivas alkoi kirkastua. Lihakseni tuntuivat väsyneeltä, ja matka Kuolonklaanin leiriin pitkästyttävältä.
Ukkospolulla kohtasimme Varjoklaanille surullisen näyn. Naavakoin eloton ruumis makasi keskellä polkua. Murattilehti raahasi klaanitoverinsa pois polulta ja antoi ruumiin Okaliekin kannettavaksi. Tietenkin kerroin Minttutähdelle olevani pahoillani tapahtumasta, jonka jälkeen tiemme erkanivat. Varjoklaanilaiset palasivat omaan leiriinsä ja kuolonklaanilaiset suuntasivat kohti omaansa. Jälkitunnelmat hyökkäyksestä olivat positiivisia. En menettänyt ainuttakaan henkeä, mutta sain vietyä Saniaistähdeltä yhden. Myrskyklaanilla menisi tovi leirinsä kunnostamisessa. Vaikka mieleni teki hyökätä leiriin heti uudestaan, tiesin sen olevan typerä idea. Myrskyklaanilaiset olivat jo todennäköisesti matkalla kohti Jokiklaanin ja Tuuliklaanin leirejä. Myrskyklaanin reviiriä vartioitaisiin tarkasti meidän varaltamme. Lisäksi Minttutähti tuskin suostuisi ihan heti uuteen hyökkäykseen.
Kuolonklaanin rajalla ukkospolun ylitettyämme törmäsimme erääseen tuuliklaanilaiskolliin. Tämä esittäytyi Jalavamieleksi. Soturi tietenkin oli hämillään tapahtuneesta, sillä Jalavamieli oli kuollut ja yhtäkkiä taas täällä.
"Mitä teille on käynyt? Näytätte siltä kuin olisitte saaneet kunnon selkäsaunan", kolli naukui ivallisesti viitaten perässäni kulkeviin kuolonklaanilaisiin.
"Aloitimme kunniamme palauttamisen ja suuren sodan. Sanoitko olleesi Pimeyden Metsässä, vai kuulinko aivan väärin?" kysyin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kalmalilja astui vierelleni ja katsoi minua turhautuneesti. Annoin merkin naaraalle mennä edeltä muiden kanssa. Kuolonklaanilaiset poistuivat minun ja Jalavamielen luota. Kolli jäi tuijottamaan kissojen perään. Huomasin, kuinka hänen katseensa nauliintui Jääliljaan. Soturi katsoi takaisin tuuliklaanilaiskollia. Sitten Jalavamieli käänsi katseensa minuun.
"Mitä sitten?" hän kysyi töykeästi murahtaen ja siristi silmiään minua katsellessaan.
"Ei mitään, ei sitten yhtään mitään. Minulla on tarjous, josta et voi kieltäytyä", totesin virnistäen. Jalavamieli katsoi minua epäröiden.
"Tiedä, että Tuuliklaani ei tule olemaan sodan voittajapuolella. Liity minun riveihini, niin sinä selviät. Minun ansiostani sinä olet täällä. Minä annoin sinulle ja jokaiselle kuolleelle uuden mahdollisuuden, koska minä uskon teidän valitsevan oikein. Minä uskon teidän valitsevan oikean puolen, joka tietenkin on Viiltoklaani - Kuolonklaanin ja Varjoklaanin liittouma", selitin tasaisella äänellä tuuliklaanilaiselle. Jalavamieli punnitsi sanojani ja pohti asiaa.
"Ihan sama, ei minua kiinnosta Tuuliklaanin puolella taistella", kolli naukui tasaisesti ja heilautti häntäänsä päätöksen merkiksi. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne.
"Sepä hyvä. Sinähän tiedät, missä Emonsuu on? Mene sinne ja kerro Sulkatähdelle, että minä hyväksyin sinut riveihimme", nau'uin. Kolli kohotti hitaasti kulmiaan.
"Sinä siis olet tätä nykyä päällikkö? Viiltotähti?" kolli kysyi. Nyökkäsin ja käänsin kollille kylmästi selkäni. Huomasin hänen turkkinsa olevan veren tahrima, mutta kyllä hän selviäisi ilman parantajaa. Hyökkäyksessä olleet olivat nyt etusijalla. Onneksemme Talvikkimuisto oli saanut pari päivää sitten itselleen parantajaoppilaan, Nokitassun. Vaikka oppilas tuskin osasi paljoa, kissojen parantaminen nopeutuisi edes hieman, ellei parantaja selittäisi liikaa uudelle oppilaalleen. Jatkoin yksin aamun sarastaessa matkaani kohti Kuolonklaanin leiriä.
//Hyökkäys on ohi! Sori Hopsu, kirjotin tosta hengenmenetyksestä ku en saanu sua kii. Nyt kirjotetaan taas normaalisti omiin tarinakirjoihin. Annan myöhemmin kokemuspisteet hyökkäystarinoista!
Viiltotähti 21.11.2018
Katsoin Kalmaliljan tytärtä pohdiskellen. Hän oli kertonut Kalmaliljan olevan itsekäs kissa, joka ei välittänyt muista kuin itsestään. Sysisydämen sanat kuistenkin vain vahvistivat haluani saada Kalmalilja luottosoturiksi. Luottosoturinani toimiminen voisi sopia soturille hyvin, sillä tämä tiesi saavansa siitä kunniaa, vaikka valtaa ei luottosoturi niinkään saisi. Mutta jos naaraasta tulisi luottosoturini, olisiko hän lojaali minulle vai itselleen?
"Kiitos keskustelusta, se selkeytti ajatuksiani", totesin tyynesti Sysisydämelle, joka katsoi minua hieman yllättyneenä. Naaras tuhahti vastaukseksi jotain ja jatkoi rajan merkkaamista. Loppumatka sujui hiljaisuuden vallitessa.
Palasimme leiriin ennen auringonlaskua. Oli melko rauhallista, vaikka uusia ylösnousseita oli partion aikana tullut. Kuulin jonkun puhuvan Kuutihkusta. He kertoivat naaraan lähteneen Emonsuulle. Lisäksi huomasin tutun kollin astelevan kohti parantajan pesää. Kissa oli Mutinakieli, Kuolonklaanin edesmennyt soturi. Talvikkimuistolla taisi olla käpälät täynnä, sillä haavoittuneita ylösnousevia kissoja tuli kaiken aikaa enemmän.
Kävelin Suurkivelle tuoresaaliskasan kautta. Kasasta nappasin hampaisiini varpusen, jota aloin kynimään paikalle päästyäni. Painoin kynteni hellästi kuolleen linnun höyheniin ja viilsin sitä kynsilläni niin, että höyhenet lähtivät sievästi ja tarttuivat kynsiini.
"Viiltotähti?" ääni keskeytti puuhani. Nostin vihreän katseeni Valhekuiskeeseen. Naaras istuutui vierelleni ja katsoi minua kylmä ilme kasvoillaan.
"No?" kysyin murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Höyhenet irtosivat kynsistäni ja lehahtivat ilmaan. Ne laskeutuivat nätisti huurteiselle maalle.
"Miten sodan suunnitteleminen edistyy?" naaras tokaisi ja istuutui alas. Keskityin nyt saaliiseeni, jota aloin syömään. Liha oli pehmeää ja yhä lämmintä. Saalistuspartio oli kai tuonut sen vasta. Vilkaisin naarasta ja nielaisin ensimmäisen palan varpusesta.
"Hyvin, kiitos kysymästä", murahdin vastaukseksi.
"Kai sinä aiot aloittaa sodan? Vai odotatko Metsäklaanin liikettä?" naaras kysyi.
"Miksi kyselet noin paljon?" murahdin turhautuneena ja jatkoin syömistä. Valhekuiske murahti takaisin.
"Jos et muista, me olemme nyt kumppaneita ja lupasit minulle jotakin. Tahdon tietää, mitä te oikein suunnittelette varjoklaanilaisten kanssa", naaras vastasi tyynenä. Olimme sopineet naaraan kanssa esittävämme kumppaneita keskenämme, jotta Sulkatähti ymmärtäisi, miksi en voinut olla hänen kanssaan. Kohtasin nyt ensimmäistä kertaa Valhekuiskeen vihreän katseen.
"Hyvä on. Me hyökkäämme Myrskyklaaniin", totesin hiljaisella äänellä, jotta muut eivät kuulisi. Asia ei ollut vielä julkista. Valhekuiske kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä.
"Miksi ei Tuuliklaaniin? Se olisi lähempänä ja helpompaa", naaras huomautti nopeasti.
"Juuri siksi. Tuuliklaani varmaan oikein odottaa hyökkäystämme", tokaisin nopeasti. Valhekuiske nyökkäili hitaasti.
"Emmekä me ole mitään oikeita kumppaneita", huomautin nopeasti, vaikka puheenaihe oli jo käytännössä vaihtunut toiseen. En tiedä miksi, mutta virnistin soturille. Se oli outoa, mutta tehty mikä tehty.
"Mutta kulissia täytyy pitää yllä. Lähdetään kävelylle kunhan saan vain syötyä ensin", nau'uin murahtaen ja jatkoin syömistä, vaikka olikin vaikeaa irottaa katseeni naaraan silmistä.
Valhekuiske ei vastannut, vaan odotti kärsivällisesti minua. Sen jälkeen nousin ylös ja nuolaisin pari kertaa turkkiani. Johdatin Valhekuiskeen kohti piikkihernetunnelia.
"Lähden käymään ulkona", kerroin nopeasti matkalla Tuhokatseelle, joka istuskeli yksin piikkihernetunnelin lähettyvillä.
Kolli nyökkäsi, jonka jälkeen astelimme peräkkäin ulos leiristä. Valhekuiske otti nopeasti paikkansa rinnallani. Hän ei tuntunut pelkäävän minua lainkaan. Moni soturi olisi jättäytynyt suosiolla taakseni, sillä päällikön rinnalla kulkeminen oli oikeastaan aika epäkunnioittavaa. En kuitenkaan käskenyt Valhekuisketta taakseni, olimmehan me muiden silmissä kumppaneita.
"Miksi kysyit minua?" Valhekuiske avasi keskustelun katsoen minua ilmeettömänä. Kohautin lapojani, vaikka oikeasti tiesin vastauksen. Naaras oli itsepäinen ja hänellä oli tavoitteet. Lisäksi tunsin hänet ja hän oli minulle palveluksen velkaa.
"Vaihtoehtoja ei ollut paljoa", valehtelin. Valhekuiske ei vastannut.
Ilta hämärsi jo. Aurinko oli laskemassa parhaillaan. Vilkaisin nopeasti vierelläni kävelevää naarasta. Katseeni takertui turhan pitkäksi aikaa naaraaseen, sillä Valhekuiske huomasi sen ja kääntyi katsomaan minua. Kohtasin soturin katseen.
"No?" hän kysyi murahtaen.
"Ei mitään", vastasin hymähtäen ja käänsin katseeni eteenpäin. Ajatukseni tuntuivat sekavilta ja usvaisilta. Olinko ihastunut Valhekuiskeeseen? Oliko se ollut todellinen syy, miksi olin kysynyt naarasta esittämään kumppaniani? Tunsin ärsyyntyväni siitä, että en osannut kontrolloida tunteitani. Miten näin oli päässyt tapahtumaan? Valhekuiske ei todellakaan vaikuttanut kissalta, joka haluaisi oikean kumppanin. Hän oli aivan erilainen kuin Sulkatähti, joka oli edellisessä elämässään Sulkakukkana jo oppilaana ihastunut minuun. Tunsin olevani samanlaisessa ahdingossa kuin silloin huomattuani tunteeni Sulkakukkaa kohtaan. Mutta nyt tilanne oli täysin toinen. Valhekuiske oli täysin erilainen. Ajatukset sinkioilivat päässsäni miten sattuu. Ravistin päätäni yrittäen saada ne selkeytymään.
Soturi vilkaisi minua, mutta ei sanonut sanaakaan. En sanonut minäkään. Sydämeni hakkasi rinnassani holtittomasti. Miksi minusta tuntui tältä?
//Valhe? Sori tää o hirveen tönkkö ja epäselkee ja kaikkee xdd
Valhekuiske
Virnistin hieman huvittuneena Viiltotähden erikoiselle käytökselle. Hän oli jotenkin erilainen kuin ennen, enkä osannut sanoa mistä se johtui. Tietenkin lyhyessä ajassa oli tapahtunut todella paljon asioita, kuten kuolleiden uudelleensyntyminen, Viiltotähden nousu päälliköksi ja sodan julistus, eikä siinäkään varmasti ollut vielä kaikki. Kaikki tämä oli päällikölle varmasti raskasta, mutta uskoin hänen selviytyvän ja johtavan Viiltoklaanin lopulta sodan voittoon. En ollut itsekään ollut aivan oma itseni, sillä Sulkatähden palattua muiden joukossa elävien joukkoon, olin joutunut myöntämään itselleni tunteneeni pientä mustasukkaisuutta, kun kuulin tuon olleen Viiltotähden kumppani hänen entisessä elämässä. Ja tietenkin olin suorastaan iloinen Viiltotähden kertoessa, ettei hänellä ollut tuota naarasta kohtaan enää lainkaan tunteita. Päällikön kumppanina esiintyminenkin oli lähinnä yksi lysti, josta palkkioksi olisi voinut riittää pelkästään ilme, jonka näin joskus Sulkatähden kasvoilla hänen katsoessaan meitä kulkemassa yhdessä. Ehkä olisinkin voinut auttaa Viiltotähteä pyyteettömästi, ihan vain hyvää hyvyyttäni, mutta se että päällikkö olisi jotakin velkaa tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta, kun ajat tuntuivat olevan muutenkin epävakaita. Ehkäpä joskus voisin tutustua paremmin Sulkatähteen, mikäli hän sattuisi tietämään Viiltotähdestä jotain, mitä en itse tiennyt. Vilkaisin vierelläni kävelevää harmaata kollia, joka oli kääntänyt katseensa takaisin kulkusuuntaan.
"Minun on kyllä pakko kysyä, mikset vain tehnyt puhumalla selväksi ettei Sulkatähti enää kiinnosta sinua. Ja jos puhe ei olisi auttanut, olisit vain käyttänyt järeämpiä keinoja", rikoin hiljaisuuden kysymyksellä, joka oli pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa. Viiltokaaos murahti pienesti ja näytti pohtivan vastausta.
"Hän on aina ollut todella sitkeä ja päättäväinen, enkä usko että hän olisi luovuttanut. En halua väliemme täysin tuhoutuvan, varsinkin kun minun on toimittava päällikön tavoin ja Sulkatähti kunnioittaa päätöstäni siitä, että olen jo jatkanut elämääni", tuo vastasi. Nyökkäsin ymmärtävästi ja käänsin pääni pois.
"Hän varmasti uskoi teidän voivan jatkaa siitä mihin jäitte, mihin ikinä jäittekään", totesin, johon Viiltotähti murahti jotakin vastaukseksi, mutten ollut varma mitä. Viileä ilma kirveli kuonoani ja tassujeni pohjia, mikä sai minun kiristämään tahtia hieman, jotta lämpenisin. Päällikköä kylmyys ei vaikuttanut haittaavan, tai ainakaan hän ei sitä näyttänyt. Puhalsin höyryävää ilmaa suustani katsoen samalla taivasta, jonne oli alkanut ilmestyä kirkkaana loistavia tähtiä. Mieleeni palasi Pikiviillon karkoitus. Mitenköhän hän pärjää, kun lehtikato tulee, eikä riistaa ole enää niin runsaasti? Tietenkin mitä enemmän hän kärsisi sen parempi, mutta saattoihan hän olla muuttanut asumaan vaikka kaksijalan pesään, mitä en yhtään ihmettelisi. Yhtä hyvin entinen parantaja saattoi olla myös kuollut. Pudistelin päätäni, sillä halusin unohtaa Pikiviillon ja keskittyä tärkeämpiin asioihin.
"Kuinka muuten asiat Metsäklaanin liittolaistesi kanssa? Toivottavasti he ovat yhä uskollisia sinulle, eivätkä ole päättäneet kääntyä takaisin omiensa puolelle", vaihdoin aihetta toiseen.
//Viilto?
Viiltotähti 23.11.2018
"Hyvin, vaikka en olekaan ehtinyt nähdä heitä. Olen varma, että ainakin jokiklaanilainen liittolaiseni on yhä uskollinen eräälle Kuolonklaanin jäsenelle. Myrskyklaanilaisen kanssa pitäisikin puhua. Varoittaa hyökkäyksestä", naukaisin Valhekuiskeelle tasaisella äänellä ja maistelin ilmaa. Hiiren tuoksu kantautui kitalakeeni, mutta annoin sen olla. En ollut saalistamassa nyt. Huomaamattani huomasin kulkevani kohti Emonsuuta, mutta tein loivan käännöksen ja jatkoimme eteenpäin.
Valhekuiskeen läsnäolo hermostutti minua. En ymmärtänyt, mistä nämä tunteet johtuivat. Ehkä olin padonnut niitä liian kauan, tai sitten yritin vain ottaa tämän roolin liian tosissaan. Se saattoi olla niin. Roolista tuli helposti oikeaa elämää, vaikka niin ei haluaisikaan.
"Palataanko leiriin?" kysyin nopeasti, kun yllemme laskeutunut hiljaisuus tuntui piinaavalta. Valhekuiske vilkaisi minua, mutta käänsi katseensa eteenpäin.
"Miten vain", hän totesi rauhallisesti ja hidasti tahtiaan. Käännyin paikoillani ja lähdin kulkemaan takaisin kohti leiriä sitä reittiä mitä olimme tänne kulkeneet.
"Tahdotko auttaa minua?" kysyin rikkoen jälleen laskeutuneen hiljaisuuden. Käänsin katseeni tummaan naarassoturiin, joka kohtasi katseeni ilme värähtämättä.
"Missä asiassa?" Valhekuiske kysyi.
"Pitää ottaa yhteys Myrskyklaanin liittolaiseen. Ajattelin, että voisit välittää hänelle viestin", naukaisin rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni taivaalle. Tähdet tuikkivat himmeinä tukien pienenevän kuun valoa.
"Miten ajattelit sen tehdä? Myrskyklaanilaiset vahtaavat muiden klaanien tapaan rajojaan kuin haukat, he haistaisivat minut", naaras huomautti kärkkäästi, vaikka olin tiedostin asian varsin hyvin. Murahdin vastaukseksi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kylmä alkoi hiljalleen pureutua turkkini lävitse. Jännitin lihaksiani ja kiristin tahtiani pysyäkseni lämpimänä. Pidin hetken hiljaisuuden ennen kuin vastasin.
"Vapautan sinut huomiseksi kaikista tehtävistä, jos suoritat tämän. Tässäkin tosin voi mennä koko päivä tai enemmänkin, mutta se on pieni hinta. Menet ennen aamupartioiden lähtöä Varjoklaanin reviirin kautta Myrskyklaanin reviirille. Peität tietenkin sitä ennen hajusi mahdollisimman hyvin, jonka jälkeen tehtäväsi voikin alkaa. Käyt vaikka koko reviirin läpi, mutta etsit liittolaiseni ja käsket hänen tavata minut seuraavana aurinkohuippuna ukkospolulla, aivan nelipuiden lähellä", kerroin tehtävän kuolonklaanilaisnaaraalle, joka käänsi katseensa taas minuun.
"Aiot kai kertoa, kuka tämä mysteerinen liittolaisesi on?" Valhekuiske kysyi tuhahtaen.
"Tietenkin. Hän on Silkkisydän, tunnistat hänet vaalean hopeanharmaasta turkista, sirosta kehosta, sulkamaisesta hännästä ja taivaansinisistä silmistä", kerroin rauhallisella ja hitaalla äänellä, jotta Valhekuiske kerkeäisi painaa kaiken tämän mieleensä.
"Entä jos ei löydy?" naaras kysyi pitäen tällä kertaa katseensa edessäpäin.
"Sitten kokeilet seuraavana päivänä uudestaan", tokaisin. Naaras ei vastannut mitään. Hän katsoi eteensä mietteliään oloisena.
"Hyvä on. Katsokin että hyödyn tästä jotenkin", naaras naukui viileästi ja heilautti häntäänsä. Kohtasin jälleen hänen vihreän katseensa, joka sai sydämeni tykyttämään. Käänsin pääni eteenpäin.
Leiri häämötti edessämme, kiristin vaistomaisesti tahtia. Emme sanoneet mitään koko loppumatkalla, vaan leiriin päästyämme lähdimme omille teillemme. Viimeinen saalistuspartio oli juuri palannut ja tuoresaaliskasa oli lähes täysi. Olin yllättynyt riistan määrästä, sillä nykyään myös Varjoklaani saalisti reviirillämme. Kenties he olivat hakeneet saaliinsa reviirin ulkopuolelta? Se ei sinällään minua haitannut, kunhan kuolonklaanilaiset pysyivät kaukana turhista ongelmista. Päätin järjestää huomisen aamun partiot, jotka olivat jääneet aiemmin järjestämättä. Siispä päätin valita partioihin vain kissoja, jotka olivat leirin pääaukiolla ja saattaisivat ilman vastaväitteitä lähteä partioon. Kävelin tuoresaaliskasan liepeillä notkuvan Jääliljan luokse. Naaras käänsi kylmän katseensa minuun ja siristi silmiään. En ihmettelisi, jos soturi väittäisi vastaan, mutta päätin nyt vain olla välittämättä.
"Viiltotähti, mikä yllätys", naaras naukui tyynesti, mutta äänestä huomasi pistävän sävyn.
"Johdat auringonnousun saalistuspartiota. Saalistatte ukkospolun tällä puolen Korkokivien liepeillä, niin kaukana ukkospolusta kuin suinkin voitte", naukaisin. Valitsin paikan siksi, että siellä ei pariin päivään ollut yksikään partio käynyt. Saalista olisi siis todennäköisesti siellä päin.
"Ketkä lähtevät mukaan?" naaras kysyi rauhallisesti. Käänsin mietteliään katseeni leirin pääaukiolla oleviin kissoihin. Katseeni kohdistui ensimmäisenä Koisammaleeseen, Graniittipoltteeseen sekä Tappotahtoon.
"Koisammal, Graniittipolte ja Tappotahto lähtevät sinun mukaasi", nau'uin kovalla äänellä, jotta kolme soturia kuulisi minut. Koisammal ei kuitenkaan kuullut, olihan soturilla erittäin huono kuulo. Jäälilja huomasi sen ja lähti mitään sanomatta kohti kollia. Hän tiesi kuinka tämä toimi hänen kanssaan.
Seuraavaksi suuntasin Pihlajakynnen luokse. Laikukas soturi nosti meripihkaisen katseensa minuun.
"Partioonko?" naukui Pihlajakynsi tympääntyneesti. Nyökkäsin.
"Aurinkohuipun rajapartio. Saat valita mukaasi ketkä tahansa kolme kissaa. Kuljette Tuuliklaanin rajan Korkokiville saakka", nau'uin matalalla äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa. Pihlajakynsi vastasi murahtaen.
"Etkö oikeasti ole ajatellut jutella kanssani?" naaras otti asiansa esille varsin suoraan. Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä. Ymmärsin hyvin mitä naaras ajoi takaa.
"Minä olen tyttäresi, tai ainakin olin, etkä kertonut siitä edes minulle?" naaraan ääni oli ehkä hieman jopa vihainen sekä selvästi loukkaantunut, vaikka hän sitä yrittikin peitellä.
"Ymmärtänet kai, että minulla on ollut muutakin tekemistä. Jutellaan myöhemmin, minun täytyy nyt mennä lepäämään", naukaisin tyttärelleni, joka jäi seisomaan paikalleen minun lähdettyäni kohti pesääni. Oli outoa kohdata soturi päälliköksi tulon jälkeen, sillä naaras tiesi kuka minä olin. Mitä minun olisi hänelle pitänyt sanoa? Pihlajakynsi oli käytännössä isoemoni, joten olisi tuntunut oudolta kertoa miten ylpeä hänestä olin. Tassuttelin pesääni Suurkiven alle ja asetuin vuoteelleni hyvään asentoon. Hetken ajan mielessäni pyöri Valhekuiske ja kaikki muu. Pian kuitenkin vajosin uneen, joka oli rauhaton ja epäselvä.
Aamulla herätessäni nousin heti ulos. Näin vilaukselta Valhekuiskeen poistuvan leiristä. Aamupartio oli lähdössä juuri hänen jälkeensä. Jäälilja johdatti partionsa ulos leiristä. Pian lähdön jälkeen ilmoitin vielä pari saalistuspartiota tälle päivälle. Katseeni harhaili pentutarhan suuntaan, jossa kaksi pentua juttelivat keskenään. Toinen heistä oli Kylmähenkäyksen tytär Pakkaspentu, ja toinen Kostohengen poika Tuskapentu. Tuskapentu oli jo kuuden kuun ikäinen, mutta oppilaaksi nimeäminen oli jäänyt kaiken kiireen keskellä. Päätin hoitaa asian pois alta pian. Tälle päivälle minulla ei ollut mitään erityistä suunnitteilla. Nimeäisin Tuskapennun oppilaakseni ja kävisin hänen kanssaan läpi yksinkertaisia asioita, ehkä reviiriä tai taistelun alkeita. Hyökkäys Myrskyklaaniin oli lähellä, mutta tuleva oppilaani ei mukaan kerkeäisi. Kokemattomat oppilaat saisivat luvan jäädä pois hyökkäyksestä ihan vain periaatesyistä. Katseeni siirtyi Tuskapennusta Pakkaspentuun. Toivoin, että naaraasta kasvaisi hieman parempi soturi kuin isästään. Siihen ei paljoa vaadittu, mutta Pakkaspennulla oli isältään erittäin huono perimä. Kylmähenkäys oli häviäjä, joka ei ollut perillä mistään asioista omassa elämässään tai muuallakaan. Yrittää nyt yrittää tappaa ensin kumppaninsa ja sitten tyttärensä. Tuhahdin hieman huvittuneena ylösnousseen soturin tyhmyydelle. Astelin tuoresaaliskasalle ja nappasin hampaisiini oravan, joka oli ollut kasassa koko yön. Se oli kylmä, mutta menisi nälän vuoksi nopeasti alas. Saalis oli kylmä ja hieman sitkeä, mutta se ei oikeastaan edes haitannut. Söin sen nopeasti. Sen jälkeen nousin ylös ja vilkaisin taivaalle. Aurinko oli jo nousemassa, joten voisin huoletta järjestää klaanikokouksen ilman vihaisia katseita herättämisen vuoksi. Ponnistin itseni kaarevaan loikkaan ja laskeuduin sulavasti suurkiven liukkaalle pinnalle. Pidin tasapainoni taitavasti ja käännyin leirin pääaukion suuntaan.
"On klaanikokouksen aika!" ulvaisin kovaäänisesti, jotta kaikki kuulisivat sen. Kissat tunkeutuivat leirin pääaukiolla pesistään. Osa vaikutti hieman unisilta, olivat kai yhä nukkumassa. Käänsin katseeni Tuskapentuun, joka katsoi minun suuntaani toiveikkaana. Kolli kai tiedosti jo ikänsä olevan yli kuusi kuuta.
"Tuskapentu, tule tänne", nau'uin murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Pennulle tehtiin tie Suurkiven eteen. Vaikka nimeäminen ei ollut varsinainen seremonia Kuolonklaanissa, halusin nimettävän olevan klaanin edessä.
"Olet nyt kuusikuinen, jonka johdosta tulet oppilaaksi. Tuskatassu, minä toimin mestarinasi", nau'uin lyhyesti mutta ytimekkäästi.
"Tuskatassu! Tuskatassu!" tuoreen oppilaan nimenhuuto oli yllättävän laimea. Siitä sai kai syyttää aikaista ajoitusta nimitysseremonialle. Kokouksen päättymisen merkiksi laskeuduin suurkiveltä sulavasti kissajoukkoon. Tuskatassu asteli luokseni ja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Lähdemme heti harjoituksiin", totesin viileästi ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. Kolli ei vastannut mitään, vaan lähti seuraamaan minua ulos leiristä. Kohtasin matkalla Kostohengen katseen. Hän katsoi minua ja nyökkäsi kai kiitokseksi siitä, että olin pitänyt lupaukseni ja ottanut hänen poikansa oppilaakseni.
"Sinusta tulee hyvä soturi, kunhan teet töitä sen eteen. Muistat vain, että vaikka olenkin mestarisi, sinä koulutat itse itsesi. Minä kerron mitä teet, sinä teet", nau'uin tasaisella äänellä päästyämme ulos leiristä. Opettaisin nuorelle kollille tänään hieman metsän historiasta samalla kun kiertäisimme rajamme läpi. Näyttäisin hänelle myös Emonsuun. Taisteleminen oli tärkeää, mutta niin oli myös tietoisuus siitä kuka oli ja mitä klaani oli ennen.
//Tuska? Toivottavasti ei haittaa et nimesin, ku puhuttii joskus et nimettäis sopivan raon tullessa xdd
Tuskatassu 24.11.2018
Olin juuri aikeissa kertoa Pakkaspennulle, että minulla ei ollut mitään havaintoa missä isäni Kostohenki juuri nyt oli. Hän oli toki jonkin aikaa sitten palannut soturin nimeltä Norppakyyneleen kanssa leiriin. Sen jälkeen en ollut kuullut isästäni hetkeen mitään. Pian kuitenkin huomasin hänenkin saapuvan paikalle Viiltotähden kutsusta. Klaanin päälliikkö harvoin kutsui kissoja koolle minkään syyn takia. En siis voinut olla pohtimatta minkä takia kolli nyt kutsui klaanin koolle. Loin nopeat katseeni Pakkapentuun, kunnes astelin naaraan kanssa lähemmäs.
Yllätyin Viiltotähti kutsuessa minut luoksensa. Oliko tässä nyt kyse siitä, mistä isäni oli minulle muutama kuuta sitten. Olin käytännössä hylännyt koko ajatuksen Viiltotähdestä minun mestarinani, sillä kollista oli tässä välissä ehtinyt tulla jo päällikkö. Hänellä ei ollut edes varapäällikköä, joten oletin hänen olevan erittäin kiireinen päällikön tehtäviensä kanssa. En uskonut hänellä olleen aikaa omalle oppilaalle, mutta taisin olla väärässä pahimmin kuin uskoinkaan.
Astelin päällikön eteen ja odotin hänen sanovan jotakin. Vasta siinä seistessäni tajusin, että hän voisi aivan hyvin vain sanoa jonkun muun minun mestarikseni. Pidin kuitenkin kasvoni ilmeettöminä. Olin varautuneena mihin tahansa mitä kolli minulle nyt sanoisi.
Positiiviseksi yllätyksekseni hän ilmoitti minua mestarikseen. Viiltotähti ohjasi minut heti toimintaan uuden oppilasnimeni saatua. Viiltotähti lähti ohjaamaan minua pois Kuolonklaanin leiristä. Hän kertoi, että minun tulisi itse tehdä töitä soturiksi tulemiseksi, että mikään ei tulisi valmiiksi. En minä oikeastaan edes olettanut niin, mutta kuuntelin tyynesti Viiltotähteä. Tahdoin tietää mitä sanottavaa kollilla oli minulle. Aikoisin kuunnella hänen jokaisen sanansa, sillä hänellä olisi varmasti paljon viisauksia jaettavana.
”Onko menestyksen taustalla jotain muutakin kuin kova työ?” kysyin viileästi Viiltotähdeltä, sillä tahdoin todella tietää mitä kaikkea minun tulisikaan tietää.
// 258 sanaa
// Viilto?
Viiltotähti 27.11.2018
"Menneisyys", totesin kylmänviileästi pitäen katseeni edessäpäin. Räpäytin silmiäni pakottaen kasvoni pysymään kylmänviileinä.
"Toisinaan kipu ja tuska ovat tie menestykseen", ääneni oli kylmä ja tasainen, aivan tunteeton. Annoin mieleni seilata nykyhetkestä hetkiin, kun menetin ensimmäisessä elämässäni vanhempani. Lehtikadon pakkasyön hetket olivat jääneet muistoihini ikuisiksi ajoiksi. Se katse, joka ennusti tulevaisuuteni.
"Mutta tärkeintä on, että tahdot menestyä ja teet töitä sen eteen. Älä ikinä anna kunnianhimosi viedä itseäsi sokeasti eteenpäin. Ajattele järkevästi ja mieti myös tulevaisuutta. Miten seuraava tekosi vaikuttaa huomiseen, entä miten se vaikuttaa neljän kuun kuluttua?" latelin ohjeita Tuskatassulle, joka kulki vierelläni eteenpäin. Saavutimme nopeasti ukkospolun, jonka kohdalla pysähdyin. Maistelin kitkerää ilmaa, vaikka vihasinkin hajua.
"Paina tämä haju mieleesi. Ylitä ukkospolku", komensin. Kostohengen kuopus käänsi hieman yllättyneen katseensa minuun. Hän puri hampaansa yhteen ja nyökkäsi päättäväinen ilme kasvoillaan. Nuori oppilas astui askeleen eteenpäin kohti ukkospolun mustaa pintaa. Hän katsoi ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Sen jälkeen kissa ponnisti itsensä vauhtiin ja ylitti ripein askelin ukkospolun ongelmitta. Hän pysähtyi käpälät liukuen polun toiselle puolelle. Tarkistettuani ylittämisen olevan turvallista, loikin muutamalla askeleella sulavasti ukkospolun ylitse. Ukkospolun pinta oli liukas, mutta pidin tasapainoni kurissa moitteettomasti. Jatkoimme matkaa johdollani kohti Emonsuuta. Esittelisin varaleirimme nuorelle oppilaalle.
"Ylösnousseet kissat asuvat tuolla, ainakin suuri osa heistä", selitin pitäen katseeni edessäpäin. Laskeuduimme mäkeä alas. Pakkasilma oli tehnyt siitä liukkaan. Jouduin painamaan kynteni maahan pystyäkseni kulkemaan eteenpäin. Alas päästyämme huomasin maiseman muuttuneen sitten edellisnäkemän. Ylösnousseet kissat, sekä entinen tuuliklaanilainen Hohdehanki, olivat raahanneet Emonsuun edustalla olevaan suureen kuoppaan oksia, sammalia ja kiviä. Pienet kivet oli aseteltu kuoppaan riveihin. Ne olivat kai niin sanotun leirin tulevat reunat. Oksia oli myös aseteltu kivien luokse. Niin kissat kai tunsivat olonsa kotoisammaksi.
"Viiltotähti", Sulkatähden kylmä tervehdys kantautui korviini takaani. Väräytin korviani äänen suuntaan ja käänsin pääni taakseni samaan aikaan Tuskatassun kanssa. Kilpikonnakuvioinen naaras asteli viileästi ohitsemme ja kantoi hampaissaan hiirtä. Entinen päällikkö asteli Emonsuun onkaloon, joka oli useiden kentumittojen päässä minusta ja oppilaastani. Seurasin Sulkatähteä sanaakaan sanomatta. Tunneli oli pimeä, mutta kissat olivat sisustaneet sitä sammalvuoteilla. Tunnistin Hohdehangen istumassa yhdellä vuoteista. Soturi katsoi minua silmät kiiluen.
"Paina mieleesi reitti tänne, sillä tulet tarvitsemaan sitä sodan edetessä. Jos joku hyökkää leiriimme yllättäen, sinut saatetaan käskeä hakemaan apua varaleiristä, se on tämä", selitin kollille, joka vastasi nyökäten.
"Käymme reitin vielä läpi myöhemmin", lisäsin murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kohtasin Kylmähenkäyksen viileän katseen ja siristin vihreitä silmiäni. Soturi palasi kai juuri Emonsuulle.
"Katsokin, etteivät varjoklaanilaiset näe sinua. Voin luvata, että sinun, kumppanisi sekä tyttäresi tulevaisuus ei näytä hyvältä, jos järjestät jonkun kohtauksen", nau'uin tiukasti tappamalleni soturille. Kylmähenkäys ei sanonut mitään oleellista, murahti vain jotakin. Poistuin oppilaani edellä Emonsuuta ympäröivästä kuopasta hyvästelemättä siellä asuvia kissoja.
"Seuraavaksi menemme Varjoklaanin reviirille. Käymme ukkospolkua myötäilevän rajan läpi", kerroin kollille.
"Selvä", vastasi oppilas ensimmäistä kertaa sanoin. En oikeastaan ollut varma, mitä mieltä Minttutähti oli kuolonklaanilaisista reviirillään, mutta minä halusin opettaa opilaalleni kaiken mahdollisen. Halusin, että Tuskatassusta tulisi hyödyllinen soturi, eikä mitään leirissä istuskelijaa, joka tekee jotain vasta kun kolme kertaa on käsketty. Halusin opettaa hänelle paljon, jotta myöhemmin kolli osaisi kunnioittaa minua.
"Varjoklaanin reviiri on kaikista huonoin, mutta älä kerro sitä varjoklaanilaisille. Reviirillä on vähän riistaa, eikä mitenkään edes laadukasta. Kun tämä oli Kuolonklaanin reviiriä, jätimme sen rauhaan. Vain klaaninvanhimmat, vangit ja jotkut muut käyttivät Varjoklaanin leiriä ja reviiriä", selitin. En ollut ihan varma, oliko Tuskatassu sisäistänyt tai edes ymmärtänyt sitä, että olin uudelleensyntynyt Viiltotähti, mutta en välittänyt.
"Jos saisin itse valita, asuisin Myrskyklaanin reviirillä. Elin siellä koko ikäni, joten totuttelu nummilla eloon ei ollut mitään herkkua. Mutta en minä valita, Jokiklaanissa oltuani ymmärsin, miten hirveää siellä todella oli asua. Maariistaa tuskin oli, eikä mihinkään päässyt kastelematta turkkiaan tai ylittämättä astinkiviä. Vaikka olihan Jokiklaanissa elämisessä hyviäkin puolia, sillä nyt osaan heidän liikkeitään ja hallitsen uimisen melko moitteettomasti. Voin ehkä opettaa sinullekin, kunhan hiirenkorva saapuu", nau'uin.
"Aiotko vallata Myrskyklaanin reviirin takaisin Kuolonklaanille? Ja koko metsän?" Tuskatassu esitti kysymyksensä.
"Enpä usko. Jos ajamme klaanit pois, ne palaavat jossain kohtaa takaisin. Minulla on suunnitelmia, mutta ne ovat toistaiseksi salaisia", nau'uin murahtaen. Oppilaani vastasi nyökäten.
"Kerro jokaisen klaanin päälliköiden sekä varapäälliköiden nimet. Tahdon tietää mitä osaat. Sinun on hyvä tietää tärkeiden kissojen nimet", totesin nopeasti kääntäen nyt katseeni Pisaratähden pojanpoikaan. Tuskatassu katsoi minua jälleen hieman yllättyneenä. En odottanut hänen osaavan kaikkia nimiä, mutta odotukseni olivat korkeat. Pentutarhassa liikkui nykyään vaikka mitä tietoja muista klaaneista, joten kai päälliköt ja varapäällikötkin siellä olivat puheenaiheina toisinaan.
//Tuska?
Rosmariiniputous
Tunsin koko ruumiini jähmettyvän täydellisesti ja meripihkaisten silmieni suurenevan kauhusta, kun Tihkutähden kookas hahmo ilmestyi leiriaukiolle. Edesmenneen päällikön tummanharmaassa turkissa olevat valkeat täplät erottuivat aivan yhtä selvästi kuin ennenkin ja kollin sähkönsinisessä katseessa loisti aivan yhtä selkeästi murhanhimo kuin aina ennenkin. Kettuaskelkin kääntyi ympäri ja kumppanini jähmettyi myöskin. Tihkutähti virnisti jäisesti ja porasi katseensa meihin. Pystyin näkemään jo silmissäni, kuinka Tihkutähti kuvitteli terävät kyntensä sivaltamassa kurkkuani auki.
"No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" Tihkutähti naukui jäisellä äänellään, jota minä en todellakaan ollut ikävöinyt. Vetäisin syvän henkeä ja astuin päättäväisesti eteenpäin, poraten meripihkaisen katseeni suoraan päällikön sähkönsinisiin silmiin.
"Minä voin tervehtiä kumppanini puolesta sinua, Tihkutähti. Olet varmastikin todella tyytyväinen kuultuasi, että yksikään kissa tässä klaanissa ei ikävöinyt sinua", ilmoitin tyynesti Tihkutähdelle, joka seisoi voimakkaan oloisena keskellä leiriaukiota. Päällikkö kohotti kuonoaan hitaasti ja otti askeleen eteenpäin, mikä sai niskakarvani nousemaan hetkessä ylös.
"Rosmariiniputous. Kuinka mukavaa nähdä sinuakin", Tihkutähti naukaisi jäisesti ja heitti nopean silmäisyn Kettuaskeleeseen, "tekö olette nykyään kumppaneita?"
"Kyllä, ja meillä on kaksi pentuakin, Fasaanipentu ja Haukkapentu. Kehotan sinua pitämään veriset käpäläsi kaukana heistä, olemme kummatkin valmiita suojelemaan pentujamme henkiemme edestä. Ja kehotan sinua pysymään myös kaukana minusta, Minttutähti tuskin pitäisi jos tappaisit hänen varapäällikkönsä", sähähdin kylmästi päällikölle ja marssin suoraan tuon ohitse, edes katsomatta tummanharmaata kissaa silmänräpäyksen ajaksikaan, "minä menen nyt pienelle kävelylle. Näkemiin, Tihkutähti."
Sen sanottuani sukelsin piikkihernetunneliin ja jätin edesmenneen päällikön taakseni. Minä en tulisi välittämään hänestä sen enempää, tämän sodan päätyttyä pääsisin hänestä taas eroon. Tihkutähti oli minulle ainoastaan huono muisto, aivan kuin Kylmähenkäyskin.
Vaeltelin Varjoklaanin reviirin rajalla, lähellä ukkospolkua. Mieleni oli niin täynnä ikäviä ajatuksia, että tuntui aivan siltä kuin pimeys olisi vallannut minut. Aivan kuin minusta olisi tullut kuolonklaanilainen, joka ajatteli vain ja ainoastaan pahoja asioita. Sodassa Kuolonklaanin rinnalla taisteleminen ei innostuttanut minua, mutta Varjoklaanilla ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Siirtyminen Metsäklaanin puolelle tarkoittaisi murskautumista Kuolonklaanin kynsissä, koska he tiesivät nyt jo niin paljon meistä. Vetäisin syvään henkeä ja asetuin istumaan mutaiselle tantereelle, jääden vain hengittämään itseeni tutun kotiklaanini reviirin tuoksua.
"Rosmariiniputous? Sisko?"
Nostin salamannopeasti pääni ja niskakarvani nousivat silmänräpäyksessä pystyyn. Tuo tuttu ääni kuului eräälle kissalle, jota en ollut nähnyt moneen kuuhun. Käännyin hitaasti ympäri ja päädyin vastakkain muutaman hännänmitan päässä seisovan kollikissan kanssa. Kolli oli suuri kooltaan ja lihaksikas rakenteeltaan ja omasi tummanharmahtavan turkin. Kissan kylmänsiniset silmät olivat porautuneet minuun ja silmissä loisti epäusko.
"Korentolento", kuiskasin ääneen veljeni nimen ja syöksyin juoksuun kollia kohti. Korentolento ei ehtinyt edes tehdä mitään ennen kuin olin jo sukeltanut hänen syliinsä ja haudannut kuononi veljeni tumnanharmaan turkkiin. Jäin siihen hengittämään kollin myskimäistä tuoksua sieraimeni täyteen ja hengitin samalla erittäin raskaasti. En ollut tajunnut lainkaan, että tulisin näkemään Korentolennon. Ikävä kyllä Hikkoritassua en tapaisi, koska hän ei ollut uskonut mihinkään, mutta olin silti saanut mahdollisuuden nähdä toisen veljistäni.
"Voi Korentolento, et edes tiedäkään kuinka paljon olen ikävöinyt sinua", kuiskasin pikkuveljelleni.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua", Korentolento kuiskasi ja irrottautui lopulta minusta, "no, kerro minulle kaikki mitä on tapahtunut kuolemani jälkeen! Onko Tihkutähti vielä elossa?"
Olin unohtanut kokonaan, että veljeni oli kuollut lehtisateen aivan alussa eikä hän ollut täten todistanut Tihkutähden kuolemaa. Niin paljon oli tapahtunut mistä veljeni ei tiennyt!
"Utukyynel lähti Varjoklaanista enkä tiedä missä hän on nykyään. Mutta Korentolento, Tihkutähti on kuollut! Minttusydän on ollut päällikkönä jo jonkun verran ja minä olen Varjoklaanin varapäällikkö! Minä ja Kettuaskel saimme myös kaksi upeaa kollipentua, Fasaanipennun ja Haukkapennun. Heistä tulee pian oppilaita. Ainiin, Liljahenkäys sai myös Sienikarvan kanssa kolme pentua, jotka ovat myös meidän sisarpuoliamme. Heidän nimensä ovat Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu", selitin aivan tohkeissani. Korentolento kuunteli jokaista sanaani ilo silmissään loistaen.
"Sinun pitää kyllä selittää minulle leirissä uudelleen, koska sain hädin tuskin mitään selvää pölötyksestäsi", Korentolento virnisti huvittuneena, "Happohenkäyskin on palannut metsään! Minä näin hänet vähän aikaa sitten."
"Tässä minä olen."
Käännyimme samaan aikaan katsomaan, kuinka Happohenkäys sukelsi esiin tiheästä aluskasvillisuuspensaasta ja väläytti nopean hymyn meille. Naaras oli ollut isäni oppilas aikoja sitten ja hän oli kuollut viherlehden aikoihin lämpöhalvaukseen.
"Mukava nähdä sinuakin, Happohenkäys. Teidät pitää kyllä viedä leiriin, tulkaahan", ohjeistin kaksikkoa ja lähdimme kolmestaan marssimaan leiriä kohti.
//skip
"Tuo on sisarpuolesi", Viiltotähti naukaisi ja heilautti häntäänsä erään kivikon suuntaan, joilla eräs lumenvalkoinen pentu leikki. Käännyin vilkaisemaan kyseiseen suuntaan ja siellä hän oli, Pakkaspentu, Kylmähenkäyksen tytär ja minun siskopuoleni. Hän oli kovin kaunis ulkonäöltään ja hänellä oli silmäänpistävät jäänsiniset silmät. Ehdin kohdata pennun katseen silmänräpäyksen ajaksi, kunnes jouduin sukeltamaan Viiltotähden ja Minttutähden kanssa päällikön pesään. Raepisara lähti pesästä järjestämään saalistuspartioita, joten jäin kahden päällikön kanssa pesään. Pidin ryhtini mahdollisimman suorana ja kuononi korkealla, jotta näyttäisin päättäväiseltä ja arvoni ymmärtävältä kissalta.
"No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" Viiltotähti kysyi ja kääntyi meidän puoleemme.
"Minun mielestäni olisi hyvä idea hyökätä kuunhuipun aikaan, koska silloin kaikki kissat ovat jo nukkumassa ja he joutuvat herätessään heti lähteä taistelemaan, joten heidän pitäisi olla heikompia. Jos tämä sinun myrskyklaanilainen ystäväsi voisi vähän kertoa Myrskyklaanin leiristä ja sen mahdollisista salareiteistä", naukaisin kääntyessäni Viiltotähden puoleen, "voisimme jakautua ryhmiin ja hyökätä samaan aikaan leirin eri puolilta. Mutta kyllä yhden ja suuren kissajoukon rynnistäminen leiriin toimisi myös."
"Ja mitä tulee hyökkäykseen lähteviin kissoihin, vahvoja kissoja kannattaisi ainakin olla paljon koska suuri osa Myrskyklaanin kissoista on tanakkarakenteisia eivätkä pienet ja nopeat kissat pääse pienessä leirissä voittamaan", selitin ja käännyin sitten Minttutähden puoleen, "siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti?"
//Minttu? Viilto? Rae?
Viiltotähti
"Emme tarvitse myrskyklaanilaista kertomaan leiristä", murahdin Rosmariiniputoukselle ennen kuin Minttutähti ennätti sanoa mitään. Varapäällikkö käänsi katseensa minun suuntaansa. Vaikka en näyttänyt sitä, olin sisimmässäni hieman loukkaantunut siitä, että Varjoklaanin varapäällikkö joko unohti kuka olin tai hän väheksyi minua ja muistiani.
"Kuten sanoin, olen uudelleensyntynyt Viiltotähti. Elin yli puolet elämästäni Myrskyklaanin leirissä. Leirin pääaukio on tilava, kuten joka leirissä. Lisäksi pienet kissat pärjäävät paremmin kuin suuret pienessä tilassa, muista se. Pienillä on enemmän tilaa liikkeilleen. Meidän täytyy ottaa mukaan monenlaisia kissoja, sillä tunnetusti Myrskyklaani on täynnä muiden klaanien entisiä jäseniä ja erakoita. Kaikenlaisista taistelutaidoista on hyötyä", nau'uin kuin olisin opettanut oppilasta. Eikö Varjoklaanissa opetettu sotureille enää perusjuttujakaan? Viilsin kynsilläni ilmaa. Rosmariiniputous vaikutti hieman nolostuneelta. Hän ei kai koskaan ollut edes käynyt Myrskyklaanin leirissä, joten eipä häntä siitä voinut moittia.
"Minä kannatan pienempiä ryhmiä. Meidän ei tarvitse hyökätä kerralla, eikä kaikkien tarvitse tulla leiriin. Ehdotan, että ulkopuolelle jätetään kissoja vahtimaan, ettei kukaan pääse hakemaan muita klaaneja apuun", nau'uin tasaisella äänellä. Mieleeni nousivat muistot Myrskyklaanin sodasta, joka oli johtanut Kuolonklaanin syntyyn ja minun päällikkyyteeni. Sodan voittaminen niin nuorena sai minut tuntemaan itseni lyömättömäksi. Toivoin, että tässä kävisi vähintään yhtä hyvin.
"Otammeko parantajia mukaan?" Minttutähti kysyi ja katsoi minua kysyvästi. Tiesin, että Varjoklaanissa oli tällä hetkellä kaksi parantajakissaa, joista molemmat olivat eteviä tehtävässään. Kolme parantajaa yhteen taisteluun olisi kai liikaa.
"Mielestäni riittää, jos otamme parantajista kokeneimman mukaan taistelukentälle tai sen läheisyyteen. Mitä nopeammin ja paremmin loukkaantuneet hoidetaan taistelussa, sitä paremmin meillä menee", tokaisin ja käänsin kysyvästi katseeni Minttutähteen. En muistanut Varjoklaanin parantajan nimeä. Liljahenkäys taisi yhä olla hänen oppilaansa, mutta yleensä mestari oli oppilastaan kokeneempi.
"Sienikarvako? Enpä tiedä", Rosmariiniputous mietti ääneen ja irvisti. Väräytin korviani kuullessani puhetta läheltä suurkiveä. Se oli vaimeaa, joten en kiinnittänyt siihen enempää huomiota.
"Miksi ei?" kysyin puolestani. Varapäällikkö käänsi katseensa päällikköönsä, joka nyökkäsi.
"Sienikarva ei oikein viihdy taistelutilanteissa. Hän on etevä parantaja, mutta häntä tuskin saisimme leiriin sisään. Siksi ehdottaisin, että ottaisimme Liljahenkäyksen tai teidän parantajanne mukaan taisteluun", Minttutähti ehdotti asiallisesti. Nyökkäsin.
"Liljahenkäys siis", totesin viileästi. Olin melkeinpä jopa hyvilläni siitä, että valitsimme hänet Sienikarvan sijaan. Naaraan suonissa virtasi täysi kuolonklaanilaisveri, joten odotin häneltä paljon. Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, kun Raepisara astui sisään. Nyökkäsin kollille tervehdykseksi.
"Oletteko jo sopineet jotakin?" kolli kysyi ja istuutui alas vierelleni. Istuimme vastakkain varjoklaanilaisten kanssa.
"Sovimme hyökkäävämme Myrskyklaaniin. Hyökkäys tapahtuu kai kuuhuipun aikaan pienissä ryhmissä. Parantajaksi mukaan tulee klaanimme Liljahenkäys", Minttutähti ilmoitti lyhyesti. Raepisara nyökkäsi.
"Lähtevätkö molemmat päälliköt mukaan?" entinen päällikkö kysyi katsoen ensin Minttutähteä ja sitten minua. Käänsin katseeni kysyvästi Minttutähteen.
"Tahdotko mukaan?" kysyin naaraskissalta jääden odottamaan tämän vastaustaan.
//Minttu? Myös Rosma tai Rae voi jatkaa
Minttutähti 18.11.2018
"Siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti", Rosmariiniputous naukui räpäyttäen meripihkaisia silmiään pieni itsevarma palo niissä. Nyökkäsin pieni tyytyväinen virne ilmeenäni. Rosmariiniputouksen ideat olivat hyviä ja kuten yleensäkin olimme samalla aaltopituudella ajatuksissamme.
"Olen samaa mieltä ajankohdan kanssa. Kuunhuippuna miltei jokainen on jo nukkumassa ja kuten Rosmariiniputous sanoikin kissat olisivat unenpöppöröisiä, eivätkä tajuaisi tilannetta heti ja se pelaisi meille lisää aikaa", selitin ja vilkaisin vuorollaan Viiltotähteen, Raepisaraan ja Rosmariiniputoukseen.
"Suurikokoiset ja voimakkaat kissat toki pärjäävät hyvin Myrskyklaanilaisia vastaan, mutta mielestäni meidän tulisi ottaa myös näön vuoksi pienempiä ja vikkelämpiäkin kissoja, sillä silloin saamme heidät näkemään oman ylivoimamme. Joskus vastustajan voi jo voittaa pelkällä kissojen määrällä", nau'uin tyynesti ja tasaisesti. Ennen kokoontumiseen lähtöä olin saanut uutisen Tihkutähden ylösnoususta. Kolli oli kuitenkin pettyneenä kertonut, että hän olisi enää vain Tihkuturkki. Entisen kumppanini silmiin katsoessani, en ollut tuntenut enää sitä paloa, joka sydämessäni oli ennen ollut. Nyt oli vain tyhjyys. Minua kuvotti se miten harmaa kolli käyttäytyi muita kohtaan, jopa omaa poikaansa kohtaan. Ja se oli tehnyt selväksi mitä minä tunsin, sillä Kettuaskelesta oli tullut entistä tärkeämpi minulle ajan myötä, sillä minulla ei ollut perheessäni enää muita. Tai olihan Kyyhkylento, mutta se oli eri asia.
"Nyt mielelläni kuulisin teidän ehdotuksianne", naukaisin silmissäni jonkinlainen luottamus kiiltäen.
//Viilto? Rosma? Rae?
Viiltotähti
"Tahdon", Minttutähti vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vastaukseksi. Kaksi päällikköä hyökkäykseen saattoi olla melkoinen riski. Jos joku menisi vikaan ja joutuisimme esimerkiksi vangituiksi, klaanimme olisivat ongelmissa.
"Minäkin tulen", ilmoitti Rosmariiniputous tyynesti. Kaksi päällikköä ja varapäällikkö. Vielä pahempi. En kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan käännyin kohti Raepisaraa. Soturi katsoi minua kysyvästi.
"Sinä saat luvan jäädä leiriin", vastasin viileästi kollille, joka kohotti kulmiaan yllättyneesti. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kuolonklaanin leiri ja jäsenet jäävät sinun vastuullesi hyökkäyksen ajaksi", selitin. Raepisara ei väittänyt vastaan, vaan nyökkäsi.
"Ketkä kaikki lähtevät mukaan?" entinen päällikkö kysyi vilkaisten vuorotellen jokaista pesässä istuvaa kissaa.
"Sovitaan siitä myöhemmin. Eiköhän tämä kokous ollut tässä", nau'uin ja nousin ylös. Myös muut nousivat. Raepisaran johdolla poistuimme pesästä, minä tietenkin viimeisenä. Leirin pääaukio oli lähes autio, sillä olivathan kissat jo nukkumassa. Tämä yö oli ollut kuolonklaanilaisille rankka. Aurinko nousi hiljalleen, mutta taivas oli yhä tumma. Vain muutama kissa kyyhötti leirin aukiolla yksistään. Pennut olivat palanneet takaisin pesäänsä kai nukkumaan.
"Jos vain tahdotte, voitte tutustua pikaisesti Kuolonklaanin leiriin. Poistukaa kuitenkin ennen aamupartion lähtöä", nau'uin kaksikolle. Minttutähti nyökkäsi ja lähti varapäällikkönsä kanssa tutkimaan klaanini leiriä.
Lähdin itse puolestani kävelemään kohti parantajan pesää. Suuri osa kuolonklaanilaisista oli kuollut taisteluissa tai muihin vammoihinsa, jonka vuoksi ylösnousseista suurin osa takuulla joutuisi parantajan pesälle. Raepisara ei kysellyt menoistani, vaan lähti kohti sotureiden pesää. Minua ei ihme kyllä väsyttänyt. Olin erittäin virkeä. Parantajan pesälle päästyäni kohtasin unisen Talvikkimuiston katseen. Naaras istui parantajan pesän sairasaukiolla ja katsoi minua suoraan silmiini. Huomasin sammalvuoteella makaavan ruskean kollin ja tunnistin tämän Teräkynneksi. Kolli oli Kaaoslinnun ja Vahvamielen poika, joka oli kuollut joitakin kuita sitten nelipuilla. Joku oli kai tuonut hänet leiriin. Nyt soturi nukkui sikeästi sammalvuoteellaan.
"Onko enempää ylösnousseita tullut?" kysyin parantajakissalta, joka säpsähti. Naaras oli vähällä nukahtaa, mutta nousi seisomaan ja venytteli pysyäkseen hereillä.
"Ei ole. Ilmoitan vaikka, jos niitä tulee", uninen parantaja totesi ja lähti kulkemaan kohti omaa pesäänsä. Murahdin vastaukseksi jotain ja käännyin pois pesästä. Viisi kissaa parissa päivässä ei ollut lainkaan huono tulos. Niitä tulisi takuulla enemmänkin kuluvien päivien aikana. Matkalla pesääni poikkesin tuoresaaliskasalla. Saalistuspartio oli palannut ja tuonut mukanaan runsaasti saalista. Sitä oli yllättävän paljon, vaikka lehtikato lähestyikin. Nappasin kasasta hiiren, sillä tiesin klaanin tarvitsevan kahta jänistä ja varpusta enemmän kuin minä. Nälkäni ei katoaisi tällä hiirellä, mutta ruoka vatsanpohjalla auttaisi unen saannissa. Söin hiiren pesässäni ja aloin sitten nukkumaan.
Kun heräsin, aurinko oli jo noussut ihan kunnolla. Unet olivat jääneet lyhyiksi, mutta oli paljon tehtävää. Ensiksi järjestin loppupäivän partiot: kolme saalistuspartiota ja kaksi rajapartiota. Toinen rajapartioista lähtisi matkaan yöllä. Reviiriä täytyi vahtia yötä päivää ylösnousevien kissojen sekä mahdollisten vihollisten varalta. Täytyi pysyä valppaana. Määräsin yöpartioon poikkeuksellisesti kaksi kissaa, Sumumyrskyn ja Tappotahdon. Oli parempi, että leiriä vahti kaaksi kissaa öisin. En uskonut Metsäklaanin hyökkäävän kimppuumme, mutta parempi oli valmistautua kaikkeen kuin olla valmistautumatta. Otin johtooni ensimmäisen rajapartion. Kävisimme läpi Tuuliklaanin rajan aina Korkokiville saakka. Varjoklaanin rajaa ei tarvinnut enää vahtia, sillä he saivat kulkea sen yli luvallani. Mukaani partioon lähtisivät Verikyynel, Graniittipolte ja Sysisydän. Halusin pitää pienen juttutuokion sekä Verikyyneleen että Sysisydämen kanssa. Partio lähtisi kuitenkin vasta aurinkohuipun aikaan. Rosmariiniputous ja Minttutähti olivat jo lähteneet leiristä. Pääaukiolla oli paljon kissoja.
Aurinkohuipun aikaan lähdin partioni kanssa matkaan. Pyysin Graniittipoltetta ottamaan hetkeksi johdon, kun jättäydyin perälle Verikyyneleen kanssa. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Tyynestä ilmeestä huolimatta saatoin havaita tuon silmissä pienen jännityksen.
"Emme ole jutelleet sitten kuolemani", aloitin keskustelun viileästi ja vilkaisin kahden muun partion jäsenen suuntaan. Sysisydän käveli Graniittipoltteen lähellä, kaksikko ei kuullut meitä.
"Niin. Olisit voinut kertoa minulle, kuka oikeasti olet", naaras vastasi hieman loukkaantuneesti ja käänsi katseensa eteenpäin pois minusta. Verikyynel oli minua pienempi, paljon pienempi. Hän oli kooltaan monia oppilaitakin pienempi, mutta pieni notkea keho teki Verikyyneleestä etevän hyökkääjän. Soturin liikkeet olivat nopeampia kuin monilla ja hänen leukansa voimat olivat hurjat. Olin kouluttanut Verikyyneleestä erinomaisen soturin. Hän oli erinomainen taistelija, yksi Kuolonklaanin parhaimmista.
"Olisi pitänyt, mutta se olisi ollut liian suuri riski. Ei sillä ettenkö luottaisi sinuun. Mitä harvempi siitä tiesi, sitä paremmin se pysyi salaisuutena", huomautin. Verikyynel nyökkäsi hitaasti. Hän ei alkanut väittämään vastaan.
"Aiotko valita itsellesi luottosotureita? Et valinnut varapäällikköä", naaras huomautti ja nosti katseensa taas minuun. Virnistin.
"Suunnitelmissa olisi. Yritän tässä vain kartoittaa oikeita vaihtoehtoja. Tuhokatse alkaa olla jo liian vanha, vaikka hänen lojaalisuudestaan ei voi olla epävarma. Oletko nähnyt hehkun hänen silmissään? Kuin hän olisi nuorentunut monia vuodenaikoja", hymähdin huvittuneesti. Verikyynel hymähti myös. Tuhokatse oli hänen isänsä, vaikka lämmintä isä-tytär -suhdetta kaksikolla ei koskaan ollutkaan.
"Minä voisin olla hyvä vaihtoehto, jos vain kiinnostaa. Uskollisuuden puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää", naaras huomautti viileästi vilkaisten minua.
"Tiedän, mutta toisaalta olet hyödyllisempi taistelukentällä. Jos Syöksyviilto ei olisi isäni, hän olisi erinomainen vaihtoehto", nau'uin pohtien. Verikyynel pysähtyi kuin seinään. Hän toki jatkoi matkaansa melko pian ja otti minut kiinni. Naaraan katse oli yllättynyt.
"Syöksyviiltoko sinun isäsi?" naaras kysyi murahtaen. Aivan. Hän ei tiennyt sitä. Verikyynel oli aina halveksunut veljeään, eikä ollut tuonkaan kanssa erityisen hyvissä väleissä. Eipä Syöksyviilto tietenkään ollut kertonut siskolleen minusta. Ja koska harva kuolonklaanilainen siitä tiesi, ei huhut vain olleet päässeet Pihlajakynnen tyttären korviin saakka.
"Niin. Hän on tässä elämässä isäni, Jokiklaanin Kirkasmarja emoni", selitin naaraskissalle murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Verikyynel ei sanonut hetkeen mitään. En sanonut minäkään, sillä en nähnyt syytä särkeä tätä hiljaisuutta.
"Onko veli-parkani mennyt rakastumaan jokiklaanilaiseen?" Verikyynel kysyi lopulta ivallisesti. Pyöräytin silmiäni turhautuneena naaraan pentumaisuudesta. Hän halusi koko ajan kilpailla veljensä kanssa ja pilkata tätä.
"Ennemminkin jokiklaanilainen häneen. Se juttu on ollut historiaa jo syntymästäni saakka", totesin viileästi naaraalle. Verikyynel ei jatkanut veljensä pilkkausta vaan antoi olla.
"Keitä sitten olet ajatellut luottosotureiksesi?" Verikyynel kysyi jälleen.
"Potentiaalisia vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Kalmalilja rakastaa liikaa kumppaniaan ja Ahvenleuka tuntuu olevan nykyään hyvin etäinen. Sitten olisi tietenkin Kostohenki ja vanhempia sotureita, mutta en oikein tiedä. En ole tutustunut heihin niin hyvin tässä elämässäni", totesin tyynesti. Huomasin Sysisydämen jättäytyvän jälkeen Graniittipoltteesta. Naaras oli kai hivuttautunut hiljalleen kuuntelemaan keskustelujamme. Hän käänsi katseensa minuun.
"Kalmaliljako rakastaa liikaa? Ja pah, hän ei rakasta muita kuin itseään", naaras naukui synkällä äänellä. Kohotin hieman kulmiani yllättyneenä. Saavutimme ukkospolun ja lähdimme kulkemaan Tuuliklaanin rajaa pitkin merkiten rajamme erittäin tarkasti.
"Sinä et sitten suosittelisi emoasi luottosoturikseni?" kysyin Sysisydämeltä vaikka tiesin vastauksen. Naaras tuntui vihaavan emoaan, jota en kyllä ihmetellyt. Kalmalilja ei tainnut olla kovin läheinen pentujensa kanssa.
//Sysi?
Sysisydän 20.11.2018
"En missään tapauksessa", naukaisin jäisesti kylmä katseeni suunnattuna eteenpäin. Kaikki, mikä oli Kalmaliljalle hyväksi, raivostutti minua. Oli epäreilua, että hän saattoi käyttäytyä niin minua kohtaan ja nousta vielä päällikön luottosoturiksi.
"Kalmalilja haluaa valtaa niin kovasti, että hän on jättänyt kaiken muun huomiotta. Hän ei arvosta perhettään muuten kuin siksi, että hän saisi valtaa meidän kauttamme. Vaikka olen soturi, hän yrittää hallita elämääni. Sitä, kenen kanssa haluan olla."
Oli sietämätöntä, etten voinut olla Uljasroihun kanssa avoimesti. Minun piti aina varoa, ettei emoni ollut paikalla näkemässä meitä yhdessä. Olisin toisaalta voinut vain olla välittämättä, mutta voisin hyötyä Kalmaliljasta samalla tapaa kuin hän minusta. Tavallaan se teki minusta yhtä huonon kissan kuin hänestä, mutta minä en sentään yrittänyt uhkailla häntä Raepisaran kautta.
"Sanoit, että hän rakastaa liikaa isääni ollakseen luottosoturisi. Olen kuitenkin varma, että hän valitsisi itsensä ja vallan hänen ylitseen. Oikea syy, miksi hän ei sovi luottosoturiksesi on se, että hän ei osaa ajatella muuta kuin itseään."
Ehkä Kalmalilja sopisikin luottosoturiksi. Minulle oli hankala sanoa hänestä mitään hyvää, mutta hän oli ovela, kunnianhimoinen, päättäväinen ja ehdottoman itsevarma Hän oli uskollinen niille, jotka voisivat nostaa hänet ylös vallankahvaan. En kuitenkaan voinut sanoa ajatuksiani ääneen, sillä se, että Kalmalilja saisi lisää aihetta olla itsestään ylpeä, oli sietämätön.
//Viilto? Sori tönkkö
Kalmalilja
Katsoin tyrmistyneenä vuoroin Raepisaran, vuoroin Viiltotähden suuntaan. Kumppanini oli kuulemma luopunut hengistään ja Viiltokaaoksesta oli tullut uusi päällikkö. Mutta miksi Raepisara ei ollut kertonut siitä minulle mitään? Tiesin, että hän luotti minuun enemmän kuin entiseen varapäällikköönsä. Tiesin, että tähän asiaan liittyi muutakin, ja minä selvittäisin sen heti.
Lisäksi Viiltotähti oli ilmoittanut, että entiset kuolonklaanilaiset heräisivät henkiin. Olin tiennyt siitä, että Kuolonklaani saisi pian taas lisää valtaa, mutta tästä en ollut tiennyt mitään. Epäilin, oliko kukaan tiennyt. Uutinen ei juurikaan koskenut minua, paitsi kuolleiden pentujeni osalta. Toivoin näkeväni jälleen Kielomyrkyn, mutta muistin, että naaras oli kaiketi joutunut Tähtiklaaniin. Kirosin mielessäni, sillä olin itse sen aiheuttanut. Muuten uutinen ei kuulostanut kauhean mullistavalta. Ainakin saisimme lisää kissoja puolellemme.
Vilkuilin kumppanini ja Kuolonklaanin uuden päällikön suuntaan. Minä halusin saada selville, mitä oli tekeillä, ja minä saisinkin. Viiltotähti oli varmasti tehnyt Raepisaralle jotain. Jotain, mikä sai hänet muuttamaan mieltään tuolla tavalla. Tai ehkä hän oli uhkaillut häntä... Joka tapauksessa, minä menisin puhumaan sille typerälle kollille. Eikä hän voisi salata minulta mitään.
Istuin paikoillani odottaen, että leiri oli tyhjennyt. Raepisara asteli soturien pesän suulle, mutta pysähtyi ennen kuin meni sisään. Hän katsahti minuun kysyvästi, varmasti odottaen, että tulisin tivaamaan häneltä syytä hänen päätökseensä. Pidin kylmän katseeni kuitenkin kaikkialla muualla kuin hänen silmissään, ja hetken kuluttua kumppanini pujahti sisään pesän hämärään. Leiri ympärilläni oli hiljentynyt. Istuin hetken paikoillani, kunnes suuntasin päällikön pesälle.
Höristin korviani pesää lähestyessäni ja tuhahdin kun kuulin rauhaisaa hengitystä, mikä ei kielinyt mistään muusta kuin siitä, että Viiltotähti oli unten mailla. Kierrettyäni suurkiven siinä olevan halkeaman luo olettamukseni varmistui.
"Minun tuuriani", sihahdin pyöräyttäen silmiäni. Halusin puhua Viiltotähden kanssa kahden kesken, rauhassa. Halusin varmistaa, että näin myös tapahtuisi, joten istuuduin. Aurinko nousisi pian - tai ainakin melko pian - joten voisin yhtä hyvin odottaa, että päällikkö heräisi.
Haukottelin hiukan väsyneenä. Aurinko oli juuri nousemassa, ja sen keltainen valo osui ärsyttävästi silmiini. Olin istunut siinä paikoillani ties kuinka kauan, eikä Viiltotähti ollut vielä herännyt. Mutta kun auringon valo osui kollin naamaan, hän murahti unisena ja alkoi näyttää heräämisen merkkejä. Hännänpääni vääntyili ärtyneenä, kun odotin, että päällikkö heräisi. Viimein hän avasi silmänsä ja näytti hitusen hämmästyneeltä nähdessään minut istumassa hänen edessään hännänmitan päässä.
"Hyvää huomenta", murahdin tarkoittaen kaikkea muuta kuin sitä. "Hienoa, että viimein suvaitsit herätä. Olen odottanut tuntikausia. Ja ennen kuin sanot mitään, ei, kukaan ei pyytänyt minua tekemään niin, mutta päällikkönä voisit silti nousta vähän aikaisemmin."
Hengitin syvään ja venyttelin hieman. Olin kankea istumisen jäljiltä, joten juuri nyt venyttely tuntui tuplasti paremmalta kuin yleensä.
"Minä tiedän, että sinä teit tai sanoit jotain Raepisaralle. Minä en katsos ole tyhmä", sanoin kylmästi. "Joten kerro minulle, Viiltotähti, miksi hän luopui paikastaan päällikkönä?"
//Viilto?
Viiltotähti 14.11.2018
”Viisas kissa ei tule luvatta päällikön pesään. Ole hyvä ja poistu, päällikkösi tarvitsee aikaa heräämiselle”, murahdin Kalmaliljalle kääntäen katseeni pesän uloskäyntiin. Naaras ei väittäny vastaan, sillä kai ymmärsi minun olevan tosissani. Pesäni oli yksityistä aluetta, jonne ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Kerta olin jo herännyt, aloin siistimään turkkiani. Nuolin siisteiksi kaikki sojottavat karvat. Kun olin valmis, nousin ylös sammalvuoteeltani venytellen. Pujahdin ulos suurkiven alla olevasta pesästä. Kalmalilja odotti minua yhä.
”Miksi Raepisara luopui päällikön paikastaan?” Kalmalilja esitti kysymyksensä uudelleen. Sää oli tyyni, vaikka taivas olikin paksun pilvipeitteen takana piilossa. Oli melko harmaata, mutta vettä ei sentään satanut. Kalmalilja seurasi minua tuoresaaliskasalle. Valikoin itselleni pullean hiiren ja vein sen suurkiven edustalle. Ennen kuin aloitin syömisen, nostin katseeni Kalmaliljaan.
”Raepisara ajattelee Kuolonklaanin parasta. Näin klaanimme voi nousta taas entiseen loistoonsa. Myös Raepisara itse ymmärsi, että jos minusta tulisi päällikkö, hän hyötyisi siitä enemmän itsekin”, nau’uin viileästi. Se ei kuitenkaan riittänyt naaraalle, joka siristeli silmiään tarkkaillessaan jokaista liikettäni. Viilsin kynsilläni ilmaa. Huomasin sivusilmälläni Sulkatähden lähellä sotureiden pesää. Naaras katsoi minua, mutta käänsin katseeni takaisin Kalmaliljaan.
”Minä en usko sinua. Miksi hän olisi noin vain luopunut hengistään?” soturi tivasi väsymättä. Päästin ilmoille turhautuneen huokauksen.
”Kuvittele itsesi kumppanisi asemaan. Olet päällikkö, joka ei ole saanut mitään aikaan. Menetät henkiäsi jatkuvasti ottaessasi turhia riskejä. Sitten sinulle tarjotaan mahtavaa tarjousta: saat viettää enemmän aikaa rakkaidesi kanssa, mutta olla yhä merkittävässä asemassa ja auttaa klaaniasi kohoamaan kaiken muun yläpuolelle. Raepisara on loppujen lopuksi viisas kissa, hän ajattelee klaaninsa parasta”, sanoin pitäen tyynen katseeni musta-valkeassa naaraskissassa. Ennen kuin Kalmalilja ennätti sanoa mitään, murahdin:
”Nyt älä sano mitään, vaan ole hyvä ja jätä minut rauhaan. Varokin saapumasta pesääni luvatta. Tämän kerran annan anteeksi, mutta seuraavaksi en ole näin suopea.” Kalmalilja murahti, mutta ei sanonut mitään. Hän nousi ylös ja käänsi minulle selkänsä. Kissa poistui luotani. Aloin syömään saalistani, jonka jälkeen järjestin partiot, joka oli eilen jäänyt tekemättä. Siitä huolimatta kissat olivat saaneet itsensä liikkeelle saalistamaan. Määräsin kolme rajapartiota ja saman verran saalistuspartioita. Sen jälkeen vetäydyin hetkeksi omaan rauhaani pesään miettimään asioita.
Auringonlaskun koittaessa olin saanut yllättävän paljon aikaan. Olin kertonut Raepisaralle suunnitelmastani. Veisin koko Kuolonklaanin kokoontumiseen, ilmoittaisin sodasta ja poistuisin klaanini kanssa ilman taistelua. Varjoklaanin avulla selviäisimme siitä ongelmitta, sillä ylivoima olisi meillä. Raepisara oli ollut tyytyväinen suunnitelmaan, mutta muistuttanut vielä, että meidän täytyisi käydä Varjoklaanissa keskustelemassa. Niin me tekisimme joko tänä iltana tai heti huomisaamuna. Sulkatähti oli koko päivän pysynyt etäällä. Se johtui kai siitä, että aina kun hän yritti tulla luokseni, hankin itselleni uutta tekemistä.
Huomasin Valhekuiskeen palaavan leiriin. Naaras oli ollut saalistuspartiossa ja kantoi nyt suussaan peltomyyrää. Laskettuaan sen tuoresaaliskasaan, naaras huomasi minun viittovan hänelle.
”Tule”, sanoin vain lyhyesti. Valhekuiske seurasi minua kyselemättä enempää. Johdatin tumman soturin ulos leiristä. Sopivan matkan kuljettuamme hidastin tahtiani.
”Minulla on sinulle pyyntö. Olet minulle suuren palveluksen velkaa siitä, että suostuin auttamaan klaanimme parantajan karkottamisessa, joten toivon sinun suostuvan pyyntööni”, nau’uin. Valhekuiske kohotti kulmiaan.
”Se riippuu siitä, millainen pyyntösi on”, naaras sanoi viileästi ja heilautti häntäänsä.
”Sinä tiedät, että Sulkatähti oli kumppanini”, aloitin hitaasti kääntäen katseeni poispäin soturista.
”Tilanne on se, että minä en rakasta häntä. Tiedän, että hän ei ottaisi sitä kevyesti. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi tehdä jotain todella harkitsematonta”, jatkoin.
”Haluatko minun tappavan hänet vai?” Valhekuiske töksäytti ja katsoi minua hieman huvittuneesti.
”Ei, ei mitään sellaista. Sulkatähti merkitsee minulle yhä paljon, mutta en voi olla hänen kanssaan. En pyytäisi tätä, ellei olisi ihan pakko”, nau’uin jaa yritin kuumeisesti keksiä, miten muotoilisin kysymykseni. Valhekuiske katsoi minua suoraan silmiini ja tunsin, kuinka koko turkkini kihelmöi.
“Kakaise ulos vain”, naaras tuhahti. Viilsin kynsilläni ilmaa vaistomaisesti.
“Sinun täytyy esittää kumppaniani, rakastani tai ihan mitä tahansa, joka saa Sulkatähden ymmärtämään, että en voi olla enää hänen kanssaan”, sanoin. Valhekuiske näytti siltä, kuin olisi purskahtanut nauruun hetkenä minä hyvänsä. Hän kuitenkin laittoi nykivät suupielensä kuriin ja hymähti vain. Katsoin häntä vakava ilme kasvoillani.
“Miksi minä?” soturi esitti kysymyksen. Kohautin lapojani.
“Olet tarpeeksi tuntematon, eikä sinulla ole kumppania. Vai onko?” kysyin puolestani. Valhekuiske naurahti huvittuneesti ja pudisteli päätään.
“Voin esittää kumppaniasi, mutta minun täytyy hyötyä siitä jotenkin”, naaras ilmoitti viileästi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kohotin kulmiani. Tietenkin hän halusi, eipä se ollut yllätys. Jokainen kuolonklaanilainen halusi aina jotakin, jopa minä.
“Voin keksiä jotain varallesi. Sota on tulossa, joten eiköhän tekemistä löydy”, tokaisin nopeasti. “Meillä on siis sopimus?” Valhekuiske nyökkäsi.
“Mitä minun tarkalleen tulee tehdä? En suostu olemaan mikään ällösöpö hiirenaivo, joka kiehnää kimpussasi kaiken aikaa”, naaras vastasi murahtaen. Huomasin, kuinka hänet karvansa pörhistyivät hieman.
“Olet vain oma itsesi. Myötäilet tarinaa kumppanuudestamme”, selitin. Valhekuiske vastasi jälleen nyökäten. Sää oli yhä harmaa, eikä laskevaa aurinkoa näkynyt. Maata myötäili ohut usvakerros halki nummien. Lähdin kulkemaan kohti leiriä Valhekuiskeen kanssa. En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui erityisen hyvältä. Ehkä se johtui siitä, että suunnitelmat lähtivät viimein etenemään kovalla temmolla.
Leiriin päästyämme järjestin nopeasti aamun partiot, jonka jälkeen suuntasin omalle pesälleni. Olin laittanut oppilaat siistimään sen. He olivat poistaneet Raepisaran sammalvuoteen ja tuoneet uuden tilalle. Asetuin makaamaan siihen. Juuri kun olin alkamassa nukkumaan, kuulin askeleita pesän suulta.
“Saako tulla?” naaraan hento ääni kantautui pesän ulkopuolelta.
“Tule vain”, murahdin ja nousin taas istumaan. Sulkatähti astui sisään pesään ja katseli ympärilleen. Kohtasin hänen vihreän katseensa pitäen tyynen ilmeen kasvoillani.
“Olet vältellyt minua”, naaras huomautti loukkaantuneena istuessaan pesän kovalle lattialle.
“En ole, minulla on vain ollut muuta mietittävää”, murahdin hieman töykeästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Sulkatähti tuhahti.
“Mikä sinulla on? Olet aivan kuin eri kissa”, naaras hyppäsi suoraan asiaan. “Kyllä minä sen huomaan. Sinä voit kertoa minulle, en minä suutu.” Naaraan ääni oli tasainen, mutta se säröili hieman. Hän piti katseensa suoraan silmissäni.
“Minulla on kumppani”, kerroin. Sulkatähti kohotti kulmiaan. Hänen tyyni ilmeensä muuttui surunomaiseksi. Kuin hän olisi purskahtanut itkuun hetkenä minä hyvänsä.
“Minä en tahdo loukata sinua, mutta en myöskään Valhekuisketta. Olen pahoillani, Sulkatähti. Sinä olet minulle yhä tärkeä, mutta en vain voi olla enää kanssasi”, kerroin, vaikka tiesin loukkaavani naarasta enemmän kuin koskaan. Hän veti syvään henkeään, mutta ei sanonut mitään. Kuollut naaras kääntyi ja poistui pesästä. Kuulin, kuinka hän purskahti onnettomaan itkuun pesän ulkopuolella. Naaraan askeleet loittonivat. Hän kai poistui leiristä.
En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui ihan hirveältä. Se oli yksi huono puoli uudelleensyntymisessäni. Olin saanut paljon uusia tunteita, joista yksi oli empatia. En pelännyt tuntemattomien solvaamista ja loukkaamista, mutta olin viettänyt koko entisen elämäni Sulkatähden kanssa. Olin rakastanut häntä koko sydämestäni ja menettänyt henkeni hänen vuokseen.
Näiden ajatusten saattelemana asetuin makaamaan sammalvuoteelleni ja suljin silmäni valmiina nukahtamaan. Uni tuli yllättävän nopeasti.
Seuraavan kerran herätessäni, en ollut enää pesässäni. Olin pimeässä metsässä. Miksi olin täällä? Pimeyden Metsä oli autio, ketään ei ollut missään. Siirsin katseeni edessäni olevaan valtavaan kiveen, jonka olimme vieneet Tuhotähdeltä saavuttuani tänne. Hän ei hyväksynyt sitä, jonka vuoksi karkotimme hänet kauas kiven luota. Palaisiko Tuhotähtikin elävien maailmaan? Toivoin, että ei, mutta miksi hän ei palaisi?
“Viiltotähti”, tutun kollikissan ääni kantautui korviini kiven takaa. Kiersin suuren kiven ja näin Lokkikoiven. Kolli katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
“Mitä sinä teet täällä? Eikö sinun pitäisi olla jo matkalla elävien kirjoihin?” kysyin varovasti.
“Pimeyden Metsä jätti minut tänne, jotta voin jälleen ohjata klaanini kulkua, kuten kauan sitten johdattaessani kuolonklaanilaiset Taivasklaaniin. Muistatko sen?” kolli kysyi varovasti. Nyökkäsin hitaasti. Lokkikoipi oli johdattanut Kaaosmielen ja Tuhokatseen sekä muut Taivasklaanin luokse. Kuolonklaani oli ikävä kyllä hävinnyt sen sodan, vaikka emme me mitään olisi Taivasklaanin kaukaisella reviirillä tehneetkään.
“Minulla on sinulle asiaa Pimeyden Metsältä”, soturi ilmoitti tyynesti. Nyökkäsin valmiina kuulemaan hänen asiansa.
“Suunnitelma liikkuu eteenpäin, kun metsä vajoaa pimeyteen. Viilto kohtaa yhden kolmesta. Veri tahrii jokaisen, eikä kukaan ole enää puhdas.” Kollin ääni oli pelottavan vakaa, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Painoin sanat mieleeni, ja heti sen jälkeen Lokkikoipi ja Pimeyden Metsän tutut maisemat katosivat.
Säpsähdin hereille. Tuntui kuin olisin pudonnut petiini, mutta olin vain palannut unesta takaisin tähän maailmaan. Kohotin hitaasti päätäni. Lokkikoiven sanat kaikuivat yhä päässäni. Voittaisimmeko me sodan, vai mitä ihmettä se kissa taas höpisi? Olin varma, että minä olin enteessä esiintyvä viilto. Mutta kenet minä kohtaisin?
“Viiltotähti!” huuto pesän ulkopuolelta sai minut heräämään ajatuksistani. Nousin ylös venytellen. Pesän kivilattia oli kylmä. Mieleni teki vain jäädä lämpimään vuoteeseeni koko päiväksi, mutta tiesin päällikön tehtävien odottavan. Pesän ulkopuolella kohtasin Raepisaran. Kolli katsoi minua suoraan silmiini meripihkaisilla silmillään.
“Aiotko lähteä yksin matkaan, vai voinko tulla mukaasi?” kolli kysyi tasaisella äänellä. En ensin tajunnut, mistä soturi puhui, kunnes muistin Minttutähden.
“Ihan sama”, vastasin vain ja kuljin kissan ohitse kohti tuoresaaliskasaa. Valikoin itselleni sopivan saaliin ja söin sen. Raepisara katosi siinä välissä jonnekin.
Kun oli aika lähteä tapaamaan Minttutähteä, Raepisara saapui luokseni.
“Lähdemme siis nyt?” kolli varmisti. Nyökkäsin. Tuskin kollista oli haittaakaan. Ilmoitin nopeasti lähelläni syövälle Ahvenleualle, että lähtisimme. Hän sai luvan pitää leirin pystyssä kunnes palaisimme. Kun pujahdin piikkihernetunneliin, kohtasin sen toisessa päässä Sulkatähden. Naaras kohtasi vihreän katseeni, mutta ei sanonut mitään. Hän teki meille tietä. En jäänyt katselemaan taakseni.
“Onko jotain meneillään?” Raepisara uteli.
“Ei mitään merkittävää”, murahdin vain. Tiesin, että Valhekuiske oli Raepisaran tyttären Kielomyrkyn tytär. Mutta ei asia hänelle kuulunut.
Sää oli tänä aamuna kirkkaampi kuin eilen. Taivaalla oli yhä pilviä, mutta kylmän auringon ensisäteet paistoivat suoraan silmiini. Lehtikato olisi aivan pian täällä. Ilma oli kylmempi kuin eilen, ja ruoho oli valkeiden huurreruusujen peittämä.
Matkalla ylitimme kaksi kertaa ukkospolun. Päätin, että paluumatkalla tarkastaisimme sen paikan, jossa Kylmähenkäys oli kuollut. Hän varmaan oli jo herännyt, mutta ei sitä tiennyt.
Varjoklaanin leiri häämötti edessämme. Lupaa kysymättä työnnyin piikkihernetunnelista sisään. Silmäilin hetken ajan kuopassa sijaitsevaa leiriä, jonka pääaukiolla olevat kissat kääntyivät katsomaan meitä hämmästyneinä. Raepisara pysytteli takanani, kun astelin leirin pääaukiolle lähelle suurta tammea. Aurinko oli hädin tuskin kunnolla noussut, mutta varjoklaanilaiset olivat jo hereillä. Osa heistä näytti siltä, kuin he olisivat menossa nukkumaan. Ymmärsihän sen, sillä Varjoklaani saalisti usein öisin.
“Mitä te teette täällä? Tämä on Varjoklaanin leiri, eikä teillä ole tänne mitään asiaa”, kohtasin kilpikonnalaikukkaan Rosmariiniputouksen ensimmäisenä. Huomasin, kuinka etäällä kuningatar hoputti pentuja pesiin. Se pesä oli klaaninvanhimpien pesä, muistin sen. Leiri ei ollut juurikaan muuttunut sitten viime näkemän. Vanha suuri tammi oli yhä pystyssä. Sen juurikossa oli todennäköisesti Minttutähden pesä.
“Minulla on asiaa Minttutähdelle”, totesin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tunsin varjoklaanilaisten katseet turkissani, mutta en antanut niiden häiritä. Rosmariiniputous siristi silmiään, mutta käveli suuren tammen luokse. Naaraan haavat olivat parantuneet hyvää vauhtia.
“Minttutähti! Raetähdellä ja Viiltokaaoksella on sinulle asiaa”, Varjoklaanin varapäällikkö naukui päällikölleen. Irvistin kuullessani vanhan nimeni. Pidin paljon enemmän nykyisestä nimestäni, joka paljasti voimani ja valtani. Kului hetki, kunnes Minttutähti ilmestyi näkyviin juurien alta. Naaras katsoi minua hieman yllättyneenä. Virnistin hänelle vain tervehdykseksi.
“Mitä te teette täällä?” naaras kysyi tasaisella äänellä ja asettui eteemme seisomaan. Rosmariiniputous seisoi päällikkönsä vierellä. Molempien asennot olivat melko ylväitä, he olivat kohottaneet hieman leukojaan ja katsoivat meitä tyynesti.
“Minttutähti, minulla on sinulle asiaa. Yksityisesti, mutta Rosmariiniputouskin voi osallistua”, kerroin vilkaisten varapäällikköä. Minttutähti kohotti kulmiaan.
“Tulkaa pesääni”, naaras naukui suunnaten kohti suurta tammea. Naaras pujahti ensimmäisenä juurien alle.
Varjoklaanin päällikön pesä oli epämukavampi kuin omani. Pesän katosta roikkui multaisia juuria, eikä päivänvaloa tullut paljoakaan pesään. Mahduimme juuri ja juuri kaikki neljä pesään.
“Viiltokaaos, kerro asiasi”, Minttutähti naukui ja istuutui sammalvuoteelleen.
“Viiltotähti”, korjasin virnistäen. Minttutähti näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi.
“Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, selitin. Vilkaisin Rosmariiniputousta, joka ei ymmärtänyt mistä puhuimme. Varjoklaanin päällikkö ei ollut uskoutunut asioistaan varapäällikölleen. Se oli hyvä.
“Nytkö jo?” Minttutähti yllättyi.
“Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, nau’uin tyynesti. Rosmariiniputous oli yhä hämmentyneempi.
“Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” varapäällikkö kysyi ja käänsi kipakan katseensa kohti päällikköään. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
“Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, selitin nopeasti varjoklaanilaisnaaraalle. Rosmariiniputous ei ollut uskoa korviaan.
“Olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?” kysyin. Naaras ei vilkaissutkaan varapäällikköään. Hän piti katseensa suoraan minussa.
“Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, naaras ilmoitti viileästi. Pohdin hetken aikaa mielessäni sopivaa nimeä. Olisiko liian typerää, jos sodassa kolmea muuta klaania vastaan taistelisi yksi klaani? En tiennyt, mutta päätin ehdottaa sitä Varjoklaanin päällikölle:
“Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme”, kerroin. Minttutähti pohti sitä hetken aikaa, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
“Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?” Raepisara esitti kysymyksen varjoklaanilaisnaaraalle.
“Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella.” Minttutähti siristi silmiään. Rosmariiniputous käänsi nyt katseensa minuun. En osannut sanoa, mitä mieltä Varjoklaanin varapäällikkö tästä oli. Minttutähti vaikutti yhä sitoutuneelta sopimukseemme. Ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään, lisäsin:
“Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.”
//Minttu, Rosma tai Rae? Sori autohitti ja tönkköys xd
Rosmariiniputous
"Tulkaa pesääni", Minttutähti naukaisi Varjoklaanin leiriin saapuneille Viiltokaaokselle ja Raetähdelle, jotka nyt silmäilivät minua ja punertavanruskeaa päällikköä odottavasti. Kohotin kuonoani mahdollisimman rohkeasti ja saatoin kuolonklaanilaiset päällikön pesään, heitellen heihin vähän väliä epäileviä mulkaisuja. Minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, miksi nämä kissat olivat päättäneet tunkeutua Varjoklaanin leiriin, mutta minä todellakin tahdoin kuulla syyn.
"Viiltokaaos, kerro asiasi", Minttutähti naukaisi varapäällikölle, kun olimme kaikki asettuneet pesään. Minä olin istuunut päällikköni rinnalle ja kuolonklaanilaiset istuivat aivan yhtä päättäväisinä kuin mekin edessämme.
"Viiltotähti", kolli korjasi, virnistäen nopeasti. Kohotin hieman kulmiani, näemmä hän oli nykyään päällikkö. Täten Raepisara oli varmaankin luopunut hengistään ja siirtynyt tavalliseksi soturiksi.
"Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, Viiltotähti ilmoitti tyytyväiseen sävyyn. Pääni kallistui hämmästyksestä sivuun, mistä ihmeestä tuo kolli puhui?
"Nytkö jo?" Minttutähti vastasi. Käännyin vilkaisemaan naarasta, oliko hän tiennyt tästä Viiltotähden mainitsemasta lupauksesta?
"Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, Viiltotähti jatkoi. Hämmennys suorastaan roihusi sisälläni ja lopulta jouduin kysymään:
"Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” Viiltotähti virnisti kysymyksilleni ja sivalsi taas tavanomaisesti ilmaa. Otin askeleen kauemmas ja siristin meripihkaisia silmiäni. Kuolonklaanilainen oli pelastanut minut Kylmähenkäyksen kynsistä, mutta en siltikään luottanut häneen yhtään enempää.
"Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, Viiltotähti selitti ja porasi sitten katseensa Minttutähteen, "olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?"
"Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, Minttutähti ilmoitti ja sai helpotuksen virtaamaan lävitseni. Jos Varjoklaani tulisi taistelemaan tässä sodassa Kuolonklaanin puolella, minäkin tahdoin tehdä selväksi muille klaaneille että emme olleet millään tavalla luovuttaneet itseämme Kuolonklaanille, vaan olimme vieläkin Varjoklaani.
“Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme", Viiltotähti ehdotti. Päällikön ehdotus ei tietenkään saanut minua tyytyväiseksi, mutta ei se hirveäkään ollut.
"Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?" Raepisara kysyi Minttutähdeltä.
"Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti selosti ja vilkaisi minuun. En edes tiennyt mitä ajatella päällikön suunnitelmista, mutta en varmaan voinut muutakaan kuin vain myöntyä hänen suunnitelmiinsa.
“Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.”
Kohautin kulmiani hitaasti, kun Viiltotähti mainitsi vielä ylösnousemisen. Tämä varmasti tarkoitti myös, että Kylmähenkäys ylösnousisi - jota minä en tietenkään odottaisi enkä myöskään sitä, että joutuisin satavarmasti taistelemaan samalla puolella hänen kanssaan. Mutta tosin, tulisin myös näkemään pitkästä aikaa kuolleen veljeni, Korentolennon. Hikkoritassu tuskin ylösnousisi koska hän ei ollut uskonut mihinkään. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin meripihkaisen tuijotukseni Viiltotähden vihreisiin silmiin. Päällikkö kohtasi tuijotukseni ja jäin tuijottamaan kollia päättäväisenä.
"Olen mukana suunnitelmissa", ilmoitin hetken epäröinnin jälkeen Kuolonklaanin uudelle päällikölle. Olin aivan varma, että hän aisti epävarmuuteni asian suhteen, mutta teinkin tämän ainoastaan siksi, koska halusin olla uskollinen Minttutähdelle ja tiesin myös, että kieltäytyminen yhteistyöstä toisi vain ongelmia Varjoklaanille. Viiltotähti nyökäytti tyytyväisen oloisena päätään ja sanoi jotain Raepisaralle, mitä minä en onnistunut kuulemaan. Käännyin Minttutähden puoleen.
"Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", kuiskasin Minttutähdelle niin hiljaa, etteivät kuolonklaanilaiset kuulisi mitään.
//Minttu? Viilto? Rae?
Minttutähti
(tarinan alku jätetty pois)
Hetki sitten leiriimme oli saapunut kaksi varsin yllättävää vierasta, Raetähti ja kollin varapäällikkö Viiltokaaos - tai oikeastaan nykyään Viiltotähti ja entinen päällikkö Raepisara. Viiltotähti oli halunnut varmentaa, että pidin sopimuksestamme kiinni, sillä sota alkaisi pian.
"Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti naukui. Ennen kuin ehdin vastata Kuolonklaanin päällikön tarjoukseen sain kuulla jotain uskomatonta. Tummanharmaa kolli kertoi kuolleiden heräävän henkiin, jopa Tihkutähden, kun ajattelin kollia kylmät väreet kulkivat turkillani. Minähän rakastin Tihkutähteä, eikö niin? Tai ainakin olin rakastanut, en tiennyt tunsinko enää mitään, sillä olin alkanut vasta tajuta kollin kylmäsydämisyyden. Samalla Rosmariiniputous puuttui peliin ja kertoi olevansa mukana, joka oli suuri helpotus minulle.
"Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", Rosmariiniputous naukui niin hiljaa, ettei kuolonklaanilaiset kuulleet naaraan puheita. Nyökkäsin.
"Olen täysin varma," aloitin hiljaisella äänellä, mutta seuraavat sanani sanoin kaikkien pesässä olijoiden kuullen, "Olen sanani mittainen kissa ja kuten jo aiemmin lupasin, Varjoklaani tulee olemaan sodan aikana osa Viiltoklaania loppuun asti. Jos joku varjoklaanilainen vastustaa ajatusta ja loikkaa toiselle puolelle sodassa, hänet leimataan klaaninsa pettäjäksi, eikä hänellä ole enää pääsyä Varjoklaanin riveihin ja uskon ettei kukaan halua sitä. Kiitos vielä oikeudesta saalistaa puolellanne, noudatamme sääntöjänne saalistusalueista." Kohdistin syvänsinisen katseeni ensin Viiltotähteen ja sitten Raepisaraan. Pyytäisin vielä, että saisin puhua kahden Viiltotähden kanssa, sillä ajattelin kollin haluavan tietää enteestä. Minä luotin kolliin, sillä kollin ei olisi mitään järkeä pettää Varjoklaania sillä samalla puolella tässä oltiin. Uskoin tosiaan, että klaanini kissat olivat uskollisia päällikölleen.
//Viilto? Rae? Rosma?
Raepisara
Moni asia pyöri mielessäni sujahdettuani sotureiden pesään. Katse Kalmaliljaan oli kertonut jo paljon. En ymmärtänyt, miksei naaras ollut kertonut minulle Viiltotähden suunnitelmista. Olisin osannut ainakin varautua ja olla käymättä Pimeyden metsässä. Sisälläni oli niin valtavasti sisäistettäviä asioita, jotka saivat minut hermostuneeksi. Uni ei ottanut tullakseen, vaikka kuinka yritin etsiä mukavaa asentoa sammalvuoteella. En todellakaan tiennyt kenen tämä sammalvuode oli, mutta se oli kulahtanut ja vanha, ehkäpä vain ylimääräinen. Tai sitten tämä oli Viiltotähden entinen vuode. Käännyin pois toisista pesän seinän suuntaan ja suljin meripihkaiset silmäni. Sulkatähti. Viiltokaaos. Sota. Varjoklaanin ja Kuolonklaanin liitto. Seuraava kokoontuminen. Valhe. Salaisuus. Kuolleiden ylösnousemus. Ärähdin vihaisena ajatuksilleni.
"Suu tukkoon, hiirenaivo", kuului viereiseltä vuoteelta uhkaava sähähdys ja kyljen kääntäminen toiseen suuntaan.
"Mieti vähän kelle puhut", murahdin takaisin, vaikka ymmärsinkin herättäneeni toisen syyttä suotta. Inhottavat ajatukset vain pyörivät mielessäni. Kuten se, että olin kuollut, käynyt Pimeyden metsässä ja palannut takaisin maan päälle, nähnyt Sulkatähden ja Viiltotähden ensimmäisinä, kuullut suunnitelmista ja tämä kaikki sekoitti pääni. Yksistään nuo eivät riittäneet, vaan minulla oli ylläpidättävänä salaisuus, josta tiesivät vain Viiltotähti ja Sulkatähti. Varapäällikköni oli pettänyt minut ja vienyt viimeiset henkeni ja kaiken lisäksi vielä noussut valtaan. Huomasin sammalvuoteen kärsineen ajatustyöstäni, sillä olin ajatuksissani kynsinyt sitä palasiksi. Ja minun piti salata tämä kaikki Kalmaliljalta. Toisaalta olihan naaras salannut asioita minultakin. Murahdin ja viereiseltä pediltä kuului jälleen äreitä sanoja. Kaikki oli nyt niin sekavaa, etten eläessäni ole ollut ikinä näin sekaisin jonkun asian takia. Taino, juurihan minä olin kuolleena. Ärähdin. Varmaan valvotin tälläkin hetkellä sotureita ärähtelyilläni, mutten vain onnistunut saamaan unta näiden asioiden takia. Olisknpa vain kuollut ja pysynyt kuolleena! Olisinpahan ainakin saanuy viettää aikaa Havupennun kanssa. Eikun... palautuuko Havupentukin maan pinnalle? Kielomyrkkyä en kuitenkaan pääsisi tapaamaan, sillä hän ei ollut Pimeyden metsässä. Mieleni olisi tehnyt mieli hakata päätäni maahan, mutten sentään siihen ryhtynyt. Onneksi. Kissathan pitäisivät minua hulluna. Ja pitäisivät nytkin, jos tietäisivät koko totuuden siitä, miksen ole enää päällikkö. Minua hävetti, kun Viiltotähti oli kertonut klaanille, että olisin luovuttanut henkeni ja ryhtynyt vain soturiksi. En ollut sellainen kissa ja Kalmalilja tiesi sen. Hän varmasti epäili asiaa, mutten pystynyt nyt puhumaan hänelle. Enkä voisi koskaan puhua tästä asiasta. Minun pitäisi sulloa kaikki sisääni ja pitää ne siellä. Monet ihailivat Viiltotähteä ja olisivat kuolleet hänen puolestaan. No, minä en. Viiltotähti oli toiminut huonosti kanssani, enkä antaisi hänelle anteeksi. Hän ei olisi ansainnut sitä. Pakko se kai vain oli esittää arvon päällikön ja muiden silmissä, että kunnioitin edes vähäsen päällikkö. Se oli kyllä osittain totuuskin. Viiltotähtihän tämän koko klaanin oli aikoinaan perustanut! Mutta se mitä hän oli tehnyt minulle... Tunteeni olivat niin ristiriitaiset kuin pystyivät olemaan, enkä saanut oikein ajatuksistani ja mietteistäni mitään irti. Kaikki oli vain tapahtunut ja olin jo osittain hyväksynyt kohtaloni Pimeyden metsässä. Mutta sitten tämä. En ollut enää päällikkö. En enää... mikään ei ollut kuten ennen. Tuskin tulisi koskaan olemaan. Ja saisinko ikinä rauhaa näiltä ajatuksilta? Mitä, jos en enää saisi nukutuksi? Ajatukseni pongahtelivat ties minne pitäen minut yön hereillä.
Katsoin Varjoklaanin päällikköä, Minttutähteä sekä hänen varapäällikköään Rosmariiniputousta. Olin tullut Viiltotähden mukana Varjoklaanin leiriin, päällikön pesään. Tällä hetkellä olimme Minttutähden ahtaassa pesässä kaikki neljä keskustelemassa. En ollut kauheammin osallistunut keskusteluun - eihän minun edes tarvinnut. En edes itse osannut sanoa virkaani tällä reissulla, mutta itsepähän olin halunnut mukaan. Sitä paitsi, näin sain paremman käsityksen kaikesta. Ja Viiltotähti saisi tulevaisuudessa kyllä huomata, kuinka useasti änkeäisin hänen mukaansa. Sillä, jos arvon päällikkö ei tähän suostuisi, niin voi voi. Itsepähän oli minut päättänyt tappaa. Jos halusin olla avuksi ja olla mukana suunnitelmissa, niin tätä siitä seurasi. Tosin, ei Minttutähden ja Rosmariiniputouksenkaan suhde ollut luottamuksellinen. Varapäällikkö näytti erittäin hämmentyneeltä koko tilanteesta ja siitä, mistä keskustelimme. Pikkuhiljaa hänelle kuitenkin valkeni ja hän ilmoitti olevansa mukana. Hyvä. Eikä Rosmariiniputouksella nyt olisi ollut varaakaan vastata kielteisesti. Ainakaan minun ja Viiltotähden ollessa paikalla. Rosmariiniputous kuiskutteli jotain Minttutähden suuntaan, mutten onnistunut erottamaan sanoja. Kohotin hivenen kulmiani, mutten sen erikoisemmin reagoinut asiaan. Tuskin he mitään sen mullistavampaa kuiskuttelivat.
Lopulta Minttutähtikin kertoi asiaan kantansa. Varjoklaani taistelisi siis Kuolonklaanin... Viiltoklaanin puolella sodassa. Ja tuskin monikaan jättäisi klaaniaan vain sen takia, että siirryttäisiin voittajien puolelle. Kolmen muun klaanin tilanne näytti erittäin synkältä, sillä Viiltoklaanillahan oli Kuolonklaani, Varjoklaani sekä ylösnousseet kissat, kuten minä ja Sulkatähti. Mielestäni oli kuitenkin hieman liikaa antaa Varjoklaanille luoa saalistaa osalla alueella reviiriämem, mutta miten vain. Kaipa se oli järkevä ratkaisu ja sai Minttutähden sekä lopun Varjoklaanin paremmin sopeutumaan tilanteeseen. Nykyäänhän Varjoklaanissa sai uskoa mihin halusi. Se siis tarkoitti sitä, että kuolonklaanilaiset joutuisivat tekemisiin joidenkin ystävällisten ja ylilempeiden kissojen kanssa. Mutta oli apu minkälaista tahansa, se tuli ihan tarpeeseen. Katsahdin Viiltotähden suuntaan ja odotin hänen sanovan jotain, sillä itselläni ei ollut enää mitään sanottavaa asiasta.
//Viilto? Rosma? Minttu? HUOM! Pääsette helpommalla, jos luette vaan viimeisen kappaleen, sillä toi ylimmäinen on vaa jotai turhaa XDD
Viiltotähti 12.11.2018
Raetähti valahti allani veltoksi, kun hänen sielunsa pyrki kohti Pimeyden Metsää. Nousin hermostuneena ylös päällikön ruumiin yltä. Kävelin nummella ympyrää yrittäen keksiä keinon ulos tilanteesta. Olin vienyt päällikkömme hengen, en pääsisi tästä enää helpolla. Aurinko oli laskemassa. Ellemme saapuisi leiriin kuunnousun jälkeen, klaanista lähtisi takuulla joitakin etsimään. Käänsin katseeni kolliin, jonka keho nytkähti. Raetähden keho nytkähti pari kertaa, kunnes hän veti syvään henkeä. Sielu syöksyi vauhdilla omistajaansa. Raetähti räväytti meripihkaiset silmänsä auki. Vuoto päällikön kaulasta oli lakannut, mutta kipu näytti olevan yhä tuskallinen. Harmaa kolli kampesi itsensä ylös ja irvisti kivusta. Hänen katseensa oli murhanhimoinen, kun hän katsoi minua raivon vallassa.
"Vannon, ettei tämän pitänyt mennä näin", nau'uin soturille äänessäni pahoitteleva vivahdus. "Sinun piti vain kuolla, mutta nyt työnsit henkesi minun kynsiini. Kai sinä ymmärrät, että en voi jättää sinua henkiin?" Raetähti oli hyökätä kimppuuni uudestaan, mutta sanani saivat hänet pysähtymään:
"Odota." Raetähti pysäytti hyökkäyksensä kuin seinään ja istui alas. Hänen ilmeensä oli halveksuva, kissa ei selkeästi kunnioittanut minua enää lainkaan, mutta kyllähän sen ymmärsi. Olin juuri tappanut hänet, sekä valehdellut useamman vuodenajan ajan.
"Sinun ei kannata taistella vastaan, tiedät mahdollisuutesi voittoon olevan olematon", totesin rauhallisella äänellä ja annoin vasemman etukäpäläni kynsien halkoa ilmaa.
"Ei kukaan sinua hyväksy päälliköksi enää", kolli murisi rahisevalla äänellään.
"Päinvastoin. Voin syyttää kuolemastasi vaikka samaista kulkukissaa, joka aiemmin hyökkäsi kimppuusi. Löysin sinut täältä veren peittämänä, elottomana. Viimeisinä sanoinasi kehotit minua hakemaan henkeni jo tänä yönä", nau'uin kollille tyynenä suunnitelmani. Hän katsoi minua suorastaan raivoissaan.
"Eivät he usko sinua", kolli sanoi.
"Eivätkö? Kun kerta loppusi on jo lähellä, voin kertoa sinulle asian, jota sinun ei pitänyt saada tietää", totesin tasaisella äänellä. Raetähti kallisti päätään kehottaen minua jatkamaan.
"Olen kerännyt liittolaisia. Sekä Kuolonklaanista, että muista klaaneista. Aion valloittaa metsän taas itselleni. Varjoklaani on Minttutähden lupauksesta puolellani, kun valloitan klaanit", selitin kissalle. Raetähti katsoi minua. Hänen äänensä oli ensin vihainen, kunnes hän katsoi minua hämmästyneesti.
"Taas? Mitä sinä sekoilet?" kolli murahti kylmällä äänellä ja paranteli asentoaan.
"Aivan, ethän sinä tiedä", virnistin kiusallani kissalle, joka olisi hyökännyt kimppuuni, ellei olisi haavojensa vuoksi ollut selvässä alakynnessä jo nyt.
"Kerro", kissa painosti matalalla äänellä. Heilautin häntääni ja istuin alas.
"Kauan sitten minä perustin oman klaanin. Klaani kasvoi ja kehittyi, kunnes se kuihtui lähes olemattomiin, menetti loistonsa ja sulautui yhdeksi muiden sekaan. Nyt olen palannut pelastaakseni luomukseni", totesin tyynesti viiltäen kynsilläni ilmaa. Raetähden pupillit laajenivat.
"Viiltotähti", hän kuiskasi naukaisunsa ilmoille katsoen minua uskomatta silmiään. "Sen täytyy olla, nyt minäkin sen näen." Havaitsin kollin äänessä yhä vihan, mutta nyt siinä oli jotain muutakin.
Siirsin katseeni taivaalle. Kuu alkoi nousta, saatoin nähdä sirppimäisen kuun suuntaavan kohti huippuaan. Auringon viimeiset säteet pakenivat parhaimmillaan Korkokivien taakse. Ne värjäsivät taivaan punaiseksi. Nousin ylös. Myös Raetähti osasi ennustaa sen, mitä nyt tapahtuisi.
"Aika on loppu", päästin kylmän naukaisun ulos suustani. Samalla höyrypilvi leijaili kohti kollia saavuttamatta häntä koskaan. Raetähti oli tyyni, hän katsoi minua pettyneesti.
"En olisi uskonut sinusta. Tietenkin ihmettelin yhdennäköisyyttänne, mutta silti", kissa naukui ja veti syvään henkeä. Hän räpäytti meripihkaisia silmiään kohdaten vihreän katseeni.
"Ei minun ole järkeä tätä pitkittää, tulen kuolemaan joka tapauksessa. Siitä huolimatta, en voi antaa henkeäni sinulle noin vain. Kaadun klaanini puolesta. Kai se on myös kunnia kuolla itse Viiltotähden kynsissä, vai?" kissa naukui rauhallisella äänellä. Sentään kolli oli edes kuolinhetkellään löytänyt itsestään jotain hienoa. Olisin voinut uskoa, että Raetähti ei olisi halunnut taistella vastaan. Kookas kissa nousi seisomaan ja katsoi minua yhä silmiini.
"On kunnia tappaa sinut, Raetähti. Ehkä henkesi ennättää ennen kuuhuippua Pimeyden Metsään, jotta voimme kohdata uudelleen. Et ollut kummoinen päällikkö, mutta minä kunnioitin sinua toisinaan täysin aidosti. Täytyy minun sinua kiittääkin, sinun ansiostasi nousen taas Kuolonklaanin päälliköksi", sanoin viiltäen kysilläni ilmaa. Raetähti ei vastannut, hän odotti hyökkäystäni. Ponnistin takajaloilla itseni vauhtiin. Syöksyin kohti kissaa, joka väisti iskuni juuri ja juuri. Raetähti onnistui syöksymään kylkeeni. Viiltävä kipu tuntui pahalta, mutta irrotin kissan nopeasti kyljestäni. Raetähti menetti tasapainonsa ja oli kaatua maahan. Siinä näin tilaisuuteni tulleen. Syöksyin kissaa kohti ja viilsin kynsilläni pitkän viillon kissan kylkeen. Raetähti ulvaisi kivusta, kun painoin hänet vasten nurmea. Kyljessä oleva haava pulppusi verta. Viilsin nopeasti kynsilläni kollin kaulaa ja kohtasin viimeisen kerran soturin meripihkaisen katseen. Raetähden kehon alkaessa kouristelemaan, astuin askeleen taaksepäin. Istuin alas ja katsoin parin hiirenmitan päästä, kuinka sielu pakeni kantajansa ruumiista pysyvästi. Kun kouristukset loppuivat, suljin silmäni ja kuiskasin tuuleen:
"Hyvästi." Se koskettava hetki kesti vain silmänräpäyksen, sillä tiesin kiireen painavan niskassani. Nostin katseeni taivaalle. Minulla olisi vielä aikaa ylittää ukkospolku ja suunnata kohti Emonsuuta.
Matka Emonsuulle taittui yllättävän nopeasti. Välillä jouduin pysähtymään ja nuolemaan kylkeeni tullutta haavaa. Samalla kehitin päässäni sanoja, jotka sanoisin leirissä muille. Olin piilottanut hieman päällikön ruumista erään pensaikon suojaan, mutta kyllä partio hänet löytäisi, jos sellainen lähetettäisiin. Toivoin, ettei kukaan huomioisi katoamistamme ennen kuin olisin hakenut henkeni ja päässyt taas päällikön ruumiin luokse.
Pysähdyin Emonsuun sisäänkäynnille ja tuijotin pilkkopimeään tunneliin. Kasvoilleni piirtyi pakonomainen virne, kun astuin sisään kylmään tunneliin. Muistin yhä reitin Kuukiven luolaan, sillä olin edellisessä elämässäni kulkenut muutaman kerran sen.
Tunsin seinien katoavan ympäriltäni. Nostin katseeni kattoon, josta erotin kuun. Tein sen, olin ajoissa paikalla. Kävelin hitain askelin valtavan kiven luokse. Sillä hetkellä kuun valo osui kiveen. Se muuttui kirkkaaksi valaisten koko luolan. Tyytyväisenä asetuin mukavaan asentoon sen eteen ja suljin silmäni. Virne kasvoillani kosketin kuonollani kylmän kiven pintaa. Sen voima auttoi minut uneen.
Pimeys ympäröi minua. Saatoin aistia lukuisat kissat ympärilläni, mutta en nähnyt ketään. Kului hetki, kunnes ympäristö alkoi muovautua ympärilläni. Erotin suuren kivenjärkäleen ja loputtoman metsän. Taivas oli punertava, sillä ei ollut lainkaan tähtiä eikä kuuta, ei aurinkoa tai mitään. Laskin katseeni kiven edessä seisovaan kissaan, joka omasi kilpikonnakuvioisen valkean turkin. Pienen naaraan vihreät silmät hehkuivat pimeässä.
"Hän on saapunut", naaras naukui kovaan ääneen kääntämättä katsettaan pois minusta. Kuhina ympärilläni alkoi. Kissoja ilmestyi joka paikasta. Olivatko he odottaneet minua näin kovasti? Kissojen joukosta tunnistin ensimmäisenä Pisaratähden, joka istui emonsa vierellä. Raetähti ei ollut täällä, vaikka kuinka yritin tunnistaa hänen harmaata turkkiaan monien muiden seasta.
"Tervehdys", tokaisin virnistäen naaraalle, joka aikoinani oli elämäni suurin rakkaus. Kohtaaminen oli hiukan kiusallinen, sillä naaraan katseesta päätellen hän rakasti minua yhä palavasti. Kissan kohtaaminen ei tuottanut muuta kuin iloa siitä, että tapasin ystäväni jälleen. En rakastanut Sulkatähteä enää kuten ennen, en voinut sille mitään.
"Oletko valmis? Viimein suunnitelmamme voivat käydä toteen", naaras naukui ja hymyili minulle leveästi.
"Olen", sanoin, vaikken muistanut lainkaan suunnitelmiamme. Kuolleena ollessani olin suunnitellut metsän valloitusta, mutta en olisi arvannut Sulkatähden olevan noin iloinen puolestani. Kenties hänkin aikoi uudelleensyntyä jälleen? Toivoin salaa sisälläni, että niin ei kävisi.
Eteeni astui tomunruskea kolli, joka omasi vihreät silmät. Hän oli Kuolonklaanin ensimmäinen varapäällikkö, Hiirikynsi.
"Tapaamme pitkästä aikaa", tervehdin kissaa, joka vastasi vain nyökäten. Hän astui aivan eteeni valmiina koskettamaan kuonoani.
"Tällä hengellä annan sinulle rohkeutta", soturi naukui kovaan ääneen. Hänen äänensä kantautui kauas pimeään metsän. Tunsin hengen syöksyvän minuun. Se tuntui voimaannuttavalta. Kolli irrotti kuononsa omastani, virnisti ja perääntyi. Hiirikynnen jälkeen seuraavaksi vastaano tuli tummanruskea kookas kolli. Karhuturkki pysähtyi eteeni. Sanaakaan sanomatta, kolli painoi kuononsa vasten omaani.
”Tällä hengellä annan sinulle maltillisuutta”, poikani ilmoitti, kun henki tunkeutui sisääni. Se tuntui nipistyksenä rinnassani. Kolli nyökkäsi minulle ja palasi takaisin kissajoukkoon. Oliko koko Pimeyden Metsä paikalla?
”Mekin olemme odottaneet teitä”, mielipuolinen naukaisu vasemmalta puoleltani sai minut käätämään vihreän katseeni puhujaan. Likaisen valkean turkin omaava naaraskissa katsoi minua hullunkiilto silmissään. Osasiko hän edes sanoja, jotka hän minulle lausuisi? Miksi ihmeessä Pimeyden Metsä oli valinnut Riemutuhon antamaan henkeni?
”Tällä hengellä me annamme sinulle murhanhimoa”, kissa sanoi ja kosketti kuonoani. Henki tuntui kutittavalta sisälläni. Tunne meni hetkessä ohi, kun naaras poistui luotani. Vilkaisin Sulkatähteä, joka seisoi suoraan edessäni. Naaras näytti jännittyneeltä, hänen katseensa oli porautunut silmiini. Kuin hän olisi odottanut jotakin.
”Viiltotähti”, en voinut erehtyä murahduksen sanojasta. Kohtasin Kaaosmielen smaragdinvihreät silmät. Kollin katseesta hehkui kunnioitus, kun tervehdin häntä nyökäten.
”Tällä hengellä annan sinulle kyvyn johtaa”, kollin ääni oli tasainen, kun hän kosketti kuonoani. Henki tuntui jopa hyvältä. Ikävä kyllä hetki päättyi nopeasti, kun Kaaosmieli palasi Karhuturkin vierelle. Seuraavaksi eteen astui tumman suklaanruskea kolli. Hän oli entinen jokiklaanilainen, joka oli liittynyt Kuolonklaaniin vain päiviä ennen kuolemaani. Pöllösyöksy tervehti minua syvällä nyökkäyksellä.
”Tällä hengellä annan sinulle luottamusta”, kolli ilmoitti matalalla äänellä koskettaessaan kuonollaan omaani. Henki oli kivuliain kaikista, mutta kestin sen hievahtamattakaan. Kolli palasi omalle paikalleen.
Seuraava hengenantaja oli yönmusta naaras, Kuutihku. Naaraan ilme oli halveksuva, kenties hän tiesi jo minun tappaneen hänet, tai ainakin olleen osana siinä.
”Tällä hengellä annan sinulle kivunsietokyvyn”, naaras ilmoitti kylmällä äänellä painaessaan kuononsa vasten omaani. Henki syöksyi minuun saaden aikaan räjähtävän kivun. Se levisi raajoihini, mutta heilautin vain tyynesti häntääni. Viilsin kynsilläni ilmaa, kun seuraava hengenantaja astui eteenpäin.
”Tällä hengellä annan sinulle tunnollisuutta”, entisen varapäällikön ääni oli mitäänsanomaton. Kai se johtui siitä, mitä olin edellisessä elämässäni tehny hänelle ja hänen vanhemmilleen. Siitä huolimatta Puhurijalka oli pojanpoikani, jonka kanssa olin yrittänyt saada sopua aikaan Pimeyden Metsässä. Se oli yksi harvoista asioista, jota muistin niiltä ajoilta. Kun henki oli tullut minuun, kolli poistui sanomatta mitään. Paransin ryhtiäni, kun valkoraitainen tumma kolli astui eteeni. Pisaratähti katsoi minua keltaisilla silmillään.
”Enää hetki”, kolli ilmoitti koskettaessaan kuonoani.
”Tällä hengellä annan sinulle viisautta”, edesmennyt päällikkö lausui. Hän irrotti kuononsa omastani ja nyökkäsi. Kissa palasi emonsa vierelle suuren kiven eteen. Viimeinen henki oli jäljellä. Tiesin, kuka sen antaisi. Pieni kilpikonnakuvioinen naaras astui eteeni. Hänen vihreät silmät suorastaan säkenöivät.
“Tällä hengellä annan sinulle rakkautta”, naaraan ääni oli heleä ja tasainen. Hän painoi kuononsa vasten omaani. Voimakas lämpöaalto kulkeutui lävitseni, kun henki otti paikkansa kehossani.
Kun viimeinen henki oli sisälläni, Sulkatähti astui askeleen taaksepäin palaten paikalleen.
“Onnittelen sinua toistamiseen, Viiltotähti. Olet saanut toistamiseen yhdeksän henkeäsi. Käytä nämä yhä viisaammin kuin edelliset”, Sulkatähti naukui kovaan ääneen, jotta jokainen läsnäolija saattoi kuulla hänen äänensä.
“Viiltotähti! Viiltotähti!” kissojen juhlallinen ulvonta täytti synkän metsän. Sulkatähti astui taas eteen.
“On aika aloittaa suunnitelma, oletko valmis?” Sulkatähti kysyi katsoen minua vihreät silmät yhä hehkuen. Katsoin häntä kysyvästi.
“En ymmärrä. Mistä ihmeen suunnitelmasta sinä puhut?” kysymykseni sai naaraan hymyn vaihtumaan hämmennykseen. Naaras katsoi minua lievästi kauhistuneena ja perääntyi hieman. Hän vilkaisi Pisaratähteä, joka oli vähintään yhtä yllättynyt.
“Miten niin et ymmärrä? Kyllähän sinun pitäisi tietää! Me olemme suunnitelleet tämän kaiken, aivan kaiken! Suunnittelimme ikuisen elämämme, rakkautemme ja metsän valloittamisen”, Sulkatähden ääni oli epätoivoinen. Naaras katsoi minua kuin pyytäen minua muistamaan, mutta mitään ei tapahtunut. Samassa huomasin, kuinka kissamassa ympäriltämme alkoi harveta. Kissat vain katosivat ilmaan.
“Mitä tapahtuu?!” joku ulvaisi hätääntyneenä, kun hän katosi synkältä aukiolta. Sulkatähden kasvot valtasi tyytyväinen hymy. Hän suorastaan syöksyi luokseni ja kosketti jälleen kuonoani. Se kosketus sai aikaan tietynlaisen valaistumisen. Liuta muistoja ryöppyi mieleeni. Ne välähtivät ajatuksissani hetken aikaa yksi kerrallaan vain pienen hetken ajan.
Kun lopulta avasin silmäni, tunsin kuonollani kylmän kosketuksen. Oli pimeää, vain ylhäältä tuleva himmeä valo valaisi heikosti ympärilläni olevaa avaraa tilaa. Sieraimiini leijaili pehmeä tuoksu, jonka tunnistin vaikka unissani. Pimeässä käänsin katseeni hajun suuntaan.
“Sulkatähti?” ääneni oli epävarma ja säröilevä, kun lausuin naaraan nimen. Naaras nousi käpälilleen ja päästi innokkaan ulvaisun.
“Se onnistui! Me onnistuimme!” naaras riemuitsi ja syöksyi luokseni. Hän painoi päänsä vasten turkkiani, mutta kuin vaistomaisesti vetäydyin pois. Vaikka muistin kaikki ne lupaukset, sopimukset ja tapahtumat Pimeyden Metsässä, tunteeni eivät palanneet. Niin pahalta kuin se vain tuntuikin myöntää, minä en rakastanut Sulkatähteä. Tunsin hämmennyksen pimeässä huoneessa, mutta paikkasin sen nopeasti:
“Meidän täytyy lähteä.” Naaras ei vastannut mitään, vaan seurasi minua ulos luolasta. Kuljin ripein askelin ulos tunnelista, kunnes lopulta saavuimme sen uloskäynnille. Kuu oli luopunut huipustaan, mutta loisti vielä kirkkaana taivaalla lukuisten tähtien ympäröimänä. Vilkaisin Sulkatähteä. Naaras tuntui niin epätodelliselta, ahdistavalta ja hieman pelottavaltakin. Miten minä ikinä voisin kertoa hänelle, että en rakastanut häntä enää? Olimme valmistelleet kaiken tämän yhdessä, mutta tätä emme olleet ennustaneet. En halunnut loukata häntä, sillä hän oli minulle yhä tärkeä. Mutta siitä huolimatta tämä oli aivan liian vaikeaa.
“Tule”, onnistuin takeltelemaan lähtiessäni kulkemaan kauemmaksi pimeästä tunnelista, jota kutsuttiin Emonsuuksi. Askeleeni olivat ripeät, eikä Sulkatähti tuntunut pysyvän perässäni. Hän oli kai aistinut kireän tunnelman välillämme, eikä sanonut mitään. Naaras vain kulki juoksuaskelin perässäni, kun minä puolivahingossa juoksin häntä karkuun. Todellisuudessa kuitenkin halusin mennä sinne, missä Raetähti oli kuollut. Jos suunnitelmani toimisivat, olisi kuollut päällikkö siellä edelleen. Hän ei saisi herätä ja palata leiriin. Hän ei saisi kertoa kaikille teoistani. Se riskeeraisi suunnitelmani jokaisen osan.
Viimein ukkospolun ylitettyämme ja hieman vielä matkaa jatkettuamme saavuimme päällikön harmaan ruumiin ylle. Kolli oli yhä eloton, mutta huomasin hänen haavojensa mystisesti parantuneen.
“Mitä tapahtui?” Sulkatähti kysyi hengästyneenä päästyään vierelleni.
“Minä tapoin hänet”, vastasin kylmästi tuntematta mitään. Pidin katseeni Raetähden ruumiissa. Odotin sen heräävän henkiin. Sulkatähti pysyi vaiti. Viilsin kynsilläni ilmaa, kun olimme istuneet jo tovin hiljaa kollin ruumiin yllä.
Pian kuitenkin alkoi tapahtua: Raetähden häntä nytkähti.
“Kuinka aiot selittää tämän leirissä?” Sulkatähti kysyi minulta, kun Raetähti alkoi heräillä. Kohautin lapojani, vaikka oikeasti minulla oli suunnitelma jo tällekin valmiina. Olin miettinyt sen hiljaisuuden vallitessa. Raetähden täytyi vielä hyväksyä se.
Viimein päällikkö veti keuhkonsa taas täyteen ilmaa. Sielu palasi kehoonsa, kun kissa räväytti meripihkan väriset silmänsä ammolleen. Hetken ajan kissa makasi maassa kuin totutellen elävään kehoonsa. Hän nousi hitaasti ylös, kunnes näki meidät. Kollin katse oli ainakin näkemisen arvoinen. Hänen meripihkaiset silmänsä olivat suuremmat mitä olin koskaan nähnyt, kissan pupillit olivat laajat ja hänen suunsa loksahti auki.
“Olenko minä Pimeyden Metsässä?” ne olivat Raetähden ensimmäiset sanat. Pyöräytin silmiäni hieman turhautuneena ja pudistelin päätäni.
“Et. Sinä heräsit henkiin, koska minä suunnittelin niin”, vastasin viileästi viiltäen kynsilläni ilmaa. Raetähti kohotti kulmiaan ja silmäili Sulkatähteä. Nyt minäkin käänsin katseeni kilpikonnakuvioiseen valko-harmaaseen naaraaseen, joka istui ylvään oloisena vierelläni. Naaras oli minua paljon pienempi, mutta hänen päällikköhistoriastaan ei voinut erehtyä.
“Mutta miten? Ei tämä ole mahdollista, minun pitäisi olla kuollut. Ja kuka hän on?” Raetähti kysyi kysymyksiä toisensa perään. Se sai minut turhautumaan.
“Lyhyesti sanottuna; Ollessani Pimeyden Metsässä, me suunnittelimme yhdessä Sulkatähden”- käänsin katseeni kilpikonnakuvioiseen naaraaseen -”kanssa ikuista elämää ja takaisin maan pinnalle palaamista. Saimme kaiken valmiiksi, mutta enää täytyi olla joku, joka avaisi meille portit. Ikävä kyllä se et ollut sinä, vaikka se olisikin ollut mahdollista. Päätimme, että minä palaan takaisin elävien kirjoihin täysin uutena kissana ja kohoaisin Kuolonklaanin johtajaksi, jotta suunnitelmamme voitaisi viimeistellä. Minun täytyi tappaa sinut, jotta sinä ja kaikki muut voivat palata takaisin, jotta Kuolonklaani voi loistaa taas”, nau’uin kollille äänellä, joka oli täynnä ylpeyttä ja rohkeutta.
“Kaikki? Tarkoitatko ihan kaikkia Pimeyden Metsän jäseniä?” Raetähti kysyi päästyään perille asioista. Kolli siristi silmiään minua katsoessaan.
“Juurikin niin. Emme tiedä miten se toimii, mutta pian metsä on täynnä Pimeyden Metsän jäseniä”, Sulkatähti vastasi puolestani. Käänsin katseeni naaraaseen, jonka kasvoilla komeili leveä hymy. Siirsin katseeni takaisin Raetähteen.
“Tiedän, että tätä voi olla vaikea sulatella, mutta sinunkin täytyy myöntää, että suunnitelmani on erinomainen. Myös sinä voit olla osa sitä, mutta se edellyttää sitä, ettet kerro kuolemastasi”, totesin tasaisella äänellä ja katsoin harmaata kollia kylmä ilme kasvoillani. Raetähti kohotti kulmiaan ja hymähti.
“Mitä sinä tarjoat minulle?” kissa kysyi ja kohotti ylväästi leukaansa. Virnistin hennosti ja viilsin kynsilläni ilmaa.
“Saat olla osana suunnittelemisessa, jos suostut kertomaan klaanille, että päätit itse luopua hengistäsi kuultuasi tarinani uudelleensyntymisestä ja suunnitelmista. Minusta tuli päällikkö, ja sinä otit takaisin soturinimesi, joka on Raepisara”, selitin. Raetähti siristi silmiäänsä pohtien tarjoustani.
“Mitä suunnitelmiisi sitten ovat?” kysyi kolli epäilevästi. Meillä oli ollut selkeät suunnitelmat aiemmin, mutta tämän elämän aikana ne olivat uusiutuneet. Varjoklaani oli astunut mukaan kuviin ja maailmankuvani oli hieman muuttunut. Tuntui kuin olisin tullut viisaammaksi.
“Et tiedä tätä, mutta Minttutähti on luvannut olla puolellani sodassa. Kun pääsen kertomaan hänelle tästä, aloitamme heti suunnittelut. Ajattelin viedä koko Kuolonklaanin ensi kokoontumiseen, ja aloittaa sodan. Tosin vain kertoa siitä, jonka jälkeen palaamme takaisin ja aloitamme todelliset suunnittelut. Sinä voisit olla osana niitä, auttaa meitä löytämään hyökkäyskohteemme ja keksimään parhaat strategiat”, naukaisin kollille yrittäen innostaa häntä mukaan suunnitelmiini. Kolli katsoi minua yhä epäilevästi.
“Ketkä kaikki tästä tiesivät ennen minua? Minttutähtikin? Pakko olla siis muitakin”, kolli naukui äänellä, joka oli hieman katkera. Ymmärsin häntä. Jos joku olisi tehnyt minulle näin, olisin halunnut repiä hänet riekaleiksi. Olin yllättynyt, että Raetähti kykeni olemaan noinkin tyyni. Kestäisikö hän sitä, että kertoisin Kalmaliljan tietävän? Tein sisälläni hurjia punnituksia kovin lyhyessä ajassa. Hetken hiljaisuuden kuluttua sain sanottua:
“Uudelleensyntymisestäni ja suunnitelmista tietävät lisäksemme Tuhokatse, Ahvenleuka ja… Ja Kalmalilja”, vastasin ja tunsin, kuinka sydämeni jätti lyönnin välistä. Raetähti katsoi minua kuin ei olisi uskonut korviaan.
“Tiedän, miten pahalta se kuulostaa, usko minua. Vaadin Kalmaliljaa olemaan hiljaa. Jos hän olisi puhunut sinulle, olisin tappanut teidät molemmat. Hän olisi halunnut kertoa, mutta minä kielsin”, nau’uin kissalle yrittäen rauhoitella tätä. Raetähti pysyi vaiti, eikä sanonut mitään.
“Seuraavaksi eniten tietää Jäälilja. Hän tiesi Varjoklaanista, mutta ei siitä, kuka oikeasti olen. Olen saanut puolelleni myös Valhekuiskeen, Mututassun, Syöksyviillon ja muutaman muun Kuolonklaanista. Heidän lisäkseen Myrskyklaanin Silkkisydän sekä Tuuliklaanin Hohdetassu ovat mukana suunnitelmissa”, selitin vielä. Raetähti hengitti syvään, kai hän yritti sisäistää tämän kaiken.
“Meidän pitäisi kai lähteä”, Sulkatähti keskeytti meidät. Käänsin katseeni naaraaseen. Hän tiesi, että vihasin keskeytyksiä. En välittänyt naaraasta, vaan käänsin katseeni Raetähteen.
“No, mitä sanot? Hyväksytkö tarjoukseni, Raepisara?” kysyin painottaen kollin nimeä. Raepisara pysyi vaiti, kunnes hän nyökkäsi epäröiden.
“Hyväksyn. Minä siis vain luovuin hengistäni ja päällikkyydestäni, jotta suunnitelma saadaan käyntiin?” kolli varmisti. Nyökkäsin tyytyväisesti.
“Nuole äkkiä noita haavojasi, et voi mennä leiriin tuon näköisenä”, naukaisin soturille, joka vilkaisi turkillaan olevia veritahroja. Sulkatähti oli jo lähdössä, mutta pysähtyi kuullessaan sanani. Raepisara alkoi nuolla turkkiaan puhtaaksi pitkin, nopein vedoin. Siinä meni tovi, mutta lopulta hän oli valmis ja lähdimme matkaan kohti leiriä. Askeleeni tuntuivat kevyiltä, kuin olisin syntynyt uudelleen.
Matka leiriin taittui yllättävän nopeasti. Olimme leirissä paljon ennen auringonnousua. Johdatin kolmikon sisään leiriin. Piikkihernetunnelista ulos päästyäni kohtasin heti yövartiossa olevan Sumumyrskyn. Kolli katsoi minua kysyvästi. Raepisara työntyi ohitseni leirin autiolle pääaukiolle.
“Missä te olette olleet?” hopeanharmaa soturi kysyi siristäen aavistuksen verran meripihkasilmiään. Kun hän kuuli perästämme askelia, kolli kurottautui katsomaan taaksemme. Kilpikonnakuvioinen Sulkatähti asteli ylväänä sisään leiriin ja katseli ympärilleen.
“Tämä on muuttunut sitten viime näkemän”, naaras ilmoitti hymyillessään leveästi. Viimeksi naaras oli nähnyt tässä villinä kasvavia pensaita, kun olimme palanneet metsään ennen kuolemiamme. Sumumyrsky katsoi kilpikonnakuvioista naarasta kuin haamun nähneenä.
“Mitä… Miten?” kolli ei saanut sanoja suustaan. Kasvoilleni levisi leveä virne. Entinen tuuliklaanilainen astui askeleen taaksepäin ja räpäytti silmiään varmistaakseen, että hän ei nähnyt näkyjä.
“Hei Sumumyrsky”, Sulkatähti tervehti hopeanharmaata kollia viileästi.
“Tänä yönä tapahtui paljon”, Raepisara selitti isälleen, joka käänsi katseensa pois entisestä naaraspäälliköstä.
“Minä näen sen”, soturi murahti viitaten Sulkatähteä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja astuin eteenpäin. Kuljin Sumumyrskyn ohitse kohti suurkiveä.
“Herätä kaikki, niin minä kerron”, tokaisin Sumumyrskylle ja käännyin kolmikon suuntaan. Sumumyrsky katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
“Raetähti, selitä minulle mitä tapahtuu”, kolli naukui pojalleen kireällä äänellä. Raepisara pudisti päätään ja nosti katseensa minuun.
“Herätä heidät vain”, naukui kolli, jonka paikan Kuolonklaanin päällikkönä olin varastanut noin vain. Asetuin Suurkiven eteen ja katselin tyytyväisenä tyhjää leiriä. Sumumyrsky kiiruhti nopeasti ensiksi sotureiden perään. Kuulin hänen naukuvan kovaan ääneen:
“Herätkää! Viiltokaaoksella on asiaa!” Nimi Viiltokaaos särähti pahasti korvissani. Vaikka eipä Sumumyrsky tiennyt, että olin nyt päällikkö. Kun ensimmäiset soturit siirtyivät unisina ja kärttyisinä ulos sotureiden pesästä, he kiinnittivät katseensa lähelläni istuvaan kilpikonnakuvioiseen naaraskissaan, joka silmäili yhä leiriä. Naaras käänsi nyt katseensa sotureiden pesästä ulos pyrkiviin sotureihin. Seuraavaksi Sumumyrsky siirtyi oppilaiden pesään. Oppilaat hän herätti hieman ärsyttävämmin: Soturi vain meuhkasi ja käski jokaisen oppilaan pääaukiolle heti. Soturi painotti sanaa “heti.”
Kun leirin pääaukiolla oli lopulta runsaasti hämmästyneitä kissoja, loikkasin Suurkivelle sulavalla loikalla. Lähes kaikki kissat olivat täällä. Pennut nukkuivat, eikä Mustakoipi vaivautunut paikalle. Huomasin, että sotureista vanhimmat katsoivat hämmästyneinä Sulkatähteä, joka oli naulinnut katseensa Pikkuvarjoon. Hän katsoi tytärtään hymyssä suin. Pikkuvarjo katsoi myös emoaan hämmästyneenä. Samoin tekivät Tuhokatse, Pihlajakynsi, Kauhumurha, Yövarjo sekä liuta muita kuolonklaanilaisia, jotka olivat nähneet Sulkatähden. Nuorimmat sen sijaan ihmettelivät sitä, että minä seisoin Suurkiven yllä valmiina aloittamaan klaanikokouksen.
“Arvon kuolonklaanilaiset”, aloitin kantavalla äänellä antaen katseeni kiertää läpi lähes jokaisen kuolonklaanilaisen, joka oli vaivautunut pääaukiolle kuulemaan sanomaani.
“Tänä yönä on tapahtunut paljon. Raetähti on luopunut hengistään ja samalla päällikkyydestään. Hänet tunnetaan tästä lähtien Raepisarana”, naukaisu sai etenkin Kalmaliljan hämmästymään. Kiinnitin katseeni erityisesti tähän naaraaseen, joka katsoi minua kysyvästi.
“Kuten varmaan arvasittekin jo, minä olen Kuolonklaanin uusi päällikkö, Viiltotähti”, nimeni sanominen ensimmäistä kertaa sai sisälläni roihuavan liekin voimistumaan. Tuntui kuin olisin hetkessä voimaantunut. Olisin voinut kohdata vaikka koko Kuolonklaanin ja voittaa heidät aivan yksin.
“Eikä siinä kaikki”, jatkoin ennen kuin kissat ehtivät alkaa puhumaan, “tämä on ehkä hieman vaikeaa ymmärtää, mutta portit Pimeyden Metsään on auki. Se tarkoittaa sitä, että jokainen kuollut klaanimme jäsen palaa takaisin. Jokainen teistä voi pian tavata kuolleen rakkaansa, pentunsa, vanhempansa, sisaruksensa tai ihan kenet tahansa, joka on päässyt Pimeyden Metsään.” Sanani herättivät Kuolonklaanin öisellä pääaukiolla hurjasti puhetta. Kissat alkoivat puhumaan kovaäänisesti keskenään. Osa heistä oli innostuneita, toiset taas eivät.
“Ja vielä yksi asia”, hiljensin klaanin voimakkaalla naukaisulla. Kaikki hiljenivät ja kääntyivät kysyvästi suuntaani.
“Minä olen Viiltotähti”, naukaisin kovaan ääneen. Kissat katsoivat minua hieman huvittuneesti, eivätkä ymmärtäneet mitä tarkoitin. Ainoastaan muutama kissa, kuten Kalmalilja ja Ahvenleuka katsoivat minua täysin tyyninä
“Minä olen Kuolonklaanin perustaja, Viiltotähti”, lisäsin. Nyt kukaan ei ollut huvittunut. Kaikki katsoivat minua vakavina ja hieman hämmentyneinä. Kukaan ei sanonut sanaakaan.
“Ilmoitan myös sen, että suuria muutoksia on tulossa. Aion nostaa Kuolonklanin takaisin vanhaan loistoonsa. Kukaan ei enää koskaan uskalla vastustaa meitä!” nau’uin kuolonklaanilaisille kannustavasti. Osa kissoista yhtyi huutooni, mutta toiset pysyivät hiljaa. Loikkasin alas Suurkiveltä merkiksi, että kokoontuminen on ohi. Sulkatähti saapui luokseni katsoen minua odottava katse silmissään. Viilsin kynsilläni ilmaa.
“Onko kaikki hyvin?” naaras avasi keskustelun ja istui alas.
“Miten niin?” kysyin murahtaen. Vilkaisin leiriä, joka yhä oli täysi. Huomasin auringon nousevan jo. Osa kissoista painui takaisin nukkumaan, mutta toiset jäivät pääaukiolle keskustelemaan tapahtuneesta. Kalmalilja kiiruhti kumppaninsa luokse.
“Olet vältellyt minua koko illan. Mistä nyt kiikastaa?” naaras kysyi suoraan. Siristin silmiäni. En tiennyt mitä sanoa.
“Enkä ole”, vastasin vain kylmästi ja viilsin jälleen ilmaa kynsilläni. Lähestyvät askeleet saivat minut kääntämään katseeni kohti Tuhokatsetta. Kiitin mielessäni häntä hetken pelastamisesta.
“Tervetuloa takaisin”, vanha kolli murahti kilpikonnakuvioiselle naaraskissalle. Sulkatähti vastasi tähän leveällä hymyllä ja nyökkäsi.
“Kenet aiot valita varapäälliköksesi?” Tuhokatse kysyi kääntäen vihreän katseensa minuun. Käänsin katseeni kolliin. En ollut ajatellut koko asiaa. Kiersin katseellani nopeasti kissajoukon läpi. Kalmalilja olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta naaraan suhde Raepisaraan mietitytti minua. Soturina myös Jäälilja olisi ihan hyvä vaihtoehto, mutta kissana se ei tullut kuuloonkaan. Naaras oli ärsyttävän itsekäs ja itsepäinen, eikä mielestäni varapäällikkötyyppiä. Naaras vehtasi liikaa muiden klaanien jäsenien kanssa ja liian hyvissä väleissä. Kylmähenkäys oli tästä esimerkki. Syöksyviilto tai hänen sisarensa eivät olleet vaihtoehtojani. He olivat liian vanhoja. Kostohenki olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta en tuntenut soturia kovinkaan hyvin. Sumumyrskykään ei olisi huono vaihtoehto, mutta hän saattoi olla muuttunut liikaa kuluneiden vuodenaikojen saatossa.
“En ketään”, totesin vain kylmästi. Se sai Sulkatähdenkin hämmästymään.
“Mitä sinä sitten aiot?” naaras kysyi silmiään siristellen. Murahdin ja kohautin lapojani.
“Kukaan kuolonklaanilaisista ei toistaiseksi vain satu olemaan hyvä vaihtoehto varapäällikökseni”, vastasin tyynesti. Ahvenleukakin olisi voinut olla toki vaihtoehto, mutta kissa oli ollut jo aiemmin Jokiklaanin päällikkö. Suostuisiko Pimeyden Metsä antamaan hänelle yhdeksän henkeä, kun hän oli jo kerran ne Tähtiklaanilta saanut ja antanut pois. Kumpikaan entisen elämäni tuttavuksista ei vastannut mitään. He hyväksyivät valintani kuten aina.
“On aika mennä nukkumaan”, totesin yllättäen ja lähdin kulkemaan kohti Suurkiven takana olevaa onkaloa, eli päällikön pesää. Minun täytyi keksiä jotakin Sulkatähden varalle. Naaras selkeästi rakasti minua yhä, mutta minun tunteeni olivat täysin erilaiset. Hänen paluunsa jopa hieman ahdisti minua. Matkalla sotureiden pesälle törmäsin Valhekuiskeeseen. Siis kirjaimellisesti törmäsin. Päämme kolahtivat yhteen, sillä olin kävellyt todella ajatuksissani.
“Katso vähän eteesi hiirenaivo?!” naaras tiuskaisi, mutta vaikeni tunnistaessaan minut. Nostin katseeni naaraan vihreisiin silmiin. Siinä se oli, minun vaihtoehtoni.
“Minä etsinkin sinua”, naukaisin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Valhekuiske kallisti kysyvästi päätään.
“Jutellaan huomenna. Tulen hakemaan sinua, lähdemme pienelle kävelylle”, totesin naaraskissalle viileästi. Valhekuiske katsoi minua yhä hämmentyneenä, mutta nyökkäsi. Huomasin Sulkatähden seuraavan minua.
“Voinko tulla nukkumaan kanssasi?” naaras kysyi silmät säihkyen. Kirosin mielessäni sitä, etten ollut mennyt pesään nopeampaa. Tosin naaras olisi varmaan silloinkin seurannut minua.
“Sinun olisi varmaan parasta nukkua sotureiden pesässä”, vastasin epäröiden. Sulkatähti katsoi minua loukkaantuneesti, mutta ei viitsinyt aloittaa mellakkaa. Naaras tyytyi vain nyökkäämään ja käveli pois luotani. Sujahdin sisään pesään. Se vaikutti oikein kotoisalta, mutta pesä haisi Raepisaralta. Siivoaminen jäisi huomiselle, sillä olin hurjan väsynyt. Olin nukkunut päivällä pienet nokoset, mutta ne eivät todellakaan riittäneet. Niinpä suljin silmäni. Ennen nukahtamista mietin mielessäni tulevaa koitosta. Milloin saisimme koko Kuolonklaanin takaisin? Halusin jo päästä kertomaan asiasta Minttutähdelle. Väsymys vei voiton, ja vaivuin syvään uneen. Ajatukset vain katosivat päästäni.
//Joku? Voitte mennä kattomaan niitä herääviä Sota-osion “tietoa ylösnoususta”-linkistä! Sieltä voi myös varata, että kuka kirjottaa kenenkin ylösnoususta. Blogissa myös pian postaus.
Kylmähenkäys
(Tarinan alku jätetty pois)
Suunnistin Varjoklaanin reviirin rajalle ja nuuskin samalla viileää lehtisateen ilmaa sen varalta, että Rosmariiniputous olisi jo saapunut. En kuitenkaan haistanut tyttäreni makeaa tuoksua, joten hän ei ollut vielä paikalla.
"Pitäisikö hänen olla jo täällä?" Mäyräraita - jonka olin päättänyt ottaa mukaani - kysyi. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja venyttelin rotevia lapojani.
Pian Rosmariiniputouksen luonnonvalkea hahmo ilmestyikin Varjoklaanin reviirille ja aivan ensimmäisenä huomasin, että hänen pullottava vatsansa oli kadonnut kokonaan. Mäyräraita oli sanonut tyttäreni odottaneen pentuja kokoontumisen aikana, joten hän oli mitä ilmeisemmin synnyttänyt pentunsa. Rosmariiniputous silmäili Kuolonklaanin reviiriä hieman hämmentyneenä ja lähti hiipimään lähemmäs rajaa epäröivänä. Virnistin voitonriemuisesti ja työnsin neulanteräviä kynsiäni ulos. Varsinkin nyt kun varapäällikkö oli hieman heikoilla synnytyksen jäljiltä, hänet olisi vielä helpompi tappaa. Olin muutenkin ainakin kaksi kertaa taitavampi taistelija kuin tyttäreni.
"Hiivi mahdollisimman huomaamattomasti hänen taakseen niin, että hän ei pääse pakenemaan kun minä astun esiin", kuiskasin Mäyräraidalle, joka oli piilossa aluskasvillisuuden seassa kanssani. Naaras nyökäytti päätään ja lähti hiipimään Varjoklaanin reviirille saniaisten välistä niin, että tyttäreni ei huomannut mitään. Kun huomasin sivusilmästäni, että mustaturkkinen soturi oli päässyt hiipimään Varjoklaanin reviirille, nousin jäinen virne kasvoillani ylös ja astuin pois aluskasvillisuudesta. Tyttäreni säpsähti ja kääntyi minua kohti. Meripihkaisissa silmissä roihahti viha.
"Kylmähenkäys. Missä Utukyynel on?" varapäällikkö kysyi yllättävän rauhallisella äänellä. Minä kyllä tiesin, ettei tyttäreni ollut odottanut näkevänsä siskoaan täällä, joten naaraan kysymys oli selvästikin turha.
"Hänellä oli muita kiireitä", naukaisin välinpitämättömästi, vaikka oikeasti tyttäreni ei ollut vieläkään saapunut Kuolonklaaniin, "minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?"
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", Rosmariiniputous sähähti alentavasti ja kääntyi ympäri, mutta saniaisten seasta esiin loikkava Mäyräraita sai hänet pysähtymään. Entinen varjoklaanilainen oli paljastanut valkean hammasrivistönsä ja näytti minunkin mielestäni uhkavaalta. Rosmariiniputous säpsähti ja otti askeleen kauemmas Mäyräraidasta, tullen samalla lähemmäs Kuolonklaanin rajaa. Kun kohtasin tyttäreni meripihkaisen katseen ja tunnistin pakokauhun hänen silmissään, tiesin heti varapäällikön tajuavan että tässä se oli. Hänen elämänsä loppu. Naaras oli menettänyt jo Utukyyneleen, Korentolennon ja Hikkoritassun, jokaisen sisarensa. Nyt oli jäljellä vain minä ja Rosmariiniputous, isä ja tytär.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi", naukaisin silkkisesti ja otin uhkaavan askeleen eteenpäin, "miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?"
"Ne eivät kuulu sinulle", Rosmariiniputous sähähti. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni liioiteltusti ja kohdistin sitten tuijotukseni tyttäreeni.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Näin hämmästyksen nousevan tyttäreni kasvoille, kun kerroin Pakkaspennusta. Rosmariiniputous näytti sisäistävän hetken aikaa antamani tietoa, mutta kun otin uuden askeleen eteenpäin, naaras luimisti korvansa ja naukaisi tärisevällä äänellä:
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin."
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" virnistin pahanenteisesti ja jäin tuijottamaan tytärtäni. Taistelu oli aivan viiksenkarvan päässä alkamisesta ja kynteni ulvoivat jo halusta työntyä tyttäreni turkkiin.
//jatkan tästä ite Rosmalla :D
//2361 sanaa
Rosmariiniputous
(alku jätetty pois)
Kun saavuin Kuolonklaanin rajalle, jäin marssimaan rajan lähettyvillä hämmentyneenä. Utukyyneleen - eikä Kylmähenkäyksenkään - ollut ilmassa ja minä olin kunnolla myöhässä tapaamisestamme. Ehkä he olivatkin vain valehdelleet minulle ärsyttääkseen minua ja jättäneet minut uskomaan että he oikeasti tahtoivat tavata minut.
Sitten edessäni kasvava aluskasvillisuustiheikkö rapsahti ja sieltä astui Kylmähenkäys. Koko ruumiini jäykistyi ja neulanterävät kynteni työntyivät esiin. Tunsin, kuinka meripihkaiset liekit muodostuivat kaventuneisiin silmiini. Voi kuinka minä vihasinkaan tuota kollia.
"Kylmähenkäys", murahdin halveksuen isäni äänen, "missä Utukyynel on?"
"Hänellä oli muita kiireitä. Minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti.
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", sähähdin alentavasti isälleni ja käänsin selkäni petturille, lähtien astelemaan Varjoklaanin reviiriä kohti. Suureksi yllätyksekseni puun takaa esiin syöksyi Mäyräraidan, Kettuaskeleen sisko, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin isäni perässä. Säpsähdin pelästyneenä ja otin askeleen kauemmas Mäyräraidasta, mutta samalla otin askeleen lähemmäs Kuolonklaanin reviiriä - eli varmaa kuolemaa - kohti. Käännyin pakokauhuisena kohtaamaan isäni murhanhimoisen katseen ja sydämeni alkoi hakkamaan hurjana rintaani vasten. Kylmähenkäys oli saanut minut ansaan enkä pääsisi siitä mitenkään pois. Tämä ei päättyisi hyvin minun kannaltani.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi. Miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti ja virnisti tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Ne eivät kuulu sinulle", murahdin paniikin vallassa.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Silmäni räpsähtivät hämmästyksestä ja suuni loksahti auki. Kylmähenkäys oli saanut tyttären? Olikohan emo Jäälilja? En yllättyisi, jos olisi.
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin", kuiskasin.
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" Kylmähenkäys naukaisi ja vilkaisi minua jäätävästi. Valkea hammasrivistöni paljastui nostaessani huultani. Isäni aivan kerjäsi verta nenästään.
"Sinä vahingoitat heitä vain kuolleen ruumiini yli", sähähdin äänellä, joka sai minutkin pelästymään.
"Sitten sinun täytyy kuolla", Kylmähenkäys sähähti ja ponkaisi yllätyksekseni hyökkäykseen. En ehtinyt väistää ajoissa ja isäni raskas ruumis iskeytyi voimakkaasti minuun, kaataen minut alleen nurmikkoa vasten. Kuolonklaanilainen työnsi neulanterävät kyntensä valkeisiin vatsakarvoihini ja sai kuuman veren valumaan ulos. Irvistin kivusta ja yritin epätoivon vallassa heittää kollia pois.
"Voi Rosmariiniputous, sinä et edes tiedä kuinka kauan olen odottanut tätä hetkeä. Nyt sinä kuolet", Kylmähenkäys kuiskasi kylmästi ja puristi otettaan. Vinkaisin ja kivun keskeltä onnistuin heittämään murhanhimoisen petturi-isäni kauemmas. Kuolonklaanilainen laskeutui taitavasti nurmikolle ja jäi tuijottamaan minua hurjana.
"Siinä sinä olet väärässä", murisin hampaideni välistä ja lähdin juoksuun isääni kohti. Viime hetkillä ponkaisin takajalkojeni varaan ja Kylmähenkäys nousi salamannopeana myös. Aloimme huitoa toisiamme, mutta koska isäni oli isompi, voimakkaampi ja kaksi kertaa kokeneempi, hänen iskunsa osuivat useammin kuin minun iskuni. Onnistuin kuitenkin haparoiden iskujeni välistä tekemään ilkeän haavan isäni vasempaan poskeen ja tunsin mielihyvää, kun kollin tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni.
Kylmähenkäys rääkäisi kivusta ja rymähti kylki edellä minuun. Iskun voimakkuuden takia kaaduin selkä edellä maahan ja isäni laskeutui aivan yhtä raskaasti päälleni kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sinertävänharmaa soturi työnsi uudelleen kyntensä rintakarvoihini ja iski terävät hampaansa kaulaani. Kuuma veri alkoi virrata ruumiistani ulos ja tunsin voimieni heikentyvän hetki hetkeltä enemmän. Iskuni muuttuivat kömpelöiksi, mutta isäni ote vain tiukentui. Tuijotin epätoivoisena meripihkaisilla silmilläni entistä varjoklaanilaista suoraan tuon kylmänsinisiin silmiin. Tässä se varmaan olikin, minun loppuni. Isäni oli lopulta voittanut.
//Viilto?
Viiltokaaos
Seisoin pensaikon takana piilossa, kun taistelu alkoi. Kylmähenkäys hyökkäsi Rosmariiniputouksen kimppuun. Isä ja tytär taistelivat tasavertaisesti keskenään kuun valossa. Kun tilanne alkoi näyttää Rosmariiniputouksen puolelta heikolta, tajusin, että naaras ei saanut kuolla. Jos hän kuolisi kuolonklaanilaisen kynsissä, Minttutähti ei takuulla olisi sodassa puolellani.
"Lopettakaa!" kova ulvaisuni kiiri kaksikon korviin. He irtaantuivat toisistaan ja käänsivät hämmästyneet katseensa minuun. Myös Mäyräraita teki niin. Samassa huomasin etäämmältä lähestyvän tumman hahmon, jonka meripihkaiset silmät hehkuivat pimeässä.
"Mitä sinä täällä teet?" Kylmähenkäys kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja istuin alas muutaman ketunmitan päähän kolmikosta. Tumma hahmo hiipi hitaasti meitä kohti, mutta jäi sopivan etäisyyden päähän. En tunnistanut häntä näin kaukaa.
"Luulin, että olisit jo oppinut", murahdin ja pudistelin turhautuneena päätäni. Nostin vihreät silmäni Kylmähenkäykseen. Soturin turkilla oli veritahroja. Osa verestä oli kollin omaa, mutta osa oli hänen tyttärensä. Myös Rosmariiniputouksen turkilla oli verta. Naaras katsoi minua, Mäyräraitaa ja isäänsä vuorotellen uhatun oloisena.
"Ymmärrät kai, etten voi hyväksyä Kuolonklaaniin kaltaisiasi pettureita?" kysyin kylmällä äänellä antaessani tyynen katseeni porautua kollin kylmänsinisiin silmiin.
"Aiotko nyt häätää minut? Millähän oikeuksilla?" hän kysyi murahtaen, mutta huomasin hänen kokevan olonsa uhatuksi. Kuin kolli olisi pelännyt jotakin? Se en ollut minä, siitä olin varma. Se oli jotain suurempaa.
"Niillä oikeuksilla, joilla varapäällikkö sinut Varjoklaanistakin erotti. Olet tahrannut maineesi pysyvästi, enkä voi antaa sinun tahrata Kuolonklaanin mainetta, hylkiö", murahdin kylmästi. Soturi vastasi murahtaen jotain. Oli varmasti erittäin kiusallista tulla erotetuksi varapäällikön toimesta. Minä en päästäisi soturia niin helpolla.
"Ihan sama", kolli vastasi murahtaen. Hänen katseestaan paistoi viha. "Sitä ennen tahdon hakea tyttäreni. Lähdemme kauas sinusta ja Kuolonklaanista, mutta minä tarvitsen tyttäreni." Katsoin kollia kulmiani kohottaen. Mistä hän oikein puhui? Hänen tyttärensä seisoi hänen edessään, hän oli juuri yrittänyt tappaa Rosmariiniputouksen. Mutta ei hän voinut puhua hänestä. Kylmähenkäyksen äänessä oli jotain aitoa. Se oli kai isän rakkaus, mutta mistä tyttärestä hän puhui?
"Tyttäresi?" pyysin kollia selittämään. Hän veti syvään henkeä ja suoristi ryhtinsä.
"Pakkaspentu, hän liittyi tänään Kuolonklaaniin", kolli ilmoitti tyynesti. Saatoin kuulla hänen äänestään ylpeyttä.
"Jaa Kuolonklaaniinko? Enpä usko. Raetähdeltäkö sait luvan?" kysyin murahtaen. Kolli ei vastannut, sillä lupaa ei kai ollut. Raetähti oli leiristä lähdettyäni ollut yhä tajuton.
"En minä sitä enää tarvitse. Anna minun vain hakea hänet", kolli naukui tasaisella äänellä. Pudistin päätäni ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tyttäresi kyllä lähtee, mutta sinä et. Olen pahoillani Kylmähenkäys, mutta minä karkotan sinut Pimeyden Metsän maille", totesin kylmästi. Se sai kollin katsomaan minua kuin hullua. Myös Rosmariiniputous näytti yllättyneeltä. Kaikkien huomion kiinnitti taustalle tilannetta seuraamaan jääneen naaraskissan henkäisy.
"Liljahenkäys, mitä sinä täällä teet?" Rosmariiniputous kysyi yllättyneenä. Naaras astui varjoista esiin. Hän omasi minun tapaani tummanharmaan turkin. Olin ylpeä siitä, että varjoklaanilainen muistutti minua, vaikka tämä omasikin valkeat tassut. Silmäilin naarasta pitkään, kunnes käänsin katseeni taas Kylmähenkäykseen. Kollin katseesta paistoi raivo, kun hän katsoi minua. Sitten hän käänsi katseensa käpäliinsä. Kukaan ei sanonut mitään. Yllättäen soturi kuitenkin syöksyi jälleen kohti tytärtään. Reagoin nopeasti syöksymällä soturin perään. Juuri kun Kylmähenkäys oli upottanut hampaansa tyttärensä turkkiin, upotin kynteni hänen kylkeensä. Soturi heittäytyi edelläni märkään maahan. Kierimme hetken keskenämme, kunnes sain hyvän otteen soturin niskasta. Pakotin soturin maahan alleni. Hän yritti hetken rimpuilla, kunnes tajusi sen olevan myöhäistä.
"Lakkaa rimpuilemasta tai pieni tyttäresi ei näe auringonnousua." Se sai kissan rauhoittumaan.
"Et uskalla", hän murisi, mutta ei pistänyt enää vastaan.
"Enkö?" kysyin ja nousin varovasti pois soturin päältä. Kuljin hänen taakseen niin, että saatoin nähdä paikalla olevat neljä kissaa yhtä aikaa.
"Tämähän on mukavaa, pieni perhekokous", tokaisin huvittuneesti silmäillen kahta varjoklaanilaisnaarasta.
"Liljahenkäys", lausuessani Pisaratähden tyttären nimen, tunsin lämpimän värähdyksen sisälläni. Naaras näytti hieman kauhistuneelta, mutta siitä huolimatta kunnon kissalta. "Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti." Naaras ei vastannut mitään, hän pysyi vain vaiti. Räpäytin silmiäni ja viitoin maassa makaavan soturin nousemaan. Kylmähenkäys ei vilkaissutkaan minua. Hän piti tyynen katseensa Liljahenkäyksessä, joka katsoi tilannetta kauhistuneen oloisena tyttärensä takaa. Rosmariiniputouksen ilme oli kylmä, kenties hän halusi isänsä kuolevan ja maksavan teoistaan.
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa. Toivon, että matkasi kuoleman laaksoon on pitkä ja kivinen, etkä koskaan saa rauhaa teoiltasi", nau'uin tasaisella äänellä seremoniamaisesti. Sitten vein suuni lähelle kollin korvaa.
"Lähetä Viiltotähdeltä terveisiä", kuiskasin hiljaa soturin korvaan. Hän väräytti korviaan, mutta ei irrottanut katsettaan entisestä rakkaastaan. Kylmänviileästi nostin kynteni ilmaan ja viilsin kissan kurkun auki nopealla viillolla. Tunsin voimakkuuden tunteen valtaavan kehoni. Kasvoilleni piirtyi hullu virne, kun katsoin soturin vuotavan kuiviin. Hän lyyhistyi kostealle nurmelle silmissään kyyneleitä. Soturi piti katseensa yhä lyyhistyessäänkin varjoklaanilaisparantajassa. Kului tovi, kunnes vuoto lakkasi. Soturi nytkähti pari kertaa, jonka jälkeen hänen sielunsa irtaantui kehosta. Kollin silmät lasittuivat, hänen kehonsa oli enää vain tyhjä kuori. Tuhahdin välinpitämättömästi.
"Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne", tokaisin varjoklaanilaisnaaraalle viitaten haavoihin, jotka Kylmähenkäys oli saanut aikaan. Viitoin Mäyräraidan luokseni. En tiennyt, oliko soturi ollut mukana kollin touhuissa, mutta en nyt välittänyt. Käskin hänen tarttua ruumiiseen. Niin soturi tarttui vastahakoisesti, lähtien raahaamaan sitä eteenpäin kohti Kuolonklaanin reviiriä.
Kävelin tyytyväisenä eteenpäin nostaen leukaani hieman ylöspäin. Kylmähenkäys oli kuollut, minulla oli yksi murhe vähemmän. Mutta yksi murhe lisää, joka oli nimeltään Pakkaspentu. Raetähti ei takuulla suostuisi hylkäämään pentua oman onnensa nojaan, minun täytyisi tehdä se itse.
Leiriin päästyämme tähdet tuikkivat yhä taivaalla, mutta vain himmeämmin kuin aiemmin. Kuljin leiriin Mäyräraidan edellä. Soturi raahasi perässään Kylmähenkäyksen elotonta ruumista. Saavuimme pääaukiolle, joka oli lähes tyhjillään. Ainoa kissa aukiolla oli vaalea naaras, Jäälilja. Soturin silmät suurenivat, kun hän tunnisti elottoman soturin.
"Kylmähenkäys!" naaras ulvahti ja juoksi nopeasti soturin luokse. Katsoin naarasta tyyni ilme kasvoillani. Hän kääntyi katsomaan minua lievästi kauhistuneena.
"Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi ja tarkkaili soturin kaulassa olevaa kolmea siistiä viiltoa. Hän huomasi verisen etukäpäläni. Naaras näytti kuin olisi hyökännyt hetkenä minä hyvänsä kimppuuni, mutta hän piti päänsä kylmänä.
"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", ilmoitin tyynesti.
"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", vastasin kylmästi murahtaen. Tiesin olevani kylmä, mutta tiesin myös mitä tein. Jos pentu oli Kylmähenkäyksen, siitä ei koituisi muita kuin ongelmia. Ongelmat oli kitkettävä, ennen kuin niistä kasvoi suurempia.
//Jää? Sori tönkköys xddd Tää tarina o varmaa iha vajaa ku kirjotin tän tyylii puoliunessa :d
Raetähti 09.11.2018
Istuin syömässä laihaa hiirtä leirin reunamilla. Hiiri ei täyttänyt vatsaani, mutta ainakin sain nälän pois. Siirsin katseeni hiirestä pois, kun kuulin lähestyviä askelia. Silakkasiipi. Harmaa kolli, joka omasi mustan selän, asteli luokseni ja istahti lähelle minua. Hän nyökkäsi tervehdykseksi ja vastasin itsekin nyökkäyksellä tuon tervehdykseen. Minua kiinnosti tietää, mitä varten kolli oli tullut seuraani. En ollut sen kummemmin koskaan edes puhunut Silakkasiiven kanssa. Mitä nyt partioissa oli tullut puhuttua. Katsoin kollia tyynellä ilmeellä.
"Minulla olisi asiaa", Silakkasiipi avasi viimein suunsa. Se, että hänellä oli asiaa, oli ihan ilmiselvää, mutta voisiko kolli nyt kertoa sen asiansa.
"Kerro vain", murahdin ja vilkaisin viimeisiin hiirenrippeisiini tassujeni edessä. Hiiri saisi jäädä vähän myöhemmälle, kun Silakkasiipi halusi oikein ruokarauhaakin häiritä. Siitä päätellen asia olisi myös melko tärkeä.
"Täällä on liikaa korvia", harmaa soturi maukaisi ja vilkuili ympärilleen. Nyökkäsin pienesti ja nopeasti nousten samalla seisomaan. Kai se olisi raahauduttava pesän puolelle puhumaan.
"Tule", hymähdin napaten hiiren hampaisiini ja lähtien astelemaan pesääni. Ei kestänyt kauaakaan, kun istuin jo omalla sammalvuoteellani ja laskin hiiren maahan tassujeni eteen.
"Nyt voit kertoa asiasi. Täällä ei ole korvia", maukaisin ja nojauduin vähän lähemmäs Silakkasiipeä, joka oli istuutunut vähän matkan päähän minua vastapäätä.
"Viiltokaaos on ahkerasti käynyt yöpartioissa", Silakkasiipi naukui, mutta hänen äänestään pystyi erottamaan kysyvän sävyn. Viiltokaaos yöpartioissa?
"Ei Viiltokaaos ole yöpartioissa ollut", murahdin kollille.
"Kahtena peräkkäisenä yönä, yksin", soturi kertoi nyökytellen päätään.
"Sinäkö olet sitten nähnyt hänet yöllä?" kysyin harmaalta kollilta, joka katsoi minua harmailla keltaisia viiruja omaavilla silmillään.
"Olen. Olen ollut vartiossa ja nähnyt hänen lähtevän kahtena peräkkäisenä yönä yksin leiristä. Ja ellei Viiltokaaos ole ollut mukana yöpartioissa", Silakkasiipi kertoi ja siristi hieman silmiään.
"Olet varmaan erehtynyt henkilöstä, ei Viiltokaaos mitään tuollaista tekisi. Tai sitten hän on vain ollut ahkera ja lähtenyt partioimaan yöaikaankin", sanoin mitään sanomaton ilme kasvoillani.
"Ei sitten mitään... unohda vain koko asia", Silakkasiipi sanoi, nousi ylös ja lähti ulos pesästäni. Asia jäi kuitenkin ajatuksiini vellomaan. Viiltokaaos oli iso kissa, eikä häntä yleensä sekoitettu kehenkään täällä. Ja mitä varapäällikkö yöaikaan leirin ulkopuolella teki?
Olin syönyt hiireni loppuun ja hieman levännyt, joten päätin lähteä pienelle saalistusreissulle. Voisin ottaa vaikka pari soturia mukaani. Astelin ulos pesästäni. Katsellessani ympärilleni huomasin Viiltokaaoksen astelevan leirin uloskäyntiä kohti. Vilkaisin taivaalle. Mihin kolli yksin vähän ennen auringonlaskua lähtisi? Tästä pitäisi ottaa selvää! Lähdin Viiltokaaoksen perään, kun hän oli poistunut leiristä. Kiiruhdin suuaukolle ja sujahdin ulos. Katsoin ympärilleni ja kiinnitin katseeni Viiltokaaoksen selkään lähtien seuraamaan kollia. Meidän pitäisi hieman keskustella tästä kaikesta. Ennen kaikkea siitä, mistä Silakkasiipi oli puhunut.
Viiltokaaos kääntyi ympäri ja katsoi vihreillä silmillään minua. Olimme jo melko kaukana leiristä, mutta ei sillä ollut väliä. En tiennyt oliko kolli huomannut minua aiemmin vai vasta nyt, muttei silläkään ollut väliä.
"Viiltokaaos!" murahdin ja astelin vielä lähemmäs soturia, ettei minun tarvitsisi huutaa. Ajattelin mennä vain suoraan asiaan sen enempää kiertelemättä.
"Olet minulle selityksen velkaa. Luulitko, etten tietäisi, kun lähdet vähin äänin yöksi pois? Valitse sanasi tarkkaan, sillä päällikkönä tiedän paljon asioita ja tiedän kyllä mikä on totta ja mikä ei", mau'uin pitäen kasvoillani tyynen ilmeen.
"Olen käynyt kävelyllä", Viiltokaaos vastasi. Mutta eikö kävelyllä voisi käydä päiväsaikaankin?
"Olet käynyt kävelyllä vain? Et ole muuta sattumoisin tehnyt?" kyselin ja tarkastelin kollin ilmettä. Se ei kuitenkaan kertonut minulle mitään.
"En", kolli vastasi. Nyökyttelin päätäni. Minusta kuitenkin tuntui, ettei Viiltokaaos nyt puhunut aivan totta.
"Entä Kylmähenkäys? Liittyykö hän yöllisiin reissuihisi? Oliko hänen kuolemassaan jotakin muuta, mistä et ole kertonut minulle?" esitin kysymyksiä tiiviiseen tahtiin. Ainakaan Viiltokaaoksella ei olisi kamalasti aikaa miettiä vastauksia, mikäli hän ei puhunut totta.
"Ei", sama vastaus kuin aikaisemminkin. Viiltokaaos ei yhtään empinyt sanoissaan, vaan puhui kuin jokainen hänen suustaan pääsevä sana olisi ollut totta. Mutta silti yölliset retket ja Kylmähenkäyksen kuolema olivat hyvin epäilyttäviä. Jotain tässä oli haudattuna. Nyt minun pitäisi olla viisas ja esittää joku kysymys, joka saisi Viiltokaaoksen puhumaan enemmän. Pelkkä ei, ei enää riittäisi minulle.
"Oliko Kylmähenkäys este, joka piti raivata pois tieltä?" kysyin ja kohotin kulmiani katsoessani Viiltokaaosta.
"Ei ollut", kolli vastasi jälleen kielteisesti. Tämä keino ei ainakaan toiminut, eikä vienyt keskustelua mihinkään suuntaan. Asia jumitti vain paikallaan. Ehkä uhkailu tehoisi Viiltokaaokseenkin? Mutta millä kollia voisi uhkailla? En tiennyt oliko hänellä jotain hyvin tärkeitä kissoja. Ja oliko kukaan edes kollille tärkeä? Mutta sitten keksin mahtavan idean.
"Puhu totta! Jos et kerro koko totuutta, voi olla, ettet saa pitää enää paikkaasi varapäällikkönä!" sihahdin. Minua turhautti, kun asia ei edennyt haluamallani tavalla. Piti kai ottaa sitten tällaiset keinot käyttöön. En tiennyt mitä Viiltokaaos nyt ajatteli. Miten hän suhtautuisi uhkailuun?
"Minähän puhun totta", Viiltokaaos sanoi. En uskonut häntä. En enää.
"Sinä et ole klaanille sopiva varapäällikkö, jos et ole luotettava!" mau'uin ja ponnistin hyökkäykseen kynnet ulkona Viiltokaaosta kohti. Mutta kolli oli itsekin lähtenyt hyökkäämään minua kohti.
"Selvä! Selvitetään tämä sitten näin!" sihisin hampaitteni välistä. En ollut ehkä vielä täysin kunnossa kulkukissan hyökkäyksen jäljiltä, mutteipa asialle mahtanut enää tässä vaiheessa mitään. Nyt oli taisteltava kunnolla ja täysillä, sillä Viiltokaaos oli kova vastus. Hän näytti olevan erittäin hyvässä kunnossa, toisin kuin minä. Yritin parhaani mukaan saada Viiltokaaosta hämilleen ja viillellä hänen kylkiään. Kollilla oli kuitenkin nopeast refleksit. Taistelu taisi kuulua meidän molempien hyviin taitoihin, sillä olimme melko tasavertaisia. Väsyin kuitenkin nopeasti. Kulkukissan hyökkäys oli vaatinut veronsa, vaikka olinkin viimein saanut taisteltua kissan niin huonoon kuntoon, ettei ollut enää mahdollisuuksia selvitä. Viiltokaaos oli vielä täydessä vireessä, kun oma tahtini alkoi jo hidastumaan. Niinpä varapäällikkö sai iskettyä minut maahan ja hyvä, etten musertunut kollin painon alle. Olin minäkin isokokoinen, mutta Viiltokaaos oli minua isompi ja samalla myös painavempi. Ja siinä rimpuillessani tein hyvin suuren virheen, paljastin kaulani. Viiltokaaos käytti tilaisuuden hyväkseen ja iski kaulaani kiinni. Kirosin mielessäni, kun tunsin kaulassani olevan vanhan haavan aukeavan. Ulahdin kivusta, jonka olin saanut kokea jo monta kertaa. Tätä minä inhosin. Tiesin jo, että nyt menettäisin toiseksi viimeisen henkeni. Ja vielä oman varapäällikköni tassuihin! Silmissäni alkoi sumenemaan ja lopulta vajosin pimeyteen.
Normaalisti olin vain pimeydessä, mutta nyt ohitseni vilahti kissa, jonka olin nähnyt aikaisemminkin. Se kulkukissa! Valkoisen turkin omaava kolli, hänet minä näin.
Ei ollut mikään parhain tunne huomata taas olevansa maan pinnalla. Aloin räpyttelemään silmiäni. Päässäni pyöri vain yksi kysymys, että oliko Viiltokaaos jo kadonnut jonnekin vai oliko hän vielä täällä?
//Viilto?
Viiltokaaos 22.10.2018
Vilkaisin nopeasti Valhekuisketta kuullessani hänen kysymyksensä. Olin miettinyt asiaa paljon. Mahdollisesti Kuolonklaanistakin löytyi niitä kissoja, jotka eivät hyväksyisi suunnitelmiani ja minua päällikkönään.
"Se on heidän päätöksensä", vastasin lapojani kohauttaen.
"Mitä tarkoitat?" Valhekuiske kysyi. Käänsin katseeni naaraaseen ja pysähdyin. Soturi pysähtyi myös vierelleni.
"He voivat hyväksyä suunnitelmani, kuolla tai ottaa vastaan jotain varmasti pahempaa kuin voivat kuvitellakaan. Jokaisella on jotain, josta välittää. Voin kääntää pennut omia vanhempiaan vastaan, tappaa kumppanin tai vaikka sokeuttaa kissan. Lista on pitkä, mutta kyllä minä selviän. Saan kuolonklaanilaiset uskomaan minuun ja suunnitelmiini, onhan klaani sentään minun", nau'uin virnistäen. Virne pyyhkiytyi hetkessä pois kasvoiltani ymmärrettyäni mitä olin sanonut. Valhekuiske ei tiennyt minun olevan Viiltotähti, hän luuli minua vain joksikin tämän sukulaiseksi. Myös Valhekuiskeen kasvoille muodostyi hämmentynyt, kysyvä ilme.
"Sinun?" naaras pyysi jälleen tarkennusta ja siristi silmiään. Yritin keksiä nopeasti jonkun valheen siihen, mutta mieleeni ei tullut mitään. Tuijotin vain naaraskissan hämmentyneitä silmiä pitkään. Hetki jatkui ja jatkui, kunnes Valhekuiske räpäytti vihreitä silmiään ja kallisti päätään.
"Niin, siis minähän.. Minustahan tulee päällikkö", yritin soperrella, mutta naaraan vihreä katse porautui niin syvälle silmiini, että se sai minut takeltelemaan sanoissani. Valhekuiske katsoi minua epäilevä ilme kasvoillaan. Kirosin mielessäni pitäen katseeni yhä naaraan silmissä. Mikä minua vaivasi? Olin aina kiperään tilanteeseen joutuessani onnistunut luikertelemaan siitä pois valheiden avulla. Tämän kiusallisen keskustelun jälkeen mieleni melkein teki kertoa naaraalle totuus, mutta en tiennyt voisinko oikeasti luottaa häneen. Vaihtoehtoja olisi kaksi; joko naaras alkaisi kunnioittamaan minua enemmän tai sitten hän lopettaisi kaiken yhteyden pidon ja tahtoisi pois suunnitelmistani. En uskonut, että soturi vajoaisi niin alas, että kertoisi muille minusta. Olin umpikujassa. En tiennyt mitä tehdä. Tunsin sydämeni lyöntien nopeutuvan sitä mukaan kun mietin asiaa enemmän. Yritin miettiä järkevintä ratkaisua. Jos antaisin asian olla, Valhekuiske jäisi takuulla miettimään sitä ja takuulla ottaisi asian vielä puheeksi.
"Mitä sinä oikein sekoilet?" naaras kysyi hieman turhautuneena ja heilutteli häntäänsä puolelta toiselle kärsimättömänä. Yritin löytää parhaimman pakotien, mutta ajatukseni vain törmäilivät pääkopassani toisiinsa antamatta minulle vastausta.
"Miten niin? Johan minä kerroin", vastasin murahtaen yrittäen palauttaa tyynen ilmeen kasvoilleni, mutta hermostuneisuus paistoi läpi. Viilsin kynsilläni ilmaa huomaamattani kaksi kertaa aivan peräkkäin.
"Salaatko sinä jotain?" naaras kysyi nostaen leukaansa ylemmäs. Naaras oli siristänyt vihreät silmänsä aivan viivoiksi.
Mikä ihme minua vaivasi? Kysymys kaikui päässäni äärettömyyksiin saakka. Miksi käyttäydyin näin, miksi olin mennyt näin lukkoon. Minun täytyi tehdä päätös nyt. Valehtelisinko naaraalle, kääntäisinkö aiheen toisaalle vai kertoisinko yksinkertaisen totuuden.
"Kerron sinulle nyt jotain, jota en ole kertonut kuin muutamalle luotettavalle kissalle koko Kuolonklaanissa. Sinun täytyy vannoa henkesi nimeen, että et kerro tästä kenellekään", nau'uin naaraalle saaden ääneni nyt tasaiseksi ja matalaksi. Päästin kurkustani matalaa murinaa viiltäessäni kynsilläni ilmaa. Valhekuiske nyökkäsi hitaasti.
"Minä vannon", naaras vastasi hitaasti ja laski leukaansa nyt alemmas. Nielaisin hieman hermostuneena ja vilkaisin ajatuksissani taivasta yrittäen keksiä, miten olisi järkevintä kertoa uudelleensyntymisestä ja edellisestä elämästäni Valhekuiskeelle.
"Minä olen Viiltotähti", nau'uin lyhyesti ja ytimekkäästi tyyni ilme kasvoillani. Suoristin ryhtini ja katsoin minua hieman pienempää naarasta tuon silmiin yläviistosta. Valhekuiske katsoi minua epäuskoisena ja oli purskahtaa nauruun, kunnes virne muuttui hetkessä hämmästyneeksi ilmeeksi. Naaras kallisti päätään.
"Kauan sitten minä olin Viiltotähti. Minä kuolin ja sitten synnyin uudelleen. Muistin menneisyydestäni Viiltotähtenä vasta Kuolonklaanissa ollessani, tajusin sen pyörryttyäni kokoontumiseen joitakin kuita sitten", kerroin naaraalle. Nyt Valhekuiskeen yllättynyt ilme oli muuttunut epäileväksi.
"Yritätkö nyt vedättää minua? Tuo on hulluinta mitä olen hetkeen kuullut", naaras vastasi tuhahtaen ja lipaisi kielellään etukäpäläänsä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja räpäytin silmiäni.
"En, miksi yrittäisin? Kerroin sinulle juuri asian, joka on syvin salaisuuteni ja sinun reaktiosi on tuollainen. Tai olisihan se pitänyt arvata", vastasin murahtaen. Naaraan reaktio oli toisaalta ymmärrettävä, mutta hänen epäilyksensä saivat minut ärsyyntymään. Olin kääntymässä ympäri palatakseni leiriin, mutta Valhekuiske pysäytti minut:
"Oletko ihan oikeasti tosissasi?" Kohtasin naaraan katseen ja nyökkäsin hitaasti. Tunsin kylmien väreiden kulkevan kehoni lävitse. Kuulin selkeästi sydämeni tykytyksen korvissani. En tiennyt johtuiko se naaraan katseesta vaiko siitä, että annoin jälleen yhdelle kissalle aseen minua vastaan. Se ase voisi hetkessä tuhota kaiken mitä olin saanut tässä elämässäni aikaan. Tai vaihtoehtoisesti sen avulla voisin saada kaiken takaisin, mitä minulla aikoinaan oli.
"Minä olen Viiltotähti, Kuolonklaanin perustaja. Tahdon kaiken sen takaisin, mitä minulla aikoinaan oli. Mutta nyt aion tehdä sen paremmin ja yhä vain muistettavammin. Vanha nimeni kummittelee yhä metsässä pelotellen tottelemattomia pentuja, tahdon siitä pelosta suurempaa ja aidompaa. Tahdon muistuttaa kaikille, mistä Kuolonklaani on oikeasti tehty. Ikävä kyllä, mutta Raetähti on ajanut Kuolonklaanin uskottavuuden alaspäin. Me emme ole enää pelätty klaani, ennemminkin väheksitty. Eikö se ole väärin, että joudun katsomaan kuinka minun klaaniani tuhotaan? Sen vuoksi minä aion valloittaa koko metsän", naukaisin Valhekuiskeelle pitäen puheessani pieniä taukoja. Naaras katsoi minua herkeämättä. Mitäköhän hän nyt ajatteli? Pitikö hän minua sekopäänä vai uskoiko hän sen, mitä olin.
//Valhe? Sori sekavuus xd
Valhekuiske 24.10.2018
Niin uskomattomalta kuin Viiltokaaoksen tarina kuulostikin, halusin todella uskoa siihen. Koko elämäni ajan oli vain kuullut tarinoita Kuolonklaanin mahtavasta perustajasta, joka aikoinaan valloitti koko metsän ja hallitsi sitä kunnes hänet viimein kukistettiin. Varapäälliköllä muistutti myös ominaisuuksiltaan kaikkea, miksi Viiltotähteä oltiin kuvailtu ja tavoitteet olivat yhtä korkealla. Tiesin hänen kuitenkin hänen olevan myös loistava valhetelija, joten pelko siitä, että kolli vain yritti vedättämällä saada minulta enemmän kunnioitusta ja uskollisuutta velloi mielessäni. Kuinka naiivilta vaikuttaisin, jos nielisin hänen valheensa suoraan? Viiltokaaoksen ilme oli tyyni mutta vakava, enkä nähnyt merkkejä valehtelusta. Kaikki hänen suunnitelmansakin olivat tähän asti onnistuneet ja hänestä tulisi päällikkö, eli mitään tarvetta Viiltotähden esittämiseen ei myöskään ollut.
"Ymmärrät varmasti, kuinka hullulta kaikki tämä kuulostaa", naukaisin, kun en keksinyt enää mitään järkevää sanottavaa, mikä sai Viiltokaaoksen pyöräyttämään vihreitä silmiään.
"Olet tehnyt sen harvinaisen selväksi", tuo murahti ja luultavasti oli toivonut toisenlaista vastausta.
"Annahan kun jatkan", lisäsin nopeasti. Ympäröivä luonto oli oudon hiljainen; vain satunnaiset tuulenvireet heiluttivat kuihtuvaa aluskasvillisuutta. Kiersin katseellani hieman vainoharhaisena ympäristöä siltä varalta, että joku olisi saattanut seurata meitä tai sattunut vahingossa lähistölle.
"Olisi aivan liian hyvä sattuma, että Viiltotähden sukuun syntyy aivan hänen näköinen kissa, jolle sattumalta annettaisiin sama nimi - en nimittäin usko, että kukaan Tähtiklaaniin uskova haluaisi nimetä pennun hänen mukaansa ilman syytä.- Ja jotenkin tuo vain päätyisi Kuolonklaaniin suunnittelemaan metsän valtaamista", selostin niin järkevästi, kuin vain siinä tilanteessa suinkin pystyin ja nuolaisin välissä kuivuneita huuliani.
"Se kuulostaa ainakin minusta paljon kummallisemmalta, joten tuskin tämä on voinut olla vain jokin hassu yhteensattuma", vaikenin hetkeksi ja olin näkevinäni huojentuneen ilmeen Viiltokaaoksen kasvoilla. Kummallinen tunne alkoi velloa sisälläni, joka oli sekoitus hämmennystä ja kunnioitusta. Siinäkö hän siis todella oli? Uudelleensyntynyt Viiltotähti, joka seisoi edessäni ja oli juuri paljastanut, kuka todella oli. Tiesin sen johtuvan vain luonteestani, mutta sydämenlyönnin ajan olin suunnittelevinani, kuinka voisin tarpeen vaatiessa hyödyntää tuota tietoa, joka oli ilmeisesti pidettävä täysin salassa. En kuitenkaan voisi tehdä sitä varsinkaan, kun olin täysin mukana varapäällikön suunnitelmissa, josta loppupeleissä olisi paljon enemmän hyötyä. Oman henkeni säilyttäminen oli myös asioiden tärkeysjärjestyksessä korkeammalla.
"Ei kai minun sentään tarvitse alkaa kumartelemaan?" virnistin leikkisästi heilautin häntääni matkan jatkamisen merkiksi.
"Mutta joka tapauksessa, jos saat klaanin kissoille uskoteltua olevasi todella uudelleensyntynyt, monet ovat varmasti paljon halukkaampia astumaan puolellesi. Ainakin jos vertaa siihen, että olisit vain joku Jokiklaanista muuttanut kissa, joka sattuu olemaan vereltään puoliksi kuolonklaanilainen", naukaisin ja tunsin, kuinka sydämeni takoi omituisen kovaa, mikä saattoi johtua innostuksestani. Yritin hillitä itseäni näyttämästä sitä voimakkaasti parhaani mukaan.
"Täytyy olla unohtamatta, ettei kaikki kuitenkaan ihannoinut Viiltotähteä", harmaa kolli huomautti luoden nopean vilkaisun suuntaani.
"Mutta kuten sanoin, he saavat päättää itse kohtalostaan".
Matka jatkui kohti ukkospolkua kaikessa hiljaisuudessa, vaikka päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä. Vasta aivan ukkospolun lähelle päästyämme pysähdyin äkisti ja hieman edellä kulkenut Viiltokaaos kääntyi kysyvästi puoleeni.
"Mitä nyt?" tuo kysyi. Astelin hieman lähemmäs vilkuillen jälleen ympärillemme.
"En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua sinuun. Viiltokaaoksena, niin kuin tähänkin asti vai niin kuin suhtautuisin Viiltotähteen?" töksäytin suoraan.
//Viilto? Sori tönks
Silkkisydän
Täysikuu paistoi kirkkaasti taivaalla, kun minä olin muiden myrskyklaanilaisten kanssa kävelemässä reviirimme aluskasvillisuutta pitkin kohti nelipuita. Edessäni oli ensimmäinen klaanien kokoontuminen pitkään aikaan. Olin tyytyväinen siitä, että Saniaistähti oli luetellut oman nimeni lähtijöiden joukosta. Halusin kipeästi tietää, mikä oli tilanne muissa klaaneissa. Vaikka paluustani Myrskyklaaniin oli jo kulunut aikaa, minusta tuntui kuin olisin eristyksissä ulkomaailmasta. Tämän yön jälkeen asia onneksi muuttuu.
Entinen sijaisemoni Paatsamapilvi käveli edelläni, ja Lehtiturkki tallusteli vieressäni. Aina klaanin varapäällikön nähdessäni mieleeni muistui hänen lasittunut ilmeensä Ruohoviiksen ruumiin nähdessään. Hänet lukuun ottaen kukaan Myrskyklaanista ei tiennyt totuutta Ruohoviiksen kuolemasta. Koko viiden klaanin reviirillä oli vain kaksi kissaa, jotka tätä salaisuutta pitivät sisällään: minä ja se kissa, jonka minun oli tarkoitus tavata tänä yönä kokoontumisessa. Ajatus Viiltokaaoksesta sai mieleni synkäksi. Hän oli vastuullinen klaanitoverini kuolemasta, ja oli muutenkin hyvin pelottava. Vaikka en yleisesti ottaen tietenkään pelännyt mitään, pelkkä hänen ajatteleminen sai kylmän väreen kulkemaan selkääni pitkin. En silti voinut käsittää sitä, etten tuntenut läheskään yhtä suurta vihaa häntä kohtaan soturitoverini murhasta kuin olisi mielestäni pitänyt. Toisaalta olin yhä sitä mieltä, että hän voisi auttaa minua.
Hyasinttimyrskyn ja muiden hiirenaivoisten kissojen erakkovastaiset puheet olivat voimistuneet siitä lähtien, kun olin löytänyt hänet Vuokkonenän kanssa puhumasta loskaa Virtakyynelestä ja tämän pennuista. Tuntui siltä kuin en enää voisi välttyä kuulemasta inhottavia puheita erakoista päivittäin. Yritin parhaani mukaan estää Gingeriä ja hänen perhettään kuulemasta niitä puheita, mutta tiesin silti, että he kuulivat ainakin osan. Tästä ongelmasta minun oli pakko kysyä tänään neuvoa Viiltokaaokselta. En ymmärrä miten osa klaanilaisistani ei tajua, että erakoita enemmän Myrskyklaania heikentää se, jos ajaudumme kahtia ja liittoudumme toisiamme vastaan.
Viiltokaaos oli luvannut, että toimiessani hänelle tiedustelijana omani ja läheisimpieni tulevaisuus tulisi näyttämään valoisalta. Laskin Gingerin kuuluvan osaksi lähimmäisiäni, ja ajatus siitä, että joku klaanitoverini satuttaa häntä hänen erakkoelämänsä takia, sai sydämeni tykyttämään ahdistuneena.
Joukkiomme kulki Saniaistähden johdolla pöllöpuun ohi. Ilma oli erityisen viileä, ja hengitykseni huurusi kasvojeni edessä. Puut olivat alastomat lehdistä. Ajatus lehtikadon alkamisesta ei houkuttanut minua. Vaikka sää pysyi vielä reilusti plussan puolella, tunsin vilunvärinät, jotka ravisuttivat minua vähän väliä. Turkkini oli ohut ja huono lämmittäjä, niin kaunis kuin se olikin.
Kun saavuimme nelipuiden luokse, huomasin sen olevan vielä täysin vapaa kissoista. Olimme ensimmäiset paikallaolijat. Istuuduin kauemmas muista myrskyklaanilaisista odottamaan muiden klaanien saapumista paikalle. Minun tarvitsi koota ajatukseni rauhassa, ennen kuin tapaisin Viiltokaaoksen jälleen.
//Viilto? Joku muu kenties? :)
Viiltokaaos 25.10.2018
Valhekuiskeen pointit olivat hyviä, mutta hän ei tainnut ymmärtää, että saisin kissat helposti uskomaan siihen, kuka oikeasti olin. Osasin kertoa yksityiskohtaisesti koko historiani Viiltotähtenä, eikä edes puolessa välissä tätä tarinaa kovinkaan monta epäilyttäisi se, olinko todella uudelleensyntynyt Kuolonklaanin perustaja.
Annoin mieleni palata Valhekuiskeen kysymyksen pariin. Naaras ei tiennyt, pitäisikö hänen olla kuin olisin Viiltokaaos vai kuin olisin Viiltotähti. Viilsin kynsilläni ilmaa hidastaessani vauhtia.
"Minä ja Viiltotähti olemme loppupeleissä sama kissa, pidä se mielessäsi. Tietenkin suhtaudut minuun sen mukaan kuka minä olen, et vain saa näyttää sitä muille. Et voi alkaa mielistelemään minua sen vuoksi kuka olen, vaikka en usko että tekisitkään niin. Mielessäsi olen Kuolonklaanin perustaja, mutta kenelle tahansa puhuessasi olen erakkosyntyinen kissa, joka päätyi monen mutkan jälkeen Jokiklaanin varapäälliköksi", nau'uin naaraalle murahtaen pienesti. Valhekuiske nyökkäsi vastaamatta mitään.
"Olisi kai parasta palata leiriin", sanoin ja pysähdyin. Valhekuiske kääntyi puoleeni ja pysähtyi parin askeleen päästä.
"Niin", naaras vastasi ja lähti kävelemään ripein askelin takaisin kohti leiriä. En tiennyt olisiko soturi halunnut vielä sanoa jotakin, mutta kertomani jälkeen hän ei vain kehdannut. Turkkini oli jo lähes kuivunut, mutta tuulen tarttuessa siihen tunsin kylmyyden pureutuvan kostean turkin lävitse minuun. Jännitin lihaksiani estääkseni tärisemisen. Se voisi saada Valhekuiskeen ajattelemaan, että valehtelin hänelle.
Täysikuun valaisema Raetähti seisoi piikkihernetunnelin edessä odottaen, että klaani oli valmis lähtöön. Oli pakko myöntää, että nämä olivat niitä hetkiä, jotka minua eniten ärsyttivät tässä elämässä. Olisin halunnut johdattaa klaanini ylväänä nelipuiden laaksoon ja nousta puhujankivelle kertomaan edelllisen kuun tapahtumista. Raetähti oli kokouksissa turhan tuttavallinen muiden klaanien kanssa. Hän kertoi aivan liian avoimesti klaaninsa tapahtumista, jätti sentään omat henkienmenetyksensä pois tapahtuneista asioista. Vilkaisin taakseni. Kissajoukko alkoi olla kasassa. Niinpä tuttuun tapaan tarkistin lähtijät. Valhekuiskeen kohdalla pysähdyin hetkeksi ja siristin silmiäni. Tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän. Se johtui kai siitä, että naaras tiesi suurimman salaisuuteni. Todettuani jokaisen olevan paikalla palasin omalle paikalleni Raetähden viereen. Oikeastaan hieman hänen taakseen.
"Kaikki paikalla", murahdin matalalla äänellä. Päällikkö nyökkäsi ja johdatti kissajoukon ulos leiristä. Kuulin Pikkuvarjon naukuvan takanani:
"Jokaisesta klaanistako päällikkö kuollut? Eihän se mahdotontakaan olisi, mutta enpä usko."
"Jäälilja tapasi Minttusydämen, tämä kertoi hakevansa henkiään", Talvikkimuisto naukui hieman etäämmältä. Totesin, että aihe ei minua kiinnostanut ja lopetin kuuntelun. Kuljimme nummien halki kohti ukkospolkua ja Tuuliklaanin rajaa. Taivas oli kirkas ja ilma kylmä. Hengittäessäni ulospäin höyrypilvi syöksyi ulos suustani. Yritin välttää suun kautta hengittämistä, sillä se tuntui pahalta karheassa kurkussani. Pari päivää sitten olin käynyt Mututassun kanssa joella. Se oli tehnyt kurkustani karhean, mutta se onneksi helpotti jo.
Raetähti johdatti klaanini alas nelipuiden laaksoon. Kollin päällikkyys ei ollut ärsyttänyt minua koskaan näin paljon. Ehkä se johtui siitä, että Valhekuiske tiesi kuka minä olin. Naaras oli jotenkin painostava, se oli pakko myöntää. Tuntui kuin en tekisi kaikkeani, kuin olisin huonompi antaessani Raetähden olla päällikkö. Yritin rauhoitella itseäni muistuttamalla, että minulla oli suunnitelmia odottamassa toteutusta. En tahtonut nimekseni Viiltotähteä ennen kuin ansaitsin sen taas. Ansaitsisin sen sitten, kun suunnitelmani olisivat valmiita toteutettavaksi. Siitä muistin, että minun täytyi löytää Silkkisydän. Halusin kuulla sisäpiiritietoa Myrskyklaanista kollilta, jotta voisin tehdä suunnitelmia Myrskyklaanin suhteen. Jokaisessa klaanissa täytyi olla meneillään jotain sillä välin kun järjestäisin asioita eteenpäin. Kukaan ei saisi kiinnittää huomiota Kuolonklaaniin.
Laaksossa oli hajujen perusteella jo Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani. Jokiklaanin kalanhajua ei leijaillut ilmassa. Etsin katseellani kissojen seasta valkeaa turkkia. Raetähti lähti kulkemaan Talvikkimuisto kannoillaan kohti puhujankiveä. Heidän täytyisi ohittaa edessään oleva kissajoukko, joka ei mielellään tekisi heille tietä. Kuolonklaani ei ollut kovin suositussa asemassa, vaikka Raetähti olikin lempeämpi päällikkö kuin hänen edeltäjänsä.
"Etkö tule?" Raetähti kysyi minulta saaden minut pysähtymään. Vilkaisin päällikköä ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tulen pian", lupasin. Kolli nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Kuolonklaanilaiset hajaantuivat hiljalleen ympäri laaksoa. Huomasin Pikkuvarjon ajautuneen Myrskyklaanin klaaninvanhimman Laikkulammen juttusille. Pysähdyin vähän matkan päähän heistä kuullakseni heidän puheensa. Laikkulampi oli iältään hieman Pikkuvarjoa vanhempi. Kaksikko oli ollut oppilaina samaa aikaan pienen hetken. Pikkuvarjon ollessa pentu, oli Laikkulampi häntä ja Karhuturkkia käynyt monesti tervehtimässä.
"Tyttäreni Virtakyynel tuli näyttämään klaaniin pentujaan. Hän on ollut jo useamman vuodenajan erakkona, mutta oli ihanaa nähdä hänet, vaikka eräs ikävä onnettomuus pääsikin tapahtumaan", Laikkulampi kertoi kuolonklaanilaisnaaraalle, joka ei näyttänyt oikein välittävän vanhuksen kertomuksista. Pikkuvarjo oli asettunut makuulleen kylmälle nurmelle ja kuunteli kyljellään myrskyklaanilaisen selityksiä tyttärestään. Minäkin muistin Virtakyyneleen.
Jatkoin matkaani eteenpäin jättäen vanhukset juttelemaan keskenään. Oli vaikeaa kuvitella, että Pikkuvarjo oli alkujaan myrskyklaanilaissyntyinen, mutta toisaalta niin oli moni muukin Kuolonklaanin alkuperäisjäsen.
Huomasin valkean turkin vilahtavan soturijoukon seassa. Kuljin lähemmäs soturijoukkoa, joka oli jäänyt juttelemaan noin kymmenen ketunmitan päähän puhujankivestä. Huomasin Silkkisydämen kuuntelevan myrskyklaanilais- ja varjoklaanilaissotureiden juttuja hieman kauempaa. Kolli huomasi minut nopeasti viittoessani häntä hännälläni luokseni. Kun kolli nyökkäsi minulle, hän naukui jotain klaanitovereilleen ja lähti perääni. Kuljin taas klaaninvanhimpien ohitse hieman etäämmälle kissoista. En siltikään kulkenut aivan laakson reunalle, sillä se olisi herättänyt takuulla epäilyksiä joissain kissoissa. Melko lähellä meitä huomasin kahden varjoklaanilaisen juttelevan kahdestaan. En tunnistanut heitä, sillä molemmat olivat kovin nuoria, ehkä oppilaita tai juuri ja juuri sotureita. Pysähdyin ja käännyin myrskyklaanilaissoturin puoleen. Kohtasin hänen katseensa ilme värähtämättä.
"Onko sinulla minulle mitään uutisia? Onko Myrskyklaanissa tapahtunut jotain kiinnostavaa? Muutakin kuin vierailevat erakkopennut", naukaisin kollille ja viilsin kynsilläni ilmaa melko läheltä hänen viiksikarvojaan. Huomasin Silkkisydämen kohottavan hieman kulmiaan. Ilme ei ollut kovinkaan yllättynyt, ennemminkin sellainen, että kolli ei ihmetellyt lainkaan kuinka tiesin jo asiasta. Hän oli kai jo huomannut, että olin hyvä ilmestymään paikalle tyhjästä ja kuulemaan asioita. Nyt Silkkisydän olisi reittini Myrskyklaanin sydämeen. Hän auttaisi minua suunnitelmissani huomattavasti, sillä Myrskyklaanista kovin harva tahtoi ystävystyä kuolonklaanilaisten kanssa. Kyllähän sen melkein jopa ymmärsi, mutta oli aikaa kulunut jo kauan kaikesta mitä tapahtui.
//Silkki? Apua tää tarina on pelkkää paskanjauhantaa ku ei oikee aivot toimi XD
Silkkisydän 26.10.2018
Sain odottaa Kuolonklaanin saapumista kauemmin kuin olinkin aluksi kuvitellut. Aikani kävi pitkäksi, kun huomasin jo Tuuliklaanin ja Varjoklaanin ilmestyvän paikalle, joten päätin viihdyttää itseäni juttelemalla muiden kissojen kanssa. Kuolonklaani kuitenkin saapuisi ajallaan, ja minulle jäi vielä paljon aikaa jutella Viiltokaaoksen kanssa. Siispä parista sananvaihdosta ei tuskin ollut mitään haittaa.
Kävelin hieman muista kauemmalla olevan Paatsamapilven luokse. Entinen sijaisemoni jutteli parhaillaan kahden varjoklaanilaiselta tuoksuvan naaraan kanssa. Kun kävelin kolmikon luokse, varjoklaanilaiset esittelivät itsensä Sarasydämeksi ja Orkideapoluksi. Sarasydämellä oli punaruskea turkki ja ystävällinen hymy liimautuneena hänen kasvoihinsa. Orkideapolku oli väriltään kellertävä, eikä hän voinut lopettaa puhumista kolmesta uudesta pennustaan. Ensikertalaisen emon meripihkaiset silmät suorastaan säkenöivät suun liikkuessa voimakkaasti. Paatsamapilvi, penturakas ollessaan, kuunteli tarinoita Pyypennusta, Hukkapennusta ja Turvepennusta haltioituneena, mutta minä itse kyllästyin keskusteluun nopeasti. Jos en olisi niin kohtelias, olisin päästänyt suustani jo useamman haukotuksen siihen mennessä, kun näin Viiltokaaoksen silmäkulmassani.
Kuolonklaanilainen seisoi minusta vähän kauempana, mutta hänen vihreät silmänsä olivat kiinnittyneinä minuun. Hän heilutti häntäänsä ja halusi selvästikin, että tulisin hänen luoksensa.
’’Minun täytyy mennä, näkemisiin!’’ naukaisin seuralaisilleni nopeasti ja lähdin kävelemään tummanharmaan kollin suuntaan.
Pidin katseeni tiukasti Viiltokaaoksessa kävellessäni hänen luokse, koska en halunnut näyttää hänen silmissään heikolta. Tosi asiassa minua alkoi heikottaa jo parin sekunnin tuijottamisen jälkeen, mutta ei voinut mitään. Kollin vihreä katse oli vain jotenkin lumoava, kuin se voisi jo itsessään tappaa. ’’Joka kissan on pelättävä jotain’’, oli mestarini Polttosydämen tapana kuitenkin sanoa ollessani oppilas. En siis lannistunut, vaan kävelin selkä suorana hänen luoksensa.
Istuutuessani alas katsoin hieman ympärilleni muiden varalta. Olimme kuitenkin kauempana muista, eikä kenenkään muun katse osunut meihin sillä hetkellä. Oli sitä paitsi aika pimeää ja kissoja oli niin paljon, ettei kukaan luultavimmin näkisi meitä. Minulla ei näyttänyt olevan mitään syytä huoleen.
Viiltokaaos oli heti selvästi kiinnostunut Myrskyklaanin tapahtumista. Hän kysyi minulta tavallisesti poikkeavia uutisia. Olin kertomassa hänelle Virtakyynelen ja tämän pentujen vierailusta, sillä olin tarpeeksi varma, ettei hänellä ollut pahoja aikeita muutaman harmittoman erakon suhteen. Ennen kuin ehdin avata suutani, kolli kuitenkin kertoi jo tietävänsä. Silmäni suurenivat aavistuksen verran. Niin tietenkin, olisihan minun pitänyt tietää, että Viiltokaaos tiesi tämän jo. Hänellä oli varmaankin useampi liittolainen Myrskyklaanissa. Tai sitten kaikki myrskyklaanilaiset olivat hänen liittolaisiaan muita tietämättä! Mutta mitä hän ei tiennyt?
’’Erakoiden läsnäolo on aiheuttanut Myrskyklaaniin levottomuutta’’, kerroin Kuolonklaanilaiselle. Hänen ilmeensä oli vakaa, mutta oletin ettei hän vielä tiennyt tätä. ’’Ja siitä minulla olikin asiaa sinulle. Tarvitsen nimittäin apuasi.’’’
Käänsin katseen tassuihini kerätäkseni hieman ajatuksiani. Huomasin, että Viiltokaaoksen tassut olivat ainakin kaksinkertaiset omiini verrattuna. No, ainakin minulla oli sievemmät.
’’Myrskyklaani on tunnetusti klaani, joka on aina ottanut ulkopuoliset avosylin joukkoihinsa. Se on yksi piirre, joka tekee Myrskyklaanista Myrskyklaanin. Uusi veri on aina vahvistanut Myrskyklaania, ja tuonut uusia taitoja viiden klaanin reviirien takaa. Tiedän, että sama pätee myös Kuolonklaanille ja kaikille muillekin klaaneille. Monet Myrskyklaanista eivät ole alun perin Myrskyklaanista kotoisin, vaan omaavat esimerkiksi erakkotaustaa tai ovat tulleet muista klaaneista’’ mau’uin mietteliäänä. Lopetin kuitenkin monologin tajutessani, ettei Viiltokaaosta välttämättä kiinnostanut tämä. Oli siis mentävä suoraan asiaan.
’’Virtakyynelen ja tämän pentujen tullessa Myrskyklaaniin tilanne kuitenkin muuttui.’’ Jätin mainitsematta sen, että olin klaanista pois muutaman kuun. Vaikka toiminkin tiedustelijana, Viiltokaaoksen ei tarvinnut tietää kaikkea. Enkä edes nähnyt, miten poissaoloni olisi oleellinen Myrskyklaanin tämänhetkisistä asioista raportoidessani. Toisaalta, hän saattoi jo tietää tämän seikan minusta. Ehkä hän olikin kuullut minun ja Ruohoviiksen keskustelun ennen naaraan kuolemaa. Tämä ei kuitenkaan nyt ollut oleellista, vaan sen sijaan jatkoin:
’’Monet niin sanotut puhdasveriset myrskyklaanilaiset olivatkin kuitenkin tyytymättömiä Saniaistähden päätökseen vieroittaa erakoita leirissämme ja antaa heidän elää hetken keskuudessamme. Osa heistä on jopa vihamielisiä Virtakyynelettä ja tämän pentuja kohtaan, vaikka eivät näytä sitä suoraan. Kuulen kuitenkin ilkeitä puheita joka päivä. Jopa ne, jotka ovat asuneet koko elämänsä Myrskyklaanissa, vaikka ovatkin erakkotaustaisia, ovat saaneet kuraa niskaansa. Myös minä olen ollut näiden erakkovastaisten kissojen uhri, vaikka olenkin puhdasverinen myrskyklaanilainen. Olen kuitenkin ystävystynyt Virtakyynelen ja hänen pentujensa kanssa. Se oli syy välikohtaukseeni Ruohoviiksen kanssa. Naaras on yksi näistä hiirenaivoista, jotka ovat ottaneet tehtäväksi vihata erakkoja ilman mitään järkevää syytä.’’ Syljin viimeiset sanat suustani ärsyyntyneenä.
’’Myös Hyasinttimyrsky ja Vuokkonenä ovat erakkovastaisia. Lisäksi heitä on vielä enemmän, mutta tällä hetkellä nuo ovat ainoat nimet jotka tiedän. Olen yrittänyt puhua järkeä heille, mutta he eivät vain suostu kuuntelemaan’’, murisin. Siirsin katseeni taas Viiltokaaoksen vihreisiin silmiin. ’’Pyytäisin siis apua tilanteen ratkaisemisessa. Sanoit aiemmin, että takaisit minulle ja läheisimmilleni hyvän tulevaisuuden. Minä luokittelen Virtakyynelen ja hänen pentunsa läheisimpiini. Tilanne Myrskyklaanissa kuitenkin pahenee. Pelkään, että tilanne ryöstäytyy pian käsistä ja ystäväni joutuvat sen keskelle. En halua, että kukaan satuttaa heitä.’’ Ajattelin samalla Tiaislaulua, Viirupilveä, Purohäntää ja Polttosydäntä. Viiltokaaoksen oli pakko auttaa jotenkin.
//Viilto?
Mututassu 18.10.2018
Innostus kihelmöi ja kutitti käpälissäni, kun loikin Viiltokaaoksen perässä kohti nelipuita ja jokea. Olin odottanut tätä siitä asti, kun varapäällikkö oli luvannut opettaa minua taistelemaan jokiklaanilaisia vastaan. Ja nyt vihdoin se tapahtuisi. Sen lisäksi, että yritin pysyä todella suurikokoisen kollin vauhdissa, mietin samalla kaikkia asioita, joita mestarini ja Viiltokaaos olivat opettaneet minulle. Halusin vakuuttaa Viiltokaaoksen taidoistani ja saada edes ripauksen kunnioitusta häneltä. Minusta tuntui, että olin aina ollut todella huomaamaton ja vain yksi turha kuolonklaanilainen, mutta annoin sen vielä itselleni anteeksi - olinhan vielä oppilas. En kuitenkaan haluaisi olla huomaamaton ja vain yksi rivisoturi, kun minusta tulisi soturi. Halusin, että soturiksi nimittämisen jälkeen minua arvostettaisiin. Toki se ei kävisi ihan heti, sillä minun täytyisi osoittaa olevani kunnon kuolonklaanilainen ja ansaita muiden luottamus ja kunnioitus. Enkä oikeastaam edes haluaisi nousta klaanin arvoasteikossa silmänräpäyksessä, vaan ansaita kaiken pala palalta, kovan työn tuloksena. Silloin todistaisin myös itselleni olevani kaiken arvostuksen arvoinen. Aivan kuten Viiltokaaos. Katsahdin suuren kollin tummanharmaata turkkia ja toivoin, että olisin joskus kuin hän.
"Viiltokaaos", naukaisin tunnustelevasti, kun erotin nelipuut edessämme. Ei menisi kauaa kun olisimme siellä. Viiltokaaos vilkaisi minua nopeasti ja oletin sen olevan merkki, että voin puhua.
"Mitä jos joku tulee paikalle, kun olemme toisen klaanin reviirillä?" Ääneni oli hieman epävarma, sillä en tiennyt oliko kysymys aivan tyhmä. Oliko tämä sellainen aivan yksinkertainen asia, jonka kaikki tiesivät ja nyt tein itsestäni hiirenaivon kysymällä sitä? "Hyökkäämmekö me heidän kimppuunsa?" En tiennyt yhtään miten sellaisessa tilanteessa tulisi toimia, ja toivoinkin Viiltokaaoksen opastavan minua. Jos en kuitenkaan saisi ohjeita ja tilanne tulisi aivan yllättäen, todennäköisesti perääntyisin ja luikauttaisin pienen valkoisen valheen miksi olin toisen klaanin reviirillä. Ehkä varapäällikkökin tekisi samoin?
"Ei, vaikka hyökkääminen onkin erittäin kunnianhimoinen ajatus. Se herättää kuitenkin paljon huomiota ja tekee meistä syyllisiä. Voimme kuitenkin luikerrella tilanteesta helposti pois, jos työnnämme sinut etualalle", Viiltokaaos naukui. Räpäytin hieman hämmentyneenä silmiäni ja mietin, mitä kolli mahtoi tarkoittaa viimeisellä lauseellaan. Lisäksi mieleni teki sanoa, että mehän olimme jo valmiiksi syyllisiä astuessamme luvatta toisen klaanin reviirille, mutta pidin kuitenkaan suuni kiinni. Tiesin, mitä Viiltokaaos tarkoitti, enkä halunnut kuulostaa ärsyttävältä kaikkitietävältä pennulta enkä siksi avannut suutani. Varapäällikkö kuitenkin vilkaisi minua ja huomasi lievästi mietiskelevän ja hämmentyneen ilmeen kasvoillani.
"Sinä saat luvan olla eksynyt oppilas Jokiklaanin reviirillä, mikäli kohtaamme muita kissoja", Viiltokaaos selvensi ja virnisti omahyväisesti. Puristin suuni kiinni ja tunsin polttavaa halua protestoida suunnitelmaa. En halunnut olla oppilas, joka oli vahingossa ylittänyt hajuvanan, vaikka tässä olikin kyse vain valehtelusta. Pidin kuitenkin jälleen suuni kiinni ja yritin työntää ärtymykseni syrjään, sillä olimme saapuneet nelipuille. Samassa muistin Viiltokaaoksen sanoneen, että voisi kertoa minulle jotain Jokiklaanin historiasta. Nostin päätäni uteliaasti ylöspäin ja höristin korviani, kun Viiltokaaos pysäytti minut nelipuiden juurelle. Vilkuilin nopeasti ympärilleni varmistaakseni, oliko joku seurannut meitä tai muuten vain sattunut metsästysreissullaan nelipuiden laaksoon. Ketään ei kuitenkaan näkynyt enkä tuntenut ilmassa kuin raikkaan tuoksun. Lähestyvän lehtikadon saattoi tuntea ilmassa ja lempeä tuuli toi Jokiklaanin reviiriltä vienoa kalanhajua. Nyrpistin nenääni ja yritin unohtaa sen tosiasian, että pian olisin siellä ja yrittäisin selviytyä vedessä. En pitänyt vedestä, enkä halunnut mennä sinne, mutta mitäpä en tekisi tullakseni paremmaksi soturiksi.
// Viilto?
Viiltokaaos 19.10.2018
Jokiklaanin meitä kohti tuulen mukana kantautuva kalanhaju ei vaivannut minua lainkaan. Toki huomasin sen, mutta Jokiklaanissa varttuessani opin tottumaan siihen. Käänsin pääni hitaasti Mututassuun, joka kulki vierelläni tarkkaillen ympäristöä herkeämättä.
"Kaikki pitävät jokiklaanilaisia erittäin hyvinä kissoina, sillä he ovat klaaneista niin sanotusti puhtaimpia ja myös tylsimpiä. Puhtaalla tarkoitan sitä, että Jokiklaani on aina ollut Tähtiklaanin puolella eikä siellä ole ollut turhia selkkauksia. Myrskyklaanista syntyi Kuolonklaani, Tuuliklaanin päällikkö kannatti aikoinaan sodassa Tuhotähteä ja tiedätkin Varjoklaanin ja Kuolonklaanin tarinat. Ainoa huomattava pahuus Jokiklaanissa on ollut Ahvenleuka, joka halusi pitää kuitenkin klaaninsa puhtaana ja jätti sen", nau'uin oppilaalle, joka keskittyi nyt kuuntelemaan minua. Nostin katseeni eteenpäin kohti Jokiklaanin rajaa.
"Mutta oikeasti he eivät ole niin puhtaita", lisäsin kylmästi, kun kasvoilleni ilmestyi inhoava virne ja kynteni työntyivät esiin. Painoin ne pehmeään, mutta kylmään multaan. Tunsin Mututassun kysyvän katseen turkissani. Räpäytin silmiäni ja käänsin kylmän katseeni oppilaaseen.
"Sinä tiedät Kirkasmarjan, Jokiklaanin parantajan?" kysyin oppilaalta, joka nyökkäsi hitaasti. Käänsin katseeni taas eteenpäin joen suuntaan.
"Hän lankesi joitakin vuodenaikoja sitten Kuolonklaanin pahamaineiseen soturiin ja synnytti tuolle pennun. Kenties parantajaa kadutti tai sitten hän häpesi pentuaan, joka varttui ilman vanhempia ja tiedottomana alkuperästään. Jokiklaanilaiset ovat kylmiä kissoja", sihahdin pitäen pienen tauon. Vedin syvään henkeä ja jatkoin:
"Jos muistutat jotakuta, he kiroavat sinut ja pysyvät kaukana sinusta. Kirkasmarja antoi pennulleen nimen, joka sai muut inhoamaan pentua. Pentu varttui yksin, luullen olevansa erilainen ja huonompi kuin muut. Hän ei totellut ketään, eikä piitannut soturilaista lainkaan. Hän luuli olleensa erakko, jonka vanhemmat kylmästi hylkäsivät tämän Jokiklaanin reviirille. Ollessaan kyllin vanha, tämä jokiklaanilainen lähti metsästämään olemattomia erakkovanhempiaan haluten kostaa ja päätyi pahuuden polulle", nau'uin tasaisella äänellä kääntämättä katsettani oppilaaseen. Menneisyyteni muistelu sai minut jopa hieman herkistymään, mutta en voinut näyttää sitä Valhekuiskeen oppilaalle. En tiennyt, ymmärsikö Mututassu puhuvani itsestäni, mutta sillä ei ollut nyt väliä.
"Jokiklaanin parantaja on mätä sydämeltään. Hänen vuokseen pentu oli yksinäinen ja syrjitty, se oli yksin hänen syytään. Takuulla Jokiklaanissa on muitakin kissoja, jotka kantavat pahuutta sydämessään ja esittävät niin hyvää. Älä siis ole pahoillasi siitä, että harjoituksillamme karkotamme joesta kalaa", nau'uin naaraalle, joka vastasi nyökäten. Tiesin veden olevan kylmää tähän aikaan vuodesta, mutta se ei estäisi minua. Kuljin Jokiklaanin reviirille empimättä ja pysähdyin joen viereen sellaiseen kohtaan, jossa olisi matalaa ja olisi helppo opetella taistelua vedessä. Kohdassa oli paljon kaislikkoa, joka olisi hyvä meille. Se piilottaisi meidät jokiklaanilaisilta, jotka kulkisivat kauempana. Jokiklaanilaisiin verrattuna olin surkea uimari, mutta pärjäisin vedessä muita vastaan hyvin. Mututassu katseli hitaasti virtaavaa jokea inhoten. Upotin käpäläni joen viileään veteen. Onnekseni se ei ollut vielä niin hyytävää mitä puro Myrskyklaanin reviirillä oli. Voisimme hyvin pulikoida tässä saamatta viheryskää.
"Tule", käskin tiukasti astuessani veteen nyt kokonaan. Vesi hipoi vatsakarvojani. Epäröiden Mututassu asteli perässäni veteen. Hän tärisi kastellessaan jokaisen raajansa. Minua runsaasti pienemmällä oppilaalla vesi ylsi yli puoliväliin tuon kylkiä.
"Jos taistelet vihollistasi vastaan rantavedessä, helpoin liike on käpälällä veden läimäisy", nau'uin naaraalle viiltäen käpälälläni vedenpintaa. Vesi roiskui oppilaan kasvoille ja sai tuon sulkemaan silmänsä ja kääntämään päänsä poispäin.
"Hyvällä tuurilla saat aikaa hyökätä vihollisen kimppuun, kun se tekee juurikin noin. Jokiklaanilaiset tosin harjoittelevat kestämään tuollaiset roiskinnat ja saattavat tehdä silloin hyökkäyksen suoraan kimppuusi, johon sinun täytyy varautua. Jos joku hyökkää kimppuusi veden alta, vältä pinnan alle joutumista. Jos vihollinen vetää sinut veden alle, rauhoitu ja älä vedä vettä keuhkoisi. Löydä vihollinen ja yritä potkaista tai viiltää sitä kynsilläsi. Tärkeintä on päästä taas pintaan. Tähtää iskut aina kissan päähän, sillä se saattaa saada sen hörppäämään vettä ja pakottaa kissan pinnalle, jolloin itsekin pääset. Jos onnistut potkaisemaan vihollist niin, että se vetää vettä keuhkoihin, ui niin nopeasti pintaan kuin suinkin voit. Sen jälkeen estä vihollisen pintaan nousu. Keuhkoihinsa vettä vetäissyt kissa on helppo kohde. Todennäköisesti sen ajatukset ovat keskittyneet hapen saantiin", kerroin oppilaalle.
"Mutta minä en osaa uida", hän naukui kallistaen päätään.
"Totta", virnistin. Naaras katsoi minua hämmästyneenä. Viitoin hännälläni häntä syvemmälle veteen. Mututassu seurasi hitaasti, koska ei ollut tottunut vedessä liikkumiseen. Kun vettä oli naaraan kaulaa myöten, asetuin hänen vierelleen. Mututassu katsoi minua kysyvästi. Silmänräpäyksen kuluttua olin syöksynyt naaraan kimppuun ja painanut tämän veden alle. Raahasin oppilasta kauemmas niin, että hän ei yltänyt veteen. Mututassu räpiköi veden alla kauhuissaan. Päästäessäni hänestä irti, naaras jatkoi räpiköintiä. Kun hetki oli kulunut, vedin hänet pinnan päälle tarttuen hänen niskaansa kiinni. Otteen saaminen räpiköivästä kissasta oli haastavaa, mutta se onnistui. Oppilas yski vedet keuhkoistaan. Vein hänet taas sinne, missä hän ylsi maahan.
"Vedessä ollessasi pysy koko ajan varuillasi. Jos joku lähestyy sinua nopeasti tai koskettaa veden alta, lopeta hengittäminen. Juuri äskeisen kaltaisissa kohtauksissa nopea reagointi on tärkeintä. Toki se on vaikeaa, mutta jos vedät vettä keuhkoisi, älä vedä sitä lisää. Yritä yskiä veden alla ja lopettaa hengittäminen. Rauhoitu äläkä räpiköi pinnan alla. Kun vihollinen huomaa sinun olevan liikkumaton, se ajattelee sinun kuolleen. Todennäköisesti hän päästää sinusta irti, jolloin on sinun vuorosi. Jos saat pohjasta tukea, ponkaise itsesi pinnalle. Siellä saat vedettyä ilmaa keuhkoihisi ja sinun täytyy alkaa taistelemaan", kerroin.
"Entä jos ei ole pohjaa?" oppilas kysyi saatuaan vedet pois keuhkoistaan.
"Sitten sinä uit tai vaikka puraiset vastustajaa niin kovaa kuin ikinä pystyt. Vedät vaikka hänet pinnan alle ja ponkaiset itsesi pintaan kissan avulla. Pidä hänen hampaansa mahdollisimman kaukana takajaloistasi ja hännästäsi, ettei hän vedä sinua taas pinnan alle", sanoin kylmästi. Mututassu nyökkäsi.
"Voimmeko me yrittää-", naaras ei ehtinyt lopettaa kysymystään, kun syöksyin jo häntä kohti. Nyt oppilas onnistui olemaan vetämättä vettä henkeen, kun painoin hänet veden alle ja vedin syvemmälle. Naaras räpiköi melko pitkään, kunnes tajusi lopettaa. Irrotin otteeni hänestä ja odotin, että kissa upottautuu pohjaan ja sen avulla ponnistaa itsensä pintaan. Niin kävi. Mututassu loikkasi kimppuuni ja upotti hampaansa kaulani vasemmalle puolelle. Upottauduin pinnan alle uiden siellä syvemmälle niin, etten itsekään yltänyt enää pohjaan pitäessäni päätä pinnan päällä. Mututassu irrotti otteensa minusta hapen loppuessa ja keksi kiepahtaa selkääni. Naaras ponkaisi itsensä pintaan selkäni avulla. Kun uin pois kissan alta, hän jäi räpiköimään veteen upoten hetki hetkeltä syvemmälle.
"Rauhoitu!" huusin naaraalle muutaman kerran, kunnes hän kuuli sen ja pakotti itsensä rahoittumaan. Uin sulavasti kissan luokse ja vedin hänet pintaan.
Päästyämme jälleen matalammalle, päästin Mututassun irti ja naaras seisoi nyt omilla jaloillaan.
"Uiminen on helppoa, kun sen kerran oppii. Sinun täytyy vain tasaisin väliajoin potkia takajaloillasi, kas näin", näytin ja potkin takajaloillani vettä uiden kauemmas oppilaasta. Palasin hänen luokseen. Uintitaitoni olivat kohmeessa, mutta kyllä minä yhä pinnalla pysyin. Mestarini Helmitähti oli opettanut, että kerran uintitaidon oppinut ei voinut enää unohtaa sitä. Se piti paikkansa. Mututassu yritti itsekin, mutta päätyi vain pinnan alle. Hän ponkaisi itsensä pintaan ja onnistui pääsemään taas matalammalle.
"Tee etukäpälilläsi tällaista liikettä ja kurottele päälläsi taivasta, jos se helpottaa pinnalla pysymistä. Emme ole jokiklaanilaisia, joten uimisen ei tarvitse olla täydellistä. Voit hämmästyttää jokiklaanilaisvastustajan jo pelkällä pinnalla pysymisellä", kerroin. Mututassu nyökkäsi epäröiden. Näytin hänelle lisää käpälän liikettä, jolloin oppils nyökkäsi.
"Ui tänne", käskin ja uin kauemmas naaraasta. En yltänyt itsekään enää pinnalle, joten jouduin uimaan paikoillaan. Se oli vaikeaa. Potkin takajaloillani vettä allani ja liikuttelin etujalkojani hitaasti. Epäröiden Mututassu syöksähti eteenpäin vedessä. Hän potki takajaloillaan vettä nopeaan tahtiin ja räpiköi etujaloillaan. Naaras vajosi pinnan alle, löysi pohjan ja ponkaisi itsensä ylös. Hän oppi jo hieman, sillä takaisin matalalle pääsy oli nyt helpompaa. Jouduin käymään pohjassa, sillä pinnalla pysyminen kävi haastavaksi. Ponkaisin itseni pintaan ja jatkoin uimista paikoillaan.
"Uudestaan", komensin. Mututassu yritti uudelleen. Hän potki yhä voimakkaasti, mutta etujalkojen liike oli harkitumpaa. Naaras liikutti vuorotellen etujalkojaan. Hän kurkotteli päällään taivasta ja hengitti rauhallisesti. Naaras onnistui uimaan luokseni, mutta koska hän ei nähnyt eteenpäin, hän törmäsi minuun. Hän veti nopeasti vettä keuhkoihinsa ja vajosi pinnan alle. Annoin naaraan löytää itse tiensä ylös pinnalle. Mututassu räpiköi ylös ja veti vettä keuhkoihinsa. Kissan katse oli innostunut. Hän oli oppinut. Olin ylpeä Mututassusta.
"Takaisin rantaan", komensin ja ohitin kissan. Vanavedessäni Mututassu seurasi minua. Kuulin hänen kadottavan välillä tahtinsa, mutta naaras löysi sen aina uudelleen ja jatkoi matkaa. Uiminen oli hänellä hidasta, mutta hän oppi pitämään katseensa edessäpäin. Matalalla Mututassu hengitti raskaasti. Uiminen vei tältä paljon energiaa, mutta kyllä se siitä.
"Oikein hyvä", toteamukseni sai naaraan ilmeen muuttumään yllättyneeksi. Naaraan kasvoille piirtyi tyytyväinen virne.
"Toki kaipaat vielä paljon harjoitusta, mutta ensimmäiseksi kerraksi tuo oli varsin hyvä. Tasoita hengityksesi ja ui sitten kauemmas. Minä teen jossain vaiheessa yllätyshyökkäyksen kimppuusi veden alta. En kerro mistä tulen, mutta voit yrittää etsiä minua. Muista olla kaiken aikaa valppaana, sillä saatan vetää tai painaa sinut pinnan alle. Sinne joutuessasi rauhoita mielesi ja keskity tärkeimpiin asioihin. En taistele tosissaan, sillä kokoni on sinuun verrattuna niin paljon suurempi", sanoin oppilaalle odottaen, että tuo lähtisi uimaan syvemmälle.
//Mutu? Sori jos hittasin xdd
Mututassu 21.10.2018
Sen lisäksi, että kylmä vesi oli kangistanut kehoni ja saanut minut palelemaan, olin vetänyt monta kertaa vettä keuhkoihini ja nyt jokainen hengenveto rohisi hieman. Kaikki vesi ei ollut lähtenyt keuhkoistani ja siellä oli vielä muutama hassu pisara, jotka tuntuivat inhottavasti hengittäessä. En kuitenkaan halunnut kuluttaa enempää energiaa yskimiseen, sillä äskeinen, todella lyhyt harjoitus oli imenyt minusta jo lähes kaikki mehut. Uiminen ja vedessä liikkuminen todella oli paljon raskaampaa kuin maalla harjoitteleminen. Lisäksi Viiltokaaos oli jo kertonut minulle mitä tekisimme seuraavaksi ja antanut minun pitää pienen hengähdystauon. Halusin osoittaa olevani voimakas ja palautuvani nopeasti ensikosketuksesta veden kanssa, mutta harmikseni sain tasata hengitystäni melko kauan. Voimien keräämiseen kului mielestäni aivan liian kauan aikaa ja vasta ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen koin olevani tarpeeksi voimissani voidakseni jatkaa. En ollut tottunut tällaisiin harjoituksiin, vaikka yleensä Valhekuiske pitikin minulle rankkoja harjoituksia. Vedessä kaikki oli kuitenkin toisin – tuntui kuin se vastustaisi jokaista liikettäni ja keräisi kaikki voimani itselleen. Olin kuitenkin joskus nähnyt jokiklaanilaisten uivan sulavasti ja nopeasti, ja tiesin että veden vastuksen voittaminen oli mahdollista. Olin myös todistanut sen itselleni, kun pääni oli alkanut pysyä pinnalla paremmin ja olin löytänyt jonkinlaisen rytmin potkuihin.
”Alahan tulla sieltä”, Viiltokaaos murahti ja sivalsi kynsillään vettä. Rannalle pärskähti muutama pisara ja säpsähdin, mutta tällä kertaa en kääntynyt pois. Korvani nousivat innostuneesti pystyyn ja katsoin varapäällikköä. Hän nyökkäsi ilmeettömästi ja liukui sulavasti veteen. Pieni ärtymyksen tunne viilsi vatsaani, mutta pakotin sen syrjään. Ei äskeiseltä tempulta vaadittu paljoa, eikä minun tulisi edes olettaa, että saisin siitä ylitsevuotavia kehuja. Kovetin katseeni ja astuin takaisin kylmään veteen. Heti kun kosketin tassullani vettä, mieleni teki kääntyä takaisin. Olin juuri ehtinyt lämmetä jonkin verran, ja nyt kylmä vesi tunkeutui turkkini alle ja sai minut tärisemään. En kuitenkaan halunnut paljastaa, kuinka paljon minua paleli, joten jatkoin matkaani syvemmälle. Tuuli oli yltynyt ja aallot löivät vasten turkkiani heittäen pisaroita ympäriinsä. Lopulta vettä oli kaulaani asti ja ponkaisin pohjasta vauhtia. Liu’uin vedessä ketunmitan verran eteenpäin ja sitten vauhtini hyytyi. Hetkeksi jähmetyin paikoilleni tietämättä mitä tehdä ja aloin vajota. Sitten tajusin potkaista takajaloillani vettä ja yritin löytää hyvän rytmin uimiseen. Keikuin puolelta toiselle veden pärskähdellessä kuonolleni ja vajotessani vähän väliä melkein pinnan alle. Sain kuitenkin juuri ja juuri pidettyä pääni pinnalla, mutta minulla ei ollut taitoa yrittää etsiä Viiltokaaosta veden alta. Suuri kolli ei kuitenkaan enää ollut rannalla, joten hänen oli pakko olla jossain lähelläni. Yritin potkia itseäni korkeammalle, jotta kykenisin etsimään varapäällikön veden alta. Tunsin voimini hiipuvan ja uintirytmini alkavan kadota, kun yhtäkkiä kuulin vasemmalta molskahduksen ja sitten tunsin hampaat jalassani. Pakokauhu jähmetti minut paikoilleni, kun Viiltokaaos veti minut pinnan alle. Sitten havahduin järkiini ja yritin osua toisella etukäpälälläni kollin kasvoihin. Sain kerran sivallettua hänen kuonoaan ja tunsin otteen heltyvän hieman, jolloin riuhtaisin jalkani vapaaksi ja potkaisin Viiltokaaoksen selästä vauhtia. Kurkotin päälläni ylöspäin ja uin kohti pintaa. Lopulta kasvoilleni syöksyi raikas tuuli ja haukoin henkeä kiitollisena tästä voitosta. Tiesin kuitenkin, että Viiltokaaos ei ollut vielä luovuttanut. Keskityin tasaaman hengitystäni ja tiirailin ympärilleni tarkkaavaisesti. Pian kollin pää ilmestyi näkyviin ja Viiltokaaos iski tassulla vettä. Käänsin pääni vaistomaisesti pois ja suljin silmäni, mikä oli virhe. Sillä aikaa varapäällikkö ui luokseni ja painoi minut pinnan alle. Ehdin juuri ja juuri haukata keuhkot täyteen happea, ennen kuin jouduin taas pidättämään hengitystä.
// Viilto?
Viiltokaaos 21.10.2018
Painoin Mututassun pinnan alle. Naaras ehti juuri ja juuri haukata pinnalla happea, ennen kuin hänen päänsä katosi etujalkojeni edellä veteen. Tiesin naaraan olevan väsynyt, mutta hän pidätti yllättävän hyvin henkeään. Oppilas yritti sukeltaa pois käpälieni alta, mutta sukelsin pinnan alle upottaen hampaani naaraan niskaan. Mututassu ehti käydä pinnalla ja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa, jonka jälkeen vedin hänet pinnan alle. Naaras yritti riuhtoa itseään irti hampaistani. Hän räpiköi siinä tovin, kunnes jouduin irrottamaan. Alkoi olemaan liian tukalaa pidättää henkeään, joten Mututassullakaan ei kai kovin kivalta tuntunut. Nousimme yhdessä pinnalle ja autoin naarasta uimaan itsensä rantaan. Nousin pois vedestä ja ravistelin läpimärkää, vettä tihkuvaa turkkiani. Mututassu hengitti raskaasti ja alkoi nuolla märkää turkkiaan kuivatakseen sitä.
"Lopetamme nyt. Tässä taisi olla ihan tarpeeksi yhdelle kerralle", nau'uin ja pakotin itseni hengittämään hiljaa, sillä en halunnut oppilaan huomaavan raskasta hengitystäni. Mututassu nyökkäsi katsoen minua huojentunut ilme kasvoillaan.
"Opetatko vielä minulle uimista tai joessa taistelua?" naaras kysyi saatuaan hengityksensä tasaantumaan ja rintakarvansa siisteiksi. Kohautin lapojani.
"Vesi kylmenee päivä päivältä ja joelle tulo useammin on suuri riski. Katsotaan uudelleen ensi hiirenkorvana", nau'uin viiltäen kynsilläni ilmaa. Hetken ajan pesimme turkkejamme rannalla. Vähän väliä vilkuilin kaislikon taakse jokiklaanilaisten varalta. Turkkini oltua tarpeeksi kuiva, nousin ylös. Kehoni oli lämmittänyt paikan kostealla nurmella ja noustessani kylmyys pureutui takalistooni.
"Pärjäsit hyvin. Palataan Kuolonklaanin reviirille. Annan sinulle luvan levätä loppupäivän. Leiriin päästyämme syö vatsasi täyteen ja mene lepäämään", nau'uin naaraskissalle. Mututassu vastasi nyökäten. Mututassun väsyneillä kasvoilla oli ylpeä ja tyytyväinen ilme. Kehut minulta olivat harvinaisia. Lähdin johdattamaan naarasta nelipuille toivoen, että yhä hieman märät turkkimme peittäisivät hajujälkemme. Kuljimme hitaasti ja rauhalliseen tahtiin, sillä harjoitustuokio vedessä oli vienyt oppilaani voimat. Olisin voinut syöksyä vaikka heti taisteluun, sillä harjoituksissa olin saanut energiapurkauksen. Olisin voinut aloittaa sodan vaikka heti ja tappaa jokaisen vastaan tulevan latokissan - tai siksi minä niitä ennen kutsuin. Niihin aikoihin Varjoklaani oli heikkona ja sen klaanin jäsenet hupenivat kaiken aikaa. Ladossa tilasta oli puutetta ruuan ohella, joten kaikki eivät vain selvinneet. Tällä hetkellä Varjoklaanilla meni kuitenkin yllättävän hyvin, siksi minä heidät valitsinkin tukijoikseni sotaan. Minttusydän takuulla pitäisi lupauksensa.
Kuolonklaanin reviirin raja häämötti edessämme. Kuljimme eteenpäin ripeästi kävellen. Turkkini oli yhä hieman kostea selästäni, mutta se ei tuntunut kovinkaan pahalta, joten annoin sen vain olla. Juuri kun ylitin klaanini rajan, maistoin kitalaessani tuoreen kuolonklaanilaisen tuoksun. Etsin katseellani kissaa lähimaastosta. Onnekseni erotin tummanharmaan, kookkaan naaraskissan lähestyvän meitä. Valhekuiske katsoi meitä hieman yllättyneinä kulkiessaan kohti ukkospolkua, jota pitkin olimme kulkeneet takaisin Kuolonklaanin reviirille. Aurinko oli jo matkaamassa kohti taivaanrantaa, mutta päivänvaloa oli jäljellä vielä runsaasti jäljellä.
"Sellaiset harjoittelut sitten", naaras vastasi kulmiaan kohottaen. Murahdin vastaukseksi ja pysähdyin soturin vierelle.
"Palaa vain leiriin", tokaisin Mututassulle. Naaras vilkaisi kysyvästi mestariaan, joka vastasi nyökäten. Kilpikonnakuvioinen naaras lähti kulkemaan kohti leiriä vilkaisematta kertaakaan taakseen.
"Missä te olitte?" Valhekuiske kysyi silmiään siristäen. Kohautin lapojani ja virnistin pienesti Mututassun mestarille.
"Harjoittelemassa", tyydyin vastaamaan. Valhekuiske pyöräytti silmiään ja lähti kulkemaan oppilaansa perään vierelläni.
"Milloin aiot ehdottaa Raetähdelle Mututassun soturiksi nimeämistä?" kysyin naaraskissalta pitäen katseeni suoraan edessäpäin. Valhekuiske kohautti lapojaan.
"Olisiko hän muka jo valmis?" naaras kysyi murahtaen.
"Eikö sinusta?" kysyin, mutta Valhekuiske ei vastannut. Naaras vilkuili Korkokivien suuntaan. Etsikö hän jotain vai miettiköhän soturi isäänsä, jonka olimme yhdessä lavastaneet syylliseksi kuningattaren murhaan.
"Mitenköhän Pikiviillolla menee?" kysyin hymähtäen pienesti. Luopion tekemiset eivät minua kiinnostaneet, mutta halusin nähdä kiinnostivatko ne Valhekuisketta. Naaras käänsi vihreän katseensa minuun ja pyöräytti silmiään.
"Tuskin kovin hyvin", naaras vastasi murahtaen pienesti.
"Partio kertoi tänään aamulla, että varjoklaanilaiskissan selvä hajujälki oli kulkenut Varjoklaanin rajalta emonsuulle saakka", Valhekuiske rikkoi hiljaisuuden kääntäen taas katseensa minuun. Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä.
"Luuletko, että Tihkutähti olisi käynyt emonsuulla?" kysyin päästäen ilmoille huvittuneen naurahduksen kaltaisen murahduksen. Ajatus oli erittäin outo. En uskonut, että Varjoklaanin päällikköä kiinnosti kysellä esi-isiltään mitään.
"Tuhokatse ehdotti, että ehkä Tihkutähti on kuollut ja Minttusydän haki henkensä", naaras vastasi kääntäen nyt katseensa eteenpäin. Saatoin yhä nähdä etäämmällä Mututassun kulkevan eteenpäin kohti leiriä. Kohautin lapojani.
"Ei kovinkaan mahdoton ajatus. En ihmettelisi, jos joku varjoklaanilainen olisi surmannut päällikkönsä. Mäyräraidan mukaan Varjoklaani on alkanut muuttua pehmeämmäksi, eivätkä he kunnioita Tihkutähteä enää kuten aiemmin. Kenties se johtui vain kollin surkeista johtotaidoista", nau'uin virnistäen. Valhekuiske hymähti huvittuneesti.
"Kuinka suunnitelmasi etenevät?" naaras vaihtoi sulavasti puheenaihetta.
"Ne etenevät. Älä kerro kenellekään, mutta löysin erittäin lupaavalta vaikuttavan kissan toisesta klaanista", naukaisin soturille irvistäen. Tiesin voivani luottaa Valhekuiskeeseen. Hän oli luvannut auttaa minua, jos minä auttaisin häntä Pikiviillon lavastamisessa.
"Entä sinä? Mitä olet tehnyt vai oletko mitään?" kysyin naaraalta kääntäen taas vaihteeksi katseeni hänen suuntaansa.
//Valhe? Sori tönkköys xd
Valhekuiske 22.10.2018
Kohautin lapojani ja loin pohtivan katseen hämärtyvälle taivaalle. Pikiviillon lähdön jälkeen olin pitkästä aikaa keskittynyt kunnolla soturin tavallisiin tehtäviin, enkä tiennyt, kuinka olisin voinut auttaa Viiltokaaosta tuon suunnitelmien etenemisessä. Pääasia oli kuitenkin, että hän itse tiesi mitä oli tekemässä. Näin suurta asiaa oli kuitenkin hyvin vaikea pitää loppujen lopuksi salassa, ja miten muut klaanit mahtaisivat reagoida kuullessaan Viiltotähden paluusta. Käänsin katseeni varapäällikköön, joka edelleen odotti vastausta kysymykseensä.
"Olen tehnyt paljonkin, jos puhut asioista, kuten tuoresaaliskasan kasvattamisesta tai partioinnista", aloitin hidastaen samalla tahtia niin, että saimme pidemmän välimatkan edellä kulkevaan Mututassuun.
"Mutta jos tarkoitat salaisia suunnitelmiasi, tekisin mielelläni enemmänkin", vihjasin. Uskoin Viiltokaaoksen jättävän tahallaan joitain asioita kertomatta, mikä oli ymmärrettävää, mutta myös ärsyttävää.
"Pidän sen mielessäni", tuo murahti lyhyesti ja oli taas hetken hiljaa, kunnes osoitti katseellaan Mututassua. Naaras oli vahva ja sitkeä, eikä menisi enää kauaa, että hänet nimitettäisiin soturiksi. Oppilaanakaan hän ei ollut hullumpi, vaikkakin toisinaan melko kiivasluontoinen.
"Mututassu voisi olla hyvä lisä joukkoihini", Viiltokaaos aloitti, jolloin ymmärsin, miksi he olivat olleet yhdessä harjoittelemassa. Nyökkäsin pienesti ja katsoin itsekin kohti kilpikonnaukuvioista oppilasta.
"Oletko jo kertonut hänelle?" kysyin epäröiden, sillä Mututassu tosiaan oli vasta oppilas, eikä välttämättä ollut tarpeeksi kypsä ymmärtämään, mistä oli todella kysymys. Kaiken lisäksi Viiltokaaoksen joukkoihin kuulumisessa oli paljon vaaroja, joihin en halunnut vielä oppilastani laittaa. Onnekseni varapäällikkö pudisti päätään.
"En tietenkään. Odotamme, että hän on valmis soturiksi ja saa enemmän kokemusta, jonka jälkeen vasta kerromme hänelle, mikäli Mututassu vaikuttaa yhä sopivalta. Siihen asti sinä hänen mestarinaan voit pitää huolta, että hänet koulutetaan hyvin", kolli julisti. Nyökkäsin itsevarma ilme kasvoillani ja jatkoimme kävelyä hiljaisuuden vallitessa, kunnes olimme päässeet leiriin johtavalle tunnelille, jonne Mututassu oli hetki sitten edellämme astellut.
"Voisimme käydä vielä pidemmän lenkin, mikäli et ole uuvuttanut itseäsi aivan täysin", ehdotin ja muutin suuntani jo valmiiksi kohti ukkospolkua. Viiltokaaos katsoi hetken pohtivasti minua ja sitten taas leirin sisäänkäyntiä, muttei vastannut vielä mitään. Kallistin päätäni kysyvästi.
"Jää vain jos haluat, mutta minä menen ainakin", virnistin ja käänsin pääni kohti määränpäätäni, pois Viiltokaaoksesta. Vatsani kurni pienesti, mutta riista saisi nyt odottaa paluuseeni, ellen jäisi metsästämään matkan varrella. Lähdin kävelemään rivakkaaseen tahtiin olettaen jo, että Viiltokaaos olisi päättänyt jäädä leiriin, kunnes havahduin tuon askelten ääniin. Tyytyväinen virne maalautui sydämenlyönnin ajaksi kasvoilleni, mutta pyyhkiytyi pois ennen kuin katsoin vierelleni tullutta kollia, joka oli saavuttanut minut parilla loikalla.
"Hyvä, päätit sittenkin tulla", naukaisin. Vasta nyt erotin hänestä lähtevän hyvin vaimean Jokiklaanin hajun. Kurtistin kulmiani pohtien, oliko tuo ollut Jokiklaanin reviirillä Mututassun kanssa.
"Toivottavasti peititte jälkenne hyvin", tuhahdin, eikä Viiltokaaoksella kestänyt kauaa tajuta, mistä puhuin.
"Emme ole niin hiirenaivoisia ja harjoittelimme sitä paitsi vedessä, joten hajujälkiä tuskin jäi", tuo vastasi, mutta ilmeeni tuimeni entisestään.
"Vedessä? Sinäkö veit Mututassun harjoittelemaan joelle? Tuliko mieleesi, ettei hän välttämättä osaa uida ja miten edes osaisi, sillä en minun - tai kenenkään koko klaanista - pitäisi osata. Lukuun ottamatta sitä Jokiklaanin luopiota", murahdin, mutta ennen kuin olin ehtinyt lopettaa lauseeni muistin, että myös Viiltokaaos oli syntyperältään Jokiklaanilainen. Vaikenin nopeasti viitsimättä sanoa enää mitään, saati korjailla lausettani. Viiltokaaoksen ilme ei värähtänytkään.
"Sinuna olisin vain kiitollinen, että opetan Mututassulle tulevaisuuden kannalta hyödyllisiä taitoja. Taisteluissa ei liikuta pelkästään omilla reviireillä ja tiedän kissoja, jotka menehtyivät joutuessaan taistelemaan veden varassa", kolli vastasi. Huokaisin pienesti, sillä idea oli minusta yhä pähkähullu. Harmaat pilvet olivat harvenneet taivaalta ja paljastivat muutamia tähtiä, joita katselin vähän väliä. Oli naurettavaa, kuinka oma isäni oli uskonut Tähtiklaaniin ja vieläpä niin vahvasti, että oli valmis pettämään klaaninsa. Mutta toisaalta, jos Pimeyden metsä oli olemassa, luultavasti myös heikot kissat päätyivät jonnekin. Oli kumpaakaan tai ei, tärkeintä minulle oli uskollisuus kuolonklaanille ja varsinkin sille, mitä sen mahti saattoi parhaillaan olla.
"Mitä muuten aiot tehdä niiden kuolonklaanilaisten suhteen, jotka eivät tue suunnitelmiasi?" Kuolonklaanissa oli varmasti hellämielisempiä kissoja, jotka eivät välttämättä halua olla mukana Viiltokaaoksen joukoissa, mutta kun suurempia asioita alkaa tapahtua, muutokset alkavat varmasti koskettaa heitäkin.
//Viilto?
Viiltokaaos 09.10.2018
Aurinko nousi kovaa vauhtia Korkokivien ylle. Olin ollut jo tovin hereillä ja ennättänyt järjestää partiotkin aina aurigonlaskuun saakka. Saalistuspartion nelipuille olin jättänyt kolmihenkiseksi. Paikka sijaitsi muiden klaanien keskellä, jonka vuoksi oppilaat ja nuoret soturit eivät päässeet siellä käymään muuta kuin täysikuun aikaan järjestettävissä kokoontumisissa. Partiooni olin ottanut mukaan Kauhumurhan sekä Yövarjon, sillä kaksikko hallitsi saalistamisen moitteettomasti. Nelipuilla täytyi olla varovainen, ettei ylitä muiden klaanin rajoja. Siksi se olikin nuorilta kielletty paikka. Lähtisimme liikkeelle vasta aurinkohuippuna, sillä halusin antaa eläinten herätä rauhassa ja ulostautua pesistään. Kun vilkaisin kirkasta taivasta, jonka kirkkaimmat tähdet olivat juuri kadonneet näkyvistä.
Huomasin Syöksyviillon astelevan väsyneen oloisena ulos sotureiden pesästä. Isäni haukotteli makoisasti ja venytteli vielä lihaksiaan, ennen kuin hän suuntasi tuoresaaliskasalle ja nappasi siitä itselleen hiiren, joka oli lojunut kasassa eilisestä illasta saakka. Sen täyty olla jo kylmä ja kohmeinen, eikä takuulla kovinkaan hyvän makuinen. Astelin soturin luokse varmoin askelin ja nostin pääni ylös hänen luokseen päästyäni. Syöksyviilto oli suuri, mutta kuitenkin aavistuksen verran minua pienempi. Hän nosti katseensa minuun kysyvästi.
"Mitä asiaa, Viiltokaaos?" kolli murahti ja odotti kärsivällisesti vastaustani. Viilsin vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa melko läheltä soturin viiksikarvoja.
"En olekaan nähnyt, että olisit aiemmin syönyt yön tuossa maannutta saalista, etenkään näin kylmillä ilmoilla", nau'uin ja laskin katseeni kollin silmistä maassa makaavaan elottomaan hiireen, jonka harmaalla turkilla kaulan kohdalla oli kuivunut verivana. Syöksyviilto käänsi katseensa hiireen. Hän murahti ja työnsi sen käpälällään kauemmas. Virnistin kollille, jonka ilme pysyi tyynenä.
"Mitä sinä tahdot?" kolli kysyi ja nosti katseensa taas minuun.
"En mitään, kuinka niin?" kysyin ja nuolaisin karhealla kielelläni rintaani.
"Miksi muuten sinä minulle juttelisit?" kolli sanoi tasaisella äänellä kohottaen katseensa kohti kirkastuvaa taivasta.
"Tahdon tutustua isääni", murahdin. Viimeistä sanaa kohden lauseeni muuttui hiljaisemmaksi, sillä en tahtonut koko klaanin kuulevan, että olin Syöksyviillon poika. En tahtonut heidän ajattelevan, että joku kissa oli isäni, sillä se voisi saada heidät ajattelemaan kollin olevan minua vahvempi ja voimakkaampi isänäni.
"Mikä mahtoi muuttaa mielesi?" soturi kysyi kylmänviileästi. Kun olin saapunut Kuolonklaaniin, kolli oli halunnut tehdä tuttavuutta kanssani. Syöksyviilto oli sanonut haluavansa olla isä minulle, mutta en uskonut sitä. Todennäköisesti hän syvällä mustassa mielessään kaipasi Viiltotähteä ja tahtoi minut edesmenneen mestarinsa korvikkeeksi. Hän ei vain tiennyt, että minä en ollut mikään korvike, vaan olin hänen mestarinsa, vaikkakin vain uudessa kehossa.
"Tahdon kostaa Kirkasmarjalle", nau'uin kollille irvistäen. Syöksyviillon tyyni katse vaihtui viimeinkin. Tyynen ilmeen paikan otti yllättynyt ilme. Hän vilkaisi varautuneesti ympärilleen ja nousi ylös.
"Ei jutella siitä täällä", soturi sanoi ja lähti kulkemaan edelläni ulos leiristä. Vihasin sitä, kun tällaisessa tilanteessa en saanut johtaa. Olinhan sentään Kuolonklaanin perustaja, vaikka Syöksyviilto ei sitä tiennytkään. Päästyämme kyllin kauas leirin piikkihernemuureista, Syöksyviilto hidasti tahtiaan ja kääntyi minuun päin.
"Mitä sinä suunnittelet?" soturi kysyi taas tyyni ilme kylmillä kasvoillaan.
"Kostamista, eikö se tullut jo selväksi?" kysyin murahtaen, vaikka tiesin kollin haluavan tietää tarkan suunnitelmani, jota minulla ei sattunut olemaan. Olin keksinyt asian päässäni aivan hetki sitten, sillä tahdoin saada Syöksyviillon puolelleni. Toisaalta olisin voinut vain kertoa hänelle totuuden itsestäni, mutta näin saisin tuhottua kaksi kärpästä yhdellä iskulla; saisin Syöksyviillon luottamuksen ja kostoni Kirkasmarjalle. Naaras oli kylmästi esittänyt minun olevan vain tuntematon erakkopentu, vaikka oikeasti naaras oli sentään synnyttänyt minut! Hän antoi minun kasvaa siinä uskossa, että olin yksin ja erilainen, että kukaan ei rakastanut minua. Mutta jos naaras olisi kertonut, olisinko minä nyt tässä? Kenties en olisi ikinä muistanut itseäni ja olisin yhä Jokiklaanissa, ehkä jopa uskoisin Tähtiklaaniin. Ajatus puistatti minua. Jos niin olisi käynyt, olisin vihannut itseäni ikuisesti.
"Miten sitten ajattelit kostaa?" kolli kysyi kääntämättä katsettaan minuun.
"Miten sinä sen tekisit?" kysyin ja käänsin katseeni soturiin nähdäkseni hänen reaktionsa. Halusin olla varma, että soturi ei tuntenut mitään jokiklaanilaisparantajaa kohtaan. Syöksyviillon katse pysyi kylmänä, kun hän käänsi siniset silmänsä minuun.
"Ensin piinaisin häntä pitkän hetken, jonka jälkeen kertoisin kaikille julkisesti hänen soturilain rikkomisestaan. Jos Jokiklaani ei ymmärtäisi karkottaa häntä, tapattaisin hänet kai", kolli vastasi virnistäen. Nyökkäsin hitaasti tyytyväisenä kollin viisaudesta. Hän taisi hallita nämä jutut hyvin.
"Aiot siis auttaa minua?" kysyin soturilta silmiäni siristäen. Olimme pysähtyneet istumaan avaralle nummelle. Sen pitkäksi kasvaneet heinänkorret olivat valkeita öisen roudan vuoksi. Kolli nyökkäsi.
"Se olisi kunnia", hän vastasi irvistäen minulle. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Siispä annan suunnittelupuolen sinun hoitoosi. Kun olet keksinyt, kuinka piinaamme sitä kalannaamaista parantajaa, tule puheilleni. Varokin kertomasta tästä kenellekään tai tekeväsi itse mitään ilman lupaani. Vaikka oletkin isäni, minä olen sinua vahvempi ja arvostetumpi, eikä sinun kannata vastustaa minua.
"En tietenkään, kyllä minä sinun arvosi tiedän. Ole huoleti, kerron sinulle heti, kun keksin jotain", kolli vakuutti murahtaen. En vastannut mitään vaan lähdin kulkemaan takaisin kohti leiriä.
Aurinkohuippu tuli nopeasti. Suuntasin kahden muun kissan edellä Tuuliklaanin reviirillä kohti nelipuita. Kuljimme aivan ukkospolun vierellä, sillä niin Pisaratähti oli Tuuliklaanin kanssa sopinut vain hetki kuolemani jälkeen, kun sota oli päättynyt Kuolonklaanin voittoon. Tarkoituksenani ei suinkaan ollut saalistaminen, vaan tahdoin tarkastella Myrskyklaanin rajaa etsiäkseni sieltä mahdollisia liittolaisia. Aurinkohuipun hetken aikaan rajalla pitäisi olla ainakin yksi partio. Toivoin näkeväni jotain mielenkiintoista ja löytäväni kissan, josta voisi mahdollisesti tulla apurini.
Kun saavuimme nelipuiden laakson laitamille, pysähdyin.
"Minä saalistan Myrskyklaanin rajan lähettyvillä. Pysykää kaukana sieltä, muuten voitte saalistaa missä tahdotte", nau'uin kahdelle soturille, jotka vastasivat nyökäten ja lupaa kysymättä lähtivät omille teilleen. Itse jäin hetkeksi aloilleni ja odotin, että soturit laskeutuivat alas laaksoon. Sen jälkeen lähdin kulkemaan ukkospolun viertä pitkin kohti Myrskyklaanin rajaa. Rajalle päästyäni käännyin oikealle kulkemaan Myrskyklaanin ja nelipuiden vastaista rajaa myöten. Pysähdyin ja jäin katselemaan pensaikosta rajan toiselle puolelle, kun kuulin voimistuvaa puhetta.
"Onhan sinun pakko myöntää, että olen mahtava saalistaja", kollikissan mahtaileva ääni kantautui korviini. Sitä seurasi kimeämpi naaraskissan ääni:
"Lopeta jo Silkkisydän. Vaikka oletkin ehkä nyt erakko, se ei tee sinusta yhtään parempaa mitä aiemmin."
"En minä ole erakko", kolli kivahti ja tuli nyt näköetäisyydelleni. Silkkisydämeksi kutsuttu kolli oli väriltään hyvin vaaleanharmaa. Naaras sen sijaan oli mustavalkea.
"Etkä mikään mahtava saalistaja", vastasi soturi aiempaa matalemmalla äänellä.
"Vaikka oletkin nähnyt maailmaa, olet erkaantunut Myrskyklaanista. Emme voi tietää, jos yhtäkkiä päätätkin olla erakko ja taas jätää Myrskyklaanin. Ei sinuun voi luottaa, Silkkisydän", naaras totesi ja nosti päänsä pystyyn. Vaalea kolli käänsi katseensa klaanitoveriinsa.
"Minä en jättänyt Myrskyklaania, vaan eksyin", kolli selvensi yhä vain tuohtuneemmin.
"Niinhän sinä väität. Ehkä halusit vain pakoilla oppilaan tehtäviä ja lähdit, jotta takaisin palattuasi voisit vain ansaita soturinimesi", naaraan tapa lietsoa riitaa sai minut lähes vaikuttuneeksi. Hän voisi olla hyvä vaihtoehto liittolaisekseni. Huomasin, kuinka kollin päässä vain napsahti ja hän syöksyi kohti klaanitoveriaan kynnet ojossa. Naarassoturi päästi ilmoille kimeän kiljaisun, kun kolli tönäisi hänet voimakkaasti maahan niin, että mustavalkean kissan pää kolahti kiveen. Kollin raivo tuntui laantuvan, kun hän huomasi naaraan olevan liikkumaton. Jopa täältä, usean ketunmitan päästä, minä kuitenkin näin naaraan rinnan kohoilevan voimakkaasti.
"Ruohoviiksi! Ruohoviiksi, älä kuole nyt!" kolli naukui hädissään. Pyöräytin silmiäni turhautuneesti.
"Ei hän ole kuollut", vastasin matalalla äänellä kollille, joka säpsähti ja kääntyi nopeasti minua kohti. Astuin pois pensaikon suojista ja suoristin jalkani astuen muutamia askeleita eteenpäin. Vaalea kolli omasi tummemmat kasvot ja siniset silmät. Kolli oli yllättynyt, mutta hän pakotti kauhistuneen ilmeensä katoamaan ja peitti sen uhmakkaalla katseella.
"Viiltokaaos?" kolli varmisti ja astui askeleen taaksepäin. Viilsin kynsilläni ilmaa läheltä erästä pähkinäpensaikkoa ja virnistin soturille.
"Se yksi ja ainoa", vastasin ja astuin taas muutaman askeleen lähemmäs myrskyklaanilaista. Kumarruin tajuttoman Ruohoviikseksi kutsunut naaraan kehon ylle ja nuuhkaisin sitä.
"Tämä on Myrskyklaanin reviiriä", Silkkisydän naukui uhmakkaasti.
"Kyllä minä sen tiedän. Kerropa minulle Silkkisydän, oletteko te kaksin liikkeellä?" tokaisin viileästi ja käänsin katseeni kolliin.
"Muu partio jatkoi jo matkaansa leiriin", kolli vastasi hieman epäröiden. Hymähdin tyytyväisesti vastaukseksi. Silkkisydän vaikutti äkkipikaiselta, mutta tarpeeksi tyhmältä tarttuakseen syöttiini. Ruohoviiksikin olisi ollut erinomainen vaihtoehto, mutta naaraan luonne oli myös iso riski. Ärsyttäessään muita, hän saattaisi vahingossa paljastaa suunnitelmani ja tuhota kaiken.
"Minulla on sinulle ehdotus, josta sinä et voi kieltäytyä. Tahdotko kuulla sen?" kysyin, mutta en antanut soturille aikaa vastaamiseen:
"On tulossa aika, jolloin sinun klaanisi, perheesi ja sinä erityisesti olette tuhoon tuomittuja. Minulla on sinulle tarjous, joka muuttaa tulevaisuutesi niin, että sinä ja perheesi tulette olemaan arvostettuja, turvassa ja suojattuja. Minun avullani sinun ja perheesi ei tarvitse kärsiä." Silkkisydämen mielenkiinto näytti heräävän, sillä hän istuutui alas kuullakseen lisää.
"Tahdon tehdä selväksi, että jos puhut tästä kenellekään, tulen varmistamaan sen, että sinä ja mahdollinen perheesi tai tuleva perheesi tulette kärsimään koko loppuelämänne. Jokainen tuleva sukusi jäsen saa kärsiä tavalla tai toisella, mutta voin vannoa, että nättiä se ei tule olemaan", naukaisin. Silkkisydän nielaisi ja katsoi minua pysyen vaiti. Vilkaisin yhä tajutonta Ruohoviikseä ja tökkäsin sitä käpälälläni kuin varmistaen naaraan tajuttomuuden.
"Tehtäväsi olisi varsin yksinkertainen; pidät kuonosi ummessa ja tottelet käskyjäni. Ymmärrätkö ja otat tehtävän vastaan?" kysyin kollilta kasvoillani tyyni ilme. Nostin leukaani hieman ylemmäs näyttääkseni soturille olevani voimakas, kunnioitettu ja kookas soturi. Täytyi vain toivoa, että Silkkisydän oli tarpeeksi viisas hyväksymään tarjoukseni ja haluamaan itsensä ja perheensä selviävän.
//Silkki? Sori jos hittasin mut tää oli jotenki hrivee vaikee kirjottaa xdd
Silkkisydän 12.10.2018
Katsoin silmät ammollani liikkumattoman Ruohoviiksen kehoa. Ei tässä näin pitänyt käydä, ei ollenkaan! Tunsin paniikin nousevan, mutten voinut tehdä muuta kuin tuijottaa suoraan eteeni. Mitä olin mennyt tekemään!?
Kaikki oli alkanut siitä, kun Lehtiturkki oli pyytänyt minut luoksensa ja määräsi minut metsästyspartioon itsensä ja Ruohoviiksen kanssa. En mielelläni olisi halunnut lähteä, sillä olin juuri ollut juttelemassa hyvälle ystävälleni Tiaislaululle, jota en ollut nähnyt useaan kuuhun. En kuitenkaan ollut sanonut vastalausetta, olihan kyseessä ollut klaanin varapäällikkö. Sen sijaan olin sanonut hyvästit keskustelukumppaneilleni ja lähtenyt käskystä Lehtiturkin perästä piikkihernetunnelista ulos metsään. Onnistunut metsästyspartiohan olisi toisaalta ollut hyvä tapa osoittaa taitoni klaanille ja pääsemään taas osaksi hyvää yhteishenkeä.
Ruohoviiksi ei niin ollut näyttänyt ajattelevan. Kun onnistuneesti olin saanut jo toisen oravan napattua, hän oli kuin tyhjästä alkanut syyttää minua Myrskyklaanin pettämisestä ja erakoksi ryhtymisestä. Naaras oli varmasti ollut kateellinen taidoilleni ja menestykselleni. Minähän yleisesti ottaen olin hyvin pitkäpinnainen ja useimmiten annoin kateellisten vihaajieni puheet kulkea toisesta korvasta ulos, mutta Ruohoviiksi oli onnistunut pääsemään ihoni alle. Näkökenttäni oli täyttynyt punaisesta ja olin jäykistänyt jalkani hyppyyn. Tarkoituksenani oli ollut vain hieman tönäistä naarasta, mutta seuraavaksi huomasin seisovani naaraan ruumiin edessä. Olin mennyt tappamaan hänet!
"Ruohoviiksi! Ruohoviiksi, älä kuole nyt!" huusin hädissäni. Olin takuulla Myrskyklaanin surkein kissa! Miten olin onnistunut tappamaan soturitoverini jo yhden päivän soturina olemisen jälkeen!? Nyt jouduin kuollessani Pimeyden Metsään, olin varma siitä. Tähtiklaanin kirkkaus ja paratiisi saisi jäädä vain haaveeksi.
’’Ei hän ole kuollut’’, kuului matala ääni läheltäni. Kun käänsin katseeni, näin Kuolonklaanin pahamaineisen varapäällikön Viiltokaaoksen suoraan edessäni. Varmistaessani hänen identiteettiään hän vahvisti sen ja kynsillään viilsi ilmaa. Yrittikö hän tappaa minut ja omisti huonon tähtäyksen, vai hätistikö hän kärpäsen pois läheltänsä tuolla viillolla? Kysymys ei ollut kuitenkaan olennainen. Sen sijaan olennaista oli, että edessäni seisoi itse Viiltokaaos! En ollut nähnyt häntä kuin vain vilkaisulla pari kertaa kokoontumisessa, mutta tunnistin hänet selvästi. Hän taatusti oli kookkaampi kuin kaukaa katsoessa. Otin automaattisesti askelen taaksepäin. En siitä syystä, että pelkäisin, mutta koska olin hieman varuillani. Eikä asiaan kylläkään auttanut se, että hänet oli nimetty pentujen painajaisissa kummittelevan Viiltotähden mukaan. Totta puhuen itsekin näin vielä joskus painajaisia tästä Viiltotähdestä, mutta paljon harvemmin kuin pentuna ollessani.
Keräsin rohkeuttani ja huomautin Viiltokaaokselle, että tämä oli Myrskyklaanin reviiriä. Valmistauduin häätämään hänet pois, vaikka ajatus tuntuikin inhottavalta jostain syystä. Olin tarpeeksi älykäs tietääkseni, että hän luultavimmin voisi tappaa minut, vaikka antaisin tietenkin kunnon taistelun sitä ennen. No, sitten kuolisin ainakin sankarimaisesti ja pääsisin ehkä Tähtiklaaniin sankarien kullatulle paikalle. Viiltokaaos oli sanonut, etten ollut tappanutkaan Ruohoviikseä, ja se kyllä antoi lohtua. Nyt näinkin, että naaraan kylki kohoili rauhanomaiseen tahtiin.
Kuolonklaanilainen ei vähää välittänyt uhmauksestani, vaan käänsi keskustelunaiheen muualle.
"On tulossa aika, jolloin sinun klaanisi, perheesi ja sinä erityisesti olette tuhoon tuomittuja. Minulla on sinulle tarjous, joka muuttaa tulevaisuutesi niin, että sinä ja perheesi tulette olemaan arvostettuja, turvassa ja suojattuja. Minun avullani sinun ja perheesi ei tarvitse kärsiä’’, Viiltokaaos kertoi hyytävästi. Sen jälkeen, kun hän oli uhannut minua olla kertomatta keskustelustamme ikinä kellekään, hän naukui: "Tehtäväsi olisi varsin yksinkertainen; pidät kuonosi ummessa ja tottelet käskyjäni. Ymmärrätkö ja otat tehtävän vastaan?"
Pääni oli niin pyörällä, että tuskin tiesin mitä sanoa. Hän oli uhannut perhettäni. Vaikkei minulla varsinaista sellaista ei ollutkaan, mieleeni tulvahtivat heti Gingerin, Tiaislaulun, Viirupilven, Polttosydämen ja Purohännän kasvot. Uskoin, että he olivat Myrskyklaanissa turvassa, mutta en voinut kuin ajatella, että Viiltokaaos pystyisi helposti viiltämään heidän kurkkunsa auki kenenkään tietämättä. Hän oli päässyt minunkin lähelle Myrskyklaanin reviirille huomaamattani.
Ensin kuitenkin kysyin enteestä, jolla tummanharmaa kolli oli aloittanut monologinsa:
’’Mitä tarkoitat, sillä, että minä ja perheeni olemme tuhoon tuomittuja? Mistä voit tietää sen? Oletko saanut jonkun viestin Tähtiklaanilta? Tai siis Pimeyden metsältä.’’ Tiesin, että Kuolonklaanissa pääuskona toimi nimenomaan Pimeyden metsä, ei Tähtiklaani. Siksi kaikki kissat siellä olivat niin ilkeitä ja pahoja. Siitä huolimatta Viiltokaaos tiesi, että jotain kurjaa oli tapahtumassa pian. Oliko se ympäristökatastrofi vai mikä, sitä en tiennyt.
En halunnut uskoa Viiltokaaoksen sanoja. Jo maalaisjärki kertoi minulle, että Kuolonklaanilaisen sanaan ei kannattanut luottaa. Mutta samaan aikaan tunsin syvää kiinnostusta. Tiesin, että Viiltokaaos oli hyvin maineikas kissa. Kaikki muut neljä klaania tietyllä tavalla arvostivat ja kunnioittivat häntä, vaikka samalla myös pelkäsivät ja vihasivat kuin kaikkia muitakin Kuolonklaanin kissoja. Saatoin jo kuvitella, mitä kaikkea Viiltokaaos voisi antaa minulle. Hänen ansiostaan minusta tulisi taatusti yksi Myrskyklaanin arvostetuimmista sotureista! Ehkä jopa saisin kaikkien viiden klaanin suosion ja kunnioituksen! Mieleni olisi tehnyt sanoa kyllä, mutta pidin itseni kurissa. En edes tiennyt, mitä hän minulta tahtoi! Mitä jos hän käskisi minun murhaavan jonkun tai muuttamaan kotikisuksi? Minun piti siis kysellä häneltä enemmän. Suoristin asentoani ja katsoin häntä suoraan silmiin. Hän ei vaikuttanut enää niin pelottavalta, vaikka nuo vihreät silmät tuntuivatkin tunkeutuvan syvälle sieluuni.
’’Sait mielenkiintoni heräämään, mutten voi sanoa mitään, ennen kuin tiedän pyytämästäsi asiasta lisää.’’ Yritin saada ääneni kuulostamaan matalalta ja uhkaavalta kuin hänenkin. ’’Et sanonut, mitä se on jonka haluat minun tekevän.’’
//Viilto?
Viiltokaaos 14.10.2018
Pidin tyynen katseeni tiukasti Silkkisydämessä. Pidin aistini viritettyinä kaiken aikaa siltä varalta, että joku myrskyklaanilaisista sattuisi paikalle tai tajuton naaras virkoaisi päähän kohdistuneesta iskusta, jonka hänen klaanitoverinsa oli aiheuttanut.
"Sait mielenkiintoni heräämään, mutten voi sanoa mitään, ennen kuin tiedän pyytämästäsi asiasta lisää", kolli naukui matalalla äänellä. "Et sanonut, mitä se on jonka haluat minun tekevän."
Kasvoilleni piirtyi virne, kun viilsin kynsilläni ilmaa. Se sai myrskyklaanilaissoturin siristämään aavistuksen verran taivaansinisiä silmiään.
"Tämä on jo hyvä alku, mutta kai sinä tiedät, etten voi noin vain paljastaa suunnitelmiani sinulle, kun en edes tunne sinua. Kerroin jo sen, mitä tässä vaiheessa sinun tulee tietää", totesin ja pidin pienen tauon. Tarkkailin Silkkisydämen reaktiota, mutta se ei ollut kummoinen. Kolli vain kohotti aavistuksen verran kulmiaan. Olin ehdottanut tätä hänelle hyvin suoraan, vaikka se olikin suuri riski. Uskoin silti, että Silkkisydän suostuisi aiemmista reaktioistaan päätellen. Jos hän ei suostuisi, hän tulisi pitämään kuononsa ummessa, minä itse henkilökohtaisesti varmistaisin sen. Kolli ei näyttänyt tyytyväiseltä vastaukseeni, joten jatkoin:
"Sovittakoon näin aluksi, että tehtäväsi on vain tiedustelua. Työskentelet minulle, siis vain minulle. Et kerro tästä kenellekään, et milloinkaan. Jos vain vastaat kyllä, takaan sinulle ja rakkaimmillesi teille mieluisan tulevaisuuden."
"Mitä minä sitten tiedustelen?" soturi esitti kysymyksensä ja vaihtoi hieman asentoaan. Viilsin jälleen kynsilläni ilmaa.
"Vastaa kyllä ja saat tietää ensimmäisen tehtäväsi", totesin väläyttäen kollille virneen ja kohotin leukaani hieman ylöspäin.
//Silkki?
Silkkisydän 15.10.2018
Viiltokaaos kertoi minulle, että tehtävänäni olisi tiedustelua, mikäli siis hyväksyisin hänen tarjouksensa. Sen enempää hän ei asiaa avannut. Heilutin hermostuneena häntääni puolelta toiselle pohtiessani hänen sanojaan. Tiedustelu ei kuulostanut niin pahalta. Mutta olihan se paha, sillä kertoisin klaanini salaisuuksia toisen klaanin kissalle, ja vieläpä itse Kuolonklaanin varapäällikölle Viiltokaaokselle. Se tarkoittaisi klaanini pettämistä. En kuitenkaan tiedustelemalla joutuisi vahingoittamaan tai jopa murhaamaan oman klaanini kissoja. Varmasti Viiltokaaos on antanut muille liittolaisilleen tiedustelua pahempiakin tehtäviä.
"Mitä minä sitten tiedustelen?" kysyin varovasti, vaikka yritinkin pitää ääneni jälleen lujana. Viiltokaaos viilsi kynsillään ilmaa. Astuin hänestä varmuuden vuoksi kauemmas. Kuka tietää, milloin seuraava viilto osuukin kurkkuuni?
"Vastaa kyllä ja saat tietää ensimmäisen tehtäväsi", kolli naukaisi salamyhkäisesti ja väläytti minulle hymyn täynnä veitsenteräviä hampaita.
Mieleni teki sanoa samaan aikaan kyllä ja ei. En halunnut pettää klaaniani, mutta oliko minulla muuta vaihtoehtoa? Tummanharmaa kolli oli vihjannut monta kertaa, että minulle ja läheisilleni tulisi käymään huonosti, jos en toimisi hänen mielensä mukaan. Jos en ota hänen tehtäväänsä vastaan, mikä estäisi häntä tekemästä elämästäni kurjaa, vaikka en olisikaan sanonut mitään kohtaamisestamme? Toisaalta hän juuri toisti, että häntä auttaessani tulevaisuuteni olisi turvattu. Saisin mainetta ja kunniaa, kenties hyvän aseman klaanissani. Sen lisäksi hän oli sanonut, että klaaniani oli kohtaamassa vaikeat ajat muutenkin. Hänen avullaan voisin jopa pelastaa itselleni tärkeimmät henkilöt, joihin kuului oma itsenikin. En nähnyt enää muuta järkevää vaihtoehtoa kuin myöntyä.
’’Selvä on. Hyväksyn tehtäväsi’’, mau’uin ja katsoin Viiltokaaosta suoraan hänen vihreisiin silmiinsä. Minun olisi pitänyt tuntea katumusta ja inhoa itseäni kohtaan, mutta sen sijaan huomasinkin tuntevani innostavaa jännitystä. Ääneni oli kuulostanut paljon varmemmalta ja tyytyväiseltä kuin oli tarkoitus olla. Minusta tuntui kuin pennulta, joka oli suunnittelemassa vuosisatojen kepposta. Pidin kuitenkin ilmeeni vakavana ja yritin muistuttaa itselleni, ettei kyse ollut leikistä, vaan voisin tätä vaarallista peliä pelatessani menettää henkeni yhdenkin väärän liikkeen seurauksena.
’’Toivon, että pidät sanasi minun ja läheisieni hyvän tulevaisuuden suhteen. Petos klaaniani kohtaan on asia, jota en ota kevyesti’’, sanoin tiukasti. En tiennyt mihin loukkuun olin itseni saattanut, en tosiaan. En kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin luottaa Viiltokaaoksen lupauksiin, vaikka ne hatarilta tuntuivatkin.
Käänsin sitten katseeni Ruohoviikseen, jonka mustavalkoinen keho pysyi vieläkin liikkumattomana.
’’En kuitenkaan voi tiedustella asioita Myrskyklaanilta, jos en enää kauemmin ole myrskyklaanilainen’’, mau’uin ja viittasin naaraan tajuttomaan hahmoon. ’’Mitä sanot, että teemme hänen suhteensa?’’
Toivoin, ettei Viiltokaaos hoitelisi naarasta pysyvästi. Jos Myrskyklaanissa pysymiseni oli kuitenkin kiinni tästä, en voinut muuta kuin antaa kollin tehdä minkä parhaakseen näkee.
//Viilto?
Viiltokaaos
Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne, kun Silkkisydän ilmoitti hyväksyvänsä tehtäväni.
"Toivon, että pidät sanasi minun ja läheisieni hyvän tulevaisuuden suhteen. Petos klaaniani kohtaan on asia, jota en ota kevyesti", kolli ilmoitti tiukalla äänensävyllä. Pakotin ilmeeni pysymään tyynenä.
"’En kuitenkaan voi tiedustella asioita Myrskyklaanilta, jos en enää kauemmin ole myrskyklaanilainen", kissa naukui kääntäen katseensa klaanitoveriinsa, joka yhä makasi tajuttomana maassa. Kolli kysyi neuvoja klaanitoverinsa suhteen. Viilsin kynsilläni ilmaa tavalliseen tapaani ja tökkäsin sen jälkeen yhä tajutonta naaraskissaa.
"Sinun pitää opetella valehtelemaan ja näyttelemään", murahdin ja tartuin naarasta niskasta kiinni. Se sai Silkkisydämen säpsähtämään. Minulla oli suunnitelma, joka saisi minut näkemään, onko Silkkisydän oikeasti valmis auttamaan minua. Kolli katsoi minua aavistuksen verran kauhuissaan, mutta hän lähti seuraamaan epäröiden minua, kun raahasin hänen klaanitoveriaan kohti puroa, jonka muistin sijaitsevan näillä main. Olimme Kuolonklaanin kulta-aikoina usein Sulkatähden kanssa pysähtyneet sinne juomaan tai vilvoittelemaan käpäliämme kuuman viherlehden päivän aikaan. Muistin aivan oikein, sillä puro sijaitsi aivan pienen matkan päässä. Se oli juuri sopiva tajuttomalle myrskyklaanilaiselle, jonka upotin veden pinnan alle. Se sai naaraan virkoamaan. Mustavalkea naaras yritti räpiköidä pintaan melko matalassa ja hitaasti virtaavassa purossa, mutta painoin häntä pinnan alle varoen, etten vahingoittanut häntä. Ylimääräiset haavat saisivat Myrskyklaanin ihmettelemään. Tunsin Silkkisydämen polttavan katseen selässäni. Kun hänen klaanitoverinsa lopetti räpiköimisen, uskalsin nostaa naaraan pois vedestä. Nopeasti varmistin, että naaras oli nyt oikeasti kuollut. Hänen kylkensä ei kohoillut. Soturin kellertävät silmät olivat lasittuneet. Hän tuijotti suoraan eteenpäin. Soturi oli onnistunut roiskimaan vettä rinnuksilleni, joten sipaisin sitä pari kertaa karhealla kielelläni. Käänsin sitten tyynen katseeni vaaleaan myrskyklaanilaiskolliin ja virnistin. Silkkisydän katsoi minua kulmiaan kohottaen. En osannut lukea kollin ilmettä, mutta se vaihtui pian hämmännykseen.
"Kuinka sinä osasit tulla tänne? Oletko hiippaillut Myrskyklaanin reviirillä?" kolli kysyi ja siristi silmiään. Kirosin mielessäni. En tajunnut, että tässä elämässäni en ollut tuskin koskaan käynyt Myrsyklaanin reviirillä.
"Se ei ole sinun asiasi", vastasin kysymykseen murahtaen ja tartuin elotonta naarasta niskanahasta kiinni. Keveästi heitin sen ilman halki kohti Silkkisydäntä, joka oli parin ketunmitan päässä minusta. Kolli väisti nopeasti soturin elottoman ruumiin.
"Sinun vuorosi kastautua vedessä", tokaisin soturille antaen tuolle tietä purolle. Silkkisydän katsoi minua epäuskoisena.
"Tämä olkoon ensimmäinen tehtäväsi. Kastele turkkiasi tai minä teen sen puolestasi", sihahdin kollille hermostuen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Silkkisydän murahti ja asteli epäröiden kohti puroa. Hän upottautui puolittain veteen, mutta ei antanut kylkiensä kastua kuin osittain. Sitten soturi nousi vedestä ja ravisteli turkkiaan puhtaahti. Hän katsoi minua melko nyrpeällä ilmeellä. Ilmeisesti turkin puhtaus merkitsi tälle myrskyklaanilaiselle paljon.
"Nyt sinulla on uskottava tarina. Klaanitoverisi kuoli liukastuttuaan jokeen. Sinä yritit pelastaa häntä, mutta tämä naaras tässä oli jo kuollut. Haava päähän tuli luonnollisesti pohjassa olleesta kivestä", selitin soturille tarinan, vaikka uskoin hänen ymmärtäneen asian itsekin.
"Tapaamme seuraavan kerran nelipuilla kokoontumisessa. Hankkiudu sinne vaikka luvatta, minä välitän vain siitä, että olet siellä.
"Selvä. Ei tehtäviä enää tälle päivälle, vai?" kolli kysyi tasaisella äänellä ja sipaisi kielellään rintaansa. Pudistelin päätäni ja käännyin lähteäkseni. Ennen kuin jatkoin matkaani, käännyin soturia päin naukuen:
"Turvallista kotimatkaa, älä vilustu!"
Matkalla nelipuille mietin hajujälkiäni, mutta päätin antaa asian olla. Sitä tuskin haistoi sotureiden kastuneista turkeista, ja kaiken lisäksi tuuli puhalsi nelipuilta tännepäin, joten tuuli saattoi hyvinkin kuljettaa hajut tänne asti.
Kun palasin nelipuiden laaksoon, käpäläni olivat jo kuivuneet. Kuljin paikkaan, jossa Kauhumurha ja Yövarjo odottivat minua jo. He näyttivät melko tylsistyneiltä istuessaan laakson laitamilla. Yövarjo oli saanut kiinni hiiren ja oravan. Kauhumurhalla sen sijaan oli yksi kookas jänis. Kuten arvata saattoi, minulla ei ollut mitään. Kaksikko ei kuitenkaan sanonut siitä mitään, vaan he lähtivät kulkemaan perässäni kohti Kuolonklaanin reviiriä. Aurinko oli lähtenyt nopeaan laskuun ja ensimmäiset tähdet tuikkivat himmeinä taivaalla.
Matkalla päätin, että veisin Mututassun huomenna harjoittelemaan, jos se vain Valhekuiskeelle sopi. Olin luvannut oppilaalle, että opettaisin hänet taistelemaan jokiklaanilaisten kanssa ennen kuin hän ansaitsisi soturinimensä. Se tuskin oli Valhekuiskeelle ongelma.
Aikaisin seuraavana aamuna kömmin ulos sotureiden pesästä ja järjestin partiot suurkiven juurella. Aurinko oli juuri noussut, mutta ei enää hennoilla säteillään lämmittänyt ilmaa lainkaan. Leiriin saakka ylettyi hyytävä lehtisateen lopun alun puhuri. En osallistuisi itse tänään partioihin tai järjestäisi ainuttakaan nelipuille, jonne aioin luvatta mennä Mututassun kanssa. Sitä en voisi hänen mestarilleen kuitenkaan kertoa. Valhekuiske asteli ulos sotureiden pesästä. Tahdoin varmistaa häneltä, ettei tällä ollut suunnitelmia Mututassulle tänään. Naaras käänsi katseensa minuun häntä lähestyessäni.
"Sopiiko sinulle, jos vien oppilaasi tänään harjoittelemaan kanssani? Sovimme silloin aiemmin, että opettaisin Mututassulle taistelua jokiklaanilaisia vastaan", herättelin naaraskissan muistia nähtyäni hänen yllättyneen ilmeensä. Soturi hymähti ja nyökkäsi.
"Olin aikeissani harjoitella hänen kanssaan aiemmin käytyjä juttuja, mutta miten vain. Saanpahan ainakin vapaapäivän", soturi vastasi virnistäen ja kulki ohitseni kohti tuoresaaliskasaa. Naaraan häntä sipaisi poskeani. Se sai minut pyöräyttämään silmiäni. Astelin oppilaiden pesälle ja työnsin pääni sen sisäänkäynnistä pesään.
"Mututassu", nau'uin kovalla äänellä, joka herätti yli puolet pesän nukkuvista oppilaista. Mututassu säpsähti hereille ja kohotti unista päätään. Hän siristi silmiään erottaakseen minut hämärässä.
"Lähdet kanssani harjoituksiin, nyt", totesin kylmällä äänellä ja poistuin pesän luota. Kului aivan pieni hetki, kun naaras oli jo pesän ulkopuolella. Sanaakaan sanomatta johdatin hänet ulos leiristä. Matka Tuuliklaanin reviirin rajalle ukkospolun vierelle taittui hiljaisuuden vallitessa.
"Opetatko minulle nyt niitä liikkeitä jokiklaanilaisia vastaan?" oppilas kysyi, kun pääsimme perille. Nyökkäsin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Naaraan kasvoille piirtyi tyytyväinen virne. Hän oli tainnut odottaa tätä.
"Kun taistelet jokiklaanilaista vastaan, pysy mahdollisimman kaukana vesistöistä. Vedessä lähes jokainen jokiklaanilainen on elementissään. Siellä sinulla ei ole mitään mahdollisuutta", kerroin, vaikka uskoin oppilaan tietävän nämä asiat jo. Aina oli hyvä kuitenkin kerrata. Mututassu nyökkäsi merkkinä ymmärryksestä. Veisin naaraan tänään nelipuille, vaikka paikka olikin oppilailta kielletty. Opettaisin hänelle oikeaa joessa taistelemista jokiklaanilaisten kanssa.
"Lähdemme tänään joelle", ilmoitin naaraskissalle kylmällä äänellä. Se sai Mututassun ilmeen muuttumaan yllättyneeksi. Hän kallisti päätään.
"Eikö se ole kiellettyä aluetta ja vielä muiden klaanien reviireillä?" naaras kysyi. Nyökkäsin.
"Siksi se onkin erityistä, etkä saa kertoa siitä kenellekään. Jos joskus joudut taistelemaan vedessä jokiklaanilaista vastaan, sinun on hyvä osata jotakin", vastasin hänelle. Uskoin taidon olevan tärkeä tulevaisuuden kannalle, sillä sotaa tultaisi todennäköisesti käymään myös joen lähettyvillä ja mahdollisesti jokiklaanilaisia vastaan. Mututassu nyökkäsi epäröiden.
"Tule, minä johdatan sinut nelipuiden kautta joelle ja kerron sinulle vaikka Jokiklaanin historiasta jotain", lupasin ja lähdin johdattamaan oppilasta ukkospolkua pitkin kohti nelipuita. Kertoisin naaraalle Kirkasmarjan petoksesta, sillä uskoin hänen pitävän kuononsa kiinni oikeasta emostani. Se voisi olla hyvä hämäys tulevaisuudessa, jos Mututassu joutuisi kiperään tilanteeseen jokiklaanilaisten kanssa.
//Mutu? (ps sori jos hittasin Silkki ja seki voi jatkaa tost yhest kohtaa :D)
Viiltokaaos
Sivuutin Kostohengen sanat, kun kuulin vaimeaa puhetta lähettyviltä. Kääntelin korviani ja totesin pian äänen tulevan ukkospolun toiselta puolelta Varjoklaanin reviiriltä. Olimme jo kulkeneet tovin rajaa myöten ja vuorotellen merkanneet sitä useampien ketunmittojen välein. Pysähdyin, ja niin teki myös Kostohenki. Soturi oli myös kuullut kissan äänen. Kapusin pensaiden välistä piennarta ylös ukkospolulle Kostohenki perässäni.
"Mitä teet?" kolli kysyi sihahtaen, mutta seurasi minua aivan ukkospolun vierelle. En välittänyt soturin sanoista, vaan yritin kuunnella tarkemmin kissan puhetta.
"Hiirenpapanat!" oli ainoa sana useiden seassa, jonka selkeästi kuulin. Kissa kai kirosi jotain. Ukkospolun toisella puolen huomasin pensaikon liikkahtelevan useasti, kuin joku huitoisi sitä käpälällään. Lähelle sitä kohtaa olin eilisaamuna jättänyt saaliit Minttusydäntä varten. Niitä ei näkynyt täältä asti, vaikka olinkin toki piilottanut niitä hieman oksien ja puista pudonneiden lehtien sekä märän mullan alle. Väräytin korviani kuullessani kaukaa nopeasti lähestyvää murinaa. Käänsin katseeni vasemmalle, jossa näin hirviön kaksi kirkasta silmää, jotka valaisivat koko ukkospolun ja hieman enemmänkin, vaikka nyt olikin jo melko valoisaa. Ei aurinko kuitenkaan vielä ollut täysin noussut, mutta en alkuunkaan ymmärtänyt, miksi hirviöiden silmät ylipäätään hehkuivat kuin aurinko tai kuu. Toisaalta ymmärsin sen, että se helpotti eteenpäin näkemistä, ehkä heidän pimeänäkönsä oli hyvin heikko. Loikkasin pensaikkoon lähes samaa aikaa mustan kuolonklaanilaiskollin kanssa, kun hirviö juoksi vauhdilla ohitsemme.
"Mokoma Kettuloikka! Ei ymmärrä mistään mitään, muka kumppaneita, hmph", naaraskissan sihinä oli nyt voimakkaampi kuin aiemmin. Kettuaskel oli Minttusydämen ja Tihkutähden poika, mutta puhujasta en ollut lainkaan varma. Se saattoi olla lähes kuka tahansa varjoklaanilaisnaaras.
"Eikö meidän pitäisi jatkaa?" Kostohenki kysyi, kun työnsin pääni taas ukkospolun suuntaan. Siirsin vihreän katseeni kolliin ja painoin vasemmalla etukäpälälläni naamani edessä olevat oksat maata vasten.
"Pysy tässä", murahdin soturille ja astelin pois pensaikosta. Varmistettuani ylittämisen turvallisuuden pitkin loikin ylitin ukkospolun märän, mustan pinnan. Taivasta peittivät tummat, painavanoloiset pilvet. Lähellä taivaanrantaa ne olivat hajaantuneet, sillä auringonsäteet siivilöityivät niiden välistä sinne tänne maahan. Muutama säde osui tummaan turkkiini ja osa taas ukkospolulle, jonka märkä pinta kimmelsi auringonsäteiden voimasta. Painauduin matalaksi ja hiivin lähemmäs kissaa, joka yhä purki raivoaan pensaaseen. En vaivautunut edes vilkaisemaan ukkospolun toiselle puolelle, kun laskeuduin piennarta alas Varjoklaanin puolelle. Varjoklaanilaiset olivat hajusta päätellen käyneet rajapartiossa vain hetki sitten, ellei tämä pensastaistelija ollut halunnut merkitä klaaninsa rajoja ajan puutteen vuoksi. Tarkoituksellisesti astuin erään oksan päälle ja paljastin itseni varjoklaanilaiselle. Se oli suuri riski, sillä en tiennyt kuka naaras oli. Ääni olisi ehkä voinut kuulua Minttusydämelle, mutta tuskin kokenut soturi purkaisi raivoaan pensaaseen. Naaraan henkilöllisyys selvisi hetkessä, kun musta naaras astui pensaan takaa esiin. Tunnistin hänet Minttusydämen tyttäreksi kuonosta alkavasta valkeasta raidasta ja Tihkutähdeltä perityistä sähkönsinisistä silmistä. Naaraan katseessa oli vihaa, mutta myös uteliaisuutta. Hänen yllättyneestä katseestaan huomasin, että naaras tunnisti minut.
"Olet Varjoklaanin reviirillä", naaras päästi matalaa murinaa kurkustaan. Virnistin, istuin alas märälle maalle ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tuo on pensas, ei Kettuloikka", piikittelin, joka sai nuoren soturin nostamaan hieman ylähuultaan niin, että se paljasti hänen valkeat hampaansa. Soturi vilkaisi takanaan olevaa pensaikkoa, joka oli muista lähietäisyydellä olevista pensaista poiketen lähes lehdetön. Naaras oli antanut todellakin kyytiä sille. Soturin vihainen katse muuttui yllättäen ennemminkin oivaltavaksi katseeksi. Hän suoristi ryhtinsä ja astui askeleen lähemmäs minua.
"Sinähän olet Kuolonklaanin varapäällikkö, Viiltokaaos", naaras naukui ikään kuin varmistaakseen tietonsa.
"Oikein", vastasin viileästi ja nostin leukaani aavistuksen verran ylemmäs ikään kuin todistaakseni korkean asemani varjoklaanilaisnaaraalle, joka empi hetken ja vilkaisi pensaikon takana avartuvaa suomaisemaa. Sitten hän käänsi katseensa minun suuntaani. Vaikka niin olisi voinut luulla, ei soturi katsonut minua, vaan hän katsoi taakseni Ukkospolun yli. Täältä ei nähnyt Kuolonklaanin reviirin nummia, mutta pensaiden ylitse kurottelevat Korkokivet näki moitteettomasti, tiesin sen varmistamatta asiaa.
"Ota minut mukaasi Kuolonklaaniin", naaras henkäisi ja kohdisti nyt sinisen katseensa minuun. Kohotin kulmiani ja kallistin hieman päätäni. Tarkastelin hetken ajan varjoklaanilaista. Mäyräraita oli kooltaan keskikokoinen, eikä hän näyttänyt järin lihaksikkaaltakaan, mutta soturi oli solakka. Hänen jalkansa olivat lyhyet, mutta se oli tavanomaista kuolonklaanilaisille. Mutta naaras ei ollut kuolonklaanilainen, ja sen huomasi. Soturi oli huomattavasti heikompi kuin me, eikä häneltä löytynyt tanakkuutta, joka lähes jokaisella kuolonklaanilaisilla oli. Kissan taistelu- ja saalistustaidoista minulla ei ollut tietoa, mutta hänen vanhempansa olivat Tihkutähti ja Minttusydän, joten siitä ei kovin huonoa yhtälöä saanut aikaan. Toisaalta, aina silloin tällöin jokaiselle mahtavimmallekin soturille syntyi pentuja, jotka eivät uskaltaneet sanoa ääneen mitään saatika taistella ketään vastaan. Mäyräraidan pyynnöstä arvelin, että tämä naaras ei ollut sellainen.
"Miksi?" esitin yksinkertaisen kysymyksen soturille, joka vaikutti yllättyneeltä. Luuliko hän, että Kuolonklaani otti avosylin jokaisen halukkaan vastaan klaaniinsa? Murahdin ja pyöräytin silmiäni naaraan reaktiolle. Vaikka Kuolonklaani oli alunperin perustettu lähinnä erakoista ja muiden klaanien jäsenistä, ei se tehnyt meistä mitenkään huonompia kuin muista. Olin varma, että Kuolonklaani oli tällä hetkellä yksi klaanin parhaiten menestyvistä klaaneista, vaikka Raetähti olikin melko.. Noh, tylsä johtaja. Ei huono, mutta tylsä. Jos olisin päällikkö, en tyytyisi tähän, mitä Kuolonklaanilla nyt on. Klaanini ansaitsi enemmän, Tähtiklaani oli pilkannut meitä jo tarpeeksi monen sukupolven ajan.
"Luulen, että sovin sinne paremmin kuin Varjoklaaniin. Tiedäthän, Varjoklaani on alkanut taas pehmenemään", naaras ilmoitti ja heilautti viileästi häntänsä toisen etukäpälänsä päälle samalla, kun hän lipaisi kielellään toista.
"Ihanko totta? Mikset tee asialle mitään?" kysyin tasaisella äänellä. Mäyräraita tuhahti.
"Mitäpä minä voisin tehdä? Olen klaanin nuorimpia sotureita", soturi vastasi murahtaen ja nosti katseensa minuun.
"Eli luovutat? Aivan, niin tietenkin, ymmärränhän minä sen", vastasin tympeällä äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa. Sinänsä Mäyräraidan muutto Kuolonklaaniin ei olisi minulle ongelma, mutta tahdoin naaraan todella, siis todella tahtovan sitä. Joku pieni riita veljensä kanssa ei saanut olla sille syy. Mutta mitä Minttusydän sanoisi, jos veisin hänen tyttärensä klaaniini? Toisaalta, jos naaras uhkasi perua sopimuksemme, voisin sanoa hänelle kertovani Tihkutähdelle ja hänen klaanilleen naaraan suunnitelmista. Tuskin hän silloin uskaltaisi mitään tehdä, lisäksi ainakin Mäyräraita taistelisi emonsa puolella sodassa satavarmasti ollessaan Kuolonklaanin riveissä.
"En. Tahdon vain kaltaisteni kissojen joukkoon Kuolonklaaniin. Varjoklaanin muutos on välttämätön, Minttusydän pitää siitä huolen", soturi pudisteli hieman turhautuneena päätään. Siristin silmiäni. Minttusydän? Hänkö uskoi siis Tähtiklaaniin vai mitä Mäyräraita tarkoitti? En vaivautunut kysymään, sillä tiesin naaraan pitävän sanansa. Ja jos hän jostain syystä ei pitäisi, keksisin hänelle suloisen koston, jota hän ei tulisi unohtamaan kohta. Kenties verilöylyn, kidutuksen, läheistensä kidutuksen tai kaikki edellä mainituista.
"Ymmärrän", vakuutin mietteliään oloisena, vaikka oikeasti tiesin, että haluaisin Mäyräraidan Kuolonklaaniin. Mitä enemmän varmoja taistelijoita sodassa meillä oli, sitä paremmat olivat mahdollisuuteni voittaa metsä taas itselleni. Yksikin hyvä soturi teki mahdollisuuksista suuremmat.
"Selvä, minä puhun Raetähdelle", lupasin naaraalle ja nousin ylös. Kuulin hirviön juoksevan takaani kohti Haaskalaa. Samassa Mäyräraidan katse siirtyi minusta taakseni. Käänsin katseeni mustaan kollikissaan, joka oli ylittänyt ukkospolun käskystäni huolimatta. Katseeni oli tuima ja hieman vihamielinen. Kolli oli hieman yllättynyt Mäyräraidan nähdessään, mutta hän sivuutti asian:
"Pahoittelut käskysi rikkomisesta, mutta tulin vain kysymään, että jatkammeko vielä partiota? Jos emme, palaisin mielelläni leiriin. Minulla on tekemistä." Normaalisti olisin ajanut kissan tiehensä vastausta kertomatta, mutta olin hyvällä tuulella, Kostohenki oli sukulaiseni ja olimme juuri tehneet hyvän sopimuksen.
"Tässä menee vielä hetki", kerroin ja heilautin häntääni kollille merkiksi poistua. Sanaakaan sanomatta Kostohenki palasi ukkospolun toiselle puolelle. Juuri sen jälkeen kolmas hirviö juoksi polkua pitkin jättäen jälkeensä kamalan katkun, jonka suuntaansa vaihtanut tuuli toi Varjoklaanin reviirin puolelle.
"Enkö voi tulla mukaan?" Mäyräraita kysyi hieman pettyneenä. Pudistin tiukasti päätäni.
"Et. Sinä palaat leiriisi, kerrot Minttusydämelle tahtovasi itse muuttaa Kuolonklaaniin. Minä puhun Raetähdelle ja tulen hakemaan sinut kuuhuipun aikaan sieltä, missä Tuuliklaanin, Varjoklaanin ja Kuolonklaanin reviirien rajat kohtaavat. Pysyttelet ukkospolun tällä puolen Varjoklaanin reviirillä", nau'uin. Olin varma, että Raetähti suostuisi. Tuskin hän uskalsi tai edes halusi siitä kieltäytyä, kunhan myisin asian hänelle oikein. Jos hän sanoisi ei, puhuisin hänet ympäri vaikka sitten muiden kissojen avulla. Tuskin kolli halusi sanoa ei Kalmaliljalle, jonka voisin helposti saada auttamaan itseäni.
"Selvä. Kuuhuipun aikaan siis", Mäyräraita varmisti vielä. Vastasin nyökäten ja käännyin ympäri kohti ukkospolkua hyvästelemättä naarsta sen koommin. Ylitin ukkospolun ripein askelin ja sujahdin pensaikkoon ja ulos. Kostohenki odotti minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Täyttä sattumaa, mutta taisin löytää uuden kuolonklaanilaisen", nau'uin virnistäen hieman. Kostohenki ei vastannut, vaan jatkoi partiota rinnallani hiljaisuuden vallitessa.
Kun kaksihenkinen partioni palasi leiriin, Kostohenki lähti omille teilleen. Kalmaliljan mukaan Raetähti oli lähtenyt leiristä joku aika sitten. No, kyllä minä kerkesin päällikölle jutella myöhemminkin. Olihan päivä vasta aluillaan. Pilvet olivat peittäneet nyt viimeisetkin auringon säteet, mutta tiesin auringon nousseen jo, vaikka emme sitä nähneetkään. Painavat pilvet kertoivat, että tänään sataisi. Pilvet olivat matkalla Kuolonklaanin reviirin ylle Korkokivien takaa.
Huomasin Syöksyviillon astelevan sisään leiriin Sisutassu perässään. Valkeat tassut omaava pikimusta soturikolli kantoi suussaan jänistä, kun taas oppilaalla oli hiiri. He olivat lähteneet aikaisin aamulla harjoittelemaan, muistin sen. Kaksikko oli poistunut leiristä ennen kuin olin edes jakanut partioita. Kolli murahti oppilaalleen jotain, jonka jälkeen hän käänsi katseensa suoraan minuun. Istuin tuttuun tapaani suurkiven vierellä katsellen klaanin touhuja. Epäonnekseni soturi lähti kävelemään minua kohti. Sisutassu lähti kohti oppilaiden pesää välittämättä mestarinsa seuraavasta liikkeestä. Edellisessä elämässäni olin kouluttanut Syöksyviillosta soturin käyttäen hyväksi jokaista taitoa, jonka hallitsin. Se oli vaatinut paljon, mutta sodan koittaessa oli antanut enemmän. Syöksyviilto oli ollut loistava lisä puolustajiin ja hänen pentuetoverinsa Verikyynel taas vahvisti kuolonklaanilaishyökkääjien voimaa ketteryydellään ja taidoillaan. Nyt kuitenkin vähät välitin kollista. Hän oli tässä elämässä isäni, eikä lainkaan hyvä. Sain tietää asiasta vasta Kuolonklaaniin muutettuani. Olin kantanut kollille kaunaa, mutta en enää nähnyt sitä kovinkaan hyödylliseksi. Soturi ei ollut tiennyt olevani hänen pentunsa, joten eipä se kai hänen vikansa ollut, ettei hän toiminut minulle isähahmona.
"Hei Viiltokaaos", kolli ilmoitti tasaisella, matalalla äänellään. Sirisin silmiäni kohdatessani kollin katseen. Syöksyviillon ilme oli tyyni, kun hän istui eteeni.
"Niin?" kysyin tylysti. En minä kollia enää vihannut, mutta ei hän kuulunut suosikkeihinikaan. Vaikka toisaalta, jos saisin kollin mukaan juoniini, hänestä voisi olla erittäin paljon hyötyä. No, olihan minulla aikaa.
"Voisitko laittaa meidät joku päivä samaan partioon?" kolli kysyi. Huomasin hänen kasvoillaan jotakin outoa. Oliko se hymy? Se katosi kuitenkin hetkessä, joten jätin asian mainitsematta kokonaan. Kohautin välinpitämättömästi lapojani.
"Jos muistan", lupasin vain. Syöksyviilto tiesi, että hänen oli nyt aika poistua. Soturi lähti kohti sotureiden pesää ja nyökkäsi sitä ennen.
Kuu oli jo noussut. Olin jutellut auringon laskiessa pitkät pätkät Raetähden kanssa esimerkiksi Mäyräraidan hyväksymisestä klaaniin. Olin kertonut päällikölle, kuinka Varjoklaanin tilanne Pimeyden Metsään uskovien kannalta alkoi olla jo melko heikoilla, vaikka todellisuudessa heillä oli siellä ainakin toistaiseksi ihan hyvät oltavat. Mäyräraidan muutto oli Raetähden mielestä hyvä idea perusteluideni jälkeen, vaikka aluksi hän oli hieman epävarma, sillä olihan kyseessä Tihkutähden ja Minttusydämen tytär. Olimme jutelleet myös Jokiklaanista. Joku aika sitten oli selvinnyt, että jokiklaanilaiset olivat todennäköisesti olleet syylliset Hiiripisaran murhaan ja jälkeenpäin yrittivät peitellä sitä. Emme päässeet vielä mihinkään päätökseen, mitä tekisimme Jokiklaanin suhteen. Raetähti lupasi miettiä asiaa.
Olin lähtenyt vastahakoisesti ulos sotureiden lämpimästä pesästä ulos sateeseen. Sade oli hellittänyt sitten aurinkohuipun, mutta pitkäksi kasvanut nurmi oli märkää ja kasteli jalkani ja pisimmät heinänkorret ylsivät vatsakarvoihini. Kuuhuipun partiota ei tänä yönä ollut järjestetty, sillä se ei ollut tarpeellinen järjestettäväksi joka yö. Olin jo määrännyt aiemmin tänään lähtijät huomisen auringonnousun ja aurinkohuipun partioihin, joten saisin nukkua aamulla pitkään. Uuden kissan tuominen klaaniin yöllä oli ehkä hieman arvelluttavaa, mutta tarkoituksenani oli ottaa yövartiointi minun ja Mäyräraidan vastuuksi täksi yöksi. Tekisin naaraalle pikakierroksen Kuolonklaanin leiristä ja kertoisin tärkeitä asioita klaanistamme. Aamulla auringon noustessa Raetähti ilmoittaisi klaanille uudesta jäsenestä.
Yö oli viileä, mutta pakkasta ei aavistukseni mukaan ollut. Sitä kosteampaa ulkona kuitenkin oli. Kuu loisti taivaalla lähes täydessä koossaan hyvin kirkkaasti. Se olisi pian korkeimmalla kohdallaan, mutta kerkeäisin hyvin. Pilvet alkoivat pikkuhiljaa väistyä kirkkaan tähtitaivaan tieltä, sadekin lakkasi puolessa välissä matkaa. Kiristin tahtiani, sillä tunsin kuinka hento puhuri sai märän turkkini tuntumaan kylmältä. Täytyi pysyä liikkeessä, jotta pysyisin lämpimänä.
Saavuttuani ukkospolulle, varmistin polun hirviöiden varalta, vaikka tiesin ettei niitä tähän aikaan sen koommin näkynyt. Siitä huolimatta asia oli parempi varmistaa, vaikka huomaisinkin hirviöiden kirkkaat silmät etenkin näin pimeällä jo kaukaa. Ukkospolun toisella puolen Varjoklaanin reviirillä minua odotti musta naaras, joka huomasi minut ensin. Naaras asteli yksinäisen kuusen suojista luokseni. Hänen turkkinsa oli märkä. Naaras oli kai odottanut minua jo tovin.
"Mitä Raetähti sanoi?" naaras kysyi ja venytteli lihaksiaan köyristämällä selkäänsä ja työntämällä etutassujaan mahdollisimman kauas itsestään.
"Olet tervetullut. Toivottavasti et ole vilustunut, sillä aloitat uuden elämäsi yövartioinnilla. Kerron sinulle leiristä ja kaikki perusasiat, jotka kuolonklaanilaisen täytyy tietää. Raetähti pitää auringon noustessa klaanikokouksen ja kertoo muille sinusta. Oletko valmis lähtemään?" kysyin sen enempää aikailematta. Olisi turhaa jäädä tähän keskustelemaan pidempään, sillä leirin ulkopuolella tuuli paljon enemmän kuin leirissä, eikä märkä turkki helpottanut asiaa lainkaan. En tahtonut, että lihakseni kylmenisivät nyt.
//Mäyrä?
Kalmalilja 02.10.2018
"Ehkä, mutta ei se olisi yhtä hyödyllistä taikka hauskaa", murahdin oppilaalleni, joka oli jälleen kerran valittamassa. Oli ehkä turhauttavaa kiivetä hakemaan puusta yksi lehti kerrallaan, varsinkin kun se oli vienyt häneltä noinkin paljon aikaa. En kuitenkaan tehnyt mitään ilman syytä, ja nyt minulla oli jopa hyvä syy siihen, miksi Pirstaletassun tulisi kuljettaa yksi lehti kerrallaan. Se opettaisi hänelle kärsivällisyyttä, mistä hänellä vaikutti edelleenkin olevan puutetta.
"Sinun on vain kiivettävä nopeammin. En aio joustaa vain, koska et osaa kiivetä tarpeeksi tehokkaasti. Sinun tulee luottaa itseesi enemmän. Et saa pelätä putoavasi. Sinun on vain kiivettävä eteenpäin."
Istuuduin jälleen kuopan viereen ja odotin, että nuori kollioppilas saisi kuopan täytettyä. Siinä menisi tovi jos toinenkin. Mestarina olo oli ainakin näin alussa mukavan helppoa, ainakin minulla. En minä laiskuuteni takia tehnyt näitä harjoituksia, mutta olin silti tyytyväinen ajatellessani, miten muut mestarit ehkä jo taistelisivat oppilaidensa kanssa. Kamalasti työtä... Vaikka en toisaalta uskonut heidänkään olevan vielä siellä asti. Kyllä Pirstaletassukin lopulta pääsisi taisteluharjoituksiin asti. Se, kuinka nopeasti nuo harjoitukset aloittaisimme, riippui täysin hänestä.
Aika kului ja kuoppa täyttyi hiljalleen täydellisen vihreistä lehdistä. Ainakin oppilas teki tarkkaa ja huolellista työtä; hän tuntui valitsevan kaikista vihreimmät lehdet, etten varmasti alkaisi valittaa hänelle. Ja totta puhuen, jos yhdessäkään lehdessä olisi ollut vähääkään kellertävää sävyä, en olisi kelpuuttanut sitä. Pirstaletassun tahti oli edelleen hidas, mutta ainakin se oli nopeampi kuin aiemmin.
Jälleen kerran oppilas laskeutui puusta uusi lehti suussaan. Ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä uudestaan kiipeämään puuhun, pysäytin hänet. Aurinko oli jo korkealla, mikä kertoi, että olimme jo harjoitelleet kauan.
"Lähdetään", naukaisin ja nousin ylös. Kuoppa oli ehkä melkein puolillaan. Voisimme kenties jatkaa myöhemmin tätä viihdyttävää harjoitusta.
"Tämä on tarpeeksi tälle päivälle. Hyvää työtä. Ehkä voimme pian alkaa harjoittelemaan vaanimista ja piiloutumista. Ehkä."
Käännähdin sitten ympäri ja lähdin juoksemaan tuttuun, nopeaan tahtiini takaisin leiriin Pirstaletassu perässäni. Sää tuntui nyt hiukan lämpimämmältä, ja hyvä niin. Leiriin saavuttuamme pysähdyin ja odotin hetken, että Pirstaletassu saapui luokseni.
"Saat loppupäivän vapaata, mutta jos pyydän sinua partioon, silloin sinä tulet. Ja muista auttaa klaaninvanhimpia ja Talvikkimuistoa tarvittaessa."
Nyökkäsin hyväksyvästi nuorelle oppilaalle ja astelin sitten kauemmas istumaan.
//Viilto?
Viiltokaaos
Yö Mäyräraidan kanssa vartioidessa oli sujunut hyvin. Olin selittänyt varjoklaanilaisnaaraalle Kuolonklaanin tapoja ja esitellyt hänelle leirin, mutta pesiin emme olleet menneet nukkuvien kissojen vuoksi. Aamulla Raetähti oli kertonut klaanille, että Mäyräraita oli Kuolonklaanin uusin jäsen. Vain pari päivää tämän jälkeen Naakkalaulu oli synnyttänyt pentunsa. Kuten Kostohenki oli epäillyt, oli syntynyt vain yksi pentu. Siitä kollista tulisi minun oppilaani. Raetähden mielestä ajatus oli hyvä, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. En tietenkään ollut kertonut hänelle sopimuksestani Kostohengen kanssa, sillä se vasta olisikin herättänyt päällikön epäilyt uskollisuudestani hänelle.
Nyt pentu oli jo muutamien päivien ikäinen. Istuin suurkiven liepeillä ja katselin tummenevaa taivasta, jolle oli kertynyt kasa pilviä. Pian alkaisi kai satamaan. Aamulla olin ilmoittanut itseni auringonlaskun partion johtoon. Tarkastaisimme Tuuliklaanin vastaisen rajan sekä siitä korkokivien juurelle saakka. Toinen partio saisi hoitaa Korkokivien välisen matkan sekä varmistaa, ettei Emonsuulla ollut kutsumattomia vieraita. Olin ottanut partiooni mukaan Tuhokatseen, Ahvenleuan, Kalmaliljan sekä Jääliljan. Nelikko saisi kuulla tuoreimmat uutiset, joita ei hirveästi ollut. Sen sijaan toivoin kuulevani jotakin heiltä. Päätin olla kertomatta Kostohengen osallisuudesta suunnitelmiin, sillä koin sen parhaaksi. Auringonlasku oli jo oikeastaan alkanut, mutta partioiden lähtöön menisi vielä hetki. Niinpä päätin syödä odotellessani hiiren, jonka saalistuspartio oli tuonut leiriin tovi sitten. Hiiri oli vielä melko lämmin, mutta sen liha oli sitkeää. Siitä tiesin hiiren olleen vanha ja todennäköisesti helppo saalis.
Kun viimein lähdön aika tuli, asetuin leirin uliskäynnin edustalle ja viitoin hännälläni partioni jäsenet luokseni. Kun kaikki olivat koossa, lähdin kulkemaan ulos leiristä. Kumarruin aivan matalaksi piikkihernetunnelissa ja yritin välttää sen oksia, mutta pari raapaisi turkkiani ja sai sen sotkuisemmaksi. Tunnelia täytyi isontaa, ajattelin hiljaa mielessäni. Suuntasin kohti ukkospolkua niin, että saapuisimme juuri Tuuliklaanin rajalle ukkospolun kohdatessamme. Oli turhaa kulkea sen vierellä ja haistella katkua pidempään. Mitä vähemmän olin ukkospolun lähellä, sitä parempi.
Aikoinaan, kun metsä oli vielä hallussani, vaikeutimme hirviöiden matkaa raahaamalla oksia Myrskyklaanin reviiriltä ukkospolulle. Se toimi, ja ukkospolun pystyi ylittämään helpommin, vaikka eipä se nytkään kovin vaikeaa ollut. Ukkospolku oli hiljentynyt sitten ollessani myrskyklaanilainen oppilas. Aikoinaan polku oli ollut vilkkaampi.
Kun olimme päässeet sopivan matkan päähän, aloitin tapaamisen melko virallisesti:
"Kaikki, mistä puhumme tämän partion aikana jäävät meidän väliseksemme. Ette kerro keskusteluistamme kenellekään." Sen kissat kyllä jo tiesivät, mutta tahdoin varmistaa asian. Kissat vastasivat minulle luvaten pysyvänsä hiljaa partion keskusteluista.
"Näin aluksi voisin päivittää teidät ajan tasalle suunnitelmissani. Minulla on muutama kohde, joiden kanssa olen jo onnistunut lähentymään. Sysisydän, Mututassu ja Syöksyviilto vaikuttavat varsin hyviltä vaihtoehdoilta. Myös Verikyynel voisi olla erinomainen lisä lähelleni taistelutaitojensa ansiosta", naukaisin tasaisella äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Syöksyviilto ja Verikyynel? Oletko aivan varma?" Tuhokatse kysyi ja vilkaisi Jääliljaa. Kolli tiesi, että naaras oli ainoa, joka ei tiennyt minun olevan Viiltotähti. Entisen elämäni luottosoturini kai tarkoitti, että ei olisi järkevää kertoa heille minusta. En minä aikonutkaan, ainakaan vielä. Kohautin vastaukseksi leveitä lapojani.
"Mututassuhan on vasta oppilas", Jäälilja huomautti piikikkäästi. Käänsin vihreän katseeni vaaleaan soturiin.
"Oppilaista tulee sotureita", selitin. Naaras taisi ymmärtää, että ei ollut tarkoitus mennä heti kertomaan naaraalle suunnitelmistani, vaan odottaa hänen kasvavan hieman ja ansaitsevan soturinimensä.
"Suunnitelmat Minttusydämen kanssa etenevät hyvin. Toivon vain, että Mäyräraidan muutto Kuolonklaaniin ei vaikeuta tilannetta. Mutta ei hätää, tiedän mitä teen", totesin kylmän viileästi viiltäen jälleen vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.
"Entä te? Oletteko saaneet luotua suhteita muiden klaanien kanssa? Olisi hyvä, että meillä olisi vähintään yksi joka klaanista, jotta klaanien seuraaminen olisi helpompaa", nau'uin antaen katseeni kiertää ensin vasemmalla takaviistossa kulkevat Kalmaliljan ja Tuhokatseen ja sitten oikealla kävelevät Ahvenleuan ja Jääliljan. Katseeni pysähtyi Jääliljaan. Naaras sai paljon aikaan, joten oletin hänellä olevan jotain tietoa.
//Jää, Kalma tai Ahven?
Jäälilja 03.10.2018
"Entä te? Oletteko saaneet luotua suhteita muiden klaanien kanssa? Olisi hyvä, että meillä olisi vähintään yksi joka klaanista, jotta klaanien seuraaminen olisi helpompaa", Viiltokaaos kysyi ja vilkaisi jokaista kissaa vuorollaan. Kun kolli oli kutsunut partion koolle, olin arvannut miltei täysin varmasti, että kyseessä ei ollut pelkkä partio. Näköjään arvaukseni olivat osuneet oikeaan. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne, sillä minulla oli tismalleen sitä mitä kolli tarvitsi. Nimittäin Hohdetassu Tuuliklaanista. Olin jopa suunnitellut antavani seuraavalla harjoituskerralla naaraalle tehtävän, joka edistäisi tietoisuuttani Tuuliklaanin heikkouksista ja vaikkapa salaisuuksista. Katsoin tummanharmaan suurikokoisen kollin vihreisiin silmiin.
"Minulla on juuri se mitä tarvitset, nimittäin liittolainen. Tuuliklaanista. Ja jos seuraava kysymyksesi liittyy siihen, että miksi et ole kuullut asiasta - usko pois - olit listalla ensimmäisenä. Olin ajatellut kertoa vasta kun kaikki on täydellistä ja olen saanut imettyä itseeni enemmän tietoja, mutta käyhän salaisen aseeni paljastus näinkin", naukaisin kylmän viileästi ja kietaisin häntäni tiukemmin etutassujeni ympärille.
"Nimen saat vasta sitten kun on aika. Ei kannata kerralla paljastaa kaikkea, tiedäthän"; naukaisin ja räpäytin silmiäni arvostavasti. Tiesin, että ei Viiltokaaos kaikkea meille kertonut. Tai ainakaan minulle. Hän oli viisas kissa. Kova tuuli alkoi miltei yhtäkkiä lepattamaan turkissani ja humista kovana kaikuna korvissani. Vilkaisin taivaalle, joka alkoi peittyä erisävyisistä harmaista pilvistä.
"Raportoin sinulle kyllä, älä huoli. Saat tavatakin hänet joskus, ehkä jopa pian. Jos siis haluat", selitin vielä nopeasti ennen kuin astuin hieman syrjempään ja annoin muille kissoille tilaa puhua. Halusin tosiaan kuulla muitten kissojen saavutuksista.
//Viilto, Kalma tai Ahven?
Viiltokaaos 06.10.2018
Käärsin vihreät silmäni kohti Jääliljaa, joka kulki hitaasti partion mukana ja katsoi minua naaraalle tavanomainen kylmä ilme kasvoillaan. Vastasin aluksi vain hymähtäen, mutta vaalea naaras tuskin kuuli sitä voimakkaan puhurin ja voimistuneen sateen vuoksi.
"Haluan, niin pian kuin mahdollista", vastasin murahtaen hetken hiljaisuuden kuluttua. Käänsin katseeni eteenpäin avarille nummille, joita lähes koko Kuolonklaanin reviiri oli lukuun ottamatta joitakin pieniä metsäplänttejä, jos niitä edes siksi pystyi sanoa. Muutama puu siellä täällä ja aluskasvillisuuden tapaista kasvikkoa niiden alla ei ollut vielä metsä. Lehtisade oli alkanut ja lähestyimme kovaa vauhtia Lehtikatoa. Ilma oli kylmä ja joinain öinä hengittäessäni höyry pakeni suustani. Tällä hetkellä ilma oli kuitenkin suhteellisen lämmin, mutta hyytävän puhurin takertuessa tummaan turkkiini mieleni muuttui hetkessä. Kuolonklaanin lehtisade oli hyvin erilainen kuin Jokiklaanin ja Myrskyklaanin, joista minulla oli kokemusta. Myrskyklaanissa lehtisateen aikaan ihan sama missä kävelit, turkkisi kastui kiitos rehevän aluskasvillisuuden. Sen lisäksi kaikkialla maassa oli värikkäitä lehtiä, jotka vaikeuttivat saalistusta yhä vain. Yksikin askel lehtien sekaan saattoi pilata koko vaanimishetken.
Jokiklaanissa sen sijaan Lehtisateen aikoihin kissat panikoivat kalan vähäisyydestä, eivätkä onnettomat jokiklaanilaiset olleet mitään parhaita maalla saalistajia. Niinpä toisinaan onnettomimmat saalistuspartiot saattoivat tulla tyhjin käpälin leiriin. Jokiklaanissa ollessani olin sitä mieltä, että maalla saalistusta tulisi lisätä harjoituksiin, jotta klaani pärjäisi myös Lehtikadon aikaan kun joki oli jäässä.
Enää minua eivät Myrskyklaanin ja Jokiklaanin ongelmat vaivanneet. Kuolonklaanissa ei ollut kaikkialla rasahtelevia lehtiä tai pulaa maalla saalistavista kissoista. Ehkä joki oli viherlehtisin pullollaan kalaa, mutta lehtikatona siitä ei ollut juurikaan hyötyä, jonka vuoksi pyöreät jokiklaanilaiset laihtuivatkin usein huimasti.
"Teille on muuten vielä yksi tehtävä", nau'uin ja kiersin taas katseellani läpi jokaisen, kun kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Jokainen katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Varmistakaa, että kukaan ei saalista muiden klaanien reviireillä tai hankkiudu ongelmiin heidän kanssaan. Mitä vähemmän kissoilla on puhuttavaa Kuolonklaanista, sitä helpompi meidän on toimia salaa muiden huomaamatta. Jos jotain tapahtuu, lavastakaa tilanne niin, että vika ei ollut Kuolonklaanin", nau'uin matalalla äänellä ja pysähdyin hetkeksi, kun Tuhokatse loikki merkkaamaan rajoja. Siinä välissä viilsin kynsilläni ilmaa.
//Kalma, Ahven, Jää?
Mututassu 25.09.2018
Nyrpistin hieman nenääni, kun Viiltokaaos oli lopettanut puheensa ja istunut alas kylmälle maalle. Painoin hänen sanansa kuitenkin tarkasti mieleeni ja vastedes muistaisin mitä tekisin toisin onnistuakseni. Toisaalta en tiennyt, voisinko taistelussa voittaa Viiltokaaoksen kokoista soturia, sillä nytkin olin epäonnistunut vaikka olin saanut käyttää kynsiä. Kateus varapäällikön suuresta kokoosta ja hänen voimakkuudestaan pisti rintaani, sillä oma pienuuteni tuntui pilaavan kaikki liikkeet. Minusta ei voisi tulla ikinä yhtä hyvää taistelijaa kuin hänestä! Sitten järkeilin, että olin vasta oppilas ja Viiltokaaos soturi, joka oli kokenut elämässään paljon enemmän kuin minä, eikä hän voittanut taisteluja pelkästään suuren kokonsa vuoksi. Hän oli syntynyt Jokiklaaniin ja sitten tullut tänne ennen kuin minä olin edes syntynyt. Ei siis ihme, että Viiltokaaos oli niin hyvä taistelija ja soturi. Siltikään en saanut kaikkea kateutta ajettua pois vaikka kuinka yritin lohduttaa itseäni. Miksi minun piti olla näin nuori ja kokematon? En ollut tänään kokenut vielä ollenkaan turhautumista, mutta nyt minun teki mieli lopettaa koko harjoitukset ja mennä leiriin mököttämään. Puraisin kuitenkin huultani ennen kuin ehdin sanoa mitään harjoitusten lopettamisesta. En voisi luovuttaa kesken kaiken, sillä juurihan Viiltokaaos oli sanonut, että Kuolonklaani tarvitsi taistelijoita eikä luovuttajia. Menettäisin maineeni täysin, jos nyt avaisin suuni ja alkaisin vinkumaan pennun lailla siitä, miten en enää halunnut harjoitella. Minun täytyisi nyt ryhdistäytyä ja ottaa virheistä opikseni seuraavassa harjoituksessa.
"Voisimme tähän loppuun ottaa vielä muutamia tavallisimpia puolustusliikkeisitä, ja kehittää nyt tiettyjen liikkeiden tekniikkaa eikä niinkään taistelukokonaisuutta", Viiltokaaos naukaisi vilkaisten kysyvästi Valhekuiskeeseen. Kun mestarini nyökkäsi, Viiltokaaos käänsi vihreät silmänsä suoraan minua kohti. Hätkähdin kollin terävää tuijotusta ja melkein käänsin alistuvasti katseeni, mutta onnistuin kuin onnistuinkin pitämään silmäni kiinni Viiltokaaoksessa. En halunnut näyttää heikolta kääntämällä katseeni pois.
"Eli, voisimme aloittaa aivan perusiskuista, joita olet varmaankin jo aiemmin harjoitellut", Viiltokaaos tokaisi ja viilsi kynsillään ilmaa aivan nenäni edestä. Refleksini saivat minut kavahtamaan taaksepäin, vaikka tiesin ettei kolli aikonutkaan koskea minuun.
"Voit kokeilla näitä iskuja ensin Valhekuiskeeseen, koska hän on pienikokoisempi ja sinun on helpompi työstää tekniikkaa hänen kanssaan", varapäällikkö naukui ja viittilöi sitten Valhekuiskeen luokseen.
"Näytän sinulle tämän perusliikkeen, jota saat sitten harjoitella Valhekuiskeen kanssa." Viiltokaaos asettui Valhekuisketta vastapäätä ja nyökkäsi aloitusmerkiksi. Sitten kolli alkoi jaella molemmilla tassuillaan vuorotellen iskuja Valhekuiskeelle, joka puolestaan väisteli parhaansa mukaan ja yritti saada Viiltokaaoksen tasapainon horjutettua. Kolli ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaan jakeli konemaisesti iskuja puolelta toiselle. Pistin merkille, että Viiltokaaoksen häntä oli suorana vasten maata antamassa ylimääräistä tukea, mikä oli tärkeää taistelussa. Kun soturit lopettivat, loikkasin innoissani pystyyn. Tässä minä voisin jopa onnistua. Kyse oli ehkä enemmän tekniikasta kuin voimasta, ja lisäksi minun täytyi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Lähtökohdat onnistumiseen olivat siis hyvät.
Viiltokaaos väistyi sivummalle ja jättäen tilaa minulle ja mestarilleni. Tässä harjoituksessa emme tosin tarvinneet paljoa tilaa, sillä minähän vain pommittaisin paikoiltani Valhekuisketta iskuilla. Asettuessani paikoilleni painoin mieleeni sen, että kun nousisin kahdelle käpälälle minun tulisi painaa häntäni lähelle maata. Sitten sain Valhekuiskeelta luvan aloittaa ja nousin ylös jakelemaan iskuja.
Käpäläni osuessa ensimmäisen kerran mestariini, tiesin tarvitsevani voimaa paljon enemmän. Nyt isku oli ollut todella laimea ja horjuttanut enemmän minua kuin Valhekuisketta. Hännän pitäminen maassa kuitenkin auttoi, enkä horjahtanut kuin aavistuksen. Se maksoi kuitenkin sen, että Valhekuiske pääsi hetkellisesti niskan päälle ja mäiski nyt minua tassuillaan. Ruumistani jomotti jokaisen iskun myötä, ja tasapainoni alkoi horjua. Kekityin kuitenkin omiin tassuihini, jotta saisin työnnettyä mestarini käpälät pois. Latasin voimaa käpäliini ja yhdellä liikkeellä pamautin Valhekuiskeen käpälät sivuun. Valhekuiske kallistui sivuille yllättyneenä lyönnistäni, jolloin minä pääsin jälleen lyöntirytmiin.
"Riittää!" Viiltokaaos murahti lopulta, jolloin pudottauduin heti neljälle käpälälle. Valhekuiskekin laskeutui alas ja siloitti nopeasti muutaman sotkuisen karvan. Päätin itse tehdä samoin, vaikka muutama kielenveto ei tehnytkään turkilleni mitään. Ainakin näytin välinpitämättömältä, enkä liian innokkaalta kuulemaan palautetta. Sisälläni nimittäin riehui enkä olisi halunnut odottaa palautetta silmänräpäystäkään kauemmin. Kaikkein eniten kuitenkin halusin tehdä vaikutuksen sekä mestariini että Viiltokaaokseen. Oli erityisen tärkeää, että Viiltokaaos piti minua hyvänä soturina - hänestähän tulisi jonain päivänä päällikkö. Ja jos olin hänen silmissään vain mitätön oppilas, en saisi ikinä kunnioitusta enkä voisi ikinä päästä Kuolonklaanissa korkeaan ja arvostettuun asemaan. Ja minä todellakin halusin jonain päivänä olla arvostettu ja kunnioitettu soturi, ehkä jopa varapäällikkö ja päällikkö. Silmiini syttyi innokas loisto, kun katsoin Viiltokaaosta ja kuvittelin itseni hänen tilalleen. Ehkä jonain päivänä minä olisin kuin Viiltokaaos.
// Viilto? Valhe?
Viiltokaaos
Harjoitukset olivat lopuillaan, tiesin sen. Huomasin Mututassun hieman hengästyneen jo äskeisessä harjoituksessa, mutta oppilas oli tasoittanut sen heti sen loppumisen jälkeen. Käänsin katseeni Valhekuiskeeseen, joka istui hyvässä ryhdissä oppilaansa takana katsoen minuun päin. Siirsin katseeni Mututassuun. Kilpikonnakirjava naaras oli naulinnut siniset silmät turkkiini. Naaras näytti odottavan arvostelua äskeisestä harjoituksesta tai mahdollisia lisäohjeita.
"Se meni hyvin, Mututassu. Nyt on varmaan kuitenkin aika palata leiriin", Valhekuiske naukui ennen kuin ennätin sanoa mitään. Soturin ilme ei ollut kysyvä, sillä hän oli jo päättänyt harjoitusten olevan nyt ohi. Tumma naaras vilkaisi oppilastaan ja heilautti häntäänsä merkiksi lähdöstä. Mututassu empi hetken, vilkaisi minua taas ja lähti sitten kulkemaan mestarinsa perään huomattuaan minun nousevan ylös myös.
"Kun on ensimmäisen taistelusi aika, kiinnitä huomiota vastustajasi liikkeisiin ja paina ne mieleesi. Ajan mittaa opit yhdistämään liikkeet klaaneihin. Joka klaanilla on oma tapansa taistella, Tuuliklaanissa lähes jokainen käyttää taistellessaan nopeita harhautuksia ja Varjoklaanin jäsenet turvautuvat yllätyshyökkäyksiin. Tunne vastustajasi ja hänen klaaninsa, se voi joskus pelastaa henkesi", ohjeistin Mututassua, vaikka tiesin sen olevan Valhekuiskeen tehtävä. En uskonut naaraan pahastuvan, sillä olinhan tehnyt hänelle suuren palveluksen.
"Taisteletko sinäkin kuten jokiklaanilainen?" Mututassu oivalsi kysyä. Hän oli ymmärtänyt pointtini, vaikka veikkaus menikin aivan metsään.
"En", vastasin ja vaikenin. En ollut varma, mitä sanoisin omasta taistelutavastani. Pohja sille oli Myrskyklaanista, mutta osa liikkeistäni tuli Viimasumulta ja jotkut olin keksinyt itse. Itsekeksimistä liikkeistäni en voinut ainakaan kertoa, sillä niitä oltiin käytetty Kuolonklaanissa sitten sen luomisen, eli Mututassukin todennäköisesti tiesi niitä.
"Ai, miten sinä sitten taistelet?" Mututassu kysyi hieman yllättyneenä ja hänen äänensä oli pahoitteleva. Käänsin ilmeettömän katseeni naaraskissaan.
"Taistelen kuten kuolonklaanilainen. Ehkä synnyin Jokiklaaniin, mutta olen aina ollut kuolonklaanilainen verenikin puolesta. Kuolonklaanin taistelutyylin omaksuminen ei koskaan ollut minulle hankalaa", kerroin soturioppilaalle.
"Mutta kyllä jokiklaanilaisten taistelutyylin harjoittelu oli myös palkitsevaa, sillä nyt taisteleminen heitä vastaan sujuu minulta erinomaisesti. Olen varma, että voittaisin mennen tullen jopa Helmitähden, sillä ollessani hänen oppilaansa hän opetti minulle kaikki hallitsemansa liikkeensä ja antoi minun tietooni heikkoutensa", virnistin oppilaalle ja viilsin kynsilläni ilmaa hitaasti kävellessäni. Toisaalta häpesin sitä, että olin syntynyt tähän elämääni jokiklaanilaisena, mutta siinä oli myös paljon hyviä puolia. Jokiklaanilaista vastaan taistellessani olisin todennäköisesti etulyöntiasemassa, sillä tiesin suuren osan heidän käyttämistään liikkeistä. Tosin he tiesivät asemani Kuolonklaanissa ja historiani Jokiklaanissa, joten liikkeitä kai uudistettiin, vaikka niin niille tehtiin kaiken aikaa.
"Voisitko opettaa niitä minullekin joskus?" naaras kysyi varovasti ja lisäsi heti perään, "jos se siis sopii Valhekuiskeelle ja sinulla on aikaa."
Murahdin vastaukseksi ja kohautin lapojani. Nostin katseeni maasta edellämme kulkevaan Valhekuiskeeseen, joka oli kääntänyt korvansa taaksepäin. Hän kuunteli meitä, muttaa pysyi poissa keskustelusta.
"Pitää katsoa sitä, mutta uskon löytäväni aikaa siihen. Mutta vain, koska uskon, että sinussa voisi olla potentiaalia", naukaisin viileästi oppilaalle vilkaisematta häntä. Sivusilmälläni huomasin Mututassun hymyilevän ja tekevän pienen innostuneen loikan, mutta hän hillitsi intonsa.
Leirin piikkihernemuurit häämöttivät jo edessämme. Annoin Valhekuiskeen johdattaa meidät sisään leiriin. Mututassussa voisi olla potentiaalia kannattajakseni, kunhan hän vain varttuisi hieman. En uskaltanut ottaa riskiä ja kertoa oppilaalle mitään suunnitelmistani. Mututassu saattaisi hyvinkin vahingossa paljastaa suunnitelmani jollekin, jolle se ei kuulunut hännän vertaa. Ajattelin kuitenkin ikään kuin kannustaa naarasta vielä harjoittelemisen suhteen ja nau'uin:
"Kun sinusta tulee soturi, minulla saattaa olla sinulle eräs erittäin tärkeä tehtävä. Tule puheilleni, kun sen aika on." Valhekuiske ei kuullut sanojani, sillä hän oli jo pujahtanut piikkihernetunneliin. Mututassu näytti yllättyneeltä, mutta pikaisesti nyökkäsi. Hieman töykeästi työnsin kehollani oppilaan sivuun ja kumarruin mahtuakseni piikkihernetunneliin, jonka oksat tarttuivat ikävästi turkkiini. Pääaukiolle päästyäni astuin hieman sivuummalle ja silmäilin leiriä. Valhekuiske oli asettunut sukimaan turkkiaan sotureiden pesän lähettyville. Naaraan korvien liikkeistä huomasin hänen kuuntelevan Naakkalaulun ja Kuolemakukan keskustelua, mutta klaanin kaksi melko tuoretta naarasta eivät huomanneet kuuntelijaa. Valhekuiske huomasi minun katsovan häntä, mutta hän ei kiinnittänyt minuun sen enempää huomiota. Leiriin perässäni saapunut Mututassu asteli tuoresaaliskasalle ja nappasi hampaisiinsa tuoreen varpusen, jonka hän kantoi oppilaiden pesän luokse veljensä Käärmetassun vierelle. Myös Käärmetassun turkki oli punaisen kilpikonnakirjava sisarensa tavoin. Pirstaletassu ja Sirpaletassu keskustelivat myös lähellä oppilaiden pesää pienen välimatkan päässä Tuhotähden sukulaisista.
Vilkaisin klaaninvanhimpien pesän edustaa, joka oli tyhjä. Pikkuvarjo ei ollut vaivautunut tulemaan pois lämpimältä pediltään leirin kylmään ilmaan sitten viherlehden lopun. Naaraan näkö heikkeni yhä vain, ja minun kävi häntä jopa hieman sääliksi. Pikkuvarjo oli aina ollut erinomainen soturi ja uskollinen Kuolonklaanille. Hänellä oli hurjasti tahtoa elää ja palvella klaaniaan, mutta vanhuus koetteli entistä soturia pahimmalla mahdollisella tavalla. Soturi ilman silmiä ei koskaan ollut hyvä soturi, vaikka kuinka kauan olisi ollut sokeana. Jos joku onnistuisi hiipimään tarpeeksi lähelle äänettä, ei sokealla ollut mahdollisuuksia selvitä yllätyshyökkäyksestä, ellei hyökkääjä olisi kokematon ja sokea korkeasti itsensä kouluttanut.
Klaaninvanhimpien pesältä katseeni hivuttautui pentutarhalle, jonka liepeillä Pimeyslehti istui yksin silmät suljettuna kuono kohti taivasta. Edesmenneen Pisaratähden kumppani nautti kai raikkaasta ilmasta ja hiljaisuudesta. Pentutarha oli tyhjillään, joka oli huono merkki. Kuolonklaani tarvitsi lisää jäseniä, mutta tiineitä sotureita ei juuri nyt ollut.
Olin löytänyt jälleen kerran paikkani suurkiven edustalta. Joku aika sitten olin viimeistellyt tuoresaaliskasasta nappaamani pienen hiiren, sillä nälkä oli alkanut kalvaa vatsanpohjaani. Syödessäni olin muistanut saaliit, jotka olin jättänyt Minttusydäntä varten aiemmin tänään Varjoklaanin rajalle. Aurinko oli jo laskemassa, joten Varjoklaanin varapäällikkö oli melko varmasti hakenut ne leiriinsä. Todennäköisesti nälkäiset varjoklaanilaiset olivat jo syöneet saaliit, jotka he olivat tietämättään saaneet Kuolonklaanilta. Halusin heti huomisaamuna käydä partiossa Varjoklaanin reviirillä Kostohengen kanssa. Olin kertonut noin puolisen kuuta sitten kollille hieman suunnitelmistani, mutta en ollut kerennyt kertoa kuin sen, että aioin valloittaa metsän ja tahdoin Kostohengen suunnitelmiini mukaan. Soturi oli kyllä vastannut myöntävästi - ainakin oletin niin - mutta en ollut kerennyt kertoa hänelle muuta. Tahdoin valottaa Pisaratähden pojalle hieman suunnitelmieni toteutusta jättäen toki Jokiklaanin Haukihampaan nimen sekä sopimukseni Minttusydämen kanssa mainitsematta kokonaan. Vaikka kolli olikin minulle sukua, ei hän noin vain saanut luottamustani. Täyttynyt vatsa ja ennen auringonnousua herääminen saivat minut väsyneeksi, joten astelin hitain askelin sotureiden pesälle. Asetuin hyvään asentoon pesän keskellä sijaitsevalle sammalvuoteelleni ja suljin silmäni. Järjestäisin partiot aamulla ja lähtisin heti Kostohengen kanssa liikkeelle. Jos joku kummastelisi kaksihenkistä partiota, kertoisin heille kokeilevani, miten sellainen toimisi. Se todennäköisesti kelpaisi selitykseksi, eikä kukaan lähtisi sen enempää kyselemään.
Ennen auringonnousua heräsin, söin vatsani täyteen jänistä ja järjestin suurkiven edustalla partiot. Lähetin pääaukiolle haahuilevan yövartiossa olleen Verikyyneleen herättämään yhä nukkuvat aamupartioidenn soturijäsenet, eli Tulvasielun, Sumumyrskyn, Koisammaleen, Ahvenleuan, Kostohengen sekä Sysisydämen, joka saisi itse herättää oppilaansa Sysitassun. Partioiden johtajat olivat kaikki jo ylhäällä. Tuuliklaanin vastaisen rajan aina Korkokiville saakka olin antanut Pihlajakynnen tehtäväksi. Korkokivien vastainen raja meni Lintulumon johtamalle partiolle ja saalistuspartioista vastasivat Jäälilja ja Kojoottivirne. Nelipuille en lähettäisi saalistuspartioita tänään. Olin samalla järjestänyt myös aurinkohuipun partiot.
Kului hetki, kunnes Kostohenki asteli ulos sotureiden pesästä muita ennen. Hän asteli heti luokseni.
"Mihin partioon laitoit minut?" kysyi kolli ja haukotteli.
"Lähdet kanssani kaksihenkiseen partioon. Tarkastamme Varjoklaanin rajan", ilmoitin kollille, "aloitamme Korkokivien läheltä." Kostohenki näytti yllättyvän, mutta nyökkäsi. Johdatin hänet ulos leiristä. Maa oli yhä kostea yön jäljiltä. Hengittäessäni nenästäni pakeni kylmään ilmaan höyryä. Lehtikato oli meitä lähempänä päivä päivältä. Hetken ajan käveltyämme käänsin katseeni lähes vierelläni kulkevaan kolliin.
"Tahdon keskustella kanssasi niistä suunnitelmistani, olethan yhä mukana?" aloitin pitäen katseeni soturissa.
//Kosto? 1130 sanaa btw
Kostohenki
Siristin hiukan keltaisia silmiäni katsoessani Viiltokaaosta. Ei ollut kovinkaan montaa neljäsosa kuuta siitä, kun kolli oli kertonut minulle omasta suunnitelmastaan valloittaa metsä ja siellä asuvat loput neljä klania. Kohautin huolettomasti hiukan lapojani.
"Miksi en olisi?" kysyin, mutta en jäänyt odottamaan vastausta kysymykseeni. Viiltokaaos varmasti ymmärsi itsekin, että kysymykseni oli tarkoitettu retoriseksi. Välillä tuntui siltä, että kollilta ei jäänyt hyomaamatta pieninkään yksityiskohta, mutta silti aina oli meneillä jotain mistä hän ei tietäisi aivan koko totuutta. Asia huvitti minua väkisinkin.
"Olen sitä mieltä, että tämä metsä kaippaa muistutusta siitä kenen reviiriä nelipuut ovatkan", hymähdin matalasti. "Kuolonklaanista on enää jäljellä vain tarinat sen mahtavuudesta."
Pysyin hetken ajan vaiti antaessani tuulen tuivertaa turkkini ylitse kävellessäni eteenpäin kohti Korkokiviä.
"Ei sillä, että sanoisin päällikkömme olevan aivan toivoton oman tehtävänsä kanssa, mutta mielestäni klaanin päällikkönä Raetähti pystyisi parempaan, jos vain uskaltaisi olla se, joka ottaa ensimmäisen askeleen", naukaisin melko rennisti ja jäisesti. En uskonut Viiltokaaoksen menevän kertomaan päälliköllemme kuinka ykso hänen sotureistaan kaipaisi toimintaa. Ehei. Minä olin liian mitätön sadakseni aikaan niin suurta kohua tai puhetta, harmi kyllä.
"Tarvitset kuitenkin rinnallesi uskollisia sotureita, kuten jokainen valtaa havitteleva", hymähdin. "Siispä kerron sinulle jotakin, josta emme Naakkalaulun kanssa ole vielä puhuneet kellekään."
Pidin pienen tauon, jonka tarkoituksena oli hiukan nostattaa tunnelmaa. "Naakkalaulu on tiineenä. Ainoastaan Talvikkimuisto tietää asiasta, mutta pian se alkaa olla melko näkyvää. Odotettavissa on kuulemma ainoastaan yksi pentu, mutta odotan hänestä voimakasta soturia. Siksi ehdotankin, että sinä koulurtaisit hänet oli hän sitten naaras tai kolli. Näin sinä saisin uskollisen seuraajan ja minä vahvan jälkeläisen. Emmehän tahdo, että tähän klaaniin syntyy vain ylimääräisiä suita ruokittaviksi, joista ei ole muuta hyötyä?"
Kirin hiukan askeliani, sillä tuuli alkoi tuivertaa writtäin kovaa vasten kasvojani ja hidastamaan ikävästi matkaani.
"Totta kai kouluttaisin hänet itse, mutta harmikseni se ei toimi niin", totesin murahtaen. Käännyin katsomaan Viiltokaaoksen mustia kasvoja, joista vihreät silmät hiukan pistivät silmiin. "Mitä ajattelet? Pystyisitkö kasvattamaan pennustani soturin, jonka Kuolonklaani ansaitsee?"
// Viilto?
Viiltokaaos 26.09.2018
Katsoin Kostohenkeä suoraan soturin silmiin pohtien hänen tarjoustaan. Kolli oli saamassa jälleen pentuja, vaikka hänen viimeisimpänsä olivat vasta päässeet oppilaaksi. Mutta en minä häntä aikonut moittia, soturi oli uskollinen klaanilleen ja hänen jälkeläisensäkin vaikuttivat järkeviltä tapauksilta. Kaiken lisäksi hän oli Pisaratähden poika, pidin itseäni hänen isoisänään, vaikka tässä elämässä se ei toiminut niin. Mutta kuitenkin hän oli sukulaiseni, kuolonklaanilaisen veri kulki hänen suonissaan, vaikkakaan ei täysin puhtaana isoisoisänsä Sumumyrskyn puolelta, jonka muistin syntyneen Tuuliklaaniin monia vuodenaikoja sitten. Ehdotus houkutteli minua, sillä pennulla oli mahdollisuudet kaikkeen verensä vuoksi.
”Hyvä on”, vastasin kollille tyyni ilme kasvoillani ja käänsin vihreän katseeni eteenpäin.
”Eli suostut?” Kostohenki varmisti ja kiristi tahtiaan perässäni. Nyökkäsin.
”Kyllä, mutta en tietenkään ilmaiseksi. Koulutan pennustasi soturin kaikilla taidoillani, mutta sinun täytyy auttaa minua”, ilmoitin viileästi ja merkkasin rajaa. Vilkaisin Kostohenkeä. Musta kolli kohotti kysyvästi silmiään.
”Ole tiedustelijani. Kyllä minä kuolonklaanilaiset tunnen, haluavat tehdä aina kaiken itse ja omalla tavallaan. Ja Jääliljaan minä en ainakaan luota, niin kiero se naaras osaa olla. Pirun hyvä soturi kyllä, mutta jokaisella asialla on kääntöpuolensa. Jäälilja ei varmasti kerro kaikkea, kuten ei moni muukaan”, ilmoitin kollille. Jäälilja oli auttanut minua luomaan yhteyden Minttusydämeen. Naaraalla oli varmasti paljonkin suhteita muiden klaanien jäsenien kanssa, mutta syystä tai toisesta jätti kertomatta siitä. Olihan hän tuonut Kylmähenkäyksenkin klaaniin.
”Eli mitä tahdot minun tekevän?” musta kolli siristi silmiään. Virnistin ja pysähdyin taas merkkaamaan rajan ja samalla viilsin kynsilläni ilmaa.
”Tehtäväsi on yksinkertainen: Tarkkaile ja raportoi minulle. En usko, että muut ovat yhtä suuri uhka kuin Jäälilja, mutta pidä varalta myös Kalmaliljaa silmällä”, sanoin. En ollutkaan kertonut soturille, ketkä kaikki olivat mukana juonessani. Hän yllättyi kuullessaan isoemonsa nimen, mutta palautti kasvoilleen tyynen ilmeen.
”Mitä sanot, onko meillä sopimus?” jäin odottamaan soturin vastausta. Varjoklaanin raja ja ukkospolku häämöttivät noin kymmenen ketunmitan päässä edessämme.
//Kosto? Sori jos hittasin tms xd
Kostohenki
Viiltokaaoksen hinta pyyntööni suhteutettuna ei ollut mielestäni kohtuuton. Minua kuitenkin hiukan hämmensi kuinka Viiltokaaos kuvaili olevansa epäilevä Jääliljaa kohtaan. Minun teki mieli kysyä mistä tämä epäilys johtui, mutta Kylmähenkäyksen muistaessani päätin pysytellä vaiti. Ei olisi yllättävää, jos Jääliljalla olisi omia liittolaisia muissa klaaneissa.
"Kuullostaa ehdotukselta, josta me molemmat hyödymme", totesin matalasti murahtaen. Kokosin hiukan ryhtiäni saadessani Viiltokaaoksen kiinni hänen hiukan kirittyä tahtiansa matkallamme kohti Korkokiviltä Varjoklaanin rajaa.
"Välitän sinulle tietoni mahdollisimman pian. Varjoklaanin suunnalta saatan helpommin saada uutisia kuin muualta, mutta koskaan ei ole liian myöhästä sopia pieniä ystävyyssuhteita rakkaisiin naapuriklaaneihimme", virnistin hiukan jäisesti. Tuuliklaaniin voisi olla hiukan haastavampaa luoda suhteita, mutta voisin saada Jääliljalta jotakin tietoa paljastamatta olevani Viiltokaaoksen asialla. Totta kai tämä täytyi tehdä varoen, sillä minulla ei ole varaa rikkoa sitä suhdetta, joka minulla on Jääliljan kanssa.
"Mutta on kai sanomattakin selvää, että en tahdo tulla paljastetuksi. Tehtäväni on helpompaa suorittaa, jos kukaan ei tiedä mitä todellisuudessa teen", maukaisin Viiltokaaokselle tyynesti, mutta jokseenkin varoittavasti. Sanani kuulostivat uhkaavasti siltä, että en luottaisi kolliin, mutta tahdoin vain tehdä sanomani selväksi hänelle. Ja jos tämä sattui olemaan paras keino, olkoot. "On ehkä siis parasta antaa muiden luulla, että en ole kovinkaan suurissa tekemisissä kanssasi."
Pidin pienen tauon, kunnes jatkoin: "Mutta se taitaa käydä sinulta melko luonnollisesti. Enhän minäkään tiedä, jos sinulla onkin jo tusina tukijoita takanasi. Et vaikuta kissalta, joka nimeäsi oman joukkonsa jokaisen jäsenen. Se taitaa olla osa karismaasi."
Pian haistoin jotakin lähellä Varjoklaanin rajaa. Se oli varjoklaanilaisen haju, mutta se oli yllättävän voimakas eikä siihen sekoittunut muiden kissojen hajuja. Ainoastaan tämän yhden haju leijui kuonooni. Emme olleet enää kahden Viiltokaaoksen kanssa.
// Viilto? Mäyrä?
Viiltokaaos 23.09.2018
Johdatin partion takaisin leiriin. Kannoin suussani kahta elotonta hiirtä, joiden niskat olin nelipuilla taittanut. Saalisonni oli ollut myötä tänään, sillä kaikki paitsi Tulvasielu olivat partiossani saaneet jotain. Joku olisi saattanut antaa naaraalle toisen hiiristäni, mutta tahdoin näyttää, että minä ne olin saalistanut ja otin niistä kaiken kunnian. Tuhokatse asteli perässäni tuoresaaliskasalle yhdessä Pihlajakynnen kanssa. Naaraskissa oli saanut kiinni läheltä Tuuliklaanin rajaa jäniksen, kun taas entisen elämäni luottosoturi oli saalistanut vesimyyrän Jokiklaanin reviirin liepeiltä. Viimeisimpinä kuina oli ollut melko rauhallista. Yhtäkään riitaa toisten klaanien kanssa ei ollut ilmeentynyt ainakaan kokoontumisissa, eikä ongelmia ollut muutenkaan. Ennen partioon lähtemistä olin käynyt jättämässä muutaman saaliin Varjoklaanin reviirin puolelle, josta Minttusydän hakisi ne sen jälkeen, todennäköisesti oli jo hakenut tähän mennessä. Aurinko oli laskemaan päin ja ilma viileni entisestään. Lehtisade oli tullut ja saaliit olivat vähentyneet, mutta kyllä me pärjäisimme. Minulla oli aikaa vielä suunnitelmieni toteuttamiseen, ei ollut mikään kiire. Varjoklaani oli puolellamme, joka oli jo paljon. Tai no tuskin koko Varjoklaani suostuisi meitä auttamaan, mutta Minttusydämellä olisi paljon valtaa päästessään päälliköksi. Hän voisi uhkailla klaaninsa jäseniä karkotuksella, jos he eivät taistelisi meidän rinnallamme.
Löysin pian paikkani läheltä suurkiveä. Raetähti oli ilmeisesti vielä omassa partiossaan, jonka oli tarkoitus saalistaa läheltä Varjoklaanin reviiriä. Talvikkimuisto asteli ulos parantajan pesästä ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä. Vaalean siniharmaa naaraskissa oli pärjännyt hyvin sitten Pikiviillon karkotuksen. Entisestä parantajasta minulla ei ollut mitään aavistusta. Kenties hän oli jo joutunut kulkukissojen kynsiin ja menettänyt henkensä tai sitten kolli oli löytänyt itselleen uuden elämän kaksijalkojen lämpimästä pesästä, jonne itse en astuisi jalallani vaikka mikä olisi. Kotikisujen pehmeä elämä houkutteli joitakin niitä, jotka eivät selvinneet klaanikissana. Huomasin Valhekuiskeen astelevan tuoresaaliskasalle. Naaras nappasi kasasta saalistamani hiiren ja palasi sen kanssa sotureiden pesän edustalle. Soturi ei näyttänyt kaipaavan isäänsä lainkaan, vaikka en kyllä ihmetellyt sitä. Pikiviilto ei ollut sovelias Kuolonklaanin parantajaksi, minäkin tiesin sen. Tyttärensä sanojen mukaan Pikiviilto palveli Pimeyden Metsän sijasta Tähtiklaania, jota henkilökohtaisesti en voinut hyväksyä yhdeltäkään kuolonklaanilaiselta. Siitä kertoi tapahtuma, joka oli tapahtunut kuolinpäivänäni suuressa sodassa, jolloin olin surmannut oman pentuni ja hänen kumppaninsa, joka kaiken lisäksi sattui olemaan luottosoturini. Pyökkihäntä oli avoimesti jo nuorena myöntänyt uskovansa Tähtiklaaniin, enkä voinut hyväksyä sitä. Hän lähtikin klaanistani Myrskyklaaniin, jossa naaras synnytti Puhurijalan ja tuon kuolleen sisaruksen. Pyökkihäntä päätyi lopulta takaisin synnyinklaaniinsa, mutta toisen tyttäreni Vesililjan synnyttyä karkotin heidät molemmat ikuisiksi ajoiksi Kuolonklaanista. Ennen kuolemaani sain tietää, että kaksikko oli päätynyt Tuuliklaaniin. Tulikynsi petti minut ja kieltäytyi taistelemasta Pyökkihäntää vastaan. Niinpä tosirakkaus kuoli ja matkasi Tähtiklaaniin. Siellä kaksikko todennäköisesti nytkin oli, ällöttävästi onnellisia ikuisuuden ajan.
Pimeyden Metsästä muistoja minulla ei ollut paljoa. Muistin jatkuvat riidat Tuhotähden kanssa. Saavuttuani Sulkatähden perästä Pimeyden Metsään, valloitimme Pimeyden Metsän pääaukion ja karkotimme Tuhotähden kannattajineen kauemmas. Sen jälkeen muistan tavanneeni entisiä tovereitani, mutta siihen loppuivat muistoni ajasta kuolemani jälkeen. Muistan vain, että tahdoin uudelleensyntyä valloittaakseni metsän jälleen itselleni, mutta siinä se. Sulkatähden tuntien hän oli kanssani luonut tarkan suunnitelman kuinka se tapahtui, mutta nyt jouduin soveltamaan. En uskonut Sulkatähden tulevan perässäni elävien maailmaan, sillä hän oli jo kertaalleen uudelleensyntynyt.
Kun Valhekuiske oli viimeistellyt hiirensä, naaras sipaisi muutaman kerran turkkiaan, nousi ylös ja venytteli. Sitten soturi kääntyi kohti oppilaiden pesää ja lähti kulkemaan sitä kohti. Hän tunki päänsä sinne ja sanoi jotain, jota en täältä saakka erottanut muun hälinän lävitse. Soturi poistui pesän luota lähelle tuoresaaliskasaa. Kului hetki, ja pian pesästä asteli ulos mustan ja punaruskean kilpikonnakirjava naaraskissa, Mututassu. Tiesin, että naaras oli sukua Tuhotähdelle. Hänen isänsä oli Yövarjo, jonka Kyynelputous oli synnyttänyt ja menehtynyt siinä samassa itsekin. Ja kaikki siihen aikaan tiesivät, että Kyynelputous oli tunnettu maineestaan Tuhotähden pennunpentuna. Siksi olin halunnut hänet laumoineen klaaniini, Kyynelputouksella oli paljon etuja Kuolonklaanille. Harmi vain, että hän kuoli melko pian sen tehtyään.
“Lähdetään”, Valhekuiske naukui oppilaalleen ja kääntyi oppilas kannoillaan kohti sisäänkäyntiä.
“Enkö voisi syödä jotain?” naaras marisi.
“Olisit syönyt aikaisemmin. Me menemme nyt harjoittelemaan taistelua”, soturi ilmoitti viileästi. Taisteluharjoitukset, oi miten pidinkään niistä. Oli parasta nähdä, miten oppilas kehittyi ja oppi liikkeitä. Toisaalta oli myös kiva kertoa heille, missä he olivat huonoja ja mitä kaikkea he tekivät väärin. Nousin ylös ja ravasin nopeasti Mututassun ja hänen mestarinsa kiinni.
“Odottakaa!” naukaisin matalalla äänellä saaden kaksikon pysähtymään. He katsoivat minua hämmästyneesti. Valhekuiske siristi vihreitä silmiään ja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
“Lähden mukaanne”, ilmoitin, johon Valhekuiskeella ei ollut valittamista. Soturi vain nyökkäsi hitaasti ja poistui ulos leiristä. Vilkaisin leiriä. Sotureita oli tarpeeksi, joten voisin huoletta lähteä leiristä.
Käänsin katseeni edelläni kulkevaan Mututassuun. Oppilas oli kooltaan pieni, mutta tanakka. Hänen turkkinsa näytti melko sotkuiselta, joka ei ollut omaan mieleeni. Hyvän soturin tuli pitää turkkinsa siistinä. Naaraalla oli pitkä häntä, joten hän oli kai hyvä tasapainoittelija. Kuljin nopeasti Mututassun ohitse, sillä en pitänyt siitä, kun oppilas oli edelläni. Se oli sellainen arvokysymys, joka minulle ei vain sopinut, ellei oppilas johdattanut meitä harjoitusmielessä jonnekin. Muuten halusin aina itse johtaa. Valhekuiske vilkaisi minua, mutta pysyi vaiti.
“Minne me menemme?” kysyin soturilta. Suuntasimme kohti ukkospolkua, mutta vielä olisi aikaa pysähtyä lähistölle.
“Tähän”, vastasi Valhekuiske ja pysähtyi yhtäkkiä. Myös minä ja Mututassu pysähdyimme.
“Harjoittelemme väistämistä ja puolustautumista”, en tiennyt, sanoiko Valhekuiske sen minulle vai Mututassulle. Nyökkäsin kuitenkin, kuten teki myös oppilas.
“Viiltokaaos, näytetään esimerkki. Sinä hyökkäät, minä väistän”, soturi naukui ja käänsi katseensa suoraan vihreisiin silmiini. Astuin pari askelta taaksepäin ja käännyin kohti soturia. Mututassu katsoi meitä parin ketunmitan päästä tarkkaavaisesti. Myös Valhekuiske otti hieman etäisyyttä minuun. Hetken mietittyäni miten hyökkäisin, ponnistin itseni vauhtiin takajalkojeni avulla. Päätin tehdä hyökkäyksen, josta Valhekuiske ei selviäisi niin helpolla, mutta selviäisi kuitenkin. Soturi muistutti ruumiinrakenteeltaan enemmän tuuliklaanilaista kuin kuolonklaanilaista. Tein suoran loikan kohti naarasta, joka väisti sen ketterästi loikkaamalla sivuun. Heti maahan pudottuani syöksyin soturin perään. Valhekuiske väisti liikkeeni jälleen, tällä kertaa hän pakeni taka-alalle miltei taakseni. Tiesin näytöksen loppuneen, sillä Valhekuiske naukui:
“Tässä vaiheessa voisin hyökätä Viiltokaaoksen selkään ja tehdä mahdollisimman paljon vahinkoa. Ei kannattaisi yrittää hyökätä kylkeen ja kaataa häntä, sillä Viiltokaaoksella on koon suoma etu. Aina väistäessäsi, voit yrittää viiltää kynsilläsi haavoja vastustajan turkkiin. Jos kyseessä on kuitenkin ketterä kissa, ei kannata yrittää, sillä siinä menisi teho väistöstäsi”, Valhekuiske kertoi oppilaalleen.
“Viiltokaaos, tee samanlainen hyökkäys Mututassulle, hän väistää”, Valhekuiske ilmoitti sen enempää kyselemättä. Soturi tiesi, että jos kerta tulin harjoituksiin, minä todella osallistuin. Nyökkäsin ja asetuin taas hyökkäysvalmiuteen. Hetken tuijotin Mututassua tuon taivaansinisiä silmiä. Naaras katsoi minua myös suoraan silmiini. Äkkiä syöksyin kohti oppilasta. Päästyäni tarpeeksi lähelle, toistin aiemmin tehneeni loikan. Mututassu onnistui väistämään sen loikkaamalla sivuun. Tein käännön ja syöksyin kohti oppilasta, joka ei tätä liikettä kerennyt täysin väistämään, sillä onnistuin tönäisemään käpälilläni hänen takaruumista. Jos kynteni olisivat olleet esillä, siitä olisi tullut ikävää jälkeä. Mututassu kaatui maahan kyljelleen.
“Sinun täytyy olla nopeampi”, Valhekuiske torui ankaralla äänellä oppilastaan. Mututassu nousi ylös ja katsoi minua polte silmissään. Hän ei näyttänyt pitävän epäonnistumisesta, joka oli erinomainen piirre kuolonklaanilaisella, ja myös minä omasin sen.
“Uudestaan”, Valhekuiske ilmoitti viileällä äänellä.
//Mutu? Valhe?
Mututassu
Epäonnistuminen kuumotti poskiani, mutta sai minuun aivan uudenlaista puhtia. Siristin silmiäni Valhekuiskeelle, joka käski minun yrittää uudestaan. Äkillinen kiukunpuuska sai korvani painumaan luimuun ja kynteni puristumaan syvälle maahan. Miten tyhmänä Valhekuiske minua oikein piti? Tietenkin minä yrittäisin uudelleen, niin kauan kunnes onnistuisin! Olin juuri avaamassa suuni sanoakseni ajatukseni ääneen, kun tunsin tassut kyljessäni ja lensin maahan. Ilma pakeni keuhkoistani kun iskeydyin lujalla voimalla kylmälle maanpinnalle. Kaaduttuani kyljelleni Viiltokaaos loikkasi pois päältäni, mutta oikeassa taistelussa tilallani oleva kissa ei olisi päässyt noin helpolla. Jos olisin nyt taistelussa, vuotaisin verta ja Viiltokaaos pystyisi tappamaan minut vain yhdellä sivalluksella.
Haukkoessani keuhkot täyteen happea kuulin Viiltokaoksen matalan murahduksen:
"Oikea soturi on aina valmiina!" Kylkeeni sattui äskeisen jäljiltä, mutta en välittänyt. Nousin ylös kiukusta kihisten, mutta nyt tuijottaen Viiltokaaosta silmää räpäyttämättä. Tällä kertaa minä todellakin onnistuisin. En voisi enää epäonnistua mestarini - ja Viiltokaaoksen! - edessä. Aloinkin välittömästi arvioida Viiltokaaoksen etuja, enkä enää keskittynyt aiempiin epäonnistumisiini. Keskityin vain siihen, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Viiltokaaos oli todella suurikokoinen ja sen myötä hyvin voimakas. Minä olin kollia paljon pienempi, mutta voimaa löytyi minultakin. Tällaisen vastustajan kanssa tarvitsisin nopeutta, jota minulla ei järin paljon ollut. Olin kuitenkin päättänyt onnistua tällä kertaa ja aikoisin todellakin väistää Viiltokaaoksen liikkeet niin nopeasti kuin mahdollista. Siristin silmiäni ja jännitin lihakseni jotta pääsisin nopeasti liikkeelle, kun Viiltokaaos hyökkäisi.
Kun varapäällikkö nojasi hiirenmitan verran taaksepäin, tiesin hänen loikkaavan suoraan kohti. Viiltokaaos ei kuitenkaan olisi niin tyhmä että loikkaisi suoraan minua kohti, koska tiesi minun huomaavan hänen ponnistuksestaan minkälaisella liikkeellä aikoi minut kaataa. Siksi odotin paikoillani siihen asti, kunnes kolli loikkasi minua kohti. Ja aivan kuten olin odottanutkin, Viiltokaaos teki ennen loikkaansa tuplaharhautuksen eikä todellakaan loikannut suoraa minua kohti. Sain kuitenkin etumatkaa, koska olin odottanut silmänräpäyksen ajan paikoillani ja nyt tiesin, minne väistää. Kierähdin pois Viiltokaaoksen edestä oikealle ja sivalsin vauhdissa tassullani kollin kylkeä. Kierähdykseni voima lennätti minut kollin taakse, josta loikkasin heti varapäällikön niskaan. Viiltokaaoksen polvet notkahtivat kun laskeuduin hänen lapojensa päälle, mutta hän sai tasapainonsa pidettyä eikä kaatunut. Yritin pysytellä Viiltokaaaoksen selässä käyttämättä kynsiä ja jaella samalla iskuja hänen päähänsä, mutta se ei onnistunut kovin hyvin. Tasapainoni alkoi horjua jo muutaman iskun jälkeen, ja olinkon huojentunut tuntiessani Viiltokaaoksen valahtavan veltoksi allani. Silloin sain syyn loikata äkkiä pois, sillä seuraavaksi kolli yritti kierähtää päälleni. Ehdin kuitenkin juuri ja juuri pois alta, eikä Viiltokaaos ehtinyt kuin hipaista kevyesti takajalkaani. Voitonriemuinen ulvahdus karkasi huuliltani kun pyörähdin ympäri kohti tummanharmaata kollia, joka oli juuri päässyt ylös maasta, jonne oli itse kaatunut. Virnistin, ja laskeuduin alemmas valmistautuessani vastaanottamaan seuraavan hyökkäyksen.
"Hienoa, Mututassu", Valhekuiske naukaisi keskeyttäen harjoitukset. Ojentauduin suoraksi ja siloitin muutamalla nopealla vedolla harjoituksissa sotkeutuneet karvani niin sileäksi kuin vain pystyin. Valitettavasti turkkini oli hyvin itsepäinen eikä suostunut asettumaan joka kohdassa samaan suuntaan.
"Oli rohkea veto jäädä niin kauaksi aikaa paikoilleen ja odottaa hyökkäystä, mutta ilmeisesti se oli hyvä taktiikka", Valhekuiske naukaisi ja nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Kehut saivat käpäläni kihelmöimään ja halu harjoitella sen kun kasvoi. Mikään ei ollut mahtavampaa kuin taisteluharjoituksissa onnistuminen!
"Mitä seuraavaksi?" utelin, kun Valhekuiske vaikeni ja nousi seisomaan verrytelläkseen jäseniään. Tai ainakin toivoin niin, sillä en todellakaan halunnut lähteä vielä leiriin.
// Valhe? Viilto?
Viiltokaaos
Mututassu oli suoriutunut kolmannella kerralla miltei erinomaisesti, vaikka olisin itse tehnyt muutaman asian erillä tavalla hänen kohdallaan. Oppilas oli kysynyt mestariltaan, mitä seuraavaksi tekisimme. Olin kuunnellut, joten tiesin harjoitusten etenevän seuraavaksi puolustamiseen. Katsoin Valhekuisketta suoraan silmiin ikään kuin pyytäen lupaa seuraavan osion suorittamiseen. Valhekuiske taisi ymmärtää pyyntöni ja nyökkäsi katsoen minua suoraan silmiini omilla vihreillä silmillään. Käänsin katseeni nyt Mututassuun.
"Seuraavaksi harjoittelemme puolustautumista", aloitin. Mututassu näytti hieman yllättyneeltä kai siitä, että hänen mestarinsa sijasta minä kerroin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Vilkaisin nopeasti Valhekuisketta varmistaakseni, että hän oli todella antanut minulle luvan tähän. En tahtonut naaraan valittavan minusta Raetähdelle siitä, että olin sabotoinut hänen harjoituksiaan, vaikka en minä Valhekuiskeen odottanutkaan tekevän niin. Huomasin Valhekuiskeen nyökkäilevän hitaasti, joka varmisti minut asiasta ja sai jatkamaan:
"Aina sinulla ei ole mahdollisuutta paeta. Soturin tulee puolustaa klaaniasi, etkä voi vartioidessasi esimerkiksi pentutarhaa lähteä juoksentelemaan vastustajan taakse, sinun täytyy ottaa iskut vastaan tai väistellä niitä paikoiltasi." Mututassu kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili vähän väliä.
"Tanakka ruumiinrakenteesi on melko ihainnollinen puolustajalle, mutta pieni kokosi on miinusta. Siitä huolimatta voisin kuvitella sinut puolustamaan juurikin pentutarhaa. Suoraan sanottuna en näe sinua sodassa ensimmäisten hyökkääjien joukossa etualalla, sillä olet liian hidas ja kömpelö", sanoin suoraan. Sanani näyttivät yllättävän Mututassun, oppilas luimisti korviaan aavistuksen verran.
"Jos en voi liikkua ja olen liian pieni, miten minun tulisi puolustaa?" oppilas esitti kysymyksensä nopeasti ja hieman piikikkäällä äänellä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja virnistin hennosti.
"Sinun tulee käyttää järkeä. Kun vastustaja hyökkää, keksi keino kumota hyökkäys ja saada valta kamppailussa. Esimerkiksi jos vastustajasi on sinua pienikokoisempi tai kevyempi ja se hyökkää suoraan edestä, asetu niin, että isku ei tule sattumaan liikaa ja tartu hampaillasi vastustajan turkkiin tukevasti. Tämän jälkeen voit yrittää väsyttää vastustajan ja painaa sen allesi, ehkä jopa antaa kuolettavan iskun", selitin oppilaalle pitäen katseeni suoraan hänessä ja lopuksi viiltäen vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa. Mututassu tuntui pääsevän jyvälle puolustusjutuista, sillä hän kuunteli minua kiinnostuneemmin kuin aiemmin.
"Tehdään niin, että mennään tuon puskan luokse tuolla. Sinun täytyy suojella sitä ja minä hyökkään sinun kimppuusi", Valhekuiske liittyi opetukseen ja lähti kulkemaan kohti pensaikkoa, joka sijaitsi takavasemmallani. Pähkinäpensaan oksilla roikkui vielä runsaasti lehtiä, jotka olivat vaihtaneet vihreän värinsä punertavaan, ruskeaan sekä keltaiseen. Jotkut lehdistä pitivät kuitenkin tiukasti kiinni vihreästä väristään, mutta pian nekin olisivat ruskeita ja rypistyneitä ja putoaisivat maahan, jossa oli jo hieman ruskan erivärisiä lehtiä. Mututassu asettui paikoilleen ja odotti mestarinsa hyökkäävän. Miten oppilas tulisi pärjäämään niin vähin neuvoin ja ilman näyttämistä? Hiljaa mielessäni toivoin, että hän selviäisi yllättävän hyvin, mutta en ollut varma mitä odottaa.
//Mutu? Valhe?
Mututassu 24.09.2018
Viiltokaaoksen sanat olivat harvinaisen suorat, mutta en kiinnittänyt siihen erityisen paljon huomiota. Huomioni vei nimittäin uusi harjoitus, jonka tekisin tällä kertaa mestarini Valhekuiskeen kanssa. Poskiani kuumotti jännityksestä, kun nyökkäsin ymmärtäväni tehtävän ja asetuin sitten pienen pensaan eteen. Viherlehden aikaan pensaan lehdet olivat hehkuneet kirkkaan vihreinä, mutta nyt lehtisade oli imenyt värit itselleen. Suurin osa käpristyneistä, ruskean ja oranssin sävyisistä lehdistä oli jo varissut tuulen mukana maahan, mutta osa kuivista lehdistä oli vielä itsepäisesti kiinni oksissa. Muutama lehti oli jopa onnistunut vastustamaan lehtisateen voimaa ja säilymään vihreänä, vaikkakaan väri ei ollut enää niin kirkasta kuin se oli ollut viherlehden aikaan. Nälkä nipisti vatsaani, kun muistin ne leppoisat viherlehden päivät jolloin riista suorastaan käveli kynsiini ja sain lekotella muiden oppilaiden kanssa vatsat täynnä auringonpaisteessa. Nyt, kun kirpeä ilma pisteli nenääni ja lihaksiani jomotti kaatumisen jäljiltä, viherlehdestä tuntui kuluneen jo monia vuodenaikoja. Olin aivan varma, että viherlehden aikaan emme harjoitelleet niin kovasti, mutta heti kun lehtisateen saapumisen saattoi haistaa ilmassa, kaikkia harjoituksia lisättiin. Toisaalta ei minulla ollut mitään syytä valittaa, sillä minä halusin olla kaikkein paras Kuolonklaanin taistelija, enkä kehittynyt paremmaksi, jos vain laiskottelin. Lisäksi nälän tunteminen ja itsensä rasittaminen vahvisti minua ja kehoani, eikä ollut ollenkaan pahaksi.
Huiskaisin hännälläni ilmaa asettuessani Valhekuisketta vastapäätä. Asetuin tukevasti pensaan eteen, paino tasaisesti jokaisella jalallani. Tästä minun olisi hyvä lähteä liikkeelle joka suuntaan ja vastaanottaa mestarini hyökkäys. Silmäilin nopeasti Valhekuisketta ja panin merkille, että hän oli minua suurempi, mutta ei erityisen tanakka, joka oli eduksi hänelle hyökkäyksessä. Mutta minulla puolestaan oli omat etuni puolustuksessa, joita minun tulisi käyttää. Lisäksi minun täytyisi etsiä Valhekuiskeesta heikkouksia, joita voisin hyödyntää pensaan puolustuksessa.
Kun näin Valhekuiskeen laskeutuvan hieman alemmas ja jännittävän lihaksensa, minä tein samoin. Jähmetyin täysin paikoilleen ja yritin kuumeisesti miettiä, miten päihittäisin mestarini. En ollut saanut kovinkaan paljon ohjeita, joten minun täytyi käyttää järkeäni ja soveltaa kaikki osaamiani taitoja. Lisäksi minun täytyi todellakin keskittyä ja valmistautua Valhekuiskeen hyökkäykseen. Huomioni herpaantui kuitenkin hetkeksi, kun viherlehden viimeinen pörriäinen lensi ohitseni, ja silloin Valhekuiske hyökkäsi. Silmänräpäyksen liian myöhään tajusin mitä tapahtui, enkä ehtinyt valmistautua täysin. Tummanharmaa naaras syöksyi minua kohti, enkä ehtinyt tehdä muuta kuin nousta takatassuille ja heittäytyä häntä kohti. Olisin saattanut onnistua kaatamaan Valhekuiskeen, jos olisin tehnyt sen silmänräpäystä aikaisemmin, mutta nyt sain ainoastaan naaraan vauhdin pysähtymään ja hänen horjahtamaan. Valitettavasti minäkin horjahdin iskun voimasta, joten menetin mahdollisuuteni horjuttaa häntä lisää. Tokenimme molemmat yhtä aikaa ja hyökkäsimme. Valhekuiske loikkasi minua kohti yrittäen kaataa minut, mutta väistin sivulle ja potkaisin taaksepäin täydellä voimalla ja osuin mestariani kylkeen. Kuului tömähdys, kun naaras kaatui maahan. Minä käännyin heti ympäri ja painoin käpäläni Valhekuiskeen kurkulle.
Virnistys nyki suupieliäni, kun nostin käpäläni pois mestarini kurkulta ja astuin taaksepäin, jotta hän pääsisi nousemaan ylös. Sitten vilkaisin voitokkaasti Viiltokaaosta, joka kohotti minulle kulmiaan. Räpäytin hämmentyneenä silmiäni – eikö kolli aikonut sanoa mitään – mutta sitten Valhekuiske loikkasi niskaani ja koska en ollut varautunut, polveni pettivät ja kaaduin maahan. Kyljessäni ja nyt vatsassani olevat naarmut kirvelsivät ja lihaksiani poltti, mutta jo toinen nolo kaatuminen sattui vielä pahemmin. Kasvot punaisena kömmin maasta ylös, kun Valhekuiske loikkasi pois päältäni.
”Älä ikinä lopeta taistelua, kun luulet voittaneesi. Sinun täytyy olla varma siitä”, Valhekuiske murahti. Siristin silmiäni kätkeäkseni nolostukseni.
”Mutta nämähän olivat harjoitukset!”
”Niin? Sinä lopetat sitten kun sanon, että riittää”, mestarini tokaisi. Murahdin ärtyneenä enemmänkin itselleni kuin Valhekuiskeelle. Hän oli tietenkin oikeassa, mutta ei minun tarvitsisi sitä myöntää.
”No, jos unohdetaan tuo loppu, niin miten minulla meni?” kysyin terävästi saadakseni ajatukseni pois kömmähdyksestäni. Lisäksi halusin oikeasti saada tietää, mitä tein oikein ja missä voisin parantaa. Erityisesti jälkimmäisen kuuleminen tulisi olemaan hyödyllistä, mutta kehuja oli aina mukava saada ja ne kohottivat itsetuntoani.
// Valhe? Viilto?
Viiltokaaos
Katsoin hiljaa vierestä Valhekuiskeen ja tuon oppilaan harjoituksia. Mututassu oli noussut takajaloilleen soturin hyökätessä hänen kimppuunsa. Liike oli epäonnistunut, mutta oppilas oli onnistunut pitämään tasapainonsa ja pitämään Valhekuiskeen poissa pensaasta. Kun he tokenivat, molemmat aloittivat uuden hyökkäyksen. Mututassu onnistui väistämään mestarinsa kynnet ja potkaisi soturia takajaloillaan kylkeen niin, että kevytrakenteinen Valhekuiske kaatui maahan. Mututassu ilmaisi voittonsa painamalla käpälänsä mestarinsa kurkulle, mutta iloitsi liian aikaisin. Oppilas peruutti pois mestarinsa luota ja yritti kaikin voimin pitää kasvoilleen pyrkivää hymyä kaukana hänen naamaltaan. Seuraavan kohdan minä aavistin, mutta oppilaalla sen sijaan ei ollut siitä mitään aavistusta:
Valhekuiske ponkaisi itsensä pystyyn ja kaatoi oppilaansa nopeasti alleen painaen hänet lukkoon niin, ettei Mututassu voinut liikkua. Valhekuiske torui oppilastaan liian nopeasti iloitsemisesta. Olin samaa mieltä siitä, vaikka tiesin, ettei oppilas sodassa alkaisi riemuitsemaan niin aikaisin.
"No, jos unohdetaan tuo loppu, niin miten minulla meni?" oppilas esitti kysymyksen.
"Jaloilleen nouseminen oli melko riskialtista, etenkin kun vastustajasi on sinua suurikokoisempi. Onneksesi Valhekuiske ei tullut täydellä vauhdilla ja kaatanut sinua alleen. Muuten se meni ihan hyvin, vaikka jos Valhekuiske olisi tosissaan taistellut, et olisi pärjännyt", kerroin suoran mielipiteeni naaraalle. Valhekuiske nyökkäili taustalla. Naaras ei ollut taistellut tosissaan, sillä ei hänen oppilaansa hallinut vielä liikkeitä, joten oli turha käydä voimalla päälle. Mututassu nyrpisti otsaansa kuultuaan sanani, mutta tuhahti vastaukseksi kuin hyväksyen sen, että ei pärjäisi soturia vastaan taistelussa - vielä.
"Älä sitten vahingossakaan ota sanojani niin, että sinun ei pitäisi taistella. Sinun täytyy näyttää mestarillesi, minulle ja koko maailmalle, että sinä olet taistelija. Kuolonklaani ei kaipaa luovuttajia", nau'uin vielä naaraskissalle. Alku kuulosti minun suuhustani yllättävältä, mutta loppua kohden mennessä Mututassu pyöräytti silmiään tajutessaan, että halusin hänen olevan hyvä taistelija Kuolonklaanin, en hänen itsensä ja itsetuntonsa vuoksi.
"Olen samaa mieltä Viiltokaaoksen kanssa. Ikääsi nähden onnistuit hyvin, mutta oikeassa taistelussa soturia vastaan puolustamasi pentutarha ja pennut olisivat olleet mennyttä", tumma naaraskissa naukui oppilaalleen ja heilautti häntäänsä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja nostin leukani pystyyn tyytyväisenä.
"Viiltokaaos, sinun vuorosi hyökätä", Valhekuiske naukui yllättäen. Se sai Mututassun tyynen ilmeen muuttumaan silmänräpäyksen ajaksi kauhistuneeksi, mutta naaras palautti sen hetkessä takaisin kuin asia ei olisi edes iso juttu. Nousin ylös koko pituuteeni ja astelin kohti pensasta, jonka edustalle oppilas taas asettui. Mututassu oli minua arviolta kaksi-kolme kertaa pienempi, mutta ikä vaikutti siihen myös. Naaras kasvaisi siitä todennäköisesti vielä jonkin verran, mutta ei hänestä tulisi läheskään kokoistani, sillä oppilas oli nyt jo suhteellisen pienikokoinen muihin ikätovereihinsa verrattuna.
"Kynnet esille", käskin oppilasta, joka näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi tyynesti. Pitäisin omat kynteni piilossa, sillä suuri kokoni oli jo tarpeeksi vaikea haaste tuon ikäiselle oppilaalle, joka ei edes hallinnut hyvin liikkeitään. En kuitenkaan kertonut oppilaalle taistelevani ilman kynsiä. Kynnet auttaisivat häntä hieman, mutta se riippui siitä, uskalsiko oppilas käyttää niitä.
Asetuin hyökkäysvalmiuteen, ja Mututassu piti katseensa tiukasti minussa. Naaras paineli kynsillään maata ja odotti hyökkäystäni. Tein nopean suunnitelman päässäni pitäen katseeni oppilaassa; syöksy ja loikka ylöspäin naaraan yli. Jos hän saisi sen estettyä, improvisoisin, sillä sen minä osasin.
Ponnistin itseni takajalkojeni avulla liikkeelle. Mututassu valmistautui, mutta reagoi liian hitaasti loikkaani kohti yläilmoja. Naaras kuitenkin loikkasi itsensä pystysuoraan ylöspäin minun ollessani hänen kohdallaan. Ikäväkseni oppilas onnistui loikkaamaan suoraan kiinni vatsaani. Hän kietoi käpälänsä vatsani ympärille ja kiepautti ilmassa kehonsa vierelleni niin, että hän ei putoaisi alleni. Tömähdin maahan hiirenmitan päähän pensaasta. Olin onnistunut irrottamaan oppilaan itsestäni ja putosin lähes jaloilleni, vaikka vasen kylki ottikin hieman osumaa. Mututassu oli minua ennen tolpillaan ja naaras syöksyikin minua kohti. Olin kuitenkin jo toipunut pudotuksesta ja väistin oppilaan kynnet, jotka hipaisivat häntääni ja repivät siitä mukanaan karvatukon. Tarkoituksellisesti tein liikkeeni hieman hitaammin kuin oikeasti tekisin. Valmistauduin loikkaamaan pensaikkoon, joka tässä tapauksessa oli Mututassun suojeltavana oleva pentutarha. Oppilas halusi estää minut ja syöksyi kohti kylkeäni. Päänsä avulla hän puski minua niin, että suuntani vaihtui hieman poispäin puskasta. Pusku sai naaraan menettävän otteensa taistelusta, sen sijaan se ei vaikuttanut paljoakaan minuun. Kun laskeuduin maahan, onnistuin helposti pitämään tasapainoni. Kun Mututassu oli yhä toipumassa puskustaan, syöksyin pensaikkoon. Sen terävät oksat raapivat turkkiani, jonka vuoksi loikkasin heti pois.
"Pään käyttäminen puskussa ei kannata. Käytä ennemmin kynsiäsi tai loikkaa korkeammalle selkääni, sekin todennäköisesti kääntää suuntani tai pysäyttää liikkeeni. Tarkkailit alussa hyvin silmiäni, mutta muista: hyvä vastustaja ei paljasta minne hän hyökkää. Sinun tulee varautua mihin vain, äkkijarrutukseen ja loikkiin myös", nau'uin naaraalle ja istuin alas. Kumarruin nuolemaan vatsani vasemmalle puolelle ilmestyneitä naarmuja, jotka oppilas oli saanut aikaan harjoituksen alussa. Hännässänikin oli pieni karvaton kohta, mutta ei sitä huomaisi ellei tarkkaan katsoisi. Oppilaaksi nähden naaras oli pärjännyt oikeastaan erinomaisesti. Hän oli onnistunut pitämään minut pois pensaikosta odottamaani kauemmin.
//Mutu?
Viiltokaaos
Kuutihku oli kuollut, Valhekuiskeen suunnitelma läheni loppuaan. Enää täytyi vain vakuuttaa Raetähti siitä, että Pikiviilto oli tarkoituksellisesti surmannut kuningattaren. Mutta miksi? Ennen kuin pystyin esittämään päällikölle epäilykseni Pikiviiltoa kohtaan, minun täytyi osata vastata siihen kysymykseen. Valhekuiske seisoi edessäni odottaen, että lähtisin kohti päällikön pesää kertomaan asiasta päälliköllemme. Miksi? Miksi parantaja tahtoi surmata kuningattaren? Ehkä hän oli rakastunut yönmustaan naaraaseen? Ei, Kuutihku ei takuulla ollut Pikiviillon tyyppiä. Sitten päätin sen. Pikiviilto surmasi kuningattaren syyttääkseen jotakuta toista siitä, mutta satuin kuulemaan hänen suunnittelevan tätä.
"Aivan. Odota tässä", tokaisin Valhekuiskeelle kylmästi ja suuntasin kohti päällikön pesää. Ennen kuin otin kahta askelta enempää kauemmas soturista, käännyin ja naukaisin tuolle:
"Pidä Pikiviiltoa silmällä. Emmehän tahdo, että hän saa vihiä tästä ja karkaa?" En jäänyt odottamaan tumman soturin vastausta, vaan lupaa kysymättä kävelin tyynesti päällikön pesään, jossa Raetähti oli. Päällikkö käänsi tuiman katseen minuun.
"Minulla on syytä epäillä, että Pikiviilto on tappanut klaanimme kuningattaren, Kuutihkun", nau'uin ennen kuin päällikkö ennätti sanoa mitään. Hän katsoi minua kysyvä ja hämmästynyt ilme kasvoillaan.
"Onko Kuutihkukin kuollut?" päällikkö kysyi turhautuneesti ja pudisti päätään.
"Valitettavasti", vastasin ja istuin alas. Raetähti nosti taas meripihkaisen katseensa minuun.
"Ja epäilet parantajaa? Kerro toki, miksi", päällikkö naukui siristäen silmiään. Suoristin ryhtini ja viilsin kynsilläni ilmaa valmistautuen vastaamaan päällikön kysymykseen.
"Kuulin hänen puhuvan jollekin viime yönä, kenties surmatulle Hiiripisaralle? Kenties Pikiviilto järjesti hänenkin kuolemansa ja palkkasi siihen jokiklaanilaisen, ken tietää. Kuitenkin, hän kertoi haluavansa jonkun vastuuseen, en tiedä mistä, enkä tiedä kenet. Olen aivan varma, että hän kertoo sinulle olevansa tiedoton siitä mikä tai kuka Kuutihkun tappoi. Kai ymmärrät, että emme voi luottaa häneen?" naukaisin päällikölle ja siristin silmiäni. Uskoisiko Raetähti sanojani? Olinhan hänen varapäällikkönsä, mutta siitä huolimatta hän saattoi epäillä minua ja lähteitäni.
"Kaiken lisäksi olen kuullut eräältä taholta Pikiviillon olevan uskoton klaaniamme kohtaan. Minä ehdotan, että karkotat Pikiviillon ikuisiksi ajoiksi klaanimme reviiriltä, jos siis suinkin uskot minua ennemmin kuin uskotonta parantajaamme, joka juuri sattui murhaamaan ystäväni Kuutihkun", nau'uin matalalla äänellä kollikissalle tehden selväksi, etten luottanut Pikiviiltoon ja olin varma hänen olevan syyllinen kaikkeen. Odotin kärsivällisenä Raetähden vastausta. Odotellessani viilsin kynsilläni pari kertaa ilmaa ja sipaisin pari kertaa kielelläni rintakarvojani.
//Rae? Apua kui tönkkö tästä tuli xdd En oo varma kui tän ois kuulunu mennä mut meni nyt näi :dd tuntuu et toi Viillon puhe oli tosi epäuskottava xdd
Raetähti
Kuutihku oli kuollut? Korviini oli ehtinyt jo tieto Hiiripisaran kuolemasta. Jo kaksi kuolemaa näin lyhyessä ajassa. En yleensä ollut laisinkaan hermostunut lähes mistään, mutta nyt minun oli tunnustettava, että nämä kuolemat olivat saaneet minut hermostumaan. Upotin kynteni sammalvuoteeseeni. Jos oli totta, että Pikiviilto olisi syypää näiden kahden kissan kuolemaan, karkottaisin hänet samantien klaanista, enkä ikinä katuisi tekoa. Mutta oliko Viiltokaaoksen sanaan luottaminen? En kuitenkaan tiennyt, miltä taholta kolli on asiansa kuullut. Hän oli kuitenkin varapäällikkö, eikä hän tietenkään valehtelisi minulle. Uskoin kuitenkin enemmän Viiltokaaosta kuin jotakin uskotonta parantajaa. Minulla ei olisi mitään syytä pitää Pikiviiltoa Kuolonklaanissa, ei mitään. Kuolonklaani ei saisi menettää enempää jäseniä. Murahdin ja katsoin vain hetken vihreäsilmäistä kollia.
"Ei ole mitään syytä, miksen karkoittaisi Pikiviiltoa. En halua menettää enää ainuttakaan kuolonklaanilaista", sihahdin hampaitteni välistä. Rauhallinen puoleni oli vetäytynyt sivuun ja tilalle oli tullut se puoli, joka kupli vihaa. Se oli jo kauan pysytellyt poissa, mutta nyt se oli palannut. Niin kauan kun minä olisin päällikkö ja johtaisin tätä klaania, kukaan ei veisi pennuilta emoa tai tappaisi ketään soturia ilman rangaistusta. Sitä paitsi, klaani saisi Talvikkimuistosta kyllä parantajan, vaikka Pikiviillon karkoittaisinkin.
"Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin karkoittaa Pikiviilto", murahdin Viiltokaaokselle lopullisen päätökseni. Kissa, joka oli kahden kuolonklaanilaisen kuoleman takana, ei noin vain jäisi ilman rangaistusta. Oliko Pikiviilto muka luullut, ettei jäisi kiinni? Onneksi minulla oli Viiltokaaos, joka kertoi minulle tietonsa. En olisi voinut epäilläkään parantajaa. Onneksi Viiltokaaos oli tullut kertomaan totuuden.
//Viilto?
Viiltokaaos 29.07.2018
Silmänräpäyksen ajaksi kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne Raetähden siirrettyä katseensa etukäpäliinsä. Kun päällikkö nosti katseensa taas minuun, pakotin virneen pois. Nyt kasvoillani oli tyyni, mitäänsanomaton ilme.
"Kerrommeko koko klaanille kerralla? Ehkä olisi viisainta pitää klaanikokous asiasta ja karkottaa hänet siinä. Tällöin asia tuskin jäisi epäselväksi kenellekään ja kaikki tietäisivät Pikiviillon olevan vaarallinen", naukaisin tasaisella äänellä päällikölle, joka vastasi nyökkäillen pienesti.
"Olet oikeassa. Hae Pikiviilto, minä järjestän kokouksen heti", päällikkö naukui ja nyökkäsi minulle merkiksi poistua. Käänsin jo selkäni Raetähdelle, mutta ennen kuin poistuin pesästä käännyin vielä harmaan kollin puoleen.
"Mitä me teemme jokiklaanilaisille? Jos Pikiviilto aiheutti hänen kuolemansa, mukana täytyy olla ainakin yhden jokiklaanilaisen. Aiotko selvittää kuka se oli?" jätin kysymyksen leijailemaan ilmaan, kun astelin ulos pesästä auringonpaisteeseen. Valhekuiske odottikin minua jo suurkiven liepeillä.
"Missä Pikiviilto on?" kysyin naaraalta luomatta katsetta hänen tummaan turkkiinsa.
"Pentutarhalla, äänistä päätellen pennut ovat raivoissaan hänelle", vastasi soturi tyytyväinen ääni puheessaan. Hymähdin pienesti antamatta virneen nousta kasvoilleni.
"Minä haen hänet", nau'uin ja lähdin rauhallisin askelin astelemaan kohti pentutarhaa pää ylväästi pystyssä. Huomasin joidenkin katsovan minua ja kuiskivan jotain. Joko he arvasivat, mitä olin menossa tekemään?
Jouduin kumartumaan astuessani sisään pentutarhaan. Maidon lämmin tuoksu oli korvattu Kuutihkun kuoleman hajulla ja ripauksella kuolonmarjojen tuoksua, jolta kuningattaren suusta tullut vaahto taisi tuoksua. Huomasin tummanharmaan kollipennun seisovan uhkaavasti nurkkaan ahdistetun Pikiviillon edessä. Pentu käänsi katseensa minuun. Hänen sähkönsiniset silmänsä olivat täynnä raivoa ja vihaa.
"Pikiviilto, Raetähdellä on sinulle asiaa", totesin rauhallisesti ja nostin katseeni pikimustaan parantajakolliin. Pikiviilto katsoi minua ja siristi aavistuksen verran vihreitä silmiään. Varovasti kolli asteli pentujen ohitse ja kulki perässäni ulos pentutarhasta. Raetähti kutsui juuri klaanin klaanikokoukseen suurkivelle. Päällikkö seisoi kiven päällä ja loi tiukan katseen parantajaan. Johdatin parantajakollin suurkiven eteen ja astelin itse sen vierelle, jossa varapäällikön paikka klaanikokouksessa oli.
"Tahdon kertoa tämän teille kaikille yhteisesti, koska koskeehan asia koko klaania. Ehkä te jo tiedättekin, että Pikiviilto surmasi kuningatar Kuutihkun vain hetki sitten syöttämällä tuolle yrttien seassa kuolonmarjoja", naukui päällikkö ja loi syyllistävän katseen Pikiviiltoon, joka ei sanonut sanaakaan. Ilmeisesti hän ymmärsi, ettei hänen puheillaan ollut Kuolonklaanissa enää mitään merkitystä.
"Siispä julistan Pikiviillon karkotetuksi Kuolonklaanista ikiajoiksi. Jos näette hänet tämän jälkeen reviirillämme, tappakaa hänet heti", päällikkö naukui tasaisella äänellä koko klaanille. Kissojen seasta kuului tyytyväisiä ulvahduksia, pennut olivat luoneet tiukan katseen parantajaan.
"Minä voin saattaa hänet Valhekuiskeen kanssa reviirimme rajalle", naukaisin päällikölle, joka vastasi hetken miettimisen kuluttua nyökkäämällä. Valhekuiske asteli isänsä rinnalle ja tiuskaisi tuolle käskyn seurata. Osoittaakseen epäkunnioitusta, kissat käänsivät selkänsä parantajalle sitä mukaan, kun tuo kulki heidän ohitseen.
"Enkö saa edes hyvästellä Talvikkimuistoa?" kysyi parantajakolli rauhallisella äänellä. Pudistin päätäni.
"Sinulla ei ole enää mitään oikeuksia", vastasin tyynesti astellessani ulos leiristä Pikiviillon edellä. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa kohti Kuolonklaanin rajaa, jonka toisella puolella oli vapaata maata. Ylittäisimme pian ukkospolun.
//Piki tai Valhe? Sori jos hittasin jotakuta xdd
Valhekuiske
Pysähdyin ukkospolun eteen ja vilkaisin pari askelta takanani tulevaan Viiltokaaokseen ja Pikiviiltoon, jonka katse oli ollut koko matkan painuneena kohti maata. Siristin vihreitä silmiäni halveksuen pääni sisällä sitä, kuinka säälittävältä entinen parantaja näyttikään. Saisin viimein elää rauhassa Kuolonklaanissa, eikä tarvinnut enää katsoa hänen petollista naamaansa. Viiltokaaos tarkisti, ettei hirviöitä ollut lähellä ja antoi merkin, kun ukkospolku oli turvallista ylittää. Kirin edelle siirtyneen varapäällikön ja jatkoin kulkua hänen vierellään.
"Minne jätämme hänet?" kysyin katsellen samalla edessämme kohoavia korkokiviä,
"Kuolonklaanin raja päättyy vuorten takaiselle nummelle. Pikiviilto jää sinne", harmaaturkkinen kolli vastasi ja mulkaisi hieman taempana kulkevaa Pikiviiltoa, jonka kulku oli niin hitaanoloista, että tuo vaikutti vitkuttelevan tahallaan. Murahdin hieman turhautuneena, sillä tähän matkaan en olisi halunnut käyttää enempää aikaa kuin oli pakko.
"Mikään ei kuitenkaan estä häntä palaamasta muiden reviirien tai sitten ukkospolun kautta", huomautin, mutta Viiltokaaoksen ilmeestä huomasi, ettei hän pitänyt asiaa ongelmana.
"Palaisi minne? Kuolonklaanin reviirillä hän on vapaata riistaa, enkä epäile etteikö joku käyttäisi sitä tilaisuutta. Eikä kukaan järkevä päällikkö ottaisi luopiota jäseneksi muissakaan klaaneissa", Viiltokaaos naukaisi. Nyökkäsin hyväksyen tuon vastauksen ja siirryin kulkemaan Pikiviillon toiselle puolelle, vaikka tuskin hän olisikaan keksinyt lähteä livohkaan.
//Viilto? Tönks
Viiltokaaos
Kuljin Pikiviillon vierellä eteenpäin. Jättäisimme hänet korkokivien toiselle puolelle, vaikka en uskonut entisen parantajan pysyvän siellä päivää kauempaa. Valhekuiske oli siirtynyt isänsä toiselle puolelle ja kulki eteenpäin ripein askelin. Korkokivien ylittäminen täältä oli helpompaa, sillä ne eivät olleet yhtä korkeita kuin Emonsuun kohdalla.
Jo hetken kuluttua tunsin oloni tukahduttavan kuumaksi. Aurinko paistoi yhä korkealta taivaalta suoraan tummaan turkkiini. Vilkaisin kahta muuta kissaa. Pikiviillon turkki oli omaani yhä vain tummempi, hänelläkin taisi olla tukalat oltavat mutta siitä minä en välittänyt. Puolestani kolli saisi vaikka kuolla kuumuuteen, sillä minä en hyötyisi hänestä enää lainkaan.
Saavuttuamme vuoren juurelle, pysähdyin hetkeksi erään suuren kiven varjoon. Valhekuiske asteli luokseni, myös hän hengitti nopeammin kuumuuden vuoksi. Pikiviilto pyrki varjoon, mutta nähtyään paljastetut kynteni ja pörhistetyt karvani, tyytyi luopio jäämään auringonpaisteeseen.
”Jatketaan”, tokaisin hetken tauon jälkeen ja lähdin kulkemaan ylöspäin rinnettä Pikiviilto edelläni. Tumma kallio poltteli polkuanturoitani, mutta en antanut sen hidastaa ripeää tahtiani. Pyrin astumaan jokaisen pienenkin kiven varjoon, sillä siinä kallio oli aavistuksen verran viileämpi, vaikka eron havaitseminen oli lähes mahdotonta. Vilkaisin vierelläni kulkevaa Valhekuisketta. Soturi ei näyttänyt pitävän kuumuudesta, kukapa siitä piti.
Toiselle puolelle laskeutuminen oli nopeampaa kuin ylöstulo, mutta meidän liikuttuamme eteenpäin vuoren toiselle puolelle, myös aurinko seurasi meitä tehden siitäkin puolesta todella kuuman.
”Olet nyt omillasi, ala kalppia siitä”, sihahdin hampaideni välistä klaanini entiselle jäsenelle. Pikiviilto loi minuun tiukan katseen, mutta päästi vain suustaan huokaisun ja käänsi meille selkänsä. Katse maassa kolli katosi korkean ruohon sekaan näköpiiristämme. Käänsin katseeni Valhekuiskeeseen, joka tuijotti yhä Pikiviillon perään.
”Kaduttaako?” virnistin ja istuin alas ruohikolle. Naaras käänsi vihreän katseensa minuun ja pyöräytti silmiään.
”Tämän täytyy olla paras asia jota minulle on elämäni aikana tapahtunut”, naaras vastasi virnistäen hennosti.
”Saalistetaan. Annetaan auringon laskea, yöllä vuoren ylittäminen on helpompaa ja vaivattomampaa”, nau’uin ja suuntasin toiseen suuntaan mihin Pikiviilto oli lähtenyt. Valhekuiske seurasi tiukasti kintereilläni.
”Me olemme aika hyvä tiimi”, Valhekuiske kerskui päästyään rinnalleni. Kohautin lapojani ja hidastaessani vauhtiani viilsin kynsilläni ilmaa.
”Etsitään vettä”, sanoin kiinnittämättä huomiota naaraan toteamukseen. Suuni oli kuiva, olin hurjan janoinen ja kuumissani. Suuntasimme kohti metsän laitaa, josta toivoin löytäväni pienen puron, joka olisi säilynyt näistä paahtavista päivistä.
//Valhe? en oo iha satavarma oliks niitte tarkotus tlittää noi vuoret vai mite mut ne ny ylitti xdd
Kalmalilja 24.07.2018
Mietin vastausta Viiltokaaoksen kysymykseen päätäni kallistaen. En uskonut, että kovin monella kissalla oli suhteita muiden klaanien kuin Varjoklaanin kissoihin. Varjoklaanista oli tullut viime aikoina hiukan Kuolonklaanin tapainen, mikä varmasti oli syy siihen, että useat kuolonklaanilaiset tunsivat varjoklaanilaisia. Varjoklaanilaisista tulisi myös todennäköisemmin liittolaisia.
"En usko, että on juuri ketään, jolla tuollaisia suhteita olisi", naukaisin tuumien. "Varjoklaani on metsän klaaneista ainoa, joka edes jollain tasolla muistuttaa klaaniamme. Tuskin kukaan kuolonklaanilaisista olisi vaivautunut hankkimaan ystäviä muista klaaneista, kaltaisemme kissat ovat niissä harvassa."
Myrskyklaanista ja Jokiklaanista ei saisi helpolla liittolaisia, sillä Kuolonklaani kohtasi kyseisten klaanien reviirit vain Nelipuilla. Sinne pääsivät metsästämään vain kokeneet soturit, eivätkä hekään useita kertoja päivässä. Lisäksi Jokiklaani ja Myrskyklaani molemmat vihasivat Kuolonklaania. Varmasti Tuuliklaanikin, mutta ei ehkä yhtä suuresti, kuin kaksi muuta klaania. Lisäksi Tuuliklaani oli Kuolonklaanin kanssa rajanaapuri.
"Jos haluat, voin ottaa tehtäväkseni solmia suhteita Tuuliklaaniin. Uskon, että sieltä saisimme todennäköisimmin liittolaisia, jos Varjoklaania ei lasketa."
//Viilto?
Viiltokaaos 25.07.2018
Kuuntelin Kalmaliljaa tyyni ilme kasvoillani ja nyökkäilin hitaasti hänen puhuessaan.
"Selvä, mutta olekin varovainen ettei kukaan saa sinua kiinni. Jos niin käy, olet omillasi", naukaisin viiltäen samalla kynsilläni ilmaa läheltä Kalmaliljan viiksikarvoja. Soturi ei hätkähtänyt laisinkaan, sillä hän oli kai jo tottunut pakonomaiseen viiltoliikkeeseeni, joka oli kulkenut mukanani sekä tämän että entisen elämäni ajan. Kalmalilja siristi silmiään, mutta nyökkäsi kuitenkin. Kuulin askeleita leirin sisäänkäynnin suunnalta, joka sai minut kääntämään katseeni sen suuntaan. Piikkihernetunnelista asteli sisään partio Mutinakielen johtamana. Häntä seurasivat Valhekuiske, Kuolemakukka sekä Mututassu. Valhekuisken nähtyäni mieleeni muistui hänen suunnitelmansa isänsä klaanista ajamiseen tai tappamiseen.
"Minun täytynee nyt mennä. Jos sinulla on minulle asiaa, tule toki puheilleni toiste", naukaisin edes vilkaisematta Kalmaliljaa ja astelin kylmästi hänen ohitseen. Hidastin tahtiani, sillä huomasin Valhekuiskeen juttelevan oppilaalleen. Hetken odotin sivussa, kunnes oppilas lähti omille teilleen ja Valhekuiske jäi katselemaan hänen menoaan. Samassa soturi huomasi minut ja nosti kirkkaan katseensa minun suuntaani. Tyyni ilme kasvoillani kävelin soturin luokse ja istuuduin alas, suoraan auringonpaisteeseen.
"Milloin laitamme suunnitelmasi käyntiin?" kysyin hiljaa naaraalta luomatta häneen katsekontaktia, vaan katselin suoraan eteenpäin kohti pentutarhaa, jossa Kuutihku oli pari päivää aiemmin synnyttänyt pentunsa Pisaratähden pojalle Kostohengelle.
"Ja virkistä vielä muistiani, kuinka toteutamme tämän suunnitelmasi?" jatkoin ja käänsin nyt katseeni Valhekuiskeeseen.
//Valhe?
Valhekuiske 26.07.2018
Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne saadessani varmistuksen Viiltokaaoksen olevan yhä mukana suunnitelmassani karkoittaa Pikiviilto. Jos kaikki menisi juuri niin kuin olin ajatellut, parantaja kävisi hetkeä myöhemmin viemässä pentujaan imettävälle Kuutihkulle kurkkuyrttiä, jossa on mukana pieni yllätys.
"Kuutihkun pennut eivät ole enää aivan niin riippuvaisia hänestä, etteikö joku muu voisi heitä hoitaa. Hän siis valitettavasti päätyy uhrautumaan klaaninsa puolesta, mutta antaa sen varmasti anteeksi. Suunnitelmani tulisi toteuttaa mahdollisimman nopeasti, kun Pikiviilto käy vielä päivittäin pentutarhalla. Ehdotan siis, että toteutus käynnistyy tänään, jos se sopii", nau'uin silmät innostuksesta pienesti kiiluen. Moraalini kesti kyllä yhden viattoman uhrin, kunhan vain Pikiviillon karkoitus onnistuisi. Viiltokaaos nyökkäsi, mutta vaikutti hieman mietteliäältä.
"Ja mikä olikaan minun osani tässä suunnitelmassasi?" varapäällikkö kysyi, luomatta vieläkään kunnon katsetta suuntaani.
"Sen jälkeen, kun käyn hieman tapaamassa isääni ja saan järjestettyä kuolonmarjat Kuutihkulle, sinä voit puhua Raetähden uskomaan sen olleen tahallista parantajalta ja antmaan rangaistuksen sen mukaan", selitin toivoen, että Viiltokaaos oli ymmärtänyt kaiken oikein.
//Viilto?
Viiltokaaos
Katsoin Valhekuisketta silmiäni siristellen samalla, kun kuuntelin hänen suunnitelmaansa. Naaras oli päättänyt laittaa sen toimeen jo tänään. Hänen suunnitelmiinsa kuului kuningatar Kuutihkun myrkyttäminen kuolonmarjoilla. Itseäni ajatus etoi, sillä Kuutihku oli ollut jopa lähes ystäväni ennen kuin olimme saapuneet Kuolonklaaniin. Olin opettanut naarasta taistelemaan ja kertonut hänelle juttuja klaanielämästä. Mutta Valhekuiske oli kertontu Pikiviillon olevan uskoton klaanillemme ja Pimeyden Metsälle, jonka vuoksi hän ei ollut sopiva parantajaksemme. Aivan hyvin voisimme vain karkottaa hänet ja Talvikkimuisto voisi jatkaa hänen työtään ja kouluttaa klaanillemme paremman parantajan mitä Pikiviilto on.
"Selvä. Pikiviilto kävi aamulla pentutarhassa, joten hän on tuskin menossa sinne uudelleen ennen auringonlaskua. Hoida sinä sitä ennen osasi niin minä teen jotain muuta", naukaisin Valhekuiskeelle ja nyt ensimmäistä kertaa keskustelun aikana kohtasin hänen vihreät silmänsä.
"Selvä, mutta älä viivy liian kauaa. Pikiviillon sana vastaan minun sana taitaa Raetähden silmissä voittaa. Sinun täytyy olla täällä vakuuttamassa, että Pikiviilto on syyllinen", tumma naaraskissa naukaisi hiljaisella äänellä.
"Vannon, että olen täällä viimeistään auringonlaskun koittaessa", sanoin ja nousin ylös. Valhekuiske suuntasi kohti parantajan pesää ja jäi odottelemaan kai isäänsä sen edustalle. Suunnitelman olisi paras toimia tai sekä minulle että Valhekuiskeelle kävisi kalpaten. Nyt tarvitsisin vain tekemistä auringonlaskuun saakka. Kenties voisin lähteä kävelylle. Toisaalta käveleminen yksin oli suunnattoman tylsää. Annoin katseeni kulkea parantajan pesältä aina pentutarhalle saakka. Kostohenki asteli juuri ulos pesästä. Hän naukui jotain vielä peräänsä, ilmeisesti kumppanilleen Kuutihkulle tai yhdelle nuorista pennuistaan. Kolli oli sukulaiseni, joten hänen saaminen pienen piirini sisään ei olisi pahitteeksi. Hitain askelin käpäläni johdattivat minut mustan kollin luokse.
"Tervehdys, Kostohenki", tervehdin kollia ja asetuin hänen vierelleen, kun kissa asteli kohti sotureiden pesää. Kolli käänsi yllättyneen katseensa minuun päin.
"Viiltokaaos", hän tervehti minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan.
"Onko sinulla aikaa? Lähde kanssani kävelylle", nau'uin ennemmin käskynä kuin ehdotuksena. Kollin oli turha alkaa niskuroimaan, hän varmaan itsekin tiesi sen.
"Kai minulla sitten on", kolli vastasi ja kohautti rennosti lapojaan, kun johdatin hänet piikkihernetunnelille. Soturin edellä astelin ulos leiristä ja suuntasin kohti ukkospolkua. Tahdoin jutella kollille kahden kesken, mutta sitä tuskin saisimme Kuolonklaanin reviirillä. Törmäisimme takuulla aurinkohuipun partioihin tai harjoituksissa oleviin mestareihin ja oppilaisiin. Nelipuilla voisimme olla kahdestaan, olihan paikka kielletty alue muilta kuin partioilta, joita en tänään sinne lähettänyt vasta kuin auringonlaskun aikaan.
"Nelipuilleko?" kolli kysyi ja kiri minut kiinni jatkaen nyt matkaa rinnallani.
"Niin", vastasin pitäen katseeni tiukassi edessäpäin.
Kun olimme ylittäneet Tuuliklaanin rajamerkit ja jatkaneet matkaamme aina nelipuille saakka, saatoin aloittaa keskustelun kollin kanssa. Kostohenki ennätti kuitenkin ensin:
"Ilmeisesti sinulla on minulle jotakin asiaa, kun tänne asti piti tulla kertomaan?" Nyt hidastin tahtiani ja käännyin katsomaan kollia virnistys kasvoillani.
"Tiesin sinun olevan viisas", tokaisin tyytyväisenä jatkaen matkaa alas nelipuiden laaksoon Kostohenki tiukasti kannoillani. Kun olimme päässeet alas laaksoon, käänsin katseeni soturiin.
"Kerron sinulle jotakin, mitä en kerro turhan usealle kissalle. Sinä saat kuulla tämän siksi, koska olemmehan sentään verisukua ja uskon voivani luottaa sinuun. Voinko minä luottaa sinuun?" kysyin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kostohenki mietti hetken.
"Sinä voit luottaa minuun", hän vakuutti rauhallisella äänellä ja odotti minun jatkavan.
"Minulla on suunnitelma, joka tulee muuttamaan koko metsän elämän, erityisesti Kuolonklaanin. Suunnitelmani tuhoaa hetkellisesti metsässä vallitsevan rauhan, mutta sen jälkeen kaikki tulee olemaan kuolonklaanilaisten osalta paremmin kuin koskaan. Klaanimme on aliarvioitu ja muut klaanit eivät tunnu kunnioittavan meitä, olet takuulla huomannut tämän? Kokoontumisissa muut kissat kääntävät selkänsä kuolonklaanilaissotureille ja syyttävät jokaisesta rikkeestä meitä. Vaikka kuinka olemme pyrkineet elämään heitä tyydyttäen jo monta vuodenaikaa, me siltikin tunnumme vain olevan syypäitä kaikkeen, sehän ei ole kivaa. Eikö meidän olisi aika maksaa heille ja näyttää, keitä me oikeasti olemme?" nau'uin kollikissalle kiertäen hänet ja yrittäen olla mahdollisimman vakuuttava. Kostohenki siristi keltaisia, Pisaratähdeltä perittyjä silmiään.
"Onko sillä väliä mitä vastaan? Olet kai jo päättänyt haluavasi minut joukkoihisi", kolli naukui tyynesti ja jatkoi kanssani matkaa kohti puhujankiveä.
"Minähän sanoin, sinä olet viisas", totesin hymähtäen, mutten kerennyt jatkaa kun kitalakeeni leijaili imelä veren haju. Hetken kuluttua myös Kostohenki haistoi sen. Heilautin häntääni kollille merkiksi olla hiljaa ja seurata minua. Kuljin veren hajua kohti lähemmäs puhujankiveä. Haju voimistui hetki hetkeltä. Kun kiersimme puhujankiven, erotin verestä punaisen kissan makaavan elottomana puhujankiven varjossa. Ei, kissan turkki ei ollut verestä punainen, hänen turkkinsa oli punaruskea. Kostohenki kiiruhti kissan luokse ja kumartui tuon tasolle.
"Hiiripisara!" kolli naukui jo elottoman naaraan nimen ja ravisteli sisartaan, jonka nyt itsekin tunnistin selkeästi Pisaratähden pennuksi. Astuin itsekin lähemmäs ja erotin naaraan turkissa jotain.
"Katso, joku on hieronut hänen turkkiinsa jotain", nau'uin ja kumarruin haistamaan hänen turkkiaan hieman lähemmäs. Veren haju puski voimakkaasti laventelin tuoksun lävitse, mutta sen lisäksi soturin turkista saattoi haistaa Jokiklaanin tuoksun.
"Laventelia, sekä Jokiklaani", vastasin hiljaisella äänellä ja nostin vihreän katseeni Kostohenkeen. Kollin ilme muuttui hetkessä vihaisemmaksi. Hän käänsi katseensa kohti Jokiklaanin reviiriä ja paljasti hampaansa ja antoi kynsiensä liueta esille.
"Ovat ilmeisesti yrittäneet peittää hajunsa, mutta ei tainnut onnistua kovinkaan hyvin", tokaisin kollikissalle kuin yrittäen sivuuttaa hänen suuttumuksensa.
"Ruumis on vietävä leiriin", Kostohenki vastasi ja tarttui sisarensa niskasta kiinni lähtien kantamaan sitä kohti leiriä. Arvelin kollin pärjäävän sisarensa kanssa, joten lähdin kulkemaan hänen perässään poispäin nelipuilta. Noin puolessa välissä matkaa kohti Kuolonklaanin reviiriä, Hiiripisaran eloton ruumis oli vähällä pudota hänen veljeltään. Autoin soturin nostamaan naaraan selkäänsä ja matka jatkui hitaasti hiljaisuuden vallitessa yllämme.
"Jos joku kysyy mitä teimme nelipuilla, olimme etsimässä sisartasi, joka kertoi aamulla sinulle käyvänsä pikaisesti nelipuilla suostumatta kertomaan syytä. Vaikka Raetähti tuskin välittäisi, jos kävisin nelipuilla luvatta, mutta hän saattaisi epäillä jotakin", sanoin Kostohengelle, joka hädin tuskin edes vilkaisi minua. Soturi kuitenkin nyökkäsi.
"Ymmärräthän nyt, miksi meidän täytyy toteuttaa suunnitelmani? He eivät edes uskaltaneet jättää ruumista paikoilleen peittämättä sen hajua. Siitä näemme, miten paljon he kunnioittavat klaanimme jäseniä ja pelkäävät antaa tappajan ottaa vastuuta teostaan", nau'uin soturille silmiäni siristäen. Viilsin kynsilläni ilmaa ja kiristin hieman tahtiani, kun Kuolonklaanin reviiri häämötti edessämme.
Matkan aikana en vaivautunut kertaakaan edes ehdottamaan Hiiripisaran ruumiin kantamista, vaan annoin Kostohengen kantaa sisarensa itse aina leiriin saakka. Kun astelin soturin edellä leiriin, kissat taisivat haistaa veren heti, sillä monen katse kääntyi suuntaamme. Aurinko oli jo laskemassa, mutta auringonlaskuun olisi vielä aikaa. Kissat leirissä kuiskivat toisilleen jotain ja katsoivat, kun Kostohenki laski elottoman naaraskissan ruumiin keskelle leiriä.
"Hiiripisara on kuollut!" kuulin jonkun nuoren soturin naukuvan kovaan ääneen. Hän sai osakseen useita mulkaisuja, sillä kaikki näkivät sen kyllä. Samassa Pikiviilto kiiruhti pesästään pääaukiolle kuultuaan uutisen. Kului hetki, jonka jälkeen Valhekuiske asteli ulos pesästä. Katsoin soturia silmiäni siristellen, katseemme kohtasi vain pienen hetken ajan, mutta siinä ajassa soturi kerkesi väläyttää minulle tyytyväisen virneen.
"Mitä tapahtui?" kysyi Pikiviilto Kostohengeltä ja katsoi elotonta kissaa. Kostohenki selitti asian niin, miten olin hänen käskenyt kaikille kertoa ja Pikiviilto sekä muut siinä olleet kuolonklaanilaiset näyttivät uskovan sen. Liukenin paikalta Valhekuiskeen luokse taka-alalle kenenkään huomaamatta.
"Hoiditko sen, mitä sinun piti hoitaa?" kuiskasin naaraskissalle tällä kertaa katsomalla häntä suoraan vihreisiin silmiinsä. Soturi nyökkäsi hitaasti.
"Tapoitteko te hänet?" Valhekuiske kysyi hiljaisella äänellä katsoen minua epäilevästi. Viilsin kynsilläni ilmaa läheltä naaraan viiksikarvoja ja pyöräytin silmiäni.
"Emme tietenkään, mitä oikein ajattelet. Olen pian osasyyllinen jo yhden klaanitoverini kuolemasta ja toisen karkottamisesta. Löysimme hänet nelipuilta, ilmeisesti Jokiklaanin tekosia. Yrittivät kyllä kovasti peittää hajujälkensä", selitin Valhekuiskeelle, joka kuunteli minua tarkasti, koska puhuin hyvin hiljaa. En voinut ottaa riskiä, että kukaan ylimääräinen olisi kuullut tästä. Katseeni kohtasi taas Valhekuiskeen katseen. Hetken ajan vain katsoin häntä suoraan tuon vihreisiin silmiin pystymättä irrottamaan sitä. Pian ravistin kuitenkin päätäni, kun kissat leirissä alkoivat hälvetä pois ihmettelemästä Pisaratähden tyttären kuolemaa.
"Hän oli hyvä kuolonklaanilainen, kaiken lisäksi..", olin sanomassa pennunpentuni, kunnes muistin Valhekuiskeen olevan tiedoton uudelleensyntymisestäni, joten jatkoin mahdollisimman pian, "sukulaiseni. Tuota kohtaloa en toivo yhdellekään kuolonklaanilaiselle."
//Valhe?
Valhekuiske 28.07.2018
Nyökkäsin myötätuntoisesti vaikken ollut varma, oliko Hiiripisaran kuolema todella koskettanut varapäällikköä niin paljon, kuin tuo antoi ymmärtää.
"Hän oli itse asiassa siskopuoleni. Kielomyrkky oli meidän emomme, mutta emme olleet kuitenkaan kovin läheisiä", naukaisin katsoen vielä kerran punertavaturkkisen soturin ruumiiseen, ennen kuin se katosi pienen kissajoukon mukana haudattavaksi. Katseeni palautui Viiltokaaokseen, joka vaikutti hieman levottomalta.
"Pikiviilto lähtee pian katsomaan Kuutihkua, joten minun on parempi mennä. Pysyttele lähistöllä niin tiedät, missä mennään", vinkkasin nopeasti ja ravasin parantajan pesälle, jäämättä odottamaan Viiltokaaoksen vastausta. Astuin hämärään pesään, jonne olin nähnyt Pikiviillon jo palanneen tuon tarkistettua Hiiripisaran ruumiin. Isäni ei edelleenkään muistanut, kuinka olin kesken riitelymme suutuspäissäni paiskannut hänet kohti kiveä, eikä tällin takia muistanut koko riitaa. Parantaja siis luotti minuun - ainoaan elossa olevaan perheenjäseneensä täysin.
"Pikiviilto, ehditkö puhua hetken?" kysyin katseeni naulittuna yrttiensä luona puuhailevan kissan selkään. Talvikkimuisto ei onnekseni ollut pesässä sillä hetkellä, mikä olisi voinut vaarantaa tehtävän. Pikiviilto kääntyi ympäri ja loi pienen hymynkaltaisen ilmeen nähdessään minut.
"Jos odotat hetken, niin käyn nopeasti pentutarhalla vilkaisemassa Kuutihkua. Vien vain muutaman yrtin hänelle, eikä siinä mene kauaa", parantaja vastasi ja nosti pienen lehtikäärön suuhunsa, joka samalla hetkellä repeytyi ja pudotti nipun lehtiä maahan. Kolli kirosi pienesti ja alkoi kokoamaan nippua uudelleen, jolloin huomasin tilaisuuteni tulleen. Hiippailin tuon selän takaa erilliselle kuopalle, jossa tiesin hänen säilyttävän kuolonmarjoja ja nappasin pari suuhuni, varoen kuitenkin rokkomasta niiden pintaa. Loikkasin takaisin Pikiviillon luokse ja nostin muutaman yhä maassa makaavan yrtin.
"Ehkä on parempi, että autan näiden kanssa", mumisin, saaden kiitollisen nyökkäyksen vastaukseksi parantajalta, joka lähti edellä suuntaamaan pentutarhalle. Sydän hakkasi rinnassani ajatellessani, mitä pian tulisi tapahtumaan ja mikä voisi mennä pieleen. Pikiviilto ei ollut niin tyhmä, etteikö osaisi epäillä minua, jos hän löytäisi marjat yrttien seasta. Kostohenki oli luultavasti vienyt pennut ulos tarhasta, sillä Kuutihkun vierellä ei maannut ainuttakaan nyyttiä, mutta parempi niin, sillä pennut tuskin olisivatkaan halunneet nähdä emonsa kuolemaa.
"Hei, Pikiviilto", kuningatar tervehti parantajaa, joka nyökkäsi pienesti laskiessaan yrttitukon hänen eteensä ja kehotti sitten minua laskemaan myös loput yrtit, joiden kantamisessa olin auttanut.
"Pennut voivat ilmeisesti hyvin", kolli varmisti, johon Kuutihku nyökkäsi tyytyväisenä ja alkoi lipoa yrttejä suuhunsa. Hengitykseni kävi yhä tiheämmäksi huomatessani, kuinka mustan naaraan ilme tuimeni ja katse muuttui sakeaksi. Pikiviilto oli jo kääntynyt pois lähteäkseen, mutta Kuutihkun kakiva yskä sai hänet kääntymään sydämenlyönnissä ympäri.
"Mitä nyt? Kaikki ei ole hyvin. Mitä tapahtuu?" naaras haukkoi henkeään ja yski maahan verta. Minun oli käännettävä katseeni, sillä näky alkoi tehdä pahaa, mutta kuulin, kuinka parantaja koitti saada yhtä paniikissa olevaa kuningatarta syömään jotakin yrttiä, kunnes tuskan vaikerrukset vaikenivat. Pikiviillon kasvoilta paistoi järkytys ja hän näytti vain jäätyneen paikoilleen, jolloin tajusin aloittaa esitykseni.
"Onko hän... etkai sinä aiheuttanut tätä? Mitä niissä yrteissä oli ja sano edes, että se oli tahatonta", tivasin järkytystä esittäen.
"On... mutta vannon, etten tiedä mitä tapahtui", tuo vastasi vakavana. Lähdin pesästä ja etsin katseellani Viiltokaaosta, jonka pian huomasin läheltä sotureiden pesää. Juoksin kollin luo tyytyväinen ilme kasvoillani.
"Valitettavasti meidän on nyt vietävä ilmoitus päällikölle, että Kuutihku on menehtynyt", naukaisin hiljaisella äänellä.
//Viilto?
Viiltokaaos
Jatkoimme matkaa eteenpäin kohti leiriä. Ahvenleuka oli ollut poissaoleva viime aikoina, mutta en nähnyt tarpeelliseksi mainita siitä näin monen kissan läsnäollessa. Voisin keskustella siitä hänen kanssaan kaksin paremmalla ajalla.
"Siinä taisi olla kaikki tältä erää. Keskittykää uusien suhteiden luomiseen Kuolonklaanissa. Tulen puheillenne, jos kaipaan apuanne suunnitelmieni toteuttamisessa. Palataan leiriin", päätin partioreissun näihin sanoihin, kun leiri häämötti jo jonkun matkan päässä edessämme. Ripein askelin kävelin partion edellä leirin sisäänkäynnille. Kumarruin sujahtaessani piikkihernetunneliin. Leirin pääaukiolla oli mukavasti porukkaa, partiot olivat palanneet juuri leiriin. Suuri osa kissoista nautti mehevistä tuoresaaliistaan, jotka saalistuspartiot olivat tuoneet. Oma partioni hajaantui ympäri leiriä jokainen omiin puuhiinsa. Tuhokatse palasi sotureiden pesään lepäämään ja loput jäivät aukiolle. Minä taas suuntasin tuoresaaliskasalle. Juuri kun olin kurottautumassa ottamaan tuoresaaliskasan mehevimmän jäniksen, joku vei sen aivan nenäni edestä. Nostin katseeni tummanharmaaseen naaraskissaan, jonka Raetähti oli aiemmin hyväksynyt Kuolonklaanin soturiksi. Naaras oli kuulemma Kalmaliljan sisar, Kuolemakukka.
"Laske se alas ja valitse itsellesi uusi saalis", nau'uin muristen katsoen minua pienikokoisempaa naarasta silmiäni siristäen. Viilsin kynsilläni ilmaa tarkoituksella aivan läheltä soturin viiksikarvoja. Hän kavahti taaksepäin pitäen jänistä yhä hampaissaan.
"Ellet tahdo löytää itseäsi huomenna kaukaa Kuolonklaania, pudota se jänis", nau'uin soturille tasaisella äänellä kohottaen hieman leukaani ylemmäs. Soturi murahti ja pudotti jäniksen jalkojeni juureen. Hän kumartui ottamaan tuoresaaliskasasta pienemmän jäniksen, jolla taisi olla eläessään ikää kertynyt runsaasti, ja mumisten itsekseen jotain hän poistui luotani. Tartuin hampaillani jänikseen ja tyytyväisenä astelin suurkiven juureen sitä syömään. Aivan kaikkea en jaksanut saaliistani syödä, joten raahasin loput tuoresaaliskasan läheisyyteen. Kyllä joku nälkäinen ne siitä päivän mittaa kävisi itselleen lunastamassa. Tämän jälkeen suuntasin kohti sotureiden pesää. Olin ansainnut torkut vielä tälle päivälle. Illalla järjestäisin vielä aamun partiot ja kenties kävisin jaloittelemassa vielä ulkona. Nyt kuitenkin oli hyvä mennä hetkeksi nukkumaan, kun vatsa oli täynnä makoisaa jäniksen lihaa.
Aamun koittaessa olin yhä pesässä. Aamun partiot oli järjestetty, joten sain kerrankin nukkua pidempään. Niinpä nousin vasta partioiden lähdettyä. Suuntasin heti tuoresaaliskasalle, jossa oli tällä hetkellä vain kaksi saalista, joista toinen oli varpunen ja toinen hiiri. Valikoin itselleni hiiren, sillä en jaksanut alkaa säheltämään sulkien kanssa. Eilen tuoresaaliskasan viereen jättämäni jänis oli kadonnut yön aikana kai parempiin suihin. Kenties yövartiossa olleista Yövarjosta, Kauhumurhasta tai Sirppiraidasta oli joku sen syönyt.
"Korpitassu! Ylös sieltä, lähdemme harjoituksiin", kuulin kissan naukuvan oppilaiden pesään. Käänsin katseeni mustaan Sysisydämeen, joka asteli poispäin oppilaiden pesältä lähelle tuoresaaliskasaa, jonka vierellä yhä seisoin. Kun naaras oli kohdallani, laskin hiiren maahan ja käänsin katseeni häneen. Sysisydän huomasi tämän ja naaras nosti meripihkaiset silmänsä minuun. Kalmalilja oli maininnut Sysisydämen olevan mahdollinen kannattajaehdokas, joten päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni.
"Sopiihan, että liityn seuraanne harjoituksiin?" kysyin, vaikkakin se oli ennemminkin toteamus. En hyväksyisi kieltävää vastausta.
"Jälkeen aamiaisen tietenkin, kyllähän oppilaat jaksavat aina tovin odottaa", nau'uin tasaisella äänellä naaraskissalle ja viilsin kynsilläni ilmaa.
//Sysi?
Sysisydän 09.06.2018
"Selvä", naukaisin hitaasti hiukan hämmentyneenä. Miksi varapäällikkö halusi tulla mukaan minun ja oppilaani harjoituksiin? Ei sellaista yleensä tehty... Halusiko Viiltokaaos kenties tarkkailla minua, jos olin vaikka tehnyt jotain?
Seisoin hetken ihmetellen paikoillani, kunnes astelin tuoresaaliskasalle. Hänhän oli puhunut jotain aamiaisesta. Noukin kasasta itselleni pienen hiiren ja istuuduin syömään sitä lähelle varapäällikköä.
"Miksi? Onko sinulla jokin syy tulla mukaamme?" kysyin kohottaen kulmiani haukatessani palan riistaa. En edes varsinaisesti tuntenut Viiltokaaosta. Emme olleet koskaan olleet paljoa tekemisissä soturien tehtävien ulkopuolella. Enkä varsinaisesti edes luottanut häneen, kuulemani mukaan hän oli ennen ollut erakko, ja omasta kokemuksestani useimmat entiset erakot eivät olleet luottamuksen arvoisia.
"Minä en katsos kovin mielelläni ota ketään mukaan Korpitassun harjoituksiin. Jos sinulla ei ole mitään painavaa syytä, en ota sinua mukaani."
//Viilto? Sori pätkä ja tönkkö
Viiltokaaos 10.06.2018
Väläytin Sysisydämelle pienoisen hymyn. Naaras ei ollut kai ymmärtänyt, etten todella kysynyt päästä mukaan harjoituksiin, vaan olin tulossa sanoi soturi mitä tahansa.
"Ei minulla syytä tarvitse olla, etkä sinä ikävä kyllä voi kieltää minua", naukaisin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Sysisydän siristi silmiään ja alkoi syömään valitsemaansa tuoresaalista. Itsekin söin nopeasti oman hiireni ja nousin sitten ylös, kun Sysisydän oli viimeistellyt oman tuoresaaliinsa. Siinä ajassa Korpitassu oli ennättänyt ulos oppilaiden pesästä ja pesi nyt turkkiaan muutamien ketunmittojen päässsä meistä.
"Eiköhän lähdetä", naukaisin kovaan ääneen ja nousin ylös odottaen, että Sysisydän tulisi perässäni oppilaansa luokse. Korpitassu katsoi minua yllättynyt katse kasvoillaan. Ei ollut yleistä, että minä lähdin toisten oppilaiden harjoituksiin, mutta nyt tekisin niin ja sillä siisti.
"Ihan sama, mennään sitten", Sysisydän murahti minulle, nousi ylös ja kiiruhti ohitseni oppilaansa luokse. Soturi naukui jotain oppilaalleen ja lähti sitten kulkemaan edellämme ulos leiristä. Leirin ulkopuolelle päästyämme Sysisydän tarkkaili ympäristöämme.
"Minne menemme?" kysyin naaraskissalta, joka vilkaisi minua hieman turhautunut ilme kasvoillaan. Soturi pysyi vaiti ja lähti hetken kuluttua johdattamaan meitä kauemmaksi leiristä. Kuljimme suoraan eteenpäin päinvastaiseen suuntaan Tuuliklaanin rajasta. Nostin katseeni korkeuksiin kohavien Korkokivien suuntaan. Harjoittelisimme kai Korkokivien läheisyydessä. Sanaakaan sanomatta Sysisydän pysähtyi. Pysähdyin noin ketunmitan päähän naaraasta Korpitassun tavoin. Astuin vielä askeleen taaksepäin, sillä ainakin alun harjoituksista tahdoin pysyä hieman sivussa. Halusin nähdä, kuinka Sysisydän onnistui oppilaansa koulutuksen kanssa. Kenties hän oli hyvä mestari, jolloin voisin kehottaa Raetähteä antamaan hänelle oppilaan pian Korpitassun nimityksienkin jälkeen.
//Sysi?
Sysisydän 13.06.2018
"Harjoittelemme taistelua, sillä olet siinä huomattavasti huonompi kuin saalistuksessa."
Astelin hiukan kauemmas oppilaastani. En ollut varsinaisesti suunnitellut, mitä tarkalleen harjoittelisimme, eikä Kuolonklaanin varapäällikön läsnäolo auttanut ollenkaan. Edelleenkin minua häiritsi se, että hän oli mukana. Lähinnä siksi, että Viiltokaaos tuntui jollain tapaa arvioivan minua - miksi muuten hän olisi täällä? Toiseksi en tiennyt syytä siihen. Ja soturi varmasti tiesi, että minä tiesin että hänellä oli syy, vaikkei hän sitää minulle ollut kertonutkaan. Asia oli jotenkin salainen ja kenties tärkeä, muuten hän olisi kai jo kertonut siitä.
Päätin karistaa epäluuloni pois ja keskittyä Korpitassun koulutukseen. Hänen taitonsa olivat epätasapainossa; naaras oli erinomainen saalistaja, jonka minäkin kehtasin myöntää, muttei kummoinen taistelija. Taistelu oli tärkeä taito hallita, kenties saalistusta tärkeämpi. Siksi painottaisinkin sitä tästedes koulutuksessani. En halunnut, että kouluttaisin oppilaani soturiksi, joka ei pärjäisi tappeluissa. Itse olin huonompi saalistaja kuin taistelija, mutta se ei minua haitannut. Hiiret eivät voineet tappaa, mutta toiset kissat tai petoeläimet voivat.
"Asetan tästä lähtien pääpainon koulutuksessasi taistelulle, sillä et tarvitse saalistuksessa yhtä paljoa opetusta. Haluan selvittää, missä tarvitset eniten harjoitusta. Sinä siis taistelet minua vastaan ja minä tarkkailen taistelutyyliäsi ja sen pohjalta suunnittelen tulevaa koulutustasi. Aloita."
Seisoimme muutaman ketunmitan päässä toisistamme. Minun oli oltava tarkkana ja selvitettävä, mikä Korpitassun tekniikassa oli kohdallaan ja mikä ei. Katsoin nuorta naarasta valppaana odottaen hänen hyökkäystään.
//Korpi? Viilto?
Tappotahto 15.06.2018
Viiltokaaos herätti minut varhain aamulla metsästämään. En vieläkään tiennyt mitä tekemistä mestarillani oli Jääliljan kanssa. Metsästimme jonkin aikaa, kunnes Viiltokaaos käski lopettaa. Olin jo saanut hiiren ja pienikokoisen jäniksen. Viiltokaaos taas puolestaan jäniksen, joka oli minun saamaani hieman suurempi.
"Vie tuo pienempi jänis leiriin, tulen pian perässäsi", Viiltokaaos komensi minua. Katsahdin mestariini hieman hämmästyneenä.
*Mitä Viiltokaaos mahtaa tehdä hiirellä ja omalla jäniksellään?* pohdin tarttuessani kiinni jänikseeni.
"Selvä, Viiltokaaos", nyökkäsin sitten ja lähdin jänis suussani kohden ukkospolkua. Katsoin molempiin suuntiin ja kun hirviöitä ei näkynyt, loikin parilla loikalla mustan pinnan yli varoen polttamasta käpäliäni sillä.
Astelin leiriin ja pudotin saamani jäniksen tuoresaaliskasaan. Astelin oppilaiden pesän eteen loikoilemaan. Kaikilla näytti olevan jotain puuhaa, monet kissat juttelivat keskenään. Suljin vain silmäni ja nautin auringon lämmöstä.
Jonkin ajan päästä Viiltokaaos palasi. En oikeastaan kiinnittänyt häneen sen kummallisempaa huomiota, tervehdin vain pikaisella - hieman kunnioittavalla - nyökkäisyllä. En viitsinyt nyt enää kyseenalaistaa Viiltokaaosta. Yritin uskoa siihen, että mestarini kyllä kertoisi minulle, jos hänellä olisi jotain tehtävää, joka olisi todella tärkeää.
Raetähti kipusi suurkivelle ja kajautti kokouskutsun. Viiltokaaos oli käynyt puhumassa päällikölle jotain, josta en tiedä mitään. Istahdin lähelle Viiltokaaosta. Hän katsoi minua silmiin ja nyökkäsi hiljaa. Pohdin hetken mitä asiaa Raetähdellä olisi? Uusia oppilaita? Uusia sotureita? Jostakin kokeneesta soturilta tulisi klaaninvanhin?"
"Astu eteen Tappotassu", Raetähti naukui, kun kaikki olivat paikalla. Päällikön meripihkanväriset silmät kiinnittyivät minuun ja tunsin kaikkien kissojen katseet selässäni, kun astuin Raetähden eteen suurkiven juureen.
"Tänään Kuolonklaanin soturijoukko saa yhden soturin lisää", päällikkö jatkoi, "Tappotassu, olet palvellut hyvin klaaniamme soturioppilaana ja sekä minä ja Viiltokaaos olemme sitä mieltä, että ansaitset nyt soturinimesi. Sinut tunnetaan tästä lähtien Tappotahtona. Kunnioitamme uskollisuuttasi Kuolonklaanille!"
"Tappotahto! Tappotahto!" osa klaanilaisista huusivat nimeäni.
Päivät kuluivat normaalisti. Olin ylpeä uudesta asemastani soturina. Olinhan nyt yhden pienen askelen edempänä toivomustani päästä päälliköksi.
"Hei, Tappotahto", Viiltokaaos tuli luokseni, kun makoilin sotureiden pesän edustalla. Käänsin katseeni varapäällikköön ja tervehdin tuota kunnioittavalla nyökkäisyllä.
"Hei vain Viiltokaaos", mau'uin.
"Tahdon sinut Syöksyviillon saalistuspartioon", hän maukui.
"Selvä on", murahdin ja ojensin mustanharmaan kehoni venytykseen ja haukoittelin. Nousin sitten pystyyn ja loikin Syöksyviillon, pikimustan kokeneen soturin luo. Tervehdin Syöksyviiltoa nyökkäisyllä, mutta kokeneempi kolli vain murahti tervehdykseksi. Ehdin jo luulla, että partioisin Syöksyviillon kanssa kahdestaan, mutta siinä samassa Graniittipolte ja Naakkalaulu tulivat luoksemme.
"Ovatko kaikki valmiina?" Syöksyviilto kysyi ja kun kaikki vastasivat myöntävästi, lähdimme pois leiristä.
Palasin leiriin kantaen suussani haukkaa, jonka olin saanut kiinni yhdessä Graniittipoltteen kanssa. En ollut kauhean paljon napannut lintuja, mutta Graniittipoltteen kanssa sekin onnistui. Pudotin saaliini tuoresaaliskasaan. Näin jo että suurin osa klaanitovereistani oli jo syömässä, mutta heti kun olin pudottanut haukan kasaan, Raatotassu tuli ja otti haukan. Oppilas suuntasi sitten klaaninvanhempien pesää kohden ja arvelin, että haukka olisi vanhuksille. Itse otin hiiren. Asetuin syömään aivan tuoresaaliskasaan viereen ja ahmin saaliini muutamalla nälkäisellä naukkaisulla. Syötyäni hiiren, havaitsin Jääliljan ja tummanruskean naarasoppilaan Korpitassun juttelevan keskenään. Mielenkiintoni heräsi. Miksiköhön Korpitassu jutteli Jääliljan tapaisen kokeneen soturin kanssa? Eihän Jäälilja edes ollut hänen mestarinsa. Huomasin, että tassuni olivat kuljettaneet minut naaraiden luo. Minua hieman ihmetytti se, että Jäälilja ja Korpitassu puhuivat niin lähekkäin.
"Mitäs täällä juoruillaan?" kysyin heiltä. Jäälilja kääntyi ja väläytti minulle jonkinlaisen hymyntapaisen ilmeen.
"Puhutaan vain siitä kuinka klaanimme eräs nimeltä mainitsematon kolli - joka saapuu meitä kohti - on aivan valloittavan näköinen", Jäälilja naukaisi ja pyöräytti silmiään häijyn leikkimielisesti. Istahdin Jääliljan ja Korpitassun seuraan ja murahdin hieman huvittuneesti vanhemman naaraan sanoille.
"Hei vain Tappotahto. Olen nähnyt sinut muutaman kerran täällä leirissä, mutta emme ole jutelleet sen tarkemmin", maukui sitten Korpitassu. Käänsin katseeni Jääliljasta oppilaaseen. Korpitassu tuijotti minua oranssinkeltaisilla silmillään. Murahdin ja yritin välttyä naaraan katseelta.
*Hänhän katsoo minua ihan kuin arvioisi minua olenko hyvä vai huono. Mokomakin oppilas*, ajattelin ja irvistin itsekseni ajatukselleni. Korpitassu virnisti minulle ja hymähdin itsekseni.
"Jos teillä on jotain asiaa, kertokaa se nyt. Viiltokaaos ja Sysisydän tulevat, ja se tarkoittaa sitä, että minun on lähdettävä kohta. Tappotahto, jos haluat jutella kanssani vielä jostain harjoitusten jälkeen, odottele leirissä, ellei sinua käsketä partioon tai metsästämään", Korpitassu maukui yllättäen ja näinkin Viiltokaaoksen ja Korpitassun mestarin Sysisydämen astelen meitä kohden. Keltaiset silmäni vetäytyivät viiruiksi, kun näin Korpitassun kuiskaavan jotain Jääliljalle ja tuhahdin hiljaa, niin että tuskin kumpikaan sitä kuuli.
"Onko teillä vielä jotain asiaa? Jos ei, minä lähden", Korpitassu kysyi ja vetäytyi hieman kauemmas minusta ja Jääliljasta.
"Antaa mennä vaan", Jäälilja lausahti kylmästi Korpitassulle. Sitten Viiltokaaos ja Sysisydän olivatkin jo Korpitassun luona. Mietin hetken miksi Viiltokaaos olisi Sysisydämen ja Korpitassun seurassa, mutta ajatukseni harhautuivat nyt Jääliljaan, jonka kanssa olin jäänyt kahden.
"Me taisimme jäädä kahden", murahdin mitäänsanomattomasti Jääliljalle. Naaras naurahti teatraalisen leikkisästi ja käveli nopeasti selkäpuolelleni. Hänen häntänsä hipaisi mustanharmaata selkääni ja Jäälilja maukui: "Ei kultaseni, vaan sinä taisit jäädä yksin."
Sitten Jäälilja räpäytti viattomasti jäänsinisiä silmiään ja asteli pois. Jäin nyt yksin.
//Joku saa tuoda kissansa Tapon seuraan jos huvittaa
Tappotassu
Jo vähän aikaa oli Viiltokaaos juoksennellut Jääliljan perässä. En tiennyt oliko kaksikon välillä jotain. Halusin ottaa siitä selvän, mutta en tahtonut antaa itsestäni liian uteliasta kuvaa. Eräänä päivänä Viiltokaaos saapui leiriin Jääliljan kanssa. Jäälilja suuntasi lähelle soturien pesää, mutta Viiltokaaos meni Suurkiven varjoon. Mestarini oli nyt väliaikaisesti klaanin johdossa, sillä Raetähti oli sairastunut viheryskään. Toivoin ettei se tarttuisi muihin kissoihin. Huomaamattani olin astellut Viiltokaaoksen luo. Ensiksi varapäällikkö nosti katseensa minuun.
"Hei", tervehdin kunnioittavasti Viiltokaaosta. Hän siristi silmiään, viilsi kynsillään ilmaa ja sitten murahti minulle vastaukseksi.
"Niin?" Viiltokaaos kehotti minua sanomaan asiani. Pysyin hetken aikaa hiljaa, sillä en ollut itse asiassa miettinyt valmiiksi mitä sanoisin. Vilkaisin sotureiden pesän lähistöllä olevaa Jääliljaa. Soturinaaras oli juuri pesemässä turkkiaan. Jos kysyisin Viiltokaaokselta mitä tuo oli tehnyt Jääliljan kanssa, saattaisi mestarini suuttua ja mennä kertomaan kaiken Jääliljalle. Silloin voisin saada kaksi kissaa - joita kunnioitin todella paljon - vastaani. Ja Raetähden jälkeen kun Viiltokaaos nousisi päälliköksi, voisi kolli jopa häätää minut.
"Kakista ulos, mitä asiaa sinulla on?" Viiltokaaos kysyi selvästi jo turhautuneena.
"Mietin vain, että onko sinulla ja Jääliljalla jotain meneillään? Olen nähnyt teidät useasti yhdessä, normaalisti et edes vilkaise hänen suuntaansa", mau'uin ja käänsin katseeni Jääliljasta Viiltokaaokseen. Nyt se olisi sanottu, toivoin ettei varapäällikkö suuttuisi ainakaan kovin pahasti.
"Se ei taida kuulua sinulle lainkaan, mitä minä teen ja kenen kanssa. Pidä vain huoli siitä, että ansaitset joskus soturinimesi ja pääsen sinusta eroon", Viiltokaaos vastasi murahtaen. Olin valmiina siihen, että toruja tuli enemmän, mutta Viiltokaaos oli hetken hiljaa, kunnes maukui: "Nyt kun olet siinä, minulla on sinulle asiaa. Lähdemme huomenna auringonlaskua ennen saalistamaan."
"Selvä", nyökkäsin. Taivas alkoi jo tummua. Olisi aika mennä nukkumaan.
"Hyvää yötä, Viiltokaaos", mau'uin ja kumarsin kunnioituksella mestarilleni, "Minä menen nyt nukkumaan. Sopiihan se? Ja olen pahoillani, kun kysyin sinusta ja Jääliljasta, olin vain utelias. Muista kuitenkin se, että olen aina uskollinen sinulle Viiltokaaos, ihan kaikessa, aina."
//Viilto?
Viiltokaaos 30.05.2018
Katsoin Tappotassua tyyni ilme kasvoillani ja nyökkäsin esittäen välinpitämätöntä.
"Mene vain. Tapaamme huomenna tässä, älä myöhästy jos tahdot syödä loppuiltana", murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tappotassu nyökkäsi ja poistui luotani suunnaten kohti oppilaiden pesää. Se, että kolli oli kertonut olevansa minulle uskollinen oli loppujen lopuksi tehnyt minut erittäin tyytyväiseksi. Mitä useampi kuolonklaanilainen piti puoliani, sitä voimakkaampi Kuolonklaani tulisi olemaan tulevissa koitoksissamme. Siitä mieleeni tuli, että minun täytyi järjestää joku päivä pieni kokoontuminen muutaman tukijani kanssa. Partioon voisin itseni kanssa ottaa Kalmaliljan, Jääliljan, Tuhokatseen ja kenties Ahvenleuankin. Tälle nelikolle uskoin voivani jakaa tuoreimmat tiedot suunnitelmastani. Haukottelin makeasti ja todetessani olevani väsynyt, lähdin astelemaan kohti sotureiden pesää. Pesään päästyäni asetuin sammalvuoteelleni pesän keskustaan. Otin hyvän asennon, suljin silmäni ja vajosin uneen.
Unessa näin Sulkatähden. Istuin tuntemattomilla nummilla ja haistoin hänen ominaistuoksunsa ja näin hänen kilpikonnakuvioisen turkkinsa suoraan edessäni. Ikävä kyllä, en enää tuntenut samanlaista palavaa tosirakkautta häntä kohtaan. Naaras istui pitkään edessäni sanomatta sanaakaan ja katsoi minua suoraan silmiini. Hänen kasvoillaan koreili tyytyväinen hymy. Tuijotimme siinä toisiamme suoraan silmiimme pitkän tovin. Kun räpäytin silmiäni, nummimaisema ja kaikki merkit Sulkatähdestä olivat poissa. Seisoin mustassa tyhjiössä aivan yksin, ilmassa ei leijaillut ainuttakaan tuoksua. Samassa huomasin seisovani nelipuilla puhujankiven vierellä. Sieraimiini kantautui voimakas veren tuoksu kaikkialta. Lumen peitossa oleva maa oli täynnä verisiä kohtia. Ympärillämme ei taisteltu, jokainen kissa pysyi paikoillaan. Siellä täällä oli ruumiita. Kylmät väreet kulkivat lävitseni nähdessäni kilpikonnakuvioisen kissan makaamassa elottomana puhujankiven varjossa. Kissa oli Sulkatähti. Seuraavassa hetkessä tunsin hampaat lihassani ja kaikki pimeni.
Säpsähdin hereille ja räväytin silmäni auki. Nousin istumaan ja tasoitin nopeutuneen hengitykseni. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Tarkistin nopeasti, ettei yksikään pesässä olevista kissoista ollut herännyt. Sen varmistettuani asetuin taas makaamaan vuoteelleni. Pyöriskelin tovin pedilläni ja mietin näkemääni unta. Mieleni oli vienyt minut takaisin kuolinhetkeeni. Yrittiköhän se kertoa minulle jotakin? Näiden ajatusten saattelemana onnistuin lopulta vajoamaan taas rauhattomaan painajaisuneen.
Aamulla herätessäni olin hyvin kärttyinen huonosti nukuttujen yöunien vuoksi. Auringon noustessa seilasin sotureiden pesästä hitaasti suurkiven juureen ja jäin hetkeksi istumaan siihen odottaen, että auringonnousun partiot lähtisivät leiristä matkoihinsa. Hetken koitettua suoristin ryhtini ja nousin seisomaan, jotta ääneni kantaisi mahdollisimman monen leirissä olevan kissan korviin.
"Järjestän nyt aurinkohuipun ja auringonlaskun partiot", ilmoitin kovaan ääneen ja etsin katseellani mahdollisia partioiden johtajia ja jäseniä.
"Yövarjo, johdat aurinkohuipun metsästyspartiota. Saalistatte ukkospolun tällä puolen. Ota mukaasi Roihumyrskyn, Hiiripisaran, Valhekuiskeen ja Mututassun", kerroin kollille, joka vastasi nyökäten ja jatkoi hiirensä syömistä. Tämän jälkeen etsin katseellani toisen kissan, joka tällä kertaa oli Lintulumo. Naaras istuskeli lähellä Yövarjoa ajatuksissaan.
"Lintulumo" - aloitin kovaan ääneen saaden naaraan huomion itseeni - "sinä johdat toista aurinkohuipun metsästyspartiota. Saalistatte lähellä korkokiviä Silakkasiiven, Kostohengen, Ahvenleuan ja Raatotassun kanssa", ilmoitin. Soturi vastasi nyökkäämällä pienesti.
"Auringonlaskun Tuuliklaanin rajaa myöten kulkevaa rajapartiota johtaa Pihlajakynsi. Hänen mukaansa lähtevät Verikyynel, Mutinakieli, Kalmalilja ja Uljastassu. Korkokivien vastaisen rajan tarkistaa Syöksyviillon partio, johon lähtevät Sirppiraita, Norppakyynel, Kylmähenkäys ja Naakkalaulu", jatkoin vielä. Isäni nimen sanoessani katsoin häntä hetken suoraan silmiin. Käänsin pian katseeni kuitenkin pois muihin kissoihin. Nyt tunsin yhä kollin katseen turkillani. Kun vilkaisin häntä, käänsi soturi kuitenkin katseensa heti pois. Istuuduin alas jälleen ja jäin odottelemaan, että olisi aika lähteä Tappotassun kanssa saalistamaan.
Kun aurinkohuipun partioiden saapumisesta leiriin oli kulunut tovi, astelin leirin uloskäynnille odottamaan Tappotassua. Raetähden ollessa parantajan pesällä viheryskästä kärsimässä jouduin hoitamaan hänenkin tehtävänsä. Jatkuvasti joku tuli kysymään jotakin turhaa, joka kävi hermoilleni. Loppujen lopuksi päällikön tehtävistä huolehtiminen sujui luonnostaan ja oli mukavaakin, ainahan valta oli. Tappotassu asteli oppilaiden pesästä ulos ja käveli suoraan luokseni. Hän oli pessyt turkkinsa siistiksi ja oli valmis lähtemään. Sanaakaan sanomatta lähdin kulkemaan ulos leiristä, Tappotassu seurasi minua.
Ulos leiristä päästyämme huomasin ilman olevan kuumempi ja kuivempi kuin eilen. Sateita ei ollut näkynyt lähes neljäsosakuuhun, mutta onneksemme korkokivien läheisyydessä oli joitakin pieniä puroja, joista vettä saisi hieman kuumempinakin aikoina. Kun olimme kävelleet vähän matkaa, kiihdytin tahtini juoksuaskeliksi. Tappotassu teki samoin ja yritti parhaansa mukaan pysyä kannoillani. Vauhtini ei ollut kovinkaan nopea, joten Tappotassu pysyi perässä ihan hyvin.
Saavuimme nopeasti ukkospolulle. Pysähdyin ja olin parhaani mukaan haistelematta ukkospolun katkua.
"Ylitä ukkospolku", käskin oppilastani. Tappotassu teki työtä käskettyä ja astui pari askelta eteenpäin. Hän katsoi molemmille puolille ja astui ukkospolun polttelevalle pinnalle. Tappotassu sävähti taaksepäin tuntiessaan anturoisssaan mustan pinnan kuumuuden. Hän irvisti ja muunsi sitten ilmeensä itsevarmaksi. Kolli loikki ukkospolulle ja ylitti sen nopein askelin. Loikin hänen peräänsä. Johdatin oppilaan polun piennarta alas uomaan, jossa hiirenkorvan aikaan saattoi olla vettä hieman. Ylitimme uoman ja jatkoimme matkaa syvemmälle Kuoonklaanin reviiriä. Kuulin hirviön rymistelevän takanamme ukkospolkua pitkin pitäen normaalia kovempaa ääntä. En kuitenkaan vilkaissutkaan taakseni, sillä hirviön äänet vaimenivat sen mennessä ohitsemme.
Päästyämme kyllin kauas ukkospoluista, pysähdyin keskelle aukeaa nummea. Nyt ei tuullut paljoakaan, oli ainoastaan hurjan kuuma. Onneksi aurinko laskisi pian, joten ilma alkaisi pikkuhiljaa viilenemään yötä kohti mentäessä.
"Saalistamme jonkun aikaa nyt. Pidä huoli, että saat ainakin jotakin kiinni", nau'uin murahtaen oppilaalle. Odottamatta kysymyksiä oppilaalta käänsin tälle selkäni ja lähdin kulkemaan kauemmas ukkospolusta emonsuun suuntaan. Päätin kuitenkin pysyä kaukana emonsuulta, jotta välimatkani Tappotassuun pysyisi suhteellisen pienenä. Auringonlaskun aikaan saaliiden täytyi olla Varjoklaanin reviirillä. Minulla olisi aikaa hyvin saalistaa ainakin yksi saalis, jos Tappotassu vain saisi yhden kiinni.
//Tappo?
Viiltokaaos 04.06.2018
//Sori Tappo, jatkan Viillon edellistä tarinaa ite.
Tappotassu oli saalistanut peräti kaksi saalista. Toinen niistä oli hiiri ja toinen taas pienikokoinen jänis. Minä taas olin saanut kiinni jäniksen, johon olin tyytyväinen. Nyt meillä olisi sekä Varjoklaanille että Kuolonklaanille jotain viemistä, joten saalistusretkemme ei näyttäisi klaanin silmin niin oudolta.
"Vie tuo pienempi jänis leiriin, tulen pian perässäsi", komensin oppilastani, joka kääntyi katsomaan minuun päin hieman hämmästyneenä.
"Selvä, Viiltokaaos", kolli kuitenkin naukui nopeasti, tarttui hampaillaan kiinni elottomaan jänikseen ja lähti se suussa kulkemaan kohti ukkospolkua. Jäin katsomaan poispäin minusta lipuvan oppilaan selkää. Ukkospolulla hän katsoi molempiin suuntiin ja ylitti sen sitten nopeasti varoen polttamasta käpäliään mustalla pinnalla. Kun en nähnyt Tappotassua enää, nousin ylös ja poimin saaliit maasta suuhuni. Rauhallisin askelin lähdin kulkemaan kohti Varjoklaanin rajaa pitkin kulkevaa ukkospolkua. Auringonlasku oli pian käsillä, mutta kiire minulla ei ollut. Kunhan Minttusydän vain pitäisi lupauksensa ja pitäisi partiot pois rajalta, kaikki olisi hyvin.
Ukkospolulle saapuessani vilkaisin molempiin suuntiin ja ylitin mustapintaisen polun parilla pitkällä loikalla. Päästessäni Varjoklaanin reviirille, pysähdyin ja laskin saaliit maahan. Maistelin ilmaa; Varjoklaanin tuoksu oli selvästi tältä päivältä, mutta rajojen merkkaamisesta oli kulunut jo aikaa. Laskin saaliit maahan ja palasin Kuolonklaanin reviirille. Toivoin Minttusydämen löytävän saaliit ennen erakoita tai petoeläimiä.
Kuolonklaanin reviirille päästyäni jatkoin matkaa ukkospolun viertä pitkin. Ylitin eteeni tulevan ukkospolun ja lähdin kulkemaan kauemmaksi Tuuliklaanin rajasta.
Aurinko oli jo lähes laskenut leiriin päästyäni. Taivaanranta hehkui punaisena viimeisistä auringonsäteistä. Sujahdin piikkihernetunneliin. Leiriin päästyäni jatkoin matkaani kohti sotureiden pesää. Pesään päästyäni etsin oman petini ja asetuin hyvään asentoon sille. Makoilin pedillä tovin miettien suunnitelmiani. Minun täytyisi järjestää tapaaminen mahdollisimman pian Tuhokatseen, Kalmaliljan, Ahvenleuan ja Jääliljan kanssa. Kenties jo huomenna. Näille neljälle kissalle voisin kertoa suunnitelmistani Varjoklaanin kanssa ja he voisivat auttaa minua riitauttamaan muut klaanit. Ajatukseni alkoivat harhailemaan pois suunnitelmistani viime yön uneen. Miksi mieleni oli palannut kuolemaani? Näiden ajatusten saattelemana vajosin uneen, josta en aamulla herätessäni muistanut mitään.
//Saatan jatkaa iteki mut muutki saa jatkaa.
Viiltokaaos 05.06.2018
Heti aamulla herätessäni ennen auringonnousua järjestin tämän päivän partiot. Aurinkohuipun partiota johdin itse, mukaani määräsin Tuhokatseen, Kalmaliljan, Ahvenleuan ja Jääliljan, aivan kuten olin eilen suunnitellutkin.
Tällä hetkellä aurinko suuntasi nopeaa tahtia kohti huippuaan, pian olisi aika lähteä. Kulkisin partioni kanssa Korkokiviltä Varjoklaanin ja Tuuliklaanin rajanakin toimivalle ukkospolulle. Istuskelin kaikessa rauhassa taas suurkiven varjossa. Saatoin nähdä täältä jokaisen partiooni lähtevän kissan Tuhokatsetta lukuun ottamatta. Entisen elämäni luottosoturi oli mennyt tovi sitten lepäämään. Hän oli kertonut väsymyksen olevan huonosti nukutun yön vika, mutta todellisuudessa vanhuus taisi painaa hänen vanhoja luitaan kasaan ja aiheutti väsymystä. Näin Valhekuiskeen poistuvan leiristä yhdessä oppilaansa Mututassun kanssa. Kuulin lähestyviä askeleita sotureiden pesän suunnalta. Käänsin katseeni kohti Kalmaliljaa, joka istuutui vierelleni.
"Sinulla taitaa olla jotain mielessä, kun partion oikein järjestit. Onko Jäälilja mukana suunnitelmissasi?" musta naaras kysyi hiljaisella äänellä pitäen katseensa edessäpäin.
"Kerron kaiken oleellisen partiossa", ilmoitin vilkaisemattakaan soturiin päin. Viilsin samalla kynsilläni ilmaa. Kalmalilja tuhahti vastaukseksi ja jäi istumaan siihen vierelleni odottaen kai partion lähtöä.
Kun aurinko viimein oli huipussaan, nousin ylös ja lähdin kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä.
"Herätä Tuhokatse ja käske Ahvenleuka ja Jäälilja uloskäynnille", nau'uin Kalmaliljalle luoden häneen silmänräpäyksen ajan ankaran katseen. Sanaakaan sanomatta musta naaras loikki sotureiden pesälle. Hän ei väittänyt vastaan, varmaankin hän oli utelias ja tahtoi saada mahdollisimman pian kuulla asiani. Kalmaliljan ei edes tarvinnut kaksikolle sanoa partioon lähdöstä, kun Ahvenleuka ja Jäälilja saapuivat jo luokseni. Vähän tuon jälkeen saapuivat myös Kalmalilja ja vanha Tuhokatse.
"Lähdetään", murahdin ja lähdin suuntaamaan ulos leiristä. Koska piikkihernetunneli oli melko ahdas ja matala, jouduin kulkemaan sen lävitse kumarassa. Ulos leiristä päästyämme jatkoin matkaa kohti ukkospolkua. Kun olimme päässeet kyllin kauas leiristä ja olin tarkistanut, ettei lähistöllä ollut muita, aloitin:
"Kuten varmaan olettekin jo arvanneet, partion tarkoitus on nostaa teidät ajan tasalle siitä, mitä on meneillään. Tästä lähtien alamme kokoontumaan aina silloin tällöin keskenämme, mutta muuten tieto välillämme kulkee minun kauttani tai minun käskystäni yksityisesti. Ymmärrättekö te?" kysyin ja vilkaisin nelikkoa, joka kulki perässäni.
"Tietenkin", Tuhokatseen vastaus kuului ylitse muiden. Pysyin taas hetken hiljaa, kun lähestyimme ukkospolkua. Varmistettuani ylittämisen olevan turvallista, johdatin partioni sen ylitse. Kuljin taas hetken ajan hiljaa nummilla kohti Korkokiviä. Kukaan ei sanonut sanaakaan, ilmapiiri oli jopa hieman kireä.
Kun olimme ohittaneet emonsuun, hidastin tahtiani kertoakseni lisää.
"Pienen joukkomme uusin tulokas on Jäälilja, joka oli avuksi eräässä asiassa Varjoklaania koskien. Tapasin eilen Varjoklaanin varapäällikön Minttusydämen, jonka johdosta Varjoklaani tulee olemaan liittolaisemme sitä tarvitessamme. Tosin liitto on vasta virallinen sitten, kun Tihkutähti ja Raetähti ovat historiaa, mutta hän antoi minulle sanansa ja minä omani", selitin. Huomasin Tuhokatseen aikovan sanoa jotakin. Samassa ymmärsin, että Jäälilja oli ainoa, joka ei tiennyt minun olevan Viiltotähti. Toivoin vanhan kollin pysyvän tästä asiasta hiljaa.
"Oletko varma, että heihin voi luottaa? Ovatko he unohtaneet, mitä Kuolonklaani teki heille?" kolli kysyi silmiään siristäen.
"Siitä on kulunut vuodenaikoja, lisäksi lähes kaikki sen tehneet kissat ovat kuolleet ajat sitten. Varjoklaani on puolellamme, voitte luottaa minuun", nau'uin tasaisella äänellä.
"Mutta miksi? Mitä sinä lupasit heille?" Kalmalilja kysyi vuorostaan. Kasvoilleni piirtyi hento virne viiltäessäni kynsilläni ilmaa.
"Koitokseen asti he saavat pysyä ulkona kaikesta tapahtuvasta. Lisäksi tuemme heidän heikkoa riistatilannetta silloin tällöin parilla riistalla", selitin mustalle soturille, joka katsoi minua epäilevä ilme kasvoillaan.
"Muuta kysyttävää tästä asiasta, vai voimmeko jatkaa eteenpäin?" kysyin ja käännyin poispäin Korkokiviltä suunnaten hitaasti kohti Varjoklaanin rajaa. Vuorotellen katsoin silmiin jokaista mukanani olevaa kuolonklaanilaista odottaen heidän sanovan jotain.
//Kalma, Ahven tai Jää? Jos saan pyytää ni tehkää nii et Viilto pystyy siin viel kertoo yhe jutu + jos jatkatte ni älkää kirjottako noit kaikkii puheenvuoroi uuestaa XD
Kalmalilja
Siskoni oli eilen nimitetty Kuolonklaanin soturiksi, Kuolemakukaksi. Kun Raetähti oli päättänyt, että hänet hyväksyttiin klaaniimme, naaraan nimitys oli tapahtunut heti tämän jälkeen. Hänestä olisi varmasti hyötyä minulle. Jos ei olisi, en tietenkään olisi antanut kumppanini päästää häntä keskuuteemme.
Nyt olin partiossa Viiltokaaoksen, Ahvenleuan, Tuhokatseen sekä Jääliljan kanssa. En ollut edes tiennyt Jääliljan olevan mukana Viiltokaaoksen suunnitelmissa, mutta selvästi jotain oli tapahtunut minun huomaamattani. Viiltokaaos oli juuri selittänyt nykyisen tilanteen ja osan suunnitelmaansa, mutta yksi asia oli jäänyt mieleeni vaivaamaan.
"Sinä puhuit siitä, mitä tapahtuu kun Raetähti on kuollut. Oletatko hänen kuolevan tuosta vain? Ja entä jos hän ei kuolekaan, aiotko itse hoitaa asian?"
Puhuin hiljaisella äänellä, sillä ei muun kolmen kissan tarvinnut olla osana kaikessa keskustelussa.
//Viilto? Muut? Sori tönkkö ja pätkä xc
Viiltokaaos
Jäälilja oli viimein saapunut leiriin ja kertonut onnistuneensa löytämään varjoklaanilaisen, joka saisi klaanin varapäällikön Kuolonklaanin rajalle auringonlaskun aikaan. Ilmeisesti hän oli löytänyt Minttusydämen ja Tihkutähden pennun ja antanut tehtävän hänelle.
"Vai Kettutassu, ystäväsikö?" murahdin ilkkuen Jääliljalle. Soturi ei vastannut mitään vaan katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
"Miten vain, kunhan et kiinny häneen liikaa. Kenties pian saat hänetkin vaihtamaan klaaniaan ja korvaat rakkaan ystäväsi Kylmähenkäyksen hänellä", virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Jäälilja pyöräytti silmiään ja pudisteli päätään hitaasti.
"Älä ole noin vakava. Suunnitelmani etenee, se on hyvä juttu", murahdin ja vaihdoin kasvoillani koreilevan virneen kylmänviileään ilmeeseen. Nousin seisomaan, venyttelin raajojani ja lähdin kävelemään kohti leirin uloskäyntiä.
"Lähdetään, jotta ehdimme varmasti paikalle ennen Minttusydäntä", murahdin ja vilkaisemattakaan soturia astelin ulos leiristä. Leirin ulkopuolella ilma oli raikkaampaa. Tuuli oli voimistunut siitä, kun olin käynyt nelipuilla Jääliljan kanssa. Kuulin soturin askeleet takanani. Hän ei ollut aivan kiinni perässäni, mutta välillämme oli tuskin kahta ketunmittaa pidempää matkaa. Matkalla mietin, mitä sanoisin Minttusydämelle. Minun täytyi olla vakuuttava, sillä ei kukaan tahtonut tarttua lähes hyvään tarjoukseen, sen piti olla paras tarjous.
Saavuimme ukkospolulle. Ennen kuin lähdin ylittämään sitä, vilkaisin nopeasti puolelta toiselle. Astuin pari askelta taaksepäin nähdessäni Myrskyklaanin reviirin suunnalta rymistelevän, tumman hirviön. Jäälilja oli nyt saapunut vierelleni ja painautunut maata vasten. Itse kumarruin hieman alaspäin, mutta pidin pääni pystyssä ja katseeni koko ajan hirviössä. Maa alkoi täristä jalkojeni alla aina vain kovemmin, mitä lähemmäs hirviö pääsi. Lopulta hirviö oli kohdallamme. Silmänräpäyksessä se oli jo juossut ohiksemme ja suuntasi korkokivien suuntaan. Takajalkojeni avulla ponnistin itseni vauhtiin ja muutamalla loikalla ylitin mustan ukkospolun, jonka mustan pinnan aurinko oli tehnyt lähes käpäliä polttelevaksi. Jäälilja seurasi minua hieman hitaammin. Kun soturi oli vierelläni, jatkoin matkaa Varjoklaanin rajaa myöten Jäälilja vierelläni. Pian soturi pysähtyi reviirimme rajalle ukkospolun viereen ja asettui istumaan sen lähelle. Istuuduin hänen vierelleen ja käänsin katseeni Varjoklaanin reviirin suuntaan. Ukkospolun toisella puolen muutaman puun takaa siintävä nummimaisema oli muuttunut märäksi ja upottavaksi suoksi, jolla kasvoi erilaisia kasveja ja pieniä kitukasvuisia puita. Varjoklaanin puolella ukkospolkua reunustivat erilaiset lehtipuut. Puita oli kuitenkin niin vähän, että niiden välistä näki helposti Varjoklaanin puolelle.
"Kerrataanpa vielä: Kun Minttusydän saapuu, siirrymme Varjoklaanin puolelle. Minä hoidan puhumisen ja sinä seuraat tilannetta taustalta. Et sano mitään, ymmärrätkö sinä?" kysyin ja katsoin naarassoturia silmiäni siristellen. Jäälilja nyökkäsi epäröiden.
"Ymmärrän toki", hän vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vuorostani tyytyväisenä.
"Yksikin sana voi pilata tämän jutun. Jos siis pilaat tämän, pidän huolen että elämäsi kääntyy päälaelleen yhden ainoan auringonkierron sisällä", vastasin purren hampaitani yhteen. Viilsin kynsilläni ilmaa ja käänsin katseeni poispäin kuolonklaanilaisnaaraasta. Aurinko oli jo laskemassa, joten Minttusydämen pitäisi olla täällä hetkenä minä hyvänsä. Pidin aistini tarkkoina, koska en luottanut täysin Jääliljaan. En voinut olla täysin varma, etteikö soturi olisi vain järjestänyt varjoklaanilaisten ystäviensä kanssa väijytystä minulle. Hän oli kateellinen varapäällikön paikastani muiden kuolonklaanilaisten tavoin, joten saatoin odottaa mitä vain. Pian kuitenkin erotin lähestyvän hahmon Varjoklaanin puolelta. Tunnistin punertavan ruskean naaraskissan Minttusydämeksi. Nousin ylös ukkospolulle, varmistin ettei hirviöitä tule ja astelin viileästi Varjoklaanin reviirin puolelle. Minttusydän näki meidät heti ja siristi silmiään. Astelin Jäälilja perässäni aivan varjoklaanilaisnaaraan lähettyville ja istuin alas.
"Hei Minttusydän, kiitos kun suostuit tapaamaan minut. Miten Varjoklaanilla menee? Veikkaan, että teillä on pieni pula riistasta kaiken aikaa", naukaisin tyynellä äänellä ja väläytin pienen hymyn varjoklaanilaisnaaraalle, jota ei huvittanut. Tyyni ilme kasvoillani odotin hänen vastaustaan. Kun keskustelu saataisiin käyntiin, siirtyisin oikeaan aiheeseeni, joka oli Varjoklaanin saaminen puolelleni. Minulla oli varsin hyvät tarjoukset heille, joista yksikään järkevä tuleva päällikkö ei voisi kieltäytyä.
//Minttu?
Minttusydän
Katsoin kauhistuneena Kettutassua joka oli juuri saapunut luokseni kertomaan saaneestaan viestistä. Poikani aneli minua saapumaan paikalle, ja vaikka kuinka halusinkin kieltäytyä Kettutassun katseessa oli jotain joka satutti minua sisältä. Hän aneli minua, häntä raastaisi sisältä jos en suostuisi. Tiesin kyllä mitä Jäälilja oli sanonut, uhkaillut murhilla. Kumarruin poikani puoleen ja lipaisin tämän päätä.
"Minä hoidan homman kotiin", naukaisin lempeästi, peittäen pelkoni. Kettutassu nyökkäsi vaiteliaana.
"Lupaathan palata takaisin minun ja Mäyräpennun luokse?" Kettutassu naukaisi isänsä silmät kiinni minussa. Nyökkäsin hymyillen. Vilkaisin taivaalle, aurinko oli painumassa jo alas, minun olisi siis pian mentävä.
"Mitä jos kävisitte Rosmariiniputouksen kanssa katsomassa Mäyrätassua?"naukaisin ja pukkasin poikaani rohkaisevasti.
"Joo", kolli nyökkäsi ja lähti nuolaistuaan lapaani mestarinsa ja ystävänsä luokse. Vetäisin syvää henkeä. Matkani surman loukkuun alkaisi, ainakin niin minä sen kuvittelin.
Ravasin reippaasti kohti kahta lähentyvää hahmoa. Jäälilja ja Viiltokaaos - Kuolonklaanin varapäällikkö. He astelivat minua vähän matkaa vastaan ja pian sainkin kuulla tyynen tervehdyksen:
"Hei Minttusydän, kiitos kun suostuit tapaamaan minut. Miten Varjoklaanilla menee? Veikkaan, että teillä on pieni pula riistasta kaiken aikaa". Vetäisin näkymättömästi henkeä ja nyökkäsin tervehdyksen.
"Tervehdys, ja kiitos vain mutta Varjoklaanin riista asiat ovat aivan kunnossa", naukaisin mahdollisimman rauhallisesti. Istahdin kahden Kuolonklaanilaisen seuraan. tarkkailin Viiltokaaosta ja tulin siihen tulokseen, että Viiltokaaos oli vielä vahvempi näky kuin Jäälilja. Toimiko tuo valkea naaras vain kätyrinä? Mitä tässä oli meneillään? Oliko Kylmähenkäyksenkin vieminen jotain suunnitelmaa?
"Uskoisin, että sinulla oli jotakin tärkeää kun et malttanut odottaa kokoontumiseen asti?" naukaisin kulmiani kohottaen jännittyneenä. *Rentoudu Minttusydän renotudu*
"Tai yksityistä?"
//Viilto? Anteeks tönkköys mut en oo kirjotellu Mintulla hetkeen nii oon vähä ruostees xd
Viiltokaaos
"Tällaiset asiat eivät ole kokoontumisia varten. Liika korva- ja silmäpareja, tiedäthän", vastasin varjoklaanilaisnaaraan kysymykseen rauhallisella ja tasaisella äänellä. Minttusydän vastasi äänettömästi nyökkäämällä. Vilkaisin Jääliljan suuntaan. Soturi piti tiukasti katseensa Varjoklaanin varapäällikössä, joka sen sijaan katsoi tummansinisillä silmillään minua suoraan silmiin. Minttusydän oli minua huomattavasti pienempi, mutta hän vaikutti kuitenkin viisaalta ja hyvältä soturilta. Hänellä oli lihaksia ja hänen ryhtinsä oli suora. Naaraan kasvoilla oli mitäänsanomaton, tyyni ilme.
"Eli siis yksityinen asia. Mitä se koskee?" Minttusydän kysyi suoraan. Naaras eteni nopeaa tahtia keskustelussa eteenpäin, mutta se oli vain hyvä asia. Mitä nopeammin pääsisin itse asiaan, sitä nopeammin pääsisin pois Varjoklaanin reviiriltä.
Vuodenaikoja sitten, kun metsä oli Kuolonklaanin hallussa, Varjoklaanin reviiri oli kaikista epämiellyttävin. Sen vuoksi pidimme klaanin leirissä vain vankeja ja vanhuksia, sillä ei kukaan täällä tahtonut vapaaehtoisesti aikaansa viettää. Kaiken lisäksi reviiri oli kelvoton saalistamiselle. Riistaa oli vähän ja riski sairastua haaskalan tauteihin oli turhan suuri kaiken aikaa.
Työnsin muistoni pois mielestäni ja yritin keskittyä antamaan Minttusydämelle mahdollisimman mielekkään vastauksen.
"Tihkutähti ei elä ikuisesti, kuten varmaan tiedät. Kun hänen aikansa koittaa, sinusta tulee klaanisi päällikkö. Tehtävä on vaikea, usko kun sanon. Sinun täytyy ruokkia jokainen nälkäinen klaanilaisesi, pitää huoli reviiristäsi ja varmistaa jokaisen turvallisuus", aloitin rauhallisella äänellä päättäen yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Minttusydän kallisti aavistuksen verran päätään kuin pyytäen minua jatkamaan. Miettiessäni hetken ajan sanojani, yllemme laskeutui jälleen hiljaisuus. Ainoa kuulemani ääni oli Jääliljan liikahdus ja kaukaisten lintujen huudot toisilleen.
"Asiani on erittäin yksityistä. Voinko luottaa sinuun vai aiotko mennä kertomaan asiani heti Tihkutähdelle ja samalla koko metsälle?" kysyin katsoen naarasta silmiäni siristellen. Naaras pysyi pienen hetken vaiti, sitten hän kohotti leukaansa vastaten:
"Voit, kunhan itse pidät huolen siitä, ettet sotke pentujani enää asioihisi." Naaraan ääni oli tiukka, mutta uskoin voivani luottaa häneen. Nyökkäsin tyytyväisenä ja kasvoilleni piirtyi vieno hymy.
"Tietenkin, pentusi pysyvät kaukana näistä asioista jos se minusta on kiinni", vakuutin ja viilsin oikean etukäpäläni kynsillä ilmaa. Minun ja Minttusydämen välissä oli yli ketunmitta, joten kynteni eivät olleet lähelläkään varapäällikköä, joka istui tyynenä aloillaan katsoen minua.
"Minulla on suuria suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Suunnitelmia, joihin klaanisi osalta sinä voit vaikuttaa. Jos tartut tarjoukseeni, Varjoklaani voi tulevaisuudessa erittäin hyvin ja vielä paremminkin", nau'uin epäröiden, sillä suunnitelmien antaminen suoraan vihollisklaanin johdolle oli hiirenaivoisten puuhaa. Täytyi aloittaa rauhallisesti ja edetä hitaasti ja hankkia samalla toisen luottamusta.
"Eli mitä tarkalleen ottaen tahdot minun tekevän?" Minttusydän kysyi epäilevänä ja siristeli sinisiä silmiään. Kasvoilleni piirtyi jälleen pieni virne, kun katsoin varapäällikköä suoraan tuon silmiin.
"Kun sen aika koittaa, Varjoklaani seisoo Kuolonklaanin rinnalla suuressa koitoksessa. Vastineeksi tästä tarjoan teille riistaa reviiriltämme, sillä meillä sitä riittää runsaasti ja enemmänkin", kerroin naaraalle. Minttusydän katsoi minua arvelluttava ilme kasvoillaan.
"Mitä te oikein suunnittelette siellä? Uutta metsän valloitustako?" varapäällikkö tuhahti ja väläytti minulle pikaisen hymyn. Hänen äänensä oli kireä, mutta soturin ilme oli tyyni.
"Saat kuulla suunnitelmistani myöhemmin lisää. Nyt sinun täytyy vain luvata, että Varjoklaani tukee Kuolonklaania, jos se on sinusta kiinni. Liittoutumalla kanssani voin taata, että Varjoklaani pysyy halutessaan kaukana niistä hankaluuksista, mitä muut klaanit saattavat tulla tulevaisuudessa kohtaamaan", naukaisin rauhallisella äänellä varjoklaanilaiselle, joka kuunteli minua korvat tarkkoina. Ennen kuin varapäällikkö ennätti sanoa mitään, lisäsin:
"Mutta pidäkin huoli, ettet kerro mistään tästä mitään kenellekään, et edes Tihkutähdelle. Jos kerrot jollekin, voin taata Varjoklaanin kohtalon olevan menneisyyttännekin heikompi. Jos et tahdo nähdä pentujesi ja kumppanisi valuvan kuiviin, pidä suusi visusti kiinni." Ääneni oli terävä, kun puhuin naaraalle. Viilsin kynsilläni ilmaa jälleen. Mielessäni oli hetken aikaa käynyt ajatus Minttusydämen kimppuun hyökkäämisestä todistaakseni olevani vahva ja hyvä soturi, mutta olin heykessä luopunut ideasta, koska se olisi saattanut vain suututtaa naaraan ja tuhota suunnitelmani Varjoklaanin suhteen hetken.
"Mitä sanot? Onko meillä sopimus? Jos on, voin tuoda heti huomenna rajalle pari saalista teille, sillä täältä tuskin saa irti paljoakaan", naukaisin ja silmäilin Varjoklaanin reviiriä irvistäen inhoten. Varjoklaanin reviiri etoi minua, mutta klaanin jäsenistä saattaisi kerrankin olla jotain hyötyä minulle ja Kuolonklaanille.
//Minttu?
Minttusydän 26.05.2018
Tarkkailin Viiltokaaosta enimmäkseen, mutta katseeni hapuili välillä likaisen valkeassa naaraassa. Klaanimme oli tosiaan nääntymässä hiirenkorvasta huolimatta, mutta luottaakko Kuolonklaanilaisiin? Klaanin hätä oli kova, mutta näin tämän kollin epäilyttävässä varjossa. Mitä jos riista olisikin myrkytettyä ja aikeena olisi vain tuhota koko Varjoklaani? Klaanini tulevaisuus riippui minusta, sen tulevaisuus oli jo valmiiksi vaakalaudalla. Jos saisimme riistaa, meistä tulisi vahvempia ja jos ajautuisimme taisteluun olisi mahdollisuus voittaa. Siristelin silmiäni epäilevästi. Päätöksen hetki oli koittanut minun olisi valittava myöntyminen tai kieltäytyminen.
"On. On meillä, en halua Varjoklaanin ajautuvan ongelmiin - ainakaan tyhjällä vatsalla", naukaisin vakavasti ja nousten seisaalleni, "Mutta kysymykseni kuuluu miten selittäisin rajalle ilmestyneet riistat klaanille? Enhän minä suin päin rupea huutelemaan niiden olevan klaaniltanne?" Nuolaisin tassuani jo siinä uskossa etteivät kissat kävisi päälleni.
"Ja rajalla on paras olla riistaa, muuten sopimuksemme purkautuu eikö näin?" naukaisin kuononani hitusen kohottaen. Jäälilja oli ollut koko keskustelun hiljaa, luultavasti käskystä. Tiesin nuoren naaraan olevan lopulta aikamoinen hölösuu joka ei osaisi koskaan pitää kuonoaan kiinni. Käänsin katseeni takaisin Viiltokaaokseen vastausta odottamaan.
//Viilto? Sori tönkkö..
uViiltokaaos 29.05.2018
Minttusydämen sanat kuullessani kasvoilleni piirtyi hento, tyytyväinen virne. Naaras jatkoi kysyen minulta kysymyksiä kysymyksen perään, enkä ennättänyt välissä vastata niihin. Siispä odotin, että varjoklaanilainen hiljeni ja antoi minulle puheenvuoron. Huomasin varapäällikön katseen harhailevan minusta takanani istuvaan Jääliljaan, joka oli pysynyt ihme kyllä aivan hiljaa koko tapaamisen ajan.
"Kerro vaikka löytäneesi ne, jos joku alkaa kyselemään niin uhkaile vaikka vähän. Tuskin ketään niin kovin kiinnostaa muutama saalis", murahdin naaraskissalle vastaten hänen ensimmäiseen kysymykseensä. Vilkaisin nyt itsekin Jääliljaa. Valkea soturi istui yhä paikoillaan pitäen katseensa tiukasti Minttusydämessä. Käänsin katseeni takaisin varjoklaanilaiseen.
"Tietenkin. Auringonlaskun aikaan ukkospolun tällä puolen on pari riistaa, joista riittää vähintään kolmelle vatsan täyttämiseen. Pidä siihen aikaan siis soturisi pois täältä, ellet tahdo suunnitelmiemme epäonnistuvan jo alkuvaiheessa", lisäsin vielä. Minttusydän nyökkäsi tyynesti.
"Miten jatkamme sitten siitä? Jatkatko riistan tuomista meille vai onko se vain kertaluontoinen asia?" Minttusydän kysyi ja siristi aavistuksen verran silmiään.
"Pian on täysikuu, ilmoitan sitten siellä miten tehdään", lupasin naaraskissalle, nousin ylös ja käänsin hänelle hitaasti selkäni.
"Lähdetään", murahdin Jääliljalle häntääni heilauttaen ja lähdin astelemaan kohti ukkospolun reunaa. Kuulin soturin nousevan ylös ja lähtevän astelemaan perässäni eteenpäin. Astuin jalallani ukkospolun polttelevalle, mustalle pinnalle. Hirviöitä ei ollut lähistöllä, joten muutamalla juoksuaskeleella ylitin polun. Jatkoin matkaani Jäälilja aivan kintereilläni ukkospolun viertä vasten kohti sen käännöstä. Vielä yksi ukkospolku oli ylitettävä leiriin päästäksemme.
Leiriin saavuttuamme tiemme erkanivat Jääliljan kanssa. Soturi suuntasi lähelle sotureiden pesää, itse taas asetuin suurkiven varjoon, jossa oli mukavan viileää. Aurinko oli suuntaamassa kohti taivaanrantaa, ilta alkoi jo hämärtää. Partiot aina huomisaamulle saakka oli jaettu, joten olin täysin vapaa koko loppuillan. Ajatuksiini uppotuneena istuin tovin suurkiven vierellä suunnitellen hiljaa mielessäni tulevaisuutta. Varjoklaani oli puolellamme ja Kuolonklaani voi hyvin. Enää pitäisi saada muut klaanit riitautumaan keskenään.
Havahduin pois ajatuksistani kuullessani lähestyviä askeleita. Nostin katseeni Tappotassuun. Kolli katsoi minua tyynesti suoraan silmiini.
"Hei", oppilas tervehti ja istui alas. Siristin silmiäni, viilsin kynsilläni ilmaa ja murahdin vastaukseksi oppilaalleni.
"Niin?" kehotin oppilasta kertomaan asiansa. Tappotassu mietti hetken aikaa mitä sanoisi ja pysyi hiljaa. Hän vilkaisi sotureiden pesällä istuvaa Jääliljaa. Soturi pesi turkkiaan kaikessa rauhassa itsekseen.
"Kakista ulos, mitä asiaa sinulla on?" kysyin turhautuneena. Tappotassu siirsi taas katseensa minuun.
"Mietin vain, että onko sinulla ja Jääliljalla jotain meneillään? Olen nähnyt teidät useasti yhdessä, normaalisti et edes vilkaise hänen suuntaansa", kolli naukui mietteliäänä.
"Se ei taida kuulua sinulle lainkaan, mitä minä teen ja kenen kanssa. Pidä vain huoli siitä, että ansaitset joskus soturinimesi ja pääsen sinusta eroon", vastasin murahtaen, vaikka toisaalta olisin voinut kertoa oppilaalle, että minulla oli suunnitelmia. En kuitenkaan luottanut häneen. Oppilas oli aina oppilas, eikä heidän kanssaan saanut erehtyä tekemään sopimuksia tai jakamaan salaisuuksiaan. Oppilaista vain harvat osasivat pitää suunsa kiinni kuulemistaan asioista.
"Nyt kun olet siinä, minulla on sinulle asiaa. Lähdemme huomenna auringonlaskua ennen saalistamaan", nau'uin oppilaalle. En ollut kummoinen saalistaja, mutta tiesin sen sujuvan hyvin Tappotassulta. Hän saisi auttaa minua saalistamaan riistaa Varjoklaanille. Tämän jälkeen hän takuulla miettisi, minne saaliit katosivat, mutta mielenkiintoa minä häneltä kaipasinkin. Tappotassusta voisi saada hyvän liittolaisen, sillä tiesin hänen olevan minulle uskollinen.
//Tappo?
Jäälilja 21.05.2018
Annoin tarkoituksella Viiltokaaoksen odottaa vastaustaan. Tutkin tämän vihreitä silmiä etsien totuuden merkkejä, enhän minä kissaan noin vain luottaisi. Kissa kuin kissa luottamus oli ansaittava. Räpäytin silmiäni rauhallisena ja huomattavan hitaasti.
"Mistä tiedän, että voin luottaa sinuun?" naukaisin epäilevästi ja loin nopean koko kuvan kollista päässäni. Viiltokaaoksen vihreät silmät hehkuivat varmoina, kuin arvaten minun kysyvän juuri tuota. Kollin viiksikarvat nytkähtivät hennosti tuulen vireessä juuri ennen kuin tämä alkoi puhua.
"Et mistään", kolli naukaisi tyynen rauhallisesti ja kevesti kuin tuulessa leijuva voikukan hahtuva, "Se riski sinun on vai otettava". Siristelin silmiäni epäluuloisesti. Lopulta irrotin katseeni kollin silmistä. Kuulin kuinka jossain kaukana haukkui koira, kenties kissaa? Pikkulinnut lauloivat koreassa kuorossa, nyt olisi oiva saalistus sää. Nousin seisomaan ja astuin askeleen taaksepäin kynnet kivialustaa vasten rahisten.
"Ja mistä sinä ylipäätään tiedät varjoklaanilaiskontakteistani? Tai unohda ehken halua kuulla sittenkään vastausta", naukaisin leukaani kohottaen. Varjoklaanilla oli synkkä maine muiden klaanien keskuudessa, mutta tosiasiassa he olivat vain pehmoja jotka leikkivät itseään vahvempaa ja pelottavamapaa. Helppoja narutettavia. Ehkä Viiltokaaos oli arvannut suhteeni Varjoklaaniin Kylmähenkäyksen kautta? Vilkaisin äkisti Varjoklaanin reviirin suunnalle, vaikken sitä ihan täältä nähnytkään. Puhujankivellä seisoessa tunsin, että sinne minä kuuluisin.
"Voin luvata hankkia hänet sinne sillä ehdolla, että otat minut mukaan kun menet tapaamaan häntä", naukaisin kulmiani kohottaen ja alas puhujankiveltä loikaten. Lähdin tassuttamaan eteenpäin arvellen tummanharmaan kollin tulevan perässä. Pehmeän ja tuoreen ruohon seassa oli silloin tällöin eläinten tassuissa kulkeutunutta hiekkaa, joka jäi ilkeästi hiertämään varpaan väleihin. Nuolaisin tassuani vauhdissa, jotta sille astuminen olisi mukavampaa.
"Jos suostut, saan viestin kuljetettua jo ennen iltahämärää".
//Viilto?
Viiltokaaos
Jäin istumaan hetkeksi aloilleni katsoen, kuinka Jäälilja suuntasi kauemmaksi minusta kohti nelipuiden laakson laitaa. Naaras pysähtyi hetkeksi ja nuolaisi yhden käpälänsä polkuanturaa ja kääntyi sitten minua kohti sanoen:
"Jos suostut, saan viestin kuljetettua jo ennen iltahämärää."
Siristin silmiäni, viilsin kynsilläni ilmaa ja sanaakaan sanomatta nousin ylös. Astelin Jääliljan rinnalle jatkaen matkaa hänen ohitseen. Soturi lähti kävelemään myös eteenpäin kirien minut hetkessä kiinni. Aavistin hänen katsovan minua, mutta en vaivautunut varmistamaan asiaa kääntämällä katsettani hänen suuntaansa. Hetken ajan hiljaa mielessäni pohdin vastausta. Yksin tapaamiseen meneminen oli osa alkuperäistä suunnitelmaani, mutta jos en suostuisi Jääliljan ehtoon, en välttämättä saisi Minttusydäntä paikalle niin nopeasti. Tuskin Jääliljasta olisi harmia, jos saisin hänet vain pitämään suuren suunsa tukossa tapaamisen ajan.
Vasta puoliväliin Tuuliklaanin rajaa päästyämme vastasin vaalealle naaraskissalle:
"Hyvä on, mutta muistakin että minä hoidan puhumisen, sinä seuraat suu supussa sivusta tilannetta ja et kerro tapaamisestamme kenellekään, et edes parhaimmille ystävillesi." Jäälilja murahti vastaukseksi jotain, josta en saanut täysin selvää. Oletin sen olevan myöntävä vastaus. Jatkoin matkaani eteenpäin ukkospolun laitaa myöten kohti Kuolonklaanin omaa reviiriä.
Leiriin saavuttuamme Raetähti järjesti klaanikokouksen. Hän teki Yövarjon ja Tulvasielun tyttärestä, Mutupennusta oppilaan ja antoi hänen mestarikseen Valhekuiskeen. Vaikka soturi olikin nuori, arvelin hänen olevan erinomainen mestari. Hänen ajatusmaailmansa myötäilivät tasaisesti omaani, jota ihailin kovasti. Ainoa huono puoli soturissa oli hänen tavoitteensa tappaa parantaja Pikiviilto. Mutta toisaalta, myös minä olisin milloin tahansa valmis surmaamaan parantajaemoni Jokiklaanista. Kun asiaa ajatteli, Valhekuiske muistutti paljon minua. Istuin yhä kokouksen päättymisen jälkeen suurkiven vierellä katsellen kissojen katoamista pois pääaukiolta. Huomasin Mututassun jäävän pääaukiolle, oppilas jutteli tuoreen mestarinsa kanssa. Kaksikon rauhallisista olemuksista päätellen arvelin heidän juttelevan harjoituksien tai rajojen kiertämisen ajankohdista. Valhekuiske naukui jotain oppilaalleen ja käänsi tuolle selkänsä. Soturinaaras asteli pois Mututassun luota jättäen hieman hämillään olevan oppilaan yksin leirin pääaukion keskikohdan läheisyyteen. Oppilas katseli ympärilleen kuin etsien jotakuta tai jotakin. Astuin pois suurkiven varjoista toivoen, että oppilas etsi vain juttuseuraa. Onnekseni oppilas kohdisti taivaansinisen katseensa minuun. Hän empi hetken, jonka jälkeen lähti kävelemään kohti minua rennoin askelin. Pysähdyin oppilaan eteen kohottaen leukaani hieman.
"Olen kuullut, että olet yksi Kuolonklaanin parhaista taistelijoista", oppilas aloitti vakuuttavasti viekas ilme kasvoillaan. Siristin silmiäni ja katsoin oppilasta suoraan tuon sinisiin silmiin.
"Niin?" kehotin nuorta naarasta kertomaan, mitä hän ajoi takaa.
"Mietin, että ehkä voisit opettaa minulle joitain liikkeitä. Valhekuiske ei vie minua ennen huomista pois leiristä", oppilas ilmoitti nyreällä äänellä. Hymähdin hieman vastaukseksi, mutta pidin ilmeeni tyynenä.
"Muuten kyllä voisin, mutta minulla on muita suunnitelmia tälle illalle. Ehkä on muutenkin parasta antaa mestarisi viedä sinut ensimmäistä kertaa ulos leiristä, en tahdo pilata Valhekuisken suunnitelmia sinun suhteesi", naukaisin oppilaalle viileällä äänellä ja istuuduin alas. Viilsin kynsilläni ilmaa melko läheltä oppilaan viiksikarvoja. Hän astui askeleen taaksepäin säpsähtäen.
//Mutu?
Mututassu 23.05.2018
Kavahdin taaksepäin, kun Viiltokaaos viilsi ilmaa kynsillään. Ilmavirta väräytti viiksiäni ja tiesin, että hän olisi osunut viiksiini jos olisi tahtonut. Minun olisi kenties pitänyt tuntea pelkoa, mutta en kyennyt muuta kuin ihailla tummanharmaata kollia. Hän voisi viiltää kaulani auki ennen kuin ehtisin silmääni räpäyttää tai puraista niskani poikki aivan kuin olisin pieni saaliseläin. Se oli kyllä totta, että olin paljon pienempi kuin suurikokoinen varapäällikkö, mutta en minä sentään saaliseläin ollut. En halunnut, että minua pompoteltaisiin ympäri leiriä, vaikka olin vastanimitetty oppilas. Mutristin suutani ja avasin suuni aikeinani tiuskaista jotain, mutta en sitten sanonutkaan mitään. Viiltokaaos oli sentään varapäällikkö, ja minun täytyi antaa hänelle hyvä ensivaikutelma. Jos en päässyt nyt harjoittelemaan kollin kanssa, voisin hyödyntää häntä muulla tavoin. Pyyhin nyreän ilmeen kasvoiltani osoittaakseni, ettei minua haitannut, vaikken päässyt ulos. Istahdin maahan ja kietaisin häntäni käpälieni ympärille.
"Olen kuullut, että et ole syntynyt täällä Kuolonklaanissa", naukaisin. "Miten sinusta tuli varapäällikkö, vaikka et ole aina asunut täällä?" Minun teki mieli lisätä kysymys - ja miltä tuntuu olla vain puoliksi kuolonklaanilainen - sanojeni perään, mutta tulin ajatelleeksi, ettei se ehkä ollut kovin sopivaa. En usko, että Viiltokaaos pitäisi minua vakavasti otettavana, jos kutsuisin häntä kissaksi, joka on vain puoliksi kuolonklaanilainen. Ja minä halusin, että kaikki pistäisivät minua vakavasti otettavana, eikä hyödyttömänä pentuna. Ei ollut mitään ärsyttävämpää kuin se, että ikä ja koko tekivät sinusta ala-arvoisemman kuin muista. Minusta oli tuntunut jo pidemmän aikaa pentutarhalla, että kaikkien silmissä olin vain hyödytön pentu enkä mitään muuta. Nyt halusin korjata muiden mielipiteet oikeiksi ja osoittaa, että en ollut enää hyödytön pentu, vaan vakavasti otettava oppilas, josta tulisi Kuolonklaanin paras soturi!
// Viilto?
Viiltokaaos
Siristin silmiäni kuullessani nuoren naarasoppilaan kysymyksen. Jos en olisi ollut keskellä leiriä kaikkien edessä, olisin antanut oppilaalle sellaisen opetuksen, ettei hän enää ikipäivänä uskaltaisi epäillä kyvykkyyttäni olla Kuolonklaanin varapäällikkö. Viilsin kynsilläni jälleen ilmaa. Mututassu siirsi hieman etukäpäläänsä astuakseen taaksepäin, mutta tajutessaan viillon olevan ilmalle, hän pysäytti liikkeensä. Vedin syvään henkeä ja yritin keksiä mahdollisimman osuvan ja erinomaisen vastauksen oppilaalle, jotta hän ymmärtäisi minun olevan yhtä arvokas - ellen jopa arvokkaampi - kuin kuka tahansa syntyjään kuolonklaanilainen. Vaikka toisaalta olinhan minä syntyjäni kuolonklaanilainen, minä perustin tämän klaanin.
"Olet kuullut oikein, sillä synnyin ja vartuin soturiksi Jokiklaanissa. Suosittelen muuten pysymään kaukana siitä klaanista, sillä se tuottaa vain harmia", kerroin ensiksi nuorelle naaraskissalle, joka kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili minun puhuessani. Pidin hetken hiljaisuuden, kun mietin miten jatkaisin.
"Se missä synnyin ei määrää tulevaisuuttani vaan se, mitä varten minä synnyin. Minun kohtaloni on olla Kuolonklaanin päällikkö, se on ollut aina niin. Kuolonklaani on minun klaanini ja minä olen sen täysiverinen jäsen, pidä se mielessäsi", nau'uin tyynellä äänellä oppilaalle ja katsoin häntä suoraan silmiin. Mututassu nyökkäsi hitaasti.
"Tietenkin olet", hän vastasi tasaisella äänellä ja kallisti päätään hieman eteenpäin osoittaakseenin kunnioitusta. Kohotin leukaani ylöspäin tyytyväisenä, kun Mututassu nosti katseensa taas minuun.
"Jos se käy Valhekuiskeelle, voin ottaa teidät joku kerta taisteluharjoituksiin Tappotassun kanssa", ilmoitin kylmänviileästi Mututassulle ja vilkaisin leirin sisäänkäynnin suuntaan. Partio palasi juuri leiriin. He kantoivat hampaissaan tuoresaaliita ja laskivat ne sitten tuoresaaliskasaan. Odotin Jääliljan palaavan. Aurinko ei ollut vielä laskemassa, mutta en siltikään jaksanut odottaa vaalean soturin paluuta. Mitä nopeammin pääsisin juttelemaan Minttusydämen kanssa, sitä nopeammin suunnitelmani etenisivät ja sitä suurempi todennäköisyys oli voittaa metsän klaanit sodassa ja nousta jälleen se hallitsijaksi. Varapäälliköksi tultuani yhä useampi kissa oli kiinnostunut juttelemaan kanssani. Olin onnistunut parantamaan suhteitani moneen kuolonklaanilaiseen, joka sai heidät luottamaan minuun. Kun minusta tulisi päällikkö, jokainen kuolonklaanilainen olisi valmis kuolemaan vuokseni tulevassa koitoksessa, jonka johdosta Kuolonklaani nousisi jälleen ansaitsemaansa loistoon.
Havahduin pois ajatuksistani ja siirsin vihreän katseeni leirin sisäänkäynniltä edessäni seisovaan oppilaaseen, joka silmäili minua tarkasti.
"Kiitos tästä keskustelutuokiosta. Sinulla on takuulla tehtäviä oppilaana, kuten esimerkiksi vuoteen tekeminen. Kipitä matkoihisi ja palaa mestarisi kanssa asiaan sitten, kun olet opetellut taistelun alkeet", murahdin oppilaalle ja käänsin tuolle selkäni. Astelin lähemmäs sisäänkäyntiä, jotta varmasti huomaisin Jääliljan heti tuon saapuessa. Jäin odottelemaan kaikessa rauhassa soturia aloilleni.
//Jää? Mutu?
Jäälilja 24.05.2018
"Hmm", myhäilin ja astuin askeleen lähemmäs oppilasta. Oppilaalla ei todellakaan ollut mahdollisuuksia vastaukseen. Antaisin hänen selvittää sen itse varttuessaan. Pakkastassu oli liian lähellä Kuolonklaanin rajaa joka sai sappeni kiehumaan - ei vaan palamaan. Puristin kynteni ulos. Aloin kuulla - äänestä päätellen - noin neljän kissan partion tassun äänet joka sai lampun palamaan pääni päällä. Nuuhkaisin ilmaa: kyllä neljä kissaa, varjoklaanilaista.
"Näkemisiin armas Pakkastassu", naukaisin helisevästi ja nostin kurkustani matalaa murinaa. Pian murinani kuullessaan aluskasvillisuus alkoi heilua ja partion johdossa asteleva valkeanharmahtava naaras, Valkosydän jos oikein tunnistin. Naaraan meripihkaiset silmät välkkyivät auringon valossa vihamielisesti; johtajan perässä kaksi kissaa rinnakkain, pienempi ja suurempi. Pienempi kissa, naaras jonka turkki oli väriltään musta ja sitä täplittivät vaaleanharmaat ympyrän muotoiset kuviot. Suurempi valkoturkkinen kolli mustalla rinnalla ja vatsalla; kävelivät Valkosydämen rinnalle. Heidän vanavedessään kulki vielä tummanharmaa oppilas.
"Mitäs täällä tapahtuu?" Valkosydän murahti silmät raivoisasti siristyen. Pörhistelin turkkiani näytelmässä mukana ollen.
"Mitäs Kuolonklaanilaiset tekevät näin lähellä rajaa ja rajan toisella puolella?" suuri kolli naukui, kenties Tummasielu. Päästin kurkustani ärtyneen murahduksen.
"Haistappa vähän tarkemmin", naukaisin kulmiani nopeasti kohottaen. Likaisenvalkean turkkini alla lihakseni väreilivät jännittyneinä.
"Niin arvon Varjoklaani, Myrskyklaani. Sitähän minäkin tulin tänne ihmettelemään", naukaisin omahyväisen virneen väläyttäen. Kaikkien muiden kissojen katseet liukuivat Pakkastassuun paitsi Valkosydämen.
"Pitäkää pentu omalla puolellanne ja tehkää mitä haluatte, mutta mielestäni teidän pitäisi saattaa hänet pois, hän näyttää eksyneeltä", nau'uin kuin välittäisin ja otin pari askelta taakse päin.
"Me hoidamme tämän", harmaaraidallinen naaras naukui silmät säkenöiden, tunnistin naaraan lopulta Kyyhkylennoksi. Nyökkäsin aisallisesti ja lähdin vetäytymään pois, hyväuskoinen Varjoklaani. Naurahdin itsekseni ja lähdin luikkimaan kohti leiriä.
Aivan edessäni alkoi jo häämöttää tuttu sisäänkäynti josta tulvi tuttujen kissojen makeita tai karvaita tuoksuja. Talvikkimuistokin oli kulkenut tästä tuoreen yrtti tukon kanssa ja tipauttanut samalla pari lehteä maahan. Sukelsin sisään ja pian näinkin sen minkä olin aavistanut, Viiltokaaos oli odottamassa.
"Tervehdys", naukaisin hymyillen. Käännyin aivan Viiltokaaoksen puoleen ja istahdin häntä tassujeni ympärille kietoutuen.
"Tein sen mitä pyysit ja pidin vielä huolen siitäkin, että saamme olla rauhassa ainakin Varjoklaanin suunnalta. Toivon, että teet sen saman Kuolonklaanille", naukaisin hiukan ääntäni hiljentäen jottei joka ikinen kissa kuulisi sanojani. Vilkaisin taivasta, aurinko oli laskemassa.
"Ja hei älä luulekkaan, että minulla meni näin kauan pelkästään sen asian kanssa, jouduin pitämään huolta rajoistamme", naukaisin terävästi ja silmiäni pyöritellen.
"Oletko varma, että hän tulee?" Viiltokaaos murahti. Väläytin kollille häijyn virneen.
"Aivan varma, Kettutassu vähintään anelee emonsa tapaamiseen".
//Viilto? Sori loppu on vähä hutastu mut ihan sama :D ja sori Starlet että Pakkasen ja Jään kohtaus jäi näi lyhyeks :c
Viiltokaaos 18.05.2018
Käänsin hitaasti ja välinpitämättömästi vihreän katseeni kohti Jääliljaa, joka oli saapunut luokseni hetki sitten. Naaraan äänestä saattoi löytää hieman kunnioitusta, vaikka siitä säteili runsaasti myös paljon muita eri sävyjä. Käänsin katseeni pois vaaleasta soturista ja käänsin sen nyt vuorostaan taivaalle. Hiirenkorva oli edennyt jo pitkälle, Kuolonklaanin harvoissa puissa oli jo suuret, vihreät hiirenkorvat ja lehtikadon kylmän viiman oli korvannut hento, viileä tuulenvire. Riistaa oli jo melko paljon, vaikkakin arvelin sitä olevan enemmän Jokiklaanissa ja Myrskyklaanissa, kuten aiempina hiirenkorvinakin.
"Aiotko vain istua siinä ja kuluttaa kallisarvoista aikaani, vai aioitko sanoakin jotain?" kysyin ja käänsin katseeni kohti Jääliljaa siristellen silmiäni. Naaras tuhahti ja pyöräytti jäänsinisiä silmiään. Huomasin naaraan katseen harhailevan tyhjälle tuoresaaliskasalle.
"Lähteekö arvon varapäällikkö saalistamaan? Klaanisi nääntyy nälkään, ellet saalista sille ruokaa", Jäälilja naukui ivallisesti virnuillen. Tyyni ilme kasvoillani murahdin soturille vastaukseksi.
"Partiot ovat jo saalistamassa. Kaiken lisäksi klaani ei ole minun", nau'uin jatkaen, "vielä." Se oli valhe, josta Jääliljalla ei ollut aavistustakaan. Kaiken järjen mukaan Kuolonklaani oli minun klaanini. Jäälilja ei vastannut mitään.
"Sen sijaan voisimme lähteä kävelylle. Nelipuilla on kuulemma erityisen upean näköistä, kun lehdet tekevät tuloaan tammiin", ehdotin vaalealle soturille. Nelipuille meno oli kielletty kaikilta paitsi partioon menevistä sotureilta, mutta säännöt eivät minua pidätelleet, eivätkä tainneet estellä myöskään Jääliljaa. Soturin kasvoille piirtyi hento virne.
"Hankitko ainoan jännityksen elämääsi menemällä nelipuille luvatta?" soturi kysyi ja hymähti pienesti.
"En, vaan tuon sisältöä sinun elämääsi. Ala tulla nyt", vastasin viileästi, viilsin kynsilläni ilmaa ja lähdin suuntaamaan kohti leirin uloskäyntiä olettaen, että Jäälilja seurasi minua.
//Jää? Sori hittaus, koitan herätellä inspii xdd
Jäälilja
Kohotin kulmiani omahyväisesti.
"Kekseliästä", naukaisin tyly vire äänessäni. Lähdin tassuttamaan keveästi suurikokoisen tummanharmaan kollin perään, joka oli jo kiiruhtamassa ulos leiristä. Nostin kevyen ravin jolla kuroin välimatkaa kollista umpeen. Taivas oli kauniin sininen ja valkeat pilvenhattarat leijuivat suurina sekä pieninä kasoina eteenpäin jatkaen ikuista taivaltaan. Vilkaisin Viiltokaaosta tarkemmin. Kaksi pystysuoraa kulkevaa viiltoa vasemman silmän lävitse - onnihan se oli ettei näkö ollut lähtenyt. Arvet pukivat tuota tummanharmaata kollia, loivat tarpeeksi järisyttävän kuvan tuntemattomille.
"Kuules Viiltokaaos, onko se totta, että yrität jollakin oudolla tavalla uhitella päällikköä rikkomalla sääntöjä? Eikö varapäällikön paikka ole tarpeeksi?" naukaisin kulmiani hiukan uteliaasti kohottaen, silti kasvoillani välkkyi kylmä tyyneys. En halunnut ärsyttää, halusin tietää. Halusin saada jollain oudolla tapaa selkoa hänen ajatuksistaan ja suunnitelmistaan, tiesin, se olisi vaikeaa. Kolli ei kääntänyt tuttua vihreää katsettaan vaan jatkoi kävelyä kuin yrittäen saada minut hermostumaan odotuksesta. Olin kärsivällinen - ainakin joskus. Käänsin oman katseeni suoraan eteenpäin ja annoin katseeni harhailla puiden puhkeamaisillaan olevilla lehdillä sekä auringon valon aukaisemilla valkovuokoilla. Siellä täällä valkoisten kukkien seassa loisti pari sinistä kukkaa. Siniset kukat olivat erilaisia, kaiken muun samanlaisen massan keskellä sininen hohti kauneiten erilaisuudellaan. Erilainen minäkin halusin olla, eri tavalla paha ja töykeä kuin muut Kuolonklaanilaiset. Halusin olla tunnettu ja tunnetuksi pääsi erilaisuudellaan. Suurin esikuvani - Viiltotähti - oli ollut erilainen kuin muut. Hän oli uskaltanut aloittaa sen mitä muut pelkäsivät. Käänsin katseeni taas Viiltokaaokseen.
"Antaa tulla, kärsivällisyyteni alkaa loppua", naukaisin heilauttaen häntääni odottelevasti.
//Viilto?
Viiltokaaos
Naaraan ilmoittaessa kärsivällisyytensä loppuvan, käänsin vihreän katseeni häneen ja naurahdin huvittuneesti. Hetkessä vieno hymynkaltainen katosi kasvoiltani muuttuen mitäänsanomattomaan ilmeeseen.
"Raetähti on hyvä päällikkö, minulla ei ole syitä uhitella lainkaan. Varapäällikön paikka riittää minulle toistaiseksi paremmin kuin hyvin. Nelipuille meneminen on rikkeistäni pienin", naukaisin soturille pitäen katseeni suoraan edessäpäin.
"Jos oikeasti tietäisit minusta jotakin, huomaisit ettei tämä ole mitään verrattuna siihen, mitä olen aiemmin tehnyt", naukaisin, viilsin kynsilläni ilmaa ja vilkaisin Jääliljaa siristäen silmiäni samalla, kun kasvoillani koreili vieno hymy. Yllemme laskeutui hiljaisuus, joka antoi mahdollisuuden muistella, miltä tuntui olla koko metsän johtaja. Olin ylpeä itsestäni. Tein jotain, jonka hiirenaivoiset Tähtiklaania palvovat surkimukset luulivat olevan mahdotonta. Vaikka metsän päällikkönä olo kesti vain pienen hetken elämästäni, olin onnistunut tuottamaan paljon pelkoa. Voisin vaikka vannoa vereni kautta, että jokainen metsäkissa tuntisi pienessä, heikossa sydämessään pelkoa, jos kuulisi kuka minä olen ja mitä olen tehnyt. Jo syntyessäni sieluni oli tahriintunut, loppujen lopuksi edes vanhempien läsnäolo ei olisi voinut estää tulemistani Kuolonklaanin varapäälliköksi.
"Olemme perillä", naukaisin rikkoen hiljaisuuden, kun saavuimme nelipuiden laaksoon. Astelin rauhallisin askelin alas laaksoon sen loivaa seinämää pitkin Jäälilja perässäni. Nostin katseeni laakson keskellä koreileviin tammiin, joiden oksia koristi lehtien vihreät silmut. Viherlehti todella teki tuloaan. Nelipuilla leijaili vahva riistan tuoksu. Tassuttelin kaikessa rauhassa kohti laakson keskellä olevaa kivenjärkäletttä, jonka soturikissat tunsivat nimellä puhujankivi. Jäälilja asteli perässäni hieman ripeimmin askelin. Kun saavuin puhujankiven varjoon, ponnistin takajaloillani itselleni vauhtia ja loikkasin valtavan kiven päälle. Loikka oli sulava ja onnistunut. Kun varmistin tasapainoni, käännyin ympäri ja katsoin Jääliljaa kohti soturin jäisiä silmiä.
"Tahdotko tietää jotain?" kysyin siirtämättä katsettani pois soturista. Viilsin oikean etukäpäläni kynsillä ilmaa.
"Tietenkin, anna tulla vain", soturi vastasi, heilautti häntäänsä puolelta toiselle ja istuutui alas.
"Kun minusta tulee päällikkö, aion seistä juuri tässä ja katsella, kuinka klaanini soturit vuodattavat metsäkissojen verta", naukaisin hetken epäröinnin jälkeen. Jäälilja oli ehkä ärsyttävä, mutta hän oli lojaali Kuolonklaanille, vaikka olikin erakkosyntyinen. Ainakin uskoin niin, mutta tuskin hän suunnitelmiani vuotaisi vihollisklaaneillemme. Hän tuhoaisi samalla myös oman maineensa kuolonklaanilaisten keskuudessa.
Jäälilja kohotti kulmiaan kuullessaan sanani.
"Aiot siis viedä klaanisi sotaan neljää hyvin syönyttä klaania vastaan?" soturi kysyi naurahtaen viileästi ja pudisteli päätään tuomiten suunnitelmani. Siristin silmiäni ja odotin, että sain katsekontaktin soturiin.
"Ehkä he ovat hyvin syöneitä, mutta me olemme valmistautuneita ja hyvin syöneitä. Eikä se ole ainoa etumme, katsos kun harva tahtoo taistella vihollisklaaninsa rinnalla, ainakaan se ei tule olemaan helppoa", naukaisin vihjaillen suunnitelmiini päin ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. Jääliljan kasvoille piirtyi vieno hymy. Ymmärsikö soturi mitä ajoin takaa? Hän oli Jäälilja, tietenkin hän ymmärsi sen.
//Jää?
Jäälilja 19.05.2018
Kurtistin kulmiani hiukan yllättyneenä samaan aikaan omahyväisesti hymyillen. Tarkastelin hetken ajan kokoontumisaukiota. Neljän suuren tammen lehdet näyttivät olevan puhkeamaisillaan. Kaunista, kuten Viiltokaaos oli sanonut.
"Valitettavasti minun on sanottava, pidän ajatusmaailmastasi", ilmoitin vakuuttuneena. *Taistelu nelipuilla?*
"Historia näyttää toistavan itseään, Viiltokaaos tiedäthän mitä tarkoitan", naurahdin kolkosti, "Uusi Viiltotähti ja uudet - sitäkin suuremmat - suunnitelmat". Puristelin tassujeni alla olevaa kovaa kiveä kynsilläni. Viiltokaaos ottaisi koko metsän haltuunsa. Pian hän olisi se joka vetelisi naruista, hän olisi se joksi minä tähtäsin.
"Tiedätkös mitä, sinä tulet saavuttamaan sen mitä minä halusin, enkä pidä siitä. Taidat silti olla ihan hyvä kakkosvaihtoehto, pakko myöntää", kasvoillani vilahti pieni hymyntapainen, mutta pian taas kasvoni olivat tyynet. Kohensin ryhtiäni ylväästi.
"Mutta älä luulekkaan, että sinä alat ylimieliseksi, muuten saat tuntea kynnet nahassasi", naukaisin teatraalisen hymyn väläyttäen, "Ja tiedätkö kenen? Minun".
//Viilto?
Viiltokaaos 20.05.2018
Katsoin Jääliljaa mitäänsanomaton ilme kasvoillani. Soturi oli selvästi kiinnostunut suunnitelmistani, joka oli erittäin hyvä asia. Hän olisi hyvä lisä joukkoihini ja hänestä voisi olla apua järjestelyissä. Hänen kauttaan voisin saada yhteyden Varjoklaanin Minttusydämeen, joka oli tärkeä kissa sodan voittamisen kannalta, mutta ei välttämätön. Loikkasin alas puhujankiveltä ja kiersin Jääliljan hitaasti ympäri. Naaras piti katseensa minussa koko ajan paitsi silloin, kun olin hänen takanaan.
"Sinulla on suhteita Varjoklaanissa, eikö niin?" naukaisin ja jatkoin odottamatta vaalean naarassoturin vastausta:
"Minulla on sinulle tehtävä." Naaras siristi silmiään kuunnellessaan sanojani.
"Mitä tahdot minun tekevän?" soturi kysyi nostaen leukaansa aavistuksen verran ylemmäs. Istuin alas hänen eteensä ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Jos hankit Minttusydämen Varjoklaanin ja Kuolonklaanin vastaiselle rajalle huomisillaksi, olet mukana suunnitelmissani", vastasin ja katsoin soturia syvälle tuon jäisiin silmiin. Jäälilja ei vastannut mitään, hän piti katseensa tiukasti silmissäni. Tunsin auringon paahtavan tummaa turkkiani suoraan ylhäältä, mutta en halunnut liikkua ja irrottaa katsestani soturista ennen tuon vastausta. Onnekseni kuitenkin hento tuulenvire viilensi hieman oloani, vaikka varjoon peruuttaminen olisi auttanut huomattavasti enemmän. Tällä hetkellä olin hieman kateellinen Jääliljan vaalealle turkille, johon aurinko ei tarttunut lämmöllään samalla tavoin kuin omaani.
//Jää?
Valhekuiske 29.04.2018
"Suorastaan ihailen päättelykykyäsi", virnistin pienesti naurahtaen ja lähdin kävelemään eteenpäin. Viiltokaaos saavutti minut heti parilla pidemmällä harppauksella ja jäi kulkemaan vierelleni vaiti, kuin odottaen minun sanovan jotakin. Yltyvä sade kasteli harmaan turkkini nopeasti, muttei sen kylmyys ei yltänyt sen syvemmälle. Kiristin kuitenkin tahtiani hieman, siltä varalta jotta pysyisin lämpimänä vaikka sadevesi pääsisikin turkkini uloimman kerroksen läpi. Vilkaisin nopeasti kollia, mutta palautin katseeni takaisin eteenpäin tuon mulkaistessa suuntaani.
"Lupasin auttaa sinua suunnitelmissasi, mutta se voi olla hieman hankalaa", naukaisin, kuitenkin hyvin huolettomaan sävyyn. Viiltokaaos loi minuun kysyvän, mutta yhä tyynen katseen.
"Kuinka niin?" kolli kysyi ja käänsi katseensa muualle. Huokaisin pienesti pyöräyttäen vihreitä silmiäni.
"Et ole kertonut minulle, mitä aiot tehdä. Päälliköksi taidat ainakin olla pyrkimässä, mutta mitä sitten tapahtuu ja mikä on minun osani?" Kysyin vakavampaan sävyyn.
//Viilto?
Viiltokaaos
Sade oli kastellut turkkini läpikotaisin ja vesi pyrki nyt iholleni. Voimakas puhuri oli kylmä ja sai minut hieman palelemaan, mutten antanut alkavalle tärinälle valtaa kehossani. Kuljin mahdollisimman rauhallisesti Valhekuiskeen vierellä eteenpäin sateessa.
"Aion tuoda Kuolonklaanin taas entiseen loistoonsa. Kun minusta tulee päällikkö, Kuolonklaani nousee taas koko metsän hallitsijaksi. Operaatio klaanien valloitus on jo alkanut. Kai olet huomannut kitkan Jokiklaanin ja Tuuliklaanin välillä?" kysyin Valhekuiskeelta, viilsin kynsilläni ilmaa ja käänsin vihreän katseeni häneen virnistäen. Valhekuiske näytti hämmästyneeltä, kunnes hänen ilmeensä kirkastui.
"Sinäkö tapoit Routakukan?" naaras kysyi. Pudistin päätäni.
"En suinkaan, mutta eräs ystäväksikin kutsuttu jokiklaanilaissoturi teki niin", naukaisin ja kiristin tahtiani, sillä kylmyys yritti porautua lyhyen, mutta paksun turkkini lävitse.
"Mihin sinä pyrit tällä?" soturi kysyi.
"Kun klaanit asettuvat toisiaan vastaan, he ovat heikoilla. Kuolonklaanin hyökätessä he eivät halua auttaa toisiaan, koska kukapa omaa vihollistaan tahtoisi auttaa", naukaisin naaraskissalle epäröiden, sillä suunnitelmien paljastaminen oli suuri riski. Toivoin kuitenkin voivani luottaa Valhekuiskeeseen, olihan soturi paljastanut minulle omat suunnitelmansa isäänsä vastaan.
"Haluan vielä muistuttaa, että keskustelumme jäävät meidän kahden välisiksi. Jos paljastat suunnitelmani jollekulle, voin taata että Pikiviilto tulee elämään pitkän elämän Kuolonklaanin parantajana ja sinä taas tulet kokemaan pitkän ja kivuliaan kuoleman minun kynsissäni", naukaisin sihahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa.
//Valhe? ssjsak hirveen tönkkö taas xd
Valhekuiske 30.04.2018
Pyöräytin silmiäni ja painon korvani hieman tympääntyneesti luimuun. Viiltokaaoksen uhkailu oli turha, mutta toisaalta myös ymmärrettävissä ja hyvin oletettavissa, sillä enhän minä tuolta ylimääräistä ystävällisyyttä pyytänytkään. Olin pitämässä lupaukseni, jos hänkin oli. Rentouduin jälleen ja kasvoilleni nousi jopa pieni virne, joka ei tosin yltänyt silmiin asti.
"Olkoon sitten vaikka niin, että petturi on toiselle vapaata riistaa. Mutta joka tapauksessa, suunnitelmasi vaikuttavat hyviltä ja väkisinkin alkaa mietityttää, mistä sinä oikein olet näitä ulkopuolisia ystäviä saanut. Sanoit Routakukan tappajan olleen Jokiklaanista, joten hän on varmaan sitten Ahvenleuan vanhoja tovereita", pohdin osittain Viiltokaaokselle puhuen, osittain ääneen ajatellen. Oli vähintäänkin mielenkiintoista olla mukana seuraamassa mitä tulevaisuudessa tapahtuisi, varsinkin kun kaikki vaikutti ainakin toistaiseksi menevän Viiltokaaoksen suunnitelmien mukaan.
"Toivottavasti näihin ystäviisi voi myös luottaa. Varsinkin klaanin ulkopuoliset saattavat laverrella, kun heitä ei ole kukaan vahtimassa", jatkoin vilkaisten epäilevästi harmaata kollia.
//Viilto?
Viiltokaaos 01.05.2018
"Sinun ei tarvitse huolehtia siitä. Huolehdit vain, että oma suusi pysyy supussa ja ettet joudu ongelmiin kuolonklaanilaisten tai muiden klaanilaisten kanssa. Mitä parempi maine meillä ja Kuolonklaanilla on, sitä helpompi suunnitelmani on toteuttaa", naukaisin naaraskissalle viileästi heilautten häntääni puolelta toiselle. Käännyin ympäri jatkaakseni matkaa kohti leiriä. Myös Valhekuiske kääntyi ja kiri minut hetkessä kiinni.
"Entä minun suunnitelmani? Milloin aloitamme sen?" naaraskissa kysyi vilkaisten vihreillä silmillään minua. Pidin katseeni suoraan edessäpäin.
"Sovitaanko vaikka niin, että sinä suunnittelet, minä autan toteutuksessa. Kun olet valmis suunnitelminesi, kerro minulle ja voimme aloittaa", naukaisin Valhekuiskeelle vilkaisten tuota nopeasti, jonka jälkeen käänsin taas katseeni eteenpäin. Taivaalla oli yhä tummia pilviä ja vettä satoi yllemme, mutta ei niin voimakkaasti kuin lähtiessämme.
"Selvä", Valhekuiske vastasi tyynesti ja jatkoi hiljaisena matkaa vierelläni.
Kun saavuimme leirin sisäänkäynnille, nau'uin soturille vielä:
"Keskity tarkkailemaan klaanitovereitasi. Mitä enemmän saat irti heistä ja heidän saloistaan, sen parempi. Kerro minulle, jos jotakin mielenkiintoista ilmenee." Odottamatta naaraan vastausta sujahdin sisään leiriin ja jatkoin matkaani sotureiden pesälle tarkoituksena mennä lepäämään. Asetuin omalle sammalvuoteelleni, joka sijaitsi lähes täyden pesän keskustassa. Moni soturi oli pesässä sateen suojassa nukkumassa tai vain odottamassa sateen loppua.
Suljin silmäni ja jäin odottelemaan unen saapumista.
Kun seuraavan kerran heräsin, sade oli lakannut ja pesä tyhjentynyt. Aurinko oli nousemaisillaan. Raetähti seisoi suurkiven juurella ja jakoi partioita kaikessa rauhassa. Annoin kollin olla ja jatkaa, vaikka partioiden järjestäminen kuuluikin minun tehtäviini. Etsiskelin katseellani itselleni seuraa leirin pääaukiolla olevista kissoista.
"Viiltokaaos, johda sinä partiota, joka lähtee aivan pian ja käy läpi Tuuliklaanin ja Varjoklaanin vastaiset rajat. Otat mukaasi Syöksyviillon, Mutinakielen, Graniittipoltteen ja Tappotassun", Raetähti naukaisi yhtäkkiä kovalla äänellä. Mieleni ei todellakaan tehnyt mennä jonnekin partioon, etenkään Syöksyviillon kanssa, mutta en jaksanut alkaa väittämään vastaan päällikölle. Vastasin nyökäten pienesti ja siinä sivussa päästin ilmoille murahduksen. Lähdin kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä. Matkalla väistin muutaman vesilammikon, jotka myrsky oli saanut aikaan. Onnekseni Tappotassu oli jo herännyt, ettei minun tarvinnut herättää oppilastani erikseen. Hän jolkotteli oppilaiden pesän edustalta luokseni leirin uloskäynnille.
Kun muutkin lähtijät olivat luonamme, nostin häntäni pystyyn ja sukelsin sisään piikkihernetunneliin, jonka pohjalla oli vesilammikko. Kuljin eteenpäin välittämättä siitä, että tassuistani roiskui vettä takanani kulkevan Syöksyviillon päälle. Tämän jälkeen kiersin leirin ja lähdin suuntaamaan kohti Tuuliklaanin rajaa. Syöksyviilto hakeutui heti matkan alkaessa vierelleni jättäen muut taakseen.
"Mitä sinä tahdot?" murahdin soturille ja viilsi kävellessäni kynsilläni ilmaa.
"Mitä sinä suunnittelet?" soturi kysyi tasaisella äänellä vilkaisemattakaan minua.
"Vanhempieni murhaa", vastasin kylmästi ja pyöräytin silmiäni. Äänensävystäni Syöksyviillon täytyi ymmärtää se, etten ollut tosissani sen sanoessani. Vaikka toisaalta heidän murhaaminen houkutteli minua, etenkin Kirkasmarjan. Naaras valehteli minulle päin naamaa koko ikäni ja antoi minun elää siinä uskossa, että vanhempani olivat hylänneet minut Jokiklaanin reviirille. Käytännössähän he olivatkin, sillä Kirkasmarja hylkäsi minut siinä hetkessä, kun hän päästi suustaan ensimmäisen valheen minua koskien. Syöksyviilto vastasi sarkastisesti naurahtaen.
"Anteeksi, satuin unohtamaan yhden asian: ei minulla ole vanhempia", naukaisin nopeasti ennen kuin kolli kerkesi sanoa mitään ja kiristin tahtiani. Syöksyviilto otti minut kuitenkin hetkessä kiinni.
"Minä olen sinun isäsi, sama se mitä sinä sanot", Syöksyviilto murahti saapuessamme Tuuliklaanin rajalle. Muu partio alkoi merkkailla rajaa, kun jatkoimme keskusteluamme niin sanotun isäni kanssa.
"Ei, et sinä ole", vastasin katsoen tyynesti pikimustaa soturia. Viilsin jälleen kynsilläni ilmaa, kun pysähdyimme hetkeksi.
"Ihan sama, mutta sinä suunnittelet jotakin, eikö niin? Mitä se onkin, minä olen mukana", kolli ilmoitti vakaalla äänellä. Mitä ihmettä hän oikein yritti?
"Etkä ole", vastasin hymähtäen ja jatkoin matkaani eteenpäin. Syöksyviilto siristi silmiään katsoessaan minua.
"Usko pois, minä olisin loitava lisä suunnitelmiisi. Olen yksi Kuolonklaanin korkeimmin koulutetuista sotureista, kuten ehkä tiedät, minut koulutti-", en antanut kollin sanoa loppuun lausettaan, vaan nau'uin hänen päälleen:
"Minä tiedän erittäin hyvin, kuka sinut koulutti. Voin kuitenkin vannoa, että et sinä taistelussa minulle vedä vertoja. Voitan sinut mennen tullen." Syöksyviilto siristi jälleen silmiään.
"Älä luule itsestäsi liikoja, poika. Vaikka oletkin varapäällikkö, minä olen vanhempi ja etunani minulla on vuodenaikojen kokemus ja Viiltotähden opetus", kolli naukui ja nosti leukaansa hieman ylöspäin näyttääkseen olevansa suurempi ja parempi kuin minä.
"Älä sinä luule itsestäsi liikoja, vanhus. Saatat olla minua vanhempi, mutta se tekee sinusta hitaan ja kankean", tokaisin ja kiristin jälleen tahtiani jättäen Syöksyviillon taakseni.
Saavuimme ukkospolun laitamille. Jo tovin Syöksyviilto oli suostunut pysymään muun partion kanssa perässäni. En vaivautunut merkitsemään rajoja, sillä partion muut jäsenet saivat tehdä sen.
Ylitettyämme ukkospolun, nyt vuorostaan Tappotassu kiri lähelleni. Oppilas pysyi kuitenkin hieman takanani kunnioitusta osoittaen.
"Voimmeko mennä tämän jälkeen harjoittelemaan?" oppilas kysyi tasaisella äänellä. Käänsin vihreän katseeni häntä kohti.
"Emme. Koska emme viimeksi voineet käydä nelipuilla, teemme sen tänään. Sitä ennen tarkastamme rajat loppuun ja viemme partion leiriin", nau'uin hiljaisella äänellä oppilaalleni niin, että partion muut jäsenet eivät kuulleet meitä. Tappotassu nyökkäsi ja perääntyi kauemmas minusta jatkaen rajojen merkkaamista.
//Tappo? Anteeks hirvee tönkkö mut tää ei nyt oikee luista xd
Jäälilja 17.05.2018
Katsoin Korpipentua kulmia mietteliäänä kohottaen. Pentujen hyväksikäyttö oli liian helppoa, halusin haasteita. Tutkiskelin Korpipennun oranssinkeltaisia silmiä, pentu oli tosissaan. Helppo uhri, muttei minulle, joku onnekas lunastaisi omansa. Korpipentu olisi kasvaessaan pidettävä lähellä, hänestä voisi saada - kouluttamalla oikein - hyvän liittolaisen tai kätyrin. Pitäisi katsoa minkälainen kukka tuosta nupusta puhkeaisi.
"Kuten sanoin esittelen sinulle leiriä, tai luultavasti olet tutkinut sen jo, joten ehkä voisimme keksiä jotain kiinnostavampaa?" naukaisin silmät vaarallisesti välähtäen.
"Tai ehkä vain unohdamme sen", kuiskasin ja lähdin hivuttautumaan pois päin. Pian hämmentynyt pentukin huomasi syyn, Pimeyslehti lähestyi meitä. Nyökkäsin Korpipennulle liittolaismaisesti, vaikka nyökkäys oli minulle merkityksetön, halusin pennun elättelevän toiveita - hyväksikäyttö kun lopulta kuului persoonaani, tehdä itseni onnelliseksi muiden avulla. Vaikka sen välillä kielsinkin, minun pitäisi vain toimia spontaanisti ja olla se mikä pohjimmiltani olin. Jätin Korpipennun Pimeyslehden huomaan kuin nallin kalliolle. Minun pitäisi luultavasti nähdä joskus Kalmaliljaa - liittolaistani - vaikka en minä kummemmin hänen seurassaan oleillut. Pian silmiini pisti hyvin tutun näköinen tummanharmaa kolli. *Viiltokaaos.* Kasvoilleni syttyi se sama omahyväinen ja suunnitteleva ilme joka oli hyvin tuttu kasvoillani. Astelin kollia kohti.
"Katsos, varapäällikköhän se siinä", naukaisin hiven kunnioitusta äänessäni vaikka valtaosin sitä hallitsisi kylmä leikkimielisyys. Kasvoni olivat vakavat, joka ei ollut minulle ominaista, mutta tuntui kun minun kuuluisi käyttäytyä kerrankin mallikkaasti. Olihan Viiltokaaos kuitenkin varapäällikköni. En kuitenkaan lopettaisi pientä piikittelyäni ja Viiltokaaos saisi tuntea sen nahoissaan jos rupeaisi ylimieliseksi.
//Viilto? Laatu on nyt mitä on, mutta joo xd
Viiltokaaos
Pidin vihreän katseeni Valhekuiskeessa. Ilmeeni oli tyyni ja mitäänsanomaton. Minua lähinnä huvitti naaraan vilpiton anominen, joka toisaalta oli myös ihailtavaa. Harva soturi sellaiseen uskalsi, minä en ikipäivänä. Anominen oli minulle sama kuin kertoisin olevani jotakuta heikompi. Mutta kun joku anoi minulta jotain, se oli ihailtavaa.
"Tietääkseni Pikiviilto on hoitanut parantajan tehtävänsä moitteettomasti. Hän ei ole kieltäytynyt hoitamasta ketään, yrittänyt tappaa ketään tai osoittanut, ettei olisi klaanimme puolella", latelin tummanharmaalle naaraskissalle asioita, jotka olin määrännyt aikoinaan kuolonklaanilaisparantajille ominaisiksi asioiksi.
"Toki hän on hieman niskuroinut, mutta eiköhän jokainen meistä ole joskus tehnyt niin", naukaisin muistellen omia oppilasaikojani Jokiklaanissa. Harvoin tottelin mestarini Helmitähden - silloisen Helmiloisteen - käskyjä, sillä ei naaraasta ollut minua käskyttämään. Muistin, kuinka kerran olin mennyt luvatta nelipuille, seisonut puhujankivellä ja nähnyt Pikkuvarjon. Naaras ei ollut saanut sanaa suustaan minut nähtyään.
"Vai onko sinulla hänen tyttärenään jotain faktatietoa siitä, että Pikiviilto olisi toiminut vastoin sääntöjämme?" kysyin Valhekuiskeelta siristäen hieman silmiäni. Viilsin nopeasti vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.
"Raetähti tuskin suostuu tappamaan parantajaansa ilman vakavia perusteita. Jos saat minut vakuutettua, lupaan yrittää auttaa sinua tehtävässäsi niin kauan, ettei se ole riski päällikkyydelleni", totesin vilpittömän rauhallisella äänellä nuorelle naaraskissalle.
//Valhe?
Valhekuiske 26.04.2018
Nyökkäsin kiitollisena, mutta oloni oli yhä epävarma siitä, kuinka mukana suunnitelmissani Viiltokaaos todella oli. En tiennyt kuinka paljon hän tiesi parantajasta, mutta omien kokemusteni perusteella Pikiviilto ei ollut erityisemmin klaanimme puolella.
"Kiitos. Olen hieman alkanut jo suunnitella keinoja, joilla hänet saisi pois kuvioista, mutta se saattaisi tarvita yhden kissan uhraamista, mikä saattaa olla hieman hankalampi toteuttaa. Jos parantaja jäisi kiinni kissan tappamisesta kuolonmarjoilla, ei Raetähti voisi mitenkään katsoa sitä tassujensa läpi. Tämä onntietenkin vasta suunnittelua, eikä mitään olla lyöty lukkoon. Haluan vain päästä hänestä eroon mahdollisimman nopeasti", selitin, tuntien samalla malttamattomuuden ja innon palavan sisälläni. Katseeni oli puheeni aikana harhaillut pois varapäälliköstä, mutta palautin sen takaisin hänen silmiinsä.
"Muistathan yhä viime keskustelumme, kun kerroit aikovasi palauttaa tämän klaanin maineen? No, jos ne puheet vielä pitävät paikkansa niin olen kyllä mukana, se voisi olla vastapalvelus tästä", ehdotin viiltäen ilmaa harmaalla hännälläni. Ehkä Viiltokaaosta kiinnostus suunnitelmaani pysyisi, kun tuo tietäisi hyötyvänsä siitä itsekin.
//Viilto?
Viiltokaaos
Nyökkäilin hitaasti kuunnellessani Valhekuisketta. Naaraan viimeisimmät sanat saivat hennon virnistyksen nousemaan kasvoilleni. Nostin aavistuksen verran leukaani korkeammalle, jonka jälkeen laskin sitä laskiessani katseeni minua pienikokoisempaan naaraskissaan.
"Tietenkin ne pitävät paikkansa, en minä sellaista huvin vuoksi sanoisi. Kuolonklaanin maineen palauttaminen on lähtenyt etenemään jo hitaasti, mutta varmasti. Mitä useampi luotettava kissa on mukana, sitä nopeammin klaanini pääsee taas loistoonsa", sanottuani "klaanini", Valhekuiske kurtisti kulmiaan ja pyöräytti silmiään pian tämän jälkeen. Naaras kai ajatteli minun olevan ylimielinen sanoessani Kuolonklaanin olevan minun. Tottahan puheeni kuitenkin olivat, kaiken järjen mukaan Kuolonklaani oli minun klaanini, vaikka vain harva sen tiesi.
"Toivottavasti sinulla on suunnitelma, sillä ilman sitä en voi auttaa sinua. Kenet aiot tappaa, milloin ja missä? Kuinka lavastamme Pikiviillon syylliseksi?" esitin hiljaisella äänellä Valhekuiskeelle oleellisia kysymyksiä, jotka liittyivät suunnitelmaamme. En tahtonut kenenkään kuulevan suunnitelmistamme, jonka vuoksi hiljaa puhuminen oli enemmän kuin kannattavaa.
//Valhe?
Valhekuiske
"Mukava kuulla, että lupauksesi pitää yhä", Virnistin pienesti viitaten tuon omiin suunnitelmiin Kuolonklaanin varalle ja siirryin sitten hieman syrjemmälle, jotta voisin selittää turvallisesti oman suunnitelmaani. Se oli yhä melko hiomaton, mutta pienellä kehittelyllä se tulisi toimimaan, eikä parantaja olisi enää huolenani.
"Saatat tuntea kissoja paremmin kuin minä, joten kuuntelen myös ehdotuksia, mutta uhrin kannattaa olla joku, joka on tekemisissä parantajan kanssa. Kenties joku klaanivanhimmista, sillä hehän tarvitsevat usein parantajaa, mutta luulen että Pikiviilto teettää heihin koskevat työt Talvikkimuistolla. Toinen vaihtoehto voisi olla kuningatar, joka on jo synnyttänyt pennut. Heitä parantaja käy useammin itse katsomassa, joten se olisi parempi vaihtoehto uhriksi. Pikiviiltohan vie heille kaikenlaisia yrttejä ja niiden sekaan saattaa päätyö jotakin ylimmääräistä, jos ei ole tarpeeksi tarkkana", nau'uin lähestulkoon kuiskaten ja vilkuilin samalla varovaisesti ympärilleni.
"Haluaisin hänestä eroon niin pian kuin mahdollista. Saatoin nimittäin olla syyllinen hänen pidempään kestäneisiin torkkuihin ja hän ei ilmeisesti muista tilanteesta mitään, joten hän yhä luottaa minuun. En tosin voi sanoa milloin hänen muistinsa palaa", tunnustin.
//Viilto?
Viiltokaaos 27.04.2018
Siristin silmiäni Valhekuisken kerrottua hänen olevan syyllinen siihen, että parantajamme oli vajonnut koomaan joku aika sitten. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, tunsin kookkaan sadepisaran kuonollani. Ravistin päätäni nopeasti ja käänsin vaistomaisesti katseeni kohti taivasta. Painavat myrskypilvet olivat ilmestyneet Kuolonklaanin reviirin ylle uhkaavina. Sateen huomasivat myös muut kuolonklaanilaiset, sillä etäämmällä leirin keskustassa olevat kissat käänsivät katseensa ylös ja murahtelivat ärsyyntyneinä. Harva kissa piti sateesta, paitsi ehkä jokiklaanilaiset, jotka kastelivat turkkinsa enemmän kuin mielellään. Samassa keksin idean, jolla selvittäisin kuinka tosissaan tämä kuolonklaanilaisnaaras oli isänsä pettämisestä.
"Toivottavasti pieni sade ei haittaa sinua, sillä me lähdemme nyt kävelylle", naukaisin virnistäen pienesti. Viilsin kynsilläni ilmaa melko läheltä Valhekuiskeen viiksikarvoja. Naaras sävähti ja astui askeleen taaksepäin ja katsoi minua tyynesti. Soturi nosti hieman leukaansa ylöspäin ja siristi vihreitä silmiään. En jäänyt odottelemaan naaraan vastausta, vaan nousin ylös, venyttelin ja suuntasin kohti leirin uloskäyntiä katsomattakaan Valhekuiskeen suuntaan. Pian kuulin naaraan askeleet takanani. Ennen kuin ehdimme edes leirin uloskäynnille, oli sade voimistunut ja turkkini alkoi hiljalleen kastua ja muuttua raskaammaksi.
"Uskon, että seuraamiseni oli merkki siitä, että aiot lähteä kanssani", naukaisin ja tein naaraalle tilaa niin, että hän saattoi kävellä ensin ulos leiristä. Valhekuiskeen ilme oli salaperäisen mitäänsanomaton. Hän katsoi minua pitkään hiljaa ja antoi minun odottaa hänen seuraavaa liikettään.
//Valhe?
Raetähti 19.04.2018
Kylmähenkäys olisi hyvä lisä klaaniimme. Mutta entä jos hän hyökkäisi tunnekuohun vallassa kuolonklaanilaisen kimppuun? Se oli riski. Viiltokaaoskin oli sitä meiltä, että hänet olisi hyvä hyväksyä. Eikai auttanut muu kuin ottaa pienoinen riski ja päästää kolli klaaniimme, mutta vain koeajalle.
"Tervetuloa Kuolonklaaniin", murahdin lopullisen päätökseni Kylmähenkäykselle. Ainahan hänet voisi karkoittaa taikka tappaa, jos hän alkaisi sotureitani vahingoittamaan. Ja eikä kolli varmastikaan monellekaan kuolonklaanilaiselle pärjäisi. Olihan hän kasvanut Varjoklaanissa, joka ei ollyt alkuunkaan niin hyvä klaani kuin meidän klaanimme.
"Mutta saat jäädä koeajalle Kuolonklaaniin vain yhdellä ehdolla; pidät kyntesi kuolonklaanilaisista erossa", maukaisin ja nousin seisomaan kuin ilmoittaakseni asian olevan loppuunkäsitelty. Toivon mukaan tein oikein.
//Viilto? Kylmä? Sori mini >.>
Viiltokaaos 20.04.2018
Raetähti oli hyväksynyt Kylmähenkäyksen Kuolonklaaniin ja tämän jälkeen poistuimme päällikön pesästä leirin pääaukiolle, jossa Kylmähenkäys kiiruhti nopeasti Jääliljan luokse. Katselin pienen hetken kaksikkoa silmiäni siristellen yrittäen kuunnella heidän puheensa, mutta turhaan. Välimatka suurkiveltä leirin toiselle puolen oli liian pitkä. Huomasin Raetähden astelevan minua kohti. Päällikkö istuutui vierelleni.
"Oletko jo järjestänyt auringonlaskun partiot?" päällikkö kysyi pitäen katseensa suoraan edessä. Minä tein samoin, sillä en tahtonut vaikuttaa hiirenaivolta katsomalla kissaa, joka ei edes vilkaissut minuun päin.
"En vielä. Tahdotko mukaan johonkin partioista?" kysyin kollilta ja käänsin hetkeksi vihreän katseeni harmaaseen kissaan. Päällikkö pudisti päätään ja käänsi myös katseensa minua kohti.
"En. Varmistin vain, ettet unohda", päällikkö naukaisi tasaisella äänellä. Väräytin korviani uskottomana. Mitä hän juuri sanoikaan? Pakotin itseni pysymään tyynenä ja vastasin Raetähdelle:
"Tämä asia ei ole unohdettujen listalla, en voisi unohtaa partioiden järjestämistä ikinä." Raetähti vastasi nyökkäämällä, nousi ylös ja lähti astelemaan poispäin luotani. Jäin seisomaan yksikseni suurkiven juurelle. Katselin hetken ajan leirissä olevien kissojen touhuja yrittäen etsiä itselleni seuraa tai jotain muuta mielenkiintoista. Pian totesin, ettei pääaukiolla ollut ketään niin mielenkiintoista. Valhekuiskeen kanssa toki olisin voinut keskustelemaan, mutta yli kuu sitten keskusteltuani naaraan kanssa, olin lähestulkoon tarjonnut hänelle paikkaa piireissäni, kunhan soturi tulisi itse juttelemaan kanssani. Joko häntä ei kiinnostanut tai hän tarkkaili tilannetta ennen kuin toimi.
Katseeni harhaili leirissä olevista kissoista tummenevalle taivaalle. Taivaanrannan pilvet olivat värjäytyneet punaisiksi ja oransseiksi. Jos olisin hiirenaivoinen, olisi voinut luulla jossain palaavan värien perusteella. Säpsähdin, kun yhtäkkinen tuulenvire takertui viiksiini. Koska minulla ei muutakaan tekemistä ollut, päätin järjestää partiot. Paransin ryhtiäni ja nousin seisomaan, jotta ääneni kantaisi mahdollisimman kauas.
"Pihlajakynsi, sinä johdat auringonlaskun rajapartiota, joka kulkee Tuuliklaanin rajaa myöten aina emonsuulle saakka. Varjoklaanin rajaa ei tarvitse tarkistaa, sillä se tarkistettiin aurinkohuippuna. Ota mukaasi Kauhumurha, Kalmalilja, Uljastassu ja Terätassu", naukaisin naaraskissalle, joka nimensä kuultuaan kääntyi minuun päin ja nyökkäsi. Naaras päätti keskustelun Verikyyneleen kanssa ja lähti etsimään partionsa jäseniä.
Etsin katseellani Vahvamieltä, jonka löysin sotureiden pesän liepeiltä yhdessä Lintulumon kanssa.
"Vahvamieli, sinä hoidat auringonlaskun metsästyspartion. Mukaasi lähtevät Lintulumo, Silakkasiipi, Ahvenleuka, Kojoottivirne ja Raatotassu", ilmoitin soturille, joka vastasi nyökäten pienesti. Yhdessä Lintulumon kanssa kolli lähti kiertämään pesiä läpi etsien partionsa jäseniä. Leirin pääaukiolla ollut Silakkasiipi oli kuullut minut ja soturi siirtyi välittömästi sisäänkäynnin läheisyyteen odottamaan muita partioon lähteviä. Enempää partioita ei olisi tälle päivälle tarvinnut, mutta päätin järjestää vielä toisen metsästyspartion, sillä saalista ei koskaan voinut olla liikaa.
"Syöksyviilto"- käänsin vihreän katseeni isääni ja siristin silmiäni -"johdat nelipuille menevää saalistuspartiota. Otat mukaasi Yövarjon, Sumumyrskyn, Mutinakielen, Sirppiraidan ja Norppakyyneleen. Katsokaakin, ettei kukaan ylitä rajaa teistä tai muiden klaanien jäsenistä", naukaisin sihahtaen ja viilsin nopeasti kynsilläni ilmaa. Pikimusta kookas soturi vastasi nyökkäämällä ja katsoi minua hetken pitkään, kunnes lähti pois paikalta kiertämään pesiä läpi. Itsekin poistuin suurkiven laitamilta, sillä siinä meteli oli kovimmillaan. Suuntasin melko lähelle leirin rauhallisinta paikkaa, joka sijaitsi leirin seinämän luona soturin pesän takana. Matkalla sinne nappasin melko tyhjästä tuoresaaliskasasta itselleni varpusen ja kannoin sen seinämän lähelle. Istuuduin alas ja aloin syömään saalistani.
Syötyäni huomasin Valhekuiskeen katselevan minuun päin sotureiden pesän liepeiltä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja siristin silmiäni katsoessani soturia. Yllättäen tummanharmaa naaras lähti kulkemaan eteenpäin kohti minua. En osannut kuvailla hänen kasvoillaan olevaa ilmettä. Se oli salaperäinen ja samalla hyvin tyyni. Oma ilmeeni oli hieman halveksiva, ylpeä ja rauhallinen. Nostin leukaani aavistuksen verran ylöspäin naaraan lähestyessä minua, mutta annoin ryhtini pysyä sellaisenaan.
//Valhe?
Valhekuiske
Poistuin vähin äänin parantajan pesältä, jonne olin jättänyt Pikiviillon pohtimaan, mitä hänelle oli oikein käynyt. Säälittävä parantaja ei ilmeisesti lainkaan muistanut, mitä oli tapahtunut kävelyllämme, mutta se oli vain minun onneni. Saisin lisää aikaa suunnitella, kuinka saisin hänet ulos klaanista, mikä olisi vain palvelus Kuolonklaanin jäsenille. Valitettavasti joidenkin moraali oli turhan korkea karkottamaan parantajaa ilman varsinaista hyvää syytä tai todisteita tuon olevan uskoton klaanilleen, mutta voisin hoitaa niin kutsutun isäni ulos jos vain saisin hieman apuja. Tassuttelin tyytyväisenä sotureiden pesälle, aikeissani levätä hetken ennen seuraavaa partiota ja suunnitella seuraavia liikkeitäni. Juuri kun olin asettunut mukavasti omalle makuusijalleni, kuulin Viiltokaaoksen äänen, joka oli juuri järjestämässä partioita. Aiemmin päivällä olin lupautunut vapaaehtoisena lähtemään, mutta olin koko päivänä saanut hädin tuskin lepuuttaa jalkojani, joten katsoin paremmaksi vain kuunnella oltiinko tarjoukseeni edes tartuttu. Lista kissojen nimistä kantautui korviini, mutta omaani ei niiden joukossa. Kohautin lapojani tyytyväisenä ja vaihdoin suunnitelmaani sen verran, että hakisin tuoresaaliskasalta syötävää. Katseeni kiersi hetken leirin aukiolla oleilevia kissoja, joita vertailin mielessäni, kuka heistä voisi olla hyödyksi. Kissan tulisi olla tarpeeksi vaikutusvaltainen eikä liian hyvissä väleissä Pikiviillon kanssa. Aluksi mielessäni kävi pyytää Kalmaliljaa, joka oli Kielomyrkyn emo ja joka hoiti myös minua pentuna, mutta koska Pikiviilto oli hänen tyttärensä kumppani, ei naaras varmasti suostuisi juonittelemaan parantajaa vastaan. Samassa katseeni osui Viiltokaaokseen, joka oli vähän aikaa sitten nimitetty uudeksi varapäälliköksi. Mieleni kirkastui ja lähdin kävelemään kohti harmaata kollia, jonka eteen jäin istumaan.
"Viiltokaaos, ei sinulla olisi hetki aikaa? Haluaisin pyytää pientä palvelusta, joka ei sinun asemassasi olevalta vaadi paljoa", naukaisin salamyhkäisesti yrittäen lukea Viiltokaaoksen kasvoilta jotain merkkejä.
"Riippuu, mistä on kyse", varapäällikkö naukaisi kolealla äänellään. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja astuin askeleen lähemmäksi.
"Klaanin parasta minä vain ajattelen, kun katsos täällä on eräs kissa joka ei selvästi ole uskollinen, eikä hänen panostaan klaanin hyvinvoinnin kannalta enää tarvita, joten hänestä olisi ehkä jo aika hankkiutua eroon. Saatat ehkä jo tietää, kenestä puhun", naukaisin ja vinkkasin nopeasti parantajan pesän suuntaan. Viiltokaaos tuskin oli tyhmimmästä päästä, joten pikku vinkkini menisi varmasti perille ja tulevana päällikkönä hän tietäisi, mikä olisi todella klaanille parasta.
//Viilto?
Viiltokaaos 21.04.2018
Olin hieman pettynyt, sillä Valhekuiske ei selkeästikään tullut juttelemaan minulle aiemman keskustelumme vuoksi, vaan koska hän tarvitsi minua ja valtaani. Naaras oli juuri selvästi vihjannut, että Pikiviillosta täytyi päästä eroon, sillä kolli ei ollut uskollinen klaanillemme. Pian ymmärsin surkuhupaisan asian: Valhekuiske tahtoi eroon omasta isästään. Naaras muistutti hieman minua, sillä emoni Kirkasmarja oli hänen isänsä tavoin parantaja ja tahdoin päästä hänestä eroon, mutta tiesin sen olevan mahdotonta täältä käsin. Mieleni teki kieltäytyä naaraan tarjouksesta, mutta tahdoin Valhekuiskauksen luottavan minuun. Mitä useampi kuolonklaanilainen uskoi minun taitoihini klaanimme päällikkönä, sitä helpommin klaanien valloitus sujuisi. Kasvoilleni ilmestyhi pieni virne, kun viilsin kynsilläni ilmaa vain hiirenmitan päästä Valhekuiskeen viiksiä. Naaras säpsähti ja astui askeleen taaksepäin katsoen minua pyöräyttäen silmiään.
"Tahdot minun tekevän asian, joka voi mahdollisesti tuhota tulevaisuuteni Kuolonklaanin johtajana. Miksi minä auttaisin sinua?" kysyin viileästi murahtaen. Valhekuiskeen katse muuttui vakavaksi, hän selvästi tahtoi tätä todella. Katsoin naaraskissaa odottaen hänen vastaustaan.
//Valhe?
Valhekuiske 23.04.2018
Emmin hetken miettien, kuinkanoikein pystyisin vakuuttamaan Viiltokaaoksen siitä, ettei Pikiviillosta pääsemisessä ollut muita kuin hyviä puolia. Kolli oli kuitenkin varapäällikkö ja hyvä puhuja, joten kuinka suuri riski hänellä olisi menettää paikkansa. Halusin todella myös kertoa, ettei juoneni takana ollut pelkästään klaanin edun ajaminen, vaan myös henkilökohtaiset syyt, mutta ne tuskin varapäällikköä liikuttaisivat.
"Enhän minä suinkaan halua tulevaisuuttasi tuhota, enkä olisi edes pyytänyt, jos uskoisin niin tapahtuvan. Pikiviilto on jo itse tehnyt puolet työstä ja sinun pitäisi vain vakuuttaa Raetähti asiasta. Minä kyllä tiedän paremmin kuin kukaan muu, millainen Pikiviilto on, enkä usko sinunkaan tulevaisuudessa sallivan sellaisen petturin parantavan klaanin kissoja", vakuutin pitäen katseeni Viiltokaaoksen silmissä. En voinut kunnolla tulkita mitään varapäällikön ilmeestä, enkä tiennyt olisiko minun pitänyt sanoa vielä jotakin vakuuttaakseni hänet.
"Pyydän, tämä on tärkeää minullekin", pyysin ällöttävän anovalla äänensävyllä, joka kuitenkin oli vilpitön.
//viilto?
Kylmähenkäys
"Hah, aivan kuin olisinkaan aikeissa palata Varjoklaaniin. Siellä ei ole enää mitään minulle. Ja jos kerran tahdot tietää syyn lähtööni, arvauksesi oli suunnilleen oikein. En onnistunut kuitenkaan viemään tarkoittamani kissan henkeä", ilmoitin viileästi ja mittailin Viiltokaaokseksi esittäytynyttä kissaa. Tiesin tuosta kissasta hieman jotakin hajanaista tietoa, sillä olin nähnyt kollin muutamia kertoja kokoontumisissa ja hänestä oli juuri tullut Kuolonklaanin uusi varapäällikkö. Kolli näytti kyllä pelottavammalta kuin olisin tahtonut myöntää, mutten antaisi hänen tietää sitä. Kohensin hieman ryhtiäni ja loin nopean sillmäykseni rinnallani seisovaan Jääliljaan. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras ei vastannut mitenkään, piti vain tiukasti jäätävän tuijotuksensa Viiltokaaoksessa.
Kun mainitsin hengen viemisen, Viiltokaoksen silmissä välähti heikosti, hänen kiinnostuksensa oli luulojeni mukaan syttynyt. Tuskin tuo kolli todella tahtoisi tietää teostani, mutta viekkaat kuolonklaanilaiset tahtoivat aina tietää kaiken kaikesta.
"Ja keneltä sinä olitkaan viemässä henkeä?" varapäällikkö kysyi mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Vastasin kollin ilmeeseen jäätävällä irvistyksellä.
"Entisen kumppanini, Liljahenkäyksen, henkeä", ilmoitin ja räpäytin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni. Ennen kuin Viiltokaaos ehti vastata mitään sanoihini, murahdin turhautuneena niin äänekkäästi, että jokainen pystyisi kuulemaan sen.
"Voisimmeko jo jatkaa? Teillä tuskin on koko päivää aikaa seisoskella", murahdin hitaasti, venyyttäen jälleen kerran sanojani tapani mukaan.
//Viilto? Jää?
Jäälilja
"Voisimmeko jo jatkaa? Teillä tuskin on koko päivää aikaa seisoskella", Kylmähenkäys naukaisi silmiään pyöräyttäen. *Tuon hän on oppinut minulta*
"Kuules Viiltokaaos, sano mitä sanot, me lähdemme nyt", naukaisin itsepäisesti ja nostin leuan korkealle. Loin puoliani pitävän silmäyksen varapäällikköön, kunnioitinhan minä häntä, mutta minulla oli nyt jotain minkä halusin saada mahdollisimman pois alta.
"Olet tyytyväinen tai et", lisäsin vielä jäisesti ja viitoin partion lähtöön. Pihlajakynsi murahti ja lähti johtamaan partiota. Tiesin, että Viiltokaaos seuraisi oppilaansa Tappotassun kanssa lopulta. Varapäällikkömme olisi sen verran utelias. Lähdin ravaamaan eteenpäin muun partion rinnalla. Toivoin Viiltokaaoksen olevan raivoissaan käytöksestäni. Kylmähenkäys oli asia joka oli minun hoidettavanani, eikä kenenkään muun.
"Hän on vähän kiukkuinen, ihan noin yleensäkkin", naukaisin tylysti Kylmähenkäykselle. Kolli nyökkäsi.
"Eihän sinua pelota kohdata ylvästä setääni?" naukaisin hiukan ivallisesti, mutta iva ehkä oli vain roolin pitämiseksi tai sitten ivaus oli siellä vain ärsytyksen ilosta. En voinut heittäytyä liian tuttavalliseksi Kylmähenkäyksen seurassa.
//Kylmä? Viilto? Sysi? Sori pätkä xc
Kylmähenkäys
"Hah, aivan kuin olisinkaan aikeissa palata Varjoklaaniin. Siellä ei ole enää mitään minulle. Ja jos kerran tahdot tietää syyn lähtööni, arvauksesi oli suunnilleen oikein. En onnistunut kuitenkaan viemään tarkoittamani kissan henkeä", ilmoitin viileästi ja mittailin Viiltokaaokseksi esittäytynyttä kissaa. Tiesin tuosta kissasta hieman jotakin hajanaista tietoa, sillä olin nähnyt kollin muutamia kertoja kokoontumisissa ja hänestä oli juuri tullut Kuolonklaanin uusi varapäällikkö. Kolli näytti kyllä pelottavammalta kuin olisin tahtonut myöntää, mutten antaisi hänen tietää sitä. Kohensin hieman ryhtiäni ja loin nopean sillmäykseni rinnallani seisovaan Jääliljaan. Likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras ei vastannut mitenkään, piti vain tiukasti jäätävän tuijotuksensa Viiltokaaoksessa.
Kun mainitsin hengen viemisen, Viiltokaoksen silmissä välähti heikosti, hänen kiinnostuksensa oli luulojeni mukaan syttynyt. Tuskin tuo kolli todella tahtoisi tietää teostani, mutta viekkaat kuolonklaanilaiset tahtoivat aina tietää kaiken kaikesta.
"Ja keneltä sinä olitkaan viemässä henkeä?" varapäällikkö kysyi mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Vastasin kollin ilmeeseen jäätävällä irvistyksellä.
"Entisen kumppanini, Liljahenkäyksen, henkeä", ilmoitin ja räpäytin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni. Ennen kuin Viiltokaaos ehti vastata mitään sanoihini, murahdin turhautuneena niin äänekkäästi, että jokainen pystyisi kuulemaan sen.
"Voisimmeko jo jatkaa? Teillä tuskin on koko päivää aikaa seisoskella", murahdin hitaasti, venyyttäen jälleen kerran sanojani tapani mukaan.
//Viilto? Jää?
Viiltokaaos
Kun Kylmähenkäys oli vastannut kysymyksiini, Jäälilja sanoi jotain matkan jatkamisesta ja partio jatkoi matkaansa. Astuin ajatuksissani pois partion luota kohti Tappotassua. Liljahenkäys oli Kylmähenkäyksen kumppani, nyt sen vasta muistin. Olin useaan otteeseen kokoontumisissa nähnyt kaksikon keskenään, joskus lämpimämmissä ja toisinaan kylmemmissä väleissä. Naaras oli Varjoklaanin parantajaoppilas ja.. Hän oli myös poikani Pisaratähden tytär, jonka pennun emo Kielomyrkky oli hylännyt ukkospolulle kuolemaan. Joku varjoklaanilaisista oli pelastanut Liljahenkäyksen ja naaraasta oli tullut parantajaoppilas, joka ilmeisesti uskoi Tähtiklaaniin. Mutta miksi ihmeessä Kylmähenkäys oli tahtonut tappaa kumppaninsa? Vaikka Liljahenkäys ei ollut kuolonklaanilainen tai ylipäätään uskonut Pimeyden Metsään, ajatus naaraan tappamisesta sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Perhe oli minulle kaikki kaikessa, mutta enhän minä edes tuntenut naarasta? Ja kaiken lisäksi hän uskoi Tähtiklaaniin, joten ei hänen kuolemansa olisi loppujen lopuksi kovinkaan suuri menetys minulle tai muillekaan, ehkä ainoastaan Varjoklaanille. Murahdin turhautuneena. Uusi elämä oli tuonut uuden mahdollisuuden lisäksi mukanaan myös turhan tunteellisuuden. Ajattelin liikaa ja sen lisäksi myös tunsin liikaa.
"Menemmekö me sinne nelipuille?" Tappotassun kärsimätön ääni keskeytti ajatukseni. Käänsin katseeni kolliin ja siristin silmiäni.
"Emme. Palaamme nyt leiriin", vastasin kylmästi ja lähdin kulkemaan partion tuoreita jälkiä pitkin kohti leiriä.
Leiriin saavuttuani huomasin, että Kylmähenkäys ei vielä ollut päässyt Raetähden juttusille. Päällikkö kai oli poissa leiristä. Nyt varjoklaanilaiskolli istui Jääliljan kanssa jutellen lähellä leirin sisäänkäyntiä. Jäälilja mulkaisi minua minun saapuessa leiriin, mutta vastaukseksi nostin leukani ylväästi pystyyn ja astelin kohti sotureiden pesää. Matkalla katseeni harhaili Kostohenkeen ja Hiiripisaraan, jotka juttelivat keskenään tuoresaaliskasan läheisyydessä. Tiesiköhän Kylmähenkäys heidän olevan Liljahenkäyksen sisaruksia.
"Saanko jo syödä jotain?" Tappotassu asteli luokseni ja kysyi minulta. Säpsähdin jälleen pois ajatuksistani ja kohdistin katseeni oppilaaseen.
"Syö vain, mutta älä häiritse minua enää", murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tappotassu nyökkäsi nopeasti, käänsi minulle selkänsä ja loikki tuoresaaliskasalle. Tämän jälkeen kolli suuntasi kohti oppilaiden pesää syömään kasasta valikoimaansa hiirtä.
Käänsin jälleen katseeni ensin Hiiripisaraan ja Kostohenkeen ja sen jälkeen Jääliljaan ja Kylmähenkäykseen. Jos Kylmähenkäys oli yrittänyt tappaa kumppaninsa, yrittäisikö hän tulevaisuudessa tappaa myös kuolonklaanilaisia? Olisiko hän lisä vai heikkous Kuolonklaanille? Kolli ei ollut onnistunut edes tappamaan yhtä parantajaa, miten hän pärjäisi taistelussa soturia tai vaikka kettua vastaan? En ollut varma, pitäisikö minun yrittää puhua Raetähdelle järkeä ja kertoa, että soturi oli yrittänyt tappaa myös Raetähden pennunpennun. Mutta välittikö päällikkö Tähtiklaaniin uskovasta sukulaisestaan? En minä edellisessä elämässäni välittänyt lainkaan tyttäristäni Pyökkihännästä tai Vesililjasta, sillä he olivat heikkoja häviäjiä. Onnekseni tunsin yhä pienoista vihaa tyttärieni valintoja kohtaan, vaikka nyt pystyinkin heidät jo nimeämään tyttärikseni.
//Saa jatkaa. Sit ku Rae palaa leirii ja Kylmä menee juttelee senkaa pesää ni Viilto tunkee mukaa ja on sillee et Jää ei tuu mukaa XD Pls älkää laittako Viiltoo puhuu viel mitää ku en itekää tiiä et haluukse Kylmän Kuoloo vai ei mut kuitenki se Kylmä pääsee siis Kuoloo sit :D
Raetähti 16.04.2018
Iskin kynteni hiiren ja tapoin sen nopealla puraisulla. Noukin velton, kuolleen hiiren hampaisiini ja lähdin jolkottelemaan Kuolonklaanin leiriä kohti. Olin halunnut lähteä yksin saalistamaan, kaipasi hieman omaa aikaa. Minusta oli joka kerta kiinnostavaa palata leiriin ja suunnata omaan pesääni, jossa Kuolonklaanin päälliköt ennen minua olivat nukkuneet. Olin jo sopeutunut uuteen nimeeni ja uuteen asemaani klaanissa. Olin sopeutunut jopa kissojen katseisiin, olivatpa niiden merkitykset mitä tahansa. Uskoin, että olin vielä päässyt helpolla. Minun ei ole vielä tarvinnut tehdä vaikeita päätöksiä tai mitään muutakaan vastaavaa, hyvin tärkeää ellei varapäällikön valitsemista lasketa siihen mukaan. Olin hyvin tyytyväinen varapäällikkööni Viiltokaaokseen, jonka valitsin. Ainakin tiedän klaanin olevan osaavissa käsissä päällikkökauteni jälkeen. Viiltokaaos vaikuttaa ja varmasti onkin yksi klaanin parhaimmista sotureista ja juuri siksi hän oli paras varapäällikköehdokas, joka sitten myöhemmin johti hänen valintaansa.
En ehtinyt miettimään enempää, kun leirin suuaukko tulikin jo näkyviin. Sujahdin sisälle leirin vilinään. Katselin hiiri hampaissani roikkuen ympärilleni ja, kun olin lähtemässä viemään hiirtä tuoresaaliskasaan huomasin oudon hajun sekä oudon kissan. Pääni kääntyi heti tuon tuntemattoman kissan suuntaan ja siristelin meripihkan värisiä silmiäni. En uskonut kissan olevan vaaraksi, joten vein hiiren tuoresaaliskasaan ja palasin tuon oudon kissan läheisyyteen. Olemukseni oli jälleen rauhallinen katsoessani arvioivasti tuntematonta kissaa.
"Haluan kuulla selityksen tälle", murahdin ja katsoin tuntemattoman ympärillä olevia kissoja kysyvästi. Mitä ihmettä tämä kissa teki Kuolonklaanissa? Ellei syy olisi kyllin hyvä, hän saisi kyllä lähteä.
//Kylmä? Muut? :]
Tappotassu
Viiltokaaos pyysi minut harjoittelemaan taistelua kanssaan. Nyökkäsin hiljaa, kunnioittavasti. Nyt kun Pimeyslehti, entinen Pimeystähti oli luopunut hengistään ja siirtynyt pentutarhalle auttamaan muita kuningattaria pentujen hoidossa, oli uusi päällikkömme nyt Raetähti. Raetähti oli valinnut Viiltokaaoksen varapäällikökseen, enkä voinut olla ylpeämpi valinnasta. Sainhan olla nyt klaanin varapäällikön oppilas ja se oli suuri kunnia. Jos ei muille, niin minulle ainakin.
*Jonain päivänä minustakin tulee varapäällikkö ja myöhemmin sitten päällikkö*, päätin mielessäni. Päällikön asemaa olin alkanut havitella todella paljon. Se merkitsisi minulle todella paljon, mutta tiesin että jos minusta tulisi joskus varapäällikkö, siihen menisi vielä aikaa.
*Sitten kun Viiltokaaoksesta tulee joskus päällikkö, minulla on hyvät mahdollisuudet päästä varapäälliköksi*, pohdin. Tiesin kuitenkin että jos olisin sitten vaihtoehto, en tuskin olisi ainoa.
"Tappotassu", Viiltokaaos murahti vierelläni, "Tulehan jo nyt. Kumpi on tärkeämpää, koulutus, joka vie askel askeleelta lähemmäs soturiutta vaiko mietiskely?"
"Koulutus totta kai, oi Viiltokaaos", mau'uin ja kumarsin, "Anteeksi."
Lähdin Viiltokaaoksen perässä ulos leiristä.
"Onnea muuten varapäälliköksi pääsystä", onnittelin.
"Kiitos", Viiltokaaos murahti ja tallusteli reippain askelin tyhjälle pienelle aukiolle. Loikin tuon rinnalle. Pian Viiltokaaos pysähtyi ja pysähdyin tuon eteen. Jäin kuuntelemaan Viiltokaaoksen neuvoja odottaen innoissani mitä kohta tekisin.
//Viilto? Vähän tää oli tönkösti mut juuh... ja sori jos hittasin Viiltoo xd
Viiltokaaos
"Harjoittelemme tänään puolustamista. Mitä kookkaampi sinä olet, sitä helpompaa puolustamisen pitäisi olla. Usein syy puolustamiseen on jonkun suojelu. Jos sinun täytyy suojella jotakuta haavoittunutta tai pentua, et hyökkää vihollista kohden, vaan pysyttelet suojeltavan luona ja annat vihollisen hyökätä. Puolustajan on hyvä pystyä ottaa iskuja vastaan, sillä et voi vain loikata sivuun ja väistää, ellet sitten tahdo puolustettavan ottavan iskua puolestasi vastaan", latelin Tappotassulle itsestäänselvyyksiä. Kolli nyökkäili kuunnellessaan minua tarkkaavaisesti.
"Sinun täytyy olla puolustusasemassa lähes kaiken aikaa. Kuka tahansa voi yrittää hyökätä kimppuusi ja jos et osaa reagoida nopeasti, kuolet", naukaisin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Ennen kuin Tappotassu ennätti vastata, lähdin syöksymään tuota kohti. Kolli säpsähti ja onnistui juuri ja juuri väistämään kynteni loikkaamalla sivuun. Hän asettui leveään asentoon ja katsoi minua hieman hätääntyneenä. Istuuduin alas ja heilautin häntäni etukäpälieni päälle.
"Juuri noin. Kuka tahansa voi yllättäen kääntyä sinua vastaan", naukaisin viileästi ja viilsin jälleen etukäpäläni kynsillä ilmaa. Tappotassu antoi pystyyn nousseiden karvojensa laskeutua ja hän istuutui alas rennosti.
"Jos minä hyökkään sinua kohti, kuinka puolustaudut? Tilanne on se, että olen tuntematon erakkokissa, joka hyökkää yllättäen kimppuusi", naukaisin oppilaalleni. Tappotassu katsoi minua pohtien vastausta kysymykseeni.
//Tappo?
Tappotassu 06.04.2018
Viiltokaaos tosiaan pisti minulle pahan kysymyksen. Kallistin päätäni sivulle ja mietin vähän aikaa. Viiltokaaos odotti vastaustani.
"Tekisin niin kuin sinä äsken neuvoit", mau'uin ehkä hivenen epävarmalla äänensävyllä, "Olet minua vielä isompi joten sinulla olisi ylivoimaa... jos minun pitäisi esimerkiksi suojella tuota kiveä tuossa lähellämme, leikkiä että se olisi vaikka haavoittunut klaanitoveri, pysyttelisin melko lähellä sitä mutta varoisin ettei tuo saisi kynsiä kehoonsa. Olisin puolustusasemassa siihen asti, kunnes hyökkäät. Heti kun loikkaisisit päälleni, väistäisin, ehkä antaisin pienen raapaisun hyökkääjän kasvoille, jos on tilaisuus."
Viiltokaaos nyökkäsi hiljaa, mutta en tiedä oliko tuo merkki siitä että olin vastannut oikein, vaiko vain kuuntelemisen merkiksi. Odotin mitä Viiltokaaos vastaisi ja toivoin sydämestäni etten sanonut mitään hiirenaivoista mestarini edessä.
//Viilto?
Viiltokaaos 07.04.2018
Vastasin oppilaalleni ensin hitaasti nyökäten. Hän katsoi minua hieman hermostuneen oloisena hännänpää nykien. Kolli odotti ilmeisesti muutakin kuin vain nyökkäystä.
"Aivan. Ja jos pääsen ohitsesi, yrität tietenkin estää minua pääsemästä kohteeni luokse esimerkiksi tarttumalla kiinni häntääni. Jos päätät tehdä niin, varo päätäsi, johon mahdollisesti yritän seuraavaksi potkaista", naukaisin murahtaen oppilaalleni.
"Selvä", Tappotassu vastasi tarkkaavaisesti ja nyökkäili samalla.
"Voit myös yrittää saada vastustajasi menettämään tasapainonsa esimerkiksi loikkaamalla sivuun ja huitaisemalla tai potkaisemalla tuon jalkoja. Vastustajan kaatuessa maahan saat aikaa hyökätä hänen kimppuunsa", lisäsin vielä. Ennen kuin Tappotassu kerkesi sanoa mitään, jatkoin:
"Saat näyttää, mitä osaat. Minä hyökkään sinun kimppuusi ja sinä yrität puolustaa itseäsi. Takanasi ei nyt ole ketään suojeltavaa, joten voit huoletta liikkua enemmän. Jos näet tilaisuuden tulevan, voit vaihtaa puolustamisen hyökkäykseksi." Kolli nyökkäsi vastaukseksi. Astuin pari askelta taaemmaksi ja valmistauduin hyökkäämään oppilaani kimppuun. Harjoituksissa pidin kynteni esillä oppilaani tavoin, mutta välttelin täydellä voimalla tehtyjä iskuja. Jännitin takajalkojeni lihaksia ja ponnistin itseni ilmaan syöksyen kohti oppilastani. Minua runsaasti pienikokoisempi Tappotassu seisoi tukevasti paikoillaan pitäen silmänsä tarkasti omissani. Kolli teki nopean väistöliikkeen sivulle väistäen kynteni. Hän pölläytti takajaloillaan kevyttä irtolunta kohti minua ja syöksyi taakseni lumen laskeutuessa ja heikentäessä näkökenttääni. Kolli tarttui hampaillaan häntääni ja nykäisi sitä voimakkaasti. Nykäisy sai minut horjahtamaan. Olin juuri potkaisemassa kollia kasvoihin, mutta hän onnistui juuri ja juuri väistämään takajalkani. Tappotassu yritti seuraavaksi huitaista käpälällään toista takajalkaani, mutta epäonnekseen olin jo saanut itselleni tukevan asennon. Potkaisin Tappotassua takajalallani suoraan kasvoihin. Potkun voima sai oppilaan lennähtämään selälleen. Hän rämpi kuitenkin nopeasti ylös. Käännyin Tappotassua kohden. Oppilas ravisteli päätään ja kohdensi katseensa minuun. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt pari pintanaarmua, jotka paranisivat todennäköisesti parissa päivässä.
"Mieti tarkkaan, kenen tasapainoa yrität heikentää. Olisit voinut ennemmin aloittaa hyökkäyksen hännän vetäisemisen jälkeen. Lumen pöllyttäminen oli hyvä idea, kannattaa aina pyrkiä heikentämään vastustajan näkökenttää. Jos on aurinkoinen sää, voit myös yrittää olla niin, että vastustaja on aurinkoa kohden. Se heikentää hänen näkökykyään, kun aurinko häikäisee silmiin", selitin Tappotassulle, joka kuunteli tarkkaavaisesti nyökkäillen.
"Yritetään vielä kerran. Hyökkään kimppuusi ja sinä puolustat. Sinulla ei ole ketään jota puolustaa, puolustat siis vain itseäsi taas. Sääntöjä ei ole, taistele tosissasi. Sen jälkeen käymme nelipuilla, josta et saa kertoa kenellekään, sillä nelipuut eivät ole oppilaiden paikka", naukaisin Tappotassulle ja valmistauduin hyökkäämään tuon kimppuun.
//Tappo?
Viiltokaaos 13.04.2018
Loikkasin jälleen kohti Tappotassua. Kolli teki nopean väistöliikkeen sivulle ja kääntyi heti minua kohti. Myös minä käännyin kohti tummaa oppilasta, joka oli naulinnut katseensa vihreisiin silmiini. Soturioppilas odotti tukevassa asennossa, että tekisin uuden syöksyn. Hetken ajan käveleskelin Tappotassun ympärilläni etsien sopivaa hyökkäyskulmaa. Kun kuljin Tappotassun toiselle puolelle, kolli kääntyi sitä mukaan minun suuntaani. Hän ei antanut minun poistua näkökulmastaan hetkeksikään. Samassa tein syöksyn kohti oppilastani. Tappotassu säpsähti eikä kerennyt loikata sivuun. Kolli kuitenkin onnistui syöksymään altani niin, että käpäläni hipoivat hänen häntäänsä minun laskeutuessa rasahtelevalle hangelle. Tappotassu vetäisi matkallaan minua hännästä ja syöksähti nopeasti kauemmas väistääkseen mahdollisen potkuni. Koska en taistellut tosissaan, en estänyt horjahtamista. Horjahdin ja menetin tasapainoni, jolloin Tappotassu loikkasi minua kohti. Kolli sai otteen oikeasta kyljestäni, jossa jo valmiiksi komeili kolme arpeutunutta viiltohaavaa. Arvet olivat peräisin Veren kynsistä, jota vastaan olin taistellut joitakin vuodenaikoja sitten ennen Kuolonklaaniin liittymistä. Koska tasapainoni oli jo valmiiksi heikko, onnistui Tappotassu kaatamaan minut kyljelleen maahan iskunsa voimasta. Kaaduttuani annoin oppilaalle merkin irrottaa otteensa ja nousta ylös. Hän totteli heti ja astui tyytyväinen virne kasvoillaan parin ketunmitan päähän minusta.
"Miten se meni?" oppilas kysyi hännänpää nykien. Nousin seisomaan ja ravistelin lumet turkistani. Viilsin kynsilläni ilmaa ja sipaisin pari kertaa kielelläni rinnassa törröttäviä karvoja, jonka jälkeen vasta käänsin vihreän katseeni kohti nuorta oppilasta.
"Paremmin kuin edelliskerralla. Kyllä sinusta vielä soturi tulee", naukaisin tyytyväisellä äänellä ja nyökkäsin oppilaalle ikään kuin onnitellen häntä.
"Hyvä. Lähdemmekö nyt nelipuille?" kysyi Tappotassu malttamattomana ja nousi seisomaan ja kääntyi kohti Tuuliklaanin reviiriä, josta pääsisimme nelipuille. Nyökkäsin.
"Lähdemme, mutta sinun täytyy muistaa olla hiljaa asiasta. Jos joku tulee vastaan, me olemme vain harjoitusten jälkeisellä kävelyllä", naukaisin ankaralla äänellä oppilaalleni.
"Selvä, Viiltokaaos", Tappotassu vastasi kunnioittavalla äänellä ja lähti kulkemaan perässäni kohti ukkospolkua, jonka lähellä kulkisimme Tuuliklaanin rajalle ja siitäkin eteenpäin.
Ennen kuin kerkesimme edes Tuuliklaanin rajalle, kuulin partion ylittävän ukkospolun lähellämme. Käännyin täysin samaa aikaa Tappotassun kanssa kohti ukkospolkua. Pihlajakynnen johtama partio ylitti nopeasti ukkospolun. Soturi huomasi meidät jo, joten oli turhaa yrittää lähteä paikalta huomaamatta. Pitäisi vain odottaa, että he menevät ohitsemme. Katselin hetken aikaa lähestyviä kissoja, ja pian paikalle jääminen ei tuntunutkaan niin vastenmieliseltä, sillä näin partion keskellä Jääliljan vierellä kävelemän sinertävän mustajuovaisen kollikissan. Siristin silmiäni häntä katsoessani ja tunnistin kollin varjoklaanilaiseksi, jonka olin nähnyt muutamia kertoja kokoontumisessa. Soturin nimi ei kuitenkaan ollut painunut mieleeni, joten hän ei kai ollut mikään erityinen kissa. Mutta mitä tämä varjoklaanilaiskolli teki Kuolonklaanin reviirillä? Ehkä hän oli rikkonut soturilakia ja ylittämällä rajan, joten partio oli katsonut parhaaksi viedä hänet leiriin. Ennen kuin partio ohitti meidät, astelin heidän eteensä pysäyttäen heidän matkansa.
"Hei, Viiltokaaos", Pihlajakynsi tervehti minua laimeasti ja mulkaisi oppilastani, joka oli jäänyt aloilleen ja katseli nyt partiota ja minua vuoroperään.
"Kuka on vieraanne?" kysyin ja siirsin katseeni varjoklaanilaiskolliin, joka siristi kylmänsinisiä silmiään katsellessaan minua. Kolli pysyi vaiti.
"Kylmähenkäys, Varjoklaanista. Olemme viemässä häntä leiriin, sillä hän on halukas liittymään Kuolonklaaniin", Pihlajakynsi ilmoitti suoraan. Jos en olisi ollut varapäällikkö, naaraan tuntien olisin saanut kysellä tovin, ennen kuin hän olisi kertonut minulle mitään. Vuodenaikojen kuluessa ja minun poissa ollessani ei naaras ollut muuttunut lainkaan lukuun ottamatta muutamaa harmahtavaa karvaa hänen kuonossaan. Naaras oli yhä itsepäinen, erittäin itsekäs ja röyhkeä. Jos hän olisi tiennyt kuka olen, olisi naaras todennäköisesti kunnioittavampi minua kohtaan, olinhan sentään hänen isänsä. Kasvoilleni ilmestyi pieni virne kuullessani Pihlajakynnen sanat. Astuin soturin ohitse kohti partion keskellä kulkevaa Kylmähenkäystä.
"Tervehdys. Olen Kuolonklaanin varapäällikkö Viiltokaaos, kuten varmaan tiedätkin jo. Oletko aivan varma päätöksestäsi Kuolonklaaniin muuttamisesta? Miksi ihmeessä tahdot jättää synnyinklaanisi ja tulla tänne? Kenties todellinen luontosi tuli esille ja tapoit jonkun? Aika monella muiden klaanien jäsenellä se on syy tulla Kuolonklaaniin, joten mikä on sinun syysi?" latelin kysymyksiä kollille yrittäen selvittää, kuinka tosissaan hän on Kuolonklaaniin muuttamisen kanssa.
"Mitä ihmettä sinä puuhaat? Eikö Raetähden tulisi esittää nuo kysymykset. Sinä et sentään vielä ole päällikkö, vaikka kovasti annat sellaisen kuvan itsestäsi", Jäälilja sihahti ja katsoi minua murhaavasti jäänsinisillä silmillään. Väläytin naaraskissalle pienen hymyn ja käänsin katseeni takaisin Kylmähenkäykseen. Viilsin kynsilläni ilmaa, joka sai Kylmähenkäyksen astumaan varautuneesti askeleen taaksepäin.
"Jos hän vastaa väärin kysymyksiini, on turhaa viedä hänet leiriin. Mitä useampi ulkopuolinen pääsee leiriimme, sitä helpommin Varjoklaani voi hyökätä kimppuumme. Tästä kollista voi olla meille haittaa, jos hän päättääkin yllättäen palata klaaniinsa ja kertoa jokaisen yksityiskohdan leiristämme ja matkasta sinne klaanitovereilleen", sihahdin Jääliljalle pitäen kuitenkin katseeni tiukasti Kylmähenkäyksen sinisissä silmissä.
//Kylmä, Jää, joku? Sori jos hittasin Jäätä tossa lopus xd
Raepisara
Partion muut jäsenet olivat lähteneet jo leiriin päin, kun minä ja Viiltokaaos olimme jääneet vielä keskustelemaan. En tiennyt oliko kollin sanoissa perää vai olivatko ne todella totta. Hänen ilmeestään sitä oli hyvin vaikea erottaa. Miksi Kuolonklaani oli tuolle kissalle niin tärkeä? Hän oli entinen jokiklaanilainen ja erakko. Voisiko jostakin klaanista vain tulla tärkeä, vaikkei siihen olisikaan syntynyt? Äkkiä mieleeni nousi Hiutaleturkki ja sen myötä myöskin päätin uskoa kollisoturia.
"En ole vielä varma, mitä teen sinun kanssasi", maukaisin rauhallisena ja kasvoillani komeili mitään sanomaton ilme. Katsoin meripihkaisilla silmilläni tummanharmaan turkin omaavaa Viiltokaaosta. Toivottavasti tekisin oikean päätöksen hänen suhteensa.
"On klaanissa muitakin kissoja, jotka osaavat johtaa ja ovat aivan yhtä hyviä kuin sinäkin. En tiedä mikä muka tekisi sinusta erikoisen. Sekö, että satut näyttämään aivan Kuolonklaanin perustajalta? Tuskin se ihan riittää. Pidän kuitenkin sinut vahvana ehdokkaana varapäälliköksi, sopiiko se? Tuskin sopii. En tiedä enää, mitä tietoja voisin sinusta kaivaa esille, joten saat joko sanoa ne tai tyytyä vähempään", maukaisin ja palautin katseeni eteenpäin. Olisiko kollilla vielä jokin asia kerrottavanaan, vaikka jokin rajanujakka, joka saattaisi helpottaa päätöksen tekoa.
//Viilto?
Viiltokaaos 11.03.2018
Raepisaran sanoessa, ettei vain Viiltotähdeltä näyttäminen tehnyt minusta seuraavaa varapäällikköä, sai minut virnistämään huvittuneesti. Tietäisipä hän vain kuka minä oikeasti olin. Mutta nyt ei ollut Raepisaran aika tietää, sillä tahdoin säästellä sen asian kertomisen myöhempään, jolloin aika olisi täydellinen. Kun en vastannut mitään, Raepisara käänsi katseensa poispäin minusta ja lähti hitaasti suunnistamaan ukkospolulta kohti leiriä. En luovuttaisi vielä.
"Olen sukua jokaiselle Kuolonklaanin päällikölle, Pimeystähti tosin on vain Pisaratähden kumppani, mutta sukuun hänkin kuuluu. Päällikkyys kulkee verissäni", vastasin pontevalla äänellä varapäällikölle, joka käänsi meripihkaisen katseensa jälleen minuun.
"Miten se on mahdollista? Sinä olet jokiklaanilainen", Raepisara naukui ja siristi silmiään hämmästyneenä.
"Ei, en ole jokiklaanilainen. Olen henkeen ja vereen kuolonklaanilainen. Ehkä joidenkin mielestä vain puoleksi, mutta minun mielestäni täysin. Saatatkin tuntea isäni, hän on Viiltotähden kouluttama Syöksyviilto. Olen aika varma, että tunnet myös emoni. Surkein parantaja ikinä, Jokiklaanin Kirkasmarja", naukaisin harmaalle kollille mahdollisimman vaikuttavalla äänellä, tosin viimeisimmät lauseet emostani sanoin matalammalla äänellä, sillä en erityisesti pitänyt emossani, joka ei edes kehdannut myöntää minun olevan hänen pentunsa. Näin varapäällikön meripihkan värisissä silmissä pienoisen hämmästyksen.
"Syöksyviilto? Missä vaiheessa hän oikein..", kolli pohti puoliääneen ja siirsi hetkeksi katseensa pois minusta.
"Sitä minä en tiedä, mutta kuten huomaat, minussa on erittäin paljon pontentiaalia varapäälliköksi ja siitä päälliköksi. Varapäällikkönäsi voisin pitää klaanin ruodussa samalla, kun sinä teet päätökset ja annat ne sitten minulle. Harkitse minua, olen ainoa oikea vaihtoehto ja sinäkin tiedät sen", naukaisin väläyttäen pienen virneen varapäällikölle, jonka jälkeen kiristin tahtiani. En saisi antaa Raepisaralle enää suunvuoroa tai pahimmassa tapauksessa keskustelu jäisi paikoilleen ja onnistuisin tuhoamaan varapäällikkyyteni sanomalla jotakin typerää.
Saavuin leiriin Raepisaran edellä. Aurinko oli lähtenyt partiossa ollessamme laskuun ja värjännyt taivaanrannan punertavaksi. Olisin ihan hyvin voinut viedä Tappotassun vielä harjoituksiin, mutta minua laiskotti sen verran, että päätin vain painella sotureiden pesään nukkumaan. Otin hyvän asennon sammalvuoteellani ja suljin silmäni saadakseni unta. Pian vajosinkin jo rauhalliseen uneen.
Seuraavana päivänä olin hereillä ennen aamunkoittoa. Vain muutama kissa harhaili pääaukiolla. Ilmeisesti muutamalla muullakin oli suunnitelmia tälle aamulle. Itse aioin viedä oppilaani Tappotassun ensimmäisiin saalistusharjoituksiin. Saalistus ei ollut vahvuuteni, mutta ikävä kyllä jokaisen soturin täytyi hallita se, joten harjoitukset olivat välttämättömät. Astelin oppilaiden pesälle venyteltyäni. Työnsin pääni sisään pensaikkoon ja vilkuilin hetken ajan ympärilleni hämärässä. Erotin pikimustan oppilaani melko läheltä pesän keskustaa nukkumasta.
"Tappotassu", naukaisin kollin nimen ääneen pelkäämättä voimakasta ääntäni ja muiden oppilaiden herättämistä.
"Ole hiljaa", Raatotassu mumisi ja painoi päänsä syvemmälle sammalvuoteeseensa.
"Tappotassu", sihahdin hampaideni välistä oppilaani nimen kovempaan ääneen. Viimein musta oppilas säpsähti hereille ja käänsi hämmästyneen katseensa suuntaani. Tunnistettuaan minut, hän loikkasi pystyyn ja sanaakaan sanomatta asteli oppilastovereidensa ylitse luokseni. Työnnyin pois pesästä takaisin pääaukiolle ja astelin pari ketunmittaa pesästä kauemmaksi. Tappotassu seurasi minua yrittäen karkottaa unen tiehensä ravistelemalla päätään.
"Lähdemmekö harjoittelemaan taistelua?" Tappotassu kysyi haukotellen.
"Emme tällä kertaa. Käymme harjoittelemassa nyt ensimmäistä kertaa saalistamista", kerroin tasaisella äänellä oppilaalleni. Tappotassu näytti hieman yllättyneeltä ja lopetti korvansa rapsuttamisen.
"Näin aikaisinko? Eivätkö riistaeläimet voi odottaa?" kysyi kolli.
"Partiot eivät odota. En tahdo, että ne säikyttävät kaiken riistan tiehensä", vastasin murahtaen oppilaalleni ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Lähdetään", vastasin, kun olimme hetken istuskelleet pääaukiolla hiljaa. Tappotassu ei esittänyt vastalauseita, mutisi vain hiljaa kai jotain, johon en jaksanut kiinnittää huomiotani. Musta soturioppilas seurasi minua ulos leiriä ja sitten kohti Tuuliklaanin reviiriä.
Sopivan paikan tullen, pysähdyin ja käännyin Tappotassua kohti.
"Saalistus on toinen perustaidoista, joka jokaisen oppilaan täytyy hallita edes jotenkin ennen soturiksi tuloa", aloitin opetustuokion ja istuuduin alas. Myös Tappotassu istui alas parin hiirenmitan päähän minuun.
"Saalistaessasi sinun täytyy tietää mitä teet. Jos et tiedä, sinusta ei ole hyötyä. Ensin etsit saaliseläimen tuoksun maistelemalla ilmaa ja mahdollisesti kävelemällä eri suuntiin vuoroperään. Kun saat vainun, lähde seuraamaan sitä. Liian laimeiden tuoksujen perään ei kannata lähteä. Jos näkemäsi saalis on jänis, sen vaaniminen on turhaa. Jänis kuulee sinut kaukaa, jonka vuoksi lähdet mahdollisimman hiljaa juoksemaan sitä kohti ja yrität vain saada sen kiinni. Jos eläin on joku, jota luulet voivasi vaania, arvioi etäisyytesi siihen. Mene niin lähelle kuin uskot pääseväsi hiljaa, jonka jälkeen vain syöksyt eläimen kimppuun ja tapat sen. Yksinkertaista, eikö? Tuuliklaanin reviiri on jonkun matkan päässä tuollapäin, joten varokin ylittämästä rajaa. Saat nyt tehtäväksesi saalistaa saaliin. Minä seuraan sinua kaiken aikaa vähän sivuummalta. Kun joko onnistut tai epäonnistut, minä arvostelen jokaisen liikkeesi", naukaisin oppilaalleni. Opetustuokio oli ohi ja oli aika toiminnan. Nyt Tappotassu saisi näyttää taitonsa.
//Tappo?
Tappotassu 22.03.2018
"Hyvä on", mau'uin Viiltokaaokselle. Olisin halunnut harjoitella taistelemista, mutta jos minusta ei voisi tulla soturia muuten, saalistaisin. Pieni epävarmuus käväisi mielessäni; osaisinko oikeasti saalistaa... ei, kyllä minä osaisin. Hoin sitä mielessäni. Yrittäisin ainakin onnistua, sehän oli tärkeintä. Sitäpaitsi Viiltokaaos kyllä sanoisi, mikä onnistui ja mikä ei. Mestarini oli loikkimassa hieman kauemmas seuratakseen minun saalistamistaitojani. Avasin suuni haistaakseni ilmaa. Jostain tuli jäniksen tuoksu, tosin vähän kauempaa. Ehkä Tuuliklaanin reviiriltä, ainakin haistoin Tuuliklaanin ominaistuoksun. Tunnistin sen kokoontumisesta. Haistoin myös hiiren. Aloin menemään eteenpäin seuraamalla hiiren tuoksua. Mieleeni muistui taas se kerta, kun Viiltokaaos oli pyytänyt minua suunnistamaan leiriin. Silloin olin hieman epäonnistunut. Mitä jos epäonnistuisin taas. Läheisessä pensaikossa rapisi. Höristin korviani. Menin kyyryyn maahan. Saatoin näyttää hölmöltä. Astelin kohti pensaikkoa luikerrellen kuin käärme pitäen epukäpäliäni rintakehäni alla. Hiiren oli pakko olla jossain tuolla pusikossa. Lähdin vaanimaan pusikkoa kohden. Hiiri tuli esiin pusikosta. Nyt se olisi helppoa napata. Loikkasin maasta hiirtä kohden...
//Viilto? Saat päättää onnistuuko Tappo vai ei :)
Viiltokaaos
Tappotassu syöksyi kohti pensaikosta juossutta hiirtä. Hiiri oli nopeampi ja onnistui karkaamaan ennen kuin oppilaani pudottautui sen päälle kynnet ojossa. Tappotassu vajosi hieman hankeen, mutta kääntyi nopeasti hiiren perään. Hän rämpi lumisena tuon perässä yllättävän nopeaa vauhtia hetken ajan, kunnes oppilaani onnistui loikkaamaan harmaan eläimen päälle. Kuulin vinkaisun, kun musta kolli katkaisi hiiren niskat leukojensa avulla. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne, kun astelin oppilaani luokse. Tappotassu nousi ylös, ravisteli lumisen turkkinsa ja työnsi hiiren minua kohti hymyillen ylpeästi. Pyyhin nopeasti tyytyväisen virneen pois kasvoiltani palauttaen ilmeeni tyyneksi.
"Suoriuduit hyvin. Asennossasikaan ei ollut valittamista, mutta yrittäessäsi hyökätä saaliisi kimppuun, keskity enemmän. Sinun täytyy ajoittaa liikkeesi oikein, ettei saalis pääse karkuun. Muista aina yrittää uudelleen, kuten juuri äsken yritit. Lähde vain ajamaan saalistasi takaa, saat sen kyllä kiinni, jos olet kyllin nopea", naukaisin. Tappotassu nyökkäsi kuunnellessaan minua tarkkaavaisesti.
"Selvä", hän vastasi vielä.
"Hiiret ovat huomattavasti helpompia saalistaa kuin esimerkiksi jänikset ja linnut. Ne ovat hitaampia ja lehtikatoisin erotat hiiren helpommin maastosta kuin jäniksen, jonka turkki on valkea", selitin. Ennen kuin oppilaani kerkesi vastata, jatkoin:
"Niinpä alamme harjoitella hangessa juoksemista ja loikkimista. Mitä nopeampaa pystyt juoksemaan, sitä todennäköisemmin saat saaliisi kiinni. Linnut taas voivat nousta siivilleen, jonka vuoksi sinun täytyy voida hypätä niiden perään. Meidän täytyy vahvistaa takajalkojesi voimaa."
"Aloitammeko harjoittelun nyt?" oppilaani kysyi.
"Aloitamme. Hautaa hiiri pensaikon lähelle, jotta löydämme sen palatessamme. Sen jälkeen saat yrittää juostaa hangen päällä yrittäen pysytellä pinnalla mahdollisimman hyvin", naukaisin Tappotassulle. Kolli lähti kohti pensaikkoa hautaamaan saalistamansa hiiren lumeen.
//Tappo?
Viiltokaaos 26.03.2018
//Sori Tappo, revin Viillon pois sun luotas ny :d
Harjoitustuokion päätyttyä haimme Tappotassun saalistaman hiiren ja lähdimme suuntaamaan leiriä kohti. Annoin Tappotassun taas johdattaa meidät leiriin. Tällä kertaa se sujui huomattavasti edellistä kertaa paremmin. Kolli ei eksynyt kertaakaan ja löysi leiriin nopeasti.
Leirissä huomasin Raepisaran jakavan partioita. Vilkaisin kollia nopeasti ja käänsin katseeni taas eteenpäin.
"Saat syödä hiiresi, jos et tahdo niin laita se tuoresaaliskasaan", murahdin oppilaalleni ja jatkoin matkaani kohti sotureiden pesän edustaa, jossa Tuhokatse istuskeli. Kävelin kollin vierelle ja istuin alas. Hän vilkaisi minua nopeasti ja käänsi katseensa taas eteenpäin.
"Eteneekö suunnitelmasi?" kolli kysyi vaimealla äänellä. Nyökkäsin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Pikkuhiljaa", vastasin kollille.
Pimeystähti oli maannut parantajan pesässä tajuttomana ties kuinka kauan. Hän oli jäänyt hirviön alle ja oli käynyt lähellä kuolemaa. Niin julmaa kuin se olikin, toivoin päällikköni kuolevan pian, jotta Raepisara voisi nousta päälliköksi ja minä hänen varapäällikökseen. Epäonnekseni hän oli kkuitenkin herännyt pari päivää sitten, tosin hänen takajalkansa oli vammautunut. Vammautuminen oli saanut minut muistelemaan niitä aikoja, kun ensimmäisessä Kuolonklaanin häviämässä sodassa muiden klaanien päälliköt olivat onnistuneet tekemään oman etujalkani kävelykyvyttömäksi. Onnekseni tuskastuttavan pitkän harjoittelun jälkeen olin saanut jalan taas kävelykykyiseksi ja lähes normaaliksi. Onnekseni se jatkuva pieni särky jalassa ei ollut tullut nykyiseen elämääni, sillä se vaivasi minua toisinaan ennen paljon.
Pimeystähti laahusti leiriin Vuonovarjo rinnallaan. Vuonovarjo oli Pimeystähden ja poikani Pisaratähden pentu. Kollista oli kasvanut hyvä soturi Kuolonklaanille. Pimeystähti asteli Raepisaran luokse. Varapäällikkö oli juuri jakamassa partioita.
"Minä en ole enää päällikkönne. Minä muutan pentutarhalle kuningattareksi ja nimeni on nyt Pimeyslehti", naaras naukui kovalla äänellä, jotta kaikki kuulisivat hänen äänensä. Tyytyväinen virne ilmestyi kasvoilleni. Hän oli siis luovuttanut henkensä, Raepisarasta tulisi päällikkö. Pimeyslehti naukui vielä jotain Raepisaralle, jonka jälkeen hän jatkoi hidasta matkaansa kohti pentutarhaa. Olin toisaalta hieman pettynyt päällikön valintaan. Olisi edes jäänyt soturiksi, ei tuo jalka sitä estäisi, jos oikeasti vain tahtoi tarpeeksi. Mutta tärkeintä kuitenkin oli, että Raepisarasta tulisi päällikkö.
//Joku? Sori tönkkö :dd
Jäälilja
Matala murina kantautui kurkustani. Räpäytin silmiäni nopeasti, en olisi se joka alottaisi. Arvioisin vastustajani sen perusteella kuinka hän valitsisi ensimmäisen liikkeensä. Jos minä aloittaisin ja loikkaisin suoraapäätä hänen kimppuunsa hänen olisi puolustauduttava, eikä hän saisi itse valita liikettään. Jotkut kissat olivat helppolukuisiampiakuin toiset. Viiltokaaos oli yksi niistä vaikeista, mutta olisiko Kalmaliljasta siihen? Havahduin todellisuuteen kuullessani Kalmaliljan sihahtavan ja loikkaavan ilmaan minua kohti tassut edellä. Liu'uin ketterästi naaraan ohi. Kalmalilja laskeutui tassuilleen ja nosti etutassunsa ilmaan ja tämän kynnet viilsivät lapaani. Ärähdin ja loikkasin naaraan kimppuun. Menettäisin maineeni näiden kissojen keskuudessa jos häviäisin. Kynteni sivalsivat Kalmaliljan lapaa.
"Silmä silmästä, eikö vain?" sähähdin naaraan korvaan, ennen kuin tämä ehti väistää. Olimme taas samassa tilanteessa. Alkutilanteessa. Kumpikin arvioi vastustajansa seuraavaa liikettä.
//Kalma? Viilto? Kosto? Tappo?
Kalmalilja
Tarkkailin valppaana Jääliljaa, odottaen naaraan tekevän jotain. Ei hän minua taistelutaidoistaan ollut vielä vakuuttanut. Enkä ollut varma, vakuuttaisiko ollenkaan.
"Ei kannattaisi olla noin ylimielinen. Silloin on nimittäin noloa, jos häviää. Ja minä en häviä, joten tämä päättyy joko sinun tappioosi tai tasapeliin."
Yllättäen loikkasin Jääliljaa kohti, mutta pidin huolen siitä, että naaras ehti väistää minua. Kierähdin nimittäin hänen vatsansa alle, raastaen hetken hänen turkkiaan. Jäälilja ehti sivaltaa kuonoani ennen kuin potkaisin hänet kauemmas. Sihahdin ärtyneenä ja käännähdin valkoisen naaraan suuntaan.
"Jos nyt totta puhutaan, oppilaanikin on parempi taistelija, kuin sinä", naukaisin viileästi ja heilautin häntääni. "Eikä hänkään ole kovin kummoinen."
Sähähtäen loikkasin valkean naaraan luo. Nousimme takajaloillemme ja tunsin soturin läimäyttävän pääni sivua. Ärähdin ja hyppäsin eteenpäin, kaataen Jääliljan alleni. Astuin hänen päällensä koko painollani.
"Joko sait tarpeeksi?" naukaisin pehmeästi ja painoin kynsiäni naaraan turkkiin. "Yritä nyt, anna minulle jotain vastusta."
//Jää, Kosto, Viilto?
Jäälilja
Naurahdin kolkosti.
"Oletko tosissasi? Käytätkö kaikkia voimiasi?" naukaisin silkkisesti ja potkaisin Kalmaliljan päältäni pois vahvojen takajalkojeni potkulla. Naaras lensi selälleen maahan, mutta oli jo pian jalkeilla kuten myös minä. Pyöräytin silmiäni. *Vähän kovempaa, selvä. Jos haluat parantajan pesälle.* Loikkasin kynnet edellä kiinni Kalmaliljan rintaan ja sivalsin suurella tassullani tukon verisiä karvoja. Naaras nappasi kiinni tassustani ja puri lujaa. Kurotin kiinni Kalmaliljan niskaan ja upotin piikkiäkin terävämät hampaani lähmpimään ja pehmeään niskanahkaan. Tumma naaras riuhtoi tassustani, jotta otteeni irtoaisi, mutta en irroittaisi. Olin tunnettu hampaitteni terävyydestä ja pitävyydestä. Hampaani olivat kissan kynnen veroiset ja korvasivat tylpähköt kynteni. Kiristin otettani, jos irtoaisin, pala hänestä lähtisi mukana. Tassuuni sattui, mutten välittänyt. Halusin voittaa. Suussani virtasi lämmin veri. Kalmaliljan veri sekoittuneena omaani. Kierähdin selälleni vetäen Kalmaliljankin mukanani. Hänen otteensa irtosi ja samalla irrotin myös omani. Kauniin valkeat karvani olivat tassussa verisiä ja runnotun näköisiä. Kohautin lapojani ja syöksyin kiinnin naaraan taka käpälään.
"Minä niin haluaisin nähdä sinun voittavan, mutta kun vastuksensa olen minä..", sähähdin. Itsdevarmuudestani huolimatta, en ollut varma taistelun tuloksesta. Kalmailja oli oikeasti hyvä taistelija. Kalmalilja kapusi nopeasti ylös ravistaen takajalkansa irti. Nostin verisen valkean käpäläni ja sivalsin naaraan rintaa. Kalmalilja sähähti ja loikkasi minua kohti, mutta pysähtyikin juuri ennen minua ja vetäisi häntäni jalkojeni välistä ja kaaduin selälleni. *Hmm, ihan kelpo liike. Oppilas tasoa* Murahdin. Kalmalilja painoi tassuaan rintaani vasten. Väläytin kasvoilleni itsetietoisen virneen ja aloin raastaa naaraan vatsaa takatassuillani. Tumma naaras painoi kyntensä rintaani. Potkaisin ja onnistuin horjahduttamaan Kalmaliljaa siten, että ennätin pystyyn. Olin hengästyksissäni ja verinen, mutten yksin. Kalmalilja oli yhtä vaurioitunut. Loikkasin uudestaan häntä kohti. Tällä kertaa naaras väisti. *Ihan hyvä* Heilautin hännänpäätäni ärtyneesti. Käänsin pääni heti hänen suuntaansa ja loikkasin uudestaan. Tällä kertaa osui ja upposi. Kynsimme toisiamme vihamielisesti. Otin askelen taaksepäin, naaraan silmissä välähti kummastus. Pian loikkasin uudestaan hampaitteni tavoitteena, naaraan kurkku. Halusin saada yliotteen, mutten tappaa.
//Kalma? Viilto? Kosto? Toivottavasti en hitannu Kalmaa liikaa :D
Kalmalilja
*Hitto*, tokaisin mielessäni, kun Jääliljan hampaat pureutuivat kurkkuuni. Hänen otteensa oli tiukka, muttei tappava. Yritin pyristellä vapaaksi soturin otteesta, mutta kun se ei onnistunut, löin kaikin voimin päälläni hänen päätään. Jääliljan ote ei kirvonnut, mutta hellitti sen verran, että saatoin riuhtaista itseni turvallisesti irti. Pysähdyimme kumpikin hengähtämään. Kehossani oli muutamia haavoja ja monia naarmuja, mutta en antanut niille huomiota. Ne eivät olleet kovinkaan syviä, joten mitä väliä?
Havahduin ajatuksistani, kun Jäälilja yllättäen loikkasi suuntaani. Väistin nopeasti vasemmalle, mutta soturi ehti sivaltaa kylkeäni. Sähähdin vihaisesti ja hyppäsin valkean kissan selkään, raapien hänen turkkiaan kynsilläni. Jäälilja joutui painoni alla menemään vatsalleen maahan, mutta tiesin, että hän voisi helposti lennättää minut selästään, olihan naaras aika voimakas ja minua suurempi kooltaan. *Mokoma järkäle.*
Loikkasin kauemmas maahan ja katsoin tyynenä vastustajaani.
"Nyt sinulla olisi hyvä tilaisuus luovuttaa. Sillä minä en aio sitä tehdä, enkä myöskään häviä", naukaisin hymyillen kylmästi, leukaani kohottaen. "Olet jo osoittanut olevasi kelpo taistelija, mutta minua parempi et ole. Anna vain voitto minulle, olet jo todistanut tarpeeksi."
//Jää? Kosto? Viilto?
Jäälilja 07.03.2018
Nyökkäsin kulmiani kohottaen.
"Selvä, minä luovutan. Kyllähän sinustakin näkee sen, että olet Pisaratähden entinen oppilas", naukaisin tyynellä ja mitäänsanomattomalla äänellä, mutta silmissäni hohkasi arvostus. Kun Kalmalilja oli näyttänyt voimansa, kunnioitin häntä.
"Olet ansainnut kunnioitukseni, toivottavasti minun ei tarvitse todistaa sinulle enää mitään", nau'uin kalseasti ja käänsin selkäni Kalmaliljalle. Vähän matkan päässä istui Viiltokaaos ja parin ketunmitan päässä hänestä Kostohenki. Jistohenki nyökkäsi hyväksyvästi. Pian kuulin läheisestä ouskan käppyrästä pienen rasahduksen.
"Tappotassu, olen haistanut sinut jo aikoja sitten", murahdin matalasti ja käännyin taas Viiltokaaokseen. Hajuaistini oli hyvä.
"No, etkö kommentoi ratkaisuamme mitenkään?" kysyin ja katsoin tätä vaarivasti.
//Viilto? Kalma? Kosto? Tappoki voi jatkaa. Sori pätkä xc
Tappotassu
Viiltokaaos pyysi minua loikkaamaan hänen päälleen. Nyökkäsin ja peruutin pari askelta taaksepäin. Puristin kynteni tassujeni sisään, etten vahingoittaisi Viiltokaaosta. Ponnistin ilmaan mestariani päin. Loikkasin hänen päälleen ja siitä takaisin maahan. Viiltokaaos ei horjahtanutkaan. Johtuiko syy minusta vaiko siitä että kolli oli kokenut ja jykevärakenteinen? Istahdin Viiltokaaoksen eteen ja kiedoin häntäni käpälieni ympärille odottaen mitä mestarini sanoisi.
"Tappotassu", Viiltokaaos aloitti, "Suoraan sanottuna hyökkäysasentosi oli melko huono. Jalkasi olivat liian lähellä tosiaan ja olit liian korkealla, joka pienentää ponnistusvoimaa. Kokeile uudestaan."
Nyökkäsin. En ollut itse tajunnut virheitäni, mutta nyt yritin pitää jalkojeni välissä tarpeeksi ison välin. Peruutin taas taaksepäin. Puristin taas kynteni tassujeni sisään. Laskin häntäni alas ja pidin jalkojeni välillä sopivan välin, tai ainakin sopivan minun mielestäni. Valmistauduin loikkamaan taas Viiltokaaoksen päälle. Jos hän ei olisi vieläkään tyytyväinen, yrittäisin sitä niin kauan kuin onnistuisin.
//Viilto? :D Saat päättää onnistuuko Tappo vaiko ei ;)
Viiltokaaos
Tappotassu otti matalana pari juoksuaskelta ja loikkasi sitten minua kohti. Oppilas loikkasi suoraan kiinni kaulaani. Hän kietoi käpälänsä kaulani ympärille. Hänen kyntensä eivät olleet esillä. Nopeasti oppilas loikkasi kauemmas minusta saaden vauhdin rintaani potkaisemalla. Se sai minut astumaan askeleen taaksepäin, mutta tasapainoni pysyi loistavasti. Oppilas kääntyi suuntaani, lipaisi kielellään pari kertaa sojottavia rintakarvojaan ja nosti katseensa minuun odottaen. Ilmeeni oli mitäänsanomaton.
"Pidä kyntesi esillä. En usko, että tässä vaiheessa onnistut vakavasti minua haavoittamaan, kaiken lisäksi osaan puolustaa itseäni, jos tilanne vaatii. Et sinä oikeassakaan taistelussa taistele ilman kynsiä", naukaisin murahtaen.
"Ai, yritän muistaa seuraavalla kerralla", Tappotassu lupasi. Nyökkäsin ja astuin pari askelta taaemmas.
"Nyt on minun vuoroni hyökätä", naukaisin. Huomasin Tappotassun ilmeessä pientä hämmennystä. Hän kuitenkin nyökkäsi.
"Olen valmis", kolli ilmoitti vakaalla äänellä. Siirsin jalkani kauemmas toisiaan ja koukistin jalkojani hieman. Pidin katseeni suoraan Tappotassussa, joka katsoi minua malttamattomana. Kollin oli painautunut matalaksi tallotulle hangelle. Hetkeen kumpikaan ei liikahtanutkaan, kunnes tein nopean syöksyn kohti nuorta kollia. Tappotassu säpsähti ja loikkasi sivulle. Tein nopean syöksyn hänen peräänsä. Oppilaani onnistui väistämään senkin. Hän käänsi minulle selkänsä ja lähti juoksemaan kauemmas. Lähdin hänen peräänsä pitkillä harppauksilla, eikä mennyt aikaakaan, kun sain oppilaan kiinni. Loikkasin koko painollani hänen selkäänsä. Painoin käpäläni hennosti kollin niskaa vasten, mutta varoin tekemättä vahinkoa.
"Älä koskaan käännä selkääsi vastustajalle", sihahdin kollin korvaan ja nousin pois hänen päältään.
"Tärkeintä on ennustaa, mitä vastustajasi tekee seuraavaksi. Taisteluliikkeet ovat melko klaanikohtaisia. Kookkaat kuolonklaanilaiset turvautuvat voimaan, kun taas ketterät tuuliklaanilaiset väsyttävät vastustajaansa ja tekevät nopeita hyökkäyksiä silloin tällöin. Toki ei se aina niinkään mene, sillä tuuliklaanilainen voi olla myös suurikokoinen", naukaisin. Ennen kuin Tappotassu ehti vastata, jatkoin:
"Jos vastustaja hyökkää kimppuusi, tarkkaile hänen liikkeitään. Ja jos luulet selviytyväsi, ota niitä myös vastaan. Huomattavasti suuremmalta ja kokeneemmalta kissalta ei kannata ottaa liian montaa liikettä vastaan tai menetät pian henkesi."
//Tappo?
Tappotassu 01.03.2018
Viiltokaaoksen selittäessä taisteluliikkeistä, kuuntelin tuota tarkasti. Nyökkäsin pienesti ja räpäytti keltaisia silmiäni.
"Selvä", mau'uin Viiltokaaoksen lopettaessa puheensa, "Kuten sinulta ei kannata ottaa monta liikettä vastaan... mrrau... olet varmaan pelätty taistelukentillä. Ainakin tuuliklaanilaiset varmaan pakenevat sinua, heti kuin edes näkevät sinut..."
Naurahdin itsekseni. Heilautin häntääni huvittuneena ja toivoin että jonain päivänä minuakin pelättäisiin taistelukentillä.
"Tappotassu, yritä hyökätä kimppuuni uudelleen", Viiltokaaos sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut sanojani, "Käytä ohjeitani ja muista kynnet. Et sinä pysty minua vahingoittamaan niillä pahasti, ainakaan vielä."
Ainakaan vielä. Maistelin sanaa suussani. Peruutin ottamaan vauhtia hypätekseni taas Viiltokaaoksen kimppuun. Tällä kertaa pidin kynteni esillä. Ajattelin että Viiltokaaos olisi tuuliklaanilainen, joka olisi tunkeutunut Kuolonklaanin reviirille. Sitten ponnistin Viiltokaaoksen päälle.
//Viilto?
Viiltokaaos
Tappotassu syöksyi minua kohti. Oppilaan silmissä oli palo, jonka tahdoin nähdä jokaisen kuolonklaanilaisen silmissä taistelukentällä. Oppilas loikkasi kimppuuni lumi takanaan pöllyten. Väistin hänen liikkeensä nopeasti ja tein
normaaliani hitaamman vastahyökkäyksen, jonka kolli onnistui väistämään. Tappotassu onnistui pääsemään vasemmalle puolelleni. Koska tahallaan toimin hieman hitaammin kuin normaalisti, jonka aikana oppilas ponkaisi itsensä kiinni kylkeeni. Hän upotti kyntensä lapaani ja yritti saada minut kaatumaan. Onnistuin kuitenkin saamaan kollin irti lavastani kierähtämällä maahan makaamaan. Tappotassu nousi hetkessä ylös maasta ja lähti hyökkäämään uudestaan. Päätin ottaa oppilaan iskun vastaan. Hän onnistui loikkaamaan kaulaani kiinni.
"Juuri noin", naukaisin ja ravistelin soturioppilaan helposti irti minusta. Voimaa nuorella oppilaalla ei vielä hurjasti ollut, mutta en minä sitä ihmetellyt. Vielä eilen hän oli nukkunut pentutarhassa ja kenties leikkinyt muiden pentujen kanssa typeriä leikkejä sammalpalloilla. Kyllä hänen lihaksensa saataisiin vahvistumaan taisteluharjoituksilla. Tappotassu nousi ylös hangesta ja ravisteli turkkinsa puhtaaksi lumesta. Hän käänsi keltaiset silmänsä kysyvästi minuun kohti.
"Menikö se paremmin?" hän kysyi toiveikkaasti. Nyökkäsin kasvoillani kuitenkin vakava ilme. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Palaamme nyt leiriin, sillä aurinko laskee pian. Leiriin päästyämme saat valita tuoresaaliskasasta hiiren. Järjestän meidät huomenna auringonnousun aikaan rajapartioon, joten valmistaudu aikaiseen herätykseen. En aio päästää sinua helpolla, minä koulin sinusta vielä vahvan soturin Kuolonklaanille", nau'uin oppilaalleni vakavalla äänellä. Tappotassu nyökkäsi ja lähti loikkimaan vierelläni kohti leiriä. Ukkospolun ylitys sujui jälleen nuorelta kollilta helposti.
Ylitettyämme ukkospolun, jättäydyin Tappotassun taakse. Hän pysähtyi ihmetellen ja odotti, että sain hänet kiinni.
"Johdata meidät leiriin", tokaisin ja jatkoin ennen kuin oppilas kerkesi sanoa mitään, "haistele ilmaa ja etsi muita merkkejä leiristä. Kenties ne ovat partion jäljet tai asiat, joita näit Tuuliklaanin rajalla, joka on tuolla jonkun matkan päässä." Tappotassu katsoi minua epäröiden ja lähti kävelemään hitaasti eteenpäin ilmaa maistellen. Kävelin hänen perässään kaikessa rauhassa. Olin valmis kulkemaan harhaan, enkä auttaisi Tappotassua tuli mikä tuli.
//Tappotassu?
Tappotassu 02.03.2018
Viiltokaaos pyysi minua suunnistamaan takaisin leiriin. Sehän olisi suuri kunnia, kun noin taitava soturi pyytäisi minua menemään sinne edellä. Vilkaisin taakseni. Viiltokaaos käveli takanani. Hän ei varmaankaan neuvoisi minua, vaan minun pitäisi tehdä tämä itse. Eihän tämän pitäisi olla kovin vaikeata? Lähdin kulkemaan pois päin ukkospolusta sinne suuntaan missä leiri - ainakin mielestäni - olisi. Painoin kuononi maahan ja aloin jäljittämään leiriä. Lumeen oli painautunut kissojen jälkiä. Ne eivät voineet olla minun ja Viiltokaaoksen, sillä jälkiä oli enemmän, eikä joukossa ollut niin pieniä tassunjälkiä kuin minulla. Jäljet suuntasivat lähelle Tuuliklaaniin rajaa. Jäljet olivat ilmeisesti rajapartion. Kuitenkin Kuolonklaanin rajapartion. Lähdin kulkemaan jälkiä seuraten suoraan eteenpäin. Vilkaisin varmuuden vuoksi taakseni. Kyllä se Viiltokaaos siinä oli. Yhtäkkiä jäljet kääntyivät oikealle ja jatkuivat siitä eteenpäin. Tajusin menneeni jo ohi leiristä. Käännyin ja lähdin kulkemaan suuntaan mistä tulimme. Vähän matkan päässä pysähdyin. Näin lumessa kissojen jäljet, jotka suuntasivat vasemmalle. Aloin seuraamaan niitä ja ne suuntasivat leiriin. Loikkasin leiriin ja käpälät liukuen pysähdyin aukiolle. Viiltokaaos tuli viereeni.
"Se ei mennyt kauhean hyvin", mau'uin ennen kuin Viiltokaaos ehti sanoa mitään, "Tajusin sen itsekin."
Viiltokaaos nyökkäsi pienesti. Tuo yritti sanoa vielä jotain, mutta huomioni kääntyi ohikulkeviin Tuhokatseeseen ja Pihlajakynteen, jotka juttelivat jostain.
"Tänään on kokoontuminen", Tuhokatse kuiskasi Pihlajakynnelle.
"Ketkäköhän Pimeystähti valitsee mukaansa", Pihlajakynsi mietti. En kuullut enempää heidän puhettaan, kun käänsin katseeni takaisin Viiltokaaokseen.
"Onko tänään kokoontuminen?" hihkaisin, "Tuhokatse ja Pihlajakynsi juttelivat siitä. Pääsenhän mukaan Viiltokaaos?"
Tahdoin kovasti mennä mukaan kokoontumiseen. Ensimmäiseen kokoontumiseeni.
//Viilto?
Viiltokaaos 16.02.2018
"Aavekissoja", hymähdin vastaukseksi Valhekuiskaukselle. Kasvoillani oli yhä tyyni ilme. Valhekuiske pyöräytti silmiään hieman turhautuneesti.
"Selvä", hän vastasi ja katsoi minua silmänräpäyksen ajan suoraan silmiini. Kun yllemme laskeutui hiljaisuus, tunsin pakonomaisen tarveen keksiä keskusteluaihe. Naaras ei koskaan tulisi seisomaan takanani, jos juttu kanssani ei luistaisi.
"Mitä pidät soturina olosta?" kysyin ensimmäisen kysymyksen, joka päähäni juolahti. Nuoren soturin kasvoille ilmestyi ilme, jota en osannut tulkita. Hän oli kai hieman yllättynyt kysymysvalinnastani, vaikka kysymys oli nuorille sotureille kohdistettuna hyvinkin yleinen. Itsekin olin turvautunut siihen muutaman kerran, kun puheenaiheet olivat vähissä. Vilkaisin hämärtyvää taivasta. Pilvet olivat kertyneet taivaalle laskevan auringon eteen ja lähes koko taivaanrantaan, mutta yläpuolellamme oli pilvetön taivas, jolle ensimmäiset tähdet alkoivat jo ilmestyä. Käänsin taas katseeni Valhekuiskeeseen, joka valmistautui vastaamaan kysymykseeni.
//Valahe?
Tappotassu 19.02.2018
Pimeystähti huusi perinteisen kutsuhuudon ja koko Kuolonklaani kokoontui sen juureen. Klaanin päällikön Pimeystähden lehdenvihreiden silmien katse oli kohdistunut minuun. En tiennyt yhtään miksi. Oliko nyt oppilasnimitykseni? Mikseivät klaanin kuningattaret Lintulumo ja Kuutihku olleet kertoneet minulle mitään?
"Tappopentu, tule eteen", Pimeystähti sanoi kuuluvalla äänelle. Kipitin Suurkiven juureen. Klaanin katseet olivat kohdistuneet minuun. Vilkaisin nopeasti Lumepentuun, Teräpentuun ja Säröpentuun, jotka katselivat minua kateellisina. Tai sitten vain luulin niin. Mietin kuka olisi mestarini. Halusin jonkun kokeneen ja arvostetun soturin Kuolonklaanissa. Kuten Jääliljan, Viiltokaaoksen tai Kojoottivirneen. Jäälilja oli tosin äskettäin saanut oppilaan, joten tuosta ei voisi tulla mestarini. Pimeystähti jatkoi:
"Tappopentu on elänyt klaanissamme kuusi luuta ja nyt on hänen aikansa tulla oppilaaksi. Tappopentu, tästä päivästä siihen päivään asti jona ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Tappotassuna. Mestariksesi tulee Viiltokaaos."
*Viiltokaaos, kivaa*, mietin. Näin kun suurikokoinen musta soturi asteli viereeni. Röyhistin rintaani näyttääkseni muille miten ylpeä olin saadessani mestarikseni Viiltokaaoksen. Kuulin Pimeystähden maukuvan jotain vielä tuolle ja sitten klaani hurrasi nimeäni. Kurotuin koskettamaan Viiltokaaoksen kuonoa.
//Viilto? Toivottavasti en hitannut Viiltoa tai Pimeyttä liikaa xd
Valhekuiske 21.02.2018
Ajattelin hetken melko kuumeisesti, mitä oikein vastaisin vanhemman soturin kysymykseen. Kovin hehkeää soturina olo ei tähän asti ollut, eikä muuta eroa ollut kuin se, ettei joku ollut kokoajan niskan takana latelemassa ohjeita. Sen sanominen suoraa olisi kuitenkin ollut kiittämätöntä ja pentumaista, sillä olinhan jalon Kuolonklaanin soturi, joka uhraisi vaikka henkensä klaaninsa puolesta - tai niin ainakin piti olla. Mitään mielenkiintoista ei koskaan tapahtunut, eikä tulisi tapahtumaan.
"On tämä kaiketi hienoa", vastasin niin välinpitämättömästi, kuin vain suinkin osasin, peittääkseni haikeuden äänessäni. Viiltokaaosta se ei kuitenkaan tainnut huijata, sillä tuon katseese oli normaalia kysyvämpi. Käänsin katseeni nopeasti muualle ja pyöräytin silmiäni lainkaan halukkaana avaamaan asiaa hänelle sen enempää. Hetken aikaa kestänyt hiljaisuus alkoi kuitenkin tuntua niin painostavalta, etten voinut kuin avata suuni.
"Pystyn kyllä parempaankin, kuin jahtaamaan hiiriä ja kulkemaan ympäri reviiriä. Tämä ei ole se klaani, jonka suurista teoista kuulin pentuna tarinoita", puuskahdin hampaat irvessä, mutta rauhoitin itseni välittömästi sen jälkeen ja palautin tyynen ilmeen kasvoilleni, johon poikkeuksellisesti kuului myös pieni hymy.
//Viilto?
Viiltokaaos
Katsoin Valhekuisketta hieman yllättyneenä hänen sanoistaan. Hämmentynyt ilmeeni muuttui kuitenkin pian tyytyväiseksi hymyksi. Naaraan kasvoilla oli myös hento hymy. Hän katsoi minua suoraan silmiini ikään kuin odottaen reaktiotani.
"Puit juuri ajatukseni sanoiksi", naukaisin. Mieleni teki lisätä, että en perustanut Kuolonklaania tehdäkseni siitä tällaisen klaanin, mutta vaikenin heti. Naaras ei tiennyt minun menneisyydestäni, eikä saisi myöskään tietää. Naaras tuntui huomaavan, että olin jatkamassa lausettani, sillä hänen kasvoillaan oli odottava ilme.
"Pimeystähti on liian lempeä päällikkö, hän ei osaa pitää Kuolonklaania kurissa. Kissat tulevat ja menevät miten tahtovat, kaiken lisäksi hän antoi sen pentuaan hakemaan tulleen tuuliklaanilaisen vain lähteä, jonka jälkeen tämä pentukin vain katosi. Kauhulla odotan, millainen päällikkö Raepisarasta tulee. Jos minusta tulisi päällikkö, tekisin Kuolonklaanista taas nimensä veroisen", naukaisin ja nostin leukani pystyyn merkkkinä uskollisuudestani todelliselle Kuolonklaanille. Valhekuiske nyökkäili hitaasti. Ilmeisesti naaras oli kanssani samaa mieltä. Hän vaikutti erittäin hyvältä lisältä ystäväpiiriini. Vaikka hänen vanhempansa eivät olleet mitään erityisen mahtavia kuolonklaanilaisia, oli Valhekuiske aivan täydellinen. Hänessä oli sitä, mitä jokaisessa kuolonklaanilaisessa pitäisi olla. Katseeni harhaili leirin sisäänkäynnille. Kalmalilja asteli sisään leiriin. Minun täytyi puhua naaraalle ja kertoa suunnitelmistani, jotta naaras todella pysyisi tukenani ja säilyttäisi salaisuuteni.
"Jos sinua kiinnostaa Kuolonklaanin palauttaminen entiselleen, ilmoittele minulle. Nyt minun täytyy kuitenkin rakastettuna soturina rientää", naukaisin virnistäen ja poistuin nuoren soturin luota kokeneemman soturin luokse.
Kalmalilja käänsi katseensa minuun huomatessaan lähestymiseni. Naaraan silmät muuttuivat ohuiksi viiruiksi.
"Oletko vihdoinkin valmis kertomaan salaisista suunnitelmistasi?" naaraan äänestä paistoi lievä katkeruus.
"Siksi minä luoksesi tulinkin. Ei puhuta tässä, tule", naukaisin ja käännyin ympäri suunnaten kohti leirin uloskäyntiä. Vilkaisin vielä Valhekuisketta, jonka olin jättänyt yksin istuskelemaan leirin pääaukiolle. Naaras seurasi katseellaan minua ja Kalmaliljaa.
Musta soturi seurasi minua ulos leiristä, jonne hän oli juuri palannut. Jatkoin matkaa hetken aikaa hangessa eteenpäin. Poikkesin polulta, jonka kissat olivat tehneet. Jatkoin matkaa vielä hetken ajan hangessa kohti korkokiviä, jonka jälkeen pysähdyin. Varmistin vielä nopeasti ympäristön salakuuntelijoiden varalta.
"Niin?" Kalmalilja kehotti minua aloittamaan. Istuin alas soturin eteen ja siristin silmiäni. Viilsin kynsilläni ilmaa ja pohdin vielä hetken aikaa, mitä kaikkea voisin soturille kertoa. Hän oli pitänyt salaisuuteni, ainakin luulin niin. Uskoin siis voivani luottaa naaraaseen, mutta jokaista yksityiskohtaa en missään nimessä hänelle kertoisi. Ties vaikka naaras pilaisi suunnitelmani täydellisesti.
"Aion nostaa Kuolonklaanin taas jaloilleen. Edellisellä kerralla en onnistunut loppujen lopuksi toivomallani tavalla, kuten varmaan ymmärrät. Yksi kerrallaan aion saada muut klaanit toistensa vihollisiksi, kun he heikentävät toisiaan, me vahvistamme itseämme ja valmistaudumme suureen taisteluun. Jos kaikki menee suunnitelmieni mukaan, valloitan koko metsän ja toimin sen päällikkönä. Oletko valmis seisomaan rinnallani, vaikka mitä tulisi vastaan? Jos et ole, kerro se nyt, sillä en kaipaa joukkoihini surkimuksia", naukaisin ja katsoin Kalmaliljaa vakava ilme kasvoillani.
//Kalma?
Kalmalilja
Kuuntelin Viiltokaaosta tarkkaavaisesti, siristäen epäillen silmiäni. Noinko hän muka saisi kaikki klaanit toisiaan vastaan? Miten? En pitänyt siitä, miten hän ei kertonut tarkemmin suunnitelmistaan, mutta olisin kai itsekin samankaltsaisessa tilanteessa ollut hiljaa. Viimein Viiltokaaos lopetti ja pääsin itse puhumaan.
"Ja mitenkähän ajattelit tuon toteuttaa? Haluan tietää sen, ennen kuin olen valmis tukemaan sinua. En katsos halua tuhlata aikaani", naukaisin jäisesti hymyillen ja istuuduin. "Puhut lisäksi siihen sävyyn, että teet tämän itsesi takia ja saavuttaaksesi itse valtaa ja kunnioitusta. Mitä minä siitä hyödyn? Ja entä Raepisara? Hänestä on tulossa Kuolonklaanin päällikkö, ei sinusta."
Nuolaisin tassuani pari kertaa ja pyyhkäisin sitä korvieni yli, samalla miettien.
"Miksi ihmeessä minä tulevan päällikön kumppanina tukisin sinua, joka uhkaa hänen asemaansa? Ellet sitten pysty tarjoamaan minulle enemmän, kuin Raepisara. Jos pystyt, tuen sinua. Jos taas en hyödy tästä mitään, voit olla varma, että kariutan juonesi ennen kuin se on edes alkanut."
//Viilto?
Ahvenleuka 09.02.2018
Pohdin hammastani kevyesti purren, ehtisinkö mitenkään saamaan Haukihampaan tassuihini ja tuomaan hänet nelipuille Viiltokaaoksen puheille. Luonnollisesti en voisi vain astella Jokiklaanin leiriin ja noutaa häntä, vaikka onni olikin ollut jo pitkään puolellani, ei se varmasti niin jatkuisi pitkään. Veljeni oli kuitenkin perehdytettävä tehtäväänsä, jotta suunnitelmamme etenisi, joten ainoa vaihtoehto oli vain toivoa parasta. Huokaisin pienesti ja loin toiveikkaan katseen harmaaturkkiseen soturiin.
"Enköhän minä hänet sinne saa tuotua, mutta lähden sitten heti", naukaisin ja nousin lähteäkseni leiristä, mutta katsoin vielä lapani yli kollin suuntaan.
"Jos en ehdi ajoissa takaisin, nähdään nelipuilla", huikkasin nopeasti, kadoten sitten piikkihernetunneliin.
Nelipuiden alastomat oksat huojuivat pienesti vaimeassa tuulessa, joka puhalsi pienen vierailuni kannalta juuri ihanteelliseen suuntaan. Lähistöllä ei kuulunut ainuttakaan Jokiklaanin partiota, joten minun oli hieman ylitettävä rajaa. Onnekseni haisin yhä hieman jokiklaanilaiselle, vaikka Kuolonklaanin haju oli lähes kokonaan peittänyt sen, mutta pienikin helpotus oli tarpeen. Jälleen kerran, rintaani alkoi puristaa kalvava tunne, joka muistutti ajastani synnyinklaanissani. Luimistin korvani päättäväisesti ja otin pari pidempää loikkaa vihollisen reviirille, jääden vähän matkan päähän odottamaan. Olin jo kokoontumisessa sanonut hänelle tuon saavan pian lisää tietoa tehtävästään, joten oletin veljeni olevan valppaana. Kauaa en odottanutkaan, kun äkkäsin vaaleanharmaan kollin liikkuen hiljaa vähän matkan päässä. Astuin tyytyväisenä piilostani pensaikosta, suunnaten nopein askelin Haukihampaan luokse.
"Hyvä, etten turhaa ilmoittautunut vapaaehtoisena metsästyspartioon", tuo virnisti ja pysähtyi eteeni uteliaan oloisena.
"Viiltokaaos haluaa tavata sinut. Tapaamme hänet nelipuilla", kerroin ja lähdin veljeni kintereilläni takaisin nelipuille.
//Viiltis?
Viiltokaaos 13.02.2018
Kävelin partion johdossa kohti nelipuita. Ukkospolku oli hiljainen, koko matkan aikana ohitsemme ei ollut mennyt ainuttakaan hirviötä. Ilma oli lauha ja tuuli tuiversi hennosti turkkiani. Joka paikassa leijaili voimakas Tuuliklaanin tuoksu. Nelipuiden laakso häämötti edessämme. Toivoin todella Ahvenleuan saaneen veljensä nelipuille, koska muuten partioon hankkiutuminen oli turhaa. Raepisaran suostuttelu ei tietenkään vaatinut erityisiä toimenpiteitä, mutta Tulvasielu oli selkeästi hieman loukkaantunut, kun olin vienyt hänen paikkansa partion johdosta noin vain.
"Nähdään tässä auringonlaskun aikaan", naukaisin ja lähdin liukenemaan paikalta kohti Jokiklaanin rajaa. Partion muut soturit lähtivät kulkemaan omille teilleen. Yhdelläkään ei ollut mukanaan oppilasta, sillä nelipuille saalistamaan pääsivät ainoastaan kokeneimmat soturit.
Jokiklaanin rajalle päästyäni maistelin ilmaa. Voimakkaana ilmassa leijaili Ahvenleuan tuoksu. Pian soturi ilmestyi paikalle veljensä kanssa. Haukihammas oli vaaleanharmaa raidallinen kolli, joka omasi tummansiniset silmät. Hän seisoi tyynenä veljensä rinnalla ja katsoi minua arvostelevasti.
"Viiltokaaos", kolli naukaisi ikään kuin varmistaakseen nimeni.
"Minä olen", tokaisin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Jokiklaanilaissoturi ei säpsähtänytkään.
"Ennen kuin kerron sinulle mitään, todista, että olet luottamukseni arvoinen. Kerro itsestäsi, vahvuuksistasi ja mitä vain, mikä saa minut luottamaan sinuun", naukaisin ja katsoin soturia silmiäni siristäen. Kasvoillani oli hento virne. Haukihammas pohti vastaustaan tarkkaan.
//Ahven?
Ahvenleuka 15.02.2018
Haukihammas mulkaisi pikaisesti suuntaani, vaikuttaen siltä, ettei osannut odottaa joutuvansa Viiltokaaoksen tentattavaksi. Kohautin tuolle vain lapojani ja toivoin hänen keksivän jotakin sanottavaa itsestään. Onneksi hän oli kuitenkin sanavarma, jokseenkin lipevä, joten puhuminen tuskin tuottaisi ongelmia.
"Minähän en juuri tästä teidän suunnitelmastanne tiedä, mutta hyödyllistä varmasti on, ettei kovin moni kissa minua tunne. Mistään moraalisista syistä tämä ei ole kiinni ja olen kyllä täysin käytettävissänne. Tosin, veljeni toivottavasti mainitsi pari ehtoa siltä varalta, että jokin menee pieleen", tuo aloitti hieman vinosti virnistellen. Tuon kääntyessä hieman kysyvästi puoleeni nyökkäsin vahvistaakseni, että olin kertonut Viiltokaaokselle. Veljeni virne vääntyi yhä tyytyväisemmän näköiseksi.
"Päällikkö päättää, kenet hyväksyy klaaniinsa", harmaa, suuri soturi muistutti kylmällä äänellään, mikä ei kuitenkaan pyyhkinyt tuota hymyn kaltaista ilmettä Haukihampaan kasvoilta.
"Voi, kyllä päällikkönne minut hyväksyy, mutta se onkin vain varasuunnitelma. Minulla ei ole aikomuksena jäädä kiinni", tuo naurahti itsevarmasti ja kääntyi sitten taas minun puoleeni.
"Sinua minä vain en ymmärrä. Miksi jättää niin hyvä klaani, varsinkin niin rumalla tavalla. Olen hieman kysellyt jokiklaanilaisilta, millainen sinä heidän mielestään olit, ja yllätyin monien vastatessa, että olit aikoinaan siellä hyvä ja luotettava soturi. Sen jälkeen tosin alkaa aina tarina petturuudestasi", kolli ilveili jokseenkin huvittuneena, vaikka ei hän luultavasti kovin pahaa tarkoittanut, sillä tuollainen hän oli alusta lähtien. Kohotin kuitenkin varoittavasti ylähuultani, paljastaen valkeaa hammasriviäni.
"Parempi, että pysyt aiheessa", murahdin ja vilkaisin Viiltokaaosta, joka seurasi veljeni puhetta.
//Viilto?
Viiltokaaos
Katsoin tyytyväisenä Haukihammasta, joka suorastaan huokui itseluottamusta. Kolli luotti itseensä täysin ja vakuutti onnistuvansa tehtävässä, minkä hänelle antaisin.
"No, vakuutinko sinut?" raidallinen soturi kysyi virnistäen. Siristin silmiäni ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kasvoillani ollut tyyni ilme muuttui tyyvyäiseksi hymynkaltaiseksi.
"Kyllä. Tiedätkö, mitä sinun täytyy tehdä?" kysyin soturilta. Hän nyökkäsi hieman epäröiden. Hän vilkaisi nopeasti veljeään ja käänsi katseensa sitten taas minuun.
"Tappaa joku tuuliklaanilainen?" kolli naukui kysyen.
"Aivan. Eikä vain ketä tahansa tuuliklaanilaista. Sinun täytyy varmistaa, että kyseinen tuuliklaanilainen on joko tärkeä Tuuliklaanille tai esimerkiksi Naalitähdelle. Kissan kuoleman täytyy herättää mahdollisimman paljon huomiota. Mitä enemmän Tuuliklaani suuttuu Jokiklaanille, sitä parempi. Aiheuta kuolema siis mahdollisimman raa'alla tavalla, jotta Tuuliklaani saisi enemmän syitä olla vihoissaan klaanillesi", naukaisin kasvoillani hento hymy. Haukihammas katsoi minua hieman yllättyneesti. Pian kollin kasvoille ilmestyi huvittunut virne.
"Taidat todella nauttia tästä", hän naurahti.
"Aivan, jonka takia sinun kannattaakin suoriutua tästä mahdollisimman hyvin", tokaisin kylmästi ja kadotin hymyn kasvoiltani.
"Mitä sinä tavoittelet? Oletko kenties vihainen Jokiklaanille? Etkö sinäkin ole kasvanut siellä?" kolli naukui kysyen. Katsoin häntä hetken ajan hiljaa. Huomasin sivusilmälläni myös Ahvenleuan katsovan minua.
"Tahdon olla koko metsän hallitsija, edellisellä kerralla suunnitelmassa oli huomattavan kokoisia aukkoja. Ja ei, kyse ei ole siitä. Jokiklaani vain sattuu olemaan ensimmäinen kohteemme. Synnyin Jokiklaanissa, ehkä tunnetkin emoni, hän on ilmeisesti kovinkin arvostettu jokiklaanilainen; Kirkasmarja", naukaisin lievästi katkera ilme kasvoillani. Haukihammas näytti yllättyneeltä.
"Emosi on parantaja? Kaikki sanovat sinun olevan erakkosyntyinen", kookas raidallinen kolli naukui. En osannut tulkita hänen ilmettään. Viilsin tähän väliin kynsilläni ilmaa melko läheltä Haukihampaan viiksikarvoja.
"Kukaan ei uskalla epäillä parantajan sanaa, heidän uskotaan aina puhuvan totta. Kirkasmarja rakastui kuolonklaanilaiseen, katui tekoaan ja päätti antaa minun kasvaa ilman vanhempia", naukaisin murahtaen katkerasti.
Kuulin ääniä Jokiklaanin reviirin puolelta. Kaikki kolme yhdessä käännyimme kohti reviiriä. Erotin harmaan raidallisen kollin hangessa. Hän katsoi meitä hetken ajan, kunnes vain käänsi selkänsä ja pakeni paikalta. Olin tunnistanut kollin hetkessä Putousvirraksi. Kolli oli ollut oppilasaikoinani yksi parhaista ja ainoista ystävistäni.
"Ymmärrätkö nyt tehtäväsi? Tapat jonkun tärkeän tuuliklaanilaisen, mutta et Naalitähteä. Toteuta suunnitelma aikaisintaan neljäsosakuun kuluttua. Annan sinulle aikaa neljäsosakuun jälkeen puoli kuuta, jos et saa tehtävääsi hoidettua siihen mennessä, voin taata sinulle erittäin huonon tulevaisuuden", naukaisin nopeasti Haukihampaalle. Kolli nyökkäsi merkiksi siitä, että hän ymmärsi.
"Entä Putousvirta?" soturi kysyi.
"Etsi hänet kynsiisi ja hiljennä hänet", vilkaisin Ahvenleukaa, "mutta älä tapa häntä. Puhu ennemmin puolellesi, mutta älä kerro suunnitelmistamme. Emme voi luottaa häneen. Nyt mene." Haukihammas nyökkäsi, hyvästeli nopeasti veljensä ja lähti kulkemaan kepeästi Jokiklaanin reviirille.
"Saalistetaan vielä hetki ja tavataan muut. Jos joku kysyy, Raepisara lähetti sinut kanssamme partioon hetki lähtömme jälkeen." Ahvenleuka nyökkäsi merkkinä ymmärryksestä.
Leiriin palattuamme emme olleet saaneet runsaasti saalista. Kissoista kukaan ei ollut epäillyt kertomusta siitä, että Raepisara oli määrännyt Ahvenleuan partioon mukaan.
Istuskelin nyt leirin pääaukiolla. Aurinko oli laskemassa ja hämärsi. Etsin katseellani Kalmaliljaa, mutta naaraasta ei näkynyt merkkiäkään. Myöskään Raepisara ei ollut leirissä, joten suunnitelma saada kolli puolelleni ei päässyt vielä alkamaan. Katseeni pysähtyi tummanharmaaseen naaraskissaan: Valhekkuiskeeseen. En ollut jutellut naaraalle kai hänen soturinimityksensä jälkeen, joten nyt olisi erinomainen hetki sille. Astelin rauhallisena naaraan luokse. Hän nosti vihreän katseensa minuun hieman hämmästyneenä.
"Viiltokaaos, mikä sinut tuo luokseni?" naaras kysyi virnistäen. Istuin alas lähelle nuorta soturia ja katsoin häntä tyyni ilme kasvoillani.
"Tahdon vain jutella klaanini jäsenen kanssa, onko siinä jotakin väärää?" kysyin ja väläytin soturille hetken kestävän virneen.
//Valhe?:DD
Valhekuiske
Yritin saada jotain tulkintaa irti luokseni tulleen Viiltokaaoksen kasvoille piirtyneestä virneestä, muttei tuosta saanut kuitenkaan mitään irti. Virne kuitenkin pyyhkiytyi pian pois ja jäljelle jäi ainoastaan pari tyynikatseista silmää, jotka kaaiketi odottivat minulta vastausta. Kohautin liioitelluin elein selkeästi erottuvia lapojani ja suuntasin vihreän katseeni hieman ohi harmaan soturin.
"Se riippuu siitä, onko tämä keskustelu täysin vilpitön", virnistin pienesti pohtien yhä Viiltokaaoksen mahdollisia tarkoitusperiä, vaikka saattoi toki olla, että hän todellakin halusi vain puhua ilman mitään juonia. Se tosin kuulosti aika tylsältä. Kun olin vielä oppilas, oli hän silloinkin tarjoutunut opettamaan minulle kuinka taistellaan, eikä ollut silloinkaan vaatinut mitään. Harmaan soturin katse oli muuttunut pohtivaksi ja se näytti mittailevan minua. Suoristin ryhtiäni ja siirsin katseeni hetkeksi toiselle puolelle leirin aukiota, kunnes palautin sen varovasti takaisin Viiltokaaokseen.
"Mitä katsot?" Kysyin hieman ilkikurisesti naurahtaen.
//Viiltis?
Viiltokaaos
Käänsin katseeni kohti Ahvenleukaa ja virnistin.
"On toki, mutta ei täällä", naukaisin. Heilautin häntääni merkiksi seurata. Ahvenleuka pujahti perässäni ulos piikkihernetunnelista, josta olin juuri tullut leiriin. Jatkoimme matkaa vähän matkan päähän leiristä, jotta kukaan ei kuulisi puheitamme. En pysähtynyt, vaan jatkoin kävelyä eteenpäin antaen Ahvenleualle hieman aikaa kiriä minut kiinni.
"Metsän valloittaminen on suuri asia, toivon sinun ymmärtävän sen. Jos metsän tahtoo pitää itsellään, ei voi vain sokeasti hyökätä kaikkien kimppuun, on tehtävä suunnitelma ja toteltava sitä. Minun suunnitelmiini kuuluu jokaisen klaanin riitautuminen keskenään. Kun me saamme muut klaanit riitelemään toistensa kanssa, he eivät edes huomaa, kuinka me pikkuhiljaa, pala palalta hankimme valtaa heidän klaanissaan ja lopulta hallitsemme niitä", naukaisin. Ahvenleuka siristi silmiään kehottaen ilmeellään minua jatkamaan.
"Aloitimme jo Jokiklaanista, joten jatkamme siitä mihin jäimme. Muut klaanit täytyy saada vihaamaan Jokiklaania. Ja kyllä, ymmärrän kaikki tunteesi sitä klaania ja sen jäseniä kohtaan, mutta unohda ne. Helmitähti ei tahdo sinua, Jokiklaani ei ole sinun arvoisesi. Se on meidän molempien menneisyys, mutta tulevaisuutemme on Kuolonklaani", naukaisin ja pysähdyin. Katsoin Ahvenleukaa suoraan kollin silmiin. Hän näytti epävarmalta.
"Mitä sitten aiot tehdä?" soturi kysyi murahtaen pienesti.
"Riistavarkaus ei riitä, täytyy saada enemmän tunnetta. Täytyy vuodattaa verta. Ei hätää, tehtäväsi ei ole tappaa ketään, sinun vain täytyy löytää joku jokiklaanilainen, joka on valmis auttamaan meitä. Järjestin meidät kokoontumiseen, joten toivottavasti Helmitähti on valinnut hyviä kissoja sinne omasta klaanistaan, jonkun heistä on pakko kuunnella ja totella sinua", sanoin. Ahvenleuan ilme oli yhä hieman epävarma. Hän pysyi vaiti ja pohti hetken ajan.
"Kenet tämä jokiklaanilainen sitten tappaisi?" kysyi entinen jokiklaanilainen kohottaen kulmiaan. Kohautin lapojani.
"Mitä rakastetumpi, sen parempi. Oletko mukana?" kysyin ja kohotin leukaani katsoessani Ahvenleukaa. Kolli vaikutti pohtivan vastaustaan hetken ajan, kunnes hän vaihtoi asentoaan. Odotin rauhallisena hänen vastaustaan.
//Ahven?
Ahvenleuka 02.02.2018
Mietin hetken, ketä voisin ehdottaa suorittamaan tätä tehtävää, mutta kuka tahansa Jokiklaanista ei varmasti suostuisi puolelleni. Tarvitaan joku tarpeeksi läheinen kissa, joka ei olisi klaanilleen täydellisen uskollinen. Ilmeeni kirkastui hieman, keksiessäni kelpuutettavan vaihtoehdon.
"Jokiklaanissa on kyllä yksi kissa, joka vastikään on muuttanut pitkän ajan jälkeen takaisin synnyinklaaniinsa. Sattumoisin kyseinen kissa on myös minun veljeni, jonka löysin ollessani jonkin aikaa erakkona kaksijalkalassa. Hän ei ole kovinkaan uskollinen klaanikissa, mutta saan hänet kyllä kuuntelemaan minua", selvitin soturille, joka näytti melko tyytyväiseltä.
"Jos olet varma, että hän pystyy siihen", viileänsävyinen vastaus kantautui kollin suusta.
"Olen varma, ja ehkä näemme hänet jo tänään kokoontumisessa".
Juoksin nelipuille suuntaavan kissajoukon häntäpäässä, hieman Viiltokaaoksen takana. Edessä häämöttävien tammien luona erottui selvästi joukko kissoja, joista en vielä osannut erottaa, mistä klaaneista he olivat. Toivon mukaan parahin veljeni olisi päässyt Jokiklaanin mukaan, mutten voinut olla siitä lainkaan varma. Toisinaan meillä oli tapana tavata puolenkuun jälkeisinä öinä kaksijalkojen sillan lähettyvillä, jos molemmilla oli silloin mahdollisuus. Näitä kertoja ei tosin ollut kovinkaan paljon.
"Näetkö häntä missään?" Harmaa soturi tiedusteli, kun Jokiklaani oli saapunut hetken meitä myöhemmin. Tähyilin harmaaturkkista kollia muiden seasta, kunnes äkkäsin tuon istuskelevan lähellä myrskyklaanilaisia. Vinkkasin Viiltokaaokselle suuntaa ja lähdin selvittämään reittiä veljeni luokse.
//Viilto?
Viiltokaaos 03.02.2018
Palattuamme yöllä kokoontumisesta en ollut kerennyt keskustella Ahvenleuan kanssa hänen veljestään. Jokiklaani oli saapunut hieman jälkeemme ja hän oli löytänyt veljensä ja poistunut luotani. Itse päädyin kuuntelemaan muiden klaanien sotureiden keskusteluita ties mistä. Tuuliklaanissakin oli kuulemani mukaan esiintynyt paljon kettuja, vaikka Kuolonklaanissa niistä ei ollut yhtä paljon harmia kuin Tuuliklaanissa. Se klaani oli heikko, sen huomasi jo kaukaa. Kokoontumisen päätyttyä matkalla leiriin juttelin klaaninvanhimman Pikkuvarjon kanssa. Naaras oli todellisesti vanhin tyttäreni, mutta eihän hän tiennyt kuka minä olin. Klaaninvanhimpana elämä oli kuulemma rauhallista ja soturina vaivanneet jalkakivut olivat helpottaneet. Naaraan näkö oli heikentynyt, joka oli ollut virallinen syy hänen eläköitymiseensä.
Nyt istuskelin leirin pääaukiolla ja katselin hitaasti nousevaa aurinkoa. Pilvet olivat pysyneet koko yön pois taivaalta ja sama meno jatkui. Aamuauringon ensisäteet osuivat tummalle turkilleni. Se ei vielä lämmittänyt, vaikka olihan hiirenkorva jo tuloillaan. Ahvenleuka kömpi ulos sotureiden pesästä unisena. Soturi venytteli lihaksiaan ja haukotteli makeasti. Tämän jälkeen hän käänsi katseensa minuun.
"Miten kävi?" kysyin katsoen soturia vihreillä silmilläni. Ahvenleuka käveli vierelleni ja istui alas. Hän sipaisi kielellään pari kertaa rintaansa ennen kuin vastasi kysymykseeni. Sitä ennen lisäsin vielä jatkokysymyksen:
"Mitä veljesi sanoi?"
//Ahven?
Ahvenleuka
Olin vasta heränneenä noussut ja astunut ulos sotureiden pesästä, kun olin törmännyt aukiolla istuskelevaan Viiltokaaokseen. Kokoontumisen jälkeen en ollut ehtinyt puhua soturille lainkaan siitä, mitä Haukihammas oli ehdotukseeni vastannut, ja tietenkin hän sitä ensimäisenä kysyi. Istuuduin tuon vierelle arvoituksellinen, vino hymy kasvoillani.
"Hän tietenkin lupautui auttamaan minua, pienen suostuttelun jälkeen, mutta ei kuitenkaan ehdoitta. Haukihammas nimittäin vaati, mikäli hän joutuu hänkaluuksiin, hän on tervetullut luokseni. Ei hän kovin mielellään Jokiklaanista lähde, mutta jos hänet häädetään. Se ei kuitenkaan mielestäni ole liikaa pyydetty, eikä hän välttämättä jää edes kiinni", selostin tyytyväisenä. Aivan kuin oli tarkoitus, että löysin veljeni kaksijalkalasta, ja toin hänet klaaniin. Hiljenin hetkeksi, kun muutama kissa kulki ohitsemme, matkalla luultavasti rajapartioon, mutta heidän mentyään avasin suuni uudelleen:
"No, mitä sanot?"
//Viilto?
Viiltokaaos 05.02.2018
Katsoin Ahvenleukaa kasvoillani hento hymy. Kolli katsoi minua odottaen vastaustani.
"Sehän on hyvä juttu. Ymmärtänet kai kuitenkin, etten voi hänelle luvata paikkaa Kuolonklaanista. Toisaalta uskon hänen olevan tervetullut, kunhan Pimeystähteä hieman suostutellaan", naukaisin kollikissalle. Ahvenleuka nyökkäsi.
"Jos järjestän meidät saalistuspartioon nelipuille, pystytkö hankkimaan veljesi luoksemme? Tahdon keskustella hänen kanssaan", sanoin ja katsoin soturia suoraan tuon silmiin. Kolli vilkaisi taivaalle. Se sai myös minut kääntämään vihreän katseeni kohti kirkasta taivasta. Aurinko ei ollut vielä edes huipussaan. Aurinkohuipun aikaan leiristä lähtisi saalistuspartio nelipuille. Jos Ahvenleuka saisi Haukihampaan sinne, suunnitelma lähtisi etenemään kovaa vauhtia. Vilkaisin leirin pääaukiolla seisovaa Kalmaliljaa. Naaraan katse oli nauliintunut minuun ja Ahvenleukaan, mutta huomattuaan minun katsovan häntä naaras käänsi nopeasti katseensa pois. Minun täytyisi keskustella myöhemmin naaraan kanssa. Käänsin katseeni taas Ahvenleukaa, joka näytti pohtivan yhä kysymystäni.
//Ahven?
Raparuusu 23.01.2018
"Jep. Verestä ei ole enää komentelemaan minua." Katsoin Viiltokaaokseen häijy virne kasvoilleni leviten. Vaikka nautinkin entisen mestarini seurasta, en jaksanut olla loputtomiin hänen tassunsa alla, vaan minun oli aika näyttää hänelle, kuka täällä määräsi ja ketä. Ei Veri edes ollut oikea klaanikissa, joten millä perusteella hän sai muka pompotella Kuolonklaanin oppilaita mielensä mukaan. Pystyisin kyllä nielemään omalta klaanilaiselta tulevat aiheelliset moitteet, mutta miten oli sitten sellaisen kissan laita, joka oli varttunut kaukana klaaneista tietämättä edes miten niissä toimittiin. Minulle ja samassa pesueessa syntyneille sisaruksilleni oli kerrottu jo pentutarhassa asustellessamme muiden klaanien heikkouksista ja siitä, kuinka esimerkiksi kalalta löyhkäävä jokiklaanilainen voitettiin. Veri tuskin oli saanut minkäänlaista opastusta klaanielämään pentuaikoinaan.
"Saavumme pian Tuuliklaanin rajalle", Graniittipoltteen naukaisu sai minut havahtumaan hereille ajatuksieni syövereistä. Nostin katseeni kaukana edessäpäin häämöttäville nummille. Hiirenaivoiset tuuliklaanilaiset varmaankin pinkoivat läkähdyksissään jänisten perässä uppohangessa. Toisaalta ei minusta ollut heitä moittimaan, sillä Raepisaran mukaan hänen isänsä, Sumumyrsky, oli entinen Tuuliklaanin soturi, eikä kollin taistelutaidoissa ollut herjattavaa. Hän oli valtavan kokoinen ja hyvin lihaksikas, joten ainakaan kovin pieni kissa ei pääsisi pakenemaan hänen kynsistään.
"Mustakoipi ja Raparuusu, kävisittekö jättämässä rajamerkit." Viiltokaaoksen pyyntö oli ennemminkin määräys, jota ei voinut kuin vain totella. Soturikolli oli karismaattinen johtaja, joka teki jopa minuunkin vaikutuksen. Jos minun olisi seurattava jotakuta kissaa hamaan loppuuni saakka, se olisi ehdottomasti Viiltokaaos, ja olin melko varma, että hän tulisi nousemaan Raepisaran jälkeen seuraavaksi päälliköksi, ellei joku häiriötekijä sattuisi hänen tiellensä ja estäisi valtaan nousua.
"Hei, pentu", Mustakoipi murahti tympääntyneen kuuloisena, "jäädyitkö käpälistäsi kiinni?" Loin tummanharmaaseen naaraaseen murhaavan katseen, tassuttelin hänen ohitseen ja huiskaisin tahallani häntäni tuon kuonolle. Vanhempi soturi väläytti minulle keltaista hammasrivistöään ja pörhisteli uhkaavan oloisena karvojaan.
"Tuo tuo haiseva takaruumisi jatke vielä naamalleni, niin saat hampaasta!" hän sähisi kiukustuneena. Levitin kasvoilleni ilkikurisen virnistyksen ja loikin naaraan edeltä rajalle. Kuulin Mustakoiven lähtevän perääni kirouksia sadatellen.
"Joku taisi herätä väärällä jalalla", tupisin itsekseni ja jätin omat merkkini Tuuliklaanin ja Kuolonklaanin rajalla olevalle kivelle. En edes vaivautunut odottamaan, että klaanitoverini saisi hommansa valmiiksi vaan palasin takaisin Viiltokaaoksen ja Graniittipoltteen luo ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"No, mitä seuraavaksi?" Katsahdin Viiltokaaokseen odottavasti. Jos oikein muistin, meillä oli vielä Varjoklaanin raja merkkaamatta, mutta olihan suunnitelmiin toki saattanut tulla pieniä muutoksia, kuten vaikkapa ylimääräiset taisteluharjoitukset partion kesken, joka oli aika epätodennäköinen, muttei myöskään mahdoton ajatus.
//Viilto?
Viiltokaaos 26.01.2018
Käänsin vihreän katseeni kohti Raparuusua, joka oli hetki sitten esittänyt minulle osoitetun kysymyksen. Käänsin katseeni eteenpäin ja vastasin murahtaen nuorelle soturille:
"Tämä on partio, joten tietänet itsekin, mitä me teemme." Raparuusu vaikeni ja jatkoi matkaa eteenpäin. Naaraan tietämättömyys ja ehkä jopa tahallinen tyhmyys sai minut kärttyiseksi. Ravistelin päätäni yrittäen ajaa kärttyisyyttä tiehensä. Käänsin jälleen katseeni Raparuusuun, joka oli jäänyt hieman peremmälle. Soturi katseli Tuuliklaanin reviirin suuntaan ja kulki eteenpäin varmoin askelin. Ukkospolun laimea katku tunkeutui sieraimiini, joten hidastin hieman tahtia. Pari päivää sitten yksi hirviö oli juossut ukkospolulta oudosti ulisten ja välkkyen ohitsemme. Oli lähellä, että joku olisi jäänyt sen alle. Sellaisen hirviön kuulisi kuitenkin kauas. Mitä järkeä oli kulkea niin meluisasti paikasta toiseen? Tämä hirviö kulki niin nopeasti, että olisi voinut kuvitella sen paenneen jotakuta, jonka vuoksi kovaäänisyys vaikutti hiirenaivoiselta. Hirviöt taisivat vain olla tyhmiä, ei siitä mihinkään päässyt.
Johdatin partioni ukkospolun yli nopeasti. Hirviöitä ei näkynyt tai kuulunut lähimailla, joten ylitys oli turvallinen. Jatkoimme matkaa eteenpäin Varjoklaanin rajaa pitkin. Vuorotellen jokainen vahvisti rajamerkit ja kiri sitten matkaa jatkaneen partion kiinni. Raparuusu pysyi hiljaa aina korkokiville saakka muiden tapaan.
"Millainenkohan Kuukivi on? Kukaan ei ole koskaan kertonut siitä muuta kuin, että se on suuri ja kylmä kivi", naaraskissa mietiskeli puoliääneen niin, että saatoin selkeästi kuulla hänen sanansa. Käänsin välinpitämättömän katseeni kohti tuoretta soturia ja pyöräytin silmiäni.
"Se se onkin: suuri ja kylmä kivi, jonka kuu saa hehkumaan kuuhuipun aikaan. Sen voimista tuskin kukaan tietää enempää, sitä kautta vain sattuu saamaan yhteyden sekä Tähtiklaaniin että Pimeyden Metsään, jonka vuoksi se on jokaiselle klaanille hyvin tärkeä paikka", naukaisin kääntäen katseeni eteenpäin. Ohitimme kuopan, josta pääsi emonsuulle. Se oli pimeä paikka, jonne ylsi vain ensimmäisille askeleille hieman valoa. Emonsuuhun mennessä täytyi suunnistaa pimeässä Kuukiven luokse, joka sijaitsi suuressa luolassa, jonka katossa oli reikä, josta kuunvalo pääsi sisään. Muistin yhä sen kerran, kun olin ensimmäistä kertaa painanut kuononi vasten kiven kylmää ja sileää pintaa. Pimeyden Metsä oli hetkessä repinyt minut pois tästä maailmasta Pimeyden Metsän synkkiin metsiin, joissa kuusta tai auringosta ei ollut tietoakaan. Pimeyden Metsässä taivasta peitti punertava, paksu pilvipeite, joka ei koskaan liukunut pois ja näyttänyt taivaankappaleita.
Saavuimme jälleen ukkospolulle. Vilkaisin molempiin suuntiin ja lähdin sitten ylittämään ukkospolkua, jonka mustaa pintaa peitti sileä peilijää. Jotta onnistuin pitämään tasapainoni, minun täytyi upottaa pitkät kynteni jäähän. Raparuusu näytti selviävän yllättävän hyvin ylityksestä, mutta Graniittipoltteella oli ongelmia pysyä pystyssä. Kolli oli vähällä kaatua Mustakoiven päälle. Naarassoturi sihisi raivoissaan nuorelle soturille ja jätti tuon jälkeensä. Onneksemme hirviöitä ei juuri silloin kulkenut ukkospolulla, vaan ehdimme hyvin ylittää sen ilman vaaraa. Päästyämme kauemmas ukkospolulta, kuulin hirviön juoksevan melko hitaasti ohitsemme.
"Palaamme kai nyt leiriin", Raparuusu naukui kai varmistaakseen asian. Vastasin sanattomasti nyökkäämällä ja soturia vilkaisten. Partio jatkoi matkaansa kohti leiriä hiljaisuuden vallitessa. Ennen kuin saavutimme leirin, Raparuusu avasi suunsa sanoakseen jotain.
//Rapa? Anteeks jätin tän hirveeseen kohtaan XDD
Raparuusu
Vilkaisin Viiltokaaokseen mietteliäänä. "Sinusta tulisi hyvä päällikkö", naukaisin pieni virne kasvoilleni leviten. Vanhempi soturi katsahti minuun kulmiaan kohottaen ja murahti jotakin epämääräistä vastaukseksi.
Kehujen antaminen toiselle kissalle oli minulta suuri saavutus, sillä en ollut kovin hyvä antamaan muille positiivista palautetta oma-aloitteisesti. Viiltokaaos oli kuitenkin saanut kunnioitukseni. Jokin hänen olemuksessaan herätti minussa vahvoja tunteita.
Päästyämme leiriin Mustakoipi ja Graniittipolte suuntasivat tuoresaaliskasalle. Minä kuljin vielä hetken aikaa Viiltokaaoksen rinnalla, kunnes sanoin tuolle hyvästit ja loikin entisen mestarini luo, joka suki paraikaa turkkiaan soturien pesän edustalla.
Pikimusta kolli kohotti katseensa minuun. "Ai, joko sinä palasit?" hän murahti ja lipaisi suupieliään peseytymisen päätteeksi.
"No, miltä näyttää?" tuhahdin silmiäni pyöritellen ja istuuduin alas kietaisten häntäni etukäpälieni ympärille.
Katseeni harhaili aukion toisella puolella Raepisaran kanssa puhuvaan Viiltokaaokseen. Räpäytin silmiäni ja käännyin takaisin Veren puoleen, jonka ilme oli muuttunut vakavaksi. Hänellä näytti selvästi olevan jotakin mielen päällä.
"Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?" kysyin tuolta höristäen korviani uteliaana. Soturi nyökkäsi ja viittoi minua seuraamaan. Lähdin hänen peräänsä hieman vastahakoisesti, mutta jos asia oli tärkeä, en voisi kieltäytyä.
Veri johdatti meidät leirin ulkopuolelle muutaman ketunmitan päähän leirin sisäänkäyntitunnelista. Hän halusi selvästikin keskustella kanssani ihan kahden kesken, joka oli toki ymmärrettävää, sillä en minäkään kaivannut useampia korvapareja kuuntelemaan meidän välisiämme keskusteluja.
//Veri?
Viiltokaaos 30.01.2018
Raparuusun kehu oli yllättänyt minut, vaikka tiesinkin olevani päällikköainesta. Olinhan jo aiemmin ollut Kuolonklaanin päällikkö hyvällä menestyksellä. Kun saavuimme leiriin, partion jäsenet katosivat omille teilleen. Huomasin Tuhokatseen sotureiden pesän vierellä. Hänen vihreät silmänsä olivat nauliintuneet minuun. Käänsin selkäni kollille ja kävelin pesän toisella puolen sijaitsevan kivirykelmän liepeille. Silakkasiipi nautti tuoresaalista kiven vieressä. Hän käänsi hieman hämmästyneenä harmaat silmänsä minuun ja keskeytti syömisen.
"Emme ole jutelleet aikoihin", totesin matallalla äänellä ja kohdistin katseeni suoraan eteenpäin. Kuulin Silakkasiiven vaihtavan asentoaan.
"Olet tainnut löytää uusia ystäviä", kolli maukui hieman katkeralla äänellä. Kasvoilleni levisi pieni virne.
"Aivan. Mikset sinä ole etsinyt itsellesi ystäviä? Vaikutat hieman yksinäiseltä", totesin ivallisesti entiselle jokiklaanilaiselle, joka oli typeränä seurannut minua pois Jokiklaanista ja sen jälkeen Kuolonklaaniin.
"Se ei ole minulle niin helppoa kuin sinulle, kaikki vihaavat minua syntyperäni vuoksi", soturi murahti. Kuulin hänen painavan kyntensä vasten jäistä maata.
"Jos jotain oikein kovasti tahtoo, mikään ei estä sinua saamasta sitä. Sinä et taida edes tahtoa? Jos tahdot löytää paikkasi Kuolonklaanissa, minä voin auttaa sinua", naukaisin ja käänsin nyt vihreän katseeni tummanharmaaseen kolliin.
"Kuinka sen tekisit? Kertoisit muille minun olevan hyvä ystävä? Tuskin tekisi vaikutusta kovinkaan moneen kissaan", Silakkasiipi naukui ja pyöräytti silmiään.
"Sen sinä tekisit itse. Seurailet hetken ajan kissoja, valitset parhaan ja lähestyt häntä. Pyydät vaikka päästä samaan partioon tai jotain", naukaisin. Silakkasiipi katsoi minua pohtien.
"Puolet kuolonklaanilaisista lähtevät pois kun edes katson heitä", Silakkasiipi vastasi katkerasti.
"Yritä kovemmin. Jos ensimmäisellä kerralla ei tärppää, piiritä kissaa ja pakota hänet puhumaan kanssasi. Ei se niin vaikeaa ole", tokaisin kannustavasti. Silakkasiipi katsoi minua epäröiden.
"Ehkä minun sitten täytyy yrittää tehdä niin", kolli naukaisi ja käänsi katseensa tuoresaaliiseensa. Nousin ylös ja poistuin soturin luota hyvästelemättä häntä. Suuntasin suoraan sotureiden pesään. Pian pesään päästyäni kuulin askeleita perästäni. Käänsin katseeni Tuhokatseeseen. Hetken ajan totuttelin hämäryyteen, myös vanha soturi näytti tekevän niin. Pesä oli tyhjä, varmistin sen ensimmäisenä.
"Niin?" kysyin ja asetuin lähellä pesän keskustaa sijaitsevalle sammalvuoteelleni. Tuhokatse käveli luokseni. Hänen petinsä sijaitsi vain vähän matkan päässä lähempänä karhunvatukkapensaikkoa.
"Mitä me teemme seuraavaksi? Tahdoit saada kaikki klaanit kumartamaan Kuolonklaania. Vaikka et vielä tulisikaan päälliköksi, aiothan sinä aloittaa suunnitelmasi jo?" tumma soturi kysyi hiljaisella äänellä niin, että vain minä kuulin sen.
"Tietenkin aion, olen aloittanut sen jo. Muut klaanit täytyy saada toisiaan vastaan, aloitin Jokiklaanista. Kunhan saamme yhden jokiklaanilaisen puolellemme, voimme laittaa operaatio metsän valloituksen käyntiin vaikka heti. Tiedän jo, kuinka me saamme liittolaisen siitä klaanista", sanoin hiljaa. Tuhokatse nyökkäsi.
"Et kai aio kertoa minulle enempää?" soturi kysyi. Pudistin päätäni.
"Kalmalilja kuuli edellisen keskustelumme, hän tietää minusta. On liian vaarallista puhua täällä enempää. Kerron sinulle myöhemmin", lupasin. Tuhokatse nyökkäsi ja käänsin hänelle selkäni yrittäen nukkua.
//Viillolle saa jättää jatkot oikeestaa kuka vaa :D
Ahvenleuka 31.01.2018
Käänsin katseeni pois Hiiripisarasta, tuntien kuitenkin tuon painostavan, voitonriemuisen katseen takaraivossani. Sävystä, jolla hän puhui pystyi selvästi ymmärtämään, ettei hän täysin vilpittömästi ottanut aihetta puheeksi, mutta ainakin soturi paljasti todellisen luonteensa. Rutistin silmäni hetkeksi kiinni, jotten vahingossakaan sortunut herkistymään.
"Mitäpä luulet?" Murahdin niin matalasti, että ääneni hädin tuskin kuului. Avasin silmäni vältellen yhä Hiiripisaran katsetta, mutta muuten ilmeeni oli palautunut tyyneksi ja jopa helpottuneeksi, kun huomasin Viiltokaoksen leirin sisäänkäynnin lähettyvillä. Vilkaisin vierelläni istuvaa kissa ja nousin lähteäkseni.
"Sitä paitsi, et taida olla kissa, jonka kanssa haluan puhua menneisyydestäni. Joten jos et pistä pahaksesi, minun täytyy nyt mennä", lausahdin ja astelin tummanharmaan kollin luokse. Pysähdyin Viiltokaaoksen eteen vilkaisten vielä kerran Hiiripisaran suuntaan, kääntäen kuitenkin katseeni pian kohti kollia.
"Toivottavasti et halua välttämättä halua häntä mukaan suunnitelmiisi", tuhahdin viitaten äskeiseen seuralaiseeni, jolloin soturin kasvoille piirtyi mitäänsanomaton virne.
"Tarvitsemme kaiken mahdollisen tuen, mitä saamme", tuo vastasi kylmään sävyyn. Nyökkäsin vastahakoisesti, sillä en ollut vähään aikaan halukas puhumaan naaraalle heti uudestaan.
"No, onko sinulla mitään uutta kerrottavaa?"
//Viilto?
Viiltokaaos 22.01.2018
Partio oli ollut hyödytön. Jäälilja, Kostohenki tai Sysitassu ei ollut sanonut minulle mitään, vaikka en minä muilta kuin Jääliljalta ollutkaan kysynyt. Pitäisin kolmikkoa silmällä tulevaisuudessa, sillä en takuulla tahtonut olla epätietoinen siitä, mitä klaanissani touhuttiin. Minähän olin tämän klaanin perustaja ja se teki minusta oikeutetun tietämään kaiken, mitä kuolonklaanilaiset suunnittelivat. Astelin Raepisaran perässä piikkihernetunneliin, jonka lävitse kuljettuamme saavuimme leirin pääaukiolle. lähes koko metsästyspartio oli osaltani mennyt siihen, kun olin tarkkaillut salaperäistä kolmikkoa. Tietenkin piilossa ja sopivan etäisyyden päässä heistä, mutta varmistin, etteivät he minun tietämättäni kohdanneet ja suunnitelleet jotakin. Olin kuitenkin saanut yhden hiiren, jonka laskin nyt tuoresaaliskasaan. Koska tunsin tyhjän vatsani huutavan ruokaa, nappasin tuoresaaliskasasta pienehkön pullean jäniksen. Joku onnekas kuolonklaanilainen oli saanut sen kiinni ja murtanut pitkäkorvaisen saaliseläimen niskat. Kävelin tuoresaaliini kanssa erääseen syrjäiseen paikkaan seurailemaan klaanini touhuja. Kaikessa rauhassa söin yhä lämmintä jänistä katsellen, kuinka jotkut palasivat leiriin ja sitä mukaan toiset poistuivat.
Väräytin korviani kuullessani lähestyviä askelia vasemmalta puoleltani. Raotin hieman leukojani maistellakseni ilmaa, mutta ikävä kyllä en tunnistanut lähestyjän hajua. Siispä käänsin vihreän katseeni kohti tulijaa. Kalmalilja katsoi minua siristäen kirkkaanvihreitä silmiään. Musta naaras istuutui alas pysyen vaiti.
"Oliko sinulla jotakin asiaa vai tahdotko vain katsella?" kysyin viiltäessäni kynsillä ilmaa. Kalmalilja tarkkaili minua vielä muutaman hetken, kunnes hänen kasvoilleen piirtyi hento virnistys.
"Minä tiedän salaisuutesi", hän vastasi. Kallistin päätäni ja katsoin naarasta hieman hämmentyneesti. Mistä hän puhui? Suurin salaisuuteni taisi olla se, että olin uudelleensyntynyt Viiltotähti, mutta ei Kalmalilja sitä voinut tietää. Ehkä hän tiesi minun lavastaneen Jokiklaani syylliseksi Myrskyklaanin riistavarkaudesta? En jaksanut arvuutella päässäni enempää, joten nau'uin:
"Niinkö sanot. Kerro se toki minullekin." Vatsassani tuntui oudolta, minua jännitti. Jos naaras tiesi suurimman salaisuuteni, suunnitelmani olivat vaarassa tuhoutua täysin. En antanut naaraan nähdä jännitystäni, vaan pidin kasvoni nollalukemilla.
"Taidat tietää, mitä salaisuutta minä tarkoitan, Viiltotähti", Kalmalilja naukui astuen lähemmäs minua ja kuiskaten viimeisen sanansa muita hiljempaa. Aika tuntui pysähtyvän, sydämeni taisi jättää lyönnin tai kaksi välistä. Kasvoilleni ilmestyi yllättynyt ja hieman kauhistunut ilme, jonka pakotin kuitenkin nopeasti pois. Pyöräytin silmiäni, tuhahdin ja astuin kauemmas soturista.
"En tiedä mistä puhut, Kalmalilja. Lisäksi nimeni on Viiltokaaos", naukaisin, vaikka tiesin naaraan tietävän jo. Aina kannatti yrittää, jos hän olikin vain keksinyt jutun ja yritti hämätä minua.
//Kalma? Sori jos hittasin jotenki xd
Kalmalilja
"Ehkä tässä elämässäsi. Tiedät hyvin, mistä puhun", naukaisin pehmeästi ja hymyilin jäisesti. Olin varmasti oikeassa, olin kuullut hänen ja Tuhokatseen keskustelusta kaiken tarpeellisen. Viiltokaaos yritti kovasti salata oikeaa henkilöllisyyttään, mutta se ei onnistunut.
"Kuulin kyllä kun sinä ja Tuhokatse keskustelitte. Ensi kerralla kannattaa olla tarkempi", murahdin pyöräyttäen silmiäni. "Joka tapauksessa... Sinun on turha valehdella minulle. Tiedän sinun olevan uudelleensyntynyt Viiltotähti, hiirenaivoinen toverisi möläytti sen tarpeeksi kovaan ääneen."
Ketkähän muut Tuhokatseen lisäksi tiesivät kollin salaisuudesta? Vai tiesikö kukaan? Ottaisin joka tapauksessa kaiken hyödyn irti tästä tiedosta. Se vaikutti niin kovin tärkeältä ja salaiselta. Sääli, jos koko klaani saisi tietää.
"Kerrohan... Mikä minua estää kertomasta kaikille?" kysyin kulmaani kohottaen ja virnistin. "Ja miksi edes haluat pitää sen noin salassa?"
//Viilto?
Viiltokaaos
Katsoin hampaita yhteen purren Kalmaliljaa kasvoillani varsin kireä ilme. Soturi vaikutti tyytyväiseltä ja näytti tahallaan ärsyttävän minua.
"Jos sinä kerrot kenellekään, minä tuhoan sinut. Tiedätkö mikä on pahempaa kuin kuoleminen?" kysyin pakottaen itseni tyynenä. Tyynen ilmeen takana oli mielipuolinen virne, jonka moni oli aikoinaan nähnyt Riemutuhon kasvoilla. Valkea naaras oli ollut mielipuoli, mutta hänen taistelutaidoissaan ei ollut moittimista. Soturi oli kai kuollut lopulta ties mistä syystä.
Kalmalilja katsoi minua kysyvästi kehottaen jatkamaan.
"Jokaisen rakkaasi kuolema. Jos sinä kerrot kenellekään siitä mitä tiedät, voin taata seuraavan päivän olevan elämäsi kamalin. Saat katsella, kuinka vuodatan jokaisen rakkaasi kuiviin ja jätän sinut eloon elämään yksinäistä ja surkeaa elämää. Äläkä testaa minua, sinä tiedät kyllä, että en pelkää toteuttaa uhkauksiani. Minun takanani seisoo useampi kissa kuin edes uskallat kuvitella. Sinä pidät kuonosi kiinni ja minun pyytäessäni teet mitä pyydän, onko selvä?" nau'uin katsoen Kalmaliljaa vakavalla ilmeellä suoraan naaraan vihreisiin silmiin. En osannut kuvailla naaraan ilmettä.
//Kalma? Sori vähän outo ehkä mutta jaaaaaaaaaa
Kalmalilja
Purin hampaani kireästi yhteen ja katsoin kylmästi Viiltokaaosta. Ajatuskin siitä, että hän tappaisi Raepisaran sai kylmät väreeni kulkemaan selässäni. Tai jonkun kolmesta pennustani. En ollut varma, uskoinko hänen pystyvän siihen, mutta en halunnut ottaa riskiä. Kyseessä oli sentään Kuolonklaanin perustaja. Toisaalta jos hän tappaisi varapäällikön, kolli herättäisi aika paljon huomiota, jolloin hänen salaisuutensa saattaisi muutenkin paljastua. En silti halunnut ottaa riskiä.
"Selvä", murahdin ja käänsin katseeni muualle. "Vaikka en uskokaan sinun voivan tappaa heitä. Herättäisit silloin epäilyksiä, joten henkilöllisyytesi tulisi kumminkin julki."
Siltikin, vaikka en pelkäisi rakkaimpien kissojeni puolesta, olisin pysynyt hiljaa. Kyseessä oli sentään uudelleensyntynyt Viiltotähti. Tietenkin kunnioitin häntä, Kuolonklaanin perustajaa. Ja halusin, että hän puolestaan luottaisi minuun. Silloin voisin olla mukana jossain suuremmassa, jos hän tekisi jotain merkittävää.
"Ja ketkä sinulla muka on tukenasi? Tuhokatse ja muut klaanin vanhukset? Heistä on varmasti paljon hyötyä..."
//Viilto? Vähä tönkkö
Viiltokaaos
Katsoin Kalmaliljaa tyynenä. Olisin voinut takertua soturin aiempiin sanoihin, mutta päätin olla huomioimatta niitä. Naaraan viimeisin asia sai kasvoilleni piirtymään hieman huvittuneen virneen.
"Sinulla on ehkä hyvä kuulo, mutta taitosi lähestyä toista kissaa eivät ole kehuttavat. Hetki sitten sinä uhkasit minua, nyt kysyt jo tukijoitani. En tunne sinua, jonka vuoksi en voi antaa sinulle vastauksia", naukaisin virnistäen soturille. Kalmaliljan ilme pysyi tyynenä, eikä hän vastannut mitään.
"Olen väsynyt, jatketaan tästä myöhemmin", hyvästelin Kalmaliljan ottaen suunnakseni sotureiden pesän. Jos Kalmalilja pitäisi sanansa ja pitäisi suunsa kiinni, suunnitelmani etenisi erittäin hyvää tahtia kohti toivottua päämäärää. Kalmalilja oli yksi klaanin vaikutusvaltaisimmista sotureista varapäällikkökumppaninsa avulla, joka teki naaraasta erittäin hyvän yhteistyökumppanin. Suunnitelmiini oli alun alkaen kuulunut naaraan hankkiminen avukseni, tosin vain Ahvenleuan avulla. Keinolla ei ollut väliä, ainoastaan lopputuloksella.
Seuraavana päivänä Pimeystähti antoi Kojoottitassulle ja Rapatassulle soturinimensä. Kojoottitassusta oli tullut Kojoottivirne ja hänen sisarestaan Raparuusu. Raepisara oli laittanut minut partioon Raparuusun, Graniittipoltteen ja Mustakoiven kanssa. Varapäällikkö oli antanut minulle kunnian johtaa partiota, kun olin sitä sievästi pyytänyt. Sievästi pyytäminen ei kuulunut tapoihini, mutta varapäällikön suosioon pyrkiessä tavoista täytyi poiketa. Raparuusu seisoi nyt edessäni odottaen vastaustani.
"Lähdemme heti, Graniittipolte ja Mustakoipi odottavat meitä", naukaisin. Nuori soturi hyvästeli entisen mestarinsa ja kulki perässäni leirin uloskäynnille. Ennen kuin ennätimme uloskäyntitunneliin, vastaamme käveli partio. Partion hännillä kulki Silakkasiipi. Kolli nosti hetkeksi harmaan katseensa minua kohti. Hänen ilmeensä oli hieman pettyneen oloinen. Minulla ei ollut ollut kamalasti aikaa kollille, enkä oikeastaan potenut siitä huonoa omatuntoa. Kolli oli sokea ja vailla ystävää oltuamme oppilaita, joten olin tehnyt hänestä käytännössä orjani, jonka olin nyt hylännyt. En tarvinnut häntä enää, mutta toisaalta hän voisi olla hyvä lisä joukkoihini. Sitä pystyi miettiä myöhemminkin, nyt täytyi hoitaa partio pois alta.. Johdatin partioni ulos leiristä ja otimme suunnaksemme Tuuliklaanin rajan, jonka tarkistaisimme Varjoklaanin rajan lisäksi. Kaikki partion jäsenet olivat hiljaa, kukaan ei sanonut sanaakaan. Käänsin katseeni Raparuusuun. Punaruskea naaraskissa käveli aivan perässäni varmoin askelin ja varoi uppoamasta hankeen. Soturin vihreä katse oli edessäpäin. Huomatessaan katseeni, naaras katsoi minua kysyvästi. Raparuusu oli Kalmaliljan ja Raepisaran pentu.
"Nimesi oli Raparuusu, eikö niin?" varmistin, vaikka olin täysin varma soturin nimestä. Raparuusu nyökkäsi epäröiden.
"Sinä olet Viiltokaaos." En vastannut naaraan toteamukseen, vaan jatkoin:
"Tunnetko jo soturina olon vapaudet? Mestarisi ei määrää sinua, saat tehdä lähestulkoon mitä itse tahdot. Eikö se olekin kivaa? Voit ottaa käpäliisi oman elämäsi ohjat."
//Rapa?
Viiltokaaos
Kun partio lähti matkaan, Jäälilja jättäytyi porukan hännille ja kulki eteenpäin vierelläni. Käänsin päätäni hieman nähdäkseni valkean ja harmaan kirjavan soturin vierelläni. Hänen jääsininen katseensa oli ärsyyntynyt.
"Oliko sinunkin pakko tunkea mukaan?" minua runsaasti nuorempi soturi kysyi tuhahtaen. Virnistin naaraalle ja siirsin katseeni eteenpäin. Sysitassu asteli kaikessa rauhassa eteenpäin kohti ukkospolkua, Raepisara kulki partion johdossa katsomatta taakseen. Kostohenki taas kulki hieman Sysitassua edempänä lähellä varapäällikköä.
"Jotain on meneillä, enkä todellakaan aio jäädä tiedottomaksi. Mitä te suunnittelette?" kysyin suoraan naaraalta ja nostin leukaani hieman ylöspäin kääntäessäni taas katseeni minua pienikokoisempaan soturiin. Jääliljan katse oli edelleen ärsyyntynyt.
"Äläkä valehtele, olen tarkkaillut teitä", nau'uin. Se oli valhe, mutta olin minä nähnyt soturin moneen kertaan keskustelevan hyvinkin tiiviisti Kostohengen kanssa ja poistuvan leiristä ties kenen kanssa. Ja Jääliljan tuntien hän janosi valtaa. Kenties hän tahtoi päälliköksi kuten minäkin, jolloin minun täytyisi olla tietoinen hänen suunnitelmistaan. Minä olisin Kuolonklaanin seuraava varapäällikkö.
//Jää? Köhköh vähän tönkkö, sori siitä :DD
Jäälilja
"Älä yritä tunkeutua pääni sisään", sähähdin hiljaa. Oliko Kojoottitassu ja Viiltokas liittoutuneet. Eivät, eivät voineet. Olin vainoharhainen. Viiltokaaos olisi pahempi vastustaja kuin mikäkin oppilas.
"En kerro sinulle mitään", naukaisin silkkisesti raivoten. Siristin silmiäni Viiltokaaokselle. Hän ei saa tietää mitään.
"Luulet olevasi kuin Kuolonklaanin ensimmäinen päällikkö, koska kannat hänen nimeään ja sen takia ajattelet olevasi se kaikista vahvin ja fiksuin", naukaisin haastavasti. Katsoin kollia jäätävästi.
"Mitä sitä sinä et ole, koska hakeuduit tähän partioon. Selvitä se mikä sinua kiinnostaa, yksin", kehräsin häijysti. En kertoisi kollille mitään, en yhtään. Olin ärtynyt, koska suunnitelmat olivat menneet mönkään.
//Viilto? Sori tää Jään sekoilu xd
Viiltokaaos
Katsoin Jääliljaa kulmiani kohottaen ja virnistin.
"Kyllä minä aikeesi saan selville, varo vain. Mutta ei sinunkaan viisauttasi tai vahvuuttasi voi kehua. Oletko varma, että olet kunnossa? Olet kovin vainoharhainen, sinun kannattaisi käydä Pikiviillon luona", nau'uin virnistäen ja kiristin tahtiani ohittaen Jääliljan. Seuraavaksi asetuin Kostohengen vierelle. Ylitimme ukkospolun nopeasti, jonka jälkeen käännyin nuoren soturin puoleen. Kolli käänsi katseensa minun suuntaani. Kostohenki oli Pisaratähden poika, joka oli varttunut yllättävän hyväksi soturiksi loppujen lopuksi, vaikka hän viettikin Jääliljan kanssa aikaa turhan paljon. Aikeenani oli aluksi udella tietoja Kostohengeltä, mutta totesin ajatuksen heti kuolleena syntyneeksi. Jäälilja teki heti aluksi selväksi, ettei kerro minulle mitään. Kostohenki takuulla arvaisi minun valehtelevan, sillä hän varmaankin tunsi Jääliljan läpikotaisin. Niinpä pysyin vaiti ja jatkoin matkaa eteenpäin. Selvittäisin vielä heidän suunnitelmansa.
//Joku partiossa?
Kalmalilja 18.01.2018
Istuin syrjempänä leirin aukiosta ja suin turkkiani puhtaaksi. Näin Vahvamielen ja hänen poikansa loikovan kauempana, leiriä tarkkaillen. Tuhahdin hiljaa ja käänsin katseeni pois.
Minua ei oltu pyydetty partioihin, joten sain rauhassa tylsistyä kuoliaaksi. Kiersin leiriä katseellani. Ensin näytti siltä, että mitään ei tapahtunut, mutta sitten silmiini osui kaksi kollia, jotka keskustelivat kauempana. Tunnistin soturit Viiltokaaokseksi ja Tuhokatseeksi. Puheen sävy kiinnitti heti huomioni ja höristin uteliaana korviani. Tuhokatse näytti ja kuulosti aika ärtyneeltä ja turhautuneelta. Siristin silmiäni. Miksi nuo kaksi ensinnäkään keskustelivat? Oliko heidän välillään jotain, suunnittelivatko he jotain? En nimittäin koskaan ollut nähnyt heitä keskenään missään tekemisissä soturin tehtävien ulkopuolella. Miksi he siis keskustelivat?
Vilkaisin ympärilleni ja hymyilin tyytyväisenä, kun kuuloetäisyydellä ei näkynyt muita kissoja. Jos siis he lipsauttaisivat jotain arkaluontoisempaa, minä olisin ainoa, joka siitä tietäisi.
Astelin hiljaa kummankaan huomaamatta soturien pesän taakse. Kollit eivät olleet huomanneet minua vielä, mutta jos he olisivat nähneet minun kuuntelevan heitä, en välttämättä olisi saanut tietää mitään. Pysyin nyt kuitenkin hiljaa ja keskityin kuuntelemaan. He olivat aivan lähellä soturien pesää, joten kuulin kahden soturin välisen keskustelun selkeästi.
"En ota käskyjä sinulta", Tuhokatse naukui ja kuulin askelia.
"Keneltä sitten?"
"Kyllä sinä sen tiedät, kaikki tietävät."
Kurtistin mietteliäästi kulmiani. Minäkin tiesin, että Tuhokatse oli ollut yksi Viiltotähden luottosotureista, ja kollin turhautunut ääni kertoi, että hän tarkoitti luultavasti kuollutta Kuolonklaanin perustajaa. *Tai sitten vain Pimeystähteä*, tuulin mielessäni silmiäni pyöräyttäen. Olin jo toteamassa, että en saisi tästä keskustelusta mitään irti, kun Viiltokaaos alkoi puhua.
"Ihan totta Tuhokatse, onko vanhuus tehnyt sinusta sokean?"
Lausahdus herätti jälleen kiinnostukseni. Mitä Viiltokaaos oletti Tuhokatseen hänessä näkevän? Minulla oli oma aavistukseni, mutta se tuntui niin epätodennäköiseltä, että sysäin ajatuksen syrjään. Hetken aikaa oli hiljaista, kunnes Tuhokatse naukui jotenkin epäuskoisesti: "Ei se voi olla totta."
"Eikö?" kuului Viiltokaaoksen ääni. Odotin jännittyneenä toisen kollin vastausta. Mikä? Mikä ei voinut olla totta, mutta ehkä sittenkin olisi?
"Viiltotähti?"
Tuhokatseen henkäisy sai silmäni laajentumaan hämmennyksestä. Olinko kuullut oikein? Kyllä, Tuhokatse oli suunnannut kysyvät sanansa Viiltokaaokselle. Samassa palat loksahtelivat paikoilleen. Ei voinut olla sattumaa, että Viiltotähteä niin paljon muistuttava kissa oli nimetty Viiltokaaokseksi. Tiesin, miltä Viiltotähti oli näyttänyt. Kaikki tiesivät. Ja samalla muistin kuolonklaanilaisten hämmennyksen, kun erakot olivat liittyneet klaaniimme. Jotkut taisivat jopa kuvitella, että Kuolonklaanin perustaja olisi herännyt kuolleista. Vaikka tavallaan hän kai olikin.
Suuni aukesi hiukan hämmästyksestäni. Viiltokaaos oli siis Viiltotähti. Kenties uudelleensyntyneenä, mikä muukaan selittäisi äskeisen keskustelun? Kuulin loittonevia askelia ja katsahdin aukiolle pesän takaa. Näin soturien astelevan pois, ulos leiristä. Katselin jäisesti heidän peräänsä. En ollut varma, olinko oikeassa olettamukseni kanssa, mutta ottaisin siitä selvää.
Raparuusu 22.01.2018
Avasin silmäni ensimmäisten valonsäteiden tunkeutuessa oppilaiden pesään. Suurin osa oppilaista nukkui vielä, muttei se minua haitannut. Niin kuin sanonta kuului: aikainen lintu madon nappaa.
Kampesin itseni istumaan ja nypin irtonaiset sammalhapsut irti karvoistani, jonka jälkeen pesin turkkini perusteellisesti. Sitten nousin seisomaan ja oikaisin selkäni makean haukotuksen kera.
Hiippailin pesän suuaukkoa kohden nukkuvien klaanitoverieni lomassa varoen astumasta kenenkään hännän tai käpälän päälle vahingossa. En tahtonut aiheuttaa sen suurempaa häslinkiä näin aamuvarhain, muuten saattaisin joutua siivoamaan klaaninvanhimpien makuualusia.
Kirpeä pakkasilma nipisteli nenääni astuessani ulos. Kirkas valo tuntui inhottavalta oppilaiden pesän mukavan hämyn jälkeen, mutta silmäni tottuivat pian hangen kimalteluun ja lumiseen maisemaan.
Vilkaisin soturien pesälle päin siinä toivossa, että Veri olisi jo hereillä ja pääsisimme aloittamaan päivän harjoitukset. Pikimustasta kollista ei näkynyt kuitenkaan vilaustakaan, joten päätin itse mennä herättämään hänet henkilökohtaisesti.
Astuin sisään tunkkaiseen pesään. Joka puolella lojui nukkuvia sotureita, jotka eivät kylläkään näyttäneet yhtä urheilta sammalilla vääntyillessään kuin päivänvalossa. Siristin silmiäni ja yritin löytää mestarini lukuisten muiden kissojen joukosta, mutta päädyin lopulta kiertämään sikin sokin pesässä, jotta huomaisin hänet helpommin.
Astuin vahingossa Sumumyrskyn, isoisäni, hännänpäälle. Purin hammasta ja odotin jäykistyneenä hänen heräävän, mutta vanha kolli vain murahti jotakin unissaan ja käänsi kylkeä. Huokaisin huojentuneena ja pysähdyin hetkeksi katselemaan ympärilleni.
Viimein löysin Veren; hän nukkui melko lähellä pesän keskustaa Kohmesydän naapurustossaan. Hipsin hiljaa hänen luoksensa ja aloin töniä kuonollani tätä kylkeen. Soturikolli urahti ärtyneenä ja huitaisi minua silmästä vähän alle viiksenmitan päähän, mutta nopeiden refleksieni ansiosta olin onnistunut väistämään sokkona tähdätyn iskun.
"Ylös, senkin hiirenaivo!" sihisin ja näykkäisin tuota korvasta. Veri räpäytti silmänsä auki ja siirsi jäänsinisten silmiensä katseen minuun. Hetken ajan hän katsoi minua kuin vihollista, mutta pian kolli tuntui tunnistavan minut ja rauhoittui.
"Onko aurinko edes noussut vielä?" hän mutisi unenpöpperöisenä ja vääntäytyi istumaan. Kohautin lapojani ja vastasin:
"Noin hetki sitten." Normaalisti heräsin jo ennen auringon nousua, mutten koskaan ollut viitsinyt herättää Vereä niin aikaisin, koska silloin hän ei olisi ollut täydessä potentiaalissaan kentällä - tai niin ainakin uskoin. Tänään oli kuitenkin ihan erityinen päivä, enkä halunnut menettää siitä hetkeäkään.
"No, hyvä on", Veri huokaisi hiljaa, "lähdetään sitten." Hihkaisin tohkeissani ja tepastelin edeltä kohti pesän suuta, ja vilkuilin samalla lapani yli varmistaakseni, että mestarini seurasi varmasti perässä.
Pujahdin takaisin viileään ulkoilmaan, ja käännyin katsomaan vielä viimeisen kerran soturien pesälle. Pian Verikin sai ujuttauduttua ulkosalle. Pikimustan kollin turkki oli sekaisin, sillä hän ei ollut minun hoputtamiseltani ehtinyt sitä sukimaan.
"Saisinko hoitaa turkkini kuntoon, ennen kuin lähdemme?" Veri kysyi kulmiaan kohottaen. Nyökkäsin viikset huvittuneesti vipattaen ja istahdin alas odottamaan, että hän olisi valmis. Välimme mestarini kanssa olivat siedettävät, eivätkä alkuunkaan niin kireät, kuten Kuolonklaanissa yleensä oli. Ihan kuin olisin tuntenut Veren aina.
"Eiköhän sitten mennä", hän tokaisi lopulta ja lähti astelemaan vakain askelin kohti leirin sisäänkäyntitunnelia.
"Suoritammeko me nyt loppuarviointini?" kysyin päästyäni kollin rinnalle. Veri vilkaisi minuun ilkikurinen pilke silmissään ja hymähti:
"Mitäs luulet?" Vaikka minun olisi kuinka tehnyt mieli kirmata ympäriinsä ilosta, hillitsin mieleni ja tyynnyin vain nyökkäämään.
Saavuttuamme ukkospolun varrelle Veri katsahti minuun vakavana ja sanoi:
"Sinun tehtäväsi on mennä ukkospolun yli ja saalistaa Nelipuiden laaksossa." Silmät ohuiksi viiruiksi kaveten murahdin ymmärtämisen merkiksi ja tassuttelin valkoiseksi värjäytyneen kivipinnan luo.
Katsoin kumpaankin suuntaan huolella ja pinkaisin sitten yli. Parin silmänräpäyksen ajan olin kuulevinani hirviön matalaa murinaa, mutta ilmeisesti se oli vain tuulen luomaa harhaa. Heittäydyin ukkospolun toisella puolella olevaan hankeen ja vedin syvään henkeä. Käännyin katsomaan taakseni, sinne mistä olin tullut, mutta en nähnyt Vereä missään. Arviointini oli ilmeisestikin jo alkanut.
Kuono koholla lähdin etsimään hajujälkiä riistan toivossa. Sainkin yllättävän nopeasti vainun variksesta. Itse en juuri välittänyt variksen nihkeästä mausta, mutta joku muu klaanissa saattaisi olla mielissään saaliistani, sillä olihan se sentään melko iso lintu, josta riittäisi syömistä pitemmäksi aikaa.
Hiivin eteenpäin hännänpää maata pitkin viistäen. Variksen tuoksu voimistui hetki hetkeltä. Ryömin loppumatkan erään kitukasvuisen pensaan luo ja jäin sinne väijyksiin. Piilopaikastani näin suuren, mustan linnun Puhujankiven päällä. Se katseli ympärilleen päätään kallisten, ihan kuin se olisi tietänyt, että sitä tarkkailtiin.
Liikuin hiljaa lähemmäs saalistani. Varis rääkäisi jännittyneen kuuloisena. Liu'utin kynteni esiin ja valmistauduin loikkaamaan, ja juuri kun lintu oli lehahtamassa ilmaan ponnistin sen perään kaikin voimin.
Sain nipin napin tartuttua kiinni sen toisesta siivestä kynsilläni ja vedettyä sen maahan. Tipahdin Puhujankiven päälle vatsalleni. Tunsin kuinka ilma pakeni keuhkoistani. Varis räpiköi kiven juurella yrittäen päästä lentoon, mutta minä olin nopeampi ja syöksyin sen kimppuun. Upotin hampaani sen kurkkuun ja odotin, että se vetäisi viimeisen henkäyksen, kunnes uskalsin päästää siitä irti.
Pudotin saaliini maahan ja nuoleskelin suupieliäni tyytyväisenä. Toivoin, että Verikin oli nähnyt onnistumiseni, sillä jos ei, tulisin kynsimään korvat hänen päästään.
Hetken kuluttua pikimusta soturi astelikin esiin Nelipuun takaa hilpeä virnistys kasvoillaan. Kolli katsoi minuun mieluissaan.
"Onnistuit aika hyvin", tuo totesi ja tassutti luokseni. Nostin variksen hampaisiini ja nau'uin suu täynnä höyheniä:
"Pääsinkö läpi?" Veri nyökkäsi huvittunut pilke silmissään. Tällä kertaa en pidätellyt innostustani. Loikin ympäri Puhujankiveä varis hampaissani keikkuen.
Minusta tulis vihdoin ja viimein Kuolonklaanin soturi!
"Rapatassu on valmis soturiksi. Hänen soturinimensä on Raparuusu." Seisoin Pimeystähden edessä ylväänä. Kuuntelin klaanin suosionosoituksia hymy korvissa. Tästä päivästä lähtien en olisi enää mikään oppilas, jota sai pompotella mielensä mukaan. Nyt minä sain määräillä nuorempia!
"No, miltä nyt tuntuu, Raparuusu?" Veri virnisti. Tönäisin tuota leikkisästi ja virnistin takaisin:
"Mahtavalta!"
"Raparuusu." Kuulin jonkun kutsuvan minua. Käännähdin ympäri ja näin suuren, tumman kollin. Veri siristi aavistuksen verran silmiään ja vakavoitui.
"Niin, Viiltokaaos?" kysyin höristäen korviani uteliaana.
"Raepisara määräsi sinut partioon minun, Graniittipoltteen ja Mustakoiven kanssa", soturi vastasi ja vilkaisi sivusilmällä Vereen, joka heilautti häntäänsä turhautuneena.
"Selvä", sanoin ja väläytin kollille häijyn hymyn kääntyen sitten takaisin Veren puoleen: "Juteltaisiinko lisää vaikka sitten, kun palaan?"
"Sopii", Veri maukui ja tassutteli tuoresaaliskasalle, jossa Roihumyrsky oli paraikaa valikoimassa saalista itselleen.
"Milloin lähdemme?" käännyin kysymään Viiltokaaokselta.
//Viilto? Veri? Tästä tuli aika sekava, mutta mitä väliä. :D Ja sori jos hittasin jompaakumpaa liikaa.
Viiltokaaos
Katsoin Ahvenleukaa ja nostin leukani pystyyn merkiksi siitä, että olin soturia ylempiarvoisempi. Kolli ei näyttänyt välittävän merkistäni, vaan katsoi minua odottavasti. Hetken ajan päässäni pohdin, kuinka asiani esittäisin.
"Minulla on suunnitelma. Sen avulla aion nousta päälliköksi, koko metsän valloittamisesta voimme puhua myöhemmin lisää", ilmoitin. Ahvenleuka nyökkäsi kehottaen minua jatkamaan. Soturin silmät olivat viirumaiset.
"Ymmärtänet kai, että minusta täytyy tulla päällikkö. Se on minun kohtaloni, siksi minä palasin takaisin tänne. Johdatan Kuolonklaanin valoon uutta alkua kohti. Taisit onnistua pääsemään Kalmaliljan tuttavaksi? Kuten tiedät, minulla on kaksi estettä: Pimeystähti ja Raepisara", keskeytyin varmistuakseni siitä, että Ahvenleuka pysyi mukana.
"Mitä tahdot minun tekevän?" Ahvenleuka kysyi ja katsoi minua epäilevästi. Kasvoilleni piirtyi virne.
"Tutustu häneen. Kalasta hänen huomaamattaan tietoja Raepisarasta. Heikkoudet kiinnostavat minua, sillä ystävät täytyy pitää lähellä, mutta viholliset lähempänä", naukaisin Ahvenleualle. En tuntenut lainkaan syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa käskyttäessäni soturia. Ehkä hän oli fyysisesti minua vanhempi, mutta henkisesti minä olin häntä monta kertaa vanhempi, vaikka minulta olikin jäänyt monta vuodenaikaa näkemättä.
"Heillä on paljon sukulaisia, kuten tiedätkin. En voi tappaa Raepisaraa, koska koskaan ei saa luottaa siihen, että se pysyisi salassa. Ehkä sinä kertoisit siitä Kalmaliljalle, jolloin saisin monen kissan vihan päälleni. Raepisaran täytyy valita minut varapäällikökseen, ymmärrätkö sinä? Meidän täytyy saada ystäviä. Kaikki mahdolliset varapäällikköehdokkaat täytyy saada minun alaisikseni, koska se paikka kuuluu minulle", nau'uin katsoen kollia vallanhimo silmistäni hehkuen. Ehkä olin mennyt hieman yli ja poikennut täysin aiheesta, mutta todennäköisesti pointtini oli tullut selväksi. Minä tahdoin olla päällikkö, minä tahdoin saada kaiken sen, minkä kauan sitten menetin, kun latokissat häpäisivät minut ja koko klaanini kukistamalla meidät.
//Ahven? Sori sekavuus, vaikka mitä välii Viilto on sekasi
Ahvenleuka
Kurtistin vakavana kulmani, mutten kehdannut muistuttaa soturia siitä, kuinka hän vasta eilen oli itse neuvonut minua hillitsemään vallanjanoa. Viiltokaaos oli, mitä oli, mutta tuosta katseesta en pitänyt. Kalmaliljalle voisin toki puhua ja tavallaan tiesinkin, kuinka aikoisin häntä lähestyä. Puhuminen ei tuottaisi minulle lainkaan ongelmia varsinkaan, kun musta soturi vaikutti moniin muihin verrattuna varsin järkevältä.
"Hoidan sen kyllä", nyökkäsin terävästi, mutta huokaisin pienesti sen jälkeen. En voinut kieltää huoltani siitä, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua, tai mihin joutuisin itsekin vielä vedetyksi mukaan.
"Muista kuitenkin, että autan sinua aivan omasta tahdostani, en pelon tai muun sellaisen takia. Olen puolellasi, mutta en kuitenkaan ryhdy pelinappulaksesi", huomautin varoittavaan sävyyn. Sinäänsä en pelännyt, että niin voisi käydä, mutta halusin vain tehdä asian selväksi. Viiltokaaoksen mielipidettä asiaan en tiennyt, eikä hän välttämättä hän sitä kertoisikaan.
//Viilto? Vähä sekava xd
Viiltokaaos 17.01.2018
Katsoin Ahvenleukaa ensin vakavalla ilmeellä, kunnes kasvoilleni piirtyi virne.
"Et tietenkään, teet itse omat valintasi, mutta minä vain autan sinua saamaan valtaa ja hallitsemaan janoasi", naukaisin virnistäen ja lähdin kulkemaan kohti leiriä. Ahvenleuka seurasi minua.
Leirin pääaukiolle päästyämme tiemme erkanivat, soturi huomasi, etten kaivannut juuri nyt hänen seuraansa. Kiersin vihreällä katseellani leirin jokaisen kissan, kunnes löysin etsimäni. Musta vanha kolli istui kyyryssä lähellä sotureiden pesää ja söi hiirtään. Tuhokatse oli ehkä vanha, mutta uskollisuus minua kohtaan tuskin oli kadonnut, vaikka ystävät olivat niin selkeästi tehneet. Tuhokatse taisi olla koko klaanin yksinäisin kissa, jos arvata sai. Tarvitsin tukijoita, vanha kolli olisi erinomainen siihen tehtävään, olihan hän sentään vannonut olevansa ikuisesti minulle uskollinen. Astelin kollin luokse ja istuuduin hänen eteensä. Kolli nosti hitaasti katseensa minuun. Huomasin vanhan soturin vihreissä silmissä hämmästyksen.
"Tuhokatse", lausuin kollin nimen ääneen katsoen häntä tyyni ilme kasvoillani.
"Se on nimeni. Mitä sinä tahdot, Viiltokaaos?" kolli murahti ja siirsi katseensa pois silmistäni.
"On ihme, että olet yhä elossa, vaikka vuodenajat ovatkin tehneet sinusta luisevan ja syrjäytyneen", naukaisin ja yritin saada soturin katseen minuun päin. Hän katsoi minua silmiään siristäen. Vanha kolli nousi ylös katsoen minua uhkaavasti.
"Kärsivällisyydessäsi ei ole kehuttavaa, Tuhokatse. Istu alas", nau'uin ja katsoin soturia yhä syvemmälle tuon vihreisiin silmiinsä. Vuodenajat eivät ainakaan olleet tehneet soturia viisaammaksi, ehkä vain tyhmemmäksi. Hänen täytyisi vain asetella palaset kohdalleen, jolloin hän voisi ymmärtää.
"Jätä minut rauhaan ja lopeta komenteluni", hän vastasi ja istuutui alas alkaen syömään hiirtään.
"En", nau'uin tyynenä ja virnistin. Viilsin kynsilläni ilmaa. Tuhokatse säpsähti ja nosti taas katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli nyt hieman ehkä jopa kauhistunut, mutta hän ravisti päätään ja tuhahti.
"Mitä sinä tahdot? Jos tahdot minun auttavan sinua jossain, vastaus on ei", Tuhokatse vastasi ja työnsi syödyn hiiren pois edestään. Hän käänsi minulle selkänsä kadotakseen sotureiden pesään.
"Älä käännä selkääsi minulle Tuhokatse", nau'uin soturille kireällä äänellä. Kolli tuhahti ja vilkaisi minua olkansa yli.
"En ota käskyjä sinulta", Tuhokatse naukui ja jatkoi matkaansa, mutta pysähtyi hetkeksi odottamaan vastaustani.
"Keneltä sitten?" kysyin kollia siristäen silmiäni. Tuhokatsen ilme muuttui synkäksi. Hänen kova kuorensa mureni palasiksi.
"Kyllä sinä sen tiedät, kaikki tietävät", soturi vastasi turhautuneena ja painoi kyntensä vasten jäistä maata.
"Ihan totta Tuhokatse, onko vanhuus tehnyt sinusta sokean?" tuhahdin ja pyöräytin vihreitä silmiäni. Tuhokatse katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan, kunnes hänen silmänsä suurenivat. Sitten hän pudisteli päätään.
"Ei se voi olla totta", hän naukaisi ja kääntyi minuun päin. Kasvoilleni levisi hymynkaltainen virne.
"Eikö?" kysyin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Viiltotähti?" Tuhokatse henkäisi ja katsoi minua hämmästyneenä. Kasvoillani oleva hymy muuttui leveäksi. Vilkaisin ympärilleni, ettei kukaan ollut kuullut kollin toteavan minut Viiltotähdeksi. Astelin hänen ohitseen sotureiden pesään ja kiersin katseellani tyhjän pesän läpi, jonka jälkeen palasin takaisin Tuhokatseen luokse.
"Tule", nau'uin ja heilautin häntääni kollille merkiksi seurata. Etsin nopeasti katseellani Ahvenleukaa, mutta en nähnyt kollia leirin pääaukiolla. Hän oli mahdollisesti jossain nurkassa syömässä yksikseen tai ehkä hän oli oppilaiden pesällä etsimässä oppilastaan Raatotassua.
Tuhokatse seurasi minua ulos leiristä.
"Oletko se oikeasti sinä? Kuinka se on mahdollista?" soturi kysyi ja katsoi minua yhä hämmentyneenä.
"En tiedä, Pimeyden Metsä lähetti minut takaisin, mutta en tiedä miksi", totesin. Vanha soturi istui alas ja katsoi minua suoraan silmiini.
"Ketkä muut tietävät?" Tuhokatse kysyi ja vilkuili ympärillemme varmistaakseen, ettei kukaan kuullut keskusteluamme.
"Ahvenleuka, hän arvasi sen. Minä muistin itseni viime yönä", kerroin. Tuhokatse nyökkäsi.
"Kuolonklaani on ollut erilainen ilman sinua, aiothan ottaa klaanisi takaisin itsellesi?" kysyi Tuhokatse. Olin ollut oikeassa, kolli oli yhä uskollinen minulle. En minä muuta olettanutkaan, sillä tiesin voivani luottaa Tuhokatseeseen.
"Tietenkin, mutta vielä ei ole sen aika. En voi vain tappaa Pimeystähteä ja Raepisaraa", naukaisin kollille.
"Ei sinun tarvitse tappaa. Kerrot vain kuka olet, sinä perustit tämän klaanin! Sinun oikeutesi on olla Kuolonklaanin päällikkö", Tuhokatse naukui.
"Se ei mene enää niin, sinä tiedät sen", naukaisin. Kolli oli sanomassa jotain, mutta keskeytin hänet:
"Tuhokatse, älä. Minä olen tehnyt päätökseni. Minusta tulee vielä päällikkö, minä vannon sen. Kun sen aika on, koko metsä saa luvan kumartaa Kuolonklaania." Tuhokatse vaikeni. Hänen ilmeensä muuttui tyyneksi ja hän nyökkäsi.
"Jos tarvitset apuani ihan missä vain, minä autan", Tuhokatse ilmoitti. Nyökkäsin.
"Pysy tarkkana. Jos kuulet jotain mielenkiintoista, vaadin saada tietää. Et voi seurata minua kuten ennen, jotta kukaan ei ala epäillä mitään", nau'uin. Tuhokatse näytti pettyneeltä, mutta hän nyökkäsi.
"Palataan leiriin", naukaisin ja lähdin kulkemaan vanhan soturin edellä kohti leiriä. Aurinko alkoi painumaan taivaanrannan taakse, pian ensimmäiset tähdet ilmestyisivät taivaalle.
Kun saavuimme leiriin, Tuhokatse suuntasi kohti sotureiden pesää. Huomasin Jääliljan ja Raepisaran astelevan kohti pentutarhaa. Samassa huomasin Sysitassun astelevan ulos pentutarhalta. Kostohenki saapui varapäällikön ja Jääliljan vierelle. Kolmikolla näytti olevan asiaa Kostohengen oppilaalle. Kenties he olivat lähdössä partioon tai harjoittelemaan? Ehkä Sysitassu olikin tehnyt jotain kiellettyä. Hetken ajan mietin, pitäisikö mennä selvittämään asia vai jättää se omaan arvoonsa, kunnes uteliaisuus vei voiton. Kävelin kolmikkoa kohti.
"Raepisara, voisitko laittaa minut seuraavaan partioon. Olen ollut koko päivän vailla tekemistä", naukaisin päästyäni varapäällikön taakse. Kolli käänsi katseensa hieman hämmästyneenä minuun. Nyt piti vain toivoa, että he olivat menossa partioon.
//Rae, Jää, Kosto tai Sysi? Anteeks tungin Viillon vaa tähä xd
Raepisara
Sysitassu tuli meitä kolmea jo vastaan ennen kuin ehdimme astella pentutarhan sisälle. Sysitassu loi meihin katseen, jota en osannut tulkita.
"Sysitassu", lausuin tyttäreni nimen ääneen ja tuon katse kiersi ensin Kostohengessä ja Jääliljassa, kunnes pysähtyi omiin meripihkaisiin silmiini.
"Menet Kostohengen johtamaan metsästyspartioon, niin kuin halusitkin", maukaisin nopeasti mustalle soturioppilaalle. Naaras näytti olevan sanovillaan jotakin, mutten antanut hänen vastata, sillä minulla oli omat epäillykseni koko partiosta. Sysitassu saisi sanoa sanottavansa joskus toiste, jos hänellä sellaista oli edes ollut. En ollut aivan varma.
"Minä lähden myöskin mukaan partioon, tiedoksi vain", murahdin koko porukalle. Halusin mukaan varmistaakseni, että kaikki sujuisi hyvin. Jääliljasta ei koskaan voinut olla varma, hän oli aina niin salaperäinen.
"Raepisara, voisitko laittaa minut seuraavaan partioon. Olen ollut koko päivän vailla tekemistä", kuului takaani naukaisu, jonka tunnistin kuuluvan Viiltokaaokselle. Käänsin pääni kohti kollisoturia ja nyökkäsin.
"Kyllä tässä partiossa on vielä yhdelle tilaa", hymähdin vastaukseksi soturille. Kissoja oli jo tarpeeksi paljon yhteen partioon, joten ajattelin olevan hyvä hetki lähteä heti, ettei partio kohta tulvisi liikaa kissoja.
"Kostohenki?" käänsin meripihkaisen katseeni partion johtajaan kasvoillani odottava ilme, "aiommeko jossakin vaiheessa lähteä?"
//Kosto? Sysi? Jää? Viilto? :]
Jäälilja
Katsoin Kostohenkeä. Miten kaikki oli kääntynyt väärinpäin ihan yhtäkkiä? Ensin Raepisara ja sitten Viiltokaaos? Nyt emme olisi uskottavia kun meillä oli näin paljon kissoja mukana. Kojoottitassu tietäisi, että me emme olisi vieneet Sysitassua vapaaehtoisesti, vaan hänet oli pakotettu. No olimmehan jo saaneet Rapatassun puolen hoideltua. Miettiessäni naaraan innostunutta ilmettä nähdessään Jalavamielen ruumiin. *Rapatassu ei ollutkaan ihan pehmo* Kojoottitassu olisi jo tarpeeksi kiihdyksissä, että saapuisi varmasti paikalle kuunhuipun aikaan. Kostohenki lähti johtamaan partiota, siten kuin emme olisi suunnitelleet mitään. Partiosta ei olisi enään hyötyä meille joten voisimme ehkä hoitaa sen kunnialla. Jättäydyin partion perälle ja siirryin Viiltokaaoksen rinnalle.
"Oliko sinunkin pakko tunkea mukaan?" murahdin matalasti, jotta vain hän kuulisi. Häntäni oiiskasi ilmaa tasiasesti.
//Viilto? Muut? Sori lyhyt xd
Viiltokaaos | 23.12.2017
Katsoin vihreitä silmiäni siristellen kellanpunaista tuuliklaanilaiskollia, joka oli ylittänyt klaanini rajan. Kolli katsoi minua meripihkasilmillään. Kasvoillani oli tyyni ilme, mutta sisälläni roihusi. Olin oikeastaan jopa iloinen siitä, että tuo onneton tuuliklaanilaissoturi oli rikkonut soturilaki ylittämällä rajan luvatta. Jos vai saisin tuuliklaanilaiset hyökkäämään ensin, ei kukaan voisi syyttää kuolonklaanilaisia tapahtuneesta. "Etkö osaa klaanisi rajoja, vai etkö vain välitä soturilaista?" esitin kysymyksen nuorelle soturille, joka yhä katsoi minua silmiini. Hän kääntyi katsomaan kysyvästi päällikköään, joka oli myös osallistunut partioon. Yksisilmäinen Liitotähti piti kuitenkin ainoan silmänsä katseen tiukasti minussa. Hän näytti vihaiselta, mutta se sai minut vain hymyilemään. "Mykkäkin vielä, vai etkö saa sanoa mitään ilman päällikkösi lupaa? Ja jotkut sanoi, että kuolonklaanilaiset ovat ankaria", naukaisin ja naurahdin samalla. Partiostani kuului pieniä naurahduksia, joka sai minut tuntemaan itseni entistä vahvemmaksi tuuliklaanilaispartion edessä. Liitotähti paljasti hampaansa ja siristi silmäänsä. "Toisin kuin Kuolonklaanissa, me Tuuliklaanissa välitämme muidenkin ajatuksista", naukui Liitotähti ääni hieman väristen. Hymähdin. "Tuuliklaanilaiset ovat heikkoja. Oletko kuullut, kuinka tuhosin klaanisi hetkessä vuodenaikoja sitten?" kysyin virnistäen. Huomasin tuuliklaanilaisten ilmeiden muuttuvan hieman hämmästyneiksi. Kääntäessäni katseeni oman klaanini sotureihin, hekin näyttivät hämmästyneeltä. Ahvenleuka ei vaikuttanut kovinkaan yllättyneeltä, mutta hänen katseensa kehotti minua sanomaan jotakin. En kuitenkaan kerennyt edes avaamaan suutani, kun Liitotähti jo naukui: "Vaikka näytätkin aivan Viiltotähdeltä, muista ettet kuitenkaan voi ottaa kunniaa hänen teoistaan. Kaikkihan tietävät, että se taistelu oli epäreilu. Tuuliklaanilaiset olivat pahoin haavoittuneita, mutta päälliköksikin kutsuttu Viiltotähti ei välittänyt, eihän hänellä ollut edes tunteita." Viha roihahti sisälläni ja vaati paljon, etten syöksynyt suinpäin reviirimme puolella seisovan tuuliklaanilaisen kimppuun ja viiltänyt tuon kurkkua auki kynsillään. Sen sijaan suoristin selkäni ja istuuduin alas. "Jos Viiltotähteä ei voi luetella päälliköksi, miksi sitten luettelet itsesi? Et ole saanut aikaan mitään, mistä sinut muistettaisi kuu kuolemasi jälkeen. Viiltotähti sen sijaan tullaan muistamaan aina, Kuolonklaani pitää siitä huolen", nau'uin. Kuolonklaanilaiset yhtyivät sanoihini. "Me jatkamme nyt partiointia. Tule Olkipuro", naukui Liitotähti huomioimatta sanojani. Astuin askeleen eteenpäin kohti kellanpunaista soturia, joka oli jo lähtemässä kohti Tuuliklaanin rajaa. "Ei askeltakaan, kirppukasa. Et vastannut kysymykseeni, vaikka en odotakaan tuuliklaanilaisilta sellaiseen taitoa. Tahdon kuitenkin vastauksen sinulta Liitotähti: etkö testaa oppilaitasi ennen kuin nimeät heidät sotureiksi? Tämä tässä vaikuttaa erittäin epäpätevältä soturilta, kuten myös koko partiosi", nau'uin ja virnistin yksisilmäiselle tuuliklaanilaisnaaraalle. Hän käänsi sinisen katseensa minuun, astuin kohti rajaa ja ylitti sen. Virne levisi kasvoillani, kun naaraskissa astui Olkipuroksi kutsutun soturin ohitse. "Anteeksi mitä?" hän kysyi muristen. "Menetitkö kuulosi?" kysyin virnistäen. Naaraskissa syöksyi minua kohti, en edes yrittänyt väistää hänen liikettään. Heilautin naaraan helposti pois kimpustani. Hän lennähti maahan kyljelleen, mutta nousi ylös nopeasti. "Kuolonklaanilaiset, tuhotkaa vihollisenne. Liitotähti on minun", nau'uin äänekkäästi partiolleni ja hyökkäsin kohti Liitotähteä. Kuolonklaanilaiset ryntäsivät Tuuliklaanin reviirille valmiina taistelemaan. //Olkipuro, Tunturikajo, Näätätassu, Ahvenleuka, Kostohenki, Vahvamieli ja Jäälilja? Kuten Viilto totes, se hoitelee Liitotähen, mutta muita vastaan saa taistella vapaasti, ketään ei saa tappaa tai haavottaa vakavasti ilman lupaa. Tuun päättämää tän kahakan vielä varmaa tän päivän aikana tarinalla ja ilmotan siitä sitte ilmotuksii ja päivitän ton uusimman postauksenki :)
Viiltokaaos | 25.12.2017
Liitotähti onnistui juuri ja juuri väistämään kynteni loikattuaan sivulle. Tuuliklaanilaispäällikkö syöksyi minua kohti yrittäen upottaa hampaansa lapaani, mutta loikkasin eteenpäin. Kun naaraan hampaat halkoivat tyhjää, potkaisin häntä takajaloillani suoraan ohimolle. Naaras kaatui valkeaan tallottuun maahan. Ennen kuin hän kerkesi nousta ylös, syöksyin hänen kimppuunsa. Naaras kierähti sivulle, kynteni iskeytyivät hankeen. Sihisin naaraskissalle loikaten uudelleen kohti häntä, nyt päällikkö ei kerennyt väistää kynsiäni. Terävät kynteni upposivat naaraskissan kylkeen, jota seurasi kivuliaan kuuloinen parkaisu. Painoin toisen käpäläni kynnet vasten puolisokean naaraan kissan kaulalle. Hänen ainoa silmänsä oli kohdistunut minuun. "Liitotähti!" yksi tuuliklaanilaisista ulvoi. Askelista päätellen kissa yritti tulla auttamaan päällikköään, mutta joku taisi painaa hänet maata vasten melko nopeasti. Katsoin virnistäen maassa makaavaa Liitotähteä, joka yskäisi verta suustaan. Naaraan katse oli vihan täyttämä, hänen hento kehonsa värisi pienesti. "Minähän sanoin, että tuuliklaanilaiset eivät pärjää taistelussa", naukaisin virnistäen ja painoin naaraan kaulalla olevia kynsiäni syvemmäs. Huomasin Liitotähden hengityksen vaikeutuvan, mutta naaras ei liikahtanutkaan. "Ainakin meillä on tunteet, toisin kuin teillä. Kunniakkaan soturin ei tarvitse tappaa vast-", naaras ei kerennyt sanoa enempää, kun upotin kynteni tuon kaulaan. "Jos ei tapa, kuolee", nau'uin naaraskissalle, jonka suusta röppysi nyt verta. Hänen katseensa lasittui ja naaras alkoi kouristella. "Ei!" tuuliklaanilaiskissan ulvaisu kajahti ilmoille. Kuulin hänen pyrkivän pois kuolonklaanilaisen otteesta, mutta turhaan. Käänsin selkäni Liitotähden liikkumattomalle ruumiille. "Montako henkeä hänellä on?" kysyin kellanpunaiselta kollilta, joka oli ylittänyt aiemmin Kuolonklaanin rajan. Ahvenleuka oli painanut soturin maata vasten. Kollin toinen korva vuosi verta, se oli kai repeytynyt taistelussa. Olkipuroksi kutsuttu kolli katsoi minua vaitonaisena ja hiljaa. Hän käänsi katseensa takanani makaavaan Liitotähteen. "Sinä veit juuri viimeisen", vastasi soturi turhautuneena, hänen katseensa oli pettynyt ja samalla myös vihainen. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne. Tartuin hampaillani Liitotähden elottomaan ruumiiseen, raahasin sen rajan ylitse ja pudotin siihen. Tämän jälkeen palasin klaanini reviirille. "Hyvät kuolonklaanilaiset, voitte irrottaa otteenne vastustajistanne. Kaiken oikeuden nimessä tuuliklaanilaiset palaavat reviirilleen ja vievät päällikkönsä ruumiin pois silmistäni. Kertokaa terveisiä", nau'uin virnistäen. Kuolonklaanilaiset irrottivat vastahakoisesti otteensa vastustajista. Vahvamieli huitaisi kynsillään vielä kerran vastustajaansa, joka sihahti ja käveli päällikkönsä ruumiin luokse rajan toiselle puolelle. Tämän jälkeen lähdin sanaakaan sanomatta kävelemään kohti Kuolonklaanin leiriä. Tunsin pientä kipua rintani vasemmalla puolella, jossa oli vertavuotava haava, jonka Liitotähti oli saanut aikaan. "Oletko kunnossa?" kuulin Vahvamielen kysyvän. Kolli ei ihan ollut tullut vierelleni, vaan käveli hieman taaempana. Hän taisi tarkoittaa rinnassani olevaa haavaa. Käänsin katseeni harmaaseen kollikissaan. "Se on vain naarmu, paranee parissa päivässä", ilmoitin ja jatkoin matkaani eteenpäin johdattaen partiota kohti leiriä. Saavuttuamme leiriin, partio hajaantui ympäri leiriä. Pimeystähti käveli minua kohti. Musta naaras näytti hämmästyneeltä. "Mitä tapahtui?" päällikkö kysyi ja katsoi minua suoraan silmiini lehdenvihreillä silmillään. "Tuuliklaanilainen ylitti rajan, Liitotähti kimpaantui ja hyökkäsi partiomme kimppuun. Annoin heille opetuksen ja tapoin Liitotähden, se oli hänen viimeinen henkensä", nau'uin ja suoristin selkäni ja nostin leukani pystyyn. Pimeystähti oli yllättynyt. Naaras ei tainnut aluksi löytää sanoja. Lopulta hän vain naukui: "Haavoittuiko kukaan kuolonklaanilainen vakavasti?" Pudistin päätäni. "Jokainen suoriutui hienosti, kaikki kävelivät takaisin omilla jaloillaan. Tuuliklaanistakaan tuskin on enää haittaa, he taisivat pelästyä kunnolla", nau'uin virnistäen ja käänsin selkäni päällikölle sanomatta sanaakaan. Naaras ei tuntunut olevan siitä moksiskaan, etten kumartanut tai ilmoittanut millään tavalla kunnioittavani häntä, vaan hän jäi seisomaan paikoilleen. "Viiltokaaos", kuulin Ahvenleuan naukuvan läheltä leirin uloskäyntiä. Astelin kollikissan luokse ilmeettömänä. "Minun täytyy kysyä sinulta yhtä juttua, mutta ei täällä. Tule", hän naukaisi ja suuntasi ulos leiristä. Hämmästyneenä seurasin kollia. Mitä hän aikoi? Jos kolli pettäisi Kuolonklaanin ja yrittäisi jotain, tekisin hänestä hetkessä selvää. Kun pääsimme vähän matkan päähän leiristä, kolli pysähtyi. "Oletko sinä Viiltotähti?" hän kysyi ja katsoi minua meripihkaisilla silmillään suoraan silmiini. Kysymys hämmästytti minua, kohotin kulmiani sen merkiksi. "Anteeksi mitä?" kysyin ja kolli toisti kysymyksensä. Kasvoilleni levisi hieman hämmentynyt hymy, en ymmärtänyt mistä kolli puhui. "Olen Viiltokaaos, Viiltotähti kuoli ajat sitten ja hän on Pimeyden Metsässä", ilmoitin kollille yhä hämmentyneenä. "Miksi sinä tuollaista kysyt?" katsoin kollia silmiäni siristellen ja odotin hänen vastaustaan. //Ahven?
Ahvenleuka
Mulkaisin Viiltokaaosta, joka vaikutti edelleen hieman hämmentyneeltä kysymyksestäni. Itse olin ollut asiasta melko varma jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt sain kysyttyä asiasta. Harmaa soturi sen sijaan vaikutti siltä, ettei olisi uhrannut ajatustakaan moiselle, tai sitten hän vain osasi valehdella hyvin. "Eikö sinulla ole koskaan käynyt mielessäkään, että voisit olla uudelleensyntynyt Viiltotähti? Sen lisäksi, että näytät kuulojen perusteella häneltä, sinä olet useampaankin otteeseen käyttäytynyt kuin olisit hän. En tiedä vieläkään, kuka isäsi on, mutta jos nyt vielä voit sanoa hänen olevan sukua Viiltotähdelle", selitin tuolle, kuin puhuisin pennulle. Viiltotähti oli ollut suuri päällikkö ja juuri hän loi Kuolonklaanin, mutta mitä tapahtuisi, jos Viiltokaaos todella olisikin hän. Olin pentuna kuullut liian monta kertaa, kuinka Kuolonklaani hallitsi metsää ja karkoitti muut klaanit kokonaan. Tapahtuisiko se kaikki uudelleen ja nousisiko hän uudelleen valtaan? Viiltokaaos näytti mietteliäältä, enkä tiennyt, vakuuttiko minun sanani hänet, muuten varmasti itsekään aivan helposti sulattaisi ajatusta, että olisin muinainen, uudelleensyntynyt päällikkö. Kolli ei vastannut vielä mitään. "Voit myöntää, ettei se kuulosta lainkaan mahdottomalta ajatukselta. Olen kuullut uudelleensyntymisistä ja tämä vaikuttaa hyvkn paljon sellaiselta. Onko sinulla kenties ollut unia tai muistoja, jotka eivät tunnu omiltasi?" Kysyin tyyni, mutta utelias ilme kasvoillani. //Viilto?
Viiltokaaos
Katsoin Ahvenleukaa yhä hieman hämilläni. Hänen puheensa kuulostivat varsin järkeviltä. En kuitenkaan voinut olla Viiltotähti. Minä olin minä, ja jos minä olisinkin joku muu, en olisi enää itseni. Mietin päässäni soturin esittämää kysymystä. Siihen pystyisin vastaamaan myöntävästi, tiesin sen. Tiesin paljon asioita, mutta en muistanut kenenkään kertoneen niitä minulle, enkä ollut koskaan kokenut niitä. Nämä asiat tosin olivat sumuisia ja tulivat mieleeni vain silloin tällöin, jolloin ne tuntuivat minun muistoiltani. Hetki sen jälkeen se tuntemus katosi, asiat eivät olleet minun, enkä ollut koskaan kuullutkaan niistä. "Sulkatähti uudelleensyntyi", kerroin Ahvenleualle, vaikken tiennyt miksi niin olin tehnyt. Kun suljin hetkeksi silmäni, saatoin nähdä mielessäni kilpikonnakuvioisen pienen naaraan, joka katsoi minua kohti vihreillä silmillään. Ahvenleuka nyökkäsi. "Minä tiedän paljon, muistan paljon ja välillä kun suljen silmäni, näen jotain, mitä siinä ei oikeasti ole. Ehkä olen vain hullu, mutta Viiltotähti minä en ole, minä olen Viiltokaaos", naukaisin Ahvenleualle. En tiennyt, miksi kerroin tämän kaiken tälle soturille, mutta toisaalta kolli oli saanut jo luottamukseni. Ajatellessani asioita päässäni, kaikki tuntui vain monimutkaisemmalta. Pyöräytin silmiäni, minun täytyi saada pohtia näitä asioita ääneen, Ahvenleuka sai luvan kuulla ajatukseni. "Uudelleensyntyminen kuulostaa järkevältä. Se voisi olla vastaus siihen, miksi muistan asioita. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska kai minä nyt sen tietäisin. Kunnioitan kyllä Viiltotähteä ja olisi suuri kunnia olla hän, mutta en minä vain ole", naukaisin Ahvenleualle katsoen tuota suoraan kollin meripihkasilmiin. //Ahven?
Ahvenleuka | 18.12.2017
En todellakaan tiennyt, miksi olisin suostunut johonkin sellaiseen, mitä Viiltokaaos oli juuri määrännyt. Hän osasi kyllä yllättää, enkä ollut todellakaan odottanut mitään tällaista. Siristin meripihkan värisiä silmiäni ja vilkaisin kohti kollia miettien, mitä hän todella ajoi tällä tehtävällään takaa. Kenties tuo halusi, että todistannuskollisuuteni Kuolonklaanille ja näyttäisin, ettei Jokiklaani merkinnyt minulle enää mitään. Sisimmässäni se kyllä merkitsi, ja paljon, sillä olihan se synnyinklaanini. Unohtamatta tietenkään, että entinen perheeni eli siellä. Tunsin selässäni Viiltokaaoksen painostavan katseen, joten palautin itseni ajatuksistani siihen hetkeen. "Olen valmis", naukaisin päättäväisenä. Soturin ilme oli entistä tyytyväisemmän näköinen virne. "Erinomaista, mutta katsokin, että saat jotakinnkiinni", tuo tokaisi ja katosi sydämenlyönnissä jonnekin läheisen pensaikon kätköihin. Tuhahdin tuskaisesti ja valmistauduin etsimään lähistöltä mahdollista riistaa, jota lehtikadon aikaan oli kahta vaikeampaa löytää, varsinkaan vieraalta reviiriltä. Hiivin varovaisesti Myrskyklaanin reviirin kuivahtaneiden aluskasvillisuuksien seassa, nuuhkien ilmaa kuonollani. Hetkeen mistään ei kuulunut ainoankaan riistaeläimen ääntä, eikä niiden haju kantautunut luokseni, kunnes olin päässyt hieman tiheämmän kasvillisuuden joukkoon. Vanhemman hiiren hajun joukosta erotin metsämyyrän, joka oli hieman kauempana. Paikansin otuksen ja jäin odottelemaan sopivaa hetkeä iskeä hampaani kiinni sen lihaan. Reviirillä kulkiessani olin jättänyt satunnaisesti hajuani puiden ja pensaikkojen kylkiin, jottei Myrsyklanille jäisi hajun alkuperä epäselväksi. Olin päässyt jo lähelle punaselkäistä myyrää, joka oli aivan liian kiireinen ruokavarastonsa kanssa, ettei se edes tainnut tajuta läsnäoloani. Otuksen tyhmyys oli kuitenkin vain minun etuni, jota en nyt aikonut heittää hukkaan. Lähes koko ikäni kalastaneena, en luonnollisesti osannut kovin hyvin saalistaa maalla, vaikka olin sitäkin aikoinaan opetellut. Pienestä se jäi kiinni, mutta pian suustani roikkui isohko, mutta selvästi hieman nälkää nähnyt myyrä. Tyytyväisenä pyrin sen viskan poikki ja annoin veren tihkua suupielistäni lumelle. Nyt oli kaiketi palattava takaisin Viiltokaaoksen luo, joka toivottavasti oli tyytyväinen suoritukseeni. En tiennyt miksi, mutta jollain oudolla tavalla tuo kissa herätti minussa jopa pientä kunnioitusta. Sydämessäni tunsin kyllä huono omatuntoa siitä, että olin todella aiheuttamassa riitaa näiden kahden klaanien välille. Viiltokaaos oli palannut takaksin nelipuille ja oli jälleen käynyt istumaan puhujankivelle, jonka juurelle istuuduin. Laskin myyrän maahan ja loin itsevarman katseen soturiin. "Homma hoidettu ja pian pitäisi alkaa tapahtua, kun he huomaavat jokiklanilaisen hajun reviirillään", naukaisin säyseästi ja vilkaisin myyrää. "Ja kai sen tään saan pitää tuon? Ei sitä leiriinnvoi viedä, kun se haiseekin aivan Myrskyklaanin reviirille", virnistin huuliani lipaisten. //Viilto?
Viiltokaaos | 19.12.2017
Siristin silmiäni katsoessani Ahvenleukaa, joka oli laskenut saalistamansa vesimyyrän aivan käpäliensä eteen. "Käytetään sitä ensin Jokiklaanin reviirillä ja jätetään pieni verivana, jotta myrskyklaanilaiset varmasti tajuavat riistavarkaiden tulevan sieltä", ilmoitin soturille, tartuin kiinni vesimyyrästä ja lähdin kulkemaan eteenpäin polulla, joka vei kohti Jokiklaanin reviiriä. Onneksemme lunta ei ollut satanut muutamaan päivään, joten nelipuilla oli melko paljon jalanjälkiä valmiiksi. Saavuttuamme Jokiklaanin rajalle, laskin vesimyyrän maahan. "Mene jonkin matkan päähän rajasta ja lähde kulkemaan joitain toisia jälkiä pitkin. Vuodata matka jäljille saakka verta, mutta sen jälkeen pidä huolta, ettei yksikään veritippa putoa tuosta otuksesta. Palaa luokseni hoidettuasi tehtävän ja varokin, ettei kukaan näe sinua", sihahdin soturille, joka tarttui hampaillaan vesimyyrään ja nyökkäsi epäröiden. Ahvenleuka suuntasi Jokiklaanin reviirille ja lähti kulkemaan kauemmas raahaten vesimyyrää perässään niin, että myrskyklaanilaiset takuulla huomaisivat sen. Lähdin takaisin puhujankivelle odottelemaan soturin paluuta. Loikkasin suuren kiven päälle ja katselin tyhjää laaksoa, jonka neljä suurta alastonta tammipuuta ympäröivät. Sulkiessani silmäni, näin lukuisat kissat laaksossa. He taistelivat toisiaan vastaan, joka puolella oli verta. Saatoin kuulla taistelun äänet ajatuksissani. Kun avasin silmäni, seisoin taas rauhallisessa laaksossa. Tahdoin päästä osalliseksi tuollaiseen sotaan ja seisoa juuri tässä. Tahdoin tulevaisuudessa johtaa Kuolonklaania ja tehdä siitä jälleen voimakkaan. Kun Ahvenleuka viimein palasi, oli auringonlasku värjännyt lähes pilvettömän taivaanrannan punertavaksi. "Aika lähteä", nau'uin ja loikkasin alas kiveltä. "Saanko syödä ensin?" soturi kysyi ja jäi istumaan aloilleen. Huokaisin turhautuneesti, viilsin kynsilläni ilmaa ja käännyin soturin suuntaan. "Olekin sitten nopea", murahdin ja jäin istumaan siihen paikkaan, minne olin kerennyt kävellä. Saavuttuamme Kuolonklaanin reviirin rajalle, oli jo kovin hämärää. Koska taivas oli pilvetön ja ensimmäiset tähdet tuikkivat sen tummalla pohjalla, ei lumisadetta ollut odotettavissa ennen huomista, jolloin Myrskyklaanin partio viimeistään haistaisi reviirillään Jokiklaanin tuoksun ja löytäisi verivanan, joka johti Myrskyklaanin reviiriltä Jokiklaanin reviirille. "Pärjäsit oikein hienosti, kyllä sinusta vielä kuolonklaanilainen tulee", nau'uin Ahvenleualle kääntäen vihreän katseeni hänen suuntaansa. En osannut tulkita soturin katsetta, kun hän käänsi meripihkaiset silmänsä minuun. Ei kulunut kauaakaan, kun hän käänsi katseensa eteenpäin. En pitänyt sitä, kun minua ei huomioitu, jos sanoin jotain. Jätin kuitenkin saarnan väliin, olihan kolli juuri tehnyt suuren askeleen kohti luottamustani lavastamalla Jokiklaanin syylliseksi riistavarkaudesta. //Ahven?
Ahvenleuka | 20.12.2017
Kuljin Viiltokaaoksen kanssa takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä melko ripein askelin, jottei kukaan huomaisi meidän liikkuvan niin lähellä nelipuita. "Pärjäsit oikein hienosti, kyllä sinusta vielä kuolonklaanilainen tulee", tuo naukaisi, tarkoittaaksen kaiketi kehuna, mutta hänen äänensä oli silti kylmä. Huomasin sivusilmällä, kuinka tuon vihreä katse osoitti minuun päin, kuin odottaen vastausta, jota en kuitenkaan keksinyt. Oloni oli raskaampi, kuin hetkeen, sillä en ollut sitten Jokiklaanin lähtöni tehnyt mitään tällaista. Toinen puoli minusta kuitenkin tuntui nauttivan siitä, että olin toiminut Viiltokaaoksen mukaan, ja pian Jokiklaani ja Myrskyklaani olisivat kireissä väleissä. Jo levittäessä Pimeyden metsän uskoa Jokiklaaniin, olin saanut tuntea, miltä valta maistui ja se oli jopa onnistunut sumentamaan nökäni lähes kokonaan. En koskaan pitänyt itseäni kissana, joka voisi koskaan tehdä mitään sellaista, mutta olinko todella niin lyhyessä ajassa voinut muuttua. "Toivon todella, että tämä on sen arvoista", huokaisin hieman pistävään sävyyn ja kiristin tahtiani hieman. Viiltokaaoksen ilme tuimeni ja tuon vihreät silmät kapenivat. "Ethän sinä vain ala epäillä suunnitelmia?" kolli kiristi äänensävyään, huitaisten kynsillään ilmaa. Virnistin pikaisesti, vilauttaen hampaitani. "En suinkaan, mutta nämä sinun - hm - metodisi poikkeavat vain hieman omistani. Jos heidän klaaniensa välille alkaa kehittyä jotain suurempaa, niin siinä tapauksessa heidän ja varmasti myös muiden klaanien huomio siirtyy riistasta kinaamiseen sekä partioiden lisäämiseen. Se antaa Kuolonklaanille tietynlaisen etulyöntiaseman", selitin itseäni puollustaen ja rentouduin hieman, yrittäen vaikuttaa vähemmän hyökkäävältä "Sen sinä luultavasti tajusit jo suunnitellessasi tätä, mutta miten tästä nyt jatketaan, vai omaksi huviksesiko päätit riitaannuttaa kaksi klaania?" //Viilto?
Viiltokaaos | 16.12.2017
Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne. Ahvenleuka seisoi lähes kuono kiinni omassani. Viilsin kynsilläni ilmaa niin, että kollin piti syöksähtää kauemmas väistääkseen terävät kynteni. Kollin kasvoille piirtyi hieman vihainen ilme, mutta se muuttui pian tyyneksi. "Uskoit kai parantajasi olevan puhdas ja synnitön? Hän ei ole. Hän petti koko klaaniasi kuolonklaanilaiskissan kanssa ja sai aikaan minut. Kaiken lisäksi hän valehteli kaikille, jonka vuoksi olen mielestäni oikeutettu tappamaan hänet. Yhdenkään pennun ei tulisi kasvaa ilman vanhempia", naukaisin kollille yhä hieman virnistäen. Ahvenleuan kasvoilla oli tulkitsematon ilme. Oliko hän kauhistunut, hämmästynyt, tyytyväinen vai jotain aivan muuta? Uskoiko hän edes minua? "Kuka on isäsi?" kolli kysyi ohittaen täysin toteamukseni siitä, että Kirkasmarja oli emoni. Pyöräytin silmiäni ja kiersin katseellani leirin ympäri. Syöksyviilto istui sotureiden pesän tienoilla yhdessä Verikyyneleen kanssa. Heidän lisäkseen myös Raepisara oli leirissä. Kolli katosi juuri pentutarhaan. Tuhokatse istui lähellä päällikön pesää yksin. Kolli jutteli tuskin koskaan kenellekään. Josks olin meinannut mennä juttelemaan kollille, mutta joku oli pysäyttänyt minut. Oli hämmentävää, koska kolli tuntui jollain tapaa todella tutulta. Samalta tuntuivat monet muut kuolonklaanilaiset. "Sen voit selvittää itse", naukaisin virnistäen ja nousin ylös. Ei minua kiinnostanut, jos joku saisi tietää Syöksyviillon olevan isäni. En kuitenkaan uskonut, että kolli tai kukaan muu asiasta tietoinen kertoisi siitä kenellekään, etenkään Ahvenleualle. Kolli oli säälittävä, vaikka olikin tehnyt mainion valinnan siirtyessään Kuolonklaanin riveihin kalanhajuisesta klaanistaan. //Ahaven?
Ahvenleuka | 17.12.2017
Kurtistin ärtyneenä kulmiani ja mietin, oliko Viiltokaaoksen sana tosi. Hän saattoi kyllä aivan hyvin keksiä koko tarinan, jottei hänen tarvitsisi hyväksyä erakkosyntyisyyttään ja voittaisi niin helpommin kissojen luottamuksen. Olin ainakin itse luottanut vahvasti Kirkaasmarjaan enkä voinut uskoa, että hän olisi voinut rikkoa parantajaa koskevia määräyksiä ja saada pentuja, varsinkaan kuolonklaanilaisen kanssa. Parantaja oli kyllä se, joka Viiltokaaoksen löysi hylättynä, tai niin hän väitti. "Sinulla ei ole mitään todisteita, että hän olisi tehnyt jotakin sellaista", kivahdin ja huidoin ilmaa harmaalla hännälläni, korottaen hieman ylähyyltani ja paljastin valkeita hampaitani. Rauhoitin kuitenkin mieleni ja kävelin takaisin kollin luokse. Käytökseni saattoi jopa vaikuttaa siltä, että olin yhä Jokiklaanille uskollinen, kun niin puollustin sitä parantajaa. "Ja eikö sinun pitäisi yrittää päästä jo yli tuosta niin kohtalokkaasta pentuajastasi? Olet koko ikäsi voinut elää omien sääntöjesi mukaan ja tehdä mitä mielesi tekee, mutta yhä sinä jaksat olla katkera. Sinun elämäsi on ollut varsin helppoa verrattuna vaikkapa omaani", //Viilto? Tönkkö
Viiltokaaos
Kuultuani Ahvenleuan sanat, en voinut lakata hymyilemästä. Hänelläkö vaikea elämä? Puhdas jokiklaanilaiskolli, jonka klaani oli syntymästä saakka. "Kuka sanoo, ettenkö olisi elänyt omien sääntöjeni mukaan? Ehkä Helmiloiste ei kertonut, mutta en minä häntä oppilaana totellut. Tein mitä tahdoin, koska naaras oli säälittävä eikä saanut pidettyä edes yhtä oppilasta kurissa. Ja sinullako ei ole ollut helppo elämä?" katsoin kollia kulmiani kohottaen. Hänen silmänsä olivat kavenneet ohuiksi viiruiksi. Soturin ilme oli minulle täysin outo. "Minä jouduin jättämään perheeni ja liittyä vihollisklaanin riveihin", kolli naukui hampaidensa välistä. Hymyilin yhä soturille. "Ei Ahvenleuka, sinä päätit itse jättää heidät. Aivan kuten minäkin. Päätit, että Jokiklaani ja sen jäsenet ovat arvottomia. Teit oikean valinnan kun liityit minun riveihini", sanoin tasaisella äänelläni suoristaen selkäni. Ahvenleuka kohotti kulmiaan. "Ai että sinun riveihisi?" kolli naurahti huvittuneesti, kunnes huomasi vakavan ilmeeni. Miksi sanoin noin? "Tarkoitin.. Että teit oikein liittyessäsi Kuolonklaaniin", totesin ja loihdin kasvoilleni takaisin tyynen ilmeeni. Ahvenleuka vaikutti yhä hämmentyneeltä. "Oletko ihan järjissäsi?" kolli kysyi lopulta silmiään siristäen. "Tietenkin olen, älä uskallakaan epäillä minua ikinä", sihahdin kollille viiltäen kynsilläni ilmaa läheltä tuon kuonoa. Kolli astui askeleen taaksepäin. "Anteeksi, ei ollut tarkoitus suututtaa. Ja olet oikeassa, minä itse jätin Jokiklaanin taakseni. Löysin muuten veljeni kaksijalkalasta ennen kuin tulin Kuolonklaaniin. Hänen nimensä on Carlos. Mitä sinä teit ennen Kuolonklaaniin saapumista?" kolli kysyi jopa hieman kunnioittavalla äänellä. Nostin leukani pystyyn ja katsoin kollia pitäen häntä minua alempiarvoisena, se hän toisaalta olikin. Kolli oli kai tajunnut sen itsekin ja tahtoi nyt mielistellä minua, mutta eipä se minua haitannut. "Vaeltelimme hetken ajan Silakkasiiven kanssa, kunnes löysimme Veren ystävineen. Hyökkäsimme kertaalleen Kuolonklaaniin, koska Pisaratähti oli tappaneet yhden heidän ystävistään. Kuten voikin arvata, kuolonklaanilaisille oli melko hämmennys, kun hyökkäsin heidän klaaniinsa. Hyökkäyksen jälkeen ylipuhuin Veren liittämään oman pienen ryhmänsä Kuolonklaaniin ja täällä he nyt ovat", totesin tyynesti kollikissalle, joka vastasi nyökäten. //Ahaven? Jätin hyvää kohtaa ku en keksiny enää mitää :(
Ahvenleuka | 18.12.2017
Kuuntelin hetken hiljaa, kuinka Viiltokaaos kertoi, kuinka oli Kuolonklaaniin päätynyt. En ollut koskaan tainnut kuulla tämän Veren ryhmästä, muuten kuin kokoontumisessa, jossa silloinen Kullonklaanin päällikkö oli maininnut erakkojoukon liittyneen hänen klaaniinsa. Enkä tietenkään tiennyt, että juuri Viiltokaaos oli heidät tänne tuonut. Soturi taisi olla paljon aikaansaavampi, kuin mitä hän antoi vaikuttaa. Hymähdin tyytyväiseen sävyyn ja nousin seisomaan neljälle jalalle. "Hmm... jatketaan jossain hieman syrjempänä. Tämä kissojen paljous ei oikein houkuttele, kun on liikaa kuulevia korvia kaikkialla", naukaisin tyynesti, melkein jopa tuttavalliseen sävyyn. Harmaa kolli kohautti lapojaan ja lähti kulkemaan edelläni ulos leiristä, mutta juoksin tuon kiinni ulos päästyämme. Keskustelumme oli palauttanut myös mieleeni lähtöni Jokiklaanista ja kuinka Viiltokaaos oli sanonut lähtöni olevan kokonaan minun omavaltainen päätökseni, mutta aivan niin kuin hän muka siitä mitään olisikaan tiennyt. Osittain hän oli oikeassa, ainakin, kun jouduin punnitsemaan klaanin ja perheeni arvoa. Hetken kuluttua olimme kaiketi saapuneet reviirin osaan, jossa en itse ollut kaiketi kovin usein käynyt. Juoksin Viiltokaaoksen vierelle ja vilkaisin taakseni suuntaan, jossa leiri oli. "No, minne olemme menossa?" Kysyin kääntäen katseeni harmaaseen soturiin, jonka kasvoilla oli itsetietoinen ilme. //Viilto?
Viiltokaaos
"Nelipuille", vastasin tyynesti Ahvenleuan kysymykseen ja suuntasin kohti Tuuliklaanin reviirin rajaa. Kolli käänsi hämmästyneen katseensa minuun. "Pimeystähti kertoi, että ainoastaan sinne määrätyllä partiolla on sinne asiaa", kolli naukaisi katsoen minua epäilevästi meripihkasilmillään. Vilkaisin kollia virnistäen, jolloin kolli saattoi nähdä valkeat hampaani väläykseltä. "Kuten sanoin, minä elän omien sääntöjeni mukaan. Seuraa minua ja tee niin kuin käsken ja annan sinulle kunniaa uudessa klaanissasi", nau'uin tyynellä äänellä minua iältään vanhemmalle soturille. Ahvenleuka hidasti tahtiaan ja epäröi hetken ajan, kunnes kiri minut nopeasti kiinni. "Hyvä on, mitä me sitten teemme nelipuilla?" kysyi soturi epäilevästi. "Malta mielesi, nuori soturi. Kaikki selviää aikanaan", vastasin kollille kääntämättä vihreää katsettani häneen. "Nuori soturi" oli tullut suustani automaattisesti, vaikka tiesin kollin olevan minua vanhempi. Henkisesti ja silloin tällöin myös fyysisesti minusta tuntui, että meistä vanhempi olin minä. Se saattoi myös johtua siitä, että kolli ei ollut todellinen kuolonklaanilainen, mutta tästä testistä selviydyttyään minä tekisin hänestä kuolonklaanilaisen vertaisen soturin. Nopein askelin ylitimme rajan ja jatkoimme matkaa suoraan eteenpäin Ukkospolun laitaa myöten. Tuuliklaanin partion haju oli häilyvä, partio oli käynyt täällä viimeksi joku aika sitten aurinkohuipun hetkellä. Nyt aurinko lähenteli taivaanrantaa, mutta valoa riittäisi vielä jonkun aikaa suunnitelmani toteuttamiseen. Nelipuille saavuttuamme aurinko oli tuskin liikahtanutkaan. Johdatin Ahvenleuan nelipuiden laaksoon ja loikkasin puhujankivelle. Kolli jäi seisomaan alapuolelleni ja katsoi minua silmiään siristäen. "Tehtäväsi on lavastaa synnyinklaanimme soturilain rikkojaksi", kerroin soturille virnistäen. Oli pakko myöntää, että olin keksinyt hyvän suunnitelman. Samalla kolli voisi todistaa uskollisuutensa minulle ja Kuolonklaanille ja Myrskyklaani ja Jokiklaani sen sijaan riitautuisivat. Ahvenleuka katsoi minua hämmästyneesti. "Et kai ole tosissasi? Myrskyklaanihan raivostuisi siitä! Pahimmassa tapauksessa alkaisi taistelu", Ahvenleuka naukui. "Aivan, juuri siksi tämä täytyykin tehdä. Jos tahdot valtaa, käännä vihollisesi toisiaan vastaan. Sen jälkeen iske päälle, paljoa ei vaadita kun olen taas koko metsän valtias", nau'uin kääntäen katseeni kohti taivasta ja nostaen leukani pystyyn. Raikas lehtikadon tuuli pörrötti tummaa turkkiani. Loikkasin alas puhujankiveltä kaarevalla loikalla laskeutuen lähelle Ahvenleukaa. Kollin ilme oli kireä, hän näytti miettivän tarkkaan. "No?" hoputin häntä vastaamaan ja kävelin soturin kertaalleen ympäri. Ahvenleuka huokaisi syvään. "Hyvä on, minä suostun. Mitä me teemme?" hän kysyi ja käänsi meripihkasilmänsä minun suuntaani. Kasvoilleni levisi tyytyväinen hymynkaltainen. "Jokiklaani oli nälkäinen ja päätti varastaa Myrskyklaanilta riistaa", ilmoitin ja lähdin kulkemaan kohti Myrskyklaanin reviiriä Ahvenleuka perässäni. "Haiset yhä vahvasti Jokiklaanille, jonka vuoksi olet erinomainen kissa tähän tehtävään. Mene Myrskyklaanin reviirille, saalista jokin eläin ja tuo se tänne. Varmista, että jätät selkeän hajujäljen, mielellään verta lumeen. Älä mene liian kauas nelipuilta, koska haiset jo Kuolonklaanille jonkin verran, emme saa antaa aihetta epäillä Kuolonklaania tästä. Oletko valmis?" kysyin kollilta katsoen häntä syvälle meripihkaisiin silmiinsä. En osannut tulkita soturin ilmettä. //Ahven?
Viiltokaaos | 07.12.2017
"Tiedä se, että isäni ei missään vaiheessa hylännyt minua. Hän ei vain tiennyt minusta", murahdin ja lähdin juoksemaan kohti Jääliljaa. Kerta naaras oli aloittanut taistelun, turha sitä oli lopettaa kesken. Soturi oli toisaalta varsin huvittava lisä Kuolonklaaniin, jonka takia en missään nimessä taistelisi täysillä. Jäälilja ei vastannut, vaan väisti hampaani juuri ja juuri hyppäämällä sivuun. Naaras ei odottanut seuraavaa liikettäni, vaan hyökkäsi kimppuuni. En edes yrittänyt väistää, sillä naaras oli minua pienempi ja samalla myös liikkeiltään nopeampi. Kun hän iski terävät hampaansa rintani vasemmalle puolelle, minun täytyi tunnustaa itselleni, että se sattui hieman. Olin aliarvioinut nuoren soturin hampaiden terävyyden ja leukojen voiman. Tein nopean heilautuksen kehollani toiselle puolelle niin, että Jääliljan ote irtosi. Samalla tosin haava rinnassani repesi hieman, mutta soturi lensi ohuen lumipeitteen peittämälle nurmelle kyljelleen. Loikkasin naaraan päälle ennen kuin hän kerkesi nousta ylös. Painoin kynteni vasten hänen kaulaansa ja katselin häntä suoraan tuon jäänsinisiin silmiin. Pian huomasin, että naaraan valkealle turkille ripsi punaisia pisaroita. Ne putolivat rinnastani. "Saasta!" sihahdin ja painoin kynteni naaraan kaulavaltimon kohdalle. Yksikin väärä liike ja kynteni uppoaisivat tuon kaulaan. Naaras katsoi minua ja irvisti. Hän pysyi liikkumattomana, niin tein minäkin. Huomasin, että kynsieni alta naaraan kaula punertui. Irrotin otteeni ja astuin kauemmas. Kynteni eivät olleet uponneet syvälle, ne olivat vain tehneet pienet haavat naaraan kaulalle, mutta ne tuskin edes arpeutuisivat. "Jos tahdot elää, älä palaa leiriin ennen auringonlaskua", naukaisin murahtaen naaraskissalle ja lähdin kävelemään kauemmas hänestä. Aurinko oli nyt korkeimmillaan. Jos hän palaisi leiriin, minä takuulla repisin hänet riekaleiksi. Rinnastani vuosi yhä hieman verta, mutta haava ei ollut kovinkaan syvä. Olin minä pahempiakin vammoja saanut elämäni aikana. En edes vilkaissut Jääliljan suuntaan, mutta kuulin hänen nousevan ylös. "Voimme illalla kertoa yhdessä isälleni, mitä mieltä sinä hänestä olet!" huudahdin vielä ja jatkoin matkaani eteenpäin vilkaisematta taakseni jäänyttä soturia. Hän oli onnistunut suututtamaan minut. Olisi vain pitänyt tappaa soturi, mutta sitten olisin saanut liikaa vihamiehiä. Kirottu pentu, palaisi vain takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin. Vihasin yhä isääni, mutta olipahan hänestäkin kerrankin hyötyä. Soturilla oli hyvä asema klaanissa, jos Jäälilja hänelle menisi sanomaan saman kuin minulle, soturi kuolisi siihen paikkaan. Olihan Viiltotähti itse kouluttanut Syöksyviillon ja tuon sisaren Verikyyneleen. Kollilla taistelutaidot olivat hallussa paremmin kuin monella muulla soturilla. Jos totta puhuttiin, uskoin hänen olevan minuakin parempi taistelija. //Jää?
Jäälilja
En ottanut Viiltokaaoksen uhkausta tosissani, mutta päätin silti pysyä leiristä pois hetken aikaa kollin mieliksi. Pitihän hänenkin saada levätä hetki ennen kuin minä palaisin, jotta hänellä olisi tarmoa raadella minut kuten lupasi. Voisinhan olla klaanille hyödyllinen ja saalistaa vähän. Kaulassani jyskytti. Viiltokaaoksen tekemään haavan kirveli, mutten välittänyt. Se oli vain pientä. Avasin suuni haistellaksei ilmaa. Lumsessa maassa näkyi tuoreita linnun jälkiä. Lähdin jäljittämään tästä kulkenutta eläintä. Pian näin laihan mustarastaan parin hännänmitan päässä. Jännitin lihakseni ja keinutin takapäätäni hypätäkseni tarpeeksi pitkälle. Loikkasin ja otin pyristelevän linnun tassujeni väliin ja puraisin sitä. Se valahti veltoksi. Nostin sen hampaisiini. En haistanut muita riistaeläimiä, joten päätin alkaa taittaa matkaa kohti leiriä. *Se hiirenaivoinen kolli saa tuntea tuskan nahassaan ensi kerralla.* Murahdin jotain itsekseni. Lähdin ravaamaan kohti Kuolonklaanin reviiriin sydäntä. Leiriin ei olisi enään pitkä matka. Kasvoilleni nousi vieno virne kun mietin Viiltokaaoksen ilmettä kun palasin etuajassa. En kestänyt epäonnistumista, joten olin reilusti ajoissa. Astuin leirin sisään sisäänkäynnistä ja lähdin kiikuttamaan mustarastasta kohti riistakasaa. Pudotin sen sinne ja haravoin katseellani leiriä. Syöksyviilto tassutti hakemaan riistakasasta nuoren hiiren ja palasi takaisin soturien pesälle. Tassutin takaisin leirin keskiosaan. //Viilto?
Ahvenleuka | 15.12.2017
Kokoontumisen jälkeen olin tavannut veljeäni kerran. Nykyään hänen nimensä oli Haukihammas ja hän oli pääsyt oletukseni mukaan Jokiklaaniin. Hänen kertomansa mukaan Lumotassu ei tainnut olla ainakaan kovinkaan vihainen, kun taas Helmitähti ja Putousvirta eivät vaikuttaneet antavan tekoani anteeksi. Jos he vain ymmärtäisivät, kuinka vaikea päätökseni oli lähteä ja jättää heidät, sillä nythän olimme toistemme vihollisia. Taistelussa saattaisin joutua vahingoittamaan heitä, mikä olisi minulle liian vaikeaa. Ravistelin turkkiani ja nousin makuupaikaltani venytellen, katsellen hieman ympärilleni. Leiri ja pesät olivat kyllä Jokiklaania ankeampia ja taiskn olla ainut, jonka pedin reunuksilla koristeli sileitä kiviä. Täällä ei myöskään syöty lainkaan kalaa, joten minun täytyi opetella elämään ilman sitä. Astelin ulos pesästä leirin aukiolle ja huomasin, kuinka toinen Jokiklaanista karanneista kissoista, Silakkasiipi, nautiskeli hiirtä lähempänä suurkiveä. Silmäni kapenivat viiruiksi ja syöksyin kollin luo, kaataen tuon maahan. Entinen jokiklaanilainen näytti säikähtäneeltä ja hoiperteli pystyyn. "Mokoma luopio!" ärisin hampaitteni välistä, astuen askeleen taaksepäin. Silakkasiiven ilme oli tympääntynyt. "Mieti, mitä itse teit. Olit sentään päällikkö", tuo kivahti ja huitoi hännällään ilmaa. Hän oli tietenkin oikeassa, mutta minun lähtemiseni oli täysin oikeutettu ja hyvin toivottu, kun taas hän vain lähti. "Kaltaisesi kissan oli varmaan helppo päästä tänne", mutisin vielä ja päätin vain kääntyä pois, sanomatta enää muuta. Hain tuoresaaliskasasta itselleni hiiren ja vetäydyin syrjemmälle syömään sitä. Huomasin kuitenkin Viiltokaaoksen, joka palasi juuri partiosta. Halusin vaihtaa hänenkin kanssaan pari sanaa, vaikkakin tällä kertaa hilliten itseni vähän paremmin. Kävelin harmaan kollin luo ja laskin oravan maahan. "Sinulla on varmasti hetki aikaa puhua", naukaisin tyynellä äänellä ja katsoin tuon silmiin odottaen vastausta. //Viilto?
Viiltokaaos
Palasin juuri partiosta leiriin. Perässäni kulkeneet kissat hajaantuivat ympäri leiriä, minä taas suuntasin kohti sotureiden pesän lähellä olevaa piikkiherneseinämää, joka toimi leirin seinänä. Puolivälissä matkaa huomasin kuitenkin vaaleanharmaan raidallisen kollin lähestyvän minua. Hän kantoi oravaa suussaan. Viherlehtisin punaruskean turkin omaava pörröhäntäinen saalis oli Kuolonklaanin reviirillä harvoin saatavaa herkkua, sillä reviiri oli lähes täysin puuton. Silloin tällöin oravat eksyivät kuitenkin leirin lähellä sijaitsevien kuusipuiden läheisyyteen etsimään itselleen ravintoa. Pysähdyin, ja niin teki myös Ahvenleuka. Kolli pudotti harmahtavan oravan maahan ja istui alas. "Sinulla on varmasti hetki aikaa puhua", hän naukui tyynellä äänellään ja nosti meripihkasilmillään minua suoraan vihreisiin silmiini. Kasvoilleni piirtyi mitään sanomaton virne. "Jos noin sievästi pyydät", naukaisin minua vanhemmalle kollille ja viilsin kynsilläni ilmaa. Ahvenleuka ei välittänyt huitaisustani, joko hän oli tottunut siihen tai sitten hän vain säikähti vaikeasti. Ahvenleuka nyökkäsi, muttei sanonut mitään hetkeen. "Jos aiot olla hiljaa, jätä minut rauhaan. Huomauttaisin, että vaikka olitkin joskus Jokiklaanin niin sanottu päällikkö, sinulla ei ole varaa ärsyttää minua", naukaisin murahtaen ja olin jo jatkamassa matkaani, mutta Ahvenleuka pysäytti minut. //Ahven? Sori outous mutta tahoin tähä ees vähä pituutta XD
Ahvenleuka
Viiltokaaos oli juuri lähtemässä, mutta halusin yhä puhua hänelle. "Miksi minä sinua haluaisin ärsyttää?" Kysyin nihkeästi ja kävelin kollin eteen, jottei tuo pääsisi livahtamaan. Itseäni nuorempi soturi näytti hieman kärsimättömältä, mutta jäi kuitenkin aloilleen. Nyökkäsin pienesti ja istuuduin alas. "Ja päällikkö se on huonokin päällikkö, mikäli nyt sitä tarkoitit. Minulla oli sinulle kuitenkin oikeaakin asiaa ja voisin aloittaa kysymällä, miksi lähdit Silakkasiiven kanssa Jokiklaanista", siristin silmiäni vaativasti. Toisaalta sehän ei enää ollut minun asiani, mitä Jokiklaanin karkulaiset nykyään tekivät. Helmitähti oli kyllä aikoinaan tuota kollia kouluttaessaan kertonut, kuinka hänellä oli silloin jo ollut melko temperamenttinen luonne. Silakkasiipi vaikutti kuitenkin hyvältä ja uskolliselta kissalta, joten olin yllättynyt hänen lähdöstään. Viiltokaaoksella oli yhä kasvoillaan sama, tulkitsematon ilme. Kohotin kulmiani, kuin kehottaen tuota vastaamaan kysymykseeni. "Uskotko sitten Pimeyden metsään, vai etkö vain välittänyt Jokiklaanista? Ja painostitko sitä toista mukaasi, vai miksi hän olisi vapaaehtoisesti lähtenyt?" Ehdin itse jatkaa, ennen kuin Viiltokaaos oli sanonut mitään. Tajusin kysymykseni määrän turhan hyökkääväksi, joten väistin kollin katseen, joka oli kohdistumassa minua kohti. "Miksi juuri Kuolonklaani?" Kysyin vielä, osittain myös itseltäni. //Viilto? Vähä sekava
Norppakyynel | 28.06.2017
Viiltokaaoksen tekemä liike muistutti minua jostakin, vaikka olinkin aivan varma, etten ollut koskaan aikaisemmin nähnyt kenenkään tekevän kyseistä, hm... Huitaisua. Ehkä se oli joku taistelun aloitusliike, jolla peloteltiin vastustajaa? Ehkä mestarini tai joku klaaninvanhin oli kertonut siitä minulle joskus, harmi kyllä, en muistanut missä yhteydessä... Tai sitten yksinkertaisesti kuvittelin jotain omituista. Tarkemmin ajatellen viimeinen vaihtoehto tuntui kaikista järkevimmältä, ei olisi ensimmäinen kerta, kun mielikuvitukseni lähtisi liikkeelle. *Tämä olisi varmaan hyvä hetki lopettaa olemattomien kuvitteleminen, mitä hän sanoikaan kääkästä klaaninvanhimpien pesässä?* "Minä en ole niin suuruudenhullu, että havittelisin päällikkyyttä - loppujen lopuksi vain murto-osa kissoista pääsee siihen virkaan. Suuri soturi voi olla myös ilman taakkaa koko klaanista. Minullakin on unelmia, joiden eteen aion taistella, ja jotka jonakin päivänä saavutan - mutta jalat aion pitää maassa matkani ajan. Liian korkealle asetetut tavoitteet jäävät helposti saavuttamatta, ja silloin klaaninvanhimpana suuruudenhullut vain nököttävät katkeroituneina siitä, miten koko metsän hallitseminen ei heiltä onnistunutkaan. Kun joskus kaukana tulevaisuudessa koittaa se päivä, jolloin minä makaan vanhana klaaninvanhimpien pesässä, aion pitää huolen siitä, että olen saavuttanut kaiken haluamani, en vähempää, mutta kenties enemmänkin, ja tiedän eläneeni tarpeeksi hyvän elämän. Suosittelen sinullekin, ei kannata yrittää saavuttaa mahdottomuuksia." Kohotin leukaani ylväästi ylemmäs, minulle ei ollut väliksi, miten paljon sanani olivat ristissä toisiinsa. // Aika lailla sekavaa tajunnanvirtaa koko pätkä, mut mites Viilto? :D
Viiltokaaos | 29.06.2017
Katsoin välinpitämättömästi Norppakyyneltä. Hän oli juuri kertonut pitkästi tulevaisuuden haaveistaan, siitä, kuinka hän ei tahtonut päälliköksi, vaan tahtoi olla suuri soturi. No, olipahan minulla suuremmat mahdollisuudet toteuttaa haaveitani, vaikka naaraan teot eivät minua kiinnostaneet lainkaan. Siristin silmiäni, kun katsoin naarasta vihreine silmineni. "Voin luvata, että minusta tulee jotain paljon suurempaa kuin sinusta. Kyllähän kaksi klaania tuntee minut jo valmiiksi, sekä myös jotkut erakot. Lähes jokainen metsän kissa tuntee pelkoa minut nähdessään, sillä muistutanhan minä sentään Viiltotähteä, kissaa, joka riisti lukemattomien kissojen henget ja kodit noin vain. Sinulla taas ei ole paljoakaan etuja, joudut raatamaan kamalasti, jotta edes joku toisista klaaneista muistaisi nimesi kauemmin kuin kuun ajan", nau'uin virnistäen naaraskissalle ja huitaisin jälleen huomaamattani kynsilläni ilmaa läheltä naaraan viiksikarvoja. Keskustelu Norppakyyneleen kanssa oli melko tylsää, vaikka olikin ihan kiva jutella tulevaisuudesta, oikeastaan ainoastaan minun tulevaisuudestani. Naaraan tulevaisuus kuulosti tylsältä. Kuka tahtoo olla vain soturi, jos voi olla päällikkö? Koska tahansa ottaisin varapäällikön paikan vastaan, jos sitä vain tarjottaisi minulle! Naaras ei kerennyt vastata mitään edellisiin sanomiini asioihin, joten nau'uin: "Jos sinut valittaisi varapäälliköksi, jättäisitkö ottamatta paikan vastaan? Olisitko todella niin hiirenaivoinen, että alkaisit selittämään klaanillesi tahtovasi olla 'suuri soturi'? Minusta tuntuu, että silloin sinä olisit kaikkea muuta", sanoin virnistäen naaraalle. //Norppa?
Viiltokaaos | 23.11.2017
Hetki sitten olin istuskellut kaikessa rauhassa leirin pääaukiolla sisäänkäynnin lähellä ja syönyt pulleaa hiirtä. Kun partio oli lähtenyt, kuulin lähestyviä askeleita sisäänkäynniltä. Sieraimiini leijaili tuoksu, jota olin haistellut koko ikäni Jokiklaanissa. Kissasta en ollut niin varma, mutta epäilemättä haju kuului jokiklaanilaiselle. Niinpä yllätin tulijan hyökkäämällä sen kimppuun. Kissa ei ehtinyt vastata hyökkäykseeni, kun olin saanut jo hänen niskastaan tukevan otteen. Raahasin kissan keskelle leirin pääaukiota. Leirissä olevat kissat käänsivät uteliaina katseensa kohti meitä. Kun kolli riuhtaisi itsensä irti otteestani, tunnistin hänet. Se kuka kolli oli yllätti minut. Hän oli Ahventähti, Jokiklaanin päällikkö. Mutta mitä ihmettä kolli teki Kuolonklaanin leirissä yksin? "Olen... Ahvenleuka ja... tulin tapaamaan... Pimeystähteä", kolli pihisi. Ahvenleuka? Oliko kolli luopunut päällikkönimestään ja miksi ihmeessä? Nyt kissat olivat kerääntyneet leirin pääaukiolle. Käänsin katseeni aivan takanani olevaan entiseen oppilaaseeni Roihumyrskyyn. Kolli huomasi katseeni ja tajusi kai, mitä tarkoitin. Hän suuntasi kohti päällikön pesää. Käänsin katseeni Ahvenleukaan, joka oli päässyt juuri jaloilleen. Hänen silmänsä suurenivat minut huomatessaan. "Viiltokaaos, mitä Täht... ihmettä sinä täällä teet?" kolli kysyi yhä raskaasti hengittäen. Siristin silmiäni. "Ei, vaan mitä sinä täällä teet? Heittikö Jokiklaani päällikkönsä pihalle?" kysyin ivallisesti kollilta ja viilsin kynsilläni ilmaa aivan tuon kuonon edestä. Liike sai Ahvenleuan säpsähtämään, kollin siristi silmiään ja tuhahti. //Ahvenn?
Pisaratähti | 06.05.2017
Kielomyrkky oli juuri lähtenyt saattamaan nimetöntä naaraspentuamme pois Kuolonklaanista, sillä hän ei ollut kyllin hyvä ollakseen klaanini jäsen. Olin myös päättänyt antaa klaaninimet Kuolonklaanin uusille jäsenille. Veri oli heistä ainoa, joka ei saisi klaaninimeä, sillä se oli kollin oma tahto, ja hänen ja ehkä osittain myös Viiltokaaoksen ansiosta klaanini oli kasvanut hetkessä monella soturilla. Tassuttelin ulos pesästäni leirin pääaukiolle ja loikkasin suurkivelle. Moni kissa käänsi katseensa minuun ja hiljeni ennen kuin ennätin edes kutsua klaania koolle: "Klaanikokous alkaa!" Kului hetki ja ehkä toinenkin, mutta pian suuri osa kuolonklaanilaisista oli pääaukiolla odottamassa kokouksen alkua. "Kuten te kaikki tiedätte, olemme saaneet klaaniimme monta uutta jäsentä ja annan heille nyt klaaninimensä. Veri, toiveesi mukaisesti voit pitää entisen nimesi, mutta sinun täytyy siitä huolimatta totella jokaista minun latelemaani sääntöä ja tehdä kaikille selväksi, että sinä olet kuolonklaanilainen", nau'uin pikimustalle kollille, joka nyökkäsi syvään. Murahdin pienesti. "Kuolonklaanin uudet jäsenet, tulkaa kaikki suurkiven eteen, niin voin antaa teille uudet nimenne", lausuin kovaäänisesti, jotta pentutarhan edustalla olevat neljä pentuakin kuulivat käskyni. Odotin jälleen hetken, ja kun suuri osa uusista jäsenistä oli suurkiven edessä, aloitin kääntämällä katseeni Lunaan, yönmustaan naaraskissaan. "Luna, sinun soturinimesi on Kuutihku", sanoin naaraskissalle. Hän nyökkäsi. Kaikki pysyivät vaiti, kun siirsin katseeni seuraavaan kissaan, joka istui Kuutihkun vierellä. Kissa oli tumman siniharmaa kolli, jonka kehossa oli tummempia raitoja ja joissain kohdissa myös mustaa. "Ron, sinun soturinimesi on Ruskasilmä. Tara, sinä olet Lintulumo. Chuma, sinun uusi nimesi on Vahvamieli", nau'uin. Seuraavaksi vuorossa oli Viiltokaaos ja hänen ystävänsä Silakkasiipi, mutta koska kaksikolla oli jo klaaninimet, päätin jättää heidät välistä. Heidän nimensä pysyisivät samoina. Seuraavana oli neljä pentua, ensimmäisenä Flame, punaruskea kollikissa. Hänen vierellään olivat Arrow, Icy ja Shadow. "Flame, sinun klaaninimesi on Roihupentu. Arrow, sinä olet tästä lähin Vaarapentu. Icy, sinä olet Jääpentu ja sinä Shadow, sinä olet Varispentu. Ansaitsette oppilasnimenne, kun minä niin päätän", nau'uin pennuille silmiäni siristellen. He kaikki nyökkäsivät. Klaani ei edes vaivautunut huutamaan jokaisen uuden jäsenen klaaninimiä, vaan kun minä loikkasin alas suurkiveltä kokouksen päättymisen merkkinä, kaikki kissat lähtivät omille teilleen. Huomasin Viiltokaaoksen astelevan minua kohti. "No?" murahdin kollikissalle. Hänen vihreissä silmissään oli katse, jonka olin nähnyt aiemminkin esimerkiksi isälläni. Kolli selvästi odotti minun sanovan jotakin. Viiltokaaos murahti ilmeisesti kysymyksestäni ja viilsi kynsillään ilmaa. Se sai minut hätkähtämään. Ei siksi, että olisin pelännyt kynsiä, vaan koska liike oli täysin samanlainen kuin Viiltotähdellä. Silmäni suurenivat katsoessani tuota tummanharmaata kollia. En ymmärtänyt, miksi hän muistutti niin kovasti Viiltotähteä. Viiltotähti oli saanut jälkeläisiä suhteellisen paljon, eikä yksikään niistä muistuttanut noin paljoa häntä. "Et sitten maininnut minusta mitään, vaikka erityisesti ilmoitit, että Veri ei saanut nimeään. Minusta minä ansaitsisin maininnan, sillä ilman minua, et ikinä olisi saanut esimerkiksi Kuutihkua klaaniisi. Hän on erittäin hyvä lisäys, jonka minä suostuttelin tulemaan tänne", tumma kolli naukui murahtaen. Virnistin hänelle pienesti. "Aikasi tulee vielä", tokaisin ja käänsin hänelle selkäni lähtien kulkemaan kohti tuoresaaliskasaa. Yleensä passitin oppilaat tuomaan minulle tuoresaaliini, mutta nyt nälkä oli niin suuri, että päätin hakea sen itse. Matkalla tuoresaaliskasalle, Syöksyviilto astui eteeni. "Minulla on sinulle asiaa, se ei voi odottaa", kolli naukui kiireesti ja vilkuili yhä takanani olevaa Viiltokaaosta. Oliko nuori soturi tehnyt jotakin, joka oli saanut Pihlajakynnen pennun huolestuneeksi tai vihaiseksi? "Kerro", nau'uin soturille tyynellä äänellä. Syöksyviilto vilkuili hieman hermostuneena ympärillemme. "Voisimmeko mennä muualle? Vaikka pois leiristä?" musta kollikissa ehdotti ja veti syvään henkeään. Nälkä kurni vatsassani, mutta se sai nyt luvan odottaa. Soturilla oli selkeästi tärkeää kerrottavaa minulle. "Selvä. Jos asiasi ei minua kiinnosta, sinä saat katua sitä, että koskaan tulit juttelemaan minulle", nau'uin soturille silmiäni siristellen. Hän ei vastannut mitenkään, vaan asteli perässäni ulos leiristä. Päästyämme vähän matkan päähän piikkihernetunnelista, soturi pysähtyi takanani. Pysähdyin myös ja käännyin Syöksyviiltoa kohti. "No, mikä on vikana?" kysyin ja istuuduin alas suoristaen samalla selkäni. "En tiedä, miten kertoisin tämän, mutta.. Minä uskon, että Viiltokaaos on minun poikani", kolli naukui katsoen minua rohkeasti suoraan keltaisiin silmiini. Katsoin hämmästyneenä soturia. "Ja kuinka se on mahdollista? Oletko sinä rakastunut erakkoon?" murahdin kollikissalle ja siristin silmiäni. Hän pudisti päätään. "En ole rakastunut keheenkään. Tiedät kai Kirkasmarjan, Jokiklaanin parantajan. Törmäsin häneen monia kuita sitten nelipuilla Jokiklaanin vastaisella rajalla. Sain hänet rakastumaan itseeni, mutta sitten se vain loppui. Naaras ei enää puhunut minulle lainkaan kokoontumisissa, ilmeisesti siksi, että hän mitä ilmeisimmin oli tullut tiineeksi ja synnyttänyt Viiltokaaoksen", pikimusta soturi naukui yhä katse silmissäni. Hän ei vaikuttanut häpeilevän lainkaan sitä, mitä oli tehnyt. Eipä se minuakaan kamalasti haitannut. Viiltokaaos oli nimittäin päätynyt kuin päätynytkin Kuolonklaaniin yhdessä jokiklaanilaisystävänsä kanssa. "Et siis ole ihan varma siitä, että olet Syöksyviillon isä?" kysyin kollilta. Hän pudisti hitaasti päätään. "Mutta se on kovin todennäköistä. Huomaat kai, kuinka paljon hän muistuttaa Viiltotähteä, hänen täytyy olla minun pentuni", Syöksyviilto naukui. "Niin täytyy. Nyt, minä menen syömään ja sinä saat joko kertoa Viiltokaaoksele epäilysi tai pysyä hiljaa, päätös on yksin sinun", naukaisin kollille ja suuntasin takaisin kothi leiriä. Kun olin saanut syötyä vatsani täyteen, asetuin makaamaan suurkiven varjoon ja katselemaan klaanini jokapäiväisiä toimia. Uudet soturit opettelivat vielä klaanielämää, mutta se vaikutti sujuvan jo yllättävän hyvin. Samassa huomasin kumppanini astelevan minua kohti. Emme olleet jutelleet kamalasti sitten minun ja Kielomyrkyn pentujen syntymän. Nousin istumaan ja väläytin mustalle naaraskissalle pienen hymyn. "Hei, mikä sinut tänne tuo?" kysyin naaraalta virnistäen. Hän oli kumppanini, joten olin iloinen hänen tulostaan, johon en oikeasti edes kaivannut syytä, tahdoin vain leikitellä hieman. Pimeyslehti irvisti leikkisästi ja istuutui alas aivan eteeni. Odotin, että hän sanoisi jotain, sillä hiljaisuus alkoi olla jo hieman kiusallinen. //Pimeys?
Norppakyynel | 20.06.2017
Kyyristelin pienessä kanervien ja muiden varpukasvien täyttämässä pensaikossa. Vaanin varovaisesti pulskaa metsämyyrää, joka raahasi parhaillaan joitakin siemeniä pieneksi keoksi. Odottelin rauhassa, että jyrsijä lopettaisi touhuamisen - ympäri ämpäri juoksentelevaan saaliiseen kun oli huomattavasti vaikeampaa iskeä kyntensä kuin ruokaansa keskittyneeseen. Kaksi tai kolme pähkinää myöhemmin myyrä vihdoinkin laski lihavan runkonsa maahan ja asettui syömään. Pikkuruisen hampaan pureutuessa ensimmäistä kertaa kovakuoriseen siemeneen tiesin hetkeni tulleen. Syöksähdin ilman halki ja puristin kynteni myyrän ympärille. Pakokauhuinen vinkaisu tukahtui heti alkuunsa, pieni ruumis valahti nopeasti veltommaksi kuin klaaninvanhin viherlehden auringossa. Hymähdin tyytyväisenä. Nostin myyrän hännästään suuhuni, ja lähdin astelemaan kevyesti kohti leiriä. Pian pysähdyin noukkimaan aiemmin saamani varpusen mukaani. Ilma oli lämmintä, aurinko paistoi lähes kohtisuoraan turkkiini. Kevyt tuulenhenkäys sai kirkkaanvihreät lehdet havisemaan jossakin ylhäällä puissa. Suljin silmäni hetkeksi. Kaikki oli ihmeellisen kaunista, kun auringon kultaiset säteet siivilöityivät lehvien lävitse. En ollut mielestäni kovin runollinen kissa, mutta pakko myöntää, viherlehti sai minutkin hyvälle tuulelle. Loikin kevein askelin loppumatkan leiriin, ja pudotin myyrän ja varpusen tuoresaaliskasaan. Vilkuilin ympärilleni etsien jotakuta, johon tutustua, minua ei todellakaan huvittaisi kököttää jossakin nurkassa yksinäni. Suurimmalla osalla kissoista näytti olevan juuri nyt seuraa - ei, minua ei kiinnostanut mennä pyörimään kolmanneksi pyöräksi - ja ne harvat, jotka näyttivät olevan yksin olivat yksinkertaisesti niin nössöjä, ettei heistä mitään saisi irti. Kuten esimerkiksi Ruusutassu, minua neljänneskuun vanhempi kissa, joka oli edelleen oppilaana, vaikka itse olin tullut soturiksi jo aikoja sitten. Sitten silmiini osui Viiltokaaos - yksi niistä klaaniin liittyneistä erakoista. Tummanharmaa, voimakaslihaksinen ja suhteellisen komeakin kolli, sellainen, jolta voisi ehkä odottaakin menestystä. Reippain askelin astelin tuon luo. "Hei", tervehdin. "Sinä olet ilmeisesti siitä erakkolaumasta? Kuulisin mielelläni, miten olet sopeutunut Kuolonklaaniin." //Viilto? Joo Norppa kärsii nyt sit siitä miten huono oon alottamaa keskustelui XDD
Viiltokaaos
Katselin ilmeettömänä punertavahkon ruskeaa naaraskissaa, joka oli yllättäen astellut luokseni. En tiennyt naaraan nimeä, enkä tiennyt, tiesikö hän omaani. Naaras oli juuri kysynyt, kuinka olin sopeutunut Kuolonklaaniin. "Kuolonklaani on aina tuntunut kodiltani, jopa silloin, kun en täällä edes ollut käynyt vielä. Joku tässä klaanissa vetää minua puoleensa, mutta en tiedä, mikä se on. Ehkä paikka on tuttu ja turvallinen siksi, että mitä todennäköisimmin olen sukua Viiltotähdelle, Kuolonklaanin perustajalle", ilmoitin soturille, joka katsoi minua vaaleanvihreillä silmillään ja nyökkäsi merkiksi, että oli kuullut mitä olin sanonut. "Olen kuullut hänestä paljon, ja voisin hyvin uskoa, että sinä olisit Viiltotähti, jo pelkästään nimesikin perusteella", naaraskissa tokaisi ja väläytti minulle ehkä pienen hymyn, mutta en ollut aivan varma, mikä se oli. Kohautin leveitä lapojani ja vilkaisin etukäpäliäni, jonka jälkeen nostin vihreät silmäni naaraan vaaleisiin silmiin. Yritin pohtia, mistä naaraan kanssa voisi keskustella. Hän oli tullut kovin yllättäen juttelemaan kanssani, enkä ollut erityisen kiinnostunut hänestä, joten puheaiheen keksiminen tuntui haastavalta. Samassa tajusin, etten edelleenkään tiennyt naaraskissan nimeä, joten päätin selvittää sen. "Kuka sinä muuten olet? Et ilmeisesti kukaan erityinen, koska Pisaratähti tai kukaan muukaan ei ole puhunut sinusta sitten sanaakaan", nau'uin virnistäen naaraskissalle yrittäen ehkä loukata häntä hieman, koska kukaan ei ollut maininnut häntä esitellessään klaania minulle. Huomasin Syöksyviillon katsovan minua sotureiden pesältä, hän vaikutti olevan omissa maailmoissaan, koska kolli ei edes huomannut kääntäessäni katseeni häneen. Hän oli muutenkin käyttäytynyt oudosti koko sen ajan, kun olin ollut Kuolonklaanissa. Ehkä hän vain oli outo, vaikka Pisaratähti olikin sanonut, että Syöksyviilto oli yksi Kuolonklaanin parhaimmista taistelijoista ja älykäskin vielä. Jätin asian kauemmas ajatuksiini, kun huomasin punertavahkon vaaleanruskean soturin vastaavan. //Norppa? Sori jos hittasin ja joo vähä outo ku pitää taas totutella kirjottaa XDD
Norppakyynel | 22.06.2017
Irvistin pahasti. Ei se varsinaisesti minua yllättänyt, ettei Viiltokaaos ollut kuullutkaan minusta, olinhan vasta varsin tuore soturi, enkä ollut niittänyt itselleni minkäänlaista urotyölitaniaa - vielä. Silti loukkaannuin hivenen tummanharmaan kollin pilkallista muistuttavasta äänensävystä. "Minun nimeni on Norppakyynel, olen puhdasverinen Kuolonklaanin soturi", mau'uin painottaen erittäin lujasti sanaa 'puhdasverinen'. Virnistin vinosti, ennen kuin jatkoin: ', "ja se, ettet ole kuullut minusta mitään, johtuu todennäköisesti siitä, etten ole vielä ehtinyt tehdä mitään, josta minut muistettaisiin suuremmin - mutta minulla on vielä aikaa, ja usko pois, se päivä koittaa vielä." Räpäytin silmiäni tyynesti merkiksi siitä, että odotin Viiltokaaoksenkin kertovan kenties jotain itsestään. //Viilto? Anteeks lyhhyydestä ja tönkköydestä xd
Viiltokaaos
Pyöräytin vihreitä silmiäni hieman turhautuneena kuullessani Norppakyyneleeksi esittäytyneen naaraan sanat. Vai että ei hän ole vielä tehnyt mitään, mistä hänet tunnettaisiin. "Puhdasverisyys ei Kuolonklaanissa merkitse mitään. Mitä se edes tarkoittaa? Kuolonklaani on koottu erakoista ja muiden klaanien jäsenistä, joten jos järjen kera ajatellaan, ei ole olemassakaan puhdasveristä kuolonklaanilaista", nau'uin virnistäen naaraskissalle. Pakko kai se oli myöntää, että yritin saada naaraan suuttumaan tai jotain, sillä pidin sellaisesta. Tahdoin myös osoittaa, että vaikka en ollut syntynyt Kuolonklaanissa, se ei ollut mikään este vallan saamiselle. "Ja jokainen uskottelee itselleen, että tulee vielä tulevaisuudessa tekemään jotain suurta. Sinun kannattaa kiirehtiä, sillä pian huomaat olevasi vanha kääkkä klaaninvanhimpien pesässä, eikä kukaan edelleenkään tiedä sinun nimeäsi, silloin minä taas olen klaanin päällikkö ja kaikki tuntevat minut. Kuolonklaani tulee olemaan parempi kuin se on koskaan ollut", nau'uin virnistäen Norppakyyneleella ja sivalsin toisen etukäpäläni knynsillä ilmaa läheltä naaraan viiksikarvoja. //Norppa?
Vuonotassu | 02.05.2017
Mielessäni kummittelivat yhä Pimeyslehden katkerat kasvot, kun Kielomyrkky oli synnyttänyt hänen ja isäni pennut. "Ala tulla jo!" kuului mestarini Sirppiraidan huuto oppilaiden pesän suulta. Lopetin valkean turkkini sukimisen ja kohotin katseeni närkästyneen näköiseen kullankeltaiseen, musta raidalliseen kolliin. "Sinähän halusit mennä tänään taistelemaan", mestarini naukui vihjailevasti. "Niin?" Silmissäni näkyi toiveikas kiilto. Kahtena ensimmäisenä päivänäni oppilaana olimme vain kierrelleet rajoilla ja keränneet sammalia ja sen sellaista. Halusin jo oppia taistelemaan. "Me menemme tänään metsästämään", Sirppiraita virnuili ja katosi oppilaiden pesän suuaukosta. Silmiäni pyöritellen kiirehdin mestarini perään. Metsästys auttaisi klaania paljon. Sekin oli tärkeää. Pimeyslehti istui Sirppiraidan lähellä. Emoni katse oli vähän sumea, mutta se tarkentui minuun. Varapäällikkö oli laihtunut vähän. Arvatenkin Kielomyrkyn ja Pisaratähden pentujen takia, vaikka isäni oli tehnytkin pennut vain Kuolonklaania vahvistaakseen. Emoni pitäisi kyllä lopettaa sen murehtiminen. "Söisit jotain", murahdin hiljaa kävellessäni hänen ohitseen. Pimeyslehden katse seurasi minua ulos leiristä. Seurasin mestariani ulos leiristä. Yhtäkkiä kolli kiihdytti juoksuun. Pinkaisin hänen peräänsä. Pitkien jalkojeni ansiosta olin nopea juoksija, joten pysyin jotenkuten Sirppiraidan kintereillä. Välillä hän katosi puun tai kiven taakse, mutta jatkoin itsepäisesti juoksuani. Mestarini testasi minua, eikä hän päästäisi minua helpolla. Voimani alkoi nopeasti huveta, keuhkojani poltteli, samoin jalkojani, jotka rummuttivat maata tasaiseen tahtiin. Juuri kun minusta tuntui, että keuhkoni repeäisivät saavuin pysähtyneen Sirppiraidan luokse. Pysähdyin ja istuin tasaamaan hengitystäni kullankeltaisen mestarini vierelle. Mestarini hengitti tavallista nopeammin, mutta muita merkkejä hengästymisestä en nähnyt. Miten hän oli niin hyvä juoksija?! Yhtäkkiä mieleeni muistui, että Sirppiraita oli entinen Tuuliklaanilainen. Kollin suonissa virtasi Tuuliklaanin veri. Siksi hän oli niin hyvä juoksija. Pitkäjalkainenkin, kuten Tuuliklaanilaiset. En tiennyt, mistä emoni oli saanut pitkät jalat, mutta olin perinyt ne häneltä. Sirppiraita katsahti minua arvostelevasti. "Minä jo luulin, että et jaksaisi", mestarini tokaisi vähän ilkikurisuutta äänessään. "Noniin", mestarini rykäisi äkkiä ennen kuin ehdin vastata. Katseeni kiinnittyi Sirppiraitaan. "Tee perässä." Kolli laskeutui vaanimisasentoon ja hiipi pienen matkan eteenpäin. Kun hän lopetti ja kääntyi katsomaan minua laskeuduin matalaksi ja yritin parhaani mukaan jäljitellä mestarini liikkeitä. "Mene vielä vähän alemmaksi ja laske häntäsi lähelle maata, ettei se sojota pystyssä." Sirppiraita alkoi luetella virheitäni ennen kuin ehdin edes alkaa hiipimään. Laskin häntäni lähelle maata ja laskeuduin matalammaksi maata. Vilkaisin mestariani, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Suuntasin katseeni eteenpäin, ja mietin kuinka pystyisin maastoutua paremmin. Valkoinen turkkini suorastaan loisti tummasta maasta. Keksin painaa korvani luimuun. Ehdin ottaa vain muutaman askeleen kun Sirppiraita keksi taas jotain valittamista asennostani. "Yritä astua kevyemmin. Hiiret vaistoavat helposti käpäliesi töminän. Yritä olla mahdollisimman hiljaa. Ja muuten kynnet olisi hyvä laittaa pois tässä vaiheessa." Kynteni olivat liukuneet huomaamattani ärsyyntyessäni ulos. Mulkaisin Sirppiraitaa pahasti, mutta hän oli niin kuin ei olisi huomannutkaan. Lähdin uudelleen hiipimään. Tällä kertaa asetin jokaisen askeleeni tarkasti. Minusta ei kuulunut juuri ääntäkään. Nousin ylös ja katsoim mestariani odottavasti. "Riittääkö?" Halusin jo päästä metsästämään oikeasti. "Käveleppäs tämän aukean ympäri vaanimisasennosda vielä viisi kertaa", Sirppiraita kehotti kasvot ilmeettöminä. Nielin turhautumiseni ja tein parhaani. Hiivittyäni viisi kierrosta Sirppiraita viittasi minua olemaan hiljaa. "Haistatko sen?" hän kysyi kuiskaten, kasvot valppaan näköisinä. Haistelin ilmaa. Samassa nenääni tulvahti outo lemu, joka ei kuitenkaan ollut kovin vahvaa. "Mikä se on?" sähisin karvat pystyssä. "Kaksijalat." Samassa pusikosta kieri tuulenpuuskan mukana räikeän vihreä pallo. Se vieri tuulen vauhdittamana Sirppiraitaa kohti. Kolli sähähti säikähtäneenä ja loikkasi sivuun pallon tieltä. Se pysähtyi lähellemme. "Se yritti hyökätä kimppuusi!" sihahdin hivenen pelästyneenä. En ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista! Hiivin lähemmäs palloa, joka pysyi ihan hiljaa ja paikoillaan. Kohotin käpäläni kynnet paljaina ja iskin räikenväristä palloa käpälälläni. Kuului kamala pamahdus kun pallo räjähti palasiksi. Ulahdin pelästyneenä ja hyppädin korkealla ilmaan. Pala vihreää pallon raatoa oli jäänyt kiinni kynteeni. Ravistelin vasenta etujalkaani hädissäni, että pala irtoaisi. Sirppiraita riensi vierelleni ja tarttui varovasti hampaillaan vihreään palaseen. Kolli veti sen irti kynnestäni. "Mikä ihme tuo oli?" tuhahdin silmät halveksunnasta sirrillään. Minun silmille ei kannattanut hyppiä! Tai oikeastaan räjähdellä. Eikö se osannut taistella kunniallisesti? "Ei aavistustakaan", Sirppiraita tuhahti. "Joku kaksijalkojen leikkikalu varmaankin." "Jatketaan. Haistatko tuon?" mestarini kysyi haisteltuaan hetken ilmaa. Haistelin ilmaa suu vähän raollaan. Jäykistyin haistaessani vahvan päästäisen hajun. Vilkaisin kysyvästi Sirppiraitaa. Kullankeltainen kolli nyökkäsi. Katselin hitaasti ympärilleni. Silmiini osui pieni tuskea piste melko kaukana meistä. "Muista tarkistaa myös tuulen suunta, ettei se haista sinua", mestarini kuiskasi. Nyökkäsin ja varmistin tuulen suunnan heti ensitöikseni. Päästäisen suunnasta tuuli, ei takaani, joka oli hyvä. Laskeuduin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään. Lähenin päästäistä nopeasti. Lopulta olin vain parin ketunmitan päässä siitä. Vielä kaksi nopeaa askelta ja loikka, se olisi siinä. Otin kaksi askelta, jotka olivat nopeita, mutta kevyitä ja loikkasin. Astelin sisään leiriin todella ylpeänä ensimmäisestä saaliistani, pienestä päästäisestä. Leirissä oli tuntemattomia kissoja. Karvani nousivat pystyyn tunnistaessani kissoja siitä kissaporukasta, joka oli aikaisemmin hyökännyt leiriin. Vuoritassu riensi luokseni. "Saitko ensimmäisen saaliisi?" veljeni kysyi kuin ei olisi huomannutkaan viholliskissoja leirissä. "On. Keitä nuo ovat, ja mitä he tekevät täällä?" kysyin. "He liittyivät Kuolonklaaniin", kolli vastasi lyhyesti ja lähti luotani. Kävelin tuoresaaliskasaan päästäiseni. Silmiini osui tummanharmaa, vihreä silmäinen kolli, jonka vasemman silmän päällä oli arvet. Ymmärtääkseni hän muistutti Viiltotähteä, isäni isää. Jolkottelin kollin vierelle ja istuuduin. Kissa käänsi katseensa minuun. "Sinä olet varmaankin se kissa, joka muistuttaa kovasti Viiltotähteä? En tiedä, miltä hän näytti, mutta hän on isäni isä", naukaisin silmäillen tummanharmaata kollia. Hän ei vastannut mitään, mutta katseli minua kylmästi. "Olen Vuonotassu, entä sinä?" kysyin silmiäni siristäen. Minulla ei ollut muutakaan tekemistä, joten miksi en tekisi tuttavuutta tuohon kissaan, joka oli mielestäni jokseenkin mielenkiintoisen oloinen? //Viilto? Tein tässä samassa myös vappuriehasta tehtävän 1
Viiltokaaos
Katsoin murhaavasti Vuonotassuksi esittäynyttä kissaa. Kollin keltaiset silmät olivat aivan kuin Pisaratähdellä, josta päättelin oppilaan olevan raidallisen päällikön ja tuon kumppanin pentu. "Viiltokaaos", vastasin lyhyesti kylmällä äänellä. Kollikissa nyökkäsi ja näytti ehkä jopa hieman pettyneeltä kylmään äänensävyyni tai jotain sellaista. "Olet siis jostain klaanista? Mistä?" valkea kolli huomasi ja uteli. Viilsin tottumuksesta kynsilläni ilmaa läheltä kollikissan viiksikarvoja, mutta hän ei säpsähtänytkään. Ennen kuin vastasin, huomasin Silakkasiiven astelevan vierelleni. En välittänyt kollista, vaan päätin vastata oppilaan kysymykseen. "Tulen Jokiklaanista, vaikka olinkin erakko ennen sinne päätymistä, mutta en muista siitä mitään", selitin Vuonotassulle. Hän oli klaanitoverini, joten mitä turhaan jättää asioita kertomatta? Kaikki saisivat tietää erakkosyntyisyyteni kuitenkin jotakin kautta ennemmin tai myöhemmin. "Kaikki sanoivat, että sinä voitit isäni, Pisaratähden taistelussa. Onko se todella totta, että olet häntäkin vahvempi kissa?" Vuonotassu kysyi ja katsoi minua epäilevästi. Väläytin kollikissalle virneen. "Totta se on. Isäsi on etevä taistelija, mutta ilmeisesti hän ei ollut varautunut siihen, että hallitsin liikkeitä, joita ilmeisesti Kuolonklaanissa opetettiin.. Ja älä kysy, mistä ne opin, sillä en itsekään tiedä", nau'uin murahtaen kollikissalle. Vilkaisin taas vierelläni istuvaa Silakkasiipeä. Hän vaikutti hieman ahdistuneelta katsellessaan Kuolonklaanin jäseniä ja ystäviämme, jotka keskustelivat kuolonklaanilaisten kanssa ja söivät Kuolonklaanin riistaa. "No, esittelisitkö minulle ja ystävälleni Silakkasiivelle leiriä?" kysyin kohteliaasti Vuonotassulta. Kolli näytti hieman yllättyneeltä kysymyksestäni. //Vuono?
Vuonotassu
"Voinhan minä", naukaisin. Nousin ylös ja lähdin kävelemään esittelykierroksen ensimmäistä paikkaa, päällikön pesää. Viiltokaaos ja Silakkasiipi seurasivat minua. "Tuossa on Pisaratähden, isäni pesä", selostin heilauttaen häntääni kohti päällikön pesää. Katsahdin taakseni Viiltokaaosta, joka silmäili isäni pesää ja Silakkasiipeä, joka näytti ahdistuneelta. Seuraavaksi suuntasin parantajan pesän edustalle. "Tuolla on parantajan pesä, kuten varmaan haistattekin", naukaisin nenääni nyrpistäen kun haistoin sisältä pesästä leijailevan yrtin tuoksun. Seuraavaksi pysähdyin pentutarhan edustalle. "Tuolla on pentutarha", naukaisin katsahtaen nopeasti sisään pesään, jossa kuningattaret ja pennut oleilivat. Siitä ei ollut kauaakaan, kun olin nukkunut siellä yöni. Tepastelin sotureiden pesän eteen, jossa mestarini Sirppiraita suki turkkiaan. Kolli kohotti katseensa minuun, Viiltokaaokseen ja Silakkasiipeen. "Tuolla on sotureiden pesä." Mennessäni mestarini ohi huiskaisin häntä "vahingossa" kuonoon ihan vain ärsyttääkseni. Kuulin äkäisen tuhahduksen takaani kun pysähdyin oppilaiden pesän eteen. "Tuossa on oppilaiden pesä. Minäkin nukun siellä", maukaisin ja jatkoin matkaani kohti klaaninvanhimpien pesää. "Viiltokaaos, minä en oikein pidä tästä", kuulin Silakkasiiven vaimean naukaisun takaani. En kuullut, mitä Viiltokaaos vastasi, vai vastasiko hän ollenkaan. "Tuossa on klaaninvanhimpien pesä, ja perimmäinen "pesä" on tarpeidentekopaikka", nau'uin lopettaen kierroksemme. Käännyin katsomaan seuralaisiani. //Viilto?
Viiltokaaos | 04.05.2017
Siristelin vihreitä silmiäni katsellessani Vuonotassua, joka oli juuri lopettanut leirin esittelyn. Se oli varmaankin ensimmäinen asia Kuolonklaanissa, joka ei tuntunut mitenkään tutulta. Kaikki Kuolonklaanissa nimittäin oli vaikuttanut tutulta - aivan kuin olisin tiennyt kaiken jossain syvällä mieleni sopukoissa, mutta sitten unohtanut sen. Olinhan minä leirin aiemmin jo nähnyt hyökätessäni Veren ja muiden kanssa Kuolonklaaniin, mutta pesät olivat olleet minulle täysin tuntemattomia. "Leiri on erittäin vakuuttava. Paikalla sijaitsi kuulemma ennen lato, joka paloi kauan sitten?" nau'uin valkealle kollioppilaalle. Vuonotassu nyökkäsi. "Silloin neljä muuta klaania asuivat ladossa, kaksijalat kai polttivat sen", oppilas naukui nopeasti. Virnistin. Kyllä minä sen tiesin, mutta kokeilin vain, kuinka hyvin oppilas todella tunsi metsän historiaa. "Hei - ihan huvin vuoksi vain - mikä klaani on mielestäsi heikoin? Jos sinun pitäisi valita yksi klaani, jonka tuhoaisit sen heikkouden vuoksi, niin mikä se olisi? Perustele vastauksesi, sillä tahdon verrata sitä sitten omaani", naukaisin kollikissalle. Ajattelikohan hän samalla tavalla kuin minä? Tiesin hyvin, mikä klaaneista oli mielestäni heikoin ja miksi. //Vuono?
Pisaratähti | 21.04.2017
Olin juuri kohdannut tummanharmaan, suurikokoisen kollikissan, joka oli yksi kissoista, jotka olivat hyökänneet Kuolonklaanin leiriin ilman mitään syytä, tai niin ainakin aluksi luulin. Olin juuri ennen kollin näkemistä erottanut tumman siniharmaan raidallisen kollin, joka oli ollut yksi niistä, jotka olivat saalistaneet klaanini reviirillä. He olivat kostamassa ystävänsä kuolemaa. Tummanharmaa kolli oli heti tuonut mieleeni kissan, jota koko Kuolonklaani suorastaan jumaloi. Tämä kissa oli isäni, joka oli perustanut Kuolonklaanin ja alistanut kaikki klaanit valtansa alle. Hän oli kuollut viimeisimmässä suuressa sodassa yhdessä emoni Sulkatähden kanssa, joten ei ollut mahdollista, että tämä kissa olisi Viiltotähti. Hänen ystävänsä - tämä samainen tumman siniharmaa raidallinen kolli, joka oli saalistanut reviirilläni - oli yllätyksekseni kutsunut kollia Viiltokaaokseksi. Mutta ei, ei hän voinut olla isäni. Kollilla oli molemmat korvat tallessa, tai no toisesta oli lähtenyt pala ilmeisesti vain hetki sitten. Hänen vasemman silmänsä yli kulkivat lähes tismalleen samanlaiset arvet, mitä myös Viiltotähdellä oli. Yhtenä asiana, joka oli eriä kuin isälläni oli kyljessä oleva arpi. Kolli oli yrittänyt hyökätä kimppuuni, mutta olin hyökännyt ensin ja hän oli kolauttanut päänsä yhteen oppilaiden pesän läheisyydessä sijaitsevan kivirykelmän kivistä. Soturi oli menettänyt tajuntansa. Vilkuilin nopeasti ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan kissaporukan kissoista ollut hyökkäämässä kimppuuni. Sen sijaan Tuhokatse juoksi minua kohti katse kiinni tajuttomassa kollissa. "Olet siis tavannut jo Jokiklaanissa kasvaneen vihollisemme", musta kolli naukui murahtaen. Jokiklaanilaisen? Oliko Tuhokatse jutellut tämän tummanharmaan lähestulkoon Viiltotähden kopion kanssa? "Mistä sinä olet tuollaista saanut päähäsi?" kysyin isäni entiseltä luottosoturilta. Kolli murahti ja vilkuili ympärilleen. Itse vilkaisin maassa makaavaa kollia, jonka etukäpälä nyki varoittavasti; hän oli heräämässä. "Tai ihan sama. Auta minua viemään kolli ulos leiristä, jotta voimme puhutella häntä ja selvittää, kuka ihme hän on", nau'uin hampaat irvessä Tuhokatseelle. "En mielelläni näin käskyjäsi tottele, mutta koska minuakin kiinnostaa tietää enemmän tästä Viiltokaaokseksi itseään kutsuneesta kollista, niin hyvä on", hän murahti ja tarttui hampaillaan kissan niskaan. Meinasin kysyä, kuinka hän tiesi kollin nimen, mutta päätin olla kysymättä. Saisin takuulla tietää kaiken mitä tahdoin aivan pian, kunhan pääsisimme leirin ulkopuolelle. Annoin Tuhokatseen raahata kollia, kun taas itse varmistin, ettei yksikään hyökkääjistä seurannut meitä tai yrittänyt pelastaa Viiltokaaokseksi kutsuttua kollikissaa. Erotin tummanharmaan kollikissan katsovan meihin päin. Aikoiko hän hyökätä? Samassa tunnistin kollin. Olin nähnyt hänet muutaman kerran kokoontumisessa, hän kuului Jokiklaaniin! Ennen kuin kolli kerkesi tehdä mitään, huomasin Pikkuvarjon syöksyvän tuon kimppuun. Virnistin hyvilläni, kolli ei ainakaan heti pääsisi seuraamaan meitä, sillä Pikkuvarjosta hän tuskin niin helposti pääsisi irti. Keskityin taas kävelemään ja ympäristöön. Kukaan hyökkääjistä ei ainakaan toistaiseksi yrittänyt pelastaa Viiltokaaosta kynsistämme. Astelimme leirin sivustalla olevaan reikään, jonka tunkeutujat olivat tehneet. Tuhokatse asteli siitä ulos raahaten tummaa, yhä tajutonta kollikissaa perässään. Tuntui hieman pahalta jättää oma klaanini taistelemaan yksin hyökkääjiä vastaan, mutta minun täytyi saada tietää, kuka tämä kolli oli, ja miksi hän näytti niin paljon omalta isältäni. Kuolonklaani pärjäisi kyllä. Hyökkääjiä oli ainakin kaksi kertaa vähemmän kuin kuolonklaanilaisia ja klaanini jäsenet oli opetettu taistelemaan oikean soturin tavoin. Kun olimme päässeet kyllin kauas leiristä, alkoi tummanharmaa kissa jo heräillä. Tuhokatse irrotti otteensa hänestä ja antoi kissan yläruumiin pudota kostealle nurmelle. Aurinko oli laskemassa, ja oli tulossa hämärää. Leiristä kantautui taisteluhuutoja yhä korviini, vaikka ne olivatkin vaimeita. "Miten tunnet tämän kollin?" kysyin ja katsoin Tuhokatsetta aavistuksen verran murhaavasti. Hän oli aina palvellut isääni hyvin, mutta minun noustessa valtaan, kolli oli silloin tällöin ollut turhankin vaikea. "En tunnekaan. Kun nämä kissat hyökkäsivät, tämä Viiltokaaokseksi esittäytynyt kissa haastoi minut. En suostunut taistelemaan häntä vastaan ennen kuin sain tietää, kuka hän on. Jos satuit huomaamaan, hän muistuttaa turhankin paljon kissaa, joka perusti tämän klaanin", murahti musta kollikissa ja vilkaisi tummaa kollia, joka yhä makasi nurmella tajuttomana. "Mitä hän sitten kertoi?" kysyin ja siristin keltaisia silmiäni. "Sen, että hän on Viiltokaaos. Hän myös mainitsi, että häntä on usein erehdytty luulemaan Viiltotähdeksi. Hän kasvoi kuulemma Jokiklaanissa, muuta hän ei kertonut", Tuhokatse vastasi hieman epäröiden. Hän ei selkeästikään pitänyt minusta tai luottanut minuun, enkä pitänyt siitä lainkaan, mutta yritin antaa sen olla. Siirsin katseeni maassa makaavaan kollikissaan, joka räväytti silmänsä auki. Nopeasti hän nousi huterille jaloilleen ja katsoi meitä murhaavasti ja hieman ihmeissään. Nostin leukani pystyyn ja katsoin kollia silmiäni siristellen. "Jos yrität lähteä karkuun, me saamme sinut kiinni. Me emme aio tappaa sinua, ellet tee jotain typerää", nau'uin kollikissalle, joka katsoi minua ja Tuhokatsetta murhaavasti. "Olen utelias, joten kerro itsestäsi. Kuka olet, mistä tulet ja mikä ihme sinut sai hyökkäämään minun klaanini leiriin?" kysyin rauhallisella äänellä painottaen sanaa "minun." Kolli pysyi vaiti eikä sanonut mitään. Hän vain vilkuili ympärilleen. "Etkö osaa puhua?" tuhahti Tuhokatse ja astui uhkaavasti kohti kollia, joka pyöräytti silmiään. "Johan sinulle kerroin, että olen Viiltokaaos. Olin ennen jokiklaanilainen, kunnes päätin lähteä klaanista. Tapasin tämän kissaporukan ja nyt olen osa heitä. Te tapoitte ystävämme, Piikin joten ehdotin eräälle joukkomme vaikutusvaltaiselle kissalle, että hyökkäisimme kimppuunne", kolli naukui virnuillen ja viilsin kynsillään ilmaa. Hetken ajan kuvittelin jopa katsovan isääni, mutta tiesin sen olevan mahdotonta, sillä Viiltotähti oli Pimeyden Metsässä ollut jo pidemmän aikaa. "Tiedät kai, ketä sinä muistutat, vai?" kysyin. Kolli kohautti lapojaan. "Voi olla, että olen sukua Viiltotähdellenne. Ihan sama kuitenkin, keitä te olette?" kolli kysyi ja istuutui viimein alas. "Olen Pisaratähti, Kuolonklaanin päällikkö. Tässä on Tuhokatse, joka toimi Viiltotähden luottosoturina", nau'uin. "Mitten niin voit olla sukua Viiltotähdelle? Jokiklaanissa ei ole yhtäkään, joka on Viiltotähdelle sukua", Tuhokatse huomasi. "En ole missään vaiheessa sanonut, että synnyin Jokiklaanissa!" kolli naukui turhautuneella äänensävyllä. "Missä sinä sitten synnyit?" kysyin yhä rauhallisella äänellä. "Olen erakko, ja vanhempani jättivät minut Jokiklaanin reviirille. Minä vihaan heitä, joten se on samantekevää, onko Viiltotähti minulle sukua vaiko ei!" Viiltokaaos murisi. Pyöräytin silmiäni. "Minulla on sinulle tarjous", nau'uin Viiltokaaokselle ja astelin kertaalleen hänen kehonsa ympäri. Kolli kallisti päätään hieman ja kehotti minua ilmeisesti kertomaan lisää. Istuuduin jälleen alas. "Liity meihin. Kuolonklaanni kaipaa kaltaisiasi vahvoja sotureita, ja voin auttaa sinua selvittämään sukujuuresi", ehdotin. Tumma kolli näytti harkitsevan asiaa, kunnes hän ravisti päätään. "Ehdotuksesi on kiehtova, mutta joudun sanomaan ei. Veri on aikeissa perustaa lauman, ja olen noussut hänen suosioonsa. Ymmärtänet, että tahdon pitää sen aseman, todennäköisesti pettää Veren ja ryhtyä itse johtamaan kissaporukkaa, joka hänen käskyjään tottelee", Viiltokaaos naukui virnuillen. Kollin suunnitelmat saivat minut yhä vain varmemmaksi siitä, että hän oli sukua minulle ja isälleni Viiltotähdelle. Hän omasi saman kunnianhimon, joka toivon mukaan oli periytynyt myös minun ja Pimeyslehden pennuille. "Ei sitten. Ennen kuin päästän sinut menemään, sinä saat luvan taistella minua vastaan", nau'uin tyynenä. Tuhokatse näytti hieman hämmästyneeltä. "Jos sinä voitat, lupaan olla tappamatta niin sanottuja 'ystäviäsi' ja jos minä voitan, sinusta tulee kuolonklaanilainen, sovittu?" kysyin. Viiltokaaos näytti pohtivan asiaa tosissaan. Hän siirsi katseensa kohti leiriä. Taistelun äänet olivat yhä vaimeita, mutta ne eivät olleet vaienneet. "Hyvä on", Viiltokaaos sanoi ja siirsi vihreät silmänsä minuun. Kun hän sen teki, kehoani pitkin kulkivat kylmät väreet. "Tuhokatse, sinä saat pysyä sivussa. Kun voittaja on selvillä, menet ilmoittamaan leiriin asiasta", käskin kollia. Musta kissa murahti, mutta nyökkäsi pienesti. Käänsin jälleen katseeni Viiltokaaokseen. Hän oli Jokiklaanista, joten muistelin jokiklaanilaisten liikkeitä, etenkin niitä, joita Palotähti oli käyttänyt minua vastaan taistellessaan. Pöllösyöksy ja Sähköviilto olivat myös opettaneet meille joitain Jokiklaanissa opetettuja liikkeitä. Voittaisin kollin helposti! Viiltokaaos syöksyi kohti minua. Syöksyin sivuun ja olin valmiina loikkaamaan kollin kimppuun, kuten olin aiemmin leirissä tehnyt. Hän tuntui kuitenkin aavistavan hyökkäykseni ja teki äkkijarrutuksen, ennen kuin pääsi kohdalleni. Kolli murahti. "Älä käytä samaa liikettä kaiken aikaa", hän naukui ja virnisti pienesti. Pyöräytin silmiäni. Tahdoin vain kokeilla, oliko kollin taistelutaidoissa mitään mainitsemisen arvoista. Kolli lähti jälleen juoksemaan minua kohti suoraan edestäpäin. Päätin ottaa iskun vastaan, joten lähdin juoksemaan kollia kohti. Yllätyksekseni hän kuitenkin ponnisti itsensä ilmaan. Hän onnistui pääsemään taakseni, ja kun olin kääntymässä häntä kohti valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa, kolli potkaisi minua takajaloillaan suoraan kasvoihin. Tunsin, kuinka hänen takajalkojensa kynnet tekivät kasvoihini naarmuja. Potkun voima sai minut heittäytymään selkä edellä kohti nurmea. Kun tömähdin maahan, ilmat karkasivat hetkeksi keuhkoistani. Viiltokaaos kulki kohti minua ja viilsi kynsillään ilmaansa. Sitten hän oli loikkaamassa kimppuuni, mutta juuri ja juuri kerkesin kierähtämään pois soturin alta. Hänen kyntensä upposivat nurmeen, ja se sai minut virnistämään. Nousin ylös ja käännyin soturia kohden. Olin yllättynyt, sillä hän oli hallinnut liikkeen, jota vain Kuolonklaanissa opetettiin. Hänen täytyi olla sukua Viiltotähdelle! Hyökkäsin Viiltokaaosta kohti. Onnistuin viiltämään kynsilläni haavan kollin lapaan, kun hän yritti väistää minua mahdollisimman nopeasti. Kolli sihahti ja kääntyi minua kohden. Paljastin hänelle hampaani, jotka eivät olleet mitenkään erityisen terävät tai pitkät. Kolli ei reagoinut siihen millään tavalla. Hän lähti juoksemaan minua kohti, mutta salamana käännyin ympäri ja lähdin juoksemaan kollia karkuun. Tarkoitukseni oli kääntyä yllättäen ja aloittaa hyökkäys Viiltokaaosta vastaan. Kolli oli kuitenkin yllättävän nopea, joten ei mennyt kauaakaan kun soturi oli päässyt jo vierelleni. Hän syöksyi vauhdista kimppuuni. Kierimme hetken ajan nurmella yhtenä kynsien ja karvojen kasana. Osuin muutamia kertoja kynsilläni soturiin, ja niin teki hänkin minuun. Tunsin viiltävää kipua kaulassani, kun soturi onnistui viiltämään siitä kynsillään. Kun lopulta irrottauduin kollista, tasapainoni petti ja kaaduin maahan. Tunsin, kuinka veri suorastaan pulppusi ulos kaulaani tulleesta haavasta. Hengittäminen kävi hieman vaikeaksi. Pakottauduin itseni takaisin jaloilleni. Viiltokaaoksen turkki oli repaleinen, siellä täällä oli pieniä naarmuja, joita olin onnistunut tekemään. Yksi suurempi haava sijaitsi kollin oikeassa poskessa. Haavasta vuosi verta, ja verinoro laskeutui soturin kasvoja pitkin kohti rintaa. Haavasta tulisi todennäköisesti arpi. Viiltokaaos näytti olevan kuitenkin vielä lähestulkoon voimissaan. Hän lähti syöksymään jälleen minua kohti. Parhaani mukaan yritin väistää hänen liikkeensä, mutta tunsin jyskyttävää kipua kaulassani, joten liikkeeni olivat huteria ja hitaita. Viiltokaaos loikkasi päälleni ja onnistui kaatamaan minut maata vasten. Hän painoi kyntensä kaulaani, tunsin kynsien uppoavan haavaani. Se tuntui hirvittävältä. Kolli jännitti tassuaan, joka sai aikaan kynsien liikahtavan sisälläni. Pakonomainen refleksi sai minut riuhtaisemaan pääni taakse. Kollin kynnet repäisivät haavaani vain enemmän auki, ja veri suorastaan suihkusi Viiltokaaoksenkin päälle. Tunsin, kuinka ajatukseni alkoivat hämärtyä, samoin teki myös näköni. Silmäni sulkeutuivat hitaasti, vaikka yritinkin pitää niitä parhaani mukaan auki. Viiltokaaos irrotti otteensa minusta ja nousi ylös. Ennen kuin vajosin pimeyteen, huomasin kollin naukuvan jotain, mutta en saanut selvää, mitä. Erotin edessäni lukuisia eri kissoja. He katsoivat minua syyttävästi ja murhaavasti. Jokainen kissa välähti edessäni vain muutaman hetken ajan, kunnes sitten katosi pimeyteen. Kissat olivat niitä, joilta olin riistänyt hengen. Suuri osa kissoista oli erakoita, joita olin ennen soturinimitystäni tappanut. Pian erotin myös Palotähden, joka ilmestyi niin monta kertaa, kuin olin hänen suuressa sodassa murhannut. Häntä seurasivat muutamia kissoja, joista viimeinen oli erakko, jonka olin tappanut suurin piirtein neljäsosakuu sitten. Sitten kaikki pimeni jälleen. Olin menettänyt yhden hengen ja niitä oli jäljellä laskujeni mukaan vielä kuusi. //jatkan Viillol xd
Irvitassu
"Äh!" älähdin, kun avasin silmäni sirrilleen. "Tiedätkö mitään?" ääni murisi korvaani. Ponnahdin häntä viushkoen pystyyn, kun tunnistin äänen Sumumyrkyksi. "Eikö saa nukkua?" nurisin hiljaisesti ja nuolin rintaani työkesti vitkutellen. "Tule, nyt! Eikö sinua taisteluharjoitukset kiinnosta?" mestarini kysyi silmäkulmassa vikkelä pilke. "Jos, niin kerran sanot", nau'uin dramaattisesti pää pystyssä. "Niin, kyllä!" hihkaisin ja tungin ulos pesästä. Aamunauringon ensi säteet purjehtivat sinertävällä taivaalla luoden leirin nurkkiin synkkiä varjoja. *Pimeys on väistymässä valon tieltä*, mietin ja jolkotin Sumumyrskyn perässä tuoresaaliskasalle. "Miksi meidän täytyy syödä?" nurisin ja nappasin laihan hiiren kasasta. Nakersin sen nopeasti luita jättämättä. Katsoin läpitunkevasti Sumumyrskyä ja odotin että hän söisi loppuun oravansa. "Tule, jo!" hoputin, rinkiä tehden maahan. Pyörin ympäri, kuin mehiläinen ja odotin mestarini syövän loppuun oravansa! Kihisin kärsimättömyydestä korvanpäihini saakka, kun vihdoin näin Sumumyrskyn nousevan seisomaan, huulia lipoen. *Vihdoin!* mietin ja pinkaisin, kuin hepulin saanut kani ulos leiristä kohti taisteluharjoitus paikkaa. Sumumyrskyn haju jäi taakseni, kun kiisin nopeasti kohti paikkaa. Äkkiä kompastuin kumminkin pieneen kitukasvuiseen pensaaseen. Ärähdin vihaisesti ja riuhdoin turkkini irti pensaasta. "Hiirenpapanat!" sihisin vihaisesti. Jolkotin loput matkaa kuopalle jonka pohjalla näin jo Sumumyrskyn. Nostin katseeni pois käpälistäni, mutta horjahdin ja kierin mäkeä alas. *Olen kuin mäyrä!* mietin katkerasti ja nousin karvojani vähän pörhistellen seisomaan. Katsoin mestariani noloudesta kankeana. Äkkiä kolli hyökkäsi päälleni mutta olin jo valmiina. Kuin salaman nopeudella väistin hänet ja kamppasin häneltä jalat alta. Onneksi hän oli liian hidas joten ponkaisin kollin päälle ja painoin häntä maata vasten. Sumumyrsky oli kumminkin minua isompi ja voimakkaampi. Mestarini potkaisi minua vatsaan vahvasti. Tunsin kuinka keuhkoni tyhjenivät ja haukoin olematonta ilmaa silmän räpäyksen ajan. Täräytin pääni maahan ja menetin äkkiä ajantajuntani. Näin sumeasti Sumumyrskyn päälläni ja tunsin, kuinka hän puristi minua maahan. Äkkiä kumminkin näköni kirkastui ja liu'utin itseäni pois kollin otteesta. Hän kumminkin kovensi vielä entistä enemmän otettaan. Ärisin ja murisin ärtymyksestä, mutta valahdin äkkiä veltoksi. Sumumyrsky nousi päältäni. "Oletko kunnossa Irvitassu?" mestarini kysyi huolestuneesti. *Nyt!* mietin ja käännähdin vatsalleni. Nousin takajaloilleni ja aloin jakelemaan napakasti iskuja puolelta toiselle Sumumyrskylle. Kolli oli hätääntynyt ja aikoi vetää jalat altani hätäisesti, mutta tiesin sen metkun. Laskeuduin näppärästi mestarini päälle. Sumumyrsky ärähti, mutta ei enää pystynyt nousemaan ylös. "Tämä taisi olla tässä", mestarini pihisi altani. Nousin voitonriemuisesti ylös ja katsoin ylpein silmin mestariani. "Menemme nyt leiriin. Olet ansainnut tuoresaaliisi", kolli maukui. Kun kävelimme leiriä kohti haistoin veren tuoreen tuoksun. Tunnistin erakkojen tuoksuja, mutta myös... "Pisaratähti!" kiljaisin ja säntäsin hajua kohti. Näin päällikön hengittämättömänä maassa erakko vieressä silmissä hullunkiilto. Kollin kynsissä kiilsi veri ja hänen ympärillään nurmikko oli ilmi veressä. Haukoin näylle henkeä. Äkkiä kolli käänsi katseensa minuun. "Olet surmannut Pisaratähde!" henkäisin. //Viilto?
Viiltokaaos
"Pisaratähti oli sulkenut silmänsä ja lakannut hengittämästä. Minä olin siis ilmeisesti voittanut. Musta kollikissa - Tuhokatse nimeltään - lähti juoksemaan kohti leiriä. Katsoin vaitonaisena Pisaratähden elotonta ruumista. Hän oli kai menettämässä henkeä. Olin kuullut, että päällikön menettäessä hengen, hän kävi Tähtiklaanin luona, mutta en ollut varma, kuinka Pimeyden Metsään uskoville kävi. Hetken ajan katselin kollin elotonta ruumista, kunnes kuulin nopeaa tahtia lähestyviä askeleita. Kaksi kissaa juoksivat minua kohti. Toinen kissoista oli hopeanharmaa soturikissa, ja toinen oli nuoren oloinen tummanruskea raidallinen naaras. "Pisaratähti!" naaraskissa ulvoi kauhuissaan ja juoksi muutaman hiirenmitan päähän meistä. Soturi kulki hänen perässään. "Olet surmannut Pisaratähden!" arviolta oppilasikäinen kissa naukui hetken hengen haukkomisen jälkeen. Soturi asettui pienemmän kissan eteen. Hän näytti hämmästyneeltä, kun hän katsoi minua. "Kuka sinä olet, ja mitä teet Kuolonklaanin reviirillä?" harmaa kissa sihisi ja paljasti hampaansa. Pysyin rauhallisena. "Olen Viiltokaaos. Yhdessä joukkojeni kanssa hyökkäsimme klaaniinne, sillä tapoitte yhden ystävistämme. Pisaratähti tahtoi itse taistella minua vastaan ja hän on menettämässä yhtä henkeään. Koska minä voitin, Tuhokatse lähti ilmoittamaan leiriin, että kuolonklaanilaisten tulee lopettaa taistelu", nau'uin viileästi kaksikolle. Soturi vaikutti jokseenkin tutulta, mutta en edelleenkään osannut yhdistää kasvoja kenellekään. Samassa huomasin Pisaratähden avaavan silmänsä. Hän katsoi ensin pitkään pilviselle ja hämärtyvälle taivaalle, kunnes käänsi katseensa minuun. "Tuhokatse lähti leiriin", ilmoitin kollille, "ja suosittelen kertomaan tapahtumat kahdelle klaanisi jäsenelle." Raidallinen kolli kääntyi kohti kahta kuolonklaanilaista. "Onko leiriin hyökätty todella?" hopeanharmaa kolli kysyi ja astui lähemmäs päällikköään. "On. Palataan leiriin, taistelu on kuolonklaanilaisten osalta ohi", kolli sanoi ja käänsi katseensa minuun, "me lopetamme sen, kunhan käsket sen Veren viedä ystävänsä pois." Murahdin. "Voin kyllä yrittää", tokaisin ja lähdin kulkemaan kohti leiriä. Kuljin joukon edellä. Pisaratähti otti tukea hopeanharmaasta soturista. Kuulin kaksikon keskustelevan: "Hän muistuttaa ihan.." Soturi ei sanonut lausettaan loppuun, mutta tiesin kyllä, ketä minä muistutin; Viiltotähteä. "Tiedän. Hän on mitä todennäköisimmin sukua minulle", ilmoitti Pisaratähti kähisevällä äänellä. En kuunnellut keskustelua sen enempää. Taistelun äänet olivat vaimenneet, Tuhokatse oli kai onnistunut lopettamaan tiastelun. Kävelin sisään leiriin piikkihernetunnelista, josta olin aiemminkin sinne mennyt. Leirissä oli hyvin kireä tunnelma. Huomasin kaikkien katsovan minua ja perässäni kulkevaa kolmea kissaa. Erotin Veren lähellä suurta kiveä samaisen mustan kollin vieressä, joka ei ollut rohennut ilmeisesti taistelemaan minua vastaan. Astelin Veren luokse piittaamatta kuolonklaanilaisen katseesta turkissani. "Minä voitin heidän päällikkönsä, Pisaratähden. Kuolonklaanilaiset eivät hyökkää enää kimppuumme, kunhan lähdemme nyt", nau'uin Verelle ja katsoin häntä silmiäni siristäen. Toivoin, että kolli ymmärtäisi, että nyt olisi oikeasti hyvä aika lähteä, ellemme tahtoneet tapattaa kaikkia ystäviämme. //Veri?
Veri
Katsoin Viiltokaaosta tyytyväisenä. Minä tosiaan olin alkanut luottaa tähän kolliin. Heilautin häntääni kissojen tänne tulemisen merkiksi. Laumani kissat alkoivat kerääntyä minun ja Viiltokaaoksen ympärille. Käännyin mitäön sanomatta ympäri ja vilkaisin Viiltokaaokseen. Nyökkäsin tälle ja tämä alkoi johtaa partionsa kissoja pois Kuolonklaanin leiristä. Vilkaisin vielä meihin katsoviin Kuolonklaanin kissoihin ja hymyilin voitonriemuisesti. Lähdin juoksemaan eteen päin partioni kissat perässäni. Kirimme Viiltokaaoksen partion rinnalle. Juoksimme takaisin leiriin päin. Saavuimme leiriin hetken päästä. Näin pienet pennut leikkimässä Tiu'un ja Myrkyn kanssa. Nyt vasta huomasin kuinka haavoittuneilta näytimme. Onneksi leiri näytti siistiltä ja ehjältä. Huokaisin väsyneenä. Kaikki kissat valuivat tekemään omia askareitaan ja jäin vielä hetkeksi harmaan kollin luo. "Et olekkaan niin huono kissa kuin luulin", hymähdin väsyneesti ja lähdin laahustamaan pesääni. Astuin sisään ja käperryin sammalille jotka haisivat vieläkin Rapaoltteelle. Ihanalle kumppanilleni. Naaraan tuoksu tuuditti minut rauhalliseen uneen. //Joku?
Hyökkäys Kuolonklaaniin
Veri | 20.04.2017
Katsoin kollia surun sumenramin silmin. "Olet sinä kyllä fiksu", naukaisin sarkastisesti. Kolli pyöräytti dilmiään turhautuneena. "Kannattaa miettiä asiaa", kolli murahti ja oli kääntymässä ulos pesästäni. "Odota", naukaisin hänen peräänsä. Kolli kääntyi ja katsoi minuun kuin tietäen saavansa tahtonsa läpi. "Tuo on itseasiassa hyvä idea", naukaisin peitellen suruani. Nousin seisomaan ryhdikkäästi ja katsoin kolliin joka näytti tyytyväiseltä. "Teen ilmoituksen", hymyilin ilkeästi, mutta tunsin silti surun kaivertavan sisälmyksiäni. Astelin ulos pesästäni ja tassutin aukion suurimman kiven luo. Työnsin kynteni ulos ja loikkadin kiveä vasten. Otteeni lipesi ja haroin kynsilläni ilmaa, pian kuitenkin sain sen takaisin. Loikin voimattomana kiven päälle. Loikkasin ylimmälle tasanteelle ja katdoin leirin vilskettä. Ryhdistäydyin ja kutsuin kissat koolle. Kissat asettuivat aukiolle katsomaan silmät uteliaisuudesta kiiluvina minuun päin. Tunsin oloni hieman tökeröksi. Ravautin päätäni. "Hyvät kissat, muistatte varmasti mitä se klaani teki Piikille? Nyt on aika kostaa!" ulvaisin. Kuulin kissojen joukusta tyytyväistä ja tyytymätöntä mutinaa. "Tämän kaiken muistuttamisesta saatte kiittää Viiltokaaosta", hymyilin hampaani vilkkuen ja vilkaisin Viiltokaaokseen. Kolli nyökkäsi ympärillä olevilleen kissoille. "Lähetän kaksi partioita. Ensimmäistä johdan minä, ja toisen ryhmän vastuun annan Viiltokaaokselle", murahdin. Kissojen keskellä alkoi hirveä supina kissojen kuiskiessa toisillensa. "Vaiti!" murahdin. Kissat hätkähtivät ja käänsivät taas huomionsa minuun. "Minun partiooni lähtee Tara, Alfa ja Chuma. Viiltokaaoksen johtamaan partioon lähtee Silakkasiipi, Ron ja Luna", ulvaisin. Kissat alkoivat järjestäytyä partioihin. "Entä me muut?" kuulin Myrkyn naukaisevan. "Jäätte pitämään huolta pennuista", naukaisin. Viitoin hännälläni pentuja kohti. "Lähdemme illan hämärtyessä, siihen asti levätkää, syökää ja harjoitelkaa viimeisen kerran ennen koitosta", naukaisin täyteläisesti ja nyökkäsin merkiksi poistua. Loikin alas kiveltä ja palasin takaisin pesääni. Oli vielä yksi asia ennen taistelua. Rapapoltteen hautaaminen. Astuin pesääni ja painoin kuononi vielä viimeisen kerran kumppanini turkkiin. "Hyvästi Rapapolte, rakastan sinua", naukaisin lempeämmin kuin koskaan. Nostin naaraan ilmaan ja lähdin raahaamaan hänen ruumistaan ulos leiristä. Pian olin saanut kaivettua suuren kuopan kumppanin ruumille. Kuoppa sijaitsi suuren tammen luona, jossa olimme tunnustaneet rakkautemme. Huokaisin hiljaa. Ladkin naaraan punaruskean ruumiin kuoppaan ja huomasin kyyneleen valuvan poskelleni. "Olen varma, että rapaamme vielä", hymyilin. Katkoin tassuni vierestä keltaisia kukkia ja asetin ne naaraan ruumiin päälle. "Olet kaunein kissa jonka olen nähnyt", naukaisin ja aloin kauhomaan hiekkaa kumppanini päälle. Ilta alkoi hämärtää, pian pitäisi lähteä taisteluun. Laskin viekä yhden kukkasen naaraan haudan päälle ja lähdin kipittämään leiriin. Astuin leirin sisäänkäynnistä sisälle ja näin kissat jotka odottivat valmiina. "Nyt lähdetään kostamaan Piikin kuolema!" ulvaisin ja lähdimme juoksemaan kohti taistelu tannerta Viiltokaaoksen partion rinnalla. //Joku taistelupartiosta?
Viiltokaaos
Veri oli päättänyt toimia nyt. Hän oli määrännyt kaksi taistelupartiota, joista toista pääsin johtamaan minä. Kolli selkeästi kunnioitti minua enemmän kuin monia muita. Idea hyökkäämisestä oli tullut minulta, jonka jälkeen hän oli määrännyt minut partion johtoon, se kertoi paljon. Kuljimme kohti Myrskyklaanin reviiriä, sitä kautta pääsisimme nopeasti kuulemma paikkaan, jossa Piikki oli tapettu. Veren partio kulki edellämme. Tara opasti matkaamme. Matka sujui nopeasti. Olimme jo päässeet nelipuille Myrskyklaanin reviirin ohitse. Kuolonklaanin haju leijaili sieraimiimme. "Oletko aivan varma tästä? Emme tiedä mitään siitä kissaporukasta. Jos kerta se yksi kissa oli onnistunut surmaamaan Piikin noin vain, mitä he muut voivat tehdä? Ehkä me vain tapamme näin jokaisen, keneen olemme tutustuneet!" Silakkasiipi naukui minulle. Murahdin. "Jos et satu muistamaan, minä olen täällä. Tässä porukassa on monta etevää taistelijaa, kuten esimerkiksi Veri. Kyllä he osaavat itseään puolustaa, kuten myös sinä ja minä", huomautin. Silakkasiipi pyöräytti silmiään. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa. Kun kuljimme Tuuliklaanin rajaa myöten, kuulin Ronin kuiskaavan: "Olimme aivan noiden korkeiden kivien luona, kun ne kissat kävivät kimppuumme." Vilkaisin Silakkasiipeä, joka vaikutti lievästi sanottuna hämmästyneeltä. Hänen leukansa loksahtivat auki. "Tarkoitatko Kuolonklaanin reviiriä?!" kolli ulvaisi. Ron kohautti lapojaan. "Ehkä, en minä klaanien reviireitä tunne, tehän niitä klaanikissoje olitte", kolli murahti. Virnistin. Jos reviiri todella oli Kuolonklaanin, en malttaisi odottaa, että pääsisin sinne. Kuolonklaani oli aina kiinnostanut minua, ja vaikka ehkä joutuisinkin heidän vihollisekseen, se olisi hauskaa. Tahdoin tietää enemmän Kuolonklaanista. Huomasin Veren ja hänen partionsa hidastavan tahtiaan, joten ravasin hänet kiinni. "Olemmeko me nyt jonkun klaanin reviirillä?" kolli kysyi. Nyökkäsin. "Tämä on Tuuliklaanin reviiriä. Jos olen oikeassa, edessäpäin on Kuolonklaanin reviiri. Kuolonklaanilaiset taisivat tappaa Piikin", nau'uin ja yritin pidättää virnistystä, sillä se olisi saanut antaa vain huonon vaikutelman kollille. Hän siristi silmiään ja vilkuili eteenpäin. "Hyökkäämmekö silti?" Silakkasiipi kysyi kollilta. "Hyökkäämme", hän vastasi ja kiristi jälleen tahtiaan asettuen joukon johtoon. Virnistin Silakkasiivelle. "Älä ole pelkuri, me pääsemme Kuolonklaaniin! Emme me ole yhtä pelkureita kuin kaikki jokiklaanilaiset, jotka eivät edes uskaltaneet taistella yksin Kuolonklaania vastaan!" rohkaisin Silakkasiipeä, joka vaikutti yhä hieman epävarmalta. "Jos sinä menet menettämään henkesi, minä palaan saman tien takaisin Jokiklaaniin!" kolli vakuutti. Hän siis suostui. Virnistin kollille ja vaistomaisesti viilsin etukäpäläni kynsillä ilmaa. Jatkoimme jälleen matkaa hiljaisuudessa. Pidin kaiken aikaa aistini tarkkoina partion varalta, ei olisi hyvä jäädä kiinni jo nyt, ennen kuin olimme edes päässeet Kuolonklaanin reviirille! Kun rajamerkit tulivat vastaan, ylitimme ne nopeasti. "Pysytelkää piilossa. Jos havaitsette kuolonklaanilaisen, kertokaa siitä heti", Veri sihahti kissoille. Myös minun partioni jäsenet kuulivat sen. "Hajaannummeko me jossain vaiheessa?" kysyin Vereltä. Kolli käänsi katseensa minuun. "Hajaannumme, kun olemme tarpeeksi lähellä leiriä. Tiedättekö, missä se sijaitsee?" pikimusta kollikissa kysyi ja katsoi ensin Taraa, sitten Ronia, seuraavaksi Silakkasiipeä ja pysäytti katseensa minuun. "Olen kuullut, että se on palaneen ladon kohdalla. Sen pitäisi taas oll tuollapäin", Silakkasiipi naukui ja osoitti hännällään suuntaan, jossa uskoi Kuolonklaanin leirin sijaitsevan. Veri nyökkäsi hyväksyvästi ja lähti matalana kulkemaan eteenpäin. Kuljimme hänen perässään, ja jonkun matkan kuluttua Veri pysähtyi. "Hajaannutaan nyt. Kiertäkää sisäänkäynnin luokse. Kun annan merkin, syöksytte leiriin ja estätte kissoja pakenemasta", Veri naukui. Nyökkäsin merkiksi, että olin ymmärtänyt. Hännän heilautuksella käskin partioni kulkemaan perässäni. Kun olimme saapuneet sisäänkäynnille, jäin odottamaan Veren käskyä hyökätä. Tuntui kuin siinä olisi kestänyt ikuisuus, mutta sitten ilmoille kajahti ulvaisu: "Hyökkäykseen!" Se oli meidän merkkimme. Syöksyin sisään leiriin ja tunsin, kuinka piikkiherneet raapivat tummaa turkkiani, mutta en antanut sen häiritä. Päästyäni joukon johdolla pääaukiolle, suoristin ryhtini ja aloin etsimään kissaa, joka saisi ensimmäisenä minut kimppuunsa. Huomasin erään mustan vihreäsilmäisen kollin tuijottavan minua kuin olisin ollut aave. Hän saisi luvan olla ensimmäinen vastustajani. Olin jopa hieman pettynyt, kun kolli ei tehnyt mitään estääkseen hyökkäykseni. Upotin hampaani kollin kaulaan. Hän katsoi minua kauhuissaan vihreillä silmillään. "Viiltotähti", hän kähisi ja yritti potkaista minua pois päältään. "Taas joku hiirenaivoinen kuvittelee minua joksikin mitä en ole", nau'uin ja pyöräytin silmiäni. Silmien pyöräytys tuntui hieman kivuliaalta, sillä vasemman silmäni päälle jääneet haavat eivät olleet vielä täysin parantuneet. Allani ollut kolli onnistui potkaisemaan minua takajaloillaan niin, että vatsaani tuntui tulevan haava. Sihahdin ja irrotin otteeni soturin kaulasta ja loikkasin taaksepäin. Hän tuntui katsovan minua yhä tarkkaan. Pyöräytin silmiäni ja astuin askeleen taaksepäin. Taistelu oli puhjennut ympärillämme. Keskityin kuitenkin mustaan vastustajaani. Hänkin tuntui keskittyvän minuun, mutta kolli ei näyttänyt siltä, että olisi suunnitellut iskua kimppuuni. "Voisitko edes yrittää taistella minua vastaan?" sihahdin kollille, "tai näyttää siltä, että tahdot sitä!" Kolli virnisti. "Ensin tahdon tietää, kuka olet. Jos sinua on ennenkin luultu joksikin - todennäköiseksi Viiltotähdeksi - tahdon tietää, miksi niin on, mistä sinä tulet", kolli naukui ja paljasti minulle valkeita hampaitaan. "Ei taistellessa aleta kyselemään tällaisia senkin vanha kirppukasa! Jos se saa sinut taistelemaan, niin tässä tulee: Minä olen Viiltokaaos, kasvoin Jokiklaanissa ja en kuulu enää siihen pelkuriklaaniin", nau'uin. Kolli katsoi minua silmiään siristellen. Hän nyökkäsi. "Anna sitten vain tulla, jokiklaanilainen kalanaama", kolli naukui virnistäen. Yrittikö hän todella ärsyttää minua tahallaan?! Siristin silmiäni ja lähdin syöksymään kollia kohti. Hän näytti olevan valmis väistämään liikkeeni. Päätin kokeilla häneen jotain liikettä, jonka olin itse opetellut. Liike oli samankaltainen kuin se, jonka olin opettanut Lunalle saavuttuamme kissaporukan luokse. Loikkasin ilmaan ja pudottauduin mustan kissan vasemman kyljen puolelle. Ennen kuin hän kerkesi kääntyä minua kohti, potkaisin häntä takajaloillani niin kovaa kuin ikinä kykenin suoraan kylkeen. Kolli kaatui oikealle kyljelleen ja liukui maata pitkin suoraan hopeanharmaan kollikissan päälle. Ron loikkasi pois kollin kimpusta ja antoi mustan kissan lentää tuon päälle. "Saasta!" hopeanharmaa kissa ulvoi klaanitoverilleen. He alkoivat kinastella keskenään, enkä uskonut, että heistä olisi minulle taisteluseuraa. Kuljin nopeasti eteenpäin ympäri leiriä. Veri oli syöksynyt tumman punaruskean naaraskissan kimppuun. Naaras oli erittäin ketterä kuolonklaanilaiseksi, eikä hänen kehonsa ollut suuri ja lihaksikas kuten muilla. Naaras oli pienempi ja solakampi, hänen liikkeensä olivat hyvin sulavia ja ammattimaisia. En tiennyt miksi, mutta joku osa sisälläni oli ylpeä tuosta naaraasta. Kun hetken ajan ajatukseni herpaantuivat taistelusta, tunsin jonkun iskeytyvän suoraan selkääni. Onnistuin ihmeen kaupalla kierähtämään selälleni ja potkaisin kissan pois päältäni. Hän oli suunnilleen kokoiseni ja hyvin painava, joten potkaisu tuntui jaloissani hieman pahalta. Nousin kuitenkin nopeasti ylös horjuville jaloilleni. Uusi vastustajani oli vaaleanharmaa kollikissa. Hän vaikutti jotenkin tutulta, mutta en osannut yhdistää kasvoja mihinkään. Kollin ilme oli hieman kauhistunut. Mikä ihme kuolonklaanilaisia vaivasi?! Eivätkö he voineet vain taistella minua vastaan ihmettelemättä yhdennäköisyyttäni heidän klaaninsa perustajaan, Viiltotähteen! Kolli veti syvään henkeä ja lähti syöksymään minua kohti. Vihdoinkin! Hän ei näyttänyt välittävän yhdennäköisyydestäni Viiltotähden kanssa! Kolli kuitenkin loikkasi vain ylitseni ja katosi kissojen sekaan. "Pelkuri!" ulvoin hänen peräänsä. //Joku? HIRVEEEN TÖNKKÖ :c Nojaa me hyökättii ny Kuoloon
Kalmalilja
Olin juuri vastaamassa Raepisaralle "hyvin", kun ulkoa alkoi kuulua ryskettä ja meteliä. Havupentu pomppasi oitis ylös ja oli lähtemässä ulos katsomaan tapahtumia, mutta pysäytin hänet hännälläni. "Sinä pysyt täällä!" naukaisin tiukasti ja kurkistin Raepisaran kanssa ulos. Leiriin oli hyökännyt joukko vieraita kissoja. Taistelu oli jo täydessä tuoksinnassa, sähisevät kuolonklaanilaiset taistelivat hyökänneitä kissoja vastaan. Leiri täyttyi ulvonnalla, ryskeellä ja muilla taistelun äänillä. Astuin askeleen eteenpäin, tunsin Raepisaran turkin hipovan omaani. "Ehkä sinun ei kannattaisi, et ole taistellut pitkään aikaan", kumppanini naukui. Siristin silmiäni ja astelin päättäväisesti ulos. "Minä osaan taistella aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin!" Katselin ympärilleni tarkkaavaisena. En ehkä lähtisi suoraan keskelle taistelua, voisin pysytellä pentutarhan edessä, Havupennun turvana. Yhtäkkiä tunsin jonkun syöksyvän niskaani ja ehdin nähdä valkoisen turkin. Erakkonaaras sähisi päälläni ja raastoi nahkaani kynsillään. Kierähdin kuitenkin maassa ja rusensin naaraan hoikan kehon alleni. Nousin nopeasti kuin salama ja painoin valkoisen kissan maata vasten. Naaras näytti vain hymyilevän, vaikka painoin kynteni hänen kaulaansa. Sitten kuulin yhtä aikaa pelokkaan ja innostuneen äänen. "Emo!" Havupentu huusi. Käänsin pääni heti pentutarhan suuntaan, jos joku kehtaisi satuttaa pentuani, repisin kyseiseltä kissalta korvat päästä... Kuitenkaan Havupennulla ei näyttänyt olevan hätää. Silloin naaras ehti jo lähteä altani, hän juoksi pakoon mutta törmäsi Raepisaraan. Kaksi kissa jatkoivat taistelemista. Kiersin jälleen katseellani leiriä. Hyökkääjiä ei ollut kovin paljoa, he olivat selvästi alakynnessä. *Tee jotain, älä vain seiso toimettomana!* Näin Sähköviillon taistelemassa jonkun valtavan kollin kanssa. Silmäni suurenivat, kun tajusin, ketä tuo kissa muistutti, hän oli kuin ilmetty Viiltotähti! *Hän on vihollinen, muista se.* Vaikka kuinka paljon inhosinkaan Sähköviiltoa, loikkasin hänen vierelleen ja aloin kynsiä harmaan kollin turkkia. Sähköviilto virnisti jäätävästi, mutta toinen kissa hyppäsi jo klaanitoverini kimppuun, ja jäin taistelemaan kahden Viiltotähden kaksoisolennon kanssa. En ainakaan kokoani käyttäen voisi mitenkään voittaa häntä, kissa oli ainakin kolme kertaa suurempi, kuin minä. Sähisin niskakarvat pystyssä ja korvat luimistettuina, ja hetken harkittuani syöksähdin harmaan kollin niskaan. //Viilto?
Viiltokaaos | 21.04.2017
Musta naaraskissa oli loikannut selkääni. Heittäydyin maahan niin, että naaras jäi alleni. Hän irrotti otteensa, ja loikkasin pystyyn. Käännyin kohti vastustajaani ja paljastin hampaani. Naaras oli musta ja minua monta kertaa pienempi. Naaraskissa syöksyi minua kohti ja alkoi selvästi tekemään liikettä, jonka minäkin osasin. Mutta sehän oli minun liikkeeni! Kuinka ihmeessä tuo kuolonklaanilaisnaaras hallitsi sen? Kun hän oli potkaisemassa minua kylkeeni, syöksähdin eteenpäin ja sitten loikkasin kynnet esillä päin valkomustaa soturia. En saanut kunnon otetta naaraasta, joten hetken ajan vain kierimme maassa, kunnes tunsin hänen tarttuvan hampaillaan korvaani. "Ketunläjä!" sihisin kissalle, joka riuhtaisi päätään taaksepäin repäisten samalla palan korvastani irti. Kipu korvassani sai minut tuntemaan sydämeni iskut kaiken aikaa. Viha kuohahti yhä vain enemmän sisälläni. Naaras oli sylkäissyt korvastani lähteneen palan maahan ja nyt hän katsoi minua raskaasti hengittäen ja valmiina hyökkäämään tai ottamaan hyökkäykseni vastaan. Hän todella suututti minut ja aioin näyttää, että se oli virhe! Kehoni koon puolesta etu taistelussa voisi olla minulla, mutta naaraan hampaita saisin varoa. Siristin silmiäni katsoessani lähes mustaa naarasta, joka oli saanut tasoitettua hengityksensä. Vedin syvään henkeä ja jännitin takajalkojeni lihakset valmistautuessani syöksymään kuolonklaanilaista kohti. Ponkaisin itseni ilmaan tarkoituksena loikata naaraskissan taakse, mutta hän kääntyi ennen kuin laskeuduin sulavasti neljälle jalalle maahan. Olin jo syöksymässä naaras kohti uudelleen, kunnes kuulin Ronin huutavan: "Viiltokaaos!" Suurikokoinen - itseäni hieman suurempi - lihaksikas, tummanharmaa valkoraidallinen kolli oli painanut ystäväni kehonsa alle. Ronin päällä oleva kolli oli naulinnut keltaiset silmänsä siniharmaan ystäväni kurkkuun, jonka päälle hän oli painanut terävät kyntensä. Kuolonklaanilaisen silmistä paistoi murhanhimo. Vilkaisin nopeasti mustaa naaraskissaa, minun täytyisi auttaa Ronia. Mitä vähemmän kuolemia, sitä vahvemmilta näytimme. "Pahoittelut arvon neiti, mutta et pääse Pimeyden Metsään vielä", nau'uin virnistäen ja lähdin juoksemaan kohti Ronia. Tummanharmaa kollli huomasi minut, ja kun hän sen teki, hänen otteensa irtosi heti tummasta ystävästäni. Ron onnistui potkaisemaan kuolonklaanilaista takajaloillaan vatsaan. Iskun voimasta raidallinen kolli yskäisi ja oli vähällä kaatua taaksepäin. Ron oli runsaasti kollia pienempi, joten niin ei käynyt. Raidallinen erakkokissa onnistui poistumaan keltasilmäisen kollin alta. Kollin katse oli nyt nauliintunut minuun. Loikkasin ilmaan valmiina hyökkäämään kollin kimppuun, mutta hän syöksyi sivuun ja siitä heti suoraan kylkeeni. Tunsin, kuinka kollin kynnet upposivat oikeaan kylkeeni, ja kuinka lensin kaaressa suoraan kivirykelmään kolli perässäni. Hän onnistui pitämään tasapainonsa päästessään maahan, jonka jälkeen hän painoi minut alleen ja siirsi kyntensä kaulalleni. Kolli omasi terävät kynnet, aivan kuin minäkin. Hänen silmissään loimusi murhaava katse. Kolli muistutti minua jostakin, mitä en vain muistanut. En liikahtanutkaan, sillä olin kolauttanut pääni yhteen kiven rykelmistä, ja tunsin pakollista tarvetta sulkea silmäni. Yritin pysyä tajuissani, mutta pian vajosin pimeyteen. Menetin tajuntani. //Jatkan täst Pisaral :]
Luna | 06.04.2017
Tunsin kasvoilleni iskeytyvät tassut, jotka kuuluivat Viiltokaaokselle. Sydämenlyönnissä huomasin makaavani selälläni lumisessa maassa. Ilma oli hetkellisesti tyhjentynyt keuhkoistani ja jouduin haukkomaan henkeä. Parin ketunmitan päässä seisova harmaa kolli virnisti. "No, mitä mieltä olet tuosta?" hän kysyi ja näytti huvittuneelta. Taisin todellakin näyttää typerältä, mutta en jaksanut enää piitata. Nousin ylös ja pudistin lumet turkiltani. "Ai että mitä mieltä olen?" naukaisin aluksi viileästi ja käännyin sitten Viiltokaaoksen puoleen silmät innosta kiiluen. "Se oli mahtavaa!" kiljahdin ja palautin neutraalin ilmeen kasvoilleni. Tara ei ollut todellakaan opettanut minulle mitään tuollaista. "Vaikea uskoa, että keksit nuo liikkeet pelkästään päästäsi. Jos opetat minulle lisää, jään sinulle ison palveluksen velkaa", naukaisin ja venyttelin raajojani. Kolli näytti hetken miettivältä. "Millaisen palveluksen?" hän kysyi. Kohautin lapojani ja kiersin katseellani puiden latvoja. "Mitä vain, mutta sillä ehdolla, että opetat minua lisää", tokaisin. //Viilto?
Viiltokaaos | 07.04.2017
Murahdin pienesti Lunalle. "Ehkä joskus toiste, mutta tuossa oli esimakua siitä, mitä minä osaan", nau'uin naaraskissalle tyynenä. Naaras vaikutti hieman pettyneeltä, mutta hän pysyi vaiti. "Minä palaan ainakin takaisin sinne aukiolle, jossa muut ovat", sanoin yönmustalle Lunalle, jonka huomasin kulkevan perässäni aina kiviselle aukiolle saakka. Astelin Silakkasiiven luokse. "Olen edelleen sitä mieltä, että meidän olisi hyvä palata pian Jokiklaaniin", kolli sanoi ja siirsi katseensa minuun. Pudistin päätäni. "Minä itse asiassa viihdyn täällä. Sinä voit lähteä, jos vain haluat. En estele sinua, kunhan et enää ikinä palaa takaisin", sanoin kollille ja paljastin hänelle hampaitani, jotka eivät olleet mitenkään erityisen terävät tai suurikokoiset. Kynteni sen sijaan olivat. "Älä huoli, en minä lähde, ellet sinä lähde", kolli ilmoitti huokaisten pienesti. Nyökkäsin tyytyväisenä. Olimme viettäneet Veren ja muiden kanssa aikaa jo ainakin puolen kuun ajan. Haavani olivat parantuneet lähes täysin ja olin opettanut Lunalle joitakin liikkeitä, joita olin vain keksinyt omasta päästäni Jokiklaanissa. Naaras oli erinomainen hyökkääjä, mutta kun kohti tulevaa vastustajaa vastaan hänen piti taistella, se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Veri ja Rapapolte olivat saaneet neljä pentua, joita en ollut käynyt katsomassa, enkä niin tekisikään. Pennut muistuttaisivat minua vain omasta surkeasta pentuajastani, kun minulla ei ollut emoa huolehtimassa itsestäni. Olin katkera vanhemmilleni nyt ja aina, se ei muuttuisi ajankaan kanssa. Olin päättänyt tappaa vanhempani vaikka sitten viimeisillä voimillani. He eivät ansainneet elää, kun hylkäsivät minut noin vain vieraan klaanin reviirille. //Luna tai kuka ikinä tätä jatkaakaa?
Flame
Juoksin veljeni edellä kohti nukkumapesää. Hän liikkui kamalan hitaasti. No, ei sille mitään voinut, jos ei vain osannut kävellä nopeammin. Astuin askeleen eteenpäin ja kurkistin sisään. Pesässä oli hämärää, mutta erotin kissojen muodot pimeässä. Pesässä oli kuitenkin vain pari kissaa, olihan ulkona hyvä ilma ja päivä aluillaan. Loikin pesään sisälle. Kissat nukkuivat, joten he eivät huomanneet minua ja veljeäni. Katsahdin taaksepäin Shadown suuntaan. "Tule jo!" vingahdin kärsimättömästi. Shadow tuli pian perässäni. Kuljin väistellen makuusijoja. Saavuin yhden kissan luo. Hän oli valkea naaras, jolla oli musta hännänpää. Kumarruin katsomaan hänen kasvojaan tarkemmin. Nukkuiko hän todella? Yhtäkkiä naaraan silmät rävähtivät auki. "Kipittäkäähän emonne luo, olen ollut koko ajan hereillä", naaras naukui kärsimättömästi. Kun en liikkunut, hän väläytti minulle hampaitaan ja tajusin lähteä. Juoksin Shadown ohi. "Tule, mennään pois", maukaisin turhautuneena. Eikö täällä ollut mitään tekemistä? "Viimeinen pentutarhalla on variksenruokaa!" kiljahdin riemuissani. Kuulin hiljaisen tuhahduksen takaani, kun lähdin kirmaamaan pentutarhaa kohti. Käännyin katsomaan taakseni, ja ulvahdin voitonriemuisesti, kun näin veljeni kaukana takanani. Siinä samassa tunsin tömrääväni johonkin. Mätkähdin maahan. Nostin katseeni maasta ja kohtasin suuren kollin silmät. Hän näytti mielestäni pelottavalta, hän voisi vaikka syödä minut kokonaisena. Katsoin häntä peloissani. //Viilto? Shadow? Hyi tönkkööö
Viiltokaaos | 08.04.2017
Katsoin kummastuneena tummanharmaata Viiltokaaokseksi esittäytynyttä kollikissaa silmiin. "Tuleeko meidän emomme klaanista? Mistä?" kysyin kummastuneena kahdelta muulta kissalta ympärilläni. Vilkaisessani Flamea näin hänen kasvoillaan huvittuneen ilmeen. "Hiirenaivo, etkö muista, kun hän kertoi siitä kerran meille?" veljeni maukui katsoen huvittuneena meripihkan värisiä silmiä. "Sinäkin olit siellä paikalla", hän selitti vielä lyhyesti ja siirsi sitten katseensa Viiltokaaokseen. Flame lähti astelemaan lähemmäksi Viiltokaaosta, joka istui vähän kauempana paikallaan katsoen tiukasti minua ja veljeäni. "Kas kun minä en muista, enkä ole edelläänkään hiirenaivo", mutisin hiljaa veljelleni, vaikka hän tuskin kuuli, että mitä sanoin. "Mistä klaanista sinä tulit?" Flame kysyi uteliaana Viiltokaaokselta istahtaen hänen eteensä. Minun ei oikein tehnyt mieli mennä uutta tuttavuutta lähemmäksi, sillä hän vaikutti siltä, että voisi hyökätä meidän kimppuumme hetkenä minä hyvänsä. Astelin kuitenkin ujona veljeni taakse ja istahdin sinne, sillä halusin pitää pienen turvavälin suureen kollikissaan. "Jokiklaanista", suuri kolli maukui katsoen huvittuneena minua. Hän ilmeisesti huomasi ujouteni. Siirryin vaivihkaa veljeni taakse enemmän piiloon Viiltokaaokselta. //Flame? Viilto?
Shadow
Katsoin kummastuneena tummanharmaata Viiltokaaokseksi esittäytynyttä kollikissaa silmiin. "Tuleeko meidän emomme klaanista? Mistä?" kysyin kummastuneena kahdelta muulta kissalta ympärilläni. Vilkaisessani Flamea näin hänen kasvoillaan huvittuneen ilmeen. "Hiirenaivo, etkö muista, kun hän kertoi siitä kerran meille?" veljeni maukui katsoen huvittuneena meripihkan värisiä silmiä. "Sinäkin olit siellä paikalla", hän selitti vielä lyhyesti ja siirsi sitten katseensa Viiltokaaokseen. Flame lähti astelemaan lähemmäksi Viiltokaaosta, joka istui vähän kauempana paikallaan katsoen tiukasti minua ja veljeäni. "Kas kun minä en muista, enkä ole edelläänkään hiirenaivo", mutisin hiljaa veljelleni, vaikka hän tuskin kuuli, että mitä sanoin. "Mistä klaanista sinä tulit?" Flame kysyi uteliaana Viiltokaaokselta istahtaen hänen eteensä. Minun ei oikein tehnyt mieli mennä uutta tuttavuutta lähemmäksi, sillä hän vaikutti siltä, että voisi hyökätä meidän kimppuumme hetkenä minä hyvänsä. Astelin kuitenkin ujona veljeni taakse ja istahdin sinne, sillä halusin pitää pienen turvavälin suureen kollikissaan. "Jokiklaanista", suuri kolli maukui katsoen huvittuneena minua. Hän ilmeisesti huomasi ujouteni. Siirryin vaivihkaa veljeni taakse enemmän piiloon Viiltokaaokselta. //Flame? Viilto?
Flame | 09.04.2017
Shadow liikuskeli enemmän taakseni, kaiketi piiloon Viiltokaaokselta. Minä en häntä kyllä pelännyt, mutta en suuremmin ihaillutkaan. Ei hän ollut kovin kummoinen kissa. Astuin Shadown taakse ja pukkasin häntä takapuolesta lähemmäs Viiltokaaosta. "Ei hän sinulle mitään tee!" tiuskaisin veljelleni. Kuulin hiljaista mutinaa hänen suustaan, mutta en välittänyt vaan käänsin katseeni taas Viiltokaaokseen. Hän näytti voimakkaalta, ehkä hän voisi opettaa minua taistelemaan. "Osaatko taistella?" vinkaisin suurelle, harmaalle kollille. Hän katsoi minua hetken aika kylmästi, mutta nyökkäsi sitten. "Osaan", Viiltokaaos murahti. Silmäni loistivat nyt, halusin kovasti oppia taistelemaan. Emoni ei ollut opettanut minulle sellaista ainakaan vielä, eikä isäni Veri myöskään. Ajatukseni harhailivat isääni, josta olin ylpeä. Olin ylpeä siitä, että olin joukkomme johtajan pentu. "Voitko näyttää? Jos siis osaat", maukaisin pilkallisesti Viiltokaaokselle. //Viilto tai Shadow?
Veri | 03.04.2017
Istuin hengästyneenä maassa. Maailma pyöri ympärilläni, sillä olin menettänyt paljon verta. En näyttänyt sitä ympärillä oleville kissoille, en varsinkaan Viiltokaaokselle. Tunsin kuinka hengittäminenkin sattui. Ravistin päätäni ja ympärilläni olevien kissojen turkkeja täplittivät pienet veri pisarat. Vaikka kuinka ravautin päätäni, verta vuosi aina vain uudestaan silmilleni. Käännähdin takanani olevaan Lunaan ja Tiukuun. "Voitte mennä kusymään häneltä tarvitseeko hän apuanne", murahdin osoittaen katkenneella hännälläni kohti Viiltokaaosta. En uskonut kollin ottavan apua vastaan. Nuoleskelin haavojani, muttei se auttanut. Huomasin kuinka naamassa oleva haavani alkoi tyrehtyä ja kuivua kasvoilleni. Nuolaisin vieressäni istuvan kumppanini poskea. "Taistelit paremmin mitä harjoituksissa", Rapapolte virnisti. "Kiitos sinun opettamiesi liikkeiden", ähisin vieläkin hengästyneenä. "Tuossa kissassa on ainesta", hymähdin. //Rapa? Viilto? Luna?
Rapapolte
Katsoin kahden kollikissan kamppailua tyynenä. Taistelu loppui tasapeliin - onneksi, sillä pahimmassa tapauksessa he olisivat taistelleet niin kauan, kunnes toinen kuolisi. Veri istui punaiseksi värjäytyneellä hangella yrittäen tasata hengitystään. "Voitte mennä kysymään Viiltokaaokselta tarvitseeko hän apuanne", hän murahti Lunalle ja Tiu'ulle, jotka nyökkäsivät ja tassuttivat jokiklaanilaissyntyisen kollin luo. Veri nuoli kuumeisesti saamiaan haavoja, mutta verenvuoto ei näyttänyt tyrehtyvän, vaikka hän kuinka yritti. Menin kumppanini luokse ja istahdin hänen viereensä, jolloin hän kurkotti nuolaisemaan poskeani. "Taistelit paremmin mitä harjoituksissa", virnistin. "Kiitos sinun opettamiesi liikkeiden", Veri ähisi hengästyneenä ja jatkoi sitten: "Tuossa kissassa on ainesta." "Niin on", mutisin hiljaa ja siirsin katseeni tummanharmaaseen kolliin, joka puhdisti parhaillaan haavojaan. Olin tajunnut hetki sitten, että Viiltokaaos oli käyttänyt liikkeitä, joita opetettiin vain ja ainoastaan kuolonklaanilaisille, joten miten ihmeessä hän oli osannut ne? Tuskin Jokiklaanilaisilla oli samoja liikkeitä kuin Kuolonklaanilla. Jokin tässä nyt mättäsi. *Minun on kysyttävä häneltä asiasta myöhemmin*, ajattelin itsekseni ja käännyin sitten taas kumppanini puoleen. "Arvaa mitä, Veri", kehräsin. "No?" hän murahti. Vedin syvään henkeä: "Minä odotan sinun pentujasi." Veri keskeytti turkkinsa sukimisensa ja katsahti minuun suu auki. //Veri tai vaikka Viilto?
Viiltokaaos | 04.04.2017
Veri oli käskenyt kaksi alaistaan luokseni varmistamaan, josko tarvisin jotakin. Silakkasiipi istui vierelläni ja katsoi, kun nuolin veren peittämää rintaani. "Eikö teillä ole parantajaa?" Silakkasiipi kysyi ja käänsi katseensa kahteen naaraaseen, joista toisen nimi oli muistaakseni Luna. "Parantajaa? En ole kuullutkaan moisesta, joten ei, meillä ei ole parantajaa", tummanharmaa, raidallinen naaraskissa naukui ja virnisti pienesti. "Eikö ketään, joka osaa parantaa haavat tai tunnistaa yrtit ja sairaudet?" Silakkasiipi kysyi ja kohotti hämmästyneenä kulmiaan. Kaksi naarasta pudistelivat päitään. "En minä mitään parantajaa tarvitse. Nämä ovat vain pintanaarmuja", murahdin ystävälleni, joka pudisteli päätään. "Kyljessäsi on iso haava, joka tulehtuessaan voi viedä sinulta pahimmassa tapauksessa henkesi", Silakkasiipi naukaisi ja osoitti hännällään oikeassa kyljessäni olevaa, lähes pystysuoraan kulkevaa haavaa, josta ei enää tullut verta kuten aiemmin. "Aijaa, oletko sinä sitten parantaja?" murahdin kollille ja katsoin häntä vihreillä silmilläni suoraan hänen omiin silmiinsä. Kolli pudisti päätään. "Autoin Kirkasmarjaa ja Mäntyvarjoa paljon, joten opin heiltä parantajien taitoja", kolli selitti. "Ja mitä sitten nälle haavoille tulisi tehdä?" murahdin kollikissalle, joka arvioi ilmeisesti haavojeni vakavuutta. Kollin katse osui kasvoihini tulleisiin haavoihin, jotka olivat vasemman silmäni päällä. Olin saanut silmäni auki, mutta näkö siinä oli hieman sumeahko. "Hämähäkinseitti voisi auttaa verenvuodon tyrehdyttämiseen. Kirkasmarjan mukaan kehäkukka auttaa myös siihen, se auttaa myös tulehduksiin tai voi ehkäistä tulehduksen, en muista", Silakkasiipi naukui. Pyöräytin silmiäni. "On siinäkin parantajan taidot hallitseva kissa", sihahdin. Silakkasiipi ei huomioinut naukaisuani vaan käänsi katseensa kahteen naaraskissaan. "Minä lähden etsimään metsästä yrttejä. Jos tahdotte olla avuksi, yrittäkää pitää Viiltokaaos mahdollisimman paikoillaan", ystäväni naukui. "En minä ole pentu, joten en tarvitse holhoojaa, ei sillä, että minulla olisi sellainen pentunakaan ollut", murahdin Silakkasiivelle, joka vilkaisi minua hymyillen ja jatkoi matkaansa pois kiviseltä aukiolta. "Voitte mennä, en minä apuanne tarvitse", murahdin kahdelle naaraskissalle, jotka kohauttivat lapojaan ja lähtivät kulkemaan poispäin luotani. Jäin odottelemaan Silakkasiiven paluuta. Kun ystäväni palasi takaisin, hän toi mukanaan hämähäkinseittiä ja keltaisen kukan, joka ilmeisesti oli kehäkukka. "Anna minun auttaa sinua", kolli naukui ja laski yrtit maahan. "Ihan miten vain", murahdin ja käänsin Silakkasiivelle kylkeni, jotta hän saattoi hoitaa siinä olevaa haavaa. Harmaa kissa pureskeli kukan tahnaksi ja levitti tahnaa haavalleni. Se kirveli hieman, mutta kestin sen kuin todellinen soturi. Sitten kolli asetteli tahnan päälle hämähäkinseittiä. Kolli teki saman myös muutamalle muulle haavalle ja puhdisti vasemmän silmäni päällä olevat haavat. Sitten hän asetteli silmäni päälle hämähäkinseittiä. "Saat nyt vähän aikaa elää yksisilmäisenä. Älä valita minulle, jos haavat tulehtuvat, koska minä en ole parantaja. Silloin meidän olisi parasta jättää tämä paikka ja palata Jokiklaniin", Silakkasiipi naukui. Yrittikö hän todella saada minua noin palaamaan klaaniin? Virnistin kollille. "Minä ehkä jopa alan viihtymään täällä. Viihtyisin paremmin, jos olisit antanut minun taistella taisteluni loppuun Veren kanssa. Olisin voinut voittaa hänet ja saada kaikki tämän porukan kissat puolelleni", nau'uin. "Unohditko jo, mitä tulimme etsimään tänne? Emme tulleet etsimään sinulle alaisia vaan vanhempiasi", Silakkasiipi kivahti. "Kai minä saan pitää hauskaa. En voi etsiä vanhempiani ainakaan pariin päivään, sillä ei, en ajatellut opetella elämään yksisilmäisenä. Kunhan haavani eivät enää vuoda, otan kaikki nämä yrtit pois itsestäni. Ne löyhkäävät kamalalle", murahdin ja lähdin kulkemaan kohti Verta, joka ei ollut paikannut haavojaan. Kolli oli kuitenkin saanut verenvuodon tyrehtymään ja nuollut turkkiaan puhtaaksi jonkun verran. Kun musta kolli käänsi katseensa minuun, nostin leukani ylös. "Kyllä minä olisin sinut voittanut", vakuutin kollille. //Veri?cx
Luna
Seurailin vähän matkan päästä, kun Silakkasiipi hoiti joillakin kasveilla Viiltokaaoksen haavoja, jotka olivat tulleet hänelle taistelussa Verta vastaan. Oliko niillä Jokiklaanilaisilla tosiaan jokin parantaja, joka paransivat muiden kissojen haavoja ja sairauksia. Olin luullut, että ainoastaan jotkut kaksijalat osasivat parantaa. Seurasin tarkkana kollin toimia ja yritin painaa mieleeni kasvien ulkonäköä ja sitä, miten Silakkasiipi käytti niitä. Kollit puhuivat toisilleen jotakin ja uteliaisuus otti minusta vallan. Hiippailin lähemmäs ja yritin kuulla, mutta sain selvää vain yksittäisistä sanoista. Pian Viiltokaaos nousi ylös ja lähti kävelemään kohti verta, joka seisoi vähän matkan päässä. Lähdin jälleen seuraamaan kollia, jääden vähän matkan päähän jälleen kuuntelemaan ja seurailemaan tilannetta. Halusin tietää enemmän noista klaaneista. Astelin huomaamattomasti kollien viereen ja tönäisin Viiltokaaosta hieman. "Haluaisitko ehkä kertoa minulle lisää näistä klaaneista", kysyin silmiäni räpytellen. //Viilto?
Viiltokaaos
Käänsin katseeni taakseni ilmaantuneeseen naaraskissaan, joka oli pyytänyt minulta enemmän tietoa klaaneista. Murahdin. "Et sinä kuitenkaan ymmärtäisi mitään", nau'uin ja katsoin naaraskissaa arvioivasti. Toisaalta mitäpä minä menettäisin, jos kertoisin hänelle klaaneista. Ehkä hän voisi alkaa luottamaan minuun ja saisin hänet sitten puolelleni. Voisin syrjäyttää Veren niin kutsutun johtajan paikalta. "Yritä edes, vai aiotko luovuttaa?" yönmusta naaras naukui ja kallisti päätään virnuillen. Nyt en ainakaan voinut olla kertomatta. Vaikka naaraan olin tarkoitus vain saada minut kertomaan hänelle klaaneista, jos en kertoisi, hän näkisi minut luovuttajana. "Hyvä on. Veri, keskustellaan myöhemmin uudelleen", nau'uin mustalle kollikissalle ja lähdin kulkemaan yönmustan naaraskissan kanssa kauemmas kollista, joka kääntyi kumppaninsa puoleen ja antoi meidän mennä. "Kuten Rapapolte on varmaankin kertonut, että klaaneja on kaikkiaan viisi. Hän tuli Kuolonklaanista ja minä tulin Jokiklaanista. Jokaisella klaanilla on niin kutsuttu oma erityinen asia, Jokiklaanilla se on kalastaminen ja uiminen ja Kuolonklaanilla varmaankin tappaminen ja Pimeyden Metsään uskominen", kerroin. "Mitä ne muut klaanit sitten ovat?" kysyi Luna ja katsoi minua kuin hiirenaivoista. Murahdin naaraalle. "En kerennyt vielä siihen. Ne ovat Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani. Myrskyklaanilaisten reviirillä on tiheä aluskasvillisuus ja he ovat hyviä kulkemaan siellä ja vaanimaan riistaansa. Me kai hyökkäämme vain suoraan riistan kimppuun, kun se tulee kohdalle. Tuuliklaanilaiset ovat nopeita juoksijoita ja varjoklaanilaiset ovat hyviä sulautumaan ympäristöön, he saalistavat kuulemma mielellään öisin", kerroin Lunalle, joka irvisti. "Miksi ihmeessä pitää olla noin monta klaania?" naaras kysyi. "Niitä oli aiemmin vain neljä, mutta kissa nimeltä Viiltotähti perusti Kuolonklaanin jopa kauan ennen sinun syntymääsi", naukaisin. Luna virnisti. "Puhutko nyt itsestäsi? Et sinä niin vanha ole", naaras naukaisi. Pudistin päätäni. Hän oli hyvin pihalla siitä, mitä juuri kerroin. "En minä ole Viiltotähti, vaan Viiltokaaos. En ole sukuakaan Viiltotähdelle, ja hän kuoli ennen syntymääni. Muistutan kuulemma häntä kovasti, jonka vuoksi minut nimettiin täksi mikä nyt olen. Mutta yhdestä asiasta olen varma: Viiltotähti minä en ole. En usko Pimeyden Metsään, enkä kyllä Tähtiklaaniinkaan, johon Silakkasiipi uskoo", selitin Lunalle. "Ja mitä ne sitten ovat?" hän kysyi ja kohotti kulmiaan. "Kuolleita kissoja täynnä olevia klaaneja, joihin jotkut uskovat pääsevänsä kuoleman jälkeen. Jos minun pitäisi toinen noista valita, valitsisin Pimeyden Metsän. Ja jos minun pitäisi palata johonkin klaaniin, menisin Kuolonklaaniin. He ratkaisevat asiat kuin oikeat soturit: taistelemalla. Ja soturit ovat kissoja, jotka puolustavat klaania", kerroin. "Rapapolte kertoi meille sotureista jotain", Luna kertoi. Kohautin lapojani ja nyökkäsin kuitenkin. "No, jos tahdot kysyä vielä jotain, kysy. Jos et, minä voin kai mennä jonnekin", murahdin naaraskissalle. //Luna?
Viiltokaaos | 01.04.2017
“En ole missään vaiheessa sanonut, että liityn sinun laumaasi. Sanoin, että saatamme tehdä sen”, murahdin Verelle. Kolli siristi silmiään ja pysyi vaiti. Silakkasiipi oli sanomassa jotain, mutta vilkaisin häntä ankarasti ja hän sulki suunsa. “Tämän hiiren minä siltikin syön, vaikka en päätöstäni ole edes tehnyt”, murahdin ja tartuin hampaillani hiireen alkaen syömään sitä. Samoin teki harmaa ystäväni. Hiiri oli sen verran pieni ja ruipelo, että siitä ei ollut kolmea suupalaa enempää syötävää. “Nyt kun olet syönyt, voisit kertoa taustoistasi”, pikimusta kollikissa kehotti. Murahdin. “Sen enempää sinun ei tarvitse tietää, että me olemme Jokiklaanista”, murisin kissalle, joka oli esittäytynyt laumansa johtajaksi. Tämä kissaporukka ei vaikuttanut lainkaan laumalta, jos katsottiin kissojen lukumäärää. Jokiklaanissa kissoja oli monta kertaa enemmän ja kissat olivat siellä erin ikäisiä. Täällä oli vain soturi- ja oppilasikäisiä kissoja. Klaaninvanhimmat ja pennut uupuivat kokonaan, eikä kuningattariakaan tuntunut olevan missään. Parantajaakaan näillä kissoilla tuskin oli. “Viiltokaaos, ehkä meidän pitäisi lähteä?” Silakkasiipi kuiskasi korvaani niin, että kukaan ymärillämme olevista kissoista ei kuullut sitä. Pudistin päätäni. “Minä itse asiassa viihdyn täällä”, nau’uin ja virnistin pienesti harmaalle kollikissalle. //Veri tai joku?
Luna | 02.04.2017
Vilkaisin viereeni hetki sitten tullutta Taraa. "Luotatko sinä heihin?" hän kysyi ja osoitti katseellaan kolleihin. Ravistin pienesti päätäni pitäen katseeni Viiltokaaoksessa. Kollin silmät olivat vihreät ja niissä oli kummallinen viileä katse. "Ei Verikään luota, joten miksi minä luottaisin", tokaisin viileästi. "He voivat olla millaisia tahansa, enkä menisi tuosta vain luottamaan heihin, kuten en luottanut teihinkään" Tara kohautti lapojaan pienesti ja nousi seisomaan pienesti irvistäen. "Älä nyt luule, että välittäisin, mutta sinuna en alkaisi pelata heidän kanssaan mitään pelejä", naukaisin ja katsoin naaraan silmiin. "Osaan pitää huolen itsestäni", Tara vastasi. Huokaisin syvään ja nousin itsekin neljälle jalalle. Tara kyllä osasikin suojella itseään, mutta emme tienneet juuri mitään heistä. Naaras lähti kävelemään Chuman luokse ja jäin hetkeksi yksin. Vatsani kurni pienesti, mutta en halunnut syödä. *Mitä nuo kissat haluavat?* mietin pääni sisällä kulmia kurtistaen. En voisi mennä noin vain kysymään toisilta, mitä he juonivat, mutta ehkä vähän vilpittömämpi lähestymistapa auttaisi. Kävelin viehkeästi Viiltokaaoksen ja Silakkasiiven luokse ja istuin heidän vierellensä. "Hei olen Luna", tervehdin viileästi ja kiersin häntäni tassujeni ympärille. "No, mikä sai teidät lähtemään kotoanne?" kysyin päätäni kallistaen. //Viilto? cx
Viiltokaaos | 03.04.2017
Katsoin vierellemme tullutta yönmustaa naaraskissaa. Naarasta katsoessani kohotin leukaani korkeammalle. Naaraskissa oli minua runsaasti pienikokoisempi, eikä minun olisi edes tarvinnut ryhtiäni parantaa sen huomatakseni. "Sehän ei ole sinun asiasi", sihahdin ja väläytin naaralle lähes huomaamattani hampaita, "teidän tarvitsee vain tietää se, että kasvoimme Jokiklaanista ja lähdimme sieltä, mikään muu ei ole oleellista." Vilkaisin Verta, joka katsoi minua silmiään siristellen. Tuhahdin pienesti ja käänsin katseeni takaisin viehättävään, yönmustaan naaraaseen. Hän vaikutti jo näin kättelyssä makuuni tylsältä, joten käännyin Silakkasiiven puoleen. Kolli katsoi minua epävarmalla katseellaan. "No, mitä me teemme seuraavaksi?" kolli kuiskasi korvaani. Sivusilmälläni näin, kuinka Veri katsoi meitä arvostelevasti. En välittänyt kollista, vaan keskityin Silakkasiipeen. "Viivytään täällä ainakin muutama päivä ja katsotaan, mitä tästä tulee", sanoin Silakkasiivelle. Kolli kohotti kulmiaan. "Ai mitä mistä tulee?" hän pyysi minua kertomaan. En kerennyt vastata kollille, sillä kuulin Veren naukuvan ilmeisesti meille kahdelle: "No, mitä te osaatte?" kolli kysyi katsoen meitä jäänsinisillä silmillään. "Me osaamme taistella ja saalistaa, kaiken lisäksi Silakkasiipi on loistava kalastaja ja uimari", kerroin Verelle. "Jos uiminen ja kalastus ovat hänen erityisalaasi, mitkä ovat sinun?" musta kolli kysyi minulta. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. "Etevänä kissana ehkä osasit ulkonäköni perusteella päätellä, että olen erinomainen lisä taistelujoukkoihisi. Ehkä olenkin nuori, mutta taitoni ylettävät korkeammalle kuin voisit uskoa. Uskallan melkein väittää, että voisin voittaa kenet tahansa tämän niin kutsutun lauman jäsenistä kaksintaistelussa", nau'uin Verelle. Huomasin, kuinka Silakkasiipi katsoi minua kuin olisin ollut hullu. Ei nämä kissat voineet minua niin helpolla voittaa. Ainoa, jonka uskoin minut helposti voittavan oli Rapapolte, sillä naaras oli varttunut klaanissa, jossa kuulemma taistelu ratkaisi kaiken. Jokiklaanilaisten mielestä sellainen ajattelutapa oli vääränlainen, mutta mielestäni se kuulosti reilulta. Jos kissa ei osannut taistella, ei hän voisi selvitä elämässä. Jos kissan ympärillä olisi koko ajan taistelutaitoisia, se voisikin olla mahdollista, mutta entä jos koko klaani olisi täynnä taistelutaidottomia ja samalla hyödyttömiä kissoja? Siinä tapauksessa haastaisin vaikka yksin sen klaanin ja tuhoaisin omin kynsin jokaista kissaa myöten, elleivät he osoittaisi todellista kunnioitusta minua kohtaan ja opettelisi taistelemaan minun ohjeideni mukaan. Olin itsekseni harjoittanut erilaisia taisteluliikkeitä, joita Helmiloiste ei ollut edes tiennyt. Niiden avulla voisin perustaa todellisen lauman, joka olisi aivan toista kuin tämä pieni kissaporukka. Veri katsoi minua jäänsinisin silmin sanomatta sanaakaan. Hän vilkaisi hänen vierellään istuvaa Rapapoltetta. "Jos ymmärsit, se oli vihje. Tahdon taistella jotakuta tämän porukan kissaa vastaan ja todistaa, että sinun kannattaa tehdä jotain sen eteen, että liittyisin tähän "laumaasi"", sanoin kollikissalle tyynenä ja viilsin vielä kynsilläni ilmaa. //Veri? Anteeks sekavuus xd Muute kosk Veren ulkas ei missään mainittu sen olevan suuri kooltaan, päättelin sen olevan normaalin kissan kokone ja samalla Viiltoo ainaki jonku verra pienikokosempi, kosk Viilto puolestaan on tosi isokokone xd
Veri
Siristin silmiäni. *Tästä voisi olla jotain hyötyä* Mietiskelin hieman. "Saat vastaasi minut. En halua, että vahingoitat muita jäseniä", murahdin. Viiltokaaos katsoi minuun kuin pilkaten kokoani. "Älä luulekkaan pääseväsi helpolla", sähähdin. Kolli räpäytti silmiään huvittuneena. Tuhahdin. Eikö kolli aikonutkaan taistella? Hän istui tyynenä kuin tämä olisi normaali tilanne. Pian loikkasin kollin kimppuun kynnet esillä. Tämä väisti minut silmät leimuten ja loikkasi kimppuuni. Hänen kyntensä repivät vatsaani. *Ei tämän näin pitänyt mennä* Potkaisin kollia odottamattomasti vatsaan ja tämä jorjahti vain vähän. Olin ehtinyt jo seisaalleni. Loikkasin uudestaan kollin kimppuun ja tällä kertaa sain otteen tämän niskasta. Tämä ravisteli minua hurjalla voimalla irti, mutta en lentänyt. Pian tämä loikkasi ilmaan ja ilma virta tipautti minut alas maahan. Silmäni loimusivat vihaisesti, enkä nähnyt muuta kuin viholliseni. Veri kuohui sisälläni ja loikkasin repimään ja raastamaan tämän turkkia. Olin sokaistunut verestä. Ilmeisesti kolli oli läimäissyt minua kasvoihin. Kynsin kollin turkkia ka tunsin veren purskahtavan tämän nahkasta käpäliini. Pian lennähdin selkä päin kiveä. Nousin takaisin seisomaan ja loikkasin vihaisesti rääkäisten kollin kimppuun. //Viilto? Taisteluista on vähä jännä kirjottaa, joten älä ihmettele x)
Viiltokaaos
Veri syöksyi jo monetta kertaa minua kohti. Ennätin juuri ja juuri väistämään hänen kyntensä loikkaamalla sivuun. Upotin hampaani kiviseen maahan ja odotin hetken ajan, että musta kolli kerkeisi kääntyä minua kohti. Kun hän lähti uudelleen ties' kuinka monetta kertaa juoksemaan minua kohti, yllättäen loikkasin ilmaan. Onnistuin pääsemään kollin yli ja kyllin pitkälle, jotta kerkesin kääntyä ennen Verta. Syöksyin suoraan hänen päälleen ja pakottauduin hänet maata vastaan kehoni alle. Aluksi kolli rimpuili ja yritti päästä pois otteestani, kunnes tajusi sen olevan hyödytöntä. Suorastaan makasin hänen ruumiinsa päällään, ja mitä enemmän hän pyristeli, sitä enemmän painauduin häntä vasten. Koska en tahtonut taistelun loppuvan vielä, yllättäen nousin ylös ja upotin hampaani kollin niskanahkaan. Hänen kehonsa oli painavampi kuin olin olettanut, mutta onnistuin heittämään hänet kohti kiveä. Voimani oli kuitenkin liian vähäinen ja kolli putosi suoraan kiviselle maalle. Hän kierähti muutaman kerran ympäri, jonka jälkeen kolli onnistui pääsemään jaloilleen. Hengitykseni oli raskasta, mutta niin oli myös vastustajani. Olin paljastanut hampaani ja kynteni olivat liukuneet ulos. Ne olivat painautuneet vasten kivistä maasta. Veri lähti jälleen syöksymään minua kohti. Päätin ottaa iskun vastaan, mutta se ei ollutkaan niin järkevää. Kolli tuli minua päin kynnet ojossa ja hän onnistui osumaan kynsillään vasempaan silmääni. Sihahdin lähes äänettömästi ja heittäydyin taaksepäin, jonka jälkeen käännyin katsomaan mustaa kollia, joka näytti tyytyväiseltä. Hänen kehonsa oli kuitenkin veren peitossa, mutta niin oli myös minunkin. Sieltä täältä meidän molempien turkeista puuttui karvatukkoja. Lähdin juoksemaan kohti kollia, ja hän teki samoin. Painoni vuoksi törmätessämme minä liikuin suoraan eteenpäin. Hetken aikaa kierimme maassa yhtenä karvojen ja kynsien kasana, kunnes sain otteeni Verestä. Tunsin kollin hampaat pistävänä kipuna hännäntyvessäni. Olin saanut hampaillani otteen hänen takajalastaan, eikä kolli näyttänyt nauttivan siitä, sillä hänen kasvoillaan oli irvistys. Muutamien silmänräpäyksien ajan pysyimme paikoillamme; minä pitelin kollin takajalkaa ja hän piti kiinni hännästäni. Yllättäen nykäisin päätäni taaksepäin vetäen samalla kollin häntää taaksepäin. Veri horjahti ja irrotti otteensa hännästäni, jonka jälkeen hän potkaisi minua päin näköä ennen kuin hän kaatui kiviselle maalle. Isku oli vähällä viedä minulta tajuntani, mutta pakottauduin itseäni pysymään tässä maailmassa ja muutenkin pystyssä. En nähnyt vasemmalla silmälläni mitään, sillä se oli aivan veren peitossa. Tunsin yhä kipua hännäntyvessäni ja muualla kehossani, kuten esimerkiksi vasemmassa kyljessäni, josta Veri oli onnistunut saamaan karvaa melkoisen paljon irti. Ei kolli kuitenkaan ollut itsekään ilman vammoitta tästä selvinnyt. Hänen kasvonsa olivat veren peittämät ja siellä täällä oli verta vuotavia haavoja. Lähdin syöksymään kohti kollia. Askeleeni olivat hieman huteria, mutta pakottauduin itseni pysymään pystyssä. Veri valmistautui väistämään iskuni, ja hän onnistuikin siinä. Sitten kolli kiersi taakseni ja loikkasi minua kohti. Onnistuin kuitenkin potkaisemaan kollia rintaan, eikä hän saanut otetta jalastani tai hännästäni. Kolli horjahti taaksepäin, mutta pysyi tasapainossa. Veri näytti yhtä uupuneelta kuin minäkin. Minua heikotti hieman. Ennen kuin kumpikaan ennätti tehdä mitään, huomasin Silakkasiiven ryntäävän väliimme. "Lopettakaa nyt tai toinen teistä oikeasti kuolee!" ystäväni parkui ja katsoi varuillaan minua ja Verta, joka hengitti raskaasti Silakkasiiven toisella puolen. Myös Rapapolte ja pari niin sanotun lauman jäsentä loikki väliimme. Yksi kissoista käveli Veren toiselle puolelle ja auttoi tuota pysymään pystyssä. Jalkani eivät tuntuneet enää kestävän painoani, joten istuuduin alas. "Tämä taisi sitten olla tasapeli", nau'uin ja irvistin Verelle. Hengitin raskaasti, kuten teki myös pikimusta kolli. Tunsin kovaa kipua vasemman silmäni päällä. Kolli oli onnistunut tekemään ihan kivan haavan varmaankin siihen, mutta en uskonut, että silmäni olisi lopullisesti mennyttä. //Veri? Joku muuki voi jatkaa:D Viilto sai pari arpee tos taistelus ja lisäilen ne itte sen sivulle sitte >.>
Viiltotassu | 30.03.2017
Huokaisin turhautuneena ja käänsin katseeni mestariini, joka oli juuri palannut takaisin Jokiklaanin reviirille. Loikkasin alas puhujankiveltä ja vilkaisin vielä kuolonklaanilaiskissaa, joka oli nostanut leukansa pystyyn ja siristänyt silmiään. Sanaakaan sanomatta lähdin astelemaan rauhallisin askelin kohti Jokiklaanin reviiriä kuin minulla ei olisi ollut mitään kiirettä, enkä uskonut, että sitä oikeastikaan oli. Astelin Helmiloisteen vierelle, ja jatkoimme matkaa kohti leiriä. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, mutta välimme vaikuttivat kireiltä. Helmiloiste vaikutti yhä vain kokemattomammalta mestarilta. Olisipa Pyrstötähti antanut minulle jonkun toisen mestarin, jonkun, joka olisi edes osallistunut joskus yhteen sotaan. Vähän väliä vilkuilin vihreillä silmilläni mestariani, joka ei kuitenkaan vaikuttanut huomaavan minua. En osannut kuvailla hänen ilmettään, sillä hän vaikutti osittain tyyneltä ja osittain ankaralta. Toivoin salaa, että hän pyytäisi Pyrstötähteä vaihtamaan mestarini johonkin toiseen ja vielä parempaan. Kun olimme melko lähellä leiriä, päätin kysyä naaraalta: "Kerrotko Pyrstötähdelle? Ei sillä, että se minua kiinnostaisi, mutta tahdon vain tietää, että osaan varautua hänen puhutteluunsa." Helmiloiste käänsi kateensa minuun. "En kerro, koska tottelit minua, vaikka aluksi et totellutkaan. Sinun täytyy vain luvata, että et enää koskaan tee vastoin käskyjeni", soturi naukui ankaralla äänellä. Huokaisin kovaäänisesti, mutta myönnyin kuitenkin. En tosin uskonut, että voisin pitää lupaustani, koska en tahtonut totella koko loppu oppilasaikaani jotakuta, joka ei ollut edes sotinut kunnolla koskaan! Eihän hän edes osannut siis taistella kuin oikea soturi! Ja jos hänen mestarinsa oli Ahvenleuka, joka tuskin oli häntä hirveästi vanhempi, koska kaksikko oli kumppaneita, niin en uskonut, että Ahvenleukakaan olisi koskaan ollut todellisessa sodassa. Aivan hirveää! Minua koulutti täysi amatööri, enkä tahtonut sen olevan niin! "Hyvä on", nau'uin hyvin pitkän ja piinallisen hiljaisuuden päätteeksi. Olin vielä lisäämässä, että tahdoin saada koulutusta myös joltain muulta soturilta, mutta suljin suuni, kun tajusin leirin sisäänkäynnin olevan aivan edessämme. Astelin sisään leiriin ja erkaannuin mestaristani kulkien kohti Putousvirtaa, joka istuskeli oppilaiden pesän edustalla. Tervehdin kollia nyökkäämällä, mutta hän ei tyytynyt vain nyökkäykseen, vaan naukui: "Hei, Viiltotassu. Kuinka rajojen kiertäminen sujui?" "Arvaa vain, Helmiloiste on aivan surkea mestari", nau'uin, kunnes tajusin sen olleen virhe. Helmiloiste oli nimittäin Putousvirran emo. Koska Putousvirta oli ainoa ystäväni, päätin korjata tilanteen parhaani mukaan: "Mutta on hän mukavakin, koska ei kerro Pyrstötähdelle, että kävin ilman lupaa nelipuilla. Näin jopa yhden kuolonklaanilaisen." Putousvirta kohotti kulmiaan, mutta ennen kuin hän kerkesi sanoa mitään, nau'uin vielä: "Menen äkkiä oppilaiden pesään nukkumaan, että Helmiloiste ei käske minun hoitaa klaaninvanhimpia!" Ystäväni katsoi minua hieman hämmästyneenä, mutta en jäänyt odottamaan sen kummempia reaktioita, vaan sujahdin oppilaiden pesään. Asetuin omalle sammalpedilleni nukkumaan. Ei mennyt kauaakaan, kun olin vajonnut syvään ja rauhalliseen uneen. Oppilasnimityksistäni oli kulunut jo lähes neljäsosakuu. Kun avasin silmäni, huomasin jotain omituista: olin aivan märkä! Salamannopeasti nousin ylös ja katselin ympärilleni; oli pimeää ja muut oppilaat nukkuivat vielä. "Herätkää! Pesä on aivan märkä!" ulvaisin oppilastovereilleni. Vierelläni oleva Silakkatassu murahti jotain ja yritti jatkaa uniaan, kunnes hän säpsähti ja nousi salamana pystyyn, kuten minäkin olin juuri äsken tehnyt. "Pesä on aivan märkä!" kolli ulvaisi, ja nyt suurin osa oppilaista oli jalkeillaan, näin Lampitassun, Aurinkotassun ja Unikkotassun jopa loikkivan ulos pesästä. "Aivanko totta? Ihan kuin sitä ei olisi jo huomattu, kaiken lisäksi se olin minä, joka sen huomasi", murahdin töykeästi ja loikin kohti pesän uloskäyntiä tönäisten Silakkatassua niin, että hän oli vähällä kaatua maahan. Kun saavutin leirin pääaukion, suuri osa oppilaista oli jo pesän ulkopuolella. Pääaukiolla oli siellä täällä vettä. Lampitassu suuntasi kohti sotureiden pesää, jonne vesi ei ollut vielä ylettänyt. "Herättäkää Pyrstötähti, heti! Herättäkää myös Kirkasmarja ja Mäntyvarjo ja auttakaa kantamaan yrtit pois parantajan pesästä!" Ilvesturkki naukui kovaäänisesti leirin pääaukiolla. Naurahdin, sillä varapäällikkö oli selkeästi unohtanut klaaninvanhimmat. Mielestäni olisi vain hauskaa, jos he hukkuisivat. Päätin olla sanomatta ajatuksestani kenellekään, etten vahingossakaan pahoittaisi yhdenkään klaanitoverini mieltä. Jäin istuskelemaan leirin pääaukiolle ja nuolemaan märkää turkkiani kuivaksi. Samalla katselin, kuinka vedenpinta nousi hitaasti, mutta varmasti kaiken aikaa ylemmäs. Vähän väliä jouduin ottamaan askeleen taaksepäin, sillä vesi pyrki kastelemaan tassujani. "Voisitko tehdä jotain muuta kuin seistä siinä vain tyhjän panttina?" kuulin jonkun sotureista sihahtavan takaani. Heilautin vain häntääni ja kohautin lapojani. "Minähän teen jotain, katson, että vedenpinta ei nouse liikaa", irvistin ja hymähdin itsekseni. Takanani oleva soturi murahti ja jatkoi matkaansa. Vilkaisin leirin uloskäynnille; klaaninvanhimpia autettiin pois leiristä. Harmi, heitä ei siis unohdettukaan. Jotkut kantoivat myös Kirkasmarjan yrttejä pois leiristä, mutta itse parantajaa en nähnyt missään. Leirissä oli pieni sekasorto kaiken aikaa. Aurinko ei ollut edes noussut, mutta onnekseni olin mennyt nukkumaan eilisiltana aikaisin, joten herääminen näin aikaisin ei ollut minulle mikään ongelma. Pyrstötähti oli antanut käskyn evakoida leiri. Kaikkien tuli mennä kauemmas leiristä paikkaan, jota en muistanut tai sitten edes tiennyt, missä se sijaitsi. Koska en jaksanut enää katsella kohoavaa vedenpintaa, lähdin kulkemaan Putousvirran perässä ulos leiristä. Soturi kantoi suussaan joitain parantajien yrttejä. "Vesi on ärsyttävää", totesin. Ystäväni vilkaisi minua mitäänsanomattomalla ilmeellä ja pysyi hiljaa. "En pidä siitä, kun turkkini kastuu. Kalastaminenkin on hurjan ärsyttävää. En ole saanut kiinni ainuttakaan kalaa, eikä uimisestakaan tule mitään. Voitko kuvitella, että Helmiloiste suorastaan pakotti minut veteen! Se oli aivan jääkylmää, mutta hän vain sanoi, että se ei ollut edes kylmää", nau'uin katkerana mestarilleni. Putousvirta pysyi yhä hiljaa, joten murahdin ja jatkoin hiljaisuudessa matkaa soturin vierellä kohti paikkaa, jonne veden ei pitäisi ylettää. Kun koko klaani oli saapunut paikalle, koko klaani änkäytyi yhden suureen pensaikon alle suojaan. Kirkasmarja ja Mäntyvarjo olivat asetelleet yrttinsä yhteen nurkkaan pensaikossa, ja oppilaat kyyhöttivät yhdessä kasassa toisessa nurkassa. Muutama kala, jotka oli pelastettu leiristä oli aivan pensaikon keskellä. Ne olivat tällä hetkellä ainoat saaliit, mitä Jokiklaanilla oli. Aurinko oli jo noussut, eikä partioita oltu vielä lähetetty, jonka vuoksi saisin kärsiä nälkää takuulla vielä pitkään. En ollut syönyt mitään sitten eilisen aurinkohuipun, ja aloin tulla hieman ärtyneeksi nälän vuoksi. Ilvesturkki järjesteli partioita ja kulki ympäri ahdasta, väliaikaista leiriä naukuen sotureille vähän väliä jotain. "Viiltotassu, me lähdemme kiertämään reviiriä ja katsomme, missäpäin vettä on", epäonnekseni Helmiloiste naukui puikkelehdittuaan kissojen ohi luokseni pensaikon syrjäisimpään nurkkaan. Huokaisin kovaäänisesti. "Onko pakko?" kysyin. Mestarini ankara ja päättäväinen katse antoi minulle samassa vastauksen. Päätin tällä kertaa taipua soturin tahtoon ja nousin ylös valmiina lähtemään partioon. "Keitä muita kanssamme lähtee?" kysyin hopeanharmaalta naaraskissalta. "Kaislavirta, Lohiselkä ja Silakkatassu", naaras kertoi. Huokaisin yhä vain kovaäänisemmin, sillä partioon lähtisi ainoastaan kissoja, joista en sen koommin pitänyt. Silakkatassu vaikutti aivan hiirenaivoiselta. Hän oli aivan tylsä, koska häneltä lähes täysin puuttui huumorintaju. Toisaalta, kolli pyrki olemaan kaikkia kohtaan kohtelias, jonka vuoksi voisin yrittää salakavalasti saada hänestä kissaa, joka tekee kaiken, mitä tahdon. Niin minä tekisin. Hän saisi tehdä likaiset työt ja voisin itse vain nauttia elämästä. Astelin Silakkatassun luokse. "Me menemme näköjään samaan partioon", nau'uin oppilaalle, joka käänsi harmaat silmänsä minua kohti. "Tiedän sen, Lohiselkä kertoi juuri", Silakkatassu kertoi kohteliaasti hymyillen. Virnistin hänelle. "Emme ole puhuneet paljoa, jonka vuoksi ajattelin, että haluan tutustua sinuun paremmin", sanoin kollille ja katsoin häntä mahdollisimman lempeästi, mutta ilmeeni oli todennäköisesti hyvin kömpelö ja kaukana lempeästä. Silakkatassu ei ollut lempikissani klaanista, mutta ehkä hänestä voisi vielä jotakin tulla. "Oi, ihanko totta? Se kuulostaa mukavalta", harmaa soturioppilas totesi ja jäi odottamaan kanssani, että Kaislavirta saapuisi paikalle. Hän ilmeisesti johti partiota. Helmiloiste istui aivan minun ja Silakkatassun lähellä, ja Lohiselkä istui lähes pensaikon ulkopuolella. Pensaikon sisällä oli kova hälinä, joka häiritsi ajatuksiini keskittymistä. "No, mikä oppilaana olemisessa on hauskinta mielestäsi?" päätin kysyä. Toivoin, että juttu Silakkatassun kanssa alkaisi luistaa, sillä tahdoin toteuttaa tämän suunnitelman. Tahdoin, että hän seisoisi rinnallani, tuli mitä tuli. "Pidän uimisesta ja kalastamisesta. Kun uin, tunnen olevani kala", oppilas naukui innoissaan. Irvistin. "Minä vihaan kastumista. Entä taisteleminen? Pidätkö sinä siitä?" kysyin. Minä itse rakastin taistelemista, siläl koin osaavani todella jotain. Suuren kokoni ansiosta olin jopa kerran voittanut Helmiloisteen, kun olin yhtäkkiä vain keksinyt liikkeen, jota mestarini ei edes ollut opettanut minulle koskaan. "Se on mukavaa. Lohiselkä kehuu, että olen hyvä taistelija, ja että klaani saa olla ylpeä minusta", kollioppilas vastasi ja suoristi selkänsä. Hän oli siis hyvä tasitelija, se oli hyvä juttu. "Ehkä voisimme joskus harjoitella yhdessä?" ehdotin. Silakkatassu kohautti lapojaan. Ennen kuin hän kerkesi sanoa mitään, Kaislavirta asteli luoksemme. "Lähdetään", hän tokaisi ja asteli meidän perässämme ulos pensaikosta. Kun olimme päässeet vähän matkan päähän pensaikosta, Kaislavirta siirtyi partion johtoon. "Menemme niin lähelle leiriä kuin suinkun pystymme. Kuljemme sitten vedenrajaa myöten ja katsomme, missä kohti Jokiklaanin reviiriä tulva on pahimmillaan", soturi selitti. Huokaisin. Olin niin nälkäinen, että en jaksanut sanoa mitään. "Sinä ja Putousvirta vaikutatte olevan hyviäkin ystäviä", naukui Silakkatassu. Kohautin hieman epävarmana lapojani. "Putousvirta on ihan mukava. Kaipaan kuitenkin enemmän itseni ikäisiä ystäviä", tokaisin. Tarkoitin itseni ikäisellä ystävällä Silakkatassua, mutten ollut varma, ymmärsikö hän sen, mitä ajoin takaa. Jatkoimme hiljaisuuden vallitessa partiointia. //Joku? Jokiklaanin leirissä on siis tulva ja kissat asustavat suuren pensaikon alla, joka on ylempänä kuin leiri ja jonkun matkan päässä leiristä. Kissoilla ei ole pensaikossa omia pesiä, vaan kaikki nukkuu missä nukkuu.
Viiltotassu | 31.03.2017
Kuljimme vesirajaa pitkin. Vatsani kurni lähes taukoamatta, enkä saanut sanotuksi mitään Silakkatassulle. Tahdoin aloittaa keskustelun ja saada kollin palvelemaan minua, mutta nälkäisenä minusta tuskin oli mihinkään. Vähän väliä vilkuilin aivan vierelläni kulkevaa oppilastoveriani yrittäen keksiä hyvää puheenaihetta. "Menkää kauemmas vedenrajasta", kuulin Kaislavirran sihahtavan partion edeltä. Silakkatassun tassut lähes kastuivat, kun hän kulki niin lähellä vettä. Olin huomaamattani itsekin mennyt yllättävän lähelle vettä. Samassa astuin pari askelta sivuun. Myös Silakkatassu teki samoin. Kuljimme nyt hyvin märällä alueella, jolla lunta oli vielä yllättävän paljon. Astelimme lumen päällä, se oli käpälieni alla yllättävän liukas, joten annoin terävien ja pitkien kynsieni liukua ulos tassuistani ja uppoutua lumeen. Tulviva jokivesi vierellämme näytti syvältä ja kylmältä. Silakkatassu liukasteli vierelläni. Olin juuri ehdottamassa kaikille, että siirtyisimme kauemmas vesirajasta ja lumesta, mutta en kerennyt sanoa mitään, kun Kaislavirta onnistui liukastumaan lumella ja loiskahti veteen. "Kaislavirta!" Lohiselkä ulvaisi. Veteen pudonnut soturi katosi hetkessä näkyvistä ja upposi veden pinnan alle. Samassa tajusin, missä olimme. Kuljimme siinä kohden, jossa maa oli korkeammalla kuin siinä, mihin jokivesi oli nyt tulvinut. Muutaman hetken emmittyään Lohiselkä syöksyi hyiseen veteen Kaislavirran perään. Kolli onnistui nostamaan soturitoverinsa takaisin pintaan. Kaislavirta räpiköi kauhuissaan ja yritti yskiä suuhunsa menneitä vesiä ulos. Helmiloiste kumartui varovasti kohti kaksikkoa valmiina ottamaan Kaislavirran turkista kiinni ja vetämään hänet pois vedestä. Sulavasti Lohiselkä auttoi Kaislavirran lumelle ja nosti hänet pois vedestä mestarini kanssa. Minä ja Silakkatassu kävelimme vain hieman kauemmas joesta. "En todellakaan tahdo pudota tuonne, vesi on takuulla jääkylmää", oppilastoverini tokaisi, kun Kaislavirta oli saatu kauemmas tulvivasta vedestä. "Kukapa sinne tahtoisi pudota. Kaislavirta vaikuttaa surkealta soturilta, kun hän ei tajunnut, että lumi on liukasta. Minä olin juuri sanomassa siitä, kun hän onnistui putoamaan veteen", nau'uin Silakkatassulle. Kolli katsoi minua pysyen hetken hiljaa, hän hymyili varovasti. "Palataan muiden luokse, jotta Kaislavirta saadaan lämpimään mahdollisimman pian", Lohiselkä naukui. "Sinutkin täytyy saada lämpimään", Helmiloiste huomautti Silakkatassun mestarille, "Jokiklaanilla ei ole varaa antaa kahden etevän soturin sairastua." Tuhahdin itsekseni ja korjasin mielessäni kahden yhdeksi, sillä Kaislavirta ei vaikuttanut etevältä soturilta. Eikä myöskään Helmiloiste, sillä hän ei ollut tehnyt elettäkään pelastaakseen toverinsa hukkumiselta. Tässä partiossa ainoa oikea ja todellinen soturi taisi siis olla Lohiselkä. Tahdoin selvittää, oliko hän osallistunut yhteenkään sotaan, sillä se saisi minut varmistumaan asiasta. Jatkoimme matkaa kohti väliaikaista leiriämme. Käänsin katseeni Silakkatassuun, joka huomasi katseeni ja katsoi minua takaisin. "Tiedätkö, onko Lohiselkä osallistunut koskaan yhteenkään suureen sotaan?" kysyin kollilta. Silakkatassu vaikutti miettivän. "On hän. Hän sai arpensa viimeisimmästä suuresta sodasta, kun hän taisteli yhtä hirveää kuolonklaanilaista kissaa vastaan", Silakkatassu kertoi painottaen 'hirveää kuolonklaanilaista'. "Minä olen nähnyt kuolonklaanilaisen", tokaisin rauhallisesti. "Ihanko totta? Missä?" soturioppilas kysyi. "Ethän kerro kenellekään, etenkään Pyrstötähdelle?" kysyin ja katsoin arvostellen Silakkatassua. Kolli pudisti päätään. "En kerro", hän tokaisi. Halusin kokeilla, pystynkö luottamaan kolliin. "Ensimmäisenä oppilaspäivänäni karkasin Helmiloisteen kielloista huolimatta nelipuille. Tapasin yhden kuolonklaanilaisen, joka olisi tahtonut tietää nimeni, mutta en vaivautunut kertomaan", virnistin. "Rikoitko siis soturilakia?" kolli kysyi ja kohotti kulmiaan. Kohautin lapojani. "Ei yksi klaani voi omia aluetta, joka on aina kuulunut kaikille", huomautin. "Niin kai.. Oliko Helmiloiste hurjan vihainen?" oppilastoverini kysyi. Olin vastaamassa, mutta samassa huomasin, että lähestyimme nopeasti leirinä toimivaa pensaikkoa. "Jutellaan myöhemmin lisää tästä. Älä kerro kenellekään, muista se", nau'uin. Silakkatassu nyökkäsi. Astelin kolmen soturin perässä sisään ahtaasta kolosta pensaikkoon. Riistan lämmin ja tuore tuoksu kantautui välittömästi sieraimiini, vatsani kurni yhä vain kovaäänisemmin. Helmiloiste ei vaikuttanut huomaavan minua, sillä hän oli kovin keskittynyt viemään kaksi soturia parantajan luokse, joten astelin vain pensaikon aukion keskelle muotoutuneelle tuoresaaliskasalle ja nappasin suuhuni yhden hiiren. Vilkaisin Silakkatassua, joka kulki perässäni. "Eikö meidän pitäisi ensin ruokkia klaaninvanhimmat?" kolli kysyi. Tuhahdin. "He ovat takuulla saaneet jo ruokansa, kyllä me voimme syödä. Ota tuosta vaikka tuo hyvältä näyttävä kala ja tule aterioimaan kanssani tuonne syrjäiseen nurkkaan", ehdotin oppilaalle. Silakkatassu vaikutti empivän, joten päätin yllyttää häntä: "Älä ole pelkuri. Kyllä sinun täytyy joskus tehdä jotain jännittävää, siitä tulee yllättävän mukava olokin." Se vaikutti tehneen oppilastoveriini vaikutuksen, sillä hän tarttui hampaillaan kiinni kasassa olevaan kalaan. Sitten astelin hänen edellään pensaikon syrjäisimpään nurkkaan ja aloin syömään hiirtäni samalla, kun Silakkatassu söi kalaansa. "No, eihän se ollut niin kamalaa?" kysyin virnistäen kollilta, joka kohautti vastaukseksi lapojaan. "Se tuntui itse asiassa ihan mukavalta, jos totta puhutaan", hän naukui. "Minähän sanoin", nau'uin ja nousin ylös. Huomasin Helmiloisteen astelevan minua kohti. Astelin kohti mestariani leuka pystyssä. "No?" kysyin. Naaras katsoi minua silmiään siristellen. Aikoiko hän valittaa siitä, että olin syönyt ilman hänen lupaansa, vai aikoisiko hän kenties viedä minut harjoituksiin? Toivoin kovasti viimeisintä vaihtoehtoa, vaikka Helmiloiste tuntuikin niin hirveältä mestarilta. //Helmi?
Helmiloiste | 01.04.2017
Katsoin silmät siristettyinä oppilastani. "En nyt pyydä sinua oksentamaan hiirtäsi ulos, mutta soturilain mukaan klaaninvanhimmat pitäisi ruokkia ensin", maukaisin viileästi. "Mutta seuraavalla kerralla viet saalista ensin heille, sitten vasta saat syödä itse." Istuuduin odottamaan oppilastani. Tänään kouluttaisin hänelle kalastusta, sitä en ollut vielä opettanut. Jokiklaanilaisen tulisi osata se, sillä maalla elävää riistaa oli reviirillämme vähemmän kuin kaloja. Muistelin, miten olin itse oppinut kalastamaan Ahvenleuan ohjeistamana. Olin siinä aika hyvä, vaikka itse sanoinkin. Viiltotassu näytti hiukan kiusaantuneelta, kun istuin siinä katselemassa hänen syömistään, mutta en välittänyt. Viimein, kun harmaa kolli oli saanut syötyä saaliinsa, nousin ylös. "Harjoittelemme kalastusta nyt. Joki on tulvinut kyllä, mutta emmeköhän me silti pysty sitä jonkin verran harjoittelemaan." Lähdin Viiltotassun edeltä kohti jokea odottamatta oppilaani vastausta. Istahdin vedenrajalle ja suljin silmäni. Kuuntelin hetken veden rauhoittavaa liplatusta. Kuulin askelia takaani ja avasin silmäni. Viiltotassu istuutui viereeni. //Viilto?
Putoustassu | 26.03.2017
"Selvä", naukaisin ja lähdin oppilaiden pesälle. "Tässä on oppilaiden pesä. Siellä me, oppilaat nukumme. Haluatko nähdä sisälle?" kysäisin pennulta, joka oikeastaan muistutti jo vähintäänkin oppilasta. Viiltopentu nyökkäsi. Astelimme lähemmäs ja kurkistime sisään. "Tämä on aika samanlainen, kuin muutkin pesät. Nukumme noilla makuusijoilla". naukaisin ja käännyin pois. Katsahdin oppilaiden pesän vierellä olevaan, suurempaan sotureiden pesään. "tuo taas on sotureiden pesä. Se on suurempi, koska no, sotureita on enemmän kuin oppilaita ja he ovat muutenkin suurikokoisempia. Sotureiden pesässä kokeneimmat soturit nukkuvat kuulemani mukaan keskellä, jossa on lämpimämpää." Käännyin sitten ja suuntasin leirin aukiolle päin. Viiltopentu seurasi kiinnostuneena leirin tapahtumia. "Tässä on tuoresaaliskasa. Siihen klaanin kissat tuovat riistaa. Oppilaat saavat syödä vasta, kun klaaninvanhimmat ja pennut ovat saaneet syödäkseen", naukaisin tietäväisesti. Viiltopentu nyökkäsi. "Selvä." Katselin ympärilleni leirissä. Minne voisimme sitten mennä? Osoitin hännälläni parantajan pesälle. "Tuo on parantajan pesä. Siellä parantaja ja hänen oppilaansa - tässä tapauksessa Kirkasmarja ja Mäntyvarjo - nukkuvat siellä. Parantajan pesässä myös säilytetään yrttejä, mutta niihin ei saa kajota", varoitin. "Pentuna minä kävin siellä salaa syömässä unikonsiemeniä, niistä tulee uniseksi." Hymyilin muistellessani pentuaikojani. Helmiloisteesta oli varmasti ollut ärsyttävää kaitsea kahta pentua, jotka temmelsivät ympäri leiriä varomattomasti. Ravistin päätäni ja keskityin nyt esittelemään leiriä Viiltopennulle. Osoitin sitten hännälläni päällikön pesälle päin. Se oli leirin mukavin pesä, ainakin luullakseni. Se oli punottu pajun varsista muinaisenpajun juurakkoon. "Tuo on päällikön pesä", naukaisin Viiltopennulle. "Nukkuuko Pyrstötähti siellä?" pentu kysyi. Nyökkäsin. "Pentutarhan tiedätkin jo", mau'uin. "Onko sinulla jotain kysyttävää leiristä?" //Viilto? Varmaan aika kamalasti kirjotusvirheitä ja aika tönkkö xD
Viiltopentu
"Miksi ihmeessä oppilaiden pitää hoitaa klaaninvanhimmat? Ja missä klaaninvanhimpien pesä on?" kysyin Putoustassulta, joka oli unohtanut kertoa klaaninvanhimpien pesän olinpaikan. Osasin kyllä aavistaa, että pesä sijaitsi tuon korkean rinteen laella. "Se on tuolla. Tule, voin näyttää sinulle", oppilas tarjoutui, mutta pudistin päätäni ja jäin siihen paikkaan, missä olin koko ajan ollut. "Minua ei kiinnosta, missä jotkut vanhat kirppukasat asustavat", naukaisin viileästi. Huomasin Putoustassun kasvoilla hämmästyneen ilmeen. Hänen leukansa oli loksahtaa auki, mutta sitten hän nielaisi ja pudisti päätään. "Klaaninvanhimpia pitää kunnioittaa, koska he ovat olleet joskus nuoria ja puolustaneet Jokiklaania kunniakkaasti. Joten voisitko olla ystävällinen ja olla kutsumatta heitä kirppukasoiksi", Putoustassu naukui rauhallisesti. Pyöräytin silmiäni ja tuhahdin hieman turhautuneesti. "Kyllä minä tiedän, mitä he ovat tehneet. Mielestäni he ovat kuitenkin vain taakka Jokiklaanille. Eikö olisi helpompaa heittää heidät ulos klaanista tai tappaa?" kysyin. Huomasin Putoustassun olevan vielä kauhistuneempi kuin aiemmin. Hän katsoi minua hämmentyneenä. //Putous?XD Ny koitan alkaa mukailee tätä Viillon luonnetta, et sei oo enää nii pentu et sil ei ois viel kunnollista mut joo cx
Putoustassu
"Tappaa? Klaaninvanhimmat?" naukaisin epäuskoisena. "Ei heitä voi tappaa! Ei ketään omasta klaanista saa tappaa! Klaaninvanhimmat ovat eläneet kunniakkaan elämän palvellessaan Jokiklaania." Pudistin päätäni. Mitä tuon kollin päässä liikkui? En olisi ikinä voinut ajatella mitään tuollaista. Kuka nyt tappaisi klaaninvanhimpia? Se kuulosti kamalan julmalta, he olivat niin vanhojakin. Osa heistä ei kyllä edes ollut, he olivat saattaneet sokeutua tai muuten vammautua. "Klaanissa kaikkia pitää kunnioittaa, varsinkin klaaninvanhimpia. Jos alat ryttyilemään heille, he voivat olla inhottavia sinulle", maukaisin. Klaaninvanhimpien hoito oli kyllä tylsää, niin kuin he eivät itse osaisi vaihtaa makuualusia tai poistaa punkkeja turkeistaan. Mutta se kuului oppilaan tehtäviin, jotka piti tehdä, jos halusi soturiksi. "Olethan sinäkin täällä 'taakkana'", naukaisin viikset huvittuneesti väristen. "No, kyllä kai sinusta on klaanille hyötyä, kun pääset oppilaaksi, silloin voit hoivata vanhuksia." //Viilto? Vähä sekava x)
Viiltotassu
Pyöräytin silmiäni. "Sinä olet tylsä, minä haluan olla nyt yksin", tuhahdin Putoustassulle ja lähdin astelemaan kohti pentutarhaa. Ennen kuin pääsin pesälle saakka, kuulin leirin uloskäynniltä askelia. Käänsin katseeni sinne ja näin Kirkasmarjan astelevan sisään leiriin perässään Mäntyvarjo. Naaras hämmästyi hieman nähdessään minut pentutarhan ulkopuolella. Naaras asteli minun luokseni rivakasti. "Olet näköjään poistunut pentutarhasta", parantaja huomautti ja katsoi minua ankarasti. Pyöräytin silmiäni. "Mitä väliä sillä on, en minä ole enää mikään pieni pentu, jonka perässä pitää koko ajan juosta katsomassa, etten tee mitään hiirenaivoista", nau'uin turhautuneesti Kirkasmarjalle. Naaras katsoi minua hieman epäuskoisesti. Hän kuitenkin pyöräytti silmiään. "Etkä sinä ole minun emoni, joten sinä et päätä mitä minä teen, ei minulla ole edes emoa", nau'uin ja astelin takaisin pentutarhalle. Minusta tuntui kuin kukaan ei ymmärtäisi minua ja omia ajatuksiani. Mikä vika siinä oli, miten ajattelin ja että sanoin ne ääneen? Eikä Kirkasmarja ollut emoni, ei minulla ollut sellaista, koska emoni oli hylännyt minut tunteettomasti. Asetuin sammalpedilleni ja aloin nukkumaan, sillä olin kovin ärsyyntynyt, enkä tahtonut pilata kenenkään tai omaa päivää sen enempää, mitä olin jo tehnyt. Viimeinkin! Olin viimeinkin täyttänyt kuusi kuuta, ja nyt oli aikani tulla oppilaaksi. Pyrstötähti oli kutsunut koko klaanin koolle, ja malttamattomana astelin ympäri pentutarhan edustaa odottaen, milloin päällikkö aloittaisi seremonian. Kun kissoja oli runsaasti leirin pääaukiolla, päällikkö aloitti: "On tullut aika nimittää pentu oppilaaksi. Viiltopentu, tulisitko lähemmäs." Loin kasvoilleni tyynen ilmeen ja astelin selkä suorassa ja häntä pystyssä päällikön pesän lähelle, jossa Pyrstötähti piti klaanikokousta. "Viiltopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun vuorosi tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kunnes olet ansainnut soturinimesi, sinut tunnetaan Viiltotassuna. Mestariksesi saat Helmiloisteen. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on Ahvenleualta oppinut", päällikkö naukui. Kasvoilleni levittyi virne. Helmiloiste asteli luokseni ja kosketti kuonollaan omaani. Ennen kuin klaani puhkesi hurraa-huutoihin, Pyrstötähti nosti häntänsä pystyyn hiljaisuuden merkiksi. "On myös aika nimittää yksi oppilas soturiksi. Putoustassu, astu tänne", päällikkö naukui raidalliselle kissalle. Emme olleet jutelleet sen kummemmin sen jälkeen, kun olin kertonut oman mielipiteeni klaaninvanhimmista. Jos kolli ei tulisi juttelemaan minulle, en minäkään juttelisi hänelle. Enkä varmastikaan hurraisi hänen nimeensä, koska tuskin hänkään tekisi samaa minulle. "Minä, Pyrstötähti, Jokiklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Putoustassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?" tabbykuvioinen kolli kysyi ja katsoi Putoustassua suoraan silmiin. "Lupaan", harmaa kolli sanoi varmalla äänellä. Olin kuitenkin tavallaan ylpeä Putoustassusta, mielestäni oli mukavaa, että hän pääsi soturiksi ja minä oppilaaksi. "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Putoustassu, tästä lähtien kutsuttakoon sinua Putousvirtana! Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja taitojasi ja hyväksyy sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi!" Pyrstötähti naukui kovaäänisesti. Hän asteli tuoreen soturin luokse ja kosketti kuonollaan hänen päälakeaan ja silloin Putousvirta nuolaisi päällikön lapaa. Sitten klaani puhkesi hurraamaan nimiämme: "Viiltotassu! Putousvirta! Viiltotassu! Putousvirta!" Pystyin huomata, että minun nimeni kuului vaimeammin kuin Putousvirran. Se tuntui hieman pahalta. Huomasin, että moni ei huutanut nimeäni. Klaaninvanhimmista vain pari huusi nimeäni, jonka vuoksi pidin vielä vain vähemmän heistä. En minä heitä halunnut hoitaa, kun voisin tehdä jotain muutakin! Huomasin Putousvirran astelevan minua kohti. Vedin syvään henkeäni ja astelin kollia vastaan. "Onnea", kolli naukui minulle melko ystävällisellä äänellä. Mietin hetken ajan, pitäisikö minun vastata vain kiitos, vai pitäisikö myös onnitella kollia. Hetken hiljaisuuden päätteeksi nau'uin: "Kiitos. Onnea myös sinulle." Aurinko oli korkeimmillaan, oli aurinkohuipun hetki. Huomasin Helmiloisteen astelevan minua kohti. Samassa ymmärsin, että hän saattaisi kysyä, lähtisinkö kiertämään rajoja tai harjoittelemaan taistelua hänen kanssaan! Ennen kuin mestarini kerkesi sanoa mitään, käännyin häntä kohti unohtaen täysin Putousvirran, joka otti vastaan onnitteluita, mitä muut kissat hänelle toivottivat. Tunsin jälleen itseni hieman yksinäiseksi, sillä vain muutama kissa onnitteli minua, enkä vastannut heille mitään. "Voimmeko lähteä harjoittelemaan tai jotain? Olen ollut leirissä viimeiset kuusi kuuta, jonka vuoksi ajattelin, että olisi kiva lähteä nyt pois leiristä, kun olen viimeinkin oppilas", naukaisin soturille, joka hymähti. Jäin odottelemaan kärsimättömänä soturin vastausta. Oioin kynsiäni, sillä en malttanut odottaa, mitä Helmiloiste vastaisi. //Helmi?