Kirjoittaja: Elandra
Nimet: Viiltopentu, Viiltotassu, Viiltokaaos, Viiltotähti Sukupuoli: Kolli Klaani: Jokiklaani → Erakko → Kuolonklaani Usko: Pimeyden Metsä
Koulutetut oppilaat: Roihumyrsky, Tappotahto Entinen mestari: Helmiloiste/-tähti
Syntynyt: 24.3.2017
KP: 2434
Ulkonäkö: Viiltotähti on todella suurikokoinen kollikissa, joka omaa lihaksikkaan kehon. Soturi on voimakasrakenteinen ja painava kissa. Jo nuorena oppilaana Viiltotähti oli joidenkin sotureiden kokoinen. Hän omaa leveät lavat ja pitkät jalat. Kollin karva on paksua, mutta kuitenkin lyhyttä. Karva on väriltään tummanharmaata, mutta vasemman takajalan varpaat ovat väriltään vaaleanharmaat. Viiltotähti omaa suurehkon pään, mutta suureen kehoon verrattuna se ei vaikuta edes kovinkaan suurelta. Kollin korvat ovat keskikokoiset ja päistä tylpät. Viiltotähden nenä on väriltään vaaleanpunainen, ja hänen hampaansa ovat melko lyhyet ja tylpähköt, kun taas kynnet ovat erityisen pitkät ja terävät, väriltään vaaleanharmaat. Päällikkö omaa suuret tassut. Hänen häntänsä on lyhyehkö, ja karva siinä on yhtä lyhyttä kuin muuallakin kehossa. Soturin silmät ovat väriltään smaragdinvihreät, ja niissä on yleensä sama tyyni ja tunteeton ilme, joka edellisessä elämässään hänellä jo oli. Soturin silmät ovat suurehkot ja mantelinmuotoiset.
Viiltotähden kehossa on joitakin arpia, joista näkyvimmät ovat kasvoissa ja oikeassa kyljessä. Kollin vasemman silmän yli kulkee kaksi pystysuuntaan kulkevaa arpea, jotka eivät kuitenkaan ole vahingoittaneet silmää. Oikeassa kyljessä on kolme lähes pystysuoraan kulkevaa melko pitkää arpea. Viiltotähden vasen korva on repaleinen, koska Kuolonklaanin Kalmalilja puraisi siitä aikoinaan palan.
Luonne: Viiltotähti on luonteeltaan äkkipikainen, kylmä ja töykeä. Se ystävällisyys, joka hänestä oli jäljellä Kuolonklaaniin saapuessaan on kadonnut lähes täysin. Kolli harvoin jättää sanomatta sen, mitä hän ajattelee milloinkin. Soturi on kyyninen, eikä häntä hetkauta toisten kissojen kuolema, ellei kyseessä ole kollille erittäin tärkeä kissa, kuten kumppani, pentu tai ystävä. Hän usein nauttii etenkin vastustajansa kuolemisen katsomisesta, ja pyrkii tappamaan vihollisensa mahdollisimman hitaasti ja kivuliaasti osoittaakseen olevansa vahva ja voittamaton. Pennuista Viiltotähti välittää, mutta ainoastaan omista pennuistaan ja vain, jotta hänen sukunsa jatkuisi. Pennuille hän ei osoita kuitenkaan lempeyttä tai rakkautta, vaan kasvattaa heitä tiukan kurin avulla. Viiltotähti rakastuu hyvin vaikeasti, jos rakastuu ollenkaan. Kolli pitää rakkautta heikkoutena, koska taistellessaan hänen täytyy suojella rakkaitaan ja pitää heidät hengissä vaikka mikä olisi. Jos Viiltotähti kuitenkin rakastuu, hän ei pelkää näyttää sitä naaraalle, johon hän on rakastunut. Muulle maailmalle hän ei kuitenkaan sitä mielellään näytä, ennen kuin on saanut vastakaikua tunteilleen. Kun Viiltotähti saa kumppanin, on tämä hänelle kaikki kaikessa. Hän pyrkii auttamaan kumppaniaan kaikin mahdollisin keinoin ja kunnioittaa häntä enemmän kuin ketään. Tunteistaan kolli on erittäin huono puhumaan. Hän suuttuu joskus turhankin helposti, mutta se ilmenee usein vain murhaavalla katseella ja piikittelevillä sanoilla, harvemmin päälle käymisenä. Suuttumuksen hän yrittää pitää piilossa, jottei vihollinen saa hänestä otetta. Viiltotähti on erittäin kunnianhimoinen. Hän osaa kuitenkin pitää himonsa hiljaa sisällään. Soturi kuitenkin käyttää hyväkseen kaikki mahdollisuudet saada kunniaa ja valtaa, oli tilanne mikä tahansa. Hän ei mielistele kissoja turhaan, ainoastaan valtaa havitellessaan voi niin mahdollisesti tehdä. Klaaninsa jäseniä kohtaan Viiltotähti on melko töykeä, etenkin kissoille, joita hän ei sen koommin tunne ja joista hän ei pidä. Vieraat kissat ovat kollin mielestä mielenkiintoisia. Muiden klaanien jäsenien läsnäollessa Viiltotähti on viileä, salaperäinen ja ylpeä. Yleensä hän pitää leukansa pystyssä ja ryhtinsä suorana ja yrittää antaa muille vaikutelman siitä, että kolli on vahva ja kunniallinen. Viiltotähti välittää perheestään paljon. Emoaan hän kuitenkin vihaa yli kaiken tuon valheiden vuoksi, mutta isänsä kanssa kolli on saanut asiat sovittua. Viiltotähti ei osaa rakastaa omia pentujaan entisen elämänsä menneisyyden vuoksi, mutta haluaa niille kuitenkin aina vain parasta. Päällikkö kasvattaakin pentunsa siksi tiukan kurin kera eikä turhaan näytä tunteitaan. Viiltotähden itseluottamus on erittäin korkea, eikä hän salli itseltään tai oppilaaltaan epäonnistumisia. Mestarina hän onkin erittäin ankara eikä jousta helpolla. Muihin hän ei kuitenkaan luota oikeastaan lainkaan. On vain muutamia kissoja, joihin Viiltotähti pystyy luottamaan, ja jos tämän luottamuksen kerran tuhoaa, on todennäköistä, että se ei koskaan palaudu entiselleen. Soturin luottamusta ei ole niinkään helppo saada. Soturi kokee pientä luottamuspulaa, jonka vuoksi luottamuksen saaminen voi vaatia joskus kuidenkin uurastusta. Viiltotähti on ehkä hieman vainoharhainen ja usein hän kehitteleee erilaisia salaliittoteorioita monistakin asioista, mutta mielenvikainen kolli ei ole. Viiltotähti on kuitenkin viisas ja viekas, eikä häntä niin helposti nenästä vedetäkään. Kolli ei kestä sitä, kun häntä aliarvioidaan tai halveksitaan. Kolli tahtoo näyttää kaikille, että hän ei ole kuka tahansa kissa, vaan että häntä tulee kunnioittaa ja joskus jopa pelätäkin. Viiltotähti uskoo Pimeyden Metsän olemassaoloon vankasti. Hän on sataprosenttisesti uskollinen Kuolonklaanille.
Taidot: Soturi on erittäin taitava taistelija, ja suuren kehonsa vuoksi hän on parempi puolustaja kuin hyökkääjä. Hyökkäyskin oikeastaan onnistuu joten kuten, mutta melko heikosti, joten se lasketaan hallitsemattomaksi taidoksi. Suuren kehon vuoksi kolli on myös huono hiipijä ja piiloutuja. Kiipeily ei ole myöskään Viiltokaaoksen alaa ja hän on siinä erityisen huono. Viiltotähti on nopea juoksija ja hän voi juosta pitkiä matkoja ennen hengästymistä. Viiltotähti on suorastaan surkea saalistaja ja sama koskee vaanimista. Soturin takajalat ovat voimakkaat, joka tarkoittaa sitä, että hän on erityisen hyvä hyppijä. Viiltotähti on huono uimari ja kalastaja. Kollilla on hyvät refleksit ja hyvin tarkat näkö- ja kuuloaistit.
Emo: Kirkasmarja(Jokiklaani) Isä: Syöksyviilto(Pimeyden Metsä) Isän isä: Tuhokatse(Kuolonklaani) Isän emo: Pihlajakynsi(Kuolonklaani) Isän emon isä: Viiltotähti(Pimeyden Metsä)Uud.synt. Viiltokaaoksena Isän emon emo: Sulkakukka(Pimeyden Metsä)uud synt. Sulkatähtenä Täti: Verikyynel(Kuolonklaani)
Ystävät: Tuhokatse(Kuolonklaani), Ahvenleuka(Kuolonklaani), Valhekuiske(Kuolonklaani) Tuttavat: Veri(Kuolonklaani), Kalmalilja(Kuolonklaani), Jäälilja(Kuolonklaani), Kostohenki(Kuolonklaani), Mutuviiksi(Kuolonklaani) Liittolaiset: Silkkisydän(Myrskyklaani) Entiset ystävät: Silakkasiipi(Kuolonklaani), Putousvirta(Jokiklaani)
Viholliset: Kirkasmarja(Jokiklaani), Kylmähenkäys(Pimeyden Metsä) + about kaikki metsäklaanilaiset
Viiltokaaoksen tappamia kissoja: Liitotähti(Tuuliklaani), Ruohoviiksi(Myrskyklaani), Riekkosulka(Myrskyklaani), Kylmähenkäys(Kuolonklaani), Raetähti(Kuolonklaani), Jalosydän(Myrskyklaani), Saniaistähti(Myrskyklaani, yksi henki), Tuhkatähti(Taivasklaani), Syöksyviilto(Kuolonklaani)
Menneisyys: Viiltotähti syntyi Jokiklaaniin hiirenkorvan aikana yhden pennun pentueeseen. Kolli syntyi emolleen parantaja Kirkasmarjalle, joka kuitenkin valehteli klaaninsa jäsenille pennun olevan erakkopentu, ja sen koko Jokiklaani uskoi, niin teki myös Viiltotähti. Kirkasmarja tahtoi antaa Viiltokaaokselle nimeksi Viiltopentu, koska pentu muistutti ulkonäöltään erityisen paljon Viiltotähteä ja samalla pentu muistutti Kirkasmarjaa virheestään kuolonklaanilaisen Syöksyviillon - Viiltokaaoksen isän - kanssa. Viiltopentu varttui Jokiklaanissa oppilaaksi ja sai mestarikseen Helmiloisteen. Koulutus ei ollut mitään ruusuilla tansimmista, sillä Viiltotassu onnistui hankkiutumaan kaiken aikaa vaaraan ja rikkomaan soturilakia. Eräänkin kerran hän lähti luvatta Kuolonlaanin omistamaan nelipuiden laaksoon, jossa Kuolonklaanin soturi Pikkuvarjo näki oppilaan. Naaras ei kyennyt sanomaan sanaakaan tai ylipäätään ottamaan oppilasta kiinni, koska tuo muistutti niin paljon naaraan isää, Viiltotähteä. Helmiloiste onnistui kuitenkin kouluttamaan oppilaasta soturin, joka ansaitsi nimen Viiltokaaos. Viiltokaaos onnistui kuin onnistuikin hankkimaan jo oppilaana itselleen ystävän, josta hän ei oikeastaan edes välittänyt. Silakkatassu, soturina Silakkasiipi, seurasi alistuneena Viiltokaaosta minne tahansa. Soturiksi päästyään Viiltokaaos karkasi Jokiklaanista yhdessä Silakkasiiven kanssa. Hetken he vaelsivat kahdestaan, kunnes löysivät kissaporukan Myrskyklaanin viereisen kaksijalkalan läheltä. Joukkoa johti Veri-niminen kolli, joka kerran haastoi Viiltokaaoksen taisteluun. Tuli tasapeli ja Viiltotähti sai Veren luottamuksen lähes täysin. Kollin suunnitelmissa oli porukan johtoon asettuminen. Veri ystävineen päätyi riitoihin Kuolonklaanin kanssa. Lopulta Veri päätti antautua ja liittyi Kuolonklaaniin tuon kumppanin Rapapoltteen kuoltua. Viiltokaaos tietenkin meni mukana, olihan Kuolonklaani aina vetänyt häntä mystisesti puoleensa. Kuolonklaanin jäseneksi tultuaan, Viiltokaaosta erehdyttiin usein luulemaan Kuolonklaanin perustajaksi, Viiltotähdeksi. Edes kolli ei itse tiennyt olevansa päällikön reinkarnaatio. Hän sai tietää hieman yli vuodenaika Kuolonklaaniin saapumisen jälkeen, että Jokiklaanin Kirkasmarja on hänen emonsa, ja että Kuolonklaanin soturi Syöksyviilto hänen isänsä. Kolli siis tietää olevansa sukua Viiltotähdelle. Tämän jälkeen kului aikaa, Viiltokaaos suunnitteli metsän valloittamista yhdessä Jokiklaanista Kuolonklaaniin saapuneen Ahvenleuan kanssa. Kaksikko vietti päivänsä yrittäen hankkia tukijoita Viiltokaaokselle. Eräässä kokoontumisessa Viiltokaaos menetti tajuntansa. Hän oli miltei vuorokauden tajuttomana parantajan pesässä, kunnes hän heräsi. Tajuttomuuden aikana Viiltokaaos oli elänyt uudelleen jokaisen hetkensä Viiltotähtenä. Herättyään hän kertoi Ahvenleualle tästä ja siitä, että oli Viiltotähti. Viiltotähti kertoi tämän myös entisen elämänsä luottosoturille Tuhokatseelle, jolloin myös Kalmalilja sattui kuulemaan salaisuuden. Viiltokaaos onnistui puhumaan Kalmaliljan puolelleen. Viiltokaaos koulutti Kuolonklaanissa oppilaan, Roihumyrskyn. Kun Pimeystähti vammautui, luopui hengistään ja siirtyi pentutarhalle kuningattareksi, oli Raepisaran aika nousta päälliköksi. Viiltokaaaos oli puhunut kollin ympäri nimeämään itsensä varapäälliköksi. Viiltokaaoksesta tuli Kuolonklaanin varapäällikkö ja Raepisarasta päällikkö Raetähti.
Raetähden ollessa päällikkö, Viiltokaaos punoi juoniaan tuon selän takana. Hän hankki itselleen liittolaisia ja lupasi heille kunniaa ja mainetta, jos he olisivat Viiltokaaoksen puolella tulevissa koitoksissa. Viiltokaaos onnistui puhumaan Varjoklaanin varapäällikkö Minttusydämen puolelleen. He sopivat, että Kuolonklaani antaa Varjoklaanille riistaa, ja sodan koittaessa Varjoklaani taistelee Kuolonklaanin rinnalla. Viiltokaaos sai itselleen tukijoita muista klaaneista. Myrskyklaanista Silkkisydämen, Jokiklaanista Haukihampaan ja Tuuliklaanista Hohdetassun sekä Mahtivarjon. Viiltokaaos kohtasi Varjoklaanin rajalla Kylmähenkäyksen sekä Varjoklaanin silloisen varapäällikön Rosmariiniputouksen taistelemassa keskenään. Kylmähenkäys kuului Kuolonklaaniin, eikä Viiltokaaos voinut antaa kollin tappaa tytärtään, sillä sopimus Minttutähden kanssa olisi saattanut raueta. Niinpä Viiltokaaos tappoi Kylmähenkäyksen viiltämällä tuon kurkun auki. Tästä vain pienen ajan kuluttua, Raetähti sai vihiä Viiltokaaoksen suunnitelmista. Leirin ulkopuolella heidän välilleen syttyi taistelu, joka päättyi Raetähden kuolemaan. Viiltokaaos haki henkensä Pimeyden Metsältä. Silloin hän muisti kaiken, mitä oli kuoltuaan suunnitellut Sulkatähden kanssa. Siitä alkoi kuolleiden ylösnousu.
Henkiensä saannin jälkeen Sulkatähti ylösnousi kaikista ensimmäisenä. Viiltotähti ei rakastanut naarasta, joten oli tuota kohtaan kylmä ja tunteeton. He palasivat leiriin, ja matkalla Viiltotähti otti mukaansa ylösnousseen Raetähden, jolle hän kertoi kaiken suunnitelmistaan. Raetähti lupasi tukea Viiltotähteä sillä ehdolla, että tuo saa olla mukana sodan suunnittelussa. He kertoivat klaanille, että Viiltotähti oli kertonut Raetähdelle suunnitelmistaan ja kolli oli itse luopunut hengistään. Raetähdestä tuli taas Raepisara. Viiltotähti alkoi heti suunnittelemaan sodan aloitusta. Hän vieraili Varjoklaanissa ja kertoi Minttutähdelle tapahtuneesta. He päättivät julistaa sodan alkaneeksi kokoontumisessa. Kokoontumiseen tulivat käytännössä kaikki varjoklaaanilaiset ja kaikki kuolonklaanilaiset. Viiltotähti kertoi liittoutuneensa Varjoklaanin kanssa, ja että he toimivat yhteistyössä nimellä Viiltoklaani. Kolme muuta klaania ilmoittivat uudeksi nimekseen Metsäklaani, sillä he taistelivat metsän puolesta. Kokoontumisen päätyttyä Viiltotähti palasi kotiin. Seuraavat päivät hän suunnitteli Minttutähden, Rosmariiniputouksen ja Raepisaran kanssa hyökkäystä, joka avaisi sodan virallisesti. He päättivät hyökätä Myrskyklaaniin yöllä, sillä silloin he sitä vähiten odottivat. Hyökkäys päättyi siihen, kun Viiltotähti vei Saniaistähdeltä(Myrskyklaanin päälliköltä) yhden hengen. Hyökkäyksessä Viiltotähti tappoi myös Myrskyklaanin soturi Jalosydämen, joka kuoli uhrautuessaan erään myrskyklaanilaisoppilaan vuoksi. Hyökkäyksen jälkeen Viiltoklaanin jäsenet menivät leireihinsä parantelemaan haavojaan. Kun oli kulunut vain muutamia päiviä hyökkäyksestä Myrskyklaaniin, Viiltotähti kohtasi isänsä Syöksyviillon kanssa Kuolonklaanin reviirillä joukon tuntemattomia kissoja. Kissat paljastuivat pian Taivasklaanin matkalaisiksi, jotka olivat saapuneet metsään. Viiltotähti aloitti taistelun Syöksyviillon kanssa. Kaksi soturia taistelivat kuutta kissaa vastaan. Viiltotähti ja Syöksyviilto saivat hengiltä kaksi kissaa; päällikkö Tuhkatähden ja soturi Olkipuron. Taistelun päätteeksi Viiltotähti menetti ensimmäisen henkensä. Kun hän heräsi, taivasklaanilaiset olivat poissa. Syöksyviilto makasi maassa lähes elottomana. Kolli aneli Viiltotähteä tappamaan itsensä, sillä niin Viiltotähti voisi nähdä isänsä aina hengen menettäessään. Viiltotähti tappoi isänsä tuon toiveesta ja itki ensimmäistä kertaa aikoihin, vaikkakin vain yhden kyyneleen.
Muuta: Viiltotähti on uudelleensyntynyt Viiltotähti, joka oli Kuolonklaanin perustaja ja ensimmäinen päällikkö. Kolli tietää entisestä elämästään. Viiltotähti muistaa oikeastaan kaiken edellisestä elämästään. Myös hänen tunteensa ovat muuttuneet uudelleensyntymisen myötä, hän ei esimerkiksi tunne samanlaista rakkautta Sulkatähteä kohtaan kuin entisessä elämässään, mutta rakastaa naarasta siltikin, vaikka hieman eri tavalla. Edellisestä elämästä tähän elämään on siirtynyt tapa viiltää kynsillään ilmaa. Se on ikään kuin pakonomainen liike, joka toistuu usein, kesken keskustelun tai hiljaisuudessa. Viiltotähti ei itse kiinnitä asiaan huomiota, mutta saattaa viiltää ilmaa läheltä toisten viiksiä tarkoituksena hieman pelotella muita.
Toiveet: Viiltotähden suurin toive on valloittaa metsä ja kostaa kaikille siitä mitä hän on joutunut kokemaan elämiensä aikana.
Theme Song: Haloo Helsinki! - Halleluja
Varapäällikön asema Edeltäjä: Raepisara/-tähti Seuraaja: -
Päällikön asema Edeltäjä: Raetähti/-pisara Seuraaja:
Kalmalilja 09.04.2019
"Lähdetään", murahdin johtamalleni partiolle siirtäessäni maata pois peitettyäni sillä saaliini, orava ja kaksi hiirtä. Hiirenkorvan aika oli viimein koittanut, ja nyt riistaakin alkoi esiintyä tiuhempaan. Vielä oltiin kaukana viherlehdestä, mutta suunta oli oikea.
Pihlajakynsi astahti taakseni yhtä ylimielisen näköisenä kuin aina. Hänen lisäkseen mukanani olivat Mäyräraita ja Naakkalaulu. Nyt kaksikko asteli luoksemme kantaen kumpikin suussaan lintua tai paria. Nyökkäsin hyväksyvästi nuoremmille kissoille ja käännähdin ympäri ottaen suunnan kohti leiriä.
Leirissä kävin nopeasti nakkaamassa saaliini tuoresaaliskasan päälle. Siksi nopeasti, että olin nähnyt Viiltotähden istuvan leirissä, ja minulla oli hänelle asiaa. Tietenkin olisin halunnut tietää, mitä hänen ja Raepisaran välillä oli tapahtunut, mutta sitä en ollut vieläkään saanut selville. Olin jo alkanut ajatella, että en ehkä haluaisikaan; mitä jos jotain tosiaan olisi tapahtunut, ja joutuisin valitsemaan heidän välillään? En halunnut päätyä siihen tilanteeseen, sillä Viiltotähteä seuraamalla voisin saada ennen näkemätöntä valtaa. Raepisaraa taas rakastin.
Istuuduin kookkaan harmaan kissan viereen kivikasvoisena kuten yleensäkin.
"Onko mitään uutta tietoa Jokiklaaniin hyökkäyksestä?" kysyin vilkaisten päällikköä. Toivoin pääseväni mukaan, ja tietysti oletin sitä, olinhan klaanin kokeneimpia sotureita. En pitänyt Jokiklaanista. He olivat heikkoja, mutta silti uskalsivat olla ylpeitä, vaikkei heillä ollut siihen mitään syytä.
//Viilto?
Viiltotähti 11.04.2019
Käänsin viileän katseeni Kalmaliljaan. Soturi istui vierelläni ja odotti vastaustani kysymykseen Jokiklaanin hyökkäyksestä.
“Ei mitään merkittävää. Hyökkäys siirtyi myöhemmälle, muusta en tiedä. Liittolaimem ilmoittaa saadessaan enemmän tietoa”, vastasin murahtaen ja annoin kynsieni viiltää ilmaa.
“Mutta me olemme valmiita. Pimeyden Metsä seisoo takanamme ja auttaa meitä selviämään. Mutta minulla on sinulle tärkeä tehtävä, josta et voi kieltäytyä”, nau'uin ja kohtasin nyt soturin katseen. Kalmalilja kallisti päätään ja siristi silmiään. Hän yritti tulkita ilmeetöntä ilmettäni.
“Kerro lisää”, kokenut naaras kehotti ja heilautti häntäänsä. Kohensin asentoani ja käänsin katseeni naaraasta leirin pääaukiolle. Kissat risteilivät leirissä sinne tänne harkitusti ja suorittivat jokapäiväisiä toimiaan.
“Olet kai huomannut, että ylösnousseet ovat kasvattaneet Metsäklaanin kokoa runsaasti. Asian täytyy muuttua. Jos kohtaamme heidät kaikki sodassa, joudumme alakynteen. Tehtäväsi on teurastaa mahdollisimman moni metsäklaanilainen, mahdollisimman raa'alla tavalla ja lähettää selvä viesti: Me olemme voittajia”, naukaisin viestin ylpeällä äänellä, mutta muuten ääneni oli tasainen ja rauhallinen. Tunsin Kalmaliljan katseen minussa.
“He kulkevat näinä päivinä joukoissa”, naaras huomautti kärkkäästi.
“Tiedän. Siksi otatkin Pisaraviillon ja Verikyyneleen mukaasi. He auttavat sinua, Pisaraviilto voimallaan ja Verikyynel nopeudellaan”, murahdin. Kalmalilja nyökkäili.
“Kauanko aikaa tehtävän suorittamiseen on? Milloin aloitan?” kokenut soturi kysyi. Käänsin katseeni häneen ja huomasin ylpeän ilmeen. Hän taisi olla tyytyväinen siihen, että olin valinnut juuri hänet tehtävän johtoon.
“Aloitat heti ja jatkat niin kauan kuin suinkin voimme. Ympäri vuorokauden, saatte pitää kolme virallista taukoa leirissämme, jotka ovat nukkumista ja syömistä varten. Muita sääntöjä ei ole, mutta pidä korvasi ja silmäsi auki ja ilmoita minulle välittömästi kaikki mahdollisestikin tärkeät tiedot”, naukaisin vakavalla äänellä ja odotin Kalmalilja vastausta.
//Kalma? Jos se suostuu tähä ni voijaa vaik sopii et keit saa tappaa xdd
Mesiviiksi 22.04.2019
Muiden klaanien hyökkääjät olivat juuri saapuneet Jokiklaanin leiriin. Kaikki kärvistelivät pääaukiolla hermostuneina katsellen vuorotellen toisiaan ja korkealla paistavaa aurinkoa, joka ohittaisi pian huippunsa. Kurkitähti varmisti jokaisen halutun olevan paikalla, jonka jälkeen hän kajautti ilmoille huudon lähtömarssin merkiksi. Kuljin Helmiloisteen vierellä eteenpäin ulos turvallisesta leiristä. Kiersin katseellani hyökkääjiä. Minua jännitti ja vatsassani tuntui perhosia. Olin varma siitä, että paluumatka ei olisi tällainen. Kissoja kuolee, niin käy aina. Hyökkäyksestä ei voi koskaan selvitä ilman vammoja. Minua pelotti. En pelännyt itseni, vaan Helmiloisteen puolesta. Naaras väläytti minulle lämpimän katseen.
"Se menee hyvin", hän vakuutti. Kurkitähti oli muiden päälliköiden kanssa tehnyt tarkat suunnitelmat siitä, miten sota etenisi. Me hyökkäämme pienissä joukoissa miltei tyhjään Kuolonklaanin leiriin ja poistumme ennen kuin partiot palaavat. Teemme mahdollisimman paljon vahinkoa, mutta pentuihin, klaaninvanhimpiin tai parantajiin ei saa koskea. Se tehtiin selväksi useaan otteeseen. Me emme ole kuin viiltoklaanilaiset, me välitämme jokaisen kissan hengestä. Sotureiden tappamista he eivät kieltäneet, jota en toisaalta edes ihmetellyt. Sodan voittaminen vaati kuolemia sekä omalta että vihollisten puolelta.
Matka tuntui pidemmältä kuin koskaan. Kuuntelin välillä Kirkasmarjan pentujen jutustelua. He olivat vasta oppilaita, mutta innokkaita osallistumaan sotaan. Seittitassu halusi puolustaa klaaniaan, ja Vatukkatassu ilmeisesti todistaa veljelleen jotain tai sitten hän oikeasti halusi kokeilla taistelutaitojaan Viiltoklaania vastaan. Kirkasmarja oli vastahakoinen ottamaan pentunsa mukaan, mutta myöntyi lopulta pentujen ilmoittaessa, että jos he eivät pääse joukkoihin, he tulevat luvatta.
Ylitimme Kuolonklaanin rajan. Kurkitähti jakoi meidät tässä kohtaa viiteen joukkoon. Yhdessä oli aina neljä tai viisi kissaa. Minä sain olla Helmiloisteen kanssa. Meidän joukossamme olivat myös Seittitassu, Vatukkatassu ja Kirkasmarja. Meidän oli määrä odottaa muiden hyökkäystä ja varmistaa, että kuolonklaanilaisista mahdollisimman harva pääsisi hakemaan partioita hätiin. Helmiloiste oli määrätty Kirkasmarjan suojelijaksi. En ihmetellyt sitä, sillä kumppanini oli erinomainen taistelija.
Kurkitähti kajautti hyökkäyskäskyn ilmoille. Ensimmäinen joukkue syöksyi sisäänkäynnistä sisään. Sitten leirin ylle laskeutui kuolemanhiljaisuus. Taistelun ääniä ei kuulunut. Kukaan ei sanonut mitään.
"Mitä tapahtuu?" Seittitassu kuiskasi, mutta Kirkasmarja vaiensi poikansa hännän heilautuksella. Parantaja katsoi jännittyneenä eteenpäin. Kului hetki, toinen ja kolmas, jonka jälkeen toinen hyökkäysryhmä sai tarpeekseen.
"Hyökätään kaikki kerralla!" Tuuliklaanin Toivekuiske huudahti. Hänen käskystään ryhmät lähtivät hyökkäämään kohti leiriä. Syöksyin erään myrskyklaanilaisen perässä piikkihernemuurin lävitse leirin pääaukiolle. Helmiloiste jäi jälkeeni Kirkasmarjan kanssa. Oppilaat sen sijaan seurasivat minua pysytellen kannoillani. Leirissä minua odotti näky, jota en osannut odottaa. Leiri oli pullollaan kuolonklaanilaisia ja varjoklaanilaisia. Hetken ajan kaikki olivat taas hiljaa, mutta sitten Kurkitähti sai tarpeekseen hiljaisuudesta ja syöksyi kohti Viiltotähteä. Tumma kolli oli ilmeisesti jutellut aiemmin päälliköllemme. Arpinen päällikkö väisti helposti päällikkömme liikkeet ja iski kynsillään tuota kohti. Kurkitähti väisteli liikkeet. Sitten keskityin omaan suoritukseeni. Valikoin vastustajakseni lähimmän viiltoklaanilaisen. Kävimme armottomaan taisteluun keskenämme.
//Saa jatkaa xdd Anteeks tönkkö
Viiltotähti 14.05.2019
Viiltoklaanilaiset vangitsivat leiriin syöksyneet jokiklaanilaiset leiriin ja peittivät kehoillaan poistumisreitit. Hyökkäys oli alkanut ja jatkui yhä. Kurkitähti oli irrottautunut kimpustani ja siirtynyt nyt Rosmariiniputouksen kimppuun. Varjoklaanilaisnaaras kamppaili tasaväkisesti Jokiklaanin päällikköä vastaan. Huomasin vihollisten karttavan minua ja vihreää katsettani. Kuin he olisivat pelänneet. Ei, he pelkäsivät ja aivan syystä. Tunsin olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan, vahvempi kuin milloinkaan. Huomasin Kalmaliljan kamppailevan Jokiklaanin Mesiviiksen kanssa. Kolli oli aiemmin ollut Myrskyklaanin varapäällikkö, mutta jostain syystä hän oli luopunut asemastaan ja liittynyt Jokiklaaniin. Kaksikko näytti pärjäävän mainiosti keskenään, Kalmaliljalla ei ollut hätää. Siispä siirryin aukiolta etäämmälle. Kuljin kyyryssä piikkihernepensaiden varjoissa ja suuntasin kohti uloskäyntiä. Juuri ennen kuin saavutin uloskäyntiä vartioivan Yövarjon, katseeni pysähtyi tummaan kolliin. Solakka jokiklaanilaisoppilas taisteli ruskean raidallisen oppilaan rinnalla Mäyräraitaa vastaan. Entinen varjoklaanilainen väisteli vuorotellen oppilaiden liikkeitä taitavasti. Kolmikko lähestyi uloskäyntiä niin, että Mäyräraita oli minuun selin. Saatoin erottaa harmaan kollikissan smaragdinvihreät silmät, joista paistoi luottamus itseensä ja taistelutoveriinsa. Kun kaksikko sai soturin kaatumaan maahan, nuori kolli päästi voitokkaan huudahduksen, mutta sitä seuraava vakava ilme kertoi, että oppilas tiesi taistelun yhä jatkuvan. Hän naukaisi jotain naaraskissalle ja sattui kuin sattuikin ohittamaan katseellaan Mäyräraidan sekä lähelläni seisovan Yövarjon. Kolli katsoi minua suoraan silmiini. Vilunväreet raatelivat selkäpiitäni. Aivan kuin olisin katsonut nuorempaa itseäni suoraan silmiin. Kollin katse sai minut unohtamaan taistelun, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Niin varomattomasti minä seisoin siinä. Pian Mäyräraita kuitenkin pääsi ylös ja syöksyi kollin kimppuun. Katsekontaktimme rikkoutui silmänräpäyksessä.
"Viiltotähti?" Yövarjon naukaisu sai minut havahtumaan. Taistelun äänet palasivat korviini kun käänsin katseeni soturiin. Murahdin vastaukseksi ja työnnyin piikkihernetunneliin töykeästi soturin ohitse. Tunnelin toisessa päässä kohtasin Valhekuiskeen ja Pihlajakynnen. Olin laittanut kumppanini ulkopuolelle siksi, että hän oli viimeisimmillään tiine, mutta halusi väkisin osallistua taisteluun edes muodollisuuksien vuoksi. Naaraat katsoivat minua kysyvästi.
"Oletteko nähneet Kirkasmarjaa?" kysyin vakavalla äänellä muistaen taas alkuperäisen suunnitelmani: Täytyi kostaa Syöksyviillon puolesta. Kirkasmarjan oli kuoltava.
"Tuolla", Pihlajakynsi viittoi hännällään. Nyökkäsin ja lähdin kiittämättä eteenpäin. Tumma naaras oli minuun selin. Helmiloiste sen sijaan huomasi minun lähestyvän. Entinen päällikkö asettui parantajansa eteen ja katsoi minua uhkaavasti.
"Älä tule lähemmäksi", soturi sihahti ja paljasti kyntensä. Pysähdyin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Helmiloiste katsoi minua arvioiden tyyntä ilmettäni. Katseeni liukui naaraan ohitse Kirkasmarjaan, joka oli kohdistanut vaaleat silmänsä minuun.
"Mitä sinä tahdot?" Helmiloiste kysyi, kun hiljaisuus jatkui. Vain taistelun äänet kantautuivat korviimme piikkihernemuurien toiselta puolelta.
"Hän tietää", vastasin kylmänviileästi katsoen yhä Kirkasmarjaa. Naaraan ilme oli vakava, ehkä hieman surumielinen. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Helmiloiste ei kääntänyt katsettaan parantajaan, sillä tiesi sen antavan minulle mahdollisuuden hyökätä.
"Jos väistyt, saat pitää henkesi", lupasin entiselle päällikölle, joka oli luopunut hengistään joitakin kuita sitten. Helmiloiste ei vastannut, hän vain seisoi paikoillaan ja mietti kai seuraavaa liikettään. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Kirkasmarja astui soturin vierelle. Heidän turkkinsa koskettivat toisiaan.
"Älä uhraa henkeäsi minun vuokseni. Minä ansaitsen tämän", naaras naukaisi katsoen toveriaan silmiin. Nyt Helmiloiste uskalsi kääntää katseensa minusta. Hän katsoi parantajaa ymmärtämättä, miksi naaras halusi antaa itsensä ilman taistelua.
"Minun täytyy kohdata menneisyyteni hirviöt. Viiltotähti on minun poikani, minä tein hänestä hirviön, eikä sitä edes Tähtiklaani voi minulle antaa anteeksi. Olen surkea emo", naaraan ääni säröili, kun hän puhui. Vakuuttavaa, ajattelin. Helmiloiste astui sivuun. Hän ei sanonut mitään. Entinen mestarini kohtasi jälleen katseeni. Virnistin tyytyväisenä ja harpoin Kirkasmarjan luokse. Naaras katsoi minua suoraan silmiini.
"Tapa minut vain, jos se tuo rauhan sielullesi, mutta jätä metsä rauhaan", parantaja naukui tasaisella äänellä ja nosti leukaansa ylös. Tuhahdin. Nostin käpäläni ylös valmiina iskemään ilmaa, mutta hetken mielijohteesta iskin käpäläni naaraan mustille kasvoille. Kirkasmarja ulvaisi kivusta, kun veri roiskahti nurmelle ja hänen turkilleen. Naaras kaatui maahan ja menetti iskun voimasta tajuntansa. Nostin katseeni vielä kerran Helmiloisteeseen, joka seisoi etäämmällä. Naaras ei hyökännyt kimppuuni, josta yllätyin. Sen sijaan hän syöksyi piikkihernemuurin lävitse leiriin. Tartuin hampaillani Kirkasmarjaan ja lähdin raahaamaan häntä piikkihernetunnelille.
"Seis!" ulvaisin raahatessani yhä tajuttoman Kirkasmarjan leirin pääaukiolle. Kissat väistivät minua antaen tilaa, kun astelin leirin keskelle. Pudotin naaraan maahan ja painoin kynteni tuon kaulalle.
"Emo!" nuoren kollin ulvaisu kantautui korviini takaani.
"Ole hiljaa hiirenaivo!" naaraan tiukka sihahdus sai kollin vaikenemaan. Kohtasin jälleen nuoren kollioppilaan vihreän katseen. Ei voinut olla.. Hän oli Kirkasmarjan poika. Viha sisälläni kasvoi yhä vain. Kirkasmarja oli kasvattanut pennun mitä ilmeisemmin erinomaisesti, mutta miksi hän ei tehnyt samaa minulle? Katkeruus ei sopinut minulle, mutta en voinut sille mitään. Kynteni painautuivat yhä vain syvemmälle tajuttoman parantajan kaulaan. Kirkasmarja avasi silmänsä ja yritti vetää syvään henkeään, mutta kynnet hänen kaulallaan estivät sen. Taistelu oli tauonnut. Kissat katsoivat minua.
"Päästä hänet", Kurkitähti naukui voimakkaalla äänellä. Virnistin.
"Parantaja lienee teille tärkeä? Vain yksi kissa voi pelastaa hänen henkensä", naukaisin tasaisella äänellä kääntäen katseeni takaisin nuoreen kolliin. Hän seisoi naarasoppilaan vierellä kauhusta kankeana. Oppilaan tumma turkki oli sekaisin ja siellä täällä oli verta tihkuvia haavoja. Kirkasmarja huomasi minun katsovan hänen poikaansa.
"Jos sinä annat henkesi, emosi selviää", naukaisin virne yhä kasvoillani. Kolli vilkaisi raidallista naarasta ahdistuneen oloisena. Naaras oli naulinnut kuitenkin katseensa minuun, eikä huomannut veljeni apua pyytävää katsetta.
"Mieti nyt: Klaani ei tarvitse yhtä oppilasta, mutta entä jos se menettää parantajansa? Jokiklaani tarvitsee Kirkasmarjaa kotiin palattuaan, mutta entä sinua? Sinun kuolemasi ei vaikuttaisi mihinkään. Voisit kuolla pelastajana", nau'uin kannustaen kollia tulemaan luokseni. Hänen kehonsa tärisi, kun kissa otti askeleen minua kohti.
"Lupaatko, että säilytät emoni hengen minun kuoltuani?" kolli kysyi varovasti.
"Lupaan", vastasin katsoen kollia tasainen ilme kasvoillani.
"Seittitassu, älä!" Kirkasmarja parkaisi, mutta ääni tukahtui painaessani kynsiäni yhä voimakkaammin naaraan kaulalle.
"Anteeksi emo, sinun henkesi on arvokkaampi kuin minun", Seittitassu naukaisi ja asteli luokseni. Hän kohtasi katseeni peloissaan. Virnistin ja viitoin Yövarjon luokseni. Soturi otti paikkani Kirkasmarjan yllä. Kolli valmistautui kuolettavaan iskuun minun nostaessa käpäläni ylös. Viilsin kynsilläni oppilaan kasvoja, mutta tappavan iskun sijasta kynteni viilsivät kolme sievää, pystysuoraa viiltohaavaa kollin vasemman silmän ylle. Seittitassu lyyhistyi maahan ja alkoi parkua kivusta. Raivon vallassa iskin hampaani kissan vasempaan korvaan ja annoin leukojeni purra hampaat yhteen niin kovaa kuin suinkin sain. Tunsin kuinka korva irtosi kantajastaan. Sylkäisin sen maahan ja siirryin toiseen korvaan, joka koki saman kohtalon.
"Ei! Lopeta!" Kirkasmarjan epätoivoinen huuto kantautui korviini takaa. Seittitassu makasi maassa itkien. Kolli oli heikko, aivan kuten arvelinkin. Vilkaisin Yövarjoa, joka ymmärsi katseestani merkin. Kolli päästi otteensa kuin vahingossa naaraasta, joka pinkaisi juoksuun kohti minua. Väistin hyökkäyksen nopeasti ja upotin hampaani parantajan kaulaan vauhdista.
"Emo!" Seittitassu parkaisi, mutta olin jo purrut hampaani yhteen. Kirkasmarjan keho alkoi kouristella, kun verta tulvi kaulassa olevasta haavasta. Pudotin naaraan kuolevan kehon jalkoihini ja katsoin sitä kylmä, ilmeetön ilme kasvoillani. Mutta en tuntenut tyytyväisyyttä. Katsoin vain, kuinka elo mustan naaraan kehosta hiipui. Kun kouristukset hellittivät ja kuolema alkoi ottaa valtaa naaraan kehosta, hän käänsi vielä vaaleanvihreän katseensa minuun. Kyynel vierähti kissan poskelta, kun hänen suunsa muodosti sanan "anteeksi." Sitten se vain päättyi. Kirkasmarja valahti elottomaksi ja hänen katseensa lasittui. Hengitys pysähtyi ikuiseksi ajaksi. Toisin sanoen hän kuoli. Seittitassu ryntäsi emonsa elottoman ruumiin luokse. Kehoni oli jähmettynyt paikoilleen. En voinut tehdä mitään. Tuijotin vain elotonta parantajaa. Nytkö piti olla onnellinen?
Hetken kuluttua onnistuin nostamaan katseeni pois naaraan elottomasta kehosta. Kurkitähti katsoi minua raivoissaan.
"Poistukaa reviiriltäni, heti", murahdin tasaisella äänellä. Jokiklaanin päällikkö ei esittänyt vastaväitteitä, vaan laski häntänsä lohduttavasti emonsa menettäneen kollin lavalle. Seittitassu nosti vielä katseensa minuun. Kohtasin sen.
"Sinä tapoit minun emoni! Ymmärrätkö mitä sinä teit?! Hirviö!" kolli raivosi minkä itkun seasta pystyi.
"Sinun emosi sattui synnyttämään tämän hirviön. Eikö se tee hänestäkin aivan yhtä pahan? Se tarkoittaa, että myös sinä olet hirviö, veli-kulta", nau'uin kylmällä äänellä ja käänsin selkäni hämillään maahan jäävälle kollille. Suuntasin omaan pesääni. Miksi tämä olo jatkui, vaikka sain kostoni?
Viiltotähti 09.02.2019
"Löysin hänet", Valhekuiske naukaisi palattuaan leiriin. Hän oli astellut pesääni hetki sitten. Nostin vihreän katseeni pyöristyneeseen soturiin. Hän odotti pentuja, minun pentujani.
"Mitä hän sanoi?" kysyin murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hän odottaa sinun olevan Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajan alla olevassa tunnelissa auringonlaskun jälkeen. Hänellä on sinulle uutisia", soturi kertoi tasaisella äänellä ja kohtasi katseeni vihreillä silmillään.
"Hyvä. Lepää sinä loppupäivä. Laitan Raepisaran tilallesi kuuhuipun partion johtajaksi", totesin matalalla äänellä. Valhekuiskeen kasvoista näki, että hän olisi halunnut väittää vastaan. Hän kuitenkin pysyi vaiti ja nyökkäsi. Poistuin pesästäni soturin edellä. Kohtasin heti ensimmäisenä Raepisaran katseen. Soturi oli aterioimassa Kalmaliljan kanssa pesäni ulkopuolella.
"Johdat kuuhuipun partiota", totesin entiselle päällikölle viileästi. Kolli nyökkäsi ja kääntyi takaisin kumppaninsa puoleen. Huomasin Kajastushohteen tarkkailevan minua sotureiden pesän liepeiltä. Naaras jutteli Pihlajakynnen kanssa, mutta ei selkeästi keskittynyt tyttäreni puheisiin. Valhekuiske poistui luotani, ja Kajastushohde keksi syyn päästä pois sukulaisensa luota. Pihlajakynsi murahti ja kohautti lapojaan. En kuullut mitä kaksikko puhui toisilleen. Sisareni poistui soturin luota ja asteli minun luokseni.
"Mitä sinä nyt tahdot?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Naaras virnisti.
"Onko sinulla kiire?" entinen myrskyklaanilainen kysyi ja vilkaisi taivaalle. Pilvet olivat väistyneet auringon tieltä. Koko eilispäivä oli satanut lunta, joten kirkas päivä tuntui mukavalta. Aurinko ei lämmittänyt vielä, mutta ei se koskaan tähän aikaan vuodesta.
"Ei juuri nyt", tokaisin matalalla äänellä. Aurinko oli huipussaan, eli aikaa olisi vielä runsaasti ennen kuin minun täytyi olla Myrskyklaanin rajalla.
"Lähdetäänkö siis kävelylle?" vanha soturi ehdotti.
"Miten vain", murahdin ja johdatin kissan ulos leiristä. Pakkaslumi narskui käpälieni alla, kun astelin polkua pitkin kauemmas leiristä. Vähän väliä upposin hankeen, joka ylsi minua jo vatsakarvoihin. Se sai minut kiroamaan itsekseni. Kajastushohde pysyi vaiti ja kulki tovin perässäni, kunnes pysähdyimme aukiolle, jossa joku mestari oli kai pitänyt harjoitukset oppilaansa kanssa. Aukion lumi oli tallottua ja siinä oli helpompi keskustella.
"Et voi jatkaa tätä sotaa", naaras jatkoi samaa laulua, joka oli jatkunut jo kuun ajan. Naaras teki todella kaikkensa saadakseen minut katumaan tekojani. Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja annoin vasemman etukäpäläni kynsien viiltää ilmaa läheltä soturin viiksikarvoja.
"Se on minun tehtäväni. Pimeyden Metsä on antanut sen minulle, ja minä aion viedä sen loppuun. Minua ei edelleenkään kiinnosta sinun mielipiteesi", totesin matalalla äänellä. Kajastushohdeen ilme ei edes värähtänyt.
"Ei se ole sinun tehtäväsi. Sinun ei pitänyt olla tällainen. Tämä et ole sinä, tämä on joku muu. Sinun täytyy löytää itsesi sisältäsi. Kerroinko sinulle, että ennen syntymääsi ollessani vielä oppilas, kerroin sinusta tarinoita ystävilleni? Olin maailman ylpein isosisarus", naaras naukui haikea katse kasvoillaan. Murahdin.
"Minua ei kiinnosta, ymmärrä jo. Ymmärsin sen, että olet pettynyt minuun. Olisit halunnut suloisen ja kiltin, heikon pikkuveljen, mutta sitten saitkin minut. Et voi muuttaa minua, se on myöhäistä nyt. En halua muuttua", sanoin.
"Kerroin kaikille, kuinka sinusta tulee päällikkö, kaikista päälliköistä ylväin, avuliain, rohkein ja parhain. Sinusta tuli päällikkö, mutta vastakohta sille, mitä minä suunnittelin. Sinusta tuli julma, tunteeton hirviö. Etkö tunne yhtään katumusta siitä, mitä kaikkea olet saanut aikaan? Ne kaikki kissaparat, joilta olet riistänyt vanhemmat, pennut, ystävän, kumppanin tai niitä, joilta riistit elämän. Missä sinun tunteesi ovat?" naaras kysyi kiihtyen hieman, kun huomasi kasvojeni pysyvän ilmeettöminä.
"Tunteet ovat heikoille. Teen kaiken klaanini vuoksi, kuolemat kuuluvat asiaan. Aion kostaa kaikille, jotka koskaan ovat minua loukanneet. Olisivat miettineet tekojaan ensin, sillä nyt heidän vuokseen saavat luvan kärsiä kaikki muutkin. Minua ei kaduta, minä olen ylpeä teoistani. Kuolonklaani arvostaa minua ja muut pelkäävät, se on kaikki mitä minä haluan. Aikasi loppui, minulla on muuta menoa", murahdin päättäen keskustelun. Kajastushohde olisi halunnut jatkaa, mutta nähtyään ilmeeni naaras vain tuhahti ja kääntyi lähteäkseen. Hän vilkaisi vielä kerran taakseen, jonka jälkeen lähti taivaltamaan takaisin kohti leiriä. En ymmärtänyt, miksi kävin näitä keskusteluja lävitse sisareni kanssa useita kertoja neljäsosakuussa. Hän teki kaikkensa saadakseen minut katumaan tekojani, mutta minä en katunut mitään. Olin kuoleman johtaja, minun ei ollut tarkoituskaan katua.
Päätin lähteä jo nyt kävelemään minun ja Silkkisydämen tapaamispaikalle. Kulkisin hitaasti, jotta ei tarvitsisi kauaa odotella kylmässä. Vaikka olihan tunnelissa ukkospolun alla lämpimämpi kuin täällä viiman armoilla.
Silkkisydän saapui paikalle sovittuun aikaan. Loppujen lopuksi en joutunut odottelemaan edes kauaa. Kolli istuutui eteeni ja kohtasi katseeni hämärässä tunnelissa. Kuun kirkas valo löysi tiensä tunneliin sen sisäänkäynniltä. Se sai kollin vaalean karvan suorastaan hehkumaan verrattuna omaan tummaan turkkiini, jota tuskin edes kunnolla erotti.
"Sinulla oli kerrottavaa", menin suoraan asiaan. Kolli nyökkäsi.
"Jokiklaani aikoo hyökätä kuun kuluttua", kolli ilmoitti. Kohotin yllättyneenä kulmiani. Osasihan tätä odottaa, mutta silti tieto hyökkäyksestä yllätti aina.
"Mistä tiedät?" kysyin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Saniaistähti kertoi. He suunnittelivat hyökkäystä Myrskyklaanin leirissä. Hyökkäykseen osallistuu kissoja myös muista klaaneista, mutta pääasiassa Jokiklaanista", myrskyklaanilaiskolli kertoi rauhallisella äänellä katsoen minua suoraan silmiini. Nyökkäsin hitaasti.
"Osallistuuko Kirkasmarja?" kysyin vakava ilme kasvoillani. Silkkisydän tuntui yllättyvän kysymyksestäni.
"Ömm... Uskoisin niin. Onko sillä jotain väliä?" kolli kysyi varovasti.
"On. Tahdon, että selvität hänen olinpaikkansa sodan aikana sekä mahdolliset suojelijat. Jos mahdollista, ujuttaudu mukaan hyökkäykseen ja suojaa häntä itse. Tämä hyökkäys olkoon hänen loppunsa", totesin kylmällä äänellä. Silkkisydän oli selvästi yllättynyt kiinnostuksestani Kirkasmarjaan, mutta ei alkanut utelemaan enempää.
"Selvitä myös hyökkääjien määrä, ja suurimmat uhat. Tavataan neljäsosakuun kuluttua samassa paikassa keskiyöllä. Tahdon tietää kaiken mitä sinä tiedät. Mutta muista Kirkasmarja, hän on tärkeä", naukaisin ja katsoin kollia vakavalla ilmeellä niin, että asia menisi varmasti perille. Kolli nyökkäsi.
"Teen niin", hän vakuutti ja nousi ylös. Viilsin kynsilläni viimeisen kerran ilmaa ja käänsin selkäni kollille. Poistuin tapaamispaikasta ja suuntasin kohti Kuolonklaanin rajaa. Kertoisin hyökkäyksestä myöhemmin Minttutähdelle, nyt halusin vain nukkumaan.
Viiltotähti 09.12.2018
Katsoin hiljaa sivusta kahden oppilaan onnetonta hosumista. Tuskatassu tuntui taistelevan raivon sokaisemana, Pakkastassu taas alussa taisteli hennosti kuin pieni pentu. Vasta puolessa välissä taistelua hylkiön pentu huomasi käyttää kynsiään ja taistella tosissaan. Taistelu päättyi siihen, kun Pakkastassu onnistui kaikilla voimillaan potkaisemaan itseään suuremman Tuskatassun pois päältään. Oppilaani tömähti hankeen ja nousi nopeasti ylös. Kaksikko huomasi taistelun päättyneen minun noustuani ylös. Katsoin ilmeettömästi vuorotellen oppilaita, jotka odottivat minun kommentoivan taistelua. Oppilaat asettuivat vieretysten alle ketunmitan päähän toisistaan ja katsoivat minua.
"Tuskatassu, keskity siihen mitä teet. Älä anna raivon viedä sinua mukanaan, sillä se voi lopulta päätyä kohtaloksesi. Vaikka kuinka vihaisit vastustajaasi, et saa ajatella sitä nyt. Keskity liikkeisiin, älä tunteisiin", naukaisin matalalla äänellä oppilaalle, joka katsoi minua nenäänsä nyrpistäen. Pakkastassu virnuili oppilastoverilleen tuon vierellä, mutta vakavoitui huomatessaan minun kylmän katseeni siirtyneen häneen.
"Ja Pakkastassu, älä ikinä unohda kynsiäsi piiloon. Entä jos taistelu olisi ollutkin niin, että voittaja on viimeisenä elossa oleva? Vaikka tämä olikin nyt pelkkä harjoitus, sinä teit pahan virheen. Näyttämäni liikkeen kokeileminen oli ihan hyvä idea, mutta kiinnitä seuraavalla kerralla huomiota vastustajasi kokoon suhteessa omaasi. Tuskatassu on sinua huomattavasti suurempi, joten liike ei ollut tähän tilanteeseen hyvä", nau'uin tyynesti. Pakkastassu kuunteli tarkkaavaisesti ja vastasi nyökäten. Kahden oppilaan turkeilla oli veritahroja taistelun jäljiltä.
"Palataan leiriin", totesin kylmästi ja käänsin selkäni oppilaille. Tuhokatse lähti kulkemaan vierelläni kohti leiriä. Muissa klaaneissa oppilaat olisivat kiittäneet toisiaan hyvästä taistelusta, mutta ei todellinen soturi sellaisesta kiittänyt. Oikea soturi voittaisi taistelunsa jättämättä vastustajaansa henkiin. Kuulin Pakkastassun ja Tuskatassun askeleet takanamme.
Leiriin päästyämme annoin oppilaille luvan syödä viimein. Tuhokatse kehotti heitä käymään parantajan pesällä, elleivät oppilaat haluaisi haavojen tulehtuvan ja viettää sen seurauksena pitkää aikaa parantajan pesällä. En jäänyt vahtimaan, kuuntelivatko oppilaat soturin kehotusta, sillä valikoin itselleni hiiren jota menin syömään yksikseni Suurkiven varjoon. Hiiren eloton ruumis oli yhä lämmin. Saalistuspartio oli kai vasta tuonut sen leiriin.
Syötyäni järjestin huomisen partiot ja jäin katselemaan leirin touhuja sivuummalta. Huomasin Yövarjon astelevan sisään leiriin. Kolli kulki partion hännillä ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Kollin suunta muuttui, kun hän huomasi minut. Soturi asteli luokseni tyyni ilme kasvoillaan. Mieleeni muistui hetki entisistä elämistämme, kun meidät oli viety taistelemaan yhdessä. Yöpimeys - silloinen Yötassu - oli viiltänyt korvaani loven, kun harjoitukset äityivät minun aloituksestani turhan raaoiksi. Sulkatähti oli kertonut soturin uudelleensyntyneen, kun häntä ei näkynyt Pimeyden Metsässä. Kohtasin soturin taivaansinisen katseen ja annoin nyökkäyksellä luvan liittyä arvokkaaseen seuraani.
"Mitä asiaa?" murahdin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Yövarjo kiinnitti katseensa kynsiini, mutta oli tottunut tapaani jo, joten soturi siirtyi suoraan aiheeseen:
"Mietin vain, että oletko jo suunnitellut uutta hyökkäystä?" Soturin kysymys yllätti minut. En olisi uskonut, että Yövarjo tulisi henkilökohtaisesti kysymään minulta moista. Suoristin ryhtini ja siristin silmiäni.
"En ole vielä. Annan pölyn laskeutua hetken aikaa", tokaisin viileästi. Yövarjo nyökkäili hitaasti. Yritin saada kollin silmistä irti jotain, mutta tyyni katse ei viestinyt mitään erityistä. Mitä hän halusi?
"Oliko sinulla muuta?" kysyin tuhahtaen ja viilsin kynsilläni jälleen ilmaa. Yövarjo ei hätkähtänytkään, vaan piti siniset silmänsä kohdistettuina minun vihreisiin silmiini.
//Yö? Sori tönkkö :d
Yövarjo 12.12.2018
Viiltotähti oli määrännyt minut aiemmin rajapartioon muutaman muun kissan kanssa. Partio oli sujunut rauhallisesti ilman ongelmia. Kukaan muista klaaneista ei uskaltanut rikkoa rajojamme vielä koston aikeissa tai mistään muustakaan syystä. Muiden klaanien partioitakaan ei ollut näkynyt samaan aikaan rajoilla, ja se oli hyvä asia. Sodan aikaan rajakahakka voisi syntyä yllättävänkin nopeasti, sillä uskoin, että kuumaveristen klaanitovereideni lisäksi myös muissa klaaneissa oli kissoja, jotka olisivat halunneet iskeä kyntemme meidän kurkkuihimme.
Minä en ollut päässyt vielä sotaan mukaan, ja sen seurauksena janosin oikeastaan jonkinlaista jännitystä elämääni. Halusin olla osallisena sodassa, vaikka toisaalta se ei varmastikaan aina tuntunut niin makealta. En kuitenkaan ollut päässyt mukaan aiempaan hyökkäykseen Myrskyklaaniin, joten seuraavaan hyökkäykseen lähtisin mielelläni mukaan. En kuitenkaan tiennyt, oliko sellaista edes tulossa hetkeen. Jos oikea hetki tulisi, voisin kysyä sitä Viiltotähdeltä. Hän ei tulisi olemaan kovin miellyttävä keskustelukumppani, koska hän oli kylmä ja kovapintainen kissa, joka viihtyi omien suunnitelmiensa parissa sen sijaan, että keskustelisi rivitaistelijoiden - eli minun - kanssani. Tai sitten hän oli itselleen läheisten sotureiden kanssa ja jakoi heille suunnitelmiaan, jos koki sen tarpeelliseksi.
Tajusin kuulostavani katkeralta, aivan kuin tahtoisin itse kuulua Viiltotähden lähirinkiin. Se ei varsinaisesti ollut totta, voisinhan minä olla paremmissa suhteissa päällikköön nähden ja kuulua niin sanottuun sisäpiiriin, mutta tällä hetkellä viihdyin Tulvasielun kanssa aivan hyvin, enkä niin kaivannut Viiltotähden huomiota. Toisin kuin eräät, jotka lähestulkoon palvoivat häntä. Viiltotähti oli toki vahva johtaja, jollaisen klaanimme tarvitsikin, ja minä arvostin häntä, mutta en kuitenkaan palvomiseen ja huomionhakuun saakka. En oikeasti ollut varma, tekikö kukaan todellisuudessa niin, ehkä kaikki nimellisesti Viiltotähden ydinkannattajat ja palvojat olivat kieroja kissoja ja yrittivät pettää johtajansa jossakin vaiheessa. Minä en tekisi niin, olin uskollinen klaanilleni ja sen kullekin päällikölle.
Saapuessani partiosta takaisin leiriin astelin kohti sotureiden pesää etsiäkseni Tulvasielun, mutta sitten huomasin Viiltotähden sivummalla. Hän oli ilmeisesti syönyt juuri. Kaarsin poispäin sotureiden pesältä ja astelin tyyni ilme kasvoillani kohti Viiltotähteä.
Hän oli huomannut minun lähestyvän ja kiinnitti vihreät silmänsä minuun. Hän nyökäytti päätään antaen minulle luvan liittyä seuraansa.
"Mitä asiaa?" kolli murahti.
Hänen äänensävynsä oli viileä. Kolli viilsi kynsillään ilmaa, mutta en hätkähtänyt. Olin tottunut hänen tapaansa tehdä niin, jotkut muut olisivat saattaneet kummeksua liikettä enemmän.
"Mietin vain, että oletko jo suunnitellut uutta hyökkäystä?" kysäisin.
Viiltotähti oikaisi ryhtiään ja katsahti minuun hiukan epäileväisen oloisena siristäen silmiään, kuin miettien, olinko tosissani kysyessäni sellaista. Hän kuitenkin kielsi miettineensä sitä, hänen mukaansa oli parempi antaa pölyn laskeutua.
"Oliko sinulla muuta?" kolli tuhahti ja viilsi jälleen kynsillään ilmaa, ja tajusin liikkeen kuvastavan aika hyvin kantajaansa, ainakin nimen puolesta.
"Haluaisin lähteä mukaan seuraavaan hyökkäykseen", lausahdin.
"En ollut mukana viime hyökkäyksessä, joten ajattelin vain, olisiko minun mahdollista päästä seuraavaan mukaan", jatkoin ja pidin katseeni päällikön vihreissä silmissä pelkäämättä häntä millään tasolla, vaikka tiesin hänen olevan julma ja häikäilemätön tarvittaessa.
//Viilto? Sori ku kesti
Viiltotähti 14.12.2018
"Jos Metsäklaani ei ehdi ensin, saat osallistua seuraavaan hyökäykseen", murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Yövarjo nyökkäsi ja kohtasi katseeni. Soturi huomasi kylmästä ilmeestäni, että hän sai poistua, jos asia oli siinä. Soturi poistui luotani ja jatkoi matkaansa kohti sotureiden pesää. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, mutta päivää olisi vielä runsaasti jäljellä. Voisin lähettää Valhekuiskeen taas etsimään Silkkisydäntä, mutta hyökkäyksestä oli kulunut liian vähän aikaa. Kolli ei välttämättä ollut palannut pieneltä reissultaan. Päätin etsiä itselleni seuraa pientä kävelylenkkiä varten. Kuin tilauksesta Syöksyviilto saapui leiriin. Tumman kollin hampaissa roikkui eloton jänis. Nousin ylös ja astelin Pihlajakynnen pojan luokse. Syöksyviilto käänsi sinisen katseensa minuun. Hän kohotti kulmiaan ja pysähtyi. Kolli laski saaliinsa maahan ja odotti minun sanovan jotain.
"Lähdetään kävelylle", nau'uin rauhallisesti ja kohotin leukaani. Kolli ei vastannut, vaan asteli tuoresaaliskasalle ja laski jäniksen siihen. Sen jälkeen soturi palasi luokseni. Hän katsoi minua ja odottaen, että menisin hänen edellään. Astelin kohti leirin uloskäyntiä. Kumarruin mennessäni piikkihernetunneliin. Oksat tarttuivat turkkiini kuten aina. Leirin ulkopuolella tasoitin turkkiani muutamalla nuolaisulla, mutta jatkoin sitten matkaani eteenpäin. Valoa riittäisi vielä pitkäksi aikaa.
"Halusitko puhua jostakin?" kuolonklaanilainen kysyi ja otti minut kiinni muutamalla askeleella. Olin kasvanut kollin kiinni, vaikka Kuolonklaaniin saavuttuani hän oli minua suurempi. Nyt olimme melko samoissa mitoissa, vaikka veikkasin olevani hieman suurempi pikimustaa kollia.
"Kirkasmarjasta", lausuin viileällä äänellä. "Tahdon eliminoida hänet mahdollisimman pian." Syöksyviilto kohotti yllättyneenä kulmiaan ja murahti.
"Miksi?" kolli kysyi. Kohautin lapojani ja pidin katseeni edessäpäin.
"Ei hän mitään kumppania enää löydä. On turha odottaa jotakin, mikä ei tule tapahtumaan. Vangitaan hänet, riistetään häneltä vapaus ja laitetaan maksamaan teoistaan. Kidutetaan häntä, ja lopuksi vuodatetaan kuiviin", ääneni kiihtyi mitä pidemmälle pääsin. Vaikka jälkeen päin miettiessäni en kaivannut emon rakkautta, niin Kirkasmarjan valheet olivat ylitse pääsemättömiä. Parantaja oli hävennyt minua kaiken sen ajan, enkä voinut hyväksyä sitä. Naaras oli loukannut minua lähes yhtä pahoin kuin edellisen elämäni emo. Mutta molemmat avasivat silmäni sille, mikä minä nyt olin. Ne tekivät minusta tällaisen, mutta siitä huolimatta Kirkasmarja ansaitsi kuoleman.
"Selvä, mitä ikinä päätätkään. Mutta minä tahdon olla siinä mukana", Syöksyviilto naukui ja virnisti. Jatkoimme matkaa eteenpäin kohti ukkospolkua.
"En ehkä ole sanonut tätä, mutta minä olen ylpeä sinusta. Vaikka et ehkä olet mieleltäsi isoisäni, sinä olet minun poikani tässä elämässä. Ainoa poikani, josta kuka tahansa isä voisi olla ylpeä", kollin ääni oli sellainen, mitä en koskaan ollut hänen suustaan kuullut. Syöksyviillon yleensä niin kylmä katse oli muuttunut ehkä jopa lempeäksi, ainakin se yritti olla sitä. Kissan ääni oli tasainen ja aidosti ylpeä. Vastasin kylmästi nyökäten. Sanat saivat sisälläni aikaan kummallisen reaktion, joka sai koko kehoni lämpeämään pakkasesta huolimatta. Oloni tuntui hetken keveältä, kunnes kitalakeeni kantautui odottamaton tuoksu. Kohdistin katseeni Syöksyviillon taakse, jossa näin kissajoukon lähestyvän meitä. Arviolta noin kymmenen, ehkä enemmän tai vähemmän. Johdossa kulki kermanvalkea kolli. Pian Syöksyviilto huomasi minun tuijottavan hänen taakseen. Kolli kääntyi ympäri ja säpsähti huomatessaan kissajoukon.
"Keitä he ovat?" musta kolli sihahti hiljaa. Joukko oli huomannut meidät, sillä he hidastivat tahtiaan. Välimatkaa oli enää vain alle kymmenen ketunmittaa.
"En tiedä", vastasin tyynesti ja lähdin kävelemään kohti joukkoa Syöksyviilto perässäni. Joukon johdon otti pian tuhkanharmaa kolli, joka oli melko samoissa mitoissa kermanvalkean kanssa. Yksikään joukon kissoista ei vetänyt koossa vertoja minulle tai Syöksyviillolle. Huomasin joukon ympäröivän kaksi kissaa, joista toinen oli rusehtava naaras ja toinen tummanharmaa kolli.
"Keitä ikinä olettekin, Kuolonklaanin päällikkönä vaadin teitä kääntymään takaisin ja poistumaan klaanini reviiriltä", nau'uin voimakkaalla äänellä, jotta jokainen matkalainen kuuli sen. Tuhkanharmaa kolli siristi silmiään ja tuhahti.
"Olemme läpikulkumatkalla, emmekä ole aikeissa kääntyä takaisin, sanoit sinä mitä sanoit", kolli murahti. Hänen kuonossaan oli vaaleita karvoja, kenties ikä painoi jo kissan kehoa. Hän piti kuitenkin ryhtinsä ojennuksessa ja katsoi minua meripihkaisilla silmillään suoraan silmiin, joskin vain ylöspäin.
"Kuolonklaanin reviiri ei ole mikään läpikulkutie. Te käännytte tai saatte meidät vastaanne", naukaisin viileällä äänellä. Tuhkanharmaa kolli vilkaisi takanaan seisovia kissoja.
"Tuhkatähti, me emme voi kääntyä takaisin", kermanvalkea kolli naukui toiselle. Tuhkatähti vai? Kasvoilleni levisi huvittunut virne.
"Taivasklaanilaisiako?" kysyin ja tarkkailin yhä vain tiiviimmin kissajoukkoa, kunnes katseeni pysähtyi ehkä joukon kookkaimpaan kolliin, joka omasi punaruskean turkin. Silmäni muuttuivat kapeiksi, kun tunnistin kollin.
"Kappas vain, täällähän on tuttuja", nau'uin kylmällä äänellä hampaideni välistä. Roihumyrsky kohtasi katseeni ja veti syvään henkeä. Minä olin kouluttanut soturin, jonka vuoksi tuntui ehkä jopa hieman pahalta huomata, että kissa oli vaihtanut puolta. Mutta mitä taivasklaanilaiset tekivät täällä?
"Kyllä, minä olen Taivasklaanin päällikkö Tuhkatähti. Sinä lienet Viiltotähti, entinen Viiltokaaos?" kolli kysyi ja irvisti. Nyökäsin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Roihumyrsky oli siis maininnut minut uusille ystävilleen.
"Se ainoa", vastasin viileästi ja kohotin hieman leukaani.
"Jos ainoa keino ylittää reviirisi on voittaa sinut, otan sen riskin. Vain te kaksiko olette meitä vastassa? Taistelen mielelläni", Tuhkatähti naukui ja virnisti. Kasvoilleni levisi virne, joka oli osittain tyytyväinen taivasklaanilaisen valintaan. Vilkaisin Syöksyviiltoa, joka seisoi vierelläni. Nyökkäsin kollille, joka nyökkäsi takaisin. Taistelisimme tänään rinta rinnan isäni kanssa. Nousin seisomaan ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hyvä on sitten", lausuin matalalla äänellä. Taivasklaanilaiset levittäytyivät. He muodostivat rivin, jonka takana seisoi kaksi aiemmin ringin keskellä ollutta kissaa. Heidän luonaan seisoi punaruskea naaras sekä harmaa pienempi naaras. Yllätyksekseni tunnistin joukosta toisenkin kissan. Kellanpunainen raidallinen kolli oli löytynyt reviiriltämme joitakin vuodenaikoja sitten. Hänkin oli siis löytänyt tiensä kaukaiseen Taivasklaaniin.
Syöksyviilto aloitti taistelun syöksymällä eteenpäin kohti vastustajiamme. Kollin kohde oli tuhkanharmaa kolli, joka valmistautui mustan kuolonklaanilaisen hyökkäykseen. Syöksyviilto kuitenkin keskeytti hyökkäyksen ja hyökkäsi kellanpunaisen soturin kimppuun. Sitä kissa ei ollut osannut odottaa, joten isäni hampaat uppoutuivat sievästi kissan kaulaan. Kun taivasklaanilaiset lähtivät vyörymään Syöksyviiltoa kohti, kolli heitti hampaissaan roikkuvan kellanpunaisen kollin kahden tulijan päälle. Hän syöksyi taisteluun mukaan muiden kissojen kimppuun. Seurasin hetken taistelua sivusta, kunnes huomasin tuhkanharmaan kollin lähestyvän minua.
"Annatko hänen tehdä kaiken työn yksin?" Taivasklaanin päällikkö kysyi matalalla äänellään. Virnistin huvittuneesti ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"En suinkaan, annoin hänen vain aloittaa", virnistin ja tein yllättävän syöksyn kohti Tuhkatähteä. Parin askeleen kuluttua olin jo viiltänyt kollin rintaan syvän haavan. Se sai kissan ulvaisemaan kivusta. Hän syöksyi kimppuuni raivosta sokeana. Kollin neulanterävät hampaat uppoutuivat epämukavasti lapaani, mutta heitin hänet nopeasti etäämmälle. Taivasklaanilainen laskeutui sulavasti neljälle jalalleen kauemmas lumeen. Seuraavaksi minut kohtasi kermanvalkea kolli. Kissa katsoi minua murhaavasti sinisillä silmillään. Hän syöksyi kimppuuni, mutta väistin hänen liikkeensä. Kolli ohitti minut, joten sain tilaisuuden tarttua hampaillani tuon häntään. Riuhtaisin sitä kaikella voimallani taaksepäin. Kolli kaatui kuonolleen maahan ja jäi siihen. Painoin etujalkani kollin pään päälle painaen sen lunta vasten. Huomasin Tuhkatähden lähteneen syöksyyn minua kohti. En aivan ehtinyt väistämään tumman soturin hampaita, kun hän upotti ne jälleen lapaani. Kolli kapusi selkääni ja raapi takajaloillaan kylkiäni. Odotin oikeaa hetkeä, kunnes heittäydyin selälleni maahan. Allani maannut kermanvalkea kolli pääsi silloin vapaaksi ja nousi ylös. Se yritti syöksyä kiinni vatsaani, mutta potkaisin kissan takajaloillani etäämmälle. Seuraava vastus lähestyi minua jo. Tämä kissa oli tummanruskea suurehko kolli. Nousin ylös otteensa irrottaneen Tuhkatähden päältä ja syöksyin kohti tummanruskeaa soturia. Hän loikkasi minua kohti, joten tein samoin. Tähtäsin kissan vasempaan silmään, mutta hän käänsi päänsä pois ja isku ei osunut. Sen sijaan viilsin syvän haavan kissan poskeen. Hän rääkäisi kivusta, kun pudottauduimme maahan. Pyörimme maassa toistemme kimpussa, kun molemmat yrittivät saada otetta toisesta ja samalla pitää toisen hampaat kaukana itsestään. Se loppui siihen, kun iskin kynsilläni kollia kasvoihin. Hän menetti sen pienenkin mahdollisuutensa voittoon, kun joutui lopettamaan hyökkäyksen. Tartuin kollin kaulaan kiinni hampaillani ja nousin ylös. Kermanvalkea kolli oli onnistunut kapuamaan jaloilleen ja lähestyi minua nyt tuhkanharmaan kissan kanssa. Kolme muuta taisteluun osallistuvaa kissaa olivat yhä Syöksyviillon kimpussa. Hän näytti pärjäävän yllättävän hyvin. Viskasin hampaissani roikkuvan kollin kohti kermanvalkeaa kissaa. Hän kuitenkin väisti sen, mutta siitä huolimatta syöksyin kohti Tuhkatähteä. Yhtäkkiä kuitenkin loikkasin sivuun, jonka jälkeen tein nopean loikan kissan ylitse. Kun laskeuduin jaloilleni hankeen, potkaisin kaikella voimallani kissan kylkeä takajaloillani. Potkun voima sai Tuhkatähden kaatumaan maahan ja liukumaan muutamia hiirenmittoja kauemmas. Syöksyin nyt kermanvalkean kollin kimppuun. Hän väisti ketterästi kynteni ja viilsi omillaan vasenta kylkeäni. Irvistin kivusta, mutta käännähdin soturia kohti. Loikkasin hänen ylitseen, sillä tavoitteenani oli nyt saada päällikkö hengiltä. Iästä päätellen Tuhkatähdellä ei todennäköisesti ollut kolmea henkeä enempää jäljellä. Kermanvalkea kolli syöksyi perääni, mutta olin jo saavuttanut Tuhkatähden, joka parhaillaan yritti nousta ylös. Kissan vasen takajalka ei tuntunut kantavan vanhaa kollia. Hän kohtasi katseeni, mutta huomasi minut liian myöhään. Viilsin kynsilläni ilmaa. Kynteni iskeytyivät nätisti tumman kollin kurkkuun. Ne jatkoivat matkaa vaakatasossa eteenpäin. Kun liike oli valmis, tuhkanharmaan kollin silmät suurenivat. Tuon kaulasta suihkusi karmiininpunaista nestettä hangelle, minun päälleni sekä kollin itsensä päälle. Tuhkatähti valahti hetkessä veltoksi ja lyyhistyi elottomana maahan. Tunsin hampaat yllättäen molemmissa takajaloissani. Tismalleen samaan aikaan kaksi kissaa riuhtaisivat niitä, jolloin menetin tasapainoni ja kaaduin kuonolleni maahan. Se antoi taivasklaanilaisille aikaa nousta päälleni ja painaa minut maata vasten. Rentoutin jokaisen lihakseni, sillä kaksikon täytyi luulla, että he olivat voittaneet.
"Saasta!" toinen kolleista sihahti ja nousi pois päältäni. Toinen piti yhä etujalkaansa päälläni. Kun hän alkoi sanomaan jotain toiselle, ponkaisin itseni pystyyn ja heittäydyin osittain yhä päälläni olleen kollin kimppuun. Upotin hampaat tuon kaulaan jälleen, tein nopean käännöksen ja heitin kissan kermanvalkean kollin päälle. Se sai kissan kaatumaan maahan. Syöksyin kohti Syöksyviiltoa, joka taisteli yhä kahta kissaa vastaan. Kellanpunainen kolli sätki verenpunaisen lumen seassa vuotaen hiljalleen kuiviin. Tartuin hampaillani Syöksyviillon lavassa roikkuvaan Roihumyrskyyn ja riuhtaisin tuon irti. Ikävä kyllä liike sai myös isäni horjahtamaan, mutta hän korjasi nopeasti tasapainonsa. Heitin Roihumyrskyn kauemmaksi mustasta kuolonklaanilaisesta. Roihumyrsky kampesi itsensä nopeasti pystyyn ja kohtasi syvänsinisillä silmillään vihreän katseeni. Katseeni oli inhoa täynnä, mutta sitä samaa näytti entisen kuolonklaanilaisen katse.
"Petturi", sihahdin ja syöksyin kohti kollia, mutta joku iskeytyi kylkeeni. Yllättävä isku sai minut menettämään tasapainoni, jolloin myös tummanruskea kolli loikkasi kimppuuni. Hän upotti hampaansa kaulaani. Silmänräpäyksen kuluttua kissa oli riuhtaissut palan kaulastani. Tunsin silmieni lasittuvan, kun veri suihkusi ympäriinsä.
"Ei!" Syöksyviillon ulvaisu kiiri vielä korviini, ennen kuin vajosin tiedottomuuteen.
Avasin silmäni. Ensin oli aivan pimeää, mutta sitten eteeni musta yksisilmäinen naaras. Hänen ainoan silmänsä katse oli lasittunut ja ilme syyllistävä. Liitotähti oli siinä vain hetken, kunnes katosi. Osasin ennustaa ja nimetä jokaisen eteeni ilmestyvän kissan. Katselin heitä ilmeettömänä. Heidän näkeminen ei herättänyt minussa mitään tunnetta. Viimeisimpänä näin Tuhkatähden. Päällikkö oli siis menettänyt viimeisen henkensä minun kynsissäni. Hento virne kohosi kasvoilleni, kunnes kipu voimistui ja irvistin. Kipu jatkoi voimistumistaan, kunnes kaikki yhtäkkiä pimeni.
Raotin hitaasti silmiäni. Oli yhä valoisaa, mutta ilta hämärsi jo. Kaikkialla tuoksui veri ja Taivasklaani. Kampesin itseni nopeasti pystyyn, kun muistin mitä juuri oli tapahtunut. Käänsin katseeni maassa makaavaan kolliin. Syöksyviillon kylki kohoili hitaasti ja epätasaisesti, saatoin kuulla hänen rahisevan hengityksensä tänne saakka. Astelin hitaasti kohti kissaa.
"Syöksyviilto", henkäisin isäni nimen päästessäni hänen kasvojensa puolelle. Kollin kaulassa oli syvä viiltohaava, kyljet oli raadeltu verille ja korvat olivat repaleiset. Soturin pikimusta turkki oli yltäpäältä veressä. Hänen sininen katseensa tuijotti tyhjyyteen.
"Syöksyviilto", ääneni katosi olemattomiin, kun lausuin kissan nimen toistamiseen. Syöksyviilto kohdisti vaivalloisesti katseensa minuun. Hänen kasvoilleen piirtyi hento hymy, mutta sen keskeytti yskäryöppy. Kolli yski verta jo valmiiksi punaiselle hangelle. Hän räpäytti hitaasti silmiään.
"Tapa minut", Syöksyviillon ääni oli rosoinen ja heikko. Katsoin yllättyneenä kollia. "Tapa minut, niin voit nähdä minut vielä. Sinähän näet heidät aina? Äskenkin?" Katsoin Syöksyviiltoa epäröiden. Ensimmäistä kertaa ikinä epäröin tappaa.
"Sinä selviät kyllä", vakuutin, vaikka tiesin olevani väärässä. Syöksyviilto naurahti, mutta alkoi yskiä sen perään. Kolli kouristeli hetken ajan maassa, kunnes sai kipunsa kesytettyä.
"Tahdon kuolla sinun kynsissäsi. Tahdon, että minun ainoa poikani tappaa minut", kolli naukui voimakkaammalla äänellä, mutta se ei kantautunut kauas. Painoin pääni alas.
"Entä suunnitelmamme? Et sinä voi olla niin itsekäs, että luovutat", kimpaannuin ja katsoin murhaavalla katseellani tummaa soturia silmiin. Syöksyviilto sulki silmänsä, mutta avasi ne uudelleen hetken kuluttua.
"Aika on vähissä. Tee se nyt", Syöksyviilto kähisi. Nyökkäsin sanomatta sanaakaan. Nousin ylös ja kohtasin viimeisen kerran isäni sinisen katseen. Syöksyviilto sulki silmänsä ja hymyili vaivalloisesti. Viimeisillä voimillaan hän kääntyi niin, että kuolettava isku hänen kaulaansa oli helppo tehdä. Viilsin vasemman etukäpäläni kynsillä kollia kaulaan. Sitä seurasi ääni, joka syntyi veren suihkutessa pois kollin kurkusta. Sitten tuli hiljaisuus. Se hiljaisuus oli niin hiljainen, että saatoin kuulla sydämeni voimistuvan sykkeen. Olo oli tyhjä. Laskin katseeni Syöksyviillon elottomaan ruumiiseen. Tunsin jotain silmäkulmassani. Kostea kyynel vierähti poskelleni. En ollut itkenyt aikoihin. Painoin onnettomana pääni kuolonklaanilaissoturin elottomaan ruumiiseen. Vedin keuhkoni täyteen kissan tuoksua, jonka valtasi kuolema. Sitten nostin pääni ylös. Ukkospolun suunnalta lähestyi kissajoukko, jonka johdossa kulki kilpikonnakuvioinen valkea naaras. Sulkakynsi katsoi minua kauhuissaan ja kiristi tahtiaan. Kissa ravasi verisen taistelukentän luokse. Hänen perässään kulkivat Norppakyynel, Sähköviilto, Happohenkäys sekä Jalavamieli. Luokseni päästyään kissat olivat vaiti. He pysyivät kauempana verisestä hangesta, josta johti jäljet kohti Tuuliklaanin rajaa. Jälkiä koristi verivanat.
"Mitä tapahtui?" Sulkakynsi kysyi varovasti ja katsoi Syöksyviillon elotonta ruumista. Kohtaamatta entisen kumppanini katsetta, nau'uin:
"Taivasklaani saapui." Nousin seisomaan ja käänsin selkäni Emonsuulla asuville sotureille. Onnettomana lähdin kävelemään kohti leiriä. Häntäni laahasi maata vasten. Tuntui kuin tämä olisi tapahtunut ennenkin, menetin taas isäni, joka taisteli minun vuokseni.
"Kantakaa hänet leiriin", kuulin Sulkakynnen naukuvan takanani muille kissoille.
Matka leiriin tuntui kestävän ikuisuuden. Perässäni tulevat kissat kai tarkoituksella pysyttelivät takanani, sillä aavistivat minun olevan pahalla tuulella. Olisin ollut valmis viiltämään jokaisen minua lähestyvän kurkun auki hetkeäkään epäröimättä. Matkalla kasasin itseni taas kokoon. Pujahdin sisään piikkihernetunneliin ja saavuin leirin pääaukiolle. Kun kissat haistoivat veren, he kääntyivät katsomaan minun suuntaani. Kohtasin kylmällä katseellani kallionharmaan naaraskissan katseen. Tunnistin hänet Jyrkkävälähdykseksi, joka oli entinen Kuolonklaanin soturi. Ilmeisesti naaras oli ylösnoussut ollessani poissa. Suuntasin kohti parantajan pesää. Haavani kaipasivat yhä hoitoa.
"Mitä tapahtui?" Valhekuiske kysyi ja ryntäsi perääni. En ollut edes ehtinyt parantajan pesälle, kun tumma naaras asettui eteeni. Kuulin askeleita sisäänkäynniltä. En edes kääntänyt päätäni tulijoihin, mutta Valhekuiske käänsi. Huomasin hämmästykse naaraan vihreissä silmissä. Hän käänsi katseensa minuun.
"Oletko sinä kunnossa?" soturi naukui minut yllättävän kysymyksen. Murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Olen. Ilmoita kaikille, että valvomme yön kunnioittaen Syöksyviillon elämää", murahdin ja ohitin Valhekuiskeen. Kuolonklaanissa ei ollut tapana kerääntyä leirin pääaukiolle kunnioittamaan kuolleiden elämää, mutta tämä oli poikkeustilanne. Yleensä vain kuolleiden lähimmät saattoivat viettää joko koko yön tai osan yöstä kuolleen luona. Minä valvoin vain lähimpieni ruumiiden yllä, muista en välittänyt. Nyt kuolonklaanilaisista suuri osa saisi luvan kunnioittaa isäni elämää. Astuin sisään parantajan pesään ja odotin, että Talvikkimuisto tulisi tarkistamaan haavani.
//Talvikki? Valhe? Tai oikeestaan ihan kuka vaan. R.I.P Syöksy :(
Viiltotähti
Kun Talvikkimuisto oli tarkastanut haavani ja laittanut pahimpiin niistä yrttejä ja hämähäkin seittiä, poistuin parantajan pesästä. Aurinko oli jo laskenut ja pimeys oli ottanut vallan leiristä. Lukuisat kissat vaeltelivat pääaukiolla, mutta kaikki välttelivät elottoman Syöksyviillon ruumista. Astelin Suurkiven liepeille, jonka lähellä isäni ruumis lepäsi. Hänen turkkinsa oli yhä tahmean veren tahrima. Kissat käänsivät katseensa minuun. Kosketin kuonollani elottoman soturin lapaa. Nostin pääni ylös ja jäin istumaan Syöksyviillon elottoman ruumiin ylle nostaen katseeni kuolonklaanilaisiin.
"Olemme menettäneet tänään hyvän soturin. Syöksyviilto kuoli klaaninsa puolesta taistellen. Kunnioitamme hänen elämäänsä sekä kuolemaansa tämän yön valvoen hänen ruumiinsa luona. Muistutan teille, että sota on todellinen. Tappakaa joka ainoa tunkeilija, joka eksyy Kuolonklaanin reviirille. Älkää antako heidän elää, tai he tappavat teidät", nau'uin matalalla äänellä hampaideni välistä sihisten. Muutama kuolonklaanilainen yhtyi sanoihini, mutta sitten leirin ylle laskeutui hiljaisuus. Vedin syvään henkeä ja suljin hetkeksi silmäni.
"Kehtasikin jättää kilpailun kesken", Verikyyneleen katkera ääni kantautui sotureiden pesän liepeiltä. Naaras asteli veljensä ruumiin luokse ja katsoi sitä inhoten. Silti saatoin nähdä naaraan silmissä surun ja kaipuun. Soturi kosketti kuonollaan elottoman veljensä lapaa.
"Hiirenaivo", naaras sihahti ja nosti päänsä ylös. Sitten tumman punaruskea naaras nosti katseensa minuun ja nyökkäsi.
"Vaikka hän olikin tyhmä, hänen kuolemansa täytyy kostaa", naaras murahti. Nyökkäsin takaisin, sillä naaras oli oikeassa. Jos yksikin taivasklaanilainen eksyisi tielleni, tappaisin hänet heti. He olivat tehneet pahan virheen, josta kissajoukko sai luvan maksaa. Verikyynel poistui veljensä luota antaen muille tilaa sanoa viimeiset sanansa edesmenneelle soturille. Tämä tuntui hyvin oudolta, mutta siitä huolimatta halusin kunnioittaa isääni. Hän ansaitsi tämän, olihan hän kuollut Kuolonklaanin vuoksi. Seuraavaksi pikimustan ruumiin eteen asteli Pihlajakynsi. Loukkaantuneen soturin meripihkaisesta, yleensä niin kylmästä katseesta loisti pettymys. Syöksyviillon emo painoi kuononsa vasten poikansa lapaa. Hän nosti päänsä ylös ja lausui kovalla äänellä:
"Ottakaa mallia pojastani. Hän teki soturin työn kuollessaan klaaninsa vuoksi." Sitten naaras nousi ylös ja poistui Syöksyviillon luota Verikyyneleen luokse. Tuhokatse asteli Syöksyviillon luokse. Tiesin, ettei kolli koskaan ollut pitänyt isääni poikanaan, sillä Syöksyviilto ja Verikyynel olivat syntyneet vain siksi, että klaanimme voisi vahvistua. Siitä huolimatta tiesin, että Tuhokatse jossain syvällä sisimmässään oli välittänyt Syöksyviillosta sekä Verikyyneleestä.
"Vannon Syöksyviillon ruumiin yllä, että kostan hänen kuolemansa, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Se, joka kajosi minun poikaani tulee kuolemaan minun kynsissäni." Tuhotähden ääni oli vakaa ja täynnä kostonhimoa. Kolli kosketti poikansa lapaa ja asteli Pihlajakynnen ja Verikyyneleen luokse. Pysyin yhä omalla paikallani Syöksyviillon ruumiin yllä. Annoin katseni kiertää leirissä olevien kissojen silmistä aina vain toisiin odottaen, että joku astuisi eteen jättämään hyvästit kuolleelle soturille.
//joku?
Viiltotähti 07.01.2018
Synkät ajatukset olivat varjostaneet pimeää mieltäni jo puolen kuun ajan. Syöksyviillon kuolema ja kaikki muu sen ympärillä sai minut hermostuneeksi. Mielessäni roikkui kaiket ajat yksi ajatus, jonka kolli haluaisi minun vievän loppuun: kosto Kirkasmarjalle. Kostaisin hänelle vaikka se oli viimeinen tekoni. Syöksyviilto oli sentään ollut isäni. Hän oli kunnioittanut minua ja kuoli yksin omaan minun vuokseni. En tuntenut syyllisyyttä kollin kuolemasta, ainoastaan vihaa. Vihaa taivasklaanilaisia kohtaan. Kai minä en vain voinut saada onnellista loppua koskaan isäni kanssa. Entisessä elämässä Syöksyaskel, tässä Syöksyviilto. Mitä seuraavaksi? Kenties nimi oli kirottu tai jotain.
"Viiltotähti?" naukaisu havahdutti minut pois ajatuksistani. Käänsin katseeni pesän katosta pesäni uloskäynnille ja nousin istumaan.
"Mitä?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kohtasin Yövarjon taivaansinisen katseen.
"Koisammal on kuollut. Tuntematon erakko hyökkäsi hänen kimppuunsa Varjoklaanin rajan liepeillä. Kuulimme Varjoklaanin partiolta, että myös Havutassu kuoli lähellä kyseistä paikkaa, tappajana tuntematon erakko", tummanruskea kolli lausui tyynesti. Vedin syvään henkeä ja vastasin tunteettomasti:
"Haudatkaa ruumis. Jos klaaniimme hyökätään yöllä, on parempi pitää pääaukio tyhjänä." Yövarjo vastasi nyökäten ja poistui luotani. Vedin syvään henkeä ja annoin ryhtini murentua olemattomaksi. Roikotin päätäni alaspäin ja suljin silmäni. Kun hetki, toinen ja kolmaskin kului, nousin seisomaan ja poistuin ulos pesästäni. Kissat Suurkiven lähistöllä vaikenivat minut nähdessäni, he kuitenkin jatkoivat juttuhetkeään hetken kuluttua. Kolme kissaa raahasivat parhaillaan Koisammaleen ruumista ulos leiristä.
"Yövarjo, saat uuden tehtävän", murahdin kollille, joka oli juuri poistumassa leiristä kahden muun soturin kanssa. Kolli kääntyi minun puoleeni hämmästyneenä.
"Lähdet kanssani tarkastamaan Varjoklaanin vastaisen rajan sen erakon varalta", totesin rauhallisella äänellä. Kolli nyökkäsi hitaasti ja viittoi kahta muuta kissaa jatkamaan matkaansa. Johdatin Yövarjon ulos leiristä. Lähdimme hiljaisuudessa suuntaamaan kohti ukkospolkua.
"Sinäkö löysit Koisammaleen?" kysyin murahtaen. Soturi nyökkäsi.
"Voin viedä meidät sinne", kolli ilmoitti tyynesti. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tee niin." Annoin Yövarjon näyttää tietä, mutta kuljin yhä hänen rinnallaan. Pakkaslumi narskui käpälieni alla. Ilma oli tyyni, vain hento tuulenvire tuntui turkillani. Taivas oli kirkas, aurinko loisti taivaalla korkeimmassa pisteessään. Sen lämpö ei kuitenkaan yltänyt turkilleni, sillä lehtikato ei ollut vielä läheskään lopussa.
Ylitimme Ukkospolun ja jatkoimme matkaa Varjoklaanin rajaa pitkin. Varjoklaanin saalistuspartion tuoksu leijaili ilmassa ja sekoittui ukkospolun kitkerään tuoksuun. Mitä pidemmälle pääsimme, sitä voimakkaammaksi erakon tuoksu tuli. Hidastimme tahtia ja kuljimme varovasti eteenpäin. Viritin jokaisen aistini ja valmistauduin erakon mahdolliseen hyökkäykseen.
"Löysimme hänet tuolta, aivan ojan pohjalta. Ruumis oli hautautunut hankeen eilisen lumisateen toimesta", Hiirikynnen poika selitti tasaisella äänellä katsoen minua suoraan silmiini. Vastasin nyökäten ja siristelin silmiäni tarkkaillessani ympäristöä.
"Haju on tuoreempi kuin aiemmin", Yövarjo kertoi vaimealla äänellä. Käännyin kohti ukkospolkua ja hiivin eteenpäin. Nousin ukkospolun piennarta ylös. Sen musta pinta oli valkean, kovan ja liukkaan lumen peitossa.
"Pysyttele valppaana, se erakko on aivan lähellä", totesin ja maistelin ilmaa. Ukkospolun löyhkä vaimensi erakon hajua, mutta se oli vahva. Kissa oli ollut täällä vain hetki sitten. Samassa kuulin narahduksen Yövarjon suunnalta. Käännyin katsomaan soturia, mutta hänen katseensa kertoi sen olleen virhe.
"Viiltotähti! Varo!" kolli ulvaisi, mutta liian myöhään. Tunsin jonkun loikkaavan suoraan selkääni. Yllätys ja kissan paino sai minut kaatumaan kyljelleni ukkospolun kovaa pintaa vasten.
"Mitä-", sihahdin ja käännyin katsomaan hyökkääjää, mutta tuo loikkasi pois päältäni ja suuntasi kohti Yövarjoa. Nousin nopeasti ylös ja syöksyin vihollisen perään. Yövarjo onnistui nopein liikkein painamaan hopeisen naaraskissan vasten kylmää hankea. Naaras kohdisti keltaiset silmänsä minuun. Vihainen katse muuttui yllätyksen kautta tyytyväiseksi. Hänen kasvoilleen levisi hento virne, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Nostin katseeni Yövarjoon ja nyökkäsin. Kolli tarttui hampaillaan vastustajan niskanahkaan ja yhdellä liikkeellä heilautti sitä niin, että erakon pää kolahti läheiseen kiveen. Se sai kissan vajoamaan tajuttomuuteen.
"Tunnetko häntä?" kolli kysyi ja viittoi hännällään naaraan suuntaan. Silmäilin hetken hopeista naarasta. Hän omasi mustat korvantaustat ja kuonon. Myös tuon vasemman silmän ympärys oli musta. Paksut raidat koristivat erakon selkää. Hänen keltaiset silmänsä olivat suljetut. Joku kissassa oli tuttua, mutta en saanut päähäni sitä. Kenties olin joskus törmännyt häneen klaanien ulkopuolella? Todennäköisesti kissa oli yksi lukuisista vihamiehistäni, jonka olin suututtanut tappamalla jonkun hänen läheisensä.
"Viedään hänet leiriin", tokaisin ja lähdin kulkemaan kohti Kuolonklaanin leiriä.
Olimme perillä ennen auringonlaskua. Hämärä laskeutui jo metsän ylle, mutta valoa olisi jäljellä vielä jonkun verran.
"Mitä tapahtui?" Tuhokatse kysyi heti leiriin päästyämme. Kohtasin entisen luottosoturini huolestuneen katseen. Hän huomasi oikeassa kyljessäni komeilevan naarmun, jonka ympärillä oli muutama veripisara.
"Erakko", nau'uin viittoen takanani kulkevaan Yövarjoon, joka raahasi erakkoa hampaissaan. Tuhokatse asteli naaraan luokse ja silmäili tuota hetken ajan. Sitten vanha soturi nosti katseensa minuun.
"Kuka hän on?" hän kysyi. Kohautin viileästi lapojani.
"Ei ainakaan mikään nuorukainen enää. Hän todennäköisesti tappoi Koisammaleen sekä sen varjoklaanilaisoppilaan. Aion selvittää, miksi hän sen teki", sihahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tuhokatse nyökkäsi. Huomasin Yövarjon katsovan minua kysyvästi.
"Tuo hänet pesääni", käskin. Yövarjo murahti vastaukseksi ja suuntasi kohti suurkiveä. Kuolonklaanilaisten katseet olivat suuntautuneet meidän suuntaamme. Pujahdin katseista välittämättä suurkiven alla sijaitsevaan pesääni ja asetuin omalle sammalvuoteelleni istumaan. Yövarjo jätti naaraan kylmälle kivilattialle.
"Kiitos", vastasin murahtaen. Kolli vastasi nyökkäyksellä ja poistui luotani. Tarkkailin naarasta tovin, mutta hän ei vain herännyt. Niinpä poistuin pesästäni naaraan ohitse ja viitoin oppilaiden pesän liepeillä Tuskatassun kanssa juttelevan Pakkastassun luokseni. Naaras katsoi minua kysyvästi.
"Tuo minulle vedessä kastettu sammalpallo", komensin vaaleaa oppilasta. Naaras katsoi minua epäröiden, mutta myöntyi sitten. Hän suuntasi kohti parantajan pesää ja palasi pian märkä sammalpallo hampaissaan.
"Ole hyvä", hän murahti. Mitään vastaamatta tartuin sammaliin ja käänsin selkäni Tuhokatseen oppilaalle. Palasin omaan pesääni ja kylmästi viskasin sammalpallon vasten erakon poskea. Se sai tuon virkoamaan. Naaras säpsähti hereille ja nousi hädissään ylös. Hän perääntyi vasten pesäni nurkkaa. Naaras katsoi minua hädissään, mutta sitten katse tyyntyi. Olin yllättynyt naaraan reaktiosta. Pyrin kuitenkin peittämään yllätykseni niin hyvin kuin suinkin pystyin. Viilsin kynsilläni ilmaa ja istuuduin viileästi sammalvuoteelleni.
"Puhu", totesin murahtaen ja heilautin häntäni lepäämään lähelle etukäpäliäni. Erakko pysyi hetken vaiti. Hän astui lähemmäs minua ja siristi keltaisia silmiään. En ymmärtänyt, miksi naaras näytti niin kovin tutulta.
"Olet aivan kuin hän", naaraan ääni oli varovainen, kun hän astui yhä vain lähemmäksi minua. Nostin leukaani ylöspäin ja siristin silmiäni kysyvästi.
"Mitä sinä oikein selität?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa saaden naaraan säpsähtämään. Hän perääntyi takaisin pesän nurkkaan.
"Et tiedä kuka olen?" naaras varmisti. Pudistin päätäni. En saanut nimeä millään mieleeni, mutta naaraan kasvot olivat vain kovin tutut. Olin takuulla nähnyt hänet aiemmin, vaikken osannutkaan yhdistää kasvoja kehenkään.
"Sinun täytyy olla hänen sukulaisensa", naaras naukui mietiskellen osaksi itsekseen. Hermoni olivat vähällä mennä, sillä naaras ei antanut itsestään irti mitään. Viilsin jälleen kynsilläni ilmaa ja nousin ylös.
"Kuka sinä olet?" kysyin murahtaen ja nostin leukani ylös. Naaras oli minua runsaasti pienempi, mutttei kuitenkaan normaalikokoista soturia pienempi. Naaras hymähti hieman huvittuneesti ja väläytti minulle salamyhkäisen hymyn.
"Nimeni on Sunshine, vaikkakin aiemmin minut tunnettiin Kajastushohteena", naaras naukui ja kohtasi keltaisilla silmillään minun katseeni. Kohotin yllättyneenä kulmiani, kun tunnistin naaraan. Hän oli entinen myrskyklaanilainen, joka oli jättänyt Myrskyklaanin edellisessä elämässäni ennen vanhempieni kuolemaa. Naaras oli lähtenyt kenellekään kertomatta pentuineen. Aluksi luulimme hänen kuolleen, mutta joku oli osannut kertoa naaraan lähteneen omasta tahdostaan.
"Mitä asiaa Myrskyklaanin petturilla on minun klaanini leiriin?" kysyin matalalla äänellä painottaen 'minun'-sanaa ja annoin oikean etukäpäläni kynsien viiltää ilmaa läheltä naaraan viiksikarvoja.
"Olet siis kuullut minusta. Metsän ulkopuolelle on kiirinyt sana Viiltotähdestä, kylmäverisestä murhaajasta, joka teki mahdottomasta totta: Avasi elämän ja kuoleman väliset portit, toi takaisin minun tyttäreni, vaikka sairaus vei hänet pian pois", naaras naukui rauhallisella äänellä ja nosti keltaisen, lämpimän katseensa minuun. Hänen kasvoillaan loisti kiitollinen hymy. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, naaras jatkoi:
"Hetken ajan toivoin, että olisit ollut joku toinen. Et ollut, joten voin kai lähteä nyt." Kissa laski päänsä alas.
"Keneksi sinä sitten minua luulit?" kysyin siristäen vihreitä silmiäni. Naaras kohotti jälleen katseensa minuun. Hänen katseensa oli mitäänsanomaton, kylmä kuin kivi.
"Veljekseni, kenties hän on sinulle sukua? Lähdin Myrskyklaanista emoni painostuksen vuoksi. Pihlajatäplä uhkasi tappaa pentuni, jos puhuisin pienelle veljelleni. Hän kertoi, että se pieni pentu tulisi tuhoamaan kaiken mihin koskee", naaraan ääni oli synkkä ja katkera. Hän katsoi minua suoraan silmiini. Yllätys näkyi kasvoiltani.
"Pihlajatäplä? Ethän sinä ole hänen tyttärensä. Minä olin heidän ainoa pentunsa", murahdin katsoen hylkiötä inhoten. Kehtasikin valehdella suoraan päin kasvojani. Hän ei todella tainnut tietää kuka olin. Nyt saatoin nähdä hämmennyksen myös naaraan kasvoilta. Hän nousi seisomaan ja katsoi minua tarkasti.
"Sinä näytät aivan häneltä, mutta ei se voi olla mahdollista. Olet niin nuori, ei.. Kuka sinä oikein olet?" naaras kysyi.
"Olen Viiltotähti, Kuolonklaanin päällikkö ja sen luoja. Minä kuolin, synnyin uudelleen ja nyt olen tässä. Aiempi soturinimeni oli Viiltokynsi, mutta tässä elämässä se oli Viiltokaaos. Pihlajatäplä oli minun sekopäinen emoni, joka sai tämän kaiken aikaan. Kenties minun pitäisi kiittää häntä elämäni pilaamisesta?" virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. "Mutta sinä et ollut Pihlajatäplän tytär, minulla ei ollut sisaruksia." Naaras pudisti päätään toivottomana.
"He eivät kertoneet sinulle. Hän ei todella vaivautunut kertomaan sinulle minusta. Viiltotähti, minä olen sinun siskosi", naaras totesi viileästi. Aivan kuin hänen keltainen katseensa olisi lävistänyt kehoni. Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Ne pakottivat minut kääntämään katseeni pois hopeisesta naaraasta. Nyt huomasin sen. Naaras näytti aivan Syöksyaskeleelta, vaikka tuon kuviointi olikin hiukan erilainen.
"Tapoitko sinä heidät?" naaras kysyi tasaisella äänellä. Kuulin, kuinka entisen myrskyklaanilaisen hengitys muuttui raskaammaksi. Hän odotti vastaustani jännittyneenä. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kai sitä niinkin voi sanoa. He tappoivat toisensa", totesin viileästi ikään kuin tyytyväisesti. Kajastushohde kohotti kulmiaan yllättyneenä ja astui taas askeleen taaksepäin. Hän käänsi katseensa poispäin ja mutisi jotain.
"Mitä sinä sanoit?" pyysin naarasta toistamaan murahtaen.
"Miksi?" hän kysyi ja kohtasi katseeni. Soturin silmät kimmelsivät, kun kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Väliäkö sillä. Olisit jäänyt klaaniin ja estänyt sen. Siitä on kauan, mutta sen ansiosta minä löysin itseni", vastasin ja suoristin ylpeänä ryhtini. Erakko katsoi minua uskomatta silmiään.
"Ja niin emo toteutti ennustuksen, vai? Mutta klaanit ovat yhä täällä, mitä tapahtui?" naaras kysyi vakava ilme kasvoillaan. Murahdin.
"Sanottakoon, että ennustus toteutui ja keskeytyi. Se ei kuitenkaan ole ohi. Seuraavat kuut antavat vastauksen. Kun Viiltoklaani voittaa sodan, pidän huolta, että joka ainoa Metsäklaanin jäsen saa kärsiä minun kärsimykseni johdosta", nau'uin matalalla äänellä ja kohotin katseeni ylöspäin kohti pesän kattoa.
"Metsäklaani? Viiltoklaani? Kenties haluat kertoa minullekin, mitä täällä todella tapahtuu, pikkuveli?" naaras kysyi murahtaen. Virnistin ja viilsin kynsilläni jälleen ilmaa.
"Saavuit juuri sodan keskelle. Varjoklaani ja Kuolonklaani ovat liittoutuneet muita klaaneja vastaan. He kantavat yhdessä nimeä Metsäklaani. Minä aion tuhota klaanit, kostaa heille kaikki ne vääryydet mitä olen joutunut kokemaan", sihahdin. Kajastushohde näytti olevan hämillään.
"Mikä sinua vaivaa?" naaras kysyi uhmakkaasti ja katsoi minua suoraan silmiini. Naaraan katse oli inhoa täynnä, mutta se ei pyyhkinyt ylpeyttä pois kasvoiltani.
"Minua ei vaivaa mikään. Olen tämän metsän valtias, ennustus sanoi niin. Minä määrään kuolemaa, minä olen kuoleman johtaja", nau'uin värisemättömällä äänellä. Hylkiö astui askeleen taaksepäin ja pudisteli päätään pettyneenä, mutta siitä huolimatta naaras vaikutti yhä ylväältä. Hänen katseensa oli tyyni.
"Olisi pitänyt antaa hänen tappaa sinut", naaras henkäisi. Naaraan katse oli kylmä kuin kivi, kun kyynel vierähti hänen poskelleen. Kohotin kulmiani yllättyneenä ja hymähdin hieman pettyneenä. Hetken jo luulin, että naaras olisi ollut järkevä, mutta hän tuhosi illuusion hetkessä.
"Niin olisi. Ikävä kyllä joudut katumaan sitä koko loppuikäsi", vastasin viileästi ja nousin seisomaan. Kynteni työntyivät esiin. Kajastushohde painautui vasten kylmää seinää.
"Et sinä minua tapa", naaras naukui ja kohtasi jälleen katseeni. En osannut kuvailla naaraan katsetta. Se oli kummallinen.
"Olet väärässä. Olen tappanut lukuisia vääräuskoisia, sinä olet yksi heistä. Veriside ei merkitse mitään, jos usko on väärä. Se ei estä minua, moni voi todistaa sen. He takuulla muistavat sen, kuinka riistin oman tyttäreni hengen vain siksi, että hän kääntyi minua vastaan", naukaisin murahtaen ja lähestyin naarasta. Viilsin kynsilläni ilmaa aivan naaraan viiksikarvojen läheltä. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, kunnes avasi ne taas. Nostin kynteni ilmaan valmiina viiltämään naaraan kaulan auki, mutta jokin pysäytti minut.
"Viiltotähti!" tuttuakin tutumpi murahdus sai minut säpsähtämään. Käänsin vihreän katseeni kohti pesäni uloskäyntiä. Pisaratähti tuijotti minua suoraan silmiini keltaisilla silmillään. Hän yllättyi nähdessään vieraani, jota kolli ei tietenkään voinut tuntea. Kajastushohteen katse muuttui hetkessä. Naaras katsoi poikaani inhoten, paljasti hampaansa ja oli valmis syöksymään kollin kurkkuun. Estin kuitenkin naarasta painamalla hänet nopealla liikkeellä kylmää kivipintaa vasten. Naaras sihisi raivoissaan ja pyrki Pisaratähden kimppuun, mutta ymmärsi lopettaa minun painettua kynteni tuon kaulalle.
"Te tunnette?" kysyin ja vilkaisin ensin Kajastushohdetta ja sitten Pisaratähteä, joka seisoi ylvään oloisena pesän sisäänkäynnillä.
"Tuo iljetys tappoi minun kumppanini ja jokaisen pentuni", Kajastushohde sihisi katse täynnä inhoa. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne, samoin tapahtui Pisaratähden kasvoille. Nyt Kajastushohde katsoi meitä molempia inhoten.
"Taisi olla silloin kun halusin näyttää sinulle, että minä osaan tappaa Tapoin kulkukissoja sekä kotikisuja, jotka eivät osanneet pitää puoliaan. Tahdot varmaan kertoa, kuka tämä seurassasi oleva vanhus on", Pisaratähti naukui tasaisella äänellä. Hänen turkillaan oli haavoja, joista suuri osa kuitenkin näytti melko hyvin parantuneelta. Ilmeisesti hän oli ylösnoussut jo aiemmin tänään, sillä kolli oli ehtinyt pestä turkkinsa ja ilmeisesti hän vaikutti olevan perillä tämänhetkisistä tapahtumista. Niin ainakin oletin, sillä kolli ei kysellyt mitään.
"Pisaraviilto, tässä on sinun tätisi, Kajastushohde. Kajastushohde, veljenpoikasi Pisaraviilto", esittelin kaksikon toisilleen. Kummankin ilmeet olivat näkemisen arvoiset. Poikani käänsi katseensa minuun ja sihahti:
"Pisaratähti." Pudistin päätäni.
"Ei, sinä et ole enää päällikkö. Menetit sen viimeisen henkesi myötä, muistatko? Se erakko viilsi kurkkusi auki. Kuolonklaanilla on nyt vain yksi päällikkö, ja se olen minä", vastasin murahtaen ja katsoin Pisaraviiltoa tiukasti. Entinen päällikkö olisi väittänyt vastaan, ellei Kajastushohde olisi ehtinyt ensin:
"Olisihan se pitänyt arvata. Nytkö aiotte tappaa minut yhdessä? Katsoa kuinka vereni valuu pesäsi lattialle värjäten sen punaiseksi? Siivous tulee olemaan vaikeaa, sano minun sanoneen. Ja ai niin: oletteko sattuneet näkemään sitä valkeaa kollia, jonka takajalat ovat vaaleanharmaat? Jos te tapatte minut, hän kuolee myös." Kohotin kulmiani. Pisaraviilto katsoi minua vakava ilme kasvoillaan.
"Vuonovarjo", varmistin poikani aatteet. Hän pudisti päätään ja oli valmis syöksymään naaraan kimppuun, mutta asetuin kaksikon väliin. Kasvoilleni levisi virne. Kajastushohde nousi ylös ja katsoi minua yhä vain vakavammin.
"Missä hän on?" Pisaraviilto vaati saada tietää, mutta sisareni pysyi vaiti. Hänen katseensa oli nyt tyyni kuin Pimeyden Metsän taivas. Niin kylmä ja mitään sanomaton, mutta samalla niin synkkä.
"Minun täytyi vain saada tietää, oletko se todella sinä. Olisin todella halunnut olla pakotiesi pois tästä, mutta sinun pelastuksesi on mahdotonta. Sinä olet hirviö. Te kaikki olette. Tappakaa minut vain, ei minua kiinnosta. Mutta se on minun henkeni ystävänne hengestä", Kajastushohde naukui varmalla äänellä. Vilkaisin Pisaraviiltoa, joka murahti.
"Määrään partiot etsimään häntä", kolli totesi ja oli jo poistumassa pesästäni, mutta keskeytin hänet:
"He eivät ota enää käskyjä sinulta, Pisaraviilto. Vuonovarjo ei ole meidän reviirillämme. On hyödytöntä etsiä häntä." En edes kääntänyt katsetta poikani suuntaan, mutta hän pysähtyi.
"Et ole niin tyhmä miltä vaikutat", Kajastushohde tokaisi nopeasti ja katsoi minua. Murahdin vain vastaukseksi.
"Olen pahoillani, mutta en voi päästää sinua menemään. Miksi ihmeessä luovuttaisit Vuonovarjon takaisin? Jos minä tapan sinut nyt, minusta tulee yhä vain vahvempi", nau'uin virnistäen.
"Et voi antaa hänen tappaa Vuonovarjoa. En anna sinun tehdä sitä", Pisaraviilto naukaisi purren hampaitaan yhteen. Käänsin katseeni poikaani.
"Meillä ei taida olla vaihtoehtoja", huomautin. Kolli katsoi minua silmiään siristäen. Käänsin jälleen katseeni Kajastushohteeseen.
"Ihan sama. Minä olen jo vanha, olen valmis kuolemaan", naaras naukui tyynesti. Nostin kynteni ilmaan viiltääkseni naaraan kurkun jälleen auki, mutta jokin sisälläni esti minua. Miksi en voinut tehdä sitä? Miksi käpäläni ei suostunut liikkumaan? Tilanne ei edennyt lainkaan. Miksi en voinut tappaa Kajastushohdetta?
"Minähän sanoin, ettet sinä voi tehdä sitä", naaras naukui ilkkuen. Paljastin tuolle hampaani ja viilsin kynsilläni ilmaa jälleen naaraan viiksikarvojen läheltä. "Sinä tiedät sen itsekin. Minä pelastin sinut, vaikka sitä kuinka kadunkin, minun ansiostani sinä olet yhä elossa." Murahdin ja suljin hetkeksi silmäni. En tiennyt mitä tehdä. Halusin iskeä kynteni Kajastushohteen kaulaan ja tappaa hänet tähän paikkaan, mutta kehoni ei totellut minua. Oliko veriside todella niin vahva, etten voinut tappaa sisartani?
"Mitä sinä tarkalleen ottaen tahdot minun tekevän?" kysyin naaraalta mahdollisimman viileällä äänellä.
"Tahtoisin sinun kuolevan, mutta koska se ei ole mahdollista, ota minut klaanisi jäseneksi", naaras naukui yllättäen. Katsoin häntä hieman yllättyneenä. Naurahdin huvittuneesti ja vilkaisin Pisaraviiltoa. Kollia ei naurattanut.
"Ja miksi ihmeessä tekisin niin? Olet tappanut minun klaanini jäseniä", huomautin kärkkäästi. Kajastushohde kohautti lapojaan.
"Ilman minua et saa Vuonovarjoasi takaisin", naaras huomautti. Sihahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kävelin pesän toiselle puolelle ja istuuduin vuoteelleni.
"Ei kukaan halua sinua tänne. Kaikki haluavat sinun kuolevan, jopa minä. Miksi luulet, että sopisit Kuolonklaaniin?" kysyin naaraalta. Hän kohautti lapojaan.
"Olen hyvä sopeutumaan. Jos en voi tappaa sinua, aion pitää huolen, ettet tuhoa muiden elämiä enää enempää", naaras naukui tasaisella äänellään. Kohotin kulmiani ja pudistelin päätäni hieman turhautuneena.
"Etkö sinä jo ymmärrä, että sinä tai kukaan muukaan ei voi pysäyttää minua? Minulla on valtaa, seuraajia sekä kissoja, jotka ovat valmiita kuolemaan minun vuokseni. He ovat valmiita tappamaan minun vuokseni", nau'uin paljastaen jälleen hampaani hopeiselle naaraalle, jonka ilme oli jälleen kylmä kuin kivi.
"Sinä hyväksyt minut klaaniisi tai et enää näe Vuonovarjoa", naaras asetti ehdot eteeni. Pisaraviilto käänsi katseensa minuun ja vastasi nyökäten, kuin hänellä olisi ollut valtaa tässä pelissä.
"Hyvä on", naukaisin matalalla äänellä, "sinä saat jäädä. Ensin kuitenkin viet meidät Vuonovarjon luokse." Kajastushohde virnisti tyytyväisesti.
"Hänen pitäisi olla täällä aivan pian", naaras tokaisi vain. Kohotin kulmiani kysyvästi. "Hän menetti tajuntansa, mutta on kai jo vironnut. Näette rakkaanne aivan pian eikä kenenkään tarvitse tietää", hopeinen naaras naukui. Pisaraviilto ei sanonut mitään, hän vain kääntyi pois pesästä. Kului hetkiä, kunnes kolli palasi takaisin. Sen pitkän hetken tuijotin vain sisartani suoraan tuon keltaisiin silmiin. Erakon katse harhaili pesän seiniä myöten silloin tällöin minun silmiini. Oli uskomatonta, että näin pitkän ajan jälkeen hän löysi minut. Siitä huolimatta en pitänyt naaraasta. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin olisin toivonut. Hän oli kai käynyt leirin ulkopuolella. Entisen päällikön katse oli tyytyväinen.
"Vuonovarjo on palannut", hän totesi tyynesti. Viilsin kynsilläni ilmaa ja nousin ylös. Venyttelin lihaksiani ja poistuin pesästäni. Kajastushohde seurasi minua varovaisin askelin. Pääaukion kissat kääntyivät automaattisesti katsomaan meidän suuntaamme. Tuhokatse asteli luokseni kysyvä ilme kasvoillaan.
"No?" hän kysyi.
"Hän jää klaaniin", tokaisin murahtaen. Kollin ilme oli yllättynyt, mutta hän ei sanonut mitään. Vilkaisin halveksuen sisartani, joka jäi istumaan jonkin matkan päähän meistä.
"Miten siinä niin pääsi käymään?" kuulin Yövarjon kysyvän. Kolli istui aivan minun takanani. Käänsin korviani kollin suuntaan, mutten vaivautunut katsomaan häntä.
"Joskus niin vain käy", murahdin viiltäen kynsilläni ilmaa. Ilta oli tullut ja aurinko laski parhaillaan. Järjestin partiot ja ilmoitin klaanille nopeasti Kajastushohteen liittymisestä Kuolonklaaniin. Kissat eivät ottaneet hopeista soturia kovinkaan lämmöllä vastaan, mutta he eivät väittäneet ainakaan ääneen vastaan. Tuskin tuo naaras kauaa eläisi, olihan hän jo todella vanha. Hain itselleni tuoresaalista, jonka jälkeen jäin vain katselemaan pääaukion tyhjenemistä. Yksi päivä lisää takana, monta vielä edessä. En ehkä haluaisi tietää, mitä yllätyksiä tulevaisuus toisi vielä tullessaan.
Viiltotähti 06.12.2018
Pääaukiolta kantautuvat äänet saivat minut heräämään. Raotin turhautuneena vihreitä silmiäni ja pakotin itseni nousemaan ylös. Hyökkäyksestä oli kulunut jo pari päivää, mutta tunsin edelleen pientä kipua lihaksissani ja haavoissani. Talvikkimuisto oli tarkastanut ne eilisaamuna ja laittanut voidetta, joka kuulemma vähensi tulehdusriskiä. En antanut nuoren Nokitassun koskeakaan minuun, sillä en luottanut kokemattomaan parantajaoppilaaseen. Nousin ylös ja kaikessa rauhassa suin turkkiani. Pienen pesuhetken jälkeen suuntasin ulos Suurkiven alla sijaitsevasta pesästäni. Kohtasin Kalmaliljan kirkkaanvihreät silmät. Soturin ilme oli kylmä ja tunteeton. Katseeni siirtyi naaraasta hänen takanaan seisovaan kolliin. Kissan keho oli solakka ja hoikka. Ruumiinrakenteesta sekä hajusta päättelin kollin olevan tuuliklaanilainen, vaikka en häntä ollut koskaan nähnytkään.
"Mitä asiaa?" kysyin murahtaen, vaikka tiesinkin Kalmaliljan asian. Hän oli värvännyt yhden jäsenen lisää Viiltoklaanin puolelle. Kalmalilja kohotti leukaansa ja käänsi katseensa kolliin.
"Mahtivarjo liittyy Viiltoklaaniin", kokenut soturi ilmoitti tasaisella äänellä ja räpäytti silmiään. Viilsin kynsilläni ilmaa. Se sai Mahtivarjoksi kutsutun soturin siristämään silmiään, mutta vain aavistuksen verran.
"Tule sisään", murahdin kylmästi ja käännyin takaisin pesääni. Kalmalilja antoi kollille tietä, ja musta kolli astui perässäni pesääni. Hetken ajan tämä totutteli pesän hämäryyteen ja tarkkaili paikkoja. Pesä oli varsin yksinkertainen. Se ei ollut erityisen suuri tai symmetrinen. Kiven sisällä oleva pesä oli viistokattoinen. Petini kohdalta se oli niin korkea, että pystyin hyvin istua selkä suorassa. Mahtivarjo oli melko suurikokoinen, mutta mahtui siltikin istumaan pesän toiseen laitaan. Hän heilautti häntänsä etukäpäliensä päälle ja suoristi ryhtinsä.
"Tulet Tuuliklaanista?" varmistin.
"Kyllä", Mahtivarjo vastasi tyynesti ja vahvisti vastaustaan nyökkäyksellä.
"Keitä ovat vanhempasi?" kysyin tasaisella äänellä. Mahtivarjo siristi silmiään yrittäen kai lukea ilmeetöntä ilmettäni. Sitten hän paransi ryhtiään ja nyökkäsi.
"Naalitähti ja Hunajaviiksi", soturi ilmoitti viileästi. Nyökkäsin. Tuskin hän siis aivan hyödytön oli, vaikka Naalitähteä en koskaan pitänytkään minään kummoisena soturina. Kolli ei saanut elinaikanaan paljoakaan huomiota muiden klaanien keskuudessa.
"Jos teet yhdenkin pienen virheen, tapan sinut itse. Katsokin, että olet ja tulet olemaan uskollinen Viiltoklaanille ja ennen kaikkea minulle. Kalmalilja johdattakoon sinut Emonsuulle, joka on tuleva kotisi. Leirissä kun ei ole tilaa ylimääräisille", nau'uin viileästi ja viilsin oikean etukäpäläni kynsillä ilmaa. Mahtivarjo kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili.
"Voit poistua", murahdin lopulta. Kolli poistui edelläni pesästä. Kalmalilja odotti kissaa pesän ulkopuolella. Mahtivarjo asteli värvääjänsä luokse, sanoi jotain ja kaksikko lähti kulkemaan kohti uloskäyntiä. Itse suuntasin askeleeni heti tuoresaaliskasalle, joka ikävä kyllä oli melko tyhjillään. Turhautuneena palasin takaisin Suurkiven liepeille. Tuhokatse tuli pian luokseni sotureiden pesältä. Vanha kolli istui vierelleni ja katseli nousevaa aurinkoa ja kirkastuvaa taivasta.
"Tahdotko liittyä Tuskatassun kanssa minun ja Pakkastassun seuraan pian? Lähdemme taisteluharjoituksiin", kolli naukui karhealla äänellä ja käänsi vihreät silmänsä minuun. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tahdon, kunhan saan ensin ruokaa", vastasin kylmästi. Tuhokatse nyökkäsi väittämättä vastaan. Tiesin, että hän oli sopinut harjoitukset niin, että saalistuspartio ei kerkeäisi vielä leiriin, mutta soturin täytyisi vain muuttaa suunnitelmiaan.
Pääsimme matkaan, kun aurinko oli jo melko korkealla taivaalla. Olimme herättäneet oppilaat myöhään, joten he eivät ehtineet syödä mitään.
"Oma vika, olisitte heränneet aiemmin", Tuhokatse oli murahtanut kaksikolle töykeästi. Marinat loppuivat siihen, sillä kaksikko ilmeisesti ymmärsi sen olleen oma virheensä. Jos he tahtoivat ruokaa ennen harjotuksia, he heräisivät itse aikaisemmin. Emme menneet kovinkaan kauas leiristä, sillä ilma oli kylmä, eikä turha kävely kauemmas olisi järkevää. Lihakset ehtivät lämmetä ihan hyvin tässä matkassa.
"Varmaan huomasittekin jo, että pidämme nämä taisteluharjoitukset tänään yhdessä. Opetan teille liikkeitä, jotka jokaisen kuolonklaanilaisen tulee osata. Tuhokatse, sinä hyökkäät", nau'uin kääntäen katseeni tummaan soturiin. Astuin parin ketunmitan päähän soturista, joka valmistautui hyökkäykseen. Kaksi oppilasta katsoivat hieman etäämmältä meitä. Tuhokatse lähti syöksymään minua kohti. Pidin tyynen katseeni entisessä luottosoturissani. Tein nopean väistön oikealle, jonka jälkeen loikkasin vanhan soturin ylitse. Laskeuduttuani maahan neljälle jalalleni, potkaisin takajaloillani soturia kylkeen. Iskun voima sai vanhan soturin kaatumaan maahan. Tarkoitukseni ei ollut potkaista niin kovaa, mutta keskityin liikaa menneiden muistelemiseen. Mieleeni palautuivat ne hetket, kun Viimasumu opetti minulle liikkeitään. Tämäkin liike oli peräsiin häneltä. Käännyin kahta oppilasta kohden ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Jos vastustajanne on liian suuri, loikkaa kissan yli ei tarvitse tehdä. Voitte vain suoraan väistön jälkeen potkaista vastustajaa kylkeen mahdollisimman kovalla voimalla", nau'uin tasaisela äänellä. Kaksikko nyökkäsi.
"Tuskatassu, sinä aloitat. Hyökkää Pakkastassua kohti. Koska harjoittelette vasta liikettä, pidätte kynnet visusti piilossa. Jokaisesta luvattomasta kynsien käytöstä tulee rangaistus", murahdin. Tuhokatse oli jo noussut ylös ja palasi nyt vierelleni. Käänsin vihreän katseeni häneen.
"Olisit voinut potkaista vähän pienemmällä voimalla", soturi murahti hiljaa. Hymähdin pienesti.
"Ainakin se näytti todelliselta taistelutilanteelta", huomautin ilmeettömänä ja käänsin katseeni oppilaisiin. Emme olleet vielä käyneet Tuskatassun kanssa oikeastaan lainkaan taisteluliikkeitä läpi, jonka vuoksi kolli sai aloittaa. Hän saisi näyttää virheensä, jonka jälkeen kertoisin ongelmat ja auttaisin parantamaan niitä.
//Tuska tai Pakkanen?
Pakkastassu 07.12.2018
"Tuskatassu, sinä aloitat. Hyökkää Pakkastassua kohti. Koska harjoittelette vasta liikettä, pidätte kynnet visusti piilossa. Jokaisesta luvattomasta kynsien käytöstä tulee rangaistus", Viiltotähti selitti tyynellä, mutta silti kylmällä äänensävyllä. Tuhokatse nyökytteli päätään päällikön lauseiden välissä ja porasi sitten hetkeksi vihreän katseensa minuun.
"Ja Pakkastassu, älä tee mitään vastaliikkeitä vaan anna Tuskatassun yrittää näyttämäämme liikesarjaa. Sinun täytyy tosin tehdä ensimmäinen liike ja juosta Tuskatassua kohti, mutta sen jälkeen annat hänen osoittaa taitonsa", mustaturkkinen soturi murahti vielä ja nyökäytin päätäni kertoakseni, että ymmärsin mestarini ohjeet. Kohdistin sitten jäänsinisen tuijotukseni suoraan Tuskatassun oranssiin silmiin. Mustan ja harmaan kilpikonnakuvioinen oppilas silmäili minua arvioivasti ja heilutteli häntäänsä sivulta toiselta toiselle, kun kolli valmistautui hyökkäykseen. Minun oli todella vaikea noudattaa Tuhokatseen ohjeita ja muistuttaa itseäni että antaisin itseni vain Tuskatassun uhriksi. Murahdin äänekkäästi ja lähdin juoksemaan hallitusti, mutta nopeasti vastustajaani kohti. Ihan vain koska Tuhokatse oli minulle jo niin opettanut, lähdin pujottelemaan sivulta toiselle hieman kömpelösti, mutta loppujen lopuksi olin tyytyväinen pujotteluuni, sillä se näytti sekoittavan Tuskatassun keskittymistä hieman.
Kun saavuin muutaman hännänmitan päähän Tuskatassusta, solakkarakenteinen kolli teki nopean väistön oikealle ja hän ponnisti maahan laskeuduttuaan suoraan ylitseni. Jäin seisomaan kärsivällisenä paikoilleni ja seuraamaan, kuinka Tuskatassu laskeutui taistelutanterelle ja potkaisi minua niin voimakkaasti - mutta hieman myöhässä - kylkeen, että kaaduin iskun seurauksena maahan. Kohtasin kilpikonnakuvioisen oppilaan tyytyväisen ilmeen ja käännyin odottamaan Viiltotähden tai Tuhotähden kommentteja.
"Iskusi Pakkastassun kylkeen oli hidas, jos teet tuollaisen taistelun keskellä, vihollisesi ehtii väistää tai hyökätä ennen sinua. Ensi kerralla laskeudu lähemmäs jotta pystyt potkaisemaan vihollistasi vaikka tasapainosi olisikin epävakaa", Viiltotähti selitti jäisesti ja porasi sitten selkärankaa karmivan katseensa minuun, "sinun vuorosi, Pakkastassu."
Nyökäytin päätäni ja tassuttelin noin ketunmitan päähän Tuskatassusta, jolloin käännyin vastustajaani kohti ja jäin seuraamaan rauhallisena, kuinka Tuskatassu lähti juoksemaan minua kohti. Kun kolli pääsi tarpeeksi lähelle, syöksyin taitavasti oikealle ja loikkasin Tuskatassun ylitse. Maahan laskeuduttuani varmistin, että laskeuduin hieman lähemmäs Viiltotähden vinkin mukaan ja potkaisin tarmokkaasti Tuskatassua kylkeen. Tuskatassu horjahti selvästi, mutta kilpikonnakuvioinen kolli ei loppujen lopuksi kaatunut ja sai pidettyä itsensä neljällä jalalla. Luimistin korviani turhautuneena ja jäin odottamaan, että Tuhokatse huomauttaisi virheestäni.
"Sinun iskusi taas oli nopea, mutta siitä puuttui voimaa. Näytti siltä, että keskitit voimasi etukäpäliini, joten sinun täytyy muistaa siirtää jokainen voimanrippeesi takajalkoihisi", Tuhokatse selitti ilmeettömänä ja vilkaisi sitten Viiltotähteä, varmaankin odottaen että päällikkö näyttäisi meille uuden liikkeen suoritettavaksi. Jäin itsekin tuijottamaan odottavana tummanharmaata kollia. Käpäläni tärisivät halusta päästä harjoittelemaan lisää taisteluliikkeitä.
//Viilto? Tuska?
Viiltotähti 08.12.2018
Katselin kahta nuorta oppilasta, jotka seisoivat kärsimättöminä edessämme ja odottivat seuraavaa liikettä. Oppilaat tarvitsivat perusliikkeitä myös, mutta kävisin niitä Tuskatassun kanssa läpi toiste. Kai hän pentutarhassa oli perinteiset viillot ja lyönnit jo oppinut. Viilsin kynsilläni ilmaa ennen kuin jatkoin.
"Tiedättekö, mitä hyötyä lumesta voi olla taistelussa?" kysyin tyyni ilme kasvoillani. Tuskatassu vilkaisi oppilastoveriaan ja vastasi tätä ennen:
"Sitä voi heittää vastustajan päälle."
"Jos lumi on kevyttä, sillä voi tehdä harhautuksen joka huonontaa näkyvyyttä", Pakkastassu keksi. Nyökkäilin kuunnellessani vastauksia.
"Molemmat ovat oikein. Jos lumi on kovaa ja vastustaja lähestymässä, voitte kaivaa sitä vastustajan päälle. Pehmeää lunta voi käyttää harhautuksena, jolloin saatte aikaa hyökätä", selitin. Kaksikko kuunteli tarkkaavaisena.
"Tänään emme hyödynnä lunta, mutta joku toinen kerta sitten. Nyt saatte luvan käydä pienen taistelun keskenänne. Muistakaa hyödyntää pieniäkin iskuja, kuten viiltoja. Otamme Tuhokatseen kanssa pienen taistelun. Painakaa liikkeitämme mieleenne siitä", nau'uin oppilaille, jotka kuuntelivat yhä tarkkaavaisina. Astuin kauemmas Tuhokatseesta ja aloitin hyökkäyksen ponkaisemalla itseni eteenpäin. Tuhokatse väisti kynteni juuri ja juuri ja viilsi kynsillään lapaani. Soturilla oli kynnet esillä, joten pieni viiltävä kipu sai taisteluviettini vain vahvistumaan. Tuhokatse liikkui taakseni, jolloin potkaisin häntä nopeasti takajaloillani kuonoon. Tuhokatse lennähti taaksepäin, mutta piti tasapainonsa. Käännyin entistä luottosoturiani kohti hampaat paljastettuina. Tuhokatse virnisti ja lähti hyökkäämään. Soturi loikkasikin sivulle, mutta toisin kuin arvelin, hän painautui matalaksi ja syöksyi vatsani alta sulavasti toiselle puolelleni. Kollin liikkuminen helpottui, sillä olin levittänyt jalkani valmiina ottamaan vastaan toiselta puolelta pian tulevan potkun. Toiselle puolelleni päässyt Tuhokatse potkaisi takajalallaan etujalkaani. Se sai tasapainoni horjahtamaan, mutta kolmen muun jalan avulla pysyin pystyssä ja syöksyin Tuhokatseen selkään. Painoin soturin alleni helposti, sillä tuo ei ollut ehtinyt kääntymään minuun päin. Kolli yritti kääntyä allani, mutta painoin kynteni tuon pään päälle. Tuhokatseen pää painui lumihankeen. Kolli lopetti räpiköinnin, joka oli merkki hyökkäyksen päätöstä. Nousin pois soturin päältä ja käännyin oppilaiden suuntaan.
"Voitte keksiä omia liikkeitänne. Hyödyntäkää vahvuuksianne ja vastustajanne heikkouksia. Koska Tuskatassu ei ole käynyt vielä taisteluharjoituksissa, annan hänelle vinkin: Pakkastassu on sinua pienempi. Hyödynnä lihasmassaasi ja voimaasi, sillä voitat niissä Pakkastassun", naukaisin katsoen oppilastani syvälle tuon oransseihin silmiin. Tuskatassu vastasi nyökäten merkkinä, että oli sisäistänyt kertomani.
"Nyt taistelette tosissanne. Kynnet esillä. Aloittakaa", lausahdin kovalla äänellä ja astuin askeleen taaksepäin, jotta kaksikolla olisi varmasti tilaa taistella. Jäin katselemaan alkavaa näytöstä sivusta Pakkastassun mestarin kanssa.
//Tuskalle lupasin jättää jatkot ni tässä ois.
Tuskatassu
Mieleni teki irvistää. En todellakaan olisi tahtonut heti lähteä toimiin jonkun toisen oppilaan kanssa, sillä kyseinen kissa voisi antaa mestarilleni kuvan siitä että en ollut hyvä oppilas. Että en osaisi taistella. Yksikin väärä liike ja olisin alakynnessä ja huonossa valossa kahden klaanissa olevan vaikuttavan kissan silmissä. Katsoin Pakkastassua äkäisesti. Mielikuva siitä, että tuo pieni rääpäle päihittäisi minut sai minun taiteluviettini heräämään vielä enemmän. En koskaan ollut ennen saanut hyökätä yhdenkään kissan kimppuun eikä sitä pentutarhallakaan ainoana pentuna tullut paljoa harjoiteltua. Tai olihan pesällä ollut Synkkäpentu, mutta ei hänestä mitään seuraa ollut. Pentu suurin piirtein tuhisi kaiken aikaa.
Lähdin sotahuudon siivittäen juoksemaan kohti Pakkastassua. Naaras näytti hiukan yllättyneen huutoani, jonka johdosta hän kuitenkin sai omatkin aistinsa virkenemään. Näin hänen asennostansa, että hän oli valmiina väitämään iskuni. Siispä loikkasin suosiolla vasemmalle jo ennen kuin olin lähelläkään Pakkastassua. Hämäykseni ei ollut paras mahdollinen, sillä naaras ehti kyllä kääntyä puoleeni. Juoksin suoraan pää edellä naaraan kylkeen. Vauhtini ja poimakkaan puskuni voimasta Pakkastassu kyllä kaatui hiukan kauemmas minusta, mutta pienen kokonsa ansiosta naaras oli nopeasti pystyssä. Otin muutaman perääntyvän askeleen kaiken varalta. Pakkastassua näytti melko närkästyneeltä pikkuisen temppuni jälkeen.
”Hyökkää äläkä seiso siinä!” sähisin naaraalle. En ollut edes huomannut kuinka viha oli alkanut kihistä sisälläni. Enhän minä nyt tätä kissaa varsinaisesti inhonnut, mutta jo taistelun ajatteleminen sai minut menettämään hallinnan. Olinhan minä pentuna ollut melko vallaton ja pienten vihanpuuskien takia käynyt emoni hännän kimppuun useammankin kerran. Toki sain Naakkalaululta sen jälkeen aina samalla mitalla takaisinkin.
Nyt minua vastassa oli kuitenkin aivan eri kissa ja tilanne oli aivan tosi. Voisin päästellä höyryjäni kaikessa rauhassa välittämättä seurauksista. Päästin uuden sihauksen suustani ulos ja annoin kynteni valua ulos. Huomasin kuinka Pakkastassu oli hyökkäämäisillään…
// 275 sanaa
// Pakkanen? Viilto? Sori jos jossain lukee Pakkatassu xD
Pakkastassu
"Hyökkää äläkä seiso siinä!” Tuskatassu sähähti ärtyneenä minulle ja siristeli oranssia silmiään. Paljastin puhtaanvalkoisen hammasrivistöni ja keinuttelin taisteluvalmiudessa lantiotani sivulta toiselle, mittaillen vihollistani mahdollisimman tarkasti. Tuskatassu ei ollut minua paljon vanhempi, joten taistelutaitomme olivat samalla tasolla, mutta olihan minulla tietenkin vaikeuksia minua suurikokoisemman ja voimakkaamman kissan kanssa taistelemisessa. Yllätyin hieman, kun Tuskatassu näytti aidosti todella vihaiselta ja siltä, että hän olisi ollut valmis viiltämään kurkkuna auki jos siihen olisi ollut mahdollisuus. En kuitenkaan antanut oppilaan katseen pelästyttää minua, vaan vastasin samalla mitalla takaisin ja syöksyin Tuskatassua kohti Tuhokatseen näyttämä liike mielessäni pyörien. Loikkasin jyrkästi vasemmalle, mutta laskeuduin sitten nopeasti matalaksi ja sukelsin vihollisen mahan alta. Aivan kuten Viiltotähtikin, Tuskatassun jalat olivat avautuneet laajasti koska hän oli valmistautunut ottamaan vastaan iskun sukeltamiseni sijaan. Päästyäni Tuskatassun toiselle puolelle potkaisin nopeasti oppilaan etujalaa takajalallani. Tuskatassu horjahti, mutta onnistui keräämään tasapainonsa taas kasaan ennen uutta iskuani. Heittäydyin mustan ja harmaan kilpikonnakuvioisen selkään ja kun muistin Viiltotähden sallineen kynsien käytön, työnsin neulanterävät kynteni Tuskatassun kylkiin ja puristin raa'asti. Kollioppilas rääkäisi ja alkoi heilutella yläruumista sivulta toiselle, yrittäen irrottaa minua itsestään. Lopulta Tuskatassu onnistui heittämään minut kauemmas ja laskeuduin sulavasti taistelutantereelle närkästynyt ilme kasvoillani. Etukäpäläni kynnet olivat muuttuneet tummanpunaisiksi ja osa verestä oli tahrautunut etukäpälääni. Tunsin tyytyväisyyden virtaavan kehossani, kun silmäilin verta vuotavia kohtia viholliseni turkissa. Tästä minä pidin, kun sain näyttää mihin minä pystyin. Kasvoilleni nousi jäinen virne, kun lähdin hiipimään Tuskatassua kohti.
"Älä seiso siinä, vaan hyökkää", imitoin Tuskatassun ääntä ja virnistin ilkikurisesti. Tuskatassu murahti ja lähti uuteen hyökkäykseen, mutta hän tekikin yllättävän kaarroksen ja onnistui loikkaamaan ylitseni niin, että maahan laskeuduttuaan hän potkaisi kylkeäni niin voimakkaasti, että kaaduin iskun voimasta kyljelleni. Tuskatassu hyödynsi nopeasti tilaisuutensa ja syöksyi ylleni, työntäen kyntensä kylkeeni. Kasvoni vääntyivät rumaan irvistykseen, mutta hetken kuluttua onnistuinkin potkaisemaan viholliseni kauemmas ja nousemaan jaloilleni. Jäin tuijottamaan Tuskatassua jäisesti ja vilkaisin sitten lumenvalkoisia kylkikarvojani, joista valui paksua verta. Annoin hengitykseni tasoittua hetken aikaa kunnes käännyin pesätoverini kanssa Viiltotähden puoleen. Päällikön ilme ei kertonut juuri mitään, hän vain siristeli hitaasti silmiään ja silmäili ensin minua ja sitten Tuskatassua.
//Viilto? Tuska?
Viiltotähti 01.12.2018
Aurinko oli korkeimmillaan matkatessani yksin kohti Varjoklaanin leiriä. Olimme sopineet Raepisaran kanssa, että kävisin pikaisesti Varjoklaanissa päättämässä hyökkäyksen ajankohdan sekä lähtijät, ja kolli huolehtisi partiot ja pitäisi leirin pystyssä sen aikaa. Ensilumi narskui käpälieni alla kulkiessani eteenpäin. Taivas oli pilvien peittämä, mutta lumisade oli lakannut joku aika sitten. Oli melko lauhaa, mutta siitä huolimatta oli pakkasta. Höyry leijaili ulos suustani hengitykseni tahdissa ja katosi pian näkymättömäksi ilmaan. Ylitin ripein askelin ukkospolun, jonka pinnalla oli pieni lumikerros. Hirviöiden jäljet näkyivät selvästi sen pinnalla. Ne eivät edes yrittäneet peitellä jälkiään, vaan kulkivat joka paikkaan kovaäänisesti ja niin, että kaikki varmasti huomaisivat ne. Mitä typeryksiä, mietin hiljaa mielessäni.
Matkani jatkui päivänvalossa kohti Varjoklaanin leiriä. En päässyt pitkällekään, kun partio pysäytti minut.
"Minulla on Minttutähdelle asiaa", totesin vain viileästi. Partion johdossa oleva yksisilmäinen naaras katsoi minua arvioiden. Hän oli Valkosydän, Varjoklaanin soturi. Soturi oli aikoinaan taistellut Kuolonklaania vastaan suuressa sodassa. Olin varma, että hän ei nauttinut puolellamme taistelemisesta.
"Se on tärkeää", lisäsin. Soturi murahti ja väistyi tieltäni.
"Minä saatan sinut leiriin. Risasiipi, johda partio loppuun", varjoklaanilainen naukui ja lähti edelläni kulkemaan kohti Varjoklaanin leiriä. Vilkaisin Risasiipeä, joka lähti johdattamaan kahta muuta kissaa kauemmas meistä. Valkosydän asteli eteenpäin ilmeettömänä. Otin hänet kiinni nopeasti.
"Varjoklaanin ei pitäisi taistella Kuolonklaanin rinnalla", soturi teki kantansa selväksi nopeasti. Kohotin kulmiani ja käänsin katseeni naaraaseen.
"Minttutähti tietää kyllä mitä tekee", totesin vain provosoimatta soturia. Valkosydän murahti jälleen ja vilkaisi nyt minua ainoalla silmällään. Naaras pysähtyi yllättäen ja kääntyi vastakkain kanssani.
"Katso. Katso silmääni", naaras naukui matalalla äänellä ja katsoi minua kuin hullu. Soturin ilme oli vihan täyttämä ja hän näytti olevan raivoissaan. Kissan keho tärisi hieman, mutta ei kylmästä. Kiinnitin katseeni lähteneeseen silmään.
"Niin?" kysyin ja kehotin kissaa kertomaan sen, mitä hän ilmeisesti halusi kovasti päästä sanomaan. Valkosydän tuhahti ja pudisteli turhautuneena päätään.
"Te teitte tämän minulle. Sinä ja kirotut seuraajasi pitäisi tuomita kuolemaan. Te häpäisette klaanini", soturi naukui nyt hieman rauhallisemmin. Katsoin tyynenä häntä ja pakotin itseni pysymään rauhallisena. Hengitin syvään ja istuin alas. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kuolonklaanin ja Varjoklaanin liitto pitää. Minä en tee teistä murhaajia, ei teidän tarvitse tappaa. Te vain tuette minua, jonka jälkeen saatte rauhanne. Voitte jatkaa elämää sodan jälkeen rauhassa, eikä Kuolonklaanista tai kenestäkään muustakaan ole teille häiriötä", nau'uin viileästi ja nousin ylös. Täytyisi jatkaa matkaa.
"Ai nytkö pitäisi luottaa kuolonklaanilaisen sanaan? Sinä petit synnyinklaanisi, miksi et pettäisi Varjoklaaniakin?" naaras esitti kysymyksen. Viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. Hän kai tiesi minun olevan Viiltotähti, kenties Minttutähti oli kertonut tai jotain.
"Myrskyklaani petti minut. Sinun on helppo puhua, kun et edes tiedä asian taustoja. Minä menen nyt, sanot mitä sanot", nau'uin ja lähdin kulkemaan eteenpäin. Valkosydän pysyi vaiti. Hän jäi istumaan aloilleen. En vilkaissut taakseni kertaakaan matkalla leiriin.
Varjoklaanin leiri oli vilkas tähän aikaan päivästä. Pennut leikkivät leirin pääaukiolla ja soturit aterioivat parhaillaan. Klaaninvanhimmat olivat uskaltautuneet ulos pesästään ja oppilaat vaeltelivat oppilaiden pesän liepeillä. Kohtasin heti Rosmariiniputouksen meripihkaisen katseen.
"Minttutähteä tässä etsiskelen", totesin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Varjoklaanin varapäällikkö nyökkäsi ja viittoi minut peräänsä. Hän johdatti minut päällikön pesälle.
"Viiltotähdellä on asiaa", Rosmariiniputous ilmoitti.
"Tulkaa vain sisään", päällikkö naukui pesästä. Työnnyin Rosmariiniputouksen edellä päällikön pesään. Kohtasin hämärässä Minttutähden katseen. Hän nyökkäsi ja minä nyökkäsin takaisin.
"Minulla on asiaa hyökkäykseen liittyen", menin suoraan asiaan. "Ajattelin, että hyökkäys Myrskyklaaniin tapahtuisi kahden auringonkierron kuluttua hieman keskiyön jälkeen. Siihen mennessä suuri osa kissoista on jo nukahtanut, eikä yövartijat ole enää niin virittäytyneitä mitä kuuhuippua ennen vuoronsa alettua. Otamme mukaan eritasoisia sotureita, joista jokaisella on oma vahvuutensa. Osallistujat ovat sekä Kuolonklaanista että Varjoklaanista." Minttutähti kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili.
"Meidän lisäksemme Varjoklaanista hyökkäykseen lähtee viisi soturia. Me tuemme teitä, mutta liittomme alussa en voi laittaa kovin montaa soturia vaaraan. Lisäksi Liljahenkäys lähtee mukaamme", varjoklaanilaisnaaras ilmoitti ja piti katseensa minussa. Nyökkäilin hitaasti Minttutähteä kuunnellessani.
"Loput tulkoot sitten Kuolonklaanista. Syöksyviilto ja Verikyynel ainakin lähtevät, he ovat korkeimmin koulutetut taistelijamme", totesin tyynesti. Minttutähti vastasi nyökäten. Hän käänsi katseensa varapäällikköönsä, joka nyökkäsi.
"Kettuaskel, Naavakoi, Okaliekki, Mietesielu ja Murattilehti lähtevät mukaan", Minttutähti ilmoitti. "He ovat hyviä sotureita, jotka ovat uskollisia klaanilleen ja osallistuvat varmasti enemmän kuin mielellään taisteluun." Perustelut kelpasivat minulle hyvin, joten siirryin eteenpäin miettimään muita Kuolonklaanin lähtijöitä.
"Pihlajakynsi, Kalmalilja, Jäälilja, Korpikyynel, Mutuviiksi, Hohdehanki, Pirstaletassu ja Sirpaletassu osallistuvat myös", latelin hitaasti kissojen nimiä kahdelle varjoklaanilaiselle, jotka nyökkäilivät kuunnellessaan. En ottanut Säpäletassua mukaan, sillä oppilaan hampaat olivat hajonneet joku aika sitten, enkä tiennyt oliko tuo valmis osallistumaan hyökkäykseen vielä.
"Ja Mäyräraita", lisäsin vielä ja kohtasin Minttutähden katseen. Naaras näytti ensin hieman yllättyneeltä, mutta nyökkäsi nopeasti. Hän tiesi kai Mäyräraidan olevan Kuolonklaanissa, mutta ei kai olettanut minun valitsevan tätä hyökkäykseen. Uskoin naaraan välittävän perheestään, jonka vuoksi hän voisi olla hyvä lisä hyökkäykseen. Ainakin soturi silloin voisi haluta oikeasti voittaa.
"Eli kahden auringonkierron kuluttua kuuhuipun jälkeen?" Minttutähti varmisti.
"Niin. Tuon hyökkäykseen lähtijät Varjoklaanin leiriin ennen lähtöä", sanoin. Minttutähti nyökkäsi jälleen.
"Vielä yksi asia, oikeastaan kaksikin. Olemme perustaneet niin sanotun varaleirin Emonsuulle. Majoitamme sinne suuren osan ylösnousseista kissoista. Heillä ei ole johtajaa, vaan he elävät siellä keskenään ja saalistavat pääasiassa itse saaliinsa. Mietin, että myös varjoklaanilaisista osa voisi siirtyä sinne. Ylösnousevia tulee todennäköisesti melkoisesti, jonka vuoksi varaleiriin siirtyminen voisi olla hyvä idea", naukaisin.
"Kieltämättä tuo kuulostaa ihan hyvältä. Sotureiden pesässä ei ole hurjasti paikkoja ylösnouseville, jonka vuoksi voin hyvin lähettää toistaiseksi parantajan pesällä olevat ylösnousseet Emonsuulle", naaras sanoi.
"Hyvä, voin viedä heidät vaikka sitten mukanani", totesin. Varjoklaanilaisnaaras vastasi nyökäten.
"Entä Tihkutähti ja muut ylösnousseet päälliköt, kuten Sulkatähti? Emmehän me voi puhutella heitä päällikkönimillään", Rosmariiniputous liittyi keskusteluun.
"Totta. Sovittaan vaikka, että puhuttelemme heitä soturinimillään tästä lähtien. Tihkuturkki ja Sulkakynsi, eikö niin?" kysyin. Kaksikko nyökkäsi. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Hetkessä kuitenkin vakavoiduin.
"Toinen asiani koskee Kylmähenkäystä", nau'uin rauhallisesti. Rosmariiniputous siristi silmiään ja vilkaisi päällikköään, jonka ilme oli tyyni ja kylmä.
"Niin?" Rosmariiniputous kehotti minua jatkamaan.
"Löysin hänet vaeltelemasta Kuolonklaanin reviiriltä. Annoin hänen asettua Emonsuulle asumaan. Se voi kuulostaa mielestänne epäreilulta, mutta minulla on perustelut valinnalleni", nau'uin pitäen pienen tauon. Kaksi varjoklaanilaista katsoivat minua odottaen. "Kuten taisin aiemmin mainita, Kylmähenkäys sai tyttären. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa, että saisi nähdä tämän. Teimme sopimuksen, jonka mukaan Kylmähenkäys on uskollinen minulle eikä astu lähellekään varjoklaanilaisia, kunhan hän saa tavata tytärtään", nau'uin hieman epäröiden. Kylmähenkäykseen ei ollut luottamista, mutta toivoin hänen todella pitävän lupauksensa. Rosmariiniputous meinasi sanoa jotain, mutta Minttutähti painoi häntänsä tuon suulle.
"Pidäkin huoli, että hän pysyy kaukana meistä", Varjoklaanin päällikkö totesi kylmästi. Nyökkäsin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kaikki taisi olla tässä. Mennäänkö hakemaan ne ylösnousseet, jotta voin viedä heidät Emonsuulle?" kysyin.
"Rosmariiniputous, voisitko sinä?" Minttutähti kysyi varapäälliköltään, joka nyökkäsi ja johdatti minut ulos päällikön pesästä.
Seuraavana päivänä heräsin aikaisin. Järjestin partiot kaikessa rauhassa. Viimein auringonnousun jälkeen loikkasin suurkivelle kertoakseni kuolonklaanilaisille hyökkäyksestä, sen ajankohdasta ja kaikesta oleellisesta. Kun pääaukiolla oli suurin osa kuolonklaanilaisista, aloitin:
"Olemme sopineet Minttutähden kanssa, että hyökkäys tapahtuu auringonkierron kuluttua kuuhuipun jälkeen. Mukaan Kuolonklaanista lähtevät minun lisäkseni Pihlajakynsi, Kalmalilja, Jäälilja, Korpikyynel, Mutuviiksi, Mäyräraita, Hohdehanki, Pirstaletassu ja Sirpaletassu. Raepisara on vastuussa leiristä hyökkäyksen ajan." Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki pysyivät aivan hiljaa.
"Hyökkäykseen osallistuvat saavat levätä tämän päivän tai tehdä mitä ikinä haluavatkaan. Pitäkää huolta siitä, että olette valmiita hyökkäyksen koittaessa. Tarvitsemme kaiken voiman ja taidon mitä teiltä löytyy", nau'uin kannustavasti klaanini jäsenille. Nyt muutama kissa ulvaisi kannustavia huutoja ja myöntäilyjä. Loikkasin alas suurkiveltä merkiksi kokouksen päättymisestä. Kissat lähtivät omille teilleen, ja minä jäin seisoskelemaan suurkiven liepeille.
"Viiltotähti", Valhekuiske naukui lähestyessään minua sotureiden pesän suunnalta. Viilsin kynsilläni ilmaa ja katsoin soturia suoraan tuon silmiin.
"Sain sen Silkkisydämesi kiinni", naaras ilmoitti kylmästi murahtaen. Hän istui alas eteeni.
"Niin, tuleeko hän?" kysyin. Soturi nyökkäsi.
"Tulee, aurinkohuippuna nelipuiden lähelle", soturi sanoi. Tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani, kun katsoin tummaa naarasta suoraan tuon silmiinsä. Jos kyseessä olisi ollut joku muu, olisin kertonut tunteistani, mutta Valhekuiske oli... No, Valhekuiske oli Valhekuiske. Hän oli turhan arvaamaton, enkä tiennyt miten hän reagoisi. Nauraisiko soturi minulle ja ilmoittaisi asiasta jokaiselle tuntemalleen ja tuntemattomalle kissalle? En uskaltanut ottaa riskiä.
"Kiitos", totesin ja huomasin yllättyneen katseen naaraan silmistä. Naaras murahti ja kääntyi pois. Jäin istumaan yksin suurkiven edustalle. Aurinkohuippuun ei olisi enää pitkä aika. Hain itselleni tuoresaalista, jonka jälkeen lähtisin matkaan.
Aurinkohuippu koitti, kun istuskelin nelipuiden lähellä ukkospolun vierellä. Ei kulunut kauaakaan, kun vaalea soturi lähestyi minua. Silkkisydän siristi silmiään tunnistaessaan minut. Hän pysähtyi eteeni. Soturin ilme oli melko nyrpeä, hän näytti vihaiselta.
"Oletko suuttunut minulle?" kysyin murahtaen ja annoin kynsieni viiltää kylmää ilmaa.
"Miksi et kertonut minulle sodasta?" soturi kysyi kärkkäästi ja istui alas.
"Koska en kerennyt. Luuletko todella, että voin käydä kertomassa kaiken jokaiselle liittolaiselleni? Sinä sait nyt aikaani, ole tyytyväinen siitä", murahdin. Silkkisydän ei vastannut.
"Mitä asiasi koskee?" kolli meni suoraan asiaan. Virnistin pienesti ja paransin asentoani. Vilkuilin ympärilleni ylimääräisten silmäparien varalta, mutta ketään ei ollut lähistöllä.
"Viiltoklaani hyökkää Myrskyklaaniin. Auringonkierron kuluttua kuuhuipun jälkeen", ilmoitin tyynesti. Silkkisydän kohotti kulmiaan. Hän oli kai alkamassa valittamaan jostain, mutta keskeytin hänet:
"Sinun täytyy valita puolesi. Se on joko Myrskyklaani tai minä." Kolli irvisti ja näytti siltä, että hän ei tiennyt mitä valita. Kolli pysyi tovin vaiti. Hänen hännänpäänsä vääntyili.
"Entä jos minä lähden? Vien läheisimpäni pois hetkeksi, eikä minun tarvitse valita", kolli ehdotti rauhallisella äänellä. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne. Se oli erinomainen idea. Jos kolli lähtisi, hän veisi kai vähintään kaksi soturia mukanaan Myrskyklaanista. Se tarkoitti, että kaksi soturia vähemmän meitä vastassa.
"Miten vain. Pidä huoli, että olette lähteneet ennen tuloamme", murahdin. Kolli nyökkäsi.
"Me olemme. Mutta sinun täytyy luvata jotain", kolli naukui tasaisella äänellä ja kohtasi vihreän katseeni. Kohotin kulmiani kysyvästi.
"Ette koske pentuihin tai klaaninvanhimpiin", Silkkisydän naukui katsoen minua vakavasti. Murahdin. Minttutähti oli vaatinut samaa, joten tietenkin minä Silkkisydämen pyyntöön suostuisin.
"Emme tietenkään", vastasin vain. Kolli nyökkäsi ja väläytti minulle hennon hymyntapaisen merkkinä siitä, että olimme päässeet yhteisymmärrykseen asiasta. Silkkisydän näytti yhä kuitenkin pohtivan jotain.
"Pyrimme minimoimaan kuolemat, mutta en takaa mitään. Siksi on siis tärkeää, että viet lähimmäisesi pois Myrskyklaanista", valehtelin kollille. Ehkä Minttutähti yritti olla tappamatta, mutta minä en jättäisi tilaisuutta käyttämättä. Silkkisydän nyökkäsi.
"Oliko tämä tässä?" hän kysyi.
"Toistaiseksi. Palatkaa viimeistään puolen kuun kuluttua, sillä annan sinulle uuden tehtävän sitten", sanoin.
"Selvä", kolli naukui ja nousi ylös. Tein samoin ja hyvästelemättä kollia palasin ukkospolulle ja ylitin sen. Käpäläni syyhysivät, sillä halusin jo taistelemaan. Kunnon taistelu tekisi hyvää minulle, sillä saisin purkaa hieman itseäni. Mitä useampi myrskyklaanilainen menettäisi henkensä, sitä tyytyväisempi olisin. Jatkoin matkaa suon laitaa pitkin kohti Kuolonklaanin reviiriä. Järjestäisin varmaan vielä tänä iltana Tuskatassulle pienet harjoitukset, joissa kävisimme läpi taistelun perusjuttuja, mutta seuraavan päivän virittäisin omia liikkeitäni. Voisin käydä pienen harjoitustaistelun Syöksyviillon sekä Verikyyneleen kanssa. Pitäisi vain pitää huoli siitä, etten väsyttäisi itseäni liikaa.
//Jatkan tätä myöhemmi
Viiltotähti 02.12.2018
Hiivin yön varjoissa eteenpäin. Kuulin lukuisten viiltoklaanilaisten askeleet takanani. Minttutähti kulki vierelläni pitäen katseensa tiukasti edessäpäin. Aavistin, että päällikköä jännitti. Hän tuskin oli koskaan osallistunut hyökkäyksiin, mutta minulle ne olivat lähes arkipäivää. Olin järjestänyt lukuisia hyökkäyksiä, ensin klaaneihin ja sittemmin erakkokissojen leiriin. Kaikki hyökkäykset minä olin voittanut, joten odotukset olivat korkealla. Kuu oli korkeimmillaan, mutta se lähtisi laskemaan juuri näillä hetkillä. Pehmeä lumi narisi jalkojeni alla, kun kuljin eteenpäin. Kaikki olivat hiljaa, kukaan ei sanonut sanaakaan. Ylitimme ukkospolun pienissä ryhmissä, jonka jälkeen äänettömästi jaoimme Minttutähden kanssa kissat neljään ryhmään.
Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat lisäkseni Minttutähti, Pihlajakynsi, Verikyynel, Jäälilja ja Mutuviiksi. Hyökkäisimme leiriin ihan ensin, aivan hiljaa ennen kuin hyökkäys alkaisi kunnolla. Toinen ryhmä oli Murattilehden johtama. Varjoklaanilaisnaaras seisoi edessäni ylväänä ja piti leukansa kohotettuna. Naaraan takana seisoivat Okaliekki, Mietesielu, Tappotahto sekä Hohdehanki. Tämä viisikko pysyttelisi ainakin hyökkäyksen alun Liljahenkäyksen kanssa leirin ulkopuolella ja estäisi myrskyklaanilaisia hakemasta apua. Kolmannen ryhmän johdossa oli Kalmalilja. Hän hyökkäisi ensimmäisen ryhmän jälkeen yhdessä Mäyräraidan, Kettuaskeleen Pirstaletassun ja Sirpaletassun kanssa. Neljänteen ryhmään kuuluivat Rosmariiniputouksen johdolla Syöksyviilto, Naavakoi, Korpikyynel ja Hohdehanki. He hyökkäisivät samaa aikaa Kalmaliljan kanssa leirin toiselta puolelta. Olimme käyneet tämän aiemmin läpi. Kalmaliljan ja Murattilehden johtamat joukot lähtivät kanssani eri suuntaan. He kiertäisivät leirin toiselle puolelle. Minä ja joukkoni menisimme sisään suoraan sisäänkäynniltä.
Myrskyklaanin leiri häämötti piikkihernemuureineen edessämme. Painauduin aluskasvillisuuden sekaan ja vilkaisin Minttutähteä. Naaras vastasi katseeseeni nyökkäämällä. Lähdin johdattamaan ryhmää eteenpäin kohti sisäänkäyntiä. Kalliot jäivät oikealle puolellemme, kun pujahdin sisään piikkihernetunnelista. Sen oksat raapivat turkkiani ja se takuulla paljasti minut yövartijoille. Leirin pääaukio oli autio.
"Kuka-", kissa ei ehtinyt sanoa lausetta edes loppuun, kun Verikyynel hyökkäsi tuon kimppuun takavasemmaltani. Naaras painoi nopeasti mustaharmaan naaraan maahan. Nyökkäsin Minttutähdelle, joka suuntasi kohti Suurkiveä. Varjoklaanin päällikkö pujahti kiven alla olevaan onkaloon. Pihlajakynsi sen sijaan suuntasi kohti oppilaiden pesää. Mutuviiksi ja Jäälilja kiiruhtivat sotureiden pesälle.
"Herätkää!" ulvaisu pentutarhan suunnalta kantautui korviimme. Tunnistin puhujan Hyasinttimyrskyksi. Soturi pujahti nopeasti pesään, kun Verikyynel lähti tämän perään. Ei mennyt kauaakaan, että sotureiden pesästä sekä oppilaiden pesästä alkoi tulvimaan kissoja.
"Mitä tämä tarkoittaa?" Saniaistähden voimakas ääni kuului hänen pesästään. Kuului kolahdus, jonka jälkeen sähinää. Kaikki pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan pesään. Pian Minttutähti raahasi Myrskyklaanin päällikön hampaissaan ulos Suurkiven alta.
"Tämä on Viiltoklaanin hyökkäys!" vastasin kovalla äänellä ivallisesti ja viilsin kynsilläni ilmaa. Lumisade alkoi juuri sillä hetkellä. Kevyet, valkeat hiutaleet leijailivat kaikessa rauhassa pakkasilman halki suunnistaen sokkona maata kohti. Sitä seurasi kissojen ulvonta, kun Kalmalilja ja Rosmariiniputous joukkoineen syöksyivät piikkihernemuurien lävitse sisään leiriin.
"Tappakaa ne kaikki!" kuulin Syöksyviillon ulvovan, kun hän kävi lähimmän soturin kimppuun. Taistelu alkoi nopeasti, kun Saniaistähtikin irrottautui jonkun avustuksella Minttutähden otteesta. Rosmariiniputous säntäsi päällikkönsä apuun. Verikyynel hakeutui kuin automaattisesti luokseni.
"Ole huoleti, minä vahdin selustaasi", Verikyynel naukui hälinän lävitse ja virnisti minulle. Naaras kävi meitä kohti hyökkäävän kissan kimppuun ja alkoi kynsiä tätä. Huomasin vaaleanruskean naaraskissan lähestyvän minua sotureiden pesän suunnalta. Naaraan harmaat silmät suorastaan hehkuivat hämärässä. Hänen karvansa sojottivat joka suuntaan ja naaras väläytti minulle hampaitaan.
"Puolustakaa pentutarhaa, klaaninvanhimpien pesää ja parantajan pesää!" Saniaistähden ulvaisu kantautui Suurkiven laitamilta, kun päällikkö sai itsensä hetkeksi vapaaksi Rosmariiniputouksen hampaista. Keskityin kuitenkin minua hitaasti lähestyvään myrskyklaanilaisnaaraaseen, joka näytti laihalta kuin mikä. Ihmettelin kovasti, miten kissa uskalsi lähestyä minua. Hän oli minua ainakin kaksi kertaa pienempi.
"Hei pikkuinen", totesin virnistäen ja lähestyin naarasta. Verikyynel oli kiinni kahdessa myrskyklaanilaissoturissa, mutta ketterä kissa tuntui pärjäävän hyvin itsekseen.
"Te saastat!" myrskyklaanilaisnaaras rääkäisi ja loikkasi minua kohti. Väistin liikkeen, mutta pian ymmärsin sen olleen vain harhautus. Väistäessäni liikettä, soturi loikkasi jo selkääni. Hän tarttui kynsillään kiinni nahkaani ja sähisi kuin mikäkin hullu. Heittelehdin hetken ajan niin, että naaraan ote hellitti. Riuhtaisin itseni taaksepäin, joka sai soturin tömähtämään maahan. Käännyin hänen suuntaansa, kunnes tunsin kynnet kyljessäni. Isku ei saanut minua edes horjahtamaan. Käännyin tulijan puoleen. Hän oli pieni vaalea naaraskissa, jonka kehossa oli siniharmaata ja mustaa. Kissa katsoi minua uhkaavasti meripihkasilmillään. Jos hän olisi ollut suurempi, olisin voinut ottaa hänet enemmän tosissaan. Vilkuilin sivusilmälläni parhaillaan hengitystään tasoittelevaa naaraskissaa, joka takuulla liittyisi pian seuraamme. Syöksyviilto hääri ympärilläni antaen iskuja useille luokseni pyrkiville myrskyklaanilaiskissoille. Hopeinen naaras loikkasi kimppuuni. Tismalleen samaan aikaan aiemmin hyökännyt naaras loikkasi takaisin selkääni. Onnistuin väistämään hopeanharmaan naaraan iskun ja huitaisin häntä käpälälläni. Naaras kaatui kumoon. Keskityin irrottamaan selässäni roikkuvaa soturia.
//Tiainen? Muut? Hyökkäys muuten alko jos joku ei tajunnu XD
Täs viel ne ryhmät mis kukaki oli:
- Viilto, Minttu, Pihlaja, Veri, Jää, Mutu
- Muratti, Oka, Miete, Tappo, Hohde(nää oli aluks ulkopuolel Liljankaa ja osa jää sinne)
- Kalma, Mäyrä, Kettu, Sirpale, Pirstale
- Rosma, Syöksy, Naava, Korpi, Hohde
Viiltotähti
Myrskyklaanilaissoturi syöksyi suoraan kynsiini ja otti vastaan iskun, joka oli tarkoitettu maassa makaavalle nuorelle naaraskissalle. Iskun voimasta kullanruskea soturi lensi ilman halki ja putosi kyljelleen lumeen liukuen kauemmas hetken ajan. Maa hänen allaan värjäytyi likaisenvalkeasta nopeasti verenpunaiseksi. Murahdin ja ravistelin verta kynsistäni ja käänsin selkäni myrskyklaanilaisnaaraalle. Saniaistähti kamppaili tasaväkisesti Minttutähden kanssa yhä. Jätin kaksikon rauhaan ja kävelin kyyryssä taistelevan kissajoukon lävitse etsien itselleni vastustajaa. Huomasin sivusilmälläni tumman punaruskean soturin irrottautuvan vastustajastaan ja seuraavan minua sivulla. Soturi väisteli sulavaliikkeisesti eteensä tulevia myrskyklaanilaisia ja tuntui tarkkailevan minua. Hymähdin ja jätin Verikyyneleen rauhaan. Seuratkoon minua sitten, ei siitä mitään haittaakaan ollut.
Tunnistin vähän matkan päässä minuun selin seisovan valkean naaraskissan Lupiinihännäksi. Soturi oli yksi Myrskyklaanin vanhimmista, tiesin hänen olevan entinen tuuliklaanilainen, joka oli aikoinaan rakastunut Leijonaloikan poikaan ja muuttanut tuon perässä Myrskyklaaniin. Naaras katseli eteenpäin huomaamattakaan minua. Lähdin nopeasti lähestymään soturia, mutta päästyäni pari askelta eteenpäin, tunsin jonkun iskeytyvän kylkeeni. Tein käännähdyksen ja irrotin nopeasti hyökkääjän kyljestäni. Kissa oli harmaansinertävä kolli. Hänen sinisissä silmissään roihusi taisteluvietti. Samassa tunsin toiset kynnet selässäni. Paino kuitenkin katosi nopeasti, kun jokin kai iskeytyi puolestaan kimppuuni hyökänneen kissan kylkeen. Horjahdin hieman, mutta onnistuin pitämään tasapainoni. Edessäni seisova Purohäntä teki silloin hyökkäyksen minua kohti. Väistin sen ketterästi ja olin vähällä kompastua keskenään taistelevaan kaksikkoon, joista toisen tunnistin Verikyyneleeksi. Toinen naaraista oli Myrskyklaanin entinen päällikkö, Polttosydän. Hän oli luopunut hengistään tultuaan päälliköksi kuolemani jälkeen. Keskityin kuitenkin nyt Purohäntään. Soturi oli minua runsaasti pienempi, mutta hänen kehonsa oli lihaksikas, joten vastusta soturista ainakin olisi. Soturi hyökkäsi minua kohti, mutta väistin iskun jälleen. Tein heti vastahyökkäyksen ja kynteni hipoivat myrskyklaanilaisen viiksikarvoja. Purohäntä perääntyi parin askeleen verran ja loikkasi minua kohti kynnet ojossa. Tein väistön jälleen, mutta liian hitaasti. Purohäntä viilsi kynsillään haavan kuonooni, jota nuori myrskyklaanilaisnaaras oli aiemmin potkaissut. Verta roiskahti poskelleni. Irvistin kivusta ja syöksyin kollin kimppuun. Painoin nopeasti myrskyklaanilaisen maahan painoni alle. Painoin kynteni kollin kaulalle ja virnistin huvittuneesti. En ehtinyt viiltää kynsilläni kissan kurkkua auki, kun kolli onnistui potkaisemaan huonossa asennossa ollutta takajalkaani. Menetin tasapainoni ja olin vähällä kaatua kuonolleni maahan. Purohäntä kierähti nopeasti pois altani ja nousi ylös.
"Etkö parempaan pysty?" kollli kysyi provosoivasti ja irvisti. Sihahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa tehden pienen syöksyn kohti kollia vain pelotellakseni. Purohäntä säpsähti ja otti askeleen taaksepäin. Hän katsoi minua suoraan silmiini peloton ilme kasvoillaan. Odotin, että kissa aloittaisi uuden liikesarjan ja taistelun kanssani.
//Puro?
Purohäntä 03.12.2018
Mietin seuraavaa liikettäni, sillä Viiltotähti selvästi odotti. Hänet oli ollut helppo tunnistaa eriväristen turkkien seasta. Viiltotähti oli isokokoinen ja hänellä oli tummanharmaa turkki. Kissan toisen silmän päältä kulki kaksi pystysuoraa viiltoa, mutta vihreä silmä näytti olevan täysin kunnossa. Ei ollut siis ollut vaikeaa tunnistaa Kuolonklaanin päällikköä. Lähdin nopein liikkein Viiltotähteä kohti. Pidin katseeni kollin vihreissä silmissä. Niissä ei näkynyt pientä pelon pilkahdustakaan, tuskin tulisi koskaan näkymäänkään. Sillä se, joka uskaltautui julistamaan sodan, ei paljoa voinut pelätä. Mutta nyt en pelännyt minäkään. Muistot sodasta, jossa olin ollut mukana, hiipivät mieleeni ja yrittivät satuttaa. Kaikki se kuolema, mikä aiheutui sodan takia. Sotiminen ei ollut järkevää, muttei olisi järkevää antautuakaan. Puolustaisin Myrskyklaania elämäni viimeiseen hetkeen asti, eikä sen viimeisen hetken aika ollut vielä tässä taistelussa.
Ponnistin ilmaan tarkoituksenani päästä Viiltotähden selkään. Tämä toimi yleensä pienemmillä kissoilla, mutta olin melko pieni kuolonklaanilaiseen verrattuna. Kun olin laskeutumassa kynnet ulkona tummanharmaan kissan selkään, tuo väisti pois alta. Sen sijaan, että olisin saanut upottaa kynteni kollin turkin sekaan, ne kopsahtivatkin maahan. Ravistelin päätäni ja siirsin sinisen katseeni takaisin Viiltotähteen, joka jo syöksyikin kohti. Kun kolli oli tarpeeksi lähellä kyyristyin maahan ja kierähdin sivulle. Nopeasti nousin ylös tassuilleni, mutta minua odotti ylhäällä jo tassu sekä kynnet kasvoissa. Ravistelin nopeasti päätäni selvittääkseni, mitä juuri oli tapahtunut. Asettauduin askeleen taaksepäin tuntiessani, kuinka viilto kirveli poskessani. Veren imelä haju kantautui nenääni ja irvistin inhoten. Tällä kertaa pysyin paikallani ja liikuin pitäen katseeni koko ajan tiukasti kiinni Viiltotähdessä. Oliko kolli sittenkin liian kova vastus minulle? Kokemusta minulta löytyi ja taitoa myös. mutta riittäisivätkö ne Viiltotähden kanssa?
//Viilto?
Viiltotähti
Leikittelin myrskyklaanilaissoturin kanssa aluksi, mutta nyt taistelu Purohäntää vastaan oli muuttunut minunkin osaltani aivan vakavaksi taisteluksi. Kolli väisteli teräviä kynsiäni ja onnistui viiltämään lapaani pienen haavan. Purohäntä syöksyi minua kohti. Olin jo valmiina ottamaan kissan hyökkäyksen vastaan, kunnes hän teki liikkeen, joka minun olisi pitänyt arvata. Soturi pöllytti kevyttä pakkaslunta kasvoilleni. Se antoi tälle parin silmänräpäyksen ajaksi mahdollisuuden hyökätä kimppuuni. Ennen kuin valkea lumi laskeutui leirin kovalle maalle, harmaansinisertävä kolli oli upottanut hampaansa lapaani. Hän painoi leukansa kiinni, mutta pienellä liikkellä sain otteen heltiämään. Tein nopean käännöksen, joka sai soturin irrottamaan otteensa. Purohäntä ponkaisi kauemmas minusta ottaen tukea toisella takajalallaan etujalastani. En aivan kerennyt tarttua kiinni myrskyklaanilaisen takajalkaan tai häntään, vaikka yritinkin. Hampaani halkoivat jäistä ilmaa. Oikeaa lapaani kirvelsi Purohännän tekemät haavat, mutta olin yhä lähes täysissä voimissani. Purohäntä kohtasi katseeni, paljasti hampaansa ja sihisi. Sitten soturi ryntäsi kauemmas minusta auttamaan Polttosydäntä, joka oli joutunut vastakkain Verikyyneleen kanssa. Taistelu oli melko tasainen, mutta nopealiikkeinen ja ketterä Verikyynel väsytti vastustajaansa nopeasti. Purohäntä loikkasi suoraan Pihlajakynnen tyttären kylkeen. Huomasin Pihlajakynnen ryntäävän tyttärensä apuun. Verikyynel jatkoi taistelua Purohännän kanssa, Pihlajakynsi sen sijaan otti nyt Polttosydämen vastaansa. Totesin taistelun olevan ohi Purohännän kanssa ja lähdin puikkelehtimaan kissajoukon seassa etsien uutta vastustajaa. Yllätyksekseni huomasin Minttutähden kiirehtivän ulos leiristä. Naaraan turkki oli veren peittämä. Oliko hän menettänyt hengen?
"Varo!" parkaisu kantautui korviini, mutta liian myöhään. Joku pudottautui selkääni ja raapi takajaloillaan kylkiäni. Ravistelin nopeasti kissan pois kimpustani. Pähkinänruskea raidallinen kolli tömähti tallottuun maahan lähelle Suurkiveä. Päällikkö nousi nopeasti ylös ja ravisteli lumet turkistaan. Kollin katseesta paistoi viha. Tilanteesta huvittuen virnistin ja annoin tottumuksesta vasemman etukäpäläni kynsien viiltää ilmaa.
"Häipykää", Saniaistähden ääni oli matala, kun hän murisi minulle. Kolli painautui matalammaksi ja valmistautui taisteluun. Otin puolustuslinjan käyttöön ja asetin jalkani hieman etäämmälle toisistaan, jotta tasapainoni ei pettäisi niin helposti.
"En voi. Minun päättymätön tehtäväni on yhä kesken", nau'uin tasaisella äänellä Myrskyklaanin päällikölle. Saniaistähti murahti ja aloitti hyökkäyksen. Kolli hyökkäsi suoraan edestäpäin. Saniaistähti turvautui nopeuteensa ja väisti jokaisen iskuni. Hän väisti nipin napin kynteni ja onnistui lähes suoraan vain juoksemalla pääsemään taakseni. Käännyin ympäri, mutta juuri sillä hetkellä Saniaistähti loikkasi kimppuuni. Myrskyklaanin päällikkö viilsi kynsillään haavan rintaani. Viiltävä kipu sai raivon roihahtamaan sisälläni. Se sai minut muistamaan sen tuskan, jonka aika Myrskyklaanissa oli aiheuttanut. Kun Saniaistähti kiersi minua ympäri pitäen minua naurunalaisena, syöksyin yllättäen kohti kollia. Sain hampaillani kiinni hänen hännästään. Se sai myrskyklaanilaiskollin pysähtymään. Hän kaatui maahan suoraan kuonolleen.
"Saniaistähti!" Lehtiturkin ääni kantautui Suurkiven toiselta puolen. Naaras oli jo ryntäämässä rakkaansa apuun, mutta huomasin Syöksyviillon asettuvan naaraan eteen. Kolli pitäisi hänet kaukana minusta. Viiltoklaanilaiset tuntuivat huomanneen minun ja Myrskyklaanin päällikön taistelun. Pihlajakynsi, Verikyynel sekä tietenkin Syöksyviilto pitivät parhaillaan huolta, ettei yksikään myrskyklaanilainen päässyt luoksemme. Pian muut ymmärsivät asian pointin ja alkoivat estelemään myrskyklaanilaisia saapumasta luoksemme.
Saisin keskittyä nyt täysillä yhä hampaissani olevaan Saniaistähteen. Kolli yritti potkaista takajalallaan kuonooni, mutta aiemmasta viisastuneena osasin arvata sen, eikä kolli onnistunut yrityksessään. Painoin oikean etukäpäläni kynnet Saniaistähden selkään ja pakotin kollin maahan. Saniaistähti sähisi raivoissaan ja yrittii rimpuilla irti otteestani, mutta kun kynnet upposivat tarpeeksi syvälle kollin selkään, tuo ymmärsi lopettaa rimpuilun.
"Päästä hänestä irti senkin saasta!" Lehtiturkki ulvoi ja yritti päästä irti Syöksyviillon otteesta. Suuri kuolonklaanilaiskolli oli kuitenkin painanut myrskyklaanilaisen alleen.
Riuhtaisin Saniaistähteä hännästä ja irrotin sitten otteeni. Nostin kynteni pois kissan selältä ja astuin askeleen taaksepäin. Saniaistähti räpiköi nopeasti ylös ja kääntyi puoleeni. Kolli paljasti hampaansa. Hänen karvansa olivat pystyssä ja silmistä paistoi raivoisa katse. Kissan turkki oli sekaisin, vaikka toisaalta niin kai oli myös minun turkkini. Tällä kertaa minä aloittaisin hyökkäyksen. Arvioin nopeasti etäisyyden Saniaistähdestä Suurkiveen. Keksin näyttävän keinon voittaa tämä taistelu. Käyttäisin Saniaistähdeen oman klaaninsa liikettä, joka oli jäänyt Myrskyklaanin historiaan Leijonaloikan ajoilta. Lähdin syöksymään kohti Saniaistähteä. Jos hän olisi ollut vähänkin pienempi, iskun onnistumismahdollisuus olisi huomattavasti pienempi.
Syöksyin suoraan kohti Saniaistähteä. Hän kai valmistautui väistämään hyökkäykseni. Ennen kuin kissa ennätti tehdä mitään, ponnistin itseni ilmaan. Lyhyt loikka päättyi Saniaistähden päälle. Ponkaisin itseni uudelleen vauhtiin. Ikävä kyllä kolli oli liian heikko, eikä vauhtini yltänyt Suurkivelle saakka. Saniaistähti paiskautui voimalla jäiseen maahan. Myrskyklaanilaiskissojen ulvaisut täyttivät leirin. Tein käännöksen kohti myrskyklaanilaiskollia. Saniaistähti räpiköi maassa. Olin ottanut iskun vastaan entisessä elämässäni, mutta juuri nyt tein sen vain arvaamalla. Vaikka liike ei onnistunut täydellisesti, sen teho oli vaikuttava. Takakynteni olivat piirtäneet Saniaistähden niskaan pitkät, vertavuotavat viillot. Astelin kaikessa rauhassa Saniaistähden luokse. Kolli yritti nousta ylös, mutta iskun voima oli lamaannuttanut päällikön. Tartuin hampaillani Saniaistähden kaulaan. Vihasin käyttää taistelussa hampaitani, mutta toisinaan voitto oli helpointa niin. Puristin leukojani yhteen, kunnes maistoin veren suussani. Irrotin otteeni ja katsoin tyytyväisenä, kuinka vastustajani henki katosi kissan ruumiista. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kuole!" joku ulvaisi ja heittäytyi selkääni. Yllättävä hyökkäys sai minut menettämään tasapainoni. Kaaduin maahan kyljelleni kissa perässä. Tuntematon kissa lennähti parin hiirenmitan päähän minusta. Nousin nopeasti ylös ja käännyin katsomaan hyökkääjää. Nopeasti tunnistin tämän Hyasinttimyrskyksi. Mitä hän oikein yritti? Syöksyin kohti soturia. Yhdellä iskulla kolli oli jo maassa. Hyasinttimyrskyn turkki oli jo valmiiksi veressä, enkä ihmetellyt heikkoutta tässä tilanteessa lainkaan. Kolli oli tosissaan taistellut klaaninsa puolesta, sen huomasi hänen haavoistaan.
"Vaikka kuinka toivotkin kuolemaasi, saat toistaiseksi pitää henkesi", sihahdin ja irrotin otteeni kollista. Nousin ylös ja vilkaisin halveksuen Saniaistähteä. Kolli oli yhä eloton.
"Viiltoklaani, perääntykää! Olemme suorittaneet tehtävämme!" ulvaisin kovaäänisesti ja lähdin kulkemaan kaikessa rauhassa kohti piikkihernetunnelia. Viiltoklaanilaiset irtaantuivat myrskyklaanilaisista, jotka olivat kovasti hyökkäämässä vielä uudestaan perääntyvien kissojen kimppuun.
"Antakaa heidän mennä!" Haikarahuudon ulvaisu kantautui Suurkiven luota korviini. Epäröiden myrskyklaanilaiset antoivat meidän lähteä leiristä. Leirin ulkopuolella kissat lähtivät seuraamaan meitä. Minttutähti ravasi vierelleni. Naaraan turkki oli yhä veren peitossa.
"Kuolleita?" kysyin ja käänsin katseeni varjoklaanilaiseen. Tunsin kipua hieman eri puolilla kehoani. Rinnassani oli yhä vuotava haava, kylkeni olivat raadellut, kuonossani oli haavoja ja lapaani särki. Minttutähteen verrattuna olin päässyt yllättävän helpolla. Varjoklaanilaisnaaras oli saanut kunnon verilöylyn.
"Missä Naavakoi on?" kysymys kuului joukon perältä. Kissat huhuilivat kadonnutta soturia hetken, mutta jatkoivat matkaa. Huomasin Murattilehden astelevan minun ja Minttutähden väliin. Naaraan turkilla oli siellä täällä haavoja, jotka eivät näyttäneet syviltä.
"Jahtasimme kahta myrskyklaanilaista pois leiristä. Naavakoi loukkaantui pahasti, hän sanoi palaavansa leiriin", varjoklaanilaisnaaras kertoi kylmällä äänellä. Minttutähti vastasi nyökäten. Yö alkoi pikkuhiljaa lipua ohitsemme, kun taivas alkoi kirkastua. Lihakseni tuntuivat väsyneeltä, ja matka Kuolonklaanin leiriin pitkästyttävältä.
Ukkospolulla kohtasimme Varjoklaanille surullisen näyn. Naavakoin eloton ruumis makasi keskellä polkua. Murattilehti raahasi klaanitoverinsa pois polulta ja antoi ruumiin Okaliekin kannettavaksi. Tietenkin kerroin Minttutähdelle olevani pahoillani tapahtumasta, jonka jälkeen tiemme erkanivat. Varjoklaanilaiset palasivat omaan leiriinsä ja kuolonklaanilaiset suuntasivat kohti omaansa. Jälkitunnelmat hyökkäyksestä olivat positiivisia. En menettänyt ainuttakaan henkeä, mutta sain vietyä Saniaistähdeltä yhden. Myrskyklaanilla menisi tovi leirinsä kunnostamisessa. Vaikka mieleni teki hyökätä leiriin heti uudestaan, tiesin sen olevan typerä idea. Myrskyklaanilaiset olivat jo todennäköisesti matkalla kohti Jokiklaanin ja Tuuliklaanin leirejä. Myrskyklaanin reviiriä vartioitaisiin tarkasti meidän varaltamme. Lisäksi Minttutähti tuskin suostuisi ihan heti uuteen hyökkäykseen.
Kuolonklaanin rajalla ukkospolun ylitettyämme törmäsimme erääseen tuuliklaanilaiskolliin. Tämä esittäytyi Jalavamieleksi. Soturi tietenkin oli hämillään tapahtuneesta, sillä Jalavamieli oli kuollut ja yhtäkkiä taas täällä.
"Mitä teille on käynyt? Näytätte siltä kuin olisitte saaneet kunnon selkäsaunan", kolli naukui ivallisesti viitaten perässäni kulkeviin kuolonklaanilaisiin.
"Aloitimme kunniamme palauttamisen ja suuren sodan. Sanoitko olleesi Pimeyden Metsässä, vai kuulinko aivan väärin?" kysyin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kalmalilja astui vierelleni ja katsoi minua turhautuneesti. Annoin merkin naaraalle mennä edeltä muiden kanssa. Kuolonklaanilaiset poistuivat minun ja Jalavamielen luota. Kolli jäi tuijottamaan kissojen perään. Huomasin, kuinka hänen katseensa nauliintui Jääliljaan. Soturi katsoi takaisin tuuliklaanilaiskollia. Sitten Jalavamieli käänsi katseensa minuun.
"Mitä sitten?" hän kysyi töykeästi murahtaen ja siristi silmiään minua katsellessaan.
"Ei mitään, ei sitten yhtään mitään. Minulla on tarjous, josta et voi kieltäytyä", totesin virnistäen. Jalavamieli katsoi minua epäröiden.
"Tiedä, että Tuuliklaani ei tule olemaan sodan voittajapuolella. Liity minun riveihini, niin sinä selviät. Minun ansiostani sinä olet täällä. Minä annoin sinulle ja jokaiselle kuolleelle uuden mahdollisuuden, koska minä uskon teidän valitsevan oikein. Minä uskon teidän valitsevan oikean puolen, joka tietenkin on Viiltoklaani - Kuolonklaanin ja Varjoklaanin liittouma", selitin tasaisella äänellä tuuliklaanilaiselle. Jalavamieli punnitsi sanojani ja pohti asiaa.
"Ihan sama, ei minua kiinnosta Tuuliklaanin puolella taistella", kolli naukui tasaisesti ja heilautti häntäänsä päätöksen merkiksi. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne.
"Sepä hyvä. Sinähän tiedät, missä Emonsuu on? Mene sinne ja kerro Sulkatähdelle, että minä hyväksyin sinut riveihimme", nau'uin. Kolli kohotti hitaasti kulmiaan.
"Sinä siis olet tätä nykyä päällikkö? Viiltotähti?" kolli kysyi. Nyökkäsin ja käänsin kollille kylmästi selkäni. Huomasin hänen turkkinsa olevan veren tahrima, mutta kyllä hän selviäisi ilman parantajaa. Hyökkäyksessä olleet olivat nyt etusijalla. Onneksemme Talvikkimuisto oli saanut pari päivää sitten itselleen parantajaoppilaan, Nokitassun. Vaikka oppilas tuskin osasi paljoa, kissojen parantaminen nopeutuisi edes hieman, ellei parantaja selittäisi liikaa uudelle oppilaalleen. Jatkoin yksin aamun sarastaessa matkaani kohti Kuolonklaanin leiriä.
//Hyökkäys on ohi! Sori Hopsu, kirjotin tosta hengenmenetyksestä ku en saanu sua kii. Nyt kirjotetaan taas normaalisti omiin tarinakirjoihin. Annan myöhemmin kokemuspisteet hyökkäystarinoista!
Viiltotähti 21.11.2018
Katsoin Kalmaliljan tytärtä pohdiskellen. Hän oli kertonut Kalmaliljan olevan itsekäs kissa, joka ei välittänyt muista kuin itsestään. Sysisydämen sanat kuistenkin vain vahvistivat haluani saada Kalmalilja luottosoturiksi. Luottosoturinani toimiminen voisi sopia soturille hyvin, sillä tämä tiesi saavansa siitä kunniaa, vaikka valtaa ei luottosoturi niinkään saisi. Mutta jos naaraasta tulisi luottosoturini, olisiko hän lojaali minulle vai itselleen?
"Kiitos keskustelusta, se selkeytti ajatuksiani", totesin tyynesti Sysisydämelle, joka katsoi minua hieman yllättyneenä. Naaras tuhahti vastaukseksi jotain ja jatkoi rajan merkkaamista. Loppumatka sujui hiljaisuuden vallitessa.
Palasimme leiriin ennen auringonlaskua. Oli melko rauhallista, vaikka uusia ylösnousseita oli partion aikana tullut. Kuulin jonkun puhuvan Kuutihkusta. He kertoivat naaraan lähteneen Emonsuulle. Lisäksi huomasin tutun kollin astelevan kohti parantajan pesää. Kissa oli Mutinakieli, Kuolonklaanin edesmennyt soturi. Talvikkimuistolla taisi olla käpälät täynnä, sillä haavoittuneita ylösnousevia kissoja tuli kaiken aikaa enemmän.
Kävelin Suurkivelle tuoresaaliskasan kautta. Kasasta nappasin hampaisiini varpusen, jota aloin kynimään paikalle päästyäni. Painoin kynteni hellästi kuolleen linnun höyheniin ja viilsin sitä kynsilläni niin, että höyhenet lähtivät sievästi ja tarttuivat kynsiini.
"Viiltotähti?" ääni keskeytti puuhani. Nostin vihreän katseeni Valhekuiskeeseen. Naaras istuutui vierelleni ja katsoi minua kylmä ilme kasvoillaan.
"No?" kysyin murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Höyhenet irtosivat kynsistäni ja lehahtivat ilmaan. Ne laskeutuivat nätisti huurteiselle maalle.
"Miten sodan suunnitteleminen edistyy?" naaras tokaisi ja istuutui alas. Keskityin nyt saaliiseeni, jota aloin syömään. Liha oli pehmeää ja yhä lämmintä. Saalistuspartio oli kai tuonut sen vasta. Vilkaisin naarasta ja nielaisin ensimmäisen palan varpusesta.
"Hyvin, kiitos kysymästä", murahdin vastaukseksi.
"Kai sinä aiot aloittaa sodan? Vai odotatko Metsäklaanin liikettä?" naaras kysyi.
"Miksi kyselet noin paljon?" murahdin turhautuneena ja jatkoin syömistä. Valhekuiske murahti takaisin.
"Jos et muista, me olemme nyt kumppaneita ja lupasit minulle jotakin. Tahdon tietää, mitä te oikein suunnittelette varjoklaanilaisten kanssa", naaras vastasi tyynenä. Olimme sopineet naaraan kanssa esittävämme kumppaneita keskenämme, jotta Sulkatähti ymmärtäisi, miksi en voinut olla hänen kanssaan. Kohtasin nyt ensimmäistä kertaa Valhekuiskeen vihreän katseen.
"Hyvä on. Me hyökkäämme Myrskyklaaniin", totesin hiljaisella äänellä, jotta muut eivät kuulisi. Asia ei ollut vielä julkista. Valhekuiske kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä.
"Miksi ei Tuuliklaaniin? Se olisi lähempänä ja helpompaa", naaras huomautti nopeasti.
"Juuri siksi. Tuuliklaani varmaan oikein odottaa hyökkäystämme", tokaisin nopeasti. Valhekuiske nyökkäili hitaasti.
"Emmekä me ole mitään oikeita kumppaneita", huomautin nopeasti, vaikka puheenaihe oli jo käytännössä vaihtunut toiseen. En tiedä miksi, mutta virnistin soturille. Se oli outoa, mutta tehty mikä tehty.
"Mutta kulissia täytyy pitää yllä. Lähdetään kävelylle kunhan saan vain syötyä ensin", nau'uin murahtaen ja jatkoin syömistä, vaikka olikin vaikeaa irottaa katseeni naaraan silmistä.
Valhekuiske ei vastannut, vaan odotti kärsivällisesti minua. Sen jälkeen nousin ylös ja nuolaisin pari kertaa turkkiani. Johdatin Valhekuiskeen kohti piikkihernetunnelia.
"Lähden käymään ulkona", kerroin nopeasti matkalla Tuhokatseelle, joka istuskeli yksin piikkihernetunnelin lähettyvillä.
Kolli nyökkäsi, jonka jälkeen astelimme peräkkäin ulos leiristä. Valhekuiske otti nopeasti paikkansa rinnallani. Hän ei tuntunut pelkäävän minua lainkaan. Moni soturi olisi jättäytynyt suosiolla taakseni, sillä päällikön rinnalla kulkeminen oli oikeastaan aika epäkunnioittavaa. En kuitenkaan käskenyt Valhekuisketta taakseni, olimmehan me muiden silmissä kumppaneita.
"Miksi kysyit minua?" Valhekuiske avasi keskustelun katsoen minua ilmeettömänä. Kohautin lapojani, vaikka oikeasti tiesin vastauksen. Naaras oli itsepäinen ja hänellä oli tavoitteet. Lisäksi tunsin hänet ja hän oli minulle palveluksen velkaa.
"Vaihtoehtoja ei ollut paljoa", valehtelin. Valhekuiske ei vastannut.
Ilta hämärsi jo. Aurinko oli laskemassa parhaillaan. Vilkaisin nopeasti vierelläni kävelevää naarasta. Katseeni takertui turhan pitkäksi aikaa naaraaseen, sillä Valhekuiske huomasi sen ja kääntyi katsomaan minua. Kohtasin soturin katseen.
"No?" hän kysyi murahtaen.
"Ei mitään", vastasin hymähtäen ja käänsin katseeni eteenpäin. Ajatukseni tuntuivat sekavilta ja usvaisilta. Olinko ihastunut Valhekuiskeeseen? Oliko se ollut todellinen syy, miksi olin kysynyt naarasta esittämään kumppaniani? Tunsin ärsyyntyväni siitä, että en osannut kontrolloida tunteitani. Miten näin oli päässyt tapahtumaan? Valhekuiske ei todellakaan vaikuttanut kissalta, joka haluaisi oikean kumppanin. Hän oli aivan erilainen kuin Sulkatähti, joka oli edellisessä elämässään Sulkakukkana jo oppilaana ihastunut minuun. Tunsin olevani samanlaisessa ahdingossa kuin silloin huomattuani tunteeni Sulkakukkaa kohtaan. Mutta nyt tilanne oli täysin toinen. Valhekuiske oli täysin erilainen. Ajatukset sinkioilivat päässsäni miten sattuu. Ravistin päätäni yrittäen saada ne selkeytymään.
Soturi vilkaisi minua, mutta ei sanonut sanaakaan. En sanonut minäkään. Sydämeni hakkasi rinnassani holtittomasti. Miksi minusta tuntui tältä?
//Valhe? Sori tää o hirveen tönkkö ja epäselkee ja kaikkee xdd
Valhekuiske
Virnistin hieman huvittuneena Viiltotähden erikoiselle käytökselle. Hän oli jotenkin erilainen kuin ennen, enkä osannut sanoa mistä se johtui. Tietenkin lyhyessä ajassa oli tapahtunut todella paljon asioita, kuten kuolleiden uudelleensyntyminen, Viiltotähden nousu päälliköksi ja sodan julistus, eikä siinäkään varmasti ollut vielä kaikki. Kaikki tämä oli päällikölle varmasti raskasta, mutta uskoin hänen selviytyvän ja johtavan Viiltoklaanin lopulta sodan voittoon. En ollut itsekään ollut aivan oma itseni, sillä Sulkatähden palattua muiden joukossa elävien joukkoon, olin joutunut myöntämään itselleni tunteneeni pientä mustasukkaisuutta, kun kuulin tuon olleen Viiltotähden kumppani hänen entisessä elämässä. Ja tietenkin olin suorastaan iloinen Viiltotähden kertoessa, ettei hänellä ollut tuota naarasta kohtaan enää lainkaan tunteita. Päällikön kumppanina esiintyminenkin oli lähinnä yksi lysti, josta palkkioksi olisi voinut riittää pelkästään ilme, jonka näin joskus Sulkatähden kasvoilla hänen katsoessaan meitä kulkemassa yhdessä. Ehkä olisinkin voinut auttaa Viiltotähteä pyyteettömästi, ihan vain hyvää hyvyyttäni, mutta se että päällikkö olisi jotakin velkaa tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta, kun ajat tuntuivat olevan muutenkin epävakaita. Ehkäpä joskus voisin tutustua paremmin Sulkatähteen, mikäli hän sattuisi tietämään Viiltotähdestä jotain, mitä en itse tiennyt. Vilkaisin vierelläni kävelevää harmaata kollia, joka oli kääntänyt katseensa takaisin kulkusuuntaan.
"Minun on kyllä pakko kysyä, mikset vain tehnyt puhumalla selväksi ettei Sulkatähti enää kiinnosta sinua. Ja jos puhe ei olisi auttanut, olisit vain käyttänyt järeämpiä keinoja", rikoin hiljaisuuden kysymyksellä, joka oli pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa. Viiltokaaos murahti pienesti ja näytti pohtivan vastausta.
"Hän on aina ollut todella sitkeä ja päättäväinen, enkä usko että hän olisi luovuttanut. En halua väliemme täysin tuhoutuvan, varsinkin kun minun on toimittava päällikön tavoin ja Sulkatähti kunnioittaa päätöstäni siitä, että olen jo jatkanut elämääni", tuo vastasi. Nyökkäsin ymmärtävästi ja käänsin pääni pois.
"Hän varmasti uskoi teidän voivan jatkaa siitä mihin jäitte, mihin ikinä jäittekään", totesin, johon Viiltotähti murahti jotakin vastaukseksi, mutten ollut varma mitä. Viileä ilma kirveli kuonoani ja tassujeni pohjia, mikä sai minun kiristämään tahtia hieman, jotta lämpenisin. Päällikköä kylmyys ei vaikuttanut haittaavan, tai ainakaan hän ei sitä näyttänyt. Puhalsin höyryävää ilmaa suustani katsoen samalla taivasta, jonne oli alkanut ilmestyä kirkkaana loistavia tähtiä. Mieleeni palasi Pikiviillon karkoitus. Mitenköhän hän pärjää, kun lehtikato tulee, eikä riistaa ole enää niin runsaasti? Tietenkin mitä enemmän hän kärsisi sen parempi, mutta saattoihan hän olla muuttanut asumaan vaikka kaksijalan pesään, mitä en yhtään ihmettelisi. Yhtä hyvin entinen parantaja saattoi olla myös kuollut. Pudistelin päätäni, sillä halusin unohtaa Pikiviillon ja keskittyä tärkeämpiin asioihin.
"Kuinka muuten asiat Metsäklaanin liittolaistesi kanssa? Toivottavasti he ovat yhä uskollisia sinulle, eivätkä ole päättäneet kääntyä takaisin omiensa puolelle", vaihdoin aihetta toiseen.
//Viilto?
Viiltotähti 23.11.2018
"Hyvin, vaikka en olekaan ehtinyt nähdä heitä. Olen varma, että ainakin jokiklaanilainen liittolaiseni on yhä uskollinen eräälle Kuolonklaanin jäsenelle. Myrskyklaanilaisen kanssa pitäisikin puhua. Varoittaa hyökkäyksestä", naukaisin Valhekuiskeelle tasaisella äänellä ja maistelin ilmaa. Hiiren tuoksu kantautui kitalakeeni, mutta annoin sen olla. En ollut saalistamassa nyt. Huomaamattani huomasin kulkevani kohti Emonsuuta, mutta tein loivan käännöksen ja jatkoimme eteenpäin.
Valhekuiskeen läsnäolo hermostutti minua. En ymmärtänyt, mistä nämä tunteet johtuivat. Ehkä olin padonnut niitä liian kauan, tai sitten yritin vain ottaa tämän roolin liian tosissaan. Se saattoi olla niin. Roolista tuli helposti oikeaa elämää, vaikka niin ei haluaisikaan.
"Palataanko leiriin?" kysyin nopeasti, kun yllemme laskeutunut hiljaisuus tuntui piinaavalta. Valhekuiske vilkaisi minua, mutta käänsi katseensa eteenpäin.
"Miten vain", hän totesi rauhallisesti ja hidasti tahtiaan. Käännyin paikoillani ja lähdin kulkemaan takaisin kohti leiriä sitä reittiä mitä olimme tänne kulkeneet.
"Tahdotko auttaa minua?" kysyin rikkoen jälleen laskeutuneen hiljaisuuden. Käänsin katseeni tummaan naarassoturiin, joka kohtasi katseeni ilme värähtämättä.
"Missä asiassa?" Valhekuiske kysyi.
"Pitää ottaa yhteys Myrskyklaanin liittolaiseen. Ajattelin, että voisit välittää hänelle viestin", naukaisin rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni taivaalle. Tähdet tuikkivat himmeinä tukien pienenevän kuun valoa.
"Miten ajattelit sen tehdä? Myrskyklaanilaiset vahtaavat muiden klaanien tapaan rajojaan kuin haukat, he haistaisivat minut", naaras huomautti kärkkäästi, vaikka olin tiedostin asian varsin hyvin. Murahdin vastaukseksi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kylmä alkoi hiljalleen pureutua turkkini lävitse. Jännitin lihaksiani ja kiristin tahtiani pysyäkseni lämpimänä. Pidin hetken hiljaisuuden ennen kuin vastasin.
"Vapautan sinut huomiseksi kaikista tehtävistä, jos suoritat tämän. Tässäkin tosin voi mennä koko päivä tai enemmänkin, mutta se on pieni hinta. Menet ennen aamupartioiden lähtöä Varjoklaanin reviirin kautta Myrskyklaanin reviirille. Peität tietenkin sitä ennen hajusi mahdollisimman hyvin, jonka jälkeen tehtäväsi voikin alkaa. Käyt vaikka koko reviirin läpi, mutta etsit liittolaiseni ja käsket hänen tavata minut seuraavana aurinkohuippuna ukkospolulla, aivan nelipuiden lähellä", kerroin tehtävän kuolonklaanilaisnaaraalle, joka käänsi katseensa taas minuun.
"Aiot kai kertoa, kuka tämä mysteerinen liittolaisesi on?" Valhekuiske kysyi tuhahtaen.
"Tietenkin. Hän on Silkkisydän, tunnistat hänet vaalean hopeanharmaasta turkista, sirosta kehosta, sulkamaisesta hännästä ja taivaansinisistä silmistä", kerroin rauhallisella ja hitaalla äänellä, jotta Valhekuiske kerkeäisi painaa kaiken tämän mieleensä.
"Entä jos ei löydy?" naaras kysyi pitäen tällä kertaa katseensa edessäpäin.
"Sitten kokeilet seuraavana päivänä uudestaan", tokaisin. Naaras ei vastannut mitään. Hän katsoi eteensä mietteliään oloisena.
"Hyvä on. Katsokin että hyödyn tästä jotenkin", naaras naukui viileästi ja heilautti häntäänsä. Kohtasin jälleen hänen vihreän katseensa, joka sai sydämeni tykyttämään. Käänsin pääni eteenpäin.
Leiri häämötti edessämme, kiristin vaistomaisesti tahtia. Emme sanoneet mitään koko loppumatkalla, vaan leiriin päästyämme lähdimme omille teillemme. Viimeinen saalistuspartio oli juuri palannut ja tuoresaaliskasa oli lähes täysi. Olin yllättynyt riistan määrästä, sillä nykyään myös Varjoklaani saalisti reviirillämme. Kenties he olivat hakeneet saaliinsa reviirin ulkopuolelta? Se ei sinällään minua haitannut, kunhan kuolonklaanilaiset pysyivät kaukana turhista ongelmista. Päätin järjestää huomisen aamun partiot, jotka olivat jääneet aiemmin järjestämättä. Siispä päätin valita partioihin vain kissoja, jotka olivat leirin pääaukiolla ja saattaisivat ilman vastaväitteitä lähteä partioon. Kävelin tuoresaaliskasan liepeillä notkuvan Jääliljan luokse. Naaras käänsi kylmän katseensa minuun ja siristi silmiään. En ihmettelisi, jos soturi väittäisi vastaan, mutta päätin nyt vain olla välittämättä.
"Viiltotähti, mikä yllätys", naaras naukui tyynesti, mutta äänestä huomasi pistävän sävyn.
"Johdat auringonnousun saalistuspartiota. Saalistatte ukkospolun tällä puolen Korkokivien liepeillä, niin kaukana ukkospolusta kuin suinkin voitte", naukaisin. Valitsin paikan siksi, että siellä ei pariin päivään ollut yksikään partio käynyt. Saalista olisi siis todennäköisesti siellä päin.
"Ketkä lähtevät mukaan?" naaras kysyi rauhallisesti. Käänsin mietteliään katseeni leirin pääaukiolla oleviin kissoihin. Katseeni kohdistui ensimmäisenä Koisammaleeseen, Graniittipoltteeseen sekä Tappotahtoon.
"Koisammal, Graniittipolte ja Tappotahto lähtevät sinun mukaasi", nau'uin kovalla äänellä, jotta kolme soturia kuulisi minut. Koisammal ei kuitenkaan kuullut, olihan soturilla erittäin huono kuulo. Jäälilja huomasi sen ja lähti mitään sanomatta kohti kollia. Hän tiesi kuinka tämä toimi hänen kanssaan.
Seuraavaksi suuntasin Pihlajakynnen luokse. Laikukas soturi nosti meripihkaisen katseensa minuun.
"Partioonko?" naukui Pihlajakynsi tympääntyneesti. Nyökkäsin.
"Aurinkohuipun rajapartio. Saat valita mukaasi ketkä tahansa kolme kissaa. Kuljette Tuuliklaanin rajan Korkokiville saakka", nau'uin matalalla äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa. Pihlajakynsi vastasi murahtaen.
"Etkö oikeasti ole ajatellut jutella kanssani?" naaras otti asiansa esille varsin suoraan. Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä. Ymmärsin hyvin mitä naaras ajoi takaa.
"Minä olen tyttäresi, tai ainakin olin, etkä kertonut siitä edes minulle?" naaraan ääni oli ehkä hieman jopa vihainen sekä selvästi loukkaantunut, vaikka hän sitä yrittikin peitellä.
"Ymmärtänet kai, että minulla on ollut muutakin tekemistä. Jutellaan myöhemmin, minun täytyy nyt mennä lepäämään", naukaisin tyttärelleni, joka jäi seisomaan paikalleen minun lähdettyäni kohti pesääni. Oli outoa kohdata soturi päälliköksi tulon jälkeen, sillä naaras tiesi kuka minä olin. Mitä minun olisi hänelle pitänyt sanoa? Pihlajakynsi oli käytännössä isoemoni, joten olisi tuntunut oudolta kertoa miten ylpeä hänestä olin. Tassuttelin pesääni Suurkiven alle ja asetuin vuoteelleni hyvään asentoon. Hetken ajan mielessäni pyöri Valhekuiske ja kaikki muu. Pian kuitenkin vajosin uneen, joka oli rauhaton ja epäselvä.
Aamulla herätessäni nousin heti ulos. Näin vilaukselta Valhekuiskeen poistuvan leiristä. Aamupartio oli lähdössä juuri hänen jälkeensä. Jäälilja johdatti partionsa ulos leiristä. Pian lähdön jälkeen ilmoitin vielä pari saalistuspartiota tälle päivälle. Katseeni harhaili pentutarhan suuntaan, jossa kaksi pentua juttelivat keskenään. Toinen heistä oli Kylmähenkäyksen tytär Pakkaspentu, ja toinen Kostohengen poika Tuskapentu. Tuskapentu oli jo kuuden kuun ikäinen, mutta oppilaaksi nimeäminen oli jäänyt kaiken kiireen keskellä. Päätin hoitaa asian pois alta pian. Tälle päivälle minulla ei ollut mitään erityistä suunnitteilla. Nimeäisin Tuskapennun oppilaakseni ja kävisin hänen kanssaan läpi yksinkertaisia asioita, ehkä reviiriä tai taistelun alkeita. Hyökkäys Myrskyklaaniin oli lähellä, mutta tuleva oppilaani ei mukaan kerkeäisi. Kokemattomat oppilaat saisivat luvan jäädä pois hyökkäyksestä ihan vain periaatesyistä. Katseeni siirtyi Tuskapennusta Pakkaspentuun. Toivoin, että naaraasta kasvaisi hieman parempi soturi kuin isästään. Siihen ei paljoa vaadittu, mutta Pakkaspennulla oli isältään erittäin huono perimä. Kylmähenkäys oli häviäjä, joka ei ollut perillä mistään asioista omassa elämässään tai muuallakaan. Yrittää nyt yrittää tappaa ensin kumppaninsa ja sitten tyttärensä. Tuhahdin hieman huvittuneena ylösnousseen soturin tyhmyydelle. Astelin tuoresaaliskasalle ja nappasin hampaisiini oravan, joka oli ollut kasassa koko yön. Se oli kylmä, mutta menisi nälän vuoksi nopeasti alas. Saalis oli kylmä ja hieman sitkeä, mutta se ei oikeastaan edes haitannut. Söin sen nopeasti. Sen jälkeen nousin ylös ja vilkaisin taivaalle. Aurinko oli jo nousemassa, joten voisin huoletta järjestää klaanikokouksen ilman vihaisia katseita herättämisen vuoksi. Ponnistin itseni kaarevaan loikkaan ja laskeuduin sulavasti suurkiven liukkaalle pinnalle. Pidin tasapainoni taitavasti ja käännyin leirin pääaukion suuntaan.
"On klaanikokouksen aika!" ulvaisin kovaäänisesti, jotta kaikki kuulisivat sen. Kissat tunkeutuivat leirin pääaukiolla pesistään. Osa vaikutti hieman unisilta, olivat kai yhä nukkumassa. Käänsin katseeni Tuskapentuun, joka katsoi minun suuntaani toiveikkaana. Kolli kai tiedosti jo ikänsä olevan yli kuusi kuuta.
"Tuskapentu, tule tänne", nau'uin murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Pennulle tehtiin tie Suurkiven eteen. Vaikka nimeäminen ei ollut varsinainen seremonia Kuolonklaanissa, halusin nimettävän olevan klaanin edessä.
"Olet nyt kuusikuinen, jonka johdosta tulet oppilaaksi. Tuskatassu, minä toimin mestarinasi", nau'uin lyhyesti mutta ytimekkäästi.
"Tuskatassu! Tuskatassu!" tuoreen oppilaan nimenhuuto oli yllättävän laimea. Siitä sai kai syyttää aikaista ajoitusta nimitysseremonialle. Kokouksen päättymisen merkiksi laskeuduin suurkiveltä sulavasti kissajoukkoon. Tuskatassu asteli luokseni ja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Lähdemme heti harjoituksiin", totesin viileästi ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. Kolli ei vastannut mitään, vaan lähti seuraamaan minua ulos leiristä. Kohtasin matkalla Kostohengen katseen. Hän katsoi minua ja nyökkäsi kai kiitokseksi siitä, että olin pitänyt lupaukseni ja ottanut hänen poikansa oppilaakseni.
"Sinusta tulee hyvä soturi, kunhan teet töitä sen eteen. Muistat vain, että vaikka olenkin mestarisi, sinä koulutat itse itsesi. Minä kerron mitä teet, sinä teet", nau'uin tasaisella äänellä päästyämme ulos leiristä. Opettaisin nuorelle kollille tänään hieman metsän historiasta samalla kun kiertäisimme rajamme läpi. Näyttäisin hänelle myös Emonsuun. Taisteleminen oli tärkeää, mutta niin oli myös tietoisuus siitä kuka oli ja mitä klaani oli ennen.
//Tuska? Toivottavasti ei haittaa et nimesin, ku puhuttii joskus et nimettäis sopivan raon tullessa xdd
Tuskatassu 24.11.2018
Olin juuri aikeissa kertoa Pakkaspennulle, että minulla ei ollut mitään havaintoa missä isäni Kostohenki juuri nyt oli. Hän oli toki jonkin aikaa sitten palannut soturin nimeltä Norppakyyneleen kanssa leiriin. Sen jälkeen en ollut kuullut isästäni hetkeen mitään. Pian kuitenkin huomasin hänenkin saapuvan paikalle Viiltotähden kutsusta. Klaanin päälliikkö harvoin kutsui kissoja koolle minkään syyn takia. En siis voinut olla pohtimatta minkä takia kolli nyt kutsui klaanin koolle. Loin nopeat katseeni Pakkapentuun, kunnes astelin naaraan kanssa lähemmäs.
Yllätyin Viiltotähti kutsuessa minut luoksensa. Oliko tässä nyt kyse siitä, mistä isäni oli minulle muutama kuuta sitten. Olin käytännössä hylännyt koko ajatuksen Viiltotähdestä minun mestarinani, sillä kollista oli tässä välissä ehtinyt tulla jo päällikkö. Hänellä ei ollut edes varapäällikköä, joten oletin hänen olevan erittäin kiireinen päällikön tehtäviensä kanssa. En uskonut hänellä olleen aikaa omalle oppilaalle, mutta taisin olla väärässä pahimmin kuin uskoinkaan.
Astelin päällikön eteen ja odotin hänen sanovan jotakin. Vasta siinä seistessäni tajusin, että hän voisi aivan hyvin vain sanoa jonkun muun minun mestarikseni. Pidin kuitenkin kasvoni ilmeettöminä. Olin varautuneena mihin tahansa mitä kolli minulle nyt sanoisi.
Positiiviseksi yllätyksekseni hän ilmoitti minua mestarikseen. Viiltotähti ohjasi minut heti toimintaan uuden oppilasnimeni saatua. Viiltotähti lähti ohjaamaan minua pois Kuolonklaanin leiristä. Hän kertoi, että minun tulisi itse tehdä töitä soturiksi tulemiseksi, että mikään ei tulisi valmiiksi. En minä oikeastaan edes olettanut niin, mutta kuuntelin tyynesti Viiltotähteä. Tahdoin tietää mitä sanottavaa kollilla oli minulle. Aikoisin kuunnella hänen jokaisen sanansa, sillä hänellä olisi varmasti paljon viisauksia jaettavana.
”Onko menestyksen taustalla jotain muutakin kuin kova työ?” kysyin viileästi Viiltotähdeltä, sillä tahdoin todella tietää mitä kaikkea minun tulisikaan tietää.
// 258 sanaa
// Viilto?
Viiltotähti 27.11.2018
"Menneisyys", totesin kylmänviileästi pitäen katseeni edessäpäin. Räpäytin silmiäni pakottaen kasvoni pysymään kylmänviileinä.
"Toisinaan kipu ja tuska ovat tie menestykseen", ääneni oli kylmä ja tasainen, aivan tunteeton. Annoin mieleni seilata nykyhetkestä hetkiin, kun menetin ensimmäisessä elämässäni vanhempani. Lehtikadon pakkasyön hetket olivat jääneet muistoihini ikuisiksi ajoiksi. Se katse, joka ennusti tulevaisuuteni.
"Mutta tärkeintä on, että tahdot menestyä ja teet töitä sen eteen. Älä ikinä anna kunnianhimosi viedä itseäsi sokeasti eteenpäin. Ajattele järkevästi ja mieti myös tulevaisuutta. Miten seuraava tekosi vaikuttaa huomiseen, entä miten se vaikuttaa neljän kuun kuluttua?" latelin ohjeita Tuskatassulle, joka kulki vierelläni eteenpäin. Saavutimme nopeasti ukkospolun, jonka kohdalla pysähdyin. Maistelin kitkerää ilmaa, vaikka vihasinkin hajua.
"Paina tämä haju mieleesi. Ylitä ukkospolku", komensin. Kostohengen kuopus käänsi hieman yllättyneen katseensa minuun. Hän puri hampaansa yhteen ja nyökkäsi päättäväinen ilme kasvoillaan. Nuori oppilas astui askeleen eteenpäin kohti ukkospolun mustaa pintaa. Hän katsoi ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Sen jälkeen kissa ponnisti itsensä vauhtiin ja ylitti ripein askelin ukkospolun ongelmitta. Hän pysähtyi käpälät liukuen polun toiselle puolelle. Tarkistettuani ylittämisen olevan turvallista, loikin muutamalla askeleella sulavasti ukkospolun ylitse. Ukkospolun pinta oli liukas, mutta pidin tasapainoni kurissa moitteettomasti. Jatkoimme matkaa johdollani kohti Emonsuuta. Esittelisin varaleirimme nuorelle oppilaalle.
"Ylösnousseet kissat asuvat tuolla, ainakin suuri osa heistä", selitin pitäen katseeni edessäpäin. Laskeuduimme mäkeä alas. Pakkasilma oli tehnyt siitä liukkaan. Jouduin painamaan kynteni maahan pystyäkseni kulkemaan eteenpäin. Alas päästyämme huomasin maiseman muuttuneen sitten edellisnäkemän. Ylösnousseet kissat, sekä entinen tuuliklaanilainen Hohdehanki, olivat raahanneet Emonsuun edustalla olevaan suureen kuoppaan oksia, sammalia ja kiviä. Pienet kivet oli aseteltu kuoppaan riveihin. Ne olivat kai niin sanotun leirin tulevat reunat. Oksia oli myös aseteltu kivien luokse. Niin kissat kai tunsivat olonsa kotoisammaksi.
"Viiltotähti", Sulkatähden kylmä tervehdys kantautui korviini takaani. Väräytin korviani äänen suuntaan ja käänsin pääni taakseni samaan aikaan Tuskatassun kanssa. Kilpikonnakuvioinen naaras asteli viileästi ohitsemme ja kantoi hampaissaan hiirtä. Entinen päällikkö asteli Emonsuun onkaloon, joka oli useiden kentumittojen päässä minusta ja oppilaastani. Seurasin Sulkatähteä sanaakaan sanomatta. Tunneli oli pimeä, mutta kissat olivat sisustaneet sitä sammalvuoteilla. Tunnistin Hohdehangen istumassa yhdellä vuoteista. Soturi katsoi minua silmät kiiluen.
"Paina mieleesi reitti tänne, sillä tulet tarvitsemaan sitä sodan edetessä. Jos joku hyökkää leiriimme yllättäen, sinut saatetaan käskeä hakemaan apua varaleiristä, se on tämä", selitin kollille, joka vastasi nyökäten.
"Käymme reitin vielä läpi myöhemmin", lisäsin murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kohtasin Kylmähenkäyksen viileän katseen ja siristin vihreitä silmiäni. Soturi palasi kai juuri Emonsuulle.
"Katsokin, etteivät varjoklaanilaiset näe sinua. Voin luvata, että sinun, kumppanisi sekä tyttäresi tulevaisuus ei näytä hyvältä, jos järjestät jonkun kohtauksen", nau'uin tiukasti tappamalleni soturille. Kylmähenkäys ei sanonut mitään oleellista, murahti vain jotakin. Poistuin oppilaani edellä Emonsuuta ympäröivästä kuopasta hyvästelemättä siellä asuvia kissoja.
"Seuraavaksi menemme Varjoklaanin reviirille. Käymme ukkospolkua myötäilevän rajan läpi", kerroin kollille.
"Selvä", vastasi oppilas ensimmäistä kertaa sanoin. En oikeastaan ollut varma, mitä mieltä Minttutähti oli kuolonklaanilaisista reviirillään, mutta minä halusin opettaa opilaalleni kaiken mahdollisen. Halusin, että Tuskatassusta tulisi hyödyllinen soturi, eikä mitään leirissä istuskelijaa, joka tekee jotain vasta kun kolme kertaa on käsketty. Halusin opettaa hänelle paljon, jotta myöhemmin kolli osaisi kunnioittaa minua.
"Varjoklaanin reviiri on kaikista huonoin, mutta älä kerro sitä varjoklaanilaisille. Reviirillä on vähän riistaa, eikä mitenkään edes laadukasta. Kun tämä oli Kuolonklaanin reviiriä, jätimme sen rauhaan. Vain klaaninvanhimmat, vangit ja jotkut muut käyttivät Varjoklaanin leiriä ja reviiriä", selitin. En ollut ihan varma, oliko Tuskatassu sisäistänyt tai edes ymmärtänyt sitä, että olin uudelleensyntynyt Viiltotähti, mutta en välittänyt.
"Jos saisin itse valita, asuisin Myrskyklaanin reviirillä. Elin siellä koko ikäni, joten totuttelu nummilla eloon ei ollut mitään herkkua. Mutta en minä valita, Jokiklaanissa oltuani ymmärsin, miten hirveää siellä todella oli asua. Maariistaa tuskin oli, eikä mihinkään päässyt kastelematta turkkiaan tai ylittämättä astinkiviä. Vaikka olihan Jokiklaanissa elämisessä hyviäkin puolia, sillä nyt osaan heidän liikkeitään ja hallitsen uimisen melko moitteettomasti. Voin ehkä opettaa sinullekin, kunhan hiirenkorva saapuu", nau'uin.
"Aiotko vallata Myrskyklaanin reviirin takaisin Kuolonklaanille? Ja koko metsän?" Tuskatassu esitti kysymyksensä.
"Enpä usko. Jos ajamme klaanit pois, ne palaavat jossain kohtaa takaisin. Minulla on suunnitelmia, mutta ne ovat toistaiseksi salaisia", nau'uin murahtaen. Oppilaani vastasi nyökäten.
"Kerro jokaisen klaanin päälliköiden sekä varapäälliköiden nimet. Tahdon tietää mitä osaat. Sinun on hyvä tietää tärkeiden kissojen nimet", totesin nopeasti kääntäen nyt katseeni Pisaratähden pojanpoikaan. Tuskatassu katsoi minua jälleen hieman yllättyneenä. En odottanut hänen osaavan kaikkia nimiä, mutta odotukseni olivat korkeat. Pentutarhassa liikkui nykyään vaikka mitä tietoja muista klaaneista, joten kai päälliköt ja varapäällikötkin siellä olivat puheenaiheina toisinaan.
//Tuska?
Rosmariiniputous
Tunsin koko ruumiini jähmettyvän täydellisesti ja meripihkaisten silmieni suurenevan kauhusta, kun Tihkutähden kookas hahmo ilmestyi leiriaukiolle. Edesmenneen päällikön tummanharmaassa turkissa olevat valkeat täplät erottuivat aivan yhtä selvästi kuin ennenkin ja kollin sähkönsinisessä katseessa loisti aivan yhtä selkeästi murhanhimo kuin aina ennenkin. Kettuaskelkin kääntyi ympäri ja kumppanini jähmettyi myöskin. Tihkutähti virnisti jäisesti ja porasi katseensa meihin. Pystyin näkemään jo silmissäni, kuinka Tihkutähti kuvitteli terävät kyntensä sivaltamassa kurkkuani auki.
"No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" Tihkutähti naukui jäisellä äänellään, jota minä en todellakaan ollut ikävöinyt. Vetäisin syvän henkeä ja astuin päättäväisesti eteenpäin, poraten meripihkaisen katseeni suoraan päällikön sähkönsinisiin silmiin.
"Minä voin tervehtiä kumppanini puolesta sinua, Tihkutähti. Olet varmastikin todella tyytyväinen kuultuasi, että yksikään kissa tässä klaanissa ei ikävöinyt sinua", ilmoitin tyynesti Tihkutähdelle, joka seisoi voimakkaan oloisena keskellä leiriaukiota. Päällikkö kohotti kuonoaan hitaasti ja otti askeleen eteenpäin, mikä sai niskakarvani nousemaan hetkessä ylös.
"Rosmariiniputous. Kuinka mukavaa nähdä sinuakin", Tihkutähti naukaisi jäisesti ja heitti nopean silmäisyn Kettuaskeleeseen, "tekö olette nykyään kumppaneita?"
"Kyllä, ja meillä on kaksi pentuakin, Fasaanipentu ja Haukkapentu. Kehotan sinua pitämään veriset käpäläsi kaukana heistä, olemme kummatkin valmiita suojelemaan pentujamme henkiemme edestä. Ja kehotan sinua pysymään myös kaukana minusta, Minttutähti tuskin pitäisi jos tappaisit hänen varapäällikkönsä", sähähdin kylmästi päällikölle ja marssin suoraan tuon ohitse, edes katsomatta tummanharmaata kissaa silmänräpäyksen ajaksikaan, "minä menen nyt pienelle kävelylle. Näkemiin, Tihkutähti."
Sen sanottuani sukelsin piikkihernetunneliin ja jätin edesmenneen päällikön taakseni. Minä en tulisi välittämään hänestä sen enempää, tämän sodan päätyttyä pääsisin hänestä taas eroon. Tihkutähti oli minulle ainoastaan huono muisto, aivan kuin Kylmähenkäyskin.
Vaeltelin Varjoklaanin reviirin rajalla, lähellä ukkospolkua. Mieleni oli niin täynnä ikäviä ajatuksia, että tuntui aivan siltä kuin pimeys olisi vallannut minut. Aivan kuin minusta olisi tullut kuolonklaanilainen, joka ajatteli vain ja ainoastaan pahoja asioita. Sodassa Kuolonklaanin rinnalla taisteleminen ei innostuttanut minua, mutta Varjoklaanilla ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Siirtyminen Metsäklaanin puolelle tarkoittaisi murskautumista Kuolonklaanin kynsissä, koska he tiesivät nyt jo niin paljon meistä. Vetäisin syvään henkeä ja asetuin istumaan mutaiselle tantereelle, jääden vain hengittämään itseeni tutun kotiklaanini reviirin tuoksua.
"Rosmariiniputous? Sisko?"
Nostin salamannopeasti pääni ja niskakarvani nousivat silmänräpäyksessä pystyyn. Tuo tuttu ääni kuului eräälle kissalle, jota en ollut nähnyt moneen kuuhun. Käännyin hitaasti ympäri ja päädyin vastakkain muutaman hännänmitan päässä seisovan kollikissan kanssa. Kolli oli suuri kooltaan ja lihaksikas rakenteeltaan ja omasi tummanharmahtavan turkin. Kissan kylmänsiniset silmät olivat porautuneet minuun ja silmissä loisti epäusko.
"Korentolento", kuiskasin ääneen veljeni nimen ja syöksyin juoksuun kollia kohti. Korentolento ei ehtinyt edes tehdä mitään ennen kuin olin jo sukeltanut hänen syliinsä ja haudannut kuononi veljeni tumnanharmaan turkkiin. Jäin siihen hengittämään kollin myskimäistä tuoksua sieraimeni täyteen ja hengitin samalla erittäin raskaasti. En ollut tajunnut lainkaan, että tulisin näkemään Korentolennon. Ikävä kyllä Hikkoritassua en tapaisi, koska hän ei ollut uskonut mihinkään, mutta olin silti saanut mahdollisuuden nähdä toisen veljistäni.
"Voi Korentolento, et edes tiedäkään kuinka paljon olen ikävöinyt sinua", kuiskasin pikkuveljelleni.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua", Korentolento kuiskasi ja irrottautui lopulta minusta, "no, kerro minulle kaikki mitä on tapahtunut kuolemani jälkeen! Onko Tihkutähti vielä elossa?"
Olin unohtanut kokonaan, että veljeni oli kuollut lehtisateen aivan alussa eikä hän ollut täten todistanut Tihkutähden kuolemaa. Niin paljon oli tapahtunut mistä veljeni ei tiennyt!
"Utukyynel lähti Varjoklaanista enkä tiedä missä hän on nykyään. Mutta Korentolento, Tihkutähti on kuollut! Minttusydän on ollut päällikkönä jo jonkun verran ja minä olen Varjoklaanin varapäällikkö! Minä ja Kettuaskel saimme myös kaksi upeaa kollipentua, Fasaanipennun ja Haukkapennun. Heistä tulee pian oppilaita. Ainiin, Liljahenkäys sai myös Sienikarvan kanssa kolme pentua, jotka ovat myös meidän sisarpuoliamme. Heidän nimensä ovat Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu", selitin aivan tohkeissani. Korentolento kuunteli jokaista sanaani ilo silmissään loistaen.
"Sinun pitää kyllä selittää minulle leirissä uudelleen, koska sain hädin tuskin mitään selvää pölötyksestäsi", Korentolento virnisti huvittuneena, "Happohenkäyskin on palannut metsään! Minä näin hänet vähän aikaa sitten."
"Tässä minä olen."
Käännyimme samaan aikaan katsomaan, kuinka Happohenkäys sukelsi esiin tiheästä aluskasvillisuuspensaasta ja väläytti nopean hymyn meille. Naaras oli ollut isäni oppilas aikoja sitten ja hän oli kuollut viherlehden aikoihin lämpöhalvaukseen.
"Mukava nähdä sinuakin, Happohenkäys. Teidät pitää kyllä viedä leiriin, tulkaahan", ohjeistin kaksikkoa ja lähdimme kolmestaan marssimaan leiriä kohti.
//skip
"Tuo on sisarpuolesi", Viiltotähti naukaisi ja heilautti häntäänsä erään kivikon suuntaan, joilla eräs lumenvalkoinen pentu leikki. Käännyin vilkaisemaan kyseiseen suuntaan ja siellä hän oli, Pakkaspentu, Kylmähenkäyksen tytär ja minun siskopuoleni. Hän oli kovin kaunis ulkonäöltään ja hänellä oli silmäänpistävät jäänsiniset silmät. Ehdin kohdata pennun katseen silmänräpäyksen ajaksi, kunnes jouduin sukeltamaan Viiltotähden ja Minttutähden kanssa päällikön pesään. Raepisara lähti pesästä järjestämään saalistuspartioita, joten jäin kahden päällikön kanssa pesään. Pidin ryhtini mahdollisimman suorana ja kuononi korkealla, jotta näyttäisin päättäväiseltä ja arvoni ymmärtävältä kissalta.
"No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" Viiltotähti kysyi ja kääntyi meidän puoleemme.
"Minun mielestäni olisi hyvä idea hyökätä kuunhuipun aikaan, koska silloin kaikki kissat ovat jo nukkumassa ja he joutuvat herätessään heti lähteä taistelemaan, joten heidän pitäisi olla heikompia. Jos tämä sinun myrskyklaanilainen ystäväsi voisi vähän kertoa Myrskyklaanin leiristä ja sen mahdollisista salareiteistä", naukaisin kääntyessäni Viiltotähden puoleen, "voisimme jakautua ryhmiin ja hyökätä samaan aikaan leirin eri puolilta. Mutta kyllä yhden ja suuren kissajoukon rynnistäminen leiriin toimisi myös."
"Ja mitä tulee hyökkäykseen lähteviin kissoihin, vahvoja kissoja kannattaisi ainakin olla paljon koska suuri osa Myrskyklaanin kissoista on tanakkarakenteisia eivätkä pienet ja nopeat kissat pääse pienessä leirissä voittamaan", selitin ja käännyin sitten Minttutähden puoleen, "siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti?"
//Minttu? Viilto? Rae?
Viiltotähti
"Emme tarvitse myrskyklaanilaista kertomaan leiristä", murahdin Rosmariiniputoukselle ennen kuin Minttutähti ennätti sanoa mitään. Varapäällikkö käänsi katseensa minun suuntaansa. Vaikka en näyttänyt sitä, olin sisimmässäni hieman loukkaantunut siitä, että Varjoklaanin varapäällikkö joko unohti kuka olin tai hän väheksyi minua ja muistiani.
"Kuten sanoin, olen uudelleensyntynyt Viiltotähti. Elin yli puolet elämästäni Myrskyklaanin leirissä. Leirin pääaukio on tilava, kuten joka leirissä. Lisäksi pienet kissat pärjäävät paremmin kuin suuret pienessä tilassa, muista se. Pienillä on enemmän tilaa liikkeilleen. Meidän täytyy ottaa mukaan monenlaisia kissoja, sillä tunnetusti Myrskyklaani on täynnä muiden klaanien entisiä jäseniä ja erakoita. Kaikenlaisista taistelutaidoista on hyötyä", nau'uin kuin olisin opettanut oppilasta. Eikö Varjoklaanissa opetettu sotureille enää perusjuttujakaan? Viilsin kynsilläni ilmaa. Rosmariiniputous vaikutti hieman nolostuneelta. Hän ei kai koskaan ollut edes käynyt Myrskyklaanin leirissä, joten eipä häntä siitä voinut moittia.
"Minä kannatan pienempiä ryhmiä. Meidän ei tarvitse hyökätä kerralla, eikä kaikkien tarvitse tulla leiriin. Ehdotan, että ulkopuolelle jätetään kissoja vahtimaan, ettei kukaan pääse hakemaan muita klaaneja apuun", nau'uin tasaisella äänellä. Mieleeni nousivat muistot Myrskyklaanin sodasta, joka oli johtanut Kuolonklaanin syntyyn ja minun päällikkyyteeni. Sodan voittaminen niin nuorena sai minut tuntemaan itseni lyömättömäksi. Toivoin, että tässä kävisi vähintään yhtä hyvin.
"Otammeko parantajia mukaan?" Minttutähti kysyi ja katsoi minua kysyvästi. Tiesin, että Varjoklaanissa oli tällä hetkellä kaksi parantajakissaa, joista molemmat olivat eteviä tehtävässään. Kolme parantajaa yhteen taisteluun olisi kai liikaa.
"Mielestäni riittää, jos otamme parantajista kokeneimman mukaan taistelukentälle tai sen läheisyyteen. Mitä nopeammin ja paremmin loukkaantuneet hoidetaan taistelussa, sitä paremmin meillä menee", tokaisin ja käänsin kysyvästi katseeni Minttutähteen. En muistanut Varjoklaanin parantajan nimeä. Liljahenkäys taisi yhä olla hänen oppilaansa, mutta yleensä mestari oli oppilastaan kokeneempi.
"Sienikarvako? Enpä tiedä", Rosmariiniputous mietti ääneen ja irvisti. Väräytin korviani kuullessani puhetta läheltä suurkiveä. Se oli vaimeaa, joten en kiinnittänyt siihen enempää huomiota.
"Miksi ei?" kysyin puolestani. Varapäällikkö käänsi katseensa päällikköönsä, joka nyökkäsi.
"Sienikarva ei oikein viihdy taistelutilanteissa. Hän on etevä parantaja, mutta häntä tuskin saisimme leiriin sisään. Siksi ehdottaisin, että ottaisimme Liljahenkäyksen tai teidän parantajanne mukaan taisteluun", Minttutähti ehdotti asiallisesti. Nyökkäsin.
"Liljahenkäys siis", totesin viileästi. Olin melkeinpä jopa hyvilläni siitä, että valitsimme hänet Sienikarvan sijaan. Naaraan suonissa virtasi täysi kuolonklaanilaisveri, joten odotin häneltä paljon. Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, kun Raepisara astui sisään. Nyökkäsin kollille tervehdykseksi.
"Oletteko jo sopineet jotakin?" kolli kysyi ja istuutui alas vierelleni. Istuimme vastakkain varjoklaanilaisten kanssa.
"Sovimme hyökkäävämme Myrskyklaaniin. Hyökkäys tapahtuu kai kuuhuipun aikaan pienissä ryhmissä. Parantajaksi mukaan tulee klaanimme Liljahenkäys", Minttutähti ilmoitti lyhyesti. Raepisara nyökkäsi.
"Lähtevätkö molemmat päälliköt mukaan?" entinen päällikkö kysyi katsoen ensin Minttutähteä ja sitten minua. Käänsin katseeni kysyvästi Minttutähteen.
"Tahdotko mukaan?" kysyin naaraskissalta jääden odottamaan tämän vastaustaan.
//Minttu? Myös Rosma tai Rae voi jatkaa
Minttutähti 18.11.2018
"Siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti", Rosmariiniputous naukui räpäyttäen meripihkaisia silmiään pieni itsevarma palo niissä. Nyökkäsin pieni tyytyväinen virne ilmeenäni. Rosmariiniputouksen ideat olivat hyviä ja kuten yleensäkin olimme samalla aaltopituudella ajatuksissamme.
"Olen samaa mieltä ajankohdan kanssa. Kuunhuippuna miltei jokainen on jo nukkumassa ja kuten Rosmariiniputous sanoikin kissat olisivat unenpöppöröisiä, eivätkä tajuaisi tilannetta heti ja se pelaisi meille lisää aikaa", selitin ja vilkaisin vuorollaan Viiltotähteen, Raepisaraan ja Rosmariiniputoukseen.
"Suurikokoiset ja voimakkaat kissat toki pärjäävät hyvin Myrskyklaanilaisia vastaan, mutta mielestäni meidän tulisi ottaa myös näön vuoksi pienempiä ja vikkelämpiäkin kissoja, sillä silloin saamme heidät näkemään oman ylivoimamme. Joskus vastustajan voi jo voittaa pelkällä kissojen määrällä", nau'uin tyynesti ja tasaisesti. Ennen kokoontumiseen lähtöä olin saanut uutisen Tihkutähden ylösnoususta. Kolli oli kuitenkin pettyneenä kertonut, että hän olisi enää vain Tihkuturkki. Entisen kumppanini silmiin katsoessani, en ollut tuntenut enää sitä paloa, joka sydämessäni oli ennen ollut. Nyt oli vain tyhjyys. Minua kuvotti se miten harmaa kolli käyttäytyi muita kohtaan, jopa omaa poikaansa kohtaan. Ja se oli tehnyt selväksi mitä minä tunsin, sillä Kettuaskelesta oli tullut entistä tärkeämpi minulle ajan myötä, sillä minulla ei ollut perheessäni enää muita. Tai olihan Kyyhkylento, mutta se oli eri asia.
"Nyt mielelläni kuulisin teidän ehdotuksianne", naukaisin silmissäni jonkinlainen luottamus kiiltäen.
//Viilto? Rosma? Rae?
Viiltotähti
"Tahdon", Minttutähti vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vastaukseksi. Kaksi päällikköä hyökkäykseen saattoi olla melkoinen riski. Jos joku menisi vikaan ja joutuisimme esimerkiksi vangituiksi, klaanimme olisivat ongelmissa.
"Minäkin tulen", ilmoitti Rosmariiniputous tyynesti. Kaksi päällikköä ja varapäällikkö. Vielä pahempi. En kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan käännyin kohti Raepisaraa. Soturi katsoi minua kysyvästi.
"Sinä saat luvan jäädä leiriin", vastasin viileästi kollille, joka kohotti kulmiaan yllättyneesti. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kuolonklaanin leiri ja jäsenet jäävät sinun vastuullesi hyökkäyksen ajaksi", selitin. Raepisara ei väittänyt vastaan, vaan nyökkäsi.
"Ketkä kaikki lähtevät mukaan?" entinen päällikkö kysyi vilkaisten vuorotellen jokaista pesässä istuvaa kissaa.
"Sovitaan siitä myöhemmin. Eiköhän tämä kokous ollut tässä", nau'uin ja nousin ylös. Myös muut nousivat. Raepisaran johdolla poistuimme pesästä, minä tietenkin viimeisenä. Leirin pääaukio oli lähes autio, sillä olivathan kissat jo nukkumassa. Tämä yö oli ollut kuolonklaanilaisille rankka. Aurinko nousi hiljalleen, mutta taivas oli yhä tumma. Vain muutama kissa kyyhötti leirin aukiolla yksistään. Pennut olivat palanneet takaisin pesäänsä kai nukkumaan.
"Jos vain tahdotte, voitte tutustua pikaisesti Kuolonklaanin leiriin. Poistukaa kuitenkin ennen aamupartion lähtöä", nau'uin kaksikolle. Minttutähti nyökkäsi ja lähti varapäällikkönsä kanssa tutkimaan klaanini leiriä.
Lähdin itse puolestani kävelemään kohti parantajan pesää. Suuri osa kuolonklaanilaisista oli kuollut taisteluissa tai muihin vammoihinsa, jonka vuoksi ylösnousseista suurin osa takuulla joutuisi parantajan pesälle. Raepisara ei kysellyt menoistani, vaan lähti kohti sotureiden pesää. Minua ei ihme kyllä väsyttänyt. Olin erittäin virkeä. Parantajan pesälle päästyäni kohtasin unisen Talvikkimuiston katseen. Naaras istui parantajan pesän sairasaukiolla ja katsoi minua suoraan silmiini. Huomasin sammalvuoteella makaavan ruskean kollin ja tunnistin tämän Teräkynneksi. Kolli oli Kaaoslinnun ja Vahvamielen poika, joka oli kuollut joitakin kuita sitten nelipuilla. Joku oli kai tuonut hänet leiriin. Nyt soturi nukkui sikeästi sammalvuoteellaan.
"Onko enempää ylösnousseita tullut?" kysyin parantajakissalta, joka säpsähti. Naaras oli vähällä nukahtaa, mutta nousi seisomaan ja venytteli pysyäkseen hereillä.
"Ei ole. Ilmoitan vaikka, jos niitä tulee", uninen parantaja totesi ja lähti kulkemaan kohti omaa pesäänsä. Murahdin vastaukseksi jotain ja käännyin pois pesästä. Viisi kissaa parissa päivässä ei ollut lainkaan huono tulos. Niitä tulisi takuulla enemmänkin kuluvien päivien aikana. Matkalla pesääni poikkesin tuoresaaliskasalla. Saalistuspartio oli palannut ja tuonut mukanaan runsaasti saalista. Sitä oli yllättävän paljon, vaikka lehtikato lähestyikin. Nappasin kasasta hiiren, sillä tiesin klaanin tarvitsevan kahta jänistä ja varpusta enemmän kuin minä. Nälkäni ei katoaisi tällä hiirellä, mutta ruoka vatsanpohjalla auttaisi unen saannissa. Söin hiiren pesässäni ja aloin sitten nukkumaan.
Kun heräsin, aurinko oli jo noussut ihan kunnolla. Unet olivat jääneet lyhyiksi, mutta oli paljon tehtävää. Ensiksi järjestin loppupäivän partiot: kolme saalistuspartiota ja kaksi rajapartiota. Toinen rajapartioista lähtisi matkaan yöllä. Reviiriä täytyi vahtia yötä päivää ylösnousevien kissojen sekä mahdollisten vihollisten varalta. Täytyi pysyä valppaana. Määräsin yöpartioon poikkeuksellisesti kaksi kissaa, Sumumyrskyn ja Tappotahdon. Oli parempi, että leiriä vahti kaaksi kissaa öisin. En uskonut Metsäklaanin hyökkäävän kimppuumme, mutta parempi oli valmistautua kaikkeen kuin olla valmistautumatta. Otin johtooni ensimmäisen rajapartion. Kävisimme läpi Tuuliklaanin rajan aina Korkokiville saakka. Varjoklaanin rajaa ei tarvinnut enää vahtia, sillä he saivat kulkea sen yli luvallani. Mukaani partioon lähtisivät Verikyynel, Graniittipolte ja Sysisydän. Halusin pitää pienen juttutuokion sekä Verikyyneleen että Sysisydämen kanssa. Partio lähtisi kuitenkin vasta aurinkohuipun aikaan. Rosmariiniputous ja Minttutähti olivat jo lähteneet leiristä. Pääaukiolla oli paljon kissoja.
Aurinkohuipun aikaan lähdin partioni kanssa matkaan. Pyysin Graniittipoltetta ottamaan hetkeksi johdon, kun jättäydyin perälle Verikyyneleen kanssa. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Tyynestä ilmeestä huolimatta saatoin havaita tuon silmissä pienen jännityksen.
"Emme ole jutelleet sitten kuolemani", aloitin keskustelun viileästi ja vilkaisin kahden muun partion jäsenen suuntaan. Sysisydän käveli Graniittipoltteen lähellä, kaksikko ei kuullut meitä.
"Niin. Olisit voinut kertoa minulle, kuka oikeasti olet", naaras vastasi hieman loukkaantuneesti ja käänsi katseensa eteenpäin pois minusta. Verikyynel oli minua pienempi, paljon pienempi. Hän oli kooltaan monia oppilaitakin pienempi, mutta pieni notkea keho teki Verikyyneleestä etevän hyökkääjän. Soturin liikkeet olivat nopeampia kuin monilla ja hänen leukansa voimat olivat hurjat. Olin kouluttanut Verikyyneleestä erinomaisen soturin. Hän oli erinomainen taistelija, yksi Kuolonklaanin parhaimmista.
"Olisi pitänyt, mutta se olisi ollut liian suuri riski. Ei sillä ettenkö luottaisi sinuun. Mitä harvempi siitä tiesi, sitä paremmin se pysyi salaisuutena", huomautin. Verikyynel nyökkäsi hitaasti. Hän ei alkanut väittämään vastaan.
"Aiotko valita itsellesi luottosotureita? Et valinnut varapäällikköä", naaras huomautti ja nosti katseensa taas minuun. Virnistin.
"Suunnitelmissa olisi. Yritän tässä vain kartoittaa oikeita vaihtoehtoja. Tuhokatse alkaa olla jo liian vanha, vaikka hänen lojaalisuudestaan ei voi olla epävarma. Oletko nähnyt hehkun hänen silmissään? Kuin hän olisi nuorentunut monia vuodenaikoja", hymähdin huvittuneesti. Verikyynel hymähti myös. Tuhokatse oli hänen isänsä, vaikka lämmintä isä-tytär -suhdetta kaksikolla ei koskaan ollutkaan.
"Minä voisin olla hyvä vaihtoehto, jos vain kiinnostaa. Uskollisuuden puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää", naaras huomautti viileästi vilkaisten minua.
"Tiedän, mutta toisaalta olet hyödyllisempi taistelukentällä. Jos Syöksyviilto ei olisi isäni, hän olisi erinomainen vaihtoehto", nau'uin pohtien. Verikyynel pysähtyi kuin seinään. Hän toki jatkoi matkaansa melko pian ja otti minut kiinni. Naaraan katse oli yllättynyt.
"Syöksyviiltoko sinun isäsi?" naaras kysyi murahtaen. Aivan. Hän ei tiennyt sitä. Verikyynel oli aina halveksunut veljeään, eikä ollut tuonkaan kanssa erityisen hyvissä väleissä. Eipä Syöksyviilto tietenkään ollut kertonut siskolleen minusta. Ja koska harva kuolonklaanilainen siitä tiesi, ei huhut vain olleet päässeet Pihlajakynnen tyttären korviin saakka.
"Niin. Hän on tässä elämässä isäni, Jokiklaanin Kirkasmarja emoni", selitin naaraskissalle murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Verikyynel ei sanonut hetkeen mitään. En sanonut minäkään, sillä en nähnyt syytä särkeä tätä hiljaisuutta.
"Onko veli-parkani mennyt rakastumaan jokiklaanilaiseen?" Verikyynel kysyi lopulta ivallisesti. Pyöräytin silmiäni turhautuneena naaraan pentumaisuudesta. Hän halusi koko ajan kilpailla veljensä kanssa ja pilkata tätä.
"Ennemminkin jokiklaanilainen häneen. Se juttu on ollut historiaa jo syntymästäni saakka", totesin viileästi naaraalle. Verikyynel ei jatkanut veljensä pilkkausta vaan antoi olla.
"Keitä sitten olet ajatellut luottosotureiksesi?" Verikyynel kysyi jälleen.
"Potentiaalisia vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Kalmalilja rakastaa liikaa kumppaniaan ja Ahvenleuka tuntuu olevan nykyään hyvin etäinen. Sitten olisi tietenkin Kostohenki ja vanhempia sotureita, mutta en oikein tiedä. En ole tutustunut heihin niin hyvin tässä elämässäni", totesin tyynesti. Huomasin Sysisydämen jättäytyvän jälkeen Graniittipoltteesta. Naaras oli kai hivuttautunut hiljalleen kuuntelemaan keskustelujamme. Hän käänsi katseensa minuun.
"Kalmaliljako rakastaa liikaa? Ja pah, hän ei rakasta muita kuin itseään", naaras naukui synkällä äänellä. Kohotin hieman kulmiani yllättyneenä. Saavutimme ukkospolun ja lähdimme kulkemaan Tuuliklaanin rajaa pitkin merkiten rajamme erittäin tarkasti.
"Sinä et sitten suosittelisi emoasi luottosoturikseni?" kysyin Sysisydämeltä vaikka tiesin vastauksen. Naaras tuntui vihaavan emoaan, jota en kyllä ihmetellyt. Kalmalilja ei tainnut olla kovin läheinen pentujensa kanssa.
//Sysi?
Sysisydän 20.11.2018
"En missään tapauksessa", naukaisin jäisesti kylmä katseeni suunnattuna eteenpäin. Kaikki, mikä oli Kalmaliljalle hyväksi, raivostutti minua. Oli epäreilua, että hän saattoi käyttäytyä niin minua kohtaan ja nousta vielä päällikön luottosoturiksi.
"Kalmalilja haluaa valtaa niin kovasti, että hän on jättänyt kaiken muun huomiotta. Hän ei arvosta perhettään muuten kuin siksi, että hän saisi valtaa meidän kauttamme. Vaikka olen soturi, hän yrittää hallita elämääni. Sitä, kenen kanssa haluan olla."
Oli sietämätöntä, etten voinut olla Uljasroihun kanssa avoimesti. Minun piti aina varoa, ettei emoni ollut paikalla näkemässä meitä yhdessä. Olisin toisaalta voinut vain olla välittämättä, mutta voisin hyötyä Kalmaliljasta samalla tapaa kuin hän minusta. Tavallaan se teki minusta yhtä huonon kissan kuin hänestä, mutta minä en sentään yrittänyt uhkailla häntä Raepisaran kautta.
"Sanoit, että hän rakastaa liikaa isääni ollakseen luottosoturisi. Olen kuitenkin varma, että hän valitsisi itsensä ja vallan hänen ylitseen. Oikea syy, miksi hän ei sovi luottosoturiksesi on se, että hän ei osaa ajatella muuta kuin itseään."
Ehkä Kalmalilja sopisikin luottosoturiksi. Minulle oli hankala sanoa hänestä mitään hyvää, mutta hän oli ovela, kunnianhimoinen, päättäväinen ja ehdottoman itsevarma Hän oli uskollinen niille, jotka voisivat nostaa hänet ylös vallankahvaan. En kuitenkaan voinut sanoa ajatuksiani ääneen, sillä se, että Kalmalilja saisi lisää aihetta olla itsestään ylpeä, oli sietämätön.
//Viilto? Sori tönkkö
Kylmähenkäys 15.11.2018
Kipu viilteli ruumistani puolelta ja toiselta, mutta samalla outo tunne kihelmöi sinertävänharmaan ja mustan kirjavassa turkissani. Jotain oli tapahtunut. Vaikka silmäni olivat painautuneet tiukasti kiinni, en tuntenut Pimeyden metsän hyytävää ilmaa ympärilläni enkä kuullut sen synkän paikan hiljaisia kuiskauksia, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Pinnistelin vielä hetken aikaa rauhallisessa hiljaisuudessa, mutta räväytin lopulta kylmänsiniset silmäni ammolleen. Sydämeni hakkaus jymähti muutamaksi silmänräpäykseksi, kun tajusin olevani Varjoklaanin rajan edustalla, samassa paikassa jossa Viiltokaaos oli vienyt minun henkeni. Silmäilin hämmentyneenä ympärilleni ja yritin räpytellä silmiäni, aivan kuin odottaen että Pimeyden metsän tuttu maisema ilmestyisi ympärilleni. Mutta niin ei käynyt. Minä olin Kuolonklaanin reviirin rajalla ja olin taas metsässä.
Kompuroin vaivalloisesti jaloilleni ja nuuhkin viileää ilmaa varmistaakseni, että tämä oli totta. Varjoklaanin mutainen löyhkä leijui nenääni ja sai irvistyksen muodostumaan kasvoilleni. Minä olin todellakin palannut metsään. Laskin katseeni kylkiini ja tajusin, että minulla oli sanat haavat turkissani jotka olin saanut taistelussa Viiltokaaosta vastaan. Kurkkuani kuristi verta valuvan haavan takia, mutta se ei kuitenkaan ollut tappava kipu. Kyljissäni oli verisiä haavoja ja sinertävänharmaasta turkistani oli irronnut paksuja, takkuisia tukkoja.
"Kylmähenkäys? O-onko se oikeasti sinä?"
Käännyin salamannopeana ympäri, kun kuulin takaani äänen ja ensimmäisenä luulin äänen kuuluvan Liljahenkäykselle. Sitten kylmänsininen katseeni kohtasikin erään kauniin lumenvalkoisen kissan jäänsiniset silmät ja suuni loksahti hämmästyksestä auki.
Pakkanen seisoi muutaman hännänmitan päässä minusta ja tuijotti minua uskomatta silmiään. Naaras näytti aivan samalta kuin hetki ennen kuolemaansa, turtuneet käpälät ja väsynyt ilme. Henkäisin äänekkäästi ja lähdin juoksemaan tyttäreni emoa kohti. Pakkanen juoksi minua vastaan ja sukelsi suoraan syliini. Painoin erakon heiveröisen hahmon itseäni vasten ja hengitin keuhkoni täyteen lumenvalkean naaraan makeaa tuoksua.
"Pakkanen", kuiskasin ja otin askeleen kauemmas naaraasta, "mitä sinä teet täällä? Sinähän kuolit ja menit Pimeyden metsään! Minäkin kuolin samana yönä Viiltokaaoksen kynsissä, mutta nyt minäkin olen palannut metsään. Mitä on meneillään?"
Pakkasen hämmentynyt ilme muuttui vielä vahvemmaksi, kun hän yritti miettiä loogista selitystä sanoihini. Sitten tajusin erään asian; jos me todella olimme palanneet metsään, meidän täytyisi mennä Kuolonklaanin leiriin ja nähdä tyttäremme. Minä olin nähnyt hänet muutama kuunhuippu sitten, mutta Pakkanen ei ollut vielä kertaakaan nähnyt Pakkaspentua, hänen mukaansa nimettyä tytärtään. En ollut aivan varma, oliko Jäälilja kertonut pennulle tarinaa minusta ja Pakkasesta, mutta nyt hän pääsisi kuulemaan koko tarinan omilta vanhenmiltaan. Pääsisin myös näkemään Jääliljan, joka lämmitti sydäntäni. Välitin naarasta todella paljon vaikken ollut sitä ikinä näyttänytkään. Nyt pääsisin kertomaan hänelle mitä olin oikeasti ajatellut naaraasta. Minua todella kadutti, että en ollut koskaan pyytänyt Jääliljaa kumppanikseni tai edes kertonut hänelle tunteistani.
"Shh, tuolta tulee kaksi kissaa!" Pakkanen sihahti korvaani ja käännyimme yhdessä salamannopeasti Varjoklaanin rajaa kohti, jonka reviiriltä lähestyi kaksi kissaa, jotka tunnistin hetken kuluttua Raetähdeksi ja Viiltokaaokseksi. Jäin tuijottamaan hämmentyneenä, mutta silti todella kylmästi lähestyvää kaksikkoa. Kun he huomasivat heidät, Viiltokaaoksen vihreissä silmissä roihahti.
"Raetähti, Viiltokaaos. Mitä Pimeyden metsän nimeen on tapahtunut, sillä minä ja Pakkanen olemme palanneet metsän vaikka kuolimme muutama kuunhuippu sitten", sähähdin kaksikolle. Viiltokaaos kohotti kuonoaan kylmästi ja porasi katseensa silmiini.
"Ensinnäkin, minä olen nykyään Viiltotähti ja Raetähti on luopunut nimensä, joten hän on nykyään Raepisara", päällikkö ilmoitti. Irvistin kylmästi, tuo kissa oli kävelevä huutomerkki. Jos se olisi minusta kiinni, olisin tappanut tuon tummanharmaan kollin jo aikoja sitten. Ikävä kyllä kyseinen suunnitelma ei olisi ikinä voinut toteutua.
"Ja kuka tämä Pakkanen on?" Raepisara kysyi epäilevästi ja silmäili siristetyllä katseellaan lumenvalkeaa erakkoa. Tunsin kyljessäni kiinni seisovan Pakkasen lihaksien jännittyvän ja hänen katseensa valpastui hieman. Naaras oli varmaankin arvannut jo, että Viiltotähti ja Raepisara olivat korkeassa asemassa Kuolonklaanissa.
"Pakkanen on Pakkaspennun emo", ilmoitin nopeasti ja porasin sitten kylmänsinisen katseeni takaisin Viiltotähteen, "nyt on sinun vuorosi vastata ensimmäiseen kysymykseeni. Ja tahtoisin myös kuulla missä tyttäremme on ja onko hän kunnossa?"
//Viilto? Rae?
Viiltotähti 16.11.2018
"Se meni näin: Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta. Muista sitten, että kaikki kertomani on luottamuksellista", Minttutähti naukui matalalla äänellä vilkuillen pesän uloskänyntiä. Hän katsoi minua suoraan silmiini, kun nyökkäsin hitaasti. Minäkin olin saanut unen, mutta se ei mennyt noin. Minttutähden enne sanoo, että Varjoklaani olisi puolellamme.
"Kuolonklaanin puolella taistellessanne Varjoklaani vahvistuu. Voin vannoa, että ette tahdo palata entiseen tämän jälkeen", nau'uin varmana voitostamme. Kun olin poistumassa pesästä, käännyin Minttutähden puoleen:
"Muista se kokoontuminen. Ylihuomenna se alkaa. Puhu klaanisi puolellesi siihen mennessä. Muistuta heille vaikka, että ette ole Pimeyden Metsän puolella, vaan taistelette itsenne vuoksi. Tee vaikka kaikille puolea vaihtaville selväksi, että sodan jälkeen heillä ei ole asiaa Varjoklaaniin. Se saa takuulla osan muuttamaan suunnitelmiaan. Kun sota on ohi, te saatte elää rauhassa, eikä Kuolonklaani tule häiritsemään teitä", lupasin. Minttutähti nyökkäsi. Poistuin pesästä ja kohtasin Raepisaran katseen. Kuljin hänen edellään Rosmariiniputouksen saattelemana leirin uloskäynnille. Silmäilin vielä hetken leiriä, kunnes pujahdin piikkihernetunneliin ja nousin leirin reunamaa ylös. Jatkoimme hiljaisuudessa matkaa kohti Kuolonklaania. Aurinko oli noussut, mutta pilvet pysyivät taivaalla. Tänään taas kai sataisi.
Päätin kiertää Kylmähenkäyksen kuolinpaikan kautta, jos sattuisinkin näkemään soturin siellä. Olin oikeassa, sillä Kylmähenkäys seisoi lähellä ukkospolkua naaraan kanssa. Hän kertoi naaraan olevan Pakkaspennun emo.
"Nyt on sinun vuorosi vastata ensimmäiseen kysymykseeni. Ja tahtoisin myös kuulla missä tyttäremme on ja onko hän kunnossa?" Kylmähenkäys esitti kysymyksen.
"Pentusi olinpaikka ei kuulu sinulle", murahdin ja olin lähdössä, mutta Kylmähenkäys astui tielleni. Pyöräytin silmiäni ja viilsin kynsilläni ilmaa. Se sai soturin astumaan taaksepäin, sillä hän ei tahtonut kynsiäni naamaansa.
"Mutta siihen, miten te täällä olette. Te olette täällä, koska minä sallin sen. Kuoleman ja tämän maailman portit ovat auki, jokainen palaa tänne takaisin. Tarvitsen jokaisen soturin, joten ikävä kyllä tyttäresi ei voi tulla mukaanne", kerroin murahtaen ja vilkaisin taustalla seisovaa naaraskissaa. Kylmähenkäys paljasteli hampaitaan.
"Minä tahdon nähdä hänet", kollin ääni oli matala ja hänen katseensa vihainen. Jos katse olisi voinut tappaa, olisin voinut menettää ensimmäisen henkeni Kylmähenkäyksen katseesta.
"Kuten sanoin, se ei ole mahdollista. Olkaa hyvät ja poistukaa Viiltoklaanin reviiriltä", totesin kaksikolle tyynesti. Kylmähenkäys kohotti kulmiaan.
"Viiltoklaanin?" hän kysyi. Virnistin ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa.
"Mieti sinä sitä, kun lähdet", tokaisin ja lähdin kulkemaan Raepisara perässäni kauemmaksi kaksikosta. Kylmähenkäys juoksi peräämme ja pysäytti meidät jälleen Pakkasen kanssa.
"Teen mitä vain, että annat minun nähdä Pakkaspennun. Tahdon kasvattaa tyttäreni, et voi kieltää sitä minulta", soturi naukui nyt epätoivoisesti. Silti hänen äänensä oli tasainen ja kylmä. Hänen katseestaan saattoi kuitenkin nähdä ahdingon.
"Selvä. Saat tulla mukaamme, jos kasvatat rakkaan tyttäresi soturiksi, joka on uskollinen klaanilleen ja päällikölleen. Sodassa tarvitsen oikeasti uskollisia sotureita ja toivon, että tyttärestäsi tulee tällainen. Sitä kautta hän voi saada kunniaa ja mainetta, eikä joutuisi elämään halveksuttavana omien juuriensa vuoksi", nau'uin viileästi. Kylmähenkäys vilkaisi Pakkasta, mutta ei odottanut tuon mielipidettä. Entinen varjoklaanilaissoturi mietti kuumeisesti, kunnes hän nyökkäsi.
"Selvä. Kunhan minä saan kasvattaa hänet", kolli ilmoitti tyynesti. Käänsin katseeni erakkokissaan.
"Oletko sinäkin tulossa?" kysyin virnistäen.
"Tietenkin olen, hän on tyttäreni", naaras kivahti ja kohotti leukaansa. En vastannut mitään, vaan lähdin johdattamaan kaksikkoa kohti Kuolonklaanin reviiriä ja leiriä. Kaksi uutta soturia ei ollut pahitteeksi.
Päivät kuluivat nopeasti. Pakkanen oli ottanut tyttärensä hoidettavakseen. Sulkatähti sen sijaan oli ilmoittanut, että hän asuisi tästä lähin Emonsuulla. Naaras oli kai rakentanut sinne itselleen pesän. Hän myös ehdotti lyhyen keskustelumme aikana, että muutkin ylösnousseet ja uudet Viiltoklaanin jäsenet muuttaisivat sinne, sillä kaikki eivät mahtuisi leiriimme. Se oli sopinut minulle mainiosti. Ei ollut järkeä pitää kaikkia samassa paikassa. Useampi leiri hämmentäisi latokissoja. Varjoklaani oli alkanut saalistamaan Ukkospolun toisella puolella. Olin eilen törmännytkin erääseen Rosmariiniputouksen johtamaan partioon. Tietenkin olin ensiksi tervehtinyt. Herrasmiesmäisesti erkaantuessamme toivotin hyvät päivänjatkot. Täytyi olla kohtelias varjoklaanilaisille, sillä suuri osa heistä ei takuulla haluaisi taistella Kuolonklaanin puolella. Mutta toisille klaani oli kaikki kaikessa, eivätkä he välittäisi muusta kuin siitä, että oma klaani selviää.
Klaani oli ottanut hyvin yhteistyömme Varjoklaanin kanssa. Jotkut kyllä valittivat, että riistaa olisi liian vähän. Olimme saalistaneet yhä vain enemmän nelipuilla, sillä arvelin kokoontumisen jälkeen latokissojen ottavan reviirin itselleen. He eivät antaisi kuolonklaanilaisten kulkea reviirinsä halki Nelipuille saalistamaan.
Tänä yönä olisi kokoontuminen. Olin kertonut jo kaikille, kuinka se etenisi. Ahvenleuka ja muutama muu olivat hieman näreissään siitä, etteivät he pääsisi kokoontumiseen. Leiriä täytyi vahtia, enkä halunnut jättää amatöörejä leiriin. Jos jotain tapahtuisi, leiri olisi tuhon oma hetkissä. Kokeneet soturit sen sijaan varmistivat leirin turvallisuuden.
Auringonlaskun jälkeen lähdin johdattamaan klaaniani kohti Varjoklaanin reviiriä. Myös Sulkatähti tuli mukaamme. Kylmähenkäyksen olin jättänyt leiriin, sillä hänellä oli paljoon vihamiehiä Varjoklaanissa. Soturi saisi pitää matalaa profiilia. Pakkanen sen sijaan jäi pentutarhalle hoitamaan tytärtään. En antaisi hänelle klaaninimeä, sillä naaraan klaaniin jääminen ei ollut varmaa.
Saavuimme Varjoklaanin leirin liepeille. Tähdet tuikkivat kirkkaalla taivaalla täydenkuun valon lomassa. Minttutähti astui ulos leiristään Rosmariiniputous perässään. Kissat kerääntyivät Varjoklaanin leirin edustalle. Kuolonklaanilaisilla oli ongelmia pysytellä upottavalla suolla, mutta kaikki löysivät paikat, joissa suo ei nielisi heitä.
"Arvoisat Viiltoklaanin jäsenet!" aloitin kovaan ääneen, jotta jokainen öisellä suolla oleva kuulisi minut.
"Olemme Kuolonklaanissa käyneet tämän läpi monesti leirissä, kuten varmaan myös Varjoklaani. Kerron kuitenkin vielä: Menemme kokoontumiseen myöhässä. Suuri osa kissoista jää laakson ympärille piiloon. He varmistavat, että kukaan ei ala taistelemaan. Tarpeen vaatiessa käskystäni tulette apuun, mutta ketään ei tapeta tänä yönä, onko selvä?" selitin yhä kovaan ääneen. Kissat vastasivat kysymykseeni huudahduksilla. Varjoklaanin puolelta huudot olivat hieman laimeampia.
Kun kuu oli huipussaan, lähdimme kohti Nelipuita. Jätin laakson reunamille jäävän joukon Minttutähden huostaan, kun ylitin muiden kuolonklaanilaisten kanssa Ukkospolun. Johdatin kuolonklaanilaiset Nelipuiden laaksoon. Käyttäydyimme kuin kaikki olisi hyvin. Pian myös Varjoklaani saapui. Nyt kaikki metsän klaanit olivat koolla. Kukaan ei arvannut mitään. Kaikki olivat kuin kaikki olisi hyvin. Kävelin Minttutähden rinnalla Puhujankivelle, jossa Saniaistähti, Kurkitähti ja Karpalotähti olivat jo.
"Hei", Minttutähti tervehti kolmikkoa, jotka tervehtivät meitä takaisin. Rosmariiniputous kulkeutui varapäälliköiden luokse, mutta Raepisara jäi seuraamme. Hän jutteli Kalmaliljan kanssa.
"Varapäälliköt kokoontuvat tuolla", huomautti Saniaistähti hieman koppavasti minua katsoessaan. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Ja päälliköt tässä", lisäsin. Kaikki kolme päällikköä katsoivat minua kuin ei olisivat uskoneet korviaan.
"Sinäkö päällikkö? Mutta Raetähtihän on yhä elossa", Karpalotähti huomautti kääntäen katseensa Raepisaraan. Nyökkäsin.
"Hän luopui hengistään, ja niin minusta tuli Viiltotähti", nau'uin. Huomasin epämiellyttävät ilmeet kissojen kasvoilla, kun he kuulivat nimeni. Se muistutti kai heitä kaikesta siitä, mitä Kuolonklaani oli aikoinaan heille tehnyt. Ymmärsihän sen, sillä olin todella ollut hirveä. Nyt tulisin kuitenkin olemaan yhä vain hirveämpi. Tästä sodasta puhuttaisiin kauan. Se ei unohtuisi koskaan. Minä en unohtuisi koskaan.
Kuuntelin neljän muun päällikön keskustelua tylsistyneenä. Saniaistähti kertoi, että Lehtiturkki oli kuollut ja sitten vain yhtäkkiä parin päivän kuluttua palannut. Kolli ei tiennyt, mistä se johtui, mutta ihmetteli asiaa. Niin tekivät muut päällikötkin. Naalitähti oli kuulemma palannut kuin tyhjästä, mutta jäänyt leiriin. Jokiklaanissa ei ollut tapahtunut mitään vastaavaa. Kun koin ajan olevan oikea, käänsin katseeni Minttutähteen. Naaras nyökkäsi. Loikkasin Puhujvankivelle ja kajautin ilmoille huudon, joka sai kaikki katsomaan minua. Latokissat olivat hämmästyneitä. He silmäilivät minua ja kuiskivat toisilleen jotakin. Hiljensin jokaisen nostamalla häntäni ylös.
"Minulla on teille asiaa. Se koskee jokaisen teidän tulevaisuutta, joten kuunnelkaa tarkkaan", totesin rauhallisella, mutta kantavalla äänellä. Laakson reunamilla odottavat kissat tuskin kuulivat sanojani.
"Saan kunnian ilmoittaa, että sota on alkanut", jatkoin. Se sai kissat haukkomaan henkeään. Varjoklaanilaiset pysyivät tyyninä, erityisesti Minttutähti. Naaras oli naulinnut katseensa minuun.
"Turha yrittää mitään, me olemme saartaneet teidät! Jos joku tekee yhdenkin väärän liikkeen, koko Varjoklaani ja Kuolonklaani hyökkäävät kimppuunne. Katsokaa, näettekö heidät?" kysyin ja silmäilin laakson reunamia. Kissat työntyivät hitaaasti pensaiden välistä näkyville. Latokissat kauhistelivat tapahtumia yhä vain. Käänsin katseeni taivaalle. Yllättäen kirkas taivas oli peittynyt pilvistä, jotka suuntasivat kohti täysikuuta. Tähtiklaani siis yrittäisi päättää kokoontumisen. Niin ei tulisi käymään.
"Ei hätää, sota ei ala aivan vielä. Tällä kertaa olen armollisempi ja kerron tästä etukäteen. Olkaa varuillanne, Viiltoklaani ei armahda teitä", nau'uin tasaisella äänellä.
"Jokainen halukas voi liittyä Viiltoklaanin riveihin. Muistutan, että me emme taistele Pimeyden Metsän tai muunkaan uskon vuoksi, vaan itsemme vuoksi. Klaanit ovat keskenään liian lämpimissä väleissä, eikä niin voi jatkua. Viiltoklaanin ovet ovat auki jokaiselle, ihan jokaiselle. Uskoit sitten mihin tahansa, rakastit ketä tahansa tai olit kuka tahansa, olet tervetullut", nau'uin. Minttutähti näytti tyytyväiseltä. Hänelle oli tärkeää, että Varjoklaania ei leimattu Pimeyden Metsän puolulaiseksi.
"Viiltoklaani?" Saniaistähti kysyi. Nyökkäsin tyynesti.
"Me olemme Viiltoklaani. Yksinkertaista ja helppoa", kerroin virnistäen. Kolme päällikköä etääntyivät Minttutähdestä ja kävivät nopean keskustelun keskenään.
"Jos sinä kerta aiot noin vain julistaa sodan, me aiomme tehdä kaikkemme kukistaaksemme teidät. Metsäklaani puolustaa kotiaan loppuun saakka", Karpalotähti naukui ylväällä ja kuuluvalla äänellä. Virnistin.
"Selvä. Se sopii minulle vallan hyvin. Onko jollakulla vielä jotain sanottavaa?" kysyin pysyen Puhujankiven päällä. Silmäilin laakson kissoja kaikessa rauhassa. Sota oli nyt alkanut, ainakin melkein. Kaikki oli valmista täystuhoa varten.
//Marjakielen vissii piti alkaa aukoo päätää täs ja sit Kalmalilja kai vie sen silmän tms? Jos se tapahtuu ni voit kirjottaa siit nyt, mut jos ei ni mä kirjotan siit sit illalla?:D Muutki voi kirjottaa, mut tosiaa taistelua ei saa alottaa xd
Marjakieli
Kävin mielessäni lävitse tämän illan tapahtumia ennen kuin olin saapunut tähän kokoukseen, missä kaikki tuntui menevän aivan väärään suuntaan.
Ajatuksiini palasi uudestaan Tuuliklaanin oppilas, jonka nimeä en muistanut kuulleeni. Tai jos sen satuinkin kuulemaan, taisin onnistuneesti sivuuttaa sen. En pitänyt pientä naarasta niin oleellisena tekijänä omassa elämässäni. Naaras oli ollut melko koppava ja olimme käyneet jonkinlaista sanaharkkaa keskenämme ennen kuin hän oli suostunut lähteä matkoihinsa.
”Mitä sinä suotta minulle ärhentelet, kun en ole edes maillanne”, oppilas oli röyhistänyt rintaani. Pelkkä turhautumiseni tähän oppilaaseen oli saanut minut huonolle tuulelle ennen kuin olin palannut takaisin Jokiklaanin leiriin. Olin lopulta vain kyllästynyt naaraan kanssa väittelemiseen tai silmiäni pyöritellen poistunut paikalta. Sain hyvin kuivan vaikutelman Tuuliklaanista, kiitos tämän naaraan. En ymmärtänyt kuinka Karpalotähti ei katsonut missä hänen klaaninsa jäsenet olivat ja milloin. Toisaalta… Ei kyllä Kurkitähti tiennyt missä minäkään olin ollut.
Leirissä olin kuvitellut kaiken menevän aivan toisin, mutta toivo taisi olla aivan turhaa. Päädyin kokoontumiseen yhdessä muiden jokiklaanilaisten kanssa. Se ei varsinaisesti ollut asia, mikä minua olisi ärsyttänyt, mutta mahdollisuus kohdata tuuliklaanilainen naaras uudestaan sai hampaani pureutumaan toisiinsa. Todellisuudessa olin päätynyt kohtaamaan jotakin paljon pahempaa kuin tämän naaraan läsnäolon.
Nostin katseeni nyrpeänä ylös kohti Viiltotähteä. En ymmärtänyt kuinka tämä kyseinen kolli jotenkin oli yhtäkkiä onnistunut pääsemään oman klaaninsa johtoon. Sen ei olisi pitänyt tapahtua. Kaikki tiesivät sen jo silloin, kun kolli oli hypännyt suurkivelle. Raetähden olisi pitänyt jatkaa Kuolonklaanin päällikkönä ja kaikki tämä tuleva olisi yhä vain kissojen päässä oleva uhka. Nyt se kuitenkin oli tulossa toteen ja kaikki yhden kissan takia, joka kuvitteli olevansa mikäkin maailman mahtavin kissa. Toki hänellä oli tukenaan yhdeksän henkeä ja klaani, mutta minun mielestäni hän vain tahtoi valtaa pelotellaksensa muita. Hän oli aivan kuin kaikki muutkin kuolonklaanilaiset. Miksi klaanit eivät olleet yrittäneet häätää tätä klaani? He olivat antaneet sen jäädä metsään muistuttamaan meitä olemassaolostansa. Kuolonklaani oli uhka ja nyt se nähtiin. Varjoklaanikin oli päättänyt liittoutua tämän saastaisen klaanin kanssa. Minua raivostutti suunnattomasti.
”Millä oikeudella te yhtäkkiä aloitatte sodan meitä muita vastaan?” kysyin yhtäkkiä korottaen ääntäni. Tiesin olevani erittäin heikoilla jäillä, mutta huoleni eivät juuri nyt olleet itsessäni vaan muissa kissoissa, jotka olivat kanssani täällä kokoontumisessa. Me olimme saarrettuja ja Viiltotähti oli tehnyt sen meille erittäin selväksi. ”Sitä paitsi jos aiot antaa meille aikaa valmistautua, miksi sinulla on kaikki nämä soturit mukanasi? Tarvitseeko sinun muistuttaa meitä siitä, että sinä todella aiot tehdä meistä selvää tuomalla kaikki nämä kissat saartamaan meitä? Pelkät sanatkin olisivat kyllä riittäneet viemään sinun sanasi perille.”
Vedin raivostuneena ilmaa sisään keuhkoihini ja hengitin ulos. Katsoin Viiltotähteä silmiin sanoessani: ”Sinä itse kysyit oliko kenelläkään kysyttävää. Tässä minun: miksi sinun täytyi aloittaa sota ja tuhota rauha, jonka rakentamiseen meni oma aikansa?”
// 434 sanaa
// Viilto? Kalma? Kuka ikinä nyt Marjaa vetääkää turpaan xD
Kalmalilja
Viiltotähti oli juuri ilmoittanut sodasta muille klaaneille. Varjoklaani tiesi siitä jo, joten he istuivat tyyninä ja tietäväisinä paikoillaan. Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani vaikuttivat sen sijaan järkyttyneiltä. Pidin klaanini päällikön aikaansaamasta reaktiosta. Ensin jotkut olivat kenties ajatelleet sen olevan vitsi, mutta pian nekin typerykset olivat tajunneet, että oli tosi kyseessä. Pian pimeys ja kauhu laskeutuisi metsän ylle, ja jokainen Viiltoklaania vastustava saisi kokea kauhut, joita ei ollut pahimmissa painajaisissakaan osannut pelätä. *Metsäklaani.* Miten säälittävää. Mitä he mahtaisivat Varjoklaanin ja Kuolonklaanin liitolle? He eivät uskaltaneet tappaa, ja se olikin heidän heikkoutensa. Sota päättyisi noiden kolmen klaanin turmioon, elleivät he olisi tarpeeksi viisaita antautuakseen.
"Millä oikeudella te yhtäkkiä aloitatte sodan meitä muita vastaan?”
Käänsin katseeni nopeasti uhmakkaan ja tyhmänrohkean äänen suuntaan. Näin Jokiklaanin soturin Marjakielen, joka tietääkseni oli Helmiloisteen poika. Kasvoilleni piirtyi kylmä hymy.
”Sinä itse kysyit oliko kenelläkään kysyttävää. Tässä minun: miksi sinun täytyi aloittaa sota ja tuhota rauha, jonka rakentamiseen meni oma aikansa?”
Nousin seisomaan, vaikka naaras olikin osoittanut sanansa Viiltotähdelle. Kissojen katseet kääntyivät minuun, ja nautin saamastani huomiosta. Astelin Marjakielen luo ja pysähdyin tämän eteen. Sivusilmällä näin Helmiloisteen, joka katsoi hermostuneena tyttärensä suuntaan. Hän oli ottanut suuren riskin, hyvin suuren. Hän tiesi, että hänet voitaisiin tappaa. Tai voitaisiin jos meitä ei olisi erikseen kielletty.
"Rauha ei ole sitä, mitä me haluamme. Se on sitä, mitä te haluatte", naukaisin kylmästi kohottaen arvokkaasti leukaani. "Sinähän olet Marjakieli, etkö vain? Hyvin rohkeaa sinulta puhua tuolla tavalla, kun tiedät, että sinut voidaan tappaa silmänräpäyksessä."
Katsoin nuorempaa naarasta silmiin. Jännittynyt hiljaisuus oli laskeutunut Nelipuiden laaksoon. Pian jokainen oppisi, mitä Viiltoklaani tekisi kissoille, jotka asettuisivat tiellemme. Hetken kuluttua käännähdin poispäin lähteäkseni, mutta yllättärn käännähdin ja sivalsin jokiklaanilaisen kasvoja kynsilläni. Vasen puoli hänen kasvoistaan kastui verestä ja tuhahdin huvittuneena.
"Katsokaa. Näin käy, jos asetutte sanoillanne Viiltoklaania vastaan. Haluatteko tietää mitä tapahtuu, jos teette sen teoillanne?"
//Marja? Viilto? Joku?
Viiltotähti 17.11.2018
Kalmalilja oli juuri viiltänyt jokiklaanilaisnaaraan kasvoja. Päälliköt estivät klaaninsa kissoja syöksymästä kuolonklaanilaisnaaraan kimppuun kovilla ulvaisuilla. Ilmapiiri oli yhä jännittyneempi, kun metsäklaanilaiset erkaantuivat viiltoklaanilaisista. Laakso jakautui kahteen osaan. Laaksossa olevien viiltoklaanilaisten määrä oli huomattavasti pienempi, mutta jos sota syttyisi, muut rientäisivät apuun keskeyttämään sen.
"Riittää, Kalmalilja", nau'uin naaraskissalle, joka perääntyi klaanitovereidensa luokse Puhujankiven toiselle puolelle.
"Nuo kissat ovat tuolla teidän vuoksenne. Jos joku teistä päättäisi ryhtyä taistelemaan, he tulisivat ja painaisivat teidät maata vasten. He pelastaisivat teidän henkenne", nau'uin tasaisella äänellä. Vilkaisin taivasta. Kuu oli yhä pilvien peittämä. Päätin olla kertomatta kissoille ylösnoususta, sillä en tiennyt, että myös tähtiklaanilaiset palaisivat. Niinpä tyydyin olemaan hiljaa. Kai kolme klaania selvittäisivät sen itsekin jossain vaiheessa.
Loikkasin alas Puhujankiveltä antaen Kuolonklaanille ja Varjoklaanille merkin seurata. Kissajoukko lähti kulkemaan perässäni kohti laakson rinnettä.
"Muistutan vielä, että jokainen halukas voi seurata meitä! Viiltoklaanin ovet ovat auki aina", nau'uin kovaan ääneen ennen kuin katosin pimeyteen Tuuliklaanin reviirille, jonne laakson reunamilla seisovat kissatkin alkoivat meitä seurata. Viiltoklaanilaisten ulvaisut kiirivät halki metsän, kun kuljimme ukkospolun ylitse Varjoklaanin reviirille. Minttutähti kiiruhti rinnalleni. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
"Se meni hyvin, vai mitä?" naukaisin virnistäen. Naaras nyökkäsi hitaasti.
"Mitä me teemme seuraavaksi?" Minttutähti esitti kysymyksensä.
"Jätä klaanisi leiriin ja tule Rosmariiniputouksen kanssa käymään Kuolonklaanin leirissä. Käydään hieman läpi tulevaa", nau'uin varjoklaanilaisnaaraalle, joka vastasi nyökäten. Hän vilkaisi varapäällikköään, joka nyökkäsi myös. Mitähän kaksikko sanoisi, kun näkee Kylmähenkäyksen Kuolonklaanin leirissä?
"Viiltotähti", Jääliljan ääni kantautui takaani juuri sopivasti. Käänsin katseeni vaaleaan naaraaseen, jonka takana seisoi tumma naaraskissa. Tunnistin tämän hetkessä Hohdetassuksi. Oliko naaras päättänyt tulla mukaamme?
"Niin?" murahdin ja viilsin kynsillämme ilmaa, kun pysähdyimme Varjoklaanin leirin edustalle, jonne Minttutähti johdatti klaaninsa jäsenet.
"Ilmoitan vain, että Hohdehanki liittyi Viiltoklaaniin", naaras ilmoitti kylmällä äänellä viitaten takanaan seisovaan naaraskissaan, joka katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin.
"Hän saa luvan muuttaa Emonsuulle Sulkatähden kanssa", ilmoitin kylmästi. Jäälilja nyökkäsi.
"Minulla on teille tehtävä", tokaisin nopeasti, ennen kuin Jäälilja ehti poistua viereltäni. Naaras katsoi minua kysyvästi. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Juoskaa Kuolonklaanin leiriin ja sanokaa Kylmähenkäykselle ja Pakkaselle, että heidän täytyy lähteä heti Emonsuulle. Sanokaa, että se on Viiltotähden käsky, ja jos he eivät tottele, he ja heidän tyttärensä saa kärsiä", nau'uin kylmällä äänellä. Jäälilja nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt tehtävänsä.
"Tule", hän sanoi entiselle tuuliklaanilaiselle, joka lähti seuraamaan naarasta. Sulkatähti astui vierelleni. Hän vilkaisi minua, jonka jälkeen lähti myös kaksikon perään. Naaras kai menisi suoraa tietä Emonsuulle, jossa hän tätä nykyä asui. Pian Minttutähti palasi perässään Rosmariiniputous. Naaras asettui kanssani Kuolonklaaanin johtoon, kun lähdimme kulkemaan kohti Ukkospolkua.
"Aloitamme kai hyökkäämällä johonkin klaaniin?" Minttutähti kysyi. Vastasin nyökäten.
"Täytyy keskustella asiasta. Olen aika varma, että se ei tule olemaan Tuuliklaani. He osaavat varautua, koska ovat lähinnä Kuolonklaania. Jokiklaanilaiset tuskin uskovat meidän hyökkäävän sinne, sillä joen ylitys on liian vaikeaa toistaiseksi näin suurelle ryhmittymälle, kaikki eivät nimittäin osaa uida", nau'uin. Kuolonklaanissa oli pari entistä jokiklaanilaista lisäkseni. Myös Ahvenleuka ja Silakkasiipi olivat aiemmin jokiklaanilaisia. Lisäksi Mutuviiksi osasi uida, vaikkakin heikosti. Neljän kissan hyökkäys ei ollut mikään kovin hyvä idea.
"Totta", Minttutähti naukui pohtien.
"Entä Myrskyklaani? Kuolonklaani aloitti aiemminkin hyökkäyksen sieltä", Rosmariiniputous liittyi keskusteluun astellessaan päällikkönsä vierelle. Vilkaisin varjoklaanilaisnaarasta.
"Siinä voisi olla ideaa. Reviiriltänne on lyhyt matka Myrskyklaaniin, ja lisäksi tunnen sen reviirin erittäin hyvin", nau'uin virnistäen. Huomasin Minttutähden katsovan minua ihmetellen. Eihän hän tiennyt vieläkään minun olevan Viiltotähti.
"Kuinka niin tunnet?" Minttutähti kysyi.
"Aivan, unohdin kertoa teille. Edellisessä elämässäni vartuin Myrskyklaanissa ja valloitin koko metsän. Olen uudelleensyntynyt Viiltotähti", selitin tasaisella äänellä Varjoklaanin päällikölle. Naaras katsoi minua uskomatta korviaan ja vilkaisi varapäällikköään, jonka ilme oli vähintäänkin yhtä yllättynyt.
"Asia ei ole salaisuus, mutta ylösnousevat varjoklaanilaiset eivät takuulla pidä minusta. Jos onnistutte kääntämään heidät puolelleni, se merkitsisi paljon. Kuolonklaani teki kamalia asioita edellisessä elämässäni, ikävä kyllä Varjoklaanikin sai niistä osansa. Tahdon tehdä selväksi, että olen aidosti pahoillani siitä. Jos vain voin, tahdon hyvittää sen teille jollain tavalla tulevaisuudessa", nau'uin naaraskissalle, kun ylitimme ukkospolkua.
Saavuttuamme leiriin, huomasin Jääliljan seisovan Hohdehangen kanssa leirin aukiolla. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Hän oli kai onnistunut suunnitelmassaan. Huomasin Pakkaspennun vaeltelevan kivillä, jotka sijaitsivat lähellä oppilaiden pesää.
"Tuo on sisarpuolesi", viitoin pennun suuntaan kertoessani sen Rosmariiniputoukselle. Naaras käänsi katseensa vaaleaan naaraspentuun, joka käänsi katseensa leiriin saapuviin kissoihin. Kissajoukko lähti heti omille teilleen. Minä johdatin Varjoklaanin päällikön ja varapäällikön omaan pesääni Suurkiven alle. Ennen kuin ehdimme edes aloittaa, pesän ulkopuolelta kuului naukaisu:
"Viiltotähti? Voinko tulla." Ääni kuului Raepisaralle. Olin luvannut, että tämä sai olla mukana suunnittelemassa sotaan liittyviä asioita.
"Voit, mutta järjestä ensin saalistuspartiot. Laita yksi lähtemään vielä tänä yönä, mutta loput vasta aamulla", käskin. Soturi vastasi nyökäten ja poistui luotamme.
"No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" latelin kysymyksiä kahdelle varjoklaanilaiselle.
//Rosma, Minttu tai Rae?
Kalmalilja
Katsoin tyrmistyneenä vuoroin Raepisaran, vuoroin Viiltotähden suuntaan. Kumppanini oli kuulemma luopunut hengistään ja Viiltokaaoksesta oli tullut uusi päällikkö. Mutta miksi Raepisara ei ollut kertonut siitä minulle mitään? Tiesin, että hän luotti minuun enemmän kuin entiseen varapäällikköönsä. Tiesin, että tähän asiaan liittyi muutakin, ja minä selvittäisin sen heti.
Lisäksi Viiltotähti oli ilmoittanut, että entiset kuolonklaanilaiset heräisivät henkiin. Olin tiennyt siitä, että Kuolonklaani saisi pian taas lisää valtaa, mutta tästä en ollut tiennyt mitään. Epäilin, oliko kukaan tiennyt. Uutinen ei juurikaan koskenut minua, paitsi kuolleiden pentujeni osalta. Toivoin näkeväni jälleen Kielomyrkyn, mutta muistin, että naaras oli kaiketi joutunut Tähtiklaaniin. Kirosin mielessäni, sillä olin itse sen aiheuttanut. Muuten uutinen ei kuulostanut kauhean mullistavalta. Ainakin saisimme lisää kissoja puolellemme.
Vilkuilin kumppanini ja Kuolonklaanin uuden päällikön suuntaan. Minä halusin saada selville, mitä oli tekeillä, ja minä saisinkin. Viiltotähti oli varmasti tehnyt Raepisaralle jotain. Jotain, mikä sai hänet muuttamaan mieltään tuolla tavalla. Tai ehkä hän oli uhkaillut häntä... Joka tapauksessa, minä menisin puhumaan sille typerälle kollille. Eikä hän voisi salata minulta mitään.
Istuin paikoillani odottaen, että leiri oli tyhjennyt. Raepisara asteli soturien pesän suulle, mutta pysähtyi ennen kuin meni sisään. Hän katsahti minuun kysyvästi, varmasti odottaen, että tulisin tivaamaan häneltä syytä hänen päätökseensä. Pidin kylmän katseeni kuitenkin kaikkialla muualla kuin hänen silmissään, ja hetken kuluttua kumppanini pujahti sisään pesän hämärään. Leiri ympärilläni oli hiljentynyt. Istuin hetken paikoillani, kunnes suuntasin päällikön pesälle.
Höristin korviani pesää lähestyessäni ja tuhahdin kun kuulin rauhaisaa hengitystä, mikä ei kielinyt mistään muusta kuin siitä, että Viiltotähti oli unten mailla. Kierrettyäni suurkiven siinä olevan halkeaman luo olettamukseni varmistui.
"Minun tuuriani", sihahdin pyöräyttäen silmiäni. Halusin puhua Viiltotähden kanssa kahden kesken, rauhassa. Halusin varmistaa, että näin myös tapahtuisi, joten istuuduin. Aurinko nousisi pian - tai ainakin melko pian - joten voisin yhtä hyvin odottaa, että päällikkö heräisi.
Haukottelin hiukan väsyneenä. Aurinko oli juuri nousemassa, ja sen keltainen valo osui ärsyttävästi silmiini. Olin istunut siinä paikoillani ties kuinka kauan, eikä Viiltotähti ollut vielä herännyt. Mutta kun auringon valo osui kollin naamaan, hän murahti unisena ja alkoi näyttää heräämisen merkkejä. Hännänpääni vääntyili ärtyneenä, kun odotin, että päällikkö heräisi. Viimein hän avasi silmänsä ja näytti hitusen hämmästyneeltä nähdessään minut istumassa hänen edessään hännänmitan päässä.
"Hyvää huomenta", murahdin tarkoittaen kaikkea muuta kuin sitä. "Hienoa, että viimein suvaitsit herätä. Olen odottanut tuntikausia. Ja ennen kuin sanot mitään, ei, kukaan ei pyytänyt minua tekemään niin, mutta päällikkönä voisit silti nousta vähän aikaisemmin."
Hengitin syvään ja venyttelin hieman. Olin kankea istumisen jäljiltä, joten juuri nyt venyttely tuntui tuplasti paremmalta kuin yleensä.
"Minä tiedän, että sinä teit tai sanoit jotain Raepisaralle. Minä en katsos ole tyhmä", sanoin kylmästi. "Joten kerro minulle, Viiltotähti, miksi hän luopui paikastaan päällikkönä?"
//Viilto?
Viiltotähti 14.11.2018
”Viisas kissa ei tule luvatta päällikön pesään. Ole hyvä ja poistu, päällikkösi tarvitsee aikaa heräämiselle”, murahdin Kalmaliljalle kääntäen katseeni pesän uloskäyntiin. Naaras ei väittäny vastaan, sillä kai ymmärsi minun olevan tosissani. Pesäni oli yksityistä aluetta, jonne ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Kerta olin jo herännyt, aloin siistimään turkkiani. Nuolin siisteiksi kaikki sojottavat karvat. Kun olin valmis, nousin ylös sammalvuoteeltani venytellen. Pujahdin ulos suurkiven alla olevasta pesästä. Kalmalilja odotti minua yhä.
”Miksi Raepisara luopui päällikön paikastaan?” Kalmalilja esitti kysymyksensä uudelleen. Sää oli tyyni, vaikka taivas olikin paksun pilvipeitteen takana piilossa. Oli melko harmaata, mutta vettä ei sentään satanut. Kalmalilja seurasi minua tuoresaaliskasalle. Valikoin itselleni pullean hiiren ja vein sen suurkiven edustalle. Ennen kuin aloitin syömisen, nostin katseeni Kalmaliljaan.
”Raepisara ajattelee Kuolonklaanin parasta. Näin klaanimme voi nousta taas entiseen loistoonsa. Myös Raepisara itse ymmärsi, että jos minusta tulisi päällikkö, hän hyötyisi siitä enemmän itsekin”, nau’uin viileästi. Se ei kuitenkaan riittänyt naaraalle, joka siristeli silmiään tarkkaillessaan jokaista liikettäni. Viilsin kynsilläni ilmaa. Huomasin sivusilmälläni Sulkatähden lähellä sotureiden pesää. Naaras katsoi minua, mutta käänsin katseeni takaisin Kalmaliljaan.
”Minä en usko sinua. Miksi hän olisi noin vain luopunut hengistään?” soturi tivasi väsymättä. Päästin ilmoille turhautuneen huokauksen.
”Kuvittele itsesi kumppanisi asemaan. Olet päällikkö, joka ei ole saanut mitään aikaan. Menetät henkiäsi jatkuvasti ottaessasi turhia riskejä. Sitten sinulle tarjotaan mahtavaa tarjousta: saat viettää enemmän aikaa rakkaidesi kanssa, mutta olla yhä merkittävässä asemassa ja auttaa klaaniasi kohoamaan kaiken muun yläpuolelle. Raepisara on loppujen lopuksi viisas kissa, hän ajattelee klaaninsa parasta”, sanoin pitäen tyynen katseeni musta-valkeassa naaraskissassa. Ennen kuin Kalmalilja ennätti sanoa mitään, murahdin:
”Nyt älä sano mitään, vaan ole hyvä ja jätä minut rauhaan. Varokin saapumasta pesääni luvatta. Tämän kerran annan anteeksi, mutta seuraavaksi en ole näin suopea.” Kalmalilja murahti, mutta ei sanonut mitään. Hän nousi ylös ja käänsi minulle selkänsä. Kissa poistui luotani. Aloin syömään saalistani, jonka jälkeen järjestin partiot, joka oli eilen jäänyt tekemättä. Siitä huolimatta kissat olivat saaneet itsensä liikkeelle saalistamaan. Määräsin kolme rajapartiota ja saman verran saalistuspartioita. Sen jälkeen vetäydyin hetkeksi omaan rauhaani pesään miettimään asioita.
Auringonlaskun koittaessa olin saanut yllättävän paljon aikaan. Olin kertonut Raepisaralle suunnitelmastani. Veisin koko Kuolonklaanin kokoontumiseen, ilmoittaisin sodasta ja poistuisin klaanini kanssa ilman taistelua. Varjoklaanin avulla selviäisimme siitä ongelmitta, sillä ylivoima olisi meillä. Raepisara oli ollut tyytyväinen suunnitelmaan, mutta muistuttanut vielä, että meidän täytyisi käydä Varjoklaanissa keskustelemassa. Niin me tekisimme joko tänä iltana tai heti huomisaamuna. Sulkatähti oli koko päivän pysynyt etäällä. Se johtui kai siitä, että aina kun hän yritti tulla luokseni, hankin itselleni uutta tekemistä.
Huomasin Valhekuiskeen palaavan leiriin. Naaras oli ollut saalistuspartiossa ja kantoi nyt suussaan peltomyyrää. Laskettuaan sen tuoresaaliskasaan, naaras huomasi minun viittovan hänelle.
”Tule”, sanoin vain lyhyesti. Valhekuiske seurasi minua kyselemättä enempää. Johdatin tumman soturin ulos leiristä. Sopivan matkan kuljettuamme hidastin tahtiani.
”Minulla on sinulle pyyntö. Olet minulle suuren palveluksen velkaa siitä, että suostuin auttamaan klaanimme parantajan karkottamisessa, joten toivon sinun suostuvan pyyntööni”, nau’uin. Valhekuiske kohotti kulmiaan.
”Se riippuu siitä, millainen pyyntösi on”, naaras sanoi viileästi ja heilautti häntäänsä.
”Sinä tiedät, että Sulkatähti oli kumppanini”, aloitin hitaasti kääntäen katseeni poispäin soturista.
”Tilanne on se, että minä en rakasta häntä. Tiedän, että hän ei ottaisi sitä kevyesti. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi tehdä jotain todella harkitsematonta”, jatkoin.
”Haluatko minun tappavan hänet vai?” Valhekuiske töksäytti ja katsoi minua hieman huvittuneesti.
”Ei, ei mitään sellaista. Sulkatähti merkitsee minulle yhä paljon, mutta en voi olla hänen kanssaan. En pyytäisi tätä, ellei olisi ihan pakko”, nau’uin jaa yritin kuumeisesti keksiä, miten muotoilisin kysymykseni. Valhekuiske katsoi minua suoraan silmiini ja tunsin, kuinka koko turkkini kihelmöi.
“Kakaise ulos vain”, naaras tuhahti. Viilsin kynsilläni ilmaa vaistomaisesti.
“Sinun täytyy esittää kumppaniani, rakastani tai ihan mitä tahansa, joka saa Sulkatähden ymmärtämään, että en voi olla enää hänen kanssaan”, sanoin. Valhekuiske näytti siltä, kuin olisi purskahtanut nauruun hetkenä minä hyvänsä. Hän kuitenkin laittoi nykivät suupielensä kuriin ja hymähti vain. Katsoin häntä vakava ilme kasvoillani.
“Miksi minä?” soturi esitti kysymyksen. Kohautin lapojani.
“Olet tarpeeksi tuntematon, eikä sinulla ole kumppania. Vai onko?” kysyin puolestani. Valhekuiske naurahti huvittuneesti ja pudisteli päätään.
“Voin esittää kumppaniasi, mutta minun täytyy hyötyä siitä jotenkin”, naaras ilmoitti viileästi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kohotin kulmiani. Tietenkin hän halusi, eipä se ollut yllätys. Jokainen kuolonklaanilainen halusi aina jotakin, jopa minä.
“Voin keksiä jotain varallesi. Sota on tulossa, joten eiköhän tekemistä löydy”, tokaisin nopeasti. “Meillä on siis sopimus?” Valhekuiske nyökkäsi.
“Mitä minun tarkalleen tulee tehdä? En suostu olemaan mikään ällösöpö hiirenaivo, joka kiehnää kimpussasi kaiken aikaa”, naaras vastasi murahtaen. Huomasin, kuinka hänet karvansa pörhistyivät hieman.
“Olet vain oma itsesi. Myötäilet tarinaa kumppanuudestamme”, selitin. Valhekuiske vastasi jälleen nyökäten. Sää oli yhä harmaa, eikä laskevaa aurinkoa näkynyt. Maata myötäili ohut usvakerros halki nummien. Lähdin kulkemaan kohti leiriä Valhekuiskeen kanssa. En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui erityisen hyvältä. Ehkä se johtui siitä, että suunnitelmat lähtivät viimein etenemään kovalla temmolla.
Leiriin päästyämme järjestin nopeasti aamun partiot, jonka jälkeen suuntasin omalle pesälleni. Olin laittanut oppilaat siistimään sen. He olivat poistaneet Raepisaran sammalvuoteen ja tuoneet uuden tilalle. Asetuin makaamaan siihen. Juuri kun olin alkamassa nukkumaan, kuulin askeleita pesän suulta.
“Saako tulla?” naaraan hento ääni kantautui pesän ulkopuolelta.
“Tule vain”, murahdin ja nousin taas istumaan. Sulkatähti astui sisään pesään ja katseli ympärilleen. Kohtasin hänen vihreän katseensa pitäen tyynen ilmeen kasvoillani.
“Olet vältellyt minua”, naaras huomautti loukkaantuneena istuessaan pesän kovalle lattialle.
“En ole, minulla on vain ollut muuta mietittävää”, murahdin hieman töykeästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Sulkatähti tuhahti.
“Mikä sinulla on? Olet aivan kuin eri kissa”, naaras hyppäsi suoraan asiaan. “Kyllä minä sen huomaan. Sinä voit kertoa minulle, en minä suutu.” Naaraan ääni oli tasainen, mutta se säröili hieman. Hän piti katseensa suoraan silmissäni.
“Minulla on kumppani”, kerroin. Sulkatähti kohotti kulmiaan. Hänen tyyni ilmeensä muuttui surunomaiseksi. Kuin hän olisi purskahtanut itkuun hetkenä minä hyvänsä.
“Minä en tahdo loukata sinua, mutta en myöskään Valhekuisketta. Olen pahoillani, Sulkatähti. Sinä olet minulle yhä tärkeä, mutta en vain voi olla enää kanssasi”, kerroin, vaikka tiesin loukkaavani naarasta enemmän kuin koskaan. Hän veti syvään henkeään, mutta ei sanonut mitään. Kuollut naaras kääntyi ja poistui pesästä. Kuulin, kuinka hän purskahti onnettomaan itkuun pesän ulkopuolella. Naaraan askeleet loittonivat. Hän kai poistui leiristä.
En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui ihan hirveältä. Se oli yksi huono puoli uudelleensyntymisessäni. Olin saanut paljon uusia tunteita, joista yksi oli empatia. En pelännyt tuntemattomien solvaamista ja loukkaamista, mutta olin viettänyt koko entisen elämäni Sulkatähden kanssa. Olin rakastanut häntä koko sydämestäni ja menettänyt henkeni hänen vuokseen.
Näiden ajatusten saattelemana asetuin makaamaan sammalvuoteelleni ja suljin silmäni valmiina nukahtamaan. Uni tuli yllättävän nopeasti.
Seuraavan kerran herätessäni, en ollut enää pesässäni. Olin pimeässä metsässä. Miksi olin täällä? Pimeyden Metsä oli autio, ketään ei ollut missään. Siirsin katseeni edessäni olevaan valtavaan kiveen, jonka olimme vieneet Tuhotähdeltä saavuttuani tänne. Hän ei hyväksynyt sitä, jonka vuoksi karkotimme hänet kauas kiven luota. Palaisiko Tuhotähtikin elävien maailmaan? Toivoin, että ei, mutta miksi hän ei palaisi?
“Viiltotähti”, tutun kollikissan ääni kantautui korviini kiven takaa. Kiersin suuren kiven ja näin Lokkikoiven. Kolli katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
“Mitä sinä teet täällä? Eikö sinun pitäisi olla jo matkalla elävien kirjoihin?” kysyin varovasti.
“Pimeyden Metsä jätti minut tänne, jotta voin jälleen ohjata klaanini kulkua, kuten kauan sitten johdattaessani kuolonklaanilaiset Taivasklaaniin. Muistatko sen?” kolli kysyi varovasti. Nyökkäsin hitaasti. Lokkikoipi oli johdattanut Kaaosmielen ja Tuhokatseen sekä muut Taivasklaanin luokse. Kuolonklaani oli ikävä kyllä hävinnyt sen sodan, vaikka emme me mitään olisi Taivasklaanin kaukaisella reviirillä tehneetkään.
“Minulla on sinulle asiaa Pimeyden Metsältä”, soturi ilmoitti tyynesti. Nyökkäsin valmiina kuulemaan hänen asiansa.
“Suunnitelma liikkuu eteenpäin, kun metsä vajoaa pimeyteen. Viilto kohtaa yhden kolmesta. Veri tahrii jokaisen, eikä kukaan ole enää puhdas.” Kollin ääni oli pelottavan vakaa, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Painoin sanat mieleeni, ja heti sen jälkeen Lokkikoipi ja Pimeyden Metsän tutut maisemat katosivat.
Säpsähdin hereille. Tuntui kuin olisin pudonnut petiini, mutta olin vain palannut unesta takaisin tähän maailmaan. Kohotin hitaasti päätäni. Lokkikoiven sanat kaikuivat yhä päässäni. Voittaisimmeko me sodan, vai mitä ihmettä se kissa taas höpisi? Olin varma, että minä olin enteessä esiintyvä viilto. Mutta kenet minä kohtaisin?
“Viiltotähti!” huuto pesän ulkopuolelta sai minut heräämään ajatuksistani. Nousin ylös venytellen. Pesän kivilattia oli kylmä. Mieleni teki vain jäädä lämpimään vuoteeseeni koko päiväksi, mutta tiesin päällikön tehtävien odottavan. Pesän ulkopuolella kohtasin Raepisaran. Kolli katsoi minua suoraan silmiini meripihkaisilla silmillään.
“Aiotko lähteä yksin matkaan, vai voinko tulla mukaasi?” kolli kysyi tasaisella äänellä. En ensin tajunnut, mistä soturi puhui, kunnes muistin Minttutähden.
“Ihan sama”, vastasin vain ja kuljin kissan ohitse kohti tuoresaaliskasaa. Valikoin itselleni sopivan saaliin ja söin sen. Raepisara katosi siinä välissä jonnekin.
Kun oli aika lähteä tapaamaan Minttutähteä, Raepisara saapui luokseni.
“Lähdemme siis nyt?” kolli varmisti. Nyökkäsin. Tuskin kollista oli haittaakaan. Ilmoitin nopeasti lähelläni syövälle Ahvenleualle, että lähtisimme. Hän sai luvan pitää leirin pystyssä kunnes palaisimme. Kun pujahdin piikkihernetunneliin, kohtasin sen toisessa päässä Sulkatähden. Naaras kohtasi vihreän katseeni, mutta ei sanonut mitään. Hän teki meille tietä. En jäänyt katselemaan taakseni.
“Onko jotain meneillään?” Raepisara uteli.
“Ei mitään merkittävää”, murahdin vain. Tiesin, että Valhekuiske oli Raepisaran tyttären Kielomyrkyn tytär. Mutta ei asia hänelle kuulunut.
Sää oli tänä aamuna kirkkaampi kuin eilen. Taivaalla oli yhä pilviä, mutta kylmän auringon ensisäteet paistoivat suoraan silmiini. Lehtikato olisi aivan pian täällä. Ilma oli kylmempi kuin eilen, ja ruoho oli valkeiden huurreruusujen peittämä.
Matkalla ylitimme kaksi kertaa ukkospolun. Päätin, että paluumatkalla tarkastaisimme sen paikan, jossa Kylmähenkäys oli kuollut. Hän varmaan oli jo herännyt, mutta ei sitä tiennyt.
Varjoklaanin leiri häämötti edessämme. Lupaa kysymättä työnnyin piikkihernetunnelista sisään. Silmäilin hetken ajan kuopassa sijaitsevaa leiriä, jonka pääaukiolla olevat kissat kääntyivät katsomaan meitä hämmästyneinä. Raepisara pysytteli takanani, kun astelin leirin pääaukiolle lähelle suurta tammea. Aurinko oli hädin tuskin kunnolla noussut, mutta varjoklaanilaiset olivat jo hereillä. Osa heistä näytti siltä, kuin he olisivat menossa nukkumaan. Ymmärsihän sen, sillä Varjoklaani saalisti usein öisin.
“Mitä te teette täällä? Tämä on Varjoklaanin leiri, eikä teillä ole tänne mitään asiaa”, kohtasin kilpikonnalaikukkaan Rosmariiniputouksen ensimmäisenä. Huomasin, kuinka etäällä kuningatar hoputti pentuja pesiin. Se pesä oli klaaninvanhimpien pesä, muistin sen. Leiri ei ollut juurikaan muuttunut sitten viime näkemän. Vanha suuri tammi oli yhä pystyssä. Sen juurikossa oli todennäköisesti Minttutähden pesä.
“Minulla on asiaa Minttutähdelle”, totesin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tunsin varjoklaanilaisten katseet turkissani, mutta en antanut niiden häiritä. Rosmariiniputous siristi silmiään, mutta käveli suuren tammen luokse. Naaraan haavat olivat parantuneet hyvää vauhtia.
“Minttutähti! Raetähdellä ja Viiltokaaoksella on sinulle asiaa”, Varjoklaanin varapäällikkö naukui päällikölleen. Irvistin kuullessani vanhan nimeni. Pidin paljon enemmän nykyisestä nimestäni, joka paljasti voimani ja valtani. Kului hetki, kunnes Minttutähti ilmestyi näkyviin juurien alta. Naaras katsoi minua hieman yllättyneenä. Virnistin hänelle vain tervehdykseksi.
“Mitä te teette täällä?” naaras kysyi tasaisella äänellä ja asettui eteemme seisomaan. Rosmariiniputous seisoi päällikkönsä vierellä. Molempien asennot olivat melko ylväitä, he olivat kohottaneet hieman leukojaan ja katsoivat meitä tyynesti.
“Minttutähti, minulla on sinulle asiaa. Yksityisesti, mutta Rosmariiniputouskin voi osallistua”, kerroin vilkaisten varapäällikköä. Minttutähti kohotti kulmiaan.
“Tulkaa pesääni”, naaras naukui suunnaten kohti suurta tammea. Naaras pujahti ensimmäisenä juurien alle.
Varjoklaanin päällikön pesä oli epämukavampi kuin omani. Pesän katosta roikkui multaisia juuria, eikä päivänvaloa tullut paljoakaan pesään. Mahduimme juuri ja juuri kaikki neljä pesään.
“Viiltokaaos, kerro asiasi”, Minttutähti naukui ja istuutui sammalvuoteelleen.
“Viiltotähti”, korjasin virnistäen. Minttutähti näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi.
“Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, selitin. Vilkaisin Rosmariiniputousta, joka ei ymmärtänyt mistä puhuimme. Varjoklaanin päällikkö ei ollut uskoutunut asioistaan varapäällikölleen. Se oli hyvä.
“Nytkö jo?” Minttutähti yllättyi.
“Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, nau’uin tyynesti. Rosmariiniputous oli yhä hämmentyneempi.
“Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” varapäällikkö kysyi ja käänsi kipakan katseensa kohti päällikköään. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
“Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, selitin nopeasti varjoklaanilaisnaaraalle. Rosmariiniputous ei ollut uskoa korviaan.
“Olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?” kysyin. Naaras ei vilkaissutkaan varapäällikköään. Hän piti katseensa suoraan minussa.
“Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, naaras ilmoitti viileästi. Pohdin hetken aikaa mielessäni sopivaa nimeä. Olisiko liian typerää, jos sodassa kolmea muuta klaania vastaan taistelisi yksi klaani? En tiennyt, mutta päätin ehdottaa sitä Varjoklaanin päällikölle:
“Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme”, kerroin. Minttutähti pohti sitä hetken aikaa, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
“Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?” Raepisara esitti kysymyksen varjoklaanilaisnaaraalle.
“Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella.” Minttutähti siristi silmiään. Rosmariiniputous käänsi nyt katseensa minuun. En osannut sanoa, mitä mieltä Varjoklaanin varapäällikkö tästä oli. Minttutähti vaikutti yhä sitoutuneelta sopimukseemme. Ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään, lisäsin:
“Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.”
//Minttu, Rosma tai Rae? Sori autohitti ja tönkköys xd
Rosmariiniputous
"Tulkaa pesääni", Minttutähti naukaisi Varjoklaanin leiriin saapuneille Viiltokaaokselle ja Raetähdelle, jotka nyt silmäilivät minua ja punertavanruskeaa päällikköä odottavasti. Kohotin kuonoani mahdollisimman rohkeasti ja saatoin kuolonklaanilaiset päällikön pesään, heitellen heihin vähän väliä epäileviä mulkaisuja. Minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, miksi nämä kissat olivat päättäneet tunkeutua Varjoklaanin leiriin, mutta minä todellakin tahdoin kuulla syyn.
"Viiltokaaos, kerro asiasi", Minttutähti naukaisi varapäällikölle, kun olimme kaikki asettuneet pesään. Minä olin istuunut päällikköni rinnalle ja kuolonklaanilaiset istuivat aivan yhtä päättäväisinä kuin mekin edessämme.
"Viiltotähti", kolli korjasi, virnistäen nopeasti. Kohotin hieman kulmiani, näemmä hän oli nykyään päällikkö. Täten Raepisara oli varmaankin luopunut hengistään ja siirtynyt tavalliseksi soturiksi.
"Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, Viiltotähti ilmoitti tyytyväiseen sävyyn. Pääni kallistui hämmästyksestä sivuun, mistä ihmeestä tuo kolli puhui?
"Nytkö jo?" Minttutähti vastasi. Käännyin vilkaisemaan naarasta, oliko hän tiennyt tästä Viiltotähden mainitsemasta lupauksesta?
"Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, Viiltotähti jatkoi. Hämmennys suorastaan roihusi sisälläni ja lopulta jouduin kysymään:
"Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” Viiltotähti virnisti kysymyksilleni ja sivalsi taas tavanomaisesti ilmaa. Otin askeleen kauemmas ja siristin meripihkaisia silmiäni. Kuolonklaanilainen oli pelastanut minut Kylmähenkäyksen kynsistä, mutta en siltikään luottanut häneen yhtään enempää.
"Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, Viiltotähti selitti ja porasi sitten katseensa Minttutähteen, "olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?"
"Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, Minttutähti ilmoitti ja sai helpotuksen virtaamaan lävitseni. Jos Varjoklaani tulisi taistelemaan tässä sodassa Kuolonklaanin puolella, minäkin tahdoin tehdä selväksi muille klaaneille että emme olleet millään tavalla luovuttaneet itseämme Kuolonklaanille, vaan olimme vieläkin Varjoklaani.
“Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme", Viiltotähti ehdotti. Päällikön ehdotus ei tietenkään saanut minua tyytyväiseksi, mutta ei se hirveäkään ollut.
"Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?" Raepisara kysyi Minttutähdeltä.
"Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti selosti ja vilkaisi minuun. En edes tiennyt mitä ajatella päällikön suunnitelmista, mutta en varmaan voinut muutakaan kuin vain myöntyä hänen suunnitelmiinsa.
“Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.”
Kohautin kulmiani hitaasti, kun Viiltotähti mainitsi vielä ylösnousemisen. Tämä varmasti tarkoitti myös, että Kylmähenkäys ylösnousisi - jota minä en tietenkään odottaisi enkä myöskään sitä, että joutuisin satavarmasti taistelemaan samalla puolella hänen kanssaan. Mutta tosin, tulisin myös näkemään pitkästä aikaa kuolleen veljeni, Korentolennon. Hikkoritassu tuskin ylösnousisi koska hän ei ollut uskonut mihinkään. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin meripihkaisen tuijotukseni Viiltotähden vihreisiin silmiin. Päällikkö kohtasi tuijotukseni ja jäin tuijottamaan kollia päättäväisenä.
"Olen mukana suunnitelmissa", ilmoitin hetken epäröinnin jälkeen Kuolonklaanin uudelle päällikölle. Olin aivan varma, että hän aisti epävarmuuteni asian suhteen, mutta teinkin tämän ainoastaan siksi, koska halusin olla uskollinen Minttutähdelle ja tiesin myös, että kieltäytyminen yhteistyöstä toisi vain ongelmia Varjoklaanille. Viiltotähti nyökäytti tyytyväisen oloisena päätään ja sanoi jotain Raepisaralle, mitä minä en onnistunut kuulemaan. Käännyin Minttutähden puoleen.
"Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", kuiskasin Minttutähdelle niin hiljaa, etteivät kuolonklaanilaiset kuulisi mitään.
//Minttu? Viilto? Rae?
Minttutähti
(tarinan alku jätetty pois)
Hetki sitten leiriimme oli saapunut kaksi varsin yllättävää vierasta, Raetähti ja kollin varapäällikkö Viiltokaaos - tai oikeastaan nykyään Viiltotähti ja entinen päällikkö Raepisara. Viiltotähti oli halunnut varmentaa, että pidin sopimuksestamme kiinni, sillä sota alkaisi pian.
"Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti naukui. Ennen kuin ehdin vastata Kuolonklaanin päällikön tarjoukseen sain kuulla jotain uskomatonta. Tummanharmaa kolli kertoi kuolleiden heräävän henkiin, jopa Tihkutähden, kun ajattelin kollia kylmät väreet kulkivat turkillani. Minähän rakastin Tihkutähteä, eikö niin? Tai ainakin olin rakastanut, en tiennyt tunsinko enää mitään, sillä olin alkanut vasta tajuta kollin kylmäsydämisyyden. Samalla Rosmariiniputous puuttui peliin ja kertoi olevansa mukana, joka oli suuri helpotus minulle.
"Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", Rosmariiniputous naukui niin hiljaa, ettei kuolonklaanilaiset kuulleet naaraan puheita. Nyökkäsin.
"Olen täysin varma," aloitin hiljaisella äänellä, mutta seuraavat sanani sanoin kaikkien pesässä olijoiden kuullen, "Olen sanani mittainen kissa ja kuten jo aiemmin lupasin, Varjoklaani tulee olemaan sodan aikana osa Viiltoklaania loppuun asti. Jos joku varjoklaanilainen vastustaa ajatusta ja loikkaa toiselle puolelle sodassa, hänet leimataan klaaninsa pettäjäksi, eikä hänellä ole enää pääsyä Varjoklaanin riveihin ja uskon ettei kukaan halua sitä. Kiitos vielä oikeudesta saalistaa puolellanne, noudatamme sääntöjänne saalistusalueista." Kohdistin syvänsinisen katseeni ensin Viiltotähteen ja sitten Raepisaraan. Pyytäisin vielä, että saisin puhua kahden Viiltotähden kanssa, sillä ajattelin kollin haluavan tietää enteestä. Minä luotin kolliin, sillä kollin ei olisi mitään järkeä pettää Varjoklaania sillä samalla puolella tässä oltiin. Uskoin tosiaan, että klaanini kissat olivat uskollisia päällikölleen.
//Viilto? Rae? Rosma?
Raepisara
Moni asia pyöri mielessäni sujahdettuani sotureiden pesään. Katse Kalmaliljaan oli kertonut jo paljon. En ymmärtänyt, miksei naaras ollut kertonut minulle Viiltotähden suunnitelmista. Olisin osannut ainakin varautua ja olla käymättä Pimeyden metsässä. Sisälläni oli niin valtavasti sisäistettäviä asioita, jotka saivat minut hermostuneeksi. Uni ei ottanut tullakseen, vaikka kuinka yritin etsiä mukavaa asentoa sammalvuoteella. En todellakaan tiennyt kenen tämä sammalvuode oli, mutta se oli kulahtanut ja vanha, ehkäpä vain ylimääräinen. Tai sitten tämä oli Viiltotähden entinen vuode. Käännyin pois toisista pesän seinän suuntaan ja suljin meripihkaiset silmäni. Sulkatähti. Viiltokaaos. Sota. Varjoklaanin ja Kuolonklaanin liitto. Seuraava kokoontuminen. Valhe. Salaisuus. Kuolleiden ylösnousemus. Ärähdin vihaisena ajatuksilleni.
"Suu tukkoon, hiirenaivo", kuului viereiseltä vuoteelta uhkaava sähähdys ja kyljen kääntäminen toiseen suuntaan.
"Mieti vähän kelle puhut", murahdin takaisin, vaikka ymmärsinkin herättäneeni toisen syyttä suotta. Inhottavat ajatukset vain pyörivät mielessäni. Kuten se, että olin kuollut, käynyt Pimeyden metsässä ja palannut takaisin maan päälle, nähnyt Sulkatähden ja Viiltotähden ensimmäisinä, kuullut suunnitelmista ja tämä kaikki sekoitti pääni. Yksistään nuo eivät riittäneet, vaan minulla oli ylläpidättävänä salaisuus, josta tiesivät vain Viiltotähti ja Sulkatähti. Varapäällikköni oli pettänyt minut ja vienyt viimeiset henkeni ja kaiken lisäksi vielä noussut valtaan. Huomasin sammalvuoteen kärsineen ajatustyöstäni, sillä olin ajatuksissani kynsinyt sitä palasiksi. Ja minun piti salata tämä kaikki Kalmaliljalta. Toisaalta olihan naaras salannut asioita minultakin. Murahdin ja viereiseltä pediltä kuului jälleen äreitä sanoja. Kaikki oli nyt niin sekavaa, etten eläessäni ole ollut ikinä näin sekaisin jonkun asian takia. Taino, juurihan minä olin kuolleena. Ärähdin. Varmaan valvotin tälläkin hetkellä sotureita ärähtelyilläni, mutten vain onnistunut saamaan unta näiden asioiden takia. Olisknpa vain kuollut ja pysynyt kuolleena! Olisinpahan ainakin saanuy viettää aikaa Havupennun kanssa. Eikun... palautuuko Havupentukin maan pinnalle? Kielomyrkkyä en kuitenkaan pääsisi tapaamaan, sillä hän ei ollut Pimeyden metsässä. Mieleni olisi tehnyt mieli hakata päätäni maahan, mutten sentään siihen ryhtynyt. Onneksi. Kissathan pitäisivät minua hulluna. Ja pitäisivät nytkin, jos tietäisivät koko totuuden siitä, miksen ole enää päällikkö. Minua hävetti, kun Viiltotähti oli kertonut klaanille, että olisin luovuttanut henkeni ja ryhtynyt vain soturiksi. En ollut sellainen kissa ja Kalmalilja tiesi sen. Hän varmasti epäili asiaa, mutten pystynyt nyt puhumaan hänelle. Enkä voisi koskaan puhua tästä asiasta. Minun pitäisi sulloa kaikki sisääni ja pitää ne siellä. Monet ihailivat Viiltotähteä ja olisivat kuolleet hänen puolestaan. No, minä en. Viiltotähti oli toiminut huonosti kanssani, enkä antaisi hänelle anteeksi. Hän ei olisi ansainnut sitä. Pakko se kai vain oli esittää arvon päällikön ja muiden silmissä, että kunnioitin edes vähäsen päällikkö. Se oli kyllä osittain totuuskin. Viiltotähtihän tämän koko klaanin oli aikoinaan perustanut! Mutta se mitä hän oli tehnyt minulle... Tunteeni olivat niin ristiriitaiset kuin pystyivät olemaan, enkä saanut oikein ajatuksistani ja mietteistäni mitään irti. Kaikki oli vain tapahtunut ja olin jo osittain hyväksynyt kohtaloni Pimeyden metsässä. Mutta sitten tämä. En ollut enää päällikkö. En enää... mikään ei ollut kuten ennen. Tuskin tulisi koskaan olemaan. Ja saisinko ikinä rauhaa näiltä ajatuksilta? Mitä, jos en enää saisi nukutuksi? Ajatukseni pongahtelivat ties minne pitäen minut yön hereillä.
Katsoin Varjoklaanin päällikköä, Minttutähteä sekä hänen varapäällikköään Rosmariiniputousta. Olin tullut Viiltotähden mukana Varjoklaanin leiriin, päällikön pesään. Tällä hetkellä olimme Minttutähden ahtaassa pesässä kaikki neljä keskustelemassa. En ollut kauheammin osallistunut keskusteluun - eihän minun edes tarvinnut. En edes itse osannut sanoa virkaani tällä reissulla, mutta itsepähän olin halunnut mukaan. Sitä paitsi, näin sain paremman käsityksen kaikesta. Ja Viiltotähti saisi tulevaisuudessa kyllä huomata, kuinka useasti änkeäisin hänen mukaansa. Sillä, jos arvon päällikkö ei tähän suostuisi, niin voi voi. Itsepähän oli minut päättänyt tappaa. Jos halusin olla avuksi ja olla mukana suunnitelmissa, niin tätä siitä seurasi. Tosin, ei Minttutähden ja Rosmariiniputouksenkaan suhde ollut luottamuksellinen. Varapäällikkö näytti erittäin hämmentyneeltä koko tilanteesta ja siitä, mistä keskustelimme. Pikkuhiljaa hänelle kuitenkin valkeni ja hän ilmoitti olevansa mukana. Hyvä. Eikä Rosmariiniputouksella nyt olisi ollut varaakaan vastata kielteisesti. Ainakaan minun ja Viiltotähden ollessa paikalla. Rosmariiniputous kuiskutteli jotain Minttutähden suuntaan, mutten onnistunut erottamaan sanoja. Kohotin hivenen kulmiani, mutten sen erikoisemmin reagoinut asiaan. Tuskin he mitään sen mullistavampaa kuiskuttelivat.
Lopulta Minttutähtikin kertoi asiaan kantansa. Varjoklaani taistelisi siis Kuolonklaanin... Viiltoklaanin puolella sodassa. Ja tuskin monikaan jättäisi klaaniaan vain sen takia, että siirryttäisiin voittajien puolelle. Kolmen muun klaanin tilanne näytti erittäin synkältä, sillä Viiltoklaanillahan oli Kuolonklaani, Varjoklaani sekä ylösnousseet kissat, kuten minä ja Sulkatähti. Mielestäni oli kuitenkin hieman liikaa antaa Varjoklaanille luoa saalistaa osalla alueella reviiriämem, mutta miten vain. Kaipa se oli järkevä ratkaisu ja sai Minttutähden sekä lopun Varjoklaanin paremmin sopeutumaan tilanteeseen. Nykyäänhän Varjoklaanissa sai uskoa mihin halusi. Se siis tarkoitti sitä, että kuolonklaanilaiset joutuisivat tekemisiin joidenkin ystävällisten ja ylilempeiden kissojen kanssa. Mutta oli apu minkälaista tahansa, se tuli ihan tarpeeseen. Katsahdin Viiltotähden suuntaan ja odotin hänen sanovan jotain, sillä itselläni ei ollut enää mitään sanottavaa asiasta.
//Viilto? Rosma? Minttu? HUOM! Pääsette helpommalla, jos luette vaan viimeisen kappaleen, sillä toi ylimmäinen on vaa jotai turhaa XDD
Viiltotähti 12.11.2018
Raetähti valahti allani veltoksi, kun hänen sielunsa pyrki kohti Pimeyden Metsää. Nousin hermostuneena ylös päällikön ruumiin yltä. Kävelin nummella ympyrää yrittäen keksiä keinon ulos tilanteesta. Olin vienyt päällikkömme hengen, en pääsisi tästä enää helpolla. Aurinko oli laskemassa. Ellemme saapuisi leiriin kuunnousun jälkeen, klaanista lähtisi takuulla joitakin etsimään. Käänsin katseeni kolliin, jonka keho nytkähti. Raetähden keho nytkähti pari kertaa, kunnes hän veti syvään henkeä. Sielu syöksyi vauhdilla omistajaansa. Raetähti räväytti meripihkaiset silmänsä auki. Vuoto päällikön kaulasta oli lakannut, mutta kipu näytti olevan yhä tuskallinen. Harmaa kolli kampesi itsensä ylös ja irvisti kivusta. Hänen katseensa oli murhanhimoinen, kun hän katsoi minua raivon vallassa.
"Vannon, ettei tämän pitänyt mennä näin", nau'uin soturille äänessäni pahoitteleva vivahdus. "Sinun piti vain kuolla, mutta nyt työnsit henkesi minun kynsiini. Kai sinä ymmärrät, että en voi jättää sinua henkiin?" Raetähti oli hyökätä kimppuuni uudestaan, mutta sanani saivat hänet pysähtymään:
"Odota." Raetähti pysäytti hyökkäyksensä kuin seinään ja istui alas. Hänen ilmeensä oli halveksuva, kissa ei selkeästi kunnioittanut minua enää lainkaan, mutta kyllähän sen ymmärsi. Olin juuri tappanut hänet, sekä valehdellut useamman vuodenajan ajan.
"Sinun ei kannata taistella vastaan, tiedät mahdollisuutesi voittoon olevan olematon", totesin rauhallisella äänellä ja annoin vasemman etukäpäläni kynsien halkoa ilmaa.
"Ei kukaan sinua hyväksy päälliköksi enää", kolli murisi rahisevalla äänellään.
"Päinvastoin. Voin syyttää kuolemastasi vaikka samaista kulkukissaa, joka aiemmin hyökkäsi kimppuusi. Löysin sinut täältä veren peittämänä, elottomana. Viimeisinä sanoinasi kehotit minua hakemaan henkeni jo tänä yönä", nau'uin kollille tyynenä suunnitelmani. Hän katsoi minua suorastaan raivoissaan.
"Eivät he usko sinua", kolli sanoi.
"Eivätkö? Kun kerta loppusi on jo lähellä, voin kertoa sinulle asian, jota sinun ei pitänyt saada tietää", totesin tasaisella äänellä. Raetähti kallisti päätään kehottaen minua jatkamaan.
"Olen kerännyt liittolaisia. Sekä Kuolonklaanista, että muista klaaneista. Aion valloittaa metsän taas itselleni. Varjoklaani on Minttutähden lupauksesta puolellani, kun valloitan klaanit", selitin kissalle. Raetähti katsoi minua. Hänen äänensä oli ensin vihainen, kunnes hän katsoi minua hämmästyneesti.
"Taas? Mitä sinä sekoilet?" kolli murahti kylmällä äänellä ja paranteli asentoaan.
"Aivan, ethän sinä tiedä", virnistin kiusallani kissalle, joka olisi hyökännyt kimppuuni, ellei olisi haavojensa vuoksi ollut selvässä alakynnessä jo nyt.
"Kerro", kissa painosti matalalla äänellä. Heilautin häntääni ja istuin alas.
"Kauan sitten minä perustin oman klaanin. Klaani kasvoi ja kehittyi, kunnes se kuihtui lähes olemattomiin, menetti loistonsa ja sulautui yhdeksi muiden sekaan. Nyt olen palannut pelastaakseni luomukseni", totesin tyynesti viiltäen kynsilläni ilmaa. Raetähden pupillit laajenivat.
"Viiltotähti", hän kuiskasi naukaisunsa ilmoille katsoen minua uskomatta silmiään. "Sen täytyy olla, nyt minäkin sen näen." Havaitsin kollin äänessä yhä vihan, mutta nyt siinä oli jotain muutakin.
Siirsin katseeni taivaalle. Kuu alkoi nousta, saatoin nähdä sirppimäisen kuun suuntaavan kohti huippuaan. Auringon viimeiset säteet pakenivat parhaimmillaan Korkokivien taakse. Ne värjäsivät taivaan punaiseksi. Nousin ylös. Myös Raetähti osasi ennustaa sen, mitä nyt tapahtuisi.
"Aika on loppu", päästin kylmän naukaisun ulos suustani. Samalla höyrypilvi leijaili kohti kollia saavuttamatta häntä koskaan. Raetähti oli tyyni, hän katsoi minua pettyneesti.
"En olisi uskonut sinusta. Tietenkin ihmettelin yhdennäköisyyttänne, mutta silti", kissa naukui ja veti syvään henkeä. Hän räpäytti meripihkaisia silmiään kohdaten vihreän katseeni.
"Ei minun ole järkeä tätä pitkittää, tulen kuolemaan joka tapauksessa. Siitä huolimatta, en voi antaa henkeäni sinulle noin vain. Kaadun klaanini puolesta. Kai se on myös kunnia kuolla itse Viiltotähden kynsissä, vai?" kissa naukui rauhallisella äänellä. Sentään kolli oli edes kuolinhetkellään löytänyt itsestään jotain hienoa. Olisin voinut uskoa, että Raetähti ei olisi halunnut taistella vastaan. Kookas kissa nousi seisomaan ja katsoi minua yhä silmiini.
"On kunnia tappaa sinut, Raetähti. Ehkä henkesi ennättää ennen kuuhuippua Pimeyden Metsään, jotta voimme kohdata uudelleen. Et ollut kummoinen päällikkö, mutta minä kunnioitin sinua toisinaan täysin aidosti. Täytyy minun sinua kiittääkin, sinun ansiostasi nousen taas Kuolonklaanin päälliköksi", sanoin viiltäen kysilläni ilmaa. Raetähti ei vastannut, hän odotti hyökkäystäni. Ponnistin takajaloilla itseni vauhtiin. Syöksyin kohti kissaa, joka väisti iskuni juuri ja juuri. Raetähti onnistui syöksymään kylkeeni. Viiltävä kipu tuntui pahalta, mutta irrotin kissan nopeasti kyljestäni. Raetähti menetti tasapainonsa ja oli kaatua maahan. Siinä näin tilaisuuteni tulleen. Syöksyin kissaa kohti ja viilsin kynsilläni pitkän viillon kissan kylkeen. Raetähti ulvaisi kivusta, kun painoin hänet vasten nurmea. Kyljessä oleva haava pulppusi verta. Viilsin nopeasti kynsilläni kollin kaulaa ja kohtasin viimeisen kerran soturin meripihkaisen katseen. Raetähden kehon alkaessa kouristelemaan, astuin askeleen taaksepäin. Istuin alas ja katsoin parin hiirenmitan päästä, kuinka sielu pakeni kantajansa ruumiista pysyvästi. Kun kouristukset loppuivat, suljin silmäni ja kuiskasin tuuleen:
"Hyvästi." Se koskettava hetki kesti vain silmänräpäyksen, sillä tiesin kiireen painavan niskassani. Nostin katseeni taivaalle. Minulla olisi vielä aikaa ylittää ukkospolku ja suunnata kohti Emonsuuta.
Matka Emonsuulle taittui yllättävän nopeasti. Välillä jouduin pysähtymään ja nuolemaan kylkeeni tullutta haavaa. Samalla kehitin päässäni sanoja, jotka sanoisin leirissä muille. Olin piilottanut hieman päällikön ruumista erään pensaikon suojaan, mutta kyllä partio hänet löytäisi, jos sellainen lähetettäisiin. Toivoin, ettei kukaan huomioisi katoamistamme ennen kuin olisin hakenut henkeni ja päässyt taas päällikön ruumiin luokse.
Pysähdyin Emonsuun sisäänkäynnille ja tuijotin pilkkopimeään tunneliin. Kasvoilleni piirtyi pakonomainen virne, kun astuin sisään kylmään tunneliin. Muistin yhä reitin Kuukiven luolaan, sillä olin edellisessä elämässäni kulkenut muutaman kerran sen.
Tunsin seinien katoavan ympäriltäni. Nostin katseeni kattoon, josta erotin kuun. Tein sen, olin ajoissa paikalla. Kävelin hitain askelin valtavan kiven luokse. Sillä hetkellä kuun valo osui kiveen. Se muuttui kirkkaaksi valaisten koko luolan. Tyytyväisenä asetuin mukavaan asentoon sen eteen ja suljin silmäni. Virne kasvoillani kosketin kuonollani kylmän kiven pintaa. Sen voima auttoi minut uneen.
Pimeys ympäröi minua. Saatoin aistia lukuisat kissat ympärilläni, mutta en nähnyt ketään. Kului hetki, kunnes ympäristö alkoi muovautua ympärilläni. Erotin suuren kivenjärkäleen ja loputtoman metsän. Taivas oli punertava, sillä ei ollut lainkaan tähtiä eikä kuuta, ei aurinkoa tai mitään. Laskin katseeni kiven edessä seisovaan kissaan, joka omasi kilpikonnakuvioisen valkean turkin. Pienen naaraan vihreät silmät hehkuivat pimeässä.
"Hän on saapunut", naaras naukui kovaan ääneen kääntämättä katsettaan pois minusta. Kuhina ympärilläni alkoi. Kissoja ilmestyi joka paikasta. Olivatko he odottaneet minua näin kovasti? Kissojen joukosta tunnistin ensimmäisenä Pisaratähden, joka istui emonsa vierellä. Raetähti ei ollut täällä, vaikka kuinka yritin tunnistaa hänen harmaata turkkiaan monien muiden seasta.
"Tervehdys", tokaisin virnistäen naaraalle, joka aikoinani oli elämäni suurin rakkaus. Kohtaaminen oli hiukan kiusallinen, sillä naaraan katseesta päätellen hän rakasti minua yhä palavasti. Kissan kohtaaminen ei tuottanut muuta kuin iloa siitä, että tapasin ystäväni jälleen. En rakastanut Sulkatähteä enää kuten ennen, en voinut sille mitään.
"Oletko valmis? Viimein suunnitelmamme voivat käydä toteen", naaras naukui ja hymyili minulle leveästi.
"Olen", sanoin, vaikken muistanut lainkaan suunnitelmiamme. Kuolleena ollessani olin suunnitellut metsän valloitusta, mutta en olisi arvannut Sulkatähden olevan noin iloinen puolestani. Kenties hänkin aikoi uudelleensyntyä jälleen? Toivoin salaa sisälläni, että niin ei kävisi.
Eteeni astui tomunruskea kolli, joka omasi vihreät silmät. Hän oli Kuolonklaanin ensimmäinen varapäällikkö, Hiirikynsi.
"Tapaamme pitkästä aikaa", tervehdin kissaa, joka vastasi vain nyökäten. Hän astui aivan eteeni valmiina koskettamaan kuonoani.
"Tällä hengellä annan sinulle rohkeutta", soturi naukui kovaan ääneen. Hänen äänensä kantautui kauas pimeään metsän. Tunsin hengen syöksyvän minuun. Se tuntui voimaannuttavalta. Kolli irrotti kuononsa omastani, virnisti ja perääntyi. Hiirikynnen jälkeen seuraavaksi vastaano tuli tummanruskea kookas kolli. Karhuturkki pysähtyi eteeni. Sanaakaan sanomatta, kolli painoi kuononsa vasten omaani.
”Tällä hengellä annan sinulle maltillisuutta”, poikani ilmoitti, kun henki tunkeutui sisääni. Se tuntui nipistyksenä rinnassani. Kolli nyökkäsi minulle ja palasi takaisin kissajoukkoon. Oliko koko Pimeyden Metsä paikalla?
”Mekin olemme odottaneet teitä”, mielipuolinen naukaisu vasemmalta puoleltani sai minut käätämään vihreän katseeni puhujaan. Likaisen valkean turkin omaava naaraskissa katsoi minua hullunkiilto silmissään. Osasiko hän edes sanoja, jotka hän minulle lausuisi? Miksi ihmeessä Pimeyden Metsä oli valinnut Riemutuhon antamaan henkeni?
”Tällä hengellä me annamme sinulle murhanhimoa”, kissa sanoi ja kosketti kuonoani. Henki tuntui kutittavalta sisälläni. Tunne meni hetkessä ohi, kun naaras poistui luotani. Vilkaisin Sulkatähteä, joka seisoi suoraan edessäni. Naaras näytti jännittyneeltä, hänen katseensa oli porautunut silmiini. Kuin hän olisi odottanut jotakin.
”Viiltotähti”, en voinut erehtyä murahduksen sanojasta. Kohtasin Kaaosmielen smaragdinvihreät silmät. Kollin katseesta hehkui kunnioitus, kun tervehdin häntä nyökäten.
”Tällä hengellä annan sinulle kyvyn johtaa”, kollin ääni oli tasainen, kun hän kosketti kuonoani. Henki tuntui jopa hyvältä. Ikävä kyllä hetki päättyi nopeasti, kun Kaaosmieli palasi Karhuturkin vierelle. Seuraavaksi eteen astui tumman suklaanruskea kolli. Hän oli entinen jokiklaanilainen, joka oli liittynyt Kuolonklaaniin vain päiviä ennen kuolemaani. Pöllösyöksy tervehti minua syvällä nyökkäyksellä.
”Tällä hengellä annan sinulle luottamusta”, kolli ilmoitti matalalla äänellä koskettaessaan kuonollaan omaani. Henki oli kivuliain kaikista, mutta kestin sen hievahtamattakaan. Kolli palasi omalle paikalleen.
Seuraava hengenantaja oli yönmusta naaras, Kuutihku. Naaraan ilme oli halveksuva, kenties hän tiesi jo minun tappaneen hänet, tai ainakin olleen osana siinä.
”Tällä hengellä annan sinulle kivunsietokyvyn”, naaras ilmoitti kylmällä äänellä painaessaan kuononsa vasten omaani. Henki syöksyi minuun saaden aikaan räjähtävän kivun. Se levisi raajoihini, mutta heilautin vain tyynesti häntääni. Viilsin kynsilläni ilmaa, kun seuraava hengenantaja astui eteenpäin.
”Tällä hengellä annan sinulle tunnollisuutta”, entisen varapäällikön ääni oli mitäänsanomaton. Kai se johtui siitä, mitä olin edellisessä elämässäni tehny hänelle ja hänen vanhemmilleen. Siitä huolimatta Puhurijalka oli pojanpoikani, jonka kanssa olin yrittänyt saada sopua aikaan Pimeyden Metsässä. Se oli yksi harvoista asioista, jota muistin niiltä ajoilta. Kun henki oli tullut minuun, kolli poistui sanomatta mitään. Paransin ryhtiäni, kun valkoraitainen tumma kolli astui eteeni. Pisaratähti katsoi minua keltaisilla silmillään.
”Enää hetki”, kolli ilmoitti koskettaessaan kuonoani.
”Tällä hengellä annan sinulle viisautta”, edesmennyt päällikkö lausui. Hän irrotti kuononsa omastani ja nyökkäsi. Kissa palasi emonsa vierelle suuren kiven eteen. Viimeinen henki oli jäljellä. Tiesin, kuka sen antaisi. Pieni kilpikonnakuvioinen naaras astui eteeni. Hänen vihreät silmät suorastaan säkenöivät.
“Tällä hengellä annan sinulle rakkautta”, naaraan ääni oli heleä ja tasainen. Hän painoi kuononsa vasten omaani. Voimakas lämpöaalto kulkeutui lävitseni, kun henki otti paikkansa kehossani.
Kun viimeinen henki oli sisälläni, Sulkatähti astui askeleen taaksepäin palaten paikalleen.
“Onnittelen sinua toistamiseen, Viiltotähti. Olet saanut toistamiseen yhdeksän henkeäsi. Käytä nämä yhä viisaammin kuin edelliset”, Sulkatähti naukui kovaan ääneen, jotta jokainen läsnäolija saattoi kuulla hänen äänensä.
“Viiltotähti! Viiltotähti!” kissojen juhlallinen ulvonta täytti synkän metsän. Sulkatähti astui taas eteen.
“On aika aloittaa suunnitelma, oletko valmis?” Sulkatähti kysyi katsoen minua vihreät silmät yhä hehkuen. Katsoin häntä kysyvästi.
“En ymmärrä. Mistä ihmeen suunnitelmasta sinä puhut?” kysymykseni sai naaraan hymyn vaihtumaan hämmennykseen. Naaras katsoi minua lievästi kauhistuneena ja perääntyi hieman. Hän vilkaisi Pisaratähteä, joka oli vähintään yhtä yllättynyt.
“Miten niin et ymmärrä? Kyllähän sinun pitäisi tietää! Me olemme suunnitelleet tämän kaiken, aivan kaiken! Suunnittelimme ikuisen elämämme, rakkautemme ja metsän valloittamisen”, Sulkatähden ääni oli epätoivoinen. Naaras katsoi minua kuin pyytäen minua muistamaan, mutta mitään ei tapahtunut. Samassa huomasin, kuinka kissamassa ympäriltämme alkoi harveta. Kissat vain katosivat ilmaan.
“Mitä tapahtuu?!” joku ulvaisi hätääntyneenä, kun hän katosi synkältä aukiolta. Sulkatähden kasvot valtasi tyytyväinen hymy. Hän suorastaan syöksyi luokseni ja kosketti jälleen kuonoani. Se kosketus sai aikaan tietynlaisen valaistumisen. Liuta muistoja ryöppyi mieleeni. Ne välähtivät ajatuksissani hetken aikaa yksi kerrallaan vain pienen hetken ajan.
Kun lopulta avasin silmäni, tunsin kuonollani kylmän kosketuksen. Oli pimeää, vain ylhäältä tuleva himmeä valo valaisi heikosti ympärilläni olevaa avaraa tilaa. Sieraimiini leijaili pehmeä tuoksu, jonka tunnistin vaikka unissani. Pimeässä käänsin katseeni hajun suuntaan.
“Sulkatähti?” ääneni oli epävarma ja säröilevä, kun lausuin naaraan nimen. Naaras nousi käpälilleen ja päästi innokkaan ulvaisun.
“Se onnistui! Me onnistuimme!” naaras riemuitsi ja syöksyi luokseni. Hän painoi päänsä vasten turkkiani, mutta kuin vaistomaisesti vetäydyin pois. Vaikka muistin kaikki ne lupaukset, sopimukset ja tapahtumat Pimeyden Metsässä, tunteeni eivät palanneet. Niin pahalta kuin se vain tuntuikin myöntää, minä en rakastanut Sulkatähteä. Tunsin hämmennyksen pimeässä huoneessa, mutta paikkasin sen nopeasti:
“Meidän täytyy lähteä.” Naaras ei vastannut mitään, vaan seurasi minua ulos luolasta. Kuljin ripein askelin ulos tunnelista, kunnes lopulta saavuimme sen uloskäynnille. Kuu oli luopunut huipustaan, mutta loisti vielä kirkkaana taivaalla lukuisten tähtien ympäröimänä. Vilkaisin Sulkatähteä. Naaras tuntui niin epätodelliselta, ahdistavalta ja hieman pelottavaltakin. Miten minä ikinä voisin kertoa hänelle, että en rakastanut häntä enää? Olimme valmistelleet kaiken tämän yhdessä, mutta tätä emme olleet ennustaneet. En halunnut loukata häntä, sillä hän oli minulle yhä tärkeä. Mutta siitä huolimatta tämä oli aivan liian vaikeaa.
“Tule”, onnistuin takeltelemaan lähtiessäni kulkemaan kauemmaksi pimeästä tunnelista, jota kutsuttiin Emonsuuksi. Askeleeni olivat ripeät, eikä Sulkatähti tuntunut pysyvän perässäni. Hän oli kai aistinut kireän tunnelman välillämme, eikä sanonut mitään. Naaras vain kulki juoksuaskelin perässäni, kun minä puolivahingossa juoksin häntä karkuun. Todellisuudessa kuitenkin halusin mennä sinne, missä Raetähti oli kuollut. Jos suunnitelmani toimisivat, olisi kuollut päällikkö siellä edelleen. Hän ei saisi herätä ja palata leiriin. Hän ei saisi kertoa kaikille teoistani. Se riskeeraisi suunnitelmani jokaisen osan.
Viimein ukkospolun ylitettyämme ja hieman vielä matkaa jatkettuamme saavuimme päällikön harmaan ruumiin ylle. Kolli oli yhä eloton, mutta huomasin hänen haavojensa mystisesti parantuneen.
“Mitä tapahtui?” Sulkatähti kysyi hengästyneenä päästyään vierelleni.
“Minä tapoin hänet”, vastasin kylmästi tuntematta mitään. Pidin katseeni Raetähden ruumiissa. Odotin sen heräävän henkiin. Sulkatähti pysyi vaiti. Viilsin kynsilläni ilmaa, kun olimme istuneet jo tovin hiljaa kollin ruumiin yllä.
Pian kuitenkin alkoi tapahtua: Raetähden häntä nytkähti.
“Kuinka aiot selittää tämän leirissä?” Sulkatähti kysyi minulta, kun Raetähti alkoi heräillä. Kohautin lapojani, vaikka oikeasti minulla oli suunnitelma jo tällekin valmiina. Olin miettinyt sen hiljaisuuden vallitessa. Raetähden täytyi vielä hyväksyä se.
Viimein päällikkö veti keuhkonsa taas täyteen ilmaa. Sielu palasi kehoonsa, kun kissa räväytti meripihkan väriset silmänsä ammolleen. Hetken ajan kissa makasi maassa kuin totutellen elävään kehoonsa. Hän nousi hitaasti ylös, kunnes näki meidät. Kollin katse oli ainakin näkemisen arvoinen. Hänen meripihkaiset silmänsä olivat suuremmat mitä olin koskaan nähnyt, kissan pupillit olivat laajat ja hänen suunsa loksahti auki.
“Olenko minä Pimeyden Metsässä?” ne olivat Raetähden ensimmäiset sanat. Pyöräytin silmiäni hieman turhautuneena ja pudistelin päätäni.
“Et. Sinä heräsit henkiin, koska minä suunnittelin niin”, vastasin viileästi viiltäen kynsilläni ilmaa. Raetähti kohotti kulmiaan ja silmäili Sulkatähteä. Nyt minäkin käänsin katseeni kilpikonnakuvioiseen valko-harmaaseen naaraaseen, joka istui ylvään oloisena vierelläni. Naaras oli minua paljon pienempi, mutta hänen päällikköhistoriastaan ei voinut erehtyä.
“Mutta miten? Ei tämä ole mahdollista, minun pitäisi olla kuollut. Ja kuka hän on?” Raetähti kysyi kysymyksiä toisensa perään. Se sai minut turhautumaan.
“Lyhyesti sanottuna; Ollessani Pimeyden Metsässä, me suunnittelimme yhdessä Sulkatähden”- käänsin katseeni kilpikonnakuvioiseen naaraaseen -”kanssa ikuista elämää ja takaisin maan pinnalle palaamista. Saimme kaiken valmiiksi, mutta enää täytyi olla joku, joka avaisi meille portit. Ikävä kyllä se et ollut sinä, vaikka se olisikin ollut mahdollista. Päätimme, että minä palaan takaisin elävien kirjoihin täysin uutena kissana ja kohoaisin Kuolonklaanin johtajaksi, jotta suunnitelmamme voitaisi viimeistellä. Minun täytyi tappaa sinut, jotta sinä ja kaikki muut voivat palata takaisin, jotta Kuolonklaani voi loistaa taas”, nau’uin kollille äänellä, joka oli täynnä ylpeyttä ja rohkeutta.
“Kaikki? Tarkoitatko ihan kaikkia Pimeyden Metsän jäseniä?” Raetähti kysyi päästyään perille asioista. Kolli siristi silmiään minua katsoessaan.
“Juurikin niin. Emme tiedä miten se toimii, mutta pian metsä on täynnä Pimeyden Metsän jäseniä”, Sulkatähti vastasi puolestani. Käänsin katseeni naaraaseen, jonka kasvoilla komeili leveä hymy. Siirsin katseeni takaisin Raetähteen.
“Tiedän, että tätä voi olla vaikea sulatella, mutta sinunkin täytyy myöntää, että suunnitelmani on erinomainen. Myös sinä voit olla osa sitä, mutta se edellyttää sitä, ettet kerro kuolemastasi”, totesin tasaisella äänellä ja katsoin harmaata kollia kylmä ilme kasvoillani. Raetähti kohotti kulmiaan ja hymähti.
“Mitä sinä tarjoat minulle?” kissa kysyi ja kohotti ylväästi leukaansa. Virnistin hennosti ja viilsin kynsilläni ilmaa.
“Saat olla osana suunnittelemisessa, jos suostut kertomaan klaanille, että päätit itse luopua hengistäsi kuultuasi tarinani uudelleensyntymisestä ja suunnitelmista. Minusta tuli päällikkö, ja sinä otit takaisin soturinimesi, joka on Raepisara”, selitin. Raetähti siristi silmiäänsä pohtien tarjoustani.
“Mitä suunnitelmiisi sitten ovat?” kysyi kolli epäilevästi. Meillä oli ollut selkeät suunnitelmat aiemmin, mutta tämän elämän aikana ne olivat uusiutuneet. Varjoklaani oli astunut mukaan kuviin ja maailmankuvani oli hieman muuttunut. Tuntui kuin olisin tullut viisaammaksi.
“Et tiedä tätä, mutta Minttutähti on luvannut olla puolellani sodassa. Kun pääsen kertomaan hänelle tästä, aloitamme heti suunnittelut. Ajattelin viedä koko Kuolonklaanin ensi kokoontumiseen, ja aloittaa sodan. Tosin vain kertoa siitä, jonka jälkeen palaamme takaisin ja aloitamme todelliset suunnittelut. Sinä voisit olla osana niitä, auttaa meitä löytämään hyökkäyskohteemme ja keksimään parhaat strategiat”, naukaisin kollille yrittäen innostaa häntä mukaan suunnitelmiini. Kolli katsoi minua yhä epäilevästi.
“Ketkä kaikki tästä tiesivät ennen minua? Minttutähtikin? Pakko olla siis muitakin”, kolli naukui äänellä, joka oli hieman katkera. Ymmärsin häntä. Jos joku olisi tehnyt minulle näin, olisin halunnut repiä hänet riekaleiksi. Olin yllättynyt, että Raetähti kykeni olemaan noinkin tyyni. Kestäisikö hän sitä, että kertoisin Kalmaliljan tietävän? Tein sisälläni hurjia punnituksia kovin lyhyessä ajassa. Hetken hiljaisuuden kuluttua sain sanottua:
“Uudelleensyntymisestäni ja suunnitelmista tietävät lisäksemme Tuhokatse, Ahvenleuka ja… Ja Kalmalilja”, vastasin ja tunsin, kuinka sydämeni jätti lyönnin välistä. Raetähti katsoi minua kuin ei olisi uskonut korviaan.
“Tiedän, miten pahalta se kuulostaa, usko minua. Vaadin Kalmaliljaa olemaan hiljaa. Jos hän olisi puhunut sinulle, olisin tappanut teidät molemmat. Hän olisi halunnut kertoa, mutta minä kielsin”, nau’uin kissalle yrittäen rauhoitella tätä. Raetähti pysyi vaiti, eikä sanonut mitään.
“Seuraavaksi eniten tietää Jäälilja. Hän tiesi Varjoklaanista, mutta ei siitä, kuka oikeasti olen. Olen saanut puolelleni myös Valhekuiskeen, Mututassun, Syöksyviillon ja muutaman muun Kuolonklaanista. Heidän lisäkseen Myrskyklaanin Silkkisydän sekä Tuuliklaanin Hohdetassu ovat mukana suunnitelmissa”, selitin vielä. Raetähti hengitti syvään, kai hän yritti sisäistää tämän kaiken.
“Meidän pitäisi kai lähteä”, Sulkatähti keskeytti meidät. Käänsin katseeni naaraaseen. Hän tiesi, että vihasin keskeytyksiä. En välittänyt naaraasta, vaan käänsin katseeni Raetähteen.
“No, mitä sanot? Hyväksytkö tarjoukseni, Raepisara?” kysyin painottaen kollin nimeä. Raepisara pysyi vaiti, kunnes hän nyökkäsi epäröiden.
“Hyväksyn. Minä siis vain luovuin hengistäni ja päällikkyydestäni, jotta suunnitelma saadaan käyntiin?” kolli varmisti. Nyökkäsin tyytyväisesti.
“Nuole äkkiä noita haavojasi, et voi mennä leiriin tuon näköisenä”, naukaisin soturille, joka vilkaisi turkillaan olevia veritahroja. Sulkatähti oli jo lähdössä, mutta pysähtyi kuullessaan sanani. Raepisara alkoi nuolla turkkiaan puhtaaksi pitkin, nopein vedoin. Siinä meni tovi, mutta lopulta hän oli valmis ja lähdimme matkaan kohti leiriä. Askeleeni tuntuivat kevyiltä, kuin olisin syntynyt uudelleen.
Matka leiriin taittui yllättävän nopeasti. Olimme leirissä paljon ennen auringonnousua. Johdatin kolmikon sisään leiriin. Piikkihernetunnelista ulos päästyäni kohtasin heti yövartiossa olevan Sumumyrskyn. Kolli katsoi minua kysyvästi. Raepisara työntyi ohitseni leirin autiolle pääaukiolle.
“Missä te olette olleet?” hopeanharmaa soturi kysyi siristäen aavistuksen verran meripihkasilmiään. Kun hän kuuli perästämme askelia, kolli kurottautui katsomaan taaksemme. Kilpikonnakuvioinen Sulkatähti asteli ylväänä sisään leiriin ja katseli ympärilleen.
“Tämä on muuttunut sitten viime näkemän”, naaras ilmoitti hymyillessään leveästi. Viimeksi naaras oli nähnyt tässä villinä kasvavia pensaita, kun olimme palanneet metsään ennen kuolemiamme. Sumumyrsky katsoi kilpikonnakuvioista naarasta kuin haamun nähneenä.
“Mitä… Miten?” kolli ei saanut sanoja suustaan. Kasvoilleni levisi leveä virne. Entinen tuuliklaanilainen astui askeleen taaksepäin ja räpäytti silmiään varmistaakseen, että hän ei nähnyt näkyjä.
“Hei Sumumyrsky”, Sulkatähti tervehti hopeanharmaata kollia viileästi.
“Tänä yönä tapahtui paljon”, Raepisara selitti isälleen, joka käänsi katseensa pois entisestä naaraspäälliköstä.
“Minä näen sen”, soturi murahti viitaten Sulkatähteä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja astuin eteenpäin. Kuljin Sumumyrskyn ohitse kohti suurkiveä.
“Herätä kaikki, niin minä kerron”, tokaisin Sumumyrskylle ja käännyin kolmikon suuntaan. Sumumyrsky katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
“Raetähti, selitä minulle mitä tapahtuu”, kolli naukui pojalleen kireällä äänellä. Raepisara pudisti päätään ja nosti katseensa minuun.
“Herätä heidät vain”, naukui kolli, jonka paikan Kuolonklaanin päällikkönä olin varastanut noin vain. Asetuin Suurkiven eteen ja katselin tyytyväisenä tyhjää leiriä. Sumumyrsky kiiruhti nopeasti ensiksi sotureiden perään. Kuulin hänen naukuvan kovaan ääneen:
“Herätkää! Viiltokaaoksella on asiaa!” Nimi Viiltokaaos särähti pahasti korvissani. Vaikka eipä Sumumyrsky tiennyt, että olin nyt päällikkö. Kun ensimmäiset soturit siirtyivät unisina ja kärttyisinä ulos sotureiden pesästä, he kiinnittivät katseensa lähelläni istuvaan kilpikonnakuvioiseen naaraskissaan, joka silmäili yhä leiriä. Naaras käänsi nyt katseensa sotureiden pesästä ulos pyrkiviin sotureihin. Seuraavaksi Sumumyrsky siirtyi oppilaiden pesään. Oppilaat hän herätti hieman ärsyttävämmin: Soturi vain meuhkasi ja käski jokaisen oppilaan pääaukiolle heti. Soturi painotti sanaa “heti.”
Kun leirin pääaukiolla oli lopulta runsaasti hämmästyneitä kissoja, loikkasin Suurkivelle sulavalla loikalla. Lähes kaikki kissat olivat täällä. Pennut nukkuivat, eikä Mustakoipi vaivautunut paikalle. Huomasin, että sotureista vanhimmat katsoivat hämmästyneinä Sulkatähteä, joka oli naulinnut katseensa Pikkuvarjoon. Hän katsoi tytärtään hymyssä suin. Pikkuvarjo katsoi myös emoaan hämmästyneenä. Samoin tekivät Tuhokatse, Pihlajakynsi, Kauhumurha, Yövarjo sekä liuta muita kuolonklaanilaisia, jotka olivat nähneet Sulkatähden. Nuorimmat sen sijaan ihmettelivät sitä, että minä seisoin Suurkiven yllä valmiina aloittamaan klaanikokouksen.
“Arvon kuolonklaanilaiset”, aloitin kantavalla äänellä antaen katseeni kiertää läpi lähes jokaisen kuolonklaanilaisen, joka oli vaivautunut pääaukiolle kuulemaan sanomaani.
“Tänä yönä on tapahtunut paljon. Raetähti on luopunut hengistään ja samalla päällikkyydestään. Hänet tunnetaan tästä lähtien Raepisarana”, naukaisu sai etenkin Kalmaliljan hämmästymään. Kiinnitin katseeni erityisesti tähän naaraaseen, joka katsoi minua kysyvästi.
“Kuten varmaan arvasittekin jo, minä olen Kuolonklaanin uusi päällikkö, Viiltotähti”, nimeni sanominen ensimmäistä kertaa sai sisälläni roihuavan liekin voimistumaan. Tuntui kuin olisin hetkessä voimaantunut. Olisin voinut kohdata vaikka koko Kuolonklaanin ja voittaa heidät aivan yksin.
“Eikä siinä kaikki”, jatkoin ennen kuin kissat ehtivät alkaa puhumaan, “tämä on ehkä hieman vaikeaa ymmärtää, mutta portit Pimeyden Metsään on auki. Se tarkoittaa sitä, että jokainen kuollut klaanimme jäsen palaa takaisin. Jokainen teistä voi pian tavata kuolleen rakkaansa, pentunsa, vanhempansa, sisaruksensa tai ihan kenet tahansa, joka on päässyt Pimeyden Metsään.” Sanani herättivät Kuolonklaanin öisellä pääaukiolla hurjasti puhetta. Kissat alkoivat puhumaan kovaäänisesti keskenään. Osa heistä oli innostuneita, toiset taas eivät.
“Ja vielä yksi asia”, hiljensin klaanin voimakkaalla naukaisulla. Kaikki hiljenivät ja kääntyivät kysyvästi suuntaani.
“Minä olen Viiltotähti”, naukaisin kovaan ääneen. Kissat katsoivat minua hieman huvittuneesti, eivätkä ymmärtäneet mitä tarkoitin. Ainoastaan muutama kissa, kuten Kalmalilja ja Ahvenleuka katsoivat minua täysin tyyninä
“Minä olen Kuolonklaanin perustaja, Viiltotähti”, lisäsin. Nyt kukaan ei ollut huvittunut. Kaikki katsoivat minua vakavina ja hieman hämmentyneinä. Kukaan ei sanonut sanaakaan.
“Ilmoitan myös sen, että suuria muutoksia on tulossa. Aion nostaa Kuolonklanin takaisin vanhaan loistoonsa. Kukaan ei enää koskaan uskalla vastustaa meitä!” nau’uin kuolonklaanilaisille kannustavasti. Osa kissoista yhtyi huutooni, mutta toiset pysyivät hiljaa. Loikkasin alas Suurkiveltä merkiksi, että kokoontuminen on ohi. Sulkatähti saapui luokseni katsoen minua odottava katse silmissään. Viilsin kynsilläni ilmaa.
“Onko kaikki hyvin?” naaras avasi keskustelun ja istui alas.
“Miten niin?” kysyin murahtaen. Vilkaisin leiriä, joka yhä oli täysi. Huomasin auringon nousevan jo. Osa kissoista painui takaisin nukkumaan, mutta toiset jäivät pääaukiolle keskustelemaan tapahtuneesta. Kalmalilja kiiruhti kumppaninsa luokse.
“Olet vältellyt minua koko illan. Mistä nyt kiikastaa?” naaras kysyi suoraan. Siristin silmiäni. En tiennyt mitä sanoa.
“Enkä ole”, vastasin vain kylmästi ja viilsin jälleen ilmaa kynsilläni. Lähestyvät askeleet saivat minut kääntämään katseeni kohti Tuhokatsetta. Kiitin mielessäni häntä hetken pelastamisesta.
“Tervetuloa takaisin”, vanha kolli murahti kilpikonnakuvioiselle naaraskissalle. Sulkatähti vastasi tähän leveällä hymyllä ja nyökkäsi.
“Kenet aiot valita varapäälliköksesi?” Tuhokatse kysyi kääntäen vihreän katseensa minuun. Käänsin katseeni kolliin. En ollut ajatellut koko asiaa. Kiersin katseellani nopeasti kissajoukon läpi. Kalmalilja olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta naaraan suhde Raepisaraan mietitytti minua. Soturina myös Jäälilja olisi ihan hyvä vaihtoehto, mutta kissana se ei tullut kuuloonkaan. Naaras oli ärsyttävän itsekäs ja itsepäinen, eikä mielestäni varapäällikkötyyppiä. Naaras vehtasi liikaa muiden klaanien jäsenien kanssa ja liian hyvissä väleissä. Kylmähenkäys oli tästä esimerkki. Syöksyviilto tai hänen sisarensa eivät olleet vaihtoehtojani. He olivat liian vanhoja. Kostohenki olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta en tuntenut soturia kovinkaan hyvin. Sumumyrskykään ei olisi huono vaihtoehto, mutta hän saattoi olla muuttunut liikaa kuluneiden vuodenaikojen saatossa.
“En ketään”, totesin vain kylmästi. Se sai Sulkatähdenkin hämmästymään.
“Mitä sinä sitten aiot?” naaras kysyi silmiään siristellen. Murahdin ja kohautin lapojani.
“Kukaan kuolonklaanilaisista ei toistaiseksi vain satu olemaan hyvä vaihtoehto varapäällikökseni”, vastasin tyynesti. Ahvenleukakin olisi voinut olla toki vaihtoehto, mutta kissa oli ollut jo aiemmin Jokiklaanin päällikkö. Suostuisiko Pimeyden Metsä antamaan hänelle yhdeksän henkeä, kun hän oli jo kerran ne Tähtiklaanilta saanut ja antanut pois. Kumpikaan entisen elämäni tuttavuksista ei vastannut mitään. He hyväksyivät valintani kuten aina.
“On aika mennä nukkumaan”, totesin yllättäen ja lähdin kulkemaan kohti Suurkiven takana olevaa onkaloa, eli päällikön pesää. Minun täytyi keksiä jotakin Sulkatähden varalle. Naaras selkeästi rakasti minua yhä, mutta minun tunteeni olivat täysin erilaiset. Hänen paluunsa jopa hieman ahdisti minua. Matkalla sotureiden pesälle törmäsin Valhekuiskeeseen. Siis kirjaimellisesti törmäsin. Päämme kolahtivat yhteen, sillä olin kävellyt todella ajatuksissani.
“Katso vähän eteesi hiirenaivo?!” naaras tiuskaisi, mutta vaikeni tunnistaessaan minut. Nostin katseeni naaraan vihreisiin silmiin. Siinä se oli, minun vaihtoehtoni.
“Minä etsinkin sinua”, naukaisin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Valhekuiske kallisti kysyvästi päätään.
“Jutellaan huomenna. Tulen hakemaan sinua, lähdemme pienelle kävelylle”, totesin naaraskissalle viileästi. Valhekuiske katsoi minua yhä hämmentyneenä, mutta nyökkäsi. Huomasin Sulkatähden seuraavan minua.
“Voinko tulla nukkumaan kanssasi?” naaras kysyi silmät säihkyen. Kirosin mielessäni sitä, etten ollut mennyt pesään nopeampaa. Tosin naaras olisi varmaan silloinkin seurannut minua.
“Sinun olisi varmaan parasta nukkua sotureiden pesässä”, vastasin epäröiden. Sulkatähti katsoi minua loukkaantuneesti, mutta ei viitsinyt aloittaa mellakkaa. Naaras tyytyi vain nyökkäämään ja käveli pois luotani. Sujahdin sisään pesään. Se vaikutti oikein kotoisalta, mutta pesä haisi Raepisaralta. Siivoaminen jäisi huomiselle, sillä olin hurjan väsynyt. Olin nukkunut päivällä pienet nokoset, mutta ne eivät todellakaan riittäneet. Niinpä suljin silmäni. Ennen nukahtamista mietin mielessäni tulevaa koitosta. Milloin saisimme koko Kuolonklaanin takaisin? Halusin jo päästä kertomaan asiasta Minttutähdelle. Väsymys vei voiton, ja vaivuin syvään uneen. Ajatukset vain katosivat päästäni.
//Joku? Voitte mennä kattomaan niitä herääviä Sota-osion “tietoa ylösnoususta”-linkistä! Sieltä voi myös varata, että kuka kirjottaa kenenkin ylösnoususta. Blogissa myös pian postaus.
Kylmähenkäys
(Tarinan alku jätetty pois)
Suunnistin Varjoklaanin reviirin rajalle ja nuuskin samalla viileää lehtisateen ilmaa sen varalta, että Rosmariiniputous olisi jo saapunut. En kuitenkaan haistanut tyttäreni makeaa tuoksua, joten hän ei ollut vielä paikalla.
"Pitäisikö hänen olla jo täällä?" Mäyräraita - jonka olin päättänyt ottaa mukaani - kysyi. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni ja venyttelin rotevia lapojani.
Pian Rosmariiniputouksen luonnonvalkea hahmo ilmestyikin Varjoklaanin reviirille ja aivan ensimmäisenä huomasin, että hänen pullottava vatsansa oli kadonnut kokonaan. Mäyräraita oli sanonut tyttäreni odottaneen pentuja kokoontumisen aikana, joten hän oli mitä ilmeisemmin synnyttänyt pentunsa. Rosmariiniputous silmäili Kuolonklaanin reviiriä hieman hämmentyneenä ja lähti hiipimään lähemmäs rajaa epäröivänä. Virnistin voitonriemuisesti ja työnsin neulanteräviä kynsiäni ulos. Varsinkin nyt kun varapäällikkö oli hieman heikoilla synnytyksen jäljiltä, hänet olisi vielä helpompi tappaa. Olin muutenkin ainakin kaksi kertaa taitavampi taistelija kuin tyttäreni.
"Hiivi mahdollisimman huomaamattomasti hänen taakseen niin, että hän ei pääse pakenemaan kun minä astun esiin", kuiskasin Mäyräraidalle, joka oli piilossa aluskasvillisuuden seassa kanssani. Naaras nyökäytti päätään ja lähti hiipimään Varjoklaanin reviirille saniaisten välistä niin, että tyttäreni ei huomannut mitään. Kun huomasin sivusilmästäni, että mustaturkkinen soturi oli päässyt hiipimään Varjoklaanin reviirille, nousin jäinen virne kasvoillani ylös ja astuin pois aluskasvillisuudesta. Tyttäreni säpsähti ja kääntyi minua kohti. Meripihkaisissa silmissä roihahti viha.
"Kylmähenkäys. Missä Utukyynel on?" varapäällikkö kysyi yllättävän rauhallisella äänellä. Minä kyllä tiesin, ettei tyttäreni ollut odottanut näkevänsä siskoaan täällä, joten naaraan kysymys oli selvästikin turha.
"Hänellä oli muita kiireitä", naukaisin välinpitämättömästi, vaikka oikeasti tyttäreni ei ollut vieläkään saapunut Kuolonklaaniin, "minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?"
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", Rosmariiniputous sähähti alentavasti ja kääntyi ympäri, mutta saniaisten seasta esiin loikkava Mäyräraita sai hänet pysähtymään. Entinen varjoklaanilainen oli paljastanut valkean hammasrivistönsä ja näytti minunkin mielestäni uhkavaalta. Rosmariiniputous säpsähti ja otti askeleen kauemmas Mäyräraidasta, tullen samalla lähemmäs Kuolonklaanin rajaa. Kun kohtasin tyttäreni meripihkaisen katseen ja tunnistin pakokauhun hänen silmissään, tiesin heti varapäällikön tajuavan että tässä se oli. Hänen elämänsä loppu. Naaras oli menettänyt jo Utukyyneleen, Korentolennon ja Hikkoritassun, jokaisen sisarensa. Nyt oli jäljellä vain minä ja Rosmariiniputous, isä ja tytär.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi", naukaisin silkkisesti ja otin uhkaavan askeleen eteenpäin, "miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?"
"Ne eivät kuulu sinulle", Rosmariiniputous sähähti. Pyöräytin kylmänsinisiä silmiäni liioiteltusti ja kohdistin sitten tuijotukseni tyttäreeni.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Näin hämmästyksen nousevan tyttäreni kasvoille, kun kerroin Pakkaspennusta. Rosmariiniputous näytti sisäistävän hetken aikaa antamani tietoa, mutta kun otin uuden askeleen eteenpäin, naaras luimisti korvansa ja naukaisi tärisevällä äänellä:
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin."
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" virnistin pahanenteisesti ja jäin tuijottamaan tytärtäni. Taistelu oli aivan viiksenkarvan päässä alkamisesta ja kynteni ulvoivat jo halusta työntyä tyttäreni turkkiin.
//jatkan tästä ite Rosmalla :D
//2361 sanaa
Rosmariiniputous
(alku jätetty pois)
Kun saavuin Kuolonklaanin rajalle, jäin marssimaan rajan lähettyvillä hämmentyneenä. Utukyyneleen - eikä Kylmähenkäyksenkään - ollut ilmassa ja minä olin kunnolla myöhässä tapaamisestamme. Ehkä he olivatkin vain valehdelleet minulle ärsyttääkseen minua ja jättäneet minut uskomaan että he oikeasti tahtoivat tavata minut.
Sitten edessäni kasvava aluskasvillisuustiheikkö rapsahti ja sieltä astui Kylmähenkäys. Koko ruumiini jäykistyi ja neulanterävät kynteni työntyivät esiin. Tunsin, kuinka meripihkaiset liekit muodostuivat kaventuneisiin silmiini. Voi kuinka minä vihasinkaan tuota kollia.
"Kylmähenkäys", murahdin halveksuen isäni äänen, "missä Utukyynel on?"
"Hänellä oli muita kiireitä. Minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti.
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", sähähdin alentavasti isälleni ja käänsin selkäni petturille, lähtien astelemaan Varjoklaanin reviiriä kohti. Suureksi yllätyksekseni puun takaa esiin syöksyi Mäyräraidan, Kettuaskeleen sisko, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin isäni perässä. Säpsähdin pelästyneenä ja otin askeleen kauemmas Mäyräraidasta, mutta samalla otin askeleen lähemmäs Kuolonklaanin reviiriä - eli varmaa kuolemaa - kohti. Käännyin pakokauhuisena kohtaamaan isäni murhanhimoisen katseen ja sydämeni alkoi hakkamaan hurjana rintaani vasten. Kylmähenkäys oli saanut minut ansaan enkä pääsisi siitä mitenkään pois. Tämä ei päättyisi hyvin minun kannaltani.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi. Miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti ja virnisti tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Ne eivät kuulu sinulle", murahdin paniikin vallassa.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Silmäni räpsähtivät hämmästyksestä ja suuni loksahti auki. Kylmähenkäys oli saanut tyttären? Olikohan emo Jäälilja? En yllättyisi, jos olisi.
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin", kuiskasin.
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" Kylmähenkäys naukaisi ja vilkaisi minua jäätävästi. Valkea hammasrivistöni paljastui nostaessani huultani. Isäni aivan kerjäsi verta nenästään.
"Sinä vahingoitat heitä vain kuolleen ruumiini yli", sähähdin äänellä, joka sai minutkin pelästymään.
"Sitten sinun täytyy kuolla", Kylmähenkäys sähähti ja ponkaisi yllätyksekseni hyökkäykseen. En ehtinyt väistää ajoissa ja isäni raskas ruumis iskeytyi voimakkaasti minuun, kaataen minut alleen nurmikkoa vasten. Kuolonklaanilainen työnsi neulanterävät kyntensä valkeisiin vatsakarvoihini ja sai kuuman veren valumaan ulos. Irvistin kivusta ja yritin epätoivon vallassa heittää kollia pois.
"Voi Rosmariiniputous, sinä et edes tiedä kuinka kauan olen odottanut tätä hetkeä. Nyt sinä kuolet", Kylmähenkäys kuiskasi kylmästi ja puristi otettaan. Vinkaisin ja kivun keskeltä onnistuin heittämään murhanhimoisen petturi-isäni kauemmas. Kuolonklaanilainen laskeutui taitavasti nurmikolle ja jäi tuijottamaan minua hurjana.
"Siinä sinä olet väärässä", murisin hampaideni välistä ja lähdin juoksuun isääni kohti. Viime hetkillä ponkaisin takajalkojeni varaan ja Kylmähenkäys nousi salamannopeana myös. Aloimme huitoa toisiamme, mutta koska isäni oli isompi, voimakkaampi ja kaksi kertaa kokeneempi, hänen iskunsa osuivat useammin kuin minun iskuni. Onnistuin kuitenkin haparoiden iskujeni välistä tekemään ilkeän haavan isäni vasempaan poskeen ja tunsin mielihyvää, kun kollin tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni.
Kylmähenkäys rääkäisi kivusta ja rymähti kylki edellä minuun. Iskun voimakkuuden takia kaaduin selkä edellä maahan ja isäni laskeutui aivan yhtä raskaasti päälleni kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sinertävänharmaa soturi työnsi uudelleen kyntensä rintakarvoihini ja iski terävät hampaansa kaulaani. Kuuma veri alkoi virrata ruumiistani ulos ja tunsin voimieni heikentyvän hetki hetkeltä enemmän. Iskuni muuttuivat kömpelöiksi, mutta isäni ote vain tiukentui. Tuijotin epätoivoisena meripihkaisilla silmilläni entistä varjoklaanilaista suoraan tuon kylmänsinisiin silmiin. Tässä se varmaan olikin, minun loppuni. Isäni oli lopulta voittanut.
//Viilto?
Viiltokaaos
Seisoin pensaikon takana piilossa, kun taistelu alkoi. Kylmähenkäys hyökkäsi Rosmariiniputouksen kimppuun. Isä ja tytär taistelivat tasavertaisesti keskenään kuun valossa. Kun tilanne alkoi näyttää Rosmariiniputouksen puolelta heikolta, tajusin, että naaras ei saanut kuolla. Jos hän kuolisi kuolonklaanilaisen kynsissä, Minttutähti ei takuulla olisi sodassa puolellani.
"Lopettakaa!" kova ulvaisuni kiiri kaksikon korviin. He irtaantuivat toisistaan ja käänsivät hämmästyneet katseensa minuun. Myös Mäyräraita teki niin. Samassa huomasin etäämmältä lähestyvän tumman hahmon, jonka meripihkaiset silmät hehkuivat pimeässä.
"Mitä sinä täällä teet?" Kylmähenkäys kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja istuin alas muutaman ketunmitan päähän kolmikosta. Tumma hahmo hiipi hitaasti meitä kohti, mutta jäi sopivan etäisyyden päähän. En tunnistanut häntä näin kaukaa.
"Luulin, että olisit jo oppinut", murahdin ja pudistelin turhautuneena päätäni. Nostin vihreät silmäni Kylmähenkäykseen. Soturin turkilla oli veritahroja. Osa verestä oli kollin omaa, mutta osa oli hänen tyttärensä. Myös Rosmariiniputouksen turkilla oli verta. Naaras katsoi minua, Mäyräraitaa ja isäänsä vuorotellen uhatun oloisena.
"Ymmärrät kai, etten voi hyväksyä Kuolonklaaniin kaltaisiasi pettureita?" kysyin kylmällä äänellä antaessani tyynen katseeni porautua kollin kylmänsinisiin silmiin.
"Aiotko nyt häätää minut? Millähän oikeuksilla?" hän kysyi murahtaen, mutta huomasin hänen kokevan olonsa uhatuksi. Kuin kolli olisi pelännyt jotakin? Se en ollut minä, siitä olin varma. Se oli jotain suurempaa.
"Niillä oikeuksilla, joilla varapäällikkö sinut Varjoklaanistakin erotti. Olet tahrannut maineesi pysyvästi, enkä voi antaa sinun tahrata Kuolonklaanin mainetta, hylkiö", murahdin kylmästi. Soturi vastasi murahtaen jotain. Oli varmasti erittäin kiusallista tulla erotetuksi varapäällikön toimesta. Minä en päästäisi soturia niin helpolla.
"Ihan sama", kolli vastasi murahtaen. Hänen katseestaan paistoi viha. "Sitä ennen tahdon hakea tyttäreni. Lähdemme kauas sinusta ja Kuolonklaanista, mutta minä tarvitsen tyttäreni." Katsoin kollia kulmiani kohottaen. Mistä hän oikein puhui? Hänen tyttärensä seisoi hänen edessään, hän oli juuri yrittänyt tappaa Rosmariiniputouksen. Mutta ei hän voinut puhua hänestä. Kylmähenkäyksen äänessä oli jotain aitoa. Se oli kai isän rakkaus, mutta mistä tyttärestä hän puhui?
"Tyttäresi?" pyysin kollia selittämään. Hän veti syvään henkeä ja suoristi ryhtinsä.
"Pakkaspentu, hän liittyi tänään Kuolonklaaniin", kolli ilmoitti tyynesti. Saatoin kuulla hänen äänestään ylpeyttä.
"Jaa Kuolonklaaniinko? Enpä usko. Raetähdeltäkö sait luvan?" kysyin murahtaen. Kolli ei vastannut, sillä lupaa ei kai ollut. Raetähti oli leiristä lähdettyäni ollut yhä tajuton.
"En minä sitä enää tarvitse. Anna minun vain hakea hänet", kolli naukui tasaisella äänellä. Pudistin päätäni ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tyttäresi kyllä lähtee, mutta sinä et. Olen pahoillani Kylmähenkäys, mutta minä karkotan sinut Pimeyden Metsän maille", totesin kylmästi. Se sai kollin katsomaan minua kuin hullua. Myös Rosmariiniputous näytti yllättyneeltä. Kaikkien huomion kiinnitti taustalle tilannetta seuraamaan jääneen naaraskissan henkäisy.
"Liljahenkäys, mitä sinä täällä teet?" Rosmariiniputous kysyi yllättyneenä. Naaras astui varjoista esiin. Hän omasi minun tapaani tummanharmaan turkin. Olin ylpeä siitä, että varjoklaanilainen muistutti minua, vaikka tämä omasikin valkeat tassut. Silmäilin naarasta pitkään, kunnes käänsin katseeni taas Kylmähenkäykseen. Kollin katseesta paistoi raivo, kun hän katsoi minua. Sitten hän käänsi katseensa käpäliinsä. Kukaan ei sanonut mitään. Yllättäen soturi kuitenkin syöksyi jälleen kohti tytärtään. Reagoin nopeasti syöksymällä soturin perään. Juuri kun Kylmähenkäys oli upottanut hampaansa tyttärensä turkkiin, upotin kynteni hänen kylkeensä. Soturi heittäytyi edelläni märkään maahan. Kierimme hetken keskenämme, kunnes sain hyvän otteen soturin niskasta. Pakotin soturin maahan alleni. Hän yritti hetken rimpuilla, kunnes tajusi sen olevan myöhäistä.
"Lakkaa rimpuilemasta tai pieni tyttäresi ei näe auringonnousua." Se sai kissan rauhoittumaan.
"Et uskalla", hän murisi, mutta ei pistänyt enää vastaan.
"Enkö?" kysyin ja nousin varovasti pois soturin päältä. Kuljin hänen taakseen niin, että saatoin nähdä paikalla olevat neljä kissaa yhtä aikaa.
"Tämähän on mukavaa, pieni perhekokous", tokaisin huvittuneesti silmäillen kahta varjoklaanilaisnaarasta.
"Liljahenkäys", lausuessani Pisaratähden tyttären nimen, tunsin lämpimän värähdyksen sisälläni. Naaras näytti hieman kauhistuneelta, mutta siitä huolimatta kunnon kissalta. "Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti." Naaras ei vastannut mitään, hän pysyi vain vaiti. Räpäytin silmiäni ja viitoin maassa makaavan soturin nousemaan. Kylmähenkäys ei vilkaissutkaan minua. Hän piti tyynen katseensa Liljahenkäyksessä, joka katsoi tilannetta kauhistuneen oloisena tyttärensä takaa. Rosmariiniputouksen ilme oli kylmä, kenties hän halusi isänsä kuolevan ja maksavan teoistaan.
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa. Toivon, että matkasi kuoleman laaksoon on pitkä ja kivinen, etkä koskaan saa rauhaa teoiltasi", nau'uin tasaisella äänellä seremoniamaisesti. Sitten vein suuni lähelle kollin korvaa.
"Lähetä Viiltotähdeltä terveisiä", kuiskasin hiljaa soturin korvaan. Hän väräytti korviaan, mutta ei irrottanut katsettaan entisestä rakkaastaan. Kylmänviileästi nostin kynteni ilmaan ja viilsin kissan kurkun auki nopealla viillolla. Tunsin voimakkuuden tunteen valtaavan kehoni. Kasvoilleni piirtyi hullu virne, kun katsoin soturin vuotavan kuiviin. Hän lyyhistyi kostealle nurmelle silmissään kyyneleitä. Soturi piti katseensa yhä lyyhistyessäänkin varjoklaanilaisparantajassa. Kului tovi, kunnes vuoto lakkasi. Soturi nytkähti pari kertaa, jonka jälkeen hänen sielunsa irtaantui kehosta. Kollin silmät lasittuivat, hänen kehonsa oli enää vain tyhjä kuori. Tuhahdin välinpitämättömästi.
"Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne", tokaisin varjoklaanilaisnaaraalle viitaten haavoihin, jotka Kylmähenkäys oli saanut aikaan. Viitoin Mäyräraidan luokseni. En tiennyt, oliko soturi ollut mukana kollin touhuissa, mutta en nyt välittänyt. Käskin hänen tarttua ruumiiseen. Niin soturi tarttui vastahakoisesti, lähtien raahaamaan sitä eteenpäin kohti Kuolonklaanin reviiriä.
Kävelin tyytyväisenä eteenpäin nostaen leukaani hieman ylöspäin. Kylmähenkäys oli kuollut, minulla oli yksi murhe vähemmän. Mutta yksi murhe lisää, joka oli nimeltään Pakkaspentu. Raetähti ei takuulla suostuisi hylkäämään pentua oman onnensa nojaan, minun täytyisi tehdä se itse.
Leiriin päästyämme tähdet tuikkivat yhä taivaalla, mutta vain himmeämmin kuin aiemmin. Kuljin leiriin Mäyräraidan edellä. Soturi raahasi perässään Kylmähenkäyksen elotonta ruumista. Saavuimme pääaukiolle, joka oli lähes tyhjillään. Ainoa kissa aukiolla oli vaalea naaras, Jäälilja. Soturin silmät suurenivat, kun hän tunnisti elottoman soturin.
"Kylmähenkäys!" naaras ulvahti ja juoksi nopeasti soturin luokse. Katsoin naarasta tyyni ilme kasvoillani. Hän kääntyi katsomaan minua lievästi kauhistuneena.
"Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi ja tarkkaili soturin kaulassa olevaa kolmea siistiä viiltoa. Hän huomasi verisen etukäpäläni. Naaras näytti kuin olisi hyökännyt hetkenä minä hyvänsä kimppuuni, mutta hän piti päänsä kylmänä.
"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", ilmoitin tyynesti.
"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", vastasin kylmästi murahtaen. Tiesin olevani kylmä, mutta tiesin myös mitä tein. Jos pentu oli Kylmähenkäyksen, siitä ei koituisi muita kuin ongelmia. Ongelmat oli kitkettävä, ennen kuin niistä kasvoi suurempia.
//Jää? Sori tönkköys xddd Tää tarina o varmaa iha vajaa ku kirjotin tän tyylii puoliunessa :d
Raetähti 09.11.2018
Istuin syömässä laihaa hiirtä leirin reunamilla. Hiiri ei täyttänyt vatsaani, mutta ainakin sain nälän pois. Siirsin katseeni hiirestä pois, kun kuulin lähestyviä askelia. Silakkasiipi. Harmaa kolli, joka omasi mustan selän, asteli luokseni ja istahti lähelle minua. Hän nyökkäsi tervehdykseksi ja vastasin itsekin nyökkäyksellä tuon tervehdykseen. Minua kiinnosti tietää, mitä varten kolli oli tullut seuraani. En ollut sen kummemmin koskaan edes puhunut Silakkasiiven kanssa. Mitä nyt partioissa oli tullut puhuttua. Katsoin kollia tyynellä ilmeellä.
"Minulla olisi asiaa", Silakkasiipi avasi viimein suunsa. Se, että hänellä oli asiaa, oli ihan ilmiselvää, mutta voisiko kolli nyt kertoa sen asiansa.
"Kerro vain", murahdin ja vilkaisin viimeisiin hiirenrippeisiini tassujeni edessä. Hiiri saisi jäädä vähän myöhemmälle, kun Silakkasiipi halusi oikein ruokarauhaakin häiritä. Siitä päätellen asia olisi myös melko tärkeä.
"Täällä on liikaa korvia", harmaa soturi maukaisi ja vilkuili ympärilleen. Nyökkäsin pienesti ja nopeasti nousten samalla seisomaan. Kai se olisi raahauduttava pesän puolelle puhumaan.
"Tule", hymähdin napaten hiiren hampaisiini ja lähtien astelemaan pesääni. Ei kestänyt kauaakaan, kun istuin jo omalla sammalvuoteellani ja laskin hiiren maahan tassujeni eteen.
"Nyt voit kertoa asiasi. Täällä ei ole korvia", maukaisin ja nojauduin vähän lähemmäs Silakkasiipeä, joka oli istuutunut vähän matkan päähän minua vastapäätä.
"Viiltokaaos on ahkerasti käynyt yöpartioissa", Silakkasiipi naukui, mutta hänen äänestään pystyi erottamaan kysyvän sävyn. Viiltokaaos yöpartioissa?
"Ei Viiltokaaos ole yöpartioissa ollut", murahdin kollille.
"Kahtena peräkkäisenä yönä, yksin", soturi kertoi nyökytellen päätään.
"Sinäkö olet sitten nähnyt hänet yöllä?" kysyin harmaalta kollilta, joka katsoi minua harmailla keltaisia viiruja omaavilla silmillään.
"Olen. Olen ollut vartiossa ja nähnyt hänen lähtevän kahtena peräkkäisenä yönä yksin leiristä. Ja ellei Viiltokaaos ole ollut mukana yöpartioissa", Silakkasiipi kertoi ja siristi hieman silmiään.
"Olet varmaan erehtynyt henkilöstä, ei Viiltokaaos mitään tuollaista tekisi. Tai sitten hän on vain ollut ahkera ja lähtenyt partioimaan yöaikaankin", sanoin mitään sanomaton ilme kasvoillani.
"Ei sitten mitään... unohda vain koko asia", Silakkasiipi sanoi, nousi ylös ja lähti ulos pesästäni. Asia jäi kuitenkin ajatuksiini vellomaan. Viiltokaaos oli iso kissa, eikä häntä yleensä sekoitettu kehenkään täällä. Ja mitä varapäällikkö yöaikaan leirin ulkopuolella teki?
Olin syönyt hiireni loppuun ja hieman levännyt, joten päätin lähteä pienelle saalistusreissulle. Voisin ottaa vaikka pari soturia mukaani. Astelin ulos pesästäni. Katsellessani ympärilleni huomasin Viiltokaaoksen astelevan leirin uloskäyntiä kohti. Vilkaisin taivaalle. Mihin kolli yksin vähän ennen auringonlaskua lähtisi? Tästä pitäisi ottaa selvää! Lähdin Viiltokaaoksen perään, kun hän oli poistunut leiristä. Kiiruhdin suuaukolle ja sujahdin ulos. Katsoin ympärilleni ja kiinnitin katseeni Viiltokaaoksen selkään lähtien seuraamaan kollia. Meidän pitäisi hieman keskustella tästä kaikesta. Ennen kaikkea siitä, mistä Silakkasiipi oli puhunut.
Viiltokaaos kääntyi ympäri ja katsoi vihreillä silmillään minua. Olimme jo melko kaukana leiristä, mutta ei sillä ollut väliä. En tiennyt oliko kolli huomannut minua aiemmin vai vasta nyt, muttei silläkään ollut väliä.
"Viiltokaaos!" murahdin ja astelin vielä lähemmäs soturia, ettei minun tarvitsisi huutaa. Ajattelin mennä vain suoraan asiaan sen enempää kiertelemättä.
"Olet minulle selityksen velkaa. Luulitko, etten tietäisi, kun lähdet vähin äänin yöksi pois? Valitse sanasi tarkkaan, sillä päällikkönä tiedän paljon asioita ja tiedän kyllä mikä on totta ja mikä ei", mau'uin pitäen kasvoillani tyynen ilmeen.
"Olen käynyt kävelyllä", Viiltokaaos vastasi. Mutta eikö kävelyllä voisi käydä päiväsaikaankin?
"Olet käynyt kävelyllä vain? Et ole muuta sattumoisin tehnyt?" kyselin ja tarkastelin kollin ilmettä. Se ei kuitenkaan kertonut minulle mitään.
"En", kolli vastasi. Nyökyttelin päätäni. Minusta kuitenkin tuntui, ettei Viiltokaaos nyt puhunut aivan totta.
"Entä Kylmähenkäys? Liittyykö hän yöllisiin reissuihisi? Oliko hänen kuolemassaan jotakin muuta, mistä et ole kertonut minulle?" esitin kysymyksiä tiiviiseen tahtiin. Ainakaan Viiltokaaoksella ei olisi kamalasti aikaa miettiä vastauksia, mikäli hän ei puhunut totta.
"Ei", sama vastaus kuin aikaisemminkin. Viiltokaaos ei yhtään empinyt sanoissaan, vaan puhui kuin jokainen hänen suustaan pääsevä sana olisi ollut totta. Mutta silti yölliset retket ja Kylmähenkäyksen kuolema olivat hyvin epäilyttäviä. Jotain tässä oli haudattuna. Nyt minun pitäisi olla viisas ja esittää joku kysymys, joka saisi Viiltokaaoksen puhumaan enemmän. Pelkkä ei, ei enää riittäisi minulle.
"Oliko Kylmähenkäys este, joka piti raivata pois tieltä?" kysyin ja kohotin kulmiani katsoessani Viiltokaaosta.
"Ei ollut", kolli vastasi jälleen kielteisesti. Tämä keino ei ainakaan toiminut, eikä vienyt keskustelua mihinkään suuntaan. Asia jumitti vain paikallaan. Ehkä uhkailu tehoisi Viiltokaaokseenkin? Mutta millä kollia voisi uhkailla? En tiennyt oliko hänellä jotain hyvin tärkeitä kissoja. Ja oliko kukaan edes kollille tärkeä? Mutta sitten keksin mahtavan idean.
"Puhu totta! Jos et kerro koko totuutta, voi olla, ettet saa pitää enää paikkaasi varapäällikkönä!" sihahdin. Minua turhautti, kun asia ei edennyt haluamallani tavalla. Piti kai ottaa sitten tällaiset keinot käyttöön. En tiennyt mitä Viiltokaaos nyt ajatteli. Miten hän suhtautuisi uhkailuun?
"Minähän puhun totta", Viiltokaaos sanoi. En uskonut häntä. En enää.
"Sinä et ole klaanille sopiva varapäällikkö, jos et ole luotettava!" mau'uin ja ponnistin hyökkäykseen kynnet ulkona Viiltokaaosta kohti. Mutta kolli oli itsekin lähtenyt hyökkäämään minua kohti.
"Selvä! Selvitetään tämä sitten näin!" sihisin hampaitteni välistä. En ollut ehkä vielä täysin kunnossa kulkukissan hyökkäyksen jäljiltä, mutteipa asialle mahtanut enää tässä vaiheessa mitään. Nyt oli taisteltava kunnolla ja täysillä, sillä Viiltokaaos oli kova vastus. Hän näytti olevan erittäin hyvässä kunnossa, toisin kuin minä. Yritin parhaani mukaan saada Viiltokaaosta hämilleen ja viillellä hänen kylkiään. Kollilla oli kuitenkin nopeast refleksit. Taistelu taisi kuulua meidän molempien hyviin taitoihin, sillä olimme melko tasavertaisia. Väsyin kuitenkin nopeasti. Kulkukissan hyökkäys oli vaatinut veronsa, vaikka olinkin viimein saanut taisteltua kissan niin huonoon kuntoon, ettei ollut enää mahdollisuuksia selvitä. Viiltokaaos oli vielä täydessä vireessä, kun oma tahtini alkoi jo hidastumaan. Niinpä varapäällikkö sai iskettyä minut maahan ja hyvä, etten musertunut kollin painon alle. Olin minäkin isokokoinen, mutta Viiltokaaos oli minua isompi ja samalla myös painavempi. Ja siinä rimpuillessani tein hyvin suuren virheen, paljastin kaulani. Viiltokaaos käytti tilaisuuden hyväkseen ja iski kaulaani kiinni. Kirosin mielessäni, kun tunsin kaulassani olevan vanhan haavan aukeavan. Ulahdin kivusta, jonka olin saanut kokea jo monta kertaa. Tätä minä inhosin. Tiesin jo, että nyt menettäisin toiseksi viimeisen henkeni. Ja vielä oman varapäällikköni tassuihin! Silmissäni alkoi sumenemaan ja lopulta vajosin pimeyteen.
Normaalisti olin vain pimeydessä, mutta nyt ohitseni vilahti kissa, jonka olin nähnyt aikaisemminkin. Se kulkukissa! Valkoisen turkin omaava kolli, hänet minä näin.
Ei ollut mikään parhain tunne huomata taas olevansa maan pinnalla. Aloin räpyttelemään silmiäni. Päässäni pyöri vain yksi kysymys, että oliko Viiltokaaos jo kadonnut jonnekin vai oliko hän vielä täällä?
//Viilto?
Viiltokaaos 29.10.2018
En minä mikään hyväntekijä ollut, mutta auttaisin Silkkisydäntä. Tai niin hän ainakin luulisi, mutta oikeasti kolli auttaisi minua. Ajatukseni oli suoraan sanottuna loistava, vaikka en ollut satavarma miten se toteutettaisi. Siihen kuuluisi kuollut erakkosyntyinen kissa ja erakoiden vihaajat. Kenties Silkkisydän kieltäytyisi, sillä olihan kyse hänen klaanitoverinsa tappamisesta.
"Tiedän täsmälleen mitä tehdä, mutta sinä et pidä siitä", aloitin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Myrskyklaanilaissoturi siristi silmiään. Vilkaisin hänen taakseen nähdäkseni puhujankiven. Yksikään päälliköistä ei ollut vielä aloittamassa kokousta. Olihan Jokiklaanikin vasta saapunut paikalle. Kai ne halusivat klaanin pääsevän mukaan kokoontumisen menoihin ja sitten vasta aloittaa puheet.
"Jos se auttaa minua ja ystäviäni, haluan tietää", kolli vastasi tyynellä äänellä ja heilautti häntäänsä puolelta toiselle, lopulta asetellen sen etukäpäliensä päälle. Kasvoilleni piirtyi vieno virne, joka paljasti kellertävät hampaani.
"Valitse yksi vihatuista Myrskyklaanin jäsenistä. Joku, jota nämä erakkovastaiset kissat vihaavat. Kerro nimi minulle", pyysin. Silkkisydän epäröi. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen pian taas. Hän etsi kuumeisesti kissan nimeä, jonka uskaltaisi sanoa ääneen minulle. Kolli kai arvasi mitä olin tekemässä, tai ainakin hänellä oli jotain vihiä siitä.
"Riekkosulka", soturi lopulta henkäisi hiljaa. Virnistin tyytyväisesti. Olin kuullut kollin nimen, mutta en tunnistaisi häntä ulkonäön perusteella. Sopivan tuntematon muissa klaaneissa, mutta Myrskyklaanissa vihattu.
"Hyvä valinta", tokaisin tyytyväisenä Silkkisydämelle, joka katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Saniaistähtihän ei ole yksi näistä erakkovastaisista kissoista?" varmistin vielä. Sain vastaukseksi nyökkäyksen. Nyökkäsin pienesti takaisin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hyvä, eli jos yksi erakkoverinen klaanitovereisi kuolee yllättäen ja klaanissa on avoimesti ongelmistaan puhuvia niin sanottuja kantamyrskyklaanilaisia, ketä syyttävä kynsi osoittaa?" kysyin kollilta madaltaen ääntäni. Silkkisydämen katse kirkastui, hän oli kärryllä ainakin toistaiseksi.
"Hyasinttimyrskyä", soturi vastasi epäröiden hiljaisella äänellä, jotta kukaan ei kuulisi.
"Aivan, hyvin ratkaistu", totesin.
"Haluatko minun tappavan klaanitoverini?" Silkkisydän kysyi nyt synkempi ilme kasvoillaan. Kohautin lapojani ja viilsin taas vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.
"Jos et pysty siihen, minä voin auttaa. Mutta sinä teet suurimman työn. Kahden kuunkierron kuluttua kokoontumisesta, hankit tavalla tai toisella Riekkosulan sekä tämän Hyasinttimyrskyn Käärmekiville. Peitän hajujälkeni ja tulen sinne myös auringonlaskun jälkeen juuri, kun ensimmäiset tähdet syttyvät taivaalle. Jää etäämmälle seuraamaan tilannetta. Hyökkään ensin Hyasinttimyrskyn kimppuun, jonka jälkeen tapan Riekkosulan", selostin hiljaisella äänellä suunnitelmani Silkkisydämelle pysyen kuitenkin parin hiirenmitan päässä hänestä. Valitsin paikaksi Käärmekivet, sillä niin kukaan ei yhdistäisi Kuolonklaania tapahtuneeseen. Se ei saisi tapahtua Nelipuiden lähellä. Katselin tyyni ilme kasvoillani aivan muuta kuin soturia. En saanut näyttää, että tunsin hänet. Olimme vain samassa paikassa samaan aikaan ja päätimme vaihtaa hieman kuulumisia.
"Se on ainoa keino, usko minua", totesin tasaisella äänellä. Kasvoilleni pyrkivä hymy nyki suupieliäni. Olin varsin tyytyväinen keksintööni. Myrskyklaani keskittyisi tulevina kuina vain omaan klaaniinsa ja se ongelmiin. Eiväthän he voineet karkottaa kaikkia erakkovastaisia, sillä sehän olisi itsemurha. Nämä erakkovastaiset saattaisivat löytää tiensä muihin klaaneihin ja kääntää heidät Myrskyklaania vastaan. Siitä ei koituisi Myrskyklaanille mitään hyvää.
//Silkki?
Viiltokaaos 31.10.2018
//Laitoin vahingos edelliseen tarinaan et tää ja Silkki tapaa kahen kuunkierron kuluttuu mut piti laittaa et kahen kuunnousun :D
Kokoontumisesta tultuamme menin suoraa tietä sotureiden perään. Raetähti oli kertonut tapansa mukaan Kuolonklaanin asiat kaikille klaaneille, jättäen sentään omat henkensä menetykset mainitsematta. Joka klaanissa oli tapahtunut viimeisen kuun aikana. Jokiklaanin, Tuuliklaanin ja Varjoklaanin päälliköt olivat vaihtuneet. Myrskyklaanissa sen sijaan oli paljon erakkovieraita. Silkkisydän oli kertonut minulle Myrskyklaanin ongelmista erakoiden kanssa. En ollut saanut häntä selvää vastausta siihen, tulisiko hän kahden kuunnousun kuluttua Käärmekiville toteuttamaan suunnitelmat.
Kuu loisti taivaalla yhä, vaikkakin se oli jo suuntaamassa kohti taivaanrantaa. Taivaalle oli ilmestynyt joitakin yksittäisiä pilviä, jotka estivät jokaisen tähden näkemisen. Makoilin sotureiden pesässä tovin ennen kuin sain unen päästä kiinni.
Aamulla aikaisin pakotin itseni hereille. Kampesin ylös lämpimältä vuoteeltani ja taivalsin pesän halki leirin kylmään ilmaan. Yöpakkaset olivat taiteilleet kuurankukkia suurkiven pintaan ja leirin maahan. Kylmä ilma tuntui pahalta hengittäessäni sitä keuhkoihini, jotka olivat tottuneet sotureiden pesän lämpimään ilmaan. Pahimmalta kehossani tuntui sillä kohdalla, joka oli ollut vasten lämmintä petiä. Pakotin itseni pysymään rentona ja tärisemättä, vaikka kylmä olikin. Muutama aamuvirkku oli uskaltautunut ulos pesistään kylmyyteen. Asetuin suurkiven edustalle valmiina järjestämään partioita.
"Pihlajakynsi", lausuin ääneen leirin pääaukiolla paraikaa saalista syövän naaraan nimen. Soturi nosti katseensa minuun ja kohotti hieman leukaansa.
"Johdat aurinkohuipun partiota, joka tarkistaa Tuuliklaanin rajan ukkospolulta Korkokiville. Otat mukaasi Verikyyneleen, Kostohengen ja Tappotahdon", määräsin. Naaras nyökkäsi pienesti ja jatkoi saalistamista. Auringonnousun partioon lähtijät saapuivat hiljattain leirin pääaukiolle. Jäälilja oli valmiina johtamaan partionsa Varjoklaanin rajalle. En järjestänyt auringonnousulle toista partiota, enkä järjestäisi myöskään aurinkohuipulle.
"Tulvasielu, sinä johdat auringonlaskun partiota. Kierrätte varmistamassa, että kukaan ei ole ylittänyt Korkokiviä, ja että Emonsuulla ei ole epätoivottuja vieraita. Mukaasi lähtevät Kalmalilja, Veri ja Pirstaletassu", sanoin. Sotureiden pesän liepeillä itseään pesevä naaraskissa nyökkäsi. Hän oli Yövarjon kumppani, vaikka kaksikko ei sitä muiden nähdessä tahtonut kailottaa. He pitivät välinsä viileinä, mutta silloin tällöin saattoivat kadota leirin ulkopuolelle kahdestaan.
"Vahvamieli, sinun vastuullasi on saalistuspartio, joka lähtee aurinkohuipun aikoihin. Saat itse valita paikan. Mukaasi tulevat Koisammal, Ahvenleuka sekä Sysisydän ja Säpäletassu." Kolli nyökkäsi merkiksi, että oli kuullut ja ymmärtänyt sanani.
"Auringon laskiessa toinen saalistuspartio lähtee matkaan. Sitä johtaa Kaaoslintu. Mukaan lähtevät Silakkasiipi, Vuonovarjo, Graniittipolte, Valhekuiske ja Mututassu", luettelin ulkomuistista kissojen nimiä.
"Silakkasiipi, käy kertomassa nyt Kaaoslinnulle", käskin entistä jokiklaanilaista, joka nyökkäsi ja suuntasi kohti sotureiden pesää, jossa naaras yhä nukkui. Silakkasiipi ei kai vieläkään ollut päässyt mukaan Kuolonklaaniin kuin olisin toivonut, mutta hän ei ollut palannut synnyinklaaniinsa ja se oli tärkeintä minulle. Enkä minä oikeastaan enää edes välittänyt kollista, sillä olin saanut parempia ja luotettavampia liittolaisia Kuolonklaanista. Kollikaan tuskin välitti minusta, vaikka hän taisikin olla melko yksinäinen täällä. Ymmärsihän sen, sillä kolli ei ollut luonteeltaan kovinkaan kuolonklaanilaismainen.
Vilkaisin tyhjää tuoresaaliskasaa ärsyyntyneenä. Tyhjä vatsani huusi nälkää. Yritin tukahduttaa sen palaamalla sotureiden pesään nukkumaan. Uni ei kuitenkaan tullut, sillä mieleni oli jo täysin hereillä. Niinpä makoilin vuoteellani silmät ummessa tovin. Ei minulla muutakaan tekemistä ollut, lisäksi minä kaipasin rauhaa. Kokoontuminen väsytti minua yhä, eivätkä lyhyiksi jääneet yöuneet helpottaneet lainkaan.
Auringonnousun jälkeen pesät olivat tyhjillään. Kylmät auringonsäteet eivät enää lämmittäneet ketään. Taivas oli pilvetön ja ilma kylmä. Hengittäessä huuru vain tunkeutui ulos suusta. Tämä päivä oli kulunut aika tylsästi ja hitaasti. Olin loikoillut jonkin aikaa pesässä, mutta kyllästynyt siihen pian kuultuani Jääliljan partion palaavan leiriin. Sitä seurasi saalistuspartio, joka jätti saaliinsa tuoresaaliskasaan. Moni kissa oli odottanut jo tovin kieli pitkällä tuoresaalista, mutta siitä huolimatta minut huomattuaan he antoivat tilaa ja päästivät tuoresaaliskasalle. Yllätyksekseni myös Valhekuiske väisti. Soturi katsoi minua silmiään siristäen, mutta antoi minun valita kasasta ensimmäisenä. Vanhemmista sotureista osa ei kuitenkaan antanut minun tehdä näin. He kai kuvittelivat olevansa minua vanhempia ja sitä myötä kunnioitetuimpia ja paremmassa asemassa.
Valitsin itselleni jäniksen. Tönäisin hennosti Valhekuisketta kääntyessäni poispäin ja viitoin hännälläni häntä seuraamaan. Viilsin kynsilläni ilmaa matkalla suurkiven liepeille. Soturi seurasi minua tyyni ilme kasvoillaan. Käännyin ja istuin alas suurkiven taakse. Emme olleet jutelleet naaraan kanssa sitten viime kerran. En ollut varma, mitä hän ajatteli. Toisaalta ymmärsin sen. Minullakin oli kestänyt hetki totuttautua siihen, että Sulkakukka oli uudelleensyntynyt Sulkatähtenä. Onnekseni hänen rakkautensa oli säilynyt ennallaan ja naaras ei oikeastaan ollut muuttunut lainkaan. Enää minä en kuitenkaan rakastanut häntä kuten ennen. Se ei haitannut minua, sillä kuollutta oli paha rakastaa.
"Jaetaan tämä", totesin hetken hiljaisuuden kuluttua. Valhekuiske kohotti hieman yllättyneenä kulmiaan, mutta istui alas jäniksen eteen.
"Oliko sinulla asiaa, vai mistä johtuu tämä mukava kahden keskeinen ruokahetki?" naaras kysyi hieman koppavasti, mutta hänen kasvoillaan oli virne. Virnistin takaisin.
"Ei ollut. Ajattelin vain, että olet nälkäinen ja tästä jäniksestä riittää ihan hyvin molemmille", tokaisin tyynesti ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. Valhekuiske kohautti lapojaan ja odotti, että aloittaisin.
"Miten kokoontumisessa meni? Katosit jonnekin sinne saapuessamme", naaras naukui. Pureskelin hyvin pehmeän jäniksen lihaa ja nielaisin ne. Nostin vihreän katseeni tummaan soturiin.
"Meni oikein hyvin", vastasin väläyttäen naaraalle hymyn ja katseellani kerroin, että hän voi syödä. Luvan saatuaan Valhekuiske haukkasi muutaman palan jäniksestä.
"Suunnitelmani etenevät halutulla tavalla", totesin hiljaisella äänellä, ettei kukaan kuulisi sanojani. Valhekuiske nyökkäsi hyvillään ja nosti päänsä ylös.
"Mikä on minun osuuteni suunnitelmissasi?" naaras kysyi yllättäen hiljaisuuden päätteeksi. Kuulustelin hetken aikaa leirin ääniä. En saanut selvää yksittäisistä sanoista, sillä puheensorinaa oli kaikkialla. Nousin ylös ja suuntasin päällikön pesälle. Varmistin sen olevan tyhjä, jonka jälkeen kävelin naaraan luokse ja istuuduin alas. Ketään ei tuntunut kiinnostavan kahdenkeskeinen hetkemme suurkiven takana lähellä leirin piikkiherneseinämää.
"Tarkkaile. Tarkkaile ihan kaikkea ja pysy hereillä kaiken aikaa. Ota huomioon pienimmätkin yksityiskohdat, ne voivat joskus olla ratkaisevia. Ota selvää asioista, mutta pysy taustalla", selitin tasaisella, hiljaisella äänellä naaraskissalle ja jatkoin sitten syömistä.
"Ei muuta?" Valhekuiske kysyi hieman jopa pettyneenä.
"Ei juuri nyt", totesin syömisen lomassa.
Syötyämme siistimme turkkejamme, mutta emme vaihtaneet kieliä keskenämme. Se oli todella epäkuolonklaanimaista, mutta kumppaneilta olisin sen kuitenkin ymmärtänyt. Me emme Valhekuiskeen kanssa olleet hädin tuskin edes ystäviä, joten se ei tullut kuuloonkaan. Jäniksestä oli jäänyt hieman syötävää, josta kävin ilmoittamassa oppilaiden pesän edustalla notkuvalle Sisutassulle. Pisaratähden edesmenneen tyttären Vuolasvirran pentu nyökkäsi ja lähti kai syömään sinne jättämäni jäniksen loppuun. Kun astelin kohti syrjäistä paikkaa leirin reunamilla, törmäsin Jääliljaan. Naaras asettui tielleni.
"Mitä nyt?" murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa läheltä soturin kuonoa. Huomatessaan olevansa liian lähellä minua, naaras astui askeleen taaksepäin.
"Minulla on sinulle asiaa", naaras vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Johdatin hänet leirin reunamille. Halusin toki kuulla hänen asiansa.
//Jää?
Jäälilja 01.11.2018
"Minulla on sinulle asiaa", naukaisin Viiltokaaokselle kylmänviileästi ja tassutimme leirin laitamille. Olin hetki sitten saapunut partiosta, jossa olin hieman kuulustellut Sirpaletassua Kojoottivirneen opetusmetodeista. Kai ne olivat ihan hyviä, mutta mestari ei todellakaan osannut tulkita oppilastaan oikein nuoren naaraan sanojen mukaisesti. Kun olimme asettuneet hieman syrjempään muotoilin lauseiden sanat haluaamani järjestykseen, jotta asiani oli esittelykelpoinen.
"Niin?"Viiltokaaos naukui kärsivällisesti. Hymähdin itsekseni ennen kuin aloitin, sillä olin tyytyväinen aikaansaanokseeni - siis liittolaiseen Tuuliklaanista. Minusta tuntui, että olin alkanut ikään kuin jollakin tasolla pitää Hohdetassusta, hänessä oli sitä sisukasta kipinää jota liittolaiseni kaipasivat. En tietenkään luovuttaisi Hohdetassua Viiltokaaokselle vaan minä pitäisin nuoren naaraan itselläni, mutta antaisin hänelle Viiltokaaoksen käskyjä sillä halusin kollin suunnitelmien käyvän toteen. En kuitenkaan käskisi koskaan Tuuliklaanilaisoppilasta itsemurhatehtävälle, vaikka joku minua korkeammalla oleva niin sanoisikin. Onneksi tiesin, että liittoilaiset merkitsivät VIiltokaaokselle yhtä paljon kuin minulle ja se meinasi, että heidät pidettiin hengissä - paitsi jos he uhkasivat paljastaa suunnitelmia.
"Sinulla on mahdollisuus ensi yönä tulla mukaani tapaamaan Tuuliklaanilaista liittolaistani. Olen varma, ettet voi kieltäytyä, joten voi sanoa jo suoraan kellonajan. Meidän täytyy ehtiä kuunhupuksi tapaamispaikallemme, jonne minä sinut ohjeistan", selitin arvokkaasti istuen, äänessäni ei tipan tippaa ivaa ja halveksuntaa. Viiltokaaos oli ansainnut täyden arvostukseni.
"Saat itse valita missä tapamme yöllä ennen lähtöä, mikäli suostut liittoutujan tapaamiseen. Onko kysyttävää?"
//Viilto? Sori Tiimipii et skippasin tällee ton Jään ja Sirpaleen osuuden..
Viiltokaaos
"Saat itse valita missä tapamme yöllä ennen lähtöä, mikäli suostut liittoutujan tapaamiseen. Onko kysyttävää?" Jäälilja päätti monologinsa ja katsoi minua suoraan vihreisiin silmillä omilla jäisillä silmillään. Kohotin leukaani hieman ylöspäin ja siristin silmiäni.
"Tapaamme leirin ulkopuolella. Koska on kylmä, saat uhrata itsesi ja mennä ensin ulos. Kävele kaikessa rauhassa sisäänkäynniltä oikealle, ihan suoraan. Minä otan sinut kiinni pian sen jälkeen", murahdin naaraskissalle. En tykännyt tavasta jolla hän minulle puhui. Soturi vaikutti epäkunnioittavalta. Hän puhui liittolaisestaan, mutta olin varma, että tulisin puhumaan tämän kissan vielä itseni puolelle, sanoi Jäälilja mitä sanoi. Voisin tarjota kissalle niin paljon enemmän kuin Jäälilja. Naaras osasi ehkä puhua, mutta loppujen lopuksi Kuolonklaanissa hän oli pelkkä soturi muiden joukossa. Jäälilja nyökkäsi hyväksyen paikan. Olin itsekäs, mutta Jäälilja oli ärsyttävä ja kuvitteli itsestään liikoja. Hän sai luvan olla kylmässä kauemmin. Kenties viivyttelisin hetken ennen lähtöä, jotta naaras saisi nauttia kylmyydestä hieman kauemmin.
"Tavataan siis kuuhuipun aikaan", naukaisin ja käänsin naaraalle selkäni. Kuljin kohti sotureiden pesää. Yöni tuntuivat olevan tapahtumarikkaammat kuin päivät. Eilen kokoontuminen, tänäyönä Jääliljan löytämän tuuliklaanilaisen tapaaminen ja huomenna Silkkisydämen ja hänen ongelmansa hoitaminen. No, ainakin suunnitelmani etenivät rytinällä. Pian tielläni olisi enää Raetähti henkineen. Välillä mietin, pitäisikö kollia avittaa hieman henkien menettämisen kanssa, mutta tiesin sen olevan turhaa. Raetähti oli menettänyt pari päivää sitten jälleen yhden hengistään. Erakkokissat olivat vieneet sen häneltä.
Aurinkohuipun jälkeen Syöksyviilto tuli luokseni. Kolli ei vaivautunut johdattamaan leirin reunalle tai muuallekaan, vaan puhui keskellä leiriä, tosin hiljaisemmalla äänellä. Kolli tiesi, että näin meitä ei epäiltäisi mistään.
"Oletko miettinyt jokiklaanilaista?" kolli kysyi. Sillä hän tarkoitti tietenkin Kirkasmarjaa. Katsoin kollia kysyvästi.
"Oletko keksinyt jotakin?" vastasin hänen kysymykseensä toisella kysymyksella. Kolli kohautti lapojaan ja vilkaisi taakseen.
"Onko hänellä kumppania? Rakastaako hän jotakuta enemmän kuin ketään? Pentuja tai jotakin?" kolli kysyi tasaisella, hiljaisella äänellä. Murahdin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tällä kertaa tähtäsin sillä kollin kuonoa, mutta Syöksyviilto väisti sen nopeasti. En tiennyt huomasiko hän tähtäystä, mutta en välittänyt.
"Jos satut muistamaan, minä olen hänen poikansa. En usko, että hänellä on mitään noista, mutta minut tappamalla sinä et ikävä kyllä häntä muserra", nau'uin yrittäen loukata soturia, kuten hän oli sanoillaan kai tietämättään loukannut minua.
"Hänet täytyy saada rakastamaan jotakuta. Niin palavasti, että hän musertuu menettäessään sen. Kai hän rakastaa klaaniaankin, mutta hän on kai nähnyt liikaa klaanitovereidensa kuolemia, ne eivät saa häntä tarpeeksi tolaltaan", isäni naukui pohtien yhä hiljaisella äänellä. En ajatellut Syöksyviiltoa niinkään isänäni, sillä olin saanut tietää asiasta vasta soturi-iässä. Siinä vaiheessa olisin halunnut vain repiä parantajakissan riekaleiksi, mutta nyt tahdoin hänen kärsivän. Tuska ei saanut olla vain hetken kestävää. Sen täytyi olla pitkää, aitoa ja sellaista, joka saa naaraan toivomaan kuolemaa. En tiennyt, kuinka moni kissa tiesi parantajan syrjähypystä. Pyrstötähti oli ainakin tiennyt siitä, Pisaratähti oli kertonut sen minulle.
"Hänhän rakasti sinua", huomautin ivallisesti. Kolli vastasi murahtaen, mutta piti katseensa tyynenä. Hän ei kertaakaan kohdannut katsettani. En tiedä, oliko kolli liian hermostunut siihen, vai yrittikö hän esittää, että emme keskustelleet mitenkään läheisesti tai tärkeistä asioista.
"Huomaa mennyt muoto. Satutko tietämään ketään, jonka voisimme uhrata? Kuolonklaanilaisiin hän tuskin enää hairahtuu, mutta entä joku muu?" kolli kysyi pohtien. Samassa keksin sen.
"Ahvenleuan veli, Haukihammas. Hän on Jokiklaanista, mutta Ahvenleuka tuskin suostuisi hänen tappamiseen. Kirkasmarjan täytyy tietää, että hänen rakkaansa kuoli sen vuoksi, mitä hän itse menneisyydessä valitsi", pohdin vuorostani.
"Entä pennut? Jos he saavat pentuja, voimme tappaa ne. Haukihammas voi muuttaa Kuolonklaaniin ja jatkaa elämäänsä normaalisti", Syöksyviilto ehdotti. Kohautin lapojani. Suostuisiko Haukihammas tällaiseen? Entä mitä Ahvenleuka sanoisi?
"Täytyy pohtia asiaa", totesin kylmästi. Syöksyviilto murahti ja kohtasi nyt katseeni.
"Tämä täytyy tehdä, sinä tiedät sen", kolli naukui tasaisella äänellä. Miksi hän halusi kostaa Kirkasmarjalle niin kovin? Se saattoi johtua siitä, että parantaja oli salannut Syöksyviillolta minun olemassaoloni, tai sitten kolli halusi vain saada minun luottamukseni. En tiennyt, mutta eipä asialla niin paljoa väliä ollutkaan. Halusin kostaa Kirkasmarjalle, siitä olin varma.
"Niin, mutta meillä on aikaa. Keskustellaan tästä myöhemmin lisää", sanoin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Hyvä on sitten. Ota minuun yhteyttä", kolli käski, käänsi minulle selkänsä ja suuntasi kohti sotureiden pesää. Jäin istumaan yksin suurkiven edustalle. Katselin leirin arkipäiväisiä toimia ja mietin tulevaisuutta. Jos asiat menisivät suunnitelmien mukaan, muutaman kuun kuluttua voisin saada Kuolonklaanin valtani alle. Raetähti oli menettänyt henkiään paljon. Ikään kuin hän haluaisi menettää niitä, mutta ei se minua lainkaan haitannut. Oli kylmä päivä, taas vaihteeksi. Taivaalla oli joitakin pilvenhattaroita ja kylmä aurinko hehkui taivaalla. Se suuntasi nopeasti kohti taivaanrantaa.
Aurinko oli laskenut. Olin mennyt sotureiden pesään ottamaan pienet unet ennen kuin lähtisin kylmään ulos leiristä tapaamaan Jääliljan liittolaista Tuuliklaanista. Tapani mukaan en nähnyt unia. Hieman ennen kuuhuippua onnistuin heräämään, jonka jälkeen poistuin lämpimästä pesästä, joka oli jo lähes täynnä kissoja. Vain muutama puuttui. Yksi näistä oli Jäälilja. Kun pujahdin ulos sotureiden pesästä leirin kylmälle aukiolle, kiinnitin huomiota taivaalla mollottavaan kuuhun, joka vielä viime yönä oli ollut täysi. Nyt se oli pienempi. Neljäsosakuun kuluttua se olisi lähes puolikas. Käänsin katseeni leirin uloskäynnille. Huomasin vaalean hännän katoavan piikkihernetunnelin syövereihin. Jäälilja oli lähtenyt leiristä. Yövartiossa oli Silakkasiipi. Soturi istui kylmissään lähellä suurkiveä ja katseli tähtiä. Uskoikohan kolli vielä Tähtiklaaniin? Astelin hänen luokseen lähes äänettä.
"Hei", tervehdin soturia, joka säpsähti ja käänsi harmaakeltaisen katseensa minuun.
"Ai, hei", hän tervehti tasaisella äänellä ja käänsi kehonsa minun suuntaani. Kollin selkä oli piikkihernetunneliin päin.
"Kuinka olet voinut?" kysyin ja istuin alas. Jäälilja saisi luvan odottaa hetken. Sitä paitsi leirissä oli lämpimämpää, kun kylmä puhuri ei päässyt muurien lävitse sisään.
"Sitä samaa kuin ennenkin. Etkö sinä ikävöi lainkaan Jokiklaania?" kolli kysyi yllättäen. Kohotin kulmiani ja virnistin.
"No en. Sinäkö sitten kaipaat?" kysyin viiltäen kynsilläni ilmaa. Soturi kohautti lapojaan.
"Siellä minulla oli jotenkin helpompaa. Tulin Kuolonklaaniin vain sinun vuoksesi. Sinä olit ainoa ystäväni, mutta nyt sekin on poissa. Sinä olet Kuolonklaanin varapäällikkö, ja minä olen vain entinen jokiklaanilainen. Edes Raetähti ei arvosta minua. Olisihan hän antanut minulle edes oppilaan, jos arvostaisi. Kaikki välttelevät minua", kolli valitti. Tuo oli totta. Silakkasiipi oli yksinäinen, mutta olisi hän itsekin voinut siihen vaikuttaa.
"Mene puhumaan muille. Tuskin he haluavat tulla hiljaisen ja yksinäisen kissan luokse, sillä saavat pian saman leiman kuin sinäkin. Ole rohkeampi, löydä sisältäsi se kuolonklaanilainen, joka sinä voit olla", kannustin kollia. Hän oli selkeästi yllättynyt kannustavista sanoistani. Soturi kohautti lapojaan.
"Minun täytyy nyt mennä, tahdon käydä kävelyllä ennen kuin tulee vielä kylmempi", totesin nopeasti ja hyvästelin soturin. Hän jäi seisomaan paikoilleen, kun pujahdin matalana ulos piikkihernetunnelista. Kirosin sen toisessa päässä, kun oksat tarttuivat turkkiini. Repäisin ne pois ja nuolaisin kielelläni pari kertaa lapaani. Sen jälkeen suuntasin oikealle. Ravasin eteenpäin nopeaan tahtiin, jotta lihakseni lämpenisivät ja kylmä ilma ei saisi minua vapisemaan.
Vähän ajan kuluttua sain vaalean soturin kiinni. Jäälilja väräytti korviaan kuullessaan askeleeni ja kääntyi sitten minua päin.
"Mikä kesti?" naaras murahti tyytymättömänä.
"Jäin rupattelemaan vanhan ystäväni kanssa", naukaisin murahtaen. Turhaan minä valehtelin. Jäälilja tiesi, että hän ei ollut mikään lempikissani. Hän sai olla tyytyväinen, että olin ottanut hänet mukaan juoneeni.
"Vie minut sinne tapaamispaikalle", komensin. Jäälilja murahti ja lähti kulkemaan eteenpäin. Kuljimme melko ripein askelin, sillä emme tahtoneet pakkasten pureutuvan lihaksiimme.
//Jää? Mun pitää sit saaha Viilto mielellää parin päivän sisällä pois täältä.
Viiltokaaos 07.11.2018
Jäälilja johdatti minut Tuuliklaanin rajalle tähtien tuikkiessa yllämme. Taivaalle oli kertynyt joitakin pilviä, mutta ilma oli yhä kylmä. Pakkanen kiristyi yö yöltä yhä vain. Saavuttuamme Tuuliklaanin rajalle, vaalea soturi pysähtyi. Hän tarkkaili ympäristöä kaikilla aisteillaan ja kohdisti katseensa Tuuliklaanin reviirin suuntaan. Istuuduin alas rennosti ja kääntelin hitaasti päätäni ympäristöä tarkkaillen. Pian kuulin liikettä Tuuliklaanin suunnalta. Musta, pieni hahmo lähestyi meitä nopeasti. Se kulki nummia pitkin matalana. Askeleet olivat ripeitä, mutta kaukana juoksuaskelista. Tulija hidasti tahtiaan meidät huomatessaan. Hän suoristi ryhtinsä ja nosti päänsä ylös. Tunnistin kissan naaraaksi, joka omasi mustan turkin ja valkean rinnan. Kun naaras pääsi muutaman ketunmitan päähän meistä, hän pysähtyi. Kissa kohdisti hämmästyneet siniset silmänsä minuun. Kissan suu aukesi, kuin hän olisi yrittänyt sanoa jotain saamatta mitään aikaan. Viilsin kynsilläni ilmaa. Kissa säpsähti, mutta jännitti sitten lihaksensa ja suoristi taas ryhtinsä. Kissa sulki suunsa ja muokkasi hämmästyneen ilmeensä kylmäksi. Hän vilkaisi Jääliljaa, joka taas käänsi katseensa minuun.
"Tässä on Hohdetassu", kuolonklaanilaissoturi kertoi. Siristin silmiäni. Tätäkö Jäälilja halusi minun katsovan? Tuuliklaanilaisoppilasta? Toisaalta ymmärsin soturia, sillä olinhan käskenyt häntä kertomaan kaiken. Olin myös kiitollinen siitä, että Jäälilja oli tuonut minut ja kertonut tuuliklaanilaisesta, joka ei kuitenkaan kovinkaan suurta kiinnostusta herättänyt. Kissa oli suoristanut ryhtinsä ja nostanut leukaansa ylöspäin, mutta oppilas hän vain oli. Oliko Jäälilja kertonut suunnitelmistani tuuliklaanilaisoppilaalle?
"Hohdetassu, tässä on Viiltokaaos", naaras ilmoitti kääntäen katseensa tuuliklaanilaiseen.
"Tiedän kyllä", hän vastasi nopeasti ja kohtasi jäänsinisillä silmillä omat vihreät silmäni.
"Oliko se tässä?" kysyin murahtaen. Se sai Hohdetassuksi kutsutun naaraan hämmästymään. Kuin hän olisi odottanut jotain muuta. Jäälilja siristi silmiään.
"Tahdoin sinun vain tapaavan hänet", vaalea soturi ilmoitti tyynesti ja heilautti häntäänsä. Astuin askeleen lähemmäs tuuliklaanilaista. Hohdetassu veti syvään henkeä ja siristi ilmeikkäitä silmiään minun tullessa lähemmäs. Pysähdyin kahden hiirenmitan päähän naaraasta, joka oli minua paljon pienempi. Tarkkailin häntä ylhäältäpäin hetken aikaa. Sitten kumarruin hänen korviensa tasolle ja kuiskasin hiljaa:
"Minä olen johtajasi." Se sai naaraan väräyttämään korviaan ja astumaan askeleen taaksepäin. Hän ei sanonut mitään. Ihme kyllä, myös Jäälilja pysyi vaiti. Viilsin vielä kynsilläni ilmaa saamatta sen kummempaa reaktiota naaraassa aikaan, jonka jälkeen käänsin tälle selkäni. Mitään sanomatta lähdin kulkemaan nummia pitkin takaisin kohti Kuolonklaanin leiriä. Hento tuulenvire tarttui turkkiini, ja pian kuulin Jääliljan askeleet perässäni. Naaras otti minut kiinni juoksuaskelin, jonka jälkeen hän hidastui lähes vierelleni. En kääntänyt katsettani häneen.
"Mitä sanoit hänelle?" soturi tivasi kylmänviileällä äänellä. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.
"En mitään painokelpoista", vastasin ja käänsin nyt katseeni naaraaseen. Virnistin hänelle. Jääliljan ilme pysyi tyynenä, häntä ei hymyilyttänyt. Hän ei ollut mitenkään vihainen, mutta olisi kai halunnut tietää, mitä sanoin.
Matka leiriin sujui melko nopeasti. Tapaaminen oli ollut lyhyt, eli en ollut jäätynyt matkalla takaisin leiriin. Ilmoitin Jääliljalle, että hän saisi vaikka katsella hetken ajan tähtiä, sillä minä menisin leiriin ensin. Ehkä naaras olisi ansainnut pienen palkkion Hohdetassusta, mutta en ollut juuri nyt anteliaalla tuulella. Koska soturi tiesi, miten tärkeä suunnitelmani minulle oli, hän suostui jäämään hetkeksi leirin ulkopuolelle, kun astelin sisään leiriin. Leirin pääaukio oli autio. Oli kuolemanhiljaista. Huomasin kuitenkin Silakkasiiven istuvan vartiossa piikkihernetunnelin liepeillä, vain muutaman ketunmitan päässä sen sisäänkäynnistä. Kolli istui maassa silmät suljettuina, mutta väräytti korviaan minun tullessa leiriin. Hän vilkaisi minua, jonka jälkeen sulki silmänsä taas. Suuntasin kohti sotureiden pesään. Ennen kuin pujahdin pensaikon suojiin, vedin keuhkoni täyteen kylmää ilmaa. Löysin nopeasti oman vuoteeni pesän keskustasta. En ehtinyt edes nukahtaa, kun Jäälilja saapui. Hän asettui omalle vuoteelleen vain muutaman vuoteen päähän minusta. Kiinnittämättä soturiin sen enempää huomiota, vaivuin uneen.
Aamu oli täysin tavallinen. Heräsin ensimmäisten joukossa, järjestin partiot ja katselin heräilevää leiriä. Ennen auringonnousua lähteneen saalistuspartion palatessa, nappasin tuoresaaliskasasta itselleni hiiren ja söin sen nopeasti muutamalla suupalalla. Katsellessani leirin kissoja, katseeni takertui huomaamattani Valhekuiskeen tummaan turkkiin. Katsoin, kuinka naaras ulostautui sotureiden pesästä, venytteli ja pesi turkkiaan. Naaras oli hyvä soturi, vaikka määrätietoisuus olikin toisinaan heikkous. Soturi oli ainakin uskollinen klaanilleen, sillä hänen pyynnöstään olin auttanut parantaja Pikiviillon lavastamisessa syylliseksi. Petos klaaniamme kohtaan oli anteeksiantamaton, mutta tiesimme parantajan olleen vääräuskoinen. Hän ei kai koskaan ollut kovinkaan suuri osa Valhekuiskeen elämää, mutta toisaalta se oli vain hyvä. Parempi ilman isää kuin Pikiviillon kaltainen pelkuri. Olin kuullut, että Pisaratähdellä oli ollut erimielisyyksiä entisen parantajan kanssa aikoinaan.
"Viiltokaaos. Viiltokaaos", voimistuva ääneni toistelu sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Käänsin korviani puheen suuntaan ja pian käänsin pääni sinnepäin. Puhuja oli hopeanharmaa kolli, Sumumyrsky.
"No?" murahdin vastaukseksi kylmästi. Soturi siristi meripihkaisia silmiään.
"Raetähti on parantajan pesällä", kolli ilmoitti tasaisella äänellään. Kohotin kulmiani yllättyneenä.
"Mihin?" kysyin vain. Päällikön isä viittoi minut hännällään kohti parantajan pesää. Seurasin, koska en keksinyt syytä kieltäytyä. Kolli johdatti minut sammalvuoteelle, jossa Raetähti makasi. Kolli oli sulkenut meripihkaiset silmänsä, hänen kylkensä kohoili hitaasti ylös ja alas. Vaarallinenkin soturi oli helppo tappaa sen nukkuessa noin sikeää unta. Yhdellä viillolla olisin voinut avata harmaan kollin kaulassa olevan haavan, joka oli peitelty hämähäkin seitillä ja yrteillä.
"Kulkukissa", Sumumyrsky totesi hiljaisuuden päätteeksi. Väräytin vain korviani, mutta en kääntänyt katsettani pois nukkuvasta päälliköstä. Raetähti menetti henkiään nopeaan tahtiin, pian hän menettäisi kai ne viimeisetkin. Käänsin lopulta katseeni Sumumyrskyyn. Soturi oli alkuperältään tuuliklaanilainen. Muistan hänen tulleen Kuolonklaaniin juuri ennen sotaa, joka vaati kahden Kuolonklaanin päällikön henget. Soturi oli rakastanut Kohmesydäntä, niin hän oli tehnyt jo alusta saakka. Rakkaus ei aina vain ole ikuista, sillä Kohmesydän oli kuollut aikaa sitten. Sumumyrskyn elämä oli kai enää vain klaaninsa palvelemista ja poikansa opastamista. Jälkimmäinen ei kai sujunut kovin hyvin, sillä Raetähti menetti henkiään kaiken aikaa.
Sumumyrsky ei sanonut mitään, vaan kääntyi ja kulki ulos parantajan pesästä. Minä tein samojen, sillä yrttien tuoksut eivät houkutelleet minua jäämään. En tahtonut haista parantajalta, en vahingossakaan. Pääaukiolle oli tullut enemmän kissoja. Suuri osa heistä söi saalistuspartion antimia, mutta jotkut juttelivat keskenään tai sukivat turkkiaan.
Päivä ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta. Taivas oli pilvien peittämä ja näytti siltä, kuin se putoaisi niskaamme hetkenä minä hyvänsä. Pilvistä oli kerrankin jotain hyötyä; ilma oli lämpimämpi kuin yöllä. Hengittäessä huuru purkautui ulos sieraimistani, mutta lehtikato olikin jo lähellä. Annoin katseeni löytää taas Valhekuiskeen. Epäonnekseni naaras kuitenkin nosti juuri katseensa minuun ja onnistuin katsomaan häntä suoraan silmiin. Se yhteys kesti silmänräpäyksen ajan, kunnes käänsin katseeni pois. Valhekuiske ei tullut juttelemaan minulle, hän lähti kai omille teilleen.
Vain vähän auringonlaskua ennen suuntasin jälleen kerran kohti nelipuita. Jouduin varmistamaan, ettei kukaan huomannut minun lähtevän. Puolimatkaa ukkospolulle tarkkailin selustaani. Kukaan ei seurannut minua. Kaatosade oli alkanut aurinkohuipun hetkellä, mutta nyt se oli enää onneton tihkusade.
Ennen leiristä lähtemistä olin kuullut jotain, joka sai minut kiinnostumaan. Mäyräraita ja Kylmähenkäys olivat puhuneet jostain "tänä yönä Varjoklaanin rajalla hoidettavasta jutusta", josta minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta. Ohikulkumatkalla kuulin sen, mutta käännyin ja kysyin, mitä kaksikko suunnitteli. Se oli ehkä hieman typerää, mutta he valehtelivat vain puhuvansa partiosta. En uskonut, mutta en kokenut järkeväksi alkaa kyselemään. Selvittäisin sen itse poikkeamalla Varjoklaanin rajalla palatessani Myrskyklaanin reviiriltä.
Matka nelipuille taittui nopeasti. Jolkottelin kaikessa rauhassa eteenpäin. Joutuisin peittämään hajujälkeni, sillä seuraavaksi kulkisin Myrskyklaanin reviirin halki Käärmekiville ja tapaisin Silkkisydämen kaksi klaanitoveria, joista toisen oli määrä kuolla tänä yönä. Toivoin vain, että Silkkisydän oli tehnyt osansa. Hänen ei kannattanut alkaa sooloilemaan tai peruuttamaan. Kollin oli hyvä ymmärtää, että minun kanssani ei kannattanut pelleillä. Löysin sopivan laventeliryteikön, jossa kierin hetken aikaa. Kasvin voimakas haju peitti oman ominaistuoksuni hyvin. En suostunut pyörimään mudassa tai muussakaan sotkussa. Laventeli toimi hyvin kuolleen kissan tuoksun peittämiseen, joten kai voimakas tuoksu toimi myös minun hajuni peittämiseen. Ja olinhan minä käytännössä kuollut.
Loikin nelipuiden laakson poikki pitkin askelin kohti sen toista kulmaa, josta oli nopein reitti Käärmekiville. Juoksin nopeasti aluskasvillisuuden sekaan ja kuljin tottumuksesta matalana eteenpäin. Tarkkailin ympäristöäni herkeämättä. Kääntelin korviani ja pidin leukani raotettuina. Riistan tuoksu kantautui kitalakeeni, mutta sivuutin sen. Nyt ei ollut aikaa saalistamiselle.
Kun saavuin Käärmekiville, asetuin lähimmän kuusen oksien alle piiloon. Hyasinttimyrskyn ja Riekkosulan pitäisi saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Tarkkailin yhä ympäristöäni. Saatoin nähdä oksien lomasta palavan pimenevää taivasta. Ensimmäiset, haaleat tähdet olivat syttyneet jo. Silloin kuulin askeleita, jotka lähestyivät. Erotin kuusen alta kahden hahmon lähestyvän. Tuuli oli puolellani, sillä saatoin haistaa kaksikon tuoksun, mutta he eivät minun. Toinen kissoista omasi leveät lavat ja sinertävänharmaan juovikkaan turkin. Hän oli kai Hyasinttimyrsky, tunnistin hänet kokoontumisista. Toinen kolli oli hieman pienempi musta kolli. Pienemmän kollin pitkät jalat tekivät hänestä lähes klaanitoverinsa korkuisen. Kuulin vaimeasti heidän puhuvan. Ilmapiiri oli kireä, eivätkä he selkeästi nauttineet toistensa seurasta. Sinertävänharmaa kolli oli täysin huonossa paikassa. Hän oli Riekkosulan takana. Hyökkäyksen täytyi tapahtua ensin Hyasinttimyrskyyn, jotta en ei tiedä mikä heihin iski. Kolli täytyi lavastaa syylliseksi murhaan, se ei ollut mikään pikkujuttu. Olin suunnitellut tätä koko päivän ja hieman enemmänkin. Annoin kaksikon tulla lähemmäksi. He liikkuivat hitaasti ja pitivät pientä välimatkaa toisiinsa. En kuullut heidän keskusteluaan. Sitten tapahtui hyvä asia, Hyasinttimyrsky vaihtoi paikkaansa. Se kiersi Riekkosulan ja pysähtyi vain muutaman ketunmmitan päähän kuusesta, jonka alla kyyhötin. Se oli mahdollisuuteni, joka kestäisi ehkä vain hetken.
Varoittamatta syöksyin esiin oksien alta. Loikkasin leveälapaisen kollin niskaan, se päästi ilmoille parkaisun, joka tukahtui nopeasti minun painettua kissa maahan. Koska hän ei saanut tietää minusta, nousin nopeasti ylös ja heitin kissan vasten lähintä puuta. Se ei saanut häntä täysin tajuttomaksi, sillä kolli oli yhä hereillä. Hän yritti etsiä minua katseellaan, mutta oli liian pökerryksissä löytääkseen minut. Tartuin jälleen kollin niskaan kiinni ja iskin hänet vasten koivua. Kissa vajosi tajuttomuuteen ja valui kuun runkoa vasten märkien lehtien ja aluskasvillisuuden sekaan. Sitten käänsin vihreän, murhanhimoisen katseeni kohti Riekkosulkaa. Kasvoillani oli jopa hieman mielipuoli virne, joka sai Riekkosulan pysymään paikoillaan. Kolli ei tehnyt mitään, mutta kun lähdin juoksemaan häntä kohti, soturi yritti pakoon. Hän kai aavisti kokoeromme ja taitomme olevan liian eri luokkaa. Yllättäen kissa kuitenkin kääntyi. Hän viilsi kynsillään ilmaa, sillä ei osunut minuun. Kumarruin ja loikkasin kynnet ojossa kissan kimppuun. Kynteni upposivat tämän kaulaan ja lapaan. Viilsin oikealla etukäpälälläni soturin kurkun auki. Varuiksi myös upotin hampaani siihen. Kierimme hetken ajan aluskasvillisuuden seassa. Soturi yritti kynsiä kylkiäni ja vatsaani onnistumatta. Pari naarmua hän sai aikaan, mutta ei mitään muuta. Hyökkäys oli ollut nopea ja lähes äänetön. Hetkeä myöhemmin Riekkosulka makasi maassa elottomana veren peitossa. Tiesin varmistaa hänen kyntensä, sillä niihin oli saattanut jäädä karvaani. Onnekseni niin ei ollut käynyt. Tartuin hampaillani elottoman soturin niskaan ja raahasin tämän lähelle puuta, jota vasten Hyasinttimyrsky makasi. Toivoin, että murhapaikka oli kyllin vakuuttava. Varuiksi vielä kynsin hieman tajuttoman Hyasinttimyrskyn turkkia. Pelkäsin kollin heräävään, mutta niin ei käynyt. Tajuttomuus oli kyllin syvä.
Etsin katseellani Silkkisydäntä Käärmekivien läheisyydestä, mutta en nähnyt häntä. Kuljin poispäin kaksikosta ja huomasin pian kollin valkean turkin vilahtavan Käärmekivien lomassa. Hän astui esiin kivien takaa ja katsoi minua suoraan silmiini. En osannut tulkita hänen ilmettään.
"Pidä huolta, että klaani uskoo Hyasinttimyrskyn tehneen tuon. Olet onnekas, kun suostuin hoitamaan tämän. Voit kiittää minua myöhemmin", tokaisin viileästi. Kuu oli jo noussut mukavasti, minun täytyisi kiirehtiä Varjoklaanin rajalle, jotta voisin löytää Kylmähenkäyksen ja Mäyräraidan. Olin tuonut naaraan klaaniin reilu kuu sitten. Hän oli sopeutunut yllättävän hyvin ja tutustunut epäonnekseni Kylmähenkäykseen. En koskaan ollut pitänyt kollista, jonka Jäälilja oli Varjoklaanista Kuolonklaaniin raahannut. Soturi oli yrittänyt tappaa oman kumppaninsa, joka kaiken lisäksi oli Pisaratähden pentu. Hän oli mielipuoli.
En jäänyt odottamaan Silkkisydämen vastausta, vaan hyvästelin kollin ja lähdin ravaamaan ripeästi kohti Nelipuita.
Matka takaisin Kuolonklaanin reviirille tuntui ikuisuudelta. Lopulta reviirillemme päästyäni, suin turkkiani hieman. Se oli sotkuinen taistelun ja kasvien seassa pyörimisen jäljiltä. Arvelin, että haisin Myrskyklaanilta. En kuitenkaan välittänyt, vaan ylitin ukkospolun muutamilla loikilla ja suuntasin Varjoklaanin rajaa myöten eteenpäin. Kuljin monien ketunmittojen päässä ukkospolusta, ihan vain varuilta. Kylmähenkäyksen ja Mäyräraidan varjoklaanilaismaiset tuoksut olivat voimakkaat täällä. Pian ne kuitenkin katosivat. Oliko kaksikko ylittänyt Ukkospolun? Päätin ottaa siitä selvää, hitaasti kuljin ukkospolun päälle. Varmistin, ettei hirviöitä tullut. Tosin näin pimeällä niiden hehkuvat silmät saattoi nähdä jo kaukaa. Ilma oli hieman utuinen, mutta taivas näkyi nyt hieman. Käännyin katsomaan takanani häämöttävää nummea ja niiden taakse avartuvia Korkokiviä. Yhdessä kohdassa oli valtava kuoppa, joka oli Emonsuu. Sen lähistöllä saalistaminen ei ollut kovinkaan tuottoisaa, mutta nummet olivat saalistukselle erinomainen paikka.
Pujahdin Varjoklaanin reviirille nopeasti. Piilouduin lähimpään pensaikkoon äänettä. Yllätyksekseni erotin katseellani kolme kissaa: Mäyräraidan, Kylmähenkäyksen ja Rosmariiniputouksen. En nähnyt heitä kokonaan, joten paikalla saattoi olla myös useampi kissa. Jäin tarkkailemaan tilannetta pensaikon takaa.
//Kylmä? Jos kirjotat vaik siihe et Kylmä hyökkää Rosman kimppuu ni voin jatkaa siit?XD Tästä alkaa KP-boosti :D
Viiltokaaos 22.10.2018
Vilkaisin nopeasti Valhekuisketta kuullessani hänen kysymyksensä. Olin miettinyt asiaa paljon. Mahdollisesti Kuolonklaanistakin löytyi niitä kissoja, jotka eivät hyväksyisi suunnitelmiani ja minua päällikkönään.
"Se on heidän päätöksensä", vastasin lapojani kohauttaen.
"Mitä tarkoitat?" Valhekuiske kysyi. Käänsin katseeni naaraaseen ja pysähdyin. Soturi pysähtyi myös vierelleni.
"He voivat hyväksyä suunnitelmani, kuolla tai ottaa vastaan jotain varmasti pahempaa kuin voivat kuvitellakaan. Jokaisella on jotain, josta välittää. Voin kääntää pennut omia vanhempiaan vastaan, tappaa kumppanin tai vaikka sokeuttaa kissan. Lista on pitkä, mutta kyllä minä selviän. Saan kuolonklaanilaiset uskomaan minuun ja suunnitelmiini, onhan klaani sentään minun", nau'uin virnistäen. Virne pyyhkiytyi hetkessä pois kasvoiltani ymmärrettyäni mitä olin sanonut. Valhekuiske ei tiennyt minun olevan Viiltotähti, hän luuli minua vain joksikin tämän sukulaiseksi. Myös Valhekuiskeen kasvoille muodostyi hämmentynyt, kysyvä ilme.
"Sinun?" naaras pyysi jälleen tarkennusta ja siristi silmiään. Yritin keksiä nopeasti jonkun valheen siihen, mutta mieleeni ei tullut mitään. Tuijotin vain naaraskissan hämmentyneitä silmiä pitkään. Hetki jatkui ja jatkui, kunnes Valhekuiske räpäytti vihreitä silmiään ja kallisti päätään.
"Niin, siis minähän.. Minustahan tulee päällikkö", yritin soperrella, mutta naaraan vihreä katse porautui niin syvälle silmiini, että se sai minut takeltelemaan sanoissani. Valhekuiske katsoi minua epäilevä ilme kasvoillaan. Kirosin mielessäni pitäen katseeni yhä naaraan silmissä. Mikä minua vaivasi? Olin aina kiperään tilanteeseen joutuessani onnistunut luikertelemaan siitä pois valheiden avulla. Tämän kiusallisen keskustelun jälkeen mieleni melkein teki kertoa naaraalle totuus, mutta en tiennyt voisinko oikeasti luottaa häneen. Vaihtoehtoja olisi kaksi; joko naaras alkaisi kunnioittamaan minua enemmän tai sitten hän lopettaisi kaiken yhteyden pidon ja tahtoisi pois suunnitelmistani. En uskonut, että soturi vajoaisi niin alas, että kertoisi muille minusta. Olin umpikujassa. En tiennyt mitä tehdä. Tunsin sydämeni lyöntien nopeutuvan sitä mukaan kun mietin asiaa enemmän. Yritin miettiä järkevintä ratkaisua. Jos antaisin asian olla, Valhekuiske jäisi takuulla miettimään sitä ja takuulla ottaisi asian vielä puheeksi.
"Mitä sinä oikein sekoilet?" naaras kysyi hieman turhautuneena ja heilutteli häntäänsä puolelta toiselle kärsimättömänä. Yritin löytää parhaimman pakotien, mutta ajatukseni vain törmäilivät pääkopassani toisiinsa antamatta minulle vastausta.
"Miten niin? Johan minä kerroin", vastasin murahtaen yrittäen palauttaa tyynen ilmeen kasvoilleni, mutta hermostuneisuus paistoi läpi. Viilsin kynsilläni ilmaa huomaamattani kaksi kertaa aivan peräkkäin.
"Salaatko sinä jotain?" naaras kysyi nostaen leukaansa ylemmäs. Naaras oli siristänyt vihreät silmänsä aivan viivoiksi.
Mikä ihme minua vaivasi? Kysymys kaikui päässäni äärettömyyksiin saakka. Miksi käyttäydyin näin, miksi olin mennyt näin lukkoon. Minun täytyi tehdä päätös nyt. Valehtelisinko naaraalle, kääntäisinkö aiheen toisaalle vai kertoisinko yksinkertaisen totuuden.
"Kerron sinulle nyt jotain, jota en ole kertonut kuin muutamalle luotettavalle kissalle koko Kuolonklaanissa. Sinun täytyy vannoa henkesi nimeen, että et kerro tästä kenellekään", nau'uin naaraalle saaden ääneni nyt tasaiseksi ja matalaksi. Päästin kurkustani matalaa murinaa viiltäessäni kynsilläni ilmaa. Valhekuiske nyökkäsi hitaasti.
"Minä vannon", naaras vastasi hitaasti ja laski leukaansa nyt alemmas. Nielaisin hieman hermostuneena ja vilkaisin ajatuksissani taivasta yrittäen keksiä, miten olisi järkevintä kertoa uudelleensyntymisestä ja edellisestä elämästäni Valhekuiskeelle.
"Minä olen Viiltotähti", nau'uin lyhyesti ja ytimekkäästi tyyni ilme kasvoillani. Suoristin ryhtini ja katsoin minua hieman pienempää naarasta tuon silmiin yläviistosta. Valhekuiske katsoi minua epäuskoisena ja oli purskahtaa nauruun, kunnes virne muuttui hetkessä hämmästyneeksi ilmeeksi. Naaras kallisti päätään.
"Kauan sitten minä olin Viiltotähti. Minä kuolin ja sitten synnyin uudelleen. Muistin menneisyydestäni Viiltotähtenä vasta Kuolonklaanissa ollessani, tajusin sen pyörryttyäni kokoontumiseen joitakin kuita sitten", kerroin naaraalle. Nyt Valhekuiskeen yllättynyt ilme oli muuttunut epäileväksi.
"Yritätkö nyt vedättää minua? Tuo on hulluinta mitä olen hetkeen kuullut", naaras vastasi tuhahtaen ja lipaisi kielellään etukäpäläänsä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja räpäytin silmiäni.
"En, miksi yrittäisin? Kerroin sinulle juuri asian, joka on syvin salaisuuteni ja sinun reaktiosi on tuollainen. Tai olisihan se pitänyt arvata", vastasin murahtaen. Naaraan reaktio oli toisaalta ymmärrettävä, mutta hänen epäilyksensä saivat minut ärsyyntymään. Olin kääntymässä ympäri palatakseni leiriin, mutta Valhekuiske pysäytti minut:
"Oletko ihan oikeasti tosissasi?" Kohtasin naaraan katseen ja nyökkäsin hitaasti. Tunsin kylmien väreiden kulkevan kehoni lävitse. Kuulin selkeästi sydämeni tykytyksen korvissani. En tiennyt johtuiko se naaraan katseesta vaiko siitä, että annoin jälleen yhdelle kissalle aseen minua vastaan. Se ase voisi hetkessä tuhota kaiken mitä olin saanut tässä elämässäni aikaan. Tai vaihtoehtoisesti sen avulla voisin saada kaiken takaisin, mitä minulla aikoinaan oli.
"Minä olen Viiltotähti, Kuolonklaanin perustaja. Tahdon kaiken sen takaisin, mitä minulla aikoinaan oli. Mutta nyt aion tehdä sen paremmin ja yhä vain muistettavammin. Vanha nimeni kummittelee yhä metsässä pelotellen tottelemattomia pentuja, tahdon siitä pelosta suurempaa ja aidompaa. Tahdon muistuttaa kaikille, mistä Kuolonklaani on oikeasti tehty. Ikävä kyllä, mutta Raetähti on ajanut Kuolonklaanin uskottavuuden alaspäin. Me emme ole enää pelätty klaani, ennemminkin väheksitty. Eikö se ole väärin, että joudun katsomaan kuinka minun klaaniani tuhotaan? Sen vuoksi minä aion valloittaa koko metsän", naukaisin Valhekuiskeelle pitäen puheessani pieniä taukoja. Naaras katsoi minua herkeämättä. Mitäköhän hän nyt ajatteli? Pitikö hän minua sekopäänä vai uskoiko hän sen, mitä olin.
//Valhe? Sori sekavuus xd
Valhekuiske 24.10.2018
Niin uskomattomalta kuin Viiltokaaoksen tarina kuulostikin, halusin todella uskoa siihen. Koko elämäni ajan oli vain kuullut tarinoita Kuolonklaanin mahtavasta perustajasta, joka aikoinaan valloitti koko metsän ja hallitsi sitä kunnes hänet viimein kukistettiin. Varapäälliköllä muistutti myös ominaisuuksiltaan kaikkea, miksi Viiltotähteä oltiin kuvailtu ja tavoitteet olivat yhtä korkealla. Tiesin hänen kuitenkin hänen olevan myös loistava valhetelija, joten pelko siitä, että kolli vain yritti vedättämällä saada minulta enemmän kunnioitusta ja uskollisuutta velloi mielessäni. Kuinka naiivilta vaikuttaisin, jos nielisin hänen valheensa suoraan? Viiltokaaoksen ilme oli tyyni mutta vakava, enkä nähnyt merkkejä valehtelusta. Kaikki hänen suunnitelmansakin olivat tähän asti onnistuneet ja hänestä tulisi päällikkö, eli mitään tarvetta Viiltotähden esittämiseen ei myöskään ollut.
"Ymmärrät varmasti, kuinka hullulta kaikki tämä kuulostaa", naukaisin, kun en keksinyt enää mitään järkevää sanottavaa, mikä sai Viiltokaaoksen pyöräyttämään vihreitä silmiään.
"Olet tehnyt sen harvinaisen selväksi", tuo murahti ja luultavasti oli toivonut toisenlaista vastausta.
"Annahan kun jatkan", lisäsin nopeasti. Ympäröivä luonto oli oudon hiljainen; vain satunnaiset tuulenvireet heiluttivat kuihtuvaa aluskasvillisuutta. Kiersin katseellani hieman vainoharhaisena ympäristöä siltä varalta, että joku olisi saattanut seurata meitä tai sattunut vahingossa lähistölle.
"Olisi aivan liian hyvä sattuma, että Viiltotähden sukuun syntyy aivan hänen näköinen kissa, jolle sattumalta annettaisiin sama nimi - en nimittäin usko, että kukaan Tähtiklaaniin uskova haluaisi nimetä pennun hänen mukaansa ilman syytä.- Ja jotenkin tuo vain päätyisi Kuolonklaaniin suunnittelemaan metsän valtaamista", selostin niin järkevästi, kuin vain siinä tilanteessa suinkin pystyin ja nuolaisin välissä kuivuneita huuliani.
"Se kuulostaa ainakin minusta paljon kummallisemmalta, joten tuskin tämä on voinut olla vain jokin hassu yhteensattuma", vaikenin hetkeksi ja olin näkevinäni huojentuneen ilmeen Viiltokaaoksen kasvoilla. Kummallinen tunne alkoi velloa sisälläni, joka oli sekoitus hämmennystä ja kunnioitusta. Siinäkö hän siis todella oli? Uudelleensyntynyt Viiltotähti, joka seisoi edessäni ja oli juuri paljastanut, kuka todella oli. Tiesin sen johtuvan vain luonteestani, mutta sydämenlyönnin ajan olin suunnittelevinani, kuinka voisin tarpeen vaatiessa hyödyntää tuota tietoa, joka oli ilmeisesti pidettävä täysin salassa. En kuitenkaan voisi tehdä sitä varsinkaan, kun olin täysin mukana varapäällikön suunnitelmissa, josta loppupeleissä olisi paljon enemmän hyötyä. Oman henkeni säilyttäminen oli myös asioiden tärkeysjärjestyksessä korkeammalla.
"Ei kai minun sentään tarvitse alkaa kumartelemaan?" virnistin leikkisästi heilautin häntääni matkan jatkamisen merkiksi.
"Mutta joka tapauksessa, jos saat klaanin kissoille uskoteltua olevasi todella uudelleensyntynyt, monet ovat varmasti paljon halukkaampia astumaan puolellesi. Ainakin jos vertaa siihen, että olisit vain joku Jokiklaanista muuttanut kissa, joka sattuu olemaan vereltään puoliksi kuolonklaanilainen", naukaisin ja tunsin, kuinka sydämeni takoi omituisen kovaa, mikä saattoi johtua innostuksestani. Yritin hillitä itseäni näyttämästä sitä voimakkaasti parhaani mukaan.
"Täytyy olla unohtamatta, ettei kaikki kuitenkaan ihannoinut Viiltotähteä", harmaa kolli huomautti luoden nopean vilkaisun suuntaani.
"Mutta kuten sanoin, he saavat päättää itse kohtalostaan".
Matka jatkui kohti ukkospolkua kaikessa hiljaisuudessa, vaikka päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä. Vasta aivan ukkospolun lähelle päästyämme pysähdyin äkisti ja hieman edellä kulkenut Viiltokaaos kääntyi kysyvästi puoleeni.
"Mitä nyt?" tuo kysyi. Astelin hieman lähemmäs vilkuillen jälleen ympärillemme.
"En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua sinuun. Viiltokaaoksena, niin kuin tähänkin asti vai niin kuin suhtautuisin Viiltotähteen?" töksäytin suoraan.
//Viilto? Sori tönks
Silkkisydän
Täysikuu paistoi kirkkaasti taivaalla, kun minä olin muiden myrskyklaanilaisten kanssa kävelemässä reviirimme aluskasvillisuutta pitkin kohti nelipuita. Edessäni oli ensimmäinen klaanien kokoontuminen pitkään aikaan. Olin tyytyväinen siitä, että Saniaistähti oli luetellut oman nimeni lähtijöiden joukosta. Halusin kipeästi tietää, mikä oli tilanne muissa klaaneissa. Vaikka paluustani Myrskyklaaniin oli jo kulunut aikaa, minusta tuntui kuin olisin eristyksissä ulkomaailmasta. Tämän yön jälkeen asia onneksi muuttuu.
Entinen sijaisemoni Paatsamapilvi käveli edelläni, ja Lehtiturkki tallusteli vieressäni. Aina klaanin varapäällikön nähdessäni mieleeni muistui hänen lasittunut ilmeensä Ruohoviiksen ruumiin nähdessään. Hänet lukuun ottaen kukaan Myrskyklaanista ei tiennyt totuutta Ruohoviiksen kuolemasta. Koko viiden klaanin reviirillä oli vain kaksi kissaa, jotka tätä salaisuutta pitivät sisällään: minä ja se kissa, jonka minun oli tarkoitus tavata tänä yönä kokoontumisessa. Ajatus Viiltokaaoksesta sai mieleni synkäksi. Hän oli vastuullinen klaanitoverini kuolemasta, ja oli muutenkin hyvin pelottava. Vaikka en yleisesti ottaen tietenkään pelännyt mitään, pelkkä hänen ajatteleminen sai kylmän väreen kulkemaan selkääni pitkin. En silti voinut käsittää sitä, etten tuntenut läheskään yhtä suurta vihaa häntä kohtaan soturitoverini murhasta kuin olisi mielestäni pitänyt. Toisaalta olin yhä sitä mieltä, että hän voisi auttaa minua.
Hyasinttimyrskyn ja muiden hiirenaivoisten kissojen erakkovastaiset puheet olivat voimistuneet siitä lähtien, kun olin löytänyt hänet Vuokkonenän kanssa puhumasta loskaa Virtakyynelestä ja tämän pennuista. Tuntui siltä kuin en enää voisi välttyä kuulemasta inhottavia puheita erakoista päivittäin. Yritin parhaani mukaan estää Gingeriä ja hänen perhettään kuulemasta niitä puheita, mutta tiesin silti, että he kuulivat ainakin osan. Tästä ongelmasta minun oli pakko kysyä tänään neuvoa Viiltokaaokselta. En ymmärrä miten osa klaanilaisistani ei tajua, että erakoita enemmän Myrskyklaania heikentää se, jos ajaudumme kahtia ja liittoudumme toisiamme vastaan.
Viiltokaaos oli luvannut, että toimiessani hänelle tiedustelijana omani ja läheisimpieni tulevaisuus tulisi näyttämään valoisalta. Laskin Gingerin kuuluvan osaksi lähimmäisiäni, ja ajatus siitä, että joku klaanitoverini satuttaa häntä hänen erakkoelämänsä takia, sai sydämeni tykyttämään ahdistuneena.
Joukkiomme kulki Saniaistähden johdolla pöllöpuun ohi. Ilma oli erityisen viileä, ja hengitykseni huurusi kasvojeni edessä. Puut olivat alastomat lehdistä. Ajatus lehtikadon alkamisesta ei houkuttanut minua. Vaikka sää pysyi vielä reilusti plussan puolella, tunsin vilunvärinät, jotka ravisuttivat minua vähän väliä. Turkkini oli ohut ja huono lämmittäjä, niin kaunis kuin se olikin.
Kun saavuimme nelipuiden luokse, huomasin sen olevan vielä täysin vapaa kissoista. Olimme ensimmäiset paikallaolijat. Istuuduin kauemmas muista myrskyklaanilaisista odottamaan muiden klaanien saapumista paikalle. Minun tarvitsi koota ajatukseni rauhassa, ennen kuin tapaisin Viiltokaaoksen jälleen.
//Viilto? Joku muu kenties? :)
Viiltokaaos 25.10.2018
Valhekuiskeen pointit olivat hyviä, mutta hän ei tainnut ymmärtää, että saisin kissat helposti uskomaan siihen, kuka oikeasti olin. Osasin kertoa yksityiskohtaisesti koko historiani Viiltotähtenä, eikä edes puolessa välissä tätä tarinaa kovinkaan monta epäilyttäisi se, olinko todella uudelleensyntynyt Kuolonklaanin perustaja.
Annoin mieleni palata Valhekuiskeen kysymyksen pariin. Naaras ei tiennyt, pitäisikö hänen olla kuin olisin Viiltokaaos vai kuin olisin Viiltotähti. Viilsin kynsilläni ilmaa hidastaessani vauhtia.
"Minä ja Viiltotähti olemme loppupeleissä sama kissa, pidä se mielessäsi. Tietenkin suhtaudut minuun sen mukaan kuka minä olen, et vain saa näyttää sitä muille. Et voi alkaa mielistelemään minua sen vuoksi kuka olen, vaikka en usko että tekisitkään niin. Mielessäsi olen Kuolonklaanin perustaja, mutta kenelle tahansa puhuessasi olen erakkosyntyinen kissa, joka päätyi monen mutkan jälkeen Jokiklaanin varapäälliköksi", nau'uin naaraalle murahtaen pienesti. Valhekuiske nyökkäsi vastaamatta mitään.
"Olisi kai parasta palata leiriin", sanoin ja pysähdyin. Valhekuiske kääntyi puoleeni ja pysähtyi parin askeleen päästä.
"Niin", naaras vastasi ja lähti kävelemään ripein askelin takaisin kohti leiriä. En tiennyt olisiko soturi halunnut vielä sanoa jotakin, mutta kertomani jälkeen hän ei vain kehdannut. Turkkini oli jo lähes kuivunut, mutta tuulen tarttuessa siihen tunsin kylmyyden pureutuvan kostean turkin lävitse minuun. Jännitin lihaksiani estääkseni tärisemisen. Se voisi saada Valhekuiskeen ajattelemaan, että valehtelin hänelle.
Täysikuun valaisema Raetähti seisoi piikkihernetunnelin edessä odottaen, että klaani oli valmis lähtöön. Oli pakko myöntää, että nämä olivat niitä hetkiä, jotka minua eniten ärsyttivät tässä elämässä. Olisin halunnut johdattaa klaanini ylväänä nelipuiden laaksoon ja nousta puhujankivelle kertomaan edelllisen kuun tapahtumista. Raetähti oli kokouksissa turhan tuttavallinen muiden klaanien kanssa. Hän kertoi aivan liian avoimesti klaaninsa tapahtumista, jätti sentään omat henkienmenetyksensä pois tapahtuneista asioista. Vilkaisin taakseni. Kissajoukko alkoi olla kasassa. Niinpä tuttuun tapaan tarkistin lähtijät. Valhekuiskeen kohdalla pysähdyin hetkeksi ja siristin silmiäni. Tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän. Se johtui kai siitä, että naaras tiesi suurimman salaisuuteni. Todettuani jokaisen olevan paikalla palasin omalle paikalleni Raetähden viereen. Oikeastaan hieman hänen taakseen.
"Kaikki paikalla", murahdin matalalla äänellä. Päällikkö nyökkäsi ja johdatti kissajoukon ulos leiristä. Kuulin Pikkuvarjon naukuvan takanani:
"Jokaisesta klaanistako päällikkö kuollut? Eihän se mahdotontakaan olisi, mutta enpä usko."
"Jäälilja tapasi Minttusydämen, tämä kertoi hakevansa henkiään", Talvikkimuisto naukui hieman etäämmältä. Totesin, että aihe ei minua kiinnostanut ja lopetin kuuntelun. Kuljimme nummien halki kohti ukkospolkua ja Tuuliklaanin rajaa. Taivas oli kirkas ja ilma kylmä. Hengittäessäni ulospäin höyrypilvi syöksyi ulos suustani. Yritin välttää suun kautta hengittämistä, sillä se tuntui pahalta karheassa kurkussani. Pari päivää sitten olin käynyt Mututassun kanssa joella. Se oli tehnyt kurkustani karhean, mutta se onneksi helpotti jo.
Raetähti johdatti klaanini alas nelipuiden laaksoon. Kollin päällikkyys ei ollut ärsyttänyt minua koskaan näin paljon. Ehkä se johtui siitä, että Valhekuiske tiesi kuka minä olin. Naaras oli jotenkin painostava, se oli pakko myöntää. Tuntui kuin en tekisi kaikkeani, kuin olisin huonompi antaessani Raetähden olla päällikkö. Yritin rauhoitella itseäni muistuttamalla, että minulla oli suunnitelmia odottamassa toteutusta. En tahtonut nimekseni Viiltotähteä ennen kuin ansaitsin sen taas. Ansaitsisin sen sitten, kun suunnitelmani olisivat valmiita toteutettavaksi. Siitä muistin, että minun täytyi löytää Silkkisydän. Halusin kuulla sisäpiiritietoa Myrskyklaanista kollilta, jotta voisin tehdä suunnitelmia Myrskyklaanin suhteen. Jokaisessa klaanissa täytyi olla meneillään jotain sillä välin kun järjestäisin asioita eteenpäin. Kukaan ei saisi kiinnittää huomiota Kuolonklaaniin.
Laaksossa oli hajujen perusteella jo Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani. Jokiklaanin kalanhajua ei leijaillut ilmassa. Etsin katseellani kissojen seasta valkeaa turkkia. Raetähti lähti kulkemaan Talvikkimuisto kannoillaan kohti puhujankiveä. Heidän täytyisi ohittaa edessään oleva kissajoukko, joka ei mielellään tekisi heille tietä. Kuolonklaani ei ollut kovin suositussa asemassa, vaikka Raetähti olikin lempeämpi päällikkö kuin hänen edeltäjänsä.
"Etkö tule?" Raetähti kysyi minulta saaden minut pysähtymään. Vilkaisin päällikköä ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tulen pian", lupasin. Kolli nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Kuolonklaanilaiset hajaantuivat hiljalleen ympäri laaksoa. Huomasin Pikkuvarjon ajautuneen Myrskyklaanin klaaninvanhimman Laikkulammen juttusille. Pysähdyin vähän matkan päähän heistä kuullakseni heidän puheensa. Laikkulampi oli iältään hieman Pikkuvarjoa vanhempi. Kaksikko oli ollut oppilaina samaa aikaan pienen hetken. Pikkuvarjon ollessa pentu, oli Laikkulampi häntä ja Karhuturkkia käynyt monesti tervehtimässä.
"Tyttäreni Virtakyynel tuli näyttämään klaaniin pentujaan. Hän on ollut jo useamman vuodenajan erakkona, mutta oli ihanaa nähdä hänet, vaikka eräs ikävä onnettomuus pääsikin tapahtumaan", Laikkulampi kertoi kuolonklaanilaisnaaraalle, joka ei näyttänyt oikein välittävän vanhuksen kertomuksista. Pikkuvarjo oli asettunut makuulleen kylmälle nurmelle ja kuunteli kyljellään myrskyklaanilaisen selityksiä tyttärestään. Minäkin muistin Virtakyyneleen.
Jatkoin matkaani eteenpäin jättäen vanhukset juttelemaan keskenään. Oli vaikeaa kuvitella, että Pikkuvarjo oli alkujaan myrskyklaanilaissyntyinen, mutta toisaalta niin oli moni muukin Kuolonklaanin alkuperäisjäsen.
Huomasin valkean turkin vilahtavan soturijoukon seassa. Kuljin lähemmäs soturijoukkoa, joka oli jäänyt juttelemaan noin kymmenen ketunmitan päähän puhujankivestä. Huomasin Silkkisydämen kuuntelevan myrskyklaanilais- ja varjoklaanilaissotureiden juttuja hieman kauempaa. Kolli huomasi minut nopeasti viittoessani häntä hännälläni luokseni. Kun kolli nyökkäsi minulle, hän naukui jotain klaanitovereilleen ja lähti perääni. Kuljin taas klaaninvanhimpien ohitse hieman etäämmälle kissoista. En siltikään kulkenut aivan laakson reunalle, sillä se olisi herättänyt takuulla epäilyksiä joissain kissoissa. Melko lähellä meitä huomasin kahden varjoklaanilaisen juttelevan kahdestaan. En tunnistanut heitä, sillä molemmat olivat kovin nuoria, ehkä oppilaita tai juuri ja juuri sotureita. Pysähdyin ja käännyin myrskyklaanilaissoturin puoleen. Kohtasin hänen katseensa ilme värähtämättä.
"Onko sinulla minulle mitään uutisia? Onko Myrskyklaanissa tapahtunut jotain kiinnostavaa? Muutakin kuin vierailevat erakkopennut", naukaisin kollille ja viilsin kynsilläni ilmaa melko läheltä hänen viiksikarvojaan. Huomasin Silkkisydämen kohottavan hieman kulmiaan. Ilme ei ollut kovinkaan yllättynyt, ennemminkin sellainen, että kolli ei ihmetellyt lainkaan kuinka tiesin jo asiasta. Hän oli kai jo huomannut, että olin hyvä ilmestymään paikalle tyhjästä ja kuulemaan asioita. Nyt Silkkisydän olisi reittini Myrskyklaanin sydämeen. Hän auttaisi minua suunnitelmissani huomattavasti, sillä Myrskyklaanista kovin harva tahtoi ystävystyä kuolonklaanilaisten kanssa. Kyllähän sen melkein jopa ymmärsi, mutta oli aikaa kulunut jo kauan kaikesta mitä tapahtui.
//Silkki? Apua tää tarina on pelkkää paskanjauhantaa ku ei oikee aivot toimi XD
Silkkisydän 26.10.2018
Sain odottaa Kuolonklaanin saapumista kauemmin kuin olinkin aluksi kuvitellut. Aikani kävi pitkäksi, kun huomasin jo Tuuliklaanin ja Varjoklaanin ilmestyvän paikalle, joten päätin viihdyttää itseäni juttelemalla muiden kissojen kanssa. Kuolonklaani kuitenkin saapuisi ajallaan, ja minulle jäi vielä paljon aikaa jutella Viiltokaaoksen kanssa. Siispä parista sananvaihdosta ei tuskin ollut mitään haittaa.
Kävelin hieman muista kauemmalla olevan Paatsamapilven luokse. Entinen sijaisemoni jutteli parhaillaan kahden varjoklaanilaiselta tuoksuvan naaraan kanssa. Kun kävelin kolmikon luokse, varjoklaanilaiset esittelivät itsensä Sarasydämeksi ja Orkideapoluksi. Sarasydämellä oli punaruskea turkki ja ystävällinen hymy liimautuneena hänen kasvoihinsa. Orkideapolku oli väriltään kellertävä, eikä hän voinut lopettaa puhumista kolmesta uudesta pennustaan. Ensikertalaisen emon meripihkaiset silmät suorastaan säkenöivät suun liikkuessa voimakkaasti. Paatsamapilvi, penturakas ollessaan, kuunteli tarinoita Pyypennusta, Hukkapennusta ja Turvepennusta haltioituneena, mutta minä itse kyllästyin keskusteluun nopeasti. Jos en olisi niin kohtelias, olisin päästänyt suustani jo useamman haukotuksen siihen mennessä, kun näin Viiltokaaoksen silmäkulmassani.
Kuolonklaanilainen seisoi minusta vähän kauempana, mutta hänen vihreät silmänsä olivat kiinnittyneinä minuun. Hän heilutti häntäänsä ja halusi selvästikin, että tulisin hänen luoksensa.
’’Minun täytyy mennä, näkemisiin!’’ naukaisin seuralaisilleni nopeasti ja lähdin kävelemään tummanharmaan kollin suuntaan.
Pidin katseeni tiukasti Viiltokaaoksessa kävellessäni hänen luokse, koska en halunnut näyttää hänen silmissään heikolta. Tosi asiassa minua alkoi heikottaa jo parin sekunnin tuijottamisen jälkeen, mutta ei voinut mitään. Kollin vihreä katse oli vain jotenkin lumoava, kuin se voisi jo itsessään tappaa. ’’Joka kissan on pelättävä jotain’’, oli mestarini Polttosydämen tapana kuitenkin sanoa ollessani oppilas. En siis lannistunut, vaan kävelin selkä suorana hänen luoksensa.
Istuutuessani alas katsoin hieman ympärilleni muiden varalta. Olimme kuitenkin kauempana muista, eikä kenenkään muun katse osunut meihin sillä hetkellä. Oli sitä paitsi aika pimeää ja kissoja oli niin paljon, ettei kukaan luultavimmin näkisi meitä. Minulla ei näyttänyt olevan mitään syytä huoleen.
Viiltokaaos oli heti selvästi kiinnostunut Myrskyklaanin tapahtumista. Hän kysyi minulta tavallisesti poikkeavia uutisia. Olin kertomassa hänelle Virtakyynelen ja tämän pentujen vierailusta, sillä olin tarpeeksi varma, ettei hänellä ollut pahoja aikeita muutaman harmittoman erakon suhteen. Ennen kuin ehdin avata suutani, kolli kuitenkin kertoi jo tietävänsä. Silmäni suurenivat aavistuksen verran. Niin tietenkin, olisihan minun pitänyt tietää, että Viiltokaaos tiesi tämän jo. Hänellä oli varmaankin useampi liittolainen Myrskyklaanissa. Tai sitten kaikki myrskyklaanilaiset olivat hänen liittolaisiaan muita tietämättä! Mutta mitä hän ei tiennyt?
’’Erakoiden läsnäolo on aiheuttanut Myrskyklaaniin levottomuutta’’, kerroin Kuolonklaanilaiselle. Hänen ilmeensä oli vakaa, mutta oletin ettei hän vielä tiennyt tätä. ’’Ja siitä minulla olikin asiaa sinulle. Tarvitsen nimittäin apuasi.’’’
Käänsin katseen tassuihini kerätäkseni hieman ajatuksiani. Huomasin, että Viiltokaaoksen tassut olivat ainakin kaksinkertaiset omiini verrattuna. No, ainakin minulla oli sievemmät.
’’Myrskyklaani on tunnetusti klaani, joka on aina ottanut ulkopuoliset avosylin joukkoihinsa. Se on yksi piirre, joka tekee Myrskyklaanista Myrskyklaanin. Uusi veri on aina vahvistanut Myrskyklaania, ja tuonut uusia taitoja viiden klaanin reviirien takaa. Tiedän, että sama pätee myös Kuolonklaanille ja kaikille muillekin klaaneille. Monet Myrskyklaanista eivät ole alun perin Myrskyklaanista kotoisin, vaan omaavat esimerkiksi erakkotaustaa tai ovat tulleet muista klaaneista’’ mau’uin mietteliäänä. Lopetin kuitenkin monologin tajutessani, ettei Viiltokaaosta välttämättä kiinnostanut tämä. Oli siis mentävä suoraan asiaan.
’’Virtakyynelen ja tämän pentujen tullessa Myrskyklaaniin tilanne kuitenkin muuttui.’’ Jätin mainitsematta sen, että olin klaanista pois muutaman kuun. Vaikka toiminkin tiedustelijana, Viiltokaaoksen ei tarvinnut tietää kaikkea. Enkä edes nähnyt, miten poissaoloni olisi oleellinen Myrskyklaanin tämänhetkisistä asioista raportoidessani. Toisaalta, hän saattoi jo tietää tämän seikan minusta. Ehkä hän olikin kuullut minun ja Ruohoviiksen keskustelun ennen naaraan kuolemaa. Tämä ei kuitenkaan nyt ollut oleellista, vaan sen sijaan jatkoin:
’’Monet niin sanotut puhdasveriset myrskyklaanilaiset olivatkin kuitenkin tyytymättömiä Saniaistähden päätökseen vieroittaa erakoita leirissämme ja antaa heidän elää hetken keskuudessamme. Osa heistä on jopa vihamielisiä Virtakyynelettä ja tämän pentuja kohtaan, vaikka eivät näytä sitä suoraan. Kuulen kuitenkin ilkeitä puheita joka päivä. Jopa ne, jotka ovat asuneet koko elämänsä Myrskyklaanissa, vaikka ovatkin erakkotaustaisia, ovat saaneet kuraa niskaansa. Myös minä olen ollut näiden erakkovastaisten kissojen uhri, vaikka olenkin puhdasverinen myrskyklaanilainen. Olen kuitenkin ystävystynyt Virtakyynelen ja hänen pentujensa kanssa. Se oli syy välikohtaukseeni Ruohoviiksen kanssa. Naaras on yksi näistä hiirenaivoista, jotka ovat ottaneet tehtäväksi vihata erakkoja ilman mitään järkevää syytä.’’ Syljin viimeiset sanat suustani ärsyyntyneenä.
’’Myös Hyasinttimyrsky ja Vuokkonenä ovat erakkovastaisia. Lisäksi heitä on vielä enemmän, mutta tällä hetkellä nuo ovat ainoat nimet jotka tiedän. Olen yrittänyt puhua järkeä heille, mutta he eivät vain suostu kuuntelemaan’’, murisin. Siirsin katseeni taas Viiltokaaoksen vihreisiin silmiin. ’’Pyytäisin siis apua tilanteen ratkaisemisessa. Sanoit aiemmin, että takaisit minulle ja läheisimmilleni hyvän tulevaisuuden. Minä luokittelen Virtakyynelen ja hänen pentunsa läheisimpiini. Tilanne Myrskyklaanissa kuitenkin pahenee. Pelkään, että tilanne ryöstäytyy pian käsistä ja ystäväni joutuvat sen keskelle. En halua, että kukaan satuttaa heitä.’’ Ajattelin samalla Tiaislaulua, Viirupilveä, Purohäntää ja Polttosydäntä. Viiltokaaoksen oli pakko auttaa jotenkin.
//Viilto?
Mututassu 18.10.2018
Innostus kihelmöi ja kutitti käpälissäni, kun loikin Viiltokaaoksen perässä kohti nelipuita ja jokea. Olin odottanut tätä siitä asti, kun varapäällikkö oli luvannut opettaa minua taistelemaan jokiklaanilaisia vastaan. Ja nyt vihdoin se tapahtuisi. Sen lisäksi, että yritin pysyä todella suurikokoisen kollin vauhdissa, mietin samalla kaikkia asioita, joita mestarini ja Viiltokaaos olivat opettaneet minulle. Halusin vakuuttaa Viiltokaaoksen taidoistani ja saada edes ripauksen kunnioitusta häneltä. Minusta tuntui, että olin aina ollut todella huomaamaton ja vain yksi turha kuolonklaanilainen, mutta annoin sen vielä itselleni anteeksi - olinhan vielä oppilas. En kuitenkaan haluaisi olla huomaamaton ja vain yksi rivisoturi, kun minusta tulisi soturi. Halusin, että soturiksi nimittämisen jälkeen minua arvostettaisiin. Toki se ei kävisi ihan heti, sillä minun täytyisi osoittaa olevani kunnon kuolonklaanilainen ja ansaita muiden luottamus ja kunnioitus. Enkä oikeastaam edes haluaisi nousta klaanin arvoasteikossa silmänräpäyksessä, vaan ansaita kaiken pala palalta, kovan työn tuloksena. Silloin todistaisin myös itselleni olevani kaiken arvostuksen arvoinen. Aivan kuten Viiltokaaos. Katsahdin suuren kollin tummanharmaata turkkia ja toivoin, että olisin joskus kuin hän.
"Viiltokaaos", naukaisin tunnustelevasti, kun erotin nelipuut edessämme. Ei menisi kauaa kun olisimme siellä. Viiltokaaos vilkaisi minua nopeasti ja oletin sen olevan merkki, että voin puhua.
"Mitä jos joku tulee paikalle, kun olemme toisen klaanin reviirillä?" Ääneni oli hieman epävarma, sillä en tiennyt oliko kysymys aivan tyhmä. Oliko tämä sellainen aivan yksinkertainen asia, jonka kaikki tiesivät ja nyt tein itsestäni hiirenaivon kysymällä sitä? "Hyökkäämmekö me heidän kimppuunsa?" En tiennyt yhtään miten sellaisessa tilanteessa tulisi toimia, ja toivoinkin Viiltokaaoksen opastavan minua. Jos en kuitenkaan saisi ohjeita ja tilanne tulisi aivan yllättäen, todennäköisesti perääntyisin ja luikauttaisin pienen valkoisen valheen miksi olin toisen klaanin reviirillä. Ehkä varapäällikkökin tekisi samoin?
"Ei, vaikka hyökkääminen onkin erittäin kunnianhimoinen ajatus. Se herättää kuitenkin paljon huomiota ja tekee meistä syyllisiä. Voimme kuitenkin luikerrella tilanteesta helposti pois, jos työnnämme sinut etualalle", Viiltokaaos naukui. Räpäytin hieman hämmentyneenä silmiäni ja mietin, mitä kolli mahtoi tarkoittaa viimeisellä lauseellaan. Lisäksi mieleni teki sanoa, että mehän olimme jo valmiiksi syyllisiä astuessamme luvatta toisen klaanin reviirille, mutta pidin kuitenkaan suuni kiinni. Tiesin, mitä Viiltokaaos tarkoitti, enkä halunnut kuulostaa ärsyttävältä kaikkitietävältä pennulta enkä siksi avannut suutani. Varapäällikkö kuitenkin vilkaisi minua ja huomasi lievästi mietiskelevän ja hämmentyneen ilmeen kasvoillani.
"Sinä saat luvan olla eksynyt oppilas Jokiklaanin reviirillä, mikäli kohtaamme muita kissoja", Viiltokaaos selvensi ja virnisti omahyväisesti. Puristin suuni kiinni ja tunsin polttavaa halua protestoida suunnitelmaa. En halunnut olla oppilas, joka oli vahingossa ylittänyt hajuvanan, vaikka tässä olikin kyse vain valehtelusta. Pidin kuitenkin jälleen suuni kiinni ja yritin työntää ärtymykseni syrjään, sillä olimme saapuneet nelipuille. Samassa muistin Viiltokaaoksen sanoneen, että voisi kertoa minulle jotain Jokiklaanin historiasta. Nostin päätäni uteliaasti ylöspäin ja höristin korviani, kun Viiltokaaos pysäytti minut nelipuiden juurelle. Vilkuilin nopeasti ympärilleni varmistaakseni, oliko joku seurannut meitä tai muuten vain sattunut metsästysreissullaan nelipuiden laaksoon. Ketään ei kuitenkaan näkynyt enkä tuntenut ilmassa kuin raikkaan tuoksun. Lähestyvän lehtikadon saattoi tuntea ilmassa ja lempeä tuuli toi Jokiklaanin reviiriltä vienoa kalanhajua. Nyrpistin nenääni ja yritin unohtaa sen tosiasian, että pian olisin siellä ja yrittäisin selviytyä vedessä. En pitänyt vedestä, enkä halunnut mennä sinne, mutta mitäpä en tekisi tullakseni paremmaksi soturiksi.
// Viilto?
Viiltokaaos 19.10.2018
Jokiklaanin meitä kohti tuulen mukana kantautuva kalanhaju ei vaivannut minua lainkaan. Toki huomasin sen, mutta Jokiklaanissa varttuessani opin tottumaan siihen. Käänsin pääni hitaasti Mututassuun, joka kulki vierelläni tarkkaillen ympäristöä herkeämättä.
"Kaikki pitävät jokiklaanilaisia erittäin hyvinä kissoina, sillä he ovat klaaneista niin sanotusti puhtaimpia ja myös tylsimpiä. Puhtaalla tarkoitan sitä, että Jokiklaani on aina ollut Tähtiklaanin puolella eikä siellä ole ollut turhia selkkauksia. Myrskyklaanista syntyi Kuolonklaani, Tuuliklaanin päällikkö kannatti aikoinaan sodassa Tuhotähteä ja tiedätkin Varjoklaanin ja Kuolonklaanin tarinat. Ainoa huomattava pahuus Jokiklaanissa on ollut Ahvenleuka, joka halusi pitää kuitenkin klaaninsa puhtaana ja jätti sen", nau'uin oppilaalle, joka keskittyi nyt kuuntelemaan minua. Nostin katseeni eteenpäin kohti Jokiklaanin rajaa.
"Mutta oikeasti he eivät ole niin puhtaita", lisäsin kylmästi, kun kasvoilleni ilmestyi inhoava virne ja kynteni työntyivät esiin. Painoin ne pehmeään, mutta kylmään multaan. Tunsin Mututassun kysyvän katseen turkissani. Räpäytin silmiäni ja käänsin kylmän katseeni oppilaaseen.
"Sinä tiedät Kirkasmarjan, Jokiklaanin parantajan?" kysyin oppilaalta, joka nyökkäsi hitaasti. Käänsin katseeni taas eteenpäin joen suuntaan.
"Hän lankesi joitakin vuodenaikoja sitten Kuolonklaanin pahamaineiseen soturiin ja synnytti tuolle pennun. Kenties parantajaa kadutti tai sitten hän häpesi pentuaan, joka varttui ilman vanhempia ja tiedottomana alkuperästään. Jokiklaanilaiset ovat kylmiä kissoja", sihahdin pitäen pienen tauon. Vedin syvään henkeä ja jatkoin:
"Jos muistutat jotakuta, he kiroavat sinut ja pysyvät kaukana sinusta. Kirkasmarja antoi pennulleen nimen, joka sai muut inhoamaan pentua. Pentu varttui yksin, luullen olevansa erilainen ja huonompi kuin muut. Hän ei totellut ketään, eikä piitannut soturilaista lainkaan. Hän luuli olleensa erakko, jonka vanhemmat kylmästi hylkäsivät tämän Jokiklaanin reviirille. Ollessaan kyllin vanha, tämä jokiklaanilainen lähti metsästämään olemattomia erakkovanhempiaan haluten kostaa ja päätyi pahuuden polulle", nau'uin tasaisella äänellä kääntämättä katsettani oppilaaseen. Menneisyyteni muistelu sai minut jopa hieman herkistymään, mutta en voinut näyttää sitä Valhekuiskeen oppilaalle. En tiennyt, ymmärsikö Mututassu puhuvani itsestäni, mutta sillä ei ollut nyt väliä.
"Jokiklaanin parantaja on mätä sydämeltään. Hänen vuokseen pentu oli yksinäinen ja syrjitty, se oli yksin hänen syytään. Takuulla Jokiklaanissa on muitakin kissoja, jotka kantavat pahuutta sydämessään ja esittävät niin hyvää. Älä siis ole pahoillasi siitä, että harjoituksillamme karkotamme joesta kalaa", nau'uin naaraalle, joka vastasi nyökäten. Tiesin veden olevan kylmää tähän aikaan vuodesta, mutta se ei estäisi minua. Kuljin Jokiklaanin reviirille empimättä ja pysähdyin joen viereen sellaiseen kohtaan, jossa olisi matalaa ja olisi helppo opetella taistelua vedessä. Kohdassa oli paljon kaislikkoa, joka olisi hyvä meille. Se piilottaisi meidät jokiklaanilaisilta, jotka kulkisivat kauempana. Jokiklaanilaisiin verrattuna olin surkea uimari, mutta pärjäisin vedessä muita vastaan hyvin. Mututassu katseli hitaasti virtaavaa jokea inhoten. Upotin käpäläni joen viileään veteen. Onnekseni se ei ollut vielä niin hyytävää mitä puro Myrskyklaanin reviirillä oli. Voisimme hyvin pulikoida tässä saamatta viheryskää.
"Tule", käskin tiukasti astuessani veteen nyt kokonaan. Vesi hipoi vatsakarvojani. Epäröiden Mututassu asteli perässäni veteen. Hän tärisi kastellessaan jokaisen raajansa. Minua runsaasti pienemmällä oppilaalla vesi ylsi yli puoliväliin tuon kylkiä.
"Jos taistelet vihollistasi vastaan rantavedessä, helpoin liike on käpälällä veden läimäisy", nau'uin naaraalle viiltäen käpälälläni vedenpintaa. Vesi roiskui oppilaan kasvoille ja sai tuon sulkemaan silmänsä ja kääntämään päänsä poispäin.
"Hyvällä tuurilla saat aikaa hyökätä vihollisen kimppuun, kun se tekee juurikin noin. Jokiklaanilaiset tosin harjoittelevat kestämään tuollaiset roiskinnat ja saattavat tehdä silloin hyökkäyksen suoraan kimppuusi, johon sinun täytyy varautua. Jos joku hyökkää kimppuusi veden alta, vältä pinnan alle joutumista. Jos vihollinen vetää sinut veden alle, rauhoitu ja älä vedä vettä keuhkoisi. Löydä vihollinen ja yritä potkaista tai viiltää sitä kynsilläsi. Tärkeintä on päästä taas pintaan. Tähtää iskut aina kissan päähän, sillä se saattaa saada sen hörppäämään vettä ja pakottaa kissan pinnalle, jolloin itsekin pääset. Jos onnistut potkaisemaan vihollist niin, että se vetää vettä keuhkoihin, ui niin nopeasti pintaan kuin suinkin voit. Sen jälkeen estä vihollisen pintaan nousu. Keuhkoihinsa vettä vetäissyt kissa on helppo kohde. Todennäköisesti sen ajatukset ovat keskittyneet hapen saantiin", kerroin oppilaalle.
"Mutta minä en osaa uida", hän naukui kallistaen päätään.
"Totta", virnistin. Naaras katsoi minua hämmästyneenä. Viitoin hännälläni häntä syvemmälle veteen. Mututassu seurasi hitaasti, koska ei ollut tottunut vedessä liikkumiseen. Kun vettä oli naaraan kaulaa myöten, asetuin hänen vierelleen. Mututassu katsoi minua kysyvästi. Silmänräpäyksen kuluttua olin syöksynyt naaraan kimppuun ja painanut tämän veden alle. Raahasin oppilasta kauemmas niin, että hän ei yltänyt veteen. Mututassu räpiköi veden alla kauhuissaan. Päästäessäni hänestä irti, naaras jatkoi räpiköintiä. Kun hetki oli kulunut, vedin hänet pinnan päälle tarttuen hänen niskaansa kiinni. Otteen saaminen räpiköivästä kissasta oli haastavaa, mutta se onnistui. Oppilas yski vedet keuhkoistaan. Vein hänet taas sinne, missä hän ylsi maahan.
"Vedessä ollessasi pysy koko ajan varuillasi. Jos joku lähestyy sinua nopeasti tai koskettaa veden alta, lopeta hengittäminen. Juuri äskeisen kaltaisissa kohtauksissa nopea reagointi on tärkeintä. Toki se on vaikeaa, mutta jos vedät vettä keuhkoisi, älä vedä sitä lisää. Yritä yskiä veden alla ja lopettaa hengittäminen. Rauhoitu äläkä räpiköi pinnan alla. Kun vihollinen huomaa sinun olevan liikkumaton, se ajattelee sinun kuolleen. Todennäköisesti hän päästää sinusta irti, jolloin on sinun vuorosi. Jos saat pohjasta tukea, ponkaise itsesi pinnalle. Siellä saat vedettyä ilmaa keuhkoihisi ja sinun täytyy alkaa taistelemaan", kerroin.
"Entä jos ei ole pohjaa?" oppilas kysyi saatuaan vedet pois keuhkoistaan.
"Sitten sinä uit tai vaikka puraiset vastustajaa niin kovaa kuin ikinä pystyt. Vedät vaikka hänet pinnan alle ja ponkaiset itsesi pintaan kissan avulla. Pidä hänen hampaansa mahdollisimman kaukana takajaloistasi ja hännästäsi, ettei hän vedä sinua taas pinnan alle", sanoin kylmästi. Mututassu nyökkäsi.
"Voimmeko me yrittää-", naaras ei ehtinyt lopettaa kysymystään, kun syöksyin jo häntä kohti. Nyt oppilas onnistui olemaan vetämättä vettä henkeen, kun painoin hänet veden alle ja vedin syvemmälle. Naaras räpiköi melko pitkään, kunnes tajusi lopettaa. Irrotin otteeni hänestä ja odotin, että kissa upottautuu pohjaan ja sen avulla ponnistaa itsensä pintaan. Niin kävi. Mututassu loikkasi kimppuuni ja upotti hampaansa kaulani vasemmalle puolelle. Upottauduin pinnan alle uiden siellä syvemmälle niin, etten itsekään yltänyt enää pohjaan pitäessäni päätä pinnan päällä. Mututassu irrotti otteensa minusta hapen loppuessa ja keksi kiepahtaa selkääni. Naaras ponkaisi itsensä pintaan selkäni avulla. Kun uin pois kissan alta, hän jäi räpiköimään veteen upoten hetki hetkeltä syvemmälle.
"Rauhoitu!" huusin naaraalle muutaman kerran, kunnes hän kuuli sen ja pakotti itsensä rahoittumaan. Uin sulavasti kissan luokse ja vedin hänet pintaan.
Päästyämme jälleen matalammalle, päästin Mututassun irti ja naaras seisoi nyt omilla jaloillaan.
"Uiminen on helppoa, kun sen kerran oppii. Sinun täytyy vain tasaisin väliajoin potkia takajaloillasi, kas näin", näytin ja potkin takajaloillani vettä uiden kauemmas oppilaasta. Palasin hänen luokseen. Uintitaitoni olivat kohmeessa, mutta kyllä minä yhä pinnalla pysyin. Mestarini Helmitähti oli opettanut, että kerran uintitaidon oppinut ei voinut enää unohtaa sitä. Se piti paikkansa. Mututassu yritti itsekin, mutta päätyi vain pinnan alle. Hän ponkaisi itsensä pintaan ja onnistui pääsemään taas matalammalle.
"Tee etukäpälilläsi tällaista liikettä ja kurottele päälläsi taivasta, jos se helpottaa pinnalla pysymistä. Emme ole jokiklaanilaisia, joten uimisen ei tarvitse olla täydellistä. Voit hämmästyttää jokiklaanilaisvastustajan jo pelkällä pinnalla pysymisellä", kerroin. Mututassu nyökkäsi epäröiden. Näytin hänelle lisää käpälän liikettä, jolloin oppils nyökkäsi.
"Ui tänne", käskin ja uin kauemmas naaraasta. En yltänyt itsekään enää pinnalle, joten jouduin uimaan paikoillaan. Se oli vaikeaa. Potkin takajaloillani vettä allani ja liikuttelin etujalkojani hitaasti. Epäröiden Mututassu syöksähti eteenpäin vedessä. Hän potki takajaloillaan vettä nopeaan tahtiin ja räpiköi etujaloillaan. Naaras vajosi pinnan alle, löysi pohjan ja ponkaisi itsensä ylös. Hän oppi jo hieman, sillä takaisin matalalle pääsy oli nyt helpompaa. Jouduin käymään pohjassa, sillä pinnalla pysyminen kävi haastavaksi. Ponkaisin itseni pintaan ja jatkoin uimista paikoillaan.
"Uudestaan", komensin. Mututassu yritti uudelleen. Hän potki yhä voimakkaasti, mutta etujalkojen liike oli harkitumpaa. Naaras liikutti vuorotellen etujalkojaan. Hän kurkotteli päällään taivasta ja hengitti rauhallisesti. Naaras onnistui uimaan luokseni, mutta koska hän ei nähnyt eteenpäin, hän törmäsi minuun. Hän veti nopeasti vettä keuhkoihinsa ja vajosi pinnan alle. Annoin naaraan löytää itse tiensä ylös pinnalle. Mututassu räpiköi ylös ja veti vettä keuhkoihinsa. Kissan katse oli innostunut. Hän oli oppinut. Olin ylpeä Mututassusta.
"Takaisin rantaan", komensin ja ohitin kissan. Vanavedessäni Mututassu seurasi minua. Kuulin hänen kadottavan välillä tahtinsa, mutta naaras löysi sen aina uudelleen ja jatkoi matkaa. Uiminen oli hänellä hidasta, mutta hän oppi pitämään katseensa edessäpäin. Matalalla Mututassu hengitti raskaasti. Uiminen vei tältä paljon energiaa, mutta kyllä se siitä.
"Oikein hyvä", toteamukseni sai naaraan ilmeen muuttumään yllättyneeksi. Naaraan kasvoille piirtyi tyytyväinen virne.
"Toki kaipaat vielä paljon harjoitusta, mutta ensimmäiseksi kerraksi tuo oli varsin hyvä. Tasoita hengityksesi ja ui sitten kauemmas. Minä teen jossain vaiheessa yllätyshyökkäyksen kimppuusi veden alta. En kerro mistä tulen, mutta voit yrittää etsiä minua. Muista olla kaiken aikaa valppaana, sillä saatan vetää tai painaa sinut pinnan alle. Sinne joutuessasi rauhoita mielesi ja keskity tärkeimpiin asioihin. En taistele tosissaan, sillä kokoni on sinuun verrattuna niin paljon suurempi", sanoin oppilaalle odottaen, että tuo lähtisi uimaan syvemmälle.
//Mutu? Sori jos hittasin xdd
Mututassu 21.10.2018
Sen lisäksi, että kylmä vesi oli kangistanut kehoni ja saanut minut palelemaan, olin vetänyt monta kertaa vettä keuhkoihini ja nyt jokainen hengenveto rohisi hieman. Kaikki vesi ei ollut lähtenyt keuhkoistani ja siellä oli vielä muutama hassu pisara, jotka tuntuivat inhottavasti hengittäessä. En kuitenkaan halunnut kuluttaa enempää energiaa yskimiseen, sillä äskeinen, todella lyhyt harjoitus oli imenyt minusta jo lähes kaikki mehut. Uiminen ja vedessä liikkuminen todella oli paljon raskaampaa kuin maalla harjoitteleminen. Lisäksi Viiltokaaos oli jo kertonut minulle mitä tekisimme seuraavaksi ja antanut minun pitää pienen hengähdystauon. Halusin osoittaa olevani voimakas ja palautuvani nopeasti ensikosketuksesta veden kanssa, mutta harmikseni sain tasata hengitystäni melko kauan. Voimien keräämiseen kului mielestäni aivan liian kauan aikaa ja vasta ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen koin olevani tarpeeksi voimissani voidakseni jatkaa. En ollut tottunut tällaisiin harjoituksiin, vaikka yleensä Valhekuiske pitikin minulle rankkoja harjoituksia. Vedessä kaikki oli kuitenkin toisin – tuntui kuin se vastustaisi jokaista liikettäni ja keräisi kaikki voimani itselleen. Olin kuitenkin joskus nähnyt jokiklaanilaisten uivan sulavasti ja nopeasti, ja tiesin että veden vastuksen voittaminen oli mahdollista. Olin myös todistanut sen itselleni, kun pääni oli alkanut pysyä pinnalla paremmin ja olin löytänyt jonkinlaisen rytmin potkuihin.
”Alahan tulla sieltä”, Viiltokaaos murahti ja sivalsi kynsillään vettä. Rannalle pärskähti muutama pisara ja säpsähdin, mutta tällä kertaa en kääntynyt pois. Korvani nousivat innostuneesti pystyyn ja katsoin varapäällikköä. Hän nyökkäsi ilmeettömästi ja liukui sulavasti veteen. Pieni ärtymyksen tunne viilsi vatsaani, mutta pakotin sen syrjään. Ei äskeiseltä tempulta vaadittu paljoa, eikä minun tulisi edes olettaa, että saisin siitä ylitsevuotavia kehuja. Kovetin katseeni ja astuin takaisin kylmään veteen. Heti kun kosketin tassullani vettä, mieleni teki kääntyä takaisin. Olin juuri ehtinyt lämmetä jonkin verran, ja nyt kylmä vesi tunkeutui turkkini alle ja sai minut tärisemään. En kuitenkaan halunnut paljastaa, kuinka paljon minua paleli, joten jatkoin matkaani syvemmälle. Tuuli oli yltynyt ja aallot löivät vasten turkkiani heittäen pisaroita ympäriinsä. Lopulta vettä oli kaulaani asti ja ponkaisin pohjasta vauhtia. Liu’uin vedessä ketunmitan verran eteenpäin ja sitten vauhtini hyytyi. Hetkeksi jähmetyin paikoilleni tietämättä mitä tehdä ja aloin vajota. Sitten tajusin potkaista takajaloillani vettä ja yritin löytää hyvän rytmin uimiseen. Keikuin puolelta toiselle veden pärskähdellessä kuonolleni ja vajotessani vähän väliä melkein pinnan alle. Sain kuitenkin juuri ja juuri pidettyä pääni pinnalla, mutta minulla ei ollut taitoa yrittää etsiä Viiltokaaosta veden alta. Suuri kolli ei kuitenkaan enää ollut rannalla, joten hänen oli pakko olla jossain lähelläni. Yritin potkia itseäni korkeammalle, jotta kykenisin etsimään varapäällikön veden alta. Tunsin voimini hiipuvan ja uintirytmini alkavan kadota, kun yhtäkkiä kuulin vasemmalta molskahduksen ja sitten tunsin hampaat jalassani. Pakokauhu jähmetti minut paikoilleni, kun Viiltokaaos veti minut pinnan alle. Sitten havahduin järkiini ja yritin osua toisella etukäpälälläni kollin kasvoihin. Sain kerran sivallettua hänen kuonoaan ja tunsin otteen heltyvän hieman, jolloin riuhtaisin jalkani vapaaksi ja potkaisin Viiltokaaoksen selästä vauhtia. Kurkotin päälläni ylöspäin ja uin kohti pintaa. Lopulta kasvoilleni syöksyi raikas tuuli ja haukoin henkeä kiitollisena tästä voitosta. Tiesin kuitenkin, että Viiltokaaos ei ollut vielä luovuttanut. Keskityin tasaaman hengitystäni ja tiirailin ympärilleni tarkkaavaisesti. Pian kollin pää ilmestyi näkyviin ja Viiltokaaos iski tassulla vettä. Käänsin pääni vaistomaisesti pois ja suljin silmäni, mikä oli virhe. Sillä aikaa varapäällikkö ui luokseni ja painoi minut pinnan alle. Ehdin juuri ja juuri haukata keuhkot täyteen happea, ennen kuin jouduin taas pidättämään hengitystä.
// Viilto?
Viiltokaaos 21.10.2018
Painoin Mututassun pinnan alle. Naaras ehti juuri ja juuri haukata pinnalla happea, ennen kuin hänen päänsä katosi etujalkojeni edellä veteen. Tiesin naaraan olevan väsynyt, mutta hän pidätti yllättävän hyvin henkeään. Oppilas yritti sukeltaa pois käpälieni alta, mutta sukelsin pinnan alle upottaen hampaani naaraan niskaan. Mututassu ehti käydä pinnalla ja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa, jonka jälkeen vedin hänet pinnan alle. Naaras yritti riuhtoa itseään irti hampaistani. Hän räpiköi siinä tovin, kunnes jouduin irrottamaan. Alkoi olemaan liian tukalaa pidättää henkeään, joten Mututassullakaan ei kai kovin kivalta tuntunut. Nousimme yhdessä pinnalle ja autoin naarasta uimaan itsensä rantaan. Nousin pois vedestä ja ravistelin läpimärkää, vettä tihkuvaa turkkiani. Mututassu hengitti raskaasti ja alkoi nuolla märkää turkkiaan kuivatakseen sitä.
"Lopetamme nyt. Tässä taisi olla ihan tarpeeksi yhdelle kerralle", nau'uin ja pakotin itseni hengittämään hiljaa, sillä en halunnut oppilaan huomaavan raskasta hengitystäni. Mututassu nyökkäsi katsoen minua huojentunut ilme kasvoillaan.
"Opetatko vielä minulle uimista tai joessa taistelua?" naaras kysyi saatuaan hengityksensä tasaantumaan ja rintakarvansa siisteiksi. Kohautin lapojani.
"Vesi kylmenee päivä päivältä ja joelle tulo useammin on suuri riski. Katsotaan uudelleen ensi hiirenkorvana", nau'uin viiltäen kynsilläni ilmaa. Hetken ajan pesimme turkkejamme rannalla. Vähän väliä vilkuilin kaislikon taakse jokiklaanilaisten varalta. Turkkini oltua tarpeeksi kuiva, nousin ylös. Kehoni oli lämmittänyt paikan kostealla nurmella ja noustessani kylmyys pureutui takalistooni.
"Pärjäsit hyvin. Palataan Kuolonklaanin reviirille. Annan sinulle luvan levätä loppupäivän. Leiriin päästyämme syö vatsasi täyteen ja mene lepäämään", nau'uin naaraskissalle. Mututassu vastasi nyökäten. Mututassun väsyneillä kasvoilla oli ylpeä ja tyytyväinen ilme. Kehut minulta olivat harvinaisia. Lähdin johdattamaan naarasta nelipuille toivoen, että yhä hieman märät turkkimme peittäisivät hajujälkemme. Kuljimme hitaasti ja rauhalliseen tahtiin, sillä harjoitustuokio vedessä oli vienyt oppilaani voimat. Olisin voinut syöksyä vaikka heti taisteluun, sillä harjoituksissa olin saanut energiapurkauksen. Olisin voinut aloittaa sodan vaikka heti ja tappaa jokaisen vastaan tulevan latokissan - tai siksi minä niitä ennen kutsuin. Niihin aikoihin Varjoklaani oli heikkona ja sen klaanin jäsenet hupenivat kaiken aikaa. Ladossa tilasta oli puutetta ruuan ohella, joten kaikki eivät vain selvinneet. Tällä hetkellä Varjoklaanilla meni kuitenkin yllättävän hyvin, siksi minä heidät valitsinkin tukijoikseni sotaan. Minttusydän takuulla pitäisi lupauksensa.
Kuolonklaanin reviirin raja häämötti edessämme. Kuljimme eteenpäin ripeästi kävellen. Turkkini oli yhä hieman kostea selästäni, mutta se ei tuntunut kovinkaan pahalta, joten annoin sen vain olla. Juuri kun ylitin klaanini rajan, maistoin kitalaessani tuoreen kuolonklaanilaisen tuoksun. Etsin katseellani kissaa lähimaastosta. Onnekseni erotin tummanharmaan, kookkaan naaraskissan lähestyvän meitä. Valhekuiske katsoi meitä hieman yllättyneinä kulkiessaan kohti ukkospolkua, jota pitkin olimme kulkeneet takaisin Kuolonklaanin reviirille. Aurinko oli jo matkaamassa kohti taivaanrantaa, mutta päivänvaloa oli jäljellä vielä runsaasti jäljellä.
"Sellaiset harjoittelut sitten", naaras vastasi kulmiaan kohottaen. Murahdin vastaukseksi ja pysähdyin soturin vierelle.
"Palaa vain leiriin", tokaisin Mututassulle. Naaras vilkaisi kysyvästi mestariaan, joka vastasi nyökäten. Kilpikonnakuvioinen naaras lähti kulkemaan kohti leiriä vilkaisematta kertaakaan taakseen.
"Missä te olitte?" Valhekuiske kysyi silmiään siristäen. Kohautin lapojani ja virnistin pienesti Mututassun mestarille.
"Harjoittelemassa", tyydyin vastaamaan. Valhekuiske pyöräytti silmiään ja lähti kulkemaan oppilaansa perään vierelläni.
"Milloin aiot ehdottaa Raetähdelle Mututassun soturiksi nimeämistä?" kysyin naaraskissalta pitäen katseeni suoraan edessäpäin. Valhekuiske kohautti lapojaan.
"Olisiko hän muka jo valmis?" naaras kysyi murahtaen.
"Eikö sinusta?" kysyin, mutta Valhekuiske ei vastannut. Naaras vilkuili Korkokivien suuntaan. Etsikö hän jotain vai miettiköhän soturi isäänsä, jonka olimme yhdessä lavastaneet syylliseksi kuningattaren murhaan.
"Mitenköhän Pikiviillolla menee?" kysyin hymähtäen pienesti. Luopion tekemiset eivät minua kiinnostaneet, mutta halusin nähdä kiinnostivatko ne Valhekuisketta. Naaras käänsi vihreän katseensa minuun ja pyöräytti silmiään.
"Tuskin kovin hyvin", naaras vastasi murahtaen pienesti.
"Partio kertoi tänään aamulla, että varjoklaanilaiskissan selvä hajujälki oli kulkenut Varjoklaanin rajalta emonsuulle saakka", Valhekuiske rikkoi hiljaisuuden kääntäen taas katseensa minuun. Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä.
"Luuletko, että Tihkutähti olisi käynyt emonsuulla?" kysyin päästäen ilmoille huvittuneen naurahduksen kaltaisen murahduksen. Ajatus oli erittäin outo. En uskonut, että Varjoklaanin päällikköä kiinnosti kysellä esi-isiltään mitään.
"Tuhokatse ehdotti, että ehkä Tihkutähti on kuollut ja Minttusydän haki henkensä", naaras vastasi kääntäen nyt katseensa eteenpäin. Saatoin yhä nähdä etäämmällä Mututassun kulkevan eteenpäin kohti leiriä. Kohautin lapojani.
"Ei kovinkaan mahdoton ajatus. En ihmettelisi, jos joku varjoklaanilainen olisi surmannut päällikkönsä. Mäyräraidan mukaan Varjoklaani on alkanut muuttua pehmeämmäksi, eivätkä he kunnioita Tihkutähteä enää kuten aiemmin. Kenties se johtui vain kollin surkeista johtotaidoista", nau'uin virnistäen. Valhekuiske hymähti huvittuneesti.
"Kuinka suunnitelmasi etenevät?" naaras vaihtoi sulavasti puheenaihetta.
"Ne etenevät. Älä kerro kenellekään, mutta löysin erittäin lupaavalta vaikuttavan kissan toisesta klaanista", naukaisin soturille irvistäen. Tiesin voivani luottaa Valhekuiskeeseen. Hän oli luvannut auttaa minua, jos minä auttaisin häntä Pikiviillon lavastamisessa.
"Entä sinä? Mitä olet tehnyt vai oletko mitään?" kysyin naaraalta kääntäen taas vaihteeksi katseeni hänen suuntaansa.
//Valhe? Sori tönkköys xd
Valhekuiske 22.10.2018
Kohautin lapojani ja loin pohtivan katseen hämärtyvälle taivaalle. Pikiviillon lähdön jälkeen olin pitkästä aikaa keskittynyt kunnolla soturin tavallisiin tehtäviin, enkä tiennyt, kuinka olisin voinut auttaa Viiltokaaosta tuon suunnitelmien etenemisessä. Pääasia oli kuitenkin, että hän itse tiesi mitä oli tekemässä. Näin suurta asiaa oli kuitenkin hyvin vaikea pitää loppujen lopuksi salassa, ja miten muut klaanit mahtaisivat reagoida kuullessaan Viiltotähden paluusta. Käänsin katseeni varapäällikköön, joka edelleen odotti vastausta kysymykseensä.
"Olen tehnyt paljonkin, jos puhut asioista, kuten tuoresaaliskasan kasvattamisesta tai partioinnista", aloitin hidastaen samalla tahtia niin, että saimme pidemmän välimatkan edellä kulkevaan Mututassuun.
"Mutta jos tarkoitat salaisia suunnitelmiasi, tekisin mielelläni enemmänkin", vihjasin. Uskoin Viiltokaaoksen jättävän tahallaan joitain asioita kertomatta, mikä oli ymmärrettävää, mutta myös ärsyttävää.
"Pidän sen mielessäni", tuo murahti lyhyesti ja oli taas hetken hiljaa, kunnes osoitti katseellaan Mututassua. Naaras oli vahva ja sitkeä, eikä menisi enää kauaa, että hänet nimitettäisiin soturiksi. Oppilaanakaan hän ei ollut hullumpi, vaikkakin toisinaan melko kiivasluontoinen.
"Mututassu voisi olla hyvä lisä joukkoihini", Viiltokaaos aloitti, jolloin ymmärsin, miksi he olivat olleet yhdessä harjoittelemassa. Nyökkäsin pienesti ja katsoin itsekin kohti kilpikonnaukuvioista oppilasta.
"Oletko jo kertonut hänelle?" kysyin epäröiden, sillä Mututassu tosiaan oli vasta oppilas, eikä välttämättä ollut tarpeeksi kypsä ymmärtämään, mistä oli todella kysymys. Kaiken lisäksi Viiltokaaoksen joukkoihin kuulumisessa oli paljon vaaroja, joihin en halunnut vielä oppilastani laittaa. Onnekseni varapäällikkö pudisti päätään.
"En tietenkään. Odotamme, että hän on valmis soturiksi ja saa enemmän kokemusta, jonka jälkeen vasta kerromme hänelle, mikäli Mututassu vaikuttaa yhä sopivalta. Siihen asti sinä hänen mestarinaan voit pitää huolta, että hänet koulutetaan hyvin", kolli julisti. Nyökkäsin itsevarma ilme kasvoillani ja jatkoimme kävelyä hiljaisuuden vallitessa, kunnes olimme päässeet leiriin johtavalle tunnelille, jonne Mututassu oli hetki sitten edellämme astellut.
"Voisimme käydä vielä pidemmän lenkin, mikäli et ole uuvuttanut itseäsi aivan täysin", ehdotin ja muutin suuntani jo valmiiksi kohti ukkospolkua. Viiltokaaos katsoi hetken pohtivasti minua ja sitten taas leirin sisäänkäyntiä, muttei vastannut vielä mitään. Kallistin päätäni kysyvästi.
"Jää vain jos haluat, mutta minä menen ainakin", virnistin ja käänsin pääni kohti määränpäätäni, pois Viiltokaaoksesta. Vatsani kurni pienesti, mutta riista saisi nyt odottaa paluuseeni, ellen jäisi metsästämään matkan varrella. Lähdin kävelemään rivakkaaseen tahtiin olettaen jo, että Viiltokaaos olisi päättänyt jäädä leiriin, kunnes havahduin tuon askelten ääniin. Tyytyväinen virne maalautui sydämenlyönnin ajaksi kasvoilleni, mutta pyyhkiytyi pois ennen kuin katsoin vierelleni tullutta kollia, joka oli saavuttanut minut parilla loikalla.
"Hyvä, päätit sittenkin tulla", naukaisin. Vasta nyt erotin hänestä lähtevän hyvin vaimean Jokiklaanin hajun. Kurtistin kulmiani pohtien, oliko tuo ollut Jokiklaanin reviirillä Mututassun kanssa.
"Toivottavasti peititte jälkenne hyvin", tuhahdin, eikä Viiltokaaoksella kestänyt kauaa tajuta, mistä puhuin.
"Emme ole niin hiirenaivoisia ja harjoittelimme sitä paitsi vedessä, joten hajujälkiä tuskin jäi", tuo vastasi, mutta ilmeeni tuimeni entisestään.
"Vedessä? Sinäkö veit Mututassun harjoittelemaan joelle? Tuliko mieleesi, ettei hän välttämättä osaa uida ja miten edes osaisi, sillä en minun - tai kenenkään koko klaanista - pitäisi osata. Lukuun ottamatta sitä Jokiklaanin luopiota", murahdin, mutta ennen kuin olin ehtinyt lopettaa lauseeni muistin, että myös Viiltokaaos oli syntyperältään Jokiklaanilainen. Vaikenin nopeasti viitsimättä sanoa enää mitään, saati korjailla lausettani. Viiltokaaoksen ilme ei värähtänytkään.
"Sinuna olisin vain kiitollinen, että opetan Mututassulle tulevaisuuden kannalta hyödyllisiä taitoja. Taisteluissa ei liikuta pelkästään omilla reviireillä ja tiedän kissoja, jotka menehtyivät joutuessaan taistelemaan veden varassa", kolli vastasi. Huokaisin pienesti, sillä idea oli minusta yhä pähkähullu. Harmaat pilvet olivat harvenneet taivaalta ja paljastivat muutamia tähtiä, joita katselin vähän väliä. Oli naurettavaa, kuinka oma isäni oli uskonut Tähtiklaaniin ja vieläpä niin vahvasti, että oli valmis pettämään klaaninsa. Mutta toisaalta, jos Pimeyden metsä oli olemassa, luultavasti myös heikot kissat päätyivät jonnekin. Oli kumpaakaan tai ei, tärkeintä minulle oli uskollisuus kuolonklaanille ja varsinkin sille, mitä sen mahti saattoi parhaillaan olla.
"Mitä muuten aiot tehdä niiden kuolonklaanilaisten suhteen, jotka eivät tue suunnitelmiasi?" Kuolonklaanissa oli varmasti hellämielisempiä kissoja, jotka eivät välttämättä halua olla mukana Viiltokaaoksen joukoissa, mutta kun suurempia asioita alkaa tapahtua, muutokset alkavat varmasti koskettaa heitäkin.
//Viilto?
Viiltokaaos 09.10.2018
Aurinko nousi kovaa vauhtia Korkokivien ylle. Olin ollut jo tovin hereillä ja ennättänyt järjestää partiotkin aina aurigonlaskuun saakka. Saalistuspartion nelipuille olin jättänyt kolmihenkiseksi. Paikka sijaitsi muiden klaanien keskellä, jonka vuoksi oppilaat ja nuoret soturit eivät päässeet siellä käymään muuta kuin täysikuun aikaan järjestettävissä kokoontumisissa. Partiooni olin ottanut mukaan Kauhumurhan sekä Yövarjon, sillä kaksikko hallitsi saalistamisen moitteettomasti. Nelipuilla täytyi olla varovainen, ettei ylitä muiden klaanin rajoja. Siksi se olikin nuorilta kielletty paikka. Lähtisimme liikkeelle vasta aurinkohuippuna, sillä halusin antaa eläinten herätä rauhassa ja ulostautua pesistään. Kun vilkaisin kirkasta taivasta, jonka kirkkaimmat tähdet olivat juuri kadonneet näkyvistä.
Huomasin Syöksyviillon astelevan väsyneen oloisena ulos sotureiden pesästä. Isäni haukotteli makoisasti ja venytteli vielä lihaksiaan, ennen kuin hän suuntasi tuoresaaliskasalle ja nappasi siitä itselleen hiiren, joka oli lojunut kasassa eilisestä illasta saakka. Sen täyty olla jo kylmä ja kohmeinen, eikä takuulla kovinkaan hyvän makuinen. Astelin soturin luokse varmoin askelin ja nostin pääni ylös hänen luokseen päästyäni. Syöksyviilto oli suuri, mutta kuitenkin aavistuksen verran minua pienempi. Hän nosti katseensa minuun kysyvästi.
"Mitä asiaa, Viiltokaaos?" kolli murahti ja odotti kärsivällisesti vastaustani. Viilsin vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa melko läheltä soturin viiksikarvoja.
"En olekaan nähnyt, että olisit aiemmin syönyt yön tuossa maannutta saalista, etenkään näin kylmillä ilmoilla", nau'uin ja laskin katseeni kollin silmistä maassa makaavaan elottomaan hiireen, jonka harmaalla turkilla kaulan kohdalla oli kuivunut verivana. Syöksyviilto käänsi katseensa hiireen. Hän murahti ja työnsi sen käpälällään kauemmas. Virnistin kollille, jonka ilme pysyi tyynenä.
"Mitä sinä tahdot?" kolli kysyi ja nosti katseensa taas minuun.
"En mitään, kuinka niin?" kysyin ja nuolaisin karhealla kielelläni rintaani.
"Miksi muuten sinä minulle juttelisit?" kolli sanoi tasaisella äänellä kohottaen katseensa kohti kirkastuvaa taivasta.
"Tahdon tutustua isääni", murahdin. Viimeistä sanaa kohden lauseeni muuttui hiljaisemmaksi, sillä en tahtonut koko klaanin kuulevan, että olin Syöksyviillon poika. En tahtonut heidän ajattelevan, että joku kissa oli isäni, sillä se voisi saada heidät ajattelemaan kollin olevan minua vahvempi ja voimakkaampi isänäni.
"Mikä mahtoi muuttaa mielesi?" soturi kysyi kylmänviileästi. Kun olin saapunut Kuolonklaaniin, kolli oli halunnut tehdä tuttavuutta kanssani. Syöksyviilto oli sanonut haluavansa olla isä minulle, mutta en uskonut sitä. Todennäköisesti hän syvällä mustassa mielessään kaipasi Viiltotähteä ja tahtoi minut edesmenneen mestarinsa korvikkeeksi. Hän ei vain tiennyt, että minä en ollut mikään korvike, vaan olin hänen mestarinsa, vaikkakin vain uudessa kehossa.
"Tahdon kostaa Kirkasmarjalle", nau'uin kollille irvistäen. Syöksyviillon tyyni katse vaihtui viimeinkin. Tyynen ilmeen paikan otti yllättynyt ilme. Hän vilkaisi varautuneesti ympärilleen ja nousi ylös.
"Ei jutella siitä täällä", soturi sanoi ja lähti kulkemaan edelläni ulos leiristä. Vihasin sitä, kun tällaisessa tilanteessa en saanut johtaa. Olinhan sentään Kuolonklaanin perustaja, vaikka Syöksyviilto ei sitä tiennytkään. Päästyämme kyllin kauas leirin piikkihernemuureista, Syöksyviilto hidasti tahtiaan ja kääntyi minuun päin.
"Mitä sinä suunnittelet?" soturi kysyi taas tyyni ilme kylmillä kasvoillaan.
"Kostamista, eikö se tullut jo selväksi?" kysyin murahtaen, vaikka tiesin kollin haluavan tietää tarkan suunnitelmani, jota minulla ei sattunut olemaan. Olin keksinyt asian päässäni aivan hetki sitten, sillä tahdoin saada Syöksyviillon puolelleni. Toisaalta olisin voinut vain kertoa hänelle totuuden itsestäni, mutta näin saisin tuhottua kaksi kärpästä yhdellä iskulla; saisin Syöksyviillon luottamuksen ja kostoni Kirkasmarjalle. Naaras oli kylmästi esittänyt minun olevan vain tuntematon erakkopentu, vaikka oikeasti naaras oli sentään synnyttänyt minut! Hän antoi minun kasvaa siinä uskossa, että olin yksin ja erilainen, että kukaan ei rakastanut minua. Mutta jos naaras olisi kertonut, olisinko minä nyt tässä? Kenties en olisi ikinä muistanut itseäni ja olisin yhä Jokiklaanissa, ehkä jopa uskoisin Tähtiklaaniin. Ajatus puistatti minua. Jos niin olisi käynyt, olisin vihannut itseäni ikuisesti.
"Miten sitten ajattelit kostaa?" kolli kysyi kääntämättä katsettaan minuun.
"Miten sinä sen tekisit?" kysyin ja käänsin katseeni soturiin nähdäkseni hänen reaktionsa. Halusin olla varma, että soturi ei tuntenut mitään jokiklaanilaisparantajaa kohtaan. Syöksyviillon katse pysyi kylmänä, kun hän käänsi siniset silmänsä minuun.
"Ensin piinaisin häntä pitkän hetken, jonka jälkeen kertoisin kaikille julkisesti hänen soturilain rikkomisestaan. Jos Jokiklaani ei ymmärtäisi karkottaa häntä, tapattaisin hänet kai", kolli vastasi virnistäen. Nyökkäsin hitaasti tyytyväisenä kollin viisaudesta. Hän taisi hallita nämä jutut hyvin.
"Aiot siis auttaa minua?" kysyin soturilta silmiäni siristäen. Olimme pysähtyneet istumaan avaralle nummelle. Sen pitkäksi kasvaneet heinänkorret olivat valkeita öisen roudan vuoksi. Kolli nyökkäsi.
"Se olisi kunnia", hän vastasi irvistäen minulle. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Siispä annan suunnittelupuolen sinun hoitoosi. Kun olet keksinyt, kuinka piinaamme sitä kalannaamaista parantajaa, tule puheilleni. Varokin kertomasta tästä kenellekään tai tekeväsi itse mitään ilman lupaani. Vaikka oletkin isäni, minä olen sinua vahvempi ja arvostetumpi, eikä sinun kannata vastustaa minua.
"En tietenkään, kyllä minä sinun arvosi tiedän. Ole huoleti, kerron sinulle heti, kun keksin jotain", kolli vakuutti murahtaen. En vastannut mitään vaan lähdin kulkemaan takaisin kohti leiriä.
Aurinkohuippu tuli nopeasti. Suuntasin kahden muun kissan edellä Tuuliklaanin reviirillä kohti nelipuita. Kuljimme aivan ukkospolun vierellä, sillä niin Pisaratähti oli Tuuliklaanin kanssa sopinut vain hetki kuolemani jälkeen, kun sota oli päättynyt Kuolonklaanin voittoon. Tarkoituksenani ei suinkaan ollut saalistaminen, vaan tahdoin tarkastella Myrskyklaanin rajaa etsiäkseni sieltä mahdollisia liittolaisia. Aurinkohuipun hetken aikaan rajalla pitäisi olla ainakin yksi partio. Toivoin näkeväni jotain mielenkiintoista ja löytäväni kissan, josta voisi mahdollisesti tulla apurini.
Kun saavuimme nelipuiden laakson laitamille, pysähdyin.
"Minä saalistan Myrskyklaanin rajan lähettyvillä. Pysykää kaukana sieltä, muuten voitte saalistaa missä tahdotte", nau'uin kahdelle soturille, jotka vastasivat nyökäten ja lupaa kysymättä lähtivät omille teilleen. Itse jäin hetkeksi aloilleni ja odotin, että soturit laskeutuivat alas laaksoon. Sen jälkeen lähdin kulkemaan ukkospolun viertä pitkin kohti Myrskyklaanin rajaa. Rajalle päästyäni käännyin oikealle kulkemaan Myrskyklaanin ja nelipuiden vastaista rajaa myöten. Pysähdyin ja jäin katselemaan pensaikosta rajan toiselle puolelle, kun kuulin voimistuvaa puhetta.
"Onhan sinun pakko myöntää, että olen mahtava saalistaja", kollikissan mahtaileva ääni kantautui korviini. Sitä seurasi kimeämpi naaraskissan ääni:
"Lopeta jo Silkkisydän. Vaikka oletkin ehkä nyt erakko, se ei tee sinusta yhtään parempaa mitä aiemmin."
"En minä ole erakko", kolli kivahti ja tuli nyt näköetäisyydelleni. Silkkisydämeksi kutsuttu kolli oli väriltään hyvin vaaleanharmaa. Naaras sen sijaan oli mustavalkea.
"Etkä mikään mahtava saalistaja", vastasi soturi aiempaa matalemmalla äänellä.
"Vaikka oletkin nähnyt maailmaa, olet erkaantunut Myrskyklaanista. Emme voi tietää, jos yhtäkkiä päätätkin olla erakko ja taas jätää Myrskyklaanin. Ei sinuun voi luottaa, Silkkisydän", naaras totesi ja nosti päänsä pystyyn. Vaalea kolli käänsi katseensa klaanitoveriinsa.
"Minä en jättänyt Myrskyklaania, vaan eksyin", kolli selvensi yhä vain tuohtuneemmin.
"Niinhän sinä väität. Ehkä halusit vain pakoilla oppilaan tehtäviä ja lähdit, jotta takaisin palattuasi voisit vain ansaita soturinimesi", naaraan tapa lietsoa riitaa sai minut lähes vaikuttuneeksi. Hän voisi olla hyvä vaihtoehto liittolaisekseni. Huomasin, kuinka kollin päässä vain napsahti ja hän syöksyi kohti klaanitoveriaan kynnet ojossa. Naarassoturi päästi ilmoille kimeän kiljaisun, kun kolli tönäisi hänet voimakkaasti maahan niin, että mustavalkean kissan pää kolahti kiveen. Kollin raivo tuntui laantuvan, kun hän huomasi naaraan olevan liikkumaton. Jopa täältä, usean ketunmitan päästä, minä kuitenkin näin naaraan rinnan kohoilevan voimakkaasti.
"Ruohoviiksi! Ruohoviiksi, älä kuole nyt!" kolli naukui hädissään. Pyöräytin silmiäni turhautuneesti.
"Ei hän ole kuollut", vastasin matalalla äänellä kollille, joka säpsähti ja kääntyi nopeasti minua kohti. Astuin pois pensaikon suojista ja suoristin jalkani astuen muutamia askeleita eteenpäin. Vaalea kolli omasi tummemmat kasvot ja siniset silmät. Kolli oli yllättynyt, mutta hän pakotti kauhistuneen ilmeensä katoamaan ja peitti sen uhmakkaalla katseella.
"Viiltokaaos?" kolli varmisti ja astui askeleen taaksepäin. Viilsin kynsilläni ilmaa läheltä erästä pähkinäpensaikkoa ja virnistin soturille.
"Se yksi ja ainoa", vastasin ja astuin taas muutaman askeleen lähemmäs myrskyklaanilaista. Kumarruin tajuttoman Ruohoviikseksi kutsunut naaraan kehon ylle ja nuuhkaisin sitä.
"Tämä on Myrskyklaanin reviiriä", Silkkisydän naukui uhmakkaasti.
"Kyllä minä sen tiedän. Kerropa minulle Silkkisydän, oletteko te kaksin liikkeellä?" tokaisin viileästi ja käänsin katseeni kolliin.
"Muu partio jatkoi jo matkaansa leiriin", kolli vastasi hieman epäröiden. Hymähdin tyytyväisesti vastaukseksi. Silkkisydän vaikutti äkkipikaiselta, mutta tarpeeksi tyhmältä tarttuakseen syöttiini. Ruohoviiksikin olisi ollut erinomainen vaihtoehto, mutta naaraan luonne oli myös iso riski. Ärsyttäessään muita, hän saattaisi vahingossa paljastaa suunnitelmani ja tuhota kaiken.
"Minulla on sinulle ehdotus, josta sinä et voi kieltäytyä. Tahdotko kuulla sen?" kysyin, mutta en antanut soturille aikaa vastaamiseen:
"On tulossa aika, jolloin sinun klaanisi, perheesi ja sinä erityisesti olette tuhoon tuomittuja. Minulla on sinulle tarjous, joka muuttaa tulevaisuutesi niin, että sinä ja perheesi tulette olemaan arvostettuja, turvassa ja suojattuja. Minun avullani sinun ja perheesi ei tarvitse kärsiä." Silkkisydämen mielenkiinto näytti heräävän, sillä hän istuutui alas kuullakseen lisää.
"Tahdon tehdä selväksi, että jos puhut tästä kenellekään, tulen varmistamaan sen, että sinä ja mahdollinen perheesi tai tuleva perheesi tulette kärsimään koko loppuelämänne. Jokainen tuleva sukusi jäsen saa kärsiä tavalla tai toisella, mutta voin vannoa, että nättiä se ei tule olemaan", naukaisin. Silkkisydän nielaisi ja katsoi minua pysyen vaiti. Vilkaisin yhä tajutonta Ruohoviikseä ja tökkäsin sitä käpälälläni kuin varmistaen naaraan tajuttomuuden.
"Tehtäväsi olisi varsin yksinkertainen; pidät kuonosi ummessa ja tottelet käskyjäni. Ymmärrätkö ja otat tehtävän vastaan?" kysyin kollilta kasvoillani tyyni ilme. Nostin leukaani hieman ylemmäs näyttääkseni soturille olevani voimakas, kunnioitettu ja kookas soturi. Täytyi vain toivoa, että Silkkisydän oli tarpeeksi viisas hyväksymään tarjoukseni ja haluamaan itsensä ja perheensä selviävän.
//Silkki? Sori jos hittasin mut tää oli jotenki hrivee vaikee kirjottaa xdd
Silkkisydän 12.10.2018
Katsoin silmät ammollani liikkumattoman Ruohoviiksen kehoa. Ei tässä näin pitänyt käydä, ei ollenkaan! Tunsin paniikin nousevan, mutten voinut tehdä muuta kuin tuijottaa suoraan eteeni. Mitä olin mennyt tekemään!?
Kaikki oli alkanut siitä, kun Lehtiturkki oli pyytänyt minut luoksensa ja määräsi minut metsästyspartioon itsensä ja Ruohoviiksen kanssa. En mielelläni olisi halunnut lähteä, sillä olin juuri ollut juttelemassa hyvälle ystävälleni Tiaislaululle, jota en ollut nähnyt useaan kuuhun. En kuitenkaan ollut sanonut vastalausetta, olihan kyseessä ollut klaanin varapäällikkö. Sen sijaan olin sanonut hyvästit keskustelukumppaneilleni ja lähtenyt käskystä Lehtiturkin perästä piikkihernetunnelista ulos metsään. Onnistunut metsästyspartiohan olisi toisaalta ollut hyvä tapa osoittaa taitoni klaanille ja pääsemään taas osaksi hyvää yhteishenkeä.
Ruohoviiksi ei niin ollut näyttänyt ajattelevan. Kun onnistuneesti olin saanut jo toisen oravan napattua, hän oli kuin tyhjästä alkanut syyttää minua Myrskyklaanin pettämisestä ja erakoksi ryhtymisestä. Naaras oli varmasti ollut kateellinen taidoilleni ja menestykselleni. Minähän yleisesti ottaen olin hyvin pitkäpinnainen ja useimmiten annoin kateellisten vihaajieni puheet kulkea toisesta korvasta ulos, mutta Ruohoviiksi oli onnistunut pääsemään ihoni alle. Näkökenttäni oli täyttynyt punaisesta ja olin jäykistänyt jalkani hyppyyn. Tarkoituksenani oli ollut vain hieman tönäistä naarasta, mutta seuraavaksi huomasin seisovani naaraan ruumiin edessä. Olin mennyt tappamaan hänet!
"Ruohoviiksi! Ruohoviiksi, älä kuole nyt!" huusin hädissäni. Olin takuulla Myrskyklaanin surkein kissa! Miten olin onnistunut tappamaan soturitoverini jo yhden päivän soturina olemisen jälkeen!? Nyt jouduin kuollessani Pimeyden Metsään, olin varma siitä. Tähtiklaanin kirkkaus ja paratiisi saisi jäädä vain haaveeksi.
’’Ei hän ole kuollut’’, kuului matala ääni läheltäni. Kun käänsin katseeni, näin Kuolonklaanin pahamaineisen varapäällikön Viiltokaaoksen suoraan edessäni. Varmistaessani hänen identiteettiään hän vahvisti sen ja kynsillään viilsi ilmaa. Yrittikö hän tappaa minut ja omisti huonon tähtäyksen, vai hätistikö hän kärpäsen pois läheltänsä tuolla viillolla? Kysymys ei ollut kuitenkaan olennainen. Sen sijaan olennaista oli, että edessäni seisoi itse Viiltokaaos! En ollut nähnyt häntä kuin vain vilkaisulla pari kertaa kokoontumisessa, mutta tunnistin hänet selvästi. Hän taatusti oli kookkaampi kuin kaukaa katsoessa. Otin automaattisesti askelen taaksepäin. En siitä syystä, että pelkäisin, mutta koska olin hieman varuillani. Eikä asiaan kylläkään auttanut se, että hänet oli nimetty pentujen painajaisissa kummittelevan Viiltotähden mukaan. Totta puhuen itsekin näin vielä joskus painajaisia tästä Viiltotähdestä, mutta paljon harvemmin kuin pentuna ollessani.
Keräsin rohkeuttani ja huomautin Viiltokaaokselle, että tämä oli Myrskyklaanin reviiriä. Valmistauduin häätämään hänet pois, vaikka ajatus tuntuikin inhottavalta jostain syystä. Olin tarpeeksi älykäs tietääkseni, että hän luultavimmin voisi tappaa minut, vaikka antaisin tietenkin kunnon taistelun sitä ennen. No, sitten kuolisin ainakin sankarimaisesti ja pääsisin ehkä Tähtiklaaniin sankarien kullatulle paikalle. Viiltokaaos oli sanonut, etten ollut tappanutkaan Ruohoviikseä, ja se kyllä antoi lohtua. Nyt näinkin, että naaraan kylki kohoili rauhanomaiseen tahtiin.
Kuolonklaanilainen ei vähää välittänyt uhmauksestani, vaan käänsi keskustelunaiheen muualle.
"On tulossa aika, jolloin sinun klaanisi, perheesi ja sinä erityisesti olette tuhoon tuomittuja. Minulla on sinulle tarjous, joka muuttaa tulevaisuutesi niin, että sinä ja perheesi tulette olemaan arvostettuja, turvassa ja suojattuja. Minun avullani sinun ja perheesi ei tarvitse kärsiä’’, Viiltokaaos kertoi hyytävästi. Sen jälkeen, kun hän oli uhannut minua olla kertomatta keskustelustamme ikinä kellekään, hän naukui: "Tehtäväsi olisi varsin yksinkertainen; pidät kuonosi ummessa ja tottelet käskyjäni. Ymmärrätkö ja otat tehtävän vastaan?"
Pääni oli niin pyörällä, että tuskin tiesin mitä sanoa. Hän oli uhannut perhettäni. Vaikkei minulla varsinaista sellaista ei ollutkaan, mieleeni tulvahtivat heti Gingerin, Tiaislaulun, Viirupilven, Polttosydämen ja Purohännän kasvot. Uskoin, että he olivat Myrskyklaanissa turvassa, mutta en voinut kuin ajatella, että Viiltokaaos pystyisi helposti viiltämään heidän kurkkunsa auki kenenkään tietämättä. Hän oli päässyt minunkin lähelle Myrskyklaanin reviirille huomaamattani.
Ensin kuitenkin kysyin enteestä, jolla tummanharmaa kolli oli aloittanut monologinsa:
’’Mitä tarkoitat, sillä, että minä ja perheeni olemme tuhoon tuomittuja? Mistä voit tietää sen? Oletko saanut jonkun viestin Tähtiklaanilta? Tai siis Pimeyden metsältä.’’ Tiesin, että Kuolonklaanissa pääuskona toimi nimenomaan Pimeyden metsä, ei Tähtiklaani. Siksi kaikki kissat siellä olivat niin ilkeitä ja pahoja. Siitä huolimatta Viiltokaaos tiesi, että jotain kurjaa oli tapahtumassa pian. Oliko se ympäristökatastrofi vai mikä, sitä en tiennyt.
En halunnut uskoa Viiltokaaoksen sanoja. Jo maalaisjärki kertoi minulle, että Kuolonklaanilaisen sanaan ei kannattanut luottaa. Mutta samaan aikaan tunsin syvää kiinnostusta. Tiesin, että Viiltokaaos oli hyvin maineikas kissa. Kaikki muut neljä klaania tietyllä tavalla arvostivat ja kunnioittivat häntä, vaikka samalla myös pelkäsivät ja vihasivat kuin kaikkia muitakin Kuolonklaanin kissoja. Saatoin jo kuvitella, mitä kaikkea Viiltokaaos voisi antaa minulle. Hänen ansiostaan minusta tulisi taatusti yksi Myrskyklaanin arvostetuimmista sotureista! Ehkä jopa saisin kaikkien viiden klaanin suosion ja kunnioituksen! Mieleni olisi tehnyt sanoa kyllä, mutta pidin itseni kurissa. En edes tiennyt, mitä hän minulta tahtoi! Mitä jos hän käskisi minun murhaavan jonkun tai muuttamaan kotikisuksi? Minun piti siis kysellä häneltä enemmän. Suoristin asentoani ja katsoin häntä suoraan silmiin. Hän ei vaikuttanut enää niin pelottavalta, vaikka nuo vihreät silmät tuntuivatkin tunkeutuvan syvälle sieluuni.
’’Sait mielenkiintoni heräämään, mutten voi sanoa mitään, ennen kuin tiedän pyytämästäsi asiasta lisää.’’ Yritin saada ääneni kuulostamaan matalalta ja uhkaavalta kuin hänenkin. ’’Et sanonut, mitä se on jonka haluat minun tekevän.’’
//Viilto?
Viiltokaaos 14.10.2018
Pidin tyynen katseeni tiukasti Silkkisydämessä. Pidin aistini viritettyinä kaiken aikaa siltä varalta, että joku myrskyklaanilaisista sattuisi paikalle tai tajuton naaras virkoaisi päähän kohdistuneesta iskusta, jonka hänen klaanitoverinsa oli aiheuttanut.
"Sait mielenkiintoni heräämään, mutten voi sanoa mitään, ennen kuin tiedän pyytämästäsi asiasta lisää", kolli naukui matalalla äänellä. "Et sanonut, mitä se on jonka haluat minun tekevän."
Kasvoilleni piirtyi virne, kun viilsin kynsilläni ilmaa. Se sai myrskyklaanilaissoturin siristämään aavistuksen verran taivaansinisiä silmiään.
"Tämä on jo hyvä alku, mutta kai sinä tiedät, etten voi noin vain paljastaa suunnitelmiani sinulle, kun en edes tunne sinua. Kerroin jo sen, mitä tässä vaiheessa sinun tulee tietää", totesin ja pidin pienen tauon. Tarkkailin Silkkisydämen reaktiota, mutta se ei ollut kummoinen. Kolli vain kohotti aavistuksen verran kulmiaan. Olin ehdottanut tätä hänelle hyvin suoraan, vaikka se olikin suuri riski. Uskoin silti, että Silkkisydän suostuisi aiemmista reaktioistaan päätellen. Jos hän ei suostuisi, hän tulisi pitämään kuononsa ummessa, minä itse henkilökohtaisesti varmistaisin sen. Kolli ei näyttänyt tyytyväiseltä vastaukseeni, joten jatkoin:
"Sovittakoon näin aluksi, että tehtäväsi on vain tiedustelua. Työskentelet minulle, siis vain minulle. Et kerro tästä kenellekään, et milloinkaan. Jos vain vastaat kyllä, takaan sinulle ja rakkaimmillesi teille mieluisan tulevaisuuden."
"Mitä minä sitten tiedustelen?" soturi esitti kysymyksensä ja vaihtoi hieman asentoaan. Viilsin jälleen kynsilläni ilmaa.
"Vastaa kyllä ja saat tietää ensimmäisen tehtäväsi", totesin väläyttäen kollille virneen ja kohotin leukaani hieman ylöspäin.
//Silkki?
Silkkisydän 15.10.2018
Viiltokaaos kertoi minulle, että tehtävänäni olisi tiedustelua, mikäli siis hyväksyisin hänen tarjouksensa. Sen enempää hän ei asiaa avannut. Heilutin hermostuneena häntääni puolelta toiselle pohtiessani hänen sanojaan. Tiedustelu ei kuulostanut niin pahalta. Mutta olihan se paha, sillä kertoisin klaanini salaisuuksia toisen klaanin kissalle, ja vieläpä itse Kuolonklaanin varapäällikölle Viiltokaaokselle. Se tarkoittaisi klaanini pettämistä. En kuitenkaan tiedustelemalla joutuisi vahingoittamaan tai jopa murhaamaan oman klaanini kissoja. Varmasti Viiltokaaos on antanut muille liittolaisilleen tiedustelua pahempiakin tehtäviä.
"Mitä minä sitten tiedustelen?" kysyin varovasti, vaikka yritinkin pitää ääneni jälleen lujana. Viiltokaaos viilsi kynsillään ilmaa. Astuin hänestä varmuuden vuoksi kauemmas. Kuka tietää, milloin seuraava viilto osuukin kurkkuuni?
"Vastaa kyllä ja saat tietää ensimmäisen tehtäväsi", kolli naukaisi salamyhkäisesti ja väläytti minulle hymyn täynnä veitsenteräviä hampaita.
Mieleni teki sanoa samaan aikaan kyllä ja ei. En halunnut pettää klaaniani, mutta oliko minulla muuta vaihtoehtoa? Tummanharmaa kolli oli vihjannut monta kertaa, että minulle ja läheisilleni tulisi käymään huonosti, jos en toimisi hänen mielensä mukaan. Jos en ota hänen tehtäväänsä vastaan, mikä estäisi häntä tekemästä elämästäni kurjaa, vaikka en olisikaan sanonut mitään kohtaamisestamme? Toisaalta hän juuri toisti, että häntä auttaessani tulevaisuuteni olisi turvattu. Saisin mainetta ja kunniaa, kenties hyvän aseman klaanissani. Sen lisäksi hän oli sanonut, että klaaniani oli kohtaamassa vaikeat ajat muutenkin. Hänen avullaan voisin jopa pelastaa itselleni tärkeimmät henkilöt, joihin kuului oma itsenikin. En nähnyt enää muuta järkevää vaihtoehtoa kuin myöntyä.
’’Selvä on. Hyväksyn tehtäväsi’’, mau’uin ja katsoin Viiltokaaosta suoraan hänen vihreisiin silmiinsä. Minun olisi pitänyt tuntea katumusta ja inhoa itseäni kohtaan, mutta sen sijaan huomasinkin tuntevani innostavaa jännitystä. Ääneni oli kuulostanut paljon varmemmalta ja tyytyväiseltä kuin oli tarkoitus olla. Minusta tuntui kuin pennulta, joka oli suunnittelemassa vuosisatojen kepposta. Pidin kuitenkin ilmeeni vakavana ja yritin muistuttaa itselleni, ettei kyse ollut leikistä, vaan voisin tätä vaarallista peliä pelatessani menettää henkeni yhdenkin väärän liikkeen seurauksena.
’’Toivon, että pidät sanasi minun ja läheisieni hyvän tulevaisuuden suhteen. Petos klaaniani kohtaan on asia, jota en ota kevyesti’’, sanoin tiukasti. En tiennyt mihin loukkuun olin itseni saattanut, en tosiaan. En kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin luottaa Viiltokaaoksen lupauksiin, vaikka ne hatarilta tuntuivatkin.
Käänsin sitten katseeni Ruohoviikseen, jonka mustavalkoinen keho pysyi vieläkin liikkumattomana.
’’En kuitenkaan voi tiedustella asioita Myrskyklaanilta, jos en enää kauemmin ole myrskyklaanilainen’’, mau’uin ja viittasin naaraan tajuttomaan hahmoon. ’’Mitä sanot, että teemme hänen suhteensa?’’
Toivoin, ettei Viiltokaaos hoitelisi naarasta pysyvästi. Jos Myrskyklaanissa pysymiseni oli kuitenkin kiinni tästä, en voinut muuta kuin antaa kollin tehdä minkä parhaakseen näkee.
//Viilto?
Viiltokaaos
Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne, kun Silkkisydän ilmoitti hyväksyvänsä tehtäväni.
"Toivon, että pidät sanasi minun ja läheisieni hyvän tulevaisuuden suhteen. Petos klaaniani kohtaan on asia, jota en ota kevyesti", kolli ilmoitti tiukalla äänensävyllä. Pakotin ilmeeni pysymään tyynenä.
"’En kuitenkaan voi tiedustella asioita Myrskyklaanilta, jos en enää kauemmin ole myrskyklaanilainen", kissa naukui kääntäen katseensa klaanitoveriinsa, joka yhä makasi tajuttomana maassa. Kolli kysyi neuvoja klaanitoverinsa suhteen. Viilsin kynsilläni ilmaa tavalliseen tapaani ja tökkäsin sen jälkeen yhä tajutonta naaraskissaa.
"Sinun pitää opetella valehtelemaan ja näyttelemään", murahdin ja tartuin naarasta niskasta kiinni. Se sai Silkkisydämen säpsähtämään. Minulla oli suunnitelma, joka saisi minut näkemään, onko Silkkisydän oikeasti valmis auttamaan minua. Kolli katsoi minua aavistuksen verran kauhuissaan, mutta hän lähti seuraamaan epäröiden minua, kun raahasin hänen klaanitoveriaan kohti puroa, jonka muistin sijaitsevan näillä main. Olimme Kuolonklaanin kulta-aikoina usein Sulkatähden kanssa pysähtyneet sinne juomaan tai vilvoittelemaan käpäliämme kuuman viherlehden päivän aikaan. Muistin aivan oikein, sillä puro sijaitsi aivan pienen matkan päässä. Se oli juuri sopiva tajuttomalle myrskyklaanilaiselle, jonka upotin veden pinnan alle. Se sai naaraan virkoamaan. Mustavalkea naaras yritti räpiköidä pintaan melko matalassa ja hitaasti virtaavassa purossa, mutta painoin häntä pinnan alle varoen, etten vahingoittanut häntä. Ylimääräiset haavat saisivat Myrskyklaanin ihmettelemään. Tunsin Silkkisydämen polttavan katseen selässäni. Kun hänen klaanitoverinsa lopetti räpiköimisen, uskalsin nostaa naaraan pois vedestä. Nopeasti varmistin, että naaras oli nyt oikeasti kuollut. Hänen kylkensä ei kohoillut. Soturin kellertävät silmät olivat lasittuneet. Hän tuijotti suoraan eteenpäin. Soturi oli onnistunut roiskimaan vettä rinnuksilleni, joten sipaisin sitä pari kertaa karhealla kielelläni. Käänsin sitten tyynen katseeni vaaleaan myrskyklaanilaiskolliin ja virnistin. Silkkisydän katsoi minua kulmiaan kohottaen. En osannut lukea kollin ilmettä, mutta se vaihtui pian hämmännykseen.
"Kuinka sinä osasit tulla tänne? Oletko hiippaillut Myrskyklaanin reviirillä?" kolli kysyi ja siristi silmiään. Kirosin mielessäni. En tajunnut, että tässä elämässäni en ollut tuskin koskaan käynyt Myrsyklaanin reviirillä.
"Se ei ole sinun asiasi", vastasin kysymykseen murahtaen ja tartuin elotonta naarasta niskanahasta kiinni. Keveästi heitin sen ilman halki kohti Silkkisydäntä, joka oli parin ketunmitan päässä minusta. Kolli väisti nopeasti soturin elottoman ruumiin.
"Sinun vuorosi kastautua vedessä", tokaisin soturille antaen tuolle tietä purolle. Silkkisydän katsoi minua epäuskoisena.
"Tämä olkoon ensimmäinen tehtäväsi. Kastele turkkiasi tai minä teen sen puolestasi", sihahdin kollille hermostuen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Silkkisydän murahti ja asteli epäröiden kohti puroa. Hän upottautui puolittain veteen, mutta ei antanut kylkiensä kastua kuin osittain. Sitten soturi nousi vedestä ja ravisteli turkkiaan puhtaahti. Hän katsoi minua melko nyrpeällä ilmeellä. Ilmeisesti turkin puhtaus merkitsi tälle myrskyklaanilaiselle paljon.
"Nyt sinulla on uskottava tarina. Klaanitoverisi kuoli liukastuttuaan jokeen. Sinä yritit pelastaa häntä, mutta tämä naaras tässä oli jo kuollut. Haava päähän tuli luonnollisesti pohjassa olleesta kivestä", selitin soturille tarinan, vaikka uskoin hänen ymmärtäneen asian itsekin.
"Tapaamme seuraavan kerran nelipuilla kokoontumisessa. Hankkiudu sinne vaikka luvatta, minä välitän vain siitä, että olet siellä.
"Selvä. Ei tehtäviä enää tälle päivälle, vai?" kolli kysyi tasaisella äänellä ja sipaisi kielellään rintaansa. Pudistelin päätäni ja käännyin lähteäkseni. Ennen kuin jatkoin matkaani, käännyin soturia päin naukuen:
"Turvallista kotimatkaa, älä vilustu!"
Matkalla nelipuille mietin hajujälkiäni, mutta päätin antaa asian olla. Sitä tuskin haistoi sotureiden kastuneista turkeista, ja kaiken lisäksi tuuli puhalsi nelipuilta tännepäin, joten tuuli saattoi hyvinkin kuljettaa hajut tänne asti.
Kun palasin nelipuiden laaksoon, käpäläni olivat jo kuivuneet. Kuljin paikkaan, jossa Kauhumurha ja Yövarjo odottivat minua jo. He näyttivät melko tylsistyneiltä istuessaan laakson laitamilla. Yövarjo oli saanut kiinni hiiren ja oravan. Kauhumurhalla sen sijaan oli yksi kookas jänis. Kuten arvata saattoi, minulla ei ollut mitään. Kaksikko ei kuitenkaan sanonut siitä mitään, vaan he lähtivät kulkemaan perässäni kohti Kuolonklaanin reviiriä. Aurinko oli lähtenyt nopeaan laskuun ja ensimmäiset tähdet tuikkivat himmeinä taivaalla.
Matkalla päätin, että veisin Mututassun huomenna harjoittelemaan, jos se vain Valhekuiskeelle sopi. Olin luvannut oppilaalle, että opettaisin hänet taistelemaan jokiklaanilaisten kanssa ennen kuin hän ansaitsisi soturinimensä. Se tuskin oli Valhekuiskeelle ongelma.
Aikaisin seuraavana aamuna kömmin ulos sotureiden pesästä ja järjestin partiot suurkiven juurella. Aurinko oli juuri noussut, mutta ei enää hennoilla säteillään lämmittänyt ilmaa lainkaan. Leiriin saakka ylettyi hyytävä lehtisateen lopun alun puhuri. En osallistuisi itse tänään partioihin tai järjestäisi ainuttakaan nelipuille, jonne aioin luvatta mennä Mututassun kanssa. Sitä en voisi hänen mestarilleen kuitenkaan kertoa. Valhekuiske asteli ulos sotureiden pesästä. Tahdoin varmistaa häneltä, ettei tällä ollut suunnitelmia Mututassulle tänään. Naaras käänsi katseensa minuun häntä lähestyessäni.
"Sopiiko sinulle, jos vien oppilaasi tänään harjoittelemaan kanssani? Sovimme silloin aiemmin, että opettaisin Mututassulle taistelua jokiklaanilaisia vastaan", herättelin naaraskissan muistia nähtyäni hänen yllättyneen ilmeensä. Soturi hymähti ja nyökkäsi.
"Olin aikeissani harjoitella hänen kanssaan aiemmin käytyjä juttuja, mutta miten vain. Saanpahan ainakin vapaapäivän", soturi vastasi virnistäen ja kulki ohitseni kohti tuoresaaliskasaa. Naaraan häntä sipaisi poskeani. Se sai minut pyöräyttämään silmiäni. Astelin oppilaiden pesälle ja työnsin pääni sen sisäänkäynnistä pesään.
"Mututassu", nau'uin kovalla äänellä, joka herätti yli puolet pesän nukkuvista oppilaista. Mututassu säpsähti hereille ja kohotti unista päätään. Hän siristi silmiään erottaakseen minut hämärässä.
"Lähdet kanssani harjoituksiin, nyt", totesin kylmällä äänellä ja poistuin pesän luota. Kului aivan pieni hetki, kun naaras oli jo pesän ulkopuolella. Sanaakaan sanomatta johdatin hänet ulos leiristä. Matka Tuuliklaanin reviirin rajalle ukkospolun vierelle taittui hiljaisuuden vallitessa.
"Opetatko minulle nyt niitä liikkeitä jokiklaanilaisia vastaan?" oppilas kysyi, kun pääsimme perille. Nyökkäsin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Naaraan kasvoille piirtyi tyytyväinen virne. Hän oli tainnut odottaa tätä.
"Kun taistelet jokiklaanilaista vastaan, pysy mahdollisimman kaukana vesistöistä. Vedessä lähes jokainen jokiklaanilainen on elementissään. Siellä sinulla ei ole mitään mahdollisuutta", kerroin, vaikka uskoin oppilaan tietävän nämä asiat jo. Aina oli hyvä kuitenkin kerrata. Mututassu nyökkäsi merkkinä ymmärryksestä. Veisin naaraan tänään nelipuille, vaikka paikka olikin oppilailta kielletty. Opettaisin hänelle oikeaa joessa taistelemista jokiklaanilaisten kanssa.
"Lähdemme tänään joelle", ilmoitin naaraskissalle kylmällä äänellä. Se sai Mututassun ilmeen muuttumaan yllättyneeksi. Hän kallisti päätään.
"Eikö se ole kiellettyä aluetta ja vielä muiden klaanien reviireillä?" naaras kysyi. Nyökkäsin.
"Siksi se onkin erityistä, etkä saa kertoa siitä kenellekään. Jos joskus joudut taistelemaan vedessä jokiklaanilaista vastaan, sinun on hyvä osata jotakin", vastasin hänelle. Uskoin taidon olevan tärkeä tulevaisuuden kannalle, sillä sotaa tultaisi todennäköisesti käymään myös joen lähettyvillä ja mahdollisesti jokiklaanilaisia vastaan. Mututassu nyökkäsi epäröiden.
"Tule, minä johdatan sinut nelipuiden kautta joelle ja kerron sinulle vaikka Jokiklaanin historiasta jotain", lupasin ja lähdin johdattamaan oppilasta ukkospolkua pitkin kohti nelipuita. Kertoisin naaraalle Kirkasmarjan petoksesta, sillä uskoin hänen pitävän kuononsa kiinni oikeasta emostani. Se voisi olla hyvä hämäys tulevaisuudessa, jos Mututassu joutuisi kiperään tilanteeseen jokiklaanilaisten kanssa.
//Mutu? (ps sori jos hittasin Silkki ja seki voi jatkaa tost yhest kohtaa :D)
Viiltokaaos
Sivuutin Kostohengen sanat, kun kuulin vaimeaa puhetta lähettyviltä. Kääntelin korviani ja totesin pian äänen tulevan ukkospolun toiselta puolelta Varjoklaanin reviiriltä. Olimme jo kulkeneet tovin rajaa myöten ja vuorotellen merkanneet sitä useampien ketunmittojen välein. Pysähdyin, ja niin teki myös Kostohenki. Soturi oli myös kuullut kissan äänen. Kapusin pensaiden välistä piennarta ylös ukkospolulle Kostohenki perässäni.
"Mitä teet?" kolli kysyi sihahtaen, mutta seurasi minua aivan ukkospolun vierelle. En välittänyt soturin sanoista, vaan yritin kuunnella tarkemmin kissan puhetta.
"Hiirenpapanat!" oli ainoa sana useiden seassa, jonka selkeästi kuulin. Kissa kai kirosi jotain. Ukkospolun toisella puolen huomasin pensaikon liikkahtelevan useasti, kuin joku huitoisi sitä käpälällään. Lähelle sitä kohtaa olin eilisaamuna jättänyt saaliit Minttusydäntä varten. Niitä ei näkynyt täältä asti, vaikka olinkin toki piilottanut niitä hieman oksien ja puista pudonneiden lehtien sekä märän mullan alle. Väräytin korviani kuullessani kaukaa nopeasti lähestyvää murinaa. Käänsin katseeni vasemmalle, jossa näin hirviön kaksi kirkasta silmää, jotka valaisivat koko ukkospolun ja hieman enemmänkin, vaikka nyt olikin jo melko valoisaa. Ei aurinko kuitenkaan vielä ollut täysin noussut, mutta en alkuunkaan ymmärtänyt, miksi hirviöiden silmät ylipäätään hehkuivat kuin aurinko tai kuu. Toisaalta ymmärsin sen, että se helpotti eteenpäin näkemistä, ehkä heidän pimeänäkönsä oli hyvin heikko. Loikkasin pensaikkoon lähes samaa aikaa mustan kuolonklaanilaiskollin kanssa, kun hirviö juoksi vauhdilla ohitsemme.
"Mokoma Kettuloikka! Ei ymmärrä mistään mitään, muka kumppaneita, hmph", naaraskissan sihinä oli nyt voimakkaampi kuin aiemmin. Kettuaskel oli Minttusydämen ja Tihkutähden poika, mutta puhujasta en ollut lainkaan varma. Se saattoi olla lähes kuka tahansa varjoklaanilaisnaaras.
"Eikö meidän pitäisi jatkaa?" Kostohenki kysyi, kun työnsin pääni taas ukkospolun suuntaan. Siirsin vihreän katseeni kolliin ja painoin vasemmalla etukäpälälläni naamani edessä olevat oksat maata vasten.
"Pysy tässä", murahdin soturille ja astelin pois pensaikosta. Varmistettuani ylittämisen turvallisuuden pitkin loikin ylitin ukkospolun märän, mustan pinnan. Taivasta peittivät tummat, painavanoloiset pilvet. Lähellä taivaanrantaa ne olivat hajaantuneet, sillä auringonsäteet siivilöityivät niiden välistä sinne tänne maahan. Muutama säde osui tummaan turkkiini ja osa taas ukkospolulle, jonka märkä pinta kimmelsi auringonsäteiden voimasta. Painauduin matalaksi ja hiivin lähemmäs kissaa, joka yhä purki raivoaan pensaaseen. En vaivautunut edes vilkaisemaan ukkospolun toiselle puolelle, kun laskeuduin piennarta alas Varjoklaanin puolelle. Varjoklaanilaiset olivat hajusta päätellen käyneet rajapartiossa vain hetki sitten, ellei tämä pensastaistelija ollut halunnut merkitä klaaninsa rajoja ajan puutteen vuoksi. Tarkoituksellisesti astuin erään oksan päälle ja paljastin itseni varjoklaanilaiselle. Se oli suuri riski, sillä en tiennyt kuka naaras oli. Ääni olisi ehkä voinut kuulua Minttusydämelle, mutta tuskin kokenut soturi purkaisi raivoaan pensaaseen. Naaraan henkilöllisyys selvisi hetkessä, kun musta naaras astui pensaan takaa esiin. Tunnistin hänet Minttusydämen tyttäreksi kuonosta alkavasta valkeasta raidasta ja Tihkutähdeltä perityistä sähkönsinisistä silmistä. Naaraan katseessa oli vihaa, mutta myös uteliaisuutta. Hänen yllättyneestä katseestaan huomasin, että naaras tunnisti minut.
"Olet Varjoklaanin reviirillä", naaras päästi matalaa murinaa kurkustaan. Virnistin, istuin alas märälle maalle ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tuo on pensas, ei Kettuloikka", piikittelin, joka sai nuoren soturin nostamaan hieman ylähuultaan niin, että se paljasti hänen valkeat hampaansa. Soturi vilkaisi takanaan olevaa pensaikkoa, joka oli muista lähietäisyydellä olevista pensaista poiketen lähes lehdetön. Naaras oli antanut todellakin kyytiä sille. Soturin vihainen katse muuttui yllättäen ennemminkin oivaltavaksi katseeksi. Hän suoristi ryhtinsä ja astui askeleen lähemmäs minua.
"Sinähän olet Kuolonklaanin varapäällikkö, Viiltokaaos", naaras naukui ikään kuin varmistaakseen tietonsa.
"Oikein", vastasin viileästi ja nostin leukaani aavistuksen verran ylemmäs ikään kuin todistaakseni korkean asemani varjoklaanilaisnaaraalle, joka empi hetken ja vilkaisi pensaikon takana avartuvaa suomaisemaa. Sitten hän käänsi katseensa minun suuntaani. Vaikka niin olisi voinut luulla, ei soturi katsonut minua, vaan hän katsoi taakseni Ukkospolun yli. Täältä ei nähnyt Kuolonklaanin reviirin nummia, mutta pensaiden ylitse kurottelevat Korkokivet näki moitteettomasti, tiesin sen varmistamatta asiaa.
"Ota minut mukaasi Kuolonklaaniin", naaras henkäisi ja kohdisti nyt sinisen katseensa minuun. Kohotin kulmiani ja kallistin hieman päätäni. Tarkastelin hetken ajan varjoklaanilaista. Mäyräraita oli kooltaan keskikokoinen, eikä hän näyttänyt järin lihaksikkaaltakaan, mutta soturi oli solakka. Hänen jalkansa olivat lyhyet, mutta se oli tavanomaista kuolonklaanilaisille. Mutta naaras ei ollut kuolonklaanilainen, ja sen huomasi. Soturi oli huomattavasti heikompi kuin me, eikä häneltä löytynyt tanakkuutta, joka lähes jokaisella kuolonklaanilaisilla oli. Kissan taistelu- ja saalistustaidoista minulla ei ollut tietoa, mutta hänen vanhempansa olivat Tihkutähti ja Minttusydän, joten siitä ei kovin huonoa yhtälöä saanut aikaan. Toisaalta, aina silloin tällöin jokaiselle mahtavimmallekin soturille syntyi pentuja, jotka eivät uskaltaneet sanoa ääneen mitään saatika taistella ketään vastaan. Mäyräraidan pyynnöstä arvelin, että tämä naaras ei ollut sellainen.
"Miksi?" esitin yksinkertaisen kysymyksen soturille, joka vaikutti yllättyneeltä. Luuliko hän, että Kuolonklaani otti avosylin jokaisen halukkaan vastaan klaaniinsa? Murahdin ja pyöräytin silmiäni naaraan reaktiolle. Vaikka Kuolonklaani oli alunperin perustettu lähinnä erakoista ja muiden klaanien jäsenistä, ei se tehnyt meistä mitenkään huonompia kuin muista. Olin varma, että Kuolonklaani oli tällä hetkellä yksi klaanin parhaiten menestyvistä klaaneista, vaikka Raetähti olikin melko.. Noh, tylsä johtaja. Ei huono, mutta tylsä. Jos olisin päällikkö, en tyytyisi tähän, mitä Kuolonklaanilla nyt on. Klaanini ansaitsi enemmän, Tähtiklaani oli pilkannut meitä jo tarpeeksi monen sukupolven ajan.
"Luulen, että sovin sinne paremmin kuin Varjoklaaniin. Tiedäthän, Varjoklaani on alkanut taas pehmenemään", naaras ilmoitti ja heilautti viileästi häntänsä toisen etukäpälänsä päälle samalla, kun hän lipaisi kielellään toista.
"Ihanko totta? Mikset tee asialle mitään?" kysyin tasaisella äänellä. Mäyräraita tuhahti.
"Mitäpä minä voisin tehdä? Olen klaanin nuorimpia sotureita", soturi vastasi murahtaen ja nosti katseensa minuun.
"Eli luovutat? Aivan, niin tietenkin, ymmärränhän minä sen", vastasin tympeällä äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa. Sinänsä Mäyräraidan muutto Kuolonklaaniin ei olisi minulle ongelma, mutta tahdoin naaraan todella, siis todella tahtovan sitä. Joku pieni riita veljensä kanssa ei saanut olla sille syy. Mutta mitä Minttusydän sanoisi, jos veisin hänen tyttärensä klaaniini? Toisaalta, jos naaras uhkasi perua sopimuksemme, voisin sanoa hänelle kertovani Tihkutähdelle ja hänen klaanilleen naaraan suunnitelmista. Tuskin hän silloin uskaltaisi mitään tehdä, lisäksi ainakin Mäyräraita taistelisi emonsa puolella sodassa satavarmasti ollessaan Kuolonklaanin riveissä.
"En. Tahdon vain kaltaisteni kissojen joukkoon Kuolonklaaniin. Varjoklaanin muutos on välttämätön, Minttusydän pitää siitä huolen", soturi pudisteli hieman turhautuneena päätään. Siristin silmiäni. Minttusydän? Hänkö uskoi siis Tähtiklaaniin vai mitä Mäyräraita tarkoitti? En vaivautunut kysymään, sillä tiesin naaraan pitävän sanansa. Ja jos hän jostain syystä ei pitäisi, keksisin hänelle suloisen koston, jota hän ei tulisi unohtamaan kohta. Kenties verilöylyn, kidutuksen, läheistensä kidutuksen tai kaikki edellä mainituista.
"Ymmärrän", vakuutin mietteliään oloisena, vaikka oikeasti tiesin, että haluaisin Mäyräraidan Kuolonklaaniin. Mitä enemmän varmoja taistelijoita sodassa meillä oli, sitä paremmat olivat mahdollisuuteni voittaa metsä taas itselleni. Yksikin hyvä soturi teki mahdollisuuksista suuremmat.
"Selvä, minä puhun Raetähdelle", lupasin naaraalle ja nousin ylös. Kuulin hirviön juoksevan takaani kohti Haaskalaa. Samassa Mäyräraidan katse siirtyi minusta taakseni. Käänsin katseeni mustaan kollikissaan, joka oli ylittänyt ukkospolun käskystäni huolimatta. Katseeni oli tuima ja hieman vihamielinen. Kolli oli hieman yllättynyt Mäyräraidan nähdessään, mutta hän sivuutti asian:
"Pahoittelut käskysi rikkomisesta, mutta tulin vain kysymään, että jatkammeko vielä partiota? Jos emme, palaisin mielelläni leiriin. Minulla on tekemistä." Normaalisti olisin ajanut kissan tiehensä vastausta kertomatta, mutta olin hyvällä tuulella, Kostohenki oli sukulaiseni ja olimme juuri tehneet hyvän sopimuksen.
"Tässä menee vielä hetki", kerroin ja heilautin häntääni kollille merkiksi poistua. Sanaakaan sanomatta Kostohenki palasi ukkospolun toiselle puolelle. Juuri sen jälkeen kolmas hirviö juoksi polkua pitkin jättäen jälkeensä kamalan katkun, jonka suuntaansa vaihtanut tuuli toi Varjoklaanin reviirin puolelle.
"Enkö voi tulla mukaan?" Mäyräraita kysyi hieman pettyneenä. Pudistin tiukasti päätäni.
"Et. Sinä palaat leiriisi, kerrot Minttusydämelle tahtovasi itse muuttaa Kuolonklaaniin. Minä puhun Raetähdelle ja tulen hakemaan sinut kuuhuipun aikaan sieltä, missä Tuuliklaanin, Varjoklaanin ja Kuolonklaanin reviirien rajat kohtaavat. Pysyttelet ukkospolun tällä puolen Varjoklaanin reviirillä", nau'uin. Olin varma, että Raetähti suostuisi. Tuskin hän uskalsi tai edes halusi siitä kieltäytyä, kunhan myisin asian hänelle oikein. Jos hän sanoisi ei, puhuisin hänet ympäri vaikka sitten muiden kissojen avulla. Tuskin kolli halusi sanoa ei Kalmaliljalle, jonka voisin helposti saada auttamaan itseäni.
"Selvä. Kuuhuipun aikaan siis", Mäyräraita varmisti vielä. Vastasin nyökäten ja käännyin ympäri kohti ukkospolkua hyvästelemättä naarsta sen koommin. Ylitin ukkospolun ripein askelin ja sujahdin pensaikkoon ja ulos. Kostohenki odotti minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Täyttä sattumaa, mutta taisin löytää uuden kuolonklaanilaisen", nau'uin virnistäen hieman. Kostohenki ei vastannut, vaan jatkoi partiota rinnallani hiljaisuuden vallitessa.
Kun kaksihenkinen partioni palasi leiriin, Kostohenki lähti omille teilleen. Kalmaliljan mukaan Raetähti oli lähtenyt leiristä joku aika sitten. No, kyllä minä kerkesin päällikölle jutella myöhemminkin. Olihan päivä vasta aluillaan. Pilvet olivat peittäneet nyt viimeisetkin auringon säteet, mutta tiesin auringon nousseen jo, vaikka emme sitä nähneetkään. Painavat pilvet kertoivat, että tänään sataisi. Pilvet olivat matkalla Kuolonklaanin reviirin ylle Korkokivien takaa.
Huomasin Syöksyviillon astelevan sisään leiriin Sisutassu perässään. Valkeat tassut omaava pikimusta soturikolli kantoi suussaan jänistä, kun taas oppilaalla oli hiiri. He olivat lähteneet aikaisin aamulla harjoittelemaan, muistin sen. Kaksikko oli poistunut leiristä ennen kuin olin edes jakanut partioita. Kolli murahti oppilaalleen jotain, jonka jälkeen hän käänsi katseensa suoraan minuun. Istuin tuttuun tapaani suurkiven vierellä katsellen klaanin touhuja. Epäonnekseni soturi lähti kävelemään minua kohti. Sisutassu lähti kohti oppilaiden pesää välittämättä mestarinsa seuraavasta liikkeestä. Edellisessä elämässäni olin kouluttanut Syöksyviillosta soturin käyttäen hyväksi jokaista taitoa, jonka hallitsin. Se oli vaatinut paljon, mutta sodan koittaessa oli antanut enemmän. Syöksyviilto oli ollut loistava lisä puolustajiin ja hänen pentuetoverinsa Verikyynel taas vahvisti kuolonklaanilaishyökkääjien voimaa ketteryydellään ja taidoillaan. Nyt kuitenkin vähät välitin kollista. Hän oli tässä elämässä isäni, eikä lainkaan hyvä. Sain tietää asiasta vasta Kuolonklaaniin muutettuani. Olin kantanut kollille kaunaa, mutta en enää nähnyt sitä kovinkaan hyödylliseksi. Soturi ei ollut tiennyt olevani hänen pentunsa, joten eipä se kai hänen vikansa ollut, ettei hän toiminut minulle isähahmona.
"Hei Viiltokaaos", kolli ilmoitti tasaisella, matalalla äänellään. Sirisin silmiäni kohdatessani kollin katseen. Syöksyviillon ilme oli tyyni, kun hän istui eteeni.
"Niin?" kysyin tylysti. En minä kollia enää vihannut, mutta ei hän kuulunut suosikkeihinikaan. Vaikka toisaalta, jos saisin kollin mukaan juoniini, hänestä voisi olla erittäin paljon hyötyä. No, olihan minulla aikaa.
"Voisitko laittaa meidät joku päivä samaan partioon?" kolli kysyi. Huomasin hänen kasvoillaan jotakin outoa. Oliko se hymy? Se katosi kuitenkin hetkessä, joten jätin asian mainitsematta kokonaan. Kohautin välinpitämättömästi lapojani.
"Jos muistan", lupasin vain. Syöksyviilto tiesi, että hänen oli nyt aika poistua. Soturi lähti kohti sotureiden pesää ja nyökkäsi sitä ennen.
Kuu oli jo noussut. Olin jutellut auringon laskiessa pitkät pätkät Raetähden kanssa esimerkiksi Mäyräraidan hyväksymisestä klaaniin. Olin kertonut päällikölle, kuinka Varjoklaanin tilanne Pimeyden Metsään uskovien kannalta alkoi olla jo melko heikoilla, vaikka todellisuudessa heillä oli siellä ainakin toistaiseksi ihan hyvät oltavat. Mäyräraidan muutto oli Raetähden mielestä hyvä idea perusteluideni jälkeen, vaikka aluksi hän oli hieman epävarma, sillä olihan kyseessä Tihkutähden ja Minttusydämen tytär. Olimme jutelleet myös Jokiklaanista. Joku aika sitten oli selvinnyt, että jokiklaanilaiset olivat todennäköisesti olleet syylliset Hiiripisaran murhaan ja jälkeenpäin yrittivät peitellä sitä. Emme päässeet vielä mihinkään päätökseen, mitä tekisimme Jokiklaanin suhteen. Raetähti lupasi miettiä asiaa.
Olin lähtenyt vastahakoisesti ulos sotureiden lämpimästä pesästä ulos sateeseen. Sade oli hellittänyt sitten aurinkohuipun, mutta pitkäksi kasvanut nurmi oli märkää ja kasteli jalkani ja pisimmät heinänkorret ylsivät vatsakarvoihini. Kuuhuipun partiota ei tänä yönä ollut järjestetty, sillä se ei ollut tarpeellinen järjestettäväksi joka yö. Olin jo määrännyt aiemmin tänään lähtijät huomisen auringonnousun ja aurinkohuipun partioihin, joten saisin nukkua aamulla pitkään. Uuden kissan tuominen klaaniin yöllä oli ehkä hieman arvelluttavaa, mutta tarkoituksenani oli ottaa yövartiointi minun ja Mäyräraidan vastuuksi täksi yöksi. Tekisin naaraalle pikakierroksen Kuolonklaanin leiristä ja kertoisin tärkeitä asioita klaanistamme. Aamulla auringon noustessa Raetähti ilmoittaisi klaanille uudesta jäsenestä.
Yö oli viileä, mutta pakkasta ei aavistukseni mukaan ollut. Sitä kosteampaa ulkona kuitenkin oli. Kuu loisti taivaalla lähes täydessä koossaan hyvin kirkkaasti. Se olisi pian korkeimmalla kohdallaan, mutta kerkeäisin hyvin. Pilvet alkoivat pikkuhiljaa väistyä kirkkaan tähtitaivaan tieltä, sadekin lakkasi puolessa välissä matkaa. Kiristin tahtiani, sillä tunsin kuinka hento puhuri sai märän turkkini tuntumaan kylmältä. Täytyi pysyä liikkeessä, jotta pysyisin lämpimänä.
Saavuttuani ukkospolulle, varmistin polun hirviöiden varalta, vaikka tiesin ettei niitä tähän aikaan sen koommin näkynyt. Siitä huolimatta asia oli parempi varmistaa, vaikka huomaisinkin hirviöiden kirkkaat silmät etenkin näin pimeällä jo kaukaa. Ukkospolun toisella puolen Varjoklaanin reviirillä minua odotti musta naaras, joka huomasi minut ensin. Naaras asteli yksinäisen kuusen suojista luokseni. Hänen turkkinsa oli märkä. Naaras oli kai odottanut minua jo tovin.
"Mitä Raetähti sanoi?" naaras kysyi ja venytteli lihaksiaan köyristämällä selkäänsä ja työntämällä etutassujaan mahdollisimman kauas itsestään.
"Olet tervetullut. Toivottavasti et ole vilustunut, sillä aloitat uuden elämäsi yövartioinnilla. Kerron sinulle leiristä ja kaikki perusasiat, jotka kuolonklaanilaisen täytyy tietää. Raetähti pitää auringon noustessa klaanikokouksen ja kertoo muille sinusta. Oletko valmis lähtemään?" kysyin sen enempää aikailematta. Olisi turhaa jäädä tähän keskustelemaan pidempään, sillä leirin ulkopuolella tuuli paljon enemmän kuin leirissä, eikä märkä turkki helpottanut asiaa lainkaan. En tahtonut, että lihakseni kylmenisivät nyt.
//Mäyrä?
Kalmalilja 02.10.2018
"Ehkä, mutta ei se olisi yhtä hyödyllistä taikka hauskaa", murahdin oppilaalleni, joka oli jälleen kerran valittamassa. Oli ehkä turhauttavaa kiivetä hakemaan puusta yksi lehti kerrallaan, varsinkin kun se oli vienyt häneltä noinkin paljon aikaa. En kuitenkaan tehnyt mitään ilman syytä, ja nyt minulla oli jopa hyvä syy siihen, miksi Pirstaletassun tulisi kuljettaa yksi lehti kerrallaan. Se opettaisi hänelle kärsivällisyyttä, mistä hänellä vaikutti edelleenkin olevan puutetta.
"Sinun on vain kiivettävä nopeammin. En aio joustaa vain, koska et osaa kiivetä tarpeeksi tehokkaasti. Sinun tulee luottaa itseesi enemmän. Et saa pelätä putoavasi. Sinun on vain kiivettävä eteenpäin."
Istuuduin jälleen kuopan viereen ja odotin, että nuori kollioppilas saisi kuopan täytettyä. Siinä menisi tovi jos toinenkin. Mestarina olo oli ainakin näin alussa mukavan helppoa, ainakin minulla. En minä laiskuuteni takia tehnyt näitä harjoituksia, mutta olin silti tyytyväinen ajatellessani, miten muut mestarit ehkä jo taistelisivat oppilaidensa kanssa. Kamalasti työtä... Vaikka en toisaalta uskonut heidänkään olevan vielä siellä asti. Kyllä Pirstaletassukin lopulta pääsisi taisteluharjoituksiin asti. Se, kuinka nopeasti nuo harjoitukset aloittaisimme, riippui täysin hänestä.
Aika kului ja kuoppa täyttyi hiljalleen täydellisen vihreistä lehdistä. Ainakin oppilas teki tarkkaa ja huolellista työtä; hän tuntui valitsevan kaikista vihreimmät lehdet, etten varmasti alkaisi valittaa hänelle. Ja totta puhuen, jos yhdessäkään lehdessä olisi ollut vähääkään kellertävää sävyä, en olisi kelpuuttanut sitä. Pirstaletassun tahti oli edelleen hidas, mutta ainakin se oli nopeampi kuin aiemmin.
Jälleen kerran oppilas laskeutui puusta uusi lehti suussaan. Ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä uudestaan kiipeämään puuhun, pysäytin hänet. Aurinko oli jo korkealla, mikä kertoi, että olimme jo harjoitelleet kauan.
"Lähdetään", naukaisin ja nousin ylös. Kuoppa oli ehkä melkein puolillaan. Voisimme kenties jatkaa myöhemmin tätä viihdyttävää harjoitusta.
"Tämä on tarpeeksi tälle päivälle. Hyvää työtä. Ehkä voimme pian alkaa harjoittelemaan vaanimista ja piiloutumista. Ehkä."
Käännähdin sitten ympäri ja lähdin juoksemaan tuttuun, nopeaan tahtiini takaisin leiriin Pirstaletassu perässäni. Sää tuntui nyt hiukan lämpimämmältä, ja hyvä niin. Leiriin saavuttuamme pysähdyin ja odotin hetken, että Pirstaletassu saapui luokseni.
"Saat loppupäivän vapaata, mutta jos pyydän sinua partioon, silloin sinä tulet. Ja muista auttaa klaaninvanhimpia ja Talvikkimuistoa tarvittaessa."
Nyökkäsin hyväksyvästi nuorelle oppilaalle ja astelin sitten kauemmas istumaan.
//Viilto?
Viiltokaaos
Yö Mäyräraidan kanssa vartioidessa oli sujunut hyvin. Olin selittänyt varjoklaanilaisnaaraalle Kuolonklaanin tapoja ja esitellyt hänelle leirin, mutta pesiin emme olleet menneet nukkuvien kissojen vuoksi. Aamulla Raetähti oli kertonut klaanille, että Mäyräraita oli Kuolonklaanin uusin jäsen. Vain pari päivää tämän jälkeen Naakkalaulu oli synnyttänyt pentunsa. Kuten Kostohenki oli epäillyt, oli syntynyt vain yksi pentu. Siitä kollista tulisi minun oppilaani. Raetähden mielestä ajatus oli hyvä, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. En tietenkään ollut kertonut hänelle sopimuksestani Kostohengen kanssa, sillä se vasta olisikin herättänyt päällikön epäilyt uskollisuudestani hänelle.
Nyt pentu oli jo muutamien päivien ikäinen. Istuin suurkiven liepeillä ja katselin tummenevaa taivasta, jolle oli kertynyt kasa pilviä. Pian alkaisi kai satamaan. Aamulla olin ilmoittanut itseni auringonlaskun partion johtoon. Tarkastaisimme Tuuliklaanin vastaisen rajan sekä siitä korkokivien juurelle saakka. Toinen partio saisi hoitaa Korkokivien välisen matkan sekä varmistaa, ettei Emonsuulla ollut kutsumattomia vieraita. Olin ottanut partiooni mukaan Tuhokatseen, Ahvenleuan, Kalmaliljan sekä Jääliljan. Nelikko saisi kuulla tuoreimmat uutiset, joita ei hirveästi ollut. Sen sijaan toivoin kuulevani jotakin heiltä. Päätin olla kertomatta Kostohengen osallisuudesta suunnitelmiin, sillä koin sen parhaaksi. Auringonlasku oli jo oikeastaan alkanut, mutta partioiden lähtöön menisi vielä hetki. Niinpä päätin syödä odotellessani hiiren, jonka saalistuspartio oli tuonut leiriin tovi sitten. Hiiri oli vielä melko lämmin, mutta sen liha oli sitkeää. Siitä tiesin hiiren olleen vanha ja todennäköisesti helppo saalis.
Kun viimein lähdön aika tuli, asetuin leirin uliskäynnin edustalle ja viitoin hännälläni partioni jäsenet luokseni. Kun kaikki olivat koossa, lähdin kulkemaan ulos leiristä. Kumarruin aivan matalaksi piikkihernetunnelissa ja yritin välttää sen oksia, mutta pari raapaisi turkkiani ja sai sen sotkuisemmaksi. Tunnelia täytyi isontaa, ajattelin hiljaa mielessäni. Suuntasin kohti ukkospolkua niin, että saapuisimme juuri Tuuliklaanin rajalle ukkospolun kohdatessamme. Oli turhaa kulkea sen vierellä ja haistella katkua pidempään. Mitä vähemmän olin ukkospolun lähellä, sitä parempi.
Aikoinaan, kun metsä oli vielä hallussani, vaikeutimme hirviöiden matkaa raahaamalla oksia Myrskyklaanin reviiriltä ukkospolulle. Se toimi, ja ukkospolun pystyi ylittämään helpommin, vaikka eipä se nytkään kovin vaikeaa ollut. Ukkospolku oli hiljentynyt sitten ollessani myrskyklaanilainen oppilas. Aikoinaan polku oli ollut vilkkaampi.
Kun olimme päässeet sopivan matkan päähän, aloitin tapaamisen melko virallisesti:
"Kaikki, mistä puhumme tämän partion aikana jäävät meidän väliseksemme. Ette kerro keskusteluistamme kenellekään." Sen kissat kyllä jo tiesivät, mutta tahdoin varmistaa asian. Kissat vastasivat minulle luvaten pysyvänsä hiljaa partion keskusteluista.
"Näin aluksi voisin päivittää teidät ajan tasalle suunnitelmissani. Minulla on muutama kohde, joiden kanssa olen jo onnistunut lähentymään. Sysisydän, Mututassu ja Syöksyviilto vaikuttavat varsin hyviltä vaihtoehdoilta. Myös Verikyynel voisi olla erinomainen lisä lähelleni taistelutaitojensa ansiosta", naukaisin tasaisella äänellä ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Syöksyviilto ja Verikyynel? Oletko aivan varma?" Tuhokatse kysyi ja vilkaisi Jääliljaa. Kolli tiesi, että naaras oli ainoa, joka ei tiennyt minun olevan Viiltotähti. Entisen elämäni luottosoturini kai tarkoitti, että ei olisi järkevää kertoa heille minusta. En minä aikonutkaan, ainakaan vielä. Kohautin vastaukseksi leveitä lapojani.
"Mututassuhan on vasta oppilas", Jäälilja huomautti piikikkäästi. Käänsin vihreän katseeni vaaleaan soturiin.
"Oppilaista tulee sotureita", selitin. Naaras taisi ymmärtää, että ei ollut tarkoitus mennä heti kertomaan naaraalle suunnitelmistani, vaan odottaa hänen kasvavan hieman ja ansaitsevan soturinimensä.
"Suunnitelmat Minttusydämen kanssa etenevät hyvin. Toivon vain, että Mäyräraidan muutto Kuolonklaaniin ei vaikeuta tilannetta. Mutta ei hätää, tiedän mitä teen", totesin kylmän viileästi viiltäen jälleen vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa.
"Entä te? Oletteko saaneet luotua suhteita muiden klaanien kanssa? Olisi hyvä, että meillä olisi vähintään yksi joka klaanista, jotta klaanien seuraaminen olisi helpompaa", nau'uin antaen katseeni kiertää ensin vasemmalla takaviistossa kulkevat Kalmaliljan ja Tuhokatseen ja sitten oikealla kävelevät Ahvenleuan ja Jääliljan. Katseeni pysähtyi Jääliljaan. Naaras sai paljon aikaan, joten oletin hänellä olevan jotain tietoa.
//Jää, Kalma tai Ahven?
Jäälilja 03.10.2018
"Entä te? Oletteko saaneet luotua suhteita muiden klaanien kanssa? Olisi hyvä, että meillä olisi vähintään yksi joka klaanista, jotta klaanien seuraaminen olisi helpompaa", Viiltokaaos kysyi ja vilkaisi jokaista kissaa vuorollaan. Kun kolli oli kutsunut partion koolle, olin arvannut miltei täysin varmasti, että kyseessä ei ollut pelkkä partio. Näköjään arvaukseni olivat osuneet oikeaan. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne, sillä minulla oli tismalleen sitä mitä kolli tarvitsi. Nimittäin Hohdetassu Tuuliklaanista. Olin jopa suunnitellut antavani seuraavalla harjoituskerralla naaraalle tehtävän, joka edistäisi tietoisuuttani Tuuliklaanin heikkouksista ja vaikkapa salaisuuksista. Katsoin tummanharmaan suurikokoisen kollin vihreisiin silmiin.
"Minulla on juuri se mitä tarvitset, nimittäin liittolainen. Tuuliklaanista. Ja jos seuraava kysymyksesi liittyy siihen, että miksi et ole kuullut asiasta - usko pois - olit listalla ensimmäisenä. Olin ajatellut kertoa vasta kun kaikki on täydellistä ja olen saanut imettyä itseeni enemmän tietoja, mutta käyhän salaisen aseeni paljastus näinkin", naukaisin kylmän viileästi ja kietaisin häntäni tiukemmin etutassujeni ympärille.
"Nimen saat vasta sitten kun on aika. Ei kannata kerralla paljastaa kaikkea, tiedäthän"; naukaisin ja räpäytin silmiäni arvostavasti. Tiesin, että ei Viiltokaaos kaikkea meille kertonut. Tai ainakaan minulle. Hän oli viisas kissa. Kova tuuli alkoi miltei yhtäkkiä lepattamaan turkissani ja humista kovana kaikuna korvissani. Vilkaisin taivaalle, joka alkoi peittyä erisävyisistä harmaista pilvistä.
"Raportoin sinulle kyllä, älä huoli. Saat tavatakin hänet joskus, ehkä jopa pian. Jos siis haluat", selitin vielä nopeasti ennen kuin astuin hieman syrjempään ja annoin muille kissoille tilaa puhua. Halusin tosiaan kuulla muitten kissojen saavutuksista.
//Viilto, Kalma tai Ahven?
Viiltokaaos 06.10.2018
Käärsin vihreät silmäni kohti Jääliljaa, joka kulki hitaasti partion mukana ja katsoi minua naaraalle tavanomainen kylmä ilme kasvoillaan. Vastasin aluksi vain hymähtäen, mutta vaalea naaras tuskin kuuli sitä voimakkaan puhurin ja voimistuneen sateen vuoksi.
"Haluan, niin pian kuin mahdollista", vastasin murahtaen hetken hiljaisuuden kuluttua. Käänsin katseeni eteenpäin avarille nummille, joita lähes koko Kuolonklaanin reviiri oli lukuun ottamatta joitakin pieniä metsäplänttejä, jos niitä edes siksi pystyi sanoa. Muutama puu siellä täällä ja aluskasvillisuuden tapaista kasvikkoa niiden alla ei ollut vielä metsä. Lehtisade oli alkanut ja lähestyimme kovaa vauhtia Lehtikatoa. Ilma oli kylmä ja joinain öinä hengittäessäni höyry pakeni suustani. Tällä hetkellä ilma oli kuitenkin suhteellisen lämmin, mutta hyytävän puhurin takertuessa tummaan turkkiini mieleni muuttui hetkessä. Kuolonklaanin lehtisade oli hyvin erilainen kuin Jokiklaanin ja Myrskyklaanin, joista minulla oli kokemusta. Myrskyklaanissa lehtisateen aikaan ihan sama missä kävelit, turkkisi kastui kiitos rehevän aluskasvillisuuden. Sen lisäksi kaikkialla maassa oli värikkäitä lehtiä, jotka vaikeuttivat saalistusta yhä vain. Yksikin askel lehtien sekaan saattoi pilata koko vaanimishetken.
Jokiklaanissa sen sijaan Lehtisateen aikoihin kissat panikoivat kalan vähäisyydestä, eivätkä onnettomat jokiklaanilaiset olleet mitään parhaita maalla saalistajia. Niinpä toisinaan onnettomimmat saalistuspartiot saattoivat tulla tyhjin käpälin leiriin. Jokiklaanissa ollessani olin sitä mieltä, että maalla saalistusta tulisi lisätä harjoituksiin, jotta klaani pärjäisi myös Lehtikadon aikaan kun joki oli jäässä.
Enää minua eivät Myrskyklaanin ja Jokiklaanin ongelmat vaivanneet. Kuolonklaanissa ei ollut kaikkialla rasahtelevia lehtiä tai pulaa maalla saalistavista kissoista. Ehkä joki oli viherlehtisin pullollaan kalaa, mutta lehtikatona siitä ei ollut juurikaan hyötyä, jonka vuoksi pyöreät jokiklaanilaiset laihtuivatkin usein huimasti.
"Teille on muuten vielä yksi tehtävä", nau'uin ja kiersin taas katseellani läpi jokaisen, kun kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Jokainen katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Varmistakaa, että kukaan ei saalista muiden klaanien reviireillä tai hankkiudu ongelmiin heidän kanssaan. Mitä vähemmän kissoilla on puhuttavaa Kuolonklaanista, sitä helpompi meidän on toimia salaa muiden huomaamatta. Jos jotain tapahtuu, lavastakaa tilanne niin, että vika ei ollut Kuolonklaanin", nau'uin matalalla äänellä ja pysähdyin hetkeksi, kun Tuhokatse loikki merkkaamaan rajoja. Siinä välissä viilsin kynsilläni ilmaa.
//Kalma, Ahven, Jää?
Mututassu 25.09.2018
Nyrpistin hieman nenääni, kun Viiltokaaos oli lopettanut puheensa ja istunut alas kylmälle maalle. Painoin hänen sanansa kuitenkin tarkasti mieleeni ja vastedes muistaisin mitä tekisin toisin onnistuakseni. Toisaalta en tiennyt, voisinko taistelussa voittaa Viiltokaaoksen kokoista soturia, sillä nytkin olin epäonnistunut vaikka olin saanut käyttää kynsiä. Kateus varapäällikön suuresta kokoosta ja hänen voimakkuudestaan pisti rintaani, sillä oma pienuuteni tuntui pilaavan kaikki liikkeet. Minusta ei voisi tulla ikinä yhtä hyvää taistelijaa kuin hänestä! Sitten järkeilin, että olin vasta oppilas ja Viiltokaaos soturi, joka oli kokenut elämässään paljon enemmän kuin minä, eikä hän voittanut taisteluja pelkästään suuren kokonsa vuoksi. Hän oli syntynyt Jokiklaaniin ja sitten tullut tänne ennen kuin minä olin edes syntynyt. Ei siis ihme, että Viiltokaaos oli niin hyvä taistelija ja soturi. Siltikään en saanut kaikkea kateutta ajettua pois vaikka kuinka yritin lohduttaa itseäni. Miksi minun piti olla näin nuori ja kokematon? En ollut tänään kokenut vielä ollenkaan turhautumista, mutta nyt minun teki mieli lopettaa koko harjoitukset ja mennä leiriin mököttämään. Puraisin kuitenkin huultani ennen kuin ehdin sanoa mitään harjoitusten lopettamisesta. En voisi luovuttaa kesken kaiken, sillä juurihan Viiltokaaos oli sanonut, että Kuolonklaani tarvitsi taistelijoita eikä luovuttajia. Menettäisin maineeni täysin, jos nyt avaisin suuni ja alkaisin vinkumaan pennun lailla siitä, miten en enää halunnut harjoitella. Minun täytyisi nyt ryhdistäytyä ja ottaa virheistä opikseni seuraavassa harjoituksessa.
"Voisimme tähän loppuun ottaa vielä muutamia tavallisimpia puolustusliikkeisitä, ja kehittää nyt tiettyjen liikkeiden tekniikkaa eikä niinkään taistelukokonaisuutta", Viiltokaaos naukaisi vilkaisten kysyvästi Valhekuiskeeseen. Kun mestarini nyökkäsi, Viiltokaaos käänsi vihreät silmänsä suoraan minua kohti. Hätkähdin kollin terävää tuijotusta ja melkein käänsin alistuvasti katseeni, mutta onnistuin kuin onnistuinkin pitämään silmäni kiinni Viiltokaaoksessa. En halunnut näyttää heikolta kääntämällä katseeni pois.
"Eli, voisimme aloittaa aivan perusiskuista, joita olet varmaankin jo aiemmin harjoitellut", Viiltokaaos tokaisi ja viilsi kynsillään ilmaa aivan nenäni edestä. Refleksini saivat minut kavahtamaan taaksepäin, vaikka tiesin ettei kolli aikonutkaan koskea minuun.
"Voit kokeilla näitä iskuja ensin Valhekuiskeeseen, koska hän on pienikokoisempi ja sinun on helpompi työstää tekniikkaa hänen kanssaan", varapäällikkö naukui ja viittilöi sitten Valhekuiskeen luokseen.
"Näytän sinulle tämän perusliikkeen, jota saat sitten harjoitella Valhekuiskeen kanssa." Viiltokaaos asettui Valhekuisketta vastapäätä ja nyökkäsi aloitusmerkiksi. Sitten kolli alkoi jaella molemmilla tassuillaan vuorotellen iskuja Valhekuiskeelle, joka puolestaan väisteli parhaansa mukaan ja yritti saada Viiltokaaoksen tasapainon horjutettua. Kolli ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaan jakeli konemaisesti iskuja puolelta toiselle. Pistin merkille, että Viiltokaaoksen häntä oli suorana vasten maata antamassa ylimääräistä tukea, mikä oli tärkeää taistelussa. Kun soturit lopettivat, loikkasin innoissani pystyyn. Tässä minä voisin jopa onnistua. Kyse oli ehkä enemmän tekniikasta kuin voimasta, ja lisäksi minun täytyi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Lähtökohdat onnistumiseen olivat siis hyvät.
Viiltokaaos väistyi sivummalle ja jättäen tilaa minulle ja mestarilleni. Tässä harjoituksessa emme tosin tarvinneet paljoa tilaa, sillä minähän vain pommittaisin paikoiltani Valhekuisketta iskuilla. Asettuessani paikoilleni painoin mieleeni sen, että kun nousisin kahdelle käpälälle minun tulisi painaa häntäni lähelle maata. Sitten sain Valhekuiskeelta luvan aloittaa ja nousin ylös jakelemaan iskuja.
Käpäläni osuessa ensimmäisen kerran mestariini, tiesin tarvitsevani voimaa paljon enemmän. Nyt isku oli ollut todella laimea ja horjuttanut enemmän minua kuin Valhekuisketta. Hännän pitäminen maassa kuitenkin auttoi, enkä horjahtanut kuin aavistuksen. Se maksoi kuitenkin sen, että Valhekuiske pääsi hetkellisesti niskan päälle ja mäiski nyt minua tassuillaan. Ruumistani jomotti jokaisen iskun myötä, ja tasapainoni alkoi horjua. Kekityin kuitenkin omiin tassuihini, jotta saisin työnnettyä mestarini käpälät pois. Latasin voimaa käpäliini ja yhdellä liikkeellä pamautin Valhekuiskeen käpälät sivuun. Valhekuiske kallistui sivuille yllättyneenä lyönnistäni, jolloin minä pääsin jälleen lyöntirytmiin.
"Riittää!" Viiltokaaos murahti lopulta, jolloin pudottauduin heti neljälle käpälälle. Valhekuiskekin laskeutui alas ja siloitti nopeasti muutaman sotkuisen karvan. Päätin itse tehdä samoin, vaikka muutama kielenveto ei tehnytkään turkilleni mitään. Ainakin näytin välinpitämättömältä, enkä liian innokkaalta kuulemaan palautetta. Sisälläni nimittäin riehui enkä olisi halunnut odottaa palautetta silmänräpäystäkään kauemmin. Kaikkein eniten kuitenkin halusin tehdä vaikutuksen sekä mestariini että Viiltokaaokseen. Oli erityisen tärkeää, että Viiltokaaos piti minua hyvänä soturina - hänestähän tulisi jonain päivänä päällikkö. Ja jos olin hänen silmissään vain mitätön oppilas, en saisi ikinä kunnioitusta enkä voisi ikinä päästä Kuolonklaanissa korkeaan ja arvostettuun asemaan. Ja minä todellakin halusin jonain päivänä olla arvostettu ja kunnioitettu soturi, ehkä jopa varapäällikkö ja päällikkö. Silmiini syttyi innokas loisto, kun katsoin Viiltokaaosta ja kuvittelin itseni hänen tilalleen. Ehkä jonain päivänä minä olisin kuin Viiltokaaos.
// Viilto? Valhe?
Viiltokaaos
Harjoitukset olivat lopuillaan, tiesin sen. Huomasin Mututassun hieman hengästyneen jo äskeisessä harjoituksessa, mutta oppilas oli tasoittanut sen heti sen loppumisen jälkeen. Käänsin katseeni Valhekuiskeeseen, joka istui hyvässä ryhdissä oppilaansa takana katsoen minuun päin. Siirsin katseeni Mututassuun. Kilpikonnakirjava naaras oli naulinnut siniset silmät turkkiini. Naaras näytti odottavan arvostelua äskeisestä harjoituksesta tai mahdollisia lisäohjeita.
"Se meni hyvin, Mututassu. Nyt on varmaan kuitenkin aika palata leiriin", Valhekuiske naukui ennen kuin ennätin sanoa mitään. Soturin ilme ei ollut kysyvä, sillä hän oli jo päättänyt harjoitusten olevan nyt ohi. Tumma naaras vilkaisi oppilastaan ja heilautti häntäänsä merkiksi lähdöstä. Mututassu empi hetken, vilkaisi minua taas ja lähti sitten kulkemaan mestarinsa perään huomattuaan minun nousevan ylös myös.
"Kun on ensimmäisen taistelusi aika, kiinnitä huomiota vastustajasi liikkeisiin ja paina ne mieleesi. Ajan mittaa opit yhdistämään liikkeet klaaneihin. Joka klaanilla on oma tapansa taistella, Tuuliklaanissa lähes jokainen käyttää taistellessaan nopeita harhautuksia ja Varjoklaanin jäsenet turvautuvat yllätyshyökkäyksiin. Tunne vastustajasi ja hänen klaaninsa, se voi joskus pelastaa henkesi", ohjeistin Mututassua, vaikka tiesin sen olevan Valhekuiskeen tehtävä. En uskonut naaraan pahastuvan, sillä olinhan tehnyt hänelle suuren palveluksen.
"Taisteletko sinäkin kuten jokiklaanilainen?" Mututassu oivalsi kysyä. Hän oli ymmärtänyt pointtini, vaikka veikkaus menikin aivan metsään.
"En", vastasin ja vaikenin. En ollut varma, mitä sanoisin omasta taistelutavastani. Pohja sille oli Myrskyklaanista, mutta osa liikkeistäni tuli Viimasumulta ja jotkut olin keksinyt itse. Itsekeksimistä liikkeistäni en voinut ainakaan kertoa, sillä niitä oltiin käytetty Kuolonklaanissa sitten sen luomisen, eli Mututassukin todennäköisesti tiesi niitä.
"Ai, miten sinä sitten taistelet?" Mututassu kysyi hieman yllättyneenä ja hänen äänensä oli pahoitteleva. Käänsin ilmeettömän katseeni naaraskissaan.
"Taistelen kuten kuolonklaanilainen. Ehkä synnyin Jokiklaaniin, mutta olen aina ollut kuolonklaanilainen verenikin puolesta. Kuolonklaanin taistelutyylin omaksuminen ei koskaan ollut minulle hankalaa", kerroin soturioppilaalle.
"Mutta kyllä jokiklaanilaisten taistelutyylin harjoittelu oli myös palkitsevaa, sillä nyt taisteleminen heitä vastaan sujuu minulta erinomaisesti. Olen varma, että voittaisin mennen tullen jopa Helmitähden, sillä ollessani hänen oppilaansa hän opetti minulle kaikki hallitsemansa liikkeensä ja antoi minun tietooni heikkoutensa", virnistin oppilaalle ja viilsin kynsilläni ilmaa hitaasti kävellessäni. Toisaalta häpesin sitä, että olin syntynyt tähän elämääni jokiklaanilaisena, mutta siinä oli myös paljon hyviä puolia. Jokiklaanilaista vastaan taistellessani olisin todennäköisesti etulyöntiasemassa, sillä tiesin suuren osan heidän käyttämistään liikkeistä. Tosin he tiesivät asemani Kuolonklaanissa ja historiani Jokiklaanissa, joten liikkeitä kai uudistettiin, vaikka niin niille tehtiin kaiken aikaa.
"Voisitko opettaa niitä minullekin joskus?" naaras kysyi varovasti ja lisäsi heti perään, "jos se siis sopii Valhekuiskeelle ja sinulla on aikaa."
Murahdin vastaukseksi ja kohautin lapojani. Nostin katseeni maasta edellämme kulkevaan Valhekuiskeeseen, joka oli kääntänyt korvansa taaksepäin. Hän kuunteli meitä, muttaa pysyi poissa keskustelusta.
"Pitää katsoa sitä, mutta uskon löytäväni aikaa siihen. Mutta vain, koska uskon, että sinussa voisi olla potentiaalia", naukaisin viileästi oppilaalle vilkaisematta häntä. Sivusilmälläni huomasin Mututassun hymyilevän ja tekevän pienen innostuneen loikan, mutta hän hillitsi intonsa.
Leirin piikkihernemuurit häämöttivät jo edessämme. Annoin Valhekuiskeen johdattaa meidät sisään leiriin. Mututassussa voisi olla potentiaalia kannattajakseni, kunhan hän vain varttuisi hieman. En uskaltanut ottaa riskiä ja kertoa oppilaalle mitään suunnitelmistani. Mututassu saattaisi hyvinkin vahingossa paljastaa suunnitelmani jollekin, jolle se ei kuulunut hännän vertaa. Ajattelin kuitenkin ikään kuin kannustaa naarasta vielä harjoittelemisen suhteen ja nau'uin:
"Kun sinusta tulee soturi, minulla saattaa olla sinulle eräs erittäin tärkeä tehtävä. Tule puheilleni, kun sen aika on." Valhekuiske ei kuullut sanojani, sillä hän oli jo pujahtanut piikkihernetunneliin. Mututassu näytti yllättyneeltä, mutta pikaisesti nyökkäsi. Hieman töykeästi työnsin kehollani oppilaan sivuun ja kumarruin mahtuakseni piikkihernetunneliin, jonka oksat tarttuivat ikävästi turkkiini. Pääaukiolle päästyäni astuin hieman sivuummalle ja silmäilin leiriä. Valhekuiske oli asettunut sukimaan turkkiaan sotureiden pesän lähettyville. Naaraan korvien liikkeistä huomasin hänen kuuntelevan Naakkalaulun ja Kuolemakukan keskustelua, mutta klaanin kaksi melko tuoretta naarasta eivät huomanneet kuuntelijaa. Valhekuiske huomasi minun katsovan häntä, mutta hän ei kiinnittänyt minuun sen enempää huomiota. Leiriin perässäni saapunut Mututassu asteli tuoresaaliskasalle ja nappasi hampaisiinsa tuoreen varpusen, jonka hän kantoi oppilaiden pesän luokse veljensä Käärmetassun vierelle. Myös Käärmetassun turkki oli punaisen kilpikonnakirjava sisarensa tavoin. Pirstaletassu ja Sirpaletassu keskustelivat myös lähellä oppilaiden pesää pienen välimatkan päässä Tuhotähden sukulaisista.
Vilkaisin klaaninvanhimpien pesän edustaa, joka oli tyhjä. Pikkuvarjo ei ollut vaivautunut tulemaan pois lämpimältä pediltään leirin kylmään ilmaan sitten viherlehden lopun. Naaraan näkö heikkeni yhä vain, ja minun kävi häntä jopa hieman sääliksi. Pikkuvarjo oli aina ollut erinomainen soturi ja uskollinen Kuolonklaanille. Hänellä oli hurjasti tahtoa elää ja palvella klaaniaan, mutta vanhuus koetteli entistä soturia pahimmalla mahdollisella tavalla. Soturi ilman silmiä ei koskaan ollut hyvä soturi, vaikka kuinka kauan olisi ollut sokeana. Jos joku onnistuisi hiipimään tarpeeksi lähelle äänettä, ei sokealla ollut mahdollisuuksia selvitä yllätyshyökkäyksestä, ellei hyökkääjä olisi kokematon ja sokea korkeasti itsensä kouluttanut.
Klaaninvanhimpien pesältä katseeni hivuttautui pentutarhalle, jonka liepeillä Pimeyslehti istui yksin silmät suljettuna kuono kohti taivasta. Edesmenneen Pisaratähden kumppani nautti kai raikkaasta ilmasta ja hiljaisuudesta. Pentutarha oli tyhjillään, joka oli huono merkki. Kuolonklaani tarvitsi lisää jäseniä, mutta tiineitä sotureita ei juuri nyt ollut.
Olin löytänyt jälleen kerran paikkani suurkiven edustalta. Joku aika sitten olin viimeistellyt tuoresaaliskasasta nappaamani pienen hiiren, sillä nälkä oli alkanut kalvaa vatsanpohjaani. Syödessäni olin muistanut saaliit, jotka olin jättänyt Minttusydäntä varten aiemmin tänään Varjoklaanin rajalle. Aurinko oli jo laskemassa, joten Varjoklaanin varapäällikkö oli melko varmasti hakenut ne leiriinsä. Todennäköisesti nälkäiset varjoklaanilaiset olivat jo syöneet saaliit, jotka he olivat tietämättään saaneet Kuolonklaanilta. Halusin heti huomisaamuna käydä partiossa Varjoklaanin reviirillä Kostohengen kanssa. Olin kertonut noin puolisen kuuta sitten kollille hieman suunnitelmistani, mutta en ollut kerennyt kertoa kuin sen, että aioin valloittaa metsän ja tahdoin Kostohengen suunnitelmiini mukaan. Soturi oli kyllä vastannut myöntävästi - ainakin oletin niin - mutta en ollut kerennyt kertoa hänelle muuta. Tahdoin valottaa Pisaratähden pojalle hieman suunnitelmieni toteutusta jättäen toki Jokiklaanin Haukihampaan nimen sekä sopimukseni Minttusydämen kanssa mainitsematta kokonaan. Vaikka kolli olikin minulle sukua, ei hän noin vain saanut luottamustani. Täyttynyt vatsa ja ennen auringonnousua herääminen saivat minut väsyneeksi, joten astelin hitain askelin sotureiden pesälle. Asetuin hyvään asentoon pesän keskellä sijaitsevalle sammalvuoteelleni ja suljin silmäni. Järjestäisin partiot aamulla ja lähtisin heti Kostohengen kanssa liikkeelle. Jos joku kummastelisi kaksihenkistä partiota, kertoisin heille kokeilevani, miten sellainen toimisi. Se todennäköisesti kelpaisi selitykseksi, eikä kukaan lähtisi sen enempää kyselemään.
Ennen auringonnousua heräsin, söin vatsani täyteen jänistä ja järjestin suurkiven edustalla partiot. Lähetin pääaukiolle haahuilevan yövartiossa olleen Verikyyneleen herättämään yhä nukkuvat aamupartioidenn soturijäsenet, eli Tulvasielun, Sumumyrskyn, Koisammaleen, Ahvenleuan, Kostohengen sekä Sysisydämen, joka saisi itse herättää oppilaansa Sysitassun. Partioiden johtajat olivat kaikki jo ylhäällä. Tuuliklaanin vastaisen rajan aina Korkokiville saakka olin antanut Pihlajakynnen tehtäväksi. Korkokivien vastainen raja meni Lintulumon johtamalle partiolle ja saalistuspartioista vastasivat Jäälilja ja Kojoottivirne. Nelipuille en lähettäisi saalistuspartioita tänään. Olin samalla järjestänyt myös aurinkohuipun partiot.
Kului hetki, kunnes Kostohenki asteli ulos sotureiden pesästä muita ennen. Hän asteli heti luokseni.
"Mihin partioon laitoit minut?" kysyi kolli ja haukotteli.
"Lähdet kanssani kaksihenkiseen partioon. Tarkastamme Varjoklaanin rajan", ilmoitin kollille, "aloitamme Korkokivien läheltä." Kostohenki näytti yllättyvän, mutta nyökkäsi. Johdatin hänet ulos leiristä. Maa oli yhä kostea yön jäljiltä. Hengittäessäni nenästäni pakeni kylmään ilmaan höyryä. Lehtikato oli meitä lähempänä päivä päivältä. Hetken ajan käveltyämme käänsin katseeni lähes vierelläni kulkevaan kolliin.
"Tahdon keskustella kanssasi niistä suunnitelmistani, olethan yhä mukana?" aloitin pitäen katseeni soturissa.
//Kosto? 1130 sanaa btw
Kostohenki
Siristin hiukan keltaisia silmiäni katsoessani Viiltokaaosta. Ei ollut kovinkaan montaa neljäsosa kuuta siitä, kun kolli oli kertonut minulle omasta suunnitelmastaan valloittaa metsä ja siellä asuvat loput neljä klania. Kohautin huolettomasti hiukan lapojani.
"Miksi en olisi?" kysyin, mutta en jäänyt odottamaan vastausta kysymykseeni. Viiltokaaos varmasti ymmärsi itsekin, että kysymykseni oli tarkoitettu retoriseksi. Välillä tuntui siltä, että kollilta ei jäänyt hyomaamatta pieninkään yksityiskohta, mutta silti aina oli meneillä jotain mistä hän ei tietäisi aivan koko totuutta. Asia huvitti minua väkisinkin.
"Olen sitä mieltä, että tämä metsä kaippaa muistutusta siitä kenen reviiriä nelipuut ovatkan", hymähdin matalasti. "Kuolonklaanista on enää jäljellä vain tarinat sen mahtavuudesta."
Pysyin hetken ajan vaiti antaessani tuulen tuivertaa turkkini ylitse kävellessäni eteenpäin kohti Korkokiviä.
"Ei sillä, että sanoisin päällikkömme olevan aivan toivoton oman tehtävänsä kanssa, mutta mielestäni klaanin päällikkönä Raetähti pystyisi parempaan, jos vain uskaltaisi olla se, joka ottaa ensimmäisen askeleen", naukaisin melko rennisti ja jäisesti. En uskonut Viiltokaaoksen menevän kertomaan päälliköllemme kuinka ykso hänen sotureistaan kaipaisi toimintaa. Ehei. Minä olin liian mitätön sadakseni aikaan niin suurta kohua tai puhetta, harmi kyllä.
"Tarvitset kuitenkin rinnallesi uskollisia sotureita, kuten jokainen valtaa havitteleva", hymähdin. "Siispä kerron sinulle jotakin, josta emme Naakkalaulun kanssa ole vielä puhuneet kellekään."
Pidin pienen tauon, jonka tarkoituksena oli hiukan nostattaa tunnelmaa. "Naakkalaulu on tiineenä. Ainoastaan Talvikkimuisto tietää asiasta, mutta pian se alkaa olla melko näkyvää. Odotettavissa on kuulemma ainoastaan yksi pentu, mutta odotan hänestä voimakasta soturia. Siksi ehdotankin, että sinä koulurtaisit hänet oli hän sitten naaras tai kolli. Näin sinä saisin uskollisen seuraajan ja minä vahvan jälkeläisen. Emmehän tahdo, että tähän klaaniin syntyy vain ylimääräisiä suita ruokittaviksi, joista ei ole muuta hyötyä?"
Kirin hiukan askeliani, sillä tuuli alkoi tuivertaa writtäin kovaa vasten kasvojani ja hidastamaan ikävästi matkaani.
"Totta kai kouluttaisin hänet itse, mutta harmikseni se ei toimi niin", totesin murahtaen. Käännyin katsomaan Viiltokaaoksen mustia kasvoja, joista vihreät silmät hiukan pistivät silmiin. "Mitä ajattelet? Pystyisitkö kasvattamaan pennustani soturin, jonka Kuolonklaani ansaitsee?"
// Viilto?
Viiltokaaos 26.09.2018
Katsoin Kostohenkeä suoraan soturin silmiin pohtien hänen tarjoustaan. Kolli oli saamassa jälleen pentuja, vaikka hänen viimeisimpänsä olivat vasta päässeet oppilaaksi. Mutta en minä häntä aikonut moittia, soturi oli uskollinen klaanilleen ja hänen jälkeläisensäkin vaikuttivat järkeviltä tapauksilta. Kaiken lisäksi hän oli Pisaratähden poika, pidin itseäni hänen isoisänään, vaikka tässä elämässä se ei toiminut niin. Mutta kuitenkin hän oli sukulaiseni, kuolonklaanilaisen veri kulki hänen suonissaan, vaikkakaan ei täysin puhtaana isoisoisänsä Sumumyrskyn puolelta, jonka muistin syntyneen Tuuliklaaniin monia vuodenaikoja sitten. Ehdotus houkutteli minua, sillä pennulla oli mahdollisuudet kaikkeen verensä vuoksi.
”Hyvä on”, vastasin kollille tyyni ilme kasvoillani ja käänsin vihreän katseeni eteenpäin.
”Eli suostut?” Kostohenki varmisti ja kiristi tahtiaan perässäni. Nyökkäsin.
”Kyllä, mutta en tietenkään ilmaiseksi. Koulutan pennustasi soturin kaikilla taidoillani, mutta sinun täytyy auttaa minua”, ilmoitin viileästi ja merkkasin rajaa. Vilkaisin Kostohenkeä. Musta kolli kohotti kysyvästi silmiään.
”Ole tiedustelijani. Kyllä minä kuolonklaanilaiset tunnen, haluavat tehdä aina kaiken itse ja omalla tavallaan. Ja Jääliljaan minä en ainakaan luota, niin kiero se naaras osaa olla. Pirun hyvä soturi kyllä, mutta jokaisella asialla on kääntöpuolensa. Jäälilja ei varmasti kerro kaikkea, kuten ei moni muukaan”, ilmoitin kollille. Jäälilja oli auttanut minua luomaan yhteyden Minttusydämeen. Naaraalla oli varmasti paljonkin suhteita muiden klaanien jäsenien kanssa, mutta syystä tai toisesta jätti kertomatta siitä. Olihan hän tuonut Kylmähenkäyksenkin klaaniin.
”Eli mitä tahdot minun tekevän?” musta kolli siristi silmiään. Virnistin ja pysähdyin taas merkkaamaan rajan ja samalla viilsin kynsilläni ilmaa.
”Tehtäväsi on yksinkertainen: Tarkkaile ja raportoi minulle. En usko, että muut ovat yhtä suuri uhka kuin Jäälilja, mutta pidä varalta myös Kalmaliljaa silmällä”, sanoin. En ollutkaan kertonut soturille, ketkä kaikki olivat mukana juonessani. Hän yllättyi kuullessaan isoemonsa nimen, mutta palautti kasvoilleen tyynen ilmeen.
”Mitä sanot, onko meillä sopimus?” jäin odottamaan soturin vastausta. Varjoklaanin raja ja ukkospolku häämöttivät noin kymmenen ketunmitan päässä edessämme.
//Kosto? Sori jos hittasin tms xd
Kostohenki
Viiltokaaoksen hinta pyyntööni suhteutettuna ei ollut mielestäni kohtuuton. Minua kuitenkin hiukan hämmensi kuinka Viiltokaaos kuvaili olevansa epäilevä Jääliljaa kohtaan. Minun teki mieli kysyä mistä tämä epäilys johtui, mutta Kylmähenkäyksen muistaessani päätin pysytellä vaiti. Ei olisi yllättävää, jos Jääliljalla olisi omia liittolaisia muissa klaaneissa.
"Kuullostaa ehdotukselta, josta me molemmat hyödymme", totesin matalasti murahtaen. Kokosin hiukan ryhtiäni saadessani Viiltokaaoksen kiinni hänen hiukan kirittyä tahtiansa matkallamme kohti Korkokiviltä Varjoklaanin rajaa.
"Välitän sinulle tietoni mahdollisimman pian. Varjoklaanin suunnalta saatan helpommin saada uutisia kuin muualta, mutta koskaan ei ole liian myöhästä sopia pieniä ystävyyssuhteita rakkaisiin naapuriklaaneihimme", virnistin hiukan jäisesti. Tuuliklaaniin voisi olla hiukan haastavampaa luoda suhteita, mutta voisin saada Jääliljalta jotakin tietoa paljastamatta olevani Viiltokaaoksen asialla. Totta kai tämä täytyi tehdä varoen, sillä minulla ei ole varaa rikkoa sitä suhdetta, joka minulla on Jääliljan kanssa.
"Mutta on kai sanomattakin selvää, että en tahdo tulla paljastetuksi. Tehtäväni on helpompaa suorittaa, jos kukaan ei tiedä mitä todellisuudessa teen", maukaisin Viiltokaaokselle tyynesti, mutta jokseenkin varoittavasti. Sanani kuulostivat uhkaavasti siltä, että en luottaisi kolliin, mutta tahdoin vain tehdä sanomani selväksi hänelle. Ja jos tämä sattui olemaan paras keino, olkoot. "On ehkä siis parasta antaa muiden luulla, että en ole kovinkaan suurissa tekemisissä kanssasi."
Pidin pienen tauon, kunnes jatkoin: "Mutta se taitaa käydä sinulta melko luonnollisesti. Enhän minäkään tiedä, jos sinulla onkin jo tusina tukijoita takanasi. Et vaikuta kissalta, joka nimeäsi oman joukkonsa jokaisen jäsenen. Se taitaa olla osa karismaasi."
Pian haistoin jotakin lähellä Varjoklaanin rajaa. Se oli varjoklaanilaisen haju, mutta se oli yllättävän voimakas eikä siihen sekoittunut muiden kissojen hajuja. Ainoastaan tämän yhden haju leijui kuonooni. Emme olleet enää kahden Viiltokaaoksen kanssa.
// Viilto? Mäyrä?
Viiltokaaos 23.09.2018
Johdatin partion takaisin leiriin. Kannoin suussani kahta elotonta hiirtä, joiden niskat olin nelipuilla taittanut. Saalisonni oli ollut myötä tänään, sillä kaikki paitsi Tulvasielu olivat partiossani saaneet jotain. Joku olisi saattanut antaa naaraalle toisen hiiristäni, mutta tahdoin näyttää, että minä ne olin saalistanut ja otin niistä kaiken kunnian. Tuhokatse asteli perässäni tuoresaaliskasalle yhdessä Pihlajakynnen kanssa. Naaraskissa oli saanut kiinni läheltä Tuuliklaanin rajaa jäniksen, kun taas entisen elämäni luottosoturi oli saalistanut vesimyyrän Jokiklaanin reviirin liepeiltä. Viimeisimpinä kuina oli ollut melko rauhallista. Yhtäkään riitaa toisten klaanien kanssa ei ollut ilmeentynyt ainakaan kokoontumisissa, eikä ongelmia ollut muutenkaan. Ennen partioon lähtemistä olin käynyt jättämässä muutaman saaliin Varjoklaanin reviirin puolelle, josta Minttusydän hakisi ne sen jälkeen, todennäköisesti oli jo hakenut tähän mennessä. Aurinko oli laskemaan päin ja ilma viileni entisestään. Lehtisade oli tullut ja saaliit olivat vähentyneet, mutta kyllä me pärjäisimme. Minulla oli aikaa vielä suunnitelmieni toteuttamiseen, ei ollut mikään kiire. Varjoklaani oli puolellamme, joka oli jo paljon. Tai no tuskin koko Varjoklaani suostuisi meitä auttamaan, mutta Minttusydämellä olisi paljon valtaa päästessään päälliköksi. Hän voisi uhkailla klaaninsa jäseniä karkotuksella, jos he eivät taistelisi meidän rinnallamme.
Löysin pian paikkani läheltä suurkiveä. Raetähti oli ilmeisesti vielä omassa partiossaan, jonka oli tarkoitus saalistaa läheltä Varjoklaanin reviiriä. Talvikkimuisto asteli ulos parantajan pesästä ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä. Vaalean siniharmaa naaraskissa oli pärjännyt hyvin sitten Pikiviillon karkotuksen. Entisestä parantajasta minulla ei ollut mitään aavistusta. Kenties hän oli jo joutunut kulkukissojen kynsiin ja menettänyt henkensä tai sitten kolli oli löytänyt itselleen uuden elämän kaksijalkojen lämpimästä pesästä, jonne itse en astuisi jalallani vaikka mikä olisi. Kotikisujen pehmeä elämä houkutteli joitakin niitä, jotka eivät selvinneet klaanikissana. Huomasin Valhekuiskeen astelevan tuoresaaliskasalle. Naaras nappasi kasasta saalistamani hiiren ja palasi sen kanssa sotureiden pesän edustalle. Soturi ei näyttänyt kaipaavan isäänsä lainkaan, vaikka en kyllä ihmetellyt sitä. Pikiviilto ei ollut sovelias Kuolonklaanin parantajaksi, minäkin tiesin sen. Tyttärensä sanojen mukaan Pikiviilto palveli Pimeyden Metsän sijasta Tähtiklaania, jota henkilökohtaisesti en voinut hyväksyä yhdeltäkään kuolonklaanilaiselta. Siitä kertoi tapahtuma, joka oli tapahtunut kuolinpäivänäni suuressa sodassa, jolloin olin surmannut oman pentuni ja hänen kumppaninsa, joka kaiken lisäksi sattui olemaan luottosoturini. Pyökkihäntä oli avoimesti jo nuorena myöntänyt uskovansa Tähtiklaaniin, enkä voinut hyväksyä sitä. Hän lähtikin klaanistani Myrskyklaaniin, jossa naaras synnytti Puhurijalan ja tuon kuolleen sisaruksen. Pyökkihäntä päätyi lopulta takaisin synnyinklaaniinsa, mutta toisen tyttäreni Vesililjan synnyttyä karkotin heidät molemmat ikuisiksi ajoiksi Kuolonklaanista. Ennen kuolemaani sain tietää, että kaksikko oli päätynyt Tuuliklaaniin. Tulikynsi petti minut ja kieltäytyi taistelemasta Pyökkihäntää vastaan. Niinpä tosirakkaus kuoli ja matkasi Tähtiklaaniin. Siellä kaksikko todennäköisesti nytkin oli, ällöttävästi onnellisia ikuisuuden ajan.
Pimeyden Metsästä muistoja minulla ei ollut paljoa. Muistin jatkuvat riidat Tuhotähden kanssa. Saavuttuani Sulkatähden perästä Pimeyden Metsään, valloitimme Pimeyden Metsän pääaukion ja karkotimme Tuhotähden kannattajineen kauemmas. Sen jälkeen muistan tavanneeni entisiä tovereitani, mutta siihen loppuivat muistoni ajasta kuolemani jälkeen. Muistan vain, että tahdoin uudelleensyntyä valloittaakseni metsän jälleen itselleni, mutta siinä se. Sulkatähden tuntien hän oli kanssani luonut tarkan suunnitelman kuinka se tapahtui, mutta nyt jouduin soveltamaan. En uskonut Sulkatähden tulevan perässäni elävien maailmaan, sillä hän oli jo kertaalleen uudelleensyntynyt.
Kun Valhekuiske oli viimeistellyt hiirensä, naaras sipaisi muutaman kerran turkkiaan, nousi ylös ja venytteli. Sitten soturi kääntyi kohti oppilaiden pesää ja lähti kulkemaan sitä kohti. Hän tunki päänsä sinne ja sanoi jotain, jota en täältä saakka erottanut muun hälinän lävitse. Soturi poistui pesän luota lähelle tuoresaaliskasaa. Kului hetki, ja pian pesästä asteli ulos mustan ja punaruskean kilpikonnakirjava naaraskissa, Mututassu. Tiesin, että naaras oli sukua Tuhotähdelle. Hänen isänsä oli Yövarjo, jonka Kyynelputous oli synnyttänyt ja menehtynyt siinä samassa itsekin. Ja kaikki siihen aikaan tiesivät, että Kyynelputous oli tunnettu maineestaan Tuhotähden pennunpentuna. Siksi olin halunnut hänet laumoineen klaaniini, Kyynelputouksella oli paljon etuja Kuolonklaanille. Harmi vain, että hän kuoli melko pian sen tehtyään.
“Lähdetään”, Valhekuiske naukui oppilaalleen ja kääntyi oppilas kannoillaan kohti sisäänkäyntiä.
“Enkö voisi syödä jotain?” naaras marisi.
“Olisit syönyt aikaisemmin. Me menemme nyt harjoittelemaan taistelua”, soturi ilmoitti viileästi. Taisteluharjoitukset, oi miten pidinkään niistä. Oli parasta nähdä, miten oppilas kehittyi ja oppi liikkeitä. Toisaalta oli myös kiva kertoa heille, missä he olivat huonoja ja mitä kaikkea he tekivät väärin. Nousin ylös ja ravasin nopeasti Mututassun ja hänen mestarinsa kiinni.
“Odottakaa!” naukaisin matalalla äänellä saaden kaksikon pysähtymään. He katsoivat minua hämmästyneesti. Valhekuiske siristi vihreitä silmiään ja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
“Lähden mukaanne”, ilmoitin, johon Valhekuiskeella ei ollut valittamista. Soturi vain nyökkäsi hitaasti ja poistui ulos leiristä. Vilkaisin leiriä. Sotureita oli tarpeeksi, joten voisin huoletta lähteä leiristä.
Käänsin katseeni edelläni kulkevaan Mututassuun. Oppilas oli kooltaan pieni, mutta tanakka. Hänen turkkinsa näytti melko sotkuiselta, joka ei ollut omaan mieleeni. Hyvän soturin tuli pitää turkkinsa siistinä. Naaraalla oli pitkä häntä, joten hän oli kai hyvä tasapainoittelija. Kuljin nopeasti Mututassun ohitse, sillä en pitänyt siitä, kun oppilas oli edelläni. Se oli sellainen arvokysymys, joka minulle ei vain sopinut, ellei oppilas johdattanut meitä harjoitusmielessä jonnekin. Muuten halusin aina itse johtaa. Valhekuiske vilkaisi minua, mutta pysyi vaiti.
“Minne me menemme?” kysyin soturilta. Suuntasimme kohti ukkospolkua, mutta vielä olisi aikaa pysähtyä lähistölle.
“Tähän”, vastasi Valhekuiske ja pysähtyi yhtäkkiä. Myös minä ja Mututassu pysähdyimme.
“Harjoittelemme väistämistä ja puolustautumista”, en tiennyt, sanoiko Valhekuiske sen minulle vai Mututassulle. Nyökkäsin kuitenkin, kuten teki myös oppilas.
“Viiltokaaos, näytetään esimerkki. Sinä hyökkäät, minä väistän”, soturi naukui ja käänsi katseensa suoraan vihreisiin silmiini. Astuin pari askelta taaksepäin ja käännyin kohti soturia. Mututassu katsoi meitä parin ketunmitan päästä tarkkaavaisesti. Myös Valhekuiske otti hieman etäisyyttä minuun. Hetken mietittyäni miten hyökkäisin, ponnistin itseni vauhtiin takajalkojeni avulla. Päätin tehdä hyökkäyksen, josta Valhekuiske ei selviäisi niin helpolla, mutta selviäisi kuitenkin. Soturi muistutti ruumiinrakenteeltaan enemmän tuuliklaanilaista kuin kuolonklaanilaista. Tein suoran loikan kohti naarasta, joka väisti sen ketterästi loikkaamalla sivuun. Heti maahan pudottuani syöksyin soturin perään. Valhekuiske väisti liikkeeni jälleen, tällä kertaa hän pakeni taka-alalle miltei taakseni. Tiesin näytöksen loppuneen, sillä Valhekuiske naukui:
“Tässä vaiheessa voisin hyökätä Viiltokaaoksen selkään ja tehdä mahdollisimman paljon vahinkoa. Ei kannattaisi yrittää hyökätä kylkeen ja kaataa häntä, sillä Viiltokaaoksella on koon suoma etu. Aina väistäessäsi, voit yrittää viiltää kynsilläsi haavoja vastustajan turkkiin. Jos kyseessä on kuitenkin ketterä kissa, ei kannata yrittää, sillä siinä menisi teho väistöstäsi”, Valhekuiske kertoi oppilaalleen.
“Viiltokaaos, tee samanlainen hyökkäys Mututassulle, hän väistää”, Valhekuiske ilmoitti sen enempää kyselemättä. Soturi tiesi, että jos kerta tulin harjoituksiin, minä todella osallistuin. Nyökkäsin ja asetuin taas hyökkäysvalmiuteen. Hetken tuijotin Mututassua tuon taivaansinisiä silmiä. Naaras katsoi minua myös suoraan silmiini. Äkkiä syöksyin kohti oppilasta. Päästyäni tarpeeksi lähelle, toistin aiemmin tehneeni loikan. Mututassu onnistui väistämään sen loikkaamalla sivuun. Tein käännön ja syöksyin kohti oppilasta, joka ei tätä liikettä kerennyt täysin väistämään, sillä onnistuin tönäisemään käpälilläni hänen takaruumista. Jos kynteni olisivat olleet esillä, siitä olisi tullut ikävää jälkeä. Mututassu kaatui maahan kyljelleen.
“Sinun täytyy olla nopeampi”, Valhekuiske torui ankaralla äänellä oppilastaan. Mututassu nousi ylös ja katsoi minua polte silmissään. Hän ei näyttänyt pitävän epäonnistumisesta, joka oli erinomainen piirre kuolonklaanilaisella, ja myös minä omasin sen.
“Uudestaan”, Valhekuiske ilmoitti viileällä äänellä.
//Mutu? Valhe?
Mututassu
Epäonnistuminen kuumotti poskiani, mutta sai minuun aivan uudenlaista puhtia. Siristin silmiäni Valhekuiskeelle, joka käski minun yrittää uudestaan. Äkillinen kiukunpuuska sai korvani painumaan luimuun ja kynteni puristumaan syvälle maahan. Miten tyhmänä Valhekuiske minua oikein piti? Tietenkin minä yrittäisin uudelleen, niin kauan kunnes onnistuisin! Olin juuri avaamassa suuni sanoakseni ajatukseni ääneen, kun tunsin tassut kyljessäni ja lensin maahan. Ilma pakeni keuhkoistani kun iskeydyin lujalla voimalla kylmälle maanpinnalle. Kaaduttuani kyljelleni Viiltokaaos loikkasi pois päältäni, mutta oikeassa taistelussa tilallani oleva kissa ei olisi päässyt noin helpolla. Jos olisin nyt taistelussa, vuotaisin verta ja Viiltokaaos pystyisi tappamaan minut vain yhdellä sivalluksella.
Haukkoessani keuhkot täyteen happea kuulin Viiltokaoksen matalan murahduksen:
"Oikea soturi on aina valmiina!" Kylkeeni sattui äskeisen jäljiltä, mutta en välittänyt. Nousin ylös kiukusta kihisten, mutta nyt tuijottaen Viiltokaaosta silmää räpäyttämättä. Tällä kertaa minä todellakin onnistuisin. En voisi enää epäonnistua mestarini - ja Viiltokaaoksen! - edessä. Aloinkin välittömästi arvioida Viiltokaaoksen etuja, enkä enää keskittynyt aiempiin epäonnistumisiini. Keskityin vain siihen, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Viiltokaaos oli todella suurikokoinen ja sen myötä hyvin voimakas. Minä olin kollia paljon pienempi, mutta voimaa löytyi minultakin. Tällaisen vastustajan kanssa tarvitsisin nopeutta, jota minulla ei järin paljon ollut. Olin kuitenkin päättänyt onnistua tällä kertaa ja aikoisin todellakin väistää Viiltokaaoksen liikkeet niin nopeasti kuin mahdollista. Siristin silmiäni ja jännitin lihakseni jotta pääsisin nopeasti liikkeelle, kun Viiltokaaos hyökkäisi.
Kun varapäällikkö nojasi hiirenmitan verran taaksepäin, tiesin hänen loikkaavan suoraan kohti. Viiltokaaos ei kuitenkaan olisi niin tyhmä että loikkaisi suoraan minua kohti, koska tiesi minun huomaavan hänen ponnistuksestaan minkälaisella liikkeellä aikoi minut kaataa. Siksi odotin paikoillani siihen asti, kunnes kolli loikkasi minua kohti. Ja aivan kuten olin odottanutkin, Viiltokaaos teki ennen loikkaansa tuplaharhautuksen eikä todellakaan loikannut suoraa minua kohti. Sain kuitenkin etumatkaa, koska olin odottanut silmänräpäyksen ajan paikoillani ja nyt tiesin, minne väistää. Kierähdin pois Viiltokaaoksen edestä oikealle ja sivalsin vauhdissa tassullani kollin kylkeä. Kierähdykseni voima lennätti minut kollin taakse, josta loikkasin heti varapäällikön niskaan. Viiltokaaoksen polvet notkahtivat kun laskeuduin hänen lapojensa päälle, mutta hän sai tasapainonsa pidettyä eikä kaatunut. Yritin pysytellä Viiltokaaaoksen selässä käyttämättä kynsiä ja jaella samalla iskuja hänen päähänsä, mutta se ei onnistunut kovin hyvin. Tasapainoni alkoi horjua jo muutaman iskun jälkeen, ja olinkon huojentunut tuntiessani Viiltokaaoksen valahtavan veltoksi allani. Silloin sain syyn loikata äkkiä pois, sillä seuraavaksi kolli yritti kierähtää päälleni. Ehdin kuitenkin juuri ja juuri pois alta, eikä Viiltokaaos ehtinyt kuin hipaista kevyesti takajalkaani. Voitonriemuinen ulvahdus karkasi huuliltani kun pyörähdin ympäri kohti tummanharmaata kollia, joka oli juuri päässyt ylös maasta, jonne oli itse kaatunut. Virnistin, ja laskeuduin alemmas valmistautuessani vastaanottamaan seuraavan hyökkäyksen.
"Hienoa, Mututassu", Valhekuiske naukaisi keskeyttäen harjoitukset. Ojentauduin suoraksi ja siloitin muutamalla nopealla vedolla harjoituksissa sotkeutuneet karvani niin sileäksi kuin vain pystyin. Valitettavasti turkkini oli hyvin itsepäinen eikä suostunut asettumaan joka kohdassa samaan suuntaan.
"Oli rohkea veto jäädä niin kauaksi aikaa paikoilleen ja odottaa hyökkäystä, mutta ilmeisesti se oli hyvä taktiikka", Valhekuiske naukaisi ja nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Kehut saivat käpäläni kihelmöimään ja halu harjoitella sen kun kasvoi. Mikään ei ollut mahtavampaa kuin taisteluharjoituksissa onnistuminen!
"Mitä seuraavaksi?" utelin, kun Valhekuiske vaikeni ja nousi seisomaan verrytelläkseen jäseniään. Tai ainakin toivoin niin, sillä en todellakaan halunnut lähteä vielä leiriin.
// Valhe? Viilto?
Viiltokaaos
Mututassu oli suoriutunut kolmannella kerralla miltei erinomaisesti, vaikka olisin itse tehnyt muutaman asian erillä tavalla hänen kohdallaan. Oppilas oli kysynyt mestariltaan, mitä seuraavaksi tekisimme. Olin kuunnellut, joten tiesin harjoitusten etenevän seuraavaksi puolustamiseen. Katsoin Valhekuisketta suoraan silmiin ikään kuin pyytäen lupaa seuraavan osion suorittamiseen. Valhekuiske taisi ymmärtää pyyntöni ja nyökkäsi katsoen minua suoraan silmiini omilla vihreillä silmillään. Käänsin katseeni nyt Mututassuun.
"Seuraavaksi harjoittelemme puolustautumista", aloitin. Mututassu näytti hieman yllättyneeltä kai siitä, että hänen mestarinsa sijasta minä kerroin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Vilkaisin nopeasti Valhekuisketta varmistaakseni, että hän oli todella antanut minulle luvan tähän. En tahtonut naaraan valittavan minusta Raetähdelle siitä, että olin sabotoinut hänen harjoituksiaan, vaikka en minä Valhekuiskeen odottanutkaan tekevän niin. Huomasin Valhekuiskeen nyökkäilevän hitaasti, joka varmisti minut asiasta ja sai jatkamaan:
"Aina sinulla ei ole mahdollisuutta paeta. Soturin tulee puolustaa klaaniasi, etkä voi vartioidessasi esimerkiksi pentutarhaa lähteä juoksentelemaan vastustajan taakse, sinun täytyy ottaa iskut vastaan tai väistellä niitä paikoiltasi." Mututassu kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili vähän väliä.
"Tanakka ruumiinrakenteesi on melko ihainnollinen puolustajalle, mutta pieni kokosi on miinusta. Siitä huolimatta voisin kuvitella sinut puolustamaan juurikin pentutarhaa. Suoraan sanottuna en näe sinua sodassa ensimmäisten hyökkääjien joukossa etualalla, sillä olet liian hidas ja kömpelö", sanoin suoraan. Sanani näyttivät yllättävän Mututassun, oppilas luimisti korviaan aavistuksen verran.
"Jos en voi liikkua ja olen liian pieni, miten minun tulisi puolustaa?" oppilas esitti kysymyksensä nopeasti ja hieman piikikkäällä äänellä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja virnistin hennosti.
"Sinun tulee käyttää järkeä. Kun vastustaja hyökkää, keksi keino kumota hyökkäys ja saada valta kamppailussa. Esimerkiksi jos vastustajasi on sinua pienikokoisempi tai kevyempi ja se hyökkää suoraan edestä, asetu niin, että isku ei tule sattumaan liikaa ja tartu hampaillasi vastustajan turkkiin tukevasti. Tämän jälkeen voit yrittää väsyttää vastustajan ja painaa sen allesi, ehkä jopa antaa kuolettavan iskun", selitin oppilaalle pitäen katseeni suoraan hänessä ja lopuksi viiltäen vasemman etukäpäläni kynsillä ilmaa. Mututassu tuntui pääsevän jyvälle puolustusjutuista, sillä hän kuunteli minua kiinnostuneemmin kuin aiemmin.
"Tehdään niin, että mennään tuon puskan luokse tuolla. Sinun täytyy suojella sitä ja minä hyökkään sinun kimppuusi", Valhekuiske liittyi opetukseen ja lähti kulkemaan kohti pensaikkoa, joka sijaitsi takavasemmallani. Pähkinäpensaan oksilla roikkui vielä runsaasti lehtiä, jotka olivat vaihtaneet vihreän värinsä punertavaan, ruskeaan sekä keltaiseen. Jotkut lehdistä pitivät kuitenkin tiukasti kiinni vihreästä väristään, mutta pian nekin olisivat ruskeita ja rypistyneitä ja putoaisivat maahan, jossa oli jo hieman ruskan erivärisiä lehtiä. Mututassu asettui paikoilleen ja odotti mestarinsa hyökkäävän. Miten oppilas tulisi pärjäämään niin vähin neuvoin ja ilman näyttämistä? Hiljaa mielessäni toivoin, että hän selviäisi yllättävän hyvin, mutta en ollut varma mitä odottaa.
//Mutu? Valhe?
Mututassu 24.09.2018
Viiltokaaoksen sanat olivat harvinaisen suorat, mutta en kiinnittänyt siihen erityisen paljon huomiota. Huomioni vei nimittäin uusi harjoitus, jonka tekisin tällä kertaa mestarini Valhekuiskeen kanssa. Poskiani kuumotti jännityksestä, kun nyökkäsin ymmärtäväni tehtävän ja asetuin sitten pienen pensaan eteen. Viherlehden aikaan pensaan lehdet olivat hehkuneet kirkkaan vihreinä, mutta nyt lehtisade oli imenyt värit itselleen. Suurin osa käpristyneistä, ruskean ja oranssin sävyisistä lehdistä oli jo varissut tuulen mukana maahan, mutta osa kuivista lehdistä oli vielä itsepäisesti kiinni oksissa. Muutama lehti oli jopa onnistunut vastustamaan lehtisateen voimaa ja säilymään vihreänä, vaikkakaan väri ei ollut enää niin kirkasta kuin se oli ollut viherlehden aikaan. Nälkä nipisti vatsaani, kun muistin ne leppoisat viherlehden päivät jolloin riista suorastaan käveli kynsiini ja sain lekotella muiden oppilaiden kanssa vatsat täynnä auringonpaisteessa. Nyt, kun kirpeä ilma pisteli nenääni ja lihaksiani jomotti kaatumisen jäljiltä, viherlehdestä tuntui kuluneen jo monia vuodenaikoja. Olin aivan varma, että viherlehden aikaan emme harjoitelleet niin kovasti, mutta heti kun lehtisateen saapumisen saattoi haistaa ilmassa, kaikkia harjoituksia lisättiin. Toisaalta ei minulla ollut mitään syytä valittaa, sillä minä halusin olla kaikkein paras Kuolonklaanin taistelija, enkä kehittynyt paremmaksi, jos vain laiskottelin. Lisäksi nälän tunteminen ja itsensä rasittaminen vahvisti minua ja kehoani, eikä ollut ollenkaan pahaksi.
Huiskaisin hännälläni ilmaa asettuessani Valhekuisketta vastapäätä. Asetuin tukevasti pensaan eteen, paino tasaisesti jokaisella jalallani. Tästä minun olisi hyvä lähteä liikkeelle joka suuntaan ja vastaanottaa mestarini hyökkäys. Silmäilin nopeasti Valhekuisketta ja panin merkille, että hän oli minua suurempi, mutta ei erityisen tanakka, joka oli eduksi hänelle hyökkäyksessä. Mutta minulla puolestaan oli omat etuni puolustuksessa, joita minun tulisi käyttää. Lisäksi minun täytyisi etsiä Valhekuiskeesta heikkouksia, joita voisin hyödyntää pensaan puolustuksessa.
Kun näin Valhekuiskeen laskeutuvan hieman alemmas ja jännittävän lihaksensa, minä tein samoin. Jähmetyin täysin paikoilleen ja yritin kuumeisesti miettiä, miten päihittäisin mestarini. En ollut saanut kovinkaan paljon ohjeita, joten minun täytyi käyttää järkeäni ja soveltaa kaikki osaamiani taitoja. Lisäksi minun täytyi todellakin keskittyä ja valmistautua Valhekuiskeen hyökkäykseen. Huomioni herpaantui kuitenkin hetkeksi, kun viherlehden viimeinen pörriäinen lensi ohitseni, ja silloin Valhekuiske hyökkäsi. Silmänräpäyksen liian myöhään tajusin mitä tapahtui, enkä ehtinyt valmistautua täysin. Tummanharmaa naaras syöksyi minua kohti, enkä ehtinyt tehdä muuta kuin nousta takatassuille ja heittäytyä häntä kohti. Olisin saattanut onnistua kaatamaan Valhekuiskeen, jos olisin tehnyt sen silmänräpäystä aikaisemmin, mutta nyt sain ainoastaan naaraan vauhdin pysähtymään ja hänen horjahtamaan. Valitettavasti minäkin horjahdin iskun voimasta, joten menetin mahdollisuuteni horjuttaa häntä lisää. Tokenimme molemmat yhtä aikaa ja hyökkäsimme. Valhekuiske loikkasi minua kohti yrittäen kaataa minut, mutta väistin sivulle ja potkaisin taaksepäin täydellä voimalla ja osuin mestariani kylkeen. Kuului tömähdys, kun naaras kaatui maahan. Minä käännyin heti ympäri ja painoin käpäläni Valhekuiskeen kurkulle.
Virnistys nyki suupieliäni, kun nostin käpäläni pois mestarini kurkulta ja astuin taaksepäin, jotta hän pääsisi nousemaan ylös. Sitten vilkaisin voitokkaasti Viiltokaaosta, joka kohotti minulle kulmiaan. Räpäytin hämmentyneenä silmiäni – eikö kolli aikonut sanoa mitään – mutta sitten Valhekuiske loikkasi niskaani ja koska en ollut varautunut, polveni pettivät ja kaaduin maahan. Kyljessäni ja nyt vatsassani olevat naarmut kirvelsivät ja lihaksiani poltti, mutta jo toinen nolo kaatuminen sattui vielä pahemmin. Kasvot punaisena kömmin maasta ylös, kun Valhekuiske loikkasi pois päältäni.
”Älä ikinä lopeta taistelua, kun luulet voittaneesi. Sinun täytyy olla varma siitä”, Valhekuiske murahti. Siristin silmiäni kätkeäkseni nolostukseni.
”Mutta nämähän olivat harjoitukset!”
”Niin? Sinä lopetat sitten kun sanon, että riittää”, mestarini tokaisi. Murahdin ärtyneenä enemmänkin itselleni kuin Valhekuiskeelle. Hän oli tietenkin oikeassa, mutta ei minun tarvitsisi sitä myöntää.
”No, jos unohdetaan tuo loppu, niin miten minulla meni?” kysyin terävästi saadakseni ajatukseni pois kömmähdyksestäni. Lisäksi halusin oikeasti saada tietää, mitä tein oikein ja missä voisin parantaa. Erityisesti jälkimmäisen kuuleminen tulisi olemaan hyödyllistä, mutta kehuja oli aina mukava saada ja ne kohottivat itsetuntoani.
// Valhe? Viilto?
Viiltokaaos
Katsoin hiljaa vierestä Valhekuiskeen ja tuon oppilaan harjoituksia. Mututassu oli noussut takajaloilleen soturin hyökätessä hänen kimppuunsa. Liike oli epäonnistunut, mutta oppilas oli onnistunut pitämään tasapainonsa ja pitämään Valhekuiskeen poissa pensaasta. Kun he tokenivat, molemmat aloittivat uuden hyökkäyksen. Mututassu onnistui väistämään mestarinsa kynnet ja potkaisi soturia takajaloillaan kylkeen niin, että kevytrakenteinen Valhekuiske kaatui maahan. Mututassu ilmaisi voittonsa painamalla käpälänsä mestarinsa kurkulle, mutta iloitsi liian aikaisin. Oppilas peruutti pois mestarinsa luota ja yritti kaikin voimin pitää kasvoilleen pyrkivää hymyä kaukana hänen naamaltaan. Seuraavan kohdan minä aavistin, mutta oppilaalla sen sijaan ei ollut siitä mitään aavistusta:
Valhekuiske ponkaisi itsensä pystyyn ja kaatoi oppilaansa nopeasti alleen painaen hänet lukkoon niin, ettei Mututassu voinut liikkua. Valhekuiske torui oppilastaan liian nopeasti iloitsemisesta. Olin samaa mieltä siitä, vaikka tiesin, ettei oppilas sodassa alkaisi riemuitsemaan niin aikaisin.
"No, jos unohdetaan tuo loppu, niin miten minulla meni?" oppilas esitti kysymyksen.
"Jaloilleen nouseminen oli melko riskialtista, etenkin kun vastustajasi on sinua suurikokoisempi. Onneksesi Valhekuiske ei tullut täydellä vauhdilla ja kaatanut sinua alleen. Muuten se meni ihan hyvin, vaikka jos Valhekuiske olisi tosissaan taistellut, et olisi pärjännyt", kerroin suoran mielipiteeni naaraalle. Valhekuiske nyökkäili taustalla. Naaras ei ollut taistellut tosissaan, sillä ei hänen oppilaansa hallinut vielä liikkeitä, joten oli turha käydä voimalla päälle. Mututassu nyrpisti otsaansa kuultuaan sanani, mutta tuhahti vastaukseksi kuin hyväksyen sen, että ei pärjäisi soturia vastaan taistelussa - vielä.
"Älä sitten vahingossakaan ota sanojani niin, että sinun ei pitäisi taistella. Sinun täytyy näyttää mestarillesi, minulle ja koko maailmalle, että sinä olet taistelija. Kuolonklaani ei kaipaa luovuttajia", nau'uin vielä naaraskissalle. Alku kuulosti minun suuhustani yllättävältä, mutta loppua kohden mennessä Mututassu pyöräytti silmiään tajutessaan, että halusin hänen olevan hyvä taistelija Kuolonklaanin, en hänen itsensä ja itsetuntonsa vuoksi.
"Olen samaa mieltä Viiltokaaoksen kanssa. Ikääsi nähden onnistuit hyvin, mutta oikeassa taistelussa soturia vastaan puolustamasi pentutarha ja pennut olisivat olleet mennyttä", tumma naaraskissa naukui oppilaalleen ja heilautti häntäänsä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja nostin leukani pystyyn tyytyväisenä.
"Viiltokaaos, sinun vuorosi hyökätä", Valhekuiske naukui yllättäen. Se sai Mututassun tyynen ilmeen muuttumaan silmänräpäyksen ajaksi kauhistuneeksi, mutta naaras palautti sen hetkessä takaisin kuin asia ei olisi edes iso juttu. Nousin ylös koko pituuteeni ja astelin kohti pensasta, jonka edustalle oppilas taas asettui. Mututassu oli minua arviolta kaksi-kolme kertaa pienempi, mutta ikä vaikutti siihen myös. Naaras kasvaisi siitä todennäköisesti vielä jonkin verran, mutta ei hänestä tulisi läheskään kokoistani, sillä oppilas oli nyt jo suhteellisen pienikokoinen muihin ikätovereihinsa verrattuna.
"Kynnet esille", käskin oppilasta, joka näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi tyynesti. Pitäisin omat kynteni piilossa, sillä suuri kokoni oli jo tarpeeksi vaikea haaste tuon ikäiselle oppilaalle, joka ei edes hallinnut hyvin liikkeitään. En kuitenkaan kertonut oppilaalle taistelevani ilman kynsiä. Kynnet auttaisivat häntä hieman, mutta se riippui siitä, uskalsiko oppilas käyttää niitä.
Asetuin hyökkäysvalmiuteen, ja Mututassu piti katseensa tiukasti minussa. Naaras paineli kynsillään maata ja odotti hyökkäystäni. Tein nopean suunnitelman päässäni pitäen katseeni oppilaassa; syöksy ja loikka ylöspäin naaraan yli. Jos hän saisi sen estettyä, improvisoisin, sillä sen minä osasin.
Ponnistin itseni takajalkojeni avulla liikkeelle. Mututassu valmistautui, mutta reagoi liian hitaasti loikkaani kohti yläilmoja. Naaras kuitenkin loikkasi itsensä pystysuoraan ylöspäin minun ollessani hänen kohdallaan. Ikäväkseni oppilas onnistui loikkaamaan suoraan kiinni vatsaani. Hän kietoi käpälänsä vatsani ympärille ja kiepautti ilmassa kehonsa vierelleni niin, että hän ei putoaisi alleni. Tömähdin maahan hiirenmitan päähän pensaasta. Olin onnistunut irrottamaan oppilaan itsestäni ja putosin lähes jaloilleni, vaikka vasen kylki ottikin hieman osumaa. Mututassu oli minua ennen tolpillaan ja naaras syöksyikin minua kohti. Olin kuitenkin jo toipunut pudotuksesta ja väistin oppilaan kynnet, jotka hipaisivat häntääni ja repivät siitä mukanaan karvatukon. Tarkoituksellisesti tein liikkeeni hieman hitaammin kuin oikeasti tekisin. Valmistauduin loikkaamaan pensaikkoon, joka tässä tapauksessa oli Mututassun suojeltavana oleva pentutarha. Oppilas halusi estää minut ja syöksyi kohti kylkeäni. Päänsä avulla hän puski minua niin, että suuntani vaihtui hieman poispäin puskasta. Pusku sai naaraan menettävän otteensa taistelusta, sen sijaan se ei vaikuttanut paljoakaan minuun. Kun laskeuduin maahan, onnistuin helposti pitämään tasapainoni. Kun Mututassu oli yhä toipumassa puskustaan, syöksyin pensaikkoon. Sen terävät oksat raapivat turkkiani, jonka vuoksi loikkasin heti pois.
"Pään käyttäminen puskussa ei kannata. Käytä ennemmin kynsiäsi tai loikkaa korkeammalle selkääni, sekin todennäköisesti kääntää suuntani tai pysäyttää liikkeeni. Tarkkailit alussa hyvin silmiäni, mutta muista: hyvä vastustaja ei paljasta minne hän hyökkää. Sinun tulee varautua mihin vain, äkkijarrutukseen ja loikkiin myös", nau'uin naaraalle ja istuin alas. Kumarruin nuolemaan vatsani vasemmalle puolelle ilmestyneitä naarmuja, jotka oppilas oli saanut aikaan harjoituksen alussa. Hännässänikin oli pieni karvaton kohta, mutta ei sitä huomaisi ellei tarkkaan katsoisi. Oppilaaksi nähden naaras oli pärjännyt oikeastaan erinomaisesti. Hän oli onnistunut pitämään minut pois pensaikosta odottamaani kauemmin.
//Mutu?
Viiltokaaos
Kuutihku oli kuollut, Valhekuiskeen suunnitelma läheni loppuaan. Enää täytyi vain vakuuttaa Raetähti siitä, että Pikiviilto oli tarkoituksellisesti surmannut kuningattaren. Mutta miksi? Ennen kuin pystyin esittämään päällikölle epäilykseni Pikiviiltoa kohtaan, minun täytyi osata vastata siihen kysymykseen. Valhekuiske seisoi edessäni odottaen, että lähtisin kohti päällikön pesää kertomaan asiasta päälliköllemme. Miksi? Miksi parantaja tahtoi surmata kuningattaren? Ehkä hän oli rakastunut yönmustaan naaraaseen? Ei, Kuutihku ei takuulla ollut Pikiviillon tyyppiä. Sitten päätin sen. Pikiviilto surmasi kuningattaren syyttääkseen jotakuta toista siitä, mutta satuin kuulemaan hänen suunnittelevan tätä.
"Aivan. Odota tässä", tokaisin Valhekuiskeelle kylmästi ja suuntasin kohti päällikön pesää. Ennen kuin otin kahta askelta enempää kauemmas soturista, käännyin ja naukaisin tuolle:
"Pidä Pikiviiltoa silmällä. Emmehän tahdo, että hän saa vihiä tästä ja karkaa?" En jäänyt odottamaan tumman soturin vastausta, vaan lupaa kysymättä kävelin tyynesti päällikön pesään, jossa Raetähti oli. Päällikkö käänsi tuiman katseen minuun.
"Minulla on syytä epäillä, että Pikiviilto on tappanut klaanimme kuningattaren, Kuutihkun", nau'uin ennen kuin päällikkö ennätti sanoa mitään. Hän katsoi minua kysyvä ja hämmästynyt ilme kasvoillaan.
"Onko Kuutihkukin kuollut?" päällikkö kysyi turhautuneesti ja pudisti päätään.
"Valitettavasti", vastasin ja istuin alas. Raetähti nosti taas meripihkaisen katseensa minuun.
"Ja epäilet parantajaa? Kerro toki, miksi", päällikkö naukui siristäen silmiään. Suoristin ryhtini ja viilsin kynsilläni ilmaa valmistautuen vastaamaan päällikön kysymykseen.
"Kuulin hänen puhuvan jollekin viime yönä, kenties surmatulle Hiiripisaralle? Kenties Pikiviilto järjesti hänenkin kuolemansa ja palkkasi siihen jokiklaanilaisen, ken tietää. Kuitenkin, hän kertoi haluavansa jonkun vastuuseen, en tiedä mistä, enkä tiedä kenet. Olen aivan varma, että hän kertoo sinulle olevansa tiedoton siitä mikä tai kuka Kuutihkun tappoi. Kai ymmärrät, että emme voi luottaa häneen?" naukaisin päällikölle ja siristin silmiäni. Uskoisiko Raetähti sanojani? Olinhan hänen varapäällikkönsä, mutta siitä huolimatta hän saattoi epäillä minua ja lähteitäni.
"Kaiken lisäksi olen kuullut eräältä taholta Pikiviillon olevan uskoton klaaniamme kohtaan. Minä ehdotan, että karkotat Pikiviillon ikuisiksi ajoiksi klaanimme reviiriltä, jos siis suinkin uskot minua ennemmin kuin uskotonta parantajaamme, joka juuri sattui murhaamaan ystäväni Kuutihkun", nau'uin matalalla äänellä kollikissalle tehden selväksi, etten luottanut Pikiviiltoon ja olin varma hänen olevan syyllinen kaikkeen. Odotin kärsivällisenä Raetähden vastausta. Odotellessani viilsin kynsilläni pari kertaa ilmaa ja sipaisin pari kertaa kielelläni rintakarvojani.
//Rae? Apua kui tönkkö tästä tuli xdd En oo varma kui tän ois kuulunu mennä mut meni nyt näi :dd tuntuu et toi Viillon puhe oli tosi epäuskottava xdd
Raetähti
Kuutihku oli kuollut? Korviini oli ehtinyt jo tieto Hiiripisaran kuolemasta. Jo kaksi kuolemaa näin lyhyessä ajassa. En yleensä ollut laisinkaan hermostunut lähes mistään, mutta nyt minun oli tunnustettava, että nämä kuolemat olivat saaneet minut hermostumaan. Upotin kynteni sammalvuoteeseeni. Jos oli totta, että Pikiviilto olisi syypää näiden kahden kissan kuolemaan, karkottaisin hänet samantien klaanista, enkä ikinä katuisi tekoa. Mutta oliko Viiltokaaoksen sanaan luottaminen? En kuitenkaan tiennyt, miltä taholta kolli on asiansa kuullut. Hän oli kuitenkin varapäällikkö, eikä hän tietenkään valehtelisi minulle. Uskoin kuitenkin enemmän Viiltokaaosta kuin jotakin uskotonta parantajaa. Minulla ei olisi mitään syytä pitää Pikiviiltoa Kuolonklaanissa, ei mitään. Kuolonklaani ei saisi menettää enempää jäseniä. Murahdin ja katsoin vain hetken vihreäsilmäistä kollia.
"Ei ole mitään syytä, miksen karkoittaisi Pikiviiltoa. En halua menettää enää ainuttakaan kuolonklaanilaista", sihahdin hampaitteni välistä. Rauhallinen puoleni oli vetäytynyt sivuun ja tilalle oli tullut se puoli, joka kupli vihaa. Se oli jo kauan pysytellyt poissa, mutta nyt se oli palannut. Niin kauan kun minä olisin päällikkö ja johtaisin tätä klaania, kukaan ei veisi pennuilta emoa tai tappaisi ketään soturia ilman rangaistusta. Sitä paitsi, klaani saisi Talvikkimuistosta kyllä parantajan, vaikka Pikiviillon karkoittaisinkin.
"Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin karkoittaa Pikiviilto", murahdin Viiltokaaokselle lopullisen päätökseni. Kissa, joka oli kahden kuolonklaanilaisen kuoleman takana, ei noin vain jäisi ilman rangaistusta. Oliko Pikiviilto muka luullut, ettei jäisi kiinni? Onneksi minulla oli Viiltokaaos, joka kertoi minulle tietonsa. En olisi voinut epäilläkään parantajaa. Onneksi Viiltokaaos oli tullut kertomaan totuuden.
//Viilto?
Viiltokaaos 29.07.2018
Silmänräpäyksen ajaksi kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne Raetähden siirrettyä katseensa etukäpäliinsä. Kun päällikkö nosti katseensa taas minuun, pakotin virneen pois. Nyt kasvoillani oli tyyni, mitäänsanomaton ilme.
"Kerrommeko koko klaanille kerralla? Ehkä olisi viisainta pitää klaanikokous asiasta ja karkottaa hänet siinä. Tällöin asia tuskin jäisi epäselväksi kenellekään ja kaikki tietäisivät Pikiviillon olevan vaarallinen", naukaisin tasaisella äänellä päällikölle, joka vastasi nyökkäillen pienesti.
"Olet oikeassa. Hae Pikiviilto, minä järjestän kokouksen heti", päällikkö naukui ja nyökkäsi minulle merkiksi poistua. Käänsin jo selkäni Raetähdelle, mutta ennen kuin poistuin pesästä käännyin vielä harmaan kollin puoleen.
"Mitä me teemme jokiklaanilaisille? Jos Pikiviilto aiheutti hänen kuolemansa, mukana täytyy olla ainakin yhden jokiklaanilaisen. Aiotko selvittää kuka se oli?" jätin kysymyksen leijailemaan ilmaan, kun astelin ulos pesästä auringonpaisteeseen. Valhekuiske odottikin minua jo suurkiven liepeillä.
"Missä Pikiviilto on?" kysyin naaraalta luomatta katsetta hänen tummaan turkkiinsa.
"Pentutarhalla, äänistä päätellen pennut ovat raivoissaan hänelle", vastasi soturi tyytyväinen ääni puheessaan. Hymähdin pienesti antamatta virneen nousta kasvoilleni.
"Minä haen hänet", nau'uin ja lähdin rauhallisin askelin astelemaan kohti pentutarhaa pää ylväästi pystyssä. Huomasin joidenkin katsovan minua ja kuiskivan jotain. Joko he arvasivat, mitä olin menossa tekemään?
Jouduin kumartumaan astuessani sisään pentutarhaan. Maidon lämmin tuoksu oli korvattu Kuutihkun kuoleman hajulla ja ripauksella kuolonmarjojen tuoksua, jolta kuningattaren suusta tullut vaahto taisi tuoksua. Huomasin tummanharmaan kollipennun seisovan uhkaavasti nurkkaan ahdistetun Pikiviillon edessä. Pentu käänsi katseensa minuun. Hänen sähkönsiniset silmänsä olivat täynnä raivoa ja vihaa.
"Pikiviilto, Raetähdellä on sinulle asiaa", totesin rauhallisesti ja nostin katseeni pikimustaan parantajakolliin. Pikiviilto katsoi minua ja siristi aavistuksen verran vihreitä silmiään. Varovasti kolli asteli pentujen ohitse ja kulki perässäni ulos pentutarhasta. Raetähti kutsui juuri klaanin klaanikokoukseen suurkivelle. Päällikkö seisoi kiven päällä ja loi tiukan katseen parantajaan. Johdatin parantajakollin suurkiven eteen ja astelin itse sen vierelle, jossa varapäällikön paikka klaanikokouksessa oli.
"Tahdon kertoa tämän teille kaikille yhteisesti, koska koskeehan asia koko klaania. Ehkä te jo tiedättekin, että Pikiviilto surmasi kuningatar Kuutihkun vain hetki sitten syöttämällä tuolle yrttien seassa kuolonmarjoja", naukui päällikkö ja loi syyllistävän katseen Pikiviiltoon, joka ei sanonut sanaakaan. Ilmeisesti hän ymmärsi, ettei hänen puheillaan ollut Kuolonklaanissa enää mitään merkitystä.
"Siispä julistan Pikiviillon karkotetuksi Kuolonklaanista ikiajoiksi. Jos näette hänet tämän jälkeen reviirillämme, tappakaa hänet heti", päällikkö naukui tasaisella äänellä koko klaanille. Kissojen seasta kuului tyytyväisiä ulvahduksia, pennut olivat luoneet tiukan katseen parantajaan.
"Minä voin saattaa hänet Valhekuiskeen kanssa reviirimme rajalle", naukaisin päällikölle, joka vastasi hetken miettimisen kuluttua nyökkäämällä. Valhekuiske asteli isänsä rinnalle ja tiuskaisi tuolle käskyn seurata. Osoittaakseen epäkunnioitusta, kissat käänsivät selkänsä parantajalle sitä mukaan, kun tuo kulki heidän ohitseen.
"Enkö saa edes hyvästellä Talvikkimuistoa?" kysyi parantajakolli rauhallisella äänellä. Pudistin päätäni.
"Sinulla ei ole enää mitään oikeuksia", vastasin tyynesti astellessani ulos leiristä Pikiviillon edellä. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa kohti Kuolonklaanin rajaa, jonka toisella puolella oli vapaata maata. Ylittäisimme pian ukkospolun.
//Piki tai Valhe? Sori jos hittasin jotakuta xdd
Valhekuiske
Pysähdyin ukkospolun eteen ja vilkaisin pari askelta takanani tulevaan Viiltokaaokseen ja Pikiviiltoon, jonka katse oli ollut koko matkan painuneena kohti maata. Siristin vihreitä silmiäni halveksuen pääni sisällä sitä, kuinka säälittävältä entinen parantaja näyttikään. Saisin viimein elää rauhassa Kuolonklaanissa, eikä tarvinnut enää katsoa hänen petollista naamaansa. Viiltokaaos tarkisti, ettei hirviöitä ollut lähellä ja antoi merkin, kun ukkospolku oli turvallista ylittää. Kirin edelle siirtyneen varapäällikön ja jatkoin kulkua hänen vierellään.
"Minne jätämme hänet?" kysyin katsellen samalla edessämme kohoavia korkokiviä,
"Kuolonklaanin raja päättyy vuorten takaiselle nummelle. Pikiviilto jää sinne", harmaaturkkinen kolli vastasi ja mulkaisi hieman taempana kulkevaa Pikiviiltoa, jonka kulku oli niin hitaanoloista, että tuo vaikutti vitkuttelevan tahallaan. Murahdin hieman turhautuneena, sillä tähän matkaan en olisi halunnut käyttää enempää aikaa kuin oli pakko.
"Mikään ei kuitenkaan estä häntä palaamasta muiden reviirien tai sitten ukkospolun kautta", huomautin, mutta Viiltokaaoksen ilmeestä huomasi, ettei hän pitänyt asiaa ongelmana.
"Palaisi minne? Kuolonklaanin reviirillä hän on vapaata riistaa, enkä epäile etteikö joku käyttäisi sitä tilaisuutta. Eikä kukaan järkevä päällikkö ottaisi luopiota jäseneksi muissakaan klaaneissa", Viiltokaaos naukaisi. Nyökkäsin hyväksyen tuon vastauksen ja siirryin kulkemaan Pikiviillon toiselle puolelle, vaikka tuskin hän olisikaan keksinyt lähteä livohkaan.
//Viilto? Tönks
Viiltokaaos
Kuljin Pikiviillon vierellä eteenpäin. Jättäisimme hänet korkokivien toiselle puolelle, vaikka en uskonut entisen parantajan pysyvän siellä päivää kauempaa. Valhekuiske oli siirtynyt isänsä toiselle puolelle ja kulki eteenpäin ripein askelin. Korkokivien ylittäminen täältä oli helpompaa, sillä ne eivät olleet yhtä korkeita kuin Emonsuun kohdalla.
Jo hetken kuluttua tunsin oloni tukahduttavan kuumaksi. Aurinko paistoi yhä korkealta taivaalta suoraan tummaan turkkiini. Vilkaisin kahta muuta kissaa. Pikiviillon turkki oli omaani yhä vain tummempi, hänelläkin taisi olla tukalat oltavat mutta siitä minä en välittänyt. Puolestani kolli saisi vaikka kuolla kuumuuteen, sillä minä en hyötyisi hänestä enää lainkaan.
Saavuttuamme vuoren juurelle, pysähdyin hetkeksi erään suuren kiven varjoon. Valhekuiske asteli luokseni, myös hän hengitti nopeammin kuumuuden vuoksi. Pikiviilto pyrki varjoon, mutta nähtyään paljastetut kynteni ja pörhistetyt karvani, tyytyi luopio jäämään auringonpaisteeseen.
”Jatketaan”, tokaisin hetken tauon jälkeen ja lähdin kulkemaan ylöspäin rinnettä Pikiviilto edelläni. Tumma kallio poltteli polkuanturoitani, mutta en antanut sen hidastaa ripeää tahtiani. Pyrin astumaan jokaisen pienenkin kiven varjoon, sillä siinä kallio oli aavistuksen verran viileämpi, vaikka eron havaitseminen oli lähes mahdotonta. Vilkaisin vierelläni kulkevaa Valhekuisketta. Soturi ei näyttänyt pitävän kuumuudesta, kukapa siitä piti.
Toiselle puolelle laskeutuminen oli nopeampaa kuin ylöstulo, mutta meidän liikuttuamme eteenpäin vuoren toiselle puolelle, myös aurinko seurasi meitä tehden siitäkin puolesta todella kuuman.
”Olet nyt omillasi, ala kalppia siitä”, sihahdin hampaideni välistä klaanini entiselle jäsenelle. Pikiviilto loi minuun tiukan katseen, mutta päästi vain suustaan huokaisun ja käänsi meille selkänsä. Katse maassa kolli katosi korkean ruohon sekaan näköpiiristämme. Käänsin katseeni Valhekuiskeeseen, joka tuijotti yhä Pikiviillon perään.
”Kaduttaako?” virnistin ja istuin alas ruohikolle. Naaras käänsi vihreän katseensa minuun ja pyöräytti silmiään.
”Tämän täytyy olla paras asia jota minulle on elämäni aikana tapahtunut”, naaras vastasi virnistäen hennosti.
”Saalistetaan. Annetaan auringon laskea, yöllä vuoren ylittäminen on helpompaa ja vaivattomampaa”, nau’uin ja suuntasin toiseen suuntaan mihin Pikiviilto oli lähtenyt. Valhekuiske seurasi tiukasti kintereilläni.
”Me olemme aika hyvä tiimi”, Valhekuiske kerskui päästyään rinnalleni. Kohautin lapojani ja hidastaessani vauhtiani viilsin kynsilläni ilmaa.
”Etsitään vettä”, sanoin kiinnittämättä huomiota naaraan toteamukseen. Suuni oli kuiva, olin hurjan janoinen ja kuumissani. Suuntasimme kohti metsän laitaa, josta toivoin löytäväni pienen puron, joka olisi säilynyt näistä paahtavista päivistä.
//Valhe? en oo iha satavarma oliks niitte tarkotus tlittää noi vuoret vai mite mut ne ny ylitti xdd
Kalmalilja 24.07.2018
Mietin vastausta Viiltokaaoksen kysymykseen päätäni kallistaen. En uskonut, että kovin monella kissalla oli suhteita muiden klaanien kuin Varjoklaanin kissoihin. Varjoklaanista oli tullut viime aikoina hiukan Kuolonklaanin tapainen, mikä varmasti oli syy siihen, että useat kuolonklaanilaiset tunsivat varjoklaanilaisia. Varjoklaanilaisista tulisi myös todennäköisemmin liittolaisia.
"En usko, että on juuri ketään, jolla tuollaisia suhteita olisi", naukaisin tuumien. "Varjoklaani on metsän klaaneista ainoa, joka edes jollain tasolla muistuttaa klaaniamme. Tuskin kukaan kuolonklaanilaisista olisi vaivautunut hankkimaan ystäviä muista klaaneista, kaltaisemme kissat ovat niissä harvassa."
Myrskyklaanista ja Jokiklaanista ei saisi helpolla liittolaisia, sillä Kuolonklaani kohtasi kyseisten klaanien reviirit vain Nelipuilla. Sinne pääsivät metsästämään vain kokeneet soturit, eivätkä hekään useita kertoja päivässä. Lisäksi Jokiklaani ja Myrskyklaani molemmat vihasivat Kuolonklaania. Varmasti Tuuliklaanikin, mutta ei ehkä yhtä suuresti, kuin kaksi muuta klaania. Lisäksi Tuuliklaani oli Kuolonklaanin kanssa rajanaapuri.
"Jos haluat, voin ottaa tehtäväkseni solmia suhteita Tuuliklaaniin. Uskon, että sieltä saisimme todennäköisimmin liittolaisia, jos Varjoklaania ei lasketa."
//Viilto?
Viiltokaaos 25.07.2018
Kuuntelin Kalmaliljaa tyyni ilme kasvoillani ja nyökkäilin hitaasti hänen puhuessaan.
"Selvä, mutta olekin varovainen ettei kukaan saa sinua kiinni. Jos niin käy, olet omillasi", naukaisin viiltäen samalla kynsilläni ilmaa läheltä Kalmaliljan viiksikarvoja. Soturi ei hätkähtänyt laisinkaan, sillä hän oli kai jo tottunut pakonomaiseen viiltoliikkeeseeni, joka oli kulkenut mukanani sekä tämän että entisen elämäni ajan. Kalmalilja siristi silmiään, mutta nyökkäsi kuitenkin. Kuulin askeleita leirin sisäänkäynnin suunnalta, joka sai minut kääntämään katseeni sen suuntaan. Piikkihernetunnelista asteli sisään partio Mutinakielen johtamana. Häntä seurasivat Valhekuiske, Kuolemakukka sekä Mututassu. Valhekuisken nähtyäni mieleeni muistui hänen suunnitelmansa isänsä klaanista ajamiseen tai tappamiseen.
"Minun täytynee nyt mennä. Jos sinulla on minulle asiaa, tule toki puheilleni toiste", naukaisin edes vilkaisematta Kalmaliljaa ja astelin kylmästi hänen ohitseen. Hidastin tahtiani, sillä huomasin Valhekuiskeen juttelevan oppilaalleen. Hetken odotin sivussa, kunnes oppilas lähti omille teilleen ja Valhekuiske jäi katselemaan hänen menoaan. Samassa soturi huomasi minut ja nosti kirkkaan katseensa minun suuntaani. Tyyni ilme kasvoillani kävelin soturin luokse ja istuuduin alas, suoraan auringonpaisteeseen.
"Milloin laitamme suunnitelmasi käyntiin?" kysyin hiljaa naaraalta luomatta häneen katsekontaktia, vaan katselin suoraan eteenpäin kohti pentutarhaa, jossa Kuutihku oli pari päivää aiemmin synnyttänyt pentunsa Pisaratähden pojalle Kostohengelle.
"Ja virkistä vielä muistiani, kuinka toteutamme tämän suunnitelmasi?" jatkoin ja käänsin nyt katseeni Valhekuiskeeseen.
//Valhe?
Valhekuiske 26.07.2018
Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen virne saadessani varmistuksen Viiltokaaoksen olevan yhä mukana suunnitelmassani karkoittaa Pikiviilto. Jos kaikki menisi juuri niin kuin olin ajatellut, parantaja kävisi hetkeä myöhemmin viemässä pentujaan imettävälle Kuutihkulle kurkkuyrttiä, jossa on mukana pieni yllätys.
"Kuutihkun pennut eivät ole enää aivan niin riippuvaisia hänestä, etteikö joku muu voisi heitä hoitaa. Hän siis valitettavasti päätyy uhrautumaan klaaninsa puolesta, mutta antaa sen varmasti anteeksi. Suunnitelmani tulisi toteuttaa mahdollisimman nopeasti, kun Pikiviilto käy vielä päivittäin pentutarhalla. Ehdotan siis, että toteutus käynnistyy tänään, jos se sopii", nau'uin silmät innostuksesta pienesti kiiluen. Moraalini kesti kyllä yhden viattoman uhrin, kunhan vain Pikiviillon karkoitus onnistuisi. Viiltokaaos nyökkäsi, mutta vaikutti hieman mietteliäältä.
"Ja mikä olikaan minun osani tässä suunnitelmassasi?" varapäällikkö kysyi, luomatta vieläkään kunnon katsetta suuntaani.
"Sen jälkeen, kun käyn hieman tapaamassa isääni ja saan järjestettyä kuolonmarjat Kuutihkulle, sinä voit puhua Raetähden uskomaan sen olleen tahallista parantajalta ja antmaan rangaistuksen sen mukaan", selitin toivoen, että Viiltokaaos oli ymmärtänyt kaiken oikein.
//Viilto?
Viiltokaaos
Katsoin Valhekuisketta silmiäni siristellen samalla, kun kuuntelin hänen suunnitelmaansa. Naaras oli päättänyt laittaa sen toimeen jo tänään. Hänen suunnitelmiinsa kuului kuningatar Kuutihkun myrkyttäminen kuolonmarjoilla. Itseäni ajatus etoi, sillä Kuutihku oli ollut jopa lähes ystäväni ennen kuin olimme saapuneet Kuolonklaaniin. Olin opettanut naarasta taistelemaan ja kertonut hänelle juttuja klaanielämästä. Mutta Valhekuiske oli kertontu Pikiviillon olevan uskoton klaanillemme ja Pimeyden Metsälle, jonka vuoksi hän ei ollut sopiva parantajaksemme. Aivan hyvin voisimme vain karkottaa hänet ja Talvikkimuisto voisi jatkaa hänen työtään ja kouluttaa klaanillemme paremman parantajan mitä Pikiviilto on.
"Selvä. Pikiviilto kävi aamulla pentutarhassa, joten hän on tuskin menossa sinne uudelleen ennen auringonlaskua. Hoida sinä sitä ennen osasi niin minä teen jotain muuta", naukaisin Valhekuiskeelle ja nyt ensimmäistä kertaa keskustelun aikana kohtasin hänen vihreät silmänsä.
"Selvä, mutta älä viivy liian kauaa. Pikiviillon sana vastaan minun sana taitaa Raetähden silmissä voittaa. Sinun täytyy olla täällä vakuuttamassa, että Pikiviilto on syyllinen", tumma naaraskissa naukaisi hiljaisella äänellä.
"Vannon, että olen täällä viimeistään auringonlaskun koittaessa", sanoin ja nousin ylös. Valhekuiske suuntasi kohti parantajan pesää ja jäi odottelemaan kai isäänsä sen edustalle. Suunnitelman olisi paras toimia tai sekä minulle että Valhekuiskeelle kävisi kalpaten. Nyt tarvitsisin vain tekemistä auringonlaskuun saakka. Kenties voisin lähteä kävelylle. Toisaalta käveleminen yksin oli suunnattoman tylsää. Annoin katseeni kulkea parantajan pesältä aina pentutarhalle saakka. Kostohenki asteli juuri ulos pesästä. Hän naukui jotain vielä peräänsä, ilmeisesti kumppanilleen Kuutihkulle tai yhdelle nuorista pennuistaan. Kolli oli sukulaiseni, joten hänen saaminen pienen piirini sisään ei olisi pahitteeksi. Hitain askelin käpäläni johdattivat minut mustan kollin luokse.
"Tervehdys, Kostohenki", tervehdin kollia ja asetuin hänen vierelleen, kun kissa asteli kohti sotureiden pesää. Kolli käänsi yllättyneen katseensa minuun päin.
"Viiltokaaos", hän tervehti minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan.
"Onko sinulla aikaa? Lähde kanssani kävelylle", nau'uin ennemmin käskynä kuin ehdotuksena. Kollin oli turha alkaa niskuroimaan, hän varmaan itsekin tiesi sen.
"Kai minulla sitten on", kolli vastasi ja kohautti rennosti lapojaan, kun johdatin hänet piikkihernetunnelille. Soturin edellä astelin ulos leiristä ja suuntasin kohti ukkospolkua. Tahdoin jutella kollille kahden kesken, mutta sitä tuskin saisimme Kuolonklaanin reviirillä. Törmäisimme takuulla aurinkohuipun partioihin tai harjoituksissa oleviin mestareihin ja oppilaisiin. Nelipuilla voisimme olla kahdestaan, olihan paikka kielletty alue muilta kuin partioilta, joita en tänään sinne lähettänyt vasta kuin auringonlaskun aikaan.
"Nelipuilleko?" kolli kysyi ja kiri minut kiinni jatkaen nyt matkaa rinnallani.
"Niin", vastasin pitäen katseeni tiukassi edessäpäin.
Kun olimme ylittäneet Tuuliklaanin rajamerkit ja jatkaneet matkaamme aina nelipuille saakka, saatoin aloittaa keskustelun kollin kanssa. Kostohenki ennätti kuitenkin ensin:
"Ilmeisesti sinulla on minulle jotakin asiaa, kun tänne asti piti tulla kertomaan?" Nyt hidastin tahtiani ja käännyin katsomaan kollia virnistys kasvoillani.
"Tiesin sinun olevan viisas", tokaisin tyytyväisenä jatkaen matkaa alas nelipuiden laaksoon Kostohenki tiukasti kannoillani. Kun olimme päässeet alas laaksoon, käänsin katseeni soturiin.
"Kerron sinulle jotakin, mitä en kerro turhan usealle kissalle. Sinä saat kuulla tämän siksi, koska olemmehan sentään verisukua ja uskon voivani luottaa sinuun. Voinko minä luottaa sinuun?" kysyin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Kostohenki mietti hetken.
"Sinä voit luottaa minuun", hän vakuutti rauhallisella äänellä ja odotti minun jatkavan.
"Minulla on suunnitelma, joka tulee muuttamaan koko metsän elämän, erityisesti Kuolonklaanin. Suunnitelmani tuhoaa hetkellisesti metsässä vallitsevan rauhan, mutta sen jälkeen kaikki tulee olemaan kuolonklaanilaisten osalta paremmin kuin koskaan. Klaanimme on aliarvioitu ja muut klaanit eivät tunnu kunnioittavan meitä, olet takuulla huomannut tämän? Kokoontumisissa muut kissat kääntävät selkänsä kuolonklaanilaissotureille ja syyttävät jokaisesta rikkeestä meitä. Vaikka kuinka olemme pyrkineet elämään heitä tyydyttäen jo monta vuodenaikaa, me siltikin tunnumme vain olevan syypäitä kaikkeen, sehän ei ole kivaa. Eikö meidän olisi aika maksaa heille ja näyttää, keitä me oikeasti olemme?" nau'uin kollikissalle kiertäen hänet ja yrittäen olla mahdollisimman vakuuttava. Kostohenki siristi keltaisia, Pisaratähdeltä perittyjä silmiään.
"Onko sillä väliä mitä vastaan? Olet kai jo päättänyt haluavasi minut joukkoihisi", kolli naukui tyynesti ja jatkoi kanssani matkaa kohti puhujankiveä.
"Minähän sanoin, sinä olet viisas", totesin hymähtäen, mutten kerennyt jatkaa kun kitalakeeni leijaili imelä veren haju. Hetken kuluttua myös Kostohenki haistoi sen. Heilautin häntääni kollille merkiksi olla hiljaa ja seurata minua. Kuljin veren hajua kohti lähemmäs puhujankiveä. Haju voimistui hetki hetkeltä. Kun kiersimme puhujankiven, erotin verestä punaisen kissan makaavan elottomana puhujankiven varjossa. Ei, kissan turkki ei ollut verestä punainen, hänen turkkinsa oli punaruskea. Kostohenki kiiruhti kissan luokse ja kumartui tuon tasolle.
"Hiiripisara!" kolli naukui jo elottoman naaraan nimen ja ravisteli sisartaan, jonka nyt itsekin tunnistin selkeästi Pisaratähden pennuksi. Astuin itsekin lähemmäs ja erotin naaraan turkissa jotain.
"Katso, joku on hieronut hänen turkkiinsa jotain", nau'uin ja kumarruin haistamaan hänen turkkiaan hieman lähemmäs. Veren haju puski voimakkaasti laventelin tuoksun lävitse, mutta sen lisäksi soturin turkista saattoi haistaa Jokiklaanin tuoksun.
"Laventelia, sekä Jokiklaani", vastasin hiljaisella äänellä ja nostin vihreän katseeni Kostohenkeen. Kollin ilme muuttui hetkessä vihaisemmaksi. Hän käänsi katseensa kohti Jokiklaanin reviiriä ja paljasti hampaansa ja antoi kynsiensä liueta esille.
"Ovat ilmeisesti yrittäneet peittää hajunsa, mutta ei tainnut onnistua kovinkaan hyvin", tokaisin kollikissalle kuin yrittäen sivuuttaa hänen suuttumuksensa.
"Ruumis on vietävä leiriin", Kostohenki vastasi ja tarttui sisarensa niskasta kiinni lähtien kantamaan sitä kohti leiriä. Arvelin kollin pärjäävän sisarensa kanssa, joten lähdin kulkemaan hänen perässään poispäin nelipuilta. Noin puolessa välissä matkaa kohti Kuolonklaanin reviiriä, Hiiripisaran eloton ruumis oli vähällä pudota hänen veljeltään. Autoin soturin nostamaan naaraan selkäänsä ja matka jatkui hitaasti hiljaisuuden vallitessa yllämme.
"Jos joku kysyy mitä teimme nelipuilla, olimme etsimässä sisartasi, joka kertoi aamulla sinulle käyvänsä pikaisesti nelipuilla suostumatta kertomaan syytä. Vaikka Raetähti tuskin välittäisi, jos kävisin nelipuilla luvatta, mutta hän saattaisi epäillä jotakin", sanoin Kostohengelle, joka hädin tuskin edes vilkaisi minua. Soturi kuitenkin nyökkäsi.
"Ymmärräthän nyt, miksi meidän täytyy toteuttaa suunnitelmani? He eivät edes uskaltaneet jättää ruumista paikoilleen peittämättä sen hajua. Siitä näemme, miten paljon he kunnioittavat klaanimme jäseniä ja pelkäävät antaa tappajan ottaa vastuuta teostaan", nau'uin soturille silmiäni siristäen. Viilsin kynsilläni ilmaa ja kiristin hieman tahtiani, kun Kuolonklaanin reviiri häämötti edessämme.
Matkan aikana en vaivautunut kertaakaan edes ehdottamaan Hiiripisaran ruumiin kantamista, vaan annoin Kostohengen kantaa sisarensa itse aina leiriin saakka. Kun astelin soturin edellä leiriin, kissat taisivat haistaa veren heti, sillä monen katse kääntyi suuntaamme. Aurinko oli jo laskemassa, mutta auringonlaskuun olisi vielä aikaa. Kissat leirissä kuiskivat toisilleen jotain ja katsoivat, kun Kostohenki laski elottoman naaraskissan ruumiin keskelle leiriä.
"Hiiripisara on kuollut!" kuulin jonkun nuoren soturin naukuvan kovaan ääneen. Hän sai osakseen useita mulkaisuja, sillä kaikki näkivät sen kyllä. Samassa Pikiviilto kiiruhti pesästään pääaukiolle kuultuaan uutisen. Kului hetki, jonka jälkeen Valhekuiske asteli ulos pesästä. Katsoin soturia silmiäni siristellen, katseemme kohtasi vain pienen hetken ajan, mutta siinä ajassa soturi kerkesi väläyttää minulle tyytyväisen virneen.
"Mitä tapahtui?" kysyi Pikiviilto Kostohengeltä ja katsoi elotonta kissaa. Kostohenki selitti asian niin, miten olin hänen käskenyt kaikille kertoa ja Pikiviilto sekä muut siinä olleet kuolonklaanilaiset näyttivät uskovan sen. Liukenin paikalta Valhekuiskeen luokse taka-alalle kenenkään huomaamatta.
"Hoiditko sen, mitä sinun piti hoitaa?" kuiskasin naaraskissalle tällä kertaa katsomalla häntä suoraan vihreisiin silmiinsä. Soturi nyökkäsi hitaasti.
"Tapoitteko te hänet?" Valhekuiske kysyi hiljaisella äänellä katsoen minua epäilevästi. Viilsin kynsilläni ilmaa läheltä naaraan viiksikarvoja ja pyöräytin silmiäni.
"Emme tietenkään, mitä oikein ajattelet. Olen pian osasyyllinen jo yhden klaanitoverini kuolemasta ja toisen karkottamisesta. Löysimme hänet nelipuilta, ilmeisesti Jokiklaanin tekosia. Yrittivät kyllä kovasti peittää hajujälkensä", selitin Valhekuiskeelle, joka kuunteli minua tarkasti, koska puhuin hyvin hiljaa. En voinut ottaa riskiä, että kukaan ylimääräinen olisi kuullut tästä. Katseeni kohtasi taas Valhekuiskeen katseen. Hetken ajan vain katsoin häntä suoraan tuon vihreisiin silmiin pystymättä irrottamaan sitä. Pian ravistin kuitenkin päätäni, kun kissat leirissä alkoivat hälvetä pois ihmettelemästä Pisaratähden tyttären kuolemaa.
"Hän oli hyvä kuolonklaanilainen, kaiken lisäksi..", olin sanomassa pennunpentuni, kunnes muistin Valhekuiskeen olevan tiedoton uudelleensyntymisestäni, joten jatkoin mahdollisimman pian, "sukulaiseni. Tuota kohtaloa en toivo yhdellekään kuolonklaanilaiselle."
//Valhe?
Valhekuiske 28.07.2018
Nyökkäsin myötätuntoisesti vaikken ollut varma, oliko Hiiripisaran kuolema todella koskettanut varapäällikköä niin paljon, kuin tuo antoi ymmärtää.
"Hän oli itse asiassa siskopuoleni. Kielomyrkky oli meidän emomme, mutta emme olleet kuitenkaan kovin läheisiä", naukaisin katsoen vielä kerran punertavaturkkisen soturin ruumiiseen, ennen kuin se katosi pienen kissajoukon mukana haudattavaksi. Katseeni palautui Viiltokaaokseen, joka vaikutti hieman levottomalta.
"Pikiviilto lähtee pian katsomaan Kuutihkua, joten minun on parempi mennä. Pysyttele lähistöllä niin tiedät, missä mennään", vinkkasin nopeasti ja ravasin parantajan pesälle, jäämättä odottamaan Viiltokaaoksen vastausta. Astuin hämärään pesään, jonne olin nähnyt Pikiviillon jo palanneen tuon tarkistettua Hiiripisaran ruumiin. Isäni ei edelleenkään muistanut, kuinka olin kesken riitelymme suutuspäissäni paiskannut hänet kohti kiveä, eikä tällin takia muistanut koko riitaa. Parantaja siis luotti minuun - ainoaan elossa olevaan perheenjäseneensä täysin.
"Pikiviilto, ehditkö puhua hetken?" kysyin katseeni naulittuna yrttiensä luona puuhailevan kissan selkään. Talvikkimuisto ei onnekseni ollut pesässä sillä hetkellä, mikä olisi voinut vaarantaa tehtävän. Pikiviilto kääntyi ympäri ja loi pienen hymynkaltaisen ilmeen nähdessään minut.
"Jos odotat hetken, niin käyn nopeasti pentutarhalla vilkaisemassa Kuutihkua. Vien vain muutaman yrtin hänelle, eikä siinä mene kauaa", parantaja vastasi ja nosti pienen lehtikäärön suuhunsa, joka samalla hetkellä repeytyi ja pudotti nipun lehtiä maahan. Kolli kirosi pienesti ja alkoi kokoamaan nippua uudelleen, jolloin huomasin tilaisuuteni tulleen. Hiippailin tuon selän takaa erilliselle kuopalle, jossa tiesin hänen säilyttävän kuolonmarjoja ja nappasin pari suuhuni, varoen kuitenkin rokkomasta niiden pintaa. Loikkasin takaisin Pikiviillon luokse ja nostin muutaman yhä maassa makaavan yrtin.
"Ehkä on parempi, että autan näiden kanssa", mumisin, saaden kiitollisen nyökkäyksen vastaukseksi parantajalta, joka lähti edellä suuntaamaan pentutarhalle. Sydän hakkasi rinnassani ajatellessani, mitä pian tulisi tapahtumaan ja mikä voisi mennä pieleen. Pikiviilto ei ollut niin tyhmä, etteikö osaisi epäillä minua, jos hän löytäisi marjat yrttien seasta. Kostohenki oli luultavasti vienyt pennut ulos tarhasta, sillä Kuutihkun vierellä ei maannut ainuttakaan nyyttiä, mutta parempi niin, sillä pennut tuskin olisivatkaan halunneet nähdä emonsa kuolemaa.
"Hei, Pikiviilto", kuningatar tervehti parantajaa, joka nyökkäsi pienesti laskiessaan yrttitukon hänen eteensä ja kehotti sitten minua laskemaan myös loput yrtit, joiden kantamisessa olin auttanut.
"Pennut voivat ilmeisesti hyvin", kolli varmisti, johon Kuutihku nyökkäsi tyytyväisenä ja alkoi lipoa yrttejä suuhunsa. Hengitykseni kävi yhä tiheämmäksi huomatessani, kuinka mustan naaraan ilme tuimeni ja katse muuttui sakeaksi. Pikiviilto oli jo kääntynyt pois lähteäkseen, mutta Kuutihkun kakiva yskä sai hänet kääntymään sydämenlyönnissä ympäri.
"Mitä nyt? Kaikki ei ole hyvin. Mitä tapahtuu?" naaras haukkoi henkeään ja yski maahan verta. Minun oli käännettävä katseeni, sillä näky alkoi tehdä pahaa, mutta kuulin, kuinka parantaja koitti saada yhtä paniikissa olevaa kuningatarta syömään jotakin yrttiä, kunnes tuskan vaikerrukset vaikenivat. Pikiviillon kasvoilta paistoi järkytys ja hän näytti vain jäätyneen paikoilleen, jolloin tajusin aloittaa esitykseni.
"Onko hän... etkai sinä aiheuttanut tätä? Mitä niissä yrteissä oli ja sano edes, että se oli tahatonta", tivasin järkytystä esittäen.
"On... mutta vannon, etten tiedä mitä tapahtui", tuo vastasi vakavana. Lähdin pesästä ja etsin katseellani Viiltokaaosta, jonka pian huomasin läheltä sotureiden pesää. Juoksin kollin luo tyytyväinen ilme kasvoillani.
"Valitettavasti meidän on nyt vietävä ilmoitus päällikölle, että Kuutihku on menehtynyt", naukaisin hiljaisella äänellä.
//Viilto?