Kirjoittaja: Elandra
Nimet: Huurupentu, Huurutassu, Huurulilja
Sukupuoli: Naaras
Klaani: Myrskyklaani
Entinen mestari:
Koulutetut oppilaat: Okrakarva
Syntynyt:
Kuollut: 00.03.2017
Kuolinsyy: Söi kuolonmarjoja, koska ei halunnut enää elää.
KP: 305
Ulkonäkö: Huurulilja on pohjaväriltään hopeanharmaa kissa. Hänen turkillaan on muutamia siniharmaita laikkuja. Naaraskissan otsassa, hieman oikealla on laikku, joka on muodoltaan hieman pitkulainen, ja laikun alaosa haarautuu neljään eri suuntaan paksuhkoina juovina. Laikku näyttää melko epämääräiseltä. Naaraskissan vatsassa, miltei etujalkojen välissä on toinen samanvärinen laikku. Laikku on muodoltaan melkoisen paljon ympyrää muistuttava, vaikka onkin hieman epätäydellisen pyöreä. Naaraskissan kolmas laikku on aivan hännäntyvessä. Laikku on pieni, ja sitä ei aina edes huomaa. Hännäntyven laikku on myös epätäydellinen ympyrä, vaikkei kuitenkaan samanlainen kuin vatsassa oleva laikku. Naaraan viimeinen laikku on tuon oikeassa kyljessä, ja se on isoin, mitä naaraskissan kehossa on. Se on noin hiirenkokoinen, ja melko pitkula, epätäydellinen soikiota muistuttava laikku. Naaraalla on laikkujen lisäksi yksi siniharmaa tassu, tassu on vasen takatassu. Naaraskissan turkki on pitkähköä ja itseasiassa myös melko paksua. Hänen häntänsä on lyhyehkö, ja karva on siinä yhtä pitkää kun muuallakin kehossa. Huurulilja omaa suuren kehon, joka on lihaksikas. Naaras on voimakasrakenteinen, ja lyhyet, lihaksikkaat jalat vain somistavat naaraskissan kehoa. Hänen takajalkansa ovat lihaksikkaammat kuin etujalat. Huuruliljalla on suuret tassut, jotka ovat melko leveät. Naaraalla on melko lyhyet ja tylsät kynnet, mutta kyllä ne sen verran terävät ovat, että voivat vahinkoa tehdä. Huuruliljan pää on kolmionmallinen ja melko sopusuhtainen suureen vartaloon verrattuna. Hänellä on valkeat, melko pitkät viikset. Huuruliljan kuono on melko pitkähkö, vaikkei mitenkään huomattavasti pidempi ole kuin muiden. Naaras omaa nenän, joka on vaaleanharmaan ja vaaleanpunaisen sekoituksen värinen. Soturikissan hampaat ovat puhtaanvalkeat, pitkähköt ja terävät. Hänen silmänsä ovat mantelinmuotoiset ja väriltään meripihkaiset. Meripihka sävyttyy tummaan oranssiin, ja jos tarkkoja ollaan, silmissä on vivahde tummanruskeaa. Huuruliljan korvat ovat kolmionmalliset ja teräväkärkiset, eivät mitenkään erityisen suuret tai pienet.
Luonne: Huurulilja on erittäin rauhallinen naaras, joka pyrkii tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Hän on uskollinen klaanilleen, klaanitovereilleen ja ennen kaikkea omalle perheelleen, ystävilleen ja rakkaimmilleen. Hän uskoo Tähtiklaaniin, mutta vaikeimpina aikoina naaras vain kadottaa uskonsa, mutta usko palautuu ajallaan. Huurulilja rakastaa ystäviä, ja ehkä joskus liikaakin, kun ystävyys voi johtaa ihastumiseen. Naaras ei rakastu sukupuoleen, vaan kissaan. Joskus Huurulilja saattaa ihastua naaraisiin ja kolleihin. Naaras häpeää sitä, jos rakastuu naaraaseen, eikä siksi puhu asiasta kenellekään, sillä pelkää maineensa menevän. Yleensä naaras kuitenkin ihastuu vain kolleihin. Tunteitaan naaras osaa näyttää, jos haluaa. Kun tämä naaras todella rakastuu, hänelle klaani ja klaanitoverit ovat naaraalle kuin ilmaa. Soturi on ystävällinen muille klaaneille, vaikkei erityisemmin noista pidä. Naaras yrittää kohdella kaikkia samanarvoisesti, muttei se aina ole helppoa. Hän on lempeä, ja melko hiljainen kissa. Hän osaa rakastaa elämäänsä ja siihen kuuluvia kissoja, ja kohtelee parhaimpina päiviä heitä kuin maailman herroja. Huurulilja ei pidä kovinkaan erakoista tai kotikisuista, eikä mielellään hyväksyisi heitä klaaniinsa, toisin kuin toisen klaanin jäseniä. Hän hyväksyy melkeinpä jokaisen klaanikissaksi syntyneen oikeastaan avosylin klaaniin. Naaras omaa melko huonon huumorintajun, ja saattaa suuttua vitseistä, joita hänelle heitetään. Naaraskissa suuttuu melko vaikeasti, ja suuttuessaan on hyvin hiljainen, hiukan apea ja kireä, eikä puhu paljoa. Naaras on kuitenkin viisas, ja joskus saattaa jakaa viisauksia turhankin paljon, ehkä jopa tuntemattomille. Hän on myös näsäviisas, sekä erittäin pikkutarkka, joten mestarina ei hyväksy epäonnistumisia kokeneilta oppilailta. Eipä hän hyväksy epäonnistumisia oikein muiltakaan, ei itseltä tai tovereilta. Hän on ankara, ja vaatii rikkeistä rangaistuksen, jopa itselleen. Hän tunnustaa usein, jos on tehnyt jotain väärin, sillä muuten omatunto kolkuttaa naaraan päässä joka hetki, eikä hän voi keskittyä mihinkään. Naaras ei riehaannu helposti, eikä ole mikään hirveän puhelias tuntemattomien seurassa. Häneen voi olla vaikea tutustua, sillä hän kokee usein luottamuspulaa jokaista kissaa kohtaan, ja pahimmillaan se saattaa johtaa siihen, että naaras menee shokkiin ja sekoaa joksikin aikaa, on paljon yksikseen ja ei usko ketään. Hän on hivenen verran kunnianhimoinen, mutta häpeää tätäkin piirrettä itsessään, sillä joskus hyvin harvoin saattaa kunnianhimo sokeuttaa naaraan, ja tuo tekee mitä sattuu. Huurulilja pyrkii miettimään sanansa tarkkaan. Yleensä hän ajattelee asiat positiivisesti, tai ainakin yrittää tehdä niin. Hän haluaa pitää hyvät välit klaanitovereidensa kanssa ja pyrkii estämään riidat kaikkien välillä, vaikka joskus saattaa vain pahentaa tilannetta.
Taidot: Huurulilja omaa mahtavan ponnistuvoiman takajaloissaan, jonka vuoksi hän osaa loikata yllättävän korkealle. Naaraskissa on voimakas taistellessaan. Hän osaa saalistaa sujuvasti, mutta hiljaa hiipiminen voi olla välillä vaikeaa naaraan painavahkon kehon vuoksi, mutta hän on hyvä jäljittäjä, ja omaa erinomaisen hajuaistin, jonka vuoksi osaa siis saalistaa hyvin. Hän ei ole hyvä piiloutuja, eikä mikään nopeakaan. Huurulilja on hyvä kiipeilemään puissa, mutta kivisillä alueilla kiipeily on naaraalle haastavaa, eikä siis siinä ole kovinkaan hyvä. Soturi ei ole hyvä tasapainoilija.
Suku&suhteet:
(VAIN TÄRKEIMMÄT, uupuu siis Pajun ja Aamun pennut ja paljon muitaki..)
Isän isän emon isän emo: Pajutähti*
Isän isän emon isän isä: Aamunkajo*
Isän isän emon isä: Leijonatähti*(uud.synt Leijonatähtenä)
Isän isän emon emo: Vihertähti*
Isän isän isän isä: Vinhaviiksi*(uud.synt Vinhasiipi)
Isän isän isän emo: Usvahäntä
Isän isän emo: Virtaviiksi*
Isän isän isä: Sumuturkki*
Isän isä: Leijonaloikka*
Isän emo: Lumikukka*
Isä: Vinhasiipi
Emo: Usvahäntä
Siskot: Utukatse, Kamomillatassu
Veljet: Hurjatassu*, Harakkatassu, Takiaispentu, Mesipentu, Kortetassu
Siskopuolet: Nopsatassu*, Hopeaturkki*, Jalavatassu*, Liljatassu*
Velipuolet: Sumuturkki*, Tiikeritassu*, Raitatassu*, Varjohaukka*
Eno: Leopardikarva/Gari*
Sedät: Mutalampi*, Ruskakarva*, Aamupentu*, Jalotassu
Serkut: Varpusulka, Kuuratassu*, Tuiskupentu*
Pikkuserkku: Virtakyynel
Pikkuserkun(Virtakyyneleen) pennut:
Tyttäret: Kipinäsielu, Luppopentu*, Muistopentu*
Pojat: Pyörretassu*, Okrakarva, Hiiliturkki
(* nimen perässä tarkoittaa, että kissa on kuollut)
Menneisyys: Huurulilja syntyi Myrskyklaaniin melko lähellä lehtikadon loppua emolleen Usvahännälle ja isälleen Vinhasiivelle. Naaras syntyi yhdessä sisariensa Harakkapennun, Utupennun ja Hurjapennun kanssa.
Muuta: Vaikka Huurulilja on syntynyt uskollisena myrskyklaanilaisena, hän omaa erakon ja Taivasklaanin verta, sillä naaraan emo oli syntyperältään erakko, joka omasi Taivasklaanin verta.
Toiveet: Huurulilja haluaa elää uskollisen elämän klaanissaan, ja elää soturilain mukaisesti. Naaraan toiveena on kuolla kunniallisena soturina ja saada kumppani ja suuri perhe. Naaras havittelee myös päällikön paikkaa, vaikkei se olekaan useinkaan oleellinen toive.
Kipinäsielu 04.03.2018
"Se sopii", vastasin ystävälleni. Sitten nyökkäsin Leijonaloikalle. "Oli mukavaa jutella kanssasi. Toivottavasti tapaamme vielä." Leijonaloikka väläytti hymyn ja naukaisi:
"Voimme tavata uudelleen milloin vain." Lumikukka, joka oli ollut hiljaa ja vain katsellut minua, avasi nyt suunsa.
"Oli hauska tavata sinut, Kipinäsielu." Nyökkäsin valkealle naaraalle ja hymyilin. Sitten vilkaisin Huuruliljaa ja elehdin, että voisimme lähteä. Paras ystäväni nousi kevyesti jaloilleen ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Loikin Huuruliljan perään ja asetin askeleeni samaan tahtiin naaraan kanssa. Turkkimme hipoivat toisiaan ja tunsin Huuruliljan lämmön kyljessäni. Turkkimme hohtivat Tähtiklaanin loistetta kulkiessamme kohti lämpökiviä. Ilma oli tyyni ja rauhallinen, se tulisi aina olemaan. Vaikka ikävä Korppisielua kohtaan tuntui terävänä kipuna rinnassani, tunsin silti olevani hyvin rauhallinen. Rauhallisempi kuin pitkään, pitkään aikaan. Toivoin Huuruliljan tuntevan samoin. Mutta kun vilkaisin naarasta, hänen kasvonsa eivät näyttäneet kovin rauhallisilta, vaan enemmänkin keskittyneiltä. Kallistin kummastuneena päätäni ja hidastin vauhtiani. Mikä Huuruliljalla oli? Naaras ei edes huomannut, että olin jäänyt jälkeen.
"Huurulilja", huikkasin. Soturi säpsähti ja pyörähti ympäri. Hän oli muutaman ketunmitan päässä minusta, mutta tassutti varovasti lähemmäs.
"Istutaanko hetki tässä?" kysyin. Huurulilja kohautti lapojaan, mutta istuutui sitten viereeni. Maisema edessämme näytti todella tutulta, mutta samaan aikaa hyvin vieraalta. Yritin kuvitella edessämme näkyvän maiseman Myrskyklaanin metsiksi, mutta silloin ikävä riipaisi rintaani niin kovaa, että haukkasin äänekkäästi henkeä. Huurulilja tuijotti minua silmät suurina.
"Minä olen kunnossa", kähisin, kun yritin ravistella mielestäni Myrskyklaanin metsät. Se ei vain onnistunut, sillä silmieni edessä oli aivan ilmiselvästi kaistale Myrskyklaanin reviiriä. Miksen saanut tätä näkyä pois mielestäni?
"Me olemme Myrskyklaanin reviirillä poissa Tähtiklaanista", Huurulilja kuiskasi. "Toit meidät tänne." Käännyin katsomaan järkyttyneenä ystävääni. Miten minä sen olin tehnyt? Miten me pääsisimme pois? Olin juuri kysymässä sitä Huuruliljalta, kun kuulin ääniä takaani. Hätkähdin ja vilkaisin olkani yli taakseni. Nenääni leijaili Purohännän ja jonkun tuntemattoman kissan tuoksu. Kynteni työntyivät maahan, kun näin Purohännän ja nuoren oppilaan tassuttavan puun takaa eteemme.
"He eivät näe meitä", kuiskasin katsellessani, miten Purohäntä johdatti laikukkaan kollin ohitsemme. Purohäntä ei vilkaissutkaan meitä, mutta tämän oppilas tiiraili innokkaana ympärilleen. Hän ei kuitenkaan vilkaissutkaan meitä. Silmiini kihosi kyyneleitä, kun ajattelin miten lähellä Korppisielua olin, mutta millainen kuilu välissämme oli. Käännyin Huuruliljaa kohti ja upotin kasvoni hänen turkkiinsa.
"Minulla on niin ikävä heitä", kuiskasin. "Miten me pääsemme takaisin Tähtiklaaniin? En voi olla enää täällä."
// Huuru?
Huurulilja 06.03.2018
"En tiedä, minulle ei ole ennen käynyt näin. Entä jos mietit Tähtiklaania kovasti, voisimmeko päästä niin takaisin Tähtiklaaniin?" ehdotin varovasti parhaalle ystävälleni. Kipinäsielu sulki silmänsä. Hetken kuluttua hän avasi ne ja pudisteli päätään pahoitellen.
Mitä enemmän katselin lumista Myrskyklaanin metsää, sitä raskaammaksi hengittämäni ilma muuttui. Kaikki kauheudet palasivat mieleeni. Ruskaraidan ruumis, sota ja se pahin: Korppisielun ja Kipinäsielun onni.. Se oli astunut ystävyytemme väliin ja tehnyt minusta yksinäisemmän kuin koskaan. Minua pelotti. Entä jos Kipinäsielu näkisi kumppaninsa? Hän unohtaisi taas minut ja tahtoisi takuulla ottaa yhteyttä rakkaaseensa. Entä jos Korppisielu kuolisi ja tulisi Tähtiklaaniin? Tunsin jonkun muljahtavan vatsassani. Minua heikotti. Miksi olin näin heikko?
"Oletko sinä kunnossa? Kyllä minä pärjään, me pääsemme takaisin Tähtiklaaniin", Kipinäsielu naukui lohduttavasti ja kosketti kuonollaan poskeani. Nyökkäsin hitaasti. Minun täytyi ryhdistäytyä ja keskittyä siihen, että selviäisimme. Suljin silmäni ja hengitin rauhallisesti. Samassa keksin.
"Kuukivi", naukaisin hiljaa. Kipinäsielu katsoi minua kysyvästi.
"Entä jos me menemme sinne? Meidän täytyy saada sieltä yhteys Tähtiklaaniin ja päästä takaisin", sanoin ja nostin katseeni Kipinäsieluun. Naaras nyökkäili hitaasti.
"Se voisi toimiakin. Mutta entä jos emme ole ainoat täällä? Jos me pääsimme tänne, muidenkin täytyy voida tehdä niin", huomautti Kipinäsielu ja katseli ympärilleen. Kohautin lapoja.
"En tiedä, mutta meidän täytyy nyt mennä. Tule, aurinko laskee pian", sanoin ja lähdin kulkemaan kohti nelipuita, joilta pääsisimme Tuuliklaanin reviirille ja sieltä aina Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevalle Kuukivelle. Ajatukseni olivat hyvin sekavat. Entä jos emme pääsisikään takaisin? Jos jäisimme tänne ikuisiksi ajoiksi vangeiksi? Elämä ikuisesti Kipinäsielun kanssa oli kyllä houkutteleva tarjous, mutta entä jos en näkisi enää ikinä emoani? Hän eikä kukaan muukaan saisi ikinä tietää, mitä meille tapahtui. Koko Tähtiklaani menisi sekaisin..
//Kipinä? Sori tönkkö xc
Kipinäsielu 08.03.2018
Ajatukset törmäilivät päässäni toisiinsa, kun kompuroin Huuruliljan perässä kohti Kuukiveä. Yritin löytää askeliini rytmin ja pysyä ystäväni perässä, mutta se ei onnistunut. Kompastelin jokaiseen oksaan, enkä löytänyt tasapainoa. Huuruliljan selkä loittoni edessäni, kunnes välillämme oli suuri välimatka. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä, kuin välillämme olisi suuri kuilu, eikä vain muutama ketunmitta. Olimme olleet parhaita ystäviä oppilasajoista asti, miksi siis nyt eroaisimme toisistamme? Hätäännys poltteli rintaani, kun yritin kiihdyttää vauhtiani. Käpäläni alkoivat kuitenkin tuntua raskailta, enkä päässyt enää eteenpäin. Vinkaisin tuskasta, kun revin käpäliäni irti maasta ja yritin juosta. Kehoni oli raskas kuin kivi, ja vauhtini hidastui entisestään. En ymmärtänyt mitä tapahtui, en tiennyt miksi en päässyt Huuruliljan luo. Mitä minä olin tehnyt?
"Huurulilja.." kähisin. Kyyneleet, jotka olivat nousseet silmiini sumensivat näkökenttäni, enkä enää nähnyt eteenpäin. Sitten aivan yllättäen käpäläni kevenivät. Tunsin voiman virtaavan kehossani jälleen, ja kyyneleideni valuvan silmistäni pois. Huokaus purkautui huuliltani, kun kiihdytin vauhtini juoksuun ja juoksin Huuruliljan kiinni. Naaraan tuttu tuoksu tuntui rauhoittavalta, kun jatkoimme taivallusta kohti Kuukiveä. Haistoin kaikki tutut tuoksut, jotka olivat olleet arkipäivää silloin, kun olin ollut elävä. Nyt metsän tuoksut eivät kuitenkaan tuntuneet enää kodin tuoksuilta. Minun kotini oli Tähtiklaanissa.
Saapuessamme nelipuille, vilkaisin ylleni avautuvalle taivaalle, ja sydämeni hypähti kurkkuun. Aurinko oli jo melkein painunut taivaanrannan taa, ja se loi kultaisen polun eteemme. Emme millään ehtisi korkokiville ennen yötä. Vilkaisin Huuruliljaa.
"Me emme ehdi Kuukivelle", sanoin. Huurulilja siirsi katseensa minuun. Purin huultani ja katsoin avuttomana parhaan ystäväni meripihkaisiin silmiin. Mitä me tekisimme?
"Emme me voi jäädä tänne enää pidemmäksi aikaa, meidän pitää päästä Tähtiklaaniin", mumisin itselleni. Sitten mieleeni hiipi ajatus, ja seisahduin. Huurulilja pysähtyi vierelleni hämmentyneenä.
"Muistatko, mitä Leijonaloikka sanoi?" Huurulilja siristi mietteliäänä silmiään ja nyökkäsi sitten hitaasti. Jännitys alkoi nipistellä vatsassani, kun naukaisin.
"Jos nelipuut ovat ainoa paikka, jotka ovat täällä ja Tähtiklaanissa, ehkä me pääsemme Tähtiklaaniin nelipuiden luota", naukaisin. Sitten vilkaisin olkani yli nelipuille, jotka olivat jääneet jo taaksemme.
"Kannattaa meidän ainakin yrittää, eikö niin?"
// Huuru? Sori sekava ja outo xd
Huurulilja 25.04.2018
"Niin", vastasin ääni väristen Kipinäsielulle ja käännyin katsomaan kohti puhujankiveä, joka avartui monien ketunmittojen päässä eteemme.
"Mutta kuinka?" kysyin ja lähdin epäröiden astelemaan kohti puhujankiveä säpsähtäen jokaista rasahdusta, joka pääsi käpälieni alle jäävistä oksista ja lehdistä. Minua ahdisti hurjasti ajatus siitä, että emme ikinä enää pääsisi takaisin Tähtiklaaniin. Olin toivonut sinne pääsemistä kauan, enkä millään voinut hyväksyä sitä, että olimme yhtäkkiä Myrskyklaanin reviirillä metsässä. Meillä ei ollut mitään tietoa siitä, missä Tähtiklaani sijaitsi ja kuinka sinne pääsi - muuten kuin kuolemalla.
"En minä tiedä!" parkaisi Kipinäsielu rynnätessään perääni. Naaras vaikutti olevan yhtä tietämätön asioista kuin minäkin. Ainoa hyvä asia täällä oli se, että olin kaksin Kipinäsielun kanssa. Naaras oli paras ystäväni ja se, jonka kanssa eniten tahdoin päätyä Tähtiklaanista takaisin metsään. Kiersin puhujankiven ympäri ja katselin sitä ja nelipuita vuoroperään yrittäen keksiä ratkaisun ongelmaamme.
"Entä jos kiipeämme puhujankivelle ja yritämme saada yhteyden Tähtiklaaniin kuun noustua?" ehdotin varovasti Kipinäsielua vilkaisten tarkkaillessani valtavaa kivenlohkaretta keskellä neljän puun laaksoa.
//Kipinä?
Tarinat Tähtiklaanissa
Huurulilja 18.11.2017
Istuin öisellä aukiolla keskellä metsää. Vierelläni seisoi muutamia kissoja, joilla kaikilla oli ainakin yksi yhteys. Kaikki tunsivat minun parhaan ystäväni, Kipinäsielun, jonka aika maan pinnalla oli loppunut juuri äsken. Paras ystäväni oli nyt matkalla Tähtiklaaniin, jossa häntä olimme vastassa me. Olin innoissani, sillä siitä oli kauan, kun olin viimeksi nähnyt Kipinäsielun keltaiset silmät ja harmaan turkin tai edes kuullut hänen äänensä. Taivaalla loistivat ohut sirppimäinen kuu ja miljoonat tähdet, jotka valaisivat Tähtiklaanin maita öisin.
"Hän on täällä", kollikissa kuiskasi viereltäni. Käänsin meripihkaisen katseeni kohti vaaleanharmaata, korvatonta kollikissaa, joka istuutui vierelleni ja suuntasi tummankeltaiset silmänsä eteenpäin aukion keskustaa kohti. Suljin hetkeksi silmäni ja vedin syvään henkeä. Minua jännitti enemmän kuin ehkä ikinä. En voinut olla miettimättä Kipinäsielun kuolintapaa. Mikä oli päättänyt ystävättäreni elämän ja tuonut hänet vaeltamaan Tähtiklaaniin, ikuisen rauhan maahan. Kun avasin silmäni, erotin aukion keskellä seisovan harmaan kissan. Kasvoilleni ilmestyi lämmin hymy, kun Kipinäsielun katse kiersi läpi aukiolla seisovat kissat ja pysähtyi viimein minuun.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin", henkäisin ja hymyilin yhä vain leveämmin rakkaalle ystävälleni, joka näytti olevan hieman hämillään. Hän nyökkäsi kohteliaasti ja hymyili minulle takaisin lämmintä hymyään. Hän kävi uudelleen katseellan läpi kaikki aukion kissat.
"Emo!" kiljaisu takaani kajahti ilmoille, kun Suopentu ja Terhotassu ryntäsivät kohti emoaan. Kipinäsielu säpsähti ja kääntyi poikiensa puoleen, hän otti heidät syleilyynsä ja painoi kuononsa vasten heidän turkkejaan.
"Minulla on ollut teitä niin hirveä ikävä", Kipinäsielu naukui pennuilleen. Kun naaras sulki silmänsä, kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän irrottautui pennuistaan ja katsoi heitä pitkään.
"Miksi sinä itket? Etkö olekaan iloinen, että olet täällä? Eikö isä tullut mukanasi?" Suopentu kysyi ja vilkuili emonsa taakse, turhaan. Korppisielu ei ollut tullut kumppaninsa mukana Tähtiklaanin riveihin. Kipinäsielu pudisti päätään.
"Minä itken, koska näen teidät taas. Korppisielun aika ei ollut vielä täysi. Hän jäi Myrskyklaaniin ja tulee luoksemme, kun on sen aika. Te näette hänet vielä", ystäväni naukui pennuilleen ääni väristen. Olin juuri lähtemässä kävelemään kohti Kipinäsielua, mutta Kiviturkki pentuineen teki liikkeensä ensin. Harmaa kolli käveli tyttärensä luokse Pyörretassu, Hiiliturkki, Luppopentu ja Muistopentu vierellään. Tunsin oloni ulkopuoliseksi, sillä olin ainoa kissa, joka jäi seisomaan aukion laidalle. Käänsin katseeni tassuihini. Kaikki, mitä Kiviturkki pentuineen tyttärelleen sanoi meni minulta ohi. Ehkä Kipinäsielu oli unohtanut minut, ehkä hänellä oli Myrskyklaanissa uusi paras ystävä. Ajatukset sattuivat minuun. En ollut pitkään aikaan tuntenut tällaista kipua. Olin lähtenyt Tähtiklaaniin tätä karkuun. Täällä ei pitänyt olla kipua, ei surua tai onnettomuutta, mutta miksi minusta tuntui nyt tältä? Olinko minä virheellinen? Mieleni tahtoi paeta metsän siimekseen, mutta jalkani eivät suostuneet liikkumaan. Purskahtaisin säälittävään itkuun hetkenä minä hyvänsä.
"Huurulilja", lempeä ääni kuului edestäni. Nostin kostuneen katseeni kohti harmaata ystävääni, joka seisoi nyt aivan edessäni. Välillämme oli vain kaksi hiirenmittaa. Sydämeni hakkasi kovaa, kovempaa kuin koskaan. Terhotassu juoksi Suopentu rinnallaan emonsa ohitse minun vierelleni.
"Huurulilja on opettanut meille saalistustaitoja ja kertonut meille paljon tarinoita!" Suopentu kertoi emolleen ja painoi päänsä vasten turkkiani. Kosketin hennosti kuonollani pienokaisen otsaa. Hänestä ja Terhotassusta oli tullut minulle kuin oma pentu. Nostin katseeni kohti Kipinäsielua. Naaraan kasvoilla oli lämmin hymy.
"Kiitos, Huurulilja", hän kuiskasi ja hymyili minulle lempeästi.
"Totta kai minä pidin huolen heistä.. Ovathan he sentään sinun pentujasi ja minä välitän sinusta enemmän kuin kenestäkään", nau'uin vaimealla äänellä Kipinäsielulle ja käänsin katseeni taas hänen pentuihinsa.
"Olin todella itsekäs silloin. En olisi saanut jättää sinua. Tai siis koko Myrskyklaania, mutta minusta tuntui vain niin pahalta, ymmärräthän sinä sen? Mutta nyt minä voin paremmin kuin koskaan. Tähtiklaaniin tulo auttoi, en ole ollut onneton sitten kuolemani", sanoin pitäen katseeni yhä hänen kahdessa pennussaan.
//Kipinä?
Kipinäsielu
Leijuin mustuudessa. Olin täysin painoton, tunsin vain vajoavani hitaasti alaspäin, - tai ehkä sittenkin ylöspäin? - mutta en yrittänyt estää itseäni vajoamasta. Sillä mitä alemmas vajosin, sitä paremmaksi tunsin oloni. Annoin itselleni vapauden ajelehtia mustuudessa, kunnes yhtäkkiä tunsin tassujeni alla maata. En ollut enää painoton, vaan seisoin maan pinnalla. Mutta kun avasin ummessa olleet silmäni tajusin, etten seisonutkaan maan pinnalla. Tai ainakaan sen maan, jossa olin astellut koko elämäni. Tähtiklaanin nummet levittäytyivät silmieni eteen kuun ja tähtien loistaessa taivaalla. Hetken ajan vain tuijotin taivasta vailla yhtään järkevää ajatusta mistään. Sitten havaitsin pientä liikehdintää vähän matkan päässä, ja siristin silmiäni nähdäkseni paremmin. Edessäni seisoi rivi kissoja, jotka saivat sydämeni tykyttämään.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin." Tunnistin puhujan heti, ja kun käänsin katseeni Huuruliljan silmiin, lämmin hymy valaisi kasvoni. Sitten henkäisin aavistuksen, kun näin kahden pienimmän kissan pinkaisevan muiden välistä kohti minua.
"Emo!" kiljaisu kaikui ympärilläni, kun Suopentu ja Terhotassu syöksyivät luokseni. Tunsin kyyneleiden polttelevan silmissäni, kun upotin kuononi pentujeni turkkeihin.
"Rakastan teitä", kuiskin hiljaa. "Minulla on ollut teitä hirveä ikävä." Sitten suljin hetkeksi silmäni yrittäessäni estää kyyneleitä valumasta, mutta pian jo tunsin poskellani jotain märkää.
"Miksi sinä itket? Etkö olekaan iloinen, että olet täällä? Eikö isä tullut mukanasi?" Suopentu piipitti. Avasin silmäni ja katsoin pentua, joka kurkki taakseni. Hymyilin vaisusti ja pudistin päätäni.
"Minä itken, koska näen teidät taas. Korppisielun aika ei ollut vielä täysi. Hän jäi Myrskyklaaniin ja tulee luoksemme, kun on sen aika. Te näette hänet vielä", sanoin, ja sipaisin hännälläni ensin Suopennun ja sitten Terhopennun turkkia. Pentuni näyttivät hieman surullisilta ymmärtäessään, että Korppisielu ei ollut täällä, mutta he eivät kuitenkaan itkeneet. Se oli hyvä, sillä en olisi ehkä kestänyt sitä. Korppisielusta eroaminen tuntui hirveältä ja olisin vain halunnut itkeä, mutta tiesin ettei se kannattaisi. Näkisin hänet vielä, ja sitten saisin elää perheeni kanssa ikuisesti.
"Kipinäsielu", kuulin pehmeän äänen kuiskaavan nimeni. Näin isäni jykevän hahmon edessäni ja hänen lempeät silmänsä, jotka hohtivat hämärässä. Syöksyin Kiviturkkia vastaan ja nojauduin häntä vasten. Kuuntelin hiljaa isäni sanoja, jotka saivat lämpimän olon sisälleni.
"Rakastan sinua", kuiskasin ja irrottauduin isästäni. Sitten lipaisin kollin poskea ja käännyin sisarusteni puoleen. Hymy levisi kasvoilleni, kun katselin Pyörretassua, Hiiliturkkia, Muistopentua ja Luppopentua. Sitten he astuivat luokseni ja me vain nojasimme toinen toisiimme ollen hetken aikaa yksi iso karvakasa. Sydämeni melkein pakahtui onnesta ja ilosta, kun tunsin sisarusteni lämpimät kehot vierelläni ja heidän tuoksunsa nenässäni. En olisi halunnut lähteä siitä milloinkaan, mutta minun täytyi nähdä Huurulilja. Siispä peruutin varovasti taaemmas ja lähdin kulkemaan hitaasti kohti parasta ystävääni. Huuruliljan katse oli hänen tasuissaan, mutta kun kuiskasin naaraan nimen, hän käänsi silmänsä omiini. Parhaan ystäväni silmät olivat kostuneet, ja tunsin itsekin omien silmieni kostuvan. Sitten kuulin, miten Terhotassu ja Suopentu laukkasivat luoksemme.
"Huurulilja on opettanut meille saalistustaitoja ja kertonut meille paljon tarinoita!" Suopentu vinkaisi ja katsoi Huuruliljaa ihaillen. Huurulilja käänsi katseensa kolliin ja kosketti pennun ostaa nenällään. Sitten hän kääntyi jälleen katsomaan minua.
"Kiitos, Huurulilja", naukaisin lempeästi ja hymyilin.
"Totta kai minä pidin huolen heistä.. Ovathan he sentään sinun pentujasi ja minä välitän sinusta enemmän kuin kenestäkään", Huurulilja naukaisi vaimealla äänellä.
"Olin todella itsekäs silloin. En olisi saanut jättää sinua. Tai siis koko Myrskyklaania, mutta minusta tuntui vain niin pahalta, ymmärräthän sinä sen? Mutta nyt minä voin paremmin kuin koskaan." Katselin parhaan ystäväni meripihkasilmiä ja mietin hetken mitä minä oikein vastaisin. Mutta aivoni eivät suostuneet toimimaan, enkä saanut sanaa suustani. Siispä vain painauduin vain Huuruliljaa vasten ja upotin kuononi hänen turkkiinsa. Tunsin onnenkyyneleiden valuvan poskiltani Huuruliljan turkkiin, kun hengitin hänen tuttua tuoksuaan. Sitten kuulin Huuruliljan hiljaiset nyyhkäykset, kun hän painoi kasvonsa turkkiini. Parhaan ystäväni lämpö kietoutui ympärilleni toivottaen minut enemmän kuin tervetulleeksi Tähtiklaaniin. Rakastin kissoja täällä Tähtiklaanissa, mutta rakastin myös kissoja Myrskyklaanissa. Tiesin vain, että jonain päivänä he kaikki olisivat täällä ja elisimme täällä yhtenä perheenä.
"Huurulilja, minä ymmärrän", kuiskasin Huuruliljan turkkiin. Sitten vetäydyin hieman kauemmas ystävästäni. Katsoin häntä syvälle silmiin ja hymyilin.
"Lähdetäänkö tervehtimään muita Tähtiklaanin kissoja?" naukaisin hitaasti ja kallistin päätäni.
// Huuru? Ja joo heh oli pakko kirjottaa iha siitä asti ku Kipinä saapu Tähtiklaanii joten melko paljon samaa oli ku siinä Huurun tarinas
Huurulilja
"Tietenkin, Usvahäntä tahtoo varmasti nähdä sinut", naukaisin Kipinäsielulle. Emoni välitti kaikista Myrskyklaanin jäsenistä koko sydämestään, lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka olivat suututtaneet hänet. Kipinäsielu nyökkäsi.
"Näytä tietä", hän naukui ja väläytti minulle lempeän hymyn, mutta naaraan ilme vakavoitui vain silmänräpäys sen jälkeen. Terhotassu ja Suopentu lähtivät innoissaan loikkimaan eteenpäin. Lähdin Kipinäsielun vierellä kulkemaan pentujen perässä. Emoni oli Tähtiklaaniin tullessa ollut paljon nuorempi, mitä hän kuollessaan oli. Hänen oikeanpuoleinen silmänsä tilalla oli edelleen vain arpeutunut kuoppa. Naaras oli elänyt elämänsä onnellisimpia aikoja ennen minun syntymääni. Hän oli kertonut, että oli onnellisimmillaan niinä aikoina, joina harva pystyi nauttimaan mistään kuolonklaanilaisia lukuun ottamatta. Usvahännän onnellisimmat hetket sijoittuivat niihin aikoihin, kun Kuolonklaani oli ajanut neljä klaania pois reviireiltään latoon, jonka kohdalla Kuolonklaanin leiri nykyään sijaitsi. Kaikki olivat nälässä kaiken aikaa, jotkut jopa kuolivat sen takia. Ladossa ollessaan emoni kuitenkin löysi isäni, Vinhasiiven. Vinhasiipi oli uudelleensyntynyt Vinhaviiksi, joka taas oli emoni ensimmäinen kumppani kauan sitten. Olin jo tottunut emoni nuorekkaaseen olemukseen, mutta onnekseni hän oli luonteeltaan se sama Usvahäntä, jonka olin koko ikäni tuntenut. Ylitimme astinkiviä pitkin pienen joen ja sitten kävelimme metsän toiselle puolelle, kunnes saavuimme aukealle nummialueelle. Siniharmaa naaras istui keskellä niittyä. Hän oli kohottanut kuononsa korkealle taivaalle. Kun emoni kuuli lähestyvät askeleemme, hän valpastui ja käänsi katseensa meitä kohti. Naaraan kasvoille syttyi hyvin lempeä ilme, joka muuttui pian hämmästyneeksi. Naaras katsoi Kipinäsielua haikeasti ainoalla silmällään.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin, Kipinäsielu", tähtisoturi vastasi ja nyökkäsi ystävälleni. Kipinäsielu vastasi emolleni nyökkäämällä. Suopentu ja Terhotassu loikkivat emoni luokse, minä ja Kipinäsielu seurasimme heitä rauhallisemmin.
"Kipinäsielu saapui Tähtiklaaniin juuri äsken", kerroin emolleni ja istuin alas tuon viereen. Kipinäsielu istui parin hiirenmitan päähän minusta. Käänsin meripihkaisen katseeni kohti naarasta. Hymy ilmestyi pakonomaisesti kasvoilleni, kun katsoin Kipinäsielua. Olin ikävöinyt häntä enemmän kuin olin muistanutkaan. Vaikka hänen kuolemansa aiheuttikin takuulla paljon surua Myrskyklaanissa, olin jälleen itsekkäästi onnellinen jonkun kuolemasta.
"Kuinka sinä lähdit muiden luota?" Usvahäntä kysyi pehmeällä äänellään. Hän oli hienovarainen, eikä tahtonut saada Kipinäsielua surulliseksi. Hän oli myös utelias ja tahtoi siis tietää, millä tavalla paras ystäväni oli poistunut maan pinnalta ja päässyt luoksemme Tähtiklaaniin. Minua hänen kuolinsyynsä ei kiinnostanut, sillä olin juuri nyt onnellinen siitä, että Kipinäsielu oli Tähtiklaanissa.
//Kipinä?
Kipinäsielu 19.11.2017
"Kuinka sinä lähdit muiden luota?" Usvahäntä kysyi lempeästi. Liikahdin hievan levottomasti paikallani, kun mieleeni palautui muisto siitä illasta. Se järjetön kipu täytti hetkeksi kehoni, kun sukelsin omiin muistoihini. Olin ollut parantajan pesässä, maannut sammalilla. Korppisielu oli ollut vieressäni, hän oli katsellut minua taivaansinisillä silmillään. Hänen kasvonsa olivat olleet tuskaiset, kun hän oli nähnyt minun kärsivän.
"Minä sairastuin", kuiskasin. Sitten pakotin ne muistot mieleni perukoille, sillä se teki liian kipeää. En olisi halunnut lähteä näin. Korppisielu oli tiennyt minun kuolevan, hän vain oli maannut hiljaa vieressäni, tuntenut tuskani ja odottanut, että olisi minun aikani lähteä. Tunsin kyyneleiden polttavan silmieni takana, ja laskin pääni alas.
"Näet hänet vielä", Usvähäntä naukaisi aivan kuin lukien ajatukseni. Sitten naaras kosketti lapaani hännällään. Värähdin ja nostin katseeni. Usvähäntä hymyili lämpimästi. Hänen katseensa oli viisas ja tiesin hänen tietävän miltä minusta tuntui. Yhtäkkiä en tuntenut enää oloani niin kamalaksi. Nousin hieman vapisten seisomaan ja kumarsin kunnioittavasti tähtisoturille.
"Kiitos, Usvahäntä", naukaisin. Sitten katsahdin Huuruliljaan kysyvästi. Paras ystäväni nousi seisomaan vierelleni niin, että karvamme hipoivat toisiaan. Sitten Huurulilja naukaisi pikaiset hyvästit emolleen ja lähdimme jatkamaan matkaa.
Kuljimme metsässä, puiden alla. Oksat kahisivat kun pujottelimme aluskasvillisuuden seassa. Huurulilja pysyi hiljaa, kun tassutimme rauhallista vauhtia eteenpäin, tapaamaan entistä mestariani. Tiesin, että Huurulilja veisi minut seuraavaksi Leijonaloikan luo, sillä minulla ei ollut kovin suurta lähipiiriä. Tai ainakaan kuolleita läheisiä.
"Huurulilja", naukaisin yhtäkkiä. Paras ystäväni väräytti korviaan osoittaakseen kuuntelevansa.
"Onko Ruskaraita täällä?"
// Huuru? :D
Huurulilja
Johdatin parasta ystävääni kauemmas emostani aluskasvillisuuden sekaan. Tämä osa Tähtiklaania muistutti etäisesti Myrskyklaanin reviiriä. Ilmassa tosin leijaili kaikkien vuodenaikojen tuoksu samaan aikaan, se ei muistuttanut lainkaan Myrskyklaanin ominaistuoksua, jonka minäkin olin menettänyt tullessani Tähtiklaaniin. Tähtikissat tuoksuivat kaikilta vuodenajoilta. Oma ominaistuoksuni oli kadonnut lähes kokonaan, mutta eipä se minua kiinnostanut. Kuljin Kipinäsielun edellä, etsimme Leijonaloikkaa. Terhotassu ja Suopentu olivat lähteneet omille teilleen ollessamme Usvahännän luona. Emoni oli sanonut jotain, joka oli saanut minut hieman alakuloiseksi. Hän oli sanonut Kipinäsielun näkevän Korppisielun vielä. En tahtonut niin käyvän. Jos Korppisielu tulisi Tähtiklaaniin, hän veisi taas kaiken Kipinäsielun huomion. Hänestä, Kipinäsielusta, Suopennusta ja Terhotassusta tulisi perhe, minä jäisin taas yksin. Katselin tassujani koko matkan ajan. Pysyimme aivan hiljaa pitkään, kunnes Kipinäsielu rikkoi hiljaisuuden lausumalla nimeni ääneen. En vaivautunut kääntämään katsetta parhaaseen ystävääni, vaan väräytin korviani merkiksi, että kuulin Kipinäsielun äänen.
"Onko Ruskaraita täällä?" Kipinäsielu kysyi hidastaen samalla tahtiaan, minä tein samoin. Käänsin meripihkaisen katseeni kohti harmaata Kipinäsielua. Olimme löytäneet yhdessä Ruskaraidan ruumiin. Hän takuulla tahtoi tietää, pääsikö kolli Tähtiklaanin riveihin osaksi Hopeahäntää. Ehkä hän tahtoi päästä juttelemaan kollille ja kertoa olevansa pahoillaan, kun emme kerenneet pelastaa häntä. Nyökkäsin.
"On hän, tahdotko jutella hänen kanssaan?" kysyin naaraalta. Hän pudisti päätään.
"Tahdoin vain tietää", Kipinäsielu naukui. Nyökkäsin ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Kävelimme eteenpäin kohti nelipuita, jotka Tähtiklaanissa olivat ainoa paikka, joka oli myös maan pinnalla. Leijonaloikka vietti suurimman osan ajastaan nelipuilla. Samassa mieleeni muistui ajatus Korppisielusta Tähtiklaanissa. Koko ajatus puistatti minua. Toivoin Korppisielun elävän pitkän elämän, jotta hän ei veisi Kipinäsielua minulta. Tähtiklaanissa en voinut paeta pahaa oloa mihinkään. Korppisielun palatessa olisin umpikujassa, se oli ainakin varmaa.
Saavuimme nelipuiden laaksoon. Laaksossa oli tällä hetkellä yllättävän vähän kissoja. Yksi näistä kissoista oli Leijonaloikka, joka istui puhujankiven juurella ja jutteli vitivalkoiselle naaraskissalle. Kaksikko näytti onnelliselta. Kuoltuaan Leijonaloikka oli tavannut taas Lumikukan, jonka kuolema ei Myrskyklaanissa ollut edelleenkään varmaa. Hän oli valinnut naaraan kumppanikseen ja eli nyt onnellisena Tähtiklaanissa hänen kanssaan. Kun kaksikko huomasi minut ja Kipinäsielun, he käänsivät katseensa meihin.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin, Kipinäsielu", entinen päällikkö naukaisi ja nyökkäsi kohteliaasti ystävälleni. Lumikukka nyökkäsi Kipinäsielulle myös ja hymyili ystävällisesti.
"Kiitos, Leijonaloikka", Kipinäsielu naukui ja nyökkäsi raidalliselle kollille takaisin.
"Ovatko nelipuut samat kuin maan pinnallakin?" Kipinäsielu kysyi ja katseli haltioituneena Tähtiklaanin versiota nelipuista. Puut näyttivät täysin samalta, mutta kuten kaikki Tähtiklaanissa, nekin olivat kimaltavat.
"Ovat. Tähtiklaanissa ei nelipuiden lisäksi ole muita samoja paikkoja", Leijonaloikka osasi kertoa, "nelipuut ovatkin siksi minun lempipaikkani. Täällä voin muistella elämääni." Käänsin katseeni Kipinäsieluun, hän nyökkäsi.
"Jatketaanko matkaa? Voin esitellä sinulle lämpökivet. Ne ovat kuin Aurinkokivet, mutta ei kuitenkaan ihan sama asia. Lämpökivet kuuluvat kaikille Tähtiklaanissa", kerroin ystävättärelleni hymyillen lempeästi.
//Kipinä?
Kipinäsielu 15.03.2017
Sydämeni hakkasi rinnassani liian lujaa, tiedostin sen itsekin. Koko kehoni tuntui olevan täynnä energiaa mutta samalla en pystynyt tekemään mitään. Jalkani eivät melkei kyenneet kantamaan minua, kun ponnistin itseni ähkäisten seisomaan. Pyöreä vatsani ja sisälläni kasvavat pennut tuntuivat yhtäkkiä toissijaiselta asialta vaikka ne olivat olleet mielessäni koko ajan siitä asti kun Kuiskevirta oli kertonut että odotan pentuja. Häntäni roikkui matalalla ja tunsin hännänpään koskettavan maata. Katseeni oli etäinen enkä kuullut ympäriltäni supinaa, joka oli kuin tasainen sammalmatto allani. Rintaani vihloi enkä kyennyt hallitsemaan itseäni. Silmäni eivät nähneet muita kuin Huuruliljan, Usvahännän ja kumppanini, Korppitähden. Aivan kuin me olisimme tässä nelistään. Suuni oli raollaan ja heikko hengitys kulki sen läpi. Tiesin, että tämä ei päättyisi hyvin, mutta en halunnut uskoa sitä. Työnsin kynteni leirin kovaksi tallautuneeseen maahan.
"Huuulilja, et voi..." korisin ja ojensin toisen etutassuni kohti ystävääni, aivan kuin joku voisi vetää hänet pois luotani. Joku painautui vasten ruumistani ja lähetti lämpöä jäätyneeseen sydämeeni. Korppitähti kuiskasi nimeni ja työnsi minua hieman taaemmas. Kuuli tuon alkavan puhua parhaalle ystävälleni matalalla äänellä. Ymmärsin sanat, mutta suljin korvani niin etten voinut kuulla niitä. En halunnut tietää, halusin vain että kaikki olisi hyvin, ettei Huuruliljalla olisi paha olo. Haluaisin myös että Huurulilja voisi elää normaalisti ilman raskasta lastia kissojen kuolemista. Puristin silmäni kiinni ja annoin itseni pimeyden vietäväksi. Olin sulkenut kaikki aistini ja hetken ajan minulla oli täysin tunteeton olo. En tuntenut tuskaa, surua tai mitään. Sitten Korppitähti kosketti lapaani ja kaikki tunteet ryöpsähtivät kehooni nii että horjahdin. Kumppanini tuki minua toiselta puolelta, kun avasin silmäni. Tajusin että leukapieltäni pitkin valui ohut kuolanoro, mutten välittänyt, sillä tiesin mitä oli päätetty. Huurulilja lähtisi pois luotani, enkä enää näkisi häntä. Sydäntäriipivä parahdus kohosi ilmaan syvältä rinnasta, kun laskeuduin Huuruliljan viereen makuulle. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin enkä enää kyennyt hillitsemään itseäni. Olin aina yrittänyt auttaa Huuruliljaa, eikö apuni riittänyt? Tajusin hämärästi että Kuiskevirta toi Huuruliljan eteen jotain, ja että muut kissat hätistettiin toisaalle. Yllemme laskeutui hiljaisuus jonka rikkoi vain minun itkuni. Se alkoi kuitenkin laantua nikotukseksi ja silmäni alkoivat kuivua. Oloni oli maailman hirvein, en uskonut että voisin selvitä. Ei Huurulilja voisi tehdä tätä minulle. Kiviturkki, Pyörrepentu, Luppopentu ja Muistopentu oli viety minulta, ei Huurulilja voinut viedä itse itseään minulta ja muilta. Sydäntäni raastoi hirvittävästi, kun kohtasin Huuruliljan katseen, kenties viimeisen kerran.
"Mitä minä tein väärin?" kuiskasin hyvin hiljaa silmät kiillellen kyyneleistä. Rintaani puristi ja halusin tästä pois, halusin kaiken olevan kuin ennen. Vai oliko entinenkään edes parempaa?
// Sekava ja kökkö, mut Huuru, Korppi tai Usva?
Huurulilja 16.03.2017
Katsoin itkun sumentamilla silmilläni Kipinäsielua, joka oli juuri esittänyt hyvin vaikean kysymyksen. Mitä hän teki väärin? Vastaukseni olisi ollut ei vielä aiemmin, mutta en enää ollut siitä niinkään varma. Mieleeni tulvi asioita, joita Kipinäsielu olisi voinut tehdä toisin. Hän olisi voinut huomioida minua enemmän silloin, kun minulla oli paha olo, mutta hän oli vain Korppitähden kanssa.. En minä katkera ollut, mutta naaras oli siinä vaiheessa mielestäni minua kohtaan hyvin epäreilu, olinhan minä ainakin tietääkseni hänen paras ystävänsä. Suljin hitaasti meripihkaiset silmäni ja lausuin hiljaa mielessäni rukouksentapaisen. Uskoni Tähtiklaaniin oli kaikonnut elämästäni lähes täysin, mutta uskoin, että jossain syvällä sisimmässäni oli pieni palanen uskoa, jonka ansiosta voisin päästä Tähtiklaaniin ja saada ikuisen onnellisen elämän. Ja vaikka se ei menisikään niin, pääsisinpä ainakin pois tästä julmasta maailmasta, joka ei vain oltu tehty minua varten. Kuiskevirta oli tuonut eteeni muutaman punaisen marjan, jotka osasin tunnistaa. Marjat olivat kuolettavia ja niitä kutsuttiin kuolonmarjoiksi. Moni kissa oli menettänyt henkensä syödessään noita marjoja, ja nyt olisi minun vuoroni. Avatessani silmäni, erotin viereltäni Kipinäsielun, joka oli nostanut katseensa minua kohti. Naaraan ilme oli hyvin vaikeasti tulkittava ja vaikutti kuin hän olisi kuolemaisillaan verenhukkaan, sillä niin hirvittävä hänen ilmeensä oli.
"Sinä et ole tehnyt mitään väärää.. Olet paras ystäväni, ja vaikka olisitkin, en tahdo muistella nyt niitä asioita. Ole niin kiltti ja toteuta viimeinen toiveeni. Ole rinnallani, kun minä lähden täältä. Tahdon lähteä täältä vierelläni kaikki lähimpäni. Ole niin kiltti ja pysy vahvana minun ja syntymättömien pentujesi vuoksi. Jatka elämääsi, sillä sinulla on vain yksi sellainen. Älä luovuta ikinä, älä ole niin heikko kuin minä", nau'uin vaimealla äänellä Kipinäsielulle. Naaraan silmistä suorastaan pulppusi vana kyyneleitä, ja se sai minutkin taas itkemään. Vedin syvään henkeä ja yritin estää kyyneleiden tulon, mutta ne tulvivat poskilleni tahtomattanikin. Minä rakastin Kipinäsielua, hän oli paras ystäväni, ja vihasin nähdä hänet itkemässä, sillä se sai minutkin itkemään. Rakastin myös emoani, joka oli aina ollut rinnallani, samoin isääni, Utukatsetta ja Harakkausvaa.. Kaikki lähimmät perheenjäseneni ja ystäväni olivat minulle tärkeämpiä, mutta he eivät saaneet minua jäämään. Kehoni alkoi tärisemään ajatellessani kuolemaa yhä vain syvemmältä. Entä jos se ei olisikaan niin hienoa, mitä olin ajatellut kaiken aikaa? Entä jos joutuisin Pimeyden Metsään tai jonnekin aivan kamalaan paikkaan? Olinko sittenkään niin varma päätöksestäni? Tunsin, kuinka kasvoni valahtivat kalpeiksi ja kyyneleet lakkasivat tulvimasta ulos silmistäni. Epävarmuus täytti minut silmänräpäyksissä, mutta en minä voinut sitä kertoa muille. Huomasin, että ainakin emoni oli huomannut jotain, sillä olihan kasvoillani kauhistunut ilme. Entä jos en sittenkään halunnut kuolla?!
//Kipinä? Korppiki voi jatkaa
Kipinäsielu 17.03.2017
Huurulilja valahti yllättäen kalpeaksi. Hänen katseensa oli kuolonmarjassa, joka oli vain hiirenmitan päässä hänen kuonostaan. Tuo voisi lipaista sen suuhunsa alle silmänräpäyksessä niin, että kaikki olisi ohi. Kyyneleet valuivat rikkumattomana vanana poskiani pitkin ja saivat aikaan pienen äänen niiden osuessa maahan. Kun Huuruliljan kasvot olivat kalvenneet, myös itku oli lakannut. Tiesin hetken olevan käsillä, se tapahtuisi minä hetkenä hyvänsä. Mieltäni kalvoi syyllisyys Huuruliljan sanojen kaikuessa päässäni. Tunsin ystäväni hyvin ja pystyin lukemaan rivien välistä, että minä olisin voinut tehdä paljon enemmän, ja enemmän oikein vaikkei naaras sitä suoraan sanonutkaan. Minun olisi pitänyt olla Huuruliljan kanssa silloin, kun hän minua eniten tarvitsi, tukea tätä pahimmissa tilanteissa. Se oli oikeaa ystävyyttä. En ollut ollut Huuruliljalle tarpeeksi hyvä ystävä, ja oli minulta loukkaus ajatella häntä parhaaksi ystäväkseni. Kurkkuani kuristi ja yritin selkeyttää sottaiset ajatukseni. En kyennyt lopettamaan itkuani, joka oli äänetöntä. En edes tiennyt itkinkö enää, vai valuivatko vain kyyneleet poskillani. En tiennyt myöskään, surinko oikeasti vai oliko tämä vain teeskentelyä. Ehkä olin teeskennellyt aina olevani hyvä ystävä Huuruliljalle? Viiksiltäni tipahteli suolaisia kyyneleitä maahan ja jokainen maahan osuva pisara tuntui vetävän minua alas maahan. Minä se täällä halusin pois, halusin pois kaikkien tekemieni virheiden tähden. Huurulilja ansaitsi elää, minä en. Huuruliljalla olisi kaikki hyvin, kun olisin poissa.
"Huurulilja", kuiskasin nieleskellen kyyneleitä.
"Sinun tulee elää. Sinä ansaitset elämän. Minä olen tehnyt kaiken väärin, kaikki on minun syytäni. En ollut rinnallasi, kun minua eniten tarvitsit. En ollut oikea ystävä sinulle. Minun pitää syödä tuo marja, ei sinun. Sinä ansaitset elämän, Huurulilja, saat elää minunkin puolestani", kuiskasin hiljaa. Tajusin, että kyyneleeni olivat lakanneet valumasta ja että tämä päätökseni tuntui kammottavalta mutta samalla omituisen levolliselta. Minä antaisin Huuruliljalle elämäni jotta hän saisi elää. Ihan pian söisin tuon marjan suuhuni ja pääsisin matkalle Tähtiklaaniin. Ehkä tämä oli minun kohtaloni. Minähän olin jo melkein kuollut, tavannut Tähtiklaanin kerran aiemminkin. Nyt vain pääsisin sinne ikuisesti, katselemaan Huuruliljaa öisin tähtenä, lähettäen hänelle iloa, onnea ja kaikkea hyvää jotta hän pääsisi tuskistaan.
"Anteeksi", henkäisin ja syöksyi kohti tappavaa marjaa, joka odotti maassa koskemattomana, valmiina että joku söisi sen. Nyt se olin minä.
// Huuru? Ja Kipinä ei sit kuole, eli se ei joko ehi syödä sitä, kun joku työntää sen pois, tai sit se syö sen ja pyörtyy tai jtn ja sit se oksentaa sen ulos xd voit keksii myös ite jtn et miten se pelastuu jos haluut
Huurulilja18.03.2017
Huomatessani, kuinka Kipinäsielu syöksyi kohti kuolonmarjoja, silmänräpäyksessä tein valintani; en antaisi Kipinäsielun kuolla, kuolisin itse pitkittämättä tätä tämän enempää.
"Ei!" kuulin Korppitähden ulvaisevan kovaäänisesti ja ryntäävän kumppaninsa perään kohti kuolonmarjoja tavoitteenaan estää hänet, mutta olin nopeampi. Kumarruin nopeasti alaspäin ja upotin hampaani pieneen marjaan, jonka pian nielaisin.
Oloni muuttui hetkessä kamalasta vain kamalemmaksi. Kipinäsielu ei kerennyt pysäyttämään vauhtiaan, vaan hän syöksyi minua kohti, kompastui minuun ja lensi siitä piikkihernepensaaseen. Korppitähti kiersi minut ja ryntäsi kumppaninsa perään. Emoni ryntäsi luokseni ja katsoi minua kauhun kangistamana ainoalla meripihkaisella silmällään. Tunsin raastavaa kipua joka puolella kehoani, kouristukset tuntuivat hirveiltä. Kuulin ympärilläni muutaman Myrskyklaanin jäsenen ulvonnat ja vaikerrukset ainoastaan vaimeana mutinana. Näin emoni suun aukeavan ja sulkeutuvan, mutta en kyennyt kuulemaan, mitä hän sanoi, äänet sekoittuivat toiseensa, samoin kissojen hajut. Pian myös emoni ja Myrskyklaanin leiri alkoivat sekoittua, enkä erottanut enää oikeastaan mitään. Hengitykseni oli raskasta ja haastavaa, ja tunsin oloni pahemmaksi kuin koskaan. Helpotuksekseni kipu lakkasi pian. Vedin vielä yhden henkäyksen, toisen ja kolmannenkin, kunnes katseeni lasittui suoraan eteenpäin, pääni retkahti vasten kylmää maata, kehoni muuttui veltoksi ja kaikki vain katosi.
Ympärilläni vallitsi täydellinen pimeys, oli niin kovin hiljaista. Ainoa asia, jonka kuulin, oli hento ja tasainen hengitykseni, joka tuntui hyvältä ensimmäistä kertaa moniin kuihin. Kaikki tuntui niin rauhalliselta ja maanpäälliset asiat olivat tällä hetkellä niin mitättömiä. Eteeni avartui muistoja pentuajoistani, ystävystymisestäni Kipinäsielun kanssa ja kaikesta mahtavasta, mitä olin päässyt Myrskyklaanissa kokemaan. Ehkä hieman yllättävää kuin se olikin, en kaivannut paluuta menneeseen. Olin menettänyt kaiken ilon elämästä ja siksi tehnyt päätöksen kuolemasta. Ilman Kipinäsielua kaikki olisi saattanut mennä toisin; pahemmin. Olin ikuisesti hänelle kiitollinen, sillä hän näytti minulle oikean tien, tien pois elämästä. Suljin silmäni ja vedin syvään henkeä. Kun sain silmäni taas auki, erotin ympärilläni monen minulle tutun kissan tuoksun ja osan heistä jopa näin. Heidän takanaan avartui päättymättömän näköinen nummimaisema, jonka vasemmassa reunassa oli suurikokoisia ja hyvinvoivia lehti- ja kuusipuita. Lehtipuita koristivat kauniit vihreät lehdet. Nurmi oli vihreää, lumetonta ja kirkasta ja joka puolella leijaili erilaisten kukkien, riistan ja yrttien tuoksu.
Viimein olin siellä, minne olin halunnut jo pitkään: kotona Tähtiklaanissa.
//Kipinä, Korppi tai joku?
Lisään Tähtiklaanitarinat myöhemmin
Kipinäsielu 09.03.2017
Tuijotin ystäväni nytkähtelevää ruumista ja tajusi vapisevani. Käpäläni tärisivät ja yritin kovin hillitä itseni. Minun pitäisi olla rauhallinen, saada Huurulilja järkiinsä. Hän ei voinut ajatella noin. Kyyneleet valuivat valtoimenaan poskillani ja tipahtelivat maahan osuen sadoiksi paloiksi. Hengitykseni oli vapisevaa. Koko kehoani särki. Vatsaani koski. Tunsin pentujen potkivan.
"Huurulilja..." kuiskin ystäväni nimeä. "Et voi ajatella noin..." Makasin naaraan vieressä mutten uskaltanut koskea tuohon. Hirvittävä tuska paloi sisälläni ja tuijotin silmät sumeina parasta ystävääni.
"Huurulilja, kuuntele minua hetki", pihisin, "meidät on luotu syntymään ja kuolemaan joko vanhuuteen, sairauteen tai taisteluun. Mutta ei kukaan, kukaan, edes klaanipäällikkö, voi ajatella kaikkien kuolemien olevan jonkun vika. Kukaan ei saa ajatella noin, ei ikinä. Jokaisella klaanilla on taisteluita, jokaisen klaanin jäseniä kuolee ja haavoittuu. Mutta ei elämä ole pelkkää kuolemaa. Myös pentuja syntyy. Minunkin pentuni syntyvät pian ja saamme lisää kissoja joista kasvaa klaanin urheita jäseniä. Joskus aika jättää meistä kaikista, mutta ei se ole kenenkään vika tai syy! Tähtiklaani on vain päättänyt ottaa sen kissan itselleen. Ja vaikka tänne maan päälle jäävät surevat läheiset kun kissa kuolee, niin hän pääsee Tähtiklaaniin saalistamaan kaikkien Tähtikissojen kanssa tähdet turkissaan ja salamannopeus käpälissään. Huurulilja, ei elämä ole pelkkää kuolemaa, usko minua. Et voi ajatella näin tai tehdä näin minulle ja muille. Tähtiklaani päättää milloin on aikasi etkä sinä voi tehdä sitä itse, ole niin kiltti..." Lopetin puheeni ja nieleskelin kyyneleitä. Kurkussani tuntui valtava möykky ja turkkini tuntui tahmeilta klimpeiltä, sillä olin varma että pelko ja suru parhaan ystäväni puolesta olivat kärineet minut pakettiinsa eivätkä päästäisi ikinä pois. Huimaus pyörähti lävitseni ja haukoin henkeä. Silmissäni pyöri ja pakotin nostamaan päätäni.
"Huurulilja, minä rakastan sinua ja olet paras ystäväni ja toivon, ettet jätä minua. Minäkään en halua jättää sinua koskaan", kuiskasin silmät kirkkaina ja kyyneleet kummeltäen silmänurkissa. Poskikarvani olivat aivan märät ja minua alkoi hytisyttää. Erotin Korppitähden astelevan kaikkien kissojen läpi ystäväni luokse. Tuo vilkaisi minua mutta tiesin ettei hän voisi lohduttaa minua vielä. Kolli oli hakenut henkensä vähän aikaa sitten sillä Polttotähti oli luopunut päällikön paikastaan ja siirtynyt sotureihin. Korppitähden pitäisi selvittää tämä tilanne puolueettomasti ajatellen klaanin parasta, mutta salaa toivoin että hän voisi yrittää kääntää Huuruliljan järkiinsä.
// Huuru?
Huurulilja
Pudistin tuskissani päätäni ja katsoin itkuisin silmin Kipinäsielua, joka oli kääntänyt katseensa omaan kumppaniinsa, Korppitähteen, joka oli astellut leirin pääaukiolle luoksemme. Vaikka en voinutkaan nähdä itseäni, tunsin, kuinka eloton, surkea ja masentunut katse kasvoillani oli. Olin varmaankin kamalin näky, mitä yksikään kissa oli aiemmin nähnyt elämässään.
"Ei Tähtiklaani voi vain päättää, kuka kuolee ja kuka ei. Niin väitetään, mutta oikeasti Tähtiklaani ei voi sille mitään! Kissa kuolee toisen kissan takia, ei Tähtiklaanin tahdosta, pyynnöstä tai voimasta. Tähtiklaanilla ei ole mitään valtaa maan pinnalla, he eivät voi päättää, kuka kuolee, milloin, miksi ja miten", nau'uin hieman vihaisesti, mutta kuitenkin tuskaisesti ja käänsin katseeni poispäin Kipinäsielusta ja muista. Kuulin, kuinka naaras avasi suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta hän sai aikaan ainoastaan tuskallisen huokauksen. Käänsin sitten katseeni Korppitähteen. Päällikön kasvoilla oli pahoitteleva ilme, kun hän katsoi kumppaniaan. Sitten vilkaisin emoani, joka istui vierelläni ja katsoi minua tuskissaan ainoalla silmällään. Siirsin taas katseeni Korppitähteen. Päällikkö katsoi nyt myös minua. Miksi kukaan ei voinut ymmärtää minua? En kestänyt sitä, kuinka jokainen ympärilläni oleva kissa kuoli yksitellen, kuinka en voinut estää niitä mitenkään!
"Korppitähti, ole niin kiltti", kuiskasin hiljaa päällikölle. Hän ei vaikuttanut ymmärtävän, mitä minä häneltä yritin pyytää. Hän avasi suunsa ilmeisesti kysyäkseen, mutta kerkesin ensin:
"Anna minun lähteä.. En kestä tätä, en vain kestä.. Kaiken aikaa tunnen sisälläni sanoin kuvaamatonta tuskaa, eikä mikään auta siihen. Kaikki yrtit ovat hyödyttömiä, vaikka niiden ei pitäisi olla.. Aina kun hengitän, pelkään riistäväni jonkun hengen, tunnen syvää tuskaa katsoessani ketä tahansa kissaa, sillä kaikki tuovat mieleeni ne kissat, jotka ovat kuolleet.. Ole niin kiltti ja anna minun lähteä lopullisesti tästä maailmasta, älä pakota minua jäämään, koska en voi olla täällä onnellinen, en nyt, huomenna enkä ikinä.."
//Kipinä tai Korppi?cx
Korppitähti 10.03.2017
Tuijotin Huuruliljan meripihkaisia silmiä epäuskoisen ja surumielinen ilme kasvoillani. Yritin koota itseni. Ymmärsin naaraan tuskan tavalla tai toisella, mutta en missään nimessä halunnut hänen kuolevan. Nielaisin ääneti ja loin nopean katseen Kipinäsieluun. Kumppanini keltaiset silmät olivat täyttyneet kyyneleistä ja niistä paistoi huoli ja hätäännys. Käänsin taivaansiniset silmäni hitaasti takaisin Huuruliljaan.
"Huurulilja", aloitin.
"Korppitähti, minä pyydän!" Huurulilja parkaisi.
"Mutta minä en voi tehdä sitä", nau'uin hiljaa. Hopeanharmaa naaras nieleskeli kyyneleitään ja siirsi katseensa silmiini.
"Etkö sinä ymmärrä? Minä en voi olla onnellinen täällä", Huurulilja naukui tuskaisella äänellä.
"Minä yritän kyllä ymmärtää, mutta..." aloitin.
"Yritä kovemmin!" naaras parkaisi. Vedin syvään henkeä.
"Huurulilja, onko täältä lähteminen todellakin ainoa vaihtoehto?" kysyin hiljaa ääni väristen. Huurulilja antoi katseensa laskeutua hetkeksi. Naaras pysytteli hiljaa, kunnes avasi suunsa vastatakseen:
//Huuru tai Kipinä?
Huurulilja 11.03.2017
"On se.. Olen miettinyt pääni puhki, eikä toista keinoa tuskani lievittämiseen ole! Ennen muistini menettämistä ollessani hyvin pahassa olotilassa, rukoilin Tähtiklaania, mutta jokainen rukouksistani jäi kuulematta, kukaan ei vastannut tai tehnyt mitään, vaikka kerroin, kuinka tuskissani olin. Haluan kuolla, ihan tosi haluan.. Ehkä se on mielestäsi hyvin lapsellista ja tunteetonta, mutta minä tiedän, mitä minä tahdon. Kukaan ei voi kääntää päätäni. Et sinä, Kipinäsielu, emoni tai edes koko Myrskyklaani. Minä tahdon pois, lopullisesti. En tiedä, minne kuolema minut johdattaa, mutta tiedän, että se on parempi vaihtoehto kuin se, että joutuisin kaikki päivät kantamaan sisälläni pelkoa siitä, että joku ympäriltäni kuolisi", nau'uin yllättävän selkeällä ja itkuttomalla äänellä. Olin rauhoittunut hieman edellisestä olotilasta, ja itku oli jo lähes loppunut. Tunsin oloni rauhalliseksi, rauhallisemmaksi kuin aikoihin, koska tiesin, että tahdoin lähteä. Tahdoin todella lähteä ja olla katsomatta taakseni, lähteä viimeiselle matkalleni tähtiin tai minne ikinä viimeinen matka minut tulisikaan viemään, olin valmis ottamaan siitä selvää.
"Mutta Huurulilja.. Yrittäisit nyt ymmärtää, että emme mekään voi luopua sinusta, samalla tavalla kuin sinä et voi muista.. En tahdo, että sinä lähdet näin", emoni kuiskasi hiljaa ja katsoi minua anovasti ainoalla silmällään. Pudistin päätäni.
"Anteeksi emo, mutta minä tahdon lähteä. Et kai sinäkään tahdo nähdä minua surullisena? Et tahdo nähdä, kuinka sisältäni katoaa viimeinenkin elämän ripe, kuinka muutun ainoastaan kuoreksi ilman mitään sisältöä. Se ei olisi elämää, enkä tahdo sitä. Tahdon pois, tahdon pois enemmän kuin mitään muuta. Te voitte nyt antaa minun lähteä, hyvästellä minut ja muistella minua sen jälkeen onnellisina. Jos te ette nyt anna minun tehdä tätä, minä tulen vihaamaan teitä ja koko maailmaa loppuikäni ja lähden täältä toisella tavoin", sanoin rauhallisella ja päättäväisellä äänellä. Huomasin, kuinka tuskissaan emoni oli, mutta hän näytti myös ymmärtävän minua edes vähän. Naaraan kasvoilla oli tyyni ilme, josta saatoin huomata, että hän voisi ehkä jopa suostua pyyntööni.
//Jatkan tätä Usval, et silläki joskus saan jtn kirjotettuu >.>
Usvahäntä
Tuntui kuin mieleni olisi ollut sakean usvan peitossa. Ymmärsin kuitenkin tytärtäni, joka katsoi minua, Kipinäsielua ja Korppitähteä anovasti. Hänen puheissaan oli järkeä, ja siitä tiesin, että hän oli ajatellut tosissaan asiaa ja oli tehnyt päätöksensä. Kipinäsielu ja Korppitähti eivät sanoneet mitään, he vain katsoivat Huuruliljaa yrittäen kai miettiä jotain sanottavaa. Suljin hetkeksi itkuisen silmäni ja vedin syvään henkeä. Kun avasin silmäni uudelleen, avasin suuni ja nau'uin:
"Minä ymmärrän sinua, Huurulilja.. En tahdo sinulle mitään muuta kuin onnea, ja jos et ihan oikeasti ole täällä onnellinen ja olet miettinyt tätä, en voi pakottaa sinua jäämään. Minun mielestäni sinun kuitenkin pitäisi odottaa edes muutama päivä ja miettiä tätä, jos muuttaisitkin mi-", Huurulilja keskeytti minut.
"Minä en muuta mieltäni. Mietin tätä ennen muistini menetystä mielessäni hiljaa kaikki päivät. Tämä on ainoa ratkaisu, joka tekee minut onnelliseksi. Tahdon lähteä nyt. Antakaa minulle vaikka kuolonmarjoja, mutta antakaa minun lähteä", Huurulilja kuiskasi hiljaa ja käänsi katseensa Korppitähteen ja Kipinäsieluun.
//Korppi tai Kipinä?
Pörröpentu
Minut oli herättänyt ääni, joka sekin oli minulle vieras. Olin herännyt hiljaa hätkähtäen. Kuuntelin, kuinka emo puhui tulijan kanssa, mieleeni jäivät sanat "muistinmenetys" ja "soturi". Mikä oli soturi? Oliko tuo emon kanssa jutteleva, jotenkin melko mukavalta vaikuttava kissa soturi? Mikä hänen nimensä oli? Minä tiesin kyllä emoni nimen; Se oli Virtakyynel. Kaunis nimi, minun mielestäni. Jälleen, miettiessäni emoa mieleeni tuli asia, jota jo pari auringonnousua sitten olin pohtinut. Kuka oli minun isäni? Miltä hän mahtoi näyttää? En tiennyt hänestä mitään, en ollut koskaan edes kuullut hänen ääntään. Koskaan pentutarhassa ei ollut käynyt kissaa, joka olisi kehrännyt rakastavasti emolle tai koskettanut kuonollaan päälakeani. Oli vain emo, jonka rakastava, lempeä ja turvallinen olemus ympäröi minua yöt päivät. Hänen lämpönsä ja sydämensykkeensä, jotka tuudittivat minut uneen. Miltä ympäristö näytti? Tiesin vain sen, mitä silmät kiinni pystyin saamaan selville, mitä kuulo -ja hajuaistillani pystyin havaitsemaan. Silmäni olivat kiinni ja syvä pimeys piti minua otteessaan. Mutta kai minä pystyisin avaamaan ne? Halusin yrittää, koska... miksi ei? Samalla hetkellä, kun yritin, silmäni avautuivat. Jäin silmät ammollaan katselemaan ympärilleni pää milloin mihinkin suuntaan pyörien. Hieman valoa kantautui pentutarhaan sen sisäänkäynnistä, saatoin lähes tuntea sen. Edessäni istui kissa; Hänen turkkinsa oli hopeanharmaata mutta siinä kuitenkin oli siniharmaita kohtia. Tuijotin kissaa hetken korvat uteliaasti pystyssä. Sitten käännyin katsomaan emoa.
//Virta? Huuru?
Virtakyynel
Pörröpentu avasi silmänsä! Katsoin lempeästi laikukasta kollipentua suoraan hänen keltaisiin silmiinsä. Silmät olivat lähes tismalleen samanlaiset, mitä Kiviturkilla oli ollut. Kasvoilleni ilmestyi hieman haikea katse katsoessani pentuani. Hän kallisti hämmentyneenä päätään.
"Mitä nyt, Virtakyynel?" Huurulilja kysyi.
"Hänellä on Kiviturkin silmät", huokaisin hiljaa. Muistellessani kuollutta kumppaniani, kasvoilleni nousi väistämättä pieni hymyntapainen ilme. Huurulilja näytti tällä hetkellä hyvin, hyvin hämmentyneeltä. Kuin naaras ei olisi ymmärtänyt, mitä minä sanoin.
"Mutta miksi katsoit häntä surullisesti?" hopeanharmaa Huurulilja kysyi hieman epäröiden. Samassa ymmärsin. Kun Huurulilja oli menettänyt muistinsa, hän oli vain hetkeä aiemmin löytänyt partion kanssa Kiviturkin elottoman ruumiin ukkospolun reunalta. Kukaan tuskin oli kertonut naaraalle, että Kiviturkki oli kuollut. Epäröin hetken aikaa Kiviturkin kuolemasta kertomista, mutta sanat vain tulivat ulos suustani sen enempää miettimättä:
"Kiviturkki kuoli sinä päivänä, kun menetit muistisi. Sinä itse asiassa olit mukana partiossa, joka hänet löysi." Huurulilja veti syvään henkeä. Naaraan meripihkainen katse muuttui kauhistuneeksi.
"Mi-minun täytyy nyt mennä", hopeanharmaa naaras sopersi ja ryntäsi ulos pentutarhasta. Siirsin katseeni Pörröpentuun, joka katseli hämmästyneenä ympärilleen. Samassa Paatsamapilvi asteli pesään.
"Mikä Huuruliljalla on? Hän poistui pesästä kauhistuneena", kuningatar naukui asettuen sammalpedilleen. Samassa hän huomasi Pörröpennun, joka oli avannut silmänsä:
"Pörröpentu avasi siis viimein silmänsä."
"Kerroin Huuruliljalle, että Kiviturkki on kuollut.. Minusta tuntuu, että hän muisti sen, kuinka Kiviturkin ruumis löydettiin. Ja joo, hän avasi ne aivan hetki sitten", kerroin Paatsamapilvelle.
//Pörrö tai joku? xd Kirjotan ite Huurul nytte
Huurulilja
Ryntäsin ulos pentutarhasta. Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa, kun muistot lukuisten eri kissojen kuolemista ja syntymistä muistuivat mieleeni. Ruskaraita, Kielonkukka Leijonaloikka, Kiviturkki.. Niin moni kissa oli kuollut elämäni aikana, että en voinut edes luetella heidän kaikkien nimiään! Ja Okrakarva.. Olin parantajan pesässä miettinyt, kuinka kolli oli menettänyt toisen silmänsä, mutta nyt muistin senkin. Okrakarva oli menettänyt silmänsä minun takiani. Hän oli pelastanut henkeni, kun olin lähtenyt paniikissa ukkospolulta poispäin ja törmännyt suteen. Tällä hetkellä toivoin enemmän kuin mitään, että susi olisi vain tappanut minut.. Nyt joutuisin koko loppuelämäni kantamaan sisälläni tietoa siitä, että olin pilannut jonkun elämän! Ei Okrakarva voinut enää ikinä elää normaalisti, koska hänellä oli vain yksi silmä jäljellä. Suljin silmäni hetkeksi ja tunsin, kuinka kyynel ilmestyi silmäkulmaani. Olin tällä hetkellä kovin ahdistunut, enkä halunnut tuntea yhtään mitään. Painauduin vasten märkää lunta keskellä leirin pääaukiota. Painoin pääni hankeen hengittäen hyvin raskaasti. Katseeni oli lasittunut, enkä ymmärtänyt enää mistään mitään. Ajatukseni olivat sakean sumun peitossa. Kaikki aistini heikkenivät, ja pian vajosin mustaan ja rauhalliseen pimeyteen, jossa toivoin leijuvani seuraavan ikuisuuden.
Räväytin silmäni auki. Makasin parantajan pesässä, jossa olin viimeisen kuun majaillut. Näin kissan sumean hahmon edessäni. Räpyttelin hetken aikaa silmiäni, kunnes onnistuin erottamaan kissan. Hän oli veljeni, Kortelampi.
"Miten voit?" kolli kysyi hiljaisella äänellä, mutta olin kuin en olisi kuullutkaan kysymystä. Tuli hetken kestävä hiljaisuus.
"Huurulilja?" Kortelampi naukui rauhallisella äänellä nimeni ja painoi kuononsa vasten turkkiani. Kyyneleet kihosivat silmiini, ja hengitykseni tuntui raskaammalta hetki hetkeltä, ja mielessäni pyörivät vain ne kamalat asiat, jotka olin epäonnekseni muistanut ennen tajunnan menettämistä.
"Minä en jaksa tätä enää", kuiskasin hiljaa ja räpäytin silmiäni. Kostea kyynel vierähti poskeani pitkin sammalpedilleni. Kortelampi katsoi minua surullisella katseellaan.
"Muistatko sinä..?" kolli kysyi varoen. Nyökkäsin hitaasti ja käänsin katseeni pesän kattoon.
"Muistan, ikävä kyllä", nau'uin tuskissani. Vihasin tätä tunnetta enemmän kuin mitään. Nousin ylös, koko kehoni tärisi.
"Odota siinä, minä haen Kuiskevirran. Älä mene mihinkään. Hän sanoi lähtevänsä keräämään yrttejä, mutta hän on takuulla aivan leirin lähellä", parantajaoppilas naukui ja lähti astelemaan ulos parantajan pesästä. En halunnut totella hänen käskyään, en tänään. Oloni oli kamalampi kuin ikinä, enkä vain voinut kestää sitä. Halusin tämän tuskan pois niin nopeasti kuin vain pystyin. Loikkasin pois sammalpediltä ja lähdin huoppumaan hitaasti kohti pesän uloskäyntiä. Jokainen askelta seuraava askel tuntui vain raskaammalta, ja hengästyin ennen kuin edes onnistuin kulkemaan leirin pääaukiolle.
"Huurulilja", Usvahäntä naukui ja loikki vierelleni. En edes kääntänyt meripihkaista katsettani emooni. Tuntui kuin kehoni olisi ollut ensin tulessa, mutta heti seuraavassa hetkessä taas jäässä. Kun astuin vielä yhden askeleen kauemmas parantajan pesästä, jalkani pettivät ja kaaduin märkään hankeen.
"Huurulilja!" kuulin Kipinäsielun ulvaisevan jossain. Yritin etsiä katseellani parasta ystävääni, mutta leirin pääaukiolla oli niin monta kissaa, että en voinut löytää naaraskissaa. Usvahäntä loikki vierelleni ja auttoi minut ylös.
"Minä haluan pois", kuiskasin hiljaisella äänellä emoni korvaan. Kyyneleet kihosivat jälleen silmiini ja laskeutuivat poskiani myöten maahan.
"Onko jotain tapahtunut?" Kipinäsielu kysyi ja tunki itsensä kissajoukon lävitse luokseni.
"Minä muistan", nau'uin lähes äänettömällä, kähellä äänellä. Kipinäsielu vaikutti hämmästyneeltä, sillä hänen silmänsä suurenivat.
"Ihan kaikenko?" naaras varmisti, "Leijonaloikan, Ruskaraidan.. Kaikki?" Huokaisin turhautuneena. Suustani leijaili ulos huurua, sillä ilma oli kylmähkö.
"Aivan kaiken. Okrakarvan myös.. On minun vikani, että hänen elämänsä on ppilalla", kuiskasin hiljaa ja painauduin vasten emoni lämmintä kehoa.
"Ei se ole pilalla.. Voi kulta pieni, Okrakarva oppii elämään yhdellä silmällä. Hän halusi pelastaa sinut, koska olet hänelle tärkeä. Syöksyessään suden kimppuun ja ryhtyessään soturiksi, hän tiesi, että vammoja voi tulla", Usvahäntä kuiskasi ja painooi päänsä vasten turkkiani ja kietaisi häntänsä kehoni ympärille.
"Kyllä sinä tästä selviät, Huurulilja. Minä olen tukenasi kaiken aikaa, ja niin on myös koko Myrskyklaani. Kukaan ei syytä sinua Okrakarvan loukkaantumisesta tai mistään muustakaan. Me kaikki olemme iloisia, että sinä viimein muistat nekin kissat, jotka olit unohtanut", Kipinäsielu kuiskasi hiljaa ja astui minua kohti varovasti. Pudistin päätäni.
"Mutta ei se auta. En tahdo nähdä enää yhdenkään klaanitoverini kuolevan. Se tappaa minua sisältä! Ettekö te vain ymmärrä, että en kestä tätä enää.. Olkaa kilttejä ja päästäkää minut tuskistani.. Tappakaa minut", nau'uin kyyneleet silmissäni katsoen anovasti emoani ja parasta ystävääni, "en jaksa enää elää näin.. Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä täältä lopullisesti."
//Kipinä tai joku?xdd
Kipinäsielu
Rypistin otsaani ja katselin parantajaa. Tuon asento oli päättäväinen ja ilme tuima. Minun teki mieli kyyristyä parantajan edessä ja väittää vastaan, mutta tuon tuikea katse ei antanut minun tehdä niin.
"Muutat pentutarhaan nyt heti. Olet ollut sairaana ja muutenkin jo liian kauan soturien tehtävissä. Varmistan, että todella viet makuualusesi sinne ja jos et sitä tee, raahaan sinut omin kynsin sinne. Emme kaipaa yhtään kuolonuhria susien jälkeen.." Kuiskevirran ääni hiipui loppua kohden ja hänen hartiansa nytkähtivät. Hiljaisuus laskeutui piinallisena välillemme ja karvani nousivat pystyyn. Rykäisin vaivautuneena ja nousin käpälilleni.
"Hyvä on, minä muutan sinne. Lupaan sen", nau'uin parantajalle ja tassutin hänen ohitseen. Kosketin hännälläni Kuiskevirran turkkia kun hiivin hänen ohitseen leirin aukealle.
Vatsani oli saanut huiman kasvun ja se oli hyvin pyöreä. Tunsin pentujen potkaisuja yöllä ja niiden kiemurtelun jos makasin suuren vatsani päällä. Hymy kohosi huulilleni kun muistin ne illat jolloik Korppisielu oli maannut vieressäni poski vatsani päällä, kuunnellen pentuja ja jutellen niille hiljaa. Uskoin, että pennut tunnistaisivat Korppisielun ja minun ääneni jos juttelisimme niille vielä kun ne kasvoivat vatsassani. Värähdin ja hipsin leirin aukean läpi kohti soturien pesää. Päätin viedä omat makuualuseni pentutarhaan sillä minun ei tehnyt mieli ottaa uusia. Pujahdin sisään autioon pesään ja tartuin hampaillani sammalmattoon. Ryhdyin vetämään sitä ulos pesästä ja yritin varoa etten astuisi muiden petien päälle. Pian sain sammalmattoni viedyksi pentutarhaan ja asettelin sen emoni Virtakyyneleen pedin viereen. Minusta tuntui oudolta olla taas täällä. Katselin ympärilleni ja huomasin että kaikki näytti kummallisen pieneltä, sillä silloin, kun olin ollut pentu, kaikki oli ollut niin suurta. Lisäksi vielä kummallisemmaksi teki se, että emonikin oli täällä. Ei hoivaamassa minua vaan Pörröpentua, nuorinta sisartani. Muotoilin makuualuset hyvin ja käperryin niiden päälle. Mieleeni nousi kuva Pyörretassusta, kuolleesta veljestäni. Kyyneleet kirvelivät silmissäni, kun muistelin niitä aikoja tässä samaisessa pentutarhassa jotka olimme viettäneet Pyörretassun kanssa. Sydäntäni vihloi yhä enemmän, kun tajusin ettei veljeni koskaan ollut soturi, saanut kunniaa valvoa yötä soturinimitysseremonian jälkeen. Silmiäni poltteli ja yritin tukahduttaa haluni itkeä. Painoin kasvoni sammaleisiin ja nyyhkytin hiljaa veljeni puolesta.
*Voi hyvä Tähtiklaani, miksen voinut nähdä häntä vielä kerran*, ajattelin murheellisena, kun yhtäkkiä aukiolta kaikui Huuruliljan kärsivä ääni. Hätkähdin ja Pyörretassu hiipui mielestäni. Ponnistin ähkäisten käpälilleni ja riensin aukiolle. Ensimmäisenä näin Huuruliljan makaavan maassa. Tuon katse oli lasittunut, karvat sojottivat pystyssä ja suu oli raollaan. Kissoja oli kerääntynyt hänen ympärilleen. Puskin itseni kissajoukon läpi parhaan ystäväni ja hänen emonsa viereen. Usvahäntä silitti tyttärensä päätä hännällään ja yritti saada naaran rauhoittumaan.
"Tappakaa minut", Huurulilja henkäisi yhtäkkiä. "En jaksa enää elää näin.. Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä täältä lopullisesti." Jäykistyin järkyttyneenä ja tajusin että rojahdin maahan. Näköni oli sumentunut ja palava tuska viilsi rintaani. Hengitykseni tiheni ja haukoin happea Huuruliljan vieressä. Mitä hän oli juuri sanonut? Sydämeni syke kiihtyi ja yritin naukua jotain, mutta suustani ei tullut sanoja. Kakistelin hetken ja yritin koota itseni mutta minut vallannut kauhea järkytys ei antanut millekään tilaa. Kyhjötin maassa ja hädin tuskin kuulin muiden kissojen muminaa ympäriltäni. Nuolaisin huuliani ja yritin tavoittaa ystäväni katseen. Huurulilja oli kuitenkin painanut päänsä lumeen ja näin tuon kehon vapisevan nyyhkytyksestä.
"Huurulilja... ei..." kähisin, "en voi menettää sinuakin Pyörretassun jälkeen..." Olisin tahtonut, että naaras nostaisi katseensa, mutta hän pysyi liikkumattomana paikoillaan. Sisuskalujani väänsi ja pelkäsin menettävän tajuntani kaiken tämän stressin vuoksi.
// Huuru?
Huurulilja 03.03.2017
Olin kuullut Kipinäsielun sanat, mutta ne olivat kuin yhtä tyhjän kanssa. En voinut tässä asiassa ajatella muita, minun täytyi ajatella nyt itseäni. En kestänyt enää tällaista kamalaa elämää, jossa jouduin kaiken aikaa vain odottaa, kuka klaanitovereistani lähtisi seuraavaksi Tähtiklaanin matkaan ikuiselle matkalleen pois luotamme. Minäkin halusin sille matkalle, jotta tuska lievittäisi edes vähän. Edes sen verran, että voisin hengittää kunnolla ja miettimättä, kuoleeko joku sen vuoksi, että edes hengitän. Kun koko leirin pääaukiolla oli jo tovin vallinnut syvä ja kissoja hermostuttava hiljaisuus, nostin hitaasti katseeni, jonka kyyneleet olivat sumentaneet. Erotin Kipinäsielun kehon, mutta minun oli lähes mahdotonta erottaa sankan kyynelvirran lävitse hänen keltaisia silmiään. Koko kehoni tärisi. Vaikka avasin suuni, en saanut sanottua yhtään mitään. Nielaisin kovaäänisesti ja suljin silmäni, jolloin kyyneliä virtasi yhä vain enemmän silmistäni.
"Voi Kipinäsielu.. Etkö sinä ymmärrä, että en minä voi jäädä? Minulla on hirveä olo kaiken aikaa, enkä voi ajatella mitään muuta.. Vaikka se olo helpottaisikin, se palaa viimeistään silloin, kun joku - ehkä sinä tai kuka muu tahansa - myrskyklaanilainen menettää henkensä. Minä en vain voi elää näin", kuiskasin hiljaa säröilevällä, hennolla äänellä. Kasvoillani oli tuskastunut katse. Ei siksi, että tunsin oloni niin hirveäksi, vaan koska olin pahoillani Kipinäsielun ja kaikkien muiden puolesta. Minä rakastin naarasta, sillä hän oli minun paras - ja ilmeisesti ainoa - ystäväni, ja emon, isän ja sisarien lisäksi varmaankin ainoa, jolle oli väliä, kuolisinko vai enkö. Kipinäsielu oli aina ollut tukijalkani, enkä olisi selvinnyt tähänkään saakka, jos minulal ei olisi ollut Kipinäsielua. Hän oli paras ystävä, mitä olisin nikinä voinut edes kuvitella. Minusta tuntui pahalta haluta kuolla, kun ymmärsin, mitä tuskaa se aiheutti Kipinäsielun sisässä. Oloni vain paheni pahenemistaan. En kuitenkaan voinut ajatella nyt muita, halusin ajatella itseäni ja kamalaa oloani. Tunsin itseni hyvin itsekkääksi, joka sai minut voimaan vielä paljon pahemmin. Minua väsytti, ja olisin vain halunnut vaipua ikuiseen uneen. Ei minusta ollut tähän elämään, se oli asia, josta olin hyvin varma.
//Kipinä?
Huurulilja
Kipinäsielu nyyhkytti mitään sanomatta sammalpedillään ja hänen kehonsa tärisi. Nousin ylös pediltäni ja astelin epävarmoin askelin ystäväni vierelle.
"Oletko kunnossa?" kysyin ja kallistin päätäni.
"Minä kävin Tähtiklaanissa, minä melkein kuolin!" naaras henkäisi kauhuissaan. Silmäni suurenivat kuullessani naaraan sanat.
"Onneksi et kuitenkaan kuollut", nau'uin ja painoin pääni vasten soturin turkkia. Huomasin, että Kipinäsielu hämmästyi reaktiostani ja hänen kehonsa lakkasi tärisemästä. Katsoin häntä nyt hämmentyneenä.
"No, mikä nyt on?" kysyin.
"Oletko sinä ihan kunnossa? Miksi olet muuten parantajan pesässä, haavasihan ovat parantuneet?" Kipinäsielu naukui hämmentyneesti. Yritin miettiä, miten muotoilisin asian. Oli vaikea kertoa, etten muistanut jotain, jota en edes muistanut unohtaneeni. Miksi reaktioni hämmensi niin paljon parasta ystävääni?
"Miksi sinä sitä kysyt? Kuiskevirran mukaan olen unohtanut jotain, tai olen ehkä huomannut sen muutamaan otteeseen itsekin", nau'uin ja käänsin katseeni käpäliini.
"Unohtanut?" Kipinäsielu kysyi kallistaen päätään. Naaraan keho tärisi jälleen, mutta nyt vähemmän kuin aiemmin.
"Huurulilja on kokenut paljon traumaattisia kokemuksia. On mahdollista, että sen vuoksi Tähtiklaani on katsonut parhaaksi viedä joitakin muistoja pois häneltä", Kuiskevirta liittyi keskusteluun. En ymmärtänyt, mistä kokemuksista parantaja puhui. En ollut elämäni aikana kokenut mitään, mikä olisi ollut kovin traumaattista.
"Mitä hän sitten muistaa ja mitä ei?" Kipinäsielu kysyi ääni väristen.
"Minä muistan sinut, mutta en edes tiennyt, että Hopeataivas on klaaninvanhin tai kuka on Korppisielu", nau'uin hiljaa. Ei asioita voinut vain unohtaa, olin varma siitä. Ehkä kaikki vain huijasivat minua, jotta luulisin menettäneeni muistini..
//Kipinä?
Kipinäsielu 11.02.2017
Tuijotin parasta ystävääni järkyttyneenä. Ajatukset velloivat päässäni ja yritin keskittyä. Vatsassani painoi kuitenkin nälkä ja kurkkuani poltteli tukahduttava jano joten hädin tuskin pysyin pystyssä sillä minua pyörrytti. Pirin huultani yrittäen keskittää ajatukseni kipuun joka sävähteli huulestani kun upotin hampaani hellästi siihen. Kipu auttoi minua käännyttämään ajatukseni nälästä ja janosta ja saaden ne kiinnittymään siihen ilmeiseen tosiasiaan, että Huurulilja oli kenties menettänyt muistinsa.
En ollut koskaan eläessäni tavannut kissaa jonka muisti olisi kadonnut. Kukaan ei ollut kertonut minulle että niin voisi käydä. Miten omat muistot, ajatukset saatettaisiin kiskoa jonkun mielestä pois ja piilottaa niin ettei muistinsamenettänyt edes muistaisi menettäneensä mitään? Kipristelin varpaitani ja yritin etsiä jotain selitystä, syytä miksi Huuruliljalle oli käynyt näin. Mielessäni välähti ajatus että ehkä naaras vain pilaili, mutten kyennyt uskomaan ystävästäni sellaista. Hengitykseni rohisi korvissani ja kuulin vakaan sydämensykkeeni rinnassani ja yritin pohtia kaikkea. Oliko Tähtiklaani todella vienyt Huuruliljalta muistoja? Vai oliko Huurulilja vain halunnut unohtaa omat muistonsa ja sen tähden haudannut ne niin syvälle ettei enää itsekään löytäisi niitä? Rykäisin ja sammalille roiskahti suustani limaisia pisaroita. Kavahdin taaemmas ja pyyhkäisin sylkiroiskeet pois. Sokea parantaja ei tietenkään nähnyt, muta hän kuuli rohisevan hengitykseni.
"Haen sinulle vettä ja ruokaa. Vaikutat terveemmältä ja olet varmasti janoinen ja nälissäsi", Kuiskevirta naukaisi ja katselin hänen peräänsä kun hän poistui aukiolle. Jäin kaksin Huurulilja kanssa, ja yritin tavoittaa ystäväni katsetta.
"Huurulilja, muistatko.. muistatko oppilasaikamme? Muistatko kun meidät nimitettiin sotureiksi? Muistatko minut?" kysyin hiljaisella ja rauhallisella äänellä. Huurulilja säpsähti kun puhuin tuijottaen yhä maahan. Minua alkoi turhauttaa kun ystäväni ei sanonut mitään, mutta päätin antaa hänelle aikaa. Olin aina antanut hänelle aikaa ja antaisin aina, niin paljon kuin hän tarvitsisi.
// Huuru?
Huurulilja 13.02.2017
Mietin hetken ajan vastauksia Kipinäsielun kysymyksiin.
"Minä muistan oppilasaikamme kuin eilisen. Meillä oli hauskaa aina yhdessä. Siitä eteenpäin sitten.. Kyllä minä muistin, että meidät on nimitetty sotureiksi, mutta nimityksemme ovat täysin usvan peitossa. En muista, että olisin ikinä valvonut leiriä täysin hiljaa soturinimitysten jälkeen, Korppisielua, Leijonatähden kuolemaa tai mitään, mikä vaikuttaa olevan jo kaukana muiden historiassa. En edes tiedä, kuinka Leijonatähti kuoli, ja olisi myös kiva tietää, miksi ihmeessä minä edes en muista mitään, minkä kaikki muistavat!" huudahdin turhautuneesti. En kestänyt enää sitä, että kaikki muistivat menneisyydestäni asioita paremmin kuin minä. Mitä pahaa minä olin tehnyt, että olin joutunut luopumaan muistoistani.
"Mutta yhden asian minä haluan kysyä. Olinko minä onnellinen soturinimitysten jälkeisinä aikoina?" kysyin Kipinäsielulta hiljaa. Tavallaan toivoin myöntävää vastausta, mutta osittain myös kieltävää. Jos olin onnellinen, en ilmeisesti ikinä tulisi muistamaan sitä, joka olisi mielestäni epäreilumpaa kuin mikään muu.
//Kipinä?
Kipinäsielu 15.02.2017
Hätkähdin Huuruliljan kysymystä. Mutristin huultani ja ponnistelin muistoistani esille sen yön, jonka olimme valvoneet. Huurulilja oli katsellut tähtiä ja näyttänyt miettivän kaikkea. Tassuponhjiani oli kutittanut kun yritin arvailla mitä hän mietti. Olin osittain häpeissäni tajunnut yhä uudelleen omien ajatuksieni leijuvan Korppisieluun ja yrittänyt karistaa kollin mielestäni. Huokaisin ja kelasin ajatuksiani hieman pidemmälle, siihen aikaan kun soturinimityksen jälkeinen yö oli valvottu. Värähdin tahtomattani kun muistin miten olimme löytäneet Ruskaraidan ruumiin. Huurulilja oli näyttänyt järkyttyvän pahasti mutta en halunnut hänen kokevan samaa järkytystä uudelleen. En myöskään halunnut valehdella ystävälleni. Oliko Huurulilja ollut onnellinen? Hän oli ollut innoissaan kun olimme päässeet sotureiksi, mutta soturiaikana oli tullut muunmuassa Ruskaraidan ruumiin löytäminen, taistelu ja se että olin jättänyt Huuruliljan kanssa olemisen vähemmälle kun olin löytänyt Korppisielun. Kiemurtelin paikallani ja voin pahoin. En tiennyt miten kertoisin ystävälleni sen mikä olisi parasta. En edes tiennyt mitä Huurulilja halusi tietää. Aistin hänen tiiviin katseen turkillani ja katsoin tuota tuskaisena.
"Huurulilja..." kähisin. Painoin pääni ystäväni turkkiin ja hengitin hänen tuttua tuoksuaan. Siitä tuntui kuitenkin puuttuvan jokin olennainen osa, aivan kuin hänen muistonsa olisivat vieneet tuoksun mukanaan. Pudistelin päätäni ja kuulin Kuiskevirran astelevan pesään sisään. Tuo ilmeisesti toi minulle syötävää ja juotavaa. En kohottanut katsettani. Pian aistin sokean parantajan poistuvan pesästä ja huokaisin kiitollisena. Tämän haluaisin puhua Huuruliljan kanssa kahden. Puhalsin varovasti ystäväni turkkiin ja tunsin hänen värähtävän vieressäni.
"En tiedä mitä haluat kuulla mutta tiedän milloin olit onnellinen ja milloin et", kuiskasin ja kohotin pääni. Huimaus velloi sisälläni mutten saisi antaa sille periksi vielä. Sieraimiini tunki ruuan viekoitteleva tuoksu mutta en välittänyt, nyt minun tuli keskittyä Huuruliljaan.
"Olit iloinen ja onnellinen kun saimme soturinimemme. Meillä oli hauskaa oppilasaikoina ja myös soturiaikana. Soturinimityksemme jälkeen tapahtui muutama järkyttävä tapahtuma, voin kertoa ne jos haluat. Minusta olit onnellinen mutta nuo järkytykset varjostivat elämää. Kun löysin Korppisielun, jäit yksin ja olen pahoillani, en pystynyt silloin näkemään ketään muuta kuin kumppanini. Haluan, että tiedät että olen aina tukenasi", nau'uin hiljaa. Tiesin, että olin toistanut viimeistä lausetta aiemminkin mutta minusta tuntui että Huurulilja tarvitsisi jotakuta johon voisi nojata ja auttaa kantamaan henkisiä asioita. Ystäväni oli hiljaa ja purin huultani jotta en syöksyisi syömään. Halusin pitää tilanteen rauhallisena enkä pilata sitä sillä että alkaisin syömään vaikka oloni tuntui pahenevan aina kun pysyin paikoillani.
// Huuru? Tuli sekava ja outo xd
Huurulilja 02.03.2017
Makasin parantajan pesässä ja katsoin pesän kivistä kattoa, kuten kaikki päivät tätä aiemminkin olin tehnyt. En kokenut, että elämälläni olisi tällä hetkellä mitään merkitystä. En saanut poistua leiristä lainkaan, koska kukaan ei uskonut, että voisin selvitä leirin ulkopuolella. Olin hyvin tuskastunut. Kipinäsielu oli päässyt takaisin normaaliin arkeensa, ja oli hyvin epäreilua, että minä jouduin virumaan parantajan pesässä päivät pitkät. Nousin ylös, nyt tämä saisi loppua! Halusin tutustua klaanini jäseniin, sillä suurinta osaa en muistanut ulkonäöltä tai edes nimeltä. Astelin leirin pääaukiolle ja katselin ympärilleni. Aurinko oli korkeimmillaan, joten pääaukio oli melko tyhjä.
"Hei, Huurulilja", kaunis vaaleanharmaa naaras naukui ja asteli minua kohti. Naaras oli kuulemani mukaan Kamomillapisara, siskoni Usvahännän ja Vinhasiiven viimeisimmästä pentueesta.
"Hei. Etkö sinä olekin Kamomillapisara?" kysyin. Naaras nyökkäsi.
"Minun täytyy nyt kuitenkin mennä, sillä Pitkävarjo odottaa minua", harmaa soturi naukui ja ravasi sotureiden pesälle. Hän oli tullut pentutarhasta, joten siellä oli ilmeisesti pentuja, sillä Kamomillapisara ei tietääkseni ollut saanut pentuja. Työnnyin sisään maidontuoksuiseen pentutarhaan ja totuttelin hetken hämärään.
"Hei, Huurulilja", Virtakyyneleen lempeä ääni kantautui korviini. Naaraan vatsan vierellä makaisi pikkuruinen karvamytty; ilmeisesti hänen ja Kiviturkin pentu.
"Hei", tervehdin ja katselin pesää. Se tuntui aivan tutulta, kuin olisin asunut siellä eilen vielä. Pentutarha tuoksui lähes samalta kuin pentuaikoinanikin: maidolta.
"Kuinka sinä voit?" Virtakyynel kysyi.
"Mmh.. Jos suoraan puhutaan, niin voin todella huonosti. En jaksa istua vain leirissä kaikkia päiviä, haluan olla soturi! En ymärrä, miten muka olisin voinut menettää muistini tai jotain. Minä olen ihan terve", nau'uin turhautuneena.
"Minä uskon sinua", Virtakyynel naukui.
//Piti jättää kesken mut Pörrö vois vaik jatkaa?
Huurulilja
Avasin silmäni ja katsoin kollikissaa, joka oli kumartunut ylleni. En saanut heti mieleeni kollin nimeä, mutta sitten ymmärsin hänen olevan Okrakarva, klaanitoverini. Kollin oikea silmä oli peitetty yrteillä ja hämähäkin seitillä. Kolli näytti hätäänyyneeltä. Kallistin päätäni ja hymyilin leveästi kollille.
"Mikä saa sinut noin hätääntyneeksi?" kysyin ja nousin istumaan. Jalkojani särki, ja kun katsoin niitä, huomasin niillä olevan hämähäkin seittiä. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, kuinka haavat olivat tulleet, ja mitä ihmettä Okrakarvalle oli tapahtunut.
"Onko silmäsi kunnossa?" kysyin ja katsoin hämmästellen kollikissan seitillä peitettyä silmää.
"Sitä ei ilmeisesti enää ole. Oletko sinä kunnossa?" Okrakarva kysyi painottaen sanaa "sinä." Kallistin päätäni hivenen hämmentyneenä.
"Jaloissani on pieniä ruhjeita, ja olisi kiva tietää, mistä ne ovat tulleet, mutta kyllä, olen muuten täysin kunnossa", totesin ja loikkasin alas sammalpediltä. Jalkani arastivat hieman.
"Minne sinä olet menossa?" Okrakarva kysyi ja ravasi vapisevin askelin luokseni. Kohautin lapojani.
"Tekemään soturin juttuja. Oikealla soturilla ei ole aikaa levätä", tokaisin hymyillen ja poistuin pesästä. Kirkas auringonvalo häikäisi silmiäni, ja jouduin kääntämään pääni poispäin leirin pääaukiosta.
"Huurulilja?" tuttu naukaisu kantautui korviini. Käänsin katseeni siniharmaaseen naaraaseen silmiäni siristäen. Tältä naaraaltakin puuttui oikea silmä.
"Hei, Usvahäntä", nau'uin ja puskin kuonollani emoni turkkia.
"Oletko sinä kunnossa?" emo kysyi ja työntyi kauemmas minusta.
"Miksi ihmeessä sinäkin kysyt tuota? Jalkojani hieman särkee, mutta olen aivan kunnossa. Minun täytyy mennä Hopeataivaan luokse, jotta hän voisi päästää minut partioon", sanoin ja lähdin kävelemään kohti suurkiveä.
"Hopeataivaan?" kuulin emoni naukaisevan. Käännyin kohti häntä ja mietin, miksi emoni ei ymmärtänyt, että Hopeataivas oli klaanin varapäällikkö.
"Niin, hän on klaanimme varapäällikkö, jos satut muistamaan", nau'uin ja kallistin päätäni.
"Voi Huurulilja.. Hopeataivas oli jo klaanin päällikkönä, hän on nyt klaaninvanhin", Usvahäntä naukui pahoittelevasti ja katsoi minua surkean näköisenä.
"Kauanko olinkaan tajuttomana, ja miksi?" kysyin ja katsoin hämmentyneenä emoani.
"Kaksi päivää. Kuiskevirta uskoi, että olet niin kauhuissasi, että et kyennyt heräämään tai jotakin vastaavaa", Usvahäntä kertoi.
"Mutta minähän olen aivan kunnossa.. Vai olenko? Jos Hopeataivas ei ole varapäällikkö, niin kuka sitten on?" kysyin.
"Korppisielu. Hän järjestelee partioita tuolla, näetkös?" emo kysyi. Käänsin katseeni kolliin, joka oli minulle aivan tuntemattoman näköinen hetken aikaa. Samassa pystyin muistamaan soturin, mutta ainoastaan pieniä muistoja hänestä pääsi pääni sisälle. En voinut muistaa mitään Hopeataivaan päällikköajasta.
"Entä Leijonatähti? Onko hänkin jo klaaninvanhin?" kysyin emoltani.
"Huurulilja, etkö sinä muista? Leijonatähti ku-", Okrakarva ei kerennyt sanomaan lausettaan loppuun, kun emoni hiljensi hänet ankaralla katseella.
"Tule, mennään takaisin parantajan pesään. Okrakarva, voisitko pyytää jotakin hakemaan Kuiskevirran ja Kortetassun leiriin", Usvahäntä naukui soturille. Miksi ihmeessä minä muistin Okrakarvan ja kollin nimen, mutta en kyennyt muistamaan, kenen pentu hän oli tai paljoa mitään muutakaan hänestä. Yritin kaivella muistoja Korppisielusta, Hopeataivaan päällikkyydestä ja Okrakarvasta mieleni sopukoista, mutta tuloksetta. Mikä minua vaivasi? Miksi en voinut muistaa? Kuka oli Kortetassu? Oliko hän uusi parantajaoppilas? Mutta mitä Ututassulle oli käynyt, jos kerta Kuiskevirta oli yhä parantaja?! Huoli kalvoi sisälmyksiäni. Entä jos rakas sisareni oli kuollut?!
//Okra tai joku? Huurul on siis joku jännä muistinmenetys, kosk se ei kestäny enää niit kuolemii mitä se oli nähny. Se on unohtanu aika paljon, jote jos vaik ette laittas tätä muistaa mitää tai unohtaa tai puhuu kellekää tms tai niinku noist jutuist voi, mitä tarinas mainittii tms mut ei et tää muistaa mtn. Kamalan sekavaa XD
Huurulilja 03.02.2017
Katselin tylsistyneenä parantajan pesän kattoa ja kuuntelin leirin pääaukiolta kantautuvia vaimeita ääniä, joihin en kiinnittänyt sen enempää huomiota. Olin jo useamman päivän vain maannut parantajan pesässä tekemättä mitään hyödyllistä. Kuiskevirta oli kieltänyt minulta soturin tehtävät, koska olin kuulemma menettänyt muistini. En minä uskonut naarasta, sillä ei muistoja voinut vain menettää! Parantaja oli yrittänyt selittää, että se saattoi johtua traumoista, joita olin muka saanut. Ei minulla kuitenkaan mitään traumoja ollut, sillä voin ihan hyvin. Parantajan pesän sisäänkäynniltä kuului lähestyviä askeleita, joten käännyin kyljelleni ja käänsin katseeni pesän sisäänkäynnille. Yllätyksekseni Kuiskevirta ravasi pesään Korppisielun edessä. Nuori varapäällikkö kantoi hampaissaan Kipinäsielua, joka oli paras ystäväni.
"Mikä hänellä on?" kysyin ja käännyin vatsalleni. Kallistin päätäni katsoessani ystävääni, joka oli tajuttomuuden ja todellisuuden välimaastossa. Naaraan silmät olivat lähes ummessa. Naaras mumisi jotain, mistä en saanut mitään selvää. Korppisielu laski soturin lähimmälle sammalpedille, joka oli aivan minun petini vierellä. Kuiskevirta teki jotain naaraalle, jonka jälkeen hän ravasi yrttivarastoon ja toi sieltä tukon jotain kasvia, jonka hän syötti Kipinäsielulle.
"Mikä hänellä on?" toistin hieman kovemmalla äänellä. Nyt parantaja käänsi sokean katseensa minuun. Naaras ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan ravasi ulos pesästä. Korppisielu jäi istumaan Kipinäsielun sammalpedin vierelle.
"Miksi et mene jo?" kysyin ja kallistin päätäni. Korppisielu näytti hieman hämmentyneeltä - tai oikeastaan hyvin hämmentyneeltä.
"En minä häntä jätä", varapäällikkö naukui.
"Mutta miksi? Ai siksikö, että pelastit hänet?" kysyin.
"Ei, vaan koska hän on kumppanini", Korppisielu naukui aavistuksen verran ärsyytyneellä äänellä. Kohotin kulmiani hämmentyneenä.
"Kumppanisi?" kysyin sitten. Kipinäsielu veti syvään henkeä ja kampesi itsensä istumaan.
"Rauhassa", Korppisielu kuiskasi naaraskissalle. Heittäydyin makaamaan sammalpedilleni ja jäin miettimään sitä, mitä Korppisielu oli juuri äsken minulle kertonut. Oliko parhaalla ystäväni kumppani, eikä hän ollut kertonut minulle siitä?! Ei se voinut olla niin, me olimme Kipinäsielun kanssa läheisiä.. Suljin pois mielestäni pesän äänet, joten ne olivat ainoastaan vaimeaa nau'untaa, josta en saanut mitään selvää. Oliko Kuiskevirta sittenkin oikeassa? Ehkä olin menettänyt muistini.. Mutta ei. Ei se vain voinut olla mahdollista. Miksi en sitten ollut huomannut mitään? Tosin, kun sitä ajatteli, siinä voisi ollakin järkeä. En ollut muistanut, että Hopeataivas oli klaaninvanhin tai että Korppisielua edes on olemassa. Kauhu muistinmenetyksen ajattelemisesta sai minut hengittämään raskaasti. Painauduin mahdollisimman syvälle sammalpedilleni ja puristin silmäni kiinni. Halusin päästä pois täältä, halusin nukahtaa, jotta voisin elää edes hetken unessa, jossa minulla ei ollut mitään murheita. Huomaamattani olin pian vajonnut syvään uneen.
//Kipinä vaik?xd
Kipinäsielu
Leijuin ilmassa ja sitten mätkähdin maahan. Näin edessäni Korppisielun vääristyneen ruumiin joka muuttui silmänräpäyksessä sudeksi. Yritin huutaa kun olento loikkasi minua kohti mutta keuhkoissani ei ollut voimaa huutamiseen. Mitä minä tekisin? Kurkkuani raastoi jokainen hengenveto, kehoni tuntui raskaalta ja kipeältä. Ehkä olisi vain paras antaa suden tappaa minut, viedä minut pois täältä. Suljin silmäni ja valmistauduin vastaanottamaan kuoliniskun mutta sitä ei tullut. Vaistosin vaijoavani alemmas mustuuteen ja sitä mukaa mitä alemmas laskeuduin kipuni hävisivät. Tunteeni kaikkosivat. Ajatukseni loppuivat. Sitten näin edessäni Kuiskevirran sokeat silmät hän työnsi suuhuni lehtiä jotka nielaisin tahtomattani. Tunsin nykäisyn vatsanpohjassani ja räväytin silmäni auki. Olin parantajan pesässä ja Korppisielu katsoi minua huolestuneena. Päässäni pyöri ja Korppisielun ruumis edessäni alkoi vääntyillä. Hänen silmänsä kutistuivat ja turkki kasvoi niin ettö edessäni seisoi taas susi. Yökkäsin kourallisen keltaista ja vihreää moskaa ulos vatsastani ja nousin ylös. Susi astui minua kohti ja paljasti hampaansa. Ärähdin peloissani ja peräännyin. Tasapainoni ei ollut kunnossa joten kaduin maahan. Keuhkoni olivat tulessa pienimmästäkin ponnistuksesta ja silmissäni vilisi. En silti halunnut suden tulevan luokseni vaikka se voisikin viedä minut pois tästä tuskasta. Mutta sitä ennen olisi tuskaa, paljon tuskaa. Säpsähdin ja lähdin hiissaamaan ruumistani maata pitkin eteenpäin. Edessäni näkyi pieni valonpiste ja kaikki muu mustui yhtäkkiä. Suuni roikkui auki ja huohotin kun vedin käpälilläni itseäni eteenpäin pois suden luota. Rintaani puristi ja tuntui kuin joku olisi kynsinyt minulta keuhkoja irti kehostani. Pelkäsin että joku teki minulle oikeasti niin joten vilkaisin rintaani ja näin valtavat viiltohaavat rinnassani. Kirkaisin ja aloin kieriä maassa yrittäen saada haavat pois. Minua pyörrytti, oksetti ja heikotti mutta halusin kaiken pois. Ärisin ja revin kynsilläni tukoittain karvaa pois yrittäen lievittää kipuani. Sitten näin ympärilläni välähdyksen ja upposin taas pimeyteen kaikkien kipujeni kaikotessa. Silmäni pyörähtivät ympäri ja hymyilin onnellisena siinä tajuttomassa olotilassani jossa en tuntenut mitään.
// Huuru? Korppi? Kaikki noista Kipinän näkemistä jutuista oli jtn kuumehouretta ettäh mitään Korppisielun sudeksi muuttumista ei oikeesti tapahtunu xD
Huurulilja 10.02.2017
Katsoin kummissani Kipinäsielua, joka yritti käydä Korppisielun kimppuun. En uskonut, että parhaalla ystävälläni oli kaikki hiiret metsässä. Kipinäsielu taisi haavoittaa jopa itseään.
"Kuiskevirta!" Korppisielu ulvaisi parantajakissan nimen. Ei kulunut kauaakaan, kun vaalean siniharmaa naaraskissa syöksyi sisään pesään.
"Kipinäsielu", naaras lausui soturin nimen. Kipinäsielu makasi kuitenkin pesän kylmällä hiekkamaalla mitään sanomatta tai reagoimatta parantajan naukaisuun.
"Onko hän kunnossa?" Korppisielu kysyi huolissaan.
"Hän on tajuton. Auta minua nostamaan hänet sammalpedille. Kipinäsielu tarvitsee nyt aikaa parantua. Sinun olisi parasta poistua, että et itsekin sairastu. Klaani tarvitsee varapäällikköä, kun sudetkin ovat reviirillämme", Kuiskeivrta naukui varapäällikölle. Korppisielu lähti vastahakoisesti kävelemään kohti parantajan pesän uloskäyntiä, josta pesään tuli hieman kirkasta valoa. Aurinko oli huipussaan tai jossain sen rajamailla, koska nyt oli päivän kirkkain hetki.
"Onko sinulla kurkkukipua, vuotaako nenäsi tai särkeekö päätäsi?" Kuiskevirta kysyi yhtäkkiä ja käänsi sokeat silmänsä minua kohti. Kallistin päätäni hieman huvittuneesti.
"Kai minä olisin sanonut, jos voisin pahoin", naukaisin vaalean siniharmaalle kissalle. Asetuin makaamaan sammalpedilleni pää Kipinäsieluun päin. En kyennyt muistamaan oikeastaan mitään sitten soturinimityksiemme. Mutta miksi? Mikä oli saanut muistini katoamaan?
//Kipinä?
Kipinäsielu
Tuttua oli se, että leijuin taas pimeydessä. Muistin miten olin pitänyt pikkupentuna pimeydestä hyvin paljon ja nytkin se oli rauhoittavaa. Suljin silmäni ja mustuus syveni entisestään. Tiedostin sen asian, että olin ilmeisesti ilman ruumista ja vain sieluni leijui tyhjyydessä. Pelko kouraisi vatsaani enkä tiennyt miksi olin siellä. Ruumiiton kehoni alkoi yhtäkkiä pyörteillä ja vatsassani tuntui pahoinvoinnin aalto. Vaikersin kovaan ääneen mutta mitään ei kuulunut. Korvissani vihloi hiljaisuus ja sitten tunsin napakan nykäisyn ylöspäin vatsassani. Rääkäisin ja avasin silmäni.
Edessäni avautui nelipuut ja taivaalla loimotti kuu. Kuun ympärillä avautui pilvetön tumma tähtitaivas ja hyvin kirkkaat tähdet jotka näyttivät liikkuvan. Haukkasin henkeä ja juoksin alas notkoon kun yläpuolellani olevat tähdet alkoivat pyöriä. Ne laskeutuivat aina vain lähemmäs ja vilkaistuani taivaalle minua pyörrytti sillä kirkkaat tähdet pyörteilivät niin voimakkaasti että melkein kaaduin. Silmäni menivät ristiin ja seisahduin. Yritin kääntää katseeni tähdistä pois mutta en kyennyt. Ruumiini tuntui kevyeltä ja olisin voinut loikata tähtien sekaan mutta silloin tähdet ottivat kissojen muodon. Miljoonat Tähtiklaanin kissat loikkivat taivaalta luokseni. Hengitykseni oli kevyttä ja sydämeni sykkeet kaikuivat korvissa. Halusin sen turhan äänen pois. Purin huultani ja pakottauduin odottamaan paikoillani kun Tähtikissat laskutuivat eteeni. Suuni loksahti auki kun näin Leijonaloikan astuvan eteenpäin. Entinen päällikkö hymyili minulle leppoisasti ja vastasi hymyyn. Olisin halunnut sanoa jotain, liittyä Tähtiklaanin kissojen joukkoon mutta yhtäkkiä ruumistani alkoi painaa jokin näkymätön voima. Ähisin palavan tuskan alkaesaa nuolla kehoani ja laskeuduin makuulle. Näin kollin vihreät silmät jotka näyttivät loimuavan. Siristin silmiäni tuskassa ja erotin sydämeni kiihtyneen sykkeen korvissani. Se tuntui nyt hyvältä koska sain keskittyä siihen enkä kipuun. Hengitin karheasti ja hädin tuskin kuulin mitä Leijonaloikka sanoi.
"Olet monta kertaa halunnut luoksemme mutta vielä ei ole aikasi. Yritä taistella itsesi kanssa ja selvitä tästä.." Hänen sanansa vaimenivat loppua kohden ja jouduin pinnistelemään kuullakseni kaiken. Silmäluomeni tuntuivat raskailta. Näin yhtäkkiä hopeista valoa edessäni ja erotin Tähtikissojen loikkivan takaisin taivaalle. Päässäni pyöri ja suljin silmäni kun tempauduin takaisin todellisuuteen.
Hätkähdin rajusti ja voihkaisin. Ruumiini tuntui raskaalta ja voin pahoin. Kurkkuani raastoi jokainen hengenveto mutta suurin osa johtui janosta. Vatsaani väänsi sillä se oli kuin pohjaton tyhjä kuilu. Huohotin ja pakotin repimään silmäni auki. Pesässä oli hämärää joten en tarvinnut siristelyä tai muutakaan. Erotin Huuruliljan rennon kehon ja hivuttauduin tuota lähemmäs. Hän näytti nukkuvan. Hengitykseni rohisi sillä kurkkuni oli kuiva ja lihaksiani tuntui painavan raskas kivi. Venytin etutassujani ja kuuntelin reipasta sydämensykettäni. Se oli tasaista ja rauhoitti minua. Räpsäytin silmiäni ja katselin ystäväni nukkuvaa kehoa. Tunsin miten jokin napsahti mieleni perukoilla ja muistiini palautui Leijonaloikka. Henkäisin ja ravistelin päätäni. Olin tavannut Tähtiklaanin ja ollut hiirenmitan päässä kuolemasta. Kylmä hiki kohosi otsalleni sillä tajusin että olin toivonut sitä. Kyyneleet puristivat silmiäni ja suuni vääristyi kun ajattelin miten olisin kaikkia satuttanut. Purin huultani ja yritin estää nyyhkytyksiä pääsemästä valloilleen mutta muutama lipesi tassuistani.
// Huuru? Kipinä vois kertoo sille et se näki Tähtiklaanin ja sit sen muisti palautuis? Ei oo pakko mut aattelin vaa :D
Usvahäntä 30.12.2016
Saavuin leiriin Ututassun edellä. Pentuni soturikoulutus oli edistynyt suhteellisen nopeasti, jos mainitaan, että naaras on sokea. Ututassulla oli kuitenkin vaikeuksia osua vastustajaansa, vaikka senkin hän alkoi viimeinkin oppimaan. Pakkohan se oli sanoa, että Ututassu oli surkea saalistaja. Hän oli kuitenkin äskeisellä saalistusretkellä saanut saalistettua vanhan ja luisevan hiiren, josta oppilas oli ollut hyvin ylpeä, ja niin olin ollut minäkin.
"Vie se hiiri klaaninvanhimmille, niin voit syödä itse sen jälkeen", tokaisin oppilaalleni kääntäen ainoan meripihkaisen silmäni katseen kohti naarasta. Ututassu vastasi nyökkäämällä ja asteli hiiri suussa kohti klaaninvanhimpien pesää.
"Usvahäntä!" Huuruliljan naukaisu kantautui korviini pentutarhalta saakka. Käänsin katseeni pentuuni ja ravasin kehräten tuon luokse.
"Hei, Huurulilja", nau'uin ja puskin kuonollani hellästi soturin poskea.
"Osaatko yhtään kertoa, milloin Ututassusta tulee soturi?" pentuni yllätti minut kysymyksellään. Mietin asiaa ja vaistomaisesti siirsin katseeni pilviselle taivaalle, jonka jälkeen siirsin katseeni Huuruliljaan.
"En osaa sanoa paljoa. Uskon, että hiirenkorvaan mennessä hän on ansainnut soturinimensä", kerroin. Huurulilja nyökkäsi.
"Hän todellakin ansaitsee soturinimen, koska minun mielestäni hän on koko klaanin mahtavin kissa, vaikka luopuikin parantajaoppilaan paikasta", hopeanharmaa naarassoturi naukaisi hymyillen.
"Et ole ollut kuihin noin hyvällä tuulella. Haluatko kertoa, mikä saa sinut noin iloiseksi?" kysyin lempeästi ja istuuduin pentuni vierelle. Huurulilja pysyi hetken aikaa hiljaa ja katsoi käpäliään mietteliään oloisena.
"Ymmärsin, miten hyvä elämä minulla on. Minulla on maailman paras ystävä, perhe ja klaani. Ei kaikilla kissoilla ole asiat näin hyvin", kertoi nuori soturi hymyillen. Hymähdin ja päästin kurkustani kovaäänistä kehräystä. Käänsin katseeni piikkihernetunnelille, jonka suunnalta kuulin rapinaa. Vinhasiipi asteli sisään leiriin partion johdossa. Nousin ylös ja hyvästelin Huuruliljan nuolaisemalla tuota päälaelle, jonka jälkeen suuntasin kohti kumppaniani.
"Hei", Vinhasiipi kehräsi hyvillään ja painoi päänsä vasten poskeani.
"No hei vain", nau'uin takaisin, "onko sinulla nälkä? Voisimme syödä yhdessä."
"Olen kamalan nälkäinen. Sinä saat kunnian valita saaliin", mustavalkea kolli ilmoitti ja asteli kanssani tuoresaaliskasalle. Valitsin nopeasti kasasta suurehkon oravan, jonka kannoin sitten sotureiden pesän liepeille. Vinhasiipi istui alas aivan pesän sisäänkäynnin lähelle. Aloimme syömään yhdessä tuoresaalista turkit toisiaan hipoen.
Huurulilja 29.01.2017
Kävelin partion hännillä ukkospolkua pitkin. Partion johtoon oli laitettu Lupiinihäntä. Lisäkseni siihen kuuluivat Vinhasiipi, Saniaishäntä ja Totuustassu. Polttotähti oli kasvattanut Korppisielun kanssa jokaisen partion kokoa, sillä reviirillämme oli nähty susia, jotka olivat ties kuinka vaarallisia. Yhtäkkiä partio pysähtyi, ja olin vähällä törmätä edelläni kulkevaan Vinhasiipeen, mutta onnistuin pysähtymään juuri ajoissa. Raotin leukojani ja maistelin ilmaa, ja tuore veren tuoksu kantautui kitalakeeni ukkospolun kitkerän tuoksun alta.
"Katsokaa!" Totuustassu kiljaisi kauhuissaan ja osoitti käpälällään ukkospolun suuntaan. Keskellä polkua makasi vaaleanharmaa kollikissa, jonka tunnistin heti Kiviturkiksi. Hengitykseni salpaantui, kun katsoin elotonta soturia.
"Ovatkohan sudet tehneet tämän?" Totuustassu ehdotti.
"En usko. Tämä taitaa olla hirviön tekosia", Lupiinihäntä naukui oppilaalleen ja asteli varovasti ukkospolulle. En kyennyt sanomaan mitään tai liikkumaan. Minun täytyisi rauhoittua. Se ei onnistunut, kun näin kaiken aikaa kuolleen klaanitoverini elottoman ruumiin. Onnistuin kääntämään pääni pois, samassa lähdin ryntäämään ajattelematta kohti leiriä. Kauhusta sekaisin en muistanut lainkaan susia, jotka reviirillämme olivat vaeltaneet jo muutaman päivän. Huomasin harmahtavan, suuren kehon vain muutaman ketunmitan päässä minusta. Pakotin itseni jarruttamaan. Katsoin silmät kauhusta suurina minua paljon kookkaampaa koiramaista olentoa. Se oli naulinnut kellertävät silmänsä minuun. En kyennyt huutamaan apua tai lähtemään karkuun. Jalkani olivat jähmettyneet paikalleen. Hengitys tuntui vaikealta, jopa mahdottomalta. Susi lähestyi minua hitaasti. Halusin tehdä jotain, mutta en kyennyt liikkumaan tai sanomaan mitään.
//Joku vois pelastaa Huurun? xdd Jos kukaa ei tuu pelastaa tätä iltaa mennes ni kirjotan tän kuolintarinan cx
Okrakarva
Polttotähti oli lähettänyt minut ja Unitaivaan saalistamaan kahdestaan. Muu partio oli hajaantunut saadakseen enemmän riistaa kotiin viemisiksi.
Tassuttelin eteenpäin Unitaivas vierelläni kulkien. Välillämme oli kiusallinen hiljaisuus. En saanut sanaakaan suustani, vaikka rakastamani kissa oli siinä, ihan vieressäni. Unitaivas vilkuili minua vähän väliä, mutta ei sanonut mitään.
Kuljimme kohti Ukkospolkua. Hirviöiden kamala katku tunkeutui sieraimiini. Nyrpistin nenääni inhosta.
"Yäk", Unitaivas puhahti, "kamala haju."
"Sanos muuta", murahdin.
"Palataanko takaisin päin?" nuori naaras ehdotti lopulta. Nyökkäsin aavistuksen verran ja käännyin ympäri lähteäkseni, mutta valpastuin kuullessani matalaa murinaa.
Sanaakaan sanomatta käännähdin ja pujahdin erään pensaikon ohi. Huomasin eräällä aukiolla seisovan kissan ja kissaa vastapäätä seisovan suden, joka valmistautui hyökkäämään. Susi oli valtava!
Samassa tunnistin suden edessä seisovan kissan. Se oli Huurulilja.
Sen enempää ajattelematta loikkasin esiin juuri, kun susi oli iskemäisillään hampaansa Huuruliljan kurkkuun. Tönäisin Huuruliljan pois tieltä ja otin itse iskun vastaan. Tunsin viiltävää kipua lavassani.
Kivun sokaisemana huitaisin kynsilläni sutta suoraan silmiin. Susi ulisi tuskissaan ja huitaisi terävillä hampaillaan kasvojani.
Helakanpunainen veri värjäsi vaaleanruskean turkkini. Jokainen lihakseni huusi ja anoi armoa, mutta en aikonut luovuttaa. Tuijotin sutta suoraan sen meripihkanväriseen silmään, josta paistoi säikähdys.
"Häivy Myrskyklaanin reviiriltä", murisin uhkaavasti ja otin askeleen lähemmäs minua rutkasti suurempaa sutta. Susi vilkuili taakseen epävarmana. Lopulta se kääntyi ympäri ja katosi metsän uumeniin.
Katselin sen menoa puuskuttaen. Käänsin päätäni niin, että näin Huuruliljan, joka makasi maassa kauhun kangistamana. Vieno hymy nousi kasvoilleni tajutessani sen, että olin pelastanut tuon nuoren naaraan hengen.
Raskaasti huokaisten lysähdin hangelle ja suljin silmäni. Sitten kaikki pimeni.
//Huuru tai Uni? Okra siis menettää tajuntansa jne. Ja Usvalle vielä: Voisiko Okra joutua harjoittelemaan puolisokeana 150kp:seen tai 200kp:seem asti? Mestariksi vaikka Utukatse tai jtn? Ymmärrän kyllä jos ei sovi
Huurulilja
Katsoin kauhistuneena Okrakarvaa, joka oli juuri lyyhistynyt eteeni. Minua nuoremman soturin turkki oli värjäytynyt verestä punaiseksi. Soturin kylki kohoili tiuhaan tahtiin ylös ja alas, hän oli hengissä. Olin lyyhistynyt joku aika maahan, eivätkä jalkani vieläkään suostuneet liikkumaan. Yritin huutaa, mutta en saanut pihaustakaan ulos suustani. Tunsin, kuinka kyyneleet pursusivat tulvivan joen lailla poskilleni, ja siitä putosivat kylmään lumihankeen. Onnistuin ihmeen kaupalla ryömimään Okrakarvan luokse. Kissan keho nyki vähän väliä, ja katsoessani hänen kasvojaan, olin vähällä pyörtyä itsekin. Kollin oikean silmän kohdalla oli ainoastaan kuoppa, aivan kuin emollanikin. En voinut antaa Okrakarvan kuolla. Olisin mieluummin itse kuollut kuin nähnyt soturin urhautuvan minun vuokseni, mutta en voinut jättää Okrakarvaa tähän ja antaa hänen vuotaa kuiviin. Pakotin itseni nousemaan ylös, ja vapisevin jaloin astuin askeleen kohti Okrakarvaa ja kumarruin tuon ylle. Tartuin epävarmalla otteella hampaillani kiinni kollin niskanahasta. Lähdin varovasti raahaamaan tuota kohti Myrskyklaanin leiriä. Vähän väliä kompastuin jalkoihini, eteeni tuleviin varpuihin, puista pudonneisiin oksiin ja lumihankiin, mutta etenin kuitenkin.
Kun lopulta leiri häämötti edessäni, näin Vinhasiiven - isäni - kävelevän ulos leiristä. Kollin silmät laajenivat, kun hän näki verisen Okrakarvan hampaissani. Lyyhistyin siinä hetkessä maahan, eikä minulla ollut voimia nousemaan ylös. Jalkani olivat verillä, sillä olin kulkenut koko matkan välittämättä yhdestäkään varvusta, joka eteeni tuli. Ne olivat tehneet verta vuotavia haavoja jalkoihini, ja perässäni oli verivana, joka johti siihen paikkaan, jossa olin törmännyt suteen. Painoin pääni lumihankeen ja menetin tajuntani.
//Okra tai joku? Huuru on pari päivää tajuttomana parantajan pesäs sit öwö
Okrakarva
Oli pelkkää pimeää. Kuulin vaimeita naukaisuja.
"Kortetassu, tuo minulle hierakanlehtiä ja hämähäkinseittiä! Nopeasti!"
En tiennyt missä olin, tai mitä edes tein siinä pimeydessä.
Raotin aavistuksen verran silmääni. Näin viereisellä pedillä makaavan naaraan, ja tunnistin tuon Huuruliljaksi.
Samassa muistin suden ja sen edessä kyyhöttävän kissan. Olin pelastanut Huuruliljan sudelta. Hymyillen suljin silmäni.
Vaivuin rauhalliseen, unen kaltaiseen tilaan.
Oli kulunut jo kaksi päivää siitä, kun olin uhkarohkeasti yrittänyt pelastaa Huuruliljan hengen. Uskalsin viimein avata silmäni kokonaan.
Katselin ympärilleni raskaasti puuskuttaen. Kipu oli lamaannuttanut koko kehoni.
Juuri ja juuri pystyin nostamaan päätäni nähdäkseni missä olin. Yrttien makea tuoksu tunkeutui sieraimiini. Erotin vilahdukselta Kuiskevirran siniharmaata turkkia, kunnes voimani loppuivat ja pääni lysähti takaisin sammaleille.
Huomasin Huuruliljan makaavan yhä vieressäni. Hänen silmänsä olivat tiukasti kiinni.
"Huurulilja? Herää, kiltti herää", kähisin tuskallisesti. Naaras ei tehnyt elettäkään. Suljin silmäni murheellisena, mutta avasin sen taas kuullessani Huuruliljan raskaan huokaisun.
"Huurulilja?" henkäisin.
//Huuru?
Huurulilja 21.12.2016
Välttelin katsomasta Kipinäsielua silmiin, joten katsoin parhaakseni siirtää katseeni etukäpäliini. En tiennyt mitä vastata. Oloni oli edelleen kamala, mutta ehkä se siitä sitten helpottaisi, kerta Kipinäsielu oli luvannut, että hän pysyisi ystävänäni. Vedin syvään henkeä ja nau'uin:
"On." Pesätoverini väläytti kasvoilleen pienen hymyn ja pyyhki etukäpälällään kyyneleet poskiltaan. En tehnyt elettäkään pyyhkiäkseni omani, vaan annoin niiden jäätyä pakkasilmassa jääksi.
"Palataanko nyt leiriin? Täällä on kylmä", Kipinäsielu totesi ja värähti kylmästä.
"Mmh.. Miten vain", mumisin siirtäen katseeni vasemmalle. Puita näkyi silmän kantamattomiin, ja valkea puuterilumi oli peittänyt lähes täysin tiheän aluskasvillisuuden alleen. Kun soturinaaras lähti astelemaan edelläni kohti leiriä, lumi pöllysi hieman päälleni, mutta en antanut sen häiritä. Halusin olla taas iloinen, kuten ennen sotaa. Sota oli muuttanut kaiken. Niin moni kissa oli menettänyt siinä henkensä, mutta tiesin, että yhä useampi tulisi vastaisuudessa sen menettämään, sillä kuolemaa ei voinut koskaan lopettaa tai poistaa. Astellessani ystäväni perässä tuon jalanjälkiä pitkin, tunsin viileän puhurin takertuvan hopeanharmaaseen turkkiini ja huojuttavan sitä hitaasti. Vähän väliä Kipinäsielu siirsi keltaisen katseensa minuun väläyttäen samalla lempeän hymyn minulle. En voinut muuta kuin hymyillä takaisin. Kipinäsielu oli sitten paras ystävä, mitä kissa ikinä pystyikään toivoa. Ehkä Korppisielu ei ollutkaan pilannut kaikkea. Ehkä minäkin voisin tutustua häneen, sillä ei ystäviä varmaankaan voinut koskaan olla liikaa. En kuitenkaan halunnut sanoa ideastani Kipinäsielulle - tai kenellekään muullekaan - mitään, sillä en ollut varma, oliko se kovin järkevä idea.
"Aiotteko te hankkia pentuja Korppisielun kanssa?" kysyin yhtäkkiä. Kipinäsielu pysähtyi. Naaras oli selkeästi yllättynyt kysymyksestäni, eikä aluksi edes kääntänyt katsettaan minuun.
Lopulta, kun ystäväni siirsi keltaisen katseensa minuun, hän naukui:
//Kipinä?
Kipinäsielu 23.12.2016
// Jatkoa Huuruliljalle //
Hämmennys levisi sisääni kuin auennut haava valuttaa verta maahan. Käänsin keltaiset silmäni ystäväni silmiin. Räpsäytin yllättyneenä silmiäni ja kallistin päätäni. Huurulilja näytti aavistuksen verran uteliaalta. Heilautin korviani näyttäen eleelläni että voisimme jatkaa matkaa. Huurulilja äännähti kärsimättömästi ja pysäytti minut. Huokaisin syvään ja lepuutin päätäni ystäväni lavalla.
"Emme ole vielä miettineet niin pitkälle", maukaisin lopulta hitaasti. Huurulilja luimisti korvansa ja katsoi minua epävarmasti.
"Jos saatte joskus pentuja, tarvitsetko enää minua..?" Säpsähdin ystäväni äänestä kuultavaa surua ja katkeruutta. Lävitseni kulki värähdys ja puristin silmäni kiinni jotta kyyneleeni eivät valuisi. Tämä tuntui minulle aivan itsestäänselvyydeltä mutta en halunnut Huuruliljan olevan surullinen joten kuiskasin:
"Tietenkin tarvitsen sinua! En voi jättää sinua noin vain pois elämästäni muiden kissojen takia. Haluan että tiedät minun olevan aina ystäväsi, kävi mitä kävi." Siirsin katseeni Huuruliljan silmiin ja tuijotin tuota tiiviisti yrittäen välittää rakkauden ajatusten voimalla. Halusin että Huurulilja ymmärtäisi minua, etten voisi vain jättää häntä pois elämästäni, mutta en voisi aina olla hänen kanssaan.
// Huuru? Ja sori jos hittasin liikaa.. :'D
Huurulilja 25.12.2016
"Kiitos", naukaisin ja yllemme laskeutui hieman piinaava hiljaisuus, kun lähestyimme ripeää tahtia kohti leiriä.
"Olet paras ystävä, mitä kissa voi saada. En halua ikinä menettää sinua, jonka vuoksi lupaan, että sinäkään et ikinä menetä minua", sanoin hiljaisella äänellä Kipinäsielulle ja ravasin aivan tuon vierelle. Minua hieman nuorempi soturi hymyili minulle lempeästi katsoen minua keltaisilla silmillään.
"Mikään ei voi koskaan erottaa meitä toisistaan", Kipinäsielu naukui. Pitkästä aikaa tunsin voivani erittäin hyvin. Ehkä kaikki ei todella ollut niin huonosti, kuin olin kuvitellut. Minulla oli maailman paras ystävä, perhe ja klaani. Mieleni teki kertoa kaikille, miten onnellinen olin, mutta tiesin sen menevän jo yli.
Saavuimme leirin sisäänkäynnille. Kipinäsielu asteli edelläni sisään piikkihernetunnelista leirin pääaukiolle. Tunsin katseita turkissani. Kissat olivat takuulla ihmetelleet nopeaa lähtöäni ja kertoneet siitä kaikelle. Tunsin kammottavan kuumotuksen kehoni joka kolkassa, ja se tuntui kamalalta. Onnellisuus oli kadonnut sisältäni silmänräpäyksessä, ja tahdoin jälleen vain vajota maan alle ja pysyä siellä.
"Kipinäsielu", kuiskasin vaimealla, lähes kuulumattomalla äänellä. Hengitykseni tuntui vaikealta, joten aloin hengittää raskaasti ja kuuluvasti. Tuntui kuin jokainen olio maan päällä olisi tuijottanut minua, ja se sai oloni suunnattoman kauheaksi. Yhtäkkiä kaikki vain pimeni ja tunsin, kuinka kehoni tömähti viileälle, lumiselle maalle.
//Kipinä? Huuru siis vaan pyörty ahistuksesta:D
Kipinäsielu 26.12.2016
"Huurulilja!" voihkaisin kun kuulin takaani tömähdyksen. Käännähdin nopeasti ympäri ja kumarruin ystäväni ylle. Tuon suu oli raollaan ja silmät kääntyneet ylöspäin. Hätkähdin ja kuuma kyynel vierähti silmäkulmastani ystäväni poskelle. Hetkellisesti luulin että Huurulilja oli kuollut ja maailmani keikahti ympäri. Painauduin maata vasten sillä maailmani alkoi keinua. Pelkäsin menettävän tajuntani. Yhtäkkiä ympärillämme alkoi hälinä kun ilmeisesti Kuiskevirta ja jokunen soturi saapui luoksemme. Parantaja tarkasteli Huuruliljaa ja sanoi jotain minkä jälkeen soturit kantoivat hänet parantajan pesään.
"Eih", yritin sanoa mutta suustani tuli vain muminaa. Tunsin lämpimän kehon painautuvan vierelleni ja näin Korppisielun siniset silmät. Keinunta tuntui lakkaavan ja painauduin kollia vasten kiitollisena. Tajusin hämärästi Korppisielun puhuvan minulle jotain mutten saanut selvää. Väsymys tuntui pistelynä ruumiissani ja päätäni alkoi jomottaa.
"Korppisielu", kuiskasin hiljaa, "tahdon mennä nukkumaan." Silmäni tuntuivat väsymyksestä turvonneilta ja pelkäsin pillahtavani itkuun jos näkisin Huuruilijan niin heikkona ja yksinäisenä. Korppisielu sanoi taas jotain ja auttoi minut nousemaan ylös. Lähdimme hitaasti tassuttamaan kohti soturien pesää. Vaikka olinkin jossain vaiheessa tajunnut että Huurulilja oli vain pyörtynyt, tuntui ettei hän enää ikinä heräisi.
Kun laskeuduin raskaasti sammaloedilleni ja suljin silmäni, nukahdin melkein heti rauhattomaan uneen.
// Korppi? Huuru? ÖwÖ
Korppisielu
Kun Kipinäsielu ja Huurulilja olivat palanneet leiriin, Huurulilja oli pyörtynyt yllättäen. Olin mennyt Kipinäsielun tueksi ja saattanut tämän soturien pesään lepäämään. Suin tämän harmaata turkkia, mutta huomasin nopeasti naaraan vajonneen jo uneen. Katselin nukkuvaa Kipinäsielua hiljaa. Lopulta painoin pääni tämän turkkiin ja suljin silmäni nukahtaen.
Raotin aavistuksen taivaansinisiä silmiäni. Tunsin Kipinäsielun liikahtavan. Oliko naaras jo hereillä? Kohotin aavistuksen päätäni ja kohtasin Kipinäsielun keltaisen sävyiset silmät.
"Oletko ollut hereillä kauan?" kysyin. Naaras pudisteli päätään.
"En", tämä totesi. Nyökkäsin ja painoin pääni hetkeksi tämän turkkia vasten, yrittäen lohduttaa tätä.
"Kuiskevirran mukaan Huurulilja pyörtyi", aloitin. Kipinäsielu nyökkäsi, muttei sanonut mitään.
"Aiot varmasti mennä katsomaan häntä?" arvasin. Ymmärsin Kipinäsielun huolen, olivathan hän ja Huurulilja hyviä ystäviä. Tiesin, että olisin itsekin huolestunut, jos Saniaishännälle tapahtuisi jotain. Kohotin hieman päätäni ja vilkaisin viereisellä pesällä nukkuvaa pähkinänruskeaa kollia, joka oli painanut päänsä Lehtiturkin ruskeaan turkkiin.
"Voin tulla mukaasi jos haluat, mutta ymmärrän, jos haluat käydä tapaamassa häntä yksin", siirsin katseeni takaisin Kipinäsieluun pienesti, lempeästi hymyillen.
//Kipinä? Huuru?
Huurulilja
Katsoin hymyillen Jylinätaivasta, joka oli vain hetki sitten ansainnut soturinimensä. Viimeiset nimenhuudot kajahtivat vielä ilmoille lehtikatoisessa leirissä, ja sitten kissat lähtivät rynnimään entisen oppilaani luokse onnitellen tuota kasvoillaan hymy tai joillakin oppilailla ehkä jopa kateellisuus. Astelin Jylinätaivaan luokse hymyillen ylpeästi. Tuore soturi siirsi katseensa minuun ja hymyili takaisin.
"Olen ylpeä sinusta", nau'uin ja näpäytin hellästi hännänpäälläni kollin kuonoa. Tuo hymähti pienesti.
"Kiitos", Jylinätaivas sanoi. Siirsin sitten katseeni Kipinäsieluun, joka oli juuri saapunut leirin pääaukiolle pentutarhasta. Todennäköisesti entinen paras ystäväni asteli heti Korppisielun luokse. Tunsin itseni kovin yksinäiseksi etenkin nyt, kun Jylinätaivas oli ansainnut soturinimensä. Mieleni teki astella Kipinäsielun luokse, jotta olisin voinut jutella naaraan kanssa kuten aina ennenkin, mutta pysyin paikoillani, sillä en halunnut häiritä Kipinäsielua ja Korppisielua. Huokaisin syvään ja lähdin kävelemään kohti sotureiden pesää. Jylinätaivas tuskin huomasi poistumistani, sillä nuori soturi oli keskittynyt juttelemaan uusien pesätovereidensa - eli Myrskyklaanin sotureiden - kanssa. Ajatuksissani onnistuin törmäämään johonkuhun. En sanonut mitään, vaan säpsähdin - niin teki myös kissa, jonka kylkeen olin kävellyt. Huomatessani, että tuo kissa oli Kipinäsielu, säikähtänyt ilme kasvoillani muuttui pian surunmurtamaksi. Minun teki pahaa katsoa naarasta niin iloisena, kun itselläni ei ollut ketään, jonka kanssa olla. Ututassukin keskittyi nykyään Usvahännän kanssa niin paljon harjoituksiin, että hänellä tuskin oli aikaa olla kanssani edes muutamaa hetkeä neljäsosakuussa.
"Anteeksi", sopersin ääni säröillen Kipinäsielulle ja lähdin juoksemaan kohti leirin uloskäyntiä. Aivan kuin olisin kokenut tämän hetken aiemminkin. Olin moneen otteeseen rynnännyt ulos leiristä surullisena, mutta se tuntui nyt erilaiselta. Miksi Kipinäsielu seuraisi minua? Hänellä oli kaikki vallan mainiosti, tuskin hän enää muisti, kuka minä olin..
//Kipinä kenties?
Kipinäsielu 10.12.2016
Nojauduin Korppisieluun kun yhtäkkiä tunsin jonkun kävelevän kylkeeni pahki. Hätkähtäen känsin keltaiset silmäni Huuruliljan kasvoihin ja huomasin tuon silmistä paistavan surun. Sydäntäni riipaisi mutta en kyennyt sanomaan yhtään mitään. Ilo ja onni joka oli kuplinut sisälläni vaihtui ontoksi tyhjyydeksi kun Huurulilja naukui:
"Anteeksi." Hänen äänensä säröili ja se tuntui jäädyttävän suonissani virtaavan veren. Sitten ystäväni kääntyi kannoillaan ja juoksi kohti leirin sisäänkäyntiaukkoa. Henkäisin terävästi ja avasin suuni äänettömään huutoon. Siirsin silmäni Korppisielun hämmentyneisiin silmiin ja katsoin tuota anovasti.
"Minun on pakko mennä Huuruliljan perään", naukaisin epätoivoisesti. En ymmärtänyt miksi Huurulilja oli pyytänyt minulta anteeksi vaikka minunhan se tässä anteeksi olisi pyydettävä kun olin vain jättänyt Huuruliljan. Halusin olla sekä Korppisielun että Huuruliljan kanssa - Huuruliljalla ei ollut ketään muuta kuin minut, Korppisielulla oli ystäviä mutta rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta. En pystyisi jättämään kumpaakaan kissaa kokonaan pois elämästäni.
"Minun on pakko", kuiskasin Korppisielun turkkiin kyyneleet silmissäni kiiltäen.
// Korppi? c:
Kipinäsielu 11.12.2016
"Kiitos", muodostin sanat äänettömästi huulillani kun äänettömästi huulillani kun erkanimme. Olisin halunnut jäädä Korppisielun luokse mutta silti mennä Huuruliljan perään. Katselin surumielisenä Korppisielun taivaansinisiä silmiä ja tunsin taas syyllisyyden pistoksen.
"Mene", kolli kuiskasi ja työnsi minua lempeästi kohti uloskäyntiaukkoa. Kosketin vielä viimeisen kerran Korppisielun nenää kuonollani ennen kuin käännyin ympäri. Lähdin juoksemaan ulos suu aavistuksen verran raollaan niin että haistoin koko ajan kielelläni ystäväni tutun tuoksun.
Tassuni rummuttivat kylmää maata tasaisesti pölläyttäen aina välillä ilmaan lunta. Sydämeni syke ja veren kohian kuului voimakkaana korvissani ja vatsaani väänsi syyllisyydentuskasta. Seurasin Huuruliljan tuoksua syvälle metsään ja toivoin että näkisin ystäväni. Viimein näin edessäni hänen hopeanharmaan turkkinsa ja liu'uin pysähdyksiin. Hengitin raskaasti kuiskatessani epätoivoisesti:
"Huurulilja..." En tiennyt mitä sanoa, sydäntäni puristi ja räpyttelin kyyneleitä pois silmistäni. Huurulilja istui selin minuun eikä vastannut. Olisin halunnut että hän olisi kääntynyt ympäri mutta en voisi pakottaa häntä siihen.
"Huurulilja... anteeksi..", soperdin hiljaa ja otin askeleen kohti Huuruliljaa.
// Huuru? :'3
Huurulilja 18.12.2016
Käänsin hitaasti katseeni kohti Kipinäsielua. Kyyneleet olivat saaneet näköni sumentumaan, joten juuri ja juuri onnistuin erottamaan ystäväni keltaiset silmät ja naaraan ääriviivat olivat utuiset. Avasin suuni kertoakseni, kuinka yksinäiseltä tunsin itseni, mutta sanat jumittuivat kurkkuuni ja tulivat ulos ainoastaan raskaana hengityksenä. Kipinäsielukin pysyi hiljaa. Kuulin naaraan hengityksestä, että hän itki. Hetken aikaa katsoimme vain toisiamme itkien sanaakaan sanomatta tai liikahtamatta. Lopulta onnistuin naukumaan:
"Tunnen oloni niin yksinäiseksi.. Sinulla on Korppisielu, ja Jylinätaivas ansaitsi soturinimensä.. Ei minulla ole enää ketään." Kipinäsielu katsoi minua pahoittelevasti ja selkeästi tahtoi sanoa jotain. Naaras veti syvään henkeä ja astui askeleen minua kohti. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja avatessaan ne, hän avasi suunsa ja sanoi:
//Kipinä?
Kipinäsielu 20.12.2016
Katsoin ystävääni kirkkaiden kyyneileiden sumentamin silmin. Viikseni värisivät ja pidättelin itkua. Minun teki pahaa katsoa Huuruliljaa kun tuo kärsi. Purin huultani ja astuin askeleen eteenpäin silmät suljettuina. Sydämeni tuntui olevan monena palasena ja ne repivät rintaani. Avasin silmäni, ja naukaisin väristen:
"Voi Huurulilja.." Painoin pääni ystäväni turkkiin ja hengitin hänen tuttua tuoksua syvään. Tunsin Huuruilijan hytkyvän äänettömässä itkussa ja silitin varovasti naaraan päätä hännälläni.
"Älä itke", kuiskasin. Pyyhin kyyneleet pois tuon poskilta lempeästi ja painauduin ystävääni vasten huokaisten.
"Anteeksi, Huurulilja. Minun ei olisi pitänyt jättää sinua noin. Haluan, että tiedät minun rakastavan sinua enkä halua sinun kärsivän. Olet paras ystäväni enkä voisi kuvitella eläväni ilman sinua. Voit tulla aina sanomaan jos sinulla on jotain mielen päällä tai haluat vain viettää iakaa kanssani. Korppisielu ymmärtää enkä halua hänen täyttää sinun paikkaasi sydämessäni. Sinäkin löydät joskus sen oikean", henkäisin. Räpsäytin silmiäni ja huomasin ilokseni että Huurulilja oli lopettanut itkemisen. Päästin ilmoille hentoisen kehräyksen ja heilautin korviani.
"Onko sinun nyt parempi olla?" kysyin pitkän hiljaisuuden jälkeen ystävältäni. Harmaa naaras käänsi silmänsä omiini ja hätkähdin niiden kirkkautta mikä osin johtui kyyneleistä. Sitten tuo henkäisi ja sanoi:
// Huuru? :}
Jylinätassu
"Onko? Vastahan se oli vielä nousemassa taivaalle", ynähdin unenpöpperöisenä. Huurulilja kohautti lapojaan.
"Mikään ei ole kohdallaan lehtikadon aikaan. Päiväkin kuluu yllättävän nopeasti", hän totesi.
Avasin leukani valtaisaan haukotukseen, ja katsahdin sitten pesän suuaukolle. Aukiolla oli yllättävän hiljaista.
"Ovatko kaikki oppilaat jo harjoittelemassa?" utelin. Huurulilja nyökkäsi.
"Kaikki paitsi sinä ja Ututassu", naaras naukaisi hännänpää vääntyillen. Katsahdin vierelläni nukkuvaan Ututassuun.
"Pitäisikö minunkin mennä harjoittelemaan?" kysyin hieman vaivautuneena. Olin nukkunut aivan liian pitkään.
"No jos haluat soturiksi jossain vaiheessa, niin kyllä", hän hymähti. Pomppasin jaloilleni.
"Voimmeko lähteä heti?" kysyin innostuen. Kaikki se kuumotus ja ahdistus oli kadonnut.
"Toki, kunhan ensin siistit hieman itseäsi. Menen jo edeltä sisäänkäyntitunnelille odottamaan", Huurulilja maukui ja peruutti ulos pesästä.
Ripein kielen vedoin suin takkuisen turkkini ja pikaisin mestarini perään. Kirkas auringonvalo sokaisi minut hetkellisesti, mutten välittänyt siitä vaan syöksyin suoraa tietä sisäänkäyntitunnelille. Olin vähällä törmätä Huuruliljaan, joka istuskeli odottamassa minua. Naaras ähkäisi yllättyneenä.
"Joko me lähdemme?" kysyin silmät loistaen. Vasta suittu turkkini oli jälleen sekaisin.
//Huuru?
Huurulilja 04.12.2016
//jatkoo Jylinätassulle^^
"Emme voi lähteä ihan vielä. Odotetaan, että ainakin yksi partio tai soturi ja oppilas palaavat leiriin, sillä täällä ei ole tarpeeksi vartiota, jos lähdemme", naukaisin oppilaalleni, joka huokaisin hieman turhautuneena, mutta nyökkäsi kuitenkin.
"Voit vaikka syödä jotain odotellessasi", ehdotin ja kävelin suurkiven varjoon, jossa emoni istuskeli ja katseli taivaalta hiljalleen maahan leijailevia lumihiutaleita. Käänsin katseeni piikkihernemuurin yläpuolelle. Muurien päälle oli satanut lunta, joten leiri oli saanut itselleen pienoisen suojan kaksijaloilta. Leirin sisäänkäynniltä kuului lähestyviä askelia. Kiviturkki käveli sisään leiriin perässään Saarnikynsi, Purohäntä, Vesitassu ja Lehtitassu. Jylinätassu ei ollut vaivautunut kävelemään tuoresaaliskasalle ja ottamaan kasasta itselleen syötävää, ja nyt oppilaani loikki minun luokseni.
"Voimmeko nyt lähteä?" hän kysyi.
"Voimme. Ilmoitan ensin Kiviturkille, että lähdemme", naukaisin ja astelin harmaan soturikollin luokse.
"Hei, Huurulilja", kolli tervehti hymyillen ja antoi oppilaalleen käskyn viedä tuoresaalista klaaninvanhimmille.
"Lähdemme nyt Jylinätassun kanssa harjoituksiin, joten voisit vaikka pysyä leirissä, jotta siitä ei tule heikosti suojattua", nau'uin.
"Selvä. Pysyttelemme täällä", kolli virnisti. Nyökkäsin kohteliaasti ja kävelin tummanruskean Jylinätassun luokse.
"Eiköhän sitten lähdetä", tokaisin.
//Jylinä?
Jylinätassu 05.12.2016
"Joo! Minne me menemme?" hihkaisin täpinöissäni. Huurulilja naurahti.
"Olemme jääneet jälkeen taisteluharjoituksissa, joten mitä sanoisit, jos suuntaisimme hiekkakuopalle?" hän hymähti. Heilautin häntääni innostuneena.
"Minä aioin kaataa jokaisen vastaan tulevan soturin!" uhosin. Huurulilja pyöritteli silmiään.
"Jos sen teet, niin sinusta ei ole illalla enää kuin luita ja nahkaa jäljellä", hän naurahti.
"Heko heko", tuhahdin.
Huurulilja katsahti taivaalle. Lumisade oli lakannut ja aurinko pilkisti pilvien välistä. Katsahdin mestariani uteliaana. Mitä me tekisimme seuraavaksi?
"Juoksukilpailu hiekkakuopalle!" Huurulilja ulahti yllättäen ja syöksähti eteenpäin lunta pöllyttäen.
Älähdin yllättyneenä. En antaisi naaraan voittaa minua! Pinkaisin tuon perään ja kirin hänen rinnalleen. Huurulilja vilkaisi minua huvittuneena ja kiihdytti vauhtiaan. Hän oli todella nopea - soturihan hän oli.
*En anna periksi!* ajattelin itsevarmana ja pistin kaikki voimani kehiin.
Saavutin Huuruliljaa huimaa vauhtia. Hiekkakuoppakin näkyi jo. Kumpi meistä voittaisi?
//Huuru? Sori jos hittasin liikaa. xc
Riekkotassu 06.12.2016
Kuljeskelin yksekseni metsässä. Oli hiljaista luukun ottamatta tuulta, joka humisi puissa. Tarvoin lumessa eteenpäin.
*Mitä tekisin*, ajattelin. Haistelin ilmaa, mutta en haistanut mitään erityistä.
*Hetkonen! Tämähän on Jylinätassun tuore hajujälki!* tajusin. Aloin juokseman hajujäljen perään. Tajusin hetken kuluttua Jylinätassun tassunjälkien vieressä menevän toiset jäljet.
*Se on oltava Huurulilja!* ajattelin. Pian tajusin heidän menevän hiekkokuopalle päin.
*Voisinkohan harjoitella heidän kanssaan?* pohdin.
*Uskon, että voin.* pian pysähdyin ja liu'uin hetken aikaa liukkaalla lumella.
*En saa vain rynnättä sinne, jos heillä on kesken jotakin*, ajattelin. Hiekkokuopalle ei olisi enää pitkä matka. Aloin kuulla kissojen puhetta.
*Olen lähellä*, ajattelin.
//Jylinä tai Huuru?
Jylinätassu 07.12.2016
Olimme harjoitelleet koko päivän Huuruliljan ja Riekkotassun kanssa, joka oli saapunut paikalle yllättäen. Olin puhki kaikesta harjoittelusta. Riekkotassu oli ollut yllättävän vahva. Makasin juuri oppilaiden pesässä. Suin takkuista turkkiani. Vatsakarvoihini oli paakkuuntunut lunta, jonka irrottamisessa meni oma aikansa. Havahduin rapinaan, joka kuului pesän suuaukolta. Huuruliljan pää pilkisti esiin.
"Jylinätassu, tulisitko käymään täällä?" naaras kysyi silmät kiiluen pesän hämärässä. Nyökkäsin hämmentyneenä, mutten sanonut mitään.
Loikin mestarini luo korvat höröllään.
"Onko kaikki kunnossa?" kysyin päätäni kallistaen. Huurulilja katseli minua salamyhkäinen hymy huulillaan.
"Pääset minusta viimein eroon", hän virnisti. Katselin Huuruliljaa silmät ammollaan.
"Tarkoitatko sinä...?" kuiskasin henkeä haukkoen.
"Kyllä." Mittailin naarasta katseellani. Oliko hän tosissaan?
"Menehän valmistautumaan siitä", tuo hyrisi ja patisti minut takaisin pesään. En voinut peitellä ylpeyttä kasvoillani.
Pian se oli tapahtunut. Taivastähti oli nimittänyt minut soturiksi. Kuuntelin kuinka klaani hurrasi uutta nimeäni. Kuinka onnellinen sitä kissa voikaan olla?
//Joku? Sori, aika tönkkö.
Kipinäsielu 28.11.2016
Johdatin Huuruliljaa leirin halki kohti Korppisielua ja Saniashäntää. Vatsassani tuntui pieni muljahdus ja askeleeni jäykistyivät. Käännyin katsomaan Huuruliljaa jonka meripihkaset silmät tuijottivat jonnekkin kauas. Huoahdin hivenen turhautuneena ja hidastin aavistuksenomaisesti vauhtiani.
"Huurulilja, kuten sanoin aiemmin, minulla ja Korppisielulla on sinulle asiaa", naukaisin ja puskin lempeästi ystäväni lapaa. Huurulilja nyökkäsi ja väläytti nopean hymyn mutta jäykistyi sitten.
"Miksi Saniaishäntä on tuolla?" hän kysyi. Kohotin kulmiani ja naukaisin:
"Koska minun ja Korppisielun tulee kertoa teille molemmille eräs asia." Korppisielun nimi maistui suussani kuin pehmeältä ja tuoreelta riistalta. Hyrähdin hiljaa itsekseni ja kohtasin Korppisielun katseen. Tummanharmaa kolli istui Sanianshännän vieressä häntä siististi käpälien ympärillä ja sydämeni tykytti kun hän hymyili minulle. Loihdin itsekin kasvoilleni hymyn ja naukaisin Huuruliljalle:
"Tule." Kiihdytin askeleitani pitäen silmäni koko ajan Korppisielun taivaansinisissä silmissä.
// Korppi? :3
Korppisielu
Kipinäsielu ja Huurulilja astelivat minun ja Saniaishännnän luokse. Tiesin Kipinäsielun katselevan minua ja mieleni olisi tehnyt painautua takaisin naarasta vasten. Huurulilja ei tuntunut tietävän mitään minusta ja Kipinäsielusta. Naaraiden saavuttua luoksemme, loin mietteliään katseen Kipinäsieluun.
"Onko tämä mielestäsi sopiva paikka, vai menemmekö muualle?" kysyin. Harmaa naaras tuntui miettivän asiaa hetken.
"Voisimme mennä leirin ulkopuolelle, mutta ei minua haittaa olla tässäkään", tämä naukui lopulta. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään piikkihernetunneleita kohden. Saniashäntä supatti korvaani jännittyneenä oloisena.
"Onko tämä isokin asia?" kolli kysyi kuiskaten. Kohautin lapojani.
"Tavallaan tiedät sen jo", kuiskasin takaisin ja pujahdin piikkihernetunneleihin. Saavuin ulos leiristä ja asetuin muutaman ketunmitan päähän istumaan. Kipinäsielu istui viereeni, kun taas Huurulilja ja Saniaishäntä asettuivat istumaan eteemme, meitä katsellen. Katselin ääneti Kipinäsielua ja mietin, mikä olisi hyvä tapa aloittaa kertominen.
//Kipinä? c:
Kipinäsielu
Tunsin korvissani hentoa kuumotusta kun kaikki tarkkailivat minua. Yhtäkkiä en enää ollutkaan varma oliko parasta kertoa Huuruliljalle ja Saniaishännälle tästä. Nielaisin ja toivoin että olisin voinut painautua Korppisielun kylkeen kiinni. Halusin kuitenkin ensin saada tämän asian pois harteiltani. Katsahdin ylös mäntyjen ja kuusten latvoihin ja henkäisin sillä kimalteleva lumi näytti kauniilta. Mieleeni tuli väkisinkin Korppisielun taivaansiniset silmät jotka olivat yhtä kauniit kuin valossa kimalteleva lumi. Sitten laskin katseeni takaisin muihin sillä Huurulilja alkoi liikehtiä hermostuneesti. Katsoin ystävääni rauhoittavasti ja rykäisin. Poskiani tuntui nipistelevän ja polttelevan vaikka ulkona olikin kylmä. Nielaisin taas ja liikautin vaivautuneena tassujani.
"Ömm, tuota..", aloitin haparoiden yrittäen keksiä sopivaa tapaa kertoa asia. "Minä ja Korppisielu.." Änkytin ja tunsin kaikkien katseet turkillani kuin piikkeinä. Puraisin huultani ja vilkaisin anovasti Korppisielua. Tämä näytti yhtä vaivaantuneelta joten aloitin uudestaan.
"Haluaisin - tai siis me haluamme - kertoa teille asian joka koskee minua ja Korppisielua." Ääneni kuulosti särkyvältä lasilta yrittäessäni meittiä kuumeisesti miten kertoisin asian. "Tämä koskee sitä, mitä me tunnemme toisiamme kohtaan." Saniaishäntä katsahti kummastuneena ensin minua ja sitten Korppisielua.
"Mitä te tunnette meitä kohtaan?" hän naukui epävarmasti.
"Ei ei ei", kiirehdin selittämään. "Tämä koskee sitä mitä minä tunne Korppisielua kohtaan ja toisin päin." Huurulilja heilautti korviaan.
"Miksi te haluatte meidän tietävän siitä?" Huokaisin raskaasti ja sanat pullahtivat suustani ennen kuin ehdin edes ajatella.
"Haluamme kertoa tämän siksi ettei tule väärinkäsityksiä, sitä minä juuri vähiten haluan", naukaisin. Korppisielu katsahti minuun rohkaisevasti ja näin miten tämä melkein kosketti minua mutta tulikin toisiin aatoksiin. Huurulilja näytti edelleen hieman epäilevältä mutta Saniaishännän häntä viuhtoi iloisesti ilmaa.
"Haluan edelleen olla ystäväsi, Huurulilja. En korvaa sinua Korppisielulla, en ikimaailmassa. Sama koskee sinua, Saniaishän. Minä en ole kenekään ystävän korvike. Toivon, että ymmärrätte että tunnemme toisiamme kohtaan eri tavalla kuin ystävät mutta emme jätä teitä ulkopuolelle." Puhalsin ilmaa ulos ja tajusin vasta sitten että olin pidättänyt hengitystäni puhuessani. Sydämeni hakkasi hulluna rinnassa kun päätin puheenvuoroni.
// KorppiKorppiii :}
Korppisielu
Lempeä tunne sykki rinnassani. Olin yllättynyt, kuinka Kipinäsielu oli saanut kerrottua kaksikolle meidän molempien tunteista. Katsoin naarasta rohkaisevasti ja tämä nyökkäsi minulle. Pian käännyin takaisin Saniaishännän ja Huuruliljan puoleen.
"Sinä Saniaishäntä oletkin jo tiennyt, että olen ollut ihastunut Kipinäsieluun ja olen sanonut sinulle, että tämä ei kumminkaan tule meidän kahden ystävyyden pariin, olet silti kaikista paras ystäväni", nau'uin pähkinänruskealle kollille hymyillen ja käännyin Huuruliljan puoleen.
"Huurulilja", nau'uin pienesti hymyillen ja jatkoin: "En myöskään tahdo tunkea sinun ja Kipinäsielun ystävyyden väliin millään tavalla".
Vedin henkeä ja katsoin taas Kipinäsielua. En malttanut enää pysyä paikallani, vaan painoin pääni naaraan harmaaseen turkkiin Saniaishännästä ja Huuruliljasta välittämättä. Tahdoin tuntea naaraan ihanan lämmön ja olla tämän turvallisen tuoksun ympäröimänä. Toivoin että Kipinäsielu ei työntäisi minua pois, vaikka naaras tuntui hieman yllättyneen nopeasta eleestäni. Vedin Kipinäsielun tuoksua sisääni, odottaen ääneti edes pientä vastaelettä. Toivoin myös, että Saniaishäntä ja Huurulilja ymmärtäisivät. Halusin uskoa siihen, että he tiesivät, että tämä ei tulisi kenenkään ystävyyden väliin. Saniaishäntä oli silti paras ystäväni, vaikka olin ihastunut Kipinäsieluun ja toivoin hartaasti, että tämä ei tulisi myöskään Kipinäsielun ja Huuruliljan ystävyyden väliin.
//Kipinä? c:
Huurulilja 02.12.2016
Sodan tapahtumat olivat jääneet jo hieman syrjemmälle mielessäni. Teräväkynsi oli ollut oikeassa; minun täytyi jatkaa eteenpäin ja kyetä unohtamaan edes jossain vaiheessa päivää kaikki ne kauheudet, mitä olin elämässäni nähnyt ja kokenut. Istuskelin parhaillani leirin pääaukiolla melko lähellä suurkiveä. Aurinko loisti puolipilvisellä taivaalla huipussaan. Aurinkohuippu oli käsillä, ja leirissä oli varsin vähän kissoja - se johtui siitä, että suuri osa sotureista ja oppilaista oli joko partioimassa tai harjoittelemassa. Kipinäsielu vietti kaiken ajan nykyään Korppisielun kanssa. En ollut itse asiassa edes halukas selvittämään, oliko kaksikko nykyään kumppaneita vai mitä oli tapahtunut. Sen tiesin, että Kipinäsielu ei viettänyt kanssani enää niin paljoa aikaa kuin ennen. Siirsin katseeni sotureiden pesään, josta kuului lähestyvät askeleet. Karhunvatukkapensaasta tehdyn pesän varjoista asteli esiin siniharmaa naaras, jonka silmistä oikeanpuoleinen puuttui ja sen tilalla oli ainoastaan kolme ikävännäköistä arpea. Soturi oli oma emoni, Usvahäntä. Huomatessaan minut, naaras loikki luokseni. Hänellä oli takuulla jotain asiaa.
"Oletko nähnyt Ututassua?" naaras kysyi. Pyöräytin silmiäni. Arvasinhan sen. En kuitenkaan pahastunut, vaan väläytin emolleni lempeän hymyn.
"Hän oli hereillä vielä auringon noustessa, mutta meni ilmeisesti nukkumaan joku aika sitten", selitin puolisokealle soturille.
"Selvä. Antaa hänen nukkua, meillä on harjoitukset vasta auringonlaskun aikaan", soturi selitti ja istui vierelleni. Leiriin oli satanut lunta ruhtinaallisen paljon, mutta soturit ja oppilaat pitivät reitit pesiin ja tuoresaaliskasalle auki. Lähes huomaamattani aloin miettiä Ututassua - siskoani, joka oli luopunut parantajaoppilaan virasta omasta tahdostaan ja siirtynyt soturioppilaaksi. En ymmärtänyt, miksi ihmeessä hän oli tehnyt niin. Kuiskevirta sanoi, ettei hänelle ollut tullut mitään merkkiä Tähtiklaanilta, että Ututassu ei olisi Myrskyklaanin tuleva parantaja, mutta kuka tiesi, jos Ututassu oli saanut enteen. Sokea sisareni ei kuitenkaan ollut kertonut minulle siitä, eikä ilmeisesti kenellekään muulle. No, onneksi Myrskyklaanilla oli nyt jo uusi parantajaoppilas - Laulutassu - joka Kuiskevirran mukaan edistyi hyvin ja nopeasti urallaan. Vilkaisin emoani, joka nousi ylös ja asteli tuoresaaliskasalle katsellen siinä lojuvia saaliita hetken aikaa. Sen jälkeen soturi nappasi leukojensa väliin oravan ja kantoi sen suurkiven varjoon. Nousin itsekin ylös, mutta en suunnannut tuoresaaliskasalle, vaan kohti oppilaiden pesää. En ollut satavarma, oliko oppilaani Jylinätassu mennyt harjoituksiin Viimasulan ja Harakkatassun kanssa - kuten he olivat eilen keskustelleet - vai oliko oppilas jäänyt nukkumaan oppilaiden pesään. Työnnyin sisään pesään, jossa itsekin olin vielä pari kuuta sitten yöpynyt joka yö. Erotin tummanruskean kollioppilaan kyljen sammalien seasta. Jylinätassu nukkui lähellä Ututassua, eikä kaksikon lisäksi pesässä ollut muita oppilaita.
"Jylinätassu", naukaisin hiljaiseen ääneen oppilaani nimen ja toivoin, että hän kuulisi. Tumma kollikissa säpsähti ja nosti päänsä ylös katsoen minua unisilla silmillään pitkään.
"Huurulilja?" kolli kysyi ja painoi päänsä takaisin sammaliin, mutta värähtelevistä korvista saatoin päätellä, että hän ei nukahtanut vielä.
"Sinun kannattaisi nousta ylös. Aurinko on jo huipussaan", kerroin oppilaalleni.
//Jylinä?
Huurulilja
En pitänyt taistelemisesta! En sitten lainkaan! Koko kehoni tärisi, kun yritin taistella kissoja vastaan. Olin onnekas, sillä Kipinäsielu oli apunani. Kun kuolonklaanilainen yritti hyökätä kimppuuni, lähdin juoksemaan karkuun. Taisteleminen ei vain ollut minun juttuni - etenkään tällä hetkellä. En halunnut tappaa ketään, en halunnut tulla tapetuksi, en halunnut kenenkään kuolevan! Epäonnekseni onnistuin kompastumaan johonkin - tai johonkuhun. Eloton jokiklaanilaiskissa - Solinasydän - makasi aivan jalkojeni juuressa. Hengitykseni muuttui yhtäkkiä raskaaksi ja olin aivan kauhusta kankeana.
"Huurulilja!" Kipinäsielun huolestunut ulvaisu kantautui korviini taistelun äänien keskeltä. Nostin kauhistuneen katseeni ystävääni.
"Vie minut pois täältä!" ulvoin kauhuissani ystävälleni. En halunnut olla täällä, tämä ei ollut minun paikkani.. Halusin olla leirissä.. Halusin kaiken olevan hyvin, kaikkien olevan elossa..
//Kipinä?:D
Kipinäsielu
Tuijotin Huuruliljaa hiljaa. Taistelun äänet kuuluivat ympäriltä ja ystävän silmät olivat täynnä tuskaa. Hänen katseensa vilkuili puolelta toiselle ja minun teki mieli painautua vasten Huuruliljaa. Tiesin, ettei kuitenkaan nyt ollut sen aika. Huokaisin raskaasti ja ravistelin verta pois turkistani. Sähädin ja ponkaisin ilmaan kun joki hipaisi kylkeäni, mutta onnekseni se oli vain jonkun taistelevan parin häntä. Sitten käännyin takaisin Huuruliljan puoleen. Hän näytti kutistuvan hetki hetkeltä kasaan ja tuon silmät olivat täynnä kauhua. Kurkkuani kuristi enkä tiennyt mitä sanoa. Purin huultani ja yritin keksiä nopeasti jotain sanottavaa, sillä pelkäsin jonkun hyökkäävän päällemme. Sitten aivan yhtäkkiä lausuin:
"Jos sinä et oikeasti voi olla täällä, annan sinulle luvan mennä takaisin leiriin. Emme halua kiduttaa kissoja jos he eivät halua osallistua sotaan." Lausumani sanat kuulostivat kummallisilta, ne eivät sopineet suuhuni mutta en voinut pysäyttää niitä. Huurulilja tuijotti minua hetken ällistyneenä. Hänen kasvoillaan oli pelästynyt ilme mutta hän kuitenkin nyökkäsi kyseenalaistamatta mitään. En tiennyt olisinko edes saanut sanoa noin mutta sanat vain tulivat suuhuni. Vilkaisin vielä kerran Huuruliljaa.
"Aiotko siis mennä?" kysyin ja odotin vastausta. Kun olisin sen saanut, jatkaisin taistelua Huuruliljankin puolesta.
// Huuru? ÖwÖ
Huurulilja 23.11.2016
"Huurulilja, herää! Partio lähtee aivan pian, ja sinut on laitettu siihen mukaan!" Teräväkynnen vaimea ulvaisu kantautui sotureiden pesän uloskäynniltä. Varapäällikkö oli jo jonkun aikaa pyytänyt minua tulemaan ulos pesästä, mutta en ollut antanut kollille vastausta, koska en halunnut lähteä minnekään. Minne ikinä meninkin, kaikki asiat muistuttivat siitä, mitä oli tapahtunut vain muutamia päiviä sitten. Sodassa oli kuollut niin moni kissa. Vaikka kuolleista en läheskään kaikkia tuntenut tai edes tiennyt nimeltä, suunnaton suru paisui vain päivä päivältä ja hetki hetkeltä jossain sisimmässäni. Kuolonklaani oli jäänyt asumaan metsään, ja vaikka se saattoikin olla paras mahdollinen vaihtoehto, se tuntui hyvin väärältä. Kuolonklaanilaiset - itse asiassa sen klaanin tuleva päällikkö, Pisaraviilto - oli tappanut Leijonaloikan. Vaikka olihan kolli toki varoittanut, että seuraava hyökkääjä saisi heidät tappamaan tuon myrskyklaanilaisvanhuksen, mutta en kuitenkaan olisi uskonut, että he olisivat laskeneet sitä, koska Viiltotähti suorastaan antoi Leijonaloikan tappaa hänet tekemättä mitään. Ajatukseni olivat hyvin sekavat, ja vaivuin hetkeksi omaan maailmaani unohtaen Teräväkynnen, joka yhä kutsui minua.
"Oletko sinä kunnossa, Huurulilja?" havahduin kollin tökkäävän minua kylkeeni. Säpsähdin ja käänsin katseeni varapäällikköön.
"Haluan pysyä pesässä. En voi kovinkaan hyvin", kerroin hiljaa varapäällikölle kääntäen tuolle selkäni.
//Terävä? Ei pakko jatkaa, jos oot kirjottamas jonku kaa tms mut ois kyl kiva jos jatkasit ees jotenki cx
Teräväkynsi 26.11.2016
Pyötäytin silmiäni ja murahdin vaimeasti. Istahdin naaraan viereen.
"Olet surullinen Leijonaloikan kuolemasta", sanoin ja kiedoin häntäni tuon ympärille.
Siirsin taivaansinisen katseeni Huuruliljaan joka mökötti katsellen tassujaan.
"Joskus on vain parempi unohtaa tuollaiset asiat vaikka ne muistot satuttavatkin", sanon
Naaras käänsikatseensa minuun ja aistin tuosta surua, vihaa ja epätoivoisuutta.
Kosketin naaraan poskeavkuonollani ja nousin ylös
"Sinun on jatkettava elämääsi", sanon ja nilkutan pois.
"Pahus haavoja kolottaa ja kiusoitteleva tassukin vielä", mutisen itsekseni.
//Huuru ;)
Kipinäsielu 27.11.2016
"Niin", sanoin vain sillä haukotus esti minua puhumasta enempää. Kuulin Korppisielun iloisen kehräyksen kun haukottelin suu ammollaan niin että hampaani näkyivät.
"Väsyttääkö vielä?" tummanharmaa kolli kysyi ja nosti päänsä turkistani. Pudistin päätäni ja huokaisin kun sieraimiini levisi Korppisielun lämmin ominaistuoksu jota olisin halunnut haistella loputtomiin. Kurottauduin koskettamaan nenälläni kollin valkeaa kuonoa kun yhtäkkiä kuulin jonkun astuvan sisään pesään. Hätkähdin ja vetäydyin kiireesti kauemmas posket kuumina. Korppisielu näytti hivenen kiusaantuneelta ja ryhtyi sukimaan turkkiaan. Katsahdin tulijaan ja huomasin sen olevan Huurulilja. Huurulilja katsoi minua ja hymyilin vaisusti.
"Hei, Huurulilja", naukaisin. Ystäväni nyökäytti pikaisesti päätään mutta ei sanonut mitään. Tajusin istuvan edelleen todella lähellä Korppisielua ja siirryin pikaisesti vähän kauemmas. Huurulilja ei kuitenkaan enää huomannut sitä - hän oli jo häipynyt pesästä. Huokaisn turhautuneesti ja riiputin päätäni. Ei kai Huurulilja ollut käsittänyt mitään väärin? Huoliryppy ilmestyi otsalleni kun katsoin Korppisielua.
"Pitäisiköhän meidän kertoa Huuruliljalle ja Sanianshännälle?" kysyin hitaasti kollilta.
// Korppi? :DD
Kipinäsielu
Säntäsin ystäväni perään kun tuo katosi leiristä. Sydämeni takoi enkä halunnut jättää Huuruliljaa yksin. Ahtauduin sisäänkäyntitunnelin läpi ja tajusin että ystäväni oli jo kadonnut. Henkäisin ja raotin leukojani haistaakseni naaraan tuoksun. Huuruliljan tuttu ominaistuoksu tarttui kitalakeeni kuin kärpänen ja lähdin seuraamaan hajua. Huurulilja ei ollut ennättänyt kauas ja pian erotin ystäväni hopeanharmaan selän tassuttamassa poispäin.
"Huurulilja odota!" huusin ja sain naaraan pysähtymään. Kuulin ilmassa hennot nyyhkäykset jotka olivat peräisin Huuruliljasta ja astelin varovasti lähemmäs tuota. Kosketin hännänpäälläni ystäväni selkää ja tunsin kireät lihakset häntäni alla. Huokaisin syvään ja yritin pysyä rauhallisena, kaivaa jostain emollisen vaiston joka lohdutti pentuaan..
"Lopeta itkeminen, kaikki on hyvin", naukaisin pehmeästi silittäen samalla Huuruliljan lapaa. "Kielonkukalla ja Ruskaraidalla on hyvä olla Tähtiklaanissa nyt. Näet heidät vielä joskus. Nyt on kuitenkin tärkeintä että lopetat murehtimisen ja pääset yli kaikista kuolemista joita olet nähnyt elämäsi varrella." Suljin suuni kiireesti lopetettuani ja odotin että Huurulilja sanoisi jotain. Hän ei sanonut mitään, mutta en painostanut häntä tai lopettanut silittämistä. Viimein tunsin miten ystäväni lihakset - jotka tuntuivat turkin alla jännittyinenä - rentoutuivat ja tuo istui maahan. Nielaisin, ja odotin että Huurulilja tekisi jotain sillä tunsin miten ystäväni puhumattomuus alkoi tuntua hermostuneisuutena varpaissani.
// Huuru??
Huurulilja 08.11.2016
"Taidat olla oikeassa", nau'uin huokaisten Kipinäsielulle.
"Minähän sanoin. Mennäänkö vaikka joelle kävelemään. Etkö oikeasti aio tulla leiriin yöksi?" harmaa ystäväni kysyi ja nousi seisomaan.
"En halua, sillä näkisin siellä vain Kielonkukan elottoman ruumiin", huokaisin hiljaa päätäni pudistellen.
"Voisitko sinä jäädä kanssani ulos yöksi? Voisimme mennä vaikka aurinkokiville ja tehdä sinne jonkun pesänkaltaisen", ehdotin soturiystävälleni, joka näytti harkitsevan kysymystäni tosissaan.
"Katso! Lunta sataa", Kipinäsielu naukui yhtäkkiä. Nostin katseeni ylöspäin. Harmaa soturi oli oikeassa. Suurikokoisia, valkeita ja kevyennäköisiä lumihiutaleita leijaili kohti maata.
"Tämä on minun ensilumeni", kerroin hiljaa huokaisten.
"Niin minunkin", Kipinäsielu vastasi ja läimäisi käpälällään yhtä hiutaletta.
"Mutta mitä sanot, jäätkö kanssani ulos yöksi?" kysyin vielä.
//Kipinä?:3
Jylinätassu 09.11.2016
Istuskelin oppilaiden pesän edustalla sukien takkuuntunutta turkkiani. Lumi oli peittänyt maan. Se pisteli kylmänä tassuissa, kun sen päällä yritti kävellä. Huurulilja tassutteli kepeästi luokseni. Kylmyys ei tuntunut häiritsevän häntä ollenkaan.
”Huomenta, Jylinätassu”, naaras tervehti pirteästi, ”tänään me kierrämme rajat.”
Nuolaisin vielä muutaman kerran valkoista rintaani.
”Huomenta. Olen valmis ensimmäisiin harjoituksiini”, julistin häntääni heilauttaen. Huurulilja hymähti.
”Hyvä, sillä tästä tulee pitkä päivä”, hän totesi.
Jännitys kipristeli käpälissäni. En malttanut odottaa tulevia päiviä oppilaana. Ja sitten, kun olisin valmis, minusta tehtäisiin soturi! Hymy hiipi hiljaa kasvoilleni. Sydämeni hakkasi kiivaammin kuin koskaan ennen. Kynteni upposivat jäiseen maahan.
”Mennään”, Huurulilja maukui lopulta.
Samassa kaikki jännitys laukesi ja lähdin kömpelösti kompuroiden hänen peräänsä. Naaras pyöritteli silmiään.
”Oppilaat”, kuulin hänen mumisevan huvittuneena.
Hölkytin hänen rinnallensa.
”Tuleeko minusta pian soturi?” utelin.
”Riippuu kuinka nopeasti opit kaiken tarpeellisen”, hän vastasi lapojaan kohauttaen.
”Sitten minä opin sen todella nopeasti!” hihkaisin.
Huurulilja kehräsi hilpeästi.
”Saa nähdä”, naaras tokaisi.
Vilkaisin häntä hymyillen. Aioin olla koko Myrskyklaanin parhain oppilas! Pää ylväästi pystyssä tepastelin Huuruliljan vierellä kohti sisäänkäyntitunnelia.
”...ja tästä alkaa Jokiklaanin reviirin raja”, Huurulilja esitteli.
Katselin edessä siintävää aluetta. Joki solisi kauniisti. Suljin silmäni hetkeksi ja kuuntelin veden rauhoittavia ääniä. Aurinko sai joen tumman pinnan kimaltelemaan valossaan. Jokiklaanin haju oli erilainen kuin muiden klaanien. Se oli hyvin kalainen verrattuna Tuuliklaanin raikkaaseen ilmaan ja Varjoklaanin karmivaan löyhkään. Huurulilja veti syvään henkeä:
”Meidän on aika palata leiriin. Voimme saalistaa matkan varrella.”
Katsahdin mestariini hämmentyneenä.
”Enhän minä osaa edes saalistaa vielä”, sanoin kummastuneena.
”No, nytpä opit”, hän hyrisi.
Häntä innosta kippuralla loikin hänen peräänsä. Kylmä ei tuntunut enää tassuissa, kun siihen oli tottunut. Lunta tipahteli puiden oksilta. Lehdettömät pensaat olivat peittyneet paksun lumipeitteen alle. Katselin useita tassunjälkiä, jotka olivat jääneet maahan. Joku oli kulkenut tästä hetkeä aikaisemmin. Huurulilja nuuhkaisi maata mietteliäänä.
”Se oli joku oppilaista... Lumi kuitenkin peittää loput tuoksusta”, naaras maukui.
Kumarruin nuuhkaisemaan jälkiä. Totta, se tuoksui oppilaiden pesälle, jossa nukuin nykyään.
”Meidän on parasta palata suoraan leiriin. Kohta tulee pimeä ja vielä kylmempi”, Huurulilja sanoi yllättäen.
Häntäni valahti maahan.
”Emmekö me siis saalista?” vikisin. Naaras pudisteli päätään.
”Tullaan heti huomenaamulla takaisin. Silloin voin opettaa sinulle muutamia saalistukseen tarvittavia niksejä”, hän hymyili myötätuntoisesti.
”Joo”, mumisin hiljaisen vastaukseni.
Huurulilja sipaisi kylkeäni hännänpäällään kulkiessaan ohitseni. Pää painuksissa lähdin seuraamaan mestariani.
Saavuttuamme leiriin Huurulilja kutsui minut luoksensa.
”Vie klaaninvanhimmille jotakin tuoresaaliskasasta, sen jälkeen voit syödä itse”, hän ynähti.
Nyökkäsin nopean vastaukseni ja hölkytin tuoresaaliskasalle. Valikoin kasasta pulskan hiiren. Tassuttelin klaaninvanhimpien pesälle hiiri leuoissani.
”Tervehdys!” mutisin astuessani pesään. Leijonaloikka nosti päätään.
”Tervehdys, Jylinätassu”, entinen päällikkö tervehti.
”Toin teille syömistä. Sitä ei ole paljoa, mutta ainakin jokainen saa makua suuhun”, vinkaisin laskiessani hiiren kollin käpälien juureen.
Leijonaloikka loi minulle kiitollisen katseen ja alkoi sitten paloitella hiirtä. Hymyillen peräännyin ulos pesästä.
*Huh! Ensimmäinen tehtävä hoidettu. Nyt vain syömään ja nukkumaan*, tuumin uupuneena.
Tepastelin tuoresaaliskasalle ja valikoin itselleni luisevan myyrän.
Hotkin sen muutamana suupalana. Pyyhkäisin myyränrippeet viiksistäni. Se ei täyttänyt vatsaani, mutta parempi se oli kuin ei mitään. Kylmästä kankeana jolkutin oppilaiden pesälle. Lysähdin sammaleille väsyneenä ja ummistin silmäni. Hitaasti vaivuin rauhalliseen uni maailmaan.
Heräsin keskellä yötä. Kuu loi kelmeää valoaan hiljaiseen oppilaiden pesään. Muut oppilaat nukkuivat ympärilläni tasaisesti tuhisten. Tassuttelin hitaasti ulos. Istahdin routaiselle maalle ja katsahdin kuuhun. En saanut unta. Kuuntelin uinuvien kissojen rauhallista tuhinaa.
*Kaipaan sinua niin, emo*, ajattelin surullisena.
Suljin silmäni ja hengitin raikasta pakkasilmaa.
//Joku? Sori, vähän tönkkö. :)
Jylinätassu
"Me lähdemme huomenaamulla metsälle Huuruliljan kanssa. Sinähän voit kysyä Kipinäsielulta, jos pääsisitte mukaan?" ehdotin.
Riekkotassu vilkaisi minua hymyillen.
"Hyvä idea!" hän hyrisi.
"On hyvä, että sinulla on näin viisas veli, vai mitä?" vitsailin. Riekkotassu tuhahti huvittuneena.
"Pikemminkin hiirenaivo", hän kikatti.
Puskin sisartani hyväntuulisena.
"Niinpä niin. Jokin päivä sinä vielä kiität minua", hymähdin.
Riekkotassu avasi suunsa valtaisaan haukotukseen.
"Näytät väsyneeltä", totesin, "meidän on paras mennä nukkumaan."
Sisareni ei pannut vastaan, vaan tassutteli omalle vuoteellensa. Hän möyhi sammalia muutaman kerran, kunnes käpertyi niille. Hitaasti hän sulki silmänsä.
"Hyvää yötä", kuulin hänen mutisevan.
Kosketin sisareni poskea kuonollani.
"Hyvää yötä", kuiskasin hymyillen ja asetuin omalle vuoteelleni, joka laitettu Riekkotassun vuoteen vierelle.
Haukotellen ummistin silmäni ja vaivuin uneen.
"Herätys, unikeko", kuului Huuruliljan kehräys.
Ynähtäen käänsin kylkeä.
"Haluan nukkua", murahdin väsyneenä. Kuulin mestarini huvittuneen huokaisun.
"Sepä harmi, sillä sinulle jää muuten taisteluharjoitukset välistä", hän sanoi kuuluvalla äänellä.
Räväytin silmäni auki ja pomppasin jaloilleni.
"Taisteluharjoitukset? Tänään? Kenen kanssa?" toistin hurmioituneena.
"Kipinäsielun ja Riekkotassun kanssa", hän vastasi.
"Kivaa!" hihkaisin innostuneena.
"Peseydy kuitenkin ensin. Näytät ihan kynsityltä rotalta", Huurulilja naurahti.
Vilkaisin takkuista turkkiani, josta roikkui sammaleenriekaleita.
"Niin tosiaan", mutisin nuolaisujen välistä.
Huurulilja heilautti häntäänsä ja tassutteli pesän ulkopuolelle.
Kun olin saanut sammaleenriekaleet irti turkistani hölkytin ulos pesästä. Vilkuilin ympärilleni etsien muita. Pian huomasinkin Riekkotassun, joka istuskeli Kipinäsielun ja Huurusielun kanssa sisäänkäyntitunnelin lähettyvillä.
"Huomenta!" tervehdin loikkiessani heidän luoksensa.
"Huomenta, Jylinätassu", Kipinäsielu nyökkäsi.
Riekkotassu vastasi tervehdykseen vienolla hymyllä.
"No, mennäänkö?" Huurulilja kysyi.
"Joo!" hihkaisin yhtäaikaa Riekkotassun kanssa.
Yhdessä lähdimme kulkemaan kohti harjoituskuoppaa.
"Emmekö me menekään saalistamaan?" Riekkotassu kysyi minulta, kun olimme puolessavälissä matkaa.
"Huurulilja kyllä sanoi niin - ihan totta!" vastasin.
"Me menemme kyllä saalistamaan", maukui puolestaan Huurulilja, joka oli kuullut keskustelumme.
"Mutta milloin?" inisin.
"Harjoitusten jälkeen", hän vastasi.
Painoin pääni alas ymmärtämisen merkiksi. Huurulilja jatkoi juttujaan Kipinäsielun kanssa.
"Odotatko innolla sitä, kun meistä tulee sotureita?" kysäisin sisareltani. Naaras nyökkäsi.
"Todella paljon! Entä sinä?" hän kysyi puolestaan.
"Totta kai! Meistä tulee klaanin taitavimmat taistelijat", sanoin rintaani röyhistäen.
"Tai saalistajat", Riekkotassu huomautti.
"Niin, ellemme kuole ennen sitä", kiusasin.
"Älä viitsi puhua tuollaisia, Jylinätassu!" oppilas kivahti.
"En, en puhu", virnistin.
"Olemme perillä!" Kipinäsielu huikkasi väliin.
Edessämme avautui valtaisa kuoppa.
"Vau, täälläkö me harjoittelemme?" henkäisin.
"Täällä", Huurulilja vahvisti.
Mestarimme ohjasivat meidät kuoppaan. Asetuimme Riekkotassun kanssa naamat vastatusten.
"Harjoittelemme väistöliikkeitä. Riekkotassu aloittaa hyökkäyksen ja Jylinätassu väistelee", Kipinäsielu selitti.
"Asia selvä", vastasimme yhteen ääneen.
"Aloittakaa!" kuului ulvaisu.
Katsahdin tiukasti sisareeni odottaen tämän ensimmäistä liikettä varautuneena.
*Antaa tulla vain! Olen valmiina.*
//Riekko?
Suuri sota
Kipinäsielu 11.11.2016
Kauhun lepatus alkoi tuntua jo tutulta selätettyäni yhden nuoren kuolonklaanilaisoppilaan. Joku varjoklaanilainen oli tullut apuuni ja tuo kamppaili nyt kuolonklaanilaista vastaan niin että saatoin hengähtää. Vatsaani väänsi sillä haistoin niin paljon verta ja kuolemaa, kuulin satoja tuskan ulvahduksia jotka vihloivat korviani ja saivat omat karvani pystyyn. Huurulilja oli kadonnut jonnekin kun taistelu oli alkanut, ja pelkäsin mitä hänelle voisi sattua. Pelko joka turrutti kehoni, yritti nyt lamaannuttaa aistini kun hyvin läheltä minua kieri kaksi soturia kiinni toisissaan. Kylkeäni vihlaisi ja katsahdin oikeaan kylkeeni. Siitä pulppusi verta ja ihoa roikkui haavan ympärillä. Henkäisin kauhuissani mutta tiesin että minun ei kannattaisi mennä parantajan luo sillä olin vielä kykenevä taistelemaan. Nielaisin ja sitten tähyilin ympärilleni. Yritin sulkea korvani kaikelta siltä rääkynältä etsiessäni sopivaa kuolonklaanilaista jonka päälle hyökätä. Silmäni osuivat nopeasti valkeaan pitkäjalkaiseen kolliin jonka päälaki oli tummanharmaa. Kissa väijyi Huuruliljaa, joka taisteli kahta kuolonklaanin oppilasta vastaan. Hengitykseni tukehtui kurkkuuni kun syöksyin eteenpäin juuri kun Huuruliljaa vaaninut kolli hyökkäsi. Loikkasin valkean kollin eteen ja tuo törmäsi haavoittuneeseen kylkeeni. Ulvaisin yhtä aikaa päälleni loikanneen kollin kanssa. Hypyn voima lennätti meidät Huuruliljan ohi ja osuimme toiseen kuolonklaanilaisoppilaaseen niin että tuo kaatui maahan ja jäi siihen tokkuraisena. Tömähdin maahan ja ilmat karkasivat keuhkoistani. Haukoin kivuliaasti henkeä pitkäjalkaisen kollisoturin maatessa tyrmistyneenä kylkeni päällä. Kun keuhkoni olivat taas täynnä ilmaa, rimpuilin pois kuolonklaanilaisen alta pois niin että tuo tömähti maahan. Valkoinen kolli ravisteli päätään ja nousi ylös – mutta liian hitaasti. Olin jo hyökännyt kohti tuota kynnet ojossa. Upotin kynteni tuon kylkeen ja vetäisin rajusti. Kolli ulvaisi ja kaatui takaisin maahan kun ihonriekaleet roikkuivat kynsissäni. Ravistelin ne pois ja potkaisin kollin kauemmas. Hengitin syvään ennen kuin käännyin kohtaamaan uudelleen valkean kollin. Hän oli päässyt jaloilleen, ja hyökkäsi salamannopeasti kohti minua. Liikahdin sivulle, mutta kolli oli jo aavistanut liikkeeni ja ponkaisi päälleni. Kaaduin maahan ja vingahdin kun tunsin hampaiden pureutuvan lapaani. Riuhdoin itseäni mutta hampaat upposivat syvemmälle lihaani ja uikutin taukoamatta. Kivun aaltoja säteili kehooni lavastani ja se sumensi aistini. Huidoin tassuillani sattumanvaraisesti ja kun osuin johonkin, puristin kynteni niin syvälle että pelkäsin niiden irtoavan. Uikutukseni oli lakannut ja nyt kurkustani kohosi uhkaava murina kun revin kynsilläni vastustajaa. Lapaani pureva kolli hellitti yhtäkkiä otteensa ja tuo paiskautui vähän matkan päähän. Nousin vasovasti ylös ja varoin laskemista painoa vasemmalle etutassulleni sillä lapani oli kipeä. Yllätyksekseni huomasin Huuruliljan kamppailevan valkean kollin kanssa. Huurulilja oli verinen ja hänen silmänsä paloivat raivokkaasti kun hän raapi vastustajaa. Välittämättä olkapäätäni vihlovasta kivusta hyökkäsin eteenpäin Huuruliljan avuksi ja upotin hampaani kuolonklaanilaissoturin häntään. Riuhtaisin siitä kovasti saaden kollin älähtämään. Näin sivusilmällä miten Huurulilja repi raivoisasti kollin kyljestä tukuittain karvaa.
// Huuru? c:
Huurulilja 01.11.2016
Piikkihernemuurit auringon edessä loivat tummat varjot leirin ulkopuolelle. Kipinäsielun rauhallinen hengitys oli raksahtelevien oksien ja kahisevien varpujen lisäksi ainoa ääni, jonka saatoin kuulla. Olin juuri ottanut hampaisiini Ruskaraidan elottoman, painavahkon ruumiin. Soturiystäväni oli kantanut ruumista puoli matkaa ja olin lupautunut kantamaan ruumiin leiriin kaikkien nähtäväksi. Olin jännittänyt lähes jokaisen lihakseni, kun astuin jännittynein askelin kohti piikkihernetunnelia. Nopeasti vilkaisin sivusilmälläni Kipinäsielua, joka kulki vaitonaisena aivan perässäni. Vedin syvään henkeä ja astuin ensimmäisen askeleen tunneliin. Kuljin koko hämärän, piikkiherneillä suojatun polun lähes kiinni piikkihernepensaita, jotka takertuivat turkkiini epämukavasti vähän väliä. Astuessani leirin pääaukiolle, tuntui kuin sydämeni olisi hetkenä minä hyvänsä voinut iskeytyä ulos rinnastani. Pihaustakaan päästämättä astelin pääaukion keskelle ja irrotin vapisten hampaani elottoman soturin ruumiista astuen sitten askeleen taaksepäin. Varoen kiersin katseellani koko leirin ympäri, kunnes näin Taivastähden seisovan kauhuissaan pesänsä läheisyydessä.
"Mitä Tähtiklaanin nimeen on tapahtunut!" kuulin Kasteviiksen ulvaisevan astuessaan ulos sotureiden pesästä. En osannut sanoa mitään. Kaikki katsoivat vuoroperään minua, Ruskaraidan ruumista ja juuri leiriin saapunutta Kipinäsielua, joka ei myöskään sanonut mitään. Oloni paheni entisestään, kun Leijonaloikka käveli ulos klaaninvanhimpien pesästä. Taivastähteä päällikkönä edeltänyt klaaninvanhin kajautti ilmoille sydäntäsärkevän parkaisun ja lyyhistyi maahan vapisten kuin pentu, joka oli kylmissään ja kuolemaisillaan. Sydäntäni särki, kun näin raidallisen vanhuksen makaamassa maassa avuttomana. Kukaan ei sanonut mitään koko leirissä hetkeen. Taivastähti oli kuitenkin ensimmäinen, joka sanoi pian minulle ja Kipinäsielulle näin:
"Huurulilja ja Kipinäsielu, tulisitteko pesääni käymään?" Vastasin pienellä nyökkäyksellä ja lähdin koko kehoni vapisten kävelemään kohti suurkiveä. Kipinäsielu kulki edelläni. Miten naaras pystyikään näyttämään niin tyyneltä ja rauhalliselta?! Siirsin pian katseeni maahan, kun ohitimme klaanin varapäällikön - Teräväkynnen. Tiesin, ettei Ruskaraidan kohtalo ollut millään minun vikani, mutta tunsin syyllisyyttä siitä, että emme voineet auttaa häntä mitenkään, edes löytämällä murhaajaa.
//Kipinä? Kaikki muut o jo ohittanu Ruskaraidan kuoleman mut kirjotetaan täst jos viel haluut xDD
Kipinäsielu 05.11.2016
Seurasin Taivastähteä vaitonaisena hänen pesäänsä kohden. Kuulin nyyhkäyksiä ja järkytyksen ulvaisuja takaani mutta en kiinnittänyt niihin huomiota. Näin edelleen Ruskaraidan runnotun ruumiin edessäni, ja yritin karkottaa sen mielestäni niiden ketunmittojen aikana jolloin tassutin päällikön pesään. Silti oloni tuntui erittäin levolliselta ja tiesin että Ruskaraidalla oli hyvä olla nyt Tähtiklaanissa. Kun astuin päällikön pesään, Taivastähti oli jo istunut maahan ja kietaissut häntänsä käpälien ympäri. Pysähdyin, ja odotin että Huurulilja saapuisi rinnalleni. Sitten istuin mahdollisimman hillitysti alas ja pyöräytin häntäni käpälien ympäri. Lihaksiani kolotti uupumuksesta - tajusin sen vasta istuessani siinä. Pesässä oli melkein pimeää, ja siristelin silmiäni erottaakseen Taivastähden. Pian silmäni kuitenkin tottuivat hämärään ja erotin päällikön edessämme. Hänen siniset silmänsä loistivat kirkkaina kun hän silmäili meitä. Nielaisin, ja kuulin Huuruliljan liikahtavan.
"Kertokaa minulle, mitä tapahtui", Taivastähden ääni oli vakaa ja rauhallinen. Kuulin Huuruliljan huokaisevan pienesti. Sitten siirsin katseeni ystävääni. Huurulilja katsoi minua vain silmänräpäyksen ajan ennen kuin sanoi Taivastähdelle hiljaisella äänellä:
"Olimme Kipinäsielun kanssa saalistamassa ja hajaannuimme. Tapasimme auringonlaskun aikaan toisemme, ja kun lähdimme takaisin, löysimme.. löysimme..." Vilkaisin Huuruliljaa ja näin kyyneleiden kimaltavan hänen silmissään.
"Löysimme Ruskaraidan kuolleena korkeamäntyjen läheltä", naukaisin Huuruliljan lauseen loppuun ja laskin häntäni tuon lavalle. Taivastähti nyökkäsi mietteliäänä.
"Entä haistoitteko mahdollisen tappajan hajun?" päällikkö kysyi. Nielaisin ja korvani värähtivät.
"Yritimme sitä kyllä, mutta tappaja oli joko peittänyt hajunsa hyvin tai lähtenyt jo kauan sitten", kerroin. Silmäni olivat Taivastähdessä ja odotin että tämä sanoisi jotain. Lihakseni olivat kireinä ja tunsin uupumuksen raskaan taakan harteillani. Taivastähti taisi huomata väsymyksen, sillä hän naukui lempeästi:
"Voitte mennä." Nousin väsyneille jaloilleni ja kumarain päällikölle. Sen jälkeen tassutin ulos pesästä.
// Huuru kenties?
Huurulilja
Kun astelin ulos pesästä, koko kehoni tärisi kuin mikä. Välttelin katseellani Ruskaraidan ruumista ja kollia surevia kissoja. Leirin sisäänkäynniltä kuului askelia, ja siirsin vaistomaisesti katseeni sinne. Valkea naaras asteli partion johdossa leirin pääaukiolle. Kun tuon vihreät silmät osuivat Ruskaraidan elottomaan ruumiiseen, joka makasi keskellä leirin pääaukiota, naaras lyyhistyi maahan ja alkoi itkeä lähes äänettömästi. Saatoin erottaa Lupiinihännän nyyhkytyksien seasta muutamia sanoja, kuten "ei", "ei voi olla totta" ja "Ruskaraita". Sydäntäni särki, kun katsoin entisen tuuliklaanilaisen suremista. Naaras oli tullut Myrskyklaaniin ainoastaan Ruskaraidan takia. Hän oli menettänyt kaksi pentuaan kuolemalle ja yhden synnyinklaanilleen. En voinut edes kuvitella, miltä tuosta valkeasta naaraasta nyt tuntui. Lupiinihännän perässä leiriin saapunut Apilalaikku laski lohduttavasti häntänsä soturin lavalle. Yhtäkkiä huomasin Kipinäsielun kävellen raidallisen kollin ruumiin luokse. Myös Vinhasiipi - Ruskaraidan veli ja minun isäni - asteli elottoman kissan luokse. He alkoivat nuolla kuolleen soturin veren tahrimaa, kullanruskeaa turkkia puhtaaksi. Olisin halunnut mennä mukaan, mutta jalkani eivät liikkuneet. En ollut ollut kovinkaan läheinen Ruskaraidan kanssa, mutta hän oli sukulaiseni ja klaanitoverini, joten tietenkin hänen kuolemansa järkytti minua ja takuulla monia muitakin myrskyklaanilaisia - ja ehkä myös muiden klaanien jäseniä.
"Minun täytyy mennä kertomaan Varpusulalle.. Hä-hänellä on oikeus tietää", Lupiinihäntä sopersi ja nousi vapisevin jaloin seisomaan. Naaras hädintuskin pysyi pystyssä, joten yhä hänen lähellään seisova Apilalaikku antoi tuolle tukea.
"Et sinä voi tuossa mielentilassa mennä minnekään", Taivastähti naukui pahoittelevasti ja kuitenkin lempeällä äänensävyllä.
"Hänen täytyy saada tietää", valkea tuuliklaanilaissyntyinen soturi naukui ja katsoi epätoivoisesti harmaata päällikköä, joka oli kävellyt hänen luokseen.
"Hyvä on.. Apilalaikku, ottaisitko Virtakyyneleen ja Harakkatassun mukaasi Tuuliklaaniin. Voisitte kertoa Varpusulalle Ruskaraidan kuolemasta. Hän voi minun luvallani tulla ensi yöksi Myrskyklaanin leiriin valvomaan isänsä ruumista", Taivastähti naukui kumppanilleen, joka nyökkäsi. Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut siitä, että päällikkö ei ollut lähettänyt minua Tuuliklaaniin kertomaan Ruskaraidan kuolemasta tuon tyttärelle. En kestäisi nähdä tänäpäivänä enää ainuttakaan kissaa, joka musertuu täysin saadessaan kuulla Ruskaraidan kuolemasta. Se olisi minulle vain liikaa.
//Kirjotan jossai vaihees Varvul siit, ku se saa tietää Ruskan kuolemast. Ja siis Ruskaraita on kuollu jo varmaa viikko tai kaks sit, mut haluun kuitenki kirjottaa täst aiheest, koska Ruskaraidalla oli mulle tunnearvoo aika paljon ja tahon viiä tän loppuun kunnialla cx
Kipinäsielu 06.11.2016
Nousin haukotellen istumaan ja venyttelin nautinnollisesti. Olin nukkunut yllättävän hyvin ottaen huomioon sen että olin raahannut Ruskaraidan kuolleen ruumiin leiriin. Viikseni värähtivät ja mielialani laski muistaessani kuolleen klaanitoverini. Heilautin korviani ja saadakseni kollin runnotun ruumiin pois mielestäni ajattelin että Ruskaraidalla on hyvä olla Tähtiklaanissa. Se karkotti ikävät ajatukset ja huokaisten nousin käpälilleni. Vain harva soturi nukkui pujotellessani aukiolle.
Aukiolla oli hiljaista ja rypistin otsaani. Yleensä kun mlekin kaikki olivat hereillä, oli leirissä paljon ääntä. Aurinko yritti kurkistella pilvien raosta mutta aina vain paksuneva pilvikerros peitti sen. Äkkäsin Huuruliljan leirin laitamilla ja kiiruhdin ystäväni luokse. Tuon katse oli poissoleva ja naaraan silmät kimalsivat. Rykäisin saadakseni Huuruliljan huomion. Hopeanjarmaa naarassoturi hätkähti ja käänsi liian kirkkaat silmänsä omiini. Tajusin että naaras oli itkenyt.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin varovasti vilkuillen ympärilleni. Huurulilja nyyhkäisi ja tuo tuntui vajoavan yhä alemmas sanoessaan heikolla äänellä:
"Kielonkukka on kuollut." Henkäisin yllättyneenä ja katsoin taakseni. Erotin muutaman kissan painautuneen kuollutta parantajaa vasten joka makasi toisella puolella leiriä. Miten en ollut huomannut sitä? Huurulilja näytti siltä ettei kestäisi enää kenenkään kuolemaa. Minusta tuntui pahalta naaraan puolesta, ja yritin piristää häntä.
"Haluaisitko tulla kanssani saalistamaan tai kysyisimmekö jos pääsisimme partioon?" Huurulilja nielaisi kuuluvasti ja avasi suunsa.
// Huuru?
Huurulilja 06.11.2016
"Minä haluan vain pois", kuiskasin hiljaa vetäen syvään henkeä.
"Mitä sinä tarkoitat?" Kipinäsielu kysyi ja laski häntänsä lavalleni. Tunsin, kuinka kyynel vierähti poskelleni.
"En kestä katsoa, kun klaanitoverini kuolevat yksi kerrallaan ja lähtevät Tähtiklaanin riveihin", kuiskasin hiljaa harmaalle naarassoturille siirtäen häneen katseeni. Oloni helpottui hieman Kipinäsielun ollessa lähelläni. Kun näin harmaan soturin keltaiset silmät, sisälläni roihuava suru hellitti hieman. Mieleni teki painautua Kipinäsielun turkkia vasten ja nukahtaa siihen, jonka jälkeen voisin herätä jossain paremmassa paikassa Kipinäsielun kanssa, jossa kaikki olisi hyvin.
"Haluatko lähteä siis kävelylle kanssani? Voisit hetkeksi unohtaa kaikki kamalat tapahtumat", harmaa naaras ehdotti hiljaa. Vedin syvään henkeäni.
"Ei se auttaisi mitään.. Kun palaisimme, muistaisin taas kaiken sen, mitä Tähtiklaani on meiltä riistänyt tämän lyhyen ajan sisällä", huokaisin turhautuneena.
"Tälle kaikelle on takuulla joku tarkoitus, usko minua", Kipinäsielu naukui.
"Tähtiklaani on pettänyt meidät", nau'uin vaimeasti ja lähdin yhtäkkiä kävelemään kohti leirin uloskäyntiä. En olisi halunnut lähteä minnekään Kipinäsielun luota, mutta minusta tuntui niin kamalalta olla lähellä Kielonkukan elotonta ruumista, että minun täytyi lähteä.
"Odota! Minne sinä olet menossa?" Kipinäsielu ulvaisi ja ryntäsi perääni.
"En halua olla leirissä, kun Kielonkukan ruumis on täällä. Tulen takaisin, kun se on poissa", nau'uin hiljaa ystävälleni.
//Kipinä?
Kipinäsielu 09.10.2016
Tallustin verkkaisesti metsässä kohti kaksijalkalaa. Hengitin syvään metsän raikasta ilmaa ja nautin elämästä. Tuntui helpottavalta tassutella yksikseen värikkäiden lehtien täyttämässä metsässä. Kuivat lehdet ratisivat jalkojeni alla ja viileähkö ilma nipisteli nenänpäätäni ja poltteli lievästi aina kurkussani kun hengitin sisään. Hento tuuli pyyhkäisi turkkiani ja sai vielä ne lehdet jotka yhä sinnittelivät puissa heilahtamaan. Mielestäni se oli kaunis ääni kun lehdet hankautuivat toisiaan vasten. Pörhistin karvani kun puusta tippui kellertävä lehti selkääni. Ravistelin sen nopeasti pois ja seisahduin. Metsä oli täysin hiljainen enkä kuullut mitään muuta kuin oman, rauhallisen sydämensykkeen. Mieleni lepäsi tässä hiljaisuudessa ja seisoin siksi vain siinä paikoillani kuuntelemassa hiljaisuutta silmät kiinni lohduttavassa pimeydessä. Kehoni rentoutui ja päästin ilmoille pitkän huokauksen kun kaikki stressi valui minusta pois. Vedin vielä kerran kirpeää ilmaa sisääni ennen kuin avasin silmäni. Olisi aika saalistaa.
Raotin aavistuksen leukojani ja annoin erilaisten hajujen tulvia kitalakeeni. Hajujen kirjo oli hämmästyttävä, suurenmoinen. Lähestyvän lehtikadon kylmä ja kirpeä tuoksu kantautui luokseni tuulen mukana, ja ummehtunut mullan, maatuvien lehtien ja ylikypsien sienten löyhkän erotti helposti. Maukas marjojen ja pihkan tuoksu tuntui vahvimpana sieraimissani. Käänsin aivoistani saalistusvaihteen päälle ja ryhdyin erottelemaan tuoksuja toisistaan. Viileä tuulahdus toi mukanaa uusia tuoksuja, ja imin niitä ahnaasti sisälleni, kunnes jäykistyin innosta. Kitalakeeni ryöpsähti hiiren mehevä ominaishaju ja yritin päätellä mistä se tuli. Lähdin hajujäljen perään ripein askelin. Maassa olevat lehdet murskautuivat tomuksi ja aiheuttivat risahtavan äänen. Pakotin vauhtini hitaaksi ja asettelin jalkani huolella maahan niin ettei niistä kuulunut ääntäkään. Höristin korviani kun hiiren jälki peitti alleen kaikki muut tuoksut. Kuulin hentoa rapinaa ja nakerrusta edestä päin, erään tammen alta. Viikseni väpättivät ja siristin silmiäni yrittäessäni nähdä harmaata otusta.
Äkkäsin eläimen nopeasti, ja pudottauduin jo tuttuun ja luontevaan saalistusasentoon. Hengitin hyvin tiheästi ja hiljaa, jotta hiiri ei kuulisi minua. Ilma oli tyyni joten minun ei tarvinnut pelätä että hiiri haistaisi minut. Vedin kynteni kunnolla sisään, ja otin ensimmäisen askeleen. Kun tassuni osuivat lehtien täyttämään metsänpohjaan niistä ei kuulunut ääntäkään. Hymy levisi huulilleni ja jatkoin. Äänettömyys kietoutui ympärilleni kuin seitti ja kiitin Tähtiklaania mielessäni. Minun täytyi onnistua. Korvani olivat terhakkoina pystyssä ja viikseni värisivät. Hiiri nakersi käpyä edessäni, ja jännitin lihakseni valmistautuessani loikkaan kun olin tarpeeksi lähellä. Ponnistin jaloillani itseni ylös metsämaasta. Ehdin nähdä miten hiiren jalat lipsuivat maassa kun se yritti lähteä pakoon - mutta liian myöhään. Laskeuduin täsmälleen pienen saaliseläimen päälle. Painoin sen kynsilläni maahan ja kumarruin tekemään nopean ja siistin tappopuraisun hiiren niskaan niin että se valahti veltoksi allani. Nousin tyytyväisyyttä uhkuen seisomaan ja vilkaisin ympärilleni. Hämärä tunkeutui jo metsään, ja tajusin että minun täytyisi palata Huuruliljan luo. Tartuin tuoresaaliiseen varovasti hampaillani ja ryhdyin tallustamaan kohti tapaamispaikkaamme.
Aurinko laski jo kovaa vauhtia ja kiihdytin askeleitani. Puiden varjot pitenivät ja melkein kätkeydyin varjoihin. Hiivin äänettömästi metsässä, ja kuulin jonkun linnun pätkän laulua. Laskeva aurinko kultasi puiden latvatja sai ne näyttämään kauniilta. Vauhtini hidastui kun jäin katselemaan puita ja taivasta. En erottanut vielä vaalealla taivaalla Hopeahäntää mutta tiesin ensimäisten tähtien syttyvän pian. Vesi kihosi kielelleni sillä hiiiren mehukas haju oli vahvana sieraimissani ja jouduin hillitsemään itseni etten olisi syönyt saalista siltä seisomalta.
Jarrutin vauhtini, sillä huomasin olevani tapaamispaikallamme. Istuuduin maahan siististi odottamaan ja laskin hiiren viereeni kiitollisena siitä sillä muuten tuoresaalis olisi hävinnyt vatsaani.
// Huuru?
Huurulilja 10.10.2016
Ravasin kohti minun ja Kipinäsielun sovittua tapaamispaikkaa. Kiristin hetki hetkeltä vauhtiani, sillä olin jo myöhässä. Auringonlasku oli alkanut jo muutama melko pitkä hetki sitten, enkä ollut huomannut sitä. Roikotin saalistamaani oravaa suussani. En ollut saanut mitään muuta kiinni, mutta en uskonut sen haittaavan. Emme sentään olleet enää oppilaita, joiden saalismäärä vaikuttaisi siihen, milloin soturiksi pääsy tapahtuisi. Vielä eilen olin kuitenkin ollut oppilas. Ei siitä ollut päivääkään, kun Taivastähti oli klaanikokouksessa nimennyt minut ja Kipinäsielun soturiksi. Huomaamattani olin hidastanut tahtiani. Lehdet ratisivat tassujeni alla, kun kuljin aluskasvillisuuden seassa kohti tapaamispaikkaa. Kipinäsielun tuttu tuoksu kantautui sieraimiini - ihme kyllä pystyin haistamaan sen oravan vastuttamattoman hyvän tuoksun läpi. Pian erotinkin pesätoverini. Vauhdista laskin saaliini maahan ja pysähdyin lähes heti sen jälkeen.
"Anteeksi, että olen myöhässä. En yhtään huomannut ajan kulkua. Jäljitin jänistä, mutta se pääsi karkuun, joten minulla ei nyt sitten ole muuta kuin tämä orava", naukaisin ja huomasin, että myös Kipinäsielu oli saanut kiinni ainoastaan yhden saaliin. Naaraan käpälien edessä makasi eloton hiiri.
"Palataanko nyt leiriin?" kysyi Kipinäsielu ja siirsi katseensa sinne, missäpäin leiri sijaitsi. Nyökkäsin:
"Palataan vain. Voisimme samalla kuitenkin katsoa, josko matkalla olisi riistaa."
//Kipinä?
Kipinäsielu 13.10.2016
Nyökkäsin hyväksyvästi Huuruliljalle ja lähdimme vieretysten kulkemaan metsässä. Aurinko alkoi jo laskea ja kylmä tuuli sai minut värisemään. Pidin silmäni auki, jotta pieninkään pensaan liikahdus ei jäisi huomaamatta, korvani pystyssä valmiina vastaanottamaan pienenkin rasahduksen ja yritin kuumeisesti etsiä riistan hajua vaikka saalistamani hiiren lämmin tuoksu tunki läpi ja sai veden kielelleni. Se puolestaan sai minut nälkäiseksi ja vatsani murahti. Käänsin katseeni hiiri suussani tassuuni, johon olin saanut haavan, ja ilokseni huomasin että sitä ei enää näkynyt paljoakaan. Lehdet rapisivat tassujemme alla, kun yhtäkkiä nenääni tulvahti voimakas tuoksu. Jähmetyin paikoilleni, ja Huurulilja kääntyi ihmeissään katsomaan minua. Hiiri suussa en pystynyt puhumaan, mutta olin niin kauhuissani ettei se olisi ollut mahdollistakaan. Haistoin nimittäin verta, ja kuoleman. Pudotin hiiren maahan ja kaavin vähän lehtiä sen peitoksi. Sitten raotin leukojani hieman. Veren tuoksu oli melko vahva, ja lähdin sitä kohti. Kyyristelin varjoissa, enkä olettanut Huuruliljan seuraavan. Kuulin kuitenkin käpälänaskeleet takaani ja tiesin että ystäväni seuraisi minua. Painauduin korkeaa mäntyä vasten sillä tiesin että sen takana se olisi. Hitaasti, uskaltauduin kurkistamaan puun takaa. Aistin Huuruliljan tuijotuksen turkillani kun kurkistin puun taakse.
Silmäni levisivät kauhusta sillä edessä, lehiten peittämällä maalla makasi Ruskaraita. Hänen vaaleanruskea turkkinsa oli veren tuhrima ja erotin kaulassa ja kyljissä olevat tuoreet haavat joista pulppusi verta. Suuni oli rutikuiva, ja astuin askeleen eteenpäin. En kyennyt tekemään juuri sillä hetkellä tilanteessa mitään, enkä älynnyt haistella ympäristöä josko haistaisin murhaajan, mutta en tehnyt muuta kuin tuijotin edessäni velttona makaavaa Ruskaraitaa jonka silmät katsoivat tyhjyyteen.
// Huuru?
Huurulilja 19.10.2016
Katsoin sanaakaan sanomatta edessämme olevaa kauhistusta. Ruskaraidan eloton ruumis makasi aluskasvillisuuden seassa liikkumattomana - kuten arvata saattaa. Soturin vihreät silmät olivat lasittuneet ja ne olivat luoneet katseen tyhjyyteen. Koko kehoni tärisi, kun edes katsoin myrskyklaanilaiskissan elotonta kehoa. Siirsin pääni poispäin raidallisesta kissasta. Aluksi ainoastaan kauhu ja hämmennys olivat tunteet, jotka sisälläni roihusivat, mutta samassa pelko astui mukaan kuvaan. Entä jos murhaaja oli yhä täällä Myrskyklaanin reviirillä! Karvani nousivat pystyyn ja kynteni työntyivät ulos, kun kuuntelin ympäristöä. Tunnelma oli jännittynyt, enkä kuullut mitään epämääräistä ääntä; ainoastaan tuulen viima ja lintujen laulu olivat äänet, joita metsässä kuulin. Kipinäsielu pysyi hiljaa, niin tein myös minä. Lopulta minun ja ystävättäreni katseet kohtasivat. Näin, että myös tuo nuori soturi oli kauhistunut klaanitoverimme kuolemasta. Avasin suuni sanoakseni, että meidän täytyisi palata leiriin, mutta sanat eivät lähteneet suustani. Haukkasin ilmaa ja ravistin päätäni. Suljin muutamaksi hetkeksi silmäni ja kun avasin ne, Kipinäsielu oli kumartunut Ruskaraidan ruumiin ylle. Naarassoturin keho tärisi aavistuksen verran, kun hän nuuhkaisi raidallisen, veren peittämän kissan kehoa.
"Haistatko tappajan?" sain soperrettua säröilevällä äänellä. Naaras nosti katseensa minuun.
//Kipinä?
Kipinäsielu 22.10.2016
Hätkähdin Huuruliljan kysymystä ja yritin kiivaasti keskittää aistini siihen että haistaisin tappajan. Tein sen kuitenkin liian myöhään. Metsä oli äänetön ja se tuoksui -no - metsältä, pehmeältä mullalta. Syyllisyys nipisteli poskiani ja pudistelin päätäni. Purin alahuultani ja yritin välttää katsomasta Ruskaraidan runneltua ruumista koska se sai kyyneleet silmiini. Seisoin siinä iltahämärässä tietämättä mitä tehdä. Vilkaisin avuttomana Huuruliljaa, mutta tämä vain katsoi silmät selällään Ruskaraidan elotonta ruumista. Karaisin kurkkuani.
"Pitäisikö meidän viedä Ruskaraidan ruumis leiriin?" kysyin hiljaa kuiskaten. Tarkastelin ystävääni joka nosti katseensa minuun. Huurulilja nyökkäsi sanaakaan sanomatta. Räpyttelin silmiäni ja käännyin ympäri. Veri ja kuolema nenässäni tartuin Ruskaraidan niskaan ja lähdin raahaamaan häntä leiriä kohti.
"Entä saaliit?" Huuruliljan hento naukaisu kuului lehtien rapinan yli.
"Haetaan ne myöhemmin", naukaisin ja tein tilaa jotta voisimme vetää kollin ruumiin yhdessä leiriin. Maahan jäi vana kun raahasimme Ruskaraidan painavaa kehoa metsän halki. Lihaksiani pakotti ja niskani oli liekeissä. Hampaani olivat pureutuneet todella tiukasti Ruskaraidan niskanahkaan ja ponnistin voimani että saisin hänet vietyä leiriin. Mieleeni muistui kuva kun raahasin Mutalammen ruumista leiriin, ja vatsaani kouraisi. Mitä oli tapahtumassa? Hengitin pinnallisesti ja tuttu huimauksen tunne uhkasi kaataa minut. Suljin kuitenkin silmäni ja tunne meni ohi. Puiden varjot loivat metsään salaperäisyyttä ja tajusin että aurinko oli jo laskenut. Kylmyys turrutti tassuni vaikka jouduinkin vetämään painavaa ruumista leiriin. Nostin silmäni taivaaseen ja erotin hennon hopeahännän. Huokaisin helpotuksesta koska minut valtasi yhtäkkiä tunne, että kaikki oli hyvin. Tiesin, että Ruskaraidalla olisi nyt hyvä olla Tähtiklaanissa. Vilkaisin sivusilmällä Huuruliljaa ja näin että tämän silmät näyttivät lasittuneilta hänen raahatessa niska limassa ruumista.
// Huuru?
Aurinkotassu
Huurutassusta ja Kipinätassusta oli tullut nyt sotureita; Huurulilja ja Kipinäsielu. Olin surannut menoja hiukan katseellisena. Olin kuitenkin Kipinäsielua vanhmepi, mutta olin päässyt myöhemmin oppilaaksi. Se ärsytti minua.
*Miksi minun pitikin karata silloin!* ajattelin vihaisena.
"Aurinkotassu!" kuulin Viimasulan äänen.
"Mennään partioon Huuruliljan kanssa", hän nakui. Viimasulka johti. Huurulilja tuli viimeisenä. Hän ei pitänyt kiirettä, mutta pysyi kuitenkin perässä. Myrskyklaanin tuoksu Jokiklaanin ja sen rajalla oli himmeä.
"Jokiklaanilaisia!" sihahti Viimasulka.
"He ovat aivan rajalla. Siellä taitaa olla Susitassu, Täpläturkki ja onko tuo Pyrstökuiskaus?"
"En tiedä", nau'uin.
"On se", Huurulilja maukaisi.
"Haistan Myrskyklaanilaisia", naukui Pyrstökuiskaus.
"Tuo on Myrskyklaanin raja", Täpläturkki huomautti.
"Niin, mutta haistan kissoja. En pelkästään Myrskyklaania", Pyrstökuiskaus väitti.
"Jatketaan nyt vain kalastusta. Ei sillä ole väliä kunhan he eivät tule rajan yli", Täpläturkki maukui. Pyrstökuiskaus näytti vieläkin epäilevältä, mutta kyykistyi sitten taas veden ääreen. Ei mennyt kauaakaan, kun kolli sai kalan. Sitten sai Susitassu, mutta Täpläturkilla kesti hivenen kauemmin.
"Onneksi minun ei tarvits*, ajattelin.
"Tule jo. Meidän on erkattava raja", Huurulilja maukui ja astui Viimasulan kanssa esiin.
"Minähän sanoin!" Pyrstökuiskaus huudahti.
Kipinäsielu 02.10.2016
Väsymys painoi raskaana rinnassani ja katselin sumein silmin kun leiri alkoi juuri herätä. Olin valvonut Huuruliljan kanssa ensimmäisen yön soturina. Katsahdin oikeaa loukkaantunutta etutassuani ja huomasin ilokseni että siinä oli näkyvissä enää vain pieni naarmu. Huurulilja istui puoliunessa vieressäni.
"Onko mukavaa olla soturi?" yritin sanoa selvästi mutta sain aikaan vain epäselvää muminaa. Huurulilja katsoi minua hetken, mutta tämä ei tuntunut edes tajuavan että kysyin häneltä jotain. Ravistin päätäni ja meinasin kellahtaa kumoon. Huojuin paikoillani hetken ennen kuin sain tasapainoni takaisin. Tunsin kosketuksen lavallani ja hätkähdin kääntäen katseeni taakseni. Taivastähti seisoi edessäni ja hänen lempeät silmänsä tuntuivat olevan pelastus. Vihdoin pääsin nukkumaan. Viittilöin Huuruliljalle ja lähdin hänen edellään raahustamaan kohti oppilaiden pesää. Puolimatkassa tajusin että nukkuisin vastedes sotureiden pesässä, ja käännyin kohti uutta pesääni Huurulilja perässäni.
// Huuru?
Huurulilja 03.10.2016
Raotin hitaasti silmiäni. Olin koko viime yön valvonut leirin pääaukiolla Kipinäsielun kanssa vartioiden Myrskyklaanin kissoja. Siirsin katseeni sotureiden pesän sisäänkäynnille; ulkona oli jo valoisaa. Sitten siirsin katseeni Kipinäsieluun, joka makasi viereisellä pedillä. Kampesin itseni istumaan, jonka jälkeen haukottelin ja venyttelin makoisasti. Kosketin toisella etukäpälälläni Kipinäsielun oikeaa kylkeä.
"Herää", kuiskasin hiljaa naaraalle, joka säpsähti samassa hereille. Kului muutama silmänräpäys, kunnes Kipinäsielu ilmeisesti tajusi, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli.
"Pitäisikö meidän mennä tekemään jotain? Itseäni ei ainakaan huvittaisi nukkua ensimmäistä soturipäivääni", naukaisin ja haukottelin jälleen. Muutaman kerran sipaisin takajalallani kutiavaa korvantaustaani, jonka jälkeen jäin rauhallisesti paikoillani istuen odottamaan soturitoverini vastausta.
//Kipinä?
Kipinäsielu 05.10.2016
Katsoin pesätoveriani unisena. Ravistelin korviani ja kurtistin mietteliäänä kulmiani. Ajatukseni kulki sumeasti, sillä olin nukkunut hyvin syvää unta.
"Äöäh.." mumisin, "voisimme ilmoittautua johonkin partioon?" Huuruliljan viikset värähtivät ja tämä nyökkäsi hyväksyvästi. Nousin käpälilleni ja huojuin hetken, sillä olin edelleen hieman sekaisin. Ravistelin pontevasti päätäni jotta ajatukseni selviäisivät ennen kuin lähdin Huuruliljan perässä sotureiden pesästä ulos.
Aukiolla oli rauhallista. Muutama oppilas lekotteli aurinkoisessa läikässä ja jokunen soturi vaihtoi kieliä. Pettymys kohisi mieleeni kun tajusin, että aurinkohuipun partiot oli jo lähtenyt emmekä pääsisi kuin ehkä vasta iltapartioon. Huuruliljan korvat heilahtivat, kun tämä kääntyi puoleeni.
"Partiot on jo ilmeisesti lähetetty", tuo naukui, "mutta voisimme mennä saalistamaan." Purin huultani ja välttelin Huuruilijan katsetta. Tuo yritti saada katsekontaktia mutta laskin pääni. Saalistus oli osaltani heikkoa, ja en halunnut Huuruliljan näkevän miten huono olin. En kuitenkaan keksinyt mitään muuta tekemistä, joten huokaisten naukaisin:
"No, kai se sopii." Naaraas nyökkäsi selvästi innoissaan, ja lähti johdattamaan minua leiristä ulos.
Metsässä oli hiljaista, enkä kuullut muuta kuin oman hengitykseni ja pehmeät askeleet maassa. Lintujen surumielinen sävelmä kaikui ilmassa, ja lehtisateen kylmä auringonvalo siivilöityi lehtien välistä maalaten maiseman kellertäväksi. Maa oli peittynyt erivärisiin lehtiin, ja ne ratisivat tassujen alla kävellessämme verkkaisesti hiljaa metsässä.
// Huuru?
Huurulilja 08.10.2016
Kävellessämme ruskeiden, keltaisten ja punertavien lehtien täytteisessä metsässä, en vilkaissut kertaakaan vierelläni kävelevää Kipinäsielua. Olin päivän aikana alkanut luottamaan enemmän Kipinäsieluun, ja hän vaikutti oikeastaan mukavalta. Naaras olisi luotettava tulevaisuudessa, olin melkeinpä satavarma siitä. Samassa Kipinäsielun naukaisu palautti minut taas tähän maailmaan:
"Pitäisikö hajaantua?" Väräytin korviani ja siirsin ensimmäistä kertaa sitten leiristä poistumisen katseeni Kipinäsieluun.
"Joo, se voisi olla ihan hyvä idea", nau'uin ja väläytin naaraalle lempeän hymyn.
"Mene sinä kohti jokea, niin minä menen kohti kaksijalkalaa. Tavataan tässä ennen auringonlaskua", Kipinäsielu naukaisi. Vastasin nyökäten ja sanaakaan sanomatta lähdin ravaamaan kohti jokea. En suunnannut kuitenkaan Aurinkokiviä kohti, sillä tiesin, että siellä olisi takuulla tähän aikaan päivästä saalistajia tarpeeksi. Lehdet ratisivat käpälieni alla, mutta en välittänyt. Kun olin mielestäni juoksut tarpeeksi kauan, pysähdyin. Raotin hitaasti leukojani ja maistelin ilmaa, joka oli makea ja kylmä. Lehtisateen erilaiset tuoksut olivat voimakkaita; niihin kuuluivat kuolleet kasvit ja marjat, joita oli joka puolella tiheässä aluskasvillisuudessa. Samassa tuore oravan tuoksu löysi tiensä luokseni. Nostin korvani pystyyn kuunnellakseni ilmaa ja katselin silmiä siristäen maata ja puita. Orava ei pääsisi minulta karkuun, olin varma siitä. Pian erotinkin harmahtavan turkin erään melko pienen koivun oksalla. Puu oli kuitenkin niin vanha, että voisin huoletta kiivetä siihen sille oksalle, millä orava parhaimmillaan nakersi käpyä, joka oli ilmeisesti viereisestä männystä peräisin. Yllättävän hiljaa hiivin lehtien seassa kahlaten kohti puuta. Juuri kun olin sen rungon luona, onnistuin räsäyttämään käpälieni alla oksan. Samassa orava säpsähti, pudotti käpynsä ja siirsi katseensa minuun. Sihahdin ja loikkasin puunrunkoon kiinni; yhdellä loikalla onnistuin hyppäämään lähes sille alimmalle oksalle, jolla orava yhä oli. Kapusin ruhtinaallisen nopeasti puun mustavalkeaa, kovaa runkoa pitkin oksalle. Orava oli lähtenyt liikkeeseen. Se juoksi ja valmistautui loikkaamaan läheisen männyn oksalle. Pääsin kapuamaan sille oksalle ja juoksin oravan perään. Puristin hampaitani yhteen, kun loikkasin ilmaan kohti männyn oksaa. Onnistuin pudottautumaan neljälle jalalleni aivan oravan eteen. Loikkani oli ollut pidempi kuin tuon harmahtavan, tuuheahäntäisen otuksen, joten siinä samassa upotin kynteni sen niskaan. Tartuin siihen pian hampaillani ja katkaisin saaliini niskat. Virnistin ja lähdin kävelemään kohti runkoa.
Päästyäni alas maanpinnalle, pudotin oravan maahan ja kaivoin sille pienen kuopan. Hakisin oravan ennen kuin palaisin takaisin Kipinäsielun luokse. Lähdin etsimään lisää riistaa.
//Kipinä vaik?
Huurutassu 25.09.2016
"E-ei mitään.. Minua vain alkoi huimata ja sitten kaikki pimeni", naukaisin Kipinätassulle siirtäen katseeni maahan. Nousin hitaasti istumaan, enkä ihme kyllä edes meinannut kaatua maahan. Kuulin juoksuaskeleita leirin sisäänkäynniltä ja näin Kuiskevirran ja Ututassun juoksevan leiriin Usvahännän perässä. Huokaisin ja pyöräytin silmiäni.
"Mitä sinulle tapahtui?! Oletko kunnossa?" Ututassu ulvaisi ja todennäköisesti hajun perusteella suunnisti luokseni. Naaras kosketti hännällään huolestuneena lapaani.
"Ei mitään. Olen täysin kunnossa", vakuuttelin sisarelleni ja astuin kauemmas tuosta, jolloin naaraan häntä putosi lavaltani.
"Huurutassu, haluan tarkastaa sinut. Tule pesääni. Sinä myös, Ututassu. Saat auttaa minua", naukui Kuiskevirta oppillaalleen.
"Ihan tosi. Olen aivan kunnossa! Minä vain en tiedä, hermostuin jostain ihan turhasta ja se oli kai liikaa", nau'uin ääni väristen.
"Tuskin sinä pyörryt, jos hermostus jostain turhasta", Ututassu naukui aidosti huolestuneena.
"Minä olen kunnossa, johan minä sanoin!" ulvaisin ja ryntäsin kohti leirin uloskäyntitunnelia. Päästyäni leirin ulkopuolelle, lähdin juoksemaan aluskasvillisuuden sekaan hurjaa vauhtia. En ollut ikinä juossut niin kovaa.
//Kipinä? Utu? Kuiske ja Pyörre ja muut voi myös jatkaa:'3 Huuru voidaan löytää, ku se pysähtyy jonneki cx
Kipinätassu 26.09.2016
Tuijotin järkyttyneenä muutaman silmänräpäyksen ajan Huurutassun loittonevaa selkää silmät selällään. Hengitykseni oli pysähtynyt ja kaikki äänet tuntuivat vaimenneet. Yhtäkkiä kaikki tulvahti takaisin ja luimistin korvani kun muiden äänet ryöpsähtivät korviini. Siinä samassa jalkani lähtivät liikkeelle. Jalkani sutivat ensin muutaman kerran ennen kuin sain pitoa tassunpohjiin jolloin ampaisin leiristä ulos muiden huutojen jäädessä taakse. Haukoin henkeä juostessani Huurutassun hajujäljen perässä ja seisaihduin kerran jotta tietäisin minne mennä. Sydämeni tykytti ja olin työntänyt kynteni esiin jotta pystyisin pujottelemaan aluskasvillisuuden seassa mahdollisimman nopeasti. En ajatellut yhtään mitään, pääni oli tyhjä. Jalkani vain kuljettivat minua eteenpäin, Huurutassun luo. Hätkähdin ja jarrutin vauhtini kun näin Huurutassun hopeanharmaan selän.edessäni. Kovasta vauhdista äkkijarrutusten tekeminen ei onnistunut, vaan lensin muutaman kuperkeikan suoraan Huurutassun päälle.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus", sopersin kömpiessäni pystyyn ja tasaten hengitystäni. Järkytys tykytti suonissani enkä saanut enää suutani auki tuijottaessani naarasta.
// Huuru?
Huurutassu 27.09.2016
Katsoin sanaakaan sanomatta itkuisilla silmilläni juuri päältäni pois noussutta Kipinätassua. Minuun ei ollut sattunut, kun naaraskissa oli lennähtänyt päälleni aivan yllättäen. Olin ennemminkin hämmentynyt ja ehkä hieman paniikissa. Miksi Kipinätassu oli tullut perääni?
"Mitä sinä täällä teet?" kysyin hiljaa oppilastoveriltani, joka vaikutti hengästyneeltä. Olin itse saanut hetki ennen Kipinätassun saapumista tasoitettua hengitykseni. Naaras ei kyennyt vastaamaan hengästyneisyytensä vuoksi, joten siirsin katseeni hänen taakseen. Näin siskoni raidallisen, pienen kehon astelevan meitä kohti. Naaras kulki taitavasti aluskasvillisuuden seassa, eikä tuon sokeutta ollut edes huomata, ellei siirtänyt katsetta kissan silmiin.
"Oletko sinä kunnossa?" Ututassu kysyi. Pyöräytin silmiäni ja katsoin sisartani turhautuneena.
"Minulla on kaikki hyvin, sanoinhan sen jo!" ulvaisin huokaisten, mutta en jaksanut enää lähteä pois kahden oppilastoverini luota.
"Me olemme huolissamme sinusta", vastasi Kipinätassu, kun naaras oli saanut hengityksensä tasattua.
"Ei teidän tarvitse. Ihan tosi", nau'uin ääni säröillen ja siirsin katseeni etukäpäliini.
"Palataanko leiriin?" Ututassu kysyi ja loikki lähemmäs meitä.
"Palataan vain, vai mitä Huurutassu?" kysyi Kipinätassu.
"Minulle sopii.. Kai", huokaisin ja lähdin kävelemään kahden kissan edellä kohti leiriä.
//Utu tai Kipinä?
Kipinäsielu 29.09.2016
Tassutimme vaitonaisena kohti leiriä. Ututassun häntä oli Huurutassun lavalla eikä tämä näyttänyt jaksavan ravistella sitä pois. Kuljin hännänmitan verran edellä kaksikosta ja aina välillä vilkaisin taakseni. Ututassun sokeat silmät katsoivat eteenpäin, ja pelkäsin että hän törmää puihin. Huomasin kuitenkin nopeasti että naaras väisteli puita helposti, ja vaikutti että hän ei edes olisi sokea. Huurutassun katse oli maassa eikä hän nostanut sitä kertaakaan kävellessämme metsässä. Paljaat puut näyttivät alastomilta, ja värähdin sillä en olisi halunnut että lehtikato tulee - olin kuullut ettei sillon olisi paljoa ruokaa, ja joskus saattaisi sataa valkoista lunta. Metsä oli rauhallinen, ja aluskasvillisuus silitti turkkiani tarpoessamme metsän halki kohti leiriä.
Pian näin leirin ja kuulin kaikkien äänet. Vilkaisin taakseni ja näin Huurutassun nostaneen katseensa. Hymyilin, mutta hän ei katsonut minuun.
"Kokous alkaa!" Ututassu sihahti ja kiihdytti askeleitaan. Höristin korviani ja kuulin kokouksen alkaneen. Kiihdytin askeleitani ja juoksin leiriin sisään. Jarrutin, ja katselin takarivistä Taivastähteä.
"On tullut aika nimittää kaksi uutta soturia", päällikkö naukui vahvalla äänellä kun Huurutassu oli tullut leiriin. Kohotin kulmiani ja vilkuilin ympärilleni keksiäkseni ketkä oppilaat muuttaisivat nyt sotureiden pesään.
"Kipinätassu ja Huurutassu, astuisitteko tähän eteen." Sydämeni hyppäsi kurkkuun enkä osannut kuin vain tuijottaa Taivastähteä. Tajusin, että Huurutassu oli jo astellut eteen ja kaikki odottivat minua. Tunsin hellän tönäisyn ja näin Virtakyyneleen takanani. Sitten astelin Huurutassun viereen. Taivastähti aloitti:
"Minä, Taivastähti, Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla soturieksi." Tassunpohjiani pisteli jännityksestä ja odotin malttamattomana jatkoa.
"Kipinätassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaaniasi jopa henkesi uhalla?"
Äänen kaikui vahvana luultavasti jokaisen korviin, kun nau'uin viisket väpättäen:
"Lupaan." Taivastähden silmät välähtivät iloisesti kun hän jatkoi:
"Siinä tapauksessa saat soturinimesi, Kipinäsielu. Klaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskaliaisuuttasi ja hyväksyy sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!" Häntäni viuhotou puolelta toiselle innosta, kun päällikkö kääntyi Huurutassun puoleen
//Huuru?
Huurulilja
*Soturinimitykseni!* ajattelin, mutta en jaksanut väsymyksen vuoksi muovata kasvoilleni innostunutta katsetta.
"Huurutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?" Taivastähti kysyi kovalla äänellä. Vedin syvään henkeä, lihakseni olivat jännittyneitä, mutta vastasin kuitenkin:
"Lupaan."
"Siinnä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnetaan Huuruliljana. Tähtiklaani kunnioittaa lojaaliuttasi ja uskollisuuttasi hyväksyen sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi", harmaa naaraskissa naukui. Kissa loikkasi alas suurkiveltä luokseni. Hän kosketti kuonollaan päälakeani, jonka jälkeen nuolaisin hänen lapaansa. Saman hän teki Kipinäsielulle.
"Huurulilja! Kipinäsielu!" klaani hurrasi meidän molempien nimiä kovaan ääneen. Olin niin uupunut, että en ollut varma, jaksaisinko valvoa koko yötä.
"Onnea!" emoni, Usvahännän lempeä naikaisu kuului takaani. Siirsin kiitollisen katseen siniharmaaseen naaraaseen.
"Kiitos", kehräsin hiljaa painaen kuononi vasten soturin turkkia.
//Kipinä tai joku?öwö
Kipinätassu 24.09.2016
Säpsähdin hereille mustuuudesta. Ruumiini tuntui veltolta sekä kankealta ja pääni aralta. Sitä jomotti, ja tuntui kuin joku olisi iskenyt tassullaan siihen aina välillä mojovan iskun. Silmäni olivat yhä kiinni mutta tunsin ja haistoin kaiken. Pyörretassun haju tuntui vahvana sieraimissani ja häntäni liikahti. Parantajan pesän yrtit tunkivat myös kitalakeeni joten tiesin olevan parantajan pesässä. Sammalet joilla makasin, olivat pehmeät ja kuivat ja minun oli lämmin. Vatsani ilmoitti tarvitsevansa ruokaa pienellä murahduksella. Oikeasta etutassustani sykähteli kivun aaltoja, mutta panin hyvilläni merkille etteivät ne olleet kovia. Korvani värähtivät sillä kuulin miten lintu lehahti jossain lähellä lentoon pikkuiset siivet läpsyen. Päätin avata silmäni.
Hämärä valo ei sattunut silmiini ja huokaisin kun minun ei tarvinnut siristellä silmiäni. Tunsin vieressäni liikahduksen ja tajusin että Pyörretassu makasi unessa kylkeäni vasten. Hymyilin veljelleni ja venyttelin varovasti vasenta etutassua. Minun teki mieli nousta, sillä pääkipu oli laantunut, ja ruumiini tuntui jäykältä pitkän makaamisen jälkeen ja halusin venytellä sitä kunnolla. Kokosin voimani ja siirryin varovatsi veljeni vierstä pois niin, että hän ei herännyt. Sitten j'nnitin lihakseni, ja ponkaisin istumaan. Huojuin hetken nopean nousemisen jälkeen, ja minua alkoi naurattaa kun etsin tasapainoa. Aivan kuin olisin taas pentu! Pieni kehräys pääsi ulos rintakehästäni ja Pyörretassun korvat heilahtivat ja tämän silmäluomet liikahtivat. Jäykistyin, sillä tahdoin olla hetken yksin. Pian kuitenkin veljeni hengitys muuttui raskaaksi ja hän oli liikkumatta sammalilla. Huokaisin pienesti, ja pudistin päätäni. Sitten nousin varoen seisomaan. En uskaltanut laskea vielä luokkaantuneelle jalalle painoa, mutta pääsin kuitenkin kunnialla aukiolle.
astuessani ulos parantajan pesästä, tajusin että oli ilta. Kohotin yllättyneenä kulmiani, kun tassutin tuoresaaliskasalle hakemaan syötävää. Tutkin hieman tyhjännäköistä kasaa, ja valitsin itselleni mehukkaan näköisen päästäisen. Tartuin siihen hampaillani ja raahasin sen oppilaiden pesän reunalle. Istahdin maahan ja revin suuren suullisen lihaa. Ihana maku levittäytyi kielelleni ja pureskelin palasen ennen kun nielaisin sen vatsani täytteeksi. Haukatessani toisen palasen, näin Huurutassun ja Ututassun kävelevän leiriin sisään. He puhuivat keskenään jostain. Huurutassu nappasi tuoresaaliskasasta hiiren, ja Ututassu myös. Juuri silloin Kuiskevirta pisti päänsä ulos klaanivanhimpien pesästä ulos.
"Ututassu, lähde mukaani hakemaan hierakkaa!" tuo huusi. Ututassu heilautti siskolleen korviaan ja laski hiirensä takaisin kasaan ja naukui jotain Huurutassulle. Huurutassu nyökkäsi, ja katseli sisarensa perään kun tuo tassutti leiristä ulos mestarinsa kanssa. Katselin Huurutassua, kun tuo lähti astelemaan minua kohti.
"Voinko tulla tähän?" naaras kysyi. Nyökkäsin, sillä pureskelin juuri kolmatta lihanpalaa enkä kyennyt vastaamaan. Huurutassu istuutui viereeni ja ryhtyi syömään hiirtä.
// Huuru?
Huurutassu
Istahdin Kipinätassun vierelle ja aloin syömään tuoresaalistani.
"Saatko sinä poistua vielä leiristä?" kysyin naaraskissalta, jonka tiesin olevan minulle sukua.
"En usko", Kipinätassu vastasi ja haukkasi sen jälkeen tuoresaaliistaan, minä tein samoin. Kun suuni oli tyhjä, nau'uin:
"Haluaisitko lähteä kanssani vaikka saalistamaan, kun saat poistua leiristä?" kysyin ja siirsin meripihkaiset silmäni Kipinätassun keltaisiin silmiin. Naaras pureskeli suussaan tuoresaalista, eikä siksi pystynyt heti vastaamaan, mutta minä jaksoin odottaa. Niskaani kutitti joku, joten rapsutin sitä toisella takajalallani. Kun olin saanut kutiamisen loppumaan, siirsin jälleen katseeni oppilastoveriini. Halusin tutustua Kipinätassuun, sillä hän vaikutti oikein mukavalta kissalta, ja oli muutenkin kanssani lähes samanikäinen. Naaras oli nyt syönyt suunsa tyhjäksi ja hän naukui:
//Kipinä?cx
Kipinätassu
"Se olisi mukavaa." Huurutassu heilautti korviaan ja haukkasi lihaa. Olin jo syönyt päästäisen loppuun mutta nuoleskelin vielä luita yrittäen saada viimeisetkin lihanrippeet vatsani täytteeksi. Aurinko oli laskemassa mailleen, ja nostin katseeni taivaaseen ja yritin erottaa Hopeahännän. Oli kuitenkin vielä liian valoisaa, joten huokaisin turhautuneena kun en erottanut tuikkivia Tähtiklaanin sotureita taivaalta. Sitten siirsin katseeni Huurutassuun joka nuolaisi huuliaan syötyään hiiren loppuun. Nousin ylös, ja naukaisin:
"Milloinkohan Kuiskevirta tulee leiriin? Haluaisin kysyä häneltä että voinko kuitenkin nukkua oppilaiden pesässä." Huurutassu ponnisti seisomaan, ja käänsi päänsä kallelleen.
"Uskon että he tulevat pian", tuo sanoi. Nyökkäsin hajamielisen näköisenä, kunnes huomasin Pyörretassun joka työnsi unisen näköisenä päänsä ulos parantajan pesästä. Hän huomasi nopeasti minut, ja hoippui minun ja Huurutassun luokse.
"Luulin että kettu oli vienyt sinut!" Pyörretassu sähähti tassuteltuaan kuuloetäisyydelle. Hänen turkkinsa oli pörrössä, ja minua alkoi väkisinkin naurattaa. Pidättelin naurua ja naukaisin:
"Päätin vain jaloitella ja näytit niin väsyneeltä että en halunnut herättää sinua." Pyörretassu kurtisti kulmiaan ja vilkaisin Huurutassuun.
// Huuru tai Pyörre?
Huurutassu
"Hei, Pyörretassu", tervehdin kohteliaasti Kipinätassun pentuetoveria, joka sai tasoitettua karvansa. Kolli oli juuri saapunut luoksemme parantajan pesässä hätääntyneenä, sillä oli herännyt ja huomannut, ettei Kipinätassu ollutkaan enää pesässä.
"Hei vain", kollikissa naukui ystävällisesti.
"Miksi nukuit parantajan pesässä? Ututassu ei kertonut, että sinullekin on tapahtunut jotain", naukaisin hieman hämilläni.
"Olin siellä vain Kipinätassun kanssa", Pyörretassu kertoi. Huomasin, että Kipinätassu oli vastaamassa, mutta ei kerennyt ennen veljeään, joten vaikeni.
"Vai niin", naukaisin ja virnistin ystävällisesti. Yhtäkkiä minuun iski epävarmuus. Voisinko luottaa Kipinätassuun? En ollut tutustunut muihin klaanitovereihini kovinkaan läheisesti, paitsi tietenkin Ututassuun ja mestariini.
"Oletko kunnossa, Huurutassu?" Kipinätassu kysyi ja kallisti hitaasti päätään katsoessaan minua.
*Rauhoitu.. Kaikki on hyvin*, vakuuttelin itselleni, vaikka tiesin, ettei ollut. Entä jos Kipinätassu vain esitti ystävällistä, vaikka oikeasti halusi päästä minusta eroon? Kamalat ajatukset valtasivat hetkissä pääni.
"O-ol..", samassa lyyhistyin maahan ja kaikki pimeni. Hermostuneisuuden ja yhtäkkisen hermostuuden vuoksi menettänyt tajuntani. Mikä minulle tuli? Halusin kyllä luottaa Kipinätassuun, mutta.. Miksi näin?
//Kipinä?cx Huuru voi herää ku sitä vähä ravistelee:'3 Joku voi vaik lähtä si hakee Kuisketta ja Utuu takas leirii:'D
Kipinätassu
Katsoin kauhusta kankeana kun Huurutassu kaatui maahan. Hänen silmänsä olivat painuneet kiinni, ja sydämeni jätti monta lyöntiä välistä. Mitä oli tapahtunut? Ei kai Huurutassu ollut kuollut? Silmäni olivat pyöreät kauhusta ja en osannut hetkeen muuta kuin tuijottaa oppilastoveriani. Hetki, jonka aikana tuijotin Huurutassua, tuntui ikuisuudelta vaikka todellisuudessa aikaa kului vain muutama silmänräpäys. Hengitykseni katkesi, ja pelkäsin itsekin kaatuvan maahan kuin Huurutassu. Pyörretassu vinkaisi säikähtäneenä, mutta en kyennyt irrottamaan katsettani naaraasta.
Yhtäkkiä hätkähdin rajusti ja tökkäsin naarasta kylkeen. Ei mitään. Hätäännys kupli sisälläni, sillä pelkäsin. Pelkäsin enemmän kuin silloin, kun olin ollut koiria pakenemassa. Mitä olin tehnyt Huurutassulle?! Meni taas hetki, jolloin en tehnyt mitään, istuin vain kankeana paikoillani, kunnes tajusin tökätä häntä uudestaan, tällä kertaa lujempaa. Huurutassu säpsähti ja pomppasi seisomaan henkeä haukkoen. Sydämeni puristui lyttyyn, ja helpottuneena päästin kaikki ilmat ulos hampaideni välistä. Huurutassun kasvoilla oli pelokas ilme, ja kun hengitykseni oli tasaantunut, kysyin:
"Mitä tapahtui?" Huurutassu säpsähti ja kääntyi katsomaan minua. Hänen silmänsä levisivät mutta hän naukui kuitenkin:
// Huuru?
Huurutassu 19.09.2016
Kävelin sisään leiriin. Kannoin suussani varpusta, jonka olin saanut kiinni rajapartiossa. Laskeva aurinko oli värjännyt taivaan helakanpunaiseksi. Luonto oli niin ihmeellinen asia. Kun laskin saaliini tuoresaaliskasaan, katseeni osui kissaan, joka istuskeli parantajan pesän edustalla sokeat silmät kohti taivasta. Päästin syvällä sisimmässäni syvän huokauksen. Tekisin mitä vain, että rakas sisareni, Ututassu voisi nähdä jotain. Menettäisin vaikka itse näköni, jos tuo naaras voisi nähdä, kuinka kaunis tämä ihmeellinen maailma olikaan. Lähdin tassuttelemaan kohti sisartani, joka siirsi heti askeleeni kuullessaan sokeat silmänsä kohti minua.
"Hei, Ututassu", naukaisin hymyillen parantajaoppilaalle.
"Hei", hän vastasi vilauttaen takaisin pienen hymyntapaisen.
"Kuinka päiväsi on mennyt? Emme ole kerenneet juttelemaan vähään aikaan", naukaisin hieman nolostuneena. Olisi aikaa saattanutkin olla, mutta kun minä en ollut missään, Ututassu oli joko keräämässä yrttejä, parantamassa muita tai harjoittelemassa Kuiskevirran kanssa.
//Utuu?c::
Ututassu
"Hyvin kai. Olimme Kuiskevirran kanssa koko päivän täydentässä yrttivarastoja lehtikatoa varten", selitin.
"Oliko kivaa?" siskoni kyseli uteliaana.
"Kyllä se menetteli. Entä mitä sinä olet tehnyt?" kysyin vuorostani.
"Olin Lupiinihännän kanssa taisteluharjoituksissa ja äskettäin tulin rajapartiosta", Huurutassu kertoi päivänsä tapahtumista.
"Oliko rajoilla rauhallista?" tiedustelin.
"Oli. Jokiklaani ja Varjoklaani olivat pysyneet omilla reviireillään", naarasoppilas selitti.
"Onneksi. Se tästä vielä puuttuisi, että ennen lehtikatoa tulee taistelu", naukaisin mietteliäänä.
"Taistelu ei kyllä olisi hyvästä nyt", Huurutassu myönteli.
"Odotatko jo kovasti soturiksi pääsemistä?" kysäisin.
//Huuru?
Huurutassu
"Et arvaakaan!" ulvaisin virnistäen Ututassulle, joka antoi lempeän hymyn levitä kasvoilleen.
"Odotatko sinä parantajaksi tulemista?" kysyin sitten sokealta naaraalta. Ututassu kohautti lapojaan.
"Olen parantajaoppilas niin kauan, kun Kuiskevirta elää", naaras huomautti, "mutta parantajanimen saaminen jännittää hiukan.." Laskin häntäni Ututassun lavalle.
"Kyllä minuakin jännittää soturinimen saanti. Ja sitten kun Kuiskevirrasta aika jättää, sinusta tulee maailman paras parantaja. Ei sillä, että haluaisin Kuiskevirran kuolevan, päinvastoin", naukaisin hieman hämilläni. Ututassu virnisti.
"Lähdetäänkö vaikka kävelylle? Voisimme jutella kunnolla ja kierrellä reviiriä", ehdotin sisarelleni ja päästin ilmoille kehräyksen.
//Utu?
Ututassu 20.09.2016
"Käyhän se", naukaisin hymyillen.
"Hyvä, mennään!" Huurutassu hoputti.
"Käyn sanomassa nopeasti Kuiskevirralle, että lähdemme", mau'uin. Käännähdin ja menin sisälle parantajan pesään sisareni jäädessä ulkopuolelle odottamaan. Pesässä sain vastaani yrttien voimakkaat tuoksut.
"Kuiskevirta, onko mitään tehtävää vai voinko mennä Huurutassun kanssa kävelylle?" kysyin mestariltani.
"Ei tällä hetkellä. Keräsit niin ahkerasti yrttejä aiemmin päivällä, että voit mennä. Älä kuitenkaan viivy kauan. Joitakin yrttejä pitää vielä järjestää oikeille paikoille", Kuiskevirta selitti järjestellessään yrttejä yrttivarastossa.
"Selvä!" hihkaisin ja poistuin pesästä. Viileä iltailma hyökyi ylitseni kuin aalto. Arvelin, että aurinko oli laskeutumassa tai jo laskenut.
"Minne menemme?" kysyin Huurutassulta, kun kävelimme kohti leirin uloskäyntiä.
//Huuru?
Huurutassu
"Nelipuille?" ehdotin ja valitsin suunnakseni kalliot, joita pitkin loikin sulavasti ylös Ututassun edellä. Naaras osasi loikkia suhteellisen hyvin ylös perässäni. Kun sitten molemmat olimme kallion korkeimmalla kohdalla, lähdimme astelemaan kohti paikkaa, josta voisimme laskeutua alas kallioilta ja suunnata aluskasvillisuuden seassa kohti nelipuita.
"Oletko saanut jo hoitaa yksin haavoittuneita?" kysyin sisareltani.
"Joitain pieniä haavoja. Olen saanut esimerkiksi ottaa tikkuja pois tassuista ja hoitaa joitain pieniä pintanaarmuja, jotka vaativat hoitoa", kertoi Ututassu innoissaan.
"Tästä menemme alas", naukaisin tottumuksesta Ututassulle.
"Osaan kyllä", Ututassu virnisti ja kiihdytti ohitseni loikaten muutamalla askeleella aluskasvillisuuden sekaan. Ravasin naaraan perään.
"Tiedätkö, minne nyt menemme?" kysyin.
//Utu?