Kirjoittaja: Untuva
Nimet: Purotassu, Purohäntä
Sukupuoli: Kolli
Klaani: Myrskyklaani
Luotu: 24.10.2016
Koulutetut oppilaat: Hiiliturkki, Ohdakesydän, Salviapolku, Viirupilvi
Entinen mestari: Kirsikkaviiksi
Kokemuspisteet: 1053
Ulkonäkö: Purohännällä on harmaansinertävä turkki. Kollilla on siniset silmät. Purohännän polkuanturat ovat vaaleanpunaiset ja niissä on mustia laikkuja. Purohännän viikset ovat valkoiset ja pitkät. Kollin hampaat ovat pienet ja terävät. Purohännän häntä on normaalia lyhyempi ja hännässä on vaaleita läikkiä. Kollin kuono on normaalipituinen ja nenä on musta. Purohäntä kestää hyvin kylmyyttä paksun turkkinsa ansiosta. Turkki hylkii myös vettä. Purohäntä on lihaksikas kolli levein kasvoin. Purohännän pää on paljon vaaleampi vartaloon verrattuna.
Luonne: Purohäntä on lempeä ja ystävällinen. Kolli kiinnostuu naaraista ja pennuista. Purohäntä uskoo tähtiklaaniin. Purohäntä on uskollinen klaanilleen ja ystävilleen. Purohäntä kyselee ja kuuntelee paljon muita mutta ei yleensä avaudu muille. Kolli pitää tunteet sisällään. Kolli nauttii seurastaan pentujen lähettyvillä. Suuttuu harvoin, kun suuttuu sekin on vain pientä. Purohäntä auttaa aina jos joku tarvitsee apua. Kolli koittaa olla mahdollisemman ystävällinen kaikille.
Taidot: Purohäntä on notkea. Kolli on huono saamaan riistaa kiinni. Hidas juoksia. Purohäntä on hyvä taistelemaan.
Suku&suhteet:
Kumppani: Polttosydän(Myrskyklaani) Tyttäret: Unitaivas(Tähtiklaani), Valkohäntä(Jokiklaani) Poika: Vaahterapentu(Tähtiklaani) Valkohännän ja Lohiselän pennut; Tyttärentyttäret: Lampisydän(Tähtiklaani), Leppäpentu(Tähtiklaani) Tyttärenpojat: Nokihäntä(Jokiklaani), Myskihäntä(Jokiklaani), Hanhisyöksy(Tähtiklaani) Nokihännän ja Aamukynnen pennut; Tyttärenpojantytär: Puumatassu(Jokiklaani)
Tyttärenpojanpojat: Loikkatassu(Jokiklaani), Liplatuspentu(Tähtiklaani)
Menneisyys: Klaanisyntyinen. Purohäntä syntyi sateeseen lehtisateen aikana. Kolli on saanut kumppanikseen Polttosydämen lehtisateen lopussa. Pennut syntyivät lehtikadon aikaan kaikki terveinä pentutarhaan. Vaahterapentu karkasi metsään ja tuo oli paleltunut kuoliaaksi. Yhden pennun kuolema otti jo melko koville, varsinkin kun Vaahterapentu oli kuollut niin nuorena. Purohäntä sai kuitenkin elää onnellista elämää Myrskyklaanissa, kunnes hänen tyttärensä Valkohäntä löysi Jokiklaanista itselleen kumppanin ja muutti hänen perässään vieraaseen klaaniin. Kolli kunnioittaa kuitenkin tyttärensä päätöstä, sillä uskoo tuon elävän tälläkin hetkellä onnellisena Jokiklaanissa. Eräänä päivänä Purohännällä ja hänen kumppanillaan oli oikeus onneen, kun he kuulivat saavansa pennunpentuja. Kaikki sujui hyvin, kunnes toinen kollin tyttäristä - Unitaivas - kuoli. Taas Purohäntä oli surun murtamana, mutta kumppaninsa kanssa he yhdessä selvisivät surusta. Niin jälleen alkoi kollin elämässä onnelinen aika.
Toiveet: Luotettavia ystäviä ja kumppani. Varapäälliköksi ja sitä kautta päälliköksi. Haluaa, että häntä arvostetaan klaanissa. Purohäntä on vanhemmiten myöskin alkanut toivomaan vielä toista pentuetta, jotta hän saisi enemmän jälkeläisiä - enimmäkseen kollin sukua on vain Jokiklaanissa, Myrskyklaanissa vain hän ja Polttosydän. Purohäntä toivoisi elävänsä vielä pitkään soturina, terveenä sellaisena.
Purohäntä, 27.09.2018
En voinut pidetellä naurua katsoessani Sääskitassua. Tuolla innokkuudella häntä olisi kyllä helppo opettaa soturiksi. Oli totta, että mitä positiivisemmin suhtautui koulutukseensa sitä helpompaa mestarilla oli. Ja sitä nopeammin koulutus eteni. Positiivisesta asenteesta oli siis hyötyä niin mestarille kuin itse oppilaallekin.
"Lähdetään vain", maukaisin Sääskitassulle ja käännyin sisäänkäyntiä kohden. Pujahdin ulos leiristä piikkihernetunnelin kautta. Sääskitassu mitä ilmeisemmin seurasi minua, ainakin kuulin tassuttelua perästäni. Hiljensin hieman vauhtiani, jotta oppilaani pääsi vierelleni kävellessämme harjoittelupaikkaa kohden. Pistin juoksuksi hiekkakuopan lähentyessä lämmitelläkseni lihaksiani. Olihan nyt jo melko viileää päivisin, vaikka vasta lehtisateen alku olikin. Suorastaan ryntäsin hiekkakuopan pohjalle, olinkin odottanut taisteluharjoituksia. Niitähän ei enää näin soturina päässyt kokemaan, ellei sattunut olemaan oppilasta. Ja varsinkin, kun oli ehtinyt jo kertyä hieman ikää ja aikaa oppilasajoista, niitä todella kaipasi. Huokaisin haikeana muistoilleni, jotka yrittivät pakolla lipua ajatuksiini. Nyt ei kuitenkaan muisteltaisi mitään, vaan keskityttäisiin olennaiseen. Oppilaanikin saapui hiekkakuopan pohjalle seuraani. Tänne oli helpompi päästä näin lehtisateen aikaan, kun reunat eivät olleet vielä jäässä. Silloin oli vaikea päästä tänne ja ulos. Katsahdin Sääskitassuun hymyillen tuttua lempeää hymyäni.
"Olenhan jo opettanut sinulle hieman perustaa, joten jatketaan samoilla linjoilla. Ei kokeilla ainakaan mitään kauhean haastavaa", maukaisin muistellen viime kuun tapahtumia.
"Mutta, aloitetaanpa. Pysy tässä niin menen itse kauemmas", nau'uin Sääskitassulle, joka kuunteli minua innokkaana. Matka hiekkakuopalle ei ollut kadottanut hänen intoaan sitten ollenkaan - ja ihan hyvä niin. Tassuttelin nopeasti vähän matkan päähän oppilaastani ja käännyin häntä kohti. Ajattelin, että voisimme nyt kerrata hieman hyökkäystaitoja ja vaikka sen jälkeen puolustustaitoja.
"Yritä kaataa minut seuraavaksi", maukaisin ja otin tukevamman asennon. Kiinnitin katseeni Sääskitassuun ja hänen liikkeisiinsä. Soturioppilas valmistautui hyökkäykseen.
"Ja yritä keskittyä", lisäsin vielä viime hetken ohjeen ennen kuin Sääskitassu alkoi juoksemaan minua kohti. Uskoin, ettei oppilas saisi minua ainakaan heti kaatumaan. Taistelutaidot kuuluivat hyvin hallittuihin taitoihini ja olin jopa ylpeä niistä. En ollut kovinkaan hyvä saalistaja, mutta taistelijana olin hyvä. Kiitos hyvistä taistelutaidoistani kuului kyllä entiselle, jo kuolleelle, mestarilleni Kirsikkaviikselle. Hän oli ollut kyllä kunnioituksen arvoinen soturi, ihan elämänsä loppuun asti. Ja siksi omista oppilaistakin tulisi hyviä sotureita, sillä kaikki mitä opetin, oli Kirsikkaviiksi aikoinaan opettanut minulle. Tokihan sovelsin myös oppimiani taitoja ja kehitin niitä aina silloin tällöin.
Paransin vielä viime hetkellä asentoani, jotta Sääskitassu saisi kunnon vastuksen. Kyllä hän vielä joskus tulisi minutkin päihittämään. Oppilaastani huokuva into saattaisi kuitenkin heikentää hänen keskittymiskykyään. Tai ainakin se sellaiselta minusta tuntui. Oli hyvä olla intoa, mutta se piti ravistella hyökkäyksen ajaksi pois.
//Sääski? :D
Purohäntä, 13.10.2018
"Tämä riittää tältä kerralta", maukaisin, kun olin väistänyt jälleen yhden Sääskitassun hyökkäyksen. Hän kehittyi joka kerralla hiukan, muttei sentään pystynyt vielä minua päihittämään. Vaikka olinkin jo melko iäkäs soturi, en ollut mikään vanha. Minua ei saisi klaaninvanhimpiin vielä moniin kuihin.
Istuuduin alas ja kiepautin häntäni etutassujeni ympärille - en niinkään lämmikkeeksi, vain ihan muuten vain. Odotin, kunnes oppilaani teki samoin ja hän kohdisti katseensa minuun.
"Huomaan, että kehityt koko ajan. Mutta annan sinulle nyt seuraavia harjoituksia varten pari vinkkiä. Yritä keskittyä paremmin. On hyvä olla innoissaan jostain, muttei sitä saa olla liikaa. Kiinnitä huomiota siihen, ettei vastustaja pysty arvaamaan mitä teet. Jos esimerkiksi joku kissa tulee sinua kohti ja olet valmisasemassa väistämässä sivulle, kissa huomaa sen. Nyt voimmekin sitten lähteä leiriin", sanelin oppilaalleni ja nousin tassuilleni seisomaan. Lähdin tassuttelemaan harjoitusaukiosta pois Sääskitassun seuratessa minua. Kyllä hänestä vielä taitava soturi saataisiin.
"Äläkä anna palautteen masentaa. Se kuuluu harjoituksiin. Ymmärräthän sen?" naukaisin vielä varmuuden vuoksi. En halunnut, että asia jäisi vaivaamaan kumpaakaan.
"Ymmärrän kyllä", oppilaani vastasi ja aitous kuulsi hänen äänestään.
"Hyvä", lausahdin lempeää hymyä hymyillen. Katsahdin vielä takanani tassuttelevaan oppilaaseen. Pistin juoksuksi, kuten Sääskitassukin. Hidastin vauhtiani sen verran, että oppilaani pääsi vierelleni. Leirin suuaukko häämötti jo edessäpäin. Pydähdyin vasta leirissä ja käännyin Sääskitassua kohden.
"Saat loppupäivän vapaata, mutta voisit viedä klaaninvanhimmille ruokaa ensin", maukaisin oppilaalleni ennen kuin hän katosi silmistäni. Asetuin mukavasti erääseen leirin nurkkaan ja jäin katselemaan ympärilleni.
Sääskitassu, 18.10.2018
Yritin kyllä mestarini neuvojen mukaisesti keskittyä, mutta epäilin onnistumistani vahvasti. Ainakin siinä olin oikeassa, sillä ollessani Purohännän luona tämä kiepautti minut helposti, nopealla liikkellä vasten maata. Nousin ylös, ravistelin hiekkaa turkiltani ja palautetta saatuani peräännyin loitommas yrittääkseni uudelleen. Mielestäni pystyin nyt paremmin keskittymään, kuin edellisellä yrityksellä, kun osa ylimääräisestä innostani oli karissut. Syöksähdin uudelleen kohti mestariani, mutta aiempaa paremmasta keskittymisestä huolimatta löysin itseni nopeasti jälleen maasta. Kolmannella yrityksellä yritin keskittyä vielä lujemmin ja kiinnittää huomiota pienempiinkin yksityiskohtiin ja muuhun sellaiseen, jolla voisi olla vaikutusta asiaan. Vaikka olinkin pian taas maassa, olin mielestäni onnistun aavistuksen edellistä yritystä paremmin. Kömmin ylös ja kuljin loitommas neljättä yritystä varten. Rynnistin mestariani kohti ja teeskentelin hyppääväni, mutta aioin todellisuudessa sujahtaa hänen vatsansa ali. En kuitenkaan onnistunut peittämään aikeitani, sillä Purohännällä ei vaikuttanut olevan vaikeuksia hoksata juontani. Sekin yritys siis jäi onnistumatta. Mestarini vaikutti olevan loistavasti selvillä kaikista aikeistani. Epäonnistumiset eivät kuitenkaan syystä tai toisesta lannistaneet minua, vaan lähdin jälleen uuteen yritykseen. Vaikka tuskin päihittäisin vielä lähiaikoina Purohäntää, uskoin silti ainakin kehittyväni hiukan.
Harjoitusten jälkeen suunnatessamme leiriin minulle valkeni, miten Purohäntä oli ollut selvillä suunnitelmistani, ja tajusin, kuinka huonosti olin onnistunut keskittymään intonnostukseni takia. Leirissä suuntasin heti Purohännän ohjeiden jälkeen tuoresaaliskasalle ja valitsin siitä pienen jäniksen ja vesimyyrän. Toivoin klaaninvanhimpien pitävän valinnastani ja lähdin kohti klaaninvanhimpien pesää. Pujahdin siihen sisään ja laskin jäniksen ja vesimyyrän klaaninvanhimpien eteen.
"Toin teille syötävää", sanoin, vaikka he varmasti huomasivat sen itsekin. Heti vastauksen saatuani peräännyin pesästä aukiolle.
Jasmiinitassu, 27.11.2018
Olin juuri palannut rajapartiosta mestarini Jäkälähampaan sekä Okrakarvan ja Kuoviviiksen kanssa. Illalle Jäkälähammas oli luvannut minulle harjoittelutuokion, mutta ennen sitä minulla olisi rutkasti vapaa-aikaa. Olin asettunut lempipaikalleni sotureiden pesän läheisyyteen ja annoin katseeni vaellella leirissä. Arkisen rauhoittava ja viihdyttävä meteli kajahteli notkossa katseeni seuratessa kahta innokkaasti lumessa telmivää pentua. Kaksikon musta laikukas sijaisemo pysytteli pois riehakkaiden leikkien tieltä pitäen silmällä hoidokkejaan ja aterioiden aivan pentutarhan suuaukon tuntumassa. Sammalsilmä loikki vierestäni pitkä sekä tuuhea häntä heiluen pirteänä oppilaansa luokse, kovaa vauhtia hupenevalle tuoresaaliskasalle ja ilmoitti tuolle äkkinäisestä lähdöstä metsästyspartioon. Innokkaana minua hieman vanhempi Leijonatassu ponkaisi jaloilleen ja siirtyi mestarinsa perässä piikkihernetunnelin suulle odottamaan viimeisiä partioon lähtijöitä. Klaanini varapäällikkö Haikarahuuto käväisi vielä sanomassa partiota johtavalle Kamomillapisaralle jotakin, jonka jälkeen partio katosi tunneliin Puuskahöyhen perää pitäen. Haikarahuuto puolestaan kääntyi ympäri ja asteli kohti päällikön pesää miltei törmäten Hyeenapentuun sekä Tuulispentuun, jotka vaikuttivat leikkivän hippaa.
"Hei, en kai häiritse?" Kuului yhtäkkiä minut säikäyttäen lempeä kollin ääni vierestäni. Käänsin tummanvihreät silmäni harmaansinertävään turkkiin vieressäni ja hymyilin varovaisesti Purohännälle.
"Et häiritse", naukaisin lyhyesti, mutta ystävällisesti katseeni kulkiessa pitkin kollin lihaksikasta kehoa.
"Saanko liittyä seuraasi tutkailemaan?" Purohäntä kysyi hieman hilpeänä. Kolli oli siis selvästikin huomannut minun tutkailleen leiriä pää todennäköisesti jälleen vinksallaan.
"Toki", naukaisin tökerösti soturille ja päästin katseeni jälleen vaeltamaan pitkin leiriä.
//Puro?
Purohäntä, 28.11.2018
Annoin omankin katseeni lipua leiriä reunasta reunaan ja kissasta kissaan. Jasmiinitassu oli toteuttamassa juuri yhtä lempipuuhaani, joten miten olisin voinut vastustaa kiusausta liittyä seuraan. Huomasin itsenikin välillä yksikseni ollessani katselevani leirin vilinää ja vilskettä. Toki niin ei kovinkaan usein tapahtunut, sillä yleensä hakeuduin joko itse seuraan tai sitten joku muu halusi hakeutua minun seuraani - milloin mitenkin. Olin päättänyt liittyä tällä kertaa Jasmiinitassun seuraan, sillä kumppanini oli lähtenyt vähän aikaa sitten rajapartioon ja minä olin jäänyt ilman Polttosydämen seuraa. En ollut myöskään tavoittanut katseellani oppilastani Sääskitassua, joten olin tyytynyt olemaan tekemättä mitään.
"Miten koulutuksesi sujuu? Oliko Jäkälähammas mestarisi?" maukaisin kysymykset ilmoille, sillä enhän minä tietenkään voinut hiljaisuudessa istua, kun oli mahdollisuus keskustella. Löysin itseni useinkin juttelemassa ties kenelle, kuka nyt sattu tielle sattumaan. Ei ollut myöskään väliä, oliko keskustelukumppani oppilas tai soturi. Pentujenkin kanssa oleskelu sujui varsin hyvin. En vain pitänyt kauheammin yksin istuskelusta. Siirsin katseeni leirin kissoista Jasmiinitassuun, joka oli melko tuore oppilas. Hän omasi tummanharmaan turkin sekä tummanvihreät silmät. Ainakin muistelin, ettei naaras ollut ollut kovin kauaa oppilaana. Voih, olisinpa vielä itsekin oppilas, ihan elämäni alussa. Kaikki suurimmat asiat olivat tapahtuneet elämässäni juuri oppilasaikana tai sitten ihan soturiaikojen alussa. Ja tässä sitä vielä soturina porskutettiin eteenpäin. En kyllä vielä kokenut itseäni mitenkään vanhana, vaikka yksi vanhimmista sotureista olinkin. En kuitenkaan onneksi vanhin. Ravistelin hieman päätäni saadakseni siirrettyä ajatukseni taka-alalle, jotta voisin keskittyä siihen. mitä Jasmiinitassu tulisi esittämääni kysymykseen vastaamaan.
//Jasmiini? tästä tuli vähä sekava ja tönkkö, mut toivottavasti ei haittaa :')
Tästä välissä tarinat kirjoitettiin Sota-osioon.
Usvatassu, 07.12.2018
Laahustin mestarini perässä eteenpäin kohti Tuuliklaanin reviiriä. Olimme ylittäneet joen kahdesti astinkiviä myöten. En ollut koskaan käynyt Jokiklaanin reviirillä, jonka vuoksi paikka oli minulle täysin outo. Leirissä olin haistanut jokiklaanilaisten kalalta haisevan hajun. Huomasinkin leirin pääaukiolla jonkun syövän kalaa. Isla olisi takuulla viihtynyt heidän luonaan. Olin kohdannut myös Mesiviiksen ohimennen ennen päällikön pesään menemistä. Olin tervehtinyt Usvahännän poikaa hennolla hymyllä. Ennen heidän leiristään poistumista olin kertonut kollille pikaisesti hyökkäyksestä ja siitä, mikä tehtävä minulla ja mestarillani oli meneillään. Kolli oli säikähtänyt, mutta kehotti meitä jatkamaan matkaa.
Tuuliklaanin reviiri oli pääasiassa nummea. Sen ja Jokiklaanin raja oli Haikarahuudon mukaan joki. Kuljimme eteenpäin rauhallisin askelin, sillä taistelu oli rasittanut lihaksiani.
"Mitä te teette täällä?" ääni sai minut nostamaan pääni ylös. Pysähdyimme ja olin vähällä törmätä Haikarahuutoon. Edessämme seisoi vaalea sinisilmäinen naaras, kellertävä vaaleanharmaa naaras, vaaleanharmaa naaras sekä vaaleanruskea keltasilmäinen kolli. En tunnistanut heistä ketään.
"Ja mitä teille on tapahtunut?" partion ainoa kolli kysyi viitaten haavoihimme.
"Viiltoklaani hyökkäsi leiriimme viime yönä. Meidän täytyy jutella Karpalotähden kanssa", ilmoitti mestarini tasaisella äänellä.
"Onko Saniaistähti kuollut?" partion johdossa seisova naaras kysyi. Hänen silmänsä suurenivat valtavan kokoisiksi, kun hän katsoi meitä yllättyneenä.
"Ei, ei ole. Hän on parantajan pesällä haavojensa vuoksi, mutta toipuu kyllä", varapäällikkö ilmoitti tyynesti. Tuuliklaanilaisnaaras nyökkäsi helpottuneena.
"Seuratkaa meitä, me viemme teidät leiriin", sinisilmäinen naaras naukaisi ja lähti johdattamaan meitä eteenpäin. "Piiskukynsi, hoida partio loppuun", naaras lisäsi vielä. Keltasilmäinen kolli nyökkäsi ja lähdi johdattamaan kahta muuta kissaa poispäin meistä.
"Nimesihän on Hiutaleturkki, eikö niin?" Haikarahuuto kysyi tuuliklaanilaisnaaraalta, joka vastasi nyökäten. Hän vilkaisi minua nopeasti.
"Onko Viiltoklaanista ollut Tuuliklaanille haittaa? Mietin vain, kun sekä Varjoklaani että Kuolonklaani ovat rajanaapureitanne", mestarini kysyi. Hiutaleturkki käänsi katseensa eteenpäin.
"Reviirillämme on toki leijaillut viiltoklaanilaisten hajuja, mutta suurempaa ongelmaa heistä ei ole ollut. Ovat todennäköisesti varastaneet riistaa, mutta todisteita ei ole, joten emme voi tehdä asialle mitään", ilmoitti naaras viileästi.
Ei mennyt kauaakaan, kun Tuuliklaanin leiri häämötti edessämme. Se oli aivan erilainen kuin Myrskyklaanin piikkihernemuureista rakentuva tai Jokiklaanin kaislikossa sijaitsevat leirit. Tuuliklaanin leiri sijaitsi kuopassa, sitä reunustivat pienet piikkihernepensaat. Hiutaleturkki johdatti meidät leiriin. Yllätyksekseni aukiolla ei näkynyt pesiä. Leirin pääaukiolla oli suuri kivi, ja yhdellä reunustalla kuopan reunassa oli onkalo. En viitsinyt mainita leirin pesättömyydestä, sillä ajattelin sen olevan tökeröä. Kysyisin asiasta myöhemmin Haikarahuudolta. Hiutaleturkiksi kutsuttu naaras johdatti meidät ruskean raidallisen kollin luokse. Arvelin kollin olevan Karpalotähti, Tuuliklaanin päällikkö.
"Haikarahuuto, mikä tuo teidät Tuuliklaaniin?" kolli kysyi yllättyneenä ja vilkaisi minua, mutta piti katseensa mestarissani.
"Viiltoklaani hyökkäsi leiriimme viime yönä. Saniaistähti järjestää päälliköille ja varapäälliköille Myrskyklaanin leirissä kokouksen. Pääsettekö tulemaan?" Haikarahuuto kysyi. Karpalotähti mietti hetken ajan, kunnes nyökkäsi.
"Uskon niin. Minä ja Lovijuova tulemme", tuuliklaanilainen ilmoitti. "Tarvitsetteko apua jossakin?" Haikarahuuto pudisti päätään.
"Menetimme kyllä joitakin kissoja, mutta me pärjäämme, kiitos kyysmästä", kolli naukui väläyttäen tuuliklaanilaiselle pienen hymyn. Karpalotähti nyökkäsi.
"Me taidammekin lähteä heti, täytyy ehtiä leiriin auringonlaskun aikoihin", Myrskyklaanin varapäällikkö naukui.
"Ymmärrän. Tähtiklaani pitäköön teidät turvassa!" Tuuliklaanin päällikkö huudahti peräämme, kun poistuimme Tuuliklaanin leiristä. Matkalla käännyin mestarini puoleen kysyen:
"Miksi Tuuliklaanin leirissä ei ollut lainkaan pesiä? Missä he nukkuvat?" Mestarini käänsi katseensa minuun ja haukotteli.
"He nukkuvat taivasalla. Tuuliklaanilaiset kai ajattelevat olevansa niin lähempänä Tähtiklaania", mestarini osasi kertoa. Kohotin hieman yllättyneenä kulmiani. En odottanut vastauksen olevan tuollainen, mutta hyväksyin sen. Minä en uskonut Tähtiklaaniin. En tiennyt, oliko se oikeasti totta. Onnekseni Haikarahuuto ei yrittänyt saada minua uskomaan, vaan kertoi siitä niin kuin itse siihen uskoi. Olisihan se ihanaa, jos jokin sellainen olisi olemassa, mutta toisaalta.. Miksi Tähtiklaani tapattaisi niin paljon hyviä kissoja, jos sen tehtävä oli pitää niistä huolta?
Leiriin päästyämme menin suorinta tietä tuoresaaliskasalle. Nappasin hampaisiini oravan, jonka söin nopeasti oppilaiden pesän liepeillä. Sitten menin suoraan nukkumaan pesemättä turkkiani lainkaan. Ilta hämärsi jo, ja minä olin hurjan väsynyt. Heti sammalvuoteelle päästyäni vaivuin rauhattomaan uneen. Jalosydämen kuolema ja koko hyökkäys ylipäätään piinasi mieltäni.
Heräsin yöllä siihen, että uni vain loppui kesken. Noin vain väsymys katosi ja olin virkeä kuin mikä. Pyöriskelin lämpimässä pesässä tovin, jonka jälkeen totesin sen olevan hyödytöntä. Astelin ulos pesästä leirin pääaukiolle. Sitä vartioi kaikkiaan kolme soturia. Kaksi heistä pysyivät pääaukiolla ja yksi kävi silloin tällöin ulkopuolella kiertämässä leirin lähellä. Saniaistähti selkeästi halusi pitää klaaninsa turvassa, vaikka Viiltoklaani tulisi hetkeen takaisin meidän leiriimme. Kohtasin Purohännän katseen. Muistin kollin nimen, sillä olin kuullut Haikarahuudon muutamia kertoja käskevän tämän kollin partion johtoon. Purohäntä oli kai erinomainen soturi, ainakin siltä hän vaikutti. Soturi oli taistellut hyökkäyksessä Viiltotähteä vastaan. Hän oli pärjännyt paljon paremmin kuin minä.
"Hei Usvatassu, etkö saa unta?" vaalea kolli kysyi rauhallisella äänellä. Käänsin katseeni pilvettömälle taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina. Kuuta ei näkynyt, sillä nyt oli uudenkuun aika. Illan aikana leirin pääaukiolle oli satanut puhdasta lunta. Se oli peittänyt suuren osan veriläikistä.
"Enpä oikeastaan. Hyökkäys valvottaa", vastasin vaivalloisesti haukotellen. Tunsin, kuinka leirin rikkinäisistä seinämistä sisään pääsevä puhuri takertui vaalean siniharmaaseen turkkiini. Se sai kehoni tärisemään kylmästä. Pesän lämpö houkutteli minua, mutta en viitsinyt mennä sinne vain pyöriskelemään.
//Puro? (Ps siirsin sitä päälliköitten kokousta nii et se on 9-12.12. eikä päivää aikasemmi :)
Purohäntä, 08.12.2018
Ymmärsin kyllä, miksei Usvatassu saanut nukuttua. Hyökkäys mahtoi vaikuttaa häneen paljonkin ja pitää hänet hereillä. Onneksi olin saanut itse jäädä vartioon yön yli kahden muun kissan kanssa. En olisi itsekään saanut unen päästä kiinni. Muistin kyllä kuinka huonosti olin nukkunut edellisen sodan jälkeen. Ja kun olin viimein nukahtanut, unissa oli näkynyt vain verisiä ja kuolleita kissoja. Viiltoklaanin hyökkäys klaaniimme oli maksanut paljon. Kissoja oli loukkaantunut hirmuinen määrä ja osa oli loukkaantunut todella pahasti. Saniaistähti oli menettänyt hengenkin. Eikä mikään ihme, jos Usvatassu ei nyt saanut nukuttua.
"Tuskin minäkään saisin unta", maukaisin päästäen suustani höyryvanan. Tähän aikaan pikkupakkanen kipristeli jo ohuen turkin omaavia kissoja. Olin onnekas, kun minulla oli paksu turkki, vaikka se viherlehden aikaan ongelmia tuottikin. Katsahdin siniharmaan naaraan turkkia, eikä se ollut kovinkaan paksu. Usvatassu oli ollut vasta jonkun aikaa Myrskyklaanissa oppilaana. Hän oli ollut sitä aikaisemmin erakko ja ohimennen olin kuullut hänen olevan sukua jo edesmenneelle Usvahännälle. Mikä pysyisi tässä klaanissa muka salassa?
"Miten koulutuksesi etenee?" kysyin, sillä halusin kääntää puheenaiheen pois hyökkäyksestä ja sen aiheuttamasta tuhosta. Naaraan mestari taisi olla Haikarahuuto, klaanin nykyinen varapäällikkö. Vaikka kolli olikin melko nuori - ainakin minuun verrattuna - hän hoiti tehtävänsä hyvin ja huolella. Hän oli siitä päätellen myös oikein hyvä mestari Usvatassulle.
//Usva?
Usvatassu, 08.12.2018
"Ihan hyvin. Luulisin", vastasin epäröiden vaalealle kollille, joka istui edessäni ja tarkkaili ympäristöä juttuhetkemme lomassa. Kolli katsoi minua hieman hämmästyneesti.
"Minä osaan jo taistella ja saalistaa, mutta soturilaki ei vain onnistu. En muista kohtia saatika sitten osaa noudattaa jokaista. En ymmärrä, miksi muiden klaanien täytyy huolehtia toistensa pennuista, mutta he ovat siltikin toistensa vihollisia, eivätkä saa olla esimerkiksi kumppaneita", nau'uin hämilläni. Purohäntä väläytti minulle hennon myötätuntoisen hymyn.
"Se johtuu siitä, että pennut ovat pieniä, eivätkä ole syyllisiä klaanien välisiin erimielisyyksiin. Tähtiklaani ajattelee jokaisen pennun olevan viaton, koska he eivät osaa ajatella kuten soturit tai selvitä yksin. Klaanit haluavat olla itsenäisiä, jonka vuoksi kumppanuussuhteet ovat kielelttyjä, vaikka kyllä niitäkin tapahtuu toisinaan", kokenut soturi selitti ja heilautti häntäänsä puolelta toiselle. Kuuntelin tarkkaavaisesti ja luulin ymmärtäväni kohdan hieman paremmin.
"Ai kuten Mesiviiksi rakastui Helmiloisteeseen?" varmistin asian Purohännältä. Kolli vastasi nyökäten ja hymyili.
"Juuri niin. Et ehkä tiennyt, mutta minunkin tyttäreni asuu Jokiklaanissa. Valkohäntä rakastui erääseen jokiklaanilaiseen, jonka jälkeen hän muutti sinne", Purohäntä naukui haikeasti. Katsoin häntä pahoitellen. Kolli takuulla ikävöi tytärtään.
"Olen pahoillani, on varmasti rankkaa olla erossa hänestä", totesin myötätuntoisesti ja laskin pääni alas. Purohäntä kohautti lapojaan ja käänsi katseensa taivaalle. Minä tein samoin. Muutama pilvi oli leijaillut yllemme. Pilvet olivat hajanaisia ja hentoja, niiden lävitse saattoi nähdä pari kirkasta tähteä. Klaanikissat uskoivat, että tähdet olivat Tähtiklaanin jäseniä. En tiennyt, uskoinko itse moiseen. Mieleni teki uskoa niin, mutta toinen osa minusta vakuutti sen olevan pelkkää huuhaata, jonka joku vanhus aikoinaan oli keksinyt lohduttaakseen pelkäävää pentua.
"Tunsitko sinä Usvahännän? Tai siis... Minä mietin vain, että jos muutkin kuolleet palavat takaisin, tuleeko hänkin?" kysyin soperrellen Purohännältä, joka käänsi katseensa taas minuun.
//Puro?
Purohäntä, 08.12.2018
"Tunsinhan minä Usvahännän, tosin en kauhean hyvin. Tunsin hänet samoin, miten tunnen nyt sinutkin, klaanitoverina", vastasin yhteen Usvatassun esittämään kysymykseen. En tiennyt, mitä ylösnousseista voisin naaraskissalle sanoa, kun en tiennyt niistä itsekään melkein mitään. Mutta jos kaikki jatkuisi samaan malliin kuten aikaisemminkin, olisi ainakin mahdollisuus, että Usvahäntä ylösnousisi jonakin päivänä.
"On toki mahdollista, että Usvahäntä ylösnousee, muttei voi olla koskaan varma", maukaisin hymyillen. En voinut sanoa mitään tuon tarkemmin.
"Sinä varmasti haluaisit tavata Usvahännän ja muita sukulaisiasi, jotka ovat jo kuolleet. Uskon myös, että Usvahännän elossa olevat pennut odottavat hänen ylösnousevan. Ja uskoisi nyt, että hän ylösnousee, kun niin moni muukin on ylösnoussut", naukaisin Usvatassulle.
"Odotan itsekin eräiden kissojen ylösnousua. Moni ystävistäni on jo kuollut ja olisi mahtava tilaisuus päästä tapaamaan heitä", selittelin, mutta hiljenin viimein aikeenani antaa Usvatassullekin puheenvuoro johonkin väliin. Minua ei saisi päästää pölöttämään liikaa jonnin joutavia, enkä yleensä niin tehnytkään. Mutta tämä aihe varsinkin kiehtoi minua kovasti. Kaikki nämä ylösnousseet kissat, jotka olivat palanneet Tähtiklaanista takaisin Myrskyklaaniin.
//Usva? kauhee mini taas
Usvatassu, 13.12.2018
Kuuntelin Purohäntää ja nyökkäilin vähän väliä. Välillä huomasin silmieni painuvan kiinni. En tahtonut olla epäkohtelias, joten pakotin itseni pysymään loppuun asti hereillä ja kuuntelin kokenutta soturia. Puolet hänen puheistaan meni ohi, mutta nyökkäilin silti. Kun hän oli valmis puheissaan, päästin ilmoille makoisan haukoituksen. Kolli naurahti ja katsoi minua huvittuneesti.
"Väsyttääkö?" tämä kysyi. Irvistin pahoitellen ja nyökkäsin.
"Menen nukkumaan, ennen kuin väsymys katoaa taas. Hyvää yötä!" huudahdin perääni kun pujahdin oppilaiden pesään. Hiidin hiljaa toisella puolella pesää sijaitsevalle vuoteelleni ja asetuin siihen mukavaan asentoon. Suljin silmäni ja annoin itseni vaipua rauhattomaan uneen.
(Loppu ei oleellinen Purohännän kannalta.)
Tiikeriraivo, 07.01.2019
Raotin väsyneenä keltaisia silmiäni ja katselin ympärilleni. Nuuhkunenä sekä Kortelampi nukkuivat rauhassa omilla vuoteillaan, mikä kertoi minun heränneen aikaisin. Yleensä Kortelampi oli meistä se, joka nousi aikaisin ja meni myöhään nukkumaan. Kortelampi auttoi meitä kahta - arvostin hänen apuaan suuresti. Hänellä oli edelleen hyviä neuvoja minulle, vaikka olinkin Myrskyklaanin täysi parantaja. Kumma juttu, ettei se ärsyttänyt ollenkaan. Ehkä olin kasvanut jo vanhaksi ja viisaaksi, enkä takertunut enää mitättömiin asioihin. Sanat vanha ja viisas hätkähdyttivät minut täysin hereille, joten aloin sukimaan punertavan oranssia turkkiani karkealla kielelläni. Sammalhiput tuntuivat vallanneen turkkini täysin. Turkin suittuani nousin vaivalloisesti ylös ja kävelin ulos hämärästä pesästä. Minun piti tehdä jotain, mutta mitä? Kävelin tuoresaaliskasalle ja nappasin itselleni kohmeisen hiiren. Kävelin se hampaissani leirin laitamille ja haukkasin palasen. Huomasin siniharmaan kollin astelevan minua kohti ja pian hän istuutuikin jo vierelleni.
"Huomenta Tiikeriraivo, olet aikaisin jalkeilla", Purohäntä naukaisi ja kiepautti hännän etutassujensa ympärille, ilmeisesti lämmikkeeksi. Nyökkäsin kollille nopeasti. En ollut vieläkään oppinut keskustelemaan ilman kiusallista tunnetta ja hiljaisuutta osaltani, vaikka olinkin kehittynyt siinä huimasti. Soturina ollessani tuskin puhuin kellekään. Huomasin katsella ympärilleni. Ei kissan kissaa Purohännän ja pesän suuaukolla istuskelevien kahden kissan lisäksi. Vilkaisin taivaalle. Nyt täytyi olla hyvin varhainen aamu. Vaikka heräsin muutenkin aikaisin, en koskaan näin aikaisin. Tai sitten se vain johtui siitä, että olin pystynyt menemään aikaisemmin nukkumaan. Kiitos Nuuhkunenän ja Kortelammen avun, pystyn nykyään nukkumaan yöni paremmin.
"Huomenta", tajusin viimein vastata soturille jotakin, enkä vain istua mykkänä paikoillani. Olihan se hieman epäkohteliasta olla vastaamatta mitään, kun toinen varta vasten halusi kanssa keskustella. Olin huomannut ennenkin Purohännän ties kenen seurassa, hän oli varmaan juuri sitä sosiaalista sorttia. Toisin kuin minä. Hän keskusteli monen kanssa, mutta minä vain potilaideni ja tovereideni kanssa, silloinkin vain kun oli pakko.
"Onko kaikki hyvin?" Purohäntä kysyi ja kallisti aavistuksen päätään. Tunsin sinisen katseen turkillani, kun kolli katsoi minua. Näytinkö mukamas siltä, että minulla olisi jotakin huolia?
"On, kiitos kysymästä. Entä sinulla?" maukaisin ja kollin seura alkoi tuntua jo luontevammalta. Ehkä Purohäntä halusi vain tutustua klaaninsa parantajaan, olihan se ihan suotavaakin.
"Erittäin hyvin", Purohäntä naukui ja katsahti muualle - hyvä niin. Tuon kumppani Polttosydän asteli meitä kohti hymyillen.
"Huomenta Tiikeriraivo", naarassoturi tervehti ensin minua ja nyökkäsi sitten kumppanilleen. Minä tuskin koskaan kokemaan rakkautta...
"Huomenta", vastasin, mutta nousin sitten ylös. "Jätänkin teidät kahden."
Lähdin tassuttelemaan kohti pesääni aikeinani tarkistaa yrttivaraston tilanne. Olisi varmaan parasta käydä jossain kohtaa keräämässä lisää yrttejä.
"Tiikeriraivo!" Purohäntä huusi perääni. Ihmettelin, minkä ihmeen takia hän halusi minun kääntyvän. Käännyttyäni näin kollin jolkottavan kohti hiiri suussaan. Hiiri! Olin kokonaan unohtanut ja jättänyt sen!
"Tämä taisi unohtua", soturi maukaisi huvittuneena ja laski hiiren eteeni.
"Kiitos, Purohäntä", hymähdin ja nappasin hiiren. Miten olin oikein unohtanut hiiren kokonaan sinne? Yhden puraisunkin jälkeen? Hiiri hampaissani astelin parantajan pesään jatkamaan syömistä ennen yrttivaraston katsomista. Näin ei ollut käynyt aikaisemmin. Kaipa tämä johtui vain pienestä väsymyksestä.
(Tarinan kirjoitin toisella hahmollani, siksi lisäsin Purohännän tarinoihin.)