Usvahäntä

Hiillospentu 30.04.2017

Tilanne oli kääntynyt huonoimpaan mahdolliseen suuntaan. Meidän olisi pakko jatkaa teeskentelyä, Usvahäntä saattaisi olla jo perillä valheestamme. Olin huono valehtelija, ja niin oli selvästi Laventelipentukin. Nyökättyäni nopeasti Usvahännälle lähdin etsimään sammalta soturien pesän takaa. Jos löytäisimme sitä, voisimme vielä selvitä ehjin nahoin. *Entä jos jäämme kiinni?* Sitten joutuisimme ehkä olemaan pentuina pitempään... Typerinä, hyödyttöminä pentuina. Tai ehkä Korppitähti sanoisi, ettei meistä koskaan voisi tulla sotureita. Tai ehkä hän karkottaisi meidät klaanista!

Etsin vihreällä katseellani edes pientä merkkiä sammaleesta. En ollut kyllä koskaan kuullut mainittavan, että sitä löytyisi leiristä, mutta kaipa sigä täällä olisi? Eivät kai soturit vaivautuneet hakemaan metsästä asti sammalta, saati parantajat, joilla oli tietääkseni paljon huonompi kunto. Kuitenkaan soturien pesän takana ei näkynyt sammalia, ei kerrassaan missään. Vain muutamia kitukasvuisia rikkaruohoja ja heinää. Käänsin nopeasti päätäni tummanharmaan siskoni suuntaan. Selvästi oppilaidenkana pesän takana ei ollut sammalta. Laventelipentu käänsi katseensa minuun, ja tiesimme jo, ettei leirissä ollut sammalta.

*Mitä me nyt teemme?*

Sammalta ei varmastikaan kasvanut missään muuallakaan leirissä. Siihen tarvittaisiin oikeanlainen kasvupaikka, ja jos yksi leirin reunama ei tarjonnut sitä, tuskin toinenkaan. Yritin viestiä Laventelipennulle eleilläni, mutta hän ei tuntunut ymmärtävän, mikä ei mielestäni ollut yhtään outoa, kulmien kohotuksistani ja hännän huiskimisesta oli hankala päätellä oikeaa asiaani. *Mitä teemme?* yritin kysyä siskoltani telepaattisesti. Huokaisin syvään ja astelin takaisin Usvahännän luo. Ehkä olisi vain helpompaa tunnustaa. Sitten meidät varmaan ajettaisiin klaanista, mutta mitä väliä? Varmasti jokin toinen klaani ottaisi meidöt hoteisiinsa. *Mutta eihän soturilain mukaan pentuja saa jättää oman onnensa nojaan!* No, en tiennyt, miten tarkasti soturilakia täällä oikein noudatettiin. Kuitenkin istahdin maahan, Laventelipentu tuli viereeni. Katsoin vakaasti Usvahäntään, ja kumma kyllä, en tuntenut häpeän häivääkään, vaikka olin valehdellut hänelle päin naamaa.

"Selvä, emme me tulleet hakemaan sammalia, me halusimme vain käydä ulkona, eikä Kamomillapisara olisi varmasti päästänyt meitä!" maukaisin turhautuneesti. "Me olemme jo tarpeeksi isoja, emme me tarvitse häntä mukaan kaikkeen!"

// Usva tai Laventeli?

Usvahäntä

"Selvä, emme me tulleet hakemaan sammalia, me halusimme vain käydä ulkona, eikä Kamomillapisara olisi varmasti päästänyt meitä! Me olemme jo tarpeeksi isoja, emme me tarvitse häntä mukaan kaikkeen!" Hiillospentu naukui turhautuneena ja käänsi katseensa kohti etukäpäliään. Kasvoille piirtyi tyytyväinen virnistys, jonka pennut tuntuivat huomaavan, sillä kun he nostivat katseensa minuun, molemmat näyttivät hämmästyneiltä. He vilkaisivat kerran toisiaan, jonka jälkeen käänsivät taas katseensa minuun päin. En tahtonut pentujen joutuvan vaikeuksiin, mutta oli velvollisuuteni viedä heidät takaisin pentutarhalle emonsa luokse.

"Hyvä, että tunnustitte, mutta teidän ei olisi pitänyt alkuunkaan valehdella. Tulkaa, minä vien teidät takaisin pentutarhalle, Kamomillapisara kaipaa teitä takuulla jo", sanoin. Nousin hitaasti ylös ja lähdin kulkemaan hieman horjuvin askelin kohti pentutarhaa. Vanhat jalkani kestivät vielä painoni joten kuten, mutta ne olivat kovin väsyneet kaiken aikaa, jonka vuoksi kävely oli hieman vaivalloista. Kun olin ottanut pari askelta, käännyin katsomaan takanani olevia pentuja, jotka yhä istuivat samassa paikassa vilkuillen hermostuneina toisiaan.

"No, tuletteko te? Minä voin kertoa emollenne, että näin teidät pesän uloskäynnillä ja päätin itse näyttää teille leiriä, niin ette joudu pulaan", lupasin hymyillen lempeästi kahdelle pennulle.

//Laventeli tai Hiillos?

Usvahäntä 01.05.2017

Kun olin vienyt pennut pentutarhalle ja sepittänyt pienen valheen heidän emolleen, suuntasin kohti klaaninvanhimpien pesää. Olin kovin väsynyt, sillä olin ollut jo melko pitkään jalkeilla. Rauhallisin askelin palasin takaisin pesään ja asetuin sammalvuoteelleni. Kumppanini raotti hitaasti silmiään ja käänsi katseensa minuun.

"Missä sinä kävit?" hän kysyi käheällä äänellä.

"Kävin vain pääaukiolla ja tapasin Kamomillapisaran pentuja", kerroin hymyillen kumppanilleni. Vinhasiipi veti itseään lähemmäs minua, kunnes turkkimme koskettivat toisiaan. Hän asetti toisen etukäpälänsä kehoni päälle.

"Minä rakastan sinua", kuiskasin hiljaa. Olin hetki hetkeltä yhä väsyneempi. Kun kumppanini painoi kuononsa vasten omaani, yritin kehrätä, mutta olin liian väsynyt siihen.

"Minäkin rakastan sinua", Vinhasiipi totesi rauhallisella ja vaimealla äänellä. Kollikissa sulki hitaasti vihreät silmänsä ja pian tunsin, kuinka myös omat silmäni painautuivat kiinni. Viimeinen asia, jonka näin ennen ainoan silmäni sulkeutumista oli Vinhasiipi, rakas kumppanini. Vedin syvään henkeä, jonka jälkeen kaikki tuoksut ja äänet ympäriltäni vain vaimenivat olemattomiin..

//Olipa kyl tönkkö kuolintarina mut rip Usvahäntä ja Vinhasiipi :( Kirjottelen täl Tähtiklaanii jtn xd

TÄHTIKLAANISSA

Usvahäntä

Avasin hitaasti ainoan meripihkaisen silmäni. Erotin edessäni avaran nummimaiseman. Taivas oli kirkas ja aurinko paistoi maata kohti korkealta taivaalta, se lämmitti turkkiani. Olin kuollut. Se tuntui kuitenkin hyvältä, sillä noustessani seisomaan, jalkani eivät vapisseet tai kipuilleet. Vanhuuden oireet olivat poissa. Käännyin ympäri yrittäen etsiä katseellani kissoja, mutta turhaan. Hetken kuljin vain eteenpäin ja maistelin ilmaa. Tuoresaaliiden tuoksut kantautuivat kitalakeeni, kun raotin hieman leukojani. Viherlehden tuoksun saatoin myös haistaa. Samassa sieraimiini kantautui lukuisten eri myrskyklaanilaisten tuoksut. Hymy piirtyi kasvoilleni, kun erotin Huuruliljan hopeanharmaan kehon edessäni. Naaraan meripihkasilmistä suorastaan hehkui onnea. Minun teki niin hyvää nähdessäni, että tyttärelläni oli kaikki hyvin. Erotin myös Nopsatassun, oppilaana kuollut ensimmäinen tyttäreni istui Huuruliljan takana ja katsoi minua ystävällisesti hymyillen. Naaraan vierellä istui Leijonaloikka, joka hymyili myös minulle. Olisin ravannut tyttäreni luokse, mutta sitten tunsin kosketuksen lavallani. Kun käännyin katsomaan vierelläni olevaa kissaa, oli hyvä että sain edes happea.

"Leopardiloikka", henkäisin ja purskahdin samassa itkuun. Suorastaan syöksyin veljeni syleilyyn. En ollut nähnyt häntä aikoihin, enkä ollut edes varma, oliko hän kuolemansa jälkeen päätynyt Tähtiklaaniin, mutta ilmeisesti oli. Kun irrottauduin veljestäni, hän hymyili minulle ystävällisesti. Sen jälkeen hän astui sivuun. Hänen takanaan istui mustavalkea kolli, joka omasi smaragdinvihreät silmät; Vinhasiipi. Lähdin hitaasti kulkemaan kollia kohti ja päästessäni hänen luokseen, painauduin vasten kumppanini turkkia.

"Täällä taas", Vinhasiipi naukui rauhallisella äänellä.

"Niin, onnellisempana kuin koskaan", vastasin kollille. Käännyin sitten kohti kaikkia kissoja, jotka olivat tulleet minua vastaan päästessäni Tähtiklaaniin.

//Melkee yhtä tönkkö mitä kuolintarina oli:DD Ja siis joku voi jatkaa ja noit vastaanottajii oli paljo enemmä mut mainittin vaa noi neljä xd

Usvahäntä 29.04.2017

Raotin hitaasti meripihkaista silmääni ja katsoin liikahtamatta klaaninvanhimpien pesän kattoa. Olin nukkunut ilmeisesti kauan, sillä huomasin Siipisydämen pedin olevan tyhjä. Kolli poistui pesästä ainoastaan aurinkohuipun aikaan, sillä silloin leirissä oli lämpimintä ja kolli meni nauttimaan auringosta. Muut vanhukset nukkuivat pesässä. Kierähdin toiselle kyljelleni niin, että näin pesän uloskäynnin. Auringon valoa tulvi sisään pesään pienin määrin. Venyttelin makoisasti ja siinä yhteydessä haukottelin myös oikein kunnolla. Nousin hitaasti seisomaan ja huojuvin askelin kuljin kohti pesän ulkoskäyntiä. Kuulin kuitenkin takaani liikahduksen ja käännyin katsomaan, kuka vanhuksista oli heräämässä. Elotuuli avasi hitaasti vihreät silmänsä ja katsoi minua. Naaras ei kuitenkaan sanonut mitään vaan vaihtoi kylkeään ja jatkoi ilmeisesti uniaan. Minäkin pysyin hiljaa ja poistuin pesästä varoen, etten herättänyt ketään. Aurinkohuippu oli jo ohi ja leirin pääaukio oli lähes tyhjillään. Siipisydän loikoili pesämme liepeillä ja nautti lämmittävästä auringosta. Kuullessaan askeleeni entinen soturi nosti päätään ja katsoi minuun, mutta sulki sitten taas silmänsä ja laski päänsä kuivalle maalle. Huomasin kaksi Kamomillapisaran pentua lähellä oppilaiden pesää. Pennut olivat Hiillospentu ja Laventelipentu, joista musta naaraspentu näytti hieman ehkä jopa vihaiselta. Päätin mennä katsomaan, oliko pennuilla joku hätänä. Kun he huomasivat minut, molemmat kääntyivät nopeasti katsomaan.

"Hei, minä olen teidän isoemonne, Usvahäntä. Onko kaikki hyvin?" kysyin rauhallisella ja lempeällä äänellä kaksikolta ja istuuduin alas, sillä vanhat jalkani eivät antaneet minun seistä kovinkaan kauaa paikoillaan ilman että ne puutuisivat tai tulisivat kipeiksi. Pennut vilkaisivat nopeasti toisiaan ja käänsivät sitten taas katseensa minuun. Odottelin, että he vastaisivat jotenkin kysymykseeni.

//Laventeli tai Hiillos? Sori et tungin vaa tähä en tiiä mitä o meneillää mut en muutakaa keksiny xd

Hiillospentu

Vilkaisin säikähtäneenä emoni emoon, Usvahäntään. Nyt paljastuisimme, ellen saisi kepolteltua ainakin itseäni pois tästä tilanteesta. Katsahdin hermostuneena Laventelipentuun. Hänellä ei selvästikään ollut uskottavaa valhetta kielen päällä juuri nyt, minun olisi hoidettava meidät kuiville. Kamomillapisara ei ollut antanut meidän lähteä pentutarhasta, hän varmasti suuttuisi jos saisi kuulla lähteneemme ilman lupaa. Toisaalta Laventelipentu ei ollut sanonut, oliko hänellä lupaa, mutta minulla ei ainakaan ollut.

"On, tosi hyvin", naukaisin viattomasti. "Me vain täällä ajattelimme... hoitaa jotain askareita", ilmoitin keksittyäni valheen. "Kamomillapisara lähetti meidät, sillä olimme kuulemma tiellä pentutarhalla. Jatkamme siis, anteeksi."

Olin astumassa Usvahännän ohi, mutta kuulin Laventelipennun jämähtäneen maahan. Käännyin ja katsoin häntä merkitsevästi. *Tule nyt tai olemme molemmat ketun jätöksissä!*

"Mitä askareita teette?" Usvahäntä kysyi hymyillen. Huokaisin ja käännyin suosiolla ympäri ja tassutin Laventelipennun vierelle.

"Tuota..." Kiersin katseellani leiriä ja etsin katseellani jotain sopivaa selitystä. Silmiini osui Kouratassu, joka kantoi sammaltukkoa klaaninvanhimpien pesään.

"Me keräämme sammalta!" hihkaisin ja käänsin sitten vihreät silmäni Laventelipentuun päin.

"Emmekö kerääkin?" kysyin kierästi ja kohotin kulmiani.

//Laventeli? Usva?

Laventelipentu

”Hiillospentu!” sihahdin ja näin, kuinka pienen hetken – ehkä muutaman silmänräpäyksen – jälkeen sisareni mustat niskakarvat nousivat pystyyn. Hiillospentu käännähti äkkiä ympäri ja tivasi:

”Mitä sinä täällä teet? Seurasitko minua?”

Tuon äänensävy oli äkäinen, jopa vihainen, mutta samalla siinä oli tietty sävy, joka miltei peittyi tuon äkäisyyden ja tulen alle. Se kuulosti hieman ihailulta, mutta en voinut olla varma – tunteet eivät olleet vahvuuksiani, eikä pieni elämäni vaikuttanut tuovan asiaan minkäänlaista muutosta. Jokainen tunnekeskustelu, joita olin joutunut puolipakolla käymään, oli ollut kuin tervassa liikkumista.

”Entä jos seurasinkin? Et kai uskonut, että olet ainoa, joka näkee pentutarhan oi-niin-ihanan turvan ajatuksia turruttavana tylsyytenä?” vastasin kenties hieman puolustelevammalla äänensävyllä, kuin olisi ollut tarvis.

Kuulimme yhtä aikaa askelia, jotka tulivat sivultamme ja käännyimme nopeasti katsomaan tulijaa. Hän näytti hieman tutulta – olin luultavasti nähnyt hänet ohimennen niinä harvoina hetkinä, jotka olimme luvan kanssa viettäneet leiriaukiolla. Meitä lähestyvä kissa oli ilmiselvästi naaras – hänellä oli pitkä, kiiltävä turkki, joka oli väriltään harmaa. Ei, ei se ollut harmaa. Se sävyttyi siniseen, siihen kauniiseen tummempaan siniseen, joka joskus harvoin värjäsi taivaan. Naaraan meripihkainen silmä ikään kuin hohti ja hänen katseensa oli ystävällinen. Oikea silmä – tai paikka, jossa se olisi ollut – näytti oudolta. Sen läpi kulki kummallisia… merkkejä? Ne olivat väriltään punertavia, mutta hyvin vaaleita. Mitäköhän sille oli tapahtunut?

”Hei, minä olen teidän isoemonne, Usvahäntä. Onko kaikki hyvin?” naaraan kysyvä ääni oli kuin hänen katseensa – rauhallinen ja lempeä. Hän istuutui alas.

Vilkaisin Hiillospentua ja näin, kuinka hän ikään kuin peilasi liikkeeni. Katseemme kohtasivat nopeasti ja molemmissa oli paniikin hohde. Saattaisimme jäädä kiinni ja mitä sitten? Joutuisimme olemaan pentuina pidempään kuin soturilain mukaan tarvis! Käänsimme katseemme takaisin Usvahäntään kuin yhtenä kissana.

”On, tosi hyvin”, Hiillospentu naukui. Tuon sävy vaikutti viattomalta, mutta tiesin, että se ei ollut lähelläkään. Hän oli päättänyt välttää kiinnijäämisen ja oli ilmeisen valmis valehtelemaan onnistuakseen.

”Me vain täällä ajattelimme… hoitaa jotain askareita”, sisareni jatkoi. Ensimmäinen lauseen osa tuli liian hitaasti, toinen liian nopeasti, mutta muutokset olivat miltei huomaamattomia. Ehkä tämä voisi onnistua. Nyt minun täytyisi vaan tukea tätä tarinaa…

”Kamomillapisara lähetti meidät, sillä olimme kuulemma tiellä pentutarhalla. Jatkamme siis, anteeksi”, Hiillospentu lopetti ja oli ilmeisesti melko varma, että tämä jäisi tähän. Oliko mahdollista irvistää sisäisesti? Jos oli, se kuvaisi reaktiotani hyvin. Ei, ei, eieiei. Virhe. Tuollainen ei olisi ollenkaan emomme tapaista, eikä hän todellakaan olisi sanonut meille niin! Ja hänen emonaan Usvahäntä oli melko varmasti huomannut tuon pienen halkeaman valheessa!

Samalla kun olin ajatuksissani, Hiillospentu oli astumassa Usvahännän ohi. Hän ilmeisesti huomasi, etten seurannut ja katsoi minua merkitsevästi ja tuimasti. Miltei kuulin tuon sihahtavan mielessäni ”tule nyt!”. Olin valmis liikkumaan liian myöhään ja isoemomme oli jatkanut keskustelua naukuen hymyillen:

”Mitä askareita teette?”

Hiillospentu huokaisi ja tuo huokaus kuulosti minun korviini ärsyyntyneeltä – jos huokaus nyt kykeni kuulostamaan miltään! Hän kääntyi ympäri ja asteli takaisin vierelleni. Sisareni ei ilmeisesti halunnut antaa minulle yhtäkään puheenvuoroa ja tunsin, kuinka pieni ärsyyntynyt kipinä syttyi sisälläni. Kyllä minä osasin puhua, Tähtiklaanin tähden! Hän oli pienen sisäisen taisteluni aikana onnistunut puhumaan puolet valheestaan ja kuulin vain hihkaistun loppuosan:

”Me keräämme sammalta!”

Hiillospentu käänsi katseensa minuun ja naukui kulmat kohotettuina, liian makealla äänensävyllä:

"Emmekö kerääkin?"

Nyt minä saisin puheenvuoroni. Ja ainoa vaihtoehtoni olisi tukea jo muutaman halkeaman kerännyttä valhetta, joka luultavasti kaatuisi ensimmäisen näpäytyksen jälkeen. Mutta miten joku oli sanonut… Olisiko lausahdus ollut ’hajoavaa partiota ei jätetä’?

“Kyllä”, naukaisin. “Ja ajattelimme, että kaikista leirin paikoista sitä olisi eniten juuri täällä, missä se ei tule tallotuksi.”

Hiillospentu vaikutti tyytyväiseltä ja hymyili Usvahännälle varsin viaton ilme kaunispiirteisillä kasvoillaan. Tuon pyöreät, lähes täysin vihreät silmät tuntuivat sädehtivän pennuille ominaisella tavalla ja kykenin erottamaan niissä olevia meripihkan häivähdyksiä, jotka olivat selvästi periytyneet emoltamme. Muuten hänessä oli todella paljon isämme Pitkävarjon piirteitä. Jokin sisareni olemuksessa kuitenkin oli jäykkää ja jopa aavistuksen luonnotonta – kenties se oli valheen aiheuttamaa jännitystä tai mahdollisen paljastumisen aiheuttamaa pelkoa? Syystäkin, ajattelin. Valheemme oli säälittävän heikko, eikä sitä saisi vahvemmaksi yrittämälläkään.

// Usva tai Hiillos?

Usvahäntä

Katsoin pentuja hymyillen yhä ystävällisesti, vaikka tiesin heidän valehtelevan minulle päin kasvojani. Vaikka olinkin pettynyt kaksikkoon, yritin saada heidät tunnustamaan itse valehtelemisensa. Kaksi pentua hymyilivät minulle leveästi. Pohdin tovin, mitä sanoisin. Se sai pennut vaikuttamaan kärsimättömiltä, ja he talloivat alla olevaa maata jaloillaan. Jälleen uusi merkki valehtelusta.

"Minähän voisin auttaa teitä. Sammalia on takuulla niin paljon, että ette te kaikkea saa vietyä sinne, mihin te niitä ikinä olettekaan viemässä", sanoin ystävällisellä äänellä. Laventelipentu katsoi minua ja sitten veljeään hieman vaivaantuneen oloisena. Pentu kuitenkin nyökkäsi.

"Hyvä on, sinä voit auttaa", pentu naukui hitaasti. Jälleen olin hieman pettynyt. Olin toivonut, että pennut olisivat jo tunnustaneet ja kertoneet, mitä he oikeasti tekivät. En aikonut luovuttaa, vaan ajaisin kaksikon niin ahtaalle, että heidän olisi pakko tunnustaa.

"Tehän voisitte sitten etsiä sammalia", nau'uin kaksikolle yhä hymyillen.

//Hiillos tai Laventeli?

Laventelipentu

Usvahäntä katsoi meitä yhä hymyillen, yhä tuo niin ystävällinen ilme kasvoillaan ja tunsin, kuinka häpeä alkoi nousta ja omatuntoni alkoi kalvaa sisintäni. Hymyilimme ensin tuolle leveästi, mutta naaraan pohtiessa seuraavaa lausettaan hymyt muuttuivat pakotetuiksi. Tovin jälkeen aloimme molemmat polkea kärsimättöminä maata ja yritin samalla talloa omatuntoani takaisin sinne, mistä se oli noussut valheen muodostuessa.

”Minähän voisin auttaa teitä”, Usvahäntä naukui ja tunsin valahtavani turkkini alla täysin kalpeaksi.

”Sammalia on takuulla niin paljon, että ette te kaikkea saa vietyä sinne, mihin te niitä ikinä olettekaan viemässä.”

Sävähdin pienesti, kun Usvahäntä – ehkä tarkoituksella – osoitti valheessamme olevia aukkoja. Katsoin ensin naarasta, sitten sisartani hieman vaivaantuneena ja nyökkäsin lopulta, samalla toivoen, että allani oleva maa nielisi minut mitä pikimmiten.

”Hyvä on, sinä voit auttaa”, nau’uin hitaasti. Hiillospentu vältteli Usvahännän katsetta miltei huomaamattomasti – hän kohdisti katseensa ensin tuon poskiin, sitten otsaan, sitten takaisin poskiin… Mutta minä onnistuin enemmän tai vähemmän vakaasti kohtaamaan tuon meripihkaisen katseen, ja olin näkevinäni siinä pettymystä… Kirottu omatunto!

"Tehän voisitte sitten etsiä sammalia", Usvahäntä naukui, sama hymy edelleen kasvoillaan. Nyökkäsin ja niin teki Hiillospentukin. Silloin kamala ajatus valtasi mieleni. Entä jos leirissä ei kasvaisi sammalta?!

Pyörähdin ympäri ja tassuttelin oppilaiden pesän taa – ehkä täällä olisi sammalta, edes pikkiriikkisen? Hiillospentu näytti pohtivan seuraavaa siirtoaan hetken ja asteli sitten sotureiden pesän taakse – pesät olivat miltei toisissaan kiinni, joten sisareni matka oli armollisen lyhyt. Mutta nyt, katsoessani oppilaiden pesän takaseinää ja siellä kasvavaa, vihertävää heinäkasvia – mitä ilmeisimmin jonkinlainen sitkeä rikkaruoho – tunsin kylmien väreiden liikkuvan selkäpiissäni. Vilkaisin lapani yli Hiillospentua ja suorastaan näin, kuinka ajatuksemme kohtasivat.

*Leirissä ei kasva sammalta – voihan hiirenpapanat!*

// Hiillos tai Usva?

Usvahäntä 19.04.2017

//Hei Halava ja Säde, siirrän teijät oppilaiks vaikka teillä ei oo tarpeeks pisteitä. Syyn voitte löytää tästä tarinasta.

Halavatassu ja Sädetassu olivat eilen ansainneet oppilasnimensä. Minä ja Vinhasiipi olimme tehneet päätöksen, että siirtyisimme klaaninvanhimpien pesään nauttimaan viimeisistä kuistamme Myrskyklaanissa. Korppitähti oli juuri kertonut klaanille päätöksestämme, ja klaanin tuoreimmat oppilaat - eli pentumme - tekivät meille parhaillaan petejä klaaninvanhimpien pesään.

"Hei", kuulin Mesiviiksen naukuvan takaamme. Käännyin poikaani kohti. Hänen vierellään istui kirjava naaraskissa, jonka olin useaan otteeseen nähnyt poikani kanssa. Kirjosiipi oli Mesiviiksen entinen oppilas ja kotikisu, jonka kanssa hän oli kaksijalkalassa vankina ollessaan asunut.

"Hei", nau'uin lempeästi pojalleni.

"Meillä on teille kerrottavaa", Mesiviiksi naukui. Silmäni suurenivat ja katseeni osui vaistomaisesti Kirjosiiven vatsaan, mutta en sanonut mitään. En nähnyt mitään erityistä naaraan vatsassa.

"Kertokaa toki", Vinhasiipi naukui ja istui vierelleni.

"Me olemme kumppaneita nyt", Mesiviiksi naukui innoissaan. Ei siis pentuja. Eiväthän pennut tietenkään huono asia olleet, mutta tavallaan olin huojentunut, ettei poikani saisi vielä pentuja. Hän oli kovin nuori tai siltä minusta ainakin tuntui.

"Sehän on mahtavaa! Onnea teille", nau'uin hymyillen kaksikolle. Kirjosiipi hymyili minulle takaisin lempeästi.

"Olenkin huomannut, että olette viihtyneet kahdestaan", kumppanini naukui virnistäen kaksikolle.

"Apua!" Sädetassu kiljaisi klaaninvanhimpien pesältä. Hän ryntäsi ulos pesästä Halavatassu perässään. Kaksikon kasvoilla oli kauhistuneet ilmeet, joka sai sydämeni jättämään kai lyöntejä välistä.

"Mitä tapahtui?" Vinhasiipi kysyi huolissaan kahdelta pennulta. Hopeataivaskin ryntäsi ulos pesästä.

"Missä Kortelampi on! Leopardiloikka ei voi hyvin!" entinen päällikkö ulvoi. Okrakarva syöksyi parantajan pesään ilmeisesti etsimään Kortelampea. Kuljin itse klaaninvanhimpien pesään. Erotin entisen mestarini makaavan sammalvuoteellaan. Kolli hengitti raskaasti. Astelin hiljaa hänen luokseen ja kyyristyin hänen vierelleen.

"Hei", nau'uin hiljaisella, mutta lempeällä äänellä minua vanhemmalle kollikissalle. Hän raotti hitaasti meripihkaisia silmiään ja kohotti päätään.

"En tahdo Kortelampea tänne.. En minä tästä selviä, pentukin sen huomaa. Olen vanha, luiseva ja ainoastaan taakka koko metsälle", kolli naukui käheällä äänellä. Painoin pääni vasten hänen turkkiaan.

"Kaikki mitä sinä sanoit on totta. Jokainen on jossain vaiheessa sitä kaikkea, mutta sinä olit aivan mahtava soturi ennen. Teit kaikkesi klaanisi eteen ja nyt on sinun vuorosi olla taakka, vanha ja luiseva", nau'uin. Huomasin Kortelammen astuvan pesään. Käännyin pentuani kohti.

"Leopardiloikka ei tahdo hoitoa", nau'uin hiljaa parantajalle, joka epäröiden nyökkäsi ja peruutti pois pesästä. Koko pesä oli tyhjentynyt, ja siellä olimme ainoastaan me, minä ja entinen mestarini.

"Voisitko pysyä siinä? Et usko, kuinka ylpeä sinusta olen.. Olen aina pitänyt sinua kuin omana pentunani, tahdon sinun tietävän sen", kolli naukui hymyillen hennosti. Kyyneleet virtasivat poskiani myöten pudoten sitten etukäpälilleni. Suljin ainoan silmäni, ja kun avasin sen taas huomasin Leopardiloikan laskevan hitaasti päänsä sammalvuoteelleen. Hänen silmänsä olivat suljetut. Kollin hengitys oli epätasaista ja rohisevaa, hänen laikukas turkkinsa oli kiilloton ja aivan sekaisin. Kolli hymyili pienesti, vaikka hän oli jo sulkenut silmänsä. Hän raotti suutaan sanoakseen jotain, mutta sitten hän vetäisi syvään henkeä ja kuulin, kuinka hengitys lakkasi. Kolli jähmettyi paikoilleen ja valahti sitten veltoksi. Kyyneleet sumensivat silmäni, kun katsoin entistä mestariani, joka oli juuri lähtenyt Tähtiklaanin matkaan. Vaitonaisena astelin pois hänen luotaan klaanin pääaukiolle.

"Hän on Tähtiklaanin luona nyt", kuiskasin hiljaa ja painauduin vasten kumppanini laikukasta turkkia. Hän kietoi häntänsä ympärilleni ja painoi kuononsa turkkiini.

"Meidän olisi kai parempi hakea hänen ruumiinsa leirin pääaukiolle", Hopeataivas naukui hiljaa ja asteli Elotuuli perässään pesään, josta olin juuri tullut ulos. Painauduin yhä tiukemmin vasten kumppanini lämmintä kehoa. Minusta tuntui kamalalta. Olin lähes koko ikäni tuntenut Leopardiloikan, ja nyt hän oli vain poissa. Se tuntui niin epätodelliselta..

Makoilin klaaninvanhimpien pesässä katsellen hiljaa, kuinka oppilaat keskustelivat Hopeataivaan kanssa. Olin tahtonut pedikseni Leopardiloikan entisen pedin, ja niin olin sen saanutkin. Pedissä oli vielä kollin tuoksu, jota olin tottunut elämäni aikana haistelemaan useaankin otteeseen. Tahdoin elää elämäni onnellisena loppuun saakka rauhassa yhdessä Vinhasiiven kanssa.

//joo emt.

Usvahäntä 20.04.2017

Painoin kuononi vasten Leopardiloikan elotonta turkkia. Saatoin vielä haistaa hänen oman tuoksunsa, vaikka juuri alkanut sade ja kuoleman tuoksu olivatkin huuhtoneet sen suurimmaksi osaksi pois. Kortelampi oli ehdottanut, että en valvoisi kollin vierellä, vaan klaaninvanhimpien pesässä sateen vuoksi. En kuitenkaan ollut suostunut siihen, sillä aioin valvoa entisen mestarini ruumiin äärellä, kuten oli tapana tehdä kuolleille klaanin jäsenille. Vinhasiipi oli tarjoutunut valvomaan kanssani, ja niin hän nyt makoili vierelläni Leopardiloikan ruumiin äärellä. Nostin hetkeksi katseeni taivaalle, joka oli tumma. Aurinko oli kadonnut joku aika sitten pilvien taakse, ja nyt se oli jo laskeutunut taivaanrannan taakse. Jos pilvet eivät olisi olleet taivaalla, olisimme voineet nähdä lähes puolikkaan kuun. Kortelampi ja Tiikeriraivo olivat edellisenä yönä käyneet vaihtamassa unia Tähtiklaanin kanssa. Poikani oli ohimennen maininnut, että Varjoklaanin Sienitassu oli ansainnut parantajanimensä ja hän oli nykyään Sienikarva. Olin iloinen Varjoklaanin puolesta, sillä heillä viimeinkin tuntui menevän hyvin. Oppilasaikojeni paras ystävä, Kipinähäntä oli siirtynyt Varjoklaaniin ensimmäisen suuren sodan päätyttyä, sillä hän oli rakastunut varjoklaanilaiseen Piikkihäntään, joka oli taistellut pahan puolella. En minä voinut syyttää Kipinähäntää, sillä tiesin, millaista rakkaus oli. Rakastamansa kissan vuoksi kuka tahansa tekisi mitä vain, jopa vaihtaisi pahuuden puolelle. Nyt kuitenkin Kipinähäntä oli kuollut, kuten myös hänen kumppaninsa Piikkihäntä. Montaakaan kissaa, joka oli taistellut Tähtiklaanin puolesta ensimmäisessä suuressa sodassa ei ollut enää elossa. Näitä harvoja kissoja lisäkseni olivat Paatsamapilvi ja Siipisydän Myrskyklaanista, sekä esimerkiksi Mahlahenki Tuuliklaanista ja Varjoklaanin Vaskitsatähti ja Meripihkaraita. Olin yhdessä näiden kissojen kanssa yksi metsän vanhimmista kissoista. Huomasin, että olin poikennut Leopardiloikasta melko nopeasti aivan muuhun aiheeseen. Siirsin siis takaisin ajatukseni entiseen mestariini. Muistelin oppilasaikojani ja sitä, kuinka kolli oli kouluttanut minua. Ajattelin kollia koko yön aina aamuun asti, jonka jälkeen kumppanini ja muutaman muun ruumista valvoneen kissan kanssa katosimme pesiin. Sade oli kastellut turkkini, joten ryhdyin nuolemaan sitä kuivaksi päästyäni sammalvuoteelleni klaaninvanhimpien pesään.

Istuin klaaninvanhimpien pesän uloskäynnin lähellä ja katselin leirin pääaukiolle. Lähes kaikki kissat olivat menneet pesiinsä, sillä taivaalta syöksyi jälleen maata kohti lunta, joka oli lähestulkoon vettä. Pääaukiolle oli ilmestynyt yön aikana monia vesilammikoita. Huomasin Saniaishännän istuskelevan suurkiven edustalla. Hän naukui jotain, mitä en onnistunut kuulemaan. Liekö se johtui vanhuudesta tai sitten vain sade ja pitkä etäisyys estivät kuulemisen. Poikani, Harakkausva asteli kollin luokse, nyökkäsi ja katosi sitten näköpiiristäni.

"Mitä katselet?" kuulin kumppanini kysyvän takaani. Käänsin katseeni laikukkaaseen kollikissaan.

"En oikeastaan mitään", vastasin ja peruutin taaksepäin, jonka jälkeen asetuin omalle sammalvuoteelleni makaamaan. Vuode oli aiemmin ollut Leopardiloikan, jonka kuolemasta oli kulunut jo muutamia päiviä. Ikävöin kollia kovasti ja tunsin syyllisyyttä, sillä en ollut käynyt kovinkaan usein katsomassa kollia, olihan hän sentään ollut mestarini.

"Voisimme käydä leirin ulkopuolella, kun sade lakkaa", Vinhasiipi ehdotti ja asteli sammalvuoteelleen, joka oli omani vierellä. Käänsin ainoan silmäni katseen kolliin.

"Se on oikein hyvä idea", nau'uin hymyillen lempeästi. Kuulin, kuinka joku astui aivan vanhusten pesän ulkopuolella vesilammikkoon. Sitä seurasi sanat, jotka kirosivat sateen. Pian pesään asteli kaksi kissaa; toinen niistä oli tyttäreni Kamomillapisaran pentu, Nokkosnenä ja toinen oli Kipinäsielun poika, Terhopentu. Kipinäsielun toinen pentu, Suopentu oli menehtynyt päivä Leopardiloikan jälkeen tuntemattomasta syystä.

"Hei", tervehdin kaksikkoa. Nokkosnenä kantoi suussaan jänistä, jonka hän laski pesän keskustalle. Hopeataivas kampesi itsensä pystyyn ja nappasi nopeasti saaliin suuhunsa. Naaras peruutti sitten takaisin omalle vuoteelleen ja alkoi syömään tuoresaalista.

"Mitäs te täällä teette?" kysyin lempeällä äänellä kahdelta kissalta. Olin pentutarhassa ollessani jutellut muutamia kertoja Terhopennun kanssa. Hän vaikutti oikein mukavalta kissalta, kuten myös Nokkosnenä.

//Nokkos tai Terho?

Nokkosnenä 21.04.2017

Katsahdin vaittonaiseen Terhopentuun. Ilmeisesti tuo ei tahtonut puhua aiheestaa lainkaan, joten käännyin ympäri. Ehkä meidän olisi parempi tehdä jotakin muuta.

"Tule", maukaisin pikaisesti ja suuntasin tuoresaaliskasalle. Terhopennun kiinnostus näytti heräävän, sillä pentu höristi korviaan ja seurasi minua.

"Minne menemme?" tuo kysyi innoissaan.

"Veimme klaanivanhimmille riistaa", maukaisin ja nappasin jäniksen suuhuni suunnaten kohti klaanivanhinten pesää.

"Hei", maukaisin nähtyäni Usvahännän

"Mitä te täällä teette?" naaras kysyi hymyilen. Katsoin jänistä syövää klaanivanhinta, joka sijaitsi toisella puolellani. Jostakin syystä olin unohtanut hänen nimensä.

"Toimme vain teille tuoresaalista", maukaisin ja käänsin katseemi Terhopentuun.

"Ja tulin myös toivottamaan lepposia kuita sinulle ja kumppanillesi, Usvahäntä", maukaisin hymyilen. Terhopentu seisoi vielä hiljaa. Pian tuo kuitenkin avasi suunsa sanoakseen:

// Terho? Usva? Sori, inspi taas on

Usvahäntä 22.04.2017

Hymyilin leveästi soturille ja pennulle, jotka olivat tulleet tuomaan tuoresaalista klaaninvanhimmille. Terhopentu siirsi katseensa minuun.

"Minusta on ikävää, että sinä, Sädetassu ja Halavatassu lähditte pentutarhalta. Suopentukin kuoli, joten siellä on kovin yksinäistä", naukui Terhopentu hiljaisella äänellään. Katsoin lohduttavasti kollia.

"Kyllä sinäkin pian pääset sieltä pois, kun sinusta tulee oppilas", lohdutin kollikissaa ja väläytin hänelle lämpimän hymyn. Kolli hymyili minulle takaisin.

"Toivon, että se tapahtuu pian. En malta odottaa, kenet saan mestarikseni", kollipentu ilmoitti. Katsoin häntä yhä lempeästi hymyillen.

"No, tahdotko kuulla tarinan siitä, kuinka Tuhotähti aloitti sodan kauan sitten minun ollessani oppilas?" kysyin Terhopennulta. Kolli kohautti lapojaan.

"Paatsamapilvi on kertonut minulle siitä jotain, mutta olisi kivaa, jos sinäkin voisit kertoa siitä", pentu naukui.

"Okei.. Mistähän aloittaisin. No, minä olin juuri saanut oppilasnimeni, kun sota oli aluillaan. Myrskyklaani siirtyi Jokiklaanin leiriin valmistautumaan sotaan, ja eräänä päivänä se alkoi nelipuilla. Taistelin itse silloisien parhaiden ystävieni; Kipinätassun ja Ruostetassun kanssa", selitin. Terhopentu katsoi minua hieman hämmästyneenä.

"Oliko Kipinätassu minun emoni?" kolli kysyi päätään kallistaen.

"Ehei, Kipinätassu siirtyi sodan jälkeen Varjoklaaniin kumppaninsa Piikkitassun perässä, hän sai soturinimekseen Kipinähäntä ja on nyt jo kuollut, kuten myös Piikkihäntä. Kun sota eteni ja Kipinätassu oli vaihtanut puolta hyvästä pahaan, Ruostetassukin löysi itselleen seuraa, nimittäin Tuuliklaanin Pisaratassun. Hetken yritin taistella yksin, kunnes löysin klaanitoverini, Vinhatassun", selitin ja pidin pienen tauon kääntäessäni katseeni vierelläni istuvaan Vinhasiipeen.

"Olitko sinä siellä?" Nokkosnenä päätyi kysymään isoisältään.

"Olin, tavallaan. Kuolin joku aika sodan jälkeen, mutta sitten synnyin uudelleen tähän maailmaan", laikukas kolli kertoi hieman epäröiden.

"No niin, minäpä jatkan. Kun taistelimme Vinhasiiven kanssa, saimme vastaamme Tuuliklaanin päällikön, Tundratähden. Yllättävän hyvin taistelimme häntä vastaan, mutta epäonnekseni hänen kyntensä osuivat silmääni.. Osaatte kai kasvoistani päätellä, mitä tapahtui", nau'uin ja käänsin kasvojeni oikean ja samalla silmättömän puolen kaksikon suuntaan. Terhopentu irvisti.

"Hän vei silmäsi", kolli ymmärsi ja näytti pahoittelevalta.

"Aivan. Kävimme parantajalla ja sen jälkeen menimme hetkeksi Jokiklaanin leiriin ja kävimme katsomassa Jokiklaanin silloisen parantajan Tähtiturkin ja hänen kumppaninsa Tammijalan kahta pientä pentua. Kun olimme viipyneet leirissä jonkun aikaa ja koin olevani valmis taistelemaan, palasimme nelipuille. Siellä ymmärsin todella rakastavani Vinhatassua, ja vain vähän aikaa sodan jälkeen meistä tulikin kumppaneita", nau'uin hymyillen ja käänsin katseeni kumppaniini, "sodan jälkeen minä ansaitsin myös soturinimeni, ja vähän siitä eteenpäin Vinhatassusta tuli Vinhaviiksi. Sodan jälkeen Kipinätassu siirtyi Varjoklaaniin ja Ruostetassu Tuuliklaaniin, uusissa klaaneissaan he ansaitsivat soturinimensä; Kipinähäntä ja Ruosterauta", päätin tarinani ja jäin odottamaan Nokkosnenän tai Terhopennun reaktiota.

//Nokkonen tai Terho?

Usvahäntä 28.04.2017

Elämä klaaninvanhimpana oli ollut viimeisimmät päivät hyvin nautinnollista ja rauhallista. Eilen auringonlaskun aikaan olimme käyneet Vinhasiiven kanssa ulkoilemassa hieman, mutta vähän matkan päästä minun oli pakko myöntää, että olin tullut vanhaksi. Askeleeni olivat olleet hyvin kohmeisia, mutta ei kylmyyden vuoksi. Eilen oli ollut suhteellisen lämmin päivä, joten kohmeisuuden syy oli ainoastaan vanhuus. Olin myös hengästynyt muutamasta juoksuaskeleesta ja sen vuoksi olimme Vinhasiiven kanssa joutuneet palaamaan takaisin leiriin. En minä valittanut, sillä olin saanut elää aivan mahtavan elämän. Ainoa, joka minua hieman harmitti oli se, että en tiennyt, olivatko vanhempani tai muut sisarukseni elossa. Veljeni Gari oli kauan sitten löytänyt tiensä Tuuliklaaniin, mutta hän ei osannut silloin sanoa, missä vanhempamme ja muu perheemme oli, enkä siitä silloin ollut kovinkaan kiinnostunut. Garista tuli sittemmin Tuuliklaanin soturi Leopardikarva, mutta hän kuoli melko nuorena, joka mielestäni oli kovin ikävää. Kuulemani mukaan hän oli saanut pentuja Jokiklaanin varapäällikkö Tähtitaipaleen kanssa. Jossain hyvin syvällä sisimmässäni toivoin, että voisin tavata erakkoperheeni vielä ennen kuolemaani, mutta tiesin sen olevan mahdotonta. Tähtiklaani tuskin soisi minulle elinaikaa paria kuuta enempää, enkä uskonut, että voisin nähdä enää viherlehteä. Toisaalta ajatus kuolemasta sai minut surulliseksi, mutta siitä huolimatta olin myös iloinen. Tähtiklaanissa voisin tavata taas Huuruliljan, Nopsatassun, Sumuturkin, Varjohaukan ja kaikki muut kuolleet pentuni ja heidän pentunsa.

"Usvahäntä", kuulin kumppanini kuiskauksen viereltäni. Avasin ainoan silmäni ja käänsin hitaasti meripihkaisen katseeni kohti laikukasta kumppaniani. Hän oli noussut istumaan ja hän katsoi minua lempeästi hymyillen. En voinut muuta kuin hymyillä takaisin.

"Kerro", nau'uin lämpimällä äänellä Vinhasiivelle ja kampesin itseni hitaasti istumaan. Kolli katsoi minua hymyillen yhä lämpimästi.

"Ei minulla ole mitään sen kummempaa asiaa. Tahdon vain viettää aikaa kanssasi, olethan sentään kumppanini", mustavalkoinen kollikissa huomautti ja puski harmahtavalla kuonollaan takkuista siniharmaata turkkiani.

"Niin. Onko sinulla mielessäsi jotain erityistä, mitä tahtoisit tehdä?" kysyin kollilta ja räpäytin pari kertaa meripihkaista silmääni, jossa näkö alkoi vanhuuden myötä pikkuhiljaa sumentua.

"Voisimme katsomaan Kamomillapisaran pentuja, hän synnytti muutama päivä sitten, jos satut vielä muistamaan", Vinhasiipi naukui leikkisästi ja katsoi minua virnistäen.

"Tietenkin muistan, ei minun muistissani mitään vikaa ole. Mennään vain", nau'uin ystävällisellä äänellä ja nousin seisomaan. Hieman epävarmoin ja horjuvin askelin kuljin kumppanini perässä ulos klaaninvanhimpien pesästä. Leirin pääaukion raikas tuoksu tunkeutui heti sieraimiini ja vedin sitä keuhkoni täydeltä, mutta syvään hengitys sai minut yskimään muutaman kerran. Jouduimme siis pysähtymään.

"Oletko kunnossa?" Vinhasiipi kysyi huolestuneena ja peruutti vierelleni. Nostin ainoan silmäni katseen kollille ja hymyilin, vaikka se olikin ennemmin vain irvistys.

"Paremmassa kuin koskaan", vastasin ja lähdin hitaasti jatkamaan matkaa eteenpäin. Leirin pääaukiolla oli lähestulkoon tungosta. Oppilaat aterioivat keskenään ja näyttivät taisteluharjoituksissa oppimiaan liikkeitä, kun taas soturit keskustelivat keskenään hieman hiljaisemmin, he aterioivat myös. Erotin Korppitähden päällikön pesän edustalta juttelemassa varapäällikkönsä Saniaishännän kanssa. Käänsin katseeni takaisin kohti pentutarhaa, jonne kumppanini kanssa suuntasimme. Vinhasiipi pääsi minua ennen pesän sisäänkäynnille, joten hän pujahti sisään pensaikon alle pienestä kolosta. Kumarruin ja kuljin kumppanini perässä sisään pesään. Hetken ajan jouduin totuttelemaan pesän hämäryyteen. Olin vain reilu kuu aiemmin asuttanut tätä pesää, mutta se tuntui paljon kaukaisemmalta. Erotin pesän laitamilla Kamomillapisaran kehon ja hänen vatsansa vierellä kolme pientä pentua. Lämmin tunne valtasi minut samassa, ja astuin kumppanini ohi lähemmäs tytärtäni ja kolmea pientä pentua.

"Hei", Kamomillapisara naukui ystävällisellä äänellä meille kahdelle. Hän nosti hetkeksi minulta perityt meripihkasilmänsä meihin, kunnes laski ne pian kolmeen pieneen karvanyyttiin, jotka painelivat pikkuruisilla tasuillaan kuningattaren pehmeää vatsaa.

"Oletteko jo nimenneet nämä pikkuiset?" kysyin tyttäreltäni hymyillen leveästi. Olin niin onnellinen, etten vain voinut lakata hymyilemistä.

"Tässä ovat Laventelipentu, Hiillospentu ja Viimapentu", tyttäreni esitteli kolme pentuaan koskettaen vuoroperään heidän päälakiaan. Nimi Viimapentu sai kylmät väreet värisyttämään vanhaa kehoani.

"Viimasumunko mukaan?" kysyin vaaleanharmaalta kuningattarelta, joka nyökkäsi hitaasti. Ilman Viimasumua en olisi nyt tässä. Kun hän kuollessaan vaihtoi uskonsa Pimeyden Metsästä Tähtiklaaniin, ainoa keino päästä elämään onnellista ja ikuista elämää Tähtiklaanin nummille oli vaihtaa paikkoja minun kanssani. Niinpä minä palasin Tähtiklaanista takaisin maanpinnalle. Vaikka kyseinen kolli olikin saanut aikaan paljon pahaa, hän lopulta päätyi tekemään päätöksen, jota minä kunnioitin syvästi ja olin opettanut myös pentuni kunnioittamaan. Ilmeisesti kunnioituksesta tyttäreni oli nimennyt pentunsa kissan mukaan, josta kuitenkin monella oli pahoja aatteita. Viimasumu oli toki murhannut Myrskyklaanin päällikön, Leijonatähden ja auttanut Viiltotähteä hyökkäämään synnyinklaaniaan vastaan. En kantanut kollille kaunaa, eikä kenenkään muunkaan pitäisi. Hän kuitenkin katui tekojaan. Tunsin Vinhasiiven laskevan häntänsä lavalleni, joka sai minut säpsähtämään. Käännyin kohti kumppaniani ja samassa huomasin, että olin ollut vähällä nukahtaa ajatusteni kanssa. Niin oli käynyt usein edellisinä päivinä.

"Pitäisikö meidän palata nyt pesään", Vinhasiipi ehdotti ja katsoi minua lempeästi vihreillä silmillään. Nyökkäsin hänelle ja käänsin sitten katseeni vielä kerran Kamomillapisaran pentuihin.

"He ovat kovin kauniita", nau'uin vielä ja käänsin selkäni tyttärelleni ja tuon pennuille, jotka olivat Myrskyklaanin uusimpia tulokkaita. Jatkoin matkaani Vinhasiiven perässä ulos pentutarhasta. Vilkaisin vielä kerran taakseni jääviä pentuja ja tytärtäni, mutta jatkoin sitten matkaani kumppanini perässä leirin pääaukiolle. Huomasin Paatsamapilven loikoilevan pesän ulkopuolella ja nauttivan auringosta.

Kun saavuimme Vinhasiiven kanssa klaaninvanhimpien pesälle, hän antoi minun astella ensimmäisenä sisään. Kun olin päässyt hämärään pesään, kolli tuli perässäni. Asetuin omalle sammalvuoteelleni, joka oli entisen mestarini Leopardiloikan entinen peti. Vinhasiipi asettui viereiselle pedille ja hitaasti painoi kuononsa sammaliin ja sulki vihreät silmänsä. Minäkin suljin oman silmäni. Olin kovin väsynyt, vaikka olinkin herännyt vain vähän aikaa sitten. No.. Vanhuus ei tullut yksin.

Sädepentu

Tunsin, kuinka vieressäni makaava pieni möykky liikahteli. Se oli kuitenkin vielä unessa, mutta silti se jaksoi aina liikkua. Tossa tilassa jossa olimme oli jo hetken aikaa ollut oudon hiljaista. Olin kuullut vain vieraampaa matalaa ääntä ja ison möykyn lämmintä ja rauhoittavaa ääntä. Pian he alkoivat taas puhua. Yritin saada selvää, mutta en vielä kunnolla ymmärtänyt, enkä oikeastaan kamalasti pian enää välittänytkään. Puhe oli rauhoittavaa ja mukavaa, mutta huomioni heräsi vasta, kun toinen ääni alkoi selvästi puhumaan minusta ja pienemmästä möykystä. He puhuttelivat meitä aluksi pentuina, kunnes alettiin puhua nimistä.

"Ajattelin, että naaras voisi Sädepentu", ison möykyn ääni lausui ja heti perään kuului matalaäänistä myötäilyä. *Olenko minä Sädepentu? Kuulostaa kauniilta, mutta mikä on säde? Liittyykö se valoon? Emo on joskus puhunut valosta, jonka näkisimme, mutta en ole nähnyt mitään muuta, kuin mustaa* ajattelin mielessäni ja painauduin lähemmäs toisia. Halusin jo avata silmäni, mutta en tiennyt miten. Halusin kuitenkin nähdä kaiken ympäröivän maailman.

"Kuinka avaan silmäni?" kysyin ja puskin emoani kuonollani.

"Ne aukeavat sitten kun olet valmis", hän vastasi lämpimällä äänellä ja nuolaisi turkkiani. Huokaisin syvään ja asetuin takaisin makuulle. Oli ihan liian raskasta yrittää väkisin avata silmiäni, jotka eivät ollenkaan totelleet. Laskin pääni veljeni selän päälle ja yritin saada unta. Olin kuitenkin liian malttamaton, joten uni loppui lyhyeen. Hitaasti mutta varmasti, tunsin, kuinka luomeni rentoutui ja hiljalleen antoi periksi. Pian näinkin jo ensimmäisen valonsäteen ja näin ympärilleni. Silmäni olivat kuitenkin vasta ihan raollaan ja näkökenttä oli sumea. Erotin kuitenkin vierelläni makaavan siniharmaan kissan, joka katsoi minua ystävällisesti.

"Mi-minä näen", henkäisin ja katsoin hölmistyneenä ympärilleni.

"Oletko sinä emoni?" kysyin pienellä äänelläni.

//Usva?

Usvahäntä

Katsoin lempeästi hymyillen Sädepentua, joka oli juuri avannut kauniit, meripihkaiset silmänsä ensimmäistä kertaa lyhyen elämänsä aikana.

"Voi pikkuinen, kyllä, minä olen sinun emosi. Minun nimeni on Usvahäntä", kerroin raidalliselle naaraspennulle lempeästi hymyillen.

"Kuka tuo on?" Sädepentu kysyi ja käänsi katseensa vierellään makaavaan Halavapentuun, joka ei vielä ollut avannut silmiään.

"Hän on sinun veljesi, Halavapentu", Vinhasiipi naukui. Sädepentu käänsi meripihkaisen katseensa isäänsä.

"Kuka sinä olet?" pentu kysyi. Vinhasiipi hymyili leveästi pennulle.

"Minä olen sinun isäsi, Vinhasiipi", soturi kertoi ja kosketti hellästi kuonollaan tyttärensä turkkia.

"Emo, miksi sinulla on vain yksi silmä, kun isällä on kaksi?" Sädepentu päätti kysyä lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

"Menetin silmäni kauan sitten sodassa", kerroin. En edes voinut laskea, kuinka monesti olin kertonut kissoille silmäni menetyksestä. Ei se minua kuitenkaan haitannut, sillä kerroin mielelläni itsestäni muille.

"Sodassa", Sädepentu toisti hiljaa. En ollut ihan varma, ymmärsikö hän, mikä sota oli.

//Säde tai Halava?

Sädepentu 12.04.2017

"Sota? Mikä on sota?" kysyin silmät pyöreänä. Se taisi olla hurja asia, sillä eihän emo olisi muuten menettänyt silmäänsä. Hän näytti hetken miettivältä ja katsoi isääni.

"Sodassa kissat taistelevat toisten klaanien kissoja vastaan. Se ei kuitenkaan ole sinun murheesi vielä pitkään aikaan", Usvahäntä naukaisi lempeällä, mutta määrätietoisella äänellä. Mietin, minkälaista olisi olla sodassa ja taistella.

"Joudunko minä joskus sotaan?" kysyin päätäni kallistaen.

"Ei sitä voi koskaan tietää, mutta kuten sanoin, sinun ei tarvitse murehtia niistä asioista noin pienenä", hän vastasi ja katsoi jälleen Vinhasiipeä.

"Milloin Halavapentu avaa silmänsä?" utelin lisää ja tökkäsin veljeäni kuonolla lapaan. Hän ei ollut vielä avannut silmiään, vaikka minä olin jo ehtinyt. Halusin nähdä hänen silmänsä jo.

"Hän avaa ne sitten, kun on hänen mielestä oikea aika"

Tuhahdin kärsimättömästi ja käperryin pieneksi nyytiksi emoni vatsan vierelle. Ympäröivä maailma näytti niin suurelta ja tunsin oloni kovin pieneksi. Nostin pääni etutassujeni päältä ja katsoin emoani. *Näytinkö minä samalta kuin hän?* tuumin ja katsoin sitten vieressäni makaavaa Halavapentua, jonka turkki oli valkea ruskeilla laikuilla. katsoin lapani yli selkääni ja kylkeäni, jotka olivat muuten emoni tavoin siniharmaa, mutta siinä oli mustia raitoja. hymähdin pienesti ja käänsin katseeni muualle, jolloin huomasin pesän seinässä olevan aukon, jonka ulkopuolella liikkui lisää kissoja. Katsoin Usvahäntää anovasti silmiin.

"Saanko mennä ulos?" kysyin anovasti.

//Usva? Halava?

Terhopentu 13.04.2017

"Mutta...mutta miten pääsit takaisin?" vinguin pelokkaasti. Vihreät silmäni olivat pelosta suurina ja pieni häntäni värisi pelosta. Päässäni pyöri kysymyksiä johon vain Usvahäntä pystyi vastaamaan. Usvahäntä hymyili minulle lempeästi silmässä iloinen katse.

"Miten pystyt elää uudelleen? Onko Tähtiklaani mukava? Ottaako se minutkin kun kuolen ja palauttaa takaisin elämään?" kuiskin peloissani. Nyt sisälläni kuohui kauhua.

"Terhopentu, Tähtiklaani ottaa hyvät kissat, mutta ilkeät kissat menevät Pimeyden metsään. Kyllä, Tähtiklaani on mukava ja oikeudenmukainen. Tähtiklaani lähetti minut elää uudelleen", naaras vastasi rauhallisesti ja lempeästi. Vastasin Usvahännälle hymyllä. Kipinäsielu tuhahti takanani ja veti minut hännällään pois Usvahännän luota. Vinkaisin hämilläni ja huidoin harmailla käpälilläni sokkona ilmaa.

"Anna Usvahännän olla! Hän on nyt emo joka ei ole sinun emosi! Sädepentu ja Halavapentu tarvitsevat häntä enemmän, kuin sinä!" Kipinäsielu sihisi vihaisesti häntä viuhtoen.

*Hän on kateellinen, kun olen Usvahännän kanssa enkä hänen!" mietin ja mulkoilin emoani vihaisesti vihreillä silmilläni. Aloin vihaisesti mököttää. Suopentu nukkui vieressäni hiljaa tuhisten unissaan. Tönäisin veljeäni vihaisesti. Kietaisin käpäläni alleni ja tuijotin läpitunkevasti Usvahäntää.

*Tahdon tietää lisää!* mietin. Olin nyt vihainen emolleni.

//Usva? Kipinä? Suo? Vaikka Säde ja Halavakin? Sori, kun nyt vasta tuli xd

Usvahäntä 15.04.2017

"Saanko mennä ulos?" Sädepentu kysyi ja katsoi minua anoen. Kasvoilleni levisi lämmin hymy. Kosketin kuonollani tyttäreni kuonoa.

"Saat mennä sitten, kun Halavapentukin on avannut silmänsä. On epäreilua, jos sinä saat mennä, mutta hän ei", huomautin. Sädepentu nyökkäsi.

"Meneekö siinä kauankin, että Halavapentu avaa silmänsä?" raidallinen naaraspentu kysyi ja tökkäsi hellästi etukäpälällään veljeään.

"Älä töki veljeästi, Sädepentu. Hän avaa silmänsä, kun sen aika on", vakuutin naaraspennulle ja hymyilin hänelle lempeästi. Sädepentu vaikutti uskovan. Hän painoi päänsä vasten vatsaani ja sulki kauniit meripihkaiset silmänsä.

Oli kulunut jo jonkun aikaa siitä, kun Halavapentu oli avannut silmänsä. Nyt kaksi pentua leikkivät keskenään ahtaassa pentutarhassa.

"Emo, voimmeko me mennä ulos? Halavapentu on avannut silmänsä ja pentutarhassa ei ole mitään tekemistä", Sädepentu naukui ja heitti sammalpallolla veljeään, joka ei ollut valmistautunut siihen, joten pallo lensi suoraan kollia kasvoihin. Halavapentu säpsähti, mutta virnisti siskolleen lempeästi. Kolli heitti sammalpallon päin sisartaan, joka väisti sen taitavasti.

"Kyllä te voitte. Mennään kaikki yhdessä", nau'uin hymyillen. Sädepentu ja Halavapentu katsoivat toisiaan innoissaan. Nousin ylös sammalvuoteeltani ja ohjasin pennut leirin pääaukiolle. Aurinko paistoi kirkkaana pilvisellä taivaalla.

"Mitä mieltä olette leirin pääaukiosta?" kysyin kaksikolta.

//Halava tai Säde?

Terhopentu

Usvahäntä väläytti minulle lempeän hymyn. Katselin häntä pää kallella.

"Olet hassun näköinen, kun toisen silmäsi kohdalla ei ole mitään", nau'uin ja heilautin häntääni.

"Ei noin saa sanoa!" Kipinäsielu soimasi ja veti minut kauemmas Usvahännästä käpälällään.

"Se on totta!" mutisin ja möyri emoni ylitse hänen selkänsä viereen. Kipinäsielu tuhahti närkästyneesti ja laski päänsä käpälilleen. Suopentu tuhisi hänen vatsansa suojissa hiljaa.

*Emon poika!* mietin näreissäni. Minulla oli nyt ärtynyt olo. Usvahäntä tuijotti minua yhdellä silmällä. Mulkaisin häntä ja pujahdin ulos pesästä. Hiirenkorvan aurinko lämmitti harmaata turkkiani ja rentoutti mieltäni. Hymyilin ja rojahdin kyljelleni maahan ottamaan aurinkoa. En kumminkaan tahtonut olla yksin. Nousin seisomaan neljälle tassulleni ja köpöttelin takaisin pesään. Loikin Usvahännän viereen. Laskin katseeni maahan.

"Anteeksi siitä mitä sanoin", miu'uin hiljaa.

//Usva? Sori minu xd

Sädepentu 09.04.2017

Tunsin, kuinka vieressäni oleva suunnilleen kokoiseni möykky alkoi liikahdella. Se oli tehnyt niin monta kertaa aikaisemminkin, mutta tällä kerralla se liikkui paljon enemmän. En edes tiennyt, miksi sen piti liikkua aina niin paljon, vaikka minä en liikkunut juuri koskaan. Tunsin pientä puristusta kehossani ja, kuinka tuo outo möykky alkoi lähteä. Yritin tarttua siihen, sillä vaikka möykky olikin ärsyttävä liikkuessaan, oli siitä tullut joillain tavalla tärkeä minulle. En kuitenkaan saanut siitä otetta, sillä tuo paikka jossa olin, oli alkanut käyttäytyä kummallisesti. Pian möykky oli kokonaan poissa. Nyt minulla oli ainakin enemmän tilaa, mutta oloni oli yksinäinen ja halusin lähteä möykyn perään. Yhtäkkiä tunsin, kuinka jokin alkoi työntää minua pois. Ehkä pääsisin sittenkin möykyn luokse. Molempiin kylkiini alkoi sattua ja jalkani oli huonossa asennossa. Hetken kuluttua tunsin jonkin tarttuvan niskastani ja yritin heti vastustella. Halusin vain möykyn luokse. Jokin karhea koski turkkiani ja alkoi sukia sitä. En ollut enää kylmissäni ja liikkuminen helpottui, mutta peloissani olin yhä, sillä en tuntenut möykkyä vieläkään missään. Jokin tarttui taas niskastani ja laski minut jonkin isomman möykyn viereen. Jokin vaisto yritti viedä minut lähemmäs isoa möykkyä, mutta en vielä tohtinut uskaltaa. Möykystä kuuluva rauhoittava pörinä sai minut kuitenkin pian rauhoittumaan ja uskalsin ryömiä lähemmäs. Onnekseni pian tuttu kokoiseni möykky palasi vierelleni. Inahdin tyytyväisenä ja painauduin lähemmäs molempia möykkyjä. Pian kuitenkin huomasin, kuinka iso möykky ei enää liikkunutkaan. Yritin puskea sitä päälläni, mutta ei auttanut. En kuitenkaan kiinnittänyt asiaan enää huomiota, vaan käperryin pienelle kerälle, kunnes ympärillä alkoi kuulua paljon eri ääniä ja iso möykky katosi viereltäni. Pienempikin möykky katosi, mutta pääsin kuitenkin pian takaisin sen luokse. Olimme joutuneet jonkin toisen ison möykyn vierelle, joka ei tuntunut yhtä turvalliselta ja nälän tunne möyri vatsassani, mutta en uskaltanut liikkua. Pysyin tiukalla kerällä tutun möykyn vierellä ja yritin nukahtaa. *On minulla sentään hänet* Uni ei kuitenkaan tullut, enkä tiennyt nukkuiko kukaan muukaan. Hapuilin varovaisesti pienillä kynsilläni pehmeää alustaa, jonka päällä olin möykkyjen kanssa. Tartuin aina sopivasta kohdasta kiinni ja vedin itseäni kauemmas muista, kunnes olin tullut alustan reunalle, enkä saanut enää otetta tassuillani. Päätin yrittää päästä alas, mutta se tuntui liian vaikealta ja pian tunsin putoavani. Pudotus ei ollut suuri, mutta jalassani oli pientä kipua ja minulla oli jälleen kylmä. Päästin suustani säälittävän vinkaisun samalla, kun yritin päästä ylös ja takaisin möykkyjen luokse. Hetken kuluttua jokin tarttui minua jälleen niskasta ja laski minut karvaisten möykkyjen vierelle. En enää jaksanut vastustella tai päästää inahdustakaan, vaan jäin paikoilleni makaamaan. Pian uni otti minusta kuitenkin vallan.

Heräsin yllättäen, kun niskanahkaani jälleen tartuttiin ja minut nostettiin ilmaan. Inahdin tyytymättömästi ja yritin sätkiä tuota tassuillani. Se ei kuitenkaan irrottanut otettaan, mutta en luovuttanut, vaan tartuin kynsilläni sen kuonoon. Ympäriltäni alkoi kuulua huvittuneita ääniä ja minut laskettiin takaisin sen ison möykyn viereen, joka oli aiemmin kadonnut. Kiirehdin sen vatsalle ja aloin juomaan lämmintä nestettä. Pian myös kokoiseni möykky laskettiin vierelleni ja hänkin alkoi juomaan. *Onko tuo isompi emoni ja tuo toinen veljeni?* tuumin.

//Usva? Halava? cx

Usvahäntä

Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy kuullessani Terhopennun sanat.

"Ei se mitään. Tiedän, että en ehkä ole mikään kaunein kissa Myrskyklaanissa, mutta olen ylpeä itsestäni, sillä menetin silmäni kauan sitten sodassa pahoja kissoja vastaan ollessani vasta oppilas", selitin Terhopennulle. Pennun suu loksahti auki hämmästyksestä.

"Ihanko totta?" harmaa kollikissa kysyi ja istuutui eteeni katsoen minua hämmästyneenä. Hymyilin hänelle lempeästi.

"Kyllä. Se sota oli Tuhotähden aiheuttama. Tuhotähti oli kauan sitten Varjoklaanin päällikkö. Hän kuoli sodassa ja joutui Pimeyden Metsään", kerroin.

"Sinun täytyy olla todella vanha", Terhopentu totesi.

"Niin.. Olen tosin kuollut aiemmin. Vietin Tähtiklaanissa jonkun aikaa, mutta palasin takaisin Kuolonklaanin valloittaessa Myrskyklaanin", selitin. Terhopentu vaikutti olevan nyt hyvin hämillään. Hän vaikutti pohtivan kaikkea kertomaani.

"Eli sinä tiedät, millaista on olla Tähtiklaanissa? Voitko kertoa siitä minulle?" harmaa pentu pyysi. Nyökkäsin.

"Tietenkin voin. Tähtiklaanissa on ihanaa. Siellä ei ole sotia, ja joka päivä on aivan mahtava. Riistaa on riittävästi kaikille aina, kukaan ei kärsi nälästä, ei ole rajakiistoja tai mitään, mikä voisi tehdä elämästä hirveää. Parasta on se, että saa olla rakkaimpiensa kanssa", nau'uin hieman haikealla äänellä Terhopennulle, joka kuunteli tarkasti.

//Terho?

Sädepentu 10.04.2017

Heräsin unestani tuntiessani vieressäni makaavan pienen möykyn liikahtelevan ja ääntelevän pienesti. Iso möykky taisi nukkua vielä, enkä halunnut herättää sitä vielä. Päästin suustani pienen vinkaisun ja lähdin ryömimään kauemmas möykyistä. Tällä kerralla onnistuin välttämään alustalta putoamisen ja pääsin jatkamaan tutkimusmatkaani ilman, että kukaan ottaisi niskastani kiinni ja kiikuttaisi taas jonnekin. Ryömiminen oli kuitenkin hidasta ja tuntui, kuin en olisi liikkunut yhtään minnekään. Epäröin hetken, mutta päätin kuitenkin koittaa nousta kaikille jaloilleni. Keräsin voimani ja koitin varovaisesti nostaa vatsaani ylös maasta. Ympäriltäni alkoi kuulu jälleen hiljaisia kuiskauksia, jotka kuulostivat lähinnä innostuneilta. Yhtäkkiä tunsin jännittäväni hieman. *Kuinka monta täällä on?* Kysyin hiljaa mielessäni ja odotin vielä hetken, ennen kuin yritin uudestaan. Jalkani eivät kuitenkaan totelleet, enkä jaksanut liikkua enää edes tuttujen möykkyjen luokse. Nälkä ja kylmyys rasittivat ja yritin saada apua vikisemällä. Lopulta hampaat tarttuivat niskaani ja nostivat minut ilmaan. Joku samassa tilassa oleva sanoi jotakin, mutta en saanut siitä selvää. Kömmin takaisin ison ja pienen möykyn vierelle ja ryömin ison möykyn vatsalle, alkaen imeä lämmintä ja makeaa nestettä. Molemmat möykyt tuoksuivat samalta, mutta lähistöllä oli muitakin hajuja, joita en vielä ollut tutkinut. Olin kuitenkin liian väsynyt enää liikkumaan, joten päätin käpertyä pehmeiden möykkyjen vierelle pieneksi keräksi ja alkaa nukkumaan.

//Halava? Usva?

Usvahäntä 11.04.2017

Katselin ylpeänä kahta pientä pentuani. Aamu oli juuri valjennut, ja Kipinäsielu oli poistunut pesästä pentuineen. Vinhasiipi asteli sisään pentutarhaan ja katsoi minua lempeästi. Paatsamapilvi taas nukkui omalla sammalvuoteellaan sikeästi.

"Hei, oletko miettinyt pennuille jo nimiä?" mustavalkea kumppanini kysyi ja istuutui vierelleni. Hymyilin hänelle lempeästi.

"Ajattelin, että naaras voisi olla Sädepentu", ehdotin. Kolli nyökkäsi.

"Se on erittäin hieno nimi pennullemme", kolli vakuutti ja katsoi lempeästi pientä naaraspentua, joka makasi veljensä vierellä vatsani äärellä.

"Entä oletko sinä miettinyt nimiä?" kysyin.

"Meinasin ehdottaa naaraalle Mutapentua, mutta Sädepentu sopii vallan mainiosti. Ehkä kollipentu voisi olla Halavapentu?" kumppanini ehdotti ja kosketti kuonollaan kollipennun selkää. Pentu säpsähti, mutta jatkoi sitten uniaan kaikessa rauhassa.

"Se on oikein hieno nimi", nau'uin kehräten.

"Sädepentu ja Halavapentu", Vinhasiipi maisteli nimiä ääneen. Nostin sitten hieman huolestuneen katseeni kumppaniini. En ollut kertonut hänelle siitä, että tämä olisi viimeinen pentue, jonka tulisimme saamaan. Mielestäni se olisi nyt hyvä kertoa. Vedin syvään henkeä.

"Onko kaikki hyvin?" kumppanini kysyi ja katsoi minua huolissaan vihreillä silmillään.

"On. Minun täytyy vain kertoa sinulle jotain", nau'uin epäröiden. Tiesin, että Vinhasiipi tukisi minua aina kaikessa, mutta olisiko hän kovin pettynyt, jos vain kertoisin tämän hänelle suoraan päin naamaa?

"Kerro vain", Vinhasiipi naukui ja katsoi minua yhä vain huolestuneempana.

"Tämä on viimeinen pentue, jonka tulemme saamaan. Kehoni on varoittanut minua jo muutamaan otteeseen siitä, että olen vanhenemassa. Pyörtyminenkin johtui siitä", kerroin haikeasti kumppanilleni. Vinhasiipi hymyili minulle vain lempeästi.

"Ei minua haittaa, voimmeko me saada enää pentuja. Sinä olet minulle tärkein aina, enkä hylkää sinua, vaikka mitä tapahtuisi", Vinhasiipi naukui.

"Kiitos", kuiskasin ja katsoin kumppaniani. En voinut sanoin kuvailla, kuinka paljon häntä rakastinkaan.

//Säde tai Halava vois jatkaa?

Usvahäntä

"Kuiskevirta kertoi minulla eilen, että minä odotan pentuja. Tahdoin vain kertoa tämän sinulle, koska olet klaanimme päällikkö ja ajattelin, että sinun olisi tärkeää tietää tästä. Olen pian siirtymässä pentutarhaan, vaikka en usko pentujen syntyvän vielä vähään aikaan. Päivät ovat olleet tuulisia, enkä tahdo ottaa riskiä, että jään puun alle ja minun ja Vinhasiiven pennut kuolevat siinä samalla", nau'uin päällikölle. Korppitähti nyökkäsi.

"On mahtavaa saada noinkin hyvä uutisia tällaisten kamaluuksien keskellä. Kuiskevirta oli Myrskyklaanille suuri menetys", tumma kolli naukui ja huokaisi.

"Niin oli.. Uskon kuitenkin, että Kortelampi on yhtä hyvä parantaja Myrskyklaanille kuin Kuiskevirtakin oli", sanoin.

"Toivon mukaan niin käy", päällikkö hymähti ja loihti kasvoilleen pienen hymyntapaisen. Sitten hän käänsi katseensa parantajan elottomaan ruumiiseen. Kolli vilkaisi kysyvästi minua, hän aikoi ilmeisesti kertoa klaanille, mitä oli tapahtunut, mutta tahtoi ensin ilmoittaa minulle, että keskustelumme oli tullut päätökseen. Osasin päätellä sen, sillä yleensä päälliköt tekivät niin kissan kuoltua. Nyökkäsin päällikölle. Hän asteli lähelle Kuiskevirran ruumista, myrskyklaanilaiset huomasivat sen ja hiljenivät pian. Huomasin, että Kortelampi asteli ulos klaaninvanhimpien pesästä Saniaishännän perässä. Kolli käänsi katseensa kuolleeseen mestariinsa, jonka edessä Korppitähti seisoi.

"Kuten ehkä teille on kerrottu, puu kaatui Kuiskevirran päälle hänen ollessaan keräämässä yrttejä. Tuuli on kova, jonka vuoksi pyydän jokaista myrskyklaanilaista olemaan varovainen, kun liikkuu metsässä. Kuiskevirta oli koko Myrskyklaanille suunnattoman tärkeä ja tulemme muistamaan hänet hyvänä parantajana. Toivon, että Kortelampi hoitaa parantajan tehtävät yhtä hyvin kuin Kuiskevirtakin teki", tumma kolli naukui kovaan ääneen.

//Korppi, Korte tai joku? xdd Oikeest tänää tulee tönkköö pahottelut siitä :c

Kortelampi 04.04.2017

Olimme palanneet leiriin jonkun aikaa sitten, sillä Muistosielun oli ollut kiirehdittävä partion matkaan. Minä itse olin hakenut parantajan pesästä muutamia yrttejä ja mennyt tarkistamaan klaaninvanhimpien kunnon. Ihmetyksekseni Kuiskevirta ei ollut silloin pesässä lajittelemassa yrttejä, kuten tavallisesti, joten arvelin hänen lähteneen keräämään yrttejä. Sitten aivan yllättäen Saniaishäntä oli sännännyt pesään.

"Kortelampi", kolli sanoi hiljaa, hieman surumielisellä äänellä. Kurtistin kulmiani hämmentyneenä ja istahdin alas todeten:

"Sinulla taitaa olla minulle melko ikäviä uutisia, vai?"

"Kuiskevirta...", Saniaishäntä naukui. "Hän jäi kaatuvan puun alle ollessaan keräämässä yrttejä. Olen pahoillani..."

Tuijotin edessäni seisovaa kollia kauhistuneena. Kuiskevirtako... kuollut? Ei! Ei Kuiskevirta voinut olla kuollut! Vastahan eilen hän oli lajitellut yrttejä pesässä ja nauranut minun jutuilleni.

"Tule, mennään ulos. Hänet on varmaan jo tuotu leiriin", Saniaishäntä sanoi ja saatteli minut ulos hännänpää lavoillani leväten. Päästyäni aukiolle, minut valtasi suunnaton suru. Kyyneleet kirvelivät silmiäni nähdessäni Kuiskevirran elottoman ruumiin keskellä tihkusadetta. Kiiruhdin hänen luokseen huulta purren.

"Kuiskevirta, ei... Et saa jättää minua yksin! En pärjää vielä omillani", kuiskasin pidätellen itkua. Mestarini makasi maassa liikkumatta. Hänen silmänsä olivat tiukasti kiinni ja helakanpunaiset veriläikät olivat tahrineet hieman hänen turkkiaan. Kyyristyin kuolleen parantajan viereen ja hautasin kuononi tuon turkkiin. Tuskin kuulinkaan Korppitähden sanoja kyyhöttäessäni siinä. Usvahäntä tassutti luokseni ja silitti selkääni hännällään.

*En minä pysty vielä tähän! Minulla on vielä paljon opittavaa, jos tahdon olla yhtä hyvä parantaja kuin Kuiskevirta oli*, ajattelin murtuneena. Sydämeni pato oli sortunut.

Suljin silmäni ja jäin hengittämään kuolleen mestarini tuttua, yrttistä tuoksua, joka oli lähes peittynyt kuolonhajun alle.

Seurasi aamu. Olin valvonut koko sateisen yön Kuiskevirran ruumiin vierellä. Katsoin haikeana, kuinka klaaninvanhimmat kantoivat parantajanaaraan viimeiseen lepopaikkaansa aamuauringon siivilöityessä metsään. Vanhimpien kadottua näkyvistä laahustin takaisin omaan pesääni. Pesä tuntui yllättävän tyhjältä. Tassutin Kuiskevirran vuoteen luo ja lysähdin siihen katse kiinnittyneenä jonnekin kaukaisuuteen. Ei Tähtiklaani voinut olla näin julma, että se olisi riistänyt kunnioitetun parantajan klaaniltaan noin vain. Päästin raskaan huokaisun ja laskin pääni sammaleille sulkien samalla silmäni.

*Voi Kuiskevirta, mitä minä teen ilman sinua?* En edes säpsähtänyt kuullessani jonkun astelevan sisään pesään.

//Usva? Muisto? Joku?

Usvahäntä

Astelin parantajan pesään sisään tavoitteena mennä puhumaan Kortelammelle, joka oli kadonnut pesään joku aika sitten. Kolli makasi Kuiskevirran vuoteella ja itki. Hän käänsi katseensa minua kohti kuullessaan askeleeni.

"Sinusta tulee loistava parantaja.. Kuiskevirran kuolema oli koko klaanille kova paikka, mutta sinä et saa luovuttaa", nau'uin hiljaisella äänellä mustavalkealle kollille, joka katsoi minua yhä itkuisilla silmillään. Kolli käänsi hitaasti päänsä pois ja veti syvään henkeä.

"Mutta kuinka minä pärjään ilman Kuiskevirtaa? Minulla on vielä niin paljon opittavaa", kollikissa naukui vaimealla äänellä.

"Kyllä sinä pärjäät. Ei Kuiskevirta olisi antanut sinulle parantajanimeäsi jos et pärjäisi. Hän luottaa sinuun ja niin tekee koko Myrskyklaani. Jos et osaa jotain, voit kysyä Utukatseelta neuvoa. Hän oli pitkään parantajaoppilaana, jonka vuoksi hän voi muistaa jotain, mitä sinä et", nau'uin lohdtuttavasti pojalleni ja astuin hänen vierelleen. Painoin pääni vasten hänen turkkiaan.

"Koko Myrskyklaani tukee sinua", vakuutin Kortelammelle hiljaisella äänellä.

//Korte?

Usvahäntä 08.04.2017

Kortelampi oli muutamia päiviä sitten kertonut minulle, että odotin pentuja. Istuin sotureiden pesän ulkopuolella ja katselin taivaalle, jolla leijaili kookkaita pilviä Varjoklaanin reviirin suunnasta kohti Jokiklaanin reviiriä. Aurinko oli pian korkeimmillaan, enkä ollut saanut tänään aikaiseksi oikeastaan mitään. Olin käynyt aamulla kävelyllä ja saanut kiinni yhden hiiren, mutta sen enempää en ollut tehnyt, enkä tulisi tekemäänkään. Kun Vinhasiipi palaisi partiostaan, tekisimme minulle pedin pentutarhaan.

"Hei, Usvahäntä", kuulin Laikkulammen naukuvan sotureiden pesästä. Hän asteli vierelleni ja siirsi myös katseensa taivaalle.

"Tänään on oikein kaunis päivä", mustalaikkuinen soturi naukui.

"Niin on", vastasin naaraalle ja käänsin ainoan silmäni katseen häntä kohti.

"Kuulin, että muutat tänään pentutarhalle", Laikkulampi naukui. Nyökkäsin.

"Heti, kun Vinhasiipi palaa partiosta", sanoin. Tällä hetkellä Myrskyklaanissa oli kaksi kuningatarta, joista Kipinäsielulla oli kaksi pentua. Paatsamapilvi sen sijaan oli pysynyt jo vuodenaikojen ajan kuningattarena, sillä naaras ei voinut hoitaa enää soturin tehtäviä takajalkansa vuoksi.

"Minulla on melkein jopa ikävä kuningattarena oloa.. Tosin uskon, että en tule enää ikinä saamaan pentuja, sillä kumppaniehdokkaita kun ei kovinkaan paljoa ole vuodenaikojen varrella ollut", naaras virnisti, "ja ikääkin on kertynyt sen verran, että tuskin minä edes voisin saada pentuja."

"Älähän nyt. Olet kissa parhaassa iässä. Kyllä sinä jonkun vielä löydät", nau'uin lohduttavasti naaraalle ja laskin häntäni hänen lavalleen. Samassa leirin sisäänkäynniltä kuului lähestyviä askeleita. Vinhasiipi asteli leiriin perässään partio, jota hän oli johtanut. Kolli asteli kehräten luokseni.

"Oletko valmis muuttamaan pentutarhaan?" kolli virnisti lempeästi ja hieroi kuonoaan omaani.

"Olen", nau'uin hymyillen.

"Hei, Laikkulampi", kumppanini tervehti soturia, joka istui vierelläni.

"Hei, minä tästä menenkin", laikukas naaras naukui ja poistui nopeasti paikalta. Nyökkäsin ja heilautin häntääni hyvästeiksi. Siirsin sitten katseeni kumppaniini.

"Hakisitko sinä sammalia, niin menen jo odottamaan sinua pentutarhaan", nau'uin kumppanilleni, joka nyökkäsi.

"Tietenkin", hän sanoi ja nuolaisi korvantaustaani, jonka jälkeen kolli lähti hakemaan sammalia petiäni varten. Astelin sisään pentutarhaan. Kaksi kuningatarta juttelivat keskenään sammalpedeillään, mutta hiljenivät minun tullessa paikalle.

"Hei, Usvahäntä", Kipinäsielu naukui ystävällisesti.

"Hei", tervehdin kuningattaria.

"Muutatko sinä nyt pentutarhaan?" Paatsamapilvi kysyi lempeällä äänellä.

"Muutan. Vinhasiipi hakee minulle sammalia, jonka jälkeen teen itselleni pedin", selitin kahdelle kuningattarelle, jotka hymyilivät minulle lempeästi.

"Voisit tehdä petisi tuohon meidän petiemme väliin. Siinä sinulla ja pennuillasi on takuulla lämmin olo", Paatsamapilvi sanoi.

"Kiitos, taidankin tehdä niin", vastasin kuningattarelle. Vinhasiipi asteli sisään pesään suussaan sammalpallo. Hän laski sammaleet maahan aivan eteeni.

"Kiitos", nau'uin kumppanilleni kiitollisena ja nostin sammalpallon suuhuni ja asettelin sen kahden kuningattaren petien väliin. Tein pedistä itselleni mukavan ja asetuin makaamaan siihen.

"En malta odottaa, että pentumme syntyvät", nau'uin kehräten kumppanilleni.

//Kipinä tai sen pennut voi jatkaa ja inspi meni en jaksanu oikee kirjottaa kunnol jote tönkkö:'3

Usvahäntä 09.04.2017

Koko yön minua olivat riivanneet supistukset. Ne olivat pieniä ja kestivät vain jonkun aikaa, mutta niitä tuli melko tihein välein. Paatsamapilvi oli juuri lähtenyt hakemaan Kortelampea, sillä olin todennut, että synnytys alkaisi hetkenä minä hyvänsä. Kipinäsielu oli ohjannut pentunsa pois pentutarhalta synnytyksen ajaksi. Olin kuullut, kuinka kaksi kollikissaa olivat hieman vastustelleet emonsa käskyä, mutta hänen kertoessaan, että Myrskyklaaniin tulisi uusia pentuja, jos he kiltisti poistuisivat pesästä. Kaksikko oli kiltisti loikkinut emonsa edellä pesän ulkopuolelle. Samassa Paatsamapilvi pyyhälsi sisään pesään perässään laikukas poikani. Kortelampi asettui vierelleni ja tutkiskeli minua hetken aikaa.

"Aivan, olet oikeassa. Synnytys on alkamaisillaan", Kortelampi tokaisi hetken tutkimisen jälkeen. Irvistin kivusta. Tunsin pakonomaista tarvetta alkaa ponnistamaan pennut ulos sisältäni. Hengitin raskaasti, kun seuraava supistus iski.

"Paatsamapilvi, hakisitko Vinhasiiven. Usvahäntä, sinä pärjäät mainiosti. Muista hengittää tasaisesti", parantajakissa ohjeisti minua rauhallisella äänellä. Osasin kyllä synnyttää, olinhan minä Kortelammenkin synnyttänyt. En kuitenkaan sanonut laikukkaalle kollikissalle mitään, sillä hänen tehtävänsä oli auttaa minua synnyttämään ja samalla myös pitää minut rauhallisena. Paatsamapilvi poistui pesästä leirin pääaukiolle. Supistus helpotti hetkeksi, ja saatoin tasoittaa hieman hengitystäni.

"Hyvin menee.. Ensimmäinen pentu näkyy jo", Kortelampi kertoi. En vastannut kollille, sillä koko seuraava supistus iski kehooni. Se sattui hurjasti, ja vaikka yritin pysyä huutamatta, korvia särkevä ulvaisu pääsi ulos suustani. Ponnistin niin kovaa kuin kehostani vain pystyin, kunnes tunsin ensimmäisen pennun tulevan ulos. Supistus helpotti taas hetkeksi. Vinhasiipi syöksyi sillä hetkellä pesään. Kortelampi nuoli pientä valkoruskeaa pentua. Ehdin jo pelätä pahinta, kun pentu ei hetkeen vaikuttanut liikkuvan, vaikka parantaja nuoli sitä minkä kerkesi. Silloin huomasin kuitenkin pennun vetäävän syvän henkäisyn. Sydäntäni lämmitti tieto siitä, että pentu oli elossa.

"Kollipentu", Kortelampi totesi ja työnsi pennun Vinhasiivelle, joka alkoi nuolla sitä puhtaaksi. Tunsin, kuinka toinen pentu oli tulossa ja nopeasti. Se oli se yksi supistus, ponnistus ja pentu oli jo ulkona tässä maailmassa. Kortelampi nuoli pentua tarmokkaasti, ja sekin alkoi liikahdella, kuten aiempi kollipentukin. Kortelampi nosti siniharmaan pennun vatsani vierelle, ja Vinhasiipi teki samoin laikukkaalle kollipennulle.

"Onnea, saitte terveet kolli- ja naaraspennun", laikukas kollikissa naukui hymyillen. Katsoin kahta pientä karvanyyttiä onnessani. Sitten käänsin katseeni kumppaniini, joka painoi päänsä vasten omaani.

"Teit minusta jälleen metsän onnellisimman kollin", kumppanini kehräsi ja nuolaisi karhealla kielellään korvantaustaani. En vastannut mitään, sillä olin kovin väsynyt.

"Minä käyn hakemassa sinulle purasruohoa", Kortelampi naukui ja lähti kulkemaan poispäin minusta. Hän katosi näkyvistäni ulos pentutarhasta. Käänsin jälleen katseeni Vinhasiipeen. Samassa tuntui kuin maailma olisi pyörähtänyt pari kertaa ympäri. Kaikki vain pimeni yhtäkkiä. Äänet, tuoksut ja kaikki katosi.

Raotin hitaasti silmiäni. Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota oli pentujeni puuttuminen. Säpsähdin ja katselin ympärilleni, kunnes tajusin olevani parantajan pesässä. Kuulin lähestyviä askeleita pesän uloskäynnin suunnalta. Kortelampi astui sisään pesään. Kun hän näki minun olevan hereillä, parantaja jätti suussaan kantamansa yrtit siihen ja tuli luokseni.

"Miten voit?" kolli kysyi rauhallisella äänellä.

"Olen vain hieman väsynyt. Missä pentuni ovat?" kysyin hiljaa, "ja mitä tapahtui?" Kortelampi näytti huojentuneelta.

"Pentusi ovat pentutarhalla. Kipinäsielu on hoitanut heitä eilispäivän ja tämän aamun. Sinä pyörryit, ilmeisesti koska.. Noh, olet jo melko vanha. Kyllähän sinä tiedät, että ei kukaan ikuisesti elä. Minä uskon, että kehosi tahtoi lähettää viestin siitä, että tämä pentue tulee olemaan viimeisesi", poikani naukui hieman pahoittelevasti. Huokaisin hiljaa.

"Kyllä minä arvelinkin jo niin. Kehoni on lähettänyt minulle monia vanhuuden merkkejä, joita en vain ole tahtonut huomata", nau'uin raskaasti huokaisten.

"Ei vanheneminen ole paha asia. Nauti näistä pennuista, jotka Tähtiklaani sinulle soi. Kyllä sinä takuulla vielä ainakin muutaman kuun soturina elät ja kun sinusta tuntuu, voit siirtyä klaaninvanhimpiin ja elää elämäsi onnelllisena loppuun saakka nauttien kaikista päivistä", Kortelampi sanoi ja kosketti kuonollaan omaani. Poikani sanat lämmittivät mieltäni.

"Kiitos. Voinko palata nyt pentutarhaan?" kysyin. Kortelampi nyökkäsi.

"Minä autan sinut sinne. Kipinäsielu ja Paatsamapilvi auttavat sinua pentujesi kanssa", parantaja lupasi. Nyökkäsin ja nousin varovasti seisomaan. Hoipertelin poikani tukemana pois parantajan pesästä. Aurinko oli hädin tuskin noussut vielä, mutta siitäkin huolimatta leirin pääaukiolla oli jo joitakin kissoja keskustelemassa keskenään tai syömässä tuoresaalista. Poikani antoi minulle tukea, kun kävelin pentutarhan sisäänkäynnille. Astelin sisään pesään, joka oli hämärä. Hetken aikaa totuttelin hämärään. Erotin kaksi pentuani Kipinäsielun vatsan vierellä. Kaksi kuningatarta nostivat päitään ja katsoivat minua. Hoipertelin omalle sammalvuoteelleni ja asetuin siihen lepäämään.

"Kortelampi, voisitko tuoda pentuni tänne", pyysin parantajakissaa, joka oli tullut pesään perässäni.

"Tietenkin", hän naukui ja asteli Kipinäsielun luo. Kolli nosti siniharmaan naaraspennun hampaisiinsa ja laski sen sitten vatsani vierelle. Pentu alkoi imemään tarmokkaasti maitoa. Pian poikani laski myös pienemmän veljensä vatsani vierelle.

"Minun täytyy mennä nyt. Yrtit jäivät parantajan pesän lattialle, ja ne täytyy viedä yrttivarastoon", Kortelampi naukui.

"Mene vain, kyllä me pärjäämme täällä", nau'uin parantajalle, joka nyökkäsi ja poistui pesästä. Huomasin, että Kipinäsielun pennuista toinen nousi ylös ja loikki epäröiden minua kohti. Pentu oli Terhopentu.

"Kuinka voit elää ilman toista silmääsi? Mistä tiedät, mitä oikealla puolellasi tapahtuu?" pentu kysyi. Hymyilin pienesti kollille.

"Olen elänyt suurimman osan elämästäni näin, joten en oikein osaa vastata kysymyksiisi. Kääntelen päätäni kaiken aikaa puolelta toiselle nähdäkseni kaiken, mitä ympärilläni tapahtuu, siksi pystyn näkemään myös oikealle puolelleni", selitin.

"Jos tahdot vielä kysyä jotakin, vastaan mielelläni", lisäsin vielä. Mielestäni oli hauskaa vastata pentujen kysymyksiin.

//Terho? Myös Säde ja Halava voi jatkaa, nimeen ne sit seuraavas tarinas

Pitkävarjo

Heräsin siihen, kun vesipisarat putosivat kuonolleni. Nostin katseeni unisena ylöspäin ja sain vesipisarasta silmääni. Aivasti nopeasti ja tuhahdin. Laskin kuononi tassujeni päälle ja jäin hetkeksi miettimään tulevaa päivää. Syvä haukotus kuitenkin pääsi kurkustani. Kääsin päätäni oikealle ja olin olevinani näkevän Kamomillapisaran vierelläni. Naaras ei kuitenkaan ollut siellä. Pieni hätäännys iski minuun.

*Ai niin*, ajattelin pian huojentuneena. Kumppanini on pentutarhalle poikiemme Nokkospennun ja Kuikkapennun kanssa. Laskin pääni takaisin tassujeni päälle ja suljin silmäni hetkeksi. Avasin ne kuitenkin pian. En tahtonut nukahtaa uudestaan. Entä jos tämä kaikki onkin unta? Entä jos huimaan todellisuudessa herääväni yksin pesästä katsomassa katkerana tassuihini? Entä jos herään kaksijalkalan sylistä katsomassa maata rummuttavaa sadetta ulkona? Viimeinen vaihtoehto sai niskavillani pörhistymään ja nousin seisomaan. Venyttelin hitaasti takajalkojani ja ryhtyin puhdistamaan itseäni. Sammalvuode, jolla istuin oli hieman märkä. Yöllä oli oli varmasti satanut.

*Voisin kyllä vaihtaa sammaleet vuoteestamme lähipäivinä*, ajattelin sammalvuodetta testaten. Se oli onneksi vain hiukan reunalta märkä. Se varmasti kuivaisi tämän päivän aika, jos aurinko ryhtyisi paistamaan. Tassuttelin tyytyväisin mielin ulos pesästä. Huomasin tuoresaaliskasalla Purohännän ja Ohdaketassun. Ohdaketassu laski jotakin tuoresaaliskasaan enkä ehtinyt nähdä mitä. Purohäntä nyökkäsi oppilaalleen ja Ohdaketassu käveli piis mestarinsa luota. En jaksanut sen pidemmälti katsoa Ohdaketassun perään. Tahtoisin puhua Purohännälle. Hölkkäsin verkkain askelin Purohännän perään.

"Purohäntä! Odota!" maukaisin nopeasti, sillä huomasin kokeneemman soturin lähtevän jo muualle. Usvahäntä kääntyi ympäri ja katsoi hetken ajan ympärilleen ihmeissään.

"Ai, hei vain Pitkävarjo!" soturi tervehti minua. Hiljensin hölkkäni kävelyyn ja lopulta pysähtyin tuon lähelle.

"Kuinka voit?" Usvahäntä kysyi.

"Ihan hyvin", kohautin lapojani.

"Minulla olisi sinulta kysyttävää. Haluaisin kysyä neuvoa oppilaan kouluttamiseen. Olen hieman jännittynyt Pörrötassun kuoluttamisesta, joten ajattelin kysyä vinkkejä hänen koulutukseen."

// Usva?

Huurulilja 18.03.2017

Huomatessani, kuinka Kipinäsielu syöksyi kohti kuolonmarjoja, silmänräpäyksessä tein valintani; en antaisi Kipinäsielun kuolla, kuolisin itse pitkittämättä tätä tämän enempää.

"Ei!" kuulin Korppitähden ulvaisevan kovaäänisesti ja ryntäävän kumppaninsa perään kohti kuolonmarjoja tavoitteenaan estää hänet, mutta olin nopeampi. Kumarruin nopeasti alaspäin ja upotin hampaani pieneen marjaan, jonka pian nielaisin.

Oloni muuttui hetkessä kamalasta vain kamalemmaksi. Kipinäsielu ei kerennyt pysäyttämään vauhtiaan, vaan hän syöksyi minua kohti, kompastui minuun ja lensi siitä piikkihernepensaaseen. Korppitähti kiersi minut ja ryntäsi kumppaninsa perään. Emoni ryntäsi luokseni ja katsoi minua kauhun kangistamana ainoalla meripihkaisella silmällään. Tunsin raastavaa kipua joka puolella kehoani, kouristukset tuntuivat hirveiltä. Kuulin ympärilläni muutaman Myrskyklaanin jäsenen ulvonnat ja vaikerrukset ainoastaan vaimeana mutinana. Näin emoni suun aukeavan ja sulkeutuvan, mutta en kyennyt kuulemaan, mitä hän sanoi, äänet sekoittuivat toiseensa, samoin kissojen hajut. Pian myös emoni ja Myrskyklaanin leiri alkoivat sekoittua, enkä erottanut enää oikeastaan mitään. Hengitykseni oli raskasta ja haastavaa, ja tunsin oloni pahemmaksi kuin koskaan. Helpotuksekseni kipu lakkasi pian. Vedin vielä yhden henkäyksen, toisen ja kolmannenkin, kunnes katseeni lasittui suoraan eteenpäin, pääni retkahti vasten kylmää maata, kehoni muuttui veltoksi ja kaikki vain katosi.

Ympärilläni vallitsi täydellinen pimeys, oli niin kovin hiljaista. Ainoa asia, jonka kuulin, oli hento ja tasainen hengitykseni, joka tuntui hyvältä ensimmäistä kertaa moniin kuihin. Kaikki tuntui niin rauhalliselta ja maanpäälliset asiat olivat tällä hetkellä niin mitättömiä. Eteeni avartui muistoja pentuajoistani, ystävystymisestäni Kipinäsielun kanssa ja kaikesta mahtavasta, mitä olin päässyt Myrskyklaanissa kokemaan. Ehkä hieman yllättävää kuin se olikin, en kaivannut paluuta menneeseen. Olin menettänyt kaiken ilon elämästä ja siksi tehnyt päätöksen kuolemasta. Ilman Kipinäsielua kaikki olisi saattanut mennä toisin; pahemmin. Olin ikuisesti hänelle kiitollinen, sillä hän näytti minulle oikean tien, tien pois elämästä. Suljin silmäni ja vedin syvään henkeä. Kun sain silmäni taas auki, erotin ympärilläni monen minulle tutun kissan tuoksun ja osan heistä jopa näin. Heidän takanaan avartui päättymättömän näköinen nummimaisema, jonka vasemmassa reunassa oli suurikokoisia ja hyvinvoivia lehti- ja kuusipuita. Lehtipuita koristivat kauniit vihreät lehdet. Nurmi oli vihreää, lumetonta ja kirkasta ja joka puolella leijaili erilaisten kukkien, riistan ja yrttien tuoksu.

Viimein olin siellä, minne olin halunnut jo pitkään: kotona Tähtiklaanissa.

//Kipinä, Korppi tai joku?

Usvahäntä 02.04.2017

Istuskelin leirin pääaukiolla ja katselin haikeasti kissojen touhuja. Huuruliljan kuolemasta oli jo kulunut tovi, ja usea myrskyklaanilainen oli varmaankin jo unohtanut, kuinka oma pieni pentuni oli valinnut kuoleman elämän sijaan leirin pääaukiolla kaikkien nähden. En minä häntä syyttänyt, sillä tiesin sen olevan parempi vaihtoehto hänelle. Huuruliljalla oli aina ollut vaikeaa sulattaa sitä, että kissoja syntyi ja kuoli, se oli normaalia, eikä siihen saanut jäädä roikkumaan liian pitkäksi aikaa.

"Mitäs mietit?" kuulin kumppanini lempeän äänen viereltäni. Käänsin katseeni kolliin, mutta jouduin siristämään silmiäni, sillä nouseva aurinko häikäisi silmiäni kollin takaa.

"Huuruliljaa", nau'uin haikeasti. Vinhasiipi laski lohduttavasti häntänsä lavalleni.

"Hänellä on nyt kaikki hyvin Tähtiklaanissa. Kenties me tapaamme hänet vielä", mustavalkea kolli huomautti. Kohautin lapojani.

"Niin kai, mutta minä ikävöin häntä siltikin, olihan hän pentuni", naukaisin kumppanilleni, joka nyökkäsi.

"Niin minäkin häntä ikävöin joka päivä, kuten myös Hurjatassua ja aiempia pentujamme. On muuten vaikeaa kuvitella, että kaikki pentumme ovat jo sotureita - ja Kortelampi on parantajaoppilas, joka ansaitsi jo parantajanimensä", kolli sanoi. Huomasin hänen katseessaan jotain. Yrittikö hän vihjata minulle, että hän tahtoo lisää pentuja? Päätin kysyä sitä häneltä itseltään.

"Yritätkö nyt vihjailla jotain?" virnistin ja tönäisin hellästi kumppaniani. Vinhasiipi kohautti lapojaan.

"Ehkä yritänkin", hän vastasi viileästi ja heilautti häntänsä etutassujensa päälle.

"Tahdotko sinä siis lisää pentuja?" kysyin ja hymyilin kollille lempeästi.

"Tahdon, mutta jos sinä et tahdo, se sopii minulle hyvin. Minulle riittää, että sinä rakastat minua", mustavalkea kolli naukui ja painoi päänsä vasten turkkiani. Vinhasiipi todella oli kolli, jota minä rakastin, olin aina rakastanut. Vaikka hän olikin syntynyt uudelleen, hän oli se Vinhaviiksi, johon aikoinani rakastuin sodassa Tuhotähteä ja hänen joukkojaan vastaan.

"Kyllä minäkin tahdon sinun kanssasi pentuja, tietenkin tahdon", nau'uin ja nuolaisin kollin korvantaustaa. Kehräsin, ja niin teki Vinhasiipikin. Istuimme toisissamme kiinni melko pitkään leirin pääaukiolla, kunnes minun täytyi lähteä partioon. Hyvästelin kollin ja lähdin ulos leiristä partion johdossa.

//joku?xdd

Usvahäntä 03.04.2017

Kuiskevirta oli lähtenyt jo auringonnousun aikaan ulos leiristä keräämään yrttejä. Kun naarasta ei aurinkohuippuun mennessä kuulunut takaisin, Korppitähti oli lähettänyt muutaman partion etsimään raidallista parantajakissaa. Päällikkö oli määrännyt minut yhden partion johtoon. Partioni kiersi reviiriä siltä alueelta, jolla Kortelampi oli kertomuksensa mukaan nähnyt lähiaikoina paljon erilaisia yrttejä, parantajaoppilas arveli, että hänen mestarinsa olisi hyvällä tuurilla tullut tänne etsimään yrttejä.

"Täällä tosiaan on paljon yrttejä. Vaikka en parantaja olekaan, pystyn tunnistamaan näistä monia", perässäni kulkeva Lupiinihäntä naukui katsellessaan ympärilleen. En vastannut mitään, sillä keskityin parantajakissan löytämiseen täysillä. Leukani olivat raoillaan, ja saatoin haistaa parantajan tuoksun, mutta se ei ollut kovinkan tuore tai sitten voimakas tuuli oli kuljettanut hajun tänne jostain muualta.

"Hajaannutaan. Silloin käymme kerralla suuremman alueen läpi metsästä ja löydämme Kuiskevirran takuulla pian", nau'uin partion muille jäsenille.

"Toivottavasti löydämme hänet", kuulin Utukatseen naukuvan hiljaissella äänellään. Tyttäreni välitti Kuiskevirrasta kovasti, olihan hän hänen entinen mestarinsa niiltä ajoilta, kun Utukatse oli pyrkinyt parantajaksi. Parantajan tie ei kuitenkaan ollut tytärtäni varten, vaan hän oli päättänyt ryhtyä soturiksi. Pian Utukatseen soturinimitysten jälkeen Kortelampi ja hänen kolme muuta pentuetoveriaan olivat syntyneet ja pojastani oli tullut Kuiskevirran uusi oppilas. Toivoin itsekin, että Kuiskevirta löytyisi pian ja että hän olisi kunnossa. Lähdin kulkemaan Utukatseen kanssa vastakkaiseen suuntaan. Kun olin kulkenut jonkun matkaa, sieraimiini kantautui voimakas veren tuoksu. Eteeni avartui lähes aukea alue, jonka keskellä oli suuri, kaatunut koivupuu. Hetken ajan katselin puuta, kunnes erotin sen alta veren tahriman, siniharmaan turkin. Silmäni suurenivat ja kehoni jähmettyi paikoilleen.

"Löysin Kuiskevirran! Tulkaa auttamaan!" ulvaisin niin kovaa kuin keuhkoistani kykenin ja ryntäsin kohti parantajakissaa. Naaraan sokeat silmät olivat sulkeutuneet ja hänen turkillaan oleva veri oli kerennyt muuttua rusehtavaksi. Kuulin kissojen lähestyvät askeleet takaani. Kun käännyin heitä kohti, näin Utukatseen seisovan edessäni. Naaraan jalat tärisivät ja hänen leukansa olivat raoillaan. Soturin sokeat silmät tuijottivat tyhjyyteen ja hänen kasvoillaan oli surkea ja kauhistunut ilme.

"Utukatse", nau'uin hiljaa tyttäreni nimen ja astuin häntä kohti. Naaras syöksähti kohti parantajakissan elotonta ruumista. Hän painoi päänsä vasten siniharmaan naaraan veristä turkkia.

"Herää.. Et voi jättää meitä vielä!" naaras naukui entisen mestarinsa korvaan ja nuoli tuon veristä turkkia yrittäen saada naaraan hengittämään. Muut partion jäsenet katsoivat tapahtumaa hiljaa ja heidän kasvoillaan oli pahoittelevia ja surullisia ilmeitä.

"Meidän täytyy saada hänet pois puun alta. Lupiinihäntä ja Purohäntä, nostaisitteko puuta hieman Kuiskevirran kohdalta? Sen ei pitäisi olla kovin painava, mutta Ohdaketassu voisi auttaa teitä. Minä yritän saada Kuiskevirran ruumiin pois alta. Utukatse, pystytkö auttamaan meitä?" kysyin sokealta naaraalta, joka oli nostanut päänsä pois parantajakissan elottoman kehon päältä.

"Tietenkin", tyttäreni naukui surkeana ja antoi kolmelle kissalle tilaa, jotta he pääsivät parantajan molemmille puolille nostamaan puuta selillään. Kun kolmikko sai puun hieman ilmaan, huomasin yhden oksista lävistäneen parantajakissan kyljen. Varovasti Purohännän avustuksella onnistuin katkaisemaan puun.

"Auttaisitko hieman, Utukatse", nau'uin tyttärelleni, joka nyökkäsi ja tarttui varovasti Kuiskevirran elottomaan ruumiseen. Yhdessä naaraan kanssa raahasin ruumiin etäämmälle puusta ja sen oksista. Parantajan kyljestä törrötti yhä koivun oksa, joka oli jäänyt siihen kiinni.

"Irrotammeko oksan nyt?" Lupiinihäntä kysyi, kun hän ja kaksi muuta kissaa olivat päässeet itse pois puun alta.

"Veri ei välttämättä ole vielä hyytynyt hänen sisällään, ja jos otamme kepin pois, verta roiskuu ja vuotaa joka puolelle. Parempi odottaa, että ruumis on hieman.. Kylmempi", sokea naaraskissa naukui ja yritti parhaansa mukaan etsiä sanoja, jotka hän meille naukui.

"Eli emme irrota oksaa vielä", naukaisin. Tartuin parantajakissan niskanahasta kiinni ja lähdin raahaamaan häntä Lupiinihännän avustuksella varovasti kohti leiriä. Mielialani oli aivan maassa. Kuiskevirta oli aina ollut hyvä ystäväni, ja oli hirveää menettää hänet. Hän oli ollut kaikille ystävällinen ja avulias, eikä koskaan kieltäytynyt hoitamasta sairasta tai apua kaipaavaa kissaa. Uskoin, että Kortelammesta tulisi samanlainen parantaja, sillä Kuiskevirta oli opettanut häntä hyvin. Pakostikin parantajakissan kuolema oli tuonut mieleeni oman rakkaan tyttäreni Huuruliljan kuoleman, joka oli tapahtunut vain puolisen kuuta sitten. Tyttäreni oli syönyt omasta tahdostaan kuolonmarjoja ja niiden avulla päässyt Tähtiklaaniin.

Kun olimme saapuneet sisään leiriin, lukuisia kissoja suorastaan virtasi leiriin. Kipinäsielukin kurkkasi pentuineen ulos pentutarhasta, mutta parantajan ruumiin nähdessään kuningatar oli vetänyt pentunsa takaisin pesään. Korppisielu asteli ulos pesästään Saniaishäntä perässä. Kun päällikkö näki parantajan raidallisen ruumiin keskellä leiriä, hän käänsi katseensa minuun. Kolli kulki luokseni parantajakissan luokse.

"Mitä tapahtui?" hän kysyi yllättävän tyynellä äänellä. Huomasin kuitenkin, että päällikkö oli hieman järkyttynyt parantajan kuolemasta.

"Ilmeisesti puu oli kaatunut hänen päälleen.. Kun saavuimme paikalle, hän oli jo matkalla Tähtiklaaniin", nau'uin vaimealla äänellä. Korppisielu pysyi vaiti ja katsoi parantajan elotonta kehoa.

"Utukatseen mukaan oli järkevintä pitää oksa hänen kyljessään ainakin leiriin saakka. Missä Kortelampi on?" kysyin rauhallisella, mutta haikealla äänellä tummalta päälliköltä.

//Korppi? Sori jos keskeytin jtn xd

Korppitähti

"Minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu", totesin hiljaisella, mutta vakavalla äänellä. Saniaishännän ilme muuttui vakavaksi ja kolli jäi odottamaan sanojani. Katsoin ystävääni pitkään ennen, kuin nau'uin:

"Minä menetin ensimmäisen henkeni."

Saniaishäntä räpytti silmiään selvästi hämmentyneenä. Välillemme lankesi lyhyt ja piinaava hiljaisuus. Pian Saniaishäntä kumminkin pudisteli päätään.

"Eikä, Korppitähti, sano että-", kolli aloitti, mutta keskeytin tämän häntäni heilautuksella.

"Onneksi henkiä on vielä jäljellä", virnistin. Saniaishännän kasvoilla kävi myös virne, kunnes ilmeeni palautui taas vakavaksi.

"Onneksi niitä vielä on. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kuollut lopullisesti. Tiedän, että sinusta tulee jälkeeni hyvä päällikkö, mutta minä todella rakastan tätä klaania", kuiskasin.

"Tiedän sen", Saniaishäntä naukui myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta kuulin ääntä leiriaukiolta. Kampesin itseni vielä hivenen huterille jaloilleni ja lähdin kävelemään.

"Mennään", nau'uin Saniaishännälle ennen, kuin työnnyin ulos pesästäni. Pähkinänruskea kolli seurasi tiiiviisti takanani. Aukiolle päästyäni näin maassa elottoman Kuiskevirran ruumiin. Vilkaisin takanani olevaa Saniaishäntää nopeasti ennen, kuin astelin Usvahännän luokse. Usvahäntä kertoi, kuinka partio oli löytänyt Kuiskevirran ja että parantajanaaras oli jäänyt puun alle. Laskin sinisen katseeni elottomaan naaraaseen. Rintakehääni puristi, kun mieleni alkoi ymmärtää, että parantaja oli poissa lopullisesti.

"Utukatseen mukaan oli järkevintä pitää oksa hänen kyljessään ainakin leiriin saakka. Missä Kortelampi on?" Usvahännän ääni oli haikea. Käänsin silmäni takaisin minua kokeneempaan soturiin.

"En tiedä", nau'uin. Käännyin Saniaishännän puoleen. Kolli nyökkäsi, kääntyi ympäri ja lähti etsimään Kortelampea. Kolli selvästikin oli lukenut ajatukseni.

"Korppitähti", Usvahäntä naukui nimeni.

"Niin?" ääneni oli yllättävän tyyni ja rauhallinen, vaikka mieleni olikin järkkynyt. Usvahäntä pysytteli hetken aikaa hiljaa, kunnes avasi suunsa sanoakseen minulle jotakin:

//Usva? Tai Sani? :D

Usvahäntä 19.02.2017

Katsahdin Lohiselkää. Miksi emme saisi päästää kollia pois täältä? Hän ei ollut myrskyklaanilainen, eikä tehnyt mitään, minkä vuoksi hän ei voisi palata klaaniinsa, hän oli ainoastaan tullut kumppaninsa tueksi tänne. Ja miksi kolli edes karkaisi? Hän selvästi rakasti Valkohäntää, eikä takuulla jättäisi häntä Myrskyklaaniin Polttotähden armoille. En välillä ymmärtänyt myrskyklaanilaispäällikköä. Miksi ihmeessä hänen täytyi lietsoa riitaa jokiklaanilaisten kanssa? Kun Lohiselkä katsoi minua, naukaisin:

"Jos Polttotähti aikoo todella järjestää taistelun saadakseen pentusi Myrskyklaaniin, minä aion vastustaa häntä vaikka kuolemaani saakka. Tiedän, miltä tuntuu elää toisessa klaanissa pentunsa kanssa. Kun sain ensimmäisen pentueeni, heistä kaksi vaihtoi klaaniaan, Sumupennun olinpaikasta emme oikeastaan edes tienneet. Se oli hirveää aikaa, mutta onnekseni minulla oli kaksi muuta pentua." Lohiselkä katsoi minua aavistuksen verran epäilevästi.

"Sinä vain sanot. Miksi haluaisit, että klaaniisi ei tulisi sotureita, joilla on Myrskyklaanin verta?" Lohiselkä tuhahti.

"Kyse ei ole siitä. Mietin vain, miltä itsestäni tuntuisi, jos minun pentuni vietäisi väkisin klaaniin, jonne he eivät kuulu, ja josta he eivät tunne ainuttakaan kissaa. Minä todella toivon, että Valkohäntä onnistuu takomaan jotain järkeä Polttotähden päähän", naukaisin jokiklaanilaissoturille.

"Minä en ymmärrä näitä sotureita. Miksi teidän pitää vartioida minua? Minä en jätä Valkohäntää tänne, en sitten mistään hinnasta", Lohiselkä murahti sitten mulkoillen Hiiliturkkia ja muita ympärillään olevia sotureita.

"En minäkään", nau'uin huokaisten. Sitten vilkaisin päällikön pesälle, josta kuulin puheen sorinaa, mutta en edes yrittänyt saada selvää sanoista.

"Pakko sanoa, että minä kaipaan Pajutähteä", nau'uin huokaisten ja käänsin katseeni taivaalle. Kyseinen harmaa naaraskissa oli ollut yksi voimakkaimmista päälliköistä, mitä Myrskyklaani oli omannut. Naaras oli hyökännyt jopa Tuuliklaaniin, koska yksi sen jäsenistä oli surmannut rakkaan tyttäreni - Nopsatassun, joka oli Pajutähden oppilas. Olin nähnyt Leijonatähden - silloisen Leijonatassun - katseesta, kuinka pahoillaan hän oli, kun näki minut Tuuliklaanin leirin pentutarhalla vartioimassa sitä, kun myrskyklaanilaiset rynnivät leiriin. Kun sain tietää hyökkäyksen syyn, hengitykseni oli salpaantunut, kehoni tärissyt ja ajatukseni sumentuneet. Pennun menetys tuntui aina pahalta, sille ei vain voinut mitään.

"Pajutähteä? Eikö hän ollut Myrskyklaanin päällikkö ja kuollut aikoja sitten?" Lohiselkä varmisti.

"Vai aikoja sitten.. No, ehkä siitä jo on muutamia vuodenaikoja, mutta koko ensimmäisen elämäni ajan Pajutähti toimi Myrskyklaanin päällikkönä", selitin, "hän oli reilu ja hyvä päällikkö."

"Pyrstötähti on myös reilu. Hän otti Valkohännän klaaniimme ja pitää häntä nyt täytenä jokiklaanilaisena, samaten pentujamme", naukaisi harmaa jokiklaanilaiskolli.

"Se on hyvä. Harva päällikkö kykenee moiseen, mutta kai Polttotähtikin kykenee, jos sille päälle sattuu", nau'uin mumisten, "meidän ei muuten kannattaisi puhua Polttotähdelle tästä jutustelun aiheesta." Vilkuilin muita kissoja, jotka "vartioivat" Lohiselkää. He juttelivat keskenään, tosin Kamomillapisara oli keskittynyt tuijottamaan taivasta.

Huurulilja 02.03.2017

(Tarinan alku poistettu)

Räväytin silmäni auki. Makasin parantajan pesässä, jossa olin viimeisen kuun majaillut. Näin kissan sumean hahmon edessäni. Räpyttelin hetken aikaa silmiäni, kunnes onnistuin erottamaan kissan. Hän oli veljeni, Kortelampi.

"Miten voit?" kolli kysyi hiljaisella äänellä, mutta olin kuin en olisi kuullutkaan kysymystä. Tuli hetken kestävä hiljaisuus.

"Huurulilja?" Kortelampi naukui rauhallisella äänellä nimeni ja painoi kuononsa vasten turkkiani. Kyyneleet kihosivat silmiini, ja hengitykseni tuntui raskaammalta hetki hetkeltä, ja mielessäni pyörivät vain ne kamalat asiat, jotka olin epäonnekseni muistanut ennen tajunnan menettämistä.

"Minä en jaksa tätä enää", kuiskasin hiljaa ja räpäytin silmiäni. Kostea kyynel vierähti poskeani pitkin sammalpedilleni. Kortelampi katsoi minua surullisella katseellaan.

"Muistatko sinä..?" kolli kysyi varoen. Nyökkäsin hitaasti ja käänsin katseeni pesän kattoon.

"Muistan, ikävä kyllä", nau'uin tuskissani. Vihasin tätä tunnetta enemmän kuin mitään. Nousin ylös, koko kehoni tärisi.

"Odota siinä, minä haen Kuiskevirran. Älä mene mihinkään. Hän sanoi lähtevänsä keräämään yrttejä, mutta hän on takuulla aivan leirin lähellä", parantajaoppilas naukui ja lähti astelemaan ulos parantajan pesästä. En halunnut totella hänen käskyään, en tänään. Oloni oli kamalampi kuin ikinä, enkä vain voinut kestää sitä. Halusin tämän tuskan pois niin nopeasti kuin vain pystyin. Loikkasin pois sammalpediltä ja lähdin huoppumaan hitaasti kohti pesän uloskäyntiä. Jokainen askelta seuraava askel tuntui vain raskaammalta, ja hengästyin ennen kuin edes onnistuin kulkemaan leirin pääaukiolle.

"Huurulilja", Usvahäntä naukui ja loikki vierelleni. En edes kääntänyt meripihkaista katsettani emooni. Tuntui kuin kehoni olisi ollut ensin tulessa, mutta heti seuraavassa hetkessä taas jäässä. Kun astuin vielä yhden askeleen kauemmas parantajan pesästä, jalkani pettivät ja kaaduin märkään hankeen.

"Huurulilja!" kuulin Kipinäsielun ulvaisevan jossain. Yritin etsiä katseellani parasta ystävääni, mutta leirin pääaukiolla oli niin monta kissaa, että en voinut löytää naaraskissaa. Usvahäntä loikki vierelleni ja auttoi minut ylös.

"Minä haluan pois", kuiskasin hiljaisella äänellä emoni korvaan. Kyyneleet kihosivat jälleen silmiini ja laskeutuivat poskiani myöten maahan.

"Onko jotain tapahtunut?" Kipinäsielu kysyi ja tunki itsensä kissajoukon lävitse luokseni.

"Minä muistan", nau'uin lähes äänettömällä, kähellä äänellä. Kipinäsielu vaikutti hämmästyneeltä, sillä hänen silmänsä suurenivat.

"Ihan kaikenko?" naaras varmisti, "Leijonaloikan, Ruskaraidan.. Kaikki?" Huokaisin turhautuneena. Suustani leijaili ulos huurua, sillä ilma oli kylmähkö.

"Aivan kaiken. Okrakarvan myös.. On minun vikani, että hänen elämänsä on ppilalla", kuiskasin hiljaa ja painauduin vasten emoni lämmintä kehoa.

"Ei se ole pilalla.. Voi kulta pieni, Okrakarva oppii elämään yhdellä silmällä. Hän halusi pelastaa sinut, koska olet hänelle tärkeä. Syöksyessään suden kimppuun ja ryhtyessään soturiksi, hän tiesi, että vammoja voi tulla", Usvahäntä kuiskasi ja painooi päänsä vasten turkkiani ja kietaisi häntänsä kehoni ympärille.

"Kyllä sinä tästä selviät, Huurulilja. Minä olen tukenasi kaiken aikaa, ja niin on myös koko Myrskyklaani. Kukaan ei syytä sinua Okrakarvan loukkaantumisesta tai mistään muustakaan. Me kaikki olemme iloisia, että sinä viimein muistat nekin kissat, jotka olit unohtanut", Kipinäsielu kuiskasi hiljaa ja astui minua kohti varovasti. Pudistin päätäni.

"Mutta ei se auta. En tahdo nähdä enää yhdenkään klaanitoverini kuolevan. Se tappaa minua sisältä! Ettekö te vain ymmärrä, että en kestä tätä enää.. Olkaa kilttejä ja päästäkää minut tuskistani.. Tappakaa minut", nau'uin kyyneleet silmissäni katsoen anovasti emoani ja parasta ystävääni, "en jaksa enää elää näin.. Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä täältä lopullisesti."

//Kipinä tai joku?xdd

Huurulilja 11.03.2017

"On se.. Olen miettinyt pääni puhki, eikä toista keinoa tuskani lievittämiseen ole! Ennen muistini menettämistä ollessani hyvin pahassa olotilassa, rukoilin Tähtiklaania, mutta jokainen rukouksistani jäi kuulematta, kukaan ei vastannut tai tehnyt mitään, vaikka kerroin, kuinka tuskissani olin. Haluan kuolla, ihan tosi haluan.. Ehkä se on mielestäsi hyvin lapsellista ja tunteetonta, mutta minä tiedän, mitä minä tahdon. Kukaan ei voi kääntää päätäni. Et sinä, Kipinäsielu, emoni tai edes koko Myrskyklaani. Minä tahdon pois, lopullisesti. En tiedä, minne kuolema minut johdattaa, mutta tiedän, että se on parempi vaihtoehto kuin se, että joutuisin kaikki päivät kantamaan sisälläni pelkoa siitä, että joku ympäriltäni kuolisi", nau'uin yllättävän selkeällä ja itkuttomalla äänellä. Olin rauhoittunut hieman edellisestä olotilasta, ja itku oli jo lähes loppunut. Tunsin oloni rauhalliseksi, rauhallisemmaksi kuin aikoihin, koska tiesin, että tahdoin lähteä. Tahdoin todella lähteä ja olla katsomatta taakseni, lähteä viimeiselle matkalleni tähtiin tai minne ikinä viimeinen matka minut tulisikaan viemään, olin valmis ottamaan siitä selvää.

"Mutta Huurulilja.. Yrittäisit nyt ymmärtää, että emme mekään voi luopua sinusta, samalla tavalla kuin sinä et voi muista.. En tahdo, että sinä lähdet näin", emoni kuiskasi hiljaa ja katsoi minua anovasti ainoalla silmällään. Pudistin päätäni.

"Anteeksi emo, mutta minä tahdon lähteä. Et kai sinäkään tahdo nähdä minua surullisena? Et tahdo nähdä, kuinka sisältäni katoaa viimeinenkin elämän ripe, kuinka muutun ainoastaan kuoreksi ilman mitään sisältöä. Se ei olisi elämää, enkä tahdo sitä. Tahdon pois, tahdon pois enemmän kuin mitään muuta. Te voitte nyt antaa minun lähteä, hyvästellä minut ja muistella minua sen jälkeen onnellisina. Jos te ette nyt anna minun tehdä tätä, minä tulen vihaamaan teitä ja koko maailmaa loppuikäni ja lähden täältä toisella tavoin", sanoin rauhallisella ja päättäväisellä äänellä. Huomasin, kuinka tuskissaan emoni oli, mutta hän näytti myös ymmärtävän minua edes vähän. Naaraan kasvoilla oli tyyni ilme, josta saatoin huomata, että hän voisi ehkä jopa suostua pyyntööni.

//Jatkan tätä Usval, et silläki joskus saan jtn kirjotettuu >.>

Usvahäntä

Tuntui kuin mieleni olisi ollut sakean usvan peitossa. Ymmärsin kuitenkin tytärtäni, joka katsoi minua, Kipinäsielua ja Korppitähteä anovasti. Hänen puheissaan oli järkeä, ja siitä tiesin, että hän oli ajatellut tosissaan asiaa ja oli tehnyt päätöksensä. Kipinäsielu ja Korppitähti eivät sanoneet mitään, he vain katsoivat Huuruliljaa yrittäen kai miettiä jotain sanottavaa. Suljin hetkeksi itkuisen silmäni ja vedin syvään henkeä. Kun avasin silmäni uudelleen, avasin suuni ja nau'uin:

"Minä ymmärrän sinua, Huurulilja.. En tahdo sinulle mitään muuta kuin onnea, ja jos et ihan oikeasti ole täällä onnellinen ja olet miettinyt tätä, en voi pakottaa sinua jäämään. Minun mielestäni sinun kuitenkin pitäisi odottaa edes muutama päivä ja miettiä tätä, jos muuttaisitkin mi-", Huurulilja keskeytti minut.

"Minä en muuta mieltäni. Mietin tätä ennen muistini menetystä mielessäni hiljaa kaikki päivät. Tämä on ainoa ratkaisu, joka tekee minut onnelliseksi. Tahdon lähteä nyt. Antakaa minulle vaikka kuolonmarjoja, mutta antakaa minun lähteä", Huurulilja kuiskasi hiljaa ja käänsi katseensa Korppitähteen ja Kipinäsieluun.

//Korppi tai Kipinä?

Kipinäsielu 15.03.2017

Sydämeni hakkasi rinnassani liian lujaa, tiedostin sen itsekin. Koko kehoni tuntui olevan täynnä energiaa mutta samalla en pystynyt tekemään mitään. Jalkani eivät melkei kyenneet kantamaan minua, kun ponnistin itseni ähkäisten seisomaan. Pyöreä vatsani ja sisälläni kasvavat pennut tuntuivat yhtäkkiä toissijaiselta asialta vaikka ne olivat olleet mielessäni koko ajan siitä asti kun Kuiskevirta oli kertonut että odotan pentuja. Häntäni roikkui matalalla ja tunsin hännänpään koskettavan maata. Katseeni oli etäinen enkä kuullut ympäriltäni supinaa, joka oli kuin tasainen sammalmatto allani. Rintaani vihloi enkä kyennyt hallitsemaan itseäni. Silmäni eivät nähneet muita kuin Huuruliljan, Usvahännän ja kumppanini, Korppitähden. Aivan kuin me olisimme tässä nelistään. Suuni oli raollaan ja heikko hengitys kulki sen läpi. Tiesin, että tämä ei päättyisi hyvin, mutta en halunnut uskoa sitä. Työnsin kynteni leirin kovaksi tallautuneeseen maahan.

"Huuulilja, et voi..." korisin ja ojensin toisen etutassuni kohti ystävääni, aivan kuin joku voisi vetää hänet pois luotani. Joku painautui vasten ruumistani ja lähetti lämpöä jäätyneeseen sydämeeni. Korppitähti kuiskasi nimeni ja työnsi minua hieman taaemmas. Kuuli tuon alkavan puhua parhaalle ystävälleni matalalla äänellä. Ymmärsin sanat, mutta suljin korvani niin etten voinut kuulla niitä. En halunnut tietää, halusin vain että kaikki olisi hyvin, ettei Huuruliljalla olisi paha olo. Haluaisin myös että Huurulilja voisi elää normaalisti ilman raskasta lastia kissojen kuolemista. Puristin silmäni kiinni ja annoin itseni pimeyden vietäväksi. Olin sulkenut kaikki aistini ja hetken ajan minulla oli täysin tunteeton olo. En tuntenut tuskaa, surua tai mitään. Sitten Korppitähti kosketti lapaani ja kaikki tunteet ryöpsähtivät kehooni nii että horjahdin. Kumppanini tuki minua toiselta puolelta, kun avasin silmäni. Tajusin että leukapieltäni pitkin valui ohut kuolanoro, mutten välittänyt, sillä tiesin mitä oli päätetty. Huurulilja lähtisi pois luotani, enkä enää näkisi häntä. Sydäntäriipivä parahdus kohosi ilmaan syvältä rinnasta, kun laskeuduin Huuruliljan viereen makuulle. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin enkä enää kyennyt hillitsemään itseäni. Olin aina yrittänyt auttaa Huuruliljaa, eikö apuni riittänyt? Tajusin hämärästi että Kuiskevirta toi Huuruliljan eteen jotain, ja että muut kissat hätistettiin toisaalle. Yllemme laskeutui hiljaisuus jonka rikkoi vain minun itkuni. Se alkoi kuitenkin laantua nikotukseksi ja silmäni alkoivat kuivua. Oloni oli maailman hirvein, en uskonut että voisin selvitä. Ei Huurulilja voisi tehdä tätä minulle. Kiviturkki, Pyörrepentu, Luppopentu ja Muistopentu oli viety minulta, ei Huurulilja voinut viedä itse itseään minulta ja muilta. Sydäntäni raastoi hirvittävästi, kun kohtasin Huuruliljan katseen, kenties viimeisen kerran.

"Mitä minä tein väärin?" kuiskasin hyvin hiljaa silmät kiillellen kyyneleistä. Rintaani puristi ja halusin tästä pois, halusin kaiken olevan kuin ennen. Vai oliko entinenkään edes parempaa?

// Sekava ja kökkö, mut Huuru, Korppi tai Usva?

Usvahäntä

"Ei kotikisun veressä ole mitään hävettävää. Kotikisut ovat kissoja klaanikissojen lailla, vaikka heidän elämänsä onkin erilaista. Sinä olet todellinen Myrskyklaanin jäsen, sen minä tiedän", sanoin Pitkätassulle hymyillen lempeästi.

"Ei sillä ole väliä, missä olet syntynyt ja mitä verta sisälläsi vertaa. Kunhan pysyt uskollisena Myrskyklaanille, kukaan ei voi sanoa, ettetkö olisi myrskyklaanilainen. Ehkä jotkut sanovat joskus pahasti, mutta sinun täytyy muistaa, että sinä olet Myrskyklaanin jäsen", naukaisin oppilaalle. Halusin, ettei yksikään myrskyklaanilainen tuntisi oloaan ulkopuoliseksi.

"Mutta en siltikään tiedä, kenelle minä kuulun", Pitkätassu vastasi hieman alakuloisena.

"Mutta minä tiedän. Sinä kuulut Myrskyklaanille", nau'uin ja hymyilin lempeästi nuorelle oppilaalle, "jos haluat ja se sinua helpottaa, voit vaikka pitää minua emonasi. En halua, että yksikään klaanitoverini tuntee itsensä ulkopuoliseksi vain sen vuoksi, että ei tunne vanhempiaan."

//Pitkä? Nonii nyt meni ouoks XD

Pitkätassu

"Eli kukaan ei pahoita mieltään, vaikka olisinkin puoliksi tai osittain kotikisu?"aukaisin epäilevästi.

"Eivät", Usvahäntä maukui pehmeästi.

Nyökkäsin hitaasti. Mitä tuohon nyt sanoisi?

*Ehkä sen ei todella ole väliä mistä tulen. Tärkeintä on mitä olen*, ajattelin tyytyväisenä.

"Arvostan kyllä tarjoustasi, mutta olen loppujen lopuksi ehkä hieman oman tieni kulkija", maukaisin hieman punertuneena.

Siirsin katseeni taas kissamereen ja annoin sen vaeltaa vapaana.

"Onko Polttotähden tytär täällä paikan päällä?" kysyin hetken kuluttua Usvahännältä.

"Sanoit muuten, että Valkohäntä on hänen toinen tyttärensä. Kuka ensimmäinen sitten on?" maukaisin hölmistyneenä.

En nyt aivan ymmärtänyt kaikkea.

// Usva? Tönkkööö xd

Usvahäntä

Naurahdin hieman Pitkätassun toiselle kysymyksylle, mutta päätin antaa vastauksen ensimmäiselle ennen toiseen siirtymistä.

"Valkohäntä on Pyrstötähden mukaan Jokiklaanin leirissä", vastasin ensimmäiseen kysymykseen.

"Polttotähdellä on kaksi tytärtä, ja he syntyivät molemmat samassa pentueessa. Hänen toinen tyttärensä on Unitaivas", selitin Pitkätassulle.

"Onko Unitaivas Polttotähden tytär?" oppilas kysyi hieman hämmentyneenä.

"On hän. Vaikka hän vastustaakin emoaan, hän on hänen tyttärensä", sanoin virnistäen pienesti oppilaalle. Olin unohtanut kuunnella, mistä päälliköt keskustelivat, mutta ennemmin juttelin Pitkätassun kanssa kuin kuuntelin heidän kinasteluaan.

//Pitkä?

Pitkätassu

Katsoin hämmentyneenä Unitaivaaseen.

"Hän taisi olla todella läheinen sisarensa kanssa, kun kerran puollustaa häntä noin kovasti oman emonsa silmien alla", maukaisin mietteliäästi.

Toisinaan toivoin omistavanani sisaruksia. Heiltä voisi saada tukea ylä- ja alamäissä, mutta toisaalta he olisivat kyllä aikamoinen riesa. Katsoin hieman tympääntyneenä kissojen väittelyä. Lähinnä Polttotähden. Olin nähnyt kokouksessa aivan uuden puolen mestaristani ja olin melko yllättynyt. Päästin suustani ilmoille valtavan haukutuksen. Käänsin katseeni jälleen Usvahäntään.

"Jos kokoontumuset ovat aina tälläisiä, älkää ottako minua toiste mukaan", irvistin vitsikkäästi kokeneemmalle soturille.

"Niin ironista kuin se onkin, mutta tätä on tylsää vain katsella vierestä, kun ei ymmärrä mitään", naurahdin.

Usvahäntäkin naurahti minulle hiukan. Soturille oli helppo puhua. Minusta tuntui, kuin olisin saanut tuosta soturista hyvän ystävän, vaikka olenkin vasta oppilas.

"Mahtaako kokous kestää vielä kauan?" kysyin taas hetken kuluttua.

"Tuskin kovinkaan kauaa", Usvahäntä maukaisi hiljaa.

Olin jonkin aikaa seurannut kissojen keskustelua. Se näytti kiertävän kehää. Mitään edistystä ei ollut tapahtunut.

*Polttotähti näyttää mielestäni hävinneen tämän taistelun*, ajattelin mietteliäästi.

*Toivottavasti tämä ei hierrä Myrskyklaanin ja Jokiklaanin välejä.*

// Usva?

Okrakarva 15.02.2017

"Ne sudet saisivat painua sinne mistä ikinä ovatkaan tulleet!" Unitaivas murahti. Kuopaisin lunta etukäpälälläni:

"Minusta saisivat kadota kokonaan!" Muistin edelleen sen hetken, jolloin sain suden hampaasta puolustaessani Huuruliljaa. En ikinä unohtaisi niitä raakalaisia. En niin kauan kuin eläisin, enkä varmaan silloinkaan kun siirtyisin Tähtiklaaniin. Haudoin edelleen kostoa silmäni vienyttä sutta kohtaan.

Saavuimme Aurinkokiville. Usvahäntä kävi uusimassa merkit, jolloin meillä muilla oli aikaa tutkia ympäristöä. Unitaivas tepasteli vierelleni kulmat kurtussa. Nuolaisin tuon korvaa nopeasti ja kysyin sitten:

"Löytyikö mitään?" Vaaleanruskea naaras nyökytti päätään pienesti.

"Tuoreita jätöksiä." Tuijotin Unitaivasta kauhistuneena.

"Ne ovat siis lähellä?" kuiskasin hiljaa. Naaras nyökkäsi toistamiseen.

"Meidän on varoitettava muita!" sihahdin ja loikin sitten Usvahännän luo, joka tassutteli esiin kivien takaa. Siniharmaa naaras näytti yllättyvän nähdessään minut.

"Okrakarva, löysitkö jotain?" hän kysyi.

"Unitaivas löysi tuoreita sudenjätöksiä", selitin kiireesti, "ne eivät ole kaukana." Usvahännän ilme vakavoitui ja hän ravasi ripeästi keskelle aukiota. Hän kutsui muut luokseen hännän heilautuksella. Virtakyynel, Pitkätassu ja Unitaivas saapuivat luoksemme.

Jäin kuuntelemaan jännittyneenä, mitä Usvahäntä aikoisi tehdä.

//Usva tai Virta?

Virtakyynel 30.01.2017

Kiviturkki oli kuollut vain muutama päivä sitten.. En voinut uskoa sitä todeksi, mutta minun täytyi jatkaa elämääni. Kuljin partion johdossa kaksijalkalan rajaa pitkin, kunnes eteemme puikkelehti epävarmoin askelin tabbykuvioinen kotikisunaaras, jonka kaulassa oli vihreä panta. Naaras ei sanonut mitään. Saatoin haistaa hänen pelkotuoksunsa tänne asti. Kun partio pääsi kissan luokse, pysähdyimme.

"Sinä olet Myrskyklaanin reviirillä, joten pyydän sinua poistumaan", naukaisin tyynenä naaraskissalle.

"Myrskyklaanin? Mesipentu oli oikeassa!" naaras huudahti yhtäkkiä. Mesipentuko? Hän oli siis elossa! Mesipentu oli Usvahännän ja Vinhasiiven pentu, joka oli kadonnut lähes puoli kuuta sitten, eikä hänestä oltu nähty sen jälkeen jälkeäkään.

"Onko Mesipentu elossa?!" sokea Utukatse kysyi ja astui kohti naaraskissaa minun ohitseni.

"Hän on tuolla kaksijalan pesässä", naaraskissa naukui ja osoitti hännällään yhtä kaksijalan pesää. Totta se oli! Mesipentu istui pesän sisällä ja katsoi meitä!

"Voitko hakea hänet tänne?" kysyin ja katsoin toiveikkaasti kotikisunaarasta, joka pudisteli kuitenkin päätään ja katsoi meitä pahoittelevasti.

"Kaksijalka ei päästä häntä tai muita kissoja - minua lukuun ottamatta - ulos pesästä. Ei hätää, hän on täysin kunnossa, kaksijalka ruokkii meitä ja Mesipennulla on ollut ainakin tietääkseni ihan mukavaa, vaikka hänellä onkin kova koti-ikävä", naaraskissa kertoi.

"Eikö ole mitään keinoa?" kysyi Laikkulampi - minun emoni.

"Tietenkin voisi yksi olla.. Jos hänen vanhempansa tulisivat kaksijalan pesän ovelle, ehkä kaksijalka voisi ymmärtää, että he ovat Mesipennun vanhemmat", kissa ehdotti.

"Oven?" Jalotassu kysyi hämmentyneenä.

"Tuo puinen juttu, kaksijalka voi avata sen, ja siitä pääsee sisään ja ulos pesästä", kertoi kissa.

"Et ole esitellyt itseäsi, joten kuka olet?" Viimasulka ymmärsi pian kysyä naaraan nimeä.

"Pahoitteluni.. Olen Lucy, ja asun tuossa pesässä, jos ette vielä ymmärtäneet", naaras kertoi, "keitä te olette?Oletteko te sukua Mesipennulle?"

"Minä olen Virtakyynel, Mesipentu on sukua lähes kaikille myrskyklaanilaisille. Tässä on Laikkulampi - emoni -, tuo on Viimasulka, tuo taas Utukatse, joka on Mesipennun sisar aiemmasta pentueesta. Ja tuossa on Jalotassu", kerroin.

"Missä Mesipennun vanhemmat ovat? Voisitteko te hakea heidät tänne?" Lucy kysyi.

"Jalotassu ja Viimasulka, voisitteko hakea nopeasti Vinhasiiven ja Usvahännän tänne?" pyysin kahdelta kissalta, jotka nyökkäsivät.

"Menemme heti", Viimasulka sanoi ja lähti juoksemaan kohti leiriä Laikkulammen oppilas perässään.

Ei kulunut aikaakaan, kun Usvahäntä ja Vinhasiipi olivat saapuneet paikalle. Viimasulka ja Jalotassu olivat jääneet leiriin, koska olivat kuulemma kovin hengästyneitä juoksumatkan vuoksi. Usvahäntä ja Vinhasiipikin vaikuttivat uupuneilta, mutta toivo heidän pentunsa näkemisestä sai uupumuksen katoamaan.

"Minä olen Lucy. Te olette siis Mesipennun vanhemmat.. No kuitenkin, seuratkaa minua. Minä vien teidät pentunne luokse", Lucy lupasi ja lähti kävelemään kohti kaksijalan pesää. Usvahäntä ja Vinhasiipi seurasivat naarasta sanaakaan sanomatta.

//Jatkan Usval cx

Usvahäntä

Kävelin Vinhasiiven vierellä, kotikisunaaraan perässä kohti kaksijalan pesää, jonka ikkunasta näin Mesipennun istuvan. Pentuni kasvoilla oli innostunut ja onnellinen, mutta jokseenkin myös surullinen ilme. Lucy asteli pesän ovelle ja raapi sitä jonkun aikaa, jonka jälkeen naaras asteli taaksepäin. Kului muutama hetki, kunnes ovi aukesi. Vedin syvään henkeäni. Tämän suunnitelman oli toimittava. En voisi elää tietoisuudessa, että pentuni oli lukittuna kaksijalan pesään, mutta emme voisi vapauttaa häntä. Kaksijalka sanoi jotain, mistä en ymmärtänyt sanaakaan. Pian hän kuitenkin sulki oven. Palatessaan sillä oli tassuissaan Mesipentu.

"Emo! Isä!" Mesipentu maukaisi ja katsoi meitä yrittäen päästä vapaaksi kaksijalan otteesta.

"Menkää sen luokse", Lucy ehdotti ja katsoi meitä odottavasti. Vinhasiipi vilkaisi minua kysyen. Nyökkäsin. Astelin varovaisin askelin kumppanini vierellä kaksijalan luokse. Se laski Mesipennun maahan päästämättä otettaan irti pennustani, joka yritti rynnätä luoksemme tuloksetta, sillä kaksijalka piti sitä paikoillaan. Astelin Mesipennun luokse ja kosketin tuota kuonollani.

"Me olemme niin kaivanneet sinua.. Luulimme, että olit kuollut", kuiskasin hiljaa ja painoin pääni pentuni turkkia vasten.

"Minä lupaan, etten karkaa enää ikinä!" Mesipentu lupasi piipittäen. Viimein kaksijalka päästi irti pennustani. Lucy asteli ohitsemme.

"Kiitos tuhannesti, että autoit meitä saamaan Mesipennun takaisin", naukui Vinhasiipi kiitollisena ja hymyili ystävällisesti Lucylle. Lähdimme kävelemään yhdessä Mesipennun kanssa kohti Myrskyklaanin reviiriä. Pentu jäi kuitenkin katsomaan kaksijalan pesän suuntaan.

"Mitä sinä katsot?" kysyin ja pysähdyin jääden odottamaan Mesipennun vastausta.

"Emme voi jättää Katherinea tuonne", kolli naukui hiljaa.

"Kuka hän on? Yksi pesän kissoistako?" Vinhasiipi kysyi. Mesipentu nyökkäsi.

"Hän on minun ystäväni", kollipentu kertoi haikealla äänellä.

"Me emme voi auttaa häntä", Vinhasiipi naukui pahoittelevasti.

"Mutta hän on aivan yksinäinen! Muut pesän kissat ovat häntä ja minua vanhempia. Minä en halua jättää häntä sinne!" Mesipentu naukui päättäväisesti ja katsoi minua anovasti. Huokaisin.

"Palataan nyt leiriin. Puhutaan sitten Polttotähdelle asiasta. Jos hän sanoo ei, me emme voi auttaa ystävääsi millään tavalla. Ehkä hän ei edes halua lähteä", ehdotin hiljaa.

"Haluaa hän, hän ei vain pysty siihen yksin", Mesipentu naukui surullisesti ja lähti kävelemään edellämme kohti aitaa, jonka ylitse meidän täytyi hypätä, jotta pääsisimme pois kaksijalan pesän puutarhasta.

Kun saavuimme Mesipennun, Vinhasiiven, Virtakyyneleen, Laikkulammen ja Utukatseen kanssa leiriin, kissat käänsivät meihin katseensa.

"Mesipentu!" Kamomillatassu kiljaisi ja ryntäsi kohti veljeään, joka painautui vasten sisarensa turkkia.

"Kamomillapentu! Minä olen kaivannut sinua!" Mesipentu naukui.

"Minä olen nyt Kamomillatassu", naarasoppilas kertoi ylpeänä.

"Oletteko te jo oppilaita? Pääsenkö minäkin oppilaaksi?" Mesipentu kysyi ja käänsi katseensa minuun.

"Kaikki paitsi Takiaispentu", Kamomillatassu kertoi.

"Sitä täytyy kysyä Polttotähdeltä", sanoin pennulleni.

"Missä Kortepentu.. Siis Kortetassu on? Pääsikö hän parantajaoppilaaksi, kuten hän halusi?" Mesipentu kysyi ja etsi katseellaan veljeään.

"Hän on keräämässä yrttejä parin soturin ja jonkun oppilaan kanssa. Reviirillämme on susia, joten kukaan ei saa poistua leiristä yksin", Kamomillatassu kertoi.

"Susia? Mitä ne ovat?" Mesipentu kysyi.

"Koiramaisia olentoja, jotka ovat isompia kuin koirat. Okrakarva ja Huurulilja törmäsivät sellaiseen. Okrakarva menetti silmänsä ja Huurulilja ilmeisesti muistinsa", kertoi Kamomillatassu hieman haikeasti.

"Minun täytyy nyt mennä. Te voitte jutella yhdessä. Älkää poistuko leiristä. Kun Polttotähti palaa leiriin, pyydän häntä juttelemaan meidän kanssamme", nau'uin Mesipennulle ja suuntasin kohti sotureiden pesää.

//Jokuhh?

Pitkätassu 11.02.2017

Katsoin hiljaa kussojen väittelyä. Polttotähden sanat aiheuttivat hämmennystä ja erimielisyyttä keskellä kokousta. Unitaivaskin oli vaipunut keskustelun keskelle, joten otin muutaman askeleen kauemmas. Usvahäntä näytti olevan muutaman kissan kauempana, joten kiemurtelin tuon luokse.

"Usvahäntä?" kuiskasin hiljaa.

Soturi ei tainnut kuulla minua, joten tuuppasin tätä tassullani. Usvahäntä späsähti hieman ja käänsi katseensa minuun.

"Ai se olitkin vain sinä", soturi maukaisi huokaisten.

"Kuka muukaan se olisi ollut?" maukaisin kummastuneena.

Istahdin aloilleni. Tosin tuuppasin vahingossa muutamaa kissaa ympärilläni. Vastaukseksi sain vain ärtyneitä maukaisuja, mutta en jaksanut välittää. Katsoin vain kissoja tylysti takaisin. Heilautin häntäni tassujeni päälle. Käänsin taas katseeni seuraavaan päällikköön, joka puhui.

"Anteeksi, mutta voisitko selittää mitä juuri nyt tapahtuu?" kuiskasin nopeasti Usvahännälle.

"Keskittymiseni herpaantui hetkeksi", mutisin hiljaa.

// Usva?

Usvahäntä

"Polttotähti vaatii Valkohännän - eli Jokiklaaniin muuttaneen tyttärensä - ja tuon jokiklaanilaiskumppanin pentuja Myrskyklaanille. Ajatus voisi olla hyvä, jos pennut olisivat myrskyklaanilaissyntyisiä, mutta tällä hetkellä Polttotähti lietsoo turhaa riitaa", nau'uin Pitkätassulle, joka oli juuri pyytänyt selvennystä asioihin.

"Pyytäisitkö sinä pentusi pentuja klaaniisi, jos he olisivat erissä klaanissa kuin sinä?" Pitkätassu kysyi. Pudistin päätäni.

"Minulla ei olisi oikeutta tehdä niin. En minäkään haluaisi, että erakkovanhempani olisivat ensimmäisten pentujeni synnyttyä hakeneet heidät erakoiksi, se olisi ollut epäreilua, ja niin on Polttotähdenkin käytös", nau'uin Pitkätassulle, "mielestäni pentujen on elettävä samassa klaanissa vanhempiensa kanssa, ellei heillä sitten ole jotain syytä, miksi niin ei voisi olla."

//Pitkä? Sori vähä tönkkö XDD

Pitkätassu

Nyökkäsin hitaasti Usvahännälle.

"Jos nyt totta puhutaan niin Polttotähdenhän täytyisi olla ylpeä tyttärestään", maukaisin melko topakasti.

"En siis ryhdy tässä puolustamaan yhtikäs ketään, mutta eikö hänen täytyisi olla ylpeä. Hän sai juuri itselleen lapsenlapsia! Jatkoa suvulleen. Eihän tärkeintä ole missä klaanissa he ovat. Sukulaiset ovat aina tärkeä osa kissan elämää."

Katsahdin hitusen nolostuneenatassuihi. Saatoin puhua hieman sivuun aiheesta. Tai liioitella sanojani.

"Tai meinaan vain sitä, sillä en ole koskaan saanut edes tavata vanhempiani. En edes tiedä keitä he ovat. En tiedä kenelle kuulun. Entäpä jos veressäni virtaakin kotikisujen veri?" maukaisin jopa hieman huolestuneena.

Ymmärsin vasta nyt, etten tiennyt ollenkaan mistä tulin. Ensikertaa elämässäni olin jopa hieman kauhuissani siitä. Aikaisemmin en ollut välittänyt, sillä pidin asiaa aivan turhana.

*Toivottavasti se ei ole kuitenkaan tulevaisuuteni tiellä...*, ajattelin toiveikkaana.

// Usva? Tönkköä tääki on xd

Kamomillapentu

Titkimme Mesipennun kanssa tuoresaaliskasaa Usvahännän vahtiessa meitä. Pian Kuiskevirta saattoi Takiaispennun Usvahännän luo.

"Minulle tuli tylsää", Takiaispentu inahti ja tuli viereeni istumaan.

"Selvä", emo naukui.

"Onko tämä orava?" kysyin ja tökkäsin tassullani harmaa turkkista, pörheä häntäistäelotonta oliota. Katsahdin emooni.

"On se", naaraskissa naukui. Hymyilin. Sitten kun olin oppilas haöusin saalistaa ison oravan emolleni.

"Onko tämä sitten hiiri?" Mesipentu kysyi ja kosketti kuonollaan harmaata pienjyrsijää.

"On", emo sanoi lempeästi ja kosketti Mesipennun selkää hännällään hellästi.

Kortepentu hyppelehti iloisena luoksemme.

"Minä sain parantaa Hopeataivaan haavan!" Pudistin päätäni kun ajattelin verta. Hyi!

"Hienoa Kortepentu!" Usvahäntä naukui. Kortepentu näytti ylpeältä ja sai ollakkin.

"Hän veti piikin hampaillaan pois Hopeataivaan polkuanturasta. Hänellä oli juuri sopivan pieni tarttumaan hampaillaan piikkiin", parantajanaaras naukui. Hymyilin ja olin ylpeä siskoni puolesta. Halusin palavasti päästä pian oppilaaksi! Oli varmasti mahtavaa olla oppilas. Sitten saisi vielä olla soturi!

"Emo! Näyttäisitkö meille pesät?" naukaisin kysyvästi. Halusin nähdä oppilaiden pesän minne pääsisin tulevaisuudessa.

"Selvä", Usvahäntä naukui, "Mutta nopeasti sitten."

Innostuin heti. Emo tassutteli oppilaiden pesän suulle.

"Täällä oppilaat nukkuvat", tuo naukui.

"Kurkistakaa vain sisään", emo lisäsi hymyillen. Pistin pääni sisään oppilaiden pesään ja nuukhin ilmaa. Haisi ihan tavalliselta mutta hajuja oli hyvin paljon enemmän kuin pentutarhassa. Vedin pääni pois ja odotin että muutkin saivat kurkistettua sisään. Kortepennusta tämä ei varmastikkaan ollut yhtä kiinnostavaa kuin parantajan auttaminen tai yrttien tutkiminen ja haistelu. Naurahdin itsekseni. Kortepennusta tulisi varmasti todella hyvä parantaja! Jatkoimme seuraavalle pesälle.

"Tämä on sotureiden pesä jonne siirrytään sen jälkeen kun päällikkö on nimennyt teidöt sotureiksi", emo sanoi.

"Saatte kurkistaa sisään", tuo lisäsi hymyillen. Pistin pääni pesään. Tunnistin yhdessä sammalvuoteessa itseäön sukivan kissan Purohännäksi.

"Hei Purohäntä", naukaisin rohkealla äänellä ja haistelin erilaisia hajuja.

"Hei vain", harmaansinertävä kolli naukaisi. Muut kurkistivat vielä sisään ja sitten jatkoimme parantajan pesälle.

"Tämä olikin se parantajan pesä. Ette saa mennä sinne ilman lupaa", emo sanoi. Jatkoimme seuraavalle pesälle.

"Tämä on klaanin vanhimpien pesä", Usvahäntä naukaisi. Kurkistin sisään mutta karsea haju tukki nenäni. Katsoin nopeasti ja vetäisin pääni pois heti. Sitten tassuttelimme viimeiselle pesälle.

"Tämä on päällikön pesä. Tänne ette saa mennä ikinö ilman lupaa! Muistakaa se", emo naukaisi lempeästi mutta tomerasti.

//Usva? Veljet?

Kortepentu

"Emo! Emo, haluan leikkiä parantajaa ja potilasta!" ilmoitin kuuluvaan ääneen. Usvahäntä nosti unenpöpperöisenä päätään.

"Nytkö?" hän haukotteli. Nyökkäsin intoa puhkuen.

Katselin kuinka Usvahäntä nousi istumaan ja räpytteli silmiään kuin karistaakseen unen pois niistä.

"Hyvä on, leikitään sitten", emo naukui ja ojensi toisen etukäpälänsä minulle. "Kortepentu hyvä, viitsisitkö katsoa käpälääni? Se on vähän kipeä."

"Tottahan toki! Minäpä katson", sanoin leveästi hymyillen ja kurkotin tutkimaan käpälää. "Hmm, se on vain venähtänyt, joten suosittelen sinua levähtämään ja välttämään astumista sillä jalalla."

Usvahäntä nyökkäsi huvittunut pilke silmissään.

"Selvä, kiitos", hän kiitti ja asettui takaisin makuulleen.

Häntä pystyssä astelin veljeni Takiaispennun luo. Nuori kollipentu kökötti sammaleilla surkean näköisenä. Katsoin tuota huolestuneena.

"Onko jokin vialla? Vaivaako sinua jokin?" utelin. Takiaispentu nosti katseensa minuun ja naukui:

"Minun on nälkä."

"Siinä tapauksessa suosittelen sinua pyytämään emoa hakemaan tuoresaalista aukiolta", vastasin. Takiaispentu tuijotti minua suu auki, kunnes nousi ja kipitti Usvahännän luo. Tunsin pientä tyytyväisyyttä. Olin parantanut jo kaksi "vammaa".

Etsin katseellani Mesipentua ja Kamomillapentua. He varmaankin painivat jossain pesän nurkassa. Korvat höröllään kuljin eteenpäin. He olivat lähellä, mutta en nähnyt heitä. Kurtistin kulmiani ihmeissäni. Ei pesä sentään niin suuri ollut, että kaksi kissanpentua olisi voinut mennä hukkaan.

Siinä samassa ilmoille kajahti hyökkäyshuuto, ja sisarukseni loikkasivat kimppuuni.

He läpsivät minua hellästi kylkiin tassuillaan.

"Kiinni jäit, Kuolonklaanin vakooja!" Kamomillapentu ulvaisi. Mesipentu vain kikatti. Minuakin alkoi naurattaa.

"En minä ole vakooja! Olen parantaja, ja tulin hakemaan lisää yrttejä!" hekotin. Kamomillapentu nousi pois päältäni ja silmäili minua hetken, kunnes maukui:

"Hyvä on. Saat mennä tämän kerran."

"Kiitos", tirskahdin ja nousin jaloilleni. "Tämä ei tule toistumaan." Nopeasti kiiruhdin Paatsamapilven taakse.

Vanha kuningatar vilkaisi minua, muttei sanonut mitään.

Taistelukohtaus tuntui alkavan uudelleen, sillä Kamomillapentu ja Mesipentu lähtivät jäljittämään minua. Painauduin kiinni Paatsamapilven selkään ja toivoin, että he eivät huomaisi minua.

//Sisarukset?

Kamomillapentu

Jäljitimme Mesipennun kanssa Kortepentua. Nuuhkin maata ja nuuhkin ilmaa. Vilkaisin vieressäni hiipailevaan valkeaan kolliin, veljeeni, Mesipentuun. Minä menin Paatsamapilven toiselta puolelta ja Mesipentu toiselta puolelta. Pian näin mustavalkeaa karvaa edessäni. Hyppäsimme kikattaen Mesipennun kanssa Kortepennun kimppuun. Kuningatar vilkaisi meitä mutta painoi päänsä sammalille.

"Olen parantaja! Minua kohti ei saa hyökätä!" Kortepentu kikatti. Minun vatsaani alkoi sattua moinen kikattaminen. Kellahdin mahalleni ja Korteoentu hyppäsi päälleni.

"Kyllä minäkin osaan!" tuo sanoi kikattaen.

"Mutta minulla on lepotauko", sanoin kikattaen. Mesipentu loikkasi ja kaatoi Kortepennun kumoon.

"Hyökätään uuden kuolonklaanin vakoojan kimppuun!" Mesipentu sanoi. Kaikki katsoimme juuri syömisensä lopettanutta Takiaispentua. Huudimme sotahuudon ja hypimme ja pompimme ja leikkisesti taistelimme Takiaispentua vastaan.

"Kolme yhtä vastaan ei kuulosta reilulta", rusehtavan savunharmaa kolli kikatti. Mietin hetken ja tajusin ettei se ollutkaan reilua.

"Takiaispentu! Liity joukkoomme", sanoin huvittuneena.

"Liityn!" Takiaispentu huudahti ja hyökkäsi sammalpalleron kimppuun. Minä menin perässä. Sitten Mesipentu ja Kortepentu.

"Auts! Tassuuni sattui", kiljahdin. Kaikki kolme pentua pysähtyivät. Kortepentu tuli luokseni ja kokeili kuonollaan tassuani.

"Mikö hätänä?" Usvahäntä kysyi. Pomppasin ilmaan.

"Ei mikään. Takiaisoentu astui vain tassuni päälle", sanoin ja aloin kikattaa hervottomasti. Viikseni heilahtelivat vähän väliä.

"Jatketaan!" huudahdin ja taas me neljä painimme sammalpalleroa vastaan. Minun oli jo tosi kuuma.

//Sisarukset? Usva?

Mesipentu

Olimme lopettaneet leikkimisen, sillä meitä alkoi väsyttämään. Astelin pentueeni edellä sammalpedillemme, ja asetuin ensimmäisenä emomme vatsan vierelle makaamaan. Aurinko oli laskenut jo, joten pesässä oli hämärää.

"Millaistakohan olisi olla jonkun toisen klaanin pentu?" kysyin osaksi itseltäni ja osaksi emoltani ja sisariltani.

"Minä en kyllä ikinä haluaisi olla Kuolonklaanin jäsen", Kortepentu tokaisi ja painautui minua vasten.

"Minusta on mukavaa olla Myrskyklaanin pentu", Kamomillapentu vuorostaan naukui ja suorastaan heittäytyi makaamaan Kortepennun vierelle.

"Minä haluaisin elää päivän jokaisen klaanin jäsenenä, niin voisin nähdä, millaista elämä niissä on", nau'uin ja haukottelin sen jälkeen väsyneesti.

"Milloin me muuten voimme nähdä isän?" Takiaispentu kysyi ja käänsi katseensa emoon.

"En tiedä vielä. Hänellä on kiireitä tehtävissään, sillä Myrskyklaanissa ei ole riistaa hurjasti. Kaikkien sotureiden on saalistettava mahdollisimman paljon", emo kertoi.

"Ai ei vai?! Tuoresaaliskasassahan oli ihan hirveästi saalista!" Kamomillapentu huudahti.

"Ehkä olikin, muttei tarpeeksi. Myrskyklaanissa on monta nälkäistä suuta, ja olimme pääaukiolla siihen aikaan, kun suurin osa klaanimme jäsenistä on partioissa tai harjoituksissa, joten näitte vain muutaman myrskyklaanilaisen", emo kertoi ja nuolaisi siskoni päälakea hellästi.

"Minä haluan oppia saalistamaan niin hyvin, ettei kukaan myrskyklaanilainen ole ikinä enää nälkäinen!" naukaisin innoissani.

"Se on hyvä tavoite, Mesipentu", emo kehräsi ja kosketti kuonollaan päälakeani. Hän tiesi, etten pitänyt siitä, että hän nuoli minua kaiken aikaa. Olin opetellut itse nuolemaan turkkiani, mutta siltikin se oli kaiken aikaa ihan pörrössä.

"Alkakaas nyt nukkumaan. Huomenna on uusi päivä, ja voitte silloinkin oppia jotain uutta", emo kuiskasi hiljaa ja painoi päänsä sammaliin.

"Kerro meille vielä joku tarina", Takiaispentu pyysi hiljaisella äänellä.

"Joo! Minä haluan kuulla taisteluista", naukaisin kovaäänisesti ja saatoin kuulla, kuinka lähettyvillämme nukkuva Paatsamapilvi liikahti. Nolostuin hieman, sillä olin todennäköisesti herättänyt Myrskyklaanin toisen kuningattaren.

"Voin kertoa tarinan, mutta jonkun rauhallisen. Haluatteko kuulla vailla siitä, millaista Tähtiklaanissa on?" emo kysyi.

"Se on tylsää", Takiaispentu tuhahti ja painoi päänsä sammaliin.

"Joo! Minä haluan kuulla", Kortepentu naukui. Minä ja Kamomillapentu nyökyttelimme päätämme, sillä mekin halusimme kuulla tarinan siitä, millaista Tähtiklaanissa oli. Emo alkoi kertomaan kaikenlaista Tähtiklaansisa olosta. Se kuulosti mahtavalta. Halusin kuollessani päästä Tähtiklaaniin, sillä siellä oli kuulemma kaikki hyvin. Ei ollut sotia, riitoja, kylmyyttä, riistapulaa tai mitään ankeaa. Nukahdin jossain vaiheessa emon tarinaa..

Raotin hitaasti unenpöpperöisiä silmiäni. Pesä oli pilkkopimeä, ja ainoat äänet, mitä kuulin olivat pesässä olijoiden tasaiset hengitykset. Yritin vielä jatkaa unia, mutta uni ei millään meinannut tulla silmään. Pyöriskelin hetken aikaa sammalpedillä, kunnes varovasti nousin ylös. Mietin, olisiko minun pitänyt herättää emo tai sisareni, mutta päätin sitten olla herättämättä heitä. Kuulin askeleita pesän ulkopuolelta. Silmäni laajenivat ja viimeisetkin unenrippeet katosivat kuin tuhka tuuleen. Lähdin hitaasti hiipimään kohti pesän uloskäyntiä. Samassa mieleeni muistui, kuinka emo oli kieltänyt lähtemästä pesästä ilman hänen lupaansa. Halusin kuitenkin tietää, kuka hiippaili leirin pääaukiolla, ja miksi. Uteliaisuus vei voiton, ja astuin epäröiden ulos pentutarhan turvasta. Katselin hetken aikaa pimeää leirin pääaukiota. En nähnyt ristin sielua sitten missään. Nostin katseeni taivaalle, jolla oli lukuisia pieniä valopilkkuja. Ne olivat kai tähtiä. Taivas oli pilvetön, ja tähtien seassa oli kuu, joka oli lähes puoliympyrä. Halusin edelleen tietää, mikä tai kuka oli liikkunut leirissä, joten astelin piikkiherneseinämää vasten kohti tunnelia, josta kuulemma pääsi ulos leiristä. Olin kuullut äänet sieltäpäin, joten ehkä siellä oli joku. Varovasti kurkistin pimeään tunneliin, mutta en nähnyt pimeyden vuoksi mitään. Yhtäkkiä kuulin lähestyviä askeleitani. Hengitykseni salpaantui, kun erotin kiiluvat silmät tunnelin pimeydestä. Sydämeni syke kasvoi hetki hetkeltä enemmän. Mieleni teki rynniä takaisin pentutarhan suojaan, mutta jalkani eivät suostuneet liikkumaan. Onnistuin kuitenkin painautumaan piikkiherneseinämää vasten niin, että tulija ei nähnyt minua. Kissa oli mustavalkea, ihan kuin Kortepentukin. Kissa asteli suoraan sotureiden pesään. Huokaisin helpotuksesta. Askeleiden äänet olivat ilmeisesti kuuluneet hänelle. Olin jo palaamassa takaisin pentutarhaan, mutta sitten aloin miettimään, millaista oli leirin ulkopuolella. Taistelin kovasti uteliaisuutta vastaan, mutta jälleen kerran se vei voiton.

*Ihan nopeasti vain, palaan heti takaisin*, ajattelin ja kävelin pimeään piikkihernetunneliin. Ryntäsin nopeasti ulos tunnelista ja saavuin paikkaan, joka oli aivan erilainen kuin leiri. Valtavat kinokset ympäröivät kaikkea, ja sinne tänne oli tehty polkuja, joiden päätepisteestä minulla ei ollut mitään tietoa. Sieltä täältä pilkotti vihertäviä ja rusehtavia varpuja, ja valtavankokoiset ja alastomat puut nousivat korkeuteen sieltä täältä. Kun katsoin vasemmalle, näin jonkun matkan päässä suuria kallioita. En ikinä onnistuisi kiipeämään niitä pitkin ylös, joten päätin lähteä oikealle. Pian minun täytyi tehdä päätös: kulkisinko piikkihernetunnelin vierellä vai lähtisinkö hieman suurempaa polkua pitkin kauemmas leiristä. Lähdin kulkemaan kauemmas leiristä. Polku haarautui pian useampaan, yhden kissan kulkemaan reittiin, ja kulkin eteenpäin. Jouduin loikkimaan hankalasti, jotta pääsin aina yhteen koloon. Kun minua alkoi väsyttämään, käännyin takaisin. En halunnut eksyä tai tulla ketun syömäksi, kuten kuulemma jotkut liian uteliaat pennut olivat tehneet. Minua puistatti ajatus punaruskeasta ketusta, josta emo oli kertonut meille useita kertoja. Suuntasin kohti leiriä, ja matka tuntui pidemmältä.

En muistanut, että olisin kulkenut tällaista reittiä, kun lähdin leiristä. Vähän väliä kompastuin jalkoihini ja kaaduin lumihankeen. Puut alkoivat harventua, ja se hämmensi minua kovasti. Minä olin eksynyt! Pakokauhu valtasi minut, ja lähdin vain juoksemaan sokeasti eteenpäin. Olin kylmissäni, mutta halusin päästä nopeasti leiriin. Juoksin vain eteenpäin niin nopeasti kuin ikinä pystyin. Samassa kompastuin lumikinokseen ja lensin suurelle polulle, jota kissat tuskin olivat tehneet suoraan niin, että vähän sitten kipeänä olleen etujalkani päälle. Kipu oli suunnaton, ja en kyennyt kylmyyden ja kivun vuoksi nousemaan ylös ja jatkamaan matkaani kohti leiriä. Suljin silmäni ja vajosin syvään uneen.

(loppu tarinasta poistettu)

//Meden katoamine voitas huomata ja sen hajujälkee vois seurata kaksijalkojen polulle asti. Ne voi halutessaan päätellä, et kaksijalat o vieny sen tms. Mut sitä ei viel ainakaa saa löytää xdd

Usvahäntä 28.01.2017

Istuskelin leirin pääaukiolla ja katselin leirin joka-aamuisia toimia. Aurinko oli hädin tuskin noussut, mutta olin nähnyt kamalaa painajaista Mesipennusta, enkä ollut saanut enää unta. Ilma oli lämmennyt, sillä lehtikato läheni loppuaan. Lunta oli kuitenkin edelleen paljon maassa, vaikka se suli hitaasti päivittäin. Olin huolissani Mesipennusta. Pentuni katoamisesta oli kulunut jo yli neljäsosakuu, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Oliko hän edes hengissä. Pelkäsin, että pieni pentuni olisi jossain henki hieverissä, aivan kuoleman partaalla, eikä kukaan löytäisi häntä, jolloin hän kuolisi yksin ja peloissaan. Sydäntäni riipaisi pelkkä ajatus siitä, että en ehkä näkisi Mesipentua enää koskaan - ainakaan elossa. Kamomillatassu ja Kortetassu olivat päässeet oppilaiksi, mutta Polttotähden mielestä Takiaispentu ei ollut valmis oppilasnimen saamiseen. Olin ollut päällikön kanssa samaa mieltä, sillä Takiaispentu oli muita pentuja heikompi, ja hän oli ollut kipeänä jonkun aikaa. Se ei ollut mitään tarttuvaa tai pahaa, mutta Kuiskevirta piti sitä hyvänä syynä lykätä oppilasnimitystä.

"Hei, Usvahäntä. Näitkö taas painajaista Mesipennusta?" Huuruliljan naukaisu kantautui korviini sotureiden pesän suunnalta. Käänsin ainoan silmäni meripihkaisen katseen pentuuni.

"En ymmärrä, miksi en voi saada rauhaa niiltä", huokaisin hiljaisella äänellä.

"Kyllä ne helpottavat vielä, ihan varmasti. Me löydämme vielä Mesipennun, minä uskon siihen", tyttäreni naukui ja laski häntänsä lavalleni ja istuutui vierelleni painaen kylkensä vasten kylkeäni.

"Minäkin haluaisin uskoa niin", nau'uin Huuruliljalle. Naaras ei sanonut mitään, hän vain istui vierelläni. Se helpotti oloani, sillä rakastin enemmän kuin mitään omien pentujeni läsnäoloa. Toivoin, että Mesipentu löydettäisiin pian ja hyvässä kunnossa..

//Joku ehkä?

Mesipentu

Katselin, kuinka Kamomillapentu asteli ympäri pentutarhaa opetellen kävelemään paremmin. Olin hieman kateellinen siskolleni, sillä minäkin olisin halunnut kävellä. Jalkaani kuitenkin sattui, enkä halunnut rikkoa emoni tai klaanin parantajan käskyjä ja kävellä jalalla. Pelkäsin, että minut voitaisi laittaa parantajan pesään yksin nukkumaan, jos rikkoisin sitä käskyä.

"Emo", naukaisin ja käänsin katseeni siniharmaaseen naaraskissaan, joka käänsi oman katseensa minuun.

"Kerro vain", kuningatar kehräsi ja istui vierelleni.

"Voitko kertoa minulle muista klaaneista?" kysyin varovasti. En ollut varmaa, oliko minun soveliasta puhua toisista klaaneista.

"Tietenkin voin. Mistä klaanista haluat kuulla?" Usvahäntä kysyi. Muistelin hetken aikaa klaaneja, joiden nimet emo oli maininnut aiemmin tänään. Klaani nimeltä Kuolonklaani oli vaikuttanut mielenkiintoiselta. Olivatko klaanin jäsenet kuolleita, vai mistä kummasta sen nimi mahtoi tulla?

"Kuolonklaanista", kerroin kovaan ääneen. Kortepentu kohotti päätään, ja Kamomillapentu hoiperteli luoksemme ja istui alas aivan vierelleni. Sisarenikin ilmeisesti tahtoivat kuulla Kuolonklaanista. Mitä enemmän saisin tietoa, sitä nopeammin pääsisin soturiksi - ainakin uskoin niin.

"Kuolonklaani on Pimeyden Metsään uskova klaani, jonka perusti erittäin häijy kissa, Viiltotähti. Viiltotähti syntyi Myrskyklaaniin, ja kasvoi soturiksi ihan tavallisesti. Soturina hänen nimensä oli Viiltokynsi. Hän etsi käpäliinsä erakon nimeltä Viimasumu, joka oli surmannut vuodenaikoja sitten Myrskyklaanin päällikön Leijonatähden. Viimasumu opetti Viiltokynttä taistelemaan paremmin, ja he keräsivät muista klaaneista ja erakoitakin kokoon. He kaikki olivat pahoja ja uskoivat Pimeyden Metsään. Lopulta Viiltokynsi joukkoineen hyökkäsi Myrskyklaaniin. Sodassa päällikkömme Vihertähti kuoli, ja minä palasin takaisin henkiin", emo kertoi ja piti pienen tauon.

"Kuinka niin "palasit takaisin henkiin"?" Kortepentu kysyi hämmentyneenä.

"Minä olin kuollut ja päässyt Tähtiklaaniin useita vuodenaikoja sotaa ennen. Viimasumu kuoli myös sodassa. Kun hän oli kuolemassa, menin häntä vastaan. Annoin hänelle mahdollisuuden siirtyä Tähtiklaanin puolelle, jolloin minä palaisin tähän maailmaan. Viimasumu hyväksyi tämän ja pääsi Tähtiklaaniin, jolloin minä palasin takaisin maailmaan. Myrskyklaani kuitenkin hävisi tämän sodan. Sen jälkeen Viiltokynnestä tuli päällikkö - Viiltotähti, ja hän valloitti kaikki klaanit yksi kerrallaan. Lopulta hän oli metsän valtias, joka oli ajanut neljä klaania pieneen latoon. Siellä riistaa oli vähän, ja lopulta eräänä yönä kaksijalat polttivat ladon, ja neljä klaania hyökkäsi Kuolonklaanin kimppuun. Voitimme sodan ja Kuolonklaani ajettiin pois täältä. Vain yksi vuodenaika sitten Kuolonklaani palasi takaisin metsään. Se aloitti sodan, jonka sitten lopulta voitti. Klaanin perustaja, eli Viiltotähti, kuoli sen silloisen päällikön - Sulkatähden - kanssa ja uudeksi päälliköksi nousi sen nykyinen päällikkö, Pisaratähti. Kuolonklaani jäi metsään, ja nyt olemme eläneet rauhallisesti kaikki yhdessä", emo kertoi.

"Oletko sinä koskaan käynyt Kuolonklaanissa?" Kamomillapentu kysyi.

"Mitä sinä sillä tarkoitat, pikkuinen?" Usvahäntä kysyi ja katsoi lempeästi siskoani.

"Asunut siellä tai jotain", siskoni täsmensi.

"En minä ole. Asuin kyllä ennen kuolemaani Tuuliklaanissa, joka asuu nummilla ja syö jäniksiä. Siellä oli ihan kivaa, mutta minun kotini on nyt ja aina Myrskyklaanissa", siniharmaa naaras naukui hymyillen.

"Minä haluan käydä kaikissa klaaneissa! Haluan tietää niistä kaiken", naukaisin innoissani ja nousin seisomaan, mutta asettaessani vahingossa painon kipeälle jalalleni, lyyhistyin takaisin makuulleen ja irvistin kivuliaasti.

"Kaikki eivät pidä siitä, että toiset tunkevat kuononsa muiden klaanien asioihin. Sinun täytyy siis olla varovainen, jos joskus aiot tehdä jotain. Sinun täytyy myös toimia soturilain mukaisesti, jotta sinusta voi tulla kunniallinen soturi", emo kertoi ja nuolaisi päälakeani.

"Mikä on soturilaki?" Kamomillapentu kysyi ja kallisti hämmentyneenä päätään.

"Se on laki, jota kaikki klaanit - lukuun ottamatta Kuolonklaania - tottelevat. Tähtiklaani on luonut soturilain, jonka vuoksi me kaikki noudatamme sitä", emo kertoi.

"Voinko minäkin luoda soturilain?" kysyin. Emo naurahti lempeästi.

"Et sinä voi, pikkuinen", hän naukui ja kosketti kuonollaan kuonoani.

"Onko Kuolonklaanissakin parantaja?" Kortepentu kysyi.

"On siellä. Siellä parantaja ei kuitenkaan ole yhtä kunnioitettu kuin meidän klaanissamme", Usvahäntä sanoi.

"Minua väsyttää", tokaisin ja painauduin vasten emoni turkkia. Aloimme kaikki pennut nukkumaan. Tarina oli todellakin ollut mielenkiintoinen. Näin unta, että olin Myrskyklaanin soturi, joka taisteli ilkeitä kuolonklaanilaissotureita vastaan henkensä uhalla. Tahdoin joskus olla kissa, joka unessani olin!

//Sisaret tai joku?cx

Kamomillapisara 22.01.2017

Emo oli kertonut meille Kuolonklaanista. Pimeyden Metsään uskovista kissoista. Minua puistatti. Olin juuri herännyt. Mieleeni heräsi jälleen uusia kiperiä kysymyksiä joihin en tietänyt itse vastausta. Mitä jos minä joutuisin sinne? Kauhistuin. Astelin siniharmaan naaraskissan eteen pienillä tassuillani.

"Mitä jos minä joudun Pimeyden Metsään?" kysyin nyyhkien. En halunnut sinne todellakaan.

"Voi sinua, kuules, jos uskot Tähtiklaaniin et joudu Pimeyden Metsään", emoni naukaisi rauhallisesti ja pyyhki hännällään kyyneleeni.

"Minä uskon Tähtiklaaniin", kajautin kovaan ääneen huudon johon Paatsamapilvi heräsi.

"Anteeksi", naukaisin nolona.

"Ei se mitään. Kunhan uskot Tähtiklaaniin riittää palvelukseksi siitä että herätit minut", musta naaraskissa naukui ja torkahti jälleen.

"Ei ollut tarkoitus", inisin ja katsoin emoni meripihkanväriseen silmään.

"Vahinkoja sattuu mutta koita olla hiljempaa silloin kun toiset nukkuvat", Usvahäntä naukui ja kosketti minua kuonollaan. Veljesi nukkuvat, koita nukkua itsekkin.

"Mutta minua ei väsytä", sanoin ja huokaisin. Emoni naurahti ja painoi päänsä sammalille koittaakseen nukkua. Tassuttelin ympäri pentutarhaa.

"Haluan juosta", mutisin itsekseni. Otin ison loikan ja sitten toisen. Tämähän sujuu! Loikin kunnes tajusin juoksevani päin pentutarhan seinää. Törmäsin seinään.

"Auts!" hiljahdin. Emoni kohotti päänsä.

"Kamomillapentu, mitä sinä touhuat?" tuo kysyi. Painoin pääni.

"Koitin juoksta", nau'uin pää painuksissa. Kipitin amoni luokse. Minua väsytti kauheasti. Juoksu onnistui mutta miten saisin itseni pysähtymään ajoissa? Nukahdin emoni turvalliseen lämpöön.

//Usva? Sisaret?

Kamomillapisara

Halusin kuulla enemmän viidestä klaanista! En halunnut olla kissa joka ei tiedä mistään mitään. Huokaisten katsoin emoani.

"Mitä nyt, Kamomillapentu?" emoni naukaisi ja katsoi huolestuneena minua.

"Haluan tietää enemmän. Ettei minusta tulisi tyhmää soturia", naukaisin hiljaa surullisin silmin.

"Ei teistä kenestäkään tyhmää soturia tule", Usvahäntä naukui naurahtaen. Emoni alkoi sukimaan siniharmaata turkkiaan.

"Minunkin!" inahdin ja asetuin emoni lähelle selkä tuohon päin. Naaraskissa hymähti ja alkoi sukia selkääni. Kehräsin.

"Nyt minua!" Takiaispentu asettui viereeni.

"Katsokaa, nuolaisette vain itseänne näin", Usvahäntä sanoi huvittuneena ja nuolaisi tassuaan. Minäkin tein samoin. Hymyilin.

"Katso! Osaan itse!" nau'uin ylpeänä. Kortepentu tuli luoksemme.

"Minä haluan jo parantajaoppilaaksi", tuo naukui keltaiset silmät innosta loistaen.

"Ja minä haluan soturioppilaaksi", naukaisin ja lopetin tassuni nuolemisen.

"Mekin haluamme soturioppilaiksi", Takiaispentu ja Mesipentu naukuivat lähes samaan aikaan. Kaikki katsoivat emoa, minä myös.

"Pääsette oppilaiksi sitten kun on sen aika. Nauttikaa nyt kun olette pentuja ja saatte levätä", Usvahäntä naukui ja heilutti häntäänsä.

"Mutta kun minä haluan!" huusin lujaa.

"Kaikkihan haluavat. Polttotähti tekee teistä sitten oppilaita kun on sen aika. Mutta nyt rauhoittukaa ja levätkää", emo naukui. Nyökkäsin. Olisin jo halunnut oppilaaksi. Ehkä minusta voisi tulla jonkun hyvän soturin oppilas. Hymyilin ja ajattelin kuinka taistelisin ilkeitä ja pahoja kuolonklaanilaisia vastaan taistelussa. Toivoin kyllä sisimmässäni että mitään taisteluitta ei tulisi.

"Emo?" naukaisin.

"Niin?" emo sanoi kysyen. Menin Usvahännän hännän luokse.

"Haluan leikkiä että häntäsi on käärme!" kiljaisin. Naaras hymähti ja alkoi liikuttaa häntäänsä. Heilutin takapäätäni ja loikkasin kohti häntää mutta tömähdin maahan.

"Varovasti", emo sanoi. Nyökkäsin. Loikkasin uudelleen mutta häntä pysyi paikoillaan. Sain hännän kiinni ja puraisin sitä hellästi.

"No niin, nyt sait käärmeen kiinni. Nyt voit nukkua", Usvahäntä naukui. Menin kerälle emoni viereen ja nukahdin.

//Veljet? Usva?

Usvahäntä

Pentuni olivat kasvaneet kovasti. Vinhasiipi ei ollut kerennyt moneen päivään käydä katsomassa pentujaan, eivätkä neljä pentua olleet nähneet isäänsä vielä kertaakaan, sillä aina, kun Vinhasiipi oli käynyt, pennut olivat jo nukkumassa. Mesipennun jalka oli parantunut, ja hän pystyi leikkimään sisariensa kanssa ilman minkäänlaisia ongelmia. Tällä hetkellä neljä pentua kamppaili keskenään sammalpetimme lähettyvillä. Kamomillapentu oli painanut Mesipennun alleen, ja Takiaispentu seisoi ylpeänä Kortepennun päällä. Mesipentu kuitenkin onnistui pääsemään pois siskonsa alta, ja kaatoi tuon nyt maahan. Takiaispentu oli ylivoimaisesti parempi taistelija kuin Kortepentu, joka aikoi parantajaoppilaaksi. Kuiskevirta oli sanonut, että Kortepennusta voisi hyvinkin tulla parantajaoppilas, jos Tähtiklaani hyväksyisi hänet. Pennut lopettivat taistelun ja loikkivat luokseni.

"Voimmeko me nyt mennä ulos pesästä? Mesipennun jalka on parantunut ja me kaikki osaamme kävellä ja jopa juostakin!" Kamomillapentu huudahti. Virnistin ja hymyilin lempeästi pennuilleni.

"No mennään vain", kehräsin ja nousin ylös sammalpediltä.

"Jes!" Mesipentu kiljaisi ja lähti loikkimaan kohti pentutarhan uloskäyntiä - tällä kertaa hieman rauhallisemmin. Pennut kävelivät edelläni ulos pentutarhasta leirin pääaukion kylmään, lehtikatoiseen ilmaan.

"Täällä on kamalan kylmä!" Mesipentu naukui täristen. Taivaalta leijaili alas suurikokoisia lumihiutaleita.

"Missä on parantajan pesä?" Kortepentu kysyi ja katseli ympärileen.

"Se on tuolla", nau'uin osoittaen parantajan pesää.

"Voinko mennä katsomaan sitä?" Kortepentu kysyi ja asteli lumihankeen tehtyä polkua pitkin kohti parantajan pesää. Mesipentu lähti Kamomillapennun kanssa loikkimaan kohti tuoresaaliskasaa, ja Takiaispentu seurasi Kortepentua.

"Et, sillä siellä voi olla yrttejä ja muita juttuja, joihin ette saa koskea, joten en voi päästää teitä sinne yksin", naukaisin.

"Entä jos minä esittelisin heille parantajan pesää? Ei minulla muutakaan ole", Kuiskevirta naukui ja asteli ulos parantajan pesästä.

"Jos sinä vain viitsit, niin kyllä se minulle sopii", naukaisin hymyillen parantajakissalle.

"No niin, tulkaas pikkuiset, minä esittelen teille pesäni", siniharmaa parantajakissa naukui ja johdatti kaksi pentua pesäänsä. Mesipentu kiersi Kamomillapennun kanssa tuoresaaliskasaa katsellen siinä olevia saaliita. Virtakyynel asteli partion johdossa sisään leiriin ja laski tuoresaaliinsa tuoresaaliskasaan, ja samoin tekivät hänen perässään tulevat Kasteviiksi, Saniaishäntä ja Unitassu.

"Miten paljon saaliita siinä onkaan!" Mesipentu ulvaisi ja tökkäsi Kasteviiksen tuomaa oravaa käpälällään.

//Pennut tai joku?

Kortepentu

Katselin ympärilleni henkeä haukkoen.

"Tosi paljon yrttejä!" totesin. Takiaispentu tepasteli perässäni hännänpää vääntyillen. Seurasin Kuiskevirtaa pesän perälle. Siellä oli tukoittain yrttejä, jotka kaikki olivat siistissä rivissä.

"Käytätkö sinä noita parantamiseen?" utelin tohkeissani. Kuiskevirta nyökkäsi ja kyyristyi yrttirivistön eteen.

"Näetkö nuo lehdet?" hän kysyi osoittaen käpälällään erästä yrttipinkkaa.

"Joo."

"Ne ovat hierakanlehtiä. Ne auttavat kipeisiin polkuanturoihin ja ehkäisevät tulehduksia", parantajanaaras selitti. Kuuntelin Kuiskevirran opetuksia tarkkaavaisena. Halusin oppia kaiken mahdollisen parantajuuteen liittyvän asian. Janosin tietoa.

Takiaispentu lysähti takamukselleen.

"Haluan emon luo! Täällä on tylsää!" hän valitti. Kuiskevirta nousi seisomaan ja katsahti takanaan inisevään pentuun.

"Hyvä on. Minä vien sinut emosi luo", hän sanoi. Katselin kuinka Kuiskevirta ohjasi pennun hellästi ulos pesästä, kohti Usvahäntää, joka vahti Mesipentua ja Kamomillapentua.

Istuin ryhdikkäästi paikoillani ja odotin, että Kuiskevirta palaisi takaisin. En saisi koskea mihinkään ilman hänen lupaansa.

Hetken kuluttua Kuiskevirta palasi takaisin. Hänen kasvoillaan oli salaperäinen hymy.

"Sinulle taitaa olla hommia", tuo maukui. "Hopeataivaan polkuanturaan on joutunut piikki, eikä hän saa sitä itse irti. Haluaisitko auttaa?"

"Joo! Tahdon auttaa!" hihkaisin. Loikin Kuiskevirran luo häntä pystyssä. Vielä ennen kuin lähdimme, hän nappasi matkaansa muutaman lehden ja hieman hämähäkinseittiä.

Seurasin häntä ulos pesästä kohti klaaninvanhimpien pesää. Innostus poreili sisälläni. En malttanut odottaa päästä tositoimiin.

Astuimme sisään hämärään pesään, jonka perällä makasi vanha naaras, Hopeataivas. Vanhus oli kuulemma aikoinaan ollut päällikkö.

"Tervehdys, Hopeataivas", Kuiskevirta tervehti, "me tulimme Kortepennun kanssa poistamaan sen piikin anturastasi."

"Voi kiitos", Hopeataivas kehräsi ja ojensi käpäläänsä niin, että piikki näkyi selvästi.

Tassuttelin Kuiskevirran perässä hänen luokseen ja kyyristyin katsomaan miten syvälle piikki oli uponnut.

"Olet juuri sopivan kokoinen tarttumaan hampaillasi siihen", parantajakissa naukui. "Ota piikin päästä hampaillasi ja vedä sitä varovasti ulospäin." Vilkaisin Kuiskevirtaa itsevarma kiilto silmissäni, ja tartuin sitten piikin päästä hampaillani, kuten parantaja oli neuvonut. Kuiskevirran ohjeiden mukaisesti vedin piikin hitaasti ulos. Helakanpunaista verta roiskahti kipeälle polkuanturalle. Sylkäisin piikin maahan ja tarkastelin sen jättämää reikää uteliaana.

"Hyvä", Kuiskevirta kehui, "minä levitän tämän tahnan anturalle, niin sinä saat peitellä sen seitillä."

Seurasin uteliaana kuinka hän levitti kirpeänhajuisen tahnan anturalle. Hopeataivas kiristeli hampaitaan tuskastuneena. Lopulta pääsin asettelemaan seitin töhnän päälle.

Olin parantanut ensimmäisen haavani! Loikkasin muutaman kerran ilmaan.

"Onnistuin!" hihkuin iloisena. Hopeataivas ja Kuiskevirta vaihtoivat huvittuneita katseita keskenään.

"Sinun on varmaan parasta palata emosi luo", Kuiskevirta sanoi. Vilkaisin häntä harmissani.

"Onko pakko?" inisin.

"Voit tulla heti huomenna uudelleen, jos se vain käy emollesi", hän lupasi.

"Jipii! Hei sitten, Hopeataivas!" huikkasin ja loikin pesän suuaukolle.

Silmät loistaen astelin Kuiskevirta perässäni ulos pesästä.

Kipitin pääaukiolla oleilevan Usvahännän luo.

"Minä sain parantaa Hopeataivaan haavan!"

//Sisarukset? Usva?

Kortepentu

Katselin ympärilleni silmät suurina. Vaikka silmieni avaamisesta oli kulunut jo muutama päivä, en siltikään saanut tarpeekseni kaikesta ympärilläni olevasta. Kamomillapentu, ainut siskoni, nukkui vieressäni selkä minuun päin. Takiaispentu kyyhötti toisella puolellani surkeasti vinkuen. Usvahäntä kumartui nuolaisemaan hänen päälakeaan supattaen samalla lohduttavia sanoja pentunsa korvaan. Nousin istumaan. Osasin jo seisoa omin avuin, mutta käveleminen oli vielä suuri haaste minulle.

Pesän suuaukolla kahahti. Säpsähtäen käänsin päätäni äänen suuntaan, mutta rentouduin tunnistaessani tulijan Kuiskevirraksi. Kaunis parantajanaaras asteli Usvahännän luo ja laski tuon eteen makean tuoksuisia yrttejä.

"Syö nämä", Kuiskevirta kehotti. Usvahäntä vilkaisi parantajakissaa ystävällisesti hymyillen ja kurkotti sitten nuolaisemaan yrtit suuhunsa. Katsoin Kuiskevirtaa ihaillen. En voinut käsittää sitä, kuinka hän muisti kaikki yrtit sun muut parannustarvikkeet.

*Minäkin haluan olla parantaja!* ajattelin leveästi hymyillen. Sen enempää ajattelematta ponnistin jaloilleni ja tassuttelin Kuiskevirran luo. En edes hämmästellyt sitä, että osasin kävellä. Se tuntui jo kuin itsestäänselvyydeltä.

"Hei", tervehdin ujosti. Kuiskevirta siirsi katseensa minuun, ja hänen kasvoilleen levisi lempeä hymy.

"Hei, Kortepentu", tuo vastasi tervehdykseen. Tuijotin Kuiskevirtaa suu auki.

"Kuinka sinä voit tietää nimeni?" henkäisin. Naaras päästi hilpeän kehräyksen.

"Me parantajat tiedämme kaikenlaista", hän sanoi vilkaisten samalla Usvahäntää, joka vastasi katseeseen huvittunut pilke silmissään.

"Minäkin haluan olla parantaja", vinkaisin rintaani röyhistäen. Kuiskevirta katsoi minua silmiään räpytellen.

"Parantajako? Tiedäthän, että oikeaksi parantajaksi tuleminen vaatii paljon harjoittelua?" hän kysyi. Nyökkäsin innoissani.

"Tiedän, ja siksi haluankin sinun oppilaaksesi! Voinhan olla oppilaasi, voinhan?" inisin. Kuiskevirta kurkotti nuolaisemaan korvaani.

"Katsotaan sitten, kun olet vähän vanhempi", hän maukui lempeä katse silmissään. Vilkaisin emoani täpinöissäni. Minusta tulisi parantaja!

Kuiskevirran poistuttua hoipertelin Usvahännän luo. Hän katsoi minua pitkään.

"Minusta tulee isona parantaja! Sellainen kuin Kuiskevirtakin on", ilmoitin ylpeyden hehku silmissäni.

"Vai niin", hän sanoi hiljaa. Astelin emoni vierelle ja lysähdin makuulleni.

"Emo?"

"Niin, Kortepentu?"

"Sitten kun muutkin osaavat kävellä, niin voimmeko me mennä yhdessä ulos?" Usvahäntä nuolaisi hellästi poskeani.

"Kaikki ajallaan, pikkuiseni", hän naukaisi pehmeästi. Painoin pääni emoni pehmeää vatsaa vasten ja annoin hänen tasaisen hengityksensä tuudittaa minut uneen.

Vaanin emoni häntää. Se kiemurteli kuin käärme. Nostin häntäni pystyyn ja lähdin hiippailemaan kömpelösti eteenpäin. Juuri kun oli iskemässä pikkuruiset kynteni siihen, häntä nousi ylös ulottumattomiini. Sihahdin turhautuneena.

"Vielä minä sinut nappaan!" uhosin.

"Kortepentu, mitä sinä teet?" Kamomillapennun kysymys kuului takaani. Käännähdin ympäri viiksiäni värisyttäen.

"Saalistan käärmettä", nau'uin. Nuori naaras kallisti päätään.

"Käärmettä? Mikä se on?" hän kysyi ihmeissään.

"Emo kertoi, että se on sellainen pitkä ja huojuva otus, jolla on terävät hampaat", selitin.

"Ai niinkuin keppi?" tuo vinkaisi. Nyökkäsin aavistuksen verran.

"Niin, vähän niinkuin keppi", tokaisin. Kipitin emoni vierelle silmät loistaen.

"Haluan taas saalistaa käärmettä!" hihkaisin. Usvahäntä pyöritteli silmiään huvittuneena.

//Muut? Usva?

Kamomillapentu

Heräsin. Raotin silmiäni ja aloin räpyttelemään niitä. Ympärilläni hahmottui paremmin kun räpyttelin silmiäni. Huomasin vieressäni rusehtavan savunharmaan mytyn. Tökkäsin tuota kylkeen ja tuo inahti.

"Älä häiritse toisia", kuului emoni ääni vieressäni. Katsoin pääkallellaan emoni siniharmaata turkkia.

"Kuka minä olen?" kysyin hieman väsyneeltä. Emoni nuolaisi minua selästä ja se tuntui kivalta.

"Olet Kamomillapentu, asut Myrskyklaanissa", emoni naukaisi. Olin ollut hereillä kun joku oli jutellut emoni kanssa Pimeyden Metsästä. Hui, en ikinä halua Pimeyden Metsään! Emoni nimi oli Usvahäntä.

"Mikä on Myrskyklaani?" kysyin pienellä epävarmalla äänelläni.

"Myrskyklaani on yksi neljästä klaanista jotka asustavat metsässä", Usvahäntä naukui. Miten emo voi tietää noin paljon asioita?

"Mitä ne muut klaanit sitten ovat?" kyselin kiinnostuneemmalla äänellä kuin äsken.

"Me asumme Myrkyklaanista, sen lisäksi on olemassa Varjoklaani, Tuuliklaani ja Jokiklaani. Mutta ei sinun vielä noin paljoa tarvitsisi tietää", emo naukui. Katsoin emoani silmät suurina.

"Keitä nuo ovat?" sanoin ja katselin vieressäni tuhisivia karvapalloja.

"He ovat sisaruksiasi. Olen teidän kaikkien emo", Usvähäntä naukui. Nyökkäsin ja katsoin vierelläni makaavia myttyjä uudelleen.

"Tämä on Mesipentu", emo sanoi ja kosketti valkeaa kollia.

"Tämä taas on Kortepentu", emo naukui ja kosketti vuorostaan mustavalkeaa kollia.

"Sinä olet Kamomillapentu, tiedät jo sen. Tämä on Takiaispentu", emo naukui ja nuolaisi rusehtavan savunharmaata kissaa.

"Sinä olet naaras niin kuin minäkin. Nuo toiset pentutoverisit ovat kolleja", emo naukui. Kyselin kauan kunnes minua alkoi väsyttää. Silmäni lipsuivat kiinni mutta minulla olisi ollut vielä monta kysymystä.

"Nuku vain", emoni naukaisi lempeästi. Nyökkäsin ja painoin silmäni kiinni. Pian uni otti minusta vallan.

Heräsin ja aukaisin silmäni. Suuaukko josta tuli sisälle valoa rapisi. Sisälle astui tutun tuoksuinen kissa. Isä! Katsoin suoraan isäni silmiin. Painoin silmäni kiinni ja ajattelin. Ajattelin kaikkia asioita mitä mieleeni vain juolahti.

//Korte? Mesi? Takiainen? Usva?

Purohäntä

Polttotöhti kajautti ilmoille kovan kutsumishuudon. Tassuttelin Suurkiven läheisyyteen ja väläytin pienen hymyn Hiilitassulle joka istui Okratassun vieressä.

*Onkohan nyt heidän vuoronsa tulla sotureiksi?* mietin itsekseni. Katsahdin päällikköön.

Tänään saamme kaksi uutta soturia. Hiilitassu ja Okratassu, astukaa eteen", Polttotähti aloitti kun kaikki olivat paikalla. Lukuun ottamatta paria kissaa pentutarhalta ja klaaninvanhimpien pesällä. Usvahäntä oli saanut neljä pentua ja ajattelin käydä tervehtimässä heitä jossain vaiheessa. Hiilitassu ja Okratassu astelivat ylpeän näköisinä Polttotähden eteen.

"Minä, Polttotähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Hiilitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania -jopa henkesi uhalla?" päällikkö jatkoi. Hiilitassu röyhisti rintaansa.

"Lupaan", Hiilitassu sanoi. Hymyilin ylpeänä.

"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Hiilitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hiiliturkkina. Tähtiklaani kunnioittaa nopeuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksyy sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!" Polttotähti kajautti ja uskoin että naaraan ääni kuului pentutarhan hämärimpään nurkkaan asti.

"Okratassu. Lupaatko elää soturilain mukaisesti, ja puolustaa tätä klaania -jopa henkesi uhalla?" Polttotähti jatkoi ja katsoi Okratassua.

"Lupaan", Okratassu vastasi katsoen päällikköa varmalla katseella.

"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Okratassu, tästä hetkestä lähtien, sinut tunnetaan Okrakarvana. Tähtiklaani kunnioittaa taistelutaitojasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksyy sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!" Polttotähti kajautti hymyillen.

"Hiiliturkki! Okrakarva! Hiiliturkki! Okrakarva!" klaani hurrasi kahdelle juuri nimitetylle soturille. Olin niin iloinen ja ylpeä. Ensimmäisestä oppilaastani oli tullut kunnon soturi!

"Onneksi olkoon Hiiliturkki ja Okrakarva!" naukaisin onnen toivotuksen molemmille. Lempeästi hymyillen annoin toisille kissoille tilaa mennä onnittelemaan uusia sotureita. Nyt heillä olisi edessä pitkä yö.

Heräsin aamulla. Avasin silmäni. Nyt minulla ei ollut oppilasta koulutettavana. Suin sinertävän harmaan turkkini nopeasti ja venyttelin raajojani. Päätin mennä katsomaan Myrskyklaanin uusia pentuja. Astelin rauhallisena kohti pentutarhaa. Pentujen isä oli aamupartiossa mutta pentujen emo köllötti rauhallisesti nukkuen sammalilla. Minulle tuli mieleen omat pentumme Polttotähden kanssa. Kurkistin sisälle pesään. Hiippaisin sisään hyvin hiljaa katsomaan pentuja. Usvahäntä nosti päätään.

"Ai, hei Purohäntä", tuo naukaisi ja nuolaisi mustavalkeaa pentua kielellään.

"Tulit varmasti pentuja katsomaan", Usvahäntä naukaisi.

"Tulin, pakkohan uusia klaanin jäseniä on käydä katsomassa", sanoin ja astuin lähemmäs pentuja. Yksi pnetu raotti silmiään.

"Kuka tuo on?" pentu sanoi säikähtäneenä ja koitti epätoivoisesti päästä lähemmäs emoaan ryömien.

"Ei mitään hätää! Se on Myrskyklaanin soturi, Purohäntä. Soturiksi tullaan kun on ensin oltu oppilas", Usvahäntä naukui ja katsoi hymyillen neljää pentuaan.

"Hei, kukas sinä olet?" kysyin katsoen vaaleanharmaata pentua.

"Olen Kamomillapentu!" Kamomillapennuksi esittäytynyt kissa naukui pienellä äänellä. Pian valkea pentu nosti päätään.

"Olen Purohäntä, Myrskyklaanin soturi, kuka sinä olet?" esittäydyin ja kysyin pennulta.

"Minä olen Mesipentu", pentu sanoi.

"Hauska tutustua", naukaisin huvittuneesti.

//Usva? Mesi? Kamomilla? Korte? Takiainen?

Usvahäntä

Purohäntä istuutui alas muutaman hiirenmitan päähän minun ja neljän pentuni sammalpedistä.

"Kuinka pentujen kanssa on mennyt?" Purohäntä kysyi hymyillen ystävällisesti.

"Hyvin. Vaatiihan se aina hieman totuttelua, mutta kyllä niihin parissa päivässä tottuu", kerroin ja nuolaisin nukkuvan Takiaispennun päälakea. Kollipentu oli ainoa neljästä pennusta, joka ei ollut vielä avannut silmiään. Mutta pennut olivat vasta muutaman päivän ikäisen, joten ei hän mitenkään myöhässä ollut. Mesipentu asteli pienillä jaloillaan huojuen ympäri pentutarhaa. Kolli oli opiskellut kovasti oppiakseen kävelemään. Hänessä riitti tarmoa, ja niin riitti myös Takiaispennussa ja Kamomillapennussa. Pentutarhassa oli melko lämmintä, sillä nyt täällä oli lähes kaiken aikaa kuusi kissaa hengittämässä lämmintä ilmaa, ja lähes kaiken aikaa myrskyklaanilaisia kävi katsomassa pentuja. Ikäväkseni oma kumppanini ja pentujen isä - Vinhasiipi - ei ollut käynyt katsomassa pentujamme kuin kaksi kertaa sitten heidän syntymänsä. Kolli osallistui mahdollisimman moneen saalistuspartioon, sillä saaliita ei Myrskyklaanissa kamalasti ollut, kiitos lehtikadon, joka oli erittäin kylmä.

"Voinko mennä ulos pesästä? Osaan jo kävellä, ja kävisin vain nopeasti", Mesipentu naukui anovasti. Hymähdin pienesti kollipennulle.

"Valitettavasti se ei sovi. En voi lähteä pesästä, koska Paatsamapilvi on jossain, ja Takiaispentua ei voi jättää yksin", nau'uin pahoittelevasti pennulleni.

"Entä jos me menisimme hänen kanssaan?" Kamomillapentu kysyi ja vilkaisi Kortepentua, joka oli tutkimassa sammalpalloa, jonka naaras oli löytänyt jostain pentutarhan nurkasta. Naurahdin melko kovaäänisesti.

"Sekään ei sovi. En päästä teitä edes yhdessä pois pesästä, koska en voi taata, että se olisi turvallista", naukaisin ja nuolaisin pentueen ainoan naaraspennun päälakea.

"Entä jos minä veisin heidät?" Purohäntä ehdotti. Mietin hetken aikaa kollisoturin ehdotusta. Tisin, että Purohännän seurassa pentuni olisivat turvassa, ja että kolli katsoisi heidän peräänsä, sillä olihan hänellä itselläänkin pentuja.

"Kyllä se minulle sopii. Käykää kuitenkin vain katsomassa, älkääkä menkö kauas pesän suulta. Olisi epäreilua, jos te olisitte käynyt jo koko leirin läpi, kun Takiaispentu vasta opettelisi kävelemään", nau'uin kolmelle pennulle ja kosketin vuoroperään heidän päälakiaan. Mesipentu kiljaisi innosta ja lähti ravaamaan kohti pentutarhan uloskäyntiä, mutta kompastui pieniin jalkoihinsa ja kaatui jäiselle maalle. Kolli päästi ilmoille sydäntä särkevän, tuskallisen vinkaisun. Ryntäsin pentuni luokse, ja niin tekivät myös kaksi muuta pentua ja Purohäntä.

"Oletko kunnossa?" Kortepentu kysyi ja tunki jalkojeni välistä veljensä luokse.

"Etutassuuni sattuu todella paljon", Mesipentu naukui itkua vääntäen ja nosti varovasti vasemmanpuoleista etutassuaan.

"Minä haen Kuiskevirran", Purohäntä naukui kiireesti ja pujahti ulos pentutarhasta leirin pääaukiolle. Huomasin, että Kortepentu katsoi tarkasti veljensä jalkaa, jossa oli pieni haava, ja se näytti olevan hieman taittunut.

"Sinä tarvitset purasruohoa", Kortepentu tokaisi. Naurahdin huvittuneesti. Pentu käänsi katseensa minuun ja oli hämmentynyt. Ennen kuin kerkesin sanoa mitään, pentutarhan suulta kuului naukaisu:

"Hyvin arvattu, mutta purasruoho auttaa kuningattaren maidon tuotossa." Ääni kuului Kuiskevirralle. Siniharmaa parantajakissa asteli sisään pesään ja asteli Mesipennun luokse. Sokea parantajanaaras kokeili käpälillään ja kuonollaan tassua, ja pian hän totesi:

"Se on vain nyrjähtänyt. Haavaan tuskin tarvitsee mitään, koska se on vain pintanaarmu. Mesipentu voi nukkua pentutarhassa, mutta hän ei saa kävellä muutamaan päivään tai ainakaan laskea painoa kipeälle jalalle, jotta se paranee. Tuon teille myöhemmin unikon siemeniä, jotta Mesipentu saa paremmin unta."

"Emmekö mekään pääse pois pentutarhasta?" kysyi Kamomillapentu hieman surkeana.

"Valitettavasti ette. Katsotaan sitten uudelleen, kun Mesipennun jalka on parantunut", nau'uin ja nuolaisin naaraspentua.

"Voiko minusta siltikin tulla parantajaoppilas, vaikka en tiennyt, mihin purasruohoa käytetään?" Kortepentu kysyi surullisen kuuloisena Kuiskevirralta.

"Sinusta voi tulla mitä vain. Olet vasta pieni pentu, ja en minäkään osannut pentuna yrttejä, mutta siitäkin huolimatta minusta tuli parantaja", Kuiskevirta naukui ja kosketti kuonollaan Kortepennun päälakea, jonka jälkeen siniharmaa naaras poistui pesästä. Astelin Mesipennun luokse ja tartuin tuota kiinni niskanahasta. Kannoin kollin sammalpedillemme ja asetuin tuon ja Takiaispennun vierelle nukkumaan.

"En halua, että jalkani on kipeä", Mesipentu valitti.

"Sinun täytyy tulevaisuudessa olla varovampi, jottet enää kompuroi tuolla tavalla. Jalkasi on kipeä vain pari päivää. Et sinä mitään menetä, kipeä jalka on vain yksi kokemus. Voit myöhemmin olla ylpeä, että selvisit siitä ilman mitään sen kummempia ongelmia", virnistin ja nuolaisin pennun korvantaustaa.

//Pennut tai joku?

Kamomillapentu

Mesipentu oli satuttanut jalkansa enkä minä ja Kortepentu enää päästy tutkimana leiriä. Purohäntä heilautti häntäänsä pari kertaa.

"Menen nyt, hei hei", Purohäntä naukaisi. Katsoin kuinka harmaansinertävä kolli asteli pois pentutarhasta. Huokaisin ja harjottelin kävelyä. Halusin olla hyvä kävelemään ettei minulle kövisi niin kuin Mesipennulle. Kun olin harjoitellut tarpeekseni kävelyä mätkähdin emoni viereen.

"Miksen voisi olla jo soturi", huokaisin surullisella äänellä.

"Siihen on vielä aikaa. Kyllä sinusta joskus soturi tulee", emoni naukaisi lempeästi. Katselin pääkallellani Kortepentua. Miksi tuo halusi olla parantaja? Joutumaan vain antamaan yrttejä toisille. Mutta ehkä Kortepentu pitäisi siitä! Sehän on Kortepennun oma asia. Minä halusin olla soturi! Rohkea ja koko klaanin paras soturi. Tänään aiemmin oli kuulunut ulkoa kovaa mau'untaa. Emo oli kertonut että klaanissa oli päällikkö.

"Mikä se päällikkö on?" kysyin katsoen emoani.

"Päällikkö huolehtii ja päättää klaaninsa asioista", Usvahäntä naukaisi.

"Voinko minäkin olla päällikkö?" kysyin innoissani.

"Sinusta voi tulla joskus päällikkö, mutta keskity olemaan hyvä soturi", Usvahäntä sanoi.

"Minusta tulee koko klaanin paras soturi!" piipitin.

"Eikä tule! Minusta tulee", Mesipentu naukaisi.

"Teistä tulee parhaimmat soturit", emo naukui painottaen sanaa 'teistä'. Pyöräytin silmiäni. Sanoipa emo mitä vain, minusta tulee paras soturi! Minulle tuli nälkä ja kipitin hitaasti emon mahan kohdalle. Aloin juomaan lämmintä maitoa nisästä. Lämmin maito lämmitti kehoani ja minua alkoi heti väsyttää. Silmäluomeni lipsuivat kiinni ja viimein nukahdin emoni viereen, ihanaan lämpöön.

//Muut pennut? Usva?

Purohäntä 22.12.2016

Entinen mestarini ja nykyinen varapäällikkö Kirsikkaviiksi tassutteli luokseni.

"Sinä saat johtaa auringonhuipun partion joka lähtisi Jokiklaanin rajaa pitkin. Ota mukaasi Lehtiturkki, Korppisielu, Usvahäntä ja hänen oppilaansa Ututassu", Kirsikkaviiksi naukui.

"Selvä", sanoin ja nyökkäsin. Kirsikkaviiksi lähti puhumaan muista päivän partioista ja minä astuin päällikön pesään.

"Laitoit minut johtamaan partiota?" kysyin.

"Se onkin sinun ensimmäinen partiosi jonka johdat", naaras maukui. Nyökkäsin.

"Lähden hakemaan kaikki mukaan lähtiät", sanoin.

"Selvä", Polttitähti naukui ja tassutteli perässäni.

"Noh, minä menen nyt", naukaisin ja löhdin etsimään ensin Lehtiturkkia. Löysin tuon Saniaishännän luota.

"Anteeksi kun häiritsen mutta auringonhuipun aikaan on partio jota minä johdan. Lehtiturkki sinua on pyydetty mukaan partioon ja toivon että tuletkin", sanoin. Naaras katsoi Saniaishäntää.

"Minä menen", tuo naukaisi.

"Hyvä", sanoin. Tassuttelin Usvahännän luokse joka oli oppilaansa Ututassun kanssa tuoresaaliskasan luona.

"Hei", naukaisin.

"Hei vain", Usvahäntä sanoi. Ututassu nyökkäsi tervehdykseksi.

"Auringonhuipun aikaan on partio jota minä johdan ja teidät on pyydetty mukaan. Toivon että tulisitte", nau'uin. Nuo kaksi nykkäsivät.

"Tulemme", nuo naukuivat samaan aikaan.

"Hyvä", naukaisin. Seuraavaksi etsin Korppisielun. Kun löysin tuon aloin puhumaan.

"Auringonhuipun aikana on partio jota minä johdan. Ja sinut olisi pyydetty mukaan ja toivon että myöskin tulisit", sanoin.

"Tulen", Korppisielu maukaisi.

"Hyvä", vastasin. Vielä ei ollut tuon partion aika. Menin sotureiden pesälle lepäämään hetkeksi. Suljin silmäni ja hetkessä vaivuin uneen. Kun taas heräsin tassuttelin ulos sotureiden pesästä. Enää hetki niin lähtisimme Jokiklaanin reviitiä pitkin. Lehtiturkki saapui luokseni ja seuraavaksi Korppisielu. Odotimme hetken kunnes Usvahäntä ja Ututassu saapuivat luoksemme. Olimme valmiita lähtemään.

"Jos osa vahvistaa reviiriä ja osa pyydystävät riistaa", sanoin. Toiset nyökkäsivät hyväksyvästi. Olimme valmiit. Tassuttelimme Jokiklaanin rajaa kohti.

"Lehtiturkki, Usvahäntä ja Ututassu, te saatte pyydystää riistaa. Minä ja Korppisielu vahvistamme rajaa. Taas kuului muminaa ja uskoin että kaikki hyväksyivät tuonkin.

//Lehti? Korppi? Usva? Utu?

Usvahäntä 30.12.2016

Saavuin leiriin Ututassun edellä. Pentuni soturikoulutus oli edistynyt suhteellisen nopeasti, jos mainitaan, että naaras on sokea. Ututassulla oli kuitenkin vaikeuksia osua vastustajaansa, vaikka senkin hän alkoi viimeinkin oppimaan. Pakkohan se oli sanoa, että Ututassu oli surkea saalistaja. Hän oli kuitenkin äskeisellä saalistusretkellä saanut saalistettua vanhan ja luisevan hiiren, josta oppilas oli ollut hyvin ylpeä, ja niin olin ollut minäkin.

"Vie se hiiri klaaninvanhimmille, niin voit syödä itse sen jälkeen", tokaisin oppilaalleni kääntäen ainoan meripihkaisen silmäni katseen kohti naarasta. Ututassu vastasi nyökkäämällä ja asteli hiiri suussa kohti klaaninvanhimpien pesää.

"Usvahäntä!" Huuruliljan naukaisu kantautui korviini pentutarhalta saakka. Käänsin katseeni pentuuni ja ravasin kehräten tuon luokse.

"Hei, Huurulilja", nau'uin ja puskin kuonollani hellästi soturin poskea.

"Osaatko yhtään kertoa, milloin Ututassusta tulee soturi?" pentuni yllätti minut kysymyksellään. Mietin asiaa ja vaistomaisesti siirsin katseeni pilviselle taivaalle, jonka jälkeen siirsin katseeni Huuruliljaan.

"En osaa sanoa paljoa. Uskon, että hiirenkorvaan mennessä hän on ansainnut soturinimensä", kerroin. Huurulilja nyökkäsi.

"Hän todellakin ansaitsee soturinimen, koska minun mielestäni hän on koko klaanin mahtavin kissa, vaikka luopuikin parantajaoppilaan paikasta", hopeanharmaa naarassoturi naukaisi hymyillen.

"Et ole ollut kuihin noin hyvällä tuulella. Haluatko kertoa, mikä saa sinut noin iloiseksi?" kysyin lempeästi ja istuuduin pentuni vierelle. Huurulilja pysyi hetken aikaa hiljaa ja katsoi käpäliään mietteliään oloisena.

"Ymmärsin, miten hyvä elämä minulla on. Minulla on maailman paras ystävä, perhe ja klaani. Ei kaikilla kissoilla ole asiat näin hyvin", kertoi nuori soturi hymyillen. Hymähdin ja päästin kurkustani kovaäänistä kehräystä. Käänsin katseeni piikkihernetunnelille, jonka suunnalta kuulin rapinaa. Vinhasiipi asteli sisään leiriin partion johdossa. Nousin ylös ja hyvästelin Huuruliljan nuolaisemalla tuota päälaelle, jonka jälkeen suuntasin kohti kumppaniani.

"Hei", Vinhasiipi kehräsi hyvillään ja painoi päänsä vasten poskeani.

"No hei vain", nau'uin takaisin, "onko sinulla nälkä? Voisimme syödä yhdessä."

"Olen kamalan nälkäinen. Sinä saat kunnian valita saaliin", mustavalkea kolli ilmoitti ja asteli kanssani tuoresaaliskasalle. Valitsin nopeasti kasasta suurehkon oravan, jonka kannoin sitten sotureiden pesän liepeille. Vinhasiipi istui alas aivan pesän sisäänkäynnin lähelle. Aloimme syömään yhdessä tuoresaalista turkit toisiaan hipoen.

Usvahäntä 02.01.2017

Aiemmin tänäaamuna Kuiskevirta oli kertonut, että odotin pentuja. Uutinen oli saanut minut, Vinhasiiven ja lähes koko Myrskyklaanin hyväntuulisiksi. Huurulilja oli innoissaan uusista sisaruksista, kuten myös Utukatse, joka oli päässyt vain alle neljäsosakuu sitten soturiksi. Olin ylpeä tyttärestäni, joka sokeudestaan huolimatta oli toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa ja päässyt soturiksi. Tällä hetkellä kävelin Kirsikkaviiksen, Saniaishännän ja Unitassun kanssa Jokiklaanin vastaista rajaa pitkin kohti Puusilpomoa. Olimme joku aika sitten lähteneet partioon, ja se oli päättymässä melko pian. Puusilpomo häämötti kaukana edessämme, mutta taittaisimme matkan sinne vain muutamassa hetkessä. Partion johdossa kulkeva Kirsikkaviiksi kuitenkin pysähtyi yllättäen, ja Unitassu oli vähällä törmätä naaraaseen. Varapäällikkö maisteli ilmaa, ja minä tein samoin. Silmäni suurenivat, kun tunnistin tuoksun. Voimakas koiran tuoksu leijaili kitalakeeni. Kukaan ei sanonut mitään, mutta nyt koko partio oli haistanut tuoksun. Katsoimme kaikki ympärillemme ja olimme valmiina ottamaan vastaan koiran hyökkäyksen, jos se syöksyisi jostain puskasta kimppuumme. Kului muutama hetki, eikä mitään näkynyt. Säpsähdimme kaikki, kun takaani eräästä pähkinäpensaasta kuului rasahdus. Kaikki neljä kissaa käännyimme kohti pensaikkoa, josta esille loikki orava.

"Apua!" Kirsikkaviiksi ulvaisi, kun suurikokoinen koira ryntäsi jostain pusikosta takaamme tuon kimppuun. Kului vain muutama silmänräpäys, ja kaikki kolme muuta kissaa syöksyimme koiran kimppuun. Oli jo kuitenkin myöhäistä, kun kookas, tummanruskea koira oli upottanut hampaansa myrskyklaanilaiskissan kaulaan. Kirsikkaviiksi yritti raapia koiraa ja saada tuon irrottamaan otteensa, mutta ainoastaan yhdellä puraisulla se onnistui katkaisemaan varapäällikön kaulan.

"Kirsikkaviiksi!" parkaisin ja viilsin kaikilla voimillani koiraa niskaan. Se ulvaisi kivusta ja loikkasin pois tuon selästä.

Lopulta onnistuimme palaamaan leiriin. Raahasin perässäni Kirsikkaviiksen elotonta ruumista. Kun pääsimme sisään leirin pääaukiolle, kissat käänsivät kauhistuneet katseensa meihin. Olimme onnistuneet häätämään koiran kaksijalkalan suuntaan, eikä kenelläkään ollut voimia käydä selvittämässä, oliko se lähtenyt Myrskyklaanin reviiriltä.

"Mitä tapahtui?" Polttotähti kysyi yllättävän rauhallisella äänellä kävellessään luoksemme.

"Koira. Se yllätti meidät puusilpomon lähellä ja tappoi Kirsikkaviiksen. Häädimme sen, mutta se saattaa olla yhä Myrskyklaanin reviirillä", kerroin vaimealla äänellä päällikölle ja irrotin otteeni Kirsikkaviiksen ruumiista, kun pääsin leirin pääaukion keskustalle.

//Poltto?

Usvahäntä 20.01.2017

Olin siirtynyt puoli kuuta sitten pentutarhalle odottamaan Vinhasiiven pentuja, joiden pitäisi syntyä aivan pian. Emme kumppanini kanssa malttaneet odottaa, että pienet pentumme syntyisivät Myrskyklaaniin, jossa ei tällä hetkellä ollut yhtäkään pentua. Istuskelin pentutarhan ulkopuolella ja katselin leirin jokapäiväisiä askareita. Aurinko oli korkeimmillaan, ja oppilaat lähtivät mestareidensa kanssa harjoittelemaan ja partiot lähtivät kiertämään rajoja. Leirissä olivat lisäkseni klaaninvanhimmat, pentutarhassa asustava Paatsamapilvi, sekä Laikkulampi, Jalotassu, Huurulilja, Okratassu ja Kasteviiksi. Kaikki muut olivat partioissa tai harjoittelemassa oppilaidensa kanssa. Kuiskevirta oli keräämässä yrttejä, sen tiesin, sillä naaras oli lähtenyt hetki sitten leiristä. Nousin vaivalloisesti ylös ja astelin pentutarhaan, koska tunsin kylmyyttä. Lehtikato läheni loppuaan, vaikka sitä olisi jäljellä vielä ainakin kaksi kuuta, eikä ilmat lämpenisi vielä hetkeen.

Makasin pentutarhassa omalla sammalpedilläni. Vierelläni makasi neljä pientä pentua, jotka olivat syntyneet aiemmin tänäaamuna. Vinhasiipi oli ikäväkseni ollut juuri silloin partiossa, eikä hän ollut nähnyt pentujemme syntymää. Pennuista kolme olivat pentuja ja yksi naaras. Olimme nimenneet kaikki pennut Kuiskevirran avustuksella. Pennut olivat Mesipentu, Kamomillapentu, Kortepentu ja Takiaispentu. Kaikki neljä pentua olivat kovin kauniita, enkä luopuisi heistä mistään hinnasta, ellei Tähtiklaani sitten päättäisi ottaa heitä luokseen.

//Pennut? Joku?

Mesipentu 21.01.2017

Raotin hitaasti silmiäni, jotka olin ensimmäisen kerran avannut eilisiltana. Nyt pesä näytti aivan erilainen kuin silloin. Ympärilläni olevat karvamytyt eivät näyttäneet enää yhtään pelottavilta, ja kaikki pimeä oli muuttunut valoisaksi. Saatoin kuulla jostain ääniä. Ääni kuului pesän ulkopuolelta. Mieleni teki kovasti mennä katsomaan, mitä siellä oli, mutta yrittäessäni liikkua, en päässyt minnekään. Yhtäkkiä kuitenkin onnistuin kierähtämään vasemmalla puolellani makaavan karvamytyn päälle. Se päästi ilmoille korvia särkevän kiljaisun. Säikähdin itsekin paljon, joten kierähdin salamannopeasti takaisin ja painoin pääni siniharmaaseen karvamyttyyn, joka oli edessämme ja meitä paljon suurempi. Se siniharmaa karvamytty säpsähti ja tunsin, kuinka se liikkui.

"Mitäs te touhuatte?" kuulin lempeän äänen aivan yläpuoleltani. Varovasti kohotin päätäni ja katsoin ylöspäin. Näin edessäni naaraan, jolla oli yksi meripihkainen silmä ja lempeät kasvot. Kuka hän oikein oli? Emoniko?

"Ai, sinä avasit silmäsi, Mesipentu", siniharmaa naaras kehräsi ja nuolaisi karhealla kielellään hellästi päälakeani. Se tuntui mukavalta. Sitten käänsin katseeni vasemmalla puolellani makaavaan karvamyttyyn, jonka päälle olin vahingossa kierähtänyt. Karvamytty oli nostanut päänsä ylös ja katsoi nyt minua keltaisilla, suurilla silmillään. Tämän kissan turkki oli mustavalkea, aivan erivärinen kuin edessämme olevan suuren kissan turkki.

*Minkävärinen minun turkkini on?* kysyin itseltäni ja käänsin päätäni niin, että saatoin nähdä oman turkkini. Se oli valkea, mutta edessäni olevat tassut olivat harmahtavan ruskeat, olin huomannut sen jo aiemmin. Kuulin takaamme ääntä. Säpsähdin ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Musta, laikukas kissa asteli sisään pesään suussaan joku hyvältä tuoksuva asia.

"Mesipentu avasi silmänsä", siniharmaa kissa kertoi toiselle kissalle.

"Onko Takiaispentu ainoa, joka ei ole omiaan avannut?" laikukas naaras kysyi ja istui alas alkaen syömään hyvältä tuoksuvaa asiaa.

"On. Hän avaa ne sitten, kun on sen aika", totesi siniharmaa kissa, jonka olin todennut emokseni.

"Miksi minä en voi kulkea kuon tuo?" kysyin siniharmaalta kissalta ja käänsin katseeni laikukkaaseen kissaan.

"Kyllä sinä sen vielä opit. Käveleminen on taito, jonka jokainen kissa oppii", emoni naukui.

"Entä jos haluan oppia nyt?" kysyin ja heilautin toista etutassuani niin, että se osui oikealla puolellani makaavaan vaaleanharmaaseen karvamyttyyn.

"Sinun täytyy olla kärsivällinen, Mesipentu", siniharmaa kissa kuiskasi ja hymyili minulle lempeästi.

"Miksi sinulla on vain yksi silmä, kun kaikilla muilla on kaksi? Onko minullakin vain yksi silmä?" kysyin ja yritin nähdä omat silmäni, mutta pian tajusin sen olevan mahdotonta.

"Menetin toisen silmäni, kun puolustin kauan sitten klaaniani ja kaikkia muita Pimeyden Metsään uskovilta, pahoilta kissoilta", siniharmaa naaras kehräsi.

"Mikä on Pimeyden Metsä?" päätin sitten kysyä.

"Se on paikka, jonne pahat kissat menevät kuoltuaan. Siellä on pimeää, eikä ikinä valoisaa. Taivaalla ei ole ainuttakaan tähteä, eikä aurinko tai kuu näyttäydy ikinä", naaras kertoi.

"Joudunko minä sinne?" kysyin varovasti. En halunnut joutua Pimeyden Metsään! Se kuulosti ihan kamalalta paikalta!

"Et. Sinä pääset Tähtiklaaniin, jonne jokainen hyvä kissa pääsee kuoltuaan. Tähtiklaanissa voit syödä mahasi täydeltä riistaa, etkä ikinä ole yksin. Siellä kaikki ovat toistensa ystäviä, eikä ikinä tule sotia", emo kertoi lempeällä äänellä.

"Kuinka sinä tiedät? Mikä sinun nimesi muuten on?" kysyin katsoen kysyvästi naarasta.

"Saat sitten joskus tietää sen. Nimeni on Usvahäntä, ja olen teidän emonne", Usvahännäksi itsensä esittänyt naaraskissa kertoi.

"Teidän?" kysyin ja kohotin kulmiani, "ai näiden kahden.. Siis kolmen myös?"

"Aivan niin", naaras totesi. Nyökkäsin. Maailma alkoi jo pikkuhiljaa hahmottua minulle, mutta minulla oli ihan kamalasti kysyttävää.

"Voitteko te olla hiljaa..? Minä haluan nukkua", vasemmalla puolellani oleva mustavalkea kissa marisi hiljaa ja unisesti.

"Mutta minulla on niin paljon kysyttävää", naukaisin turhautuneena.

"Sinulla on kyllä aikaa kysyä. Sinunkin kannattaa nukkua, niin vahvistut", emo naukui ja kosketti hellästi kuonollaan päälakeani. Mumisin jotain, ja aloin juomaan maitoa emoni nisästä. Lämmin neste maistui hyvältä, ja tunsin oloni hyväksi. Minun oli lämmin, kiitos emon ja sisarieni, jotka makasivat ympärilläni.

Avasin hitaasti taas silmäni. Nyt pesässä oli hämärämpää kuin aiemmin hereillä oltuani.

"Miksi pesässä on nyt hämärää, eikä aiemmin ollut?" kysyin hiljaa ja nostin katseeni emoon, joka kuitenkin vaikutti nukkuvan. Tökkäsin hellästi naarasta vatsaan. Tuo säpsähti.

"Sanoitko jotain?" hän mumisi unenpöpperössä.

"Nääh, en sanonut mitään", tokaisin ja pyöräytin silmiäni. Siniharmaa naaras painoi päänsä takaisin sammaliin ja jatkoi heti uniaan. Yritin päästä pois sisarieni välistä, koska aloin tuntea oloni hieman ahdistuneeksi. Aiemmin metelistä valittanut mustavalkea kissa oli painautunut aivan turkkiani vasten, ja saman oli tehnyt vaaleanharmaa kissa, jonka turkki oli aivan älyttömän pitkä, pidempi kuin omani, emon tai mustavalkean pennun. Onnistuin lukuisien yrityksien päästä peruuttamaan pois sisarieni välistä. Pieni kehoni värisi, koska kylmyys takertui heti turkkiini. Tömähdin pois pehmeältä sammalpediltä, jolla olin hetki sitten maannut. Kiemurtelin itseni vatsalleni makaamaan, ja etsin katseellani sen kolon, josta laikukas naaraskissa oli aiemmin tullut pesään. Kuulin puheensorinaa jostain, ja sen avulla löysin kolon. Halusin päästä sinne ja nähdä, mitä kaikkea siellä oli. Maa tuntui jäiseltä allani, mutta yritin nousta jaloilleni. Jalkani tuntuivat heikoilta ja pieniltä, enkä onnistunut tukeutumaan niihin ja nousta seisomaan.

Lopulta onnistuin seisomaan muutamia hetkiä jaloillani, mutta lyyhistyin saman tien takaisin jäiselle maalle. Kehoni tärisi yhä vain enemmän, ja tunsin, kuinka huurua leijaili ulos suustani hengittäessäni. Lopulta luovuin kävelystä ja lähdin ryömimään hitaasti, mutta varmasti kohti koloa.

"Mesipentu?" kuulin emon hätääntyneen naukaisun takaani, "missä sinä olet?!"

"Olen täällä!" naukaisin kimeällä äänelläni ja näin, kuinka emo nousi ylös ja ravasi huolestuneena luokseni. Hän tarttui hampaillaan kiinni niskanahkaani ja kantoi minut takaisin sammalpedille sisarieni keskelle. Lämpö takertui kehooni heti, ja oloni tuntui paremmalta. Olin väsynyt.

"Älä lähde minnekään ilman lupaani. Pesän ulkopuolella et voi olla satavarmasti turvassa, joten älä mene sinne, ellen minä tai joku muu ole mukana", emo kuiskasi hiljaa korvaani.

"Siellä oli kylmää.. Minä en mene, minä lupaan", kuiskasin hiljaa ja painoin pienen pääni emoni vatsan päälle ja suljin silmäni. Tunsin, kuinka vierelläni nukkuvat sisareni kiemurtelivat vähän väliä, mutta vaivuin siltikin syvään uneen pian silmien sulkemisen jälkeen.

//Korte, Kamomilla tai Takiainen?

Usvahäntä

//Jäätikkötassu, Kuuviiksi on Jokiklaanin kissa, joten tuo ei voinut olla Aurinkokivillä, koska ne ovat Myrskyklaanin reviirillä, eikä joen yli puhuminen onnistu, koska matka vastarannalle on sen verran pitkä, että täytyisi huutaa, eikä niin ole tapana tehdä(ainakaan Kuunpisarassa siis)//

Uusi oppilaani - Jäätikkötassu nimeltään - asteli aivan perässäni aluskasvillisuudessa kulkiessamme. Tunsin, kuinka häntäni osui oppilaan kuonoon.

"Älä kulje noin lähellä", naukaisin lempeällä äänensävyllä Jäätikkötassulle, joka pysähtyi pieneksi hetkeksi ja jatkoi matkaansa, kun olin päässyt pienen välimatkan päähän hänestä.

"Palaammeko jo leiriin?" Jäätikkötassu kysyi ja varoi loikkimasta vierelleni.

"Emme ihan vielä. Mennään kuitenkin hieman lähemmäs leiriä, kierrämme rajat huomenna loppuun", nau'uin.

"Mitä me teemme?" oppilaani kysyi.

"Opetan sinulle saalistamisen alkeet. Et vielä tänään pääse saalistamaan, mutta katsotaan sitä sitten huomenna", sanoin ja käännyin lähtien kävelemään kohti leiriä.

//Jäätikkö?

Jäätikkötassu 15.10.2016

Heräilin rauhallisesti oppilaiden pesässä. Aurinkotassu ja Korppitassu nukkuivat vielä rauhallisesti. Kuulin heidän rauhallisen hengityksensä. Työnsin itseni ulos oppilaiden pesästä. Aurinko oli nousemassa. Nappasin tuoresaaliskasasta hiiren itselleni.

"Huomenta Jäätikkötassu. Oletpas sinä aikaisin hereillä", kuulin mestarini Usvahännän äänen takaani.

"Ai huomenta", vastasin mestarilleni hiiri suussani.

"Metsästyspartioon menevät Jäätikkötassu, Usvahäntä, Aurinkotassu, Viimasulka ja Lupiinihäntä!" kuului Teräväkynnen ääni päällikön pesän luota.

"Voitko mennä herättämään Aurinkotassun Jäätikkötassu?" Viimasulka kysyi minulta.

"Voin toki", vastasin.

"Kiitos", Viimasulka kiitti. Juoksin oppilaiden pesään. Aurinkotassu oli juuri sukimassa itseään.

"Ai hyvä oletkin hereillä. Viimasulka käski hakea sinut", totesin oranssille ystävälleni.

"Mitäs Viimasulka minusta haluaa?" Aurinkotassu kysyi.

"Menemme metsästypartioon", vastasin.

"Selvä. Keitä sinne tulee minun, sinun ja mestarini lisäksi?" Aurinkotassu kysyi noustessaan ylsö.

"Lupiinihäntä ja mestarini Usvahäntä", vastasin.

"Jaa", naaras sanoi. Menimme yhdessä ulos Usvahännän, Viimasulan ja Lupiinihännän luokse.

"Tulittehan te", Viimasulka totesi. Lähdimme menemään kohti Piikkihernetunnelia. Päästyämme sieltä ulos muistin, että en ollut kokenut saalistaja. Huomasin Usvahännän lukeneen ajatukseni, koska hän totesi:

"Haluan vain sanoa, että Jäätikkötassu ei ole vielä metsästänyt, mutta olen näyttänyt hänelle kuinka se tehdään."

"Selvä. Kiitos tiedosta", Viimasulka kiitti.

"Kuka on sinusta komein kolli?" Aurinkotassu kuiskasi korvaani.

"En nyt osaa sanoa. Oisko Korppitassu", vastasin.

"Korppitassuko?" ystäväni kysyi.

"Niin. Mitä vikaa hänessä on?" kysyin.

"Ei mitään", Aurinkotassu vastasi.

//Aurinko? Usva? Viima? Lupiini?

Usvahäntä 03.11.2016

"Mikä on?" olin hetki sitten kysynyt mustalta Kasteviiksellä, joka itki sammalpedillään sotureiden pesässä. Naaras siirsi itkuisen katseensa minuun yhä vuolaasti itkien.

"Miksi Ruskaraidan pitikään kuolla?" naaraskissa kysyi vaimealla, surunmurtamalla äänellä. Suru vihlasi sisälmyksiäni ja irvistin hennosti. Laskin häntäni lohduttavasti nuoren soturin lavalle.

"Siihen minä en valitettavasti voi vastata.. Toivottavasti helpottaa edes vähän tieto siitä, että Leijonaloikka sai Taivastähden suostumaan siihen, että partioita käy tiheämpään tahtiin tarkistamassa Myrksyklaanin reviiriä, joten enää kukaan ei toivon mukaan kuole samalla tavalla. Kasteviiksi siirsi katseensa takaisin etukäpäliinsä.

"Mutta valitettavasti en voi tasan tarkkaan sanoa, että tietäisin miltä sinusta tuntuu. Oma mestarini - Leopardiloikka - on nimittäin yhä elossa", nau'uin lempeällä äänensävyllä koskettaen hennosti kuonollani soturin poskea.

"Surusta on joskus vaikeaa päästä yli, mutta elämä jatkuu. Ruskaraita olisi takuulla onnellinen, jos et murehtisi häntä liikaa, hänellä on hyvä olla", naukaisin vielä Kasteviikselle.

//Kaste?öwö

SUURI SOTA

Usvahäntä 13.11.2016

Siniharmaa turkkini oli veren peitossa - sekä minun veren, että myös viholliskissojen veren. Kuu oli kohonnut korkealle taivaalle ja aurinko oli kadonnut ajat sitten taivaankannen taakse. Juoksin kohti parantajia, jotka olivat jonkun tammen luona, mutten ollut satavarma, että minkä. Tuuliklaanin vastaisen tammen luona ainakin oli Kuolonklaanin joukkoja, joten sinne minä en ollut menossa. Kokeilin onneani juoksiessani kohti Myrskyklaanin reviirin vastaista tammea. Jalkojani särki, ja haavojani kirveli hetki hetkeltä enemmän. Olin taistellut lukuisia kuolonklaanilaisia vastaan, enkä osannut enää edes laskea, moniko kissa oli yrittänyt hyökätä kimppuuni sokealta puolelta ja epäonnistunut yllättämisessäni. Olin saanut selkääni kipeän ja melko syvän haavan, joka vuosi vieläkin verta.

"Usvahäntä!" kuulin Kaunokukan ulvaisevan nimeni. Siirsin katseeni Varjoklaanin parantajaan. Hengitykseni oli raskas ja lopetin juoksemisen.

"Tule, minä vien sinut parantajien luokse, tarvitset hoitoa", naukui naaraskissa ja hän lähti kuljettamaan minua kohti tammea, jonka luona oli ilmeisesti lisää parantajia.

Usvahäntä 25.11.2016

Seisoskelin leirin uloskäyntitunnelin edustalla odottaen partiooni lähteviä myrskyklaanilaiskissoja. Lupiinihäntä nuokkui aivan lähelläni istuen onnettoman näköisenä. Ymmärsihän sen, sillä soturi oli menettänyt kumppaninsa ja pentunsa, ja oli nyt yksin Myrskyklaanissa, vaikka hän oli syntynyt Tuuliklaaniin, jossa hänen ainoa elossa oleva tyttärensä - Varpusulka - nyt asusti. Saatoin tuntea naaraan tuskan, sillä olin itsekin menettänyt elämäni aikana paljon. Vinhaviiksen kuollessa, minusta tuntui kuin kaikki olisi ollut turhaa. Valkotuuli toi elämääni sen jälkeen muutamien kuiden kestoisen onnen, joka päättyi siihen, kun sain tietää kolli entisen kumppanin - Raitapilven - odottavan silloisen kumppanini pentuja. En voinut sietää sitä, joten lähdin Tuuliklaanista jättäen kaiken. Se oli virhe, sillä kuolin synnyttäessäni oppilastoverini - Ruosteraidan - pennut. Olin täysin vajonnut ajatuksiini, kunnes joku lausui useampaan kertaan nimeäni.

"Ai.. Anteeksi, olin ajatuksissani. Mitä sanoitkaan?" kysyin ja siirsin katseeni Saarnikynteen, joka seisoi edessäni Lehtitassu vierellään.

"Että lähdemmekö me nyt?" nuori soturi kysyi ja pyöräytti huvittuneesti silmiään.

"Joo, tietenkin. Tulkaa vain perässä", nau'uin hieman nolostuneesti sujahtaen partion edellä piikkihernetunneliin, josta ulos päästyämme lähdimme kulkemaan kohti kaksijalkalaa, jonka rajan tarkastaisimme.

//Kenenkää ei tarvi jatkaa:'3 Otin Saarnin ja Lehden tähän vaan, koska en tähän hätään muitakaan keksiny XD

Kastanjatassu 18.07.2016

"Varmaankin herätykset, niihin on vaikea tottua", vastasin mietteliäästi.

"Kuka on mestarisi?"kysyin naaraalta ja siirsin katseeni häneen.

"Lupiinihäntä", Huurutassu vastasi hymyillen.

"Okei, minun on Usvahäntä", naukaisin ja nuolaisin tassuani.

Minua väsytti ja oli jo ilta joten päätin mennä nukkumaan sammalpedilleni.

//SKIP NUKKUMINEN//

Heräsin siihen, kun mestarini Usvahäntä naukui oppilaidenpesän suuaukolla.

"on aika mennä hiekkakuopalle harjoittelemaan", Usvahäntä sanoi ja heilautti häntäänsä.

Lähdin pomppien mestarini perään iloisin mielin.

"Pysy takanani", mestarini Usvahäntä naukaisi kun kuljimme aluskasvillisuuden seassa.

"miksi?" kysyin ihmeissäni, kävelimmehän aina oppilas tovereidenkin kanssa vierekkäin.

"Jos esimerkiksi kettu hyökkää niin se ei voi satuttaa sinua", Usvahäntä kertoi. Tämä tieto vähän pelotti minua. Entä jos kettu hyökkäisikin kimppuumme. Olimme pian hiekkakuopalla. Usvahäntä liukui taidokkaasti kuopan rinteen alas. Sitten oli minun vuoroni, loikkasin kuopan rinteelle ja yritin liukua mäen alas, mutta tasapainoni petti ja aloin kierimään rinnettä alas.

"harjoitusta vain", mestarini virnisti.

"Taidat olla oikeassa", sanoin ja ravistin enimmät hiekat irti pehmeästä turkistani.

//Usva tai joku

Usvahäntä

"Opetan sinulle liikkeen, jonka nimi on takapotku. Se tehdään niin, että kun vastustajasi on takanasi, potkaiset tuota siirtämällä painosi etujaloillesi. Potkaistessasi sinun täytyy huomioida etäisyys vastustajaan. Se ei saa olla liian pitkä tai isku ei osu", kerroin Kastanjatassulle.

"Voinko kokeilla? Tai voitko näyttää, miten se tehdään?" raidallinen oppilas kysyi.

"Voin näyttää, saat sen jälkeen kokeilla. Kun osaat tämän, taistelemme toisiamme vastaan", nau'uin. Kastanjatassu nyökkäsi ja katsoi tarkasti, kuinka potkaisin ilmaa takajaloillani.

"Leikitään, että takanasi on vihollinen. Vihollinen on kiinni hännässäsi, ja sinun täytyy potkaista se irti. Näytä, miten tekisit sen", nau'uin.

Tumma oppilas nyökkäsi ja siirsi painonsa etujaloilleen. Hän heitti takajalkansa ilmaan ja potkaisi kuviteltua vastustajaa molemmilla jaloillaan.

"Hienoa!" huudahdin tyytyväisenä. Kastanjatassu katsoi minua hymyillen.

"Nyt saat hyökätä kimppuuni. Yritän taistella sinua vastaan, eikä kumpikaan saa käyttää kynsiä", nau'uin. Oppilaani nyökkäsi ja valmistautui hyökkäämään kimppuuni.

//Kastanja?

Usvahäntä 19.07.2016

Katselin nousevaa aurinkoa sotureiden pesän sisäänkäynnin läheltä. Olin tullut hieman ennen auringonnousua leirin pääaukiolle makoilemaan, koska en ollut saanut enää unta. Hopeataivas järjesteli aamupartiota suurkiven lähettyvillä.

"Usvahäntä, voisitko johtaa aamun saalistuspartiota?" varapäällikkö kysyi yhtäkkiä minulta. Siirsin ainoan silmäni katseen kohti sinisilmäistä naaraskissaa.

"Tietenkin", vastasin ja väläytin Hopeataivaalle pienen hymyntapaisen virneen. Varapäällikkö nyökkäsi ja mietti hiljaa hetken aikaa - ilmeisesti partiooni lähteviä kissoja.

"Voisit ottaa mukaasi Lumikukan, Lupiinihännän ja Huurutassun", varapäällikkö naukui, "ja saalistakaa korkeamännyillä, siellä ei eilen käynyt partio saalistamassa, joten riistaa voisi ollakin runsaasti." Vastasin nyökkäämällä.

"Lähdemme ilmeisesti heti?" kysyin ja nousin seisomaan.

"Lähtekää vain, eipä sillä kai mitään väliä ole. Saavatpahan pennut ja kuningattaret - sekä tietenkin klaaninvanhimmat - ruokaa herätessään", harmaa kissa totesi. Nyökkäsin jälleen kerran. Kävelin takaisin sotureiden pesään ja herätin kaksi naarassoturia.

"Lähdette kanssani saalistuspartioon. Lupiinihäntä, käy herättämässä Huurutassu, hänkin tulee mukaan", nau'uin vihreäsilmäiselle soturille.

"Teen niin", valkea Lupiinihäntä lupasi. Poistuin Lumikukan perässä pois pesästä. Suuntasin kohti leirin uloskäyntitunnelia. Se edessä Hopeataivas seisoi yhdessä Apilalaikun kanssa. Kaksikko ilmeisesti odotti partioon lähteviä kissoja. Jäin odottelemaan varapäällikön ja tuon kumppanin vierelle, että Lumikukka, Lupiinihäntä ja Huurutassu tulisivat.

Usvahäntä 14.09.2016

Kuljin Kastanjatassu perässäni kohti hiekkakuoppaa. Kaksijalkoja ei ollut näkynyt Myrskyklaanin reviirillä pariin päivään, ja olin siitä hyvin huojentunut. Myrskyklaanissa oli kuollut Mutalampi kaksijalkojen vuoksi ja Siipisydän oli joutunut klaaninvanhimpien pesään niiden takia.

"Jalkojani särkee", oppilaani ilmoitti ja loikki melkeinpä vierelleni, mutta tajusi sitten pysyä perässäni, kun väläytin naaraalle ankaran katseen.

"Juokse nyt vain. Olemme pian harjoituskuopalla", ilmoitin nopeasti ja hidastin aavistuksen verran tahtiani, jotta Kastanjatassulla olisi helpompi juosta. Eteemme tuli kaatunut, nuori mänty, jonka ylitin loikkaamalla helposti. Pysähdyin hetkeksi ja siirsin katseeni oppilaaseeni, joka loikkasi ilmaan päästäkseen puun yli. Epäonnekseen naaras vain putosi rungon päälle.

"Hiirenpapanat!" ulvaisi Kastanjatassu ja kierähti sille puolelle, jolla minä olin.

"Se menee seuraavalla kerralla paremmin", vakuutin.

"Mmh", vastasi Kastanjatassu ja lähti sitten jatkamaan matkaa vierelläni kohti hiekkakuoppaa, jossa meidän olisi tarkoitus harjoitella taistelemista.

//Kastanja?

Jäätikkötassu 05.10.2016

Juteltuani hetken Kastetassun ja Aurinkotassun kanssa työnsin itseni ulos lehtisateen viileyden täyttämään leiriin. Huomasin mestarini Usvahännän juttelemassa Lupiinihännän kanssa. Unohdin heidät, kun huomasin siniharmaan tummansiniset silmät omaavan kollin istuskelemassa tuoresaaliskasalla. Astelin varovasti kollia kohti.

"Hei", tervehdin kollia varovasti. Mietin koko ajan mitä kolli ajattelesi minusta.

"Hei", kolli vastasi ja käänsi katseensa minuun.

"Olen Jäätikkötassu", esittelin itseni.

"Hei Jäätikkötassu. Olen Pyörretassu", kolli vastasi. Epäilin aluksi pitäisikö minun syödä jotain.

"Ehkä meidän pitäisi käydä metsästämässä ja kiertämässä rajat jo tänään", kuulin mestarini Usvahännän äänen takanani.

"Niin ehkä", totesin. Seurasin mestariani ulos leiristä. Katselin ihmeissäni ympärilleni. En ollut ikinä nähnyt metsää. Olin koko pentuikäni haaveillut seikkailusta ja nyt se oli edessäni. Minun suuri seikkailuni. Huomasin olevani joen rannalla.

"Tässä ovat Aurinkokivet", mestarini kertoi.

"Vau. En tiennyt niitä noin isoiksi", totesin. Huomasin joen toisella puolella kissoja kävelemässä. Havahduin, kun he katsoivat meitä.

"Terve siellä", valkoinen naaras kermanvärisillä laikuilla sanoi.

"Hei", vastasin.

"Olen Kuuviiksi", naaras esitteli.

"Hei. Olen vasta nimitty Myrskyklaanin soturioppilas Jäätikkötassu", sanoin.

"Hei vain", naaras sanoi. Jatkoimme matkaa mestarini kanssa metsään.

//Usva?

Virtakyynel 12.07.2016

Olin synnyttänyt kaksi pentua, naaraan ja kollin. Kolli oli saanut nimekseen Pyörrepentu, mutta harmaa naaraspentu oli vielä ilman nimeä. Kiviturkki istui vierelläni ja mietti kuumeisesti, mikä sopisi pennulle, joka omasi suuret, keltaiset silmät.

"Hei", Usvahännän lempeä naikaisu kuului pentutarhan sisäänkäynniltä. Siirsin siniharmaan katseeni naaraaseen, joka oli menettänyt oppilaana toisen silmänsä.

"Oletteko vielä keksineet pennuille nimiä?" siniharmaa soturi kysyi ja istui hiirenmitan päähän Kiviturkista.

"Tämä kollipentu on Pyörrepentu, mutta naaraalle on vaikea keksiä nimeä", nau'uin hiljaa. Naaraspentu raotti silmiään ja katsoi minua hetken aikaa. Sitten hän siirsi katseensa Usvahäntään ja pelon saattoi erottaa naaraan suurista silmistä. Hän painautui vasten turkkiani tiukasti.

"Emo, mikä tuolla kissalla on vikana?" naaras kuiskasi hiljaa.

"Ei hänessä ole mitään vikaa, hän on vain menettänyt silmänsä puolustaessaan klaaniaan - tai siis kaikkia klaaneja. Hän on Usvahäntä", kerroin pennulle.

"Miltä kuulostaisi Kipinäpentu? Oppilasaikoina minulla oli ystävä - Kipinähäntä -, hän tosin rakkauden vuoksi muutti Varjoklaaniin, mutta ystäväni hän siitä huolimatta oli aina", siniharmaa soturi kertoi. Vilkaisin Kiviturkkia, kumppanini nyökkäsi.

"Se on hyvä nimi. Kipinäpentu", kolli kuiskasi.

//Kivi tai pennut?öwö

Virtakyynel

"Minä rakastan sinua - ja pentujamme", kuiskasin hiljaa harmaalle kumppanilleni.

"Minäkin teitä", soturi kuiskasi ja painoi päänsä vasten turkkiani. Ryhdyin kehräämään kovaäänisesti. Usvahäntä oli poistunut pesästä, ja jälleen kuulin lähestyviä askelia. Kiviturkki ja minä nostimme katseemme pentutarhaan astelevaan Paatsamapilveen ja naaraskissan perässä kulkevaan Aurinkopentuun. Kuningattaren asettuessaan sammalpedilleen, pentu käpertyi tuon vierelle ja painoi päänsä vasten naaraan vatsaa.

"Hei", nau'uin Paatsamapilvelle. Naaras nosti lempeän katseensa minuun ja kumppaniini, sekä vatsani vierellä makaaviin pentuihin.

"Hei vain. Keksittekö jo naaraspennulle nimen?" entinen soturi kysyi hiljaa, jotta hänen vatsansa vierellä makaava Aurinkopentu saisi nukahdettua.

"Usvahäntä auttoi keksimään nimen", ilmoitin.

"No, mikä se on?" kuningatar kysyi.

"Kipinäpentu", kumppanini sanoi.

"Kaunis nimi", Paatsamapilvi naukui hymyillen.

//Kivi, pennut tai Aurinko?

//Jos noi pennut ei viien päivän sisään kirjota, nii aletaa vaa leikkii, et ne avaa silmänsä jne. Ja jos toine pennuista kirjottaa, ni ei laita toista kävelee tms ennenku se on ite kerenny kirjottaa siit.

Usvahäntä

Olin vain auringonnousu sitten saanut uuden oppilaan, Kastanjatassun. Tummanruskea naaraskissa käveli vierelläni kohti hiekkakuoppaa. Soturioppilas vaikutti olevan täpinöissään ensimmäisistä taisteluharjoituksistaan. Aluskasvillisuus raapi vatsakarvojani, kun astelin nopeaan tahtiin eteenpäin.

"Onko vielä pitkä matka?" Kastanjatassu kysyi ja oikoi kärsimättömänä kynsiään yrittäessään parhaansa mukaan pysyä tahdissani. Siirsin ainokaisen silmäni katseen nuoreen oppilaaseen.

"Ei", vastasin lyhyesti siirtäen katseeni sitten eteenpäin. Kastanjatassu käveli sanaakaan sanomatta aivan kintereilläni aina hiekkakuopalle saakka. Laskeuduin sulavasti oppilaani edellä kuopan hiekkapohjalle liukuen.

"Kuinka pääsen sinne?" Kastanjatassu kysyi ja katsoi minua aluskasvillisuuden seasta vaaleankeltaisilla silmillään.

"Loikkaa tai liu'u", vastasin viileästi heilauttaen hopeista häntääni. Kastanjatassu katseli epäröiden hiekkakuopan rinnettä. Sitten hän ponnisti ja loikkasi eteenpäin. Kuten lähes jokainen oppilas, hän loikkasi liian lyhyen loikan. Niinpä Kastanjatassu tömähti hiekkakuopan seinämälle ja liukui kierien aina käpälieni juureen saakka.

"No, olisi se huonomminkin voinut mennä", virnistin ja istuin alas odotellen, että raidallinen naaras nousisi ylös ja ravistelisi suurimman osan turkissaan olevasta hiekasta pois. Kastanjatassu nousi ylös ja ravisteli suurimman osan hiekoista pois, kuten olin odottanut.

"Mitä teemme ensimmäisenä, Usvahäntä?" naaras kysyi ja nuolaisi rintaansa.

"Opetan sinulle muutaman yksinkertaisen taisteluliikkeen", kerroin.

//Kastanja?

Kastanjatassu

Usvahäntä nousi seisomaan ja huiskaisi häntäänsä. Nousin ylös ja kuuntelin mestariani tarkasti.

"Jos joku hyökkää leiriin pitää osata puolustaa pentutarhaa. Jos hyökkääjä on edessäsi, yritä viiltää sitä kynsilläsi kuonoon tai kampata", Usvahäntä selitti.

"Saanko minä yrittää?" kysyin mestariltani.

"Saat yrittää sitä ilman kynsiä minuun", Usvahäntä myönsi.

Mestarini käveli eteeni ja nyökkäsi merkiksi. Huitaisin mestariani päin tämän sokealle puolelle. Usvahäntä väisti taidokkaasti huitaisuni, ihmettelin hänen taitojaan kovasti ja tömähdin pehmeään hiekkaan menettäessäni tasapainoni.

"Kuiunka onnistuit tuossa?" kysyin hämmästyneesti.

"Olen ollut jo todella kauan puolisokea, joten osaan suojata sokeaa puoltani", mestarini virnisti.

Nousin ylös ja ravistin turkkini puhtaaksi.

//Usva?

Usvahäntä 13.07.2016

"Yritä uudelleen", naukaisin oppilaalleni ja astuin noin hiirenmitan päähän hänestä. Raidallinen naaras katsoi minua suoraan silmääni. Yhtäkkiä hän läimäytti oikealla etukäpälällään suoraan oikeaan etujalkaani. Se sai minut kompastumaan maahan, mutta nousin nopeasti ylös ja ravistelin hiekat turkiltani.

"Hienoa! Tuosta olisit voinut jatkaa painamalla minut alleni, mutta tuo oli oikein hyvä", naukaisin hymyillen. Kastanjatassu hymyili ylpeästi ja nyökkäsi.

"Yritänkö vielä?" hän kysyi ja kallisti päätään.

"En usko, että sinun tarvitsee, sillä kynnellä viiltäminen tulee yllättävän automaattisesti, eikä siinä kamalasti ole mitään opeteltavaa, kunhan vain tekee vahinkoa", selitin. Naaraskissa nyökkäsi ja kuunteli tarkkaavaisesti kaiken, mitä sanoin.

"Entä sitten?" hän kysyi.

"Opetan sinulle hieman saalistusta, jotta voit mahdollisimman pian alkaa elättää klaaniasi ja saalistaa itse klaaninvanhimmille riistaa", nau'uin.

"Selvä", Kastanjatassu sanoi.

"Tule, kiivetään ylös kuopasta. On helpompi opetella saalistamaan oikeanlaisessa maastossa", kerroin ja kävelin kohti kuopan reunustaa. Loikkasin parilla loikalla ylös kuopasta ja jäin odottamaan oppilastani aluskasvillisuuden sekaan. Kuulin, kuinka Kastanjatassu loikkasi hiekalle, mutta ilmeisesti kierähti takaisin kuopan pohjalle. En nähnyt oppilaani tummaa turkkia hetkeen, mutta sitten hän loikkasi kuopan reunalle ja sujahti luokseni aluskasvillisuuden sekaan.

"Seuraa minua", sanoin naaraalle ja lähdin johdattamaan häntä kohti pöllöpuuta.

Matkan puolivälissä ylitimme puron loikkaamalla sen yli, ja oppilaani selvisi siitä hienosti - ja kastumatta.

Saavutimme pöllöpuun, joten pysähdyimme. Suuri, pöllöjen asuttama puu oli vain noin viiden ketunmitan päässä meistä.

"Mitä haistat?" kysyin Kastanjatassulta. Naaras raotti leukojaan ja maisteli hetken aikaa ilmaa. Sitten hän siirsi katseensa minuun ja sanoi:

"Hiiren, jäniksen ja joku haju, jota en tunnista." Nyökkäsin.

"Se on pöllö", kerroin soturioppilaalle, joka vuorostaan nyökkäsi.

"Asuvatko pöllöt tuossa puussa?" Kastanjatassu kysyi.

"Asuvat", vastasin ja aloin opettamaan oppilastani.

Palasimme leiriin. Kastanjatassu oli saanut kiinni hiiren ja melkein jäniksen, joka oli kuitenkin lähtenyt karkuun ja piiloutunut maan alle, joten oppilas ei ollut saanut sitä kiinni.

"Voinko syödä? Olen kamalan nälkäinen", oppilaani naukui saavuttuaan tuoresaaliskasalle viemään hiirtään siihen.

"Käy viemässä se hiiri klaaninvanhimmille. Sen jälkeen saat itse syödä", sanoin ja lähdin kävelemään kohti sotureiden pesää, jonka edustalla kumppanini, Vinhasiipi istuskeli.

"Hei", kehräsin kollille ja painoin pääni vasten tuon pehmoista turkkia.

"Hei", kolli kehräsi takaisin ja nuolaisi korvantaustaani. Jäin juttelemaan kumppanini kanssa kaikenlaisista asioista.

Terävätassu

Avasin silmäni ja nousin istumaan ja katselin hiljaa tassujani.

*hm olen edelleen pahoillani*

Mutta sitten minulla välähti

*käyn pyytämässä anteeksi* tokaisin mielessäni ja lähdin etsimään heitä

Matkalla ulos leiristä törmäsin kahteen oppilaaseen.

"Auts!" Nuo naukaisivat

"Anteeksi", nau'ui ja jatkoin matkaani Piikkihernetunneliin

Pääsin ulos Piikkihernetunnelista ja lähdin kohti harjoittelukuoppaa. Matkani kesti tovin ja viimein saavuin kuopan reunalle ja näin kun, Usvahäntä ja Kettutassu harjoittelivat.

"Hyvä Kettutassu!" naukui Usvahäntä

"Jes se onnistui!" kolli hyppi innoissaan ja sanoi

"En halua enää harjoitella Terävätassun kanssa", tuo tokaisi

Sen kuultuani viikseni värähti ja tunsin kuinka kyynel viärähti poskelleni. Paljastin terävät kynteni ja lähdin juoksemaan sekaisin surusta ja vihasta kohti Kettutassua ja Usvahäntää. Jään siniset silmäni hehkui surusta ja vihasta kun pysähdyin huohottaen noiden kahden eteen.

"Mikäs sinut tänne toi?" kysyi Usvahäntä

"Pah", murahti Kettutassu

Upotin kynteni hiakaan ja paljastin hampaani.

"Sinä senkin kuulin kaiken tein sen vahingossa!" murahdan tuolle

"Pyh joojoo en halua puhua sinulle", tuo kääntää selkänsä minulle

"Kettutassu!" hänen mestarinsa murahti

En jäänyt kuuntelemaan vaan juoksin itkien metsään.

"Terävätassu odotaa!" naukaisi Usvahäntä

Juokain jo kaukana metsässä

*niisk kaikki vihaa minua*

Juoksin niin kauan kunnes jalkani lähtivät alta ja kompastuin maahan ja jäin kyynelehtien makaamaan.

"Mjauuuuuuu!" naukaisin

//Usva Kettu?????

Kettutassu 25.06.2016

Poimin tuoresaaliskasasta vesimyyrän ja vilkuilin sivusilmällä Terävätassua.

*Ainakin hän hoitaa tehtävänsä*, mietin ja ahmin vesimyyrän parilla haukkauksella. Vilkuilin leiriä ja huomasin Usvahännän istuskelevan soturien pesän edustalla. Loikin naaraan luo.

"Mennään harjoittelemaan!" nau'uin innokkaasti.

"Entäs haavasi?" mestarini kysyi.

"Se on ihan hyvä. Mennäänhän?" tivasin ja istuin alas.

"Voisimme kaiketi mennä hetkeksi", naaras hymyili.

"Kysytäänkö Terävätassu mukaan? Kiviturkkia ei ole näkynyt ja hän on varmasti ikävystynyt", nau'uin.

"Voimmehan me kysyä, jos hän haluaa mukaan", Usvahäntä naukui.

"Käyn kysymässä", naukaisin ja lähdin etsimään kollia.

Löysin tuon istumassa oppilaiden pesän edustalla.

"Lähdetkö harjoittelemaan minun ja Usvahännän kanssa?" kysyin.

"Voisinko?" kolli kysyi.

"Toki. Alahan tulla", hymähdin ja loikin mestarini luo.

//Usva? Terävä?

Usvahäntä

"Emme voikaan lähteä", naukaisin Kettutassulle ja Terävätassulle.

"Miksi?" Kettutassu kysyi ja huokaisi.

"Koska Huurutassu menee harjoittelemaan hiekkakuopalle Laikkulammen kanssa", selitin.

"Emmekö voisi harjoitella sitten muualla?" Terävätassu kysyi.

"En usko, että se onnistuu. Ulkona alkaa muutenkin satamaan ilmeisesti pian. Katsokaa noita tummia pilviä", sanoin ja osoitin hännälläni taivaalle.

"Olet kai oikeassa", Kettutassu sanoi ja lähti laahustamaan kohti oppilaiden pesää, jonka edustalla Huurutassu yhä istui. Terävätassu ravasi kollikissan perään.

Huomasin kumppanini, Vinhasiiven kävelevän sisään leiriin. Kolli kantoi suussaan jänistä. Hänen perässään tulivat Mutalampi, Apilalaikku ja Harakkatassu. Poikamme oli ilmeisesti saanut rastaan kiinni. Mutalammella ei ollut mitään ja vaaleanruskea Apilalaikku roikotti suussaan kahta hiirtä hännästä.

"Hei", kehräsin mustavalkealle kollisoturille.

"Hei, Usvahäntä", hän vastasi laskiessaan saaliinsa tuoresaaliskasaan.

"Oliko hyvä saalistusonni?" kysyin.

"Olisi voinut parempikin olla. Kyllä tuolla muutaman kissan ruokkii", kolli vastasi virnistäen.

"Harakkatassu, vie se rastas klaaninvanhimmille", Mutalampi komensi oppilastaan. Harakkatassu haki rastaansa takaisin kasasta ja lähti viemään sitä klaaninvanhimpien pesälle.

//Terävä tai Kettu vois jatkaa c:

Terävätassu

"Miksi ei voida mennä harjoittelemaan", mouruan tylsistyneenä

Kävelen Kettutassun luokse ja kiinnitän tuon huomion minuun heilauttamalla häntääni. Kolli käänsi katseensa minuun ja katsoi minua ihmeissään

"Kysytään Usvahännältä jos mentäisiin saalistamaan?" naukaisin

"Hmmm nuo pilvetkin loittonevat", tuo naukui

Kolli nyökkäsi päätään vastaukseksi ja lähdimme tassuttelemaan Usvahännän luo. Saavuimme Usvahännän luo ja Kettutassu naukaisi jotta saisi mestarinsa huomion.

"Voitaisiinko lähteä saalistamaan. Mitään sadetta ei näytä tulevan", naukaisen päättäväisesti

"Niin jooko", Kettutassu naukui

Usvahäntä katsoi meitä hetken hiljaa.

"Hm mitä jos alkaa sataa emme me ole mitään Jokiklaanin kissoja", tuo yritti saada meidän päät kääntymään

"Ei me haluamme!" naukaisimme yhteen ääneen

Tuo katsoi meitä huokaisten.

"hyvä on", tuo huakaisee

Kettutassu kääntyy katsomaan minuun hymyillen ja hymy tarttui myös minuun.

//Kettu Usva?????

Usvahäntä

Yhtäkkiä tunsin pisaran kuonollani.

"Ilmeisesti se sade tulee. Ette saa poistua leiristä", naukaisin ja heilautin häntääni. Näin kaksikon olevan hyvin turhautuneita.

"No.. Minä en ainakaan halua kastua. Menen oppilaiden pesään", Kettutassu ilmoitti ja lähti loikkimaan kohti pesää.

"Pitäisikö meidänkin mennä sotureiden pesään? Kastuminen ei ole mukavaa", Vinhasiipi naukui.

"Se voisi olla hyvä idea. Pilvet näyttävät olevan sen verran tummia, että taitaa olla ukkonen tulossa", sanoin ja katsoin inhoten tummia pilviä.

Yhtäkkiä näin valtavan välähdyksen. Säpsähdin, mutta tajusin sen olevan salama. Kului hetki, kunnes kovaääninen jyrinä peitti kissojen puheen alleen. Suuri osa kissoista poistui leirin pääaukiolta, kun sade alkoi yltyä ripsimisestä kaatosateeksi.

"Mennäänkö pentutarhaan pitämään Paatsamapilvelle seuraa?" ehdotin kumppanilleni.

"Se voisi olla hyvä idea. Tämä sade taitaa jatkua yön yli, joten otetaan pari tuoresaalista mukaan", Vinhasiipi naukui. Nappasin kasasta jäniksen, ja kumppanini otti hiiren. Kävelimme pentutarhalle.

"Hei, Paatsamapilvi", tervehdimme kuningatarta.

"Hei vain. Tuolla taitaa sataa oikein kunnolla", naaras naukui.

"Joo.. Sade jatkuu varmaan koko yön. Oletko nälkäinen?" Vinhasiipi kysyi.

"Olen, kiitos", kuningatar sanoi ja otti hiiren, jonka kumppanini työnsi hänelle.

//joku? Myrsky vois kestää ainaki yön yli, koska myrskyt on rakkaus c:

Kettutassu 23.06.2016

Loikin innoissani mestarini Usvahännän perässä hiekkakuopalle. Terävätassu kipitti naaraan toisella puolen.

"Mitä harjoitellaan?" kysyin innoissani.

"Paria liikettä", Usvahäntä hymyili ja katsahti minua.

"Minkälaisia?" Terävätassu kysyi.

"Ensiksi vihollisen kaatamista, puolustusasentoa ja sitten saatte pitää pienen harjoituksen", naaras kertoi.

"Saammeko siis taistella?" kysyin innokkaasti.

"Saatte, mutta vain leikillään", mestarini naukui.

"On sekin tyhjää parempi", nau'uin.

"Jep!" Terävätassu kajautti innoissaan. Saavuimme hiekkakuopalle ja liu'uimme hiekkapengertä alas.

"Nyt koetatte kaataa vuorotelle tousenne. Ottakaa vauhtia, kyyristykää nopeasti toisen edessä ja koukatkaa tuon etukäpälät alta. Kettutassu voi aloittaa", Usvahäntä selitti. Nyökkäsin ja otin etäisyyttä Terävätassuun. Syöksähdin kollia kohti, kyyristyin tuon edessä ja läimäytin tuon etujalat alta. Kolli rysähti kuonolleen maahan ja kompuroi ylös.

"Olisit vain yrittänyt estää, Terävätassu!" Usvahäntä kannusti.

"Nyt on Terävätassun vuoro", naaras jatkoi. Kolli loikki etäämmälle minusta ja syöksyi sitten minua kohti ja kyyristyi edessäni, mutta kohotin käpäläni ja painoin tuolla Terävätassun kuonolleen maahan.

"Hyvä pysäytys, Kettutassu. Mutta yritähän Terävätassu uudestaan!" naaras kannusti kollia.

//Usva? Terävä?

Usvahäntä

Terävätassu siristi silmiään ja katsoi Kettutassua, joka oli parin ketunmitan päässä hänestä. Kiviturkin oppilas kyyristyi ja lähti juoksemaan eteenpäin. Raidallinen oppilas kyyristyi nopeasti ja vetäisi punearuskean toverinsa etukäpälät alta. Vaikka Kettutassu oli yrittänyt väistää liikkeen, hän kellahti kyljelleen hiekkakuopan hiekkapohjalle.

"Hienoa, Terävätassu!" huudahdin.

Kettutassu kömpi pystyyn ja ravisteli hiekat turkiltaan.

"Seuraavaksi opetan teille puolustusliikkeen, jonka nimi on kyyristy ja kieri", selitin. Kaksikko nyökkäsi.

"Kun vastustaja tulee kohti, kyyristy maata vasten ja kierähdä nopeasti sivulle. Sen jälkeen täytyy nousta hyvin nopeasti takaisin jaloilleen, että vihollinen ei pääse yllättämään, kun olet vielä maassa", kerroin.

"Selvä", oppilaat sanoivat yhteen ääneen merkkinä, että he olivat ymmärtäneet.

"Sinä olet ensin hyökkääjä, Kettutassu. Terävätassu kokeilee liikettä", sanoin.

Terävätassu asteli kauemmas ja Kettutassu kääntyi tuota päin. Punaruskea oppilas lähti juoksemaan raidallista oppilasta kohti. Terävätassu kuitenkin kyyristyi nopeasti ja kierähti vasemmalle. Hän nousi ylös suhteellisen nopeasti, ja juuri silloin Kettutassu kääntyi kohti häntä.

"Hienoa. Tästä voisi jatkaa niin, että Kettutassu syöksyy uudelleen sinua kohti, Terävätassu tai sinä teet sitten hyökkäyksen Kettutassua kohti", sanoin.

"Mutta annetaan Kettutassun yrittää itse liikettä nyt", lisäsin.

//Kettu? Terävä?

Terävätassu

Kyyristyin ja katsoin Kettutassua joka yritti hyäkätä. Kierähdin sivuun ja loikkasin hiukan ilmaan ja paljastin terävät ja pitkät kynteni ja viilsin Kettutassua selkään. Kun huomasin mitä olin tehnyt aloin vapista ja kyyristyin Kettutassun lähelle.

"Anteeksi", nau'uin hiljaa ääni vapisten

"Hmp", Kettutassu vastasi synkeästi

Ja katsoi selästään valuvia veripisaroita. Katsoin jälleen tassujani häpeissäni

*miten saatoin taas kimmastua*

Usvahäntä asteli eteeni ja katsoi minua tyynenä mutta pieni epäilys paistoi tuon silmisstä.

"Nousehan Terävätassu", tuo naukui ja heilautti häntäänsä

Katsoin Kettutassun mestaria häpeissäni jäänsinisillä silmilläni. Nousin hitaasti ylös ja astuin pari ketunmittaa taakse päin ja valmistauduin hyökkäämään. Syöksyin juoksuun vimmatulla voimalla juoksin kohti Kettutassua joka seisoi lihakset jännittyneinä.

*nyt Terävötassu pidä pintasi älä paljasta kynsiä*

Läpsäsin Kettutassua hennosti kylkeen tuon väistettyä. Kolli säpsähti mutta kääntyi katsomaan minuun

"Huoh", tuo huokaisi helpotuksesta

"Hyvä Terävätassu hianosti liikuttu Kettutassu!" Usvahäntä naukui. Lähdimme kävelemään takaisin leiriin rinta rinnan ja ei kestänyt kausn kun saavuimme Piikkihernetunnelille ja puskimme sen läpi leiriin. Kun, saavuimme leirin aukiolle Usvahäntä käveli Kettutassun kanssa syömään. Etsin katseellani Kiviturkkia jotta olisin voinut kysyä saanko itsekkin ottaa tuoresaalista.

"Tule vain ottamaan", naukui naaras iloisesti

"Mm mutta..."

"Saat tämän kerran minulta luvan syödä", tuo naukui hymyillen

Kettutassu heitti tuoresaaliskasasta minulle oravan ja tassuttelin oravan luokse ja aloin syödä tuota.

"Hmm hyvää", naukui Kettutassu

"Jep", naukui Usvahäntä

*hmm missähän mestarini on* ajattelin syömisen lomassa

Kun olin saanut syötyä lipaisin oravan rippeet huuliltani ja lähdin tassuttelemaan oppilaiden pesälle.

"Mnn odota!" naukui Kettutassu ja nousi ripeästi ylös juoksi rinnalleni

"Niin?" Kysyin ihmeissäni

"Mennään samaa matkaa", kolli naukui

Ja kävelimme pesään ja Kettutassu meni omalle pedilleen ja pesi itsensä huolellisesti sukien. Kävin istumaan pedilleni ja putsasin pölyistä turkkiani. Kun olin valmis kävin pienelle kippuralle pedilleni ja vaibuin uneen.

//Usva??? Kettu???

Kettutassu 24.06.2016

Istuin pedilläni ja vilkuilin Terävätassua.

*Harjoituksissa ei saisi käyttää kynsiä!* mietin itsekseni ja hiivin ulos pesästä, etten olisi herättänyt Terävätassua, joka oli nukahtanut. Etsin katseellani Usvahäntää ja huomasinkin naaraan vielä tuoresaaliskasalla syömässä. Lähdin tassuttelemaan mestarini luokse, mutta selkääni tullutta haavaa kirveli ikävästi. Irvistin ja yritin katsoa haavaa. Huomasin, että turkilleni oli kuivunut veripisaroita, mutta niitä tuli yhä enemmän.

*Haava on tainnut aueta*, mietin ja loikin Usvähännän luo.

"Mennään vielä harjoittelemaan", nau'uin.

"Syön ensin, mutta sitten. Tosin miksi haluat harjoitella, kun juuri tulimme?" naaras kysyi ja haukkasi vesimyyrän loppuun.

"En saanut kokeilla niitä liikkeitä kunnolla, ja Terävätassu on ärsyttävä", mutisin ja vilkaisin taas haavaani, joka tihkui vieläkin verta. Usvahäntä nyökkäsi ja lähdimme ulos leiristä.

"Kerrohan, miksi Terävätassu on ärsyttävä?" mestarini kysyi.

"Harjoituksissahan ei saisi käyttää kynsiä?" kysyin.

"Ei, ei saisi", naaras naukui hiljaa.

"Se haava tihkuttaa yhä, minkä sain", mutisin, kun saavuimme hiekkakuopalle.

//Usva?

Usvahäntä

"Sitten sinun täytyy käydä Kuiskevirran luona. Emme lähde harjoituksiin ennen kuin olet saanut häneltä luvan. Ja älä ole vihainen Terävätassulle. Hän on sinua lähes kuun nuorempi, eikä ole selkeästi ennen harjoitellut muiden oppilaiden kanssa, joten se saattaa olla hermostuttavaa ja kynnet saattavat tulla vain vahingossa paljastetuiksi", naukaisin.

Kettutassu huokaisi ja lähti tassuttelemaan kohti parantajan pesää. Etsin katseellani kumppaniani, Vinhasiipeä. Soturi ei näyttänyt olevan leirissä. Erotin kuitenkin tyttäreni Huurutassun siniharmaan kehon astelevan ulos oppilaiden pesästä. Ravasin naaraan luokse.

"Hei, Huurutassu", nau'uin ja nuolaisin naaraan korvantaustaa.

"Äh.. En ole enää pentu, mutta hei siltikin", oppilas sanoi ja työnsi kuononi pois läheltään.

"Sinä olet aina minun pieni pentuni", huomautin lempeällä äänensävyllä.

Huurutassu pyöräytti silmiään.

"Missä Ututassu on?" naaras kysyi ja etsi katseellaan sisartaan.

"Ilmeisesti parantajan pesässä. Kettutassu meni sinne juuri näyttämään harjoituksissa tullutta haavaansa, joten ei varmaan kannata mennä häiritsemään", sanoin.

"Niin.. Ei kai", Huurutassu totesi.

"Onko sinulla tänään harjoitukset?" kysyin.

"Joo, Lupiinihäntä lupasi viedä minut tänään hiekkakuopalle harjoittelemaan", oppilas sanoi.

"Sepä mukavaa", hymyilin.

//joku voi halutessaan tästä jatkaa:D

Usvahäntä

"En usko, että syttyy. Ja jos syttyy, se kyllä huomataan savun hajusta, jota ei voi olla haistamatta. Palon syttyessä lähtisimme ulos leiristä, ja odottaisimme sen päättymistä", kuiskasin hiljaa sokealle pennulle.

"Eli minäkin voisin haistaa sen sitten?" Utupentu kysyi.

Nyökkäsin.

"Ei teidän kannata pelätä paloa, se on hyvin epätodennäköistä, että sellainen tulee", hymyilin.

Utupentu nyökkäsi ja painoi päänsä etukäpäläni päälle ja jäi sokeilla silmillään tuijottamaan pesän seinämää. Pentu piti korvansa pystyssä, ja vaikutti valppaalta. Hymyilin itsekseni pennulle. Käänsin pääni kohti Lumikukkaa ja hänen kahta pentuaan.

"Häntä ei vaikuta haittaavan sokeutensa", hymyili Lumikukka.

"Ei siinä mitään haittaa ole, jos osaa elää sen kanssa", naukaisin.

"Eipä niin", kuningatar totesi.

Paatsamapilvi nukkui pesän perällä sammalpedillään. Lumikukan ja Leijonatähden kaksi pentua nukkuivat emonsa vatsan suojissa, ja omat pentuni yrittivät saada unta vatsani vierellä.

//Utu, Hurja, Harakka, joku?ö3ö

Kettutassu 17.06.2016

Nousin venytellen ylös sammalpediltäni ja haukottelin leveästi. Peseydyin nopeasti ja loikkin ulos pesästä.

Huomasin mestarini Usvahännän tuoresaaliskasan lähettyvillä syömässä vesimyyrää. Ravasin mestarini luo.

"Lähdetäänkö jo harjoittelemaan?" kysyin.

"Kohta. Syön vain tämän loppuun", naaras hymyili.

"No enkö minä voi jo mennä?" tivasin.

"Odota nyt", Usvahäntä huokasi ja haukkasi hiirestä viimeisen palan.

"Nytkö mennään?" kysyin innokkanaa.

"Kyllä. Tulehan", naaras nousi ylös ja heilautti häntäänsä leirin suuaukkoa kohti ja asteli tuonnepäin. Loikin mestarini perään.

"Mitä harjoitellaan?" kysyin.

"Voisimme kokeilla paria taisteluliikettä ja sen jälkeen saalistusta", naaras ehdotti.

"Sopii" nau'uin ja lähdin juoksemaan kohti hiekkakuoppaa.

"Hidasta!" Usvahäntä huusi perääni, mutta vähät välitin.

Saavuin hiekkakuopalle, mutta unohdin jarruttaa ja vierin hiekkaisen rinteen alas kuopan pohjalle. Nousin ylös ja ravistelin hiekan turkistani. Samaan aikaan Usvahäntä laskeutui sulavasti rinteen alas ja loikkasi vierelleni.

"Ensimmäinen liike on helppo. Otat hieman vauhtia, syöksyt mahani alle ja kiepsahdat selällesi", naaras ohjeisti. Nyökkäsin ja otin mestariini hieman etäisyyttä. Asetin jalkani hyvin maahan ja syöksyin liikkeelle. Pujahdin naaraan alle helposti ja pyörähdin selälleni.

"Hyvin meni! Nyt tehdään sama liike, mutta tällä kertaa minä väistän tai yritän estää", naaras naukui. Nyökkäsin innoissani ja loikkin taas hieman kauemmas Usvahännästä. Jännitin lihakseni ja syöksyin naarasta kohti. Usvahäntä loikkasi sivuun, mutta tein itsekkin äkkikäännöksen, kiersin mestarini takaa ja syöksyin toiselta puolelta tuon vatsan alle ja pyörähdin selälleni.

"Hyvä! Sitten vielä toinen liike. Yritä tällä kertaa päästä selkääni", naaras kehotti.

"Selvä", nau'uin päättäväisesti ja syöksyin naarasta kohti. Usvahäntä syöksyi puolestaan minua kohti. Virnistin, kiersin takaa naaraan sokealle puolelle ja syöksyin tuon niskaan.

"Hyvin meni. Osasit käyttää vihollisen heikkoutta hyödyksi, mutta taistelu riittää tältä päivältä. Käydään kuitenkin saalistamassa, ennenkuin palataan leiriin", mestarini naukui. Nyökkäsin ja kiipesin ylös hiekkakuopasta.

//Usva?

Usvahäntä

//Kirjoitan uudelleen tuon viimeisen liikkeen, koska se on liian epärealistinen, kun ajatellaan, että Usva on eläny lähes aina yksisilmäsenä. Jos Usva ois menettäny vanhempana silmänsä, se ois ollu realistista, ettei osais tarkkailla sitä sokeeta puolta:D//

Kettutassu syöksyi minua kohti ja yritti päästä takaani sokealle puolelleni, mutta käännyin nopeasti niin, että näin oppilaani kaiken aikaa. Nuori oppilas oli kuitenkin jo syöksynyt minua kohti. Väistin nopeasti liikkeen, ja kolli lennähti maahan niin, että hiekkaa lensi joka puolelle. Kolli makasi maassa ja antoi hengityksensä tasaantua.

"Ajattelit hyvin, mutta muista, että olen elänyt lähes koko elämäni yksisilmäisenä ja oppinut, etten saa päästää yhtäkään kissaa, joka saattaa hyökätä sokealle puolelleni", naukaisin punertavalle kollille, joka nousi ylös.

"Jatkammeko vielä?" Kettutassu kysyi ja veti syvään henkeä, jonka jälkeen ravisteli hiekkoja turkistaan.

"Jatkamme. Opetan sinulle liikkeen, jonka avulla on helppo puolustaa takanasi olevia. Jos leiriin hyökättäisiin tänään, sinä puolustaisit pentutarhaa, sillä et ole tarpeeksi kokenut taistelija, jotta voisit olla taistelukentällä", nau'uin oppilaalleni.

Kettutassu nyökkäsi.

"Katso, miten teen, ja tee sitten sama perässä", sanoin ja astuin hieman kauemmas kollista, "jos vihollinen yrittää päästä sisään, yritä sivaltaa kynnelläsi sen kuonoa, tähän tapaan." Nostin toisen etukäpäläni ilmaan ja paljastin kynteni. Viilsin ilmaa kuvitellen, että siinä oli vihollissoturi. Sitten siirsin meripihkaisen katseeni punertavaan kolliin.

Kettutassu nosti oikean etukäpälänsä ilmaan ja paljasti kyntensä. Hän sivalsi ilmaa käpälällään. Kävelin kohti kollia ja nyökkäsin merkiksi jatkaa. Sitten yhtäkkiä kyyristyin maahan ja syöksyin kollia kohti. Vedin etukäpälälläni kollin maassa olevaa etujalkaa niin, että hän kaatui kuonolleen maahan. Tietenkin syöksähdin nopeasti takaisin taakse, ettei hän kaatunut päälleni.

"Jotkut voivat olla varautuneita tuohon liikkeeseen, joten muista olla varuillasi, että joku huitaisee toisen etukäpäläsi pois maasta", sanoin ja odotin oppilaan nousevan ylös.

Kun olimme harjoitelleet tarpeeksi, lähdimme kohti leiriä.

"Haistele ilmaa", naukaisin kollille.

"Miksi? Emme kai ala vielä saalistamaan? Olen ihan poikki", hän naukui ja haukotteli.

"Emme saalista. Yritä haistaa joku eläin, joka on lähettyvillä", sanoin.

Kettutassu veti syvään henkeä ja haisteli ilmaa.

"Haistan hiiren.. Ja jäniksen.. Tätä yhtä hajua en tunnista", kolli naukui mietteliäänä.

"Se on kaksijalka. Haju on onneksi laimea, joten meillä ei ole mitään hätää", selitin, "paina kaksijalan haju tarkasti mieleesi."

Kolli nyökkäsi.

"Palataan nyt leiriin. Saat syödä sitten", sanoin oppilaalleni.

//Kettu?

Kettutassu 18.06.2016

Minua ärsytti, kun en ollut tajunnut, miten pitkään Usvahäntä on jo ollut yksisilmäinen. Tai miten tuo kaatoi minut helposti vetämällä tassut altani. Sihahdin itsekseni ja huitaisin kynsilläni saniaispuskaa, jonka lehdet repeytyivät.

"On ihan tervettä epäonnistua", naaras naukui, kuin olisi lukenut ajatukseni. Pyöräytin silmiäni.

"Kumpaan sinä muuten uskot?" kysyin.

"Mitä tarkoitat?" Usvahäntä katsahti minuun.

"Tähtiklaaniin vai Pimeyden metsään?" nau'uin.

"Tähtiklaaniin", naaras naukui, kuin se olisi ollut itsestään selvyys.

"Minusta Pimeyden metsä on jotenkin kieh...", lauseeni jäi kesken, kun Usvahäntä käänsi tuiman katseensa minuun.

"Anteeksi", mutisin ha huomasin, että olimme saapuneet leiriin. Loikin tuoresaaliskasalle ja poimin hiiren.

//Usva?

Usvahäntä

"Kettutassu", lausuin oppilaani nimen, kun kolli oli vienyt hiirensä oppilaiden pesän edustalle.

"Mitä?" Kettutassu kysyi ja kohotti katseensa minuun.

"Lähdemme auringon noustessa kiertämään rajoja. Varaudu, että siellä menee ehkä jopa aurinkohuippuun tai pidempään", nau'uin.

Kettutassu nyökkäsi ja jatkoi syömistä. Kävelin sotureiden pesälle. Pesän edustalla kumppanini, Vinhasiipi pesi itseään.

"Hei", kehräsin kollille ja painoin kuononi tuon mustavalkeaan turkkiin.

"Hei. Miten päiväsi sujui uuden oppilaan kanssa?" kolli kehräsi.

"Oikein hyvin. Uskon, että Kettutassua harmittaa epäonnistumiset", virnistin, "mutta niinhän jokaista uutta oppilasta."

"Hän tottuu siihen ja ei pian tee lainkaan virheitä", Vinhasiipi naukui ja nuolaisi päälakeani.

"Tiedän sen", hymyilin ja painauduin kumppanini turkkia vasten.

//Joku?