Usvaruusu

Usvaruusu | 09.02.2019

Astelin sisään leiriin Hyeenatassu perässäni. Olimme käyneet taisteluharjoituksissa hiekkakuopalla. Eilen satanut lumi vaikeutti harjoituksia hieman, sillä oppilas oli kokematon ja hanki koskematon. Alkuaika meni kokonaan siihen, kun yritimme talloa lunta voidaksemme taistella siinä. Hyeenatassu pärjäsi olosuhteiden nähden yllättävän hyvin. Hanki sai toki kollin kaatuilemaan, mutta hän oppisi pysymään pystyssä syvässäkin hangessa. "Käy viemässä se hiiri klaaninvanhimmille", käskin. Kolli oli halunnut saalistaa ennen leiriin paluuta, eikä se ollut minulle ongelma. Itse en saanut oikeastaan edes saalistettua, kun ohjeistin oppilastani. Hän sai kolmen yrityksen jälkeen kiinni yhden saaliin, hiiren. Hän oli jo miltei luovuttanut, mutta löysi tarmoa jatkaa. "Selvä", vaaleanruskea kolli naukui ja suuntasi kohti klaaninvanhimpien pesää hiiri hampaissaan. Jäin istumaan Suurkiven liepeille ja katsoin, kuinka oppilas katosi klaaninvanhimpien pesään. Hetken kuluttua kolli kuitenkin käveli ulos pesästä, hiiri yhä hampaissaan. Hän laski sen maahan ja katsoi minua suoraan silmiini hämmästyneenä. Kurtistin kulmiani ja kävelin ripein askelin oppilaani luokse. "Mitä nyt?" kysyin huolestuneena. Oliko joku klaaninvanhimmista kuollut? Pala nousi kurkkuuni. Kolli ei ehtinyt vastata, kun kaksi kissaa astelivat ulos klaaninvanhimpien pesästä. Siniharmaa naaras ja mustavalkea kolli. Naaraan oikean silmän tilalla oli vain kuoppa. Tuntui kuin vatsassani olisi ollut elävä hiiri, joka käänsi kylkeään. Muutuin jännittyneeksi, kehoni joka lihas tuntui jännittyvän. Tunnistin naaraan tädikseni, Usvahännäksi. Ohitin oppilaani nopeasti ja riensin ylösnousseen klaaninvanhimman luokse. Hän oli nuorekas ja soturin kasvoilla oli hämmentynyt, mutta niin lempeä katse. Hänet olikin usein kuvattu maailman lempeimmäksi kissaksi, etenkin pentujensa näkökulmasta. Kun asetuin kaksikon eteen, he katsoivat minua hämmästyneinä. En saanut ensin sanaa suustani, kunnes hetken hiljaisuuden kuluttua pakotin itseni naukumaan: "Sinun täytyy olla Usvahäntä!" Naaraan yllättynyt ilme muuttui yhä yllättyneemmäksi. Hän nyökkäsi epävarmasti ja silmäili ainoalla silmällään ohitseni leiriä. Hänen vierellä seisovan kissan täytyi olla Vinhasiipi, Kamomillapisaran isä. Naaras oli kertonut minulle mustavalkeasta kollista. "Tunnenko minä sinut?" naaras kysyi ja kallisti päätään. "E-et, mutta... Emoni varmasti. Tai siis, hän on minun emoni.. Oli, hän oli minun emoni", en saanut enää sanaa suustani, sillä häpeä kasvoi liian suureksi. "Usvaruusu, tulisitko tänne?" ääni takaani pelasti minut. Jalkani alkoivat nopeasti liikkumaan suunnatessani Haikarahuudon luokse Suurkivelle. Huokaisin helpotuksesta. Tuntui kuin korvani olisivat olleet tulessa. Minua hävetti hurjasti! Miten en osannut puhua enää? Tilanne oli kai liian ahdistava ja jännittävä. Väläytin varapäällikölle kiitollisen hymyn. Hän kosketti lapaani hellästi kuonollaan ja suuntasi kohti paikoilleen jääneitä vanhuksia. "Hei, minä olen Haikarahuuto, Myrskyklaanin varapäällikkö. Te kai olette Usvahäntä ja Vinhasiipi? Tämä on takuulla outoa, mutta yrittäkää ymmärtää: Kuolleet palaavat takaisin. Te olitte Tähtiklaanissa, mutta nyt ette enää ole. Emme tiedä tarkasti miksi, mutta meillä on epäilyksemme. Sattuuko teillä johonkin?" kuulin Haikarahuudon juttelevan kaksikolle. Painoin pääni vasten Suurkiven kylmää pintaa. Minua nolotti niin paljon! Olisin voinut vajota maan alle ja pysyä siellä. Kun Haikarahuuto oli selittänyt suunnilleen kaiken kahdelle ylösnousseelle soturille, ikävä kyllä he löysivät tiensä minun luokseni. Vinhasiipi tuntui seuraavan Usvahäntää joka paikkaan. Kolli pysytteli sivussa, kun siniharmaa hopeahäntäinen naaras asteli luokseni sotureiden pesän edustalle. Kohotin katseeni naaraaseen hitaasti. "Hei", hän tervehti lämpimällä äänellään, vaikka huomasin naaraan olevan jännittynyt. Oliko Haikarahuuto kertonut hänelle? "Hei", vastasin hiljaisella äänellä ja katsoin epävarma ilme kasvoillani yksisilmäistä naarasta. "Oliko sinulla jotakin asiaa aiemmin?" naaras kysyi ja istui alas. "Jo-joo... Tämä on varmaan vähän outoa, mutta olen kuullut todella paljon sinusta, Usva. Tai siis Usvahäntä", nau'uin ja nolostuin yhä vain entisestään. Miksi sanoin Usva? Ei kukaan kutsunut häntä sillä nimellä! Huomasin hämmennyksen soturin kasvoilta. "Usva?" hän kysyi ja vilkaisi kumppaniaan, joka oli myös hämmästynyt. "Niin, sillä nimellä minä sinut opin tuntemaan. Emo kertoi minulle hurjasti tarinoita sinusta ja Garista, vaikka katositkin aivan pienenä, alle kuusikuisena. Minun emoni oli sinun siskosi, Vilma. Muistatko?" kysyin. Minua pelotti hurjasti, kuinka naaras reagoisi uutisiin sisarentyttärestään. Usvahäntä katsoi minua yhä yllättyneenä. Pian se kuitenkin muuttui lämpimäksi hymyksi. "Vilman tytär? Sehän.. Sehän on mahtavaa! Kuinka sinä olet päätynyt Myrskyklaaniin? Koti oli kaukana täältä", naaras naukaisi haikeasti muistellen menneisyyttään. "Kun emo kuoli, halusin löytää teidät. Se oli hänen haaveensa, joten päätin toteuttaa sen. Monen mutkan kautta päädyin Myrskyklaaniin. Kuvaukseni mukainen kissa - sinut - tunnistettiin, ja Kamomillapisara on kertonut minulle paljon. Minä olen saanut itseasiassa nimenikin sinun mukaasi. Olen Usvaruusu", selitin. Usvahäntä hymyili lempeästi. "Se on kaunis nimi. Usvaruusu, hauska tutustua sinuun", Usvahäntä naukui ja kosketti hellästi kuonollaan omaani. Mielessäni huusin kiitokset Tähtiklaanille, jos sitä nyt edes oli olemassa. Olin toteuttanut emoni haaveen, löysin tätini! // 694 sanaa

Usvaruusu | 17.01.2019

Käännähdin yllättyneenä entisen mestarini suuntaan. Kasvoilleni levisi hymy nyökätessäni varapäällikölle. "Tietenkin, lähdemmekö heti?" kysyin nopeasti. "Mennään vain", valko-oranssi kolli totesi lähtien johdattamaan minua ulos leiristä. Hän varmisti ensin, että leirissä oli tarpeeksi kissoja. Alivartioitu leiri oli näinä aikoina liian suuri riski. Onneksemme leirin pääaukio oli melko täynnä kissoja. Virtakyynel istuskeli kumppaninsa sekä poikansa Okrakarvan kanssa sotureiden pesän edustalla ja Kamomillapisara jutteli jonkun kanssa heidän lähellään. Leirin ulkopuolella tunsin puhurin voimistuvan. Piikkihernemuurit eivät suojanneet meitä täällä sen julmalta kylmyydeltä. Lyhyt turkkini ei soveltunut kovinkaan hyvin lehtikadon kylmyyteen, mutta pakotin itseni sinnittelemään. Minulla oli ikävä yhteisiä aikoja Haikarahuudon kanssa. Kollista oli tullut minulle tärkeä lyhyessä ajassa, olimmehan nähneet päivittäin ja olihan hän opettanut minulle klaanin tavat. "Täällä on niin kaunista", henkäisin ja annoin katseeni kiertää ympäristössämme. Aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa. Sen jäiset säteet saivat puiden alastomat, lumien oksat näyttämään suurelta taideteokselta. Taivas oli kirkas, sen sininen väri korostui erityisen hyvin tänään. Hengittäessäni höyrypilvi pölähti ulos sieraimistani. Hengitin suun kautta sisään, joka sai kurkkuuni epämukavan tunteen. "Niin on", Haikarahuuto naukui matalalla äänellä. Lunta oli satanut puolessa kuussa paljon, nyt se kosketti vatsakarvojani ja tuntui epämukavalta. Onnekseni se oli suurilta osin pehmeää ja kevyttä. Terävä ja kiteinen lumi ei tuntunut käpälienkään alla mukavalta, olin oppinut sen ensimmäisenä lehtikatonani. Emo oli kertonut minulle tarinoita lehtikadon kauheuksista, kun he olivat nuorempina löytäneet kuolleen kotikisun kotimme läheltä. Kotikisu oli jäätynyt kuoliaaksi. En tiennyt miten totta tarina oli, kenties emo oli vain yrittänyt pitää minut pesässä ja estää harhailun metsässä. "Ikävöitkö sinä vanhempiasi?" kysyin yllättäen kollilta kääntäen meripihkaisen katseeni häneen. Haikarahuuto oli yllättynyt kysymyksestäni. Emme olleet juurikaan puhuneet perheistämme, vaikkakin hän tiesi aika paljon omastani. En tiennyt, mitä kollin vanhemmille oli tapahtunut. Olivatko he elossa vai kuolleet, hän ei vain koskaan ollut puhunut siitä minulle. //Haikara?

Usvaruusu | 18.12.2018

"Jokiklaani ei tiennyt hyökkäyksestä leiriimme", huomautin terävästi Silkkisydämelle. Kolli tuhahti vastaukseksi, mutta minä jatkoin: "Lisäksi Myrskyklaani, Jokiklaani ja Tuuliklaani ovat kaikki Metsäklaania, jos satut muistamaan. Me taistelemme yhdessä. Vaikka Jokiklaani antaakin suurimman osan hyökkääjistä hyökkäykseen, ei se mielestäni oikeuta meidän jättäytymistä pois." Haikarahuuto nyökkäili myöntäillen sanojani vilkaisematta taakseen. Kuulin Silkkisydämen vai hymähtävän jotain partion perältä. Keskustelu aiheesta päättyi siihen ja jatkoimme matkaa eteenpäin Varjoklaanin rajaa myöten. Kukaan ei sanonut mitään. Ilmapiiri oli ehkä jopa hieman kireä. Partion jälkeen kolme muuta kissaa poistuivat omille teilleen. Jäin istuskelemaan leirin pääaukiolle yrittäen etsiä katseellani Härmävirtaa, mutta turhaan. Naaras ei ollut leirissä. Olin jo tovin toivonut, että pääsisin tapaamaan Islan ja Bloodyn ja kertomaan heille uudesta elämästäni. Olin kertonut tapaamalleni kotikisulle ystävistäni, mutta hän ei joko ollut välittänyt viestiäni eteenpäin tai ollut vain tavannut Islaa ja Bloodya. Tai sitten he eivät vain tahtoneet tulla katsomaan minua ja Härmävirtaa. Pujahdin kenenkään huomaamatta ulos leiristä ja suuntasin ripein askelin kohti kaksijalkalaa. Vauhtini nopeutui hetkessä juoksuaskeleiksi. Pitkät jalkani helpottivat juoksemista matalassa hangessa ja aluskasvillisuuden seassa. Ponnistin itseni ilmaan voimakkailla takajaloillani ja ylitin puunrunkoja päästäkseni mahdollisimman pian kaksijalkalaan. Ei kulunut kovin kauaakaan, kun kaksijalkalan raja häämötti edessäni. Hidastin tahtiani, mutta kyllin lähelle korkeaa aitaa päästyäni loikkasin sen päälle. Katselin ympärilleni, mutta ketään ei näkynyt. Niinpä kuljin eteenpäin aitaa pitkin ja toivoin, etteivät myrskyklaanilaiset huomaisi minun kadonneen. Kuljettuani parin erikseen aidatun kohdan ohitse, punertava turkki vilahti aidanraosta pois näkyvistäni. Nopeasti juoksin aitaa myöten ja loikkasin alas aidalta. "Odota!" huudahdin nurkan taakse juokseen kissan perään. Olin ihan varma, että hän oli Isla. Seurasin nopeasti hajujälkeä, mutta kuljin varovaisesti kaksijalkojen, koirien ja hirviöiden varalta. Ukkospolun mustaa pintaa oli täällä paljon enemmän kuin nurmea. Pujahdin eräälle syrjäisemmälle seudulle kahden korkean pesän väliin. Kissa oli umpikujassa. Tuo pysähtyi käpälät liukuen jäisellä pinnalla ja oli vähällä törmätä seinämään. Hän kääntyi kauhuissaan minun suuntaani. Huomasin, että kissan suussa oli puoliksi syöty kala. Pelko kaikkosi kissan kasvoilta hetkessä. "Usva!" Isla huudahti ja laski kalan maahan. Kulkukissa ryntäsi luokseni ja katsoi minua kuin ei olisi uskonut silmiään. Turkillani oli yhä pieniä ruhjeita hyökkäyksestä, mutta olin muuten täysin kunnossa. Kasvoilleni levisi onnellinen hymy. "Se on nykyään Usvaruusu", huomautin ylpeästi, vaikka uusi nimi tuntuikin edelleen hassulta. Naaras kohotti kulmiaan ja tuhahti. "Kummallinen nimi. Löysitkö sinä tätisi ja enosi?" naaras kysyi. "En. Tai siis tavallaan. Tätini Usva asui suuren osan elämästään Myrskyklaanissa. Hänen nimensä oli Usvahäntä. Hän on ikävä kyllä kuollut, mutta löysin hänen jälkeläisiään! Myrskyklaani on täynnä sukulaisiani, näkisitpä vain! Kamomillapisara, Takiaispiikki, Laikkulampi, Virtakyynel..", luettelin nimiä kunnes huomasin Islan näyttävän kyllästyneeltä. Hän teki selväksi, ettei sukulaisteni nimet kiinnostanut häntä. Katsoin kissaa pahoitellen. "Anteeksi, innostuin vähän", hymähdin. Isla virnisti vastaukseksi. "Täällä kaksijalkalassa on paljon enemmän ruokaa kuin aiemmissa! Minullekin siis kuuluu ihan hyvää, vaikka olenkin vähän yksinäinen. Bloody on kadonnut kuin tuhka tuuleen, mutta enpä minä hänen seuraansa kaipaakaan. Jäitkö siis ihan pysyvästi sinne klaaniisi?" punertava naaras kysyi ja kallisti päätään. Nyökkäsin ja vilkaisin hämärtyvälle taivaalle. "Olisi ihanaa jäädä juttelemaan, mutta minun täytyy mennä. En saisi olla täällä, sillä metsässä on sota ja... Äh, selitän joskus toiste. Nyt täytyy mennä, nähdään myöhemmin!" huudahdin ja käännähdin nopeasti ympäri. Kuulin Islan huutavan jotain perääni, mutta katosin jo kulman taakse. Löysin nopeasti aidan ja loikkasin sen päälle ja siitä Myrskyklaanin puoleiselle alueelle. Juoksin niin nopeasti kuin vain pääsin Myrskyklaanin reviirille. Ylitettyäni rajan hidastin vauhtiani, mutta pidin sen edelleen juoksuna. Leiri häämötti jo edessäni. Päivä oli siirtynyt pois yön tieltä. Kuu loisti taivaalla ja täyttyi yö yöltä entisestään. Pian se olisi jo täysi. En tiennyt, järjestettäisiinkö kokoontumista sodan aikaan, mutta kai se selviäisi pian. Tuoresaaliskasan kautta astelin sotureiden pesän eteen. Söin nopeasti hiiren ja pujahdin sitten sotureiden pesään. Asetuin omalle pesälleni ja nukahdin nopeasti. //ai vähän nopee tarina eikö.

Haikarahuuto | 12.01.2019

Klaanimme oli jälleen saanut uusia sotureita, mutta myös menettänyt niitä. Valosielu oli menehtynyt jokin aika sitten jäätyään ukkospolulla hirviön alle. Hän oli jahdannut saalista, jota klaanillamme ei ollut lupa menettää, sillä riistan määrä oli laskussa. Hän ei ollut huomannut hirviötä ja se oli tömähtänyt naaraan kylkeen niin kovaa, että hänen sydämensä oli luultavasti pysähtynyt saman tien. Tunturitassu, Pakkastassu ja Pilvitassu eivät olleet enää oppilaita, vaan heidät tunnetiin nykyään Tunturilauluna, Pakkaskäpälänä sekä Pilviloikkana, ja he olivat siirtyneet paikkaamaan tyhjää tilaa sotureiden pesässä. Valosielun lisäksi olimme nimittäin menettäneet Sammalsilmän ja Viirupilven, jotka olivat menehtyneet väkivaltaisen ketun hyökkäyksessä, samoin yksi lupaava oppilaamme, Leijonatassu, oli kuollut samassa kahakassa. Saniaistähti menetti jälleen yhden hengen, mutta sai myös tapettua ketun, josta ei enää ollut uhkaa klaanillemme. Olin kuitenkin huolissani klaanin tilanteesta. Saniaistähden henget olivat käymässä vähiin, ja se tarkoittaisi, että minun päällikkökauteni kolkuttaisi yhä lähempänä ja lähempänä. Tällä hetkellä ajatus vain hirvitti minua. En ollut vielä valmis päälliköksi, enkä tiennyt, tulisinko saamaan minkääntasoista suosiota klaanissa pitkäaikaisen Saniaistähden jälkeen. Hänen tassunjälkiään ei täytettäisi yhdessä yössä. Ravistin päätäni. Olin istuskellut lähellä leirin suuaukkoa yksinäni lähetettyäni muutaman rajapartion liikkeelle, ja olin sitten vaipunut ajatuksiini. Nyt minun pitäisi kuitenkin tehdä jotakin, eikä rypeä tympeissä ajatuksissa. Vilkaisin riistakasaa, joka oli aika tyhjillään, sillä klaanin jäsenet olivat käyneet juuri äsken hakemassa osioitaan. Olin lähettänyt yhden metsästyspartion, mutta voisin lähteä itsekin vielä saaliin perään toivoen saavani jotakin kiinni. Vilkaisin ympäri leiriä katseellani ja huomasin Usvaruusun lähellä sotureiden pesää. Nousin jaloilleni ja astelin tyynesti leirin halki kohti naarasta, joka suki kaunista siniharmaata turkkiaan. "Hei", tervehdin häntä ja naaras kohotti katseensa minuun. "Haluaisitko lähteä kanssani kävelylle? Voisimme ehkä metsästää jotain, tuoresaaliskasa on näinä päivinä sangen matala", nau'uin ja istahdin alas hetkeksi odottaen Usvaruusun vastausta. //Usva? Sori mul on kiire nii tää on nyt vähä vammane

Usvaruusu | 16.12.2018

Haikarahuuto oli ilmoittanut minut aurinkohuipun aikaan lähtevään partioon. Mukaan lähtisivät lisäksemme Silkkisydän ka Jäkälähammas. Kun vaalea soturi viimein saapui luoksemme, entinen mestarini johdatti meidät ulos leiristä. ”Tarkastamme Varjoklaanin vastaisen rajan”, Haikarahuuto ilmoitti ja vilkaisi meitä nopeasti. Kolli oli ottanut heti selkeästi partion johdon itselleen. Kuljin varapäällikön perässä ja Silkkisydän ja Jäkälähammas kulkivat rinnatusten partion perällä. Varoen astuin lähemmäs kollia, joka vikaisi minua ja hidasti vauhtiaan. Kolli antoi minun tulla hänen vierelleen. ”Mitä kokouksessa puhuttiin?” kysyin varoen. Varapäällikkö oli osallistunut Metsäklaanin päälliköiden väliseen kokoukseen, jossa mukana olivat olleet myös varapäälliköt. Kokous oli ollut aiemmin tänään Myrskyklaanin leirissä. Valko-oranssi kolli kääntyi minun suuntaani ja kohotti kulmiaan. ”Jokiklaani aikoo hyökätä Kuolonklaaniin”, kolli ilmoitti tasaisella äänellä kääntäen katseensa eteenpäin. Olin varma, että myös partion perällä kulkevat soturit kuulivat sen. ”Satuin kuulemaan puheenne, ja mietin vain, että milloin hyökkäys on tapahtumassa?” Silkkisydän kysyi varoen ja liittyi keskusteluun. Vilkaisin soturia hieman yllättyneesti. ”Osallistuvatko muut klaanit hyökkäykseen?” lisäsin vielä, sillä asia tietenkin kiinnosti minua. Halusin todistaa olevani uskollinen Myrskyklaanille, jonka voisin todistaa osallistumalla hyökkäykseen. Halusin myös kunnioittaa Jalosydämen uhrautumista. //Haikara, Silkki tai Jäkälä?

Haikarahuuto | 16.12.2018

Olin koonnut auringonhuipun partioon neljän soturin partion, johon kuuluivat minun lisäkseni Silkkisydän, Jäkälähammas ja Usvaruusu. Otin partion johtooni, vaikka minun olisi melkein tehnyt mieli työntää se jonkun muun lavoille, koska minua mietitytti aikaisempi kokous, jossa oli puitu hyökkäystä Kuolonklaaniin. Se olisi hyvä kosto, mutta mietin silti, pärjäisimmekö Kuolonklaania vastaan. He olivat tietääkseni aika vahvoja. "Tarkistamme Varjoklaanin vastaisen rajan", ilmoitin muille vilkaisten selkäni taa, jonne muu partio oli järjestäytynyt, Johdin hetken aikaa yksin, mutta sitten huomasin Usvaruusun lähestyvän minua, ja hidastin hiukan vauhtiani niin, että naaras pääsi vierelleni. Naaras kysyi, mitä kokouksessa puhuttiin. Kohotin kulmiani ja mietin, mitähän kaikkea sain kertoa, mutta toisaalta ei Saniaistähti ollut kieltänyt mitään, ja hän ilmoittaisi asioista kuitenkin klaanilleen piakkoin. "Jokiklaani aikoo hyökätä Kuolonklaaniin", nau'uin tyynesti ja käänsin katseeni taas eteenpäin. Silkkisydän kiri muutaman askeleen lähemmäs meitä, ja kysyi, milloin hyökkäys tapahtuisi. Usvaruusukin esitti kysymyksen miettien, osallistuisivatko muut klaanit hyökkäykseen. "Ajankohtaa ei sovittu vielä, mutta luultavasti mahdollisimman pian, sillä Kuolonklaani on vielä aavistuksen heikko heidän oman hyökkäyksensä jäljiltä. Pakkohan sen oli heidän voimiaan jollakin tasolla verottaa", lausahdin ja keskityin kiertämään inhottavan kivikon, joka ilmaantui esiin lumesta. "Jokiklaanilla on päävastuu hyökkäyksestä, mutta Myrskyklaani ja Tuuliklaani tukevat sitä muutamalla soturilla", nau'uin. "Hyökkäykseen osallistuu siis parikymmentä kissaa, ja noin neljä on meidän klaanistamme. Saniaistähti taitaa päättää lähtijät.. emme puhuneet siitä vielä mitään hänen kanssaan", jatkoin. Vilkaisin Usvaruusua, joka näytti mietteliäältä. "Haluaisin lähteä hyökkäykseen mukaan.. voisin todistaa, että olen uskollinen Myrskyklaanille", hän naukui. Ennen kuin kerkesin sanoa mitään, hän jatkoi: "Voisin myös kunnioittaa Jalosydämen uhrausta." Katsahdin harmaata naarasta uudelleen mietteliäänä. "Jos Saniaistähti puhuu kanssani lähtijöistä, voin ehdottaa sinua", naukaisin sitten ja huomasin samalla, että aloimme olla Varjoklaanin rajan lähettyvillä. Jokin aivoissani kuitenkin totesi, että mieluummin pitäisin Usvaruusun turvassa leirissä.. Hän oli uusi soturi, uusi klaanien keskuudessa, eikä hän ansainnut nähdä heti ensimmäisenä sodan kauheutta. Oli harmillista, että Usvaruusu joutui näkemään sen kaiken. Klaanielämä ei vaikuttanut kovin hohdokkaalta sodan silmin katsottuna, eikä se sitä ollutkaan. Viiltotähti pilasi kaiken sotimalla, kun muut tahtoivat pitää rauhan yllä. "Vaikka tuskin sinun tarvitsee uskollisuuttasi todistaa, teit sen jo puolustaessasi klaaniasi hyökkäyksen aikana. Ainakaan minun silmissäni uskollisuutesi on jo varmaa", mau'uin. //Usva? Silkki? Jäkälä? Sori tönkköys

Silkkisydän | 17.12.2018

Silmäni kohdistuivat Haikarahuutoon sillä hetkellä, kun hän alkoi puhua Jokiklaanin tulevasta hyökkäyksestä Kuolonklaanin leiriin. Varapäällikkö oli aikaisemmin sinä päivänä kutsunut minut, Jäkälähampaan ja nuoren soturin Usvaruusun mukaansa partioon. Lumessa askeltaessamme ei ollut tapahtunut paljoa jännittävää, mutta nyt Usvaruudun udellessa tietoa Metsäklaanin päälliköiden kokouksesta pidin korvani höröllä. ”Satuin kuulemaan puheenne, ja mietin vain, että milloin hyökkäys on tapahtumassa?” kysyin kaksikolta ja pujahdin heidän väliinsä, mikä sai Usvaruusun meripihkaiset silmät suurenemaan aavistuksen verran. Jäkälähammas käveli vielä hieman takanamme ja vilkuili vähän väliä kohti nelipuita. Jos en olisi jo liittynyt Haikarahuudon ja Usvaruusun keskusteluun, olisin ehkä ollut kiinnostuneempi siitä, mikä kollia kiinnosti nelipuilla päin. Haikarahuuto kertoi minulle ja harmaalle soturille tyynesti, ettei hyökkäyksen ajankohdasta oltu vielä varmoja, vaikka se tapahtuisi piakkoin. Hän mainitsi samalla Jokiklaanin olevan vastuussa, Myrskyklaani auttaen hyökkäyksessä muutaman Saniaistähden valitseman kissan voimin. Usvaruusu vaikutti heti innokkaalta lähtemään hyökkäykseen Jokiklaanin avuksi. Yksi Myrskyklaanissa kuolleista sotureista, Jalosydän, oli nähtävästi hengellään pelastanut hänet Kuolonklaanin hyökkäyksessä. ’’Oletteko varmoja, että Myrskyklaanin kannattaa osallistua hyökkäykseen Jokiklaanin tueksi, etenkin jos Tuuliklaanilaisiakin tulee?’’ kysyin hiljaa seuraillen kaksikon reaktiota. Viiltotähti ei varmastikaan olisi mielissään siitä, että myrskyklaanilaiset tulisivat kynnet sojossa hänen pesänsä suuaukolle ja haavoittaisivat hänen läheisiään, mikäli hänellä sellaisia edes oli. Olinhan minä iloinen, että Usvaruusu oli Myrskyklaanille hyvin uskollinen syntyperästään huolimatta, mutta en halunnut nähdä enempää loukkaantuneita klaanilaisiani. Itse en ainakaan halunnut osallistua taisteluun. Täydelliset kasvoni eivät tarvinneet rumia arpia pilaamaan niiden esteettisyyttä. ’’Juurihan me olimme hyökkäyksen alaisia, ja moni klaanilaisistamme on parantajan pesällä nuolemassa haavojaan. Olemmeko tarpeeksi vahvoja osallistumaan kostoretkeen näin pian?’’ lisäsin aiempaan kysymykseeni. Olimme saapuneet ukkospolulle, jonka musta pinta oli tosin nyt täysin valkean lumen peitossa. Varjoklaanin reviiri häämötti sen takaa. ’’Auttoiko Jokiklaani meitä mitenkään Kuolonklaanin hyökkäyksessä tai edes sen jälkeen? Eiköhän Jokiklaani ja Tuuliklaani pärjää tässä taistelussa ilman meidän apuamme.’’ //Haikara? Usva? Jäkälä?

Usvaruusu | 14.12.2018

Härmävirta poistui luotani sotureiden pesään. Jäin seisomaan tyhjenevälle pääaukiolle ja katselin, kuinka kissat lipuivat aukiolta pesiinsä. Pari kissaa vielä onnitteli minua, mutta en muistanut heidän nimiään. Kiitin vain onnitteluista ja toivotin hyvät yöt. Pian olin leirin pääaukiolla vain Lupiinihännän ja Ohdakesydämen kanssa. Ohdakesydän poistui leiristä ilmeisesti vartioimaan sen lähiympäristöä. Oli hyvä huomata mahdollisimman aikaisin, jos viholliset olisivat matkalla leiriimme. Istuin alas tallotulle hangelle ja siirsin katseeni kohti taivasta. Minua väsytti, mutta täytyi pysyä hereillä. En saisi nukahtaa. Yö mateli hitaasti eteenpäin. Välillä jouduin nousta ylös jaloittelemaan, sillä pakkanen pureutui turkkini lävitse ja sai minut palelemaan. Kun aamu viimein koitti ja Haikarahuuto astui ensimmäisenä ulos sotureiden pesästä, kolli asteli minun luokseni. Varapäällikön kasvoilla koreili lämmin hymy. "Huomenta, miten yö meni?" kolli kysyi. Arvelin, että sain nyt puhua. Tuskin kolli sitä olisi kysynys ellen saisi. Nielaisin ja nousin seisomaan venytellen. "Ihan hyvin, vaikkakin oli vähän kylmä", totesin ja haukottelin perään. Kolli väläytti minulle lämpimän hymyn ja vilkaisi tyhjän tuoresaaliskasan suuntaan. "Voit mennä nukkumaan", kolli naukui sanat, joita olin odottanut koko lyhyen keskustelumme ajan. Kiitin varapäällikköä nopeasti ja pujahdin sotureiden pesään. Oppilaat olivat tehneet minulle illalla vuoteen pesän nurkkaan. Asetuin sille makaamaan ja suljin silmäni. Vaivuin uneen hetkessä ajattelematta lainkaan sotaa, joka viime päivät oli pyörinyt mielessäni.

Jäkälähammas | 16.12.2018

Siitä Viiltoklaanin hyökkäyksestä ei ollut kulunut edes kovin kauaa, mutta muistin sen silti todella hyvin. Ne kauhistuttavat tapahtumat... Myrskyklaanissa oli tapahtunut kolme kuolemaa; Puuskahöyhen oli kuollut, samoin myös Jalosydän ja Vuokkonenä. Lisäksi Saniaitähti oli menettänyt hengen. Myös haavoittuneita oli paljon. Itse en ollut saanut mitään pahoja haavoja, muutamia naarmuja vain. Minua vain huoletti muiden tilanne. Olin käynyt eilen iltana saalistusharjoituksissa oppilaani Jasmiinitassun kanssa ja nuori tummanharmaa naaras oli onnistunut hyvin ja saanut saaliiksi parin hiiren. Jasmiinitassu oli nyt ollut siivoamassa punkkeja klaaninvanhemmilta ja olin antanut hänelle nyt hieman vapaata. Itse olinkin kuitenkin hieman tekemistä vailla. Joskus oli vain hyvä rauhoittua leirissä, mutta nyt ei ehkä olisi sen aika. "Jäkälähammas!" Käänsin pääni tuoresaaliskasalta tulevaa Haikarahuutoa kohden. Varapäällikön perässä seurasi tämän entinen oppilas ja Myrskyklaanin nuorin soturi Usvaruusu. Tervehdin heitä nyökkäyksellä. "Pystyisitkö lähtemään partioon?" Haikarahuuto kysäisi. "Silkkisydän on tulossa mukaan myös." "Toki", nyökkäsin. Partioon meneminen olisi oiva ratkaisu, kun oli tylsää. "Pyydänkö Jasmiinitassun mukaan?" "Ihan miten vain", varapäällikkö kohautti lapojaan. "Päätä sinä." Harkitsin ensin ottavani oppilaani mukaan, mutta naarasta varmaan väsytti. Ehkä voisin illalla käydä hänen kanssaan taas harjoituksissa. Silkkisydän liittyi seuraamme ja lähdimme ulos leiristä Haikarahuudon johdolla. //Haikara, Usva, Silkki?

Usvaruusu | 13.12.2018

Kuuntelin Purohäntää ja nyökkäilin vähän väliä. Välillä huomasin silmieni painuvan kiinni. En tahtonut olla epäkohtelias, joten pakotin itseni pysymään loppuun asti hereillä ja kuuntelin kokenutta soturia. Puolet hänen puheistaan meni ohi, mutta nyökkäilin silti. Kun hän oli valmis puheissaan, päästin ilmoille makoisan haukoituksen. Kolli naurahti ja katsoi minua huvittuneesti. "Väsyttääkö?" tämä kysyi. Irvistin pahoitellen ja nyökkäsin. "Menen nukkumaan, ennen kuin väsymys katoaa taas. Hyvää yötä!" huudahdin perääni kun pujahdin oppilaiden pesään. Hiidin hiljaa toisella puolella pesää sijaitsevalle vuoteelleni ja asetuin siihen mukavaan asentoon. Suljin silmäni ja annoin itseni vaipua rauhattomaan uneen. Aamulla heräsin auringonlaskun jälkeen. Lähdimme Haikarahuudon kanssa harjoituksiin. Kolli halusi pitää taisteluharjoitukset, sillä hänen mukaansa olisin pian ansaitsemaan soturinimeni. Tuntui hassulta, että joutuisin taas vaihtamaan nimeäni. Olin juuri tottunut Usvatassuun, enkä saisi edes itse päättää soturinimeäni. Toivoin Saniaistähden antavan minulle jonkun hyvän nimen. Soturilaki tuntui yhä todella vaikealta, mutta matkalla onnistuin lausumaan lähes jokaisen kohdan virheettömästi mestarilleni. Joitakin virheitä siellä täällä esiintyi, mutta Haikarahuudon mukaan muistin tärkeimmät. Laskeuduin varapäällikön perässä hiekkakuopan pohjalle. Kuopan reuna oli hieman jäinen, joten liu'uin sitä pitkin varovasti. Yöllä oli satanut lisää lunta, joten hiekkakuopan pohja oli koskematon. Tunsin kovan jään ohuen lumikerroksen alta. Täytyisi olla varovainen liikkeiden kanssa. "Katsotaan tänään kaikki perusasiat, eli hyökkäys ja puolustus. Huomasin taistelussa, että hallitset monia liikkeitä, joten en usko tämän olevan sinulle vaikeaa", Haikarahuuto selitti ja katsoi minua suoraan silmiini. Hyökkäyksestä oli kulunut nyt kaksi päivää, ja oloni oli jo huomattavasti parempi kuin eilen. "Hyökkää kimppuuni", valko-oranssi kolli käski ja valmistautui. Astuin pari askelta taaksepäin ja siristin silmiäni. Painauduin hieman alemmas ja levitin jalkojani. Jännitin takajalkojeni lihaksia, kunnes viimein ponkaisin itseni vauhtiin. Lumi pöllysi perässäni, kun syöksyin kohti mestariani. Haikarahuuto väisti liikkeeni loikkaamalla sivuun. Käännyin mestarini puoleen, kun hän lähti syöksymään kimppuuni. Loikkasin sivuun ja onnistuin hyökkäämään Haikarahuudon kylkeen. Kiipesin nopeasti kissan selkään ja pidin kynteni visusti piilossa. Selässä pysyminen oli haastavaa ilman kynsiä, joten mestarini sai nopeasti heitettyä minut pois kimpustaan. Pudottauduin maahan sulavasti neljälle jalalleni. Haikarahuuto käännähti suuntaani ja katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Aloitin jälleen hyökkäyksen. Nyt mestarini ei edes yrittänyt väistää, vaan otti vastaan hyökkäykseni. Loikkasin kollin kimppuun ja painimme hetken ajan maassa. Sain hampaillani otteen Haikarahuudon kaulasta ja painoin kollin maata vasten. Varapäällikkö pysähtyi ja ilmoitti taistelun päättyneen. Hyvilläni irtaannuin mestaristani. Katsoin tuota hymyillen tyytyväisenä. "Hyvä. Tasaa hengityksesi, jonka jälkeen minä hyökkään ja sinä puolustaudut", Haikarahuuto selitti. Nyökkäsin. Ei mennyt kauaakaan, kun hengitykseni oli tasaantunut ja nousin ylös. Mestarini valmistautui hyökkäykseen. Levitin jalkojani hieman etäämmälle toisistaan ja nostin katseeni kaksiväriseen soturiin. Katsoin mestariani odottavasti. Soturi lähti syöksymään minua kohti yllättävän hitaasti. Hän otti ensin pari kävelyaskelta, jonka jälkeen vasta nosti sen juoksuun. Kissa hyödynsi kevyttä lunta, teki äkkikäännöksen ja pöllytti sitä kasvoilleni. Jouduin kääntämään pääni pois ja sulkemaan silmäni. Pysyttelin paikoillani, kunnes kuulin mestarini lähestyvät askeleet. Haikarahuuto oli kulkeutunut taakseni. Tein äkkinäisen käännöksen kohti mestariani. Astuin askeleen taaksepäin ja painauduin maata vasten. Onnistuin juuri ja juuri väistämään iskun kasvoihini. Kierähdin sivuun, kun Haikarahuuto loikkasi minua kohti. Nousin ylös ja väistelin kömpelösti mestarini iskuja. Lopulta kissan vasen etukäpälä iskeytyi vasten kasvojani. Se sai minut horjahtamaan, jolloin Haikarahuuto loikkasi päälleni. Ennen kuin soturi ehti tehdä mitään, potkaisin häntä vatsaan kaikin voimin takajaloillani. Kolli lennähti iskun voimasta pois päältäni kauemmas. Kampesin itseni pystyyn ja kävelin kohti mestariani, joka nousi ylös. Kolli aloitti jälleen hyökkäyksen. Loikkasin ilmaan ja syöksyin sitten kohti mestariani. Läimäisin vauhdista mestariani käpälällä päähän, mutta huomasin liian myöhään kynsieni olleen esillä. Veri roiskahti kissan turkille, kun kynteni iskeytyivät tuon vasempaan korvaan. Koska ajatukseni herpaantui taistelusta, putosin kyljelleni jäiseen maahan. Kuulin Haikarahuudon sihahtavan kivusta. Nousin nopeasti ylös ja syöksyin mestarini luokse. "Anteeksi! Olen todella pahoillani, ei minun ollut tarkoitus. Se oli vahinko", sopersin nolostuneesti ja katsoin kollia irvistäen. Vasempaan korvaan oli tullut lovi. Minusta tuntui pahalta, että olin onnistunut tekemään tuon silkasta huolimattomuudesta. Haikarahuuto nosti katseensa minuun. Varapäällikön kasvoilla oli yllätyksekseni huvittunut virne. Kallistin hämmästyneenä päätäni. "Ei se mitään, olen kunnossa. Ainakin viholliset pysyvät kaukana, kun huomaavat minun olevan kokenut taistelija", kolli naurahti ja väläytti minulle lämpimän hymyn. Nyt soturin molemmissa korvissa oli lovi. Haikarahuudon sanat eivät saaneet pahaa oloa katoamaan. Väläytin kollille kuitenkin hennon hymyn. "Voinko korvata tämän jotenkin?" kysyin varovasti, sillä en tiennyt mitä muutakaan sanoa. "Ei sinun mitään tarvitse korvata. Vahinkoja sattuu, eikä sinun tarvitse murehtia tästä. Minä olen kunnossa", kolli vakuutti, nuolaisi tassuaan ja alkoi sillä puhdistamaan korvaansa. Verta ei tullut enempää, eikä lovi loppujen lopuksi ollut kovinkaan suuri. Vaikka minua hävettikin hurjasti virheeni, vastasin nyökäten. "Palataan leiriin. Voimme jatkaa tästä myöhemmin", Haikarahuuto naukaisi ystävällisesti ja virnisti vielä kerran. Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan mestariani pois hiekkakuopalta kohti leiriä. Matkalla kuljin soturin vasemmalla puolella ja katsoin soturin korvaa. Minusta tuntui yhä pahalta. "Ethän sinä ole vihainen?" kysyin varovasti. Halusin olla varma siitä, että Haikarahuuto ei tappaisi minua yöllä kostoksi. Kolli käänsi sinisen katseensa minuun hieman turhautuneena. "Olen kunnossa, enkä ole vihainen. Älä murehdi tästä enää tai et pian pääse soturiksi moneen kuuhun", kolli uhkaili leikillä. Minua hävetti yhä vain enemmän. Miksi otin asian taas puheeksi? "Milloin minusta sitten pitäisi tulla soturi?" kysyin ja käänsin katseeni taas mestariini. Haikarahuuto käänsi katseensa takaisin minuun. "En osaa sanoa", kolli naukaisi rauhallisella äänellä. Käänsin katseeni eteenpäin jatkaen matkaa kaikessa rauhassa. Auringonlaskun jälkeen Saniaistähti pyysi jokaisen myrskyklaanilaisen koolle Suurkiven luokse. Mikä aika tämä oli pitää klaanikokousta? Päivä oli vaihtunut iltaan ja aurinko oli väistynyt kuun tieltä. Ehkä päällikkö ilmoittaisi jotain Silkkisydämen, Neilikkakasvon, Virtakyyneleen ja kahden muun kissan paluusta. Virtakyynel oli tuonut mukanaan kumppaninsa Pyrstökuiskauksen, joka kuulemma oli Jokiklaanin entinen päällikkö. "Usvatassu", Saniaistähti lausui nimeni ja kohdisti katseensa minuun. Katsoin päällikköä yllättyneenä. "Astu eteen." Käskystä astelin varovaisin askelin kissajoukon seasta Suurkiven eteen. Nostin katseeni Saniaistähteen. "Minä, Saniaistähti, Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Usvatassu lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla?" Saniaistähti kysyi. Soturiseremonia sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Vaikka en tiennyt uskoinko Tähtiklaaniin, seremonian alku oli upea. "Lupaan", vastasin ääni väristen. " Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Usvaruusuna. Tähtiklaani kunnioittaa taitojasi ja avuliaisuuttasi ja hyväksyy sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi", Saniaistähti lausui. Tämän jälkeen päällikkö loikkasi alas Suurkiveltä luokseni. Hän kosketti päälakeani, jolloin nuolaisin kollin lapaa. "Usvaruusu! Usvaruusu!" klaani hurrasi uutta nimeäni. Käänsin innostuneen katseeni Haikarahuutoon, joka istui Suurkiven vierellä. Kolli katsoi minua hymyillen. "Valvot tämän yön leiriä, etkä saa puhua sanaakaan. Sodan vuoksi myös Lupiinihäntä sekä Ohdakesydän vartioivat kanssasi leiriä. Vaikka leirissä on muitakin, et saa puhua muuta kuin pakon edessä", Saniaistähti naukaisi vielä. Nyökkäsin vastaukseksi. "Onnea! Miltä nyt tuntuu?" Neilikkakasvo kysyi tullessaan luokseni. Katsoin hymyillen soturia. "En minä tiedä. Ei kai erityiseltä, vaikka uuteen nimeen on varmasti totuttelemista", nau'uin virnistäen. Entinen erakko hymyili minulle vastaukseksi. Huomasin Härmävirran lähestyvän minua kissajoukosta. Soturin kasvoilla oli hento virne. //Härmä?

Härmävirta | 14.12.2018

Myöhään auringonlaskun jälkeen Saniaistähti kutsui klaanin koolle. Ajankohdasta päättelin, että täytyi olla jonkun oppilaan soturinimitys. Tietenkin oli mahdollista, että päälliköllä oli vain jotakin nii tärkeää asiaa, että näin myöhäinen ajankohta kävi siihen. Vilkaisin leirin laidalle, missä Silkkisydän ja Neilikkakasvo olivat seurassaan Virtakyynel, joka oli palannut klaaniin kumppaninsa Pyrstökuiskauksen kanssa. Pyrstökuiskaus oli ollut Jokiklaanin päällikkö, sen muistin omiltakin klaaniajoilta. Outoa, että hän oli vaihtanut klaanin johtamisen erakon elämään. No, jokainen teki omat päätöksensä, ja Pyrstökuiskaus oli ilmeisesti halunnut jatkaa elämäänsä Virtakyyneleen kanssa klaaninsa johtamisen sijaan. Käänsin silmäni jälleen Saniaistähteen, joka lausui juuri: "Usvatassu. Astu eteen." No niin, vihdoinkin ystäväni saisi soturinimensä. Hän oli mielestäni oppinut aika hyvin elämään klaanissa, ja ansaitsi päästä sen täysivaltaiseksi soturiksi. Saniaistähti alkoi johdattamaan seremoniaa eteenpäin ja nimitti Usvatassun Usvaruusuksi. Hymyilin kevyesti kuullessani nimen. Se sopi naaraalle hyvin, ja oli kaunis nimi. Hurrasin muiden mukana Usvaruusun uutta nimeä. Huomasin Usvaruusun vilkaisevan Haikarahuutoa, ja katsahdin itsekin kolliin. Hän hymyili Usvaruusulle ja hänen katseensa oli lämmin ja ylpeä. Siristin silmiäni ja kiinnitin katseeni tarkemmin Haikarahuutoon. Hän näytti aivan siltä kuin olisi ihaillut Usvaruusua jollakin tasolla. Havahduin kollin analysoimisestani, kun Saniaistähti jatkoi ja ohjeisti Usvaruusua valvomaan hiljaa vartiossa, vaikka muutama muukin soturi oli pakko pistää vartioon sodan vuoksi. Päällikkö päätti kokouksen ja klaani alkoi hajaantua. Näin Neilikkakasvon menevän Usvaruusun luo. Entinen erakko saattoi tuntea jonkinlaista yhteyttä Usvaruusuun, olihan hänkin entinen erakko. Minä lähdin myös pujottelemaan kissajoukon lomitse Usvaruusun luokse. Hän huomasi minun lähestyvän. Hymyilin hennosti ja pysähdyin naaraan eteen. "Onnea soturiksi pääsystä. Olet ansainnut sen", mau'uin. "Kiitos", Usvaruusu hymyili. "Nyt täytyy vain toivoa, että tämä typerä sota on pian ohitse, jotta saat nähdä normaalia klaanielämää ja sen hyviä puolia", naukaisin, "Niin", naaraan katse synkkeni hiukan. "Anteeksi, ei pitäisi puhua koko ajan sodasta, se on tarpeeksi kauheaa ilmankin", huokaisin. "Ei se mitään", hän naukui. "Sota ei ole kenenkään meidän vika.. se on Viiltotähden vika", hän jatkoi. "Kun tapasimme silloin Raetähden.. ajattelin, että hän oli paha. Ja kyllähän hän olikin, mutta Viiltotähteen verrattuna Raetähti oli vain kesy pentu", Usvaruusu huokaisi. "Olet oikeassa.. Jokainen Kuolonklaanin johtaja on julma idiootti, mutta Viiltotähti on pahuudessaan korkeammalla tasolla kuin muut", minä naukaisin. "Raetähti eli nykyinen Raepisara.. hän taisi antaa henkensä pois ja päästi sen hirviön valtaan", sanoin ja vilkaisin taivaalle. "Olisin luullut, että Raetähti.. tai siis Raepisara olisi halunnut pysyä vallassa. Onko kovin yleistä antaa henget pois?" Usvaruusu pohti ääneen. Vilkaisin Pyrstökuiskausta, joka oli menossa nukkumaan Virtakyyneleen kanssa. "Sitä tapahtuu aina välillä. Ei se kovin harvinaista ainakaan ole", naukaisin. "No, unohda Kuolonklaanin hiirenaivot johtajat ja mene vartioimaan leiriä", hymähdin. "Yritä pysyä hereillä", virnistin. "Hyvää yötä", Usvaruusu sanoi hymyillen pienesti. Käännyin ympäri ja suuntasin kohti sotureiden pesää pujahtaen sisään. Menin omalle makuusijalleni ja käperryin kerälle sulkien korvani muutaman soturin hiljaiselta jutustelulta. Vaivuin nopeasti uneen. //Usva? Sori tää on tosi huono ja tönkkö tarina

Usvatassu | 08.12.2018

"Ihan hyvin. Luulisin", vastasin epäröiden vaalealle kollille, joka istui edessäni ja tarkkaili ympäristöä juttuhetkemme lomassa. Kolli katsoi minua hieman hämmästyneesti. "Minä osaan jo taistella ja saalistaa, mutta soturilaki ei vain onnistu. En muista kohtia saatika sitten osaa noudattaa jokaista. En ymmärrä, miksi muiden klaanien täytyy huolehtia toistensa pennuista, mutta he ovat siltikin toistensa vihollisia, eivätkä saa olla esimerkiksi kumppaneita", nau'uin hämilläni. Purohäntä väläytti minulle hennon myötätuntoisen hymyn. "Se johtuu siitä, että pennut ovat pieniä, eivätkä ole syyllisiä klaanien välisiin erimielisyyksiin. Tähtiklaani ajattelee jokaisen pennun olevan viaton, koska he eivät osaa ajatella kuten soturit tai selvitä yksin. Klaanit haluavat olla itsenäisiä, jonka vuoksi kumppanuussuhteet ovat kielelttyjä, vaikka kyllä niitäkin tapahtuu toisinaan", kokenut soturi selitti ja heilautti häntäänsä puolelta toiselle. Kuuntelin tarkkaavaisesti ja luulin ymmärtäväni kohdan hieman paremmin. "Ai kuten Mesiviiksi rakastui Helmiloisteeseen?" varmistin asian Purohännältä. Kolli vastasi nyökäten ja hymyili. "Juuri niin. Et ehkä tiennyt, mutta minunkin tyttäreni asuu Jokiklaanissa. Valkohäntä rakastui erääseen jokiklaanilaiseen, jonka jälkeen hän muutti sinne", Purohäntä naukui haikeasti. Katsoin häntä pahoitellen. Kolli takuulla ikävöi tytärtään. "Olen pahoillani, on varmasti rankkaa olla erossa hänestä", totesin myötätuntoisesti ja laskin pääni alas. Purohäntä kohautti lapojaan ja käänsi katseensa taivaalle. Minä tein samoin. Muutama pilvi oli leijaillut yllemme. Pilvet olivat hajanaisia ja hentoja, niiden lävitse saattoi nähdä pari kirkasta tähteä. Klaanikissat uskoivat, että tähdet olivat Tähtiklaanin jäseniä. En tiennyt, uskoinko itse moiseen. Mieleni teki uskoa niin, mutta toinen osa minusta vakuutti sen olevan pelkkää huuhaata, jonka joku vanhus aikoinaan oli keksinyt lohduttaakseen pelkäävää pentua. "Tunsitko sinä Usvahännän? Tai siis... Minä mietin vain, että jos muutkin kuolleet palavat takaisin, tuleeko hänkin?" kysyin soperrellen Purohännältä, joka käänsi katseensa taas minuun. //Puro?

Purohäntä | 08.12.2018

"Tunsinhan minä Usvahännän, tosin en kauhean hyvin. Tunsin hänet samoin, miten tunnen nyt sinutkin, klaanitoverina", vastasin yhteen Usvatassun esittämään kysymykseen. En tiennyt, mitä ylösnousseista voisin naaraskissalle sanoa, kun en tiennyt niistä itsekään melkein mitään. Mutta jos kaikki jatkuisi samaan malliin kuten aikaisemminkin, olisi ainakin mahdollisuus, että Usvahäntä ylösnousisi jonakin päivänä. "On toki mahdollista, että Usvahäntä ylösnousee, muttei voi olla koskaan varma", maukaisin hymyillen. En voinut sanoa mitään tuon tarkemmin. "Sinä varmasti haluaisit tavata Usvahännän ja muita sukulaisiasi, jotka ovat jo kuolleet. Uskon myös, että Usvahännän elossa olevat pennut odottavat hänen ylösnousevan. Ja uskoisi nyt, että hän ylösnousee, kun niin moni muukin on ylösnoussut", naukaisin Usvatassulle. "Odotan itsekin eräiden kissojen ylösnousua. Moni ystävistäni on jo kuollut ja olisi mahtava tilaisuus päästä tapaamaan heitä", selittelin, mutta hiljenin viimein aikeenani antaa Usvatassullekin puheenvuoro johonkin väliin. Minua ei saisi päästää pölöttämään liikaa jonnin joutavia, enkä yleensä niin tehnytkään. Mutta tämä aihe varsinkin kiehtoi minua kovasti. Kaikki nämä ylösnousseet kissat, jotka olivat palanneet Tähtiklaanista takaisin Myrskyklaaniin. //Usva? kauhee mini taas

Usvatassu | 07.12.2018

Laahustin mestarini perässä eteenpäin kohti Tuuliklaanin reviiriä. Olimme ylittäneet joen kahdesti astinkiviä myöten. En ollut koskaan käynyt Jokiklaanin reviirillä, jonka vuoksi paikka oli minulle täysin outo. Leirissä olin haistanut jokiklaanilaisten kalalta haisevan hajun. Huomasinkin leirin pääaukiolla jonkun syövän kalaa. Isla olisi takuulla viihtynyt heidän luonaan. Olin kohdannut myös Mesiviiksen ohimennen ennen päällikön pesään menemistä. Olin tervehtinyt Usvahännän poikaa hennolla hymyllä. Ennen heidän leiristään poistumista olin kertonut kollille pikaisesti hyökkäyksestä ja siitä, mikä tehtävä minulla ja mestarillani oli meneillään. Kolli oli säikähtänyt, mutta kehotti meitä jatkamaan matkaa. Tuuliklaanin reviiri oli pääasiassa nummea. Sen ja Jokiklaanin raja oli Haikarahuudon mukaan joki. Kuljimme eteenpäin rauhallisin askelin, sillä taistelu oli rasittanut lihaksiani. "Mitä te teette täällä?" ääni sai minut nostamaan pääni ylös. Pysähdyimme ja olin vähällä törmätä Haikarahuutoon. Edessämme seisoi vaalea sinisilmäinen naaras, kellertävä vaaleanharmaa naaras, vaaleanharmaa naaras sekä vaaleanruskea keltasilmäinen kolli. En tunnistanut heistä ketään. "Ja mitä teille on tapahtunut?" partion ainoa kolli kysyi viitaten haavoihimme. "Viiltoklaani hyökkäsi leiriimme viime yönä. Meidän täytyy jutella Karpalotähden kanssa", ilmoitti mestarini tasaisella äänellä. "Onko Saniaistähti kuollut?" partion johdossa seisova naaras kysyi. Hänen silmänsä suurenivat valtavan kokoisiksi, kun hän katsoi meitä yllättyneenä. "Ei, ei ole. Hän on parantajan pesällä haavojensa vuoksi, mutta toipuu kyllä", varapäällikkö ilmoitti tyynesti. Tuuliklaanilaisnaaras nyökkäsi helpottuneena. "Seuratkaa meitä, me viemme teidät leiriin", sinisilmäinen naaras naukaisi ja lähti johdattamaan meitä eteenpäin. "Piiskukynsi, hoida partio loppuun", naaras lisäsi vielä. Keltasilmäinen kolli nyökkäsi ja lähdi johdattamaan kahta muuta kissaa poispäin meistä. "Nimesihän on Hiutaleturkki, eikö niin?" Haikarahuuto kysyi tuuliklaanilaisnaaraalta, joka vastasi nyökäten. Hän vilkaisi minua nopeasti. "Onko Viiltoklaanista ollut Tuuliklaanille haittaa? Mietin vain, kun sekä Varjoklaani että Kuolonklaani ovat rajanaapureitanne", mestarini kysyi. Hiutaleturkki käänsi katseensa eteenpäin. "Reviirillämme on toki leijaillut viiltoklaanilaisten hajuja, mutta suurempaa ongelmaa heistä ei ole ollut. Ovat todennäköisesti varastaneet riistaa, mutta todisteita ei ole, joten emme voi tehdä asialle mitään", ilmoitti naaras viileästi. Ei mennyt kauaakaan, kun Tuuliklaanin leiri häämötti edessämme. Se oli aivan erilainen kuin Myrskyklaanin piikkihernemuureista rakentuva tai Jokiklaanin kaislikossa sijaitsevat leirit. Tuuliklaanin leiri sijaitsi kuopassa, sitä reunustivat pienet piikkihernepensaat. Hiutaleturkki johdatti meidät leiriin. Yllätyksekseni aukiolla ei näkynyt pesiä. Leirin pääaukiolla oli suuri kivi, ja yhdellä reunustalla kuopan reunassa oli onkalo. En viitsinyt mainita leirin pesättömyydestä, sillä ajattelin sen olevan tökeröä. Kysyisin asiasta myöhemmin Haikarahuudolta. Hiutaleturkiksi kutsuttu naaras johdatti meidät ruskean raidallisen kollin luokse. Arvelin kollin olevan Karpalotähti, Tuuliklaanin päällikkö. "Haikarahuuto, mikä tuo teidät Tuuliklaaniin?" kolli kysyi yllättyneenä ja vilkaisi minua, mutta piti katseensa mestarissani. "Viiltoklaani hyökkäsi leiriimme viime yönä. Saniaistähti järjestää päälliköille ja varapäälliköille Myrskyklaanin leirissä kokouksen. Pääsettekö tulemaan?" Haikarahuuto kysyi. Karpalotähti mietti hetken ajan, kunnes nyökkäsi. "Uskon niin. Minä ja Lovijuova tulemme", tuuliklaanilainen ilmoitti. "Tarvitsetteko apua jossakin?" Haikarahuuto pudisti päätään. "Menetimme kyllä joitakin kissoja, mutta me pärjäämme, kiitos kyysmästä", kolli naukui väläyttäen tuuliklaanilaiselle pienen hymyn. Karpalotähti nyökkäsi. "Me taidammekin lähteä heti, täytyy ehtiä leiriin auringonlaskun aikoihin", Myrskyklaanin varapäällikkö naukui. "Ymmärrän. Tähtiklaani pitäköön teidät turvassa!" Tuuliklaanin päällikkö huudahti peräämme, kun poistuimme Tuuliklaanin leiristä. Matkalla käännyin mestarini puoleen kysyen: "Miksi Tuuliklaanin leirissä ei ollut lainkaan pesiä? Missä he nukkuvat?" Mestarini käänsi katseensa minuun ja haukotteli. "He nukkuvat taivasalla. Tuuliklaanilaiset kai ajattelevat olevansa niin lähempänä Tähtiklaania", mestarini osasi kertoa. Kohotin hieman yllättyneenä kulmiani. En odottanut vastauksen olevan tuollainen, mutta hyväksyin sen. Minä en uskonut Tähtiklaaniin. En tiennyt, oliko se oikeasti totta. Onnekseni Haikarahuuto ei yrittänyt saada minua uskomaan, vaan kertoi siitä niin kuin itse siihen uskoi. Olisihan se ihanaa, jos jokin sellainen olisi olemassa, mutta toisaalta.. Miksi Tähtiklaani tapattaisi niin paljon hyviä kissoja, jos sen tehtävä oli pitää niistä huolta? Leiriin päästyämme menin suorinta tietä tuoresaaliskasalle. Nappasin hampaisiini oravan, jonka söin nopeasti oppilaiden pesän liepeillä. Sitten menin suoraan nukkumaan pesemättä turkkiani lainkaan. Ilta hämärsi jo, ja minä olin hurjan väsynyt. Heti sammalvuoteelle päästyäni vaivuin rauhattomaan uneen. Jalosydämen kuolema ja koko hyökkäys ylipäätään piinasi mieltäni. Heräsin yöllä siihen, että uni vain loppui kesken. Noin vain väsymys katosi ja olin virkeä kuin mikä. Pyöriskelin lämpimässä pesässä tovin, jonka jälkeen totesin sen olevan hyödytöntä. Astelin ulos pesästä leirin pääaukiolle. Sitä vartioi kaikkiaan kolme soturia. Kaksi heistä pysyivät pääaukiolla ja yksi kävi silloin tällöin ulkopuolella kiertämässä leirin lähellä. Saniaistähti selkeästi halusi pitää klaaninsa turvassa, vaikka Viiltoklaani tulisi hetkeen takaisin meidän leiriimme. Kohtasin Purohännän katseen. Muistin kollin nimen, sillä olin kuullut Haikarahuudon muutamia kertoja käskevän tämän kollin partion johtoon. Purohäntä oli kai erinomainen soturi, ainakin siltä hän vaikutti. Soturi oli taistellut hyökkäyksessä Viiltotähteä vastaan. Hän oli pärjännyt paljon paremmin kuin minä. "Hei Usvatassu, etkö saa unta?" vaalea kolli kysyi rauhallisella äänellä. Käänsin katseeni pilvettömälle taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina. Kuuta ei näkynyt, sillä nyt oli uudenkuun aika. Illan aikana leirin pääaukiolle oli satanut puhdasta lunta. Se oli peittänyt suuren osan veriläikistä. "Enpä oikeastaan. Hyökkäys valvottaa", vastasin vaivalloisesti haukotellen. Tunsin, kuinka leirin rikkinäisistä seinämistä sisään pääsevä puhuri takertui vaalean siniharmaaseen turkkiini. Se sai kehoni tärisemään kylmästä. Pesän lämpö houkutteli minua, mutta en viitsinyt mennä sinne vain pyöriskelemään. //Puro? (Ps siirsin sitä päälliköitten kokousta nii et se on 9-12.12. eikä päivää aikasemmi :)

Purohäntä | 08.12.2018

Ymmärsin kyllä, miksei Usvatassu saanut nukuttua. Hyökkäys mahtoi vaikuttaa häneen paljonkin ja pitää hänet hereillä. Onneksi olin saanut itse jäädä vartioon yön yli kahden muun kissan kanssa. En olisi itsekään saanut unen päästä kiinni. Muistin kyllä kuinka huonosti olin nukkunut edellisen sodan jälkeen. Ja kun olin viimein nukahtanut, unissa oli näkynyt vain verisiä ja kuolleita kissoja. Viiltoklaanin hyökkäys klaaniimme oli maksanut paljon. Kissoja oli loukkaantunut hirmuinen määrä ja osa oli loukkaantunut todella pahasti. Saniaistähti oli menettänyt hengenkin. Eikä mikään ihme, jos Usvatassu ei nyt saanut nukuttua. "Tuskin minäkään saisin unta", maukaisin päästäen suustani höyryvanan. Tähän aikaan pikkupakkanen kipristeli jo ohuen turkin omaavia kissoja. Olin onnekas, kun minulla oli paksu turkki, vaikka se viherlehden aikaan ongelmia tuottikin. Katsahdin siniharmaan naaraan turkkia, eikä se ollut kovinkaan paksu. Usvatassu oli ollut vasta jonkun aikaa Myrskyklaanissa oppilaana. Hän oli ollut sitä aikaisemmin erakko ja ohimennen olin kuullut hänen olevan sukua jo edesmenneelle Usvahännälle. Mikä pysyisi tässä klaanissa muka salassa? "Miten koulutuksesi etenee?" kysyin, sillä halusin kääntää puheenaiheen pois hyökkäyksestä ja sen aiheuttamasta tuhosta. Naaraan mestari taisi olla Haikarahuuto, klaanin nykyinen varapäällikkö. Vaikka kolli olikin melko nuori - ainakin minuun verrattuna - hän hoiti tehtävänsä hyvin ja huolella. Hän oli siitä päätellen myös oikein hyvä mestari Usvatassulle. //Usva?

Usvatassu | 05.12.2018

Viiltoklaanin hyökköys oli ohi ja oloni todella tyhjä ja sekava. Tällaistako klaanissa eläminen olikin? Yhtä taistelua ja kuolemaa? ”Palaakohan Jalosydänkin?” kuulin jonkun kysyvän, mutta en vilkaissut edes puhujan suuntaan. Haikarahuuto oli vienyt Saniaistähden parantajan pesälle ja kai keskusteli Tiikeriraivon kanssa. ”Usvatassu”, naukaisu sai minut säpsähtämään. Puhuja oli Laikkulampi. Klaaninvanhin auttoi loukkaantuneita ja saatteli heidät parantajan pesälle. ”Niin?” kysyin varovasti. ”Oletko kunnossa?” naaras kysyi viitaten haavoihini. Siellä täällä turkkiani oli haavoja, mutta mikään ei ainakaan tuntunut kipeältä. ”Kuka Jalosydän oli? Tai siis millainen soturi hän oli. Oliko hänellä perhettä?” kysyin vanhalta naaraalta hiljaisella äänellä sivuuttaen hänen kysymyksensä. Laikkulampi istuu alas ja laski häntänsä lavoilleni. Kyyhötin maassa istuen epäryhdikkäästi ja pää roikkuen. ”Jalosydän oli hyvä ja uskollinen soturi. Hänen perheensä on ikävä kyllä kuollut, veljeni Leijonaloikka - Myrskyklaanin entinen päällikkö - oli hänen isänsä. Miksi asia kiinnostaa sinua?” naaras kysyi lempeällä äänellä ja kallisti päätään. Pakotin kyyneleet tiehensä silmistäni ja nostin tyhjän katseeni Laikkulampeen. ”Jalosydän kuoli minun takiani. Hän otti vastaan Viiltotähden iskun, vaikka se kuului minulle”, nau’uin lohduttomalla äänellä. Laikkulammen lämmin hymy muuttui nopeasti pahoittelevaksi. ”Tiedän, että sinusta tuntuu pahalta, mutta Jalosydän tiesi mitä teki. Hän halusi vaihtaa henkensä sinun henkeesi, koska uskoo sinuun. Älä ole pahoillasi, vaan kunnioita Jalosydämen valintaa”, Laikkulampi totesi. ”Hän oli aivan kuin isänsä, ellei jopa jalompi. Myrskyklaani saa olla ylpeä, että joukossamme oli hänen kaltainen soturi.” Laikkulammen ääni oli haikea, pehmeä ja samaan aikaan niin rakastava. Naaras käänsi katseensa hiljalleen kirkastuvalle taivaalle. Hän nousi ylös ja painoi kuononsa päälaelleni. ”Älä murehdi sitä nyt, vaan keskity itseesi. Auta vaikka muurien rakennuksessa tai saalistamisessa. Jos olet liian väsynyt, voit mennä minun luvallani lepäämään”, vanhus sanoi ja irtaantui minusta. ”Kiitos”, naukaisin hymyillen hennosti. Laikkulampi nyökkäsi ja poistui paikalta muiden kissojen luokse. Hetken seisoskelin pääaukiolla ja katselin kissojen touhuja, kunnes tunsin väsymyksen painavan silmäluomiani kiinni. Ennen oppilaiden pesään siirtymistä pesin rähjääntynyttä turkkiani. Sen jälkeen menin nukkumaan pesään omalle sammalvuoteelleni. Onnekseni viiltoklaanilaiset olivat jättäneet oppilaiden pesän rauhaan. Herätessäni taas, aurinko oli noussut. Kohmeisin askelin poistuin pesästä. Pääaukio oli yhä täynnä kissoja. Leirin maa oli verinen ja turmeltu. Siellä täällä oli pensaiden oksia ja karvatukkoja. Pennut pysyttelivät visusti pentutarhalla, ja pesää vahti soturi. Aiemmin parantajan pesässä olleet, ylösnousseet kissat auttoivat muita muurien paikkaamisessa. Ensin paikattiin pentutarhan sekä klaaninvanhimpien pesien läheltä, sillä heitä oli tärkeää suojella. Huomasin mestarini lähestyvän minua. ”Usvatassu, huomenta. Syö jotain ja valmistaudu lähtöön. Käymme ilmoittamassa hyökkäyksestä Jokiklaaniin ja Tuuliklaaniin”, Haikarahuuto naukui. Kohotin yllättyneenä kulmiani. ”Selvä, milloin lähdemme?” kysyin varapäälliköltä. Kolli vilkaisi kirkkaalle taivaalle. ”Aurinkohuipun aikaan. Olemme takaisin leirissä vasta auringon laskiessa, mutta emme voi lähteä ennen kuin Polttosydän palaa saalistamasta. Leiri jää hänen vastuulleen”, mestarini kertoi. Nyökkäsin ja tassuttelin tuoresaaliskasalle. Olin hurjan nälkäinen. //Haikara tai joku?

Haikarahuuto | 06.12.2018

Hyökkäyksen jälkeen leiri oli täysi kaaos. Kissat olivat haavoittuneita, klaaninvanhimmat ja pentutarhan asukkaat olivat kaiketi ainoat, joilla ei ollut hätää. Suuri osa klaanin kissoista oli yhä pääaukiolla parantelemassa haavojaan Tiikeriraivon ja tämän oppilaan avulla, tai olivat jo aloittaneet leirin muurin korjaamista. Olin ohjannut ylösnousseet kissat hoitamaan muurin korjaamista. Olin käynyt katsomassa Kuovisiipeä. Hän oli menettänyt toisen korvansa ja saanut kaulaansa vaarallisen pitkän viiltohaavan. Tiikeriraivo oli kieltänyt häntä puhumasta turhia, jotta kaulan iho sai olla mahdollisimman paljon aloillaan. Kuovisiipi jäisi henkiin, mutta hänet nähtyäni olin hetken pelännyt, että hän jättäisi minut. Hänen turkkinsa oli verinen, sillä hänellä ei ollut ollut voimia puhdistaa sitä. Sisareni oli hyvin heikkona ja yrttien jäljiltä hiukan tokkurassa. Olin sukinut varoen hänen turkkiaan jonkin aikaa, mutta sitten minun oli ollut pakko palata johtamaan leirin toimintaa. Saniaistähti oli siihen liian heikko, sillä hän oli menettänyt hengen ja lepäili nyt myöskin parantajan pesällä. Leirin turmeltu ja verinen maa häiritsi minua, mutta sille ei voinut oikein mitään. Täytyi vain toivoa, että pian sataisi lunta, joka peittäisi likaiseksi värjäytyneen aiemman lumikerroksen ja pyyhkisi samalla hyökkäyksen hiukan sivuun klaanin kissojen mielistä. Palattuani Kuovisiiven luota leirin aukiolle kiersin kyselemässä kissojen vointia ja suostuttelin Tiikeriraivon unohtamaan minun haavani. Olin nuollut turkkini mahdollisimman puhtaaksi, ja pahimmassa haavassani oli jotakin yrttiä, mutta muuten olin pakottanut parantajan jättämään minut rauhaan ja käyttämään vähäiset yrttinsä muihin kissoihin. Tiikeriraivo olisi halunnut nyt tarkistaa haavani, mutta en antanut hänen tehdä sitä vaan jatkoin Usvatassun luo. Hän oli juuri saapunut ulos oppilaiden pesästä. Käskin oppilaani syödä ja valmistautua. Saniaistähti oli käskenyt minun lähteä oppilaani kanssa Jokiklaaniin ja Tuuliklaaniin kertomaan hyökkäyksestä ja myöskin kokouksesta, jonka hän halusi pitää päälliköiden kesken sopiakseen muutamista asioista. Kerroin Usvatassulle pääpiirteissään, kuinka kauan meillä menisi, mutta meidän piti myös odottaa saalistamassa olevaa Polttosydäntä. Entinen päällikkö osaisi pitää leirin hoivissaan minun ollessa poissa ja Saniaistähden ollessa parantajan hoivissa. Usvatassu lähti tuoresaaliskasalle, ja minä astelin leirin laitamille varjoisaan kohtaan ja painoin hetkeksi silmäni kiinni. Taistelun rääkäisyt ja veren haju tuntuivat leijuvan koko ajan mielessäni. Veri toki haisi leirissämme yhä, mutta siitä huolimatta tunsin aivan kuin taistelu olisi kelautunut yhä uudelleen mieleni läpi erilaisina aistivälähdyksinä. Olin tajunnut taistelun päätyttyä, että puolustajistamme oli puuttunut kolme. Silkkisydän, Okrakarva sekä Neilikkakasvo olivat olleet saattamassa Virtakyyneltä takaisin tämän kotiin, ja he eivät olleet olleet paikalla taistelemassa klaaninsa rinnalla. Purin huultani turhautuneena. Joku kuolleista kissoista olisi voinut säästyä, jos he olisivat olleet mukana. Tai Saniaistähti olisi saanut pitää henkensä. Samassa huomasin Siipisydämen, vaaleaturkkisen klaaninvanhimman saapuneen luokseni. Hän pyyhkäisi kielellään mustapilkullista turkkiaan ja siirsi sitten tummansiniset silmänsä minuun. "Oletko sinä kunnossa, Haikarahuuto? Olet tehnyt paljon jo tänään", vanhus naukui. "Olen kunnossa", totesin automaattisesti. Siipisydän hymähti mutta nyökäytti päätään. "Tämä muistuttaa minua muutaman auringonkierron takaisesta sodasta", kolli naukaisi. "Mitä tarkoitat?" huokaisin hiljaa, "Tämä on samanlaista kuin kaikki muutkin sodat", jatkoin. "Olet oikeassa, mutta se on viimeisin suuri sota, joka meillä on ollut", Siipisydän napautti. Seurasin väsyneenä katseellani Kamomillapisaraa, joka palasi leiriin uuden oppilaan Kyytassun kanssa. Kamomillapisara oli kaiketi ollut harjoituttamassa oppilasta sillä välin, kun tämän varsinainen mestari Kuovisiipi oli parantajan pesällä. Siipisydän seurasi katsettani Kamomillapisaraan. "Tiesitkö, että hän menetti isoisänsä Leijonaloikan siinä sodassa?" "En. En ole elänyt sen sodan aikaan", totesin. "Leijonaloikka oli urhea kissa. Hän oli päällikkönäkin. Siinä sodassa hän tappoi Viiltotähden. Siis sen edellisen Viiltotähden", Siipisydän naukui. "Kuka sitten tappoi Leijonaloikan?" minä utelin. "Pisaratähti, silloinen Pisaraviilto", kolli naukaisi hiljaa. "Mutta nyt olen sitä mieltä, että sodasta puhuminen saa riittää hetkeksi. Tarvitsisimme kaikki jotakin muuta ajateltavaa, vaikka se onkin vaikeaa näinä aikoina", vanhus jatkoi ja nousi tassuilleen. "Hyvää päivänjatkoa", hän naukui minulle ja suuntasi sitten pois. "Hyvää päivänjatkoa", lausahdin samoin hänen peräänsä seuraten vaalean kollin menoa katseellani. Jonkin ajan kuluttua näin Polttosydämen vihdoin palaavan leiriin. Harmaa naaras kantoi saaliinsa tuoresaaliskasaan muun partionsa johdossa ja huomasi sitten minut, kun astelin hänen luokseen. "Minä lähden Usvatassun kanssa ilmoittamaan hyökkäyksestä Jokiklaaniin ja Tuuliklaaniin. Leiri jää sinun vastuullesi, kun Saniaistähti on parantajalla", kerroin hänelle. "Selvä. Voit luottaa minuun", hän naukui meripihkaisissa silmissään vakaa katse. "Oletko varma, ettette tarvitse jotakuta mukaanne?" hän kysyi. "Menemme kaksin. Olemme jo tarkistaneet, ettei viiltoklaanilaisia ole enää täällä", nau'uin. Polttosydän nyökkäsi. Vilkaisin taivaalle. Valon määrästä päätellen alkoi olla auringonhuippu, joten oli aika lähteä. "Huolehdithan myös siitä, että kissat saavat juotavaa. Kaikki ovat menettäneet verta, ja vesi tekisi hyvää ruuan lisäksi", lausahdin Polttosydämelle ja käännyin sitten ympäri. Tämä nyökkäsi ja lähti jonnekin. Minä suuntasin Usvatassun luokse. Hän oli jo syönyt ja suki turkkiaan. Naaras huomasi minun lähestyvän. "Aika lähteä", totesin päästyäni hänen luokseen. Naaras nyökkäsi ja nousi tassuilleen. Vilkaisin vielä kerran ympärilleni tarkistaen, että leirissä pärjättiin. Tilanne oli huono, olimme haavoittuneita, mutta pärjäisimme. "Mennään", huokaisin ja johdatin oppilaani ulos leiristä perässäni. "Käydään ensin Jokiklaanissa", totesin haukotellen leveästi sanojeni jälkeen. En ollut oikein nukkunut, jonka takia olin väsynyt. Ravistin kuitenkin väsymyksenrippeet pois. Voisin nukkua auringonlaskun aikaan, kun palaisimme leiriin. Niin, edessä oli pitkä päivä, mutta velvollisuudet oli hoidettava. Pujottelin eteenpäin aluskasvillisuuden seassa ja paikoin haistoin laimean hyökkäyksen jäljiltä jääneen Viiltoklaanin tuoksun, joka koostui sekaisesti sekä Varjoklaanin että Kuolonklaanin happamista tuoksuista. Kuljimme Usvatassun kanssa hiljaisuuden vallitessa eteenpäin, kun kumpikin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Saapuessamme joelle rikoin kuitenkin hiljaisuuden. "Oletko sinä kunnossa?" nau'uin. "Suunnilleen", Usvatassu maukaisi. "Ymmärräthän sinä, että Jalosydämen kuolema ei edelleenkään ole sinun vikasi?" "Ymmärrän.. Laikkulampikin puhui minulle siitä. Mutta se oli silti.. en ymmärrä, miksi hän halusi kuolla minun sijastani. Olenhan erakkosyntyinen ja ollut Myrskyklaanissa vasta hetken", naaras naukui. "Ei se tee sinusta yhtään sen vähemmän arvokasta klaanimme jäsentä. Jalosydän oli hyvin jalo kissa, ja tiesi mitä oli tekemässä", sanoin vilkaisten Usvatassua lapani yli. "Mennään tästä yli", mau'uin ja pysähdyin aistinkivien luokse. Loikin varovasti niitä pitkin yli. Joki virtasi normaalia vauhtiaan, eikä onneksi tehnyt ylityksestä millään tasolla vaikeaa. Usvatassu seurasi minua helpon oloisesti. Otin suunnan kohti Jokiklaanin leiriä. En ollut ihan varma, missä se edes sijaitsi, mutta tiesin suunnan kuitenkin suunnilleen, joten ongelmaa ei ollut. Jolkutin eteenpäin luimistellen korviani kylmää tuulta vastaan ja haistelin samalla ilmaa Jokiklaanin partioiden varalta. Meillä oli lupa kulkea toistemme reviireillä, ja minulla ja Usvatassulla oli vielä todella hyvä syykin, mutta olin ottunut olemaan varuillani tällaisissa tilanteissa. Lähestyessämme Jokiklaanin leiriä haistoin kuitenkin jokiklaanilaisten tuoksua. Hetken päästä erotinkin kaksi kissaa jonkin matkan päässä leiristä. He eivät olleet selvästikään partiossa, vaan jostakin muusta syystä leirin ulkopuolella. Ehkä harjoittelemassa? Oppilas ja mestari? Saapuessamme lähemmäs kaksikkoa tunnistin toisen kissan Jäätikkövirraksi. Toinen oli ilmeisesti oppilas pienemmän koonsa puolesta, enkä tunnistanut häntä. Jäätikkövirta oli huomannut meidät ja oli noussut tassuilleen tarkaillen lähestymistämme. "Hei", naukaisin saapuessamme kaksikon luokse. "Hei.. mitäs teille on sattunut?" Jäätikkövirta kysyi silmäillen rähjääntyneitä turkkejamme ja haavojamme. "Viiltoklaanin hyökkäys. Meidän täytyy puhua Kurkitähden kanssa", sanoin väsyneesti. Jäätikkövirran silmät laajenivat. "Mennään leiriin", hän sanoi heti ja kääntyi ympäri heilauttaen häntäänsä toiselle jokiklaanilaiselle merkiksi seurata, samoin meille. Seurasimme soturia lyhyen matkan Jokiklaanin leiriin, ja pujottauduimme sisään sinne. Täällä leirissä ei haissut tukahduttava veren ja tuskan tuoksu. "Kurkitähti!" Jäätikkövirta jolkutti etsimään päällikköään, ja minä ja Usvatassu jäimme odottamaan. Jäätikkövirran oppilas, ainakin oletuksen mukaan, vaelsi kauemmas ja tutki meitä katseellaan. "Keitä nuo ovat?" jostakin kuului vinkaisu. Vilkaisin äänen suuntaan, ja näin jokiklaanilaisen pennun lähellä pentutarhaa. Tällä oli hopeanharmaa turkki ja vihreänruskeat silmät. "He ovat Myrskyklaanista. Heillä on asiaa päälliköllemme", Vuokkovirta lausui pennulle ja veti tämän lähemmäksi itseään hännällään. Samalla Jäätikkövirta palasi luoksemme ja käski meidän seurata itseään. Hän lausahti myös oppilaalleen jotakin, mutta oudon hitaasti ja selkeästi ääntäen. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että oppilaan täytyi olla kuuro. Sitten naaras johdatti meidät, yllättävä kyllä, parantajan pesälle. Hän ei selittänyt, mitä Kurkitähti teki siellä, mutta minä en kysynyt, koska en halunnut olla epäkohtelias. "Päivää, Kurkitähti", tervehdin pujottauduttuani sisään parantajan pesään ja nähtyäni päällikön loikoilemassa yhdellä makuusijoista. Hän näytti suhteellisen pirteältä ja katsoi minua vakaasti takaisin. Klaanin varapäällikkö, Putousvirta, oli myös paikalla. "Kuulin, että leiriinne hyökättiin", Kurkitähti sanoi tervehdittyään meitä. "Kyllä. Viiltoklaani hyökkäsi leiriimme viime yönä saaden sangen pahaa vahinkoa aikaan. Epäilemme, että hän aikoo hyökätä myös joko teidän, tai Tuuliklaanin kimppuun", kerroin. "Menetittekö kissoja?" Putousvirta kysyi. Huokaisin ja vilkaisin Usvatassua. "Menetimme useammankin kissan", sanoin hiljaa. Putousvirta työnsi kyntensä vihainen ilme kasvoillaan esiin. "Heille pitäisi antaa opetus", hän naukui. "Saniaistähti haluaa järjestää kokouksen", keskeytin hänet. "Metsäklaanien päälliköiden ja varapäälliköiden kesken. Kahden auringonnousun kuluttua Myrskyklaanin leirissä", kerroin. "Minusta ja Saniaistähdestä olisi hyvä kokoontua miettimään erinäisiä sotaan liittyviä asioita." "Kuulostaa siltä, että kokoukselle olisi aihetta", Kurkitähti myönsi. "Olen kunnossa siihen mennessä, joten minä ja Putousvirta saavumme", hän jatkoi. Nyökäytin kunnioittavasti päätäni päällikölle. "Meidän täytyy jatkaa matkaan ilmoittamaan tästä myös Tuuliklaaniin", naukaisin. "Menkää siis. Pysykää turvassa", Kurkitähti lausui. Usvatassu oli pysytellyt hiljaa keskustelun ajan. Vilkaisin häntä ja johdatin sitten hänet ulos parantajan pesästä. "Muistinkohan kertoa kaiken?" ajattelin ääneen. "Jatketaan kohti Tuuliklaania", huokaisin ja lähdin suuntamaan leirin suuaukolle tuntien jokiklaanilaisten uteliaat katseet turkillani. Haavamme tuskin jäivät keneltäkään huomaamatta, sillä kissojen keskuudessa supistiin äänekkäästi meistä. Jätin heidät kuitenkin huomiotta ja pujahdin ulos leiristä. //Usva? Sori hittaukset ja toivottavasti tässä ees meni kaikki oikeen.

Tässä välissä Viiltoklaani hyökkäs Myrskyklaanin leiriin ja taistelu on käynnissä.

Usvatassu | 02.12.2018

Syöksyin kohti Viiltotähteä. Kolli oli minua monta kertaa suurempi, mutta jokin päässäni käski minua hyökkäämään kollin kimppuun ja rientämään Tiaislaulun avuksi. Nyt joku viiltoklaanilainen repi kuitenkin klaanitoverini pois Viiltoklaaanin päällikön luota. Olin juuri loikannut kollin lapaan kiinni. Viiltotähti riuhtaisi minut hampaillaan irti itsestään. Kollin leuat olivat vahvat kuin mitkä. Hän piti vasenta takajalkaani leukojensa välissä puristuksissa ja roikotti minua ilmassa kevyesti kuin mitäkin hiirtä. En keksinyt muutakaan, joten potkaisin vapaalla takajalallani kollia kuonoon. Viiltotähti ärähti ja irrotti otteensa. Putosin maahan suoraan kuonolleni. Kierähdin nopeasti selälleni, mutta jähmetyin paikalle huomatessani Viiltotähden pitkien kynsien lähestyvän minua suunnattoman kovalla vauhdilla ja voimalla. En voinut tehdä muta kuin sulkea silmäni ja odottaa, että kynnet iskeytyisivät paljaaseen vatsaani. Yllätyksekseni en tuntenut mitään. Kuulin vain vertahyytävän ulvaisun. Sitten tunsin, kuinka jotain tahmeaa putosi vatsalleni. Raotin silmiäni ja kauhukseni huomasin, kuinka Viiltotähti viskasi kullanruskean kollin kauemmas noin vain. Silmäni avautuivat suunnattoman suuriksi, kun katsoin kauhuissani tummaa kollia suoraan tuon vihreisiin silmiin. Viiltotähden kasvoilla oli omahyväinen virne, kun hän ravisteli käpälästään myrskyklaanilaissoturin veret päälleni. Viiltoklaanilaiskolli tuntui menettävän kiinnostuksensa minuun. Hän käänsi minulle selkänsä ja lähti etsimään uusia vastustajia. Hetken ajan makasin kauhuissani maassa taistelun keskellä, kunnes tunsin lumen kastelevan selkäni. Nousin nopeasti ylös ja varoen hiivin kullanruskean soturin luokse. En tuntenut häntä, mutta tämä soturi oli juuri ottanut vastaan koko metsän luultavasti pelätyimmän kissan iskun minun puolestani. Olin nähnyt kissan tarkkailevan minua etäämmältä muutamia kertoja. Kolli vaikersi maassa ja siirsi katseensa minuun. Soturin lehdenvihreät silmät kyynelehtivät, kun hän kohdisti sumean katseensa meripihkaisiin silmiini. Kissan kyljessä olevasta haavasta suihkusi verta valkealle tallotulle hangelle. En osannut auttaa häntä, en osannut tehdä muuta kuin tuijottaa kuolevaa soturia silmiin. "Älä kuole! Älä kuole nyt!" ulvaisin yhtäkkiä säpsähtäessäni pois ajatuksistani. Hetkeksi korvistani kadonneet äänet palautuivat. Ympärilläni riehui raivoisa taistelu. "Todellinen soturi... Kuolee mielellään... Klaanitoverinsa... Puolesta", kolli naukui katkonaisesti rahisevalla äänellään. Hänen kuoleville kasvoilleen muodostui hento hymy, kun kissa sulki viimeisen kerran lehdenvihreät silmänsä. Hän veti viimeisen henkäyksensä, jonka jälkeen keho valahti veltoksi. Sielu pakeni tuntemattoman soturin ruumiista ja matkasi kohti Tähtiklaania. Kyyneleet kirvelivät silmiäni, kun katsoin elotonta kollia kauhuissani. Hän oli juuri kuollut. Tuo kolli oli kuollut minun takiani, enkä minä edes tiennyt hänen nimeään! Hengitykseni tuntui yhä vain raskaammalta. Kuin ilma täydessä leirissä olisi tyhjentynyt, eikä minulle jäisi mitään. En saanut happea. Lyyhistyin maahan elottoman kollin ruumiin ylle itkien tuskaisesti. Haukoin henkeä voimakkaasti. "Usvatassu!" ääni sai minut havahtumaan. Yhtäkkiä sain vedettyä keuhkoni täyteen ilmaa. Tunsin helpotuksen sydämessäni, kun nostin pääni ylös. Kohtasin Haikarahuudon katseen. Kolli katsoi elotonta soturia. "Vi-Viiltotähti", sopersin itkuisesti ja nousin varovasti ylös täristen. Mestarini kiiruhti luokseni ja väisti juuri ja juuri viiltoklaanilaiskissan hampaat. Kolli sähähti hyökkääjälle ja viilsi kynsillään ilmaa aivan läheltä kissan kasvoja. Samassa joku minulle tuntematon myrskyklaanilaiskissa hyökkäsi tämän viiltoklaanilaisen kimppuun. Haikarahuuto nyökkäsi kiitokseksi myrskyklaanilaiselle ja tuli luokseni. Kolli katsoi elotonta kollia ja käänsi sitten katseensa parantajan pesän suuntaan. Pesä oli toisella puolella leiriä. Välissämme oli paljon toistensa kimpussa riehuvia kissoja. "Emme saa häntä parantajan pesälle, jos tahdomme pysyä itse hengissä. Tule, mennään sivummalle niin saat rauhoittua", kolli naukui tasaisella äänellä ja laski häntänsä lavalleni. Nyökkäsin yhä kauhuissani ja seurasin hoiperrellen mestariani etäämmälle. Onnekseni kukaan ei hyökännyt kimppuumme matkalla piikkihernemuurien suojaan erään vatukkapensaan taakse. Saisimme ainakin hetken olla täällä rauhassa piilossa taistelulta. "Mikä hänen nimensä oli?" onnistuin sopertamaan kyyneleiden seasta ja nostin meripihkaisen katseen varapäällikköön. "Se ei ollut sinun vikasi, usko minua. Jalosydän on aina ollut Myrskyklaanin uskollisimpia sotureita. Hänelle oli varmasti suuri kunnia kuolla sinun vuoksesi. Kunnioita hänen päätöstään ja nouse ylös. Et voi romahtaa nyt, meidän täytyy häätää viiltoklaanilaiset leiristämme", mestarini naukui kannustavasti katsoen minua suoraan silmiini. Haikarahuudon kasvoilla oli tarmokas katse, hän todella tuntui uskovan minuun. Nielaisin. Lopulta nyökkäsin ja onnistuin lopettamaan itkun. Nousin ylös ja ravistin päätäni. "Olen valmis", vakuutin ja vedin syvään henkeä. Nostin katseeni mestariini. Tunsin sisälläni roihahtaneen liekin. Kunnioittaisin Jalosydämen päätöstä, vaikka se olikin kovin epäreilu häntä kohtaan. Soturi kuoli minun vuokseni, ja minä olin vain hyödytön erakkosyntyinen karvakasa. Tiesin, että minun täytyisi vain yrittää ymmärtää soturin valintaa. Täytyisi kunnioittaa, kuten Haikarahuuto oli sanonut. Minun täytyisi taistella myös Jalosydämen puolesta. Kostaisin hänen kuolemansa vielä. Viiltotähti saisi maksaa teoistaan. //Haikara? Sori sekava xdd + rip Jalosydän

Haikarahuuto | 03.12.2018

Ajauduin taisteluun Kuolonklaanilaisen Syöksyviillon kanssa hänen syöksyttyään kiskomaan minut irti hänen klaanitoveristaan. Kiepahdin vimmoissani kohti pikimustaa kollia ja sivalsin kynsilläni kohti häntä. Valkoiset kynteni olivat muuttuneet verestä punaiseksi. Leirin maata peittänyt lumi oli myöskin värjäytynyt punaiseksi suurilta alueilta. Mieleni täytti hetkeksi kysymys, että miksi ihmeessä me teimme tätä - taistelimme toisiamme vastaan kuin idiootit, ja vuodatimme toistemme verta ihan turhan tähden. No, Viiltotähti olikin typerä kissa, joka ei tajunnut kuinka päätöntä hänen ja hänen koko klaaninsa toiminta oli. Syöksyviilto syöksyi nimensä mukaisesti minua kohti, mutta minä kerkesin väistää kollin iskun. Hän liukastui lumeen ja tömähti vierelleni maahan. Iskin tassuni hänen päänsä päälle painaen kynteni hänen kalloonsa ja painaen hänen päänsä lokaan. Syöksyviilto ulvahti ja kierähti sivuun. Iskin hampaani hänen huitovaan etutassuunsa ja purin hampaani yhteen. En kerennyt kuitenkaan vahingoittaa kollia enempää, sillä joku iskeytyi kylkeeni ja paiskasi minut sivuun. Kierin kauemmas ja nousin pystyyn valmiina kohtaamaan uuden vastustajani, mutta ketään ei näkynyt. Vilkuilin ympärilleni ja etsin uutta vastustajaa. En kuitenkaan kerennyt havaita sellaista, sillä huomasin Usvatassun, oppilaani, harmaan, mutta vereen tahriutuneen kehon kauempana. Ryntäsin hänen suuntaansa ja huomasin, että Usvatassu vapisi itkien.. Jalosydämen ruumiin vieressä. Kullanruskean kollin vihreät silmät olivat sulkeutuneet viimeisen kerran ja turkkia peitti veri. Huusin Usvatassua nimeltä. Hän nousi ylös, taistelun melskeeltä en kuullut mitä hän sanoi, mutta luin naaraan huulilta Viiltotähden nimen. Samassa näin kuitenkin sivulta esiin vilahtavan kuolonklaanilaiskissan kasvot. Hampaat olivat iskeytyä turkkiini, mutta onnistuin väistämään viime tingassa. Sivalsin kynsilläni kohti häntä, mutta en ihan tavoittanut tämän kasvoja. Sitten kuitenkin Sammalsilmä syöksähti jostakin esiin ja hyökkäsi vihollisen kimppuun. Nyökäytin päätäni kiitokseksi Sammalsilmän suuntaan ja iloitsin hiljaa mielessäni tyvenestä hetkestä, joka minulle ja Usvatassulle suotiin keskelle taistelua. Menin Usvatassun luo ja vilkaistuani parantajan pesälle tajusin, ettemme saisi millään Jalosydämen ruumista sinne saakka. Kerroin sen myös Usvatassulle ja vedin hänet perässäni sivummalle, jotta saisin puhua hänelle rauhassa. Onneksi kukaan ei saanut päähänsä hyökätä kimppuumme sillä hetkellä. Usvatassu näytti hyvin järkyttyneeltä ja hän kyseli Jalosydämen nimeä. Kerroin oppilaalleni, ettei Jalosydämen kuolema ollut tämän vika, ja että hänelle oli kunnia kuolla klaanitoverinsa vuoksi. Yritin rohkaista Usvatassua jatkamaan taistelua, ja onneksi onnistuinkin siinä. Hän nousi ylös, veti henkeä ja totesi olevansa valmis. "Taistellaan Jalosydämen puolesta, ja kaikkien muidenkin, jotka tämä sota vie mennessään. Taistellaan, että saisimme tämän päättömyyden loppumaan, eikö vain?" kysyin ja vilkaisin oppilastani ravistellen turkkiani tuntien lukuisten haavojen kirvelyn turkillani. Usvatassu nyökkäsi ja hänen meripihkaisiin silmiinsä oli syttynyt päättäväinen katse. Loikimme takaisin taisteluun ja johdatin Usvatassun kohti Saniaistähteä. Hänen kimpussaan ja lähettyvillään oli jotenkin erityisen paljon kuolonklaanilaisia. Iskin hampaani lähimpään ja repäisin hänet voimalla taaksepäin. Usvatassu sivalsi ohimennen muutaman muun kissan kylkiä aiheuttaen rumaa jälkeä kynsillään. Kuolonklaanilainen, jota retuutin, iski kyntensä lapaani, ja minun oli pakko päästää irti. Hän oli kuitenkin niin haavoittunut, että linkutti minua mulkoillen kauemmas. Sivalsin ilmaa hänen kasvojensa edessä ja etsin sitten taas Usvatassun katseellani. Samassa kissajoukossa lennähti eteemme Minttutähti, Varjoklaanin tämänhetkinen päällikkö, joka oli liittoutunut Viiltotähden kanssa. Minttutähti katsoi hetken toiseen suuntaan, mutta tuntui aistivan minun ja Usvatassun katseet ja kääntyi hitaasti ympäri. "Kas, Haikarahuuto. Oletko valmis häviämään?" naaras kysyi ja ravisteli veritahraista turkkiaan. "Toivottavasti sinä olet valmis häipymään täältä ja viemään haisevan klaanisi mukanasi", naukaisin hiljaa ja painoin kynteni maahan. Usvatassu astui eteenpäin katsellen kylmästi Varjoklaanin päällikköä. Tämä vilkaisi Usvatassua, mutta siirsi sitten katseensa minuun. Minä olin kuitenkin jo liikkellä, ja iskeydyin vasten naarasta upottaen kynteni hänen turkkiinsa. Usvatassu oli kannoillani ja iski hampaansa naaraan takajalkaan onnistuen kiskaisemaan tämän nurin. Minttutähti kuitenkin onnistui kuin ihmeenkaupalla kiepahtamaan ympäri ja irrottautumaan minun otteestani. Sähähdin vihaisena ja jatkoin hyökkäystä. Minttutähti huitaisi minua kohti ja onnistuin väistämään vain täpärästi. Usvatassukin oli taistelussa jälleen mukana ja iski juuri hampaansa Minttutähden hännäntyveen. Tämä kiepahti raivoissaan ympäri ja päätyi Usvatassun kanssa vastakkain sivaltaen kohti oppilasta. Minä olin kuitenkin jo hänen kimpussaan ja loikkasin naaraan selkään. Hän ärähti ja yritti ravistaa minua irti. Minä pidin tiukasti kiinni ja iskin hampaani hänen korvaansa. Usvatassu sivalteli Minttutähden kylkeä aiheuttaen muutaman ilkeän viillon tämän punertavanruskeaan turkkiin. Minttutähti onnistui kokoamaan itsensä ja kiepahti ympäri niin, että minun oli pudottauduttava maahan. Iskin kuitenkin samantien hampaani hänen niskaansa ja tunsin naaraan värähtävän kivusta. Hän oli menettänyt verta jo aiemmin, ja minun ja Usvatassun ansiosta hän vuoti runsaasti verta - pian hän menettäisi hengen, siitä olin aika varma. Minttutähti kuitenkin löysi jostakin vielä voimia ja sivalsi minua syvälle rinnan tienoille. Horjahdin kauemmas ja näin sivusilmällä, että naaras onnistui upottamaan myös iskun Usvatassuun. Sitten hän jäi kuitenkin paikoilleen huohottaen raskaasti ja mulkoillen meitä. Sitten, aivan yhtäkkiä hän horjahti ja lysähti maahan sulkien silmänsä. Usvatassu otti askeleen eteenpäin, mutta minä astuin hänen rinnalleen pysäyttäen oppilaan. "Hän menettää hengen. Olemme tehneet riittävästi, käytännössä me tapoimme hänet", sanoin. Samassa takaamme syöksyi kimppuumme muutama Viiltoklaaniin kuuluva kissa, ja tassumme olivat jälleen täynnä työtä. Ajauduimme kauemmas Minttutähdestä, ja tämän hetkellisestä kuolemasta.

Usvatassu | 27.11.2018

"Härmävirta on syntyjään varjoklaanilainen. Hän lähti kuulemma koettuaan olonsa ulkopuoliseksi", selitin Neilikkakasvolle. Soturi nyökkäsi. "Varmaan vaikeaa uskoa, mutta minussakin virtaa klaanikissan veri. Luulisin, että isovanhempani tai heidän vanhempansa asuivat aikoinaan Taivasklaanissa. Minä olen kuitenkin aina ollut ihan erakko vain", kerroin innoissani naaraalle, sillä olin juuri vasta itsekin tutustunut taustoihini. Myrskyklaaniin muuttaminen oli kääntänyt koko maailmani ylösalaisin. Totuttautuminen siihen, etten enää ollut yksin vei aikansa. Oli vaikeaa ymmärtää, miksi en saisi syödä saalistamaani saalista heti, vaan ensin piti viedä jotain klaaninvanhimmille. Toki ymmärsin sen, että heidätkin piti ruokkia, mutta minähän olin jo soturi-ikäinen. Olin oppilas vain siksi, että en tiennyt klaanin sääntöjä ja tapoja vielä. "Olen kuullut, että tätini Usvahännän suku täällä oli melko laaja. Virtakyynel kertoi, että hänkin on jotain sukua Usvahännän pojalle tai jotain. Sinäkin olet kai siis sukulaiseni, vaikkakin vain kaukainen. On uskomatonta, että minulla on viimein muitakin kuin emoni ja tarinat hänen sisaruksistaan ja vanhemmistaan!" nau'uin huomaamatta innostumistani. Nolostuneena käänsin katseeni etukäpäliini. Irvistin pahoitellen sitä, miten intensiivisesti olin alkanut selittää kaikkea ihan turhaa. Neilikkakasvo piti minua takuulla aivan outona. "Oliko sinulla hirveästi totuttelua klaanielämään? Vai opettiko Virtakyynel sinulle kaiken ennen tuloanne?" kysyin Neilikkakasvolta yrittäen saada keskustelun aivan normaaliksi. Minua hävetti äskeinen purkautumiseni, mutta yritin vain unohtaa sen. Halusin todella ystäviä, sillä vihasin olla yksin tuntematta ketään. //Neilikka

Usvatassu | 21.11.2018

Päivät klaanissa alkoivat jo mennä rutiininomaisesti. Lähes joka aamu heräsin aikaisin ennen auringonnousua ja lähdin mestarini Haikarahuudon kanssa joko kiertämään rajoja tai opettelemaan taistelemista. Varapäällikkö oli kerran tarkastanut saalistustaitoni, mutta totesi ne hyviksi ja lupasi jättää saalistamisen pois harjoituksista. Kävisimme kuitenkin ennen soturinimityksiäni vielä läpi saalistamista, jotta kolli voisi kertoa Saniaistähdelle minun osaavan kaikki soturin tehtävät. Soturilaki ei millään tuntunut uppoavan päähäni. Kertasimme sitä ja sen kohtia päivittäin yksi kerrallaan. En ymmärtänyt jokaisen kohdan tarkoitusta, mutta ehkä minun ei ollut tarkoituskaan. Kamomillapisaran veli Mesiviiksi oli tänään tullut Myrskyklaanin leiriin. Olin kertonut hänelle kotikisusta, joka oli maininnut Mesiviiksen ja kuolleen Kirjosiiven nimet. Pelkäsin, että olin suututtanut kollin ottamalla asian puheeksi, sillä hän meni tosi vaikeaksi. Kaksikko oli jättänyt minut yksin klaaninvanhimpien luokse, kun parantajaoppilas - jonka nimeä en edelleenkään tiennyt - oli huutanut heitä. Kissa oli maininnut jonkun Kortelammen nimen, mutta en tuntenut häntä. Outoja asioita tapahtui. Kuolleet kissat palasivat takaisin tähän maailmaan, eikä kukaan osannut selittää sitä. Hyvästelin vanhukset ja poistuin pesästä. Leirin pääaukio oli tähän aikaan täynnä. Kissat tulivat partioista ja viettivät aikaa ystäviensä kanssa. Löysin itselleni rauhallisen paikan läheltä oppilaiden pesää. En ollut saanut muista oppilaista ainakaan toistaiseksi ystäviä. Ainoa ystäväni oli Härmävirta, joka oli kai partiossa tällä hetkellä. Toki myös Haikarahuuto oli ystäväni, mutta emme me viettäneet vapaa-ajalla aikaa. Huomasin yksinäisen valkean naaraan istuvan vain muutaman ketunmitan päässä hänestä. En tiennyt soturin nimeä, mutta olin nähnyt hänet aiemmin erään vaalean kollin kanssa. Keräsin rohkeuteni ja astelin naaraan luokse. Jostakin ystävien hankkiminen oli aloitettava. "Hei", tervehdin kissaa ystävällisesti. Hän käänsi hieman hämmästyneen meripihkaisen katseensa minuun. Kiinnitin huomiota naaraan toiseen silmään, joka oli hieman rusehtavampi kuin toinen. "Hei", naaras tervehti takaisin istuessani hänen vierelleen. "Minä olen Usvatassu, kuka sinä olet?" kysyin soturilta yrittäen olla mahdollisimman rentona. Uusien kissojen tapaaminen jännitti aina, mutta täytyi yrittää olla rohkea. "Olen Neilikkakasvo", naaras ilmoitti väläyttäen minulle lämpimän hymyn. Samassa muistin hänen olevan Virtakyyneleen tytär. "Oletko sinäkin entinen erakko?" innostuin. Jos hänkin oli aiemmin erakko, meistähän voisi tulla ystäviä! Klaaniin tuleminen ei ainakaan minulle ollut kovinkaan helppoa, mutta naaraan vanhemmat sentään olivat entisiä klaanikissoja, tai niin olin hänen isästään kuullut. //Neilikka?

Neilikkakasvo | 21.11.2018

Usvatassuksi esittäytynyt kissa saapui minun luokseni. Muistin hämärästi kuinka hänet ja soturi Härmävirta oli otettu Myrskyklaanin jonkin aikaa sitten. Kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin liittynyt Myrskyklaaniin, että en tahtonut aina muistaa kaikkea. Muistin kuitenkin Usvatassun ennen olleen erakkonimeltänsä Usva. Luonnollisesti. Minun omasta erakkonimestäni ei oikein olisi saanut järkevää soturinimeä ja se hiukan harmitti minua, mutta nykyinen nimeni oli hyvä kompromissi. ”Olenpa hyvinkin”, maukaisin ystävällisesti nuorelle naaraalle. Ihailin hänen rohkeuttansa tulla puhumaan minulle, vaikka en luetellutkaan itseäni yhdeksi klaanin pelottavimmaksi kissaksi. En sitten lähellekään. Silti olin otettu Usvatassun läsnäolosta. Minulla oli ollut hiukan hankaluuksia ystävystyä kissoja Myrskyklaanissa, sillä kaikki tuntuivat katsovan erakkoja useammalla kuin kahdella silmällä. ”Sinäkin olit erakkosyntyinen, etkö niin?” Yritin pitää ääneni mahdollisimman kohteliaana, jotta Usvatassu voisi tuntua olonsa luonnollisesti seurassani. Toiseksi en tahdonnut loukata naaraan tunteita kysymällä liian henkilökohtaisia kysymyksiä. Toivoin siis, että hänen alkuperästään puhuminen ei ollut hänelle liian arka paikka. ”Olen”, naaras vastasi lyhyesti. Olin näkevinäni hymyn hänen kasvoillansa. Usvatassu ei vaikuttanut ainakaan turhan hermostuneelta juuri nyt. Annoin rennon hymyn tulla kasvoilleni vastatessani: ”Minulla on sellainen tunne, että meillä kahdella saattaa olla enemmänkin yhteistä kuin syntyperämme. Meidän tulee vain selvittää ne.” ”Yksi kysymys vielä elämästäsi ennen Myrskyklaania”, maukaisin nopeasti, jotta Usvatassu ei ehtisi keskeyttää minua. ”Tai oikeastaan kyse on Härmävirrasta. Mistä päin hän on vai onko hänkin elänyt koko elämänsä erakkona? Hänen nimensä on vain erittäin klaanimainen.” // 223 sanaa // Usva?

Usvatassu | 13.11.2018

"Kiitos", nau'uin Haikarahuudolle, kun ylitin Myrskyklaanin rajan ja puikkelehdin pensaiden lävitse kohti kaksijalkalaa ja sen aidalla istuvaa naaraskissaa. Hän ei ollut Isla, mutta oli saattanut nähdä hänet ja Bloodyn. "Hei!" tervehdin tabbykuvioista naaraskissaa, joka käänsi kirkkaanvihreät silmänsä minuun päin. Loikkasin sulavasti aidalle naaraan vierelle pitäen hienosti tasapainoni. "Hei. Kuka sinä olet?" naaras kysyi ja astui askeleen taaksepäin minusta. Hän oli vähällä astua ohi ja menettää tasapainonsa, mutta onnistui pitämään sen juuri ja juuri. "Usva. Tai siis Usvatassu", nau'uin korjaillen nimeäni. Uuteen nimeen oli vaikea tottua. "Ai, oletko sinä Myrskyklaanista?" naaras kysyi ja hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy. Nyökkäsin. Miten hän tiesi klaaneista? "Oletko nähnyt ystäviäni? Toinen heistä on punertavan oranssi naaras, ja toinen mustavalkea. He kulkivat tästä pari päivää sitten", kerroin naaraskissalle. Hän pohti hetken ajan, kunnes hänen ilmeensä kirkastui. "Joku punertava raidallinen naaraskissa kävi syömässä ruokaani pesän ulkopuolella pari yötä sitten! Toista kissaa en valitettavasti nähnyt", naaras kertoi. Kasvoilleni levisi tyytyväinen hymy. "Kiitos! Voisitko kertoa heille, että Usva ja Härmävirta ovat liittyneet Myrskyklaaniin, jos vielä näet heitä. Kerro myös, että he voivat tulla vierailulle joskus", naukaisin ja loikkasin alas aidalta. En tiennyt, oliko vierailu oikeasti mahdollista, mutta en siinä hetkessä ajatellut sitä hirveästi. "Kerron! Kerro sinäkin terveisiä Mesiviikselle!" naaras huusi perääni, kun kiisin jo kohti Myrskyklaanin rajaa. Pysähdyin rajan toisella puolen ja kohtasin Haikarahuudon katseen. "No, selvisikö mitään?" soturi kysyi ja lähti kävelemään eteenpäin. "Joo, hän oli nähnyt Islan", vastasin. Mestarini nyökkäsi. Yllemme laskeutui hiljaisuus, kun kuljimme rajaa pitkin eteenpäin. "Keitä ovat on Mesiviiksi ja Kirjosiipi? Tuo äsköinen kotikisu pyysi lähettämään heile terveisiä", nau'uin varovasto. Mesiviiksi-nimi kuulosti tutulta, mutta olin kuullut täällä ollessani liian monta nimeä muistaakseni sitä. Kirjosiipi kuulosti aivan tuntemattomalta. Haikarahuuto kääntyi taas minuun päin. "Mesiviiksi oli Myrskyklaanin entinen varapäällikkö. Ilmeisesti kotikisujen ystävä. Nyt hän asuu Jokiklaanissa. Kirjosiipi taas. Hän oli entinen kotikisu, Mesiviiksen kumppani. Hän kuoli, kun Varjoklaanin Tihkutähti tappoi hänet", kertoi varapäällikkö hiljaisemmalla äänellä. "Kamomillapisaran veli? Kyllä minä sittenkin tiedän hänet", kerroin nopeasti. Haikarahuuto oli kertonut, että klaanikissa ei saanut olla tekemisissä kotikisujen kanssa. Miksi Mesiviiksi oli rikkonut tätä sääntöä? "Mutta eivätkö he tiedä, että tämä Kirjosiipi on kuollut?" kysyin hiljaisella äänellä. Kolli kohautti lapojaan. "En minä tiedä, eikä se oikeastaan ole meidän asiamme. Jos joskus vielä kohtaat sen naaraan, voit halutessasi kertoa hänelle. Mutta kai se olisi ollut Mesiviiksen tehtävä kertoa." "Palataan Ukkospolun kautta leiriin. Järjestän sinulla harjoitukset huomisaamuna. Kai sinä osaat saalistaa ja taistella?" soturi kysyi. "Osaan. Emo opetti minulle jotakin, ja opettelin loput sitten itse", selitin. Haikarahuuto nyökkäsi tyytyväisenä. Lähdimme kulkemaan kohti leiriä melko ripein askelin. Kiersimme leiriin Ukkospolun kanssa. Olin tottunut ukkospolkujen vierellä kävelemiseen ja ohi ajaviin hirviöihin, mutta Haikarahuuto ei näyttänyt siltä. Hän karttoi ukkospolkua ja kulki usean ketunmitan päässä siitä. "Tuolla on Varjoklaanin reviiri. Ystäväsi Härmävirta on kotoisin sieltä", kertoi kolli. Halusin nähdä sen, mutta ukkospolku oli korkeammalla kuin metsän maa. Niinpä kiipesin melko matalan ja loivan rinteen yli Ukkospolulle. Katselin sen laidalta eteenpäin. Puiden takana avartui alue, jonka maa näytti märältä. Näin yhden kissan juoksevan pehmeällä ja märällä maalla. Hän oli kai varjoklaanilainen. Laskeuduin taas aluskasvillisuuden sekaan ja palasin mestarini luokse. "Muuta erityistä täällä ei nyt ole. Näytän sinulle joku päivä Pöllöpuun, Nelipuut ja Käärmekivet. Nyt on kuitenkin aika palata leiriin", kertoi Haikarahuuto tasaisella äänellä. Lähdin seuraamaan häntä poispäin ukkospolulta, sillä en tiennyt missä leiri oli. Yritin painaa mahdollisimman paljon maamerkkejä mieleeni, mutta jokainen puu ja kivi näyttivät aivan toistensa kopioilta. Samassa kolli pysähtyi kuin seinään. Olin vähällä törmätä häneen, mutta onnistuin juuri ja juuri väistämään. Kurkkasin hänen takaansa, mitä kolli katsoi. Hän katsoi vaaleanruskeaa naaraskissaa. Kissan turkki oli veren peittämä. Mitä oikein oli tapahtunut? Samassa tunnistin hänet. Hän oli se kissa, jonka Saniaistähti oli eilen tuonut leiriin. Hän oli Lehtiturkki, Myrskyklaanin varapäällikkö! Mutta hänhän oli kuollut? Nyt naaras kuitenkin seisoi edessämme. "Mitä oikein tapahtuu?" kysyin mestariltani, joka ei irrottanut katsestaan kuolleesta kissasta, joka kuitenkin seisoi edessämme erittäin elävänä. "En tiedä. En todellakaan tiedä", kolli kertoi ja astui askeleen taaksepäin. "Miten minä olen täällä? Miten ihmeessä minä olen taas täällä? Minähän kuolin", Lehtiturkki naukui katsoen vastausta pyytävästi minua ja mestariani. Haikarahuuto aukoi suutaan, mutta ei osannut sanoa mitään. Sitten hän kuitenkin käveli naaraan luokse. "Mitä tapahtui?" hän kysyi. Lehtiturkki pudisteli päätään. "En minä tiedä. Pääsin Tähtiklaaniin, mutta joku veti kaikki pois. Kaikki katosivat", naaras naukui hädissään. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Eihän se ollut mahdollista, että Lehtiturkki oli taas elossa. Naaras oli kuollut, minä todistin sen, kun Saniaistähti toi leiriin kumppaninsa elottoman ruumiin. "Mitä se onkin, siitä täytyy kertoa Saniaistähdelle. Tule", Haikarahuuto naukui yhtäkkiä hyvin rauhallisella äänellä. Hän vilkaisi minua ja viittoi seuraamaan. Kolli antoi haavoittuneelle soturille tukea, kun kuljimme kohti leiriä. Leirin pääaukiolle päästyämme, kissat kääntyivät katsomaan meitä. He katsoivat erityisesti Lehtiturkkia, jonka ruumis oli viety pois leiristä tänä aamuna. "Hakekaa Tiikeriraivo ja Saniaistähti", Haikarahuuto komensi kahta kissaa, joista toinen ryntäsi kohti parantajan pesää. Toinen sen sijaan kiiruhti suuren kiven luokse, jonka alla päällikkö nukkui omassa pesässään. Saniaistähti tuli ensin. Hänen katseensa oli kauhistunut, kun hän tunnisti kumppaninsa. Kolli ei saanut sanoja suustaan, kun hän vain tuijotti Lehtiturkkia. Tiikeriraivo ryntäsi ulos pesästään oppilas perässään. Molemmilla oli erilaisia yrttejä suussaan. "Mitä täällä tapahtuu?" kysyi parantaja nähdessään Lehtiturkin. Vaikka olikin erittäin outoa, että kuollut kissa oli taas täällä, alkoi kolli hoitaa tämän haavoja. Lehtiturkki katsoi Saniaistähteä, kunnes hän käänsi katseensa Tiikeriraivoon. "Minä en tiedä. Pääsin Tähtiklaaniin, mutta pian kaikki vain katosivat. Kuin joku olisi vetänyt kaikki pois. Sitten minä heräsin siellä, missä kuolin", naaras naukui itkuisena. "Tule, viedään sinut parantajan pesään. Saniaistähti ja Haikarahuuto, tulisitteko mukaan?" parantaja kysyi päälliköltä ja tuoreelta varapäälliköltä. Jos Lehtiturkki kerta oli palannut, mitä Haikarahuudolle kävisi? Hän oli nyt Myrskyklaanin varapäällikkö. Kaikki asiat tuntuivat liian vaikeilta pienelle päälleni. Haikarahuuto poistui luotani kohti parantajan pesään. Jäin yksin seisomaan leirin pääaukiolle yrittäen ymmärtää tapahtunutta. //Joku?

Haikarahuuto | 16.11.2018

Minun ja Usvatassun rajojen kiertäminen ei mennyt normaalien kiertelyiden mukaan, sillä ensin käväisimme kaksijalkalassa ja sen jälkeen löysimme vielä Lehtiturkin. Palatessamme leiriin mietin, haluaisiko Saniaistähti siirtää Lehtiturkin takaisin varapäällikökseen minun tilalleni. Leirissä käskin hakea päällikön sekä parantajan, sillä Lehtiturkin haavat täytyi tarkistaa. Saniaistähti järkyttyi nähdessään kumppaninsa ja tuijotti tätä saamatta sanoja suustaan. Tiikeriraivokin saapui, aivan yhtä hämmästyneenä, mutta hän alkoi hoitaa naaraan haavoja. Parantaja käski entisen varapäällikön parantajan pesälle kutsuen minut ja Saniaistähdenkin mukaan. Vilkaisin Usvatassua, mutta seurasin sitten muita parantajan pesään. Lehtiturkki asettui yhdelle makuusijalle ja antoi Tiikeriraivon ja Nuuhkutassun hoitaa itseään. Minä jäin suuaukon lähettyville ja vilkuilin Saniaistähteä, joka näytti vieläkin aika järkyttyneeltä. Sitten päällikkö avasi suunsa. "Kaikki siis katosivat sieltä?" hän kysyi. "Niin. Tähtiklaani tyhjeni aivan yhtäkkiä, ja sitten minä heräsin siitä kohdasta.. missä kuolinkin. Ja Haikarahuuto löysi minut Usvan kanssa", Lehtiturkki naukui. "Usvatassun", minä korjasin vaimeasti, lähes automaattisesti. "Hänkö liittyi klaaniin?" Lehtiturkki vilkaisi minua. "Niin. Hän ja Härmävirta", Saniaistähti lausui. "Mutta tämä sinun paluusi on nyt tärkeämpää", päällikkö heilautti häntäänsä. "Mikseivät kaikki muutkin palanneet, jos Lehtiturkki palasi?" minä kysyin. "Ehkä kaikki eivät vain palaa kerralla", Tiikeriraivo sanoi ja kuljetti ylijääneitä yrttejä takaisin varastoonsa. "Mutta kaikkihan kuitenkin katosivat kerralla?" Saniaistähti sanoi hermostuneen oloisena. "Joku on tehnyt jotakin, jonka seurauksena kaikki katosivat sieltä. Mutta ehkä osa on vielä.. ikäänkuin matkalla takaisin maan päälle?" minä järkeilin. "Tuossa voisi olla järkeä. Mutta kellä on niin suuret voimat, että hän on saanut kissat palaamaan kuolleista?" Saniaistähti kohotti kulmiaan. Kohautin lapojani. Tiikeriraivo näytti mietteliäältä. Lehtiturkki oli aivan yhtä ymmällään kuin me muutkin. "Sinä palasit haavoinesi kaikkinesi. Mutta et kuitenkaan kuolemankielissä", Tiikeriraivo totesi hetken hiljaisuuden kuluttua. "Totta", Saniaistähti lähestyi kumppaniaan siristäen silmiään mietteliäänä. "Niin, nämä eivät ole nyt niin pahat.. Jos muutkin kissat palaavat, voimme katsoa, käykö heille samalla tavalla", Lehtiturkki sanoi. Saniaistähti oli hetken hiljaa ja vilkaisi minua. "Olen pahoillani, mutta Haikarahuuto jatkaa varapäällikön roolissaan. Emme voi olla varmoja, kuinka kauan pysyt luonamme", Saniaistähti sanoi sitten ja kosketti kevyesti kuonollaan Lehtiturkin kuonoa. "Ymmärrän. Saatan kadota milloin vain takaisin", Lehtiturkki myöntyi. "Haikarahuuto on hyvä valinta", hän lisäsi hiljaa ja vilkaisi minua. Väräytin korviani kiitollisena ja vilkaisin Saniaistähteä, joka oli istahtanut alas. "Emme voi kuin odottaa, ja seurata tilannetta. Katsotaan, josko kokoontumisessa kuulisimme, onko muissa klaaneissa ollut samantapaisia tilanteita", päällikkö sanoi hetken kuluttua. Me muut myönnyimme siihen ja pienimuotoinen neuvonpitomme oli ohitse. Pujottauduin ensimmäisenä pois parantajan pesältä ja näin useiden klaanilaisten kysyvät katseet. En kuitenkaan selittänyt heille mitään, oli Saniaistähden oma asia kertoa heille, mitä oli tapahtunut, jos hän haluaisi. Hänen olisi kuitenkin pakko selittää jotakin jossakin vaiheessa, ainakin uskoakseni. Oli aika vaikea uskoa että klaanitoverit nielisivät tapahtuneen sen kummemmin kyselemättä. Usvatassu hipsi luokseni kysyvä ilme kasvoillaan. "Oletko sinä vielä varapäällikkö?" hän kysyi sitten. "Olen. Emme voi olla varmoja, kuinka kauan Lehtiturkki tulee pysymään luonamme", lausahdin. "Mitä tapahtuu? Tarkoitan.. miksi hän palasi elämään?" naaras kysyi. "Emme mekään tiedä varmasti. Joku on luultavasti saanut kaikki muutkin palaamaan, mutta he tulevat vähitellen takaisin. Tai jotakin, emme voi olla varmoja", kohautin lapojani ja katsahdin oppilastani mietteliäänä. Seuraavana iltana oli kokoontuminen. Saavuimme nelipuille ensimmäisenä, ja Jokiklaani saapui pian jälkeemme. Tuuliklaani vyöryi seuraavaksi alas nelipuiden aukiolle. Kissat kiertelivät keskenään, mutta minä asetuin puhujainkiven luokse ja mietin edelleen Lehtiturkin palaamista. Halusin kuumeisesti kuulla, oliko muitakin kissoja palannut, jotta tähän sekamelskaan saataisiin jokin järki. Kuolonklaani ja Varjoklaani saapuivat lähes yhtä aikaa, kumpikin hiukan myöhässä. Viiltokaaos näytti minun silmiini jotenkin epäilyttävältä, aivan kuin hänellä olisi suuria suunnitelmia. En tiennyt vielä, kuinka oikeaan osuinkaan. Hän ei liittynyt meidän muiden varapäälliköiden seuraan, ja syykin ilmeni pian: Hän oli nyt Viiltotähti. Mieleeni palasivat kaikki tarinat edellisen Viiltotähden aiheuttamasta sodasta, vaikka itse en ollutkaan siihen osallistunut. Lopulta päädyttiin siihen pisteeseen, että Viiltotähti pudotti pommin - hän julisti kaikille muille klaaneille sodan, paitsi Varjoklaanille, joka oli liittoutunut Kuolonklaanin kanssa, ja heitä kutsuttiin nyt Viiltoklaaniksi. Kissat kohisivat kauhistuneina ja järkyttyneinä, ja minä katselin kylmästi Viiltotähteä. Meidät oli saarrettukin, ettei kukaan yrittäisi mitään. Tähtiklaani liu'utti pilvet kuun eteen. Saniaistähti, Kurkitähti ja Karpalotähti nimesivät meidät muut nopeasti Metsäklaaniksi vastaan Viiltotähden typerää ja ylimielistä Viiltoklaania. Metsäklaanin päälliköt ilmoittivat, että sota otettiin vastaan vastaamalla siihen - kukaan ei luovuttaisi. Minä olin liu'uttanut kynteni esiin ja odotin, mihin tilanteeseen päädyttäisiin. Kissajoukon tunnelma oli kiristynyt hetkessä ja koko juttu tuntui siltä, että se voisi laueta sodaksi saman tien, ellei meitä olisi ympäröinyt Viiltoklaanin piiritys.

Usvatassu | 07.11.2018

”Mutta miksi?” kysyin uudelta mestariltani. Miksi ihmeessä Kuolonklaani oli ottanut nelipuut itselleen? Oliko heillä liian vähän riistaa omalla reviirillään? ”Monia vuodenaikoja sitten, ennen minunkin syntymääni Kuolonklaani palasi metsään ja aloitti sodan. Lopulta he voittivat sen. Silloinen päällikkö Pisaratähti päätti, että me saamme pitää reviirimme sillä ehdolla, että Kuolonklaanista tulee virallisesti metsän viides klaani ja me annamme heille nelipuut saalistusmaaksi”, laikukas soturi selitti kulkiessaan muutaman ketunmitan päässä joentörmästä. ”Ai, mutta sehän oli tavallaan ihan reilua heiltä”, nau’uin. Haikarahuuto kohautti lapojaan. Myrskyklaanilaiset eivät selkeästi pitäneet Kuolonklaanista, vaikka toisaalta sen ymmärsi. Raetähti oli ollut häijy ja muutenkin hieman pelottava. En haluaisi kohdata leirillistä kuolonklaanilaisia, en halunnut tuntea heidän pahaa energiaansa. ”Tässä ovat Aurinkokivet”, kolli kertoi ja pysähtyi suuren kivikasan eteen. Auringon kolea valo heijastu kiven mustaan, sileään pintaan saaden sen kimmeltämään. ”Ne kuuluvat Myrskyklaanille, mutta Jokiklaani ei pistäisi pahaksi, jos antaisimme ne heille. Kivillä on mukava loikoilla etenkin viherlehtisin”, varapäällikkö selitti lähtiessään kiertämään kiviä. Toiselle puolelle päästyämme hän johdatti meitä jokea pitkin eteenpäin. ”Palataan takaisin siihen soturilakiin”, kolli ilmoitti hetken hiljaisuuden kuluttua rauhallisella äänellä. ”Jokaisen oppilaan täytyy opetella se, myös sinun.” Vastasin nyökäten, kun Haikarahuuto jatkoi: ”Ensimmäisessä kohdassa sanotaan, että sinun tulee puolustaa klaaniasi jopa henkesi uhalla. Saat ystävystyä muiden klaanien jäsenten kautta, mutta loppupeleissä sinun täytyy myös taistella häntä vastaan mahdollisissa taisteluissa. Uskollisuus toisen klaanin jäsenelle ei saa ylittää uskollisuutta omalle klaanillesi.” ”Mutta miksi kaikki klaanit eivät voi olla ystäviä? Miksi he taistelevat?” kysyin mestariltani. Olinkohan ärsyttävä kaikkine kysymyksineni? Haikarahuuto vilkaisi minua, mutta käänsi sitten katseensa eteenpäin. ”Kaikki klaanit ovat erilaisia. Joskus tulee riitoja esimerkiksi siksi, että joku rikkoo yhteistä lakiamme. Meidän täytyy puolustaa klaaniamme, joskus se tarkoittaa hyökkäämistä toiseen klaaniin”, kolli kertoi rauhallisesti. Tuntui turhauttavalta, kun en osannut klaaniasioita heti. Olin ihan pihalla kaikesta, sen kai huomasi. Matka jatkui eteenpäin. "Kaksijalkala on tuolla", kolli ilmoitti viitaten eteenpäin. Samassa muistin Islan ja Bloodyn. He odottivat meitä takaisin. Härmävirta oli ohjaistanut heidät tuonne kaksijalkalaan. Olivatkohan he löytäneet turvaisan nukkumapaikan? "Tuota... Voisimmeko käydä nopeasti kaksijalkalassa?" kysyin epäröiden mestariltani ja hidastin hieman tahtiani. Se sai Haikarahuudonkin hidastamaan. "Miksi ihmeessä?" tuore varapäällikkö kysyi katsoen minua yllättyneenä. "No kun.. Ystävämme ovat siellä. He odottavat meitä. Voin minä kyllä myöhemminkin käydä katsomassa, mutta mietin vain, että kun olemme jo täällä", sanoin ja kohautin lapojani. Härmävirta oli kertonut, että klaanikissat pysyivät yhdellä alueella, eivätkä kulkeneet toistensa reviireillä. Se kuulosti hieman ahdistavalta, mutta sukulaisteni vuoksi olin valmis luopumaan vapaudestani. Kai minä tottuisin ajatukseen elämästä samalla alueella koko loppuikäni, olihan tätinikin tehnyt niin. Saavuimme kaksijalkalan rajalle ja pysähdyimme. Katsoin Haikarahuutoa, joka oli kääntänyt katseensa kaksijalkojen pesiin ja näytti harkitsevan kysymystäni. //Haikarahuuto?

Haikarahuuto | 09.11.2018

Usvatassu ehdotti kaksijalassa käymistä, koska heidän kaksi ystäväänsä olivat kuulemma siellä. En pitänyt ajatuksesta, että menisimme kaksijalkalaan, mutta huomasin silti harkitsevani asiaa. Vilkaisin naarasoppilasta vierelläni. Hänen silmissään oli toiveikas katse. "Hyvä on", naukaisin hetken kuluttua. "Mutta kaksijalkala on iso paikka, emme voi mennä kovin pitkälle. Käydään tuossa aidalla katsomassa näkyisikö heitä. Jos lähettyvillä on muita kissoja, voimme ehkä kysyä heiltä, onko ystäviäsi näkynyt", lausuin. En päästäisi oppilastani kovin pitkälle kaksijalkalaan, se oli täynnä vaaroja, ja sitä paitsi klaanitoverimme pitäisivät asiaa suurena virheenä, jos saisivat tietää. Vilkaisin lähes refleksinomaisesti selkäni taakse varmistaen, ettei puiden lomassa näkynyt muita myrskyklaanilaisia. Hypähdin vahvoilla takajaloillani aidalle ja tasapainotin itseni hännälläni. Usvatassu hyppäsi perässä ilmeisen tottuneena liikkumaan kaksijalkaloissa, olihan hän entinen erakko. Aidalta näkyi erään kaksijalanpesän takapihalle. Siellä ei liikkunut mitään, eikä kotikisuakaan näkynyt, vaikka pesän ovessa olikin luukku, josta tiesin kissojen kulkevan. Kaksijalat olivat niin typeriä, että rakentelivat omituisia juttuja kissoilleen. Jatkoin aitaa pitkin eteenpäin ja saavuimme talojen välisen kujan kohdalle. Aidan vierellä oli muutama omituinen pönttö, jotka lemusivat pahalle. Nyrpistin nenääni ja hipsin niiden ohitse seuraavan kaksijalanpesän kohdalle. Piha oli pudonneiden lehtien peittämä ja siellä törrötti muutama pusikko, joita oli leikelty pallonmuotoisiksi. Mutta siellä pihalla oli myös kotikissa, joka istuskeli lähellä aitaa huomaamatta meitä. Olivatpa kotikissat kuuroja ja sokeita. "Haluatko sinä kysyä häneltä, onko hän nähnyt ystäviäsi?" kysäisin. "Emme voi olla täällä kovin kauan, joten pidetään kiirettä. Jatkossa sinulla ei ole oikeastaan lupaa tulla tänne, sillä uudet klaanitoverisi katso täällä ramppaamista hyvällä", naukaisin muistutukseksi naaraalle ja annoin hänen tehdä päätöksen, jututtaisimmeko kissaa vai jatkaisimmeko jatkaa ja katsoisimme näkyisikö hänen ystäviään lähettyvillä. Olin haistellut ilmaa koko aidan mitan, mutten ollut haistanut kaksijalkojen vahvan tuoksun takaa kissojen tuoksuja, paitsi nyt tämän kotikisun. Hajun perusteella olisi aika vaikea löytää Usvatassun ystäviä, varsinkin, kun minä en edes tiennyt keitä he olivat. Ymmärsin, että Usvatassu halusi löytää ystävänsä ja ilmoittaa heille, etteivät odottaisi turhaan, sillä naaras oli nyt klaanikissa, mutta kaksijalkalan aidallakin hiippaileminen oli aika riskialtista, jos joku näkisi meidät, tai jos haju tarttuisi meihin. //Usva? Sori tästä tuli hyvin tönkkö

Usvatassu | 05.11.2018

"Ihanko totta? Se on mahtavaa!" iloitsin Härmävirran uutisia ja kosketin kuonollani naaraan lapaa kiitollisena. Härmävirta väläytti minulle hymyn. "Menen heti kertomaan Saniaistähdelle", naukaisin ja pakotin itseni kävelemään rauhallisin askelin suuren kiven luokse. "Saniaistähti?" nau'uin Myrskyklaanin päällikön nimen, mutta en saanut vastausta. Kun toistin sen, kuulin takaani naukaisun: "Hän lähti joku aika sitten Lehtiturkin kanssa metsälle. Palaa varmaankin pian." Puhuja oli valko-oranssi kolli. Hän oli Haikarahuuto, muistelin. Kolli oli tuonut meidät leiriin eilen illalla. "Ai, minä odottelen sitten häntä", totesin ja istuin alas pois sisäänkäynnin luota. Kolli jatkoi matkaansa pois luotani. Odottelin tovin ja muutaman tovin lisää. Aloin kyllästymään odotteluun, joten kiersin hitaasti suuren kiven ympäri parikin kertaa. Kissat poistuivat leiristä ja palasivat leiriin, mutta Saniaistähti ei palannut. Väräytin korviani ja käänsin salamana katseeni sisäänkäynnille, kun kuulin oksan rasahtavan. Sitä seurasi laahausääni ja matala vaikerrus. Raotin hitaasti leukojani, jolloin veren tuoksu kantautui kitalakeeni. Kohotin kulmiani ja katsoin sisäänkäyntiä odottaen, että vähintäänkin joku verenhimoinen hirviö syöksyisi kimppuumme. Muutkin olivat huomanneet vaikerruksen ja veren tuoksun. Yltä päältä veren peitossa oleva kissa saavutti viimein piikkihernetunnelin pään. Hän raahasi perässään toista kissaa. Pian tunnistin jaloillaan olevan kissan Saniaistähdeksi. Tunnistin hänet vaaleanvihreistä silmistä ja pähkinänruskeasta turkista, joka näkyi sieltä täältä veren seasta. Toisen kissan turkki oli kai vaaleanruskea, ellen aivan väärin nähnyt. Mitä oli tapahtunut? "Tiikeriraivo! Hakekaa Tiikeriraivo!" kissan ulvaisu kiiri nopeasti korviini, kun kissat syöksyivät päällikkönsä luokse. "Lehtiturkki... Älä lähde vielä", vaikerrus oli sanoinkuvailemattoman surullista. Saniaistähden aiemmin niin vahva ääni oli heikko ja säröilevä. Kollin olemus oli muuttunut täysin. Hän lyyhistyi elottoman naaraan ruumiin ylle jatkaen onnetonta vaikerrustaan. "Kaikki on hyvin.. Kaikki tulee vielä olemaan hyvin", hän naukui epätoivoisena puskiessaan kuonollaan naaraan veristä turkkia. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki katsoivat vain kahta kissaa osaamatta tehdä mitään. "Minä rakastan sinua", kuiskaus särkyi ilmaan tuhansiksi paloiksi. Kollin ääni katosi olemattomiin, mutta hän liikutti yhä suutaan. Päällikön keho nytkähteli, kun hän itki rakkaansa perään. Se kaikki oli niin surullista. Tunsin kyyneleen silmäkulmassani. Samassa punertavan oranssi raidallinen kolli pyyhälsi väkijoukon lävitse vaaleanharmaa kissa perässään. Tiikeriraivon oppilaalla oli suussaan yrttejä mestarinsa tapaan. Parantaja laski yrttinsä maahan ja asettui ensin elottoman naaraskissan ylle, Saniaistähti oli kutsunut häntä Lehtiturkiksi, mutta minä en tunnistanut naarasta. Parantaja sanoi jotain oppilaalleen, joka laski yrtit maahan ja käveli Saniaistähden luokse. He joutuivat erottamaan rakastavaiset toisistaan, eikä se näyttänyt sopivan Saniaistähdelle. "Minun täytyy tarkistaa haavasi", vaaleanharmaa kolli naukui yrittäen siirtää päällikköä, mutta turhaan. Saniaistähti työnsi helposti käpälällään kissan kumoon. "Ei." Päällikön ääni oli nyt voimakkaampi, mutta ei samalla tavalla ylväs kuten aiemmin. Se oli täynnä tuskaa, epätoivoa ja raivoa. Kolli painautui yhä tiukemmin vasten elottoman naaraan turkkia. Oppilas luovutti ja tyytyi tarkkailemaan kollin selässä olevia haavoja. Osasin itsekin sanoa, että noita haavoja ei kissa tai mikään petoeläin ollut tehnyt. Haavat eivät olleet puremia tai viiltojälkiä. Ennemminkin kolhuja kaksikon turkissa. Huomasin Tiikeriraivon kumartuvan naaraskissan ruumiin ylle. Hän kuiskasi jotain elottoman kissan korvaan. Se sai Saniaistähden reagoimaan. "Älä... Älä sano", kolli kuiskasi hiljaa ja nosti katseensa parantajaan, joka sulki silmänsä pahoitellen. "Hän on jo Tähtiklaanissa, me emme voi tehdä mitään", parantaja naukui ääni väristen. Huomasin, että Tiikeriraivo todella omisti elämänsä klaaninsa auttamiselle. Hän ei murtunut kuullessaan klaanitoverinsa kuolemasta, mutta se kosketti häntä. Hän vaikutti täydelliseltä siihen pestiin. Niitä sanoja seurasi tukahduttavan surumielinen ulvaisu. Saniaistähti painoi yhä vain tiukemmin päänsä naaraan turkkiin ja silitti sitä toivottomana kuonollaan. Tiikeriraivo kääntyi ja viittoi heidän ympärilleen ilmestyneitä kissoja hajaantumaan. Ymmärsihän sen, sillä tälle surulliselle tapahtumalle ei kaivattu ylimääräisiä tuijottelijoita. Leiri oli pitkään hiljainen. Saniaistähti makasi siinä suunnattoman kauan, niin kauan, että aurinko laski. Leiri oli hiljainen, kukaan ei sanonut mitään. Silloin tällöin kuulin jonkun itkevän ja kuiskivan jotain. Minä seisoin yhä suuren kiven juurella lamaantuneena. Saniaistähden suru oli niin koskettavaa, saatoin tuntea sen, vaikka en häntä tuntenutkaan. Kun aurinko laski, Tiikeriraivo sai viimein päällikön irti elottomasta kumppanistaan. Hän vei kollin parantajan pesälle, kun taas vaaleanharmaa parantajaoppilas jäi leirin aukiolle elottoman naaraan ruumiin luokse. Kolli nuoli kissan ruhjeista turkkia. En ymmärtänyt, miksi hän niin teki. Kissa oli kuollut, ei turkin siisteydellä enää mitään merkitystä ollut. Pari muuta kissaa auttoivat kissaa ja siirsivät naaraan leirin keskustaan. He asettivat naaraan makaamaan maahan mukavaan asentoon vain parin ketunmitan päähän minusta. Huomasin, että parantajaoppilas vilkaisi minua pari kertaa. En ollut liikkunut tästä mihinkään ties kuinka pitkään aikaan. Sen humasi Haikarahuuto, joka oli ollut auttamassa parantajaoppilasta. Valkea kolli käveli luokseni ja tervehti minua pienieleisesti häntäänsä heilauttaen. Nostin katseeni soturin vaaleansinisiin silmiinsä. "Miksi pesitte hänet?" uskaltauduin kysymään. Kolli vaikutti mukavalta, joten uskoin hänen ymmärtävän minun tietämättömyyteni. "Tämän yön koko klaani valvoo Lehtiturkin ruumiin yllä. Me jätämme hänelle hyvästimme, saattelemme Tähtiklaaniin. Se on ikivanha tapa klaaneissa", kolli kertoi kohteliaasti. Nyökkäsin kiitollisesti. "Mitä siinä tapahtui? Miten tuo tapahtui?" kysyin nyt hiljaisemmalla äänellä, sillä en tiennyt oliko kysymys sovelias. Kolli kohautti lapojaan. "Kukaan ei vielä tiedä. Meidän täytyy odottaa, että Tiikeriraivo saa Saniaistähden kuntoon. Hänen tulee vielä tänä yönä nousta suurkivelle ja nimetä uusi varapäällikkö", laikukas kolli kertoi tyynenä ja vilkaisi nopeasti taivaalle. Siristin silmiäni, sillä en ymmärtänyt. "Miksi? Eikö se voisi odottaa huomiseen?" kysyin ihmeissäni. Miksi surevan kissaparan pitäisi kiivetä kaikkien nähtäville ja nimetä uusi varapäällikkö? Oliko Lehtiturkki ollut varapäällikkö? "Soturilain mukaan uusi varapäällikkö on nimettävä ennen kuuhuippua", kissa osasi kertoa. Soturilaki? Mikä ihme se oli? Minusta tuntui, että olin todella hukassa kaikista klaaniasioista ja pelkäsin, että en koskaan tulisi oppimaan niitä. En tiennyt mitään, se sai minut yhä vain ahdistuneemmaksi. Kenties Lehtiturkin kuoleman vuoksi Saniaistähti ei haluaisikaan minua ja Härmävirtaa Myrskyklaaniin. Entä jos hän häätäisi meidät? Minä kadottaisin sukuni ikuisiksi ajoiksi ja muuttuisin takuulla taas onnettomaksi. "Oletko nälkäinen? Saalistuspartio toi hetki sitten saalista, voit käydä valitsemassa itsellesi tuolta jotain", Haikarahuuto kertoi ja osoitti hännällään kohti tuoresaaliskasaa. En ollut ajatellut ruokaa koko päivänä. Vatsani oli tyhjä ja kurni. Nyökkäsin ja laahustin hitaasti suuren kiven toiselle puolelle ja nappasin epäröiden kasasta itselleni hiiren. Söin sen vain muutamalla suupalalla lähellä tuoresaaliskasaksi kutsuttua saaliskasaa. Sen jälkeen etsin katseellani Härmävirtaa. Kiersin leirin läpi, kunnes löysin hänet läheltä kaatuneen puun runkoa. Naaras katseli taivaalle syttyviä tähtiä. Minut huomattuaan hän käänsi katseensa minua päin. "Hirveää", kuiskasin hiljaisella äänellä viitaten Lehtiturkin kuolemaan ja päällikön loukkaantumiseen. Härmävirta nyökkäsi sanomatta mitään. "Mikä soturilaki on?" kysyin naaraalta. "Tähtiklaanin tekemä laki, jota jokaisen soturin tulee noudattaa. Kuolonklaanin kohdalla se laki ei ole mitään. He elävät omien sääntöjensä mukaan, eivät soturilain", naaras selitti. Hän oli ollut ihmeen hiljainen tänään. Oliko jotakin tapahtunut? Ajattelin hänen vain ikävöivän Varjoklaania. Mutta toisaalta, naaras oli kertonut, ettei tahtoisi palata Varjoklaaniin. Ajatukseni olivat sekavia, en tiennyt mitä nyt tapahtuisi. Härmävirran katse siirtyi minusta parantajan pesän sisäänkäynnille. Pähkinänruskea kolli asteli ulos pesästä. Hänen turkkinsa oli rähjäinen. Siellä täällä oli pieniä haavoja, joita oli paikattu erilaisilla yrteillä. Kollin vasemmassa etujalassa oli hämähäkinseittiä. Päällikkö näytti tyyneltä. Hän kohdisti hetkeksi katseensa leirin aukiolla makaavaan elottomaan naaraskissaan. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes pysähtyi suuren kiven eteen. Kolli ponnisti itsensä takajalkojensa avulla ilmaan ja laskeutui suuren kiven päälle. "Saapukoon jokainen oman riistansa saalistamaan kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!" kolli kajautti huudon ilmoille. Hänen äänensä oli rauhallinen, mutta kantoi joka puolelle leiriä. Härmävirta johdatti mintu leirin reunustaa myöten paikalle, josta saatoimme nähdä Saniaistähden kasvot. Kolli oli istuunut alas ja katsoi nyt alas klaaniaan tyyni ilme kasvoillaan. Päällikkö näytti väsyneeltä, mutta muistutti jo hieman sitä kissaa, joka hän eilen oli ollut. Kolli oli naulinnut katseensa elottomaan vaaleanruskeaan naaraaseen, jonka luona muutama kissa oli. Yksi oli juuri lopettanut elottomalle kissalle puhumisen ja kääntynyt katsomaan päällikköä. Kun suuri osa myrskyklaanilaisista oli pääaukiolla, päällikkö aloitti: "Ensin tahdon kiittää Lehtiturkkia hänen elämästään. Tahdon kiittää häntä kaikesta, mitä hän on Myrskyklaanin vuoksi tehnyt. Koko Myrskyklaani toivottaa sinulle hyvää matkaa Tähtiklaaniin, tulemme kaipaamaan sinua. Sielusi kulkekoot nyt esi-isiemme kanssa ja johdattakoon meitä oikeaan suuntaan." Päällikön sanat olivat kauniita, se sai myrskyklaanilaiset herkistymään. "Kuten tiedättekin, minun täytyy valita uusi varapäällikkö. Varoitan teitä sitä ennen kaksijaloista leirin ulkopuolella. Lähellä ukkospolkua kohtasimme neljä kaksijalanpentua. He heittelivät esineitä Lehtiturkkia kohti, ja kun minä hänet yritin pelastaa, jouduin itsekin uhriksi. Menetin yhden hengistäni, mutta olen nyt kunnossa, fyysisesti. Henkisesti olen sirpaleina, en koskaan tule olemaan enää ehjä", kolli naukui surumielisesti. Näin miten häntä sattui. Hän oli avoin klaanilleen, se teki minuun vaikutuksen. Halusin olla kuten Saniaistähti. "Niinpä lausun nämä sanat Lehtiturkin ruumiin edessä, jotta hän voi kuulla ja hyväksyä valintani", kolli naukui ja vaikeni hetkeksi. Hän antoi katseensa kiertää läpi lähes jokaisen myrskyklaanilaisen. "Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Haikarahuuto." Katseeni liukui päälliköstä Haikarahuutoon, joka oli asettunut lähelle meitä. Kolli katsoi hämmästyneenä päällikköä. Kolli astui suurkiven alle ja kääntyi kohti myrskyklaanilaisia. "Haikarahuuto! Haikarahuuto!" kissat huusivat yhteen ääneen uuden varapäällikkönsä nimeä. Minä ja Härmävirta pysyimme vaiti. En tiennyt, miten tämä toimi, ja Härmävirta ei kai kokenut itseään myrskyklaanilaiseksi huutaakseen varapäällikön nimeä. Saniaistähti loikkasi alas suurkiveltä, onnitteli tuoretta varapäällikköä ja käveli Lehtiturkin ruumiin luokse. Haikarahuuto naukui vielä jotain kiitoksia klaanille, mutta en kuullut häntä. Katselin tähtiä ja ajattelin emoani. Oliko hän Tähtiklaanissa? Uskoiko emo Tähtiklaaniin? Olisiko minun pitänyt saatella hänet viimeiselle matkalleen? Eikö emo päässyt Tähtiklaaniin minun vuokseni? Kysymykset saivat minut väsymään. Suunnistin laahustaen parantajan pesälle sanomatta mitään kenellekään. Asetuin sammalvuoteelleni lähelle pesän sisäänkäyntiä. Vilkaisin vielä Virtakyyneltä, mutta pesä oli tyhjä. Naaras oli kai poistunut pesästä viimein. Suljin silmäni ja vaivuin rauhattomaan uneen. Seuraavan kerran heräsin aikaisin aamulla. Härmävirta nukkui yhä, kuten myös Virtakyynel. Parantajaoppilas oli hereillä, mutta väsyneen näköinen. Hän ei sannut mitään, enkä minäkään. Astelin ruohoiselle aukiolle. Join lammesta vettä ja jatkoin matkaani leirin pääaukiolle. Kaksi kissaa, kirjava ja mustalaikukas naaras, odottivat, että Saniaistähti jättää viimeiset hyvästinsä rakkaalleen ja antaa tuon lähteä. Kun päällikkö nousi kumppaninsa ruumiin yltä, hän veti keuhkonsa täyteen hänen tuoksuaan. Kolli asettui istumaan parin hiirenmitan päähän ja antoi kahden vanhuksen viedä ruumiin. Mihin he veivät sitä? Vanhuksia seurasi kaksi soturia. Arvelin heidän hautaavan hänet. Leirin pääaukiolla oli runsaasti kissoja. Osa heistä venytteli ja suuntasi kohti pesiään. Olivatko he tosiaan valvoneet koko yön? Tiikeriraivo nyökkäsi tervehdykseksi minulle, kun hän asteli ohitseni parantajan pesään. Saniaistähti istui vielä hetken paikoillaan, jonka jälkeen hän käänsi katseensa suoraan minuun. Kolli käveli luokseni. "Hei", tervehdin häntä. "Otan osaa suruusi.." En osannut sanoa muuta. Saniaistähti nyökkäsi ja katsoi minua kiitollisena. Hän ei kai odottanut mitään sen kummempia. Varmaan liian moni kissa oli sanonut hänelle jo nuo samat sanat. Emon kuoltua kukaan ei sanonut minulle mitään. Oli kuoleman hiljaista, sillä viimeinenkin puhuja oli kuollut. Silloin oli vain minä ja emoni sieluton ruumis. "Vastasiko Härmävirta?" kolli kysyi rauhallisella äänellä. Kuin hän olisi päästänyt surun pois. Silti hänen silmistään näin, miten surullinen kolli oli. Hänen äänensä ja ilmeensä olivat ristiriidassa keskenään. Vastasin nyökäten. "Sopiiko se, jos me jäämme Myrskyklaaniin?" kysyin varoen. Saniaistähti väläytti minulle lämpimän, surumielisen hymyn. "Sopii. Menen nyt lepäämään, mutta pyydän klaanin koolle auringonlaskun aikaan", kolli ilmoitti. Hyvästelin hänet, kun hän poistui suuren kiven alle olevaan onkaloon. Saatoin kuvitella, kuinka kolli asettui kylmääkin kylmemmälle vuoteelleen ja käpertyi siihen onnettomana. Hänen sydämensä oli sirpaleina, ymmärsihän sen. Auringonlasku koitti. Saniaistähti oli poistunut pesästään ja loikannut suurkivelle. Hän oli kutsunut klaanin koolle. "Eilisilta oli rankka, mutta tänään on parempi päivä. Olemme saaneet Myrskyklaaniin kaksi uutta jäsentä, Usvan ja Härmävirran. Astuisitteko suurkiven eteen?" päällikkö pyysi. Kävelin ystäväni kanssa suurkiven juurelle. Härmävirta oli kertonut, että tämä oli hieno seremonia, jonka jälkeen hän oli kehottanut minua pesemään turkkini. Olin tehnyt sen niin hyvin kuin vain osasin. Siistinyt jokaisen törröttävän karvan. Katsoin Saniaistähteä alhaalta suoraan silmiin. Hän käänsi katseensa Härmävirtaan. "Otatko vastaan asemasi Myrskyklaanin soturina? Lupaatko puolustaa uutta klaaniasi jopa henkesi uhalla?" päällikkö kysyi naaraalta. "Lupaan", vastasi Härmävirta ja sulki silmänsä. Hän oli selittänyt, miten tämä menisi. Minä saisin mestarin, jonka kuonoa täytyi koskettaa seremonian jälkeen. "Tähtiklaanin voimien kautta hyväksyn sinut Myrskyklaanin soturiksi", pähkinänruskea päällikkö ilmoitti. Klaani pysyi vaiti, kun hän siirsi katseensa minuun. "Usva, on sinun vuorosi tulla Myrskyklaanin oppilaaksi. Tästä hetkestä, aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Usvatassuna. Mestarisi olkoon Haikarahuuto. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on mestariltaan oppinut", Saniaistähti naukui ja käänsi katseensa uuteen varapäällikköönsä, joka oli ottanut paikkansa suurkiven viereltä. Kolli käveli minun luokseni ja kosketti kuonoani, minä kurottauduin kohti häntä. Kun erkaannuimme toisistamme, klaani puhkesi huutoihin: "Härmävirta! Usvatassu!" Huomasin, että kaikki eivät huutaneet. Kissajoukko lähellä erästä karhunvatukkapensaikkoa mulkoili meitä vihaisesti. Yksi heistä oli Hyasinttimyrsky, jonka olimme tavanneet partiossa eilen. Vasta hetken kuluttua ymmärsin, että olin saanut mestarikseni varapäällikön! Olin todella innoissani ja toivoin, että emo olisi voinut nähdä minut nyt. "Hei", Haikarahuuto tervehti minua, kun väki pääaukiolta oli harventunut. Käänsin meripihkaisen katseeni kolliin. "Hei", tervehdin häntä takaisin. "Voisin näyttää sinulle nyt aluksi Myrskyklaanin rajat. Tuletko?" hän kysyi. Nyökkäsin ja seurasin kollia ulos leiristä. "Onnea siitä, että pääsit varapäälliköksi. Se on takuulla aivan mahtavaa", nau'uin kollille hymyillen. Toivoin, että hän kouluttaisi minusta parhaan mahdollisen soturin! //Haikara?

Haikarahuuto | 05.11.2018

Saniaistähden ja Lehtiturkin saavuttua leiriin tunnelma leirissä oli haikea ja hiukan jännittynyt, kun kissat miettivät, mikä oli vienyt Lehtiturkin hengen ja myös Saniaistähdeltä yhden hengen. Saniaistähti tuli jonkin ajan kuluttua parantajan pesältä yrttetukkoja turkillaan, ja hypähti suurkivelle, muttei yhtä kevyesti kuin normaalisti, vaan hiukan jäykin liikkein. Hän kutsui klaanin koolle ja lausui muutaman sanan Lehtiturkista. Annoin hänen kauniiden sanojensa lipua mieleni läpi, mutta odotin jo, kenet hän nimeäisi varapäälliköksi. Hän kuitenkin varoitti meitä kaksijaloista lähellä ukkopolkua. Pörhistin turkkiani vihaisena. Miten jotkin kaksijalanpennut kehtasivatkin käydä klaanimme päällikön ja varapäällikön kimppuun. Vihani kiehui sisälläni, mutta kun Saniaistähti aloitti nimitysseremonian ja lausui minun nimeni, hätkähdin pois vihapyörteestäni. Mitä ihmettä? Päällikkö oli valinnut minut varapäälliköksi? Astelin suurkiven alle ja käännyin kohtaamaan klaanilaisten katseen, kun he hurrasivat nimeäni. Näin erakot, Härmävirran ja Usvan, jotka eivät huutaneet. Usva näytti olevan hiukan pihalla siitä, miten hänen olisi pitänyt reagoida, ja Härmävirta katsoi minua vain vakaasti takaisin kohdatessaan katseeni. Hän ei ollut myrskyklaanilainen, joten miksipä hän olisi minun nimeäni huutanut. Naaraan silmissä oli kuitenkin hyväksyvä katse. Saniaistähti loikkasi alas suurkiveltä vierelleni ja lausui minulle onnittelut. "Kiitos, Saniaistähti. Kiitos koko klaanille, teen parhaani täyttääkseni Lehtiturkin tassunjäljet mahdollisimman hyvin", naukaisin. Kissat hajaantuivat samalla, kun Saniaistähti siirtyi Lehtiturkin ruumiin luokse. Päällikkö valahti makuulle ja painoi kuononsa naaraan turkkiin sulkien silmänsä. Minä olin jo käynyt jättämässä hyvästini entiselle varapäällikölle. Jäin kuitenkin suurkiven juurelle sen suomaan pieneen tuulensuojaan ja kohotin katseeni kohti taivasta. *Varjelethan Lehtiturkin matkaa luoksenne, Tähtiklaani? Ja annathan minulle voimaa ja kykyä hoitaa uusi asemani?* Kevyt tuulenvire pyyhkäisi poskeani, aivan kuin Tähtiklaani olisi vastannut. Suljin silmäni, hengitin saapuvan yön tuoksua ja annoin ajatusteni vaeltaa. Aamun tullessa Saniaistähti veti viimeisen henkäyksensä kumppaninsa tuoksua sisäänsä, ja antoi klaaninvanhimpien viedä naaraan haudattavaksi. Minä meinasin jo astella muutaman muun kissan perässä sotureiden pesään nukkumaan lyhyet nokoset valvottuani koko yön, mutta sitten muistin. Olin varapäällikkö, ja minun pitäisi järjestää partioita. Eiliseltä oli jäljellä vain muutama saaliseläin tuoresaaliskasassa. Se kaipasi täydennystä. Silmäilin aukiota ympärilläni ja huomasin muutaman virkeimmän soturin lähestyvän minua kysyvän oloisesti. "Lupiinihäntä ja Jalosydän, te voisitte lähteä metsästämään. Voitte lähteä joelle päin, mutta olkaa varuillanne, niistä kaksijaloista ei tiedä, missä ne liikkuvat", naukaisin. "Voisin ottaa Puuskatassun mukaan", Lupiinihäntä ehdotti. Nyökkäsin naaraalle, ja valkoinen kissa kipitti oppilaiden pesälle etsimään oppilastaan. Jalosydän venytteli selkäänsä ja meni odottelemaan lähelle leirin suuaukkoa. "Ruskolehti ja Takiaispiikki, viitsisittekö te lähteä kiertämään rajat? Voitte ottaa vielä vaikkapa oppilaasi mukaan tai kolmannen soturin", mau'uin mennessäni kaksikon luokse. "Toki", Takiaispiikki ponkaisi jaloilleen energisen oloisesti. Soturi oli tuskin valvonut ainakaan koko yötä. Ruskolehti näytti väsyneemmältä, mutta räpäytti silmiään ja nousi myöskin seisomaan. Siirryin pois kaksikon tieltä ja mietin hetkisen. Sitten astelin sotureiden pesän nurkalle, missä Kuovisiipi haukotteli. "Jaksaisitko lähteä metsästämään?" kysyin sisareltani. "Ai niinkuin sinun kanssasi?" tämä venytteli. "Niin. Ihan vaan kaksin. Minipartio", hymähdin. "Onnea varapäällikön asemasta. En jaksanut eilen enää häiritä sinua kun tuijottelit tähtiin niin unelmoivan näköisenä", Kuovisiipi virnisti. Huitaisin häntä hännälläni. "Mutta totta kai tulen. Ehkä siinä vähän piristyisi. Ja klaani tarvitsee ruokaa", naaras naukaisi ja lähti kohti leirin suuaukkoa minä vanavedessään. Suuntasimme kapeita, tallattuja polkuja pitkin eteenpäin, kunnes Kuovisiipi haistoi jotakin ja lähti luotani. Minä jatkoin vielä eteenpäin ja haistoin onnekseni rastaan. Harmi, etten ollut mikään paras kiipeilijä, jos lintu olisi puussa, tuskin saisin sen kiinni. Löysin kuin löysinkin linnun, mutta aivan kuten olin aavistellutkin, se nökötti korkealla puun oksalla. Huokaisin tyytymättömänä ja jatkoin matkaani kuitenkin hiipien kauemmas, jottei lintu päästäisi varoitushuutoa ja varoittaisi koko lähikuntaa minun läsnäolostani. Sain haahuta ympäriinsä hyvän aikaa, ennen kuin löysin seuraavan saaliin. Se oli mehevä hiiri, jonka sain napattua aika helpostikin vaanittuani sitä hetken aikaa saniaispöheikön seasta. Minun piti aina etsiä mahdollisimman hyvä suojapaikka, jottei vaalea turkkini erottuisi niin hyvin, mutta oikeastaan en silti ollut kovin hyvä piiloutuja. Sain napattua hiiren lisäksi pienen myyrän, jonka kannoin kohtaan, jossa Kuovisiipi ja minä olimme eronneet. Kuovisiipi oli jo siellä, edessään valtaisa orava. "Hyvä saalis", totesin hänelle laskettuani omani maahan voidakseni puhua. "Sinullakin. Eiköhän palata leiriin? Ja mennä nukkumaan", Kuovisiipi hymyili ja nosti oravan suuhunsa. Palasimme leiriin minun otettua omat saaliini mukaan. Matka taittui nopeasti, koska emme olleet kovin kaukana ja kuljimme reippaasti. Veimme saaliimme tuoresaaliskasaan, jota täydensimme jo aika mukavasti. Samaan aikaan lähettämäni metsästyspartio saapui myös leiriin ja tuoresaaliskasa näytti jo hyvältä. Lupiinihäntä lähetti Puuskatassun viemään saalista klaaninvanhimmille. Minä ja Kuovisiipi otimme hänen oravansa jaettavaksemme. Sen jälkeen painuimme yhdessä tuumin nukkumaan, heti, kun olin sopinut Sammalsilmän kanssa, että tämä lähtisi auringonhuipun partioon myöhemmin. Päivä kului verkalleen minun totutellessa uuteen rooliini. Illan tullen, auringon laskiessa puiden taa, Saniaistähti saapui pois pesästään, missä oli ollut suremassa, ja loikkasi suurkivelle kutsuen klaanin koolle. Asetuin kissajoukon eturiviin suurkiven vierelle ja silmäilin päällikköä. Hänen yleeensä hyväkuntoinen ja siisti turkkinsa näytti hiukan pörröiseltä ja yrttitukkoja oli edelleen paikoillaan. Kolli kutsui Härmävirran ja Usvan eteen ja nimesi ensin Härmävirran soturiksi. Sitten hän kääntyi Usvan puoleen ja antoi tälle klaaninimen, Usvatassu. Aivan, naaraan täytyisi opetella klaanin tavoille. "Mestarisi olkoon Haikarahuuto", Saniaistähti lausui ja käänsi silmänsä minuun. En antanut ajatusteni tulla vielä esiin, vaan astelin Usvatassun luokse ja kosketin tämän kuonoa omallani luoden lyhyen katseen uuden oppilaan meripihkaisiin silmiin. Erotessamme klaani puhkesi huutoihin, ja minä huusin heidän mukaanaan uusien jäseniemme nimiä. Näin Hyasinttimyrskyn vihaisen katseen häivähtävän kahdessa uudessa jäsenessä, ja pistin kollin nimen korvan taakse. Hänet täytyisi pistää kuriin. Mietin, miksi Saniaistähti oli antanut Usvatassun minulle koulutettavaksi. Ei se minua haitannut, mutta Hyasinttimyrskyn katse viivähti minussakin, ja mietin, mahtoiko kolli olla minulle jossakin määrin katkera. Olin saanut varapäällikön paikan sekä oppilaan. No, tuskin erakkovastainen kolli olisi tahtonut Usvatassua kouluttaa, ihan hyvä, ettei oppilas ollut päätynyt tämän kynsiin. Kissajoukko hajaantui ja minä lausahdin uudelle oppilaalleni tervehdyksen. Hän tervehti minua takaisin ja päätin samalla, että veisin hänet saman tien tutustumaan rajoihin. "Voisin näyttää sinulle nyt aluksi Myrskyklaanin rajat. Tuletko?" nau'uin. Naaras nyökkäsi ja seurasi minua ulos leiristä. Hän onnitteli minua varapäälliköksi pääsystä. "Onhan se mahtavaa, vaikka totuttelenkin uuteen asemaani vielä. Nyt on paljon enemmän tehtävää kuin ennen, varsinkin, kun sain sinutkin koulutettavakseni", lausahdin leppoisasti johdattaen samalla Usvatassun kauemmas leiristä, kohti jokea ja Jokiklaanin rajaa. "Oletko kuullut vielä mitään soturilaista?" kysäisin astelessamme eteenpäin. "Härmävirta kertoi minulle siitä. Hänen mukaansa se on Tähtiklaanin tekemä laki, jota kaikkien sotureiden täytyy noudattaa. Kuolonklaani ei kuulemma käytä sitä", Usvatassu sanoi. "Härmävirta on oikeassa. Kuolonklaani on vallanhimoinen, paha klaani, eivätkä säännöt kiinnosta heitä missään muodossa. He eivät kunnioita muita klaaneja - eivätkä aina klaanien rajojakaan. Jos joudut tekemisiin heidän kanssaan, ole aina varuillasi, äläkä usko heidän höpinoitään", ohjeistin. Saavuimme joen rannalle, ja pysähdyin. "Haistatko tuon joen toiselta puolen tulevan hajun?" kysäsin haistaessani märän, kalamaisen Jokiklaanin tuoksun. Usvatassu nyökkäsi haisteltuaan ilmaa. "Se on Jokiklaanin haju. Joki toimii rajana meidän ja heidän välissään. Jokiklaanilaiset pitävät uimisesta ja he osaavat myöskin kalastaa, joten käytännössä joki on heidän. Se virtaa aika kovaa erityisesti hiirenkorvan aikaan, joten ole varovainen sen lähellä, sinne ei kannata pudota", nyökäytin päätäni kohti jokea, vaikka Usvatassu tiesi varmasti olla räpiköimättä vedessä ilman minunkin ohjeitani. Lähdin johdattamaan häntä eteenpäin pitkin joenrantaa. "Tuolla edessä päin näet Nelipuut. Klaanit kokoontuvat niillä aina täydenkuunaikaan rauhanomaisesti vaihtamaan kuulumisia ja kertomaan, mitä klaaneissa on tapahtunut. Tulitte silloin Myrskyklaanin reviirille siitä vierestä, eikö totta? Kuolonklaani pitää Nelipuita hallussaan tällä hetkellä, eli niille ei ole menemistä muulloin kuin kokoontumisessa", kerroin. //Usva?

Usva | 01.011.2018

Olimme Härmävirran kanssa nukkuneet edellisen yön parantajan pesässä. Suuri osa klaanista oli ollut kokoontumisessa. Ennen kokoontumiseen lähtöä Kamomillapisara oli kertonut, että kaikki klaanit tapasivat siellä. Myöhemmin nukkumaan mennessämme Härmävirta oli kertonut, että kokoontumisessa oli paljon kissoja. Klaanit kertoivat edellisen kuun tapahtumat toisilleen. Usein he kuitenkin jättivät jotain kertomatta, esimerkiksi päälliköiden henkien menetykset. Kertoikohan Raetähti meistä kokoontumisessa? Olimme keskustelleet illalla vielä vähän, jonka jälkeen olimme menneet nukkumaan. Aamulla nukuin pitkään. Heräsin vasta auringon ollessa korkealla taivaalla. Härmävirta oli kadonnut vuoteeltaan. Huomasin Tiikeriraivon ja hänen harmaan oppilaansa palanneen. Oppilas nukkui samalla aukiolla minun ja ystäväni kanssa. Pesässä nukkui myös valkea laikukas naaras. Naaras oli nukkunut koko ajan, hän ei ollut herännyt kertaakaan. Kissan oikean silmän päällä oli hämähäkinseittiä, hänelle oli käynyt kai aika pahasti. Olin herännyt yöllä siihen, kun naaras vinkui unissaan. Hän näki kai painajaista. Mieleni teki mennä hänen luokseen ja lohduttaa, että ei ole mitään hätää. Rohkeuteni ei kuitenkaan riittänyt siihen. Kaiken lisäksi olin unelias, eikä lämpimästä vuoteesta nouseminen tuntunut hyvältä idealta. Naaras nukkui yhä. Nousin ylös sammalvuoteeltani ja olin juuri poistumassa pesästä, kun kuulin takaani naukaisun: "Kiviturkki." Säpsähdin ja käännyin katsomaan taakseni. Naaras vääntelehti vuoteellaan epämukavan näköisesti. "Kipinäsielu... Älä!" naaras vaikeroi. Lähellä Tiikeriraivon pesää nukkuva kissa säpsähti ylös ja kipitti minun ja laikukkaan naaraan luokse. "Virtakyynel, herää", kolli kuiskasi ja kosketti kuonollaan naaraan lapaa. "Apua!" naaras kiljaisi ja säpsähti hereille. Hänen hengityskensä oli raskasta. Naaras avasi ainoan terveen silmänsä ja katsoi kauhusta kankeana Tiikeriraivon oppilasta, jonka nimeä en muistanut. "Näit painajaista, kaikki on hyvin", kolli naukui rauhoitellen naarasta. "Missä Pyrstökuiskaus on?" naaras kysyi ja näytti siltä, että purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä. "Hän lähti pari päivää sitten takaisin kotiin Kuran ja Veijarin kanssa, muistatko?" oppilas naukaisi rauhallisella äänellä. Keitä he olivat? Kura ja Veijari kuulostivat ainakin erakoilta, mutta miksi he olivat olleet Myrskyklaanissa? Virtakyynel oli naaraan nimi, olin kuullut hänestä puhuttavan. Oliko hän se erakko? Ja Pyrstökuiskaus saattoi olla hänen kumppaninsa. Niin sen täytyi olla. Mutta keitä olivat Kiviturkki ja Kipinäsielu? Nimet saivat pääni pyörälle. "Ai niin.. Missä Ginger on?" naaras kysyi. Oppilas kohautti lapojaan. "En minä tiedä, hän on kai partiossa tai sitten leirissä", kolli kertoi. Virtakyynel nyökkäsi. Samalla hänen ainoan silmänsä katse kohdistui minuun. Naaras siristi silmäänsä minua katsellessaan. "Hei, kukas sinä olet?" naaras kysyi lämpimällä äänellä. Hän pakotti kasvoilleen lämpimän hymyn kuin olisi unohtanut painajaisensa jo. "Olen Usva", nau'uin ja huomasin yllättyneen katseen naaraan kasvoilla. Kenties hän yhdisti minut välittömästi tätiini. "Tätini oli myrskyklaanilainen, hänen nimensä oli Usvahäntä. Kuten arvata saattaa, sain nimeni hänen mukaansa." Naaras nyökkäsi. "Minä tunsin sinun tätisi", hän kertoi. "Hän on itse asiassa minullekin sukua. Usvahännän poika Sumuturkki oli emoni isä." Katsoin naarasta yllättyneenä ja astuin muutamaan askeleen lähemmäs hänen vuodettaan. Olin yllättynyt siitä, miten paljon sukulaisia minulla olikaan Myrskyklaanissa. "Oi, sepä mukavaa", nau'uin kasvoillani leveä hymy. Tunsin, että kuuluin kerrankin jonnekin. "Sinulla on Myrskyklaanissa paljon sukulaisia", naaras kertoi lämpimällä äänellä. Nyökkäsin. Olin huomannut sen. Lähisukulaisia ei ollut, mutta tämä oli paljon enemmän mitä olin osannut odottaa. "Tyttäreni Kipinäsielu oli Usvahännän tyttären Huuruliljan paras ystävä", naaras kertoi. Hänen katseensa muuttui haikeaksi. Tässä vaiheessa oppilas sai kai tarpeekseen meistä ja lähti ulos parantajan pesästä. "Mitä hänelle kävi? Kuulin, kun sanoit unissasi Kipinäsielun nimen", naukaisin varovasti. Se saattoi olla arka kohta haavoittuneelle naaraalle. Virtakyynel käänsi katseensa käpäliinsä. Hän mietti kai mitä sanoa. "Kipinäsielu sairastui vakavasti. Hän kuoli, enkä minä ollut paikalla. Minun olisi pitänyt, mutta minulla oli uusi elämä. En minä tiennyt", naaras kuiskasi hiljaisella äänellä, joka säröili voimakkaasti joissain kohdin. Huomasin hänen itkevän. Minulle tuli paha olo, sillä olin saanut minulle ystävällisen kissan itkemään. "Olen todella pahoillani", nau'uin ja kosketin kuonollani naaraan etukäpälää. Virtakyynel nyökkäili. "Ei se mitään. Olen vain kokenut tässä vähän kaikkea, olen vähän herkillä", naaras naukui itkun seasta ja väläyttti minulle haikean hymyn. Ymmärsihän sen. Naaras oli menettänyt silmänsä ja pentunsakin. Lisäksi hän vaikutti olevan melko yksin Myrskyklaanissa, sillä hänen kumppaninsa ja pentunsa olivat lähteneet. Tosin se Ginger taisi olla yhä Myrskyklaanissa. "Minä ymmärrän. Vanhempieni, etenkin emoni, kuolemat olivat minulle rankkoja... Lähimmäisen menettäminen on hirveää", naukaisin hiljaisella äänellä. Virtakyynel nyökkäsi sanomatta mitään. "Usva? Täällähän sinä olet. Nukuitko näin pitkään?" Kamomillapisaran lämmin ääni kantautui pesän sisäänkäynniltä. Käännyin katsomaan häntä. Huomattuaan Virtakyyneleen surunomaisen ilmeen, naaraan hymy hyytyi. "Oletko kunnossa Virtakyynel?" kysyi soturi ja asteli naaraan luokse. Hekin olivat sukua toisilleen. En tiennyt, johtuiko huolenpito siitä, vai olivatko myrskyklaanilaiset kaikille tällaisia. "Olen. Muistelin vain hieman Kipinäsielua ja muita", naaras kertoi ja naurahti hieman. Hän oli takuulla aivan mahtava emo, kun rakasti pentujaan niin paljon. Kamomillapisara nyökkäsi. Myös hän oli menettänyt paljon. "Tapasit kai jo Usvan?" Kamomillapisara kysyi ja käänsi meripihkaisen katseensa minuun. Virtakyynel nyökkäsi ja räpäytti ainoaa siniharmaata silmäänsä. "Aiotko sinä muuten jäädä Myrskyklaaniin?" Virtakyynel kysyi. Kohautin lapojani ja käänsin nyt katseeni Usvahännän tyttäreen. "Antaisiko Saniaistähti minun jäädä?" kysyin. "Takuulla. Yhteytesi myrskyklaanilaisiin takuulla on hyvä syy sille, että voit liittyä klaaniimme. Aluksi olisit kai oppilas, sillä et tunne klaanin tapoja vielä", naaras kertoi. Nyökkäsin hymyillen. Sitten muistin ystäväni. "Entä Härmävirta? Voisiko hänkin jäädä? En tosin tiedä, tahtoisiko hän sitä", nau'uin pohdiskellen. "Sitä sinun täytyy kysyä Saniaistähdeltä", Kamomillapisara totesi. Nyökkäsin, niinhän se tietenkin oli. Päällikkö päätti klaania koskevat tärkeät asiat. "Tahdotko vielä tavata sukulaisiamme? Voisin esitellä sinut muutamalle", vaaleanharmaa naaras naukaisi. "Tapasinkin jo Virtakyyneleen, mutta totta kai tahdon", naukaisin iloisesti hymyillen. Kamomillapisara väläytti minulle hymyn. "Pärjäätkö sinä?" hän kysyi Virtakyyneleeltä, joka nyökkäsi. Hyvästelimme hänet ja poistuimme parantajan pesästä. Kuljimme ruohoisen aukion halki leirin pääaukiolle. Kamomillapisara johdatti minut rusehtavan savunharmaan kollin luokse. Kohtasin kissan meripihkaiset silmät. "Tässä on Takiaispiikki, pentuetoverini. Tämä on Usva, Usvahännän sisarentytär, kuten kerroinkin", vaaleanharmaa naaras esitteli minut veljelleen ja veljensä minulle. "Hei", tervehdin väläyttäen kollille hymyn. "Hei", hän vastasi takaisin. "Kerroit, että yksi sisaruksistasi asuu Jokiklaanissa. Tapasitko hänet eilen?" kysyin Kamomillapisaralta. En osannut aloittaa keskustelua Takiaispiikin kanssa. "En. Mesiviiksi ei valitettavasti ollut kokoontumisessa. Tapasin hänen kumppaninsa. Takiaispiikki, kuulitkin kai jo joltakin, että Helmitähti luopui hengistään. Hän ryhtyi soturiksi. Vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. Mesiviiksi oli kuulemma joutunut vilustumisen takia parantajan pesään", vaaleanharmaa naaras kertoi. Luulin pysyneeni ihan hyvin perässä naaraan sanoissa. Helmiloiste oli entinen päällikkö, mutta ei enää. Mesiviiksi oli hänen kumppaninsa ja Usvahännän poika. "Ai, sepä yllättävää. Onhan Mesiviiksi kunnossa?" Takaisipiikki kysyi. Hänen pentuetoverinsa nyökkäsi. "Ei se kuulemma ole mitään vakavaa, oli pudonnut jokeen yrittäessään kalastaa", Kamomillapisara naurahti huvittuneena. Se sai myös Takiaispiikin naurahtamaan. "Olisipa minullakin ollut sisaruksia, tai olisinpa tuntenut heidät", naukaisin haikeana. Kaksikko kääntyi minuun päin. "Usko pois, niistä voi myös olla paljon surua, vaikka iloa tietenkin enemmän. Neljäs pentuetoverimme Kortelampi kuoli vain joku aika ennen Mesiviiksen lähtöä Jokiklaaniin. Hän oli Myrskyklaanin parantaja", naaraskissa kertoi. Katsoin häntä pahoitellen. "Olen pahoillani, minä en tiennyt", nau'uin. "Ei se mitään, olemme päässeet sen yli jo", Takiaispiikki vakuutteli. Nyökkäsin. Kamomillapisara käänsi katseensa kohti leirin sisäänkäyntiä. Huomasin Saniaistähden astelevan sisään leiriin perässään kolme kissaa. "Tuo vaaleanharmaa tummakasvoinen nuori kolli on poikani Sääskitassu", tätini tytär naukaisi ja osoitti hännällään joukon hännillä kulkevaa kissaa. "Sepä kiva", vastasin hymyillen. "Olisiko se oikeasti mahdolllista, että voisin liittyä Myrskyklaaniin?" kysyin vaaleanharmaalta naaraalta pohdiskellen. Kamomillapisara käänsi katseensa minuun. "Käy kysymässä sitä häneltä", soturi kehotti lämpimällä äänellä. Epäröin hetken, jonka jälkeen nyökkäsin. Astelin kylmässä ilmassa leirin keskellä olevan suuren kiven luokse, jonka alla olevaan onkaloon päällikkö oli hetki sitten kadonnut. Jäkäläverhot heiluivat yhä. "Saniaistähti? Usva täällä", naukaisin epävarmalla äänellä kollille, joka työnsi päänsä ulos pesästään. "Hei, oliko sinulla jotain asiaa?" kolli kysyi. Nyökkäsin. Hän viittoi minut pesään. Istuuduin alas sen kovalle lattialle ja katsoin Saniaistähteä suoraan silmiin. "Minä mietin... Mietin, että voisinko minä liittyä Myrskyklaaniin? Ja Härmävirta, jos hän vain tahtoisi", naukaisin yhä hieman epäröiden, mutta nyt hieman varmemmin. Saniaistähden kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy. "Kyllä se minulle sopii, olisi mukavaa saada teidät klaaniin. Härmävirran täytyy tehdä päätös itse. Tahdotko kysyä sitä häneltä? Jos se sopii, tulkaa illemmalla juttusilleni, niin voin kertoa teille miten etenemme", kolli naukaisi. Nyökkäsin ja väläytin hänelle kiitollisen hymyn. Poistuin pesästä. Vasta myöhemmin tajusin, että minun olisi kai pitänyt kysyä lupa poistumiseen. Toivoin, että kolli ei vihannut minua ja antaisi sen virheen anteeksi. Etsin katseellani Härmävirtaa. Hän istui lähellä yhtä karhunvatukkapensasta ja katseli taivaalle. Astelin hopeanharmaan naaraskissan luokse. Hän käänsi heti katseensa minuun päin. "Hei, kävin juuri juttelemassa Saniaistähdelle", kerroin. Naaras kohotti kulmiaan odottaen minun jatkavan. "Hän sanoi, että me voimme muuttaa Myrskyklaaniin. Pitäisi kuulemma kysyä sinulta, tahdotko niin. Hän käski meidän palata asiaan myöhemmin tänään. Mutta tahtoisitko sinä liittyä kanssani Myrskyklaaniin?" kysyin naaraalta katsoen häntä leveä hymy kasvoillani. //Härmä?

Härmävirta | 03.11.2018

Istuskelin yksin Myrskyklaanin leirin laitamilla, erään karhunvatukkapensaan varjossa. Minua ei ollut kysytty aamulla mihinkään partioon, joka oli ihan ymmärrettävää, olin vain vierailija, mutta koska en halunnut syödä Myrskyklaanin riistoja tuomatta leiriin itse mitään, olin lähtenyt itse metsästämään. Olin käynyt lähellä kaksijalkalaa ja tarkastellut samalla, näkyikö siellä päin Bloodya tai Islaa, mutta alueella ei ollut näkynyt kissan kissaa, ja jonkin kotikisunkin tuoksu oli laimea. Olin saanut napattua hiiren ja rastaan kiinni, vaikka oikeastaan rastas oli typeränä pölähtänyt suoraan tassuihini, ja hiiren sain napattua hiukan avoimemmasta kohtaa enkä aluskasvillisuuden seassa. Olin palannut saaliineni leiriin ja ottanut tuoresaaliskasasta omien saaliideni sijaan jo hiukan vanhemman, pienen hiiren, jonka olin syönyt pensaan luona. Olin haudannut jäänteet hetki sitten ja nuollut turkkini puhtaaksi. Kohotin katseeni taivaalle ja seurasin pilvenhaituvia, jotka kiitivät taivaankannen poikki voimakkaan tuulen mukana, antaen ajatusteni liitää pilvien vauhdissa. Veljeni oli kuollut, ja Minttutähti oli nyt entisen klaanini johdossa. Olin tutkinut tunteitani tilannetta kohtaan, ja huomannut, että vaikka Tihkutähti ei ollut enää pilaamassa Varjoklaania, en siltikään halunnut palata klaaniini. En enää kokenut kuuluvani millään tasolla Varjoklaaniin, sillä minulla ei ollut koskaan ollut siellä ystäviä, ja ainut sukulaisenikin oli nyt kuollut. Jäljellä oli vain minä, ja sekava tilanteeni. Laskiessani katseen taivaalta hetkeksi maan pinnalle näin Usvan siniharmaan turkin katoavan päällikön pesään. Mitähän asiaa hänellä mahtoi tälle olla? Siirsin silmäni takaisin taivaalle, jonka laidalle näytti kerääntyvän tummia pilviä. Ne kuitenkin liikkuivat tuulen mukana toiseen suuntaan, eivätkä tulisi ihan heti tänne. Ajatukseni lähtivät jälleen kieppumaan, ja vaikka katsoin taivasta, en oikeastaan nähnyt sitä. Haistoin Usvan tuoksun lähestyvän minua hetkisen kuluttua, ja siirsin katseeni nuoreen naaraaseen. "Hei, kävin juuri juttelemassa Saniaistähdelle", hän naukaisi. Kohotin kulmiani odottaen Usvan jatkavan. "Hän sanoi, että me voimme muuttaa Myrskyklaaniin. Pitäisi kuulemma kysyä sinulta, tahdotko niin. Hän käski meidän palata asiaan myöhemmin tänään. Mutta tahtoisitko sinä liittyä kanssani Myrskyklaaniin?" naaras kysyi kasvoillaan leveä hymy. Hän oli siis löytänyt niin paljon sukulaisiaan tai jotain, että tahtoi oikeasti liittyä klaaniin. Oikeastaan se ei ollut ihme, ehkä Usva olikin etsinyt paikkaansa ja tuntui nyt löytäneen sen. Yllättävää oli, että Saniaistähti oli niin herkästi antamassa minunkin jäädä klaaniinsa. Hän ei ilmeisesti epäillyt minua varjoklaanilaisjuuristani huolimatta. No, minunhan pitäisi olla vain tyytyväinen, mutta jäin silti miettimään aihetta. "Vai niin", lausahdin hitaasti siristäen kevyesti silmiäni tutkaillen naarasta katseellani. "Taisit löytää sukulaisiasi?" "Löysin. Tätini Usva on tunnettu täällä Usvahäntänä", Usva naukaisi. Nyökäytin pienesti päätäni hänen sanoilleen. Olin siis muistanut oikein, onneksi olin tuonut erakon Myrskyklaaniin enkä vienyt häntä vahingossa minnekään muuhun klaaniin. "Minä... tarvitsen hiukan miettimisaikaa.. En osaa päättää heti", sanoin heilauttaen häntääni epävarmana. "Palaan luoksesi myöhemmin kertomaan päätökseni, ja voimme sitten mennä Saniaistähden juttusille", naukaisin. Nousin tassuilleni. Halusin lähteä kävelylle, jotta saisin pohtia asiaa rauhassa. Käänsin katseeni kuitenkin vielä hetkeksi Usvaan. "Sinun täytyy ilmoittaa sitten Islalle tästä", totesin hänelle ja pujottauduin sitten ulos leiristä. Jätin Usvan yksinään hiukan typerän kylmästi, mutta sille ei voinut nyt mitään. Hän kyllä löytäisi tiensä jonkun luokse tutustumaan. Lähdin suuntaamaan kohti Varjoklaanin rajaa, en suoranaisesti Varjoklaanin takia, vaan ylipäätään päästäkseni kauemmas leiristä. Joelle en halunnut mennä, sen ääni häiritsisi minua liikaa. Jolkuttelin reippaasti eteenpäin, mutten lopulta päätynyt lähellekään Myrskyklaania ja Varjoklaania erottavaa ukkospolkua. Otin kesken kaiken vauhtia ja kapusin vauhdilla korkeaan tammeen, joka seisoi tallatun polun varrella. Kapusin ketterästi oksia pitkin ylemmäs, kunnes löysin mukavan oksanhaaran ja asetuin siihen istumaan. Puiden oksien lomasta näki kauas, ja annoin silmieni levätä kaukaisissa puissa ja metsiköissä ja aavoilla alueilla, joita näkyi jossakin kaukana Myrskyklaanin reviirin takana, poissa klaanien reviireiltä. Suljin hetkeksi silmät ja annoin tuulen pörröttää turkkiani. Halusinko minä jäädä Myrskyklaaniin? Metsiä ja aluskasvillisuutta. Rohkeita ja omapäisiä kissoja, mutta myös ystävällisiä kissoja. Suljin mielestäni pois Varjoklaaniin palaamisen vaihtoehdon, se oli ainoa asia, josta olin varma. Sitten aloin miettiä muita vaihtoehtoja. Myrskyklaaniin jääminen. Johonkin muuhun klaaniin pyrkiminen. Tai erakoksi jääminen. Mikään ei tuntunut ilmiselvältä valinnalta, mutta silti jokin kiskoi minua Myrskyklaania kohti. Muut klaanit tuntuivat jotenkin tyhmältä ajatukselta, koska niihin minulla ei ollut mitään sidettä. Myrskyklaaniin linkityin edes jollakin tavalla Usvan kautta, eli minulla oli siellä jo joku tuttu kissa. Ehkä saatoin kutsua Usvaa jopa ystäväkseni, vaikka en ollut varma, oliko hän samaa mieltä minusta. Niin, ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli joku, jota saatoi kutsua ystäväksi. Ehkä se oli merkki, että minun kannattaisi jäädä Myrskyklaaniin? Muissa klaaneissa minulla ei ihan todentotta ollut yhtään mitään eikä ketään, ja niissä varjoklaanilaisjuuriani ei välttämättä hyväksyttäisi. Saniaistähteä ne eivät tuntuneet kiinnostavan, hän ei ollut edes kysellyt niistä mitään minulta. Tiesin, etteivät kaikki Myrskyklaanissa kuitenkaan hyväksyisi minua, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä, jos päällikkö hyväksyi. Jokaisessa klaanissa oli sitä paitsi erakkovastaisia kissoja, joten heidän kanssaan oli jotenkuten vain pärjättävä. Usvalla voisi olla vaikeampaa kuin minulla sopeutua klaaniin, koska minä olin entinen klaanikissa ja tiesin pääpiirteet klaanien toimmasta, reviirien rajat ja niin edelleen. Usva joutuisi varmaankin aloittamaan oppilaasta, mutta jos minä jäisin, saisin luultavasti asettua muiden sotureiden joukkoon, ainakin loogisesti ajatellessa. Hyvä on, Myrskyklaanin ja muiden klaanien väliltä valitsisin Myrskyklaanin. Mutta oliko erakoksi jääminen parempi vaihtoehto? En oikeastaan ollut viihtynyt yksinään elellessä, mutta sen olin huomannut vasta tavattuani muita kissoja. Jutteleminen muiden kanssa oli yllättävänkin mukavaa, jotenkin oli huojentavaa tuntea, etten ollut tässä maailmassa aivan yksin. En tietenkään ollut mikään maailman seurallisin kissa, mutta silti klaanielämä tuntui miltei paremmalta vaihtoehdolta kuin palata selviytymään yksin lehtikadosta, sillä se kolkutteli jo leirien suuaukoilla. No, se kai oli sitten päätetty. Jäisin Myrskyklaaniin. Jos ajatus tuntuisi myöhemmin huonolta, voisin vain kadota uudelleen erakoksi tai jotakin, eikö niin? En tuntenut oloani vieläkään satavarmaksi, mutta paljon varmempi olin kuin vielä jokin aika sitten. Lähdin laskeutumaan rauhallisesti puusta palatakseni leiriin kertomaan Usvalle tilanteen. Puista laskeutuminen oli paljon inhottavampaa kuin niihin kiipeäminen, mutta ketteryyteni ja pienen kokoni vuoksi sekään ei ollut suuri ongelma. Päästyäni maahan ravistelin turkkiani ojennukseen ja lähdin takaisin leiriä kohti. Olin loppujen lopuksi istuskellut puun oksalla hyvän tovin ajatuksineni. Kesken leiriin palaamiseni haistoin oravan tuoksun, ja kyyristyin matalaksi. Kuulostelin ympärilleni ja kuulin pienen eläimen kynsien rapinaa jostakin vasemmalta. Pujottauduin saniaisten joukkoon ja seurasin vahvaa oravan tuoksua eteenpäin. Pian havaitsin eläimen vasten erään männyn runkoa. Se roikkui alaspäin pitäen kynsillään kiinni rungosta ja tarkkaili ympäristöään. Pysyin aivan liikkumatta, kunnes orava tuntui päättävän, että alue oli turvallinen, ja laskeutui ketterästi maahan. Eläimen turkki oli jo paikoin harmaa, mutta oranssia oli vielä näkyvissä. Orava kipitti heinikon lomitse kohti toisen puun juurakkoa, mutta kesken sen matkan minä ponkaisin esiin aluskasvillisuuden seasta kuin paraskin myrskyklaanilainen ja iskin hampaani eläimen niskaan. Se ei kerennyt edes vinkaista ennen kuin sen niskat rusahtivat hampaissani katki. Käännyin ympäri ja jatkoin matkaani kohti leiriä tyytyväisenä nappaukseeni. En ollut kovin usein saanut oravia kiinni, koska niitä ei esiintynyt hirveästi Varjoklaanin reviirillä ja erakkonakaan en ollut törmännyt kovin moneen. Lopulta leiri näkyi edessäni. Olin meinannut jopa eksyä ja mennä hiukan ohi, mutta onnekseni haistoin leirin tuoksun ja pujottauduin sisään leiriin. Vein oravan tuoresaaliskasaan ja paikasin samalla katseellani Usvan, joka istui lähellä pentutarhaa sukien turkkiaan. Astelin pehmeästi naaraan luokse ja istahdin alas. "Olen tehnyt päätökseni.. jään tänne sinun kanssasi. Jos se siis oikeasti käy Saniaistähdelle, että minäkin jään", lausahdin kietaistuani hännän tassujeni ympärille. //Usva?

Usva | 29.10.2018

"En minä tiedä. Se riippuu Härmävirrasta ja siitä, kauanko hän jaksaa täällä olla. Toki myös Saniaistähden mielipide vaikuttaa asiaan. Jos hän tahtoo meidän lähtevän, me lähdemme", vastasin tyynesti Kamomillapisaran esittämään kysymykseen. Naaras nyökkäsi vastaukseksi. En viitsinyt sanoa, että olisin tahtonut jäädä Myrskyklaaniin. Halusin ensin oppia tuntemaan klaanin tavat ja sen kissat. Yksi heistä oli vaikuttanut erittäin epäystävälliseltä. Hän ei millään olisi halunnut päästää meitä leiriinsä. Toivoin, että tämä kissa oli kuitenkin vain erityistapaus, ja että muut myrskyklaanilaiset olisivat mukavampia. Tämä naaras partiossa oli ottanut Haikarahuudon tavoin meidät iloisesti vastaan. "Mutta kyllähän tämä vaikuttaa asiaan, siis tämä sukulaisuus. Minun on hyvä olla perheeni lähellä, ja vaikka emme olekaan erityisen läheistä sukua, minusta tuntuu siltä. Kuin olisin löytänyt Myrskyklaanista jotain, jonka kadotin emoni kuoltua. Onhan tämä vähän typerää, kun olen viettänyt täällä vasta niin vähän aikaa", sanojani saatteli makoisa haukotus. Räpyttelin silmiäni ja ymmärsin vasta hetken kuluttua, että selitin ihan liikaa. Kasvoilleni ilmestyi nolostunut ilme kun painoin katseeni maahan. Olin niin väsynyt, etten edes ymmärtänyt kuinka paljon höpötin sitä sun tätä. "Pitäisikö meidän palata leiriin?" kysyin ujosti nostaen katseeni Kamomillapisaraan. Soturi hymyili minulle yhä lämmintä hymyään, mutta hänen kumppanistaan puhumisen jälkeen siihen oli ilmestynyt pieni merkki haikeudesta. "Palataan vain. Saattelen sinut parantajan pesälle. Vaikka tuo haava onkin pieni, se kannattaa näyttää heille. Jos se tulehtuu, se ei ole enää niin pieni ongelma", naaras totesi rauhallisella äänellä ja johdatti minut takaisin kohti aluskasvillisuutta ja metsää. Tiheän aluskasvillisuuden seassa rämmittyäni leirin kova maapinta tuntui mukavalta. Tuntui kuin olisin kävellyt pyhällä maalla. Tästä Usva oli aikoinaan kävellyt leiriin saapuessaan. Tässä leirissä oli takuulla vuodenaikojen saatossa tapahtunut vaikka ja mitä. Moni sukulaiseni oli kulkenut tuota piikkihernetunnelia ja istunut samalla maalla minun kanssani. Kamomillapisara johdatti minut ruohoiselle aukiolle ja siitä kiven halkeamaan. "Tiikeriraivo", naaras naukui kutsuen jonkun nimen. Pian punertava raidallinen kolli asteli pienemmästä halkeamasta halkeaman sisällä luoksemme. "Hei Kamomillapisara, kuka on uusi ystäväsi?" kolli kysyi ystävällisellä äänellä. Huomasin yrttien pistävän tuoksun tarttuneen kollin turkkiin ja tähän aukioon. Siellä täällä aukion reunamilla oli sammalvuoteita, jotka oli kai sairaita varten. Missähän minä nukkuisin tämän yön? "Tässä on Usva, ehkä kuulitkin hänestä. Hän on Usvahännän sisarentytär", Kamomillapisara osasi kertoa. Sillä välin kolli oli tullut luokseni ja ennen kuin edes ehdin vammoistani sanoa mitään, kolli tarkasteli rinnassani olevaa haavaa. "Näyttää pintahaavalta, mutta se on hyvä puhdistaa. Odota hetki", kolli sanoi, nappasi takaansa sammaltukon ja poistui halkeamasta. Käänsin epävarman katseeni Kamomillapisaraan, joka nyökkäsi kannustavasti. Hänen katseensa kertoi, että minulla ei ole mitään hätää. Se sai minut rohkeammaksi. Odotin rauhassa aukion keskellä istuen, että Tiikeriraivoksi kutsuttu kolli palasi. Mistähän hän oli saanut nimensä? Se kuulosti hurjalta. Toisin kuin muut tapaamani nimet, tämä nimi vaikutti ilkeän kissan nimeltä. Oliko kissa raivostunut, vai oliko hän vain taisteluissa yhtä raivokas kuin tiikeri? Mutta tämä kissahan oli parantaja, eiväthän parantajat taistelleet? Säpsähdin kun tunsin kollin painelevan jotain haavaani. Se oli vain sammaltukko, jonka hän oli kastellut ruohoisen aukion lammessa. "Eli te olette sukua keskenänne?" kolli palasi aiempaan keskusteluun ja nosti katseensa minuun ja Kamomillapisaraan. Me nyökkäsimme molemmat. "Sepä kiva. Onko aikomuksenasi pyytää Saniaistähteä nimittämään sinut Myrskyklaanin jäseneksi, vai aiotko palata kotiisi tämän jälkeen?" parantaja uteli. Kohautin epävarmasti lapojani. "Minä en vielä tiedä", vastasin hiljaisella äänellä. Kolli nyökkäsi jälleen. "Ei se mitään, tuskin sinua heti pois täältä ajetaan", kolli naukui hymähtäen pienesti. Vastasin hänelle hennolla hymyllä. Kun Tiikeriraivo oli kertonut olevansa valmis haavan kanssa, poistuimme pesästä. Emme menisi vielä nukkumaan, mutta keskustelisimme hetken vielä leirin pääaukiolla, jossa myös Härmävirta oli. Naaras vilkuili minua jutellessaan jonkun kanssa. Tämä joku oli suuren kiven takana niin, etten nähnyt häntä. "Voisitko sinä esitellä minut huomenna muille sukulaisillemme? Minusta olisi kiva tavata heitä, jos joku heistä siis on vielä Myrskyklaanissa", kysyin Kamomillapisaralta. Naaras siirsi meripihkaisen katseensa minuun. //Kamo?

Usva | 23.10.2018

Myrskyklaanin leiri oli valtava verrattuna siihen, missä olin viettänyt pentuaikani. Emo oli asunut sielä koko ikänsä. Leirissä oli aikoinaan asunut hänen mukaansa parhaillaan kymmenen kissaa, mutta hänen vanhempansa olivat kuolleet muun sukumme tavoin. Toiset olivat taas lähteneet omille teilleen jättäen leirimme. Kun minä synnyin, oli vain minä ja emo. Isäni oli kuollut vanhempien sisarusteni tavoin, mutta sain rakkautta enemmän kuin pentu kaipaisi. Leirimme oli sijainnut suurehkossa kuopassa, sitä ympäröivät piikkiherneet ja karhunvatukat. pesiä oli minun aikanani jäljellä enää yksi, jossa emon kanssa asuin. Sinne hän kuoli ja minä hautasin emon leirin maan pehmeimpään kohtaan. Vietin puolisen kuuta emoa surren, jonka jälkeen keksin lähteä etsimään tätiäni Usvaa ja enoani Garia. Tiesin mahdollisuuden löytymiselle olevan pieni, mutta se oli ainoa asia joka sai minut nousemaan ylös ja tekemään muutakin kuin itkemään emon perään. Myrskyklaanin leirin piikkihernemuurit kohosivat korkeuksiin. Leiri sijaitsi hiekkaisessa notkossa piilossa katseilta pensaiden ympäröimänä. Leirin aukio oli avara ja täynnä kissoja. Sen keskelle sijoittui suuri kivi, jonka edessä Haikarahuuto juuri seisoi. Kiven lähettyvillä oli nokkospensaikkoja, mutta niiden tarkoitusta en tiennyt. Pian huomasin, että suuren kiven seinämässä oli onkalo, jonka sisäänkäyntiä peitti jäkäläverho. Jäkälät heilahtivat ja pian erotin pähkinänruskean raidallisen kollikissan astuvan ulos onkalosta. Kissan vaaleanvihreät silmät löysivät nopeasti minut ja Härmävirran. Kolli käveli tyyni ilme kasvoillaan luoksemme. Huomasin erään suurehkon pensaan edustalla olevien kissojen supittelun. Hyasinttimyrskyksi kutsuttu kolli kuiski jotain klaanitovereilleen ja vilkuili vähän väliä meitä tympeällä ilmeellä. Nielaisin ja vilkaisin hermostuneena Härmävirtaa. Naaras oli lukinnut katseensa kolliin, jota Haikarahuuto oli kutsunut Saniaistähdeksi. Hän oli kai Myrskyklaanin päällikkö nimestä päätellen. Nostin katseeni hetkeksi taivaalle, joka oli hämärtynyt. Ensimmäiset tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla, jolla leijaili joitakin pilviä. Lähes täysin laskenut aurinko valaisi vielä hennosti leiriä ja sen kissoja. "Hei, minä olen Saniaistähti. Olen Myrskyklaanin päällikkö", kolli esittäytyi kohteliaasti ja vaikeni. Hän kai odotti meidän esittelevän itsemme. "Olen Härmävirta", vierelläni seisova naaras ilmoitti. "Entinen varjoklaanilainen", naaras selvensi, kun päällikön kasvoille ilmestyi hämmästynyt ilme. Kolli nyökkäili ymmärtäväisesti ja käänsi nyt katseensa minuun. Hännänpääni vääntyili takanani kun mietin miten itseni esittelisin. Se oli vain pari sanaa, mutta jos sanoisin jotain väärin, en ikinä saisi tietää kuuluiko Usva ja Gari Myrskyklaaniin. "Olen Usva, erakko. Tulen kaukaa ja etsin tätiäni ja enoani, he saattavat olla Myrskyklaanissa", naukaisin värisevällä äänellä Saniaistähdelle. Yritin kuvitella tätini ja enoni asumaan hiekkanotkossa, jossa nyt oli paljon kissoja. Ympäri notkoa oli erilaisia pesiltä vaikuttavia paikkoja. Suuren kiven lisäksi huomioni kiinnitti kaatunut puu, joka näytti jo melko laholta. Se oli kai maannut kuolleena paikoillaan useiden vuodenaikojen ajan. Lahoavan puun oksan alta kurkisti kissan pää. Kirjavan naaraskissan ruskea kuono oli harmaantunut. Siitä päättelin vanhojen kissojen asuvan siellä. En muistanut, miksi klaanikissat niitä kutsuivat. Ehkä Usva ja Gari olisivat nyt tuolla? En voinut olla ajattelematta asiaa. "Keitä nuo ovat?" pennun vinkaisu kantautui korviini tiheän karhunvatukkapensaan alta. Sitä seurasi hyssyttely ja selitys, josta en saanut selvää kissan kaukaisuuden vuoksi. En minä edes erottanut, keistä äänet olivat peräisin. Eräällä leirin sivuista oli saniaistunneli, jonka takana oli suuri, mutta pienempi kuin lähellämme oleva, kivi. "Tulkaa, mennään juttelemaan päällikön pesään", Saniaistähti naukui ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata. Hän käänsi meille selkänsä ja asteli rauhallisin askelin suurelle kivelle. Kolli työntyi pesään jäkäläverhon lävitse. Epäröiden astelin ystäväni perässä pesään. Kun saavuin onkaloon, huomasin sen seinämien olevan sileitä lattian tavoin. Yhdessä nurkassa sijaitsi sammalvuode, jonka eteen klaanin päällikkö oli istuutunut ryhdikkäästi. Kolli lipaisi kielellään rintaansa ja nosti sitten jälleen katseensa meihin. "Kertoisitko vielä, mitä te teette täällä?" Saniaistähti esitti pyynnön ja kohdisti katseensa nyt minuun. Vilkaisin Härmävirtaa. Naaras nyökkäsi merkiksi, että voisin luottaa kolliin. "Kuten sanoinkin, olen erakko. Kun olin pieni, emoni kertoi usein tarinoita hänen sisaruksistaan. Heihin lukeutuivat Usva ja Gari, jotka katosivat kauan sitten ennen syntymääni. Usva katosi ensin ja parin vuodenajan kuluttua Gari lähti etsimään häntä. Kukaan ei tiedä minne he menivät, mutta emo kuvaili usein miltä he näyttivät ja millaisia he olivat. Emon kuoltua lähdin kulkemaan sinne suuntaan, jonne Gari tiesi Usvan karanneen pentuna. Törmäsin Härmävirtaan ja hän kertoi klaaneista. Suunta oli oikea ja ainoa vaihtoehtoni, joten päätin kokeilla sitä. Kuulostavatko Usvan ja Garin nimet sinusta tutuilta?" kysyin minua kookkaammalta kollilta päätäni hieman kallistaen. Keskustelu oli paljon rennompaa pesän sisällä kuin ulkopuolella muiden kissojen katseiden alla. "Usva... Sanoitko, että myös sinun nimesi on Usva?" kolli kysyi hieman hämmästyneenä. Nyökkäsin pitäen katseeni kollissa. "Emo nimesi minut pentuetoverinsa mukaan", selitin kollille, joka vastasi nyökäten. "Voisitko kuvailla heitä hieman?" kolli pyysi ystävällisellä äänellä. "Tietenkin", vastasin kollille ja vilkaisin nopeasti Härmävirtaa. Naaras kuunteli minua tyyni ilme kasvoillaan. "Gari omasi hyvin vaaleanruskean turkin, jota täplittivät tummanruskeat täplät. Emo kertoi hänellä olleen meripihkaiset, keltaiseen sävyttyvät silmät. Luonteeltaan Gari oli emoni mukaan paras isoveli ikinä. Hän rakasti kovasti sisaruksiaan ja Usvan katoaminen sai hänet tolaltaan. Vartuttuaan Gari sen vuoksi lähtikin etsimään Usvaa. Mysteeriksi jää, löysikö hän siskoaan koskaan, ellet sinä sitten osaa antaa minulle vastauksia", nau'uin pitäen tauon ja nostin katseeni pesän lattiasta Myrskyklaanin päällikköön, joka kuunteli minua tarkkaavaisesti. "Olen pahoillani, mutta kuvailemasi kissa ei kuulosta tutulta minun korviini. Niin minä arvelinkin, mutta entä tätisi? Hänen nimensä kuulostaa paljon tutummalta", kolli naukui ensin pahoitellen ja sitten hieman ehkä jopa toiveikkaasti. Toiveikas hymy ilmestyi väkisin kasvoilleni ja nyökkäsin. "Usva oli pieni siniharmaa naaras. Kuunvalossa hänen hopeanharmaa häntänsä suorastaan säteili. Minun ja Garin tavoin hänellä oli meripihkaiset silmät, mutta ne sävyttyivät keltaisen sijasta oranssiin. Lähes sanatarkasti noin emo minulle kertoi. Usva oli luonteeltaan erittäin lempeä ja ystävällinen. Jo pienenä hän rakasti paljon pentuja ja halusi auttaa kaikkia. Emo kertoi, että Usva rikkoi paljon sääntöjä ja se johti lopulta hänen katoamiseensa", nau'uin hiljaisella äänellä. Emo oli kertonut Usvasta huomattavasti enemmän kuin Garista, sillä Usva oli hänen ainoa pentuetoverinsa. Katsoin Saniaistähteä. Kollin kasvoille levisi suorastaan hämmentynyt ilme. Se sai minut valpastumaan ja ymmärtämään, että kolli takuulla oli tunnistanut tätini. En viitsinyt kuitenkaan sanoa mitään, vaan odotin päällikön kertovan asiansa. Päästyään hämmennyksestä yli, Saniaistähti veti syvään henkeä ja kohdisti jälleen katseensa minuun. En osannut kuvailla, mitä tunteita kissan vaaleanvihreissä silmissä juuri nyt oli. "Minä tunnen erään, joka tunsi tätisi erittäin hyvin. Tule, minä esittelen sinut hänelle", Saniaistähti naukui lopulta ja johdatti minut ja Härmävirran ulos päällikön pesästä. "Minä taidan jäädä tähän", Härmävirta ilmoitti saaden minut ja päällikön pysähtymään. "Miten vain tahdot", Saniaistähti vastasi nyökäten ja kääntyi minun suuntaani. Nyökkäsin hänelle ja kolli johdatti minut leirin aukion halki kaatuneen puun kannon luokse. Sen edustalla istui kaunis vaaleanharmaa naaras, joka omasi pitkän turkin ja valkean rinnan. Naaras kohotti hämmästyneen katseensa minuun. Hänen silmänsä olivat meripihkan väriset. "Kamomillapisara, tässä on Usva", Saniaistähti esitteli. Nimeni kuultuaan naaraan hämmästynyt ilme muuttui hetkessä. Hän kohotti kulmiaan ja hänen suunsa loksahti auki. Naaras liikutti suutaan yrittäessään sanoa jotain, mutta sanat eivät tulleet ulos hänen suustaan. "Hei", tervehdin hiljaisella äänellä lempeästi hymyillen. "Kuka sinä olet?" Kamomillapisaraksi kutsuttu naaras sai soperreltua. "Olen Usva, kuten Saniaistähti jo kertoikin. Hän kertoi minulle, että sinä tunsit minun tätini. Hänenkin nimensä oli Usva aivan kuten minunkin", kerroin saaden naaraan yhä hämmentyneemmän näköiseksi. Naaras siristi nyt silmiään ja tarkkaili minua katseellaan. "Ihanko oikeasti?" hän kysyi hiljaisella, hieman surumielisellä äänellä ja nosti katseensa Saniaistähteen. Kolli nyökkäsi silmiään hitaasti räpäyttäen. "Hän kuvaili emosi tismalleen oikein, luonne ja erakkosyntyisyyskin täsmäsivät", Myrskyklaanin päällikkö totesi rauhallisella äänellä. Nyt vasta ymmärsin vilkuilla ympärillemme. Olimme melko lähellä leirin seinämiä, mutta siitä huolimatta kissat leirin aukiolla olivat kääntäneet katseensa meidän suuntaamme. Se sai hännänpääni taas nykimään jännityksestä. "Tämä on aivan uskomatonta. Oletko sinä oikeasti hänen sisarensa tytär?" Kamomillapisara kysyi ja sai ajatukseni siirtymään takaisin häneen. Käänsin meripihkaiset silmäni naaraaseen ja kohtasin hänen katseensa. Saniaistähti oli maininnut Usvahännän olleen Kamomillapisaran emo. Oliko tämä naaras tässä Usvahännän tytär? Meripihkasilmät saivat minut yhä vahvemmin uskomaan niin. Tunsin riemun paisuvan sisälläni hetki hetkeltä suuremmaksi. Vastasin nyökäten. "Minä luulen niin", vastasin yrittäen pitää riemastuneen ääneni tasaisena ja estää leveän hymyn ilmestymisen kasvoilleni. Käänsin katseeni Saniaistähteen. Päällikön kasvoilla oli tyytyväinen ilme, kun hän nousi seisomaan. "Minä jätän teidät keskustelemaan kahdestaan", kolli ilmoitti lämpimällä äänellä. Nyökättyäni kolli poistui paikalta takaisin kohti suurta kiveä. Käännyin taas Kamomillapisaran puoleen. "Mistä sait tuon haavan? Se näyttää aika tuoreelta", naaras naukui saaden minut muistamaan rinnassani olevan haavan. Se ei ollut kovinkaan syvä, mutta tunsin pientä kipua siinä yhä. Nostin katseeni rinnastani myrskyklaanilaiseen. "Ai niin. Me taistelimme Härmävirran ja yhden ystävämme kanssa Raetähteä vastaan. Se kolli oli suurin mitä olen koskaan nähnyt", nau'uin. Ajatellessani harmaata kollia, karvani nousivat väkisin pystyyn. Kamomillapisaran ilme muuttui yllättyneeksi. "Raetähteäkö?" hän varmisti ja minä vastasin nyökäten. Kamomillapisara pudisti päätään kuin ei olisi uskonut korviaan. "Oli vähällä ettei toinen ystävämme Isla olisi joutunut Raetähden ateriaksi, mutta saimme tapettua hänet. Tai Härmävirta sanoi, että hän menetti yhden henkensä niin kuin päälliköt yleensä tekevät", naukaisin naaraskissalle. En ymmärtänyt klaaniasioista oikeastaan mitään. "Ai. Onneksi kenellekään teistä ei käynyt mitään pahaa. Raetähdestä minä en välitä, kuolonklaanilaiset ovat kaikki syvältä", naaras ilmoitti irvistäen. Hymähdin huvittuneesti naaraan vastaukselle ja nyökkäsin. "Pitäisikö tuota näyttää parantajalle?" naaras kysyi. Härmävirta oli maininnut parantajista. He paransivat kipeitä ja haavoittuneita kissoja erilaisilla yrteillä ja hauteilla. Pudistin päätäni. "Kyllä minä pärjään", vakuutin. Kamomillapisara nyökkäsi ja yllemme laskeutui hieman kiusallinen hiljaisuus. En keksinyt mitään puhuttavaa, mutta onneksi naaras keksi ratkaisun asiaan vilkuiltuaan ympärilleen: "Tule, mennään juttelemaan leirin ulkopuolelle." Nyökkäsin epäröiden ja seurasin naarasta kohti piikkihernetunnelia, josta olimme leiriin saapuneet. Matkalla ohitimme parit nokkospensaikot ja suuren kiven. Vilkaisin Härmävirtaa, joka oli jäänyt juttelemaan Haikarahuudoksi esittäytyneen kollin kanssa. Seurasin vaaleanharmaata naaraskissaa leirin ulkopuolelle. Hän johdatti minut kallioita ylös ja suuntasi suoraan eteenpäin. Hidastimme tahtia kallioiden korkeilla kohdilla ja naaras kääntyi minun puoleeni. "Miten osasit tulla Myrskyklaaniin?" naaras kysyi lempeällä äänellä. Hän vaikutti erittäin ystävälliseltä. Kerroin myrskyklaanilaiselle saman tarinan kuin Saniaistähdellekin siitä, kuinka emo oli kertonut suunnan ja olin törmännyt Härmävirtaan. Naaras johdatti minut sillä välin alas metsään tiheän aluskasvillisuuden sekaan. "Usvahäntä kertoi minulle ja pentuetovereilleni usein tarinoita menneisyydestään. Hän mainitsi sisaruksiaan. Valitettavasti en muista heistä muita kuin Leopardikarvan, joka löysi emoni Tuuliklaanista ja liittyi sinne hänen perässään", naaras kertoi. Nostin korvani pystyyn ja kiiruhdin naaraskissan rinnalle melkein kompastuen jalkoihini. "Sen täytyi olla Gari!" huudahdin innoissani. Huomasin Kamomillapisaran hieman ehkä säikähtävän huudahdustani, mutta hän naurahti lempeästi. "Usvahäntä... Hänkinkö sai klaaninimen kuten Härmävirta sanoi?" kysyin tajutessani naaraan puhutellen tätiäni klaaninimellä. Kamomillapisara nyökkäsi. "Aivan, jokaisella klaanikissalla on klaaninimi", naaras selitti, vaikka tiesin asian jo. "Usvahäntä kertoi, että hänen sukunsa oli Taivasklaanista. Tiesitkö sinä sitä?" kissa kysyi ja hidasti yhä vain tahtiaan. "Emoni kertoi minulle jotain siitä, mutta en muista paljoa. En ole koskaan käynyt Taivasklaanissa tai muissakaan klaaneissa Myrskyklaania lukuun ottamatta", selitin. Kamomillapisara nyökkäsi. "Sinun emosi oli minun emolleni todella tärkeä. Hän kaipasi Usvaa koko ikänsä, vaikka hän olikin vain hetken ajan läsnä. Emo halusi loppuun saakka uskoa, että Usva - tai siis Usvahäntä - oli elossa", nau'uin vaimealla äänellä. Emon ajattelu sai minut ikävöimään häntä. Hänen sisarensa oli mitä ilmeisemmin kuollut, mutta minä olin löytänyt Usvan pennun. Se sai minut tuntemaan oloni ehkä hieman jopa kotoisaksi, vaikka Myrskyklaanin metsät ja koko tämä paikka oli minulle aivan outo. Enkä minä tuntenut edes tätä Kamomillapisaraa. Hän vain sattui olemaan kissa, joka oli minulle sukua ja sai hänet tuntumaan tutummalta. Myrskyklaani vaikutti mukavalta lukuun ottamatta niitä muutamia kissoja, jotka olivat mulkoilleet minua ja Härmävirtaa epämukavasti. Kuljettuamme eteenpäin, erotin pian joen voimistuvan solinan. Väräytin korviani varmistaakseni, että todella kuulin oikein. Kamomillapisara johdatti minut joen rantaan. Joki virtasi voimakkasti edessämme. Vasemmalla puolellamme oli kasa suuria kiviä. Metsänraja jäi taaksemme ja tässä kohtaa aluskasvillisuus oli lähes olematon. Maata peitti rusehtava matala nurmikko. Aurinko oli laskenut ja lähes täysi kuu oli noussut taivaalle. Se ei olisi huipussaan vielä hetkeen. "Joen toisella puolen asuu minun veljeni, Mesiviiksi", Kamomillapisara naukui suhteellisen haikealla äänellä. Käänsn katseeni vastarannasta naaraaseen. "Miksi hän siellä asuu?" kysyin. "Hän muutti Jokiklaaniin, koska rakastui erääseen jokiklaanilaiseen Helmitähteen. Mesiviiksi oli Myrskyklaanin varapäällikkö, mutta rakkaus voitti ja hän luopui asemastaan", naaras kertoi suoraan. "Helmitähtikö? Eikö hän ole päällikkö?" kysyin. "Kyllä on. He saivat jokin aika sitten pentujakin, vaikka he ovatkin kai jo sotureita", naaras hymähti pienesti. Kuulin hänen äänessään pienen kaipuun. Hän taisi kaivata veljeään. "Onko sinulla muita sisaruksia?" päädyin kysymään. Kamomillapisara käänsi kostuneet silmänsä minuun. "Veljeni Takiaispiikki on Myrskyklaanissa. Neljäs pentuetoverini Kortelampi kuoli joitakin vuodenaikoja sitten. Hän oli Myrskyklaanin parantaja. Olen päässyt hänen kuolemastaan jo yli. Oli meillä myös paljon muita sisaruksia, mutta valitettavasti hekin ovat siirtyneet metsästämään Tähtiklaanin maille", naaras kertoi. Muistin Tähtiklaanin olevan paikka, jossa kuolleet kissat asuivat. Emo oli kertonut siitä joskus ja Härmävirta virkisti muistiani pari päivää aiemmin. "Olen pahoillani", osasin vain sanoa kääntäessäni katseeni hopeanharmaisiin etukäpäliini. Yritin keksiä hetken ajan keskusteltavaa, kunnes keksin sen. "Onko sinulla itselläsi perhettä? Siis kumppania tai pentuja", kysyin naaraalta. Kamomillapisaran kasvoille ilmestyi yhä vain synkempi ilme. Olinko tehnyt virheen tätä kysyessäni? Tunsin voimakkaan tuulenvireen poskellani, yö oli kylmenemään päin. //Kamo? Joo hei sun ei tarvi lukee tätä iha kokonaa jos et jaksa XDDD

Kamomillapisara | 26.10.2018

Katsoin Usvaa synkällä ilmeellä. Oikeastaan en edes katsonut häntä, vaan olin uppoutunut osittain muistoihin. Nieleskelin ja yritin ryhdistäytyä parhaimpani mukaan. Läheisteni menettäminen oli satuttanut enemmän kuin mikään haava. Olin nykyään niin hauras, etten kestänyt varsinkaan Pitkävarjon mainitsemista. Olin kuitenkin luvannut itselleni ryhdistäytyä ja osittain olin onnistunutkin siinä. Pystyin jälleen nauttimaan elämästä, ellei kukaan sattunut manitsemaan menetettyjen läheisteni nimiä tai kyselemään heistä. Mutta eihän Usva voinut tätä tietää. "Minulla oli kumppani, Pitkävarjo, mutta hän on siirtynyt jo metsästämään Tähtiklaanin maille, kuten suurin osa pennuistammekin. Pennuista täällä Myrskyklaanissa on enää jäljellä vain Sääskitassu. Toki klaanissa on vielä jäljellä vähän sukulaisiani, mutta vain vähän. Olen joutunut kestämään liian monen läheisen menetyksen", kerroin erakolle ääni väristen. Pudistelin päätäni kuin karkottaakseni epämiellyttävät ajatukset ja katsahdin Usvaa kohden. Ja siinä minulla yksi sukulainen lisää. Ajatus lohdutti hiukan ja sain vilautettua naaraalle hymyn. Vilkaisin taivaalle ja tajusin, että Usvaa saattaisi jo pikkuhiljaa väsyttää. Olihan nyt jo myöhä ja jos erakkonaaras oli tosiaan joutunut matkan aikana taistelemaan Kuolonklaanin päällikköä vastaan, häntä varmastikin jo väsytti. Ja ehkä hänen olisi kuitenkin parasta näyttää haavaansa parantajalle ennen nukkumaan menoa. Olin jo aikeissa ehdottaa palaamista leiriin, mutten millään viitsinyt, Tässä minun edessäni oli Usvahännän sisaren pentu ja tilaisuus pitäisi käyttää parhain mahdollisin tavoin hyödyksi. Mistä sitä tietäisi kuinka pitkäksi aikaa hän aikoisi tänne asettua. "Aiotko jäädä Myrskyklaaniin pitkäksikin aikaa?" naukaisin kysyvään sävyyn. Myrskyklaanissa oli viime aikoina ollut hieman sekava tunnelma vierailijoiden takia ja nyt klaaniin saapui vielä lisää kissoja. Minulla ei ollut mitään heitä vastaan, mutta joillain kissoilla selvästikin oli. Mutta erakothan olivat yhtälailla kissoja kuten mekin, joten miksi vierailukäynnit olisivat pahitteeksi. // Usva? Anteeks ku kesti näi kauan :'D

Usva | 22.10.2018

"En tiedä, kuinka monta henkeä Raetähdellä on jäljellä, mutta meidän viemämme tuskin oli hänen viimeisensä. Hän herää hetken kuluttua uudelleen kuoltuaan, luultavasti on jo nyt herännyt", Härmävirta päätti puhevuoronsa ja alkoi tämän jälkeen tutkimaan haavojaan. Huomasin, että olin saanut haavan rintaani. Se ei ollut syvä, mutta muutama veripisara oli saanut hopeanharmaat rintakarvani punertaviksi. Huomasin Bloodyn hermostuneisuuden. Naaras katseli kaiken aikaa ympärilleen. Tajusin, että se johtui kai Tuuliklaanin reviiristä. Olimme luvanneet pysyvämme kaukana siitä, mutta nyt olimme saapuneet Tuuliklaanin reviirille. Kyykimme pensaikossa katseilta piilossa. Lehdet olivat kuitenkin jo pudonneet, joten lähemmäs tulevat kissat näkisivät meidät hetkessä. "Eli se Raetähti mikä lie voi tulla peräämme? Ja me jäimme tähän! Mehän kuolemme ihan hetkessä!" Isla naukui kovaan ääneen kauhistuneena. Nopeasti painoin hännänpääni naaraan suulle hiljentäen hänet. "Ole hiljaa, ellet tahdo tuuliklaanilaisten löytävän meitä. Jos Bloody tosiaan on huonoissa väleissä heidän kanssaan, emme halua tuuliklaanilaisten näkevän meitä", Härmävirta sihahti naaraskissalle. Isla hiljeni ja painoi päänsä alas. Hänen kehonsa tärisi pelosta. Kun olimme nuolleet haavamme puhtaiksi, jatkoimme matkaa. Härmävirta johdatti meitä kohti nelipuita. Hän kertoi paikan olevan laakso, jossa klaanit tapasivat täysikuun aikaan. Emme laskeutuisi laaksoon, vaan menisimme suoraan Myrskyklaanin reviirille, joka häämöttikin jo edessämme. Erotin korkealatvaisia puita melko kaukana meistä. Härmävirta kertoi siellä olevan Myrskyklaanin reviirin. Entinen varjoklaanilainen johdatti meidät Myrskyklaanin reviirille. "Minä en tahdo tulla enää yhteenkään klaaniin", Isla ilmoitti päättäväisesti. Hän oli pysynyt hiljaa koko matkan lähdettyämme pois Tuuliklaanin reviiriltä. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. "Bloody, voisitko sinä olla Islan kanssa? Härmävirta puhui jotain kaksijalkalasta. Menkää sinne, sieltä löytyy varmasti Islallekin ruokaa. Me käymme Myrskyklaanissa ja tulemme kertomaan sitten, miten meni", ehdotin ja katsoin kysyvästi vuorotellen jokaista kissaa joukossamme. Bloody kohautti lapojaan. "Tuskin olen toivottu vieras Myrskyklaanissakaan. Ihan sama", naaras vastasi murahtaen ikään kuin välinpitämättömästi ja vilkaisi Islaa, jonka kasvoille piirtyi pitkästä aikaa hento hymy. "Menette vain-", Härmävirta ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun Bloody keskeytti tämän: "Minä osaan kyllä." Härmävirta kohautti lapojaan ja jäi katselemaan, kuinka kaksi erakkoa kulkivat etäämmälle meistä. Jäimme nyt entisen varjoklaanilaisen kanssa kaksin. Minua jännitti hurjasti Myrskyklaaniin meneminen. "Missä kaikki myrskyklaanilaiset ovat? Minä haistan heidät, mutta ei täällä ketään näy", naukaisin maistellen ilmaa. Myrskyklaanilaisten ominaistuoksu oli täysin erilainen kuin tuuliklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten. Minusta tuntui, että Raetähden haju oli tarttunut turkkiini ikuisiksi ajoiksi. Se lemu oli kamala, en ikinä haluaisi olla kuolonklaanilainen. //Härmä? Sori jos hittasin Bloodyy xd

Haikarahuuto | 23.10.2018

Seuraavana päivänä haukottelin makeasti noustessani ylös. Minua ei ollut pistetty aamun partioihin eilisillan partion hoitamisen vuoksi, joten olin saanut nukkua pitkään. Pujottauduin ulos sotureiden pesästä Ohdakesydämen kanssa, joka oli ollut partiossani ja nukkunut myöskin lähemmäs auringonhuippua. Istahdimme alas ja suimme molemmat nukkumisen jäljiltä pörröisiä turkkejamme ojennukseen jutellen niitä näitä. "Haetaanko ruokaa? Aamun partiot ovat saaneet hyvin saalista", Ohdakesydän ehdotti saatuaan tummanharmaan raidallisen turkkinsa ojennukseen ja sammalhippuset pois ja nyökäytti päätään kohti tuoresaaliskasaa, jossa oli tuoreita hiiriä ja oravia. "Haetaan vain", minä naukaisin hyväntuulisesti ja seurasin toista kollia riistakasalle. Valikoin pienehkön, mutta mehevän oravan, sillä en ollut syönyt oravaa pitkään aikaan, ja astelin takaisin leirin seinustalle mukavaan pieneen aurinkoläikkään. Ohdakesydän tuli perässäni suussaan hiiri, ja asettui rinnalleni. Söimme hiljaisuuden vallitessa ja samalla Lehtiturkki pujahti esiin päällikön luota tullessaan ja vilkaisi meihin. "Pistää meidät partioon", Ohdakesydän kuiskasi heti, kun vaaleanruskea naaras lähti tulemaan meitä kohti. Varapäällikkö poikkesi tuoresaaliskasalla matkalla luoksemme ja poimi suuhunsa linnun. "Tai ehkä ei?" arvelin. "Hei, unikeot. Heräsitte viimein", Lehtiturkki naukaisi leppoisaan sävyyn laskettuaan kantamansa linnun maahan. "Saipahan kerrankin nukkua pitkään, kun sinä et ollut patistelemassa partioon", minä naukaisin rauhallisesti tarkkaillen varapäällikköä silmilläni. Naaras asettui lintunsa ääreen ja haukkasi siitä palan. "Saatte lähteä kohta partioon", hän virnisti nielaistuaan. "Minähän sanoin", Ohdakesydän hymähti. "Ei se haittaa, eipähän tarvitse nyhjöttää täällä", minä sanoin ja huitaisin kollia hännälläni. "Haikarahuuto, sinä voit vaikka taas johtaa partiota, jos se käy sinulle. Ota mukaasi kaksi muuta soturia, voit itse päättää ne", Lehtiturkki ohjeisti ja otti jälleen haukkauksen linnustaan. Minä nyökkäsin ja upotin hampaani oravaan, jonka vielä lämmin liha maistui hyvältä. "Sinä, Ohdakesydän, voit lähteä metsästyspartioon, jota Takiaispiikki johtaa. Hän etsiskeli sinua jossakin vaiheessa. Menette kaksijalkalan suunnalle", Lehtiturkki jatkoi. "Selvä", tummaharmaa kolli lausahti ja keskittyi sitten hiireensä. "Kokoanko siis rajapartion?" minä kysyin oravasuupalojen välistä. "Kyllä. Nelipuille ja Jokiklaanin rajaa", naaras naukaisi heilutellen tuuheaa häntäänsä. "Hyvä on", sanoin ja haukkasin viimeiset palaset oravasta suuhuni. Juttelimme kolmikossamme jonkin aikaa niitä näitä, kunnes Lehtiturkki käski meidän lähteä partioimaan. Ohdakekynsi lähti etsimään Takiaispiikkiä, ja minä pujahdin sotureiden pesään silmäillen siellä loikovia sotureita. "Hyasinttimyrsky, lähdepä seuraksi partioon, vai oletko jo jossain muussa?" ehdotin sinertävänharmaalle kollille. "En ole, voin lähteä ihan hyvin", hän naukaisi ja nousi makuusijaltaan. Peruutin ulos pesästä ja menin vähän matkan päässä jutustelevan soturikolmikon luokse. "Mahlaruusu? Lähdetkö partioon?" ehdotin yhdelle heistä. "Toki", naaras sukaisi turkkiaan ja nousi seisomaan. Keräsin kaksi mukaani valitsemaani soturia hännän heilautuksellä perääni ja pujottauduin heidän edellään ulos leiristä. Hyasinttimyrsky jutteli jotakin Mahlaruusun kanssa, mutta minä keskityin omiin ajatuksiini ja partion johtamiseen oikeaan suuntaan. "Näittekö te eilen partiossa havaintoja ketuista?" Mahlaruusu kysäisi hetken kuluttua minulta. "Ei siellä ollut enää kuin muutama laimea hajujälki siitä jo tapetusta. Se oli yksin", sanoin vilkaisten kaksikkoa lapani ylitse. "Sepä hyvä. Kettuja ja mäyriä ei kaipailla tänne reviirille", Mahlaruusu sanoi väläyttäen kynsiään esillä "Eikä muitakaan tunkeilijoita. En ihmettelisi, jos vaikka Kuolonklaani päättäisi vähitellen hankkia lisää reviiriä", Hyasinttimyrsky sanoi kohottaen leukaansa. "Tai sitten jokin erakkoporukka, joita vaeltelee siellä täällä", kolli lisäsi. "Eihän erakoista ole haittaa yleensä. Ne menevät vain ohitse. Rauhanomaisesti", Mahlaruusu sanoi kurtistaen kulmiaan. Muistin, että Mahlaruusu oli aikoinaan ollut erakko, ja hän ei tainnut sietää hirveästi turhaa valitusta erakoista. Hyasinttimyrsky taas oli varsin erakkovastainen ja halusi pitää klaanin puhtaana ilman ulkopuolisten verta. Hups, olin tainnut valita mukaani hiukan ristiriitaisen kissakaksikon. "No mutta..", Hyasinttimyrsky aloitti, mutta hänkin taisi tajuta tilanteen ja mumisi anteeksipyynnön Mahlaruusulle. "Ei se mitään", Mahlaruusu ei takertunut pikkuseikkoihin vaan läimäisi kevyesti hännällään Hyasinttimyrskyä, ja kaksikko jatkoi rauhallisesti jutteluaan. Lähestyimme vähitellen nelipuita, mutta minä pysäytin partion lähelle metsän laitaa, ennen kuin nelipuille laskeutuva laakso alkaisi. Kohotin kuonoani ja raotin leukojani ja yritin kuulostella tarkkaavaisesti tähyillen samalla ympäristöä. "Haistatteko jotakin erikoista?" kysäisin partiokumppaneiltani. Muutkin haistelivat ilmaa ja Hyasinttimyrsky sanoi hetken kuluttua hiljaa: "Erakoita." "Ihan oikeasti?" Mahlaruusu meinasi kimmastua ajatellessaan, että kolli halusi vain ajatella tunkeilijoiksi heti erakoita. "Hys", suhahdin heille ja pujottauduin eteenpäin metsän laitaan, painautuen erään puunrungon varjoon, saniaispöheikön taakse nähdäkseni reviirille saapuneet ulkopuoliset ilman, että he näkivät minua tai muita partioni kissoja. Meistä jonkin matkaa vasemmalla oli kaksi kissaa, jotka eivät selvästikään olleet myrskyklaanilaisia. Heidän hajunsa leijaili tuulen mukana luoksemme. Mukana oli erakoiden hajua, mutta yllättävä kyllä myös Kuolonklaanin tuoksua, heikko Tuuliklaanin tuoksahdus.. verta? Mistä kaksikko oli oikein tulossa? Hiukan nuoremman näköinen, vaalean siniharmaa naaras naukui juuri jotakin toiselle, hopeanharmaalle, raidalliselle naaraalle. Tämä vastasi jotakin samaan aikaan, kuin minä astuin esiin puiden seasta ja heilautin häntääni muulle partiolle seurata perässä. "Seis!" huusin kaksikolle. Askeleen toista edellä ollut, hopeanharmaa naaras käänsi salamannopeasti päänsä meitä kohti, ja toinen säpsähti lievästi tämän rinnalla. "Siinä sinulle myrskyklaanilaisia", kuulin hopeanharmaan mumahtavan sinisenharmaalle. "Olette Myrskyklaanin reviirillä", minä naukaisin kuuluvalla äänellä ja astelin kohti kaksikkoa. "Tiedämme kyllä. Tulemma rauhanomaisin aikein. Meillä on asiaa Myrskyklaaniin", hopeanharmaa naaras sanoi painaen kevyesti päätään alaspäin, kuin viestiäkseen, että oli meidän valtamme alla. Päästyäni heidän luokseen analysoin heidän hajujaan vähän tarkemmin. Kyllä, erakoita he olivat, mutta molempien turkissa oli aika vahva Kuolonklaanin haju ja vivahteena kevyt Tuuliklaanin haju. Lisäksi molempien turkissa oli hiukan verta, josta veren tuoksu aiheutui. Siristin silmiäni puhuneelle naaraalle, sillä hänen tuoksujensa seassa, aivan pohjimmaisena, oli Varjoklaanin tuoksua. "Sinä olet entinen varjoklaanilainen", lausahdin hänelle. Naaraan vihreissä silmissä ei ollut yllättynyt katse, hän vain nyökäytti jäykästi päätään. "Niin olen, mutta kuten tajuat, en ole enää varjoklaanilainen enkä ole pitkään aikaan ollutkaan", hän naukui. "Hän on.. Härmäjotakin", Hyasinttimyrsky naukaisi takaani yhtäkkiä, ilmeisesti tunnistettuaan naaraan. Vilkaisin kollia, joka katseli kylmästi erakkokaksikkoa. Heilautin hänelle häntääni merkiksi pysyä hiljaa. Hopeanharmaa erakko avasi suunsa. "Ei Härmäjotakin, vaan Härmävirta", hän huokaisi hiljaa. "Selvä, Härmävirta. Entäs kuka tämä toinen on?" minä mau'uin. "Tietääkseni kukaan teistä ei ole Myrskyklaanin päällikkö, jolle meidän asiamme ensisijaisesti kuuluisivat. Ettekö voi johdattaa meitä leiriin, jolloin asiat selviäisivät?" Härmävirta sanoi rauhalliseen sävyyn, silmäillen minua kuitenkin suhteellisen viileästi. "Entä jos ette pääse leiriin saakka?" Hyasinttimyrsky kuiskasi takaani. "Suu kiinni, Hyasinttimyrsky", minä ärähdin. "Haikarahuuto, meillä on klaanissa jo vierailijoita. Kohta meillä on klaani täynnä erakoita", kolli yritti. Mulkaisin häntä niin pahasti, että hän sulki suunsa ja perääntyi tympääntyneenä askeleen. Mahlaruusukin vilkuili Hyasinttimyrskyä lähes yhtä pahasti ja naukaisi sitten varovasti: "Voisimme kai me viedä heidät leiriin? Voivat kertoa Saniaistähdelle asiansa, mikä se sitten liekin?" "Vasta sitten, kun he ovat kertoneet, miksi he haisevat Kuolonklaanilta, Tuuliklaanilta.. ja vereltä?" minä lausahdin kohottaen kulmiani. Tähän mennessä hiljaa ollut naaras katsahti Härmävirtaa, joka puolestaan katseli Hyasinttimyrskyä mietteliäästi. Sitten Härmävirta avasi suunsa: "Tulimme Kuolonklaanin ja Tuuliklaanin reviirien läpi, Korkokiviltä. Jouduimme.. selkkaukseen Kuolonklaanin reviirillä, joten siksi saimme vähän haavereita", hän lausui. "Pääsitte pakoon noin vähillä haavoilla?" Mahlaruusu epäili takaani tutkittuaan naaraiden turkkeja. Molemmilla oli joitakin haavoja, mutta ne eivät näyttäneet kovin pahoilta. "Raetähtikään ei pärjää kovin helposti neljälle kissalle", Härmävirta sanoi pehmeästi ja kallisti päätään hiukan. "Raetähti? Häneenkö te törmäsitte?" Hyasinttimyrsky ei onnistunut pitämään suutaan kiinni. Härmävirta nyökkäsi. "Ai hänkö sitten tappoi teistä kaksi vai missä loput kaksi mainitsemasti neljästä ovat?" minä kysyin siristäen silmiäni epäilevästi. Edessämme oli selvästi varsin erikoinen kissakaksikko. He olivat törmänneet Raetähteen ja selvinneet? No, toisaalta yksi kissa, oli se sitten päällikkö tai ei, pärjää harvoin neljää muuta kissa vastaan. Olivatkohan he saaneet vietyä Raetähdeltä yhtään henkeä? En kuitenkaan päätynyt kysymään sitä, vaan odotin vastausta aiempaan kysymykseeni. Raetähtiasiaan voitaisiin palata myöhemmin. "He menevät pois klaanien reviireiltä.. heillä ei ole asiaa Myrskyklaaniin. Teidän ei tarvitse huolehtia heistä", Härmävirta sanoi kohottaen leukaansa. "Hyvä on", sanoin hitaasti miettien tarkoin tilannetta. "Vielä viimeinen kysymys - mitä asiaa teillä tarkalleen ottaen on Myrskyklaaniin?" "Etsimme eräitä kissoja, ja tahtoisimme selvittää, ovatko he Myrskyklaanissa", Härmävirta lausui. Kohotin kulmiani yllättyneenä. Ei siis välttämättä mitään liittymisaikeita, kuten Hyasinttimyrsky heti epäili. Vilkaisin partioni muita jäseniä. Mahlaruusu katseli minuun odottaen päätöstäni, Hyasinttimyrsky toivoen, että käskisin naaraat pois. Se ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä naaraat eivät vaikuttaneet loppujen lopuksi kovin epäilyttäviltä. "Mennään. Viemme teidät Saniaistähden puheille", minä naukaisin kääntyen takaisin erakkokaksikkoa kohti. Härmävirta nyökäytti päätään ikään kuin kiittääkseen. Minä käännyin ympäri ja otin porukan johdon. "Mahlaruusu, pidä sinä perää. Hyasinttimyrsky, merkitsisitkö nopeasti rajaa tästä kohti ja ota meidät sitten kiinni. Pitää lähettää joku toinen partio viimeistelemään rajan merkitseminen", naukaisin partioni kissoille. Hyasinttimyrsky katosi rajaa kohti ja Mahlaruusu jättäytyi Härmävirran ja toiseen, vielä nimettömäksi jääneen naaraan perään. //Jatkan Härmällä tätä

Härmävirta | 23.10.2018

Saavuimme Myrskyklaanin rajalle ja johdatin lähestulkoon empimättä joukkion rajan ylitse. Ennen Myrskyklaanin tuoksu oli ollut minulle oikeastaan vastenmielinen, olivathan Myrskyklaanin ja Varjoklaanin välit aivan yhtä ärtyneet kuin klaanien välit yleensäkin olivat. Nyt haju kuitenkin tuntui jotenkin normaalimmalta, ja jopa paremmalta kuin Kuolonklaanin löyhkä. Ylitettyämme rajan Isla keskeytti matkantekomme kieltäytymällä saapumasta enää yhteenkään klaaniin. Minä katsahdin Islaa kyllästyneesti, mutta en sanonut mitään. Oli Islan oma asia, haluaisiko hän jäädä siihen ruikuttamaan vai lähteä jonnekin. Usva kuitenkin keksi ratkaisun ja sai Bloodyn lähtemään Islan mukana kaksijalkalaan. Olisin opastanut kaksikon oikeaan suuntaan, mutta Bloody vakuutti tietävänsä tien. Toivoin, että he pääsisivät rauhaomaisesti ja nopeasti pois klaanien reviireiltä. Katselin kaksikon perään hetken ja jatkoin sitten matkaa peremmälle reviirille. Usva seurasi minua ja mietti, missä kaikki myrskyklaanilaiset olivat. Heidän tuoksunsa leijui ilmassa niin vahvana, että Usvakin oli huomannut sen helposti. "En tiedä. Heillä kai ei ole partioita juuri nyt liikkeellä", minä naukaisin mietteliäästi. Mutta samassa hiukan vasemmalta meistä katsottuna astui esiin kookas, oranssivalkea kolli, joka huusi: "Seis!" "Siinä sinulle myrskyklaanilaisia", mumahdin Usvalle hiljaa sarkastiseen sävyyn. "Olette Myrskyklaanin reviirillä", esiin ensimmäisenä astunut kolli jatkoi lähestyessään meitä. Häntä seurasivat musta naaras ja sinertävänharmaa kolli, jotka katselivat meitä tarkkaavaisesti, kolli jotenkin vihamieliseen sävyyn. "Tiedämme kyllä. Tulemme rauhanomaisin aikein. Meillä on asiaa Myrskyklaaniin", sanoin painaen päätäni kevyesti alaspäin, jotten näyttäisi niin hyökkäävältä. Partiota johtava kolli pääsi meidän luoksemme ja haisteli ilmaa. Ja aivan kuten arvasin, klaanikissan tarkka hajuaisti kertoi tälle minun olevan entinen varjoklaanilainen. Kuinka kauan sellaisen hajun lähteminen oikeastaan kesti, jos se vieläkin kerran lemusi minusta? Vaikka olin ollut kauan erakko, ja seikkaillut vielä Kuolonklaanin ja Tuuliklaanienkin reviireillä? Myönsin kollille olevani alunperin Varjoklaanista. Partion toinen kolli muisti yllättäen jopa nimeni, joka oli sinänsä aika hyvin muistettu. Tai no, ei hän koko nimeä muistanut, mutta Härmän kuitenkin. Korjasin nimeni Härmävirraksi Härmäjostakin, ja oranssivalkoinen kolli kysyi Usvan nimeä. "Tietääkseni kukaan teistä ei ole Myrskyklaanin päällikkö, jolle meidän asiamme ensisijaisesti kuuluisivat. Ettekö voi johdattaa meitä leiriin, jolloin asiat selviäisivät?" minä käänsin keskutelun suuntaan. Siniharmaa kolli taaempana yritti uhkailla meitä sillä, ettemme pääsisi leiriin saakka, mutta oranssivalkea kolli käski tämän olla hiljaa. Hyasinttimyrskyksi kolli yritti vielä jotakin perustellen meidän häätämistämme sillä, että klaanissa oli jo vierailijoita. Keitähän siellä mahtoi olla, minä mietin. Hyasinttimyrsky kutsui oranssivalkeaa kollia Haikarahuudoksi, joten sain samalla toisenkin nimen selville. Haikarahuuto mulkaisi toisen kollin hiljaiseksi. Partion ainoa naaras ehdotti meidän viemistämme leiriin, kerrankin joku järkevä oli siis paikalla. "Vasta sitten, kun he ovat kertoneet, miksi he haisevat Kuolonklaanilta, Tuuliklaanilta.. ja vereltä?" Haikarahuuto kohotti meille kulmiaan. Minun oli pakko selittää kolmikolle, mistä olimme tulleet. Päädyin kertomaan jopa siitä, että olimme törmänneet itse Raetähteen. Lähestulkoon vahingossa paljastin myös sen, että meitä oli ollut alunperin neljä, ja aivan kuten arvelinkin, minun piti vielä selittää, missä kaksi muuta joukkiostamme sitten olivat. Haikarahuuto katseli minua mietteliäästi kuin arvellen, pitäisikö hänen uskoa minua vai ei. Onnekseni hän ei tarttunut asiaan sen kummemmin, ainakaan vielä. Luultavasti asiaan kuitenkin palattaisiin myöhemmin. "Vielä viimeinen kysymys - mitä asiaa teillä tarkalleen ottaen on Myrskyklaaniin?" Haikarahuuto kysyi. "Etsimme eräitä kissoja, ja tahtoisimme selvittää, ovatko he Myrskyklaanissa", lausuin vilkaisten Usvaa sivusilmällä. Haikarahuuto katsahti minuun hiukan yllättyneen oloisesti ja vilkaisi sitten partionsa muita jäseniä. Sitten hän vihdoin ja viimein antoi meille luvan päästä leiriin. Hän jakeli ohjeitaan partiolleen ja lähti sitten johdattamaan meitä perässään metsään. Aluskasvillisuus oli tiheää, mutta erakkona ollessani olin jonkin verran tottunut sellaiseen maastoon. Jouduin kuitenkin tarkkailemaan askeliani normaalia enemmän. Usvakin tuntui kompastuvan muutaman kerran samalla tavalla kuin minä. Haikarahuuto edelläni kulki täysin ilman ongelmia astellen pehmeästi ja nopeasti. Meillä meni jonkin aikaa päästä Myrskyklaanin leiriin. Se oli pensaista muodostuva kokonaisuus, josta pujahdimme lyhyen tunnelin lävitse leirin aukiolle. Näin useita minulle klaanivuosistani tuttuja kissoja, ja jokainen katseli meitä pistävästi, miettien, mitä kaksi erakko tekivät leirissä. Myös klaanin uudemmat kissat, joita en tiennyt, katselivat meitä tarkkaavaisesti. Hyasinttimyrsky oli ottanut meidät jossakin vaiheessa kiinni ja kiilasi ohitsemme mennen jonkin soturiporukan luokse, kaiketi juoruilemaan meitä vastaan. Hän oli selvästi hyvin erakkovastainen kissa. Vilkaisin Usvaa. Hän oli nyt ensimmäistä kertaa missään klaanissa, ja en tiennyt, mitä hän ajatteli suuresta kissamäärästä. Minustakin tuntui hiukan oudolta olla pitkästä aikaa jossakin klaanissa, varsinkin, kun kyseessä ei ollut alkuperäinen kotiklaanini. "Käyn ilmoittamassa Saniaistähdelle teistä, odottakaa tässä", Haikarahuuto sanoi meille. Nyökkäsin hänelle ja istahdin lähelle leirin suuaukkoa. Klaanin kissat supisivat meistä ja kuulin useita kuiskauksia siitä, oliko klaaniin tulossa lisää erakkovierailijoita. Mielenkiintoni heräsi, olisin tahtonut tietää, keitä muita klaanissa oli vierailemassa. //Usva?

Raetähti | 18.10.2018

Pysyin tyynenä katsellessani kissajoukkoa edessäni. He eivät tehneet elettäkään lähteäkseen ehjin nahoin Kuolonklaanin reviiriltä, joten pakko kai tässä oli tuhria ennen lähtöä suittu turkki noiden takia. Katsoin raidallista hopeanharmaata naarasta, joka oli joukon kärjessä ja joka oli ainoana uskaltautunut puhumaan minulle. Hänessä lemusi varjoklaanilaisille ominainen löyhkä - ja vähän muutakin. Ilmeisesti tuo kissa ei ollut viettänyt hetkeen aikaa klaanissaan, oliko naaras sitten lähtenyt itse tai karkotettu, kuka tietää. Hänen menneisyytensä minua ei kiinnostanut, Varjoklaani hänessä joka tapauksessa löyhkäsi. Yritin muistella hänen nimeään kokoontumisista. Mieleeni tuli vain Härmäjoku. Mahtoiko kissa olla sitten Härmävirta tai joku vastaava, en muistanut kunnolla. Tarkastelin kissan ruumiinrakennetta. Naaras oli solakka ja melko pienikokoinen, minä olin ainakin häntä huomattavasti isompi sekä painavempi. Voimassa voittaisin hänet siis helposti, mutta ketteryydessä uskoin häviäväni. Tai kukapa tietää oliko naaras alkuunkaan ketterä vai näyttikö hän vain siltä. Härmävirta - jos siis muistin tuon löyhkäävän kissan nimen oikein - taisi olla joukosta ainoa, joka oli saanut koulutusta. Toiset kissat hänen takanaan eivät olleet tainnut koskaan edes klaanikissaa nähdäkään, ellei Härmävirtaa nyt otettu laskuihin mukaan. Ainut haaste tässä joukossa oli sen suuri lukumäärä ja Härmävirta. Minä olin erittäin hyvä taistelija ja yksin kohdatessani jonkun noista kissoista olisin silponut hänet nopeasti palasiksi, mutta heitä oli kuitenkin neljä ja minua vain yksi. Tässä olisi siis myös riskinsä. Siirsin katseeni hopeanharmaasta naaraskissasta toiseen naaraaseen. Tämä kissa - mitä ilmeisemmin erakko - omasi siniharmaan turkin. Ruumiinrakenteeltaan naaras oli siro ja pienikokoinen, kuten Härmävirtakin. Ajattelin myös, että tämä naaras keskittyisi enemmänkin kettyryyteen kuin voimaan, mikäli kissa osasi edes heiluttaa tassuaan. Saattoihan toki olla, että Härmävirta olisi opettanut uusille kavereilleen jotain varjoklaanilaisten taisteluliikkeitä, kukapa tietää. Näytti kuitenkin siltä, ettei tämä naaras paljoa osannut. Kävin katseellani läpi myös mustavalkoisen naaraan, joka oli myös pienikokoinen. Eipä tässä porukassa kookasta kissaa näkynytkään. En uskonut tämänkään erakon osaavan kovin hyvin käyttää käpäliään taistelemiseen. Vilkaistessani joukon hännillä olevaan naaraaseen mieleni olisi tehnyt räjähtää nauruun. Mitä tuo kissa teki näiden kolmen mukana? Nämä kolme kissaa edes näyttivät siltä, että pystyisivät taistelemaan vastaan, mutta tuo naaras luikkisi heti ensimmäisenä häntä koipien välissä pakoon. Punertavan oranssi naaras näytti kaiken lisäksi olevan peloissaan, senkin huomasi melko selvästi. Katselin arvioiden vielä jokaista kissaa edessäni. He eivät tulisi olemaan minulle vaikea vastus. "Selvä, jos kerran vaaditte", lausahdin tyynesti ja lähdin hitaasti kiertämään kehää nelikon ympärillä. Päästäkseni oikeanlaiseen tunnelmaan pörhistin turkkiani, jotta näyttäisin entistäkin isommalta. Katsoin jokaista kissaa vuoron perään silmiin. Olin valmis. Olin valmis vastaanottamaan hyökkäyksen. Valmis hyökkäämään jonkun kimppuun. Valmis kaikkeen. Vaikka taivaalta tippuisi kissa niskaani, olisin valmis siihen. Paljastin hampaani ja siristelin silmiäni katsellessani nelikkoa. Kyllä minä heille pärjäisin. Kyllä he tämän jälkeen oppisivat, ettei Kuolonklaanin reviirille noin vain kuljettu ilman seurauksia. //Usva? Härmä? Bloody? Ei kannata välittää, jos ilmenee jotai tosi sekavia kohtia: oon kirjottanu tätä pikku pätkissä koko illan ajan ja oon jo aika väsyny, joten xD mutta menkööt, oli sekava tai ei. // 429 sanaa

Usva | 19.10.2018

Katseeni kohtasi Raetähden meripihkaiset silmät, kun hän käänsi katseensa minuun. Hän kiersi läpi jokaisen joukkomme jäsenen. Isla oli siirtynyt taaksemme peloissaan Härmävirran käskystä. Härmävirta katsoi Kuolonklaanin hurjaa päällikköä suoraan silmiin. Kollin olemus sai karvani nousemaan pystyyn. Yllättäen Bloody aloitti taistelun. Hän syöksyi viereltäni kohti harmaata kollikissaa. Naaras upotti hampaansa Raetähden kaulan vasemmalle puolelle, mutta pienellä liikkeellä kuolonklaanilainen heitti erakon irti itsestään. Sitten tuli Härmävirran vuoro. Naaras syöksyi kohti kollia, joka yritti suoraan edellisestä liikkeestään saada naaraskissan kiinni. Raetähden hampaat halkoivat ilmaa, kun Härmävirta nopeasti kiersi päällikön ympäri. Hopeanharmaa kissa loikkasi sen selkään. Epäröiden painelin käpälilläni maata. Raetähti oli runsaasti meitä kaikkia suurempi, mutta määrä oli meidän puolellamme. Vilkaisin Islaa, joka oli kääntänyt selkänsä kaikelle tälle ja tärisi kovasti takanani. Minun täytyi auttaa Bloodya ja Härmävirtaa, jos tahdoimme päästää Myrskyklaaniin. Bloody loikkasi taas Raetähden kimppuun, kun kolli keskittyi Härmävirtaan. Isku osui samaan kohtaan kuin aiemmin. Raetähti sihahti ja heittäytyi selälleen. Hopeanharmaa naaras loikkasi juuri ajoissa pois kissan kimpusta, mutta Bloody ei ehtinyt ajallaan ja kaatui maahan. Hän kuitenkin vältti päällikön alle puristumisen. Syöksyin kohti kollia nähdessäni tilaisuuteni ja loikkasin juuri tuon paljaaseen vatsaan, jota kolli ei ollut tajunnut suojata jaloillaan ajatellessaan kai, että minä ja Isla emme taistele. Kolli ulvaisi, kun upotin hampaani ja kynteni tuon pehmeään vatsaan. Päällikkö työnsi minut nopeasti etukäpälällään pois päältään iskemällä sen rintaani. Härmävirta ja Bloody hyökkäsivät kollin kimppuun ennen kuin se ehti nousta. Tömähdin selälleni maahan ja irvistin kivusta. Tunsin painemaista kipua rinnassani ja huomasin keuhkojeni tyhjenneen. Hengitin hetken aikaa rauhallisesti maassa, kunnes pystyin nousemaan taas. Nuolaisin rintaani, johon oli tullut pieni haava, mutta se ei vuotanut paljoakaan. Härmävirta oli upottanut hampaansa Raetähden kaulaan ja Bloody härnäsi tuota näykkien kollin takajalkoja ja väistellen sulavasti hänen potkujaan. Kävelin ripeästi kolmikon luokse ja autoin Bloodyä Raetähden ärsyttämisessä, jotta Härmävirta saisi kunnon otteen päällikön kaulasta. Raetähti kirosi kovaan ääneen maatessaan maassa, mutta emme välittäneet. Upotin hampaani kollin etujalkaan, joka sai sen ulvaisemaan kivusta. //Rae, Härmä tai Bloody? hhh kamalan tönkkö ja en tuntuu et noi erakot o iha liia voimakkait täs xddd sori jos hittasin jotain jatkakaa vaa :DD // 315 sanaa

Härmävirta | 19.10.2018

Odotettu taistelumme Raetähteä vastaan oli alkanut Bloodyn toimesta, ja olin liittynyt taisteluun, samoin Usva. En tiennyt Usvan taistelukoulutusta, oliko hänellä sellaista ollenkaan, mutta ainakin hän yritti, toisin kuin Isla, joka pyöri kauempana katsellen meitä kauhistuneena, tietämättä mitä tehdä. Nuori naaras ei välillä kestänyt katsoa, vaan kääntyi pois päin pelosta täristen, mitä nyt taistelussa kerkesin sivusilmällä nähdä. hänen reaktioitaan. Raetähti oli voimakas ja hyvä taistelija, mutta hänkään ei oikein pärjännyt kolmea kissaa vastaan. Hän oli keskittynyt Bloodyyn, ja minä olin kerennyt iskemään hampaani kollin kurkkuun. Kaksi muuta naarasta kieppuivat kollin ympärillä. Tilanne vaikutti epäilyttävän voitokkaalta meille, jos saisin puristettua hampaani paremmin kollin kurkkuun, hän voisi.. kuolla. En ollut koskaan tappanut kissaa, mutta hampaat Raetähden kurkun ympärillä minusta tuntui, ettei se olisi edes vaikeaa. Raetähti ansaitsikin menettää henkiään. Ennen kuin kerkesin edistää taistelua, Raetähti ponnisti voimiaan ja paiskasi minut irti itsestään. Tömähdin maahan ja kierähdin muutaman kerran ympäri heiton voimasta, ennen kuin sain ponnistettua jaloilleni. Raetähti hätisteli Usvaa kauemmas itsestään ja yritti töniä Bloodya irti, mustavalkoisen naaraan hampaat olivat porautuneet kollin takajalkaan. Minä otin vauhtia ja syöksyin takaisin taisteluun, mutta Raetähti näki minut ja iski kynsillään minua kohti. En kerennyt väistää kunnolla, vaan hänen kyntensä viilsivät haavan lapaani. Ärähdin kivusta perääntyen hiukan. Raetähti vaikutti pitävän minua suurimpana uhkanaan, sillä hän tuntui pitävän toisen meripihkaisen silmänsä koko ajan minussa. Usva hyppäsi takaisin taisteluun ponnistaen hiukan epävarmasti kollin selkään, iskien hampaansa tämän korvaan. Se oli minun odottamani tilaisuus, sillä Raetähti yritti saada Usvan alas ja samaan aikaan veti päätään refleksinä ylöspäin, kun Usva satutti hänen korviaan. Kollin kaula avautui eteeni ja minä syöksyin siihen voimalla hampaillani kiinni. Raetähden veren haju ja maku tulvivat ympärilleni ja Raetähti ulvahti tukahtuneesti. Tajusin, että hampaani olivat osuneet oikeaan kohtaan ja estin kollia hengittämästä kunnolla. Raetähti karkotti Bloodyn luotaan potkulla, joka tällä kertaa osui maaliinsa ja sai aikaan jonkinlaisia vahinkoja mustavalkoisen naaraan pyörähtäessä taaksepäin iskun voimasta, ja sitten kolli huitaisi minua kylkeen. Puristin hampaillani kollin kurkkua yrittäen olla välittämättä kivusta. Usva häiritsi Raetähteä parhaansa mukaan ja irvistävä Bloodykin palasi taisteluun. Raetähti keskittyi kuitenkin saamaan minut irti, ja hän onnistuikin, koska en jaksanut roikkua ympäriinsä pyörivässä kollissa enää, ja hän osui minuun uudelleen kynsillään. Kierin kauemmas ja tutkin nopeasti vammojani. Kaksi viiltoa kyljessä, yksi lavassa, kaikki vuotivat jonkin verran. Raetähti ja kaksi muuta naarasta kiertelivät toisiaan, sillä hetkellä kukaan ei ollut toistensa kimpussa. Valmistauduin liittymään taisteluun. Jos saisin vielä kerran iskettyä hampaani Raetähden kaulaan, tällä kertaa ne uppoaisivat vanhoihin haavoihin ja pääsisin syvemmälle, luultavasti vieden Raetähdeltä yhden hengen. Se olisi meidän tilaisuutemme paeta. //Rae? Usva? Bloody? //413 sanaa

Raetähti | 19.10.2018

Yritin keskittyä hengittämiseen parhaimpani mukaan. Nuo hiirenaivoiset ketunläjät! Keskityin haukkomaan henkeä. Se ketunläjä! Härmävirta! Upottaa hampaansa nyt päällikön kaulaan! Voimani hupenivat kissojen hätistelyssä kimpustani. Päätin yrittää peloitella noita hiirenaivoja. Ehkä se saisi heidät hätkähtämään. Tai sitten ei. En tiennyt mitä nuo olivat koneneet, mutten välittänyt. Ihan sama mistä he tulivat, he ansaitsivat surmansa. En kestänyt enää nähdä kuinka he pyörivät ympärilläni jakelemassa iskuja. Olin aliarvioinut kaksi kissaa väärin. Vaikka he olivatkin erakoita, heillä oli liikkeitä hallussa. Mutta miten ihmeessä? Eivät heidän liikkeensä voineet olla kuolonklaanilaisten tasolla. Mutta heitä oli kolme, jotka taistelivat minua vastaan. Ja minä olin yksin. Tilanne oli kaikin puolin epäreilu minua kohtaan. Olisinpa ottanut vaikka isäni mukaan tälle pienelle saalistisreissulle, etten olisi joutunut kohtaamaan porukkaa yksin. Mutta pääasia, että joku kohtasi heidät. Kuolonklaanin reviirille kun ei noin vain ilman seurauskia tassuteltu. Oli Härmävirralla otsaa johdattaa joukkoaan reviirini läpi! "Teidättekö mitä?" puuskahdin hengästyneenä ja väsyneenä käheällä äänellä. "Tiedättekö mitä? Te ette pääse minua pakoon koskaan." Ihmettelin itsekin sitä, millaiselta ääneni kuulosti. Vaikka se olikin käheä, se oli täynnä kostonhalua sekä murhanhimoa. Vaikka olin tarkoittanut sanani vain pelokkeeksi, en totuudeksi. En ollut kissa, joka eli ainaisessa kostonhalussa. Mutten halunnut jättää kissoja ilman seurauksiakaan. Jos en tästä selviäisi, heidän tulisi olla varuillaan. Sillä seuraavan kerran kohdatessamme tappaisin heidät joka ikisen! Sain uutta energiaa, kun onnistuin potkaisemaan jotakuta ja lennättämään hänet pois luotani. En kiinnittänyt huomiota siihen kuka siinä oli ollut, muttei sillä tässä tilanteessa ollut väliä. "Te olette kyllä tyhmimmät... kissat, jotka olen koskaan tavannut. Härmävirtakin entisenä klaanilaisena... ei tajua sitä, että olen päällikkö! Vaikka saisittekin minut nyt tapettua, ette pääsisi vihaani pakoon. Palaisin takaisin maan pinnalle uusissa voimissa ja tulisin kostamaan. Kostaisin teille kaikille... yksitellen", sähisin ja käytin vähän liiankin paljon voimia puhumiseen. Ainakin se yksi pelokas hiirenaivo näytti järkyttyvän. Ehkä sitä tämä kaikki pelotti kaikista eniten. Voimani olivat vähissä. Tiesin, etten jaksaisi enää kauaa. Käytin viimeiset voiman rippeeni ja riuhdoin itseni kissojen otteista irti potkien ja kynsien joka suuntaan. Rynnistin taka-alalla pysyneen pelokkaan kissan luokse ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Ainakin tappaisin hänet, jos en muita. Naaras jäi alleni ja olin iskemässä hampaitani tuon kaulaan, kunnes ne mokomat tulivat väliin. Kävivät kimppuuni yhä vaarallisempina ja jakelivat iskuja sieltä ja täältä. En erottanut kissoja enää. En yksinkertaisesti erottanut muuta kuin väriläikkiä puolin ja toisin. Tunsin jonkun hampaat kaulassani. Mutta silmissäni sumeni. "Te tulette... niin... katumaan tätä", sihisin vielä ennen kuin vaivuin pimeyteen. //Usva? Härmä? Bloody? Joo laatu taas on mitä on mut joo ei varmaa haittaa mitää xD

Härmävirta | 20.10.2018

Raetähti alkoi olla hyvin väsynyt ja hän käytti voimiaan meidän sanalliseen uhkailuumme. Hän potkaisi itsensä meistä irti ja viilsi minua melkein kasvoihin kynsillään rynnistäen yhtäkkiä Islaa kohti. Minä syöksyin hänen peräänsä, mutta Usva oli minuakin nopeampi. Raetähti iski kyntensä Islaan, joka kiljahti pelästyneenä jäädessään kollin alle. Usva iskeytyi kuitenkin saman tien hampaillaan kolliin horjuttaen tämän tasapainoa. Minä viilsin kynsilläni kollin lapaa ja tämä joutui päästämään irti Islasta. Nuori naaras räpiköi pakoon Raetähden luota. Päällikön voimat ehtyivät, sillä hän huitoi voimattomasti meitä kohti. Bloodykin oli palannut taisteluun. Raetähti horjui käpälillään, ja minä kiepahdin hänen kaulansa luo. Nyt oli aika lopettaa tämä typeryys. Iskin hampaani Raetähden kaulaan samalla kun muut jakelivat kollille iskuja muualta. Raetähti iski voimattomasti käpälällään minua kylkeen ja sähähdin kivusta, mutta se oli päällikön viimeinen isku. "Te tulette... niin... katumaan tätä", hän sihahti ja sitten Raetähden silmät kiepahtivat nurin ja hän valahti hervottomaksi hampaissani. Irrotin otteeni saman tien ja loikkasin kauemmas. "Nyt äkkiä pakoon!" sähähdin muille. "Hän herää kohta, hän on päällikkö, eikä kuole noin vain. Äkkiä, tulkaa", ärähdin muille ja lähdin saman tien juoksemaan pois päin Raetähden ruumiista. Isla vilkaisi muita ja päätti, että oli parasta seurata minua ja paeta. Hän säntäsi perääni hiukan horjuen, ja Usva ja Bloodykin taisivat tajuta, ettemme ilmeisesti ollutkaan tappaneet Raetähteä. Hyvä on, olimme me luultavasti kerran, mutta se ei riittäisi. Minun täytyisi selittää heille, että klaanien päälliköt saivat yhdeksän henkeä noustessaan päälliköiksi, jonka takia heitä ei noin vain tapettaisi. Sen aika ei ollut kuitenkaan nyt, meidän piti päästä pois Kuolonklaanin reviiriltä ja vähän äkkiä. Haistelin epätoivoisena ilmaa, toivoen, ettei muita Kuolonklaanilaisia olisi liikkeellä. Tuuli toi mukanaan Tuuliklaanin rajamerkkien tuoksua, ja suuntasin päätä pahkaa niitä kohti. En tiedä, kunnioittaisiko Raetähti klaanien rajoja, jos hän lähtisi peräämme, joten meidän pitäisi päästä hiukan syvemmälle Tuuliklaanin reviirille. Emme olisi kylläkään turvassa sielläkään, meitä voitaisiin pitää uhkana Tuuliklaanissa. Olimme oikeastaan epäilyttäviä joka klaanissa, eli emme olisi turvassa ennen kuin olisimme pois klaanien reviireiltä. Ei ollut varmaa, miten Myrskyklaanikaan suhtautuisi meihin. Haistoin vahvat Tuuliklaanin rajamerkit ja juoksin niiden läpi vilkaisten lapani yli taakse. Muut olivat kannoillani. Nyt pitäisi vain löytää jokin suoja hetkeksi ja tarkistaa vammat. Hiljensin vauhtia ja vilkuilin kissajoukkiomme taakse. Jokohan Raetähti oli herännyt? Maistoin suussani vieläkin hänen makunsa ja sylkäisin turhautuneena maahan. "Olemme Tuuliklaanin reviirillä, en tiedä huomasitteko hajumerkkejä", sanoin väsyneesti. "Meidän täytyy mennä hiukan pidemmälle, en tiedä, lähteekö Raetähti herättyään peräämme", naukaisin. "Hän ei ehkä kunnioita rajoja", lisäsin hiljaa ja huitaisin muut hännänheilautuksella perääni. "Pitäkää silmällä ympäristöä, on aika myöhä, joten tuskin tuuliklaanilaisia on paljon liikkeellä, mutta pitää olla silti valppaana", sanoin hetken kuluttua johdattaessani muita oikeaksi arvioimaani suuntaan. Meidän pitäisi löytää tiemme jonkin ajan päästä nelipuille ja sitä kautta Myrskyklaanin reviirille, mutta en uskaltanut mennä nelipuille vielä - ne olivat Kuolonklaanin hallussa. Haistelin ilmaa, mutta onnekseni en havainnut Tuuliklaanin partioiden hajua. "Mitä tarkoitat sillä, että Raetähti lähtisi peräämme? Hänhän kuoli", Isla piipitti yhtäkkiä hetken kuluttua. En vastannut naaraalle hetkeen, vaan johdatin joukkion matalien pensaiden luokse ja istahdin alas. "Levätään tässä hetki", sanoin vilkuillen ympärillemme. "Raetähti, eivätkä muutkaan päälliköt kuole.. niin helposti. He saavat yhdeksän henkeä tullessaan päälliköiksi", naukaisin. "Se tarkoittaa, että heidät pitäisi tappaa yhdeksän kertaa, että he kuolevat", jatkoin. "En tiedä, kuinka monta henkeä Raetähdellä on jäljellä, mutta meidän viemämme tuskin oli hänen viimeisensä. Hän herää hetken kuluttua uudelleen kuoltuaan, luultavasti on jo nyt herännyt", lisäsin ja aloin tutkia kylkieni ja lapani haavoja. //Usva? Bloody?