Maya

Sarajuova 6.10.2018

Kaikki oli tapahtunut kovin nopeasti. Namuviiksi oli alkanut synnyttää kesken hyvästeitteni. Koko synnytyksen ajan olin seurannut Syvähuudon toimia tarkasti, sillä olin kovin kiinnostunut. Entä jos minä kohtaisin tällaiseen tilanteen erakkoelämässäni? Kaikkeen piti olla varautunut, myös muiden kissojen auttamiseen. Hetken päästä Namuviiksen vierellä tuhisi kolme pientä kasaa, uudet puolisisarukseni. Sydämeni suli katsellessani pienten pentujen ahnetta ruokailua. Luonnonvalkea maito valui pentujen pienistä suista ja sotkivat heidän turkkinsa. Naaraspennun turkki oli pohjaväriltään likaisenvalkea ja turkkia koristivat sinertävänharmaat ja kellanpunaiset läiskät. Naaraan vieressä kaksi kollia, joista toinen oli sinertävänharmaa turkkinen valkein varpain, korvin ja hännänpään. Jäljelle jäänyt kolli oli turkin väriltään harmaanruskea. En ollut kuunnellut sanaakaan, joten en ollut kuullut yhtään mitään mahdollisista valituista nimistä, päätin kuitenkin keskeyttää pentujen hurmassa. Astuin pari askelta eteenpäin Namuviikseä kohti.

"Saanko.. minä?" kysyin ääni väristen ja nyökkäsin kohti pentuja silmät yhtä pyöreinä kuin täysikuu. Namuviiksen sinisissä silmissä paloi huoli siitä, olisivatko pennut turvassa. Huokaisin ja hartiani lysähtivät, mutta sitten Namuviiksen silmät alkoivat hymyillä.

"Olethan varovainen, ovathan he sinunkin sisaruksiasi", naaras naukaisi silti pieni huolen vire äänessään kun kumarruin nuolaisemaan jokaisen pennun päätä varovasti karhealla kielelläni. *Voi Selene, emo. Toivottavasti Namuviiksi on yhtä hyvä emo heille kuin sinä minulle. Kiitos kovasti, että olit elämässäni, kai seuraat minua vieläkin, vaikka poistun tästä klaanista johon sinä ja isä minut toitte? Ethän ole pettynyt minuun?*

"Voi kuinka ihania he ovat", henkäisin tuijotin suoraa Namuviiksen silmiin. Haluaisin olla täällä kun sisarukseni kasvavat, heidän kanssaan. Siltikin kohtaloni on muualla.

//Muut? Sori vähän tönkkö..

235 sanaa

Maya kuoli pelastaessaan velipuolensa tippumasta jyrkänteeltä alas ja tippui itse. Rip :(

Olkipuro 30.7.2018

"Isä, haluaisitko kertoa Vanamotuulelle itsestäsi jotain?" Hahtuvamuisto katsoi minua kysyvästi. Hän vilkaisi nopeasti Vanamotuulta, joka heitti kollille lempeän katseen. Naaras todella välitti Hahtuvamuistosta.

"Toki", naukaisin ja räpäytin pariin otteeseen silmiäni, ennen kuin aloitin: "Minä ja perheeni tulemme kaukaa Taivasklaanin rajojen takaa. Kuuluin ennen Tuuliklaaniin, yhteen neljästä metsän klaaneista. Entinen kumppanini Selene tulee Varjoklaanista. Kun meistä tulit kumppanit, päätimme yhdessä lähteä etsimään Taivasklaania. Eipä minulla varmaan ole juuri mitään muuta kerrottavaa."

En tahtonut kertoa Vanamotuulelle minun ja Namuviiksen kumppanuudesta, sillä se oli vielä melko tuore uutinen. Kaiken lisäksi olimme saamassa lähi kuun aikana pentuja, joten mielestäni olisi parasta kertoa muulle klaanille suhteestamme vasta pienokaisten synnyttyä.

"Vaikutat oikein mukavalta nuorelta neidolta, Vanamotuuli, ja uskon, että sinusta tulee hyvä kumppani pojalleni", sanoin punaruskealle naaraalle ystävällisesti hymyillen ja nousin sitten seisomaan. "Toivotan onnea treffeillenne. Mutta nyt minun on mentävä etsimään tyttäreni." Nyökkäsin Hahtuvamuistolle ja Vanamotuulelle hyvästiksi ja jolkutin rinnettä alas etsimään Saratassua. Hänelle olisi aika kertoa pennuista, olipa naaraan reaktio sitten mikä hyvänsä.

//Sara? Sori, tästä tuli tosi lyhyt ja tönkkö tietystä syystä.

Saratassu 5.8.2018

Näykkäsin palasen kylmähköstä varpusesta. Minun ei ollut nälkä, luultavasti se vain johtui ulkopuolisuuden tunteestani. Hahtuvamuisto oli alkanut viettää kovasti aikaa sen punaruskean naaraan kanssa, joku Vanamohuuli tai joku se oli. Klaaninimet olivat kovin vaikeita muistaa. Veljeni ja minä emme muutenkaan koskaan olleet olleet niin läheisiä kuin minä ja Bellatrix olimme olleet. Isällä oli Namuviiksi ja lopulta kun oikein ajattelin, olin ihan oikeasti yksin. Minulla ei ollut ketään kenen kanssa olla kun muut olivat rakastettujensa kanssa. Haukkasin toisen sitkeän palan ja jauhoin sitä suussani niin kauan, että pala oli nieltävä. Päiväni parani huimasti kun näin Olkipuron kellanpunaisen hahmon tassuttavan minua kohti silmät epävarmoina kiiluen. Isällä oli jotakin aisaa ja hän pelkäsi reaktiotani, tavallaan se sai sydämeni särkymän että isäni joutui varomaan kanssani. Toisaalta se oli ymmärrettävää edellisen jälkeen. Nousin seisomaan leveästi hymyillen ja tassuttelin isääni vastaan.

"Hei", hymyilin onnellisesti, "Ihanaa, että piristät päivääni." Isäni loi minuun lämpimän katseen kun viitoin tätä kanssani puoliksi syödyn varpusen luokse. Nostin katseeni Olkipuron meripihkaisiin silmiin ja istahdin rennosti alas.

"Ilmeestä päätellen sinulla on jotakin asiaa?" kysyin hiukan epävarmana, sillä pelkäsin oikeasti itsekin omaa reaktiotani.

//Olki? Hahtuva?

Sarajuova 28.9.2018

Aika oli viimeisten kuiden aikana kulunut kuin siivillä ja sen ajan olin elänyt miltei täydessä udussa. Kotini ei ollut täällä, en tuntenut oloani turvalliseksi. Nukuin miltei joka yö vain silmäyksen kaivaten emoni turkin lämpöä ja rauhoittavia sanoja. En syönyt paljoa päivisin, sillä ruoka täällä leirissä maistui kitkerältä. Minut oli nimitetty soturiksi ja uusi nimeni oli Sarajuova, vaikka mitä minä siitä välitin. Olisin silti pelkkä erakko Maya, enkä mikään Taivasklaanilainen Sarajuova. Nuolaisin kylkeäni ja tunsin kylkiluideni luomat kovat portaat ja sävähdin hieman. Päätin lopettaa peseytymisen siihen paikkaan, en halunnut myöntää heikkouttani muille. Minun olisi lähdettävä ja pian. Halusin seurata reittiä perheeni tassunjäljissä takaisin metsään, jossa neljä klaania asustivat. Lähtisin jo tänään, mutta olisi tehtävä vielä, vaikka mitä ennen sitä. Minun olisi aika hankkia vähän lihaa, luitteni ja lihaksieni ympärille. Entinen mestarini oli pitänyt hyvän huolen siitä, että olin tikissä. Nousin ylös ja askelsin rivakasti ulos leiristä, koska halusin itse metsästää oman ruokani ja syödä sen mahdollisimman kaukana. Hetken päästä minulla olikin jo lihava pulu hampaissani. Aloin repiä lihaa linnusta varovasti ja hitaasti pureskellen - se maistui parhaimmalta pitkään aikaan. Se varmasti johtui pienestä ilon väreestä sisälläni, joka johtui lähdöstäni. Silti minun tulisi kova ikävä Hahtuvamuistoa ja Olkipuroa. Pian huomasin kuinka nälkäinen olin ja aloin syödä saalistani ahneesti vatsaani täyttäen. Lopuksi hautasin roippeet ja lähdin tassuttamaan takaisin leiriin päin. Luulisin, että minun pitäisi käydä sanomassa Tuhkatähdelle lähdöstäni. Otin suunnan oitis päällikön pesää kohden. Sivulta päin kiviseinämä näytti miltei normaalilta, mutta tarkemmin katsoessa huomasi kolot kalliossa. Yhteen niistä olin suuntaamassa. Astuessani melko kuumaan pesään näin sen perällä olevan varjon, jonka meripihkaiset silmät tarkkailivat minua kiinnostuneina. Tiesin kuulemieni huhujen mukaan, ettei päällikkö luottanut erakoihin, joten minun olisi käyttäydyttävä kuin oman joukkioni edustaja ja luoda hyvää kuvaa meistä erakoista. En kyllä ollut yhtään varma laskiko tuhkanharmaa kolli minua enää erakoksi ,olinhan asunut täällä jo niin pitkään. Tai entäs kotikisut? Olisivatko he hänelle herkkä asia, mutta Taivasklaanihan oli puolillaan kotikisuja. Oli nämä klaanikissat kyllä erikoisia.

"Tervehdys Sarajuova", kolli naukui kohteliaasti ja räpäytti silmiään hitaasti, ikään kuin merkkinä asettua aloilleen. Karvani melkein nousivat pystyyn kuullessani Tuhkatähden kutsuvan minua Sarajuovaksi. Rauhoitin kuitenkin temperamenttini ja käännyin tyynenrauhallisesti Tuhkatähden puoleen.

"Niin siis Maya. Tulin vain ilmoittamaan, että olen lähdössä pois tästä klaanista, sillä en tunne oloani kotoisaksi tämän kissamäärän keskellä", sanottuani sanat tajusin vasta, että minun olisi paras muotoilla sanani paremmin, että pääsisin edes joskus ulos täältä, "Tai siis tulin kysymään lupaa siihen, jos se niin tapahtuu täällä Taivasklaanissa." Tuhkanharmaa kolli naurahti melko rennosti ja väläytti minulle hymyn kaltaisen.

"Sinä siis tunnut kuuluvasi jonnekin muualle?" Taivasklaanin päällikkö ikään kuin totesi. Nyökkäsin. Tuhkatähti huokaisi hitaasti ja pitkään.

"Taivasklaani on ollut onnekas, kun on saanut pitää sinut täällä tämän ajan, mutta jos kohtalo odottaa sinua toisaalla, sinun on kai mentävä täyttämään se. Taivasklaani tulee todella kaipaamaan sinunlaistasi naarassoturia", kolli naukui päättäväisesti. Hetken ajan kollin sanat kuulostivat niin ihanilta, että miltei saivat minut muuttamaan mieleni. Tiesin kuitenkin, että masentuisin klaanissa jos jäisin.

"Kiitos. Kiitos todella paljon!" riemuitsin ehkä hieman liian näyttävästi ja syöksähdin puskemaan Tuhkatähden lapaa. Kollin hätkähdettyä peruutin äkisti.

"Noin ei varmaan kuulu tehdä?" naurahdin hieman nolostuneena tassujani vilkuillen.

"Ihan hyvin se meni. Mene hyvästelemään perheesi ja ystäväsi. Ilmoitan pian lähdöstäsi muille", kolli hymyili ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nyökkäsin takaisin. Kohteliaisuus ei ollut alaani.

"Kiitso vielä kovasti", naukaisin ja lähdin tassuttamaan leirin läpi, jotta löytäisin veljeni ja Olkipuron. Haistoin isäni myskisen hajun lähistöllä ja pian tunnistin hänen hahmonsa. Loikin tämän luokseen.

"Oletko nähnyt Hahtuvamuistoa?" kysyin samalla kun isä tarkkaili olemustani, "Haluaisin jutella teille molemmille yhtä aikaa." Isä näytti kummastelevan ajatustani, mutta nyökkäsi. Hetken päästä koko jäljellä oleva perheeni oli koossa, mukaan lukien Namuviiksi josta oli tullut täti minulle. Olin huomannut hieman pyöreyttä tämän vatsassa ja tiesin jo sanomattakin tulevasta perheenlisäyksestä.

"Kutsuin teidät tänne, sillä minulla on ilmoitusluontoista-asiaa. Olen lähdössä klaanista jo tänään. En haluaisi jättää teitä kolmea, perhettäni, mutta kohtaloni odottaa jossain muualla", selitin pala kurkussa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun sanoin Namuviiksen kuuluvan perheeseeni, "Älkää huoliko. Emo matkustaa mukanani koko aina ja turvaa matkaani." Loin vuorotellen lämpimät katseet jokaiseen kolmesta kissasta.

"Haluaisin myös kovasti tavata tulevat veli- ja sisarpuoleni, mutta minun aikani on lähteä, joten nämä ovat hyvästit. Rakastan teitä kaikkia sydämeni kyllyydestä ja toivon, että tiemme risteävät vielä joskus."

//Haha? Olki?

687 sanaa

Hahtuvamuisto 28.9.2018

Kannoin nappaamani hiiren leiriin. Se oli paksu ja siitä riittäisi varmasti useammalle kuin yhdelle kissalle. Tai vaihtoehtoisesti Namuviikselle. Hänhän söi nyt myös pentujen puolesta. Olin juuri päättänyt vieväni hiiren isäni kumppanille, kun tämä ilmaantuikin eteeni.

"Ai hei Namuviiksi. Miten voit?" kysyin pyöristynyttä mahaa vilkaisten.

"Kiitos kysymästä. Voin hyvin", naaras vastasi kohteliaasti.

"Toin sinulle hiiren. Onko nälkä?" Yllätyin hieman, kun Namuviiksi pudisti päätään. Hänellähän oli nykyään aina nälkä. Mahtoi olla uuvuttavaa olla pentuja odottava naaras. Pentujen nälkä ja paino... Hyvä, että minun ei ikinä tarvitsisi kokea sitä.

"Maya haluaisi tavata sinut, minut ja isäsi", Namuviiksi selitti. Huoli heräsi sisälläni. Täytyi olla kyse jostain vakavasta. Voisiko se olla kolli? Vai odottiko Mayakin jo pentuja? Vai..? Sitä en kuitenkaan halunnut edes ajatella. Maya ei varmaankaan lähtisi vielä pitkään aikaan.

"Tiedätkö, mistä on kyse?" naaras vierelläni vain pudisteli päätään alkaessaan johdattaa minua kohti Mayaa. Jätin hiiren maahan. Joku nälkäinen klaanitoverini varmasti nappaisi sen siitä ja pistäisi poskeensa. Saavuttuani Namuviiksen kanssa isäni ja Mayan luo, huomasin heti ilmapiirin olevan vakava. Ei kulunut paljonkaan aikaa, kun siskoni päättikin jo kertoa, miksi oli kutsunut meidät koolle.

"Rakastan teitä kaikkia sydämeni kyllyydestä ja toivon, että tiemme risteävät vielä joskus." Katsoin sisartani kauhistuneena. Nytkö se tapahtuisi? Menettäisinkö toisenkin sisareni? Kyyneleet kohosivat silmiini ja kynteni kaivautuivat maahan. Muistot vilisivät mielessäni. Ensimmäinen kerta, kun tapasin Mayan, painajaiset hänen lähdöstään. Kauhu ja suru valtasivat mieleni hetkeksi. Tämän täytyi olla kuitenkin monin verroin vaikeampaa siskolleni kuin minulle. Nielaisin ennen kuin avasin suuni:

"Olet rakas Maya. On vaikeaa katsoa, kun lähdet elämästäni, luultavasti lopullisesti. Kai tiedät sen? Kai tiedät, että, kun lähdet, et välttämättä tapaa minua enää koskaan, sillä vaikka osa sinusta ja isästä on erakkoa, minulla ei sitä osaa ole. Olen perin pohjin Taivasklaanilainen, enkä varmaankaan koskaan lähde täältä lopullisesti", nau'uin käheästi ja tukahdutin nyyhkäisyn. "En voi lähteä kanssani, mutta sinun on tiedettävä, että voit aina pyytää minulta apua, kun sitä tarvitset. Jos, jos joskus tulet takaisin, tuen ja suojelen sinua. Silloin minulla on luultavasti jo pentuja ja isän ja Namuviiksen pennut ovat jo syntyneet ja kasvaneet sotureiksi asti." Loppu tuntui katoavan nyyhkytykseeni, enkä pystynyt enää jatkamaan. Käännyin poispäin perheestäni kootakseni itseni. En kuitenkaan pystynyt siihen. Kyyneleet valuivat poskilleni ja kun virta oli kerran lähtenyt valumaan, sitä oli mahdotonta pysäyttää. Poskeni kastuivat ja karvat paakkuuntuivat. Räpyttelin silmiäni, mutta oli kuin silmieni lammet olisivat viimein alkaneet tyhjentyä. Kun olin saanut itseni rauhoittumaan hieman, käännyin taas perheeni puoleen. "Älä unohda, meitä, kun löydät jonkun komean kollin ja saat paljon pentuja. Me tulemme kuitenkin aina olemaan perheesi. Älä unohda sitä. Koskaan", lopetin muka ankarasti ennen kuin hymyilin taas varovasti. "Haluan tavata sisarenpoikani ja -tyttäreni jonakin päivänä. Toivottavasti he muistuttavat sinua, emoa ja isää. Voit antaa yhden nimeksi vaikka Hahtuva tai Muisto. Eivätkö erakkonimet ole sellaisia? Tosiaan. Haluan Tavata Muiston tai Hahtuvan vielä jonakin päivänä."

//Olki? Sara?

//458 sanaa

Olkipuro 3.10.2018

Katselin lempeästi keskenään vitsailevia sisaruksia, joiden välillä vallitsi toverillinen tunnelma. Namuviiksi nojasi minua vasten, ja tajusin, että hän näytti kovin uupuneelta.

"Oletko kunnossa?" kysyin huolestuneena ja kosketin kevyesti tämän päätä kuonollani.

"Olen", naaras kähisi vastaukseksi, "väsyttää vain vähän." Namuviiksi nosti katseensa minuun ja hymyili lempeästi, ihan kuin yrittääkseen viestiä, että kyllä hän pärjäisi. Enkä minä sitä epäillytkään. Kumppanini oli vahva ja hän varmasti jaksaisi saattaa pentumme maailmaan.

"Isä?" Maya ja Hahtuvamuisto olivat lopettaneet jutustelunsa ja nyt tyttäreni oli kääntynyt katsomaan minua hailakan vihreillä silmillään, joissa oli samaan aikaan murheellinen, mutta toiveikas katse. "Lupaathan pitää itsestäsi huolta?" Hänen äänensä värähti hieman.

"Lupaan, jos sinäkin lupaat", vastasin lempeästi ja astelin Mayan luokse. Laskin leukani hetkeksi hänen pään päälleen ja hengitin naaraan tuttua tuoksua vielä viimeisen kerran, ennen kuin päästin irti. "Tulethan joskus käymään?" kysyin hiljaa ja katselin tytärtäni haikeana.

"Totta kai", Maya kehräsi ja painoi päänsä rintaani vasten. "Tulen kyllä joskus käymään."

Aivan yllättäen Namuviiksi päästi tuskallisen kuuloisen ulvaisun ja lyyhistyi maahan. Riensin hänen luokseen kauhuissani. Muistikuvat Matkijakielestä retkottamassa ukkospolulla hirviön runtelemana ja viimeiset hetkeni Selenen kanssa nousivat jälleen esiin mieleni sopukoista.

"Pennut syntyvät!" Hahtuvamuisto maukui ja katsahti minuun silmät huolesta pyöreinä.

"Käy hakemassa Syvähuuto!" käskin tätä ja kyyristyin sitten kumppanini vierelle, joka makasi kovalla maalla henkeä haukkoen ja turkki hiestä märkänä. Namuviiksen silmissä oli kivusta lasittunut katse ja hänen kylkensä kohoilivat pinnallisen näköisesti ylös ja alas yhä vain nopeammin. Kumarruin nuolaisemaan naaraan poskea kannustavasti, sillä en tiennyt, mitä muutakaan olisin voinut tehdä siinä tilanteessa. Toivoin vain, että kaikki sujuisi hyvin ja Namuviiksi selviäisi synnytyksestä. Minulla oli edelleen traumoja poikamme Hahtuvamuiston syntymästä, jolloin Selene oli menehtynyt. Syvähuudon mukaan ei ollut ollut mitään syytä, minkä vuoksi naaras ei olisi selvinnyt synnytyksestä. Pelkäsin saman toistuvan nyt Namuviiksen kohdalla, ja olin aika varma siitä, etten tulisi kestämään enää kolmannen kumppanin menettämistä ennen aikojaan. Oli oikeastaan ollut suoranainen ihme, että olin pystynyt rakastumaan kehenkään Selenen poismenon jälkeen. Namuviiksi oli kuitenkin varastanut sydämeni, ja jonkin ajan seurustelun jälkeen meistä oli tullut kumppaneita.

"Olkipuro!" Hahtuvamuisto jolkotti aukion poikki luoksemme Syvähuuto perässään seuraten. Parantajakollilla oli mukanaan tukko voimakkaan hajuisia yrttejä.

Väistyin Syvähuudon tieltä. Yritin hillitä yltyvää vapinaa jaloissani. Kuulin vain etäisesti, kuinka Syvähuuto ohjeisti kumppaniani synnytyksessä. Namuviiksen tuskan huudot halkoivat ilmaa ja kissat kurkistivat ulos pesistään kummastuneen näköisinä.

Jonkin ajan kuluttua parantaja nousi ylös ja kääntyi katsomaan minuun. "Onnitteluni", tämä naukaisi pieni hymy huulillaan karehtien, "sait kolme tervettä jälkeläistä; tyttären ja kaksi poikaa."

"Entä Namuviiksi?" uskalsin kysyä.

"Hän selvisi hyvin", Syvähuuto vastasi ja väistyi tieltäni niin, että pääsin näkemään pennut.

Kolme pientä nyyttiä tuhisi Namuviiksen vatsan vieressä. Yksi niistä oli likaisenvalkean, siniharmaan ja kellanpunaisen kirjava. Toinen taas oli siniharmaa valkoisin merkein ja kolmas harmaanruskea. Oletin kirjavaturkkisen naaraan olevan naaras ja kahden muun tämän veljiä. Tunsin olevani onneni kukkuloilla pitkästä aikaa.

//Sara? Hahtuva?

//451 sanaa.

Olkipuro 23.7.2018

"Olkipuro. Mitä sinä täällä teet?" Käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä siniharmaata naarasta, jonka siniset silmät olivat huolesta pyöreinä. "Onko kaikki hyvin?" Namuviiksi asteli varovasti luokseni ja kurkottui puskemaan hellästi päällään rintaani. En voinut olla huomioimatta hänestä lemahtavaa oksennuksen hajua. Oliko kumppanini sairas?

"Sitä samaa voisin kysyä sinulta", sanoin ja peruutin vähän kauemmas Namuviiksestä, jotta voisin tarkastella häntä paremmin. Oksennuksen hajua lukuun ottamatta hän näytti vallan hyvinvoivalta. "Oletko sinä oksentanut?" kysyin, vaikka oikeastaan jo tiesinkin vastauksen.

"Olen", Namuviiksi myönsi vastahakoisesti, mutta jatkoi sitten hieman iloisemmin: "Kävin tänään Syvähuudon luona, ja et ikinä arvaa, mitä hän kertoi!" Naaraan siniset silmät suorastaan säkenöivät. "Syvähuuto sanoi minun olevan tiineenä!" Päivytsoturin suupielet kääntyivät leveään hymyyn.

"Mitä?" Tuijotin Namuviikseä sanattomana. En voinut uskoa kuulemaani; oliko naaras tiinenä? Meistähän oli tullut vasta eilen virallisesti kumppanit. "Kuinka pitkällä sinä olet jo?"

"Enää kuu laskettuun aikaan", Namuviiksi vastasi ja painautui lähemmäs minua. Naaraan kurkusta karkasi syvä kehräys, joka sai minut väkisinkin paremmalle tuulelle.

"Mutta eikö sinun pitäisi jo siirtyä pentutarhalle?" huolehdin. "Ettei vain sinulle tai pennuille käy mitään."

Namuviiksi pudisteli päätään. "En aio poikia pentutarhalla." Päivytsoturin vastaus sai minut hieman hämilleen. "Synnytän kaksijalkalassa oman isäntäperheeni luona", naaras selvensi ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän läimäisi häntänsä suulleni ja jatkoi: "Asiasta toiseen, sait kutsun joelle."

Kohotin kulmiani hämmästyneenä. "Keneltä?"

"En voi sanoa", Namuviiksi hyrisi ja kurkottui sitten nuolaisemaan poskeani. "Minun on nyt palattava takaisin leiriin. Nähdään tapaamisesi jälkeen."

Jäin tuijottamaan kumppanini perään pöllämystyneenä. Kuka halusi minut joelle tähän aikaan aamusta? Kohautin nopeasti lapojani ja lähdin sitten askeltamaan joen suuntaan.

Kun saavuin joelle, sieraimiini lehahti tuttuakin tutumpi tuoksu; Saratassu, tai oikeastaan Maya, miten hän halusi itseään kutsuttavan. Soturioppilas seisoi keskellä pientä aukiota, joka sijaitsi joen varrella. Ympäri aukion reunoja oli levitelty mitä kauniimpia vesikasveja, eikä ollut epäilystäkään siitä, etteikö tyttäreni olisi ollut asialla.

"Minä haluan pyytää anteeksi käytöstäni, en olisi saanut sanoa niin. Saat repiä korvani irti jos haluat, koska aiheutin sinulle niin suurta kipua. Minä ansaitsen kokea kaiken kokemasi, sillä se oli minun syyni. Kyllä minä kestän", Saratassu naukui. "Minä haluan, että puhumme asiat halki ja voin esittää kantani hieman hienovaraisemmin." Oppilas luimisti hieman toista korvaansa ja saatoin heti arvata, mitä hän ajoi takaa.

Astelin rauhallisesti tyttäreni luokse ja vedin hänet lähemmäs itseäni nopealla hännän huiskauksella. Kumarruin laskemaan tämän päälaelle lempeän nuolaisun ja astahdin sitten hännänmitan verran taaksepäin, jotta voisin katsoa Saratassua silmiin puhuessani.

"Minä en revi korvaasi irti", sanoin ankarasti, mutta annoin pienen pilkkeen näkyä silmäkulmassani, kun puhuin. "Äläkä luulekaan, ettenkö rakastaisi sinua, siskoasi ja veljeäsi tai edes emoasi yhtään sen vähempää, kun Namuviiksikin astui mukaan kuvioihin." Katsoin tytärtäni suoraan tuon hailakan vihreisiin silmiin. Hetken ajan näin hänet istumassa edessäni vain muutaman kuun ikäisenä pienokaisena Unitassu, eli toisin sanoen Bellatrix, vierellään.

//Sara?

Saratassu 24.7.2018

Katsoin isääni miltei kyynelehtien. En ansainnut näin kilttiä käytöstä, olin ollut ihan hirveä Olkipurolle. En ehkä pystynyt hyväksymään Namuviikseä perheeseemme, mutta en halunnut olla esteenä isäni ja tämän suhteelle. Jos isäni sai iloa elämäänsä tästä puolikotikisu naaraasta, minun oli hyväksyttävä se - vähintäänkin ajan myötä. Kotikisun ja erakon ero ei ollut niin suuri kuin Taivasklaanilaisen, joten kai meissä oli jotakin samaa. Ehkä juuri sen takia Olkipuro tunsi yhteyttä häneen.

"Miksi olet minulle noin hyvä, vaikka juuri olin sinulle hyvin tyly. Minä en ansaitse näin hyvää kohtelua!" naukaisin itkuisena. Kyyneleet jotka noruivat alas nurmikon ja kallion värittämälle alustalle olivat surua ja katumusta omasta käytöksestäni, isäni oli suoraan sanottuna loistava.

"Kyllä sinä saat olla hänen kanssaan jos tahdot, enkä minä saa olla esteenä, mutta minua pelottaa. Pelottaa, että menetän sinut hänelle!" lausuin sanat ääni väristen. Nostin vihertävän katseeni isäni kellanpunaisiin kasvoihin. Kollin meripihkan väriset silmät olivat täynnä lämpöä, vaikka arvasin hänen olevan minulle vihainen. Niiden silmien lämpö muistutti minua jostain kaukaisesta. Kojoottivirneestä. Kun lähtisin klaanista minä lähtisin etsimään häntä ja Talvikkimuistoa.

"Olen todella pahoillani, että satutin sinua. Mutta tiedäthän etten voi hyväksyä Namuviikseä edes puoliemoksemme, sillä emon paikan täyttää jo Selene", lausahdin varmasti ja nuolaisin kielelläni poskilleni valuneita kyyneliä.

//Olki?

Olkipuro 25.7.2018

"Miksi olet minulle noin hyvä, vaikka juuri olin sinulle hyvin tyly. Minä en ansaitse näin hyvää kohtelua!" Saratassu nyyhkytti lohduttomana. Hän veti syvään henkeä ja naukui sitten ääni väristen: "Kyllä sinä saat olla hänen kanssaan jos tahdot, enkä minä saa olla esteenä, mutta minua pelottaa. Pelottaa, että menetän sinut hänelle!" Naaras nuoleskeli poskiaan pitkin valuvia kyyneleitä. "Olen todella pahoillani, että satutin sinua. Mutta tiedäthän etten voi hyväksyä Namuviikseä edes puoliemoksemme, sillä emon paikan täyttää jo Selene."

Tyttäreni sanat tekivät minuun vaikutuksen. Hän muistutti minua niin monin tavoin nuoruusajoistani. Olin ollut samanlainen tuulispää oppilasaikoinani. "Voi Maya, sinä et menetä minua koskaan!" sanoin lempeästi ja nuolaisin tyttäreni korvallista hellästi. "Rakastan Seleneä hurjasti, ja jos hän olisi nyt tässä samassa tilanteessa kuin minä, en olisi estänyt häntä rakastamasta jotakin toista, jos se olisi tehnyt hänet onnelliseksi. Tiemme kohtaavat jälleen Tähtiklaanissa."

Minun teki kovasti mieli paljastaa Saratassulle hänelle uutiset hänen uusista, tulevista sisaruksistaan, mutta minä tiesin, ettei hän tulisi ilahtumaan, kuten hän ei ollut ilahtunut silloinkaan kertoessani minun ja Namuviiksen kumppanuudesta. Pitäisin pennut salassa naaraalta vielä toistaiseksi, kunnes totuuden kertominen olisi viimeinen vaihtoehto. Hän ei kaivannut enempää järkytyksiä.

"Mitä jos palaisimme jo leiriin?" ehdotin Saratassulle.

"Joo", oppilas vastasi ja niiskaisi nenäänsä.

"Mutta sitä ennen meidän pitää kerätä nämä kaikki vesikasvit ja heittää ne takaisin jokeen. Muuten ne alkavat haista, enkä usko, että muut juurikaan ilahtuisivat siitä, vaikka ne kauniita ovatkin", sanoin ja osoitin hännälläni edelleen vettä valuvia kasveja, jotka olivat ympäri aukiota.

"Olet ehkä oikeassa", Saratassu kehräsi huvittuneen kuuloisena.

Pinosimme kaikki vesikasvit yhdeksi suureksi kasaksi. Aloimme nakella kasveja yksi toisensa jälkeen takaisin veteen, kunnes viimeiseksi jäi iso, kaunis lumpeenkukka. Nostin kasvin hellä varoen hampaisiini ja kahlasin veteen. Kuulin Saratassun henkäisevän takanani.

"Mitä sinä oikein teet?" hän tiukkasi.

"Tämä kukka tuo mieleen emosi. Vien sen perille henkilökohtaisesti", huikkasin Saratassulle lapani ylitse ja kahlasin niin syvälle, että vesiraja oli suurinpiirtein rintakehäni kohdalla.

Laskin kukan varovasti veteen ja annoin virran viedä sen mukanaan. Seurasin sen verkkaista etenemistä mietteliäänä. Katselikohan Selene meitä juuri nyt Tähtiklaanista? Hän saisi olla ylpeä Saratassusta ja Hahtuvamuistosta. Heistä oli kasvanut hienoja kissoja kuluneiden kuiden aikana. Toivoin vain, että Unitassukin olisi saanut mahdollisuuden kasvaa soturiksi asti, mutta Tähtiklaani oli päättänyt toisin. He olivat halunneet hänet riveihinsä aikaisemmin kuin minut, joka tuntui suorastaan sydäntä raastavalta. Mikään ei ollut pahempaa kuin oman tyttärensä luovuttaminen rajan toiselle puolen ennen isäänsä.

//Sara?

Olkipuro 28.7.2018

Olimme palanneet Saratassun kanssa vähän aikaa sitten takaisin leiriin. En ollut kertonut naaraalle vielä minun ja Namuviiksen uusista pennuista, sillä minulla oli jo pieni aavistus siitä, miten hän tulisi reakoimaan uutisiin.

"Isä." Katsahdin hämmästyneenä poikaani, Hahtuvamuistoon, joka oli ilmestynyt taakseni huomaamattani. "Sinä ja Maya olette näemmä taas puheväleissä", hän tokaisi huolettoman kuuloisena ja jatkoi sitten: "Minulla oli asiaakin. Valitettavasti yleensä sinulle puhuessani minulla on jotain erityistä asiaa. Sen ei tarvitse olla niin." Tummanharmaa kolli istahti alas ja kietaisi häntänsä etutassujensa ympärille. "Sinulla on Namuviiksi. Rakastat häntä ja pyysit häntä kumppaniksi sen vuoksi. Minusta tuntuu, että minulla on samanlaisia tunteita erästä klaanitoveriani kohtaan. En ole varma tunnetko häntä. Hänen nimensä on kuitenkin Vanamotuuli ja hän on kaunis ja hento kuin vanamo. Häneltä ei puutu huumorintajua eikä lempeyttä", Hahtuvamuisto naukaisi haaveksuvan kuuloisesti. "Haluaisin sinun tapaavan hänet. Meillä on tapaaminen auringonlaskun aikaan. Voisit tutustua häneen ennen sitä. Olisiko sinulla siihen aikaa?"

Katsoin poikaani tyytyväisenä. Hänkin oli siis jo löytänyt jonkun. "Totta kai minulta liikenee aikaa. Tapaisin hänet mielelläni", sanoin iloisesti ja nosti toista etutassuani ja pyyhin mietteliäänä viiksiäni. Tuumin pitäisikö minun kenties kertoa Hahtuvamuistolle minun ja Namuviiksen tulevista pennuista. Olihan hän suhtautunut kumppanuutemmekin melko kypsästi. "Minullakin on ilmoitusluontoista asiaa sinulle", murahdin ja annoin käpäläni tipahtaa alas. "Sain tänään aiemmin aamulla kuulla Namuviiksen odottavan pentuja. Saat siis uusia sisaruksia odototettua aiemmin."

//Hahtuva?

Hahtuvamuisto 29.7.2018

"Sain tänään aiemmin aamulla kuulla Namuviiksen odottavan pentuja. Saat siis uusia sisaruksia odototettua aiemmin", Olkipuro kertoi pieni hymy huulillaan karehtien. Hymy kohosi omillekin huulilleni nopeasti. Isä ja Namuviiksi saisivat pentuja! Heistä tulisi pienten karvapallojen isä ja emo. Minusta tulisi isoveli. Toivoin, että hyvä sellainen; huolehtivainen, hauska ja välittävä. Sellainen tahdoin heidän mielestään olla Mayasta tulisi isosisko. En kuitenkaan tiennyt varmasti, tapaisiko hän koskaan pikkusisaruksiaan. Hän saattaisi lähteä sitä ennen. Ravistin päätäni unohtaakseni hänen lähtönsä. Varpuviiltohan oli sanonut, että tapaisin Mayan vielä jonakin päivänä. Niin tapaisi varmasti myös hänen pikkusisaruksensa. Sitä paitsi miettiminen ei auttaisi asiaan millään tavalla. Se vain tekisi minut surulliseksi. Siksi pitäisi keskittyä iloisiin asioihin, kuten tuleviin pikkusisaruksiini. Heistä tulisi varmasti hyvin suloisia. Isäni tuntien heidät kasvatettaisiin kunnollisiksi taivasklaanilaisiksi, joilla oli sekä sydän, että järki tallella. Sitten mieleeni juolahti ajatus, joka sai minut epäröimään hieman. Petkuttaisiko Olkipuro minua jostain syystä? Valehteliko hän?

"Ihanko totta?" kysyin ensin varovasti. En halunnut ilahtua ja joutua sitten pettymään. Isäni kuitenkin nyökkäsi hieman epävarmasti. Hän taisi pelätä reaktiotani. "Sehän on mahtavaa! Kuinka pian? Ei, älä kerro. Tai siis kerro vasta, kun pennut ovat tulossa aivan lähiaikoina niin, että tiedän olla leirissä valmiina tapaamaan heidät heti, kun se on mahdollista. Tietysti sinä, Syvähuuto, Namuviiksi ja Kirjotassu tapaatte heidät ensin, mutta minä haluan tavata heidät heti teidän jälkeenne", jatkoin hieman sekavasti. Olin niin iloinen, että oli lähes mahdotonta pitää sanani edes jollain tavalla järjestyksessä. Olkipuro oli vastaamassa jotain, mutta juuri silloin Vanamotuuli saapui. Isäni katse kääntyi punaruskeaan naaraaseen.

"Anteeksi. En kai keskeyttänyt mitään", Vanamotuuli kysyi hieman nolostuen.

"Et oikeastaan", vastasin Olkipuroa vilkaisten.

"Toisin sanoen keskeytin", naaras voihkaisi. "Olen niin pahoillani", hän pahoitteli ennen kuin siirsi jäänsinisten silmiensä katseen isääni. "Sinä taidat olla Olkipuro. Mukava tavata. Minä olen Vanamotuuli", Vanamotuuli esitteli hermostumatta. En voinut kuin ihailla hänen hermojaan. Itse olisin saattanut hieman hermostua, jos olisin puhunut Vanamotuulen isälle.

//Olki?

Hahtuvatassu 1.7.2018

"Vaikka tahtoisinkin, en osaa kertoa sinulle oikeaa vastausta kysymykseesi. Ehkä oli Tähtiklaanin tahto saatella emosi runsas riistaisemmille metsille ennen minun aikani loppua. Voin vain sanoa, että hän eli hyvän - tosin kovin lyhyen elämän", isäni naukui. Ehdin nähdä kyyneleen karkaavan Olkipuron silmäkulmasta ennen kuin hän pyyhki sen. "Uskon, että sinä saat kyllä tietää vielä jonakin päivänä totuuden", soturi jatkoi vielä. Upotin kynteni kovaan maahan. Minun ei olisi pitänyt kysyä viimeistä kysymystäni. Se oli ollut isälleni liikaa. Sitä paitsi hän ei ollut edes osannut vastata siihen. Syvähuuto ehkä osaisi. Minun pitäisi kysyä asiaa parantajakollilta myöhemmin. Avasin suuni tietämättä oikeastaan, mitä sanoisin. Helpotuksekseni kuulin kuitenkin askelia läheltäni.

"Tervehdys", sisareni ääni tervehti pirteästi. Käänsin katseeni Saratassuun ja hämmästyin huomatessani oppilaan turvonneen kuonon. Ennen kuin minä tai isäni ehdimme kysyä mitään, naaras vastasi mielessämme pyöriviin kysymyksiin.

"Ampiainen pisti minua, kaikki on hyvin nyt." Sain käännettyä katseeni siskoni kuonosta juuri ennen kuin hän käänsi katseensa minuun.

"Öh, en kai keskeyttänyt mitään?" naaras kysyi huomattuaan ilmeeni.

"Et. Olimme juuri lopettelemassa", isäni vastasi. Hämmästyin hänen äänensä tyyneyttä. Olimme juuri puhuneet hänelle henkisesti raskaasta aiheesta.

"Ai, selvä." Saratassu mutisi ja istahti alas. Tarkastelin siskoani Olkipuron ja Selenen aiemmasta pentueesta. Kellertävänvihreissä silmissä oli iloinen ilme ja kellanpunainen turkki kiilsi terveenä. Nähdessäni siskoni ja isäni vierekkäin, huomasin heidän yhdennäköisyytensä. Itse arvelin muistuttavani enemmän emoani Seleneä. Turkkini oli harmaa ja silmäni siniset. Olkipuron turkissa ei ollut harmaata ja hänen silmänsä olivat meripihkanväriset. Siksi arvelin perineeni silmäni ja turkkini värin emoltani. En muistanut emostani muuta kuin rauhoittavan tuoksun ja lempeän äänen. Olin kuullut myös toisen sisareni Unitassun muistuttavan enemmän emoani. Häntä en muistanut lainkaan, mutta isäni ja sisareni muistivat ja varmasti surivat sekä emoani että siskoani. Vaikka turkkini ja silmäni olivatkin aivan erilaiset kuin isälläni, jotain samaa minussa ja isässäni silti oli.

"Kuulkaas, jos teillä ei ole nyt mitään sen erityisempää tekemistä, voisitte lähteä minun kanssani saattelemaan Namuviikseä ja muita päivytsotureita takaisin kotiin", Olkipuro ehdotti ajatukseni katkaisten. Nyökkäsin suostumisen merkiksi. Olisi mukava tutustua kissaan, joka sai isäni hymyilemään emoni ja siskoni kuoleman jälkeen. Lisäksi halusin puhua hieman Namuviiksen kanssa.

Hetken päästä lähdinkin leiristä Olkipuron ja päivytsotureiden perässä. Jäljessäni oli vain Saratassu. Pian leiristä päästyämme juoksin Namuviiksen kiinni.

"Namuviiksi? Voimmeko puhua?" kysyin hiljaa.

"Totta kai", päivytsoturi vastasi nopeasti ja tuli perässäni kauemmas muista kissoista.

"Arvostan sitä, miten vietät aikaa Olkipuron kanssa ja saat hänet hymyilemään", aloitin epävarmasti. Namuviiksi avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta jatkoin ennen kuin hän ehti aloittaa."Haluan kuitenkin sinun tietävän, miten haavoittuvainen isäni on juuri nyt. Saat hänet hymyilemään, mutta yksikin väärä teko voi rikkoa hänet korjauskelvottomaksi", jatkoin ja yllätyin ääneni varmuutta. "En halua pelotella. Haluan vain, että tiedät, miten tärkeä hänelle olet", nau'uin ystävällisemmin. Hymyilin rauhoittavasti ennen kuin jatkoin."Kiitos, että kuuntelit", lopetin edelleen hymyillen. Palasin kissajoukkoon ja annoin itseni vajota taas ajatuksiini. Saatettuamme päivytsoturit kaksijalkalaan ja palattuamme leiriin, haukottelin makeasti.

"Taidan mennä nukkumaan", kerroin Olkipurolle ja Saratassulle. Käännyin kohti oppilaiden pesää.

"Kauniita unia", joku sanoi takanani. Hymy levisi huulilleni. Vaikka minulla ei ollut enää emoa Taivasklaanissa, minulla oli perhe, joka välitti minusta.

"Herää, Hahtuvatassu!" joku kuiskasi kovaäänisesti. Räpyttelin silmäni auki ja huomasin yläpuolellani Höyhenvirtauksen kasvot. Nousin nopeasti ylös.

"Pääsenkö harjoittelemaan?" kysyin turkkiani sukien.

"Pääset", Höyhenvirtaus lupasi ja hymähti nähdessään innostuneen ilmeeni. "Tänään et kuitenkaan harjoittele minun kanssani. Minusta sinulle olisi hyväksi harjoitella melko samanikäisen kissan kanssa", mestarini jatkoi.

"Harjoittelenko taas Salviatassun kanssa?" arvasin ja nostin katseeni soturiin.

"Et. Tällä kertaa harjoittelet itseäsi vanhemman kissan kanssa. Olen valinnut Vanamotuulen harjoittelemaan kanssasi. Hän on hyvin tuore soturi, joten hän ei ole sinua paljonkaan kokeneempi. Hän odottaa sinua leirin uloskäynnillä. Älä anna hänen odottaa enempää", kolli huikkasi vielä ennen kuin poistui pesästä. Nousin ylös ja kiiruhdin leirin uloskäynnille. Tunnistin Vanamotuulen punaruskean turkin. En ollut puhunut naaraalle paljonkaan, mutta oli nähnyt hänet leirissä.

"Huomenta! Sinä olet Vanamotuuli, etkö olekin?" kysyin kohteliaasti. Nuori soturi virnisti.

"Huomenta. Kyllä. Uskoisin olevani Vanamotuuli", Vanamotuuli naurahti ja näpäytti kuonoani hännällään. Naurahdin ja pujahdin ulos leiristä.

"Minne menemme?" kysyin, kun soturi oli päässyt vierelleni.

"Ensin harjoittelemme kiipeilyä", Vanamotuuli kertoi ja katsahti minua. "Et taida pitää siitä. En minäkään", naaras huokaisi huomatessaan ilmeeni. "Älä huoli. Sen jälkeen voimme pitää taisteluharjoitukset. Höyhenvirtaus kertoi, että olet siinä lahjakas." Tunsin tyytyväisyyttä ajatellessani, että mestarini oli kehunut minua toiselle soturille.

"Miksi Höyhenvirtaus on määrännyt sinut sijaismestarikseni?" kysyin hetken kuljettuamme,

"Älä ajattele minua mestarinasi. Minulle tulee siitä vanha olo", Vanamotuuli voihkaisi. "En minä oikeastaan ole sijaismestarisi. Höyhenvirtauksen pitäisi välillä pitää taukoa kouluttamisestasi ja elää soturin elämää, mutta sinä olet niin innokas, että Höyhenvirtaus kouluttaa sinua auringonnoususta auringonlaskuun. Lisäksi hän arvelee, että sinulle olisi hyväksi viettää aikaa nuorempien kissojen kanssa. Siksi juuri minut valittiin tähän tehtävään", naaras selitti. Jäänsiniset silmät kääntyivät katsomaan minua. Ne tuntuivat katsovan suoraan sisimpääni. Vanamotuuli oli oikeastaan aika kaunis naaras. Hänellä oli punaruskea turkki ja puhtaanvalkoiset tassut. Jäänsinisissä silmissä oli ilkikurinen pilke. Nuori soturi kääntyi taas katsomaan eteenpäin ja tajusin ihmeekseni toivovani hänen kääntävän katseensa takaisin minuun. Astuimme metsän siimekseen ja jatkoimme eteenpäin, kunnes päädyimme pienelle aukiolle.

"Olemme perillä. Valitse puu", naaras määräsi. Katselin ympärilleni ja valitsin korkean, vanhan tammen, joka oli täynnä kyömyjä. "Hyvä valinta. Jos koira jahtaisi sinua, pääsisit tuohon puuhun nopeasti. Sen korkeuden takia voisit kiivetä kauas koiran ulottumattomiin", Vanamotuuli arvioi. Tunsin hymyn leviävän kasvoilleni.

"Mitä minun pitää nyt tehdä?" kysyin innoissani.

"Sinun täytyy kiivetä niin korkealle kuin tukevia oksia riittää ja tulla takaisin alas. Sen jälkeen kiipeät heti uudestaan ja tulet alas. Jatka sitä, kunnes sanon, että voit lopettaa. Tämä harjoitus tekee sinusta ketterämmän ja nopeamman. Aloita heti", punaruskea klaanitoverini kehotti ja istuutui alas. Tehtävä kuulosti yksinkertaiselta, mutta raskaalta. Aloitin kiipeämisen ja tajusin sen olevan paljon ikävämpää kuin olin kuvitellut. Ponnistelin ylöspäin ja tassujani poltteli. Pidin kiinni kynsilläni ja ponnistelin ylöspäin. Pääsin ensimmäiselle oksalle ja loikkasin siitä hieman ylemmälle oksalle puun toisella puolella. Jatkoin loikkimista, kunnes oksat alkoivat taipua allani. Lähdin laskeutumaan varovasti alaspäin. Päästyäni alas huokaisin helpotuksesta.

"Jatka vain, Hahtuvatassu. Hyvin se menee. Lisää vain vauhtia", Vanamotuuli kehotti. En halunnut näyttää klaanitoverilleni, miten poikki olin, joten kiipesin uudestaan ja tulin alas. Toistin harjoituksen vielä kolme kertaa ennen kuin Vanamotuuli sanoi, että sain lopettaa.

"Hienoa työtä. Ymmärrän, että tämä on raskasta sinulle. Se johtuu vain ruumiinrakenteestasi", soturi lohdutti.

"Kiitos", mumisin. Olin hieman nolostunut, koska olin niin hidas ja silti niin hengästynyt.

"Lepää hetki. Kun olet levännyt tarpeeksi, lähdemme hiekkaiseen rotkoon harjoittelemaan taistelua", nuori soturi lupasi. Keuhkojani poltteli, mutta nousin silti ylös.

"Lähdetään vaikka heti! Olen valmis", huohotin ja ponkaisin pystyyn. Vanamotuuli katsoi minua epäluuloisesti, mutta lähti silti kohti hiekkaista rotkoa.

"Harjoittelemme nyt puolustamista. Höyhenvirtauksen mukaan olette keskittyneet enemmän hyökkäämiseen", Vanamotuuli maukui ja katsoi minua kysyvästi. Nyökkäsin. Hänen tietonsa olivat oikeita. "Selvä. Jos vihollinen on sinua pienempi, voit tehdä näin. Kun vastustajasi loikkaa sinua kohti, käännähdä ympäri ja potkaise taaksepäin tällä tavalla", nuori soturi ohjeisti ja potkaisi takatassuillaan korkealle ilmaan. "Tämä liike on yksinkertainen, mutta hyvin hyödyllinen. Sinun vuorosi kokeilla", sinisilmäinen naaras naukui. Käännähdin ympäri ja potkaisin voimakkaasti taaksepäin.

"Hyvä! Muista, että ajoitus on tärkeä. Jos potkaiset liian aikaisin, annat vastustajallesi mahdollisuuden hypätä selkääsi tai liukua vatsasi alle", Vanamotuuli selitti. "Kokeile sitä minuun." Klaanitoverini asteli hieman kauemmas ennen kuin otti vauhtia ja loikkasi minua kohti potkaisin taaksepäin, mutta ulvaisin tuntiessani hampaat takajalassani.

"Potkaise nopeammin", Vanamotuuli opasti ja asteli eteeni. Henkäisin syvään ja vedin nenääni Vanamotuulen makeaa tuoksua.

"Anna minun yrittää uudestaan", pyysin pienen hiljaisuuden jälkeen. naaras nyökkäsi ja tassutti hieman kauemmas. Näin hänen loikkaavan. Käännyin ympäri ja potkaisin. Takatassuni osuivat Vanamotuulen vatsaan. Kuulin nuoren soturin tömähtävän maahan ja ilman pakenevan hänen keuhkoistaan.

"Oletko kunnossa?" kysyin huolestuneena.

"Täysin", Vanamotuuli vastasi ja nousi ylös. "Eiköhän palata leiriin. Olemme kumpikin ansainneet jotain syötävää."

Olkipuro 22.7.2018

Huomasin Hahtuvamuiston saapuvan leiriin jonkun naaraan kanssa. Naaras omasi säkenöivän jäänsiniset silmät sekä kauniin punaruskean turkin. Poikani hyvästeli seuralaisensa nopeasti ja lähti sitten tassuttamaan minua kohti hämmästyneen näköisenä.

"Isä. Miksi sinä olet vielä hereillä?" hän kysyi kummastuneella äänellä.

"Minun on puhuttava sinun ja Saratassun kanssa", vastasin.

"Käynkö hakemassa hänet?" Hahtuvamuisto ehdotti.

"Kyllä." Nyökkäsin nopeasti.

Jäin katselemaan kuinka tummanharmaa kolli loikki ketterästi kiveltä toiselle kavutessaan kielekkeelle, josta pääsi oppilaiden pesälle. Hetken kuluttua hän ilmestyi taas näkyviin, tällä kertaa Saratassu mukanaan.

Kellertäväturkkinen naaras räpytteli edelleen hieman unenpöpperöisenä hailakan vihreitä silmiänsä, kun he laskeutuivat alas kivikkoista polkua pitkin. Pelkäsin koko ajan Saratassun käpälän lipeävän ja tämän kierivän koko matkan alas asti, mutta onneksi alas tulo sujui ongelmitta.

"Isä, onko jokin hätänä?" Saratassu huolehti.

Istuuduin alas ja viittasin hännälläni kaksikkoa tekemään samoin.

Mietin hetken, mitä sanoisin, ennen kuin avasin suuni ja aloitin:

"Meidän perheellämme on ollut viime kuiden aikana melko rankkaa." Katselin vuoroin tytärtäni, vuoroin poikaani. He olivat kasvaneet hurjasti. "Selenen menetyksen myötä en ole ollut oma itseni, joka ilmeni muun muassa poissaolevaisuudellani teidän elämästänne, jota tulen katumaan syvästi koko elämäni." Huokaisin hiljaa. "Nyt on kuitenkin niin, että olen löytänyt jälleen elämääni valonlähteen. Kuten ehkä olettekin jo saattaneet huomata, minun ja ystäväni Namuviiksen välit ovat olleet hyvin läheiset kuluneen neljänneskuun aikana. No, tänään vain muutama hetki sitten esitin Namuviikselle kysymyksen, johon hän vastasi myöntävästi." Pidin pienen tauon. "Tästä illasta lähtien Namuviiksi on minun kumppanini ja teidän emopuolenne."

Minä pelkäsin, pelkäsin jälkikasvujeni reaktiota näin suureen muutokseen. Olin itsekin epäröinyt aluksi asian suhteen, mutta käytyäni juttelemassa Syvähuudon kanssa, jännitys oli purkautunut kuin sähkö ja olin saanut uutta toivoa elämän suhteen. Toivoin saavani viettää loppuelämäni rauhassa Namuviiksen kanssa.

"Ymmärrän kyllä, jos ette hyväksy tätä, mutta toivoisin kuitenkin, että koettaisitte edes olla mukavia Namuviikselle. Hän on minulle hyvin tärkeä, enkä halua, että hän kokee olonsa syrjityksi perheessämme", sanoin hiljaa.

//Hahtuva? Sara?

Hatuvamuisto 22.7.2018

Isästäni ja Namuviiksestä tulisi siis kumppaneita. Eihän se oikeastaan ollut yllätys, mutta en ollut ajatellut Olkipuron ottavan häntä kumppanikseen näin pian. Hyväksyin kuitenkin asian. Isäni ansaitsi olla onnellinen. Hän ansaitsi sen enemmän kuin useimmat. Olkipuro oli menettänyt jo kaksi kumppania ja yhden pennuistaan. Isäni tarvitsi rakastavan kumppanin, jolla olisi aikaa hänelle. Namuviiksi voisi olla juuri sellainen naaras. Suunnittelivatkohan he pentuja? Olisi mukavaa saada uusia pikkuveljiä, -siskoja tai molempia. En halunnut olla viimeinen pentu, jonka isäni koskaan saisi, sillä syntymäni muistelua varjosti emoni kuolema. Tuntui kuitenkin hieman kummalliselta ajatella Namuviikseä emopuolenani. Oli helpompi ajatella, että naaras oli isäni kumppani. *En tarvitse uutta emoa. On kuitenkin parasta olla ystävällinen, sillä isäni tarvitsee häntä ja välittää hänestä.*

"Ymmärrän kyllä, jos ette hyväksy tätä, mutta toivoisin kuitenkin, että koettaisitte edes olla mukavia Namuviikselle. Hän on minulle hyvin tärkeä, enkä halua, että hän kokee olonsa syrjityksi perheessämme", Olkipuro kuiskasi minuun ja siskooni katsoen. Hän oli siis nyt osa perhettämme. Järjestelin sanat päässäni. En halunnut esittää, että kaikki tässä uudessa kumppanuudessa miellytti minua. Aioin puhua täysin totta.

"Olkipuro. En aio valehdella. Olen pahoillani, mutta en voi ajatella Namuviikseä emopuolenani. Minä en tarvitse uutta emoa", aloitin ja yritin pitää ääneni tasaisena, vaikka se tuntuikin lähes mahdottomalta. "Voin kuitenkin sanoa täysin rehellisesti, että olen iloinen kumppanuudestanne. Ansaitsette tämän kumpikin. Voin ajatella Namuviikseä isäni kumppanina ja kohdella häntä sen mukaisesti", lupasin päätäni hieman kohottaen. Olin ylpeä siitä, että olin saanut tuon kaiken sanottua. Olin saanut kaikki tunteeni ilmaistua. "Namuviiksi vaikuttaa kunnon kissalta. Täytynee puhua hänen kanssaan joskus myöhemmin. Ei mitään vakavaa. Onnittelen vain ja otan puheenaiheeksi sään tai jonkin muun kevyen aiheen", lisäsin kiireesti, jotta Olkipuro ei ajattelisi minun kuulustelevan hänen uutta kumppaniaan maan alle. Mieleeni putkahti taas ajatus, jota olin ajatellut jo aiemmin. Muotoilin seuraavankin kysymyksen valmiiksi päässäni ennen kuin lausuin sen. "Saadaanko me pian uusia pikkusiskoja tai -veljiä?" kysyin kepeästi. Kysymys oli tarkoitettu kepeäksi ja sivumennen kysytyksi, mutta en ollut aivan varma, miten olin onnistunut. Odotin Olkipuron vastaavan, mutta juuri silloin keppi rasahti rikki, kun Saratassu liikahti.

//Olki? Sara?

Saratassu 22.7.2018

"Saadaanko me pian uusia pikkusiskoja tai -veljiä?" Hahtuvamuisto naukaisi kuin asia olisi ollut keveistä kevein. Ensiksi isäni ja Namuviiksi olivat julistautuneet kumppaneiksi ja vaikka kuinka halusin en voinut sen antaa vain olla. Ja uusia sisaria jonkun saastaisen Taivasklaanilaisen kanssa? Tassuni alla ollut keppi räsähti pirstaleiksi kynsieni ja maan välisessä paineessa ja pian minuun kohdistui kaksi odottavaa katsetta. Toinen tummansininen silmäpari ja toinen meripihkainen. Vedin henkeä ennen kuin aloitin oman mielipiteeni lausumisen.

"Aluksi minä haluan, että olet onnellinen, mutta silti tämä kaikki on liikaa. Miten voit unohtaa Selenen näin nopeasti? Eikö emomme ollutkaan elämäsi tosirakkaus niin kuin aina hänelle väitit. Meidän perheemme pitää yhtä, vaikka välillä kokeekin mutkia, enkä anna kenenkään tuntemattoman ketunmielisen klaanikissan luikerrella siihen!" sähähdin silmät järkytyksestä pyöreinä, "Meidän ei olisi koskaan pitänyt tulla tänne." Ääneni muuttui loppua kohti säriseväksi sähinäksi, mutta samaan aikaan omistushaluiseksi. *Voi emo, älä huoli. Minä rakastan sinua aina!* Hengitin nopeasti, sillä sanojen välissä en ollut ottanut juurikaan happea.

"Namuviiksi ei koskaan tule kuulumaan perheeseeni, siihen kuuluvat vain Selene, Bellatrix, sinä ja Hahtuvamuisto", väläytin Hahtuvamuistolle lämpimän katseen. Rakastin veljeäni. Nousin seisaalleni ja tuijotin isäni meripihkaisiin silmiin läpitunkevasti.

"Minä vihaan tätä klaania ja jätän sen pikimmiten taakseni. Täällä minulla ei ole mitään, ei mitään tavoiteltavaa tai ystäviä. Minua ei kiinnosta pätkän vertaa miksikään soturiksi tuleminen ja ahdistun tämän suuren kissa joukon keskellä. Minä synnyin erakoksi ja se on kohtaloni. Ja vielä nimeni ei ole mikään Saratassu. Olen Maya ja aina ollutkin, eikä kukaan tule muuttamaan sitä" , ilmoitin vielä ennen kuin istahdin takaisin maahan tunteeton ilme kasvoillani. Sisälläni järkytys alkoi viedä vallan. Tällaisissa tilanteissa kaipasin rakasta emoani eniten. Sanani olivat olleet ehkä turhan loukkaavia, pyytäisin anteeksi heti kun minun pointtini oli selvä. Kyynel yritti vierähtää silmäkulmaani ja kaikki varmasti huomasivat sen, mutta en päästänyt sitä vierimään maahan. En itkisi.

"Kerrohan nyt vastauksesi Hahtuvamuistolle" sanoin katkerana palaa kurkussani niellen.

//Olki? Hahtuva? Sara on taas vähä omistuhaluinen isästään ja jonku muun naaraan astuminen mukaan saa sen vähä tunteen ittensä uhatuks :'3

Olkipuro 22.7.2018

"Olkipuro. En aio valehdella. Olen pahoillani, mutta en voi ajatella Namuviikseä emopuolenani. Minä en tarvitse uutta emoa", Hahtuvamuisto aloitti. "Voin kuitenkin sanoa täysin rehellisesti, että olen iloinen kumppanuudestanne. Ansaitsette tämän kumpikin. Voin ajatella Namuviikseä isäni kumppanina ja kohdella häntä sen mukaisesti", hän lupasi ja jatkoi sitten: "Namuviiksi vaikuttaa kunnon kissalta. Täytynee puhua hänen kanssaan joskus myöhemmin. Ei mitään vakavaa. Onnittelen vain ja otan puheenaiheeksi sään tai jonkin muun kevyen aiheen."

Olin helpottunut Hahtuvamuiston reaktiosta. Hän oli ottanut Namuviiksen hyvin vastaan, enkä olisi voinut olla siitä iloisempi.

"Saadaanko me pian uusia pikkusiskoja tai -veljiä?" hän kysyi vielä perään ja väläytti minulle pienen hymyn.

Ennen kuin ehdin edes vastata, keppi rasahti rikki Saratassun käpälän alla. Käännyin katsomaan ainoaa elossa olevaa tytärtäni odottavasti. Hän ei ollut sanonut vielä omaa mielipidettänsä asiaan.

Saratassu veti syvään henkeä, ennen kuin aloitti:

"Aluksi minä haluan, että olet onnellinen, mutta silti tämä kaikki on liikaa. Miten voit unohtaa Selenen näin nopeasti? Eikö emomme ollutkaan elämäsi tosirakkaus niin kuin aina hänelle väitit. Meidän perheemme pitää yhtä, vaikka välillä kokeekin mutkia, enkä anna kenenkään tuntemattoman ketunmielisen klaanikissan luikerrella siihen!" Vaikka ymmärsinkin syyn Saratassun rajuun mielenosoitukseen, hänen sanansa jättivät silti jälkiä sydämeeni. "Meidän ei olisi koskaan pitänyt tulla tänne." Saratassu haukkoi välissä henkeä. "Namuviiksi ei koskaan tule kuulumaan perheeseeni, siihen kuuluvat vain Selene, Bellatrix, sinä ja Hahtuvamuisto." Naaras väläytti veljelleen lämpimän katseen, ennen kuin kääntyi taas katsomaan minua silmät leiskuen. "Minä vihaan tätä klaania ja jätän sen pikimmiten taakseni. Täällä minulla ei ole mitään, ei mitään tavoiteltavaa tai ystäviä. Minua ei kiinnosta pätkän vertaa miksikään soturiksi tuleminen ja ahdistun tämän suuren kissajoukon keskellä. Minä synnyin erakoksi ja se on kohtaloni. Ja vielä kerran, nimeni ei ole mikään Saratassu. Olen Maya ja aina ollutkin, eikä kukaan tule muuttamaan sitä", Saratassu lopetti saarnansa ja istuutui alas poraten samalla syvälle sisimpääni syvän, jäisen onkalon. "Kerrohan nyt vastauksesi Hahtuvamuistolle", hän naukaisi katkeruuden sävyttämällä äänellä.

"Vai niin", sanoin silmiäni siristäen. "Olisin vielä saattanut ymmärtää sen, ettet ole halukas hyväksymään Namuviikseä perheeseemme, mutta se, että alat kyseenalaistamaan rakkauttani Seleneä kohtaan loukkaa minua. Lisäksi sinä loukkasit Namuviikseä, enkä voi suvaita sellaista." Nousin seisomaan ja käänsin Saratassulle selkäni. "Hyvää yötä."

Tassuttelin leiriaukion poikki ja loikkasin kaatuneen puunrungon päälle, josta sitten jatkoin matkaani aina metsään vievälle polulle. Kun pääsin metsän rauhaan, annoin vihani kuulua. Upotin kynteni lähimpään puunrunkoon ja raastoin sen pintaa ulvoen keskenään sotivista surusta ja raivosta, jotka kävivät kovaa kamppailua sisimmässäni.

Lopetettuani laskeuduin takaisin neljälle käpälälle ja jatkoin matkaani syvemmälle metsään. Kyynel toisensa jälkeen tipahteli maahan ja kostutti poskeni. En tiennyt mitä ajatella. En tiennyt mitä tuntea. Oli vain tyhjyys, joka raastoi hermoja kuin käyrät kynnet.

//Sara? Hahtuva?

Saratassu 23.7.2018

Isäni lähdettyä hiljaisuus laskeutui minun ja Hahtuvamuiston välille kuin sumuverho. Tietenkin kaduin aivan valtavasti sanojani, sillä olin esittänyt kantani vähän liian vahvasti. Vierelläni istuva suuri tummanharmaa kolli tuijotti tummansinisine silminensä jonnekin mihin minä en nähnyt ja luultavasti kävi tapahtunutta läpi. Mieleni oli aivan tyhjä, eikä minulla ollut minkään sortin suunnitelmaa asian hyvittämiseksi ja se oli huolestuttavaa. Lähdin hätäisesti pois paikalta, mutta ennen sitä vielä naukaisin veljelleni:

"Olen pahoillani." Askeleeni rummuttivat maata vauhkoina sillä en tiennyt minne mennä, en ollut vaivautunut tutustumaan Taivasklaanin reviiriin tarpeeksi hyvin, sillä mielessäni olivat aina pyörineet lähtösuunnitelmat. Nyt vain olin antanut ne esille. Istuuduin jonkun puun juureen ja sukelsin ajatuksiini ja yritin etsiä ratkaisua. Minä olin syyllinen tähän kaikkeen, enkö ollutkin? Silti en voinut hyväksyä Namuviikseä. Monen mutkan kautta mieleeni kuitenkin tuli idea. Olin varma, että tämä olisi vain säälittävä yritys anteeksi antoon, mutta silti olihan se jotakin.

Olin taas leirissä ja tassutin vaistomaisesti kohti soturien pesää, vaikka suuret inhon aallot taivuttelivat minua jäämään. Pesässä oli lauma kissoja, jotka osasivat taistella ja saalistaa täydellisesti. Vedin henkeä ja astuin sisälle väistellen nukkuvia kissoja. Silmiini ei osunut sitä mitä halusin. *Hiirenpapanat, hän on päivystyssoturi!* Samaan aikaan tunsin helpotuksen puuskan sillä en olisi halunnut kohdata tätä ketunmielistä naarasta. Minun pitäisi odotella auringon nousuun.

Aamu sarasti, enkä ollut nukkunut silmäystäkään. Olin päivystänyt leirin suulla, sillä minun oli pakko saada sanottua asiani. Pian aloin kuulla iloisia tassun askelia ja tunnistin päivystyssoturien innokkaat äänet.

"Tervehdys Saratassu!" kuulin naaraan äänen naukuvan. Käänsin katseeni tulijaan ja tunnistin siniharmaan naaraan.

"Se on Maya", naukaisin Namuviikselle. Naaras nyökkäsi mietteliäänä.

"Heti kun näet Olkipuron pyydä häntä joelle, mutta älä sano että minä pyysin", pyysin ja lähdin juoksemaan ulos leiristä vastausta odottamatta. Minulla olisi kiire. Kun saavuin joelle mieleeni juolahti vesikasveja katsellessani idea. Aloin nyppimään vedestä kauneimpia kasveja ja asetella niitä aukion reunoille, en ehtinyt jatkaa puuhaani pitkäänkään kun näin Olkipuron lähenevän hahmon.

"Minä haluan pyytää anteeksi käytöstäni, en olisi saanut sanoa niin. Saat repiä korvani irti jos haluat, koska aiheutin sinulle niin suurta kipua. Minä ansaitsen kokea kaiken kokemasi, sillä se oli minun syyni. Kyllä minä kestän", naukaisin samalla edellistä käytöstäni häveten.

"Minä haluan, että puhumme asiat halki ja voin esittää kantani hieman hienovaraisemmin," Luimistin toista korvaani jos isäni haluisikin repiä toisen korvistani päästäni.

//Olki?

Saratassu 24.6.2018

Tarkkailin Syvähuudon eleitä vaikuttuneena, hän osasi olla stressaamatta lopputuloksestaan ja teki parhaansa, sellainen oli hyvä parantaja - vaikken paljoa parantajista tiennytkää uutena tulokkaana. Nyt taas keskityin Syvähuudon kysymykseen ja nostin katseeni tämän vihreisiin silmiin, huomasin vasta nyt kun katsoin läheltä, että kollin oikea silmä oli tummemman vihreä kun vasen silmä joka taas loisti kirkkaana.

"Aloita laskemalla turvotusta, jos se siitä saattaa samalla olla apua hengitykseen. Kaksi mahdollista kärpästä yhdellä iskulla on parempi kuin yksi", hymähdin itsevarmasti sen minkä pystyin turvonneen kuononi kanssa. Syvähuuto nyökkäsi hyväksyvästi ja valikoi tuomastaan yrtti kasasta röpelöiset lehdet, jotka tunnistin välittömästi karhunvatukan lehdiksi. Olin pitkän matkamme aikana Taivaklaaniin nähnyt paljon karhunvatukkaa ja salaa syönytkin niiden marjoja. Vaaleanharmaa kolli alkoi jauhaa suussansa lehtiä ja pian huomasin niiden jo muuttuneen vahvaksi seokseksi. Kolli nyppäsi pesänsä suulla kasvavan lehden - veikkasin ettei se ollut mikään yrtti - ja laski seoksen sen päälle. Sen jälkeen hän nappasi kasastaan voikukan ja hetken päästä alkoi levittää ampiaisen pistokohtaan voikukan valkeaa nestettä. Huomasin oitis rauhoittavan tunteen. Salviatassu katseli kiinnostuneena vierestä ja hivuttautui hetki hetkeltä lähemmäs, olikohan naaras kenties kiinnostunut parantajan tehtävistä? Hymy karehti kasvoilleni. Aina parantajan pesässä ollessani muistin Talvikkimuiston ja Kojoottivirneen. Minä kun niin kovin pidin heistä, aioin vielä pitkän elämäni aikana käydä Kuolonklanissa - hinnalla millä hyvänsä.

//Syvä? Salvia? Sori tönkkö xc

Salviatassu 24.6.2018

Olin seurannut koko tämän lyhyen hetken ajan Syvähuudon jokaista liikettä ja kiinnostukseni vain tuplaantui, kun hän palasi yrttivarastolta kantaen ties kuinka monia eri yrttejä. Katsoin jännittyneenä, kuinka hän laski yrtit sammalpedille Saratassun viereen ja vilkaisi sitten äkkinäisesti minuun. Hätkähdin parantajan nopeasta liikkestä, mutta se ei saanut minua perääntymään, vaan sai minut sen sijaan ottamaan pari askelta lähemmäs. Syvähuudon kasvoille nousi lämmin hymy ja hän heitti nopean silmäyksen yrtteihin.

"Sinua taitaa kiinnostaa tämä asia. No, osaisitko nimetä mitkä näiden yrttien nimet ovat ja mihin niitä käytetään?" Syvähuuto kysyi ja osoitti kahta yrttiä, jotka hän oli ottanut viimeisenä mukaansa yrttivarastosta.

"Voin yrittää", naukaisin ujosti ja astelin vielä lähemmäs päästäkseni näkemään yrtit mahdollisimman läheltä. Minua ei oikeastaan parantajan polku kiinnostanut erityisemmin, mutta jostakin syystä tunsin vain tietäväni yrtit ja tahdoin varmistaa, jos oikeasti tietäisin niiden nimet. Siirsin ensimmäisenä lehdenvihreän katseeni vihreään kasviin, jolla oli terävät, miltei piikikkäät lehdet. Tunnistin sen heti, koska olin saanut varoituksia niistä Kotkapyrstöltä.

"Tuo on nokkonen, ne polttavat. Ja niitä käytetään turvotukseen tai yhden toisen yrtin kanssa luunmurtumien parantamiseen. En tosin muista mikä se toinen yrtti on", ilmoitin hieman nolostuneena. Syvähuuto kuitenkin nyökäytti päätänsä tyytyväisenä, joka oli selvä merkki siitä että olin saanyt edes jotain oikein.

"Kyllä, se on nokkonen. Ja se toinen yrtti on pietaryrtti, keltalehtinen kasvi jolla on todella makea ja voimakas haju. Mikä tämä toinen yrtti sitten on ja mihin sitä käytetään?" Syvähuuto siirtyi nopeasti toiseen yrttiin, kellertävään kukkaan joka näytti ensimmäisellä silmäyksellä aivan voikukalta. Jokin siinä kuitenkin oli erilaista, mutta en osannut sanoa mikä. Sitten mieleeni osui yksi kasvi, joka oli aivan voikukan näköinen.

"Se on leskenlehti!" ilmoitin päättäväisenä ja käänsin toiveikkaana katseeni Syvähuutoon. Sydämeni kiljaisi innosta, kun parantaja nyökäytti päätään.

"Mihin sitä käytetään?" hän kysyi vielä.

"V-varmaan turvotukseen?" arvasin. Olin aivan varma että vastaukseni oli oikein, koska Syvähuutohan oli etsinyt turvotukseen auttavia yrttejä, mutta en tiennyt mitään yrtin muista käyttötavoista.

"Käytetään sitä siihenkin, mutta leskenlehteä käytetään myös yskän lievittämiseen, hengityksen helpottumiseen ja kipeisiin polkuanturoihin", vaaleanharmaa parantaja selitti ja räpäytti sitten minulle erivärisiä silmiään, "osasit hyvin."

Sitten Syvähuuto kääntyi taas Saratassun puoleen ja jatkoi hänen hoitamistaan. Tajusin vaieta, mutta en kuitenkaan palannut vielä sammalpedilleni vaan jäin seuraamaan Syvähuudon toimintaa.

//Sara? Syvä?

Syvähuuto 25.6.2018

En suuresti yllättynyt siinä kohdassa, kun Salviatassu tunnisti nokkosen. Moni varmasti aina silloin tällöin saattoi astua röpelölehtisen kasvin päälle. Omakse yllätyksekseen siinä vaiheessa kissa sai jalkaasta tai tassuunsa hyvin polttavan tunteen. Sitä hetkellisesti sattui vain helpottamaan viileä vesi. Toisinaan sitä sitten joutuiki lopuksi aikaa jäämään odottamaan kuumotuksen loppumista. Nokkosen vaikutuksen muistaminen kuitenkin yllätti minut. Salviatassu oli muistanut myös keltaisen kukan nimen. Leskenlehden vaikutuksen muisteleminen jäi kuitenkin osin arpomisen pariin. Lähinnä ympäriltä tehtävien havainnointien ansiosta Salviatassu oli kyllä hyvin arvuutellut. En olisi tuonut leskenlehteä edes Saratassun näytille, jos siitä ei olisi ollut jotakin apua hänen kuononsa kanssa. Nappasin nopeasti keltaisen kukan suuhuni ja vein sen yrttivarastoon. Saratassu oli tahtonut, että hänen kuononsa turvotus koitettaisiin ensin avata ja vasta sitten avata hengitystä, jos se ei olisikaan tehonnut. Siispä näin paremmaksi ideaksi viedä yrtin takaisin varastoon pois kaiken mahdollisen hiekkapölyn ulottuvista.

"Sinulla on yllättävän hyvät havainnointiaistit", maukaisin Salviatassulle yrtyivaraston uumenista. "Oletko koskaan ajatellut kysyä emoltasi oletko sukua jollekin Taivasklaanin entisistä parantajista?"

Kysymys satutti minua hiukan, mutta olin päättänyt suorittaa asemani hänen suvussaan salaisena, joten niin tekisinkin. Katsoin hetken ajan vaiti yrttivaraston hyllyköitä.

"Kuulin, että emosi tai isäsi suvussa oli entinen Taivasklaanin parantaja Huomensielu", maukaisin kovaan ääneen. Nielaisin. Minun oli hankala puhua omasta suvustani omalle tyttärelleni aivan kuin hän olisi oikeasti siskoni. Tunsin pienen kyyneleen poskellani, mutta pyyhkäisin sen pois. Vedin syvään henkeä ja hölkkäsin kaksikon luokse. Käänsin katseeni Saratassuun, joka näytti jokseenkin helpottuneelta saadessaan joitakin yrttejä kuonoonsa.

"Laitetaan vielä nokkonen laskemaan turvotusta ja katsotaan sitten kuinka kuonosi voi. Sinuna pysyisin pesälläni huomiseen aamuun asti", ohjeistin Saratassua. Vilkaisin sivusilmällä Salviatassua.

"Tassusi ei taida enää vuotaa, kun kerran olet jalkeilla", totesin lyhyehkösti. Siirsin nopeasti katseeni Saratassuun. Nykyään minulla tuli vielä herkemmin kiusaus kertoa Salviatassulle, että hän oli oikeasti tyttäreni. Nappasin nokkosen suuhuni, jotta jauhaisin sitä enkä alkaisi puhua ohitse suuni. En luottanut enää yhtä paljoa Salviatassun seurassa.

Jauhoin nokkosta jonkin aikaa, mutta lopulta lasken seoksen tassulleni suustani ja aloin levittää sitä Saratassun kuonolle.

"Kerro minulle heti, kun pystyt taas hengittämään nenäsi kautta. Se on minulle erittäin tärkeä tieto", maukaisin Saratassulle. Oppilas nyökkäsi.

"Oliko sinulla Salviatassu vielä jotakin asiaa vai tahdotko jo mennä? Tassusi näyttää parantuneen tikun jäljiltä", kysyin tyttäreltäni tutkiessa edelleen Saratassun kuonoa. "Eihän se ampiainen pistänyt muualle?"

// Salvia? Sara?

Salviatassu 25.6.2018

"Oliko sinulla Salviatassu vielä jotakin asiaa vai tahdotko jo mennä? Tassusi näyttää parantuneen tikun jäljiltä", Syvähuuto naukaisi kääntäessään eriväristen silmiensä katseen minuun, mutta pian hän olikin jo tutkimassa Saratassun kuonoa. En vastannut hetkeen, koska olin jumittautunut ajatuksissani yhteen lauseeseen, minkä Syvähuuto oli juuri pari silmänräpäystä sitten lausunut; "kuulin, että emosi tai isäsi suvussa oli Taivasklaanin entinen parantaja Huomensielu." Jostakin syystä tuo nimi kuulosti oudon tutulta, aivan kuin olisin kuullut sen joskus. Olin kyllä aivan varma etten ollut koskaan edes kuullut tuota nimeä yhdenkään klaanitoverini suusta, mutta se kuulosti silti tutulta. Huomensielu, missä minä olin kuullut sen nimen? Ravistelin päätäni nopeasti saadakseni ajatukseni kuntoon ja nostin sitten kasvoilleni ystävällisen hymyn.

"Ei minulla enää mitään ole, joten voisin lähteä nyt. Kiitos avusta. Näkemiin, Saratassu ja toipumisia!" hyvästelin vielä minua vanhemman oppilaankin ja peräännyin sitten mahdollisimman hiljaisesti parantajan pesästä leiriaukiolle. Frettitassu odottikin pesän edustalla ja minut huomattuaan hän kipitti luokseni huolestunut ilme kasvoillaan.

"Onko kaikki hyvin?" hän varmisti kohteliaasti. Yllätyin rehellisesti sanottuna klaanitoverini huolestuneisuuden määrästä, mutta ymmärsin kyllä että hän halusi klaanitoverinsa olevan kunnossa.

"Kaikki on hyvin, se piikki saatiin pois ja pääsin heti pois. Kyllä se vähän sattui, mutta selvisinhän minä", virnistin Frettitassulle leikkisästi. Lämpimänruskea kolli virnisti takaisin ja vilkaisi sitten leirin uloskäyntiä, "voisin lähteä metsästämään. Sinun kannattaa varmaan vähän levätä."

"Olet täysin oikeassa, nyt tahdon vain mennä lepäämään hetkeksi. Sain muutenkin Kotkapyrstöltä loppuillan vapaaksi, joten menen suosiolla nukkumaan ja ehkä illalla voisin mennä iltapartioon. Nähdään", hyvästelin pesätoverini ja suuntasimme kummatkin omiin suuntiimme. Pujottelin nopeasti oppilaiden pesälle ja upposin hetkessä omalle sammalpedilleni nukkumaan.

//Joku voi halutessaan tulla Salviaa herättelemään seuran toivossa :D

Saratassu 26.6.2018

"Eihän se ampiainen pistänyt muualle?" kuulin Syvähuudon kysyvän Salviatassun ja tämän keskustelun välissä. Pian Syvähuuto kysyi oppilaalta tahtoiko tämä jo lähteä ja pian Salviatassu oli jo poistunut pesästä. Pian Syvähuuto käänsi erivärisen katseensa minuun.

"Ei pistänyt muualle", lausahdin ja tarkastelin vielä etutassuni, joilla olin läiminyt keltamustaa ötökkää. Näytin oikeaa etutassuani Syvähuudolle hymyillen.

"Katsohan, ei mitään", naukaisin ja annoin harmaan parantaja kollin katsoa, hänkin totesi sen näyttävän hyvältä. Yhtäkkiä kaikki alkoi tuntua raikkaammalta ja paljon kevyemmältä, hengitin nenäni kautta.

"Nyt!" naukaisin ja silmäni alkoivat tuikkimaan hailakanvihreinä tähtinä. Syvähuuto vilkaisi minua kummastuneen oloisena.

"Siis nyt pystyn hengittämään kunnolla ja veikkaan, että turvotuskin on alkanut laskea jo".

Syvähuuto oli saanut minut hoidettua ja oli päästänyt minut pois pesästään, vaikka olinkin siellä oleillut aikamoisen hetken. Kolli oli kuitenkin painottanut sitä, että jos minusta alkaisi yhtään tuntua oudolta tai hengitykseni vaikeutuisi minun täytyisi käydä tapaamassa häntä pikimmiten. Nyt olin astelemassa kohti tummanharmaata suurikokoista kolli oppilasta ja kellanpunaista kollia tummemmin raidoin. *Hahtuvatassu ja Olkipuro.*

"Tervehdys", naukaisin aurinkoisena kummallekkin kollille. Isä vilkaisi kuonani kummissaan ja oli aikeissa kysäsitä, mutta ehdin vastata ennemmin:

"Ampiainen pisti minua, kaikki on hyvin nyt." Isä nyökkäsi. Käänsin katseeni Hatuvatassuun.

"Öh, en kai keskeyttänyt mitään?"

//Haha? Olki? Sori et tungin Saran tähän x3

Olkipuro 29.6.2018

"Sinunkin kuuluu löytää vielä onni, vaikka Selene onkin siirtynyt Tähtiklaaniin", Hahtuvatassu totesi hiljaa kertomukseni päätteeksi. Tunsin kyynelten kihoavan silmiini katsellessani poikaani. Olin niin kovin ylpeä hänestä, ja niin olisi myös varmasti pojan emokin.

"Isä..." Hahtuvatassu aloitti epäröiden. Sydämeni oli pakahtua ilosta, kun kuulin hänen kutsuvan minua isäkseen. Olimme olleet aina kovin etäisiä toisistamme. "Kysyn kysymyksen, johon en vaadi sinua vastaamaan, jos et halua. Jos se sattuu liikaa, älä kerro sitä minulle. En halua avata mitään vanhoja haavoja." Oppilas vetäisi kerran syvään henkeä. "Miksi Selene kuoli?"

"Vaikka tahtoisinkin, en osaa kertoa sinulle oikeaa vastausta kysymykseesi. Ehkä oli Tähtiklaanin tahto saatella emosi runsas riistaisemmille metsille ennen minun aikani loppua", myönsin hieman suruissani. "Voin vain sanoa, että hän eli hyvän - tosin kovin lyhyen - elämän." Pyyhkäisin vaivihkaa poskeani pitkin valuvan kyyneleen tassullani pois ja nostin katseeni jälleen Hahtuvatassuun. "Uskon, että sinä saat kyllä tietää vielä jonakin päivänä totuuden", niiskaisin.

Ennen kuin Hahtuvatassu ehti sanomaan mitään, keskusteluun puuttui uusi ääni.

"Tervehdys", Saratassun aurinkoinen tervehdys kajahti. Katseeni kiinnittyi automaattisesti naaraan turvonneen näköiseen kuonoon ja kun olin aikeissa kysyä, mitä oikein oli tapahtunut, naaras sanoi nopeasti väliin:

"Ampiainen pisti minua, kaikki on hyvin nyt."

Nyökkäsin. Saratassu siirsi katseensa veljeensä, jonka huomio oli myös kiinnittynyt sisarensa kuonoon.

"Öh, en kai keskeyttänyt mitään?" naaras kysyi.

"Et", vastasin päätäni pudistellen. "Olimme juuri lopettelemassa."

"Ai, selvä." Saratassu istuutui alas.

"Kuulkaas, jos teillä ei ole nyt mitään sen erityisempää tekemistä, voisitte lähteä minun kanssani saattelemaan Namuviikseä ja muita päivytsotureita takaisin kotiin", sanoin hetken asiaa mietittyäni. Halusin jälkikasvujeni tutustuvan uuteen ystävääni ja toisinpäin.

//Sara? Hahtuva?

Hahtuvapentu 22.5.2018

“Anteeksi, minun on mentävä. Huolehdi pikkuveljestäsi”, isäni mumisi Mayalle ja laahusti pesästä. Isäni oli puhunut minulle vain vähän ja lähtenyt sitten pois. Tunsin hämmennystä ja pettymystä. Taas yksi kissa oli lähtenyt. Isäni tuskin oli lähtenyt Tähtiklaaniin ikuisiksi ajoiksi niin kuin emoni. Tuntui silti ikävältä, että hän oli lähtenyt luotani. Onneksi siskoni ja takanani istuva Syvähuuto olivat kuitenkin vierelläni. Se oli minulle sillä hetkellä hyvin tärkeää. Ainakin joku halusi viettää aikaa kanssani ja huolehtia minusta. Varmasti isänikin huolehtisi -kunhan tuntisi olonsa paremmaksi.

Heräsin seuraavana aamuna aikaisin. Valonsäteet siivilöityivät pesään ja joku kuorsasi. Nousin ylös, mutta kuorsaus loppui ennen kuin ehdin paikantaa kuorsaajaa. Näin eräällä makuualusella kuitenkin Surusadetta paljon pienemmän kissan, mikä sai minut kiinnostumaan. Olin luullut olevani pentutarhan ainoa pentu. Pian näin hieman kauempana toisen pennun. Kauempana oleva pentu näytti kuitenkin liian suurelta leikkiäkseen kanssani. Tarkkailin silti hetken tuota pentua. Hänellä oli tummanruskea turkki ja mustia raitoja. Käänsin katseeni taas pienempään ja lähempänä olevaan pentuun. Pienemmällä pennulla oli punaruskea turkki. Punaruskeassa turkissa oli tummempia raitoja. Katselin kollia vielä hetken ennen kuin laskeuduin pennun korvien tasolle.

"Haluaisitko leikkiä jotain?" kuiskasin aivan kollin korvaan. Kissa ei herännyt heti, joten jatkoin kuiskimista.

"Lähdettäisiinkö vaikka tutkimaan leiriä? Tai voisimme pelata risunpiilotusta. Tai leikkiä Kettua ja soturia. Mitä sinä haluaisit tehdä?" Aluksi ääneni oli vain kuiskutusta, mutta se kohosi, kun aloin innostua mainitsemistani leikeistä ja peleistä. Vihdoin saisin leikkiä ja pelata jonkun muunkin kuin itseni kanssa. Tästä pennusta voisi tulla minun ensimmäinen ystäväni. Voisimme tulla oppilaiksi yhtä aikaa ja harjoitella yhdessä. Voisimme tulla sotureiksi samaan aikaan ja palvella klaaniamme, kunnes olisi aika siirtyä klaaninvanhimpiin. Olin kuullut Surusateen kertovan joskus elämän eri vaiheista. Ne olisi varmasti paljon mukavampaa käydä läpi ystävän kanssa kuin yksin.

//Varpu?

Olkipuro 18.6.2018

Kuluneen seitsämän kuun aikana oli ehtinyt tapahtua paljon kaikenlaista. Kumppanini, Selene, oli menehtynyt synnytettyään poikamme, Hahtuvapennun, josta oli noin kuu sitten tullut jo soturioppilas. Myös toinen tyttäreni, Unitassu, oli siirtynyt vehreämmille niityille Tähtiklaaniin - tai niin ainakin oletin.

Olin saanut hyvän ystävän eräästä päivytsoturista nimeltä Namuviiksi. Namuviiksi oli oikein herttainen naaraskissa, joka oli ollut yksi niistä läheisistäni auttamassa minua pääsemään ylitse Selenen ja tyttäreni kuolemasta. Naaras asui kaksijalkalassa Taivasklaanin reviirin lähellä ja minä olin lähes joka ilta tarjoutunut saattamaan hänet kotiin, josta ystäväni oli enemmän kuin mielissään.

Aina silloin tällöin pidimme yhteisiä harjoitustuokioita Namuviiksen ja hänen oppilaansa, Frettitassun, kanssa. Kuuratassu oli kehittynyt huimasti muutaman kuun aikana ja uskoin hänestä kasvavan jonakin päivänä sellainen soturi, josta koko klaani voisi päällikköä myöten olla ylpeä. Nuori kolli oli ensimmäinen oppilaani sitten Taivasklaaniin saapumiseni jälkeen. Häntä ennen olin kouluttanut Tuuliklaanissa Matkijatassun, josta oli myöhemmin tullut kumppanini, Matkijakieli. Jättäessäni oman synnyinklaanini, minulla oli ollut silloin koulutettavanani Kanelitassu, joka oli ilmeisesti annettu lähtöni jälkeen jonkun muun vastuulle.

"Hei, Olkipuro!" Korvani nytkähtivät lähestyvien askelten suuntaan. Käännyin katsomaan minua kohti jolkottavaa siniharmaata naarasta, jonka kasvoilla lepäsi tavanomainen, lämmin hymy, joka sai ihan kenet tahansa paremmalle tuulelle huonosta päivästä huolimatta.

"Hei vain, Namuviiksi! Miten harjoitukset Frettitassun kanssa menivät?" kysyin ystävällisesti hymyillen.

"Hyvin - hän pärjäsi loistavasti", naaras naukaisi tyytyväisen kuuloisena.

"Mukava kuulla", kehräsin minulle epätavalliseen tapaani. Namuviiksi oli yksi niistä harvoista kissoista, jotka saivat nähdä minua kehräämässä hyväntuulisena.

"Ajattelin jos haluaisit jakaa tuoresaaliin kanssani", Namuviiksi ehdotti ja viittasi hännällään tuoresaaliskasan suuntaan hännällään.

"Toki", vastasin iloisena naaraan tarjouksesta ja näytin hänelle merkin kulkea edellä. Namuviiksi pyöritteli huvittuneena silmiään ja asteli kevein askelin tuoresaaliskasan luo, josta hän noukki hampaisiinsa pulskan oravan.

"Missä syötäisiin?" hän mumisi oravan häntä suussaan.

"Mitäpä jos menisimme tuonne varjoon?" ehdotin hetken ajan mietittyäni ja osoitin kallion muodostamaa varjoa leirin reunamilla. Naaras nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja lähti tallustamaan osoittamaani suuntaan häntä ylös kippuralle rullaantuneena.

Ohitimme ruokapaikalle mennessämme tyttäreni Saratassun, joka mutusti yksinään pientä myyrää erään kiven juurella. Huikkasin Namuviikselle tulevani pian perässä ja tassutin sitten Saratassun luo. Naaras nosti hailakan vihreiden silmiensä katseen minuun ja levitti kasvoilleen vienon hymyn.

"Ai hei, isä", hän tervehti vaisusti.

Istuuduin alas ja kietaisin häntäni etukäpälieni päälle. Saratassu muistutti minua niin monin tavoin, mutta silti me olimme kuitenkin kovin erilaisia keskenämme. Naaraan sisar taas oli muistuttanut kovasti emoaan, Seleneä.

"Haluaisitko tulla syömään minun ja Namuviiksen kanssa?" kysyin lempeästi ja kurkotin nuolaisemaan tämän korvaa. "Te tulisitte takuulla hyvin juttuun, usko pois." Vilkaisin nopeasti lapani ylitse ruokapaikalla minua vartovaan Namuviikseen ja käänsin sitten katseeni takaisin tyttäreeni odottaen tuon vastausta.

//Sara?

Saratassu 18.6.2018

Tähyilin tähtitaivasta raukeana. Ei ollut kovin kylmä yöksi. Leppeä viima virtasi ympärilläni pitäen minut virkeänä, minun ei tehnyt mieli nukkua. Tähdet tuikkivat vuorotellen toistensa jälkeen. Olisiko Bellatrix ja Selene yhdessä siellä?

"Emo?", henkäisin tuuleen ja annoin sanojen virrata kauas pois luotani. Toivottavasti hän kuulisi.

"Kaipaan sinua ja Bellatrixia kovasti, kaipaan viisaita neuvojasi", lausuin kuiskaten ja vilkaisin maahan.

"Minä olen miettinyt, että lähtisin pois. Lähtisin etsimään klaaneja mistä Olkipuro ja Iltasielu olivat kotoisin". Huokaisin ja käperryin leirin reunamille.

Tassutin mestarini perässä, olimme menossa partioon Lumikaarnan ja Aavatuulen kanssa. En nauttinut jokapäiväisestä partioinnista ja monen kissan läsnäolosta. Aina ulos leiristä lähtiessäni ja uudet tuoksut haistaessani minun teki mieli lähteä juoksemaan ja juoksemaan niin kauan kuin jalkani kantoivat. Lähteä tutkimaan ja viettää jokainen yö erilailla, eri tähtien alla.

"Reviirillä on ollut yllättävän hiljaista lähiaikoina, ei rajarikkojia", Lumikaarna naukui. Huokaisin syvään ja jatkoin pakolta tuntuvaa partiotamme.

Saratassu 23.6.2018

Ilma oli painostavan kuuma kun aurinko porotti taivaalta tummaa kiveä vasten jonka päällä makoilin levätäkseni. Minulla ja mestarillani oli harjoitukset tänään suunnitelmissa ja tiesin mihin ne aina johtivat, toistemme halveksimiseen. Luultavasti tuo sydämetön mestarini halveksi minua vain erakkosyntyisyyteni vuoksi ja siksi, koska olin saapunut tänne tulokkaana. Minulla ei ollut juurikaan ystäviä ja tunsin itseni valtavan yksinäiseksi, ei sillä etten pitäisi yksinäisyydestä, mutta tämä oli eri asia. Ympärilläni temmelsi monia kissoja - asuin jopa heidän kanssaan - mutta en tuntenut yhtäkään ja se tässä huolestuttavaa olikin, varsinkin kun olin etevä suustani. Kohautin lapojani, ei asia miksikään muuttuisi ellen tekisi asialle jotakin. Nousin kevyesti ylös ja haravoin katseellani muuta leiriä, mutta pian ystävä suunnitelmiini tuli muutos. Uhkaavasti kohti minua lipui Järkäleviiksi.

"Ahaa selvä, harjoitusten aika. Eihän minulla muutakaan tekemistä ollut", naukaisin silmiäni pyöritellen ja tylysti tuhahtaen. Siristelin silmiäni tummanruskealle kollille, joka siristeli kirkkaansinisiä silmiään takaisin.

"Lähdetään", Järkäleviiksi murahti matalasti samalla kuin otti ohjat tassuihinsa.

"Entä jos en tule, oi suuri Järkäletähti. Ainiin tiedäthän, vaikka olisit jonkin sortin päällikkö, en kunnioittaisi sinua niinkun en kunnioita tätä hiirenaivoista klaaniakaan", lausahdin itsepäisesti ja astelin mestarini ohitse ärsyyntyneenä. Minun teki niin kovasti näyttää mestarilleni kieltä. Olin käyttänyt minulle annettuja sanoja erittäin rumasti, mutta vihasin tätä paikkaa koko sydämestäni. En tuntenut ketään, en saanut tehdä mitä tahdoin ja ne typerät säännöt! Käänsin katseeni minua seuraavaan mestariini.

"Sanoin vähän rumasti", naukaisin korviani hiukan luimistaen, mutta silti terävä sävy kielelläni.

"Huomasin", Järkälevikksi naukaisi ja kiri minut. Nyökkäsin.

"Anteeksi", naukaisin pahoittelevasti, mutten tippaakaan nöyrtyneenä. Järkäleviiksi nyökkäsi hyväksyvästi, muttei sanaakaan sanoen. Otin eleen anteeksiantaisena.

"Nyt mennään. Lyön vaikka vetoa, että ehdin ennen sinua harjoitusaukiolle", sanoin kilpailumielisyyttä äänessäni ja pienesti - ja hyvin yllättävästi - hymyillen, jollakin oudolla tavalla ymmärsin mestariani ja pidin hänestä, mutta vain ihan vähän. Kahden viiksikarvan verran, oli se vähän, mutta enemmän kun ei yhtään.

"Et varmasti ehdi", kolli murahti ja nosti laukan. Luimistin korvani ja pinkaisin vauhtiin.

"Noniin aloitetaanpa helpoilla liikkeillä. Olet vikkelä ja pieni, joten sinun pitää hyödyntää nopeuttasi, eli sinut on lyöty iskemään", Järkäleviiksi selitti matalasti. Nyökkäsin ymmärtäväisenä.

"Ensiksi opetan sinut tekemään näin", kolli murahti ja teki yhtäkkiä nopea kierteen taakseni ja nyppäsi minua hännästä hennosti, siten että katseeni kääntyi taakseni. Huomasin, ettei kolli enää ollutkaan siellä vaan oli kiertänyt toiselle puollelleni ja tönäisi minut rutkalla voimalla kumoon selälleni.

"Sinä käyttäisit tuossa tilanteessa hampaitasi koska olet niin pieni, ettei suuri soturi kaadu iskustasi. Muista aina hyödyntää yllätyshyökkäys tatiikkaa niin saat etulyöntiaseman. Nyt kokeile sinä", mestarini yllytti ja asteli kauemmas.

"Mutta eihän se ole reilua, sinä tiedät mitä olen tekemässä niin en saa puolelleni yllätyksen etua", sanoin vaativasti ja tutkailin ruskean kollin kirkkaansinisiä silmiä pitkään ja harkitsevasti. Kolli pyöräytti niitä ja aloitti:

"Niin, mutta nä-". nauku katkesi minun iskiessä. Toimin nopeasti, mutta toimin eri tavalla kuin mestraini käski, sovelsin hänen ohjeitaan jotta saisin yllätysedun. Sukelsin kollin vatsan alle ja kiskaisin tämän hännästä.

"Oikein hyvä, oikein hyvä", Järkäleviiksi kehui tosissaan. Nyökkäsin tyytyväisenä itseeni.

Olimme harjoitelleet jo pitkään ja harjoitukset alkoivat olla jo lopuillaan.

"Eiköhän tämä alkanut olla tässä", mestarini sanoi ja napautti ilmaa hännällänsä. Ilmassa alkoi pörrätä suuri ja kapea ampiainen, nakkasin sen maahan tassullani, mutta käpäläni ylös nostaessa huomasin ettei otus ollutkaan kuollut ja näytti hyvin vihaiselta. Pian ötökkä nousi taas ilmaan ja yritin suorittaa epäonnistuneen tehtäväni ja nirhata pisteliään otuksen, mutta mielenosoituksena se lähtikin minua kohti. Hetkinen kului ja minulla oli suuri turvonnut kohta kuonossani, näytin luultavasti varsin typerältä.

"Sinun kannattaisi näyttää tuota Syvähuudolle, se turpoaa kovaa vauhtia", Järkäleviiksi lausahti ja tassutti ohitseni.

"Ai, katso kun en itse huomannut".

Saavuin leiriin ja suuntasin oitis parantajan pesälle. Toivoin saavani pikaista apua, sillä minusta alkoi tuntua että hengityksen kulkuni vaikeutui. Halusin nähdä klaanin parantajan, vaaleanharmaan kollin pikimmiten.

"Syvähuuto", kutsuin tukahtuneesti samalla kuin astelin syvälle pesään, "Minusta tuntuu, että taidan olla allerginen ampiaisen pistoille." Aloin hengittää vallan suun kautta, sillä hengitys nenän kautta alkoi tuntua tuskalliselta. Näin hämärässä kaksi hahmoa, Syvähuuto ja Salviatassu.

//Syvä? Salvia?

Syvähuuto 23.6.2018

En ehtinyt aloittaa Salviatassun kanssa kunnon keskustelua, sillä minun velvollisuuteni astuivat nyt tyttäreni edelle. Minun harmikseni se sattui melko useasti. Ehkä minun tulisi kuitenkin muistaa se ja totutella siihen uudestaan. Loin nopeasti lempeähkön katseen Salviatassulle.

"Voimme jatkaa tätä keskustelua hiukan myöhemmin. Odota sinä vain polkuanturasi kanssa niin hoidan Saratassun", maukaisin rennosti. Nousin seisomaan ja astelin Järkeleviiksen oppilaan luokse. Lähdin ohjeistamaan oppilasta kohti toista sammalvuodetta, sillä hänen kannattaisi jäädä ehkä lopuksi päivää luokseni tarkkailtavaksi. Varsinkin kun hän sanoi olleensa mahdollisesti allerginen mehiläisen pistokselle. Sen tosin huomaisi ajallaan. Toki sen pystyi jo päätellä siitä kuinka oppilaan kuonoon tullut pätti oli suurentunut.

"Istu vain sammalvuoteelle, tuon jotakin joka auttaa hengitykseesi sekä muutaman muun yrtit. Pian haistat jälleen kaikki uudet puhkeavat kukatkin ketunmittojen päästä", naukaisin saadakseni naaraan rentoutumaan. Huomasin sivusilmällä kuinka Salviatassun mielenkiinto heräsi. Hän ei tainut enää olla niin huolissaan tassustaan. Naurahdin hiukan ja sukelsin uudestaan yrttivaraston uumeniin.

*Karhunvadelman lehtiä...*, jartelin päässäni. Kuvittelin siinä samassa silmieni eteeni piikikkään pensaan, josta lehdet nypittäisiin. Törmäsin siinä samassa kuitenkin kaikkien tunnistamaan keltaiseen kukkaan, jonka varsi oli ontto ja täynnä valkeaa nestettä. Kukka oli niin monikäyttöinen kuin vain yrtti voisi olla. Neste hoiti hyvin pistoksia ja lehdet helpottivat kipua. Nappasin yhden voikukan lehtinensä mukaani ja jatkoin karhunvatukan etsimistä. Lopulta löysin ne kaiken järjestelmällisyyden seasta. Kuljetin kaksi yrttiä Saratassun luokse.

"Haen vielä jotakin hengityksen avuksi", maukaisin nopeasti ja palasin varastolle. En totta puhuen tiennyt aloittaakko turvotuksen laskemisesta vai hengityksen helpottamisesta. Toisaalta turvotuksen laskeminen saattaisi kyllä helpottaa hengitystä. Nappasi kaiken varalta mukaani nokkosta sekä leskenlehden. Voisin antaa Saratassun itse päättää. Siispä palasin jälleen kahden eri yrtin kanssa.

"Ajattelin antaa sinun valita tahdotko, että lasken ensin turvotusta, joka saattaisi auttaa sinua hengittämään paremmin vai koetammeko onneamme jo nyt yrittämällä helpottaa hengitystäsi toisella keinolla?" kysyin tyynesti oppilaalta.

// Sara? Salvia?

Selene 13.4.2018

En voinut olla kuuntelematta tyttäreni sanoja. Niin paljon kuin jotkut sanat saivat kauhusta häntäni kankeaksi, en voinut pysyä vaiti.

"Sinun ei kannata murehtia aisioita, joihin et voi vaikuttaa", maukaisin tyynesti tyttärelleni. "On joskus aiheellista murehtia läheistensä kohtaloa, mutta niiden ei tule antaa rajoittaa meidän elämäämme."

Puskin hennosti Saratassua. Muistan kyllä kuinka menetin omat vanhempani. he olivat hetken aikaa luonaani, mutta yhtäkkiä he olivatkin poissa. Sama oli tapahtunut Taivasklaanissa varmasti montakin kertaa.

"Tähtiklaani on päättänyt milloin on aikamme lähteä ja jostakin syystä tällä kertaa oli jonkun vuoro lähteä", maukaisin hiljaa. Jostakin syystä tuntuisi kauhealta käyttää juuri henkensä menettäneen oppilaan nimeä, joten päätin kunnoittaa sitä ja olla sanomatta hänen nimeänsä. Suljin hetkeksi silmäni. Minulle oli hankalaa ajatella Tähtiklaania, sillä tiesin vanhempieni olevan siellä.

"Mutta joskus me kaikki kohtaamme Tähtiklaanissa. Eikö se ole tavoittelemisen arvoista?" kysyin hymyilen tyttäreltäni. "Meidän tulee elää hetkessä ja muistaa, että me kaikki vielä joskus tapaamme, kaikki me."

En osannut sanoa riittivätkö sanani todella hänen tyynnyttelyynsä, mutta minun täytyi yrittää. Toisen kissan kuoleman näkeminen on toisinaan asia, josta kukaan ei pääse ylitse. Meidän on vain hyväksyttävä elämän rajallisuus.

"Mutta sinä olet urhea. Tiedän, että sinä selviät tästä. Olet nähnyt paljon pahempaakin kuin tämän klaanin kissat", kumarruin kuiskaamaan Saratassulle. "Olet vaeltanut halki maan, jota nämä kissat eivät ole kuunaan nähnytkään. Se on asia, joka sinun tulee muistaa kohdatessani kauheita asioita. Olet selviytyjä ja selviät mistä vain."

// Sara? Tönkkö...

Selene 21.4.2018

Tunsin ikävän potkun vatsassani ja kyyristyi maahan Saratassun edessä.

"Minun täytyy käydä Syvähuudon pesällä", maukaisin hiukan tuskaisesti, "mutta minä palaan pian."

Lähdinhiukan vaivalloisen näköisesti kohti parantajan pesää. En ollut yhtään varma mistä tässä oli kyse, mutta tahdoin saada tietää. Syvähuuto voisi saada tähän vastauksen hyvinkin pian. Astelin sisälle pesään ja katselin ympärilleni.

"Syvähuuto?" huudahdin ja käännyin katsomaan pesän perälle. Huomasin kuinka kolli asteli varjoisasta nurkasta minua kohden.

"Hei, kuinka voit?" parantaja kysyi minulta. Käännyin katsomaan suoraan sammalpetiä ja istuin sille.

"Vatsaani koskee. Ajattelin tulla varmistamaan mikä minua vaivaa juuri nyt", maukaisin. Tunsin uuden kivun vatsassani ja suljin silmäni. Syvähuuto asteli luokseni.

"Mene maakuulle", parantaja ohjeisti. Tein juuri kuten hän oli käskenyt ja odotin. Tunsin pian hänen tassunsa tunnustelevan vatsaani. Kolli naurahti hiukan. Väristelin viiksiäni epävarmana.

"Mikä on noin hauskaa?" kysyin hiukan kireähkösti.

"Sinua ei vaivaa mikään. Olet vain tiineenä", Syvähuuto maukaisi rennosti. "Sinun kannattaisi ehkä siirtyä pentutarhalle."

Nousin hämmentyneenä istumaan parantajan lopetettua. En saanut sanoja suustani. En ollut uskoa korviani. Sen sijaan nyökkäsin. Minusta tulisi jälleen emo.

Selene 29.4.2018

Heräsin aivan keskellä yötä siihen, että vatsassani tuntui erittäin ikävältä. Eikä se oikeastaan riittänyt sen kuvailemiseksi. Oloni oli aivan kamala. Hikoilin nemmän kuin olisin koskaan uskonut pystyvän. Sillä hetkellä tunsin raastavaa kipua kaikkialla. Rääkäisin erittäin kovaan ääneen ja olin hyvin varma, että herätin huudollani vain koko pentutarhan. Olin saamassa pentumme. Huomasin kuinka Syvähuudon hahmo liikahti varjoista sisälle pesään. Hän antoi tukevan kepin eteeni. Hänen ei tarvinnut edes ohjeistaa minua, sillä tiesin mitä tehdä. Nappasin kepin suuhuni ja yritin olla huutamatta. Tunsin kuinka olin menettää tajuni.

"Kestä vielä hetki", Syvähuuto maukaisi rennosti. Yritin rentoutua, mutta en tuntenut muuta kuin kipua. Huusin keppi suussa. En tajunnut miksi oloni oli näin kamala. Saadessani Mayan ja Bellatrixin - Saratassun sekä Unitassun - en tuntenut tämmöistä kipua. Tämä oli sietämätöntä.

"Pentusi syntyi jo, mitään kipua ei pitäisi olla enää", Syvähuuto maukaisi ihmeissänsä hetken kuluttua. Hänen edessänsä tuhisi pieni kissanpentu. Pentu hengitti normaalisti ja näytti terveeltä. Kipuni ei kuitenkaan loppunut.

"Syvähuuto", maukaisin hyvin käheästi. Tunsin kuinka tajuni alkoi kadota. En pysynyt enää mukana.

"Selene", parantaja mauakisi hiukan hätäisesti. Kolli kurotti lähelleni. "Et voi lähteä täältä. Sinun täytyy kestää, pentusi tähden!"

"Hahtuvapentu", henkäisin raskaasti. Sen jälkeen silmäni valuivat kiinni enkä muistanut näkeväni enää mitään muuta kuin tuikkivat tähdet sekä vanhempieni kuvajaiset.

Saratassu 2.5.2018

Katsoin emoni kaunista ruumistaa järkytyksestä tyhjin silmin. Selene hän näytti aivan siltä kuin nukkuisi. Kyyneleet valuivat äänettöminä maahan.

"Voi rakas emoni", henkäisin ja painauduin emoni kylmähköön ruumiiseen. Elämän lämpö oli kaikonnut hänen harmaaraidallisesta turkistaan. Muistin kuitenkin mitä emo oli sanonut kuolemasta, se ei olisi lopullista. Tapaisimme vielä.

"Tulee kova ikävä, mutta nähdään...joskus", nielaisin loput sanoistani surkeana. Sydämeni raastoi minua särkyneisyydellään. Tunsin Unitassun vierelläni. *Olit ainut joka ymmärsi minua todella..* Tiesin ettei olisi vielä valvojaisten aika, olihan vasta ilta. Minun olisi annettava emon olla rauhassa siihen asti. Nyt menisin käymään parantajan pesällä. Nostin kuononi emon turkista vastahkoisesti, mutta silti kyyneleet valuen. Lähdin tassuttamaan pois.

Pian askeleeni olivat johdattaneet minut sinne, kuulin Syvähuudon, Olkipuron ja jonkun muun ääen. Huomattavasti pienemmän.

"Isä?" kuiskasin ääni särkyen. Juoksi pesään Olkipuroon tarrautuen, pian näin pennun jota en ollut koskaan ennen nähnyt. *Varmastikkin se Selenen uusi pentu* Katsoin pennun pientä hahmoa onnen ja surunsekaisin tuntein. Selene oli jättänyt meille jotain mistä meidän yhdessä oli huolehdittava. Olin varmasti pöllähtänyt kesken jonkin tärkeän.

"Olen Maya, entä sinä?" naukaisin kun sain ääneni kerättyä kasaan. Tiesin, että emo varjelisi perhettämme. En luullut vaan tiesin.

//Olki? Syvä? Hahtuva? Toivottavasti ei haittaa, et tungin Saran tähä D:

Hahtuvapentu 15.5.2018

"Me kissat olemme kuin taivaalla purjehtivia kissoja etsimässä omaa määränpäätämme. Lopulta sen löytäessämme saatamme kadota meidän päällä olevalta taivaalta ja siirtyä toiselle. Meidän kaikkien matka tässä maailmassa on rajallinen. Pilvien takana on Tähtiklaani, joka ottaa hoivaansa kissat joiden aika on päättynyt. Emosi on heidän luonaan. Hän tarkkailee meitä tähdistä nyt ja ikuisesti." kissa, jota olin luullut ensin isäkseni maukui. Nyt kun Olkipuro oli pesässä, Syvähuuto ei näyttänyt enää niin isolta. Syvähuudon sanoista ymmärsin vain osan. Ymmärsin, että emoni oli lähtenyt jonnekin Tähtiklaaniin, eikä palaisi takaisin. Nyökkäsin hitaasti Syvähuudolle ymmärtämisen merkiksi ja käännyin taas isääni kohti. Jouduin katsomaan häntä pää takakenossa. Niin iso isäni oli. Kollin katse oli kääntyneenä minua kohti, mutta vihreissä silmissä oli surua. Pohjatonta surua, jota vastaan Olkipuro parhaillaan taisteli. Tarkastellessani suurta, kellanpunaista isääni, pesään juoksi uusi kissa. Naaraalla oli kellanpunainen turkki aivan kuin isällänikin, mutta hänen toinen etutassunsa oli valkoinen. Kissa näytti murtuneelta nojautuessaan isääni vasten. Silloin hän kuitenkin käänsi katseensa minuun. Vastasin katseeseen ja yritin samalla tulkita naaraan tunteita. Silmissä oli kaipuuta, mutta myös iloa.

"Olen Maya, entä sinä?" kissa kertoi käheällä äänellä. Naaraan nimi oli kummallinen. Se ei sopinut lainkaan kuvioon. Olin tavannut Olkipuron ja Syvähuudon. Itse olin Hahtuvapentu. Ne kaikki olivat paljon pidempiä nimiä kuin Maya. Muistelin emoni nimeä. Se oli jokin samantapainen nimi... Selene! Muistin emoni nimen ja ymmärsin, että nimet Maya ja Selene muistuttivat toisiaan. Mielessäni heräsi kysymys. Miksi tuo uusi kissa nojasi isääni? Saisin sen selville vain kysymällä asiaa Mayalta itseltään. Päätin kuitenkin ensin vastata tuon naaraan kysymykseen.

"Olen Hahtuvapentu", aloitin pitäen katsekontaktin Mayan kanssa. "Ensinnäkin. Minun mielestäni Maya on hyvä nimi. Hahtuvapentukin on, mutta en oikein ymmärrä, miksi minä olen Hahtuvapentu ja sinä et ole esimerkiksi Mayapuro." Henkäisin syvään ennen kuin jatkoin. "Niin kuin isäni. Tai isämme", arvasin varovasti. En ollut varma asiasta, mutta päätin arvailla. Silloin saattaisin saada selville jotakin uutta. Katsoin vuorotellen jokaista ympärilläni olevaa kissaa. He kaikki katsoivat minua. Jostain syystä tuo asia tuntui merkitykselliseltä. Jokainen pesässä oleva kissa oli keskittynyt minuun ja se tuntui mukavalta.

//Sara? Olki? Syvä?

Olkipuro 18.5.2018

Tunsin Saratassun painautuvan kylkeäni vasten. Nuoren naaraan äänestä kuulsi suru ja lohduttomuus, mutta kun hänen katseensa pysähtyi pieneen, tummanharmaaseen karvapalloon, joka katseli soturioppilasta siniset silmät ammollaan, tuo henkäisi ihastuneena ja kumartui hämmentyneen kollipennun puoleen.

“Olen Maya. Entä kukas sinä olet?” Saratassu niiskaisi ja levitti kasvoilleen ystävällisen hymyn.

“Olen Hahtuvapentu”, pentu vastasi ja siristi hieman silmiään katsahtaessaan ensin minuun ja sitten Syvähuutoon, jonka jälkeen hän kiinnitti jälleen huomionsa Saratassuun ja jatkoi: “Ensinnäkin, minun mielestäni Maya on hyvä nimi. Hahtuvapentukin on, mutta en oikein ymmärrä, miksi minä olen Hahtuvapentu ja sinä et ole esimerkiksi Mayapuro. Niin kuin isäni - tai siis isämme.”

Kuunnellessani poikani sanoja, mieleeni muistui varhainen aamuyö, jolloin olin päättänyt lähteä tarkistamaan Selenen voinnin ennen metsästyspartioon lähtöä. Saapuessani kuitenkin paikalle, minua odotti lohduton murhenäytelmä. Syvähuuto ja pari soturia seisoi kumppanini vuoteen ääressä. Parantajakolli oli ollut auttamassa kaksikkoa rahtaamaan Selenen veren tahrimaa ruumista ulos pentutarhasta. Viereisellä sammalpedillä Surusade ja kolme tämän huostassa olevaa pentua katselivat kummastuneen näköisinä heidän makuusijalleen evakkoon siirrettyä karvamyttyä, joka inisi hädissään. Vanha kuningatar yritti parhaansa mukaan hyssytellä emoaan huutavaa pienokaista, mutta onnistui siinä surkeasti. Tällöin myös Syvähuuto oli huomannut tuloni ja tämän vihreät silmät olivat painautuneet lähes kiinni, kun tuo yritti parhaansa mukaan pyydellä minulta anteeksi kumppanini menetystä. Olin tuskin edes kuullut parantajan sanoja hiipiessäni lähemmäs Selenen yhä vain kylmemmäksi käyvää ruumista, joka oli vielä eilen suorastaan hehkunut elonvoimaisuutta.

“Isä?” Ajatukseni katkesivat kuin seinään kuullessani Saratassun huolestuneen naukunan korvan juurestani. Käännyin katsomaan ainoaa tytärtäni silmät kyyneleistä kostuneina.

“Anteeksi, minun on mentävä. Huolehdi pikkuveljestäsi”, kuiskasin hiljaa ja käänsin tälle ja pojalleni selkäni ottaessani suunnan pesän suulle. Sen jälkeen laahustin pois paikalta pää painuksissa ja mieli menneisyyteen eksyneenä.

//Joku?

Saratassu 18.3.2018

"Hyvä on. Mihin suuntaan?"

"Tuonne", Järkäleviiksi ohjeisti suuntaa hännällään osoittaen. Mestarini oli hieman epävarma, sillä oli esittänyt tahtoni jo heti kättelyssä, tai ainakin niin luulin ennen kun hän tuli ja sani jotain kaameaa. Järkäleviiksi minut ohittaessaan kuiskasi ilmaan karhealla äänellänsä:

"Senkin erakon rääpäle, sinä tottelet kun minä käsken". Mulkaisin mestariani pahasti ja näytin tälle pienen irvistyksen.

"En", väitin vastaan ja loikin emoni rinnalle. Mestarini ei ollut mukava, hän oli omaa luokkaansa, ilkeä ja pomottava.

"Emo?" kysyin varovasti. Selene käänsi raavitut kasvonsa minun suuntani ja nyökkäsi.

"Kerro", hän hymyili.

"Järkäleiiksi on ihan tyhmä!" naukaisin siristäen silmiäni ruskealle koli kissalle.

Selene katsoi minua pahasti.

"Ei muita kissoja saa nimitellä", hän naukaisi hipaisi hännälänsä minun selkäkarvojani.

"Minä en oikein pidä tästä oppilas jutusta", inahdin.

//Selene?

Selene 18.3.2018

Katasoin tytärtäni mietteliäästi. Jos vain saisin, kysyisin Tuhkatähden saisinko kouluttaa hänet itse. Tunsin kuitenkin soturilain epäviralliset kohdat hyvin.

*En saa kouluttaa omia tyttäriäni*, ajattelin epätoivoisesti. Vaikka sitä kuinka kovasti tahtoisin, se ei tulisi tapahtumaan. Painoin pääni hetkeksi tassuihini kävellessäni Järkäleviiksen perässä kohti Taivasklaanin kaksijalkalan puoleista rajaa.

"Kaikki vaatiu aina totuttelemista", maukaisin rauhalliseen sävyyn. Nostin nyt pääni lumihangesta, sillä seuraava nousu oli hiukan jyrkempi. Käännyin katsomaan taakseni seurasiko Saratassu minua ja Järkäleviikseä.

*Tuntuu vieläkin oudolta ajatella hänen nimekseen Saratassu*, ajattelin. En tiennyt kauanko minulla menisi tottua siihen. Tunsin pian Järkäleviiksen turkin omani vierellä. Käännyin katsomaan kollia haastavasti. Tiesin näkemättäkin, että tämä kissa ei ollut paras mahdollinen mestari tyttärelleni.

"Ensikerralla sinä saat kyllä jäädä leiriin", kolli murahti. "Kuinka tyttäresi voi oppia itsenäiseksi, jos roikut aina mukana?"

Nyrpistin nenääni Jyrkäleviikselle. Hän ei tiennyt mitään minusta ja minun perheestäni! Ennen kuin ehdin vastata kolli oli jo kirinyt tahtia ja juossut etumatkaa rajalle.

"Sinä senkin...", murisin, mutta hillitsin kieleni. Tiesin Saratassun olevan aivan takanani enkä tahtonut hänen kuulevan sanojani. Siispä jätin lopun lauseesta mielikuvitukseni varaan.

"Mitä sanot, jos otetaan mestarisi kiinni? Näytetään että meissä on sisua vaikka muille jakaa", ehdotin tyttärelleni ehkä turhankin haasteelliseen sävyyn. Mutta totta puhuen Järkäleviiksi vain otti hermoilleni. Käänsin katseeni takanani astelevaan Saratassuun. Olin hyvin varma, että hän suostuisi.

// Sara?

Saratassu 18.3.2018

"Mitä sanot, jos otetaan mestarisi kiinni? Näytetään että meissä on sisua vaikka muille jakaa", emoni naukaisi. Hymyilin innokkaasti ja heilautin häntääni pari kertaa puolelta toiselle.

"Joo!" kiljaisin ja lähdin juoksemaan niin lujaa kun pienillä jaloillani pääsin. Selene lähti perääni yhtä lennokkaasti, mutta vain paljon nopeammin. Hänen sirot jalkansa halkoivat ilmaa nopeasti. Kiristin tahtiani ja pian pyyhälsimme Järkäleviiksen ohitse. Irvistin itsekseni kollille.

"Siitäs sait!" ilkuin leikkisästi ja pingojn vielä eteenpäin. Kuulin Järkäleviiksen murahtavan. Pysäytin ja käännyin ympäri, emonikin oli pysähtynyt.

"Ihan hyvä, Saratassu. Voisit pääs-", Järkäleviiksi ehti aloittaa, mutta keskeytin tämän shh- äänellä.

"Ihan kuin kuulisin jotain", naukaisin katsoen haastavasti Järkäleviistä. Kolli pyöräytti silmiään.

"En minä ainakaan tunne ketään Saratassua, emo tunnetko sinä?" naukaisin ja kohautin olkapäitäni. Hymyilin onnellisesti aina emoa katsoessa, hän oli kuin valopilkku kaiken pimeyden keskellä. En koskaan sallisi nimeä Saratassu, ottaa nyt oma hieno nimeni pois ja vaihtaa johonkin halventavaan.

"En koskaan salli sitä nimeä. Se on alentavaa, vaihtaa nyt toisen nimi ilman toisen suostumusta!" naukaisin Järkälviikselle tylysti ja nostin kuoni kohti taivasta.

"Mitä sinä siinä hidastelet? Eikö meidän pitänyt ehtiä kiertää nämä rajat vielä tämän päivän aikana?" naukaisin Järkäleviikselle. Tiesin, että puhuin ilkeästi, mutta hän ansaitsi sen. Vilkaisin emoani taas ja väläytin tälle ystävällisen hymyn. Lähdin tepsuttamaan iloisesti häntääni heiluttaen.

//Selene?

Selene 27.3.2018

Järkäleviiksi ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä tähän kyseiseen matkaan sen jälkeen kuin minä olin hiukan ottanut oman tyttäreni lähelleni. Oli kuin minä olisin ohjannut meidän kolmikon kulkua. Kateus paistoi auringon lailla Järkäleviiksen kasvoille. Välillä mietin mahtoiko soturin ajatuksissa kulkea mitään muuta kuin tiukka kuri.

*Onko hämellä koskaan edes ollut pentuja?* ajattelin yhtäkkiä. Jos soturi ei olisi koskaan saanut kokea kyseistä iloa, en edes ihmettelisi hänen asennettaan. Käännyin katsomaan tyynesti omaa tytärtäni. Pitäisin Saratassun puolia viimeiseen saakka. Se olisi aivan varma juttu.

"Kiitos tästä", Järkäleviiksi murahti leirin reunalla mulkaistessaan minun suuntaan. Nyökkäsin rennosti soturin suuntaan aivan kuin mikään ei olisi vialla. Leirissä kaikki oli kuitenkin toisin. Huomasin kuinka Olkipuro muutaman muun soturin kanssa siirsi suurta jäälohkaretta pois klaanin oppilaan päältä.

"Eih!" parahdin. Pystyin jo kaukaa havaita Pakkastassun lasittuneet silmät. Ei kukaan olisi voinut selvitä tuon lohrakeen voimasta. Häntäni valahti lähemmäs maata. Lähdin juoksemaan Pakkastassua kohti. Joku Taivasklaanin kissa kuitenkin pysäytti minut tunkiessaan eteensä. Jäin seisomaan kauemmas Pakkastassusta ja muista kissoista.

*En ehtinyt edes tutustua häneen*, ajattelin yrittäen piristää itseäni. Silti tiesin sisimmässäni, että kukaan ei ansainnut moista kohtaloa. Käännyin varoen takanani olevan Saratassun suuntaan. En tiennyt mitä sanoa tyttärelleni. Hänkin oli juuri nähnyt edessänsä kuolleen Pakkastassun enkä tiennyt olisiko hän ollut valmis moiseen.

"Maya?" aloitin lempeästi, sillä tyttäreni ei oikein pitänyt oppilasnimestään. "Tahtoisitko siirtyä puhumaan kanssani hiukan kauemmas?"

// Sara?

Saratassu 10.4.2018

Vedin syvään henkeä. Olin jo ennen nähnyt elämässäni tajuttoman kissan, Kojoottivirneen pyörtyessä, mutta nyt tuo kissa. Pakkastassau, oli oikeasti kuollut. Tuijotin ilmeettömänä Pakkastassun ruumista hiukan kauempana. Tunsin eräänlaisen transsin valtaavan minut, tunteettoman tilan, kun yritin sulkea pois kaiken ympäriltäni. En kuullut mitä muuta emo sanoi, mutta pian tunsin hänen kannustavan pukkauksensa. Nousin seisomaan ja lähdin Selenen rinnalla kauemmas tapahtuneesta. Pianauduin eteenpäin kävellessäni tämän kylkeen.

"Kuule emo?" naukaisin pienellä äänelläni, josta paistoi järkytys. Selene käänsi siniset silmänsä minuun, en enää hätkähtänyt tämän kasvoja täyttäviä arpia jotka risteilivät emon hopeanharmaaraidallisella turkilla.

"No?" hän kysyi ääni täynnä rakkautta. Selene oli rakastava ja hyväntahtoinen emo, rakkaus sai häet näyttämään entistä häikäistyttävämmältä.

"Minua pelottaa", naukaisin ääni särkyen. Käänsin katseeni alas tassuihimme.

"Pelkään, että minullekkin käy niinkuin Pakkastassulle". Se oli totta, olisihan se voinut olla kuka tahansa oppilaista, vaikka minä tai Unitassu.

"Tai entä jos Unitassulle käy niin?"

//Selene?

Maya 4.3.2018

Astelin leirin nurkkia jo kolmatta kertaa ympäri, joka kierroksella minulta oli aina jäänyt jotain huomaamatta. Nuuhkaisin maata, Aavatuulen haju, opin tunnistamaan kollin hajun sillä olin nähnyt hänet monta kertaa. Nenääni tulvahti myös kuivuneiden lehtien tuoksu, edessäni leijaili yksi pieni kuivunut lehden käppyrä. Läimäisin sitä pienellä tassullani ja ilahduin kun lehti otti tuulta purjeisiinsa ja lennähti tuulen mukana kauemmas. Loikkasin sen perään pienet tassuni edellä, ne hipaisivat lehteä, mutta tuuli laittoi lehden väistämään juuri oikeaan aikaan. Hypähdin uudestaan ja tällä kertaa lehti puristui tassujeni väliin. Kuulin hiljaisen rasahduksen ja sydämeni hypääsi kurkkuun. Raotin tassujani varovasti ja pieni kolmisakarianen vaahteranlehteni oli särkynyt neljään pieneen epämuodostuneeseen osaseen. Nielaisin.

"Voi ei!" kiljaisin korviahyytävästi ääni särkyen.

"Sattuiko sinuun?" kuiskasin itkuani pidätellen, "Ei ollut tarkoitus!" Nostelin lehden varovasti pieneen pinoon ja nostin sen hampaisiini ja lädin nopeasti nelistämään kohti parantajan pesää. Kyyneleet virtasivat poskillani.

"Syvähuuto!" mumisin lehden osaset suussani. Astuin sisään pesään ja nenääni tulvahti yrttien tuoksu.

"Minä satutin sitä!" nyyhkytin.

"Ketä?" kuulin tuntemattoman naaraan äänen.

"No häntä!" kiljaisin ja osotin maahan tipauttamaani lehti kasaa. Silmäni vuosivat kyyneleistä ja kastelivat pesän lattian.

"Pystytkö auttamaan sitä? Sinähän olet parantaja", kysyin. Ohjasin katseeni Syvähuuton ja silmäni täyttyivät anomisen tuskasta.

//Syvä? Säihke?

Säihkeyö 4.3.2018

Syvähuudon kysymys hämmensi minua, ei suinkaan siksi etten olisi ymmärtänyt sitä, vaan koska kysymykset olivat jopa melko syvällisiä ja niihin jokaiselta varmasti löytyisi erilainen vastaus. Pohdin sanojani tovin katsellen sinisillä silmilläni mietteliäänä Syvähuutoa.

"En oikeastaan tiedä mikä minua soturioppilaana puoleensa veti, kuitenkin halu suojella toisia ja auttaa sellaisten kissojen ruokkimisessa jotka eivät siihen itse pysty oli melko suuri. Mutta tiesin etten koskaan olisi edes voinut ajatella sitä parantajien velvollisuuksiin kahliutumista, se ei vain sopisi omaan elämäntyyliini", vastasin sanojani punniten. Kasvoillani oli edelleen se sama pohtiva ilme ja otsani oli hivenen kurtussa. Parantajan toinen kysymys tuntui entistä kinkkisemmältä ja syvällisemmältä, en edes ollut varma minkä puolesta itse taistelin.

"Taistelen oikeudenmukaisuuden ja hyvän puolesta, sillä en halua yhdellekkään pennulle samaa kohtaloa kuin minulla oli, emon kuolema tuntui kamalalta vaikka rakkautta sainkin sijaisemoltani", naukaisin pitkän hiljaisuuden jälkeen, olin valinnut sanani tarkkaan ja äänensävyni oli melko tyyni. Yhtäkkiä kuulin pennun äänen, käänsin pääni äänen suuntaan ja näin yhden klaanimme uusista jäsenistä, Mayan. Kasvoilleni nousi huvittunut hymy pennun kertoessa satuttaneensa lehteä.

//Maya? Syvä?

Syvähuuto 4.3.2018

Nyökkäsin lyhyen ja ytimekkään vastauksen Säihkeyölle. Minun oli helpompi ymmärtää soturin vastaus kuin hän taisi itsekään tajuta. Parantaja tai ei, jokainen kissa auttoi klaaniansa omalla tapaa. Soturit olivat myös turvaamassa Taivasklaania aivan omalla erityisellä tavallansa. En tohtinut kommentoida Säihkeyön selityksien väliin, sillä aihe näytti olevan nuorelle soturille hyvinkin tärkeä. Kuuntelin siis kuuliaisesti Säihkeyön kertomuksen loppuun. En osannut sanoa kuvittelinko tämän, mutta näytti siltä että soturin silmät olivat välissä sädehtineet. Toisaalta en kyllä ihmettelisikään asiaa. Kuka tahansa puhuessaan noin intohimoisesti näytti sädehtivän.

"Klaani mahtaa olla sinulle hyvin tärkeä. Kuullostit siltä, että puhuit suoraan sydämestäsi", maukaisin hymyilen Säihkeyön lopetettuaan puhumisen. Soturi räpäytti hiukan silmiään hämmentyneenä, mutta nyökkäsi. "On upeaa nähdä kissa elementissään."

Kauempaa tuleva hätäinen huuto sai korvani nousemaan pystyyn ja valpastumaan. Hetken ajan ajattelin jotakin todella vakavaa oli tapahtunut. Lopulta pesälleni kuitenkin juoksi Maya suu täynnä lehden palasia.

"Syvähuuto!" entinen erakkopentu mumisi lehdet suussa. "Minä satutin sitä."

Pennun nyhkytys olisi saatava loppumaan. Jonkun tulisi selittää pennulle, että mitään hätää ei oikeasti ollut tapahtunut. Luulin, että erakkopentu olisi tiennyt luonnosta hiukan enemmän.

"Ketä?" kuulin Säihkeyön kysyvän. Maya nyyhkäisi välissä ja katsoi lehden palasia.

"No häntä!" pentu kiljaisi. Käännyin tyynesti katsomaan pesäni maalla olevia palasia. Huomasin myös kyyneleet, jotka tipahtelivat lehtien vierelle. Kohotin katseeni Mayan silmiin. Pentu oli aidosti pahoillansa lehdestä.

"Pystytkö auttamaan sitä? Sinähän olet parantaja", pentu kysyi anoen. Katsahdin lapani ylitse yrttvarastoon. Olisin kyllä valmis uhraamaan jonkin verrran hämähäkinseittiäni pennun hyväksi. Vaikka todellista vahinkoa ei ollut tapahtunut, tahdoin auttaa Mayaa. Surulliset pennut olivat monien heikkous. Itse en kestänyt nähdä yhtäkään klaanini jäsentä surullisena, joten olin valmis auttamaan. Lopulta minun tulisi kuitenkin selittää Mayalle eräs asia lehdistä ja luonnosta.

"Teen parhaani", nyökkäsin pennulle. "Teit oikein tuodessasi lehden luokseni."

Kuulin kuinka pentu niiskaisi toiveikkaana, vaikka olikin yhä surullinen. Käännyin nopeasti ympäri, mutta astelin hyvin rauhalliseen tahtiin yrttivarastolle hakemaan hiukan hämähäkinseittiä. Seitti oli aivan yrttivaraston suuaukolla aikaisempien järjestelyideni ansiosta, joten sitä ei tarvinnut etsiä pitkään. Nappasin hiukan seittiä mukaani ja palasin lehden luokse. Siirtelin paloja erilleen toisistansa hyvin tarkasti ja hellästi. Lopulta maassa makasi kokonainen lehti. Enää puuttuisi paloja kasassa pitävä aines: hämähäkinseitti. Asettelin seitin varoen lehden ympärille niin, että siitä tuli tarpeeksi vahva.

"Lehti ei tule olemaan koskaa entisensä, mutta se voi nyt paljon paremmin", maukaisin rohkaisevasti Mayalle. "Mutta kai tiedät, että puut uusivat lehtensä joka hiirenkorvan ajan? Tämä lehti on vaurioitunut jo pudotessaan puusta lehtisateen aikaan. Sen elinvoima on silti siinä puussa, josta sen on pudonnut. Lehden henki elää yhä, vaikka sen fyysinen muoto olisi vaurioitunut. Ja olen hyvin varma, että tämän lehden henki olisi juuri nyt kiitollinen sinulle."

Hymyilin Mayalle. Otin muutaman askeleen lähemmäs pentua ja puskin tätä.

"Olet neuvokas ja rohkea pentu. Jos sinun myötätuntosi kissoille ympärilläsi on yhtä suuri kuin lehdelle, jolle pyysit apua", maukaisin hymyilen, "olen hyvin varma että emosi tulee olemaan sinusta ylpeämpi kuin uskotkaan. Sinulla on hyvä sydän."

// Maya? Säihke?

Maya--> Saratassu 16.3.2018

Kannoin pienen heiveröisen hämähäkinseittiin pakatun lehden varovasti ulos parantajan pesästä. Askelsin hitaasti, mutta varovasti kohti paikkaa mistä oli lehden löytänytkin. Veisin sen kotiinsa. Saavuttuani nurkalle työnsin lehden pieneen koloon, niin että siitä näkyi vain pieni karahka.

"No niin, olet takaisin kotona", hymyiin iloisesti ja lähdin loikkimaan pois. Halusin etsiä Bellatrixin käsiini. Pompin ympäriinsä löytämättä häntä kunnes kuulin tutun nau'un leirin laidalla olevan Iltasielun luota. Valkean kirjava sisareni istui rennon näköisesti Iltasielun vierellä. Pinkaisin kovalla vauhdilla heidän luokseen.

"Hei Bellatrix! Hei Iltasielu!", iloitsin hymy korvissa. Iltaiselu hymyili minulle ystävällisesti.

"Hei Maya!" sisareni naukaisi. Iltasielu nuolaisi rintaansa muutaman kerran, ja pian hän olikin jo nostanut katseensa meihin. Silmiini pilkahti innokas kiilto.

"Bella! Tule tänne", naukaisin ja viitoin sisarta sivummalle. Bellan turkki pörhistyi innokaana. Pörröiset turkkimme rätisivät hiljaa sähköstä. Siirsin kuononi aivan Bellan korvan juureen.

"Mentäisiinkö tutkimaan päällikön pesää?" kuiskasin yrittäen pidätellä innostustani.

"Joo!" Bella kiljaisi ja pinkaisi ylös. Nostin häntäni ilmaan hiljaisuuden merkiksi. Iltasielu nosti kysyvän katseensa meihin.

"Mikäs nyt nojn innostuttaa?" naaras aurahti epäilevästi.

"Me vain näimme madon!" hymyilin. Iltasielu naurahti sydämmellisesti.

"Matoja ei ole talvella", tämä selitii ja nousi seisomaan, "Mutta olkaahan kiltisti, menen etsimään Selenen". Nyökkäsimme samaan aikaan ja lähdimme tassuttamaan kohti tutkimuskohdettamme.

"Onkohan Tuhkatähti siellä? Suuttukohan hän?" Bella intoili. Tuhahdin närkästyneesti.

"Minä en oikein pidä tästä klaanista", selitin ja nostin pienen ravin. Bella kohautti olkapäitään ja kiisi ohitseni.

Oli kulunut neljänneskuu pienestä tutkimusmatkastamme, joka oli lopulta päättynyt siihen että Tuhkatähti oli yllättänyt meidät siihen paikkaan. Tänään olsi päivä jolloin meistä tulisi oppilaita, mitä se ikinä tarkoittikaan.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaaninkokoukseen!", Tuhkatähti kajautti. Tuhahdin vastenmielisesti. Nyt se alkaisi. Kissat olivat kerääntyneet paikalle ja odottivat innoissaan tapahtumia.

"Maya ja Bellatrix ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän vuoronsa tulla ihka oikeiksi soturioppilaiksi", Tuhkatähti julisti. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni kuullessani sanan soturioppilas. Hän käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.

"Maya, tästä hetkestä siihen asti, että ansaitset soturinimesi sinut tunnettakoot Saratassuna. Mestarisi olkoon Järkäleviiksi. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on oppinut omalta mestariltaan", Taivasklaanin päällikkö julisti. Järkäleviiksi tassutti luokseni ja yritti koskettaa kuonollaan omaani. Astuin vaistomaisesti askeleen taakspäin, en halunnut tuntemattoman kissan koskettelevan minua. Pidin omasta tilasta. Järkäleviiksi oli huomaamatta elettäni ja törkkäsi nenänsä nenääni. Hän viittoi minut pois Bellatrixin tieltä.

"Saratassu, nyt lähdemme kiertä-", Järkäleviiksi aloitti, mutta kastkaisin hänen lauseensa omallani.

"Olen Maya, enkä mikään typerä Saratassu. En ota mitään kuuleviin korviini Saratassuna, onko selvä?" tiuskaisin itsepäisesti. Suurikokoinen tummanruskea kolli katsoi minua kulmiensa alta.

"No, mutta kuitenkin lähdemme kiertämään rajoja", kolli naukaisi.

"Hmm, voiko Selene tulla mukaan?" kysyin hiukan korkeammalla äänellä, sillä halusin emon kuulevan jos hän olisi lähellä.

"Voihan?" anelin samalla kun katsoin Järkäleviistä vilpittömillä silmilläni. Aistin emoni astelevan taakseni.

"Tulethan?" varmistin emoltani, jota rakastin sydämeni pohjasta.

//Selene?

Selene 17.3.2018

Seurasin hiukan vastahakoisin tunnelmia Mayan sekä Bellatrixin nimityksiä. Molemmista pennuistani tulisi nyt Taivasklaanin oppilaita. Se tuntui oudolta, sillä olin elänyt pentujen kanssa erakkona hyvin pitkään. Toki liityimme Taivasklaaniin vasta puoli kuuta sitten, mutta kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Minut palautettiin soturin tehtäviin Taivasklaanissa. En ollut ollut soturi sitten Varjoklaanissa olemisen jälkeen. En tiennyt pystyinkö täyttämään ne tavoitteet ja vaatimukset, joita soturilta pyydettiin. Lisäksi oli tietenkin se pieni asia, että olin puoliksi sokea. Purin hampaani yhteen Tuhkatähden loikatessa taivaskiven pääälle pitämään klaanikokousta. Mayan ja Bellatrixin turkin oli suittu parhaaseen mahdolliseen kuosiin, mutta jokin kalvoi minua sisältä päin. Yhtäkkiä aloin ahistumaan tästä tilanteesta. Kaikki tämä toi mieleen oman nimitykseni ja sen, että en koskaan ollut tavannut vanhempiani. he olivat menneisyydessäni olevia aaveita. Pieni kyynel vierähti poskeani pitkin.

"Ei hätää. Eivät he kauas mene", Olkipuro maukaisi rohkaisevasti viereltäni. Käänyin katsomaan utuisilla silmilläni kumppaniani.

"Tiedän, mutta tämä vain...", yritin sanoa, mutta en saanut sanotuksi muuta. Lopulta niiskaisin ja pyyhin kyyneleen kasvoiltani. Minä olin vahvempi kuin mitä annoin ymmärtää.

"Maya ja Bellatrix ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän vuoronsa tulla ihka oikeiksi soturioppilaiksi", kuulin Tuhkatähden sanat. Yhtäkkiä aloin täristä. Kaikki alkoi tuntua aivan liian aidolta. Nojauduin väkisinkin Olkipuron kylkeen kiinni, jotta pystyisin rauhoittelemaan itseni. Minä en voisi antaa vanhan menneisyyteni sortaa minua juuri nyt. En voisi antaa sen tapahtua minun tai pentujeni kannalta. Tuhkatähden katse pysähtyi Mayaan. Katse pyysi tytärtäni astelemaan edemmäs.

"Maya, tästä hetkestä siihen asti, että ansaitset soturinimesi sinut tunnettakoot Saratassuna. Mestarisi olkoon Järkäleviiksi. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on oppinut omalta mestariltaan", päällikkö maukaisi. Huomasin kuinka Järkäleviiksi sapui muiden kissojen joukosta ja yritti koskettaa tyttäreni nenää omallansa. Maya, tai Saratassu näytti kuitenkin vierastavan tätä. En ollut varma pystyisinkö koskaan sanoa Mayaa Saratassuksi. Hän tulisi aina olemaan minun pikku Mayani.

"Bellatrix, tästä hetkestä siihen asti, että ansaitset soturinimesi sinut tunnettakoot Unitassuna. Mestarisi olkoon Huiskuhäntä", Tuhkatähti maukaisi vielä toisenkin tyttäreni kohdalla. Vasta hiljattain olin alkanut rentoutua tuntiessani Olkipuron tasaisesti kohoilevan kyljen omani vierellä.

"Saratassu! Unitassu! Saratassu! Unitassu! Saratassu! Unitassu!" klaani hurrasi, minä mukaanlukien. Lopulta jännitys sisälläni lakkasi. Se oli nyt ohi. Tyttäreni olivat Taivasklaanin oppilaita ja minä olisin taas soturi. Katsahdin tassuihini hämmentyneenä.

"Minun on mentävä. Tuhkatähti määräsi minut erääseen partioon juuri ennen nimitysmenoja. Nähdään myöhemmin", Olkipuro maukaisi lämpimästi ja lähti omille teillensä. En nähnyt Iltasielua lähistöllä. Tuntui kuin minut olisi taas hylätty klaanista. Olin yksin. Lopulta huomasin Mayan - siis Saratassun - ja Järkäleviiksin. Lähdin astelemaan tytärtäni kohden aikeissa onnitella häntä. Jokin tuntui raskaalta lähentyessäni tytärtäni.

"Voihan?" naaras kysyi minun päästyäni paikalle. En ollut yhtään varma mistä oli kyse. Käännyin katsomaan pentua lämpimästi.

"Tulethan?" tyttäreni kysyi vielä uudestaan. Naurahdin hiukan, yrittäen peitellä sisälläni olevaa tunnetta.

"Minne sinä olet nyt viemässä minua? Uusiin seikkailuihinko?" kysyin lämpimästi. Kuulin Järkäleviiksen tuhahtavan. Käännyin katsomaan kollia kummissani. olinko minä sanonut jotakin väärin?

"Olimme menossa kiertämään rajaa", Järkäleviiksi maukui pitkästyneenä. "Mutta ehkä sinunkin on hyvä kerrata rajat. Pääsithän sinä nyt kuitenkin ensimäistä kertaa pois pentutarhalta."

Tyttäreni mestarin sanat kuullostivat todella kireiltä, mutta en välittänyt.

"Hyvä on. Mihin suuntaan?" maukaisin huolettomasti.

// Maya?

Syvähuuto 26.2.2018

Pesälläni oli nyt hoidettavana kaksi potilasta; Säihketassu ja Malvatassu. Molemmat oppilaat oli sijoitettuna mahdollisimman kauas pesän suuaukosta sekä yrttivarastosta, kun vain olin pystynyt. Paikka jossa Vaahteraviilto oli vielä muutama päivä sitten ollut, oli tyhjillään. Sammaleet odottivat yhä siirtoaan pois pesältä. Vaahteraviillon valvojaiset oliva ja menivät. Soturin henki oli vihdoinkin makannut sinne minne se kuului, hopeahännän oiselle puolen. Katsahdin kahden potilaamme suuntaan ja huomasin molempien uinuvan rauhassa. Minun tulisi olla oppilaiden kanssa nyt paljon tarkempi ja perusteellisempi kuin Vaahteraviillon kanssa. Hän oli ollut vahva soturi, mutta viheryskä oli silti vienyt hänet. Minua harmitti hiukan kuinka taudit jylläsivät klaanimme keskuudessa. Joutuisimme pian uusimaan Kirjotassun kanssa kissanmintun hakemusen kaksijalkalasta. Tai ehkä meidän tulisi koittaa eri yrttejä. Huomasin myös Kirjotassun heräilevän lyhyiltä uniltansa.

"Vahtisitko potilaitamme sillä välin, kun hävitän saastuneet sammaleet?" kysyin parantajaoppilaalta, tarkoittaen tietenkin Vaahteraviillon sammalten poistamista pesästä. "Tahdotko auttaa niiden poistossa?"

Huomasin Kirjotassun nyökkäävän hiukan unisena, mutta innokkaana. Naaras asteli Vaahteraviillon pedille ja alkoi poistaa vanhoja sammalia.

"Vie ne pesän suuaukon läheisyyteen. Kerään ne yhteen sievään kasaan kuin yrtit varastossamme poistuessani pesältä", ohjeistin Kirjotassua ryhtyessäni itsekkin kasaamaan sammalia.

Sammalten poisamisessa ei mennyt kauaa, mutta en saanutkaan vietyä kaikkia sammalia kerralla pois. Niitä oli aivan liikaa, jotta ne olisivat pysyneet käpälissäni tai kaulani alla. Pysähdyin hetkeksi istumaan pienen puron varrelle, joka vilkkaana vilinäni laskeutui kohti puolijäistä Taivasklaanin jokea. Kuulin pentutarhalta innokkaita kiljahduksia. Ajattelin erakoiden peuhuavan siellä omiansa. Mistä minulle tulikin mieleen, etä en ehinytkään eilen tarkastuttamaan Selenen pentuja Mayaa ja Bellatrixiä, saati muitakaan erakoita. Lähdin astelemaan verkkain askelin pentutarhalle.

"Hei!" tervehdin rennosti pesän suuaukolla. Huomasin kuinka Maya ja Bellatrix kääntyivät katsomaan minua.

"Emo! Se hassunniminen parantaja tuli!" toinen pennuista kiljahti, yrittäen herättää emonsa.

"Ei noin saa sanoa", Selene naurahti herättyään ja torui pentujaan. Kuningatar kääntyi katsomaan minua pahoittelevasti: "Pyydän anteeksi. He eivät ole tottuneet klaaninimiin."

Tunsin lihasteni värähtävän, kun Selene katsoi minua. Naaraan raadellut kasvot olivat joka kerta yhtä pelottavat, mutta samalla aikaa kauniit. Naaras ei edes yrittänyt piilotella kasvojansa. Hän oli ylpeä menneisyydestään, niin kuin meidän kaikkien tulisi.

"Tulin tutkimaan pentujen voinnin. Tarkastaisin myös sinut ennen lähtöäni", maukaisin tyynesti. "Terve kissa, terve tulevaisuus."

"Ymmärrän", Selene maukaisi tyynesti. "Voit aloittaa minusta niin pennut tietävät, että ei ole mitään pelätävää."

Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi ja astelin naaraan vierelle. Viittasin hännälläni kuningatarta nousemaan. Hän onneksi ymmärsi merkkini. Kävelin jonkin aikaa Selenen ympäri katsoakseen haavojen varalta.

"Ei haavoja tai muita ulkoisia vammoja", totesin ääneen. "Voit nyt istua."

Selene istui pentutarhan maalle ja katsoi minua utuisilla ilmillään. Katsoin heken aikaa tuon silmiä.

"Silmistäni ei tarvise kertoa tuloksia, olen hyvin varma omista tuloksistani. Olen puolisokea ja syytän siirtä erästä kettua. Ilman Olkipuroa en olisi hengissä", kuningatar maukaisi huomatuaan kuinka pitkään takkailinkaan hänen silmiään.

"Olette onnekas kun elämässänne on Olkipuron kaltainen kissa. Olette kuin joki ja kala. Sovitte yhteen ettekä voi elää ilman toisianne. Oletteko te kumppaneita?" mauakisin kohteliaasti, yrittäen pitää yllä jotakin keskustelua. Asetin tassuni Selenen sydämelle. Tunsin kuinka se hypähti muutaman kerran. Siinä taisi sitten ollakin vastaukseni.

"Voisin tarkistaa nopeasti pennut", tokaisin välttääkseeni minun ja Selenen kannalta nolon keskustelun. Naaras nyökkäsi minulle.

"Nouskaa seisomaan. Näitte kyllä mitä Syvähuuto teki. Nyt on teidän vuoronne", kuningatar ohjeisti pentujansa. Molemmat nousivat seisomaan. Naaraspennut tosin näyttivät todella uteliailta kun kävelin heidän ympäri. Molemmilta pennuilta löytyi sydän, jonka syke oli tasainen.

"Näyttäkää suunne vielä", maukaisin ohjeeni. Maya avasi suunsa, jotta pystyin tarkistamaan tämän hampaa. Samoin teki Bellatrixkin.

"Hyvä. Tämä oli tässä. Jos näette Olkipuroa tai Iltasielua, pyytäkää heitä käymään pesälläni tarkistuksessa", maukaisin Selenelle.

"Ymmärrän. Terve kissa, terve tulevaisuus", pentujen emo kuittasi hymyillen. Nyökkäsin huvittuneena ja poistuin pesältä kohti parantajan pesää. Kivet pesälle olivat liukkaat, mutta työnsin kynnet luontaisesti ulos käpälistäni pysyäkseeni pystyssä.

"Ovatko potilaamme jo heränneet?" kysyin rennosti saapuessani sisälle pesään.

// Säihke? Malva? Kirjo? Hei muistakaas potilaat ilmoituksiin ilmoiella, että kissanne on pesällä hoidossa sen viheryskän takia :)

Selene 27.2.2018

Silitin pentuni päälakea hellästi. Ymmärsin hyvin mitä Maya tunsi itsensä sisällä. Oman nimensä muuttaminen tarkoittaisi oman erakkoidentiteettinsä luopumista. Se oli vain valitettavasti klaanissa elämisen ehto. Itse tosin saisin jo vanhempana kissana halutessani pitää oman erakkonimeni. Mietin välillä hartaasti sen vaihtamista uuteen soturinimeen, mutta en ollut varma olisinko valmis siihen. Myös vanhan nimen ottaminen käyttöön olisi mahdollista, mutta se voisi tuoda liikaa huonoja muistoja.

"Saat kuitenkin vapauden valita itse oman nimesi. Olen siitä hyvin varma. Annoin teille syystä erakkonimet teidän syntyessänne. Tahdoin todistaa teille heti alkuun, että olette ainutlaatuisia ja korvaamattomia, nimellä kuin nimellä", puskin hellästi tyttäreni päätä. Katsoin tyynesti ympäri Taivasklaanin leiriä. Kalliot ja kivet hohtivat kylmyyttä, mutta pystyin jo tuntea viherlehden lämmön. Siihen mennessä olisivat myös minunkin tyttäret kouluttautuneetsotureiksi.

"Mutta jos oloasi helpottaa yhtään, voin vaihtaa myös kanssasi nimeä", tarjouduin lämpimästi. "Tai voin kutsua sinua yhä Mayaksi. Minulle se tulee aina olemaan sinun nimesi."

// Maya?

Selene 28.2.2018

Istuin muiden klaanin kissojen juokossa Tuhkatähden kutsuessa koko klaanin koolle. Huomasin kuinka Bellatrix ja Maya istuivat itseni molemmin puolin. Molemmat tyttäreni tuntuivat olevan jännittyineitä siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. En ollut esittänyt vielä Tuhkatähdelle toiveita pentujeni oppilasnimistä, mutta ehkä se ei mennytkään niin kuin ajattelin. Ehkä minulle ei annettu vaihtoehtoa päättää omien tyttärieni nimiä. Kallistin päätäni huomatessa kuinka sulavasti Taivasklaanin päällikkö todella loikkasi taivaskivelle. Oli vain aivan pakko ihailla päällikön karismaa. Siitä oli pitkän aikaa, kun viimeksi näin yhdenkään klaanipäällikön kasvot. Viimeisin kerta oli kun kohtasin Loistetähden. Hän oli Tihkutähden todisteiden pohjalta häätänyt minut klaanista. Minun oli kauheaa miettiä kuinka Tihkutähti oli tuhonnut kaiken sen jäljellä olevan Varjoklaanin. Jos Iltasielun sanoihin oli uskomista, moni kissa oli paennut klaanista kollin valtaannousun jälkeen.

"Malvalento! Säihkeyö! Malvalento! Säihkeyö!" klaanin huudot keskeyttivät ajatukseni. Katsoin hämmentyneenä eteenpäin. Olinko minä sivuuttanut ajatusteni takia koko seremonian? Katsahdin punastuneena tassuihini. Ei tämän näin pitänyt mennä.

"Saitko sinäkin nimesi noin kun olit Varjoklaanissa?" Bellatrix kysyi vierelläni. Käännyin katsomaan hopeanharmaan läikikästä naarasta hymyillen.

"Olen saanut nimeni aivan kuin kuka tahansa muukin klaanikissa", vastasin lempeästi.

"Miksi sinulla on kuitenkin erakkonimi?" Maya kysyi toiselta puoleltani. Huokaisin, sillä en olisi tahtonut käydä tätä keskustelua juuri sen tyttäreni kanssa, joka ei tahdo vaihtaa nimeänsä.

"Se muistutti minua menneistä liikaa. Mutta teidän ja tämän klaanin tähden olen tarpeen tullen valmis ottamaan klaaninimeni takaisin", maukaisin rennosti. Puskin nopeasti molempia tyttäriäni.

"Meidän on nyt käytävä onnittelemässä Malvalentoa sekä Säihkeyötä", mauakisin hymyilen.

"Miksi? Emmehän me edes tunne heitä!" Bellatrix vastusti. Naurahdin hiukan ja puskin molemmat tyttäreni liikkeelle. Lähempänä astelin kuitenkin pentujeni eteen, jotta he eivät saisi viheryskää kummaltakaan sotureista.

"Onnea teille molemmille. Teistä tuntuu varmasti mahtavalta päästessänne sotureiksi, vai olenko väärässä?" maukaisin lempeällä äänensävylläni.

// Malva? Säihke? Bella? Maya?

Kirjotassu 1.3.2018

Nyökkäsin Syvähuudolle. Ensiksi kävisin ilmoittamassa Vaahteraviillosta Tuhkatähdelle ja sitten vasta pyytäisin uudet kissat tutkittavasti minulle ja Syvähuudolle.

"Teen sen Syvähuuto", nyökkäsin kunnioittavasti mestarilleni. Väläytin vielä Säihketassulle lempeä katseen, ennen kuin hävisin pesästä. Loikin päällikön pesän suulle.

"Tuhkatähti?" kutsuin päällikön nimeä, sillä en viitsinyt noin vain rynnätä pesään.

"Sisään", Tuhkatähti naukaisin pesänsä uumenista. Astuin pesään. Tuhkatähti makasi vuoteellaan sukien tuon tummanharmaata turkkia, mutta lopetti hommansa kun astuin pesään.

"Kirjotassu?" päällikkö kysyi lempeästi, "Mikäs sinut tänne lennättää?"

"Syvähuuto pyysi minua sanomaan tämän", huokaisin, "Ja tuon ikäviä uutisia. Vaahteraviilto on menehtynyt, olen pahoillani."

Tuhkatähti oli hetken aikaa hiljaa. Sitten hän räpäytti lempeästi, mutta surevasti meripihkan värisiä silmiään.

"Vaahteraviilto oli hyvä soturi", kolli naukaisi, "Ja Taivasklaani suree häntä. Pidämme hänelle valvojaiset vielä tänään. Kiitos kun kerroit Kirjotassu."

Kumarsin päällikölle kunnioittavasti ja poistuin pesästä. Hölkkäsin pois päällikön pesän luota. Etsin katseellani uusia kissoja. Silmiini osui viisi kissaa; raidallisen kellanpunaisen kollin, pienen hopeanharmaan naaraan, raidallisen hopeanharmaan naaraan  ja kaksi naaraspentua, läikikkään valkean ja kellertävän. He istuivat lähellä sotureiden pesää. Jotkut kissat mulkoili vatsa heitä hieman kummissaan, jotkut taas näyttivät hieman kiinnostuneilta. Vaniljaturkki nyökkäsi heille pikaisesti ja viisikko näytti iloiselta ja hämmästyneiltä saadessaan tervehdyksen noin kokeneelta sotureilta, vaikka olivatkin muukalaisia. Kävelin hieman arasti ja varovaisesti heidän luokseen.

"Hei", nau'uin, "Olen Kirjotassu, parantajaoppilas. Mestarini Syvähuuto pyysi minua sanomaan, että tulisitte tarkastukseen pesällemme... ihan varmuuden vuoksi. Voin näyttää tietä?"

//Olki? Selene? Maya? Bellatrix? Ilta?

Selene 1.3.2018

Syvähuudon lähdettyä luotani pois, huomasin Olkipuron ja Iltasielun suuntaavan luokseni. Tervehdin ystäviäni iloisesti häntää heilauttamalla.

"Mitä mieltä olittekaan soturiseremoniasta?" kysyin hymyillen, lähinnä katse kohdistettuna Iltasieluun. Minun ja Olkipuron välit olivat vieläkin hiukan kyseenalaiset ja tuntui siltä kuin olisin punastunut jokaikisenä hetkenä kun vain näinkään kollin raidallisen turkin.

"Minulle se toi vain mieleen muistoja metsästä", Iltasielun vastasi. Naurahdin hiukan. Annoin tyttärieni pyöriä lähistölläni nyt hiukan vapaammin, kun Syvähuuto oli poistunut luotamme. En tarkoittanut, että en luottaisi parantajaan, mutta olin vain aina tietyllä tapaa varautunut pentujeni ollessa vierelläni. Suuntasin katseeni lopulta Olkipuroon.

"Minulla olisi sinulle asiaa", maukaisin hiukan nolostuneena. Minun täytyisi kertoa kollille jotakin, mitä olisi pitänyt kertoa jo aikoja sitten. Huomasin sivusilmällä kuinka Vaniljaturkiksi kutsuttu kissa käveli ohitsemme ja tervehti meitä. Nyökkäsin hämmentyneet tervehdykseni takaisin. Harva kissa oli uskaltautunut vielä puhumaan meille, saati tervehtimään. Olimme suurimmaksi osaksi näiden muutaman päivän aikana saanut vain mulkaisuja.

*He tarvitsevat vain aikaa*, muistutin itseäni, sillä muuta itseäni rohkaisevaa selitystä en saanut aikaan. Samaan aikaan huomioni kiinnittyikin Kirjotassuun, Syvähuudon oppilaaseen joka asteli luoksemme.

"Hei", naara maukaisi rennosti. "Olen Kirjotassu, parantajaoppilas. Mestarini Syvähuuto pyysi minua sanomaan, että tulisitte tarkastukseen pesällemme... ihan varmuuden vuoksi. Voin näyttää tietä?"

Käännyin katsomaan nopeasti pentujani. Muistaakseni Syvähuuto oli käynyt eilen tarkistamassa minut ja pentuni. Käänyin katsomaan Kirjotassua hymyilen.

"Tässä on sattunut luultavasti pieni erehdys. Syvähuuto tarkisti jo minut ja tyttäreni. Onko mahdollista, että sinä olit nukkumassa tai toisaalla silloin?" kysyin lievästi huvittuneena. Käänsin katseeni kiusoittelevasti ystävieni suuntaan. "Mutta tämä kaksikko on vielä täysin tarkastamatta."

"Puhutaan toiste", nyökkäsin Olkipurolle. Utuiset silmäni olivat nyt suuntautuneena Kirjotassun kirjavaan siluettiin.

"Iltasielu ja Olkipuro ovat täysin käytettävissänne. Varmista vain, että he palaavat ehjinä takaisin", hymyilin leikkisästi parantajaoppilaalle.

// Kirjo? Ilta? Olki? Pennut?

Kojoottivirne 21.2.2018

Jäin hiukan kauemmas seuraamaan, kuinka Maya juoksi oman isältä luokse. Hänen emonsa lieni kollin takaa asteleva naaras. Naaraan kasvot tosin olivat raadellun näköiset. Niitä katsoessani viiltävä kipu pisti taas korvaani. Tunsin jotakin syystä kipua siltä kohdalta, josta pala korvaa puuttui. Tunne oli kauhea. Käännyin katsomaan poispäin erakoista, sillä en pystynyt katsoa Mayaa kovinkaan pitkään. Hän oli nyt perheensä luona. Kun vielä viimeisen kerran käännyin katsomaan kolmikkoa, huomasin toisen hopeanharmaan naaraan laskevan valkohopean erakkopennum Mayan vierelle.

*Onko Mayalla sisko?* ajattelin hämilläni. Jostakin syystä minulla ei ollut tullutkaan mieleen, että hänellä olisi ollut sisko. Pörhistin hiukan rintakarvojani, kun erakot kääntyivät katsomaan minua. Maya oli kai käynyt nopeasti lävitse tarinansa, seikkailunsa Kuolonklaanin leirissä ja sieltä pois. Huomasin kuinka pentujen emo nyökkäsi minulle kiitollisena. Nyökkäsin tyynesti takaisin.

*Näin on hyvä*, ajattelin rennosti kääntyessäni ympäri takaisin Kuolonklaanin leiriin.

Olkipuro 21.2.2018

Hirviön pahan hajuinen katku tunkeutui nenääni. Kaksijalkojen epämääräinen mölinä kuului vain ketumittojen päästä, mutta koska niillä oli niin huono pimeänäkö, ne eivät edes huomanneet, kun kuljimme niiden ohitse vaivihkaa.

Selene ja Iltasielu kantoivat pentuja mukanaan, sillä meillä ei ollut enää varaa ottaa turhia riskejä, että jompikumpi ajautuisi hukka teille näin lähellä kaksijalkalaa, jossa kiinni jäämisen vaara oli turhan suuri. Kuolonklaanilaisilta selviäminen oli vielä pientä kaksijalkoihin verrattuna.

Olimme taivaltaneet jo noin neljännesosakuun verran. Matka olisi varmasti taittunut nopeammin, jos kissoja olisi ollut vähemmän, eikä pentuja olisi täytynyt pysähtyä muutaman tovin välein ruokkimaan.

Kaikesta huolimatta Maya ja Bellatrix olivat jaksaneet yllättävän hyvin, eikä kumpikaan ollut maukaissut matkan aikana juuri ainuttakaan valituksen sanaa. Molemmat tiesivät, että tämä oli rankkaa kaikille.

Vaikka oli jo yö, kaksijalkalassa paistoi edelleen valo. Vain muutama kaksijalka oli uskaltautunut ulos pakkaseen ja ne pitelivät kummallisissa käpälissään jonkinnäköistä lyhyttä, savuttavaa tikkua, joka sai kaksijalat yskimään. En tiennyt, pitivätkö ne niitä omasta halustaan, vai oliko ne pakotettu siihen, mutta en aikonut jäädä ottamaan selvää.

Johdatin Selenen ja muut erään lumen kuorruttaman pensaan luo, joka sijaitsi aikalailla kaksijalkalan laitamilla, mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana niiden suurista pesistä, joista hohki ulos pimeyteen valoa.

Puhkaisin kiinteään lumikerrokseen reiän, josta Selene mahtui juuri ja juuri pujahtamaan Mayan kanssa pensaan alle. Iltasielu seurasi ystävänsä perässä Bellatrix hampaissaan. Menin itse joukon viimeisenä, sillä halusin varmistaa, etteivät koirat tai kaksijalat olleet nähneet piilopaikkaamme.

Tila pensaan alla oli ahdas, ja me kaikki mahduimme sinne hyvin heikosti, mutta kukaan ei sentään joutunut nukkumaan ulkona pakkasessa. Selene oli tunkeutunut aivan pensaan perälle Mayan kanssa. Kellertävänruskea naaraspentu oli käpertynyt emonsa vatsaa vasten tiukaksi keräksi, ja Bellatrix ahtautui siskonsa viereen silmäluomet kiinni lupsahdellen. Iltasielu oli työntänyt nenänsä etukäpälänsä alle ja oli jo unessa. Selenkin kuorsasi hiljaa.

Minä jäin makaamaan pensaan suun suuntaan niin, että varmasti näin, mitä suojan ulkopuolella tapahtui. En antaisi kenenkään häiritä perheeni unta tänä yönä, sillä seuraavana päivänä meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa vielä pidemmälle, ja siihen tarvittiin voimia.

Väsymys kuitenkin vei voiton ja vaivuin hiljalleen untenmaille.

Aamulla sää oli selkeä. Aurinko paistoi ja hengitys huurusi pakkasessa. Maya ja Bellatrix telmivät lumessa parin hännänmitan päässä pensaasta Iltasielun valvonnassa. 

Selene mutusteli kaikessa rauhassa päästäistä, jonka olin hänelle pyydystänyt. Iltasielu oli käynyt minun jälkeeni metsällä ja napannut itselleen hiiren, jonka hotkittuaan oli siirtynyt vahtimaan pentuja. Minun ei tehnyt mieli syödä, joten olin päättänyt antaa omasta saaliistani hieman pennuillekin, jotka olivat hotkineet kottaraisen tovissa kadoksiin.

Muiden ollessa valmiita lähdimme jatkamaan matkaa. Kuljin joukon kärjessä suunnistaen syvemmälle kaksijalkalan vieressä sijaitsevaan metsään.

Aurinkohuipun hetkeen mennessä olimme kulkeneet jo roimasti eteenpäin. Metsä muuttui tiheämmäksi ja huomasin ilmassa leijailevan vieraan hajun voimistuvan.

Edestäpäin kuului rasahdus ja koko joukko pysähtyi niille sijoilleen. Jäin kuullostelemaan ympäristöä varuillani. Kuulin lähestyviä käpälänaskelia, joka sai minut entistä jännittyneemmäksi.

Pian esiin astuivat harmaa naaras ja kilpikonnakuvioinen kolli, jotka katselivat meitä yhtä hämmentyneen näköisenä kuin me heitä. Astuin hetken mietinnän jälkeen askelen lähemmäs muukalaisia ja nau'uin kohteliaasti:

"Tervehdys. Minun nimeni on Olkipuro. Olemme vain läpikulkumatkalla, ja kaipaisimme hieman opastusta. Etsimme nimittäin Taivasklaania, josta tuskin olette edes kuulleetkaan, mutta jos joku teidän tutuistanne..." Keskeytin lauseeni, kun toinen kissoista avasi suunsa sanoakseen jotain.

//Malva? Aava? Tästä tuli tosi tönkkö ja sekava, mutta koettakaa kestää, sillä mun aivot käy tällä hetkellä tosi hitaalla. xD

Aavatuuli 21.2.2018

Tassutelin yksikseni leiriin. Ymmärsin Malvatassun suuttumuksen, mutta ei se minun vikani ollut. Sanoin kaiken niin hellävaraisesti kun osasin. Vihastelkoot niin kauan kun halusi, mutta minä en tosiaankaan puuttuisi asiaan. Sisällä leirissä oli hiljaista, näin Malvatassun ja Pakkastassun oppilaiden pesällä. Käänsin katseeni pois ja tassutin vartiopaikalle, minkä Tuhkatähti oli minulle aikaisemmin tänään määrännyt. Istahdin siihen ja pidin yllä syvää hiljaisuutta. Yö pimeni silmissä. Tähdet tuikkivat kaukana taivaalla. *Pähkinäkuono, emo? Oletko siellä?* Ajattelin itsekseni. Minun oli kova ikävä. En muistanut ainoasta sisarestani Kirsikkapennusta juuri mitään. Istuin vartiopaikalla hiljaa mietteissäni.

Yö vartioni oli päättynyt jo aikoja sitten. Nyt olin hyvin oudossa tilanteessa. Tyhjästä erakko kolli oli ilmestynyt Malvatassun ja minun luokseni perheineen.

"Tervehdys. Minun nimeni on Olkipuro. Olemme vain läpikulkumatkalla, ja kaipaisimme hieman opastusta. Etsimme nimittäin Taivasklaania, josta tuskin olette edes kuulleetkaan, mutta jos joku teidän tutuistanne...", kolli selitti. Nostin häntäni hiljentymisen merkiksi. *Jaa, että en ole kuullut Taivasklaanista* Malvatassu oli selittänyt jotain heille ja lähtenyt johdattamaan heitä suoraan leiriin. Olin joutunut Malvatassun kanssa partioon ja se oli hieman kiusallista, mutta selvisin kun selvisinkin tilanteesta. *Olisiko viisas ajatus tuoda tuntematon erakko joukko liriin? No ei todellakaan!* Saavuttuamme leiriin Malvatassu johdatti heidät Tuhkatähden luokse. Minua epäilytti. Viedä nyt tuntemattomat kissat suoraan päällikön luokse.

//Muut? Sori tönkkö xd

Olkipuro 22.2.2018

Aavatuuleksi esittäytynyt kilpikonnakuvioinen kolli oli vienyt minut päällikkönsä puheille ylös. Selene, Iltasielu ja pennut olivat jääneet alas Aavatuulen seurassa olleen naaraan kanssa, joka yritti parhaansa mukaan selitellä kysymyksiä lateleville klaanitovereilleen, mikä oli asian laita, mutta taivasklaanilaiset tuntuivat käyvän aina vain levottomimmiksi.

Loikin lohkareelta toiselle Aavatuulen perässä kohti kallionseinämässä olevaa suuaukkoa. Kynteni lipsuivat kiven liukkaalla pinnalla, mutta onnistuin ihmeen kautta pitämään tasapainoni ja pääsin ehjänä perille. Kapusin tasanteelle, joka johti ilmeisestikin päällikön pesälle. Kuka kumma asetti pesänsä maanpinnan yläpuolelle, tai niin hankalakulkuiseen paikkaan, ettei sinne päässyt kuin kiipeämällä.

Astuin Aavatuulen jäljissä sisälle pesään. Soturi viittasi minua jäämään pesän suulle odottamaan ja jolkutti sitten itse toiselle puolelle pesää, jonka seinää vasten erotin tummanharmaan hahmon, joka katseli minuun päin meripihkasilmät ohuiksi viiruiksi kavenneina. Kissa nosti päätään, kun nuori kolli supatti tämän korvaan asiansa ja palasi sitten takaisin minun luokseni tyyni-ilme kasvoillaan.

"Tuhkähti ottaa sinut vastaan", Aavatuuli sanoi.

"Selvä on. Sanoisitko perheelleni, että minulla ei mene kauaa?" kysyin.

Taivasklaanilainen murahti jotakin epämääräistä vastaukseksi ja tallusti ulos pesästä jättäen minut kahden Tuhkatähdeksi kutsutun kollikissan kanssa. Tummanharmaa päällikkö nousi istumaan ja kutsui minua hännän heilautuksella lähemmäs.

Tassuttelin hänen luokseen ja istuuduin parin hännänmitan päähän tämän sammalpedistä. Tuhkatähti mittaili minua hetken ajan katseellaan, kunnes avasi lopulta suunsa ja naukui:

"Sinun nimesi on siis Olkipuro? Mikä tuo sinut ja perheesi tänne asti Taivasklaania tapaamaan? Oletan, että teillä on pitkä matka takananne." Kolli räpäytti meripihkasilmiään hitaasti.

"Kyllä, minä olen Olkipuro, ja tuolla alhaalla odottaa minun perheeni. Olen entinen Tuuliklaanin soturi, mutta tunsin, etten enää kuulunut sinne kumppanini kuoltua ja päätin lähteä etsimään Taivasklaania uuden alun toivossa", vastasin rintaani röyhistäen.

"Keitä matkatovereihisi kuuluu?"

"Entiset varjoklaanilaiset Selene ja Iltasielu, sekä minun ja Selenen tyttäret, Maya ja Bellatrix."

"Vai niin." Tuhkatähti katsoi minuun mietteliään näköisenä, ja hetken ajan jo pelkäsin, että hän kieltäytyisi. "Taivasklaani ottaa teidät kyllä avosylin vastaan. Voitte jäädä ainakin neljännesosakuun ajaksi kokeilemaan klaaniimme, onko tämä oikea paikka teille, ja lähteä vapaasti, jos ei ole."

"Kiitos, Tuhkatähti", sanoin kiitollisena. Väistyin päällikön tieltä, kun tuo asteli pesän suulle ja laskeutui kivikkoa pitkin sulavasti alas. Seurasin hänen perässään hieman hitaammin. Kolli näytti suuntaavaan valtavan kivikeon luo, joka oli lumen peittämä.

Hän kapusi ketterästi sen päälle ja kajautti Taivasklaanin kokoontumiskutsun. Kissat lähtivät tassuttelemaan päällikkönsä suuntaan hämmentyneen näköisinä.

"Taivasklaanin kissat, olemme saaneet uusia ystäviä. Olkipuro ja hänen perheensä jäävät leiriin ainakin neljännesosakuun ajaksi, ja tekevät sinä aikana päätöksensä, jäävätkö he klaanin pariin vai eivät", Tuhkatähti ilmoitti. "He osallistuvat normaalisti partioihin ja metsästykseen kanssamme, ja oppivat siinä samalla klaanimme tavoille. Olkaa heille ystävällisiä."

//Perhe? Taivasklaanilaiset? Tästä tuli tosi sekava. xD Ja tönkkö, sori siitäkin.

Maya 27.2.2018

Istuskelimme Taivasklaanin leirissä tutkien uutta ympäritöämme. En pitänyt sitä viihtyisänä, pelkkää kiveä ja kalliota. Kuolonklaanin leiri oli sentään ollut vihreä ja siellä oli ollut Kojoottivirne ja Talvikkitassu, mutta täällä ei ollut ketään paitsi perhe. Inahdin itsekseni ja nostin katseeni ylös Seleneen. Minun ei enään tarvinnut katsoa niin paljon ylöspäin kun kaksi kuuta sitten. Olin kasvanut ainakin hiukan.

"Kauanko me olemme täällä?" kysyin silkinpehmeän ja kimeän pentumaisuuden sekoittamalla äänelläni. Tapitin Seleneä hiljaa.

"Siis tarkoitan sitä, että koska me vaihdamme taas jonnekkin uuten paikkaan?" hymyilin. Sitten ponkaisin pystyyn.

"Ja pitääkö meidän vaihtaa itsellemme semmoiset oudot nimet niin kuin, vaikka Karvatassu?" kysyin inhoten. En halunnut nimekseni Karvatassua tai mitään muutakaan tassua, en pitänyt ajatuksesta, että joutuisin muuttamaan nimeni. Ja, että silloin kun joku kutsuisi minua, en tunnistaisi omaa nimeäni.

//Selene?

Maya 17.2.2018

"Mieluiten", Kojoottivirne tuhahti. Tapitin keskustelua onnellisena, pääsisin perheeni luokse, mutta samaan aikaan suru repi minua toiseen suuntaan. Olisin halunnut jakautua kahteen osaan. En näkisi Kojoottivirnettä enään koskaan. Kurkkuuni nousi pala.

"Meidän täytyy lähteä. Nyt", Kojoottivirne naukaisi miltei kuiskaten. Nyökäytin päätäni. Räpyttelin silmiäni ja kyyneleet tipahtelivat yksitellen parantajan pesän lattiaan, siten, että jokaisen osuessa maahan kuului pieni tip ääni.

"Mikä hätänä? Ei sinun tarvitse pelätä", Talvikkitassu naukaisi hämmentyneenä. Pudistin päätäni.

"En minä siitä. Minä en vain haluaisi menttää teitä", niiskaisin ja pieni kyynel norui taas alas. Painauduin Kojoottivirneeseen.

"Minä rakastan sinua. Olet minulle kuin veli", inahdin hiljaa. Mutta nyt meidän oli lähdettävä, ja nopeasti ennen kuin Olkipurolle kävisi mitään.

//Kojo? Talvikki?

Olkipuro 18.2.2018

Seisoin edelleen kuolonklaanilaiskollin valvonnassa, eikä lämpimästä vastaanotosta ollut tietoakaan. En ollut nähnyt Mayaa vilaukseltakaan, ja huoli painoi raskaana rintaani vasten kuin kivi. Kynteni upposivat syvälle routaiseen maahan ajatellessani, mitä hirveyksiä hänelle olisi saatettu tehdä.

Korvani nytkähtivät pikimustan kollin suuntaan, joka tassutti luokseni tyynesti. Hänessä tuntui vahvana yrttien aromikas tuoksu, josta osasin päätellä tuon olevan klaanin parantaja, jos Kuolonklaanilla edes oli parantajaa. Eiväthän suuret ja riuskat soturit kaivanneet paikkausta, kun sen pystyi tekemään itsekin.

"Mikä tämä kissa on?" hän kysyi minulle ennestään tuntemattomalta soturilta, joka oli saapunut paikalle, kun minut oltiin tuotu leiriin kuolonklaanilaiskollin ohjastuksella.

"Vahvamieli löysi hänet reviiriltä ja ilmeisesti hänellä on pentu hukassa. Nimeksi sanoi Olkipuro", soturi vastasi kylmästi ja siirsi jäisen katseensa minuun.

"Mistä tiedät, että pentusi on täällä?" Parantaja oli nyt kääntynyt minun puoleeni. Hänen äänensä ei ollut kylmä, mutta ei liioimmin lämminkään, enkä osannut oikein tulkita hänen ilmeestään, oliko tuo minun vai omiensa puolella.

"Minä tunnen, että hän on täällä", sihahdin karvojani pörhistellen. Pikimusta kolli räpäytti silmiään ja kääntyi sitten katsomaan aukion toiselle puolelle. Musta naaras tassutti meitä kohti lehdenvihreät silmät leimuten.

Parantajakolli heitti minulle vielä viimeisen silmäyksen, ennen kuin katosi kissajoukon sekaan. Tunnistin tummaturkkisen naaraan Pimeystähdeksi, Kuolonklaanin päälliköksi. Olin nähnyt hänet useita kertoja seisomassa muiden tämän metsän klaanipäälliköiden vierellä täysikuun kokoontumisissa.

"Etsit siis pentuasi?" Pimeystähti asteli eteeni. Hänen äänensä oli pehmeä, mutta saatoin aistia siinä silkkisen silauksen kylmyyttä ja uhkaavuutta. Tämän naaraan kanssa ei kannattaisi ryhtyä leikkimään.

"Etsin, ja olen melko varma, että hänet löytää täältä", vastasin rintaani röyhistäen. En saisi näyttää näiden kissojen edessä minkäänlaisia heikkoudenmerkkejä.

"Voi, on harmillista kertoa tämä sydäntä raastava uutinen, mutta täältä ei löydy yhtään ylimääräistä pentua", hän maukui ja kääntyi sitten lähteäkseen, mutta huikkasi vielä vierelläni seisovalle Vahvamielelle lapansa yli: "Saata tuo koditon kulkukissa rajojemme toiselle puolen." Sen sanottuaan hän palasi takaisin omaan pesäänsä.

Vahvamieli törkkäsi minua uloskäynnin suuntaan, enkä voinut muuta kuin totella. Minne muuallekaan se kuolonklaanilainen olisi voinut viedä Mayan? Olivatko he piilottaneet hänet jonnekin? Ei, mitä ilmeisemmin he valehtelivat minulle. En kuitenkaan voinut ottaa enää enempää riskejä, sillä minulla oli vielä toinenkin tytär huolehdittavana, sekä puolikuntoinen erakkonaaras ja tämän äkkipikainen ystävätär. Olin pettänyt heidät, pettänyt heidät kaikki. Jos olisin yrittänyt kovemmin, olisin taatusti saanut Mayan takaisin ja olisimme jo matkalla kohti Taivasklaania, joka vartoi meitä kaukana Korkokivien tuolla puolen.

Vahvamieli kulki rinnallani ja piiskasi minua hännällään kylkeeni saadakseen lisää vauhtia matkaamme. Minä en kuitenkaan välittänyt. Raajani tuntuivat raskailta. Korvissani humisi. Suru kuristi kurkkuani. Miten voisinkaan enää palata Selenen luo? Hän olisi varmasti hermonraunion partaalla, kun saisi kuulla menettäneensä toisen tyttärensä. Naarasta oli koeteltu monin tavoin hänen elämänsä aikana, mutta oman jälkeläisen menettäminen oli varmasti pahimmasta päästä.

Rajalle oli enää noin parikymmentä ketunmittaa. Pyysin Vahvamieleltä lupaa kulkea sen matkan itsekseni, ja piinaavan pitkältä tuntuneen miettimisen jälkeen hän suostui ja antoi minun mennä menojani. Lähdin raahustamaan rajan suuntaan häntä maata pitkin laahaten ja pää painuksissa. Jokainen askel vei minua kauemmas Mayasta, jos hän nyt ensinnäkään enää oli edes elossa.

//Maya? Kojo? Muu poppoo?

Kojoottivirne 19.2.2018

Niin paljon, kun tulevat tapahtumat tulisivatkin sattumaan minuun, minun olisi tehtävä tämä.

"Saatamme me jossain nähdä. Ei sitä voi ennalta arvata", maukaisin pennulle lohduttavasti. Käännyin katsomaan Talvikkitassun puoleen.

"Me näemme pian leirin ulkopuolella. Olet jo kohta perheesi luona", puskin nopeasti Mayaa. Tunui oudolta osoittaa hellyyttä tätä pentua kohtaan. Enhän minä edes tuntenut erakkonaarasta kunnolla. En kuitenkaan katunut mitään, mitä tein.

"Ole varoivainen", maukaisin katsoessani Mayaa suoraan hailakanvihreisiin silmiin. Otin muutaman loittonevan askeleen pennusta. Sydäntäni alkoi hiukan särkeä, kun katsoin pennun kasvoja.

"Oletko valmis?" kysyin Talvikkitassulta. Parantajaoppilas näytti hiukan epäilevältä.

"En oikeastaan, mutta ei tässä muutakaan voi", naaras vastasi lapojansa kohauttaen. Nyökkäsin Talvikkitassulle rohkaisevasti, vaikka en ollut itsekään kovin luottavainen tähän suunnitelmaan.

Astellessani ulos parantajan pesältä pystyin nähdä kuinka leirissä äsken vallinnut jännitys purkautui. Mayan isä oli luultavasti häädetty leiristä. Hän ei ollut saanut tytärtänsä takaisin.

*Ei hätää, saat hänet pien turviisi*, ajattelin lohduttavasti, vaikka en koskaan ollut edes nähnyt Mayan isää, saati tiennyt hänen nimeänsä. Lähdin kuitenkin kulkemaan leirin reunaa pitkin harpovin askelin ulos leiristä. Huomasin kuinka ketään ei kiinnostanut tekemiseni. Ja vaikka olisi kiinnostanutkin, päätökseni poistua leiristä jaloittelemaan olisi tuskin muuttanut kenenkään elämää.

Raittiin ulkoilman tuulahdus tuntui minusta jo voitolta. Lähdin kiertämään nopeasti toiselle puolelle piikkihernemuuria, jotta näkisin päääsikö Maya ulos leiristä. Huomasin naaraspennun kirmaavan innoissansa kohti korkokiviä. Päästin pienen naurahduksen. Maya oli menossa aivan omaan suuntaansa. Juoksin pennun nopeasti kiinni ja nappasin tätä niskasta.

"Kuule, perheesi ei ole korkokivillä", maukaisin tyynesti. "He ovat luultavasti ukkospolun lähettyvillä."

Lähdin Maya suussani astelemaan kohti ukkospolkua. Pystyin haistamaan kuinka erakkojoukkien tuoksut kulkeutuivat tuulen mukana rajan ylitse Kuolonklaanin reviirille. Oletin voimakkaimman hajun kuuluvan Mayan isälle, silä haju kulki suoraan reviirin lävitse. Pysähdyin oitis haistaessani jotakin väärää. Kostohengen haju oli tässä kohdassa myös voimakas. Huomasin kollin vain viiden ketunmitan päässä juttelemassa jonkin Varjoklaanin kissan kanssa. Kaksikko asteli ukkospolun toiselta puolelta toiselle. Kostohenki oli juuri rikkonut rajoja eikä häntä tai varjoklaanilaista kiinnostanut! Laskin varoen Mayan maahan.

"Pysyttele aivan hiljaa. Odotetaan, että Kostohenki lähtee pois", maukaisin pennulle tyynesti. Suunnitelmani ei kuitenkaan toiminut, sillä kolli lähti nopeaa ravia suoraan minua ja Mayaa kohden. Nappasin pennun nopeasti maasta ja lähdin juoksemaan toiseen suuntaan. Jo toinen huono suunnitelma. Tunsin kuinka liiskauduin soturin painon alle. Maya putosi suuntasi hännänmitan päähän.

"Sinäkö olet siis se, joka aikoo palauttaa pennun perheensä luokse? Suloista", Kostohenki maukui häijysti. "Vihdoinkin minulla on todisteita sinua vastaan."

Ärähdin raivokkaasti. Kostohenki oli aina vihannut minut. Eikä ihmekkään, sillä minä vihasin häntä. Tämä hetki mahtoi siis merkitä Kostohengelle paljon. Hän voisi vihdoinkin häätää minut klaanista. Kierähdin nopeasti ympäri ja potkaisin kollia lapaan.

"Harmi vain, että olet metsästäjä ja minä taistelija", murahdin tyynesti.

"Harmi vain, että sinut tullaan häätämään klaanista. Klaani jää ikävöimäään taistelutaitojasi", Kostohenki murahti minulle takaisin. Purin hampaani yhteen. En ollut aivan varma kuinka voisin luikerrella paoon tästä tilanteesta. Sitten muistin varjoklaanilaisen.

"Ai niin, mutta minullakin on todisteita sinua vastaan. Sinä ja tuo varjoklaanilainen. Olet tainnut monesti iltamyöhällä ylitellä rajaa tuon naaraan kanssa. Mitäköhän klaani sekä Kuutihku sanoisivat", maukaisin jäätävästi hymyilen. Kostohenki näytti siltä, että tahtoisi silputa miut palasiksi.

"Et uskaltaisi", kolli sihahti. Naurahdin päin Kostohengen kasvoja.

"Oletko aivan varma? Tahdotko koettaa onneasi?" nauroin. Kolli olisi siinä vaiheessa varmasti monen kissan vihan kohteena. Se ei olisi mitään verrattuna minun häätämiseen klaanista. "Voin käydä kyllä henkilökohtaisestikin rankaisemassa varjoklaanilaisnaarasta. Teen sen ilomielin."

"Harmi sinäänsä, että kettu raateli sinut matkalla sinne etkä koskaan palannut", Kostohenki myhäili ilmeästi. Hetken ajan näytin hämmästyneeltä, kunnes tunsin kollin kynnet selässäni. Pyörimme hetken aikaa mustan, valkoisen, harmaa ja ruskean värisenä karvapallona, kunnes pieni taisomme loppui. Tunsin viiltävää kipua oikeassa korvassani. Aivan kuin jotakin puuttuisi. Rääyin korvia hyytävästi. Tajusin katsoa alas maahan ja huomasin palasen korvastani maassa. Katsahdin hätääntyneenä kohti Kostohenkeä.

"Tajuatko mitä teit? Kävit oman klaanisi kissan kimppuun!" sähisin kollille.

"En käynyt. Etkö kuunnellut, että se oli kettu?" Kostohenki kysyi viettomasti. "Tiedät kyllä kuinka uhkarohkea olit kun kävit sen ketun kimppuun."

Katsoin sivusilmällä kuinka kolli asteli lähemmäs minua kuiskaamaan: "Näin saan sinut vaikenemaan. Sanoppa sanakin Liljahenkäyksestä niin raatelen loputkin osat, joita sinussa on."

"Jos et väitä minua petturiksi, pysyn vaiti", murahdin. Viiltävä kipu korvassani ei hellittänyt, mutta Kostohengen jäätävä katse ei ollut ihanin asia, jota katsella, joten nelistin Mayan luokse. Nappasin pennun hampaisiini ja lähdin juoksemaan kohti rajaa.

"Jäit minulle velkaa, Kojoottivirne!" Kostohenki huusi perääni, mutta en kuunnellut. Olin saanut itseni pahempaan kuntoon kuin olin ajatellutkaan.

Rajalla en nähnyt ketään, mutta tiesin erakkojen olevan jossakin lähistöllä. Laskin Mayan maahan ja ulvahdin hiukan. Kipu korvassa ei hellittänyt.

"Olet nyt kotona. Kotisi on siellä missä perheesi on. Oli ihanaa tutustua sinuun", maukaisin pienet hyvästit pennulle. En oikein tiennyt mitä minun olisi kuulunut sanoa. Hyvästi, kai?

// Maya? Erakot?

Maya 19.2.2018

"Mutta entä jos sanon sinun kuuluvan siihen. Siis perheeseeni?" naukaisin heiveröisesti. Oli vaikea pidätellä kyyneliä ja sitä pientä nyyhkytystä. Nostin katseeni Kojoottivirneen ruskeisiin silmiin.

"Kojoottivirne", vinkaisin. Kiedoin häntäni tassujeni ympärille.

"Sitten kun olen iso, minä lupaan meidän ystävyyden kautta, että tulen ja etsin sinut tassuihini. Enkä vain etsi, vaan myös löydän", nau'uin päättäväisesti. Pitäisin lupaukseni loppuun asti. Nostin pienen kiven lumenpinnalta, jonka olin kantanut parantajan pesältä saakka. Tipautin kiven lähemmäs Kojoottivirnettä. Sen punaruskeat värit hohtivat auringonsäteessä kauniisti. Kiven väri oli kuin oma turkkini väri.

"Tämä on sinulle", hymyilin iloisesti. Etsin katseellani muuta perhettäni, mutten nähnyt ketään. Toisaalta toivoin heidän ilmestyvän sillä minä ikävöin heitä, mutta toisaalta en halunnut jättää Kojoottivirnettä.

//Kojo? Muut?

Talvikkitassu 20.2.2018

Jäin tuijottamaan Kojoottivirneen perään tuon lähtiessä pesästä ja vetäisin syvään henkeä. En todellakaan nähnyt tätä suunnitelmaa kovin älykkäänä, mutta teimme silti oikein auttamalla Mayan pois leiristä. Nousin sammalpedin viereltä ja tassuttelin Mayan rinnalle, joka oli jäänyt tuijottamaan sammalverhoja hajamielisenä.

"Tulehan, Maya. Autan sinua vanhempiesi luokse", ilmoitin pehmeällä äänensävyllä. Kellertävä naaraspentu nyökäytti heikosti päätään ja lähti seuraamaan minua parantajan pesän halki. Kuljimme yrttivaraston ja vaarallisen nopealla vauhdilla hupenevan sammalkasan ohi. Lehtikato oli todellakin tekemässä tuhojaan parantajan pesässä, mutta pian hiirenkorvan lämmöt saapuisivat Kuolonklaanin reviirille muunkin metsän ohella ja yrtit alkaisivat kasvaa. Voisinkin lähiaikoina lähteä Pikiviillon kanssa tutustumaan reviirin parhaisiin yrttivarastoihin.

"Noniin", huokaisin päästyämme kolon luokse. Kolo näytti todella pieneltä minun seistessä sen luona, mutta Maya pääsisi siitä selvästi läpi, "nämä ovat kai jäähyväiset. Pidä huolta itsestäsi, toivottavasti löydät vanhempasi Kojoottivirneen kanssa."

Maya nyökäytti päätään nopeasti ja nosti eloisan hymyn kasvoilleen, mikä pakotti minunkin kasvoilleen hymyn. Pentu näytti niin iloiselta ja häntä katsoessani pystyin niin kuvittelemaan hänet klaanikissana, vaikkei hän sellainen ollutkaan. Hänestä olisi varmasti voinut tulla uskollinen ja vahva soturi.

"Minä tulen ikävöimään sinua... öhhh... mikä sinun nimesi olikaan?"

"Talvikkitassu", lausahdin ja virnistin hieman huvittuneena pennulle. Olin tuntenut itseni emoksi tämän erakkopennun kanssa. Nyt jäähyväisten tekeminen tuntui niin vaikealta, vaikka olin tuntunut Mayan vain lyhyen hetken ajan.

"Näkemiin, Maya."

Sen sanottuani nostin Mayan hampaideni väliin ja työnsin hänet koloon. Kellertävä pentu heilautti häntäänsä aivan kuin hyvästeiksi ja katosi sitten koloon muutaman silmänräpäyksen sisällä.

En ollut ehtinyt olla siinä monta silmänräpäystä pidempään, kun sammalverhojen kahahdus kantautui korviini ja ehdin nähdä silmäkulmistani likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjavan naaraan astuvan sisään.

Jäälilja.

"Hei, Jäälilja", kiirehdin tervehtimään ja kompuroin nopeasti yrttivaraston luokse aivan kuin en olisi koskaan auttanut Mayaa pois parantajan pesästä.

*Toivottavasti hän löytää perheensä*, mietin hajamielisenä ja heräsin oikeaan maailmaan vasta kun tunsin Jääliljan kylmän katseen turkissani.

"Mikä sinut tänne liidättää?"

"Polkuanturaani sattuu, mutten löytänyt piikkiä", hän vastasi tunteettomasti ja ojensi suuren etukäpälänsä kuononi eteen. Räpäytin hieman hämmentyneenä silmiäni ja aloin tutkailla naaraan käpälää. Tunnustelin sitä kaikkialta ja silmäilin kokoajan soturia, toivoen tuon irvistävän jossakin kohtaa ja antavan minulle merkin siitä minne pahiten sattui. Jääliljan katse ei kuitenkaan värähtänytkään.

"Osaatko kertoa mihin tarkemmin sanottuna sattuu? Voisin antaa sinulle hierakkaa tai leskenlehteä, mutta minusta tuntuu ettei meillä ole leskenlehteä", ilmoitin ja jäin sitten odottamaan Jään vastausta kysymykseeni.

// Jää?

Talvikkitassu 15.2.2018

Olin juuri ollut kehottamassa Kojoottivirnettä jatkamaan, kun kuulin lähestyviä askelien ääniä. Käännyin ympäri juuri ajoissa nähdäkseni, kuinka Kyyneltassu marssi pesään. Mustaturkkisen naaraan kasvoilta ei erottunut mitään tiettyä ilmettä, mutta hänen askelistaan huokui itsevarmuus. En edes ehtinyt tervehtiä nuorta oppilasta, kun hän kohdisti jo kullanruskean katseensa minuun ja avasi suunsa:

"Olisiko minun mahdollista saada makuualusia klaaninvanhimmille? Siivosin juuri heidän pesäänsä ja metsässähän kaikki sammaleet ovat ihan märkiä ja lumisia."

Räpäytin taivaansinisiä silmiäni hitaasti, sillä rehellisesti sanottuna en edes tiennyt mitään sammalien määrästä ja saisinko edes antaa niitä tälle oppilaalle. Mutta tuskin Pikiviiltoa haittaisi jos antaisin Kyyneltassulle hieman sammalia.

"Tietysti, Kyyneltassu. Käyn hakemassa ne sinulle nopeasti", vastasin lämpimällä äänensävyllä ja jätin hetkeksi kaksikon taakseni. Pujottelin parantajan pesän reunamille ja nappasin leukoihini kasan sammalia. Ne olivat suhteellisen kuivat, mutta saisivat kelvata toistaiseksi. Pitäisi vain muistaa kertoa Pikiviillolle että olin antanut Kyyneltassulle hieman sammalia. Toivottavasti se ei häntä haittaisi kummemmin.

"Tässä", naukaisin saavuttuani takaisin Kyyneltassun luokse ja laskettuani sammalkasan tuon eteen, "ne ovat hieman kuivahkot, mutta niiden pitäisi silti olla tyydyttävän pehmeät."

Kyyneltassu nyökäytti päätään ja nappasi sammaleet leukojensa väliin, kadoten sitten vähin äänin pesästä. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin sitten uudelleen Kojoottivirneen puoleen, joka oli seurannut työskentelyäni äänettömänä.

"Noniin, nyt voimme jutella. Mihin siis tarvitset apuani?" kysyin hitaasti. Tiesin epäröinnin säihkyvän taivaansinisissä silmissäni, mutta yritin olla välittämättä siitä.

// Kojo? Maya? Tönkköh

Kojoottivirne 15.2.2018

Katsottuani hetken aikaa Kyyneltassun loittonevaa hahmoa, aloin tuntea itseni epävarmaksi. Mikä vain voisi mennä tässä suunnitelmassa pieleen ja todennäköisesti menisikin. Käännyin katsomaan Mayaa. Pennun silmissä näkyi into ja jännitys yhtä aikaa.

*Hän ei kuulu tänne*, muistutin itseäni pääni sisällä. Jostakin syystä sydämeni ja mieleni olivat eri mieltä. Maya olisi pienemmässä vaarassa jäädessään tänne.

*Tiedät että tuo ei ole totta*, kommentoin itseäni. Pudistelin päätäni. En voisi tällä hetkellä ryhtyä kamppailemaan itseäni vastaan.

"Mitä pyydän sinulta on vaarallista", maukaisin lopulta Talvikkitassulle. Naaras ei hievahtanutkaan. Ehkä hän oli sittenkin valmis minun hulluun suunnitelmaani. Tahdoin silti kyseenalaistaa kaiken.

"Meidän täytyy auttaa Maya pakoon", kuiskasin hiljaa. "Parantajan pesän ulkopuolella on pieni kolo, josta hän voi mennä. Minä kierrän normaalisti leirin sisäänkäynnin kautta ulos, jotta voin opastaa Mayaa leirin ulkopuolella."

Katseeni kävi hyvin nopeasti erakkopennussa. Hän ansaisisi paremman elämän kuin mitä Kuolonklaani voisi tarjota.

"Sinä tiedät itsekin, että se on oikea asia jota tämän pennun kanssa täytyy tehdä. Hän kuuluu perheensä luo", selitin parantajaoppilaalle. "Enkä edes usko sinun olevan eri mieltä kanssani. Vai kuinka?"

// Talvikki? Maya?

Talvikkitassu 15.2.2018

Kuuntelin Kojoottivirneen selostamista hämmentyneenä enkä voinut olla kohottelematta kulmiani vähän väliä. Kun hän mainitsi parantajan pesän ulkopuolella olevan pennun mentävän kolon - josta en ollut edes tiennyt, mutta eipä se suuri ihme ollut, olinhan käynyt leirin ulkopuolella vain kerran - ja hän kertoi, kuinka menisi itse kolon toiselle puolelle ja kuljettaisi Mayan pois reviiriltä, sydämeni jätti hakkauksen välistä. Suunnitelma kuulosti niin järjettömältä ja väärältä, mutta samalla niin älykkäältä ja oikealta. Yritin avata suutani, mutta yhtäkään sanaa ei tullut ulos rutikuivasta kurkusta. Tuijotin vain Kojoottivirnettä ja vasta kun hän sulki kunnolla suunsa, päästin syvän henkäisyn suustani.

"Tuo on mielestäni aivan järjetön suunnitelma enkä ole varma olenko paras mahdollinen kissa tähän hommaan, mutta tuskin nyt menet jollekin toiselle tätä suunnitelmaa kertomaa. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että Maya kuuluu perheensä luokse eikä häntä olisi mielestäni pitänyt missään vaihessa tuoda tänne.

"Oletko siis mukana vai et?" Kojoottivirne kysyi melkein heti lopetettuani ja kallisti erittäin heikosti päätään. Mietin lopullista päätöstäni vielä lyhyen hetken, kunnes nyökäytin päätäni mahdollisimman itsevarmasti.

"Olen mukana. Mutta haluaisin kyllä tietää mitä tarkalleen ottaen minun pitäisi tehdä", huomautin tyynesti ja vilkaisin nopeasti taakseni varmistaakseni, ettei Maya ollut päättänyt karata pesästä katseeni käännyttyä muualle.

// Kojo? Maya?

Kojoottivirne 16.2.2018

Katsoin tyytyväisenä Talvikkitassua. Oli hyvä tietää, että tässä klaanissa olisi joku, jonka puoleen voisi kääntyä vaikean tilanteen tullessa eteen. Pakko myöntää, mutta juuri nyt minä hymyilin naaraalle.

"Sinun tehtäväsi on vain varmistaa, että kukaan ei näe Mayaa. Tarpeen tullen koita vetää huomio itseesi, jos joku sattuu katsomaankaan siihen suuntaan mihin Maya on menossa", maukaisin Talvikkitassulle. "Tehtävä on yksinkertainen, mutta sisältää omat riskinsä."

Talvikkitassu nyökkäsi ymmärtävänsä antamani ohjeet. Katseeni kiinnittyi takaisin Mayaan.

"Oletko sinä valmis palaamaan perheesi luokse?" kysyin pennulta. Sain vastaukseksi innostuneen hännän heilahduksen.

"Pääsenkö minä takaisin emoni luo?" pentu kiljahti hymyilen. Nyökkäsin nopeasti.

"Sinun tulee vain Talvikkitassu ohjeistuksella poistua pienestä kolosesta pois leiristä, tapaamme leirin ulkopuolella. Autan sinut perheesi luokse", lupasin.

// Maya? Talvikki?

Talvikkitassu 16.2.2018

Vaikka nyökäytinkin päätäni Kojoottivirnelle ilmoittaakseni ymmärtäneeni tuon lausumat ohjeet, en ollut täysin varma mihin olin astumassa. Jos joku näkisi minut auttamassa Mayaa pääsemään karkuun tästä raa'asta klaanista, joutuisin aikamoisiin ongelmiin. Mutta pitäisi vain toivoa, ettei kukaan tulisi huomaamaan minua ja viatonta erakkopentua, joka vain tahtoi päästä perheensä luokse.

"Missä isä on?" Maya kysyi äkkinäisesti ja käänsi hämärässä säihkyvät silmänsä minua kohti. Tunsin oloni samalla erittäin rennoksi ja hermostuneeksi pennun seurassa enkä osannut kertoa siihen syytä.

"Isäsi on aukiolla, mutta et ikävä kyllä voi mennä katsomaan häntä. Mutta ei hätää, saat nähdä hänet aikaisemmin kuin huomaatkaan", ilmoitin rauhoittavalla äänensävyllä pennulle, jonka kasvoille nousi heti reipas ja innostunut hymy. Tuntui pahalta kertoa hänelle asioita, jotka eivät pakosti pitäneet paikkaansa, mutta en tahtonut Mayan hermostuvan turhasta, koska siitä ei seuraisi mitään muuta kuin ongelmia.

"Laitammeko suunnitelman heti käyntiin?" kysyin lopulta ja porasin läpikuultavan tuijotukseni Kojoottivirneen lämpimänruskeisiin silmiin, "ja jos haluat, voin yrittää keksiä jonkin tekosyyn saada Mayan isän parantajan pesään. Kun kerron hänelle, että Maya on kanssasi matkalla rajaa asti, hän varmasti lähtee leiristä. Pitää vain toivoa, ettei siinä tapauksessa kukaan lähtisi saattaamaan häntä rajalle."

// Kojo? Maya?

Kojoottivirne 13.2.2018

Ajatukset ja äänet alkoivat hiljattain selviytyä pääni sisällä. Raotin silmiäni hyvin hitaasti. En hetkeen muistanut miksi makasinkaan parantajan pesän sisäpuolella. Tai edes sen läheisyydessä. Ajatusteni keräämiseen meni jonkin aikaa. Aivojeni yrittäessä kerätä kaikkea tietoa ympäriltäni, nostin pääni pystyyn. Yritin muistaa mitä tapahtui. En kuullut aivan heti ääniä. Tuntui kuin kaikki olisi vain pysähtynyt hetkeksi. Mitään ei tapahtunut. Näin kuitenkin edessäni Talvikkitassun kasvot. Naaras näytti jotenkin helpottuneelta. En tosin osannut tulkita miksi hän olikaan niin helpottunut.

"Talvikkitassu?" kysyin hämilläni. Heti ensimmäisten sanojen kohdalla oman tokkurani tilalle syntyi jäätävä päänsärky. Taisin löydä pääni maahan vauhdilla, kerran se oli juuri nyt niin kipeä. Suljin silmäni kivun iskiessäni syvemmälle ajatuksiini.

"Maya", maukasin hiljaa. En osannut enää sanoa oliko pentu enää pesässä vai ei. Hän ei olisi turvassa missään. Avatessani silmät en nähnyt Pikiviiltoa missään. Katseeni kääntyi uudestaan parantajaopilaaseen.

"Mihin mestarisi meni? Ei kai hän vain tälläisella hetkellä lähtenyt yrttejä etimään?" kysyin jotenkin kimpaantuneena. Jos parantaja oli todella lähtenyt omille teillensä, tekisin varmaksi että hän ei tekisi stä virhettä uudestaan.

"Entä Maya?" kysyin kovaäänisesti. Talvikkitassu tunsin käpälänsä kuonolleni.

"Jos tahdot huutaa, tee se myöhemmin", parantajaoppilas komenti napakasti, käskien äänensävyllänsä minua olemaan hiljaa. Käännyin katsomaan lapani ylitse kohti leiriä.

"Kojoottivirne, katso minua", Talvikkitassu maukaisi. Käännyin epäilevänä katsomaan naarasta. Mikään mitä hän sanoisi, ei saisi minua pysyttelemään pesässä kauaa, varsinkaan nyt kun Mayan isä oli etsimässä häntä täältä leiristä.

"Pikiviilto on leirin aukiolla, hän on tarkistamassa tilannetta", Talvikkitassu selitti tyynesti.

"Se ei silti riitä selittämään minulle minne Maya katosi! Saivatko kuolonklaanilaiset hänet? Ei kai häntä ole satutettu? Vai onko hän piilossa jossakin? Missä tahansa on Mayalle turvallisempaa kuin Kuolonklaanin leirissä", höpötin aina vian lisää ja lisää sanojeni perään. Taisin olla edelleen pienessä tokkurassa pyörtymisen jäljiltä. Keskittymiseni ei ollut lähelläkään täydellista.

*Se pentu ei luultavasti pysy hengissä ilman minua*, ajattelin närkästyneenä. Nousin ylös seisomaan, kunnes tassuni pettivät alta.

"Mikä se oli?" kysyin salamana. Päätäni alkoi särkeä taas. Miksi kaikki oli juuri nyt niin hankalaa?

// Talvikki? Maya? Anteeks tuli kauhian sekava

Talvikkitassu 14.2.2018

En edes ehtinyt Kojoottivirneen kysymyksiin Mayasta, kun kolli nousi kömpelösti jaloilleen ja kaatui melkein heti huteran tasapainonsa alla. Kumarruin tuon luokse ja vilkuilin kollia huolestuneena, pakottaen parhaani mukaan tyynen ilmeen kasvoilleni. Samalla jouduin tietenkin lähtemään Mayan luota, joka oli ollut turvallisesti häntäni suojissa. Kojoottivirne oli huolestunut aivan turhaan, koska erakkopentu oli kunnossa.

"Mikä se oli?" Kojoottivirne päästi suustaan äkkinäisesti ja räpytteli lämpimänruskeita silmiään nopeasti pari kertaa. En voinut olla virnistämättä nopeasti hänen hämmentyneelle ilmeelleen, mutta sitten kasvoilleni nousi tyyni ilme.

"Taidat olla vieläkin hieman päästäsi pyörällä. Ja sinun ei tarvitse hätäillä Mayasta, sillä hän on luonamme. Hän sattui vain olemaan häntäni suojissa", ilmoitin ruskeanharmaalle soturille ja heilautin häntääni sinne, missä kellertävä pentu istui rauhallisena. Naaraspennun hailakan vihreissä silmissä välähti, kun katseeni kohdistui häneen. En kuitenkaan jäänyt kauemmaksi aikaa tuijottamaan tuota, vaan käänsin pikaisesti katseeni takaisin maassa makaavaan Kojoottivirneeseen.

"Pikiviilto tulee varmaankin pian, mutta sillä aikaa kun odottelemme, sinun pitäisi yrittää selvitellä ajatuksiasi ja-"

Lauseeni katkesi kesken, kun yritin keksiä jotakin muuta mitä voisin tehdä Kojoottivirneen pään ja siellä vilistävien ajatuksien selvittämiseksi. Tunsin paniikin kuristavan kurkkuani kuin innostunut oppilas juuri nappaamaansa saalista, kun kuvittelin Kojoottivirneen odottavan ilmeen ja kärsimättömänä heiluvan hännän.

"-se onkin ainoa ohje jota voin mitättömillä parantajataidoillani sinulle antaa", totesin nolostuneena ja nuolaisin nopeasti paksuja rintakarvojani peittääkseni nolostukseni. Minun ei olisi pitänyt tuomita itseäni näin rankasti, olinhan ollut klaanin parantajaoppilas erittäin vähän aikaa enkä ollut saanut kunnollista parantajataitojen harjoittelutuokiota Pikiviillolta. Räpyttelin silmistäni nolostuksen mahdollisimman nopeasti pois ja käännyun vilkaisemaan olkapääni taakse, kun kuulin Mayan avaavan suunsa.

// Kojo? Maya?

Maya 15.2.2018

"Onko teillä jotain ruokaa? Minulla olisi vähän nälkä..", inahdin. En jaksaisi kauaa enään hereillä ilman syötävää. Talvikkitassu vilkaisi minuun ja ravasi luokseni.

"Mitä sinä haluaisit syödä?" tämä kysyi lempeähkösti. Tapitin parantajaoppilasta silmät pyöreinä.

"Tarkoitatko, että on jotain muutakin kuin maitoa?" kysyin hämmentyneenä.

Olin häkeltynyt, en ollut syönyt ikinä mitään muuta kuin maitoa, tai no perjaatteessahan en ollut koskaan syönyt mitään vain juonut.

"Tietenkin on. Oletko koskaan syönyt mitään tuoresaalista?" Talvikkitassu kysyi. Pudistin päätäni niin, että karvat heilahtivat.

"Hmm.. selvä", naaras naukaisi.

"Mitä se "tuoresaalis" sitten on?" miu'uin ja kietaisin lyhyen häntäni tassujeni ympärille. Värähdin pienestä kylmän ilman puuskasta joka työntyi pesään.

"Minä kipaisen hakemaan sinule jotain", Talvikkitassu naukaisi ja poistui pesästä. SIlmässäni vilahti jotain. Käänsin terävän katseeni pesän pohjalle ja näin pienen kovakuoriaisen vaeltavan tokkurassa hitaasti eteenpäin. *Tuoresaalista!* Loikkasin nopeasti kovakuoriaisen perään ja läimäisin sitä tassullani. Se pysähtyi, eikä enään liikkunut. *Kuoliko se?* Nappasin ötökän hellästi hampaisiini ja tassutin Kojoottivirneen luokse.

"Toin sinulle tuoresaalista! Saalistin ihan itse", hihkaisin.

//Kojo? Talvikki?

Kyyneltassu 15.2.2018

Istuin hiekalle ja nuolaisin huuliani. Tulvasielu oli käskenyt minua siivoamaan klaaninvanhimpien pesän sen jälkeen, kun olin syönyt jotain. Oikeastaan minulla oli vieläkin vähän nälkä, mutten viitsinyt heti perään ottaa toista saalista, joten ei tässä sitten muukaan auttanut, kuin lähteä siivoamaan sitä pesää. Lähdin astelemaan kohti paikkaa, jossa määränpääni sijaitsi ja olinkin pesän suuaukolla jo hetken päästä. Huokasin ja sukelsin sisään. Kidesydän ja Pikkuvarjo juttelivat jostakin Punasirpin maatessa makuualusillaan, joista oli taas kerran valittanut aikaisemmin.

”Tulin siivoamaan pesäänne”, ilmoitin ja vaalea naaras katsoi minuun päin samalla, kun nousi ja siirtyi vähän sivuun. Hän alkoi selittää jotakin siitä, kuinka pesän edellisen kerran siivonnut oppilas oli tehnyt huonoa työtä ja sammalet olivat olleet märkiä. Suljin korvani vanhuksen valitukselta ja kumarruin keräämään likaisia sammalia pois.

”Olekin sitten nopea, kun tuot niitä uusia”, Pikkuvarjo huikkasi keskustelunsa välistä.

”Minulla oli nokoset kesken”, Punasirppi marmatti. Huokasin ja kasasin sammalet palloksi. Jouduin pyytämään vielä Kidesydäntä siirtymään hieman, että saisin loput sammalet pois hänen takajalkansa alta. Tämä siirtyi varsin helposti, eikä tyypilliseen tapaan alkanut valittaa. Keräsin loput yhteen kasaan pallon viereen ja painelin ne kiinni siihen, jonka jälkeen nostin koko pakkauksen hampaisiini ja astelin hieman horjuen ulos pesästä.

Sammalpallon kantaminen onnistui suhteellisen hyvin sen suurasta koosta huolimatta. Pallo ei hajonnut kertaakaan ja kun pääsin ulos leiristä, käännyin ja kävelin parin loikan verran polulta oikeaan. Sitten pudotin sen hankeen ja lähdin takaisin leiriin päin. Minun pitäisi vielä hakea parantajanpesästä lisää sammalta, koska metsästä sitä oli lähes mahdotonta löytää kuivana juuri nyt, kun oli lunta ja kaikkea.

Käveltyäni leiriin ja parantajanpesälle, aloin pyöritellä mielessäni sitä ajatusta, että sammal olisi mahdollisesti loppunut. Pesästä kuului puhetta ja kun kurkistin sisään, näin Kojoottivirneen, Talvikkitassun ja sitten jonkun pennun, jonka nimeä en tiennyt. Heillä näytti olevan juttu kesken, joten naukaisin mahdollisimman varovaisesti:

”Olisiko minun mahdollista saada makuualusia klaaninvanhimmille? Siivosin juuri heidän pesäänsä ja metsässähän kaikki sammalet ovat ihan märkiä ja lumisia.” Käänsin katseeni kolmikkoon ja odotin jonkun vastaavan.

//Talvikki, Kojo tai Maya?

Kojoottivirne 15.2.2018

Katsoin hymyilen Mayaa. Siitä taisi ollakin jonkin aikaa kun viimeksi hymyilin. Samaan aikaan minut vaivasi epätoivo. Sain juuri ajatukseni kokoon. Kaikki alkoi taas hiljattain näyttää ehjältä kokonaisuudelta. Mieleni teki vain syödä tassullinen kiviä. En saisi Mayaa helpolla pois leiristä. Mutta Talvikkitassun suuntaan kääntyessäni tajusin jotakin. Parantajan pesän takana oli pieni kolonen, josta voisin Mayan kanssa juosta pois. Tai pikemminkin pentu voisi juosta. Voisin itse kiertää leirin suuaukon kautta. Idea oli hullu, mutta parempaa ei ollut. Purin hampaani yhteen hermostuksissani.

"Sinusta tulee vielä hurja metsästäjä", maukaisin erakkopennulle hänen intoillessaan tappamastaan torakasta. Suljin silmäni ja huokasin pääni sisällä. Kuulin Talvikkitassun astelevan takaisin pesälle pieni hiiri suussaan. Parantajaoppilas ei ehtinyt kuin pudottaa hiiren Mayan eteen sanomatta sanaakaan, ennen kuin aloin puhua päälle.

"Talvikkitassu", käänsin katseeni parantajaoppilaan suuntaan. "Tarvitsen apuasi. Ja se mitä pyydän, voi olla sinulle liikoja. Toivon kuitenkin että suostut."

Pesän suuaukolta kuului uusia ääniä. Kyyneltassu asteli sisälle pesään. Toivoin hartaasti, että hän ei ollut kuullut äsköistä keskusteluamme. Hän voisi pahimmassa tapauksessa luulla minun suunnittelevan jotakin. Vielä pahempaa olisi, jos naaras kertoisi siitä muille.

"Olisiko minun mahdollista saada makuualusia klaanivanhimmille?" Kyyneltassun kysymys sai minut huojentumaan niinkin paljon, että en edes kuullut hänen seuraavia sanojansa. Kyyneltassu olikin vain oppilasasioillansa. Käänsin katseeni toiveikkaasti Talvikkitassuun.

"Saisiko siis arvon oppilaamme sammalia?" maukaisin painokkaasti, yrittäen vinkata Talvikkitassua pyytämään Kyyneltassua pois pesältään mahdollisimman pian. Minun hullu suunnitelmani omi aikeissa alkaa ja tarkoituksena oli saada Maya takaisin emonsa luokse.

// Talvikki? Maya? Kyynel?

Kojoottivirne 10.2.2018

En pystynyt enää kohdata Mayan silmiä. Tiesin, että tuolla pennulla olisi vain muutamia mahdollisuuksia tulevaisuutensa varalle. Joko hän jäisi Kuolonklaaniin ikuiseksi vangiksi, tiedostaen oman perheensä olevaan häädetty kauas pois hänen luotansa. Tai sitten hänet voitaisiin auttaa pakoon, mistä luultavasti seuraisi auttavalle kissalle suora karkoitus, jos ei sitten menettäisi henkeä jo yrittäessä tai kiinni jäädessä. Viimeinen, vähiten houkutteleva ajatus oli antaa pennun juosta isänsä luokse. Moni soturi tosin voisi käydä Mayan kimppuun sitä yrittäessään.

"Jos, siis jos pääset pois, en usko tiemme enää koskaan risteävän. Tulet unohtamaan minut kaikkien niiden kokemuksiesi mukana, jotka pienen hetken ajan tunsitkaan Kuolonklaanissa", maukaisin äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin vakaa. Päässäni alkoi pyöriä. Käännyin katsomaan Pikiviiltoa. Näin parantajan nyt kahtena.

"Miksi näen kaksi Pikiviiltoa?" kysyi aivan kuin olisin pyörtymässä tai juuri käynyt tonkimassa Pikiviiillon yrttivarastoa, syöden huonon yrttiyhdistelmän. Jokin ei täsmännyt.

"Haavaani polttelee", maukaisin hiljaa. En uskaltanut katsoa kylkeäni. Luulin siinä olleensa vain pienen haavan. Kaaduin kyljelleni pesän lattialle. Kohdistin katseeni Mayaan.

"Mitä ikinä teetki, älä katso taaksesi, sillä...", kuiskasin pennulle juuri ennen pyörtymistäni.

// Maya? Piki? Talvikki?

Maya 10.2.2018

Näin kuinka Kojoottivirne lysähti maahan tajuttomana. Silmäni suurentuivat järkytyksestä. Pikiviilto ravasi kiireisesti kollin luokse ja nuuhki tämän haavaa. Kolli mutisi jotain pahenteistä itsekseen.

"Talvikkitassu!" Pikiviilto kutsui oppilastaan lähemmäs. Olin jäykistynyt kauhusta. *Eihän se olisi mitään vakavaa?* Talvikkitassu kiirehti mestarinsa luokse ja nyökkäsi kohteliaasti.

"Hierakkaa", Pikiviilto komensi. Kojoottivirneen sanat olivat jääneet leijailemaan ajatuksiini. *"Mitä ikinä teetkin, älä katso taaksesi, sillä.."* Ja siihen sanat olivat katkenneet ja päädyimme tähän tilanteeseen. Kojoottivirne makasi tajuttomana vieressäni. Auoin suuutani kuin yrittäen sanoa jotain, mitä en järkytykseltäni pystynyt. Talvikkitassu palasi pikaisesti hierakan lehdet suussaan ja ojensi ne mestarilleen. En halunnut nähädä enempää. Suljin silmäni ja annoin ajatuksieni laukata. En enään kuullut tausta melua, Kojoottivirneen hengitystä enkä kuoleman hiljaisuutta. *Miten niin tiemme eivät enään risteä? Eihän se voisi olla niin? Vai voisiko?* Tiesin, että minulla olisi muitakin asioita josta huolestua, kuten isäni tilanne, joka saattaisi pahentua hetki hetkeltä vaarallisemmaksi. Tai se missä muu perheeni olisi, saapuisivatko hekin tänne Kuolonklaanin leiriin ja asettaisivat itsensä vaaraan, mutta ei, en vain saanut karkoitettua Kojoottivirneen lausumia lauseita mielestäni. Huokaisin syvään. Muistin vasta kuinka nälkäinen olin, muistin sen niin vahvasti, että olisin voinut syödä vaikka pieniä kiviä jos niitä vain tarjottaisiin.

//Kojo? Piki? Talvikki?

Pikiviilto 11.2.2018

Hieroin jauhettua hierakkaa varovasti Kojoottivirneen kyljissä oleviin haavoihin, Talvikkitassun seuratessa vierestä vilkuillen samalla erakkopentua. Soturi oli onneksi alkanut heti tajunnan menetettyään hengittää normaalisti, vaikkakin hieman raskaammin, mutta tuo tulisi varmasti pian takaisin tajuihinsa. Leirin aukiolta kantautuvat äänet olivat pikkuhiljaa alkaneet tasoittua ja aloin kuulla konkin sorttista keskustelua, vaikken erottanutkaan sanoja tai puhujia. Erakko oli toivon mukaan saanut ainakin toistaiseksi pitää henkensä. Pennun oli kuitenkin pysyttävä piilossa, vaikka halu päästä isänsä luokse oli ymmärrettävä, mutta se olisi aivan liian suuri riski ja saattaisi pahentaa tilannetta. Kenenkään ei tarvinnut tietää hänen piileskelevän täällä, ei edes hänen isänsä ainakaan toistaiseksi. Nousin oppilaani viereltä ja astelin varoen kohti pesän uloskäyntiä, yrittäen mahdollisimman näkymättömästi nähdä, mitä aukiolla tapahtui. Kissoja oli kuitenkin paljon, joten en nähnyt kuin runsaan määrän selkiä ja korvia. Peruutin takaisin ja huokaisin hieman pettyneenä. Kojoottivirne ei ollut vieläkään palannut tajuihinsa, eikä oikeastaan ollut muuta tehtävissä, kuin odottaa ja toivoa parasta. Katsoin ensin pentua ja sitten oppilastani.

"Hän herää ihan pian, mutta pidä huolta, ettei tuo lähde minnekään", vinkkasin katseellani Mayan suuntaan.

//Maya? Talvikki? Kojo?

Talvikkitassu 11.2.2018

Nyökäytin päätäni Pikiviillon sanoille ja marssin suojelevasti Mayan luokse, siirtyen erakkopennun ja pesän uloskäynnin väliin, jotta hän ei voisi livahtaa ulos pesästä. Samalla yritin ymmärtää tapahtumia. Mitä olin tajunnut tästä pennusta oli se, että hänet oltiin napattu jossakin vaiheessa ja tuotu leiriin, jonne sitten hänen isänsä oli tullut, varmastikin oman tyttärensä perässä. Mitä ikinä se kolli oli miettinytkään tunkeutuessaan Kuolonklaanin leiriin, hänen tekemä päätöksensä ei ollut todellakaan hyvä päätös. Hän olisi voinut vaikka odottaa Kuolonklaanin rajalla partiota ja tulla sitten heidän mukanaan leiriin, koska yksinäisen erakon saapuminen vaikutti varmasti uhkaukselta klaanikissoja kohtaan.

"O-onko Kojoottivirne kunnossa?" Mayan epätasainen ääni nousi hitaasti korviini ja sai minut kietomaan häntäni hänen ympärilleen.

"Kojoottivirne on kunnossa, hän herää aivan kohta", kuiskasin pennulle mahdollisimman rauhoittavasti. Onneksi ainakin itse uskoin omiin sanoihini, koska luotin Pikiviillon parantajataitoihin ja siihen, et hän herättäisi pyörtyneen Kojoottivirneen nopeasti.

"Milloin minä saan mennä katsomaan isää? Onko hän kunnossa?" Maya kysyi ja nosti pienen päänsä korkealle niin, että pystyin näkemään kasvoni. Vilkaisin pentua nopeasti ja räpäytin ilmeettömästi taivaansinisiä silmiäni.

"Saat mennä katsomaan isääsi aivan kohta", naukaisin, jättäen vastaamatta naaraan toiseen kysymykseen, koska en itsekään tiennyt oliko pennun isä täydellisessä kunnossa. Kun kyseessä oli kuolonklaanilaiset, ei koskaan voinut tietää mitä he tekisivät.

// Maya? Piki? Kojo?

Maya 12.2.2018

Vilkaisin Talvikkitassua silmät loistaen. Hänen koskettaessaan Kojoottivirneen rintaa, huomasin kollin liikahtavan.

"Oliko tuo jonkinlainen taikakosketus?" henkäisin ja räpyttelin silmiäni hämmentyneenä. Mikä kissa se oli joka noin vaan tassulansa kissan sai tajuihinsa. Kuulin Talvikkitassun naurahtavan.

"Ei, minä vain tarkistin hänen sydämen lyöntinsä", vaalen siniharmaa naaras naukaisi, "Hän oli jo heräilemässä ennen kuin hipaisinkaan häntä". Nyökkäsin painaen kaiken tärkeän mieleeni, josta voisi olla hyötyä tulevaisuudessa.

Korjasin asentoani ja Talvikkitassu löysäsi häntänsä otetta hetkeksi, jotta saisi mukavan asennon. Istuessani taas vakaasti tunsin otteen kiristyvän.

"Hei, kyllä minä osaan olla", miukaisin itsevarmasti hymyillen. Talvikkitassu käänsi hiukan epäileväisen katseensa minuun.

"Ihanko varmasti?" naaras varmisti. Nyökkäsin reippaasti.

"Tai no toisaalta olet mukavan lämmin", hymyilin silmät pyöreinä ja painaiduin Talvikkitassuun. Huokaisin väsyneesti ja nälissäni. Vilkaisin taas Kojoottivirneeseen, kollin hengitys kuulosti jo paljon voimakkaammalta kuin äskön ja uskoin, että se oli hyvä merkki. Siirtelin tassujani ja asetuin makaamaan parantaja oppilaan hännänmutkaan. Silmäni painuivat kokoajan enemmän ja enemmän kiinni. EN ollut huomannut väsyäni ennen kuin olin saanut siihen tilaisuuden.

//Talvikki? Kojo?

Vahvamieli 9.2.2018

Uljastassun partio ei ollut vielä tullut takaisin leiriin, joten päätin käydä jaloittelemassa. Minulla oli liikaa energiaa.. Tunsin sen lihaksissani, turkkini alla kipinöimässä. Astelin ulos - siellä kuitenkin pysähdyin silmänräpäyksen ajaksi kun näin muutaman ketunmitan päässä jonkun. Siristin silmiäni. Siellä oli kissa, jonka tuoksua tuskin koskaan olin haistanut. Hölkytin voimakkain askelin kellanpunaisen kollin luokse ja pysähdyin hänen eteensä vakaa, jäinen ilme kasvoillani. Olimme melko samaa kokoluokkaa, mikä tarkoitti, ettei minun tarvinnut katsoa yhtään alaspäin.

"Kukas sinä olet?" murahdin. Mittailin vierasta katseellani, kunnes jätin katseeni tämän silmiin. "Mitä teet täällä?"

"Olen Olkipuro", kuului vastaus.

"Vai niin. En tiedä, miksi olet raahannut itsesi tänne mutta kohtahan se selviää.. Ala tulla, vien sinut leiriin. Sinnehän sinä näytät haluavan."

Olkipuro-niminen kollikissa käveli vierelläni takaisin leiriin. Jaloitteluhetkeni taisi juuri siirtyä. Pysähtyessäni sisäänkäynnin eteen aukiolla olevat kissat kääntyivät katsomaan meitä - tai lähinnä Olkipuroa - korvat pystyssä.

"Liiku", sähähdin Olkipurolle kun tämä jäi patsastelemaan taakseni lähtiessäni eteenpäin. Hymyilin petomaisesti. "Klaani ja sen päällikkö palavat halusta tietää, mitä sinunkaltaisesi kissa on tullut täältä hakemaan."

Jättäydyin hänen taakseen niin, että lapani oli hänen lonkkansa kohdalla ja ajoin häntä painostavasti eteenpäin. Olin valmiina jos kolli keksisi yhtään mitään typerää. Pysähdyimme keskelle aukiota klaanin katsellessa meitä.

"Löysin tämän kissan leirimme läheltä", ilmoitin. "Onko kellään tietoa, olisiko päällikkö tavattavissa?" Vilkaisin Olkipuroa vierelläni, väläytin kylmän hymyn ja murisin: "Yksikin väärä liike, Olkipuro ystäväiseni, niin nyljen sinut turkistasi."

//Olki? Muut?

Olkipuro 10.2.2018

Kuolonklaanin leirin piikkiherneseinämän tullessa näkyviin aloin hiljentämään vauhtiani, jotta saapumistani ei huomattaisi heti. Nuolaisin kuitenkin ennen kuin kerkesi tipahtaa, sillä vain muutaman ketunmitan päästä pilkisti esiin harmaa pää. Sydämeni takoi hullun lailla rintaani vasten.

Suuri harmaa kollikissa, jonka turkissa risteilivät mustat juovat ja täplät, astui kokonaan esiin ja kohdisti meripihkasilmänsä minuun. Hän lähti hölkyttämään minua kohti. Pakottauduin pysymään tyynenä, kun jo melkein tunsin hänen kuumana höyryävän hengityksensä viiksissäni.

"Kuka sinä olet?" hän murisi varautuneena. "Mitä teet täällä?"

Korjasin hieman ryhtiäni ja vastasin pelottomasti: "Olen Olkipuro."

Soturi mittaili minua hetken ajan katseellaan, kunnes hän heilautti häntäänsä leirin suuntaan ja maukui ääntään madaltaen: "Vai niin. En tiedä, miksi olet raahannut itsesi tänne, mutta kohtahan se selviää... Ala tulla, vien sinut leiriin. Sinnehän sinä näytät haluavan."

Lähdin mitään sanomatta tassuttamaan kuolonklaanilaisen vierellä kohti näiden leiriä. En tiennyt, mitä minulla olisi siellä vastassa, mutta toivoin löytäväni Mayan sieltä hengissä, ja tai jos häntä olisi satutettu, ne kissat saisivat maksaa virheestään karvaan hinnan.

Kuolonklaanilaiskolli törkkäsi minut edeltä sisäänkäynti tunneliin. Kun pääsin tunnelin päähän, pysähdyin pällistelemään edessäni avautuvaa aukiota, joka suorastaan kuhisi Kuolonklaanin kissoja. Kaikki kääntyivät katsomaan minuun päin karvojaan pörhistellen ja kynsiään ojennellen.

Minut leiriin saattanut kolli työntyi ohitseni aukiolle ja sähähti minulle: "Liiku!"

Tein työtä käskettyä ja otin muutaman askelen poispäin sisäänkäyntitunnelin edestä. Edelläni kulkeva soturi väläytti minulle petomaisen hymyn, joka suorastaan kieli epäystävällisyydestä ja tunteettomuudesta.

"Klaani ja sen päällikkö palavat halusta tietää, mitä sinun kaltaisesi kissa on tullut täältä hakemaan", hän sihisi johdatellessa meitä aukion keskustaa kohden. Yritin vilkuilla ympärilleni ja nähdä edes vilauksen tyttäreni kellertävästä turkista, mutta en saanut siihen mahdollisuutta, kun kuolonklaanilaiskolli oli jo avannut suunsa ja kajautti:

"Löysin tämän kissan leirimme läheltä. Onko kellään tietoa, olisiko päällikkö tavattavissa?" Kuolonklaanilainen vilkaisi minuun nopeasti ja soi minulle kylmän hymyn, ennen kuin murisi:

"Yksikin väärä liike, Olkipuro ystäväiseni, niin nyljen sinut turkistasi."

Nostin leukaani uhmakkaasti. "Haluan vain tyttäreni takaisin, en sen kummempaa. Sen jälkeen lupaamme poistua reviiriltänne ikiajoiksi, ettekä enää koskaan näe meitä", nau'uin niin kovaan ääneen, että varmasti kaikki aukiolla olijat kuulivat minut. Aukiolle laskeutui pahaenteinen hiljaisuus.

//Vahva? Maya? Kojo? Joku muu kuolonklaanilainen?

Kojoottivirne 10.2.2018

Huomasin Talvikkitassun ja Pikiviillon viimeinkin saapuvan. Pystyin huokaista helpotuksesta. Sen lisäksi, että saisin hoidettua Kostohengen tekemät haavat, saisin toisen hwistä katsomaan Mayan perään. Ei sillä, että pennussa olisi ollut mitään vikaa.

"Tarvitsen apuanne", maukaisin nopeasti, kertomatta yhtään pidemmin miksi. Pikiviilto asteli edessäni seisovan Talvikkitassun takaa sisälle pesälle.

"Kukas hän on?" parantaja loi katseensa pentuun. Katsahdin sivullani seisovaa Mayaa jotenkin turhan suojelevasti. Yritin päätäni ravistamalla kadottaa tunteen pääni sisältä. Pentu ei olisi enää kauaa Kuolonklaanissa, ei jos se riippuisi minusta. Astuin hiukan enemmän Mayan ja Pikiviillon väliin.

"Hän ei ole kauaa leirissä", mutisin hiljaa, mutta en ollut kovinkaan vakuuttava. Pian kuulinkin huutoja leiristä. Loikkasin nopeasti pesän suuaukolle. En antanut Mayan tuuppautua ohitseni pois pesästä.

"Isä!" pentu hihkaisi huomattuaan kissan leirissä.

"Maya", maukaisin nopeasti ja vedin pennun takaisin sisälle pesään.

"Isäsi otti aivan liian suuren riskin tullessaan tänne. Olette molemmat vaarassa. Ymmärrätkö?"

En tiennyt mitä tekisi.

// Maya? Talvikku? Piki?

Maya 10.2.2018

Katsoin Kojoottivirnettä uhmakkaasti. Tajusin kuitenkin kollin sanojen merkityksen, en saisi tehdä mitään holtitonta. Nyökkäsin terävästi.

"Ymmärrän", miukaisin, "Voithan sitten auttaa meitä pääsemään pakoon muilta Kuolonklaanilaisilta?" En saanut vastausta. Olin varma, että isä oli hakemassa minua, mutta olisin joutunut liian sureen vaaraan ryntäämällä hänen luokseen. Ymmärsin sen, vaikka pentu olinkin. Hännänpääni heilui jännittyneenä puolelta toiselle.

"Kojoottivirne?" kysyin hiljaisella pelonsekaisella äänellä. En pelännyt itseni puolesta vaan Isän.

"Mitä?" kolli kysyi pikaisesti.

"SItten kun palaan takaisin perheeni luokse, niin näämmekö me enään?" inahdin melkein äänettömästi. Nostin vilpittömän katseeni suoraan Kojoottivirneen kasvoihin.

//Kojo?

Pikiviilto 10.2.2018

Vilkaisin epäilevästi pesässäni kyykkivää kaksikkoa ja sen jälkeen pesän suuaukosta leirin aukiolle ilmestynyttä kissaa. Enempää heidän ei tarvinnut kertoa, kun aloin jo ymmärtää tilannetta. Hämmentynyt ilme kasvoillani muuttui vakavaksi, melkein vihaiseksi ja suuntasin katseeni ruskeanharmaaseen kolliin.

"He tekevät hänestä varmasti selvää", murahdin hieman myötätuntoiseen sävyyn ja laskin sitten katseeni vuorostaan pentuun, mittaillen tuota hetken katseellani. Eivät he luultavasti pentua vahingoittaisi, mutta noin nuoren mieltä olisi helppo manipuloida, joten hänet saatettaisiin pitää klaanissa. Katsoin kysyvästi Talvikkitassua, joka vaikutti myös huolestuneelta.

"Pentu pysykööt täällä turvassa siihen asti, että tilanne selviää. Toivon mukaan hänellä on muitakin perheenjäseniä. Minä sen sijaan haluan kuulla selityksen tälle kaikelle", vaadin madaltaen ääntäni. Kojoottivirne näytti hieman epäröivän ja vasta nyt huomasin myös tuon haavat.

//Talvikki? Kojo? Maya?

Maya 8.2.2018

"Minua ei pelota yhtään", naukaisin ja virnistin itsepäisesti Kojoottivirneelle. Vatsaani väänsi nälkä, mutten halunnut ruikuttaa. Kolli tuntui turvalliselta, vaikka olikin yksi näistä hurjista klaanisatujen mukaisista kissapedoista, joista Olkipuro oli minulle kertonut.

"Hei jos saan kysyä yhtä asiaa niin..", miukaisin ja vilkaisin tassuihini, mutta pian käänsin reippaan katseeni ylös Kojoottivirneeseen.

"Mikset sinä ole yhtään pelottava, vaikka isäni sanoi että Kuolonklaanilaiset ovat?" kysyessäni kysymyksen Kojoottivirneen ilmeessä näkyi häivähdys jotain tunnetta, mitä en tunnistanut. Katsoin arvioiden häntä ja yritin löytää sitä pelottavaa Kuolonklaanilaista.

"Vai onko minussa jotain vikaa kun minua ei pelota yhtään?" mumisin hieman vaivautuneena ja nostin tassuni ylös, jotta minun olisi helpompi nuolla sitä. Nälkä kouraisi vatsaani taas, mutta vielä pahemmin. Pudistin päätäni kuin ilmoittaakseni vatsalleni etten välittäisi.

//Kojo?

Kojoottivirne 8.2.2018

Mayan sanat eivä tulleet kovinkaan yllätyksenä. Monikin oman klaanini kissa piti minua pehmona. En oikeastaan yllättynyt Mayan ajatellessa minusta samaa. Totta kai saatoin ehkä hiukan pettyä. Menetin juuri maineena kuolonklaanilaisena, erakkopennun silmissä.

*Miksi murehdin tästä?* ajattelin rasittuneena. En tiennyt miksi yritän vähän väliä todistaa itselleni ja muille olevani jotakin mitä en todellakaan ollut. Jos Maya näki lävitseni, näki varmasti moni muukin. En tosin aikoisi myöntää tuolle pennulle yhtikäs mitään.

"En osaa sanoa. Ehkä erakkona ei tule pelättyä niin paljoa muita ulkopuolisia uhkia. Erakot kun eivät itsessään ole uhka kenellekkään tai toisinpäin", maukaisin tyynesti. Tunsin vihlaisevaa kipua kyljessäni. Kostohengen tekemät pistohaavat alkoivat kipeytyä yhä enemmän.

"Tahtoisitko nyt kuitenkin nähdä parantajan pesän? Minulla lienee hiukan asiaa Pikiviillolle sekä Talvikkitassulle", irvisttin hampaideni kera. Puoliksi kivusta, puoliksi muuten vain. En jäänyt odottelemaan kovinkaan pitkään Mayan vastausta vaan suuntasin tyynesti kohti parantajan pesää toivoen pennun seuraavan.

// Maya? Tynkä...

Maya 9.2.2018

Seurasin Kojoottivirnettä uteliaasti. Tiesin tarkalleen mitä minulle oli sanottu. En saisi mennä tuntemattomien kanssa mihinkään, mutta en vain osannut kieltäytyä. Halusin kovasti nähdä miltä pesässä näyttäisi ja mitä siellä olisi. Mahaani kouraisi taas, minun pitäisi syödä jotain. Kojoottivirneen pysähdyttyä ymmärsin saapuneeni pesälle. Silmäni alkoivat vuotaa voimakkaista tuoksuista. Kolli vilkaisi minua.

"En sitten itke jos niin luulet", naukaisin tomerasti ja pyyhkäisin kasvojani tassullani, "Nämä hajut vaan ovat tosi voimakkaita". Niiskautin nenääni, mutta pidin silti katseeni itsepäiisesti Kojoottivirneessä. Vilkaisin hänen ohitseen ja huomasin, että pesä oli typö tyhjä.

"Missä ne hoitaja kissat ovat?" kysyin silmät vilpittömästi loistaen. Loppujen lopuksi oesä ei ollut kovin erikoinen, en ymmärtänyt miksi joku haluaisi vapaaehtoisesti viettää elämänsä siellä.

//Kojo?

Kojoottivirne 9.2.2018

Katsoin hetken aikaa erakkopentua suoraan silmiin. Hailakanvihreät silmät näyttivät hyvinkin uteliailta. Keltaiset kohdat toivat kuitenkin mieleen omanlaisensa varutuneisuuden. Pennussa oli niin paljon eri puolia, että en osannut sanoa mitä mikä niistä olisi se hurmaavin asia. Käännyin uudestaan katsomaan tyhjää parantajan pesää.

"Ensinäkin voi sanoa, että klaaneissa muita kissoja parantavia ja hoitavia kissoja ei sanota hoitajiksi. Nimitys parantaja tulee nimenomaan sanasta parantaa. He osaavat paikata minkä tahansa haavan tai hoitaa minkä vain vamman", maukaisin jotenkin oudolla, automatisoituneella äänensävyllä. Kerroin asian juuri kuin olisin puhunut täydelliselle hiirenaivolle.

"Oikeastikko?" Maya kysyi innoissansa. Suljin silmäni hetkeksi.

"Hyvä on, ei ehkä aivan kaikkea. Mutta tietyissä rajoissa kyllä", tokaisin lopulta pennulle. Olihan kuitenkin puhunut hiukan ohi suuni.

"Pikiviilto ja Talvikkitassu eivät ole paikalla, mutta he palaavat pian. He ovat tämän klaanin parantajia. Tai Pikiviilto on, Talvikkitassu on hänen oppilaansa."

// Maya?

Maya 9.2.2018

Kallistin päätäni hieman. *Talvikkitassu ja Pikiviilto. Talvikkitassu ja Pikiviilto* Yritin painaa nimet mieleeni.

"Ovatko parantajatkin sellaisia niinkuin... en tarkoita pahalla, mutta vähän äksyjä. Niin kuin melkein kaikki muut Kuolonklaanilaiset jotka olevan tavannut", kysyin ja stahdin maahan, jotta niskani eivät tulisi kipeiksi ylöspäin katselusta. Kojootti virne oli korkea.

"Asema ei vaikuta millään tavalla luonteeseen", Kojoottivirne naukaisi.

"No, mutta vaikuttaako sitten klaani luonteeseen? Kun isäni sanoi, että Kuolonklaanilaiset ovat äksyjä ja hurjia", selitin innoissani. Oli minulla sentään jotain tietoa klaanielämästä. Ehkä. Tiesinhän minä jotain mitä Olkipuro oli selittänyt.

"Kun minun vanhempanikin ovat entisiä klaanikissoja, niin onko heidänkin luonteensa tulleet omasta klaanistaan", kysyin hämilläni.

//Kojo?

Kojoottivirne 2.2.2018

*Silputa pentu? Silputa pentu!* Ajatuksissani kiehui. Jos olin joskus kunnioittanut emoani, se oli kyllä mennyttä. Kalmalilja näytti kohtelevan minua vieläkin kuin pentua. Hän katsoin vain lävitseni. Aivan kuin en olisi koskaan ollutkaan paikalla! Luulisi sitä nyt, että kuolonklaanialinen olisi nähnyt minun omaavan taka-ajatuksia pennun varalle. Murahdin matalasti ja noukin pennun maasta hampaisii.

"Minäpä pidän nyt tälle karvapallolle seuraa. Pentu karkaa pelkästään sanojenne myötä", sihahdin pennun niskavilla hampaissani. Lähdin mitään vastauksia odottamatta pentu hamaissani lähelläs erästä kiveä leirin reunalla. Pudotin pennun lopulta kiven vierelle. Kuulin pienen äkäisen maukaisun pudotukseni takia.

"Älä yritäkkään temmpuja, tai saat vastaan jotain paljon pahempaa kuin nuo kaksi", murahdin pennulle. Katsoin pentua arvioiden.

"Nimesi siis väitettiin olevan Maya", maukaisin mietteliäänä. "Totta vai tarua?"

Kurotin vielä lähemmäs pentua, jotta voisin mahdollisimman karmivalla tavalla kuista jotakin hänen korvaansa.

"Sinun puhuisin totta. Usko tai älä, tiedän kun valehtelet."

// Maya?

Maya 3.2.2018

Yritin hillitä tärinäni. Olin peloissani, mutta tiesin ettei olisi viisasta näyttää sitä. Röyhistin rintaani.

"Kyllä se on totta, olen Maya", vinkaisin urhoollisesti. Mutta yksi kysymys jäi mietityttäään.

"Mutta jos kerran tiedät kun valehtelun, oletko joku erikoiskissa?" kysyin vilpittömästi. Katsoin kissan ruskeisiin silmiin odottavasti. Suuni aukesi isolle ja sieltä kuului pieni vau-henkäisy. Miksei minulla ollut sellaista taitoa.

"Opinko minäkin?" nau'uin innostuneena ja nousin seisomaan. En malttanut pysyä paikallani, minun teki mieli tutkia uusia paikkoja. En tiennyt mitä kissa vastaisi ja uuri kun hän oli vastaamassa esitin uuden kysymyksen:

"Mikä sinun nimesi on?" Emo oli kieltänyt puhumasta tuntemattomille, mutta olin jo puhunut liikaa, ei se enään haittaisi jos juttelisin hänelle.

//Kojo

Kojoottivirne 3.2.2018

Katsoin pentua suoraan silmiin. Pysyin kuitenkin vaiti. Yritin saada naaraspennun olon hiukan tukalammaksi, sillä hän otti tämän kaiken aivan liian rennosti ja innokaasti. Pennulla oli käynyt onnea sen suhteen, että olin vienyt hänet pois Hiiripisaran ja Kalmaliljan lähettyviltä. Katsahdin hetkeksi ohitse pennusta kohti leirin keskustaa. En nähnyt kenenkään kiinnittäneen erityisemmin huomiota pieneen erakkopentuun. Lopulta Mayaksi kutsuttu kissa kuitenkin näytti vaikenevan.

"Oliko vielä muuta kysyttävää?" kysyin turhautuneena. Yritin välttää uudestaan katsekontaktia Mayaan. Kohtasin harvoin pentuja, joten en tiennyt kuinka käyttäydyin sellaisten seurassa. Saatoin pehmetä tai sitten en, en osannut sanoa.

"E-ei", pentu vastasi hiukan epävarmana. Käänsin vihdoinkin silmäni kohti pentua, vaikka nimenomaan oli kieltänyt itseäni tkemästä niin. Silmäni olivat kuitenkin viirulla ja huomasin Mayan varautuneisuuden.

"Hyvä, sillä tässä klaanissa on vaarallista tunkea kuononsa liian pitkälle. Muutoin saat kynsistä kuonoosi", murahdin. Huomasin pennun kavahtavan hiukan taaksepäin. Minun kävi pentua sääliksi, mutta en vienyt häntä Hiiripisaran ja Kalmaliljan luota tehdäkseeni tuttavuutta. Hänellä olisi syytäkin pelätä minua.

"Nimeni on Kojoottivirne", maukaisin murahtaen. Pentu näytti hämmentyneeltä. Luultavasti aikoisi kysyä seuraavaksi miksi nimeni oli sellainen. Ennen kuin pentu edes avasi suunsa paljasti hampaani virneeseen.

"Nimeni tulee erikoisesta taistelutaktiikastani käydä suoraan vihollisen kurkkuun paljain hampain. Seuraavaksi vain kynnet ja vihollinen on käytännössä voitettu", sihahdin yrittäen näyttää vaaralliselta. Se, että onnistuiko oli aivan toinen asia.

// Maya?

Maya 3.2.2018

"Hmm", tuumin hetken.

"Eli voitatko jokaisen joka käy kimppuusi? Entä haluatko opettaa joskus minua?" vingahdin innoissani.

"Haluan suojella perhettäni niin kuin sinä", naukaisin silmät innostuksesta säkenöiden.

"Sitten kun päästätte minut takaisin emon luokse niin hän olisi minusta valtavan ylpeä", naukaisin röyhistäen rintaani. Karvani pörhistyivät kun yritin näyttää pelottavalta. Paljasti pienet hampaani ja kynteni ja pidin kimeää murinaa.

"Näytänkö pelottavalta?", murisin hiljaa ja heilutin hännän päätäni iloisesti. Oloni oli kotoisampi kuin saapuessani tänne. En enää pelännyt niin kuin aluksi, ehkä tyhmänrohkeus vei minusta vallan.

//Kojo?

Kojoottivirne 3.2.2018

Katsoin Mayaa mietteliäänä. Panttivangiksi otetuksi pennuksi hän suhtautui kaikkeen hyvin rennosti. Vilkaisin nopeasti lapani ylitse. Jostakin syystä minusta tuntui kuin Jäälilja aikoisi vielä loikata jostakin kulman takaa kiitokseksi pikku jäynästäni. Ajatus puistatti minua.

"Voin antaa sinulle pienen neuvon", maukaisin matalasti kuiskaten pennun suuntaan. Maya heilautti häntäänsä innostuneena. Hän taisi tahtoa tietää lisää.

"Mitä? Kerro kerro!" pentu hoki innostuneena. Purin hetkeksi hampaani yhteen, kunnes katsoin taas pentua syvälle silmiin.

"Tässä klaanissa sinun tulee pitää matalaa profiilia. En aio joka kerta tulla pelastamaan sinua kohtaan inhoa omaavia kissoja", murahdin. Vinkkasin nopeasti Hiiripisaran ja Kalmaliljan suuntaan.

"Hiiripisara, klaanin entisen päällikön tytär. Älä hankkiudu hankaluuksiin."

Seuraavajksi kohdistin katseeni tarkemmin Kalmaliljaan. "Ja hän on emoni, Kalmalilja."

Mayan silmät suurenivat. En tahtonut kohdata pennun katsetta.

"Sinunko emosi? Kuinka voi olla! Et näytä häneltä", Maya henkäisi.

"Usko silti. Hän näyttää kovemmalta kuin on. Hän on lopulta aika pehmo. Mutta uskallappa sanoa se hänelle päin kasvoja ja saat kynsistä."

Huokasin. Miksi oikein kerroin näitä asioita pennulle? Enhän edes tuntenut häntä.

// Maya?

Olkipuro 2.2.2018

Olin seurannut Iltasielun ja kuolonklaanilaisen keskustelua sivusta, mutta kun tilanne oli alkanut kääntyä uhkaavaan suuntaan, oli minun vuoroni astua mukaan kuvioihin.

"Iltasielu on oikeassa", nau'uin ja otin askelen kohti Kuolonklaanin partion johtajaa. Naaras katseli minua silmiään siristäen. "Olen todella pahoillani törkeästä rajarikkomuksestamme, mutta olemme vain ohikulkumatkalla, emmekä jää tänne yöksi, jos se on teistä jotenkin vastenmielistä. Valitettavasti minun on myös kielätäydyttävä sangen ystävällisestä tarjouksestasi koskien tyttäriäni."

"Vai niin", hän naukaisi hymyillen, "sepä kovin ikävää - teidän kannaltanne." Naaras antoi hännällään merkin sotureilleen, jotka lähtivät valumaan Selenen ja pentujen suuntaan kynnet paljastettuina.

Vedin huuleni taakse ja paljastin hampaani ketumitan päässä seisovalle kuolonklaanilaisnaaraalle, joka katsoi minuun häijysti virnistäen. Liu'utin kynteni ulos ja loikkasin tuon kimppuun. Soturi väisti hyökkäykseni ketterästi ja kiersi taakseni. Hän hyppäsi selkääni ja upotti hampaansa niskaani. Ulvaisin raivoissani ja kierähdin maahan selälleni, mutta naaras oli jälleen kerran nopeampi ja ehti pois alta.

"Minä kun luulin, että tuuliklaanilaiset ovat nopeita", hän härnäsi. Heilautin häntääni turhautuneena ja mittailin vastustajaani. Naaras oli pieni ja nopea liikkeissään, minä taas olin iso ja hidas. Ellen keksisi taktiikkaa, miten päihittää hänet, jäisin kieltämättä alakynteen.

Syöksyin uudelleen kohti kuolonklaanilaista ja tällä kertaa onnistuin ennakoimaan hänen liikkeensä. Juuri kun naaras oli väistämässä sivuun, läimäisin tätä poskeen jykevällä käpälälläni ja soturi horjahti, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa.

"Antakaa meidän mennä, niin emme häiritse teitä enää koskaan", murisin karvojani pörhistellen kuolonklaanilaiselle, joka katsoi minuun närkästyneenä.

//Hiiri? Sori, jos hittasin liikaa. xd (Muut?)

Hiiripisara 2.2.2018

Katsoin kellanpunaista kollia silmiäni siristäen ja kasvoillani tyyni ilme. Sitten pudistin päätäni.

"Nyt on liian myöhäistä pyytää tuollaisia. Antakaa meille pentu tai joku teistä ei lähde täältä elävänä", naukaisin ja vilkaisin partiota, joka piti katseensa viidessä erakossa. Koska yksikään erakoista ei tehnyt elettäkään pennun luovuttamisesta, naukaisin hiljaa vierelläni seisovalle Valhekuiskeelle:

"Pidätelkää heitä, minä vien toisen pennuista. Kun lähdöstäni on tarpeeksi aikaa, palatkaa leiriin ja kieltäkää erakoita tulemasta peräänne tai jokainen heistä kuolee." Naaras nyökkäsi ja käänsi katseensa eteenpäin. Sitten minä annoin kynteni liukua esiin ja syöksyin kohti kellanpunaista soturia, joka oli juuri äsken hyökännyt kimppuuni. Ketterästi väistin kollin puolustusiskun ja syöksyin kohti raidallista naaraskissaa, joka oli pentujen emo. Tulvasielu otti hoidellakseen tuuliklaanilaiskollin, kun Kyyneltassu ja Valhekuiske syöksyivät pienikokoisen hopeanharmaan raidallisen naaraan kimppuun. Pentujen emo katsoi minua paljastaen hampaansa. Hänen karvansa olivat pystyssä ja häntä pörhössä. Syöksyin kohti naarasta, joka ei kuitenkaan väistänyt iskuani suojellakseen takanaan olevia pentuja. Naaras kuitenkin yritti parhaansa mukaan puolustautua nousemalla takajaloilleen ja paljastamalla kyntensä minulle.

"Paetkaa!" naaras huusi kimeähköllä äänellään pennuille, jotka seisoivat vähän matkan päässä peloissaan. Hitaasti he kuitenkin lähtivät hivuttautumaan poispäin meistä. Kierimme hetken ajan naaraskissan kanssa maassa, kunnes irrottauduin hänestä ja ryntäsin naaraan perään. Hän kuitenkin nousi hetkessä ylös ja onnistui tarttumaan hampaillaan kiinni häntääni. Kaaduin kuonolleni jäiseen maahan. Hetken ajan leijailin tajuttomuuden rajamailla päähän kohdistuneen iskun johdosta, mutta pian palasin takaisin tähän maailmaan. Käännyin katsomaan takanani olevaa erakkonaarasta, joka juuri valmistautui syöksymään minua kohti. Oli vain silmänräpäyksestä kiinni, etten olisi ehtinyt väistää naaraan kynsiä. Kierähdin sivulle ja kampesin itseni nopeasti ylös. Sen jälkeen aloin pinkomaan kauemmas kohti pentuja minkä jaloistani kerkesin. Vauhdista nappasin kellertävän pennun hampaisiini ja lähdin juoksemaan kohti paikkaa, josta pääsisin pois emonsuulta.

"Maya!" kuulin naaraskissan ulvovan perässäni. Kuulin hänen askeleensa jäisellä maalla, mutta samassa kuulin hänen vauhtinsa päättyvän. Käänsin katseeni taaksepäin: Valhekuiske painoi räpiköivän naaraan maata vasten. Juoksin eteenpäin painavahko pentu hampaissani, kunnes olin liian hengästynyt jatkaakseni. Hidastin tahtiani hieman, jolloin pentu alkoi räpiköidä vastaan. Puristin hampaitani tiukemminn yhteen ja jatkoin matkaa eteenpäin.

Ylitin ukkospolun rivakasti, jonka jälkeen laskin pennun maahan.

"Älä yritä mitään", naukaisin ja irrotin otteeni pennun niskanahasta. Tasoitin hengitystäni hetken aikaa. Sen jälkeen tartuin taas hampaillani pennun niskanahkaan, se yritti räpiköidä hetken ajan pois otteestani, mutta ymmärtäessään sen olevan turhaa pentu lopetti.

Kun pääsin leiriin, kissat kääntyivät katsomaan minua kummastuneina. Ennen kuin kukaan ehti kysyä, naukaisin isoon ääneen:

"Löysimme partioni kanssa emonsuulta tunkeilijoilta. Syntyi kahakka ja vein heiltä toisen pennun. Loput partiosta saapuvat varmaankin pian."

//Joku kuten esim Maya, Selene, muut erakot tai kuololaiset?

Selene 2.2.2018

Katsoin silmät lasittuneena kuinka kuolonklaanilainen naaras juoksi pois tyttäreni hampaissaan. Silmistäni valui kyyneliä loputtomatonta vauhtia.

"Maya!" huusin niin kovaa kuin pystyin. Jatkoin pentuni nimen huutamista, enkä välittänyt vaikka kuinka rääyin. Tahdoin joka ikisen kissan tuntevan tuskani, vaikka sitten omien korviensa kautta.

"Maya!" huusin todella kimeästi ja itkuisesti. Tunsin kuin päälläni oleva kuolonklaanin kissa painoi pääni maata kohden ja paljasti hampaansa.

"Ole hiljaa tai viillän kurkkusi auki!" kuolonklaanilainen sähähti minulle. En tietenkään välittänyt. Keräsin kaikki jäljellä olevat voimani ja potkaisin kissan pois päältäni. Lähdin juoksemaan kaksikon perään niin nopeasti kuin vain pystyin. Toinen Kuolonklaanin kissa kuitenkin kesketti matkani hyvin lyhyeen.

"Hyvä on, saamasi pitää", kuulin kissan maukaisevan ilkeästi. Pian tunsin kaulassani polttelevaa kipua. Yritän päästää huudon ilmoille kurkustani, mutta en saanut sitä enää kuulumaan. Yritin sähistä, mutta tunsin veren valuvan suupielestäni. En voinut puhua. Päätin siis antaa kynsieni valua ulos tassuistani. Yritin sivaltaa soturin suuntaan parhaalla mahdollisella tavalla, jotta tuo lähtisi pois päältäni. Se ihme kyllä onnistui. Lähdin tuskasta sokeana juoksemaa mihin tahansa suuntaan. Pääsin tarpeeksi kauan kissoista, että he eivät näyttäneet enää välittävän minusta. Juoksin sokeasti eteenpäin, enkä edes kuullut huutoja takaatani.

Lopulta kaaduin maahan ja jäin siihen itkemään. Voimani eivät riittäneet enää nousemiseen.

"Maya!" kähisin todella hiljaa, niin hiljaa että oli vähällä että en kuullut itsekään. Kurkussani poltteleva kipu yltyi entisestään. Yskäisin maahan punaista ainetta. Muuta en enää muistanut kuin kyyneleeni, jotka valuivat kasvojani pitkin maahan. Lopulta pyörryin enkä nähnyt mielessäni kuin tuskaa.

// Muut?

Kalmalilja 2.2.2018

Suin rauhallisesti turkkiani soturien pesässä, Raepisaran vierellä. Olin parhaani mukaan pysytellyt kaukana Vahvamielestä, mutta se, että hänen poikansa Uljastassu oli minun oppilaani, ei auttanut asiaa. Olin kuitenkin päättänyt, että en olisi kollin kanssa yhtään enempää tekemisissä, kuin olisi tarve.

Nousin istumaan valppaana, kun kuulin leirin aukiolta ääniä. Puheen sävystä päätellen jotain oli tapahtumassa, tai jo tapahtunut. Vilkaisin Raepisaraa, joka nousi hänkin vierelleni istumaan, astellen sitten edelläni ulos. Keskellä leiriä seisoi punaruskea naaras ja hänen edessään istui pieni pentu, joka katsoi hämmentyneenä ja hiukan pelokkaana ympärilleen.

"Löysimme partioni kanssa emonsuulta tunkeilijoilta. Syntyi kahakka ja vein heiltä toisen pennun. Loput partiosta saapuvat varmaankin pian", Hiiripisara kuulutti. Kurtistin kulmiani. Oliko tuo todella järkevää tai tarpeellista? Oletin, että naaras oli tuolla tapaa yrittänyt saada tunkeilijoita lähtemään tai kenties näpäyttää heitä.

Huomasin poikani Kojoottivirneen astelevan kaksikkoa kohti ja katselin heitä kiinnostuneena, kuitenkin hiukan pettyneenä. Harmaaruskea kolli näytti turhan säälivältä tuota pentua kohtaan, joka ainakin hajusta päätellen oli erakko. Pyöräytin silmiäni ja astelin kolmen kissan luo, silmäillen kutakin jäisesti.

"Suosittelen pysymään kauempana hänestä, Kojoottivirne. Tuo pentu ei tarvitse tai ansaitse sääliäsi", murahdin katsahtaen poikani silmiin, kääntyen sitten Hiiripisaran puoleen.

"Oliko tämä sinun ideasi? Saanko kysyä, miksi? Emme tarvitse keskuuteemme yhtään enempää avuttomia pentuja, heitä on jo tarpeeksi soturien joukossa. Miksette vain tappaneet häntä? Säästyisimme paljolta vaivalta."

//Hiiri? Kojo? Maya? Joku muuki saa jatkaa

Hiiripisara 2.2.2018

Jätin vastaamatta Kojoottivirneelle Kalmaliljan saavuttua paikalle ja ikään kuin vastaavan kollille. Käänsin katseeni soturiin.

"Kuolonklaani tarvitsee vahvoja sotureita. Ties mitä tästä pennusta voi tulla, jos annamme sille mahdollisuuden", naukaisin kääntäen katseeni kellertävään pentuun, jooka kyyhötti jäisellä maalla mitään sanomatta. Vuorotellen pentu katsoi minua, Kojoottivirnettä ja Kalmaliljaa.

"Olen muuten varma, että ne erakot tulevat hakemaan pentua, joten ole valmiina taistelemaan älkääkä antako pennun karata leiristä. Hänen nimensä on tietääkseni Maya, siksi hänen emonsa häntä kutsui", naukaisin hymyillen sotureille. Oikeasti mieleni teki silputa pentu kappaleiksi, mutta en voinut enää tässä tilanteessa tehdä sitä. Oli hiirenaivoista tuoda se leiriin, sillä siitä aiheutuisi takuulla paljon ongelmia. Mutta onnekseni Kuolonklaani oli vahva, muutama erakko ei meitä päihittäisi.

//Kalma, Kojootti, Maya? Sori sekava ja tönkkö xd

Hiiripisara 31.1.2018

Ahvenleuka oli tylysti poistunut luotani ja suuntasi nyt Viiltokaaoksen kanssa leirin ulkopuolelle. Siristin silmiäni turhautuneesti. Kollin kiusaaminen oli mukavaa, vaikka olinkin menettänyt malttini turhan aikaisin ja lopettanut kiltin esittämisen. Kävelin sotureiden pesälle aikeina mennä nukkumaan.

Seuraavana auringonlaskun aikana istuskelin leirin pääaukiolla ja tarkastelin kissojen puuhia. Sysitassu oli päässyt aiemmin tänään soturiksi, olinpahan vapaa siitäkin taakasta. Käänsin katseeni suurkiven liepeillä seisovaan Raepisaraan, joka näytti jakavan juuri partioita. Hetken ajan epäröin, kunnes astelin kaikessa rauhassa varapäällikön luokse. Kävelin muutaman kissan ohitse aivan Raepisaran lähelle. Harmaa kolli käänsi meripihkasilmänsä minun suuntaani kysyvä ilme kasvoillaan.

"Laita minut auringonlaskun partioon, mielellään johtoon", tokaisin hymyillen ystävällisesti. Raepisara vilkaisi ympärillämme olevia kissoja.

"Emonsuulla käyvällä auringonlaskun partiolla ei ole vielä johtajaa, joten voit ottaa sen itsellesi. Mukaasi lähtevät Valhekuiske, Tulvasielu ja Kyyneltassu", ilmoitti varapäällikkö hieman hämmentyneenä pyynnöstäni. En ollut aiemmin kuin kerran johtanut partiota, mutta se oli sujunut erittäin hyvin.

"Lähdemmekö heti?" kysyin. Raepisara nyökkäsi. Väläytin kollille hymyn ja käännyin. Kissajoukko takanani teki minulle tilaa, jotta pääsin pois suurkiven luota. Kävelin varmoin askelin piikkihernetunnelin suulle odottamaan partiooni lähteviä kissoja. Ensimmäisenä luokseni saapuivat Tulvasielu oppilaineen. Valhekuiskeella kesti jonkun aikaa, mutta pian soturi saapui. Hän nuoleskeli suupielistään tuoresaaliin rippeitä.

"Lähdetään", naukaisin kirkkaalla äänellä ja pujahdin ulos leiristä partio perässäni. Lähdin kulkemaan eteenpäin häntä pystyssä kohti Kuolonklaanin rajaa, jonka toisella puolella ei ollut kenenkään reviiriä. Kulkisimme rajaa pitkin emonsuulle ja sieltä vielä Varjoklaanin rajan läheisyyteen. Tehtävämme oli myös varmistaa, että emonsuulla ei ollut kissoja, jotka eivät sinne kuuluneet.

Päästyämme emonsuulle, sieraimiini leijaili tuntemattomien kissojen haju. Erotin joukosta vahvasti Tuuliklaanin ominaistuoksun. Siristin silmiäni ja hidastin tahtiani.

"Täällä on joitakin", Valhekuiske kuiskasi ja käveli rinnalleni. Astuin askeleen eteenpäin kääntäen kireän katseeni naaraaseen. Kun minä johdin partiota, kukaan ei kulkenut edelläni. Jatkoin matkaa eteenpäin hiljaa partio perässäni. Laskeuduimme alas monttuun, josta pääsi emonsuulle. Monia kuita sitten isäni Pisaratähti oli menettänyt henkiään täällä. Työnsin ajatuksen kuolleesta isästäni mieleni perukoille ja jatkoin matkaa lähemmäs emonsuuta. Kissojen haju voimistui. Kuulin puheensorinaa etäämmältä. Astelin läheisen kivenlohkareen taakse partio yhä perässäni. Annoin heille merkin hännälläni pysähtyä. Kurkistin nopeasti kiven takaa kohti emonsuuta, jonka edessä seisoi kolme kookasta kissaa. Yhden kissan jaloissa seisoi kaksi pienempää, ilmeisesti pentuja.

"Estäkää pakeneminen. Jos he yrittävät jotain, hyökätkää pentujen kimppuun", kuiskasin hiljaa partiolleni. Sen jälkeen astelin kylmän viileästi pois kiven takaa ja katsoin tunkeilijoita suoraan silmiin.

"Oletteko eksyneet?" kysyin ystävällisellä äänellä samalla, kun partion jäsenet tukkivat mahdolliset pakotiet. Tilaa kyllä kissojen välissä oli runsaasti, mutta jos tunkeilijat yrittäisivät karata, vähintäänkin yksi jäisi kiinni. Muut eivät takuulla jättäisi yhtä ystävistään jälkeensä. Kissat pysyivät hiljaa. Naaraskissa astui pentujen eteen kui suojatakseen heitä, ilmeisesti naaras oli pentujen emo.

//Selene, Olki, Ilta, Bellatrix tai Maya?

Selene 31.1.2018

Ei olisi vaatinut ihmeitä arvata jonkin menevän pieleen. Seisoin suojelevasti omien pentujeni yllä. Olin hetkeä aikaisemmin ottanut molemmat pennut lähelle itseäni. En ollut tahtonut sanoa Iltasielulle suoraan kantaani hänen ehdotukseensa emonsuusta ja Kuukivestä. Näytti siltä, että tulisimme olemaan loukussa jonkin aikaa. Nopea ja hiukan hätääntynyt katseeni pyyhkäisi Olkipuron suunnassa. Tahdoin huutaa apua. En tuntenut itseni olevan vaarassa vaan pentujeni. Ennen kuin Iltasielu ehti avata suusta vastatakseen jotakin, minun oli tehtävä jotakin.

"Olemme, valitettavasti kyllä", maukaisin kissalle, joka oletettavasti oli kysynyt asiaa. Ainakin edessni pystyin hahmottamaan jonkin naaraskissan hahmon. Yritin miettiä tuon värityksen perusteella tunsinko kissaa, mutta pelkäsin pahoin. Vaikka tuntisinkin kissan, en voisi vedota hänen tunteisiinsa. Kissahan oli kuolonklaanilainen.

"Minun ei olisi ehkä kannattanut johtaa meitä", käännyin katsomaan pahoittelevasti Olkipuron ja Iltasielun suuntaan. Toivoin kaksikon ottavan suunnitelmani vastaan eivätkä väittäisi vastaan.

"Minun olisi pitänyt haistaa kyllä raja, vaikka näköni ei olekaan kunnossa", katsoin tassuihi, yrittäen tavoitella nolostunutta tunnelmaa. Käytökseni ei välttämättä vetoaisi kuolonklaanilaisiin, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei juuri nyt ollut. "Olen pahoillani aiheuttamastani häiriöstä. Minusta vain tuo kivikasat näyttivät tavallisilta vuorilta."

Käännyin nopeasti katsomaan korkokiviä päin.

"Oletin olevani ryhmäni kanssa rajan toisella puolella emmekä sen sisällä", maukaisin hajamielisesti sekä hyvin hiljaa. Mitä pidempään jatkoin puhumista, sitä enemmän pelkäsin kohtaloani ja tulevaa. Kuolonklaanilaisilla oli ylivoima, jos he aikoisivat hyökätä. Meitä oli viisi, joista kaksi oli pentuja ja yksi puolisokea.

*Tämä ei tule päättymään hyvin*, ajattelin epätoivoisesti. Sisälläni vellovasta epäilystä huolimatta känsin katseeni uudestaan tähän kuolonklaanilaisnaaraaseen odottavasti.

// Hiiri? Olki? Ilta? Maya? Bellatrix?

Iltasielu 1.2.2018

Astuin suojaamaan pentuja, valmiina taistelemaan heitä.

"Anteeksi hyvät Kuolonklaanilaiset. Olimme matkalla pois metsästä. Jotenkin kummallisesti sieltä ei voi lähteä kulkematta teidän rajanne kautta. Noh. Olimme juuri ylittämässä korkokiviä, yritimme päästä nopeasti reviiriltänne pois. Ajattelin että Korkokivet eivät aivan ylety teidän reviiriinne, mutta olin väärässä. Jos nyt päästäisitte meidät menemään. Meistä ei tule olemaan harmia enää. Pyydän anteeksi tunkeutumista reviirillenne", puhuin tasaisella äänellä kissoille. Olin silti kokoajan valmiina taistelemaan. Kissat näyttivät vilkuilevan pentuja. Ehkä he aikoivat hyökätä ja tähdätä avuttomiin pentuihin.

"Ja mielestäni on aika raukkamaista hyökätä ylivoimalla ja vielä ottaa kohteeksi pennut jotka eivät osaa taistella. Kuten huomaatte, meistä ei olisi vastusta. Olemme vaeltamassa pois, joten voitte yhtä hyvin päästää meidät jatkamaan matkaamme", jatkoin puhettani. Toivottavasti se vaikutti Kuolonklaanilaisiin. He olivat hyvin ilkeitä ja uskoivat Pimeyden Metsään. He olivat valmiina tappamaan kenet tahansa.

"Ja kävi miten tahansa, minä en anna teidän tappaa pentuja. Heillä on elämä edessä Taivasklaanissa. Vai oletteko te kaikki pentujen tasolla? Olisivatko he teille sopiva vastus? No enpä usko, joten voitte suoraan siirtää katseenne pennuista minuun", vetosin tasaisella äänellä ja onnistuin näyttämään rauhalliselta, vaikka oikeasti sydämeni laukkasi tuhatta ja sataa. Perhoset liitelivät vatsassani ja pelko painoi sydäntäni kuin kivi.

//Partio? Perhe?

Hiiripisara 1.2.2018

Katsoin erakoita silmät sirillään. Kaksi kissoista oli juuri sanonut ylittävänsä vain korkokiviä, mutta kolmas kissa oli vaiti. Kasvoillani oli leveä hymy.

"Näyttää siltä, että olisitte jäämässä yöksi emonsuulle, Kuolonklaanin reviirille. Olen pahoillani, mutta te näytätte olevan tekemässä kaikkea muuta kuin ylittämässä korkokiviä. Kuolonklaanin reviiri ei kaiken lisäksi ylety korkokivien koko alueelle, mutta kuten kaikkien pitäisi tietää, emonsuu on meidän. Siitä sovittiin kauan sitten. Tosin en ihmettele vähäistä tietoanne, olettehan te tyhmempiä kuin nuo pennut", naukaisin hymyillen yhä ystävällisesti tunkeilijoille. Ääneni oli tasainen ja ellei sanojani olisi kuullut, olisi voinut luulla minun kertovan kissoille esimerkiksi ohjeita. Pieni hopeanharmaa naaras nosti hieman huultaan nii, että tuon valkeat hampaat vilahtivat hetken ajan näkyvissä.

"Onneksenne partion johdossa olen minä. Jätätte toisen pennuista meille ja pääsette menemään. Muussa tapauksessa", naukaisin ja nostin käpäläni ilmaan, paljastin kynteni ja viilsin niillä ilmaa hymyillen. Pennut vaikuttivat pelokkailta. Erakot pysyivät hetken ajan vaiti.

//Selene, Ilta, Olki tai joku?

Iltasielu 2.2.2018

Jättää toinen pennuistako?! Hulluko tuo kissa oli? Silmäni kapenivat vihasta.

"Miten niin onneksi? Jos kunnolla ajattelisin, niin olisitko sinäkään seisomassa siinä jos et olisi ollut pentu. Pentuja odottaa uusi elämä... Taivasklaanissa. Ei Kuolonklaanissa. Onko teistä ketään pakotettu Kuolonklaaniin pentuna? En usko. satuimme olemaan ohikulkumatkalla. Emme olleet todellakaan jäämässä yöksi. Eikö omatuntosi kolkuta yhtään? Vai onko teillä edes omatuntoa? Miten kehtaatte vaatia tuollaista? Ne ovat vasta pentuja!" ärisin lopun. Jouduin pinnistellä etten hyökkäisi tuon kissan kimppuun.

"Vai pystytkö miettiä sydämellä, etkä johtajasi aivoilla. Onko sinulla sydäntä? Onko sinulla omaa perhettä? Jos on, mieti miltä tuntuisi kun menettäisin heidät kaikki, kumppanisi, pentusi, emosi, isäsi, ehkä sisaruksesi. Jos ei ole, mieti miltä sinusta tuntui saatuasi tietää että sinun perheesi on hylännyt sinut?" esitin kysymyksiä yrittäen saada tuon Kuolonklaanilaisen järkiinsä.

"Entä jos minä esittäisin ehtona saada puolet klaaninne pennuista mukaani? Jättäisitkö minut rauhaan ja antaisit heidät mukisematta? Antaisitko minun mennä? Minä puolustan pentuja, heillä on tulevaisuus Taivasklaanissa, ei Kuolonklaanissa."