Höyhenvirtaus

Kirsikkapentu | 13.04.2017

Olin tietääkseni ainakin pari päivää jo makoillut ja tuntenut pari muutakin kaltaistani vierelläni. Yksi oli vähän isompi ja muut kolme taas suunnilleen minun kokoisiani. Pian räväytinkin silmäni auki. Huomasin vierelläni valkean naaraan, jolla oli tummanruskeat korvat, kuononpää ja tassut sekä meripihkaiset silmät. Toisella puolellani oli myös kilpikonnakuvioinen kolli, pieni ja valkea kolli sekä ruskea kolli mustilla läikillä.

"Hei Kirsikkapentu", valkea naaras sanoi, "olet avannut silmäsi."

"Kuka olet?" kysyin, "ja keitä he ovat?"

"He ovat veljesi Aavapentu, Myyräpentu ja Höyhenpentu ja minä olen emosi Pähkinäkuono", naaras kertoi.

"Missä olemme?" jatkoin kyselemistä.

"Taivasklaanissa", emoni vastasi.

"Mikseivät Aavapentu, Myyräpentu ja Höyhenpentu avaa silmiään?" kysyin.

"Koska he eivät ole valmiita. He avaavat ne, kunhan ovat valmiita", emoni selitti. Katsahdin nopeasti veljiini.

*Minkähänlaiset silmät meillä on?* mietin.

//Perhe?

Höyhenpentu | 18.04.2017

Tunsin nykäisyn vatsassani, ja hätkähdin hereille. Olin pötkötellyt viimeiset hetket vain siinä paikoillani, tietämättä missä oikeasti olin. En tiennyt, miten kauan olin oikeasti ollut siinä, mutta aina välillä olin nukkunut, sitten olin tajunnut imevän jotain sisuksiini ja sitten olin taas nukkunut. Olin alkanut hahmottaa kaikkea ympärilläni, mutta siltikin mieltäni kalvoi ajatus, että minulta puuttui jokin. Jokin tärkeä. Olin kuitenkin oppinut kehoni, ympäristöni ja myös kaikkea muuta, kuten sen, että se iso, minunlainen kissa, oli emoni. Ja vieressäni makaavat olivat sisariani. Oppiminen ja ymmärtäminen olivat asiat, jotka halusin itselleni. Minä tarvitsin ne, mutta pelkäsin että en voisi saada niitä. Kuuluu äännähdys, jonka tunnistin sisarekseni. Heti vinkaisun kuultuaan, emoni lämmin henkäys pyyhkäisi turkkiani, kun tuo kumartui rauhoittelemaan vieressäni makaavaa sisartani. Jokin kutitti mieltäni, kun kuuntelin tasaista sukimisen ääntä vieressäni. Silloin minulla välähti, jonka takia kehoni nytkähti oudosti. Emoni ei koskaan alkanut rauhoittelemaan väärää pentua, sillä hän näki. Ja juuri sinä hetkenä tajusin, että minäkin voisin nähdä. Innostus hiipi selkäpiissäni, kun kohotin päätäni ja yritin nähdä. Olin varma, että saisin avattua silmäni nyt, kun olin ymmärtänyt että voisin nähdä. Suuni avautui taas tahtomattani, ja keuhkoistani pääsi ulos vinkaus, joka oli innostusta täynnä. Valtava halu nähdä sai karvani pörhölle ja itseni pinnistelemään saadakseni silmäni auki. Tuntui, että joku olisi liimannyt luomeni yhteen, sillä en kerta kaikkiaan saanut silmiäni auki. Yritin repiä niitä erilleen, mutta en onnistunut. Hätäännyt sykki rinnassani aina samaa tahtiin, kun yritin saada luomiani auki. Häntäni viuhtoi puolelta toiselle, ja tunsin sisarienikin kiihtyvän.  En enää jaksaisi kauaa yrittää, mutta en halunnut kuitenkaan luovuttaa. Siispä ähkäisin kerran ja viimein silmäni rävähtivät auki.

Sellaista en ollut koskaan tuntenut, vaikkakin jokin tuntui väärältä. Silmiini tulvi värejä, valoa, muotoja... Kirkkaus sai luomeni räpsymään tahtomattani, mutta pian ripsieni räpsytys hidastui, sillä silmäni alkoivat tottua valoon. Tuntui että olin joku tuntematon aivan vieraassa paikassa, sillä kaikki oli niin erinlaista, kun nyt näin. Katseeni harhaili harmaasta kivestä ja oksista tehdyssä pesässä, jonka katosta paistoi korkealla iso kellertävänoranssi pallo. Silmiäni häikäisi kun katsoin sitä, joten siirsin katseeni siniseltä taivaalta alas, emooni. Henkäisin yllätyksestä, sillä en ollut tiennyt että emo oli oikeasti niin suuri. Hänen valkea turkkinsa oli hyvin kaunis, ja ruskeat kohdat tuntuivat hehkuvan hyvin kirkkaan valopallon valon osuessa niihin. Naaraan silmät olivat suuret, pyöreät ja meripihkaiset, ja ne kuvastivat yllätystä, raukkautta ja lempeyttä. Sydämeni sykähti, ja painauduin lähemmäs emoani. Tuo hörähti huvittuneena ja kosketti pitkällä hännällään selkääni. En ollut kiinnittänyt huomiota sisariini, mutta nyt käänsin silmäni heihin päin. Reunimmainen kolli, josta en edes ollut tiennyt melkein mitään, omasi ruskean turkin ja siellä täällä oli mustia laikkuja. Hänen vieressään makasi kilpikonnakuvioinen kolli, ja toisella puolellani oli valkea naaras. Hän näytti vähän emolta, mikä sai minut hymyilemään. Halusin kovasti sanoa jotain, mutta silloin tajusin, että jokin oli vinksallaan. Pyörittelin päätäni ja yritin nähdä ympärilleni jotta saisin selville mikä oli vialla, mutta näin vain hyvin pienen alueen. Räpsytin silmiäni hurjasti ja vikisin.

"Kuuluuko minun nähdä paljon?" naukaisin yhtäkkiä kimeästi. Minulla oli tunne, että minun kuului nähdä enemmän. Ahdistus alkoi paisua rinnassani, sillä olin varma että joku hyökkäisi kimppuuni sillä en nähnyt tarpeeksi.

"En näe!" vikisin ja tuijotin emoani, joka alkoi käydä yhä huolestuneemman näköiseksi.

// Pähkinä? Sisaret? cx

Pähkinäkuono | 20.04.2017

Kuulin Höyhenpennun hätäiset vinkaisut. Vaistoni heräsivät heti. Käännyin katsomaan pentuani hädissäni.

*Miten niin hän ei näe!* Kauhu valtasi minut hiljalleen enkä ollut varma mitä tekisin. Jotakin minun olisi kuitenkin tehtävä.

"Mitä tarkoitat?" yritin kysyä tyynesti, mutta ääneni hieman sortui. Jouduin kokoamaan itseni kunnolla, että pystyin edes katsomaan Höyhenpentua.

"Kerro tarkalleen mitä näe. Vai näetkö mitään?" yritin maukua tyynesti. Onneksi se oli tyynempää kuin äsken. Höyhenpentu pudisteli päätään oeloissaan.

"Käänny katsomaan minua", pyysin pennulta. Höyhenpentu näytti olevan hämillään.

"Kerro minulle, mitä näet. Katso minua silmiin", mauakisin rauhallisesti.

*Tai siis katso minua silmiin, jos voit...*, ajattelin hieman peloissani. Höyhenpentu nielaisi ja katsoi minua epävarmana.

"Näen kyllä sinun toisen silmäsi, mutta puolet kasvoistasi...", pentu aloitti. Pieni kyynel valahti silmästäni ja toivoin, että pentu ei nähnyt sitä. Siirsin pennun kiinni minuun ja laskin pääni suojelevasti tuon päälle.

"Ei hätää. Kaikki hyvin", maukaisin hiljaa.

"Kaikki hyvin."

// Höyhen? Tönkkö xD

Pähkinäkuono | 08.04.2017

Makoilin aivan rauhassa pentutarhalla. Olin ollut jo kuun tai pari pesällä. Aika kävi melko pitkäkso, sillä Taivasklaanissa ei ollut muita pentuja tai odottavia kuningataria. Tosin Surusade näytti siltä, että saattaisi saada pentuja ennen viherlehteä, mutta siihen taisi olla vielä aikaa. Naaras oli kuitenkin yhä soturin tehtävissä ja tassutteli auringonlaskussa kumppaninsa kanssa. Irvistin hitusen kiusantuneena. En ollut edes nähnyt Kotkapyrstöä koko päivänä. Kaipasin kovasti kumppanini seuraa juuri nyt. Ymmärsin kuitenkin sen että Taivasklaanin soturilla oli omat velvollisuutensa eikä hän koko ajan voisi käydä vierailulla minun luonani. Vatsani murahti äkisti.

*Pennut!* ajattelin hätäisenä. Murahdus kuului hetken päästä kuitenkin uudestaan. Huokaisin helpottuneena. Ei kyse ollu pennuista sittenkään. Mi olin vain nälkäinen. Pyörähdin vaivalloisesti kyljeltäni vatsalleni ja puuskutin.

*Ei se ennen ollut näin vaikeaa* ajattelin huvittuneena. Katseeni siirtyi kuitenkin keppiin, joka oli tassujeni ulottuvilla. Marjasyöksy oli tuonut sen muutama auringonnousu sitten. Ihan vain siltä varalta että pennut syntyisivät hänen ollessaan poissa leiristä ja tarvitsisin jotakin jota purra ja kynsiä hermostuksissani. Pian jokin mylläsi vatsassani.

*Tuo ei ollut tavallista nälän tunnetta!* ajattelin kauhuissani. Kipu väänsi minut pienekso mytyksi. Nyt se tapahtuisi! Kuoristukset kulkivat lävitseni ja ähkäisin hermostuksissani. Yritin kurkottaa keppiä päin, mutta työnsin sen vain kauemmas.

"Marjasyöksy!" ulvahdin tuntiessäni supistukset kovemmin kuin aikaisemmin. Jokin märkä mytty mätkähti sammalille vierelleni.

"Mit?" kysyi kummissani. Tiesin kyllä, että kyseessä oli minun pentuni, mutta olin liian hämmästynyt älytäkseni sitä. Uusi supistus pyyhkäisi ylitseni ja ulvahdin uudestaan. Tunsin kuinka keppi tuupattiin tassuihini. Nappasin sen oitis hampaudeni väliin ja purin sitä huutamisen sijaan. Marjasyöksy pysyi vaitinaisena ja suki jotakin takanani.

"Täällä on kaksi pentua. Molemmat ovat kunnossa", parantaja maukui ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Olin huojentunut muutaman silmänräpäyksen ajan, mutta uudet supistukset veivät voitokkaan tunnelmani mennessään.

"Kolmas", Marjasyöksy vahvisti. Tuo tutki kolmannen pennun ja nyökkäsi minulle.

"Vielä yksi. Sitten se on ohi", parantaja kannusti. Ponnistin niin lujaa kuin vain pystyi. Yhtäkkiä kipu loppui ja silmissäni pimeni.

Tunsin lämpimän turkin kyljessäni, pienten tassujen osumat vatsassani ja pehmeän sammaleen allani. Avasin hämmentyneenä meripihkan väriset silmäni. En nostanut päätäni lainkaan sammaleelta. Tuntui siltä, että voisin pyörtyä uudestaan. Huomasin ketunmitan verran kauempana kepin jota olin purrut. Se oli mennyt keskeltä kahtia.

*Laho oksa...*, ajattelin turhautuneena. Katseeni siirtyi kuitenkin neljään pentuun vierelläni. Yksi oli ruskea mustilla merkeillä. Jo nyt tuon rakenteesta erotti hänestä tulevan varmasti pentueen vahvin.

"Hän on kollipentu", ääni takaatani vahvisti. Nyt vasta muistin toisen turkin kiinni kyljessäni.

"Kotkapyrstö?" kysyin hiljaa. Kolli ei kuitenkaan vastannut kysymykseeni, sillä se olisi ollut aivan turha.

"Minulle tuli mieleen Myyräpentu", kumppanini maukaisi minulle. Painoin oman pääni hetkeksi takaisin sammalille. Minua alkoi hieman huimata.

"Oliko nimi huono?" Kotkapyrstö kysyi hieman epäilevästi. Pudistelin päätäni. Tunsin kuinka kumppanini nousi takanani istumaan.

"Mikä on?" tuo kysyi hieman huolestuneena. Kolli laski päänsä omani päälle ja nuolaisi korvaani.

"Marjasyöksy sanoi, että voit kyllä pian taas hyvin. Tarvitset vain unta."

Nyökkäsin pienesti.

"Myyräpentu on hyvä", maukaisin hiljaa. Kotkapyrstö naurahti.

"Etkö kuunnellut minua lainkaan?" tuo kysyi hivittuneena.

"Tahdon valkeasta kollista Höyhenpennun", maukaisin hieman tokkuraisena. Kotkapyrstö vain naurahti.

"Miten vain tahdot", kolli maukui lempeästi.

*Tiedän kyllä, että tarvitsen unta. Ei minua tarvitse kaitsea niin kuin pentua*, ajattelin hieman turhautuneena.

"Entäpä naaras mustin ja ruskein merkein?" Kotkapyrstö kysyi siirtäen katseensa pentueen ainoaaseen naaraaseen. Mielessäni ei totta puhuen käynyt mielessä mitään järkevää. Mietin moneakin nimeä, kuten Takiaispentua ja Hiekkapentua, mutta tahdoin jonkun ihanan nimen ainoalle tyttärelleni. Hänen täytyisi erottua veljistään aivan omalla erityisellä tavallaan. Olin pitkään hiljaa, kunnes nostin katseeni naaraspentuun. Sillä samalla hetkellä tiesin nimen naaraalle.

"Kirsikkapentu", henkäisin. Painoin pääni takaisin sammalille, jotta en sekoittaisi itseäni yhtään enempää. Kotkapyrstö hymähti hyväksyvästi. Miksi hänen täytyisi edes hyväksyä pentujen nimet? Hän ei niitä synnyttänyt, vaan minä! En kuitenkaan tahtonut nyt haastaa riitaa. Sitä paitsi ärtyneisyyteni luultavasti johtui vain väsymyksestä.

"Aavapentu", Kotkapyrstö maukui.

"Ei vaan Kirsikkapentu?" mau'uin puoliunisena. Kumppanini naurahti minulle.

"Tarkoitin kilpikonnakuvioista kollipentua."

Hymähdin pienesti. Ryhdyin hymyilemään ja painoin silmäni kiinni.

"Aavapentu siis", maukaisin ja annoin unen saapua luikseni.

Kuulin kuitenkin kuinka Kotkapyrstö sanoin pennuillemme lempeästi: "Tervetuloa Taivasklaaniin Myyräpentu, Höyhenpentu, Kirsikkapentu ja Aavapentu."

// Pennut?

Myyräpentu | 09.04.2017

Lämmintä. Täällä oli lämmintä. Lämpö tuntui kulkevan aaltoina kehoni lävitse. Lämpimät, toisinaan liikahtelevat möykyt vierelläni tuntuivat säteilevän lämpöä minunki vartalooni. Lämpö oli kaikki. Kaikki oli lämmintä. Tuttua ja turvallista, pimeää ja lämpöistä. Jokin vaisto mieleni perukoilla kertoi, että jossain oli jotakin muutakin, mutta nyt sillä ei ollut minulle väliä. Hiljalleen aloin tiedostamaan omaa olemistani ja vartaloani. Sain jonkinasteisen ajatuksen voimalla liikautettua toista takajalkaani, potkaisin taaksepäin päästäkseni itse eteenpäin, lähemmäs maitoa joka saisi vatsani täydeksi ja oloni paremmaksi. Potkuni voimasta jonkinasteinen epämääräinen vinkaisu kaikui siitä karvamytystä, johon jalkani oli osunut, mutten jaksanut välittää. Olin lähellä maidon loputonta lähdettä. Olin lähellä ruokaa. Painoin etutassuillani kevyesti pehmoista asiaa, ja tunsin lämpöisen aineen täyttävän minut sisältäpäin, saaden oloni paremmaksi ja vahvemmaksi. Kauhoin etukäpälälläni eteenpäin, ja osuin johonkin suureen ja pörröiseen, joka ei vinkaissut. Sen täytyi olla maitolähde. Kouristin hieman etukäpälääni, ja tunsin neljän, valtavan piikin työntyvän esiin jostakin tassuni uumenista. Painoin ne vasten suurta Maidonlähdettä, jonka vierellä olin aina ollut. Ruokailupaikkani päästi kuin päästikin jonkinlaisen äänen, jota en ymmärtänyt. Vinkaisin, ja vedin piikit nopeasti takaisin tassujen sisään, vaikken tiennytkään oliko ääni vihainen, hämmentynyt, iloinen vai jotain aivan muuta. Ruokaillessani rauhalliseen tahtiin tunsin jonkun hieman itseäni pienemmän olennon törmäävän minuun. Se halusi varmasti varastaa minun paikkani Maidonlähteen vieressä! Vinguin vihaisesti ja mielestäni varsin pelottavasti kovaan ääneen. Tehostaakseni sanomaani siitä, ettei tähän ollut asiaa, aloin sätkimään kummallakin jalallani potkuntapaisia kohti tunkeilijaa, joka uikahti joko ärtyneenä tai peloissaan. Kuulin taas Maitolähteen ääntelevän jotain, tällä kertaa olin aivan varma siitä että ääni oli lempeä.

"Myyräpentu, annahan muidenkin ruokailla."

Olinko minä Myyräpentu? Pitikö minun antaa tunkeilijan ruokailla? Vai oliko tuo toinen Myyräpentu, jonka piti antaa minun syödä rauhassa? Siinä samassa jokin pehmoinen ja elävältä tuntuva pötkylä siirsi olennon takaani viereiselle paikalle. Jaa. Tämmöistä peliä siis. Ruokaa tarjottiinkin useammille kerrallaan?! Samassa tajusin, että olihan toisellakin puolella samankaltainen karvakasa, mutten tuosta ollut jaksanut välittää, sillä se ei vaikuttanut syövän tai kiinnittävän minuun minkäänlaista huomiota. Oliko vielä joku kolmaskin? Lähdin hämmentyneenä möyrimään kauemmas. En minä halunnut muita varastamaan huomiotani Maitolähteeltä! Vai oliko ruokapaikka tarjonnut samanlaista huomiota kaikille muillekin koko ajan? Oliko minua vastaan punottu juoni? Minuahan ei niin vain jymäytettäisi! Minä ottaisin siitä selvää! Pääsin eteenpäin nopeasti, ainakin tuntui siltä. Todellisuudessa en kai sitten ollutkaan päässyt kovin kauas, sillä melkein heti kun tunnuin päässeeni jo tosi lähelle totuutta, se elävä pörröpötkylä tuli ja siirsi minut takaisin Maitolähteen vierelle.

"Sooh, Myyräpentu... Älähän nyt karkaa minnekään", kuulin pehmeä-äänisen Maitolähteen puhuvan. Käänsin tuolle selkäni merkiksi siitä, ettei minulla ollut nälkä. Minusta tuntui ikävästi siltä, etten pääsisi tästä yhtään minnekään, joten yhtä hyvin voisin levätä ja kerätä voimia siihen päivään, että olisin tarpeeksi vahva vastustamaan pötkylän Maitolähteelle siirtävää voimaa.

// Perhe? x3

Pähkinäkuono

Katsoin huvittuneena kuinka Myyräpentu myllersi muiden pentujen kanssa. Suuri kollipentu olisi varmasti tahtonut juoda maitoa muita enemmän, mutta muutkin tarvitsivat maitoa yhtä paljon. Naurahdin hieman Myyräpennun itsepäiselle luonteelle.

"Kuules nyt", maukaisin naurahtaen ja nostin pennun lähemmäs minua. Myyräpentu suunnitteli taas leirin valloitusta ja oli suuntaamassa kohti leiriä. Huomasin kuitenkin Raitatassu tupsahtavan sisälle pesään.

"He ovat suloisia, mitä heisät nimet ovat?" oppilas kysyi minulta. Oli todella mukavaa, että klaanimme oppilaita kiinnosti heidän tulevat oppilastoverit.

"He ovat Kirsikkapentu, Aavapentu, Myyräpentu ja Höyhenpentu", naukaisin ystävällisesti Raitatassulle. Annoin katseeni kiertää rauhassa pennuissani, kilpikonnakuvioisessa Aavapennussa, rusjeamustassa Myyräpennussa, valkeassa Höyhenpennussa ja mustin ja ruskein merkein varustetussa Kirsikkapennussa. Kehräsin pehmeästi kuullessani Höyhenpennun vinkaisun.

"Kaikki hyvin", rauhoittelin. Vingunta loppui lopulta. Pennut saivat minut hymyilemään onnellisena. En todellakaan katunut mitään. Raitatassu katseli pentuja oman aikansa ja kysyi välillä jotakin, mutta poistui lopulta pesästä. Huomasin Surusateen saapuvan pentutarhalle kumppaninsa Kuusamaviiksen saattelemana. Katsoin uteliaana kaksikkoa.

"Tulen katsomaan sinua joka päivä, lupaan sen", Kuusamaviiksi maukui.

"Vaikka viisi kertaa päivässä jos on tarvis."

En voinut olla naurahtamatta. Kuusamaviiksi katsoi minua kummissaan.

"Mitä nyt? Teinkö jotakin typerää?" kolli kysyi tympääntyneenä.

"Et. Mutta usko pois, sinulla tulee olemaan kyllä kiire leirissä. Ei Kotkapyrstökään täällä koko ajan vieraile", selitin huvittuneena. Kuusamaviiksi katsahti nolostuneena tassuihinsa.

"Ei hätää. Pähkinäkuono ja pennut ovat täällä pitämässä minulle seuraa. Ei minulla yksinäistä tule olemaan, sen lupaan", Surusade maukui kumppanillensa. Kuusamaviiksi nyökkäsi ja puski kumppaniaan.

"Hei sitten", kolli maukui ja poistui pesästä. Kehräsin huvittuneena katse Surusateessa.

"Sinäkin pääsit lopulta pentutarhalle vai?" kysyin hyväntuulisena. Surusade nyökkäsi onnellisena.

"Kyllä", naaras maukui tyytyväisenä. Tuo katseli tyynesti pentujani.

"Toivottavasti en saa aivan neljää pentua", Surusade maukui huvittuneesti kehräten. Käänsin päätäni hieman hämilläni.

"Kuinka niin?"

"Älä käsitä väärin", Surusade naurahti, "mutta neljässä pennussa on paljon työtä."

Hymähdin huvittuneena.

"Tiedän, mutta se on sen arvoista."

// Joku?

Höyhenpentu | 12.04.2017

Kaikki tuntui aina siltä samalta, mutta hetkien vieriessä eteenpäin, aloin tajuta aina jotain uutta. En ollut kyllä varma, meninkö ajallisesti eteenpäin, vai olinko vain siinä. Mutta sitten aloin ymmärtää. Ymmärrykseni lähti siitä, kun jokin mullistava ryöpsähti sisälleni. Tai oikeastaan, minä taisin pudota sinne. En nimittäin enää ollut siellä, missä olin ollut. En tiennyt vielä miksi olin siellä uudessa paikassa, enkä ollut varma mitä kaikkea kenties muualla oli. Enkä edes tiennyt oliko olemassa muuta kuin minä itseni? Se kuitenkin oli harhakäsitys, sillä olin aina tiennyt olevani muiden kanssa. Ne muut olivat jotain, jotka olivat kuin minä, mutta en silti ollut he. Se tuntui kummalliselta, sillä en osannut ajatella muita kuin vain itseäni. Minä olin tässä nyt, joten miten tässä voisi olla muita? Minä en aistinut ympäristöäni muuten kuin tunnustelemalla, mutta aistin että pian myös saisin uusia aisteja joilla tutkia kaikkea. Olin epävarma siitä, missä olin ja miten olin sinne tullut, sillä mieleni käsitti vain viimeisimmät hetket. En enää edes muistanut missä olin ollut, sillä nyt olin tässä hetkessä. Oliko edes olemassa jotain mikä oli jo tapahtunut? Ajatukseni tuntuivat sulavan, mitä säikähdin ensin, mutta sitten vain hävisin jonnekkin missä ajatukseni eivät liikkuneet ja olin vain siinä missä ikinä olinkin.

Jokin tuntui räjähtävän sisuksissani, ja tajusin että kuulin. En tiennyt mistä aisti oli tullut, mutta siinä se kuitenkin oli. Olin myös alkanut ymmärtää enemmän palattuani sieltä, missä ajatukseni eivät liikkuneet. Korvani vastaanottivat pienimmätkin äännähdykset, ja minua alkoi hieman huimaamaan, kun erilaiset äänet sekoittuivat keskenään. Oli uskomatonta, että oli ääniä ja että kuulin ne, sillä olin huomaamattani ollut äänettömyydessä. En tosin muistanut milloin olin ollut äänettömyydessä, paitsi silloin, kun olin hävinnyt jonnekin. Se ei minua huolettanut, sillä kaikki pieninkin rapina, kaukaa kantautuva kumina, rauhaisan ilmavirtauksen aiheuttama puhina ja levoton liike ympärilläni sai ajatukseni poukkoilemaan ja haluamaan ymmärtää. Haluamaan olla jokin, mikä oli siinä, vasten kehoani. Sillä hetkellä myös tajusin, että minulla oli keho, jota kykenin liikuttamaan. Kokeeksi päätin heilauttaa jalkaani, ja sainkin sen kutakuinkin liikahtamaan hieman. Aloin entistä enemmän aistia kaikkea ympärilläni olevaa, ja tajusin vierelläni pötköttävän kaksi minua. Ei, ne eivät olleet minä, vaan jotkut jotka olivat kuin minä, mutta en ollut ne. Ajatukseni menivät solmuun ja jokin ääni luiskahti ulos keuhkoistani tahtomattani. Suljin kiireesti suuni ja sydämeni hakkasi hullusti rinnassa. En ollut tiennyt, että minäkin voisin pitää ääntä. Silloin tajusin, että kuulin myös samanlaista ääntä kuin itse olin päästänyt. Se oli vain matalampaa ja soinnukkaampaa. Kuulin kaksi erilaista ääntä, jotka kuuluivat aina vuorotellen. Uskoin niiden olevan minunkaltaisiani, mutta vain isompia. Ja ne selvästikin keskustelivat.

"...suloisia... Höyhenpentu..." Onnistuin erottamaan muutamia sanoja, mutta en ollut vielä varma mitä ne tarkoittivat. Tuntui uskomattomalta kuunnella kahta ääntä, niiden sulavaa puhetta ja lempeää äänensävyä. Noiden äänien tuottajista minä pidin.

Vetäisin ilmaa keuhkoihini, ja jokin hätkähdytti minut. Olin haistanut - haistanut! - jotain pehmeää, mikä sai viikseni värisemään. Nuuhkaisin taas ilmaa, ehkä vähän kömpelösti, mutta taas sieraimiini tulvahti uusia hajuja. Haistoin jotain makeaa, minkä onnistuin ymmärtämään siksi minunlaisekseni, joka oli vieressäni. Sen tuoksu oli tuttu ja ihmeellinen, ja jokseenkin hämärästi tajusin että olin ollut tuo, tai tuolla. Lihakseni nytkähti, kun vetäisin taas voimakkaasti ilmaa keuhkoihini. Oli jotenkin turvallista haistaa ja erotella uusia hajuja. Karvas, kitkerä, makea ja suolainen olivat hajuja, jotka erotin nopeasti. Minua alkoi jännittämään se, mitä kaikkea vielä voisinkaan tehdä ja tuntea. Äänten ja hajujen sekoitus sai kehoni kiemurtelemaan innostuksesta, sillä ympäristöni alkoi hahmottua. Tuntoaistini auttoi myös, ja tiesin, että vielä minulta puuttui jokin aisti. Minua alkoi kamalasti mieli saada tietää kaikkea. Avasin suuni ja päästin äänen, jolla yritin kuvailla sitä mitä halusin. Se oli surkea vinkaisu, ja minua alkoi harmittamaan. Ne äänet, jotka keskustelivat, saivat ilmaistua itseään niin hyvin! Miksi minä en voinut? Vinkaisin taas, mutta hiljenin heti, kun joku kosketti selkääni. Jäykistyin, mutta kun se joku alkoi sukimaan jollain karhealla kehoani, rentouduin. Puhe jatkui taustalla, ja rytminen sukiminen ajoi ajatukseni taas siihen liikkumattomaan tilaan, missä vain olin.

// Perhe? :D