Kirjoittaja: Rita Nimet: Vaahterapentu, Vaahteratassu, Vaahterasiipi Sukupuoli: Naaras Klaani: Taivasklaani Luotu: 6.3.2018
Entinen mestari: Säihkeyö
KP: 231
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ulkonäkö: Vaahterasiipi on pieni valkea naaras mustilla ja punertavan ruskeilla täplillä, eli hän on siis kilpikonnakuvioinen. Hänellä on mintunvihreät isohkot silmät. Vaahterasiiven häntä on pitkä ja pörröinen, ja siksi hänellä on hyvä tasapaino. Karva on silkkisen tuntuista ja melko pitkää. Naaraalla ei ole kovin paljon lihaksia lukuun ottamatta takajalkoja, joissa on taivasklaanin isot lihakset joilla voi ponnistaa korkealle. Vaahterasiipi on hieman luiseva. Korvien päissä on hyvin pienet tupsut. Hänellä on läpinäkyvät, pitkät kynnet joilla on helppo saalistaa. Vaahterasiipi näyttää melko aina hieman salaperäiseltä, sillä hänen silmissään on syvä katse. Hänen ruumiinrakenteensa on solakka, ei siis mitenkään vahva. Naaraalla on pienet, mutta terävät hampaat. Hänellä isot, kutittavat viikset. Luonne: Vaahterasiipi on melko rauhallinen, mutta voi joskus kimmastua kummallisista asioista. Hän yrittää aina parhaansa mukaan huolehtia klaanitovereistaan, vaikka välillä naaraalta menee hermot, sillä hänellä ei ole paljoa kärsivällisyyttä. Vaahterasiipi on täysin uskollinen tähtiklaanille, ja kiittää usein sitä saaliista. Hän on innokas oppija, joskus vähän liiankin innokas... Hän rakastaa hyppimistä puiden oksille. Vaahterasiipi on kilpailuhenkinen, ja haluaa usein kilpailla ystäviensä kanssa. Suorasanaisuuskin kuuluu tämän luonteenpiirteisiin. Naaras rakasta leppoisia jutusteluhetkiä. Hän on aamulla virkeä, mutta illalla väsynyt. Tykkää partioida ja saalistaa, mutta taistelemisesta hän ei niin välitä. Vaahterasiipi tykkää myös auttaa parantajaa etsimällä yrttejä. Hän voi toisinaan osoittaa lapsellisuuden merkkejä esim. partiossa hän joskus jahtaa lehtiä. Vaahteravarjo on aika ujo uusissa tilanteissa ja hänellä on huono itseluottamus. Hän on melko hajamielinen. Taidot: Hyvä vaanimisessa, jäljittämisessä ja hyppimisessä. Huono hajuaisti. Ei pärjää taisteluissa. Hän on melko hidas.
Ystävät: Kuuratassu/-karva, Säihkeyö
Menneisyys: Syntyi lehtikadon aikaan taivasklaanin leirissä, kun oli paljon lunta. Vaahterasiivellä oli pennusta asti seuraa joten hän on melko sosiaalinen.
Muuta: Pelkää mäyriä. On illalla väsynyt.
Toiveet: Vaahterasiipi haluaa tulla kissaksi, joka muistetaan kuolemansa jälkeen. Haluaisi myös joskus kumppanin. Vaahterasiipi toivoo mestarikseen Säihkeyön, sillä tämä osaisi opettaa hyvin, eikä olisi liian ankara.
Vaahteratassu 04.11.2018 20:29
Säpsähdin hereille oppilaidenpesässä. Suuni venyi valtavaan haukotukseen, ja koko kehoni venyi mukana.
*Kaikki muut ovat varmaan jo lähteneet!* mietin, ja katsahdin taivaalle. Aurinko oli jo ehtinyt nousta korkealle, ja pilkisteli aina silloin tällöin pilvien välistä. Ilma oli kolea, ja kaivauduin syvemmälle sammaleisiin, kun äkillinen tuulenpuuska tulvahti sisään. Venytin ensin koko vartaloni pitkäksi, ja sitten köyristin selkäni. ravistin itseni kauttaaltaan samalla kun lähdin tassuttelemaan ulos pesästä. Huomasin alhaalla muutaman kissan, ja päätin mennä sinne. Painauduin aivan kallionseinämää vasten, ja asettelin tassuni hyvin varovaisesti, etten vain olisi kaatunut. Pörhistin turkkiani kylmää vastaan, ja loikin loppumatkan alas kevyesti. Rotkossa olevat lehdet alkoivat jo muuttua rusehtaviksi ja putoilla puista ja pensaista pois.
"Huomenta! En olekaan nähnyt sinua pitkään aikaan", kuulin tutun äänen takaani. Säpsähdin ja käännyin ympäri Surusadetta kohti.
"Hei, Surusade. Onko pentutarhalla ollut mukavaa?" tervehdin nyökäten vanhalle hoitajalleni pienesti.
"Onhan se ollut mukavaa, kiitos kysymästä", naaras maukui, "Minä lähden tästä takaisin pentutarhalle, tulin vain haukkaamaan raitista ilmaa. Hei sitten!" kuningatar sanoi.
"Nähdään myöhemmin!" nau'uin tämän perään, ja näin, kuinka tämä heilautti häntäänsä. Vatsani kurni, ja tuoresaaliskasa tuoksahti houkuttelevasti nenääni, mutta tiesin, etten saisi syödä, ennen kuin klaaninvanhimmat ja pentutarhan asukkaat olisivat syöneet. *Taidanpa viedä klaaninvanhimmille vähän syötävää, ja samalla voisin poistaa heiltä kirppuja*, keksin. Nappasin tuoresaaliskasasta pari hiirtä, ja lähdin tallustelemaan kohti klaaninvanhimpien pesää.
//Jatkan myöhemmin
Vaahteratassu/Vaahterasiipi 07.03.2019 19:48
Olin vieläkin järkyttynyt siitä, mitä ystävälleni Kuuratassulle oli tapahtunut. *Ei hän noin vain voi kuolla! Meidänhän piti tulla sotureiksi yhdessä*, nyyhkytin hiljaa kiertäessäni kehää vuoteellani. Tiesin, että minusta tulisi pian soturi. Mutta ei siitä olisi mitään iloa ilman Kuuratassua. Tuntui, että rintani pakahtuisi pian kaikesta surusta ja tuskasta. Minun oli pakko purkaa se jotenkin. Minua väsytti. En ollut nukkunut kunnolla parhaan ystäväni kuolemisen jälkeen. En vain kestänyt ajatusta vuoteelleni käpertymistä ja nukahtamista ilman Kuuratassun rauhoittavaa tuhinaa vieressäni.
"Hän oli paras ystäväni", kuiskasin hiljaa, ja kyyneleet tulvahtivat silmänurkkiini, "Ei sen ollut tarkoitus päättyä näin." Mitään ajattelematta säntäsin ulos oppilaiden pesästä, ja juoksin ulos leiristä. Lihakseni valittivat väsymystä, mutta jatkoin siltä juoksemista, kunnes päädyin joelle. Pysähdyin hengästyneenä veden äärelle, ja katsoin kuvajaistani väreilevästä veden pinnasta. Yritin sanoa jotain, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. *Tähtiklaani, miksi teitte näin! Ei ollut hänen aikansa kuolla*, katsahdin ylös, mutta taivas oli harmaa eikä tähtiä näkynyt. Huokaisin syvään, ja aloin tallustella kohti leiriä väsyneesti. Pian olisi nimitysmenojeni aika.
Kun saavuin leiriin, näin Kerttulaulun seisomassa kivikeon lähellä. Minut nähdessään hän nyökkäsi, ja ulvaisi kokoontumiskutsun.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä kivikeon juurelle klaanikokoukseen!" En voinut kiistää, että tunsin pientä intoa, mutta sisintäni kalvoi silti synkkä suru. Katselin ympärilleni, kun klaani alkoi kokoontua paikalle. Säihkeyö tassutteli paikalle silmät intoa säteillen, ja väläytin hänelle pikaisen hymyn. Varapäällikkö alkoi puhua.
"Tuhkatähti ei ole täällä, joten hoidan nimitysmenot hänen puolestaan", tämä naukui kantavalla äänellään. Vilkaisin viereeni, ja sydämeni hyppäsi kurkkuun. Näin, kuinka tähdenhohtoinen Kuuratassu istui vieressäni silmät säteillen. Vilkaisin uudestaan, ja yhtäkkiä hän oli poissa. Räpsäytin silmiäni pari kertaa. Varmasti olin vain nähnyt omiani. Yhtäkkiä kuitenkin tunsin kylmän turkin painautuvan turkkiani vasten.
"Tee se, mitä minä en koskaan tehnyt", tuttu ääni kuiskasi korvaani, "Olen sinusta ylpeä." En tiennyt mitä sanoa, mutta sanoja ei tarvittu. Katsoin Kuuratassun tähdenhohtoista hahmoa silmiin haikeasti ja nyökkäsin. Havahduin Kerttulaulun naukunaan.
"Minä, Kerttulaulu, Taivasklaanin varapäällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Vaahteratassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?
Astuin teen, ja tunsin Kuuratassun rinnallani, vaikken nähnytkään tätä.
"Lupaan", nau'uin vakaasti.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä hetkestä lähtien sinut tunnettakoon Vaahterasiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa innokkuuttasi ja rohkeuttasi ja hyväksyy sinut Taivasklaanin täydeksi soturiksi", varapäällikkö julisti ja hyppäsi alas kivikeolta koskettaen päälakeani. Nuolaisin vaistomaisesti tämän lapaa. Klaani alkoi hurrata uutta nimeäni.
"Vaahterasiipi! Vaahterasiipi!" Säihkeyö tuli onnittelemaan minua. Kosketin neniä entisen mestarini kanssa. Useimmat lausuivat onnittelunsa minulle, ja vähitellen joukko hajaantui. Katsahdin viereeni, ja Kuuratassu oli siinä, läpikuultavana ja iloisena.
"Tulethan kanssani yövartioon?" minä kysyin varovasti. Kuuratassu nyökkäsi.
"Totta kai", hän nyökkäsi ja haihtui ilmaan. Silmäni täyttyivät kyynelistä, mutta tällä kertaa ne olivat onnenkyyneliä. Olin nyt soturi.
Hämärä laskeutui leirin ylle, ja klaanitoverini alkoivat tassutella pesilleen. Ei aikaakaan, kun olin yksin leirissä vartiossa. Huokaisin hiljaa ja pörhistin karvani kylmän sään takia. Yhtäkkiä takaani kuului askelia. Käännyin salamannopeasti, ja huokaisin helpottuneesti, kun viereeni tassuttelikin tähdenhohtoinen Kuuratassu. Sanoja ei tarvittu, enkä olisikaan saanut puhua. Painauduin onnellisena kollin turkkia vasten. Istuimme paikallamme pitkän aikaa vain katsellen yötä. Se oli kaunis yö, ja pystyin nähdä hopeahännän selvästi yläpuolellani. Huomasin tähtien joukossa yhden tähden lisää *Onkohan se Nokkostassu*, pohdin äänettömästi. Painauduin vielä lujemmin parasta ystävääni vasten, kun äkillinen viima puhalsi lävitsemme. Vaikka tämä olikin läpikuultava aivan kuin kaikki Tähtiklaanin kissat, pystyin silti tuntemaan hänen turkkinsa pehmeyden.
"Katso", Kuuratassun melkein olematon kuiskaus sai minut havahtumaan. Kasoin samaan suuntaan kuin hänkin, ja näin auringon ensisäteet kaukana horisontissa.
"Ihan niin kuin se auringonnousu, jonka näytit minulle kun olimme pentuja", tämä naukaisi ääni särkyen, "Haluaisin olla täällä kanssasi, enkä vain pelkkänä tähtihahmona." Nyökkäsin myöntävästi, ja pieni kyynel vierähti silmäkulmastani. Pyyhkäisin sen nopeasti pois tassullani. Tiesin, etten saanut puhua, mutta tiesin Kuuratassun lukevan ajatukseni. *Niin minäkin.* Kyllä paras ystäväni ymmärtäisi minua, olimmehan tunteneet koko ikämme. Keskityimme kummatkin katsomaan lumoavaa auringonnousua. Taivas muuttui ensin purppuraiseksi, ja säteili sitten eri värejä, kuin koko taivas olisi ollut liekeissä ja tanssinut säveltä, jota ne ymmärsivät. Niiden tahti sopeutui toisiinsa, ja sai katsojan silmien häikäistyvän tuosta kauneudesta. Kun se lumoava auringonnousu oli ohi, havahduin todellisuuteen. Katsahdin viereeni, ja huomasin Kuuratassun alkavan jo haalistua.
"Odotan sinua Tähtiklaanissa, ja lupaan katsella jokaista liikettäsi ylhäältä käsin", kolli lupasi. Tämä katsoi rohkaisevasti minua silmiin.
Painoin kuononi Kuuratassun haalistuvaan kuonoon vielä kerran, ja sitten hän oli poissa, palannut Tähtiklaaniin. Katsahdin haalenevaa Hopeahäntää, ja huomasin Nokkostassun tähden vieressä toisen, kirkkaan tähden. Tähdet alkoivat haalentua nopeasti, ja taivas samalla vaalentua. Tuijotin hetken aikaa Kuuratassun tähteä, joka haaleni viimeisten joukossa.
"Hei, saat nyt puhua Vaahterasiipi", Kerttulaulu naukaisi takaani.
"Ai, kiitos", vastasin ylpeänä kuullessani soturinimeni. Kerttulaulu tassutteli tuoresaaliskasalle, ja jäin yksin.
"Hyvästi Kuuratassu, toivottavasti näemme vielä joskus tulevaisuudessa", kuiskasin taivaalle. Laskin katseeni, ja lähdin tassuttelemaan kohti sotureiden pesää, sillä olin kuolemanväsynyt. Minun pitäisi tehdä itselleni pesä sen reunamille, sillä vanhemmat soturit nukkuivat keskellä. Huokaisin, ja kömmin sisään ahtaan tuntuiseen koloon, jonka ilma oli lämmin siellä nukkuvien soturien hengityksestä. Astuin vahingossa jonkun soturin hännälle, ja tämä heräsi siinä silmänräpäyksessä.
"Anteeksi", yritin kuiskata, mutta soturi oli jo noussut.
"Huomenta", nau'uin yrittäen olla mahdollisimman kohtelias ja anteeksipyytäväisen kuuloinen.
//Sanoja 830
//Tässä nyt tää, en tiedä loksahtiko kaikki nyt paikalleen. Haluisko joku jatkaa, ihan kuka vaan?
^Vaahteran viimenen tarina (yhtäkkiä oon surulline sen ja Kuuran kohtalost vaik Kuuran kuolemast on jo yli vuos :'D) mut siis jos oli epäselvää nii tossa Kuura ilmesty Vaahteralle sen nimitysseremonian + yövartion ajaks
Vaahteratassu 16.07.2018 15:12
”Täällä!” hihkaisin Kuuratassulle, kun olin paikantanut mestarini hajun muiden kissojen joukosta. Minä ja Kuuratassu olimme aikeissa lähteä saalistamaan kahdestaan, mutta ensin meidän täytyi kysyä lupa jommankumman mestarilta. Oppilastoverini hölkkäsi perässäni, kun säntäsin iloisena Säihkeyön luo. Kun musta naaras oli huomannut meidät ja sanonut minulle tervehdyksensä, hän kääntyi Kuuratassun puoleen.
”Ai hei, Kuuratassu! Olkipuro kertoi, että olet kelpo oppilas! Olet varmaan kehittynyt paljon kuluneen kuun aikana”, mestarini maukui kollille.
”No, olenhan minä”, Kuuratassu maukui kohteliaan ylpeään sävyyn.
”Ja Vaahteratassulla on varmaan mennyt myös hyvin”, ystäväni maukui yllättäen, ”Eikö totta?” Loin häneen pienen hymyn. Toisaalta minua myös hieman ärsytti ,sillä halusin kuulla jo vastauksen kysymykseemme. Kuuntelin vain puolella korvalla mestarini kehuja, ja punastuin hieman hänen viitatessaan siihen, että minusta tulisi kuningatar.
”Voimmeko siis mennä saalistamaan?” kysyin tältä uudestaan. Kun Säihkeyö oli vastannut myöntävästi, väläytin tälle kiitollisen hymyn, ja käännyin sitten Kuuratassun puoleen.
”Mennään! Saan varmasti enemmän saalista kuin sinä!” nau’uin kollille ilkikurisesti, samalla kuitenkin naurahtaen leikkisästi.
”Odota vain!” ystäväni uhosi lähtien heti leikkiin mukaan. Pujottelin ketterästi ulos leiristä, ja juoksin kunnes leiri oli jäänyt jonkin matkan päähän taakse. Siinä kohtaa hiljensin kävelyyn, ja Kuuratassu saapui puuskuttaen rinnalleni.
”Olisikohan minun kysyä myös Olkipuron lupa?” kolli maukui heti saatuaan minut kiinni.
”Meillä on jo Sähkeyön lupa, ehkä se riittää”, mau’uin kohauttaen olkiani, ja toivoin samalla että puhumani olisi totta.
”Ehkä se riittää, mutta entä jos ei? Olkipuro on sentään mestarini”, Kuuratassu naukui huolestuneena.
”Kuule Kuuratassu” aloitin kääntäen katseeni tämän silmiin.
”Säihkeyö on kokenut soturi, ja hänen lupansa leiristä poistumiseen pitäisi riittää. Ja jos ei, pahoittelet, ja kerrot, että luulit niin. Mennään nyt vain saalistamaan”, sanoin rauhoittelevalla äänellä.
”Taidat olla oikeassa”, Kuuratassu maukui ja kävelimme hetken aikaa yhä syvemmälle, kohti reviirin keskustaa.
”Emme ole olleet yhdessä paljoakaan sen jälkeen, kun meistä tuli oppilaita”, kollin huomautus rikkoi hiljaisuuden.
”Emme niin. Molemmilla on taitanut olla niin paljon kiireitä, että on unohtanut kokonaan toisensa”, epäilin.
”En minä sinua koskaan kokonaan unohtanut”, ystäväni vastasi hymyillen.
”Olen vain ollut niin innoissani harjoituksista ja uusista ystävistä, että ajatukseni eivät ole kerenneet muualle. Mutta ei, en koskaan unohda parasta ystävääni”, Kuuratassu naukui.
”Taidat olla oikeassa. En minäkään sinua koskaan unohtaisi. En, vaikka asuisit kaukana täältä”, sanoin hymyillen iloisena. *Olen onnekas, kun minulla on tuollainen ystävä!* ajattelin hiljaa mielessäni.
”Hei, minä haistan oravan tuolla vähän matkan päässä. Napattaisiinko se parisaalistustekniikalla, jota joskus harjoittelimme?” ehdotin.
//Kuura? Sori kun kesti
Kuuratassu 24.07.2018 09:31
"Taidat olla oikeassa. En minäkään sinua unohtaisi. En vaikka asuisit kaukana täältä", Vaahteratassu vastasi hymyillen.
"Hei, minä haistan vähän matkan päässä oravan. Koetettaisiinko napata se parisaalistustekniikalla, jota joskus harjoittelimme?", hän sanoi hetken päästä.
"Hyvä on", sanoin, ja aloin palautella tekniikkaa mieleeni. Haistelin ilmaa kunnes löysin oravan hajun.
"Oletko valmis?", kysyin Vaahteratassulta.
"Olen.", hän vastasi hymyillen päättäväisesti.
Hiippaillen lähdimme kulkemaan kohti oravaa, joka nakersi tammenterhoa puun alla. Paahtava aurinko paistoi turkkiini, ja aloin tuntea oloni hiukan tukalaksi. Kun olimme lähellä oravaa, annoin Vaahteratassulle merkin jä hän syöksyi oravan kimppuun sen takaa. Orava säikähti jä kääntyi kohti minua, jolloin iskin kynteni sen vatsaan ja heitin sen ilmaan. Orava tömähti maahan ja muutamien iskujen päästä se oli kuollut.
"Ensimmäinen saalis", virnistin tyytyväisenä.
"Seuraavaa siis", Vaahteratassu maukaisi ja jatkoi:
"Tule! Meidän on kiirehdittävä, jotta ehdimme leiriin ennen auringonlaskua."
Kuljin hänen perässään ja haistelin ilmaa. Tuoksuja tuli sieltä täältä, mutta vahvimpana haistoin nuoren päästäisen.
"Haistan linnun", sanoi Vaahteratassu.
"Jos minä ottaisin sen kiinni, ja sinä jonkun muun, ja palaisimme sitten äkkiä leiriin?"
"Onnistuu", maukaisin.
Metsässä oli vielä melko valoisaa, sillä viherlehden aikaan päivät ovat pitkiä ja yölläkään ei ole kovin hämärää. Metsässä oli hiljaista lukuun ottamatta hiljaista linnun piipitysyä, joka tuli jostain yläilmoista. Koska hyppäsin liian aikaisin, en saanut kiinni vikkelää päästäistä, joka pääsi minulta karkuun. Vaahteratassu sen sijaan sai kiinni varpusensa.
"Eiköhän lähdetä leiriin", Vaahteratassu mutisivarpunen suussaan ja kehotti:
"Kanna sinä tuo orava."
Saaliis suussani lähdin astelemaan kapeaa polkua pitkin kohti leiriä. Nokkostassu oli jo vienyt klaaninvanhimmille riistaa, joten me saimme syödä omat saaliimme.
"Jokohan meistä kohta tulee sotureita?", kysyin haaveilevasti.
Kuuratassu 23.06.2018 08:52
Olkipuro esitteli minulle rotkon paikkoja. Kun kierros oli ohi, palasimme leirin lähettyville.
"Nyt voisimme harjoitella saalistamista.", Olkipuro ehdotti.
Koetin peitellä innostumistani.
*Ensimmäinen harjoitukseni ja pääsen harjoittelemaan saalistusta! En malta odottaa!*, ajattelin täpinöissäni mielessä.
"Kerron sinulle ensin muutamia perusseikkoja", Olkipuro maukui.
"Tärkeää on, että pysyttelet matalana tuulen alapuolella. Muuten saalis haistaa sinut ja pötkii pakoon."
Nyökkäsin mestarilleni kuuliaisena.
"Sinun on myös liikuttava rauhallisesti pehmein askelin", hän jatkoi pudottautuen alas ja näyttäen esimerkkiä.
"Kun olet aivan lähellä saalista, loikkaat sen kimpuun ja isket sen kuoliaaksi näin", Olkipuro lopetti ohjeet ja iski kynsillään kuolleita lehtiä.
"Muistathan varmasti kaiken?"
*Eikö hän luota muistiini?* ajattelin hieman turhautuneena mutta tyydyin nyökkäämään myöntävästi.
"Nyt on sinun vuoro kokeilla", Olkipuro sanoi.
"Haistatko tuon?"
Haistelin ilmaa ja sieraimiini tunkeutui väkevä tuoksu, joka ei ollut kovinkaan tuore.
"Jos tarkoitat väkevää mutta kulunutta hajua, joka tulee tuolta, niin kyllä", sanoin osoittaen vasemmalle.
"Oikein hyvä", Olkipuro myötäili.
"Se on kettu. Mutta tuoksu on vanha, joten meillä ei ole mitään hätää. Haistatko muuta?"
Haistelin ilmaa, ja sanoin:
"Takaamme tuleva tuoksu on hiiri, olettaisin."
"Melkein. Se on myyrä", Olkipuro korjasi.
"Koeta saada se nyt kiinni."
Innoissani käännyin taakse ja valmistauduin ensimmäiseen saalistuskertaan. Haistelin ilmaa ja katselin ympärilleni kunnes paikansin myyrän haistelemassa ilmaa. Pudottauduin matalaksi, kuten olkipuro minulle neuvoi, ja lähdin astelemaan sitä kohti pehmein askelin. Olin jo melko lähellä sitä, kun astuin oksan päälle. Tietysti se naksahti kahtia, ja myyrä höristi korviaan. Hyppäsin sen kimppuun vielä aika kömpelöllä loikalla, ja tömähdin maahan vatsalleni. Myyrä pinkoi pakoon, enkä saanut sitä kiinni.
"Äh!", tuhahdin turhautuneena.
"Hyvä yritys. Loikkaamista ja siitä laskeutunista on syytä vielä harjoitella.", Olkipuro maukui.
"Muista myös katsoa eteesi ja varoa astumasta oksien tai kuolleiden lehtien päälle. Muuten saalis kuulee sinut."
"Se tulikin äsken huomattua", mutisin itsekseni.
"Älä nyt, se oli vasta ensimmäinen saalistusyrityksesi!", Olkipuro kannusti.
"Ja siihen rasahdukseen asti kaikki meni oikein mainiosti! Kokeillaanpa uudestaan."
Tuesta piristyneenä aloin haistelemaan ilmaa.
"Haistan oikealla jotain myyrän kaltaista, ja olettaisin sen olevan hiiri", mau'uin.
"Mainiota. Ota se kiinni", Olkipuro maukui istahtaessaan ja jäädessään odottamaan, mitä tekisin.
Käännyin kohti hiirtä, joka nakersi pähkinää pensaan juurella. Pudottauduin jälleen matalaksi ja lähdin astelemaan kohti sitä kevyin askelin. Tällä kertaa muistin myös katsoa eteeni ja vältin kuolleet lehdet ja oksat. Kun olin tarpeeksi lähellä, ponnistin ilmaan. Hypystäni tuli hieman liian korkea. Tulin aika huonosti alas, mutta ehdin iskeä pienet mutta terävät kynteni hiireen, joka vinkaisi ja koetti juosta pakoon. Iskin sitä vielä muutaman kerran kunnes sain sen taltutettua. Kannoin kuolleen hiiren tyytyväisenä Olkipuron luokse, pudotin sen hänen eteensä ja istahdin maahan pehmeän sammalen päälle.
"Oikein hyvä", Olkipuro kehui.
"Saat viedä sen klaaninvanhimmille."
Sain kiinni vielä pari lintua ja myyrän ennen kuin harjoitukset päättyivät ja meidän täytyi lähteä takaisin leiriin. Kannoin suussani toista lintua ja hiirtä, ja Olkipuro kantoi suuremman linnun ja myyrän. Kun olimme leirissä, lähdin astelemaan kohti tuoresaaliskasaa. Kun olin laskemasss saaliitani maahan, Olkipuro huikkasi:
"Voisitkin viedä sen hiiren suoraan klaaninvanhimmille."
"Selvä", mumisin hiiri suussani ja lähdin kohti klaaninvanhimpien pesää. Kävin antamassa heille hiireni ja kipitin takaisin Olkipuron luokse.
"Onko minulla vielä muita velvoitteita?", kysyin häneltä.
"Ei, voit mennä oppilaiden pesään", Olkipuro naukaisi, ja lähti kävelemään kohti sotureiden pesää. Kun olin oppilaiden pesässä, huomasin, että Vaahteratassu oli jo nukkumassa. Asetuin hänen vieressään olevalle pehmeälle sammalelle, ja nukahdin. Kuluvan kuukauden aikana kehityin paljon. Kun yhtenä päivänä saavuin taisteluharjoituksista, lähdin etsimään Vaahteratassua, kun huomasin hänen tulevan Säihkeyön kanssa metsästä. Kipitin hänen luokseen ja kysyin:
"Miten ensimmäiset harjoituksesi ovat menneet?"
"Oikein hyvin. Olen kehittynyt huimasti!", Vaahteratassu virnisti.
"Lähtisitkö saalistamaan kanssani? En ole saalistanut ollenkaan vielä tänään, joten minun on käytävä hakemassa jotain klaaninvanhimmille", kysyin häneltä.
//Vaahtera?
Vaahteratassu 24.06.2018 20:11
Olimme juuri palanneet reviirintarkastuskierrokselta, ja päässäni pyörivät vieläkin kaikkien paikkojen nimet ja reviirin suuruus. Päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin muisto kiipeilemisen aiheuttamasta riemusta ja onnistumisen sekä yhteenkuuluvuudentunteesta, joka valoi minuun itsevarmuutta. Olin kysynyt Säihkeyöltä, oliko minulla vielä jotain muuta velvoitteita. Mestarini oli kuitenkin vastannut kieltävästi, joten nyökkäsin tälle kiitollisena, sillä jalkani olivat kaikesta kävelemisestä väsyneet, ja lähdin verkkaisesti kulkemaan kohti pentutarhaa. Tiesin, että olisin saanut syödäkin jotain, sillä klaanin riistatilanne oli viherlehden aikaan melko hyvä, mutta minulla ei juurikaan ollut nälkä. Vasta ollessani ihan pentutarhan kohdalla, muistin etten ollut enää pentu, vaan oppilas. Naurahdin hiukan itsekseni, ja käännyin lähteäkseni oppilaiden pesälle. Tassuttelin hiljaa nauttien auringon säteistä, jotka paistoivat turkilleni saaden sen lämpimäksi. *Ihana ilma! Ei ole liian viileä, muttei myöskään liian kuuma*, ajattelin ja kiitin Tähtiklaania hiljaa mielessäni siitä, että oli niin hyvä sää. Jopa tuuli oli melkein tyyntä, se silti puhalsi vienosti saaden turkin värähtelemään mukavasti. Kuuntelin kuinka pikkulinnut visersivät jossain kaukana, ja tunsin melkein suunnatonta halua rynnätä metsään jahtaamaan lintuja päästämällä ne karkuun ja mennä aivan omin päin leikkimään ja loikkimaan sinne miten mielin. Tyydytin kuitenkin haluni tietäen, että saisin siitä rangaistuksen, sillä oppilaan ei harmi kyllä ollut lupa poistua leiristä ilman mestariaan, ja tuskin Säihkeyö nyt lähtisi metsään kanssani. Sen sijaan ravistelin päätäni ja huomasin tuleeni oppilaiden pesän edustalle. Istahdin alas erään oppilaiden pesän vierellä kasvavan pienen pensaan varjoon pesemään itseäni, sillä en keksinyt mitään muutakaan kiinnostavaa tekemistä. Kun olin nuollut itseni perusteellisesti, huomasin että minulla oli oikeastaan todella nälkä. Se vain iski yhtäkkiä, ja se oli niin kova, että minun oli pakko lähteä tuoresaaliskasalle. Puikkelehdin ketterästi oppilaiden pesältä alas tuoresaaliskasalle. Sen luona ei ollut paljon kissoja, mutta paljon riistaa kyllä oli. Nuuhkaisin saaliseläinten ihanaa, herkullista tuoksua, ja vesi herahti kielelleni. Hieman kärsimättömänä nappasin itselleni jonkun eläimen kasan päältä, ja tassutin sitten varjoon syömään. Vasta tultuani varjoon ja istuuduttuani alas, vilkaisin tuoresaaliiseeni. Se oli pieni, mutta ei kuitenkaan luiseva hiiri. *Onneksi se on hiiri, sillä sulkien nyppiminen kurkusta ei ole hauskaa puuhaa lintujen syömisen jälkeen*, ajattelin ilahtuneena. Sitten kävin odottamatta saaliiseen kiinni, ja söin sen kokonaan. Kaivoin kuopan luille ja nahoille, ja laitoin ne siihen. Lopuksi peitin kuopan hiekalla. Saatuani työn valmiiksi, tunsin itseni jotenkin raukeaksi, joten päätin mennä jo nukkumaan. Sitä paitsi aurinko laskisi pian, ja halusin olla huomenna virkeä. Niinpä kipitin oppilaidenpesälle ja menin sisään. Käperryin vuoteelleni ja nukahdin heti kun ummistin silmäni.
Säpsähdin hereille, kun tunsin jonkun vieressäni liikehtivän. Katselin ympärilleni, ja huomasin auringon jo nousseen. Hetken oloni tuntui jotenkin samealta, ja menin sekaisin, montako päivää ensimmäiseltä reviirikierroksestani oli. Ravistin päätäni avittaakseni ajatuksiani, ja sitten muistin ensimmäisen oppilaspäiväni olleen pari päivää sitten. Katsoin ympärilleni ja huomasin Kuurapennun menneen jo jonnekin. *Harmi, olisin halunnut jutella hänen kanssaan*, ajattelin vähän pettyneenä. *No, etsin hänet sitten myöhemmin kun meillä on aikaa puhua*, päätin, ja vääntäydyin seisomaan ja tassutin ulos oppilaidenpesästä vielä vähän tokkurassa. Leirin aamuhälinä kuitenkin virkisti minua vähän, ja etsin pikaisesti katseellani Säihkeyötä. Pian huomasinkin naaraan istuvan kivikeon lähettyvillä, ja kipitin sinne. Mestarini oli yksin, joten uskalsin astella hänen vierelleen pelkäämättä keskeyttäväni jonkin keskustelun.
"Huomenta Säihkeyö. Mitä teemme tänään?", nau'uin haukotellen leveästi samalla kun puhuin. Mestarini naurahti hiljaa haukotukselleni.
"Tänään me menemme saalistamaan", Säihkeyö kertoi melko neutraalilla äänellä. Nyökkäsin vastaukseksi, ja lähdin seuraamaan mestariani ensin ulos leiristä ja sitten metsään. Kuljimme yhä pidemmälle, ja jalkojani alkoi hiukan jo väsyttää, kun lopulta mestarini pysähtyi.
"Harjoitellaan vaanimisasentoa. Minä näytän mallia", naaras naukui ja painautui todella hankalannäköiseen asentoon lähelle maata.
"Muista pitää keskivartalosi jäykkänä, painopisteesi matalalla ja ennen kaikkea häntäsi poissa maasta. Häntä ei saa kuitenkaan olla liian ylhäällä saaliin huomattavissa. Sinun pitää myös katsella tassujasi, ettet vaaniessasi astu minkään kuivan lehden tai risun päälle", Säihkeyö selitti suorasanaiseen tyyliinsä. Painoin kaiken mieleeni, muttei asento siltikään näyttänyt yhtään helpommalta kuin aikaisemminkaan. Yritin varovasti laskeutua alaspäin saavuttaakseni uuden asennon, mutta jäin aivan liian ylös. Sitten koitin punnertaa itseäni alhaaltapäin ylös asentoon, mutta en saanut itseäni tarpeeksi korkealle, vaan mahani jäi viistämään maata. Katsoin neuvottomana mestariini, joka onneksi osasi auttaa. Hän käski minun nousta ylös, ja sitten tuki minua yhdellä etukäpälällään, kun laskeuduin alas. Sitten hän painoi kyynärpääni vartaloani vasten, ja asetti häntäni oikealle korkeudelle. Yhtäkkiä asento tuntuikin aivan helpolta, kummallisen oikealta, aivan kuin olisin osannut sen aina. Kun Säihkeyö perääntyi hieman kauemmas, lähdin vaistomaisesti kulkemaan eteenpäin. Liu'utin tassujani vain vähän maanpinnan yläpuolella ja yritin pitää häntäni paikallaan.
"Hyvä, onnistuit", mestarini maukui lyhyesti, mutta kuitenkin kehut merkitsivät minulle paljon.
"Voidaanko nyt saalistaa?" kysyin innokkaana palaten taas seisaalleni.
"Odota vähän, ensin sinun pitää harjoitella loikkaamaan saaliin niskaan vaanimisasennosta", tämä naukui. Nyökkäsin vähän pettyneenä, ja asetuin kuuntelemaan.
"Et voi vaania ihan saaliiseen kiinni, jossain vaiheessa täytyy tehdä loikka saaliin päälle, mikäli saalis on maassa. Puiden oksilla olevat eläimet ovat kokonaan eri asia. Kannattaa vaania niin pitkä matka kun vain mahdollista, mutta kun olet lähellä, kannattaa hypätä. Hypyn pituuden arviointi voi olla vaikeaa, mutta osa kissoista osaa sen luonnostaan. Minä näytän mallia, niin tee sinä perästä", naaras selitti neutraalilla äänensävyllään pitäen katseensa minussa. Sitten hän asettui taas vaanimisasentoon ja näytti keskittyvän. Seurasin hänen katsettaan, ja ymmärsin vähän matkan päässä olevan maassa lojuvan oksan olevan hänen kohteenaan. Seurasin, kun hän hiipi varovasti, mutta tottuneesti kohti risua. Kun hän oli melko lähellä, hän hyppäsi hyvin hallitusti risun päälle laskeutuen täsmälleen oikeaan kohtaan. Katselin ihaillen hänen pehmeää laskeutumistaan. Sitten koetin samaa. Asetuin vaanimisasentoon ja hiivin eteenpäin. En kuitenkaan muistanut seurata käpäliäni, ja kuulin erään kuivan risun rasahtavan poikki jalkani alla. Katsoin onnettomana risua, joka oli katkennut jalkani alla, mutta sitten yritin sinnikkäästi uudestaan. Asetuin uudelleen vaanimisasentoon, ja tällä kertaa en astunut minkään päälle. Kun tulin tarpeeksi lähelle tähtäimessäni olevaa suurta, tummanvihreää lehteä, hyppäsin. Hyppyni jäi kuitenkin aavistuksen verran lyhyeksi, ja sain vain etukäpäläni lehden päälle. Olin silti osin onnistunut, ja olin siitä iloinen.
"Hyvä, nyt voimme alkaa saalistaa. Se oli kelvollinen suoritus", Säihkeyö naukui, kun olin tassuttanut hänen luokseen. Nyökkäsin innoissani, sillä en löytänyt sanoja innostukselleni.
Kun saavuimme takaisin leiriin, kannoin suussani nuorta oravaa, ja mestarini kahta hiirtä. Olin melko ylpeä siitä, että olin saanut oravan kiinni. Olin nimittäin vaaninut sitä aivan kuten mestarini oli opettanut, ja hyppykin oli mennyt hyvin. Orava vain oli haistanut minut, ja kipittänyt puuhun. Olin tietysti seurannut perässä, ja hypännyt eräältä korkealta oksalta maahan kaapaten samalla oravan tassuuni. Nyt kannoin sitä pää pystyssä, ja laskin sen suoraan tuoresaaliskasaan. Säihkeyötä näytti vähän hymyilyttävän ylpeyteni, ja totta puhuen minua nauratti se vähän itsekin. Mutta halusin silti olla siitä ylpeä, sillä mitä pahaa siinä oli. Kun olin laskenut oravan, käännyin mestariini päin sillä halusin kysyä naaraalta jotain.
"Onko minulla nyt vapaata aikaa?" kysyin tältä innokkaasti maukuen. Vastaukseksi mestarini vain nyökkäsi, ja lähdin kipittämään oppilaidenpesää kohti. Matkalla kuitenkin huomasin Kuuratassun, ja pysähdyin tämän luo, sillä olin juuri toivonut tapaavani kollin.
"Miten ensimmäiset harjoituksesi ovat menneet?" tämä kysyi kohteliaana, kuten aina.
"Oikein hyvin! Olen kehittynyt huimasti!" virnistin tälle hilpeästi.
"Lähtisitkö saalistamaan kanssani? En ole saalistanut vielä tänään, joten minun on käytävä hakemassa jotain klaaninvanhimmille", Kuuratassu kysyi yllättäen. Innostuin kysymyksestä, sillä oikeastaan juuri sitä olin kaivannut. Piti vain kysyä lupa sotureilta.
"Ihan me kahdestaan vai? Sitten pitää kysyä lupa mestareiltamme, mutta uskon kyllä että he suostuvat", sanoin tälle.
"Mutta kannatan kyllä ajatusta. Se olisi mahtavaa!" mau'uin, ja Kuuratassu nyökkäsi.
//Kuura? Säihke, jos haluut? Joo, onj tosi sekava mutta koittakaa kestää. Säihke, sori kun en kirjoittanu enää siitä reviirikierroksesta, mutta voit kyllä mun puolesta kirjoittaa siitä jos haluut. Ja anteeksi kun hittasin aika paljon siinä vaanimisharjoituksessa, voit kyllä muuttaa vaikka kaikki kohdat siitä halutessasi.
Kuuratassu 25.06.2018 09:08
"Hyvä! Käydään kysymässä lupa mestareiltamme", innostuin ja lähdin kipittämään kohti aukiota jossa monet soturit makailivat syömässä riistaa tai vaihtamassa kieliä. Katseeni harhaili kissajoukossa, kunnes kuulin Vaahteratassun hihkaisun:
"Täällä!"
Hölkkäsin hänen luokseen innokkaasti, kun hän odotti Säihkeyön vastausta kysymykseen.
"Ai hei, Kuuratassu! Olkipuro kertoi, että olet kelpo oppilas! Olet varmaan kehittynyt paljon kuluneen kuun aikana", Säihkeyö keskeytti mietinnänsä.
"No, olenhan minä", vastasin ylpeänä mutten tippaakaan ylpistyneenä.
"Vaahteratassulla on varmaan mennyt myös hyvin", maukaisin. "Eikö totta?" jatkoin kääntäen katseeni Vaahteratassuun, joka odotti edelleen Säihkeyön vastausta.
"On! Vaahteratassu on loisto-oppilas! Hänestä tulee vielä mainio soturi, ellei sen jälkeen kuningatar", Säihkeyö naurahti ja pörrötti hännällään Vaahteratassun päätä, joka punastui.
"Voimmeko siis mennä saalistamaan?", Vaahteratassu kysyi Säihkeyöltä toistamiseen.
"Ai anteeksi, unohdin kokonaan! Tottakai voitte mennä! Kunhan tulette ajoissa takaisin", Säihkeyö maukaisi.
"Mennään! Saan varmasti enemmän saalista kuin sinä!", Vaahteratassu naukui ilkikurisesti ja lähti loikkimaan metsään.
"Odota vain!", mau'uin hänen peräänsä, ja lähdin juoksemaan häntä kiinni. Säihkeyö naurahti ja jäi katselemaan juoksuamme.
"Olisikohan minun pitänyt kysyä myös Olkipuron lupa?", kysyin, kun sain Vaahteratassun kiinni.
"Meillä on jo Säihkeyön lupa, ehkä se riittää", Vaahteratassu kohautti olkiaan.
"Ehkä se riittää, mutta entä jos ei? Olkipuro on sentään mestarini", huolestuin.
"Kuule Kuuratassu", Vaahteratassu kääntyi katsomaan minua silmiin.
"Säihkeyö on kokenut soturi, hänen lupansa leiristä poistumiseen pitäisi riittää. Jos ei, pahoittelet, ja kerrot, että luulit niin. Mennään nyt vaan saalistamaan", Vaahteratassu rauhoitteli.
"Taidat olla oikeassa", maukaisin vakuuttuneena ja käännyin taas kävelemään syvemmälle metsään. Puut humisivat miedossa tuulessa ja ruoho narskui tassujeni alla. Hetken hiljaisuuden rikkoi hiljainen toteamiseni:
"Emme ole olleet yhdessä paljoakaan sen jälkeen, kun meistä tuli oppilaita."
"Emme niin. Molemmilla on taitanut olla niin paljon kiireitä, että on unohtanut kokonaan toisensa, Vaahteratassu epäili.
"En minä sinua koskaan kokonaan unohtanut, sanoin hymyillen Vaahteratassulle.
"Olen vain ollut niin innoissani harjoituksista ja uusista ystävistä, että ajatukseni eivät ole kerenneet muualle. Mutta ei, en koskaan unohda parasta ystävääni."
//Vaahtera? Sori ku näin lyhyt ja tämmöne outo :'D
Vaahterapentu/ -tassu 22.05.2018 17:00
Olin hyvin, hyvin innoissani. Minusta oli tulossa oppilas! Tiesin sen, sillä Surusade oli kertonut minun olevan kuusi kuuta ja pääsevän oppilaiksi Kuurapennun kanssa. Odotin innolla pois pentutarhalta muuttamista, sillä Surusade oli olut hieman ärtynyt joutuessaan hoitamaan kolmea muuta pentua Kuurapennun ja minun lisäksi. Turkkimme kiilsivät puhtaudestaan, sillä Surusade oli nyppinyt turkistamme pois kaikki mahdolliset liat, takut ja roskat. Ajatukseni katkesivat Kurapennun naukaisuun. Yhtäkkiä huomasin Säihkeyön tulevan leiriin kahden muun soturin kanssa. Heilautin pikaisesti häntääni tervehdykseksi Säihkeyölle ja käännyin sitten taas pikaisesti kivikeolle päin.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästään kykenevä kivikeolle klaanikokoukseen!" Tuhkatähti kuulutti, ja paikalle alkoi virrata kissoja. Katsoin lumoutuneena, kun kissat virtasivat paikoilleen ja asettuivat istumaan kuka minnekin.
"Ole hereillä. Tuhkatähti aikoo juuri sanoa jotain, enkä aio päästää tätä tilaisuutta sivu suun!" Kuurapentu supatti korvaani istuutuessamme etualalle.
"Kuurapentu ja Vaahterapentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän vuoronsa tulla oppilaiksi", Tuhkatähti maukui kuuluvasti.
"Tästä hetkestä aina siihen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Kuuratassuna. Mestarisi olkoon Olkipuro. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on Kirvamietteeltä oppinut", Tuhkatähti lausui Kuurapennulle... siis Kuuratassulle, ja kääntyi minun puoleeni.
"Tästä hetkestä siihen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Vaahteratassuna. Mestarisi olkoon Säihkeyö." Tässä kohdassa purin kieltäni, jotten olisi kiljunut riemusta.
"Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on Järkäleviikseltä oppinut", Tuhkatähti lopetti. Sen jälkeen Säihkeyö ja Olkipuro kävelivät kissajoukon eteen, ja koskettivat kuonojamme. Tuntiessani Säihkeyön nenäni omaani vasten, tajusin vasta kuinka mahtavasti oli sattunut! Myös Säihkeyö tuntui olevan mielissään päätellen pienestä hymynkareesta hänen kasvoillaan. En kuitenkaan ehtinyt tuumailla enempää, sillä nyt koko klaani hurrasi uusia nimiämme.
"Kuuratassu! Vaahteratassu!" koko klaani huusi, ja käännyin ihmeissäni katsomaan Kuuratassua. Ihan näin suurta reaktiota en ollut odottanut. Tuntui suorastaan mahtavalta seisoa siinä koko klaanin edessä, kun muut hurrasivat nimeäni.
"Ihan mahtavaa!" Kuurapentu henkäisi viereltäni. Kun hurraahuudot olivat lakanneet, käännyin Säihkeyön puoleen.
"Mitä me teemme nyt?" kysyin tältä innoissani.
//Säihke? Kuura? Olki? Voitte sitten muuttaa jotain kohtaa teidän mielestänne paremmaksi.
Säihkeyö 22.05.2018 19:43
Olin harjoitellut Lumikaarnan kanssa taistelua, turkkini oli märkä ja kosteus tuntui imevän kaiken lämmön minusta, mutten välittänyt siitä huohottaessani selkä kaarella. Sinisten silmieni katseessa ei näkynyt häivääkään uupumusta, vaikka olin juuri harjoitellut täysillä ja antanut kaikkeni. Kohotin katseeni kuullessani Siniroihun huvittuneen äänen. Nappasin mustarastaani ja hiireni tiukasti leukoihini ja lähdin kipittämään kahden soturin perään.
Saavuttuamme rotkon reunalle, josta näki Taivasklaanin touhua täynnä olevan leirin pysähdyin.
"Taidan siistiä turkkini ennenkuin menen koko klaanin nähtäväksi", naukaisin päästäen sanojeni jälkeen pienen naurahduksen, sivusilmällä näin kuinka Lumikaarna ja Siniroihu pysähtyivät vähän matkan päähän odottamaan minua. Istuuduin maahan, tiputin saaliini ja aloin sukimaan turkkiani, kiitin mielessäni Tähtiklaania lyhyestä ja sileästä turkistani jonka se oli minulle suonut, lyhyen ja sileän turkkini ansiosta sain tämänkin homman nopeasti tehtyä. Nousin seisomaan ja nappasin saaliini taas leukoihini ja otin nopeasti kiinni klaanitoverini, laskeuduin varovasti rotkon seinämää alas. Ehdin parahiksi kuullakseni Tuhkatähden klaanikutsun, vilkaisin vielä Siniroihua ja Lumikaarnaa ja hyvästelin heidät kohteliaalla nyökkäyksellä ja tiputin saaliini tuoresaaliskasaan. Lähdin kipittämään lähemmäs kivikekoa jossa klaanimme uljas päällikkö piti kokouksensa. Lukuisten kissojen seassa erotin Vaahterapennun ja tuon ystävän Kuurapennun, jotka kävelivät edemmäs varoen heitä huomattavasti isokokoisempia sotureita ja oppilaita. Pentujen turkit olivat täydellisesti suittu ja niiden epätavallinen puhtaus pisti silmääni, yleensä pentujen turkit olivat takkuisia ja sotkuisia useiden leikkien jäljiltä. Yhtäkkiä tajusin tämän klaanikokouksen tarkoituksen, Kuurapentu ja Vaahterapentu olivat täyttäneet kuusi kuuta ja heistä tulisi oppilaita! Kilpikonnakuvioinen naaraspentu käänsi mintunvihreän suloisen katseensa minuun ja heilautti häntäänsä iloiseksi ja nopeaksi tervehdykseksi. Hymyilin pennulle ja heilautin nopeasti häntääni vastaten pennun tervehdykseen, nopeasti Vaahterapentu oli kuitenkin kiinnittänyt huomionsa taas kivikekoon ja sen päällä ylväästi seisovaan tuhkanharmaaseen kolliin ja ymmmärsin sen vallan mainiosti, olihan oppilaaksi nimittäminen yksi tärkeistä asioista tulevaisuutta ajatellen.
"Kuurapentu ja Vaahterapentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän vuoronsa tulla oppilaiksi", Tuhkatähti naukaisi rutiininomaisesti, olihan hän nimittänyt jo useita pentuja oppilaiksi. Hänen äänensä kantoi kauinpanakin istuvien kissojen korviin eikä ollut epäilystäkään siitä etteivätkö kaikki olisivat kuulleet.
"Tästä hetkestä aina siihen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Kuuratassuna. Mestarisi olkoon Olkipuro. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on Kirvamietteeltä oppinut", kuului Tuhkatähden kauas kantava ja tasainen ääni. Sisälläni heräsi kuitenkin pieni toivonkipinä, sillä Olkipuro oli opettanut nykyiselle Kuuratassulle, silloiselle Kuurapennulle joitain perusasioita taistelusta valkean kollin ollessa vasta pentu, voisiko minullakin olla yhtä hyvä tuuri Vaahterapennun kohdalla? Istuessani isossa kissajoukossa pystyin tuskin hillitsemään haluani juosta ympäriinsä jännityksen vallatessa kehoni.
"Tästä hetkestä siihen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Vaahteratassuna. Mestarisi olkoon Säihkeyö", kuulin Tuhkatähden naukuvan samalla rauhoittavalla ja itsevarmuutta huokuvalla äänellään. Tunsin voivani räjähtää onnesta, olin saanut oman oppilaan ja vieläpä sen jota olin eniten toivonut.
"Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on Järkäleviikseltä oppinut", kuuntelin nämäkin Tuhkatähden sanat tarkkaan, vaikken niistä enää mitään sen suurempaa irti saanutkaan. Nousin nopeasti seisomaan, sillä muistin edelleen kirkkaasti oman nimitysseremoniani ja tiesin, että mestarin oli mentävä tervehtimään uutta oppilastaan, kuten Järkäleviiksi oli minun kohdallani tehnyt. Pakottauduin pysyttelemään tyynenä klaanin eteen astellessani, vaikka kasvoillani olikin pienoinen hymy ja kirkkaan siniset silmäni loistivat. Laskin pääni kilpikonnakuvioisen naaraan tasolle ja koskin kuonollani pehmeästi naaraan omaa lämmintä kuonoa, jonka jälkeen asetuin tuon viereen seisomaan kuunnellen toisella korvalla uudelle oppilaalleni ja hänen ystävälleen osoitettuja hurrauksia. Pääni sisässä kuitenkin muistelin ankarasti omaa nimitystäni ja sen jälkeisiä tapahtumia, se ei ollut kovin vaikeaa, sillä soturiksi nimittämiseni jälkeen oppilaaksi nimitys oli ollut tähänastisessa elämässäni minulle toisiksi tärkein tapahtuma soturiksi nimittämisen jälkeen.
Onnittelujen vihdoin laannuttua ja kissojen hajaannuttua käänsin sinisen katseeni oppilaaseeni, en pyrkinyt peittämään iloista ilmettäni, mutta tietynlainen omanarvon tunne alkoi herätä sisälläni ja sitä kautta aloin tyyntyäkkin hivenen, sillä minun olisi muistettava asemani tuon nuoren naaraan silmissä ja muistaa itse olevani tästä kaksikosta johtaja.
"Mitä me teemme nyt?" Vaahteratassu kysyi innostuneella äänellä, pennun oma innostuneisuus sai suupieleni nykimään vaikka kasvoillani oli jo valmiiksi hymy.
"Menemme tutustumaan reviiriin, jonka jälkeen opetan sinua keräämään sammalta ja saat vuorata itsellesi makuualusen oppilaiden pesään", naukaisin yllättyen jopa itse luonnollisen tyyntä sävyä äänessäni, vaikka iloisuus paistoikin omasta äänestäni se oli hillittyä ja tyyneys oli päällimmäinen sävy äänessäni, olin toki tavoitellut tyyntä ääntä, mutta en ollut uskonut onnistuvani siinä noin hyvin.
"Menemme kahdestaan, jotta saan jutella kanssasi koulutuksestasi ja jotta pystyt seuraamaan ja kuuntelemaan minua häiriöttä", naukaisin tiettyä napakkuutta äänessäni siltä varalta, että Vaahteratassu olisi aikeissa ottaa ystävänsä mukaan. En katsonut tarkkaan nuoren naaraan rekatiota sanoihini, vaan lähdin leppoisaan tahtiin kävelemään kohti luolan seinämää. Tasaisista ja nopeista askeleiden äänistä päättelin kuitenkin oppilani seuraavan perässäni.
"Muista keskittyä rotkon seinämillä kiipeämiseen hyvin, sillä jos satut ottamaan yhdenkin harha-askeleen kuolemasi on melko varma", naukaisin vilkaisten taakseni ennenkuin lähdin kapuamaan rotkon seinämää ylös. Hetken mietittyäni tajusin olleeni jälleen kerran melko raaka sanoistani, halusin kuitenkin oppilaani tietävän välillä turhankin karun totuuden, sillä en halunnut saattaa yhtään kissaa kuolemaan peittelemällä ja vähättelemällä asioita, olin ennemmin rehellinen ja suorasanainen turvallisuutta koskevissa asioissa.
//Vaahtera?
Vaahteratassu 25.05.2018 12:30
"Menemme nyt tutustumaan reviiriin, jonka jälkeen opetan sinua keräämään sammalta ja saat vuorata itsellesi makuualusen oppilaiden pesään", Säihkeyö selitti tyynellä äänellä, jonka takaa kuitenkin pilkisti ilo. *Onneksi sain hänet mestarikseni! Hän on niin... no, mahtava*, pohdin hiljaa mieleni perukoilla.
"Menemme kahdestaan, jotta saan jutella kanssasi koulutuksestasi ja jotta pystyt seuraamaan ja kuuntelemaan minua häiriöttä", hän vielä lisäsi hieman napakasti. Tiesin, mitä hän tarkoitti, mutta Kuratassulla näytti ainakin nyt olevan hauskaa Olkipuron kanssa. *Mitähän he tekevät?* ajattelin tihrustaessani heidän puuhiaan. En kuitenkaan miettinyt sitä enempää, sillä Säihkeyö asteli jo leppoisasti ulos leiristä, ja kipitin hänen peräänsä.
"Muista keskittyä rotkon seinämillä kiipeämiseen hyvin, sillä jos satut ottamaan yhdenkin harha-askeleen kuolemasi on melko varma", mestarini naukui tyynen varoittavasti, ja vilkaisi minuun ennen kuin lähti kokeneesti astelemaan rotkon seinämää ylös. Tarkkailtuani hetken aikaa, lähdin kapuamaan hänen peräänsä jalkojani varoen, asettaen käpäläni melkein täsmälleen samoille askelmille kuin Säihkeyö. Se tuntui mahtavalta! Olin aiemmin ihmetellyt, mikä oli Taivasklaanin erityistaito, mutta nyt se näköjään selvisi minulle. Taivasklaanin taito oli nähtävästi kiipeileminen ja hyppiminen, sillä olin todella hyvä hyppimään. Minusta tuntui yhä enemmän Taivasklaanilaiselta, kun huomasin miten helppoa kapuaminen oikeastaan oli! Täytyi vain varoa astumasta harhaan, ja siinä oli ainoa vaikea osuus. Uskaltauduin jo liikkumaan vähän rennommin.
"Mahtavaa!" henkäisin itsekseni, välittämättä siitä, kuulisiko mestarini mitä olin sanonut, ja jos kuuli, niin mitä haittaa siitä muka voisi olla?
"Osaavatko kaikki Taivasklaanilaiset kiipeillä ja loikkia hyvin?" kysyin Säihkeyöltä varovasti, tietämättä ollenkaan olisiko tuota pitänyt. Tassuttelin kuitenkin vähän lähemmäs mestariani, jotta kuulisin paremmin tuon vastauksen.
//Säihke? Sori, tosi tönkkö ja lyhyt
Säihkeyö 26.05.2018 08:56
Kiipesin rennosti rotkon seinämää ylös, vaikka kiipeämiseni olikin rentoa tarkastin silti ennen kuin asetin tassuni kestikö kivi allani.
"Mahtavaa!" kuulin Vaahteratassun henkäisevän lumoissaan, oletin oppilaan sanoneen sen lähinnä itsekseen, joten en kommentoinut naaraan henkäisyyn mitään. Päästin kuitenkin pienen naurahduksen, oli mukava kuulla oppilaani mielipiteitä niinkin arkisista asioista kuin rotkon seinämillä kiipeilystä
"Osaavatko kaikki Taivasklaanilaiset kiipeillä ja loikkia hyvin?" Vaahteratassu kysyi varovasti, ajattelin oppilaan pelkäävän sanovansa jotain väärää.
"Suurinosa kyllä, on tietenkin myös Taivasklaanilaisia jotka eivät juuriltaan ole Taivasklaanilaisia, eivätkä täten ole niin hyviä kiipeilijöitä ja loikkijoita", naukaisin ystävälliseen ja tyyneen sävyyn. Hyppäsin kevyesti rotkon reunalle ja astelin parin hännänmitan päähän siitä. Katselin oppilastani, joka näytti asettavan käpälänsä samoihin kohtiin, kuin minä olin asettanut. Eikä siinä ollut moittimista, sillä se oli oikeastaan ihan fiksua etenkin ensikertalaiselta kiipeäjältä. Kasvoillani lepäsi lempeä ja kannustava hymy, sillä halusin saada sen varovaisuuden pois Vaahteratassusta jota tuon joissain sanoissa piili. Lähdin hivenen ripeämpään tahtiin kiertämään klaanimme reviirin rajoja, sillä oppilaani olisi hyvä tietää ne, ennen kuin hän voisi tehdä paljoakaan mitään muuta. Vilkaisin aina sillointällöin taakseni varmistaakseni oppilaani pysyvän perässäni.
"Muista ettet saa poistua klaanimme reviiriltä ilman erillistä lupaa. Reviirin rajat tunnistat näistä hajumerkeistä. Haistele ilmaa, jotta tämä haju tulee sinulle varmasti tutuksi seuraavaa kertaa varten, kun olet kiertämässä reviiriä", naukaisin pysähtyen yhden vahvasti haisevan hajumerkin kohdalle, päättelin partion olleen vain vähän aikaa sitten uusimassa hajumerkkejä. Vaahteratassu nyökkäsi kuuliaisesti ja haisteli ilmaa kuten olin käskenyt. Käännyin taas menosuuntaan päin ja lähdin täydessä hiljaisuudessa kiertämään reviiriä.
//Vaahtera? Sori tönkkö ja lyhyt
Vaahteratassu 03.06.2018 16:35
"Suurinosa kyllä, on tietenkin myös Taivasklaanilaisia, jotka eivät juuriltaan ole Taivasklaanilaisia, eivätkä täten ole niin hyviä kiipeilijöitä ja loikkijoita", Säihkeyö selosti. Mestarini hyppäsi kevyesti jyrkän rotkon reunalle astellen parin hännänmitan päähän reunasta,, ilmeisesti antaen minulle tilaa. Kiipesin vähän ylöspäin, asettaen käpäläni huolellisesti samoihin kohtiin kuin mestarinikin, edeten melko nopeasti verrattuna alkuun, jolloin olin todella hidas. Huomasin mestarini katsovan minua kasvoillaan lempeä ja kannustava hymy, josta rohkaistuin vielä enemmän. Kun olin tullut samaan kohtaan, missä Säihkeyö oli hypännyt, jännitin takajalkani, ja ponnistin lujaa ottaen samalla etukäpälilläni kalliosta tukea, jotten horjahtaisi taaksepäin, ja sitten heilautin itseni rotkon reunan yli. Päästyäni ylös, Sähkeyö lähti melkein heti rivakkaan tahtiin eteenpäin, ja seurasin perässä. Mieleni teki kysyä, minne olimme menossa, mutta sitten muistin, että olimme tulleet kiertämään reviirin rajat. *Kiipeileminen on niin mahtavaa, että unohdin muut asiat hetkeksi!* tajusin, ja naurahdin hieman itsekseni. Mestarini vilkaisi taakseen varmistaakseen. että pysyin mukana. Kohta aloin jo haistaa Taivasklaanin tutun tuoksun edessä päin, ja yhtäkkiä Säihkeyö pysähtyi. Pysähdyin myös, ja odotin tämän sanovan jotain.
"Muista ettet saa poistua klaanimme reviiriltä ilman lupaa. Reviirin rajat tunnistat näistä hajumerkeistä. Haistele ilmaa, jotta tämä haju tulee sinulle varmasti tutuksi seuraavaa kertaa varten, jolloin olet kiertämässä reviiriä", Säihkeyö naukaisi suorapuheisesti, kuten aina. *Onneksi hän on suorapuheinen, eikä löpise kauheasti ylimääräistä. Opin parhaiten kun minulle puhuu suorapuheisesti*, ajattelin. Nyökkäsin mestarilleni vastaukseksi, ja haistelin ilmaa, vaikka tiesinkin, että tunnistaisin klaanini hajun melkeinpä mistä vain. Säihkeyö kääntyi hetken päästä menosuuntaan päin, ja lähti jälleen liikkeelle. Lopetin haistelemisen, ja tassuttelin kuuliaisesti hänen peräänsä, odottaen, että saapuisimme seuraavalle hajumerkille. Yritin myös painaa mieleeni mahdollisimman paljon ympäröivästä luonnosta. Voisi olla hyödyllistä verrata maastoa rajan ulko-, ja sisäpuolella.
//Säihke? Sori ku kesti ihan sairaan kauan.
Kuurapentu 21.04.2018 10:33
"Anteeksi, mutta taidan mennä Kuurapennun mukaan. Voidaanko vielä joskus harjoitella? Jooko?" Vaahterapentu kysyi osoittaen sanansa Säihkeyölle. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan otti minut kiinni, kun olin jo matkalla kohti pentutarhaa. Hän loi vielä kaipaavan katseen Säihkeyöhön, ennen kun käänsi hieman tuiman katseensa minuun.
"Keskeytit minun ja Säihkeyön harjoitustuokion!", Vaahterapentu sähisi.
Säikähdin sitä hieman. En olettanut, että hän hermostuisi minulle.
"Anteeksi, en olettanut, että suuttuisit minulle. Halusin vain pentutarhaan, ja ajattelin, että haluaisit tulla jo mukaani.
Vaahterapentu tuntui leppyvän hieman.
"Ei se mitään, kerran et sitä tajunnut", hän maukui.
*Hän todella haluaa oppia taistelemaan ja saalistamaan. Hän taisi nauttia Säihkeyön oppitunnista.*, ajattelin. Sitten mieleeni juolahti:
*Voisiko Säihkeyöstä tulla hänen mestarinsa?*
"Ai, te tulittekin jo", Surusade maukaisi, kun palasimme pentutarhaan.
"Olin juuri tulossa hakemaan teitä."
Hän lakkasi sukimasta itseään ja naukui:
"Menkää jo nukkumaan, alkaa olla myöhä.
"Selvä", nau'uin, ja menin sammalvuoteelleni. Vaahterapentu ei sanonut mitään. Painoin pääni pehmeälle vuoteelle. Kuu loisti kirkkaana taivaalla, ja loi valkoista valoa, jota pääsi köynnösten läpi pentutarhaan. Vaikka kuinka yritin, en saanut unta, enkä kuullut myöskään Vaahterapennun tuhinaa, joten kysyin kuiskaten:
"Nukutko sinä?"
"En", vastasi Vaahterapentu hiljaa.
"En saa mielestäni ajatusta, että Säihkeyö olisi mestarini.
"Säihkeyö olisi sinulle mainio mestari", myötäilin.
"Olette kovin samankaltaisia."
Vaahterapentu kehräsi ollakseen samaa mieltä. Halusin nukahtaa, joten painoin kirkkaat silmäni kiinni. Pieni viima kihelmöi turkissani, kunnes nukahdin.
Kun heräsin, aurinko oli jo korkealla. Venytellessäni tajusin, että Vaahterapentu nukkui vielä.
*Onkohan hän valvonut pitkäänkin?*, pohdin, ja päätin antaa hänen vielä nukkua. Istahdin vuoteelleni sukimaan itseäni.
//Vaahtera? Sori, kesti ikuisuus...
Vaahterapentu 22.04.2018 14:24
Käänsin tuiman katseeni Kuurapentuun. Olin hieman ärtynyt siitä, miten tämä oli vain tullut harjoitustuokiomme väliin.
*Olisin vielä tahtonut oppia lisää*, ajattelin hieman surumielisenä. Yritin koota ajatuksiani.
*Haluaisin Säihkeyön mestarikseni enemmän kuin ketään muuta!* tajusin yhtäkkiä. *Miten en ollut hoksannut sitä aikaisemmin?* Ravistin hieman turkkiani saadakseni itseni pois ajatusten maailmasta.
"Keskeytit minun ja Säihkeyön harjoitustuokion!" sähähdin vieressäni kipittävälle Kuurapennulle ennen kuin ehdin ajatella, mitä suustani päästäisin. Kuurapentu ei ilmeisesti ollut odottanut tuollaista kommenttia, sillä hän säpsähti hieman.
"Anteeksi, en olettanut, että suuttuisit minulle. Halusin vain pentutarhaan, ja ajattelin, että haluaisit tulla jo mukaani", Kuurapentu tyynnytteli.
"Ei se mitään, kerran et sitä tajunnut" mau'uin täysin leppyneenä ja iloisena siitä, että emme alkaneet riidellä turhasta asiasta. Loppumatka pentutarhalle sujui äänettä. Olimme kumpikin vaipuneena omiin ajatuksiimme.
"Ai, te tulittekin jo", Surusateen ääni kantautui korviini ja havahdutti minut ajatuksistani.
"Olin juuri tulossa hakemaan teitä." Vasta nyt katsahdin kunnolla Surusateeseen, joka oli juuri lakannut sukimasta kylkeään, johon oli tarttunut sammalhippunen. Surusade näytti äärettömän levolliselta. Pieni hymynkare hiipi kasvoilleni katsellessani Surusadetta ja Kuurapentua lempeästi.
*On täysin ansiotanne, että minulla on mukavat oltavat*, ajattelin. *Tai no, ehkei sentään täysin. Se on myös Säihkeyön ansiota.*
"Menkää jo nukkumaan, alkaa olla myöhä", Surusade maukui.
"Selvä", Kuurapentu vastasi heti, ja käpertyi sammalvuoteelleen. En sanonut mitään Surusateelle, vaan nyökkäsin pienesti, ja menin sitten omalle pedilleni. Kieriskelin hetken vuoteellani yrittäessäni löytää mukavaa asentoa, ja päädyin lopulta tiukalle kerälle. Suljin silmäni yrittäen saada unen päästä kiinni, mutta temppu ei onnistunutkaan. Vääntelehdin vielä hetken vuoteellani sekoittaen kaikki sammaleet, ja asetuin taas aloilleni. En taaskaan saanut unen päästä kiinni. Mieleni pyöri vain Säihkeyön ympärillä. Näin jo, kuinka kuunsäteet tunkeutuivat köynnösten läpi pentutarhaan saaden vieressäni hiljaa makaavan Kuurapennun näyttävän sinertävältä. *Mutta miksi Kuurapentu on hiljaa, eikä tuhise?* kysyin itseltäni. *Voiko hänkin olla vielä hereillä?* Juuri silloin sain vastauksen kysymykseeni.
"Nukutko sinä?" Kuurapentu kysyi minulta hiljaa kuiskaten.
"En", vastasin totuuden mukaisesti samalla tavalla kuiskaten. Sitten päätin tunnustaa Kuurapennulle haaveeni.
"En saa mielestäni ajatusta, että Säihkeyö olisi mestarini", kuiskasin kollille niin hiljaa kuin osasin.
"Säihkeyö olisi sinulle mainio mestari", Kuurapentu myötäili kannustavasti.
"Olette kovin samanlaisia", hän jatkoi vielä. Kehräsin hiljaa osoittaakseni yksimielisyytemme. Kuurapentu ei vastannut kehräykseeni, vaan painoi silmänsä kiinni. *Hän mahtoi olla väsynyt*, ajattelin tajutessani itsekin, kuinka väsynyt oikeastaan olin. Yritin saada taas unenpäästä kiinni, mutta se ei onnistunut. Valvoin ties vaikka kuinka kauan, ennen kuin nukahdin.
Silmäni rävähtivät auki. Kuinka kauan olin oikein nukkunut? Aurinko oli jo noussut, ja Kuurapentu jutusteli jo innoissaan Surusateen kanssa. Avasin suuni tervehdykseen.
"Huomenta", nau'uin osoittaen sanani kummallekin pentutarhassa olevalle kissalle.
//Kuura?
Nokkospentu 23.04.2018 20:22
Pimeää. En nähnyt mitään. Toisaalta, en edes halunnut. Näin oli juuri hyvä. En minä mitään näköä tarvinnut. Kaikki muut tarvitsivat sitä johonkin. Mutta minä en. Olin niin erilainen. Ja olin siitä ylpeä.
"Milloinkohan hän avaa silmänsä?" joku mietti ääneen. Silmät? Mitäs ne sitten olivat? Ja kuka oli tämä puhuja? Minun pitäisi kuitenkin avata silmäni, ihan vaan todistaakseni tälle kissalle pystyväni siihen. Niinpä avasin silmäni. Värimaailma pulpahti näkökenttääni, mutta totuin siihen pian.
"Kuka sinä olet?" kysyin kissalta, joka oli puhunut silmien aukaisemisesta.
"Ai minäkö? Minä olen Surusade?" puhuja vastasi. Sepäs oli hyvä vastaus. Nyt tiesin tuon kissan nimen, mutten mitään muuta hänestä.
"Niin mutta mitä sinä teet? Ja miksi olet täällä, pentuparhal... eikun siis pentutarhalla?" kysyin. Vihasin tätä tunnetta, kun jouduin kyselemään kaikkea. Ihan kuin olisin heikko pentu, joka ei tiedä mistään mitään. Tai no, minähän olin pentu eikä tietämyksenikään niin järin suuri ollut, mutta heikko minä en ollut.
"Minä hoidan sinua, Vaahterapentua ja Kuurapentua", Surusade kertoi. Vaahterapentu? Kuurapentu? Keitäs he sitten olivat. Päätin kysyä asiasta Surusateelta. Tämä näytti tietävän ainakin pentuparhan... eikun pentutarhan asiat hyvin.
"Vaahterapentu ja Kuurapentu ovat kaksi muuta Taivasklaanin pentua", Surusade vastasi.
"Ja mikäs se Taivasklaani on?" tiedustelin.
"Taivasklaani on klaani jossa elämme", Surusade vastasi.
"Jaa", totesin. Sitten tuli hetken hiljaisuus.
"Minua väsyttää", nurisin.
"No mene nukkumaan", Surusade ehdotti. En halunnut myöntää, että Surusateen idea oli hyvä, joten vain tuhahdin ja käperryin nukkumaan. Aamulla heräsin pentuparhaan... eikun pentutarhaan paistaviin auringonsäteisiin.
"Huomenta", joku sanoi. Avasin silmäni ja huomasin, että pentuparhas... eikun pentutarhassa oli kaksi muuta pentua. He olivat varmaankin Vaahterapentu ja Kuurapentu. Kömmin esiin. Vaahterapentu ja Kuurapentu eivät varmaankaan edes tienneet olemassaolostani. No, pian tietäisivät.
"Huomenta", mau'uin kohteliaaseen sävyyn.
//Vaahtera tai Kuura? Sori ku tungin Nokkosen niiden seuraan
Vaahterapentu 24.04.2018 17:37
"Huomenta", naukui heiveröinen, mutta kohtelias ääni takaani. Käänsin ihmeissäni katseeni taakseni, sillä en muistanut kuulleeni ääntä aikaisemmin, tai ehkä en tosiaankaan kuullut sitä tätä ennen. Kääntäessäni katseeni taakseni suuni loksahti hieman raolleen, sillä en ollut odottanut aivan sitä, mitä juuri näin. Näin hyvin pienen kissan, tosin vain vähän pienemmän kuin minä ja Kuurapentu. Kissa oli väritykseltään tummanruskea, ja turkissa kulki siistejä ruskeita raitoja siellä täällä. Kissa katsoi minua hieman ujosti mutta kohteliaasti meripihkan värisillä silmillään. Ravistin päätäni todistaakseni varmasti, ettei näky ollut pelkän unisuuteni ansiota. Kissa ei haihtunut silmistäni ravistaessani päätäni, ja nyt myös Kuurapentu tuntui huomanneen hänet.
"Huomenta", Kuurapentu maukui tuttuun kohteliaaseen sävyynsä.
"Mikä sinun nimesi on? Minä olen Vaahterapentu, ja tuo tuossa on Kuurapentu", esittelin meidät Kuurapennun puolesta väläyttäen kollille samalla hieman pahoittelevan ilmeen, sillä tiesin varsin hyvin, että Kuurapentu olisi varmaan halunnut esitellä meidät sijastani. Hän tajusi kuitenkin onneksi tilanteen, eikä ruvennut väittelemään kanssani. Päässäni pyöri tusina kysymyksiä naaraalle, mutta tyydyin vaikenemaan ja odottamaan rennon oloisena, että uusi pentu vastaisi kysymykseen, tai Kuurapentu sanoisi jotain väliin.
//Kuura? Nokkonen? (Sori jos olis pitänyt laittaa Nokkos eikä Nokkonen) Ja anteeksi ku kirjotin Vaahteran vaikka olin jättänyt Kuuralle jatkot.
Nokkospentu 25.04.2018 15:13
Toiset pennut esittelivät itsensä Vaahterapennuksi ja Kuurapennuksi, aivan kuten olin arvellutkin. Sitten Vaahterapentu kysyi nimeäni. Silloin vasta tajusin, etten tiennyt nimeäni. Mitäs minä tuohon voisin vastata? En ainakaan etten tiennyt nimeäni. Sitten mieleeni juolahti joku, joka saattaisi tietää nimeni. Surusade. Ääh, oli todellakin ärsyttävää kun ei tiennyt mistään mitään, mutta kyllä minä varmasti pian oppisin. Käännyin kohti Surusadetta.
"Mikä minun nimeni on?" kysyin tältä.
"Sinun nimesi on Nokkospentu", Surusade vastasi naurahtaen. Nokkospentu. Hieno nimi, paljon hienompi kuin Vaahterapentu tai Kuurapentu.
"Minun nimeni on Nokkospentu", ilmoitin Vaahterapennulle ja Kuurapennulle. Sitten tuli hetken hiljaisuus. Pentuparhas... eikun pentutarhassa makoilu oli tylsää.
"Mitä tekisimme?" kysyin toisilta pennuilta.
//Vaahtera? Kuura? Ja ihan oikein kirjotit Nokkosen
Kuurapentu 29.04.2018 20:44
Suittua itseäni huomasin, että Surusade oli jo herännyt.
"Huomenta", naukaisin hänelle.
"Huomenta", hän naukui lempeästi. Tassuttelin hänen vierelleen ja aloin juttelemaan hänen kanssaan. Jonkin ajan kuluttua kuulin kun Vaahterapentu naukaisi:
"Huomenta."
Olin juuri aikeissa vastata, kun takaamme kuului hento ääni:
"Huomenta."
*Kuka ihme se oli?* hämmästelin, ja käännyin katsomaan. Takanani seisoi pieni, meitäkin pienempi naaraspentu, jolla oli ruskea turkki mustin raidoin. Hän killitti meitä meripihkasilmillään sanaakaan sanomatta.
"Huomenta", maukaisin kohteliaasti.
"Mikä sinun nimesi on? Minun nimeni on Vaahterapentu ja tuo tuossa on kuurapentu", Vaahterapentu esitteli meidät ennen kuin ehdin jatkaa, ja loi minuun pahoittelevan katseen.
Uusi pentu näytti siltä, että kysymys olisi ollut kamalan hankala. Tuskastuneen näköisenä hän kysyi Surusateelta:
"Mikä minun nimeni on?"
*Eikö tuo tiedä edes omaa nimeään? Mitä ihmettä?* puuskahdin mielessäni.
Surusade naurahti:
"Sinun nimesi on Nokkospentu." Ylpeänä Nokkospentu jatkoi:
"Minun nimeni on Nokkospentu."
Olimme kaikki hetken hiljaa. Sitten Nokkospentu maukaisi:
"Mitä tekisimme?"
"Mennään tutkimaan leiriä", Vaahterapentu ehdotti heti.
"Jos se vain käy", hän jatkoi osoittaen sanansa Surusateelle.
"Käyhän se", hän maukui hyväntuulisena.
"Kivaa!" Nokkospentu naukui ja lähti kipittämään pois pentutarhasta.
"Hän ei edes tiennyt omaa nimeään!", tuhahdin Vaahterapennulle, kun hän oli kuuloetäisyyden ulkopuolella. Vaahterapentu tuupasi minua syyttävästi. Surusade viittoi meidät luokseen.
"Olkaa varovaisia", hän maukui."
"Nokkospentu on teitä nuorempi, joten pitäkä häntä silmällä. Älkääkä leikkikö liian rajuja leikkejä."
"Kyllä", myötäilin polleana siitä, että velvollisuuteni vanhempana pentuna oli pitää silmällä Nokkospentua.
Vaahterapentu viittoi minut mukaansa, kun hän loikki ripeästi kohti Nokkospentua, joka oli jo pitkällä.
"Ole kohtelias hänelle, olet sinäkin vielä pentu", Vaahterapentu tuhahti.
"Kyllä kyllä", sanoin hänelle hieman tuskastuneena. Nokkospennuun silmät hohtivat hämmästyksestä ja vaikuttuneisuudesta, kun hän katseli leiriä. Jotkut toivat leiriin riistaa, toiset opastivat oppilaitaan. Kaikilla oli jotain tehtävää.
"Oletko koskaan aiemmin käynyt leirin ulkopuolella?" kysyin Nokkospennulta.
//Vaahtera? Nokkonen? Anteeksi kamalasti, kun oon niin sairaan epäaktiivinen....
Vaahterapentu 30.04.2018 11:59
”Mikä minun nimeni on?” uusi pentu kysyi Surusateelta hieman ahdistuneen näköisenä. Surusade naurahti hieman.
”Sinun nimesi on Nokkospentu”, Surusade kertoi.
”Minun nimeni on Nokkospentu”, ruskea naaras maukui ylpeänä omasta nimestään. Hymyilin Nokkospennulle. Oli aina mukavaa saada uusia ystäviä.
”Mitä tekisimme?” Nokkospentu kysyi.
”Mennään tutkimaan leiriä”, ehdotin heti. Olisihan leirissä mahdollista törmätä taas Säihkeyöhön ja Olkipuroon. Ja olisi ihan hyvä, jos Nokkospentukin pysyisi tasollamme, ja tietäisi yhtä paljon kuin minä ja Kuurapentu.
”Jos se vain käy”, nau’uin osoittaen sanani Surusateelle.
”Käyhän se”, Surusade maukui hyväntuulisena.
”Kivaa!” Nokkospentu naukui heti ja lähti jo kipittämään pois pentutarhan lämpimän ilmapiirin sisältä.
”Hän ei edes tiennyt omaa nimeään!” Kuurapentu tuhahti minulle heti, kun Nokkospentu oli kuuloetäisyyden ulkopuolella. Tuuppaisin syyttävästi valkeaa kollia. *Uusille tuttavuuksille pitää olla avoin!* ajattelin, mutta olin osittain kyllä samaa mieltä Kuurapennun kanssa. Mutta varmasti hän olisi mukava, kun häneen vain tutustuisi hieman. Surusade viittasi meidät hännällään luokseen.
”Olkaa varovaisia”, hän maukui.
”Nokkospentu on teitä nuorempi, joten pitäkää häntä silmällä. Älkää leikkikö liian rajuja leikkejä”, Sursade varoitti meitä.
”Kyllä”, Kuurapentu maukui heti polleana. Yritin olla välittämättä siitä, ja viitoin Kuurapennun vierelleni, kun lähdin pinkomaan kohti Nokkospentua.
”Ole kohtelias hänelle, olet sinäkin vielä pentu”, tuhahdin hänelle hiljaa oikeastaan mitään ajattelematta.
”kyllä kyllä”, Kuurapentu vastasi hieman tuskastuneena, kun saimme Nokkospennun kiinni. Käännyin katsomaan Nokkospentua. Tämän silmät hohtivat ihmetystä ja vaikuttuneisuutta. Katselin isekin leiriä, tosin
siinä toivossa, että näkisin Säihkeyön tai Olkipuron.
”Oletko koskaan käynyt leirin ulkopuolella?” Kuurapentu kysyi Nokkospennulta melko neutraaliin äänensävyyn.
”Niin, oletko?” myötäilin kollin kysymystä, joskin vähän kannustavampaan äänensävyyn.
//Nokkonen? Kuura?
Kuurapentu 31.03.2018 13:34
"No niin", Olkipuro maukaisi silmäillen minua.
"Joskus pelkkä hyökkääminen ei riitä, vaan täytyy myös tarpeen tullen osata vastata sellaiseen. Kun joku syöksyy kimppuusi etupuolelta, kannattaa vaimentaa iskun teho nousemalla takajaloillesi ja työntämällä hyökkääjää loitommas osumahetkellä. Tällöin hyökkääjän matka loppuu lyhyeen ja sinulla on aikaa valmistautua seuraavaan siirtoosi."
Yritin mahdollisimman hyvin painaa kaiken mieleeni.
"Seuraavaksi voisit kokeilla, kuinka hyvin osaat väistellä häntääni", hän naukaisi nopeasti.
*Häntääkö?* ajattelin, ja kallistin hieman päätäni.
Nyökkäsin kuitenkin, ja kyyristyin maahan väistelyvalmiuteen. Olkipuro heilautti häntäänsä vasemman korvani suuntaan. Väistin päinvastaiseen suuntaan, mutta hän onnistui kääntämään häntänsä toiselle puolelle, ja iskemään korvaani. Katselin häntä hölmistyneenä.
*Miten hän ehti tehdä sen?*
"Muista, että sinun täytyy olla paljon nopeampi, jos mielit voittaa vastustajan", kolli neuvoi.
"Mutta se oli jo hyvä yritys", hän jatkoi.
Hän käänsi kasvonsa hymyyn ja kysyi:
"Haluatko kokeilla uudestaan?"
Ravistin turkkiani ja nyökkäsin päättäväisesti.
"Hienoa", Olkipuro sanoi hymyillen ja valmistautui iskemään. Tällä kertaa olisin valmis. Kun Olkipuro koetti iskeä oikeaa korvaani, väistin sen ja painauduin alas, kun hän käänsi häntänsä yrittääkseen uudestaan. Virnistin tyytyväisenä, mutta kompastuin ja tömähdin maahan, kun hän iski hännällään kylkeeni hieman kovempaa. Olkipuro hymähti, ja maukui:
"Onnistuit väistämään toisen iskuni, mutta sitten keskittymisesi herpaantui.
Hän ei kuitenkaan näyttänyt tyytymättömältä suoritukseeni, olinhan sentään vielä pentu.
"Yritä uudestaan".
Valmistauduin jälleen tulevaan hyökkäykseen. Tällä kertaa aioin keskittyä täydellisesti. Tällä kertaa hän huitaisi hännällään ylhäältä, kohti päälakeani. Liu'uin sivulle, ja valmistauduin seuraavaan iskuun. Olkipuro käänsi häntänsä kohti vatsaani.
*Jos vihollinen pääsee vatsaasi kiinni, sinun käy huonosti*, Olkipuron sanat palautuivat mieleeni, ja suojasin vatsani. Onnistuin väistelemään vielä jonkun aikaa, kunnes väsyin ja Olkipuro sai kosketettua hännällään oikeaa korvaani.
"Ei hassumpaa", hän myhäili tyytyväisenä.
Nyökkäsin hengästyksissäni, koska väistely vei voimiani. Olkipuro vaikutti valmiilta jatkamaan, joten hengitin syvään, kohensin ryhtiäni ja valmistauduin jatkamaan harjoittelua.
//Vaahtera? Olki? Säihke?
Säihkeyö 03.04.2018 08:09
Kasvoillani lepäsi edelleen lempeä hymy, mutten antanut silmieni pilkkeen vaihtua totisesta, sillä nämä voisivat olla tärkeitä tietoja Vaahterapennulle tulevaisuuden kannalta.
"Onko se kovin vaikeaa muistaa nuo?" Vaahterapentu kysyi rohkeaan, mutta kunnioittavaan äänensävyyn. Katsoin Vaahterapentua yrittäen saada jotain käsitystä siitä, mitä tuo ajatteli ja miltä kannalta. *Toivottavasti en kertonut tätä liian raa'asti.* Avasin suuni sanoakseni vastauksen pennun kysymykseen, ennenkuin ehdin sanoa mitään, tajusin vastaukseni olevan tökerö, joten vedinkin vain syväänhenkeä ja suljin suuni. Mietin sanani uudestaan ja annoin katseeni muuttua taas vakavaksi ja kasvoilleni palautin lempeän hymyn.
"Ei näitä ole vaikea muistaa, muutamalla harjoitustaistelulla jossa teet nämä oikein, opit muistamaan ne ja taistelussa nuo tulevat jopa luonnostaan", naukaisin tyynesti. Odotin hetken hiljaa, josko pennulla olisi ollut vielä jotain kysyttävää, kun tuo ei kuitenkaan kysynyt mitään, mietin nopeasti seuraavan opetettavan asian ja sanat millä sen selittäisin.
"Harjoitellaan nyt puolustamista toista kissaa vastaan", naukaisin pitäen katseeni pennussa.
"Tiedän neuvoneeni sinua suojaamaan vatsasi aina, mutta nyt, sinun on valmistauduttava vihollisesi iskuun ja torjuttava se ennen kuin se osuu sinuun", naukaisin vilkaisten nopeasti Olkipuroa ja Kuurapentua, jotka näyttivät harjoittavan Kuurapennun nopeutta ja reagointikykyä. Käänsin taas sinisen katseeni Vaahterapentuun.
"Katso tarkkaan mitä minä teen", naukaisin napakasti, asetin takajalkani riittävän erilleen toisistaan ja nousin nopeasti kahdelle jalalle. Autoin itseni tasapainoon häntäni avulla, jonka jälkeen vedin sen taas lähelleni, kuvittelin eteeni vihollisen joka olisi juuri hyökkäämässä minua kohti, laitoin tassuni vastaan juuri oikealla hetkellä ja kuvittelin kuinka viholliseni menetti tasapainonsa. Laskeuduin sulavasti neljälle jalalle ja käänsin kirkkaansinisen katseeni Vaahterapentuun.
"Kun sinä aloitat tämän harjoittelemisen, unohda vatsasi ja häntäsi suojaaminen, sillä nyt sinun on opittava pysymään pystyssä kahdellakin jalalla", naukaisin ohjeet tyynesti ja istuuduin, kietaisin häntäni käpälieni ympäri. Katsoin Vaahterapentua kannustavasti ja olin valmis antamaan lisäohjeita.
//Vaahtera? Olki? Kuura?
Vaahterapentu 04.04.2018 14:15
Säihkeyö oli juuri avannut suunsa vastatakseen kysymykseeni, mutta vetäisikin syvään henkeä ja sulki tämän jälkeen suunsa. Säihkeyö näytti miettivän mitä seuraavaksi sanoisi ja hänen silmänsä muuttuivat vakaviksi. Naaras palautti kasvoilleen ystävällisen hymyn. Sitten hän näytti keksivän, miten muotoilisi asiansa selkeään, helposti ymmärrettävään muotoon.
”Ei näitä ole kovin vaikea muistaa, muutamalla harjoituskerralla joissa teet nämä oikein, opit muistamaan ne ja taisteluissa nuo tulevat jopa luonnostaan” naaras naukui tyyneen äänensävyyn. Sitten Säihkeyö näytti hetken odottavan, olisiko minulla vielä jotain kysyttävää. Minulla ei ollut, joten odotin hiljaa, että hän jatkaisi opettamistaan. Säihkeyö mietti nopeasti seuraavan lauseensa, ja puhkesi sitten taas puhumaan.
”Harjoitellaan nyt puolustautumista toista kissaa vastaan”, hän maukui päästämättä katsettaan minusta. Myötäilin häntä pienellä nyökkäyksellä, ja annoin kasvoilleni levitä innostuneen ilmeen. *Vihdoinkin pääsen kokeilemaan oikeaa puolustautumista!*
”Tiedän neuvoneeni sinua suojaamaan vatsasi aina, mutta nyt sinun on valmistauduttava vihollisesi iskuun ja torjuttava se ennen kuin se osuu sinuun”, Säihkeyö opetti minulle. Pinnistelin muistiani yrittäen muistaa kaiken hänen opettamansa. *Toivottavasti tämä kaikki tieto ei häviä mielestäni, kun menen nukkumaan.* Säihkeyö vilkaisi vähän matkan päässä olevia Kuurapentua ja Olkipuroa. Katsoin samaan suuntaan. Katsoin, miten Kuurapentu yritti väistellä Olkipuron häntää. *Tuo näyttää vaikealta, mutta kivalta. Toivottavasti minäkin saan joskus harjoitella tuota*, ajattelin kääntäen katseeni taas Säihkeyön puoleen. Musta naaras katseli vielä hetken Kuurapentua ja Olkipuroa, mutta katsoi sitten taas minuun.
”Katso tarkkaan mitä minä teen”, Säihkeyö naukui napakasti. Sitten hän asetti jalkansa hieman erilleen toisistaan, nousten nopeasti kahdelle jalalle säilyttäen tasapainonsa häntänsä avulla. *Vau!* ajattelin ja naulitsin katseeni Säihkeyöhön. Musta naaras vetäisi nopeasti häntänsä lähettyvilleen. Sitten hän tyrkkäsi ilmaa käpälillään, ja laskeutui sulavasti takaisin neljälle jalalle kääntäen katseeni minun puoleeni.
”Kun sinä aloitat tämän harjoittelemisen, unohda vatsasi ja häntäsi suojaaminen, sillä nyt sinun on opittava pysymään pystyssä kahdellakin jalalla’’, Säihkeyö opasti minua tyynesti. Sitten hän istuutui kietaisten häntänsä siististi tassujensa ympäri, nauliten katseensa minuun. Huomasin hänen katsovan minua kannustavasti, ja tajusin, että nyt minun piti kokeilla samaa.
”Selvä”, nau’uin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman tasaisena. Asetin varovasti jalkani hieman erilleen. Sitten yritin nostaa etupääni ylös, mutta unohdin käyttää häntääni säilyttämään tasapainoni, ja etukäpäläni tömähtivät maahan. Vilkaisin Säihkeyötä.
”Yritä uudelleen”, Sähkeyö naukui kannustavaan äänensävyyn. Nyökkäsin pienesti, ja kasvoilleni levisi päättäväinen ilme. Tällä kertaa laitoin jalat erilleni paljon rohkeammin, ja muistin viime tipassa käyttää häntääni hyödykseni. Pääsin hyvin kahdelle jalalle. Muistin torjua viime tipassa kuvitellun vihollisen, ja laskeuduin kömpelösti maahan neljälle jalalle. *Uskomatonta että tein sen!* ajattelin innoissani. Käänsin katseeni Säihkeyöhön, joka oli seurannut tarkasti. Röyhistin olemattomasti rintaani, ja käännyin Säihkeyötä kohti odottaen tämän reaktiota.
//Säihke? Kuura? Olki?
Säihkeyö 04.04.2018 19:44
Katsoin kannustavasti kuinka kilpikonnakuvioinen naaraspentu laittoi takajalkansa sopivasti erilleen ja ponnisti varovasti etujaloillaan, seisoakseen vain kahdella jalalla. Vaahterapentu pääsi sujuvasti ylös, mutta tuo unohti käyttää häntäänsä apuna tasapainoilussa, joten pennun etukäpälät muksahtivat maahan. Vaahterapennun vilkaistessa minua, olin erottavinani tuon katseessa harmistuneisuutta, mutta kukapa nyt ei olisi harmistunut epäonnistuttuaan jossain?
"Yritä uudelleen", naukaisin tyynesti, mutta kannustavasti. Olin kuin en olisi huomannutkaan kirjavan pennun epäonnistumista, sillä muistin itse turhankin hyvin, kuinka pettyneeltä Järkäleviiksi oli näyttänyt, kun minä olin saanut pienen hiiren ja Malvalento - silloinen Malvatassu, oli saanut ison jäniksen. Enkä halunnut, että ketään joutuisi näkemään itseään vanhempaa kissaa yhtä pettyneenä, kuin minä olin nähnyt mestarini, joka oli kaikenlisäksi ollut pettynyt juuri minun suoritukseeni. Vaahterapennun kasvoille levisi päättäväinen ilme, se oli ilme josta minä todella pidin, sillä se osoitti halua osoittaa taitonsa ja yrittää täysillä, pienestä epäonnistumisesta huolimatta.
Tällä kertaa kilpikonnakuvioinen pentu laittoi takajalkansa paljon rohkeammin erilleen ja asento näyttikin jo paljon paremmalta. Vaahterapentu ponnisti jo entistä taitavammin kahdelle jalalle ja viime tipassa muisti käyttää häntäänsäkin. Katsoin tarkkaavaisesti, kuinka naaras tasapainotti itsensä hännällään. Pentu torjui etukäpälillään kuvitellun vihollisensa, kieltämättä torjunta oli ollut hivenen kömpelö, mutta se oli silti mahtava suoritus toiseksi yritykseksi! Naaraspentu laskeutui melko kömpelösti takaisin neljälle jalalle, mutten antanut sen näkyä ilmeestäni katsellessani pentua. Kirkkaansiniset silmäni miltei säkenöivät, tunsin itsekkin iloa nähdessäni kuinka innostuneena pentu kääntyi minua kohti. En tiennyt odottiko pentu minulta kehuja, mutta arvelin kuitenkin että tuo ottaisi kehut mielellään vastaan, joten mietin nopeasti sanat jotka kehuihini valitsin ja kohdistin katseeni taas tarkemmin Vaahterapentuun. Naaraspentu röyhisti olemattomasti rintaanda ja näytti odottavan reaktiotani, kasvoilleni levisi entistäkin leveämpi hymy, olin iloinen pennun onnistumisesta, vaikkei se oikeasti kovin merkittävä ollut, mutta Vaahterapennulle se tuotti varmasti suurta iloa, enkä voinut kieltää etteikö ilo olisi tarttunut minuunkin.
"Se onnistui oikein hienosti, yritä nyt uudelleen, koita saada laskeutuminen sulavammaksi ja torjunta niin, ettei sinulle tule kova kiire sen kanssa ja onnistut siinä paremmin", naukaisin melko tyynesti ja palautin kasvoilleni taas tyynen ilmeen. En osannut päätellä oliko pentu tyytyväinen kehuihini vai oliko tuo odottanut enemmän, mutta melko innokkaalta tuo näytti asettuessaan paikoilleen uutta yritystä varten.
//Vaahtera?
Kuurapentu 11.04.2018 06:55
Jatkoimme harjoittelua vielä pitkään. Minua väsytti hiemsn, mutta en antanut sen haitata.Vasta kun aurinko alkoi laskea, ja kuu oli nousemaisillaan, Olkipuro sanoi:
"Minun on aika mennä. Harjoittelit hyvin. Toivottavasti harjoittelet kanssani vielä toistekin."
Hän väläytti minulle hymyn. Nyökkäsin hänelle, ja katselin, kun hän kulki pois kohti sotureiden pesää. Jäin venyttelemään hetkeksi. Kiersin katseellani etsien Vaahtterapentua, ja huomasin, että Vaahterapentu oli vielä harjoittelemassa.
"Vaahterapentu", huikkasin.
"Mitä?" hän kysyi.
"Jäätkö vielä harjoittelemaan, vai tuletko kanssani pesälle? Alkaa olla jo myöhä, ja Surusade tulee varmaan pian hakemaan meidät pentutarhaan." maukaisin.
Vaahterapentu jäi hetkeksi miettimään.
"Minulla ei ole vielä kiire lähteä", Säihkeyö sanoi.
"Jos vain jaksat harjoitella."
Vaahterapentu näytti mietteliäiseltä.
*Toivottavasti hän lähtisi matkaani*, ajattelin.
//Vaahtera? sori kun lyhyt, koulu painaa päälle...
Vaahterapentu 13.04.2018 14:30
"Se onnistui oikein hienosti, yritä nyt uudelleen, koita saada laskeutuminen sulavammaksi ja torjunta niin, ettei sinulle tule kova kiire sen kanssa ja onnistut paremmin" Säihkeyö maukui melko tyynesti suoritukselleni. Tartuin kiinni joka sanaan ja painoin ne mieleeni nyökätessäni pikkaisen, ja asettuessani valmiiksi seuraavaa yritystä varten. Nousin taas takajaloilleni, muistaen tällä kertaa häntäni ajoissa, ja otin tukevan asennon. Mietin sekunnin murto-osan, mitä minun piti seuraavaksi tehdä, ja vilkaisin nopeasti Säihkeyötä, joka istui vierelläni tyyni hymy huulillaan. Sitten muistin, mitä minun piti tehdä. Huitaisin taas melko viime tipassa kuviteltua vastusta, mutta tällä kertaa sain sen näyttämään edes jotenkin sulavalta. Tunsin, että takajalkani alkoivat uupua, eivätkä kestäisi enää painoani. Niinpä laskeuduin takaisin neljälle jalalle häntääni käyttäen. Alas tullessani huomasin, että tassu, jolla olin lyönyt kuviteltua vihollista, oli yhä ilmassa, mutta olin silti onnistunut laskeutumaan.
"Yritän nyt uudelleen, ja yritän muistaa kaikki, mitä minulle opetit", nau'uin ennen kuin Säihkeyö ehti kommentoida mitään. Nousin taas päättäväisesti takajaloilleni häntääni käyttäen, ja huitaisin ilmaa. Huitaisuni oli ollut aika kömpelö, huimasin sen itsekin. Tiesin jalkojeni kestävän painoani vielä hetken, joten huitaisin uudestaan. Sekin oli ollut kömpelöä, ja horjahdin hieman, mutten onneksi kaatunut. Laskeuduin vienosti tömähtäen alas. Nousin taas nopeasti jaloilleni vilkaistuani ensin Säihkeyötä. Tällä kertaa kaikki meni hyvin. Nousin ketterästi ja melko helposti ilmaan häntääni apuna käyttäen, huitaisin ilmaa täsmälleen samaan aikaan ja laskeuduin kevyesti alas melko tyytyväisenä suorituksena. Tuskin kuulin hänen kommenttinsa, sillä huomioni keskittyi Kuurapentuun, joka kipitti meitä kohti. Heilautin häntääni tervehdykseksi.
"Vaahterapentu", hän huikkasi, kun oli vähän matkan päässä.
"Mitä?" kysyin hieman ärtyneenä siitä, että hän oli keskeyttänyt harjoittelumme.
"Jäätkö vielä harjoittelemaan, vai tuletko kanssani pesälle? Alkaa olla jo myöhä, ja Surusade tulee varmaan pian hakemaan meidät pentutarhaan", Kuurapentu selitti. Tarkastelin Kuurapentua. Tämä näytti väsyneeltä harjoituksien takia, ja vasta katsoessani häntä, tajusin oman väsymykseni. Jalkani tuntuivat lyijyltä, mutta toisaalta en halunnut vielä lähteä.
"Minulla ei ole vielä kiire lähteä", Säihkeyö ilmoitti. "Jos vain jaksat harjoitella." Vilkaisin nopeasti Kuurapennun silmiin, jotka tuntuivat anovan minua lähtemään mukaansa. Mieleni tuntui haluavan kahta aivan eri asiaa. Olisin kyllä halunnut jäädä harjoittelemaan vielä pitkäksi aikaa, mutta pentutarhan houkutus kasvoi ylivoimaiseksi. Mietin vielä tovin.
"Anteeksi, mutta taidan mennä Kuurapennun mukaan. Voidaanko vielä joskus harjoitella? Jooko?" kysyin kohdistaen sanani Säihkeyölle. En kuitenkaan malttanut jäädä odottamaan vastausta, sillä tahdoin saada juuri parasta aikaa pentutarhalle kipittävän Kuurapennun kiinni. Juostessani Kuurapennun kanssa pentutarhalle, vilkaisin vielä kerran kaipaavasti Säihkeyön tumman, mutta ystävällisen profiilin suuntaan.
//Kuura? Säihke? Sori ku kesti, koulus on vaa kiireitä
Säihkeyö 17.04.2018 16:46
"Anteeksi, mutta taidan mennä Kuurapennun mukaan. Voidaanko vielä joskus harjoitella? Jooko?" Pentu kysyi kohdistaen sanansa selvästi minulle. Vaahterapentu ei kuitenkaan näyttänyt jaksavan odottaa vastaustani, vaan lähti kipittämään ystävänsä perään. Juostessaan Kuurapennun kanssa pentutarhalle, kilpikonnakuvioinen naaras loi minuun vielä kaipaavan katseen, väläytin kasvoilleni vielä nopean hymyn, ennenkuin pentu käänsi päänsä taas pentutarhaa kohti.
"Olet pian oppilasikäinen, en voi opettaa sinulle enempää ennen oppilaaksi tuloa, mutta tuleva mestarisi opettaa sinulle varmasti kaiken tarpeellisen!" Huusin pennun perään melko lempeään sävyyn, toivoin että saisin itse olla se kissa joka opettaisi Vaahterapennulle tuon tulevaisuudessa, sillä toivoin itselleni oppilasta ja etenkin Vaahterapentu olisi mielestäni minulle sopiva oppilas. Näin kuinka pentu vilkaisi vielä nopeasti minua, ennen kuin pujahti sisään pentutarhaan. En ollut klaanin pentujen kanssa kovin paljoa jutellut, mutta näiden lyhyiden harjoitusten jälkeen, sain tietää Vaahterapennun olevan melko samanlainen kuin minä, sillä pentu omisti melko huonon kärsivällisyyden ja suorasanaosuuskin oli näkyvä piirre nuoressa naaraassa ja nämä piirteet olivat myös erittäin olennaisia minussa. En viitsinyt olla yksinkäään, joten annoin kirkkaan sinisen katseeni kiertää leirin. Näin muutaman klaanitoverini lähtemässä partioon, näin myös kissoja jotka olivat aterioimassa jonkun ystävänsä kanssa, huomasin myös Malvalennon joka oli astelemassa pois parantajan pesältä. Naaras oli suurinpiirtein minun ikäiseni ja oli oikein hyvää juttuseuraa, joten nousin nopeasti ylös ja lähdin hölkkäämään naarasta vastaan. Huomattuaan minut, Malvalento nnopeutti tahtiaan ja pääsi nopeasti maankamaralle, kirjava naaras lähti kävelemään minua vastaan ja pian olimme muutaman hiirenmitan päässä toisistamme.
"Hei", tervehdin ystävälliseen sävyyn. Kuulin kuinka Malvalento tervehti minua, mietin nopeasti mitä sanoisin ja terävöitin sitten taas katseeni Malvalentoon.
"Minä ja Olkipuro opetimme äsken pennuille muutaman olennaisen asian taisteluun liittyen", naukaisin innostuneesti, vaikka yritinkin innostustani peittää.
"Minä opetin Vaahterapentua, hän vaikuttaa todella samanlaiselta kuin minä", naukaisin iloisesti antamatta Malvalennolle tilaisuutta vastata mitään. En ollut varma voisinko kertoa oppilastoiveestani ystävälleni, mutta minulle kielen hillintä oli aina tuottanut vaikeuksia, joten tiesin epäonnistuvani siinä tälläkin kertaa.
"Jos totta puhutaan, minä haluaisin Vaahterapemnun oppilaakseni", naukaisin melko hiljaa, sillä en halunnut koko leirin kuulevan toivettani.
//Malva?
Vaahterapentu 30.03.2018 17:44
”Mitä jos kysyisimme klaaninvanhimmilta, suostuisivatko he kertomaan meille taistelutarinoistaan ja –tekniikoistaan?” Kuurapentu ehdotti minulle. Pohdin asiaa mielessäni hetken.
*Klaaninvanhimmat ovat kyllä hyvin kokeneita, mutta heillä ei ole kovin hyvä kunto*, pohdin. Lopulta kuitenkin päätin vastata ehdotukseen myöntävästi.
”Voisihan sitä yrittää”, sanoin melko neutraalisti.
”Hyvä! Mennään kysymään heiltä!” kolli naukaisi innostuneena.
*Ehkä hän on iloinen siitä, että hänen ideansa oli mielestäni hyvä*, tuumin, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä pohtimaan sitä lisää. Kuurapentu vipelsi jo pentutarhan suuaukolla, ja minulle tuli kiire seurata perässä. Huikkasin nopeasti Surusateelle, mihin olimme menossa, ja kipitin sitten täyttä vauhtia kollin mustaa häntää seuraten.
”Toivottavasti he eivät nuku”, kolli maukui minulle hieman hengästyneenä.
”On jo auringonhuipun hetki, eli eivät varmaankaan”, puuskutin vastaukseksi, sillä minäkin olin jo hengästynyt. Viimein saavuimme klaaninvanhimpien pesälle, joka oli turvallisen ja mukavan näköinen halkeama kalliossa.
Istahdimme kummatkin pesän suuaukolle. Tunsin outoa ujoutta katsellessani sisällä olevia klaaninvanhimpia, jotka paistattelivat päivää ja vaihtoivat kieliä toistensa kanssa. Vilkaisin vieressäni istuvaa Kuurapentua, joka oli juuri avannut suunsa sanoakseen jotain.
”Naaraat ensin”, hän maukaisi osoittaen hännällään klaaninvanhimpien pesän sisäänkäyntiä. Sisältäni kumpusi pieni kehräys. Oli mukavaa, kun oli ystävä joka antoi rohkeutta.
”Jänistätkö”, vitsailin kiusoittelevaan äänensävyyn. Tiesin kyllä, ettei hän jänistänyt, mutta eikö pieni kiusoittelu tehnyt pahaa?
”En tietenkään!” Kuurapentu sanoi hieman turhautuneeseen äänensävyyn. Sitten hän osoitti sanansa todeksi, ja meni edelläni luolaan. Seurasin häntä kehräten perässä. Ensimmäinen klaaninvanhin, jonka tunnistin, oli Marjasyöksy, klaanin entinen parantaja. Surusade oli kertonut minulle ja Kuurapennulle hänestä, ja hänen vanhan mestarinsa synkästä kuolemasta. Myös siniharmaa kolli huomasi meidät, ja toivotti meidät tervetulleeksi pienellä nyökkäyksellä.
”Mukavaa että olette täällä. Tarinoitako kaipaatte?” hän maukaisi, ja vasta nyt muut pesässä kieliä vaihtavat vanhukset huomasivat meidät. Kaikkien katseet kääntyivät meihin, ja minusta tuntui, kuin nuo katseet olisivat nielleet minut. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta suustani pääsi vain pieni vinkaisu. Mutta onneksi Kuurapentu oli tukenani!
”Voisitteko opettaa meille taisteluliikkeitä tai kertoa taistelutarinoita?” hän kysyi kohteliaasti, mutta reippaasti. Huokaisin helpotuksesta, ja muodostin äänettömästi sanan kiitos. Jäämättä odottamaan oliko hän nähnyt, säestin häntä reippaasti. Tai ainakin yritin olla yhtä reipas.
”Niin juuri. Ja kertoisitteko te nimenne? Minä tunnen vain Marjasyöksyn, mutta ketä te muut olette?” kysyin kohteliaasti kohdistaen katseeni kahteen yhteen painautuneeseen kissaan, sekä näiden vieressä torkkuvaan naaraaseen.
*Nuo kaksi yhdessä olevaa kissa ovat varmaan, kumppaneita*, panin merkille katsellessani näitä.
Kuurapentu istuutui mukavan näköiselle tyhjälle vuoteelle, ja minä seurasin hänen esimerkkiään istumalla ihan hänen viereensä.
”Niin, keitä te olette?” Kuurapentu naukaisi rentoon ääneen, aivan kuin olisi ollut pentutarhassa.
//Kuura? Nii ja Säihke jos haluut mukaan näitten tarinaan niin tuo Säihke klaaninvanhimpien pesälle vaikka tuomaan saalista tai uutisia tai jotain en nyt keksiny parempiakaan ideoita.
Kuurapentu 30.03.2018 19:25
Klaaninvanhimmista tunnistin Marjasyöksyn, entisen parantajan, jonka jänis sokeutti. Hänen lisäkseen näin torkkuvan vaaleanruskean naaraan ja kaksi yhteen painautunutta kissaa. Marjasyöksy huomasi meidät, ja toivotti meidät tervetulleeksi nyökkäyksellä.
"Mukavaa kun tulitte. Tarinoitako kaipaatte?" hän maukui.
Nyt kaikki muutkin klaaninvanhimmat käänsivät katseensa meihin.Vaahterapentu yritti puhua, mutta jännitykseltään hänen suustaan pääsi vain vinkaisu.
"Voisitteko opettaa meille taisteluliikeeitä tai kertoa taistelutarinoita?" kysyin kohteliaasti rohkaisten Vaahterapentua, koska en halunnut antaa meistä arkaa kuvaa.
"Niin juuri. Ja kertoisitteko nimenne? Minä tunnen vain Marjasyöksyn, mutta ketä te muut olette? hän kysyi kohteliaasti katsoen toisiinsa painautuneita kissoja ja nukkuvaa naarasta.
Istahdin mukavalle vuoteelle, ja Vaahterapentu tuli perässäni.
"Niin, keitä te olette? kysyin, ja vasta sen jälkeen tajusin, kuinka paljon vähemmän kohteliaasti sanoin sen kuin aikaisemmin.
Kullanruskea kolli käänsi katseensa meihin, hymyili, ja sanoi:
"Minun nimeni on Kinuskikynsi, ja tämä on kumppanini Kisukarva", hän sanoi osoittaen hännällään kyljessään kiinni makaavaa hopeanharmaata naarasta.
"Olemme entisiä päivytsotureita", hän jatkoi.
"Hauska tutustua", sanoin nyt hieman kohteliaammin.
Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, vaaleanruskea naaras avasi oranssit silmänsä. Hän katseli minua ja Vaahterapentua miltei tulenpunaisilla silmillään, jotka tuntuivat leiskuvan kuin liekit.
"Olen Totuustuli. Mukavaa, kun tulitte"
"Kuin myös" Vaahterapentu sanoi kunnioittavasti.
Minä nyökkäsin kohteliaasti.
"Voin kertoa teille taistelutekniikoistani", Kinuskikynsi ehdotti.
"Kuuntelisimme sitä mielellämme.", sanoin.
Hän alkoi kertomaan siitä, kuinka hänen mielestään kannattaa tehdä yllätyshyökkäyksiä, ja kuinka puolustautua niitä vastaan. Marjasyöksykin innostui kertomaan parantajaoppilasajoistaan. Kuuntelin niin tarkkana kuin pystyin, sillä halusin, että minusta tulisi hyvä soturioppilas. Pitkän ajan kuluttua Vaahterapentu tuuppasi minua kylkeen ja osoitti hännällään ulos luolasta. Nyökkäsin hänelle ja sen jälkeen hän sanoi:
"Meidän pitäisi nyt mennä. Kiitoksia seurasta."
"Kiitos itsellenne. Tulkaa toistekin!" maukaisi Kisukarva hymyillen. Poistuimme pesästä, ja lähdimme takaisin kohti pentutarhaa.
"Hei katso! Säihkeyö ja Olkipuro keskustelevat tuolla, eikä heillä näytä olevan kiirettä. Nyt on tilaisuutemme kysyä heiltä taistelutekniikoista", Vaahterapentu sanoi yllättäen osoittaen keskustelevia sotureita.
"Vastahan tulimme klaaninvanhimpien luota", vastasin hänelle hieman väsyneenä.
"Ihan hetkeksi vain. Tiedä sitä, milloin seuraava tilaisuus koittaa", hän maukaisi.
"Totta. Mennään sitten.", myönnyin, ja lähdin tassuttelemaan kohti kahta soturia.
"Hei! Mukava nähdä taas! Säihkeyö sanoi, ja katsoi minua kirkkaansinisillä silmillään.
"Kuin myös", vastasin.
"Olisiko teillä aikaa opettaa meille taistelutekniikkaa?" Vaahterapentu kysyi katsoen kellanpunaista raidallista kollia, ja valkomustaa naarasta.
//Vaahtera? Olki? Säihke?
Säihkeyö 30.03.2018 23:45
Olin syventynyt keskusteluun Olkipuron kanssa, puheenaiheemme vaihtuivat riistatilanteen, Pakkastassun kuoleman ja niin uusien pentujenkin kuin vanhempien oppilaiden välillä. Väräytin korviani kuullessani lähestyviä askelia, kuonooni tulvahti vahva Vaahterapennun ja Kuurapennun tuoksu, monien muiden klaanitovereideni hivenen laimeampien tuoksujen ohella. Käänsin kirkkaansinisen katseeni pentuihin.
"Hei! Mukava nähdä taas!" Naukaisin iloiseen sävyyn osoittaen sanani Kuurapennulle, sillä olin tuon kanssa jo aikasemmin lyhyen keskustelun käynyt. Katseestani hehkui ystävällisyys, pennut olivat suloisia katsellessaan minua ja Olkipuroa.
"Kuin myös", Kuurapentu vastasi kohteliaasti. Vihreäsilmäisen kollin kohteliaisuus kieltämättä viehätti minua, enkä voinut kieltää toivomustani saada jompikumpi näistä pennuista oppilaakseni.
"Olisiko teillä aikaa opettaa meille taistelutekniikoita?" Vaahterapentu kysyi mennäkseen suoraan asiaan, naaraspentu katsoi vuoroin minua ja Olkipuroa. Päästin pienen naurahduksen ja annoin kasvoilleni levitä lempeän ja leikkisän ilmeen.
"Kyllä me teille voimme muutaman yksinkertaisen taisteluliikkeen opettaa", naukaisin iloisesti. Mielessäni oli jo muutama yksinkertainen taisteluun perustuva asia, jotka eivät olleet kovin kummoisia ja voisivat sujua pennulta helpostikin.
"Haluatteko opetella ensin perusasioita, vai puolustamista?" Kysäisin ja katsoin pentuja odottava pilke silmäkulmassani. Tämä olisi minulle hyvää harjoitusta sen varalta, että joskus saisin oman oppilaan. Kummankin pennun kasvoilla oli miettivä ilme, Vaahterapentu näytti saavan tehtyä päätöksen ensin, mutta odotti kohteliaasti Kuurapennun vastausta.
"Jos perus asiat ovat hyödyllisiä, aloitamme niistä", Kuurapentu maukaisi hetken mietittyään. Nyökkäsin lyhyesti ja käänsin katseeni Olkipuroon.
"Muistutetaan pentuja pitämään korvat luimussa ja hännät lähettyvillään, jottei vihollinen voi satuttaa niitä osia kehosta kovin helposti, voisimme myös kertoa kaulan ja vatsan suojaamisen tärkeydestä", kuiskasin Olkipuron korvaan varmistaakseni tuon tietävän suunnitelmani. Kellanpunainen kolli nyökkäsi ja kohdisti katseensa Kuurapentuun. Itse otin muutaman askeleen lähemmäs Vaahterapentua ja arvioin tuota tovin katseellani.
"On tärkeää muistaa pitää korvat luimussa, jottei vihollisesi voi antaa niihin iskuja, sillä korvan repeäminenkään ei voi olla kovin mukavaa", naukaisin mennen suoraan asiaan, samalla karkoittaen äänestäni liiallisen lempeyden ja ystävällisyyden, silmissäni oli nyt vakava katse, mutta hymyilin kilpikonnakuvioiselle naaraspennulle, jottei tuo saisi liian totista vaikutelmaa. Sivusilmällä näin, kuinka Olkipuro oli alkanut selittää jotain Kuurapennulle.
"Muista myös pitää häntä lähelläsi, sillä jos pidät häntääsi valtoimenaan, joku voi purra sitä, joka tekee todella kipeää ja saattaa ruhjoa häntäsi parantumattomasti", naukaisin entistä lempeämmin, sillä halusin pennun ymmärtävän äänensävystäni, ettei tarkoitukseni ollut pelotella.
"Muista myös, että taistelussa sinun on suojattava vatsaasi ja kaulaasi, sillä jos annat vihollisesi iskeä kyntensä jompaan kumpaan niistä, olet variksen ruokaa", naukaisin, tiesin olleeni suorasanainen ja kertoneeni asian melko raa'asti. Halusin kuitenkin pennun ymmärtävän nämä asiat ja olisin valmis ottamaan vastuun sanoistani, jos Surusade sitä vaatisi. Istuutuessani alas kietaisin häntäni käpälieni ympäri ja katsoin Vaahterapentua lempeästi, odottaen tuon reaktiota kaikkeen äsken kertomaani.
//Vaahtera? Olki? Kuura?
Kuurapentu 31.03.2018 08:13
Säihkeyö naurahti ja hymyili.
"Kyllä me teille voimme muutaman yksinkertaisen taisteluliikkeen opettaa", hän maukaisi iloisesti.
"Haluatteko opetella ensin perusasioita vai puolustamista?" hän kysyi, ja katsoi meitä odottaen.
*Perusasiat on hyvä osata. Voisimme aloittaa niistä.*, pohdin.
"Jos perusasiat ovat hyödyllisiä, aloitamme niistä", naukaisin hetken kuluttua.
Säihkeyö nyökkäsi. Hän kuiskasi jotain Olkipuron korvaan. Kolli nyökkäsi, ja käänsi katseensa minuun.
"Oletko valmis oppimaan?", Olkipuro kysyi.
"Ehdottomasti", vastasin itsevarmana.
"On hyvin tärkeää pitää häntä lähelläsi, ettei vihollinen pure sitä.", hän neuvoi.
"Korvat on myös hyvä pitää luimussa."
Nyökkäsin merkiksi siitä, että olin ymmärtänyt asian.
Kolli hymyili, ja jatkoi:
"Kaula ja vatsa ovat myös arkoja paikkoja. Jos vihollisesi pääsee niihin kiinni, sinun ei hyvin käy. Pidä siis ne suojassa."
"Kyllä, Olkipuro", vastasin kuin oppilas mestarilleen.
Hän katseli minua tarkkaavaisena meripihkasilmillään. Tuntui, kuin noista silmistä heijastuisi kollin vuosien soturikokemus.
"Jatketaan sitten", hän maukaisi.
"Nyökkäsin lyhyesti ja katselin häntä tarkkaavaisena.
"Nyt voisin opettaa sinulle hieman puolustusliikkeistä.", hän naukui.
//Olki? //Säihke? //Vaahtera?
Olkipuro 31.03.2018 11:05
Olimme olleet juuri keskustelemassa Säihkeyön kanssa viimepäivien tapahtumista, kun paikalle oli saapunut kaksi pentua pyytämään meitä opettamaan heille joitain taistelutekniikoita, ja tokihan me kauniisti pyydettäessä olimme suostuneet.
"Kyllä me teille voimme muutaman yksinkertaisen taisteluliikkeen opettaa", Säihkeyö maukui hymyillen. "Haluatteko opetella ensin perusasioita vai puolustamista?"
"Jos perusasiat ovat hyödyllisiä, aloitamme niistä", Kuurapentu vastasi hetken asiaa pohdittuaan.
Säihkeyö kurkottui supattamaan minulle nopeasti opettavansa Vaahterapennulle liikkeitä, minä saisin Kuurapennun vastuulleni. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja astuin askelen lähemmäs pientä kollipentua, joka tapitti minua vihreillä silmillään.
"Oletko valmis oppimaan?" kysyin.
"Ehdottomasti", Kuurapentu sanoi itsevarmana.
"On hyvin tärkeää pitää häntä lähelläsi, ettei vihollinen pure sitä", aloitin ja näytin samalla esimerkkiä kyyristymällä hieman matalemmaksi ja vetäisemällä häntäni lähelle kylkeäni. "Korvat on myös hyvä pitää luimussa."
Pentu nyökkäsi. Hän oli selvästikin saanut jujusta kiinni. Jatkoin hymyillen:
"Kaula ja vatsa ovat myös arkoja paikkoja. Jos vihollisesi pääsee niihin kiinni, sinun ei hyvin käy. Pidä siis ne suojassa."
"Kyllä, Olkipuro", Kuurapentu myötäili.
"Jatketaan sitten", hymähdin tyytyväisenä. Kuurapennusta tulisi erinomainen oppilas, kunhan vain ensin täyttäisi kuusi kuuta ja
kasvaisi vähän pituutta.
Kollipentu nyökytti toistamiseen päätään ja katsoi minua hieman odottavasti.
"Nyt voisin opettaa sinulle hieman puolustusliikkeistä", röhäisin kurkkuani ja nousin seisomaan suorassa. En juurikaan tiennyt mitään Taivasklaanissa käytettäviä puolustusliikkeitä, mutta tuskin ne paljolla erosivat Tuuliklaanissa oppimiltani liikkeiltä.
"No niin", sanoin silmäillen mietteliäänä Kuurapentua, "joskus pelkkä hyökkääminen ei riitä, vaan täytyy myös tarpeen tullen osata vastata sellaiseen. Kun joku syöksyy kimppuusi etupuolelta, kannattaa vaimentaa iskun tehoa nousemalla takajaloillesi ja työntää etutassuilla hyökkääjää loitommas osumahetkellä. Tällöin hyökkääjän matka loppuu lyhyeen ja sinulla on enemmän aikaa valmistautua seuraavaan siirtoosi." Minulla ei ollut aavistustakaan, millaisia vihollisia taivasklaanilaiset voisivat kohdata täällä. Tuskin rotkon lähettyvillä oleili toistakaan klaania, eivätkä kaksijalatkaan olleet niin tyhmiä, että lähtisivät kiipeilemään leirin jyrkkiä kallioita pitkin alas päin kissojen kimppuun. Kulkukissoista voisi olla vastusta, muttei kovin suurta, sillä silloin niitä pitäisi olla kokonainen lauma, jos ne mielivät selvitä Taivasklaania vastaan yllätyshyökkäyksessä.
"Seuraavaksi voisit kokeilla, miten hyvin osaat väistellä häntääni", murahdin nopeasti. Pentu kallisti hieman ihmeissään päätään, mutta nyökkäsi kuitenkin ja kyyristyi matalaksi valmiina tekemään väistöliikkeitä. Huitaisin hännälläni pennun vasenta korvaa kohden ja kun Kuurapentu oli väistämässä oikealle, siirsinkin häntäni reittiä sen verran, että ennätin koskettamaan vasemman sijasta oikeaa korvaa. Kuurapentu tapitti minua hölmistyneenä.
"Muista, että sinun on oltava paljon nopeampi, jos mielit voittaa vastustajan", opastin. "Mutta se oli jo hyvä yritys." Levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn ja kysyin: "Haluatko kokeilla uudestaan?"
//Kuura? Säihke? Vaahtera?
Vaahterapentu 31.03.2018 12:23
Olimme kuunnelleet jo jonkin aikaa, kun Kinuskikynneksi esittäytynyt mukavan näköinen kollikissa kertoi taistelutekniikoistaan ja tarinoistaan. Myös Marjasyöksy oli innostunut puhumaan, vaikkei ollutkaan entinen soturi, vaan parantaja. Tarinat vaikuttivat kiinnostavilta, mutta minua häiritsi se, että näin vähän matkan päässä pesältä, kuinka Säihkeyö ja Olkipuro keskustelivat rennosti. Heillä ei selvästikään ollut mitään kiirettä.
*Tuo olisi loistava tilaisuus oppia taisteluliikkeitä oikealta soturilta!* pohdin hieman tuskastuneena. Katselin Kinuskikynttä, joka oli innostunut niin, että elehti liikkeitä hännällään. Katseeni lipui klaaninvanhimmissa ensin Kisukarvaan, Kinuskikynnen kumppaniin, ja sitten suorasanaiseen Totuustuuleen, melkein punasilmäiseen naaraaseen. Minua alkoi hieman ahdistaa, sillä klaaninvanhimpien pesässä alkoi tuntua kuumalta, enkä ymmärtänyt puoliakaan Kinuskikynnen liikkeistä ja kuvauksista. Rupesin vilkuilemaan vähän väliä kahta soturia, jotka keskustelivat kaikessa rauhassa.
*Kunpa vain pääsisimme pois täältä!* ajattelin tuskastuneena. Sitten minulle riitti. Tuuppaisin vieressäni kuuntelemaan syventynyttä Kuurapentua, ja osoitin hännälläni pesän suuaukkoa. Kuurapentu tuntui ymmärtävän vihjeeni, ja nyökkäsi pienesti.
"Meidän pitäisi nyt mennä. Kiitoksia seurasta", mau'uin kuuluvasti, joskin hieman tylysti.
"Kiitos itsellenne. Tulkaa toistekin!" Kisukarva naukaisi peräämme hymyillen.
*Hän on hyväsydäminen kissa. Jos hän ei olisi klaaninvanhin, hän olisi hyvä mestari*, tuumin katsellessani häntä. Kun kipitimme kohti pentutarhaa, huomasin onnekseni, että Olkipuro ja Säihkeyö jutustelivat vieläkin kaikessa rauhassa. Hetken mielijohteesta maukaisin Kuurapennulle, joka kipitti vieressäni:
"Hei katso! Säihkeyö ja Olkipuro keskustelevat tuolla, eikä heillä näytä olevan mitään kiirettä. Nyt on tilaisuutemme kysyä heiltä taistelutekniikoista." Osoitin keskustelevia sotureita hännälläni. Kuurapentu näytti hämmästyvän hieman.
"Vastahan me tulimme klaaninvanhimpien luota", kolli maukui hämmästyneenä. Hänen ääneensä sekoittui myös hieman uupuneisuutta.
"Ihan hetkeksi vain. Eihän sitä tiedä, milloin seuraava tilaisuus koitta", jankutin anovasti.
*Hän on hiirenaivo, jos ei nyt suostu. Seuraavaa tilaisuutta ei kenties tule enää koskaan!* ajattelin hieman tuohtuneena. Kuurapentu näytti punnitsevan ehdotusta hetken.
"Totta. Mennään sitten", hän myöntyi suureksi helpotuksekseni. Käänsimme kurssia kohti keskustelevua sotureita.
"Hei! Mukava nähdä taas!" Säihkeyö naukaisi nähdessään Kuurapennun.
"Kuin myös", tämä vastasi kohteliaasti, niin kuin yleensä. Minun kärsivällisyyteni ei kuitenkaan riittänyt kohteliaisuuksiin juuri nyt.
"Olisiko teillä aikaa opettaa meille taistelutekniikoita?" kysyin yrittäen olla yhtä kohtelias kuin ystäväni, ja samalla kuitenkin menin suoraan asiaan. Katsoin anovasti Säihkeyöstä Olkipuroon. Säihkeyö naurahti hieman.
*Toivottavasti naurahdus tarkoittaa myöntymistä*, ajattelin odottavasti toivoen, että he kertoisivat pian vastauksen kysymykseeni. Huomasin Säihkeyön kasvoille leviävän hymyn.
*Olisi ihanaa saada Säihkeyö mestariksi*, unelmoin.
"Kyllä me teille voimme muutaman yksinkertaisen taisteluliikkeen opettaa", Säihkeyö naukaisi helpotuksekseni.
"Haluatteko opetella ensin perusasioita, vai puolustamista? Säihkeyö kysyi pieni pilke silmäkulmassaan.
*Onko hän huvittunut?* pohdin. *Ensin ehdottomasti perusasiat. Minusta pitää monitaitoinen soturi, ei vain sellainen, joka osaa vain puolustaa*, päätin, mutta annoin kuitenkin Kuurapennun tehdä lopullisen päästökseni, yrittääkseni olla kohtelias.
"Jos perusasiat ovat hyödyllisiä, aloitamme niistä ensin", Kuurapentu naukaisi hetken mietittyään. Säihkeyö nyökkäsi lyhyesti kääntäen katseensa Olkipuroon. Sitten Säihkeyö supatti jotain Olkipuron korvaan, ja tämä nyökkäsi kääntäen katseensa vieressäni seisovaan Kuurapentuun. Säihkeyö astui muutaman askeleen lähemmäs minua, ja yritin näyttää mahdollisimman rauhalliselta. Sitten musta naaras mittaili minua tovin katseellaan, ihan kuin olisi arvioinut taitojani, ja sitten puhkesi puhumaan.
"On tärkeää muistaa pitää korvat luimussa, jottei vihollisesi voi antaa niihin iskuja, sillä korvan repeäminenkään ei voi olla kovin mukavaa", hän maukui. Laitoin heti korvani hieman luimuun.
*Hän on yhtä suorasanainen kuin minä*, ajattelin hieman huvittuneena. Sitten hän jatkoi selittämistään, ja yritin parhaani mukaan pysyä kärryillä. Hän silmänsä muuttuivat totisiksi, mutta suu pysyi yhä hymyssä.
"Muista myös pitää häntäsi lähettyvilläsi, sillä jos pidät häntäsi valtoimenaan, joka voi purra sitä, joka tekee todella kipeää ja saattaa ruhjoa häntäsi parantumattomasti", naaras jatkoi hieman lempeämpään äänensävyyn.
"Muista myös, että taistelussa sinun on suojattava vatsaasi ja kaulaasi, sillä jos annat vihollisen iskeä kyntensä jompaan kumpaan niistä, olet variksenruokaa", Säihkeyö maukui suorasanaisesti, ja asettui sitten sievästi istumaan. Hän katsoi minua lempeästi. Nielaisin pari kertaa yrittäen muistaa ja sulattaa kaiken, minkä naaras oli minulle opettanut. Olin istunut hiljaa koko hänen puhumisensa ajan, ja olin kiitollinen, että nyt hän antoi minulle puheenvuoron.
"Onko se kovin vaikeaa muistaa nuo?" kysyin rohkeaan, mutta kunnioittavaan äänensävyyn, sillä en halunnut antaa vaikutelmaa, että naaras oli kertonut asian liian raa'asti.
*Suorasanaisuus on hyve, eikä haitta*, ajattelin. Säihkeyö katsoi minua hieman ihmettelevästi, sillä varmaan hän oli luullut olevansa liian pelottava. Sitten hän avasi suunsa sanoakseen jotain.
//Säihke? Kuura? Olki? Sori ku kesti
Vaahterapentu 30.03.2018 11:01
Nukuin autuaasti aivan Surusateen kyljen vieressä. Tunsin myös Kuurapennun pikkuruisen ruumiin omaani vasten. Yhtäkkiä tunsin, kuinka toisella puolellani ei tuntunutkaan enää Kuurapennun tuhisevaa turkkia. Värähdin hieman unissani, mutta en antanut kylmyyden häiritä uniani. Mutta sitten kuulin aivan pienen rapinan, kun Surusade käänsi kylkeään. Se oli viimeinen pisara saamaan minut hereille kevyestä unestani. Avasin suuni isoon haukotukseen, ja venytin itseni niin pitkäksi kuin mahdollista. Räpyttelin unihiekkaa pois silmistäni, kun huomasin Kuurapennun istuvan yksin pentutarhan suulla.
*Kerrankin tuo on jalkeilla ennen minua*, ajattelin hymyssä suin, sillä minä olin yleensä aina ensiksi hereillä patistamassa kollia ylös.
*Ehkä hän kaipaa seuraa*, ajatus käväisi mielessäni. Lähdin tassuttelemaan kohti pentutarhan suuta hymyssä suin.
*Toivottavasti kaikki muutkin klaanikissat ovat yhtä mukavia kuin Kuurapentu*, mietin. Kuurapentu keksi aina parhaat leikit. Suuni kääntyi hymyyn, kun muistelin kaikkia hetkiä Kuurapennun kanssa.
*Hän on tosi mukava. Toivottavasti ystävyytemme kestä soturi-iälläkin*, ajattelin. Kävelin Kuurapennun vierelle ja istahdin häntä etukäpälien päälle asetettuna.
"Sinäkö heräsit ennen minua? Kuinka se on mahdollista?" kehräsin kollille hyväntuulisena. Naurahdin hieman.
"Aurinko herätti", Kuurapentu maukaisi selvästikin huvittuneena. Asetuin lähelle ystävääni, ja katselimme hetken aikaa kuinka hiutaleet putoilivat hiljalleen mahaan.
*Surusade sanoi, että yleensä tähän aikaan on jo lämmintä*, pohdiskelin ja värähdin hieman.
*Toivottavasti tuo mystinen valkoinen aine sulaisi pian.*
"No, mitäs tänään tekisimme?" Kuurapentu kysyi rikkoen hiljaisuuden. Hetken olin aivan hiljaa pohtien, mitä voisimme tehdä, mutta sitten sain idean.
"Kysyttäisiinkö, jos Surusade voisi opettaa meille taisteluliikkeitä?" ehdotin, sillä halusin saada lisää selville, mitä oppilaat oikein tekivät.
"Joo, hyvä idea!" Kuurapentu innostui, ja lähdimme kipittämään kohti pentutarhaa. Surusade oli näköjään vielä unessa.
"Herätetäänkö hänet, vai odotetaanko kunnes hän herää itse?" kysyin kallistaen hieman päätäni.
//Kuura? Sori lyhyt x3
Kuurapentu 30.03.2018 12:08
Hetken hiljaisuuden jälkeen vaahterapentu vastasi:
"Kysyttäissinkö, voisiko Surusade opettaa meille taisteluliikkeitä?"
"Joo, hyvä idea!", innostuin, ja lähdimme vikkelästi takaisin pentutarhaa. Mutta kun pääsimme pentutarhaan, huomasimme, että Surusade oli vielä unessa.
"Herätetäänkö hänet, vai odotetaanko, että hän herää itse?" Vaahterapentu kysyi.
Hetken pohdinnan jälkeen vastasin.
"Odotetaan vielä. Hän saattaa hermostua meille, jos herätämme hänet", sanoin.
"Hyvä on", Vaahterapentu vastasi hieman vastahakoisesti. Hän ei selkeästikään pitänyt odottamisesta. Kävin makuulle odottamaan. Mutta vaikka aika kului, Surusade ei herännyt, ja Vaahterapentu alkoi käydä kärsimättömäksi.
"En jaksa enää odottaa. Herätetään hänet", hän sanoi kärsimättömänä.
Huokaisin ja sanoin:
"Hyvä on. Mutta hän saattaa suuttua meille."
Astelin Surusateen viereen ja töytäisin häntä kuonollani.
"Herää, Surusade!" sanoin melko kovaan ääneen.
Surusade vääntyili unisesti ja nousi sitten ylös.
"Miksi herätitte minut?" hän kysyi kiukkuisesti.
"Haluaisimme oppia sinulta taisteluliikkeitä", sanoin.
"Voisitko opettaa niitä?" Vaahterapentukin aneli.
//Vaahtera?
Vaahterapentu 30.03.2018 12:36
Kuurapentu näytti pohtivan ja punnitsevan eri vaihtoehtoja. Minä olin kärsimätön, ja tiesin että jos minulta kysyttäisiin, vastaisin herätettäisiin. Lopulta Kuurapentu avasi suunsa.
"Odotetaan vielä. Hän saattaa hermostua meille, jos herätämme hänet", kolli maukui.
*Hän on ehkä viisaampi tässä asiassa, mutta minä en silti haluaisi odottaa*, ajattelin kärsimättömänä.
"Hyvä on", vastasin hänelle sellaisella äänensävyllä, että hän varmasti kuulisi vastenmielisyyteni. Kuurapentu paneutui vuoteelleen makaamaan ja odottamaan kärsivällisesti, mutta tällä kertaa minä en seurannut hänen esimerkkiään. Sen sijaan keskityin ponnekkaasti nuolemaan tassussani olevaa sammalhippusta pois. Mutta kun aika vain kului ja kului, eikä Surusade millään herännyt, aloin käydä kärsimättömäksi. Aloin kiertää pientä kehää, kunnes en enää jaksanut tehdä sitäkään.
*Miten Kuurapentu voi olla noin rauhallinen?* pohdin. Minusta odottaminen tuntui sietämättömältä.
*Mutta kaikkihan ovat erilaisia*, tajusin. Lopulta minulta vain yksinkertaisesti meni hermot kehän kiertämiseen.
"En jaksa enää odottaa. Herätetään hänet", nau'uin kärsimättömästi ja rukoilin mielessäni, että Kuurapentu suostuisi. Kura pentu huokaisi kuuluvasti, mutta vastasi kuitenkin myöntävästi.
"Hyvä on. Mutta hän saattaa suuttua meille", vihreäsilmäinen kolli totesi ja kääntyi katsomaan minua. Sitten hän asteli Surusateen viereen ja töytäisi tätä kuonollaan.
"Herää, Surusade!" Kuurapentu sanoi melko kovaan ääneen.
*Onneksi minulla on auttava ystävä*, ajattelin onnessani, mutta tajusin sitten mennä auttamaan Kuurapentua. Surusade vääntyili unisesti ja nousi hiljalleen ylös.
"Miksi herätitte minut", naaras kysyi kiukkuisella äänensävyllä.
"Haluaisimme oppia sinulta taisteluliikkeitä", Kuurapentu vastasi ennen kuin ehdin edes avata suutani.
"Voisitko opettaa niitä?" anelin Surusateelta katsoen tätä pyytävästi. Surusade huokaisi kuuluvasti, mutta erotin tämän äänessä myös huvittuneisuutta.
"Menisitte kerjäämään joltain soturilta tai oppilaalta. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi taistelin", Surusade maukaisi. Katsoin Kuurapentua, ja huomasin tämän katsovan minua.
"Soturit on niin kiireisiä", vinkaisin katsoen Surusadetta anovasti.
"Vai pitäisikö meidän katsoa, olisiko joku sotureista halukas opettamaan meille taisteluliikkeitä?" kysyin Kuurapennulta kääntäen katseeni taas tämän vihreisiin silmiin.
//Kuura?
Kuurapentu 30.03.2018 15:26
Surusade huokaisi, mutta hänen äänensä oli myös hieman huvittunut.
"Menisitte kerjäämään joltain soturilta tai oppilaalta. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi taistelin", Surusade maukui. Katsoin Vaahterapentua silmiin hetken ajan.
"Soturit ovat niin kiireisiä", hän vinkaisi Surusateelle.
"Vai pitäisikö meidän katsoa, olisiko joku sotureista halukas opettamaan meille taisteluliikkeitä?", hän kysyi kääntäen katseensa minuun.
Pohdin asiaa:
*Surusateella sattaisi olla aikaa, mutta hän ei ole taistellut vähään aikaan, ja minä ainakin haluaisin hyvää opetusta kokeneelta soturilta. Toisaalta soturit ja oppilaat ovat kiireisiä, eikä heillä välttämättä ole aikaa opettaa meitä.*
Kävelin kehää, ja pohdin, olisiko ketään muuta, joka saattaisi opettaa meitä. Hetken kuluttua oivalsin:
*Klaaninvanhimmat! He ovat olleet klaanissa pisimpään, ja halutessaan voisivat kertoa meille tarinoita, ja kertoa hyökkäys- ja puolustustaaktiikoitaan.*
"Mitä jos kysyisimme klaaninvanhimmilta, suostuisivatko he kertomaan meille taistelutarinoistaan ja -taktiikoistaan?", ehdotin Vaahterapennulle.
Hän punnitsi asiaa mielessään. Hetken kuluttua hän vastasi:
"Voisihan sitä yrittää.
"Hyvä! Mennään kysymään heiltä!" vastasin innostuneena siitä, että ideani kelpasi. Poistuimme pentutarhasta ja kipitimme kohti klaaninvanhimpien pesää.
"Toivottavasti he eivät enää nuku", sanoin hieman hengästyneenä Vaahterapennulle.
"On jo melkein aurinkohuipun hetki, eli eivät varmaankaan", hän puuskutti. Istahdimme klaaninvanhimpien pesän edustalle. Se oli halkeama kalliossa, niin kuin muutkin pesät.
"Naaraat ensin", mau'uin hänelle osoittaen luolan suuta.
"Jänistätkö?", hän kysyi minulta kiusoittelevasti.
"En tietenkään!", sanoin hieman turhautuneena, ettei hän piitannut kohteliaasta eleestäni. Astelin sisään luolaan, ja odotin, että Vaahterapentu seuraisi perässä. Sitten lähdimme astelemaan lähemmäs klaaninvanhimpia.
//Vaahtera?
Vaahterapentu 07.03.2018 15:03
Painauduin lähemmäksi Surusadetta vasten etsien maitoa. Minulla oli kylmä ja tunsin oloni surkeaksi ja pieneksi. Pentutarhaan pääsi vähän väliä hieman lunta, tuota mystistä valkoista ja märkää ainetta. Kuulin kun Selene ja Surusade puhelivat keskenään. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut heidän juttunsa. Hoipuin vaivalloisesti pentutarhan suuaukolle ja nuuhkaisin ilmaa. Ilmassa tuoksui vahva kissanhaju.
*Wau! Onko koko maailma tosiaan näin iso?*, pohdiskelin.
*Pentutarhakin tuntui aluksi niin suurelta!* Olin tutkinut pentutarhaa jo kyllästymiseen asti, sillä se tuntui niin isolta ja minulla vielä vaikea kävellä.
*Liikkumistyyliäni voisi sanoa jopa ryömimiseksi*, ajattelin hieman nolona, sillä Maya ja Bellatrix osasivat jo kävellä varsin hyvin. Yhtäkkiä tunsin miten minut kiskaistiin hellästi takaisin sisälle. Yritin takertua johonkin kynsilläni, mutta haperoivat tassuni tavoittivat vain pelkkää lunta.
"Tiedät kyllä, ettet saisi vielä poistua pentutarhasta. Olet tuskin vielä saanut silmiäsi kunnolla auki", Surusade sanoi ankarasti. Katsoin tassuihini ja yritin vaikuttaa rohkealta.
"Joo joo minä tiedän kyllä. Halusin vain nähdä miltä maailma näyttää!" intin vastaan, mutta turhaan. Tiesin Surusateen olevan hellä, mutta jämäkkä.
"Voi pieni, et kai sinä kuvitellut leirin olevan koko maailma?", utuisen harmaa naaras kysyi ihmetellen.
"Eikö se sitten ole?" minä vinkaisin hämmentyneenä. Olin todellakin luullut leirin olevan koko maailma, mutta kun sitä ajattelee, niin eihän se käy järkeen.
*Miten kissojen leirissä voisi muka olla kaksijalkoja?*, hoksasin. Vasta nyt muistin kuinka Surusade oli kertonut niistä minulle. Ne olivat isoja otuksia, joiden luona päivytsoturit viettivät yönsä. En juurikaan tiennyt päivytsotureista mitään, vain sen että he asuivat osan ajastaan kaksijalkalassa, joka sijaitsi rotkon huipulla. Olin täysin unohtanut muut paikat, ja tunsin kuinka turkkiani kuumotti. Surusade keskeytti pohdintani ja rupesi kertomaan kuinka suuri maailma loppujen lopuksi oli.
"Taivasklaanilla on iso reviiri, paljon isompi kuin tämä leiri. Lisäksi täällä on jättimäinen kaksijalkala. Sitten jossain kaukana, ovat muiden neljän klaanin reviirit, mutta me emme kovin usein puhu heistä. Taivasklaani on vahva ja itsenäinen. Se ei tarvitse muita klaaneja", Surusade selitti.
Surusade jatkoi selittämistä, mutta en enää kuullut muuta kuin epämääräistä muminaa, sillä olin vaipumassa uneen. Nukahdin täysin, ja näin unia isoista reviireistä.
//Sori, tönkkö ja lyhyt. Voisko muu pentutarha mahollisesti ottaa tän johonki tarinaan mukaan? Mua saa hitata.
Vaahterapentu 20.03.2018 19:30
Hölkkäsin ympäri pentutarhaa tekemistä vailla. Pentutarhassa tuntui yllättävän tilavalta Selenen, Mayan ja Bellatrixin lähdettyä. Bellatrix ja Maya olivat saaneet oppilasnimensä Saratassu ja Unisiipi. Ainakin pentutarhassa oli nyt tilaa vaeltaa ympäriinsä. Olin pimittänyt Surusateelta kaiken mahdollisen irti lähtevän tiedon, ja tiesin paljon enemmän soturilaista sekä saalistus- ja taistelutekniikoista. Tassujani syyhytti lähteä jonnekin kauas pentutarhalta katsomaan oliko puihin kiipeileminen ja loikkiminen niin ihanaa kuin Surusade oli kuvaillut. Huokaisin, sillä tiesin että minun olisi odotettava vielä monta, tylsää kuuta ennen kuin pääsisin oppilaaksi ja saisin oman mestarin. Tuuppasin tielleni tulleen sammalpallon syrjään ja annoin ajatuksieni viedä minut kauas todellisuudesta. Yritin kuvitella, millaisen mestarin itselleni haluaisin, sitten kun se aika koittaisi.
*Varmaan taitavan kuten Maya.. Ei kun Saratassu!* Olin melkein unohtanut, että Maya ja Bellatrix olivat saaneet oppilasnimensä Saratassu ja Unitassu. Jatkoin mietteitäni, ettei Surusade vain ehtisi keskeyttää puuhiani.
*Haluaisin mestarini olevan myös kärsivällinen, mutta tiukka. Aivan kuten Surusade*, pohdiskelin kaukana todellisuudesta. Yhtäkkiä tunsin, kuinka äkillinen tuulenpuuska oli kaataa minut kumoon. Tarrauduin kynsilläni sammaliin, tai ainakin yritin tarrautua, mutta pikkuiset kynteni tavoittivat tyhjää. Katsoin äkkiä tassujani. Siinä ei ollut sammalia, vaan puhdasta kalliota! Vilkaisin ylös päin, ja suuni loksahti auki hämmästyksestä. Olin vahingossa vaellellut pentutarhan ulkopuolelle! Olin aikeissa kääntyä ympäri, ja palata aivan takanani olevan pentutarhan suojiin, mutta uteliaisuuteni esti minua. Pakotin tassuni kääntymään pentutarhalta pois päin, ja kipitin varovasti hieman etten päin. Olin juuri aikeissa alkaa kiivetä pientä kallionnyppylää alas, kun omatuntoani soimasi.
*Surusade huolestuu aika lailla, kun huomaa minun kadonneen*, tajusin. Mieleni teki kuitenkin vielä tutkia paikkoja, mutta tiesin etten voinut. Vetäisin vielä keuhkoni täyteen ilmaa, ja pakotin pienet tassuni kääntymään takaisin päin. Yritin mennä pentutarhaan varovasti, etten herättäisi torkkuvaa Surusadetta, joka oli näemmä torkahtanut minua vahtiessaan. Mutta tietenkin kaaduin rähmälleni juuri pentutarhan suuaukon edessä. Surusateen pää ponnahti äkkiä pystyyn, mutta hän huokaisi helpotuksesta nähtyään minut rähmälläni maassa.
"Minä jo pelästyin, että se olisi ollut leiriin hyökkäävä kettu!" Surusade sanoi pientä huvittuneisuutta äänessään.
"Piditkö muuten seikkailustasi pentutarhan ulkopuolella?" tämä jatkoi. Henkäisin hämmästyksestä. Luulin, että hän ei ollut huomannut lähtöäni.
"Tiedätkö sinä siitä?" kysyin vältellen hänen katsettaan.
"Totta kai. Et sinä minun ohitseni huomaamatta pääse. Ja pakkohan sinun on joskus oppia selviämään pentutarhan ulkopuolella", Surusade naurahti.
*Mitä? Eikö nuhdesaarnaa?* ihmettelin ällistyneenä. Yleensä sain aina nuhdesaarnan jos edes yritin pentutarhasta poistumista.
*No, käy tämä näinkin*, totesin itselleni. Ääneen sanoin:
"Haluaisin nyt ajatella hieman asioita. Jättäisitkö minut hetkeksi rauhaan?"
Yritin kuulostaa täysikasvuiselta kissalta, mutta pyynnöstäni tuli vain pieni vinkaisu.
"Totta kai pienokainen", Surusade sanoi pilke silmäkulmassa. Kiitin tuskin näkyvällä nyökkäyksellä, ja asetuin istumaan vähän matkan päähän. Aloin nuolemaan tassuani johon oli tarttunut sammalhippu. Se selkeytti ajatuksenjuoksuani.
*Mihin jäinkään? Ai niin! Pohdin äsken millaisen mestarin haluan. Mutta nyt voisin miettiä minkä soturinimen tai millaisen kumppanin haluaisin*, pohdiskelin syventyneenä mietteisiini.
*Taitaa muuten olla totta, että pohdiskelen liikaa, niin kuin Surusade väittää*, tajusin hieman huvittuneena.
//Joku? Sori tönkköys xd
Kuurapentu 29.03.2018 07:21
Hetken ajan mieleni valtasi järkytys. Sitten poskelleni valui lämmin kyynel.
"Sehän on kamalaa", vastasin ääni väristen.
"Niin onkin", Säihkeyö vastasi.
"Mutta älä huoli, hän on nyt Tähtiklaanin luona."
Vaivuin ajatuksiini pohtimaan.
*Mitä kuolema on? Mitä sen jälkeen tapahtuu? Millaista Tähtiklaanissa on? Minne päätyy, jos ei uskokaan Tähtiklaaniin?*
Kysymyksiä tuntui olevan paljon enemmän kuin vastauksia. Sitten mieleeni juolahti hirveä ajatus;
*Entä jos minäkin kuolen?*
Karistin ajatuksen mielestäni.
*Ei, en minä kuole. Surusade pitää minusta hyvää huolta. Soturit suojelevat leiriä. Minä, Vaahterapentu ja kaikki muutkin ovat turvassa.
Havahduin Surusateen kutsuun;
"Kuurapentu! Tulehan jo sieltä, aika käydä nukkumaan. Vaahterapentu tuli jo aikoja sitten."
"Tullaan", vastasin ja lähdin kipittämään kohti pentutarhaa. Suurin osa kissoista olivat jo menneet pesiinsä, ja Vaahterapentukin makasi jo omalla vuoteellaan.
*Taas se on näin aikaisin nukkumassa*, ajattelin, mutta tajusin, kuinka väsynyt olin. Astelin vuoteelleni, etsin hyvän asennon ja painoin silmäni kiinni. Hetken päästä väsymys voitti, ja vaivuin sikeään uneen.
"Herää jo!" kuulin Vaahterapennun sanovan.
"Nyt jo? En jaksa nousta vielä", mutisin unisena.
Siitten tunsin hampaat hännässäni, kun Vaahterapentu kiskoi minut pediltäni.
"Mennään leikkimään" hän kutsui.
"Hyvä on" vastasin, ja lähdin kulkemaan verkkaisesti ulos pentutarhasta.
//Vaahtera? Sori jos tönkkö, mun eka
Vaahterapentu 29.03.2018 13:18
Makasin sammalvuoteellani juuri uneen vaipumaisillani. Olin innostunut, sillä pentutarhassa oli nyt uusi pentu, Kuurapentu. Aika oli käynyt hieman tylsäksi pelkän Surusateen seurassa. Ja hyvää oli myös se, että Kuurapennun saavuttua Surusade oli antanut minun ja Kuurapennun lähteä tutkimaan leiriä. Tosin klaanissa oli tapahtunut myös surullisia asioita. Pakkastassu oli kuollut kun jäälohkare oli tippunut hänen päälleen.
*Onneksi olin silloin unessa! En olisi kestänyt sen näkemistä!* ajattelin ja värähdin hieman. Yhtäkkiä oloni tuntui kumman kylmältä. Painauduin vielä enemmän hoitajaani vasten hakien lämpöä ja kierähdin vatsalleni. Juuri kun olin nukahtamassa suloiseen uneen, Surusateen ääni kiiri korvaani, ja säpsähdin hieman vetäytyen nopeasti Surusateen hännän suojaan.
"Kuurapentu! Tulehan jo sieltä, on aika käydä nukkumaan. Vaahterapentu tuli jo aikoja sitten", Surusade sanoi selvästikin Kuurapennulle, joka kääntyi pentutarhaa kohti.
"Tullaan!" kuulin Kuurapennun vastaavan, ja hetken päästä hän tulikin jo sisälle pentutarhaan. <kuurapentu meni suoraan vuoteeseensa ja etsi hetken mukavaa asentoa, ennen kuin hänen silmänsä painuivat kiinni ja hän vaipui unten maille. Minäkin painoin silmäni kiinni, mutta kesti hetken ennen kuin sain unta. Onneksi Kuurapennun hentoinen vaivutti minut helposti uneen.
Heräsin vuoteeltani Surusateen ja Kuurapennun viereltä. Surusade nukkui vielä mumisten jotain unissaan. Räpytin silmiäni pari kertaa saadakseni itseni kunnolla hereille. Sitten katseeni kääntyi Surusateesta Kuurapentuun, joka tuhisi suloisesti unissaan.
*Hän vaikuttaa mukavalta kissalta. Saisinkohan hänestä hyvän ystävän*, tuumin. Yhtäkkiä pentutarhaan tunkeutui auringonsäde. Se näytti upealta hentoisessa usvassa, jota oli joskus lehtikadon aikaan ennen auringonnousua. Kipitin äkkiä ulos pentutarhasta, ja aivan kuten olin arvannutkin, aurinko oli juuri aloittamassa päivittäistä kierrostaan. Auringonnousu näytti suorastaan satumaiselta. Pienet purppuraiset pilvet väistyivät mahtavan auringon tieltä, tehden sille tilaa. Taivas heijasti monta sateenkaaren väriä, ja kaukana taivaanrannassa oli paljon usvaa. Kaikki näytti käsittämättömän lumoavalta, mutta tiesin Surusateen kertomista tarinoista, että paras oli vielä edessä.
*Kuurapennunkin pitää nähdä tämä!* tajusin yhtäkkiä, ja kipitin takaisin pentutarhaan minkä jaloistani pääsin.
"Herää jo!" huusin Kuurapennun korvaan hengästyneenä ja kiihkoissani. Mieleni teki ravistella hänet väkisin hereille, mutta jos olisin liian kovakourainen, saisin Surusateelta isot nuhteet.
"Nyt jo? En jaksa nousta vielä", kuulin Kuurapennun mumisevan unisena räpytellen unihiekkaa silmistään. Kimmastuin hieman.
*Eikö tuota saa kunnolla hereille?* mietin. Pohdiskelin hetken aikaa kuumeisesti, mitä voisin tehdä. Sitten sain ajatuksen. Ei sen väliä, vaikka Surusade toruisikin minua jälkeen päin. Kyllä Kuurapentukin varmaan antaisi anteeksi saatuaan nähdä auringonnousun. Tartuin päättäväisesti pentua hännästä, ja raahasin hänet vuoteeltaan.
"Mennään leikkimään!", kutsuin häntä suostuttelevimmallani äänelläni, sillä halusin näyttää auringonnousun hänelle yllätyksenä.
"Hyvä on", Kuurapentu vastasi puolikkaisella murahduksella, ja lähdimme kulkemaan verkkaisesti kohti pentutarhan suuta. Mielessäni pyöri monta ajatusta siitä, miten Kuurapentu reagoisi yllätykseen. Tietääkseni tämä oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa nähdä auringonnousu, kuten minullakin oli vain muutama hetki aiemmin.
//Kuura?
Kuurapentu 29.03.2018 17:46
Kuljimme pois pentutarhasta Vaahterapennun kanssa.
"Tahdon näyttää sinulle jotain", hän sanoi.
"Mitä se on?" utelin.
"Kohta näät", hän vastasi leikkisästi ja lähti kipittämään kohti pentutarhan poistumisaukkoa. Lähdin seuraamaan häntä niin nopeasti kuin pystyin. Kun pääsin ulos, suuni aukeni hämmästyksestä. Aurinko oli juuri nousemaisillaan, ja taivas hohti satumaisena lukuisissa väreissä.
"Se on upea", sanoin silmät pyöreinä.
"Niin onkin", Vaahterapentu sanoi. Hänkin istahti katselemaan näkyä. Hetken kuluttua kysyin;
"Mitä tekisimme seuraavaksi?"
"Tutkittaisiinko leiriä?", hän ehdotti.
"Tutkitaan vaan", vastasin ja lähdimme kulkemaan kohti koloa kalliossa.
"Tuo on sotureiden pesä", Vaahterapentu sanoi sellaisella äänensävyllä, joka saattaisi kuulua oppilastaan opettavalle mestarille.
"Vai tuli sinusta minun mestarini", sanoin hänelle kiusoittelevasti, ja heilautin häntääni leikkisästi.
"Jos niin haluat", hän vastasi leikkiin ja aloimme painimaan. Hetken kuluttua jatkoimme matkaamme kohti parantajan pesää. Tutkimme leiriä koko päivän. Vasta, kun aurinko alkoi laskea, Vaahterapentu sanoi:
"Minua väsyttää. Mennään nukkumaan."
"Hyvä on", sanoin, ja haukottelin.
Käännyimme takaisin kohti pentutarhaa.
"En malta odottaa, että minut nimitetään oppilaaksi", hän sanoi haaveillen.
"En minäkään", sanoin. "Meistä tulee varmasti hyviä sotureita."
"Niin tulee", Vaahterapentu sanoi, ja röyhisti rintaansa. Käperryin sammalvuoreelle pohdiskelemaan, ja huomasin, että hän teki saman.
*Hän on mukava*, pohdin.
*Meistä voi tulla vielä hyviä ystäviä.*
//Vaahtera?
Vaahterapentu 29.03.2018 22:12
"Se on upea", Kuuratassu sanoi silmät pyöreänä nähdessään auringon nousevan taivaanrannassa.
"Niin onkin", vastasin Kuurapennulle ja henkäisin ihastuksesta. Istahdin aivan Kuurapennun viereen katsomaan uskomatonta näkyä. Tunsin, kuinka ilo ja vapaus virtasivat sisimpääni. Oli tosiaan totta, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo! Vähään aikaan emme puhuneet mitään, tuijotimme vain taivasta lumoutuneena näkemästämme. Pilvet väistyivät auringon tieltä, ja taivas muuttui koko ajan eriväriseksi hohtaen purppuraa, punaista ja sinistä. Ainoa harmi oli vain, ettei auringonnousu kestänyt kovin kauan. Ei mennyt aikaakaan, kun aurinko oli jo korkealla taivaalla tuomassa valoa tulevaan päivään, ja satumainen taivas haikea muisto vain. Kun olin varmistunut siitä, että auringonnousu oli ohi, aioin miettiä mitä sanoisin seuraavaksi vieressäni istuvalle toverilleni. Juuri kun olin aikeissa ehdottaa leirin tutkimista, Kuurapentu avasi suunsa.
"Mitä tekisimme seuraavaksi?", hän naukaisi katsoen minuun suurilla, vihreillä silmillään.
"Tutkittaisiinko leiriä?" kysyin kollilta ja kiedoin pikkuisen häntäni tassujeni päälle yrittäen näyttää vanhemmalta mitä olin.
"Tutkitaan vaan", hän maukaisi ja lähdimme kipittämään kohti erästä koloa kalliossa.
*Toivottavasti Surusade ei huolestu meistä, vaikka tuskinpahan hän huolestuu, kun kerta antoi meille luvan kuljeskella leirissä*, vakuuttelin itselleni. Kun saavuimme aivan kolon kohdalle, tunnistin sen melkein heti soturien pesäksi, sillä Olkipuro nukkui siellä. Olkipuro oli vieraillut pari kertaa pentutarhassa, sillä hän oli Unitassun sekä Saratassun isä. Tosin Kuurapentu ei mahdollisesti tiennyt tämän olevan soturien pesä, joten pakkohan minun olisi tälle se kertoa.
"Tuo on sotureiden pesä", nau'uin leikkisällä, ankaraa mestaria imitoivalla äänellä.
"Vai tuli sinusta minun mestarini?" Kuurapentu kehräsi leikkisästi yhtyen heti mukaan leikkiin. Näin kuinka toverini heilautti minulle häntäänsä ja nauru melkein ryöppysi sisältäni.
"Jos niin haluat" mau'uin, ja sain juuri ja juuri pidätettyä naurun, joka pian ottaisi minussa vallan.
*Elämä on hirveän paljon hauskempaa Kuurapennun kanssa!* ajattelin ja samalla valmistauduin leikkitappeluun, jonka tiesin olevan edessä. Kuurapentu loikkasi päälleni, ja aloimme painia leikkisästi. Kun sain viimein ravisteltua Kuurapennun irti itsestäni, jatkoimme matkaa verkkaisesti kohti parantajan pesää. Ainakin minä halusin ripeästi pois sotureiden pesältä, sillä olimme painiessamme varmaan herättäneet melkein puolet pesässä nukkuvista sotureista, enkä haluaisi vastata teoistamme sotureille. Kun saavuimme melkein parantajan pesälle asti, tulvahti nenääni heti vahva yrtintuoksu. Nyrpistin äkisti nenääni, ja huomasin vieressäni seisovan Kuurapennun tekevän samoin.
"Tosi vahva yrtinhaju. Miten parantajat voivat nukkua tässä löyhkässä?" kuiskasin vieressäni olevan kollin korvaan mahdollisimman hiljaa, sillä halusin tällä kertaa antaa edes jollekin nukkumisrauhan.
"Niinpä", Kuurapentu vastasi minulle. Heilautin häntääni merkiksi seurata, ja kipitimme pesältä toiselle nuuskien jokaisen kivenkolon ja kannon.
//Kuura tai joku? Sori ku en kirjottanu tota Kuuran tarinan loppua ku aattelin että haluun kirjottaa Vaahteralla vielä kuunpisaran ajassa päivästä vähä yksityiskohtaisemmin. (Btw sun kans on tosi kiva kirjottaa Kharon :D)
Kuurapentu 30.03.2018 07:00
Heräsin, kun auringonvalo tulvi sisään pensasaidan aukoista. Pentutarha täyttyi kirkkaalla valolla. Nousin vuoteestani ja venyttelin jäseniäni hetken ajan. Surusade ja Vaahterapentu eivät olleet vielä heränneet.
*Heräsin ennen heitä?*, hämmästelin.
Jalkani pakottivat minut liikkeelle. Lähdin kulkemaan ulos pentutarhasta.
*No joo, Surusade saattaa ehkä suuttua, kun lähdin ulos näin aikaisin, mutta haluan nyt hetken rauhan.* ajattelin.
Istahdin hangelle. Vaikka se oli kylmä, en hätkähtänyt sitä pitkän turkkini ansiosta. Jäin katselemaan, kun lumihiutaleet leijailivat alas maahan hiljalleen.
*Vaikka lehtikadon aikana on kylmää, ja riistasta saattaa olla pulaa, minun on myönnettävä, että silloin on kaunista* ajattelin lumoutuneena luonnon kauneudesta. Kohta kuulin askeleet takanani. Vaahterapentu lähestyi minua hymyssä suin. Hän istahti vierelleni.
"Sinä heräsit ennen minua? Kuinka se on mahdollista?", hän kehräsi hyväntuulisena.
"Aurinko herätti", vastasin huvittuneena.
Katselimme yhdessä kun hiutaleet leijailivat maahan. Aurinko oli jo noussut, ja taivas hohti kirkkaansinisenä.
"No, mitäs tänään tekisimme?", kysyin.
//Vaahtera? Sori ku nää tarinat on aika lyhyitä.. sunki kanssa on kiva kirjottaa Rita :)