Kirjoittaja: Nagini
Nimet: Kirvapentu, Kirvatassu, Kirvamiete
Sukupuoli: Kolli
Klaani: Tuuliklaani -> Pimeyden metsä
Luotu: 13.02.2017
Koulutetut oppilaat: Olkipuro
Entinen mestari: Liskoloikka
Kokemuspisteet: 326
Ulkonäkö: Kirvamiete on ruumiinrakeenteeltaan todella hoikka ja hontelo, aivan kuten tuuliklaanilaiset yleensäkin. Hänen lantionsa on hyvin ohut ja kylkiluut näkyvät turkin alta. Niiden näkyvyyttä edistää entisestään kollin äärimmäisen ohut turkki. Turkki on laadultaan sileää, lyhyttä ja ihonmyötäistä. Se on väriltään harmaa, mutta monia muita sävyjä esiintyy myös. Ruskea, vaaleanharmaa ja tummanharmaa ovat värit jotka huomaa ensisilmäyksellä, mutta jos katsoo tarkemmin, erottaa paljon enemmän eri harmaan sävyjä ja myös ruskean, valkoisen ja mustan sekoituksia. Häntä on erikoisen lyhyt. Pitkät ja ohuet jalat korostavat kollin lyhyttä häntää ja tuovat hänen honteluuttaan entistäkin enemmän esille. Kirvamietteen tassut ovat pienet, varpaat tummat ja niiden päissä olevat kynnet pitkät, terävät ja väriltään kellertävät. Kollin rinta on selvästi tummempi kuin muu keho, mutta vatsaa kohden turkin väri vaalenee. Rinnassa kulkee rusehtavia viiruja, jotka erottuvat melko selkeästi. Kirvamietteen kasvot ovat pyöreät, ja pieni nenä on keskellä kasvoja. Se on musta ja siinä erottuu valkoisia pilkkuja, jotka leviävät muuallekin kasvoihin. Kasvot ovat tummanharmaat ja valkoiset pilkut korostavat tummaa sävyä. Korvat ovat todella leveät ja lyhyet. Nekin ovat väriltään tummanharmaat. Silmät ovat suuret ja pyöreät, väriltään vaaleansiniset. Silmien laidoilla on tummempaa sinistä ja aivan pupillin ympärillä erottuu vaaleita pilkkuja.
Luonne: Kirvamiete on hyvin itserakas kissa, jos niin voisi sanoa. Hän pitää itseään ylempiarvoisensa kuin muita, ja tuntee olevansa hyvin suosittu. Jos kollia ei valita johonkin tärkeään tehtävään esimerkiksi kokoontumiseen, Kirvamiete pitää hirveää valitusta koko päivän. Hän uskoo omiin kykyihinsä ja näkee vain itsensä täydellisenä. Kolli ei osaa ajatella kuin itseään. Hänelle on hieman vaikeaa mm. saalistaa ensin klaanille ja syödä vasta sitten itse, sillä hän kuvittelee olevansa kaikkein ylimässä arvossa oleva kissa klaanissa. Vaikka Kirvamiete onkin itserakas, hän turvautuu silti klaaniin eikä pystyisi ikinä elämään erakkona tai kotikisuna. Kolli halveksuu kotikisuja ja erakkoka, mutta on kuitenkin jossain syvällä sisimmässään hieman kateellinen erakoille, sillä heidän ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Mutta mikäli Kirvamiete olisi erakko, hänellä ei olisi ketään kissaa kenelle hän voisi rehvastella saavutuksillaan tai valittaa turhanpäiväisistä asioista. Kolli nimittäin valittaa melkein jok’ikisestä asiasta kaikille vastaantuleville kissoille. Kirvamiete ei ystävysty helposti, mutta haalii lähelleen kissoja, joita kutsuu ystävikseen saadakseen lisää arvoa muiden silmissä. Hän on hyvin päättäväinen ja tekee asiat yleensä niin, että hän hyötyy itse niistä parhaiten. Kolli on uskollinen vain harvoille, eikä aina edes klaanipäällikölle. Hänen uskollisuutensa tai luottamuksensa saavuttavat vain ne, jotka osaavat antaa Kirvamietteelle hyötyä jostain asiasta. Vaikka kolli onkin melko koppava eikä paljoa kuuntele muita, osaa hän olla myös lempeä tosirakkauden tullen. Silloin hänen päänsä kääntyy ja hän alkaa näkemään asioita eri valossa - aina kaikki ei pyöri vain Kirvamietteen hännän ympärillä. Kun hän rakastuu, sen huomaavat melkein kaikki, sillä kolli ei osaa peittää rakkaudentunteitaan yhtään. Hänestä tulee silloin hieman kömpelö ihastuksensa seurassa ja kolli yrittää kovasti tehdä ihastuksensa olon mukavaksi. Viha ja rakkaus ovatkin ainoat tunteet, jotka Kirvamietteestä näkyvät ulospäin. Ne ovat voimakkaita tunteita ja saavat kollin pään pyörälle. Kirvamietteen usko häälyy jossain Tähtiklaanin ja Pimeyden metsän rajamailla. Hänen uskonsa saa vakaantumaan jokin konkreettinen todiste Tähtiklaanista tai Pimeyden metsästä.
Taidot: Kirvamiete osaa kiihdyttää vauhtinsa silmänräpäyksessä äärimmäisen nopeaksi, mutta kestävyyttä hänellä ei ole. Kolli ei osaa taistella hennon ruumiinrakenteensa takia, mutta saalistus hänen terävine kynsineen sujuu. Hänen pimeänäkönsä on erinomainen ja piiloutuminen kuuluu kollin vahvuuksiin. Korkealle hyppääminen, veden kanssa toimiminen ja hajuaisti eivät kuitenkaan ole Kirvamietteen vahvuuksia.
Epävirallinen kumppani: Helmiloiste, Jokiklaani
Tytär: Aaltomyrsky, Jokiklaani
Muuta: Kirvamietteellä on jäänyt pentuajoista tapa hieroa nenäänsä tassuillaan ja haistella kaikenlaisia kasveja, mitä hän sattuu näkemään. Vaikka hänen hajuaistinsa onkin kehno eikä hän haista kovinkaan hyvin, kolli pitää silti siitä heikosta tuoksusta jonka erottaa kasveista.
Toiveet: Kirvamiete ei vain toivo vaan uskoo olevansa Tuuliklaanissa myöhemmin hyvin korkeassa asemassa, ellei jopa päällikkönä. Hän haluaa opettaa kaiken oppimansa mahdollisimman monelle oppilaalle ja haluaa mestariksi vain jonkun hyvin korkea-arvoisen kissan, jonka opeista hän voisi hyötyä tulevaisuudessa.
Kirvamiete | 08.08.2017
"Routakukka!" yritin huutaa, mutta ääneni oli vain hiljainen kuiskaus. Katselin Routakukan valkeaa turkkia, mutta sitten laskin katseeni. Minä olin paha, minä en ansainnut olla Routakukan kanssa. Näin oli oikein meille molemmille. Suljin silmäni ja pudistelin hitaasti päätäni. Minun teki niin kovin mieli olla Routakukan seurassa, sillä hänen läheisyys rauhoitti minua. Nyt mieleni oli sekaisin, en kyennyt ajattelemaan selkeästi ja tunsin olevani niin kovin yksin.
"Routakukka!" parahdin uudestaan, mutta nyt ääneni kaikui nummilla. Nostin katseeni ja vailla harkintaa lähdin juoksemaan siihen suuntaan, jonne Routakukka oli lähtenyt. Tajusin mustan pilven peittäneen auringon ja ilman pimenneen. En kuitenkaan jaksanut välittää, minun täytyi vain päästä Routakukan luo.
"Routakukka, odota... odota..." puhisin juostessani kohti leiriä, kohti Routakukkaa. Kuulin sydämeni jyskytyksen korvissani ja hengitykseni pihinän. Minun oli pakko päästä Routakukan luo.
Katseeni oli sumea, mutta kun erotin Routakukan hahmon edessäni, katseeni tarkentui.
"Routakukka!" karjaisin. Näin naaraan pysähtyvän ja juoksin hänen vierellensä.
"Routakukka", kuiskasin ja yritin kohdata naaraan katseen. Hän ei kuitenkaan katsonut minua.
"Routakukka, anteeksi", sanoin hiljaa värisevällä äänellä. Pidin pienen tauon ja jatkoin sitten. "Minä haluan olla kanssasi, mutta en voi. Olen paha.
"Minulle on annettu pahan ennustus, minut on valittu siihen. Sain sen muutama kuu sitten. Pimeyden metsän kissalta." Vaistosin Routakukan jännittyneen, mutta en enää voinut lopettaa, kun olin päässyt alkuun.
"Siinä sanottiin, että hyvä on hallinnut metsää liian pitkään ja minun on kunnia päättää se. Ja että minun täytyy kitkeä kaikki Tähtiklaani pois klaanista, jolloin löydämme tien ikuiseen onneen. Mutta jos epäonnistun, kaikki joista välitän ovat tuomittuja tuhoon..." naukaisin. Loppua kohden ääneni vaimeni, enkä olkut varma kuuliko Routakukka viimeistä lausetta.
"Siksi en voi olla kanssasi, en halua, että sinulle sattuu jotain."
// tuli outo mut Routa?
Routakukka | 09.08.2017
"Minulle on annettu pahan ennustus, minut on valittu siihen. Sain sen muutama kuu sitten. Pimeyden metsän kissalta." Pimeyden metsän? Tunsin hieman jännittyväni. Pelkäsin hieman Pimeyden metsää. Kirvamiete jatkoi:
"Siinä sanottiin, että hyvä on hallinnut metsää liian pitkään ja minun on kunnia päättää se. Ja että minun täytyy kitkeä kaikki Tähtiklaani pois klaanisa, jolloin löydämme tien ikuiseen onneen. Mutta jos epäonnistun, kaikki joista välitän ovat tuomittuja tuhoon..." Sain juuri ja juuri selvää Kirvamietteen viimeisistä lausesista. Mutta en ollut varma, kuulinko minä oikein. Siirsin katseeni hieman ujosti Kirvamietteen sinisiin silmiin.
"Siksi en voi olla kanssasi, en halua, että sinulle sattuu jotain", hän kuiskasi. Katsoin hieman tyrmistyneenä rakastamaani kollia. Olin sanomassa jotain, mutta en saanut ääntäni kuuluviin. Siirsin katseeni takaisin tassuihini ja huokaisin äänettömästi.
"Mutta silti välittäisit minusta. Jos tuo ennustus pitää paikkansa, olisin tuomittuna tuhoon silti, jos epäonnistut. Jos siis oikeasti välität minusta..", kuiskasin. Pelkäsin Pimeyden metsää, mutta tekisin ihan mitä vain Kirvamietteen edestä.
//Kirva?
Kirvamiete | 10.08.2017
"Minä..." kähähdin, mutten saanut mitään muuta ulos suustani. Tiesin välittäväni Routakukasta, tiesin, että pidin hänestä, jopa rakastin häntä. Mutta en ollut halunnut myöntää sitä, sillä olin tiennyt, että Routakukalle saattoi käydä huonosti mikäli epäonnistuisin sillä välitin hänestä. Mutta se, etten ollut koskaan sanonut asiaa ääneen, oli tuntunut pitävän Routakukan turvassa. Mutta nyt minusta tuntui siltä kuin Routakukka olisi kuolemanvaarassa minun takiani. Silmiäni kirveli, tunsin kuumien kyyneleiden polttelevan silmäkulmissani. Minusta tuntui niin pahalta. En ollut halunnut tätä, en halunnut Routakukalle sattuvan mitään.
"Anteeksi", kuiskasin ja painoin pääni. Räpyttelin silmistäni kyyneleet pois ja keräsin ajatukseni.
"Ymmärrän, jos et halua olla kanssani nyt kun tiedät mikä minulle on uskottu. Se olisi oikein minulle ja saattaisi pitää sinut turvassa, jos vain kykenisin unohtamaan tunteeni sinua kohtaan", kuiskasin. "En halua, että sinulle sattuu mitään." Sanojeni jälkeen jäin vain seisomaan paikoilleni, tunsin olevani kuin kissan suuhun jäänyt avuton kani, joka tiesi kuolevansa kohta. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä, en tiennyt mitä Routakukka aikoisi sanoa. Hätkähdin, kun naaras naukaisi:
// Routa? cx
Kirvamiete | 09.07.2017
En oikein tiennyt mitä vastata Routakukalle, joten nyökkäsin vain hiljaa. Tiesin, että naaras yritti keksiä jotain juttua, mutta silti välillämme vain leijui hiljaisuus. Olisin itsekin halunnut puhua, mutta mikään ei tuntunut oikein luontevalta. Minusta tuntui kuin muurahaiset olisivat kipittäneet turkkini alla aina, kun olin Routakukan seurassa. En tiennyt tuntuiko valkeasta soturista samalta, enkä tiennyt toivoinko enemmän sitä, että hänestä tuntui samalta vai sitä, että hänestä tuntui eriltä. Jollain tapaa ajatus siitä, että Routakukkakin tuntisi olonsa hieman levottomaksi seurassani sai kylmät väreet juoksemaan selkäpiissäni. Aivan kuin se tarkoittaisi jotain. Vilkasin taivaalle ja olin yhä enemmän tietoinen siitä, että Routakukka vilkaisi jäänsinisillä silmillään minua aika ajoin. Tunsin hänen katseensa turkillani pisteliäänä ja aistin hänen jokaisen liikkeen, jokaisen käpälänaskeleen. Aistini olivat terävämmät kuin milloinkaan. Kun kävelimme hiljaisuuden vallitessa nummien läpi, minusta alko tuntua siltä kuin rintaani olisi työnnetty sammalpallo joka kasvoi koko ajan. Se sai oloni tukalaksi, enkä enää kyennyt vain kävelemään hiljaisuuden vallitessa eteenpäin. Seisahduin äkisti ja jäin seisomaan jäykkänä tuulen tuivertamalle nummiaukealle. Routakukkakin pysähtyi ja katsoi minua hieman epävarmasti. Olin naulinnut silmieni katseen häneen ja naukaisin tökerösti:
"Mikään ei tunnu luontevalta kun olen kanssasi, mutta silti haluan olla lähelläsi." Sydämeni syke kiihtyi kaikuen korvissani ja hukuttaen kaikki muut ulkopuoliset äänet alleen. Vain Routakukan ääni lävisti sydämeni sykkeen, kun naaras naukaisi:
// Routa? :D
Routakukka | 28.07.2017
"Mikään ei tunnu luontevalta kun olen kanssasi, mutta silti haluan olla lähelläsi." Kaikki hiljeni. Katsoin Kirvamietteen sinisiä silmiä sanomattomana. Tätäkö minunkin oli pitänyt yrittää sanoa? Tiesin kyllä, että minulla oli tunteita häntä kohtaan, en vain halunnut myöntää sitä itselleni. Yritin selvitellä ajatuksiani, mutta siitä ei tullut mitään. Mitä minä sanoisin Kirvamietteelle?! Olin avaamassa suutani, mutta sitten en keksinytkään mitään sanottavaa ja suljin suuni. Huokaisin äänettömästi ja mietin, mitä sanoisin. Sitten avasin suuni vastatakseni:
"Minulla on sama juttu. Minulla taitaa olla tunteita sinua kohtaan." Nyt katsoimme toisiamme vain hiljaa, eikä kukaan puhunut mitään. Oli niin hiljaista, tuntui kuin koko nummi olisi hiljennyt. Edes lintujen laulua ei kuulunut.
//Sori ku kesti, en ollu huomannu Kirvan stooria xd Mut Kirva?
Kirvamiete
Hiljaisuus ympärillämme ei ulottunut vain meihin, vaan myös koko muu maailma tuntui olevan hiljaa. Linnut eivät laulaneet, tuuli ei ujeltanut. Tai ainakaan minä en kuullut niitä, eikä Routakukkakaan näyttänyt kuulevan. Tuijotin hänen jäänsinisiä silmiä ja olisin halunnut sanoa jotain, mutta suustani ei tullut ulos kuin pieni ähkäisy. Minun teki niin kovasti mieli mennä lähemmäksi Routakukkaa, mutta en ollut varma oliko Routakukka valmis. Olinko minä valmis.
"Routakukka", kuiskasin naaraan nimen. Hänen nimensä sointui kauniisti kielelläni ja se oli niin kaunis. Tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa ajatellut sitä, miten kaunis nimi oli. Ja miten kaunis Routakukka oli. Aivan kuin äskeinen hyvin lyhyt sananvaihtomme olisi vapauttanut minut pedon kynsistä, sillä vasta nyt mieleeni lipui ajatuksia, jotka ennen olisin työntänyt epäluuloisena pois mielestäni. Katselin Routakukkaa, ajattelin miten kaunis hän on. Miten hän hymyili epävarmasti minulle, miten hän katsoi minua suoraan silmiin. Miten hän välitti minusta.
Ennustus, jonka olin saanut, kaikkosi mielestäni ja tiesin vain haluavani olla Routakukan kanssa. Millään muulla ei ollut väliä. Olin hieman epävarma mitä minun kuuluisi seuraavaksi tehdä, mutta karistin kaiken epävarmuuden mielestäni. Keräsin rohkeuteni ja astuin aivan naaraan lähelle. Hengitin hänen niskaansa ja vedin Routakukan tuttua tuoksua sieraimiini. Olisin halunnut painaa pääni Routakukan lavalle sinä silmänräpäyksenä ja silittää hänen turkkiaan hännällään, mutta minä halusin ensin kysyä.
"Saisinko?" kuiskasin.
// Routa? cx
Routakukka | 29.07.2017
"Saisinko?" Kirvamiete kuiskasi. Nyökkäsin hymyillen hieman epävarmasti. Kirvamiete silitti hännällään turkkiani. Tuntui siltä, kuin jännitys välillämme oli melkein jo lähtenyt. Kurkustani alkoi kohota tyytyväistä kehräystä. Sillä hetkellä tunsin olevani iloisempi, kuin koskaan. Puskin Kirvamietteen lapaa päälläni. Kuulin hänenkin kehräävän hieman. Olin avaamassa suutani, mutta en saanut vieläkään sanottua mitään. Keräsin rohkeuteni ja avasin suuni uudestaan:
"Minä rakastan sinua", kuiskasin ja katsoin hieman epävarmasti Kirvamietettä. Sain sen vihdoin sanottua ja tunsin olevani nyt vapaampi. En kuullut edelleenkään lintujen laulua, tai edes tuulen ujellusta. Tuntui, että koko nummi olisi vaiennut. Odotin Kirvamietteeen vastausta.
//Kirva? :D
Kirvamiete | 01.08.2017
Routakukan sanat levisivät kehooni kihelmöivänä möykkynä. Tajusin tuntevani erityisen hyvin kehoni ja sen millaisessa asennossa olin. En kuitenkaan pystynyt liikkumaan, sillä Routakukan sanat tuntuivat langettaneen minuun jonkinlaisen lukon, enkä pystynyt liikkumaan. En myöskään saanut sanoja ulos suustani.
Kun viimein löysin oman ääneni, erotun Routakukan silmissä kyyneliä.
"Minä... sinä..." kähisin.
"Et sinä voi rakastaa minua", puhahdin. Näin Routakukan aukovan suutaan äänettömästi ja katsovan minua hyvin anovasti.
"Sinä et voi, olen... olen... paha", kuiskasin. Viimeinen sana jäi kaikumaan välillemme ja käänsin pääni pois. Pimeyden metsän ennustus soi korvissani, ja nyt se tuntui mahdottomalta toteuttaa. Nyt, kun panoksena oli Routakukka.
// Routa? Sry mini.. mut Kirva sit kertoo joskus siit ennustuksesta Roudalle
Routakukka | 05.08.2017
"Sinä et voi, olen... olen... paha", Kirvamiete kuiskasi. Katsoin kollia hieman hölmistyneenä, kunnes tämä käänsi katseensa pois päin.
"Mitä sinä höpiset? Et sinä mikään paha ole!" naukaisin toivottomasti. Pitikö Kirvamiete sittenkään minusta? Katsoin toivottomana Kirvamietteen selkää. Yritin pidättää kyyneliäni, mutta silti pari kyyneltä vierähti poskelleni. Kirvamietteen sanat tuntuivat kaikuvan ilmassa. Otin askeleen lähemmäs Kirvamietettä.
"Anteeksi. Luulin, että välillämme oli jotain", mau'uin hiljaa ja käänsin katseeni taivaalle. Tajusin, että mustat pilvet olivat peittäneet auringon. Vilkaisin vielä kerran Kirvamietettä ja lähdin sitten tassuttelemaan kohti leiriä hitaasti. Tunsin olevani niin toivoton. Mitäköhän Ruostetähti ajattee nyt minusta? Antaisiko hän edes minun hankkia kumppania? Nyt oli taas niitä hetkiä, jolloin ajattelin, että minun ei olisi edes pitänyt uudelleen syntyä.
//Kirva?
Jalavatassu | 29.06.2017
Kirvamiete oli vienyt minut metsään. Koukistelin kynsiäni jännityksestä. Mitä tuo kolli aikoi? Edelläni kulkeva soturi pysäytti minut äkisti. Nyhdin ruohoa kynsilläni.
"Voit vetää kyntesi sisään. En ole tappamassa sinua", kolli naurahti kireästi.
"Mitä on tekeillä?" tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn.
"Vastaa ensin tähän kysymykseen: Mitä mieltä olet Tähtiklaanista?" Kirvamiete näytti värisevän inhosta sanan "Tähtiklaani" kohdalla. Mitä minä vastaisin? Rehellisyys kannattaisi kyllä tämän soturin kohdalla.
"Rehellisesti, Tähtiklaani on hiirenaivoisille", päästin sanat ulos.
"Sepä hyvä, sepä hyvä", kolli näytti pohtivan jotain asiaa.
"Lupaatko ettet kerro tästä kenellekkään?" tuo sihahti korvaani. Värisin inhosta.
"Lupaan", vastasin.
"No, sanotaanko nyt että sain viime yönä ennustuksen. Sinähän uskot Pimeyden Metsään eikö niin?" Nyökkäsin lyhyesti.
"Pimeyden Metsä antoi minulle tehtävän. Minun tulee tuhota Tähtiklaani täältä klaanin sisästä käsin. Minun tulee siis käännyttää mahdollisimman moni Pimeyden Metsän puolelle ja sen jälkeen tuhota Tähtiklaaniin uskovat", Kirvamiete selitti.
"Ja sinä ajattelit että minä autan sinua?" kysyin melkein ylimielisesti. Hetken aikaa olin näkevinäni pelon välähdyksen soturin silmissä, mutta sitten sinisten silmien tuttu kylmyys palasi takaisin.
"Tietysti autan. En koskaan unohda mitä Tähtiklaani teki emolleni", viimeisen lauseen sanoin todella hiljaa.
//Kirva? En kai hitannu liikaa? xd
Kirvamiete
"Tietysti autan. En koskaan unohda mitä Tähtiklaani teki emolleni", Jalavatassu kuiskasi. Kulmani kohosivat ja tunsin kylmän naamion asettuvan kasvoilleni, kun kohtasin nuoren oppilaan katseen.
"Minäkään en koskaan unohda miten se ei auttanut minua", sihahdin huulieni lomasta. En toki voinut aivan sanoa, että Tähtiklaani oli kaiken takana, mutta ei ollut ketään muutakaan. Vain Tähtiklaani oli ainoa, jota kykenin jollain tapaa syyttämään, sillä se ei ollut kääntänyt Routakukan päätä.
"Sitten olemme kohtalotoverieita", Jalavatassu naukaisi. Naurahdin kylmästi ja sitten vilkaisin ympärilleni.
"Tästä ei sitten hiiskuta kenellekään", sihahdin, "et kerro kenellekään ja käyttäydyt aivan normaalisti. Ja jos tiedät jonkun, joka uskoo Pimeyden metsään ja joka voisi auttaa meitä, kysy minulta ensin lupa jos haluat hänet joukkoomme. Kootaan hiljaa joukko ja sitten suunnitellaan miten saamme Tähtiklaanin kitkettyä pois klaanistamme." Jalavatassun nenä nyrpistyi, mutta hän nyökäytti kuitenkin päätään. Sitten kumarruin hieman lähemmäs oppilasta ja kuiskasin:
"Emme saa tuottaa pettymystä, sillä seuraukset ovat kamalat." Sitten vetäydyin taaemmas enkä jäänyt odottamaan vastausta. Heilautin häntääni ja lähdin jolkottamaan leiriä kohti. Silmäni olivat sirrissä ja sisuksissani kiehui, sillä tuntui hienolta saada johtaa näin.
*Varokaa vain Tähtiklaani, täältä tullaan.*
// Jalava? Joku? Ja siis jos joku haluu kissansa Kirvan "riveihin", nii sanokaa mulle nii voijaan jotenki sopii et Kirva kertoo sille kissalle pääpiirteet siit ennustuksesta yms.
Kirvamiete | 05.07.2016
Istuin soturien pesän edustalla kuunnellen tarkasti leirin ääniä. Omituinen tunne oli vallannut jäseneni, ja tuntui hieman hankalalta olla vain paikoillaan. Minä halusin tehdä jotain, täyttää minulle annetun käskyn. Vilkuilin ympärilleni siniset silmät kiiluen yrittäen nähdä leirissä astelevien kissojen läpi. Yritin nähdä heidän uskonsa. Minun täytyisi saada selville, keitä voisin houkutella riveihini - Pimeyden metsän riveihin. Mitään erikoista en kuitenkaan huomannut eikä mitään näyttänyt olevan tekeillä, joten päätin oikaista jäseneni hetkeksi. Laskeuduin makuulleni ja venyttelin tassujani. Juuri kun olin laskenut pääni tassujeni päälle, näin Routakukan tassuttavan soturien pesästä aukealle hiukan ahdistuneen näköisenä. Naaraan epävarma katse joka kiersi leiriä sai minut nousemaan pystyyn. Vaikka edelleen tunsin katkeruutta Routakukkaa kohtaan, jokin vahva tunne sykki rinnassani aina nähdessäni naaraan. Halusin puhua hänelle, mutta samaan aikaan halusin vain unohtaa koko kissan. Mutta kun Routakukka huomasi minut ja lähti astelemaan minua kohti, tiesin, että minun olisi puhuttavan hänelle. Siispä tassutin naarasta vastaan ja nyökkäsin tervehdykseksi. Välillemme laskeutui kiusallinen hiljaisuus, joka sai minut laskemaan katseeni. Sitten rykäisin selvittääkseni kurkkuani ja naukaisin:
"Mitä kuuluu?" Kysymys leijui typeränä välissämme ja tiesin aloituksen olleen väärä. Moitin itseäni äänettömästi, mutta tiesin kuitenkin, että jollain tapaa kaikki oli aloitettava. Ja tällä kertaa se oli ollut tämä.
// Routa? :D sekava ja tönkkö
Routakukka | 06.07.2017
"Mitä kuuluu?" Kirvamiete yhtäkkiä kysyi. Sitä seurasi kiusallinen hiljaisuus, kunnes avasin suuni:
"Hyvää, entä sinulle?" kysyin hieman ujosti. Taas seurasi hiljaisuus, kunnes Kirvamiete vastasi.
"Ihan hyvää", kolli maukui. Tuntui, että keskustelumme oli aivan liian vaivaantunutta, enkä tiennyt miten saisin keskustelumme sujumaan paremmin. En pystynyt kohdata Kirvamietteen vaaleansinisiä silmiä. Katsoin vain valkeita käpäliäni ja yritin keksiä jotain puheenaihetta.
*Ei tästä tule mitään*, ajattelin ärsyyntyneenä.
"Koska menisimme sinne kävelylle?" samassa kysyin, hetken mielijohteesta.
//Kirva? Sori mini xc
Kirvamiete | 07.07.2017
Hätkähdin Routakukan kysymystä. Olin kantanut hänelle kaunaa, kun naaras ei ollut lähtenyt kanssani kävelylle joku kuu sitten. Nyt minusta tuntui hieman typerältä, kun olin vältellyt Routakukkaa ajatellen, että hän ei halunnut olla kanssani - ja että kaikki oli Tähtiklaanin vika. Korvani painuivat luimuun, kun tajusin, että ilmeisesti naaras tahtoi lähteä kanssani kävelylle muttei ollut silloin kerran vain pystynyt lähtemään. Tavallaan minun olisi tehnyt mieli sanoa "ei ikinä", sillä edelleen pieni kauna Routakukkaa kohtaan asui rinnassani. Mutta ennen kuin ehdin edes kunnolla harkita sitä, suustani pulpahti sanat:
"Mentäisiinkö vaikka nyt?" Routakukka kohotti kulmiaan ja katsoi minua hieman epävarmasti. Katseeni oli ilmeisesti hieman säikähtänyt, sillä ilmeeni kuvastui naaraan silmistä. Pakottauduin laittamaan kasvoilleni tavallisen ilmeen ja ravistelin hieman korviani.
*Aiotko kertoa Routakukalle?* kuulin pienen äänen mielessäni sanovan. Viikseni värähtivät ja puristin huuleni tiukaksi viivaksi. Minä en voisi kertoa Routakukalle. En ollut varma, miten hän suhtautuisi siihen. Ja lisäksi hän kaiketi uskoi Tähtiklaaniin? Olin vaipunut mietteisiini enkä siis kuullut Routakukan vastausta. Ravistelin päätäni ja naukaisin:
"Anteeksi, en kuullut. Voisitko toistaa?"
// Routa? xdd
Routakukka
"Sopii", mau'uin. Tunsin itseni jotenkin helpottuneeksi. Huomasin Kirvamietteen vaipuvan ajatuksiinsa ja pian hän käänsi katseensa takaisin minuun.
"Anteeksi, en kuullut. Voisitko toistaa?" hän maukui.
"Niin, että se sopii", mau'uin, enkä pystynyt pidättämään kehräystä. En saanut Kirvamietteen ilmeestä mitään selvää, mutta hän nyökkäsi. Lähdimme tallustelemaan kohti leirin uloskäyntiä. Olimme taas mitään sanomattomia. Miksi aina näin? Halusin keksiä jotain juttua, vaikka väkisin. Vilkaisin taivaalle. Oli kohta aurinkohuippu ja oli melko lämminkin.
"Kaunis päivä tänään", aloitin. Pakkohan sitä jostain juttua oli keksittävä. Kirvamiete nyökkäsi. Hän ei kuitenkaan vastannut mitään ja tunsin hieman turhautuvani.
"Olisipa aina näin lämmintä", kehräsin.
//Kirva? :D Sori mini..
Routakukka | 23.06.2017
"Minua ei oikeastaan väsytä. Haluaisitko lähteä kanssani pienelle kävelylle?" Kirvamiete yllättäen kysyi. Katsoin hetken ruskeanharmaata kollia. Jonkin takia halusin lähteä Kirvamietteen mukaan, joten avasin suuni. Mutta sitten muistinkin, että olin luvannut mennä Ukkosraidan ja Pantteriviiman kanssa iltapartioon.
"Minun pitää mennä iltapartioon Ukkosraidan ja Pantteriviiman kanssa", selitin. Kirvamiete nyökkäsi ja en saanut hänen ilmeestään mitään selvää. Näin jo Pantteriviiman ja Ukkosraidan odottamassa leirin uloskäynnillä, joten päätin lähteä heidän luokseen.
"Hei hei sitten", mau'uin ja jolkotin Ukkosraidan ja Pantteriviiman luokse. En halunnut katsoa jostain syystä taakseni, vaikka tunsin jonkinlaista kaipuuta Kirvamietettä kohtaan. Kaipuu oli jotenkin tuttua, aivan kuin olisin kokenut sen joskus aiemmin, edellisessä elämässäni.
//Kirva? :D
Kirvamiete
Routakukka katosi pian iltahämärään Pantteriviiman ja Ukkosraidan kanssa. Sisälleni asettui yhtäkkiä ontto tyhjyys ja turhuuden tunne. Routakukka oli lupautunut menemään partioon Ukkosraidan ja Pantteriviiman kanssa täysin tietämättömänä, että aikoisin kysyä häntä kävelylle, mutta silti. Silti minusta tuntui, aivan kuin Routakukka ei haluaisi olla kanssani. Sydäntäni riipaisi, kun tassutin soturien pesään omalle pedilleni. Käperryin kerälle ja suljin silmäni. Ajatukseni surisivat päässäni kuin mehiläisparvi, yrittäessäni miettiä syitä miksi Routakukka ei halunnutkaan olla kanssani. Ajatus siitä, että en ollut Routakukalle mitään, alkoi tuntua yhä vahvemmalta. Ja juuri ennen kuin nukahdin, ajatukseni olivat ohjautuneet pois Routakukasta. Ne olivat suuntautuneet omaan uskooni Tähtiklaaniin. Kaikki tuntui jotenkin keriytyvän Tähtiklaanin ympärille ja tajusin, etten enää uskonut siihen. Miksei se sitten laittanut Routakukkaa sanomaan, että peruisi partion ja tulisi kanssani kävelylle?
// Routa tai joku...?
Kirvamiete | 25.06.2017
Synkät ajatukset olovat vallanneet mieleni, sillä Routakukka ei ollut päässyt kanssani kävelylle ja aloin olla yhä varmempi siitä, että naaras ei halunnut olla kanssani. En tiennyt miksi, mutta ajatukseni olivat ajautuneet yhä uudelleen ja uudelleen Tähtiklaaniin, oman uskooni ja siihen, mitä Tähtikissat oikeasti tekivät. En enää ollut varma, kykenisinkö luottamaan Tähtiklaaniin. Makasin paikoillani omalla pedilläni silmät kiinni, häntä kietaistuna kuononi päälle. Aurinko oli jo laskenut ja tuhannet tähdet tuikkivat kilpaa toistensa kanssa taivaalla. En tosin nähnyt niitä silmieni ollessa kiinni, ja kun viimein avasin silmäni varmana etten ollut nukkunut silmällistäkään, en enää ollut leirissä enkä nähnyt tähtiä taivaalla.
Minut oli tempaistu uneen - uneen, jossa synkät ja korkeat puut ympäröivät minua. Joka puolella oli hyvin pimeää, aurinko ei paistanut tai tähdet tuikkineet. Räpyttelin silmiäni pimeydessä ja vilkaisin taivaalle. Puiden lehdettömät oksat olivat peittäneet taivaan, mutta erotin siltikin palan täysin mustaa taivasta. Kylmät väreet juoksivat selkäpiissäni, kun laskin katseeni takaisin alas. Tunnelma metsässä oli painostava, ja muutenkin minulle tuuliklaanilaisena avoin näkymä oli kaikki kaikessa. Mitä kauemmin seisoin vain siinä paikoillani, aloin käydä yhä hermostuneemmaksi. Korvani kääntyilivät ja säpsähtelin pienimmästäkin rasahduksesta, joka kuului metsästä.
*En minä ole mikään pikkuinen pentu, joka pelkää omaa untaan*, sanoin topakasti itselleni. Pakotin itseni olemaan vähemmän vainoharhainen ja lähdin sitten varovasti astelemaan eteenpäin. Hipsin hyvin hitaasti ja varovaisesti puiden välistä eteenpäin, kunnes puut harvenivat hieman. Näin puiden lomasta edessäni jonkinlaisen aukean, jolle tassutin. Niskakarvani olovat aavistuksen pörhössä tuijotellessani varjoihin ja kuunnellessa pienimpiäkin ääniä. Oloni alkoi käydä yhä vainoharhaisemmaksi, mutta samalla tunsin jonkinlaista halua saada tietää tästä paikasta enemmän. Saada olla täällä paikassa kauemmin. Niiden ajatuksien alkaessa kutitella mieltäni, kuulin hyvin pehmeää, hädin tuskin kuuluvaa tassutusta takaani. Pyörähdin ympäri silmät suurentuneina säikähdykses ja pienen paniikin ja pelon virratessa suonissani. Köyristin selkäni, mutten kuitenkaan nähnyt mitään. Sitten sama ääni kuului takaani, joten pyörähdin taas ymäri. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Kului pieni hetki, jolloin metsä vaipui taas äänettömyyteen. Sydämeni kiihtynyt syke tasaantui, mutta sitten joku kuiskasi korvani juuressa:
"Älä koskaan katso eteesi, kun voisit katsoa taakse." Säpsähdin aavistuksen, mutta enää en säikähtänyt tai pelännyt. Pyörähdin taas jälleen kerran ympäri ja näin edessäni varjoista astuvan suurikokoisen ja lihaksikkaan kollin. Tunsin kynsieni työntyvän esiin, kun tuo mystinen kolli astui lähemmäs minua. Kissan silmät tuikkivat smaragdinvihreinä metsässä, mutta hänen pitkä, tummanharmaa turkkinsa tuntui katoavan pimeyteen. Siristin silmiäni ja paljastin hieman hampaitani kissalle. Kissa ei kuitenkaan vaikuttanut hyökkäävän, vaikka hänen olemuksensa olikin kaikkea muuta. Aivan kuin hän olisi saanut käskyn joltain toiselta olla hyökkäämättä kimppuuni. Vilkaisin nopeasti ympärilleni, mutta varjot pysyivät liikkumattomina. Sitten pakottauduin katsomaan taas suuren kollin silmiin.
"Kuka olet?" sihahdin. Kysymykseni jäi kaikumaan metsään aavemaisesti. Kollin lihakset värähtivät turkin alla, mutta hän ei hyökännyt tai liikahtanut enää. Kissa seisoi jämäkästi paikoillaan muutaman ketunmitan päässä minusta. Kun hiljaisuus yhä venyi ympärillämme enkä saanut vastausta, avasin suuni kysyäkseen saman kysymyksen. Mutta kissa edessäni keskeytti minut alkaessaan puhua.
"Hyvä on hallinnut metsää jo liian kauan, sinun on kunnia päättää se", kolli naukui hyvin tummalla äänellä jokaisen sanan ollessa erittäin selkeä ja voimakas. Nojauduin aavistuksen eteenpäin, sillä jokin kollin puhetyylissä ja hänen sanoissaan oli hyvin kiehtovaa. "Pimeyden Metsä on valinnut sinut klaanisi tulevaksi johtajaksi. Kerää itsellesi tukijoukot ja kitke Tähtiklaani pois klaanistasi." Kollin puhuessa Tähtiklaanista, miten se oli hallinnut metsää liian kauan, tuntui, kuin viimeinenkin säie minun ja Tähtiklaanin välillä olisi katkennut. Kaikki tuntui yhtäkkiä jollain tapaa oikealta kollin jatkaessa puhumistaan:
"Jos onnistut tässä, klaanisi löytää tien ikuiseen onneen, sinusta tulee kuuluisa ja kaikki kumartavat sinua." Tunsin innon väristyksen kulkevan selkäpiissäni, vaikken kunnolla ymmärtänytkään kaikkea kollin sanoman merkitystä. Höristin kuitenkin korviani, kun kissa kuiskasi vielä:
"Jos epäonnistut, sukusi ja jokainen josta välität ovat tuomittuja tuhoon." Säpsähdin aavistuksen viimeistä ehtoa, jonka kissa minulle asetti. Mitä jos niille keistä välitän sattuisi jotain? Metsä ympärilläni alkoi kuitenkin haalistua ja se kolli myös, enkä enää kyennyt ajattelemaan selkeästi. Viimeinen ajatukseni ennen kuin liu'uin unesta pois oli se, että minulla ei ollut ketään. Oli ihan sama, epäonnistuisinko vai en. Ja en edes välittänyt kenestäkään, en edes Routakukasta.
Vai välitinkö..?
Kirvamiete | 28.06.2017
Käpäliäni syyhytti nousta heti jalkeille, kun heräsin. Räpsäytin silmäni auki sammalillani ja vilkaisin pesässä ympärilleni. Muut nukkuivat vielä. Katsahdin nopeasti taivaalle ja näin vielä muutamien tähtien tuikkivan vaalenevalla taivaalla. En välittänyt, että vielä olisi hieman liian aikaista nousta, vaan kömmin ylös. Tasoitin lyhyen turkkini muutamalla kielenvedolla ja sitten pujottelin nukkuvien kissojen välistä aukealle. Aukea oli tyhjä lukuunottamatta vartiossa olevaa Minkkimuistoa, jonka liekinvärinen turkki hohteli aikaisen aamun kajossa. Naaras äkkäsi minut ja kohotti kulmiaan, kun astuin muutaman askeleen eteenpäin. Heilautin kuitenkin soturille korviani enkä alkanut selittämään aikaista heräämistäni, sillä Minkkimuisto ei ollut kissa jonka voisin saada puolelleni. Pimeyden metsän puolelle, sillä sen takia minä olin herännyt niin aikaisin. Hieman kiero virnistys levisi kasvoilleni, kun muistelin untani ja sen pitkäturkkisen kissan lausumia sanoja. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, oliko uni ollut totta. Minut oli valittu tehtävään, enkä tuntenut lainkaan epävarmuutta, sillä Tähtiklaani ei ollut uskoni arvoinen. Pimeyden metsä sen sijaan oli, sillä se oli valinnut minut, nähnyt kykyni. Hymähdin hiljaa itselleni ja istahdin leirin viileälle maalle. Jollain tapaa tunsin mielipuolista tyytyväisyyttä, kun kuvittelin mielessäni miten kaikki kumartaisivat minua. Tuntui uskomattomalta, että joku oli viimein huomannut minut.
*On sinut huomattu aiemminkin*, kuulin pienen äänen sanovan pääni sisällä. Ravistin hieman päätäni karkottaakseni ne ajatukset, sillä en halunnut ajatella häntä. Pieni ääni oli nimittäin tarkoittanut Routakukkaa, enkä halunnut ajatella naarasta.
"Hän ei ole huomannut minua", ärähdin hiljaa itselleni.
"Sanoitko jotain?" kuulin jonkun kysyvän minulta. Säpsähdin aavistuksen kohottaessani katseeni Jalavatassun sinisiin silmiin. En ollut huomannut hänen heräävän.
"En mitään..." mumisin, mutta olin jo nähnyt kollin silmissä jotain. Hänestä tulisi ensimmäinen kissa, jonka kokoaisin joukkooni Pimeyden metsän puolelle.
"Sanoin sittenkin. Mutta haluan sanoa sen sinulle kahden kesken", naukaisin ja vilkaisin merkittävästi Minkkimuistoon. Jalavatassu rypisti otsaansa epäileväisesti.
"Hyvä on", kolli kuitenkin naukaisi lopulta. Nyökkäsin hyväksyvästi ja nousin seisomaan.
"Tule. Käydään nopealla kierroksella ulkona", tokaisin ja lähdin sitten oppilaan edeltä tassuttamaan leiristä ulos.
"Käymme nopeasti ulkona odotellessamme, että muut heräävät", sanoin matkan varrella Minkkimuistolle, joka teki meille tietä.
// Jalava? Älä sit laita Kirvaa kertomaan sitä ennustusta sanasta sanaan :'D
Routakukka | 20.06.2017
"Minä ainakin jatkan saalistusta vaikket sinä jatkaisikaan. Ja voit vaikka saada kiinni jotain muutakin kuin saalista", Kirvamiete naukaisi vihjaavasti ja liikahti lähemmäs minua. Peräännyin hieman katsoin ärtyneesti kollia. Mikä maailman herra hän luuli olevansa?! En kuitenkaan halunnut lopettaa vielä saalistusta, joten avasin suuni:
"Kyllä minäkin sitten jatkan", mau'uin hieman tylysti. En tiedä miksi, mutta halusin jostain syystä olla mahdollisimman paljon Kirvamieten seurassa. Kirvamiete naurahti ja maisteli ilmaa. Tassuihini oli tarttunut kuraa, joten aloin puhdistamaan niitä. En pitänyt siitä, että valkeaan turkkiini tarttuisi likaa, halusin olla mahdollisimman puhdas. Varsinkin Kirvamieten edessä. Kun mietin sitä tarkemmin kiukku leimahti sisälläni. Miksi ajattelin noin, jos kerran en pitänyt yhtään Kirvamietteestä? Vai pidinkö?
//Sry tönkkö, mut Kirva? xd
Kirvamiete
Tuhahdin Routakukalle, kun naaras alkoi sukia tassujaan saadakseen niihin tarttuneen lian pois. Katselin hänen puuhiaan hiljaa ja mietin, mitä Routakukka mahtoi ajatella. Omat ajatukseni liisivät uhkaavasti kohti naarasta - tuon kauniita kasvonpiirteitä ja solakkaa vartaloa. Tunsin lievän kuumotuksen leviävän kasvoilleni ja siristin silmiäni peittääkseni epämukavuuteni. Hiljaisuus vaipui ympärillemme, enkä hetkeen kuullut muuta kuin luonnon äänet ympärillämme sekä Routakukan tasaiset pesun äänet. Yritin pysyä mahdollisimman paikoillaan etten vaikuttaisi epäilyttävältä, mutten voinut estää itseäni liikehtimästä levottomasti odottaessani naarasta.
"Oletko jo valmis?" kysyin hiukan terävästi jolloin Routakukka nosti päänsä. Katseemme kohtasivat, ja tunsin kihelmöintiä rinnassani. Hyvin nopeasti vetäisin katseeni Routakukan silmistä ja siirryin tarkastelemaan ympäristöä. Vaistosin välillämme olevan jännitteen, mutten tiennyt voisinko katkaista sitä. Rykäisin yhtäkkisen hermostuneen vallatessa minut ja nielaisin kostuttaakseni kurkkuni. Minusta tuntui siltä, kuin Routakukka olisi siistiytynyt vuokseni, enkä ollut varma pidinkö siitä. Oloni oli muuttunut hetkessä hermostuneeksi, sillä yhtäkkiä olin aivan varma, että minun täytyi todistaa olevani Routakukan siistiytymisen arvoinen.
"Lähdemmekö eri suuntiin ja palaamme ennen auringonlaskua, vai saalistammeko yhdessä?" kysyin. En uskaltanut aivan kohdata Routakukan katsetta, sillä ajatus hänen jäänsinisistä silmistä sai rinnassani tuntumaan pienen pistoksen. Miksi minusta tuntui yhtäkkiä tältä? En tiedä, olisinko halunnut olla enää tässä. Mutta en voisi lähteä leiriin, joten ehkä tämä tästä. Enkä sitäpaitsi tiennyt, halusinko pysyä kaukana Routakukasta vai mahdollisimmsn lähellä naarasta.
// Routa? xd tätä oli vaikee kirjottaa
Routakukka | 21.06.2017
"Lähdemmekö eri suuntiin ja palaamme ennen auringonlaskua, vai saalistammeko yhdessä?" Kirvamiete kysyi. Kolli katsoi tassuihinsa ja ei näköjään halunnut kohdata katsettani. Saalistaisinko yhdessä Kirvamietteen kanssa? Jostain syystä mieleni teki olla vain hänen seurassaan, enkä haluaisi jäädä yksin. Mutta taas jokin sisälläni halusi olla mahdollisimmman kaukana hänestä. Päätin kuitenkin välillä olla yksin ja selvitellä ajatuksiani rauhassa.
"Jos lähdemme eri suuntiin ja palaamme tähän ennen auringonlaskua..?" ehdotin hieman hiljemmalla äänensävyllä. Kirvamiete nyökkäsi ja avasi suunsa:
"No, jos tästä lähdemmekin, että ehdimme saalistaa vielä jotain."
"Joo", naukaisin ja käännyin pois päin Kirvamietteestä. Lähdin jolkottamaan kohti putousta ja toivoin, että saisin sieltä päin jotain saalista. Tunsin silti pienen pistoksen sydämessäni, kun jouduin erota Kirvamietteestä. Miksi?
"Mikä minua vaivaa?" mumisin itsekseni. En yleensä halunnut olla edes sekunttiakaan sen kollin lähellä. Yritin nyt unohtaa sen ja maistelin rauhassa ilmaa. Erotin kauempanana kanin tuoksun, joten lähdin jäljittämään sitä. Kuulin kauempaa putouksen pauhun ja siihen sekoittui lintujen laulut ja puiden havina. Hätkähdin hieman, kun läheisestä pensaasta alkoi kuulumaan rapinaa. Pudottauduin nopeasti vaanimisasentoon ja hiivin hieman lähemmäs pensasta. Erotin sieltä peltomyyrän tuoksun. Yritin pysyä mahdollisen paljon tuulen alapuolella ja pysäytin hengityksenikin hetkeksi. Pysähdyin ja kuuntelin pienen eläimen kävelystä syntyvää rapinaa. Samassa ruskeankirjava jyrsijä käveli ulos pensaasta ja alkoi nakertamaan jotain siementä. Kiristin lihakseni ja loikkasin myyrän päälle, katkaisin nopeasti sen niskat ja hautasin sen maahan. Jatkoin saalistusta ja auringonnousuun mennessä olin saanut peltomyyrän, kanin ja kottaraisen. Pidin niitä suussani ja tallustin kohti minun ja Kirvamietteen tapaamispaikalle.
//Kirva? :D
Kirvamiete | 22.06.2017
Jäin paikoilleni katselemaan Routakukan nopeaa ja sulavaa juoksua putousten suuntaan. Rinnassani tuntui lämpöä sekä kaipausta seuratessani naarasta katseellani niin kauan kunnes tuo katosi näkökentästäni. Kun en enää erottanut Routakukkaa nummien keskeltä, ravistelin päätäni ennen kuin lähdin tassuttamaan päinvastaiseen suuntaan kuin Routakukka. Yritin selkeyttää ajatukseni hengittämällä raikasta hiirenkorvan ilmaa, sillä ajatukseni kävivät hetki hetkeltä yhä sotkuisemmiksi kaikesta. Routakukan jäänsiniset silmät ja naaraan heleä puhe saivat kylmät väreet juoksemaan selkäpiissäni samaan aikaan, kun mietin yhä uudelleen miten halusin hänet vierelleni.
Karjaisin raivokkaasti ilmaan, kun tajusin, mitä oikein ajattelin. Pysähdyin tuohduksissani ja nyhdin kynsilläni tukkoja maata yrittäen hillitä ajatukseni. Miksi minä ajattelin noin? En hädin tuskin tuntenut Routakukkaa ja yhtäkkiä tunsin vetoa häneen. Tämä ei voinut mennä näin.
"Mitä minulle tapahtuu?" kähisin ja painoin pääni alas. Katselin tassujani yrittäen saada kaikesta selkoa. Ensin olin viettänyt yön ulkona täysin hätiköidyn päätöksen johdosta toisen klaanin kissan kanssa ja sitten, kuita myöhemmin hän oli kertonut odottavansa pentua, minun pentuani. Nyt olin isä, mutta pentuni oli toisessa klaanissa eikä todennäköisesti koskaan saisi tietää kuka hänen isänsä on. Ja lisäksi en edes tiennyt pentuni nimeä! Kiukku alkoi kipinöidä kehossani ja puraisin huultani. Kaikki tuntui niin sekavalta, ja vielä sekavammaksi kaiken teki se, että Routakukan äsköinen läsnäolo sekoitti pääni. En kyennyt ajattelemaan selkeästi, sillä mikään ei enää ollut selkeää. Aivan kuin ympärilleni olisi laskeutunut sumupilvi, enkä näkisi edes omia tassujani. Tiesin kuitenkin sen, että minun täytyi saalistaa nyt jotta voisin kantaa edes jotain leiriin. Nielaisin kostuttaakseni kurkkuni, työnsin kaikki sekavat ajatukset pois mielestäni ja pakotin itseni keskittymään saalistamiseen. Sitten kohotin hieman kuonoani ja vedin sisääni nummien raikkatia tuoksuja. Erottelin kaikki hajut toisistaan niin, että jäljelle jäi vain heikko riistan tuoksu. Räpäytin silmiäni ja sitten lähdin tassuttamaan hiljaa ja varoen sitä hajuvanaa seuraten eteenpäin. Mitä edemmäs kuljin, sitä voimakkaammaksi tuoksu kävi ja tunnistin sen jänikseksi. Hyvin pian suussani roikkui suuri kani, jonka pitkät jalat melkein hipoivat maata. Piilotin sen nopeasti maahan kahden kiven väliin päättäen jatkaa saalistusta. Olin kuitenkin huomaamattani kuluttanut melkein koko saalistusajan, sillä taivas alkoi käydä oranssiksi auringon laskiessa. Ärähdin turhautuneena ja vedin pitkäkorvan ulos piilostaan. Olin ilmeisesti uppoutunut miettisiini aivan liian pitkäksi aikaa, eikä minulla ollut kuin tämä kani. Tuhahdin itselleni, mutta en kuitenkaan enää lähtisi etsimään uutta saalista. En halunnut antaa Routakukan odottaa, ja muutenkin ajatus naaraan näkemisestä sai sydämeni pamppailemaan. Lähdin tassuttamaan ripeästi kohti tapaamispaikkaamme yrittäen keskittyä kävelemiseen, sillä jänis suussani kompuroin nummilla, kun en nähnyt maahan. Pääsin kuitenkin nopeammin kuin oletin paikkan, jossa meidän piti tavata Routakukan kanssa. Naarasta ei vielä näkynyt, joten istahdin maahan odottamaan. Laskin kanin vierelleni ja tiirailin ympärilleni yrittäen nähdä Routakukan. Pian tuon valkea turkki piirtyi näkökenttääni ja katselin miten naaras kantoi suussaan yhtä kania, peltomyyrää ja kottaraista. Häpeän puna nousi kasvoilleni, kun katsoin omaa saalistani. Kun Routakukka oli puhe-etäisyydellä, kiirehdin selittämään:
"Tuolla päin ei ollut paljoakaan riistaa." Routakukka hymähti saaliidensa takaa.
"Voin auttaa saaliidesi kantamisessa."
// Routa? xdd
Routakukka
Nyökkäsin ja tiputin saaliit maahan.
"Minä voin kantaa kania ja peltomyyrää", selitin ja otin ne takaisin suuhuni. Tunsin outoa tunnetta Kirvamietteen läheisyydessä, mutta en halunnut nyt keskittyä siihen. Kirvamiete nyökkäsi ja otti kottaraisen ja oman kanin suuhunsa. Sitten lähdimme kulkemaan kohti leiriä. Tallustin Kirvamietteen takana ja katselin hänen harmaan ja ruskean sekoitteista turkkiaan. Miksi tunsin jotenkin lämpöä häntä kohtaan? Tunsin jännää kihelmöintiä vatsassani. Pian pujahdimme karhunvatukoiden välistä leiriin. Jotkut Tuuliklaanin kissoista olivat jo valmistautumassa yöpuulle. Veimme saaliimme tuoresaaliskasaan, jossa oli ollut enemmän riistaa kuin aikaisemmin, koska viherlehti oli jo tullut. Oli mukavaa kuulla, että Tuuliklaanin kissat saivat enemmän syötävää. Kun tiputimme saaliimme tuoresaaliskasaan, käänsin katseeni Kirvamietteeseen. Minusta oli ehkä jotenkin mukavaa, että olimme olleet yhdessä saalistamassa.
"Mennäänkö joskus toistekin yhdessä saalistamaan?" kysyin hieman arasti.
//Kirva? cx
Kirvamiete
Väräytin korviani Routakukan kysymykselle. Sisuksiini tuntui syttyneen liekki, joka suureni aina, kun katsoin Routakukkaa tai kun olin hänen lähellään. Se sai rintani kihelmöimään ja sydämeni pamppailemaan. Oloni tuntui oudolta ja jotenkin heikolta, enkä ollut varma miten muotoilisin lauseitani tai miten minun tulisi olla Routakukan seurassa. Vaikka eihän hän ollut minulle mitenkään erityinen.
*Oletko varma?" pieni ääni sisälläni kimitti. Lipaisin huuliani ja pakotin karkottamaan ajatukset pois. Minä ja Routakukka olimme vain klaanitovereita eikä minun tarvitsisi käyttäytyä mitenkään erikoisesti, sillä enhän minä käyttäytynyt muiden seurassa mitenkään erikoisesti. Toisaalta, mitä jos me olimmekin enemmän...?
*Ei! Miksi minä edes ajattelen tuollaista?* komensin itseäni. Sitten hymyilin vaisusti Routakukalle.
"Mikä ettei", vastasin hänen kysymykseen karhealla äänellä. Näin Routakukan värähtävän aavistuksen verran ja hänen silmiinsä syttyi hetkeksi jokin hyvin suuri tunne, mutta kun räpäytin silmiäni, naaras näytti taas aivan rauhalliselta. Välillemme laskeutui syvä hiljaisuus, jonka aikana kumpikin meistä katseli vähän toistemme ohi. En tiennyt mitä pitäisi tehdä seuraavaksi ja puolittain odotin Routakukan siirtoa. Halusin hänen sanovan jotain ja rikkovan hiljaisuuden, mutta yhtäkkiä tajusin sanovani:
"Minua ei oikeastaan väsytä. Haluaisitko lähteä kanssani pienelle kävelylle?"
// Routa?
Kirvamiete
Oloni oli täysin musertunut enkä kyennyt tekemään mitään. Seisoin vain keskellä leiriä täysin toimettomana. Siinä olin seissyt aamupartion jälkeen koko päivän, mutta en vain kyennyt tekemään mitään. Sisuksiani poltteli, ja oloni tuntui heikolta. En tiennyt johtuiko se syömättömyydestäni, mutta yhden asian tiesin varmasti. Kaikki oli minun syytäni, aivan kaikki. En koskaan ollut tuntenut niin paljon syyllisyyttä, kuin nyt tunsin. Mielessäni pyöri Helmiloiste, hänen kasvanut vatsansa ja viettämämme yö metsässä. Maa tuntui jalkojeni alla huteralta, ja pyörrytys huojautti kehoani, kun yritin sisäistää sen asian, että jokiklaanilaisnaaras odotti minun pentuani. En kyennyt käsittämään, että minä olin ehdottanut yöpymistä metsässä ja sen takia sukuni jatkuisi Jokiklaanissa. Minun oli hankala kuvitella omaa pentuani Jokiklaanin pentutarhassa, tai saatikka Helmiloistetta pennun emona. Selässäni kulki värähdys, kun yritin miettiä kaikkea sitä, mitä Helmiloiste joutui kestämään. Olin päässyt helpolla kertoessani olevani saalistamassa yön, mutta Helmiloiste ei pääsisi niinkään helposti pakoon. Hänen kasvanut vatsansa ja ehkä jo syntynyt pentu herätti epäilyksiä, mutta toivottavasti kaikki uskoisivat Helmiloisteen pennun olevan Ahvenleuan. Toisaalta, sisälläni viuhahti pieni kateus ja katkeruus Ahvenleukaa kohtaan, kun ajattelin hänet kasvattamaan pentuni, mutta en voinut sille mitään. Itsepähän olin ehdottanut yöpymistä. Ja olisi pentua kohtaan epäreilua, jos tulisin ja toisin hänet Tuuliklaaniin, koska pennun emo oli Jokiklaanissa. Mutta millaisten tunteiden kanssa Helmiloiste joutuu kamppailemaan? Hänellä ei varmasti ole helppoa kamppailla odottaessa pentuani ja esittää kaikille odottavansa Ahvenleuan pentua. En tiennyt tiesikö Ahvenleuka, että pentu ei ole hänen. En tiennyt halusinko hänen tietävän, mutta minusta olisi reilua jos hän saisi tietää. Sydämessäni tuntui olevan raskas paino, kun mietin kaikkea sitä, mitä olin tehnyt väärin. Kaduin sitä, että olin viettänyt yön vieraan klaanin naaraan kanssa, sillä näin ei pitäisi käydä. Minun olisi kuulunut olla jonkun oman klaanini naaraan kanssa ja saada hänen kanssaan pentuja eikä mennä yhtäkkisen päähänpistoksen seurauksena Jokiklaanin kissan kanssa yöksi metsään. Ravistin voipuneena päätäni, ja yritin selvittää pääni. Ei ollut enää minun asiani tietää, mitä Helmiloisteelle kuului, mutta jos seuraavassa kokoontumisessa hänet näkisin, tahtoisin kuulla pennusta. Toisaalta olisi osittain helpottavaa kuulla pennun olevan kuollut, mutta en halunnut sitäkään. Häntäni heilahti laiskasti, ja pakotin ajatukseni muualle. Sitten jostain aivojeni sopukoista, tajusin haluavani hyvittää tekemäni. Aloin astella huomaamattani kiihkeästi eestaas, ja miettiä miten saisin taakan pois harteiltani. Rypistin otsaani, ja kuljin pientä ympyrää leirin keskellä. Aurinko oli kivunnut jo yli huippunsa, ja turkkini oli kuuma sen kosketuksesta. Mieleni oli vielä kuumempi, sillä aivoni kävivät ylikierroksilla. Aloin ajatella entistä yksisuuntaisesti vain oman taakkani pois heittämistä, ja siitä kehittyi minulle hyvin pienessä ajassa pakkomielle.
*Jos minusta tulee kumppani jonkun klaanitoverini kanssa, kukaan ei voi epäillä uskollisuuttani*, aloin ajatella. Katseeni alkoi hapuilla jotakin leiristä, mutta siellä ei ollut ketään. Mieleni huojui kuin ohut heinänkorsi, enkä kyennyt enää saamaan itseäni kuriin. Oloni alkoi olla yhä sekopäisempi, vaikka olinkin vain pyörinyt leirissä vain aamupäivän. En kuitenkaan kestäisi tällaista pidempään, joten kun erotin Routakukan tassuttamassa soturien pesästä, loikin naaraan luokse. Katseeni hapuili jonnekkin, ja uskoin näyttäväni melko sekaisin olevalta. En kuitenkaan silloin sitä tajunnut, ja tarvitsi vain jonkun joka auttaisi minua. Tai ei auttaisi, vaan olisi minun kumppanini jotta minua ei epäiltäisi. Mutta kun tarkemmin ajattelin, en edes tiennyt epäiltiinkö minua. Se sai minut hämilleni, kun tajusin että minua ei ehkä epäiltäisi. En kuitenkaan enää voinut perääntyä Routakukan luota. Pakotin katseeni takertumaan naaraan jäänsinisiin silmiin, ja saamaan itseni kokoon.
"Haluaisitko tulla kanssani metsälle?" päätin sitten kysyä, kun Routakukka tuijotti minua hyvin hämillään ja epävarmana. Liikautin vaivautuneena tassujani, ja tajusin kysymyksen kuulostavan liikaa siltä mitä välillämme oli ollut Helmiloisteen kanssa sinä yönä. Enhän edes tuntenut Routakukkaa kunnolla, ja nyt hän totisesti luuli minua sekopäiseksi.
"En ole ollut tänään ollenkaan ulkona, enkä haluaisi mennä yksin metsästämään, joten tulisiko mukaani?" muotoilin kysymykseni uudestaan, ja jäin odottamaan Routakukan vastausta.
// Routa? Nyt laitetaas näiden romanssi käyntii jos viel haluut c:
Routakukka | 03.05.2017
"En ole ollut tänään ollenkaan ulkona, enkä haluaisi mennä yksin metsästämään, joten tulisiko mukaani?" Kirvamiete jatkoi. Katsoin kollia hämmästyneenä. Miksi hän haluaisi minun kanssani metsästämään? No, en voisi oikeastaan kieltäytyäkään, koska olin oikeastaan virunut koko päivän leirissä.
"Kai minä voin tulla", sanoin hieman epävarmasti. "Lähdetäänkö heti?" jatkoin. Kirvamiete nyökkäsi ja lähti tallustelemaan kohti leirin uloskäyntiä. Jolkotin hänen peräänsä. Pujahdimme uloskäyntitunnelista nummille. Lähdimme kävelemään rivakkaa tahtia kohti näköalakiviä. Oli kiusallinen hiljaisuus, enkä keksinyt mitään sanottavaa. Vilkaisin edessäni kävelevää Kirvamietettä.
"Tänään on aika hieno sää", mau'uin, ettei koko ajan olisi ihan hiljaista. Tiesin, että se kuulosti melko typerältä, mutta mitä muutakaan olisin sanonut?
//Kirva? xD
Kirvamiete | 06.05.2017
"Tänään on aika hieno sää." Lause pyöri mielessäni jokaisella askeleella, mitä taivalsimme Routakukan kanssa eteenpäin. Hiljaisuus venyi välillämme hyvin kiusalliseksi, ja yritin kaikin tavoin keksiä jotain puhuttavaa. Korvani alkoivat nykiä hermostuneesti, kun vain taivalsimme hiljaa eteenpäin. Kun alkoi näyttää siltä, että emme keksisi puheenaiheita, yritin nuuhkia ilmaa saaliin toivossa. Onneksi viherlehti oli alkanut, ja kitalakeeni tulvi nopeasti jäniksen tuoe hajuvana. Huiskaisin hännälläni ilmaa antaen merkin pysähtyä. Routakukka seisahtui, ja katsahti minuun hueman kysyvästi.
"Tästä on kulkenut jänis. Voisimme tehdä niin, että toinen ajaa sen toisen kynsiin", ehdotin. Kun pääsin puhumaan saalistamisesta, kiusallinen hiljaisuus tuntui kaikkoavan. Routakukka nyökkäsi, ja nuuhkaisi sitten ilmaa itsekkin.
"Haluatko sinä ajaa saaliin kynsiini?" kysyin. Routakukka kohautti lapojaan.
"Ei minulla mitään sitä vastaan ole", naaras tokaisi. Nyökkäsin, ja lähdin kiertämään jäniksen hajua pitkin sen eteen. En nähnyt kertaakaan pitkäkorvaa, mutta kävelin silti tarpeeksi kauas jotta Routakukka voisi ajaa jäniksen luokseni. Erotin yhä naaraan valkoisen turkin kaukana, kunnes se kutistui pieneksi pisteeksi. Sitten seisahduin, ja jäin odottamaan Routakukan seuraavaa siirtoa.
// Routa? Tuli sekava ja tönkkö xd
Routakukka | 09.05.2017
Haistelin ilmaa ja erotin melko tuoreen kanin tuoksun. Yritin jäljittää, mistä päin tuoksu tuli ja samassa hätkähdin, kun kuulin läheisestä pensaasta rapinaa. Pudottauduin vaanimisasentoon ja hiivin lähemmäs pensasta. Kun olin melko lähellä sitä, pensaasta kurkisti esiin ruskea kani, joka kiinnitti katseensa minuun. Kani pysyi hetken paikallaan, kunnes lähti juoksemaan karkuun, kohti Kirvamietettä. Juoksin nopeasti kanin perään ja yritin saavuttaa sitä. Jalkani alkoivat pian jo väsyä, mutta onneksi Kirvamiete oli piilossa kanervien ja pensaiden suojissa ja kun kani oli melkein hänen kohdallaan, kolli loikkasi pitkällä loikalla sen päälle. Kirvamiete katkaisi nopeasti kanin niskat ja otti sen suuhunsa. Tunsin olevani helpottunut, että saimme niin ison kanin. Kurkustani kohosi lempeää kehräystä.
"Siitä riittää monellekin suulle", kehräsin.
//Kirva? Sori mini..
Kirvamiete | 11.05.2017
Routakukan kehräys kaikui korvissani roikottaessani painavaa kania hampaissani. Ylpeys pursui sisälläni, ja olin onnistunut ajamaan ajatukset Helmiloisteesta ja pennusta pois mielestäni. Aloin saada takaisin sitä tuttua röyhkeyttä ja ilkikurisuutta, mikä vielä edellisenä päivänä minulta oli puuttunut. Olin juuri saanut saaliiksi mahtavan suuren kanin, ja kanssani metsällä oli naaras, jota hyvinkin voisin hieman härnätä. Virnistin jäniksen takaa ja pudotin saaliin sitten maahan. Huiskaisin hännällän ilmaa ja ravistin sitten hieman turkkiani. Siihen oli tarttunut vähän irtolikaa, joten ne leijalivat maahan ravistukseni seurauksena. Lipaisin huuliani ja iskostin siniset silmät Routakukan silmiin. Hymähdin hänen hivenen ärtyneelle ilmeelleen.
"Tänään riista liikkuu hyvin", naukaisin mahtipontisesti. "Haluatko jatkaa saalistusta?" Rinnassani tuntui tuttua kipinöintiä, kun tuntui että tilanne oli minu hallinnassani. Routakukka katseli minua lievästi inhoten, mutten sntanut sen häiritä.
"Minä ainakin jatkan saalistusta vaikket sinä jatkaisikaan. Ja voit vaikka saada kiinni jotain muutakin kuin saalista", naukaisin hyvin vihjaavaan sävyyn, ja liikahdin lähemmäs Routakukkaa. Naaras perääntyi askeleen, mutta en välittänyt. Virnistin leveästi, sillä tällaisesta minä pidin. Oli hauskaa virnuilla Routakukalle ja esittää olevansa kaiken herra.
// Routa? Tuli sekava ja outo XD
Helmiloiste, Jokiklaani
Räpäytin vieläkin hiukan hämmentyneenä silmiäni.
"Käy minulle", naukaisin kehräten. En tiennyt, mitä Kirvamietteen päässä oikein tällä hetkellä liikkui, ja olin aika yllättynyt hänen ehdotuksestaan. Nousin seisomaan ja venyttelin hiukan puutuneita takajalkojani. Käänsin sitten katseeni Kirvamietteen vaaleansinisiin silmiin.
"Jos todella haluat", maukaisin ja astelin kauemmas, etsien sopivaa nukkumapaikkaa. Aivan tässä rajalla ei ehkä kannattaisi olla. Näkösuojaa ei juuri ollut, kukaan ei saisi nähdä meitä tai yllättää meitä nukkuessamme. Huomasin tiheän pensaikon ja työnsin pääsi oksien sekaan. Pensas oli kasvanut juuri sopivasti, mahtuisimme makoilemaan. Astuin kokonaan pensaaseen oksien raapiessa vatsaani. Lehtiä ei vielä ollut kasvanut paljoa, mutta niin paljon, että ne ja oksat yhdessä tekivät paikasta hämärämmän. Laskevan auringon säteet tunkeutuivat pensaan suojaisaan hämyyn. Istahdin alas. En ollut varma tästä. Mitä olin oikein tekemässä? Viettämässä seuraavan yön tuuliklaanilaisen kanssa. Tunsin oloni epävarmaksi, miksi Kirvamiete oli edes halunnut tätä? Kuin ajatukseni kuulleena hoikka kolli astui luokseni oksien kahistessa. Huokaisin syvään ja nuolaisin pari kertaa rintaani.
"Oletko varma tästä? Miksi edes tekisimme näin?" kyselin Kirvamietteeltä hiljaa. Laskin pääni ja katsoin hiukan alistuen tuuliklaanilaista soturia. *Vaikka kyllä minä siitä pitäisin.*
"Pidätkö minusta oikeasti? Pisätkö minusta tarpeeksi?" kuiskasin ja laskeuduin maahan makaamaan. Maa tuntui kylmältä vatsaani vasten, mutta siinä olisin seuraavan yön. *Olen hänen kanssaan vain tämän yön*, vakuuttelin itselleni. Katsoin ylös oksien läpi. Täältä näki pimeän taivaan ainakin osittain, hailakat illan ensimmäiset tähdet tuikkivat jo kasvavan kuun ympärillä. Taivas oli värjäytynyt punertavaksi. *Ahvenleuka ei ole täällä, hän ei saa tietää tästä.*
//Kirva? :'3
Kirvamiete | 27.04.2017
Lipaisin huuliani ja tunsin tuulen pyörittävän turkkiani. Helmiloisteen kysymykset sinkoilivat päässäni puolelta toiselle, enkä oikein osannut vastata niihin. Pidinkö minä naaraasta oikeasti? Olinko varma tästä? Ensimmäiseen vastaus ei ollut ollenkaan yksinkertainen, ja toisestakaan en ollut varma. Ympärillemme kietoutuva hämärä sai tunnelmasta tiiviin, enkä tiennyt mitä oikein olin ajatellut ehdottaessani yöpymistä. Viikseni värähtivät, ja tunsin kihelmöintiä tassuissani.
"En tiedä oliko tämä hyvä idea vai ei", naukaisin melkein kuiskaten. Helmiloiste katsahti minuun sinisillä silmillään, jotka loistivat hämärässä.
"Mutta ei tätä oikein voi peruuttaa", lisäsin. Helmiloisteen turkki näytti pörhistyvän, ja hänen silmissään alkoi vipattaa ärtymys.
"Ensin sinä ehdotat jotain ja sitten et haluakkaan!" naaras sihisi. Hätkähdin, ja peräännyin askeleen matalan pensaan alla.
"Ei en minä sitä tarkoittanut, vaan minä.." yritin vimmaisesti saada selkeän lauseen muodostettua pääni sisällä, mutta en onnistunut. Helmiloisteen läsnäolo sai oloni sekavaksi ja oudoksi, mutta en halunnut lähteä hänen luotaan.
"Minä pidän sinusta, ja haluan viettää yön kanssasi täällä, kuten jo sanoin", naukaisin sitten. Helmiloisteen kulmat kohosivat, ja hän näytti menevän hetkeksi hämilleen. Hän näytti haluavan sanoa jotain, mutta kun naaras ei hetkeen puhunut yhtään mitään, kysyin arasti:
"Sopiiko jos tulen tuohon?" Osoiton hännälläni Helmiloisteen vieressä olevaa painaumaa, jossa voisin nukkua. Naaras säpsähti aavistuksen matalaa ääntäni, mutta siirtyi sitten itse hieman että pääsin liukahtamaan hänen viereensä. Tunsin kuumuuden hohkaavan Helmiloisteesta, vaikka kehomme eivät koskettaneetkaan toisiaan. Välillämme kihisi jännite, jonka halusin purkaa. En kuitenkaan tiennyt mitä tehdä, joten siispä vain makasin jäykkänä maassa, ja odotin jotain. Helmiloiste istui edelleen, eikä hänkään tehnyt mitään. Sitten naaras kuitenkin laskeutui makuulle aivan viereeni, ja tunsin turkkiemme hipaisevan toisiaan. Tuntui kuin sähkövirta olisi iskeytynyt suonieni lävitse, ja värähdin. Sitten päätin tehdä itse jonkinlaisen aloitteen, ja painauduin varovasti Helmiloistetta vasten. Naaras henkäisi hieman, kun kosketin häntä, mutta vaikutti sitten rentoutuvan samaa tahtia minun kanssani. Yö oli langennut, ja oksien raosta näin kuun valon koskettavan kaikkea ympärillään olevaa. Leuto tuuli raipsteli heinikoissa, mutta tuttu ääni ei saanut minua väsyneeksi. Helmiloisteen keho omaani vasten tuntui oudolta, mutta myös hyvin mukavalta. Päästin ilmaan pitkän huokauksen saaden Helmiloisteen hymähtämään. Tunnelma alkoi ehkä pikku hiljaa rentoutua, mutta toisaalta en halunnut luottaa siihen tietoon. Siispä päätin vain odottaa jotain tapahtuvan. Tai ehkä me vain valvoisimme koko yön, tässä näin, tai sitten nukahtaisimme ja heräisimme aamulla. En tiennyt, mutta minulla ei ollut tarvetta tietää. Halusin vain olla tässä, keskittyä tähän.
// Helmi? Joo jäi outoon kohtaan nii toivottavasti osaat jatkaa xd
Helmiloiste, Jokiklaani
Kirvamiete asettui viereeni, hetken päästä laskeuduin itsekin kylmään maahan hänen viereensä. Tunsin turkkiemme hipovan toisiaan, sitten Kirvamiete painautui minua vasten. Henkäisin hiukan. Se tuntui oudolta, mutta pidin siitä. Tunsin hänen kehonsa lämmön omaani vasten. Maa allamme tuntui kylmältä, mutta lämmitimme toisiamme. Tuuli rahisutti pensaan vähiä lehtiä. En kuitenkaan uskaltanut vielä nukahtaa, sillä en tiennyt, mitä seuraavana päivänä tapahtuisi. Menisin takaisin klaanitovereideni luo, mutta mitä sanoisin, jos he alkaisivat kysellä? *Mitä sanon Ahvenleualle, jos hän saa tietää?* Mutta halusin pitää huolen siitä, ettei kumppanini saisi. Sysäsin huolet syrjään mielestäni, halusin juuri nyt olla juuri tässä, Kirvamietteen vierellä. En tiennyt, mitä hän ajatteli tästä, mutta ei hän vieläkään ollut lähtenyt oman klaaninsa pariin. Huokaisin hiljaa. Minä en ainakaan lähtisi ennen aamunkoittoa. Painauduin tiiviimmin vasten tuuliklaanilaista ja asetuin kyljelleni maahan. Kirvamietteen lihakset jännittyivät, mutta vain hetkeksi, sitten kolli rentoutui. Laskin pääni hänen etujalkansa päälle ja katsoin vakaasti harmaan ja ruskean kirjavan kollin silmiin kehräten.
"Tiedätkö, minä todella pidän sinusta. Paljon", naukaisin hiljaa hymyillen ja nuolaisin kaiken varovaisuuden pois heittäen Kirvamietteen leukaa. Jotenkin tuntui, kuin kaikki tunteeni olisivat yhtäkkiä purkautuneet. Yksinäisyys, suru, viha, kiintymys Kirvamietteeseen... Tuttu lämpö, jonka olin kokenut Ahvenleuan kanssa, valtasi koko kehoni. Yhtäkkiä kieräytin hänet selälleen ja asetuin kollin vatsan päälle makoilemaan. Nuolin kiivaasti hänen kaulaansa. Kirvamiete näytti äärettömän ällistyneeltä, mutta en vain jaksanut välittää siitä. Viimein päätin lopettaa, ainakin hetkeksi.
"Luulitko todella, että tästä tulisi hiljainen ja rauhallinen yö?" naukaisin virnistäen ja kosketin tuuliklaanilaisen kuonoa omallani. "Ja vaikket pitäisi tästä, niin minä pidän."
//Kirva? Tiedän, aika sekoa
Kirvamiete | 02.05.2017
Tunsin Helmiloisteen painon vatsani päällä, ja hänen voimakkaat nuolaisut kaulassani. Oloni oli yhtä aikaa epämukava ja mukava, enkä tiennyt mitä oikein halusin. Olinko todellakin halunut tätä ehdottaessani yöpymistä? Helmiloiste näytti kihisevän jännityksestä, mutta hän peitti kaiken nuolaisuidensa alle. Minä pysyin jäykkänä paikoillani, enkä liikahtanut, ennen kuin Helmiloiste naukaisi:
"Älä ole noin jäykkä." Säpsähdin naaraan kiihkeää äänensävyä, mutta rentouduin hieman. Syvältä rinnastani kumpusi kehräys, ja sain päähäni kieräyttää Helmiloisteen selälleen. Tein siis niin, ja pian minä olin Helmiloisteen vatsan päällä, hieromassa kuonoaan hänen kaulakarvojaan vasten. Välillämme kiehui jännitys ja villi kiintymys, joka purkautui. Murisin leikkisästi Helmiloisteelle, joka kikatti. Pyörimme pienessä pesässämme ympäriinsä lytäten melkein pensaan kaikki oksat, mutta aina saimme vauhtimme pysäytettyä jotta pensas ei murentuisi kokonaan maan tasalle. Yö oli pimeä, eikä Helmiloiste nähnyt ilmeitäni. Vain silmät hohtivat hämärässä. Kuu loi hopeaista valoa pensaan oksien ja lehtien lävitse, mutta sitä ei meistä kumpikaan huomannut. Yö oli kaunis, mutta katseemme olivat liimautuneet toisiinsa enkä nähnyt mitään muuta koko yönä, en kuullut mitään muuta kuin Helmiloisteen kuiskaukset. Se oli hyvin tiivis yö, se oli vain meidän kahden, enkä siitä myöhemmin hiiskuisi sanaakaan kenellekään, en edes Helmiloisteelle. Me olimme sinä yönä toistemme, emmekä koskaan tulisi olemaan näin paljon toistemme kuin nyt. Helmiloiste ei koskaan tuntisi niin minua kohtaan enää, enkä minä häntä. Tämä oli vain pikkuinen käännähdys molempien kulkemilla poluilla, eikä näin enää koskaan olisi. Tätä yötä ei ehkä koskaan kykenisi unohtamaan, mutta siitä ei kukaan saisi tietää, jos minusta se riippui. En tiennyt Helmiloisteesta, mutta toivoin, että hän ei kertoisi tästä kenellekään. Sillä kun aamuaurinko nousi taivaalle, tunsin oloni väsyneeksi ja osittain noloksi. En tiennyt mitä oikein olin ajatellut ehdottaessani yöpymistä, sillä tästä ei ainakaan mitään hyvää seuraisi. En teinnyt mitä klaanitovereilleni oikein kertoisin, enkä halunnut saattaa Helmiloistettakaan vaikeuksiin.
// yritä jatkaa tätä Helmi xD
Helmiloiste, Jokiklaani
Henkäisin, kun aurinko viimein nousi aamulla. Tiivis ja kiihkeä yö Kirvamietteen kanssa oli ohi. En ollut kai nukkunut silmällistäkään, koko yön olimme vain pyörineet miten sattui toistemme päällä. Pensaan oksat ympärillämme olivat kaatuneet ja osa taittuneet, vähäisiä lehtiä oli tippunut turkeillemme ja maahan. Lämmin ja villi tuntemus oli hiljalleen kadonnut sisältäni yön kuluessa. Nyt tunsin Kirvamietteen nuolaisevan vielä kerran kaulaani, laskeutuen sitten vatsalleen päälleni asettaen päänsä rinnalleni. Huokaisin syvään ja rentouduin vain makoilemaan tuuliklaanilaisen alle. Yö oli ollut jotain ainutkertaista, sitä en voisi enää koskaan kokea saman kissan kanssa. Suljin hetkeksi silmäni. Olin nauttinut kaikesta niin paljon, kuin mahdollista, mutta olimme tehneet väärin. Hengitin jotenkin raskaasti, kuin hengästyneenä. Lihakseni olivat väsyneet, heti kun pääsisin leiriin, menisin nukkumaan. *Mitä olen tehnyt?* Olin pettänyt kumppanini ja klaanini. Olin viettänyt yön vihollisklaanin kissan kanssa metsässä. Tuntui, kuin koko elämäni luhistuisi pienessä hetkessä. Olin rikkonut räikeästi soturilakia. Juuri nyt olisin vain halunnut haudata kuononi Kirvamietteen turkkiin, mutta en mitenkään voisi tehdä sitä. En voisi hakea hänestä enää lohtua.
"Nousisitko päältäni", kehotin ja raotin silmiäni. Tuuliklaanilainen näytti myös jotenkin nolostuneelta. Harmaa kolli nousi hetken päästä yltäni ja antoi minun kiemurrella pois. Jäin maahan makaamaan kyljelleni.
"Se oli sitten siinä", maukaisin hiljaisuuden jälkeen. Kirvamiete nyökkäsi pienesti.
"Niin."
Nousin hitaasti istumaan ja nuolaisin hiukan turkkiani. Selkäni oli hiukan tomuinen ja karvani takkuiset kaiken sen nuolemisen ja vastaavan jäljiltä. Kirvamietekin oli kutakuinkin samassa kunnossa. Peseydyin huolellisesti ja astuin sitten ulos pesästämme. Kolli seurasi minua auringon paisteeseen ja venytteli jäseniään.
"Nyt teimme niin kuin halusit, eikä se koskaan toistu", naukaisin viileästi. "Ethän kerro tästä kenellekään?"
Kirvamiete pudisti päätään.
"Hyvä sitten."
Tunsin suurta katumusta. Olin vain loikannut ensimmäisen näkemäni kollin kanssa pensaaseen ja viettänyt siellä yön. *Jos Ahvenleuka saa tietää tästä, hyppään alas rotkoon.* Aurinko nousi hiljalleen ylemmäs. Minun pitöisi lähteä, ja niin Kirvamietteenkin.
"Lähden nyt", naukaisin ja kosketin vielä kuonollani kollin korvaa. Ikävä kumppaniani kohtaan raastoi sisintäni suuresti. Antaisin mitä tahansa, jos Kirvamiete olisikin ollut Ahvenleuka. "Olet mukava kolli, ja nautin joka hetkestä kanssasi... mutta et ole Ahvenleuka", jatkoin surullisesti. Sanaakaan enää sanomatta lähdin juoksemaan pois, kohti leiriä. *Jos tästä tulee pentuja, en anna sitä ikinä itselleni anteeksi.* Mutta ei kai niin voinut käydä, olihan se aika epätodennäköistä?
Saavuttuani leiriin etsin heti Ahvenleuan käpäliini. Hänen silmänsä hohtivat huolestuneesti, mutta kolli selvästi rentoutui, kun huomasi minun saapuneen.
"Missä olit eilisen päivän ja viime yön?" hän kysyi terävästi. Katsahdin hetkeksi muualle, miettien sopivan valheen.
"Halusin omaa rauhaa, nukuin yksin metsässä."
"Näytät väsyneeltä", soturi totesi, mutta näytti kuitenkin uskoneen. "Minusta tehtiin eilen varapäällikkö, kun olit poissa. Ilvesturkin tilalle siis."
Sydämeni sykähti iloisesti, tunsin onnellisyuden valtaavan itseni, olin onnellinen hänen puolestaan. Kurotin koskettamaan pehmeästi hänen korvaansa kuonollani.
"Olen niin ylpeä sinusta!"
Juoksin Karviaiskynnen perässä kohti leiriä. Jalkani tuntuivat raskaammilta, kuin aiemmin, ja vatsani ikään kuin hölskyi kasvaneen kokonsa kanssa. Viime päivinä oloni oli tuntunut koko ajan väsyneemmältä ja väsyneemmältä. En tarvinnut parantajaa kertomaan minulle, että odotin pentuja, tai ainakin pentua. Oli minulla jo yksi pentue ollut. Tiesin myös varsin hyvin, etteivät ne mitenkään voineet olla Ahvenleuan. Vain yksi kissa oli ollut tarpeeksi läheinen kanssani saadakseni pentuja. Se ei ollut Ahvenleuka, se oli Kirvamiete. Jos maailmani oli luhistunut yhteisen yömme jälkeen, nyt se varmaankin räjähti tuhansiksi sirpaleiksi, kuin sydämeni oli jo kauan aikaa sitten tehnyt.
"Saanko onnitella sinua ja Ahvenleukaa pentujen johdosta?" vierelleni saapunut Valkohäntä naukui pilke silmässään. En tiennyt yhtään, mitä sanoa, en voisi valehdella pentujen olevan Ahvenleuan.
"Kyllä", vastasin hetken kuluttua vaivautuneesti. Onneksi saavuimme leiriin juuri silloin. Juoksin suoraan parantajan pesään.
"Tiedän, että odotan pentuja, mutta kuinka kauan kestää vielä?" naukaisin heti yrttien tuoksuun astuttuani. Kirkasmarja ohjasi minut makoilemaan sammalille ja tunnusteli sitten tassullaan vatsaani. Hetken päästä hän naukui: "Voit heti muuttaa pentutarhaan, ei mene enää kauaa. Odotat tietääkseni yhtä pentua."
Nyökkäsin naaraalle ja juoksin ulos. Mielialani laski, kun näin Ahvenleuan juoksevan luokseni ylpeän ja toiveikkaan näköisenä.
"Odotat siis pentujamme?" kumppanini naukui hymyillen lämpimästi. Pakotin itsekin kasvoilleni jonkin hymyn tapaisen.
"Niin." Miten yksi sana olikin noin vaikeaa sanoa? Juuri silloin halusin vain todellakin hypätä rotkoon, miten voisin ikinä kertoa Ahvenleualle, ettei pentu ollut hänen? Murtaisin kollin sydämen täysin. Mikään ei enää tuntunut miltään.
Oli kulunut kauan aikaa siitä, kun olin muuttanut pentutarhaan. Nyt kuljin hiljalleen kohti Jokiklaanin ja Tuuliklaanin rajaa. Pennun isällä oli toki oikeus tietää tiineydestäni. Toivoin hartaasti, että löytäisin Kirvamietteen, sillä pian en enää voisi lähteä pentutarhalta vähään aikaan. Tämäkin matka vaati minulta niin paljon, että tunsin pian pyörtyväni. Viimein saavuin reviirien rajalle ja istuuduin pensaikkoon odottamaan. Odottelin jonkin aikaa, kunnes suureksi helpotuksekseni näin Tuuliklaanin oartion, jossa pentuni isä kulki joukon hännillä. Kissat hajaantuivat ja Kirvamiete tuli saalistamaan rajan tuntumaan. Hipsin hiljaa pensaan taa piiloon aivan kollin lähelle. Työnsin varovaisesti pääni lehtien läpi. Tuuliklaanilainen katsoi hämmästyneenä minuun.
"Helmiloiste! Mitä sinä täällä teet? Ei meidän pitänyt enää tavata!"
Huiskaisin hännälläni merkin olla hiljaa ja viitoin Kirvamietteen pensaan taakse luokseni. Kollin silmät kiinnittyivät heti suureen vatsaani.
"Ei kai vain se mitä luulen?" Kirvamiete kysyi hämmästyneenä hetken päästä.
"Juuri se, mitä luulet!" sihahdin. "Satun odottamaan pentuasi."
Kolli katsoi minuun epäuskoisesti, mutta tiesi selvästi, että puhuin totta. Jostain läheltä huudettiin häntä.
"Ei näin pitänyt käydä!" Kirvamiete sähähti. Pudistin ponnekkaasti päätäni.
"Ei pitänytkään! No, onnea, sait jatkettua sukuasi."
Kirvamiete ei ehtinyt enää sanoa mitään, muu partio tuli pensaan luo ja juoksin pois.
Tunsin kipuaallon toisensa perään, mutta oltuani jo aiemmin synnytyksessä, pystyin paremmin valnistautumaan tulevaan. Keppi pirstoutui säleiksi hampaissani, kun tunsin pennun valahtavan kaisloille. Hengähdin helpottuneena ja rentouduin. *Viimeinkin!* Vaikka pentu oli Kirvamietteen, olin päättänyt rakastaa sitä yhtö paljon, kuin rakastin Putousvirtaa tai Lumotassua. Kirkasmarja laski pennun kylkeni viereen ja antoi minulle joitain yrttejä. Pakotin ne alas ja keskityin sitten nuolemaan pentuani. Se oli kaunis naaras harmaalla turkilla, jossa oli mustia pilkkuja. Tunsin rakkauden tulvahtavan pitkästä aikaa kehooni ja nuolin pentua reippaasti. Seuraavaksi kuulin Ahvenleuan rynnistävän pesään. Pajukaste oli siirtynyt pois tieltä synnytyksen ajaksi, mikä oli hyvä, sillä kertoisin nyt kumppanilleni.
"Hän on kaunis", Ahvenleuka huokaisi. "Aivan niin kuin sinä."
Hymyilin lämpimästi, tiesin rakastavani vain ja ainoastaan Ahvenleukaa huolimatta kaikesta tapahtuneesta. Ja vaikka tiesinkin, että nyt varmaan menettäisin hänet, rakkauteni kollia kohtaan ei koskaan loppuisi.
"Olen miettinyt jo nimen, Aaltopentu", naukaisin ja kosketin naaraan päälakea.
"Se on kaunis nimi, mutta pentujen isänä ajattelin, että voisin vaikuttaa siihen", kumppanini naukui hiukan harmistuneena. Käänsin sitten jäänsiniset silmäni varapäällikköön. Minua ei itkettänyt,sillä olin jo pitkään tiennyt tämän tapahtuvan. Katsoin häneen vakaasti, silmäni kuitenkin täynnä surua, katumusta ja rakkautta.
"Et ole pennun isä, ja tiedät sen itsekin", naukaisin ja kiersin kehoni tiiviimmin Aaltopennun ympärille. Odotin jännittyneenä kumppanini reaktiota; ehkä entisen kumppanin. *En koskaan haluaisi meidän eroavan, mutta hän varmasti haluaa.*
//Aalto? Ahven?
Kirvamiete | 23.04.2017
Nielaisin ja irvistin Helmiloisteelle. Yritin pää kuumana keksiä jotain sanottavaa, ja jotain, miten voisin kiistää asian. Yritin hokea mielessäni: en pidä Helmiloisteesta, mutta mitä enemmän hoin tuota lausetta mielessäni, sitä punaisemmiksi poskeni kävivät ja aloin tajuta etten voinut siivuttaa asiaa noin vain. En ollut koskaan rakastunut, enkä tiennyt olinko nytkään. Mutta jokin Helmiloisteessa sai minut hyvälle tuulelle, ja halusin ärsyttää häntä. Yskähdin hieman levottomasti, ja yritin pohtia, haluaisinko Helmiloisteen tietävän että pidin hänestä. Naaraan omahyväinen hymy kuitenkin kertoi hänen tietävän sen, mutta luovuttaisinko noin vain ilman taistelua? Värähdin, ja annoin tuulenpuuskan ravisuttaa turkkiani. Se toi mieleeni takaisin sen ajatuksen, että Helmiloistekin ilmeisesti piti minusta. Hymy nyki suupieliäni, ja tajusin ettei se ollut täynnä ivaa. Räpäytin silmiäni hieman hämilläni kaikesta, ja yritin saada kaiken selvitettyä päässäni. Voisinko alkaa olemaan toisen klaanin naaraan kanssa? Soturilaki kielsi sen, mutta olihan joskus niin tehty. Liikahdin askeleen lähemmäs Helmiloistetta.
"No, mitä nyt? Olemme molemmat pysytelleet hiljaa, myöntäneen.. tappion", kehräsin matalasti. Helmiloiste värähti ja hänen otsalleen ilmestyi ryppy. Ajatukseni surisivat hyvin nopeasti, mutta en kyennyt hidastamaan niitä. Olin mennyt totaalisesti hämilleni kaikesta, sillä en ollut koskaan ollut tällaisessa tilanteessa. No, eihän moni muukaan ollut ollut, sillä yleensähän kissat olivat vain oman klaaninsa seurassa. Se saikin ajatuksen ponnahtamaan mieleeni, ja naukaisin terävästi:
"Entä Ahvenleuka?" Ärtymys kutitti tassunpohjiani, sillä minä en todellakaan haluaisi että Helmiloiste vain pettäisi minua ja sitten häipyisi sen Ahvenleuan kanssa jonnekkin. Toisaalta, eihän Helmiloiste ollut minulle mitään, enkä minä ollut hänelle. Purin huultani ja huokaisin turhautuneena. Helmiloiste näytti vaivaantuneelta, kun olimme niin lähellä ja olin maininnut Ahvenleuan.
// Helmi? Sori jos hittasin xc
Helmiloiste, Jokiklaani
"Entä Ahvenleuka?" Kirvamiete kysyi yllättäen. Tunsin korvani värähtävän, kun kuulin kumppanini nimen mainittavan. Missähän kolli oli tällä hetkellä? Kaipasikohan hän minua? Kaikki hyvät hetket hänen kanssaan vyöryivät mieleeni, kun hän oli vienyt minut ulos ollessani pentu, ja miten metsästyspartiostamme ei ollut tullut mitään ollessamme rakastuneita. *Muistan vieläkin, miten ärtynyt Karviaiskynsi oli.* Mutta silloin muistin myös kaikki suhteemme huonommat puolet, miten hän oli suuttunut minulle, kun Lumopentu oli tippunut jokeen, kun hän ei ollut arvostanut panostani perheemme hyväksi. Miten hän ei ollut ollut läsnä elämässäni pitkään aikaan. Viimeisimpänä mieleeni työntyi viimeisin keskustelu, jolloin olimme sopineet, ottavamme etäisyyttä. *Hän on kuitenkin vielä kumppanisi.* Kirvamietteen läheisyys sai punan poskilleni, häntäni vääntelehti kärsimättömästi.
"Mitä hänestä?" kysyin, vaikka tiesin, mitä tuuliklaanilainen tarkoitti. Halusin vain lisää aikaa itselleni miettiä vastausta, jota en vain keksinyt.
"Jos sanot pitäväsi minusta, mitähän Ahvenleuka siihen tuumaa? Olette kumppanit, en usko, että hän katsoo sitä kovin hyvällä."
Tunsin äkkiä sisälläni leimahtavan. Tuntui, kuin koko elämäni pyörisi vain Ahvenleuan ympärillä, Ahvenleuan pitäisi olla tyytyväinen, hänellä pitäisi olla rakastava kumppani joka synnyttäisi hänelle pentuja. Minä olin antanut hänelle kaksi pentua, olin kaavattanut hänen sukuaan. Mitä hän antoi minulle? Ei mitään...
"Minä en välitä siitä, mitä hän ajattelee", naukaisin silmät leiskuen. "Hän tuskin välittää minusta, miksi minun pitäisi välittää hänestä?"
Astuin yhä lähemmäs Kirvamietettä, tilanne tuntui kiusalliselta molemmin puolin, mutta en välittänyt. Olin iloinen, että yksinäisyyden jälkeen olin löytänyt edes jonkun, ja vaikkei Kirvamiete minusta erityisesti pitäisikään, minä olin löytänyt kollin, josta minä pidin. Ja suuresti pidinkin.
//Kirva?
Kirvamiete
Nielaisin kiusaantuneena ja katselin Helmiloistetta kulmieni alta. Hänen kehostaan huokui raivoa, mutta se ei ollut minua kohtaan. Kehoni läpi kulki värähdys, kun tajusin, että minulla ehkä oli jokin mahdollisuus. Mutta mahdollisuus mihin? Olemaan Helmiloisteen kumppani? Ajatus sai kylmiä väreitä juoksemaan selkäpiissäni, kun ajattelin asiaa tarkemmin. En ehkä voisi tehdä sitä, sillä ajatus, että sitoutuisin johonkin nyt heti, sai minulle ahdistuneen olon.
"Ahvenleuka ei siis ole sinulle mitään?" naukaisin varovasti, ja sain Helmiloisteelta raivostuneen silmäyksen.
"Kuulit kyllä mitä äsken sanoin", Helmiloiste kivahti. Kohotin kulmiani ja nyökkäsin. Helmiloiste näytti rentoutuvan yhtäkkiä, mikä sai minunkin oloni rennoksi. Sitten naaras naukaisi:
"Sanoitko jotain ennen... ennen mainintaa Ahvenleuasta?"
"Niin, mitä me aiomme tehdä nyt?" Helmiloiste katsahti minua yllättyneenä.
"Pitäisikö meidän sinun mielestä tehdä jotain?" Liikahdin vaivaantuneena ja yritin muotoilla kysymykseni uudelleen. Se oli nimittäin kuulostanut siltä, kuin olisin halunnut pentuja. Huiskaisin hännälläni kärsimättömästi ilmaa, ja sanoin:
"Äh, minä tarkoitin sitä, että miten me.." En osannut muotoilla lauseen loppua, joten luovutin ja huokaisin syvään. Oli edelleenkin hämilläni kaikesta, mutta ehkä saisin asioille selkoa.
// Helmi?
Helmiloiste, Jokiklaani
Katselin jopa hiukan viettelevästi Kirvamuetettä, joka oli selvästi vieläkin hiukan hämillään.
"Äh, minä tarkoitin, että miten me...", tuuliklaanilainen naukaisi hämmentyneenä. Sallin kehräyksen kantautua kurkustani. Tilanne ei enää oikein hermostuttanut minua, istuin rentona maassa ja nuolin kärsivällisesti turkkiani odottaen, että ruskean ja harmaan kirjava kolli jatkaisi. Hän kuitenkin pysyi hiljaa. Huokaisin, oli kai minun vuoroni puhua.
"Tarkoitatko sitä, kun nyt tiedämme pitävämme toisistamme?" naukaisin kysyvästi. "Onhan se kaiketi hankalaa, kun olemme eri klaaneista, ehkä meidän pitää vain unohtaa toisemme."
Kirvamiete käänsi katseensa hämmästyneenä minuun, hän kai oli ajatellut, että tarjoaisin hänelle vastauksen. En oikein kyllä tiennyt, mitä voisimme tehdä, emme voisi olla kumppaneita, olimme eri klaaneista. Lopetin kuitenkin turkkini sukimisen ja katsoin tiiviisti Kirvamietettä.
"Mutta en minä sinua halua vain unohtaa", maukaisin kehräten. Sipaisin hännälläni tuuliklaanilaisen lapaa ja tunsin hänen lihaksiensa värähtävän turkin alla.
"Mitähän oletat minun tekevän? Kaatavan sinut maahan, nuolevani korviasi... en todellakaan tiedä, mitä teemme, mutta et pääse minusta helpolla, vaikka kuinka haluaisitkin."
Virnistin ilkikurisesti Kirvamietteelle, joka näytti olevan yhä hiukan hämillään.
//Kirva?
Kirvamiete | 24.04.2017
Räpäytin silmiäni hämilläni ja yritin kuvitella Helmiloisteen loikkaamassa päälleni ja kaatavan minut maahan. Melkein tunsin jo heiniko turkkini alla, mutta kun yritin kuvitella Helmiloisteen nuolemaan korviani, se sai aikaan vain puistatuksia. Värähdin inhosta, sillä minä en todellakaan ollut sellainen. Helmiloiste virnisti ilkikurisesti ja kosketti hännällään taas turkkiani. Se sai kylmät väreet juoksemaan selkäpiissäni, mutta yritin pysyä täysin paikoillani. Toisaalta olisin halunnut loikata lähemmäs Helmiloistetta, mutt toisaalta olisin halunnut vetäytyä kauemmas kosketukselta. Hämillinen ilme tuntui asettuneen naamalleni, ja Helmiloisteen virnistely ei saanut sitä lähtemään. Huokaisin turhautuneena ja ravistin korviani. En todellakaan tiennyt mitä tekisimme nyt tai mitä tapahtuisi, ja tilanne alkoi mennä kiusalliseksi Helmiloisteen odottaessa minulta jotakin mitä itse en edes tiennyt. Minulla oli aina jotain näsäviisasta sanottavaa kaikille, mutta Helmiloiste vain vei sanat huuliltani. Ne kuolivat huulilleni aina, kun yritin sanoa jotain.
"Tuota.." änkytin hyvin pentumaisesti ja yritin saada poskilleni nousseen kuumotuksen pois.
"Tämä on aika kiusallista", naukaisin lopulta ja huiskin hännälläni ilmaa. Katseeni laskeutui maahan ja tassuihini, jotka olivat huomaamattani sotkeutuneet mutaan. Minua alkoi hävettää, ja yritin huomaamatta putsata niitä. Hiljaisuus leijui välissämme ja tuntui estävän hengittämisen, siltä minusta ainakin tuntui. Helmiloiste yskähti ja kun kohotin vähän katsettani, naaras näytti yhtä kiusaantuneelta kuin minä tunsin oloni. Yritin keventää tunnelmaa liikahtamalla rennompaan asentoon, mutta aiheutin sen että lihakseni jännittyivät ja jalkoihini alkoi koskea.
"Meidän pitää oikeasti nyt päättää mitä aiomme tehdä", Helmiloiste pukahti viimein ja käänsin katseeni häneen. Nyökkäsin hitaasti, ja sain samalla idean.
"Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta en keksinyt muuta", aloitin hyvin tökerösti. Sätin itseäni sisäisesti omasta kömpelyydestäni, mutta en kyennyt panostamaan sanomiseeni.
"Mehän voisimme viettää täällä yön", naukaisin pikaisesti ja katsoin taivaalle väistääkseen Helmiloisteen katseen.
"Ja en tarkoita sillä pentujen tekemistä", lisäsin nolona. En ollut keksinyt muutakaan ja oli sekin ehkä parempi kuin se että seisoimme täällä täydessä hiljaisuudessa. En vain tiennyt mitä klaanitoverit sanoisivat jos olisin yön poissa, mutta minua ei sillä hetkellä kiinnostanut paljoakaan olisivatko he huolissaan vai eivät.
// Helmi? :'D
Kirvamiete | 17.04.2017
Pinkaisin juoksuun kohti puuta, ja tunsin lihaksieni pinnistävän vauhtini äärirajoille. Helmiloisteen käpälät rummuttivat maata vieressäni, kun Jokiklaanin rajamerkit paiskautuivat kasvojani vasten. Vauhtini hidastui aavistuksen, ja jokiklaanilaisnaaras pääsi edelleni. Ärähdin hiljaa kiihdyttäessäni taas vauhtini kovemmaksi. Turkkini hipaisi Helmiloistetta, kun puu näkyi jo edessäni. Hengitykseni oli tiheää ja lihaksiani poltteli, mutta jatkoin aina vain, Helmiloiste rinnallani. Viimein puu oli tarpeeksi lähellä, ja loikkasin sitä päin raapaisten kynsilläni siihen syvät viillot. Jarrutin vauhtini hyvin äkkiä, ja ehdin kuulla Helmiloisteen ulvaisevan:
"Voitin!" Sisälläni ryöpsähti kiukku, ja pyörähdin raivoissani ympäri. Helmiloiste oli heittäytynyt huohottaen puuta vasten ja raapi sitä pitki vedoin. Astahdin ärtyneenä askeleen lähemmäs naarasta, ja yritin saada hengitykseni rauhoittumaan.
"Mistä tiedät, että voitit?" naukaisin pisteliäästi. Helimloisteen kyljet kohoilivat, kun hän käänsi sinisten silmien piikinterävät katseet omiin silmiini. Naaras huiskaisi hännällään ilmaa ja suoristi selkänsä.
"Kyllä minä tiedän, että voitin", jokiklaanilaisnaaras naukaisi ylimielisesti, mutta olin erottavanani hänen äänessään epävarmuutta. Siitä pienestä äänen värähdyksestä, sain kuitenki itseni niin täyteen varmuutta, että röyhistin rintaani ja katselin Helmiloistetta halveksuen.
"Et sinä oikeasti sitä tiedä", aloitin hyvin ärsyttävästi, "ehkä et vain halua myöntää tappiota minulle." Oikeastihan itsekkään en ollut varma, olinko voittanut. Mutta en antanut sen näkyä, vaan keskityin saamaan itsestäni voittajan. Uskoin, että se ei tapahtuisi helpolla, mutta halusin yrittää silti. Minun oli pakko yrittää, sillä muuten pilaisin itseni maineen. Väräytin viiksiäni, ja astelehdin lähelle puuta. Siristin silmiäni, ja tarkastelin merkkejä, jotka olimme raapaisseet siihen. Minun kynnenjälkeni olivat lyhyemmät, ja Helmiloisteen taas pidemmät. Tyytyväinen virne levisi kasvoilleni, ja käännyin taas Helmiloisteen puoleen.
"Minä tulin ensimmäisenä maaliin, sillä ehdin vain raapaista tällaiset lyhyet jäljet. Sinun jälkesi ovat pitkät, joten saavuit myöhemmin ja silloin ehdit tehdä pitkät jäljet tähän puuhun", kerroin teoriani voitostani, ja istahdin maahan odottamaan.
// Helmi?
Helmiloiste, Jokiklaani
"Mitä? Tuo on älytöntä!" naukaisin terävästi. "Minä olin täällä ensin, ehdin raapaista pitemmät jäljet. Silloin sinä tulit ja yritit vielä voittaa minut, joten teit vain lyhyet naarmut! Minä siis voitin, anna olla!"
Kirvamiete katsoi ylimielisesti minuun. Oikeasti minulla ei ollut aavistustakaan voittajasta, mutta en tietenkään myöntäisi tuuliklaanilaiselle hävinneeni! *Jos siis hävisin.* Kirvamiete huiskaisi hännällään napakasti ilmaa.
"Sinun teoriasi on älytön! Tulimme suunnilleen yhtä aikaa puulle, vaikkakin minä tulin ensin", kolli sihahti. Silmäni rävähtivät raivosta ammolleen, ja tunsin oloni pentumaiseksi, kun kinasin jostain tällaisesta. *Tuuliklaanilaisen kanssa!*
"Minä kyllä-"
Lauseeni jäi kesken, kun kuulin lähestyviä askeleita pensaikossa. Haistoin Jokiklaanin partion tulevan.
"Piiloon!" sähähdin Kirvamietteelle, mutta kolli oli ehtinyt ensin. Loikkasin itse myös piiloon lähimpään pensaaseen ja laskeuduin melkein tuuliklaanilaisen niskaan. Hiivin äkkiä kauemmas ja tähyilin pensaan suojista klaanini jäseniä. Karviaiskynsi, Kuuviiksi, Liekkikajo ja Särkisilmä haistelivat tarkasti ilmaa.
"Haistan Tuuliklaanin", Kuuviiksi naukui ja katseli ympärilleen kuin odottaen, että jostain marssisi esiin toisen klaanin kissa.
"Totta kai haistat, olemme aivan rajalla", Karviaiskynsi maukaisi. Sitten kolli kuitenkin irvisti, kun haistoi Kirvamietteen mukana tulleen Tuuliklaanin tuoksun omalla puolellamme.
"Täällä on ollut Tuuliklaanin soturi", Liekkikajo tuumi ja haisteli jälleen ilmaa. Hän näytti hiukan hämmemtyneeltä jatkaessaan: "Ja Helmiloiste."
Tunsin niskakarvojeni nousevan säikähdyksestä pystyyn. Jos kumpikaan meistä paljastuisi, saisin kuulla siitä, miten en ollut häätänyt tuuliklaanilaista reviiriltämme, enkä kyllä tiennyt miksi. Keräsin rohkeuteni ja astelin ulos pusikosta muka hämmästyneen näköisenä. Karviaiskynsi käänsi heti katseensa minuun.
"Hei, partiossako olette?" kysäisin hymyillen. Vilkaisin vaivihkaa pensaikkoon, missä Kirvamiete toivottavasti vielä oli, jos hän tekisi jotain typerää, saisin kaiketi rangaistuksen klaanissa. Joku jopa saattaisi kuvitella, että välillämme olisi jotain romanttista, vaikkei ollutkaan.
"Hei, Helmiloiste", Karviaiskynsi naukaisi epäillen. "Eihän sinulla vain satu olemaan ystävä Tuuliklaanista? Haistahan ilmaa."
Haistelin tarkasti ympäristöä ja näytin yllättyneeltä, kun sieraimiini osui Kirvamietteen tuore tuoksu.
"Haistan tuuliklaanilaisen!" naukaisin hämmentyneenä. Liekkikajo kohotti epäileväisesti kulmiaan.
"Ethän vain satu tietämään siitä enemmän? Haistoimme myös sinun tuoksusi."
Pudistin päätäni.
"Kävin täällä kyllä äsken, mutta kun en löytänyt saalista, lähdin toiseen suuntaan. Silloin en haistanut Tuuliklaanin hajua, jos täällä on käynyt kissa, hän on käynyt täällä silloin kun olen ollut muualla."
Huokaisin hiljaa. Toivottavasti he uskoivat, muuten olisin ongelmissa.
//Kirva?
Kirvamiete | 20.04.2017
Tuntui melkein että olisin liiskautunut vasten maata, mutta en pannut sitä pahakseni. Jokiklaanilaispartion inha lemu tunki sieraimiini, ja kuuli Helmiloisteen hivutautuvan kauemmas minusta, sillä hänjin kykki pensaassa. Sydämeni tykytyi rinnassani niin lujaa, että pelkäsin sen tärisyttävän maata ja herättävän partion huomion. Juuri silloin kuulin jonkun naukaisevan:
"Haistan Tuuliklaanin." Hätkähdin aavistuksen, mutta onnekseni toinen ääni murahti:
"Totta kai haistat, olemme aivan rajalla." Helpotus hyökyi lävitseni ja onnistuin kohottamaan katsettani hieman pensaikon suojista. Edessäni seisoi valkoinen naaras, kullanruskea kolli, pitkäturkkinen ja suurikokoinen kolli sekä tummanruskea kolli. Kaikki olivat jokiklaanilaisia, ja heidän kiiltävät turkkinsa hohtivat auringon valossa. Kaikkien kuonot olivat ylhäällä, ja he haistelivat ilmaa.
"Täällä on ollut Tuuliklaani", se suurikokoinen kolli naukaisi yhtäkkiä. "Ja Helmiloiste." Sydämeni hypähti rinnassani ja tunsin otsalleni kohoavan kylmän hien. Meitä ei saataisi löytää, koska silloin me molemmat saisimme rangaistuksen. Vaikka enhän minä välittänyt siitä vaikka Helmiloiste saisikin rangaistuksen itselleen - vai välitinkö siitä sittenkin? Ajatukseni keskeytti kuitenkin kahahdus viereisessä pensaassa, ja tajusin säikähtäneenä että Helmiloiste astui eteenpäin. Korvani painuivat luimuun ja olin varma siitä, että olin mennyttä. Siristin silmiäni ja jännitin lihakseni valmiina syöksymään takaisin omalle reviirilleni kun Helmiloiste kavaltaisi minut, mutta hänen seuraavat sanat yllättivät minut tyystin.
"Hei, partiossako olette?" Helmiloiste kysyi hilpeästi. Hämmästys hyökyi lävitseni ja kykenin vain toljottamaan, kun Helmiloiste alkoi käydä keskustelua klaanitovereiden kanssa säästääkseen nahkani - ja ehkä myös omansa. Hengitykseni tasaantui sitä mukaa, mitä paremmin Helmiloiste sai kerrottua tarinaansa. Ja kun viimein partion jäsenet lähtivät jatkamaan matkaansa, uskaltauduin nousemaan pensaasta. Helmiloisteen karvat nousivat pystyyn heti, kun hän näki minut, mutta naaraan ilme oli samaan aikaan huojentunut.
"He taisivat epäillä vähän", naukaisin. Helmiloiste nyökkäsi vastahakoisena.
"En halua pettää klaaniani", tuo sanoi kipakasti. Nyökkäsin, ja kurkotin kaulaani nähdäkseni hänen taakseen, Jokiklaanin reviirille.
"Kivalta näyttää", sanoin ja huiskaisin hännälläni ilmaa. Helmiloiste tuhahti ja astui askeleen lähemmäs minua.
"Sinun täytyy nyt varmaan lähteä omalle reviirillesi", naaras sanoi hitaasti, ja väräytti korviaan. Pyöräytin silmiäni ja painoin kynteni maahan. Minähän tekisin tästä vaikeaa, sillä koin tarvetta ärsyttää Helmiloistetta. Kaipasin sellaista ilmettä Helmiloisteen kasvoilla, kun hän joutuisi pidättelemään itseään jotta ei hyökkäisi kimppuuni. Siispä sanoin:
"Älä yritäkään ajaa minua pois täältä. Minä lähden täältä kun minua huvittaa." Helmiloiste näytti olevan aikeissa sanoa jotain, mutta keskeytin hänet.
"Etkä sinä sitä paitsi voi kertoa minusta klaanillesi, sillä silloin sinä olet petturi", sanoin hyvin ärsyttävästi.
// Helmi?
Helmiloiste, Jokiklaani | 21.04.2017
Häntäni vääntelehti kärsimättömästi ja siristin hiukan silmiäni. Olin kehottanut Kirvamietettä lähtemään takaisin omalle reviirilleen, voisimme jäädä kiinni. Oikeastaan en kummi kaan halunnut, että hän lähtisi, omalla tavallaan hän oli... kiehtova. Kollia oli mukava ärsyttää, vaikkei hän helposti ärsyyntynytkään.
"Älä yritäkkään ajaa minua pois täältä. Minä lähden täältä, kun minua huvittaa", tuuliklaanilainen naukui ylimielisesti. Sisälläni leimahti, ja hallitsin vain vaivoin haluni hyökätä kollin kimppuun ja repiä häneltä turkki päältä.
"Etkä sinä sitä paitsi voi kertoa minusta klaanillesi, sillä silloin olet petturi."
Käännähdin ympäri ja katsoin Jokiklaanin leirin suuntaan. Niin, jos kertoisin Kirvamietteestä, joutuisin vaikeuksiin, sillä Karviaiskynsi ja muut päättelisivät helposti, etten ollut häätänyt vihollisklaanin kissaa reviiriltämme. Voisin toki ajaa hänet pois ja jättää kertomatta tuuliklaanilaisesta, mutta en vain halunnut hänen vielä lähtevän. Odotin innolla uutta sanaharkkaa.
"Entä jos kerronkin? Silloin sinäkin joudut vaikeuksiin! Entä, jos kerron Liitotähdelle veljeilleesi vihollisklaanin kissan kanssa?" naukaisin virnistäen. Kirvamiete kohotti kulmiaan.
"Veljeilleen? Sinun kanssasi en ole muuta kuin kinastellut ja tapellut. Kutsutko sitä veljeilyksi?" Tuuliklaanin soturi maukaisi ivallisesti. "Ellet sitten halua, että alamme... veljeilemään, kerro minulle, liittyykö tähän jotain? Pidätkö minusta?"
Sisälläni äskettäin leimahtanut liekki paisui jonkinlaiseksi räjähdykseksi, kun loikkasin sähisten Kirvamietteen niskaan. Yleensä olin aika kärsivällinen tällaisissa tilanteissa, mutta tuo kolli vain ärsytti minua liikaa! Kaadoin soturin maahan selälleen ja painoin hänen rintaansa tassuillani. Eniten minua ärsytti se, että hän oli sanonut ääneen totuuden.
//Kirva? En kai hitannu liikaa? D:
Kirvamiete | 22.04.2017
Virnistin ilkikurisesti Helmiloisteelle, joka näytti selvästi ärtyneeltä. Räpäytin silmiäni, ja odotin että naaras saisi kerättyä itsensä. Kysymykseni leijui välissämme, ja aistin siinä olevan ainakin ripaus totuutta. Turkkini värähti ja iskostin katseeni Helmiloisteen sinisiin silmiin. Hänellä näytti olevan hieman tukalaa katseeni alla, mutta en pannut sitä pahakseni.
"No, pidätkö sinä minusta?" Helmiloisteen viikset värähtivät ja hän liikautti tassujaan. Hymyilin naaraalle ja iskin silmää.
"Taidat pitää", naukaisin viekkaasti ja loikkasin lähemmäs naarasta. Helmiloiste nyrpisti nenäänsä, mutta ei paennut minua. Hän seisoi jäykistyneemä paikoillaan, kun kiersin jokiklaanilaisnaaraan ympäri, ja kosketin hännälläni hänen selkäänsä. Se sai Helmiloisteen hätkähtämään, ja hymyni levenemään. Astahdin hitaasti Helmiloisteen eteen, ja hyrähdin matalasti.
"Ei se enää muuta totuutta, vaikka et sanokkaan mitään", naukaisin hiljaa, ja kierähdin ketterästi vähän kauemmas Helmiloisteesta. Naaraan kasvoille oli noussut puna, ja se sai itsevarmuuteni kohoamaan. Rintani röyhistyi, mutta Helmiloisteen seuraava lause sai minut hätkähtämään.
"No pidätkö sinä minusta, vai mitä tänne oikein tulit hakemaan?" naaras naukaisi hyvin ärtyneen kuuloisena. Korvani painuivat luimuun, ja nostin huultani ärsyyntyneenä kaikki itsevarmuuteni maahan ropisseena. Helmiloiste ei saisi minua käpälänsä alle, sillä minun täytyi hallita tilanne. Sitä minä ehkä nyt tahdoin. Mutta en todellakaan sanoisi sitä Helmiloisteelle. Ja sitä paitsi, osa Helmiloisteen sanoista oli totta. Minä en varsinaisesti pitänyt Helmiloisteesta, mutta hänen ärsyttämisensä sai minut virnistelemään. Jokin tuossa jokiklaanilaisessa veti minua puoleensa, mutta yritin kovin ettei hän huomaisi mitään. Olisi varmasti häpeällistä, jos Helmiloiste näkisi että pidin hänestä.
// Helmi? xd
Helmiloiste, Jokiklaani
Minua nolotti, kun Kirvamiete oli saanut selville pitäväni hänestä. Olin huono valehtelija, jos olisin edes yrittänyt kiistää sen, tilanne olisi aivan sama kuin nyt. Katsoin hiukan häpeissäni muualle, kollin hetkellinen läheisyys oli saanut minut hämilleni. Tunsin niin monia erilaisia tuntemuksia, tuneet Kirvamietettä kohtaan, joista en itsekään ollut varma, sekä yleinen hämmennys koko tilanteesta sekä pelko siitä, mitä minulle ja Ahvenleualle kävisi. En voisi antaa itseni rakastua Kirvamietteeseen, se särkisi sydämeni samoin kuin kumppanininkin. Olin kuitenkin yksinäinen, ja kaipasin vain jonkun, ja se saattaisi olla Kirvamiete.
Siirsin jälleen katseeni tuuliklaanilaiseen ja virnistin viekkaasti.
"Niin, et kai sinä vain pidä minusta?" naukaisin ivallisesti. "Nyt tiedät, että merkitset minulle muutakin kuin haisevaa vihollisklaanin soturia"
Astuin askeleen lähemmäs kollia, hän katsoi minua yhtäaikaa uhmakkaasti ja epävarmasti, tiesin, että hän halusi hallita tilannetta, mutta nyt se oli minun hallinnassani. Tarkkailin katseellani Kirvamietteen kasvojen eleitä ja kaikkea muuta, mikä voisi kertoa minulle totuuden.
"Hiljaisuus on myöntymisen merkki, vai aiotko kieltää väitteeni?" naukaisin hymyillen omahyväisesti. Yhtäkkiä Ahvenleuka katosi taas jonnekin kauas pois, keskityin nyt vain edessäni seisovan soturin härnäämiseen, mikä teki minut niin hyvälle tuulelle.
//Kirva? Pätkähti
Kirvamiete | 10.04.2017
Aurinko kurkisteli pilvien raosta, ja tunsin aina aika ajoin sen koskettavan turkkiani. Voimakas tuuli pyörteili ympärillämme ja melkein hukutti puheemme siihen. Nuolaisin huuliani ja kallistin päätäni.
"Vai mistä minä tunnen Ahvenleuan?" naukaisin pisteliäästi. "Satuin tapaamaan hänet toissayönä Nelipuilla." Helmiloisteeksi esittäytynyt jokiklaanilaisnaaras rypisti otsaansa ja näin, miten naaras näytti hivenen ärtyneeltä. Helmiloiste oli hyvin lähellä Tuuliklaanin ja Jokiklaanin välistä rajaa, mutta yhä hän silti oli Tuuliklaanin reviirin puolella. Se sai karvani nousemaan aavistuksen pystyyn ja asettamaan kireän tunnelman välillemme. Helmiloiste taisi vaistota sen siinä missä minäkin, sillä hän hypähti omalle puolelleen. Rentouduin huomattavasti ja istahdin maahan. Helmiloiste nyrpisti nenäänsä ja näytti selvästi tyytymättömältä siihen, että vaikutin pitäväni tilannetta hallinnassa. Röyhistin ärsyttävästi rintaani aivan kuin olisin kaiken hallitsija. Helmiloiste nosti kuonoaan ja vilkuili minua ylimielisesti kulmiensa alta. Virnistin, ja loikkasin lähemmäs rajaa. Jokiklaanin inha löyhkä tunki sieraimiini ja ravistin turkkiani.
"Miten te voitte elää noin kauheassa lemussa? Ja syödä kalaa?" kysyin. Helmiloisteen karvat nousivat pystyyn ja hän mulkoili minua pahasti. En kuitenkaan värähtänytkään, sillä halusin saada tietää. Olin kuullut, että kala haisi pahalta, varsinkin vanha sellainen. Ja uskoin että se maistui vielä hirveämmälle. Helmiloisteella näytti selvästikin olevan vaikeuksia olematta hyökkäämättä kimppuuni, sillä olin pilkannut häntä ja hänen klaaniaan. Hänen ei kuitenkaan olisi viisasta tehdä sitä, sillä silloin naaras saisi syyt niskoilleen. Mutta eipä siinä mitään, en tuntenut syyllisyyttä kysymyksistäni tai siitä että ajatus Helmiloisteesta vaikeuksissa tuotti mielihyvää. Korvani värähtivät, kun Helmiloiste puhati yhtäkkiä:
"Emme me elä lemussa. Tehän vasta olette laihoja ja riutuneita koska elätte niin haisevassa ympäristössä. Ja kalan syönnistä saamme kiiltävän ja terveen turkin toisin kuin eräät." Häntäni ponnahti pystyyn kun aistin rivien välistä lausutun pilkan. Sisuksissani kiehahti ja työnsin kynteni maahan. Murahdin äkäisesti, vaikka yritinkin peittää ärsyynnykseni. Helmiloiste saisi minusta pian sellaisen näkemyksen kuin olisin pikkuinen pentu ailahtelevan mieleni takia. Pakotin karvani siloittumaan, sillä halusin olla kunnon soturi joka kestäisi pienen naljailun. Lihakseni olivat yhä kireät, mutta muuten en vaikuttanut omasta mielestän ainakaan hyökkäävältä. Helmiloiste hymyili, kun näki minun kamppailevan itseni kanssa.
"Naura vaan", tuhahdin ja istuin taas kosteaan maahan. Tunsin kosteuden imeytyvän turkkiini mutta minua ei kiinnostanut. En edes tiennyt, miksen vain lähtenyt leiriin ja miski edes ylipäätään hengailin toisen klaanin kissojen kanssa.
// Helmi? :D
Helmiloiste, Jokiklaani
Katsoin hilpeästi hymyillen Kirvamietettä. Näin, miten hän kävi sisällään kamppailua, hyökkäisikö kimppuuni vai pysyisikö rauhallisena omalla puolellaan? Tuntui, kuin hän yrittäisi osoittaa olevansa soturinimensä arvoinen. Hän näytti aika nuorelta, mutta niin olin minäkin. Kuitenkin olin häntä varmaankin hiukan vanhempi. Virnistin ilkikurisesti. Mieleni teki ärsyttää häntä, mieleni teki yrittää saada hänet raivon partaalle, saada hänet loikkaamaan kimppuuni... En vain tiennyt, miksi halusin niin tapahtuvan. Hän vaikutti jotenkin kiinnostavalta, halusin saada tietää hänestä enemmän... Kolli oli kertonut tavanneensa Ahvenleuan aiemmin, tämä ei siis ollut hänelle ensimmäinen kerta, kun keskusteli jokiklaanilaisen kanssa. Silmäilin tarkasti Kirvamietteen jokaista liikettä.
"En ymmärrä, miten jaksatte juosta niiden pitkäkorvien perässä. Olette varmasti huvittava näky", naurahdin pilkallisesti. Itsekin saalistin oikeastaan paljonkin kaneja, olin sen verran nopea kissa. Monesti mietinkin, oliko minulla Tuuliklaanin verta. Nopeuteni oli periytynyt toiselle pennulleni, Putousvirralle. Karistin jälleen muut ajatukset päästäni ja tarkkailin tuuliklaanilaista. Hän näytti selvästi hiukan hermostuneen, mutta yritti peitellä sitä.
En vieläkään ymmärtänyt, miksen ollut jo harpponut takaisin leiriin, mutta ei Kirvamietekään toisaalta ollut. Halusin jutella hänelle, leirissäkään ei oikeastaan ollut minulle seuraa. Tuntui kyllä typerältä keskustella Tuuliklaanilaisen kanssa. En ollut aiemmin juuri ollut tekemisissä toisten klaanien kissojen kanssa, itse asiassa tämä oli ensimmäinen keskustelu muun klaanin kissan kanssa rajalla, ilman kokoontumisten rauhaa.
"On varmasti noloa hävitä sellaiselle otukselle", naukaisin piikittelevästi ja huiskaisin hännälläni ilmaa. "Itse ainakin näytät hitaalta tuuliklaanilaiseksi."
Kirvamietteen silmissä välähti, ja mielihyvä valtasi minut, kun olin saanut häntä ärsytettyä.
"Silti olen nopeampi kuin sinä", kolli maukui kireästi. Kohotin toista kulmaani halveksuen.
"Todellako? Et ole nähnyt minun juoksevan. Satun olemaan klaanini nopeimpia juoksijoita, ellen jopa nopein", maukaisin virnistäen. "Uskaltaisitko lähteä pieneen kilpailuun? Meidän puolellamme tietysti. Se kumpi ehtii tuolle puulle", ohjeistin ja ositin hännälläni pienen koivun suuntaan, "on voittaja."
Katselin, miten Kirvamiete punnitsi ehdotustani.
"Älä viitsi, kai sinä juosta osaat. Olet sentään tuuliklaanilainen."
//Kirva? :D
Kirvamiete | 12.04.2017
Ärähdin ilottomasti Helmiloisteelle hänen esittäessä haasteen. Minua ei varsinaisesti huvittanut joutua Jokiklaanin puolelle, tai ainakaan mennä sinne täysjärkisenä. Siispä rypistin otsaani, mutta päädyin alle silmänräpäyksessä siihen tulokseen, että minähän juoksisin, sillä kunniani oli vaarassa. Mutta toisaalta, minun olisi pakko voittaa tai saisin hävetä ikäni sitä että olin hävinyt jokiklaanilaiselle. Siispä irvistin hieman ja kallisrin päätäni. Avasin suuni sanoakseni myöntävän vastauksen, kun päähäni pälkähti jotain. Helmiloiste oli sanonut olevansa klaaninsa nopein juoksija. Se sai epäilyksen heräämään rinnassani, kun tajusin ettei hän ollut ehkä täysin puhtaasti jokiklaanilainen. Ilkeä virne levisi kasvoilleni, ja siirsin siniset silmäni kohti Helmiloistetta. Tuo katsoi minua kummissaan.
"Jos olet kerta klaanisi nopein juoksia, oletko kokonaan jokiklaanilaista verta?" naukaisin ivallisesti. Helmiloiste hätkähti ja näin miten naaraan korvat painuivat luimuun. Hänen koko olemuksensa näytti myös muuttuvan, ja naaraan lihakset jännittyivät.
"Olen täysi Jokiklaanin jäsen, eikä tuollainen ruipelo voi saada minusta repimälläkääm tuuliklaanilaista!" Helmiloiste sähähti. Karvani nousivat pystyyn ja lihakseni väreilivät. Nostin huultani ja kääntelin korviani äkeissäni.
"Juostaan sitten niin ratkaistaan, kumpi oikeasti on nopein", naukaisin hyvin ylimielisenä. Nostin häntäni pystyyn ja siristin silmiäni siirtäessä katseeni siihen puuhun, jonka Helmiloiste oli näyttänyt. Sitten tajusin, että naaras oli paljon lähempänä puuta kuin minä, joten sanoin:
"Sinun pitää tulla tänne jotta molemmilla on yhtä pitkä matka puulle." Helmiloiste räpäytti silmiään eikä hievahtanutkaan.
"Etkö sinä enää uskalla tulla tänne? Ihan vastahan sinä oikein innolla juoksit tälle puolelle", naukaisin ja kohotin leukaani.
// Helmi? xd
Helmiloiste, Jokiklaani
Hymähdin halveksuen.
"Älä luule, että pelkäisin", maukaisin ja astuin takaisin Tuuliklaanin puolelle. "Sitä paitsi, sinähän kutsuit minut tänne."
Kirvamiete kurtisti kulmiaan. Asetuin hänen viereensä seisomaan. Tunsin kollin turkin hipaisevan omaani, astuin kauemmas hänestä ja sihahdin itsekseni. Siristin silmiäni katsoessani puulle päin. Voisin oikeasti voittaa hänet, toisaalta Kirvamiete oli tuuliklaanilainen, enkä muutenkaan tiennyt hänen nopeudestaan mitään. Poimin maasta kuivan lehden.
"Sitten, kun tämä osuu maahan, lähdemme juoksemaan", mumisin lehti suussani. Heitin sen ilmaan ja valmistauduin. Lehti leijaili hetken, kunnes alkoi laskeutua. Ponkaisin liikkeelle ja juoksin päätä pahkaa puulle päin. Käännyin kuitenkin, kun en kuullut juoksua takaani.
"Varaslähtö!" Kirvamiete huusi. Katsoin häntä huvittuneesti. Kävelin takasin hänen luokseen.
"Todellako?" virnistin. Poimin maasta uuden lehden ja nakkasin sen ilmaan. Kun lehti osui maahan, syöksähdin eteenpäin. Juoksimme rinnakkain puuta kohti. Kirvamiete kiri edelleni, mutta kiristin tahtia ja ohitin hänet. Päästin voitonriemuisen ulvahduksen, kun puu lähestyi. Kirvamiete kuitenkin juoksi takaisin rinnalleni. Saavuimme yhtä aikaa puulle ja raapaisimme merkit siihen. Olimme tulleet suunnilleen samaan aikaan maaliin, en ollut tosissani varma, kumpi oli ensin.
"Voitin!" huudahdin kuitenkin ja raastoin puuta kynsilläni.
//Kirva? :D
Helmiloiste, Jokiklaani
Sydämeni tuntui koko ajan raskaammalta, kun jouduin miettimään tosissani kumppanuutta Ahvenleuan kanssa. Rakasti häntä todella, mutta tuntui, kuin suhteemme olisi jotenkin kärsinyt. Käänsin surullisen katseeni kumppaniini. Olin miettinyt nyt järkevän ratkaisun.
"Olemme vielä kumppanit. Vielä ainakin", maukaisin hiljaa. "Mutta minusta tuntuu, että pieni etäisyys toisiimme tekisi hyvää."
Ahvenleuan silmät olivat täynnä surua. Kyynel vierähti poskelleni.
"Tiedät itsekin, että se on parasta. Silloin huomaamme toistemme merkityksen", sanoin lempeästi ja nuolaisin kumppanini korvaa. "Jos jatkaisimme tällä tavalla, että olisimme etäiset toisiamme kohtaan...uskon, että se olisi huonompi vaihtoehto. En minäkään ole ollut sinun kanssasi, olen niin pahoillani."
Ahvenleuka nyökkäsi hieman.
"Ehkä olet oikeassa."
Painauduin vielä häntä vasten ja hengitin kollin rauhoittavaa tuoksua.
"Rakastan sinua silti aina, tapahtui mitä tahansa", naukaisin ja nousin ylös. Kosketin vielä kumppanini kuonoa omallani ja lähdin sitten pois.
Tuntui, kuin pala sydämestäni olisi revitty pois, kuin olisin pettänyt Ahvenleuan. *Ehkä oletkin.* Tuntui kuitenkin parhaalta pitää etäisyyttä häneen, voisin myös elää omaa elämääni, joka ei pyörisi pelkästään perheen ympärillä. Huokaisin syvään ja lähdin juoksemaan. En tiennyt mihin, minun oli vain saatava purkaa tunteitani. Juoksin kaksijalkojen sillalle, ja hetken mietittyäni sen yli. Putous kuohui raivokkaasti ja vesi solisi allani. Saavuin toiselle puolelle, ja näin Nelipuut. Muistin, miten olin mennyt ensimmäisene kokoontumiseeni Ahvenleuan kanssa. Pysähdyin taas ja uusi kyynel vieri kuonoani pitkin maahan. Häneen liittyi niin paljon hyviä muistoja... Olin niin turhautunut, että karjaisin ilmaan. Ääneni kaikui metsikössä. Istahdin hetkeksi. Voisin tehdä jotain hyödyllistä. Niin, niin voisin. Haistelin ilmaa. Viherlehden tuoksut valloittivat sieraimeni, ja sydäntäni raastava suru ja epätoivo väistyivät hetkeksi. Suljin hetkeksi silmäni. Kuulin pientä ääntä läheltä. Haistoin oravan, ja lähdin vainuamaan sitä. Tiesin olevani surkea maalla saalistuksessa, mutta voisinhan minä ainakin yrittää. Pian paikansinkin oravan. Hiivin sitä kohti, eläin oli selin minuun. Pian rusehtava otus käännähti kuitenkin ja jähmetyin paikoilleni. *Kiltti orava, älä liiku...* Orava lähti toiveistani välittämättä juoksemaan pois päin. Kirosin hiljaa mielessäni ja lähdin perään. Olin nopea, hyvin nopea, ja savautin sitä pian. *Mikä täällä haisee?* Kurtistin kulmiani. Juoksin vielä vähän matkaa, kun yhtäkkiä tajusin. *Tuuliklaanin rajamerkit!*
Orava säntäsi kauas pois. Olin juossut kauas rajasta, miten olin onnistunut tekemään sen? Olin vain sännännyt toisen klaanin reviirille! Terästin aistini, kun kuulin läheisestä pensaasta rapinaa. Korvani kääntyivät valppaina pusikon suuntaan.
//Kirva? Sekoo
Kirvamiete | 04.04.2017
Juoksin eteenpäin, ja viha oli sumentanut näköni. Karjuin juostessani eteenpäin, sillä en kestänyt tätä. Minä olin yrittänyt saada Säihketassun paremmalle tuulelle, mutta palkkioksi siitä sain vain käskytyksiä ja vihaisia kasvoja. Tuuli suhisi korvissani antaessani jalkojeni kiidättää minua eteenpäin. Sitten jarrutin vauhtini, ja pysähdyin täysin. Ympärilleni laskeutui hiljaisuus, jonka vain raskas hengitykseni ja sydämeni syke rikkoi. Taivalla leijuvat pilvet ja niiden välistä paistava aurinko loi varjoja kasvoilleni seistessäni keskellä nummia täysin paikoilleni jähmettyneenä. Minulla oli outo olo, enkä tiennyt miten minun tulisi olla. Yleensä aina minulla oli jokin järkevä päämäärä tai suunnitelma, mutta nyt vain olin juossut eteenpäin vailla aavistustakaan minne päädyin. Vilkaistessani nopeasti ympärilleni, tajusin että olin saapunut Tuuliklaanin reviirin rajalle. Vähän matkan päässä tuuli humisi Jokiklaanin reviirin puolella. Hätkähdin, kun kuulin askelien ääniä sivultani. Karvani nousivat pystyyn, ja kierähdin nopeasti läheisen pensaan suojiin. Juuri samalla hetkellä, kun harmaan ja ruskean sekoitteinen turkkini pujahti lehtien ja oksien sekaan, näin hopeanharmaan naaraan juoksevan suoraa päätä Tuuliklaanin reviirille. Sisuksissani kiehahti, ja olin jo loikkaamassa ulos naaraan kimppuun, kun tuo äkkiä pysähtyi. Naaraan silmät kimpoilivat sinne tänne ja hänen katseensa oli hämmentynyt. Jäänsiniset silmät kipunoivat tulta, kun hän kääntyi katsomaan sitä pensasta, jossa olin piilossa. Nyrpistin nenääni, kun vahva jokiklaanin tuoksu lejaili nenääni. Naaras oli siis Jokiklaanista. Ajatukseni ohjautuivat pois Säihketassusta, kun katselin naarasta hetken. Ärsyttävä jokiklaanin lemu pisteli sieraimissani, mikä vain yllytti minua enemmän. Vaistosin naaraan tietävän, että joku oli pensaassa, mutta siltikin päätin hyökätä. Jännitin lihakseni ja syöksyin äkkiarvaamatta hopeanharmaan naaraan niskaan. Upotin kynteni hänen paksun turkkinsa läpi ja tunsin miten ne upposivat hänen nahkaansa. Kissa kiljaisi ylttyneenä eikä tajunnut edes alkaa taistelemaan vastaan, sillä yllätykseni oli hämmentänyt naaraan täysin. Syöksyni voima kaatoi hänet maahan, ja kierimme aivan rajan tuntumassa. Murisin ja läimin naarasta minne ylsin. Kun viimein vauhtimme pysähtyi, olin jokiklaanilaisen niskan päällä, ja sihisin hampaideni raosta:
"Miksi olet Tuuliklaanin reviirillä?"
// Helmi? Sekavaaa
Helmiloiste, Jokiklaani
Rimpuilin tuuliklaanilaisen soturin alla ja raavin maata allani. Tunsin kollin painon päälläni ja puuskutin hengästyneenä. Että olinkin ollut typerä! Miten olin vain eksynyt tänne? Pysähdyin hetkeksi ja nostin päätäni, mutta pian kissa painoi minut takaisin maahan.
"Päästä minut pois, senkin ääliö!" kiljuin maassa, mutta soturin ote ei tietenkään hellittänyt. Tunsin vatsakarvojeni kastuvan kylmässä ja lumisessa maassa.
"Mitä teet Tuuliklaanin reviirillä?" kissa toisti. Ärähdin turhautuneena. En todellakaan myöntäisi, että en ollut huomannut rajamerkkejä! Se olisi aivan liian häpeällistä, kunnon soturi huomaisi ne.
"Minä... öh.."
"Niin?"
Tunsin kynsien painautuvan tiiviimmin nahkaani ja voihkaisin hiljaa.
"Tulin tänne vahingossa, vaikka tuskin sinä sitä uskot, jahtasin oravaa enkä huomannut rajamerkkejä!" tiuskaisin tuuliklaanilaiselle. Pyristelin hänen allaan ja yllättäen kierähdin maassa ympäri. Raastoin kollin vatsaa ja potkaisin hänet pois päältäni. Hengähdin rauhallisesti ja nousin ylös ravistellen turkiltani vähäistä maasta tarttunutta lunta, viherlehti oli sulattanut siitä jo suurimman osan. Käännyin katsomaan pystyyn rämpivää harmaata soturia niskakarvat pystyssä. Paljastin terävät hampaani ja olin valmiina hyökkäykseen. Siristelin epäluuloisena silmiäni, mutta rentouduin kumminkin pian, kun kolli ei hyökännyt enää, enkä minä aikoisi toisen klaanin reviirillä tehdä niin.
"Kuka olet? Nimesi?" tuuliklaanilainen sihahti. Astuin askeleen taaksepäin valmiina juoksemaan takaisin Jokiklaanin reviirille, jos olisi tarvis.
"Olen Helmiloiste", naukaisin viileästi leuka pystyssä. "Ja kukahan sinä mahdat olla?"
//Kirva? Sry aika pätkä..
Kirvamiete | 08.04.2017
Siristin silmiäni ja tuijotin jokiklaanilaisnaarasta. Tuon karvat olivat sotkussa, ja uskoin itsekin näyttäväni samalta - olimmehan kierineet maassa. Aurinko kutitteli turkkiani, kun se kurkisteli pilvien raosta. Edessäni seisovan naaraan katse oli hyvin kiihkeä. Naaras näytti kuitenkin jokseenkin rauhoittuvan, kun en tehnyt enää elettäkään hyökätäkseni. Minäkin tunsin sykkeeni tasoittuvan ja karvojeni siloittuvan. Sitten rykäisin, ja tivasin:
"Kuka olet? Nimesi?" Jokiklaanilaisnaaras säpsähti ja näytti minulle hampaitansa. Aivan kuin hän voisi pelotella minua! Sitten naaras astahti askeleen taaksepäin. Pieni virne nyki suupieliäni, kun ymmärsin kissan kokevan olevansa häviöllä.
"Olen Helmiloiste", naaras naukaisi kipakasti. Räpäytin yllättyneenä silmiäni, sillä minusta oli tuntunut että naaras oli pelännyt minua. Helmiloisteen äänensävy kuitenkin kertoi toisenlaista tarinaa. Murahdin pienesti ja katselin naarasta kulmieni alta.
"Ja kukahan sinä mahdat olla?" Helmiloiste jatkoi yhä hyvin kipakasti. Kynteni työntyivät esiin ja painoin ne maahan. Repäisin tukon multaa ja heinää maasta.
"Olen Kirvatas... Kirvamiete", naukaisin. Helmiloiste kohotti kulmiaan, mutta en välittänyt. Tuuli, joka oli puhaltanut takaani rauhaisasti, muuttikin yhtäkkiä suuntaa, niin että Helmiloisteen jokiklaanilaishaju tunki sieraimiini kirvelevänä. Yskin ja kumarruin hieraisemaan kuonoani maahan, kun tajusin haistavani jotain tuttua. Kohotin hitaasti päätäni, kun tuulenpuuska rauhoittui. Iskostin vaaleansiniset silmäni Helmiloisteen silmiin, ja tunsin niskakarvojeni pörhistyvän. En edes tiennyt syytä sille, sillä kyllähän Helmiloiste sai olla oman klaaninsa kissojen kanssa. Mutta jokin vaivasi minua silti, ja kysyin terävästi:
"Oletko ollut Ahvenleuan kanssa?" Helmiloisteen silmät suurenivat ja hän peruutti taas askeleen taaksepäin. Naaraan ilme vaihtui koppavasta hämmentyneeksi ja hieman pelokkaaksi. Räpsäytin ripsiäni, kun Helmiloiste ei hetkeen sanonut mitään.
"Ihmettelet varmaan, miten tiedän Ahvenleuasta", naukaisin ylimielisenä ja huiskaisin hännälläni ilmaa. Helmiloisteen katse porautui minuun, mutta en värähtänytkään.
// Helmi? Ja jos Helmi kertoo et Ahven on sen kumppani nii sit Kirva menee hämilleen xD (olipa tärkee tieto)
Helmiloiste, Jokiklaani
Katsoin hämmentyneenä Kirvamietteeksi esittäytynyttä kollia. Miten hän muka tiesi Ahvenleuasta? Oliko kumppanini jättänyt jotain kertomatta? Olihan hän saattanut tavata Kirvamietteen vaikka partiossa, halusin silti kuitenkin tietää.
"Ahvenleuka on kumppanini, olen tuntenut hänet koko ikäni", maukaisin viileästi. Suru täytti sydämeni, kun mietin välejämme, jotka eivät olleet enää entiset, enkä tiennyt, tulisivatko koskaan olemaankaan. Ennen olimme olleet läheiset, muttemme enää.
"Vaikkemme olekaan kovin läheiset", naukaisin hiljaa ja katsoin maahan. Kirvamiete räpäytti hämillään silmiään. Mitähän kollin päässä liikkui? Seisoin hänestä kauempana varautuneena, en tiennyt, mitä hän tekisi. Kuitenkin olin Tuuliklaanin reviirillä, Kirvamiete voisi hyökätä minä hetkenä hyvänsä. Pidin aistini tarkkoina ja korvani kääntyivät pienimmänkin äänen suuntaan. Tuuliklaanilainen oli kaiketi huomannut, että pelkäsin tilannetta hiukan, mutta päätin ryhdistäytyä, ei hän ollut vieläkään tehnyt minulle oikeastaan mitään.
"Entä mistä sinä tunnet Ahvenleuan?" naukaisin pikemminkin kiinnostuneesti kuin pisteliäästi.
//Kirva? Sry pätkä :[
Säihketassu
"Mene sitten", murisin väläyttäen kollille hampaitani ja käänsin sitten pääni poispäin. Kyyneleet kirvelivät silmiäni. Minne se mukava ja ystävällinen Kirvatassu oli kadonnut?
Kirvatassun mentyä istahdin alas ja päästin raskaan huokaisun. Miksi mikään ei voinut onnistua minun kohdallani? Suljin silmäni pieneksi hetkeksi, mutta räväytin ne samantien auki kuullessani tutun äänen takaani:
"Säihketassu? Mitä ihmettä sinä täällä teet?"
Käännähdin ympäri ja näin Hiirikorvan, joka katsoi minua kulmat kurtussa ja hännänpää vääntyillen. Painoin pääni anteeksipyytävästi.
"Anteeksi", sanoin hiljaa, "minä taisin eksyä."
"Eksyä? Nummilla? Älä naurata!" mestarini tuhahti. Yritin niellä suruni, mutta se paistoi ulospäin siitä huolimatta. Hiirikorva asteli luokseni ja sipaisi kuonollaan korvaani.
"Onko jokin vialla?" hän kysyi huolestuneena. Nostin katseeni hänen sinisiin silmiinsä. Olin luvannut Kirvatassulle, etten kertoisi hänen pienestä seikkailustaan jokiklaanilaisen kanssa Nelipuilla kellekään. Mutta miten voisin salata sen tiedon mestariltani?
"Ei", valehtelin, "kaikki on vallan mainiosti." Pakotin itseni hymyilemään, vaikka se olikin vaikeaa. Hiirikorva tarkasteli minua hetken, kunnes lopulta nyökkäsi.
"Hyvä on. Eiköhän jo palata leiriin", hän maukui ja lähti tassuttamaan edeltä leiriin. Nousin vapisevin jaloin seisaalleni ja lähdin seuraamaan mestariani sanaakaan sanomatta.
Saavuttuamme leiriin, meitä odotti yllätys. Liitotähti oli kutsunut klaanin koolle, ja hänen edessään seisoi Kirvatassu leveästi hymyillen.
*Nimitysmenot*, ajattelin synkkänä ja laahustin kissajoukon perälle. Hiirikorva istuutui viereeni.
"Älä huoli, kyllä sinustakin tulee pian soturi", hän lohdutti ja silitti selkääni hännällään. Vilkaisin häntä kiitollisena ja siirsin sen jälkeen katseeni Kirvatassuun, joka kuunteli päällikön sanoja tarkkaan. Yhtäkkiä klaani yhtyi hurraamaan uuden soturin nimeä:
"Kirvamiete! Kirvamiete!" Istuin hiljaa paikoillani, enkä yhtynyt mukaan huutoihin. Kissojen mennessä onnittelemaan tuoreinta soturia minä menin tuoresaaliskasalle ja nappasin itselleni laihan hiiren ja aloin mutustamaan sitä myrtyneenä.
//Kirva?
Kirvatassu/-miete
Luikahdin tarpeidentekopaikan aukosta sisään ja ravisteli turkkiani. Nuolaisin vielä muutaman kerran rintaani, ennen kuin lähdin sipsuttamaan leirin aukealle. Aukealla oli muutama kissa, joten päätin esittää väsynyttä, aivan kuin olisin herännyt vasta ja käynyt tarpeillani. Näin soturien pesän edustalla Minkkimuiston ja Salviaviiksen vaihtamassa kieliä. Nyökkäsin sotureille nopeasti ja painelin sitten oppilaiden pesään. Käperryin nopeasti omalle pedilleni ja suljin silmäni. Väsymys jota olin tuntenut vain vähän, palasi yhtäkkiä ja temmauduin uneen.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästävä tänne suurkivelle klaanikokoukseen!" Liitotähden kimakka huuto tunkeutui uneeni, ja hätkähdin hereille. Nousin unenpöpperöisenä istumaan ja näin auringon olevan jo korkealla. Oli siis melkein aurinkohuippu. Silmät sikkuralla siloitin hieman turkkiani, ja hoipuin sitten ulos aukealle. Melkein kaikki kissat olivat jo kokoontuneet Liitotähden ympärille, mutta erotin vielä klaanivanhimpien saapuvan paikalle. Näin myös Säihketassun astelevan mestarinsa Hiirikorvan kanssa leiriin. Säihketassun silmät kiilsivät, ja rypistin hieman otsaani. Mutta juuri silloin Liitotähti naukui nimeni, ja unohdin kaiken muun. Käänsin pääni päällikköni yhteen siniseen silmään, ja astahdin eteenpäin, kun naaras naukaisi:
"Astuisitko eteen." Muu klaani teki minulle tilaa, ku tepsutin Liitotähden eteen. Turkkini oli pörhistynyt jännityksestä ja virne kohosi hitaasti kasvoilleni, kun Liitotähti aloitti.
"Kirvatassu, olet opiskellut kovasti ymmärtääksesi jalot lakimme, ja on sinun vuorosi tulla soturiksi. Kirvatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti puolustaa klaaniasi - jopa henkesi uhalla?" Viikseni värähtivät, ja kuulin ääneni kajahtelevan leirissä naukaistessani:
"Lupaan." Liitotähti nuolaisi huuliaan ja huiskaisi häntäänsä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Kirvamiete!" musta naaras sanoin. Väristys kulki selkäpiissäni, kun käännyin klaanini puoleen ja kuuntelin miten huudot nousivat ilmaan.
"Kirvamiete! Kirvamiete!" Virnistys levisi kasvoillani, kun katselin muita kissoja ja kuuntelin heidän huutojaan. Sen pienen hetken ajan, tunsin olevani päällikkö, jota kaikki kunnioittivat. Liian pian hetki kuitenkin meni ohi, ja huudot vaimenivat. Hymyni pienentyi hieman, mutta edelleen suupieleni olivat kohti taivasta. Näin entisen mestarini Liskoloikan loikkivan luokseni. Hän naukaisi onnittelut ja kosketti hännällään lapaani. Hänen jälkeensä Näätätassu tuli Pilvitassun kanssa naukumaan onnittelut. Muutama muukin kissa kävi onnittelemassa minua, ja sitten kaikki katosivat omiin puuhiini. Erotin kuitenkin Säihketassun syövän hiirtä oppilaiden pesän edustalla, ja jokin hänen murtuneessa katseessaan kiinnitti huomioni. Astelin varovasti naaraan luo ja asetuin hänen viereensä. Säihketassu ei ensin näyttänyt välittävän minusta, mutta sitten hän katsahti minuun. Näin kyyneileden kimmeltävän oppilaan silmissä ja kurtistin kulmiani. Mikä Säihketassulla oli? Hänen kehostaan hohkasi lämpöä minuun, ja värähdin. Oloni oli hieman epämukava naaraan vieressä, mutta toisaalta en halunnut lähteä hänen vierestään. Rykäisin hermostuneena.
"Onko sinulla jokin hätänä?"
Säihketassu
"Onko sinulla jokin hätänä?" Kirvamiete kysyi hieman kiusaantuneen kuuloisena.
"Ei. Kaikki on mainiosti - enhän minä tänään missään nimessä lähtenyt etsimään ystävääni kesken harjoitusten ja saanut siitä sitten toruja mestariltani. Niin, eikä varsinkaan se pollea kolli jättänyt minua oman onneni nojaan nummille", sanoin happamasti. Kirvamiete katsoi minua korviaan luimistellen. Nielaisin viimeisen palasen hiirestä ja nousin jaloilleni mulkaisten samalla vieressäni seisovaa kollia rumasti. Minulla ei ollut enää yhtään mitään sanottavaa hänelle. Astelin häntä pystyssä hänen ohitseen oppilaiden pesälle. Kirvamiete jäi tuijottamaan perääni hölmistyneenä. Virnistin ilkeästi.
*Ei varmaan ole koskaan saanut rukkasia keltäkään*, ajattelin nenääni nyrpistäen ja pujahdin sisälle mukavan hämärään pesään. Tepastelin oman vuoteeni ääreen hiljaa. Toivotassusta oli tullut jo soturi, hän oli nykyään Toivokuiske. Minulla ei ollut pesässä enää yhtään ystävää, jonka kanssa olisin voinut rupatella iltaisin vielä ennen nukkumaan menoa. Nykyään saisin kuunnella, kuinka toiset oppilaat porisisivat keskenään iltaisin ja menisivät sitten nukkumaan jaettuaan päivän kokemuksensa toisilleen.
Käperryin omalle vuoteelleni huokaisten. Laskin pääni sammaleille ja katselin hetken pesässä häärääviä oppilaita, kunnes suljin silmäni ja vaivuin rauhattomaan uneen.
Heräsin varhain aamulla. Muut oppilaat olivat edelleen unessa, joten päätin piipahtaa nopeasti ulkona haukkaamassa happea.
Saavuin hiljaiselle aukiolle, jossa oli vain kaksi kissaa; Kirvamiete ja Liitotähti, joka oli tullut päästämään tuoreen soturin pois vartiosta. Siristin silmiäni katsoessani Kirvamietettä, joka kääntyi ympäri mennäkseen nukkumaan soturien pesään, jonne hän petinsä oli siirretty. Jolkutin hänen ohitseen sisäänkäynnille ja sitä kautta sitten ulos leiristä. Istahdin leirin ulkopuolelle katselemaan nousevaa aurinkoa. Säpsähdin kuullessani askeleita. Käännähdin ympäri ja näin Kirvamietteen, joka katsoi minua sen näköisenä kuin olisi aikeissa sanoa jotakin.
//Kirva?
Kirvamiete | 03.04.2017
Lipaisin huuliani ja naksautin kieltäni. Säihketassu käyttäytyi mielestäni oudosti, mutta koin kummalisesti velvollisuudekseni yrittää saada naaras leppymään. Vaaleanharmaan naaraan läsnäolo ja se, että hän oli huolissaan minusta, sai karvani pystyyn ja oloni oudoksi. Samaan aikaan halusin viettää aikaa oppilaan kanssa, mutta samalla halusin piiloutua Säihketassulta ja olla mahdollisimman kaukana hänestä. Tassuni hikoilivat ja liikahdin rauhattomasti. Erotin suuttuneisuuden häihtävän Säihketassun kasvoilla, kun tuo katsahti minuun. Rykäisin ja pakotin kaiken muun pois mielestäni ja kehostani. Nyt keskityin vain siihen mitä sanoisin.
"Säihketassu", aloitin hieman varovasti. En ollut koskaan ollut hyvä puhuja tai toisten lepyttäjä. Tahdoin kuitenkin yrittää. Tuossa naaraassa oli jotain minkä vuoksi tekisin tämän.
"Älä ole vihainen. Jos olit huolissasi sinun ei tarvitse olla. Halusin vain nähdä millaista Nelipuilla oli. Ja en todellakaan mennyt tapaamaan Ahvenleukaa sinne, vaan hän vain tuli sinne", naukaisin. Sitten, kun puheeni ei näyttänyt vaikuttavan Säihketassuun, lisäsin hiukan hampaita kiristellen:
"En tee noin enää." Tuo lause sai Säihketassun nostamaan korviaan ja vilkaisemaan pikaisesti minuun. Istahdin maahan jo voittajana, mutta sitten vaaleanharmaa naaras ponkaisi käpälilleen. Hänestä näytti huokuvan raivo, ja kavahdin taaksepäin.
"Sinäkö kuvittelet että voisin noin vain hyväksyä kaiken?!" naaras kirkaisi. Ärsyyntymistasoni nousi hetkessä huippuunsa, ja nousin itsekin kipakasti ylös.
"No älä sitten ole kanssani!" ulvaisin ja paljastin hampaani oppilaalle. Ennen kuin kumpikaan meistä ehti sanoa mitään, lähdin juoksemaan leiristä pois päin. Saatoin erottaa tuulen suhinan alta Säihketassun huutavan nimeni, mutten kääntynyt. En enää halunnut olla naaraan kanssa. Viha kiehui sisälläni, enkä voinut estää itseäni kuiskimaan solvauksia Säihketassusta hiljaa juostessani eteenpäin. Mitä Säihketassu oikein kuvitteli tekevänsä? Luuliko hän että hän määräsi minua? Säihketassu ei ollut päällikköni tai edes sukua minulle, eikä hänellä ollut mitään oikeutta tunkeutua minun asioihini! Karjaisin ilmaan ja juoksin edelleen eteenpäin. Tästedespäin välttelisin Säihketassua enkä enää haluaisi nähdä tätä.
// Emp toivottavasti en hitannu Säihkettä liikaa tossa yhessä kohassa :'D mut siis Kirva tapaa Helmen rajalla ja sit ne saa jossian vaihees pentui ja sit se tajuaa et rakastaa Säihkettä tai jtn xd ja Auroora jatkaks tästä?
Säihketassu | 30.03.2017
Minä ja mestarini Hiirikorva olimme lähdössä harjoittelemaan jäljitystä nummille. Tepsutin vaaleanharmaan naaraskissan perässä häntä pystyssä ja korvat höröllään. Olin ilmeisestikin melko huvittava näky - ainakin mestarini mielestä, sillä hän vilkuili minua vähän väliä suu pienoiseen hymyyn nousseena.
"Joko me olemme perillä?" kysyin malttamattomana. Halusin päästä näyttämään taitoni Hiirikorvalle mahdollisimman nopeasti, jotta minusta tulisi pian soturi, ja pääsisin tekemään muutakin kuin vain poistelemaan punkkeja vanhuksista. Mitä nopeammin, sen parempi.
"Ihan kohta - koeta malttaa vielä hetki", Hiirikorva vastasi.
Nostin katseeni sinistä taivaankantta vasten lipuviin pilviin. Yksi pilvistä muistutti muodoltaan etäisesti jänistä. Hymy hiipi hiljaa huulilleni. Toinen pilvi taas näytti aivan linnulta. Katselin pilviä hetken, kunnes laskin katseeni takaisin eteenpäin. Hätkähdin tajutessani, että Hiirikorva oli kerennyt jo hyvän matkan päähän minusta. Juoksin vaaleanharmaan naaraan perään turkki aivan pörröllään.
"Odota minua!" huusin hänelle hengästyneenä. Hiirikorva pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua.
"Mitä ihmettä sinä vielä siellä teet?" hän hämmästeli kulmiaan kurtistaen. Hölkkäsin loppumatkan yrittäen tasata hengitystäni samalla, ja pian saavuinkin hänen luokseen. Hiirikorva katsoi minua pää hieman kallellaan.
"Ihmettelinkin, miksi oli niin hiljaista", hän virnisti leikkisästi. Mulkaisin tuota happamasti ja mau'uin sitten:
"Minä jäin katselemaan pilviä."
"Jaaha, ja meidän kun oli tarkoitus jäljittää 'kissoja', ei pilviä", Hiirikorva hyrisi.
"No onpa hauskaa", murahdin ja nuolaisin muutaman kerran rintaani peittääkseni nolostukseni.
"Eiköhän tässä olla sähelletty tarpeeksi", mestarini huoahti lopulta. "Minä menen nyt piiloon jonkun matkan päähän tästä paikasta, mutten kovin kauas - ja sinun täytyy yrittää löytää minut käyttämällä hyväksesi kaikkea sitä, mitä vain pystyt."
"Selvä", sanoin ja istahdin alas sulkien silmäni. Laskin hitaasti kymmeneen. Sen jälkeen nousin ja lähdin Hiirikorvan perään.
Kuljin eteenpäin suu hieman raollaan. Saatoin maistaa Hiirikorvan makean tuoksun, sekä Kirvatas-... Kirvatassun? Mitä hän täällä teki? Tuuli kuljetti Kirvatassun tuoksua Nelipuilta.
*Ehkä minun pitäisi mennä tarkistamaan, että kaikki on kunnossa?* Lähdin seuraamaan Kirvatassun hajujälkeä huolestuneena.
//Kirva? Ja tämä oli tällainen harjoitustarina, jolla katson onko mun inspi noussu.
Kirvatassu | 31.03.2017
Nelipuiden varjot olivat vaihtaneet paikkaa, kuun siirtyessäeteenpäin. Näin hentoa aamun kajastusta taivaanrannasta, ja vilkaisin kulmieni alta Ahvenleukaa. Tuo katseli ylös Nelipuiden latvoihin. Huiskaisin hännälläni ilmaa ja nuolaisin huuliani.
"Ahvenleuka", naukaisin soturin nimen. Tuo käänsi meripihkaisen katseensa minuun. Räpäytin silmiäni ja jatkoin:
"Taidan lähteä kohta, koska minun täytyy palata ennen auringonnousua." Ahvenleuka nyökkäsi ja ponnisti istuma-asennosta käpälilleen. Soturin turkki pörhistyi hiukan, kun tuulenvire sai kollin karvat nousemaan pystyyn. Heilautin korviani ja nousin itsekin ylös.
"Ajattelitko sinä vielä jäädä?" kysyin. Ahvenleuka naksautti kieltään ja nuolaisi kerran rintaansa.
"Taidan kallistua samaan päätökseen kuin sinä." Väräytin viiksiäni ja venyttelin kynsiäni. Väsymys alkoi pikku hiljaa painaa harteitani, ja valtaisia haukotus purkautui suustani. Ahvenleuka naurahti, ja ravisteli turkkiaan.
"Sinuna keksisin jonkun hyvän tekosyyn jättää harjoitukset väliin, sillä väsyneenä tuskin jaksat ollenkaan harjoitella", Jokiklaanin soturi naukaisi. Paljastin ärtyneenä hampaani, kun tajusin mihin liriin olin itseni jouduttanut. Nyökkäsin jokseenkin jäyhästi.
"Oli kiva tavata", naukaisin. Puristin suuni kiinni, mutta sitten onnistuin kakaisemaan:
"Ja kiitos ettet aio laverrella minusta." Ahveleuan nauru kaikui notkossa. Niskavillani nousivat hieman pystyyn, sillä tunsin nolanneeni itseni. En kuitenkaan sanonut mitään, odotin vain, että Ahvenleuka hiljenisi. Kun kolli viimein lopetti naurunsa, tuo sanoi:
"Samat sanat." Sitten paksuturkkinen soturi käännähti kannoillaan ja vilahti aluskasvillisuuden sekaan. Jäin vielä hetkeksi paikoilleni, ennen kuin pinkaisin takaisin omalle reviirilleni.
Tuuliklaanin hajumerkit iskeytyivät vasten kasvojani ja tunsin taas olevani kotona ja turvassa. Tajusin tuoksuvani hieman Jokiklaanilta, mutta kun pysähdyin nuolemaan turkkini läpikotaisin, haju katosi. Kuu valaisi tietäni eteenpäin, mutta taivaanranta oli jo hyvin vaalea. Niinpä ryhdyin taas tassuttamaan kohti leiriä tällä kertaa hyvin rivakasti.
"Kirvatassu!" kuului yhtäkkiä kiihtynyt kuiskaus. Hätkähdin ja pysähdyin. En ollut ehtinyt kauas
Tuuliklaanin rajasta, joten jäykistyin kokonaan kääntyessäni puhujan suuntaan. Pitkien heiänkorsien seassa näkyi vilahdus vaaleanharmaata turkkia ja kuunvalossa hohtavia sinisä silmiä. Tunnistin kissan nopeasti Säihketassuksi, joten rentouduin hieman. Hä ei ollut soturi, eikä siis kyennyt rankaisemaan minua. Toki hän voisi kertoa Liitotähdelle mutta saisin hänet kyllä pitämään kuononsa ummessa. Tässä oli kyllä todella vähän aikaa suostuttelellakseen hänet olemaan hiljaa karkumatkastani. Päätin siis aloittaa heti ja keskeyttää Säihketassun lauseen "mitä sinä.."
"Säihketassu, miten mukava nähdä sinua! Jos haluat olla mukava niin voisitko olla hiljaa siitä että kävin täällä?" kysyin pehmeästi. Säihketassu näytti menevän hämilleen, mutta en antanut hänelle enempää miettimisaikaa.
"Minun pitää kuitenkin nyt mennä, mutta voitko luvata minulle että et kerro tästä muille? Se osoittaa luotettavaisuutesi minua kohtaan", jatkoin. Säihketassu avasi suunsa mutta sulki sen sitten. Hymyilin leveästi, kun tajusin että naaras todellakin aikoi pysyä hiljaa. Sitten sihahdin:
"Nähdään joskus!" ja lähdin tassuttamaan kohti leiriä.
// Säihke? :D sori jos hittasin liikaa xd
Säihketassu | 01.04.2017
Katsoin Kirvatassua kiukkuisena. Sen enempää ajattelematta syöksyin häntä päin ja kadoin hänet maahan. Minä olin oikeasti ollut todella huolissani tuon kollin puolesta, ja hän oli heti ajamassa minua pois luotaan. En voinut suvaita sellaista käytöstä.
"Nyt saat luvan selittää, mitä tämä tarkoittaa!" sihahdin hampaat irvessä ja kynnet paljastettuina. Kirvatassu katsoi minua nenäänsä nyrpistäen ja korviaan luimistaen.
"Minun ei ole mikään pakko selittää sinulle yhtään mitään!" hän murisi ja potkaisi minua vatsaan takajaloillaan. Lennähdin hangelle älähtäen. Kirvatassusta oli tullut todella vahva! Mutta minä en aikonut jäädä toiseksi tässä taistelussa. Aikoisin puristaa tiedon ulos hänestä, vaikka sitten väkipakolla, jos ei muuten.
Nousin puuskuttaen jaloilleni ja kohtasin muutaman hännänmitan päässä seisovan kollin katseen värähtämättä. Olin sentään sukua Pyryviimalle, klaanin yhdelle parhaimmista taistelijoista! Taistelisin kuten Leijonaklaanin soturi.
"Luovuta jo! Sinä et koskaan tule voittamaan minua taistelussa!" Kirvatassu irvaili.
"Niinhän sinä luulet", virnistin salamyhkäisesti. Olin huomannut lumen alta törröttävän kepin, joka oli vain hiirenmitan päässä Kirvatassusta. Siitä voisi olla minulle hyötyä.
"Tai no, mitä minä oikein kuvittelinkaan... Olen niin pieni ja heikko, että jäisin taatusti sinun jalkoihisi", voihkaisin mukamas luovuttaneena ja lähdin tassuttamaan ruskeaharmaata kollia kohden. "Sinä olet niin voimakas ja komea. Voi, miten saatoinkaan kuvitella uhmaavani sinua?" Asetuin aivan hänen viereensä. Laskin käpäläni aivan kepin vierelle.
Kirvatassu katsoi minua tyytyväisenä hymyillen. Hän luuli tosissaan, että minä luovittaisin näin vähällä.
"Mikä hiirenaivo oletkaan", sihahdin pehmeästi, nappasin kepin hampaisiini ja suoraan sanottuna vedin jalat hänen altaan. Kolli lysähti hangelle puhahtaen. Loikkasin ketterästi hänen päälleen ja upotin kynteni tuon nahkaan. Sen jälkeen kurkotin kuiskaamaan hänen korvaansa:
"Joko nyt suostut kertomaan minulle, mitä sinä teit sen jokiklaanilaisen kanssa Nelipuilla?"
//Kirva? xd Sori, jos hittasin liikaa.
Kirvatassu | 02.04.2017
Mäjähdin maahan, kun Säihketassu veti kepillä jalkani alta. Ilmat syöksyivät ulos keuhkoistani ja haukoin hetken henkeä hangella. Aurinko valaisi yhä enemmän avaraa nummea, ja pakokauhu alkoi hiipiä suoniini.
"Joko nyt suostut kertomaan minulle, mitä sinä teit sen jokiklaanilaisen kanssa Nelipuilla?" Säihketassu sihisi korvaani. Luimisti korviani ja nostin huultani. Tuo naaras ei sotkeutuisi tähän. Yritin nousta ylös, mutta Säihketassu painoi käpälän selkäni päälle. Irvistin ja syvältä rinnastani kuului pieni murahdus.
"Sinä et mene minnekään ennen kuin olet vastannut minulle", Säihketassu sanoi. Aistin hänestä huokuvan ärsyynnyksen ja vihan. Minun täytyisi taistella tieni leiriin, sillä kukaan muu ei saisi huomata katoamistani. Ärähdin ja väistin oppilastoverini terävää katsetta.
"Kerrotko sinä, vai vienkö sinut Liitotähden luo?" Säihketassu naukaisi. Vatsani muljahti, mutten sanonut vielä mitään. Tuo ei saisi uhkauksillaan minua kertomaan mitään. Säihketassu näytti turhautuvan, mutta ei liikauttanut tassuaan selkäni päältä. Hänen polkuanturansa hohkasi kuumuutta, ja sain ajatuksen. Laskin pääni maahan ja suljin silmäni. Kuulin Säihketassun tuhahtavan.
"Nytkö sinä alat nukkumaan?" Puhuessaan hän irrotti tassunsa selkäni päältä ja siirtyi ilmeisesti katsomaan kasvojani. Silloin räväytin silmäni auki ja ponkaisin Säihketassun päälle. Kaadoin naaraan maahan, ja kuulin hänen vinkaisevan yllätyksestä. Nyt minä pidin naarasta maassa ja virnistin.
"Kuka se tässä hiirenaivo on?" kysyin hyin ärsytävästi. Yhtäkkiä auringon ensimmäinen säde osui silmääni, ja kavahdin taaksepäin. Minun täytyi lähteä leiriin. Siristin silmiäni ja katsahdin Säihketassuun. Tuo tarkasteli minua sinisillä silmillän tiiviisti. Hätkähdin hieman, ja peräännyin naaraan päältä. Katsoin Säihketassua epävarmasti, mutta onnekseni hän ei vauikuttanut siltä että hyökkäisi kimppuuni. Samalla silmänräpäyksellä päätin kertoa miksi olin Nelipuilla jotta Säihketassu kenties pitäisi kuononsa ummessa.
"Olin Nelipuilla koska halusin nähdä ne sillä en ole ennen käynyt siellä. Ja Ahvenleuka tuli sinne minun jälkeeni, en tiedä mitä hän siellä teki", sanoin, ja jatkoin vielä sihisten:
"Älä sitten paljasta minua." Säihketassu rypisti otsaansa, mutta näytti huojentuvan hieman. Välillemme lankesi kiusallinen hiljaisuus. Nuolaisin huuliani ja otin askeleen kohti leiriä.
"Minun pitää mennä."
// Säihke?
Kirvatassu
"Kuka olet ja miksi olet täällä?" Kysymys sai minut hätkähtämään. Käännähdin ympäri Nelipuiden alla, ja siristin silmiäni. Vähän matkan päässä minusta seisoi vaaleanharmaa kolli, jonka turkissa oli tummempia raitoja. Raidat melkein sulautuivat tumman yöhön, mutta kollin meripihkaiset silmät loistivat niin kirkkaasti että silmiäni melkein häikäisi. Luimistin korvani, sillä aistin kollista huokuvan vihan. Hän oli nopealta arviolta soturi, mutta saattoi olla hyvin kookas oppilaskin. Pimeässä oli vaikea hahmottaa kollin ikää. Tuosta huokuva tuoksu oli kalainen, josta tajusin hänen olevan Jokiklaanista. Karvani pörhistyivät automaattisesti, ja yritin näyttää mahdollisimman suurelta ja pahalta vastukselta. Ja niinhän minä olinkin - tämänpäiväiset taisteluharjoitukset olivat menneet todella nappiin ja olin oppinut uuden liikkeen. Edessäni seisova kolli murahti ja astui haastavasti lähemmäs, mistä muistin hänen kysyneen minulta kaksi kysymystä. Yritin miettiä kuumeisesti miten voisin taktikoida ja selvitä tilanteesta kuivin nahoin. Kolli voisi vaikka kertoa Liitotähdelle minusta. Mutta toisaalta, hänkään ei saisi olla täällä, niin ainakin arvelin.
"Samaa voisin kysyä sinulta", naukaisin terävästi. Kolli hätkähti ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Tunsin olevani niskan päällä, ja jatkoin:
"Sinä et näköjään saisi olla täällä?" Jätin sanomatta, että minäkään en saisi olla täällä. Harmaa jokiklaanilaiskolli hymähti.
"Näytät niin pennulta vielä, etten usko sinullakaan olevan lupaa olla täällä", hän naukaisi haastavasti. Nyrpistin nenääni ja asetin takajalkani tukevasti maahan. Niin pääsisin hyökkäämään nopeasti, jos kolli ryhtyisi kunnolla käymään hermoille.
"Ei tarvitse hermostua, turhaa me alamme toistemme verta vuodattamaan", kolli naukaisi. Tujotin häntä epäileväisesti ja kallistin päätäni. En ollut varma, voisinko luottaa jokiklaanilaiskolliin.
"Voisitko siis vastata kysymykseeni? Kuka olet ja miksi olet täällä?" Räpäytin silmiäni ja mietin. Kertoisinko oikean nimeni, kertoisinko olevani joku erakko..? Uskoin kuitenkin, että kolli haistoi minun olevan tuuliklaanilainen ja muutenkin ruumiinakenteeni kertoi sen. Lopulta huoahdin ja istahdin maahan.
"Olen Kirvatassu. Ja halusin tulla tänne, koska en ole käynyt koontumisissa ennen enkä nähnyt siis tätä paikkaa", naukaisin. Jokiklaanin kissan läsnäolo sai yhtäkkiä mieleni luottavaiseksi ja onnistuin siloittelemaan karvojani. Edessäni seisova kolli kipristeli varpaitaan ja nyökkäsi huuliani nuoleskellen.
"Kuka sinä sitten olet?" kysyin kollilta. Hän käänsi meripihkaisen katseen omiin silmiini ja tuijotin niihin kiihkeästi. Hänen olisi pakko vastata, sillä oli epäreilua jos vain minä kerroin nimeni. Kynteni liukuivat esiin, ja aloin liikehtiä levottomasti, kun kolli pysyi hiljaa.
*Vastaa jo!* ulisin mielessäni.
// Ahven?
Ahvenleuka, Jokiklaani
Kirvatassuksi esittäytynyt Tuuliklaanilainen kolli istui maahan ja alkoi sukia rennosti karvojaa. Kissan tyyneys sai minut hieman hermostumaan. Nyökkäsin pienesti ja lipaisin huuliani yrittäen rentoutua. *Kai minun on esiteltävä itseni* tuumin ja katsoin Kirvatassua, joka odotti vastaustani. Hymähdin pienesti ja avasin lopulta suuni.
"Olen Ahvenleuka ja olen Jokiklaanista. Olen soturi, joten voin ihan hyvin liikkua reviirini sisäpuolella, tosin tästä paikasta en ole niin varma", naukaisin ja kiersin katseellani nelipuun aluetta. Tunsin monien eri klaanin kissojen hajuja maassa ja karvani nousivat pienesti pystyyn tunnistaessani Pisaratähden hajun.
"Mutta oppilaana sinä et saisi liikkua ulkona ilman soturia, vai onko täällä joku toinenkin?" kysyin ja haistelin ilmaa tuuliklaanilaisien varalta. Kolli pudisti päätään. Kohotin kulmiani kiinnostuneesti. *Oliko tuo oppilas karannut leiristä yksinään?*
"Kai tiedät, että voin kertoa tästä sinun pikku seikkailusta päälliköllesi ja saisit jonkun oikein mukavan rangaistuksen. Ehkä joudut puunaamaan kaikkien klaanin kissojen pesät, ehkä joudut siivoamaan kuun ajan tarpeidentekopaikan", naukaisin pienesti naurahtaen. Olin itsekin nuorena tehnyt pienen retken, mutta olin kyllä saanut kärsiä rangaistuksenkin.
"En kuitenkaan aio tehdä niin, joten voit olla huoletta", lisäsin ja katsoin Kirvatassua, jonka silmät olivat pienesti viirussa.
//Kirva?
Kirvatassu | 26.03.2017
Vatsaani kouraisi, kun Ahvenleuaksi esittäytynyt kolli naukaisi:
"Mutta oppilaana sinä et saisi liikkua ulkona ilman soturia, vai onko täällä joku toinenkin?" Soturi kohotti kuonoaan ja haisteli ilmaa, etsien jotakuta joka olisi täällä kanssani.
"Kai tiedät, että voin kertoa tästä sinun pikku seikkailusta päälliköllesi ja saisit jonkun oikein mukavan rangaistuksen. Ehkä joudut puunaamaan kaikkien klaanin kissojen pesät, ehkä joudut siivoamaan kuun ajan tarpeidentekopaikan", Ahvenleuka tokaisi. Nostin huultani, ja pieni murahdus karkasi rinnastani. Kolli kohotti kulmiaan.
"En kuitenkaan aio tehdä niin, joten voit olla huoletta", soturi jatkoi saaden karvani taas tasoittumaan. Kipristelin varpaitani ja vilkaisin taivaalle. Kuu näytti olevan siirtynyt siitä, kun olin lähtenyt leiristä. Vilkaisin nopeasti ympärilleni. Sitten nyökkäsin pienesti Jokiklaanin kollille ja lähdin hipsuttamaan kohti Nelipuita. Ahvenleuan terävä katse poltti kehoani hiipiessäni puiden luo, ja loikatessani sen oksalle. Tunsin mahdin täyttävän minut katsellessani oksalta maahan. Itsetyytyväinen hymy kohosi huulilleni ja virnistin.
"Ahaa, sinä haluat leikkkiä", Ahvenleuka hymähti. Siirsin polttavan katseen häneen, ja sanoin:
"En minä leiki. Joskus näet minut vielä päällikkönä tällä oksalla." Ahvenleuka näytti yrittävän peittää tirskahduksen, mutta en välittänyt. Asetuin tukevasti oksalle ja kuvittelin, miten allani olisi suuri kissameri, miten kaikki hurraisivat minulle.. Sitten tajusin hätkähtäen, etten tiennyt kykenisinkö luottamaan vieraan klaanin kissaan, ettei hän lavertelisi päällikölleni. Rypistin otsaani, ja laskeuduin hieman vastahakoisesti alas oksalta. Astuin lähemmäs Ahvenleukaa, jonka pistelvä jokiklaanilaislemu sai minut yskähtämään.
"Mistä tiedän, että voin luottaa sinuun?" kysyin epävarmasti.
// Ahven? Tuli sekava ja töksähtävä xd
Ahvenleuka, Jokiklaani
Katsoin Kirvatassua, joka istui puussa haavailevan näköisenä. *Taitaa unelmoida päällikkyydestä*, mietin itsekseni ja nousin seisomaan paikaltani. Hän kuitenkin vakavoitui hetkeksi ja kurtisti kulmiaan.
"Mistä tiedän, että voin luottaa sinuun?" harmaanruskea kolli kysyi. Kohautin lapojani ja loikkasin puun oksalle kevyesti. Oppilas epäili luotettavuuttani turhaan - ainakin siihen asti, kun hän ei enää olisi sen arvoinen. Kallistin päätäni ja hyppäsin ylemmälle oksalle.
"Joko luotat, tai sitten et luota. Tosin minulla ei ole tapana juoruta vihollisklaanille heidän omista oppilaistaan. En tullut tänne käräyttämään ketään, vaan halusin olla hetken jossain muualla", naukaisin ja hyppäsin taas uudella oksalle. Aloin olla jo aika korkealla, eikä oksat näyttäneet enää kovin tukevilta. Katsoin hetken Kirvatassuun, mutta käänsin sitten katseeni pois.
"No, millaista on olla tuuliklaanilainen? Syöttekö ainoastaan jäniksiä?" kyselin melkein ärsyttävästi. Yhtäkkiä otteeni lipesi jäisestä oksasta ja olin melkein pudota, mutta viime hetkellä sain kynsilläni pienen otteen oksasta.
"Tuota... nyt voisit osoittaa sitä omaa luotettavuuttasi", tokaisin ja katsoin maahan, jonne oli pitkä matka.
//Kirva?
Kirvatassu | 27.03.2017
Katselin miten Ahvenleuka loikki aina vain ylemmäs. Pian puiden oksat melkein peittivät hänet näkyvistä, mutta erotin silmien kiilunnan korkealta yläpuoleltani. Minua alkoi huimata, enkä halunnut kuvitellakaan että kiipeäisin itse noin korkealle. Tuuliklaanin nummilla ei kasvanut puita, emmekä me harjoittaneet kiipelilyä ollenkaan.
"No, millaista on olla tuuliklaanilainen? Syöttekö ainoastaan jäniksiä?" Ahvenleuka kysäisi hitusen pisteliäästi. Rypistin kulmiani, ja olin juuri sanomassa hänelle jotain pisteliästä kaloista, kun yhtäkkiä kuului pienoinen rysähdys ja henkäisy. Kohotin katseeni salamannopeasti ylös, ja erotin Ahvenleuan vaaleanharmaan kehon keikkuvan oksalla, vain etutassut takertuneena siihen.
"Tuota.. nyt voisit osoittaa sitä omaa luotettavaisuuttasi", kolli sihahti ja näin hänen vilkaisevan alas. Selässäni kulki inhottava väristys ja mietin hyvin nopeasti. Jos en auttaisi Jokiklaanin soturia, tuo voisi tippua maahan ja kuolla. Sitten hän ei ainakaan lavertelisi Liitotähdelle. Mutta, toisaalta. Ei tuntunut hyvältä idealta jättää Ahvenleuka roikkumaan oksaan. Jos auttaisin häntä, kai hän uskoisi minuun enemmän, uskoisi että minusta voisi tulla jotain suurta? Virne levisi jälkeen kasvoilleni ja ravistin korviani. Sitten huokaisin syvään, ja työnsin kynteni esiin. Loikkasin rungon lähelle, ja lähdin kiipeämään. Hoikka kehoni liikkui nopeasti ja sulavasti ylöspäin, einkä meinannut kertaakaan pudota. Kynteni porautuivat kaarnaan jokaisella käpälänsiirtämällä, ja kiipesin ylemmäs. Varoin visusti katsomasta alas, ettei minua alkaisi huimata. Tiirailin sivullani olevia oksia, ja pian näin Ahvenleuan aivan yläpuolellani.
"Odota hetki", puhisin. Sitten kiipesin vielä kahden askeleen verran eteenpäin, ja upotin kuononi Ahvenleuan kalanhajuiseen turkkiin. Latasin lihaksiini mahdollisimman paljon voimaa, ja työnsin Ahvenleukaa ylöspäin. Jalkani tärisivät, kun puskin suuren kollin kehon oksalle. Hengitin raskaasti ja tunsin kynsieni venyvän, kun lihakseni alkoivat höltyä. Aloin liukua alaspäin, kynnet puun kaarnaa raapien. Ärisin ja yritin taistella itseni jollekin oksalle, mutta en kyennyt siihen. Tämä, outo kiipelykokemus oli saanut jalkalihakseni veltoiksi, ja vauhtini yhä kiihtyi, liu'uin alaspäin.
"Kirvatassu!" Ahvenleuka naukaisi hämmästyksissään. En pystynyt vastaamaan, sillä koko kehoni kouristeli rasituksesta kun yritin tarttua lähimpään oksaan. En onnistunut, ja vilkaisin alas. Se oli niin kaukana, että vatsani muljahti. Ulahdin tukahdetusti ja yritin saada vauhtini hidastumaan. Silloin tunsin jonkun hampaat niskanahassani, ja tajusin Ahvenleuan vetävän minut oksalle. Jäin makaamaan paksulle ja leveälle oksalle sydän tykyttäen kiihtymyksestä, ja lihakset poltellen rasituksesta.
"Et näköjään ole kiivennyt ennen?" Ahvenleuka naukaisi. Pudistin päätäni, ja yritin kohottautua ylös, mutta Ahvenleuka laski minut takaisin makaamaan.
"Et pääse alas jos väsytät itsesi." Ärähdin turhautuneena mutten pannut vastaan. Olin todellakin poikki ensimmäisen kiipeilyni jälkeen. Uusi tapa liikkua, tuntui lihaksissani maatessani oksalla. Keräsin voimia, ja yritin kuvitella miten puunrunkoa pitkin voimaa virtaisi jalkoihini.
// Ahven?
Kirvapentu/-tassu | 04.03.2017
Värisin jännityksestä kun seisoin Toivopennun ja Säihkepennun välissä koko klaanin edessä. Silmäni olivat kiinnittyneet päällikkömme Liitotähden silmiin, jotka varhaisaamun aurinko sai säihkymään. Turkkini oli suittu siististi ja nahkaani kihelmöi, kun katselin miten Liitotähti aloitti nimitysmenot. Seurasin hänen kasettaan Toivopentuun, joka hädin tuskin näytti pysyvän nahoissaan. Vaikka minunkin poskiani kuumotti ja jännitys nipisteli varpaita, olin kuitenkin kylmänrauhallinen sillä tiesin, että saisin paremman arvon klaanissa jos olisin jo heti pentuna hyvin täsmällinen ja hillitty. Noh, pian en kyllä enää olisikaan pentu. Olin uppoutunut mietteisiini ja tajusin hätkähtäen että Liitotähti oli nimittänyt Toivopennun. Tuon siniset silmät porautuivat omiini ja horjahdin hieman taaksepäin. Päällikön katse oli hyvin väkevä ja vaikutusvalta huokui silmistä. Tiesin että Liitotähti oli hakenut henkensä ja kaikki henget tuntuivat kietoutuneen hänen äänensä ympärille, kun hän kajautti:
"Myös toinen pentu on tänään saavuttanut kuuden kuun iän, joten hänestäkin tulee nimittää oppilas. Kirvapentu, astuisitko askeleen eteenpäin." Seisoimme Toivotassun ja Säihkepennun kanssa klaanin edessä rivissä, joten minulta riitti kun otin vain muutaman askeleen niin että olimme päällikön kanssa vastakkain. Naaraan valtaisa keho piirtyi eteeni ja aurinko paistoi hänen takaansa niin, että Liitotähti näytti oudon epätodelliselta. Olin erottavani hänen takanaan hopeisen hyvin läpikuultavan kissan joka kuiskasi jotain päällikölle, mutta kun räpäytin silmiäni, näky hävisi. Värähdin tahtomattani ja jännitys kulki selkäpiissäni.
"Kirvapentu, olet täyttänyt sen iän, jolloin ansaitset oppilasnimesi. Seuraavan kerran kun toistan hieman erinlaisen seremonian saadessasi soturinimesi, sinun on täytynyt tehdä työtä sen eteen. Nyt pääset oppilaaksi vain sen turvin että olet tarpeeksi vanha", Liitotähti naukaisi viekkaasti. Kohotin kulmiani yllättyneenä päällikön puheesta mutten pannut sitä pahakseni. Samalla mieleeni nousi ajatus, että yrittikö päällikkö vihjailla jotain. Mieleeni nousi heti muisto kun olin käynyt ulkona, ja tajusin hätkähtäen että Liitotähti tiesi. Hän tiesi myös että minä tiesin hänen teitävän. Toivoin, että naaras ei kertoisi sitä kenellekään sillä se saisi minut näyttämään muiden silmissä nololta. Luimistin korviani ja nuolaisin kuivia huuliani. Odotin kärsivällisenä paikoillani, että naaras jatkaisi, kauhun ja ilonsekaisin tuntein.
"Tästä päivästä, aina siihen päivään kun saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kirvatassuna. Mestariksesi saat Liskoloikan. Uskon että hän välittää sinulle kaiken oppimansa", päällikkö päätti puheen. Häntäni liikahti ja käännyin vastakkain valkean kollin kanssa. Tuon vihreissä silmissä oli lempeä katse ja huokaisin kiitollisena painaessani kuononi hänen kuonoaan vasten.
"Kirvatassu! Kirvatassu!" huudot raikuivat ympärilläni ja käännyin klaanini puoleen ottamaan kehuja vastaan. Omahyväinen hymy levisi kasvoilleni ja katselin jokaista kissaa silmiin aivan kuin olisin päällikkö. Tämä hetki oli minun, nyt minä sain olla kaikkien huomion keskipisteenä. En olisi halunnut huutojen milloinkaan laantuvan, sillä tämä hetki tuntui käsittämättömän mahtavalta. Suljin silmäni autuaana ja yritin erottaa eri kissojen ääniä hurraahuutojen seasta, kun tajusin että ne vaimenivat. Luimistin korvani ja käännyin hieman vastahakoisesti takaisin klaanipäällikköön päin. Tajusin että karvani olivat pörhistyneet, kun olin saanut hetkellisesti olla kaiken keskellä. En kuitenkaan jaksanut yrittää siloittaa niitä sillä olin varma että Toivotassulle oli hurrattu pidempään. Mutristin suutani mutta kohentauduin sitten sillä Liitotähti aloitti Säihkepennun nimitysmenot.
"Säihkepentu, olet veljesi tavoin täyttänyt kuusi kuuta, ja on aika ansaita oppilasnimesi", päällikkö naukaisi juhlavasti. En enää meinannut pysyä turkissani sillä olin jo oppilas ja halusin mennä Liskoloikan kanssa harjoituksiin. Käpäliäni kihelmöi, mutta pakotin itseni rauhoittumaan jotta Liitotähti saisi nimitettyä vielä Säihkepennunkin.
"Säihkepentu, tästä hetkestä aina siihen saakka kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Säihketassuna. Mestariksesi tulee Hiirikorva", päällikkö naukaisi. Katselin hiljaa, miten vaaleanharmaa naaras astelehti klaanikissojen joukosta Säihketassun luokse ja kosketti neniä uuden oppilaansa kanssa.
"Säihketassu! Säihketassu!" klaani huusi. Päätin yhtyä huutoihin ja katselin miten sanat kohosivat kylmään lehtikadon ilmaan.
Kirvatassu | 13.03.2017
Räpäytin silmiäni ja röyhistin rintaani. Pitkät jalkani kuljettivat minua märän nummien halki mestarini perässä. Maa oli täynnä märkää, kuivaa heininkoa ja siellä täällä oli vielä lumikökkäreitä. Liskoloikka astelehti rivakkaa tahtia eteenpäin kohti harjoittelunotkoa mutta minulla ei ollut vaikeuksia pysyä perässä. Huiman kasvupyrähdyksen saaneet jalkani auttoivat vauhdin säilyttämisessä, vaikka välillä meinasinkin kaatua, kun en aivan ahllinnut jalkojani. Se ärsytti minua eteenkin taistelussa, sillä minun tulisi oppia nopeaksi jotta pysyisin hengissä jos taistelu syttyisi. Lihaksissani ei ollut paljoa voimaa joten se vaikeutti taistelua. Minua kismitti hyvin paljon se, sillä halusin olla paras kaikista - erityisesti taistelussa. Vaikka saalistus sujui, ei se tuntunut kauhean hyvältä kantaa saalis leiriin, kun voisin paremminkin loistaa taisteluissa, pelastaa päällikön tai varapäällikön. Naamani kaartui mutrulle, kun ajatukseni ohjautuivat taisteluun ja siihen, miten huono siinä olin. Ajatuksieni laukatessa olimme saapuneet harjoitusnotkoon. Erotin oppilastoverieni Säihketassun ja Toivotassun harjoittelevan mestariensa valvovan silmän alla. Liskoloikka vilkaisi minua syrjäkarein ja ohjasti minut notkon reunalle. Siirryin tarkastelemaan kahta sisarusta, jotka tuijottivat toisiaan niin tiiviisti että melkein kärvensivät toisensa katseella. Tirskahdin ja sain vastaukseksi Liskoloikalta mulkaisun. En kuitenkaan jaksanut ottaa sitä itseeni sillä juuri silloin Säihketassu loikkasi siskonsa päälle. Toivotassu kierähti pois alta mutta noussut tarpeeksi nopeasti. Säihketassu nimittäin kaarsi siskonsa päälle ja puristi hänet maataan vasten. Hymy kohosi kasvoilleni kun katselin Toivotassun pyristelyä vapaaksi. Hän ei kuitenkaan päässyt siskonsa alta joten naaraan mestari Haukkamyrsky naukaisi:
"Hienoa Säihketassu. Kokeillaan nyt kuitenkin niin että Kirvatassukin pääsisi harjoittelemaan. Jos Liskoloikalle sopii, Kirvatassu voisi yrittää puolustatua Toivotassua vastaan? Säihketassu voisi yrittää katsoa mitä parannettavaa heillä on, ja yrittää sen jälkeen itse koettaa hyökkäystä tai puolustusta niin, että hyödyntäisi niitä liikkeitä mitä Kirvatassu ja Toivotassu käyttivät." Kuuntelin korvat hörössä vaaleanruskean kollin selostusta ja tunsin innostuksen juoksevan selässäni. Taisteluharjoituksissa oli silti aina hyvin jännittävää olla vaikka masentava tunne etten osannut pysyttelikin mieleni pinnalla.
"Se käy hyvin", kuulin mestarini naukaisevan hyväksytysti. Sitten kolli näpäytti selkääni hännänpäällään kehottaen minua siirtymään Toivotassua vastapäätä. Laitoin jalkoihini hieman liikettä niin, että pian olin Toivotassun edessä. Säihketassu hivuttautui silmät suurina sivummas pitäen katseen koko ajan minussa ja siskossaan. Lävitseni kulki värähdys kun siirsin omat silmäni Toivotassun meripihkaisiin silmiin. Samanikäinen naaras siristi silmiään ja kyyristyi hieman.
"Voitte aloittaa. Kirvatassu, muista yrittää tarkastella varsinkin Toivotassun lähtöasentoja jotta osaat väistää oikeaan suuntaan", kuulin Liskoloikan naukaisevan. Huiskaisin hännälläni ilmaa, ja loin haastavan katseen Toivotassuun. Naaras näytti minulle kieltä ja keinutti takapuoltaan. Nuolaisin huuliani ja jännitin lihakseni. Näin miten Toivotassu jännittyi myös, ja kaivoi takatassunsa maahan. Puristin suuni tiukasti yhteen, ja keskityin. Sitten näin miten Toivotassu hyppäsi. Naaras liisi sulavasti muutaman ketunmitan ilmassa, tassut ojossa. Havahduin juuri ajoissa, ja väistin sivulle. Toivotassu laskeutui aivan viereeni ja kierähdin sivummas naaraan käpälää. Kömmin pystyyn niin nopeasti kuin suinkin, mutten ollut valmistautunut puolustatumaan kun olin pässyt seisomaan. Toivotassu kiisi maatapitkin jalkoihini ja kamppasi minut niin että mäjähdin maahan kipeästi kylki edellä. Ilmat melkein pihisvät keuhkoistani ulos iskun voimasti mutta eivät aivan. Huohotin maassa ja tunsin Toivotassun mäiskivän takapäätäni. Ähisin ja vetäydyin säälittävästi pois päin.
"Riittää nyt, Toivotassu", Haukkamyrsky naukaisi, ja Toivotassu vetäytyi taaemmas. Nousin itsekin käpälilleni ja ravistelin äkeissäni turkkiani. Hiekka- ja lumihiput putosivat ympärilleni ja nyrpistin nenääni.
"Se meni hienosti Toivotassu." Haukkamyrskyn ääni tulvi innostusta ja ylpeyttä oppilaansa puolesta.
"Kirvatassu, muista tarkailla koko ajan vihollistasi, älä keskity maasta ylös nousemiseen vaan pitämään silmällä vihollista", Liskoloikka naukaisi. Hän ei näyttänyt olevan moksiskaan vaikka joutui todistamaan epäonnistumistani. Tuhahdin inhosta mutta nyökkäsin silti.
"Meidä täytyy lähteä nyt, sillä olemme molemmat menossa aurinkohuipun metsästyspartioon, ja sitä ennen Toivotassun täytyy levätä", Haukkamyrsky tokaisi yhtäkkiä, ja kohotin kulmiani. Noh, sitten kai harjoittelisin Säihketassua vastaan. Katselin kun Toivotassu huusi heiheit siskolleen ja katosi lumikinoksien taa mestarinsa perässä. Säihketassun mestari Hiirikorva, joka oli pysynyt hiljaa koko ajan, avasi nyt suunsa.
"Kokeillaamme nyt teidän kahden kanssa. Kirvatassu, voisit kokeilla vielä uudestaan puolustamista, tällä kertaa Säihketassua vastaan", naaras opasti. Nyökkäsin vaisuna ja odottelin että oppilastoverini pääsisi vastakkain kanssani. Sitten kohotin katseeni Säihketassuun. Aurinko kurkisti pilvien raosta ja värjäsi naaraan vaalean turkin hohtavaksi. Henkäisin hiljaa sillä jouduin siristämään silmiäni katsoessani kissaa. Ravistin päätäni ja päätin olla välittämättä kirkkaudesta. Jos keskittyisin naaraan silmiin, ei tarvitsisi siristellä silmiä. Säihketassu räpäytti sinisiä silmiään juuri kun Liskoloikka antoi aloituskäskyn. Heilautin korviani ja kallistin päätäni vääntäen kasvoni haastavaan ilmeeseen. Nyt kyllä onnistuisin.
// Säihke kenties..? En tiiä yhtään mis se on mut ihsm xD
Kirvatassu | 25.03.2017
Pitkät jalkani kantoivat minut kepeästi nummien poikki. Säihketassu asteli vierelläni, sillä olimme tulossa harjoituksista. Mestarimme kulkivat edellä, ja laskevan auringon valo värjäsi Liskoloikan ja Hiirikorvan turkit hohteleviksi, ja uskoin itse näyttäväni samalta. Lihaksissani tuntui pientä kipinöintiä rankkojen taisteluharjoitusten jälkeen, mutten vielä ollut väsynyt. Olin saanut energiaa roimasti lisää harjoitusten myötä, eikä minun suinkaan tehnyt mieli levätä. Tahdoin harjoitella, olla paras oppilas ja pian myös paras soturi. Tahdoin olla myöhemmin päällikkö, ja tahdoin näyttää taitoni kaikille. Kynteni työntyivät tahtomattani esille ja virne kohosi kasvoille, kun mietin miten päihittäisin kaikki metsän klaanit. Tassutimme reippaasti kohti leiriä, ja olin niin ajatuksiini vaipunut, etten tajunnut nuuhkaista matkan varrella kasvavaa kellertävää kukkaa. Minulla oli outo tapa nuuhkia kukkia joita eteen sattui, mutta pidin siitä pistelevästä tuoksusta sieraimissani.
Huomaamattani olimme saapuneet leiriin. Kuulin Liskoloikan sanovan jotain lepäämisestä ja syömisestä, mutten kuunnellut. Olin nimittäin saanut loistoidean. Nyökyttelin mestarilleni ja vedin kitani väkisin haukotukseen. Ilmotin kovaan ääneen meneväni lepäämään ja söisin vasta myöhemmin sillä olin hyvin väsynyt. En kohdannut enää Liskoloikan epäileväiseksi muuttunutta katsetta, vaan painelin suoraa päätä oppilaiden pesään. Käperryin sammalilleni ja suljin silmäni. Olin kuitenkik koko ajan täysin hereillä oppilaiden tullessa ja mennessä pesässä. Uusi, järisyttävä idean surisi päässänu, ja aioin panna sen toimeen heti tänä yönä.
Kuljin nopeaa juoksuvauhtia pimeän reviirin poikki. Kuunsirppi ja miljoonat tähdet tuikkivat taivaalla valaisten polkuni eteenpäin. Leiristä livahtaminen oli ollut naurettavan helppoa, aivan kuin pentuna. Olin käyttänyt sitä samaa reikää tarpeidentekopaikan takaseinällä, josta livahdin yöhön. Oli jo niin myöhä, että kaikki olivat nukkumassa lukuunottamatta Pantteriviimaa joka oli jäänyt vartioon. Olin vain odottanut että naaras kääntyi pois päin oppilaiden pesän suunnata ja juossut sitten hiljaa tarpeidentekopaikan luo. Nyt, kuunvalo valaisi turkkiani ja tunsin olevani vapaa, tuulen tuivertaessa turkkiani. Avasin suuni ja annoin ilman virrata leveään kitaani ja saada naurun ryöppyämään rinnastani. Nummet vilisivät silmissäni, ja kun ensimmäinen kauhea katku löyhähti sieraimiini, hidastin vauhtini kävelyksi. Tiesin löyhkän tulevan ukkospolusta. Minun täytyi ylittää se, ennen kuin pääsisin tavoittelemaani paikkaan. Jännitys kipristeli varpaitani ja tuuli nyki turkkiani. Taivas oli pilvetön ja sysimusta, vain kuu ja tähdet hohtivat ylläni. Innostus kulki värähtelynä selässäni, kun erotin muutaman ketunmitan päässä mustaa, kovaa pintaa. Astuin hiipien lähemmäs, kunnes kykenisin koskettamaan ukkospolkua kuonollani. Tahmea haju takertui kurkkuuni, kun henigtin, ja köhin sitä pois. En kuitenkaan antanut itseni perääntyä tai muuttaa mieltäni. Vilkaisin nopeasti molemmille sivuille, ja kun en nähnyt tai kuullut mitään, pinkaisin pusikosta eteenpäin. Käpäläni rummuttivat kovaa, ryppyistä ja tamaista pintaa. Tuuli viuhui korvissani ja kaoin löyhkää pois kurkustani. Ukkospolun tahmeus tuntui jämähtävän tassunpohjiini ja hidastavan kulkuani. Pian kuitenkin saavuin toiselle puolelle. Ukkospolun reuna päättyi, ja loikkasin metsämaalle. Ihana epätasaisuus ja ruohon kutitus polkuanturoissa rauhoitti kiihtyneen sykkeeni ja henigtykseni, ja jatkoin taivallustani. Viikseni värähtivät, ja tunsin pientä painetta jaloissani pitkän juoksumatkan jälkeen. En kuitenkaan hidastanut vauhtiani aivan madon möngerrykseksi, vaan tassutin reippaasti eteenpäin. Korkeita puita alkoi näkyä vasemmalla puolellani, joten päättelin ajautuvan pian Myrskyklaanin reviirille. Siispä käänsin kuononi hieman oikealle, ja pienen taivalluksen jälkeen, pöllähdin pensaiden läpi aukealle. Suuri, nelirunkoinen puu kohosi eteeni, ja henkäisin ääneen.
Olin saapunut, tavoitteeseeni, Nelipuille.
// Ahven? cx
Ahvenleuka, Jokiklaani
Säpsähdin kuullessani tuulen ulisevan leirin yllä harvinaisen kovaa. Nostin pääni pediltäni ja oloni tuntui virkeältä - liiankin virkeältä. Aurinko ei kuitenkaan ollut vielä noussut ja taivaalla loisti hopeahäntä. Nousin pediltäni venytellen ja kävelin ulos sotureiden pesästä, joka oli täynnä kissojen vaimeaa tuhinaa. Katsoin taivaalle ja ihailin sen kimmellystä. Jokainen auringonnousu toi mukanaan aina vain lämpimämmän päivän ja lumi alkoi hiljalleen sulaa. Kävelin vaistomaisesti ulos leiristä kohti paikkaa, jossa klaanit kokoontuivat. Yö oli hiljainen ja oloni himan yksinäinen, mutta kuitenkin vapaa. Saavuin sillalle, jota pitkin pystyisin ylittämään joen, jonka vesi kuohui melkein alapuolellani. Astuin varovaisen askeleen puiselle sillalle ja ylitin sen mahdollisimman nopeasti. Lopussa tassuni lipesi jäisellä pinnalla ja olin horjahtaa virtaan, mutta onnistuin kuitenkin pysymään kuivilla. Huokaisin pienesti ja jatkoin matkaani. Pian nelipuut olivatkin jo suoraan edessäni. Neljä korkealle kohottavaa puuta toivat mieleeni kokoontumiset, joissa olin ollut. Yhtäkkiä kuulin vähän matkan päästä toisen kissan ääntä ja nenääni tulvi Tuuliklaanin hajua. *Miksi kukaan olisi täällä tähän aikaan* mietin, mutta ymmärsin voivani kysyä samaa itseltäni. Kissa oli varmasti ihan lähellä ja pian erotin sen hahmon.
"Kuka olet ja miksi olet täällä?" kysyin haastavasti. Kissa säpsähti hieman, sillä hän tuskin oletti törmäävänsä täällä kehenkään. Jäin odottamaan kissan astumista esiin ja liu'utin kynteni esiin.
//Kirva?
Näätäpentu | 18.02.2017
"Aion minä", naukaisin ja nostin katseeni klaanitoverini silmiin. Kirvapentua ei näkynyt, mutta ajattelin ottaa tuonkin mukaan.
"Sitten meidän täytyy tehdä suunnitelma", naukaisi Ruskapentu pohtivaisesti.
"Mennään jonnekin missä koko klaani ei kuule", naukaisin hiljaa. Kävelimme jonnekin aivan aukion reunalle ja istuimme alas.
"Ensinnäkin meidän täytyy tehdä se silloin, kun aukiolla on hiljaisinta. Eikö niin?" nau'uin ehdottavasti ja Ruskapentu nyökkäsi.
"Voisimme kysyä klaaninvanhimmilta missä on parhaat riistapaikat, aivan vain oppilasuraamme varten", naukaisi Ruskapentu virnistäen.
"Siitä voisimme aloittaa", maukaisin ilkikurisesti hymyillen.
"Mutta voisimme pyytää myös jotakin oppilasta opettamaan meille, kuinka saalista vaanitaan. Näin voisimme saadakin jotakin saaliiksi", jatkoin vielä ja vilkaisin pentutoveriani. Ruskapentu nyökkäsi.
"Nyt meidän täytyy vielä selvittää, haluaako Kirvapentu tulla mukaan. Jos meitä on monta, meillä on parempi mahdollisuus saada jokin eläin kiinni", Ruskapentu naukui mietteliäänä.
"Mistä löydämme niin hitaan kanin, joka ymmärtämättömänä juoksisi suoraan käpäliimme?" naukaisin ja vilkuilin Ruskapentua.
"Ehkä me löydämme sen. Mutta ajankohdaksi pitää valita sitten sellainen, kun emo ei ole leirissä katsomassa koko ajan peräämme."
Ruskapentu nyökkäsi, ja samalla Kirvapentu loikki luoksemme.
"Etsinkin teitä!" hän naukaisi.
"Me myös ajattelimme etsiä sinut. Olemme tehneet suunnitelman sitä saalistusta varten, ja haluaisimme tietää, tuletko mukaan". naukaisin katsoen Kirvapentua silmiin.
//Ruskapentu ja Kirvapentu?
Kirvapentu | 22.02.2017
Säpsähdin hereille unesta ja annoin itseni maata hetken paikoillani. Tutkin ympäristöäni kuuloaistin ja tuntoaistin avulla, yritin päätellä keitä pesässä oli ja keitä ei. Tunsin Vapaudenlennon pehmeän ja lämpimän turkin omaani vasten ja kurkotin sitten tassuillani kumpaankin suuntaan, takajaloilla taakse ja etutassuilla eteenpäin. Takatassuni koskettivat kahden pennun kehoa ja tunsin heidäm värähtävän kun viileät polkuanturani koskettivat heidän nahkaansa. Etutassuni haroivat pelkkää tyhjää mutta tiesin että Vapaudenlennon vieressä nukkui yhteensä viisi pentua joten kaksi pennuista nukkui jlssain ulottumattomissani. Hyrähdin ja kallistin päätäni ylöspäin antaen suljetuille silmilleni valua vaalea valoa. Luomeni värähtivät ja höristin korviani. Kuulin Hiutaleturkin ja Vapaudenlennon syvemmät hengitykset ja kuuden pennun heikommat hengitysäänet omani lisäksi. Häntäni liikahti ja pörhistin turkkini. Halusin nousta ylös ja mennä yksin tutkimaan leiriä - kenties reviiriä. En halunnut olla ahtaaksi käyneessä pentutarhassa nyt, kun muut nukkuivat ja olin herännyt. Viekas hymy kohosi huulilleni ja raotin silmiäni. Hennon auringon valo valaisi ympäristöni ja räpyttelin silmäripsiäni. Näin, että kaikki nukkuivat vielä, vaikka aurinko olikin jo noussut aavistujsen verran taivaankannen yläpuolelle niin, että sen kellertävä hehku sai leirin näyttämään hyvin erilaiselta. Nenääni tulvi ulkoilman raikkaita hajuja, kun nostin pääni makuualusilta ja ponnistin itseni ylös. Jalkani horjahtivat kun jännitin lihakseni ja kampesin itseni ylös mutta hoikat jalkani kuitenkin kantoivat minut. Vedin ulostyöntyneet kynteni sisään ja heilautin hännälläni ilmaa vain hiirenmitan päästä Vaupaudenlennon nenää. Naaraan nenä värähti mutta hän ei herännyt. Niinpä lähdin hiljaa tepsuttamaan leirin aukealle. Kun kurkistin ulos pentutarhan suuaukolta, tajusin hätkähtäen että turkkini oli nukutun yön jäljiltä sekaisin. Muistin sijaisemoni sanoneen, että klaanikissan tuntomerkkejä hyvien taistelutaitojen lisäksi oli kiiltävä ja siisti turkki. Erakoilla oli kuulemma törkyiset turkit ja paljon kirppuja. Värähdin inhosta ja nyrpistin nenääni kuvitellessani miten pienet kirput vipeltäisivät turkissani. Tiesin että minun täytyisi päästä nopeasti tutkimaan leiriä jos haluaisin mennä yksin, mutta kun tulin ajatelleeksi sotkuista turkkiani, en kehtaisi mennä isojen kissojen seuraan aivan pensaasta nousseelta. Pidättelin inhoavaa huokausta kun raahasin itseni vielä takaisin pentutarhaan ja ryhdyin selvittämään turkkiani. En ollut ennen tehnyt sitä itse ja sain kokea että itsensä siistiminen oli todella haastavaa. Kyljessäni karvat eivät tuntuneet siloittuvan millään, ja niskaani alkoi kolottamaan kun harjasin karhealla kielelläni itseäni. Meinasin myös kaatua kun kurkotin nuolemaan varsin sinnikästä takkua hännäntyvessä. Rintakarvojen tasoitus oli yllättävän helppoa ja sain sen helposti tehtyä. Kun olin kutakuinkin sukinut turkkini, ponkaisin äkkiä käpälilleni ja juoksin pois pentutarhasta. Tänään halusin tehdä jotain hauskaa.
Tuuli painoi minut melkein maahan kun seisoin keskellä leirin aukeaa. Ulkona oli hyytävä tuuli ja leirin muurit suojasivat sitä vain vähän. Taivas oli pilvetön, kirkas ja nouseva aurinko tarjosi ensimmäisiä lämpimiä säteitään kohti turkkiani. Viikseni värähtivät ja siirryin vikkelästi leirin laitamille missä ei ollut niin kylmä. Ohut turkkini päästi tuulen todella helposti läpi ja minua paleli usein. Aukiolla oli muutama keko lunta joka sädehti auringon osuessa niihin. En melkein kyennyt katsomaan kasoja sillä silmiäni alkoi kirvellä niin kirkas valo ja säihke. Kehoni läpi kulki kylmät väreet kun mietin miten paljon ulkona olisi lunta ja miten kirkasta - ja tuulista - siellä olisi. Rypistin otsaani ja liikautin kylmiä varpaitani. Maa ei ollut vielä imenyt itseensä auringon lämpöä ja se tuntui polkuanturoideni alla pisteleviltä piikeiltä. Päätin pitää itseni lämpimänä joten kiihdytin itseni kovaan vauhtiin ja juoksin ympäri leirin aukeaa saaden kummastelevia katseita sotureilta. En kuitenkaan välittänyt sillä lihaksieni joutuessa rasitukseen, pysyin lämpimänä. Samalla kuvittelin että olin taistelussa ja hyökkäilin satunnaisten irtoheinien päälle repien ne tuhkaksi. Nauroin kovaan ääneen leikkiessäni itsekseen auringon kavutessa ylöspäin kirkkaansinisellä taivaalla ja antaessa yhä enemmän lämpöä turkilleni.
// Ehkä joku pennuista?
Kirvapentu | 23.02.2017
Nyrpistin nenääni ja katsoin miten Säihkepentu ja Toivopentu joivat emonsa nisistä maitoa. Minä en enää koskenut melkein ollenkaan maitoon, sillä olin jo niin vanha, että söin melkein pelkästään tuoresaalista. Olin kasvanut huimasti muutaman kuun aikana, ja minulla oli välillä vaikeuksia pysyä pystyssä pitkillä jaloillaan. Tiesin kuitenkin että soturina olisin hyvin nopea juoksia, ellen jopa kaikkein nopein. Ravistin harmaanruskeaa turkkiani ja nostin häntäni uljaasti pystyyn. Vaaleansiniset silmäni kiiluivat ja räpäytin ripsiäni. Minun teki mieli tehdä jotain, mennä ulos. Nyt, kun pentuja oli hyvin paljon ja olin kasvanut, pentutarha ja ylipäätään koko leiri tuntui hyvin ahtaalta. Halusin jo päästä oppilaaksi ja tutkimaan maailmaa! Tahdoin saalistaa ja taistella. Käpäliäni kihelmöi ja viikseni värähtivät. Ehkä voisin käydä nopeasti ulkona..? Virne kohosi kasvoilleni ja vilkaisin ympärilleni. Päivä oli jo edennyt melko pitkälle joten leirissä ei ollut paljoa kissoja. En voisi kuitenkaan käyttää leirin sisäänkäyntiä vaan minun täytyisi livahtaa jostain muualta. Siristin silmiäni ja tajusin että tarpeidentekopaikan takaseinässä oli muutama rako josta varmaankin tällainen hoikka pentu pääsisi kulkemaan. Huiskaisin hännälläni ja tarkistin ettei kukaan pentutarhassa temmeltävistä pennuista näkisi minua. Kyyristyin matalaksi ja hiivin hieman huojuen kohti tarpeidentekopaikkaa. Vilkaisin sisälle haisevaan syvennykseen ja huokaisin. Siellä ei ollut ketään. Yököttävä lemu kulki kurkkuani pitkin keuhkoihin ja köhin sitä pois. Sitten haukkasin ilmaa ja pidätin hengitystäni kiemurrellessa jätösten välistä takaseinän luo. Muutama kokkare ulosteita tarttui vatsakarvoihini ja ravistelin ne inhoten pois kun pääsin seinän luo. Äkkäsin muutaman ketunmitan päässä melko ison aukon ja loikin sen luo. Vilkaisin vielä kerran taakseni ennen kuin pujahdin rei'ästä ulos. Pyristelin pienestä aukosta ulos ja työnsin takakäpälilläni viimeiset hiirenmitat niin, että pyllähdin ulos lumiselle maalle. Lumi, joka aaltoili ympärilläni paljastaen välillä kaistaleita kuivuneesta ruohosta, oli höttöistä. Vähän matkan päässä minusta, oli tallattu polku jonka arvelin olevan partioiden reittiä. Auringon hehkussa kimalteleva lumi näytti hyvin ihanalta ja ponkaisin käpälilleni. Pörhistin turkkini sillä ulkona kävi melko kova tuuli ja se sai minut hytisemään. Värähdin ja loikkasin vasemmalla puolella olevan lumikinoksen päälle. Lumi pöllysi ilmaan ja se laskeutui turkilleni ja maahan. Pidättelin innokasta hihkausta sillä en halunnut kenekään löytävän minua. Siitä seuraisi rangaistus, ja olin kuullut että joskus joku oli jopa joutunut olemaan pentuna kauemmin karattuaan leiristä! Ravistelin irtolumet pois ja päätin kiertää leirin taakse. Hipsin kynnet työnnettyinä esiin lumen pinnalla leirin viertä sen taakse. Kuulin hienoista puheensorinaa leiristä ja vetäydyin taaemmas ettei minua vain näkyisi. Korvani olivat hörössä ja yritin hiipiä niin hiljaa kuin voin. Kun olin päässyt täsmälleen leirin sisäänkäyntiä vastapäätä, päätin lähteä hieman kauemmas. Vaikka olisinkin halunnut sännätä suoraa päätä tutkimaan reviiriä, päätin, että menisin tänään vain hieman kauemmas. Hymyilin ilkikurisesti ja lähdin tarpomaan eteenpäin. Lumi ylsi minua monin paikoin yli vatsan ja liimautui ikävästi karvoihini, mutta hädin tuskin huomasin sitä. Katseeni singahteli ympäriinsä ja pistin merkille nummet jotka kumpuilivat milloin mitenkin ja ne harvat pienet pensaat jotka näyttivät olevan kuorrutettu lumella. Auringon valo kutitti selkääni ja tunsin lämpimien säteiden koskettavan maata. Polkuanturoitani paleli mutta en jaksanut välittää, nyt tärkeintä oli vain se että oli ulkona. Ja mikä parasta, olin ulkona yksin ja ilman lupaa! Luvattomia teitä vaellellessani tunsin kummaa kihelmöivää tunnetta rinnassani sillä olin uskaltanut tehdä jotain tällaista. Vatsakarvoissani roikkui muutama lumikökkäre ja ne tuntuivat ikäviltä ja painavilta kun tarvoin reviirillä. En ollut mennyt kauas, pidin huolen että näin leirin koko ajan. Jos eksyisin, minulla olisi paljon selitettävää.Mutta jos pidin matalaa profiilia enkä mennyt kauas, saattaisin selvitä kuivin nahoin. Huiskin hännälläni ilmaa ja hätkähdin. Näin miten partio astui ulos leiristä ja kyyristyin saman tien matalaksi. Tajusin myös, että olin ollut jo melko kauan poissa. Muut saattaisivat huomata poissaoloni ja lähettää jopa joitain etsimään minua. Vatsassani muljahti ja käänsin nenäni kohti leiriä. Kiihdytin käpäläni vauhdin juoksuun ja kiisin leiriä kohti, sitten sen viertä tarpeidentekopaikan seinän kohdalle. Minulta meni hetki kauemmin huomata reikä josta olin tullut ulos, mutta pian näin sen. Työntäydyin siitä läpi pyörähtäen leiriin sisälle. Turkkini roikkui märkänä kyljissäni ja ravistelin itseäni. Pulleat pisarat ja lumet irtosivat kutakuinkin minusta ja nuolaisin vielä muutaman kerran karvani sileäksi. Toivoin, että katoamistani ei oltu huomattu kun puikahdin leirin aukealle. Kaikki oli kuin ennenkin, Vapaudenlento ei ollut siellä paniikissa etsimässä minua. Säihkepentu ja Toivopentu olivat leikkimässä Hiutaleturkin valvovan silmän alla pentutarhan edustalla. Päätin liittyä heidän seuraansa.
"Voinko minäkin tulla leikkiinne?" kysyin hieman terävästi kahdelta minua nuoremmalta pennulta.
// Säihke? Toivo? Hiutale?
Toivopentu | 24.02.2017
"Voinko minäkin tulla leikkiinne?" Kirvapentu naukaisi. Vilkaisin siskooni ja hymyilin.
"Totta kai voit. Olemme hippaa!" hihkaisin. Kirvapentu nyökkäsi. Pörhistin turkkiani ja kosketin hännälläni Kirvapentua.
"Hippa!" kiljaisin ja lähdin juoksemaan karkuun nauraen. Kirvapentu sai melkein heti Säihkepennun -siskoni- kiinni.
"Hippa!" Kirvapentu naukui kovaa ja lähti toiseen suuntaan karkuun, ettei Säihkepentu saisi häntä kiinni. Naurahdin. Siskoni katsoi minua ja lähti juoksemaan minua kohti. Pötkin karkuun mutta siskoni sai minut kiinni. Hymähdin. Siskoni on aina hyvä kaikessa! Miksen voinut vain olla nopeampi kuin hän? Hänestä tulee varmasti päällikkö ja sitten kukaan ei enää muista minua.
"Leikitkö sinä vai et?" Kirvapentu huusi kauempaa minulle kysymyksen. Ravistin turkkiani ja vastasin:
"Leikin."
Lähdin juoksemaan Kirvapentua kohti.
//Kirva, Säihke tai Hiutale?
Kirvapentu | 14.02.2017
Hamuilin tassuillani pimeydessä jotakin. Jotakin mitä voisin koskea ja tuntea oloni vähemmän yksinäiseksi. Koko pieni hontelo kehoni tärisi ponnistuksesta kun pyörin ympyrää maantasossa pehmeällä alustalla. Kurkottelin tassuillani sinne tänne, mutta aina kun osuin johonkin pehmeään, pyörähdin siitä heti pois. Suuntavaistoni oli sekaisin ja avasin suuni huutoon. Kimeä pitkä vinkuna pulppusi jatkuvana virtana kurkustani enkä tiennyt huusinko kohti maata vai taivasta. Sitten tunsin lempeitä nuolaisuja turkillani ja minut nostettiin karvaisen vatsan vierelle. Tuhahdin ja lopetin itkemisen. Painauduin vatsaa vasten ja kuuntelin ääniä pimeydessä. Yhtäkkiä tunsin suurta halua nähdä. Silmäni olivat kiinni ja räpsäytin ne auki. Hailakka valo tunki näkökenttääni ja kallistuin taaksepäin. Henkäisin kun silmäni alkoivat nähdä myös jotain muutakin kuin vain valkoista valoa. Ympärilläni oli pesä jonka katto oli avoin. Näin ylhäällä vaaleansinisen taivaan joka punersi yhdestä reunasta. Pyöräytin päätäni ja katsoin kissaa, jonka vieressä olin ollut niin kauan kuin muistin. Kissa oli valkoinen naaras joka hymyili minulle. Väräytin korviani kun naaras sanoi:
"Hei Kirvapentu." Kurahdin ja pyörähdin sammalilla väärinpäin. Valkoturkkinen kissa nauroi.
"Olen Vapaudenlento, sijaisemosi", hän naukui. Nyökkäsin ja kierähdin nyt oikeinpäin. Minun teki kovasti mieli nähdä ympärillä olevaa maailmaa. Pursusin tarmoa ja halua nähdä ja kokea kaiken. Vilkaisin pesässä ympärilleni ja näin vähän matkan päässä aukon, jonka toiselta puolelta kuului ääniä. Höristin korviani. Vapaudenlento hörähti takanani ja käänsin vaaleansiniset silmäni häntä kohti.
"Olemme nyt pentutarhassa. Leirissä asuu monen monta kissaa ja he ovat tuolla tämän pesän ulkopuolella ja ulkona. Olemme kaikki tuuliklaanilaisia, yksi neljästä.. viidestä metsän klaanista", sijaisemoni naukui. Silmäni suurenivat ja otin mukavan asennon. Kuuntelin Vapaudenlennon kertomaa korvat hörössä ja painoin kaiken visusti mieleeni. Tuuliklaani vaikutti ylivoimaisesti parhaalta klaanilta ja aistin Vapaudenlennon ylpeyden kohoavan kun hän kertoi jotain klaanistamme. Tiesin, että kanssani asui muitakin pentuja, mutta he eivät olleet täällä. Päässäni surisi ja se käsitteli kaiken tiedon minkä juuri sain ja luokitteli ne omiin lokeroihinsa. Viikseni värähtivät ja laskin pääni tassujeni päälle. Sijaisemoni kertoma alkoi puuroutua ja muuttua hiljaisemmaksi jkun silmäluomeni sulkeutuivat ja ajauduin uneen.
//Muut pennut, kenties?
Lummepentu | 15.02.2017
"Isä! Emo!" huudahdin, kun vanhempani astuivat sisälle pentutarhaan.
"Päätimme tulla katsomaan teitä. Olettehan olleet kiltisti?" Multakynsi kysyi ja väläytti nopean mutta merkitsevän katseen Surmapentuun.
"Olemme", vastasin pikaisesti ennen kuin muuta hämminkiä ehtisi sattua.
"Hyvä", Liitohäntä kehräsi ja nuolaisi päälakeani.
"Keitä nuo ovat?" Kuulin naukaisun hämärästä.
Pian erotin Kirvapennun. Vilkaisin emooni ja isääni ja vastasin:
"Tässä on Liitohäntä, emoni", sanoin osoittaen hännälläni Liitohäntää. "Ja tässä on Multakynsi, isäni", jatkoin.
"Isämme, ja emomme", huomautti Tulvapentu.
"Niin."
Kirvapentu kallisti päätään.
"Olemme sisaruksia", selitin.
"Ahaa", Kirvapentu naukui.
//Kirva? Sisarukset? En kai hitannu liikaa? xddd
Kirvapentu | 16.02.2017
"Kaikki aikanaan", Vapaudenlento muistutti minua miljoonannen kerran. Tuhahdin harmistuneena ja pyörittelin silmiäni. Miksen voinut päästä jo oppilaksi? Ei se mitään haittaisi vaikka olisinkin alle kuusi kuuta, sillä kaikki pentutarhan pennut tiesivät että olin heistä kaikkein älykkäin ja parhain. Hymyilin omahyväisesti ja ponnistin käpälilleni. Pentutarha oli autio sillä kaikki muut pennut olivat aukealla. Olin kuitenkin halunnut ruinata sijaisemoltani pääsyä oppilaaksi ja pääsyä ulos leiristä jo toista kertaa tänä päivänä. Vaikka olinkin tiennyt vastauksen olevan ei, tunsin ylpeyden hehkuvan rinnassani sillä olin kysynyt sitä vaikka kukaan muu ei ollut. Poskeni hohkasivat kuumuutta vaikka ilma olikin viileä, olihan sentään lehtikato. Aina kun Vapaudenlento oli kertonut jotain muista klaaneista tai soturilaista, olin pakottanut tiedon painumaan päähäni. Lisäksi yritin kovasti tarkkailla oppilaita, jotka joskus harjoittelivat liikkeitä leirissä jotta osaisin mahdollisimman paljon kun ensimmäinen oppilaspäiväni koittaisi. Hymähdin tyytyväisenä ja käännähdin ympäri. Enää minulla ei ollut halua kuunnella tarinoita tai kertomuksia, minä halusin leikkiä. Kenties voisin pyytää Ruskapentua kanssani leikkimään hippaa? Väräytin viiksiäni ja loikin turkki pörhössä aukealle. Tiirailin sinisillä silmilläni ympärilleni ja erotin pian Ruskapennun heittelemässä sammalpalloa vähänmatkan päässä Näätäpennun kanssa. Kuten arvelinkin, Liitohännän ja Multakynnen pennut olivat touhuamassa jotain omiaan. Minua ei huvittanut leikkiä heidän kanssa koska tunsin oloni ulkopuoliseksi sillä en ollut heidän sisarensa. Yllättävä suru vihlaisi sisimpääni sillä minulla ei ollut ketään, en tiennyt vanhemmistani mitään eikä minulla ollut sisaruksia. Nyrpistin nenääni ja ravistelin turkkiani unohtaen ajatukset varsin nopeasti. Sitten juoksin Näätäpennun ja Ruskapennun luo.
"Leikitäänkö hippaa?" naukaisin ensimmäisenä juuri kun sain vauhtini jarrutettua. Toiset lopettivat pallon heittelyn ja katsoivat minua. Odotin vastausta kärsimättömänä ja melkein jo loikkasin Näätäpennun kimppuun huutaen: olet hippa! Sain kuitenkin vaivoin hillittyä itseni sillä muistin, että soturina täytyisi pitää itsensä hillittynä esimerkiksi kokoontumisissa. Röyhistin rintaani kun kuvittelin miten joskus nousisin puhujanoksalle Nelipuiden laaksossa ja kajauttaisin klaanini asiat muille. Halusin olla isona päällikkö ja uskoin omiin kykyihini. Se auttaisi varmasti. Räpäytin silmiäni ja katsoin kummastuneena Ruskapentua ja Näätäpentua. Miksi he eivät vastanneet?
"Leikitäänkö vai ei? Jos ei niin kysyn muita pentuja", maukaisin topakasti ja polkaisin tassullani maata. Pakkanen nipisteli nenänpäätäni ja näin leirin muurin lävitse miten tuuli pöllytti nummella irtolunta. Käpäliäni syyhytti jo päästä juoksemaan ulos. Pidätin kuitenkin intoani ja siirsin koko huomioni edessäni istuviin pentuihin.
// Ruska? Näätä?
Näätäpentu | 17.02.2017
Katseeni hapuili hiljaa maata, kunnes nostin pienen hymyn kasvoilleni.
"Kyllä se käy, Kirvapentu", maukaisin minua nuoremmalle kissalle ja vilkaisin katkerasti oppilaiden pesään päin, jonne Routatassun häntä oli äsken vilahtanut. En edelleenkään ollut keksinyt syytä, miksei minua oltu nimitetty oppilaaksi myös. Ehkä Routapentu oli jotenkin parempi kuin minä.
"Näätäpentu?"
Säpsähdin ja vilkaisin toisiin pentuihin.
"Anteeksi.. Mitä sanoitkaan?"
"Sanoin, että aloitettaisiinko sammalpallon peluu?" naukaisi Ruskapentu viikset väpättäen.
"Aloitetaan vaan."
Heittelin palloa puoliksi keskittyneenä toisille pennuille, mutta muuten pohdiskelin muita asioita.
"Näätäpentuu! Sinun vuorosi, taas!"
Ravistin päätäni, ja töytäisin palloa. Vilkaisin muita anteeksipyytäväisenä ja kohautin lapojani.
"Anteeksi.. Mielessäni vain pyörii asioita ja.. suunnitelmia", naukaisin ja tajusin lipsauttaneeni vahingossa myös viimeisen sanan.
"Millaisia suunnitelmia?" kysyi Kirvapentu korvat terävästi ylöspäin sojoittaen.
Puraisin huultani ja kirosin itseäni hetken.
"Ei mitään", naukaisin nopeasti, mutta Ruskapentu keskeytti minut.
"Oli se jotain", hän naukaisi vaativasti. Vilkaisin nopeasti ympärillemme ja varmistin, ettei kukaan kuullut.
"Minua ottaa päähän Routatassu, vaikka minun pitäisi olla hänestä ylpeä, onhan tuo sisareni.. Haluaisin joskus näyttää kaikille, että minussa olisi hyhtä paljon ainesta oppilaaksi kuin hänessäkin."
Toiset katsoivat minua silmät pyöreinä.
"Tarkoitatko sinä, että..", aloitti Kirvapentu.
"Tarkoitan, että haluaisin käydä metsässä. Jos toisimme saaliiksi saamamme eläimen, he varmasti uskoisivat valmiutemme."
Vilkuilin Ruskapentua ja Kirvapentua, jotka molemmat kallistivat mietteliäinä päätään.
"Mutta se oli vain kuvitelma", naukaisin nopeasti. "Jatketaanko pelaamista?"
Sinkosin sammalpallon muille ja jäin tuijottamaan, kun Kirvapentu loikkasi pallon perään. Mielessäni kehittyi suunnitelma, joka kuulosti vielä nyt aavistuksen verran oikein lupaavalta.
//Kirvapentu tai Ruskapentu?
Ruskapentu
Olin hieman kummissani Näätäpennun ehdotuksesta mennä metsästämään, mutta halusin itsekin jo oppilaaksi.
"Ota kiinni, Ruskapentu", Kirvapentu kiljahti ja sinkosi sammalpallon minua kohti. Loikkasin ilmaan ja takerruin pieneen palloon kynsilläni. En kuitenkaan onnistunut laskeutumaan, vaan mätkähdin vatsalleni tarhan pohjaan. Kömmin horjuen pystyyn ja viskaisin pallon takaisin Kirvapennulle. Näätäpentu näytti olevan omissa maailmoissaan. *Miettiikö hän vielä sitä metsästystä?* kysyin itseltäni ja astelin Näätäpennun luokse.
"Tuota... Jos sinä aiot lähteä metsästämään, niin minä olen mukana", naukaisin päättäväisesti.
//Näätä? Kirva?