Mahtivarjo

Mahtivarjo, 26.01.2019

Heräsin siihen, kun aurinko alkoi paistaa naamaani. Räpyttelin silmäni unisesti auki ja kohotin päätäni sammalpediltäni. Aurinko oli jo korkealla; muut kissat olivat jo heränneet. Nousin seisomaan venytellen ja muistin loukkaantuneen etujalkani. Olin joutunut pysymään parantajan pesällä kauan, mutta jonkin ajan kuluttau Talvikkimuisto oli päästänyt minut pois. Hän oli kuitenkin sanonut, että jalka tulisi tarkastaa. Tunsin vatsani kurisevan ja katsahdin kaihoisasti sen oravan suuntaan, jota Sulkakynsi parhaillaan söi. Minun tulisi tietenkin saalistaa oma ruokani, enkä millään olisi jaksanut. Leiristä taas saattaisin löytää jotain syötävää ja vaivihkaa viedä sen... Siispä päätökseni oli tehty, tarkastuttaisin jalkani tänään. Leiriin oli mentävä vain hyvästä syystä, muuten meidän tuli elää täällä, Emonsuulla. Olisin paljon mieluummin nukkunut todennäköisesti lämpimämmässä soturien pesässä Kuolonklaanin leirissä. Täällä oli koleaa ja sen mukainen tunnelma. Suuntasin askeleeni alas Emonsuun aukealta ja laskeuduin rinnettä alas. Alhaalle päästyäni kohtasin pian ukkospolun. Tuuliklaanissa eläessäni en ollut paljoa näitä polkuja ylitellyt, joten se oli minulle vielä uusi asia. Nyt hirviöitä ei kuitenkaan näkynyt, joten pääsin ylittämään routaisen polun vaivatta. Toisella puolella jatkoin matkaani lumisen metsän halki kohti Kuolonklaanin leiriä. Pujahdin sisään leiriin ja vilkaisin ympärilleni. Klaanin kissat olivat jo hereillä, tietysti olivat. Raepisara järjesti juuri partiota, ja toinen tuli leiriin sisään kantaen mukanaan muutamaa riistaeläintä. Jos minulla kävisi tuuri, voisin ottaa niistä yhden. Hillitsin kuitenkin itseni toistaiseksi ja astelin parantajan pesään. Voimakas yrttien tuoksu tuli taas minua vastaan ja ihmettelin, miten Talvikkimuisto pystyi työskentelemään täällä. Näin parantajanaaraan yrttiensä äärellä ja seisahduin hänen viereensä. "Minun jalkani pitäisi kai tarkastaa", murahdin ojentaen etujalkaani. //Talvikki?

Talvikkimuisto, 27.01.2019

Kohotin hitaasti kapeat kasvoni ja niiden taivaansinisen katseen, kun parantajan pesän uloskäyntiä reunustavat sammalverhot kahahtivat merkkinä kissan astumisesta pesään. Jäin tuijottamaan pesän seinää ja yritin tunnistaa kissaa hajun perustella. Kissa ei ollut kuolonklaanilainen, hänestä leijui tuoksu jota pystyi löytämään vain ja ainoastaan yhden klaanin alueelta. Käännyin nopeasti ympäri ja kohtasin Mahtivarjon harmaansinisen tuijotuksen. Entinen tuuliklaanilainen ei ollut sukinut yönmustaa turkkiaan, vaan se oli sekaisin ja näytti aivan siltä kuin kolli olisi juuri herännyt pitkiltä torkuilta. Siristin hieman silmiäni ja kohensin ryhtiäni, sillä en tahtonut antaa soturille sitä kuvitelmaa että koska olin parantaja, pelkäisin häntä kuollakseni. Sitten Mahtivarjo lähti marssimaan lähemmäs, kunnes hän asettui seisomaan viereeni. Lopetin yrttien asettelun ja käännyin kokonaan entisen tuuliklaanilaisen puoleen. "Minun jalkani pitäisi kai tarkastaa", Mahtivarjo murahti ja ojensi etujalkansa eteenpäin. Tosiaan, kolli oli jonkun aikaa sitten tullut luokseni ja kertonut satuttaneensa nilkkansa liukastuessaan. Nyökäytin hitaasti päätäni ja aloin tunnustella hellästi soturin jalkaa nilkan kohdalta. "Onko nilkkaasi sattunut viime aikoina? Tuntuuko käveleminen onnistuvan jo normaalisti?" kyselin samalla kun hieroin käpälilläni Mahtivarjon nilkkaa. Mustaturkkinen kolli vilkaisi minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan ja käänsi miltein heti katseensa takaisin etukäpäläänsä. Minä jäin kuitenkin silmäilemään soturia taivaansinisellä tuijotuksellani. "Ei siihen satu ja pystyn kävelemään ihan tavallisesti. Täytyykö minun enää tulla tarkastukseen vai onko minun nilkkani parantunut?" Mahtivarjo kysyi tylsistyneen kuuloisena. Räpäytin hitaasti silmiäni ja näpersin käpälilläni sammalpedin reunaa. Olihan Mahtivarjo valmis jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä ilman tarkastuksia, mutta hänen säännölliset tarkastuksensa olivat antaneet minulle edes jonkinlaista seuraa. Päivittäin pääsin juttelemaan vain yhdelle kissalle, oppilaalleni Nokitassulle. Kuolonklaanissa parantajan elämä oli ankeaa eikä kukaan kunnioittanut parantajaa, toisin kuin muissa klaaneissa parantaja oli tärkeä kissa. "Olet nyt vapaa tarkastuksista", lausahdin lyhyesti ja nousin seisomaan, lähtien tassuttelemaan yrttivarastoa kohti. Mahtivarjokin laskeutui sammalpediltä ja valmistautui selvästi pesästä lähtemiseen. Kiristelin hampaitani lyhyen hetken, kunnes lipsautin suustani lauseen: "Hei, voisitko nopeasti auttaa minua? Kehäkukat ja auringonkukat ovat sekoittuneet ja ne pitäisi asetella erinäisiin kekoihin eikä sinulla vaikuta olevan kiire mihinkään, joten ehdit varmasti ojentaa auttavan käpäläsi", ehdotin ja virnistin ystävällisesti, "jos autat, voin käydä hakemassa sinulle kiitoksena jotain ruokaa. Kuolonklaanilaiset tuskin katsoisivat sinua hyvällä jos menisitkään tuoresaaliskasan lähelle, mutta minä saan helpommin napattua sinulle jotain syötävää." //Mahti? //347 sanaa

Mahtivarjo, 06.12.2018

Ravasin jälleen kerran kohti Tuuliklaanin Kuolonklaanin kanssa jakamaa rajaa. Tapaisin Kalmaliljan, hän todennäköisesti opettaisi minulle joitain uusia taisteluliikkeitä. Jokin aikaa sitten Viiltokaaos, nyt Viiltitähti hänen astuttuaan Kuolonklaanin johtoon, oli julistanut sodan Viiltoklaanin - Kuolonklaanin ja Varjoklaanin liitto - sekä muiden klaanien välille. Me olimme alkaneet kutsua itseämme Metsäklaaniksi. Yhtenäisyytemme näkyi myös siinä, että nyt eri klaanien edustajat pystyivät käymään toisien klaanien reviireillä vapaammin, joskaan ei saalistamassa. Pimeyden Metsän ja Tähtiklaanin portit olivat myös auenneet. Minun isäni oli ylösnoussut, samoin edesmennyt veljeni Kultaliekki, jota en koskaan ollut tavannut. Olin tietysti iloinen heidän paluustaan, mutta silti eräs toinen asia oli ollut mielessäni senkin päällä. Minusta nimittäin tuntui, etten kuulunut Metsäklaaniin. Olin aina ollut luonteeltani enemmän kuolonklaanilainen. Minä kaiketi sopisin sinne; olin ovela, kunnianhimoinen ja tarvittaessa armoton. Uskoin myös, että siellä voisin saada valtaa, jos vain hakeutuisin Viiltotähden tai edes Kalmaliljan suosioon. Muutenkin tuntui siltä, että Metsäklaani saattaisi hävitä tämän sodan. En haluaisi olla häviäjien puolella. Tuuliklaanissa minua piti ainoastaan perheeni, mutta hyvin tiukasti se minua piteli. En ehkä välittänyt Urhomielestä kovin paljoa, mutta Hunajaviikseä rakastin. Koko sukuni oli Tuuliklaanissa, Tulihenkäys pentuineen, Yrttikuiske, kaikki. Ja nyt kuolleitakin perheeni jäseniä oli ylösnoussut. Miten voisin ikinä pettää heidät? Ja jos tosiaan vaihtaisin puolta, liittyisin Viiltoklaaniin, joutuisinko taistelemaan heitä vastaan? Tiesin kuitenkin, että päätös tuskin oli minun. Tai ainakaan minun ei tarvitsisi sitä liiaksi miettiä, sillä Kalmalilja todennäköisesti ratkaisisi sen puolestani. Olin jo jonkin aikaa ounastellut, että kuolonklaanilaisnaaras saattaisi pyytää minua puolelleen, tai pikemminkin pakottaa, ja nyt tuntui, että se aika oli käsillä. Jo kaukaa näin tumman hahmon erään pienen puun varjoissa, suojassa katseilta. Minut tunnistettuaan Kalmalilja astui esiin ja itse astahdin rajan yli. Tunsin edelleen pientä katumusta ja epäröintiä sen tehdessäni, mutta en enää niin paljon, kuin ensimmäisellä kerralla. "Iltaa", murahdin vanhemmalle soturille ja nyökkäsin. "Yötä", Kalmalilja tuhahti kuin korjaten; kuu oli tosiaan noussut jo kauan aikaa sitten ja taivas oli pimeä. Hetken ajan hän silmäili minua arvioiden. "En enää kouluta sinua", naaras ilmoitti. "Nyt sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko tapan sinut ja heitän ruumiisi jonnekin, mistä sitä ei löydetä - mikä ei oikeastaan ajatuksena houkuttele minua - tai liityt Viiltoklaaniin. Tarkemmin sanottuna Kuolonklaaniin." Tietenkin. Olin osannut odottaa tätä, mutta en ollut tarkemmin miettinyt, mitä tekisin. En ollut halunnut miettiä. "Et näytä yllättyneeltä", Kalmalilja sanoi hymyillen omalla, ilottomalla tavallaan. "Koska en ole", murahdin käännähtäen ympäri selin kuolonklaanilaiseen. Kalmalilja varmasti oletti, että suostuisin. Ja miksen suostuisi, muutenhan hän tappaisi minut. Päätöstäni miettiessäni ajatukseni karkasivat yllättäen Urhomieleen. Kissaan, jota olin viimeisimpänä olettanut kaipaavani. Olin ajatellut vihaavani häntä, mutta hän oli silti veljeni. Ikävöin niitä aikoja, kun välillämme oli sopu. Tietenkin se olin minä, joka olin aiheuttanut sen kitkan välillemme, mutta se oli hankalaa myöntää. Oli helpompi syyttää Naalitähteä tai Urhomieltä. "Et taida jättää minulle vaihtoehtoa", murahdin matalasti ja käännyin takaisin Kalmaliljan puoleen. "Jätinhän minä", naaras naukaisi jäisesti. "Kuole, tai liity joukkoomme. Sinä kuulut Kuolonklaaniin. Huomaat sen kai itsekin? Tuo kunnianhimo, se on ottanut sinusta vallan jo kauan sitten. Miten voisit taistella Metsäklaanin puolella, kun tiedät, ettei se anna sinulle mitään?" "Mutta Viiltoklaanin puolella joudun taistelemaan perhettäni vastaan", sanoin hiukan haastavasti. Tiesin kuitenkin, että minun olisi tehtävä niin kuin Kalmalilja tahtoi. Hän oli täysin kykeneväinen tappamaan minut. "Kuolisit siis mieluummin?" Seisoin hetken hiljaa paikoillani. Olin tehnyt päätökseni. "En." Kuljimme Kuolonklaanin leiriä kohti. Kalmalilja ei ollut käskenyt minua jättämään Tuuliklaania heti, mutta olin itse päättänyt niin. Olisi parempi lähteä tällä tapaa salaa, ilman että näkisin, miten perheeni häpeäisi minua. Halusin, että he olisivat ylpeitä minusta, ja ehkä vielä voisin saavuttaa sen Viiltotähden avulla. Hän oli sellainen soturi, jota voisin seurata. Viiltotähti oli Kuolonklaanin perustaja, ainakin entisessä elämässään. Hän oli kuitenkin kuollut, kun Myrskyklaanin Leijonaloikka oli tappanut hänet kuita sitten käydyssä sodassa. Tuolloin Viiltotähti oli Kuolonklaanin kanssa taistellut yksin muita neljää klaania vastaan. Päälliköllä oli paljon kokemusta, joten uskoin, että hän voisi johtaa Viiltoklaanin voittoon. Pian saavuimme Kuolonklaanin leirin suulle. Mustavalkoinen naaras pysähtyi sitä ennen. "Enää ei ole paluuta", soturi murahti. Sitten hän pujahti leiriin sisään ja minä seurasin. Olin odottanut laumaa hulluja, kylmäverisiä tappajia ottamassa minua vastaan, mutta leirin aukio olikin tyhjä. Aamuaurinko oli kuitenkin nousemassa, joten pian kissat varmasti heräisivät. "Mitäs nyt?" kysyin Kalmaliljalta ympärilleni vilkuillen. "Odotamme, että arvon päällikkömme herää", hän tokaisi ja istuutui. Seurasin hiukan epäröiden, yhä varuillani Kalmaliljan esimerkkiä ja istuuduin minäkin. //Viilto? //693 sanaa

Viiltotähti, 06.12.2018

Pääaukiolta kantautuvat äänet saivat minut heräämään. Raotin turhautuneena vihreitä silmiäni ja pakotin itseni nousemaan ylös. Hyökkäyksestä oli kulunut jo pari päivää, mutta tunsin edelleen pientä kipua lihaksissani ja haavoissani. Talvikkimuisto oli tarkastanut ne eilisaamuna ja laittanut voidetta, joka kuulemma vähensi tulehdusriskiä. En antanut nuoren Nokitassun koskeakaan minuun, sillä en luottanut kokemattomaan parantajaoppilaaseen. Nousin ylös ja kaikessa rauhassa suin turkkiani. Pienen pesuhetken jälkeen suuntasin ulos Suurkiven alla sijaitsevasta pesästäni. Kohtasin Kalmaliljan kirkkaanvihreät silmät. Soturin ilme oli kylmä ja tunteeton. Katseeni siirtyi naaraasta hänen takanaan seisovaan kolliin. Kissan keho oli solakka ja hoikka. Ruumiinrakenteesta sekä hajusta päättelin kollin olevan tuuliklaanilainen, vaikka en häntä ollut koskaan nähnytkään. "Mitä asiaa?" kysyin murahtaen, vaikka tiesinkin Kalmaliljan asian. Hän oli värvännyt yhden jäsenen lisää Viiltoklaanin puolelle. Kalmalilja kohotti leukaansa ja käänsi katseensa kolliin. "Mahtivarjo liittyy Viiltoklaaniin", kokenut soturi ilmoitti tasaisella äänellä ja räpäytti silmiään. Viilsin kynsilläni ilmaa. Se sai Mahtivarjoksi kutsutun soturin siristämään silmiään, mutta vain aavistuksen verran. "Tule sisään", murahdin kylmästi ja käännyin takaisin pesääni. Kalmalilja antoi kollille tietä, ja musta kolli astui perässäni pesääni. Hetken ajan tämä totutteli pesän hämäryyteen ja tarkkaili paikkoja. Pesä oli varsin yksinkertainen. Se ei ollut erityisen suuri tai symmetrinen. Kiven sisällä oleva pesä oli viistokattoinen. Petini kohdalta se oli niin korkea, että pystyin hyvin istua selkä suorassa. Mahtivarjo oli melko suurikokoinen, mutta mahtui siltikin istumaan pesän toiseen laitaan. Hän heilautti häntänsä etukäpäliensä päälle ja suoristi ryhtinsä. "Tulet Tuuliklaanista?" varmistin. "Kyllä", Mahtivarjo vastasi tyynesti ja vahvisti vastaustaan nyökkäyksellä. "Keitä ovat vanhempasi?" kysyin tasaisella äänellä. Mahtivarjo siristi silmiään yrittäen kai lukea ilmeetöntä ilmettäni. Sitten hän paransi ryhtiään ja nyökkäsi. "Naalitähti ja Hunajaviiksi", soturi ilmoitti viileästi. Nyökkäsin. Tuskin hän siis aivan hyödytön oli, vaikka Naalitähteä en koskaan pitänytkään minään kummoisena soturina. Kolli ei saanut elinaikanaan paljoakaan huomiota muiden klaanien keskuudessa. "Jos teet yhdenkin pienen virheen, tapan sinut itse. Katsokin, että olet ja tulet olemaan uskollinen Viiltoklaanille ja ennen kaikkea minulle. Kalmalilja johdattakoon sinut Emonsuulle, joka on tuleva kotisi. Leirissä kun ei ole tilaa ylimääräisille", nau'uin viileästi ja viilsin oikean etukäpäläni kynsillä ilmaa. Mahtivarjo kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili. "Voit poistua", murahdin lopulta. Kolli poistui edelläni pesästä. Kalmalilja odotti kissaa pesän ulkopuolella. Mahtivarjo asteli värvääjänsä luokse, sanoi jotain ja kaksikko lähti kulkemaan kohti uloskäyntiä.

//Loppu ei oleellista//

Kalmalilja, 07.12.2018

"Lähdetään sitten", murahdin tuoreelle viiltoklaanilaiselle. Viiltotähti oli juuri hyväksynyt Mahtivarjon puolellemme. En kuitenkaan tiennyt tarkkaan, mitä päällikkö oli soturille sanonut, en nimittäin ollut ollut itse paikalla. Mahtivarjo oli kuitenkin ilmoittanut, että hänet hyväksyttiin ja hänet pitäisi nyt viedä Emonsuulle. Emonsuulla majailivat useat ylösnousseet, kuten Kylmähenkäys ja Sulkakynsi. Siellä oli myös toinen entinen tuuliklaanilainen, Hohdehanki. Ehkä Mahtivarjo saisi hänestä seuraa, olivathan he samassa tilanteessa. Musta kolli asteli perääni, kun suuntasin askeleeni ulos leiristä kohti Korkokiviä. Päätös oli ollut hänelle hankala, vaikka en ollutkaan oikein jättänyt hänelle vaihtoehtoa. Mahtivarjon koko perhe oli Tuuliklaanissa. Hän oli syntynyt ja kasvanut siellä, oppinut klaanin tavat ja tullut osaksi sitä. Hän oli ollut ensin klaanin oppilas, sitten soturi. Tuuliklaanilla olisi varmasti aina tärkeä paikka hänen sydämessään, minun oli vain varmistettava, ettei liian tärkeä. Olisi noloa, jos ensimmäisen tilaisuuden tullen hän siirtyisi takaisin Metsäklaanin riveihin. Mahtivarjon tuli olla ehdottoman uskollinen Viiltoklaanille. Hänen oli myös osoitettava se, jota häneen luotettaisiin. En tiennyt, mitä hän tekisi, jos hyökkäisimme Tuuliklaaniin. Kolli varmasti toivoi, ettemme koskaan tekisi sitä, mutta mielestäni se oli todennäköistä. Ja vaikka emme suoraan hyökkäisi sinne, Tuuliklaani tulisi silti kärsimään. Tiesin, ettei Mahtivarjo ollut vielä valinnut puoltaan. Hän luuli taistelevansa Viiltoklaanissa, mutta tosiasiassa hän ei tiennyt. Ajan myötä hänen olisi tehtävä päätös. Kulkiessamme metsän halki nuori soturi katseli ympärilleen uteliaana, muttei enää niin epäluuloisesti. Huomasin sen vilkaistessani aina välillä taakseni. Mahtivarjon katse kiersi reviiriä, sen puita ja pensaita, polkuja, kuin yrittäen painaa jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Se oli hyvä; hänen tuli tuntea reviiri läpikotaisin. Vaikka hän nukkuikin muusta klaanista erillään, oli hän silti osa meitä. Kierrättäisin hänet huomenna koko reviirin läpi ja näyttäisin hänelle rajat. Odotin kiinnostuneena, miten hän reagoisi kulkiessamme Tuuliklaanin rajaa pitkin. Hän oli käynyt siellä useaan otteeseen minua tavatessaan, mutta nyt hän oli rajan toisella puolella. Pian haistoin ukkospolun tutun, inhottavan hajun. Mahtivarjokin haistoi sen, sillä kuulin takaani tukahdutetun yskäisyn. Polkua lähestyessämme aloimme kuulla hirviöiden suhinaa niiden juostessa mustaa polkua pitkin. Nyt oli aamu, ja tähän aikaan hirviöitä oli eniten. Saapuessamme metsän reunaan seisahduimme lyhyelle kaistaleelle, joka viherlehden aikaan oli nurmen peitossa. Nyt sen päällä oli vain lunta. Lehtikadossa oli kaiken muun kurjuuden lisäksi sekin huono puoli, että hirviöistä tuli paljon holtittomampia. Jos polku oli jäässä, ne liukastelivat ja saattoivat syöksyä pois ukkospolulta. Lehtikadon aikaan polulla kulki usein myös outoja, vilkkuvia hirviöitä, jotka olivat tavallista suurempia. Ne keräsivät lumen pois polulta, jotta hirviöillä olisi helpompi kulkea. Valmistauduin ylittämään ukkospolun, mutta muistikin yllättäen jotain. "Hetkinen", murahdin ja käännähdin Mahtivarjon suuntaan. "Te ette ylittele ukkospolkuja Tuuliklaanissa. Oletko koskaan ylittänyt yhtäkään?" Mahtivarjo pudisti päätään. "Ei ole ollut tarvetta." "Eipä tietenkään", tuhahdin ja käännyin jälleen ukkospolkua kohti. "No, sitten sinun pitää oppia." "Tiedän miten se tehdään", kolli sanoi hiukan puolustellen. "Ensin katsotaan, tuleeko hirviöitä. Sitä seuraa nopea mutta tarkkaavainen ylitys." "Kyllä. Mennään sitten, en jaksa selostaa sinulle jokaista yksityiskohtaa." Vilkaisin kumpaankin suuntaan. Kaukaisuudessa näkyi sininen hirviö, mutta ehtisimme toiselle puolelle hyvissä ajoin, ennen kuin se tulisi kohdallemme. Astuin siis tielle ja riensin sen toiselle puolelle, Mahtivarjo perässäni. Pian kaksijalkojen peto suhahti ohi takanamme. "Jatketaan", murahdin heilauttaen häntääni. Jatkoimme matkaamme korkeita kivisiä huippuja kohti. Pian näimme edessämme eräänlaisen suuren kuopan, joka ympäröi neliönmuotoista Emonsuuta. Siellä täällä istui kissoja, kuka mistäkin klaanista. Suurin osa heistä oli kuolonklaanilaisia, mutta osa varjoklaanilaisia ja tuuliklaanilaisia. Huomasin Sulkakynnen astelevan meitä kohti. "Kukas tämä on?" naaras kysyi nyökäten Mahtivarjon suuntaan. "Uusi viiltoklaanilainen, Mahtivarjo. Hän tulee Tuuliklaanista", selitin entiselle päällikölle. Sulkakynsi nyökkäsi hiukan epäluuloisen oloisesti. "Tuuliklaanista, vai? No, tervetuloa." Mahtivarjo katsoi hiukan epäröiden minusta Sulkakynteen, Sulkakynnestä minuun. "Voit mennä vaikka saalistamaan", naaras murahti hetken päästä. Musta kolli kurtisti kulmiaan selvästi pahastuneena siitä, että joku käskytti häntä, mutta hetken päästä hän lähti kuitenkin matkoihinsa. Käännähdin itsekin ympäri ja lähdin.

//Loppu ei oleellista//

Mahtivarjo, 09.12.2018

Katselin edessäni maata nuuskivaa hiirtä. Se oli ehkä hiukan kitukasvuinen ja vieläpä laiha, mutta kyllä siinä silti jotain syötävää olisi. Joku Sulkakynsi-niminen naaras oli patistanut minut saalistamaan. En ollut mennyt metsästämään hänen käskystään, sillä kuka hän oli käskyttämään minua? Hän ei ollut Viiltotähti eikä tietääkseni klaanin varapäällikkökään. Syy, miksi lähdin metsästämään, oli yksinkertaisesti nälkä. Otin askeleen lähemmäs hiirtä. Miten tällaisia eläimiä ylipäätään enää oli, kun ne käyttäytyivät niin typerästi? Saaliini ei nimittäin huomannut minua, vaikka olin aika lähellä sitä. Se ei edes haistanut minua, mikä saattoi tietenkin johtua siitä, että se keskittyi nenällään muuhun. Siltikin, tyhmä mikä tyhmä. Ollessani hännänmitan päässä piskuisesta uhristani ponnistin lyhyeen loikkaan. Painoin hiiren tassuillani maahan, jotta se ei lähtisi matkoihinsa. Sitten tapoin sen nopealla puraisulla. Hiiri oli tosiaan pieni. Ällistyttävän pieni. Tiesin, että lehtikato oli lähellä, hyvin lähellä, mutten ollut aavistanut sen vaikuttavan jo. Tämä hiiri oli muutenkin ainoa riista, johon olin törmännyt. Väistämättäkin eksyin ajattelemaan, minkälainen tilanne Tuuliklaanilla oli. Siellä tärkein riistaeläin oli jänis, mutta lehtikadon tullessa nekin vähenivät. Ne eivät horrostaneet niin kuin monet muut nisäkkäät, mutta kylmä ilma ajoi ne helposti muualle, ellei jopa tappanut. Tiesin, ettei minun nykyisenä viiltoklaanilaisena kuuluisi toivoa mitään hyvää Metsäklaanille, mutta silti toivoin, että Tuuliklaani selviäisi kylmistä ajoista. Ja etenkin Hunajaviiksi. En koskaan myöntäisi kenellekään, että ikävöin emoani. Olin ollut hänestä vasta päivän erossa, mutta silti aika tuntui pitkältä. Hunajaviiksi ei ollut yhtään niin kuin minä. Hän oli lempeä ja kiltti, eikä tahtonut pahaa kärpäsellekään. Aina, kun hän tappoi jonkun eläimen, hän kiitti siitä vuolaasti Tähtiklaania. Hän ei halunnut valtaa; hänen ainoa toiveensa oli, että kaikilla olisi hyvä olla. Naaras tuntui kuitenkin olevan ainoa, joka ymmärsi minua. Tai ainakin tuki minua. Eniten pelkäsin, että hän pettyisi minuun. En halunnut sen tapahtuvan, mutta se saattoi olla edessä. Edustin nyt sitä, mitä emoni eniten halveksi ja mitä vastaan hän oli valmis taistelemaan kuolemaan saakka. Pahuutta ja pimeyttä, Pimeyden Metsää, kuolemaa. Murhaamista. Nostin hiiren maasta leukoihini ja mietin sitten mitä tekisin. Tämäkin pieni saalis oli vaatinut minulta paljon, sillä ensinnäkään en ollut tottunut saalistamaan tällaisessa ympäristössä, ja toiseksi täällä ei todella ollut paljoa riistaa. Kaiken kaikkiaan Kuolonklaanin reviirillä metsästäminen kävi hermoilleni pahemman kerran, sillä täällä en voinut turvautua nopeuteeni, vaan minun oli vaanittava ja piilouduttava ja hiivittävä. Paljon mieluummin metsästin jäniksiä, se oli palkitsevampaa. Siksi en kovin mielelläni olisi halunnut luovuttaa vaivalla hankkimaani riistaa jollekin laiskalle kirppusäkille. Katsahdin ympärilleni tarkistaen, ettei kukaan nähnyt. Minun oli kaiketi ollut tarkoitus saalistaa kaikille kissoille, joten tekoani saatettaisiin katsoa pahalla. Eikä Kuolonklaanista tiennyt, ehkä korvani revittäisiin, jos söisin yksin riistan. Täällä ei toisaalta tunnuttu juuri välitettävän soturilaista. Kumarruin hiiren ylle ja hotkaisin sen muutamalla suupalalla. Sitten suoristauduin, mutten vielä lähtenyt takaisin Emonsuulle. Vieraiden ja mahdollisesti vaarallisten ja/tai sekopäisten kissojen seura ei houkutellut. Siispä hetken harkinnan jälkeen suuntasin askeleeni kohti Kuolonklaanin leiriä. En ollut varma, saisinko käydä siellä. Mutta toisaalta, ketä kiinnostaa? Tuskin kukaan olisi leirin suulla valvomassa, oliko tulija tavallinen kuolonklaanilainen vai Emonsuulla asuva. Hetken kuljettuani saavuin ukkospolun reunalle. Minua ei tosiaan oltu juuri opetettu ylittämään niitä. Ainakin kokemus minulta puuttui, jos eivät tiedot. Siksi katsahdinkin huolettomasti vain toiseen suuntaan, ja astuessani liukkaan näköiselle polulle tiesin tehneeni virheen. Oikealta puoleltani nimittäin lähestyi musta hirviö, vaarallisen nopeaa tahtia. Jähmetyin hetkeksi säikähdyksestä, sitten syöksähdin nopeasti pedon alta. Petollisen puuterilumen alla piileskelevä jää kuitenkin sai minut liukastumaan, ja lennähdin tielle taittaen jalkani outoon asentoon. Huudahdin kivusta, kun nilkkani venähti ja kipu levisi koko jalkaani. En kuitenkaan ehtinyt olla kauaa paikoillani, sillä seuraava hirviö lähestyi jo minua. Nousin vaivalloisesti ylös ja sen tehtyäni nilkutin äkkiä pois alta. Kuulin suhahduksen takaani, mikä merkitsi hirviön menneen ohi juuri kun pääsin ukkospolun toiselle puolen. Kirosin hiljaa laskiessani vain hiukan painoa oikealle etujalalleni. Se ei kantanut; nilkka tuntui nyrjähtäneen, ehkä murtuneen. *Upeaa*, tuumin äksysti. *Ensimmäinen päiväni Viiltoklaanissa. Loistavaa.* Nyt minulla sentään oli oikea syy lähteä leiriin. Sen suulle päästessäni pujahdin valppaana sisään, katsellen ympärilleni parantajan pesää etsien. Kaipa Kuolonklaanissa oli sellainen? Ainakin parantaja heillä oli. Toivottavasti hän ei ollut kovin vihamielinen. "Mihin matka?" Käännähdin ja näin edessäni tummanharmaan naaraan. "Parantajan pesälle", murahdin rypistäen otsaani. "Nilkkaan sattuu." Soturi siristi epäileväisen näköisenä silmiään, mutta nyökkäsi hetken päästä. "Selvä", hän sanoi ja katsahti sitten jonkun pesän suuntaan. "Tuohon suuntaan." Käännähdin ympäri ja lähdin kävelemään naaraan osoittamaan suuntaan, mutta kuulin hänen vielä puhuvan minulle. "Mikä on nimesi? En ole nähnyt sinua ennen." "Mahtivarjo", vastasin, ja soturi nyökkäsi jälleen. "Valhekuiske." Nyt oli minun vuoroni nyökätä, ja sen tehtyäni Valhekuiske kääntyi ja jatkoimme omille teillemme. Astuin sisään parantajan pesään. Oli jotenkin turvallisen tuntuista, että se ei juuri eronnut Tuuliklaanin parantajan pesästä. Täälläkin ilmassa leijaili voimakas yrttien tuoksu. Yhdellä seinustalla oli rivissä erivärisiä kasoja, joissa oli siemeniä, lehtiä, marjoja ja muita yrttejä. "Voinko auttaa?" kysyi siniharmaa naaras, joka oli istunut yrttien äärellä. Olin tyytyväinen muistaessani hänen nimensä: Talvikkimuisto. "Satutin nilkkani. Liukastuin", selvensin, ja ojensin tassuani naarasta kohti. Hän tutkaili sitä hetken ja julisti sitten tuomioni. "Se on nyrjähtänyt. Ja taisit samalla venäyttää jalkasi ja murtaa jonkin luun. Lyhyesti sanottuna: joudut olemaan täällä jonkin aikaa. Nyrjähdys ja venähdys toipuvat nopeasti. Eikä tämä murtumakaan tunnu kovin pahalta." "Jaaha", murahdin väsyneenä ja lysähdin istumaan. Jalkani olisi parempi parantua nopeasti. Minusta ei olisi mitään hyötyä Viiltotähdelle täällä. "No, mitä jalalleni sitten tehdään?" //Talvikki? Noki?

Talvikkimuisto, 13.12.2018

Taivaansininen katseeni nousi salamannopeasti vahvalta tuoksuvien yrttien seasta, kun kuulin kissan sukeltavan parantajan pesään. Käännyin vilkaisemaan tulijaa olkapääni ylitse ja huomasin, että pesään oli saapunut komea, solakkarakenteinen kolli, jolla oli kiiltävä musta turkki. Minulle tuntemattoman kissan harmaat silmät lukittautuivat minuun, kun hän huomasi minut, ja kohotin päättäväisenä päätäni, vaikka en tiennyt edes tämän kissan nimeä. "Voinko auttaa?" kysyin kohteliaasti ja räpyttelin kirkkaan taivaansinisiä silmiäni lämpimästi. Parantajien kuului auttaa jokaista kissaa, oli se sitten klaanitoverinsa tai vihollisklaanin kissa. "Satutin nilkkani. Liukastuin", mustaturkkinen kolli ilmoitti ja ojensi etukäpälänsä minulle mitäänsanomaton ilme kasvoillaan leväten. Nostin etukäpälän oman käpäläni polkuanturalle ja tutkailin etukäpälää tarkasti, painellen sitä eri kohdista. Joissakin kohdissa kolli irvisti, luonnollisesti nilkan kohdalta. Kun olin tutkinut kissan etukäpälää hyvän tovin, annoin käpälän laskeutua hitaasti maahan ja nyökäytin sitten päätäni. "Se on nyrjähtänyt. Ja taisit samalla venäyttää jalkasi ja murtaa jonkin luun. Lyhyesti sanottuna: joudut olemaan täällä jonkin aikaa. Nyrjähdys ja venähdys toipuvat nopeasti. Eikä tämä murtumakaan tunnu kovin pahalta." "Jaaha", kolli murahti väsyneen kuuloisena ja lysähti sitten istumaan pesän sammalverhojen edustalle. Vilkuilin tuntematonta kissaa myötätuntoisena, nyrjähdykset, venähdykset ja murtumat olivat todella turhauttavia asioita koska niissä joutui loppujen lopuksi vain odottamaan parantajan hoivissa. "No, mitä jalalleni sitten tehdään?" kolli kysyi turhautuneena, kun välillämme oli hallinnut aavemainen hiljaisuus. Säpsähdin omista ajatuksistani takaisin oikeaan maailmaan ja heitin nopean silmäyksen mustaturkkiseen kissaan. "Murtumakohtaan minä taidan laittaa kaislaa sillä sitä on sattunut jäämään juuri hyvä määrä jäljelle sinun murtuneen luusi hoitamiseen. Nyrjähtäneisiin tassuihin auttaa raunioyrtin juuret, mutta minun täytyy käydä katsomassa onko meillä sitä. Tulehan, sinä saat nyt mennä lepäämään pehmeälle sammalpedille", ohjeistin kollia. Mustaturkkinen kissa murahti, mutta nousi jäykästi seisomaan ja hiipi pesän poikki sammalpedille. Sillä aikaa kävin hakemassa ne vähäiset kaislat ja raunioyrtin juuret joita löysin ja kiiruhdin takaisin potilaani luokse. "Noniin, pysy sitten mahdollisimman rentona. Tämän kaislan minä vain sidon murtuneen luusi kohdalle ja raunioyrtin juuret minä pureskelen hauteeksi jonka sitten levitän nyrjähdyksesi kohdalle", selostin ja aloin asetella kaislaa tarkkaavaisesti murtuneen luun kohdalle. Tuijotin tiukasti murtuneen luun kohtaa, mutta vähän väliä taivaansininen katseeni harhaili potilaaseeni. En ollut varma huomasiko hän, mutta toivoin että kolli ei kiinnittänyt huomiota vilkuiluuni. "En ole nähnyt sinua ennen, joten en usko sinun olevan Viiltoklaanista. Mikä nimesi on, jos saan kysyä?" utelin kohteliaasti ja jäin hetkeksi katsomaan potilastani. //Mahti? //370 sanaa

Kalmalilja, 29.10.2018

//Alku ja loppu tarinasta ei ole tärkeää//

Saniaistähden ilmoitusten jälkeen päälliköt julistivat kokoontumisen päättyneeksi ja loikkasivat alas korkealta kiveltä kasaamaan klaanilaisiaan yhteen. Olin jo kulkemassa kuolonklaanilaisten joukon luo, kun kuulin tutun äänen takaani. "Kalmalilja?" Kirosin mielessäni ja käännyin hitaasti ympäri. Mahtivarjo siis tosiaan oli niin tyhmä kuin olin pelännyt. Vilkaisin hermostuneena ympärilleni, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän meihin huomiota. "Etkö tajua, ettet voi puhua minulle kokoontumisissa?" sihahdin hiljaa ja sivalsin ilmaa terävästi hännälläni. Mahtivarjo kurtisti kulmiaan. "Ai. Miksi? Kyllähän muutkin juttelevat." Pyöräytin silmiäni. "Kyllä, mutta jokainen tietää, etten minä koskaan puhu kenellekään! Ainakin oma klaanini", murahdin ja katsahdin Raetähden johtaman joukon luo. Heidän huomionsa oli onneksi muualla. "Joten älä puhu minulle. Saat puhua minulle vain silloin, kun tapaat minua rajalla. Ymmärrätkö?" Tuuliklaanilainen katsoi minua hetken ajan ja käännähti sitten oman klaaninsa suuntaan. "Joo", hän tuhahti. Nyökkäsin, vaikka tiesin ettei hän nähnyt sitä. Sitten riensin omien klaanilaisteni luo. "Mennään sitten", Raetähti sanoi heti saavuttuani ja lähti Viiltokaaos kannoillaan nousemaan laaksoa ylös.

Urhomieli, 4.11.2018

En uskonut yhdenkään sisarukseni olevan vielä täysin kunnossa Naalitähden kuoleman jälkeen tai sitten he saivat peitettyä sen hyvin. Hänen kuolemaastaan on mennyt jo puoli kuuta, mutta välillä hänen viimeiset sannsa palasivat kummittelemaan mieleeni. *Ja mitä teihin kahteen tulee, näen teidät astelemassa erimielisyyksistänne huolimatta rinnatusten vielä pitkän ajan kuluttua kohti taistoa puolustamassa synnyinklaanienne. Yhdistettynä Mahtitassun nokkeluus ja Urhomielen rohkeus, olette voittamattomia. Täydennätte toinen toistanne ja yhdessä luotte hurjimman kaksikon mitä Tuuliklaani on koskaan nähnyt*, isäni sanat kaikuivat päässäni. Jostakin syystä kävin nou kyseiset sanat lävitse joka ilta ja olisin voinut väittää osaavani ne ulkoa etu- ja takaperin. Erona tosin, että veljeni ei ollut enää Mahtitassu vaan tunnettiin Mahtivarjona. En voinut uskoa kuinka sopivan nimen veljeni oli saanut. Samoin Ylväsliekki. Olivatko ne olleet isäni toivomat nimet? Hänhän oli sanonut sisaruksilleni ilmaisevan vielä ennen kuolemaansa Jarpalopunalle - nykyiselle päällikölle, Karpalopunalle - hänen toiveensa heidän soturinimistään. Huokasin, sillä tiesin isäni olleen oikeassa kaikesta huolimatta. Vaikka kuinka antaisin ajatuksieni karkaavan hänen sanoistansa, palaisin niihin ennen pitkään uudestaan. Minä ja Mahtivarjo annoimme erimielisyyksiemme vain valua väliimme. Minun tulisi muuttaa se vielä, kun minulla oli mahdollisuus. Nousin ylös viileältä maalta ja lähdin etsimään veljeäni, löytäen hänet läheltä klaaninvanhinten syvennystä ties mistä syystä. "Veli", maukaisin astellessani hänen luokseen. "Minulla on sinulle asiaa." Mahtivarjo kääntyi katsomaan minua silmät viirulla. "Mikä suikaan sinun huomiosi näin puolen kuun jälkeen? Muistutko yhtäkkiä, että inulla oli veli? Voi, viimeaikaiset tapahtumat taisivat pehmentää aivojasi entisestään." Yritin olla välittämättä myrskyllisestä ivasta, joka hänen sanoistansa tihkui. "Itseasiassa ajattelin kysyä sinua kanssani harjoittamaan taistelutaitoja. Mikäli siis vain osaat yhä taistella kuin ennenkin", maukaisin hiukan rintaani röyhistäen. Jos veljeni ei nyt tarttuisi tarjoukseeni, en tietäisi mitä tekisin. // 267 sanaa // Mahti?

Mahtivarjo, 8.11.2018

Siristin silmiäni Urhomieltä katsellessani. Miksi hän nyt yhtäkkiä tuli luokseni? Ja jopa pyytämään minua kanssaan harjoitelemaan taistelua? En myöskään ymmärtänyt, miksi hän luuli minun suostuvan. "Kovin ystävällinen ehdotus", murahdin pilkallisesti. "Varsinkin kun tiedän, että pidät itseäsi minua parempana soturina. Miksi mahtava Urhomieli haluaisi taistella kanssani, kun en koskaan tule olemaan hänen veroisensa?" Niinhän Urhomieli oli sanonut. Hän oli pitänyt itseään valmiimpana soturiksi, kuin minua. Minä en ollut häntä yhtään huonompi missään, ehkä olin jopa parempi. Mutta hän kuvitteli olevansa niin mahtava, mahtavampi kuin minä voisin koskaan olla. Se kuitenkin muuttuisi, kun Kalmalilja vähän avittaisi minua. Olin tavannut hänet rajalla muutaman kerran, ja siitä oli todella ollut hyötyä minulle. Opin, miten kuolonklaanilaiset taistelivat. He eivät antaneet armoa, eikä minunkaan pitäisi. Kerran naaras oli opettanut minulle kestävyyttä. Lukuisat naarmut ja haavat olin kuitannut vain sillä, että olin tavannut ketun. Olin vastaamassa kieltävästi, mutta tajusin, että silloin Urhomieli kuvittelisi, että pelkäsin hänen kanssaan taistelua. Ja muutenkin, jos harjoittelisimme taistelua, voisin osoittaa olevani siinä vähintäänkin yhtä hyvä kuin hän. "Sinulla kävi tuuri kun olen hyvällä tuulella", murahdin pyöräyttäen silmiäni. "Tai... ainakin olin, ennen kuin sinä tulit. Nyt vain kohtalaisella. Aion kuitenkin suostua tähän ylen kohteliaaseen kutsuun tulla taistelemaan kanssasi." Nousin laiskasti seisomaan ja venyttelin hieman, luoden katseeni sitten taas veljeeni. "Minne lähdemme?" kysyin kyllästyneellä äänellä, vaikka osin odotinkin taisteluharjoituksiamme. //Urho? //215 sanaa

Urhomieli, 09.11.2018

Katsoin Mahtivarjoa mietteliäänä. Kolli näytti selvästi siltä, että aikoisi juosta karkuun heti oikean tilaisuuden tullen. Tai sitten olin kerrankin ihmeen kaupalla erehtynyt veljeni suhteen ja hän kerrankin tulla. Koskaan ei tietäisi, jos ei yrittäisi. *Mihin suuntaan?* toistin päässäni Mahtivarjon kysymyksen. *Hyvä kysymys.* Annoin tassujeni valita suunnan sen sijaan, että olisin vastanut Mahtivarjolle mitään. Toivon mukaan kolli seuraisi minua mukisematta. Se olisi tosin toiveajattelua, olihan kyseessä veljeni. Jostakin syystä minä nykyään enemmän ja enemmän kyseenalaistin veljeni tekemisiä ja menoja, sillä en kuullut hänestä paljoa mitään. Hän oli muuttunut paljon mystisemmäksi sen jälkeen, kun olin pääsyt soturiksi. Oli erittäin harmillista huomata kuinka minun pääsyni soturiksi oli rikkonut minun ja Mahtivarjon välit. En kuitenkaan ollut aikeissa sanoa asiasta veljelleni, sillä saisin vain uuden sanojen ryöpyn päälleni. Tassuni kujettivat minut ja Mahtivarjon joen tuntumaan Tuuliklaanin rajalle. Rajan toisella puolella ei olle kenenkään maata, mutta joen toisella puolella oli taas Jokiklaanin maat. Olimme omalla tavalla uhkaavassa paikassa, sillä joki oli erittäin lähellä. ”Ehkä voisimme suunnata hiukan kauemmas joesta”, maukaisin hiljaa ääneen. Mahtivarjo kuitenkin asteli eteeni erittäin ärsyttävästi. En pysty edes kuvailla millainen ilme kollin kasvoilla oli. ”Mielestäni tämä on hyvä kohta. Mikä on? Etkö kestä hiukan jännitystä? Etkö kestä elämistä reunalla?” tuo maukui taas hiukan ivalliseen sävyynsä. Katsoin veljeäni tympääntyneenä, mutta luovutin hänen kanssaan keskustelemisen suhteen. ”Hyvä on. Jos niin kerran haluat, mutta voisimmeko vaikka antaa taitojemme puhuvan itsemme puolesta vai myönnänkin, että sinut tunnetaan erittäin oveliaana puhujana”, maukaisin matalasti. Mahtivarjo ei vastannut sanoihini, mutta perääntyi kuitenkin. Veljeni alkoi kiertää minua ympäri ja tiesin mitä seuraavaksi oli vastassa. Mahtivarjon vaaniminen näytti kuin hän metsästäisi riistaeläintä ja näytti siltä, että minä olin hänen kohteensa. Levitin hiukan jalkojani ja otin jämäkämmän asennon. Veljeni oli ehkä nopea, mutta minä olin vahvempi eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta kaatua hänen taistelutaitojensa voimalla. ”Anna tulla parastasi”, murahdi matalasti haasteen omaisesti Mahtivarjolle. // 300 sanaa // Mahti?

Mahtivarjo, 12.11.2018

"Parastani?" tuhahdin pilkallisesti ja seisahduin vähän matkan päähän Urhomielestä. Joki kuohusi oikealla puolellani Tuuliklaanin reviirin yhtenä rajana toimivassa rotkossa. Veljeni tuntui pelkäävän putoamista, ainakin hän oli ehdottanut, että siirtyisimme siitä kauemmas. Olikohan Urhomieli sittenkään sopiva nimi hänelle? "En jaksa tuhlata 'parastani' sinuun, veliseni." Sanoistani huolimatta keskityin ankarasti siihen, miten voisin päihittää soturin. Hän oli minua lihaksikkaampi, mutta minä olin häntä nopeampi. Hän osasi käyttää taistellessa voimaa, minä älyä. Niin se oli kai aina ollut; hän oli lihas, minä aivot. En yleensä halunnut aloittaa kamppailua, mutta Urhomieli vaikutti siltä, ettei hän aikonut tehdä mitään. Aloin siis jälleen kiertää häntä ympäri, odottaen oikeaa hetkeä. Veljeni siniharmaat olivat iskostuneet omiini. Häntä ei ollut helppo harhauttaa, mutta onneksi olin harhautuksen mestari. Yllättäen parkaisin kuvitellusta kivusta ja lysähdin maahan vavisten. Hengitin nopeaan tahtiin, silmäni olin sulkenut tiukasti umpeen. Teeskentelin kouristelevani maassa tuskissani. "Veli... Auta", anelin ja avasin silmäni selälleen. "En tiedä mitä tapahtuu... Auta, ole kiltti..." En tiennyt, menisikö Urhomieli lankaan. Hän ei ollut hyväuskoisimmasta päästä, mutta aina pystyi kokeilemaan. Keltainen soturi otti askeleen minua kohti, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, tarpeeksi varomattomana, syöksähdin maasta hänen kimppuunsa. Tarrasin etujaloillani hänen kaulaansa ja kaadoin hänet maahan. En voinut pitää häntä alhaalla, en tietenkään voinut, Urhomieli painoi minua paljon enemmän ja hän voisi helposti heittää minut päältään. Siispä astuin taaksepäin, kyljet kohoillen. "No, nouse ylös! Meidänhän oli tarkoitus taistella! Oletko tosiaan yhtä hidas kuin olet tyhmä?" Äänessäni oli kylmä ja ilkkuva sävy, sellainen, mistä pentuna ollessani Hunajaviiksi olisi torunut ja laittanut minut arestiin. Tiesin, että tämän piti olla vain rentoa, veljellistä kisailua, mutta tunsin kynsieni silti liukuvan ulos. Kasvoilleni piirtyi häijy hymy kun katselin, miten Urhomieli nousi ylos. //Urho? Hittasinko liikaa? D:

Mahtitassu, 20.10.2018

Nostin katseeni luokseni tulleeseen Tulihenkäykseen. En voinut kiistää järkyttyneeni uutisesta, vaikka olinkin vihainen Naalitähdelle. Hän oli silti isäni, enkä tahtonut hänen kuolevan. Tieto oli tullut jotenkin yllättäen, vaikka olinkin aavistellut, että jotain pahaa oli tekeillä. "Niinkö?" kysyin värittömällä äänellä. Kuolisiko hän todella? Olin aina pitänyt isääni niin vahvana, melkein kuolemattomana. En suostunut uskomaan, että hänet voisi nujertaa noin helposti. Tulihenkäyksen katseesta näin kuitenkin, että Naalitähden viimeiset hetket olivat tosiaan käsillä. En ehkä näyttänyt aivan yhtä huolestuneelta kuin veljeni, mutta sisimmässäni olin poissa tolaltani ja ehkä jopa epätoivoinen. "En voi uskoa, että hän kuolee", murahdin vilkaisten parantajan pesän suuntaan. "En halua että hän kuolee." Yhtäkkinen hätäännys ja tajuaminen siitä, että muutaman päivän päästä, jos sitäkään, isäni olisi lopullisesti mennyttä. Hengitykseni kiihtyi ja outo paino tuntui sisälläni. Jotkut kissat olisivat ehkä itkeneet, mutta se ei kuulunut tapoihini. Se, etten itkenyt, ei tarkoittanut etten olisi surullinen. En vain tehnyt niin. "Voimmeko... Voimmeko mennä katsomaan häntä?" kysyin nielaisten vanhemmalta veljeltäni. Hän oli varmaan ollut vielä minuakin läheisempi Naalitähden kanssa. //Tuli? //165 sanaa

Tulihenkäys, 20.10.2018

Huomasin Ruusupiikin ravaavan ympäri leiriä. Parantajan katse osui kyllä myös minuun ja Mahtitassuun, mutta Lovijuovan ja Liskoloikan hoputtaminen parantajan pesälle oli tärkeämpää. Kaksi kollia olivat isäni erittäin hyviä ystäviä enkä olisi yhtään ihmetellyt, jos kyseessä olisi ollut hänen luottosoturinsa. Nielaisin, sillä aavistin pahinta. "Minulla on tunne, että kaikki tulee tapahtumaan nopeammin kuin aavistatkaan", maukaisin Mahtitassulle hiljaa. Ja aivan kuten olin aavistanut, Naalitähti saapui kahden soturin saattelrmana pesästä. Sydämeni hypähti nähtyäni missä kunnossa Naalitähti olikaan. Ruusupiikki teki parhaansa hätistellessänsä ylimääräiset silmäparit takaisin nukkumaan tai yöpartioon. En minäkään olisi tahtonut koko klaania katsomaan kuolemaani. Silti näky satutti enemmän kuin olin ajatellut. Hunakaviiksi asteli hitaasti Naalitähden takana. Naaraan täutyi tietää mitä oli vastassa, sillä hänen häntänsä miltein laahasi maata. Huomasin kaukaa kuinka yöpartiossa oleva Urhomieli hengitti jännittyneesti. Nuorempi veljeni oli juuri nimetty soturiksi ja hän joutuisi valvomaan juuri sen yön, kun hänen isänsä kuoli. Katsahdin nopeasti Liskoloikkaa ja Lovijuovaa. Olisiko kumpikaan heistä niin kohtelias, että tekisi poikkeuden ja ottaisi Urhomielen paikan? "Tule", sanoin Mahtitassulle. "Viimeinen kieltenvaihtomme taitaa tulla tässä ja nyt." Lähdin yhdessä veljeni knssa seuraamaan kissojen letkaa. Phitimme jopa hiukan hermostuneen Urhomielen, joka ei suostunut jättämään paikkaansa leirin vartiossa. Minun teki mieli sanoa hänrlle jotakin, mutta olin täysin sanaton. Katseeni valahti tassuihini. Katsoin hiljaa kuinka maaperä sen alla muuttui leirin tasaisesta tamppaantuneesta hiekasta nummimaaksi. Saavuimme ulos hiukan kauemmas leiristä nummille, joilta parhaiten näki tähtitaivaan. Naalitähti tahtoi ilmeisesti kuolla selvästi hopeahännän alla ennen kuin itse menisi hopeahännän luo. Olin jo aikeissa sanoa Naalitähdelle jotakin, kunnes sisareni Yrttikuiske jo painoikin päänsä isäämme vasten. En edes ollut huomannut naaraan olleen joukossamme. Yrttikuiskeen peräännyttyä pois Naalitähden luota, hänen katseensa siirtyi Liskoloikkaan, Lovijuovaan sekö Ruusupiikkiin. "Pyydän teitä poistumaan ja ottamaan väliaikaisesti paikan poikani Urhomielen yöllisessä leirin valvomisessa. Tahdon kaikki kynnelle kykeneväni sukulaiset paikalle nyt enkä siedä ulkopuoöisia. Heistä jokainen kaipaa ansaitsemansa hyvästelyn", isämme maukui jämäkästi mutta selvästi heikkona. Hänen äänensä oli sortua keskellä mahdollisesti viimeisen käskynsä. Soturit sekä parantaja tekivät kuitenkin työtä käskettyänsä ja poistuivat. Näin tilaisuuteni tulleen, joten syöksyin isäni luokse hyvästelemään hänet. // 327 sanaa // Jatkan ite Naalilla

Naalitähti, 20.10.2018

Yrttikuiskeen sanat tuntuivat suoraan sydämesäni. Olisin tahtonut vastata naaraalle, mutta yritin säästää voimiani aivan viimeiseen hetkeen. Aikoisin puhutella jokaista elävää pentuani viimeisen kerran ja tarvitsin siihen voimia. Yrttikuiskeen hellitettyä käänsin katseeni kahteen luottosoturiini, Lovijuovaan sekä Liskoloikkaan. Myös parantaja Ruusupiikki sattui seisomaan samalla suunnalla. En ymmärtänyt miksi kolmikko oli vielä paikalla. Luulin tehneeni Ruusupiikin pesällä selväksi, että en tahtonut ulkopuolisia paikalle. "Pyydän teitä poistumaan ja ottamaan väliaikaisesti paikan poikani Urhomielen yöllisessä leirin valvomisessa. Tahdon kaikki kynnelle kykeneväni sukulaiset paikalle nyt enkä siedä ulkopuolisia. Heistä jokainen kaipaa ansaitsemansa hyvästelyn", maukaisin parhaani mukaan viimeisimmän käskyni luottosotureilleni sekä parantajalle. Ääneni ei melkein kestänyt, mutta sain viestini menemään perille. Kolmikko poistui kuin poistuikin. Nostin katseeni tähtitaivaalle ja jäin odottamaan myös Urhomielen sapumista. Olisin toivonut myös Karpalopunan läsnäoloa varapäällikkönäni sekä pojanpoikanani, mutta en voinut vaatia sitä häneltä. En nähnyt myöskään Herukkatassua joukossamme. Tärkeintä oli, että kumppanini sekä pentumme olivat täällä nyt. Yllätyksekseni tunsin seuraavan kissan lämmön itseäni vasten. Laskin katsettani hiukan ja näin Tulihenkäyksen punaoranssin raidallisen pään minua vasten. "Toivotan sinulle onnea matkaan. Toivon myös, että pystyt ohjata meitä viisaudellasi myös Tähtiklaanista käsin. En kestäisi, jos hylkäisit meidät kokonaan", Tulihenkäys maukui. Hänenkin sanansa liikuttivat minua, sillä hänellä oli aina ollut kova kiire todistamaan olevansa soturinimensä arvoinen kun hän oli paljon enemmänkin. Poikani sanat eivät kuitenkaan jatkuneet sen pidempään, sillä hän perääntyi muiden luokse. Suoristin hiukan ryhtiäni. Hunajaviiksi istui tällä hetkellä vierelläni. Nojasin puoliksi naaraan kylkeä vasten, jotta pysyisin pystyssä. Kuulin tassujen tasaista rummutusta maata vasten. Urhomieli saapui muiden sisarustensa joukkoon. Katsoin köyhästi hymyilen viittä pentuani. Minun tulisi ikävä jokaista. Tiesin kyllä, että Tähtiklaanissa toivoni mukaan tapaisin Ruokoturkin sekä Kultaliekin. Minulla olisi ehkä jokin mahdollisuus nähdä Varjoklaanissa ollut tyttäreni Narsissiviiksi. Hymyni katosi melko nopeasti. Karpalopunan lösnäolo vaivasi minua vieläkin, sillä en tuntenut sitä vieläkään. Ehkä kolli oli liian kiireinen saapuakseen. Joka tapauksessa näkisin hänet kyllä kuukivillä hyvin pian. Aikoisin tehdä Tähtiklaanille selväksi, että antaisin pojanpojalleni sinnikkyyden hengen. Toki Tähtiklaani voisi kieltää minulta sen kunnian, mutta se tulisi olemaan aivan viimeinen pyyntöni Tähtiklaanilta ennen kuin suostuisin myöntämään läsnäoloni Tähtiklaanissa. Kuka tietää ehkä saan joskus uuden mahdollisuuden palata tähän maailmaan? Nyt olin kuitenkin täällä yhdessä kumppanini ja pentujeni kanssa. "Yrttikuiske", aloitin hiljaa. Päätin aloittaa tällä hetkellä Tuuliklaanissa olevan vanhemman pentueeni jäsenistä. "Olet vielä nuori ja täynnä elämää. Älä anna Tuuliklaanin nummilla puhaltavien kovimpienkaan tuulien sammuttaa sitä liekkiä, jota elämäsi pitää yllä. Olet erittäin ahkera ja tiedät mitä tahdot itse ja mikä kannattaa. Muista se jatkossakin. Älä anna muiden päättää kohtaloa puolestasi. " Katseeni siirtyi poikaani Tulihenkäykseen. Kolli oli aivan varmasti arvannut minun puhuttelevan häntä seuraavaksi, sillä Kultaliekki ei ollut luonamme puhuteltavana." Tulihenkäys, lopeta itsesi todisteleminen muille. Sinä olet paljon enemmän kuin annat itsesi nähdä. Olet klaanin kokenut soturi, nuoret oppilaat katsovat sinua ihaillen sillä tahtovat oppia kaltaiseksesi soturiksi. Lisäksi olet nyt kahden pentueen isä. Sinä odaat kyllä kasvattaa Pihtapennun ja Setripennun vaikka sitä itse epäröitkin. Katso vaikka Karpalopunaa. Hänestä on tullut klaanin varapäällikkö. Usko itseesi enemmän. " Puhuminen alkoi todella ottaa voimiini, mutta en välittänyt. Tahdoin sanoa nyt kaiken mitä sydämelläni oli sanottavana. Katseeni nauliutuessa syrjemmällä seisovaan Ylvästassuun, naaras nosti kuonoaan ja istuitui. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta astella lähemmäs. Siitä huolimatta aikoisin sanoa hänellekin jotakin. "Ylvästassu", aloitin hiljaa. Katseeni osui myös Mahtitassuun nopeasti. "Olen pahoillani, että en ole nimittämässä teitä mutta aion kertoa Karpalopunalle tai jollekin toiveeni teidän soturinimistänne. Toivon teidän saavan ne minun lähdettyäni pois. Mutta Ylvästassu muista että kaikki eivät ole vihollisiasi. Sinä voit kyllä luoda suhteita ympärilläsi olevien kissojen kanssa. Kukaan ei ole aikeissa käydä kimppuusi." Raskas yskiminen yllätti minut. Yskin jälleen vaahtoa ja verta. Suljin silmäni. Tunsin hiipuvani pois. Käänsin katseeni Urhomieleen sekä Mahtitassuun. " Ja mitä teihin kahteen tulee, näen teidät astelemassa erimielisyyksistänne huolimatta rinnatusten vielä pitkän ajan kuluttua kohti taistoa puolustamassa synnyinklaanienne. Yhdistettynä Mahtitassun nokkeluus ja Urhomielen rohkeus, olette voittamattomia. Täydennätte toinen toistanne ja yhdessä luotte hurjimman kaksikon mitä Tuuliklaani on koskaan nähnyt." Nojasin nyt vielä raskaammin Hunajaviikseen. Odottaisin vielä hetken pentujeni viimeisiä sanoja, kunnes käskisin heidätkin pois ja jäisin Hunajaviiksen kanssa kahden tähtitaivaan alle. // 650 sanaa // Perhe tai sukulaiset?

Karpalotähti, 23.10.2018

Laventelitassu istahti Suurkiven juurelle ja kallisti hieman päätään takakenoon nähdäkseen minut. Naaraan laventelinsiniset silmät olivat apposen auki ja hänen viiksensä värisivät pienesti. Suljin silmäni hetkeksi ja yritin palauttaa seremonian tuttua lorua mieleeni. Sen muistaminen kävikin yllättävän helposti ja pystyin aloittamaan ilman pidempiä viivytyksiä: “Minä, Karpalotähti, Tuuliklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Laventelitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla?” Laskin kysyvän katseeni oppilaaseen. Tunsin kuinka korvannipukoitani kuumotti. Ei ollut aivan sattumaa, että olin päättänyt nimetä Laventelitassun ensimmäisenä. “Lupaan”, Laventelitassu vastasi kristallinkirkkaalla äänellä. “Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Laventeliaamuna. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja oikeudenmukaisuuttasi ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi”, julistin rintaani röyhistäen ja loikkasin naaraan luokse kiven juurelle. Astelin hänen eteensä ja kumarruin koskettamaan vastanimetyn soturin päälakea kuonollani. Tunsin kuinka Laventeliaamu nuolaisi nopeasti lapaani ja peruutti sitten soturien rivistöön. Räpäytin mietteliäänä silmiäni ja loikkasin takaisin Suurkiven päälle. Annoin katseeni kiertää innokkaiden oppilaiden joukossa, joista varmasti jokainen odotti saavansa oman soturinimensä. Mielestäni kaikki olisivat ansainneet omansa samantien, mutta minä en siitä päättänyt vaan heidän mestarinsa. Kohdistin katseeni mustaan, solakkaan kolliin, jonka harmaansiniset silmät seurasivat menoja viiruiksi painuneina. Mahtitassu. Naalitähden poika nuoremmasta pentueesta sekä yksi minun sedistäni. Ylvästassu, hänen pentuetoverinsa, istui kollin toisella puolella. Naalitähti oli esittänyt minulle toiveen heidän soturinimistänsä. “Mahtitassu ja Ylvästassu, astuisitteko eteen?” pyysin oppilailta, jotka vilkaisivat toisiinsa yllättyneinä ja astelivat Suurkiven juurelle. Rykäisin hieman kurkkuani ja jatkoin sitten: “Minä, Karpalotähti, Tuuliklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti oppiakseen jalot lakinne ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Mahtitassu ja Ylvästassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania jopa henkenne uhalla?” Odotin oppilaiden vastausta kärsivällisesti. “Lupaamme”, sisarukset vastasivat kuin yhdestä suusta. Nyökkäsin tyytyväisenä. “Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan teille soturinimenne”, sanoin juhlavasti ja katsahdin ensin Mahtitassuun. “Tästä lähtien sinut tunnettakoon Mahtivarjona. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi.” Siirsin katseeni Mahtivarjon siskoon Ylvästassuun. “Tästä lähtien sinut tunnettakoon Ylväsliekkinä. Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi.” Perinteisten nimitysrimpsujen jälkeen loikkasin jo toistamiseen alas Suurkiven päältä ja kumarruin ensiksi koskettamaan Mahtivarjon päälakea kuonollani, joka puolestaan nuolaisi lapaani. Sama toistui Ylväsliekin kanssa. Kun tuoreet sorurit siirtyivät uusien pesätoveriensa joukkoon, kapusin jälleen Suurkiven päälle. “Sulkatassu, astuisitko eteen?” pyysin harmaavalkealta naaraalta, joka tassutti Suurkiven juurelle. Hän kohotti kirkkaansinisten silmiensä jännittyneen näköisen katseen minuun. “Minä, Karpalotähti, Tuuliklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Sulkatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla?” kysyin oppilaalta. “Lupaan”, Sulkatassu sanoi varmalla äänellä. “Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Sulkataivaana. Tähtiklaani kunnioittaa lojaalisuuttasi ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi”, ilmoitin kuuluvalla äänellä ja liu'uin kiven pintaa pitkin alas Sulkataivaan luokse. Kosketin kuonollani naaraan päälakea ja hän nuolaisi lapaani. Olin aika varma, että se kohta, mihin nuoret kissat olivat nimitysmenojen aikana nuollaiseet jo useamman kerran, oli hyvin pesty näiden toimesta, eikä minun tarvitsisi huolehtia siitä enää tänä iltana. Vilkaisin Suurkiven päälle mietteliäänä. Ehkä olisi parempi pitää loppukokous maasta käsin. “Tillitassu, koska Naalitähti ei ole enää jatkamassa koulutustasi, nimeän Herhiläisraidan uudeksi mestariksesi”, sanoin oppilaiden joukossa istuskelevalle tummanharmaalle naaraalle, joka nyökäytti pienesti päätään. “Ja koska Tuuliklaani tarvitsee uuden varapäällikön olen valikoinut siihen tehtävään mielestäni sopivan kissan”, jatkoin vielä. Käänsin katseeni eturivissä istuvaan Lovijuovaan. “Lovijuova, otatko paikkasi vastaan klaanin uutena varapäällikkönä?” kysyin kollilta, joka näytti menneen hieman hämilleen. “Otan”, hän vastasi. “Hienoa”, hymähdin hiljaa ja heilautin sitten häntääni kokouksen loppumisen merkiksi. Kissojen hajaantuessa eri puolille leiriä yritin etsiä katseellani Laventeliaamun vaaleanharmaata turkkia. Pian huomasin hänet uusien pesätoveriensa seurasta, mutten viitsinyt mennä keskeyttämään heidän jutusteluaan. Astelin Suurkiven juurelle ja istahdin alas. Suljin silmäni ja kuvittelin olevani jälleen innokas nuori oppilas, joka halusi kuumeisesti saada soturinimensä. Haikea hymy nousi huulilleni. Aika oli kulunut liaan nopeasti. Olin ehtinyt kouluttaa yhden oppilaan, nousta varapäälliköksi ja päivän varoitusajalla joutunut ottamaan jo kannettavakseni suuremman vastuun kuin olisin koskaan voinut odottaa saavanikaan. Minulla oli nyt vastuu klaanitoverieni hyvinvoinnista. //Joku? Anteeks, jos hittasin jotakuta liikaa. (´･_･`) //667 sanaa.

Aika soturina ja muutto Viiltoklaaniin

Kalmalilja, 23.10.2018

//Alku tarinasta ei ole Mahdin tarinan kannalta tärkeää//

Katsahdin taivaalle ja huomasin, että aurinko oli jo laskemassa. Minun olisi kiiruhdettava Tuuliklaanin rajalle. Toivoin, että Mahtitassu saapuisi. Totta puhuen tiesin hänen saapuvan, en uskonut hänen jänistävän. Pujahdin ulos leiristä ja lähdin kulkemaan kohti rajaa. Metsässä oli jo hämärää, mutta aurinko loi vielä valoaan puihin. Varjot olivat pitkiä, kuuntelin valppaana ympäristöäni. Koskaan ei tiennyt, mitä varjoissa piileskeli; oli aina oltava varuillaan, vaikka ympäristö olisikin tuttu. Se oli ensimmäisiä asioita, joita oppilaana oppi. Varovaisuus oli tärkeää. Saavuin Tuuliklaanin rajalle ennen Mahtitassua, jos hän siis oli tulossa. Laajat ja sumuiset nummet aukesivat edessäni ja siristin silmiäni katsellessani naapuriklaanin reviiriä. Tuuliklaanilaiset hyödynsivät metsästyksessä pitkälti nopeuttaan, sillä nummilla ei ollut kasvillisuutta johon piiloutua. Itse saalistin mieluummin metsässä kuin täysin ilman suojaa. Istuuduin odottamaan rajan tuntumaan, varoen visusti ylittämästä sitä. Viimein huomasin kauempana tumman hahmon. Se lähestyi minua verkkaalleen, mutta määrätietoisena. Pian Mahtitassu seisoi edessäni tasaten hengitystään. "Sinä siis saavuit", naukaisin hymyillen tyytyväisesti. "Tiesin kyllä, että tulisit. Et vaikuttanut pelokkaalta kissalta tavatessamme." "En silti ole täällä mielelläni. Tämä on vastoin soturilakia", hän murahti ja katsoi minua epäluuloisesti. "Toimin Tuuliklaanin selän takana." "No, sille ei nyt voi mitään. Sitä paitsi, mitä haittaa siitä on klaanillesi? Sinähän opit tärkeitä taitoja kanssani. Olisit kiitollinen." Mahtitassu kohotti kulmiaan. "Aiotko opettaa minua? Sitäkö sinä tahdot tehdä kanssani?" hän kysyi kallistaen päätään. "Sille tuskin on tarvetta. Minusta katsos tehtiin soturi tänään. En ole enää Mahtitassu vaan Mahtivarjo." "Mahtivarjo", naukaisin maistellen nimeä suussani. "Kuvaa sinua hyvin. Mutta olet väärässä. Sille on enemmän kuin tarvetta. Sinä osaat vain Tuuliklaanin taisteluliikkeet. Sinulle on opetettu teidän taktiikkanne taistelussa, sinut on opetettu teidän tavoillenne. Mutta on paljon hyödyllisempää, jos osaat muutakin. Lisäksi osaan opettaa sinulle jotain, mitä Tuuliklaani ei opeta. Kestävyyttä. Sitä, että jaksat taistella vaikka sinut olisi jo revitty riekaleiksi." Mahtivarjo otti askeleen taaksepäin ja tajusin kuulostaneeni ehkä hieman uhkaavalta. "Miksi kuvittelet, että haluan opetella jotain tuollaista? Miksi haluaisin tavata sinua täällä rajalla?" nuori soturi kyseli katsoen minua suoraan silmiini omilla harmahtavillaan. "Mikä estää minua nytkin vain palaamasta takaisin leiriin?" "Se, että minä voin tarjota sinulle valtaa", sanoin kylmä hymy huulillani. Tiesin, että Mahtivarjo halusi valtaa. Sen näki hänestä heti, hän oli kunnianhimoinen. Kissana hän muistutti enemmän kuolonklaanilaista kuin uskoikaan. "Jos tulet tapaamaan minua rajalle aina silloin tällöin ja ansaitset luottamukseni tukemalla minua, annan sinulle sitä. Minä tiedän, että se on sitä mitä haluat." Mahtivarjo näytti pohtivan sanojani pitkään. Hän tiedosti sen, että hän rikkoi soturilakia ja petti klaaninsa luottamuksen. Kenties hän valehteli perheelleen siitä, missä oli ollut. Mutta valta oli hänelle liian tärkeä asia. Se oli liian houkuttelevaa. "Selvä", hän murahti viimein. "Minä suostun. Suostun tapaamaan sinua täällä ja suostun tukemaan sinua. Kunhan pidät sanasi." Nyökkäsin yhä hymyillen ja nousin seisomaan. "Hienoa. Tapaamme siis tällä samalla paikalla samaan aikaan kolmen päivän kuluttua. Ja varokin herättämästä epäilyksiä. En halua, että jäät kiinni, sillä silloin minäkin jään." Mahtivarjo nyökkäsi.

//Loppu tarinasta ei tärkeää//

Vadelmaviiksi, 13.10.2018

"Ei minulla ole mitään hätää", Mahtitassu naukaisi. "Päästin vain saaliin karkuun. Ei lähdetä vielä, haluan vielä yrittää saada jotain kiinni." Silmäilin hetken kollia ja räpäytin syvänsinisiä silmiäni ymmärtäväisesti. Tavallaan säälin Mahtitassua, mutta arvostin sitä että hän ei luovuttanut ihan heti. Nyökkäsin ja Mahtitassu kääntyi ympäri ja lähti matkoihinsa. Lähdin itse toiseen suuntaan. Lovijuovan ja Maahännän tuoksut tulivat jostain lähistöltä. Haistelin ilmaa. Hiiren tuoksu valtasi minut. Lähdin suunnistamaan tuoksun perään. Pieni harmaaruskea otus vipelsi heinikossa. Aloin vaanimaan sitä, mutta harmikseni se ehti jo kadota maan uumeniin. "Vadelmaviiksi!" Käännyin ja näin Lovijuovan astelevan luokseni. Maahäntä seurasi häntä jänis suussaan. "Missä Mahtitassu on?" Lovijuova saapui viereeni. "Eiköhän hän ihan tässä lähistöllä ole", hymyilin. "Ei huolta!" "Oletteko saaneet mitään? Kuinka hänellä onnistuu?" "Mahtitassu on mahtava nuori, olemme kyllä saaneet." "Hienoa, jatkakaahan. Nähdäänkö tässä pienen hetken päästä?" "Kyllä se käy." Lähdin pois hieman Kuolonklaanin suuntaan. Ohitseni pyyhälsi pieni jänis. Sain sen otettua nopeasti kiinni. Istahdin sitten odottamaan Mahtitassua. Pian Mahtitassu astelikin luokseni. Onneksi hän kantoi suustaan pientä myyrää. "Lähdetäänkö nyt? Olet oikeassa, olen hieman väsynyt", hän kysyi. "Tottahan toki", nyökkäsin. "Tiedän missä odotamme Lovijuovaa ja Maahäntää." Johdatin Mahtitassun paikalle, missä olimme sopineet Lovijuovan kanssa. Hekin saapuivat juuri paikalle. "Lähdetäänkö?" kysyin. //195 sanaa //Mahti

Mahtitassu, 17.10.2018

"Lähdetään vain", murahdin ja noukin saaliini. Viimeinkin! Saalistuspartiomme oli ohi. Se olikin kestänyt jo pienen ikuisuuden... Eikä itse asiassa edes kovin pientä. Sitten, kun pääsisin leiriin, voisin vaikka harjoitella taistelua Urhotassun kanssa. Se voisi olla mukavaa pitkän päivän jälkeen... Ylvästassun kanssa en koskaan voinut edes kuvitella tekeväni mitään sellaista. Tuskinpa oikeastaan kukaan... Ylvästassu oli sellainen kissa, ettei hän varmaan halunnut ystäviä muuten kuin hyötyäkseen heistä itse. Toivoin, ettei hänellä edes ollut ystäviä. Saavuimme leiriin Lovijuova partiomme johdossa. Kävin viemässä saaliini tuoresaaliskasaan, kun huomasin Naalitähden suurkiven päällä. Kissat ympärilläni alkoivat kerääntyä päällikön alapuolelle. Katsoessani isääni huomasin, ettei kaikki näyttänyt olevan kohdallaan. Hän ei näyttänyt voivansa hyvin, ja kun katsahdin emoni Hunajaviiksen suuntaan, näin hänen vihreissä silmissään suurta pelkoa ja kauhua, vaikka hän yrittikin peittää sen. Päätin kuitenkin selvittää asian myöhemmin ja keskittyä tähän hetkeen. Mitähän Naalitähdellä oli asiana? Katsahdin Urhotassua, joka istui kauempana. Voisinkohan kertoa hänelle Kalmaliljasta? Vaikka naaras tuntui uhkaavalta - samoin kuin hänen epäilyttävä tarjouksensa - ja minun olisi varmaan kuulunut kertoa asiasta jollekin ja pitää hänen tapaamistaan vääränä, halusin silti tavata hänet. Hän oli luvannut minulle jotain... Valtaa. Se houkutteli minua, mutta olisiko se todella soturilain rikkomisen arvoista? Naalitähti ilmoitti ensin, että veljeni Tulihenkäyksen kumppani Maahäntä siirtyi pentutarhalle, mitä en oikeastaan pitänyt kovin tähdellisenä asiana. Päälliköllä oli kuitenkin muutakin ilmoitettavaa, joten höristin korviani, kun valkoinen kolli jatkoi puhumista. ”Seuraavaksi luvassa on erään oppilaan nimitysseremonia. Urhotassu, astuisitko eteeni?” Kurtistin kulmiani epäuskoisena. Urhotassuko? Vilkaisin veljeäni. Oliko Naalitähti tosissaan? Urhotassuhan oli yhtä vanha kuin minä ja Ylvästassu. Aikoiko Naalitähti nimittää meidätkin? Katsahdin vuorostani Ylvästassua, ja näin hänen kasvoillaan katkeran ja petetyn ilmeen. Silloin tajusin, ettei mitään väärinkäsitystä ollut tapahtunut, eikä meitä nimitettäisi; Urhotassusta tulisi soturi ennen minua ja siskoani. Hetkessä hämmentynyt katseeni oli muuttunut vihamieliseksi ja kateelliseksi. Miksi minua ei nimitetty? Urhotassu ei ollut yhtään minua parempi oppilas! Osasimme taistella yhtä hyvin, samoin saalistaa. Tai niin luulin... Katsoin katkerana Urhotassun ilmettä, kun hän kuuli uuden nimensä. Urhomieli. Minun olisi kuulunut seistä tuolla hänen vierellään. "Urhomieli! Urhomieli!" klaani hurrasi, mutten yhtynyt huutoihin. Tajusin, ettei Naalitähti pitänyt minua veljeni veroisena. Hän oli varmasti kovin ylpeä pojastaan. Veljeni nimitysmenojen jälkeen Hallasydän luopui varapäällikön paikastaan ja siityi klaaninvanhimpien pesään. Karpalopunasta tuli uusi varapäällikkö. En kuitenkaan pystynyt miettimään muuta kuin Urhomieltä. Klaanikokouksen päätyttyä olin aikeissa lähteä veljeni luo keskustelemaan, mutta hän olikin kadonnut jonnekin. Tuhahdin hiljaa ja asetuin odottamaan leirin reunamille. "Hei! Odotahan hetki", huudahdin keltaiselle kollille. Tuore soturi asteli pentutarhasta ulos ja huomattuaan minut pysähtyi hänen luoksensa kävellessäni. "Miksi sinusta tehtiin soturi? Miksei minusta ja Ylvästassusta?" kysyin silmiäni siristellen. "Vaikka tiedänkin kyllä vastauksen. Naalitähti ei pidä minua sinun veroisenasi. On varmaan hauskaa olla päällikön lellikki, eikö?" Sylkäisin sanat suustani sellaisella halveksunnalla, että hetken ajan kaduin puhuneeni veljelleni tuohon sävyyn. Hän kuitenkin ansaitsi sen. //Urho? //446 sanaa

Urhomieli, 17.10.2018

"Miksi sinusta tehtiin soturi? Miksei minusta ja Ylvästassusta?" veljeni kysymys jäi kaikumaan päähäni pidemmäksi aikaa kuin Mahtitassu osaisi arvatakaan. "Vaikka tiedänkin kyllä vastauksen. Naalitähti ei pidä minua sinun veroisenasi. On varmaan hauskaa olla päällikön lellikki, eikö?" Olin hiukan tyrmistynyt veljeni asenteesta minun nimitystäni kohtaan. Toisinaan sitä olisi luullut veljeni olevan ylpeä minusta, mutta sitten muistin hänen olevan Mahtitassu. Hän ei ollut ylpeä kuin itsestänsä. "Uskon kyllä saavuttaneeni asemani ilman isämme mielistelyjä. Ne eivät ole aivan minun tyyliäni. Toisin kuin sinun veli rakas", maukaisin matalalla äänensävyllä. Käytin tarkoituksella sanavalintoina veljeä ja rakasta, sillä olin käyttänyt niitä oppilaanakin kiusoitellessani Mahtitassulle. Nyt en tosin yrittänyt kiusoitella hänen kanssaan vain enemmänkin todistaa jotakin. Ehkä sen, että olin meistä vanhempi ja viisaampi, jos edes olin sitä. Ainakaan en ollut kimpaantunut turhasta. Yritin ainakin pysyä rauhalkisena vaikka veljeni solvaukset tuntuivat yhä sydämeni jokaisessa sykkeessä. Hän ei arvanutkaan kuinka kyseenalaistin oikeasti pääsyäni soturiksi, vaikka tiesin ansainneeni sen. Olin tehnyt paljon töitä sen eteen. Mahtitassusta en kyennyt sanoa samaa ainakaan ääneen. Hän osasi olla rasittava jos vain tahtoi ja nyt hän näki sen seuraukset. Minua pienesti kadutti ajatella näin omasta veljestäni, mutta joskus hän ei jättänyt minulle tai kellekään muulle muuta vaihtoehtoa. *Naalitähden lillikki*, toistin päässäni. Olinko sitten pahempaa kuulutkaan pentuaikojen jälkeen? Mahtitassu ei koskaan antaisi minun unohtaa, että en aikonut koskaan pentuna tai oppilaana rikkoa sääntöjä. Vai siteerasiko hän nyt outoa tapaani nukkua häntä käpälieni välissä kuten pentuna? Tuhahdin. "Uskon sinun päässeen soturiksi, kunhan vain ima mestarisi huomaa oman potentiaalisi ja onnistut ansaitsemaan hänen kunnioituksensa", yritin vastata mahdollisimman asialliseen sävyyn, mutta puheeni kuulosti välillä aivan liian piikikkäältä. *Olisipa tämä keskustelu jo ohitse*, ajattelin turhautuneena. Tuhkasin juuri nyt aivan liikaa energiaani veljeni kanssa kinastelemiseen, kun vain voisin olla lepäämässä tulevaa yötä varten. Kuin vastauksena pyyntööni, kuulin Laventelitassun pirteän äänen: "Hei, Urhomieli!" Nostin katseeni aidosti hymyillen luokseni saapuviin kissoihin. Kerrankin entinen mestarini ja selvästi hänestä kiinnostunut Laventelitassu saapuivat paikalle oikeaan aikaan. "Hei, Laventelitassu ja Karpalopuna", tervehdin kaksikkoa kohreliaasti. Heitä hetken katsottuani tajusin miksi olin tuntenut oloni aina niin ristiriitaiseksi Laventelitassun ja Karpalipunan seurassa. Olin tuntenut itseni ylimääräiseksi. Jopa siitä kuinka Laventelitassu katsoi Karpalipunaa pystyi havaita hänen tunteensa. Minua huvitti hiukan, sillä tahdoin nähdä mitä tämän kaksikon välille vielä kehkeytyisikään. Ennen kuin tajusinkaan mitä tapahtui, Hiutaleturkin oppilas oli halannut minua ja onnitellut soturiksi pääsemisestä. Räpäytin silmiäni muutaman kerran hämmentyneenä sillä hetkellinen hellyyden osoitus oli tuntunut erittäin oudolta. Pidin kuitenkin kasvoillani normaalin hymyni. "Et pääse kauaksi aikaa eroon minusta, tulen pian soturien pesään vitsailemaan ja häiritsemään rauhaasi", Laventelitassu kuittasi virnistäen. Naurahdin hiukan. "Hos sutä voi pesäksi kutsua. Se on lähinnä sotureiden läjä", naurahdin hiukan. "Harva oppilas uskaltaa, vaikka taivasalla nukummekin, typoautua keskelle sotureita." Virnistin takaisin Laventelitassulleni lisätessä: "Enkä minä tule varmasti olemaan ainoa soturi, jonka seurasta tulet nauttimaan." Oletin Laventelitassun ymmärtävän viittaukseni, sillä näin hänen punastuvan hiukan. Siispä astelin entisen mestarini eteen. "En ole vielä entinytkään onnitella sinua. Onnea uuden asemasi johdosta arvon varapäällikkö Karpalopuna", maukaisin ehkä jopa hiukan vitsaille. Sen jälkeen yritin kasata vielä ryhtiäni ja tehdä onnittelusta hiukan virallisempaa, mutta tyydyin lopulta tuuppaamaan Karpalopunaa hiukan tassullani. "Ehkä voimme jättää virallisuudet päällikkökaudellesi. Olethan sinä kuitenkin veljenpoikani, vaikka asia onkin kieltämättä hankala uskoa", naukaisin rentouttaakseni hiukan tönköltä tuntuvaa hetkeä. "Naalitähti tahtou selvästi oman sukunsa jatkacan Tuuliklaanin johdossa. Mutta en voi syyttää häntä. Sukumme on aika mahtava, vai mitä?" Kuulostin aivan pennulta vitsieni kanssa, mutta kerta olin jo aloittanut keskustelun vitsailemalla, miksi muuttaa keskustelun suuntaa nyt? Katseeni osui Laventelitassuun sivusilmällä. Minulla olisi hänelle kerrottavaa, mutta ehkö se voisi odottaa hiukan myöhemmälke // 569 sanaa // Karpalo? Laventeli? Mahti?

Mahtitassu, 18,10.2018

"Todellakin", murahdin katsahtaen veljeeni kylmästi. "Anteeksi, lainaan Urhomieltä hetkeksi. Meillä oli juttu kesken." Käännähdin ja tuuppasin kollin mukaani. Minä halusin vielä sanoa sanottavani, eikä se onnistuisi näiden kahden hölmön seurassa. Astelin muutaman askeleen heistä poispäin ja pidin ääneni matalalla heidän puhuessaan. "Sinä siis uskot, että olet minua parempi? Että sinä työskentelit ahkerammin? Ja että minä mielistelen, eikä mestarini kunnioita minua?" sihahdin siristellen jälleen silmiäni. Minä olin opetellut aivan yhtä ahkerasti, kuin hän. Hän ei ollut minua parempi. "Ongelma ei ole siinä, että sinä pääsit soturiksi. Vaan siinä, että minä en", murahdin vilkuillen Laventeltassun ja Karpalopunan suuntaan. Toivoin, etteivät he kuulleet tätä keskustelua. "Ajattelin aina sitä päivää, jolloin meistä tulisi yhdessä soturit. Sitä, miten yhdessä valvoisimme leiriä ensimmäisen yön. Mutta selvästi sinä et. Kuvittelin meidän olevan veljeksiä, mutta on ehkä parempi ettemme ole." Hengitin syvään hillitäkseni raivon sisälläni ja halun repiä Urhomielen korvat päästä tässä ja nyt. Seisoin hetken hiljaa paikallani, avasin suuni sanoakseni vielä jotain, mutta en pystynyt. Käännähdin ympäri ja juoksin ulos leiristä. Olin jo unohtanut sen, mikä Naalitähteä vaivasi. Sillä ei ollut väliä. Isäni piti minua surkeana oppilaana. Urhomieli tulisi aina voittamaan, ellen alkaisi tapailla Kalmaliljaa. Hän voisi antaa minulle valtaa ja kunniaa ja silloin voisin tehdä Naalitähden ylpeäksi. Voisin osoittaa, että olen veljeni veroinen kissa. Juoksin päättömästi eteenpäin. Tuuli vinkui korvissani ja jalkani tömistivät maata. Vasta kun tunsin raivoni laantuvan, pysähdyin. Huohotin hengästyneenä. Jäljelle jäivät raivon sijaan vain pettymys ja katkeruus. Lysähdin istumaan painaen pääni. Kaikki tuntui yhtäkkiä kovin pimeältä ja synkältä. Perheeni ylpeys oli ainoa asia, minkä olin koskaan halunnut saavuttaa. Mutta nyt en voinut tehdä edes sitä. Naalitähti ei nähnyt minua veljeni takia, ja Urhomielikin vihasi minua. Säpsähdin tuntiessani lämpimän ja tuuhean turkin omaani vasten. Viereeni katsahtaessani näin Hunajaviiksen saapuneen. Miten en ollut huomannut häntä? "Jokin taitaa painaa mieltäsi", emoni naukaisi. Olin kiitollinen hänen lämmöstään ja ylipäätään siitä, että hän oli siinä. Juuri nyt kaipasin lohtua. "Tämän jonkin nimi taitaa olla Urhomieli, eikö?" Käänsin pääni pois Hunajaviiksen suunnasta ja tunsin hiukan häpeää. En halunnut myöntää hänelle vihaani veljeäni kohtaan, mutta minun ei tarvinnut; hän tiesi jo, miten tunsin. "Tiedän, että olet varmasti vihainen hänelle. Mutta ei ole Urhomielen vika, että Naalitähti nimitti hänet sinun ja Ylvästassun sijaan." Tuhahdin ja saatoin melkein tuntea Hunajaviiksen höristävän korviaan. "Minua ei haittaisi hänen nimityksensä, jos olisin ollut hänen rinnallaan", murahdin polkien tassuillani maanpintaa. "Luulin, että olimme veljiä. Että pysyisimme aina yhdessä ja tukisimme aina toisiamme. Ja nyt hän ajattelee, etten minä ansaitsisi soturin paikkaa. Etten ole ansainnut edes mestarini kunnioitusta." Hunajaviiksi oli vain hiljaa ja kuunteli. Arvostin häntä yhä enemmän siitä syystä, ettei hän keskeyttänyt minua tai yrittänyt järkeillä minua vastaan. "Halusin vain, että hän olisi minusta ylpeä ja arvostaisi minua. Samoin kuin isä ja sinä", naukaisin hiljaa. "Mutta en ole koskaan heidän silmissään heidän veroisensa. Tiedän sen." "Entä minun silmissäni?" Hunajaviiksi kysyi yllättäen. "Et maininnut mitään siitä, miten minä näen sinut." Kohautin lapojani tietämättä miten vastata. Hunajaviiksi ei tuntunut sellaiselta kissalta, joka halveksisi muita. "Jos se yhtään helpottaa oloasi, olen sinusta todella ylpeä. Aivan yhtä ylpeä, kuin Urhomielestä. Ja Ylvästassusta. Rakastan sinua ja olen aina tukenasi, eikä mikään voi koskaan muuttaa sitä. Jos sinusta joskus tuntuu, että koko maailma kääntyt sinua vastaan, muista, että minä en. Eikä Naalitähti ja Urhomielikään. He rakastavat sinua." Hautasin kasvoni emoni oranssiin turkkiin ja hengitin hänen makeaa tuoksuaan. Oloni oli turvallinen istuessani siinä, enkä olisi halunnut lähteä takaisin. Leirissä joutuisin ehkä kohtaamaan muun perheeni, ja vaikka Hunajaviiksi väitti, että he eivät vihanneet minua, en ollut samaa mieltä. Kohotin päätäni muistaessani yhtäkiiä jotain. "Mikä Naalitähdellä on? Hän näytti hiukan huonovointiselta", naukaisin kurtistaen kulmiani. "Ja sinä näytit olevan todella huolissasi. Mitä on tekeillä, Hunajaviiksi?" Naaras vain pudisti päätään ja oli hiljaa, mutta noustuaan seisomaan puhui jälleen. "Minä en ole varma. Olin menossa kysymään häneltä, mutta sitten Urhomieli nimitettiin." "Ja sinä tulit lohduttamaan minua", totesin sanoen Hunajaviiksen ajatuksen ääneen. "Sinun ei olisi tarvinnut." "Kyllä olisi", hän naukaisi hymyillen. Ihmettelin, miten emoni pystyi hymyilemään tuolla tavalla, vaikka hänen kumppanillaan oli selkeästi jokin vialla. "Emo huolehtii aina pennuistaan. Aina ensimmäisenä. Ehkä nyt olisi kuitenkin parempi lähteä leiriin, niin voin huolehtia eräästä isosta pennusta." Nyökkäsin ilmeettömänä ja seurasin Hunajaviikseä, kun hän kääntyi astelemaan leiriä kohti. //Joku? //686

Tulihenkäys, 19.10.2018

Olin pentutarhalla kumppanini Maahännän ja tyttäreni Pihtapennun sekä poikani Setripennun seurassa aina kun vain minulla oli siihen mahdollisuus. Toki leirissä liikkui tarinoita Naalitähden huonosta voinnista, mutta yritin keskittyä positiiviseen. En tosin tiennyt millaista elämäni tulisi olemaan ilman Naalitähteä Karpalopunasta tultua Tuuliklaanin päällikkö. Luotin kyllä poikaani, mutta olin yllättynyt isäni valinnasta. Kukapa ei olisi? "Sinua vaivaa jokin", Maahäntä maukaisi minulle. Käännyin katsomaan kumppaniani ilmeettömästi. Yritin puistella päätäni, mutta se jäi vain yritykseksi. "Ajatuksesi ovat Naalitähdessä vai mitä?" Toisinaan oli ihanaa, että oma kumppani tunsi minut noin hyvin, mutta joskus kaipasin mysyeerisyyttä. "Sinun pitäisi mennä hänen luokseen. En tahtoisi sanoa tätä, mutta et voi koskaan tietää milloin hänen viimeinen hengenvetonsa on", Maahäntä naukaisi raskaasti. Laskin pääni tassujeni päälle. Tunsin kuinka Maahännän pää laskeutui selkäni päälle. Tunsin kuinla hänen hengityksensä lämmitti niskaani. Hetki oli kuin unelma, mutta se pirstoutui pennun mau'untaan. Maahäntä nosti päänsä pois ja alkoi pienesti hymisemään pennuille jotakin. Varmaankin hän yritti rauhoitella heitä. Huokasin raskaasti ja nousin ylös. Maahäntä oli oikeassa. Jos tahdoin hyvästellä isäni, se olisi tehtävä pian. En kertonut kumppanilleni minne olin matkalla, sillä tiesin hänen kyllä tietävän minne suuntasin. Matkalla parantajan pesälle huomasin kuitenkin Mahtitassun. Hunajaviiksi oli juuri lähtenyt hänen luotaan ja suuntasi parantajan pesälle. Hunajaviiksi oli varmasti saanut uutiset kuuleviin korviinsa. Ehkä minun tulisi antaa hänelle aikaa olla Naalitähden kanssa hetken kahden. Siispä hölkkäsin nuorimman veljeni luokse hiukan haikeasti. Mahtitassu ei tosin näyttänyt niin surulliselta kuin minä. Ehkä hänen ja Naalitähden välille ei ollut ehtinyt muotoitua niin vahvaa sidettä. "Hei Mahtitassu! Joko olet kuullut uutiset Naalitähdestä? Ruusupiikki uskoo, että hän ei selviä muutamaa päivää enempää." // 259 sanaa // Mahti?

Mahtitassu, 06.10.2018

Huokaisin kyllästyneenä, mutta kohotin silti kuonoani erottaakseni ympäristön hajut paremmin. Viikka Vadelmaviiksi ei ollutkaan mestarini, keskityin ilman haistelemiseen tehdäkseni häneen vaikutuksen. "Haistan jäniksen", naukaisin kääntäen katseeni soturinaaraan suuntaan. "Sekä hiiren." Vadelmaviiksi nyökkäsi. Nousin ylös ja suuntasin askeleeni jäniksen tuoksua kohti. Aioin saada sen kiinni, hinnalla millä hyvänsä. En ollut oikein aiemmin saanut jäniksiä, vain yhden kovin kitukasvuisen, joten nyt oli tilaisuuteni loistaa. Hajun voimakkuudesta päätellen jänis oli lähellä, muttei kuitenkaan aivan nenän edessä. Katselin tarkasti ympärilleni pysytellen matalana. Nummilla saalistamisessa oli se huono puoli, että saaliseläimet näkivät saalistajansa kaukaa. Täällä ei ollut aluskasvillisuuden tuomaa suojaa, niin kuin Myrskyklaanissa. Mutta tuuliklaanilaiset eivät tarvinneet näkösuojaa, olimme nimittäin tarpeeksi nopeita saamaan riistan kiinni, vaikka se huomaisi meidät ja livistäisi pakoon. Huomasin jäniksen yllättävänkin lähellä, ja ihmettelin, miten se ei ollut jo kuullut minua ja Vadelmaviikseä. Elukan korvat olivat kuitenkin pystyssä, mikä kertoi, että se oli varuillaan. Hiivin hiljaa sitä kohti, miettien samalla kaikkea, mitä Lovijuova oli minulle tähän mennessä vaanimisesta opettanut. Selvästi olin ollut liian keskittynyt kaikkeen muuhun, sillä hetken kuluttua kuulin oksan rasahtavan allani. Jänis pinkaisi pakoon ja huomasin pyrähtäneeni juoksuun sen perään sen kummemmin ajattelematta. Tuskin saisin pitkäkorvaa kiinni, sillä oli kuitenkin pitkä etumatka... voisin silti yrittää. En todellakaan halunnut möhliä tätä nyt, nyt kun tilaisuuteni oli koittanut. Kiristin tahtiani ja jalkani liikkuivat yhä nopeammin ja nopeammin. Minun oli pakko saada jänis kiinni. Halu saada saalis kiinni antoi voimaa tassuihin ja polin maata lujempaa. Tuuli vinkui korvissani ja turkkini tuntui painuvan litteäksi kehoani vasten. En ollut koskaan juossut näin nopeaa enkä ollut koskaan tiennyt pystyväni siihen. Ei minulla tosin ollut aiemmin ollut tarvetta sännätä saaliin perässä tätä kyytiä. Jokaisella harppauksellani kirin jänistä. Se oli pieni, varmaankin viime viherlehden poikasia, mutta samalla myös pulska. Ajattelin jo, miten ylpeäksi tekisin Lovijuovan ja perheeni, mutta en antanut tuolle ajatukselle liikaa huomiota pitääkseni keskittymiseni jäniksessä. Minä saavutin sitä... Minä todella saavutin sitä! Tuntui uskomattomalta juosta näin, olla yhtä tuulen kanssa ja vain pinkoa eteenpäin pysäyttämättömänä. Ja minä todella olin nopea. Olin tiennyt, että olisin varmasti nopeampi kuin muiden klaanien kissat, olinhan tuuliklaanilainen. Mutta olin myös nopea tuuliklaanialiseksi. Ajojahtini näytti olevan päättymässä kohteeni kannalta huonosti. Kun olin siitä enää hännänmitan päässä, ponnistin loikkaan ja laskeuduin saaliini päälle. Puraisin sitä tappavasti niskaan, jolloin eläin valahti veltoksi leukojeni välissä. Huohotin hengästyneenä, mutta tyytyväisenä. Käännähdin ympäri ja astelin takaisin Vadelmaviiksen luo. Laskin jäniksen maahan hänet saavuttaessani ja nuuhkaisin ilmaa. Enää en haistanut riistaa lähettyvillä; olin arvatenkin häätänyt ainakin osan siitä pois tömistellessäni jäniksen perässä. Siirsin katseeni odottavaisena Vadelmaviikseen. Mitähän hän sanoisi suorituksestani? Toivoin, että hän pitäisi minua hyvänä oppilaana. Tai ei edes pelkästään hyvänä, vaan mahtavana. Parhaana. //Vadelma?

Vadelmaviiksi, 07.10.2018

"Haistan jäniksen", Mahtitassu naukaisi. "Sekä hiiren." Nyökkäsin hyväksyvästi. Yhtäkkiä musta oppilas nousi ja lähti kohden jäniksen tuoksua. Päätin odottaa ja seurailla miten hän onnistuisi ja nähdä mitä kaikkea Lovijuova on hänelle jo opettanut. Istahdin maahan ja pidin katseeni Mahtitassun mustassa hahmossa. Seurasin katseellani häntä. Ei kulunut kauaakaan kuin Mahtitassu saapui luokseni jänis suussaan. Musts oppilas laski jäniksensä maahan ja katsahti minuun, kuin odottaen vastausta. "Todella hienoa Mahtitassu!" kehuin häntä ja hymyilin hyväksyvästi. "Hienosti metsästetty! Olet mielestäni todella taitava metsästäjä, olet selvästikin kuunnellut tarkasti Lovijuovan oppeja. Kuules Mahtitassu, olet sata varma siitä että sinusta tulee vielä jonain päivänä hyvä soturi Tuuliklaanille, taitava ja kunnioitettu soturi. Pääset vielä varmastikin pitkälle." Tuijotin syvälle Mahtitassun harmaansinisiin silmiin. Etsin sieltä voimaa ja syvää luottamusta. Tarkoitin todella mitä sanoin, Mahtitassusta tulisi vielä soturi mistä klaani voisi olla ylpeä. Ehkä semmoinenkin joka herättäisi kunnioitusta muissakin klaaneissa. Mahtitassu voisi vaikka seurata isänsä käpälänjälkiä päälliköksi asti. Tajusin jääneeni tuijottamaan oppilasta. Hätkähdin ja käänsin katseeni nopeasti muualle. Vähän ajan päästä katsoin uudelleen Mahtitassuun ja hymyilin. Mahtitassu katseli minua katseella, josta en oikein saanut selkoa mitä se tarkoitti. Jostain syystä minua hieman nolotti. Olinko mennyt sanoissa tai ajatuksissani jo liian pitkälle? En oikein tiennyt omaa vastaustani, mutta entä Mahtitassun mielestä? Olin kuitenkin ollut ihan tosissani. "No niin. Haudataan tuo jänis ja katsotaan saisimmeko vielä jotakin. Otetaan se sitten mukaan, se olisi hyvä esimerkiksi kuningattarille tai klaaninvanhemmille." Naurahdin ja nyökkäsin kohden jänistä. Mahtitassu nyökkäsi ja kaivoi nummeen kuopan, johon laittoi jäniksensä ja peitti kuopan mullalla. Haistoin ilmaa. Jostain päin tuli häivähdys rastaan tuoksua, jostain vähän Kuolonklaanin suunnasta. Lähdin suunnistamaan lähemmäs. Vilkaisin vielä Mahtitassua. "Niin muuten ja se mitä minä sanoin...", aloitin selittämään. "Olin ihan tosissani siinä... Olet hieno nuori kissa ja sinulla on hienot vanhemmat ja sisarukset. Saat olla ylpeä itsestäsi!" //289 sanaa //Mahti?

Mahtitassu, 10.10.2018

"Tietenkin olen", tokaisin Vadelmaviikselle, joka lähti jonkin touksun perää. Kohotin jälleen kuonoani, ja huomasin, että tuo haju oli rastaan. "Isäni on päällikkö ja emoni kokenut soturi sekä parantaja. Menestyminen oikein virtaa suonissani. Urhotassulla tai Ylvästassulla nämä piirteet eivät ehkä näy, ainakaan niin hyvin. Kerroinko jo, miten kerran Ylvästassu putosi puusta jahdattuaan oravaa?" kysyin kohottaen kulmiani. En tietenkään ollut yhtään ainakaan Urhotassua parempi. Mutta valehtelun minä osasin. Se oli hyödyllisempi taitona, kuin esimerkiksi saalistus tai kaivaminen. Toisaalta välillä valehteluni meni vähän uskottavan yli. "Hän vain ulvoi tuskissaan ja päästi saaliinsa pakoon. Muun metsästyspartion piti kantaa hänet leiriin. Se oli huvittavaa." Se olisi tosiaan ollut huvittavaa. Ylvästassu kun oli klaanin sietämättömin kissa, eikä se, että hän ikävä kyllä oli siskoni, auttanut asiaa. Sitä naarasta oltiin pudoteltu vähän liian paljon pentuna, sillä jokin hänen päässään oli mennyt parantumattomasti vinksalleen. Toisaalta hän oli jo pentuna ollut niin hiton rasittava. Tuskinpa rakkaalla siskollani oli edes yhtään ystävää. Raotin leukojani erottaakseni kaikista etäisimmät ja pienimmätkin tuoksut. Vadelmaviiksi oli mennyt rastaansa perään, joten kai minunkin oli jotain saatava kiinni. *Tämä on ajanhukkaa.* Halusin taisteluharjoituksia, enkä mitään tällaista! Tuhahdin hiljaa lähtiessäni hiiren tuoksun perään. Toivottavasti kohta aloittaisimmekin ne. Minun piti varmaankin olla kärsivällisempi, mutta minkäs kissa luonnolleen mahtaa? Katsahdin ympärilleni. Hiiren tuoksu oli täällä sen verran vahva, että varmaankin näkisin sen pienen elukan lähistöllä. Minun olisi parempi ensin paikantaa se, sillä muuten saattaisin varomattomasti säikäyttää sen tiehensä. Yhtäkkiä kuulin pienen raksahduksen läheltä ja käänsin pääni oitis äänen suuntaan. Se tuli pienen pusikon toiselta puolelta. Pudottauduin matalaksi ja lähdin lähestymään lehtisateen takia hieman kuivettunutta kasvia. Liikuin hiljaa, pitäen huolen, ettei kehoni osunut maahan ja tuottanut ääntä. Kiersin pensaan taakse ja näin hiiren. Se kuitenkin ehti huomata minut ensin ja vipelsi tiehensä. En lähtenyt perään, sillä hiiri oli jo kaukana ja olin vielä väsynyt äskeisestä juoksemisesta. "Tämäkin vielä", mutisin turhautuneena. Äskeinen onnentunne jonka olin jäniksen nappaamalla saavuttanut oli jo poissa. Käännähdin ympäri ja katsoin siihen suuntaan, mihin Vadelmaviiksi oli kadonnut ja näin hänen astelevan kauempana. Nummilla oli se hyvä puoli, että koska kaikki oli tasaista ja kasvillisuutta ei ollut paljoa, partion jäsenet näki helposti kaukaakin. Jäin odottamaan paikoilleni naaraan tuloa. //Vadelma?

Vadelmaviiksi, 11.10.2018

Hymähdin huvittuneesti Mahtitassun jutuille. Heilautin häntääni Mahtitassulle merkiksi, jotta tämä tajuaisi, että olin lähdössä rastaan perään. Tämä taisi tajuta sen. Lähdin kiipeämään nummen huippua kohden, josta päin rastaan tuoksu tuli. Tuuli kuljetti tuoksua nenääni. Kuonooni tulvahti myös Minkkimuiston ja veljeni Piiskukynnen tuoksut, samoin heidän oppilaiden, Tähtimötassun ja Herukkatassun. Siitä tulikin mieleeni, että minun täytyisi pitää illalla tai viimeistään huomenna omalle oppilaalleni Timoteitassulle harjoitukset. Olin viimeksi harjoitellut saalistuksen perusteita tämän kanssa eilen, mutta ne olivat jääneet kesken minun osaltani, koska olin saanut piikin jalkaan ja käynyt näyttämässä sitä Ruusupiikille ja Villatassulle. Onneksi mukanamme ollut Liskoloikka oli jatkanut hieman Timoteitassun opastamista, mutta eivät he sen jälkeen kauaa olleet viipyneet. Rastas palasi mieleeni. Havaitsin sen hyppelevän erään heinämytyn vierellä. Hiivin sitä kohden ja loikkasin sen päälle. Annoin sille tappopuraisun niskaan. Lähdin takaisin Mahtitassun luo. Oppilas istui paikoillaan ja näytti jokseenkin hieman masentuneelta ja kyllästyneeltä. Pudotin rastaan Mahtitassun eteen ja kosketin piristävästi hännälläni kollin selkää. "No niin, onko kaikki hyvin?" kysyin. "Näytät jotenkin... masentuneelta. Vai oletko vain väsynyt? Pitäisiköhän meidän vielä metsästää vai mennä jo Lovijuovan ja Maahännän luo. Mitä mieltä sinä olet?" Kallistin päätäni ja katsahdin odottavasti Mahtitassuun. Päätin antaa mustan oppilaan nyt päättää mitä teemme. //193 sanaa //Mahti

Mahtitassu, 13.10.2018

"Ei minulla ole mitään hätää", naukaisin yrittäen pirteämpää ilmettä. Viimeinen asia, mitä halusin, oli Vadelmaviiksi huolehtimassa minusta. "Päästin vain saaliin karkuun. Ei lähdetä vielä, haluan vielä yrittää saada jotain kiinni." Vadelmaviiksi nyökkäsi ja käännähdin ympäri. Minun olisi tosiaan pakko saada jotain saalista. Kohotin kuononi ilmaan, ja haistoin heti, ettei lähettyvillä ollut juuri riistaa. Tuhahdin pettyneenä. Lähdin kauemmas etsimään saaliseläinten hajuja, ja jouduin kulkemaan aika reilun matkaa haistaakseni mitään. Yksinäisen oravan tuoksu kuitenkin osui nenääni saapuessani lähemmäs Nelipuita. Vilkaisin taakseni. Olinkohan liian kaukana partiostamme? Tähän suuntaan me olimme toisaalta lähteneet. Varmasti löytäisin takaisin heidän luokseen. *Nyt on vain keskityttävä saamaan orava kiinni.* Seurasin hajua tarkasti ja astelin valppaana sen perässä. Orava tuntui kulkeneen Nelipuita kohti, mikä ei ollut ihme, siellähän oli puita, täällä ei. Tuoksu tuntui voimistuvan neljää puuta lähestyessäni, kun yhtäkkiä huomasin punaruskean ja tuuheahäntäisen otuksen vähän matkan päässä. Yritin kulkea mahdollisimman hiljaa sitä kohti, mutta orava huomasi minut ja pinkaisi juoksuun. Pyrähdin salamannopeasti sen perään, yrittäen kuroa saaliseläimen etumatkaa umpeen. Saavuin joka hetki lähemmäs. Ketunmitan päässä siitä ponnistin loikkaan, mutten koskaan sanaut oravaa kiinni, sillä jokin tömähti kylkeeni ja kaatoi minut maahan. Nousin heti vaistoni varassa ylös valmiina taisteluun. Minut oli kaatanut jokin musta kolli, joka hajusta päätellen oli kuolonklaanilainen. Katsahdin ympärilleni ja näin neljä suurta tammea ja puhujankiven. Olin juossut oravan perässä Nelipuille, Kuolonklaanin reviirille. Käännähdin ympäri, mutta näin edessäni tummanharmaan kuolonklaanilaisnaaraan, jonka silmät säihkyivät kylminä. Musta kolli ja harmaa naaras ympäröivät minut yhdessä jonkin kellanpunaisen soturin kanssa. "Onko pentu eksynyt tarhastaan? Missä emosi on?" harmaa naaras kysyi ivallisen lässyttävällä äänellä. "Autammeko sinut kotiin?" "Hiljaa, Kuolemakukka", musta kolli murahti ja loi terävän silmäyksen naaraaseen. "Ei tuhlata turhaan aikaa häneen. Vaikka opetuksen hän kyllä ansaitsisi", soturi murahti, ja tunnistin hänen äänensä kuuluvan yhdelle Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista, Tuhokatseelle. "Olet Tuhokatse", murahdin soturille keräten rohkeuteni. "Pakko sanoa, että näin läheltä näytät kauhean vanhalta. Nitisevätkö luut? Muinaismuistojen aika taitaa olla ohi." Harmaa naaras nauroi kylmästi, mutta tällä kertaa hänen ivansa oli kohdistunut Tuhokatseeseen. "Varo kieltäsi, tai kohta laitan sinun luusi natisemaan", kolli murahti ja astui uhkaavasti askeleen eteenpäin. Kolmikon takaa kuuluva ääni kuitenkin pysäytti hänet. "Muistatko vielä, kuka tätä partiota johtaa?" Kellanpunainen kolli väisti edestäni ja näin hänen takanaan mustavalkoisen naaraan. Hänen nimeään en muistanut, vaikka olinkin nähnyt hänet kokoontumisissa. "Ai, löysittekö tuuliklaanilaisen? Ja vielä pennun?" naaras ennemmin totesi kuin kysyi minua ympäröivältä kolmikolta. "En ole pentu", naukaisin uhmakkaasti ja astuin lähemmäs naarassoturia. Tajusin, että näytin varmasti aika säälittävältä täysikasvuisten soturien keskellä. "Minä olen Mahtitassu." Mustavalkoinen naaras naksautti kieltään sättivään sävyyn. "Ei olisi kannattanut kertoa. Naalitähteä varmaan kiinnostaa tietää, kuka klaaninne oppilaista ylitti rajamme ja rikkoi näin soturilakia. Välitämme hänelle terveiset." "Naalitähti on isäni", murahdin silmät viirulla. "Ja luuletko, että uhkauksesi pelottavat minua? Olet väärässä." Katselin tarkkaan kuolonklaanilaisen kasvoja. Hänen kylmässä hymyssään ja jäisissä silmissään tuntui näkyvän myös häivähdys jotain muuta tunnetta. Tyytyväisyyttä? Uteliaisuutta? Tunne kuitenkin hävisi, kun kissa alkoi uudelleen puhua. "Menkää pois", hän käski partiotaan, jonka johdossa näytti olevan. "Minä hoidan hänet." Tunsin värähtäväni pelosta. Miten niin hoitaisi? Tappaisiko hän minut? Tai tekisi jotain muuta pahaa? Kolme muuta kissaa vilkaisivat naarasta ja astelivat sitten pois. Näin Tuhokatseen sanovan hänelle jotain matalalla äänellä, mutta soturi jätti sen huomiotta. Sitten hän astui luokseni. Olisin voinut juosta pakoon, mutta kun en pystynyt. Vaikken näyttänyt sitä, olin peloissani enkä uskaltanut liikkua. Mistä minä tiesin, kuinka nopeasti tuo soturi juoksi? Hän voisi saada minut kiinni, varsinkin kun hän seisoi tuolla lailla edessäni. "Sinun nimesi on siis Mahtitassu, Naalitähden poika", hän naukaisi päätään nyökytellen. "Minä olen Kalmalilja." Muut kuolonklaanilaiset olivat menneet kauemmas, mutta he tuntuivat silti seuraavan keskusteluamme, vaikkeivät siä kuulleetkaan. "Minua ei kiinnosta sinun nimesi", murahdin melkein röyhkeästi. "Haluan vain pois täältä. Onko se liikaa pyydetty?" Kalmalilja katsoi minua suoraan silmiini ja tuntui, että hän olisi jotenkin porautunut katseellaan sisääni. Viimein hän puhui ja rentouduin hiukan. "Ei. Ja isäsi saa tietää, että ylitit rajan, mikä tietää sinulle rangaistusta, olit hänen poikansa tai et", hän naukui viekkaasti. "Mutta yhdellä ehdolla me olemme hiljaa. Sinä tulet Kuolonklaanin rajalle kolmantena auringonlaskuna. Minä odotan sinua siellä. Kukaan muu kuin me kaksi ei saa tietää siitä." Astuin askeleen taaksepäin pelkästä hämmästyksestä ja otsani kurtistui. Mitä Kalmalilja oikein ajoi tuolla takaa? Jotenkin aavistin, että hänellä oli jokin juoni mielessään. "Miksi tulisin? Minusta on parempi saada Naalitähdeltä rangaistus, kuin tulla tapetuksi", naukaisin epäilevästi. Tuntui kuitenkin, ettei naaras aikonut tehdä sitä. "Sinä voit luottaa minuun. En satuta sinua millään tavalla. Haluan vain tavata sinut ja puhua kanssasi", hän naukui ja astahti eteenpäin katsoen minua syvälle silmiini. "Minä voin nimittäin tarjota sinulle jotain. Saat tietää, mitä se jokin on, jos tulet." Hän asteli ohitseni partiotaan kohti, mutta pysähtyi vielä ja kääntyi ympäri. "Kolmas auringonlasku tästä päivästä. Tule tai ole tulematta, oma päätöksesi", Kalmalilja murahti. "Mutta nyt sinun on lähdettävä reviiriltämme." Nyökkäsin vieläkin hämmentyneenä ja hetken päästä riensin Nelipuiden laaksosta pois. Palasin jonkin ajan kuluttua Vadelmaviiksen luo. Olin kierinyt maassa yrittäen hangata Kuolonklaanin tuoksun pois ja luulin onnistuneeni. Olin myös saanut pienen myyrän kiinni, joten minulla oli myös saalista. Päätin, että oli parempi mennä tapaamaan Kalmaliljaa. En uskonut, että siitä olisi mitään haittaa. Näin punertavan naarassoturin vähän matkan päässä. Hänen luokse saavuttuani pudotin myyrän maahan. "Lähdetäänkö nyt? Olet oikeassa, olen hieman väsynyt." //Vadelma?

Karpalopuna, 06.08.2018

Seurasin kiinnostuneena Urhopennun etenemistä. Hän hiipi eteenpäin viikset vipattaen ja siniharmaat silmät keskittyneiksi viiruiksi kaventuneina. Yhtäkkiä kollipennun keskittyminen herpaantui ja hän erehtyi vilkaisemaan sisaruksiinsa. Urhopentu nousi hämillään seisomaan ja kääntyi sitten katsomaan minua. Ilman mitään varoitusta minua kohti syöksähti Urhopennun ainoa sisar, Ylväspentu, joka katsahti veljeensä silmät tyytyväisesti loistaen. "Liian hidas!" vaaleanharmaa naaras huudahti ja loikkasi häntäni kimppuun kynnet esillä. Irvistin tuntiessani neulanterävien kynsien uppoutuvan nahkaani. Karistin pennun nopeasti pois häntäni kimpusta ja nostin sen ylös Ylväspennun ulottumattomiin. Vaikka naaras oli hädin tuskin kuutta kuuta vanha, hän onnistui jo satuttamaan muita kissoja holtittomalla käytöksellään. "Ylväspentu et saa käyttää kynsiä!" Urhopentu huusi siskolleen, joka ei ottanut pentuetoverinsa ääntä kuuluviin korviinsa ja keskittyi hyppimään ylhäällä nytkyvää hännänpäätäni kohti. Kellertäväturkkinen kollipentu katsahti minuun voimattoman näköisenä. Ymmärsin hyvinkin, miltä hänestä tuntui. Juuri kun olin aikeissa kehottaa Ylväspentua palaamaan takaisin Mahtipennun luokse ja Urhopentua koettamaan uudestaan, Hallasydän työntyi sisälle pesään. Tabbykuvioinen naaras katsoi ensin minua ja sitten Hunajaviiksen pentuja, kunnes hän katsahti taas minuun. "Tulin noutamaan sinua metsästyspartioon", hän sanoi ja jatkoi sitten hieman ilkikuriseen sävyyn: "Jos siis vain ehdit." "Ehdin." Nyökkäsin Hallasydämelle ja käännyin pentujen puoleen. "Minun on nyt mentävä, mutta lupaan tulla taas joku päivä opettamaan teille taisteluliikkeitä, jos haluatte." Sipaisin kevyesti hännälläni Urhopennun korvaa, ennen kuin pujahdin varapäällikön perässä ulos pesästä.

Aika oppilaana

Mahtitassu, 24.09.2018

"Mahtitassu?" Heräsin siihen, kun joku kutsui minua läheltäni. En olisi halunnut vielä nousta, mutta pakotin itseni jalkeille. Näin Lovijuovan seisovan ketunmitan päässä itsestäni. Mestarini oli kaiketi aikeissa viedä minut harjoituksiin. Urhotassu ja Ylvästassu näyttivät vielä nukkuvan. Tavallaan tuntui oudolta kutsua heitä oppilasnimillään, mutta siihenkään ei voisi tottua. Muutaman kuun päästä olisimme jo sotureita. Toisinaan mietin jo, mitkä soturinimemme olisivat. Toisinaan taas haaveilin siitä, että Ylvästassusta ei koskaan edes tulisi soturia. Todettaisiin vain, ettei hän ole siihen sopiva. Naaras oli nimittäin muuttunut oppilaaksi tullessaan yhä ärsyttävämmäksi. Olin iloinen siitä, etten kovin useasti joutunut harjoittelemaan yhdessä hänen kanssaan. Muuten siskoni varmasti ilkkuisi minulle aina kun kerkiää. Eihän hän itse ollut yhtään kummempi taistelija taikka saalistaja kuin minä, mutta se ei estänyt häntä olemasta ilkeä ja vahingoniloinen. Mutta aina kun hän oli vanhempiemme seurassa, hän käyttäytyi ällöttävän kiltisti ja kuuliaisesti. "Mahtitassu! Me lähdemme harjoituksiin, älä jää vitkastelemaan!" Käännähdin ympäri ja näin vanhemman kollin jo rientäneen kohti uloskäyntiä. Tuhahdin äkäisesti. Yksi asia mitä inhosin oppilaana olossa olivat aikaiset herätykset. Pentuna olimme saaneet nukkua ihan niin pitkään kuin halusimme. Ja soturiksi tullessa tilanne ei kuulemma helpottunut yhtään. Venytin takajalkojani astellessani mestarini perään. Kun pääsimme liikkeelle leirin ulkona, oloni ei ollut enää ollenkaan väsynyt. Olin vain innoissani siitä, mitä tekisimme tänään. Toivoin, että harjoittelisimme taistelua. Viime kuun olimme harjoitelleet oikeastaan pelkästään saalistusta ja perustaitoja joita soturi tarvitsi, kuten kiipeilyä ja piiloutumista. Se oli ollut tavattoman tylsää, kuka muka ei osannut kiivetä? Minusta olisi ollut hyödyllisempää, jos se aika oltaisiin käytetty taisteluharjoituksiin. "Mitä me teemme tänään?" kysyin pitäen ääneni tyynenä, vaikka olinkin toiveikas tämän päiväisen koulutukseni suhteen. "Aloitamme taistelun perustekniikoita", Lovijuova murahti ja kääntyi sitten katsomaan minua hymy kasvoillaan. Ilmeisesti olin näyttänyt liian innostuneelta, sillä pian kolli lisäsi: "Se ei ole sitä mitä kuvittelet. Oikeasta kaksintaistelusta olemme vielä kaukana, mutta sinnekin päästään, kunhan harjoittelet ahkerasti." Laskin häntäni pettyneenä alas. No, kaipa Lovijuova tiesi asiasta enemmän kuin minä. Hänhän oli sentään yksi isäni luottosotureista ja muutenkin soturina kokenut. Olin kuullut, että hän oli edesmenneen Liitotähden veli. Kuljimme vielä jonkin matkaa halki Tuuliklaanin reviirin nummien. Ympärillämme oli ohutta sumua ja ilma tuntui yön jälkeen kostealta. Vesi tuntui tiivistyvän turkkiini ja tärisin hiukan koleudesta. Viherlehden lämmin aika oli jo ohi ja lehtisade oli saapunut. Sen jälkeen koittaisi lehtikato. En ollut varma, mitä minun tulisi ajatella siitä. En ollut koskaan kokenut sitä aikaa itse, mutta kaikki sanoivat, että silloin oli kylmää ja riistasta oli pulaa. *Miksei aina vain voisi olla viherlehti? Jos on olemassa jokin korkeampi voima, voisitko selittää, miksi?* Olin törmätä Lovijuovaan kulkiessani ajatuksissani. Kolli oli pysähtynyt; harjoituksemme kaiketi alkaisivat. Lähistöllä ei näkynyt mitään tavallisesta poikkeavaa, joten ihmettelin, miksemme vain jääneet harjoittelemaan leirin lähistöllä. Mutta toisaalta täällä sain harjoitella rauhassa ilman häiriöitä. Ja edelleenkin, Lovijuova varmasti tiesi mitä oli tekemässä. "Nouse ylös takajaloillesi", hän käski yllättäen ja astahti minua vastapäätä. Katsoin häntä hetken ymmälläni, mutta kun soturi käski uudelleen hiukan kireämmällä äänensävyllä, tein työtä käskettyä. Hetken kuluttua tasapainoni kuitenkin petti ja jouduin laskemaan painoni etujaloilleni. "Pystyt parempaankin. Minä tiedän sen. Ja kun nämä harjoitukset ovat ohi, pystyt sitäkin parempaan", mestarini sanoi. "On tärkeää osata seistä takajaloillaan tasapainoisesti ja tarpeeksi pitkään. Kuvittele, jos taistelussa kaadut ennen vastustajaasi omasta toimestasi, kun et pysy tolpillasi. Noloa, eikö?" *Kyllä, kieltämättä*, myönsin ja kuvittelin tilanteen, jossa olin keskellä taistelua jonkin suuren kuolonklaanilaisen kanssa, joka sitten tappaisi minut kun kompastuisin omaan häntääni. "Siksi se on siis osattava. Lisäksi tämä kehittää tasapainoasi. Ylös, tee se uudelleen." Harjoittelimme takajaloilla seisomista pitkään ja hartaasti. Kun Lovijuova viimein sanoi, että olimme valmiit lähtemään, olin jo seissyt melko tasapainoisesti jo jonkin aikaa. "Hyvä. Kehityit nopeasti. Huomenna harjoittelemme tuota samaa ja yhdistämme siihen jotain uutta." Soturi nyökkäsi hyväksyvästi ja lähti kulkemaan kohti leiriä. Seurasin häntä väsyneenä, mutta tyytyväisenä itseeni. Olin iloinen siitä, että olin onnistunut - mestarinikin mielestä. Juoksimme takaisin leiriin hiljaisuudessa ja rennossa tahdissa, josta olin kiitollinen kipeiden jalkalihasteni puolesta. Pian saavuimme jo leiriin ja Lovijuova antoi minulle luvan käydä syömässä. Sen jälkeen minun tulisi osallistua metsästyspartioon hänen kanssaan. Nyökkäsin mestarilleni ja lähdin nälkäisenä kohti tuoresaaliskasaa. Lehtisateen tulon huomasi selkeästi kun katsoi joka päivä pienenevää kasaa riistaa. Totta kai Tuuliklaani pärjäsi vielä hyvin, mutta siitä ei voinut olla niin varma enää lehtikadon aikana. Jos riistaa oli nytkin näin vähän verrattuna viherlehteen, miten kävisi niinä kylminä ja pimeinä kuina? Linnut muuttivat lämpimimmille seuduille ja pienriista meni horrokseen. Aiemmistakin lehtikadoista oli kuitenkin selvitty kunnialla, joten tuskin tämäkään tuottaisi ongelmaa klaanillemme. Olimme kumminkin vahvoja eikä pieni nälkä hätkäyttäisi, ei ainakaan minua. Syötyäni pienehkön hiiren olin valmiina lähtemään partioon. Odotin kärsivällisesti leirin uloskäynnillä, kun Lovijuova tuli luokseni. "Olet jo valmiina. Hyvä. Vadelmaviiksi ja Maahäntä lähtevät mukaamme. Toivon, että tutustut heihin saalistuksen lomassa." Lovijuova nyökkäsi ja lähdimme liikkeelle kun mestarini mainitsemat soturit olivat saapuneet. Maahäntä oli pähkinänruskea naaras ja käsittääkseni veljeni Tulihenkäyksen kumppani. Itse en ollut varma haluaisinko koskaan kumppania, mutta vielä ei ollut aika pohtia sitä. Vadelmaviiksi taas oli vaalea, hiukan punertava naarassoturi. En osannut sanoa hänestä oikein mitään. Emme olleet olleet oikein missään tekemisissä, eikä hän tietääkseni ollut missään erityisissä suhteissa perheeni kanssa. Lovijuova asettui partion johtoon ja minä kuljin hänen takanaan Vadelmaviiksi kintereilläni. Maahäntä piti perää. Vilkaisin takanani kulkevaa naarasta. Lovijuova oli kyllä kehottanut minua tutustumaan heihin, mutta se ei tainnut olla aivan erikoisalaani. //Vadelma?

Vadelmaviiksi, 25.09.2018

Lehtisade oli nyt viimein tullut viherlehden tilalle. Tuuliklaanin elämä oli kulkenut suhteellisen normaaliin malliin vuodenaikojen välillä. Vaikka kuolemakin oli tapahtunut muutama kappale, oli tapahtunut myös hyviä asioita. Hurmetassu oli kuollut tuntemattomasta syystä nukkuessaan, Koivusydän menehtyi sydänkohtaukseen ja Mahlahenki siirtynyt Tähtiklaaniin nukkumalla rauhattomalla ja kivuttomalla tavalla nukkuessaan pois. Eniten klaania oli koskettanut ehkä Hurmetassun pois lähtö. Olihan se aina ikävää, kun nuori kissa menehtyy. Surin itsekin oppilasta, johon olin hieman jo tutustunutkin. Ei se tietenkään tarkoita sitä, että Koivusydämen ja Mahlahengen kuolemat kiinnostaisi. Koko klaani suri vanhojen naaraiden lähtöä Tähtiklaaniin ja arvosti heidän elämäänsä. Kuitenkin hyvät asiat olivat todella hyviä. Urhotassu, Mahtitassu ja Ylvästassu olivat ansainneet oppilasnimensä ja Laventelitassustakin oli tullut oppilas. Eli siis neljä uutta oppilasta Tuuliklaaniin, mahtavaa! Olin monta kertaa seisonut Tuuliklaanin ja Varjoklaanin rajalla. Varpusliito ei ollut tullut. Pelkäsin jopa kollin puolesta, mitä jos hänelle olisi tapahtunut jotain kauheaa? Jos Varjoklaanissa oli päällikkönä joku Tihkutähden kaltainen hirmuvaltias, eihän sitä koskaan voinut tietää... "Vadelmaviiksi", Lovijuova hölkkäsi luokseni. Käänsin katseeni vanhempaan kolliin ja odotin tämän puhuvan jotain lisää. "Vadelmaviiksi, pääsisitkö minun ja Mahtitassun kanssa mukaan saalistamaan", hän kysyi. "Maahäntä tulee mukaan myös." "Sopiihan se, lähdemmekö nyt heti." "Odotetaan ensin, että Mahtitassu saa syödyksi." Menin odottamaan Lovijuovan ja Maahännän kanssa tunnelin lähelle ja pian Mahtitassu, hoikka musta oppilas loikki luoksemme. En tuntenut Mahtitassua juurikaan, enkä hänen pentuetovereitansakaan, mutta tiesin vain sen että he olivat Naalitähden pentuja. Ja niin lähdimme ulos leiristä Lovijuovan johdolla. Asetuin kokeneen soturin perään ja Mahtitassu käveli vierelläni. Viimeisenä kulki Maahäntä. Mieleni teki jutella Mahtitassulle, tutustua tähän oppilaaseen. "Hei vain Mahtitassu", hymyilin tälle. "Mitä kuuluu? Mitä olet tehnyt ja kuinka koulutuksesi sujuu?" //Mahti?

Mahtitassu, 29.09.2018

Vilkaisin kulmiani kurtistaen Vadelmaviikseä. En oikeastaan olisi halunnut puhua naaraalle, mutta en kai enää voinut perääntyä kun hän oli jo keskustelun aloittanut. Mutta toisaalta voisin hyötyä tästä, jos vähän värittäisin vastaustani. "Minulle kuuluu hyvää, kiitos kysymästä", naukaisin nyökäten kohteliaasti. "Olen vain alituiseen hiukan väsynyt. Lovijuova katsos kouluttaa minua paljon. Joskus tuntuu, että liian paljon, mutta tiedän, että vain kovalla työllä voi tulla erinomaiseksi soturiksi. Mestarini mielestä minusta voi hyvinkin tulla klaanin parhaita sotureita. Hän ei ole kuulemma koskaan tavannut lahjakkaampaa taistelijaa. Mutta en kai minä nyt niin ihmeellinen ole... Vaikka olenhan minä aika todella hyvä." Lovijuova oli ilmeisesti pysähtynyt kävellessämme, sillä törmäsin häneen keskittymiseni herpaannuttus. "Varo vähän", soturi murahti ja astuin nolona taaksepäin. Mestarini kohotti kuonoaan ja haisteli ilmaa tarkasti. Tein samoin ja etsin nenälläni riistan tuoksuja. Hajuaistini ei kaiketi ollut aivan yhtä harjaantunut, sillä Lovijuova huomasi riistan tuoksun ennen minua. "Metsästetään tässä", hän ohjeisti partiotaan. "Minusta olisi hyvä, jos jakaannumme. Maahäntä ja minä menemme tuonne. Mahtitassu ja Vadelmaviiksi, te lähdette toiseen suuntaan." Nyökkäsin ymmärtäväisesti katsoin, miten kaksi soturia lähti kulkemaan toiseen suuntaan. Kun he katosivat pensaan taakse, käännähdin Vadelmaviiksen puoleen. "No, lähdemmekö me?" //Vadelma? // 184 sanaa

Vadelmaviiksi, 01.10.2018

Lovijuovan määräyksestä hajaannuimme pareiksi. Hän itse päätti metsästää Maahännän kanssa ja minä sain metsästää Mahtitassun kanssa. Katselin, kuinka Lovijuova ja Maahäntä katosivat pensaikkoon. "No, lähdemmekö me?" Mahtitassun ääni havahdutti minut. Musta oppilas kynsi kärsimättömänä nummen pintaa. "Toki", hymyilin ystävällisesti. "Heti vain kun haluat." Mahtitassu mumisi jotain, mutten kuullut mitä. Ilmeisesti jotain 'mennään nyt' tai sen tapaista. Lähdimme Lovijuovan määräämään suuntaan. Kävelin rauhallisena Mahtitassun rinnalla. Oppilaasta tulisi varmasti hyvä soturi, niin kuin vanhempansa. Naalitähden poika ainakin vaikutti lupaavalta. Näin jäniksen pujahtavan ylös kaninkolosta muutaman ketunmitan päässä meistä. Se ei tainnut huomata minua tai Mahtitassua, vaan alkoi pinkomaan Nelipuiden suuntaan. Lähdin pinkomaan sen perään. Juoksin niin nopeasti kuin vain pystyin ja pian saavutin jo jänistä. Jänis vaikutti hätääntyneeltä ja paniikki hidasti hieman sen vauhtia. Sain jäniksen äkkiä kiinni loikkaamalla sen päälle ja antamalla tappopuraisun sen niskaan. Tassuttelin takaisin Mahtitassun luo. Oppilas oli odottamassa samassa paikassa ja istui tyynenä häntä käpälien ympärillä. Pudotin jäniksen hänen eteensä. Ilmassa leijui uusi jäniksen tuoksu ja havaitsin myös tuoksun hiirestä. Vaikkei Mahtitassu ollutkaan oppilaani, voisin silti kysellä koulutukseen liittyviä asioita. "Mitä haistat, Mahtitassu?" kysyin. //Mahti? 177 sanaa

Mahtipentu, 31.07.2018

Pyöräytin silmiäni veljeni kysymykselle. Saalistuksen harjoittelua vai pelaamista? Totta kai minä halusin mieluummin harjoitella jotain hyödyllistä, jos noista kahdesta olisi pakko valita. Toisaalta voisin vain mennä jonnekin muualle, mutta en ehkä keksisi mitään tekemistä. Halusin myös tutustua tai ainakin selvittää, kuka tämä Karpalopuna oli kissojaan. "Tietenkin saalistustekniikoita", naukaisin naurahtaen hiukan. Pystyin oikein tuntemaan, miten Ylväspentu pyöräytti silmiään vieressäni. "Emme ne ole enää mitään pikkupentuja. Meistähän tulee kohta oppilaita, leikit ja pelit ovat jääneet jo taakse. Meidän on aika harjoitella jotain hyödyllistä. Sitten voimme yllättää mestarimme, kun osaamme jo jotain." *Jos siis Karpalopuna osaa opettaa meitä*, ajattelin hiukan epäillen. Hän ei näyttänyt kovin vanhalta, joten soturi ei ehkä siksi olisi kovin kokenut. Mutta sama se, enhän minä ollut hyvä kissa tuomitsemaan muiden saalistustaitoja. "Minä kyllä harjoittelisin mieluummin taistelua, mutta kyllä saalistuskin menee. Kai siitäkin on hyötyä." //Karpalo? Urho?

Karpalopuna, 01.08.2018

"Voisitko opettaa meille jotakin vaanimistekniikoita? Riistan varalle siis. Olisi ihanaa yllättää oma tuleva mestari osaamalla jo jotakin entuudestaan." Urhopennun silmissä oli toiveikas katse. Minä pidin tästä pennusta. Hänellä oli luonnetta, ja jollain etäisellä tavalla hän muistutti minua pentuajoistani. "Vai tahdotteko te ennemmin pelata jotakin peliä? Pentutarhalla harvoin käy isämme lisäksi muita kissoja." Kellertäväturkkinen kollipentu kääntyi sisaruksiensa puoleen kysyvän näköisenä. Kolmikon ainoa naaraspentu tuhahti. "Älä unta näe", Ylväspentu maukui uhmakkuutta äänessään ja kohdisti sitten kirkkaanvihreiden silmiensä katseen minuun. Tunsin kylmien väreiden kulkevan aaltoina selkääni pitkin aina hännänpäähän asti. Naaraan katseessa oli jotakin, mikä sai oloni tuntumaan uhatuksi. "Tahdon oppia suureksi soturiksi, en pentutarhan kuningattareksi", hän puuskahti. "Entä sinä?" Urhopentu katsahti veljeensä. "Saalistustekniikoita vai jokin peli?" "Tietenkin saalistustekniikoita", Mahtipentu naurahti. "Emme ne ole enää mitään pikkupentuja. Meistähän tulee kohta oppilaita, leikit ja pelit ovat jääneet jo taakse. Meidän on aika harjoitella jotain hyödyllistä. Sitten voimme yllättää mestarimme, kun osaamme jo jotain." Kollipennun harmaansiniset silmät katsoivat minua arvioivasti. "Minä kyllä harjoittelisin mieluummin taistelua, mutta kyllä saalistuskin menee. Kai siitäkin on hyötyä." "Totta kai on, ja paljonkin", naukaisin. "Jos opitte saalistamaan hyvin, voitte vielä jonakin päivänä ruokkia vaikka koko klaanin. Saalistaminen on tärkeä taito, kuten myöskin kynsien käyttely taistelussa toista kissaa vastaan. Mutta muistakaa, aina taisteleminen ei ole viisasta, vaan on käytettävä päätä hampaiden sijaan." Nousin seisomaan ja noukin hampaisiini maassa toimettomana lojuvan sammalpallon ja viskasin sen pesän toiselle puolelle. "Harjoitellaan ensiksi saalistusliikkeitä. Kuvitelkaa tuo sammalmytty oikein meheväksi, herkullisen näköiseksi hiireksi, josta emonne takuulla ilahtuisi." Vilkaisin leikkisästi virnistäen Hunajaviikseä, joka seurasi puuhiamme kiinnostuneen näköisenä. "Nyt, laskeutukaa matalaksi, mutta älkää antako vatsanne tai häntänne koskettaa maata. Muistakaa pitää hiipimisen ajan kynnet piilossa ja paljastaa ne vasta sitten, kun olette iskuetäisyydellä saaliiseenne. Antakaahan, kun minä näytän." Laskeuduin tottumuksen mukaan Kultaliekin minulle opettamaan vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään sammalmyttyä kohden matalana. Pidin häntäni jännitettynä, enkä antanut sen nousta liian ylös tai liian alas, ettei se olisi laahannut maata ja säikäyttänyt saaliin tiehensä - vaikka tosin kyseessähän oli pelkkä pentujen raatelema vanha sammalpallo. Kun saavuin parin hännän mitan päähän, kurkotin kaulaani niin pitkälle kuin vain suinkin pystyin ja syöksyin kiinni sammalpalloon. Nostin harjoituskappaleen tyytyväisenä hampaisiini ja käännyin katsomaan Hunajaviiksen pentuja. He katselivat hampaissani roikkuvaa sammalmyttyä keskittyneen näköisinä. Laskin sammalpallon takaisin paikoilleen ja tassuttelin kolmikon luokse. "No niin, nyt kun olette nähneet esimerkin... Kuka haluaa aloittaa?" Katselin Urhopentua, Mahtipentua ja Ylväspentua vuoronperään. //Pennut?

Mahtipentu, 01.08.2018

"Minä haluan aloittaa", Ylväspentu ilmoitti kovin itsevarman kuuloisesti. Totta kai hän halusi, kuinkas muuten? Siskoni varmasti luuli, että osasi jo vaania täydellisesti, vaikka olikin oppinut meistä viimeisenä kävelemään. En pitänyt hänestä, hän aina kuvitteli itsestään liikoja. "Selvä, Ylväspentu", Karpalopuna naukui. Katselin harmaata naaraspentua silmiäni siristellen, kun hän asteli soturin luo. Karpalopunan huomaamatta hän loi minuun ja Urhopentuun onahyväisen silmäyksen. "Leiki, että tuo sammalpallo on saaliisi, ja tee niin kuin minä näytin. Se voi aluksi olla hiukan hankalaa, mutta opit varmasti nopeasti." *Tuskinpa*, tuumasin mielessäni. Keskityin seuraamaan Ylväspennun suoritusta. Naaras nyökkäsi arvokkaasti ruskealle kollille. Sitten hän pudottautui yllättävänkin sulavasti vaanimisasentoon. Vilkaisin nopeasti Urhopentua. Olikohan Ylväspentu harjoitellut salaa metsästystä, vai oliko hän siinä jo valmiiksi niin hyvä, kuin sanoi? Siskomme lähti hiipimään kohti sammalpalloa, mutta parin ketterän askeleen jälkeen hän kompuroi hieman. Virnistin kylmästi. Ei hänkään selvästi ollut täydellinen. Muuten Ylväsoentu kuitenkin suoriutui vaanimisesta kunnialla, vaikka omasta mielestäni hänen asentonsa ei ollut kovin tasapainoinen. Kun vaaleanharmaa naaraspentu saapui sammalpallon luo, hän hyppäsi sen päälle ja kaappasi sen suuhunsa. "Oikein hyvä", Karpalopuna naukui. "Vaikka asentosi olisi ehkä voinut olla tasapainoisempi. Siltikin erinomainen suoritus, ainakin ensikertalaiseksi." Ylväspentu pudotti sammalpallon maahan ja asteli hymyillen luoksemme. "Pistäkää paremmaksi", hän naukui hiljaa. Mulkaisin siskoani pahasti ja astuin sitten nopeasti Karpalopunan luo. "Minä olen seuraavana", ilmoitin ja soturi nyökkäsi hyväksyvästi. Käännähdin sammalpallon suuntaan. Ensimmäisenä minun pitäisi pudottautua vaanimiasentoon. *Jos Ylväspentu osaa tehdä sen niin hyvin, niin kyllä minäkin osaan.* Olin kuitenkin väärässä. Kompuroin hiukan laskeutuessani vaanimaan, mutta pian sain tasapainoni takaisin. Nostin häntääni maasta ja pidin sen ilmassa, en kuitenkaan liian korkealla. Oikeassa tilanteessa häntä olisi voinut kahisuttaa lehtiä ja näin säikyttää riistan, joten pidin sen vähän maanpinnan yläpuolella. Suuntasin katseeni keskittyneesti eteenpäin saaliiseeni, ja lähdin hiipimään sitä kohti. Ensimmäiset askeleeni olivat hiukan haparoivia, mutta pian sain ajatuksesta kiinni ja liikuin eteenpäin vatsani karvat maanpintaa viistäen. Kun olin tarpeeksi lähellä hyppyyn, jännitin lihakseni ja loikkasin. Laskeuduin maahan sammalpallon lähelle ja lennätin sen ilmaan tassullani. Kun sammalpallo lensi maahan, otin sen suuhuni ja astelin Karpalopunan luo odottamaan häneltä kommenttia suorituksestani. //Karpalo? Urho?

Karpalopuna, 01.08.2018

"Hieno suoritus, Mahtipentu!" Musta kollipentu katsoi minua harmaansiniset silmät tyytyväisinä viiruina. Hän oli onnistunut harjoituksessa lähes moitteettomasti, pientä kompurointia lukuun ottamatta, kuten sisarensakin. Heistä tulisi vielä loistavia metsästäjiä. Käännyin katsomaan Urhopentua. "Nyt on sinun vuorosi", naukaisin hänelle ja viittasin sitten Mahtipennulle hännälläni viemään sammalpallon takaisin paikalleen. "Oletko valmis?" "Olen", Urhopentu vastasi ja astui askelen eteenpäin. Hän odotti kuuliaisesti, kun Mahtipentu kantoi sammalpallon omalle paikalleen ja palasi sitten takaisin sisarustensa luokse. "Voinko nyt aloittaa?" Kellertäväturkkisen kollin siniharmaiden silmien katse kohdistui suoraan minuun. "Aloita pois." Katselin mietteliäänä, kuinka kolli pudottautui alas vaanimisasentoon, ja kuten Mahtipentukin, hän joutui korjailemaan hieman asentoaan, ennen kuin lähti liikkeelle. Pennun viikset vipattivat keskittyneesti ja silmien terävä katse oli nauliutunut sammalmyttyyn. Kun hän pääsi parin hännänmitan päähän kohteestaan, Urhopentu liu'utti kyntensä ulos, kurkotti päätään eteenpäin ja syöksähti sammalpallon kimppuun. "Hyvä, Urhopentu!" kehaisin pentua, kun tämä nosti sammalmytyn hampaisiinsa ja kiikutti sen sitten luokseni. Nyökkäsin pennulle kiitokseksi ja käännyin sitten kaikkien kolmen kissanalun puoleen. "Onnistuitte kaikki oikein mainiosti, mutta kuten aina, petrattava vielä on. Seuraavaksi voisimme harjoitella taisteluliikkeitä." Painauduin kyyryyn ja aloin heilutella häntääni pentujen edessä. "Yrittäkää taltuttaa vastustajanne - kynnet piilossa, kiitos. Haluaisin säilyttää karvapeitteen myös jatkossakin hännässäni." //Pennut? Ja sori jos hittasin Urhoa liikaa.

Urhopentu, 03.08.2018

Katsoin kuinka Karpalopunan häntä heilahteli lupaavasti edessäni. Pystyisin hyvinkin nappaamaan sen, jos keskittyisin vain tarpeeksi paljon. Siispä laskeuduin uudestaan omaan vaanimisasentooni. Pidin kynteni piilossa aivan kuten Tuuliklaanin soturi oli minua käskenyt tekemään. Katsoin Karpalopunan häntää keskittyneesti siniharmailla silmilläni, sillä en voisi nyt pilata tätä hetkeä. En ollut tosin kysynyt muilta sisaruksiltani tahtoivatko he yrittää ensin. Käännyin katsomaan sisaruksiani. "Voinko minä koettaa tällä kertaa ensimäiseksi?" kysyin heiltä. Kysymykseni keskeytti kyllä keskittyneen tunnelmani, mutta kestäisin sen kyllä. Mahtipentu vain kohautti lapojansa. Kollille taisi olla aivan sama kuka meistä olisikaan ensimäinen. "Aivan sama, jos vain teet sen tarpeeksi nopeasti. En tahdo istua tässä niin pitkään, että alan kasvattamaan jäkälää ympärilleni", Ylväspentu maukui uudestaan tyypillisellä rasittavalla äänellänsä. Tuhahdin pienesti. Käännyin uudestaan Karpalopunan hännän puoleen. Olin valmis omaan yritykseeni. Kesti hetki, että sain kasattua asentoni yhtä hyväksi kuin aikaisemmin. *Takajalat*, ajattelin korjatessani asentoani. Annoin niiden taipua luonnollisella tavallansa vatsani alle ja pitää liikkeeni silti ilmavina. Nojasin hiukan enemmän etutassujeni varaan, jotta saisin yrityksestäni vielä paremman. Tahtoisin asettaa sisaruksilleni tavoitteita. Lähdin hitaasti hiipimään Karpalopunan häntää päin. Satuin sivusilmälläni vilkaisemaan Mahtipennun ja Ylväspennun suuntaan. Naaras oli kadonnut. Nousin seisomaan hämmentyneenä. "Liian hidas!" naaras huusi ja loikkasi Karpalopunan hännän kimppuun, kynsien kanssa. "Ylväspentu et saa käyttää kynsiä!" huusin siskolleni, mutta häntä ei kiinnostanut. Hän oli jo napannut saaliinsa. Käännyin katsomaan Karpalopunaa voimattomana. Ylväspentu oli varastanut minun yritykseni. // Karpalo? Mahti?

Mahtipentu, 23.07.2018

"Luulen, että olet oikeassa, veliseni", murahdin hiljaa katse edelleen Ylväspennussa. Vaikka naaraspennun katse olikin muualla, hän tuntui edelleen tarkkailevan meitä muilla aisteillaan. Hän todella oli kiero. Tai jos ei vielä, sellainen hänestä tulisi. Hän ei vaikuttanut siltä miltä pennut normaalisti, tai kissat ylipäätään. Tuntui oudolta, ettei voinut luottaa omaan siskooni. Vilkaisin vierelläni seisovaa Urhopentua ja tajusin, että hän tulisi olemaan minulle pentuetovereistani se läheisempi. "Etkö todella osaa kävellä? Minulla taikka Urhopennulla ei varmasti kestänyt noin kauaa", naukaisin tuhahtaen. "Ja noin leuhkalla luonteella kannattaa omatakin jotain leuhkittavaa." Ylväspentu käänsi katseensa minuun. Sen saman, läpitunkevan katseen. Tuntui, kuin hän olisi katsonut suoraan sisimpääni ja nähnyt kaikki ajatukseni. "Minä osaan kävellä, jos haluan", hän naukui ja nousi hitaasti ja hitusen varoen seisomaan. Ylväspentu näytti hetken huojyvan paikoillaan, hakien oikeaa tasapainoa. Sitten hän seisoi paikoillaan ja katsoi ylpeänä minuun ja veljeeni. Siristin silmiäni. "Hyvä Ylväspentu! Tiesin, että pystyisit siihen", Hunajaviiksi naukui hymyillen kannustavasti. Siskoni loi ylen viattoman ja tyytyväisen katseen emoomme ja koetti sitten astahtaa eteenpäin. Kului jonkin aikaa siihen, että harmaa naaraspentu oppi kävelemään. Seurasimme Urhopennun kanssa vierestä hiljaisina. Tavallaan jopa toivoin, ettei hän oppisikaan. Silloin saisimme ainakin olla rauhassa, siskomme nimittäin vaikutti sietämättömältä. Tiesin, että heti kun hän osaisi liikkua kunnolla, hän ei jättäisi meitä rauhaan hetkeksikään vaan seuraisi meitä kaikkialle. Pian Ylväspentu kuitenkin seisoi edessämme, selvästi valmiina tekemään jotain. "No, aiotteko vain seistä siinä, vai teettekö kanssani jotain? Toivoisin, että pääsen tutkimaan leiriä kanssanne", hän naukui hymyillen kylmästi. "Ja jos ette tule", hän lisäsi kuiskaten, "en takaa mitä teen yksinäni." //Urho?

Karpalopuna, 26.07.2018

Katsoin isääni odottavasti. Punaoranssi kolli aukoi suutaan kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotakin. Hän vilkuili ohitseni neuvottoman näköisenä. "Tähtiklaani on -" Tulihenkäys keskeytti lauseensa. Hän jäi miettimään vastaustaan odottamaani pidemmäksi aikaa. Mikä isääni epäilytti? "Isä?" mau'uin hiljaa ja kohotin kulmiani kysyvästi. Soturi pudisteli päätään ja laski sitten katseensa minuun. "Ei", Tulihenkäys sanoi hieman kireän kuuloisesti. "Tähtiklaaniin pääsevät hyvät kissat. Ilkeät ja pahat menevät Pimeyden metsään. Jos Tähtiklaani koostuu hyvistä kissoista, se ei voi olla paha." Ehkä isäni oli oikeassa; Lakkatassu ja Juolukkapentu olivat hyviä kissoja, ja he toivon mukaan olivat päässeet Tähtiklaaniin. "Tähtiklaani vain koettelee meitä välillä", isä jatkoi. "He tahtovat nähdä kuinka vahvoja olemme, kuinka vahvasti saatamme uskoa tai menettää sen." "Eli siis Tähtiklaani testaa meitä?" varmistin olinko ymmärtänyt kuulemani oikein. "Tavallaan." Tulihenkäys räpäytti silmiään. "Vai niin", mutisin itsekseni ja sanoin sitten kuuluvammalla äänellä: "Kiitos, isä. Tämä auttoi minua paljon." Sen jälkeen työnnyin ulos parantajan pesästä jättäen Tulihenkäyksen hyvästelemään veljensä ja toisen tyttärensä. Hänellä oli varmasti nyt vaikeaa, enkä tahtonut olla enempää häiriöksi tuolle tällaisella hetkellä. Suuntasin vaistomaisesti pentutarhalle. Tajusin kuitenkin liian myöhään, ettei minulla ollut enää syytä käydä siellä, kun Maahäntäkin oli siirtynyt takaisin sotureihin ja Herukkatassusta oli tullut oppilas. "Kas, Karpalopuna", Vapaudenlennon ilahtunut maukaisu kuului pesän perältä, "mikä sinut tuo takaisin pentutarhalle?" Valkea naaras makasi omalla vuoteellaan ja katseli minua lempeästi hymyillen. "Kävelin ajatuksissani", sanoin hieman nolona ja käännyin sitten katsomaan Hunajaviikseen, joka suki parasta aikaa kellertävän oranssia turkkiaan, kun hänen kolme pentuaan puuhasivat lähistöllä omiaan. Urhopentu ja Mahtipentu istuivat sammalpedin reunalla ja tuijottivat närkästyneen näköisenä siskonsa perään. Ylväspentu tassutteli heidän ympärillään omahyväisesti virnistellen. Astelin kolmikon luokse. Pennut katsahtivat minuun silmät pyöreinä. Tuntui hassulta ajatella Mahtipentu ja Urhopentu setinäni tai Ylväspentu tätinäni. Olinhan minä heitä kuitenkin monen kuun kerran vanhempi. "Mitä te puuhaatte?" kysyin kiinnostuneena ja istuuduin alas. Katselin pentuja pää vähän kallellaan. //Urho? Mahti?

Urhopentu, 28.07.2018

Keskusteluni Mahtipennun kanssa oli keskeytyny, kun ruskea pitkäjalkainen kolli tummemmilla raidoilla asteli sisälle pentutarhalle. Katsoin häntä kiinnostuneena. Aivan ensimäisenä minun silmiini osuivat kissan haaleat, meripihkan väriset silmät. Vaikka hän olikin ruskea ja silmät eivät erottuneet niin selkeästi kuin isäni meripihkaiset valkeista kasvoista, näin niissä jotakin samaa. Oliko hän kenties yksi isäni veljistä? Käännyin katsomaan Hunajaviikseä. Ei hän voisi. Hunajaviiksi oli kellertävä ja Naalitähti valkomusta. Kuinka tämä kissa voisi siis olla ruskearaidallinen? "Mitä te puuhaatte?" kissa kysyi meiltä. Katsoin vielä kerran hänen rakennettaan. Toki hän oli pitkäjäntäinen, mutta hän näytti myös täysikasvuiselta. "Ei mitään", mumisin tutkiessani ja analysoidessani kissaa. Tahtoisin tietää jokaisen kissan tästä klaanista ja aloittaisin sen tästä kissasta edessäni. Hiljattain kissan raitoja katsottuani katseeni palasi hänen haaleisiin meripihkasilmiin. "Kuka olet?" kysyin kollilta suoraan. En malttanut jäädä arvuuttelemaan kuka hän oli. Värityksen ja silmien perusteella hän olisi hyvinkin voinut joku sukulaisitani. "Olen Karpalopuna, veljesi Tulihenkäyksen poika", soturi vastasi minulle. Tai nyt ainakin sain tietää, että hän oli soturi. Käännyin katsomaan emoani Hunajaviikseä selitystä odottaen. "Tulihenkäys syntyi yhdessä Kultaliekin ja Yrttitassun kanssa. He ovat teitä edeltävästä pentueesta, mutta he eivät yhä teidän sisaruksianne", emo selitti. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi. Sitten käännyin katsomaan pienesti hymyilen Karpalopunaa. "Eikö Kultaliekki ole kuollut? Eihän hän silloin voi olla veljeni, jos hän on kuollut" Ylväspentu huomautti väliin. Katsoin ihmeissäni siskoani. Ei tuolaisia saisi sanoa ääneen! Kultaliekinkään kuolemasta ei ollut kulunut edes niin pitkän aikaa. Hunajaviiksi ryhtyi selittämään Ylväspennulle sisaruussuhteista ja jotakin kuolleista ja elävistä. Jossakin välissä kuulin myös maininnan Tähtiklaanista, mutta minun huomioni oli kiinnittyneenä Karpalopunaan. "Onko sinulla sisaruksia? Siskoja tai veljiä?" kysyin mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn. // Karpalo? Mahti? Hunaja?

Karpalopuna, 29.07.2018

"Kuka olet?" Kellertäväturkkinen kollipentu kysyi ja tapitti minua mietteliään näköisenä. Pennun uteliaisuus teki minuun vaikutuksen. "Olen Karpalopuna, veljesi Tulihenkäyksen poika", vastasin Urhopennulle ja röyhistin hieman rintaani. Urhopentu katsahti emoonsa hämmentyneenä. "Tulihenkäys syntyi yhdessä Kultaliekin ja Yrttitassun kanssa. He ovat tpeitä edeltävästä pentueesta, mutta he ovat yhä teidän sisaruksianne", Hunajaviiksi selitti. Urhopentu nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja kääntyi sitten katsomaan minua hennosti hymyillen. Kollin sisar, Ylväspentu, näytti mietteliäältä. "Eikö Kultaliekki ole kuollut? Eihän hän silloin voi olla veljeni, jos hän on kuollut", vaaleanharmaa naaraspentu huomautti. Urhopentu katsahti siskoonsa järkyttyneenä. Hunajaviiksi veti tyttärensä lähemmäs itseään ja alkoi selittää tälle tarkemmin, miten sisarussuhteet toimivat. Urhopennun katse liukui takaisin minuun sisarestaan, joka kuunteli kuuliaisesti emoaan ja nyökytteli päätään vähän turhankin usein sanojen välissä. "Onko sinulla sisaruksia? Siskoja tai veljiä?" Urhopentu kysyi kohteliaasti. "On ja oli", vastasin lapojani kohauttaen. "Ainoa veljeni, Juolukkapentu, kuoli kun olin vasta teidän ikäisenne. Toinen sisareni, Lakkatassu, kuoli aiemmin tänään lämpöhalvaukseen ja kolmas, elossa oleva siskoni, Herukkatassu, pääsi juuri oppilaaksi." Urhopentu nyökytteli päätään. "Ovatko he eri pentueesta kuin sinä?" hän kysyi uteliaana. "Eivät", sanoin. "He vain pääsivät oppilaiksi minua myöhemmin - aika paljon myöhemmin." "Miksi sinä sitten olet jo soturi?" "Kerkesin suorittaa koulutukseni loppuun ennen kuin heistä tuli -tassuja. Tai no lähinnä Herukkatassusta", selitin nopeasti ja pudistelin sitten päätäni saadakseni pahat ajatukset pois mielestäni. "Haluaisitteko te leikkiä jotakin? Minulla olisi nyt joutoaikaa ennen illan valvojaisia", ehdotin pennuille. //Urho? Mahti? Hunaja?

Urhopentu, 30.07.2018

Katsoin Karpalopunaa kiinnistuneena. Hän vaikutti kunnon kissalta, varsinkin hänen kysyessään halukkuudestamme jotakin leikkiä tai peliä kohtaan. Karpalopunan seurassa ei varmasti tulisi tylsää. Käännyin katsomaan veljeni Mahtipennun puoleen nopeahkosti. En ollut varma kuinka paljon hän tahtoi leikkiä tässä vaiheessa. Olimmehan me kuitenkin jo miltein oppilaita. Mahtipentu tahtoisi varmasti jotakin soturimaisempaa ohjelmaa omaksi ajanvietteekseen. "Voisitko opettaa meille jotakin vaanimistekniikoita? Riistan varalle siis. Olisin ihanaa yllättää oma tuleva mestari osaamalla jo jotakin entuudesta", kysyin jälleen tavoitellen erittäin kohteliasta ja asiallista äänensävyä. Ylväspentukin olisi varmasti tämän suunnitelman kannalla enemmän kuin jonkin leikin. Olihan naaraskin käyttäytynyt melko itsekkään ja epävarman oloisesti aikaisemminkin. Tuskin naaras siis kestäisi ottaa kannoillensa edes häviötä pienessä pelissä, jolla ei oikeasti olisi merkitystä. Käännyin siitä huolimatta katsomaan sisaruksiani odottavasti. Tahdoin kovasti kuulla myös heidän mielipiteensä asiasta, vaikka mieluusti voisin ottaa harteilleni päätösten tekemisen ja niin sanotun johtajan aseman. En kuitenkaan juuri nyt tahtonut syrjiä sisaruksiani, vaikka tiesin varmasti olevan ainakin Ylväspentua luotettavammassa asemassa muiden kissojen silmissä. Naaraassa vain sattui olemaan jotakin, joka sai heti kaikkien epäilyt siirtymään häneen itseensä. Eikä ihmekään. Pelkästään hänen katseebsa riitti saamaan kylmiä väreitä. "Vai tahdotteko te ennemmin pelata jotakin peliä? Pentutarhalla harvoin käy isämme lisäksi muita kissoja", kysyin muilta sisaruksiltani. Olin miltein sanonut muita sotureita, mutta isämme ei ollut enää soturi. Hän oli päällikkö ja siinä ohella meidän kaikkien muiden yläpuolella jollakin tavalla. "Älä unta näe", Ylväspentu maukui uhokkaasti. Naaras käänsi katseensa itsepäisen näköisenä Karpalopunaan. "Tahdon oppia suureksi soturiksi, en pentutarhan kuningatareksi." Naaraan äänessä oli mielestäni ollut aivan turhan loukkaava sävy, mutta minkä minä sille mahtaisin, jos hän tahtoi antaa tuollaisen mielikuvan itsestään. "Entä sinä?" käännyin Mahtipennun puoleen. "Saalistustekniikoita vai jokin peli?" // Mahti? Karpalo?

Urhopentu, 29.06.2018

Liitotähti kuullosti mielestäni hyvinkin reilulta päälliköltä. Hänen oli pakko olla nähnyt jotakin erikoista isässämme, sillä Mahlahengen puheiden perusteella aivan ketä tahansa kissaa ei siihen tehtävään valittu. Kallistin päätäni hiukan. En uskonut Liititähdenkään olleen män klaanin ensimmäinen päällikkö. Olisin ehkä tahtonut kysellä jopa kauemmas asti Tuuliklaanin päälliköistä, mutta ehkä isästäni ja hänen edeltäjästään Liitotähdestä oli kaikkein viisainta aloittaa. "Kuinka päällikön elämä sitten eroaa tavallisen soturin elämästä?" kysyin kiinnostuneena vanhukselta. Toki tajusin päällikön jihtavan klaania, mutta mitä muuta. En uskonut sen olevan päällikön ainoa tehtävä. "Klaanin jihtamiseen sisältyy sen kaiken voiman ja mahdin lisäksi suuri vastuu. Päällikkö on vastuussa omasta klaanistaan ja jos klaania syytetään jostakin, syytökset kulkeutuvat suoraan klaanin päällikölle. Hänen tulee katsoa, että oma klaani toimii soturilain mukaisesti. Päälliköllä on velvollisuus rankaista kissoja, jotka eivät häntä tai soturilakia tottele", Mahlahenki kertoi. Naaras veti välissä henkeä ja silmäili minua ja Mahtipentua. Hän kaiketi mietti kuinka voisi kertoa aiheesta lisää. Lopulta hänen vierellään oleva Taipaleenalku lisäsi: "Muodollisen vallan lisäksi hän on oman klaaninsa esikuva. Päällikön tulee aina antaa hyvä kuva omasta klaanistaan, sillä hän toimii sen edustajana. Esimerkiksi klaanien välisissä kokoontumisissa hän ei voi näyttää heikolta, sillä silloin klaania pidetään heikkona, jos sen kaltainen kissa on päässyt valtaan. Päällikkönä olemisella on aivan omanlaisensa paineet, joita te nuoret kollit ette pystyisi millään tasoa kuvittelemaankaan." Nyökkäsin Taipaleenalulle innoissani. Päällikön tehtävät tuli kyllä selville, mutta jokin minua vaivasi. Lähinnä se kuinka Liitotähti oli kuollut. Kuka tahansa kissa voisi kuolla rajakahakassa, joten eikö päällikköä kannattaisi suojella, jotta hän ei menettäisi henkeään. "Miksi päällikköä ei suojella? Jokainen kissa voi kuolla kerrasta, joten kuinka voidaan taata jonkun päällikön pitkä vallassaoloaika?" kysyin hämmentyneenä. Kuinkakohan kauan oma isäni on nyt jo ollut päällikkönä? Tai kuinka kauan hän vielä olisi? "Eikö päällikkönä oleminen ole vaarallista, kun on klaanin kuvajainen? Joku tahtoo varmasti saada klaanin päällikön hengiltä. Vaikka varapäällikkö! Jos hän tahtoo itse nopeasti valtaan", maukaisin hiukan huolestuneena. En tahtonut ajatella sitä kuinka Tuuliklaanin varapäällikkö tahtoiso juuri nytkin isäni hengiltä, mutta odotti vain oikeaa hetkeä. *Kuka muuten olikaan Tuuliklaanin varapäällikkö?* ihmettelin. En muista juuri nyt kuulleeni klaanini varapäällikön nimeä kertaakaan. En kuitenkaan tahtonut esittää montaa kysymystä yhtä aikaa, joten tyydyin tällä kertaa olemaan hiljaa. Mahlahenki naurahti hiukan: "Taisimme unohtaa kertoa teille jotakin." Väräytin viiksiäni jännittyneenä. Kysymykseni olivat olleet vakavia ja tahdoin oikeat vastaukset, mutta sainkin vain vastaani naurua. Tähän oli varmasti jokin hyvin järkevä selitys, jota minä vain en ollut tajunnut heidän kertomuksiensa takaa. "Päällikkö saa Tähtiklaanilta yhdeksän henkeä, joilla hän suojelee omaa klaaniaan. Päällikön tehtävä on välillä vaarallinen, joten siksi heille annetaan yhdeksän henkeä. Näin Tähtiklaani takaa pitkän elämän päälliköille", Mahlahenki selitti. Suuni loksahti auki. Yhdeksän henkeä? Muilla oli vain yksi! Miksi tämä Tähtiklaani ei voisi jakaa henkiä muilekin kissoille klaaneissa? "Miksi koko klaani ei voi saada yhdeksää henkeä. Jokainen soturi on tärkeä, eikö niin?" kysyin nopeasti ennen kuin Mahtipentu ehtisi taas väliin. "Valitettavasti se ei vain toimi niin. Yhdeksän henkeä ovat päällikön etuoikeus, joka ansaitaan ajallansa. Tie päälliköksi ei ole helppo ja yksinkertainen. Kissa voi kuolla jo varapäällikkönä eikä koskaan pääse päälliköksi", Taipaleenalku huomautti väliin. Käännyin katsomaan Mahtipentua, joka kohautti lapojaan. "No, kai se on tavallaan järkevää", myönsin lopulta hiljaa, mutta en voinut olla takertumatta yhteen pikkukohtaan vanhuksen sanoissa. "Mutta meidän isämme on päässyt päälliköksi asti! Hän ei ole kohdannut mitään ongelmia." "Kyllä hänkin on niitä kohdannut. Ensimmäinen taisi olla heti, kun hänestä tuli varapäällikkö. Isäänne edeltävän varapäällikön Multakynnen kuolema otti Naalitähdellä koville. Multakynsi oli kuitenkin kouluttanut hänestä soturin sekä hänellä oli paineita olla yhtä hyvä varapäällikkö", Mahlahenki maukaisi minulle tyynesti. "On normaalia, että päälliköllä on ollut useampia varapäälliköitä. Isällännekin on ollut kaksi." "Pyryviima tuolla noin", Taipaleenalku heilautti päätään punertavanruskean kollin suuntaan, "oli Tuuliklaanin varapäällikkö vielä muutama kuu sitten. Nykyään varapäällikön tehtäviä hoitaa Hallasydän." Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Minulta loppui tässä kohdassa kysymykset, mutta olin melko varma, että veljelläni oli niitä kuitenkin lisää. Olinhan minä kuitenkin ollut kolmistaan Mahlahengen ja taipaleenalun kanssa äänessä eikä Mahtipentu ollut ehtinyt kysyä mitään. Vilkaisin sivusilmälläni Mahtipentua ja odotin mielenkiinnolla mitä hänellä oli mielessään.

// Mahti?

Mahtipentu, 05.07.2018

Kuuntelin hiljaa kun velheni esitti kysymyksiä klaaninvanhimmille. Toivoin, että pääsisimme pian lähtemään, mutta hänellä näytti riittävän asiaa. Huokaisin hiljaa Urhopennun kuulematta. Taipaleenalku lopetti puhumisensa pian ja sitten kaikki olivat hiljaa. Näin sivusilmälläni veljeni vilkaisevan minua ja aistin miten hän odotti minun sanovan jotain, enhän ollut juuri puhunut. Yritin kuitenkin teeskennellä, etten nähnyt hänen merkitsevää katsettaan. Kun hiljaisuus kuitenkin muuttui kiusalliseksi, tuhahdin itsekseni ja mietin jotain kysymystä. "Kuka oli Tuuliklaanin ensimmäinen päällikkö?" kysyin kohentaen ryhtiäni. Tavallaan minua kiinnostikin tietää tuo, jos vaikka ensimmäinen päällikkö olisi perustanutkin klaanin. "Me emme tiedä", Mahlahenki naukui hetken päästä. "Päälliköitä on ollut niin tavattoman monia niin tavattoman monien kuiden ajan. Me emme ole eläneet silloin, eikä kukaan ole kertonut meille siitä. Eikä minkään muunkaan klaanin ensimmäistä päällikköä tiedetä, paitsi Kuolonklaanin." Mahlahengen ääni tuntui madaltuvan hiukan ja hän vilkaisi Taipaleenalkua. "Kuka se sitten oli?" kysyin katsellen kahta klaaninvanhinta. Kuolonklaani oli selvästi uusi klaani, jos sen ensimmäinen päällikkö tiedettiin. "Kuolonklaanin ensimmäinen päällikkö ja samalla klaanin perustaja oli Viiltotähti. Hän oli ehdottoman armoton ja häikäilemätön, ja hyvin kunnianhimoinen. Hänen aikanaan oli monia sotia, ja sotimalla hän klaaninsa perustikin. Kuolonklaanissa on ollut viisi päällikköä, Viiltotähti, Sulkatähti, Pisaratähti, Pimeystähti ja Raetähti." Nyökkäsin ja katsahdin Urhopentua. Hän oli hiljaa, mikä tarkoitti sitä, että tilaisuuteni koitti. "Olisi oikein mukavaa rupatella kanssanne koko päivä, mutta meidän on nyt mentävä, emomme kaipaa meitä jo", käännyin Urhopennun puoleen ja loin häneen merkitsevän katseen. "Eikö niin, Urhopentu?" //Urho?

Urhopentu, 05.07.2018

Käännyin katsomaan Mahtipentua hämmentyneenä, mutta en antanut klaaninvanhinten nähdä sitä. En aivan ymmärtänyt mitä veljeni haki takaa. Oliko hänellä tylsää? Minusta edellisistä päälliköistä kertovien tarinoiden kuunteleminen oli mielenkiintoista. Mahtipentu taisi olla siinä eri mieltä. En tahtonut kuitenkaan tylsistyttää veljeäni, joten käännyin Mahlahengen ja Taipaleenalun puoleen pienesti hymyilen. "Tarinoitanne oli mukava kuunnella, mutta emomme on varmasti jo odottamassa", maukaisin kohteliaasti, vaikka toistinkin vain Mahtipennun sanoja. Veljeni oli selvästi innoissaan saadessaan tahtonsa läpi. Loin pienen varoittavan katseen. En voisi antaa yhden päätöksen läpi pääsemisen mennä hänen päähänsä. Ties mitä hän keksisi jatkossa. Kallistin hiukan päätäni. Tajuson vasta nyt kuinka kuvaava hänen nimensä lopulta olikaan. "Sepä mukavasti sanottu", Mahlahenki maukaisi ja keskeytti pohdintani. Käännyin vielä kerran hymyilen klaaninvanhimpien suuntaan. "Me näemme vielä", naukaisin tyytyväisenä ohjatessani Mahtipentua ulos pesältä. Kun kerran hän tahtoi lähteä, niin lähteköön ensimmäisenä. Leirin kirkas valo osui silmääni. Räpyttelin hetken silmiäni, sillä klaaninvanhinten syvennoksessa oli hämärämpää. Lähdin vaistomaisesti suuntaamaan kohti pentutarhaa, mutta Mahtipentu jäi jälkeen. Pysähdyin ja jäin kuuntelemaan ympäröivää maailmaa. Kissojen askelia kuului kyllä, mutta ei Mahtipennun. "Sinulla taitaa olla jokin idea", käännyin veljeni puoleen, joka oli juuri aikeissa livistää jonnekin. "Tiedäthän, että en voi jättää sinua yksin veliseni." // Mahti?

Mahtipentu, 11.07.2018

Pyöräytin silmiäni veljelleni ja tuhahdin. "Itse asiassa ei", murahdin ja kallistin päätäni. "Ja mikset muka voisi jättää minua yksin? Aivan kuin en pärjäisi omillani ja sinun pitäisi jotenkin katsoa perääni ja suojella minua. Turva toivo." Lähdin astelemaan kohti pentutarhaa veljeni kannoillani. Olin kyllä oikeastaan kaavaillut leiristä lähtemistä, mutta se ei onnistuisi Urhopennun hengittäessä niskaani. Enkä minä välttämättä halunnut häntä mukaani, velihän saattaisi vain kertoa vanhemmillemme. Sitten en saisi poistua typerästä, tunkkaisesta pesästä enää koskaan. Minun oli siis vain odotettava sopivaa hetkeä. Pujahdin sisään pentutarhaan ja heti ensimmäisenä huomasin emomme vierellä makaavan vaalean naaraan nostavan päätään. Hunajaviiksi katsahti minuun ja Urhopentuun hymyillen ihastuneena. "Luulen, että Ylväspentukin avaa silmänsä. Sitten voutte leikkiä kaikki yhdessä." *Juuri tätä toivoinkin, toinenkin tarkkailija tekemisilleni.* Toisaalta en tiennyt, minkälainen Ylväspentu oli luonteeltaan. Ehkä hänkin haluaisi lähteä salaa leirin ulkopuolelle tutkimaan, sitten voisimme mennä yhdessä. Vilkaisin Urhopentua ja istuuduin hänen kanssaan Ylväspennun viereen. Hetken kuluttua naaraspennun silmät avautuivat ja hän räpytteli kiivaasti niitä auringon täyttäessä näkökentän. Pian siskoni kuitenkin katsoi jo uteliaana ympärilleen. Hän kaiketi tiesi jo enemmän asioita kuin minä silmäni avatessani, olihan hän kuullut perheensä puhuvan. Kun minä olin ensimmäisen kerran avannut silmäni, olin ollut täysin ymmälläni kaikesta. Ylväspentu kuitenkin käänsi katseensa emoomme varman näköisenä. "Oletko sinä Hunajaviiksi?" hän kysyi ja kallisti päätänsä. Hänellä oli kirkkaanvihreät silmät. Kukaan pentueestamme ei siis ollut perinyt kummankaan vanhempamme silmiä, kukaan meistä ei omannut Naalitähden meripihkaisia taikka Hunajaviiksen lehdenvihreitä. Ja vaikka emon ja tyttären silmät olivatkin eri vihreän sävyä, suurin ero näkyi heidän katseissaan, joka oranssilla naaraalla oli lämmin ja lempeä, mutta Ylväspennulla jotain muuta, mistä en pitänyt. "Kyllä, olen emosi, kuten varmasti tiedätkin. Isäsi Naalitähti ei nyt ole täällä, mutta yapaat hänetkin varmasti pian", naaras naukui ja siirsi katseensa sitten minuun ja veljeeni. "Ja tässä ovat veljesi. Tiedätkö heidän nimensä?" Ylväspentu kääntyi katsomaan suuntaamme ja hymyili oudosti meitä katsoessaan. Vilkaisin ohimennen Urhopentua kurtistaen kulmiani. "Tiedän että he ovat Mahtipentu ja Urhopentu", harmaa naaras naukaisi kimeällä äänellään ja katseli meitä vuorotellen. "En kuitenkaan tiedä, kumpi on kumpi." Odotin Hunajaviiksen kertovan pennulle, mutta kun huomasin naaraan katsovan minua ja Urhopentua odottavasti, huokaisin ja sanoin: "Minä olen Mahtipentu." Ylväspentu käänsi nopeasti katseensa Urhopennusta minuun. Katsoimme pitkään toisiamme silmiin, kumpikin tutki tarkasti toista. Ylväspentu väläytti jälleen oudon ja minusta epämiellyttävän hymynsä ja nyökkäsi. "Selvä." Katsahdin jälleen veljeäni. En tiennyt, mitä hän siskostamme ajatteli, mutta minä en hänestä pitänyt. //Urho?

Urhopentu, 16.07.2018

Seurasin hyvin pitkälti asti hiljaa sivusta kuinka Ylväspentu yritti ottaa selvää kumpi meistä oli Mahtipentu ja kumpi Urhopentu. Siskomme silmissä vilahti jotakin, joka näytti saavan myös Mahtipennun silmät pienille viiruille. Jopa hän oli epäilevän oloinen siskomme puolesta. Mieleni teki hiukan virnistää Mahtipennun olomukselle. Hän oli aina niin varautunut, kun jokin näytti epäilyttävältä hänen mieleensä. Itse olin valmis antamaan Ylväspennulle mahdollisuuden. "Hei! Minä olen Urhopentu, kuten saatoitkin tajuta", otin askeleen lähemmäs siskoani. Nostin kuonoani hiukan ylemmäs ja hymyilin. "Olen melko varma, että me tulemme vielä todella hyvin toimeen keskenämme." Yritin pitää häntäni paikoillani, jotta en näyttäisi liian innokkaalta. Keskitin katseeni Ylväspentuun. Siskoni ei ollut vieläkään noussut tassuillensa. Ainoastaan hänen silmänsä olivat auki. "Joko olet ennättänyt koettamaan jalkojasi?" kysymys karkasi suustani, vaikka tiesin kyllä hänen vastauksensa kysymykseensä. Oli kuitenkin parempi kysyä kissalta itseltänsä vastausta kuin olettaa jotakin ilman todisteita. Ylväspentu nosti kuononsa uhmakkaasti koholle. "Minun ei tarvitse koettaa niitä, tiedän kyllä niiden kantavan." Naaras oli onnistunut kuullostamaan erittäin itsevarmalta ja rehvastelevalta. Käännyin katsomaan veljeäni Mahtipentua. Pohdin lyhyen ajan ajatteliko hän samaa kuin minä, mutta hillitsin itseni olemaan pohtimayta asiaa ääneen. Olin hetken kuluttua kuitenkin varma, että Mahtipentu ajatteli aivan eri asioita kuin minä. Hänhän oli tahtonut lähteä aikaisemmin pois klaaninvanhimpien pesältä ja lähteä seikailemaan ympäri leiriä. Minusta alkoi pikku hiljaa tuntua, että minä tulisin olemaan se vastuullisin meistä kolmesta. "Todista sanasi", Mahtipentu maukaisi ja istuitui vierelleni. Kolli heilautti häntänsä tassujensa päälle ja odotti. Itse pysyin seisoma-asennossa, jos Ylväspentu tarvitsisi apuani. Naaras kuitenkin katsoi Mahtipentua silmät viirulla. "Ei minun tarvitse todistaa mitään", naaras maukaisi yhtäkkiä hunajaisesti. Pystyin kuvitella kuinka Mahtipentu pyöritteli silmiänsä. Loikkasin hetkessä Ylväspennun vierelle ja aloin tuuppia siskoani. "Nyt ylös! Meidät on tarkoitettu tassuillemme, sinun ei tarvitse pelätä epäonnistumista", maukaisin rohkaisevia sanoja tuuppiessani Ylväspentua. "Emo! Urhopentu härnää minua", Ylväspentu nurisi ja otti kasvoilleen loukkaantuneen ilmeen. Otin muutaman askeleen kauemmas. Hunajaviiksi katsoi minua toruen. "Anna hänelle oma aikansa", emoni maukaisi yllättävän rennosti, vaikka toruikin minua samalla. Käännyin katdomaan Mahtipentua odottaen jotakin sanottavaa, mutta mitään ei kuulunut. Hunajaviiksen kääntyessä pois minusta ja Ylvöspennusta, siskoni katsoi minua kierosti. Astelin tyynesti Mahtipennun vierelle, vaikka äskeinen kohtaus olikin yllättänyt minut. "Hän on kiero kissa. Voin sanoa sen jo nyt", nurisin hiljaa Mahtipennun korvaan. // Mahti?

Naalitähti, 23.06.2018

Kohotin kulmiani huomatessani kuinka Mahtipentu avasi silmänsä. Kollipentu kääntyi ensin katsomaan omaa emoansa, mutta kääntyi sen jöljeen katsomaan minua. Harmaasinisistä silmistä loisteli uteliaisuus. Mahtipentu kysyi kuka olin. Olin oppinut olemaan pettymättä siitä, että pennut tunnistivat heti alkuun oman emonsa, mutta eivät isäänsä. Olihan Hunajaviiksellä aivan erittinen yhteys pentyihin heidän emonansa. Ja olihan se lopulta todella ymmärrettävääkin. "Olen sinun ja sisarustesi isä, Naalitähti. Olen tämän klaanin päällikkö. Sinä olet syntynyt Tuuliklaaniin, varmasti tämän metsän nopeimpien kissojen klaaniin", kerroin Mahtipennulle. Sanan sisarukset kohdalla pennun katse kiersi kahdessa muussa karvakasassa hänen vierellänsä. "Sinun sisaruksiasi ovat vierelläsi olevat harmaamusta naaras Ylväspentu sekä kellertävä kolli Urhopentu", selitin. "Sinulla on myös vanhempia sisaruksia. Sinulla on myös kolme muuta veljeä sekä siskoa." Mahtipentu käänsi katseensa uudestaan minuun. Hän varmasti odotti lisää selityksiä. "Vanhimmista sisaruksistasi veljesi Ruokoturkki sekä siskosi Narsissiviiksi asuvat Tähtiklaanissa ja Orkideapolku Varjoklaanissa. Tässä klaanissa on myös hiukan teitä vangempi veljesi Tulihenkäys sekä sisar Yrttitassu. Viimeinen veljesi Kultaliekki asuu myös Tähtiklaanissa", yritin selittää, mutta saatoin tunteideni takia mennä hiukan sekaisin selittäessäni Mahtipennun sisarista. Kollikin taisi mennä tästä tiedosta hiukan sekaisin. "Mutta sinun kanssasi lähimmät ja saman ikäiset sisarukset ovat Ylväspentu sekö Urhopentu, heidän nimensä kannattaa painaa muistiin muita tarkemmin. Tulihenkäyksen ja Yrttitassun muistaminen kannattaa myös, sillä he tulevat varmasti monesti tervehtimään teitä", maukaisin rennosti. Heilautin häntääni ja katsoin Hunajaviikseä. "Ja totta kai emosi, Hunajaviiksi, kannattaa muistaa." // Mahti? Hunaja? Tää oli nyt vähä tämmönen

Mahtipentu, 25.06.2018

Isäni tuntui antavan minulle kerralla hiukan liikaa tietoa, mutta yritin kovasti muistaa jokaisen kalliin tiedonjyväsen suvustani. En ymmärtänyt kaikkea, sitä mikä Tähtiklaani tai Varjoklaani oli tai sitä miksi yksi siskoistani oli eri paikassa kuin muu perhe. Perheeni tuntui jakautuneen häntä lukuunottamatta kahteen paikkaan, tähän mystiseen Tähtiklaaniin ja Tuuliklaaniin. Päättelin, että minä olin tällä hetkellä Tuuliklaanissa, mutta muuta en tiennyt. Mutta kaipa jonain päivänä kaikki selviäisi. "Mikseivät nuo herää?" kysyin ja tökkäisin pienellä tassullani keltaisen pennun kylkeä. Kurtistin kulmiani muistaakseni hänen nimensä. *Urhopentu. Hän ei ole kyllä erityisen urhea, jos saan sanoa.* "Minä olen kaikista pennuista paras ja rohkein", julistin varmana ja käänsin ylpeänä katseeni vanhempiini. Emoni näytti pudistavan päätään jokseenkin huvittuneena. //Naali? Urho?

Naalitähti, 25.06.2018

Mahtipentu taisi todellakin ottaa tosissansa omn nimensä, jonka oli kuullut eläessään whkä vain kerran. Tai sitten nimen valitseminen oli mennyt sattumalta todella niin läheltä hänen luonnettansa. En kuitenkaan voisi noin itsevarmalle pennulle mennä sanomaan, että tässä klaanissa oli paljon häntäkin vanhempia pentuja, joista jotkut saattaisivat juuri nyt olla häntä rohekampia. Rohkeus kasvaa kuitenkin vasta iän karttuessa. Kohotin hiukan kulmiani Mahtipennun katsoessa minua. Hunajaviiksi oli kuunnellut poikansa keskustelua mielenkiinnolla, mutta ei ollut puuttunut siihen millään tapaa. *Annetaan nyt pennun kuvitella itsestänsä mitä haluaa*, ajattelin pääni sisällä, sillä se oli mielestäni lausahdus, joka tällä hetkellä kuvasi parhaiten Hunajaviiksen lämmintä katsetta. Naurahdin hiukan. Sain vastaukseksi nopean vilkaisun Mahtipennulta. "Ehkä voisin kertoa sinulle klaaneista sillä aikaa, kun odotamme Urhopennun tai Ylväspennun avaavan silmänsä", maukaisin Mahtipennulle. Hänen korvansa värähtivät hiukan. Oletin siis kollipennun kuuntelevan minua. "Meidän klaanimme nimi on Tuuliklaani. Meidän reviirimme koostuu laajoista ja suuresta nummista. Meidän vahvuuksiamme on nopeus. Olemme niin vikkeliä ja nopeita, että saamme helposti kiinni vaikka mitä muita eläimiä. Klaaniamme ei turhan tähden kutsuta nummien ja nopeuden klaaniksi", kerroin omasta klaanistani tyytyväisenä. Täällä minä olin kasvanut ja tänne minä kuuluin. Olisin mielelläni kertonut Mahtipennulle vielä enemmän nimenomaan Tuuliklaanista, mutta hän aivan varmasti saisi kuulla siitä hyvin paljon ajallansa. "Meidän rajamme, joen toisella puolella asuu Jokiklaani. Heidän erikoistaitonsa ovat uiminen sekä kalastaminen. Jokiklaanin kissat ovat tämän metsän kissoista ainoita, jota syövät kalaa, sillä he ovat tottuneet siihen", kerroin. Katseeni siirtyi hitaasti kohti Hunajaviikseä, sillä hänkin saattaisi tahtoa kertoa metsän viidestä klaanista. "Tahdotko sinä jatkaa muista klaaneista kertomista, niin saan itselleni pienen hengähdystauon?" kysyin Hunajaviikseltä katsoessani häntä syvälle lehdenvihreisiin silmiin. // Hunaja? Mahti?

Urhopentu, 26.06.2018

Tutut äänet kuuluivat taas ympärilläni. Kuulin hennon ja minulle kaikkein rkeimmän äänen ensimmäiseksi herättyäni. Ääni oli aivan varmasti minun emoni. Välissä kuulin kuitenkin hiukan matalampaa nau'untaa, mutta sekin kuullosti todella tutulta. Puhujan oli pakko olla minun isäni. Yksi matalahko kimeä ääni puhui myös välilä. Epäilin puhujaksi veljeäni. Raotin silmäni ja huomasin katseeni olevan suunnattuna kokomustaan pieneen kollipentuun, veljeeni sekä valkoiseen suureen kollin, jonka tassut ja korvat olivat mustat. Katsoin hämmentyneenä hänen meripihkan värisiä silmiä. *Onko hän isämme? Mutta eihän veljeni näytä häneltä lainkaan!* hämmästelin. Käännyin ympäri ja kohtasin keltaoranssin naaraan, jolla oli lämpimän vihreät silmät. Naaras sai minut hymyilemään ujosti. Olihan hän kuitenkin emoni. Otin muutaman möngertävän askeleen lähemmäs emoni lämmintä turkkia. "Naalitähti", emoni maukaisi onnellisena ja käänsi katseensa valkoiseen kolliin, "Urhopentu avasi silmänsä!" *Eli valkoinen kissa mustilla merkeillä on Naalitähti... Minä olen sitten varmasti tämä Urhopentu!* totesin tyytyväisenä. Olin oppinut jotakin uutta heti, kun olin avannut silmäni. Katsoin nopeasti vieressäni olevaa vaaleanharmaata naaraspentua. Hän taisi olla siskoni. Katseeni osui myös rusehtaviin jalkoihini. En voinut olla pohtimatta miksi minä ollin kellertävän ja ruskean sekoittama ja sisareni harmaan ja mustan sävyisiä? Huomasin mustan pennun katsovan minua tiiviisti. Hänen harmaansinisessä silmissä oli jotakin outoa. Hän näytti jännältä. "Urhopentu", Naalitähti sanoi ja osotti veljeäni edessään, "tässä on veljesi Mahtipentu ja vierelläsi oleva naaras on Ylväspentu." Harmaamusta naaras nukkui vielä. Kuulin hänen hennon kuorsauksensa hyvin selvästi, vaikka kieltämättä olinkin vielä hänen vierellänsä. Katsoin uudestaan Mahtipentua hänen silmiinsä. Silloin tajusin, että hän oli avannut silmänsä ennen minua! Minun ytyisi olla urheampi tästä edespäi tai vanhemmat katuisivat nimeäni! Pieni kilpakykyisyys heräsi juuri sillä hetkellä eloon sisälläni. "Jatka kertomusta klaaneista. Kerroit vasta Tuuliklaanista ja Jokiklaanista", Mahtipentu nurisi hetken kuluttua, kun oli katsonut minua hetken ajan hyvin tuomitsevasti. Veljeäni ei enää kiinnostanut minun tekemiseni. Ehkä niin oli parempi. Saisin rauhassa aikaa miettiä kuinka pääsisin näillä ruskeille pötkylöille seisomaan kuten isäni Naalitähti ja veljeni Mahtipentu. Naalitähti katsoi hetken ajan emoani ja kysyi: "Tahdotko sinä jatkaa muista klaaneista kertomista, niin saan itselleni pienen hengähdystauon?" Emoni naurahti hiukan. Näin kuinka Naalitähden kasvoille vaihtui tyytyväinen hymy. "Voin kertoa Myrskyklaanista, mutta sitten saat itse kertoa Varjoklaanista ja Kuolonklaanista", emoni lupautui. Käännyin katsomaan uudestaan emoni vihreitä silmiä. Tahdoin kuunnella hänen ääntään niin kauan, kuin vain pystyisin. Voisin sitten isäni puhuessa uudestaan, yrittää nousta tassuilleni. "Jokiklaanin takana joen toisella puolella on Myrskyklaani, joka on tunnettu metsistään. He ovat todella hyviä metsästäjiä ja taitavia piiloutujia, sillä heidän maastonsa antaa siihen mahdollisuuden", emoni kertoi. Naaras ei jäänyt kertomaan klaanista sen enempää, mutta painoin jo nyt jokaisen yksityiskohdan mieleeni. "Kiitos Hunajaviiksi", Naalitähti maukui. Kollin hengähdettyä hetken hän alkoi kertoa Varjoklaanista. *Hunajaviiksi? Onko se emoni nimi?* katselin tyynesti Hunajaviikseksi väitettyä emoani. *Pakko sen on olla!* Tiivistettynä Varjlklaani oli täynnä soita ja sammakoita, sillä en keskittynyt kertomukseen kovinkaan kauaa. Olin jo istumassa siinä vaiheessa, kun isäni aloitteli Kuolonklaanista kertomista. Huojuin neljällä tassulla kuullessani Naalitähden varoittavat sanat klaanista. Minun oli vaikea uskoa, että jokin klaani voisi olla niin paha kuin Kuolonklaani. Katsoi silmät kirkkaina emoani siinä vaiheessa, kun pysyin pystyssä enkä huojunut. Otin yhden askeleen eteenpäin ja olin kaatua, mutta Hunajaviiksen suojaava käpälä piti minut pystyssä. Otin rohkeasti uusia askelia kunnes ymmärsin taktiikan. Loikkasin innoissani emoni heiluvan hännän kimppuun. "Urhopentu", Naalitähti maukaisi. Käännyin katsomaan isääni siniharmailla silmilläni. "Niin?" maukaisin rennosti ja viattomasti. Olinko tehnyt jotakin väärin? En kai? En minä ainakaan Naalitähden kertomusta ollut keskeyttänyt, sillä hän näytti vastanneensa jonkin aikaa Mahtipennun kysymyksiin. "Tahtoisitko lähteä Mahtipennun kanssa katsomaan klaaninvanhimpia? Heillä on teille paljon upeampia tarinoita kuin minä koskaan voisin teille kertoa", isäni sanoi. Pohdin asiaa hetken, mutta sitten tajusin että tahdoin tuntea koko klaanin. Klaaninvanhimpia myöten. "Hyvä on", maukaisin ja astelin isäni luokse. Naalitähti hyvästeli nopeasti Hunajaviiksen ja lähti johdattelemaan minua ja veljeäni leirin halki klaaninvanhinten pesälle. Kävelessämme sinne mieleeni juolahti isäni nimi. Ymmärsin kyllä miksi minun ja minun sisarusteni nimessä oli pentu, mutta isälläni oli tähti. "Miksi sinun nimesi on Naalitähti? Miksi et ole Naaliviiksi kuten emoni?" kysyin isältäni uteliaana. Naalitähti siirsi katseensa minuun. "Minä olen tämän klaanin päällikkö. Päälliköt saavat Tähtiklaanilta yhdeksän henkeä ja ansaitsevat päällikkönimensä, eli tähti-päätteen. Minullakin on soturinimi, kuten emollanne, mutta en käytä sitä enää", isäni kertoi tyynesti ja ohjasi meidät sisään klaanivanhinten pesään. "Onko tässä klaanissa ollut muitakin päälliköitä vai oletko ainoa?" kysyin isältäni, joak jäi seisomaan pesän suuaukolle. "Tämä klaani on nähnyt monia päälliköitä ennen isäänne", kuulin erään klaaninvanhemman sanovan. Käännyin uteliaasti äänen suuntaan. Astelin suoraan klaaninvanhimman eteen, mutta en erottanut hämärässä vielä hänen kasvojaan. "Te taidattekin olla Urhopentu ja Mahtipentu. Minä olen Mahlahenki", kissa esittäytyi. "Tahtoisitteko kuulla jotakin tämän klaanin päälliköitä? Milloin he elivät ja mitkä olivat heidän nimensä?" Käännyin toiveikkaana Mahtipennun puoleen. Toivoin kovasti, että hänkin oli yhtä innoissaan kuin minä. "Totta kai tahdomme, emmekö niin?" maukaisin reippaasti katse suunnattuna veljeni silmiin, jotka jostakin syystä vaivasivat minua vieläkin. // Mahti?

Mahtipentu, 29.06.2018

"Todellakin", maukaisin tyynesti ja nyökkäsin, vaikka olinkin aika varma etten ollut vanhusten tarinoinnista yhtä innoissani kuin veljeni. Oli kaiketi ihan kiinnostavaa kuunnella aiemmista päälliköistä, mutta olisin silti halunnut tehdä mieluummin jotain muuta. Vaikka harjoitella taistelua tai kuulla enemmän klaanin nykyisestä tilanteesta. Mutta samapa tuo, en halunnut pilata Urhopennun iloa. "Mitä haluaisitte kuulla?" Mahlahengeksi esittäytynyt naaraskissa kysyi. Hän näytti vanhalta ja myös kuulosti siltä käheän äänensä kanssa. "Kuka oli Tuuliklaanin päällikkö ennen isäämme? Ja miten hän pääsi päälliköksi?" kysyin hetken emmittyäni. Naalitähdessä oli kai jotain erityistä, jonka takia hän oli päässyt klaanin johtoon. Tuskinpa kelle tahansa annettaisiin niin tärkeä tehtävä. Minä kuitenkin pitäisin huolen siitä, että jonain päivänä olisin tämän klaanin päällikkö. Ajatus vanhemmistani katsomassa ylpeinä minua seisoessani suurkiven laella klaanin hurratessa alapuolellani sai hymyn kasvoilleni. "No, ennen Naalitähteä Tuuliklaanin päällikkö oli Liitotähti. Hän oli puoliksi sokea, sillä hän menetti toisen silmänsä suuressa sodassa. Ja sodista voimme puhua myöhemmin, niissä on liikaa kerrottavaa", Mahlahenki naukui hymähtäen. "Liitotähti kuitenkin kuoli kun Kuolonklaanin nykyinen varapäällikkö Viiltokaaos tappoi hänet." Katsoin klaaninvanhinta hiukan säikähtäneenä. Liikkuiko metsässä joku hullu tappaja? Ja miksi sellaista kissaa ei oltu ajettu pois? "Miksi hän tappoi Liitotähden?" kysyin kurtistaen kulmiani. Katuikohan tuo Viiltokaaos tekoaan yhtään? Samassa tulin itse miettineeksi, miltä tuntuisi riistää toisen kissan elämä. Puistatus kulki lävitseni. "Se tapahtui rajakahakassa", vanha naaras kertoi pudistaen päätään. "Jokaisella klaanilla on oma reviiri, jota he suojelevat tarkkaan muilta. Tämä kahakka syttyi Tuuliklaanin ja Kuolonklaanin reviirien rajalla, ja Kuolonklaanista kun on, Viiltokaaos päätti tappaa rakkaan päällikkömme. Muistakaa, ettei koskaan pidä tappaa muita kissoja, elleivät he todella uhkaa turvallisuuttanne." "Eikö Liitotähti sitten ollut uhka Viiltokaaokselle?" kysyin kallistaen päätäni. Kaikki tuntui niin sekavalta. "Liitotähti ei koskaan olisi tappanut toista kissaa, ellei olisi ollut aivan pakko. Eikä silloin ollut. Mutta kuolonklaanilaiset nyt ovat sellaisia, he ovat pahoja, ilkeitä ja murhanhimoisia. Ja vallanjanoisia." Mahlahenki nuolaisi pari kertaa tassuaan ja jatkoi sitten. "Teidän isänne pääsi päälliköksi, sillä Liitotähti teki hänestä varapäällikön. Jokaisella klaanilla on varapäällikkö, joka esimerkiksi järjestää metsästys- ja rajapartiot sekä hoitaa tarvittaessa päällikön tehtäviä jos päällikkö on estynyt. Ja kun päällikkö kuolee, varapäällikkö nousee klaanin johtoon uudeksi päälliköksi. Naalitähti kaiketi valittiin siksi, että hänessä oli paljon varapäällikölle tärkeitä ominaisuuksia. Ja siksi, että hän oli kouluttanut oppilaan. Soturista, joka ei ole kouluttanut oppilasta, ei voi tulla varapäällikköä. Niin sanoo soturilaki." Mielessäni pyöri nyt paljon ajatuksia, sillä Mahlahenki oli antanut minulle paljon tietoa. Olisin halunnut kysyä soturilaista, mutta oletin, että Urhopentukin halusi välillä kysyä naaraalta jotain. Vilkaisin sivusilmällä veljeäni odottaen hänen sanovan jotain. //Urho?

Hunajaviiksi, 12.06.2018

Kataoin hymyillen Naalitähteä ja kurottauduin haukkaamaan hiirestä palan. Mielialaani kohotti huomattavasti se, että Naalitähti nukkuisi kanssani ensi yön. Päällikön tehtävien takia emme olleet viettäneet yhtä paljon aikaa yhdessä kuin ennen. Olin haukkaamassa uudelleen hiirtä, kun tunsin äkkiä huonon olon valtaavan vatsani. Tätä pennut teettivät. "Syö sinä vain loput, minun ei tee mieli", naukaisin laskeutuen vatsaani varoen maahan kyljelleni. Vatsani oli kipeä ja samaan aikaan minua oksetti. Päätin kuitenkin olla antamatta ylen, en halunnut sotkea koko pentutarhaa. Oloni oli hyvin äkkiä muuttunut hyvästä kehnoksi. "En voi hyvin", naukaisin epämääräisesti ja laskin pääni kumppanini toiselle etutassulle, suljin silmäni voipuneena. "Haluaisin vain nukkua. Jäätkö tänne jos nukahdan?" Raotin hetkeksi silmiäni ja kohtasin kollin meripihkaiset silmät. "Jään", hän naukui ja nyökättyäni suljin jälleen silmäni. "Hyvä", naukaisin hymyillen jälleen onnellisena. Ehdin olla vain hetken hereillä ennen kuin uni otti minusta vallan ja vaivuin rauhoittavaan pimeyteen, jossa saatoin unohtaa hetkellisen olotilani. Pimeys alkoi jotenkin rakoilla. Olisin halunnut pysyä siellä, olisin halunnut nukkua ja elää unien maailmassa, mutta jokin veti minua valveille. Jokin... kipu. Unessa se ei tuntunut vielä kovin suurelta, mutta ehdottoman häiritsevältä. Ja mitä enemmän heräsin, sitä suuremmaksi tuskani kasvoi. Viimein räväytin silmäni auki ja parkaisin kivusta, herättäen vieressäni nukkuvan Naalitähden. Kehoni tuntui jotenkin kouristelevan ja tunsin takaruumiissani ja vatsassa suurta kipua. Sekä supistuksia. Ympäristö oli pimeä - oli varmaankin jo myöhäinen yö - mutta näin kumppanini nostavan päätään. "Synnytys alkaa", naukaisin värähtäen uudesta supistuksesta. "Hae Ruusupiikki..." En ollut odottanut synnytystä vielä. Eikä sen kai olisikaan pitänyt vielä alkaa, mutta minkäs sille voi? Eikä pentujen syntymä ollut edes kovin ennenaikaista... Suljin silmäni ja purin hampaani yhteen. Milloin synnytykseni oli oikeastaan edes alkanut? Herätessäni supistukset olivat olleet jo säännöllisiä ja melko tiheitä, joten pentujen syntymiseen ei varmaankaan kuluisi kauaa aikaa. Itse asiassa tunsin ensimmäisen pennun syntyvän jo nyt. En itse yltänyt siihen, tietenkään, mutta Vapaudenlento jonka olin kaiketi myös herättänyt tarttui pentua niskanahasta ja alkoi nuolla sitä. Samassa kuulin ulkopuolelta kiireisiä askelia ja Ruusupiikki työntyi sisään. "Olisin siirtänyt sinut parantajan pesälle, jos olisin tiennyt synnytyksen jo alkavan", vanhempi naaras naukui ja vilkaisi hiukan äkäisenä pentutarhan muuta kansaa. Olinko kuvitellut, että pennut ja muut kuningattaret saisivat nukuttua minun pyöriessäni ja ähkiessäni sammalillani? Turha toivo. "Hus! Menkää syrjemmälle, en kaipaa ylimääräista yleisöä!" Pari katsomaan tullutta pentua kipittivät hiukan säikähtäneen näköisinä kauemmas Ruusupiikin käskiessä heitä. Vapaudenlento asettui Naalitähden kanssa näkösuojaksi, jotta voisin synnyttää rauhassa. Eihän muita voinut vain häätää pihalle keskellä yötä. Samalla kun Vapaudenlento laski ensimmäisenä syntyneen pennun vierelleni tunsin jälleen uuden pennun syntyvän. Ruusupiikki istuutui kylkeni vierelle ja laski tassunsa tuttuun tapaan kyljelleni. Päästin oudon vinkaisun, kun toinenkin pentu syntyi. "Vielä yksi on tulossa", valkoinen parantaja naukui ja laski toisen pennun Vapaudenlennon luo, joka avuliaasti alkoi nuolla pentua kuivemmaksi. Tämän jälkeen kului hetki jos toinenkin - hyvin kivuliaat sellaiset - ennen kuin kolmas ja viimeinen pentu syntyi maailmaan. Huohotin raskaasti päästessäni viimein rentoutumaan. Vapaudenlento laski viimeisen pennun vierelleni. "Onneksi olkoon, kaksi kollia ja yksi naaras, kukin terveitä ja voimissaan", Ruusupiikki julisti ja antoi minulle purasruohoa, joka tehostaisi maidon tuloa. Makoilin hetken paikoillani pää maassa, mutta pakotin itseni hereille ja kiersin kehoni tiukemmin kolmen pienen pennun ympärille. Näin ne nyt ensimmäisen kerran kunnolla, ja hetken vain tuijotin niitä haltioituneena. "Ne ovat niin kauniita", naukaisin ihastuneena kolmikkoa katsoessani. Toinen kolleista oli väriltään keltainen ja toista, mustaa kollia hiukan kookkaampi. Naaras oli väriltään vaaleanharmaa, vaikka erotinkin sen pienissä kasvoissa mustia merkkejä. "Haluatko miettiä nimet jo nyt?" kysyin nostaen katseeni Naalitähteen. //Naali?

Naalitähti, 19.06.2018

Olin aivan liian lumoissani edessäni olevista pennuista, että olisin voinut vastata Hunajaviiksen kysymykseen. Jokainen pentu oli omalla tavallansa urhea ja erikoinen. Tämä oli jo meidän kolmas pentueemme. Toinen pentue, jossa kolleja oli kaksi ja naaraita yksi. Tuijotin pitkän aikaa mustaa kollia. Hänen värityksensä periytyminen jäi minulle vielä hiukan mysteeriksi. Toisen rotevamman ja kellertävän väeitys taas saattoi tulla Hunajaviiksen puolelta, vaikka pennulta puuttuikin naaraan raidat. Harmaa naaraskin oli hyvin mielenkiintoinen yhdistelmä. Käännyin katsomaan Hunajaviikseä lehden vihreisiin silmiin. Meidän suvussamme oli monen väirisiä kissoja ja tässäkin kohtaa se tuli todella hyvin esille. Jokainen oli sellainen kuin oli. Erilainen ja ainutlaatuinen. Katsoin pitkään vaaleanharmaata naarasta. Mielessäni pyöri montakin eri nimeä. *Tuhkapentu, Nokipentu, Kivipentu...*, ajattelin. Kaikki olivat kuitenkin liian tavallisia minun pennulleni. Tahdoin heille varmat nimet erottamaan heidät toisistamsa. Siristin hiukan silmiäni katsoessani naarasta. "Nimien valitseminen on jostakin syystä tällä kertaa hankalampaa", myönsin kumppanilleni. Jälkikasvun nimeäminen oli yleensä mukavaa ja sydäntä lämmittävää, mutta nyt se tuntui takukta vatsavilloissani. Ryhdyin pohtimaan heidän nimiään aivan liian monimutkaisesti. Otin muutaman askeleen taemmas ja yritin katsoa kolmikon luomaa kokonaisuutta. "On selvää, et he ovat liitettynä toisiinsa tavalla tai toisilla. Lähinnä kohtalon kanssa, mutta ehkä nimenkin tulisi kuvata sitä", käännyin Hunajaviiksen suuntaan. "Ehdotan naaraalle Ylväspentua. Hän on kuitenkin pentueen ainoa naaras, mutta silti asiasta hyvinkin ylpeä. Aivan varmasti." // Hunaja?

Hunajaviiksi, 22.06.2018

"Ylväspentu kuulostaa hyvältä nimeltä", naukaisin kumppanilleni ja kosketin pennun päälakea kuonollani hiljaa kehräten. Naaraasta kasvisi varmasti ylväs Tuuliklaanin soturi. Niin kuin kaikista muistakin. Heissä olisi klaanimme tulevaisuus, aivan niin kuin muissakin pennuissa. He jatkaisivat sukuamme meidänkin kuoltuamme, ja jonain päivänä kenties jopa johtaisivat klaaniamme. "Entä kollien nimet? Pitäisikö niiden olla samantyylisiä?" kysyin katsahtaen Naalitähteen. "Ehdottaisin toiselle nimeksi Mahtipentua. Hänestä tulee vielä suuri soturi, ja hänen nimensä kuuluisi olla sen mukainen, eikö?" Valkoinen kolli nyökkäsi. "Entä viimeinen pentu? Haluatko sinä nimetä hänet?" Jokin näissä pennuissa tuntui erityiseltä. Kaikki pentueet tuntuivat aina erityisiltä, mutta jotenkin näistä kolmesta huokui jonkinlaista voimaa. //Naali?

Naalitähti, 22.06.2018

En pystynyt väittää kumppanilleni vastaan. Olisin tahtonut kyllä lisätä, että kaikista pennuista kasvasi aivan varmasti yhtä suuria sotureita kuin Mahtipennustakin. Katsoin mustaa pentua kulmiani kohottaen. Ainakin hänellä oli odotukset korkealla nimensä suhteen, jos ei muuta. Käännyin vielä katsomaan tyynesti Ylväspentua. Molemmilla oli nimet, jotka antaisivat heille tulevaisuutta ajatellen aivan erilaisia paineita. Tai mistä minä tietäisin, jos heidän nimensä ei lopulta merkkaisisivatkaan heille yhtikäs mitään. "On selvää, että viimeinen pentu täytyy nimetä jollakin tapaa liittymään Mahtipentuun sekä Ylväspentuun", maukaisin rennosti. Katsoi kellertävää kollia tyynesti. Yritin saada jotakin kiinni hänen rakenteesta ja keksiä minkä antaa hänen nimekseen. "Jalopentu olisi hyvin suloinen ja vahva nimi hänelle, mutta se ei aivan sovi yhteen Mahtipennun ja Ylväspennun kanssa", maukaisin siirtäessäni katseeni Hunajaviikseen. Naaras näytti mietteliäältä. Katsoin tyynesti kumppanini lehden vihreitä silmiä, jotka valahtivat alas vielä toistaiseksi nimeämättömään poikaamme. "Miten olisi Urhopentu?" Hunajaviiksi ehdotti kääntäessään lopulta katseensa minun meripihkaisiin silmiini. Annoin pienen hymyn tulla kasvoilleni. Urhopentu oli loistava nimiä. "Sittenhän se onkin jo päätetty", heilautin häntääni rennosti. Annoin katseeni pyyhkiä jokaisen pennun ylitse. Kuulin muutaman uteliaan pennun askeleen ympärillämme. Tajusin vasta nyt kuinka täyttä Tuuliklaanin pentutarhalla oli. Katsoin ympärilleni hiljaa. "Naalitähti", kuulin tutun äänen pentutarhan suuaukolla. Käännyin katsomaan tulijaa suoraan kasvoihini. Huomasin Tulihenkäyksen uteliaat silmät, jotka katsoivat hänen sisaruksiaan. "Kuulin, että emomme synnytti pentuja", poikani aloitti hiljaa. Nyökkäsin ja väistyin hiukan edestä, jotta hän näkisi kolmikon kunnolla. Tulihenkäys kyllä katsoi pentujen suuntaan, mutta ei uskaltautunut tulemaan lähemmäs. "Oliko sinulla asiaa, vai tulitko katsomaan sisaruksiasi?" avustin Tulihenkäystä kysymyksilläni. Soturi hämmentyi pieneksi hetkeksi. Hänen katseensa karkasi Maahäntään, joka oli pesällä muutaman hänen pentunsa kanssa. Tulihenkäys näytti mennen lukkoon jostakin syystä. "Lähtisitkö johtamaan rajapartiota?" pyysin nopeasti. Tulihenkäyksen silmät laajenivat. "Ota mukaasi ainakin Vadelmaviiksi. Voit valita itse mukaasi viimeisen jäsenen. Olkaa varuillanne Kuolonklaanin rajalla. Edellinen kohtaus rajalla ei mennyt kovinkaan hyvin." Viimeiset sanani olivat melko synkät, sillä edellisessä kahakassa oma poikani Kultaliekki oli kuollut. Tajusin vasta nyt, että Tulihenkäys oli vanhin elossa oleva poikani. Tunsin pienen piston sydämessäni. Hänellä oli veljinä enää vain Mahtipentu ja Urhopentu. Tulihenkäys kuitenkin nyökkäsi ohjeistukselleni. "Mitkä ovat heidän nimensä?" kolli viittasi nopeasti sisarustensa suuntaan. Käänsin katseeni kolmikkoon. "Musta kolli on Mahtipentu, harmaamusta naaras Ylväspentu ja kellertävä kolli Urhopentu", kerroin lyhyesti pitäessäni katseeni kolmikossa. "Terveiseni", Tulihenkäys maukaisi tyynesti. Kuulin enää vain hänen loittonevat askeleensa kääntäessäni katseeni Hunajaviikseen. Toivoin niin paljon hyvää kumppanilleni ja elossa oleville pennuilleni. "Kuinka voit?" maukaisin hiljaa astellessani takaisin Hunajaviiksen luo. "Tarvitsetko jotakin?" // Hunaja?

Mahtipentu, 23.06.2018

Heräsin, kun jokin kosketti päälakeani. Tuo jokin - mikä se ikinä olikin - päästi jonkinlaisen äänen, joka kuulosti minun korvissani kamalan kovalta. Tietenkin, vastahan minä olin herännyt. Ja tarkemmin ajatellen tuo ääni oli ensimmäisiä ääniä, mitä elämäni aikana kuulin. Ja vaikka tuo ääni oli kova, se tuntui samalla kovin tutulta ja turvalliselta. Kuulin jälleen tuon saman äänen ja tällä kertaa se onneksi kuulosti hiljaisemmalta, jopa siedettävältä ja rauhoittavalta. Yllätyin kuitenkin kuullessani jostain läheltä toisen äänen, joka kuulosti täysin erilaiselta. Se ei ollut aivan yhtä tuttu, mutta tiesin, että olin kuullut sen aiemmin. Halusin tietää, mistä nuo äänet tulivat. Vai tulivtko ne mistään ollenkaan? Entä, jos kaikki olikin omaa kuvitelmaani? Jos avaisin silmäni, olisiko ympärilläni mitään nähtävää, olisinko yksin? Halusinko nähdä? Hetken mietittyäni päätin, että vielä toistaiseksi olisi parempi pitää silmäni kiinni. En ollut vielä vakuuttunut siitä, että mikään muu kuin se olisi turvallista. Mutta ympäriltäni kuuluvat äänet olivat lempeitä ja tekivät oloni turvallisemmaksi ja rohkeammaksi. Tässä loputtomalta tuntuvassa pimeydessä ei jaksanut olla hereillä kauaa, vaan nukahdin uudelleen melkein heti. En kuitenkaan nähnyt unia. Miten olisin edes voinut? Enhän minä tiennyt mistään mitään, en edes tiennyt, oliko olemassa mitään. Vaivuin siis unettomaan mutta rauhalliseen uneen. Säpsähdin hereille kun kuulin ympäriltäni jälleen kovia ääniä. Osa äänistä kuulosti siltä, etteivät ne täysin kuuluneet tähän paikkaan. Yksi ääni kuulosti täysin uudelta ja oudolta ja päästin pienen protestoivan inahduksen ja kuulin oman ääneni ensimmäistä kertaa. Säikähdin sen kimeyttä, sillä kaikki muut äänet mitä olin kuullut olivat kovin paljon matalampia. Tilanne tuntui liian ahdistavalta ja pelottavalta minulle, eikä se suuri asia joka oli vierelläni tehnyt mitään tehdäkseen oloni paremmaksi. Mikä oli niin tärkeää, että se jätti minut huomiotta? Minä ja tuo asia olivat ainoat asiat, mitkä tunsin ja joiden tiesin olevan olemassa, kiinteinä ja elävinä. Hermostuksen takia uskaltauduin viimein raottamaan silmiäni, mutta säikähdin äkillistä kirkkautta ja suljin ne. *En voi olla tällainen pelkuri. Jos se mistä tuo ääni tulee nyt tappaa minut, en saa koskaan tietää miltä maailma näyttää.* Vedin siis syvään henkeä ja avasin hitaasti silmäni. Nyt olin varautunut valoon ja hetken silmiäni räpyteltyäni pystyin jo katsomaan ympärileni. Ensimmäisenä katseeni osui johonkin suureen ja oranssiin. Sen suuret silmät kääntyivät yllättäen minuun ja katsoin sitä lumoutuneena. Tuon jonkin kasvoilla oli hymy ja sen silmät olivat vihreät ja lämpimät. Tiesin heti, että tuo oli sen tutun ja turvallisen äänen lähde, eikä minulla olisi syytä pelätä. Mutta sitten käänsin päätäni ja näin jonkin entistä suuremman olennon. Se oli kirkkaan valkoinen ja siristin hetken silmiäni sen kirkkaudessa. "Mikä sinä olet?" kysyin ja hämmästyin taas ääneni kimeydestä. //Naali? Urho?