Kettuaskel

Kettuaskel 14.1.2019

"Sattuisiko teillä olla nyt aikaa tutustuttaa minua klaaninne tapoihin tai vaikka kissoihin? Tahdon pystyä sopeutumaan klaanikissan elämään mahdollisimman hyvin ja osoittaa, että olen hyvä kissa", Myrskytaivas naukui vilpittömän oloisena. Näin kuinka Rosmariiniputouksen meripihkaiset silmät kääntyivät minuun ikään kuin arvioiden olemustani. Huokaisin itsekseni ja nostin epäluuloisen katseeni pois Myrskytaivaasta. "Eipä minulla taida olla mitään erikoista, autan mielelläni Rosmariiniputousta", nau'uin ja painotin kumppanini nimeä, jotta kolli ymmärtäisi etten ollut tässä hänen takiaan. Perimmäinen ajatukseni oli Rosmariiniputouksen suojeleminen. Mitä jos Kylmähenkäyksen ja Myrskytaivaan isä olikin ollut samanlainen mielipuoli ja nyt lähettänyt tämän uuden kissan Rosmariiniputouksen kimppuun. "No niin selvä, se on sitten sovittu. Ehdottaisin, että emme lähde enää tänään kiertämään rajoja, sillä ilta alkaa jo hämärtyä", luonnonvalkea kumppanini naukui mietteliäänä, mutta samaan aikaan kovin kauniina laskevan auringon kultaisissa säteissä. Nyökkäsin vaitonaisena. "Entä jos kävisimme näin aluksi leirin läpi?" kolli heitti rennosti. En pitänyt Myrskytaivaasta. Hän sai inhon väreet kulkemaan ihollani. Olin täysin varma, että kolli ei ollut tullut klaaniimme rehellisin elkein. Hänessä oli jotain mätää, aivan varmasti oli. En pitänyt hänen asenteestaan. Hän oli olevinaan niin ystävällinen ja jalomielinen, mutta eihän sellaista voinut odottaa Kylmähenkäyksen velipuolelta. "Sopii minulle. Aloitetaan, vaikka soturienpesästä jossa sinäkin yövyt seuraavana yönä", Rosmariiniputous ohjeisti ja lähti hännällään viittoen kohti karhunvatukkapensaikkoa. Minulle tuli hieman kiire loikkia Rosmariiniputouksen rinnalle, mutta ehdin kuitenkin. En jättäisi häntä hetkeksikään kahden tämän ketunmielisen kissan seuraan. Se mitä Kylmähenkäys oli yrittänyt oli anteeksiantamatonta ja sen takia epäilykset vaivasivat mieltäni. "Tuon vatukkapensaan alla nukkuvat soturit. Siellä on muutama peti tyhjänä, joten sinun ei tarvitse huolehtia oman makuualusesi rakentamisesta", varapäällikkö kertoi Myrskytaivaalle, jonka silmät loistivat kiinnostuneina. Sähkönsiniset silmäni siristyivät huomaamattani. "Vaikka sinähän olet tietenkin mestari petien rakentaja. Eivätkö erakot rakennakin omat pesänsä?" naukaisin synkästi ja varoittavan katseen tummanharmaaseen kolliin väläyttäen. Tunsin Rosmariiniputouksen tuijotuksen turkillani. Myrskytaivas ei väittänyt piikittelevästä sävystäni vaan katsahti minuun vain mitäänsanomattomin tummanvihrein silmin. "Rakentavat tietenkin", kolli naukaisi ja kääntyi taas Rosmariiniputouksen puoleen, joka puolestansa oli ottanutkin jo suunnan kohti pentutarhaa, jonka suuaukko oli piilossa piikkihernepensaikossa. "Tässä on pentutarha. Nimestä voit varmaankin päätellä, että siellä pennut asustavat, heidän lisäkseen siellä ovat myös kuningattaret. He pitävät huolta pennuistaan", kuulin selitettävän. *Minne sinulla ei ole mitään asiaa.* Lisäsin ajatuksissani vielä Rosmariiniputouksen lauseen loppuun. Kun olin kääntymässä kohti seuraavaa kohdetta kuulin Rosmariiniputouksen hiljaisen sihahduksen: "Mikä sinua vaivaa?" "En pidä hänestä", naukaisin ja ennen kuin kuiskimalla käyty keskustelu eskaloitui kovaäänisemmäksi ehti Myrskytaivas kysymään väliin yhden kysymyksen. "Keitä he ovat?" kollin matala ääni naukui ja kun käännyin katsomaan kehen päin Myrskytaivaan katse oli kääntynyt näin kuinka harmaaraidallinen naaras istui kellanpunaisen korvattoman kollin luona. "Minun isovanhempani Kyyhkylento ja Okaliekki", naukaisin varoittavasti. Pakonomainen puolustusvaisto sukulaisiani kohtaan oli noussut pintaan, jokin sisälläni huusi *Minun*. Lopun kierroksen aikana pysyin enimmäkseen hiljaa ja kuuntelin kuinka Rosmariiniputous kertoili sodasta ja sen aiheuttamista tilanteista klaanien välillä. Yritin pysyä mahdollisimman lähellä kaksikkoa. "Eli siis Varjoklaani ja Kuolonklaani ovat yhdessä Viiltoklaani?" Myrskytaivas varmisti, "Ja Metsäklaanin muodostaa Myrskyklaani, Tuuliklaani ja .." "Ja Jokiklaani", Rosmariiniputous lisäsi. Tummanharmaa kolli nyökkäsi. Katsahdin taivaalle, joka alkoi hiljalleen pimentyä. Astuin mukaan keskustelutuokioon ja kiinnitin katseeni tummanvihreisiin silmiin. "Mielestäni meidän pitäisi kertoa hänelle soturilaista. Hän ei ole varmaan erakko elämässä juurikaan tottunut sääntöihin, mutta täällä niitä noudatetaan melko tarkasti", katsoin kollia kulmieni alta synkeästi. "Kiitos vaan, mutta kyllä minä sääntöjä osaan noudattaa kunhan ne vain ensiksi kerrotaan", Myrskytaivas naukaisi pinnaansa minuun menettämättä ja hymähti Rosmariiniputoukselle. Käytökseni oli lapsellista ja aivan typerää. "Mielestäni yksi tärkeimmistä säännöistä on, ettei saa tappaa, ellei se ole välttämätöntä itsepuolustuksen kannalta", naukaisin ja hieman kevensin aluksi erittäin painavaa äänensävyäni, "Ja se, että päällikön sana on laki." Kun olin tiedostanut typerän käytökseni oli se vaihtanut käytökseni vaihtanut tasoa. Käyttäydyin nyt paljon siivommin, sillä en halunnut näyttää lapselliselta. Olin ailahtelevainen persoona, enkä voinut sille mitään. "Toivon tosiaan, että käyttäydyt hyvin. Se ei nimittäin ole niin helppoa miltä se näyttää", naukaisin siltikin vielä etäisesti, mutta silti pieni anteeksipyytävä pilke silmäkulmassani. Viittasin tietenkin lauseessa itseeni. En saisi tuomita kissoja suvun mukaan - en vain voisi. Silloin tuomitsisin Rosmariiniputoustakin Kylmähenkäyksen teoista. Tuomitsisin myös itseni murhaajaksi isäni maineen takia, mutta sitähän olikin. Murhaaja. //Rosma?

Rosmariiniputous 15.1.2019

"Toivon tosiaan, että käyttäydyt hyvin. Se ei nimittäin ole niin helppoa miltä se näyttää", Kettuaskel tokaisi Myrskytaivaalle tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkärankaani pitkin. Heitin nopean silmäyksen kumppaniini merkiksi pitää kuononsa kiinni, tällöin hän ei voisi päästää suustaan mitään mikä voisi vahingossakaan loukata Myrskytaivasta. Köhäisin kurkkuani mahdollisimman rennosti ja lähdin sitten johdattamaan uutta soturia oppilaiden pesää kohti. Kettuaskel pysytteli tiukasti rinnallani, mutta tajusi pitää kuononsa kiinni. "Tämä luola on oppilaiden pesä ja kuten soturienkin pesässä, oppilaat nukkuvat sammalpedeillä. Klaanissa on tällä hetkellä neljä oppilasta, koska poikani pääsivät saapumistasi edeltävänä päivänä sotureiksi. Kun pentu pääsee oppilaaksi, hän saa mestarin joka kouluttaa hänet soturiksi ja opettaa taistelu- ja saalistustaidot sekä muut tärkeät taidot", selostin ja annoin Myrskytaivaan vilkaista pesään. Kun tummanharmaa kolli oli sen tehnyt, hän peruutti taaksepäin ja nyökäytti päätään osoittaakseen kuulleensa selitykseni. "Minä en varmaankaan pysty saamaan oppilasta koeajalla, eikö niin?" Myrskytaivas kysyi. Nyökäytin päätäni ja sukaisin kihartuneet luonnonvalkeat rintakarvani suoriksi. "Jos sinua kiinnostaa saada oppilas, voin kertoa Minttutähdelle kiinnostuksestasi ja hän voisi antaa sinulle oppilaan kunhan koeaikasi on päättynyt", ehdotin. Myrskytaivas hymyili ilahtuneena ja lähti jo jatkamaan matkaansa soturien pesää kohti. Kettuaskel jäi kanssani hieman kauemmas entisestä erakosta. "Yritä vaikuttaa edes hieman ystävällisemmältä. Näytät niin turhautuneelta että en ihmettelisi jos Myrskytaivas uskoisi sinun vihaavan häntä", sihahdin Kettuaskeleelle, "en minäkään ole vielä varma voinko luottaa häneen, mutta yritän toivottaa hänet tervetulleeksi ja toivon sinunkin yrittävän." Tiesin olevani hieman tyly Kettuaskeleelle, olisin itsekin aivan yhtä epäilevä Myrskytaivaan seurassa jos en olisi klaanin varapäällikkö ja saanut tehtäväksi esitellä klaanikissan elämää hänelle hymy huulilla. "Hei, Fasaanisyöksy, eikö niin? Sinähän olet Rosmariiniputouksen poika", Myrskytaivas naukui parhaillaan kellanpunaiselle pojalleni, joka seisoi soturien pesän edustalla. Fasaanisyöksy silmäili setäpuoltani kylmästi ja yritti selvästi pidätellä halveksuvan kommentin heittoa. Marssin nopeasti kaksikon luo ja venytin lämpimän hymyn kasvoilleni. "Kas, te tapasittekin jo", tokaisin hampaitani yhteen kiristellen. Fasaanisyöksyn olisi parasta pitää suunsa puhtaana ellei hän halunnut saada kunnon korvapuustia. "Mukava tavata, Myrskytaivas", Fasaanisyöksy tervehti kireän oloisena ja yritti nostaa jonkinlaista hymyä kasvoilleen, " saisinko udella mitä sukua olet emolleni? Olenhan minä hänen poikansa, joten minulla on mielestäni oikeus saada tietää." Vilkaisin poikaani tuimasti, hän oli lähtenyt vaaralliselle polulle. Onneksi Myrskytaivas ei välittänyt Fasaanisyöksyn tylystä äänensävystä, vaan hän selitti elämäniloinen virne kasvoillaan loistaen: "Rosmariiniputouksen isä Kylmähenkäys on minun velipuoleni. Hänen isänsä lähti Varjoklaanista Kylmähenkäyksen synnyttyä ja päästyään tarpeeksi kauas metsästä minä synnyin maailmaan." "Eli sinä olet emoni setäpuoli?" Fasaanisyöksy kysyi. Myrskytaivas nyökäytti päätään ja vilkaisi minuun kuin kysyäkseen ilman sanoja, tiesikö Fasaanisyöksy Kylmähenkäyksen teoista. Nyökäytin päätäni ja Myrskytaivas räpäytti hitaasti tummanvihreitä silmiään. "Missä Haukkaviima on? Hän taisi olla toinen poikasi?" kolli varmisti. Nyökkäsin myöntäväksi vastaukseksi. "Haukkaviima lähti partioon lyhyt hetki sitten. Minun pitää nyt lähteä, lupasin lähteä saalistuspartioon Luomavirran ja Sarasydämen kanssa", Fasaanisyöksy ilmoitti ja lähti luotamme, jättäen hyvästit kokonaan sanomatta. Vetäisin syvään henkeä, Myrskytaivaan saapuminen Varjoklaaniin oli ollut iso asia minulle ja perheelleni eikä hänen seuraansa tottuminen tulisi tapahtumaan nopeasti, mutta täytyisi vain olla kärsivällinen. "Haluaisitko syödä jotain? Tuoresaaliskasaasta voisi löytyä jotain ruokaa, olet varmasti aivan nääntynyt matkasi jälkeen. Enkä ota vastaan kieltävää vastausta", virnistin Myrskytaivaalle. Kolli hymähti kiitollisena ja kumarsi minulle kunnioituksen osoituksena. "Kiitos niin paljon, Rosmariiniputous. Ystävällisyytesi saa minut tuntemaan oloni hieman enemmän hyväksytyksi. Pimeyden metsä siu-" "Ei, Pimeyden metsä on ilkeiden kissojen paikka. Me uskomme Tähtiklaaniin, jonne kaikki siihen uskovat kiltit kissat menevät", kiirehdin korjaamaan ja hymyilin lämpimästi, "Tähtiklaani siunatkoon polkuasi." "Tähtiklaani siunatkoon polkuasi, Rosmariiniputous", Myrskytaivas lausui juhlallisesti ja lähti sitten tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Kun kolli oli päässyt pois kuuloetäisyydeltä, käännyin Kettuaskelta kohti. "Pyydän, älä ole niin tyly Myrskytaivaalle. Se huomautuksesi, kuinka erakot rakentavat omat pesänsä, varmasti loukkasi häntä vaikkei hän näyttänyt sitä meille. Kettuaskel, kyllä minä ymmärrän epäilysi, onhan hän Kylmähenkäyksen velipuoli enkä minäkään ole varma siitä, onko Myrskytaivas oikeasti se sama ystävällinen kissa joka hän esittää olevansa. Tahdon kuitenkin, että hän tuntee olonsa hyväksytyksi perheestään ja erakkojuuristaan riippumatta", selitin. Kettuaskel nyökytteli päätään heikosti vähän väliä. "Äläkä huolehdi minusta, jokin sisälläni uskoo vahvasti ettei Myrskytaivas ole samanlainen kuin Kylmähenkäys. Kunhan minulla on sinut, Kettuaskel", kuiskasin ja kumarruin koskettamaan kumppanini nenänpäätä kuonollani, "kaikki on hyvin. Minä rakastan sinua." Seisoin siinä lyhyen hetken, vain hengittäen sisääni Kettuaskeleen turvallista tuoksua. En ikinä tahtoisi menettää kumppaniani, tahdoin suojella häntä viimeiseen hengenvetooni asti ja niin minä tulisin myös tekemään. "Miten Vinhatassun kanssa on mennyt muuten?" kysyin Kettuaskeleelta hänen uudesta oppilastaan jonka hän oli saanut vain muutama auringonnousu sitten. //Kettu?

Rosmariiniputous 22.1.2019

Olin juuri saamassa vastauksen Kettuaskeleelta liittyen hänen uuden oppilaansa koulutukseen, mutta sitten nimeni kajahti leirin toiselta puolelta ja jouduin kääntämään meripihkaisen katseeni kyseiseen suuntaan. Kyyhkylento, Fasaanisyöksy ja Hukkatassu silmäilivät minua odottavasti eikä minulla kestänyt kauan tajuta, että kyseessä olisi rajapartio. Heitin pahoittelevan ilmeen Kettuaskeleelle ja nuolaisin hänen poskeaan nopeasti. "Minun täytyy mennä partioon. Nähdään myöhemmin, Kettuaskel", naukaisin punertavanruskealle kumppanilleni ja marssin sitten aukion poikki partiolaisten luokse. Kyyhkylento siirtyi ystävällinen hymy kasvoillaan sivuun ja antoi minun siirtyä johtoon. Nyökäytin nopeasti päätäni Fasaanisyöksylle ja Hukkatassulle, jonka jälkeen lähdin johdattamaan partiota ulos leiristä. "Rosmariiniputous! Minne te olette lähdössä?" Säpsähdin kuullessani jonkun huutavan nimeäni, mutta onnistuin tunnistamaan tuon äänen omistavan kissan ennen kuin ehdin edes kääntyä häntä kohti. Myrskytaivas silmäili minua ja rinnallani seisovaa partiota hämillään. Tunsin vierelläni olevan Fasaanisyöksyn lihaksien kiristyvän ja omatkin lihakseni kiristyivät, mutta tosin minä en vihastunut Myrskytaivaan saapumisesta paikalle, vaan poikani tylystä ilmeestä joka kohdistui entiseen erakkoon. "Olemme lähdessä rajapartioon, eli tarkistamme Kuolonklaanin rajan ja riistatilanteen heidän reviirillään. Muistat varmaan kun kerroin sinulle, että sodan aikana saimme kulkea heidän reviirillään Emonsuun alueella?" varmistin. Myrskytaivas nyökäytti päätään ja avasi suutaan, täysin valmiina kysymään saisiko hän liittyä partioon. Hymähdin mahdollisimman ystävällisesti ja siirryin hieman taaksepäin, jättäen hieman tyhjää tilaa rinnalleni. "Tule vain mukaamme. Klaanikissat käyvät rajapartiossa usein, joten sinun on hyvä oppia niistä", tokaisin. Myrskytaivas virnisti iloisena ja tassutteli rinnalleni. Sitten sukelsin partioni edellä piikkihernetunneliin. "Minttutähti käski meidän kiertää Kuolonklaanin rajaa ja käydä katsomassa millainen riistatilanne Emonsuun lähettyvillä on", Kyyhkylento selitti kulkiessamme pimeän piikkihernetunnelin halki. Nyökäytin hajamielisenä päätäni, kun mieleeni rakentui kuva siskopuolestani Pakkastassusta ja rinnassani syttyi toivon liekki siitä, että voisin ehkä nähdä hänet. En ollut nähnyt Pakkastassua pitkään aikaan, viimeksi olin törmännyt naaraaseen kun hän oli ollut aivan vastanimitetty oppilas ja pian hän varmaankin ansaitsisi soturinimensä. Hymähdin ja sukelsin ulos tunnelista valoisaan metsään. "Rosmariiniputous, millainen riistatilanne on tällä hetkellä? Onko Varjoklaanilla tarpeeksi riistaa?" Myrskytaivas kyseli kulkiessamme Kuolonklaanin raja-alueella. Ylitimme rajan ja jatkoimme matkaamme Emonsuuta kohti. Kuulin partion perällä kulkevan Fasaanisyöksyn tuhahtavan ärtyneenä. "Miksi sinun pitäisi saada tietää tuollaista tietoa?" kellanpunainen kolli murahti ja vilkaisi Myrskytaivasta epäilevänä. Heitin tuiman katseen pojalleni saadakseni hänet pitämään kuononsa kiinni. "Ellet ole tajunnut vielä, Myrskytaivas on Varjoklaanin jäsen nykyään ja koska hän on uusi jäsen, ei hänellä ole tietoa riistamäärästämme. Voit lopettaa sen epäilyn, että Myrskytaivas olisi jokin metsäklaanilaisten lähettämä vakooja", tokaisin pojalleni ja jatkoin sitten matkaani, pysyen tiukasti Myrskytaivaan rinnalla. Olin hiljalleen alkanut tykästyä setäpuoleeni ja uskoin päivä päivältä enemmän, että hän ei ollut isäni kaltainen petturi, vaan oli aidosti hyväsydäminen ja uskollinen kissa. "Keitä täällä onkaan? Varjoklaanilaiset ystävämme, eikö niin?" Niskakarvani nousivat nopeasti pystyyn, kun puiden takaa esiin astuivat Jäälilja ja Pakkastassu. Kohtasin siskopuoleni siristyneen jäänsinisen katseen, joka porautui heti ensimmäisenä minuun ja jäi silmäilemään minua hetkeksi. Vastasin minua huomattavasti nuoremman naaraan tuijotuksen pelottomana, kunnes Pakkastassun katse eksyi Myrskytaivaaseen. Jääliljakin oli tajunnut uuden kissan ja kun kuolonklaanilaiset pysähtyivät eteemme, likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras jäi silmäilemään Myrskytaivasta kiinnostuneen näköisenä. "Ja kuka sinä olet?" Pakkastassu ennätti kysyä ennen Jääliljaa. Myrskytaivas vilkaisi varautunutta oppilasta rento virne kasvoillaan ja hymähti nopeasti. "Sinäpä näytät epäilevältä minun suhteeni, mutta en voi sanoa olevani yllättynyt. Minun nimeni on Myrskytaivas ja olen Kylmähenkäyksen velipuoli", tummanharmaa kolli selitti. Jääliljan silmien katse tarkentui hieman ja tunsin ilman sähköistyvän ympärillämme. Astuin suojelevaisena Myrskytaivaan rinnalle ja kohotin uhmakkaasti kuonoani naaraalle, jota vihasin miltein yhtä paljon kuin Kylmähenkäystä. "Myrskytaivas liittyi Varjoklaaniin muutama päivä sitten, mutta ikävä sinulle, Jäälilja, hän ei ole samanlainen säälittävä petturi kuin Kylmähenkäys", sylkäisin Jääliljalle viimeiset sanani. Jääliljan silmät siristyivät ja Pakkastassukin jäi tuijottamaan minua niin jäisesti, että hänen pelkkä katseensa olisi voinut tappaa minut. "Tunsitko sinä Kylmähenkäyksen?" Myrskytaivas astui eteen ja jäi tuijottamaan Jääliljaa. Kiristin hampaitani, en olisi tahtonut tämän keskustelun johtaneen tähän. Mutta nyt kun Myrskytaivas oli aloittanut, minun täytyisi tästä jatkaa. "Hänen nimensä on Jäälilja ja muistat varmaan mitä kerroin hänestä sinulle", murahdin Myrskytaivaalle, "hän on syy Kylmähenkäyksen petokseen ja karkotukseen, koska Jäälilja käski Kylmähenkäystä tappamaan jonkun varjoklaanilaisen. Ja tässä on Pakkastassu, Kylmähenkäyksen tytär ja minun siskopuoleni. Taisin mainita hänetkin sinulle." "Ja kuka hänen emonsa on?" Myrskytaivas kysyi ja vilkaisi hitaasti Jääliljaa. Naaras tuijotti minua vaitonaisena, mitäänsanomaton ilme kasvoillaan leväten. "Jäälilja, tai ainakin niin minä olen olettanut. Kuka muukaan Pakkastassun emo olisi?" totesin ja vilkaisin Jääliljaa, odottaen saavani häneltä tylyn huomautuksen siitä, että tietenkin hän oli Pakkastassun emo. Lihaksikas naaras pysyi kuitenkin hiljaisena ja oli kääntänyt katseensa Pakkastassuun. Jäin odottamaan soturin vastausta mahdollisimman kärsivällisenä, vaikka aukion ylle laskeutunut hiljaisuus olikin piinaava.

Kettuaskel 30.3.2019

Suoristin etutassuni pitkään ja makeaan venytykseen. Aamun kalvakka valo säteili kauniisti mäntyjen lomasta. En muistanut, koska viimeksi olin tuntenut itseni näin levolliseksi, vaikka partiossa kävelinkin. Metsän sekava tilanne ja stressinhallinta olivat imeneet kaikki mehut viime aikoina ja olin tuntenut itseni hyvin uupuneeksi ja turhautuneeksi. Nyt kuitenkin valo alkoi paistaa paksujen savupilvien läpi ja energia ja hyvä olo oli alkanut virrata minuun. Ehkä se johtui tästä kaikesta luonnon suomasta valosta ja hiirenkorvasta. Syysmasennus ei nimittäin ollut uusi sana minulle. Vilkaisin vierelläni tepastelevaan Ikuisuustassuun, jonka vaaleanruskea turkki kiilsi terveenä. Entinen oppilaani Vinhatassu - nykyään Vinhavarjo - saattoi olla myös osasyyllinen pahaan tuuleen, sillä olin ajatuksissani kutsunut naarasta negatiivisuuden ruumiillistumaksi kaiken tästä pursuavan pahansuovan energian takia. Ikuisuustassu oli aivan toista maata. Hän vaikutti ystävälliseltä kissalta, jolla oli sydän paikallaan. Tämä oli kuitenkin vasta naaraan toinen päivä oppilaana enkä tuntenut häntä vielä kovin hyvin, mutta jos merkit pitivät paikkaansa hänestä kasvaisi ylpeyden aihe Varjoklaanille. "Kettuaskel, vauhtia tassuihin!" kuulin parhaan ystäväni turhautuneen nau'un kaukaa edestäpäin, "Oletko taas sukeltanut omiin ajatuksiisi vai hukuitko tällä kertaa?" Pyöräytin silmiäni sarkastiselle kommentille peittääkseni nolostuksen, jonka olin aiheuttanut itse itselleni. *No niin Kettuaskel. Sinun oli tarkoitus esitellä uudelle oppilaalle reviiriä, eikä - Valvehengen sanojen mukaan hukkua - ajatuksiini* Ravistin päätäni ja otin muun partion kiinni. Huomasin kuinka Ikuisuustassu vilkaisi minua keltaisilla silmillään. En voinut välttyä näkemästä pientä tuomitsevaa pilkettä naaraan silmäkulmassa. Vedin henkeä ja vilkaisin ympärilleni. Nenääni kantautui ukkospolun kitkerä katku, enkä voinut olla nyrpistämättä nenääni. "Lähestymme ukkospolkua, sen tunnistaa parhaiten hajusta ja kovasta mekkalasta, jota hirviöt pitävät kun kulkevat sen kovalla pinnalla. Vaikka nyt onkin hiljaista, saattaa hirviön räminä alkaa yhtäkkiä korvia huumaavan kovaa, ne ovat arvaamattomia otuksia", selitin pienikokoiselle naaraalle, jonka rakenne muistutti vielä todella vähän pentua, mutta silti sai pennun loikkimaan mieleeni. Olin kovin penturakas kissa ja haaveilin salaa Rosmariiniputouksen tietämättä toisesta pentueesta. "Minkä näköisiä nämä hirviöt ovat? Tunnistaako ne helposti kun näkee sellaisen?" Ikuisuustassu kysyi ja yritti tähyillä puiden raosta ukkospolulle. "Tunnistat, aivan varmasti tunnistat. Ne ovat yhtä suuria kuin pienimmät puut ja niiden kiiltävät pinnat ovat mitä kummallisimman värisiä. Niillä on kirkkaat silmät ja ne valaisevat ukkospolun edessään ja niiden tassut ovat suuret ja vahvat ja liiskaavaat mahtavimmankin kissan yhtä nopeasti kuin me kepin", selitin vakavasti. Ikuisuustassun silmät pyöristyivät kun hän vilkaisi nyt näkyviin tullutta tummanharmaata kivistä tietä. "No niin jatketaan matkaa", Valvehenki naukui ja lähti johtamaan partiota eteenpäin. Olimme palanneet hetki sitten Varjoklaanin leiriin, joka alkoi hiljalleen täyttyä kissoista, jotka olivat heränneet melko lämpimistä pesistään. Silmäni katsahtivat kuitenkin miltei heti Rosmariiniputouksen kauniiseen olemukseen. Erkaannuin muusta partiosta ja nelistin rennosti luonnonvalkean naaraan luokse, joka hymyili minulle. "Huomenta", naukaisin reippaasti ja asetuin istumaan kumppanini vierelle, "Onkos mitä tänään suunnitelmissa?" Naaraan katse kääntyi sähkönsinisiin silmiini. "Varmaan partioimista ja sellaista - niin kuin aina", meripihkasilmäinen kissa naukui minulle. Kuulin takavasemmalta kuuluvan hiljaisen älähdyksen, jonka pian huomasin olevan Myrskytaivas - klaanin uusin kissa. Ja hänen sukuaan unohtamatta, Kylmähenkäyksen velipuoli. Tummanharmaa kolli nuoli kiivaasti tassuaan. Pian hän huomasi meidät tummanvihreät silmät välkähtäen. Olemukseni sävähti sitä hieman, sillä en voinut olla ajattelematta kollin veljeä. "Ai hei Rosmariiniputous ja Kettuaskel!" kolli tervehti iloisesti ja samalla edeten meidän luokse, "Astuin terävän piikin päälle. Katsokaa kuinka syvälle se meni." Kolli tarjosi etukäpäläänsä näytille ja näin erittäin syvälle uponneen piikin. Kasvoni vääntyi irvistykseen, tuo mahtoi tehdä kipeää. "Kannattaisi käydä näyttämässä sitä Liljahenkäykselle, häneltä varmasti löytyy jotain", Rosmariiniputous ohjeisti. Myrskytaivas nyökkäsi. "Saanpahan samalla tutustua emoosi", kolli hymähti ja kääntyi sitten nilkuttaman kohti parantajan pesää. Melkein heti kollin lähdettyä avasin suuni ja kysyin: "Voisimmeko tehdä jotain yhdessä - siis ennen niitä varapäällikön tehtäviä?" //Rosma?

Rosmariiniputous 16.12.2018

"Voitko jo paremmin kuin eilen?" Kettuaskel kysyi samalla kun hän asettui puolimakuulle sammalpetini viereen. Kuljetin hellästi luonnonvalkea hännänpäätäni kollin sileää poskea pitkin ja annoin sen liukua lihaksikkaalle olkapäälle asti. Silmäilin kumppanini sähkönsinisiä silmiä tavalla, joka sai mielihyvän lämmittämään rintaani. "Voin, kiitos kysymästä. Joudun kyllä jäämään parantajan pesälle vähäksi aikaa, koska haavani ovat Sienikarvan mukaan vakavia enkä yhtään ihmettele, sillä siinä taistelussa oli kyse elämästä tai kuolemasta. Tahtoisin vain päästä johtamaan metsästyspartioita ulos leiristä ja harjoittelemaan poikiemme kanssa pitkästä aikaa, mutta Sienikarva ei päästä minua tekemään mitään suurta liikuntaa vaativaa työtä", selostin ja kohtasin sitten heikko hymy huulillani kumppanini katseen, "mutta sinähän voit silti harjoitella pentujemme kanssa kun ehdit. Vai ovatko rakkaat poikamme jo nousemassa sotureiksi?" "Valvehenki ja Varpusliito ovat kertoneet minulle, että Fasaanitassu ja Haukkatassu edistyvät hurjalla tahdilla ja heidän arviointinsa lähestyvät, joten heistä saattaa tulla sotureita aikaisemmin kuin odotimme", Kettuaskel totesi. Nyökyttelin päätäni tyytyväinen virne kasvoillani, olin niin uskomattoman ylpeä pojistani. Tuntui aivan siltä kuin eilen he olisivat kömpineet ulos pentutarhasta päästäkseen tutkimaan Varjoklaanin leiriä ja nyt he tunsivat jo Varjoklaanin koko reviirin miltein kauttaaltaan ja olivat valmiina ansaitsemaan soturinimensä. Minä ikävöin kyllä niin paljon pienten pentujeni kasvamisen seuraamista että tahdoin jo nyt uuden pentueen. Tahdoin myös tyttäriä, sellaisia jotka jakaisivat ulkonäköni ja muistuttaisivat luonteeltaan myös minua. "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!" Meripihkainen katse nousi hitaasti Kettuaskeleen sähkönsinisistä silmistä, kun Minttutähden kutsuhuuto kajahti aukiolla kristallinkirkkaana. Arvasin nopeasti, että kyseessä oli Orkideapolun pentujen oppilasseremonia. Nousin jäykähkösti nousemaan ja Kettuaskel tarjosi nopeasti tukeaan minulle. Väläytin kiitollisen hymyn kumppanilleni ja lähdimme sitten pesästä rinta rinnakkain. Kun pääsimme suurkiven luokse, Kettuaskel irrottautui kyljestäni ja tassutteli sitten kissajoukkioon ystäväni Luomavirran kanssa. Marssin paikalleni suurkiven viereen ja kohdistin ystävällisenä loistavan meripihkaisen katseeni pentukolmikkoon, joka istui emonsa Orkideapolun rinnalla. Omissa toiveissani oli saada Pyypentu oppilaakseni, koska olin päässyt juttelemaan hänelle enemmän kuin naaraan veljeksille ja naaras oli antanut minulle sellaisen vaikutelman, että hänestä voisi tulla uskollinen soturi Varjoklaanille. "Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän vuoronsa tulla oppilaiksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitsette soturinimenne, tunnettakoon teidät Pyytassuna, Hukkatassuna ja Turvetassuna’’, Minttutähti selosti. Meripihkainen katseeni seurasi tarkasti Pyytassun katsetta, joka taas poukkoili poikaani Fasaanitassun ja kaksikko jäi tuijottamaan toisiaan. Höristin hieman korviani ja annoin kiinnostuksen kihelmöidä käpälissäni. Sattuiko nuorella oppilaalla olla jotakin meneillään poikani kanssa? Kohotin hieman kuonoani ja sysäsin ajatuksen pois mielestäni, kun Minttutähti jatkoi: "Hukkatassu, mestarisi olkoon Kyyhkylento. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on entiseltä mestariltaan Loistelinnulta oppinut." Käännyin seuraamaan, kuinka kissajoukosta astui ilahtuneena vaaleanharmaa raidallinen naaras, joka sattui olemaan pentujeni isoisoemo. Seurasin tyytyväinen hymy kasvoillani, kuinka kaunis ja minua kokeneempi naaras kosketti Hukkatassun kuonoa ja peruutti sitten tummanharmaan kollin kanssa kissajoukkioon. Seuraavaksi Minttutähden katse siirtyi Turvetassuun, kolmikon suurimpaan tummanruskeaan kolliin. "Turvetassu, sinun mestarisi olkoon Rosmariiniputous. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on Tihkutähdeltä oppinut", Minttutähti naukaisi ja siirsi ystävällisenä kiiltävän tummansinisen katseensa minuun. Nyökäytin lämpimästi päätäni ystävälleni ja tassuttelin kohtaamaan uuden oppilaani. Vaikka olin ensisijaisesti toivonut Pyytassua oppilaakseni, olin erittäin tyytyväinen Turvetassuun. Tervehdin lihaksikasta kollia kohteliaasti ja kosketin sitten hänen kuonoaan, jonka tehtyäni annoin oppilaan tassutella Hukkatassun luokse. Viimeisenä jäljelle jäi Pyytassu, joka tuijotti Minttutähteä kärsimättömänä. "Pyytassu, mestarisi olkoon Murattilehti. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on Kyyhkylennolta oppinut." Kasvoilleni nousi tyytyväinen hymy, kun kissojen joukkiosta astui esiin suurikokoinen tummanruskea naaras, jonka vaaleankeltaiset silmät loistivat ylpeinä. Murattilehti oli kouluttanut parhaan ystäväni Varpusliidon ja olin kuullut, että hän oli tiukka ja vaativa mestari, mutta rankka koulutus oli sen arvoista sillä naaras osasi kouluttaa hyvin oppilaita. Seurasin hymy huulillani kun kaksikko kosketti kuonoja ja Pyytassu loikki veljiensä rinnalle. "Pyytassu! Hukkatassu! Turvetassu! Pyytassu! Hukkatassu! Turvetassu!’’ klaanilaiset alkoivat hurrata kolmikon oppilaaksi pääsemistä kovaan ääneen ja liityin onnitteluun miltein yhtä kovaäänisenä kuin muutkin. Kun onnittelut olivat loppuneet, marssin Turvetassun luokse. "Turvetassu, minä olen itseasiassa juuri nyt joutunut parantajan pesälle, joten sinulla taitaa olla tänään vapaapäivä. Olen todella pahoillani ja yritän pitää sinulle huomenna kunnollisen harjoitteluaukion, mutta en voi luvata mitään", selitin pahoittelevasti oppilaalleni. Turvetassu näytti hieman pettyneeltä, koska hän ei tämän takia pääsisi tutustumaan reviiriin sisaruksiensa kanssa. Minusta tuntui todella pahalta mutta en voinut tehdä kunnolleni mitään. "Ei hätää Rosmariiniputous, minä voin toimia Turvetassun sijaismestarina tämän päivän ja vaikka niin kauan kunnes kuntosi sallii sinun siirtymisesi takaisin tavallisiin soturitehtäviin", Luomavirta naukaisi äkillisesti saapuessaan kuin Tähtiklaanin kutsusta luoksemme. Vilkaisin ystävääni kiitollinen välke silmissäni ja kumarruin puskemaan kiitoksena lumenvalkoisen naaraan poskea kuonollani. "Kiitos tuhannesti, Luomavirta. Tänään ei tarvitse tehdä mitään, kiertäkää reviiri ja jos ehditte, harjoitelkaa vihollisen väistämistä ja ohittamista. Voit tulla kysymään minulta huomenna mitä ehditte tehdä tänään niin voin antaa lisäohjeita. Kiitos vielä kerran, mutta nyt minun täytyy mennä juttelemaan Minttutähdelle", kiitin ystävääni ja heilautin hännälläni hyvästit kaksikolle, jonka tehtyäni käännyin ympäri ja lähdin marssimaan päällikön pesää kohti, jonka suojiin punertavanruskea naaras oli kadonnut hetki sitten. "Rosmariiniputous täällä, saanko tulla sisään?" kysyin saavuttuani sammalverhoille. Kuultuani pesän sisältä myöntyvän naukaisun sukelsin pesääni. Minttutähti istui sammalpedillään ja lopetti punertavanruskeiden karvojensa sukimisen huomattuaan minut. Asetuin istumaan sammalpedin vastakkaiselle puolelle ja menin suoraan asiaan: "Kun eilen tulin leiriin, mainitsin taisteluni Kylmähenkäyksen kanssa ja hänen kohtalonsa, oli se sitten mielestäsi surullinen tai ei. Minun piti tulla eilen juttelemaan siitä kanssasi, mutta ehdin tulla vasta tänään eilisen väsymyksen takia. Minulla olisi myös asiaa liittyen Fasaanitassun ja Haukkatassun arviointiin siten, että tulin varmistamaan voinko antaa Valvehengelle ja Varpusliidolle luvan pitää arvioinnit?" "Sinä taidat tietää kyllä itsekin ovatko he valmiita vai ei, mutta kun kerran sitä päätit kysyä, voit antaa heille luvan arvioinnin pitämiseen", Minttutähti naukaisi lämpimällä sävyllä, joka sai sydämeni sulamaan. Minttutähti oli niin puhdas, oikeudenmukainen ja hyväsydäminen kissa, joka ansaitsi vain hyvää elämässään. Oli todella ikävää, että hän oli saanut Tihkutähden kaltaisen ilkeän kissan kumppanikseen ja joutunut kaiken lisäksi menettämään traagisesti kollin. "Niin, siitä Kylmähenkäyksestä. Kuten sanoinkin, Liljahenkäys näki kaiken ja olen kertonut Sienikarvalle ja Kettuaskeleelle, mutta sinä saatat olla yksi viimeisistä joille voin kertoa asiasta. Sienikarva ja Kettuaskel ovat vaikuttaneet olevan samaa mieltä siitä, että Kylmähenkäys ei ansainnut elämää ja hänen tappaminen tarkoitti, että perheelläni ei olisi enää pelkoa menettää perheenjäsentä. Jotenkin minusta vain tuntuu niin väärältä, koska pääsin tuskin kuivaamaan käpäliäni Puuskahöyhenen verestä ja nyt päädyin jo vuodattamaan toisen kissan verta. Tiedän kyllä, ettei tämä tee minusta murhaajaa mutta se silti saa minut tuntemaan oloni sellaiseksi", huokaisin ja kohtasin surullisena Minttutähden tummansiniset silmät, "ansaitsiko Kylmähenkäys sinun mielestäsi elämän? Olisiko sinulla mitään vinkkejä miten saisin mieleni tyhjennettyä edes hieman tästä asiasta?" //Minttu?

Kettuaskel 16.12.2018

"Pyytassu! Hukkatassu! Turvetassu! Pyytassu! Haukkatassu! Turvetassu!" onnittelin yhdessä koko muun Varjoklaanin kanssa klaanimme uusia oppilaita. Pyytassu oli saanut mestarikseen Kyyhkylennon kouluttaman Murattilehden, Turvetassu taas Tihkutähden kouluttaman Rosmariiniputouksen ja Hukkatassu Loistetähden kouluttaman Kyyhlkylennon. Olin valtavan ylpeä kumppanistani ja muistakin uusista mestareista. Hapuilin katseellani edes pientä vilahdusta luonnonvalkeasta turkista tai meripihkaisista silmistä, mutten löytänyt etsimääni. Rosmariiniputous oli luultavasti mennyt MInttutähden luokse puhumaan päällikön ja varapäällikön välisistä asioista. Katselin tyhjenevää aukiota tyynesti ja mietin seuraavaa aktiviteettia. Minä en ollut edes seuraavassa partiossa. Kohautin lapojani ja nousin seisomaan, tiesin tasan tarkkaan kelle menisin juttelemaan. Pujosulalle. Harmaa naaras, joka omasi halvaantuneet takajalat oli kaikkien klaanin pentujen tuntema tarinankertoja. Sen lisäksi Pujosulka oli erittäin muakava ja hänen ilmeestään näki kuinka hän rakasti pentuja ja pelkästäänkin heidän katselemienkin riitti naaraalle ajanvietoksi. Työnnyin sisään klaaninvanhimpien sammalesta valmistettuun pesään ja näin heti sisäänkäynniltä kuinka vain Pujosulka oli pesässä. Muut klaaninvanhimmat olivat luultavasti vielä aukiolla äsköisen kokoontumisen takia. "Tervehdys Pujosulka, mitä sinä täällä yksin teet?" kysyin ja loin kohteliaan katseeni vanhempaan naaraaseen. Pujosulka räpäytti tummansinisiä silmiään ja hymähti vaisusti. "Muut halusivat lähteä jaloittelemaan, enkä viitsinyt mennä hidasteeksi", naaras naurahti teennäisesti. Kurtistin kulmiani ja istahdin naaraan viereen lohduttavasti hymyillen. "Hidasteeksi? Et sinä mikään hidaste ole ja vaikka sinä kuljetkin ehkä vähän hitaampaa olen varma, että he olisivat huomioineet sinut mielihyvin", naukaisin ja silitin naaraan selkää lohduttaen. Pujosulan silmät muuttuivat pyöreiksi kuin kuu ja niiden sininen osa oli miltei kokonaan näkymättömissä. Naaras alkoi haukkoahenkeään ja tunsin hätäännyksen kasvavavn sisälläni, mutta sitten naaras naukaisi jotain joka pysäytti paniikkini. "Tammikynsi!" naaras naukui kyynelet silmistä valuen ja lähti raahautumaan eteenpäin, niin kuin takajalat eivät haittaisi yhtään. En oliut koskaan nähnyt naarasta noin onnellisena hän suorastaan sädehti. Käännyin ympäri ja näin kilpikonnakuvioisen kollin, jonka keltaiset silmät loisitivat hämärässä. Tämä siis oli naaraan puhuttu kumppani Tammikynsi. Hän vaikutti oikein kunnolliselta, vaikka mikä minä olin arvostelemaan minua vanhempia kissoja. Kollin keltainen katse kääntyi hetkeksi minuun ja nyökkäsin tervehdyksen. "Teillä on varmasti paljon puhuttavaa, joten jätän teidät kahden", naukaisin kohteliaasti ja lähdin kohti pesän suuaukkoa. "Kettuaskel, odota", kuulin Pujosulan onnentäyteisen äänen ja käännyin ympäri, "Kiitos rohkaisusta." Hymähdin ja loikin ulos pesästä. Melkein heti minua vastaan tuli Lehmustassu, jonka turkissa oli vieläkin häivähdys yrttien tuoksua. "Hei Lehmustassu juuri sinua olinkin etsimässä. Ajattelin, että voisimme lähteä hiomaan metsästystaitojasi, sillä minulla on juuri nyt vapaata. Ja mikä sen parempaa puuhaa, sillä arviointisihan häämöttää aivan nurkalla", selitin iskien silmää naaraalle. //Lehmus?

Lehmustassu 16.12.2018

Kyselin Sienikarvalta kaikenlaista parantajana oloon liittyen. Vaikka nautinkin soturioppilaan elämästä, patantajana olo kuulosti kiehtovalta. He kokivat niin paljon asioita, joita muut klaanin jäsenet eivät voineet edes kuvitella. Lisäksi he tekivät tärkeää työtä hoitaessaan klaanin sairaita. Tunsin kevyen syyllisyyden pistoksen haaveillessani parantajuudesta. *Kettuaskel on nähnyt niin paljon vaivaa kouluttaakseen minusta kunnon soturin, joten en voi enää ryhtä parantajaksi. Se ei olisi reilua ja sitäpaitsi Varjoklaanissa on jo kaksi parantajaa.* Kuitenkaan en saanut asiaa mielestäni. Hyvästelin Sienikarvan ja läksin parantajien pesästä. Pian vastaani tuli mestarini Kettuaskel. "Hei Lehmustassu, juuri sinua olinkin etsimässä. Ajattelin, että voisimme lähteä hiomaan metsästystaitojasi, sillä minulla on juuri nyt vapaata. Ja mikä sen parempaa puuhaa, sillä arviointisihan häämöttää aivan nurkalla." punaturkkinen kolli kysyi minulta silmää iskien. Innostuin hiukan ajatuksesta. "Toki, minullakaan ei ole sen kummempaa tekemistä." vastasin. Lähdimme ulos leiristä. Kevyt tuulenvire havisutti lehdettömiä puita. Ilma oli hiukan kolea. "Minne päin suuntaamme?" kysyin mestariltani katsellessani samalla tarkkaavaisesti ympärilleni riistan varalta. //Kettu?

Kettuaskel 17.12.2018

Minne päin suuntaamme?" vierelläni tassuttava harmaa naaras naukui ja katsahti minuun vihreillä silmillään, joiden katse oli virkeä ja valpas. Olin ajatellut aluksi suuntaavamme kohti hieman soisempaa maastoa, joka tällä hetkellä oli ohuehkon lumipeitteen alla. Kuitenkin sen jälkeen mietin sen kannattavuutta, sillä Varjoklaanin riistaa oli vähän lehtikadon aikaan. Sammakot, hiiret ja oravat olivat pakenemassa lehtikatoa, joten ainoa saalis reviirillämme oli linnut, joita ei ollut juurikaan. "Suuntaamme Kuolonklaanin rajan toiselle puolelle, heidän puolellaan on enemmän riistaa ja saalistuslupahan meille on annettu. Osaatko sanoa mitä saaliseläimiä Kuolonklaanin maastosta saattaisi löytyä näinkin kylmänä aikana?" kysyin Lehmustassulta, joka tassutti vierelläni mietteliään näköisenä. "Rusakot ja jänikset ovat hereillä talvella, joten ainakin niitä", oppilas tokaisi hetken päästä ja katsahti minuun kuin pyytäen arviointia hänen vastauksestaan. "Hyvä. Veikkaan, että sinnekin on kuitenkin eksynyt lintu tai pari, jotka saattavat joutua saaliiksemme", naukaisin ja olin lähteä juoksemaan, mutta nenääni tulvahti Varjoklaanin tuoksu. Pian lumisesta metsästä asteli kissajoukko. He olivat tulossa leirin suunnalta, joka meinasi sitä että he olivat vasta lähteneet matkaan. Partion johdossa oli minulle läheinen punaruskea naaras Minttutähti, naaraan perässä asteli rinnakkain kellertävän oranssi Orkideapolku ja lumenvalkean turkin omaava Luomavirta. Vielä vähän matkan päässä muodostelmasta näin Kuutamotassun, joka juoksi klaaninpäällikköä kiinni. "Anteeksi, turkkini jäi vatukkapensaaseen kiinni!" valkea kolli mustilla kohdilla pahoitteli hengästyneenä. Minttutähti katsahti Luomavirtaan ja Orkideapolkuun. "Huomasitteko te hänen jäävän jälkeen?" päällikkö kysyi silmiään siristäen. Naaraat pudistivat yhtä aikaa päätään ja sen jälkeen Kuutamotassu loikkasi Minttutähden vierelle. "Se oli minun vikani, en pyytänyt apua", kolli naukaisi ja loi jäänsinisen katseensa mestariinsa. Minttutähti nyökkäsi kolmikolle hyväksyvästi ja hymähti pienesti, sen jälkeen emoni katse kohtasi omani. "Mihin päin te olette menossa?" Minttutähti kysyi ja tassutti lähemmäs meitä. Viitoin hännälläni Kuolonklaanin reviirin suunnalle, joka häämötti jo näköetäisyydellä. "Hyvä, niin mekin. Liittykää toki partioomme", punaruskea naaras hymähti ja lähti johtamaan partiotaan eteenpäin. Vilkaisin Lehmustassuun kysyvästi ja sain myönteisen vastauksen. "Toki", vastasin, sillä oli mielestäni epäkohteliasta olla hiljaa. Emo saattaisi saada tylyn vaikutelman minusta tälle päivälle, vaikka olin mitä mainioimmalla tuulella. Taivalsimme narskuvassa lumessa vähän aikaa ennen seuraavaa pysähtymistämme, jolloin Minttutähti ohjeisti meitä jakautumaan ryhmiin. Ryhmät olivat minä ja Lehmustassu, Minttutähti ja Kuutamotassu ja Orkideapolku ja Luomavirta. Lähdin oppilaani kanssa rintarinnan kohti meille osoitettua suuntaa. Nenääni tulvahti vähän väliä uusi Kuolonklaanin hajumerkki tai jonkun Kuolonklaanilaisen kissan hajuvana. En tuntenut oloani kotoisaksi kaikkien näiden vieraiden tuoksujen ympäröimänä ja tiesin, että se häiritsisi riistan tuoksuun keskittymistäni, vaikka omasinkin loistavan keskittymiskyvyn. Käännyin Lehmustassun puoleen. "Kerro minulle haistatko tällä hetkellä jonkun riistaeläimen? Ja jos haistat niin minkä ja miten sinun kuuluisi lähteä lähestymään tätä kyseistä eläintä, ettei se saisi vihiä sinusta?" kysyin oppilaaltani kääntäen sähkönsinisen katseeni häneen. Toivoin tosiaan ettemme joutuisi tekemisiin Kuolonklaanilaisen partion kanssa tai edes yhden kissan kanssa. Tiesin kokemuksesta kuinka häijyjä he voivat olla. //Lehmus?

Rosmariiniputous 8.1.2019

"Fasaanisyöksy! Haukkaviima! Fasaanisyöksy! Haukkaviima!" Seurasin ylpeä hymy kasvoillani sädehtien kun klaanitoverini ottivat vastaan kaksi uutta soturia, poikani Fasaanisyöksyn ja Haukkaviiman. Olin aivan sanoinkuvaamattoman ylpeä pojistani ja siitä, kuinka rohkeita ja uskollisia sotureita heistä oli tullut. Kun annoin katseeni kiertää kaksikkoa onnittelevissa kissoissa, tunnistin aivan ensimmäisenä rakkaan kumppanini Kettuaskeleen punertavanruskean turkin joka kiilsi siististi suittuna lehtikadon valossa. Aivan kuin kolli olisi aistinut tuijotukseni, hän käänsi katseensa suoraan minuun ja räpäytti sähkönsinisiä silmiään tavalla, joka sai vieläkin sydämeni laukkaamaan nopealla tahdilla. Kun Fasaanisyöksy ja Haukkaviime menivät juttelemaan Sienikarvan ja Loistelinnun - kuolleista heränneen Loistetähden, Tihkutähden edeltäjän - ja jäin Kettuaskeleen kanssa leiriaukiolle kissojen hajaannuttua, tassutteli hajamielinen hymy kasvoillani kumppanini luokse. "No, nyt he ovat sotureita. Minttutähti antoi heille kauniit soturinimet", totesin Kettuaskeleelle ja aloin kaivertaa lumista maata, "olen niin ylpeä heistä että en yksinkertaisesti pysty pukemaan ajatuksiani sanoiksi. He vaikuttavat kummatkin juuri sellaisilta sotureilta joista voi tulla jotain todella suurta jonain päivänä. Voi Kettuaskel, olen niin iloinen perheestämme." "Niin minäkin Rosmariiniputous. Meidän kannattaa mennä nukkumaan ja antaa pojillemme ja Luomavirralle vartiointirauha", Kettuaskel totesi kun Fasaanisyöksy ja Haukkaviima marssivat Luomavirran rinnalla leirin uloskäynnin edustalle. Poikani näyttivät niin valmiilta suojelemaan klaaniaan henkensä edestä. Hymyilin ylpeämpänä kuin koskaan ennen ja nuolaisin sitten Kettuaskeleen poskea. "Olet oikeassa. Mennään nukkumaan", naukaisin ja yhteistoimesta lähdimme soturienpesälle, jonne saavuttuamme nukahdimme kylki kyljessä kiinni. Olin pitänyt silmiäni pitkän tovin kiinni kunnes hyytävä, luihin imeytyvä kylmyys alkoi leijua ympäristössäni ja sai minut hytisemään. Jo ennen kuin avasin raskailta tuntuvat silmäluomeni, tiesin etten ollut Tähtiklaanin valoisilla metsästysmailla. Availin hitaasti meripihkaisia silmiäni ja tunsin pelon hyökyvän ylitseni kun tajusin makaavani keskellä pimeää metsää. Synkät ja loputtomiin korkeuksiin nousevat puut heittivät pelottavia varjoja ylleni. Olin Pimeyden metsässä. "Kas, kuka on tullutkaan käväisemään. Voi kuinka olenkaan ikävöinyt sinua, Rosmariinitassu." Niskakarvani nousivat sillä silmänräpäyksellä pystyyn kun kuulin syvän äänen lausuvan oppilasnimeni. Ponnahdin neljän jalkani varaan ja jäin tuijottamaan synkkää aluskasvillisuutta, jonka seasta kuului julmaa murahtelua. "Tule esiin tai minä tulen hakemaan sinut", sähisin uhkaavimmalla äänensävyllä jonka sain ulos suustani. " Jos sinä niin toivot", kylmä kuiskaus kuului pensaista ja sitten esiin astui Tihkutähti, Varjoklaanin entinen päällikkö ja entinen mestarini. Tuijotin raivostuneena tummanharmaata kollia, jota ei tultaisi koskaan muistelemaan hyvällä Varjoklaanin historiassa. Tihkutähden kasvoille nousi omahyväinen virnistys kun hän huomasi raivon meripihkaisissa silmissäni. "Sinä", sylkäisin halveksuvasti. "Kyllä, mutta en ole ainoa", Tihkutähti virnisti jäisesti ja astui sivuun, kun varjoista liukui esiin sinertävänharmaa kolli, jonka selkää koristivat mustat juovat. Pulssini alkoi kohota ja kynteni alkoivat liukua esiin, kun jouduin vastakkain Kylmähenkäyksen kanssa. Heti kun olin porannut meripihkaisen katseeni isääni, Tihkutähden haalea hahmo katosi kokonaan aukiolta, jolloin jäin isäni kanssa kahdestaan. "Kylmähenkäys. Oletko nauttinut ajastasi Pimeyden metsässä? Se onkin ainoa paikka johon sinunlaisesi petturi sopisi", murahdin jäisesti. Kylmähenkäys venytteli huvittunut virne kasvoillaan lihaksikkaita lapojaan, mutta kolli ei saanut minua epäröimään. Olin elämäni parhaimmassa kunnossa. "Sinun pitää oppia pitämään kuonosi kiinni", Kylmähenkäys sähähti turhautuneena ja syöksyi sitten suden lailla kimppuuni. Väistin viime hetkellä isäni neulanterävät kynnet ja lähdin sitten itse hyökkäykseen. Sivalsin rajusti lihaksikkaan isäni kasvoja ja tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni. Kylmähenkäys päästi kurkustaan tuskaisen murahduksen ja hyökkäsi sitten raivostuneena minun kimppuuni, jättämättä minulle pienintäkään armon mahdollisuutta. "Taistelet kuin pentu", Kylmähenkäys naurahti halveksuvasti ja sivalsi uudelleen poskeani kivuliaasti. Sitten kolli iski päänsä vatsaani ja sai minut kaatumaan selälleni lumiselle tantereelle. Jäin makaamaan isäni alle ja painoin silmiäni tiukasti kiinni kivun vallatessa ruumiini. "Et pääse eroon minusta, Rosmariiniputous. Tulen aina elämään elämässäsi synkän varjon muodossa. Tiedät itsekin että Haukkaviima näyttää aivan minulta ja kun katsot häntä, mieleesi muodostuu kuva minusta, eikö niin?" Kylmähenkäys virnisti julmasti ja tiukensi kynsiensä puristusta. Ähkäisin ja yritin potkia kollia kauemmas päältäni, mutta voimani tuntuivat hitaasti jättävän kehoni, aivan kuin ympöivä metsä olisi imenyt jokaisen voimanrippeeni haltuunsa. "Kettuaskel!" ulvoin kurkku rahisten pimeään metsän, vaikka tiesin paremmin kuin hyvin ettei kumppanini olisi täällä. Kylmähenkäys naurahti halveksuvasti ja kuljetti neulanteräviä kynsiään sileää poskeani pitkin. "Ei hän ole täällä. Kukaan ei pelasta sinua tällä kertaa, Rosmariiniputous", Kylmähenkäys kuiskasi aivan korvani juureen ja sivalsi sitten kynsillään kasvojani. Muistin vain sanoinkuvaamattoman vahvan kivun kasvoissani ja voimieni katoamisen kehostani kunnes upposin pimeyteen. "Rosmariiniputous? Rosmariiniputous!" Nousin äkillisesti seisomaan ja jäin tuijottamaan eteeni henkeäni haukkoen. Seisoin vain siinä ja yritin tasata hengitystäni ties kuinka kauan kunnes tunsin tutun hännänpään laskeutuvan olkapäälleni. Vilkaisin nopeasti silmät pelosta pyöristyneinä Kettuaskelta, joka tuijotti minua hämmentyneenä. "Onko kaikki hyvin?" kolli kysyi huolestuneena. "K-kyllä, älä välitä tuosta. Minä näin vain painajaisen jossa oli Kyl-" lauseeni keskeytyi kun isäni kynsien puristava tunne kuristi kaulaani ja suuni sulkeutui nopeasti. Kompuroin kauemmas rauhallisesti nukkuvista sotureista ja yritin toipua äskeisestä painajaisesta. Kettuaskel seurasi minua vieläkin epäröivänä ja kun sukelsin ulos soturien pesästä, punertavanruskea kolli pysähtyi suoraan eteeni ja jäi tuijottamaan minua. "Oletko täysin varma että kaikki on kunnossa?" "Olen. Se oli vain painajainen", naukaisin Kettuaskelta ja soin hänelle lyhyen hymyn. Olisin pyytänyt häntä juuri kanssani aterioimaan, mutta meitä kohti marssiva Kuutamohalla sai ajatukseni hajoamaan palasiksi. "Rosmariiniputous, Minttutähti pyysi minua hakemaan sinut aamupartion johtoon. Mukanamme lähtevät Kyyhkylento ja Hukkatassu", Minttutähden entinen oppilas selitti. Nyökäytin päätäni valkean ja mustan kirjavalle kollille ja hyvästeltyäni Kettuaskeleen marssin nuoremman soturin kanssa leirin uloskäynnille. Kyyhkylento ja Hukkatassu nyökäyttivät päitään tervehdykseksi ja antoivat minun asettua partion johtoon. "Minkä alueen me kierrämme?" Hukkatassu kysyi. Mietin lyhyen hetken vastaustani ja käännyin sitten vilkaisemaan tummanharmaata kollia. "Kierrämme Myrskyklaanin rajan Nelipuilta lähtien", ilmoitin. Hukkatassun nyökättyä käänsin taas katseeni eteenpäin ja johdatin partion ulos leiristä. Olimme kiertäneet Myrskyklaanin rajaa jo pitkän tovin, mutta helpotuksekseni rajalla oli rauhallista eivätkä metsäklaanilaiset olleet siirtäneet hajumerkkejään reviirillemme. Tunsin surua ja pettymystä tuijottaessani Myrskyklaanin reviiriä, kun mieleeni palasi näkymä Myrskyklaanin tuhotusta leiristä hyökkäyksemme jälkeen. Sota oli todella ikävä asia ja se heikentäisi kaikkia klaaneja fyysisesti ja henkisesti, mutta surullinen tosiasia oli ettei sodassa voinut ajatella vahinkoja, vaan piti ajatella omaa klaaniaan ja suojella klaanitovereitaan parhaansa mukaan. "Hei, kuulitteko tekin tuon?" Hiljaisuuden rikkoi Kuutamohallan äkillinen naukaisu. Korvani nousivat salamannopeasti ylös samaan aikaan kasvojeni kanssa ja silmäilin ympäristöä hetken aikaa valppaantuneena. Kun en nähnyt tai kuullut mitään, käännyin nuoren soturin puoleen. "Mitä sinä kuulit?" "Kuulin jostain läheltä rapsahduksen, mutta se ei kuulostanut jonkun pienen saaliseläimen aiheuttamalta ääneltä, vaan kissan", Kuutamohalla selitti. "Nyt minä pystyn haistamaan tuntemattoman kissan lähettyvillä. Erakko, ei haise klaanikissalle", Kyyhkylento naukaisi ja nuuhki ilmaa tarkasti. Kun haistelin itsekin ilmaa, pystyin havaitsemaan tuntemattoman kissan hajun. Siristin varautuneena meripihkaisia silmiäni ja ohjeistin kaikkia partiossa olevia kissoja laskeutumaan matalaksi. Sitten lähdimme hiipimään eteenpäin vahvenevaa hajua kohti. Kun pääsin todella lähelle hajua, sukelsin kitukasvuisten puiden takaa aukiolle. "Pysähdy siihen paikkaan!" Edessämme, noin viiden hännänmitan päässä seisoi rotevarakenteinen kolli, jonka tummanharmaa turkki oli koristeltu sinertävänharmailla raidoilla ja lumenvalkoisilla etukäpälillä. Äkillisen saapumisemme tajuttuaan kolli säpsähti ja kohdisti tummanvihreän katseensa minuun. Hän silmäili hetken aikaa muita partiossa olevia kissoja kunnes nielaisi ja jäi taas katsomaan minua. Erakko tiesi olevansa alakynnessä. Tyytyväisenä ylilyöntiasemastamme kohotin kuonoani ja jäin seisomaan turvavälin päähän kollista. "Kuka olet, erakko ja mitä sinä teet Varjoklaanin reviirillä?" kysyin tyynesti, mutta silti tarpeeksi tiukasti ettei erakko kuvitellut minun olevan pehmo vihollisia kohtaan. Sitten aivan yhtäkkiä kolli rentoutui ja istuutui maahan, jääden silmäilemään minua rauhoittuneena. "Minun nimeni on Myrsky ja kerron kyllä mitä teen reviirillänne, mutta saisinko kuulla teidän nimenne ensin?" tummanharmaa kolli kysyi. "Tässä ovat Kyyhkylento, Kuutamohalla ja Hukkatassu. Minä olen Rosmariiniputous, Varjoklaanin varapäällikkö. Nyt, kerro mitä teet reviirillämme." "Onpa teillä outoja nimiä, taidan olla oikeassa paikassa. Elikkäs, muutama kuu ennen isäni kuolemaa hän kertoi, että tässä metsässä sijaitsevaan Varjoklaaniin oli jätetty Kylmäpentu-niminen kissa ja hän lähetti minut etsimään tätä kissaa. Sattuisiko hän asumaan klaanissanne?" Heti kun Myrskyksi esittäynyt erakko mainitsi nimen Kylmäpentu, sydämeni jätti lyönnin välistä. Hän puhui Kylmähenkäyksestä, minun isästäni. "Saisinko udella miksi tulit etsimään juuri Kylmäpentu-nimistä kissaa?" "Hän on minun velipuoleni." Suuni loksahti auki kun sana "velipuoli" liukui ulos erakon suusta. Totta tosiaan, Kylmähenkäyksen isä oli lähtenyt metsästä kokonaan joten hän oli varmaankin saanut toisen naaraan kanssa Myrskyn ja nyt Myrsky oli tullut etsimään velipuoltaan joka oli jätetty Varjoklaaniin. En kuitenkaan halunnut uskoa erakon tarinaa ja heti kun hän ilmoitti olevansa isälleni sukua, kadotin luottamukseni häneen. Entä jos hänkin olisi kunnianhimoinen petturi aivan kuten Kylmähenkäys? Muistot öisestä painajaisestani alkoivat palata mieleeni ja jouduin ravistelemaan rajusti päätäni päästäkseni niistä eroon. "Tahtoisitko tulla Varjoklaanin leiriin? Siellä voisit jutella minun ja päällikkömme Minttutähden kanssa Kylmähenkäyksestä", ehdotin varovaisesti. Myrskyn tummanvihreä katse kirkastui. "Nykyäänkö hänen nimensä on Kylmähenkäys? Tunnetko sinä hänet hyvin?" "Kyllä, Kylmähenkäys on minun isäni. En mieluiten juttelisi tästä aiheesta enempää tässä, joten tule. Viemme sinut leiriimme", naukaisin ja väläytin mahdollisimman ystävällisen hymyn kollille, vaikka todellisuudessa en luottanut erakkoon lainkaan. Myrsky tassutteli rinnalleni ja lähdin johdattamaan partiota takaisin leiriin. Kun sukelsimme leiriin, sain aivan ensimmäisenä vastaani Sarasydämen hämmästyneen katseen. Punertavanruskea naaras jäi tuijottamaan Myrskyä epäilevänä ja haistettuaan tummanharmaata kollia hän nyrpisti hieman nenäänsä. "Rosmariiniputous, kuka hän on ja mitä hän tekee leirissämme?" naaras kysyi ja siristeli vihreitä silmiään muukalaiselle. "Hän on Myrsky ja hän väittää olevansa Kylmähenkäyksen velipuoli. Menen juttelemaan hänen kanssaan Minttutähdelle", ilmoitin ja annoin merkin partiolaisille että he saisivat nyt jatkaa matkaansa. Otin itse Myrskyn mukaani ja lähdin tassuttelemaan päällikön pesää kohti. Myrsky silmäili aukiolla olevia kissoja, hän oli selvästi tajunnut että jokainen silmäili häntä epäluuloisena. "Klaanissanne ei näemmä luoteta erakkoihin", tummanharmaa kolli totesi tyynesti. Pysyin vaiti, koska en keksinyt mitään järkevältä kuulostavaa kommenttia kollin lausahdukseen. "Minttutähti? Saanko tulla sisään?" Kuultuani pesästä hyväksyvän murahduksen sukelsin ensimmäisenä pesään ja ohjeistin Myrskyä seuraamaan perässäni. Kun tassuttelin erakon kanssa Minttutähden luokse, hämmästys ja epäluulo välähtivät naaraan tummansinisissä silmissä. Asetuin istumaan sammalpedille ja Myrsky istuutui pienen hajuraon päähän. Minttutähti pysyi vaiti ja silmäili erakkoa tavalla, josta en osannut tulkita mitään. "Rosmariiniputous, kuka hän on ja miksi toit hänet leiriimme?" päällikkö kysyi lopulta. "Hän on Myrsky-niminen erakko ja hän kertoi, että tuli etsimään velipuoltaan Kylmähenkäystä", ilmoitin ja seurasin, kuinka Minttutähden lihakset tiukkenivat ja hänen katseensa siristyi. "Olen todella pahoillani, Myrsky, mutta tulit huonoon aikaan. Kylmähenkäys menehtyi muutama kuu sitten", Minttutähti selitti. Myrsky nyökäytti hitaasti päätänsä. "Saisinko kysyä miten hän kuoli?" "Kuoli ketun hyökättyä kimppuun", valehtelin nopeasti. En minä todellakaan voisi sanoa että olin tappanut Kylmähenkäyksen, oman isäni, ilman että Myrsky tietäisi mitään velipuolensa petturimaisista teoista. "Sepä ikävää", Myrsky totesi surullisen kuuloisena, mutta sitten hänen katseensa kirkastui hieman, "saisinko muuten liittyä klaaniinne? Isäni kuoltua jouduin lähtemään alueeltani eikä minulla ole sinne paluuta, koska en ollut parhaissa mahdollisissa väleissä muiden erakkojen kanssa. Voisin totutella klaanielämään Rosmariiniputouksen kanssa, onhan hän sentään velipuoleni tytär." Yllätyin vahvasti kun Myrsky kysyi klaaniin liittymistä ja huomasin Minttutähden kohonneista kulmista, että päällikkökin oli yllättynyt erakon kysymyksestä. En kyllä oikein pitänyt ajatuksesta, että isäni velipuoli - joka saattoi olla samanlainen kylmä petturi kuin Kylmähenkäyskin - oli liittymässä Varjoklaaniin. Klaania ei kyllä haittaisi uusi soturi ja Myrsky vaikutti taitavalta taistelijalta, mutta olin silti epäluuloinen. Jos Minttutähti kuitenkin suostuisi ottamaan erakon Varjoklaaniin, tyytyisin päällikön päätökseen. //Minttu?

Kettuaskel 13.1.2019

Vedin kylmää pakkasilmaa sisään syvälle keuhkoihini, vaikka se pisteli hieman kurkussani. Yskähdin ja katsoin sisältäni virranneen lämpimän ilman kellumista utuisena sumuna edessäni. Eilen oli ollut suuri päivä pojilleni, he olivat ansainneet soturinimensä ja heidät tunnettiin nykyään Fasaanisyöksynä ja Haukkaviimana. En voinut olla ylpeämpi. Siinä samalla olin itse myös saanut lisää vastuuta uuden oppilaan turvin, kuitenkin pieni huoli ja epätoivo tulevasta aikakaudesta oppilaani kanssa vaivasi sisälläni. Nimittäin oppilaani Vinhatassu oli negatiivisen energian ruumiillistuma, eikä hänen kanssaan kommunikointi ollut kovin antoisaa. Edellinen oppilaani Lehmuskorva oli ollut nykyisen oppilaani vastakohta. Turha minun oli kuitenkin nimitellä ketään negatiiviseksi samalla kun itse vietin unettomat yöni itseäni vihaten. Kai löytäisimme lopulta yhteisen sävelen, mutta jos emme pitäisin kuitenkin huolen siitä, että naaras saisi tietää minun olevan hänen mestarinsa, joka tarkoitti että hänen tulisi totella minua. Viime kuiden aikana olin alkanut pelätä päähäni pulpahtaneita uusia ajatuksia. Olin löytänyt itseni monesti haaveilemasta Varjoklaanin herruudesta, olin löytänyt uuden ja erittäin vallanjanoisen puolen itsestäni. Olisiko minusta muuttumassa isäni kaltainen? Ei todellakaan, en koskaan vajoaisi niin säälittävälle tasolle kuin hän. Puristin kynteni lumeen, sillä en pitänyt ajatuksistani. Tuntui kuin kaksi osapuolta olisivat taistelleet sisälläni, se jonka olin perinyt isältäni ja se joka tuli emoni suvusta. Katseeni oli kiinnittynyt klaanikiveen. Sähkönsininen katseeni kuitenkin suuntautui salaman nopeasti vierelleni johon oli istahtanut hopeanharmaa pilkukas naaras, joka oli kohdistanut jäisen katseensa kiinteästi samaan suuntaan johon olin hetki sitten katsonut. "En kyllä yhtään käsitä mitä sinä tuijotat ja vielä noin vihaiseltakin näytät", Ikituuli murahti mietteliäänä, "Kerrotko minullekin?" Yritin rentoutua ja vetää kynteni sisälle ja onnistuinkin lopulta. Naaras käänsi tutkailevan katseensa minuun. "Etkö sinä näe tuota isoa kivenlohkaretta keskellä näkökenttääsi, sitä kutsutaan klaanikiveksi", naukaisin kolkosti sillä en kovin pitänyt Ikituulesta ja toiseksi olin pahalla tuulella. "Mutta se ei silti selitä vihaasi vai oletko alkanut vihaamaan viattomia kivenlohkareita?" Ikituuli kysyi kylmästi. Silmäni siristyivät kapeiksi sähkönsinisiksi viiruiksi kun naukaisin: "Ei vaan vihaan sitä, että janoan pääsyä tuon kiven päälle." Kuulin harmaan naaraan kepeän naurahduksen. "Kaikkihan sitä. Jokaisella kissalla on unelmansa." Vilkaisin Ikituulta ja kohautin lapojani. Päätin työntää asian mielestäni - ainakin toistaiseksi. Lähdin tassuttamaan kohti oppilaidenpesää ensiksi lyhyiksi hyvästeiksi Ikituulelle nyökähtäen. Kurkistin luolaan ja näin itseään sukivan Vinhatassun. Suuri pitkänturkin omaava vaaleanruskea naaras käänsi synkät siniset silmänsä tulijaan - eli minuun. "No hei. Päätin tulla ilmoittamaan, että lähdemme kiertämään reviiriä", naukaisin vastanimitetylle oppilaalle. Emme olleet käyneet vielä kertaakaan leirin ulkopuolella, mutten silti kuullut oppilaille tavanomaista innokasta älähdystä, naaras ei näyttänyt reagoivan mitenkään. Kuitenkin olin varma, että Vinhatassun silmissä välähti kiinnostus, vaikka naaras ei puhunutkaan. Kuulin myöntävän murahduksen ja sen saattelemana lähdin viittomaan naarasta kohti leirin uloskäyntiä. Hetken ajan kaikki muut äänet vaikenivat lukuun ottamatta lumen pehmeää narsketta tassujemme alla. Polkuanturani olivat turtuneet nopeasti, eikä kylmä enää vaivannut minua. Kaukana häämötti jo paikka mihin olin päättänyt oppilaani alkajaisiksi viedä - palaneen vuorivaahteran aukio. "Tuotuolla on palanut vuorivaahtera ja se on yksi tärkeimmistä maamerkeistä Varjoklaanin reviirillä", kerroin ja vilkaisin pitkäturkkisen naaraan sinisiin silmiin. Sen enempää vastausta odottamatta lähdin jatkamaan matkaa. "Tänään emme kulje enää pidemmälle", naukaisin ja osoitin edessämme häämöttävää Kuolonklaanin puoliskoa Viiltoklaanin reviiristä, "Ja jos haluat tietää miksi, niin siksi koska tämä on ensimmäinen päiväsi eivätkä jalkasi ole tottuneet näin suuriin kävelymatkoihin. Varaudu lihaskipuun ja huomisiin harjoituksiin, en aio päästää sinua helpolla." Näin kuinka naaras pyöräytti sinisen värisiä silmiään ja jäi odottamaan, että lähtisin johtamaan häntä takaisin leiriin. "Tällä kertaa kuljemme oikotietä, jotta pääsemme nopeammin leiriin. Ensi kerralla sinä näytät minulle reitin, jotta näen että sinäkin alat oppimaan reviirillämme kulkemisen. Siihen ei pitäisi mennä kauaa, pian tunnet reviirimme kuin omat käpäläsi", naukaisin ja nostin ravin. Saavuttuamme leiriin kiinnitin oitis huomioni toimettomana istuskelevaan Turvetassuun, joka piirteli kynsillään viivoja lumiseen maahan. Samalla minulla välähti. Turvetassu oli vanhempi ja kokeneempi oppilas ja hän tiesi kuinka makuualusia vaihdettiin, joten voisin laittaa Turvetassun ja Vinhatassun yhdessä hoitamaan pentutarhan makuualuset. Viitoin naaraan Turvetassun luokse ja sain samalla meripihkaisen katseen itseeni. "Hei Kettuaskel", kumppanini oppilas naukui. En ollut nähnyt Rosmariiniputousta missään tullessani, joten oletin hänen olevan joko puhumassa Minttutähdelle tai partioimassa. Toivoin, etteivät he olleet Turvetassun kanssa vielä suunnitelleet mitään. "Tervehdys Turvetassu. Ajattelin, että jos sinä ja Vinhatassu voisitte mennä vaihtamaan pentutarhan makuualuset, sillä niitä ei ole vaihdettu hetkeen. Ellei siis sinulla ole vielä mitään muita suunnitelmia mestarisi kanssa?" selitin ja hymähdin tuttavallisesti oppilaalle. Näin kollin meripihkaisen katseen käväisevän Vinhatassussa ja sen jälkeen tämä nyökkäsi. En tiennyt myöntyikö hän antamaani tehtävään vai osoittiko hänellä olevan muita suunnitelmia, mutta hetken päästä se selkeni. "Auttaisin mielelläni", kolli vastasi ja pian oppilaat olivatkin jo työn touhussa. Kuuntelin sivukorvalla kuinka Turvetassu selitti Vinhatassulle miten asetella sammalet mukavasti ja kuinka rullata käytetyt pehmikkeet pieneen ja helposti kannettavaan kokoon. "Uskon, että pärjäätte kahdestaan. Tulkaa kysymään jos tulee jotain kysyttävää. Löydätte minut leiristä", huikkasin ja loikin ulos pentutarhasta. Kanervakuu oli tuonut hänen hoidokkipentunsa Näätäpennun, Loistepennun ja Pyökkipennun leiriin leikkimään lumella. Näin kuinka pennut temmelsivät pöllyävässä lumessa. Kasvoillani kareili hymy. Pidin pennuista. Fasaanisyöksy ja Haukkaviima olivat kasvaneet niin kovin nopeasti ja tuntui, että aika vain vieri eteenpäin täyttä vauhtia. Oloni oli huomattavasti vapautuneempi kuin aamulla ja pahantuulinen olemukseni oli pyyhkiytynyt miltei kokonaan pois mielestäni. Hätkähdin kun aloin kuulla epäluuloista supinaa ympäriltäni ja käännyin katsomaan mikä olisi näin epätavallista. Silmiini pisti Rosmariiniputous, jonka vierellä käveli tummanharmaa kolli kissa. He olivat tulossa Minttutähden pesästä. Ensimmäinen kysymys mielessäni oli varmasti eri kuin muilla, muut luultavasti ajattelivat sitä, että kuka tuo kissa on? Minä ajattelin, että mitä Tähtiklaanin nimeen hän teki Rosmariiniputouksen kanssa. Olin lähdössä tassuttamaan parivaljakon luokse kunnes huomasin Minttutähden jo nousevan klaanikivelle. Kulmani kurtistivat ja pian kaikki oli jo ohi ja kaaos klaanin keskuudessa oli alkanut. Kaikki olivat jakautuneet ryhmiin juttelemaan epäluuloisina uudesta klaanimme jäsenestä. Tämä Myrsky oli liittynyt klaaniimme ja tunnettiin nykyään Myrskytaivaana. Koeaika. Kolli oli päässyt koeajalle. Minttutähti oli myös maininnut, että kolli oli Rosmariiniputoukselle sukua. Ensimmäisenä mieleeni juolahti ajatus Kylmähenkäyksestä ja se sai karvani pörhistymään. Tuijotin silmiäni siristellen uutta tulokasta, josta jo nyt en pitänyt. //Rosma?

Rosmariiniputous 14.1.2019

Seurasin vaitonaisena sivusta kuinka Minttutähti päästi Myrskyn koeajalle Varjoklaaniin ja kun punertavanruskea naaras kääntyi puoleeni saadakseen jonkinlaisen kannustavan hymyn, pidin kasvoillani tulkitsemattoman ilmeen ja laskin hetkeksi meripihkaisen katseeeni sammalalusiin. En ollut iloinen että täysin tuntematon setäpuoleni - joka saattoi suurella mahdollisuudella olla Kylmähenkäyksen tapainen ilkeä kissa - päästettiin Varjoklaaniin noin vain. Kuka tietää millaisia ilkeyksiä hän saattaisi tehdä minulle, perheelleni, ystävilleni tai muuten vain klaanitovereilleni. Pakottauduin kuitenkin nieleskelemään epäilyni ja seuraamaan jatkuvaa keskustelua erakon ja päällikön välillä. "Kuten varmaan olet huomannut, että klaanissamme nimet ovat hieman erilaisia kuin erakkojen elämässä, sinunkin tulee vaihtaa nimesi soturinimeksi, sillä vaalimme perinteitä kovasti", Minttutähti ilmoitti. Myrsky nyökäytti päätään hyväksyvästi ja jäi sitten hetkeksi mietiskelemään jotain, varmaankin yritti keksiä jonkinlaista soturinimeä itselleen. Kollin mietiskelyhetki kesti vain muutaman silmänräpäyksen, kunnes hän räpäytti tummanvihreitä silmiään ja kohotti katseensa. "Jos saan pyytää, niin haluaisin loppuliitteekseni -taivas kuolleen emoni kunniaksi. Jos vaan on mitenkään mahdollista", Myrsky naukui. Kohotin kulmiani hitaasti, erakon emon nimi oli siis ollut Taivas. Vaikka en pitänytkään kollista, oli pakko myöntää että hänen syynsä soturinimeen kosketti sydäntäni hieman. "Myrskytaivas. Sopii sinulle täydellisesti", Minttutähti naukaisi ja jäi silmäilemään erakkoa lämpimästi, eikä kolli väistänyt päällikön katsetta. Myrsky tuijotti punertavanruskeaa päällikköä tavalla, jota en voinut olla huomaamatta. Tummanvihreissä silmissä kiilsi jonkinlainen kiinnostus, uteliaisuus, ystävällisyys jonka kolli soi ainoastaan Minttutähdelle. Köhäisin varovaisesti kurkkuani, joka sai päällikön havahtumaan ajatuksistaan. "Rosmariiniputous ohjaisitko Myrskyn ulos? Minun pitäisi valmistella pikaisesti yksi klaaninkokous ja nimitysseremonia", Minttutähti naukaisi. Nyökäytin tyynesti päätäni ja ohjeistin tummanharmaan kollin pois pesästä. "Saisinko udella sattuisiko Minttutähdellä olemaan kumppania?" Myrsky kysyi heti kun olimme päässeet pois päällikön pesästä. Käännyin yllättyneenä kollin puoleen siitä, kuinka nopeasti hän meni asiaan. No, ainakaan hän ei pelännyt sanoa asioita suoraan. "Hänen kumppaninsa Tihkutähti, joka oli Varjoklaanin päällikkö ennen Minttutähteä, kuoli lehtisateen keskivaiheilla. Hänellä on kaksi pentua, Mäyräraita ja Kettuaskel. Mäyräraita muutti Kuolonklaaniin, joka on rajanaapurimme ja tällä hetkellä käynnissä olevan sodan aikana liittolaisemme enkä ole kuullut hänestä mitään pitkään aikaan. Kettuaskel on Varjoklaanissa ja hän sattuu itseasiassa olemaan kumppanini ja pentujeni isä", selostin. Myrsky nyökytteli päätään tasaisin välein ja näytti ilahtuvan kuullessaan, että kumppanini oli Minttutähden poika. "Oi, sinulla on pentujakin! Kylmähenkäys olisi varmasti ylpeä. Ketkä he ovat?" erakko kysyi kiinnostuneena. "Fasaanisyöksy ja Haukkaviima. Uskon, että Kylmähenkäys ja Liljahenkäys ovat ylpeitä pennunpennuistaan, mutta niin on varmasti Minttutähtikin, ovathan pennut hänenkin pennunpentujaan." "Kukas Liljahenkäys mahtaisi olla? Se on uusi nimi", Myrsky totesi ja maisteli emoani nimeä kielellään hetken. "Liljahenkäys oli Kylmähenkäyksen kumppani ja hän on minun ja sisarieni emo. Ennen kuin kysyt, sisareni eivät ole Varjoklaanissa. Hikkoritassu kuoli oppilaana jouduttuaan hirviön alle, Korentolento kuoli koiran hampaissa ja Utukyynel on kadonnut metsästä eikä minulla ole tietoakaan hänen olinpaikastaan", selitin hieman vaitonaisena. Sisaristani puhuminen oli vieläkin arka kohta minulle, mutta täytyihän setäpuoleni tietää heistä. "Miten niin tämä Liljahenkäys oli Kylmähenkäyksen kumppani? Erosivatko he?" Myrsky kysyi hämmentyneenä. "He erosivat, mutta heidän tarinansa on hyvin monimutkainen. Voin kertoa sinulle nimitysseremonian jälkeen, mutta varoitan jo nyt että Kylmähenkäys teki ikäviä asioita. Ei ainoastaan Liljahenkäyksen kanssa, vaan muiden kissojen kanssa. Kuten minun", selitin raskaalla äänensävyllä, joka sai Myrskyn katseen synkkenemään. Minttutähden saapuminen päällikön pesästä laittoi kuitenkin keskustelumme tauolle. "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaaninkokoukseen!" Kun Minttutähti kutsui klaanin koolle, ohjeistin nopeasti Myrskyn kissajoukon luokse. Työnsin hänet kannustavasti eteen ja asetuin sitten paikalleni klaanikiven viereen. Kuulin klaanitoverieni joukosta epäileviä kuiskauksia ja supinaa, mutta Minttutähti vaiensi heidät nopeasti nostamalla häntäänsä käskevästi. "Uusi kissa leirissämme - nimeltään Myrsky - on vaeltanut tänne pitkän matkan ja pyytänyt lupaa liittyä meihin ja olen hyväksynyt hänet koeajalle klaaniimme. Nyt on aika nimittää hänet virallisesti joukkoihimme antaen hänelle ihka oikea soturinimi", Minttutähti aloitti, mutta närkästynyt ulvaisu kissojen joukosta sai naaraan lauseen keskeytymään. Kohotin kulmiani yllättyneenä, kun huomasin puhujan olevan Fasaanisyöksy. Heitin paheksuvan katseen poikaani, mutta hän ei värähtänytkään. "Miksi annat hänen liittyä klaaniimme? Mistä sinä tiedät, ettei hän ole jonkun muun klaanin vakooja?" Fasaanisyöksy kysyi närkästyneenä. Minttutähti mulkaisi pojanpoikaansa tuimasti ja ilmoitti sitten rauhallisella äänensävyllä: "Koska hän on sukua varapäälliköllemme Rosmariiniputoukselle. Kuten olin sanomassa. Astu eteen Myrsky." Kissojen joukossa kohahti, kun Minttutähti kertoi Myrskyn olevan sukua minulle. Heidän katseensa porautuivat minuun ja vaikka tunsin varsinkin poikieni ja kumppanini polttavat katseet, pakottauduin pitämään katseensa Myrskyssä. "Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Myrskytaivaana emosi muistoa kunnioittaen", Minttutähti ilmoitti ylväällä äänellä ja aivan kuten tuoreelle soturillekin, päällikkö tassutteli koskettamaan Myrskytaivaan päälakea kuonollaan. Kohotin kasvojani hitaasti ja seurasin tarkasti, kuinka Myrskytaivas nyökäytti aidosti kunnioittavalla tavalla päällikölle päätään. Nimitystä seurasivat hiljaiset hurraukset, monikaan ei halunnut hurrata erakon nimeä. Huomasin varsinkin Fasaanisyöksyn ja Kettuaskeleen epäilevät tuijotukset jotka kohdistuivat Myrskytaivaaseen. Kun kuulin Ikituulen toteavan, että hän Myrskytaivas oli sukua Kylmähenkäykselle, tunsin kylmien väreiden juoksevan selkääni pitkin. "Rosmariiniputous saa velvollisuudekseen opettaa Myrskytaivaan klaanimme tavoille. Käyttäytykää kunnollisesti klaanimme uutta jäsentä kohtaan, minä en halua pettyä teihin. Kokous on päättynyt", Minttutähti ilmoitti ja tassutteli sitten leirin laitamille. Kissat hajaantuivat hiljalleen omaan arkeensa, mutta kukaan ei suonut onnittelevaa hymyä Myrskytaivaalle. Heilautin kollille häntääni merkiksi tulla luokseni ja entinen erakko tassutteli luokseni rento virne kasvoillaan. Onneksi hän ei vaikuttanut välittävän uusien klaanitoveriensa epäilevistä katseista. "Noniin, kerropa minulle Kylmähenkäyksen koko elämäntarina. Minulla on aikaa kuunnella ja rohkeutta ottaa vastaan mitä tahansa vastauksia kysymyksiini", Myrskytaivas naukaisi päättäväisenä. Huokaisin syvään, kollilla ei ollut selvästikään mitään hajuakaan mitä kauhuuksia hänen velipuolensa oli tehnyt. "Kylmähenkäyksen ollessa oppilas, Kylmätassu, hän ihastui Liljahenkäykseen ja Liljahenkäys ihastui häneen, ja soturiksi päästyään heistä tuli kumppanit. Minä synnyin sisarieni kanssa, mutta Kylmähenkäys ei missään vaihessa pitänyt minusta tai muista pennuistaan. Näimme häntä harvoin ja Kylmähenkäys osoitti ylpeyttä ainoastaan Utukyyneltä kohtaan, koska hän oli isäni tavoin kylmä luonteeltaan ja uskoi Pimeyden metsään vahvasti. Näihin aikoihin Kylmähenkäys oli alkanut tapailla Kuolonklaanin rajalla kuolonklaanilaista Jääliljaa ja he pitivät salaisia taisteluharjoituksia. Kylmähenkäys halusi myös todella paljon varapäälliköksi, joten Jäälilja antoi hänelle vinkkejä ja lupasi auttaa häntä pääsemään siihen asemaan jonakin päivänä. Eräänä tapaamiskertana Jäälilja kertoi, että Kylmähenkäyksen loppukoe olisi jonkun varjoklaanilaisen tappaminen ja... ja hän valitsi Liljahenkäyksen", selitin. Myrskytaivas henkäisi aivan kuin ei olisi uskonut korviaan. "Miksi hän olisi tahtonut tappaa oman kumppaninsa?" kolli kysyi. "Näihin aikoihin Kylmähenkäys oli ihastunut palavasti Jääliljaan ja vihasi Liljahenkäystä, mutta en todellakaan ymmärrä miten hän voisi vihata häntä niin paljon tappaakseen naaraan. No, Kylmähenkäys hyökkäsi leiriin palattuaan Liljahenkäyksen kimppuun, mutta klaanimme parantaja Sienikarva ja silloinen varapäällikkö Minttusydän pelastivat Liljahenkäyksen. Rangaistuksena teostaan Minttusydän karkotti Kylmähenkäyksen Varjoklaanista ja-" "-ja hän liittyi Kuolonklaaniin", Myrskytaivas päätti lauseeni, " hän petti klaaninsa ja liittyi vielä Kuolonklaaniin, joka on vihollisklaaninne. Kuinka kuvottavaa." "Ikävä kyllä tarina ei pääty siihen. Kuolonklaanissa ollessaan hän yritti tappaa minut kerran tavattuaan minut rajalla ja en olisi selvinnyt ilman Kettuaskeleen apua. Kylmähenkäys hankki myös pennun jonkun naaraan kanssa, en edes tiedä onko emo Jäälilja vai joku toinen naaras. Jos sinua kiinnostaa, hänen nimensä on Pakkastassu ja hän asuu Kuolonklaanissa. Olen jutellut hänelle kerran, mutta Pakkastassu ei välitä minusta enkä ole yllättynynyt." Pidin lyhyen tauon ja jatkoin taas. "Kylmähenkäys tuli tapaamaan minut Kuolonklaanin rajalla sovittuamme tapaamisen, koska olin uskonut hänen tahtovan sopia välimme. Rajalle saavuttuaan hän kuitenkin hyökkäsi kimppuuni ja olisin kuollut ellei Kuolonklaanin silloinen Viiltokaaos olisi saapunut paikalle. Viiltokaaos lopulta tappoi hänet ja Kylmähenkäys meni Pimeyden metsään, jonne siihen uskovat ilkeät ja sydämettömät kissat menevät kuoltuaan." "Oletko saanut kerrottua tarinan?" Myrskytaivas varmisti. Ravistelin päätäni hitaasti ja huokaisin syvään. "Kuten mainitsin, metsässä on meneillään nyt sota ja sen aikana kissoja on noussut kuolleista. Kylmähenkäys nousi kuolleista, mutta minä kohtasin hänet pian sen jälkeen rajalla. Minä en pystynyt hallitsemaan raivoani ja minä tapoin hänet, koska hän uhkasi vahingoittaa perhettäni ja hän oli liian vaarallinen elossa. Olen todella pahoillani", kuiskasin varovaisesti. Myrskytaivas nyökäytti päätään, selvästi sisäistäen kaikkea saamaansa tietoa hitaasti. "En rehellisesti sanottuna edes kuvitellutkaan että velipuoleni olisi pystymään tälläisiin tekoihin. Nyt ymmärrän miksi kissat eivät luota minuun, eivät he vihaisi minua näin paljon jos en olisi Kylmähenkäykselle sukua. Haluan kuitenkin sinun tietävän, että en ole millään tasolla samanlainen kissa kuin isäsi. Kasvoin enimmäkseen emoni hoidossa joten hän kasvatti minusta ystävällisen ja oikeudenmukaisen kissan, sellaisen kissan mikä isäni ei koskaan ole ollut", Myrskytaivas selitti tyynellä äänensävyllä. Nyökyttelin päätäni, vaikka yritin muistuttaa itseänikin siitä ettei kolli ollut isäni kaltainen kylmä petturi. "Hei, Rosmariiniputous ja Myrskytaivas", Kettuaskel tervehti minua ja setäpuoltani epäilevä ilme kasvoillaan. "Kettuaskel, kerroin Myrskytaivaalle Kylmähenkäyksen teoista. Hän lupasi, ettei ole samanlainen kuin isäni ja minä uskon häneen", ilmoitin mahdollisimman itsevarmana ja kohotin kuonoani hieman. Kettuaskeleen kasvoilla käväisi ilme, joka ei kertonut kollin ilahtuvan asiasta, mutta hän piti suunsa kiinni ja nyökäytti päätään. "Sattuisiko teillä olla nyt aikaa tutustuttaa minua klaaninne tapoihin tai vaikka kissoihin? Tahdon pystyä sopeutumaan klaanikissan elämään mahdollisimman hyvin ja osoittaa, että olen hyvä kissa", Myrskytaivas ilmoitti ja nuokaisi tummanharmaita karvojaan nopeasti. Käännyin katsomaan Kettuaskelta, joka selvästi muisteli olisiko hänellä jotain menoja loppupäivälle. Minulla ei ainakaan ollut, joten olisin valmis kertomaan Kettuaskeleen kanssa klaanielämästä eri asemineen ja soturilaista. Myrskytaivaan olisi hyvä tietää sodastakin. //Kettu?

Ketuuaskel 15.12.2018

Olimme juuri lopettaneet harjoituksemme ja poikani varmasti tunsivat olonsa väsyneiksi. Katselin edelläni tepastelevia nuoria kolleja hymyillen, heistä varttuisi vielä kunnollisia sotureita. Aurinko oli jo painumassa mailleen ja se värjäsi mäntyrunkoista metsää verenpunaisin sätein. Ilta oli kaunis. Turkkini pörhistyi automaattisesti kun kylmä puhuri ohitti meidät. Yöstä tulisi erittäin kylmä ja pakkanen alkaisi kierrellä metsässä levittämässä kuura kerrosta kasvien päälle. Taivas oli kirkas, joten lunta ei ollut odotettavissa, vaikka sitä toivoinkin. Työnnyin Fasaanitassun ja Haukkatassun perässä leirin sisäänkäynnistä leiriin ja hengitin lämmintä kissojen tuoksua kuonooni. Tunsin olevani kotona, sillä koti ei ollut se paikka missä oltiin vaan ne kissat jotka olivat kanssasi siellä. Fasaanitassu kääntyi minuun päin ja kollin vihreät silmät kiilsivät ikään kuin kysyen lupaa. Oikeastaan ne näyttivät enemmänkin kohteliaasti kysyvän oliko minulla jotain sanottavaa ennen poikani poistumista. "Menkää lepäämään, olette ansainneet sen", naukaisin tutun vinon hymyni väläyttäen. Katsahdin ensin siniharmaaseen kolliin ja sen jälkeen katseeni palasi kellanpunaiseen kolliin. "Hyvää yötä isä", Haukkatassu naukui ennen kuin he lähtivät yhdessä rupatellen kohti luolaa, jossa oli lukuisia pieniä sammalpetejä oppilaiden pedeiksi. Olin kovin ylpeä pojistani ja rakastin heitä kovasti. Kivi vierähti uudestaan erittäin vahvasti sydämelleni, sillä mieleeni muistui taas se hetki kun Tihkutähden löysä ruumis retkahti syksyiselle nurmelle. Olin nähnyt kohdasta painajaisia useana yönä. Tekemäni asia oli saanut minut vihaamaan itseäni entistä enemmän, pentuni eivät ansainneet minun kaltaista isää. Lähdin tassuttamaan katse mahan päin kohti soturienpesää, mutta olin törmätä siniharmaa turkkiseen Valvehenkeen. Nostin katseeni ylös kollin siniseen katseeseen. "Kettuaskel. Rosmariiniputous palasi leiriin haavoittuneena. Ajattelin, että haluaisit tietää", Valvehenki naukui vakavasti. Sydämeni oli jättää lyönnin välistä ja huolestuneisuuden liekki alkoi palamaan sisälläni ja tiesin että kohta se kärventäisi turkkini ja paniikki pääsisi valloilleen. "Missä hän on?" naukaisin vaarallisen tyynesti. Valvehenki osoitti hännällään kohti parantajan pesää ja nyökkäsi hyvästeiksi, sillä tiesi että säntäisin mahdollisimman nopeasti kohti pesää. Niin tein ja pian sukelsin jo kahden kiven alla olevaan pesään. Kaikki pimeni, sillä parantajanpesän hämäryys sokaistutti minut, mutta pian siniset silmäni tottuivat hämärään. Näin kuinka vaaleanruskea kolli ja luonnonvalkea naaraan pesässä. Sienikarva ja Rosmariiniputous. He juttelivat hiljaisella äänellä, joka kantautui korviini pelkkänä muminana, enkä erottanut sanaakaan. Sienikarvan myrkynvihreä katse kääntyi minuun - tai oikeastaan tuntui kuin kolli olisi katsonut lävitseni. "Oletan, että haluaisit tulla tapaamaan Rosmariiniputousta?" Sienikarva naukui ja katsahti sivulle. Nyökkäsin valppaasti. "Haluaisin, että Rosmariiniputous saisi levätä nyt rauhassa. Sopisiko jos tulisit katsomaan häntä huomenna uudestaan?" parantajakolli naukui. Nyökkäsin hieman vastahakoisesti ja käänsin katseeni luonnonvalkoiseen naaraaseen, jonka meripihkainen katse hohti pesässä tähtien lailla. "Nuku hyvin", naukaisin rakkaudentäyteisesti ennen kuin poistuin pesästä. Avasin sähkönsiniset silmäni ja tuijotin soturienpesän vatukkaista seinää tyhjästi. Hetken päästä käännyin ympäri katsomaan olisiko Rosmariiniputous hereillä, mutta sitten muistin kumppanini olevan parantajanpesällä. Nousin ylös salamana ja loikin ulos pesästäni. Pysähdyin hetkeksi leirin sisäänkäynnin eteen sukimaan turkkiani ja samalla suunnittelin matkani jatkamista Rosmariiniputouksen luokse. Kuitenkin matkaani tuli pienoinen mutka kun huomasin vierelleni saapuneen Lehmustassun, joka alkoi kertoa minulle huolistaan. Halusin tietenkin kuulla mitä oppilaallani oli sanoa, sillä halusin ettei hän joutuisi kantamaan mitään sydämellään. Hetken keskustelun jälkeen pääsimme kysymykseen. "Tiedän, että on väärin kun sanoin noin, mutta mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?" Lehmustassu kysyi ja katseli minua vihreillä silmillään. Räpäytin silmiäni ymmärtäväisesti. Naarasta huoletti osta ja sen seuraukset. Ymmärsin hyvin oppilaani huolen. "Kaikilla saa olla omat mielipiteensä, eikä sen tuominen ilmoille ole väärin. Minun mielipiteeni on liian monimutkainen selitettäväksi, mutta sen voin sanoa etten minäkään pidä tästä sodasta, mutta silti luotan Minttutähden arvostelukykyyn ja luotan myös siihen, että kaikki mitä hän päättää on klaanin hyväksi", selitin Lehmustassulle. Naaras nyökkäsi hieman epävarmasti. "Tahtoisitko tulla kanssani tapaamaan Rosmariiniputousta parantajanpesälle?" kysäisin yllättäen ja näin Lehmustassun katseen kirkastuvan, "Otan tuon vastauksena." Lähdimme yhdessä kohti parantajapesää samalla kuitenkin poikkesimme tuoresaaliskasalla ja nappasin siitä nuoren varpusen, jolla voisi ilostuttaa kumppanini päivää. Työnnyimme sisään pesään ja näin luonnonvalkean kissan joka pesi itseään. "Päivää pesään. Toin sinulle syötävää, sillä ajattelin että täällä saattaa olla vähän ankeaa oleilla. Toivottavasti olosi on jo parempi", hymyilin iloisesti ja sen jälkeen vilkaisin pesän nurkassa yrttejä lajittelevaan Sienikarvaan, "En siis tarkoittanut sillä lailla ankeaa vaan niin kuin, vähän tylsää tai siis jos ei ole parantaja.." Sanani olivat tökeröitä, joka oli erittäin harvinaista minulle, sillä yleensä kohteliaisuus oli tärkeintä puheissani. Se nyt vain.. lipsahti. //Rosma? Lehmus?

Rosmariiniputous 15.12.2018

Keskusteluni Sienikarvan kanssa oli kääntynyt täysin toisinpäin ja nyt vaaleanruskea kolli oli alkanut jakaa murheitaan minulle, jolloin olin myös joutunut kuuntelijaan rooliin. Sienikarva oli ollut kyllä virassaan jo kauan ja hän todella ansaitsi lepoa, mutta ymmärsin kyllä sen ettei kolli tahtonut jättää oppilastaan hoitamaan kaikkea yksin. Räpyttelin meripihkaisia silmiäni myötätuntoisesti parantajalle, joka näytti olevan täydellisen murtumisen rajalla. "Anteeksi, ei minun tietenkään pitäisi vaivata sinua näillä asioilla. Olen vain ihan umpikujassa", Sienikarva huokaisi ja selvästi taisteli kyyneliä vastaan. Silmäilin isäpuoltani surullisena, tuntui pahalta nähdä hänet tellaisessa kivussa, fyysisesti ja henkisesti. Häntä varmasti ärsytti todella paljon jalkansa vammautuminen. Nostin etukäpäläni kollin poskea vasten ja hieroin tassullani parantajan poskea lyhyen hetken. "Sienikarva, minua ei haittaa millään tavalla että puhut minulle tälläisistä asioista eikä sinun pitäisi pyydellä anteeksi. On todella ikävää että sinulla on tälläisiä huolia, mutta voin sanoa sen että koko Varjoklaani on todella kiitollinen palvelustasi parantajana. Eikä sinun täytyisi pakosti eläköityä ja siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon", tuumin ääneen ja vilkaisin Sienikarvaa silmäkulmastani, "sinähän voisit luopua parantajan asemastasi mutta jäisit Liljahenkäyksen eräänlaiseksi apuriksi parantajan pesään. Liljahenkäys voisi tietenkin tehdä rankemmat työt jos jalkasi rajoittaisi sinua joiltakin töiltä, mutta voisit autella kun haluaisit etkä joutuisi kenenkään muun kuin oppilaasi hoidettavaksi." Sienikarva oli vastaamassa ehdotukseeni jotain, mutta äänekäs naukaisu sai katseemme kääntymään. Parantajan pesään oli syöksähtänyt rakas kumppanini Kettuaskel. Punertavanruskea kolli huomasi meidät ja tunnistin pelon kumppanini silmissä. Hän oli varmaankin kuullut parantajan pesälle joutumisestani ja päättänyt tulla tarkistamaan että olin kunnossa. "Oletan, että haluaisit tulla tapaamaan Rosmariiniputousta?" Kuulin Sienikarvan äänen kun hän oli marssinut Kettuaskeleen luokse. Kettuaskel nyökäytti päätään valppaasti ja yritti tavoitella kasvojani. "Haluaisin, että Rosmariiniputous saisi levätä nyt rauhassa. Sopisiko jos tulisit katsomaan häntä huomenna uudestaan?" Sienikarva naukaisi. Kettuaskel nyökäytti päätään vastahakoisesti ja kohtasi katseeni hetkellisesti. "Nuku hyvin", punertavanruskea kolli kuiskasi ja lähti sitten pesästä. Kun Sienikarva palasi luokseni, päästin suustani raskaan haukotuksen. Tarvitsin näemmä unta. "Minä haluan nyt kyllä nukkua, joten nähdään huomenna. Hyviä unia, Sienikarva", kuiskasin vaaleanruskealle kollille ja laskin pääni pehmeille sammalalusille. "Hyviä unia, Rosmariiniputous", parantaja naukaisi ja lähti sitten luotani. Painoin silmäni hitaasti kiinni ja upposin utuiseen pimeyteen. Heräsin aamulla viileän ilman työntyessä pesään. Kohotin unisena päätäni ja huomasin Sienikarvan istuvan vähän matkan päässä hoitamassa Haavekukkaa. Minun herämiseni huomattuaan kolli marssi luokseni ja soi minulle lämpimän hymyn. "Hyvää huomenta, sinähän heräsit aikaisin. Nukuitko hyvin?" "Kyllä, kiitos", naukaisin. Sienikarva nyökkäsi ja tassutteli sitten yrttivarastolleen, alkaen lajitella yrttejä. Nousin hitaasti istumaan ja aloin pestä luonnonvalkeita karvojani. "Päivää pesään." Käännyin ilahtuneena vilkaisemaan olkapääni ylitse kuinka Kettuaskel astui pesään ja kohtasi heti ensimmäisenä katseeni. Punertavanruskea kolli suorastaan loikki luokseni ja laski varpusen sammalpedille eteeni. Vilkaisin kumppaniani rakastavaisena, olin ollut todella nälkäinenkin. "Toin sinulle syötävää, sillä ajattelin että täällä saattaa olla vähän ankeaa oleilla. Toivottavasti olosi on jo parempi. En siis tarkoittanut sillä lailla ankeaa vaan niin kuin, vähän tylsää tai siis jos ei ole parantaja.." Kettuaskel selitteli tökerösti vilkaistuaan yrttivarastolla seisovaa Sienikarvaa. Virnistin huvittuneena ja nuolaisin kumppanini poskea hellästi, jonka tehtyäni varmistin yksityisyytemme. Lehmustassu oli mennyt Sienikarvan luokse, joten voisin jutella Kettuaskeleelle rauhassa. "Kettuaskel, minun täytyy kertoa sinulle jotakin, mutta älä puhu tästä sitten kovaa", selitin ja vetäisin sitten syvään henkeä, "nämä haavat tulivat kun taistelin Kylmähenkäystä vastaan ja... ja minä tapoin hänet. Lopullisesti. Liljahenkäys näki kaiken, mutta hänen lisäkseen vain Minttutähti ja Sienikarva tietävät tästä." Kun suljin suuni, tunsin pakokauhun virtaavan ruumiini lävitse. Mitäköhän Kettuaskel miettisi tästä, olin tuskin päässyt yli Puuskahöyhenen tappamisesta ja nyt olin mennyt tappamaan jo toisen kissan, tällä kertaa oman isäni. Suljin hetkeksi meripihkaisen katseeni ja nostin sitten ujosti silmieni tuijotuksen kumppaniini. //Kettu?

Lehmustassu 15.12.2018

Tunsin oloni helpottuneeksi, kun sain purkaa ajatuksiani jollekulle. Kettuaskel todella oli hyvä mestari. Kuitenkin tunsin oloni hiukan epävarmaksi. Luotin itsekin päälikkömme arvostelukykyyn. Minttutähti ei ollut kissa, joka antaisi klaaninsa kärsiä taisteluista turhaan. Kuitenkin liittolaisuus Kuolonklaanin kanssa oli tullut minulle täytenä yllätyksenä. Olikohan jokin vaikuttanut Minttutähden päätöksiin. Karistin moiset ajatukset mielestäni, kun Kettuaskel pyysi minua mukaan parantajien pesälle tapaamaan Rosmariiniputousta. Minusta oli mukava käydä parantajien pesällä, joten lähdin mukaan innoissani. Käytyämme tuoresaaliskasalla hakemassa varpusen suuntasimme parantajien pesälle. Pesään astuessamme nenääni tulvi lukuisten yrttien hiukan kitkerä tuoksu, joka kuitenkin tuntui tietyllä tavalla rauhoittavalta. Rosmariiniputous istui pesemässä turkkiaan. "Päivää pesään. Toin sinulle syötävä, sillä ajattelin, että täällä saattaa olla vähän ankeaa oleilla. Toivottavasti olosi on jo parempi." Kettuaskel tervehti iloisesti ja vilkaisi yrttejä lajittelevaa Sienikarvaa, minkä jälkeen hän alkoi selittää hiukan kömpelösti: "En siis tarkoittanut sillä lailla ankeaa vaan niin kuin, vähän tylsää tai siis, jos ei ole parantaja." Yritin pidättää pientä hymyä, joka pyrki kasvoilleni. Ei ollut mestarini tapaista sekoilla sanoissaan. Istuin Sienikarvan luo katselemaan, kun hän lajitteli yrttejä. Katseltuani jonkin aikaa hänen puuhiaan sanoin: "Onko parantajan työ vaikeaa? Kuinka kauan kestää oppia kaikkien niiden yrttien nimet?" //Sieni? 185 sanaa.

Kettuaskel 16.12.2018

"Nämä haavat tulivat kun taistelin Kylmähenkäystä vastaan ja... ja minä tapoin hänet. Lopullisesti. Liljahenkäys näki kaiken, mutta hänen lisäkseen vain Minttutähti ja Sienikarva tietävät tästä", Rosmariiniputous naukui hiljaa ääniväristen. En tiennyt mitä naaraan mielessä nyt pyöri, mutta katumusta en uskonut sen olevan. Vatsassani pyöri outo mielihyvän tunne, se tunne kun sain tietää Kylmähenkäyksen kuolleen. Olin kauhea kissa kun tunsin mielihyvää kissan kuolemasta, mutta tiesin että juurikin tämä kissa oli ansainnut sen lukuisilla tappoyrityksillään. Kuitenkin mieleeni hiipi myös ajatus kollin nuoresta tyttärestä kuolonklaanissa, miltä hänestä tuntuisi kun kuulisi, ettei oma isä palaisi enää kotiin? Rosmariiniputouksen meripihkainen katse kosketti turkkiani ja sai minut hätkähtämään ajatuksistani. "Jos sinä ajattelet, että olet murhaaja, koska olet tappanut lähiaikoina kaksi kissaa niin ei se kuitenkaan ole. Puuskahöyhenen kohtalo oli puhdas vahinko ja murhaaja olisi tehnyt sen tahallaan", selitin ja loin rakastavan katseen kumppanini silmiin, josta näki lukuisia tunteita. Silmät olivat sielun peili. "Mutta entäs Kylmähenkäys? Tapoin hänet tarkoituksella, minä halusin tappaa hänet", Rosmariiniputous naukui ja hänen katseensa harhaili kivisen pesän kattoon. Huokaisin lämpimästi ja silitin tämän selkää hännälläni. "Älä siitä murehdi. Teit oikein, sillä jos hän ei olisi kuollut tulisi ajan myötä väkisinkin lisää ruumiita hänen takiaan. Sinä estit sen. Ja oikeastaan - minusta tuntuu ihan hirveältä sanoa näin - minusta on hyvä, että Kylmähenkäys on kuollut. Minusta tuntuu tosi pahalta, mutta minä tunnen mielihyvää", kuiskasin silmät pyöreinä. Vilkaisin sivulle ja näin kuinka isoisäni Okaliekki oli heräämässä. En miltei tunnistanut häntä ilman korvia, mutta menetykset muistuttivat voitetusta taistelusta. Kolli katsahti minuun vihreillä silmillään ja hymähti unenpöppöröisesti. Nyökkäsin tälle tervehdyksen. Samalla katseeni siirtyi pesän nurkassa olevaan vaaleanruskeaan Sienikarvaan, jonka vierellä tällä hetkellä istuskeli pesääni mukanani tullut hopeanharmaa naaras. Lehmustassu vaikutti kovin kiinnostuneelta kun seurasi tarkasti yrttien kulkua pesän lattialta omiin koloihinsa. "Mutta no niin, unohdetaan tämä asia. Nyt sinun on syötävä", naukaisin huolehtivasti ja työnsin tuomaani varpusta lähemmäs kumppanini luonnonvalkeaa kehoa. Naaras hymähti itsekseen ja haukkasi palan ruskeasulkaisesta linnusta. "Muista sitten, että jos tämä alkaa huolettaa sinua uudelleen voit tulla puhumaan minulle jos tahdot", kuiskasin Rosmariiniputouksen korvaan ja sen jälkeen katsahdin tämän meripihkaisiin silmiin. Pian pesän sisäänkäynniltä alkoi kuulua kahden kissan puheen aiheuttamaa hälinää ja tunsin varsin hyvin nuo äänet. "Olkaa vähän hiljempaa", naukaisin pojilleni ja vilkaisin vuorotellen heitä kumpaakin tiukasti. Fasaanitassu nyökkäsi. "Emmehän halua herättää kaikkia pesän kissoja?" naukaisin oppilaille ja hymähdin hennosti, sen jälkeen viitoin heitä lähemmäksi. Pesässä alkoi olla tavattoman ahdasta, mutta en voinut kieltää heitä tapaamasta emoaan. "Tulimme vain nopeasti käymään ennen harjoituksia, Valvehenki sanoi että menemme harjoittelemaan tänään Minttutähden ja hänen oppilaansa kanssa!" Fasaanitassu intoili ja katsoi veljeään, joka oli myös haljeta innostuksesta. Hymähdin lempeästi ja kuuntelin nopean sananvaihdon pentujeni ja heidän emonsa välillä, jonka jälkeen hyvästelin pesään pikavisiitille tulleet kollit. "No miten Lehmustassun koulutus etenee?" kumppanini kysyi aloittaen uuden aiheen välillämme. Rosmariiniputouksella ei ollut tällä hetkellä oppilasta, sillä hänen entinen oppilaansa Havutassu halusi välttämättä vaihtaa mestariaan. Minä olin ollut joskus Rosmariiniputouksen opeissa ja hän oli mielestäni ollut mitä mainioin mestari, en ymmärrä miksi kukaan halusi vapaaehtoisesti vaihtaa. "Hyvin, Hän loistaa erityisesti taisteluharjoituksissa. Suunnittelin, että veisin hänet tänään parantamaan saalistustaitojaan, sillä hänen täytyy oppia toimimaan pitkän turkkinsa kanssa", selitin. Minä rakastin sitä kun sain toimia mestarina, sillä minusta oli hienoa että kaikki Varjoklaanin liikkeet kulkivat mestareilta oppilaille ja kun oppilaista tulisi itse sotureita ja lopuksi mestareita niin ne kulkisivat aina aina eteenpäin. "Olen miettinyt sitä, että hän saattaisi olla pian valmis arviointiinsa jos vain varapäällikkö suostuu", virnistin vinosti. Naaras naurahti ja turkissani kulki kylmiä väreitä hänen kauniin naurunsa takia. Rakastin sitä kun kumppanini nauroi, se oli maailman kaunein ääni. "Luotan kyllä siihen, että tiedät itse koska hän on valmis arviointiinsa, joten annan sinulle luvan järjestää hänen arviointinsa kun vain tiedät hänen olevan valmis siihen", varapäällikkö naukui ja vilkaisi luoksemme kävelleeseen kellanpunaiseen kolliin. "Tervehdys Okaliekki, mihin sinä olet menossa?" kysyin kulmiani kohottaen. "Jaloittelemaan. Täällä pesässä oleminen ja tekemättömyys tuntuvat turhauttavalta", isoisäni naukui. Nyökkäsin ja niin kolli jatkoi matkaansa. Jos oikein satuin kuulemaan, niin kuulin Kyyhkylennon äänen. Kyyhkylento ja Okaliekki olivat erottamaton pari ja niin olimme mekin Rosmariiniputouksen kanssa - tai ainakin niin toivoin. "Voitko jo paremmin kuin eilen?" kysyin ja asetuin puolimakuulle naaraan pedin viereen. //Rosma?

Rosmariiniputous 4.12.2018

Olin juuri palannut partiosta ja koska kaikki ystäväni olivat olleet joidenkin muiden klaanitehtävien parissa, olin vain tyytynyt hiipimään Varjoklaanin leirin reunamille ja sulautumaan aukion varjoihin, jotka olivat miltein yhtä synkät kuin minun pimeä puoleni. Tassuni olivat tahrautuneet viattomasta, puhtaasta verestä enkä saisi sitä ikinä pois käpälistäni. Tuijotin luonnonvalkeita käpäliäni ja niistä esiin pilkottavia kynsiä, joiden neulanterävät kärjet olisivat yhdellä sivalluksella voineet lävistää uuden kissan kurkun auki. Siinä käpäliäni tuijotellessa mieleeni rakentui taas sama kuva, joka oli kummitellut mielessäni aamusta asti. Puuskahöyhenen pienikokoinen ruumis allani, hänen vaaleanharmaat karvansa tahraantuneena minun verestäni ja nuoren soturin tummansinisissä silmissä kiiltänyt paniikki. Olisin voinut pysähtyä siihen ja muistuttaa itseäni, että en tappaisi tätä kissaa, mutta aistini olivat ottaneet ohjat itselleen ja pakottaneet minua sivaltamaan Puuskahöyhenen kurkun auki. Vetäisin syvään henkeä, kun tunsin mustan aallon hyökyvän ylitseni, se oli pettymyksen aalto. Hiljalleen korviini kantautui ääni, joka kertoi jonkun kissan lähestyvän minua. En uskaltanut kohottaa siroa päätäni, koska tiesin jo kuka oli tulossa luokseni enkä pääsisi siltä pakoon. Onnistuin kohottamaan kasvoni vasta kun Kettuaskeleen tuttuakin tutumpi myskimäinen tuoksu ympäröi minut ja tunsin katoavani utuiseen maailmaan, jossa mitään murhaa ei olisi tapahtunut ja olin taas kumppanini kanssa sujut. Mutta kun kohtasin kumppanini sähkönsiniset silmät musertuneella katseellani, pystyin heti näkemään oman tuskani heijastuvan Kettuaskeleen silmistä. Ja tiesin hänenkin näkevän, millaisessa tilassa minä olin juuri nyt. "Rosmariiniputous." Kylmät väreet kulkivat siron ruumiini läpi, kun nimeni liukui ulos kumppanini suusta yhtä sulavasti kuin aina ennenkin. Olin aina rakastanut niitä hetkiä, kun Kettuaskel oli lausunut nimeni ääneen, koska se kertoi minulle että kolli puhui vain ja ainoastaan minulle eikä kenellekään muulle. Vetäisin syvään henkeä ja siirsin nolostuneena meripihkaisen katseeni muualle, en edes tiennyt minne. Mihin tahansa suuntaan jossa Kettuaskel ei ollut. "Meidän täytyy puhua siitä mitä tapahtui taistelussa. En kuitenkaan pakota sinua puhumaan vaan haluan sinun tekevän sen vapaaehtoisesti. Tiedä kuitenkin se mitä tapahtui, ei tee sinusta yhtään huonompaa, vaikka se siltä tuntuukin. Minä hyväksyn sinut sellaisena kuin olet ja tiedän, että myös sinä teet virheitä. Haluan sinun tietävän, että kaikille käy joskus vahinkoja. Ymmärrän jos sanot ettet rakasta minua enää ja jätän sinut rauhaan jos haluat. E-en edes kosketa sinua jos tahdot niin. Haluan tietää tarkoittiko se, että pysyn kaukana sinusta sitä, ettet enää rakasta minua", Kettuaskel naukui raskaalla äänensävyllä, joka suorastaan käski minua kääntämään surullisen katseeni taas kumppaniini. Punertavanruskean soturin sinertävissä silmissä hohkasi lämpö, vahva ja loputon lämpö. Hän todella tarkoitti jokaista sanaansa, mutta lämmön takaa näin myös surun. Kettuaskel todella uskoi, että käskyni pysyä kaukana oli tarkoittanut tunteideni katoamista. Vaistojeni käskystä luonnonvalkea hännänpääni sipaisi hellästi, mutta silti hieman etäisesti kumppanini poskea. "Kettuaskel, minä todella uskoisin sinun tietävän, että ei olisi mitään mikä voisi saada rakkauteni sinua kohtaan loppumaan. Juuri tälläisenä aikana toivoisinkin sinua rinnalleni enemmän kuin ketään muuta, mutta jotenkin tämä hyökkäys sai minut todella pois tolaltani. En tuntenut olevani itseni, vaan koin olevani kuolonklaanilaisjuurieni kourissa oleva kissa, joka oli valmis repimään jokaisen vastaantulevan vihollisen kurkun auki. Mutta mitä tulee sinuun", jatkoin ja räpäytin kiitollisena meripihkaisia silmiäni, "olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen tuestasi. Koen olevani samassa tilanteessa kuin sinä sen Tihkutähti-jutun kanssa, mutta tarvitsen nyt hieman omaa tilaa ja vapautta.En tule pääsemään helposti yli viattoman kissan murhasta. Ja pyydän, Kettuaskel, älä todellakaan ajattele että tämä olisi sinun syytäsi. Sinä olet ainoa kissa koko metsässä, jonka avulla tulen pääsemään tästä asiasta läpi. Minä rakastan sinua, Kettuaskel." Sen sanottuani kumarruin nuolaisemaan hellästi lihaksikkaan kumppanini poskea ja lähdin tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti, koska tahdoin päästä kauas tästä tukahduttavasta leiristä. Heitin vielä nopean vilkaisun rakkaaseen kumppaniini kunnes sukelsin ulos leiristä. Vaelsin yksin Myrskyklaanin rajan lähistöllä ja vedin keuhkoni täyteen lehtikadon raikasta ilmaa. Oli todella rentouttavaa vain harhailla reviirillä ilman ketään muuta ja päästä tyhjentämään mielensä. Kun saavuin Myrskyklaanin rajan edustalle, asetuin istuutumaan erään saniaistiheikön viereen ja kiedoin luonnonvalkean häntäni turtuneiden käpälieni ympärille. Rauhallisuus kuitenkin särkyi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, kun Myrskyklaanin reviiriltä kantautui äänekäs rasahdus, aivan kuin joku olisi astunut kepin päälle. Loikkasin seisoma-asentoon ja jäin tuijottamaan valppaana vihollisklaanin rajaa, odottaen näkeväni kissan astuvan eteen saniaisten seasta. Mitään ei kuitenkaan tapahdu ja turkkini alkoi pörhistyä. "Tule esiin", murahdin uhkaavalla äänensävyllä ja luimistin korviani. Jäin tuijottamaan saniaistiheikköä, valmiina taistelemaan siellä piileskelevää kissaa vastaan. //Pitkä?

Lehmustassu 5.12.2018

Tunsin oloni mietteliääksi. Niin paljon oli tapahtunut viime aikoina. Yhtäkkiä kuuluinkin Viiltoklaaniin, jota johti vieläpä Viiltotähti. Näin kaikki olikin siis edennyt. Uuden rauhallisen ajan sijaan saimmekin uuden sodan. Kaikki tuntui niin käsittämättömältä. Mieleni teki miltei muuttaa toiseen klaaniin. Huokaisin itsekseni. *En minä sopisi mihinkään muuhun klaaniin, Varjoklaani on ollut kotini jo niin kauan. Mutta silti on sellainen olo kuin taistelisin täysin väärällä puolella.* En tiennyt mitä tehdä, joten harhailin ajatuksissani leirissä. Lopulta päätin mennä mestarini puheille. Löysin hänet leirin suuaukon lähistöltä. "Hei, Kettuaskel, onko sinulla kiire?" kysyin. Olin tullut siihen lopputulokseen, että minun pitäisi puhua jonkun kanssa. "Mitä nyt? Mestarini kysyi. Vetäisin syvään henkeä ja aloin keromaan: "Tiedän että minun ei varmaankaan pitäisi olla tätä mieltä, mutta en pidä tästä ollenkaan. Juuri kun vapauduimme klaanin sisäisestä pelosta ja epäluulosta, joidumme keskelle sotaa. Ja tuntuu vieläpä siltä kuin taistelisin juuri sillä puolella, millä en haluaisi olla. Kuolonklaani on aina ollut se klaani, jota olen pelännyt ja jonka ajattelumaailmaa olen inhonnut. Nyt elämme juuri sellaisten kissojen kanssa, hyökkäillen sellaisten klaanien leireihin joilla on oikeus tähän metsään. Se tuntuu uskomattoman väärältä! Minttutähti yrittää parhaansa ja ajatteleen klaanin parasta, mutta onko tämä sota ja Viiltoklaani paras ratkaisu?" Laskin päätäni alemmas ja sanoin vielä: "Tiedän, että on väärin kun sanoin noin, mutta mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?" //Kettu?

Rosmariiniputous 6.12.2018

Kohotin kapeaa kuonoani arvokkaasti, kun saniaisten seasta astui ulos se kissa, jonka olin haistanut ilmassa heti ukkospolun reunalle saavuttuani. Kissa omisti karhean ja lyhyen, mutta silti kiistämättömän kauniilta näyttävän mustan turkin. Hänen lämpimän vihreät silmänsä olivat kuitenkin nyt tulistuneet ja porautuneet minuun tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin. Mutta oli eräs toinenkin asia, joka sai minut säpsähtämään häiritsevän huomattavasti. Tuo myrskyklaanilainen näytti erittäin tutulta, mutta en osannut sanoa millä tavalla. Siinä kun tuijotin ukkospolun toisella puolella seisovaa vihollisklaanilaista, en voinut sysätä mielestäni sitä kihelmöivää tunnetta että olin nähnyt, tai jopa puhunut, tuolle mustaturkkiselle soturille. "Te viheliäiset viiltoklaanilaiset tuhositte leirimme ja häpäisitte soturilain hyökkäämällä suoraan leiriimme", solakkarakenteinen soturi murahti halveksuvasti ja paljasteli puhtaanvalkoisia hampaitaan. Silmäilin arvioivasti vastustajaani, koska tunsin taistelun olevan vain viiksenmitan päässä alkamisesta. Myrskyklaanilainen oli kolliksi yllättävän laiha ja siro ruumiinrakenteeltaan ja hänen seisomisensa oli hieman jäykähkö, kolli saattoi olla väsynyt ja haavoittunut hyökkäyksen jäljiltä. Olinhan minäkin haavoittunut, mutta tunsin silti olevani hyvässä, taistelun arvoisessa kunnossa ja uskoin voivani voittaa vihollisklaanilaisen. "Te ette vain olleet tarpeeksi vahvoja voittamaan meitä, siksi leirinne on yhtä huonossa kunnossa kuin siellä asuvat kissatkin", vastasin kipakasti takaisin. Siitä mustaturkkinen kolli ärsyyntyikin, sillä hänen niskakarvansa nousivat sojottamaan suoraan ylöspäin ja hänen vihertävissä silmissään roihahti. Arvasin nopeasti, että olin osunuut oikeaan kohtaan halveksuvalla kommentillani. "Sano tuo päin naamaani, viiltoklaanilainen", hän sylkäisi viimeisen sanan suustaan kuin myrkyn ja repi lumen seasta pilkottavaa ruohikkoa kynsiinsä. Kasvoilleni nousi omahyväinen hymy, kun ruumiini jokaikinen lihas alkoi täristä voimasta ja energiasta. Lopulta loikkasin vaistojeni käskystä ukkospolun kovalle pinnalle ja heitin haastavan silmäyksen myrskyklaanilaiseen, joka tuijotti minua raivostunut liekki katseessaan roihuen. Pujottelin taitavasti ukkospolun poikki ja sukelsin sitten muutaman hännänmitan päähän vihollisestani, kadoten tiheän aluskasvillisuuden joukkoon. Paikansin nopeasti myrskyklaanilaisen hajun ja syöksyin sitten kyseiseen suuntaan, toivoen että aistini eivät olleet pettäneet minua. Eivätkä ne todellakaan pettäneet, sillä neulanterävät kynteni upposivat tiiviiseen karvoitukseen ja veren polttava tunne valtasi luonnonvalkoiset etukäpäläni. Vihollinen rääkäisi kivuliaasti ja alkoi sitten heilutella taitavasti ruumistaan, yrittäen heittää minut irti itsestään. Lopulta heittäydyinkin pois viholliseni selästä, mutta nappasin mukanani aimo tukon mustaa karvaa. Se tarttui käpäliini ja sai raivon kuohumaan sisälläni. Tuo myrskyklaanilainen ei tiennyt mikä hänellä oli vastassaan. Lähdin hiipimään eteenpäin, tuuhea häntä sivulta toiselle keinahdellen. Tuijotin vihollistani haastavasti ja soturi vastasi katseeseeni samalla mitalla. Hän ei pelännyt minua. Syöksyin uuteen yritykseen valkeat käpälät ojennettuna, mutta kolli väisti kokeneesti ja sivalsi kynsillään nopeasti lapaani. Verta roiskahti tantereelle ja ähkäisin kivun viiltäessä lapaani, mutta pakottauduin kääntymään ympäri ja nousemaan takajaloilleni juuri ajoissa vastatakseni soturin hyökkäykseen. Nousuni huomattuaan mrskyklaanilainen pysähtyi viime hetkellä ja nousi seisomaan takajaloilleen aivan silmieni edessä, jääden sitten huitomaan käpäliään kasvot tähtäimenään. Kollin terävien kynsien iskut osuivat useastikin minuun, mutta minunkin yritykseni koituivat onnistuneiksi. Pian aukion yllä leijuva ilma alkoi haista tuoreelta vereltä, johon oli sekoittunut kahden eri klaanin jäsenen hajuja myös. Onnistuin tähtäämään vielä yhden mojovan iskun mustaturkkisen soturin kasvoihin kunnes hän potkaisi minut toistamiseen kauemmas itsestään. Liu'uin monen hännänmitan päähän, mutta jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni ja huohottamaan raskaasti. Suureksi yllätyksekseni vihollisklaanilainen teki samoin ja heitimme kummatkin vähän väliä toisiimme silmäyksiä. Aivan keskellä tuijotuskilpailuamme mieleeni palasi yht'äkkiä eräs lause, joka sai ruumiini sävähtämään: "Eipä kestä. Soturilaki käskee auttaa minkä tahansa klaanin pentua hädässä." Ja sitten totuus palasikin mieleeni kertaheitolla. Näin silmissäni laajan kuvan ukkospolusta aurinkoisena päivänä, oli hiirenkorvan keskivaihe. Kaksi pientä pentua vaelteli Varjoklaanin reviirillä ja hihitti toisilleen tavalla, joka sai vatsani kääntymään epämukavasti. Ensimmäinen pentu oli vaaleanharmaa raidallinen kolli, Varpusliito. Toinen pentu oli luonnonvalkea kilpikonnakuvioinen naaras, minä. Räpyttelin silmiäni kauhistuneena, kun Varpuspentu ohitti ukkospolun taitavasti ja jäi sitten kannustamaan toiselle puolelle ystäväänsä. Rosmariinipentu vetäisi syvään henkeä ja laskeutui epäröiden ukkospolulle, sen tasainen pinta sai naaraan kasvot vääntymään ahdistuneeseen irvistykseen. Mutta kaikesta huolimatta, pienikokoinen pentu lähti taapertamaan ukkospolun toista reumaa kohti, jolla Varpuspentu odotti innostuneena vanhemaa pesätoveriaan. Aivan yht'äkkiä ukkospolulle muodostui kirkkaankeltaiset valot ja Rosmariinipentu kääntyi tuijottamaan pakokauhu silmissään, kuinka suuri, musta hirviö lähestyi häntä. Varpuspentu kiljaisi kauhistuneena ystävänsä nimeä, mutta sitten Myrskyklaanin reviiriltä pujahti esiin mustaturkkinen, solakkarakenteinen soturi. Hän nappasi Rosmariinipennun hampaisiinsa ja syöksyi Varjoklaanin reviirin suojiin, päästen juuri ja juuri pois hirviön alta. Rosmariinipennun pelastettuaan myrskyklaanilainen kävi hakemassa Varpuspennun naaraan luokse ja samalla Liljahenkäys saapui paikalle. Hän ensinnäkin torui pentujaan, mutta lausui sitten kiitoksensa pentujen pelastajalle, Myrskyklaanin... "Pitkävarjo? Sinäkö se siinä?" kysyin hämmästyneenä, kun tunnistin lopulta myrskyklaanilaisen. Edessäni seisoi se sama kissa, joka oli pelastanut minut monia kuita sitten. Hän oli kuollut jonkun aikaa sitten, joten soturi oli herännyt henkiin. Tuijotin silmiäni uskomatta myrskyklaanilaista ja tunsin heti häpeää siitä, että olin hyökännyt tuon kissan kimppuun. Kompuroin kunnolliseen seisoma-asentoon ja nyökäytin kunnioittavasti päätäni Pitkävarjolle. "Sinä taidat olla siis Rosmariinpentu, se naaras jonka pelastin monia kuita sitten? Nimesi taisi olla Rosmariiniputous, eikö niin?" Pitkävarjo varmisti vielä ja kallisti päätään aavistuksen verran. Nyökäytin päätäni vastaukseksi kollin kumpiinkiin kysymyksiin. "Olen todella pahoillani että hyökkäsin kimppuusi, minä palaan nyt omalle reviirilleni. En halua vahingoittaa sinua, sitä kissaa joka pelasti minut miltein satavarmalta kuolemalta", naukaisin mahdollisimman tyynesti ja sukelsin sitten ukkospolulle jäämättä odottamaan Pitkävarjon vastausta. Palasin sitten omalle reviirilleni ja lähdin juoksemaan Varjoklaanin leiriä kohti. Onneksi haavani eivät olleet todella suuria tai helposti huomattavia ja ne voisi helposti sekoittaa eilisen hyökkäyksen haavoiksi, joten kukaan ei tulisi kysymään olinko joutunut uuteen taisteluun. Sukelsin piikkihernetunnelista leiriaukiolle ja vetäisin syvään henkeä, kun tuttu jomotus tuli taas vierailulle etu- ja takajalkoihini. Varjoklaani kukoisti tällä hetkellä ja oli vahvimmillaan kuin mitä se oli ollut koko elinikäni aikana. Klaaniin oli saapunut uusi pentu, Ikuisuuspentu, ja hän oli tutustunut näkemäni mukaan pesätovereihinsa nopeasti. Sen lisäksi pentutarhassa olivat tietenkin vielä Orkideapolun ja Liljahenkäyksen pentukolmikot. Uskoin molempien pentueiden nousevan oppilaiksi piakkoin ja silloin klaaniin tulisi monta uutta oppilasta. Nytkin omat rakkaat poikani Fasaanitassu ja Haukkatassu olivat nousseet oppilaiksi ja mitä oli seurannut heidän kehitystään ja kuullut Valvehengeltä ja Varpusliidolta, oppilaat edistyivät upeasti ja nousisivat varmasti hyvässä ajassa soturiksi. Heistä tulisi tyydyttävä lisäys Varjoklaanin soturirivistöön ja tiesin jo, että kollikaksikosta tulisi ylpeyden arvoisia sotureira klaanilleen. "Hei, Rosmariiniputous." Käänsin meripihkaisen katseeni hitaasti, kun Kettuaskeleen lihaksikas hahmo ravasi rinnalleni. Nyökäytin päätäni kumppanilleni ystävällisesti, mutta päätin silti jättää nuolaisun poskelle pois. "Minne sinä olet menossa?" "Klaaninvanhimpien pesälle, ajattelin käydä tervehtimässä heitä pitkästä aikaa", vastasin tyynesti ja räpäytin hitaasti meripihkaisia silmiäni. Kettuaskel nyökäytti päätään. "Saanko tulla mukaasi? Voisin itsekin samalla vaihtaa pari sanaa vanhusten kanssa", punertavanruskea kolli tokaisi. Nyökäytin päätäni myöntävänä vastauksena ja sukelsin sitten valoisaan klaaninvanhimpien pesään. "Rosmariiniputous. Kettuaskel. Tervetuloa tännekin", Meripihkaraita tervehti ilahtuneena ja heilautti puhtaanvalkoista häntäänsä tervehdykseksi. Nyökäytin kohteliaasti päätäni myös Pujosulalle ja Vaskitsaviimalle ja tassuttelin sitten klaanin vanhimman kissan luokse. "Päätimme tulla katsomaan mitä teille kuuluu? Tahtoisitko, että vaihtaisin makuualusesi? En muista ainakaan että kukaan oppilaista olisi vaihtanut sinun makuualusiasi lähiaikoina. Savutassu vaihtoi kuulemani mukaan Pujosulan ja Vaskitsaviiman makuualuset", varmistin ja vilkaisin kaksikkoa, jotka nyökkäyttivät päitään. "Minun makuualuseni voisit todella vaihtaa", Meripihkaraita naukaisi. Nyökäytin päätäni ja autoin sitten vanhusta siirtymään hieman, jotta saisin vedettyä vanhat makuualuset pois hänen altaan. Ojensin sammalaluset Kettuaskeleelle. "Vie nuo pesän reunaan ja hae uudet", naukaisin nopeasti. Kumppanini nyökkäsi ja lähti viemään vanhoja makuualusia pesän reunalla sijaitsevaan sammalkasaan. "On niin mukavaa nähdä kuinka Varjoklaani kukoistaa. Muistan vielä viimeisimmän sodan, jonka aikana Varjoklaania hohti päällikkö nimeltään Kuutähti. Todella paljon tapahtui siinä sodassa, mutta parhaiten muistan kuinka Viiltotähti kuoli. Hänen tappoi Myrskyklaanin Leijonaloikka, mutta Leijonaloikka kuoli samassa sodassa Pisaratähden, silloisen Pisaraviillon kynsissä. Leijonaloikka oli tunnettu ja klaanien keskuudessa kunnioitettu soturi", Meripihkaraita selitti. Olin kuullut Leijonaloikan nimen ennenkin, hän oli ollut tarinoiden mukaan uudelleensyntynyt Leijonatähti, joka oli toiminut Myrskyklaanin päällikkönä lukuisia vuodenaikoja sitten. En tiennyt hänestä sen enempää, mutta olin kuullut hänen olleen todella oikeudenmukainen ja uskollinen kissa klaanilleen. "Oletko sinä kuullut ennen Leijonaloikasta?" kysyin Kettuaskeleelta, joka oli saapunut luokseni Meripihkaraidan kertomuksen aikana. //Kettu?

Kettuaskel 9.12.2018

Olin kuunnellut Meripihkaraidan kertomusta Leijonaloikasta ja suuresta sodasta kiinnostuneena. En ollut koskaan kuullutkaan tätä tarinaa, vaikka eihän se mikään ihme ollut. Pentuna olin kuvitellut, ettei minulla ollut aikaa saduille vaan minun ja Mäyräpennun piti harjoitella. Tai ainakin niin Tihkutähti oli meille, hyväuskoisille pennuille uskotellut, kun taas Rosmariiniputous oli pentuna viettänyt paljonkin aikaa täällä Pujosulan ja muiden klaaninvanhimpien luona. "Oletko sinä kuullut Leijonaloikasta?" Rosmariiniputous kysyi kauniilla äänellään ja käänsi meripihkaisen katseensa minuun. Kasvoilleni nousi hymy, jolle en voinut mitään. "En. Olen kuullut vain hänen nimensä", selitin nopeasti. Sitten kuulin Meripihkaraidan kysyvän: "Haluatteko kuulla jostain muustakin?" Nyökkäsin hymyillen ja samoin teki luonnonvalkea kissa vierelläni. Minut oli kutsuttu vartioimaan leiriä ja sisään ja ulos meneviä kissoja. Tällä hetkellä istuskelin yksin vartiossani, sillä kanssani vartioiva Valvehenki ei ollut edes vielä saapunut tänne. Hetken päästä korviini kantautui Orkideapolun ja Valvehengen höpötys, joka sai minut pyöräyttelemään silmiäni. Kuulin rapinaa piikkiherne tunnelista ja kuonooni lehahti tuoreen riistan houkutteleva haju. Tunnelista ulos tuli kolme kissaa, joiden johdossa oli Luomavirta ja naaraan perässä tuli Risasiipi ja Ikituuli. Risasiipi nyökkäsi minulle nopean tervehdyksen ennen kuin lähti muun partion kanssa viemään saaliitaan tuoresaaliskasaan. Kuulin kuinka ripeät askeleet lähestyivät minua sivulta ja vilkaisemattakin tiesin Valvehengen tulevan. "Aina myöhässä", naukaisin liiallisen vakavasti ja leukaani nostaen, "Häpeäisit." Valvehengen kasvoilla välähti hilpeä ilme. "Anteeksi isä", siniharmaa kolli naukui silmiään liioitellusti pyöräyttäen. Naurahdin hiljaa. Valvehengen ja minun ystävyyteni ei ollut korvattavissa. Valvehenki istahti vähän matkan päähän ja suki nopeasti turkkiaan. Kurotin itseni pitkään venytykseen, sillä en halunnut jalkojeni puutuvan samassa asennossa istuessani. "Sinulla mahtoi olla hirmu tylsää ennen kuin minä saavuin tänne", ystäväni naukui nuolaisujen välissä. "Arvaa vain", naukaisin ja vilkaisin leiriin päin. Näin sieltä tänne päin astelevan vaaleanharmaan naaran, jonka turkkia kuvioitti valkeat läiskät. Naaraan tummansiniset silmät loivat miltei ystävällisyyden sädekehän tämän lähellä olevien kissojen ympärille. "Tervehdys Kuohuvirta" tervehdin vinon virnistykseni väläyttäen. Kuohuvirta nyökkäsi hymyillen. "Halusin tulla juttelemaan sisarenpojalleni, kuulin myös että sinulla on sisar Kuolonklaanissa", naaras naukui naarasmaisella äänellään, joka muistutti hiukan oman emoni ääntä. Nyökkäsin. "Meillä oli myös veli, joka menehtyi nuorena. Lumikkopentu", kerroin. Kuohuvirran silmissä välähti suru. "Olen pahoillani. Nyt kuitenkin minua kutsutaan, nähdään myöhemmin Kettuaskel", Kuohuvirta naukaisi ja lähti ravaamaan häntä kustuvan Kyyhkylennon luokse. Käännyin takaisin Valvehenkeen, joka juuri hyvästeli rajapartioon lähteviä kissoja. Istahdin oppilaiden pesän edustalle odottelemaan Fasaanitassun saapumista. En tiennyt missä hän oli, mutta olin varma että löytäisin hänet tältä suunnalta ajan kanssa. Vähän aikaa odoteltuani näin kellanpunaisen turkin ja metsänvihreän silmäparin lähestyvän minua. "Hei Fasaanitassu, mietiskelin että jos lähtisimme harjoittelemaan. Niin kuin isä ja poika? Jos vain haluat", naukaisin sähkönsinisiä silmiäni kevyesti räpäyttäen. En pakottaisi poikaani siihen mihin minut ja Mäyräraita oli pakotettu jo pentuina. Annoin Fasaanitassulle oikeuden valita. "Ja voidaan pyytää Haukkatassuakin mukaan." //Fasu?

Haukkatassu 9.12.2018

Emme kerenneet olla loppujen lopuksi parantajan pesällä kovin pitkään, sillä Sienikarva palasi odotettua aiemmin emmekä kerenneet siis edes puhua siitä, mitä tekisimme. Fasaanitassu oli saanut aseteltua hämähäkinseitin kynteni ympärille aika hyvin, vaikka toisaalta, mitä minä tiesin parantamisesta - en yhtään mitään. Sienikarva saapui ja kävi viemässä suullisen joitakin yrttejä varastoonsa ilmoittaen löytäneensä kehäkukat odotettua nopeammin. Fasaanitassu esitteli parantajalle aikaansaannoksen, joka kynteni ympärillä oli. "Kiitos, sinähän voisit melkein korvata Liljahenkäyksen taidoillasi", Sienikarva virnisti. Fasaanitassu hymähti ja perääntyi luotani antaen pienemmän kollin tarkistaa hänen tassujensa jälki. Sienikarva töykkäsi tassua ja kohottautui sitten taas kunnolla seisomaan kumarasta asennostaan. "Kun verenvuoto loppuu, voit ottaa hämähäkinseitin pois. En usko, että se kaipaa muuta hoivaamista. Jos se kuitenkin alkaa haista oudolta, tule käymään uudelleen", Sienikarva ohjeisti. "Kai minä voin harjoitella?" kysyin ja nousin samalla istumaan. "Minun puolestani voit, yhden katkenneen kynnen ei pitäisi häiritä sitä kovinkaan paljon. Varo kuitenkin tökkimästä kynnellä ihan heti turhaan minnekään", kolli naukui. "Tarvitsetko vielä apua jossain, vai voimmeko lähteä?" tähän mennessä hiljaa ollut Pyypentu naukui. "Menkää vain, kyllä minä pärjään", Sienikarva sanoi ja meni kauemmas Mietesielua ja Okaliekkiä kohden, varmaan tarkistaakseen kaksikon voinnin. "Tulen kohta perässä", naukaisin Pyypennulle ja Fasaanitassulle, jotka suuntasivat ulos pesästä. "Selvä", Fasaanitassu vilkaisi minua hiukan uteliain ilmein, mutta meni sitten ulos Pyypennun kanssa. Minä nousin kunnolla seisomaan ja kokeilin painoani sille tassulle, jossa katkennut kynsi oli. Se ei sattunut, hämähäkinseitti tuntui hiukan oudolta, mutta se pysyi kiinni ottaessani muutaman askeleen, eikä häirinnyt liikkumistani. "Miten sinun jalkasi voi?" kysyin Sienikarvalta, joka käänsi vihreät silmänsä minun suuntaani. Tunsin oloni hiukan syylliseksi sen seikan vuoksi, että Sienikarva oli satuttanut jalkansa minun vuokseni. Olin ollut typerä mennessäni ukkospolulle. Sienikarva ontui vieläkin, enkä ollut varma, parantuisiko hänen tassunsa koskaan. Parantaja katsoi minua hiukan kummastuneesti, ehkä hän ei ollut odottanut, että kysyisin sellaista asiaa. "Se paranee. Myönnän, että siihen sattuu vielä, mutta kyllä se siitä", kolli naukui, mutta olin aika varma, että hän vähätteli tilannetta. Hän nimittäin ontui aika pahasti ja näytti olevan hyvinkin tuskissaan aina kävellessään. Luotin kuitenkin siihen, että Sienikarva tiesi jalkansa tilanteen ja toivoin, että hän oli oikeassa sen suhteen, että se paranisi. "Älä huolehdi minun jalastani vaan mene etsimään ystäväsi", hän lisäsi ja käänsi katseensa sivuun, ja ymmärsin keskustelun päättyneeksi. Pujottauduin ulos parantajan pesältä, ja huomasin Pyypennun palaamassa pentutarhalle. Hän vaikutti olevan jo vähän turhan iso sinne, hän ei näyttänytkään enää pennulta. Uskoin, että naaraan täytyi päästä hyvin pian oppilaaksi. Fasaanitassu näytti olevan oppilaiden pesän edustalla isämme Kettuaskeleen seurassa. He juttelivat jostain. Minä astelin heidän luokseen. "Hei", naukaisin isälle. "Hei, Haukkatassu", hän maukaisi takaisin. "Kysyin tässä juuri Fasaanitassulta, tahtoisiko hän lähteä kanssani harjoittelemaan. Sinä voit tietenkin tulla myös mukaan", Kettuaskel maukui. Olin ollut jo partiossa ja taisteluharjoituksissa tänään, mutta ohitin niiden jälkeisen väsymyksen yhdellä ajatuksella ja vastasin: "Totta kai tulen." "Mitä sinun tassullesi on käynyt?" isä kysyi. "Kynsi katkesi harjoituksissa, mutta se paranee nopeasti eikä estä harjoittelua", kerroin. "Hyvä on, mennään siis", Kettuaskel naukaisi hyväksyen selitykseni. //Fasaani? Kettu?

Fasaanitassu 11.12.2018

"Mitä sinun tassullesi on käynyt?" Kettuaskel kysyi luoksemme saapuneelta Haukkatassulta, jonka katse käväis nyt nopeasti etukäpälässään. Sitten veljeni meripihkainen katse nousi takaisin isäänsä. "Kynsi katkesi harjoituksissa, mutta se paranee nopeasti eikä estä harjoittelua", Haukkatassu selitti nopeasti ja osoitti etukäpälänsä kynttä kuin osoittaakseen, ettei Kettuaskeleella ollut syytä huoleen. Punertavanruskea kolli nyökäytti tyytyväisen näköisenä päätään ja käännähti sitten leirin uloskäyntiä kohti. "Hyvä on, mennään siis", isämme ilmoitti käskevästi ja lähti johdattamaan meitä ulos leiristä. Seurasin lihaksikasta soturia veljeni rinnalla ja tunsin aistieni terävöityvän. Toivottavasti kyseessä olisi taas taisteluharjoitukset, koska tahdoin edistyä harjoituksissani ja tulla aina vain paremmaksi taistelijaksi. Juuri kun olimme työntymässä piikkihernetunneliin, Rosmariiniputous saapui luoksemme ja pysähtyi jyrkästi estääkseen törmäämisen Kettuaskeleeseen. Luonnonvalkea naaras ei edes räpäyttänyt meripihkaisia silmiään, jotka näyttivät jotenkin samalla todella tyhjiltä ja samalla siltä, että varapäällikön silmätkin olivat täyttyneet hänen mielessään pyörivistä ajatuksista. Meidät huomattuaan Rosmariiniputouksen kasvoille muodostui kuitenkin säteilevä hymy ja tunsin jonkinlaista tyytyväisyyttä siitä, että minun ja Haukkatassun näkeminen sai emomme iloisemmaksi. Minä en todellakaan halunnut emoni kärsivän yhtään tai joutuvan kulkemaan pimeää polkua pitkin elämässään. "Onko kaikki hyvin, emo?" kysyin tyynesti, vaikka oikeasti olin huolissani varapäälliköstä. Emo antoi teennäiseltä näyttävän hymyn kasvaa hieman ja hän näpäytti hännänpäällään kumpienkin poikiensa nenänpäitä. "Teidän kolmen ansiosta elämäni on parhaimmassa mahdollisessa kunnossa. Menkäähän nyt harjoittelemaan, tahdon pojistani tulevan Varjoklaanin rohkeimpia ja kunnioitetuimpia sotureita. Kettuaskel", luonnonvalkoinen naaras kääntyi vielä hetkeksi kumppaninsa puoleen, "tule luokseni kun palaat leiriin, minulla on asiaa." Sen sanottuaan Rosmariiniputous väläytti meille hyvästit-hymyn ja jatkoi matkaansa Luomavirran ja Sirrisiiven seuraan, jotka ottivat emomme vastaan kohteliaalla hymyllä. "Mennään, ei meidän pidä leiriin jäädä kököttämään", Kettuaskel virnisti leikkisästi ja johdatti meidät sitten ulos leiristä. "Fasaanitassu ja Haukkatassu, minä nyt näytän teille liikkeen ja te kummatkin kokeilette sitä liikettä toisianne vastaan. Tämä on todella tehokas liike kun sen osaa, mutta tätä ei kannata yrittää ellei ole varma sen onnistumisesta. Jos te menetätte vaikkapa tasapainonne kesken loikan, vihollinen saa helposti osuttua teihin ja hyökkäyksenne on heti mennyt pieleen. Menkäähän nyt hieman kauemmas", Kettuaskel ohjeisti minut ja Haukkatassun parin kolmen ketunmitan päähän. Sitten isämme lähti juoksemaan harjoitteluaukion poikki, sähkönsininen katse kuvitteelliseen viholliseen porautuneena. Hänen silmänsä liekehtivät taistelunhimosta, joka sai pelon lävistämään ruumiini. En todellakaan tahtoisi joutua isäni vastustajaksi koskaan, sillä jopa hänen näkeminen tälläisenä sai niskakarvani pörhistymään. Kettuaskel teki yht'äkkiä taitavan syöksyn sivulle, mutta sitten hän painoikin etukäpälänsä maahan ja ponnisti oikealle, näkymätöntä vihollista kohti. Kun lihaksikkaan soturin käpälät iskeytyivät vihollisen kylkeen, isämme teki taitavan kierrähdyksen maassa, joka näytti joltakin liikkeeltä jota Kettuaskel oli työstänyt koko elämänsä saadakseen siitä täydellisen. Kettuaskel laskeutui vastustajansa päälle ja vilkaisi meitä sitten sähkönsiniset silmät kiiluen. Olin seurannut veljeni kanssa isämme liikettä ihailu silmissämme paistaen ja nyt mekin pääsisimme yrittämään sitä! "Noniin, yrittäkäähän tuota liikettä. Tämä liike vaatii paljon tasapainoa ja voimien oikeaan kohtaan asettamista, mutta voimme harjoitella tätä vapaa-aikananne. Kun osaatte tämän liikkeen, taistelussa se toimii todella hyvin", Kettuaskel naukaisi ja ohjeisti meidät sitten kevyellä hännänheilautuksella aukion keskelle. Marssin häntä sivulta toiselle notkahdellen noin ketunmitan päähän veljestäni ja jäin sitten silmäilemään sinertävänharmaata kollia arvioivasti. Haukkatassu oli minua selvästi pienempi joten hänen tasapainon hallintakyky saattoi olla parempi. Syöksyin äkkinäiseen hyökkäykseen ja juoksiessani veljeäni kohti pidin metsänvihreän katseeni Haukkatassun meripihkaisissa silmissä, jotka olivat täydellinen kopio Rosmariiniputouksen silmistä. Siristin hieman silmäluomiani ja ponnistin sitten tiukasti vasemmalle. Painoin käpäläni miltein heti maahan ja ponnistin suoraan veljeni kylkeen. Raskas ruumiini iskeytyi Haukkatassun kylkeen ja kierähdimme lumiselle taistelutantereelle. Käytin jokaista voimanripettäni ja heilautin veljeni käpälieni alle, kahliten hänet jalkojeni väliin. Kuulin Kettuaskeleen tyytyväisen kehräyksen ja peruutin kauemmas veljestäni virnistäen hänelle rennosti. "Hienoa työtä, Fasaanitassu. Loikkasi voisi olla hieman kevyempi, sillä iskusi oli niin voimakas että siinä olisi ollut suuri riski tasapainon menetykseen ja maahan kaatumiseen. Yritä työstää sitä, keveyttä loikkaan. Nyt Haukkatassun vuoro." //Haukka? Kettu?

Hohdehanki 28.11.2018

Katselin kahta paikalle saapunutta kissaa jäänsinisillä silmilläni. Olin juuri palaamassa takaisin Emonsuulle tutustumiskierrokseltani. Kuolonklaanin reviiri mustutti aika lailla Tuuliklaanin reviiriä, mutta seassaoli muutakin kuin nummea. Lisäksi reviiri oli paremmassa suojassa tuulelta, mikä oli positiivinen parannus. Varsinkin Korkokivien lähistöllä tuuli oli heikkoa. Minun ohuen turkkini puolesta se oli oikein mahtava asia. Lisäksi tiesin, että Kuolonklaanin leirissä oli jopa oikeat pesät. Mahtavaa. En joutuisi enää nukkumaan vaivaisessa kuopassa. Hymähdin äänettömästi ja kiinnitin huomioni uudelleen kahteen kissaan, jotka olivat saapuneet tänne Emonsuun lähistölle. Tunnistin heidät kyllä. Tuon kaksikon edeustajat olivat Varjoklaanin sotureita. Ellen erehtynyt pahasti, toinen heistä oli jopa Varjoklaanin varapäällikkö. Valkea naaras nimittäin. Soturi tuijottiminua hieman epäileväisen omahyväisesti. Tämän mustat ja harmaat kilpikonnalaikut väreilivät hennossa tuulessa. Punaruskean kollinkin minä tunsin, mutten tiennyt hänestä juurikaan mitään. Kokoontumisissa kiertäneiden huhujenperusteella nämä kaksi olivat kumppaneita, mutta niihin klaaninvanhinten juoruihin ei ollut luottamista. Muutenkin kokoontumisen ainoa hyödyllinen asia oli tieto. Tieto siitä, missä kunnossa vihollinen oli. Jos he olivat lihaksikkaan näköisiä, ei kannattanut yrittää hyökätä. Luisevan klaanin taas voittaisi helposti.

"Rosmariiniputous. Kettuaskel. Mitä te teette täällä?" kysyin jäisellä äänellä. Valkoinen, kirjava naaras nosti kuonoaan itsekeskeisen näköisenä. Tuijorin soturia harmaan ja mustan sekaista nenänvarttani pitkin. Rosmariiniputous näytti harvinaisen ärsyttävältä kissalta. Mutta antaisin hänelle mahdollisuuden, minun täytyisi taistella hänen rinnallaan, eikä häntä vastaan. Heikoksi hän, eikä vieressä seisova Kettuaskel saaneet minua luulla. Siksi näyttäisin heille ensimmäiseksi mahdollisimman kylmän puoleni. Sitä ei kylläkään tarvinnut kaukaa etsiä.

"Tulimme kävelylle Emonsuun lähettyville ja ajattelimme myös katsoa, jos tuoresaalista löytyisi. Onhan Varjoklaanilla nykyään lupa metsästää tällä alueella. Saisinko udella sinun syytäsi täällä olemiseen? Viimeksi kun kuulin jotain sinusta, olit tuuliklaanilaissoturi", valkea, hopeanharmaan ja mustan kirjava naaras kysyi minulta rauhallisella äänellä. Hän osui kipeään paikkaan. En minä entisestä tuuliklaanilaisuudestani välittänyt, se oli mennyttä se. Mutta en tosin toitotellutkaan siitä paljoa. Sen sijaan se, että kissat tunsvat minut tuuliklaanilaisena, ärsytti minua suuresti. Tuo varjoklaanilainen sai paikan vihattujeni listalta. Tosin hänellä oli vielä pieni mahdollisuus nostaa itseään ylöspäin listassani, kohti niinsanottujen hyvien listaa.

"Sinuna en mainitsisi sitä. Jos olisit syntynyt Jokiklaaniin, mutta olisit sydämmeltäsi varjoklaanilainen, olisitko sen vähempää klaanisi jäsen sinne muuttaessasi?" kysyin henkeä välillä vetämättä.

"Et", jatkoin hyytävästi Rosmariiniputouksen tai Kettuaskeleen vastausta sen kummemmin odottelematta. Kuolonklaanilaisuus, tai Viiltoklaanilaisuus oli minulle kunnia-asia. Olin muita Viiltoklaaniin tulleita parempi, olin vakoillut Viiltotähdelle kuita ennen muuttoani. En tiennyt, oliko raporteistani minkälaista apua, mutta vakoillut olin kuitenkin. Nykyään minua ei hävettänyt tai sen kummemmin vaivannut työni Jääliljan agenttina Tuuliklaania vastaan. Sillä en ollut tuuliklaanilainen, minulla ei voinut olla omantunnontuskia tuuliklaanilaisten pettämisestä. Käänsin päätäni ja yskäisin muutaman kerran. Kettuaskel kohotti kulmiaan, mutten voinut tietää, mitä tämä ajatteli. Luultavasti ihmetteli, miksi yskin. Röyhistin rintaani näyttääkseni mahdollisen terveeltä. Olinhan minä terve. Sairastaminen oli väärä sana astmalleni. Astma nyt vain oli minussa, eikä suostunut lähtemään pois. En minä sitä sairastanut, se vain roikkui minussa itsepintaisen sinnikkäästi kiinni. Rosmariiniputous nyökkäsi puoliksi itselleen meripihkan värisiä silmiä aavistuksen siristäen.

"Tunnetko sinä kissan nimeltä Kylmähenkäys?" Varjoklaanin varapäällikkö naukui minua tutkivasti katsellen. Kyllähän minä Kylmähenkäyksen tunsin. Hän oli ylösnoussut ensimmäisten joukossa ja asui nyt Emonsuulla. Hänen ja myös ylösnousseen erakko Pakkasen välillä oli jotain. Luulin, että he saattoivat olla kumppaneita. Kylmähenkäys ja Pakkanen eivät tosin käyttäytyneet aivan kuten kumppanit. Eivät he riidassakaan vaikuttaneet olevan. Oli miten oli, kyllä minä tunsin Kylmähenkäyksen. Pohdin vielä hetken Kylmähenlkäystä ja sitä, mitä hänestä tiesin. Muistaakseni tuo kolli oli ennen asunut Varjoklaanissa, mutta pettänyt sen ja muuttanut loppuiäkseen Kuolonklaaniin. Rosmariiniputouksen ilmeestä päätellen varapäälliköllä ja Kylmähenkäyksellä ei ollut kauhean lämpimiä välejä. Kuolonklaanille ei varmastikaan olisi hyväksi, jos varjoklaanilaiset saisivat tietää vihattunsa asuvan täällä Emonsuulla. En siis kertoisi Kylmähenkäyksestä.

"Enpä taida tuntea", valehtelin naaraalle viikseäkään väräyttämättä. Rosmariiniputouksen kasvoille ilmestyi uusi ilme. Se oli hieman inhon ja epäilyksen tapainen, mutta muuta en saanut selville.

"Ja miksi sinä kyselet minulta Kylmähenkäyksestä? Onko sinulla tapana kysellä jokaiselta vastaan tulevalta kissalta, tunteeko hän Kylmähenkäyksen?" nau'uin pisteliäästi. Rosmariiniputous ei reagoinut jälkimmäiseen kysymykseeni mitenkään.

"Kylmähenkäys on isäni", naaras naukui kylmänviileästi. Nyökkäsin pienesti ja hymähdin itsekseni. Ketunmitan päässä minusta Rosmariiniputous tuijotti mustaa turkkiani ja Kettuaskel katseli vuoron perään Rosmariiniputousta ja minua. Nyökkäsin vielä kerran itselleni ennen kuin nostin jäänsiniset silmäni pois käpälistäni takaisin kahteen klaanitoveriini, joiksi heitä saattoi nyt sodan aikana kutsua. Meitä kaikkia kolmea yhdisti yksi ja vain yksi asia: viiltoklaanilaisuus.

"No, mitäs mieltä olette tästä sodasta?" kysyin vaihtaen puheenaihetta sellaiseen, mistä klaanitoverit normaalisti saattoivat puhua. Minulle tekisi hyvää saada suhteita muihin klaaneihin. Ehkä saattaisin saada tieetoa muista niiden suhteiden kautta. Voisin saada vaikka ystävän, jota noista kahdesta ei kylläkään minulle tulisi. Kuitenkin, hyvistä suhteista oli aina hyötyä, kunhan muistaisi, että heitä vastaan saattoi tulla taisteluja. Ja silloin heitä vastaan olisi taisteltava. Onneksi Varjoklaani oli samalla puolella. Enkä minä kenenkään surkean metsäklaanilaisen latokissan kanssa vehkeilisi.

//Kepa? Toivottavasti toi Kylmän sivusta maininta ei haitannu ketään...

//754 sanaa

Kettuaskel 28.11.2018

Tuijotin luoksemme saapunutta miltei koko mustaa naarasta arvioiden sähkönsinisillä silmilläni. Olimme lähteneet Rosmariiniputouksen kanssa kävelylle, jonka tarkoituksena oli käydä tutustumassa alueeseen, jonka Kuolonklaani oli suonut reviiristään yhteiseen käyttöön Varjoklaanin sekä Kuolonklaanin kesken. Olin aluksi ollut hieman yllättynyt Viiltotähden anteliaisuudesta, mutta sitten ymmärsin, että Kuolonklaanin päällikkö halusi joukkojensa olevan vahvat - tai siis Viltoklaanin joukkojen. Nälkäisinä Varjoklaanilaiset eivät jaksaisi taistella täysillä. Olin myös oppinut sen, ettei Viiltotähti ollut loputtoman paha ja veikkasin, että klaaniemme välit olisivat hyvät sodan päätyttyäkin, ihan sama mikä lopputulos olisikaan. Ja Kuolonklaani oli juuri se klaani, jonka kanssa halusin Varjoklaanin olevan hyvissä väleissä, sillä tiesin mihin se klaani pystyisi halutessaan. Palasin takaisin maanpäälle ja kuuntelin alkanutta keskustelua tarkasti. Olin tunnistanut valkorintaisen naaraan Tuuliklaanin - tai nykyään mitä ilmeisemmin Viiltoklaanin - jäseneksi Hohdehangeksi. Hohdehanki, kovin kaunis nimi, jossa yhdistyi luonnon hento kauneus ja sen kylmä voima. Mistäköhän naaras oli saanut nimensä? Vierelläni seisovan luonnonvalkean naaraan sanat oli aseteltu puolustautuvaan asetelmaan, joka saattoi helposti muuttua ylimielisyydeksi vieraan kissan korvissa. Tiesin, että Rosmariiniputous puolustaisi Varjoklaanin oikeuksia loppuun asti ja ymmärsin tämän hyökkäävyyden. Veikkasin, että Hohdehanki pitäisi kylmää muuriaan yllä puolustautuakseen, sillä tämä klaanitoveri asia oli ihan uusi juttu minullekin. En tiennyt pystyisinkö koskaan luottamaan Viiltoklaanin jäseniin Kuolonklaanin puoliskolta sataprosenttisesti, vaikka tiesinkin yhteisen päämäärämme. "Sinuna en mainitsisi sitä. Jos olisit syntynyt Jokiklaaniin, mutta olisit sydämeltäsi varjoklaanilainen, olisitko sen vähempää klaanisi jäsen sinne muuttaessasi?" musta naaras naukui, kun Rosmariiniputous oli kyseenalaistanut kissan kotiklaania, joka oli viime kokoontumisen myötä vaihtunut. Hohdehangen sanat kuulostivat korviini oikein hyviltä, naaraassa oli älykkyyttä jota minä arvostin. Uskoin, että Hohdehangessa olisi myös se kunnollinen kissa jossakin naaraan omissa sokkeloissa. Pian puheenaihe vaihtui Rosmariiniputouksen päätöksestä Kylmähenkäykseen ja pian olikin täysi keskustelu päällä kyseisestä petturista. Kuolonklaanilais naaraan mukaan hän ei tuntenut kumppanini isää, joka viittasi siihen ettei Kylmähenkäys olisi vielä herännyt henkiin, mutta toisaalta mitä olin juuri ajatellut Kuolonklaanilaisiin luottamisesta. Naaraan sanoista siis ei voinut päätellä mitään. "No, mitäs mieltä olette tästä sodasta?" Hohdehanki kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen ja tutkaili meitä jäänsinisellä katseellaan pieni kiinnostuksen pilke kylmissä silmissään. "Minttutähden ilmoitettua klaaninne ja Varjoklaanin yhdistymisestä ja tulevasta sodasta, voin aivan suoraan sanoa olleeni järkyttynyt, mutta nyt kun olen saanut aikaa ajatella asiaa niin olen tullut siihen tulokseen, että metsämme kaipaa muutosta. Mielestäni tämä tulevaisuus saattaa puhdistaa metsän, jota se on tarvinnut jo pitkään. Olette varmaan huomanneet kuinka muut klaanit katselevat vinoon Kuolonklaania ja Varjoklaania jo muutenkin, en halua sen jatkuvan. Haluan heidän näkevän myös meidän arvomme", selitin kohteliaasti kuten aina. Vihasin sitä, kuinka muut muka "paremmat" klaanit katselivat meitä, he pitivät meitä alempiarvoisempina kuin heitä itse vain ja ainoastaan Tihkutähden vieläkin vähän vaikuttavan aikakauden takia, eikö muut klaanit voisi muistella vanhoja ja hyviä aikoja? Kaikkien pitäisi olla samanarvoisia. "En silti tiedä oliko sota paras ratkaisu asian korjaamisen, en haluasi että kissoja kuolee kun he puolustavat kotiaan. Eikö kodin pitäisi olla jotakin mitä voit sanoa omaksi turvapaikaksesi? Kun sota on käynnissä kenenkään kodissa ei ole enää turvallista, sillä hyökkäys voi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Toisin sanoen, mielipiteeni on hyvin monimutkainen, mutta siitä olen varma, että jokaisen käpälät tulevat kastumaan vereen", naukaisin tasaisella äänellä kuitenkin arvostava katse silmissäni. Arvostin Hohdehangen rohkeutta valita kohtalonsa Kuolonklaanissa, vaikka hänen entinen klaaninsa katsoisi häntä päätöksensä johdosta kieroon. Uskoin, että hän joka seisoi edessämme ei ollut murhaajien kuningatar, kissa jonka sisällä oli vielä hento valon säde - ehkä aivan pieni, mutta riittävä. Vilkaisin Rosmariiniputoukseen ikään kuin puheenvuoron itseltäni klaanimme varapäällikölle luovuttaen. Luonnonvalkea naaras nyökkäsi meripihkaisia silmiään ylväästi räpäyttäen ja alkoi sen jälkeen kertoa omaa mielipidettään. "Mielestäni tuleva sota ei tuo mitään hyvää mukanaan. Se avaa vain haavat kissoihin ja klaaniaan puolustavien veri alkaa vuotaa - turhaan vuodatettu veri. Taistelen silti ylpeänä omaa klaaniani puolustaen, vaikka viimeiseen asti", Rosmariiniputous naukui. Nyökkäsin kumppaniini katsahtaen ja sen jälkeen käänsin sähköisen katseeni Hohdehankeen, joka silmäili meitä punniten omaa kantaansa. "Sinullakin on varmasti oma kantasi haluaisin mielenkiinnolla kuulla sen. Jos saan kysyä haluaisin myös tietää sen, että miksi päädyit muuttamaan juuri Kuolonklaaniin? Oliko siihen joku painava syy miksi juuri tuonne? Toivon kuitenkin, että löydät etsimäsi uudesta kotiklaanistasi", nau'uin ja käännyin vilkaisemaan Rosmariiniputousta, "Haluaisin kovin vastauksen kysymykseeni, joten jos et suostu kertomaan vastaustasi ilmaiseksi, tarjoudun vastaamaan sinun esittämääsi kysymykseen, joka saa koskea mitä ikinä tahdotkin." Minua kiehtoi kovin Hohdehengen halu olla Kuolonklaanissa, vaikkei ollut synnynnäinen klaanin jäsen, en olisi koskaan itse muuttanut sinne. Perimmäinen syy kuitenkin kysymykseeni oli selvittää se, mitä Mäyräraita oli mennyt hakemaan Kuolonklaanista - se mikä oli ylittänyt hänen perheensä tärkeyden. Halusin tietää mitä Kuolonklaanilla oli tarjota, jota Varjoklaanilla ei ollut. //Hohde? Rosma?

Rosmariiniputous 1.12.2018

"Mikä teitä oikein kiinnostaa minussa?" Hohdehanki kysyi, kuulostaen aidosti siltä kuin häntä kiinnostaisi. Olin kuitenkin menettänyt hetkessä kokoon kasaantuneen heikon luottamukseni tuohon naaraaseen, joten pakottauduin kohottelemaan kulmiani kylmähkösti ja mittailemaan tuuliklaanilaista - en halveksuvasti, mutta en kuitenkaan ylpeästi, naaras oli siis pettänyt klaaninsa. "Minulla ei ole mitään kiinnostusta sinua kohtaan, sinä se olit joka alkoi kyselemään mielipiteitämme sodasta, joten sinua enemmänkin kiinnostaa me", naukaisin kylmästi entiselle tuuliklaanilaiselle, "sinulla ei vaikuta olevan enemmän asiaa meille, joten me lähdemmekin palaamaan reviirillemme. Hyviä päivänjatkoja, Hohdehanki." Jokainen suustani ulos tullut sana oli kylmä ja äänensävyni oli täydellinen kopio isäni Kylmähenkäyksen äänensävystä. Vaikka se ei ollut ainakaan minun mielestäni hyvä asia, tunsin aina vahvaa mielihyvää kun pääsin sylkäisemään sanoja suustani kylmällä ja halveksuvalla sävyllä. Silloin tunsin oloni vahvaksi, vahvemmaksi kuin kukaan muu. Sisäinen kuolonklaanilaisuuteni, sisäinen pimeyteni, paljastui näinä hetkinä. Minä pelkäsin sitä puolta itsessäni, mutta pelottavinta oli se etten pystynyt hallitsemaan sitä puolta millään tavalla. Toivottavasti tämä pimeys ei pääsisi valloilleen sodan aikana, koska en tiennyt mitä voisin tehdä jouduttani pimeyteni otteeseen. Kun olimme päässeet kuuloetäisyyden päähän Hohdehangesta ja olin varmistanut, ettei viiltoklaanilainen jäänyt silmäilemään meitä, vilkaisin silmät siristyneinä rinnallani kulkevaa kumppaniani. Kettuaskel kohtasi katseeni sähkönsinisillä silmillään, mutta en pystynyt erottamaan lukuisia hänen silmissään säkenöiviä tunteita. "Minä en luota tuohon kissaan, hän petti Tuuliklaanin päästäkseen Viiltotähden klaaniin. Ja tietenkin kyseessä oli Jäälilja, se naaras on varmasti jutellut monien muidenkin klaanien jäsenille ja yrittänyt manipuloida heitä Viiltoklaaniin. Nyt minun siskopuolestani, Pakkaspennusta, voisi tulla hänen kaltaisensa kissa. "Minä todella luulin, että Kylmähenkäys olisi jo herännyt henkiin, mutta näemmä ei. En kyllä usko, että siinä kestää kauan", totesin hitaasti. Kettuaskel kallisti päätään hieman ja käänsi sitten katseensa menosuuntaan. "Sanoit juuri, ettet luota häneen, joten mistä tiedät että hän puhui totta? Emmehän me tietenkään tiedä missä isäsi on tällä hetkellä, mutta onhan se mahdollista että Hohdehanki valehteli", punertavanruskea kolli tokaisi ja vilkaisi minua. Onnistuin vain nyökäyttämään hitaasti päätäni ja jatkamaan matkaa leiriämme kohti meripihkainen katse valkeissa käpälissäni. Tässä sodassa en voisi luottaa yhteenkään kuolonklaanilaiseen ja jos halusin selvitä heidän kynsissään, minun täytyisi puhua ja miettiä kuin he. Minun täytyisi aina harkita tarkkaan, mitä sanoisin ja miten sen muotoilisin hyväksi lauseeksi. Olin ehtinyt oleskella Varjoklaanin leirissä vain vähän aikaa, kunnes silmäkulmaani osui tuttuakin tutumpi hahmo, joka astui juuri leiriin piikkihernetunnelista. Viiltotähden vihreät silmät arvioivat leiriä, kunnes ne kohtasivat meripihkaisen tuijotukseni. Marssin leirin uloskäynnin edustalle seisahtuneen kollin luokse tyyni ilme kasvoillani. Tuo kissa ei tulisi ikinä ansaitsemaan luottamustani, mutta toistaiseksi osasin käyttäytyä rauhallisesti hänen seurassaan. "Minttutähteä tässä etsiskelen", Viiltotähti ilmoitti viileästi ja viilsi taas tavanomaisesti ilmaa kynsillään. Nyökäytin päätäni ja viitoin Kuolonklaanin päällikköä seuraamaan minua päällikön pesälle. Leirin halki kulkiessamme tunsin useiden klaanitoverieni katseiden osuvan minuun ja Viiltotähteen, mutta pidin meripihkaisen katseeni tiukassa päällikön pesää peittävissä sammalverhoissa. "Viiltotähdellä on asiaa", ilmoitin kuuluvasti saavuttuani sammalverhojen luokse. "Tulkaa vain sisään", Minttutähden ääni kaikui pesästä. Viiltotähti sukelsi edelläni päällikön pesään ja ohitin nopeasti kuolonklaanilaisen, asettuen istumaan Minttutähden rinnalle. Viiltotähti istuutui vastapäätä. Keskustelumme koostui siitä, että Viiltotähti ja Minttutähti päättivät yhdessä hyökkäykseen lähtevät kissat. Varjoklaanista hyökkäykseen lähtivät minun ja Minttutähden lisäksi Kettuaskel, Naavakoi, Okaliekki, Mietesielu ja Murattilehti - kaikki erinomaisia sotureita. Minttutähti oli ajattelut myös lähettää Valvehengen ja Varpusliidon, mutta en tahtonut lähettää vastanimitettyjen poikieni mestarit hyökkäykseen, jossa he saattaisivat kuolla, joten heidät oltiin jätetty leiriin. Myös Liljahenkäys lähtisi mukaan. Kuolonklaanista mukaan taas lähti Viiltotähden kanssa Pihlajakynsi, Kalmalilja, Jäälilja, Korpikyynel, Mutuviiksi, Hohdehanki, Pirstaletassu ja Sirpaletassu. Hekin olivat erinomaisia sotureita, mutta en odottanut innolla Jääliljan tai Hohdehangen tapaamista. Pirstaletassun ja Sirpaletassun tunsinkin, he olivat enoni Kostohengen pentuja. Viiltotähti ilmoitti vielä, että hänellä oli kaksi asiaa. Ensimmäisenä hän kertoi, että Emonsuulla oli niin sanottu varaleiri ylösnouseville kissoille, joten veljeni tulisi siirtymään sinne. Kysyttyämme päätimme myös, että ylösnousevia päällikköjä kutsuttaisiin heidän soturinimillään. "Toinen asiani koskee Kylmähenkäystä", Viiltotähti ilmoitti tyynesti. Isäni nimen maininta sai meripihkaiset silmäni siristymään, oliko isäni sittenkin jo ylösnoussut? Jäin odottamaan mahdollisimman rauhallisena päällikön selitystä. "Löysin hänet vaeltelemasta Kuolonklaanin reviiriltä. Annoin hänen asettua Emonsuulle asumaan. Se voi kuulostaa mielestänne epäreilulta, mutta minulla on perustelut valinnalleni", Viiltotähti naukui ja piti lyhyen tauon, "kuten taisin aiemmin mainita, Kylmähenkäys sai tyttären. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa, että saisi nähdä tämän. Teimme sopimuksen, jonka mukaan Kylmähenkäys on uskollinen minulle eikä astu lähellekään varjoklaanilaisia, kunhan hän saa tavata tytärtään." Avasin jo suutani sanoakseni, ettei Kylmähenkäykseen kannattaisi luottaa missään asiassa, mutta Minttutähti ehti työntää punertavanruskean häntänsä suulleni. "Pidäkin huoli, että hän pysyy kaukana meistä", Minttutähti naukui kylmästi. Viiltotähti nyökäytti päätään ja sivalsi ilmaa kynsillään jälleen kerran. "Kaikki taisi olla tässä. Mennäänkö hakemaan ne ylösnousseet, jotta voin viedä heidät Emonsuulle?" Viiltotähti kysyi. Minttutähti kääntyi nopeasti minun puoleeni. "Rosmariiniputous, voisitko sinä?" päällikkö kysyi. Nyökäytin päätäni ja johdatin sitten Viiltotähden pois pesästä. "Hei, Rosmariiniputous." Oli Viiltotähden vierailua seuraava päivä ja Kettuaskel oli saapunut luokseni. Tervehdin punertavanruskeaa kumppaniani nopealla pään nyökäytyksellä ja jatkoin sitten luonnonvalkoisten karvojeni sukimista. "Mitä asiaa Viiltotähdellä oli eilen?" Kettuaskel kysyi. "Hän ilmoitti ketkä lähtevät Viiltoklaanista hyökkäykseen. Viiltotähti paljasti myös että Kylmähenkäys on ylösnoussut. Hän pysyy Emonsuulla sijaitsevassa varaleirissä, jonne ylösnousevat kissat menevät. Viiltotähti sanoi kuitenkin varmistavansa, että Kylmähenkäys pysyy kaukana meistä", pidin lyhyen tauon ja vilkaisin Kettuaskelta, "Mäyräraitakin lähtee hyökkäämään." //Kettu?

Haikarahuuto (Myrskyklaani) 2.12.2018

Viiltoklaani hyökkäsi leiriimme keskellä yötä, ja klaanin valtasi sekasorto kissojen syöksyessä puolustamaan klaaniaan. Minä jouduin vastakkain Okaliekin, Varjoklaanin kissan kanssa. Kolli syöksyi minua kohti hampaat irvessä ja onnistuin väistämään hänen iskunsa vain täpärästi. Syöksyin hänen kimppuunsa ja onnistuin viiltämään kollin kellanpunaiseen turkkiin viillon. Hän sähisi metsänvihreissä silmissään vimmastunut katse ja iskeytyi voimalla kylkeeni. Kierimme muutaman kierroksen ympäri toisiimme takertuneena. Juuri tällaisessa taistelussa minä olin kuitenkin vahva, ja onnistuin painamaan minua vanhemman kollin alleni ja iskin hampaani hänen rintaansa. Okaliekki ulvaisi kivusta, mutta samalla joku iskeytyi kylkeeni ja lennätti minut sivuun. Kiepahdin kömpelösti jaloilleni ja tunsin samantien kynsien iskun lavassani. Sähähdin ja läimäisin kimpussani olevaa kissaa tunnistaen hänet samalla Kuolonklaanin Pihlajakynneksi. Hänen meripihkaisissa silmissään oli mielipuolisen vihamielinen katse, mutta siitä välittämättä iskin kynteni häneen ja sivalsin hänen lapaansa pitkän viillon. Naaras ei tuntunut tuntevan kipua, vaan iski hampaansa toiseen etutassuuni kiskaisten minut nurin. Jäin hänen alleen, mutta Pihlajakynsi oli minua pienikokoisempi, joten minun oli helppo paiskata hänet sivuun. Kuolonklaanilainen oli kuitenkin sähäkkä taistelija eikä tuntunut väsyvän saatika tuntemaan kipua, sillä hän iskeytyi heti uudelleen kimppuuni. Sitten kuulin taistelun yli kohoavan rääkäisyn, ja tunnistin äänen saman tien. Vihan vimmassa iskin Pihlajakynnen niin kovaa sivuun, että hän jäi hämmentyneenä hetkeksi maahan. Sivalsin häntä vielä ohimennen ja pinkaisin sitten eteenpäin taistelevien kissojen lomasta paiskaten yhden varjoklaanilaisen kylmästi tantareeseen hänen yrittäessään pysäyttää minua. Kuovisiiven kimpussa oli itse Varjoklaanin varapäällikkö, Rosmariiniputous. "Jätä minun siskoni rauhaan!" karjaisin ja loikkasin kohti naarasta. Hän kerkesi kääntyä ympäri ja väistää. Pysäytin itseni Kuovisiiven vierelle. Hän oli noussut seisomaan ja ravisteli veristä turkkiaan mulkoillen Rosmariiniputousta kylmästi. Sitten kuitenkin joku viholliskissa, kenties Naavakoi, säntäsi esiin ja nappasi sisareni taistelun tuoksintaan. Uskoin, että sisareni pärjäsi, sillä nyt minun pitäisi opettaa tuolle alhaiselle naaraalle vähän tapoja. Rosmariiniputous paljasti hampaansa ja astui eteenpäin. Hänen luonnovalkea, kilpikonnakuvioinen turkkinsa oli veressä, mutta suurin osa siitä oli varmaankin muiden kissojen verta. "Iske päälle, Haikarahuuto", hän naukaisi haastavasti. Silmäilin pienikokoista naarasta. Hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia, jos saisin hänet nalkkiin, olin niin paljon häntä suurempi. Tiesin kyllä, että Rosmariiniputous oli kokenut, mutta en minäkään ihan aloittelija taisteluissa ollut. Omistin jo arpia taisteluista ennen tätä, ja nyt saisin uusia, mutta siitä viis. Nyt halusin vain upottaa kynteni ja hampaani tuohon idioottiin, joka kehtasi veljeillä päällikkönsä johdolla Kuolonklaanin kanssa, joka kehtasi hyökätä Myrskyklaaniin, joka kehtasi vajota niin alas, että taisteli kuin mikäkin säälittävä kuolonklaanilaisidiootti. "Olet vajonnut alas, Rosmariiniputous. Joskus vielä kunnioitin sinua jossakin määrin, mutta en enää. Olet alhainen naaras, tiedätkö. Ja nyt saat painua takaisin mätänevälle reviirillesi!" sähisin hänelle ja loikkasin eteenpäin. Naaras oli ollut valmiina ja väisti hyökkäykseni helposti yrittäen sitten sivaltaa minua, mutta minäkin olin valmiina ja kiepahdin sivuun. Hyökkäsin uudelleen, ja tällä kertaa kynteni upposivat naaraan lapaan. Hän potkaisi minua yllättävän voimakkaasti takajaloillaan heittäen minut sivuun. Kerkesin kiepahtaa seisomaan, ennen kuin hän pääsi kunnolla kimppuuni, mutta Rosmariiniputous kerkesi kuitenkin iskeä minua kynsillään kylkeen. Tunsin lämpimän veren tulvahtavan kyljelleni, mutta siitä välittämättä jatkoin taistelua. Varjoklaanin varapäällikkö hyökkäsi kimppuuni iskien hampaansa lapaani. Minä iskin häntä voimalla päähän niin että hänen oli pakko irrottaa. Naaras kiepahti kauemmas ja ravisti päätään saadakseen sen selväksi iskuni jäljiltä. Minä olin kuitenkin jo hänen kimpussaan ja viilsin kynsilläni hänen rintaansa viillon. En kuitenkaan ollut tarpeeksi varuillani, sillä hän sai sivallettua minua suoraan vasemman silmäni yläpuolelle. Veri alkoi valumaan kohti silmääni, ja se aiheuttaisi minulle näkövaikeuksia. Loikkasin kauemmas Rosmariiniputouksesta ja pyyhkäisin nopeasti haavaa tassullani yrittäen ohjata verivirran muualle. Muutama veripisara yritti kuitenkin valua silmääni, ja ravistin päätäni vihaisena. Säntäsin jälleen kohti naarasta antamatta tälle yhtään enempää hengähdystaukoa. Tämä loikkasi ketterästi sivuun ja sitten samantien selkääni. Tunsin kynsien painautuvan selkääni, mutta kiepahdin tottuneesti kyljelleni niin, että hänen oli pakko loikata pois ettei jäisi alleni. Ponkaisin kuitenkin nopeasti jaloilleni ettei Rosmariiniputous pääsisi suojattoman vatsani kimppuun. Näin olimme jälleen vastakkain. Silmäni yläpuolinen viilto oli hiukan harmillinen, mutta senkin verivirta alkoi hyytyä nopeasti ja näin kuitenkin hyvin. Rosmariiniputous syöksyi jälleen eteenpin ja astuin sivuun väistäen hänen hampaansa. Iskin nopeasti hampaani hänen lapaansa ja sain kerrankin hänestä kunnon otteen. Rosmariiniputous onnistui hetken rimpuiltuaan kuitenkin sivaltamaan minua kuonoon niin, että minun oli hellitettävä otettani ja väistettävä hänen kynsiään. Turkkiani kirveli monesta kohtaa, sillä olin jo saanut monta iskua muun muassa Rosmariiniputoukselta. Olin kuitenkin onnistunut aiheuttamaan hänellekin vammoja, joten tasoissa mentiin. Näin kuitenkin vihollisvarapäällikön takana Saniaistähden vaikeuksissa joidenkin viiltoklaanilaisten ympäröimänä. Vilkaisin Rosmariiniputousta. Minun olisi pakko vaihtaa vastustajaa ainakin hetkeksi. Säntäsin viimeisen kerran Rosmariiniputousta kohti teeskennellen hyökkäystä, mutta väistin hänet ennen yhteentörmäystä ja pääsin hänen taakseen. Kamppasin hänet maahan ja iskin hampaani hetkeksi hänen turkkiinsa. "Sinä viheliäinen katti. Palataan asiaan myöhemmin", mumahdin suu täynnä hänen karvaansa. Rosmariiniputous iski kyntensä minun rintaani rimpuillen irti hampaideni otteesta. Olisin voinut olla päästämättä irti, mutta hellitin kuitenkin otetta iskettyäni häntä vielä kynsilläni, kiepahtaen ympäri ja kadoten kissamassaan ja jättäen Rosmariiniputouksen yksin. Säntäsin kohti Saniaistähteä ja iskin hampaani yhteen hänen kimpussaan olevista sotureista heittäen tämän sivuun. //Rosma? Tästä nyt tuli mitä tuli :'D

Rosmariiniputous 2.12.2018

"Sinä viheliäinen katti. Palataan asiaan myöhemmin", Haikarahuuto mumisi suu täynnä luonnonvalkoisia karvojani ja vaaleansininen katse minuun porautuneena. Painoin verestä tahriutuneet kynteni varapäällikön valkoisiin rintakarvoihin ja aloin repiä raivostuneena karvatukkoja irti. Yht'äkkiä Haikarahuudon ote hellitti hieman ja hän kompuroi kauemmas minusta, mutta ehti jättää vielä ikävän muiston kynsien iskun muodossa, kunnes valkea kolli katosi kissojen joukkioon ja jätti minut yksin seisomaan paikalleni. Sylkäisin suustani tahmean veriläiskän maahan ja pyyhkäisin sitten hengästyneenä poskeani etukäpälälläni. Tunsin, kuinka kuumottava veri muodostui arven muotoiseksi jäljeksi poskelleni ja minua alkoi huimata. Tämä taistelu oli aivan sairas, mutta nyt ei ollut paljon vaihtoehtoja eikä luovuttaminen todellakaan kuulunut niihin vähäisiin vaihtoehtoihin. Tunnistin Kuolonklaanin Pirtsaletassun taistelemassa erään myrskyklaanilaisen kanssa, jota en ollut nähnyt ennen. Vetäisin raskaasti henkeä ja pujottelin kissajoukon läpi, loikaten sitten äkkinäisesti myrskyklaanilaisen naaraan selkään. Puhtaanvalkoinen naaras rääkäisi kivusta ja nousi takajaloilleen etukäpälien huitoessa tiheää ilmaa. Heittäydyin nopeasti pois vihollisen selästä, mutta maahan laskeuduttuani nousin takajaloilleni samaan aikaan Pirstaletassun kanssa. Yhdessä tummanharmaan oppilaan kanssa aloimme sivallella valkean ja hopeanharmaan kirjavan naaraan kasvoja ja saimme vastaukseksi tuskaisia rääkäisyjä ja verisiä jälkiä käpäliimme. Taistelimme yhteisvoimin myrskyklaanilaista vastaan lyhyen tovin, kunnes naaras ulvaisi luovutuksen merkkinä ja sukelsi sitten veri valuen pakoon, kadoten kissajoukkioon. Jäin vilkuilemaan ympärilleni ja samassa meripihkainen katseeni osui Puuskahöyheneen, Myrskyklaanin vastanimitettyyn soturiin. Kolli hiipi mahdollisimman huomaamattomasti leirin uloskäyntiä kohti ja vilkuili ympärilleen, aivan kuin... hän yritti lähteä varoittamaan muita klaaneja! Lähellä taisteleva Viiltotähtikin taisi huomata sen, koska hän karjaisi raivostuneena: "Pysäyttäkää hänet!" Puuskahöyhen säpsähti tajuttuaan, että hän oli jäänyt kiinni ja kolli sukelsi leirin uloskäyntinä toimivaan piikkihernetunneliin. Sähähdin turhautuneena ja pinkaisin juoksuun nuoren soturin perään. Kun pöllähdin Myrskyklaanin metsäreviirille, huomasin heti metsäpolulla juoksevan Puuskahöyhenen. Kolli oli ottanut suunnakseen Jokiklaanin reviirin, mutta hän ei ollut päässyt ketunmittaa kauemmas minusta. En jäänyt epäröimään hetkeäkään, vaan ponnistin juoksuun soturin perään niin nopeaa kuin käpälistäni pääsin. "Et pääse pakoon!" ulvaisin voitonriemuisena, kun kirin hiljalleen myrskyklaanilaista soturia. Puuskahöyhenen pelkotuoksu leijui sieraimiini ja sai minut tuntemaan oloni vahvaksi. Minä saisin hänet kiinni. Kun pääsin parin hännänmitan päähän, loikkasin suoraan Puuskahöyhenen selkään ja kaadoin hänet raskaasti maahan. Soturi ähkäisi ja onnistuin kiertämään kynteni tuon kaulan ympärille ja työntämään neulanterävät kynteni tuon valkean turkin läpi. Puuskahöyhen alkoi kurluttaa, kun verta alkoi valua hänen kurkustaan ja muodostua tahmeaksi verilammikoksi maahan. Mutta en jostakin syystä pystynyt pysähtymään, vaan tiukensin kynsieni puristusta ja tunsin mielihyvän polttavan rintaani. Näin tapahtui kun uhmasi minua ja Varjoklaania. "P-päästä irti, minä pyy-" Puuskahöyhenen heikko kuiskaus särkyi, kun hänen sätkyvä ruumiinsa retkahti ja kollin silmät lasittuivat elämän hiipuessa niistä pois. Vasta sitten tajusin, mitä olin tehnyt. Irrotin järkyttyneenä kynteni kollin kurkusta ja kompuroin pelästyneenä kauemmas, mutta liian myöhään. Puuskahöyhenen eloton ruumis muuttui punertavaksi veren valuessa ulos hänen kurkustaan. Minä olin tappanut hänet. Minä olin tappanut viattoman kissan. "R-rosmariiniputous?" Käännyin pakokauhun vallassa ympäri, kun kuulin tuskaisen tutun äänen takanani. Kettuaskel tuijotti minua ja Puuskahöyhenen kuollutta ruumista uskomatta omia silmiään. Huuleni alkoivat väpättää ja ruumiini alkoi tärisemään. Kettuaskel oli varmaankin huomannut, kun olin lähtenyt Puuskahöyhenen perään ja kolli oli seurannut minua leiristä ulos. Ja nyt hän oli todistsnut minut tappamassa viatonta myrskyklaanilaista. Vilkaisin nopeasti Puuskahöyhenen kuollutta ruumista ja sitten luonnonvalkoisia etukäpäliäni, joissa oli verta. Viattoman kissan verta. "Kettuaskel", kuiskasin musertuneena ja peräännyin katse kumppanissani, "p-pysy kaukana minusta." Sen sanottuani käännyin kyynelet meripihkaisien silmieni kulmissa valuen Kettuaskelta kohti ja jätin kumppanini yksin, kun juoksin Kettuaskeleen ohi ja suunnistin kyynelet silmissäni leiriä kohti. En edes välittänyt joutuisinko vielä taistelemaan vai olisiko hyökkäys jo päättynyt leiriin palatessani, sillä mieleni pyöri vain Puuskahöyhenen avuttomissa silmissä juuri ennen kuin olin tappanut hänet. Olin murhannut kissan. //Kettu? Rosma siis tappoi Puuskan

Kettuaskel 4.12.2018

Istuskelin klaaninvanhimpien pesän edessä yksikseni, vaikka klaaninvanhimmat olivatkin pesän ulkopuolella ihmettelemässä tapahtumia. Kissojen mielenkiinnon herätti nimittäin eilisyönä tapahtunut taistelu. Kuulin huolestunutta supinaa vähän matkan päästä ja kun käänsin katseeni näin isoemoni harmaaraidallisen turkin ja huolesta pyöreät meripihkaiset silmät, jotka olivat kiinnittyneet vuorotellen tämän vierellä istuvaan Meripihkaraitaan ja vähän matkan päässä kyyristelevään Okaliekkiin. Kuulin kuinka Kyyhkylento naukaisi jotain siitä kuinka huolissaan oli ollut Okaliekistä ja siitä kuinka hän oli valvonut koko yön Meripihkaraita tukenaan. Meripihkaraita naukui Okaliekille vitsailevasti siitä, että hän oli kyllä torkkunut vähän väliä. En ollut itse haavoittunut kovinkaan pahasti, mutta silti osia haavoistani kirveli vielä Liljahenkäyksen tarkastuksen jälkeen. Parantajaoppilas oli voidellut haavani, jollakin kitkerän hajuisella yrtillä jonka nimeä en tiennyt. Katsahdin taivaalle ja näin kuinka aurinko pilkotti pilvien lomasta korkeimmalla kohdallaan. Oli auringonhuippu. Ravistin turkkiani ja lähdin tassuttamaan päämäärättömästi eteen päin, oloni oli tyhjä kuin leiri ilman asukkaita. Rosmariiniputous oli halunnut minun pysyvän kaukana hänestä. Veikkasin aluksi syyn olevan se, mitä näin Rosmariiniputouksen tekevän sille Myrskyklaanilaiselle, joka lopulta vajosi maahan hengettömänä, kuitenkin koko aamun mietittyäni se vaihtoehto alkoi tuntua todella kaukaiselta. Entä jos naaras olikin vain käyttänyt tilannetta tekosyynä sille, ettei halunnut olla enää kanssani. Sille, että hänen sydämessään palanut liekki oli sammunut, rakkauden kukka oli kuihtunut jos se edes koskaan oli kukkinut. Kuka nyt minua rakastaisi, murhaajan poikaa, joka oli itsekin murhaaja. Oman isänsä hengen viejä. Kaikkien kuuluisi vihata minua, paitsi että kukaan ei tiennyt ja se teki tästä vielä kauheampaa. Syyllisyys tuntui painavana kiveä rinnassani, oikeastaan se oli jotain paljon painavampaa kuin kivi tai kokonainen kivi kasa. Se oli ääni, joka käski minun kadota lopullisesti. Hätkähdin kun huomasin tassuttavani kahden kissan ohi ja heidän puhe kantautui korviini. Katsahdin kissoihin ja tunnistin heidät Savutassuksi ja Havutassuksi, jotka puhuivat partiosta jossa Savutassu oli ollut mukana. Ainoa asia joka kantautui korviini asti oli nimi Salamasydän. Tiesin toki kuka kyseinen kissa oli ja pystyin kuvittelemaan naaraan rohkean sinisen katseen ja pörröisen valkean turkin. Salamasydän oli ollut Jokiklaanin soturi koko elämäni, joten hän oli varmasti erittäin kokenut soturi. Seuraavaksi suunnistin leirin toiseen päähän, mutta minut pysäytti minulle erittäin tuttu naaras. "Tervehdys emo", naukaisin kohteliaasti. Minttutähti nyökkäsi hymyillen, mutta jokin hänen katseessaan paljasti naaraan huomanneen apeuteni. En ollut kovin hyvä piilottelemaan tunteitani. Naaraan punaruskea turkki oli kovin riekaleisen näköistä taistelun jäljeltä ja sieltä täältä puuttui tuppo karvaa. Mietin kukakohan ne oli repinyt irti ja sitä kuinka kivuliasta se oli ollut. Viha Myrskyklaania kohtaan synkensi sisintäni, he olivat haavoittaneet Rosmariiniputousta ja emoani. "Olin juuri aikeissa tulla etsimään sinua. Lähetän sinut partion johtoon, menette ukkospolun luona olevan rajan. Saat valita itse kissat mukaasi", Minttutähti naukui silmiään mietteliäänä siristellen. Nyökkäsin ja käännyin pikaisesti ympäri, sillä en halunnut kuulla rakkaan emoni huolestuneita sanoja. Matkalla kohti soturienpesää päätin, että ottaisin mukaani parhaan ystäväni Valvehengen, Mietesielun ja kollin oppilaan Havutassun. Kun olin kerännyt partion kasaan kerroin mihin olimme menossa ja pian lähdimmekin matkaan. Saavuttuamme ukkospolulle, aloin tutkailla läheisiä pensaita raja ylityksien varalta, mutta en löytänyt mitään erikoista. Häntäni nytkähti. Löysin sittenkin. Tässä meni aivan selvästi jonkun minulle tuntemattoman kissan hajujälki. Minua tilanteessa kummastutti eniten se, että kissa tuoksui siltikin aivan Varjoklaanilaiselta. Kurtistin kulmiani ja nostin pääni ylös vilkaistakseni Valvehenkeen. "Tästä on mennyt joku", naukaisin ja lähdin automaattisesti seuraamaan tuoksua, vaikka jäljitystaitoni eivät olleet parhaasta mahdollisesta päästä. Tämä tuoksu kuitenkin oli niin voimakas, että pentukin osaisi seurata sitä. Pysähdyin kuin seinään, sillä huomasin parin ketunmitan päässä seisovan vaaleanharmaan naaraan, jonka turkkia täplitti valkeat täplät. Hänen tumman siniset silmänsä olivat täynnä viisautta ja rakkautta ja se sai hyvän olon kehooni. Kaiken katumukseni ja harmistukseni keskeltä tämä naaras sai pienen valon syttymään sisälläni silkasta hyvyydestä. "Kuohuvirta?" Mietesielu naukui riemua äänessään. Harmaa naaras tassutti luoksemme ja tervehti Mietesielua. *Kuohuvirta..* Olin kuullut naaraan nimen jossakin, mutten osannut yhdistää sitä mihinkään, vaikka muistini olikin useimmiten erittäin hyvä. En muistanut missä olin kuullut sen, koska olin kuullut sen vain pari kertaa. "Tervehdys Kuohuvirta, olen Kettuaskel", naukaisin kohteliaan hymyn väläyttäen. Naaraan kasvoille nousi välittävä hymy. "Sisarenpoikani", sinisilmäinen naaras naukui. Minttutähden sisar - ja oma tätini - seisoi ihka elävänä edessäni. Leukani loksahtivat miltei auki, mutta sitten tassutin Kuohuvirran luokse ja nau'uin: "Ihana tavata sinut." Olimme saapuneet leiriin Kuohuvirran ja muun partion kanssa. Minttutähti, Sirrisiipi, Kyyhkylento ja Okaliekki olivat kovin riemastuneita naaraan nähdessään. En voinut valittaa, olin lyhyen keskustelumme aikana ihastunut naaraan olemukseen suuresti ja mietin miten joku saattoi olla pitämättä hänestä. Uskoin, että tulisimme erittäin hyvin toimeen keskenämme. Pian hymy kasvoillani hiipui kun huomasin leirissä yksin istuvan Rosmariiniputouksen. Usvainen varjo hivuttautui mieleeni, sillä kumppanini oli kovin onnettoman näköinen. Lähdin lähestymään tätä reippain askelin, en hidastanut edes silloin kun Rosmariiniputouksen meripihkainen katse kiinnittyi minuun. Saapuessani naaraan luokse ilmassa leijui tuoksu, jota rakastin. Se jota voi kuvailla kauniiksi, vaikkei tuoksuja voinut nähdäkään. Rakastin Rosmariiniputousta koko sydämestäni, hänessä ei ollut mitään mitä voisi vihata. "Rosmariiniputous. Meidän täytyy puhua siitä mitä tapahtui taistelussa. En kuitenkaan pakota sinua puhumaan vaan haluan sinun tekevän sen vapaaehtoisesti. Tiedä kuitenkin se mitä tapahtui, ei tee sinusta yhtään huonompaa, vaikka se siltä tuntuukin. Minä hyväksyn sinut sellaisen akuin olet ja tiedän, että myös sinä teet virheitä. Haluan sinun tietävän, että kaikille käy joskus vahinkoja. Ymmärrän jos sanot ettet rakasta minua enää ja jätän sinut rauhaan jos haluat. E-en edes kosketa sinua jos tahdot niin. Haluan tietää tarkoittiko se, että pysyn kaukana sinusta sitä, ettet enää rakasta minua", naukaisin ja loin katseeni tassuihini. Nyt olisi paljastuksen aika, jos varapäällikkö ei enää pitäisi minusta ja käytti vain taistelua tekosyynä pitääkseen minut kaukana, se tulisi julki. Minä päästäisin Rosmariiniputouksen menemään jos hän sitä halusi, vaikka se sattuisi. Tiesin sen sattuvan, tiesin että yksi valo elämästäni sammuisi jos tekisin niin, mutta Rosmariiniputous ansaitsi vain parasta eikä yhtään vähempää. //Rosma?

Rosmariiniputous 24.11.2018

Vaikka Minttutähti olikin jo lopettanut klaanikokouksen ja klaanitoverini olivat hiljalleen lähteneet jatkamaan jokapäiväisiä tehtäviään, jäin hetkeksi silmäilemään ylpeänä oppilaiksi päässeitä pentujani. Fasaanitassun mestariksi oli valikoitunut Valvehenki, joka sattui olemaan myös ystäväni Orkideapolun kumppani ja yksi Varjoklaanin parhaista sotureista. Valvehenki oli myös hyvin rauhallinen ja hyvin sanansa valitseva kissa, ja toivoin todella että hän pystyisi hallitsemaan Fasaanitassun uhmakkaan ja äänekkään luonteen. Vanhemmassa pojassani oli jonkin verran haastetta minua runsasti vanhemmalle soturille. Haukkatassun mestariksi oli tullut Varpusliito, minun kumppanini kaikessa muussa kuin romanssissa. Olin niin tyytyväinen siihen, että paras ystäväni sai jo toisen oppilaansa. En pystynyt kuvittelemaan elämääni ilman vaaleanharmaata kollia ja pystyin jo nyt kuvittelemaan, kuinka taistelisimme sodassa rinta rinnakkain ja suojelisimme uskollisesti Varjoklaania. Mutta kun puhuttiin Haukkatassusta oppilaana, nuorempi poikani oli vielä Fasaanitassuakin puheliaampi. Kyllä minä silti tiesin, että Varpusliito saisi tehtyä hänestä uskomattoman vahvan ja uskollisen soturin klaanilleen. "Ylpeytesi näkisi leirin toiselta puolelta asti", Kettuaskeleen lämmin äänensävy sai katseeni kääntymään sivulleni. Rinnalleni saapunut kumppanini silmäili minua rakkaus sähkönsinisissä silmissä loistaen. Soin Kettuaskeleelle lempeän hymyn ja käännyin sitten vilkuilemaan taas poikiani, jotka olivat tassutelleet mestariensa luokse. "En voisi olla ylpeämpi heistä tällä hetkellä, aivan äskenhän he olivat pieniä pentuja ja kohta he ovat jo oppilaita kouluttavia sotureita. Tiedän jo nyt, että heistä tulee Varjoklaanin parhaimpia sotureita ja he ansaitsevat kaiken sen kunnioituksen", naukaisin, mutta sitten katseeni synkkeni hieman, "juuristaan riippumatta." Kettuaskel arvasi heti mitä tarkoitin, sillä hän käänsi kasvoni häntä kohti käpälällään. Pystyin näkemään meripihkaisten silmieni epäröinnin heijastuvan kumppanini silmistä. "Milloin ajattelit kertoa heille Kylmähenkäyksestä ja hänen teoistaan? On vain ajasta kyse kunnes he alkavat kysellä kuka heidän toinen isoisänsä on", Kettuaskel huomautti. Vaikken tahtonut myöntää sitä, tiesin kumppanini olevan oikeassa. Fasaanitassu ja Haukkatassu tiesivät jo Kyyhkylennon ja Okaliekin olevan isovanhempansa Kettuaskeleen puolelta, mutta he olivat kuulleet ainoastaan minun emoni nimen eikä Kylmähenkäystä oltu koskaan mainittukaan. "En tiedä vielä. Viivyttelen Kylmähenkäyksestä kertomista mahdollisimman kauan, koska he eivät todellakaan tule innostumaan siitä ajatuksesta että heidän isoemonsa on täysin kuolonklaanilainen ja heidän emonsa veri on puoleksi Kuolonklaanin jäseniltä tullutta. Varsinkin nyt, kun tämä sota on alkamassa, se voisi sekoittaa heidän päätään ja hidastaisi täten harjoittelua", huokaisin syvään ja vilkaisin oppilaskaksikkoa, "minä kerron heille kaiken kun aika koittaa. En mieluiten kertoisi heille, että heidän isoisänsä on yrittänyt tappaa kahdesti heidän emonsa, mutta ehkä on parempi jos kerron kaiken ja annan heille vain aikaa ottaa kaikki se tieto vastaan." "Hei, käytäisiinkö nopeasti vanhusten pesässä? Liljahenkäys mainitsi, että Vaskitsaviimalla on ollut hieman nuhaa ja kysyi, jos voisin käydä tarkistamassa hänen vointinsa", naukaisin ja käännyin Kettuaskeleen puoleen. "Mennään vain. Voisin myös vaihtaa pari sanaa Pujosulan kanssa, en ole jutellut hänelle pitkään aikaan", Kettuaskel totesi ja lähti sitten marssimaan kanssani vanhusten pesää kohti. Käpälämme astuivat samaan aikaan tantereelle ja häntämme heilahtelivat täydellisessä tahdissa sivulta toiselle. Nyt kun pentujeni hoitaminen ei vienyt vapaa-aikaani, pääsisin viettämään taas enemmän aikaa Kettuaskeleen kanssa. "Hyvää päivää", naukaisin astuessani valoisaan vanhusten pesään, mutta minua ja Kettuaskelta odottikin yllätys. Vanhukset nukkuivat rauhallisesti ja pesässä kaikui tasainen kuorsausten melodia. Virnistin huvittuneena ja vilkaisin vierelläni seisovaa Kettuaskelta. "Taisimme tulla vähän huonoon aikaan. Meidän tuskin kannattaa herättää heitä, joten tullaan käymään vähän myöhemmin. Minun pitää muutenkin mennä pian ohjeistamaan pentutarhaa korjaavaa ryhmää", totesin kumppanilleni ja käännyin jo ympäri lähteäkseni pois pesästä. Aikeeni kuitenkin pysähtyi heikko naukaisu, joka kuulosti jollakin tavalla... yllättyneeltä. Jähmetyin paikoilleni ja käännyin vilkaisemaan klaaninvanhimpien pesää, jonka ylle laskeutui aavemainen hiljaisuus. Sitten sama yllättynyt naukaisu kajahti ilmaan uudelleen ja se sai Kettuaskeleenkin kääntymään ympäri. Yht'äkkiä Vaskitsaviiman nukkuvaan ruumiin takaa ilmestyi pienikokoinen naaras, jolla oli tuttu kullanruskea turkki. Jäin tuijottamaan kissaa hetken aikaa, kunnes kohtasin hänen kirkkaansinisen katseen. Suuni avautui ammolleen, kun tunnistin kuka seisoi siinä muutaman hännänmitan päässä. "K-kaunokukka?" kuiskasin, tuskin uskoin silmiäni. Entisenä parantajana tunnettu klaaninvanhus hymyili minulle ja Kettuaskeleelle lämpimästi. Kaunokukka oli kuollut Haaskalasta levinneeseen tautiin ennen kuin Kettuaskel oli vielä päässyt oppilaaksi siskonsa Mäyräraidan kanssa. "Sinäkin olet herännyt kuolleista. Tihkutähti ja Korentolentokin ovat palanneet metsään", naukaisin. Ajatus siitä, että kuolleet kissat palaisivat takaisin metsään, oli vieläkin hyvin hämmentävä minulle. Odotin silti innolla, että entiset varjoklaanilaistoverini palaisivat taas metsään ja pääsisin tapaamaan heitä. "Onko sinulla kaikki kunnossa? Sattuisiko sinulla olemaan mitään haavoja?" kysyin Kaunokukalta. Naaras ravisteli päätään. "Ei minulla ole haavoja, mutta minulla on hieman heikko olo, joten minun kannattaa varmaankin mennä nukkumaan", Kaunokukka totesi ja päästi suustaan haukotuksen. Nyökäytin päätäni ja annoin vanhuksen laskeutua vapaalle sammalpedille. "Nuku sinä vain rauhassa, me jätämme sinut rauhaan. Näkemiin, Kaunokukka", lausuin hyvästit naaraalle ja peruutin kumppanini kanssa pesästä. "No, nyt jo kolme varjoklaanilaista on palannut henkiin. Uskoisin, että Kylmähenkäyskin on palannut metsään takaisin", totesin ja vilkaisin sitten totisena Kettuaskelta, "miten muuten Tihkutähden kanssa on mennyt? Oletko jutellut hänelle?" //Kettu?

Kettuaskel 25.11.2018

Rosmariiniputouksen ja minun poikieni nimitystilaisuus oli juuri päättynyt ja olin miltei haljeta ylpeydestä. Fasaanitassu oli saanut parhaan ystäväni Valvehengen mestarikseen, enkä olisi voinut parempaa mestaria kollille toivoa. Samoin myös Haukkatassu oli saanut loistomestarin, kumppanini Rosmariiniputouksen veljen Varpusliidon, joka ei kylläkään oikeasti ollut naaraan veli, mutta he halusivat niin. Olimme suunnanneet klaaninvanhimpien pesään ja olin haukkonut henkeäni pelkästään ihmetyksestä kun olimme huomanneet pesässä pienen kullanruskean naaraan, joka oli asunut pesässä monia kuita sitten. Kaunokukka oli kuollut haaskalasta levinneeseen tautiin, mutta nyt istui tässä kirkkaansiniset silmät eloisasti kimmeltäen. Klaaninvanhin oli kertonut olevansa väsynyt, jonka takia päätimme kumppanini kanssa poistua pesästä häiritsemästä. Olin vieläkin kovin hämmentynyt tästä koko ylösnousu jutusta ja olin varma, etten voisi koskaan puhua siitä normaalina asiana. En edes tiennyt kauanko heränneet kissat pysyisivät maanpäällä, kenties ikuisuuden tai vain yhden auringonkierron? Tihkuturkki oli ylösnoussut, enkä ollut kaivannut hänen murhahimoista katsettaan ja selkäpiitä karmivaa ääntään. Jos isäni jäisi tänne niin pelkäisin kaikkien pentujen puolesta - enkä ainoastaan pentujen. Tihkuturkki oli hirvittävä kissa. Olisiko hänellä kenties taas uudet yhdeksän elämää? Tuskinpa, sillä eihän hän ollut saanut pitää päällikkönimeäänkään. Hätkähdin hetken päästä luonnonvalkean kumppanini kysymykseen. "No, nyt jo kolme varjoklaanilaista on palannut henkiin. Uskoisin, että Kylmähenkäyskin on palannut metsään takaisin. Miten muuten Tihkutähden kanssa on mennyt? Oletko jutellut hänelle?" Rosmariiniputous naukui ainaisen kauniilla äänellään. Kylmät väreet kulkivat lävitseni ajatellessani Kylmähenkäystä, siinä kollissa oli jotakin pahasti vialla. Kylmähenkäys oli yrittänyt ensiksi tappaa kumppaninsa, joka lopulta johti kollin karkotukseen ja aivan hiljattain oli houkutellut Rosmariiniputouksen - oman tyttärensä - luokseen, jotta saisi tappaa tämän pelkästä katkeruudesta, mutta tapahtuma oli päättynyt murhanhimoisen kollin kuolemaan. Pahoin pelkäsin, että tapaisimme hänet vielä. "En ole puhunut hänelle. Olen yrittänyt vältellä häntä parhaani mukaan, et tiedäkään mille minusta tuntuu nähdä se kuinka hän katselee jokaista Varjoklaanin kissaa. Veikkaan, että ainoa syy miksei hän tapa ketään on se, että hänet tapettaisiin ja hän joutuisi takaisin Pimeyden metsään", selitin soturienpesän suulle vilkaisten, jossa harmaa kolli nytkin istuskeli juttelemassa Ikituulelle. Rosmariiniputous katsahti minuun lempeillä meripihkaisilla silmillään. Ravistin päätäni ja yritin karistaa ilkeät ajatukset isästäni pois ja vaihdoin nopeasti puheenaihetta. "Mentäisiinkö hakemaan vettähylkiviä lehtiä metsästä vielä kun niitä on ja vuorattaisiin pentutarhan seinämiä niillä? Kuulin joskus Minttutähden puhuneen siitä, mutta on varmaan kaiken sählingin keskellä unohtanut", naukaisin, sillä Tihkutähdestä puhuminen oli jollakin oudolla tavalla laukaissut hermostuneisuuteni. Rosmariiniputous nyökkäsi. "Mennään vain, mutta käyn ensin ilmoittamassa Minttutähdelle Kaunokukasta, hänen olisi hyvä tietää", naaras naukui ja lähti ravaamaan kohti suurta tammea, jonka alla päällikön pesä sijaitsi. Hetken päästä naaras kuitenkin palasi hiukan kummastuneennäköisenä ja kohautti lapojaan. "Ei hän ollut siellä", hän selitti samalla kuin lähdimme tassuttamaan rintarinnan ulos leiristä. "Hän on varmaan lähtenyt ulos, nyt on kaunis ilma", nau'uin ja samalla katselin kaunista ympärillämme avautuvaa havumetsää, joka kimalteli nyt hennon kuuran peitossa. Lehtikato oli tulossa ja lujaa. Huomasin, että Rosmariiniputouskin oli alkanut ihailla ympäristöä. "Nyt puuttuisi enää vain lumisade ja lumikinokset", hymähdin lempeästi samalla kuin vaelsimme kohti puroa, jossa olin joskus huomannut lehtiä, jotka eivät imeneet vettä vaan tiputtivat kastepisarat hellävaroen maahan. Vähän ajan päästä olimme saapuneet kohteeseemme ja näin valkean huurteen peittämät lehdet, jotka olivat suuria ja kauniita. Kurotimme poimimaan niitä suun täydeltä, jonka jälkeen lähdimme palaamaan leiriin. Koko takaisin tulo matka oli erittäin hiljainen, sillä kumpikaan ei voinut sanoa sanaakaan lehdet suussaan. Aurinko alkoi hellästi hyväillä turkkejamme ja samalla sulattaa hienosta kuuraa, mikä oli vallannut metsän. Työnnyimme sisään leiriin ja suuntasimme oitis pentutarhan ulkopuolelle laskien lehdet varovasti maahan. Pentutarhan seinämät olivat kuin uudet, eikä niistä voinut päätellä mitään. Ketun tekemä reikä oli nyt täysin korjattu kiitos koko Varjoklaanin aputassujen. "No niin, nämä lehdet eivät todellakaan riitä koko pesän vuoraukseen, mutta varapäällikkönä sinä voit laittaa jonkun jatkamaan tätä meidän jälkeemme, eikö vain?" kysyin ja nostin leveän lehden hampaisiini ja aloin asetella sitä tukevasti - osin tassuja ja osin hampaita käyttäen - kiinni pensaaseen. Rosmariiniputous hymähti leikkisästi ja naukui: "Ehkä laitan sinut hoitamaan koko homman." Siristin silmiäni muka tuohtuneena, mutta sen jälkeen hymyilin naaraalle rakkaudentäyteistä hymyä. Rosmariiniputous vilkaisi taakseni hymyileväisenä, joten päätin katsoa mitä niin ilostuttavaa sieltä oli tulossa. Sydämeni kuitenkin suli kun näin Valvehengen perässä taapertavan kuuraturkkisen kellanpunaisen kollin, jonka metsänvihreät silmät kiilsivät innostuneina. Valvehenki käveli ohitsemme hymyillen. "Teillä on kunnollinen poika", paras ystäväni naukui ja loikki suoraan pentutarhan suuaukosta sisään luultavasti kumppaniaan Orkideapolkua ja pentujaan Pyypentua, Hukkapentua ja Turvepentua tapaamaan. Fasaanitassu tassutteli luoksemme ja istahti rojahtaen viereemme, olihan vastanimitetty oppilas kävellyt juuri elämänsä ensimmäisen vähän pidemmän matkan. "Tervehdys. Miten ensimmäinen päiväsi meni?" kysyin pojaltani. Tämä nosti metsänvihreän katseensa meihin. "Hyvin. Kiersimme Valvehengen kanssa rajoja. Reviiri oli tosi suuri", kolli naukui yhdellä tassullaan ympyrää mahan piirtäen. Naurahdin lempeästi. "Mutta me juteltiin myös. Rosmariiniputous, Valvehenki käski minun kysyä sinulta enemmän tietoa Kylmähenkäyksestä, sinä kuulemma tunnet hänet hyvin", poikamme naukui Rosmariiniputousta itsevarmasti katsoen. Tunsin kuinka kalpenin ja sydämeni hyppäsi kurkkuuni. Fasaanitassu oli juuri kysynyt Kylmähenkäyksestä. Vilkaisin hätääntyneenä Rosmariiniputoukseen, joka vilkaisi samanaikaisesti minuun. Nielaisin tyhjää. //Rosma? Fasu?

Rosmariiniputous 25.11.2018

Heti kun Fasaanitassu mainitsi Kylmähenkäyksen nimen, hengitykseni tuntui pysähtyvän hetkellisesti ja sydämeni tuntui jättävän lyönnin tai pari välistä. Vilkaisin nopeasti Valvehenkeä ja kohtasin sinertävänharmaan kollin pahoittelevan katseen. Tajusin heti, ettei kolli ollut tahallaan maininnut Kylmähenkäystä, koska hänkin ymmärsi millaisen tunteiden kuohun isästäni kertominen voisi aiheuttaa pojalleni. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin kohtaamaan vanhemman poikani metsänvihreään katseen. "Kyllä, minä tunsin hänet. Minä tunsin Kylmähenkäyksen erittäin hyvin. Mutta minun täytyy kysyä, tahdotko sinä varmasti tietää hänen koko menneisyytensä?" kysyin varovaisesti Fasaanitassulta. Kellanpunaisen kollin silmissä välähti epäröinti, mutta sitten hän ravisteli sen pois ja pakotti päättäväisyyden kasvoilleen. "Kyllä, tahdon tietää kaiken hänestä mitä tiedät", oppilas ilmoitti itsevarmasti. Huokaisin hiljaa ja asetuin sitten istumaan, koska tässä tulisi kestämään hyvä tovi. "Hän oli aivan tavallinen soturi kun minä synnyin sisarieni kanssa. Sisarieni nimet ovat Korentolento, Hikkoritassu ja Utukyynel ja he ovat kaikki kuolleita nykyään. Tähän aikaan Kylmähenkäys oli saanut ensimmäisen oppilaansa, Happotassun, ja... hän oli tuntenut todella hyvin isoemosi, Liljahenkäyksen, mutta heidän välinsä olivat kiristyneet", selitin tärisevällä äänellä. En vain pystynyt sanomaan, että Kylmähenkäys oli minun isäni ja Liljahenkäyksen entinen kumppani. Se sana ei suostunut tulemaan ulos suustani. "Kylmähenkäys alkoi tapailemaan erästä kuolonklaanilaista naarasta, jonka nimi on Jäälilja. Jäälilja koulutti häntä ikään kuin omaa oppilasta ja lupasi auttaa Kylmähenkäystä pääsemään Varjoklaanin päälliköksi, koska se oli hänen suurin tavoitteensa. Jäälilja tapasi kerran Kylmähenkäyksen kuten tavallisestikin ja antoi hänelle tehtäväksi tappaa joku varjoklaanilainen, ainakin minun tietojeni mukaan. Ja Kylmähenkäys valitsi uhrikseen Liljahenkäyksen." Fasaanitassun suu avautui ammolleen, kun mainitsin hänen isoemonsa. En voinut edes kuvitella kuinka oudolta tämä kaikki kuulosti. "Kylmähenkäys hyökkäsi parantajan pesässä isoemosi kimppuun, mutta paikalle saapuneet Sienikarva ja silloinen Minttusydän tulivat Liljahenkäyksen apuun ja yhdessä he voittivat Kylmähenkäyksen. Minttusydän karkotti hänet rangaistuksena ja Kylmähenkäys muutti Kuolonklaaniin." "Mistä sinä tiedät näin paljon Kylmähenkäyksestä? En kyllä uskonut että tietäisit näin paljon jostakin petturista", Fasaanitassu totesi yllättyneenä. Vetäisin syvään henkeä. Nyt tai ei koskaan. "Fasaanitassu, Kylmähenkäys on minun isäsi ja täten sinun isoisäsi. Hän oli Liljahenkäyksen kumppani." Fasaanitassun suu loksahti vielä isommin auki ja hänen metsävihreissä silmissään välähti epäusko. Laskin luonnonvalkean häntäni poikani selälle ja silitin hänen selkäänsä hellästi. "E-eli minä olen sen petturin pennunpentu?" kolli kysyi hämnentyneenä. Nyökäytin surullisena päätäni. "Mutta ei siinä ole kaikki. Hän on yrittänyt Liljahenkäyksen lisäksi tappaa minut kahdesti, ensimmäisellä kerralla isäsi pelasti minut ja toisella kerralla eräs kuolonklaanilainen pelasti. Kylmähenkäys kuoli kuitenkin, kun sama Kuolonklaanin kissa tappoi hänet. Mutta kuolemaansa ennen hän ehti hankkia jonkun naaraan kanssa pennun, joka on täten minun siskopuoleni ja sinun tätipuolisi. Hänen nimensä on Pakkaspentu ja hän asustaa Kuolonklaanissa. Sinun kannattaa kuitenkin pysyä kaukana hänestä, koska kuolonklaanilaiset ovat todella vaarallisia kissoja. Älä ikinä luota heihin, usko minuun", kuiskasin pojalleni ja huokaisin sitten syvään. Nyt olin kertonut Kylmähenkäyksestä pojalleni ja hän tiesi nyt, että hänen isoisänsä oli verenhimoinen petturi. Haukkatassu ei tosin tiennyt tästä vielä mitään eikä kumpikaan heistä vielä tiennyt Tihkutähden menneisyydestä mitään. "Fasaanitassu, sinun kannattaa sulatella tätä asiaa jonkun aikaa. Ja muista aina, että hän on kuollut eikä sinun tarvitse ikinä murehtia Kylmähenkäyksestä", lisäsin vielä ja kumarruin nuolaisemaan poikani poskea rakkauden osoituksena. Sitten pelkoni kävi toteen, kun Fasaanitassu kysyi: "Entä minun isoisäni isän puolelta? Onko hänkin samanlainen ilkeä kissa vai miksi te ette ole koskaan maininnut häntäkään?" Käännyin vilkaisemaan Kettuaskelta, joka näytti epäröivältä. Nyökäytin hitaasti päätäni kumppanilleni. Ehkä olisi parasta antaa hänelle Tihkutähdenkin menneisyyskin sulateltavaksi nyt kuin antaa hänen odottaa ja ottaa se riski, että poikamme kärsimättömyys pilaisi hänen harjoitteluhalunsa. //Kettu?

Kettuaskel 26.11.2018

Rosmariiniputous oli juuri kertonut miltei koko Kylmähenkäyksen elämäntarinan ja nyt katsoin poikaamme huolestuneena. Pelkäsin, että tämä kaikki olisi liikaa Fasaanitassulle, hän oli kovin hämmentyneen näköinen, eikä varmasti tiennyt mitä ajatella. Tunsin sydämeni hypähtävän uudestaan kun kuulin kollin seuraavan kysymyksen. "Entä minun isoisäni isän puolelta? Onko hänkin samanlainen ilkeä kissa vai miksi te ette ole koskaan maininnut häntäkään?" Fasaanitassu naukui. Poikamme oli älykäs, tietenkin hän osaisi kysyä toisestakin puolesta. Vastaus jonka Fasaanitassu kuulisi seuraavaksi olisi jotain joka saisi hänet vielä enemmän sekaisin, sillä hän saisi kuulla että kumpikin hänen isoisistään oli hirviö. Vedin henkeä ja vilkaisin Rosmariiniputouksen meripihkaisiin silmiin nopeasti. Naraan katse oli yhtä jännittynyt kuin omanikin oli - tai enhän minä itseäni nähnyt, mutta veikkasin. "Kyllä. Isänikin oli hirvittävä kissa - vai pitäisikö sanoa on", naukaisin kammottavan synkästi, en pitänyt isästäni, ei vaan vihasin häntä. Viattomien kissojen murhaajaa. Fasaanitassun kulmat kurtistuivat huolestuneina. "Olet varmaan kuullut jo kissojen ylösnoususta", totesin ja heilauttelin häntääni hermostuneena puolelta toiselle, "Isäni on Tihkuturkki. Hän, jolla on tummanharmaa turkki ja hänen selkänsä pilkut loistavat valkeina kauas kuin tähdet hopeahännässä, mutta silti Tihkuturkki on jotain muuta kuin kaunis ja viaton tähti. Hän on murhaaja", nielaisin ja jäin odottamaan kellanpunaisen kollin silmien pyöristymistä ja järkyttynyttä henkäisyä, mutta sen sijaan oppilas naukui: "Yhden kissan murhaajako?" Katsahdin poikani metsänvihreisiin silmiin synkistyneenä, poikani ei ollut koskaan nähnyt minua tällaisena. Näin täynnä raivoa jotakin kissaa kohtaan. Pudistin päätäni. "Veikkaan hänen riistäneen yli kymmeniä henkiä. Hän teki sen kaiken vain siksi, että pääsi johtamaan Varjoklaania. Hän tappoi oman emonsa Hämyliljan, isänsä Tuikesilmän, Tähtiklaania puolustavan veljensä Hämytassun ja häntä edeltävän päällikön Loistetähden monesti ja hitaasti kiduttaen. Tihkuturkki lavasti muita. Ja vielä lopuksi hän ohjasi Varjoklaanin kirjaimellisesti suohon, mutta nyt emoni on nostamassa sitä sieltä", kerroin pentuani herkeämättä tuijottaen. En halunnut pelotella häntä liikaa. Olin vasta nyt tajunnut kuinka samanlaisia mielipuolia Tihkutähti ja Kylmähenkäys olivat olleet, kumpikin olivat halunnet tappaa perheensä pakkomielteisesti. Kylmät väreet kulkivat ihollani, joten vaihdoin asentoa oloni helpottamiseksi. Huomasin myös takajalkani puutuneen ja aloin nuolla sitä että saisin taas veren kiertämään normaalisti. Hetken päästä nostin pääni ylös ja nau'uin rauhalliset sanat: "Mutta älä huoli, olette turvassa; sinä, Haukkatassu ja Rosmariiniputous. Se ketunmielinen kissa ei tule koskemaan pitkälläkään tikulla teihin ja jos minun tarvii niin tapan sen kissan omin käpälin, sillä mikään ei ole minun perheeni turvaa tärkeämpää." //Rosma? Fasu?

Rosmariiniputous 27.11.2018

"Mutta älä huoli, olette turvassa; sinä, Haukkatassu ja Rosmariiniputous. Se ketunmielinen kissa ei tule koskemaan pitkälläkään tikulla teihin ja jos minun tarvii niin tapan sen kissan omin käpälin, sillä mikään ei ole minun perheeni turvaa tärkeämpää", Kettuaskel naukaisi pojalleen ja vilkaisi minuun nopeasti. Vaikka uskoin siihen, että kumppanini tulisi suojelemaan perhettään viimeiseen hengenvetoonsa asti, tunsin aina oloni uhatuksi Tihkuturkin seurassa. Entinen päällikkö vihasi minua varmasti eniten kaikista Varjoklaanin kissoista ja aina kun hän oli muutaman hännänmitan päässä minusta, tuntui siltä kuin tummanharmaa päällikkö hengittäisi niskaani. Käännyin hämmentyneen poikani puoleen ja suru lävisti heti sydämeni, kun tunnistin Fasaanitassun silmissä epäuskon ja jonkinlaisen pettymyksen suvustaan. Hän selvästikin häpesi Kylmähenkäystä ja Tihkuturkkia ja ennen kaikkea sitä, että oli veljensä Haukkatassun kanssa heidän pennunpentunsa. "Minun kummatkin isosisäni ovat siis hirveitä Pimeyden metsään uskovia tappajia, jotka pettivät perheensä ja klaaninsa. Ja niiden kissojen verta kulkee minunkin elimistössäni", Fasaanitassu naukaisi pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen ja kiristelin tuimastuneen näköisen hampaitaan. Huokaisin syvään ja laskin hennon, luonnonvalkean etukäpäläni poikani etukäpälän päälle. "Mutta sinulla on myös veljesi kanssa aivan upeat isoemot. Minttutähti on Varjoklaanin päällikkö, joka nosti tämän klaanin pimeydestä takaisin valoon ja Liljahenkäys on Varjoklaanin parantaja, joka tullaan aivan varmasti muistamaan oikeudenmukaisena ja klaanilleen uskollisena kissana. Kylmähenkäys ja Tihkuturkki ovat vain huonoja muistoja, he ovat kummatkin kuolleet jo", muistutin Fasaanitassua ja nousin sitten jäykähkösti seisomaan. Poikani metsänvihreä silmä oli tyhjä ja hänen olemuksensa oli lyyhistynyt hetkessä päättäväisestä olemattomaksi. "Pyydän, Fasaanitassu, älä anna heidän ikävien menneisyyksiensä määrätä millainen kissa sinusta tulee. Minä voin jo nyt nähdä, että sinusta ja Haukkatassusta tulee jonain päivänä Varjoklaanin parhaita sotureita ja silloin te todistatte kaikille teitä epäilleille kissoille, että te ette ole millään tavalla isoisienne kaltaisia. Menehän nyt Valvehengen luokse, ei sinusta tavallista parempaa tule ilman ankaraa harjoittelua", naukaisin ystävällisesti. Fasaanitassu nyökäytti minulle päätään hieman iloisemman oloisena ja kipitti sitten pois luotamme, suunnaten askeleensa sinertävänharmaan mestarinsa luokse. Heti kun poikamme oli poistunut kuuloetäisyydeltä, Kettuaskel porasi sähkönsinisen katseensa minuun. "Tiedätkö onko Kylmähenkäys herännyt vielä henkiin?" kolli kysyi varovaisesti ja siristi hieman silmiään mainitessaan petturi-isäni nimen. Kohautin lapojani ja annoin katseeni kierrellä Varjoklaanin leirissä. "En tiedä, en ole ainakaan törmännyt häneen Emonsuulla kulkiessani eivätkä sillä alueella metsästäneet partioot myöskään. Uskon kyllä, että hän on palannut jo metsään mutta asustaa Kuolonklaanin leirissä tai sitten vain emme ole nähneet häntä Emonsuulla. Voin sanoa, että en odota isäni kohtaamista, koska minulla ei ole pienintäkään aavistusta mitä sen tapahtuessa tulee tapahtumaan. Tulen varmasti tärisemään halusta viiltää hänen kurkkunsa auki ja antaa hänen vuotaa kuiviin, mutta Kylmähenkäys haluaa varmasti tehdä samoin. Jos koskenkin hänen tyttäreensä, menetän kyllä henkeni ennen kuin ehdin sanoa oman nimeni", totesin, kun Pakkaspennun lumenvalkoinen hahmo rakentui mieleeni. Se kuolonklaanilainen oli näyttänyt kävelevältä huutomerkiltä jo ensimmäisellä kerralla ja minua pelotti, millainen soturi hänestä tulisi. Arvelisin, että hyvin samanlainen kuin emonsa, Jäälilja. "Sinä ja Minttutähtihän kävitte Kuolonklaanin leirissä, joten näitkö sinä Pakkaspentua?" Kettuaskel kysyi. "Kyllä, minä pääsin juttelemaankin hänelle. Kerroin, että olen hänen siskopuolensa ja Pakkaspentu katsoi minua aivan kuin olisin juuri pudonnut Nelipuilta. Oudointa oli se, että kerroin meidän kumpienkin isän olevan Kylmähenkäys ja Pakkaspentu näytti siltä kuin hän olisi kuullut sen nimen ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. En ole aivan varma mitä tarinaa Jäälilja on vuodattanut hänelle ja mitä yksityiskohtia hän on jättänyt mainitsematta, mutta tuo oli ainakin ensimmäinen maininta Kylmäjenkäyksestä siskopuoleni kohdalla", selitin. Kettuaskel nyökäytti miettivän näköisenä päätään ja nuolaisi nopeasti punertavanruskeaa etukäpäläänsä. "Tule, minä tahdon nyt vain päästä kävelylle. Voisimme käydä vilkaisemassa, jos Emonsuun alueelta löytyisi hieman tuoresaalista", naukaisin rennosti Kettuaskeleelle. Kumppanini hymähti nopeasti ja lähti sitten rinnallani tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti. Harpoimme rauhallisin askelin Kuolonklaanin ja Varjoklaanin rajamaiden edustalla. Ohitimme rajan ja astuimme tyynesti Kuolonklaanin nummialueille, mitä en olisi ikimaailmassa tehnyt pari kuuta sitten. Sodan ajaksi Viiltotähti oli suonut meille luvan kulkea klaaninsa reviirillä ja metsästää Emonsuun lähettyvillä. "Seis siihen paikkaan!" Säpsähdin niin pahasti, että niskakarvani seisahtivat silmäräpäyksessä pystyyn ja häntäni nousi suorana ylös. Tiheiden aluskasvillisuuksien seasta sukelsi esiin miltein kokomusta naaras, jonka tunnistin hetken kuluttua Tuuliklaanin Hohdehangeksi. En olisi tunnistanut häntä ellen olisi huomannut valkeaa etukäpälää ja rintakarvoitusta. Yllätyin nähdessäni Metsäklaaniin kuuluvan kissan täällä, oliko mahdollista että hän oli päättänyt ottaa vastaan Viiltotähden tarjonnan avoimista ovista ja liittynyt Viiltoklaaniin? "Rosmariiniputous. Kettuaskel. Mitä te teette täällä?" Hohdehanki kysyi ja siristeli jäänsinisiä silmiään. Kohotin kuonooni ylväästi, koska ymmärsin hyvin asemani enkä antaisi minua nuoremman vihollisklaanilaisen pelottaa minua. "Tulimme kävelylle Emonsuun lähettyville ja ajattelimme myös katsoa, jos tuoresaalista löytyisi. Onhan Varjoklaanilla nykyään lupa metsästää tällä alueella. Saisinko udella sinun syytäsi täällä olemiseen? Viimeksi kun kuulin jotain sinusta, olit tuuliklaanilaissoturi", naukaisin tyynesti. Jos Hohdehanki kertoisi asuvansa Emonsuulla, aikoisin kysyä häneltä tiesikö naaras mitään Kylmähenkäyksestä. //Hohde? Kettu?

Pyypentu 5.11.2018

Mielessäni näin sekalaisia kuvia paljastetuista hampaista, kaukana makaavasta hännästä ja pentutarhan lattialla olevasta verestä. Olin pitkään hereillä olon ja tajuttomuuden rajamailla. Kun vihdoin avasin silmäni, näin isäni Valvehengen siniset silmät minussa kiinni. ’’Isä…’’ takeltelin hiljaa. Oloni oli tokkurainen ja ääneni kuulosti karheammalta kuin yleensä. ’’Kaikki on hyvin, Pyypentu’’, Valvehenki maukui lempeästi. Hän painoi päänsä kylkeeni. ’’Olet saanut paljon yrttejä Liljahenkäykseltä ja Sienikarvalta, olosi on varmasti jonkin aikaa hieman outo. Kunnon yöunien jälkeen huomenna sinun pitäisi tuntea olosi jo paljon paremmaksi.’’ Huokaisin leveästi ja katsoin ympärilleni. Näkökenttäni oli hetken aikaa sumea, mutta kun se kirkastui, näin pesän seinämät ympärilläni. Huomasin olevani parantajain pesässä. En ollut ikinä ennen käynyt täällä, mutta seinillä olevat yrtit sekä Sienikarvan ja tämän oppilaan Liljahenkäyksen hajut varmistivat sen. Turvepentu makasi vieressäni. Kolli oli puoliunessa, silmät tuskin auki. Näin ilkeän haavan hänen kyljessään. Se oli tungettu täyteen hämähäkinseittiä ja muita yrttejä joita en tunnistanut. ’’Turvepentu!’’ huudahdin. ’’Tekikö kettu hänelle jotain kamalaa? Kai hän selviää!? Ennen kuin menin tajuttomaksi, näin kuinka hän murisi ketulle ja se ajoi hänet umpikujaan! Ja Hukkapentukin lensi eikä enää liikkunut! Emo yritti suojella meitä ja Rosmariiniputouksen pentuja, mutta sitten kettu otti minut kiinni hännästä ja sattui aivan kamalasti! Mutta entä Turvepentu, onko hän kunnossa!?’’ Katsoin isääni kauhuissani puheryöppyni jälkeen. ’’Kettu ehti raapaista häntä kylkeen’’, Valvehenki kertoi. Ehdin jo haukkaa henkeäni, kunnes kolli laittoi häntänsä olalleni lohduttaakseen minua. ’’Ei hätää. Klaanimme parantajat pitivät hänestä hyvää huolta ja hän paranee täysin. Liljahenkäys kylläkin sanoi, että hänen kylkeensä jää pieni arpi. Kun olit yrttien vaikutuksesta unessa, Turvepentu kysyi aivan samaa sinusta.’’ ’’Voi! Hän oli niin hurja taistellessaan kettua vastaan!’’ naukaisin äänekkäästi. ’’Sssh, varo ettei veljesi herää’’, isäni varoitti, vaikkakaan ei voinut peittää pientä hymynpoikasta hänen huulillaan. Hän oli liian myöhässä. Siinä samalla Turvepennun meripihkaiset silmät rävähtivät auki. ’’Pyypentu!’’ veljeni kiljahti huomatessaan minut. Hän nuolaisi molempia poskiani vinhasti. ’’Olin niin huolissani sinusta. Sinun häntäsi…’’ Hän katsoi alaselkääni siihen kohtaan, missä häntäni normaalisti oli. ’’Mitä hännästäni? Ei kai sille käynyt mitään?’’ Silmät suurina siirsin katseeni häntääni. Näky sai minut melkein pyörtymään. Häntäni ei ollut läheskään enää samaa mittaa kuin oli ollut vasta tänä auringonnousuna. Nyt se oli vain pikkuinen töpö, tuskin erottui enää edes minkäänlaiseksi hännäksi. Se oli pulleana hämähäkinseiteistä. ’’Voi ei!’’ kiljaisin. ’’Minne häntäni meni!? Miten voin enää heiluttaa sitä? Enkö enää voi käyttää sitä tasapainoilemiseen!? Mitä jos en pysy enää edes pystyssä? Miten-’’ ’’Rauhoitu, Pyypentu’’, Valvehenki keskeytti paniikinomaiset puheeni rauhallisesti. ’’Olet aivan yhtä hyvä ilman häntääsikin. Jokainen soturi saa elämänsä aikana monta arpea ja vammautumaa. Osa menettää silmänsä, osa taas korvansa. Tärkeintä kuitenkin on, että olet elossa ja voit nyt hyvin. Sinä puolustit urheasti veljiesi kanssa Rosmariiniputouksen nuorempia pentuja. Varjoklaani tulee muistamaan teidän sankaruutenne.’’ Ajatus tuntui hieman lohduttavan, mutta en voinut olla huolehtimatta. ’’Minne se kettu meni? Ei kai se tule enää takaisin ja syö meitä?’’ kysyin ääni väristen. ’’Jos se näyttää kuonoaan enää pentutarhalla, niin minä kyllä nyljen sen kuin kanalinnun!’’ Turvepentu murisi. ’’Kettu häädettiin pois leiristä. Se kyllä tietää, ettei tule enää uudestaan. Klaani on jo päättänyt lisätä soturien vartiointia leirissä, ettei näin tapahtuisi enää koskaan’’, Valvehenki naukaisi. Nyökkäisin hiljaa. Ajatukseni siirtyivät Orkideapolkuun ja Hukkapentuun. Tajusin vasta nyt, etteivät he olleet kanssamme parantajan pesällä. ’’Missä emo ja Hukkapentu ovat?’’ kysyin välittömästi. ’’Näin, kuinka kettu riepotteli Hukkapentua hännässään ja sitten hän lensi suuressa kaaressa tömähtäen voimakkaasti pentutarhan seinään! Sitten veli ei enää liikkunut ollenkaan, kuin olisi nukahtanut. Voi isä, sanothan ettei hän kuollut!’’ ’’Kaikki on hyvin. Hukkapentu sai Sienikarvan mukaan vain aivotärähdyksen, jonka takia hän oli hetken tajuton. Nyt hän kuitenkin on jo tajuissaan. Sienikarva meni hoitamaan hänen päässään olevaa haavaa, mutta hän parantuu täysin niin kuin tekin. Orkideapolku pitää hänelle seuraa, samoin kuin Rosmariiniputouksen ja Kettuaskelen pennut Haukkapentu ja Fasaanipentu.’’ Isäni sanat toivat suurta helpotusta. ’’Tule, Pyypentu. Mennään tervehtimään taas emoa ja Hukkapentua ja kysymään heidän vointiaan’’, Turvepentu päätti ja nousi ylös. Hän kuitenkin irvisti, luultavimmin kyljessä olevan haavansa takia. ’’Ehkä on parasta, että lepäätte vielä tämän päivän. Huomenna pääsette katsomaan heitä, kun olette taas paremmassa kunnossa’’, Valvehenki sanoi ja laittoi tassunsa veljeni selän päälle. ’’Mutta minä voin jo mennä! Häntääni ei enää koske niin pahasti yrttien ansiosta, ja voin kävellä hyvin!’’ Hoipertelevin askelin astuin sammalpetistäni pois ja isääni kuuntelematta lähdin kävelemään eteenpäin kohti pesän suuaukkoa. Pysähdyin kuitenkin jo parin harppauksen jälkeen. Edessäni olevalla sammalpetillä makasivat Rosmariiniputous ja Kettuaskel kylki kyljessä. Kun katsoin Kettuaskelen punertavaa turkkia, mieleeni tuli yhtäkkiä kiiluvat silmät ja paljastetut hampaat. Kettuaskelen valkoinen hännänpää oli kuin sama, joka oli riepotellut Hukkapentua ja melkein tappanut tämän… Äkkiä tunsinkin taas kivun hännässäni enkä saanut henkeä. ’’KETTU!’’ kiljahdin niin kovaa kuin jaksoin. Juoksin takaisin Valvehengen jalkojen taakse ja painauduin häneen kiinni niin voimakkaasti kuin pystyin. ’’Isä… Auta, tuolla on se hirmuinen kettu!’’ nyyhkytin ja tärisin isäni jalkoja vasten. ’’Kettu!? Missä!?’’ huudahti Turvepentu ja katsoi ympärilleen. //Turve? Kettu?

Kettuaskel 6.11.2018

"Mitä sille ketuille tapahtui?" Rosmariiniputous naukui samalla kuin työnsi tassullaan keltakeskustaisia kukkia valkeilla terälehdillä kohti minua, "tässä syö nämä. Ne rauhoittavat mieltäsi ja vahvistavat sydäntäsi." Nuuhkaisin kukkia epäluuloisesti, mutta sitten huomasin niiden tuoksun oleva raikas ja rauhoittava - eli se ei välttämättä maistuisi kovin pahalta. Hetkeäkään epäröimättä nappasin yrtit hampaitteni väliin ja annoin niiden liukua suuhuni, kun pureskelin kasvia suussani maistui hento kitkeryys, mutta sen joukossa makea jonka olin haistanut ilmassa aikaisemmin. Vasta kumppanini tarjoamat yrtit nieltyäni aloin keskittyä naaraan hetki sitten esittämään kysymykseen. Muistin ketun ilkeät kasvot ja sen verta vuotavan otsan, jossa oli minun kynsieni tekemät viillot. "Huomaa, että sinä olet parantajan tytär. Hoidat hommasi kuin parantajaoppilas", hymyilin ja nousin varovasti juuri tyrehtyneiden haavojeni aukeamista varoen. Kumppanini katsahti minuun epäilevästi, ikään kuin olisin liian heikossa kunnossa istuakseni. "Niin se pimeä mielinen kettu, joka syö kissapentuja välipalaksi. Pääsi karkuun, etkä kuule arvaakkaan minkälainen jahtaamisvietti minulla on nyt. Minulla on halu tappaa se kapinen koira", selitin muristen, sillä sen punaturkkisen otuksen ajatteleminenkin sai minut raivostumaan. Huokaisin hiljaa ja annoin vihan virran valua ulos. "Niin ja kiitos vielä, että hoidat minua", naukaisin lämpimästi Rosmariiniputousta silmäillen. Vilkaisin hieman kauempana hoidettavia pentuja. Pyypentu oli menettänyt häntänsä ja Turvepentu saanut pahan näköisen haavan kylkeensä. Olin pettynyt itseeni, en ollut saanut vältettyä kaikkea vahinkoa - olisin pystynyt parempaan. Pennut olivat lähellä sisäänkäyntiä ja minä ja Rosmariiniputous syvemmällä pesässä, mutta kun katsoi pentujen suunnalle huomasin kuinka pieni Pyypentu oli jäykistynyt tuijottamaan minun suuntaani. ’’KETTU!’’ pieni naaras huudahti kovaan ääneen. Huomasin kuinka tämän kellertävä turkki pörhistyi ja naaraan meripihkanväriset silmät välähtivät pelokkaina. Pienikokoinen pentu painautui Valvehengen jalkaa vasten hädissään nyyhkyttäen. ’’Isä… Auta, tuolla on se hirmuinen kettu!" pentu piipitti isänsä jalkaa vasten pelosta täristen. ’’Kettu!? Missä!?’’ kiljahti Turvepentu ha alkoi kääntyillä ympäriinsä uhan olinpaikan selvittämiseksi. Valvehengen korvat nousivat valppaasti pystyyn kun tämä kääntyi jäykistyneenä pentujensa puoleen. "Pienokainen, missä sinä näät ketun?" Valvehenki kysyi äänensä jännittyneisyyttä rauhalliseksi muuttaen. Pyypnetu nielaisi näkyvästi ja osoitti minuun värisevällä pienellä käpälällään. Pieni järkytys valtasi minut kun tajusin pennun luulevan minua ketuksi. Nousin seisomaan ja yritin näyttää ystävälliseltä, mutta Pyypentu kiljahti kauhuissaan ja piiloutui Valvehengen tassun taakse. Peräännyin takaisin istumaan. "Pyypentu.. minä en ole se kettu. Olen Kettuaskel, me hääsimme sen ketun pois isäsi kanssa", rauhoittelin kasvoilleni epävarman hymyn nostaen. "Se puhuukin!" Pyypentu inisi itsekseen ja käpertyi pieneksi keräksi. Pennun pelko särki sydämeni. Ennen kuin tilanne ehti rauhoittua pesän sisäänkäynnistä asteli sisälle pesään vaaleanharmaa raidallinen kolli huolestuneen näköisenä. Samalla vilkaisin sivulle ja huomasin kuinka Valvehenki oli kumartunut rauhoittelemaan kauhusta kankeaa tytärtään. "Miten voit? Tarvitsetko jotain? Voin käydä hakemassa. Mitä vain. Entä pennut? Ovatko he kunnossa? Haluatko, että haen heille jotain? Minä tapan sen ketun. Olen pahoillani, että en luottanut sinuun, olet selvästi kunnon kissa", Varpusliito höpisi järkyttyneesti. Leirissä oli kunnon kaaos. Olin häkeltynyt Varpusliidon hyvin nopeaan pölinään ja minulla kesti hetki sisäistää tämän lauseiden sanoma. Rosmariiniputous kuitenkin ehti aloittaa vastaamisen ennen minua. "Fasaanipentu ja Haukkapentu voivat hyvin. Orkideapolun pennut saivat hieman enemmän kolhuja, mutteivät mitään hengenvaarallista. Pennut ovat Kanervakuun luona, eivätkä he tarvitse mitään. Ota rauhallisesti"; kumppanini naukui rauhoittelevasti veljellensä. Nyökkäsin hyväksyen naaraan vastauksen. "Minä tulen mukaan sen rakin tapporetkelle", nau'uin ja katsahdin Varpusliidon vihreisiin silmiin, joista paistoi huoli, "Kiitos vielä tarjoamastasi avusta, mutta pärjäämme hyvin. Sinäkin olet kunnon kissa." Päätin jättää Varpusliidon Rosmariiniputouksen lempeisiin tassuihin ja suunnata Pyypennun ja Turvepennun luokse. "Käyn hoitamassa erään asian pentujen kanssa, eihän haittaa vaikka poistun seurastanne? Voidaan jutella myöhemmin", selitin pahoittelevasti. Varpusliito pudisti päätänsä sen merkiksi, ettei pahastuisi. Astelin pari askelta Valvehenkeä lähemmäs ja tämän suojissa olevia pentuja. "Pyypentu. Saanko tulla lähemmäksi?" huhuilin tasaisella äänellä. En halunnut pakottaa pentua kohtaamaan itseäni, ymmärsin hyvin minkälaiset traumat pentu voi saada tuollaisesta hyökkäyksestä. //Pennut? Parantajat? Varpunen? Rosma?

Fasaanipentu 7.11.2018

Jäin tuijottamaan hämmentyneenä parantajan pesän uloskäyntiä, josta Valvehenki, Pyypentu ja Turvepentu olivat juuri lähteneet. Niin paljon oli tapahtunut viimeisen parin silmänräpäyksen aikana, että aivoni eivät meinanneet sisäistää kaikkea. Jokin punertavanruskea ja uskomattonan suurikokoinen eläin - jonka olin kuullut kutsuttavan kettuna - oli syöksynyt pentutarhaan ja Orkideapolun pennut olivat hyökänneet sitä vastaan todella rohkeasti. Sitten Kettuaskel oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja näyttänyt pentuja ahdistelevalle ketulle taivaan merkit Valvehengen kanssa. Yhdessä je olivat saaneet häädettyä tunkeilijan pois pentutarhasta, mutta isäni oli lähtenyt ketun perään - Rosmariiniputous peräsään - ja Valvehenki oli jäänyt pesään. Emme olleet ehtineet kovin kauan levätä kunnes Sienikarva, Liljahenkäys ja Lehmustassu olivat saapuneet pesään ja alkaneet tutkia oliko meillä vakavia haavoja. Pyypentu ja Turvepentu olivat vahingoittuneet, mutta Hukkapentu ja minä veljeni kanssa olimme selviytyneet ilman vakavia haavoja, joten Valvehenki oli jättänyt meidät Orkideapolun ja Kanervakuun kanssa ja lähtenyt pentujensa kanssa parantajan pesälle. "Hei!" Käänsin metsänvihreän katseeni ympäri, kun Lehmustassun hopeanharmaa hahmo sukelsi uudelleen pesään. Pienikokoinen oppilas räpäytti vihreitä silmiään huomattuaan meidät ja lähti tassuttelemaan meitä kohti. "Onko täällä kaikki hyvin? Pyypentu ja Turvepentu ovat nyt parantajan pesällä", Lehmustassu selosti ja vilkaisi sitten Hukkapentua, aivan kuin epäillen sitä oliko Orkideapolun kolmas pentu vahingoittunut aivan kuin kollin sisaruksetkin. "Kaikki on hyvin", kiirehdin naukaisemaan ennen kuin Lehmustassu ehtisi enempää epäillä Haukkatassun kuntoa. Minä tiesin, että Orkideapolun nuorin pentu oli kunnossa eivätkä hänen haavat vaatineet kiireellistä hoitoa. "Saisimmeko minä ja Haukkapentu tulla näkemään isää? Kuulin Valvehengen sanovan, että hänet vietiin parantajan pesään. Emokin on varmaan siellä koska hän seuraa isää kaikkialle", pyysin mahdollisimman kohteliaasti ja räpyttelin metsänvihreitä silmiäni anovasti Lehmustassulle. Pian Haukkapentukin tuli anomiseen mukaan ja jäi tuijottamaan hopeanharmaata oppilasta toiveikkaasti. "Ja Hukkapentu voisi tulla katsomaan missä kunnossa hänen sisaruksensa ovat. Jos olisimme siellä tiellä, voisimme palata heti parantajan pesään. Minä tahdon vain nähdä, että isä on kunnossa", ilmoitin päättäväisesti. Lehmustassu nyökäytti päätään hitaasti ja kääntyi sitten Orkideapolun puoleen, joka oli kuunnellut keskusteluamme sivusta. Orkideapolku nyökäytti hetken mietinnän jälkeen päätään Lehmustassulle. "Vie vaan heidät parantajan pesälle, mutta siellä on tällä hetkellä sen verran kissoja, että teidän ei kannata viipyä siellä kauan", Orkideapolku totesi ja alkoi sitten puhdistamaan kellertävän oranssia turkkiaan. Hihkaisin tyytyväisenä ja lähdin jo marssimaan pesän uloskäyntiä kohti innostuneesti pomppien. "Te kuljette minun perässäni, rakkaat pennut", Lehmustassu virnisti huvittuneena kärsimättömyydestäni ja lähti sitten johdattamaan meitä ulos pesästä. Kipitin oppilaan perässä ensimmäisenä ja Haukkapentu ja Hukkapentu marssivat perässäni. "Isä? Emo?" huhuilin heti kun sukelsimme parantajan pesään. Heti ensimmäisenä näin emoni ja jonkun tuntemattoman, vaaleanharmaa raidallisen kollin, juttelemassa hänen kanssaan. Sitten näin Sienikarvan ja Liljahenkäyksen syrjemmällä, kaksikolla oli joku salainen keskustelu varmasti meneillään. Isä oli taas Pyypennun, Turvepennun ja Valvehengen luona. Oletin, että hänellä oli tärkeää asiaa kolmikolle, joten päätin olla keskeyttämättä. Käänsin sen sijaan käpälieni marssin Rosmariiniputousta ja kollia kohti. Mitä tuo kolli teki emomme kanssa? Oliko emo oikeasti rakastunut tuohon kissaan? Pettikö emo isäämme? "Hei", tervehdin jännittyneenä vaaleanharmaata kollia ja porasin metsänvihreän katseeni soturiin, "kuka sinä olet ja oletko sinä rakastunut emooni?" Emoni avasi suunsa ja alkoi nauramaan huvittuneena, pian kollikin liittyi nauruun. "Voi, rakas Fasaanipentu. Tämä on Varpusliito ja hän on minun paras ystäväni. Jos sinä ja Haukkapentu haluatte, voitte kutsua häntä sedäksi. Varpusliito ei biologisesti ole sukua minulle, mutta olen menettänyt jokaisen sisareni, joten hänen ajatteleminen veljenäni on lohduttavaa." Nyökäytin päätäni hitaasti ja jäin sitten silmäilemään setääni. Varpusliito oli aika pienikokoinen kolliksi, mutta jäntevä rakenteeltaan ja vaikutti taitavalta taistelijalta. "Ja ei hätää, kuten sanoin jo, me olemme kuin sisaruksia emmekä ole rakastuneita toisiimme", Rosmariiniputous lisäsi huomattuaan epäröivän katseeni. "Millainen soturi sinä olet? Haluaisitko sinä varapäälliköksi niin kuin emomme? Tuleeko emostamme päällikkö? Minäkin tahdon joskus päälliköksi", ilmoitin päättäväisenä ja kohotin kapeaa kuonoani itsevarmana. Minusta tulisi jonakin päivänä varapäällikkö ja sen kautta päällikkö. //Varpunen? Kettu? Pennut?

Pyypentu 7.11.2018

Kettuaskel katsoi minua sähkönsinisillä silmillään. Siinä missä aggressiivisen ketun silmät olivat olleet täynnä vihaisia liekkejä, Kettuaskelen silmissä paistoi lempeä tuli. Pelkoni hellitti hieman. Olin yhä isäni Valvehengen jalkojen takana suojassa, mutta en tuntenut enää täriseväni. ’’Pyypentu, saanko tulla lähemmäksi?’’ Kettuaskel huhuili yhä muutaman hännänmitan päästä minusta, isästäni ja Turvepennusta. Katsoin Valvehenkeä vielä varmistaakseni, ettei tilanne ollut vaarallinen. Isäni vinkkasi minulle silmää ja nyökkäsi hymyillen. Se rohkaisi minua. Otin ensin pari syvää hengenvetoa ja nyökkäsin sitten Kettuaskelelle. Soturin katse tuntui rentoutuvan ja tämä otti pari askelta eteenpäin. Nyt kun näin hänet tarkemmin, ei hän enää näyttänyt niin paljon ketulta kuin olin aiemmin luullut. Hännänpää oli kylläkin valkoinen, mutta itse häntä oli paljon ohuempi ja pienempi kuin ketulla. Kuono oli lyhyempi ja nenä sirompi. ’’Kettuaskel ei ole pentutarhaan hyökännyt kettu, Pyypentu’’, Valvehenki maukui ja nuolaisi minua päälaelle. ’’Hän ajoi ketun pois kanssani heti kun huomasimme sen olemassaolon. Hänen ansiostaan kettu lähti, eikä aiheuttanut sen pahempaa vahinkoa kenellekään. Ilman häntä kaikki eivät välttämättä olisi selvinneet hengissä välikohtauksesta. Kamppailussa ketun kanssa hän itse haavoittui vakavasti, siinä missä minä säästyin tapaturmilta. Taidat olla anteeksipyynnön velkaa.’’ Siirsin katseeni isästäni Kettuaskeleeseen ja painoin pääni alas. ’’Anteeksi kun säikähdin äsken. Olin hieman pöllähtänyt kaikista yrteistä ja herännyt juuri, enkä varmaan oikein ajatellut selkeästi. Sinä näytit vähän ketulta, vaikka nyt katsoessani et enää niin paljoa. Ketun hyökkäys vain säikäytti minut perin pohjin. Katso, menetin häntänikin.’’ Käännyin ympäri, jolloin Kettuaskel näki hännästäni jäljellä olevan töpön. Se oli vieläkin hämähäkinseittien peitossa. ’’Ja kiitos, että pelastit meidät ketulta.’’ Huokaisin leveästi. Olin väsyneempi kuin muistinkaan. ’’No pennut, eiköhän ole nyt aika mennä nukkumaan. Teillä on pitkä päivä takananne, huomenna tunnette itsenne taas terveemmiksi ja voimakkaammiksi’’, Valvehenki naukaisi. Hän tarttui minua niskanahasta ja kantoi minut takaisin väliaikaiseen sammalpetiini parantajain pesällä. ’’Eihän minun tarvitse?’’ kysyi Turvepentu toiveikkaana viereltäni. ’’Sinun varsinkin. Kyljessäsi on vielä ilkeä haava, eikä muu auta sen paranemiseen kuin uni.’’ ’’Mutta-’’ ’’Ei muttia. Nyt nukkumaan, Turvepentu.’’ Valvehenki otti veljenikin niskasta kiinni ja kantoi tämän sammalpetille. Kun Turvepentukin oli vierelläni, saatoin sulkea silmäni rauhassa. Tunsin itseni taas turvalliseksi. Valvehenki piti meitä valvovien silmiensä alla, Kettuaskel ei ollutkaan kettu vaan sankari, ja kukaan ei ollut saanut hengenvaarallista vammaa ketun hyökkäyksestä. Huomenna olisi uusi, kettuvapaa päivä. //Turve? Kettu? Muut?

Rosmariiniputous 7.11.2018

"Millainen soturi sinä olet? Haluaisitko sinä varapäälliköksi niin kuin emomme? Tuleeko emostamme päällikkö? Minäkin tahdon joskus päälliköksi", Fasaanipentu ilmoitti itsevarmana, mikä sai huvittuneisuuden nostamaan kehräyksen kurkkuuni. Poikani oli vasta tänään avannut silmänsä ja oli nyt kertomassa tulevaisuuden suunnitelmiaan sedälleen. Hänellä oli suuria tavoitteita, mutta uskoin että molemmista pojistani voisi tulla joskus lupaavia hallitsijoita Varjoklaanille. He olivat kummatkin kunnon kissoja, jotka olivat uskollisia klaanilleen, toisin kuin eräs Kylmähenkäys-niminen kissa. "Varpusliito on aivan upea soturi, yksi Varjoklaanin parhaista ja hänestä voi tulla teille todella hyvä esikuva siitä, millaisiksi sotureiksi teidän kannattaa tulla", selitim ja heitin ylpeän silmäyksen parhaaseen ystäväänsä. Fasaanipentu silmäili meitä hieman epäilevänä. "Ja mitä tulee varapäällikkyyteen, minua ei erityisemmin kiinnosta varapäällikön aseman. Mutta voin sanoa, että teidän emonne on todella hyvä varapäällikkö", Varpusliito lisäsi ja virnisti minulle lämpimästi, "hänkin on erinomainen esikuva teille." "Noniin pennut", Lehmustassu naukaisi saapuessaan meidän luoksemme, "keskiyön hetki lähestyy, joten teidän pitää mennä nukkumaan. Voitte tulla huomenna juttelemaan Rosmariiniputoukselle ja Varpusliidolle." "Ei, ei vielä!" Kun kuuntelin pentujeni vastalauseita ja Lehmustassun lempeää ohjeilua, mieleeni osui eräs tärkeä asia; minun ja Utukyyneleen tapaaminen rajalla. Tänään oli puolikuun yö ja siskoni oli tahtonut tavata rajalla. Tai no, siskoni ja siskoni, olin aivan varma että hän tulisi isäni kanssa ja he yrittäisivät uhkailla minua jotenkin. Ikävä kyllä he olivat väärässä, jos he kuvittelivat voivansa pelästyttää minut turhanpäiväisillä uhkailullaan ja pilkkauksillaan. "Rosmariiniputous, mitä nyt?" Varpusliito kysyi ja vilkaisi minuun hämmentyneenä. Nielaisin äänekkäästi ja irrottauduin veljeni vaaleanharmaasta turkista. "Minulla on se tapaaminen Utukyyneleen kanssa, joten minun täytyy mennä. Ja pyydän, älä huolehdi minusta, heidän uhkailunsa eivät saa minua pelästymään", kuiskasin kollin korvaan ja laskin nopean nuolaisun soturin poskelle ennen kuin syöksyin ulos pesästä. Tulisin myöhästymään tapaamisestamme ellen juoksisi koko matkaa Kuolonklaanin rajalle. Olin juuri sukeltamassa piiikkihernetunneliin, kun aistin jonkun katseen niskassani eikä se ollut tavallinen klaanitoverin vilkaisu. Käännyin salamannopeasti ympäri ja meripihkainen katseeni kohtasi emoni silmät. Liljahenkäys säpsähti tuoresaaliskasan luona ja tassutti sitten nolostuneen näköisenä luokseni. "Miksi sinä hiivit minun perässäni, emo? Ei sinun tarvitse huolehtia minusta rajalla", murahdin emolleni turhautuneena hänen liioiteltusta suojelustaan. "Ei, en minä ollut seuraamassa sinua, olin lähdössä hakemaan yrttejä", Liljahenkäys selitti niin uskottavasti, että silmänräpäyksen ajan uskoin jo emoni tarinaa. Sitten tajusin, että oli jo keskiyö eikä yksikään parantaja lähtisi etsimään yrttejä tähän aikaan. Kohotin kulmiani hitaasti, mutta en vaivautunut kyseenalaistamaan emoni sanoja kiireeni takia, joten käännyin vain ympäri ja ponkaisin juoksuun ulos leiristä. Kun saavuin Kuolonklaanin rajalle, jäin marssimaan rajan lähettyvillä hämmentyneenä. Utukyyneleen - eikä Kylmähenkäyksenkään - ollut ilmassa ja minä olin kunnolla myöhässä tapaamisestamme. Ehkä he olivatkin vain valehdelleet minulle ärsyttääkseen minua ja jättäneet minut uskomaan että he oikeasti tahtoivat tavata minut. Sitten edessäni kasvava aluskasvillisuustiheikkö rapsahti ja sieltä astui Kylmähenkäys. Koko ruumiini jäykistyi ja neulanterävät kynteni työntyivät esiin. Tunsin, kuinka meripihkaiset liekit muodostuivat kaventuneisiin silmiini. Voi kuinka minä vihasinkaan tuota kollia. "Kylmähenkäys", murahdin halveksuen isäni äänen, "missä Utukyynel on?" "Hänellä oli muita kiireitä. Minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti. "Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", sähähdin alentavasti isälleni ja käänsin selkäni petturille, lähtien astelemaan Varjoklaanin reviiriä kohti. Suureksi yllätyksekseni puun takaa esiin syöksyi Mäyräraidan, Kettuaskeleen sisko, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin isäni perässä. Säpsähdin pelästyneenä ja otin askeleen kauemmas Mäyräraidasta, mutta samalla otin askeleen lähemmäs Kuolonklaanin reviiriä - eli varmaa kuolemaa - kohti. Käännyin pakokauhuisena kohtaamaan isäni murhanhimoisen katseen ja sydämeni alkoi hakkamaan hurjana rintaani vasten. Kylmähenkäys oli saanut minut ansaan enkä pääsisi siitä mitenkään pois. Tämä ei päättyisi hyvin minun kannaltani. "Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi. Miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti ja virnisti tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin. "Ne eivät kuulu sinulle", murahdin paniikin vallassa. "Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?" Silmäni räpsähtivät hämmästyksestä ja suuni loksahti auki. Kylmähenkäys oli saanut tyttären? Olikohan emo Jäälilja? En yllättyisi, jos olisi. "Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin", kuiskasin. "Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" Kylmähenkäys naukaisi ja vilkaisi minua jäätävästi. Valkea hammasrivistöni paljastui nostaessani huultani. Isäni aivan kerjäsi verta nenästään. "Sinä vahingoitat heitä vain kuolleen ruumiini yli", sähähdin äänellä, joka sai minutkin pelästymään. "Sitten sinun täytyy kuolla", Kylmähenkäys sähähti ja ponkaisi yllätyksekseni hyökkäykseen. En ehtinyt väistää ajoissa ja isäni raskas ruumis iskeytyi voimakkaasti minuun, kaataen minut alleen nurmikkoa vasten. Kuolonklaanilainen työnsi neulanterävät kyntensä valkeisiin vatsakarvoihini ja sai kuuman veren valumaan ulos. Irvistin kivusta ja yritin epätoivon vallassa heittää kollia pois. "Voi Rosmariiniputous, sinä et edes tiedä kuinka kauan olen odottanut tätä hetkeä. Nyt sinä kuolet", Kylmähenkäys kuiskasi kylmästi ja puristi otettaan. Vinkaisin ja kivun keskeltä onnistuin heittämään murhanhimoisen petturi-isäni kauemmas. Kuolonklaanilainen laskeutui taitavasti nurmikolle ja jäi tuijottamaan minua hurjana. "Siinä sinä olet väärässä", murisin hampaideni välistä ja lähdin juoksuun isääni kohti. Viime hetkillä ponkaisin takajalkojeni varaan ja Kylmähenkäys nousi salamannopeana myös. Aloimme huitoa toisiamme, mutta koska isäni oli isompi, voimakkaampi ja kaksi kertaa kokeneempi, hänen iskunsa osuivat useammin kuin minun iskuni. Onnistuin kuitenkin haparoiden iskujeni välistä tekemään ilkeän haavan isäni vasempaan poskeen ja tunsin mielihyvää, kun kollin tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni. Kylmähenkäys rääkäisi kivusta ja rymähti kylki edellä minuun. Iskun voimakkuuden takia kaaduin selkä edellä maahan ja isäni laskeutui aivan yhtä raskaasti päälleni kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sinertävänharmaa soturi työnsi uudelleen kyntensä rintakarvoihini ja iski terävät hampaansa kaulaani. Kuuma veri alkoi virrata ruumiistani ulos ja tunsin voimieni heikentyvän hetki hetkeltä enemmän. Iskuni muuttuivat kömpelöiksi, mutta isäni ote vain tiukentui. Tuijotin epätoivoisena meripihkaisilla silmilläni entistä varjoklaanilaista suoraan tuon kylmänsinisiin silmiin. Tässä se varmaan olikin, minun loppuni. Isäni oli lopulta voittanut. //Viilto?

Rosmariiniputous 8.11.2018

"Liljahenkäys. Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti", Viiltokaaos murahti emolleni ja viittoi sitten maassa makavaa veristä isääni nousemaan. Kylmähenkäys pysyi kuitenkin maassa ja porasi kylmänsinisen katseensa Liljahenkäykseen. Nyt, ensimmäistä kertaa elämäni aikana, pystyin näkemään rakkauden isäni silmissä. Hän todella välitti entisestä kumppanistaan ja pystyin näkemään, että isälläni oli vieläkin jonkinlaisia tunteita emoani kohtaa. Mutta viha ja murhanhimo olivat onnistuneet peittämään sen meiltä jo monen kuun ajan. "Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa. Toivon, että matkasi kuoleman laaksoon on pitkä ja kivinen, etkä koskaan saa rauhaa teoiltasi", Viiltokaaos naukaisi kirkkaalla äänellä ja kumartui sitten isäni ylle. Henkäisin kauhistuneena, kun tajusin että varapäällikkö aikoisi viedä isäni hengen, tässä ja nyt. Minä todistaisin sen kissan kuoleman, joka oli piinannut minua koko elämäni ajan. Hän tulisi kuolemaan ja pääsisin lopullisesti vapaaksi. Sitten Viiltokaaos heitti etukäpälänsä ilmaan ja kuului vain sivaltava ääni, kun kolli viilsi isäni kurkun auki. Kylmähenkäys alkoi menettää pelottavalla vauhdilla verta ja lyyhistyi nurmikolle kiiltävät kyyneleet silmissään valuen. Isäni tuijotti vieläkin Liljahenkäystä, joka tuijotti kollia ilmeettömänä takaisin. Minä sen sijaan tuijotin isääni kylmästi, mutta sydämeni tuntui olevan kokonaisen klaanin hyökkäyksen kohteena. En pystynyt suremaan, mutta en myöskään pystynyt iloitsemaan. Tämän hetken tulisin muistamaan ikuisesti, mutta en hyvillä merkeillä. "Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne", Viiltokaaos tokaisi kääntyessään Liljahenkäyksen puoleen. Muodostin huulillani kollille äänettömän kiitoksen ja jäin katsomaan emoni kanssa, kuinka Viiltokaaos ja Mäyräraita lähtivät kuljettamaan isäni ruumista Kuolonklaanin reviirille. Minä en yksinkertaisesti pystynyt itkemään, vaikka olinkin juuri menettänyt isäni. Hän oli tehnyt niin monta huonoa tekoa, että minä en tulisi todellakaan ikävöimään häntä. "Tule, Rosmariiniputous", Liljahenkäys kuiskasi tärisevällä äänellä ja laski hännänpäänsä selälleni, "sinä olet vakavasti haavoittunut. Sinut pitää viedä nopeasti takaisin leiriin ja sinä tarvitset läheisesi ympärillesi." Nyökäytin hitaasti päätäni ja lähdin sitten marssimaan emoni rinnalla Varjoklaanin reviiriä kohti, saaden hieman tukea parantajaoppilaalta. Kun saavuimme lopulta Varjoklaanin leiriin, koko ruumiini oli väsynyt ja jokaiseen haavaani sattui uskomattoman paljon. Vatsakarvani olivat täysin veren peitossa ja hengitys oli hieman rahisevaa kaulassa olevan haavan takia. "Tule, sinun haavasi täytyy katsoa", Liljahenkäys naukaisi ja ohjeisti minut parantajan pesällä. Vetäisin syvään henkeä ja yritin olla ajattelematta tämän yön tapahtumia. Kylmähenkäyksen kuoleman todistaminen ei tulisi antamaan minulle rauhaa pitkään aikaan. "Rosmariiniputous?" Kettuaskeleen säikähtänyt ääni sai pääni kohoamaan ja näin punertavanruskean kumppanini hahmon saapuvan luoksemme, kun Liljahenkäys laski minut sammalpedille. Kolli kumartui luokseni ja silmäili pakokauhun vallassa verta vuotavia haavojani. "Kylmähenkäys", kuiskasin ennen kuin Kettuaskel ehti kysyä mitään, "hän teki nämä. Hän ja Mäyräraita hyökkäsivät rajalla kimppuuni, mutta Viiltokaaos tuli paikalle. Hän... hän tappoi Kylmähenkäyksen." Kettuaskeleen sähkönsiniset silmät avautuivat hämmästyksestä, kun hän tajusi mitä oli tapahtunut. En pystynyt arvioimaan mitä tunteita kumppanini päässä juuri nyt kulki, mutta uskoin hänen olevan miltein yhtä helpottunut kuin minä. "Se on ohi, Kettuaskel. Hän on nyt kuollut ja saan elää rauhassa, pelkäämättä hänen pimeyttään ja ilkeyttään", kuiskasin helpottuneena ja räpäytin hitaasti meripihkaisia silmiäni. Liljahenkäys saapui samalla luoksemme ja alkoi asetella paksuja seittitukkoja haavoihini. Kettuaskel jäi istumaan vierelleni avuttoman näköisenä. "Mitä minä voin tehdä?" hän kysyi varovaisesti ja tuijotti minua rakastavana. Huokaisin syvään ja hieraisin kollin poskea hännänpäälläni. "Vain olla siinä ja muistuttaa minua siitä, kuinka uskomattoman tärkeä sinä olet minulle." //Kettu? Lilja? Varpunen?

Kettuaskel 8.11.2018

Vain olla siinä ja muistuttaa minua siitä, kuinka uskomattoman tärkeä sinä olet minulle," Rosmariiniputous naukui meripihkaiset silmät ruhjotun ruumiin valona säihkyen. Rosmariiniputouksen kertomat uutiset olivat samaan aikaan huojentavia ja huolestuttavia, eikö naaraan ollut määrä tavatakaan klaanista eronnutta sisartaan Utukyyneltä? Mitä Kylmähenkäys ylipäätänsä teki rajalla? Tapahtuma avasi padon ajatuksissani ja joen sijasta mielessäni alkoi virrata loputtomasti kysymyksiä. Oivatko Utukyynel ja sisarusten kammottava isä liittoutuneet ja järjestäneet väijytyksen Rosmariiniputoukselle? Se oli mielestäni kelpuutettava vaihtoehto, sillä tiesinhän minkälaisia kissoja he olivat, ilkeitä ja olivat valmiita tappamaan läheisensä. Se oli halveksuttavaa ja sellaiset kissat ansaitsivat mitä kauheimmat kohtalot. Miten Viiltokaaos oli päätynyt paikalle ja miksi kolli oli tappanut oman klaaninsa jäsenen vai oliko Kylmähenkäys kenties erotettu klaanista ja kostoksi yrittänyt hankkia vaikeuksia Kuolonklaanille? Vaihtoehtoja oli lukuisia, mutta yksi oli varmaa, siniharmaa kolli oli ansainnut kohtalonsa täysin. Kuitenkin kaikista järkyttävin asia tapahtumassa oli Mäyräraidan osallisuus. Hän tiesi tasan tarkkaan kuinka tärkeä Rosmariiniputous minulle oli ja silti hän haluaa Rosmariiniputouksen kuolevan. Kai hän tajusi, että en kuolisi luonnollisesti jos Rosmariiniputous tapettaisiin, silloin minä tekisin jotain todella typerää. Pitäisin siitä huolen, että Mäyräraita kuulisi kunniansa ja vähän enemmänkin, hän oli yrittänyt satuttaa perhettäni ja se tarkoitti, että hän ansaitsisi kuoleman minun käpälästäni - mutta en koskaan tappaisi sisartani. Olin rakastanut Mäyräraitaa joskus ja se rakkaus sanoi minulle, etten saisi rangaista häntä siten. Pennut olivat lähteneet jo hetki sitten nukkumaan ja se oli hyvä, sillä en halunnut poikieni nähdä tätä mitä heidän isoisänsä oli aiheuttanut omalle tyttärelleen. En halunnut pentujemme tietävät vielä näin nuorina siitä minkälaista verta he omasivat. Kertomisen aika koittaisi kyllä, mutta ei vielä. Kohdistin katseeni Rosmariiniputoukseen, joka näytti jo nuokkuvan väsymyksestä vierelläni samalla kun tämän emo - sekä klaanin parantajaoppilas - hoisi hänen haavojaan. Rosmariiniputous alkoi nojata ensin päällään ja pian koko vartalollaan minuun. Kumarruin hieman alemmas, jotta kykenin pesemään kumppanini turkkia kuivuneesta tummasta verestä. Kun Liljahenkäys oli valmis hän vilkaisi minuun meripihkaisilla silmillään. "Sinun pitäisi ehkä viedä hänet lepäämään pentutarhalle"naaras naukui ja katsahti tyttäreensä tulkitsemattomasti. Nyökkäsin ja hymähdin lämpimästi naaraalle. Nostin Rosmariiniputouksen selkääni ja lähdin kuljettamaan häntä kohti pentujen asuin paikkaa, joka oli putsattu verestä soturien toimesta. Minttutähti oli ilmoittanut klaanille, että vatukkamuurin korjaus aloitettaisiin huomenna kun kaikki olisivat hyvin levänneitä ja Rosmariiniputous palannut tehtäviinsä. Mielestäni Minttutähti ja Rosmariiniputous olivat hyvä tiimi ja hei saivat kaiken aikaiseksi ajallaan. En voisi olla ylpeämpi emostani ja kumppanistani. Kun työnnyin pensaan suojaamaan pesään, huomasin nukkuvat pennut Kanervakuun vierellä. Sydämeeni sattui nähdä ne jonkun muun naaraan hoivissa kuin oman emonsa. Laskin Rosmariiniputouksen omalle väliaikaiselle makuualuselleen ja painauduin tämän selkää vasten kierähtäen kerälle. Halusin nukkua hänen vieressään. //Rosma?

Kettuaskel 13.11.2018

Raotin silmiäni. Sähkönsiniset silmäni hapuilivat joitakin tuttuja elementtejä ympäriltäni, mutta turhaan. Pääni löi tyhjää, enkä tiennyt ollenkaan missä olin. Hetken päästä ajatuksissani palaset loksahtivat kohdalleen ja eilisillan tapahtumat iskivät salamanlailla muistiini. Olin nukkunut yön pentutarhassa Rosmariiniputouksen vierellä. Nousin ylös ja venytin tassujani kauas eteenpäin tyhjässä pesässä kaarevaan venytykseen. Rosmariiniputous oli varmasti jo ollut ylhäällä jo kauan sillä hänen vastuullaan yleensä oli aamupartion lähettäminen ja muu vastaava. Korvani nousivat valppaasti pystyyn kun kuulin Minttutähden klaanikokoukseen viittaavan kutsuhuudon. Miksi hän piti kokouksen näin aikaisin? Oli myös mahdollista, että kello oli jo paljon ja olin vain nukkunut pitkään. Kuitenkin auringon alhainen asento vahvisti ajatukseni päivän varhaisuudesta. Istahdin läheisen kissajoukon taakse kuuntelemaan Minttutähden ilmoitusta, joka koski pentutarhan seinän korjaamisen työjärjestystä. Minä olin samassa työryhmässä Lehmustassun, Sirrisiiven ja Luomavirran kanssa, joka työskenteli illalla. Ehtisin siis viemään Lehmustassun taisteluharjoituksiin nyt heti aamusta jos lähtisimme heti. Kokouksen päätyttyä lähdin etsimään hopeanharmaata naarasta, jonka lopulta löysin juttelemasta Pujosulalle. Olin huomannut, että naaraat olivat aika läheisiä keskenään, no mutta kukapa nyt ei olisi. Pujosulka oli erittäin mukava ja todella moni oli jo pentuna ensikertaa tavannut hänet - jopa minä. Naaras sopisi kovin hyvin emoksi. Samalla mieleeni muistui kuulemani tarina naaraan pentuina kuolleista pojista - sydäntäni särki. En voisi koskaan kuvitella menettäväni pentujani, eikä varmasti Rosmariiniputouskaan. Pudistin kauhean ajatuksen pois päästäni ja ryntäsin oppilaani luokse. "Tervehdys Lehmustassu. Eikös nyt olisikin täydellinen aika taisteluharjoituksille?" naukaisin vinosti hymyillen. Olimme harjoitelleet jo hetken ja aurinko oli jo miltei kohonnut huippuunsa. "No niin Lehmustassu. Nyt minä hyökkään sinun kimppuusi ja kuvittele, että olen kettu joka hyökkää parantajan pesään ja olet suojelemassa parantajia. Käytä taistelussasi myös äskön opettamaani liikettä, että näen miten osaat sen tositoimissa", ohjeistin oppilastani vakaalla, mutta hieman hengästyneellä äänellä, "Jos läpäiset nämä harjoitukset vielä uskoisin sinun olevan valmis arviointiisi. No niin, mutta nyt harjoitellaan. Tämän jälkeen palaamme leiriin lepäämään, sillä olemmehan vielä mukana illan korjausryhmässä." //Lehmus?

Lehmustassu 14.11.2018

"Tervehdys Lehmustassu. Eikö nyt olisikin täydellinen aika taisteluharjoituksille?" Kettuaskel naukaisi hymyillen. Käännyin yllättyneenä katsomaan, sillä olin jutellut Pujosulan kanssa niin etten ollut huomannut hänen tuloaan. "Totta kai!" vastasin hymyillen takaisin. Hyvästelin Pujosulan ja lähdimme kävelemään kohti harjoittelupaikkaa. Lopulta saavuimme perille. Aloitimme tavallisista perustaisteluasennoista ja muista vastaavista. Minulla ei ollut ollut vielä ennemmin taisteluharjoituksia, joten minua jännitti, kuinka hyvin pärjäisin. "Hyvä, muista säilyttää tasapainosi. Jos tasapainosi sattuu horjahtamaan, sinut on helppo voittaa." mestarini ohjeisti minua ja tarkkaili vierestä. Harjoitteluissa ehti kulua jo jonkin aikaa, kun Kettuaskel sanoi: "No niin Lehmustassu. Nyt minä hyökkään sinun kimppuusi ja kuvittele, että olen kettu joka hyökkää parantajan pesään ja olet suojelemassa parantajia. Käytä taistelussasi myös äsken opettamaani liikettä, että näen miten osaat sen tositoimissa. Jos läpäiset nämä harjoitukset vielä uskoisin sinun olevan valmis arviointiisi. No niin, mutta nyt harjoitellaan. Tämän jälkeen palaamme leiriin lepäämään, sillä olemmehan vielä mukana illan korjausryhmässä." Jännitin itseni vaistomaisesti, sillä kuvittelin mielessäni ketun hyökkäämässä parantajien pesään, missä Liljahenkäys ja Sienikarva huolehtivat sairaista ja loukkaantuneista. Kohdistin katseeni Kettuaskeleen oikealle puolelle, mutta lähdinkin syöksymään vasemmalle päin. Yritin käyttää pientä kokoani hyväksi ja liikkua mahdollisimman vikkelästi. Syökyin kohti mestarini kylkeä tavoitteenani saada hampaillani ote hänen punertavasta turkistaan. Kettuaskel kuitenkin arvasi tämän ja väisti ketterästi. Yritin vielä ja tällä kertaa vaihdoin taas yllättäen suuntaa. Onnistuin näykkäämään kevyesti mestarini karvapeitettä. Hypähdin kauemmaksi ja pysähdyin antaakseni hengitykseni tasaantua. "Miten pärjäsin?" kysyin kun pahin hengästys oli laantunut. //Kettu?

Kettuaskel 17.11.2018

"Miten pärjäsin?" Lehmustassu kysyi hengitystään tasaten. Omakin hengitykseni oli nopeaa ja jalkani tuntuivat vähän helliltä kaiken tämän harjoittelun jälkeen. Kasvoilleni karehti tyytyväinen ilme, jonka pystyi päättelemään ylpeistä sähkönsinisistä silmistäni. Kuten sanottiin, silmät olivat sielun peili. "Et ollut hyvä, vaan erittäin hyvä. Olen ylpeä sinusta Lehmustassu!" naukaisin rohkaisevasti nuorelle naaraalle ja tassutin tämän luokse puskemaan tämän lapaa, "Nyt olet ansainnut leposi. Minä tulen hakemaan sinut sitten kun meidän ryhmämme vuoro on pentutarhan luona." Lehmustassu nyökkäsi silmät innostuksesta ja tyytyväisyydestä säkenöiden. Väläytin oppilaalle vielä tutun hymyni ja lähdin tassuttamaan pois aukiolta hännälläni kissaa perääni viittoen. Lehmustassun koulutus eteni hyvin, pian voisin kysyä Rosmariiniputoukselta, että saisinko järjestää oppilaalle hänen soturiarviointinsa. Kun saavuimme leiriin Lehmustassu otti suuntansa oitis kohti oppilaiden pesää kun taas minä kaarroin tuoresaaliskasan luokse. Riistaa oli erittäin vähän ja pelkäsin sitä mitä lehtikato toisi tullessaan. Valikoin kasasta kaikista pienimmän hiiren, sillä en halunnut muiden kärsivän nälästä itseni sijasta. Kannoin jyrsijän hieman sivummalle leiriin ja aloin haukata sitkeitä lihan paloja suuhuni. Olin miltei tukehtua lihanpalaseen, sillä ihan kuin olisin nähnyt leirin varjoissa vaarallisen tutut sähkönsiniset silmät. Kuitenkin hetken katseltuani en enää nähnyt mitään. Naureskelin itselleni sitä kuinka tyhmältä minusta tuntui, kolli jolle näkemäni silmät tuntuivat kuuluvan oli kuollut jo kauan sitten. Kuitenkin olin varma ettei kellään muulla klaanissamme ollut samanlaista katsetta - tietenkin itseäni lukuunottamatta. Olisiko se voinut olla Mäyräraita? *No niin Kettuaskel, älä anna mielikuvituksesi laukata!* Nielaisin hiiren viimeisetkin palat ja hautasin tähteet maahan, hiekan sileäksi tasoittaen. Sen jälkeen asetuin pienelle kerälle varjoihin ja suljin silmäni, nyt olisi aika levätä hetki. Hetken päästä minut valtasi kuitenkin levoton tunne, joka esti lepäämisen. Pian huomasin syyn aiheuttajat, kaksi Kuolonklaanilaista oli tullut vierailulle ja huomasin kuinka Minttutähti talutti heitä Rosmariiniputouksen kanssa kohti päällikön pesää. *Mitäköhän asiaa noillakin kahdella oli?* Kohautin lapojani ja venyttelin makeaati, sen jälkeen lähdin suuntaamaan kohti aoturien pesän edessä istuskelevaa Valvehenkeä, jonka siniharmaa turkki melkein kuin hohti ouhatudestaan auringon valossa. "Päivää rakas ystävä", sanoin sarkastisella äänellä astellessani kollin viereen. Valvehenki kohotti kulmiaan hienostineesti ja naukaisi: "Päivää arvon herra." Purskahdin nauruun ja niin teki Valvehenkikin. Hetken päästä kuitenkin ilmeeni vakavoitui kun kysyin: "Tiedätkö mitä nuo Kuolonklaanilaiset tekevät täällä?" Vilkaisin Minttutähden pesän suuntaan, josta juuri Kuolonklaanin entinen päällikkö Raepisara tassutteli ulos. "He ovat varmaan tulleet auttamaan meitä öentutarhan korjauksessa", ystäväni töksäytti vitsailevasti. Tönäisin häntä kovakouraisesti pilke silmäkulmassani. Ennen kuin ehdimme jutella sen enmpää kuulin Rosmariiniputouksen naukuvan päiväryhmän kissoille siitä, kuinka heidän vuoronsa päättyisi nyt. Nyökkäsin nopeasti hyvästeiksi kollille ja lähdin noutamaan Lehmustassua oppilaiden pesästä. Pian hopeanharmaa naaras hiilenmustin pilkuin tassutti rinnallani kohti klaanimme varapäällikköä. Sirrisiipi ja Luomavirta olivat jo saapuneet paikalle. "No niin, koko ryhmä on koossa. Hyvä. Sirrisiipi ja Luomavirta te voitte lähteä hakemaan leirin uökopuolelta rakennusmateriaaleja, sillä aikaa kun Lehmustassu ja Kettuaskel punojat pesän seinää. Siirry sinä Lehmustassu tuonne taakse, sillä taistelu pesässä aiheutti sinnekkin pienen reiän. Siellä pitäisi olla Havutassun jäljiltä vielä oksia. Kettuaskel sinä voit sillä aikaa korjata tätä suurempaa reikää", varapäällikkö ohjeisti. Pidin niin kovin siitä miten Rosmariiniputous osasi olla juuri oikein roolissaan, hän oli niin johtajaluontoinen. Kaikki kissat alkoivat toimiin myls minä. Olin sanonut Lehmustassulle, että jos naaralle tulisi ongelma muistaisi pyytää apua. Nyt käännyin luonnonvalkean kumppanini puoleen samalla kun punoin pesän seinämää. "Miten päiväsi on mennyt?" kysyin hymyillen samalla kuitenkin pahaenteinen tunne tuntui vaanivan ympärillämme. Jonkin oli pakko olla vialla. Rosmariiniputous alkoi änkyttää ja käännyin katsomaan naarasta ja huomasin tämän kauhusta laajenneet pupillit. Kun katsoin tarkemmin huomasin, ettei hän katsonut minua vaan ohitseni. Käännyin ympäri ja näin auuren harmaan kollin tummemmilla pilkuilla - ja valitettavasti sähkönsinisllä silmillä. Karvani nousivat pystyyn. "No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" kolli maukui selkäpiitä karmivalla äänellään, jota en ollut kaivannut. //Rosma?

Rosmariiniputous 17.11.2018

Tunsin koko ruumiini jähmettyvän täydellisesti ja meripihkaisten silmieni suurenevan kauhusta, kun Tihkutähden kookas hahmo ilmestyi leiriaukiolle. Edesmenneen päällikön tummanharmaassa turkissa olevat valkeat täplät erottuivat aivan yhtä selvästi kuin ennenkin ja kollin sähkönsinisessä katseessa loisti aivan yhtä selkeästi murhanhimo kuin aina ennenkin. Kettuaskelkin kääntyi ympäri ja kumppanini jähmettyi myöskin. Tihkutähti virnisti jäisesti ja porasi katseensa meihin. Pystyin näkemään jo silmissäni, kuinka Tihkutähti kuvitteli terävät kyntensä sivaltamassa kurkkuani auki. "No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" Tihkutähti naukui jäisellä äänellään, jota minä en todellakaan ollut ikävöinyt. Vetäisin syvän henkeä ja astuin päättäväisesti eteenpäin, poraten meripihkaisen katseeni suoraan päällikön sähkönsinisiin silmiin. "Minä voin tervehtiä kumppanini puolesta sinua, Tihkutähti. Olet varmastikin todella tyytyväinen kuultuasi, että yksikään kissa tässä klaanissa ei ikävöinyt sinua", ilmoitin tyynesti Tihkutähdelle, joka seisoi voimakkaan oloisena keskellä leiriaukiota. Päällikkö kohotti kuonoaan hitaasti ja otti askeleen eteenpäin, mikä sai niskakarvani nousemaan hetkessä ylös. "Rosmariiniputous. Kuinka mukavaa nähdä sinuakin", Tihkutähti naukaisi jäisesti ja heitti nopean silmäisyn Kettuaskeleeseen, "tekö olette nykyään kumppaneita?" "Kyllä, ja meillä on kaksi pentuakin, Fasaanipentu ja Haukkapentu. Kehotan sinua pitämään veriset käpäläsi kaukana heistä, olemme kummatkin valmiita suojelemaan pentujamme henkiemme edestä. Ja kehotan sinua pysymään myös kaukana minusta, Minttutähti tuskin pitäisi jos tappaisit hänen varapäällikkönsä", sähähdin kylmästi päällikölle ja marssin suoraan tuon ohitse, edes katsomatta tummanharmaata kissaa silmänräpäyksen ajaksikaan, "minä menen nyt pienelle kävelylle. Näkemiin, Tihkutähti." Sen sanottuani sukelsin piikkihernetunneliin ja jätin edesmenneen päällikön taakseni. Minä en tulisi välittämään hänestä sen enempää, tämän sodan päätyttyä pääsisin hänestä taas eroon. Tihkutähti oli minulle ainoastaan huono muisto, aivan kuin Kylmähenkäyskin. Vaeltelin Varjoklaanin reviirin rajalla, lähellä ukkospolkua. Mieleni oli niin täynnä ikäviä ajatuksia, että tuntui aivan siltä kuin pimeys olisi vallannut minut. Aivan kuin minusta olisi tullut kuolonklaanilainen, joka ajatteli vain ja ainoastaan pahoja asioita. Sodassa Kuolonklaanin rinnalla taisteleminen ei innostuttanut minua, mutta Varjoklaanilla ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Siirtyminen Metsäklaanin puolelle tarkoittaisi murskautumista Kuolonklaanin kynsissä, koska he tiesivät nyt jo niin paljon meistä. Vetäisin syvään henkeä ja asetuin istumaan mutaiselle tantereelle, jääden vain hengittämään itseeni tutun kotiklaanini reviirin tuoksua. "Rosmariiniputous? Sisko?" Nostin salamannopeasti pääni ja niskakarvani nousivat silmänräpäyksessä pystyyn. Tuo tuttu ääni kuului eräälle kissalle, jota en ollut nähnyt moneen kuuhun. Käännyin hitaasti ympäri ja päädyin vastakkain muutaman hännänmitan päässä seisovan kollikissan kanssa. Kolli oli suuri kooltaan ja lihaksikas rakenteeltaan ja omasi tummanharmahtavan turkin. Kissan kylmänsiniset silmät olivat porautuneet minuun ja silmissä loisti epäusko. "Korentolento", kuiskasin ääneen veljeni nimen ja syöksyin juoksuun kollia kohti. Korentolento ei ehtinyt edes tehdä mitään ennen kuin olin jo sukeltanut hänen syliinsä ja haudannut kuononi veljeni tumnanharmaan turkkiin. Jäin siihen hengittämään kollin myskimäistä tuoksua sieraimeni täyteen ja hengitin samalla erittäin raskaasti. En ollut tajunnut lainkaan, että tulisin näkemään Korentolennon. Ikävä kyllä Hikkoritassua en tapaisi, koska hän ei ollut uskonut mihinkään, mutta olin silti saanut mahdollisuuden nähdä toisen veljistäni. "Voi Korentolento, et edes tiedäkään kuinka paljon olen ikävöinyt sinua", kuiskasin pikkuveljelleni. "Minäkin olen ikävöinyt sinua", Korentolento kuiskasi ja irrottautui lopulta minusta, "no, kerro minulle kaikki mitä on tapahtunut kuolemani jälkeen! Onko Tihkutähti vielä elossa?" Olin unohtanut kokonaan, että veljeni oli kuollut lehtisateen aivan alussa eikä hän ollut täten todistanut Tihkutähden kuolemaa. Niin paljon oli tapahtunut mistä veljeni ei tiennyt! "Utukyynel lähti Varjoklaanista enkä tiedä missä hän on nykyään. Mutta Korentolento, Tihkutähti on kuollut! Minttusydän on ollut päällikkönä jo jonkun verran ja minä olen Varjoklaanin varapäällikkö! Minä ja Kettuaskel saimme myös kaksi upeaa kollipentua, Fasaanipennun ja Haukkapennun. Heistä tulee pian oppilaita. Ainiin, Liljahenkäys sai myös Sienikarvan kanssa kolme pentua, jotka ovat myös meidän sisarpuoliamme. Heidän nimensä ovat Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu", selitin aivan tohkeissani. Korentolento kuunteli jokaista sanaani ilo silmissään loistaen. "Sinun pitää kyllä selittää minulle leirissä uudelleen, koska sain hädin tuskin mitään selvää pölötyksestäsi", Korentolento virnisti huvittuneena, "Happohenkäyskin on palannut metsään! Minä näin hänet vähän aikaa sitten." "Tässä minä olen." Käännyimme samaan aikaan katsomaan, kuinka Happohenkäys sukelsi esiin tiheästä aluskasvillisuuspensaasta ja väläytti nopean hymyn meille. Naaras oli ollut isäni oppilas aikoja sitten ja hän oli kuollut viherlehden aikoihin lämpöhalvaukseen. "Mukava nähdä sinuakin, Happohenkäys. Teidät pitää kyllä viedä leiriin, tulkaahan", ohjeistin kaksikkoa ja lähdimme kolmestaan marssimaan leiriä kohti. //skip "Tuo on sisarpuolesi", Viiltotähti naukaisi ja heilautti häntäänsä erään kivikon suuntaan, joilla eräs lumenvalkoinen pentu leikki. Käännyin vilkaisemaan kyseiseen suuntaan ja siellä hän oli, Pakkaspentu, Kylmähenkäyksen tytär ja minun siskopuoleni. Hän oli kovin kaunis ulkonäöltään ja hänellä oli silmäänpistävät jäänsiniset silmät. Ehdin kohdata pennun katseen silmänräpäyksen ajaksi, kunnes jouduin sukeltamaan Viiltotähden ja Minttutähden kanssa päällikön pesään. Raepisara lähti pesästä järjestämään saalistuspartioita, joten jäin kahden päällikön kanssa pesään. Pidin ryhtini mahdollisimman suorana ja kuononi korkealla, jotta näyttäisin päättäväiseltä ja arvoni ymmärtävältä kissalta. "No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" Viiltotähti kysyi ja kääntyi meidän puoleemme. "Minun mielestäni olisi hyvä idea hyökätä kuunhuipun aikaan, koska silloin kaikki kissat ovat jo nukkumassa ja he joutuvat herätessään heti lähteä taistelemaan, joten heidän pitäisi olla heikompia. Jos tämä sinun myrskyklaanilainen ystäväsi voisi vähän kertoa Myrskyklaanin leiristä ja sen mahdollisista salareiteistä", naukaisin kääntyessäni Viiltotähden puoleen, "voisimme jakautua ryhmiin ja hyökätä samaan aikaan leirin eri puolilta. Mutta kyllä yhden ja suuren kissajoukon rynnistäminen leiriin toimisi myös." "Ja mitä tulee hyökkäykseen lähteviin kissoihin, vahvoja kissoja kannattaisi ainakin olla paljon koska suuri osa Myrskyklaanin kissoista on tanakkarakenteisia eivätkä pienet ja nopeat kissat pääse pienessä leirissä voittamaan", selitin ja käännyin sitten Minttutähden puoleen, "siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti?" //Minttu? Viilto? Rae?

Liljahenkäys 19.11.2018

Katselin huvittuneena pentujen leikkiä. Sammalpallo lenteli pitkin klaaninvanhimpien pesää - ja pennut sen perässä. Pian mieleeni kuitenkin juolahti ajatus, ettei Loistepentu ollut välttämättä ilmoittanut lähdöstään Kanervakuulle ja Orkideapolulle, jotka varmasti huolestuisivat tajutessaan pienen naaraan kadonneen omille teilleen. “Loistepentu, on jo aika palata takaisin pentutarhalle”, keskeytin pentujen temmellyksen. Loistepentu liukui pysähdyksiin eteeni ja katsahti minuun vaaleanvihreät silmät tuikkien. Kyyristyin tyttäreni tasolle. “Kanervakuu ja Orkideapolku huolestuvat varmasti tajutessaan sinun kadonneen”, mau'uin ja nostin pennun hellästi ylös niskanahasta. “Mutta Loistepentu haluaa vielä leikkiä Fasaanipennun, Pyypennun ja Turvepennun kanssa!” Loistepentu vikisi ja yritti rimpuilla itsensä irti otteestani. “Ehkä myöhemmin, mutta nyt sinun on palattava pentutarhalle veljiesi luo”, sanoin antamatta piirunkaan vertaa periksi ja työnnyin ulos pesästä. Tuskin olin ehtinyt ottaa paria askelta enempää, kun huomioni kiinnittyi liiankin tuttuun karvapeitteeseen ja säkenöivän sähkönsinisiin silmiin. Otteeni Loistepennun niskanahasta kiristyi ja tunsin kuinka jokainen lihakseni jännittyi. Pelko kouraisi vatsaani Tihkutähden katseen pyyhkäistessä ylitsemme. Mitä hän täällä teki? Hänenhän pitäisi olla kuollut! Minä tapoin hänet! “Kuka tuo on? Onko se emon ystävä?” Loistepentu kysyi uteliaana. Ravistelin nopeasti päätäni selkeyttääkseni ajatukseni. “Ei mitään hätää, kultaseni”, sanoin kireästi ja marssin pentutarhalle pitäen katseeni koko ajan kiinni Tihkutähden täplikkäässä hahmossa. Kun olimme turvallisesti pentutarhalla uskalsin laskea Loistepennun maahan. “Siinähän sinä olet!” Orkideapolku lönkytti meitä vastaan. Hänen silmistään heijastui aito huoli ja helpotus, josta olin todella otettu. “Hän oli minun seurassani klaaninvanhimpien pesällä”, kerroin nopeasti. Loistepentu heilautti vain häntäänsä ja juoksi sitten Kanervakuun ja veljiensä luokse. Pyöräytin huvittuneena silmiäni ja käännyin takaisin Orkideapolun puoleen. “Anteeksi tämä vaiva”, sanoin pahoitellen. “Ei se mitään. Kyllähän me kaikki tiedämme, millaisia riiviöitä pennut joskus osaavat olla”, Orkideapolku naurahti vilkaisten sivusilmällä Kanervakuuhun ja pentuihin päin. “Mutta uskon kuitenkin, että heistä kasvaa vielä jonain päivänä hienoja ja oman arvonsa tuntevia kissoja.” “Niin kai”, huokaisin hiljaa ja avasin suuni makeaan haukotukseen. “No, minun taitaa olla aika palata takaisin omien askareideni pariin. Nähdään taas, Orkideapolku!” Pujahdin ulos aukiolle ja lähdin tassuttamaan parantajan pesälle päin. Sattumalta katseeni kiinnittyi vanhemman tyttäreni Rosmariiniputouksen puolisoon Kettuaskeleeseen, joka norkoili tuoresaaliskasan lähellä. Hän näytti uppoutuneen syvälle ajatuksiinsa, eikä tämä huomannut minua vasta kun saavuin aivan hänen kohdallensa. “Päivää”, tervehdin nuorta soturia ystävällisesti. Kettuaskel nyökäytti poissaolevana päätään. “Hei, Liljahenkäys”, hän vastasi. “Painaako jokin mieltäsi?” kysyin, vaikka jo oikeastaan tiesinkin syyn kollin käytökselle. Hän oli varmasti yhtä tolaltaan kuin minäkin Tihkutähden hämmentävästä elävien kirjoihin hyppäämisestä. Oliko tämäkin osa Viiltotähden salaisia suunnitelmia? Se, että kuolleet palaisivat tallaamaan jälleen maanpintaa? Tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Sehän tarkoittaisi sitä, että Kylmähenkäyskin saattaisi herätä henkiin! //Kettu?

Kettuaskel 3.11.2018

"Miltä minä näytän?" keskimääräistä suurempi kolli pentu piipitti metsänvihreät silmät miltei täysi kuun muotoisina. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy pojalleni, hän sai sydämeni pakahtumaan rakkaudesta. Se oli aivan uudenlaista rakkautta, se jota tunsin oli jollakin ihan uudella tasolla. "Tiedätkös, voin avata sinulle oman ulkonäkösi paljon helpommalla kuin selityksellä. Olet nimittäin melkein kopio omasta isoisästäni, joka sattuu olemaan miltei kopio sinusta paria pikkuseikkaa lukuun ottamatta", selitin kumartuen pennun ylle. Fasaanipentu nyökkäsi kovin innokkaan oloisena. "Odottaisitko tässä sen aikaa, että haen hänet? En usko, että pystyt olemaan tässä silloin vielä kun palaan Okaliekin", haastoin pennun hymähtäen. Fasaanipentu siristeli vasta avattuja silmiään ja naukui: "Ihan varmasti pystyn!" Katsahdin pentua leikkisästi epäillen ja murahdin. Kohautin lapojani ja lähdin ulos pesästä Fasaanipentuun luottaen. Uskoin, että hän olisi kovin ylpeä itseensä kun suoriutuisi haasteesta kunnialla. Ravasin reippaasti eteenpäin ja etsin katseellani kellanpunaista tuttua turkkia leiristä ja pian tunnistin Okaliekin hahmon isoemoni Kyyhkylennon seurasta. Kiihdytin askeleitani ja pian olin jo pariskunnan luona. "Päivää", hymyilin ystävällisesti, mutta en edes ehtinyt istahtaa alas. Okaliekki käänsi vihreät silmänsä minuun ja tervehti minua nyökkäyksellä. Hänen kellanpunainen turkkinsa melkein kuin liekehti auringon lämpimässä valossa ja sai aikaiseksi kylmät väreet ihollani. Kyyhkylennon meripihkainen katse kääntyi myös silmäilemään minua kiinnostuneena. "Onnittelut", Okaliekki naukui kollimaisen kumealla äänellään samalla kuin tämän kasvoja valaisi leveä ja onnellinen hymy. Kyyhkylento syöksähti halaamaan minua lämpimästi kehräten. "Kiitos. Asiani koskeekin toista pennuistamme, Fasaanipentua. Hän on melkein kuin kopio sinusta Okaliekki ja hän haluaisi kovasti tietää minkä näköinen hän on, suostuisitko tulemaan malliksi?" kysyin kohteliaasti silmäni räpäyttäen. Okaliekin kasvoille nousi yllättynyt ilme, mutta pian se vaihtui innostukseen. "Tietenkin haluan tulla, haluan tavata pentusi ja niin Kyyhkylentokin. Olemmehan mekin osa perhettä." Väläytin tutun vinon hymyni ennen kuin lähdin johdattamaan kaksikkoa kovin täyteen pentutarhaan. Osa väestä kuitenkin lähtisi pian ellei ollut jo lähtenyt, sillä Liljahenkäys ja Sienikarva luultavasti enää tarkistaisivat kumppanini kunnon. Toisaalta olihan Lillajenkäys Rosmariiniputouksen emo ja saattaisi sen takia viipyä pidempään. Kun työnnyin sisään piikkihernepensaan suojaamaan pesään näin kellanpunaisen pennun kilpikonnakuvioilla istumassa itsepäisen näköisenä siinä mihin hänet olin jättänytkin. "Voi kuinka kaunis hän on!" Kyyhkylento henkäisi ja lähti innokkaasti lähestymään nuorta pentua, työnsin kuitenkin häntäni naaraan eteen sillä tiesin, että Fasaanipentu saattaisi säikkyä tuntemattomia aluksi - tai sitten ei. "En minä ole kaunis, olen komea", pentu inisi kulmiaan kurtistaen. Naurahdin pojalleni ihastellen, hän oli suorastaan sydämen sulattava nuori kissa. Hän varmasti joskus tulevaisuudessa kääntäisi monen naaraan pään kuten hänen veljensäkin, pennut olivat selvästi tulleet kerrassaan hurmaavaan emoonsa. "Fasaanipentu, tässä on Okaliekki. Sinulla ja hänellä on samanväristen turkkien lisäksi miltei samanväriset silmät. Sinulla on kuitenkin pieniä tummanpunaruskeita kilpikonnakuvioita selässäsi", selitin viittoen hännälläni isoisääni kohden. Fasaanipentu käänsi hieman päätänsä kun hän tutkaili Okaliekin ulkonäköä kiinnostuneesti. "Hei Kyyhkylento ja Okaliekki", kuulin sivulta päin tulevan kauniin äänen. Käännyin katsomaan luonnonvalkeata naarasta, joka oli juuri esittänyt tervehdyksensä vieraille. Kyyhkylento lähti varovasti satunnaisia palloiksi muotoiltuja sammalen palasia väistellen kohti Rosmariiniputousta ja tämän vierellä nukkuvaa Haukkapentua. Kuulin kuinka naaraat alkoivat rupatella keskenään ja sen kuinka Kyyhkylento ihasteli pentuja silmittömästi. Okaliekki ja Kyyhkylento olivat juuri lähtenet vierailultaan, sillä heidät oli kutsuttu yhteiseen partioon. Fasaanipentu oli ollut kovin haikea kaksikon lähdöstä, joten minun oli parasta keksiä hänelle jotakin tekemistä, että hän piristyisi. Kurotin tassullani läheistä sammalpalloa ja huitaisin sen Fasaanipennun jalkoihin. Kollin kasvoille syttyi innokas ilme ja hän lätkäisi sen Rosmariiniputoukselle. Emo ja pentu rupesivat leikkimään pallolla. "Käyn hakemassa jotain syötävää sinulle Rosmariiniputous. Sinun täytyy olla voimissasi kun huomenna palaat tehtäviisi", huolehdin lempeästi ja nuolaisi kolmen perheenjäseneni päätä ja loikin ulos pesästä. Olin päättänyt, että kun Rosmariiniputous palaisi tehtäviinsä minä ottaisin pennut hoiteisiini, en pitänyt ajatuksesta että joku muu hoitaisi Fasaanipentua ja Haukkapentua, vaikka eihän Kanervakuussa imtään vikaa ollut. Kyse oli vain periaatteessa. Ottaisin pennut tarvittaessa vaikka nukkumaan minun ja Rosmariiniputouksen kanssa soturien pesään jos olisi tarvis. Kun olin nappaamassa tuoresaaliskasasta pientä luisevaa hiirtä aloin erottaa hätääntyneitä huutoja - valitettavasti pentutarhan suunnalta. Sydämeni hyppäsi kurkkuun kun pinkaisin takaisin sinne mistä olin hetki sitten lähtenyt. Kun saavuin piikkihernepensaan suojaamaan pesään näin vain kaaoksen. Punaruskeaturkkinen kettu oli kumartuneena pienen tummanruskearaidallisen hahmon ylle himoiten. Turkkini pörhistyi raivon vallassa kun tajusin tilanteen vakavuuden. Rosmariiniputous oli käpertynyt nurkkaan pelokkaita pentujaan suojaten. Luonnonvalkea naaras oli hurjana ja sähisi uhkaavalle ketulle. Orkideapolku yritti hätääntyneenä saada pienen Turvepennun ketun kynsistä, mutta minä ehdin ensin. Loikkasin ketun niskaan raivoisasti, olin tehnyt lupauksen että tappaisin joka ikisen joka uhkaisi pentujani. Upotin hampaani syvälle ketun niskanahkaan ja kettu yritti ravistella minua irti. Laskeuduin alas taitavasti ja nappasin Turvepennun hampaisiini ja heitin tämän hellästi emonsa hoiteisiin. Toivoin, että joku muukin kuulisi hädän pentutarhalla ja tulisi auttamaan, en selviäisi välttämättä yksin. Revin ja raavin eläimen punaruskeata turkkia hengästyneenä, sydämeni pumppasi raivoisaan tahtiin verta suoniini kun hengästyin entisestään. "Et. Satuta. Heitä", murisin, vaikka olin jäämässä vaarallisesti alakynteen, mutta sitten näin siniharmaan välähdyksen. *Valvehenki! Tähtiklaanin kiitos!* Kettu rääkäisi hätääntyneenä Valvehengen yllätyshyökkäyksen johdosta. Loikkasin takaisin ketun kimppuun, vaikka aloin olla jo vakavasti haavoittanut, mutta sain lisää taistelutahtoa kun huomasin ketun alkavan perääntyä takaisin leiriaukiolle. Pian se jopa kääntyi muut kissat huomatessaan ympäri ja lähti juoksemaan ulos leiristä piikkihernetunneliin reiän hätääntyneenä repien. Kun kettu alkoi juosta karkuun lähdin raivonsekaisesti jahtaamaan karkuun juoksevaa otusta. Hetken kettua jahdattuani minua alkoi hekottaa, ensin varpaani kylmenivät sitten jalkani ja pian se jatkui koko kehoani eteenpäin. Tuuperruin maahan ja huomasin valtavan verivanan perässäni. Silmäni painuivat kiinni samalla kun verilammikko ympärilläni kasvoi entisestään. Minua kylmäsi, olin aivan paleltunut.

Lehmustassu 3.11.2018

Istuin kaikessa rauhassa klaaninvanhimpien pesän edustalla. Tunnelma leirissä oli leppoisa, vaikka sää olikin hiukan viileä. Oikeastaan tunsin oloni hiukan tylsistyneeksi, koska minulla ei ollut mitään erityistä tehtävää. Päätin lopulta olla hyödyksi klaanille ja lähteä keräämään sammalta klaaninvanhimpien pesää varten. Siispä suuntasin ulos leiristä. Kuljin jonkin matkaa, kunnes vastaan tuli hyvänkokoinen kivi, jonka päällä kasvoi sammalta. Aloin nyhtämään sammalta kiven pinnasta ja vaivuin samalla ajatuksiini. *Minttutähti on hyvä päällikkö. Elämä klaanissa on tuntunut kovin mutkattomalta sen jälkeen, kun hänestä tuli päällikkö. Kaikki tuntuu nykyään mahdolliselta, vaikka se sinänsä kuulostaa hullulta.* Palasin leiriä kohti mukanani sammalta, jonka multainen maku tuntui suussani. Kun lopulta saavuin leiriin, jähmetyin paikoilleni. Pentutarhalta päin kuului kamalia rääkäisyjä. Sammaleet putosivat suustani ja vereni tuntui seisahtuvan. Olin juuri ryntäämässä pentutarhalle, kun sieltä syöksyi ulos jokin suuri ja punaturkkinen. *Kettu? Onko tuo kettu? Leirissä?* Kettu pakeni kohti leirin suuaukkoa. Huomasin vasta nyt, että sen perässä juoksi toinenkin punaturkkinen ja ainakin yhtä hurja olento, nimittäin mestarini Kettuaskel. Vaikka hän juoksikin nopeasti, huomasin silti, että hän oli haavoittunut. Silloin jalkani toimivat ennen kuin olin ehtinyt edes ajatella ja ryntäsin hänen peräänsä. Mestarini oli ehtinyt jo juosta jonkin matkaa, mutta kun saavutin hänet, löysin hänet makaamasta tajuttomana verilammikon keskellä. Yritin estää itseäni joutumasta paniikkiin ja kokosin ajatukseni. *Hänen on saatava nopeasti hoitoa, mutta en voi käydä hakemassa apua, koska kettu voi palata hetkenä minä hyvänsä. En voi myöskään jäädä odottelemaan muiden tuloa, sillä hän tarvitsee apua nyt heti!* Lopulta tarrasin hampaillani Kettuaskelta niskanahasta, ja yritin lähteä raahaamaan häntä kohti leiriä. Se osoittautuikin vaikeammaksi, kuin olin kuvitellut, sillä hän tuntui hyvin painavalta. Enhän minä ollut edes täysikasvuinen kissa vielä. *Minun on jaksettava, minun on jaksettava!* Lopulta katsoin ympärilleni, ja sain huomata, että olimme edenneet vasta kissan mitan. Päätin kuitenkin yrittää vielä. *Leiri ei ole kaukana, minun on päästävä sinne!* //295 sanaa. Lehmus sooloilee. Sopiiko että joku leirissä olijoista tulis jeesaa?

Rosmariiniputous 3.11.2018

Seurasin kauhistuneena, kuinka kookas ja voimakkaalta vaikuttava kettu otti vastaan Orkideapolun pentujen iskuja ja vaikka pelkäsinkin hurjasti hyökkäävien pentujen puolesta, en voinut olla ihailematta heidän urheuttaan ja haluaan suojella emoaan ja minua poikineni. Nyt raivostunut kettu oli kumartunut paniikin vallassa olevan Turvepennun ylle. Vaistoni käskivät minua juoksemaan avuttoman pennun hätään ja toimimaan, kuten varapäällikön kuuluisi toimia, mutta jalkani olivat jäätyneet hiekkaiselle tantereelle ja häntäni oli kietonut Fasaanipennun ja Haukkapennun turvaansa. Mitä ikinä tapahtuisikaan, olisin valmis repimään tuon hirviön silmät päästä jos se yrittäisi vahingoittaa minun pentujani. Sitten Tähtiklaani tuntui viimeinkin vastaavan hätäämme, kun Kettuaskel syöksyi pentutarhaan ja kohtasi pelästyneenä minun pakokauhuisen katseeni. Kumppanini silmissä välähti paniikki, mutta heti kun hän huomasi ketun edessä tärisevän Turvepennun, paniikin tilalle tuli raivo ja hän loikkasi hurjalla loikalla suoraan ketun niskaan ja upotti terävät kulmahampaansa sen turkkiin. Jäin tuijottamaan, kuinka kumppanini kamppaili kettua vastaan ja tiukensin otettani pennuistani, jotka tärisivät pelästyneinä. "Ei hätää pennut, te olette turvassa", kuiskasin heiveröisellä äänellä kaksikolle ja käännyin sitten taas seuraamaan Kettuaskeleen ja ketun taistelua. Nyt Valvehenkikin oli saapunut paikalle ja yhdessä kollisoturit olivat häätämässä kettua pois pentutarhalta. Kettu murisi kaksikolle hurjistuneena, mutta huomattuaan olevansa alivoimassa se kääntyi ympäri ja katosi kokonaan pesästä. Kettuaskel ei kuitenkaan jäänyt seisomaan pesään, vaan lähti ketun perään - mikä sai minut tietenkin pelästymään vielä pahemmin. "Kettuaskel!" huusin kumppanini perään kauhistuneena, mutta tietenkään en saanut minkäänlaista vastausta. Irrottauduin vastahakoisena pennuistani ja heitin heihin nopean katseen. Pennuillani oli Orkideapolku ja Kanervakuu, mutta Kettuaskeleella ei ollut ketään. Hän tarvitsi minua. "Katsokaa Fasaanipennun ja Haukkapennun perään, minä menen etsimään Kettuaskeleen", ilmoitin kuningattarille ja ponkaisin juoksuun, jota johdatti pakokauhu ja pelko kumppanini turvallisuudesta. Paniikkini kasvoi vain entisestään, kun saavuin leiriaukiolle ja Kettuaskeleen hajujäljet veivät ulos leiristä. Kolli oli varmastikin lähtenyt ketun jahtiin, mikä sai minut hermostumaan vielä enemmän. *Tähtiklaani suojelkoon häntä", kuiskasin mielessäni ja syöksyin piikkihernetunnelin kautta ulos leiristä. Käännyin sille polulle, jolle kumppanini hajujäljet kuljettivat. Polun alkuun päästyäni edessäni odotti varmasti elämäni pelottavin näkö. Kettuaskel makasi kömpelössä asennossa nurmikolla ja häntä seurasi paksu verivana, joka oli kasvanut kollin ympärille suureksi verilammikoksi. Mutta suurin yllätys oli se, että kollin oppilas, Lehmutassu, seisoi hengästyneenä mestarinsa vieressä. "Kettuaskel? Lehmustassu? Mitä on tapahtunut?" kysyin paniikin vallassa ja marssin kaksikon luokse. Kettuaskeleen silmät olivat kiinni, mutta pystyin näkemään rintakehän heikosti liikehdinnästä, että kolli hengitti. Hän oli siis elossa! "Hänet täytyy viedä leiriin. Auta minua nostamaan hänet syliini", ohjeistin päättäväisenä Lehmustassua antamatta hänelle aikaa vastata kysymykseeni. Hopeanharmaa oppilas vaikutti olevan aivan paniikissa, mutta hän onnistui heittämään Kettuaskeleen raskaan ruumiin selkääni. Murahdin ja lähdin juoksemaan leiriin niin nopeasti kun pystyin. "Liljahenkäys! Sienikarva! Tämä on hätätapaus!" ulvaisin syöksyttyäni parantajan pesän edustalla seisovien Sienikarvan ja Liljahenkäyksen luokse. Parantajan ja hänen oppilaansa silmät suurenivat, kun he näkivät Kettuaskeleen verisen ruumiin. "Rosmariiniputous, mitä on tapahtunut?" Liljahenkäys kysyi niin hämmentyneenä, että hänen äänensä särkyi kesken lauseen. "Se kettu, joka hyökkäsi leiriin, teki tämän Kettuaskeleelle. Kettu hyökkäsi myös pentutarhaan ja uskon, että Orkideapolku, Valvehenki ja heidän pentunsa ovat vakavasti vahingoittuneita. Pyydän, kertokaa minulle miten autan Kettuaskelta ja menkää te auttamaan heitä. Turvepentu on ainakin minun tietääkseni vakavasti vahingoittunut, koska kettu tarttui siihen hampaillaan", selitin niin nopeasti, että kaksikolla oli selvästi vaikeuksia ymmärtää mitään puheestani. Lopulta Liljahenkäys ravisteli päätään ja porasi meripihkaisen katseensa minun silmiini. "Tyrehdytä hänen verenvuotonsa seitillä ja jos Kettuaskel on todella heikkona, anna hänelle kamomillaa, sitä valkeaa kukkaa jossa on keltainen keskus", tummanharmaa naaras naukaisi ja lähti sitten Sienikarvan kanssa pentutarhaa kohti. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin nopeasti Lehmustassun puoleen. "Kiitos sinun avustasi Lehmustassu, mutta Kettuaskel tarvitsee nyt rauhaa. Olisi suuri apu jos sinä menisit auttamaan Liljahenkäystä ja Sienikarvaa ja menisit katsomaan ketkä pennuista ovat vahingoittuneita", naukaisin mahdollisimman tyynesti ja sukelsin sitten parantajan pesään. Laskin Kettuaskeleen lähimmälle vapaalle sammalpedille ja syöksyin yrttivaraston luokse. Nappasin mukaani paksun tukon seittiä ja hieman kamomillaa ja palasin kumppanini luokse. "R-rosmariiniputous? Sinäkö se siinä?" Kettuaskel mumisi yhtäkkiä ja availi hitaasti sähkönsinisiä silmiään. Huokaisin helpottuneena ja kumarruin hieromaan poskeani kollin poskea vasten. "Ei mitään hätää Kettuaskel, minä olen tässä aivan sinun vierelläsi. Sinä olet nyt turvassa ja meidän pentumme ovat turvassa. Ja minä olen turvassa", kuiskasin rakastavasti ja aloin käärimään hämähäkinseittiä kollin haavoihin. Aloin samalla silittää kumppanini selkää hännälläni rauhoittaakseni häntä hieman. //Kettu?

Lehmustassu 4.11.2018

Helpotuin suuresti, kun Rosmariiniputous tuli. Autoin häntä nostamalla Kettuaskeleen selkäänsä ja lähdimme kulkemaan kohti leiriä mahdollisimman ripeästi. Vilkaisin Rosmariiniputouksen selässä keikkuvaa velttoa Kettuaskelta, joka hengitti heikosti. *Kettuaskel, älä kuole, olet paras mahdollinen mestari!* Lopulta saavuimme leiriin. Rosmariiniputous rynnisti heti parantajanpesän edustalla olleiden Sienikarvan ja Liljahenkäyksen luo. Lähdin juoksemaan hänen peräänsä. "Liljahenkäys! Sienikarva! Tämä on hätätapaus!" varapäällikkömme ulavisi. "Rosmariiniputous, mitä on tapahtunut?" Liljahenkäys kysyi hämmentyneenä. Rosmariiniputous selitti nopeasti tilanteen heille ha Liljahenkäys vuorostaan ohjeisti Rosmariiniputousta, minkä jälkeen parantajat lähtivät kohti pentutarhaa. Rosmariiniputous kääntyi minua päin. "Kiitos sinun avustasi Lehmustassu, mutta Kettuaskel tarvitsee nyt rauhaa. Olisi suuri apu jos sinä menisit auttamaan Liljahenkäystä ja Sienikarvaa ja menisit katsomaan ketkä pennuista ovat vahingoittuneita." luonnonvalkea naaras selosti. Nyökkäsin ja lähdin juoksemaan parantajien jäljissä pentutarhaa kohti. Saavutin parantajat kun he olivat pentutarhan suuaukolla. Kurkistin sisään pentutarhaan ja henkäisin järkyttyneenä. Orkideapolku ja Kanervakuu yrittivät rauhoitella Rosmariiniputouksen pikkuisia pentuja. Turvepentu ja Hukkapentu makasivat tajuttomina ja Pyypentu nyyhki itsekseen edessään jotain, jonka kauhukseni tajusin olevan hänen häntänsä. Vilkaisin Sienikarvaa ja Liljahenkäystä. "Voinko auttaa jotenkin?" kysyin ääni hiukan väristen.

Kettuaskel 4.11.2018

"Ei mitään hätää Kettuaskel, minä olen tässä aivan sinun vierelläsi. Sinä olet nyt turvassa ja meidän pentumme ovat turvassa. Ja minä olen turvassa", kuulin Rosmariiniputouksen hennon kuiskauksen jostain aivan läheltäni. En erottanut kunnolla paikkaa jossa olin, vaan kaikki mahdolliset värit olivat sekoittuneet toisiinsa luoden sumean väriklöntin joka paikkaan minne ikinä katsoinkin. Kokeilin räpytellä silmiäni, jotta se veisi roskan pois ja maailma avartuisi minulle taas ja saisin nähdä Rosmariiniputouksen kauniit kasvot. Laskin pääni väsyneesti takaisin allani tuntuvalle sammalpedille ja huokaisin syvästi. Oli niin rauhoittavaa kuulla, että kaikki rakkaani olivat turvassa, jos Rosmariiniputous ei olisi tiennyt sanoa juuri oikeita sanoja olisin lähtenyt väkisin raahautumaan kohti pentutarhaa varmistaakseni Fasaanipennun ja Haukkapennun olevan kunnossa. Kumppanini tunsi minut niin hyvin ja se oli hyvä, tosi hyvä. Aloin aukomaan suutani, mutta sanat eivät alkaneet virrata yhtä helposti kuin ennen, takeltelu joka täydentäisi tulevaa keskusteluamme häiritsisi minua. Lämpö alkoi palailla, joka kolkkaani rauhoittavia lämpöaaltoina ja oloni alkoi tuntua hetki hetkeltä entistä voimakkaammaksi huteruuden hävitessä. Mitä ikinä Rosmariiniputous tekikään se toimi. "Mis.. missä pennut ovat?" kysyin huolestuneena, sillä en tuntenut tilassa ketään muuta kuin kumppanini. Silmissäni ollut sumeus alkoi nyt seljetä ja aloin tunnistaa ympärilläni olevan parantajan pesän ja vierelläni olevan luonnonvalkean naaraan, jonka meripihkaiset silmät katsoivat minuun. "Kanervakuun luona. Minun oli pakko tulla etsimään sinua", Rosmariiniputous naukaisi ja väläytti rakastavaisen hymyn. Kasvoilleni vääntyi vino virneeni, joka säihki onnellisesti. "Sen takia siis olen täällä. Sinä pelastit minut, kiitos", naukaisin tökerösti sanat suustani tullen. Samalla vilkaisin kehoani ja huomasin tummanpunaruskean turkkini olevan tavallista punaisempi. Huomasin myös sen, että Rosmariiniputous oli painellut haavoihini häähäkin seittiä. *Tähtiklaanin kiitos.* "Oikeastaan en se minä ollut yksin. Lehmustassu oli se, joka löysi sinut ensimmäisenä", kumppanini selitti ja nuolaisi päälakeani hellästi. Nyökkäsin sähkönsinisiä silmiäni hitaasti räpäyttäen. "Minä rakastan sinua todella paljon, tiedäthän sen?" kuiskasin hymyillen silmiäni suljettuina lepuuttaen. //Rosma? Pesään saapuvat pennut?

Rosmariiniputous 4.11.2018

"Kyllä minä tiedän sen, aivan yhtä hyvin kuin sinä tiedät että minäkin rakastan sinua. Ja voin sanoa, että sinun ei tarvitse koskaan epäröidä rakastanko minä sinua. Aivan sama mitä ikinä tapahtuisikaan, minä tulen aina rakastamaan eräitä elämässäni olevia kissoja; pentujamme, emoani, Varpusliitoa ja sinua", naukaisin rauhallisella äänellä ja sidoin hämähäkinseitin Kettuaskeleen kyljessä olevaan haavaan. Kumppanini tummanpunainen veri tahrasi luonnonvalkoiset käpäläni ja saivat minut muistaaman varmasti elämäni pelottavimman hetken. Tihkutähden kuoleman. Tulisin ikuisesti muistamaan sen hetken, kun olin astunut suurelle aukiolle ja nähnyt julman päällikön elottoman ruumiin. Olin marssinut päällikön ruumiin luokse ja etukäpäläni olivat tahrautuneet Varjoklaanin vihatuimman kissan verestä. Tuntui vieläkin oudolta ajatella, että minun kumppanini oli tappanut Tihkutähden. "Sienikarva! Liljahenkäys!" Nostin meripihkaisen katseeni salamannopeasti kumppanini kasvoista, kun parantajan pesän sammalverhot työnnettiin sivuun ja Valvehenki pöllähti pesään. Sinertävänharmaan kollin hampaissa roikkui kaksi hänen kolmesta pennuistaan, Pyypentu ja Turvepentu. Naaraspennun häntä oli kuitenkin vain puolikas ja aivan veren peitossa, ja kollipennun oikeassa kyljessä oli ilkeältä näyttävä haava. Kaksikon isän kasvoilta hohkasi paniikki ja pelko pentujensa puolesta. "Rosmariiniputous! Missä Sienikarva ja Liljahenkäys ovat?" Valvehenki kysyi hämmentyneenä ja vilkaisi sammalpedillä makaavaa Kettuaskelta kauhistuneena. "Tässä." Sienikarva ja Liljahenkäys ilmestyivät pesään kuin tyhjästä ja porasivat heti katseensa Valvehenkeen ja tuon vakavasti haavoittuneisiin pentuihin. "Tuo heidät tänne kauemmas. Rosmariiniputous, jatka sinä vain Kettuaskeleen hoitamista", Liljahenkäys naukaisi minulle ja ohjeisti sitten mestarinsa kanssa Valvehengen pentuineen hieman kauemmas. Jäin katsomaan heidän peräänsä ja käännyin sitten Kettuaskeleen puoleen. "Mitä sille ketuille tapahtui?" kysyin Kettuaskeleelta ja ojensin hänelle kamomillat, "tässä, syö nämä. Ne rauhoittavat mieltäsi ja vahvistavat sydäntäsi." //Kettu?

Varpusliito 4.11.2018

Puraisin hiiren niskaa ja tunsni sen veltostuvan hampaissani. Päätin palata leiriin. Kaivoin esiin kaksi muuta saalistani: varpusen ja päästäisen. Rosmariiniputous ilahtuisi, kun toisin hänelle jonkin näistä saaliista. Huokaisin syvään. Varpunen toi taas mieleeni Utukyyneleen ja meidän naurettavat uhkauksemme ja ihastumiseni. Se oli ollut typerää. Utukyynelhän oli osoittautunut petturiksi. Ilkeäksi kissaksi, joka kykeni satuttamaan sisartani syvästi. Aloitin matkani kohti leiriä. Jo leirin edustalla aavistin, että kaikki ei ollut hyvin. Nenääni tulvahti veren ja pelon haju. Nopeutin vauhtiani, kunnes jo juoksin leiriin. Pysähdyin vasta leirissä ja vain selvittämään, mitä oli tapahtunut. Sain sen nopeasti selville, sillä koko Varjoklaani oli kuohuksissa asiasta. Kettu oli hyökännyt pentutarhaan ja Kettuaskel ja ainakin osa pennuista oli haavoittunut. Kuulin, että Kettuaskel oli ollut pennut ja siskoni pelastanut sankari. Epäluuloni kollia kohtaan alkoi hävettää. Hän oli uhrannut paljon verta siskonpentujeni ja heidän emonsa suojeluun. Kettuaskel ansaitsi anteeksipyyntöni ja enemmän. Lisäksi pitäisi tavata pennut. Siirryin nopeasti parantajan pesään ja veren haju oli kaataa minut kumoon. Niin voimakas se oli. Ensimmäiseksi näin kaksi haavoittunutta pentua. Pyypentu ja Turvepentu makasivat vierekkäin isänsä Valvehengen silmien alla. Toisella oli ilkeän näköinen haava kyljessä, toisen hännästä puuttui osa. Mahani muljahti ikävästi ja huojahdin hieman. Sitten huomasin Kettuaskelen ja Rosmariiniputouksen, Kettuaskel oli täynnä hämähäkinseittiä ja ympärillä näkyi verta. Harpoin heidän luokseen ja vilkaisin järkyttyneen näköistä sisartani. Nuolaisin hänen poskeaan rauhoittavasti ennen kuin käänsin huomioni kokonaan Kettuaskeleeseen. "Miten voit? Tarvitsetko jotain? Voin käydä hakemassa. Mitä vain. Entä pennut? Ovatko he kunnossa? Haluatko, että haen heille jotain? Minä tapan sen ketun. Olen pahoillani, että en luottanut sinuun, olet selvästi kunnon kissa", höpisin veren hajusta, järkytyksestä ja pelosta sekaisena.

Rosmariiniputous 28.10.2018

Kun Minttutähti oli kertonut viiden klaanin kissoille Varjoklaanin uutiset ja astunut sivuun antaakseen tilaa seuraavalle päällikölle, Kuolonklaanin päällikkö Raetähti astui eteenpäin kuono korkealla. Silmäilin hetken aikaa arvioivasti suurikokoista tummanharmaata kollia, joka jäi seisomaan päättäväisen näköisenä klaanien eteen. "Kuolonklaaniin on syntynyt uusi pentu, Tuskapentu. Lintulumo on menettänyt silmänsä ja hänet tunnetaan nykyään Kaaoslintuna", Raetähti ilmoitti ja kohdisti meripihkakatseensa erääseen naaraskissaan, johon muidenkin klaanikissojen katseet kääntyivät. Kaaoslintu-niminen naaras oli hoikka valkeaturkkinen naaras, jonka tummansinisissä silmissä roihusi päättäväinen liekki, aivan kuten kaikkien muidenkin kuolonklaanilaisten silmissä. Siristin hieman silmiäni naaraalle ja käänsin sitten meripihkaisen katseeni Raetähteen, jolla oli vielä jotain uutisia. "Varjoklaanin Mäyräraita on myös liittynyt Kuolonklaaniin." Meripihkaisissa silmissäni roihahti, kun Raetähti mainitsi kumppanini siskon ja käännyin kuolonklaanilaisten ryhmää kohti, yrittän etsiä kuumoisesti mustaa naarasta. Pian tunnistinkin entisen varjoklaanilaisen ja jäin tuijottamaan häntä halveksuvasti. Mäyräraita oli itse päättänyt pilata elämänsä ja lähteä Kuolonklaaniin Kylmähenkäyksen perässä, joten minun ei tarvitsisi murehtia hänen elämänlaatuaan sen enempää. Seuraavaksi Puhujankiven reunalle astui Kurkisiipi, Jokiklaanin tummanruskea soturi. Jäin silmäilemään kollia hieman epäilevänä, koska Helmitähteä ei näkynyt Puhujankivellä lainkaan. Oliko mahdollista, että peräti Jokiklaanissakin oli vaihtunut päällikkö viimeisen kuun aikana? Tämä tarkoittaisi, että kolmessa klaanissa oli vaihtunut päällikkö. "Helmitähti on päättänyt luopua päällikkyydestään ja hän on siirtynyt soturiksi, täten hänet tunnetaan nykyään Helmiloisteena. Minä olen hakenut jo yhdeksän henkeäni ja päällikkönimeni, joten minut tunnetaan nykyään Kurkitähtenä. Meillä on hyviäkin uutisia, olemme nimittäin saaneet kolme uutta soturia, Marjakielen, Simpukkaloisteen ja Jäätikkövirran. Apilatassu on noussut oppilaaksi ja meillä on peräti viisi uutta oppilasta, Jaguaaripentu, Perhospentu, Viimapentu, Kielopentu ja Tomupentu. Jokiklaanilla menee siis erinomaisesti", Kurkitähti ilmoitti ja astui taaksepäin, antaen tilaa Saniaistähdelle. Pähkinänruskea kolli räpäytti vaaleanvihreitä silmiään kohteliaasti muille päälliköille ja kääntyi sitten klaaneja kohti. "Myrskyklaanissa on uusi soturi, Silkkisydän ja hän on saanut oppiinsa uuden oppilaan Vilunkitassun." Käännyin vilkaisemaan vaalean hopeanharmaata kollisoturia ja tuon rinnalla istuvaa valkeaa kollia, jonka pistävän keltaisissa silmissä säihkyi päättävyys. Nyökäytin päätäni itsekseni ja vilkaisin sitten Saniaistähteä. "Klaanissamme on uusi pentu, Tuulispentu, mutta olemme myös menettäneet Ruohoviiksen. Hän kuoli liukastuttuaan jokeen. Myrskyklaanissa on käymässä entinen myrskyklaanilainen Virtakyynel pentujensa kanssa. Erään loukkaantumisen takia hän on jäänyt pentujensa kanssa Myrskyklaaniin joksikin aikaa. Kokoontuminen on päättynyt!" Lähdin laskeutumaan Puhujankiveltä Tuuliklaanin Lovijuovan perässä, kun Saniaistähti oli ilmoittanut kokoontumisen päättyneeksi. Maan tasalle päästyäni pujottelin mitä pikimmiten varjoklaanilaisten luokse ja vilkuilin ympärilleni. Minttutähti ei ollut vielä paikalla, joten voisin kerätä Varjoklaanin ryhmän valmiiksi kokoon. "Varjoklaani, tulkaa tänne. Lähdemme leiriä kohti", ulvaisin äänekkäästi, jotta mahdollisesti kauempana istuskelevat varjoklaanilaiset kuulisivat. Jäin seuraamaan, kuinka klaanitoverini kerääntyivät ryhmäksi ja valmistautuivat paluumatkalle. Pian Minttutähti saapuikin luokseni ja räpäytti minulle kiitollisena tummansinisiä silmiään. "Varjoklaani, lähdetään!" punertavanruskea naaras ilmoitti ja lähdi johdattamaan kissoja pois aukiolta. Kipitin nopeasti kissajoukon etuosassa marssivan Kettuaskeleen luokse ja jäin kulkemaan kumppanini rinnalle. Kun saavuimme leiriin, käpäläni suorastaan ulvoivat väsymyksestä ja halusin vain sukeltaa suoraan lämpimälle sammalpedilleni nukkumaan ja käpertyä Kettuaskeleen lämpimään ja turvalliselta tuoksuvaan kylkeen kiinni. Jouduin kuitenkin pistämään ryhtini kuntoon ja nostamaan kuononi vielä lyhyeksi hetkeksi korkealle. "Tänään ei tarvitse lähettää enää iltapartiota, joten kaikki voivat mennä nukkumaan. Aamupartioon lähtevät Naavakoi, Mietesielu ja Punaviilto. Hieman auringonhuippua ennen metsästyspartioon lähtevät Okaliekki, Kyyhkylento, Ikituuli ja Savutassu", kuulutin nopeasti ja päästin sitten kokoontumisesta palanneet kissat nukkumaan. Heilautin hännälläni Varpusliidolle äänettömät hyvästit ja jäin Kettuaskeleen kanssa kahdestaan tuoresaaliskasalle. Kohdistin väsymyksestä sumentuneen katseeni kolliin ja astelin aivan kiinni kumppaniini, laskien hennon pääni Kettuaskeleen olkapäälle. Hengitin kollin tuttua tuoksua ja vetäisin onnellisena henkeä. "Olen niin väsynyt, minun pitäisi varmaan mennä nukkumaan. Mutta tahdoin puhua Mäyräraidasta", vakavoiduin ja astuin hännänmitan päähän Kettuaskeleesta, kohdistaen tarkentuneen tuijotukseni kumppaniini. En ollut aivan varma, että tahtoiko kolli puhua siskostaan juuri nyt, mutta minä tahdoin kuulla mitä Mäyräraita oli sanonut hänelle kokoontumisessa. "Mitä hän sanoi sinulle? Ja Kettuaskel", vaikenin hieman ja kallistin heikosti päätäni, "ikävöitkö sinä Mäyräraitaa? Minua on mietityttänyt jo kauan sinun ja siskosi välit, koska et ole oikein puhunut hänestä." //Kettu?

Kettuaskel 29.10.2018

"Mitä hän sanoi sinulle? Ja Kettuaskel", Rosmariiniputous naukaisi hiljaa, pieni huolen häivähdys äänessään "ikävöitkö sinä Mäyräraitaa? Minua on mietityttänyt jo kauan sinun ja siskosi välit, koska et ole oikein puhunut hänestä." Rosmariiniputouksen meripihkaiset silmät kimmelsivät täysikuun öisessä valossa huolehtivina ja lempeinä. Käänsin katseeni pois Rosmariiniputouksen hahmosta ja katsoin kauas silmien kantamattomiin häveten. Sydäntäni kiristi epäpuhdas ja ruma häpeä. Vedin raikasta lehtisateen yöilmaa keuhkoihini rauhoittavasti ja puhalsin sen hitaasti ulos. "Kettuaskel, katso minua", kuulin kumppanini lämpimän nau'un, "Sinä tiedät, että voit puhua minulle avoimesti. Ainahan olet voinut siispä mikset nytkin." Käänsin pääni varovasti Rosmariiniputouksen katseen alle ja yritin vältellä naaraan kaunista ja viattoman uteliasta katsetta. "Tietenkin ikävöin häntä, siskoani. Hän oli yksi tärkeimmistä ja hän jätti minut noin vain, ei edes puhunut minulle siitä, että hän halusi muuttaa pois! Mitä väärää minä tein, etten saanut kuulla asiaa sisareni suusta ennen lähdön hetkeä?" naukaisin ääni murentuen hiekaksi. Vilkaisi taivaalle ja mietin sitä, että Mäyräraita ei koskaan pääsisi kanssamme tuonne Tähtien joukkoon, vaan hän joutuisi Tihkutähden kanssa ikuiseen pimeyteen lukemattomien murhaajien ja pettureiden kanssa. En halunnut sitä, mutta jos Mäyräraita halusi en voinut sille mitään ja se sai minut epätoivoiseksi. Jos sisareni päätti jotain hän piti siitä kiinni, vain näyttääkseen sen että osasi pitää mielipiteestään kiinni. "Minä puhuin hänelle todella rumasti kokoontumisessa haukuin hänet ulosperheestämme! Sanoin hänelle, etten halunnut kertoa pennuilleni hänestä, koska hän olisi häpeä sinä ilkeänä ja haukkuvana uutena itsenään. Haukuin hänet kokonaan. Se tuntui todella hyvältä silloin, mutta nyt se kaivaa koloja sydämeeni. En kestä sitä katumusta minkä sain palkkioksi siitä kun yritin pahoittaa hänen mielensä", selitin ja koitin ymmärtää itseäni. Koitin keksiä tekosyyn omalle käytökselleni ja peitellä mielihyvää jonka olin sinä hetkenä tuntenut kun olin saanut Mäyräraidan ymmärtämään ilkeytensä. Siirsin tassujani ja katselin niitä kiinteästi. "Antaakohan hän minulle koskaan anteeksi? Ja vaikka antaisi olisivatkohan välimme enää entisellään? En halua vain menettää häntä, vaikka se vaatisi mitä." //Rosma?

Rosmariiniputous 30.10.2018

"Kettuaskel", kuiskasin ja laskin hennon etukäpäläni Kettuaskeleen leuan alle, kohottaen kumppanini päätä hieman, "katso minuun. Sinulla on täysi oikeus ja lupa ikävöidä siskoasi, mutta samoin sinä saat myös välillä vihata häntä. On totta, että Mäyräraita on kohdellut sinua huonommin kuin sisarukset yleensä kohtelevat toisiaan, mutta loppujen lopuksi hän on sinun siskosi. Minulla on samanlainen suhde ja ajattelutapa Utukyyneleen kanssa. Joskus minä vihaan häntä aivan kunnolla", totesin tyynesti ja silmissäni välähti, kun mieleeni muistui raivokohtaukseni metsässä Varpusliidon kanssa. Muistelin ahdistuneena, kuinka olin nähnyt kauhun parhaan ystäväni silmissä. Raivo oli kuplinut sisälläni ja kynteni olivat ulvoneet halusta kynsiä siskoni kurkun auki. Olin hiljalleen tajunnut, että minun sisälläni oli eräänlainen pimeä puoli, joka oli varmaankin tullut Liljahenkäyksen kuolonklaanilaisjuurista. Raivonhallintani ei ollut parhaimmasta päästä ja kun minä todella menetin malttini, haukuin vastassani olevan kissan aivan lyttyyn. "Mutta tavallisina päivinä kun mietin perhettäni, tajuan rakastavani Utukyyneltä enkä haluaisi ikinä menettää häntä. Sinunkin pitäisi rakastaa Mäyräraitaa huonoinakin päivinä. Ja mitä tulee siihen, mitä sinä sanoit kokoontumisessa hänelle, ne ovat vain hetkellisiä sanoja ja Mäyräraita tuntee sinut kyllä niin hyvin, että hänkin tietää sen. Ja minä kyllä uskon, että hän antaa sinulle anteeksi ja että sinä et tule menettämään häntä, Kettuaskel." Vetäisin syvään henkeä ja käänsin katseeni hetkeksi muualle, hengittäen hitaasti nenääni lehtisateen raikkaan kirpeää ilmaa. Lehtisateen kylmä ilmavirta nipisteli ihoani ja jouduin pörhentämään turkkiani, jotta en olisi alkanut uikuttaa kylmyyden takia. "Mennään nukkumaan, minä jäädyn aivan kohta", kuiskasin Kettuaskeleelle ja lähdin hiipimään kumppanini rinnalla soturien pesää kohti, hytisten hieman kylmyyden takia. Työnsin paksut sammalverhot sivuun ja kaaduin suoraan sammalpedilleni, joka sijaitsi varapäällikön asemani takia hyvin lähellä uloskäyntiä. Kettuaskeleen sammalpeti oltiin siirretty minun petini viereen, joten punertavanruskea kolli asettui makaamaan viereeni. Haukottelin makeasti ja käperryin nukkumaan kumppanini viereen. "Hyvää yötä", kuiskasin miltein äänettömästi Kettuaskeleen korvaan ja suljin sitten meripihkaiset silmäni, vaipuen syvään uneen. "Rosmariiniputous. Rosmariiniputous!" Räväytin raskaat silmäluomeni salamannopeasti auki, kun jonkun käskevä ääni tunkeutui makeisiin uniini. Räpyttelin meripihkaisia silmiäni kirkkaassa valossa lyhyen tovin, kunnes tunnistin edessäni seisovan kissan Naavakoiksi. Savunmusta kolli räpäytti teräksenharmaita silmiään tyynesti. "Naavakoi. Mitä asiaa?" kysyin unenpöpperöisenä ja yritin nopeasti sukia luonnonvalkoisen turkkini edes hieman siistimpään kuntoon kokeneen soturin edessä. "Punaviilto ei pääse aamupartioon, joten päätin kysyä jos sinä tulisit hänen sijalleen aamupartioon. Kovin moni kissa ei ole vielä herännyt joten ehdokkaita ei erityisemmin ole", Naavakoi huomautti ja vilkuili nukkuvia sotureita täynnä olevaa pesää. Heitin nopean silmäyksen kyljessäni kiinni nukkuvaan Kettuaskeleeseen ja hymähdin hieman nähdessäni hänen leppoisat kasvot. "Hyvä on, minä tulen", ilmoitin lopulta ja kapusin nousemaan varovaisesti, jotten vahingossakaan herättäisi Kettuaskelta liikkumisellani. Onnistuin nousemaan äänettömästi jalkojeni varaan ja peruuttamaan pesästä ilman, että yksikään soturi heräsi. "Minne päin reviiriä me lähdemme? Oletan siis, että sinä johdat partiota", lisäsin nopeasti. Naavakoi nyökäytti päätään ja lähti kuljettamaan minua leirin uloskäyntiä kohti, jonka edustalla Mietesielu seisoikin. "Kierrämme vain Myrskyklaanin rajan, Valkosydän ilmoitti että hän voisi koota iltapäivällä rajapartion, joka kiertäisi Kuolonklaanin rajan", Naavakoi ilmoitti ja ohjeisti sitten minua ja Mietesielua seuraamaan häntä ulos leiristä. "Eikö se ole teidänkin mielestänne hieman outoa, että kolmessa klaanissa on vaihtunut viimeisen kuun aikana päällikkö? En siis tarkoittaisi, että tämä olisi kenenkään kissan jälkeä tai mitään, mutta se on vain minun mielestäni aika epätavallista", huomautin kuivasti, kun olimme saapuneet Myrskyklaanin rajalle ja lähteneet kulkemaan ukkospolun reunaa pitkin. Hirviöiden kitkerä katku nipisteli nenääni ja aina kun kuulin lähestyvän hirviön murahduksia, päätäni alkoi huimata. Ukkospolku oli paikka, jolla moni kissa joko vahingoittui vakavasti tai menetti henkensä. Yksi esimerkki - ja ainoa esimerkki joka oli tapahtunut elämäni aikana - tällaisesta kissasta oli minun oma veljeni Hikkoritassu, joka oli menehtynyt ukkospolulla vain muutama auringonnousu soturiseremoniani jälkeen. "Ei se ole minun mielestäni mitenkään kovin omituinen asia, mutta onhan se epätavallista että kokoontumisessa on kolme uutta päällikköä varapäällikköineen", Mietesielu tuumi neutraalisti ja asetti nopeasti hajumerkkinsä erään pensaikon juureen. "Miten sinulla muuten menee oppilaasi kanssa, Rosmariiniputous?" Naavakoi kysyi, vaihtaen samalla sulavasti puheenaihetta. Kohautin välinpitämättömänä lapojani ja ponnistin mutaisen kuopan yli. "Hän edistyy hyvin, mutta kerroin jo ennen kokoontumista Minttutähdelle, että minulla on vielä muutamia harjoituksia mielessä hänelle, joten en aio pitää loppuarviointeja hänelle ihan vielä. Mutta muuten Havutassulla menee todella hyvin ja hän on nopea oppimaan", kehuin kollioppilasta ylpeän kuuloisena ja asetin sitten itsekin omat hajumerkkini kitukasvuisen puun eteen. Sen tehtyäni kipitin Naavakoin ja Mietesielun rinnalle. "Tässä taitaa olla kaikki tälle päivälle, joten voimme palata leiriin", Naavakoi naukaisi hyväksyvästi ja kääntyi leiriä kohti. Olin aikeissa vastata kollin sanoihin, mutta äkillinen kouristus alavatsassani pysäytti aikeeni. Päästin äänettömän kiljaisun suustani ja painoin varovaisesti etukäpälälläni vatsaani. Puuskahdin syvään ja pakottauduin juoksemaan kollikaksikon perään kivuista huolimatta. En myöskään pystynyt huutamaan heille, että haluaisin jäädä hetkeksi lepäämään, koska kurkkuni tuntui olevan rutikuiva. Koko loppumatkan jouduin vain taistelemaan kipua vastaan ja pitämään neutraalia ilmettä kasvoillani. Kun saavuin leiriin, kullankeltainen aurinko oli kavunnut jo korkealle kirkkaalla taivalla ja viileä ilmavirta oli alkanut puhaltaa Varjoklaanin leiriaukiolla. Sukelsin Mietesielun ja Naavakoin perässä piikkihernetunnelista leiriin ja heti sen tehtyäni suunnistin kömpelösti vaapuvat askeleeni leirin laitamille. Minua heikotti ja oksetti, ja maailma tuntui pyörivän ympärilläni aivan kuin olisin juuri pudonnut taivaasta. "Rosmariiniputous!" Käännyin silmät puoliksi sulkeutuneina katsomaan, kuinka Minttutähti marssi luokseni kuono ylväästi pystyssä. Heti minut huomattuaan päällikön kasvoille nousi huoli ja hän juoksi hermostuneena luokseni. "Rosmariiniputous, mikä hätänä? Onko kaikki hyvin?" Minttutähti kysyi hämmentyneenä ja laski käpälänsä poskeani vasten. Henkäisin syvään henkeä, kun tunsin voimakkaan potkun taas alavatsassani. Pennut syntyisivät aivan pian, minä tiesin sen nyt satavarmasti. "Pennut! Ne syntyvät hetkenä minä hyvänsä!" henkäisin pelon vallassa ja aloin taas hengittää raskaasti saadakseni edes vähän ilmaa keuhkoihini. Tunsin pian, kuinka Minttutähti iskeytyi kiinni kylkeeni ja lähti kuljettamaan minua pentutarhaa kohti. Minua heikotti nyt enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. "Minttutähti! Rosmariiniputous!" Pysähdyin tönkösti ja käännyin katsomaan, kuinka Liljahenkäys ravasi meidän luoksemme ja pysähtyi eteemme huoli katseessa loistaen. Väsyneen katseeni ja huonovointisen oloni huomattuaan emoni meripihkaisissa silmissä välähti pelko. "Mikä hätänä?" Liljahenkäys kysyi hämmentyneenä, mutta heti sen sanottuaan naaraan kasvoille nousi kauhu kun hän tajusi mistä oli kyse. "Hae Sienikarva ja Kettuaskel pentutarhaan", Minttutähti käski ja työnsi minut pentutarhaan. Heti kun olimme päässeet pentutarhaan, päällikkö patisti minut lähimmälle sammalpedille ja ohjeisti Kanervakuun ja Orkideapolun kauemmas. "Synnyttääkö Rosmariiniputous?" Orkideapolku kysyi yllättyneenä ja sai minulta nopean nyökkäyksen vastaukseksi. Rojahdin voimattomana makuualusille ja laskin pääni raskaasti pehmeille sammalille. En kuitenkaan ehtinyt olla silmänräpäystä kauemmin hiljaisuudessa, kunnes Kettuaskel ja Sienikarva jo rynnistivät pentutarhaan. Kumppanini terävien hampaiden otteessa oli paksu keppi. "Puriskele tuota keppiä kun tunnet supistuksen", Liljahenkäys ohjeisti, kun Kettuaskel laski kepin kuononi eteen. Nyökkäsin pää täristen ja tarttuin keppiin terävillä kulmahampaillani. *Tähtiklaani varjelkoon minua.* Sitten ensimmäinen supistus tulikin ja ruumiini kouristui kivusta. Iskin hampaani yhteen ja puristin keppiä voimalla. Liljahenkäys kumartui matalaksi ja alkoi seuraamaan tilannnetta. Ponnistin kivusta ähkien ja kuulin, kuinka emoni henkäisi ihastuneena. "Ensimmäinen pentu syntyi! Se on kolli!" Käännyin tuskan keskellä vilkaisemaan ensimmäistä pentua ja henkäisin haltioituneena. Pentu oli väritykseltään upean kellanpunainen aivan kuin Kettuaskeleen isoisällä Okaliekilläkin, mutta sen selässä oli pienenpieniä kilpikonnalaikkuja, jotka olivat väritykseltään punertavanruskeita. "Hän on uskomattoman-" lauseeni keskeytyi, kun toinen supistus iski ja katkaisin kivun takia kepin halki. Ulvaisin uudelleen kivusta ja suljin silmäni, kun tunsin toisen pennun saapuvan maailmaan. Mutta tällä kertaa Liljahenkäyksen suusta ei päässyt haltioitunut henkäisy, vaan kauhistunut kuiskaus. Käänsin meripihkaisen katseeni toiseen pentuun ja meripihkaiset silmäni suurenivat. Toinen pentu - joka oli myös veljensä tavoin kolli - oli sinertävänharmaa mustilla raidoilla. Toisin sanoen pentu oli täydellinen kopio petturi-isästäni Kylmähenkäyksestä. "Hän... hän näyttäää... ei sillä ole väliä, hän vain näyttää häneltä. Mitä nimi-ideoita sinulla olisi heille?" kysyin ja käännyin Kettuaskelta kohti, väistäen samalla aiheen toisen pennun värityksestä. //Kettu? Lilja? Minttu? Sieni?

Kettuaskel 31.10.2018

Olin noussut hetki sitten kotoisasta sammalvuoteestani ja olin yllättynyt lehtisateisen aamun kirpeydestä, joka sai hengityksen huuruamaan usvaisina pilvinä taivaan tuuliin. Katsellessani parin ketun mitan päässä olevaa karhunvatukoista valmistettua soturienpesää, näin kuinka koukeroiset huurreruusut koristivat pensasta. Tunsin kuinka tummanpunaruskea turkkini pörhistyi entisestään, kun kylmä lehtikatoa ennusteleva tuuli lävisti leirin suojamuurit ja kierteli ja kaarteli läpi leirin joka kolkan heilauttelemassa kevyen jääpinnoituksen omaavia kasveja. Päätin alkaa liikehtiä, jotta saisin veren kiertämään jokaisessa ruumiinosassani tasaisesti ja lämmittämään palelevaa kehoani. Lähdin tassuttelemaan reippain askelin leirin ympäri kierrokselle ja mietiskelin kuinka hyvää vasta saalistettu herkullista tuoksuaan höyryävä varpunen olisi. Sen takia mieleeni juolahti ajatus, jonka toteutusta en voisi välttää. Kierrokseni päätteeksi suuntaisin tuoresaaliskasalle toivoen, että varhaisen aamun saalistuspartio oli jo lähtenyt ja myös palannut täysin sylin, kuitenkin osa minusta sanoi että oli vielä liian varhaista sille, että partio olisi vielä palannut ellei lähtenytkään. Aamupartion olin kuullut lähtevän silti jo hetki sitten, sillä olin herännyt siihen kun Rosmariiniputous oli lähtenyt tuuraamaan Punaviiltoa, jolle oli sattunut este matkaan. En tietenkään ollut osoittanut heräämistäni, sillä kumppanini oli lähtenyt niin lempeän hellävaroen pois ja yrittänyt välttää herättämästä ketään, olisi kovin ikävää tuottaa hänelle pettymys. Olin kokeillut vielä jatkaa uniani, mutta pesään hiipivä kylmyys oli alkanut nipistellä tassujani inhottavasti ja olin päättänyt nousta kun olin satavarma, että Rosmariiniputous oli lähtenyt. Luonnonvalkean naaraan vatsa oli kasvanut hurjasti siitä kun hän oli kertonut minulle odottavansa meidän pentujamme ja uskoin ettei poikiminen ollut kovinkaan kaukana, mieleni olisi tehnyt mennä utelemaan Liljahenkäykseltä lisätietoja, jotta olisimme varautuneita pienokaistemme syntyyn. Pieni leirin ympärys kävelyni oli johdattanut minut suuren ja vanhan tammen juurelle, joka oli pudottanut kuivia punaruskeita ja oransseja lehtiään itsensä ympärille. Varjoklaanilaiset toki tunsivat suuren tammen juurakon myös klaanin johtajan pesänä, jossa olivat nukkuneet päälliköt niin kauan kuin klaaninvanhimmista kaikkein vanhin Meripihkraita muisti. Pienikokoinen klaaninvanhin oli ystävystynyt hiljattain isoemoni Kyyhkylennon kanssa ja heistä oli tullut kovin läheiset, heidät näki usein rupattelemassa -tai oikeastaan kutsuisin sitä enemmän juoruamiseksi. Huomasin sivusilmällä kuinka emoni punaruskea hahmo työntyi ulos pesästä selkäänsä venytellen. Olin miltei astua ruskean tammenterhon päälle, mutta ehdin juuri ja juuri siirtää tassuani, jotta astuisin ohitse pienestä ja kovasta pähkinästä. Samalla mielessäni välähti ajatus siitä mitä Rosmariiniputous oli joskus oppilasaikanani minulle opettanut siitä, että miten erilaisia pähkinöitä ja tammenterhoja pystyi käyttämään saalistuksessa. Mestarini oli sanonut jotain niiden syöttinä käyttämisestä ja siten riistan houkuttelusta esiin. Voisin kerätä maahan levinneitä tammenterhoja johonkin piiloon lehtikatoa ja sen tuomia huonoja riista-aikoja ajatellen. Siispä työnsin tammenterhon sivuun pois siitä kohtaa mistä kissat voisivat vahingossa talloa sen ja käännyin kohti emoni ylvästä hahmoa. "Huomenta Minttutähti", tervehdin emoani yhä hieman vieroksuen hänen uutta päällikkönimeään. Naaraan kasvoille nousi tämän tuttu rakkautta ja oikeudemukaisuutta säteilevä hymynsä kun tämä puski lapaani hellävaroen. "Huomenta Kettuaskel. Ajattelinkin juuri sinua. Mitä ilmeisimmin Rosmariiniputous on itse lähtenyt partioon olen ottanut tehtäväkseni lähettää saalistuspartion matkaan ja ajattelin sinut yhdeksi partion jäseneksi loistavinesi saalistustaitoinesi. Tuoresaalis olisi nyt kovin tärkeää kun lehtikato on tuloillaan, kissojen on saatava syödä hyvin että he selviävät pieniruokaisesti kokonaisen vuodenajan", Minttutähti selitti tärkeällä äänensävyllä ja tähyili samalla kiireisen oloisena ohitseni etsien katseellaan partioon sopivia kissoja. "Valvehenki partion johtoon, sinä ja Luomavirta mukaan. Voisitteko myös ottaa Kuutamotassun hoiteisiinne ja samalla tarkkailla hänen saalistustaitojaan, sillä itse en tänään millään ehdi. Minulla on vaikka mitä tekemistä, kuten miettiä sopivia kissoja pentutarhan ja muidenkin pesien vuoraukseen lehtikatoa varten ja äh vaikka mitä! Voisitteko samalla sanoa Kuutamotassulle, että vien hänet taisteluharjoituksiin heti kun ehdin?" Minttutähti naukaisi stressaantuneen oloisena ja suki hätäisesti turkkinsa. Nyökkäsin hitaasti. "Selvä, homma hoidossa. Yritä olla stressaamatta liikaa kaikki järjestyy kunhan vain annat Rosmariiniputouksen auttaa, mutta sopiihan ettet rasita häntä liikaa?" huolehdin kohteliaasti, ilman että tungettelin liikaa. Minttusydän hymähti ja nyökkäsi terävästi ja sen jälkeen hyvästeli nopeasti ja suuntasi kohti uusia haasteita jättäen partion kasaamisen minun harteilleni. *Selvä, eli siis Valvehenki, Luomavirta ja Kuutamotassu!* Käänsin päätäni ja vilkuilin leiriaukiota ja etsin katseellani partioon määrättyjä kissoja. Mitä ilmeisimmin saalistuspartio ei ollut lähtenyt ajallaan, eikä tuoresaaliskasassa ollut kuin yli yön olleita puoli jäätyneitä jyrsijöitä, hyvällä tuurilla ne saataisiin hieman sulamaan auringon noustessa. Jokainen riistapala oli käytettävä. Lähdin ripeästi keräämään partion jäsenet yhteen, jotta klaani saisi tarvitsemaansa ruokaa. Pian metsästyspartio oli lähtenyt Valvehengen johdolla kohti Varjoklaanin reviirin parhaimpia metsästyspaikkoja. Luomavirta oli ottanut Kuutamotassun ohjeistukseensa, sillä naaras oli halunnut saada lisää kokemusta oppilaista, jotta saisi omankin oppilaan mahdollisimman pian. Olin varma, että lumenvalkea naaras saisi haluamansa oppilaan pian, sillä Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu muuttaisivat tulevien kuiden aikana oppilaiden pesään. Kohta suuressa luolassa olisi tiivis tunnelma, sillä pian minun ja Rosmariiniputouksenkin pennut muuttaisivat sinne. No ensin kyllä piti odottaa heidän syntymistään, ennenkuin suunnitteli yhtään pidemmälle. Ravasin Valvehegen rinnalle, joka kulki Luomavirran ja Kuutamotassun edellä. Sinertävänharmaa kolli käänsi ilkikurisen katseensa minuun. "Ai jaha, yritätkö röstää partion johtamisen minulta?" kolli naurahti kevyesti ja tönäsi minua leikkisästi. Loin kasvoilleni mietiskelevän ilmeen ja kohautin lapojani. "Miksikäs ei?" virnistin ja tönäisin kollia entistä lujempaa. Ystäväni horjahti, mutta sitten aplautti tasapainonsa hurjan nopeasti. Kun hän valmistautui minut kaatavaan tönäisyyn kuulin takaani tulevan tuohtuneen nau'un. "Teistä ei uskoisi, että olette kumpikin isiä kun käyttäydytte kuin pennut. Kohta kaikki saalis karkaa mölynne ansiosta, ette näytä kovin hyvää esimerkkiä Kuutamotassulle", Luomavirta töksäytti kuitenkin pieni huvittuneisuuden pilke kirkkaankeltaisissa silmissään. "Anteeksi. Meistä ei kannata ottaa mallia Kuutamotassu", naukaisin ystävällisesti hymyillen ja lähdin jo tilannetta karkuun lähteneen Valvehengen perään ripein askelin. Kun saavutin tämän näin kuinka tämä katsahti minuun. "Sinä aloitit", naukaisin tunteettomasti ja loin ylimielisen katseen kollille, melkein purskahdin nauruun sen jälkeen, mutta onneksi pokkani piti. "En myönnä" kolli naukaisi ja pyöräytti silmiään leikkimielisesti ja sen jälkeen vaihtoi aihetta nopeasti, "En malta odottaa, että sinun ja Rosmariiniputouksen pennut syntyvät. Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu janoavat uutta seuraa ja jos eivät saa sitä he rupeavat rauhattomiksi." Hymyilin ajatukselleni jossa näin pentujen leikkivän iloisesti keskenään. "Arvaa maltanko minä odottaa heidän syntymistään? Se tulee olemaan maailman onnellisin päivä!" naukaisin ja väläytin onnellisen hymyn viereiselle kollille. Tämä nyökkäsi, hän oli varmasti samaa mieltä, sillä olihan hän kokenut sen jo. "No niin jos me nyt alkaisimme keskittyä siihen riistan etsimiseen?" kysyin nopeasti koko partiolta. Olisi noloa olla viemättä mitään klaanimme leiriin vastaheränneille kissoille ja totta puhuen, nälkä kurni omassa vatsassanikin erityisen kovana. Olimme jo suuntaamassa takaisin kohti leiriä saaliidemme kera, joita oli tullut yllättävän runsaasti lehtisateiselle aamulle. Luomavirran hampaissa oli harmaanruskeanturkin omaava orava, Valvehengellä hiiri, minulle varpunen - josta olin unelmoinut unissani - ja Kuutamotassulla päästäinen. Oli onni ettei vaihteleva kylmä sää ollut vienyt vielä riistaeläimiä koloihinsa. Työnnyimme vuorollamme sisään leiriin ja suuntasimme oitis kohti tuoresaaliskasaa. "Mielestäni meidän pitäisi viedä jotakin klaaninvanhimmille, vaikka tuo orava niin he voivat jakaa sen", Luomavirta naukaisi. Nyökkäsin, hän oli oikeassa myös pentutarhalle pitäisi viedä jotakin. "Voisimme viedä myös hiiren pentutarhalle", ehdotin ja sain Valvehengen mukaan ehdotukseeni. Orkideapolku oli hänen kumppaninsa nii tietenkin hän halusi viedä heille ruokaa. Loput riistat jätimme kylmien eilisillalta jääneiden riistojen päälle ja samalla nappasin lämpimän varpusen hampaisiini. Samalla tassuttelin Valvehengen perään, joka oli vetäytymässä omiin oloihinsa. "Haluaisitko jakaa varpusen kanssani? Olisi hyvä jos kaksi soturia saisivat syötyä yhdestä varpusesta edes vähän näin kun Lehtikato koputtelee ovella", selitin ja katsahdin kollin sinisiin silmiin. Tämä kallisti hieman päätänsä ja nyökkäsi sen jälkeen. "Olet oikeassa", klaanitoverini myönsi ja asettui alas parin viiksenmitan päähän minusta. Kun olimme syöneet juuri niin hyvältä maistuneen varpusen kuin olin muistellutkin suuntasi Valvehenki pentutarhaan pentujensa ja kumppaninsa luokse. Aurinko oli noussut jo melkein huippuunsa ja se oli alkanut lämmittää leiriä mukavasti. Pujosulka ja Vaskitsaviima olivat uskaltautuneet ulos pesästä harvoihin aurinkotäpliin lämmittelemään, kannatti nauttia niistä sillä koskaan ei tiennyt koska ne loppuisivat ennen seuraavaa hiirenkorvaa. Olin ollut niin keskittynyt ajatuksiini, että hätkähdin kun kuulin Liljahenkäyksen nau'un. Käännyin katsomaan harmaata naarasta, jonka meripihka silmissä kiilsi jännittyneisyys. "Rosmariiniputouksen synnytys on alkamassa. Mene pentutarhalle haen Sienikarvan! Nappaa keppi matkaasi kumppanisi tarvitsee sitä", Liljahenkäys naukaisi ja loikki menemään. *Pennut!* Lähdin nopeasti kohti pentutarhaa ja otin mukaani paksuhkon kepin aukiolta. Loppujen lopuksi saavuin parantajakollin kanssa samaan aikaan pesään ja näin Rosmariiniputouksen luonnonvalkean hahmon kyljellään sammalilla. Huomasin kuinka Orkideapolku oli jäänyt Rosmariiniputouksen luokse pentutarhaan, mutta Valvehenki oli vienyt muut pennut pois parantajien tieltä. Kun Orkideapolku huomasi minut, niin hän vapautti paikkansa minulle ja lähti ulos pentujensa luokse. Ojensin kepin suustani Rosmariiniputoukselle Liljahenkäyksen ohjeistuksen mukaan ja asetuin kumppanini viereen. Korvani ikään kuin sulkeutuivat kaikelta keskittyneisyydeltäni, enkä kuullut mitään muuta kuin Rosmariiniputouksen vähäiset ja satunnaiset sanat. Ensimmäinen pentu oli syntynyt ja kuulin heikosti kuinka Liljahenkäys kertoi sen olevan kolli. Pennun punaruskea turkki muistutti minua kovasti Okaliekistä, mutta ainut eroavaisuus oli pienet punertavanruskeat kilpikonnakuviot kollin selässä. Seuraava ja viimeinen pentu oli myöskin kolli. Ennen kuin käännyin katsomaan toista poikaani huomasin Rosmariiniputouksen kasvoille piirtyneen kauhistuksen, joka kuitenkin hävisi pian naaraan kasvoilta. Käänsin katseeni pentuun ja tunnistin oitis sen keneltä pentu oli turkkinsa perinyt. Sinertävänharmaa kollipentu mustilla raidoilla oli kuin kopio Rosmariiniputouksen isästä Kylmähenkäyksestä. "Hän... hän näyttäää... ei sillä ole väliä, hän vain näyttää häneltä. Mitä nimi-ideoita sinulla olisi heille?" Rosmariiniputous takelteli. Tiesin mitä hän ajatteli, mutta yritin unohtaa sen. Poikamme ei koskaan olisi isoisänsä kaltainen - ei koskaan. Kasvoilleni piirtyi rakkauden täyteinen hymy kun nuolaisin ensin Rosmariiniputouksen päätä ja sitten kahden pienenpienen pennun päätä. "Haluaisin ehdottaa, että nimeäisimme heidät Kyyhkylennon mukaan, niin kuin linnuiksi. Linnut ovat myöskin kauniita kuten pentumme", naukaisin hymyillen ja pentuja katsellen. Sysäsin syrjään ajatuksen Kylmähenkäyksestä, sillä halusin riemuita täysin ja vain ainoastaan pentujamme ja perhettämme. "Sopii. Sopii todella hyvin", Rosmariiniputous hyväksyi ehdotukseni ja veti maitoa imeviä vastasyntyneitä pentujaan lähemmäs itseään hännällään, "Miten olisi Haukkapentu nimeksi tuolle siniharmaalle?" Hymyilin ja nyökkäsin. "Täydellinen. Haukat ovat tarkkanäköisiä ja älykkäitä kuten Haukkapentukin. Toiselle pennulle sopisi Fasaanipentu, fasaanit ovat kestäviä ja sisukkaita. Kävisikö se?" kehräsin katsellessani poikiani. "Haukkapentu ja Fasaanipentu siis", Rosmariiniputous naukui ja kutsui pentuja nimeltä ensimmäisen kerran. Hymy karehti molempien kasvoilla, vaikka kumpikin mietti sisällänsä Haukkapennun ulkonäköä. Ulkonäkö ei haittaisi, mutta olisi midän silti siitä joskus puhuttava kumppanini kanssa. Haukkapentu oli yhtä lailla poikamme kuin Fasaanipentukin vaikka olikin satunnaisen petturin näköinen. "Minkälainen olo sinulla on? Tarvitsetko jotain? Tarvitsevatko pennut jotain?" huolehdin ja nousin seisomaan näyttääkseni valmiuteni toimintaan. Tekisin kaikkeni perheeni suojelemiseksi, en koskaan antaisi heidän vahingoittua. Ja jos joku edes yritti, minä tappaisin hänet omin tassuin. //Rosma? Fasu? Haukka?

Rosamriiniputous 1.11.2018

"Minulla on kaikki hyvin, synnytys oli kyllä aika rankkaa ja vei kaikki voimat", huokaisin väsymyksestä puuskuttaen ja työnsin kollipentuja lähemmäs vatsaani luonnonvalkoisella hännälläni. Fasaanipentu töni veljeään kauemmas saadakseen enemmän maitoa ja se sai minut kehräämään silkasta rakkaudesta. Se päivä, jota olin odottanut jo niin kauan, oli tullut. Meidän pentumme olivat syntyneet, meillä oli nyt perhe. "Ja tällä hetkellä en tarvitse mitään muuta kuin sinut ja pennut ja minulla on ne kaikki aivan tässä", kuiskasin ja kumarruin nuolaisemaan Kettuaskeleen poskea. Välillämme hallinut hiljaisuus tössäsi kuitenkin, kun Orkideapolun innostuneet pennut temmelsivät luoksemme. "Keitä he ovat? Ovatko ne sinun pentujasi?" Pyypentu kysyi innostuneena ja pörhelsi kellertävää turkkiaan. Hukkapentu ja Turvepentu yrittivät päästä Fasaanipennun ja Haukkapennun luokse, mutta siirsin pentutarhan vanhempia pentuja kauemmas etukäpälälläni, varoen kuitenkin vahingoittamasta heitä. "He ovat minun pentuni Fasaanipentu ja Haukkapentu. Heitä ei kannattaisi kyllä häiritä ennen kuin he avaavat silmänsä", huomautin lempeästi ja laskin hellän nuolaisun kumpienkin poikieni poskille. En voinut olla huomaamatta sivusilmältä Haukkapennun, nuoremman pentuni, väritystä. Se oli niin samanlainen isäni turkin kanssa, että silmänräpäyksen ajaksi näin itseni Kylmähenkäyksen emona. Isäni ei ollut juuri koskaan kertonut paljon emostaan, maininnut vain että naaras oli kuollut synnytyksessä syystä, jota Kylmähenkäyskään ei tiennyt. Silmäilin Haukkapentua ja kuvittelin kauhun vallassa, kuinka hän avaisi silmänsä ja niiden kylmänsininen tuijotus porautuisi suoraan sieluuni ja saisi minut pelkäämään omaa poikaani. Ravistelin nopeasti päätäni ja karkotin ajatuksen mielestäni. Ei, ei hänellä ollut kylmänsinisiä silmiä. Ehkä hänelle olisi peritynyt minun tai Kettuaskeleen silmät. Heräsin ajatuksistani, kun tunsin toisen pennuista liikehtivän tavallista enemmän. Käänsin pääni varovaisesti ympäri ja huomasin, että Fasaanipentu oli irrottautunut valkeista vatsakarvoistani ja lähtenyt kompuroimaan Kettuaskeleen suuntaan. "Pikkuinen, emo on täällä. Isä on vähän kauempana", kuiskasin hellästi. Fasaanipentu pysähtyi äkkinäisesti ja laskeutui kömpelösti sammalpedin reunalle. Hän alkoi heiluttaa päätäänsä suunnasta toiseen, yrittäen varmaankin tajuta mistä päin ääneni oli tullut. "E-emo?" Fasaanipentu inahti miltein äänettömästi ja kääntyi todella hitaasti ja epäröivästi minuun päin. Kasvoilleni nousi lämmin hymy. "Juuri niin, emo on täällä, suoraan edessä. Tule emon lämpimään syliin", ohjeistin lämpimästi ja siirsin häntääni hieman sivuun, jotta kellanpunainen pentu voisi kömpiä vatsani suojaan. Fasaanipentu ei kuitenkaan kuunnellut minua lainkaan, vaan jäi seisomaan paikalleen. Pentu puristi silmiään yhteen, mikä sai minut tajuamaan että hän yritti avata silmiään ensimmäistä kertaa. "Isä?" Fasaanipentu naukaisi onnettomasti ja alkoi taas pyöriä ympäri etsiäkseen Kettuaskeleen. Kumppanini silmäili kellanpunaista pentua huvittuneena, mutta silti ylpeänä. "Isä on takanasi. Tule tänne vain", punertavanruskea soturi naukaisi. Fasaanipentu valpastui ja kääntyi ympäri, lähtien sitten taapertamaan Kettuaskeleen suuntaan. Kesti lyhyt hetki, kunnes pentu törmäsi isänsä pehmeisiin vatsakarvoihin. "O-onko siinä isä? Miten sinä olet niin iso? Miksi sinun turkkisi ei ole yhtä lämmin ja pehmeä kuin emon? Mikä sinun nimesi on?" Fasaanipentu päästi suustaan kysymyksiä toisensa perään ja jäi tapittamaan Kettuaskelta, silmät vieläkin sulkeutuneina. Hymähdin huvittuneena ja jäin odottamaan, että kumppanini antaisi pojalleen vastaukset hänen kysymyksiinsä. //Kettu?

Fasaanipentu 1.11.2018

Olin nukkunut siinä samassa asennossa hetken - joka oli tuntunut tosin ikuisuudelta - kunnes sisälläni kupliva uteliaisuus antoi periksi ja aloin pujottelemaan kauemmas lämpimästä ja kutsuvan tuoksuisesta turkista, jolloin myös maidon utuinen tuoksu katosi kuonostani. Jäin kaipaamaan hetkeksi maidon makua, mutta päätin nopeasti lähteväni tutkimusmatkalle ja lähdin peruuttamaan vielä kauemmas. Pian kylkeni kuitenkin iskeytyi johonkin turkkiin ja säpsähdin yllättyneenä. Turkki oli karheaa ja paksunpuoleista, mutta selvästi minun karvoitustani lyhyempää. En ollut varma oliko kyseessä joku toinen pentu vai jonkun isomman kissan jalka, mutta kompuroin kauemmas karheahkosta turkista ja käännyin sitten ympäri. Haistelin ilmaa mahdollisimman tarkasti, ja pian sainkin jonkinlaisia hajuja kuonooni. Suoraan takanani leijui makea ja turvallinen haju, joka saattoi kuulua sille kissalle jonka lämpimän turkin suojasta olin juuri poistunut. Haistoin myös hieman metsäisen hajun toiselta puolelta pesää, mutta en tiennyt kenelle se kuului. Halusin ottaa siitä selvää, joten lähdin kompuroimaan eteenpäin, vaivalloisesti puskien itseäni sammalpetien läpi. "Pikkuinen, emo on täällä. Isä on vähän kauempana." Pysähdyin heti ja laskeuduin aika kömpelösti sammalpedin reunalle, kun korviini kantautui heleä ja todella ystävällinen ääni, joka tuli samasta suunnasta kuin se turvallinen hajukin. Oliko mahdollista että tuo ääni kuului samalle kissalle joka haisi niin kutsuvalle ja turvalliselle? Heiluttelin hämnentyneenä päätäni sivulta toiselle, yrittäen löytää sitä kissaa jolle tuo ääni kuului. "E-emo?" onnistuin inahtamaan heikosti ja onnistuin kääntymään ympäri. Nyt minä tuijotin samaan suuntaan mistä olin juuri tullutkin tähän. "Juuri niin, emo on täällä, suoraan edessä. Tule emon lämpimään syliin", kaunis ääni naukui uudelleen, mutta jäin istumaan paikalleni. Halusin nähdä emoni, mutta vaikka kuinka puristin silmiäni yhteen, en saanut niitä avattua. "Isä?" kuiskasin lopulta, kun en keksinyt mitään muutakaan sanottavaa. Aloin pyörimään uudelleen ympäri, aivan samalla tavalla kuin olin pyörinyt etsiessäni emoa. "Isä on takanasi. Tule tänne vain." Säpsähdin pelästyksestä, kun suoraan takaani kantautui uusi, mutta todella erilainen ääni. Ääni oli möreä - joten se kuului varmasti kollille - mutta silti ystävällinen, aivan kuten se ensimmäinen äänikin. Käännyin ympäri ja lähdin kompuroimaan kollia kohti, hengittäen sisääni hänen hajuaan. Mitä enemmän sitä pääsi sieraimiini, sitä turvallisemmalta haju alkoi tuoksua. Hetken kuluttua törmäsinkin kollin pehmeisiin vatsakarvoihin ja peruutin hämmentyneenä kauemmas. Kohotin kasvoni niin korkeammalle, että tuijotin varmasti kollia kasvoihin. "O-onko siinä isä? Miten sinä olet niin iso? Miksi sinun turkkisi ei ole yhtä lämmin ja pehmeä kuin emon? Mikä sinun nimesi on?" kysyin vinkuvalla äänellä ja yritin puristaa silmiäni auki kaikilla voimillani. "Kyllä, minä olen sinun isäsi ja minun nimeni on Kettuaskel. Syy suureen kokooni on se, että olen soturi. Ja minun turkkini on laadultaan hieman karheampaa kuin emosi, Rosmariiniputouksen turkki", Kettuaskeleeksi esittäynyt kolli selitti ystävällisellä äänellä. Hämmennyin vielä enemmän isäni kommentista, kuka ihme oli Rosmariiniputous? "Rosmariiniputous?" naukaisin säälittävän heikolla äänellä ja aloin taas pyörimään ympäri tavalla, joka näytti varmasti todella tyhmältä. "Minä olen täällä." Käännähdin salamannopeasti ympäri kuultuani tutun kauniin ääneen ja sitten räpäytin äkkinäisesti silmät ammolleen. Kirkas valo häikäisi minut heti ja jouduin sulkemaan silmäni uudestaan, mutta aloin miltein heti avaamaan silmiäni taas, tällä kertaa vain hitaammin. Hiljalleen kolomainen pesä alkoi muodostua ympärilläni ja aloin taas pyöriä ympäri, tutkien samalla haltioituneena suurta pesää. Sitten katseeni porautuikin samaan kissaan, joka oli tuoksunut niin turvalliselta ja jonka turkki oli ollut rauhoittavan lämmin. Kyseinen kissa oli hyvin pienikokoinen naaras, jonka valkeassa turkissa oli hopeanharmaita ja mustia laikkuja. Sirorakenteisen naaraan meripihkaiset silmät katsoivat minua rakastavasti ja todella kutsuvasti. Kallistin hieman päätäni ja otin varovaisen askeleen eteenpäin. "R-rosmariiniputous?" kysyin epäröiden ja sain vastaukseksi kissalta lempeän nyökkäyksen. Käännyin sitten innostuneena ympäri nähdäkseni millainen isäni oli. Isäni oli selvästi emoani suurikokoisempi ja rotevarakenteisempi kolli, jolla oli punertavanruskea turkki. Hänellä oli silmäänpistävän siniset silmät, jotka saivat minut aluksi hieman säpsähtämään. "Miltä minä näytän?" kysyin hämmentyneenä isältäni. //Kettu? Haukka?

Hukkapentu 2.11.2018

Katsoin vaiteliaana ohitseni virivää sammalpalloa. Kuulin kyllä kuinka Pyypentu ja Turvepentu huusivat nimeäni, mutta huomioni oli paremmin kiinnittyneenä emooni. Valikoin ympäriltäni kuuloärsykkeeni ja päädyin Orkideapolun rauhoittavaan ääneen. Emoni oli juuri päässyt klaanin hierarkian selostuksen loppuun ja katsahti lämpimästi myös sisaruksiani. "Teistä kaikista kasvaa vielä hurjia sotureita, joista Varjoklaani voi olla erittäin ylpeitä", naaras maukui hunajaisella äänellään. Katsahdin hiukan rassuihini. En minä oikeastaan tavoitellut hurjuutta vaan kunnioitusta ja arvokkuutta. "Hukkapentu! Veikö jänis sinulta kuulon?" Turvepentu huuteli minulle. Loin hiukan anovan katseen keltaisilla silmilläni Orkideapolkuun. Tahdoin hänen jatkavan selostustaan. Hänen ääntänsä oli ihanaa kuunnella. Ne olivat niin täynnä lämpöä ja tietoa, että olisin voinut kuunnella häntä niin kauan kunnes pääsisin soturiksi. Tällä naaraalla oli minulle erittäin paljon tunnearvoa ja toivoin hänenkin käsittävän sen. "Sinunkin kannattaisi ehkä mennä leikkimään sisarustesi kanssa", Orkideapolku maukaisi uudestaan tuolla samalla lämpimällä äänellänsä. Katsahdin nopeasti innokkaan näköiseen punertavan ruskeita kilpikonnalaikkuja omaavaan Pyypentuun sekä ruskeaan Turvepentuun. Suljin silmäni hetkeksi ja huokasin. "Hyvä on", tuhahdin hiljaa. Kuulin jotakin pientä hurrauksen ja kannustamisen puoleista sisarusteni suunnalta, vaikka välillä se kyllä kuulosti nälvimiseltä hitauttani ja kiinnostustani klaniasioita kohtaan. Päätin kuitenkin olla välittämättä. Katsahdin rennosti ja ilmeettömästi vihreätä sammalpalloa, joka lojui kauempana pentutarhan suuaukosta. Matka tuskin oli muutamaa hännänmittaa pidempi, mutta join siinä sai niskavillani kohalleen. Pysähdyin pentutarhan suuaukolle hetkeksi. "Mikä sinulla kestää?" Pyypentu huusi takaatani. Annoin vastaukseksi vain hiljaisuuden ja erittäin kuulumattoman murahduksen. Lähdin lopulta päättäväisesti kohti sammalpalloa, sillä tiesin Orkideapolun vahtivan minua enkä uskonut olevani vaarassa leirissä. Juuri kun sain sammalpallon hampaisiini, jotakin punertavaa asteli ohitseni. Se oli usompi kuin yksikään kissa. Olin aivan varma, wttä tämä otus ei kuulunut pentutarhalle. Pudottaessani sammalpallon aloin sähisemään kimeästi. Tajusin, että Orkideapolku oli kääntynyt selin minua vasten eikä nähnyt tätä olentoa. Päästin hurjan sotahuudon ja syöksyin kohti otujsen häntää, johon upotin pienet naskalikynteni. Ennen kuin huomasinkaan, otus riepotteli minua häntänsä avulla puolelta toiselle. Oli hyono idea päästää irti sen hännästä, sillä lensin kaaressa pentutarhan seinämään. Ilma pakeni keuhkoistani sekuntissa ja tunsin oloni aivan kamlaksi. Aivan kuin olisin unohtanut kuinka hengittää. Näin kuinka otus syöksyi Pyypennun ja Turvepennun luokse, mutta en saanut huudettua varoitustani. Jokin toinen punertava ja saman kaltainen olento, itse asiassa kissa, saapui paikalle. Värit alkoivat sekoittua toisiinsa ja oranssien turkkien vilahdellessa tuntui kuin se oli ainoa väri, jonka näin ennen pyörtymistäni. // 369 sanaa // Anteeks tönkköä ja outoa settiä, mutta Turve tai Pyy? Kettu kenties?

Pyypentu 16.10.2018

Emon kylki oli lämmin ja turvallinen, mutta uteliaisuuteni sai minut poistumaan sen luota ja tutkimaan maailmaa. Nyt kun vatsani oli täysi maidosta, ei paikoillaan makoileminen tuntunutkaan niin houkuttavalta. Nenääni tulvi suuri joukko erilaisia ja kiinnostavia hajuja. Kuulin puhetta ympärilläni. Yksi äänistä kuului emolle; se oli jo tullut minulle tutuksi pienen elämäni aikana. Kun avasin silmäni, maailma näytti hetken sumealta. Kun näkökenttäni hiljalleen muuttui selvemmäksi ja ääriviivat alkoivat hiljalleen tarkentua, näin edessäni kolme suurta kissaa. Yksi oli isä, ja kaksi muuta olivat minulle tuiki tuntemattomia. Toinen katsoi minua sähkönsiniset uteliaisuutta täynnä ja toinen hymyili ystävällisesti. Silmäni suurenivat ja tunsin heti jännityksen kouristuksen vatsassani. Katsoin emoa, joka hymyili minulle rohkaisevasti ja nuolaisi pari kertaa päälakeani karhealla kielellään. "Ei hätää pikkuinen, me olemme hyviä kissoja", naukui toinen vieraista kissoista. Kun katsoin häntä tarkemmin, näin, että hän oli isää ja toista vierasta kissaa paljon pienempi, vaikkakin silti hyvin suuri minuun verrattuna. Hänellä oli luonnonvalkea turkki täynnä mustia ja hopeanharmaita laikkuja. Hänen silmänsä olivat meripihkanväriset ja ne hehkuivat lempeästi hänen istuessaan maahan. Toinen kissoista omisti tummansävyisen punaruskean turkin, jossa oli valkeaa rinnassa ja hännänpäässä. Katsoin vielä kerran emoani ja sitten vieraita kissoja. Minun olisi varmaan hyvä tervehtiä heitä, sillä se olisi hyvätapaista. ’’Hei’’, naukaisin ujosti. ’’Minä olen Pyypentu.’’ Otin pari hoipertelevaa askelta eteenpäin. Jalkani olivat vielä niin pienet, etteivät ne suostuneet kunnolla toimimaan. Veljet jäivät vielä nukkumaan emon kylkeen. He eivät näyttäneet huomaavan vierailijoitamme lainkaan. Siis vierailijoiden viihdyttäminen jäi minun vastuulleni. Hoiperrellessani eteenpäin pentutarhan suuaukosta sisään lennähti keltainen lehti. Se kiinnitti heti huomioni. Tapa, jolla tuuli lennätti lehteä, kiehtoi minua kovasti. Unohdin tyystin isäni ja vieraiden kissojen paikallaolon ja kuvittelin jo päässäni mitä mainioimman leikin. ’’Tunkeilija!’’ kiljahdin riemuisasti ja hyppäsin neljättä vierailijaa, lehteä, kohti. Upotin siihen kynteni onnistuneesti, mutta samalla jalkani pettivät altani. Lähdin vierimään kuperkeikkaa kuin pieni karvapallo. Pidin kuitenkin huolen, että lehti ei päässyt karkaamaan kynsistäni. Lopulta tömähdin punaruskean kollin kylkeen ja jäin selälleni makaamaan hänen jalkojensa juurelle. Pääni oli pyörällä. ’’Anteeksi’’, piipitin kissalle. Toivoin, ettei hän olisi kovinkaan vihainen siitä, että olin tönäissyt häntä. Emo aina sanoi, ettei veljiäni saisi töniä. //Kettu?

Kettuaskel 17.10.2018

Heti melkein saapumisemme jälkeen yksi pentu oli avannut meripihkaiset silmänsä. Kyseessä oli pentueen ainut naaras, jonka turkki oli väriltään kellertävä ja sitä kuvioitti hieman tummemmat tabby-kuviot. Pyypennuksi esittäytymisen jälkeen pienin naaras pentu vangitsi katseellaan lehden, jota kovastikin olisi halunnut mennä jahtaamaan. Heti kun pentu oli päästänyt kimeän sotahuutonsa, lähti hän jahtaamaan lehteä, tietenkin muistamatta, että kävelykin oli vielä hankalaa. Kuitenkin Pyypentu nappasi lehden tassuihinsa, mutta sen jälkeen naaraan jalat pettivät ja tämä kieri lehti tiukasti tassuissaan minua päin. Pennun pienen hellyttävän anteeksipyynnön jälkeen kasvoilleni nousi ystävällinen virnistys. "Sinusta tulee varmasti loistava metsästäjä", kehuin lämpimästi. Pyypennun meripihkaisiin silmiin syttyi tyytyväinen välke samalla kuin tämä tarkisti lehden olevan vielä paikoillaan naaraan tassuissa. "Minä olen muuten Kettuaskel ja tässä on Rosmariiniputous", esittelin minut ja kumppanini. Osoitin vielä hännälläni Rosmariiniputousta. Kumppanini hymy oli mitä onnellisin, hän piti pennuista varmastikin yhtä paljon kuin minä. Orkideapolun vatsanvieressä oli vielä pentueen kaksi kollia, silmät edelleenkin kiinni. Vasemmalla puolella muita suurempi tummanruskea raidallinen pentu ja tämän oikealla puolella tummanharmaa pentu. Käänsin katseeni takaisin Pyypentuun. "Keitäs he ovat?" kehräsin silmät säihkyen. Pentu vilkaisi ensin taakseen, jotta näki veljensä ja sitten naukui: "Hukkapentu ja Turvepentu." Nyökkäsin kohteliaasti, sen jälkeen vilkaisin ensiksi Valvehenkeen ja sitten Orkideapolkuun, he olivat todella onnellisen näköisiä. Eikä mikään ihme, heidän pentunsa olivat todella kauniita. Pyypennulla, Hukkapennulla ja Turvepennulla tulisi olemaan turvallinen elämä uudessa Varjoklaanissa. "Oletko koskaan leikkinyt peliä, jonka nimi on sammalpallo?" kysäisin pennulta. //Pyy? Rosma? Muut?

Turvepentu 19.10.2018

"Turvepentu." Emon ääni oli lempeä. "Hän on Turvepentu." Emo katsoi minua lempeästi meripihkan värisillä silmillään. Ja hänen vieressään oli oma isäni. Vierelläni makasivat sisko ja veli. Tiesin, että minusta, Turvepennusta pidettäisiin hyvää huolta. Syntymästäni ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Olin äskettäin avannut silmäni. Tämä pentutarha näytti suurelta, mutta voi pyhä taivas miltä näyttäisi leiri. "Meidän pennuillamme on täydelliset nimet", isä kehräsi. "Meidän pentumme ovat täydellisiä. Turvepentu, Hukkapentu ja Pyypentu." Isän ja emon vieressä seisoi kaksi muuta kissaa. Hekin olivat sotureita, kolli ja naaras. Kolli oli väritykseltään tummanpunaruskea ja naaras pieni luonnonvalkea, jonka kaunista turkkia peittivät hopeanharmaat ja mustat kilpikonnalaikut. Molemmat näyttivät ystävällisiltä; naaras hymyili ystävällisesti ja kolli katseli minua, siskoani Pyypentua ja veljeäni Hukkapentua kiinnostuneena. Suljin silmäni ja esitin nukkuvaa. Minua oikeasti todellisuudessa hieman väsytti, mutta en halunnut nyt nukkua - vielä. En tiedä nukkuiko Hukkapentu, mutta Pyypentu ei ainakaan. Sisareni oli juuri noussut seisomaan ja nyt hoiperteli ympäri pesää. "Tunkeilija!" Pyypentu huudahti. Näin tuon juuri hyppäävän pesään leijailleen lehden päälle. Sisareni kuitenkin kaatui ja kierähti kiinni siihen puna ruskeaan kolliin. Kolli sanoi jotain sisarelleni. "Keitä nuo kaksi ovat?" kysyin kääntäen katseeni emooni Orkideapolkuun. "Kolli on Kettuaskel ja naaras Rosmariiniputous", emo vastasi. "Upeita kissoja molemmat." "Keitäs he ovat?" kuulin Kettuaskeleen kysyvän. "Hukkapentu ja Turvepentu", Pyypentu vastasi. Kettuaskel ja Rosmariiniputous silmäilivät minua ja Hukkapentua. "Oletko koskaan leikkinyt peliä, jonka nimi on sammalpallo?" Kettuaskel kysyi Pyypennulta. Vaikka kysymys oli tarkoitettu sisarelleni, pomppasin heti pystyyn ja hyppelin soturin luo. "Minä en ole, mutta haluan leikkiä sitä", huudahdin innostuneena. "Opettakaa sitä minulle. Vai muuten, voivatko päälliköt leikkiä sitä? Olen päättänyt että minusta tulee joskus Varjoklaanin päällikkö!" Kyyristyin Kettuaskelen ja Rosmariiniputouksen eteen ja murisin leikkisästi. //269 sanaa //Kettu? Rosma? Pyy? Hukka?

Liljahenkäys 20.10.2018

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaanikokoukseen!” Höristin korviani valpastuneena kuullessani tuttuakin tutumman äänen kajahtavan aukiolla. Hän oli palannut! Minttutähti oli saanut yhdeksän henkeään. Työnnyin suuaukkoa peittävän sammalverhon läpi ulos pesästä ja katsahdin automaattisesti klaanikiven päälle loikanneeseen punaruskeaan naaraaseen, joka silmäili klaanitovereitaan rauhallisen näköisenä. Minulla ei ollut hajuakaan miten, mutta ystäväni oli muuttunut jotenkin - tietenkin hyvällä tavalla! “Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta se voi kuulla ja hyväksyä valintani”, uuden päällikön aloittaessa puheensa hiivin vaivihkaa klaanikiven vierelle istumaan. Vilkaisin sivusilmällä kiven päällä ylväästi seisovaan Minttutähteen, jonka katse oli kiinnittynyt tiettyyn pisteeseen. Seurasin sitä omalla katseellani, kunnes tajusin, ketä hän katsoi. “Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous!” päällikkö ilmoitti kuuluvalla äänellä ja nyökkäsi pienesti tyttärelleni, jonka suu oli loksahtanut hämmästyksestä auki. Hänkään ei ollut tainnut osata odottaa tätä. ”Rosmariiniputous! Rosmariiniputous!” huusin klaanitoverieni rinnalla. Olin pakahtua ylpeydestä. Tyttärestäni tulisi varmasti Minttutähden jälkeen hyvä päällikkö klaanille. Käännyin ympäri aikeissa palata jo takaisin parantajan pesälle. Minun olisi vielä tänään käytävä etsimässä täydennyksiä varastoihimme, sillä lehtikato lähestyi hyvää vauhtia ja pahimmassa tapauksessa palelluttaisi kaikki yrtit ennen aikojaan. Kuulin lähestyviä askelia ja tunnistin heti Rosmariiniputouksen niin rakkaan tuoksun. Käännähdin kannoillani ja kohtasin naaraan hymyilevät kasvot. Otin hänet syleilyyni ja hengitin hänen tuoksuaan sanattomana. “Onnittelut varapäällikkyydestä, rakas tyttäreni”, onnittelin tytärtäni, joka kuitenkin tuntui yllättäen muuttuneen kovin jähmeäksi ja kipuilevan tuntuiseksi. Rosmariiniputouksen vetäytyessä kauemmaksi minusta hän vahvisti epäilykseni. “Kiitos, mutta tarvitsen apua. Puhutaan pesässäsi”, hän maukui ja viittasi hännällään pesäni suuntaan. Nyökkäsin vakavoituneena ja lähdin taluttamaan naarasta pesälle. Pesälle päästyämme suljin sammalverhot ja käännyin huolestuneena katsomaan, miten Rosmariiniputous kapusi hyvin vaivalloisen näköisesti yhdelle sairasaukion vuoteista. “Tuon klaanikokouksen aikana minulle tuli todella outoja, kouristusmaisia kipuja vatsaani. Ne kestivät vain vähän aikaa, ehkäpä pari silmänräpäystä ja sitten ne katosivat kuin tuhka tuuleen. Voisitko tarkistaa mitä on meneillään?” hän pyysi itsekin kuulostaen huolestuneelta. Nyökkäsin hitaasti ja käskin häntä kääntymään selälleen, jotta naaraan vatsapuoli jäisi paljaaksi. Ryhdyin tunnustelemaan hänen vatsaansa varovasti etutassuillani, kunnes tunsin pienen potkun jota seurasi toinen. Astahdin taaksepäin ja kohdistin katseeni hetkeksi Rosmariiniputouksen meripihkasilmiin, jotka olivat huolesta pyöreät. Sen jälkeen istahdin alas ja katsahdin käpäliini mietteliäänä. Tämä ei oikeastaan ollut tullut minulle yllätyksenä. Olihan naaras viettänyt paljon aikaa Kettuaskelen seurassa. “No, mikä minulla on?” Rosmariiniputous vaati saada tietää ja kömpi istumaan. “Olet tiinenä”, vastasin suoraan. “Tunsin siellä ainakin kaksi pentua.” //Rosma?

Rosmariiniputous 20.10.2018

Silmäni suurenivat ainakin kaksinkertaisiksi, kun tajusin mitä Liljahenkäys oli juuri päästänyt suustaan. Minä olin tiinenä, minä odotin pentuja. Emoni oli onnistunut jopa kertomaan minulle, että hän oli tuntenut ainakin kaksi pentua vatsani sisällä. Oliko tämä oikeasti totta, tulisiko minusta emo? Saisinko minä todella pentuja Kettuaskeleen kanssa ja perustaisimme vihdoinkin perheen? "Oletko aivan varma?" kysyin vielä varmistuksena, mutta en rehellisesti sanottuna ollut yllättynyt. Kyllä minä olin tiennyt tulevani tiineksi lähiaikoina, mutten ollut uskonut sen tapahtuvan näin pian. Kohdistin meripihkaisen katseeni Liljahenkäykseen odottaen kuulevani, että hän olikin erehtynyt, mutta emoni nyökäytti päättäväisenä päätään. Henkäisin haltioituneena ja sukelsin suoraan parantajaoppilaan syliin toistamiseen. "Voi Liljahenkäys, minusta tulee vihdoinkin emo", kuiskasin sanoinkuvaamattoman iloisena emoni korvaan, "minä saan pentuja. Pentuja, jotka voin kasvattaa Kettuaskeleen kanssa." "Ja minä saan pennunpentuja. Rosmariiniputous, olen niin onnellinen puolestasi", Liljahenkäys naukaisi ja puristi minua tiukasti. Olin unelmoinut pennuista Kettuaskeleen kanssa siitä asti, kun olimme kertoneet toisillemme tunteistamme. Minä todella rakastin Kettuaskelta ja nyt pääsisin perustamaan perheen rakastamani kissan kanssa. "Minun täytyy kertoa Kettuaskeleelle heti. Hän on varmasti vähintään yhtä onnellinen kuin minäkin. Hänestä tulee täydellinen isä pennuillemme", kuiskasin ilon ja onnen vallatessa sydämeni. Irrottauduin pitkän hetken jälkeen Liljahenkäyksen lämpimästä turkista ja räpäytin meripihkaisia silmiäni - joista oli alkanut valua onnen kyyneleitä - emolleni. "Niin hänestä varmasti tuleekin. Menehän nyt kertomaan Kettuaskeleelle", Liljahenkäys ohjeisti lämpimästi ja heilautti häntäänsä pesää peittävien sammalverhojen suuntaan. Kumarsin emolleni kiitoksena ja suorastaan juoksin ulos pesästä. En kiinnittänyt mitään huomiota aukiolla istuviin kissoihin, yritin vain etsiä innostuneena kumppaniani. Minun täytyisi myös kertoa Varpusliidolle, että hänestä olisi tulossa setä. En välittänyt siitä, että hän ei oikeasti ollut minkäänlaista sukua minulle, mutta hän oli periaatteessa veli minulle, joten pennut saisivat kutsua häntä sedäkseen. Hetken etsiskelyn jälkeen tunnistin Kettuaskeleen punertavanruskean hahmon, joka oli istuutunut leirin laitamille Luomavirran kanssa. Minut huomattuaan kollin sähkönsininen katse kirkastui ja pian Luomavirtakin huomasi saapumiseni. Lumenvalkoinen ystäväni nousi seisomaan ja kumartui halaamaan minua nopeasti. "Onnea varapäällikkyydestä, Rosmariiniputous. Oletan, että sinulla on jotain asiaa kumppanillesi", Luomavirta virnisti leikkisästi ja vilkaisi Kettuaskelta nopeasti. "Oletit aivan oikein. Voisitko antaa meille hetken?" pyysin kohteliaasti ja Luomavirta nyökäytti nopeasti päätään, lähtien sitten luotamme vähin äänin. En ehtinyt edes istuutua Kettuaskeleen viereen, kun hän jo sukelsi antamaan minulle lämpimän halin. "Paljon onnea minultakin varapäällikkyydestä. Sinusta tulee varmasti-" Kettuaskeleen lause keskeytyi, kun hän näki kasvoiltani että minulla oli hänelle asiaa. Punertavanruskea kumppanini räpäytti hitaasti sähkönsinisiä silmiään ja asettui istumaan, antaen minunkin istuutua vierelleen. "Sinulla on jotain asiaa, eikö niin?" hän kysyi. Nyökäytin päätäni äänettömästi. "Hyvää vai pahaa?" "Kettuaskel, minä olen tiinenä. Minä odotan meidän pentujamme, joita on Liljahenkäyksen mukaan ainakin kaksi", ilmoitin ilon kyyneleet silmistäni valuen. Olin niin innoissani tästä uudesta elämänavaiheesta ja siitä, että minä saisin aivan omia pentuja, joita voisin kasvattaa Kettuaskeleen kanssa. //Kettu?

Kettuaskel 22.10.2018

Kettuaskel, minä olen tiinenä. Minä odotan meidän pentujamme, joita on Liljahenkäyksen mukaan ainakin kaksi", Rosmariiniputous kertoi meripihkaiset silmät säihkyen. Loikkasin miltei onnesta ilmaan kun nousin seisomaan hämmentyneen iloisena. Etsin sanoja, joilla voisin kuvata riemua sisälläni. Syöksyin halaamaan Rosmariiniputousta syvästi. Kehräys nousi kurkustani, sillä sanoja en saanut suustani ulos. "Minä.. minä.. rakastan sinua!" kuiskasin änkyttäen ja peruutin hieman katsoakseni naaraan kasvoja ja nuolaistakseni tämän poskea. Rosmariiniputouksen silkinpehmeä vaalea turkki tuntui ihanalta omaa turkkiani vasten. Kuvittelin pentuja, jotka tulisimme saamaan ja heistä tulisi kaksi Varjoklaanin urhoollista soturia - tai soturi ja parantaja. "Rosmariiniputous. Sinä olet tehnyt minut jo olemassa olollasi maailman onnellisimmaksi kissaksi, kuvittele miltä minusta tuntuu nyt. Saamme oikean perheen. En tiedä mitä sanoa", nau'uin silmät rakkaudesta kimaltaen, "Me suojelemme poikiamme ja tyttäriämme ja takaamme heille turvatun tulevaisuuden." En tiennyt saisimmeko poikia vai tyttäriä vai molempia, mutta sillä ei ollut väliä. Nyt Tihkutähti ei olisi estämässä minun ja Rosmariiniputouksen suhdetta. Rosmariiniputous hymyili niin kovin onnellisena ja minä olin onnellinen kun hänkin oli, mutta minun oli pakko rikkoa onnellisuuden säteet osittain. "Ahh unohdin melkein, lupasin viedä Lehmustassun harjoituksiin. Ikävää, että en voi olla kanssasi nyt, mutta mitä on luvattu niin se pidetään", naukaisin hieman haikeasti ja nuolaisin nopeasti Rosmariiniputouksen päälakea. Kun näin tuoresaaliskasan vierellä istuvan Havutassun minulla välähti. Kasvoilleni nousi tuttu vino virneeni kun suunnittelin jo tulevaisuutta mielessäni. "Tai entä jos lähtisimme yhdessä opettamaan oppilaitamme? Eikös heidänkin ole parempi kuunnella opetusta monesta eri näkökulmasta?" //Rosma? Havu tai Lehmus?

Rosmariiniputous 22.10.2018

"Tai entä jos lähtisimme yhdessä opettamaan oppilaitamme? Eikös heidänkin ole parempi kuunnella opetusta monesta eri näkökulmasta?" Kettuaskel ehdotti huomattuaan oppilaani Havutassun, joka istui yksinään tuoresaaliskasan lähettyvillä ja suki ruskean ja tummanruskean juovikasta turkkiaan. Nyökäytin hitaasti päätäni kumppanini ehdotukselle, koska se ei ollut lainkaan hullumpi idea. Havutassu oli edistynyt hyvin koulutuksessaan, mutta minulla oli vieläkin mielessä asioita joita voisin opettaa oppilaalleni. Tihkutähti oli jakanut minulle monia opetuksia ja tahdoin varmistaa, että jakaisin ne eteenpäin mahdollisimman tarkasti. "Olet oikeassa, lähdetään vain. Jos arvon kolli vain tahtoo odottaa, minä ilmoittaisin metsästyspartion ennen lähtöämme. En saa unohtaa varapäällikön tehtäviäni, enhän?" virnistin leikkisästi ja näpäytin Kettuaskeleen nenänpäätä luonnonvalkoisella hännälläni. Nousin sitten mahdollisimman ylväästi ylös ja lähdin tassuttelemaan leirin uloskäynnin lähettyville, antaen samalla meripihkaisen katseeni kiertää leiriaukiota ja sillä olevia kissoja. Metsätyspartioon voisi ottaa aika monta kissaa, ehkä kaksi vapaata soturia ja kolmannen soturin jolla olisi myös oppilas. Asetuin istumaan piikkihernetunnelin edustalle ja huomasin jo muutaman varjoklaanilaisen katseen kohdistuvan minuun. *Ei hätää, sinä osaat järjestää partion. Olet ennenkin päättänyt keitä otat mukaasi partioon, joten voit koota ihan helposti metsästyspartion", muistutin itseäni ja kokosin itsevarmuuteni. "Sarasydän, Okaliekki, Ikituuli ja Savutassu lähtevät metsästyspartioon. Suunnatkaa Myrskyklaanin reviiriä kohti ja jääkää rajan lähettyville metsästämään. Ikituuli johtaa partiota", ohjeistin kuuluvasti ja jäin silmäilemään, kuinka kissat alkoivat saapua aukiolle. Jäin seuraamaan, kuinka isäni entinen mestari johdatti partion ulos leiristä ja Sarasydän katosi partion viimeisenä kissana piikkihernetunnelin pimeyksiin. Kun varmistuin, että he olivat lähteneet matkoihinsa, nousin uudelleen jaloilleni ja lähdin marssimaan Havutassua kohti. Silmäkulmastani huomasin Kettuaskeleen katoavan oppilaiden pesään, kumppanini oli varmasti etsimässä Lehmustassua. "Havutassu", tervehdin tukevarakenteista oppilastani lyhyesti, mutta silti ystävällisesti. Kollin metsänvihreä katse nousi ruskeahkosta turkistaan suoraan minuun ja hän räpäytti silmiään tervehdykseksi. "Lähdemme Kettuaskeleen ja hänen oppilaansa Lehmustassun kanssa harjoituksiin, joten siistiydy nopeasti niin pääsemme lähtemään", naukaisin Havutassulle, joka nyökäytti päätäänsä. "Olen itseasiassa jo ehtinyt sukia turkkini kuntoon, joten voimme minun puolestani lähteä", Havutassu ilmoitti. "Niin minunkin puolestani." Käännyin ynpäri kuultuani kumppanini tutun äänen ja suoraan takanani seisoivatkin Kettuaskel ja hopeanharmaa Lehmustassu, joka oli päässyt oppilaaksi hieman Havutassun jälkeen. "Lehmustassukin on valmis, joten taidamme olla valmiita lähtöön. Johdata tietä, varapäällikkö", Kettuaskel virnisti leikkisästi ja astui kohteliasti sivuun, jotta pääsisin johtamaan ryhmää. Nyökäytin kiitollisena päätäni kollille ja lähdin sitten marssimaan päättäväisin askelin ulos leiristä. "Millaiset harjoitukset pidämme?" Havutassu kysyi, kun olimme sukeltaneet ulos pimeästä piikkihernetunnelista ja lähteneet vaeltamaan Kuolonklaanin rajan suunnassa sijaitsevaa harjoitteluaukiota kohti. Jäin hetkeksi miettimään, mitä sekä minun oppilaani ja Kettuaskeleen oppilaan olisi hyvä harjoitella. "Voisimme harjoitella suolla piileskelevien saaliseläinten saalistamista, koska ne voivat olla haasteellisia napata", ilmoitin hetken hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisin Kettuaskeleeseen nähdäkseni sopisiko idea kumppanilleni. Kettuaskel nyökäytti päätään hyväksyvästi ja sai hienoisen itsevarmuuden liekin syttymään sisälläni. "Hei, minä haistan varjoklaanilaisia aivan lähistöllä!" Lehmustassu ilmoitti yht'äkkiä. Haistelin ilmaa nopeasti varmistaakseni ja tajusin nopeasti, että hopeanharmaa oppilas oli oikeassa. "Keitä siellä?" huusin tiheän aluskasvillisuuden sekaan kun paikansin kissojen saapumissuunnan. Ei kestänyt kauan, kunnes Liljahenkäys ja Varpusliito astuivat ulos saniaistiheiköstä ja saapuivat suoraan eteemme. Kaksikon katseet porautuivat heti minuun ja aistini kertoi heti, että heillä oli jotain asiaa minulle. "Rosmariiniputous, Kettuaskel. Olimme juuri palaamassa leiriin kävelyltä, mutta minulls olisi sinulle asiaa, Rosmariiniputous", Liljahenkäys ilmoitti tyynesti. Räpäytin meripihkaisia silmiäni yllättyneenä, mutta nyökäytin sitten päätäni ja käänsin meripihkaisen katseeni Kettuaskeleeseen. "Vie Havutassu ja Lehmustassu harjoitusaukiolle, tulen mahdollisimman pian sinne", ohjeistin kumppaniani. Kettuaskel nyökäytti päätään ja lähti johdattamaan oppilaita samaan suuntaan, johon olimme olleet matkalla. Jäin katselemaan hetkeksi kumppanini ja pian syntyvien pentujeni isän perään, kunnes käänsin vakavoituneen katseeni Liljahenkäykseen ja Varpusliitoon. Aloin hieman pelästyä, kun pystyin erottamaan huolen kaksikon silmissä. "Mitä nyt? Onko kaikki hyvin?" kysyin varovaisesti. //Lilja? Varpunen?

Rosmariiniputous 23.10.2018

“Tiedäthän sinä, ettei sinun ole pakko suostua siihen?” Varpusliito lisäsi hermostuneen kuuloisena ja räpytteli kirkkaanvihreitä silmiään huolestuneena. Kylmähenkäys oli siis ilmestynyt rajalle ja kertonut emolleni ja parhaalle ystävälleni, että Utukyynel tahtoi nähdä minut rajalla puolikuun yönä. He jättivät syyn kertomatta, joten varmistuin nopeasti siitä ettei isäni ollut kertonut syytä. Ja tiesin kyllä kokemuksesta, että jokaisessa isäni jutussa oli koira haudattuna ja Kylmähenkäys tiesi olevansa surkea valehtelija, joten hän ei edes yrittänyt turvautua vajaisiin valehtelutaitoihinsa. Punnitsin isäni viestiä hetken aikaa, mutta kun mietin tarkemmin asiaa, mitä pahaakaan siitä seuraisi jos menisin rajalle? En ollut varma tulisiko Utukyynel edes rajalle juttelemaan kanssani, mutta voisinhan minä käydä ainakin katsomassa sovittuna aikana mitä rajalla olisi meneillään. "Ei hätää Varpusliito, minä tiedän kyllä. Aion silti tavata hänet sovittuna aikana Kuolonklaanin rajalla, tulipa hän sitten juttelemaan tai ei. Kiitoksia, nyt minun täytyykin kiriä Kettuaskeleen ja oppilaidemme perään", ilmoitin tyynesti kaksikolle, mutta ennen lähtöäni annoin katseeni leijua hetken aikaa Liljahenkäyksessä ja Varpusliidossa. Olivathan he aika läheisiä ja näin ainakin kaksikon ystävinä, mutta se kuinka lähellä toisiaan he seisoivat ja kuinka Varpusliidon häntä lepäsi Liljahenkäyksen lavalla... se näytti todella läheiseltä asialta. En ollut täysin varma millaisissa väleissä he olivat, mutta minun silmissäni he näyttivät hieman läheisimmiltä kuin vain ystäviltä. Räpäytin meripihkaisia silmiäni nopeasti ja lähdin sitten marssimaan siihen suuntaan mihin Kettuaskel, Havutassu ja Lehmustassu olivat kadonneet lyhyt hetki sitten. Vaeltaessani hiljaisen reviirin halki ajattelin niitä pentuja, jotka odottivat juuri vatsassani syntymistään. Olin niin innoissani siitä, että pian minulla olisi jo aivan omaa jälkikasvua. Ainoa ikävä asia oli se, että varapäällikkönä en saisi hoitaa heitä paljon ja pääsisin käymään heidän luonaan ainoastaan vapaa-ajalla, mitä minulla ei hirveästi ollut tässä asemassa. Kettuaskelkin voisi hoitaa pentujamme, mutta hänelläkin klaanin tehtävät siirtyivät pentujen hoitamisen edelle. Onneksi voisin antaa pentuni joko Kanervakuun tai Orkideapolun lämpimään suojaan, koska luotin siihen että kuningattaret pitäisivät hyvää huolta heistä. "Lämmitelkää vielä vähän aikaa kunnes Rosmariiniputous palaa", Kettuaskeleen ohjeistava äänensävy sai keskittymiseni valpastumaan ja suunnistin siihen suuntaan, josta kumppanini myskimäinen tuoksu leijui kuonooni. Pujottelin tiheiden pensaiden välistä samalle aukiolla, jolla olin harjoitellut lukuisia kertoja Tihkutähden kanssa ja itkenyt äänettömästi kivusta, jonka entinen päällikkö oli minulle aiheuttanut. "Kas, palasitkin jo. Lehmustassu ja Havutassu, venytelkää vielä hieman jalkojanne", Kettuaskel naukaisi ja kääntyi sitten puoleeni, kohdistaen hieman huolestuneen katseensa meripihkaisiin silmiini, "mitä asiaa Liljahenkäyksellä ja Varpusliidolla oli?" Jäin hetkeksi miettimään, mitä voisin kertoa Kettuaskeleelle. Olin luvannut itselleni muutamia kuita sitten, että olisin täysin rehellinen kumppanilleni ja kertoisin hänelle kaiken, joka painoi mieltäni. Mutta kun ajattelin mielessäni Kettuaskeleen reaktiota, hän varmasti huolestuisi ja kieltäisi minua menemästä, koska kumppanini luottamus Utukyyneleen oli miltein yhtä matala kuin minun luottamukseni Kylmähenkäykseen. "Ei mitään erikoisempaa, sanoivat vain että he olivat haistaneet runsaasti riistaa rajan lähettyville ja ohjeistivat minua lähettämään seuraavan metsästyspartion tutkimaan aluetta", vastasin mahdollisimman neutraalisti ja käännyin sitten oppilaskaksikon puoleen, jotka istuivat nyt kärsivällisinä edessämme, "ajattelin, että voisimme testata nopeasti saalistustaitojanne. Havutassu, me lähdemme tähän suuntaan", käskin oppilastani ja ohjeistin hänet nopealla hännänheilautuksella luokseni. Heilautin häntääni hyvästiksi Kettuaskeleelle ja sukelsin sitten Havutassun edellä tiheän aluskasvillisuuden sekaan. "Aloitetaanpas. Millaisia riistaeläimiä tähän aikaan reviiriltä löytyy?" Havutassu jäi hetkeksi miettimään, mutta vastasi pian päättäväisenä: "Sammakkoja ja hiiriä." "Oikein. No, pystytkö haistamaan ilmassa jonkun riistaeläimen hajun?" kysyin tyynesti ja Havutassu kohotti kapean kuononsa ilmaan. Kollioppilas nuuski ilmaa pitkän tovin, kunnes hän sai vainun ja kääntyi tyytyväisenä minun puoleeni. "Haistan metsähiiren, aivan tässä lähettyvillä", hän ilmoitti. Nyökäytin päätäni hyväksyvästi ja siirryin sitten sivuun, heilauttaen häntääni merkittävästi siihen suuntaan mistä haju tuli. Havutassu tajusi nopeasti vinkkini ja laskeutui automaattisesti vaanimisasentoon. Ennen kuin päästin oppilastani saalistamaan, kiersin arvioivasti hänen ympäri ja silmäilin kollin asentoa hyvin tarkasti. Lopulta jouduin myöntämään itselleni, että Havutassu oli onnistunut sisäistämään vaanimisasennon täydellisesti enkä löytänyt minkäänlaista virhettä hänen asennostaan. "Erinomaista, osaat vaanimisasennon virheettömästi", kehuin ylpeänä Havutassua ja siirryin sivuun, jonka tehtyäni tukevarakenteinen kolli lähti hiipimään hajun suuntaan. Jäin seuraamaan oppilaani edistymistä, mutta mieleni ei saanut siltikään hetkeksi rauhaa. Mielessäni pyörivät Utukyyneleen tapaaminen, varapäällikön asemani ja Liljahenkäyksen läheisyys Varpusliidon kanssa, mutta en saanut hetkeksikään pian syntyviä pentuja pois mielestäni. Pystyin niin kuvittelemaan kaksi pentua, miniversion kummistakin vanhemmistaan. Naaras oli ystävällinen ja oikeudenmukainen ja kolli olisi seikkailunhaluinen ja rohkea, ja pennut luonnollisesti olisivat täydellisiä kopioita minusta ja Kettuaskeleesta. Aivan sama miltä he näyttäisivät tai mitkä heidän nimekseen tulisi, minä suojelisin heitä hengelläni. "Rosmariiniputous!" Ajatukseni keskeytyivät, kun Havutassu sukelsi saniaistiheiköstä ulos. Ruskeaturkkisen kollin hampaissa roikkui pulska metsähiiri ja sitä kantavan oppilaan kasvoilla säteili tyytyväinen virne. "Hyvää työtä. Palataan nyt aukiolle ja kunhan Kettuaskel ja Lehmustassu palaavat, voimme jatkaa", naukaisin Havutassulle ja lähdin johdattamaan meitä samalle aukiolle jolta olimme vähän aikaa sitten lähteneet. Sille saavuttuamme asetuimme odottamaan Kettuaskelta ja Lehmustassua. //Kettu?

Kettuaskel 24.10.2018

"Ajattelin, että voisimme testata nopeasti saalistustaitojanne. Havutassu, me lähdemme tähän suuntaan", Rosmariiniputous naukaisi tomerasti samalla kun viittoi Havutassua mukaansa, sen jälkeen hän heilautti häntäänsä minulle ja Lehmustassulle hyvästeiksi. Mielestäni oli hyvä, että jakautuisimme ensinnäkin siksi, että jos olisimme samalla alueella kaikki saattaisi tulla pienttä sählinkiä ja niinpä riistaeläimet loikkisivat pika pikaa takaisin omiin koloihinsa turvaan ja linnut lentäisivät tiehensä. Toiseksi en ollut vielä ehtinyt opettaa Lehmustassulle vaanimista, ja se onnistui paremmin yksityisopetuksena. Vilkaisin ympäristöämme ja mietin mihin suuntaan meidän kannattaisi lähteä, lopulta päädyin siihen, että lähtisimme vieläkin lähemmäs suota ja opettaisin naarasta nappaamaan suon eläimiä kuten oli alunperin tarkoituskin. Varjoklaanilaisten kuului osata saalistaa suolla, sillä se kuului heidän tyyliinsä. "Lähdetään hieman tuonnemmas, siellä on vielä soisempaa kuin täällä ja ajttelin opettaa sinua nappaamaan suon eläimiä", selitin tyynesti ottaen katsekontaktin naaraan huomiota herättävän vihreisiin silmiin. Lehmustassu nyökkäsi ja jäi odottamaan, että minä lähtisin johdattamaan meitä, koska Lehmustassu opetteli Varjoklaanin reviiriä vieläkin. Naaras ei ollut ollut vielä kovin kauaa oppilaana, joten se oli ymmärrettävää. "Haluan, että sinä jäljität tuoksuani sen jälkeen kun olen mennyt edellä. Huomaatko, opetan sinulle monia asioita samaan aikaan?" naukaisin kevyesti hymähtäen ja naaraan vastausta odottaen. "Selvä", oppilaan pieni ääni naukaisi. Nyökkäsin itsekseni ja nousin seisomaan, lähdin tassuttelemaan ensiksi hitaasti, mutta vauhti koko ajan noussen. Pian jo juoksin täydessä vauhdissa, metsä vilisi ohitse silmieni hurjaa vauhtia ja annoin juoksun hurman vallata minut. Päästin vauhtini kulkemaan niin lujaa kuin pääsin, sillä rakastin juoksemista yli kaiken. Rakastin sitä kun tuuli piiskasi karvojani hellästi ihoani vasten ja sitä kuinka kylmä viima viilensi juoksusta lämmintä kehoa. Välillä mietin sitä, että olikohan minulla sukua Tuuliklaanista kun nautin juoksentelusta näinkin paljon, mutta väärään klaaniin en todellakaan ollut syntynyt. Huomasin maan muuttuvan tassujeni alla kosteammaksi ja aloin hidastaa vauhtiani, sillä tiesin olevani miltei perillä. Löysin itselleni sopivan istumapaikan ja aloin sukia turkkiani, johon oli roiskunut mutaa juostessani. Ruskea muta oli vielä tuoretta ja lähti helposti irti tummanpunaruskeasta turkistani, lopulta päädyin putsaamaan myös polkuanturoitani ajan kuluksi. Hetken päästä kuulin kuinka lehdet kahisivat jonkun tassujen alla, vaikka todellakin tiesin kuka siellä oli valpastuin nopeasti ja lihakseni jännittyivät. Lehmustassun hopeanharmaa hahmo asteli luokseni vaaleanpunainen nenä maata viistäen ja hännänpää innostuneesti kääntyillen. "Hyvä!" kehuin oppilastani vaikuttuneesti, "Sehän sujui helposti." Kasvoni vääntyivät iloiseen ja rohkaisevaan hymyyn. Lehmustassu hymähti ujosti ja naaraan katse valahti otettuna maahan, samassa huomasin naaraan pitkähköön turkkiin takertuneet havunneulaset. "Saanko ottaa nuo roskat pois turkistasi? Niiden ympärille voi helposti syntyä takkuja", sanoin kohteliaasti pyytäen ja nyökäten naaraan selän suuntaan. Naaras vilkaisi hopeanharmaata turkkiaan nopeasti ja naurahti itsekseen. "Toki saat. Takkuja ei ole kiva avata", naaras myönsi. Astelin hänen luokseen ja aloin nyppiä havunneulasia pitkähköstä turkista hellävaroen, kun se oli hoidettu päätin että olisi aika siirtyy itse harjoitukseen. "No niin aloitetaan itse vaanimisasennolla. Painaudu maata vasten, mutta pidä huoli kuitenkin siitä, että sinun on mahdollista liikkua vaivattomasti ja pidä häntäsi aivan paikoillaan. Opin itse kyseisen asian hännästä vasta virheen kautta, sillä kun sitä heiluttelee innostuneena saattaa se osua maahan ja vaikka lehdet kahista, tiedät kyllä mitä siitä seuraa. Riistaeläin karkaa", ohjeistin ja näytin esimerkki asennon. Lehmustassu yritti painaa kaiken tärkeän nopeasti mieleen ja päätti sitten kokeilla itse asentoa. Kun oppilas oli asettunut asentoon ja kertonut olevansa valmis, lähdin kiertelemään naarasta jotta voisin analysoida asentovirheet kaikkialta tarvittaessa. Olimme palanneet aukiolle mistä olimme alunperin jakaantuneet kahteen ryhmään. Rosmariiniputous ja Havutassu jo odottelivat saaliit suussansa aukion laidalla toisillensa jutellen. Lehmustassu tai minä emme olleet napanneet mitään, sillä aikamme oli kulunut miltei kokonaan saalistusasennon hiomiseen, oppilaani pitkä turkki oli vaikeuttanut vaanimista, mutta uskon että hän oppisi saalistamaan sen kanssa erinomaisesti. Havutassu oli niin paljon Lehmustassua vanhempi, joka tarkoitti ettei heitä sopinut vertailla. Kumppanini lähti tassuttamaan oppilaansa kanssa meitä vastaan ja kun saavutti he saavuttivat meidät saimme kuulla lämpimän tervehdyksen. Kun olimme tassuttaneet jo vähän matkaa leiriin mieleeni muistui asia, jonka olin miltei unohtanut. "Tänäänhän on kokoontuminen!" hihkaisin ja kasvoillani loisti innostunut hymy. Olin niitä kissoja jotka pitivät koontumisista, tänään minulla oli mielessä tietty henkilö kenet tahtoisin tavata jos me molemmat pääsisimme mukaan. Minttutähti oli juuri ilmoittanut kokoontumiseen lähtijät ja onnkseni olin yksi mukaan lähtijöistä. Minun, päällikön, varapäällikön ja parantajien lisäksi mukaan lähtivät: Valkosydän, Kyyhkylento, Sarasydän, Varpusliito, Punaviilto, Kuutamotassu, Susitassu, Lehmustassu, Havutassu, Orkideapolku ja Pujosulka. Olin iloinen siitä, että oppilaani pääsi mukaan kokoontumiseen, tämä oli hänen ensimmäinen. Muistin vielä selvästi minun ensimmäisen kokoontumisen Rosmariiniputouksen - silloisen mestarini - kanssa. Nyt olin asettautunut muiden kokoontumiseen lähtevien kissojen luokse Lehmustassu vierelläni. Ajattelin, että minun tulisi ohjeistaa oppilastani Rosmariiniputouksen tavoin ensimmäisessä kokoontumisessaan. Kun olimme saapuneet kokoontumispaikalle, sinne oli saapunut vasta Myrskyklaani joten en vielä tietäisi olisiko Mäyräraita tulossa. Päätin kuitenkin ensin ohjeistaa Lehmustassua muitten klaanien oppilaiden luokse. //Mäykkä? Lehmus?

Mäyräraita 25.10.2018

“Tervehdys vain sinullekin.” Kettuaskel katsoi minua kuin tuntematonta - ja ehkä se olikin niin. Minä olin nykyään tuntematon, jopa itselleni, mutta tiesin, ettei tunteista ollut kuin vain haittaa, joten miksi takertua pieniin yksityiskohtiin? “Koska sinä olet vajonnut noin matalalle? No jaa olet ainakin löytänyt itsesi kaltaisia Kuolonklaanista, sinusta on tullut halveksuttavan kuuloinen. Pilkkaat entistä veljeäsi heti kun hän saapuu luoksesi, se taitaakin olla uusi ajanvietto tapasi? Muiden hukkuminen, pian sotket tassusi myös vereen. Olen pettynyt sinuun, Mäyräraita olet vajonnut paljon alemmas mitä koskaan sinusta kuvittelin. Sinun on hyvä tietää, että olet nykyään yksin, kukaan ei pidä pilkkaajista kuten sinä, ei kukaan”, Kettuaskel sanoi ääni ivaa tihkuen. Tukahdutin haukotuksen. Luuliko hän todella, etten jo tiennyt, kuinka alas olinkaan onnistunut vajoamaan lyhyen, mutta erittäin surkean elämäni aikana? Voi, tiedostin sen kaiken vallan hyvin itsekin - ilman rakkaan isoveljeni tarpeettomia huomautuksia. “Olikohan sinulla jotakin asiaakin vai tulitko muuten vain tuhlaamaan aikaani”, töksäytin tylysti ja pyörittelin silmiäni tylsistyneenä. Kettuaskel tarkasteli minua sähkönsinisillä silmillään. Sitten hän veti syvään henkeä ja aloitti: “Päätin tulla kertomaa sinulle tästä, koska olet joskus kuulunut perheeseeni ja ajattelin sinun haluavan tietää, että minä ja Rosmariiniputous saamme pentuja.” Nyrpistin nenääni halveksuen. Pentuja? Odottiko se ketunmielinen katinkuvatus pieniä, vipeltäviä rääpäleitä? Aivan mahtavaa! Ja se mihin sävyyn Kettuaskel puhui siitä... Hyi! Ällöttävän avuton rakkaus suorastaan pursusi hänen sanoistaan. Veljenihän se vasta oli päässyt vajoamaan alas - pohjamutiin saakka. “Pentumme eivät tule koskaan kuulemaan sinusta, sillä en halua heidän kuulevan siitä, että heidän suvussaan on joku sinunlaisesi, joka katkeroituu muiden onnesta. Olisit pitänyt perheestäsi kiinni kun sinulla vielä oli sellainen, sillä oikean perheen löytäminen on vaikeaa. Olisit saanut vähän onnea elämääsi. Minä todellakin rakastin sinua joskus, mutta se miten käyttäydyt minua kohtaan saa minut säälimään sinua. Tahdoin vielä ilmoittaa isäsi kuolemasta, hän oli kammottava kissa kun joukkomurhasi muita. Nyt minun on varmaankin aika lähteä tieltäsi tuhlaamasta kallisarvoista aikaasi", hän sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Vielä ennen lähtöään hän kuitenkin heitti minulle lapansa ylitse oudon katseen. Katseen, joka oli täynnä... rakkautta? “Hyvää elämää, Mäyräraita.” Sen sanottuaan hän oli poissa. “Hyvää elämää”. Oliko hän todella sanonut niin minulle? Miksi kukaan sanoisi sillä tavalla? Etenkään minunlaiselleni kissalle, jolla ei ollut enää mitään, minkä vuoksi nousta joka päivä ylös vuoteesta ja kestää jokapäiväistä tuskaa ja kaipuun tunnetta. Kova kuoreni oli estänyt minua myöntämästä sitä itselleni, mutta minä kaipasin häntä. Kaipasin omaa isoveljeäni. Kyyneleet kihosivat silmiini ja pyyhin ne nopeasti pois hännälläni. *Mitä sinä oikein teet? Oletko ryhtymässä samanlaiseksi pehmoksi kuin emosi ja veljesi?” sätin itseäni. Suljin silmäni hetkeksi ja kovetin mieleni. Olin Kuolonklaanin Mäyräraita, en enää se sama isoveljensä perään parkuva pennunrääpäle. Avasin silmäni, vedin ilmaa keuhkoihini ja puhalsin hitaasti ulos. Ehkä Kettuaskel oli oikeassa; en koskaan tulisi saamaan haluamaani arvostusta. Mutta tiesin, ettei minulla ollut enää sijaa Varjoklaanissa, enkä totta puhuen tulisi varmaan viihtymäänkään siellä. Käänsin katseeni Puhujankiven suuntaan. Näin vilaukseni emoni punaruskeasta turkista. Tunsin pienen liekin leimahtavan sisälläni. Lämmin maidon tuoksu muistui mieleeni kuvitellessani itseni pentutarhan turvalliseen hämyyn veljeni ja emoni kanssa. Silloin olin ollut onnellinen. Keräsin rohkeuden rippeeni ja astelin Minttutähden luokse. Naaraan tummansininen katse porautui minuun. En osannut tulkita hänen ilmettään, mutta arvelin hänenkin olevan pettynyt käytökseeni, mikä oli toisaalta ihan oikea reaktio sellaiseen temppuun. “Hei”, tervehdin vaisusti. “Halusin tulla vain onnittelemaan.” Tällä kertaa pidin kasvoni peruslukemilla, ja tarkoitin sitä, mitä sanoin. “Sinusta tulee hyvä päällikkö - kai.” Viimeisen lauseeni kohdalla aloin epäröidä. Oliko tämä sittenkin ollut huono idea? Häätäisikö hän minut pois kieltäen minun olevan hänen tyttärensä? Painoin pääni alas odottaen naaraan vastausta, jos nyt sellaista edes tulisi. //Minttu?

Kettuaskel 25.10.2018

“Mitä? Vieläkö sinulla liikenee aikaa muillekin kuin rakkaalle puolisollesi, joka saisi minun puolestani tukehtua linnunluihin ja joutua sinne niin ihmeelliseen - miksi te pehmot taas oikein kutsuittekaan sitä olematonta paratiisia - Tähtiklaaniinsa”, Mäyräraita naukui ylimielisesti haastaen ja kylmät väreet kulkivat selässäni kun kuulin halveksivan sävyn naaraan äänessä. Silmäni tuijottivat kylmän viileästi Mäyräraidan sähkönsinisiin silmiin, jotka olivat täynnä ylimielisyyttä. "Tervehdys vain sinullekin", naukaisin ilmeettömästi, olin päättänyt kohdella häntä kuin tuntematonta, sillä hän kovin vahvasti näytti viestivän sitä ettei haluaisi olla missään tekemisissä minun kanssani - hänen entisen veljensä. Kietaisin häntäni tummanruskeiden etutassujeni ympärille siististi ja hieman etäisesti kauemmas vetäytyen. Olin kovin pettynyt Mäyräraidan olemukseen, hän oli kuitenkin juuri siellä missä hänen kuuluikin olla. "Koska sinä olet vajonnut noin matalalle? No jaa olet ainakin löytänyt itsesi kaltaisia Kuolonklaanista, sinusta on tullut halveksuttavan kuuloinen. Pilkkaat entistä veljeäsi heti kun hän saapuu luoksesi, se taitaakin olla uusi ajanvietto tapasi? Muiden hukkuminen, pian sotket tassusi myös vereen. Olen pettynyt sinuun, Mäyräraita olet vajonnut paljon alemmas mitä koskaan sinusta kuvittelin. Sinun on hyvä tietää, että olet nykyään yksin, kukaan ei pidä pilkkaajista kuten sinä, ei kukaan", naukaisin synkästi ja nousin seisomaan, sillä tiesin Mäyräraidan alkavan pian mollata minua hyvyyteni takia. Oikeastaan Mäyräraita vain piti minua hyvänä, vaikken sitä ollut. Olinhan riistänyt isältäni yhden hänen hengistään. "Olikohan sinulla jotakin asiaakin vai tulitko muuten vain tuhlaamaan aikaani", Mäyräraita töksäytti ilkeästi silmiään pyöräyttäen. Vilkaisin ensin naaraan sinisiä silmiä ja sen jälkeen tämän koko olemusta. Vedin henkeäni rohkaisevasti ja naukaisin: "Päätin tulla kertomaa sinulle tästä, koska olet joskus kuulunut perheeseeni ja ajattelin sinun haluavan tietää, että minä ja Rosmariiniputous saamme pentuja", naukaisin ääni hiukan säröillen rakkauden määrästä kun ajattelin pentujani kantavaa kumppaniani, kuitenkin ääneni alkoi taas jäätyä kun jatkoin asiaani, "Pentumme eivät tule koskaan kuulemaan sinusta, sillä en halua heidän kuulevan siitä, että heidän suvussaan on joku sinunlaisesi, joka katkeroituu muiden onnesta. Olisit pitänyt perheestäsi kiinni kun sinulla vielä oli sellainen, sillä oikean perheen löytäminen on vaikeaa. Olisit saanut vähän onnea elämääsi. Minä todellakin rakastin sinua joskus, mutta se miten käyttäydyt minua kohtaan saa minut säälimään sinua. Tahdoin vielä ilmoittaa isäsi kuolemasta, hän oli kammottava kissa kun joukkomurhasi muita. Nyt minun on varmaankin aika lähteä tieltäsi tuhlaamasta kallisarvoista aikaasi", sanoin ja katsoin vielä kerran Mäyräraitaa rakastavasti,sillä tiesin että keskustelumme tulisivat tulevaisuudessa jäämään vähiin. Hän oli varmasti huomannut kun kerroin Tihkutähden kuolemasta, etten kutsunut häntä enää omaksi isäkseni. Mäyräraita oli ajautumassa samalle polulle hänen kanssaan, enkä pitänyt siitä lainkaan. "Hyvää elämää, Mäyräraita." //Mäykkä?

Kettuaskel 27.10.2018

Tassutin monien kissojen joukossa, jotka joko rupattelivat keskenään tai pörhistelivät karvojaan ja kilpailivat paremmuudellaan muiden klaanien kissojen kanssa. Näin sivusilmällä kuinka mustaturkkinen Mäyräraita hivuttautui Minttusydämen luokse juttelemaan. *Nyt vielä kun etsisin itselleni seuraa..* Haravoin kokoontumisaukiota parhaani mukaan katseellani, mutten silti pystynyt näkemään jokaista kissaa. Se ei haitannut, sillä minulle riitti erään kauniin kissan näkeminen, joka jutusteli vaaleanruskealla Myrskyklaanin varapäällikölle. Kasvoni hymyilivät, mutta sisimpäni ei, sillä Mäyräraidan ja minun keskusteluni olivat latistaneet tunnelmaa. maan kissojen välistä pujotellen Rosmariiniputouksen luokse, joka näytti olevan kovin luontevasti toisen varapäällikön seurassa, hänet oli kuin luoto omaan asemaansa. Kun vihdoin saavutin varapäälliköt tervehdin heitä kohteliaasti: "Hyvää iltaa Lehtiturkki ja Rosmariiniputous." Tuttu vino virneeni nousi kasvoilleni kun katselin kissoja vierelläni. Rosmariiniputous naurahti kun huomasi, ettei Lehtiturkilla ollut mitään hajua nimestäni. "Tässä on Kettuaskel", kumppanini esitteli. Lehtiturkki nyökkäsi oivaltavan näköisenä ja nyökkäsi tervehdykseksi. Juuri ennen kuin keskustelu alkoi Lehtiturkin taakse ilmestyi pähkinänruskea kolli, joka sattumoisin oli myös Myrskyklaanin päällikkö. Kolli tökkäsi Lehtiturkkia kevyesti hännällään, että sai tämän huomion. Kissojen katseista ja hellävaraisista liikkeistä saattoi päätellä heidän olevan kumppanit. "Anteeksi, että tulin varastamaan seuralaisenne, mutta minulla on jotain erittäin tärkeää asiaa Lehtiturkille, kolli naukaisi ja vilkaisi minua ja Rosmariiniputousta vaaleanvihreillä silmillään, joissa oli vain hiven pahoittelua. Ehkä muut klaanit pitivät Varjoklania edelleen paheksuttavana Tihkutähden ajoilta - tai eiväthän muut klaanit vielä välttämättä tienneet hirmuvaltiaan kuolemasta. Kun parivaljakko nyt käännyin Rosmariiniputouksen luonnonvalkeahahmon puoleen. Rosmariiniputous osasi lukea minua täydellisesti ja huomasi kaiken teatterin takaa, että kaikki ei ollut hyvin. "Onko sinulla jokin hätänä?" naaras kysyi kauniilla äänellänsä ja kiinnitti lempeän meripihkaisen katseensa minun silmiini. Kohautin lapojani. "Juttelin Mäyräraidalle, mutta ei latisteta tunnelmaa enää sen enempää. Kerron sinulle myöhemmin", selitin ja vedin kasvoilleni jonkinlaisen naamion, joka sai minut näyttämään edes vähän iloisemmalta. Hymy ei ollut silti puoliksikaan aito, vaikka tunsin todellista onnea kun Rosmariiniputous oli vierelläni, mutta nyt minua ei vaan enää huvittanut olla iloinen. Olin elätellyt toiveita siitä, että Mäyräraita tahtoisi palata Varjoklaaniin, mutta hän näytti niin kovin luonnolliselta Kuolonklaanin riveissä. Minusta tuntui vain jotenkin helpommalta olla näyttämättä masennustani ja huolestuttaa muita turhaan. //Rosma?

Rosmariiniputous 27.10.2018

Vaikkei Kettuaskel alkanut juttelemaan Mäyräraidasta ja jakamaan ajatuksiaan kanssani, tiesin heti että Mäyräraita oli puhunut halveksuvasti Varjoklaanista ja varmaan veljestäänkin. Minä tunsin kumppanini tuskan, olin käynyt aivan saman kokemuksen läpi. Utukyynel oli lähtenyt Varjoklaanista ja puhunut sitä ennen halveksuvasti läheisistä kissoistani ja minustakin suoraan edessäni. Ainoa asia mitä kadehdin Mäyräraidan ja Kettuaskeleen väleissä oli se, että he pystyivät silti näkemään toisensa halutessaan, mutta Utukyynel oli kadonnut kokonaan enkä ollut varma, oliko naaras edes mennyt Kuolonklaaniin. En ollut ainakaan nähnyt sisartani kuolonklaanilaisten ryhmässä, joka oli vähän aikaa saapunut aukiolle. Oli Utukyynel petturi isäni tavoin tai ei, hän ol silti ainoa elossa oleva sisareni ja sydämeni pohjalta tulisin aina välittämään hänestä. "Meidän ei pidä antaa negatiivisten kissojen vaikuttaa elämäämme", tokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen päättäväisenä, "ei Utukyynelen, ei Mäyräraidan eikä Kylmähenkäyksenkään. Me saamme pian pentuja enkä minä anna kenenkään haukkua heitä ilman että he saisivat minulta iskun takaisin." "Meidän pennuistamme tulee niin upeita", Kettuaskel kuiskasi ja hieraisi poskeani lämpimällä kuonollaan. Päästin kurkustani pehmeän kehräyksen ja käännyin vilkaisemaan Puhujankiveä, jonka päällä kaikki päälliköt istuivatkin. Huomasin pian, että klaanien varapäälliköt alkoivat pujotella Puhujankiveä kohti ja tajusin, että minähän olin Varjoklaanin varapäällikkö nykyään. "Minun täytyy mennä Puhujankivelle muiden varapäälliköiden kanssa. Nähdään pian, rakas", hyvästelin nopeasti Kettuaskeleen ja lähdin pujottelemaan kissojen välistä hermostuneena. En ollut täysin varma mitä muiden klaanien nissat edes ajattelivat minusta, mutta minä kyllä näyttäisin heille että ansaitsin varapäällikön aseman. Puhujankivelle saavuttuani nyökäytin päätäni muille varapäälliköille ja asetuin istumaan Myrskyklaanin Lehtiturkin ja Tuuliklaanin Lovijuovan väliin, nyökäyttäen heille päätä kohteliaasti. "Kokoontuminen alkaa!" Tuuliklaanin Karpalopuna - joka oli varmaankin noussut päälliköksi - ulvaisi ja astui ylväästi eteenpäin, "aloitan surullisilla uutisilla, nimittäin Naalitähti on kuollut ja minä, Karpalotähti, olen nyt Tuuliklaanin uusi päällikkö. Tuuliklaanin varapäällikkö on Lovijuova!" Vieressäni istuva kolli nousi seisomaan ja kumarsi päättäväinen ilme kasvoillaan hurraaville kissoille. "Pentutarhaamme on syntynyt kaksi pentua ja olemme saaneet peräti kuusi uutta soturia, ja he ovat Yrttikuiske, Urhomieli, Mahtivarjo, Ylväsliekki, Sulkataivas ja Laventeliaamu. Mukanamme täällä ovat Mahtivarjo ja Laventeliaamu." Kun klaanit olivat ehtineet onnitella paikalla olleita sotureita ja hurrata muidenkin uusien sotureiden nimiä, Minttutähti astui eteen Karpalotähden peräännyttyä. Aukio tuntui vaikenevan, kun kissat alkoivat tajuta Tihkutähden kuolleen. Kiristelin hampaitani ja kohotin rohkeana kuonoani. "Meilläkin on ikäviä uutisia, Tihkutähti on kuollut. Hänen varapäällikkönään minä olen käynyt hakemassa yhdeksän henkeäni ja päällikkönimeni ja minä olen nykyään Minttutähti, Varjoklaanin päällikkö. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous!" Vetäisin syvään henkeä ja nousin varapäälliköiden rivistöstä seisomaan, jotta kaikki paikalla olevat kissat voisivat nähdä minut. Kissajoukosta tunnistin heti rakkaan kumppanini Kettuaskeleen sähkönsininiset silmät. Kumarsin ylväästi ja palasin sitten paikallani. "Utukyynel ja Mäyräraita ovat lähteneet Varjoklaanista, mutta paremmista uutisista puhuen", Minttutähti kiirehti lisäämään, kun klaanikissat alkoivat ihmetellä kahden varjoklaanilaisen lähtöä klaanistaan, "Varjoklaaniin on syntynyt kaksi pentua ja lisää on syntymässä, joten Varjoklaani voi hyvin." Kasvoilleni nousi lämmin hymy, kun Minttutähti mainitsi pian syntyvät pennut. Liljahenkäyksen mukaan ei kestäisi kauan kunnes pentuni syntyisivät enkä todellakaan malttanut odottaa. //saa jatkaa :D

Kettuaskel 15.10.2018

Katajanmarjojen maku maistui edelleen suussani kun kuulin Liljahenkäyksen avaavan keskustelun kysymyksellään. "Mistä halusitkaan puhua?" Vedin henkeä ja siirsin etutassujani lähemmäs toisiaan, vilkaisin hieman kauemmas, sillä näin kuinka Sienikarva tarkkaili meitä sieltä päin hänen myrkynvihreine silmineen. Käänsin kuitenkin ystävällisen katseeni Liljahenkäyksen lämpimiin meripihkaisiin silmiin, jotka hänen tyttärensäkin omasi. "Haluaisin ensinnäkin kysyä mitä sanoit klaanille, tiedäthän? Veikkaan ettet kertonut totuutta, sillä muuten olisin saanut kovinkin kuuluvan vastaanoton, vai etkö ole vielä sanonut mitään? Otan rangaistukseni vastaan jos niin tahdot ja menen tunnustamaan tekoni emolleni. Olette tällä hetkellä Rosmariiniputouksen kanssa ainoat jotka tietävät, että minä murhasin hänet", naukaisin madaltaen ääntäni niin paljon, että pesän toisessa päässä oleva parantajakolli ei kuullut. Mietin taas emoani, jonka sydämen olin särkenyt ja tunsin katumuksen valtaavan mieleni. "Usko pois, kadun tekoani koko sydämestäni. En kestä nähdä emoa tällaisena ja se saa minut vielä enemmän vihaamaan itseäni, mutta kun kuulin mitä Tihkutähti oli tehnyt... en tiedä mikä minuun meni. Vaikka Tihkutähti kuoli, klaanissamme on silti sama määrä murhaajia", kuiskasin tyynesti. En halunnut näyttää sisälläni jyllääviä tunteitani, sillä pelkäsin näyttäväni epätoivoiselta. //Lilja?

Liljahenkäys 15.10.2018

"... Olette tällä hetkellä Rosmariiniputouksen kanssa ainoat, jotka tietävät, että minä murhasin hänet." Kettuaskelen ilme oli murheen murtama. Kaduin sitä, että olin onnistunut sotkemaan hänetkin mukaan julmaan suunnitelmaani, joka oli Tihkutähden epäonneksi, mutta minun onnekseni kulkenut sujuvasti loppuun asti. Vaikka olinkin kokenut tekeväni oikein päästäessäni klaanini Tihkutähden hirmuvallasta, se ei tulisi koskaan poistamaan sitä tosi asiaa, että olin murhaaja. Sienikarva pelkäsi Tähtiklaanin kieltävän oikeuteni klaanin seuraavana parantajana, sillä olinhan kuitenkin rikkonut niin parantajien kuin soturienkin lakeja. "Usko pois, kadun tekoani koko sydämestäni. En kestä nähdä emoa tällaisena ja se saa minut vielä enemmän vihaamaan itseäni, mutta kun kuulin mitä Tihkutähti oli tehnyt... en tiedä mikä minuun meni. Vaikka Tihkutähti kuoli, klaanissamme on silti sama määrä murhaajia", Kettuaskel kuiskasi. Hänen äänensä oli vakaa ja pelottavan tyyni tilanteeseen nähden. Käänsin katseeni toisaalle. En tohtinut katsoa kollia silmiin. "Jos se sinua yhtään helpottaa, voin sanoa, että sinä et ollut se, joka lopulta riisti Tihkutähden viimeisen hengen", nau'uin tukahtuneella äänellä ja suljin silmäni muistellen päällikön viimeisiä hetkiä. Ennen kuin Kettuaskel ehti vastata mitään Kanervakuu rynnisti pesään vaaleanruskea turkki sekaisin ja meripihkanväriset silmät huolesta pyöreinä. Minun ei ollut vaikea arvata, mistä oli kyse. Orkideapolun pennut olivat syntymäisillään! "Pärjääkö hän?" Valvehenki ramppasi pentutarhan ulkopuolella hermostuneena Kanervakuun yrittäessä rauhoitella häntä. Orkideapolun synnytys oli sujunut tähän asti ongelmitta. Ensimmäisenä maailmaan oli putkahtanut hyvin pienikokoinen naaras, joka omasi kellertävän turkin tummemmalla tabbykuviolla. Heti naaraan jäljessä oli syntynyt tämän nuorempi veli, tummaharmaa kolli mustin merkein. Aavistelin, että tulossa olisi vielä yksi pentu. Orkideapolku voihkaisi hiljaa uuden supistuksen iskiessä. Laskin tassuni hänen vatsansa päälle ja odotin sopivaa hetkeä, ennen kuin käskin naarasta ponnistamaan. Yhtä helposti kuin sisaruksensakin sammalille liukui suuri tummanruskea kolli. Eli yhteensä siis kolme tervettä pentua, joista klaani olisi varmasti hyvillään. "Valvehenki, voit nyt tulla sisään!" huikkasin pesän ulkopuolella odotelleelle kollille, joka syöksyi pesään salamannoupeudella. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä, kun tämä näki kumppaninsa vatsan vierellä kiemurtelevat pennut. "Onneksi olkoon", hymähdin, "sait kaksi poikaa ja tyttären." Keräsin vähin äänin yrttisilput isomman lehden päälle pentutarhan lattialta sillä välin kun Sienikarva antoi Orkideapolulle purasruohoa. Sen jälkeen tassuttelin mestarini edellä ulos pesästä ja suuntasin sen enempiä ajattelematta parantajan pesälle. Tihkutähden ruumis lojui edelleen sairasaukiolla. Minun olisi alettava valmistella häntä illan valvojaisia varten, ja vaikka se tuntuikin niin vastenmieliseltä, ajattelin tekeväni sen ainoastaan Minttusydämen - parhaan ystäväni - vuoksi. Laskin yrttisilput pieneen kasaan varaston vierelle ja hain itse varastosta hieman laventelia ja minttua peittääkseni kuoleman löyhkän Varjoklaanin entisen päällikön saastaisesta ruumiista. Sienikarva katseli verkkaista etenemistäni Tihkutähden ruhon luo hieman surullisen näköisenä, mutten uskonut, että hänen alakuloisuutensa johtui hirmuvaltiaan tuhosta, vaan jostain ihan muusta syystä, jota minun ei oikeastaan edes kiinnostanut saada tietää. Kyyristyin Tihkutähden ruumiin vierelle ja ryhdyin siistimään hänen kuivuneesta verestä jähmeää turkkiaan nenääni nyrpistellen. *Minä vihaan sinua, muistakin se.* Kohdistin päällikön raollaan oleviin silmiin viimeisen raivoa tihkuvan katseen, ennen kuin suljin ne lopullisesti.

Kettuaskel 16.10.2018

Katsoin Liljahenkäyksen harmaan hahmon perään, joka kiirehti yrttitukot suussaan Kanervakuun perässä. Olin kuullut jotakin kovinkin sykähdyttävää Liljahenkäyksen suusta juuri ennen kun Kanervakuu oli saapunut pesään ilmoittamaan alkaneesta synnytyksestä. Miten niin minä en ollut se joka aiheutti Tihkutähden viimeisen hengen menetyksen? Kenen takia sitten kolli menetti viimeisen henkensä? Sen oli pakko olla joku Liljahenkäyksen lähipiiristä tai jopa itse parantajaoppilas, koska naaras tiesi. Rosmariiniputousta en todellakaan epäillyt, enkä Minttusydäntä olihan Tihkutähti ollut hänen pitkäaikainen kumppaninsa. Ainoat vaihtoehtoni olivat Liljahenkäys ja Sienikarva, sillä heillä kummallakin oli jotakin hampaankolossa Tihkutähteä vastaan - ei sillä, etteikö muilla olisi, mutta olihan Loistetähti heille läheinen kissa. Pudistin päätäni ja asteli pois tyhjästä pesästä. Ilta-aurinko sokaisi silmäni oranssilla valollaan, mutta silti huomasin pesän vieressä toisillensa juttelevat Minttusydämen ja Sienikarvan. Tähystin leirin nopeasti sähkönsinisellä katseellani, jonka olin perinyt juuri kuolleelta päälliköltämme, ja huomasin Rosmariiniputouksen tassuttavan minua vastaan. Tämän meripihkaiset silmät loistivat kauniina auringon viimeisessä valossa. "Kuulitko jo, että Orkideapolku alkoi synnyttää?" kumppanini kysyi rakastamallani äänellä. Nyökkäsin hymyillen. Oli varmasti Valvehengen ja Orkideapolun onnenpäivä. Ajatukseni karkasivat jo kauas tulevaisuuteen, missä näin minut ja Rosmariiniputouksen omien pienten pentujemme vierellä. Yksi pennuista omasi punaruskean turkkini ja toinen Rosmariiniputouksen luonnonvalkean. Kolmas pennuistamme oli kuin kopio isoemostani Kyyhkylennosta. Kasvoilleni nousi lämmin hymy kun havahdin todellisuuteen. "Menisimmekö huomenna katsomaan heitä? Saattaisimme ehtiä näkemään ainakin yhden pennun silmien avauksen", kysyin Rosmariiniputoukselta samalla kun tassutimme kohti puolillaan olevaa soturienpesää. "Menisin mielelläni katsomaan heitä", naaras hymyili laskevan auringon kanssa kilpaa sädehtien. Avasin silmäni. Olin herännyt lehtisateisen aamun viileään ilmaan. Rosmariiniputous oli käpertynyt kiinni kylkeeni, enkä millään olisi tohtinut liikkua, sillä pelkäsin herättäväni hänet. Kuitenkin Tähtiklaani päätti toisin, sillä pian Risasiipi kutsui minut aamun varhaiseen partioon hänen, Valvehengen ja Sirrisiiven kanssa. Nousin varoen kumppanini vierestä ja siirsin sammaleni osittain tämän tueksi, jotta hän ei huomaisimuutosta. Loikin varovasti nukkuvien kissojen yli Risasiiven luokse ja vilkaisin harmaata taivasta. Muu partio oli jo valmiina lähtöön, joten pahoittelin pikaisesti heille sitä, että he joutuivat odottamaan. Kun partio oli kulkenut hetken aikaa käännyin klaanimme tuoreimman isän Valvehengen puoleen. Sinertävänharmaan kollin korva lerpatti puolitangossa, joka ei kyseisellä kissalla ollut ollenkaan omituista. "Onnea. Jos sinua ei yhtään häiritse niin haluaisin kysyä, miltä tuntuu olla isä?" kysyin kohteliaasti hymähtäen ja räpäytin silmiäni. Valvehenki kääntyi puoleeni onnellisen näköisenä. "Ihan mahtavalta! Olemme Orkideapolun kanssa niin onnellisia, pentummekin ovat kovinkin kauniita", kolli iloitsi hymy kasvoillaan. Minäkin haluaisin pentuja, haluaisin olla heille se isä, jota minulla ei koskaan sen kummemmin ollut. Rosmariiniputouksen ja minun pentuni saisivat kasvaa uudessa Varjoklaanissa onnellisina ja turvallisessa ympäristössä. Valvehengen oli varmasti vaikea jättää pentunsa partioon lähteäkseen. "Varmasti. Tulemme tänään katsomaan Rosmariiniputouksen kanssa pentujanne", kerroin ja kiristin hieman tahtia jottemme jäisi jälkeen partiota johtavasta Risasiivestä tai tämän rinnalla askeltavasta Sirrisiivestä. "Oletteko te Rosmariiniputouksen kanssa suunnitelleet pentuja?" Valvehenki kysyi varovasti ja katsahti sinisillä silmillään. Naurahdin ystävällisesti ja kasvoilleni piirtyi toiveikas ilme. "Emme me ole vielä miettineet, mutta joskus", kerroin kolli soturille. Tämä nyökkäsi ja jatkoimme matkaa partion perässä. Partion palattua leiriin, osa karvoistani oli saanut valkean huurrepeitteen. Se oli kuitenkin jo sulamassa sillä aurinko oli jo noussut ja alkanut lämmittää ilmaa. Rosmariiniputous oli nautiskelemassa auringon läikässä tuoretta hiirtä, silloin kun loikin tämän luokse. "Huomenta Rosmariiniputous", tervehdin, "Minun täytyy käydä vielä pikaisesti Lehmustassun luona, sen jälkeen voimme ottaa suunnan kohti pentutarhaa. Ole valmiina." Lähdin tassuttamaan kohti klaaninvanhinten pesää, jonne olin juuri nähnyt Lehmustassun katoavan hiirensappea mukanaan. Ilmeisesti naaras oli saanut tehtäväkseen punkkienpoiston. Sukelsin sisälle pesään ja tervehdin pesässä olijoita lämpimästi. "Lehmustassu, tulin vain ilmoittamaan iltapäivän harjoituksista", naukaisin ja kun olin saanut tehtäväni hoidettua lähdin palaamaan kumppanini luokse, joka oli jo valmiina lähtöön. //Rosma?

Rosmariiniputous 16.10.2018

"Huomenta Rosmariiniputous." Nostin meripihkaisen katseeni puoliksi syödystä hiirestä, kun Kettuaskel saapui luokseni. Kasvoilleni nousi automaattisesti lämmin hymy kun näin kumppanini, aivan sama oliko hän vienyt Tihkutähden hengen vai ei. "Hyvää huomenta, Kettuaskel", tervehdin lempeästi kumppaniani ja nousin nuolaisemaan hänen poskeaan. Kettuaskel väläytti minulle tavanomaisen vinon virnistyksensä ennen kuin avasi suunsa: "Minun täytyy käydä vielä pikaisesti Lehmustassun luona, sen jälkeen voimme ottaa suunnan kohti pentutarhaa. Ole valmiina." Kettuaskel ilmoitti nopeasti ja kääntyi kohti klaaninvanhimpien pesään jossa Lehmustassu varmastikin tällä hetkellä oli. Koska kumppanillani ei tulisi kestämään kauan, aloin syömään hiirtä napakalla tahdilla. Tämä oli ensimmäinen ateriani sen jälkeen kun olin lähtenyt samaan partion, jonka keskellä olin törmännyt Tihkutähden kuolleeseen ruumiiseen. En tulisi ikinä unohtamaan sitä hetkeä, kun olin kohdannut Liljahenkäyksen paniikista loistaneen katseen ja haistanut kumppanini tuoreet hajujuoksut, joihin oli sekoittunut veren kirpeä haju. Mutta nyt kaikki oli hyvin, Tihkutähti oli kuollut, Liljahenkäys oli muiden Tähtiklaaniin uskovien kissojen tavoin vihdoinkin turvassa ja Kettuaskel oli kunnossa. Varjoklaani oli vihdoinkin pelastettu Tihkutähden vallasta ja minun silmissäni Kettuaskel oli ollut se pelastaja. Olin juuri saamassa luonnonvalkoisen turkkiini putsaamisen päätökseensä kun Kettuaskel saapui luokseni. Käänsin meripihkaisen katseeni kumppaniini ja näin rakkauteni heijastuvan kollin silmistä. Voi, kuinka minä rakastinkaan Kettuaskelta. "Oletko valmis?" Kettuaskel kysyi virnistäen leikkisästi, "vai kestääkö arvon neidillä kauankin turkkinsa putsaamisessa?" "Olen itseasiassa juuri nyt valmis", virnistin ilkikurisesti kumppanilleni ja lähdin marssimaan hänen rinnallaan pentutarhaa kohti. En malttanut odottaa Orkideapolun ja Valvehengen pentujen näkemistä. Nämä pennut olivat ensimmäiset pennut, jotka syntyisivät uuteen ja turvalliseen Varjoklaaniin. "Huomenta pesään", tervehdin ystävällisesti, mutta silti hieman hillitysti sukellettuani parantajan pesään. Valvehenki saapui silmänräpäyksessä luoksemme ja nyökäytti päätään meille tervehdykseksi. En ollut erityisemmin jutellut kollille, mutta hän oli ollut samaan aikaan oppilaana isäni kanssa ja oli paljon parempi kissa. "Tulitte varmaankin tapaamaan upeat pentumme. Tänne vain", sinertävänharmaa kolli naukaisi lämpimästi ja ohjeisti meidät Orkideapolun luokse. Henkäisin ihastuneena, kun näin kolme pientä karvapalloa kuningattaren kyljessä. Ensimmäinen pentu oli pienikokoinen naaras, jonka kellertävässä turkissa oli tummempia kuvioita. Huomasin nopeasti myös sen, että pennulla ei ollut tavallista häntää, ainoastaan pieni töpöhäntään, joka näytti uskomattoman söpöltä. Toinen pentu oli tummanharmaa kolli, jonka varpaat, korvat ja kuono olivat mustia väritykseltään. Kolmas pentu oli selvästi pentueensa kookkain, tummanruskea raidallinen kolli. Silmäilin pentukolmikkoa aivan haltioituneena. Ne olivat kaikki vahvalta ja terveeltä näyttäviä. Nämä kolme pentua olivat erittäin onnekkaita, koska he eivät olleet joutuneet elämään Tihkutähden vallan alla. Heitä katsoessa aloin kuvitella mielessäni omat pentuni, jotka makoilivat vierelläni pentutarhassa ja Kettuaskel leikki heidän kanssaan. Kun saisimme yhdessä pentuja, minä tekisin aivan kaikkeni jotta he saisivat upean emon, joka suojelisi heitä hengensä uhalla. "He ovat niin upeita! Onnitteluni", Orkideapolku naukui ystävällisesti ja vilkaisi sitten minua leikkisästi, "olisiko mahdollista että pentumme saisivat pian leikkitovereita?" "Olisihan se ihanaa. Katsotaan", vastasin kuningattarelle leikkisä hymy kasvoillani ja laskin pääni Kettuaskeleen olkapäälle. Syvällä sisimmässäni en kuitenkaan epäillyt, että toisen pentueen saapumisessa kestäisi kovinkaan kauan. Yht'äkkiä vanhimman pennun, kellertävän naaraan, silmät alkoivat hiljalleen avautua. Ei kestänyt kauankaan kunnes pennun silmät olivat avautuneet kokonaan. Naaras tuijotti kaikkia pesässä olevia kissoja suurilla, meripihkaisilla silmillään. "Ei hätää pikkuinen, me olemme hyviä kissoja", naukaisin lämpimästi ja asetuin istumaan muutaman hännänmitan päähän siltä varalta, jos naaras päättäisi lähteä emonsa vierestä ja hoiperrella toisen naaraan syliin. Räpyttelin meripihkaisia silmiäni ystävällisesti pennulle, joka näytti sisäistävän kaikkea äsken sanomaani. Sitten kellertävä naaras avasi suunsa ja naukaisi: //Pyy? Hukka? Turve? Kettu?

Rosmariiniputous 13.10.2018

Sukelsin Liljahenkäyksen rinnalla leiriin ja puuskahdin turhautuneena, kun Tihkutähden raskas ruumis sai selkäni ulvomaan väsymyksestä. Olin vieläkin täysin shokissa päällikön tilasta ja kaikesta, mitä olin nähnyt metsässä. Tihkutähden veltto, veren peitossa oleva ruumis, rakkaan emoni pelästyneen katseen huomattuaan minut. Tulisin ikuisesti muistamaan sen hetken, kun näin sen kissan, jota vihasin kaikkein eniten heti Kylmähenkäyksen jälkeen, kuolleena, ehkä jopa lopullisesti. En tiennyt vielä kuinka monta henkeä Tihkutähdellä oli jäljellä ja kuinka monta henkeä hän oli menettänyt taistelussa mitä ikinä vastaan hän oli taistellutkaan. Minä tiesin kyllä, ettei kyseessä olisi Liljahenkäys, mutta kuka sen sitten oli tehnyt? "Kerro Minttusydämelle tästä", Liljahenkäys käski tiukasti ja ohjeisti minua heittämään Tihkutähden ruumiin selkäänsä. Kun sain sen tehtyä, parantajaoppilas ei jäänyt heittämään minulle minkäänlaista hymyä tai hyvästelyä, vaan hän lähti suorastaan juoksemaan parantajan pesän kohti. Jäin tuijottamaan emoni perään hetkeksi, mutta käännyin pian ympäri ja lähdin juoksemaan Minttusydämeä kohti joka makoili yksin leirin laitamilla. Varapäällikkö suki turkkiaan keskittyneesti, mutta minut huomattuaan hän asettui istuma-asentoon. Vetäisin syvään henkeä ja tassuttelin hännänmitan päähän naaraasta. Sydämeni sykki tuhatta ja sataa rintaani vastaan ja käpäläni käskivät minua etsimään Kettuaskel. Tämä pitäisi kuitenkin hoitaa ensimmäisenä. "Tihkutähti on parantajan pesässä, jokin hyökkäsi hänen kimppuunsa metsässä ja hän on pahasti haavoittunut. Liljahenkäys meni hoitamaan häntä, mutta hän näytti olevan todella huonossa kunnossa", selitin raskaat uutiset hiljaisella, miltein kuiskaavalla äänellä. Minttusydämen kasvot tyhjenivät ja hän lopetti heti turkkinsa sukimisen. En oikein tiennyt miten naaras reagoisi uutisiin, mutta tällä hetkellä en välittänyt siitä. Halusin vain löytää kumppanini. "Olen todella pahoillani, mutta minun täytyy lähteä", sain kakistettua suustani paniikin ja pelon vallassa ja ponnistin hetkeäkään odottamatta juoksuun ulos leiristä. Metsään saavuttuani suunnistin heti Varjoklaanin syrjäisimpään osaan. Minä tunsin kyllä Kettuaskeleen ja tiesin, että jos hän haluaisi päästä kauas klaanitovereistaan, hän menisi haaskalan lähettyville. Täten kiristin vielä tahtiani ja liidin Varjoklaanin haisevien suoalueiden läpi. Kyyneleet yrittivät puskea läpi ja muutama hopeinen kyynel onnistui pääsemään poskelleni. Olin niin peloissani, kaikki tuntui tapahtuvan samassa silmänräpäyksessä. Tihkutähden joutuminen parantajan pesälle, Liljahenkäyksen outo käytös ja Kettuaskeleen katoaminen. "Kettuaskel?" aloin huhuilla kumppanini nimeä kun saavuin haaskalaan. Soturin tuoksu oli nyt tuore ja vahva joten kolli oli varmasti lähellä. Sain pian vainun kumppanistani ja lähdin seuraamaan sitä. Sukelsin erään aluskasvillisuustiheikön läpi ja siinä hän oli. Kettuaskel seisoi pienellä aukiolla selkä minuun päin. Hän vaikutti olevan niin omissa maailmoissaan ettei hän edes kuullut tai haistanut minua. Otin hitaasti askeleen eteenpäin ja vetäisin syvään henkeä. "Kettuaskel?" Kettuaskel säpsähti ja kääntyi ympäri. Hänen silmänsä suurenivat kaksinkertaisiksi minut nähtyään ja paniikki valtasi hänen kasvonsa. Otin uudestaan askeleen eteenpäin ja nostin kasvoilleni toiveikkaan hymyn. "Pyydän Kettuaskel, älä lähde. Olen jo tarpeeksi peloissani sinusta", kuiskasin ja tuijotin meripihkaisilla silmilläni suoraan kumppanini sähkönsinisiin silmiin, "minä tahdon vain tietää mitä Tihkutähdelle on tapahtunut? Haistoin sinun hajusi jotka olivat vieneet pois aukiolta ja uskon, että sinä näit mikä hyökkäsi hänen kimppuunsa. Minä lupaan, että en kerro kenellekään. Ja sinä kyllä tiedät syvällä sydämessäsi että minä en ikinä petä lupauksiani." //Kettu?

Kettuaskel 13.10.2018

"Pyydän Kettuaskel, älä lähde. Olen jo tarpeeksi huolissani sinusta. Minä tahdon vain tietää mitä Tihkutähdelle on tapahtunut? Haistoin sinun hajusi jotka olivat vieneet pois aukiolta ja uskon, että sinä näit mikä hyökkäsi hänen kimppuunsa. Minä lupaan, että en kerro kenellekään. Ja sinä kyllä tiedät syvällä sydämessäsi että minä en ikinä petä lupauksiani", Rosmariiniputous naukui samalla kun katsoi minua suoraan silmiin lempeyden täyttämin meripihkaisin silmin. Käänsin katseeni nopeasti pois, sillä en kestänyt katsoa tuota ihanaa naarasta, jonka olin juuri teoillani menettänyt. Minua ei haitannut, vaikka Rosmariiniputous inhoaisi ja vihaisi minua sen jälkeen mitä sanoisin, sillä se olisi hänen hyväkseen. Hän ei vain välttämättä tajunnut sitä itse. Olin vaarallinen ja iljettävä murhaaja. Minä kuuluin Pimeyden metsään, en ansaitsisi pelastusta. "Jos haluat kerran tosiaan tietää", naukaisin tunteettomasti, minun oli pidettävä hänet kaukana minusta, "Se oli kissa. Punaruskea. Tihkutähden sukulainen." Sisimmässäni pelko oli päälimmäinen tunne, mutta en antanut sen näkyä. Rosmariiniputouksen silmät laajenivat samalla kun odotin tämän reaktiota. Hän sisäisti asiaa. "Niin juuri. Minä. Tapoin. Hänet", henkäisin onnettomana. Nousin seisomaan ja suin turkkiani, joka oli osittain veren peitossa. Nostin sähkönsinisen katseeni varovasti ylös, mutta katsoin kumppanini ohi. Tämän takana oli männynneulasista rakentunut matto, jonka yläpuolella huojui männyn suuret, mahtipontiset oksat. Kohdistin katseeni takaisin Rosmariiniputoukseen. "Emme voi enää olla yhdessä tämän jälkeen, veisin sinut vain mukanani Pimeyden metsään, etkä sinä sitä tosiaan ole ansainnut", selitin synkästi ja huokaisin. Tassutin Rosmariiniputouksen luokse ja nuolaisin tämän päälakea. *Voi kuinka rakastankin sinua.* Käännyin pois ja astelin pienen välimatkan päähän sen vuoksi, että jos Rosmariiniputous halusi olla kaukana minusta. Katsoin surullisin silmin naaraaseen, jonka voima piti minut onnellisena. Tiesin mitä hän sanoisi - oikeastaan minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko hän järkyttyisi ja alkaisi vihaamaan minua, tai sitten hän väittäisi etten olisi haitaksi hänelle. Minut laskettiin murhaajaksi, olin riistänyt kissan hengen. Murhaajat olivat aina vaaraksi, enkä halunnut asettaa häntä vaaraan. //Rosma?

Rosmariiniputous 13.10.2018

"Niin juuri. Minä. Tapoin. Hänet." Suuni loksahti järkytyksestä auki, kun Kettuaskel sulki suunsa sanottuaan ne kolme sanaa, jotka olin jo tiennyt tulevan kollin suusta hänen "vihjeidensä" perusteella. Hän oli murhannut Tihkutähden, mutta tuskin lopullisesti koska vielä leiriin päästyäni päällikkö oli ollut elossa. Tuijotin kumppaniani epäuskon vallassa, tunsin kuinka hengitykseni alkoi nopeutua ja sydämeni muuttui raskaaksi kuin kivi. Eli sen takia Kettuaskel oli paennut paikalle, hän oli vienyt Tihkutähdeltä yhden hengen ja Liljahenkäys oli saapunut paikalle, emoni oli varmasti nähnyt kumppanini. Kolli oli murhannut isänsä, mutta samalla hän oli murhannut Varjoklaania piinanneen päällikön ja tuonut Tihkutähden lähemmäs lopullista kuolemaansa. Ristiriitaiset tunteet ulvoivat sisälläni. Olin samalla sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että Kettuaskel oli vienyt Varjoklaanin lähemmäs vapautta, mutta hän oli murhannut kissan. Hän oli murhannut päällikön. "Emme voi enää olla yhdessä tämän jälkeen, veisin sinut vain mukanani Pimeyden metsään, etkä sinä sitä tosiaan ole ansainnut", Kettuaskel selitti ja huokaisi niin raskaasti, että pystyin kuulemaan kaiken sen tuskan, mitä hän joutui kestämään. Sitten hän lähti tassuttelemaan minua kohti, sähkönsiniset silmät porautuneina omiin silmiini. Saavuttuaan eteeni kolli kumartui nuolaisemaan päälakeani, mutta heti sen tehtyään hän kääntyi pois ja tassutteli muutaman hännänmitan päähän. Kettuaskel näytti aivan siltä kuin hän olisi ollut päällikkö, joka oli johtanut klaaninsa sotaan ja he olivat hävinneet. Hänet oltiin voitettu, heikennetty, psyykkisesti tapettu. Vetäisin syvään henkeä ja otin pari askelta eteenpäin. "Kettuaskel", aloitin, mutta sitten ääneeni särkyi ja toiveikas hymyni kääntyi toisinpäin. Kyyneleet alkoivat taas työntyä ulos ja pian hengitin suuni kautta raskaasti. Tahdoin vain sukeltaa kumppanini syliin, mutta juuri nyt ei ollut hyvä hetki sellaiselle. "Mitä ikinä sinä tässä seuraavaksi teetkään ja minne ikinä sinä lähdetkin, leiriin kanssani vai kauemmas minusta, sinä et ole sydämestäsi paha kissa. Teostasi riippumatta sinä et ole murhaaja. Sinä olet hyvä kissa ja tiedät sen syvällä sisimmässäsi. Pyydän, älä tee näin. Minä rakastan sinua ja sinun näkeminen tälläisenä murtaa sydämeni." Pidin lyhyen tauon ja annoin Kettuaskeleen sisäistää kaiken, mitä olin juuri sanonut. Hän oli kääntänyt katseensa poispäin minusta ennen kuin olin alkanut puhumaan eikä hän vieläkään suostunut katsomaan minuun. Nielaisin hiljaa ja valmistauduin lausumaan viimeiset sanani. "Haluatko sinä, että minä jään kanssasi tänne vai haluatko minun lähtevän?" kysyin tärisevällä äänellä. Jos hän haluaisi minun jäävän, sukeltaisin hänen syliinsä ja jäisin kumppanini turvalliseen turvalliseen syleilyyn. Jos hän haluaisi minun lähtevän, häipyisin paikan päältä vähin äänin ja jättäisin kumppanini rauhaan niin kauaksi aikaa kuin hän itse toivoi. //Kettu?

Kettuaskel 14.10.2018

"Haluatko sinä, että minä jään kanssasi tänne vai haluatko minun lähtevän?" Rosmariiniputous naukui hiljaisella äänellä. Vaikka naaraan ääni oli hiljainen oli se silti varma, Rosmariiniputous todella lähtisi jos pyytäisin. Nostin katseeni arasti ylös ja kohdistin sen Rosmariiniputoukseen, jonka meripihkaiset silmät hohkasivat luonnostaan rakkautta ja lämpöä. "Tiedätkö mitä? Minä vihaisin itseäni vielä enemmän, jos särkisin sydämesi", naukaisin hiljaa ja pieni hymy nyki suupieliäni, "Joten mennään." Tassutin naaraan luokse ja katsoin tätä rakastavasti. "Siltikään en voi olla samaa mieltä kanssasi. Tapoin hänet, olen tappaja. Inhottava ja kaikkien vihaama", naukaisin ja sinetöin asian kevyellä nyökkäyksellä. Viitoin Rosmariiniputousta matkaan. Kun tassutimme rintarinnan - kovinkin hitain askelin - kohti leiriä, kiedoin häntäni naaraan oman ympärille. Tämän luonnonvalkea turkki oli niin kovin sileää ja puhdasta, kun vilkaisin alas omaa rintaani, jonka valkea turkki oli osittain kuivuneen veren ja mudan peitossa. Muta ja hiekka olivat paakkuuntuneet turkilleni ja sotkeneet sen tyystin. En voinut astella leiriin tämän näköisenä, sillä muuten saattaisin joutua kysymysten kohteeksi. En tiennyt minkä syyn Liljahenkäys oli kertonut klaanille Tihkutähden kuolemasta, mutta jos hän oli kertonut totuuden niin minä olisin pian ulkona klaanistamme. Jos taas naaras oli valehdellut ja kertonut jonkun muun eläimen hyökänneen kimppuun saattaisi klaani luulla, että olin taistelemassa uhkaa vastaan ja suojellut Tihkutähteä. Muuten vaihtoehto oli hyvä paitsi, että silloin klaani pitäisi minua sankarina kun puolustin häntä, vaikka tosiasiassa minä olin se joka hänet oli surmannut. En kestäisi sellaista omantunnon kolkutusta. Mitä olin mennyt tekemään? Tämä päiväolisivoinut olla ihan normaali jos en olisi loukannut tassuani ja saapunut Liljahenkäyksen luokse. Parantaja naaras ei edes ollut kysynyt halusinko kuulla totuutta. Tietenkin halusin. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että Tihkutähti oli ansainnut kohtalonsa. Syyllisyys tulisi kaivertamaan minua lopun ikääni. Pysähdyin äkkiseltään ja katsahdin synkästi Rosmariiniputoukseen. "En voi mennä leiriin tämän näköisenä ilman taustatarinaa tai peseytymistä. Ikävä kyllä en haluaisi nuolla itseäni puhtaaksi Tihkutähden verestä, joten meidän on ehkä pakko kääntyä takaisin ja käydä peseytymässä purolla." //Rosma?

Rosmariiniputous 14.10.2018

"Hyvä on. Täällä aivan lähettyvillä on pieni lampi, voit puhdistautua siellä", naukaisin ja kaarsin kyseiseen suuntaan vastausta odottamatta, mutta pysyin kuitenkin rakkaani rinnalla. Kettuaskeleen eteenpäin vievät askeleet olivat raskaita ja hän näytti nyt vielä heikommalta. Hän tiesi, että hän joutuisi kohtaamaan klaantoveriensa katseet. Lammen vesikään ei pakosti huuhtelisi kaikkea verta pois, sillä osa kirkkaanpunaisesta verestä oli ehtinyt tarrautua kollin karvoihin. Mutta tiesin jo tuossa hetkessä, että mitä ikinä Kettuaskeleelle tapahtui ja mitä klaanitoverimme ajattelivat, minä tulisin suojelemaan kumppaniani. Hän ei ollut murhaaja ja jokainen joka epäili sitä ei tietänyt kuka Kettuaskel oli. Kumppanini veressä saattoi virrata Tihkutähden veri, mutta minunkin veressäni virtasi Kylmähenkäyksen. Vaikkei isäni ollut varsinaisesti murhannut ketään, hän oli tehnyt tarpeeksi pahoja tekoja kuuluakseen ilkeiden kissojen listaan. Minun ja Kettuaskeleen suonissa virtasi pahan kissan veri, mutta me olimme kummatkin todisteita siitä, että vanhempien menneisyydestä huolimatta kissa pystyi itse valitsemaan millainen kissa olisi. "Tulehan, pystyt seisomaan lammessa niin että vatsakarvasi hipovat pintaa", ohjeistin ja laskin etukäpäläni viileään veteen. Kettuaskel teki niin perässäni ja tassuttelimme rinnakkain lammen syvimmän kohtaan. Sitten kumppanini alkoi pestä punertavanruskeita karvojaan ja seurasin ilmeettömänä, kuinka paksut veriklöntit rikkoivat lammen tasaisen pinnan ja katosivat sitten kirkkaansinisen veden syvyyksiin. Kun kumppanini pesi itseään, katseeni laski hetkeksi veden pintaan ja seurasin, kuinka kuvajaiseni rakentui siihen. Silmäni olivat turvonneet ja punertuneet samalla, ja tuijottaessani kuvajaiseni silmiä pystyin näkemään pelon, surun ja huolen. Poskeni olivat kyynelien jäljiltä kosteat ja suuni oli laskeutunut taas alistettuun irvistykseen. Näytin aivan hirviöltä. Minua alkoi nolostuttaa, että olin kohdannut Kettuaskeleen ja kertonut rakastavani häntä tälläisenä. Vetäisin syvään henkeä ja tukahdutin uusien kyynelien tulon nopeasti. Sitten aloin pyyhkiä märkiä poskiani ja suljin silmäni, jotta ne saisivat hieman lepoa kaiken itkemisen jälkeen. "Rosmariiniputous?" Avasin meripihkaiset silmäni hitaasti kun Kettuaskeleen ääni kantautui korviini. Kohtasin kumppanini sähkönsinisen katseen ja se rakkauden liekki, jonka omistin tuota kollia kohtaan, alkoi palaa niin vahvasti, että koko rintani tuntui olevan liekeissä. Kasvoilleni nousi lämmin hymy, juuri se sama hymy jonka olin suonut Kettuaskeleelle monia kuita sitten sillä kävelyllä, jolla olimme tunnustaneet rakastavamme toisiamme. Kun tuijotin komeaa kollia, kiitin Tähtiklaania mielessäni kaikesta siitä mitä minulla oli. Olin menettänyt miltein koko perheeni, mutta olin saanut myös upeita kissoja elämääni. Olin saanut vahvan emoni Liljahenkäyksen, uskollisen bestikseni Varpusliidon ja Kettuaskeleen, kumppanini. En voinut kuvitella elämääni ilman Kettuaskelta enkä voinut kuvitella vihaavani häntä. Tämän kaiken keskellä en silti voinut vihata kumppaniani vaikka hän oli vienyt isältään hengen. "Onko kaikki hyvin?" Kettuaskel kysyi ja otti epäröivän askeleen eteenpäin. Tuijotin kumppaniani ja kaikkien tunnevyöryjen alta sain sanottua neljä sanaa: "Minä rakastan sinua. Aina." Sitten astuin eteenpäin ja laskin pääni kumppanini olkapäälle, hengittäen kollin turvallista tuoksua sieraimiini. Veren hapan haju osui myös nenääni, mutta se ei haitannut minua. Painoin kuonoani vielä hetken Kettuaskeleen punertavanruskeaa turkkia vasten, mutta lopulta pakottauduin perääntymään. "Tule, meidän täytyy palata leiriin. Me emme palaa vanhaan Varjoklaaniin, vaan me saavumme uuteen Varjoklaaniin", kuiskasin ja tassuttelin pois lammesta, ravistellen turkkini nopeasti kuivaksi. Jäin odottamaan, että Kettuaskel puhdistaisi turkkinsa loppuun ja palaisi kanssani Varjoklaaniin leiriin, missä uusi aika oli alkamassa. //Kettu?

Kettuaskel 14.10.2018

"Tule, meidän täytyy palata leiriin. Me emme palaa vanhaan Varjoklaaniin, vaan me saavumme uuteen Varjoklaaniin", kuulin Rosmariiniputouksen kuiskaavan. Totta, vanhan ja pilaantuneen Varjoklaanin ajat olivat ohi ja pian se alkaisi taas kukoistaa. Varjoklaani oli ollut tarinoiden mukaan aina kunnianhimoinen ja asiansa salassa pitävä, muttei kuitenkaan murhanhimoinen. Nyt alkaisi uusi aikakausi keskuudessamme, valon aikakausi. Heiluttelin vielä tassujani vedessä ja näin kuinka veren tummunut kuiva väri katosi hiljalleen turkiltani. Tiesin, että minun olisi käytävä tapaamassa Liljahenkäystä haavojeni vuoksi ja samalla voisin vaihtaa sanasen parantajaoppilaan kanssa. Kun olin saanut turkkini miltei kokonaan puhtaaksi lähdin tassuttamaan rantaan. Kuivuneet kaislat heilahtelivat tuulessa aivan lammen reunalla, oikeastaan lampi oli enemmänkin puhdas ja vetinen suo. Kun astuin kuivalle maalle ravistelin turkkiani, sillä en halunnut paleltua veden takia. Jos sairastuisin oikein kunnolla joutuisin viettämään aikaani parantajan pesässä, eikä minua huvittanut nähdä kissaa, joka tiesi syyllisyyteni johonkin kauheaan. Tassuttelin Rosmariiniputouksen pienen hahmon viereen ja lähdimme etenemään taas kohti leiriä. "Minäkin rakastan sinua", naukaisin ja väläytin tutun vinon hymyni, joka ylettyi silmiini asti. Rosmariiniputous hymyili minulle takaisin. Naaraan hymy oli jotain niin kaunista, Rosmariiniputous oli lahja Tähtiklaanilta. "Minkäköhänlainen tämä uusi Varjoklaani on? Elämäni aikana olen tottunut vain tähän yhteen vanhaan", mietiskelin ääneen ja vilkaisin vierelläni olevaa naarasta, "Luultavasti paljon parempi ainakin." //Rosma?

Rosmariiniputous 14.10.2018

"Uusi Varjoklaani on vielä suuri kysymysmerkki kaikille, mutta minä tiedän jo, että se on paljon parempi kuin vanha Varjoklaani. Minttusydämestä tulee erinomainen päällikkö Varjoklaanille enkä malta odottaa, että tulevaisuudessa syntyvät pennut saavat kerrankin mahdollisuuden ihailla hyväsydämistä päällikköä ja toivoa, että heistä kasvaisi samanlaisia vanhempana", naukaisin Kettuaskeleelle ja käänsin meripihkaisen katseeni suoraan leiriin sisäänkäyntiin, joka sijaitsi edessämme. Jotenkin tuntui niin oudolta ajatella, että kaikki se tuska oli nyt poissa. Varjoklaani oli vapaa Tihkutähden vallasta ja Tähtiklaaniin uskoivat saivat nyt uskoa ilman pelkoa uskonsa julkisesta mainitsemisesta. Sukelsin kumppanini rinnalla leiriin ja lähdimme marssimaan parantajan pesää kohti. Klaanitoverien katseet kääntyivät minuun ja silmäkulmastani huomasin Varpusliidon ja Luomavirran hämmentyneet katseet. Vetäisin syvään henkeä ja pysähdyin parantajan pesän edustalla. Kohdistin meripihkaisen katseen Kettuaskeleen sähkönsinisiin silmiin ja näin niissä vieläkin sitä tuskaa, minkä olin nähnyt kumppanini silmissä haaskalassa. "Minun kannattaa varmaan jäädä ulkopuolelle. Nähdään myöhemmin", naukaisin tyynesti Kettuaskeleelle ja nuolaisin nopeasti tuon poskea. Kettuaskel nyökäytti hitaasti päätään ja sukelsi parantajan pesään raskaasti huokaisten. Samaan aikaan pesästä astui ulos Minttusydän. Varapäällikkö näytti aivan murtuneelta ja syystäkin, hänen kumppaninsa oli menehtynyt. Mutta nyt hänestä tuli varapäällikkö. "Olen niin pahoillani kaikesta. En voi edes kuvitella millaista tämä on ollut sinulle", aloitin varovaisesti ja räpäytin myötätuntoisesti meripihkaisia silmiäni Varjoklaanin seuraavalle päällikölle. Hänestä tulisi niin hyvä päällikkö tälle klaanille. //Minttu?

Kettuaskel 15.10.2018

Kun astuimme leiriin tuntui kuin jokaisen katseet olisivat porautuneet minuun. Halusin liikkua kovin nopeasti, sillä pelkäsin muiden katseita. Olikohan heille kerrottu? Tiesivätköhän he edes Tihkutähden kuolemasta? Missä kollin ruumis olisi nyt? Kun astelin parantajanpesän edustalle Rosmariiniputous naukaisi hyvästit ja nuolaisi poskeani nopeasti, sen jälkeen lähdin hitaasti liukumaan pesään. Samalla vastaani tuli punaruskea naaras itkusta sumentumin sinisin silmin. "Minttusydän, kaikki järjestyy", naukaisin katumuksen vallassa. Kurkkuani kuristi ja lihakseni jäykistyivät. Olin aiheuttanut valtavan surun emolleni. Olin tappanut hänen kumppaninsa, minä tein tuon hänen elämälleen. Kun hän tulisi kuulemaan, että klaanin entinen päällikkö oli murhattu ja, että syyllinen oli tämän oma poika, en säästyisi Minttusydämen raivolta. Olin vasta tänään saanut kuulla isäni hirmuteoista, mutta Minttusydän oli tiennyt niistä aina. Miksei hän ollut tehnyt asialle mitään? Tihkutähden murhaamat kissat saivat kostonsa, minun kauttani. Palasin todellisuuteen ja huomasin Minttusydämen lähteneen, joten jatkoin matkaani syvemmälle pesään. Täältä kaikki oli alkanut, koko kostonhimoni. Toivoin tosiaan, että Liljahenkäys oli täällä yksin, jotta voisin puhua tälle avoimesti. Minulla oli paljon asiaa kyseiselle naaraalle. Pesän varsinaiseen osaan astuessani haistoin kuitenkin myös klaanimme parantajakollin tuoksun. Kuulin hiljaista puheensorinaa, mutten erottanut sanoja. Pian näin Tihkutähden harmaan hahmon retkottavan kyljellään pesän sammalilla sähkönsinisistä silmistä pimeyden liekki sammuneena. En saisi tuntea näin, mutta tunsin kuitenkin, olin osittain onnellinen, että hirmuvaltias oli kuollut. Tiesin kuitenkin, että tulisin katumaan ajatuksiani jo huomenna ja vihaamaan itseäni entistä enemmän. En ollut itse koskaan nähnyt Tihkutähden hirmuvalta-aikoja, mutta olinhan minä nähnyt sen synkän palon hänen silmissään. "Tervehdys. Minulla olisi haavoja, jotka pitäisi tarkastaa. Sattuisiko sinulla olemaan aikaa Liljahenkäys? Minulla olisi myös pari sanaa jotka haluaisin vaihtaa kanssasi"; selitin tyynen rauhallisesti. Sienikarva luultavasti tarkkana kissana alkaisi miettimään mistä olin haavani saanut tai sitä, että miksen juuri nyt kuulostanut myrtyneeltä Tihkutähden takia. Käänsin katseeni kissakaksikkoon ja heidän hämärässä loistaviin silmiinsä. //Lilja? Sieni?

Liljahenkäys 15.10.2018

Vääntäydyin istumaan ja kohdistin katseeni mestarini surusta sumeisiin silmiin. Hänkin oli saanut kärsiä Tihkutähden hirmutekojen aikana. "Ymmärrän sen hyvin", niiskaisin ja yritin ryhdistäytyä. Minun olisi pysyttävä vahvana. "Mutta valvojaisten pitäminen on ainut asia, minkä voin tällä hetkellä tehdä Minttusydämen vuoksi." Vilkaisin syrjäsilmällä sairasaukion toisella puolen kumppaninsa vieressä nyyhkyttävään naaraaseen huonoa omatuntoa potien. Jos Minttusydän koskaan saisi kuulla teostani, hän ei antaisi minulle ikinä anteeksi. "Tervehdys. Minulla olisi haavoja, jotka pitäisi tarkastaa. Sattuisiko sinulla olemaan aikaa Liljahenkäys? Minulla olisi myös pari sanaa jotka haluaisin vaihtaa kanssasi." Kettuaskel, isänsä toiseksi viimeisen hengen riistänyt soturi, asteli minun ja Sienikarvan luokse rähjäisen näköisenä. Kamppailu Tihkutähteä vastaan oli ollut kova ja varmasti myös voimia verottava. "Toki. Käy tähän istumaan, niin minä haen varastosta nopeasti tarvittavat yrtit", nau'uin ehkä vähän turhankin reippaan kuuloisena ja loikin sairasaukion poikki varastolle. Noukin mukaani muun muassa tukon hanhikkia ja hierakkaa sekä paljon hämähäkinseittiä. Päätin ottaa myös muutaman katajanmarjan antamaan voimia nuorelle soturille. Laskin tarvikkeeni Kettuaskelen eteen ja ryhdyin puhdistamaan hänen haavojaan märällä sammaltupolla, jonka Sienikarva oli varastolla ollessani ehtinyt valmistaa. Kun ensimmäinen vaihe oli valmis ryhdyin jauhamaan hanhikin juuria ja hierakan lehtiä yhdeksi hauteeksi. Levitin haudetta kollin pahimman näköisiin haavoihin ja naarmuihin, jonka jälkeen peittelin osan niistä hämähäkinseitillä, jottei haude pääsisi pyyhkiytymään pois. Sen jälkeen työnsin katajanmarjat Kettuaskelen eteen ja kehotin tätä nielaisemaan ne. "Mistä halusitkaan puhua?" kysyin Kettuaskelelta, kun olin suorittanut tarvittavat hoitotoimenpiteet loppuun. En ollut aivan varma tulisiko kollin puheenaihe liittymään Tihkutähden kahden viimeisen hengen menetykseen, mutta jos se liittyisi, minun olisi harkittava tarkkaan, mitä seuraavaksi aikoisin sanoa. //Kettu?

Rosmariiniputous 3.8.2018

Työnnyin ulos pimeästä piikkihernetunnelista ja lähdin hölkkäämään tyhjän leiriaukion poikki Kettuaskel vieläkin selässäni roikkuen. Jalkani ulvoivat kivusta, koska kumppanini oli miltein kaksi kertaa minua painavampi ja olin itsekin haavoittunut taistelun jäljiltä, mutta minun haavani olivat mitättömät verrattuna Kettuaskeleen haavoihin. Pelkäsin niin paljon, että nuo haavat veisivät kumppanini hengen ennen kuin Liljahenkäys ehtisi tehdä mitään. "Rosmariiniputous", Kettuaskeleen kuiskaus sai sydämeni pompahtamaan kurkkuuni. Hän oli juuri sanonut minun nimeni, eli hän oli vielä hengissä. Tähtiklaanin kiitos, onneksi olin vain muutaman hännänmitan päässä parantajan pesän sammalverhoista. Käännyin vilkaisemaan olkani ylitse kumppaniani, mutta tuon silmät olivat vain lievästi auki ja hengitys oli rahisevaa. "Kettuaskel? Oletko hereillä?" kysyin varovaisesti, yrittäen estää paniikin hyökymistä ylitseni aallon lailla. "Joo, olen. Verenhukka. Se minulla on.. ", kolli lausahti väsyneenä ja sitten hänen päänsä retkahti. Olin jo lähellä uskoa, että pahin oli tapahtunut, mutta sitten tunsin kumppanini sydämenlyönnin ja onnistuin rauhoittumaan hieman. Vetäisin syvään henkeä ja sukelsin sisään parantajan pesään. "Liljahenkäys? Liljahenkäys!" ulvaisin heti päästyäni pesään ja aloin etsimään paniikin vallassa emoani. Ehti kulua vain silmänräpäys, kun tunnistin Liljahenkäyksen tummanharmaan hahmon ja sitten huomasin, että hän istui sammalpedillä makaavan Varpusliidon vierellä. Mitä hänelle oli tapahtunut? Sisälläni jo valmiiksi vellova paniikki alkoi vain kasvaa ja sitten tajusin, että olin itsekin veren peitossa ja näytin selvästi vahingoittuneelta. Liljahenkäyksen kasvot kääntyivät minuun päin ja heti minut ja Kettuaskeleen tunnistettuaan hän riensi meidän luoksemme. "Mitä on tapahtunut, Rosmariiniputous? Olette kummatkin aivan veren peitossa!" Liljahenkäys kiirehdi kysymään. "Pyydän, älä nyt huolehti minusta. Kettuaskel on todella pahasti haavoittunut, hänet pitää hoitaa kuntoon", kuiskasin ja yritin estää poskiani pitkin valuvien kyynelien lisääntymistä. "Tuo hänet tänne", Liljahenkäys käski tiukasti ja ohjeisti minut vapaalle sammalpedille. Laskimme yhdessä Kettuaskeleen pehmeille makuualusille kyljelleen ja annoin Liljahenkäyksen tutkia kumppanini haavat nopeasti. "Minä käyn hakemassa hämähäkin seitit, niin saamme veren vuodon loppumaan", emoni ilmoitti ja lähti luotamme. Laskin pelosta säkenöivän katseeni Kettuaskeleeseen ja painoin oikean etukäpäläni tuon poskea vasten. "Kettuaskel, oletko sinä hereillä? Kaikki on nyt hyvin, sinä olet turvassa", kuiskasin, toiveikkaana siitä että kumppanini heräisi. //Kettu? Lilja? Sori jos hittasin :D

Rosmariiniputous 6.8.2018

Nostin meripihkaisen katseeni Kettuaskeleen komeista kasvoista, kun Liljahenkäys saapui luokseni ja alkoi asetella hämähäkin seittejä kollin haavoihin. Nappasin vaistomaisesti pienen tukon seittiä käpäliini ja aloin painella sitä kumppanini haavoihin. Kun Liljahenkäys vilkaisi minua hieman hämmentyneenä, onnistuin heittämään hänelle heikon hymyn. "Minä olen Varjoklaanin parantajaoppilaan tytär, kyllä minä osaan asetella hämähäkin seittejä kissan haavoihin", huomautin ja painelin seitit kumppanini kyljessä sijaitsevaan haavaan. Liljahenkäys väläytti minulle nopean hymyn ja jatkoi sitten työtään. "Nyt kerrot, mitä oikein tapahtui", Liljahenkäys kysyi, kun olinme saaneet Kettuaskeleen pahimmat haavat peitettyä ja verenvuoto oli alkanut tyrehtyä. "Mutta Kettuaskel -", yritin vielä saada emoni huomion kumppaniini, mutta hän sai minut hiljennettyä tiukalla katseella. "Kettuaskel pärjää kyllä, mutta nyt haluan kuulla totuuden!" Jäin hetkeksi tuijottamaan emoani ja yritin pyyhkiä hopeisia kyyneliä poskiltani. En tahtonut puhua emolleni, tahdoin puhua kumppanilleni. Kettuaskel oli suuressa vaarassa ja tahdoin vain olla hänen vierellään ja odottaa kunnes hän heräisi taas ja voisin auttaa hoitamaan hänet kuntoon, sillä minä en tulisi poistumaan parantajan pesästä ennen kuin voisin varmistua, että kaikki oli kunnossa. "Olimme kävelyllä Kuolonklaanin rajan lähettyvillä ja tapasimme Kylmähenkäyksen", pidin lyhyen tauon, kun Liljahenkäyksen meripihkaisissa silmissä välähti inho entistä kumppaniaan kohtaan, "ja hän alkoi puhumaan meille todella tylysti ja loukkaavasti. Yhdessä vaiheessa hän loukkasi sinua todella ilkeästi ja pilkkasi minua siitä, kuinka olen menettänyt kaikki sisareni. En vain pystynyt hillitsemään itseäni ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Olen niin pahoillani, tiedän että minun ei olisi pitänyt tehdä sitä ja nyt se on minun syyni, että Kettuaskel makaa tässä pahasti haavoittuneena. Minä onnistuin selviämään taistelusta ilman syviä haavoja, mutta Kettuaskeleesta en ole niin varma", selitin surullisena ja käännyin katsomaan kumppaniani, jonka silmät olivat vieläkin kiinni. //Lilja? Kettu?

Kettuaskel 7.8.2018

Raotin hiukan sähkönsinisiä silmiäni ja katselin maisemaa, jonka näin kyljelläni makoillessani. Se oli harmaa kivinen seinä, jonka pintaa kuvioitti muutama veden kuluttama kiemurainen rako. Avasin suutani hieman ja hengitin pesän tuoksuja. Kaikki mitä haistoin oli vehreää ja kitkerää, joku makea tuoksu kuitenkin sai veden kielelleni. Nostin päätäni ja näin Liljahenkäyksen harmaan hahmon ja Rosmariiniputouksen luonnonvalkean hahmon juttelevan, mutta pian heidän katseensa kääntyi minuun. Se oli kovin epämieluista, en halunnut keskeyttää kahden naaraan keskustelua. "Kettuaskel! Onneksi olet kunnossa!" Rosmariiniputous lausahti meripihkaiset silmät kirkkaina säihkyen. Tämä kumartui ylleni ja nuolaisi korvaani, silti tunsin oloni vielä oudon huteraksi. Olin varmaan saamassa kuumetta tai jotain. En nimittäin muistanut mitään tätä ennen tapahtuneesta, en tiennyt miten olin päätynyt tänne. "Miltä tuntuu?" Liljahenkäys naukui parantajamaiseen tapaansa. Kasvolleni vääntyi tuttu vino hymyni - kuitenkin hieman heikkona - joka teki minusta paljon terveemmän oloisen. "Hieman huteralta, mutta älä huolehdi. Minua inhottaa tulla keskustelunne väliin, joten jatkakaa. Olkaa kuin olisin ilmaa. Lupaan, etten kuuntele jos se on jotakin salaista", hymähdin vielä ja loin lempeän katseen Rosmariiniputoukseen, "Minä vaadin." Muotoilin suullani sanat minä rakastan sinua, luonnonvalkealle naaraalle, mutta en päästänyt pihaustakaan. Liljahenkäys ohjasi Rosmariiniputousta hieman sivummalle jatkamaan keskustelua. Päätin käyttää tilanteen hyödykseni ja nousin istumaan. En ollut juurikaan viettänyt aikaani parantajan pesällä, joten miksen voisi tutkia kun kerrankin olin täällä. En tietenkään koskisi mihinkään, se olisi epäkohteliasta penkoa muiden järjestelemiä asioita ja sotkea perässään. Pian kuulin askeleita pesän suulta ja sieltä ilmestyi punaruskea naaras syvänsinisin silmin ruskeanharmaa hiiri suussaan. Tämän silmät kohdistuivat minuun ja suurenivat miltei täysikuun muotoisiksi. Pian naaraan tassut olivat liidättäneet hänet tänne. "Kettuaskel? Mitä sinulle on tapahtunut?" Minttusydän hätäili ja nuuhki turkkiani, joka oli mitä ilmeisimmin täynnä suuri viiltoja, "Voi sinun kasvojasi!" Kurtistin kulmiani. *Miten niin?* "En minä muista", selitin korviani epämieluisasti luimistellen. Minttusydän alkoi hätäilemään, ja sillä samalla hetkelläni ajatuksissani välkähti kirkkaana kuin salama, muistikuvat eilisestä. Näin Kylmähenkäyksen ja Rosmariiniputouksen kierimässä ja kuulin naaraan kauhistuneet kiljaisut, minä syöksyin Kylmähenkäykseen kiinni, josta kumppanini oli minut lopulta pelastanut. Muistin myös osittain matkan Rosmariiniputouksen kyydissä. Kaikki palaset alkoivat vähitellen loksahtaa paikoilleen. "Hei emo, odota. Rauhoitu ja kuuntele", ohjeistin rauhallisella äänellä ja korjasin asentoani. Vilkaisin samalla kehoani, joka oli hämähäkinseittituppojen värittämä. Minttusydän nyökkäsi asiallisesti ja istahti eteeni ja laski hiiren sivulleen. Auringon varhaiset säteet loivat kalvakkaa valoa pesään ja näin Minttusydämen väsyneet silmät. "Se oli Kylmähenkäys. Rosmariiniputouksella ja hänellä tuli pieni kahakkaa ja minä syöksyin apuun kiperällä hetkellä", lausahdin ja hymyilin vähän. Minttusydän näytti mietteliäältä. "Mutta eikö niin, että nuo kaikki haavat eivät ole Kylmähenkäykset tekemiä", tummanpunaruskea naaras naukui kulmiaan kohottaen. Nielaisin äänettömästi. *Mistä hän tiesi Tihkutähden järjestämistä harjoituksista? Vai tiesikö?* Katseeni harhaili pesän seinillä ja emoni huomasi hiukan vaivaantuneen olotilani. "Mäyräraita kertoi. Minä epäilin jo hänellä olevia haavoja, mutta nyt kaikki käy järkeen. Teillä kolmella on ollut harjoitukset", Minttusydän kertoi itsevarmasti ja samalla tiukasti minua tuijottaen. Tämän syvänsinisistä silmistä kuitenkin paistoi huoli, eikä ainoastaan minua kohtaan. Hän murehti varmasti myös Tihkutähdestä. "Ehkä niin", naukaisin ja siirtein tassujani. Tunsin emon polttavan katseen turkillani. "Nyt koko perheeni on parantajanpesällä. Mahtavaa", punaruskeaturkkinen naaras naukui silmiään sarkastisen kommentin takia pyöritellen. Oliko Mäyräraitakin täällä? Mitä hänelle oli käynyt? Ahdistus sisareni tilasta alkoi kalvamaan sisintäni. Tihkutähti oli täällä henkiensä takia, jotka vähenivät vähitellen. Minulla ei ollut hajuakaan montako henkeä tällä tosiasiassa oli, pelkkiä arvauksia. Itse veikkasin neljää ja jos oikein muistan Mäyräraita oli arvuutellut kuutta. "Mitä Mäyräraidalle on käynyt?" kysyin nielaisten ja pelkäsin sen olevan jotenkin syyni. Ehkä minun olisi pitänyt olla leirissä huolehtimassa hänestä tai sanoa vaikka ennen lähtöäni "Pidä huolta itsestäsi". Katseeni harhaili pesässä ja erotin ensin Tihkutähden tummanharmaan hahmon, joka hengitti tasaisesti. Sen jälkeen tunnistin sisareni mustan turkin ja katsoin Minttusydäntä silmät pyöreinä huolesta. "Hän sai shokkitilan ja pyörtyi. En tiedä mistä se johtui, mutta Liljahenkäys epäili stressiä", emo selitti ja vilkaisi hiirtään, "Olin tuomassa tätä hänelle." Kasvoilleni hiipi hymy emon välityksestä. "Minulla alkoikin olla jo nälkä", kuulin sisareni äänen syvemmältä pesästä ja näin tämän nostavan haukotellen päätään. Silmäni pyöristyivät entisestään , mutta tällä kertaa onnesta. "Huomenta", hymähdin. Kuitenkin muistin lupaukseni, joka saattaisi pilata sisareni hyväntuulisuuden. Olin luvannut kertoa minun ja Rosmariiniputouksen kumppanuudesta. Voisin samalla kertoa myös Minttusydämelle, sillä veikkasin hänenkin haluavan tietää. Emo lähti kiikuttamaan hyvältä tuoksuvaa hiirtä sisareni luokse ja pian huomasin itsekin olevani nälkäinen. Söisin heti kun olin kertonut välttämättömän. "Minttusydän. Mäyräraita. Minulla on kerrottavaa", aloitin ja astelin lähemmäs sisareni makuualustaa. Mäyräraidan sähkönsiniset silmät tutkailivat minua kiinnostuneena ja sai minun rintaani polttamaan. Minttusydän nyökkäsi silmiään lämpimästi räpäyttäen. "Minä olen pitänyt teiltä tätä jo hetken aikaa, mutta toivon tosiaan, että ymmärrätte", viivyttelin hieman ja vilkaisin kumpaankin siniseen silmäpariin. "Kerro jo, vai haluatko saada meidät niin uteliaiksi, että joudumme uhkailemaan sinua avaamaan suusi?" Mäyräraita töksäytti uteliaisuuden kaiku. Naurahdin keveästi ja se sai oloni hieman keventymään. Nielaisin vielä viimeisen kerran pelkäämättä Mäyräraidan reaktiota. "Minä ja Rosmariiniputous olemme kumppaneita", sanoin ja sen jälkeen tuli hiiren hiljaista. Hiljaisuus ja uutiseni punnitseminen täytti ilmaa. Se sai ilmasta ohuempaa, eikä hengitykseni kulkenut normaalisti. Kuulin viereiseltä makuualuselta kahinaa ja tiesin mikä - tai oikeastaan kuka -sieltä nousisi. Tihkutähden katse poltti selkääni. "Onnitteluni", Minttusydän hymyili rauhoittavan onnellisesti. Siristin silmiäni kun käännyin tummanharmaaturkkisen kollin puoleen. "Eikö minua vaivauduta herättämään perhekokousta varten? Jätetäänkö minulle kertomatta suuret uutiset? Loukkaahan se , eikö vain. Olen isäsi Kettuaskel", Tihkutähti naukui karmivan ystävällinen vire äänessään, hän oli raivoissaan. "Olisin kertonut sinulle seuraavaksi", murahdin hampaitteni välistä, "Mutta sehän on minun päätökseni kelle kerron henkilökotaisesti." Tihkutähti siristi sähkönsinisiä silmiään. "Etkö edes pyydä hyväksyntääni? Ole valmistautunut voimakkaaseen ei sanaan", isä naukui pieni voitonriemuisuus äänessään. Hän luuli jo voittavansa, mutta tiesin että minulla oli Minttusydän ainakin puolellani. Mäyräraita taas oli suuri kysymysmerkki. "Ei, en pyydä hyväksyntääsi, enkä edes halua sitä. Minä teen itse omat päätökseni ja minun päätökseni on olla hänen kanssaan", sähähdin ja siristelin silmiäni. Tihkutähti vilkaisi Minttusydäntä tuen toivossa, mutta punaruskea naaras vilkaisi Tihkutähteä paheksuen. "Minä kannatan Kettuaskelen mielipidettä, sillä hänellä on valinnanvapautensa ja sinun kuuluu kunnioittaa sitä. Minunkaan emoni tai sisarukseni eivät pitäneet siitä kun olin sinun kanssasi, mutta olin kuitenkin", emo puolusteli. Minua lämmitti se, etten ollut yksin vaan Minttusydän tarjosi minulle tukeaan. Väläytin Tihkutähdelle katseen, joka kertoi tälle pysyä erossa Rosmariiniputouksesta. Kaikki, jotka yrittäisivät vahingoittaa häntä pääsisivät tappolistalleni. Käänsin katseeni Mäyräraitaan, sillä halusin kuulla naaraan mielipiteen asiaan, joka koski häntäkin. Hänen pitäisi alkaa tulla toimeen Rosmariiniputouksen kanssa. //Mäyrä?

Mäyräraita 8.8.2018

Avasin silmäni raolleen. Kuulin vaimeaa puheensorinaa sairasaukion toiselta puolen, eikä minulla ollut vaikeuksia tunnistaa veljeni hätääntyneen kuuloista naukunaa tai Minttysydämen huolesta kireää ääntä. "Hän sai shokkitilan ja pyörtyi. En tiedä mistä se johtui, mutta Liljahenkäys epäili stressiä", Minttusydän sanoi juuri. "Olin tuomassa tätä hänelle." Kohotin varovasti kuonoani ja nuuhkaisin ilmaa. Hiiren mehevä tuoksu sai veden nousemaan kielelleni. "Minulla alkoikin olla jo nälkä", haukottelin ja nostin päätäni. Kettuaskel kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä. "Huomenta", kolli hymähti. Minttusydän pujotteli petien ohitse luokseni ja laski hiiren vuoteeni reunalle. Sen jälkeen hän kumartui nuolaisemaan hellästi päälakeani. "Minttusydän. Mäyräraita. Minulla on kerrottavaa." Kettuaskel kömpi jaloilleen ja tassutti lähemmäs makuusijaani. Höristin korviani kiinnostuneena. "Minä olen pitänyt teiltä tätä jo hetken aikaa, mutta toivon tosiaan, että ymmärrätte." En voinut olla huomaamatta Kettuaskelen viivyttelyä. "Kerro jo, vai haluatko saada meidät niin uteliaiksi, että joudumme uhkailemaan sinua avaamaan suusi?" töksäytin väliin. Kettuaskel naurahti. "Minä ja Rosmariiniputous olemme kumppaneita." Aika tuntui pysähtyvän. Tihkutähti nosti päätään vuoteeltaan ja käänsi sähkönsinisten silmiensä polttavan katseen poikaansa. Tunsin kuinka kynteni porautuivat sammalpedin läpi parantajan pesän multaiseen pohjaan. "Onnitteluni", Minttusydän naukaisi lempeällä äänellä. "Eikö minua vaivauduta herättämään perhekokousta varten? Jätetäänkö minulle kertomatta suuret uutiset? Loukkaahan se, eikö vain. Olen isäsi Kettuaskel." Tihkutähdestä paistoi läpi puhdas raivo. Pystyin aistimaan sen säkenöivänä kipinöintinä ilmassa. "Olisin kertonut sinulle seuraavaksi", Kettuaskel murisi hampaittensa takaa. "Mutta sehän on minun päätökseni kelle kerron henkilökohtaisesti." "Etkö edes pyydä hyväksyntääni? Ole valmistautunut voimakkaaseen ei sanaan", päällikön äänessä oli voitonriemuinen sävy. "Ei, en pyydä hyväksyntääsi, enkä edes halua sitä. Minä teen itse omat päätökseni ja minun päätökseni on olla hänen kanssaan", Kettuaskel sähähti. Tihkutähden katse lipui toiveikkaana Minttusydämeen. "Minä kannatan Kettuaskelen mielipidettä, sillä hänellä on valinnanvapautensa ja sinun kuuluu kunnioittaa sitä. Minunkaan emoni tai sisarukseni eivät pitäneet siitä kun olin sinun kanssasi, mutta olin kuitenkin", Minttusydän puolusteli poikaansa. Kettuaskel väläytti emolleen lämpimän katseen ja kääntyi sitten katsomaan minuun päin odottavana. "Minäkään en hyväksy tätä", murisin hiljaa ja nousi seisomaan vapiseville jaloilleni. "Minä en pidä Rosmariiniputouksesta, enkä tule koskaan pitämäänkään! Mutta jos kerta haluat välttämättä saada kirppuja omaan turkkiisi siltä haisevalta karvakasalta, niin mikäs minä olen sinua estämään? Onnea vain sen kanssa, mutta voin luvata, että tämä olematon sisaresi muuttuu myös pian olemattomaksi." Hoipertelin Kettuaskeleen ohitse parantajan pesän suuaukolle ja pujahdin ulos heikkoon valon kajastukseen. //Kettu? Joku?

Kettuaskel 23.9.2018

Kävelin valostuvassa aamussa. Auringon lämpimät säteet lämmittivät minua koleassa ilmassa ja loivat valoa reitilleni. Olin lähtenyt heti herättyäni ulos, kuten olin tehnyt menneiden kuiden aikana monesti. En oikeastaan tiennyt syytä tunnepurkauksilleni, mutta oli minulla omat veikkaukseni. Viha ja suuttumus kuohui aina yli äyräittensä kun näin Mäyräraidan. En ollut puhunut sisarelleni vapaaehtoisesti sanaakaan parantajanpesästä pääsyn jälkeen. Matala murina pyrki ulos kurkustani ja päätin tukahduttaa sen hengästyttämällä itseni. Vihasin vihaisena olemista, mutta samalla rakastin sitä. Kiihdytin nostamani hölkän pikajuoksuun ja annoin mennä. Sinkoilin ympäriinsä tunteitani rauhoitellen. Pian aloin tuntea rauhaa, mutta samalla myös valtavaa kivistystä takajalkojen lihaksissani, joka sinänsä ei ollut erikoista. Olin aivan puhki ja pysähdyin hengittämään. Jokaisella ulospuhalluksella ilmaan leijaili hento höyrypilvi, joka näytti kovin kauniilta ja herkältä. Sen kauneus muistutti minua Rosmariiniputouksesta ja veti vinon ja onnellisen hymyn kasvoilleni. Vilkaisin taivasta, jonka sineä peitti lukuisat pienet pilvenhattarat. Ne liikkuivat ikiaikaista matkaansa, joka ei koskaan pysähtynyt. Aurinko oli jo miltei huipussaan ja minulla saattaisi olla leirissä tekemistä, joka veisi ajatukseni pois Mäyräraidasta. Hengitykseni oli miltei täysin tasaantunut ja päätin lähteä matkaamaan takaisin leiriin. Astuin sisään piikkihernetunnelin kasviston lomasta ja vilkaisin leiriä sähkönsinisillä silmilläni analysoiden. Miltei jokainen kissa oli jo noussut ja aloittanut omat päivän askareensa. Näin kuinka Rosmariiniputous oli punomassa pentutarhan kattoon vettä hylkiviä lehviä. Sydäntäni lämmitti tuon minulle rakkaan kissan näkeminen. Tämän meripihkaiset silmät olivat kiinnittyneet niin tarkasti työhönsä, ettei huomannut kun askelsin tämän taakse. Kasvoilleni levisi ilkikurinen virne kun päästin mahdollisimman paljon kettua muistuttavan äänen Rosmariiniputouksen takana. No pakko myöntää, se oli aivan surkea. Silti Rosmariiniputous kääntyi kuin salama katsomaan minuun, mutta veikkasin, että hän oli arvannut sen olevan minä. "Sinä senkin", luonnonvalkea naaras murahti leikkisästi ja tönäisi minua, "Saat vielä kuulla kunniasi tuon takia!" Oli vaikea pidätellä nauruani, joten päätin päästää sen ilmoille. Siristelin silmiäni leikkisästi. "Pitäisikö minun pelätä sinun kostoasi", naukaisin hymyillen ja nuolaisin kumppanini päätä kevyesti ja rakastavasti. Rosmariiniputous kääntyi tarkastelemaan taivasta. "Emosi muuten kysyi sinua", naaras lausahti ja viittoi punaruskeaa naarasta leirin reunamilla, jonka seurassa istui varsin tuttu mustaturkkinen naaras. *Mäyräraita.* "Nähdään myöhemmin", naukaisin lämpimästi ja nyökkäsin kumppanilleni kiitoksena viestin välittämisestä ja lähdin astelemaan kaksikon luokse. Minttusydämen syvänsininen katse oli jo ehtinyt porautua minuun ja tunsin oloni erittäin huomatuksi. "Kettuaskel, juuri sinua etsinkin", varapäällikkö naukui tervehtien, "Ajattelin, että voisimme lähteä kolmisin partioimaan." Naaraan hymy oli miltei korvissa. Hän ei ollut tietoinen minun ja Mäyräraidan huonoista väleistä, eikä hänen tarvinnutkaan. En halunnut aiheuttaa emolle lisää huolia. Turkkiani kylmäsi kun ajattelin Mäyräraidan - petturisisareni - samassa partiossa kanssani. Tai ainakin petturilta hän tuntui kun ei suostunut hyväksymään minun onneani. Hän halusi vain itse saada kaiken haluamansa ja hän halusi Rosmariiniputouksen mahdollisimman kauas. Minä suojelisin Rosmariiniputousta vaikka hengelläni. Kun katsoin Mäyräraitaa ajatukseni huusivat. *Senkin itsekäs ketunmieli!* "Voisinko ottaa samalla Lehmustassun mukaan. Voisin esitellä hänelle reviiriämme samalla?" ehdotin väläyttäen lämpimän katseen johon vaadin kaiken ponnisteluni Mäyräraidan läsnä ollessa. Tunsin sisareni mulkoilut selässäni, mutta en välittänyt. "Sopiihan se. Minä käyn hakemassa hänet", Minttusydän hymyili ja tassutteli etsimään nuorta naarasta oppilaidenpesästä. Silloin siristyneet silmäni kääntyivät raivoavina sisareeni. "Senkin itsekäs iljetys. Ajattelet vain omaa parastasi! En haluaisi enää ikinä nähdä sinua ja omahyväistä naamaasi!" sähisin terävästi. En katunut sanojani yhtään, mutta luultavasti tulisin katumaan. Mäyräraita oli loukannut minua syvästi, kun oli hyväksymättä Rosmariiniputousta. Juuri kun Mäyräraita oli vastaamassa herjaukseeni Minttusydän palasi oppilasnaaraan kanssa. Lehmustassu oli vielä kovin pieni ja tämän kasvot muistuttivat minua pennusta ja se sai sydämeni sulamaan. Hänet oli nimitetty oppilaakseni eilisiltana ja nyt olisi aika tutkia reviiriä. "Tervehdys Lehmustassu. Tänään lähdemme ulos leiristä", naukaisin vinosti hymyillen. Olin jo nyt täysin lumoutunut oppilaastani. //Lehmus? Mäyrä? Tää teksti saattaa olla vähän tönkköö, mut se johtuu tästä tauosta. :3

Lehmustassu 23.9.2018

Istuskelin pentutarhan edustalla. Aurinko alkoi jo laskea ja ilma oli melko viileä. Tunnelma leirissä oli melko rauhallinen, lukuunottamatta sitä pientä jännityksen tunnetta, joka tuntui aina vallitsevan klaanimme keskuudessa. Se johtui luultavasti jatkuvasta varovaisuudesta, jonka alla Tähtiklaanin kannattajat joutuivat elämään. Mutta ehkä jonain päivänä kaikki olisi toisin. Yhtäkkiä kuulin Tihkutähden ulvaisevan kokoontumiskutsun. Oliko jotain tekeillä? "Tulehan Lehmuspentu, tiedät kai mikä päivä tänään on." Kanervakuu maukaisi minulle ystävällisesti. Samassa ilmeeni kirkastui. *Tänään minusta tulee oppilas!* ajattelin riemuissani. Lähes jokainen klaanin kissa oli jo paikalla, kun saavuin sinne Kanervakuun kanssa. Tihkutähti aloitti puheensa: "Lehmuspentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Lehmustassuna. Mestarisi olkoon Kettuaskel. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on mestariltaan Rosmariiniputoukselta oppinut." En voinut olla huomaamatta pientä ivaa Tihkutähden äänensävyssä. Kuinka huonot välit hänellä oli entisen oppilaansa ja poikansa kanssa? Kettuaskel käveli luokseni ja kosketti kuonoani kuonollaan. Koko klaani puhkesi huutoihin: "Lehmustassu! Lehmustassu!" Olin niin onnellinen, kuin kissa vain voi olla! Seuraavana aamuna havahduin hereille oppilaiden pesässä. Minulta kesti hetki tajuta, missä oikein olin. *Ai niin, tämähän on oppilaiden pesä! Minä olen nyt oppilas!* Menin pesän edustalle pesemään turkkiani. Yhtäkkiä huomasin Minttusydämen kävelevän minua päin. "Huomenta, Lehmustassu." hän tervehti minua ystävällisesti. "Huomenta." vastasin. Minua hiukan ujostutti, olihan kyseessä sentään klaanin varapäällikkö. "Pääsetkin heti ensimmäiseksi partioon mestarisi kanssa." hän sanoi ja lähti kävelemään kohti Kettuaskelta ja Mäyräraitaa. Lähdin innoissani kulkemaan hänen perässään. Kun saavuimme heidän luokseen, Kettuaskel tervehti minua hymyillen: "Tervehdys Lehmustassu. Tänään lähdemme ulos leiristä." Nyökkäsin innoissani. Kettuaskel vaikutti heti alkuun todella mukavalta. Mutta minua ihmetytti, mikä Mäyräraitaa oikein vaivasi. Hän vaikutti jotenkin... vihaiselta? Olikohan jotain sattunut? //Minttu? Mäyrä? Kettu?

Kettuaskel 26.9.2018

Askelsin partion hännillä Lehmustassun vierellä ja esittelin samalla tärkeimpiä paikkoja ja maamerkkejä. Tiesin, ettemme voisi todellakaan kiertää kovin pitkää matkaa, sillä Lehmustassun pienet tassut eivät olleet tottuneet tällaiseen. Käänsin katseeni hetkeksi pois innokkaasta oppilaasta ja vilkaisin Mäyräraitaan ja Minttusydämeen, jotka tassuttelivat vieretysten. Mäyräraita sai miltei karvani nousemaan pystyyn. Edessämme häämötti Kuolonklaanin ja Varjoklaanin välinen raja. "Haista ilmaa", ohjeistin ja räpäytin sähkönsinisiä silmiäni ystävällisesti. Sitten katseeni muuttui vakavaksi ja naukaisin: "Se on Kuolonklaani. Älä ajaudu heidän partion tielleen. Heistä liikkuu ikäviä huhuja, mutta en usko henkilökohtaisesti puoliakaan todeksi. Luulen, että hekin ovat pohjimmiltaan tavallisia kissoja", selitin ja tähyilin kauas. Mieleeni muistui ajatus Kylmähenkäyksen ja Rosmariiniputouksen taistelusta, se kylmäsi kehoani. Kylmähenkäys oli petturi. "Noniin jatketaanpas, eteen päin", naukaisin ja reipastin kävelytahtiani. Lehmustassun tulisi pysyä perässä, sillä halusin kasvattaa naaraan kuntoa. Kun kunto olisi hyvä, olisi myös taistelu ja muu suorittaminen helpompaa. Pian tunsin kevyen tökkäisyn kyljessäni ja vilkaisin sen aiheuttajaan. Lehmuspennun hopeanharmaa pää oli kääntynyt minuun päin ja tämän huomattavan vihreät silmät tuijottivat minua. "Kettuaskel, sinun tassusi..", oppilaani naukaisi viittoen hännällään taakseni. Vilkaisin tämän hännän osoittamaan suuntaan ja näin tasaisin väliajoin kulkevia verisiä lehtiä. Nostin oikeaa etu käpälääni ja näin verta vuotavan haavan, jonka keskustaa koristi kovin suuri tikku. Ihme, että en tuntenut ollenkaan kipua. En olisi huomannut verta vuotavaa tassuani ilman oppilaan huomiota. "Miten minä en tuota huomannut?" ihmettelin, mutta lopulta kohautin vain lapojani, "Kiitos, että sanoit. Minun on varmaan pakko palata leiriin ja käväistä Liljahenkäyksen luona. Jää sinä tänne jatkamaan partiota Minttusydämen ja Mäyräraidan kanssa." Lehmustassu nyökkäsi ja kävi ilmoittamassa lähdöstäni kahdelle naaraalle. Minttusydän kääntyi vielä nyökkäämään minulle hyvästeiksi. Olin saapunut leiriin ja ottanut suunnan oitis Liljahenkäyksen pesään. Kuulin kaksi tuttua naarasääntä pesästä, ensimmäinen äänistä oli varmasti Rosmariiniputouksen. Tunnistin hänen äänensä vaikka unissani. Naaras oli juuri lähdössä pesästä kun saavuin sinne. "Hei Liljahenkäys, pystyisitkö katsomaan tassuani. Se näyttää aika pahalle, mutten tunne mitään. Jos sinulla on joku jonossa niin hoida hänet toki ennen minua. Minulla ei ole kiirettä", hymähdin samalla kun katsahdin Liljahenkäykseen. //Lilja?

Liljahenkäys 4.10.2018

Kettuaskel tunnusteli kipeää käpäläänsä. Olin poistanut polkuanturaan uponneen tikun ja sivellyt sen päälle vielä ohuen kerroksen hierakkaa ehkäistäkseni mahdollisen tulehduksen syntymisen. Nyt pesässä oli mukavan rauhallista. Muistellakseni mestarini Sienikarva oli sanonut käyvänsä tarkistamassa klaaninvanhimmat, kuten meillä yleensä tapana oli. Tällä kertaa oli sattunut hänen vuoronsa, joten minulla olisi nyt hyvin aikaa puhua Tihkutähden pojan kanssa asiasta, jota oli mielestäni pidetty pimennossa liian pitkään. "Kettuaskel", aloitin epäröiden, "minun on puhuttava kanssasi." Yritin etsiä oikeita sanoja. "Mistä?" punaruskea soturi nosti päätään ja katsahti minuun sähkönsiniset silmät pesään tihkuvassa valossa välähtäen. Hänen katseensa toi pelottavasti mieleen Varjoklaanin hirmuvaltiaan, jonka aika oli onneksi käymässä vähiin. Laskujeni mukaan päälliköllä oli enään vain kaksi henkeä jäljellä, ja minulla oli jo tiedossa keino, millä saisin riistettyä hänen viimeisetkin henkensä lopullisesti. Ja siihen minä tarvitsin Kettuaskelta. "Tihkutähdestä." Siristin aavistuksen verran silmiäni ja pohdin, mistä alottaisin. "Tuskin tiedätkään, mitä kaikkea kauheuksia isäsi on pitkäksi venyneen valtakautensa aikana saanut tehdyksi? Ajattelin, että nyt olisi otollinen hetki ottaa asia puheeksi, jotta osaat vastaisuudessa suojella tytärtäni, eli sinun kumppaniasi, häneltä." Ojentelin kynsiäni malttamattomana. Halusin jo päästä toteuttamaan suunnittelmani ja palauttaa rauhan jälleen klaaniin. "Kun minä olin vasta nuori oppilas ja Tihkutähti soturi nimeltä Tihkuturkki, hän onnistui karkottamaan syyttömän kissan murhasta epäiltynä klaanistamme peitellen sillä varjolla omia tekosiaan. Sain tietää hänen juonistaan, josta Tihkuturkki pääsi perille ja värväsi minut väkipakolla puolelleen uhaten tappaa kaikki rakastamani kissat. Hän ei kuitenkaan aavistanut, että minäkin olin perinyt sujuvat valehtelijan taidot kuolonklaanilaisjuuriltani." Mietin hetken ajan, mistä jatkaisin. "Aikaa kului ja Tihkuturkki onnistui värväämiensä soturien avulla kukistamaan silloisen päällikön ja minun sijaisemoni, Loistetähden, joka menehtyi lopulta Tihkuturkin kynsissä omaan pesäänsä pitkän aikaa hengissä kituuteltuaan. Kun Tihkutähti sai yhdeksän henkeään, kaikki hirmuteot olivat vasta edessäpäin. Tähtiklaaniin uskovia tapettiin, eikä heille vaivauduttu pitämään valvojaisia. Ruumit nakattiin armotta suureen monttuun röykkiöittäin. Tihkutähti tappoi jopa oman emonsa vallan sokaisemana. Se oli kauheaa katseltavaa, ja vaikka kuinka olisin halunnut, en pystynyt tekemään mitään auttaakseni hänen uhreikseen joutuneita." Painoin pääni alas ikään kuin kunnioittaakseni jo edesmenneitä klaanitovereitani. Jäin odottamaan Kettuaskelen reaktiota kertomaani. Hänen ilmettään oli vaikea tulkita, enkä osannut sanoa, koituisiko tämä paljastus minun ja muiden Tähtiklaaniin uskovien kissojen kohtaloksi. Jos taas suunnitelmani onnistuisi, Tihkutähden päivät olisivat luetut. //Kettu?

Kettuaskel 13.10.2018

Kaikki kuulemani oli... jotain mitä en olisi koskaan osannut odottaa. Siltikin jokin tunne vatsassani sanoi, että aina oli tiennyt sen. Vihan liekit piiskasivat sisimpääni rajusti ja se kipu jota Tihkutähti oli muille aiheuttanut. Vihan aiheuttama kipu kouristeli sisimpääni armotta. Kuulin Liljahenkäyksen lempeän äänen naukaisevan jotakin lähtiessään. Naaras oli lähtenyt. Pesän hiljaisuus oli painostava, se teki minut hulluksi. Hengitin kiivaasti ja annoin raivon jyllätä ylitseni. Tihkutähti. Oli. Tappanut. Hämyliljan. Kyseisen naaraan kuolema aiheutti edelleenkin surua Kyyhkylennolle ja siksi se satutti minua - suunnattomasti. Nyt vasta tajusin, kuinka ahdistuneina Tähtiklaaniin uskovat elivät keskuudessamme. Kaikki ei aina ollut sitä miltä se näytti. Häntäni huiski vimmaisasti ympäriinsä ja tiputti lehtipinon paikoiltaan. Tuulenvire leijutti lehdet ympäri pesää höyhenen kevyesti. Minä kostaisin. Kaikkien klaanimme kohtaloiden puolesta, ja tiesin vallan hyvin miten. Kuuma murhanhimo täytti ajatukseni ja tuntui kuin en voisi vastustaa tahtoa iskemästä kynsiäni häneen. Harmaanturkkinsa läpi ensin iholle ja sitten syvemmälle. Juoksin vihan tainnuttamana ulos pesästä ja katseeni alkoi sinkoilla ympäriinsä etsien saalistani. Astelin jäykin askelin punaruskeaturkkisen naaraan luokse, joka jutteli Risasiiven kanssa. "Minttusydän. Kerro minulle missä Tihkutähti on", määräsin turtuneen kylmällä äänellä, joka tuntui sivaltavan kynsillään emon sydämeen asti. En käyttäisi tuosta raakalaismaisesta kollista enää koskaan nimeä isä. Minttusydämen syvänsiniset silmät tutkivat minua hämmentyneenä, niiden loputon lempeyskään ei saisi minua rauhalliseksi. "Hänellä on vähän flunssaa, joten hän saattaa olla hieman kärttyinen jos me-", Minttusydämen lause katkesi, kun päästin suustani hyvin hallitun kohteliaisuuden. "Saisinko. Kuulla. Tihkutähden. Olinpaikan. Kiitos", naukaisin ja tuijotin syvälle emoni silmiin ja vaadin häntä kertomaan tietonsa. "Hän lähti juuri kävelylle. Mihin tarvitset isääsi noin kovasti?" naaras uteli. En kuullut lausetta loppuun, sillä sain kaiken haluamani lauseen alussa. Lähdin juoksemaan raivoisalla nopeudella Tihkutähden tuoreen hajujäljen perässä. Hetken päästä harmaa kolli oli minuun päin kääntyneenä edessäni. Tämän sähkönsiniset silmät tutkailivat minua kylmästi. "Mitäs ajattelet poikaseni? Mikä on kelvollinen syy häiritä minua nyt?" Tihkutähti naukaisi ylimielisen määräilevästi. "Häiritsen sinua jos haluan, etkä ole kukaan määräilemään minua. Sain tietää miten valtasi olet ansainnut ja nyt on aika kostaa se mitä kaikille niille viattomille Tähtiklaanin puolustajille tapahtui", murisin. Nyt tiesin mistä olin perinyt silmittömän vihani, isältäni. Tihkutähden katse säikähti hetkeksi, mutta sitten tyyntyi jälleen. "Ajatteletko nyt ihan selkeästi. Minä olen tämän klaanin parhaaksi, jätä tämä nyt väliin. Sinusta tulee perilliseni", harmaa kolli naukui lahjoen. Mourunta kantautui kurkustani kun loikkasin kollin kimppuun kynnet kovinkin esillä. Yllätysmomentti oli hyvä ja siinä ehdinkin repiä irti kollin karvaa. "En ota lahjuksiasi vastaan. Minä uskon Tähtiklaaniin!", sanat putoilivat suustani voimalla. Kollin silmiin syttyi sama viha kuin minulla, mutta olin varma että se oli tuhat kertaa laimeampi. "Sinä petit minut poikani. Olet saastainen. Ja nyt sinulle käy sama kuin isoemollesi. Olit pentuna niin kovin täynnä potentiaalia, mutta nyt näen totuuden. Yhtä heikko kuin kaikki muutkin, niin tavallinen", päällikkö sylkäisi sanat suustaan ja alkoi repiä turkkiani kynsillään. Taistelimme pitkään, mutta pian huomasin kuinka flunssa alkoi verottaa päällikön kuntoa. Hänen liikkeensä olivat epätarkempia. Silloin potkaisin kollin kumoon takajaloillani ja asetin käpäläni tämän päälle painamaan tämän maahan. Hän ei jaksaisi nousta. Raavin tämän vatsaa kynsilläni ja vasta sitten kun vihani oli loppunut huomasin aikaansaannokseni. Koko aukio oli veressä - omassani ja isäni. Tihkutähti makasi maassa katkonaisesti hengittäen. Minua alkoi kuristaa kauhu. Isäni kasvoille nousi väkinäinen virne. "Tämä ei tee sinusta yhtään minua parempaa"; kolli naurahti ja vajosi syvyyteen. *EI, ei, ei!* Paniikki valtasi minut, mitä olin tehnyt? Pian kuulin askeleita takaani ja tiesin sen olevan loppuni. Joku näki minut. Käännyin katsomaan ja näin nuoren parantajanaaraan. "Minä.. minä. Ethän..", takeltelin ja kuristumisen tunne alkoi tiukentaa otettaan. "Kerro klaanille, että se oli kettu. Tai sitten kerro totuus. Ihan sama. Minun on mentävä", naukaisin ja lähdin juoksemaan. Kuulin juostessanikin kollin sanat mielessäni. *Tämä ei tee sinusta yhtään minua parempaa* Verta vuotavat haavani, eivät onnekseni jättäneet jälkeä perääni vaan vuosivat ainoastaan turkilleni. Juoksin ja juoksin ja päädyin lähelle haaskalaa, mutta en kuitenkaan ajatellut mennä sinne. Kukaan ei osaisi löytää minua täältä ellei oikein etsisi.

Liljahenkäys 13.10.2018

Outo tunne sai minut valpastumaan. Tiesin, että jotakin oli parhaillaan tapahtumassa. Ja siksi minun olisi nyt mentävä ja jätettävä Varpusliidon asia myöhemmälle, vaikka se tuntui sinä hetkenä kovin väärältä, sillä olihan kolli tullut varta vasten pyytämään minun apuani. Nyt oli kuitenkin pakko, mutta uskoin kuitenkin että Varpusliito kyllä ymmärtäisi syyn vielä jonakin päivänä. Ainakin toivoin niin. Ystävän pulaan jättäminen ei ollut yhtään minun tapaistani, mutta maailma karaisi lempeimmänkin kissan luonnetta. "Muistin juuri, että minun on hoidettava yksi juttu, mutta lupaan auttaa sinua ongelmassasi heti kun palaan", nau'uin Varpusliidolle kiireesti ja loikkasin alas kannon päältä. Kosketin nopeasti soturin kuonoa omallani ja lähdin sitten juoksemaan syvemmälle metsään vailla määränpäätä. "Palaa leiriin jo edeltä! Tulen pian!" huikkasin vielä lapani ylitse aukiolle yksinään jääneelle kollille ja kiihdytin sitten vauhtiani. Outo tunne sisälläni vain voimistui. Saavuin pienen aukion reunalle. Aukion keskellä kaksi kissaa otti keskenään yhteen: Kettuaskel ja klaanin päällikkö Tihkutähti. Hurja mouruna ja sähinä täytti pääni ja näin enää vain kaksi kollia, jotka jakelivat toisilleen iskuja vuoron perään. Huomasin kuitenkin, että flunssan heikentämä Tihkutähti oli jäämässä pahasti alakynteen. Tiesin että tämä tulisi olemaan kunniattoman soturin tuhonpäivä. Paha saisi viimein palkkansa ja rauha palaisi klaaniin. Taistelu tuntui kestävän ikuisuuksia. Vihdoin ja viimein Kettuaskel sai kaadettua Tihkutähden maahan, ja silloin aika tuntui pysähtyvän. Päällikkö hengitti hyvin vaivalloisen näköisesti ja hän vuoti runsaasti verta. Olin varma, ettei hän tulisi kestämään enää Kettuaskelen viimeistä iskua. Sellaista ei kuitenkaan tullut. Jokin sai Kettuaskelen perääntymään. Silloin hän näki minut ja näytti kauhistuvan entisestään, jos vain oli mahdollista. "Minä... minä... ethän...", sanat tuntuivat takertuneen nuoren soturin kurkkuun. Hän oli yltäpäältä veressä, enkä osannut sanoa oliko suurinosa siitä hänen vai Tihkutähden. "Kerro klaanille, että se oli kettu. Tai sitten kerro totuus. Ihan sama. Minun on mentävä." Tummanpunaruskea kolli käännähti kannoillaan ja juoksi pois. Hänen jälkeensä jäivät veriset tassunjäljet, jotka johtivat syvälle metsän uumeniin. Ja sitten soturi olikin jo kadonnut näkymättömiini. Tihkutähden sähkönsiniset silmät olivat raollaan. Verinoro valui hänen huuliensa välistä ja kyljet kohoilivat vielä heikosti. Yhtäkkiä hän jähmettyi paikoilleen. Hengitys lakkasi kokonaan ja tuli aivan hiljaista. Oliko Tihkutähti menettänyt kaksi viimeistä henkeään vai onnistuiko Kettuaskel viemään vain toisen niistä? En tiennyt, mutta joka tapauksessa minun olisi vietävä hänet takaisin leiriin ja Minttusydämen olisi viimein aika hakea yhdeksän henkeään ja nousta klaanin uudeksi päälliköksi. Minttusydän oli pohjimmiltaan hyvä kissa, joten uskoin, että hän saisi taas Varjoklaanin asiat järjestykseen ja klaanin nousemaan ylös pohjalta. Havahduin kuullessani lähestyviä askelia. Rosmariiniputouksen siro hahmo ilmestyi esiin metsän hämystä. Oliko hänkin nähnyt saman kuin minä? Tiesikö hän, että Kettuaskel oli surmannut - no, ainakin osittain, jos ei kokonaan - Tihkutähden? "Liljahenkäys? Mitä on tapahtunut? Missä Kettuaskel on? Onko Tihkutähti kunnossa?" Rosmariiniputous näytti hyvin järkyttyneeltä, mutta hän taisi itsekin tietää, ettei minulla ollut sillä hetkellä vastauksia annettavanani. Se kaikki, mitä oli tapahtunut vain muutama hetki sitten, tulisi jäämään ainoastaan minun ja Kettuaskelen väliseksi salaisuudeksi, ellei kolli itse päättäisi kertoa klaanille tappaneensa Tihkutähden. Parantajana minulla oli vaitiolovelvollisuus - ainakin silloin, kun minä itse niin halusin olevan, ja tämä oli juuri sellainen tilanne. Sanaakaan sanomatta ryhdyin nostamaan Tihkutähden hervottomaksi valahtanutta ruumista selkääni. Rosmariiniputous kiiruhti avukseni ja kannoimme painavan kollinkörilään yhteisvoimin aina leiriin saakka. Käskin Rosmariiniputousta ilmoittamaan tapahtuneesta Minttusydämelle sillä välin kun minä raahasin yksinäni Tihkutähden ruhon pesääni. Onnekseni Sienikarva ei ollut sillä hetkellä paikalla. Hän olisi saattanut järkättyä kuullessaan, mitä olin aikeissa tehdä. Yhtäkkiä Tihkutähti haukkasi henkeä. Laskin soturin maahan ja jäin tuijottamaan häntä murhanhimoinen katse silmissäni. Siinä hän vihdoin oli, avuttomana kuin vastasyntynyt pentu, joka kutsui hädissään emoaan. No, Tihkutähden emo ei tulisi pääsemään paikalle sattuneesta syystä, kuten esimerkiksi vaikkapa siksi, että hän oli raakalaismaisesti murhannut tämän ja muutaman muunkin klaanitoverini? "Palaan pian", kehräsin ehkä jopa hieman liioitellun leperrellen. Astelin varastolle ja siirsin varovasti tassullani paksun lehden päälle pari punaista marjaa. Tartuin lehden reunasta hampaillani ja kannoin sen Tihkutähden luokse, joka yritti vakavista vammoistaan huolimatta nousta istumaan. "Ota ihan rauhallisesti", sanoin ja painoin kollin pään hellästi takaisin maahan. Päällikkö ei jaksanut panna vastaan. "Tässä, syö nämä. Ne antavat sinulle voimia." Työnsin marjoja lähemmäksi kollia käyden hetki hetkeltä kärsimättömämmäksi. Tihkutähti nosti päätään kovin hankalan näköisesti ja lipaisi marjat suuhunsa. Sitten ilman mitään varoitusta hän alkoi sätkiä. Hänen suustaan tuli valkoista vaahtoa ja sähkönsiniset silmät olivat levinneet niin ammolle, että sinistä kehystävä valkoinen rengas näkyi. Tyytyväinen virne nousi kasvoilleni. Päällikkö kohdisti vielä viimeisen kerran apua anovan katseensa minuun, ennen kuin hän rojahti maahan ja oli poissa. Varjoklaanin hirmuhallitsia oli vihdoin kuollut ja aikoinani tehty virhe oikaistu. Olin viimein vapaa! //R.I.P. Tihkutähti.

Rosmariiniputous 29.7.2018

"Kuinka yllättävää, Kuolonklaani on itseasiassa pysynyt omalla reviirillään eikä yksikään soturi ole siirtänyt rajamerkkejä eteenpäin. Ehkäpä heistä on hiljalleen tulossa hyviä kissoja", vitsailin Sarasydämelle ja Luomavirralle juuri kun sukelsimme pimeästä piikkihernetunnelista leiriaukiolle. Aurinko oli jo aikoja sitten laskeutunut taivaanrannan taakse ja hopeinen kuu oli noussut pilvettömälle taivaalle, jolla se nyt loisti sanoinkuvaamattoman kauniisti. "Olipa rauhallinen partio, onhan siinä hyvät puolet kun lähtee kiertämään rajoja kahden mukavan naaraan kanssa. No, nähdään huomenna, sillä minä menen nukkumaan", Sarasydän naukaisi hyvästelyt minulle ja Luomavirralle, ja lähti sitten tassuttelemaan soturien pesää kohti. "Minäkin taidan mennä jo uinumaan, näkemisiin", Luomavirtakin huikkasi minulle hyvästit ja kipitti sitten punertavanruskean klaanitoverinsa perään. Seurasin tyytyväisenä, kuinka kaksikko katosi yhdessä soturien pesään ja aukiolle laskeutui aavemainen hiljaisuus. Näinä hetkinä tajusin, kuinka hyvä oli se, että oli läheinen monien klaanitoveriensa kanssa. Jos se olisi minusta kiinni, tulisin todellakin viettämään enemmän aikaa Sarasydämen kanssa. Yht'äkkiä kuonooni leijaili hieman myskimäinen tuoksu, jonka tunnistin silmänräpäyksessä kuuluvan eräälle erittäin tärkeälle kissalle. Käännyin ympäri ja kohtasin heti Kettuaskeleen sähkönsinisen katseen, joka tuijotti minua leirin uloskäynniltä. Rotevarakenteisen kollin kasvoille nousi lämmin hymy, joka toimi suorastaan käskynä minulle. Tassumi lähtivät automaattisesti kuljettamaan minua tuota kollia kohti, jota rakastin niin syvästi aika sydämeni pohjasta. "Iltaa arvon Rosmariiniputous", Kettuaskel tervehti vino hymy kasvoillaan. Virnistin nopeasti kumppanini sanoille ja kumarruin sitten eteenpäin koskettamaan kollin nenänpäätä kuonollani. Leiriaukio oli tyhjentynyt kokonaan, jopa Mäyräraita - joka oli saapunut leiriin veljensä kanssa - oli kadonnut jonnekin. Tajusin kuitenkin perääntyä nopeasti siltä varalta, että joku sattuisi saapumaan aukiolle ja näkemään meidät hyvin lähellä toisiamme. Olin jo aikomassa avata suuni ja vastata jotain yhtä huvittavaa, kun meripihkainen katseeni muuttui huolestuneeksi. Kettuaskeleen turkki oli täynnä pieniä haavoja, jotka näyttivät aivan siltä kuin joku olisi kynsinyt kollia. Kulmani kohosivat hitaasti, kun silmäilin kumppanini turkkia tarkasti. Kettuaskel varmastikin huomasi silmäilyni, sillä hänen olemuksensa tuntui kiristyvän. "Kettuaskel, mitä nuo haavat ovat?" kysyin epäilevänä ja kohotin kasvoni Kettuaskeleen silmiä kohti, mutta kolli oli kääntänyt omat kasvonsa muualle. "Minä kaaduin piikkipensaaseen, siinä kaikki. Ei hätää, ei minuun sattunut. Nämä paranevat hetkessä", Kettuaskel selitti niin tyynellä äänensävyllä, että hetken aikaa oikeasti uskoin kumppaniani. Mutta tuollaisia haavoja ei kyllä minun tietääkseni tullut piikkipensaaseen kaatumisesta. En kuitenkaan juuri nyt tahtonut kiistellä asiasta kollin kanssa, joten tyydyin vain nyökäyttämään päätäni ja teeskentelemään, että uskoin kumppanini selityksen. "En ole varma tiedätkö sinä vielä tästä, mutta Tihkutähti on menettänyt hengen", pidin lyhyen tauon, kun Kettuaskeleen kasvoille nousi shokki, "minä ja Varpusliito näimme kuinka hirviö osui häneen ukkospolulla, mutta emme ehtineet auttamaan häntä. Ainoa asia, mitä pystyimme tekemään, oli tuoda hänet leiriin. Hän on nyt parantajan pesässä lepäämässä, enempää en tiedä hänen voinnistaan." Tiesin, että nämä uutiset tulisivat järkyttämään kollin, olihan tässä kyse hänen omasta isästään. Jotta saisin hänen mielensä hetkeksi pois päällikön traagisesta onnettomuudesta, päätin kysyä kumppaniltani erään kysymyksen jonka olin halunnut kysyä jo montakin kertaa: "Oletko sinä muuten vielä kertonut Mäyräraidalle meidän suhteestamme?" //Kettu?

Kettuaskel 29.7.2018

"Oletko sinä muuten vielä kertonut Mäyräraidalle meidän suhteestamme?" Rosmariiniputous kysyi hiukan yllättäen. Puristelin leirin pohjaa kynsilläni. "Itseasiassa en, mutta ajattelin kertoa hänelle huomisaamuna. En halua, että Mäyräraita joutuu vihoittelemaan minulle yön yli tai jopa menettää yöuniaan minun takiani", naukaisin ja loin Rosmariiniputoukseen pahoittelevan, mutta samaan aikaan sydämellisen katseen, "Olen pahoillani että olen viivyttänyt sitä." Luonnonvalkea naaras nyökkäsi ymmärtäväisenä ja heilautti häntäänsä keveästi. Siirsin puutunutta tassuani ja siihen pisteli kummallisesti liikkuessani. "Ja kuulin minä Tihkutähdestä, vaikka hän onkin minulle kovin etäinen on silti vaikeaa nähdä oma isänsä tuollaisena", selitin ja tähyilin sähkönsinisellä katseellani parantajan pesän suunnalle, "En vain tiennyt että sinä ja Varpusliito löysitte hänet. Olen teille kiitoksen velkaa." Minua inhotti valehdella Rosmariiniputoukselle haavoistani, mutten yksikertaisesti vain voinut puhua hänelle niistä. Olimme sopineet Mäyräraidan kanssa, että jos joku kysyy olimme kaatuneet piikkipensaaseen. "Mutta tiedätkös mitä, minä en ole ainut joka on kaatuillut piikkipensaaseen. Jos käyt Mäyräraidan luona huomaat, että me olimme yhdessä tapahtuma hetkellä", naukaisin rennosti hymyn väläyttäen. Häntäni heilahtteli puolelta toiselle rauhallisesti samalla kun kohdistin katseeni taivaalle. Aurinko oli laskemassa ja varsin kauniisti. Se värjäsi kaiken mihin säteitään osoitti verenpunaiseksi ja taivaskin hohti oranssihtavana. Pilvet leijuivat vaaleanpunaisina ympäriinsä, välillä toisiinsa yhdistyen. "Haluaisin viedä sinut katselemaan auringonlaskua, suostutko mukaani?" kysyin silmiäni kohteliaasti räpäyttäen. Tiesin, että aukiolla jossa palanut vuorivaahtera sijaitsi oli muitakin korkeita taivaaseen kurottavia puita. Suurimmaksi osaksi mäntyjä. Jos kiipeäisimme sinne näkisimme auringonlaskun hyvin. //Rosma?

Rosmariiniputous 30.7.2018

"Tietysti suostun, lähdetään vaikka samantien", vastasin lempeällä äänensävyllä Kettuaskeleelle ja nousin sitten jäykästi jaloilleni, jotka olivat jo kokeneet kovia koska olin viettänyt suuren osan päivästäni leirin ulkopuolella. Noustessani seisomaan meripihkaiset silmäni eksyivät uudelleen haavoihin, jotka risteilivät kumppanini punertavanruskealla turkilla. Minä tiesin, että nuo haavat eivät olleet tulleet johonkin piikkipensaaseen kaatumisesta, nuo olivat aivan ilmiselvästi kynsistä tulleita jälkiä. Tunsin oloni hieman yksinäiseksi ja petetyksi, koska Kettuaskel ei kertonut minulle totuutta, mutta toivottavasti hän tulisi joskus kertomaan minulle mistä oikeasti oli kyse. "Minne päin me lähdemme?" kysyin Kettuaskeleelta kun lähdimme tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti. Viileä iltatuuli puhalsi aukiolla ja sai luonnonvalkoisen turkkini jopa hieman hulmuamaan, mutta onneksi ilmavirta ei ollut epämukavan viileä, vaan tässä helteessä se oli erittäin mukavan tuntuinen. "Sille samalle aukiolle, jolla vuorivaahtera sijaitsee. Siellä on monia muita korkeita puita, joilta voimme katsoa auringonlaskua", Kettuaskel ilmoitti ja käänsi hetkeksi sähkönsinisen katseensa minuun, aivan kuin odottaen saavansa minulta jonkinlaisen vastauksen, joko tyytyväisen tai tyytymättömän, kysymykseensä. "Se olisi todella ihanaa, emmehän ole pitkään aikaan olleet ihan kahdestaan, erillä Varjoklaanista", huomautin tyynesti ja räpäytin kumppanilleni meripihkaisia silmiäni. Tilanne Varjoklaanissa oli tällä hetkellä erittäin kireä ja kaiken sen kaaoksen keskellä pystyin hakemaan turvaa Kettuaskeleesta. Hän oli yksi niistä muutamista Varjoklaanin kissoista, joihin pystyin luottamaan täysin sataprosenttisesti. Kyseiseen luotettavien kissojen porukkaan kuuluivat myös Liljahenkäys, Varpusliito ja Luomavirta. Tiesin, että jos minulla olisi koskaan mitään murheita, voisin avautua kenelle tahansa heistä mistä tahansa aiheesta. "Kuule, oletko sinä aivan varma että olet täysin kunnossa? Nuo haavat näyttävät vähän ikäviltä ja haluaisin varmistaa, että ne eivät voi tulehtua." //Kettu?

Kettuaskel 1.8.2018

"Kuule, oletko sinä aivan varma että olet täysin kunnossa? Nuo haavat näyttävät vähän ikäviltä ja haluaisin varmistaa, että ne eivät voi tulehtua", Rosmariiniputous naukui pieni huolen särö äänessään. Kohdistin sähkönsiniset silmäni lempeinä tämän silmiin, jotka säteilivät meripihkaisina. Kasvoilleni kohosi tuttu vino hymyni. "Ei niissä mitään ole, mutta jos vaadit niin voin käydä näyttämässä niitä Liljahenkäykselle", selitin lämpimästi ja kietaisin lohdullisesti häntäni Rosmariiniputouksen oman ympärille, "Ei sinun tarvitse hätäillä, minä tiedän kyllä kun tarvitsen parantajaa tai jotain muuta apua. En halua aiheuttaa sinulle vaivaa." Lämmin katseeni karkasi eteenpäin, sillä palaneen vuorivaahteran aukio alkoi jo häämöttää kaukana, mutta silti edessämme. Toivoin, ettei kumppanini murehtisi turhia, sillä valitettavasti hän tulisi näkemään kynnenjälkiä ihollani vielä pitkään. En millään voisi kertoa Rosmariiniputoukselle harjoituksista, jotka olivat liian väkivaltaisia kaikkiin muihin klaaneihin, paitsi Kuolonklaaniin. Enkä haluaisi myöntää valehtelevani hänelle, kaduin tätä valheiden levittelyä eniten. Hätkähdin aatteistani kun olimme saapuneet vuorivaahteran miltei juurelle. "Mennään tuonne", naukaisin ja osoitin hännälläni tuulessa huojumatonta paksua mäntyä. En ollut kovin hyvä kiipeilemään, mutta sitäkin parempi loikkaamaan korkealle, joten se saattaisi auttaa asiaa. Ravasimme puun juurelle ja viitoin luonnonvalkeaa naarasta menevän ensimmäisenä. "Otan sinut kiinni jos putoat", hymyilin ja nyökkäsin Rosmariiniputoukselle varmuuden merkiksi. Naaras hymyili kaunista hymyään ja lähti varovaisesti etenemään puunrunkoa ylöspäin. Matalin oksa oli aivan parin viiksenmitan päässä kun luonnonvalkea naaras horjahti, silmäni pyöristyivät säikähdyksestä, mutta pian huomasin että naaras oli saanut tasapainonsa takaisin. Rosmariiniputouksen kaunis ja siro tassu nappasi kiinni oksasta ja veti itsensä ylös. "Onko se jo tarpeeksi korkealla?" naukaisin ääntäni korottaen, jotta Rosmariiniputous kuulisi ääneni yläilmoihin. Naaras katsahti alas minuun ja naukui: "Menen vielä yhden oksan ylemmäs!" Nyökkäsin. Seuraava oksa oli aivan naaraan tassujen ulottuvilla eikä tippumisen pelko ollut suuri. Katsoin henkeäni miltei pidätellen kuinka hän kapusi seuraavalle oksalle ja kääntyi taas minuun päin. Rosmariiniputous oli monien kettujenmittojen päässä maasta, mutta luotin Rosmariiniputouksen loistavaan tasapainoon. "Sinun vuorosi", tämä ilmoitti ja väläytti minulle rohkaisevan hymyn, "Ei se ollut niin pelottavaa." Naurahdin kuivasti ja väläytin hänelle ilkikurisen katseen. Häntäni viuhtoi ilmassa kun jännitin lihakseni ja ponnistin loikkaan. Työnsin kynteni ulos kun ilmavirta lepatti turkillani ja pian olin kiinni puussa terävillä kynsilläni. Olin puolimatkassa Rosmariiniputouksen luokse ja aloin kiivetä voimakkain "askelin" hampaat keskittyneenä irvessä. Pian saavutin alemman oksan ja naukaisin hiukan hengästyneenä: "Ei minua pelota." Kuulin kumppanini naurahtavan kevyesti kun loikkasin ylemmälle oksalle. Hetken ajan silmäilin maisemaa lumoutuneena. Auringonlasku oli mitä kaunein. Kuitenkin pystyin kääntämään katseeni pois sillä toisella puolella oli vielä jotakin kauniimpaa. Rosmariiniputous. Tämän meripihkaiset silmät kiiluivat lumoutuneina auringon väreistä. Istahdin tämän valkeankirjavan hahmon viereen, jonka Auriko värjäsi punertavaksi. Turkkimme hipoivat toisiaan ja sai sydämeni takomaan. "Tahdon kysyä jotakin, saanhan?" kysyin varovaisesti lempeän katseeni kumppanini meripihkaisiin kääntäen. Tämä nyökkäsi odottavaisena ja tutkaili olemustani. "Pidätkö sinä pennuista? Tai siis tarkoitan, että haluaisitko sinä joskus pentuja?" ääneni värisi ja kenties sanani olivat katkonaisia kaikesta tästä hermostuneisuudesta, mutta kuitenkin katsoin kaiken aikaa syvälle meripihkaisiin silmiin. //Rosma?

Rosmariiniputpous 1.8.2018

"Sinun vuorosi", naukaisin maassa odottavalle Kettuaskeleelle, kun olin päässyt toisiksi alimmalle oksalle turvallisesti ja saanut tukevan otteen puusta. En ollut lainkaan kiipeilytyyppiä eikä kumppanini ollut myöskään. En vain ymmärtänyt miten yksikään myrskyklaanilainen pystyi vain kiipeämään puun pihkaista pintaa pitkin aivan kuin se kuuluisi heidän jokapäiväiseen rutiiniin. Kun Kettuaskeleen kasvoilla käväisi epäröivä irvistys, nostin kapeille kasvoilleni rohkaisevan hymyn ja heilautin häntääni aivan kuin kutsuna kollille. "Ei se ollut niin pelottavaa", kannustin ja asetuin sitten istumaan puulle, kuitenkin valmiina syöksymään kumppanini apuun jos hänen käpälänsä sattuisivat luiskahtamaan. Kettuaskel heilutteli häntäänsä lyhyen hetken ajan puolelta toiselle, kunnes hän ponnisti korkeaan loikkaan ja tarttui puun epätasaiseen pintaan kynsillään. Seurasin hermostuneena, kuinka punertavanruskea soturi kapusi itsensä minun vierelläni ja jäi hetkeksi hengittämään raskaasti. Hän varmastikin huomasi hieman huvittuneen ilmeeni, koska Kettuaskel kohotti ylväänä päänsä korkealle ja tasasi hengityksensä. "Ei minua pelota", hän ilmoitti itsepäisesti ja kääntyi sitten seuraamaan kaunista auringonlaskua. Tämä hetki oli niin täydellinen ja toivoin hartaasti, että saisimme enemmän tälläisiä hetkiä, jonka aikana olimne vain kahdestaan. Vaikka minulla oli muitakin tärkeitä kissoja, kuten Varpusliito ja Liljahenkäys, Kettuaskel oli silti kumppanini ja rakastin häntä kaikkein eniten Varjoklaanissa. "Tahdon kysyä jotakin, saanhan?" Kettuaskel kysyi suureksi yllätyksekseni ja käänsi sähkönsinisen, lempeänä hohtavan, katseensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Nyökäytin päätäni odottavaisena ja valmistauduin jonkin sortin rentoon kysymykseen. "Pidätkö sinä pennuista? Tai siis tarkoitan, että haluaisitko sinä joskus pentuja?" Lievästi sanottuna yllätyin kumppanini kysymyksestä, koska jostakin syystä olin aina olettanut että olisin itse kysynyt tuon kysymyksen Kettuaskeleelta. Minä todellakin pidin pennuista ja haluaisin pentuja joskus, haluaisin rakentaa rakastavan perheen ympärilleni ja saada pieniä pentuja, joista kasvaisi oikeudenmukaisia ja uskollisia sotureita. "Nyt kun sitä kysyit, minä pidän pennuista hyvin paljon ja haluaisin joskus omia pentujakin. Haluaisin synnyttää vahvoja ja terveitä pentuja, joista kasvaisi rohkeita ja uskollisia kissoja Varjoklaanille. He saisivat upeat vanhemmat, jotka oikeasti rakastaisivat heitä ja olisivat ylpeitä." Kun puheeksi tuli upeat ja välittävät vanhemmat, tunsin surun vihlaisun sydämessäni. Minulla ei koskaan ollut ollut rakastavaa isää, joka olisi ollut ylpeä pennuistaan ja välittänyt heistä. Ei, minun isäni oli pettänyt pentunsa pahemman kerran; Kylmähenkäys oli yrittänyt käännyttää meidät uskomaan Pimeyden metsään, pettänyt kumppaninsa, hyökännyt hänen kimppuunsa, joutunut karkotetuksi ja paennut sitten Kuolonklaaniin. Olin hiljalleen varmistunut siitä, että hänellä oli jonkinlaisia tunteita Kuolonklaanin Jääliljaa kohtaan. Se naaras oli hyvinkin kyseenalaistettava, ja hän vaikutti aivan samanlaiselta kuin Kuolonklaanin nykyinen varapäällikkö Viiltokaaos. He olivat vallanhimoisia ja sydämettömiä kissoja, jotka tappoivat kissoja huvin ja hyvän mielen vuoksi. Aivan sairaita kissoja. "Haluaisitko sinä pentuja? En siis tahtoisi todellakaan vielä vähään aikaan pentuja, koska kumppanuutemmekin aiheuttaisi aivan liikaa ongelmia enkä tahdo edes kuvitella mitä tapahtuisi jos Tihkutähti kuulisi, että odotan hänen poikansa pentuja." //Kettu?

Rosmariiniputous 4.8.2018

Mielialani laski silmänräpäyksessä iloisesta masentuneeseen, kun Kuolonklaaniin rajalla kasvavat kitukasvuiset pensaat kahahtivat ja Kylmähenkäys astui sieltä esiin jäinen virne kasvoillaan loistaen. Tunsin, kuinka kynteni työntyivät äänettömästi esille ja hampaani osuivat yhteen tylyn mulkaisun noustessa kasvoilleni. Kettuaskelkin jännittyi, mutta hieman huomaamattomammin. Sinertävänharmaa kuolonklaanilainen marssi aivan rajan luokse, jääden istumaan vajaan kahden hännänmitan päähän siitä kohdasta, josta Varjoklaanin hajumerkit alkoivat. "Voi, kuinka romanttista, Varjoklaanin söpöin pari nauttii auringonlaskusta! Mutta eikös teidän nukkumaanmenoaikanne ole mennyt jo? Päällikkönne tuskin ilahtuisi kuullessaan, että kaksi hänen lempisoturiaan ovat näin myöhään poissa leiristä", Kylmähenkäys naukui niin silkkisellä ja selvästi ärsytystä toivovalla äänellä, että raivo alkoi hetkessä kiehua sisälläni. Tuolla kissalla ei ollut mitään oikeutta puhua minulle tällä tavalla kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt minulle! "Sentään tyttäresi saa vastakaikua rakkauteensa, toisin kuin sinä. Ja oletkohan sinä oikea kissa puhumaan sääntöjen rikkomisesta, sillä ikävä huhu liikkuu Varjoklaanissa, että sinut karkotettiin sääntörikkomuksen takia. Opettelehan ensin säännöt ennen kuin alat neuvomaan muita", Kettuaskel iski takaisin ja otti päättäväisenä askeleen eteenpäin, aivan kuin hän olisi tahtonut suojella minua. Kunnioitin kyllä hänen aikeitaan, mutta kun oli kyse isästäni, en tarvinnut minkäänlaista suojelua. Voittaisin tuon variksenruoalta haisevan petturin päivänä minä hyvänsä. "Sinä luulet olevasi joku suurikin soturi, vaikka pääsit tuohon asemaan pari kuuta sitten. Älä yritä näyttää vahvalta ja uljaalta rakkaasi edessä, olet tuskin oppilasta älykkäämpi. Ja mitä tulee kumppanuusasioihin, minä itseasiassa sain vatsakaikua rakkaudelleni, sinä et näemmä tiedä mitään entisestä suhteestani", Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti ja kohotti kuonoaan tavalla, joka kuvotti minua. Isäni todella yritti käyttäytyä kuin kuolonklaanilainen, mutta jokainen näki totuuden. "Kettuaskelta ei voisi vähempää kiinnostaa sinun suhteesi, koska hän ei voisi vähempää välittää heikosta petturista, joka käyttäytyi kuin typerys ja rikkoi soturilakia. Mutta olen aivan varma, että viihdyt Kuolonklaanissa Jääliljan kanssa, hänestä varmaan tulee jossakin vaiheessa sinun kumppanisi. Ehkäpä saan lähiaikoina sisarpuolia", sylkäisin viimeiset sanat suustani ja jäin tuijottamaan raivostuneena isääni, joka sen sijaan silmäili minua ärsyttävän tyynesti. Suureksi pettymyksekseni Kylmähenkäys ei näyttänyt loukkaantuvan lainkaan sanoistani, jokainen sana tuntui menevän kollilta täysin ohitse. "Jääliljasta tulisi kymmenen kertaa parempi emo kuin Liljahenkäys olisi koskaan ollut. Ja olisihan sisarpuolien saaminen varmasti kivaa, kun olet jo menettänyt jokaisen sisaruksesi. Näkemäni perusteella Utukyynel vihaa sinua enemmän kuin ketään muuta koko metsässä, Korentolento on vain koriste Varjoklaanin soturirivistössä ja kuolee varmaan seuraavan kuun aikana ja Hikkoritassu kuoli jo aikoja sitten. Kuka tietää kuinka kauan Liljahenkäyskään pysyy elossa kun pääsen kostamaan." Siinä se oli, viimeinen pala. Raivoni kuohui jo rajan ylitse ja kynteni kouristuivat, kun halu upottaa ne isäni kaulaan kasvoi niin suureksi, että en saanut enää hillittyä raivoani. Nousin hyökkäysasentoon ja silmäni roihahtivat meripihkaiseen liekkiin. "Pidä käpäläsi kaukana minun perheestäni!" rääkäisin hurjistuneena ja sukelsin hetkeäkään epäröimättä suoraan Kuolonklaanin rajan yli. Iskeydyin raskaasti yllättyneeseen Kylmähenkäykseen ja kaadoin hänet pehmeälle nummimaalle. Upotin kynteni syvälle isäni valkeisiin vatsakarvoihin ja riuhtaisin paksun karvatukon irti kollin kaulasta. Kirkkaanpunaista verta roiskahti suoraan kasvoilleni, jotka olivat vääntyneet murhanhimoiseen irvistykseen. Tässä se siis oli, kuolonklaanilaisvereni emoni vanhemmilta. Raakana ja hallitsemattomana. "Sinä et pysty suojelemaan perhettäsi", Kylmähenkäys sähähti ja heitti minut vaivattomasti pois päältään. Kuolaa valui kollin suupielestä, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin. "Et kai sinä vain pelästynyt, rakas tyttäreni?" Kylmähenkäys kysyi jäätävästi ja sukelsi salamana eteenpäin, joka sai minut loikkaamaan korkealle. Isäni laskeutui samassa silmänräpäyksessä maahan ja ponkaisi voimalla ylös. Suustani pääsi ulos raskas puuskahdus, kun ilmat pakenivat keuhkostani ja iskeydyin kivuliaasti ruohikolle. Kylmähenkäys laskeutui päälleni raskaalla tömähdyksellä, joka sai minut kiljaisemaan kivusta. "Noinko nopeasti sinä luovutat, Rosmariiniputous? Odotin että osaisit edes jotenkin taistella, kun päällikökin opetti sinua", Kylmähenkäys ilkkui hyisesti ja työnsi kyntensä vielä syvemmälle luonnonvalkoisiin vatsakarvoihini, jättäen syvän viillon oikeaan lapaani. Verta oli alkanut valua jo vuolaana virtaana ja nyt se värjäsi karvani tummanpunaisiksi. Sitten kuin tyhjästä Kettuaskeleen punertavanruskea hahmo iskeytyi isäni kylkeen ja kaksikko lensi monen hännänmitan päähän. Kompuroin väsyneenä jaloilleni ja jäin silmät sumeana seuraamaan, mitä kumppanini tekisi Kylmähenkäykselle. //Kettu?

Kettuaskel 5.8.2018

Rosmariiniputous oli astunut astetta lähemmäs isäänsä ja heidän suurieleinen riitansa raikui hiljaisessa metsässä. Linnut lensivät puista säikähtäneinä parvina, jotka suuntasivat pois rauhallisemman paikan toivossa. Tuijotin luonnonvalkean naaraan eleitä silmä kovana, sillä jos tästä äityisi taistelu, en antaisi hänelle sattua mitään. Jos Rosmariiniputouksen henki olisi kyseessä voisin ilonmielin tappaa Kylmähenkäyksen. Nyt ratkaisevat sanat kuuluivat, Kylmähenkäys haukkui Liljahenkäystä ja se teki Rosmariiniputouksesta raivoisan. Kumppanini vaalea turkki oli pörhistynyt kaksinkertaiseksi ja tämän silmät kiiluivat mielipuolisen raivokkaasti. "Pidä käpäläsi kaukana minun perheestäni!" kuului raivokas sähähdyksen ja murinan täyttämä nauku, joka ikään kuin toimi merkkinä käydä vihollisen päälle. Rosmariiniputous kiisi muitta mutkitta rajan yli ja silloin sydämeni hyppäsi kurkkuun. Naaras oli kaatanut Kylmähenkäyksen siniharmaan hahmon maahan ja alkoi repiä tämän valkoisia vastakarvoja. Kaikki tapahtui salaman nopeasti, enkä ehtinyt edes syöksyä väliin ennen kuin Rosmariiniputouksen kivulias kiljaisu sytytti roihun sydämessäni. Kumppanini vuosi verta tämän kollin takia ja nyt hän saisi saman tuskaisen irvistyksen kasvoilleen mikä oli palanut verkkokalvoilleni Rosmariiniputousta katsellessani. *Voi Tähtiklaani tai Pimeyden metsä älkää antako hänelle sattua mitään vakavaa! Kumpi tahansa?!* Olin syöksynyt yllättäen Kylmähenkäyksen kimppuun siten, että me kumpikin kierimme läheiselle nurmelle. Rosmariiniputous oli päässyt vetäytymään sivummalle ja se huojensi oloani. Pian kuitenkin olimme kumpikin valmiina uuteen hyökkäykseen. Kurkustani kantautui väkivaltainen murina ja pian kaikki paikalla olijat erottivat hokemani: "Kylmähenkäys", raivoava ääneni murisi, "Minä. Tapan. Sinut." Sillä samalla sekunnilla ponnistin itseni raivoisaan loikkaan kohti Kylmähenkäystä. Kolli ei ehtinyt väistää ja iskeydyin tähän kiven lailla. Upotin kynteni suoraan tämän veriseen rintaan ja revin tämän turkkia muristen. Pian kuitenkin mustajuovainen siniharmaa kolli heitti minut melko kevyesti päältään, vaikka pääsinkin nopeasti seisaalleni niin se ei hyödyttänyt minua. Kylmähenkäys oli jo kohdistanut uuden iskun minuun. Kollin suuri harmaa käpälä iski kynnet edellä päin kasvojani ja jätti kasvoilleni neljä suurta verta valuvaa viiltoa. Hän käytti liikettä, jota en ollut koskaan nähnyt. Kuolonklaanin liikettä. Hän oli voitolla, koska tiesi joka ikisen Varjoklaanin liikkeen ja tiesi mikä Kuolonklaanin liike sopi liikkeitämme vastaan. Mutta olihan minullakin valttini, kiitos Tihkutähden. Öiset harjoitukset olivat saaneet minun ajatukseni avoimiksi uusille liikkeille. Loikkasin Rosmariiniputouksen isän kimppuun yhä uudestaan, sillä aina kolli sai minut jollakin konstilla irti itsestään. Hetken mietittyäni keksin suunnitelman. Ponnistin taas loikkaan ja olin tähtäävinäni uudestaan kiinni kollin selkään, mutta hypyn alkaessa suuntani muuttui ja pian olin saanut kollin painettua maahan. Vatsassani oleva haava vuosi verta Kylmähenkäyksen turkille samalla kun raastoin kynsilläni kollin nahkaa. Kaikki kuitenkin kääntyi pian Kylmähenkäyksen voitoksi ja hän jollain ihmeen liikkeellä painoi minut maata vasten, olin vielä nuori ja hän oli kokenut soturi. Pärjäsin siis yllättävän hyvin ja pärjäisin entistä paremmin jokaisen harjoitustunnin jälkeen. Kylmänsiniset silmät katsoivat minuun voitonriemuisina ja ilkeinä. Hän varmasti tappaisi minut, jos vain voisi ja nyt oli oiva tilaisuus. Kuitenkin näin Rosmariiniputouksen nousevan ylös hänen selkänsä takana ja niin päätin lopettaa rimpuilun. Antaa Kylmähenkäyksen luulla minun luovuttavan. "Aikasi alkaa olla lopussa", kolli naukaisi halveksuen. Juuri kun hän oli upottamassa kyntensä syvemmälle niin Rosmariiniputous iski. Virkeämpänä pienen levon jälkeen, mutta silti voimattomana. Yhtä voimattomana kuin minä, mutta tiesin että selviäisimme yhdessä. Emme saisi vain luovuttaa. //Rosma? Kylmä? Utu?

Rosmariiniputous 5.8.2018

Tilanne oli edistymässä nopeasti, mutta ei todellakaan sillä tavalla kuin halusin. Minun luonnonvalkoinen turkkini oli haavojen peitossa, mutta ne olivat helpottavan pieniä ja olin tällä hetkellä paljon huolestuneempi kumppanini kunnosta. Kettuaskeleen kasvoille oli ilmestynyt neljä ilkeältä näyttävää haavaa, joista valuva veri värjäsi kollin kasvot tummanpunaisiksi. Vielä enemmän minua pelotti se, kuinka vähän haavoja Kylmähenkäys oli saanut ja kuinka hän jaksoi vieläkin taistella aivan kuin olisi vasta äsken aloittanut. Isäni olikin vähintään kaksi kertaa vanhempi kumppaniani vanhempi ja hänellä oli Varjoklaanin taistelutaitojen lisäksi Kuolonklaanin taidot ja liikkeet, joista meillä ei ollut pienintäkään aavistusta. Olimme siis pahasti alakynnessä enkä tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan lyhyessä hetkessä. Syljin suustani imelän veriläiskän maahan ja ponnistin suoraan Kylmähenkäystä, joka oli kaatanut Kettuaskeleen alleen ja sain heitettyä kuolonklaanilaisen monen hännänmitan päähän. Jalkojani särki vieläkin taisteluni jäljeltä, mutta olin saanut kerättyä voimani ja rohkeuteni takaisin. Minä en kuolisi tässä tänään, minä en kuolisi isääni vastaan taistellessa. Vasta nyt kun Kylmähenkäys kompuroi pehmeällä nummiruohikolla jaloilleen, pystyin erottamaan syvän viillon, joka oli ilmestynyt hänen lapaansa. Viilto näytti erittäin kivuliaalta eikä isänikään pystynyt piilottamaan silmistään roihuavaa tuskaa. Sivusilmästäni näin Kettuaskeleen kohoavan jaloilleen, mutta nouseminen näytti erittäin vaikealta ja pystyin heti näkemään että kumppanini oli pahemmin vahingoittunut kuin minä. Tajusin myös samalla, että minä ja Kettuaskel olimme juuri nyt Varjoklaanin reviirillä ja isäni oli Kuolonklaanin reviirillä. Tuijotin Kylmähenkäystä raivostuneena, en osannut edes kuvailla kuinka paljon vihasin tuota kissaa juuri nyt. Hän oli vahingoittanut Kettuaskelta, minun kumppaniani ja pilkannut emoani, joka sattui myös olemaan kollin entinen kumppani. "Tämä ei todellakaan jää tähän. Kun me seuraavan kerran kohtaamme, Rosmariiniputous", Kylmähenkäys kohdisti jäisen tuijotuksensa minuun, "sinä et tule palaamaan Varjoklaanin leiriin elävänä. Pidä se mielessäsi", Kylmähenkäys sähähti ja käänsi sitten selkänsä, ponnistaen juoksuun kitukasvuisen aluskasvillisuuden sekaan, jonne hän katosikin. Heti kun olin varma, että isäni oli päässyt kauas meistä, käännyin ympäri ja juoksin kumppanini luokse. Kettuaskel oli laskeutunut makaamaan kyljelleen ja hän hengitti raskaasti. Veri oli värjännyt hänen oikean kylkensä kokonaan tummanpunaiseksi. "Kettuaskel? Voi Tähtiklaani, mitä minä ajattelin? Kettuaskel, pyydän sano jotain", kuiskasin paniikin kourissa kumppanilleni ja laskin käpäläni kollin sydämen kohdalle, anoen Tähtiklaanilta että hän hengittäisi vielä. Kun pystyin tuntemaan Kettuaskeleen sydämen tykytyksen, helpottunut huokaisu pääsi ulos suustani. Mutta sitten paniikki iski taas ja pakottauduin nousemaan jaloilleni. "Kettuaskel, ei mitään hätää, Rosmariiniputous tässä. Minä vien sinut leiriin, sinun täytyy kestää vain vähän aikaa. Minä lupaan, kaikki on hyvin", kuiskasin epätoivoisesti ja nostin kaikilla voimilla, jota minulle oli, kumppanini selkääni ja lähdin hölkkäämään Varjoklaanin leiriä niin nopeasti kuin vain pääsin. //Kettu?

Kettuaskel 6.8.2018

Kaikki oli sammunut. Auringon kirkkaus taivaalla ja pieni toivonkipinä selviämisestä Olin vajonnut syvään tyhjyyteen, joka tuuditti minua kuin höyhenenkevyttä. Oli hiiren hiljaista, niin hiljaista että tiesin olevani yksin. Aivan yksin. Rintani kohoili rauhallisesti hengitykseni tahtiin ja tunsin, joka hengen vedolla sisääni valuvan rauhan. Kelluin syvässä pimeydessä ja annoin lihasteni rentoutua. Sydämeni tykytys kaikui korvissani ja se oli ainoa asia, joka kertoi minun tosiaan olevan elossa. En tiennyt missä olin, mutta kaipasin Rosmariiniputouksen tuoksua. Ei, tämä ei ollut todellista. Ennen kuin olin päätynyt tänne olin sulkenut silmäni, sain levätä kunnes Tähtiklaani päätti, että on aikani herätä. Räväytin silmäni auki ja tunsin ruumiini pomppivan tasaisesti. Haistoin heti rakkaan kumppanini tuoksun. Olin mitä ilmeisimmin haavoittunut, sillä minua piti kantaa. Nyt muistin kaikki ne haavat, jotka yrittivät vuodattaa minut kuiviin. Olin varma, että yölliset haavatkin olivat auenneet Kylmähenkäyksen takia ja siksi olin tässä kunnossa. Juuri ja juuri tajuissani. "Rosmariiniputous", lausahdin ääntäni puhumiseen totutellen. Tunsin luonnonvalkean naaraan jännittyvän kun hän kuuli ääneni. Tämä ei silti hidastanut, vaan vilkaisi minua olkansa yli. "Kettuaskel? Oletko hereillä?" tämä naukui lievä paniikki äänessään. Minä olisin tahtonut mennä rauhoittelemaan Rosmariiniputousta, joka juoksi kohti leiriä paniikin vallassa. Silmä luomeni alkoivat taas tuntua kovinkin raskailta. "Joo, olen. Verenhukka. Se minulla on..", lausahdin käheästi juuri ennen kuin pääni retkahti taas alas ja vaivuin tajuttomuuteen. Tällä kertaa uneni kesti pitempään ja ne olivat kauheita, veren täyteisiä unia. Joissakin Kylmähenkäyksen ja minun taisteluni käytiin yhä uudestaan ja se päättyi aina jollain uudella kauhealla tavalla. Kaikki veri maassa alkoi kiehua ja se alkoi sytyttää metsää palamaan. En nähnyt Rosmariiniputousta missään, vaikka kuinka etsin ja lopulta kuului kauhea - surullinen - huuto. "Kettuaskel?" se kajahti taas. Kyyneleet noruivat kasvoillani, tämä oli tosiaan pahin painajaiseni ja vihasin sitä. Vihasin kuinka en voinut huolehtia Rosmariiniputouksesta. Huuto kuului taas, mutta se kuului paljon selkeämmin. Se herätti minut unesta. Oli minun aikani herätä. //Rosma?

Mäyräraita 12.7.2018

Saavuttuamme leiriin olimme jääneet kahden veljeni kanssa Varpusliidon lähdettyä jonnekin Rosmariiniputous jäljissään seuraten. Suustani tulvi sanoja sellaisella vauhdilla, etten meinannut itsekään pysyä enää perässä, mitä olin parhaillani selvittämässä Kettuaskeleelle. "Mäyrätassu, mentäisiinkö haukkaamaan jotakin?" Kettuaskel ehdotti vähän ajan kuluttua ja vilkaisi vaivihkaa tuoresaaliskasan suuntaan, joka oli aika säälittävän kokoinen vuodenaikaan nähden. "Mennään vain", murahdin hyväntuulisena ja loikin jo edeltä tuoresaaliskasan luokse. Valikoin itselleni pienen päästäisen, jota ryhdyin kaluamaan hyvällä ruokahalulla. Kettuaskel kaivoi kasasta sammakon ja alkoi mutustaa sitä kaikessa rauhassa. Kun olin saanut syödyksi, käännyin katsomaan veljeäni odottavana. Hänkin oli jo syönyt sammakkonsa. "Nauti viimeisestä yöstäsi oppilaana", tämä naukaisi pyyhittyään sammakonrippeet viiksistään. Hän toivotti minulle vielä hyvät yöt ja kurkottui puskemaan hellästi päällään omaani, ennen kuin käänsi minulle selkänsä ja lähti tassuttamaan soturien pesän suuntaan. Jäin katselemaan Kettuaskeleen perään innoissani. Huomenna Tihkutähti nimittäisi minutkin soturiksi ja saisin jälleen nukkua samassa pesässä veljeni kanssa. Harmi vain, että joutuisin myös jakamaan saman pesän tämän entisen mestarin, Rosmariiniputouksen, kanssa, ja toivoin todella naaraan pedin sijaitsevan kaukana omastani. Nousin seisomaan väsymyksestä kankeille jaloilleni ja raahustin viimeisillä voimillani oppilaiden pesälle. Kiepahdin kerälle omalle vuoteelleni ja hautasin kuononi toisen etutassuni alle, ennen kuin suljin silmäni ja uppouduin haaveisiin tulevasta. Heräsin seuraavana aamuna varhain siistiytymään. Suin turkkiani raivokkain kielen vedoin pesän ulkopuolella. Onnekseni turkkini alkoi jo näyttämään ihan siedettävältä, kun kuulin Kettuaskeleen huikkaavan soturien pesän luota: "Mäyrätassu!" Punaruskea soturi tassutti luokseni. Juuri silloin myös toinen punaruskea hahmo pyyhälsi luokseni. "Onko kaikki valmista? Tihkutähti aloittaa pian", Minttusydän huolehti ja vilkaisi nopeasti poikaansa, joka nyökkäsi tyynenä. "Minä pidän huolen, että hän on valmiina", Kettuaskel lupasi. Minttusydän nyökkäsi tyytyväisenä ja ravasi aukion poikki päällikön pesälle. Emoni kiireisyys huvitti minua, mutta samassa riemu haihtui, kun korvani kääntyivät lähestyvien askelten suuntaan ja pelottavan tuttu tuoksu leijaili nenääni. Näin Rosmariiniputouksen lähestyvän veljeäni takaapäin. "Huomenta, Kettuaskel ja Mäyrätassu", naaras tervehti kohteliaasti ja istahti alas kietaisten häntänsä etutassujensa ympärille. "Klaaninkokous!" Tihkutähti ilmoitti ja pelasti minut sopivasti yhä vain tukalammaksi käyvästä tilanteesta. "Hyvin se menee", Kettuaskel kääntyi naukaisemaan minulle rohkaisevasti. Nyökkäsin nopeasti ja lähdin astelemaan Klaanikiven suuntaan hännänpää hermostuneesti nykien. Asetuin seisomaan eturiviin ja jäin odottamaan Tihkutähden kutsua klaanin eteen, joka kuuluikin jo melko pian. Vedin syvään henkeä ja astahdin Klaanikiven eteen katse kohdistettuna isäni sähkönsinisiin silmiin, jotka suorastaan kipinöivät auringon valossa. "Olemme kokoontuneet nimittämään yhden tämän klaanin oppilaista soturiksi", Tihkutähti aloitti juhlallisesti ja nosti häntänsä ylös vaientaakseen kissajoukon seasta kuuluvan supinan. "Mäyrätassu, olet osoittanut klaanillesi olevasi soturinimen arvoinen kissa, joten tästä hetkestä lähtien sinut tunnettakoon Mäyräraitana", hän jatkoi ja kohotti leukaansa. Nyökkäsin nopeasti pakottaen itseni pysymään rauhallisena ja astahdin taaksepäin. Käännyin hitaasti katsomaan takanani seisovia varjoklaanilaisia. "Mäyräraita! Mäyräraita!" Korviini osui heti ensimmäisenä Kettuaskeleen ääni. Muut ryhtyivät hieman jäljessä huutamaan uutta nimeäni. Hymy kareili kasvoillani. Se taisi olla elämäni onnellisin hetki tähän mennessä. //Kettu? Varpunen? Rosma? Joku?

Kettuaskel 15.7.2018

"Mäyräraita! Mäyräraita!" kajautin ilmoille hieman muita kissoja ennen. Halusin osoittaa kunnioitusta sisarelleni, joka oli uurastanut kovasti päästäkseen soturiksi. Tihkutähti loikkasi alas kiveltä häntäänsä heilauttaen kokouksen lopettamiseksi. Etsin katseellani sisareni, joka oli juuri poistumassa aukiolta kissamassan joukkoon, mutta minä kiertelin ja kaartelin miltei henkeni edestä, sillä minä halusin olla ensimmäinen. Ensimmäinen onnittelija. Pian olinkin aivan sisareni kohdalla. Kohdistin katseeni tämän riemusta roihuaviin silmiin ja naukaisin rauhallisesti onnitteluni. "Onnea, Mäyräraita!" onnittelin ja annoin lämpimän silmäyksen. Poistuin muiden kissojen edestä vähän sivummalle istuskelemaan ja katselin noita lukuisia onnittelijoita. Pian vierelleni ilmestyi hopeanharmaa naaras. Ikituulen tuoksu leijaili kuonooni ja nostin katseeni tämän julmiin jäänsinisiin silmiin. "Hmm, en ymmärrä miten parempi versio Tihkutähden pennuista nimitettiin vasta näin jälkeenpäin soturiksi", Ikituuli myhäili tunteettomalla äänellään. Silmäni kapenivat sähkönsinisiksi viiruiksi. "Niin sinähän olet tuollainen nyhverö, hänessä on potentiaalia", Ikituuli selitti taivasta tähyillen. Nousin seisomaan ja tuijotin vanhempaa soturia läpitunkevasti. Olin suurempi, joten minulla olisi etulyöntiasema sen hetken aikaa. Vilkaisin aukiolle missä onnittelijat edelleenkin parveilivat Mäyräraidan ympärillä. Loikkasin Ikituulen päälle ja painoin tämän maahan. Kynteni olivat paljastuneet ulos käpälistä kuin varoituksena. "Sinä et voi verrata minua ja sisartani, me olemme kumpikin omalla tavallamme taidokkaita, etkä sinä ole kukaan sanomaan mitä olemme ja emme ole", sähisin hiljaa, jotta vain Ikituuli kuulisi, "Ja vaikka kuinka oletkin minua vanhempi - ja kokeneempi - silti tarvittaessa minä vastaan sinulle." Siirryin pois ja huomasin, ettei naaraalla ollut mitään kiirettä ylös. "No niin, kyllähän sieltäkin sitä liekkiä löytyy", hopeanharmaa naaras naureskeli kylmästi, "Mutta sinulla on vielä petrattavaa." Tämä helautti häntäänsä hyvästeiksi ja lähti loikkimaan Naavakoin luokse. *Hän luulee olevansa jotain suurta. Vielä jonain päivänä minä hallitsen Varjoklaania ja haluan nähdä hänen ilmeensä, kun minä sanon mitä tehdä.* Pian näin Mäyräraidan loikkivan innokkaana luokseni Minttusydän ja Kyyhkylento perässään. Huomasin jo iän isoemomme liikkeissä. Hän varmasti eläköityisi piakkoin. "Minä ole niin valtavan ylpeä sinusta!" Minttusydän naukaisi. Mäyräraita hymyili. Pian heidän perässään asteli Rosmariiniputous valkeassa turkissaan. "Menisittekö katsastamaan Mäyräraidalle paikan soturienpesästä?" Kyyhkylento naukui vilkaisten minua ja Mäyräraitaa, "Me pidämme Rosmariiniputoukselle sen aikaa seuraa." //Mäyrä?

Mäyräraita 15.7.2018

"Onnea, Mäyräraita!" Kettuaskel heitti minulle lämpimän silmäyksen, ennen kuin väistyi onnittelemaan kiiruhtavien kissojen tieltä. Olin pakahtua onnesta. Saisin jälleen viettää aikaa veljeni kanssa - tasavertaisena. Kun suurin osa kissoista oli saanut kakistettua onnittelut uuden nimeni johdosta, päätin etsiä Kettuaskeleen käpäliini, joka kävikin yllättävän nopeasti. Löysin punertavanruskean kollin läheltä leirin uloskäyntiä. "Minä ole niin valtavan ylpeä sinusta!" Säpsähdin hieman kuullessani Minttusydämen naukaisun takaani. Olin ollut niin keskittynyt pääsemään Kettuaskeleen luokse, etten ollut huomannut hänen tai isoemoni lähestymistä laisinkaan. Väläytin Minttusydämelle iloisen hymyn. Hymyni hyytyi kuitenkin pian, kun nenääni lehahti Rosmariiniputouksen pistävän makea tuoksu, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn. "Menisittekö katsastamaan Mäyräraidalle paikan soturienpesästä?" Kyyhkylento ehdotti vilkaisten ensin Kettuaskelta ja sitten minua. "Me pidämme Rosmariiniputoukselle sen aikaa seuraa." "Kiitos, se olisi todella kilttiä", kiitin nopeasti ja katsahdin sitten veljeeni odottavasti. "Mennään vain", Kettuaskel sanoi ja hymyili. "Viimeinen oppilaiden pesällä on haiseva sammakonkutu!" hihkaisin ja pinkaisin Kettuaskeleen ohitse oppilaiden pesälle. Kuulin Kettuaskeleen seuraavan perässäni, tosin hieman hitaammin. Käännyin katsomaan Kettuaskelta hieman ihmeissäni, mutta silloin punaruskea salama kiiti ohitseni ja jäi virnistelemään voitonriemuisena oppilaiden pesän suulle. Tuijotin Kettuaskelta pöllämystyneenä. "No niin, alas tulla sieltä, senkin haiseva sammakonkutu", kolli naurahti ja sujahti jo sisälle pesään. Seurasin hänen perässään edelleen kuin puulla päähän lyötynä, mutta kun näin veljeni nostamassa vanhaa ja räsyisennäköistä sammalpetiäni ylös maahan muodostuneesta matalasta montusta, riensin hänen avukseen. Yhteisvoimin raahasimme sammalpedin ulos aukiolle, josta sitten jatkoimme matkaamme aina soturien pesälle saakka. "Pitäisikö meidän käydä hakemassa hieman lisää sammalta petiini?" kysyin Kettuaskelta ja nyökkäsi sammalpetiini päin, joka näytti tällä hetkeltä lähinnä kuivalta, haaleanvihreältä lätyskältä. "Saatat olla ehkä oikessa", Kettuaskel vastasi ilkikurinen pilke silmäkulmassaan. "Käydäänkö kysymässä parantajan pesältä lisää?" Kollin sähkönsiniset silmät kiiluivat pesän suloisessa hämyssä. "Minä ajattelin, että voisimme hakea ihan tuoretta sammalta leirin ulkopuolelta", tokaisin mietteliäänä. "Eiköhän se sovi", Kettuaskel sanoi lapojaan kohauttaen ja astui aukiolle. Huomasin Rosmariiniputouksen edelleen olevan Kyyhkylennon ja Minttusydämen seurassa. Nyrpistin nenääni halveksuvasti ja tassuttelin sitten aukion poikki uloskäynnille, josta pääsin pujahtamaan vaivattomasti metsän rauhaan. Kettuaskel astui vierelleni. "Mihin suuntaan lähdetään?" hän kysyi. "Ukkospolun suuntaan", vastasin sen enempiä miettimättä ja lähdin tallustamaan ukkospolulle päin häntä korkealla ilmassa liehuen. "Miksi juuri sinne?" Kettuaskel murahti. "Öö, no vaikkapa siksi, että minä sanon niin?" virnistin tälle nopeasti lapani ylitse ja jatkoin matkaani hyväntuulisesti hyräillen. Kun pääsimme aikalailla ukkospolun tuntumaan, nenääni pisti uusi, vieras haju. Varjoklaanin alueella oli tunkeilija! Vilkaisin Kettuaskeleen päin nopeasti; hänkin oli huomannut hajun. Sanaakaan sanomatta lähdin juoksemaan hajua kohti ja pian äkkäsinkin maassa retkottavan harmaan karvakasan. "Veli, joku on kupsahtanut tänne!" huikkasin Kettuaskeleelle, joka kiiruhti luokseni. Hän tassutti varovasti lähemmäs tunkeilijaa, mutta piti silti tähän huomattavan välimatkan, jos kissa yrittäisikin huijata ja upottaa hampaansa hänen kurkkuunsa sopivan paikan tullen. "Se on elossa, tosin tajuton", Kettuaskel sanoi pingottuneella äänellä. "Mitä me tehdään sille?" kysyin ja astelin lähemmäs kiinnostuneena. "Otetaanko me se vangiksi tai jotain?" Vilkaisin veljeäni toiveikkaana. //Kettu? Kura?

Kettuaskel 24.7.2018

"Mitä me tehdään sille? Otetaanko me se vangiksi tai jotain?" Mäyräraita naukui tuttu suunnitelmallinen virne kasvoillaan. Sekunnin sadasosan ajan sisareni idea sai minut innostumaan, mutta joku sisälläni halusi kieltää sen. Olin kuitenkin vereltäni samanlainen kuin isäni. Voimakastahtoinen ja kunnianhimoinen. Halusin päästä klaanin johtoon jonakin päivänä ja sen eteen voisin uhrata kaiken - paitsi perhettäni. Rosmariiniputous kuului perheeseeni, kuten myös unelmieni pennut. Ketun värinen häntäni paiskautui puolelta toiselle raivokkaana. "Mielestäni meidän pitäisi viedä hänet ulos reviiriltämme, vaikka kuinka suunnitelmasi vetää minua puoleensa, olen varma että jos Tihkutähti saa tämän kollin kiinni niin tulee ruumiita", naukaisin kamppaillen hirviö puoltani vastaan. *Mitä minä välitän jonkin erakon hengestä?* Ajatus pyrki muuttamaan mieltäni, mutten muuttanut. Olin sanani mittainen kissa ja nyt lupasin itselleni, etten antautuisi omalle pimeälle puolelleni. Tiesin kuinka voimakas puolustusvaisto omia rajojaan kohtaan isällämme oli. "Okei, viedäänkö se vaikka Tuuliklaanin rajalle sen tunnelin luokse minkä Varpusliito joskus partiossa näytti?" Mäyräraita ehdotti ja tökkäsi harmaata karva kasaa varovasti väistäen. Nyökkäsin. "Jos minä lähden viemään häntä sinne, niin voisitko sinä hakea sammalta ja kastella sen joessa. Erakko taitaa olla lämpöhalvauksen partaalla", lausahdin ja tarkkailin kollia. Mäyräraita nyökkäsi hiukan vastahakoisesti ja lähti matkoihinsa. Nostin kollin niskasta ilmaan ja pystyin juuri ja juuri raahaamaan tätä eteenpäin. Hän oli noin oppilasikäinen, eikä siksi kovin painava. Kun saavuin tunnelin luokse kuulin takaani jo maata rummuttavat askeleet. Pian näin jo Mäyräraidan mustan turkin. Raahasin erakon sisälle tunneliin ja sätkähdin pienesti kun yli juoksevan hirviön jylinä täytti luolan. "Viilennä häntä sammalilla", naukaisin ja osoitin nuutunutta kissaa. Mäyräraita toimi ohjeiden mukaisesti. "Hän varmaan alkaa kohta virkoamaan, jätetäänkö me hänet vain tuohon?" sisareni kysyi pimeässä sähkönsiniset silmät välkähtäen. Istahdin maahan ja nuolaisin kulunutta polkuanturaani. "Joo, tullaan huomenna katsomaan onko hän päässyt lähtemään", ehdotin ja nousin pikaisesti seisomaan. Näin Mäyräraidan pikaisesti nyökkäävän ja asettaen märän sammalet kollin päälle, jotta viilentävä vaikutus ei lakkaisi. Saavuimme leiriin ja kuin puskista isämme Tihkutähti asteli luoksemme. Hänen katseensa oli vakaa ja suunnitelmallinen, joten hänellä oli oltava jotakin mielessä. "Tulkaa pesääni, minulla on sanottavaa", kolli naukui kumealla äänellään ja viittoi meitä peräänsä. Tihkutähti astui röyhkeästi ensimmäisenä pesäänsä ja istahti sammalpetinsä päälle. Isämme vuode näytti oikein mukavalta höyhenten vuoraamana. Olin miltei varma että hänen vuoteensa oli parempi kuin pentujen ja kuningattarien. Isä ei ollut koskaan pitänyt klaaninvanhimpia niin suuressa arvossa, että olisi antanut heille ylimääräistä mukavuutta. Istahdin Tihkutähden harmaata hahmoa vastapäätä ja otin tiukan katseen tämän sähkönsinisiin silmiin. "Etpä ole kovin paljon aikaa meidän kanssa viettänyt, mikä nyt saa sinut hakeutumaan luoksemme?" kysyin tunteettomasti silmät välkähtäen. Mäyräraita loi isään itsepäisen katseen. "Minulla on teille tehtävä ja aion kouluttaa teitä sitä varten. Muun klaanin ei tarvitse tietää", Tihkutähti aloitti puhuen hiljaa ja nousten seisomaan, "Haluan teistä minun tulevia seuraajiani ja siksi tarvitsette hieman apuani. Minä kerron miten klaani alistetaan." katsoin Tihkutähteä silmät siristyen. "Te autatte minua tavoittamaan kaikki Tähtiklaaniin uskovat klaanissamme, jotta voimme puhdistaa Varjoklaanin. Ensimmäinen oppitunti on jo tänään kuun noustessa", isämme kasvoille nousi omahyväinen hymy. Hän oli ylpeä itsestään. Karvani nousivat pystyyn, Rosmariiniputous olisi vaarassa! //Mäyrä?

Mäyrätraita 25.7.2018

Katsoin harmaata kollia mietteliäänä. Hän näytti suurinpiirtein minun ikäiseltäni, ehkä jopa hieman vanhemmalta. Hänellä oli pitkä, paksun näköinen turkki, joten ei ollut ihme, että tuo oli ollut vähällä läkähtyä tällaisella helteellä. Mutta hän oli ylittänyt Varjoklaanin rajan ja hänen pitäisi saada kuulla seuraamukset suoraan Tihkutähdeltä. "Mielestäni meidän pitäisi viedä hänet ulos reviiriltämme, vaikka kuinka suunnitelmasi vetää minua puoleensa, olen varma että jos Tihkutähti saa tämän kollin kiinni niin tulee ruumiita", Kettuaskel naukui hetken kuluttua. Hän mittaili erakkoa katseellaan. Tunsin hienoista pettymystä veljeni päätökseen. Olisin tahtonut kuulla, miten isämme olisi ripittänyt tulokkaan maan alle ja kieltänyt tätä enää koskaan palaamasta Varjoklaanin maille, mutta toisaalta Kettuaskel oli oikeassa; isä ei tekisi niin. Hän epäilemättä upottaisi pitkät, käyrät kyntensä erakon kaulaan ja viiltäisi sen auki yhdellä vaivattomalla kynnen liikkeellä. "Okei, viedäänkö se vaikka Tuuliklaanin rajalle sen tunnelin luokse minkä Varpusliito joskus partiossa näytti?" ehdotin ja tökkäsin varovasti liikkumatonta kollia kylkeen ja vetäisin sitten nopeasti käpäläni pois. "Jos minä lähden viemään häntä sinne, niin voisitko sinä hakea sammalta ja kastella sen joessa. Erakko taitaa olla lämpöhalvauksen partaalla", Kettuaskel sanoi lopulta ja kääntyi katsomaan minua odottavasti. Nyökkäsin hiukan epäröiden, mutta lähdin kuitenkin matkaan. Kiidin jonkun matkaa eteenpäin Varjoklaanin reviirillä, kunnes löysin ison sammalmättään, josta nappasin mukaani suuren tukon sammalta. Kostutin sen vähän matkan päässä solisevassa purossa ja kiiruhdin sitten takaisin veljeni luo siinä pelossa, että erakko olisikin herännyt ja paikan päällä olisi alkanut kiivas taisto, jossa vääjäämätön kohtalo oli kuolema. Loikin ketterästi ukkospolun tumman pinnan yli ja pääsin kuin pääsin ehjänä Kettuaskeleen luo. Punaruskea kolli oli laskenut erakon makuulleen tunnelin viileää seinää vasten varmaankin siinä toivossa, että hän virkoaisi siitä ja jatkaisi matkojaan ilman mitään sen suurempia konflikteja. "Viilennä häntä sammalilla", Kettuaskel maukui ja osoitti hännällään voipuneen näköistä kollia. Tassutin varovasti hänen luoksensa ja kyyristyin niin, että sain tiputettua tuon huulien välistä pari pisaraa raikasta vettä, ennen kuin asetin märän sammalmytyn erakon kasvojen vierelle niin, että siinä olisi mukavan viileä olla. Minun kävi melkein häntä sääliksi, mutta vain melkein. "Hän varmaan alkaa kohta virkoamaan, jätetäänkö me hänet vain tuohon?" Käännyin katsomaan veljeäni kysyvästi. Kolli nuoli parasta aikaa kipeän näköistä polkuanturaansa. "Joo, tullaan huomenna katsomaan onko hän päässyt lähtemään", Kettuaskel sanoi ja heilautti häntäänsä merkiksi poistua tunnelista. Lähdin hänen peräänsä hieman vastahakoisesti. Jäin katselemaan seinää vasten nukkuvaa erakkoa mitäänsanomaton-ilme kasvoillani, kunnes käännähdin kannoillani ja loikin veljeni perään häntä pystyssä. Paluumatkalla kotiin olimme poimineet pari sammaltukkoa mukaan uutta petiäni varten, kuten alunperin oli ollut tarkoituskin. Kaiken lisäksi olimmet peittäneet erakon hajun turkeistamme kieriskelemässä sateen kastelemissa viime vuotisissa lehdissä. Idea oli ollut minun. Astuin Kettuaskeleen jäljessä piikkihernetunneliin, josta pääsi leiriaukiolle. Ja kuin tyhjästä isämme jykevä, tummanharmaa hahmo ilmestyi eteemme. Hätkähdin niin, että olin pudottaa kantamukseni, mutta en antanut yllättyneisyydeni näkyä isälleni, sillä muuten hän saattaisi pitää minua heikkona. "Tulkaa pesääni, minulla on sanottavaa." Tihkutähti viittoili hännällään meitä seuraamaan. Vilkaisin veljeäni tohkeissani, mutta Kettuaskel katsoi isämme perään enneminkin huolestuneen kuin innostuneen oloisena. Suuri kolli istahti höyhenillä vuoratulle pedilleen. Hän katseli meitä sähkönsiniset silmät viiruiksi painautuneina ja hännänpää puolelta toiselle nytkyen. Hänellä oli selvästikin jotakin meidän varallemme. "Etpä ole kovin paljon aikaa meidän kanssa viettänyt, mikä nyt saa sinut hakeutumaan luoksemme?" Kettuaskel kysyi. Hänen äänessään oli jäätävä sävy, joka sai minut hämmästymään. Mikä veljeäni risoi? "Minulla on teille tehtävä ja aion kouluttaa teitä sitä varten. Muun klaanin ei tarvitse tietää", Tihkutähti aloitti ääntään madaltaen. "Haluan teistä minun tulevia seuraajiani ja siksi tarvitsette hieman apuani. Minä kerron miten klaani alistetaan." Laskin vaivihkaa tähän asti hampaissani roikkuneet sammaleet alas. "Te autatte minua tavoittamaan kaikki Tähtiklaaniin uskovat klaanissamme, jotta voimme puhdistaa Varjoklaanin. Ensimmäinen oppitunti on jo tänään kuun noustessa." Omahyväinen hymy karehti päällikön huulilla. "Mahtavaa!" sihahdin. "Mitä me harjoittelemme? Joitain taisteluliikkeitäkö?" Halusin oppia uusia taistelutaktiikoita, enkä uskonut koko klaanissa olevan siihen hommaan Tihkutähteä parempaa opettajaa. "Näette sitten." Tihkutähti heilautti korviaan poistumismerkiksi. Nostin sammaleet takaisin hampaisiini ja astelin Kettuaskeleen perässä ulos pesästä. "Voitko kuvitella, me saamme yksityisopetusta!" hihkaisin riemuissani ja kiertelin veljeni ympärillä malttamattomana, kunnes sitten pysähdyin ja tuhahdin halveksuen: "Me kyllä löydämme ne Tähtiklaaniin uskovat houkat hetkessä. Ja olen aivan varma että Rosmariiniputous on yksi heistä - hän on niin ärsyttävä - mutta minun pitää löytää ensin jonkinlaisia todisteita siitä Tihkutähdelle, etten ala syyttelemään ketään syyttä suotta." Kettuaskel näytti jännittyvän. "Viedään nyt vain ne sammaleet soturien pesälle ja kootaan uusi vuoteesi, jotta pääset lepäämään", kolli muistutti ja pukkasi minua kevyesti soturien pesän suuntaan. "Mutta hetkinen seis!" huudahdin yllättäen. Käännyin katsomaan Kettuaskelta hädissäni. "Miten minä voin tulla harjoittelemaan saman aikaisesti, kun minun täytyy olla ensimmäinen yöni vahdissa aukiolla?" //Kettu?

Kettuaskel 25.7.2018

"Miten minä voin tulla harjoittelemaan saman aikaisesti, kun minun täytyy olla ensimmäinen yöni vahdissa aukiolla?" Mäyräraita huolehti. Olihan Tihkutähti klaanimme päällikön joten hänen piti olla tietoinen vartiosta, mutta ehkei hän vain piitannut. Se voisi olla aivan hyvin isän tapaista. Mieleni halusi olla innoissaan tulevista harjoituksista ja kissametsästäjäksi tulosta, enkä pitänyt siitä. Sen kyllä huomasi, että minussa oli samaa verta Tihkutähden kanssa, mutta niin huomasi Mäyräraidastakin. Hän vaikutti niin riemastuneelta, ehkä minunkin pitäisi kerrankin antaa todellisen luontoni viedä. Silti en koskaan paljastaisi Rosmariiniputousta ja pitäisin huolen siitä, ettei Mäyräraitakaan. "Ehkä hän ei halua sinun vartioivan leiriä. Tämä on varmasti hänen mielestään paljon tärkeämpää", selitin ja loin nopean vilkaisun tummaturkkiseen sisareeni. Hän kohautti lapojaan ja raahasi sammaliaan soturien pesään. "Kun sinä sanoit, että Rosmariiniputous saattaisi uskoa Tähtiklaaniin, niin olen aika varma että olet väärässä. Minä tunnen hänet", naukaisin nopeasti, mutta itsevarman oloisena. Osasin valehdella jos halusin, mutta silti arvasin että Mäyräraita kyseenalaistaisi sanomaani. Olimme alkaneet vuorata pesää ja vasta sitten sisareni avasi suunsa. "Jos niin sanot." Mäyräraita ei kuulostanut täysin vakuuttuneelta. Tönäisin sisartani jotta saisin tämän katsekontaktin. "Minä todistan sen vielä sinulle, Rosmariiniputous on puolellani", lausahdin. Sanomani oli kaikin puolin totta, kumppanini tosiaan oli puolellani, muttei Pimeyden metsän puolella. Kuu mollotti taivaalla, se oli juuri päässyt huippuunsa ja me odottelimme Mäyräraidan kanssa leirin kätköissä isän saapumista. Tihkutähti oli sanonut sisarelleni päivemmällä että vartiointi oli turhaa, joten hän saisi harjoitella kanssamme. Pian kuulin suuren kissan askeleet ja näin Tihkutähden harmaan hahmon hämärässä. Hän tassutti meidän luoksemme ja sanoi, että oli aika lähteä. Ulos leiristä päästyäni tuntui kuin jokin outo voima olisi suostutellut minua. Tänään ei tarvisi sinnitellä pitääkseen itsensä koossa, tänään saisi revitellä. Tosiasiassa se oli vain alitajuntani. Tihkutähden pinkaistua täyteen vauhtiin syöksähdin tämän perään. Saavuttuamme palaneen vuorivaahteran luokse Tihkutähti ohjeisti meitä istumaan. Tämän sähkönsiniset silmät kiiluivat innokkaina. "Teistä tulee sitä parempia mitä enemmissä taisteluissa olette käyneet, joten tästä lähtien ette enää harjoittele koskaan vain taistelette. Kynnet esillä. Armotta. Teidän täytyy unohtaa vastustajanne henkilöllisyys ja antaa veren virrata. Unohtaa veri sukulaisuus", Tihkutähti kertoi hännän etutassujensa ympäri kietoen. Tämän silmät loistivat kuunvalossa kirkkaina. Oloni oli erikoinen. En tuntenut itseäni itsekseni vaan paljon voimakkaammaksi. Isä yritti saada meidän taisteluvaistomme heräämään. Minua pelotti ihan vähän. Enemmän minua pelotti isäni suhtautuminen epäonnistumiseen. Hän ei hyväksyisi sitä. Sen takia minun oli onnistuttava ja ansaittava isämme ylpeys. Ainoa asia jota halusin oli se, että isäni rakastaisi minua. "Aluksi näytätte mitä osaatte. Koska olette minun sukuani uskon teidän taistelevan kuin isänne. Paljastakaa kyntenne", Tihkutähti määräsi. Lihakseni väreilivät valmiina toimintaan. Vilkaisin Mäyräraitaa silmät raivokkaina kiiluen. Tihkutähti oli päässyt pääni sisään ja nyt halusin taistella. //Mäyrä?

Mäyräraita 25.7.2018

Kuu loi heikkoa valoaan hiljaiselle leiriaukiolle. Väijyin Tihkutähden pesää soturien pesän suuaukolta käsin. Kettuaskel makoili omalla sammalpedillään silmät puoliummessa. Hän odotti merkkiäni. Viimein Tihkutähden pesän edessä olevat saniaiset tärähtivät ja suuri, tummanharmaa kolli asteli esiin leveä pää puolelta toiselle kääntyillen. Hän etsi meitä. Heilautin häntääni Kettuaskeleelle merkiksi seurata perässä ja pujahdin ulkosalle. Kun Kettuaskelkin oli ulkona pesästä, astelimme mahdollisimman hiljaa Tihkutähden luokse. Aukiolla ei ollut vartiointia, sillä isäni oli päättänyt vapauttaa minut tehtävästä, koska ei ollut nähnyt perinteiden noudattamista välttämättömänä, joten tapaaminen jäisi ainoastaan meidän kolmen väliseksi. Tihkutähden pilkukas turkki hopeutui kainossa kuunvalossa. Hänen sähkönsiniset silmänsä olivat painautuneet ohuiksi viiruiksi, jotka tarkkailivat minua ja veljeäni mietteliään näköisinä. Viimein päällikkö antoi merkin lähteä liikkeelle ja hän johdatti meidät ulos leiristä vähin äänin. Saavuttuamme palaneen vuorivaahteran luokse, Tihkutähti kehotti meitä istuutumaan. Hän katsoi meitä tyytyväisen oloisena. "Teistä tulee sitä parempia mitä enemmissä taisteluissa olette käyneet, joten tästä lähtien ette enää harjoittele koskaan vaan taistelette. Kynnet esillä. Armotta. Teidän täytyy unohtaa vastustajanne henkilöllisyys ja antaa veren virrata. Unohtaa veri sukulaisuus", Tihkutähti selitti ja kietaisi sitten häntänsä etutassujensa ympärille. "Aluksi näytätte mitä osaatte. Koska olette minun sukuani uskon teidän taistelevan kuin isänne. Paljastakaa kyntenne." Kettuaskel kääntyi katsomaan minuun päin silmissään raivoisa katse. Kolli liu'utti kyntensä esiin ja otti uhmakkaan askeleen minua kohti. Hänen kurkustaan kumpusi matala murina, joka täytti yönkostean ilman. Kettuaskel aikoi otta taistelun tosissaan, mutta niin aioin myös minäkin! Liu'utin kynteni esiin ja vedin huuleni ylös niin, että ilkeään irveen kääntynyt suuni paljasti terävän hammasrivini. Lähdimme kiertämään kehää Kettuaskelen kanssa hitain askelin. Välissämme oli vain muutama hännänmitta; jommankumman olisi tehtävä siirtonsa ennenpitkään. Ilma tuntui suorastaan kipinöivän sähköisestä jännityksestä. Vain hetkeä myöhemmin Kettuaskel ulvaisi ja loikkasi minua päin komeassa kaaressa. Ehdin hädintuskin väistää hänen kynsiensä iskun. Painauduin matalaksi maata vasten ja murisin. Häntäni huiski maata vihaisesti. Ponnistin kaikin voimin ja hyppäsin Kettuaskeleen niskaan. Purin tätä korvasta, mutta kolli sai heitettyä minut alas ja painettua minut maata vasten. Sylkäisin soturin silmään ja potkaisin hänet hämäyksen suomalla hetkellä pois päältäni ja nousin karvojani pörhistellen takaisin käpälilleni. Tihkutähti katseli meitä omahyväisesti virnuillen. Samassa Kettuaskel syöksähti minua kohti ja onnistui raapaisemaan kuonoani niin että älähdin yllätyksestä. Tunsin veren metallisen maun kielelläni, kun lipaisin nopeasti nenääni. Raivo poltteli sisuksiani. Pian kuitenkin raivo vaihtui omahyväiseksi itsevarmuudeksi, kun näytin Kettuaskeleelle veristä kieltäni ja lällätin. Juoksin niin pian kuin vain suinkin pääsin palaneen vuorivaahteran luokse ja kiersin sen toiselle puolelle. Kiipesin sen rosoista pintaa pitkin alimmalle oksalle. Kettuaskel hölkytti parasta aikaa puuta kohti. Kun hän oli oksan kohdalla, pudottauduin voitonriemuisesti kiljahtaen hänen selkäänsä ja soturi lysähti maahan ähkäisten. Asetin kynteni hänen kaulalleen, mutta viime hetkellä vetäisin ne piiloon ja astuin pois veljeni päältä leukaani uhmakkaasti kohottaen. Käännyin katsomaan isääni. "Riittääkö tuo näytöksi?" sihahdin Tihkutähdelle voimatta peitellä äänestäni kuuluvaa ylpeyttä. "Oikein hyvä", Tihkutähti maukui. "Onnistuitte molemmat kohtuullisesti. Onnistuit jopa haavoittamaan vastustajaasi, Kettuaskel." Päällikkö osoitti hännällään verta valuvaa kuonoani. Mulkaisin veljeeni päin turhautuneena. //Kettu?

Kettuaskel 29.7.2018

"Onnistuitte molemmat kohtuullisesti. Onnistuit jopa haavoittamaan vastustajaasi, Kettuaskel", Tihkutähti naukaisi pieni kehun vire äänessään. Silmäni säihkyivät riemusta samalla kuin hengästynyt kehoni vaati lasteittain ilmaa. Pian kuitenkin olemukseni lysähti. "Mutta silti olisitte korkeintaan ruumiita taistelun jälkeen tuollaisilla liikkeillä", isä naukui hieman inhoksuen, "Mutta sen takia opetan teitä." Käänsin katseeni Mäyräraidan kasvoihin ja pian aloin tiedostamaan tekemäni jäljen. Ahdistus alkoi vellomaan sisälläni ja happi alkoi loppua, mutta yritin koota itseni kaikin voimin. En koskaan olisi suostunut satuttamaan Mäyräraitaa, en koskaan. "Jatketaan". Oli jo myöhäinen päivä ja eiliset harjoitukset tuntuivat vieläkin pieninä neulasina turkissani. Isämme oli juuri äskön tuotu leiriin hirviön ajamana ja tunteeni onnettomuutta kohtaan olivat ristiriitaiset. aluksi minut oli vallannut pelonsekaiset tunteet, mutta pian sen jälkeen katkeruus pääni siään pääsystä oli vienyt voiton. En ollut käynyt vielä hänen luoaan, mutta tunsin outoa vastuuta käydä hänen luonaan myöhemmin. Päivemmällä oli pyydellyt tuhannesti anteeksi sisareni satuttamista ja toivoin kovasti että Mäyräraita oli oikeasti antanut anteeksi. Silömäni syttyivät riemun liekkiin näkiessäni luonnonvalkean naaraan jolkottavan leiriin luultavasti partio perässään. Naaraan meripihkainen katse osui minuun ja tämä lähti tassuttamaan luokseni. Toivoin kovasti, ettei kumppanini näkisi haavojani, jotka olivat osittain Mäyräraidan ja osittain Tihkutähden jäljiltä. Isäni harjoitukset eivät olleet niitä kaikista lempeimpiä. "Iltaa arvon Rosmariiniputous", naukaisin vinosti hymyillen. Rosmariiniputouksen luona oli kuin onnellisuuden kupla olisi leijunut ympärilleni. Kuplissa oli se huono puoli, että ne särkyivät helposti. //Rosma?

Kettuaskel 5.7.2018

"Tämä on varmaan ensimmäinen kerta kun olet nähnyt minut vihaisena", Rosmariiniputous virnisti leppoisasti. Pakkohan minun oli naurahtaa ja tönäistä Rosmariiniputous kevyesti lavallani. "Et sinä nyt niin pelottava ollut", naurahdin leikkisästi ja kietaisin oman häntäni Rosmariiniputouksen oman ympärille. Luonnonvalkea naaras kurtisti kulmiaan. "Ihan tosi?" hän murahti ja pörhenteli turkkiiaan leikkisästi. Virnistin Rosmariiniputoukselle: "Olit sinä ihan tarpeeksi pelottava." Mieleeni leijui hitaasti savunlailla oma suoritukseni. Olin halveksinut ja ilkkunut. Itseinho alkoi nousta päälimmäiseksi tunteekseni ja onnellisuus painui alle kuin astuttu sammal. "Minä inhoan itseäni. Kuulitko mitä sanoin niille kissoille, vaikka he kuinka sen olisivat ansainneet sen. Sisäiset haavat eivät koskaan parane ja minä olin se joka haavoitti. Et tiedäkkään kuinka paljon syyllisyyttä tunnen", naukaisin hiljaa ja häntäni valahti alas. Syyllisyys velloi sisälläni, se oli asia mikä sai minut helposti murtumaan. Se oli asia mikä valvotti minua yöllä, sai keskittymiseni herpaantumaan ja ajatukset juuttumaan paikoilleen. Olin suorastaan lamaantunut. Nostin ahdistuneen katseeni ylös maasta ja katsoin suoraan syvälle Rosmariiniputouksen meripihkaisiin silmiin. "Kiitos, että olet siinä", naukaisin ja aloin askeltamaan eteenpäin häntä taaksepäin sojottaen. Katsahdin minua kirivään Rosmariiniputoukseen pahoitellen valitustani. //Rosma? Sori pätkä..

Rosmariiniputous 5.7.2018

Vilkaisin Kettuaskelta nopeasti, mutta silti hyvin haikeasti. Vaikka minun mielestäni Jäälilja ja Kylmähenkäys olivat täysin ansainneet äskeisen solvauksemme, ymmärsin kumppanini pointin. Muiden kissojen solvaaminen ja haukkuminen ei tuonut minullekaan pitkää mielihyvää, vaikka olinhan minä vieläkin tyytyväinen sanoistani isääni vastaan, mutta pian se muuttuisi katumukseksi. Kettuaskel oli myös täysin oikeassa; sisäiset haavat eivät koskaan parane. Mutta Kylmähenkäys tuskin välittäisi lainkaan vaikka hänen koko sydämensä olisi raadeltu riekaleiksi, sillä kissalla ei ollut enää pienintäkään oikeudenmukaisuuden ja ystävällisyyden pisaraa itsessään. "Hei, he ansaitsivat sen. Ymmärrän kyllä näkemyksesi, koska en minäkään tule ikuisesti olemaan tyytyväinen äskeisistä solvauksistani. Ja sinun ei todellakaan pitäisi inhota itseäsi", kiirehdin lisäämään ja silitin Kettuaskeleen selkää tuuhealla hännälläni, "koska me kummatkin teimme oikein puolustaessamme itseämme. Olisimme varmasti katuneet tekojamme vielä enemmän jos olisimme antaneet heidän solvata meitä. Me emme aina tule olemaan täydellisiä ja kilttejä kissoja, joskus jokainen päästää suustaan ilkeitä sanoja, tarkoitti niitä tai ei. Mutta päivän lopussa he tekivät väärin haastaessaan riitaa." Kettuaskel vilkaisi minua ja vilautti nopean hymyn, selvästikin kiitoksena lohduttavista sanoistani. Vetäisin syvään henkeä ja otin askeleen lihaksikasta kollia kohti niin, että kylkeni painautui hänen kylkeään vasten ja soturin lämpö siirtyi minun vartalooni. "Kiitos muuten kun suojelit minua siellä rajalla, jos olisin ollut siellä yksin, isäni olisi varmasti hyökännyt kimppuuni Jääliljan kannustuksesta. Hän ei ole enää kunnollinen kissa, vaan vallan ja vihan sokaisema. Joskus vain toivoisin että hän olisi vielä Varjoklaanissa ja rakastaisi emoani ja voisin sanoa, että minulla on rakastava isä. Mutta sinä käyttäydyit niin rohkeasti heidän edessään", siirryin nopeasti ensimmäiseen aiheeseen, "ja suojelit minua. Kiitos siis siitä." "Mutta minusta meidän pitäisi jutella yhdestä asiasta, Kettuaskel", aloitin epävarmasti ja erkanin hieman kumppanistani, "miten me teemme suhteemme julkisuuden kanssa? Aiommeko antaa klaanitoveriemme tietää vai pitää suhteemme salassa? En ole varma mitä Tihkutähti ajattelisi, jos hän saisi tietää poikansa olevan entisen oppilaansa, jota hän myös sattumoisin halveksuu hyvin vahvasti, kumppani." //Kettu?

Kettuaskel 8.7.2018

"Miten me teemme suhteemme julkisuuden kanssa? Aiommeko antaa klaanitoveriemme tietää vai pitää suhteemme salassa? En ole varma mitä Tihkutähti ajattelisi, jos hän saisi tietää poikansa olevan entisen oppilaansa - jota hän myös sattumoisin halveksuu hyvin vahvasti - kumppani", Rosmariiniputous naukaisi ja tuijotti suoraan sähkönsinisiin silmiini meripihkaisilla timantteja muistuttavilla silmillään. Naaras oli juuri esittänyt kysymyksen joka ei ollut tullut mieleenikään, halveksiko Tihkutähti todella Rosmariiniputousta? "Aloitetaan ensimmäisestä kohdasta ja lopetetaan kysymykseesi", totesin ihan näin alkajaisiksi ja hidasti askeliani, jotta ehtisimme puhua kaiken tarvittavan ennen leiriä ja ylimääräisiä korvapareja - varsinkin jos päättäisimme pitää suhteemme salassa. "Tietenkin suojelin sinua, et tiedäkään mitä merkitset minulle. Olisin repinyt heiltä korvat irti jos he olisivat koskeneet viiksellänsäkään sinuun ilman lupaasi ja voit olla varma että aina, kuolemaani saakka suojelen sinua hengelläni", naukaisin häntääni rennosti heilauttaen, " Se on ikään kuin elämäntehtäväni." Lisäsin loppuun leikkisän naurahduksen keventääkseni tunnelmaa, vaikka sisimmässäni voisin sanoa tuon kaiken vakavasti. Jos Rosmariiniputoukselle sattuisi jotakin minun takiani, en enää pystyisi elämään itseni kanssa. Loin katseeni eteenpäin ja vilkaisin samalla vielä lähestyvää leiriä. Nostin häntäni ilmaan merkiksi pysähtyä, jotta voisimme puhua asiat halki ennen leirin saapumistamme. "Voimme unohtaa heti näin alkuun Tihkutähden mielipiteen oma elämäni on omissa tassuissani ja jos tarve vaatii taon sen hänen päähänsä, mutta Mäyrätassun reaktio minua huolestuttaakin. Hän pahoittaa mielensä välillä todella helposti ja varsinkin kun kyseessä olet sinä Rosmariiniputous, niin tilanne saattaa olla aika haastava, joten ehdottaisin meidän pitävän kaiken salassa sen aikaa kunnes olen saanut kaiken ensiksi kerrottu Mäyrätassulle. Nyt saat kertoa oman mielipitees saat tietenkin kertoa Liljahenkykselle jos siltä tuntuui", naukaisin lempeän hymyn väläyttäen. Antaisin tietenkin Rosmariiniputouksen päättää, mutta parempi oli heittää oma ehdotukseni ilmoille perusteiden kera sitä ennen. "Sopii", luonnonvalkea naaras hymyili. "Saammepahan ainakin jännittävän rakkaustarinan pienellä salailulla", naukaisin hilpeästi virnistäen. Nousin seisomaan ja tunsin keveän tuulen puhaltavan välistämme. Se sai viikseni heilumaan samalla tavalla kun hykertelisin itsekseni. Lähestyin Rosmariiniputousta varovasti ja kosketin tämän kuonoa omallani. "Naaraat ensin, arvon kumppani". Leirissä Rosmariiniputous oli suunnannut suorinta tietä Liljahenkäyksen luo pahoitellen minulle heti luotani lähtemistä, mutta olin vain tokaissut sen olevan hyväksi julkiselle statuksellemme. Kukaan leirissä ei saisi kuulla sitä ennen Mäyrätassua - paitsi tietenkin Liljahenkäys jos Rosmariiniputous halusi sen tälle kertoa. Kertoisin kaiken vasta kun tunsin ajan olevan kypsä. Jäin istua nököttämään leirin reunalle tuoresaaliskasan viereen siltä varalta, että seura saattaisi yllättää. //Mäyrä?

Mäyrätassu 8.7.2018

"Ei se ole sinun syytäsi. Ethän sinä voinut tietää, että veljesi nimitettäisiin soturiksi, kun olet harjoituksissa." Varpusliito kietaisi häntänsä lohdullisesti ympärilleni. "Voit onnitella häntä seuraavan kerran kun näet hänet. Kyllä hän ymmärtää", tämä naukaisi hiljaa ja kumartui laskemaan päälaelleni lempeän nuolaisun, joka sai oloni hieman paremmaksi. "Kiitos, Varpusliito", niiskaisin ja painoin pääni hetkeksi kollin rintaa vasten, ennen kuin astuin hieman kauemmas mestaristani ja sanoin hymyssä suin: "Onnittelen häntä, kunhan hän palaa takaisin leiriin." Sen jälkeen käännyin selin Varpusliitoon päin ja jäin miettimään seuraavaa siirtoani. Nyt olisi ollut oiva tilaisuus lähteä harjoittelemaan Varpusliidon kanssa, mutta lihakseni olivat edelleen hieman hellinä viime kerrasta. "Jaksatko lähteä harjoituksiin?" Varpusliito kysyi takaani aivan kuin ajatukseni sanoiksi pukien. Käännyin katsomaan häneen päin huulta purren. En tahtonut tuottaa mestarilleni pettymystä etenkään nyt, kun veljeni oli jo päässyt soturiksi ja minä kykin vielä oppilaana. "Toki jaksan", vastasin ja väänsi kasvoilleni jokseenkin liioitellun pirteän hymyn. "Lähdetään vain!" Marssin pesän suuaukolle ja pujahdin ulos aurinkoon. Annoin katseeni kiertää hetken aukiolla olevissa kissoissa, kunnes se kiinnittyi erääseen minulle hyvin tutuksi käyneeseen hahmoon. "Haluatko mennä sanomaan onnittelusi?" Varpusliito maukui astahtaessaan vierelleni. Kolli laski vihreiden silmiensä katseen kysyvänä minuun. "Jos se vain suinkin käy", vastasin malttamattomana Kettuaskeleen suuntaan vilkuillen. Veli istuskeli tuoresaaliskasan läheisyydessä ihan kaikessa rauhassa. "Mene vain", mestarini myöntyi. "Mahtavaa, kiitos!" hihkaisin innoissani ja juoksin aukion poikki tuoresaaliskasan luo. "Kettuaskel!" kutsuin veljeäni. Kolli nosti katseensa minuun ja hymyili. "Hei, Mäyrätassu", tämä tervehti. "Onneksi olkoon!" kehräsin iloisena ja nuolaisin tuota kevyesti kuonolle. "Olen niin pahoillani, etten ehtinyt näkemään nimittäjäisiäsi. Minulla oli kiireitä harjoitella Varpusliidon kanssa, jotta minustakin tulisi soturi", selitin nopeasti ja toivoin veljeni ymmärtävän. //Kettu?

Rosmariiniputous 9.7.2018

Kun pääsimme leiriin, ensimmäisenä mielessäni oli mennä tervehtimään Liljahenkäystä ja pyytämään anteeksi käytöksestäni Utukyyneltä kohtaan. Tiesin, että emoni tahtoi pentujensa välien pysyvän hyvinä, mutten voinut mitään sille etten sietänyt nuoremman siskoni käytöstä. Hänen täytyisi vain oppia kunnioittamaan muita ja ymmärtää, että hän ei ollut muita kissoja parempi. "Käyn Liljahenkäyksen luona. Pahoittelen siitä, että jätän sinut heti kun saavumme leiriin, sillä tahtoisin viettää vaikka koko loppupäivän kanssasi", lisäsin vielä Kettuaskeleelle, kun olimme saapuneet tuoresaaliskasan edustalle. "Ei se mitään. Tämähän on hyväksi julkiselle statuksellemme, sillä jos alamme viettää todella paljon aikaa kahdestaan, klaanitoverimme alkavat epäillä. Nähdään myöhemmin", Kettuaskel tokaisi tyynesti ja heilautti häntäänsä hyvästiksi. Olin aikeissa nuolaista kumppanini poskea nopeaksi hyvästiksi, mutta leiriaukiolla oleskelevien kissojen takia jouduin perumaan ajatukseni ja jättämään kollin. Suunnistin automaattisesti askeleeni parantajan pesää kohti. "Liljahenkäys? Rosmariiniputous täällä", huikkasin nopeasti sukellettuani parantajan pesään, mutta se olikin täysin tyhjä. Sienikarvastakaan ei ollut merkkiäkään, täten pesässä vallitsi aavemainen hiljaisuus. Potilaita ei ollut nyt kun Utukyynel oli toipunut käärmeen puremasta. *Liljahenkäys ei ole täällä*, tulin nopeasti kyseiseen johtopäätökseen ja käännyin hieman turhautuneena pois pesästä. Työnnyin sammalverhojen välistä leiriaukiolle ja vetäisin syvään henkeä. Voisin kertoa uutiset emolleni joskus toiste, koska minulla ei ollut myöskään tietoa emoni olinpaikasta. Sitten meripihkainen katseeni osji erääseen toiseen klaanitoveriini; Varpusliitoon. Vaaleanharmaa raidallinen kolli istui soturien pesän edustalla ja silmäili klaanin kulkua tyynesti. Lähdin hetkeäkään epäröimättä marssimaan häntä kohti, koska meidän välimme täytyisi parantua. Välini Luomavirran kanssa olivat itseasiassa todella hyvät, mutta paras ystäväni tuntui hyvin etäiseltä nykyään. Luomavirta ei kuitenkaan tulisi koskaan paikkaamaan Varpusliidon paikkaa parhaana ystävänäni. "Hyvää päivää, Varpusliito", tervehdin pirteästi. Varpusliito vastasi tervehdykseeni nopealla hymyllä, joka sai minutkin hetkessä hymyilemään. "No, miten sinulla ja Kettuaskeleella on mennyt?" kolli kysyi ja virnisti nopeasti. "Itseasiassa me-" "Hei, Rosmariiniputous ja Varpusliito." Käännyin äkkinäisesti ympäri, kun Kettuaskeleen ja Mäyrätassun yhtenäinen tervehdys kajahti takaamme. Kaksikko seisoi muutaman hännänmitan päässä ja kumppanini heitti nopean vilkaisun minuun ennen kuin avasi suunsa valmiina puhumaan. //Kettu? Mäyrä? Varpunen?

Kettuaskel 9.7.2018

"Olen niin pahoillani, etten ehtinyt näkemään nimittäjäisiäsi. Minulla oli kiireitä harjoitella Varpusliidon kanssa, jotta minustakin tulisi soturi", Mäyrätassu kertoi pahoitellen. Katsoin suoraan tämän silmiin ja hymyilin. En malttanut odottaa sitä, että sisareni ja minä jakaisimme taas saman pesän. "Ei se mitään, tuleehan minulle vielä muitakin seremonioita. Esimerkiksi silloin kun minusta tehdään varapäällikkö", lausahdin silmiäni leikkisästi siristellen. Nousin seisomaan ja vilkaisin kauempana odottavaa Varpusliitoa. "Oletteko menossa harjoittelemaan?" kysäisin ja heilautin häntääni mietteliäänä. Mäyrätassu nyökäytti päätänsä ja naukui: "Joo, miten niin?" Kasvoilleni piirtyi hymy, joka kieli suunnitelmistani. "Haittaisiko sinua jos tulisin mukaan?" lausahdin hitaasti ja tähyilin taivasta. Taivaalla oli vain pari valkeaa pilvenhattaraa jotka leijuivat hitaasti eteenpäin jatkaen pitkää matkaansa ties minne. Aurinko oli jo laskussa, mutta aikaa oli vielä paljosti. Tämä päivä oli jo valmiiksi ollut tapahtumarikas: olin tunnustanut rakkauteni Rosmariiniputoukselle, hän oli myöntynyt kumppanikseni, olimme tapelleet sanoin kuolonklaanilaisten kanssa ja vaikka mitä. "Ai, että haittaisiko?" Mäyrätassu naukaisi kulmiaan kohottaen. Tämän silmät loistivat riemua ja suu oli kääntynyt hymyyn niin, että välillä auringon säteiden osuessa häneen, Mäyrätassun hampaat välähtelivät. "En muistanutkaan kuinka kauniille näytät iloisena", naukaisin keveästi ja lähdin tassuttamaan Mäyrätassun ohitse, samalla häntää kutsunmerkiksi heilutellen. Oli nimittäin huomannut Rosmariiniputouksen siirtyneen sisareni mestarin luokse ja pian mielessäni olikin jo kokonainen suunnitelma Rosmariiniputouksen houkuttelemiseksi mukaan harjoituksiin. Tiesin, että Mäyrätassu ei pitäisi ajatuksesta, joten jätin suunnitelmani kertomatta. Sisareni musta hahmo otti minut kiinni pienellä juoksu pyrähdyksellä. Saavuttuamme kahden kissan luokse kajautimme yhteisen tervehdyksen parivaljakolle. Luonnonvalkea naaras kääntyi katsomaan silmät kauniisti kiiluen, sillä olimmehan ilmestyneet kuvioihin Rosmariiniputouksen takaa. Loin Rosmariiniputoukselle silmäyksen, joka muiden silmissä näytti vain tavalliselta vilkaisulta, mutta tosiasiassa vain kumppanini ymmärsi sen tosi merkityksen. "Meillä tuli puheeksi sinun ja Mäyrätassun harjoitukset ja mietin että jos voisin liittyä seurueeseen" kysyin kohteliaasti nyökäten ja siirsin katseeni Varpusliidon uteliaisiin vihreisiin silmiin. "Sopiihan se", Varpusliito naukui ja vilkaisi vielä Mäyrätassua varmistaakseen vielä hänen mielipiteensä. Siirsin katseeni kumppaniini. "Ja olisihan se epäkohteliasta jos emme pyytäisi häntä mukaan. Mitä jos harjoittelisimme taas yhdessä - niin kuin silloin kun olin vielä oppilas?" Katseeni kävi vielä jokaisen, piiriksi muodostuneen muodostelmamme, kissassa. Rosmariiniputous näytti innokkaalta idean suhteen. Varpusliidon olemus vaikutti myöntyväiseltä, mutta Mäyrätassusta en saanut tällä hetkellä irti mitään. //Mäyrä? Varpunen? Rosma?

Mäyrätassu 9.7.2018

"Ei se mitään, tuleehan minulle vielä muitakin seremonioita. Esimerkiksi silloin kun minusta tehdään varapäällikkö." Kettuaskel siristi leikkisästi silmiään. Sen jälkeen hän nousi ylös ja kysyi: "Oletteko menossa harjoittelemaan?" "Joo, miten niin?" vastasin. "Haittaisiko sinua jos tulisin mukaan?" hän naukui hitaasti sanojaan venyttäen ja kääntyi katsomaan kohti taivasta. "Ai, että haittaisiko?" naurahdin kulmiani kohottaen, enkä voinut estää kasvoilleni pyrkivää hymyä. "En muistanutkaan kuinka kauniille näytät iloisena", Kettuaskel maukui kepeästi ja tassutteli ohitseni. Kun saavuimme mestarini luokse, huomasin Rosmariiniputouksen ilmestyneen hänen seuraansa. Tunsin kuinka ilma sähköstyi oudolla tavalla, kun Kettuaskel heitti entiseen mestariinsa nopean katsauksen. Jokin tuntui muuttuneen kaksikon välillä, enkä pitänyt siitä yhtään. "Meillä tuli puheeksi sinun ja Mäyrätassun harjoitukset ja mietin että jos voisin liittyä seurueeseen", Kettuaskel ehdotti Varpusliidolle. "Sopiihan se", Varpusliito myöntyi ja vilkaisi minua ikään kuin varmistaakseen, sopisiko se myös minulle. "Ja olisihan se epäkohteliasta jos emme pyytäisi häntä mukaan. Mitä jos harjoittelisimme taas yhdessä - niin kuin silloin kun olin vielä oppilas?" Kettuaskel katseli kutakin kissaa vuoron perään. "Se käy ainakin minulle", Varpusliito sanoi ja kääntyi katsomaan minua vihreillä silmillään. Koko muu seurue tuntui olevan Rosmariiniputouksen puolella, joten tyydyin vain kohauttamaan lapojani ja vastaamaan kuivasti: "Ihan miten vain, kunhan hän ei häiritse harjoituksiani." Sitten käänsin kolmikolle selkäni ja marssin ripeästi uloskäynnille. //Kettu? Varpunen? Rosma?

Rosmariiniputous 10.7.2018

"Ja olisihan se epäkohteliasta jos emme pyytäisi häntä mukaan. Mitä jos harjoittelisimme taas yhdessä - niin kuin silloin kun olin vielä oppilas?" Kettuaskel ehdotti vilkaistessaan toistamiseen minua. Kasvoilleni nousi iloinen hymy ja silmäni valaistuivat, kun punertavanruskea kumppanini väläytti minulle nopean, mutta silti sydämeni sulattavan hymyn. "Se käy ainakin minulle", Varpusliito myöntyi ja kääntyi sitten vilkaisemaan Mäyrätassua, joka oli ollut hiljainen siitä asti kun hän oli saapunut luoksemme. Nyt mustaturkkinen naaras silmäili meitä ilmeettömänä ja pystyin tuntemaan, kuinka ilma alkoi kipinöidä. Minun ja Mäyrätassun välit olivat vieläkin horjuvat ja uskoin, että hän ei ainakaan vielä tahtonut jutella kanssani väleistämme, mutta ehkäpä saisin mahdollisuuden siihen kun naaraasta tulisi soturi. "Ihan miten vain, kunhan hän ei häiritse harjoituksiani", Mäyrätassu naukaisi kuivasti ja käänsi sitten selkänsä, lähtien marssimaan leirin uloskäyntiä kohti. Vetäisin hitaasti henkeä keuhkoihini ja lähdin kahden soturin kanssa oppilaan perään. "Minne me lähdemme harjoittelemaan?" käännyin heti ensimmäisenä kysymään Kettuaskeleelta kun olimme saapuneet Mäyrätassun rinnalle. Punertavanruskea kolli kääntyi katsomaan minua ensin hämmentyneenä, mutta sitten hän virnisti nopeasti. "Enhän minä sitä päätä, vaan Varpusliito", kumppanini huomautti ja sai minut hetkessä punastumaan. "Ai niin, tietysti. No, Varpusliito, minne me lähdemme harjoittelemaan?" kysyin uudelleen kääntyessäni parhaan ystäväni puoleen. //Varpunen? Kettu? Mäyrä?

Mäyrätassu 11.7.2018

"Minne me lähdemme harjoittelemaan?" kuulin Rosmariiniputouksen kysyvän Kettuaskeleelta, joka seurasi hännänmitan päässä perässäni. "Enhän minä sitä päätä, vaan Varpusliito", kolli vastasi huvittuneen kuuloisena. Seurasi hetken hiljaisuus, jonka rikkoi vain Rosmariiniputouksen vaisu vastaus: "Ai niin, tietysti. No, Varpusliito, minne me lähdemme harjoittelemaan?" "Ajattelin, että voisimme mennä ukkospolun läheiselle rajalle", Varpusliito naukaisi mietteliään kuuloisena ja vilkaisi vaivihkaa minuun päin. "Ihan miten vain", tuhahdin ja kiristin tahtiani. Ilma suorastaan kipinöi minun ja Kettuaskeleen entisen mestarin välillä. Naaras sai turkkini pörhistymään silkasta raivosta. Mutta toisaalta, en osannut sanoa, kummalle minun pitäisi oikeasti olla vihainen: veljelleni vai tämän sydäntä raastavan läheiselle ystävälle. Kettuaskelhan oli vannonut minulle, ettei hän ollut Rosmariiniputouksen kanssa kuin vain niistä syistä, että tämä oli hänen mestarinsa, mutta nyt kun veli oli jo soturi, kaksikon välit tuntuivat jopa vielä läheisimmiltä. Tunsin oloni nykyään kovin ulkopuoliseksi. Minulla ei ollut muita ystäviä kuin Kettuaskel - ja hänkin oli oikeastaan minun oma veljeni. Varpusliidostakin oli ajan saatossa tullut minulle melko tärkeä kissa, mutta olihan hän kuitenkin mestarini, enkä nähnyt siinä mitään outoa - tai ainakaan mitään niin outoa kuin Rosmariiniputouksen ja Kettuaskeleen suhden oli. Saavuttuamme rajalle käännyin katsomaan Varpusliitoa odottavasti. Toivoin kollin keksineen minulle jotakin sellaista tekemistä, jossa ei tarvitsisi ottaa kontaktia muihin kissoihin, kuten esimerkiksi vaikkapa Rosmariiniputoukseen. Halusin päästä mahdollisimman pian soturiksi, ettei minun enää tarvitsisi nukkua yksin oppilaiden pesässä, kuten olin viime yöni joutunut viettämään. "Mitäpä sanoisitte pienestä nopeuskisasta?" Varpusliito maukui ja vilkaisi kutakin kissaa vuorollaan. "Sopii minulle, jos saan olla Kettuaskeleen pari", ehätin naukaisemaan väliin. "Eiköhän se käy", Varpusliito sanoi hitaasti ja kääntyi sitten katsomaan kahteen soturiin päin. "Käykö se sinulle, Kettuaskel?" Kohdistin toiveikkaan katseeni Kettuaskeleen sähkönsinisiin silmiin. //Kettu? Varpunen? Rosma?

Kettuaskel 11.7.2018

"Käykö se sinulle, Kettuaskel?" Varpusliito kääntyi minun puoleeni varmistaakseen tilanteen. Näin kuinka Mäyrätassun silmät sädehtivät toiveikkaasti. "Sopiihan se", hymyilin sisarelleni ja tassutin tämän vierelle. Katseeni kävi Mäyrätassusta, mutta palasi lopulta taas Varpusliitoon, joka tähyili etäisyyksiä. "Näettekö tuon kiven tuolla?" harmaa kolli kysyi ja viittoi aukion toisella puolella olevaan kiveen, "Juoksette sieltä tänne päin. Rosmariiniputouksen ja minun välissäni on maali." Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja lähdin ravaamaan kiven luo, joka toimi lähtöviivana. Savuttuani sen juurelle poimin sen vierestä suorahkon kepin ja asetin sen ikään kuin merkiksi minkä takaa jokaisen kissan kuului lähteä. Kivi vierellämme ei ollut kovin korkea, mutta silti sen korkeus ylitti oman kokoni. Sen pintaa ympäröi paksu sammal kerros, jossa oli siellä täällä aukkoja, luultavasti kissat olivat keränneet sitä makuualusia varten. Asetuin asettamani kepin taakse ja vilkaisin Mäyrätassua joka toimi mallin mukaan. Tämän sähkönsiniset silmänsä paloivat jännittyneinä. Juuri ennen lähdön merkkiä huomasin Rosmariiniputouksen tassuttavan luoksemme. "Me Varpusliidon kanssa mietimme, että voisimme tehdä tähän kilpailuun jotain uutta, jotta se poikkeaisi edes vähän tavallisesta juoksukisasta. Mutta kuitenkin Varpusliito asettelemassa matkan varrelle käpyjä. Teidän tehtävänä on viedä kävyt maalilinjan yli ja se voittaa kenellä on eniten käpyjä maalilinjan toisella puolella. Ottakaa huomioon, että käpyjä saa olla vain yksi kerralla kuljetettava, joten harjoitus vaatii kestävyyttä ja nopeutta", luonnonvalkea naaras selitti ja lähti ravaamaan Varpusliidon avuksi. Kun he olivat asetelleet käpyjä ympäriinsä, kuulin kuinka harmaaraidallinen kolli huudahti meille vielä käpyjen määrän. Niitä oli yksitoista, eli toisen oli pakko voittaa. Pian Varpusliito alkoi valmistautua lähtömerkin antamiseen ja ilmoitti siitä meille hännän heilautuksella . Lihakseni jännittyivät, samoin sisareni. Kun lähtö merkki kajahti pinkaisimme kumpikin täyteen juoksuun. Jalkani olivat pitkät ja pääsin niillä kovaa, mutta jarrutus saattoi olla eri asia. Olimme nyt puolessa välissä laaksoa ja huomasin lähestyvän kävyn hidastin vauhtia, mutta juuri ennen kun olin saanut vauhtini tarpeeksi hiljaiseksi musta kissa vilahti ohitseni ja nappasi sen hampaisiinsa. Huomasin kuitenkin lähellä olevan toisen suuremman kävyn, nappasin sen ja lähdin kiitämään Mäyrätassun perään, joka oli jo maalilinjalla pudottamassa omaansa. Minun oli laitettava kaikki peliin, niin kilpailuhenkinen olin. //Mäyrä? Rosma? Varpunen?

Mäyrätassu 11.7.2018

"Sopiihan se." Kettuaskeleen kasvoilla kareili hymy, kun tämä tassutti vierelleni kahden muun soturin luota. Voitonriemuinen virne pyrki kasvoilleni ja onnistuin vain vaivoin peittämään sen. "Näettekö tuon kiven tuolla?" Varpusliito naukaisi ja osoitti hännällään kiveä, joka sijaitsi kyseisen metsäaukion toisella puolen. "Juoksette sieltä tännepäin. Rosmariiniputouksen ja minun välissäni on maali." Seurasin Kettuaskeleen jäljissä tätä suuren kiven luokse, jota koristi osittain paksu sammalkerros. Veli kumartui noukkimaan maasta pitkän tikun, jonka hän asetti ikään kuin lähtöviivaksi kiven edustalle. Sen jälkeen tuo painautui hieman matalemmaksi ja jännitti lihaksensa valmiina pinkaisemaan juoksuun. Tein samoin ja otin paremman asennon, josta olisin heti käskyn tullen valmis säntäämään vauhtiin. Korvani nytkähtivät lähestyvien askelten suuntaan ja katsahdin kulmieni alitse luoksemme saapuneeseen luonnonvalkeaan naaraaseen. "Me Varpusliidon kanssa mietimme, että voisimme tehdä tähän kilpailuun jotain uutta, jotta se poikkeaisi edes vähän tavallisesta juoksukisasta. Mutta kuitenkin, Varpusliito on asettelemassa matkan varrelle käpyjä. Teidän tehtävänä on viedä kävyt maalilinjan yli ja se voittaa kenellä on eniten käpyjä maalilinjan toisella puolella. Ottakaa huomioon, että käpyjä saa olla vain yksi kerralla kuljetettavana, joten harjoitus vaatii kestävyyttä ja nopeutta", Rosmariiniputous selitti ja häipyi sen jälkeen auttamaan Varpusliitoa urakassa. Käpyjä oli yksitoista, eli jommankumman olisi pakko voittaa. Tasapeli ei ollut mahdollista. Kun lähtökäsky kajahti pinkaisin juoksuun kuin rasvattu salama. Katseeni kohdistui matkan varrella havunneulasten seassa lojuvaan käpyyn, jonka Kettuaskelkin tuntui huomanneen. Juuri kun kolli oli kumartumassa noukkimaan sitä hampaisiinsa, työnnyin röyhkeästi hänen ohitseen ja nappasin kävyn suuhuni. Pingoin maalilinjan luokse minkä käpälistäni pääsin. Laskin kävyn maalin toiselle puolen ja palasin etsimään lisää. Kilpailu oli tasan. Voitto ratkeaisi viimeisestä kävystä. Juoksin Kettuaskeleen perässä. Soturi sai kaapattua kävyn hampaisiinsa ennen minua ja lähti juoksemaan maalille päin. Purin huulta ja ryhdyin kirimään veljeäni kiinni. Muutamaa ketunmittaa ennen maaliviivaa, Kettuaskel tökkäsi jalkansa johonkin ja käpy lennähti tämän suusta. Nappasin kävyn suoraan lennosta kiinni ja juoksin maaliviivan ylitse. Laskin kävyn hengästyneenä maahan ja hölkytin veljeni luokse. Punaruskea kolli kampesi parhaillaan itseään ylös. "Oletko kunnossa?" kysyin vilpittömästi huolissani. "Olen", Kettuaskel vastasi ja pyyhkäisi nenäänsä tassullaan. "Onneksi olkoon voitostasi." Kolli väläytti minulle nopean hymyn. "Se sujui hyvin, Mäyrätassu", Varpusliidon nauku kuului takaani. Käännyin mestarini puoleen häntä pystyssä. "Samalla kai voisin sanoa, että loppuarviointisi meni läpi", hän lisäsi virnistäen. "Mitä?" huudahdin. "Loppuarviointini? Oliko se tässä?" En voinut peitellä innostuneisuuttani. "Kettuaskel!" Katsahdin veljeeni tuskin pysyen turkissani. "Minusta tulee soturi!" //Kettu? Varpunen? Rosma?

Kettuaskel 12.7.2018

"Minusta tulee soturi!" Mäyrätassu hihkaisi onnessaan. Hymy hiipi väkisinkin kasvoilleni sisareni puolesta. Silitin tämän selkää kevyesti hännälläni. "Onnea", naukaisin ja tassutin Varpusliidon perään joka oli lähtenyt johdattamaan kissoja takaisin leiriin. Mäyrätassu lähti peräämme ja Rosmariiniputous viimeisenä. En halunnut kävellä luonnonvalkean naaraan vierellä nyt kun Mäyrätassu oli saanut aiheen riemuita, tiesin kuinka vastahakoinen hän oli Rosmariiniputouksen suhteen. Meidän tiemme eteni nopeasti leiriin. Varpusliito ja Rosmariiniputous olivat kadonneet juttelemaan jonnekin ja me Mäyrätassun kanssa istuskelimme leirin sisäänkäynnin vierellä. Sisareni suusta pulppusi koko ajan sanoja innostuneena, mutta hetken kuunneltuani minua alkoi heikottaa. "Mäyrätassu, mentäisiinkö haukkaamaan jotakin?" kysyin hienovaraisesti mainitsematta omaa nälkääni. Muistin kuinka olin aamupäivällä kieltäytynyt riistasta ja nyt kaduin sitä. Olin viettänyt koko päivän tyhjin vatsoin. "Mennään vaan", mustaturkkinen naaras naukui ja otti suunnan kohti harmillisen matalaa kasaa. Varjoklaanin reviirillä oli vähän riistaa, mutta silti yllätyin aina sen vähäisestä määrästä. Mäyrätassu oli jo haistelemassa kasan vaihtoehtoja innokkaasti kun saavuin sinne. Valikoin kasasta heti kylmän sammakon ja aloin pureskella paloja siitä ahnaasti. Sen syötyäni oloni ei ollut vielä täysin kylläinen, mutta ihan riittävän. Olihan tällä klaanilla muitakin joita ruokkia, paljon tärkeämpiä kuin minä. Vilkaisin Mäyrätassuun päin. Hänkin oli jo lopettelemassa ja kohdisti sähkönsinisen katseensa minuun. "Nauti viimeisestä yöstäsi oppilaana", naukaisin ja nousin ylös. Pukkasin pikaisesti sisareni päätä ja toivotin vielä hyvät yöt. Kun tassuttelin kohti soturien pesää vilkaisin pimenevälle taivaalle. Tähdet alkoivat vilkkua himmeinä ja mieleeni tuli vain keskustelumme Tähtiklaanista Rosmariiniputouksen kanssa. Olisiko Tähtiklaani oikeasti kaikkea mitä Rosmariiniputous sanoi? Minun pitäisi joskus mennä puhumaan Liljahenkäykselle jos nyt päättäisin jotakin, voisinhan minä uskotonkin olla. Ei sillä varmaan niin kovin suuri merkitys ollut. Työnnyin soturienpesään ja käperryin kerälle omaan petiini. Olin rätti väsynyt. Rosmariiniputous ei ollut vielä saapunut omalle makuu sijalleen muutaman viiksen mitan päähän minusta, mutta pian siihen tuli muutos. Luonnonvalkea naaras asteli pesään pienesti Varpusliidon kanssa rupatellen. Kaksikko asettautui omiin peteihinsä hiljaa jotteivät herättäisi nukkuvia sotureita. Pian Varpusliito tuhisi kuorossa muiden nukkuvien kissojen kanssa. Suljin silmäni itsekin ja vaivuin unen kauniisiin maailmoihin. Olin herännyt hetki sitten. Istuin soturienpesän suuaukolla sukien turkkiani, halusin näyttää hyvälle Mäyrätassun nimitysmenoissa, vaikka sisareni sai kuitenkin näyttää parhaimmalta. Pian silmiini pisti juuri se mustavalkea naaras jonka nimen olin mielessäni lausunut. "Mäyrätassu", huikkasin ja lähdin lähestymään sisartani joka suki turkkiaan raivoisasti. Aistin ilmassa pientä jännityksen kipinää. Pian huomasin emomme punaruskean turkin, joka pyyhälsi tyttärensä luokse. "Onko kaikki valmista? Tihkutähti aloittaa pian", Minttusydän ilmoitti lämpimästi ja vilkaisi minua. Nyökkäsin rauhallisesti. "Minä pidän huolen, että hän on valmiina", lausahdin ja räpäytin silmiäni. Emo nyökkäsi ja lähti ravaamaan päällikön pesään. Pian kuulin askeleita takaani ja tunnistin Rosmariiniputouksen tuoksun nenässäni. Turkkini sähköistyi, muttei siten että sen olisi nähnyt. "Huomenta Kettuaskel ja Mäyrätassu", naaras naukui kauniilla äänellään ja istahti seurueeseemme. Väläytin saapujalle lämpimän katseen kunne taas palasin katseellani sisareeni. "Klaaninkokous!" Tihkutähti ilmoitti ja kissat alkoivat kerääntyä aukiolle. Katsahdin taivaalle ja näin auringon olevan huipussaan. Hyvin se menee", rohkaisin Mäyrätassua joka oli siirtymässä jo muiden kissojen kanssa eturiviin. Käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen. "Mennään mekin", lausahdin ja viitoin kumppaniani perääni muiden kissojen joukkoon. //Mäyrä? Rosma?

Ke

ttuaskel 4.7.2018

Kasvoilleni nousi onnellinen hymy. Tässä Rosmariiniputous oli, aivan vieressäni ja kertoi rakastavansa minua. Kaikki oli nyt hyvin. Olin maailman onnellisin kissa. Vedin päätäni hieman kauemmas, jotta näin Rosmariiniputouksen kasvot ja tämän meripihkaiset silmät. "Meidän varmaan pitäisi viedä vähän riistaakin leiriin. Meitä katsotaan pahalla jos palaamme tyhjin tassuin", lausahdin hiljaisesti. Rosmariiniputous kohdisti katseensa minun sähkönsinisiin silmiini. "Eiköhän sitten saalisteta", luonnonvalkea naaras naukaisi hymyillen. En voinut uskoa hänen tosiaan olevan kumppanini. Luonnonvalkea naaras loikkasi kiveltä edellä ja minä lennokkaasti hänen perässään. Nelistin hänen rinnalleen ja höristin korviani. Kuulin korkeaa linnun laulua, mutta minulla kesti paikantaa äänen tulosuunta hetki. Rosmariiniputous vilkaisi minua saman äänen huomatessaan. Nyökkäsin tälle merkiksi, että hän voisi mennä saalistamaan sen. Luonnonvalkea naaras kyyristyi vaanimisasentoon nähdessään linnun ja lähti hivuttautumaan tätä kohti. Hetken päästä Rosmariiniputous palasi jo pienen varpusen kanssa. "Hyvä", kehuin ja väläytin hymyn kumppanilleni. Rosmariiniputous alkoi kuopia maahan kuoppaa, jonne voisi jättää varpusen odottamaan. Pian kun se oli tehty, jäimme miettimään suuntaa. "Et varmasti uskalla mennä Kuolonklaanin rajalle päin", yllytin Rosmariiniputousta pilke silmäkulmassani. Naaras pörhisteli karvojaan leikkisästi. "Ihan varmasti uskallan", naaras naukaisi ottaen haasteen vastaan ja lähti tassuttamaan oikeaan suuntaan. "Odota minua!" huikkasin ja lähdin juoksemaan Rosmariini putouksen kiinni. Hetken juostuamme saavuimme jo kovin lähelle Kuolonklaanin rajaa. "Tähänkö rohkeutesi loppuu?" kysyin leikkisästi. Rosmariiniputous pudisti päätänsä, mutta yhtäkkiä pysähtyi jännittyneenä. "Katso tuonne suuren männyn juurelle", naaras kuiskasi hiljaa ja tuijotti herkeämättä Kuolonklaanin puolelle suuren männyn juurelle. *Kylmähenkäys* Suuri sinertävänharmaa kolli tähyili ylös puuhun kuin odotellessaan jotain ja pian näin sen. Turkkini pörhistyi ja silmissäni alkoi salamoida. Likaisen valkea naaras kiipeili korkealla puussa. "Jäälilja", murisin hiljaa. Pian puun juurella istuva Kylmähenkäys vilkaisi juuri meidän suuntaamme ja huomasi meidät. Hän huusi jotain Jääliljalle, joka oli alkanut laskeutua puusta ja lopulta hyppäsi alas. He lähtivät tassuttamaan kohti meitä. "Voi ei", naukaisin ja vilkaisin Rosmariiniputousta. Otin yhden askeleen eteenpäin kuin Rosmariiniputouksen eteen, hänelle ei saisi sattua mitään, vaikka kyseessä olikin hänen isänsä. "Katsos Kettutassu ja Rosmariiniputous. Eikös tämä kissa ollut tyttäresi Kylmähenkäys?" Jäälilja naurahti kuivasti. "Kettuaskel", naukaisin uhkarohkeasti. Jäälilja kiinnitti katseensa minuun ja siristi silmiään huvittuneena. "Ohho, en kyllä huomaa mitään eroa. Kävisit vielä vaikka oppilaasta. Nyt kuitenkin suurimpaan kysymykseen, mitä te teette näin lähellä rajaa?" Jääliljan ääni alkoi muuttua uhkaavaksi murinaksi loppua kohden. Nielaisin ja vilkaisin Kylmähenkäystä. Minkä takia Kylmähenkäys nykyään tälläisten kissojen kanssa pyöri? //Rosma? Kylmä? Jää?

Kylmähenkäys 4.7.2018

Silmäilin odottavana kahta kissaa, jotka seisoivat aivan Kuolonklaanin rajalla; siinä olivat tyttäreni Rosmariiniputous ja hänen oppilaansa Kettutassu, joka oli juuri ilmoittanut saaneensa soturinimensä ja oli nykyään Kettuaskel. Rosmariiniputous tuijotti minua meripihkaisella katseellaan, joka suorastaan liekehti vihasta ja inhosta. Hän ei selvästikään ollut kovin surullinen lähdöstäni eikä varmaan yksikään muukaan varjoklaanilainen. Kettuaskelkin tuijotti minua, aivan yhtä vihaisena ja inhoavana. "Oho, en kyllä huomaa eroa", Jäälilja huomautti pilkkaavalla äänensävyllä, joka sai julman hymyn nousemaan kasvoilleni, "kävisit vielä vaikka oppilaasta. Nyt kuitenkin suurimpaan kysymykseen, mutä te teette näin lähellä rajaa?" Varjoklaanilaiskaksikko näytti pelästyneen Jääliljan uhkaavasta äänensävystä, jonka seurauksena Rosmariiniputous otti askeleen lähemmäs Kettuaskelta, aivan kuin odottaen saavansa punertavanruskealta kollilta suojaa. Kaksikko näytti yllättävän läheiseltä, olikohan jotain muutakin meneillään kuin pelkkä mestari-oppilas-suhde? Ehkäpä heillä oli romanssia meneillään? Kuinka upea yhdistelmä, Minttusydämen ja Liljahenkäyksen, kahden heikon kissan, pennut. "Olimme metsästämässä ja ellette huomanneet, olemme vieläkin omalla reviirillämme", Rosmariiniputous ilmoitti jäätävästi ja kohotti kuonoaan. Vaikka tyttäreni yritti näyttää hyvin pelottavalta, olisin tahtonut nauraa sille kuinka paljon hän vieläkin näytti vastanimitetyltä oppilaalta. Hän oli miltei kaksi kertaa pienempi kuin oppilaansa! "Tuota selitystä ei kukaan uskoisi", naurahdin pilkkaavasti ja otin askeleen päästäkseni Jääliljan rinnalle, "jos me emme olisi pysäyttäneet teitä, olisitte varmasti ylittäneet rajan. Oletin, että Tihkutähti opetti sinulle reviirin rajat, mutta koulutus taisi jäädä vielä pahemmin kesken kuin uskoinkaan." "Sinun koulutuksessasi taidettiin unohtaa mainita että klaanista ei kannata lähteä kuin mikäkin pelkuri", Rosmariiniputous heitti nopeasti takaisin. Kurtistin hieman kulmiani, vaikka mielessäni olisin halunnut sukeltaa eteenpäin ja sivaltaa tyttäreni kurkun auki. "Sinuna pitäisin kuononi kiinni. Olette pahasti alakynnessä, tiedät sen itsekin", huomautin ja vilkaisin sitten tytärtäni haastavasti, "mitä teidän kahden välillä on? Saattaako olla mahdollista että mestari ja oppilas ovat ihastuneita toisiinsa?" //Kettu? Jää? Rosma?

Kettuaskel 4.7.2018

"Sinuna pitäisin kuononi kiinni. Olette pahasti alakynnessä, tiedät sen itsekin", Kylmähenkäys naukui siristellen silmiään Rosmariiniputoukselle haastavasti, "mitä teidän kahden välillä on? Saattaako olla mahdollista että mestari ja oppilas ovat ihastuneita toisiinsa?" Nyt oli minun aikani puuttua asiaan. "Se ei ole teidän asianne. Varsinkaan sinun Kylmähenkäys itsehän valitsit mieluummin Kuolonklaanin kuin omat pentusi, kenties siihen liittyi tämä vierelläsi istuva neitokainen?" naukaisin viittoen Jääliljaa. Pelkäsin mitä Rosmariiniputous sanoisi niin sanotusta pimeästä puolestani, osasinhan minäkin olla ilkeä - mutta minä vain kaduin jokaista sisäistä arpea minkä jätin toisten kissojen sieluihin. Tämän keskustelun jälkeen vihaisin itseäni muiden loukkaamisesta. Räpäytin silmiäni rauhallisesti. "Ja mitä väliä sillä olemmeko alakynnessä, sillä eihän kukaan ole tässä taistelua aloittamassa, eihän? Olisi sääli jos suuri johtajanne kuulisi kahden soturinsa aloittavan taistelun turhaan", naukaisin tunteettomasti ja istahdin maahan. Silmäilin kahta Kuolonklaanin soturia ilmeettömästi. "Emme me ole teidän onneksenne hyökkäämässä kimppuunne, vaikka kävisihän se käden käänteessä. Ja pidä sinä rääpäle kuonosi kiinni", Jäälilja sihahti ja vilkaisi Kylmähenkäystä kieltävästi. Jääliljalla oli jotain mikä esti häntä käymästä kimppuumme. Sitten minulla välähti, kuten ennenkin olin hyvä yhdistämään palasia toisiinsa. Se varmasti liittyi siihen kun oppilaana tuo katala naaras oli uhkaillut minua kutsumaan emoni rajalle seuraavana yönä. Nyt tekisin jotakin uhkarohkeaa. "Tule sulkemaan se", naukaisin kulmiani haastavasti kohottaen. Tiesin osuvani heikkoon kohtaan. Jos tuo oli viimeinen sanani teinpähän sen ainakin Rosmariiniputouksen vuoksi. Sydämeni hakkasi rinnassani niin lujaa, että olin varma siitä että paikalla olijat kuulivat sen. Luimistin korviani varoittavasti. "Voi, oppilas yrittää olla rohkea. Et tiedäkään mitä kaikkea näen säälittävien puheidesi alta. Ja kun tämä eräs aiheistamme tuli puheeksi, voin tunnustaa: Minulla saattoi olla osallisuutta Kylmähenkäyksen muuttoon", Jäälilja naukui sukien sileää likaisenvalkoista turkkiaan vaaleanpunaisella kielellään. Aina tämän suun avatessa, näin ne kynsiäkin terävämmät silpoja hampaat. Naaras ei omannut juurikaan teräviä kynsiä, mutta hampaita sen puolestakin. Silmissäni välähti kuva Rosmariiniputouksesta, joka roikkui Jääliljan leukojen välissä. Vedin äänettömästi henkeä ja palasin takaisin maan tasalle. Hiljaisuus valitsi ympärillämme, halusin mahdollisimman nopeasti pois tästä tilanteesta. Vilkaisin Rosmariiniputousta, jonka meripihkaiset silmät hohkasivat raivoa. Hän todella vihasi isäänsä. "Viekäähän Minttusydämelle minulta ja Kylmähenkäykseltä terveisiä kun lähdette". //Rosma? Kylmä?

Rosmariiniputous 4.7.2018

"Viekäähän Minttusydämelle minulta ja Kylmähenkäykseltä terveisiä!" Jäälilja naukaisi silkkisellä äänensävyllä ja nyrpisti alentavana eleenä kuonoaan meille. Jäin hetkeksi vielä tuijottamaan kuolonklaanilaisnaarasta ja sisäistämään hänen äskeisiä sanojaan; Jäälilja oli ollut osallisena Kylmähenkäyksen muuttoon! Miten Tähtiklaanin nimessä hän olisi ollut osana koko jutussa jos he olivat vielä siihen aikaan olleet vihollisklaanien jäseniä? Olivatko Kylmähenkäys ja Jääliljaa tapailleet vielä kun isäni oli ollut Varjoklaanissa? Päätäni alkoi huimata lukuisien kysymyksien alkaessa virrata mielessäni enkä todellakaan halunnut juuri nyt miettiä vastausta niihin. "Muistakaa tekin käydä kertomassa Raetähdelle ja Viiltokaaokselle että uusi tulokkaanne meinasi hyökätä entisen klaaninsa kissojen kimppuun. Ehkäpä teidän pitäisi käydä soturilaki vielä toisen kerran läpi", vastasin mahdollisimman silkkisellä äänensävyllä takaisin ja heitin kylmän mulkaisun isääni, joka ei näyttänyt hätkähtävänkään eleestäni. Nyt totuuden pystyi todellakin näkemään; isäni vihasi minua, hän todella vihasi minua. Mutta tällä kertaa pystyin sanomaan että tunne oli molemminpuolinen. "Mennään", kuiskasin Kettuaskeleelle ja käännyin kumppanini kanssa ympäri, lähtien marssiin kohti omaa reviiriämme. Tunsin selässäni vielä lyhyen hetken ajan kuolonklaanilaisen - ja isäni, koska hän tulisi aina olemaan mielessäni varjoklaanilainen - katseen niskassani, kunnes se kääntyi pois. Vetäisin syvään henkeä ja yritin rauhoittaa itseäni, sillä veri vieläkin virtasi käpälissäni tuon sanaharkan jäljiltä. "Tuosta näet millaiset välit minulla ja Kylmähenkäyksellä on. Hän on vihannut minua syntymästäni asti, vihaa minua nyt, ja tulee vihaamaan minua koko loppuelämänsä asti, jopa silloin kun hän siirtyt Pimeyden metsään. Olen aina ollut hänelle pelkkää tyhjyyttä, pelkkää häpeää. Mutta minäkin vihaan häntä. Hän petti pentunsa, kumppaninsa, klaanitoverinsa, klaaninsa ja lähti Kuolonklaaniin. Viettäkööt siellä sitten upean loppuelämän, vähät minä hänestä välitän", sähähdin ja lopetin sitten sanaryöppyni, koska olin päästänyt suustani jo tarpeeksi ikäviä sanoja tälle päivälle. Vilkaisin Kettuaskelta nopeasti enkä voinut olla virnistämättä nopeasti. "Tämä on varmaan ensimmäinen kerta kun olet nähnyt minut vihaisena." //Kettu?

Rosmariiniputous 2.7.2018

Pysähdyin aivan leirin uloskäynnin edustalle ja sain samalla siskoni ja emoni pysähtymään. Kumpienkin katseet kääntyivät minuun, mutta Utukyynel näytti suorastaan ilahtuneelta. Hän varmaankin oletti, että olin saanut tarpeekseni hänen sanoistaan ja että ilmoittaisin jääväni leiriin. Siinä siskoni oli kerrankin oikeassa. "Jos sinulla ei ole mitään järkevämpää sanottavaa minulle, jään hyvin mieluisesti leiriin. Et muutenkaan tahtoisi minua mukaan, vastasyntynyt pentukin voisi nähdä sen. Olen silti varma että emomme tulee nauttimaan ajastaan sinun kanssasi, kukapa ei haluaisi viettää aikaa muita pilkkaavan ja alentavan kissan kanssa? Näkemiin ja hyviä päivänjatkoja", sähähdin viimeiset sanat käärmeen lailla Utukyyneleelle ja käännyin sitten koppavasti ympäri, jättäen siskoni ja emoni kahdestaan piikkihernetunnelin oviaukolle. Olin hieman surullinen Liljahenkäyksen puolesta siitä, että hän oli joutunut näkemään tyttäriensä välisen sanasodan, mutta en olisi ystävällisillä sanoilla päässyt pois tuosta tilanteesta. En ymmärtänyt lainkaan sisartani, hänellä ei ollut lainkaan kunnioitusta ketään kohtaan. Ymmärsin kyllä, että hän voisi nähdä sisaruksiensa kunnioittamisen heikkoutena, mutta oppilaana hän ei ollut osoittanut pienintäkään kunnioitusta mestariaan, Valvehenkeä, kohtaan. Vaikka Tihkutähti olikin pelottanut minua, olin silti yrittänyt käyttäytyä kunnioittavasti ja nöyrästi hänen edessään, olihan hän minua vanhempi. Ja kyllä minä toivoisin saavani Utukyyneleeltä edes pientä kunnioitusta, olinhan minä häntä vanhempi. *Tahdon päästä jonkun läheisen kissan seuraan*, päätin mielessäni. Varpusliito ja Luomavirta olivat partiossa ja Korentolento oli lepäämässä, joten suuntasin pentutarhalle päin, jonne olin nähnyt Kettuaskeleen menevän kun olin lähtenyt parantajan pesästä. Työnsin sammalverhot pois tieltä ja sukelsin pesään lämmin hymy kasvoillani. "Hyvää päivää kaikille", tervehdin, kun saavuin pesään. Kettuaskel kääntyi ympäri nähdessään minut, Pujosulka ja Lehmuspentukin kohdistivat nopeasti katseensa minuun. Mieleni kirkastui heti kun näin Pujosulan, minulla oli ihania muistoja pentuajoiltani hänen kanssaan. "Saanko liittyä seuraanne?" kiirehdin kysymään kohteliaasti, kun seisoin vielä sammalverhojen edustalla. Kun Pujosulka nyökäytti ystävällisesti päätään, tassuttelin muutamalla askeleella kolmikon luokse. "Voi Lehmuspentu, oletpa sinä kasvanut", naukaisin päästyäni Kettuaskeleen rinnalle - tietenkin pidin hännänmitan välin kollista. Hopeanharmaa pilkukas naaras todellakin näytti paljon vanhemmalta, ei tulisi kestämään kauan kunnes hänestä tulisi oppilas. "No, Pujosulka, kuinka paljon olet ehtinyt jo esitellä leiriä Lehmuspennulle?" kysyin lempeästi ja hymyilin taas, kun vilkaisin Lehmuspentua. Pennut olivat vain uskomattoman söpöjä! //Kettu? Pujo? Lehmus?

Kettuaskel 2.7.2018

"Onnittelut minunkin puolesta. Mikä sinut tänne toi?" Pujosulka lausui kysymyksensä lämpimällä äänellään. En ollut juuri koskaan jutellut klaanimme yli nuoren klaaninvanhimman kanssa, joten olisi aika tehdä asialle jotakin. Hopeanharmaan naaraan tummansiniset silmät olivat kuin syvät uteliaat lammet, jotka olivat luonnottoman tyynet - kuin ei tuulisi ollenkaan. Katseeni väkisinkin kävi Pujosulan löysinä retkottavissa takatassuissa, mutta kohteliaana jätin asian sikseen. "Sattuma kenties? Ja kiitos onnitteluista kummallekin", naukaisin väläyttäen vinon hymyn ensin Pujosulalle ja sen jälkeen Lehmuspennulle. Silmäni lopulta jäivätkin tekemään kierroksen Lehmuspennun turkissa, joka oli sekin hopeanharmaa, mutta muista sen erotti turkilla olevat hiilenmustat pilkut. "Mitä te olette tehneet?" kysyin ja vilkaisin kumpaakin kissaan vuorollaan. Pujosulka kumartui Lehmuspennun viereen ja kysyi tältä hiljaisella äänellä: "Tahtoisitko sinä kertoa?" Lehmuspentu nyökäytti päätänsä ja otti askeleen lähemmäs. "Emme me ole ehtineet paljoakaan, koska aamusta asti haastattelimme oppilaita, jotta tiedän mitä minulla on edessä", pikku pentu sirkutti. Nyökkäsin. Pian kuulin pentutarhaan astelevan uuden kissan, sillä tämän turkki rapisi vasten pentutarhan seinää. Haistoin ilmaa ja tunnistin oikein hyvin Rosmariiniputouksen. Näin tämän kauniit meripihka silmät mielessäni. "Hyvää päivää kaikille", kuulin tervehdyksen takaani ja käännyin vaistomaisesti ympäri. "Saanko liittyä seuraanne?" Rosmariiniputous kysyi, ja ennen kuin itse ehdin vastaamaan niin Pujosulka oli jo ehtinyt suoda luvan hänelle. Väläytin vinon hymyni omankin suostumukseni merkiksi. Rosmariiniputous istahti vähän matkan päähän minusta ja katsahti nuoreen Lehmuspentuun. Muistin oikein hyvin kun minä ja Mäyrätassukin olimme olleet pentuja. Lämpimät muistot täyttivät mieleni. "Voi Lehmuspentu, oletpa sinä kasvanut", Rosmariiniputous päivitteli kauniilla äänellään. Lehmuspentu röyhisti rintaansa ylpeän näköisenä. Olihan minunkin pakko myöntää, että pentu oli kasvanut jo paljon suuremmaksi. "No, Pujosulka, kuinka paljon olet ehtinyt jo esitellä leiriä Lehmuspennulle?" luonnonvalkea naaras naukui pennulle lempeästi hymyillen. Nähdessäni Rosmariiniputouksen hymyilevän, minulle tuli suuri tarve hymyillä itsekin. "No eilen me kävimme suurin piirtein koko leirin läpi ja kuvittele Minttusydän antoi Lehmuspennun käydä Tihkutähden pesässäkin, minusta se olisi ollut järjettömän pelottavaa, mutta Lehmuspentu oli rohkea", Pujosulka kertoili ja näytti niin onnelliselta pennun seurassa. "Miten sinun päiväsi on mennyt, Rosmariiniputous?" Pujosulka naukui ja nyökkäsi vierelläni olevaa luonnonvalkeaa naarasta kohti. //Rosma? Pujo? Lehmus?

Rosmariiniputous 2.7.2018

Hymyni valahti silmänräpäyksessä olemattomaksi, kun Pujosulka siirtyi kysymään minulta miten päiväni oli mennyt. Olisin voinut hyvinkin kertoa vanhalle ystävälleni siitä, kuinka huonoon kuntoon päiväni oli nimitysten jälkeen kallistunut, mutten tahtonut tuoda negatiivisuutta kolmikon päivään, varsinkaan Lehmuspennun, joka vaikutti niin iloiselta ja positiiviselta tänään. Nostin sen takia nopeasti hymyn huulilleni ja nuolaisin mahdollisimman rennosti oikeaa etukäpälääni. "Päiväni on mennyt erinomaisesti. Kettuaskel sai minut todella ylpeäksi arvioinnin aikana ja olenhan minä tietenkin tyytyväinen kun ensimmäinen oppilaani pääsi soturiksi. Sen jälkeen käväisin Liljahenkäyksen luona, mutta sitten päätinkin tulla tänne." Tiesin jättäväni kertomatta minun ja Utukyyneleen sanasodasta, mutta se ei ollut asia josta heidän täytyisi tietää. Nyt toivoin vain, ettei Utukyynel tulisi pentutarhaan härnäämään minua, koska jos niin tapahtuisi, aikoisin sanoa mitä ikinä tahtoisin, näkivät Lehmuspentu ja Pujosulka sen tai eivät. Vilkaisin nopeasti Kettuaskelta, joka oli kuunnellut tyyni ilme kasvoillaan sanojani. Kolli nyökäytti hitaasti päätään, kun sain selitykseni loppuun. Käännyin sitten kaksikon puoleen lempeä hymy kasvoillani ja heilautin rennosti häntääni. "No, mitä tahtoisit tehdä, Lehmuspentu?" kysyin hopeanharmaaturkkiselta naaraalta. Lehmuspennussa oli potentiaalia rohkeaan ja uskolliseen soturin, sen pystyin näkemään erittäin kirkkaasti. //Lehmus? Kettu? Pujo? Sori lyhkäne :D

Kettuaskel 2.7.2018

Juuri ennen kuin Lehmuspennun suu ehti avautua kuulin huikkauksen pentutarhan suulta. Käännyin katsomaan tulijaa ja pian tunnistin sammalverhojen lomasta kurkistavan Minttusydämen. "Kettuaskel, alkaa olla myöhä ja tiedät mitä se tarkoittaa", klaanimme varapäällikkö naukui ja viittoi minua ulos pesästä hänen perässään. Pian emoni punaruskea turkki katosi näkyvistä sammalverhojen toiselle puolelle. Vilkaisin vielä Pujosulkaan ja Lehmuspentuun, lopulta käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen. "Öitä", lausuin sanat lämpimästi ja nousin, jotta voisin poistua pesästä Minttusydämen perässä. "Tahtoisitko tulla minun kanssani huomenna kävelylle vartioni jälkeen? Jalat taitavat puutua kun istun siinä koko yön", naukaisin ja työnnyin vastausta odottamatta sammalverhojen läpi raikkaaseen yöilmaan. Huomasin, että Minttusydän oli jäänyt odottamaan minua parin ketunmitan päähän pesästä. Punaruskea naaras lähti johdattamaan minua vartiopaikalle, joka sijaitsi pienellä kummulla, jonka maan mutkittelu oli saanut aikaan. "Kertaan vielä säännöt, vartioit leiriä hiiren hiljaa paitsi jos vaara iskee, silloin on luvallista - ja tärkeää - hälyttää siitä nukkuvalle klaanille", varapäällikkö selosti nopeasti ja loi minuun katseen jota oli vaikea tulkita. Nyökkäsin vain ymmärryksen merkiksi, sillä en ollut varma oliko vartioni jo alkanut. "Olen ylpeä sinusta", punaruskeaturkkinen naaras vielä sanoi hymyillen, ennen kuin lähti tassuttamaan kohti parantajan pesää. Katsoin tämän loittonevaa hahmoa niin kauan, kunnes tämä oli kadonnut kahden kiven ja oksien muodostamaan pesään. Minttusydän oli viettänyt koko päivän Tihkutähden seurana ja se vaati kärsivällisyyttä. Näin kuinka Minttusydän ja Tihkutähti saapuivat pesän ulkopuolelle istuskelemaan kiinni toisissaan, minä halusin katsella taivasta samanlailla kuin hän, mutta Rosmariiniputous rinnallani. Aina luonnonvalkean naaraan nähdessäni tunsin kuinka ilma sähköistyi ja tunsin sen mitä olin aina halunnut itseltäni kieltää hänen suhteensa, mutta oloni tuntui varmalta. Olin huomannut kuinka olin hiljalleen alkanut luovuttaa hänestä erossa pysymisen suhteen. Kohdalla jossa istuin näin että sisälle leiriin ja sen ulkopuolelle. Join rasahti leirissä ja korvani terästyivät, mutta katsoessani huomasin vain kuinka Valkosydän asteli kohti tarpeidentekopaikkaa. Suoraan sanottuna en tuntenut oloani tippaakaan väsyneeksi, kyllä nyt kissa yhden yön pärjäisi ilman unta. //Rosma?

Rosmariiniputous 2.7.2018

Jäin hetkeksi katsomaan, kuinka Kettuaskel tassutteli aukion poikki rauhallisin askelin ja pysähtyi samalle vartiopaikalle, jolla olin itsekin valvonut monia kuita sitten. Mitä enemmän näin punertavanruskeaa klaanitoveriani, sitä enemmän tunteeni ulvoivat tuskastuneena siitä, kuinka en kertonut entiselle oppilaalleni tunteistani. En uskonut Kettuaskeleen sentään vihaavan minua, mutta minulla ei ollut pienintäkään todistetta siitä, että hän olisi mahdollisesti ihastunut minuun. Hän oli vain ystävällinen seurassani koska olin kollin entinen mestari ja Kettuaskel osasi kunnioittaa minua. Mutta silti rinnassani liekehti se heikko toivo, että ehkä kolli saattaisi tuntea samoin minua kohtaan. Vetäisin syvään henkeä ja marssin Kettuaskeleen luokse, joka oli juuri silmäillyt pilvetöntä yötaivasta. Kun saavuin soturin luokse, hän käänsi sähkönsinisen katseensa suoraan minun meripihkaisiin silmiini. "Päätin vain tulla toivottamaan hyvää vartiointia ja rauhallista yötä sinulle. Toivottavasti et nukahda vartion kesken", naukaisin leikkimielisesti ja tönäisin nopeasti, mutta hyvin hellästi entisen oppilaani lihaksikasta lapaa. "Lähdit muuten pentutarhasta niin nopeasti, etten ehtinyt vastata kysymykseesi, mutta lähtisin mielelläni kävelylle sinun kanssasi. Jos tarjouksesi on vielä tarjossa", varmistin vielä. Kettuaskel virnisti ja heilautti häntäänsä rennosti. "Tietenkin se on vielä tarjossa." "Erinomaista. Tapaamme siis aamulla tässä samassa paikassa", ilmoitin ja jäin vielä hetkeksi tuijottamaan entistä oppilastani. Olin jäänyt alle hännänmitan päähän kollista tönäisyn jäljiltä, joten olimme aivan kasvot vastakkain. Silmänräpäyksen ajan mietin eteenpäin kumartumista ja Kettuaskeleen kuonon koskettamista, mutta vetäydyin nopeasti suunnitelmasta ja peräännyin muutaman hännänmitan päähän. Väläytin vielä nopean hymyn ja käännyin sitten ympäri. "Öitä." Sitten jätin Kettuaskeleen yksin aukiolle ja hiivin itse äänettömästi soturien pesän, käperryin lämpimälle sammalpedilleni, painauduin Luomavirran lämmintä kylkeä vasten ja nukahdin siihen paikkaan. Aamulla heräsin aikaisin, mutta ainoastaan siksi koska muistin suunnitelmistani Kettuaskeleen kanssa. Irrottauduin mahdollisimman varovaisesti nukkuvan Luomavirran turkista ja kompuroin unenpöpperöisenä jaloilleni. Kun aloin sukia luonnonvalkoisia karvojani, tajusin erään asian; olisin Kettuaskeleen kanssa kahdestaan - ainakin toivottavasti - joten minun täytyisi näyttää mahdollisimman hyvältä, koska olisin ainoa kissa jota hän tulisi katselemaan. Siksi aloinkin irrotella pienimpiä mahdollisia roskia turkistani ja puhdistin karvani toisen kerran, jotta saisin ne mahdollisimman puhtaan näköisiksi. Siistin vielä nopeasti sammalpetini ja pujottelin ulos pesästä. Aamu oli alkanut erinomaisesti, taivas oli miltei pilvetön ja lämpö oli selvästikin vallannut Varjoklaanin leirin. Tälläisenä aamuna Varjoklaaninkin mutainen reviiri tulisi näyttämään hyvältä. Sitten meripihkainen katseeni osuikin Kettuaskeleeseen, joka istui vartiopaikalla kuono korkealla ja kettumainen häntä käpälien ympärillä kiedottuna. *Noniin, mene nyt vain hänen luokseen*, naukaisin mielessäni ja tassuttelin entisen oppilaani luokse. Kun saavuin Kettuaskeleen näkökulmaan, hän käänsi kasvonsa minuun päin. Kasvoilleni nousi hänet nähtyään sädehtivä hymy. "Hyvää huomenta, toivottavasti vartiosi meni hyvin. Oletko valmis lähtemään vai haluaisitko haukata nopeasti jotain? Voin hakea sinulle jotain jos haluat", tarjouduin kohteliaasti ja jäin odottamaan soturin vastausta. //Kettu?

Kettuaskel 3.7.2018

Aamu alkoi hiljalleen voittaa ja aurinko palasi taas kierroltaan kuun tilalle. Aamun varhaiset säteet paistoivat turkilleni ja tiesin, että tästä päivästä tulisi lämmin. Nyt katseeni oli kuitenkin kääntynyt kohti leiriä, sillä odotin Rosmariiniputouksen saapumista. Ohitse kulkeva Minttusydän nyökkäsi minulle vapautumisen merkin, mutta vain räpäytin tälle silmiäni ymmärtäväisesti. Kaikkein tärkeintä oli nyt pysytellä täällä odottamassa Rosmariiniputousta. Kissat alkoivat heräillä pesistään: Korentolento, suuri tummanharmaa kolli asteli ulos soturien pesästä turkkiaan sukien ja oli törmätä samalla häntä vastaantulevaan Punaviiltoon; Mäyrätassu asteli oppilaiden pesästä haukotellen ja pian huomasin hänen luokseen askeltavan Varpusliidon. Pian tunnistin soturien pesästä tulevan pienikokoisen naaraan. *Rosmariiniputous!* Aloin sukimaan turkkiani pikaisesti. Naaraan pienet tassunaskeleet lähestyivät ja sitä enemmän sydämeni pamppaili. "Hyvää huomenta, toivottavasti vartiosi meni hyvin. Oletko valmis lähtemään vai haluaisitko haukata nopeasti jotain? Voin hakea sinulle jotain jos haluat", Rosmariiniputous ehdotti. Kasvoilleni piirtyi vino hymy. "Ei kyllä minä pärjään", naukaisin ja nousin seisomaan. Minun ei ollut nälkä - tai jos oli - sisäinen jännittyneisyys vei siltä huomion. Venytin tassujani eteenpäin ja taivuin tavalliseen kissamaiseen venytykseen ja siitä noustessani köyristin vielä selkääni, siten että lihakseni aaltoilivat. "Nyt olen valmis, oletko sinä?" kysyin ja vilkaisin uloskäyntiä. Luonnonvalkea naaras nyökkäsi ja räpäytti meripihkanvärisiä silmiään. Olimme päässeet jo muutamien ketunmittojen päähän leiristä, sillä kävely tahtimme oli hiukan hidas. Johtui ehkä minusta, sillä olinhan jököttänyt koko yön samassa asennossa. "Tänään on kaunis päivä, suokin taitaa olla vähän kuivempaa tänään", lausahdin metsää katsellen aloittaakseni keskustelun. Rosmariiniputous nyökkäsi ja tähyili taivaalle. "Haluatko tietää jotakin?" kysäisin äkkinäisesti ja käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen joka edelleen tähyili taivasta. Hän kuitenkin käänsi katseensa minuun ja tassuttelumme hidastui niin paljon, että melkein pysähdyimme. "Kerro toki", naaras lausahti uteliaisuutta äänessään. Katseeni karkasi alas, mutta nostin sen takaisin ylös. "Olet ainut kissa kelle voin avautua, isäni seurassa, tunnelma tuntuu minusta aina synkältä. Kuin hänen ympärillään leijuisi kaikki paha, mutta sinun seurassasi oloni on rento ja olet ihana ystävä, sinusta hohkaa positiivisuutta. Pidän siitä", selitin. Rosmariiniputous nyökkäsi. "Sinulla on hyvä syy vihata isääsi jos edes teet niin, mutta minulla ei ole", selitin mietteliäänä ja aloin jatkaa matkaa hiukan nopeammin. Luonnonvalkea naaras otti minut kiinni. "Saanko luvan kysyä vielä jotakin? En halua yhtään tungetella, mutta minusta olisi hyvä jos kysyisin", aloitin ja otin katsekontaktin naaraan silmiin. "Mihin sinä uskot? Sinun vastauksesi ja omani jää vain meidän kahden väliseksi. Luota minuun." //Rosma?

Rosmariiniputous 3.7.2018

Sydämeni tuntui pysähtyvän ympäröivän maailman tavoin, kun Kettuaskeleen kysymys kantautui korviini. En todellakaan ollut olettanut noin yksityistä kysymystä, mutten tahtonut myöskään tylysti jättää vastaamatta. Mutta silti jostakin syystä luotin Kettuaskeleeseen. Luotin siihen, että vaikka kertoisin uskostani ensimmäistä kertaa julkisesti jollekin muulle kuin emolleni, hän tulisi pitämään salaisuuteni hyvässä suojassa. Vetäisin syvään henkeä ja käänsin katseeni menosuuntaan, koska en tahtonut kohdata Kettuaskeleen katsetta. "Minä uskon Tähtiklaaniin ja olen uskonut aina siitä asti kun Liljahenkäys kertoi minulle siitä oppilasnimitykseni jälkeen. Pentuna minua eivät uskoasiat kiinnostaneet, mutta oletin Pimeyden metsän olleen ainoa uskonnon kohde, koska siihen aikaan Tähtiklaanista ei puhuttu lainkaan. Näin isäni todella vahvana, uskollisena ja rohkeana soturina, koska hän uskoi Pimeyden metsään ja oletin, että jos itsekin uskoisin siihen, minusta tulisi hänen kaltaisensa soturi. Mutta tajusin totuuden vasta silloin, kun Kylmähenkäys hyökkäsi emoni kimppuun", pidin lyhyen tauon ja käänsin meripihkaisen katseeni, joka varmasti salamoi vanhojen muistojen tuomasta kauhusta, Kettuaskeleeseen, "isäni oli hirviö. Hän näki kaikki kissat alempiarvoisina ja uskoi, että tappaminen ja veren vuodattaminen oli oikea vastaus kaikkeen. Hän välitti vain itsestään, ei edes kumppanistaan tai pennuistaan. Ne kissat, jotka todella uskovat Pimeyden metsään, ovat sisimmässään ilkeitä kissoja." Yllemme laskeutui hiljaisuus, kun sain lauseeni päätettyä. Kettuaskel oli vieläkin porannut katseensa minuun, kuten minäkin häneen. "Tähtiklaaniin uskomisen kieltäminen on suuri menetys varjoklaanilaisille, koska heiltä kielletään samalla valoisa ja turvallinen elämä. Pimeyden metsä tuo sen kissoille ainoastaan murhanhimoa ja ilkeyttä, kun taas Tähtiklaani tuo valoa ja toivoa. Siksi minä uskon Tähtiklaaniin", päätin lauseeni ja käänsin lopulta katseeni muualle. "Mihin sinä sitten uskot? Oletan sinun uskovan Pimeyden metsään, mutta en todellakaan usko sinun olevan ilkeä kissa", kiiruhdin lisäämään ja käänsin hetkeksi meripihkaisen katseeni suoraan punertavanruskean kollin silmiin, "vaan koska se olisi ainoa usko josta sinulle oltaisiin kerrottu." //Kettu?

Kettuaskel 3.7.2018

"Mihin sinä sitten uskot? Oletan sinun uskovan Pimeyden metsään, mutta en todellakaan usko sinun olevan ilkeä kissa", Rosmariiniputous kertoi, "vaan koska se olisi ainoa usko josta sinulle oltaisiin kerrottu." Räpäytin silmiäni hitaasti, jotta saisin hetken aikaa ajatella. Avattuani ne katseeni kiinnittyi luonnonvalkean naaraan silmiin. "Oikeastaan en tiedä mihin uskon, puoliksi olet oikeassa. Alun perin uskoin Pimeyden metsään vain siksi kun en ollut kuullut muusta, mutta nyt viime aikoina en ole tuntenut uskollisuutta sille", lausahdin suorasanaisesti, mutta tarvittaessa Rosmariiniputouksen tunteita mukaillen. Katseeni karkasi taas kerran alas ja tassuni läimi läheistä ruohonkortta, joka sojotti yksinäisenä soisesta maasta. "Voisitko kertoa minulle Tähtiklaanista?" pyysin vilpittömästi katseeni ylös nostaen ja Rosmariiniputouksen perässä harppoen. Toisaalta en ollut lainkaan yllättynyt siitä, että Rosmariiniputous uskoi Tähtiklaaniin ja nyt jos todella miettisin en yllättyisi jos pari muutakin tuttuani. Kun sydän oli avoin ottamaan asioita näki kaiken paremmin, Tihkutähti oli sokea tässä tilanteessa, eikä nähnyt kissoja jotka vannoivat uskollisuutta jollekin muulle. Näin mielessäni isäni paheksuvat silmät, mutta vastustin niiden määräävää katsetta. *Kaikilla on mahdollisuus valita oma polkunsa, oli se sitten kiinni uskosta tai ei.* Rosmariiniputous oli oikeassa sanoessaan, että Pimeyden metsän todelliset kannattajat olivat ilkeitä. Siksi minun tulisi selvittää olisiko isä sellainen, minusta kovasti vaikutti sille, mutta toisaalta en halunnut uskoa sitä. Olihan hän oma isäni ja rakastihan kaikki omia vanhempiaan edes vähän. //Rosma?

Rosmariiniputous 3.7.2018

"No, en minäkään tiedä kovin paljon Tähtiklaanista, kaikki tieto minkä olen saanut siitä on tullut Liljahenkäyksen suusta monia kuita sitten. Mutta muistan minä jotakin niistä ajoista. En ole täysin varma onko Minttusydän kertonut sinulle kaikkea, mitä isäsi on tehnyt, mutta sinun on parasta saada tietää, joten päästän emosi kertomisen tuskasta", käännyin kohtaamaan Kettuaskeleen sähkönsiniset silmät meripihkaisella katseellani, joka oli varmasti surun sumentama, "isäsi on tappanut monia varjoklaanilaisia sen takia, että he uskoivat Tähtiklaaniin. Hän murhasi Varjoklaanin entisen päällikön, Loistetähden, päästäkseen itse päällikön asemaan. Tihkutähti murhasi oman emonsa, koska hän vastusti poikaansa. Myös Tammikynsi, Rikkotassu ja Häivetassu ovat menettäneet henkensä Tihkutähden vallan alla. Jos häntä vastusti, kyseinen kissa ei nähnyt enää seuraavaa päivää. Siksi olenkin pitänyt uskoni salassa jokaiselta paitsi emoltani, edes sisareni ja Varpusliito eivät tiedä todellisesta uskostani. Jos minulta ollaan kysytty uskostani, olen aina väittänyt uskovani Pimeyden metsään pelkästään turvallisuuteni suojaamiseksi." Kettuaskel oli kuunnellut jokaista sanaani selvästikin keskittyneenä ja nyt hän vain tuijotti minua. Tämä olisi varmasti todella suuri pala hänelle haukattavaksi, koska en uskonut Minttusydämen kertoneen vielä Tihkutähden synkästä menneisyydestä. "Mutta Tähtiklaani on vähän kuin emo, se suojelee tarvittaessa ja saa aina sinut tuntemaan olosi turvatuksi. Tähtiklaani ei odota sinua tekemään mitään muuta kuin uskomaan siihen. Pimeyden metsä odottaa, että murhaat kissoja ja nouset klaanipäälliköksi, jonka jälkeen lopulta ansaitset heidän kunnioituksensa, mutta Tähtiklaaniin uskoessa sinun ei tarvitse todistaa itseäsi kenellekään. Tähtiklaani on paikka, jonne kaikki siihen uskovat kissat pääsevät kuoltuaan. Nämä kissat olivat emoni mukaan oikeudenmukaisia eivätkä he tappaneet sokeasti yhtäkään kissaa. He olivat sellaisia kissoja, jollaiseksi minä olen tahtonut kasvaa. Jotkut kissat, kuten meidän kumpiekin isät, eivät ole sellaisia kissoja. He ovat vihan, ylimielisyyden ja murhanhimon sokaisemia", naukaisin ja räpäytin meripihkaisia silmiäni hitaasti, "tahdon vielä lisätä, että minua ei haittaa jos tahtoisitkin pysyä Pimeyden metsän uskossa, koska Tähtiklaani on hyvin uusi juttu sinulle eikä uskon vaihtaminen ole helppoa. En tule tuomitsemaan uskoasi, koska tiedän että sinä olet oikeudenmukainen kissa, Kettuaskel." "Mutta k-kiinnostaisiko sinua silti Tähtiklaaniin uskominen?" kysyin ja pysähdyin kokonaan. Kettuaskel pysähtyi myös, jääden vajaan hännänmitan päähän minusta. En uskaltanut kohdata hänen katsettaan, joten laskin meripihkaisen katseeni tassuihini. //Kettu?

Kettuaskel 3.7.2018

//Suosittelen kuuntelee samalla tän https://www.youtube.com/watch?v=mOFvJVroAJE "No, en minäkään tiedä kovin paljon Tähtiklaanista, kaikki tieto minkä olen saanut siitä on tullut Liljahenkäyksen suusta monia kuita sitten. Mutta muistan minä jotakin niistä ajoista", Rosmariiniputous naukaisi ja käänsi katseensa minun omaani. Nyökkäsin odottavaisena ja jatkoin eteenpäin kävelyä Rosmariiniputouksen rinnalla. Tähtiklaani on vähän kuin emo, se suojelee tarvittaessa ja saa aina sinut tuntemaan olosi turvatuksi. Tähtiklaani ei odota sinua tekemään mitään muuta kuin uskomaan siihen. Pimeyden metsä odottaa, että murhaat kissoja ja nouset klaanipäälliköksi, jonka jälkeen lopulta ansaitset heidän kunnioituksensa, mutta Tähtiklaaniin uskoessa sinun ei tarvitse todistaa itseäsi kenellekään. Tähtiklaani on paikka, jonne kaikki siihen uskovat kissat pääsevät kuoltuaan. Nämä kissat olivat emoni mukaan oikeudenmukaisia eivätkä he tappaneet sokeasti yhtäkään kissaa. He olivat sellaisia kissoja, jollaiseksi minä olen tahtonut kasvaa. Jotkut kissat, kuten meidän kumpiekin isät, eivät ole sellaisia kissoja. He ovat vihan, ylimielisyyden ja murhanhimon sokaisemia", Rosmariiniputous selitti hieman loppua kohti ääntänsä hiljentäen. Jos kerran isäni luokiteltiin näihin Pimeyden metsään uskovien stereotypioihin, minun piti saada tietää miksi, muttei vielä. En ollut valmis. "tahdon vielä lisätä, että minua ei haittaa jos tahtoisitkin pysyä Pimeyden metsän uskossa, koska Tähtiklaani on hyvin uusi juttu sinulle eikä uskon vaihtaminen ole helppoa. En tule tuomitsemaan uskoasi, koska tiedän että sinä olet oikeudenmukainen kissa, Kettuaskel", naaras johon ihastumiseni liekki kasvoi parhaillaan naukui. Huulilleni karehti hymy. Otin askeleen eteenpäin, mutta Rosmariiniputous jäi paikalleen katse maassa. "Mutta k-kiinnostaisiko sinua silti Tähtiklaaniin uskominen?" naaraan ääni kuului jännittyneenä. "Tule, mennään yhteen lempipaikoistani reviirillämme, siellä me voisimme levähtää", naukaisin. Esitin sanani siten, että Rosmariiniputous luulisi meidän pysähtyvän hänen takiaan, mutta oikeasti minun tassujani alkoi jo jomottaa väsymyksestä. Rosmariiniputouksen kysymys sai sydämeni tuntumaan lämpimältä, hän välitti. "Se on ihan tässä lähellä", naukaisin ja jätin vastaamatta kysymykseen ja ohjasin naarasta aukiolle jonka keskellä oli kaksi kiveä lähekkäin. Litteä ja kulmikas. Rosmariiniputous kiipesi litteän päälle ja loi katseensa minuun odottavaisena ja hieman pettyneenä. "Ja kyllä minua kiinnostaisi, Tähtiklaaniin uskovat kissat ovat juuri sellaisia kuin minä haluan olla. Juuri sellaisia kuin sinä olet", kerroin silmät iloisina sädehtien. Vedin syvää henkeä ja istahdin Rosmariiniputouksen viereen litteälle kivelle. "Voi Rosmariiniputous, minun on kerrottava sinulle vielä jotakin", aloitin ja vilkaisin maahan rohkaisuksi. Rosmariiniputous nyökkäsi ja katsahti minun odottavaisena. Olin varma ettei naaras tietäisi mitä oli tulossa. "Viime yönä vartiossa mietin asioita ja haluan julkistaa ne sinulle. Olet elämäni kirkkain valo ja jos sinua ei olisi olisin onneton, pimeys vallitsisi minua. Olen pitänyt tätä sisälläni jo pitkään, mutta tiedän nyt olevan oikea aika päästää se ulos", vangitsin meripihkaisen katseen vierelläni omaani ja lausuin sanat, jotka olivat pyörinet mielessäni jo pitkään: "Minä rakastan sinua. Rosmariiniputous, minä rakastan sinua". Tunsin itseni aukinaiseksi kuin kirja kun kaikki mitä olin pitänyt sisälläni valui ulos. "Rosmariiniputous, tahtoisitko olla kumppanini?" Sydämeni hakkasi rinnassani kovaa vauhtia. Entä jos Rosmariiniputous torjuisikin minut? //Rosma? ♥

Rosmariiniputous 3.7.2018

"Minä rakastan sinua. Rosmariiniputous, minä rakastan sinua." Sydämeni hyppäsi siinä hetkessä kurkkuuni asti ja hengitykseni salpaantui, kun nuo sanat pääsivät Kettuaskeleen suusta. Voiko tämä oikeasti olla totta, onko mahdollista että rakastamani kissa oli juuri sanonut rakastavansa minua? Ei, ei se voisi olla totta. Mutta kun hiljaisuus laskeutui yllemme ja Kettuaskel jäi tuijottamaan minua jännittyneenä, tajusin nopeasti että tämä oli niin kaukana vitsistä kuin mahdollista. Olin jo aikeissa avata suuni ja vastata jotain Kettuaskeleen sanoihin, kun punertavanruskea kolli jo avasi itse suunsa ja jatkoi vielä: "Rosmariiniputous, tahtoisitko olla kumppanini?" Suuni loksahti tässä vaiheessa ammolleen ja silmäni pyöristyivät kooltaan ainakin kaksinkertaisiksi. Kettuaskel räpäytti sähkönsinisiä silmiään hieman epävarmana, mutta kun kasvoilleni kaartui sädehtivä hymy, hänen katseensa muuttui hieman itsevarmemmaksi. "Voi, Kettuaskel!" kuiskasin ja sukelsin hetkeäkään epäröimättä Kettuaskeleen syliin. Punertavanruskea kolli horjahti äkillisestä tömähdyksestä taaksepäin, mutta onnistui pitämään tasapainonsa ja pysymään pystyssä. Pidin päätäni lyhyen hetken ajan soturin olkapäällä, kunnes nostin pääni ja kohdistin meripihkaisen katseeni tuon sähkönsinisiin silmiin. "Et edes tiedä kuinka kauan olen itsekin pitänyt sisälläni noita samoja sanoja, mitkä sanoit äsken. Et edes tiedä kuinka kauan olen jo ollut rakastuneena sinuun ja kuinka vaikeaa tunteiteni salassa pitäminen on ollut. Mutta aivan ensimmäisenä haluan sanoa, että minäkin rakastan sinua, Kettuaskel", naukaisin ja kumarruin koskettamaan entisen oppilaani kuonoa. Ilma tuntui kipinöivän ympärillämme, mutta tällä kertaa en olisi voinut vähempää välittää siitä. Tämä hetki oli aivan täydellinen. "Ja toiseksi haluan sanoa, että tahdon olla kumppanisi. Haluan viettää vaikka koko loppuelämäni sinun kanssasi, jos se on minusta kiinni", lisäsin ja laskin kuononi toistamiseen Kettuaskeleen olkapäälle. Hengitin kollin turvallista tuoksua sieraimiini, en ollut koskaan ennen tuntenut oloani näin iloiseksi ja onnelliseksi. //Kettu? ♡

Rosmariiniputous 3.7.2018

"Minä rakastan sinua. Rosmariiniputous, minä rakastan sinua." Sydämeni hyppäsi siinä hetkessä kurkkuuni asti ja hengitykseni salpaantui, kun nuo sanat pääsivät Kettuaskeleen suusta. Voiko tämä oikeasti olla totta, onko mahdollista että rakastamani kissa oli juuri sanonut rakastavansa minua? Ei, ei se voisi olla totta. Mutta kun hiljaisuus laskeutui yllemme ja Kettuaskel jäi tuijottamaan minua jännittyneenä, tajusin nopeasti että tämä oli niin kaukana vitsistä kuin mahdollista. Olin jo aikeissa avata suuni ja vastata jotain Kettuaskeleen sanoihin, kun punertavanruskea kolli jo avasi itse suunsa ja jatkoi vielä: "Rosmariiniputous, tahtoisitko olla kumppanini?" Suuni loksahti tässä vaiheessa ammolleen ja silmäni pyöristyivät kooltaan ainakin kaksinkertaisiksi. Kettuaskel räpäytti sähkönsinisiä silmiään hieman epävarmana, mutta kun kasvoilleni kaartui sädehtivä hymy, hänen katseensa muuttui hieman itsevarmemmaksi. "Voi, Kettuaskel!" kuiskasin ja sukelsin hetkeäkään epäröimättä Kettuaskeleen syliin. Punertavanruskea kolli horjahti äkillisestä tömähdyksestä taaksepäin, mutta onnistui pitämään tasapainonsa ja pysymään pystyssä. Pidin päätäni lyhyen hetken ajan soturin olkapäällä, kunnes nostin pääni ja kohdistin meripihkaisen katseeni tuon sähkönsinisiin silmiin. "Et edes tiedä kuinka kauan olen itsekin pitänyt sisälläni noita samoja sanoja, mitkä sanoit äsken. Et edes tiedä kuinka kauan olen jo ollut rakastuneena sinuun ja kuinka vaikeaa tunteiteni salassa pitäminen on ollut. Mutta aivan ensimmäisenä haluan sanoa, että minäkin rakastan sinua, Kettuaskel", naukaisin ja kumarruin koskettamaan entisen oppilaani kuonoa. Ilma tuntui kipinöivän ympärillämme, mutta tällä kertaa en olisi voinut vähempää välittää siitä. Tämä hetki oli aivan täydellinen. "Ja toiseksi haluan sanoa, että tahdon olla kumppanisi. Haluan viettää vaikka koko loppuelämäni sinun kanssasi, jos se on minusta kiinni", lisäsin ja laskin kuononi toistamiseen Kettuaskeleen olkapäälle. Hengitin kollin turvallista tuoksua sieraimiini, en ollut koskaan ennen tuntenut oloani näin iloiseksi ja onnelliseksi. //Kettu? ♡

Kettutassu 28.6.2018

Käänsin katseeni Mäyrätassuun. Sisareni oli esittänyt toiveen piiloutumisharjoituksia varten, yleensä mustaturkkinen sisareni oli vauhdin kaikista ylin ystävä. Nyökkäsin päättäväisesti ja käänsin oman katseeni osoittamaan vuorolla Varpusliitoon ja vuorolla Rosmariiniputoukseen. "Minustakin se olisi hyvä idea, jos vain sallitte ajatuksen. Mehän emme ole vielä harjoitelleet piiloutumista emmehän?" lausahdin ja vilkaisin Rosmariiniputouksen kauniita meripihkaisia silmiä. Harmaa kolli nyökkäsi ja käänsi katseensa mestariini. "Minun puolestani sopii", Varpusliito naukui ja heilautti hännänpäätänsä. Kuulin viereisen puska lehtien kahahtavan Mäyrätassun turkkiin kovaäänisesti. Korvani painautuivat luimuun tahtomattani. "Kyllähän se minullekin sopii", Rosmariiniputous hymähti ja otti askeleen eteenpäin, "Tehdään niin, että Mäyrätassu piiloutuu ensimmäiseksi ja Kettutassu pitää silmiään kiinni siten, ettei näe minne Mäyrätassu piiloutuu". Nyökkäsin ja painoin pääni maahan. Kuulin Mäyrätassun loittonevat askeleet ja pelkäsin kokoajan naaraan ähkäisevä kivusta, mutta tiesin kuitenkin alitajunnassani että sisukkaampaa kissaa en ollut koskaan edes nähnyt. "No niin, saat nousta", Varpusliito sanoi yllättävän läheltä minua, nostin pääni pikaisesti ylös ja katsoin kollin silmiin odottaen lisäohjeita. Tai sääntöjä. Ei, Varpusliito vain passitti minut matkaan. Rosmariiniputouskin oli mennyt tarkkailemaan miten suoriutuisin, mutta outoa kyllä se ei luonut tippaakaan paineita. Tassuttelin metsässä ja yritin haistella ilmaa, mutta Mäyrätassu oli ottanut tuulen suunnan huomioon, joten hajuaistista ei olisi hyötyä - ellei tuuli nyt yhtäkkiä vaihtaisi suuntaa. Terästin kuuloni äärimmilleen ja kuulin hentoisen kahinan, mutta pian huomasin sen vain olevan valkoturkkinen Rosmariiniputous. Jatkoin matkaani. Oli kyllä pakko sano, että sisareni oli loistava piiloutuja, olin saattanut kävellä hänen ohitseen monet kerrat. Mutta sitten näin varjoissa silmänräpäyksen kestävän välähdyksen. Naurahdin hiljaa. "Tunnistan silmäsi Mäyrätassu, vaikka pimeässä", nau'uin hyväntuulisena ja tassutin sisareni luokse, jonka silmät kiilsivät ylpeinä. Minä olin luikahtanut hetki sitten piiloon, läheisen kuusen oksistoon. Minun oli pakko myöntää se, kuinka huonosti oma turkkini maastoutui vehreään, tällainen punaruskeaturkkinen kun olin. Kuulin sen kuinka sisareni lähetettiin matkaan ja eikä kauaakaan kuin kuulin hänen naukaisevan: "Enpä ole koskaan nähnyt kettua kiipeilemässä, ellei... se ole Kettutassu", Mäyrätassu kiusasi. Loikkasin alas hiukan pettyneenä omaan suoritukseeni, mutta tiesin että yritin parhaani - tai ainakin puoliksi uskoin sen. "Kettutassu, omaat hyvin värillisen turkin ja käytit hienosti puita hyväksesi, mutta suosittelen kiipeämään korkeammalle ensi kerralla", Varpusliito naukaisi. Olimme saapuneet leiriin pakotin Mäyrätassun parantajan pesälle, kuitenkin sinne astellessani näimme jotain järkyttävää. Minttusydämen Tihkutähden hahmon vierellä. "Emo, mitä on tapahtunut?" kysyin hiljaa. punaruskeaturkkinen naaras nosti pikaisesti itkuisen katseensa meihin ja suki kasvoistaan kyyneliä. "Koira hyökkäsi partion kimppuun, älkää huoliko hän toipuu. Olkaa varovaisia ulkona ollessanne", emo naukui. Liljahenkäys tuli Mäyrätassua vastaan ja minä sukelsin ulos pesästä. Tihkutähti paranisi, jollakin tavalla se tuntui helpottavalta, mutta toisaalta tunsin isäni läsnäolossa jotakin väärää. Luonnonvalkea mestarini tassutti minua vastaan ja yllätyksekseni naukui: "Mene jo varhain nukkumaan, huomenna sinun täytyy olla parhaimmillasi." Nyökkäsin samalla kun hymy karehti kasvoilleni onnellisena, suru isäni puolesta oli hetkellisesti kaikonnut. *Minun arviointini!* //Rosma?

Mäyrätassu 28.6.2018

Kettutassu kääntyi katsomaan minua ehkä jopa hetken ajan hieman hämmentyneen oloisena, ennen kuin siirsi katseensa kahteen soturiin ja nyökkäsi päättäväisenä päätään. "Minustakin se olisi hyvä idea, jos vain sallitte ajatuksen. Mehän emme ole vielä harjoitelleet piiloutumista, emmehän?" kolli naukui ja vilkuili Rosmariiniputousta ja Varpusliitoa vuorotellen. "Minun puolestani sopii", Varpusliito myöntyi ja heilautti häntäänsä. "Kyllähän se minullekin sopii", Rosmariiniputous suostui myös. "Tehdään niin, että Mäyrätassu piiloutuu ensimmäiseksi ja Kettutassu pitää silmiään kiinni siten, ettei näe minne Mäyrätassu piiloutuu." Kettutassu painautui matalaksi maata vasten ja painoi päänsä alas. Kun olin varmistunut siitä, ettei hän nähnyt minua, lähdin nilkuttamaan tasaisen rauhalliseen tahtiin syvemmälle metsään. Yritin hämätä kollin aisteja kulkemalla mahdollisimman hiljaa ja mutkittelemalla paljon. Viimein löysin varjoisan paikan erään suuren puun juurelta, jonne kävin kärkkymään veljeäni. Hyvällä tuurilla hän ei löytäisi minua koko loppupäivänä ja saisin nauttia kaikessa rauhassa kauniista viherlehden ilmasta, joka kuitenkin vaikutti uhkaavasti siltä, että hetkenä minä hyvänsä alkaisi satamaan. Tunsin sen viiksikarvoissani. Korvani nytkähtivät eteenpäin kuullessani oksien kahinaa, kun Kettutassu samoili metsän siimeksessä minua etsien. En ollut aivan varma, mutta muistaakseni hän kerkesi kävellä ainakin kahdesti ohitseni, ennen kuin hän vihdoin ja viimein löysi minut. "Tunnistan silmäsi, Mäyrätassu, vaikka pimeässä", Kettutassu maukui hyväntuulisena ja tassutti minun luokseni. Nousin raajojani ojennellen seisomaan ja avasin suuni leveään haukotukseen, jota seurasi ilkikurinen virnistys. Veli oli löytänyt minut odottamaani aiemmin, vaikken aikonutkaan sitä hänelle myöntää - ei pitänyt antaa kolli-paran ylpistyä liikaa. "Hienoa, Kettutassu!" Rosmariiniputouksen iloinen nauku kuului Kettutassun takaa. Pian sen jälkeen esiin astui vaaleaturkkinen naaras Varpusliito perässään seuraten. Tunsin kiven vierähtävän jälleen sydämelleni, mutten antanut sen näkyä ulospäin. Tämä oli veljeni hetki, enkä tahtonut pilata sitä omilla kaunoillani kollin mestaria kohtaan - en tänä päivänä. "Seuraavaksi on Kettutassun vuoro mennä piiloon", Varpusliito sanoi ja viittasi nopeasti hännällään vierelläni seisovaan punaturkkiseen soturioppilaaseen, ennen kuin kääntyi minun puoleeni: "Nyt taas Mäyrätassu toimii etsijänä. Sulje silmäsi ja odota, kunnes sanomme sinun voivan aukaista ne." Nyökkäsin ja suljin silmäni. Vedin syvään henkeä ja keskityin. Pienikin ääni tai hajujälki saattaisi helpottaa etsintöjäni - vaikka se tuskin olisi ollut edes kovin vaikeaa ilman niitäkin, kun kyseessä oli Kettutassu. Olin täysin varma, että löytäisin hänet vaikka unissani. Hetken kuluttua kuului lähtökäsky ja minä suuntasin heti ensimmäisenä Kettutassun jättämän hajujäljen perään, eikä mennyt aikaakaan, kun huomasinkin jo veljeni keikkumassa kuusen oksistossa. "Enpä ole koskaan nähnyt kettua kiipeilemässä, ellei... se ole Kettutassu", härnäsin leikilläni ja kinkkasin niin nopeasti kuin suinkin vain pääsin Kettutassua vastaan, joka loikkasi alas puusta hieman pettyneen oloisena. "Kettutassu, omaat hyvin värillisen turkin ja käytit hienosti puita hyväksesi, mutta suosittelen kiipeämään korkeammalle ensi kerralla", Varpusliito maukui Kettutassulle kannustavasti hymyillen, ennen kuin sanoi, että meidän olisi jo aika palata takaisin kotiin. Olin hieman harmissani, sillä olisin tahtonut vielä jatkaa piilosilla Kettutassun kanssa, koska siitä oli niin pitkä aika, kun olimme viimeksi tehneet mitään niin hauskaa yhdessä. Onneksi hän sentään tarjoutui auttamaan minut takaisin leiriin. Leiriin päästyämme Kettutassu oli puoliksi pakottamalla raahannut minut Liljahenkäyksen vastaanotolle. Siellä meitä odotti kuitenkin murhenäytelmä. Tihkutähti makasi sairasaukiolla silmät puoliksi avonaisina ja kyljet lähes huomaamattomina kohoillen. Minttusydän istui kumppaninsa vierellä kasvot kyynelistä märkinä. "Emo, mitä on tapahtunut?" Kettutassu kysyi hiljaa. Varapäällikkö kääntyi katsomaan minua ja veljeäni silmiään pyyhkien. "Koira hyökkäsi partion kimppuun, älkää huoliko, hän toipuu kyllä. Olkaa varovaisia ulkona ollessanne", Minttusydän niiskaisi ja yritti hymyillä lohduttavasti. Tunsin kuinka pala nousi kurkkuuni. Nilkutin varovasti isäni liikkumattoman ruumiin luo ja jäin tuijottamaan sitä tyrmistyneenä. Sen jälkeen siirsin katseeni Minttusydämen tummansinisiin silmiin, joista kuvastui oma huoleni. "Onko hän kuollut?" kuiskasin. "Ei, kultaseni, hän vain lepää", hän vastasi ja kurottautui koskettamaan poskeani kevyesti kuonollaan. "Oletko aivan varma?" hätäilin. "Hänen tuskin edes hengittää!" Tunsin hellän kosketuksen lavallani. Käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä Liljahenkäystä, jonka kasvoilta ei pystynyt lukemaan mitään. "Tulehan, niin katsotaan tuota tassuasi uudemman kerran", parantajanaaras naukui lempeästi ja ohjasi minua kauemmas Tihkutähden ruumiista. Kun Liljahenkäys oli tarkistanut etutassuni toistamiseen, sain luvan poistua. Kiiruhdin etsimään mestariani Varpusliitoa. Minulla oli hänelle erittäin tärkeää asiaa koulutukseeni liittyen. Halusin päästä soturiksi mahdollisimman pian. "Varpusliito!" huusin, kun sain kollin näköpiiriini. Hän istuskeli soturien pesän edustalla sukimassa vaaleanharmaata turkkiaan. "Mitä nyt, Mäyrätassu?" hän kysyi ja nosti vihreiden silmiensä katseen minuun. "Haluan, että harjoittelemme huomenna koko päivän", sanoin päättäväisenä. "En halua jäädä jälkeen Kettutassusta." Ensin sairastumiseni pitkitti pääsyäni oppilaaksi ja nyt loukkaantunut tassuni meinasi estää nousuni Varjoklaanin täydeksi soturiksi. //Varpunen?

Rosmariiniputous 28.6.2018

Kun aamulla heräsin, olin noustessani pystyyn iloisempi kuin olin ollut moneen kuuhun ja minulla oli hyvä syykin iloon. Tänään pitäisin Kettutassulle arvioinnin ja tiesin että hän pääsisi taitavasti siitä läpi. Oppilaani oli ollut mielestäni jo jonkin aikaa valmis arviointiin, mutta nyt olin päässyt siihen tulokseen, että oli todella hänen aikansa päästä soturiksi. Olin hieman haikea siitä, että ensimmäinen oppilaani pääsisi soturiksi, mutta olin myös haikea toisesta syystä. Nyt minulla ei tulisi olemaan todella hyvää syytä viettää paljon aikaa punertavanrsuskean kollin kanssa, koska hän ei olisi enää oppilaani. *Mutta sinähän voit silti viettää aikaa hänen seurassaan*, muistutin onnellisesti itseäni ja suin huolellisesti luonnonvalkoisen turkkini kauniiseen kuntoon, koska tahtoisin näyttää mahdollisimman edustavalta Kettutassun nimitysmenoissa. Ikävä kyllä Varpusliito oli ilmoittanut, ettei arvioisi Mäyrätassua samaan aikaan tuon veljen kanssa. Tiesin, että naaras tulisi olemaan katkera, mutta olin silti varma että hän olisi äärettömän ylpeä Kettutassusta. Ravistelin vielä unien jäljiltä kankeaa vartaloani ja pujottelin sitten muutamien nukkuvien soturien välistä aukiolle. Suureksi yllätyksekseni pesän ulkopuolella odotti Kettutassu. Kolli oli sukinut punertavanruskean turkkinsa täydellisen siistiksi ja tuon sähkönsiniset silmät säkenöivät jännityksestä, kun sukelsin soturien pesästä. "Tuo yö olikin viimeinen yöni oppilaiden pesässä", Kettutassu ilmoitti ylimielisesti ja kohotti kuonoaan dramaattisesti. Naurahdin pienen pennun lailla ja heitin oppilaalleni varoittavan virnistyksen, jossa oli kuitenkin selvästi leikkimielisyyttäkin. "Äläpä innostu vielä, arvon oppilaani. Voit ihan hyvin epäonnistua arvioinnissasi ja joutua pysymään oppilaana vielä vähän aikaa", yritin uhkailla oppilastani, mutta Kettutassu tiesi jo että hän pääsisi miltein pakosti soturiksi. "Sinun kannattaa varata minulle sammalpeti soturien pesästä", Kettutassu huomautti ja siirtyi sitten totiseksi, "mitä arviointiin kuuluu?" "Matkalla kyselen sinulta muutamia kysymyksiä ja perinteisesti arviointi toteutuu metsästyksellä. Lähdet reviirillä etsimään riistaa ja seuraan sinun jokaista liikettäsi ja tietenkin arvioin suorituksesi. Oletko valmis?" kysyin ja heitin odottavan ilmeen Kettutassuun. Hän ei jäänyt epäröimään hetkeksikään, vaan kohotti ylpeänä sähkönsinisen katseensa minuun ja ilmoitti: "Olen." "Hyvä. Lähdetään", ilmoitin ja lähdimme yhdessä suunnistamaan ulos leiristä. Ylpeys suorastaan säteili katseestani, mutta silmistäni pystyi varmasti näkemään sen, kuinka vahvasti olin ihastunut oppilaaseeni. "Kerropas minulle, millä tavalla ukkospolku ohitetaan", kysyin heti kun olimme sukeltaneet ulos leiriin johtavasta piikkihernetunnelista. Tiesin kysymyksen olevan aika helppo, mutten halunnut syöttää oppilaalleni heti aivan mahdottomia kysymyksiä. "Ensin mennään ukkospolun reunalle ja katsotaan kumpaankin suuntaan, jotta voidaan varmistaa ettei hirviöitä ole lähettyvillä. Sitten ukkospolku ohitetaan nopeasti eikä jäädä ukkospolun toiselle reunalle odottelemaan, vaan mennään heti mahdollisimman kauas ukkospolusta", Kettutassu vastasi taitavasti ja vilkaisi minuun nopeasti. Nyökäytin nopeasti päätäni. "Miten taistelisit tuuliklaanilaista vastaan? Mitkä ovat tuuliklaanilaisten vahvuuksia ja heikkouksia?" "Tuuliklaanilaiset ovat todella nopeita, mutta heidän heikkoutensa on voiman puute, joten käyttäisin runsaasti voimaa iskuissani ja yrittäisin tehdä nopeita ja vahvia iskuja, koska en saisi heitä voitettua nopeudella", Kettutassu vastasi hetken mietinnän jälkeen. "Hyvää työtä, Kettutassu. Kyselen lisää kysymyksiä myöhemmin, saavumme nimittäin sille paikalle mistä aloitamme arvioinnin", naukaisin ja hidastin rivakan kävelyni rentoon tassutteluun ja sitten pysähdyin kokonaan. Kettutassu pysähtyi parin hännänmitan päähän ja käänsi odottavana katseensa minuun. "Käydään nopeasti sääntöjä läpi", selitin lyhyesti, "jos tapaat klaanitovereita reviirillä, et saa pyytää heiltä apua tai minkäänlaisia vinkkejä. Et saa poistua Varjoklaanin reviiriltä. Arviointi alkakoon!" lausahdin ja sukelsin aluskasvillisuuden joukkoon, valmiina seuraamaan oppilaani jokaista liikettä. //Kettu?

Kettutassu 28.6.2018

Alkajaisiksi vetäisin syvään henkeä ja rentouduin. Terästin korvani äärimmilleen ja raotin suutani maistaakseni ilmaa, lähettyvillä ei ollut juurikaan riistaa ja minä olin täydellisyyden tavoittelija, joten päätin lähteä syvemmälle. Sukelsin matalien puolukanvarpujen sekaan ja lähdin ravaamaan matalana kohti reviirimme pientä puroa. Siellä missä olisi vettä, olisi myös sen juojia, joka merkitsi minulle riistaa. Puikkelehdin mäntyjen lomitse nopeasti ja ohitettuani suurimmat esteet pysähdyin pienelle aukiolle maistelemaan ilmaa. Ilmassa leijui tuore hiiren tuoksu. Lähdin jäljittämään hiirtä vesi kielellä ja näin melkein mielessäni hiiren ruskeanharmaanturkin ja pyöreät korvat. Pian näinkin pienen jyrsijän nakertamassa pähkinää. Tiesin Rosmariiniputouksen olevan jossakin täällä lähettyvillä ja voin miltei vannoa tuntevani naaraan - lämpimän ja oikeudenmukaisen - katseen turkissani. Yritin olla häiriintymättä tarkkailun tunteesta, mutta oli jo liian myöhäistä. Hiiri jonka jäljille olin päässyt, oli poissa. Jäljellä oli enää tuoksu, joka leijaili huumaavana ilmassa. Tuhahdin paheksuvasti itseäni kohtaan. "Mitä sinä oikein teet?" kysyin itseltäni pettyneenä ja lähdin jäljittämään jotain vahvempaa tuoksua. Hetken kuljettuani haistoin jotakin mitä en koskaan aikaisemmin ollut haistanut, mutta voin vannoa sen olevan lintu. Painauduin maata vasten ja kuljin aivan hajujäljen perässä. Saavuin puron lähettyville ja pian näin sen, lintu suki sulkiaan - tai mitä ikinä tekikään - kaula miltei luonnottomassa asennossa. Linnun ulkonäkö sai minut hiukan hämilleni, en ollut koskaan nähnyt moista. Sinivihreä pää, jonka valkea kaulan ympäriltä kulkeva raita erotti ruskeanharmaasta ruumiista, keltainen suuri nokka joka oli alkanut nokkia kevyesti maasta jotakin. Olin varma sen olevan jonkinlainen sorsa ruumiinrakenteesta päätellen. Jännitin lihakseni ja hivuttauduin hiukan lähemmäs oikeaa hetkeä odottaen. Ponnistin voimakkaaseen loikkaan ja tähtäsin ulos työntyneillä kynsilläni lintuun. Pian tunsin tassujeni alla sen sileän sulkapeitteen. Yllätyin linnun voimista sen rimpuillessa, mutta nopeasti ja siististi listin sen ja nostin sen hampaisiini. Olin pakahtua ylpeydestä. Pian kuulin läheisestä pusikosta rapinaa ja näin tutun luonnonvalkean naaraan astelevan luokseni. Silmäni säihkyivät huolestuneina, entä jos en pääsisikään läpi? "Katso Rosmariiniputous! Katso mitä minä sain", riemuitsin ja loikin naarasta vastaan. Toivoin samaan aikaan läpäiseväni ja reputtavani. Reputtaa siksi, koska tiesin kuinka helposti Mäyrätassu saattaisi katkeroitua. //Rosma?

Rosmariiniputous 28.6.2018

"On kyllä pakko sanoa, että loit minuun vaikutuksen!" totesin yllättyneenä nähtyäni oppilaani saaliin. Kettutassun hampaiden välissä roikkui pulska ja mehevältä näyttävä lintu, jonka tunnistin lyhyessä hetkessä sinisorsaksi. En ollut itse koskaan napannut sellaista, koska kyseiset linnut olivat hyvin harvinaisia Varjoklaanin reviirillä. Ravistelin nopeasti päästäni turhat ajatukset ja nostin vakavan ilmeen meripihkaisiin silmiini. "Ensimmäinen saaliisi pääsi karkuun, näytit aivan siltä kuin olisit keskittynyt johonkin aivan muuhun. Mutta sait minut todellakin vaikuttuneeksi tällä saaliilla ja tekniikkasi sai minut tyytyväiseksi. Pääsit arvioinnista läpi, pyydän Tihkutähteä järjestämään nimitysmenot heti kun saavumme leiriin", ilmoitin ylpeänä ja seurasin sivusta, kuinka Kettutassu ponkaisi tyytyväisenä ilmaan ja alkoi loikkia ympäriinsä ilosta säkenöiden. Nyt muistin itsekin sen päivän kun Tihkutähti oli kertonut että pääsisin soturiksi. Olin ollut niin innoissani siitä, että pääsisin kunnolla osaksi klaania ja saisin itse päättää teoistani. Nyt tavoitteenani olisi varapäällikön asema kunhan Tihkutähti liittyisi Pimeyden metsän rivistöön. "Tulehan, palataan leiriin", naukaisin punertavanruskealle oppilaalle ja johdatin hänet kapealle polulle, joka vei aina leiriin asti. "Saapukoon jokainen klaanikiven luokse klaanikokoukseen!" Yllätyin aluksi suuresti, kun Tihkutähden sijasta klaanikiven päällä seisoi Minttusydän. Punertavanruskea naaras jäi odottamaan kärsivällisesti, kun varjoklaanilaiset hiipivät ulos pesistään ja alkoivat kerääntyä klaanikiven ympärille. Kissajoukosta tuli esille muutamia yllätyneitä huutoja ja hämmentyneitä muminoita. Minttusydän kohotti häntäänsä hiljaisuuden merkiksi. Sitten tajusinkin syyn tähän kaikkeen; Tihkutähti oli menettänyt yhden hengen koiran hampaissa ja päällikkö oli nyt toipumassa. En ollut täysin varma kuinka monta henkeä hänellä oli jäljellä, mutta tiesin ettei Tihkutähti ollut menettänyt kovin monta henkeä. Sain vain toivoa, että Minttusydän nousisi päälliköksi mahdollisimman pian. "Tulehan", naukaisin Kettutassulle ja tassuttelin ylpeänä oppilaani rinnalla eturivistöön. Minttusydän laski tummansinisen katseensa suoraan meihin. "Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin. Kettutassu, astu eteen." Kettutassu nosti ylväästi katseensa, kun tuon emo kutsui häntä. Punertavanruskea kolli marssi muutamalla askeleella kissajoukon eteen ja kohdisti sähkönsinisen tuijotuksensa Minttusydämeen. En sillä hetkellä olisi voinut ylpeämpi oppilaastani. "Minä, Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kettutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania jopa henkesi edestä?" Minttusydän kysyi ja kohdisti katseensa poikaansa. Kettutassu ei vaikuttanut yhtään epävarmalta, kun hän ilmoitti itsevarmasti: "Lupaan." "Siinä tapauksessa annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnetaan Kettuaskeleena", Minttusydän ilmoitti juhlallisesti ja loikkasi alas klaanikiveltä, marssien vastanimitetyn poikansa eteen ja kumartuen koskettamaan Kettuaskeleen päälakea. Kettuaskel sen sijaan nuolaisi emonsa lapaa, jonka tehtyään hän nousi ja peruutti kirkas hymy kasvoillaan soturien joukkoon. "Kettuaskel! Kettuaskel!" kissajoukko alkoi hurrata uutta soturia, minä tietenkin yhtenä äänekkäimpänä. Kun Kettuaskel oli ottanut vastaan klaanitoveriensa onnittelut, kutsuin hänet nopealla hännänheilautuksella luokseni. "Onnitteluni. Pääsit todellakin nukkumaan tämän yön soturien pesässä", virnistin entiselle oppilaalleni ja vaistojeni käskystä puskin kollin lapaa hellästi. Vaikka kosketus oli lyhyt eikä se varmastikaan vaikuttanut miltään muulta kuin ystävän antamalta puskulta, se sai kylmät väreet nousemaan koko kehooni ja jäin tuijottamaan oppilastani. Jonakin päivänä en pystyisi enää pitämään tunteitani sisälläni ja joutuisin kertomaan Kettuaskeleelle tunteistani. "Minulla olisi vielä eräs juttu, josta tahtoisin puhua", Minttusydän ilmoitti äkkinäisesti ja sai sanoillaan monelta kissalta hämmentyneet katseet. Kukaan ei kuitenkaan kadonnut aukiolta, vaan varjoklaanilaiset kerääntyivät uudelleen klaanikiven ympärille. Heitin Kettuaskeleelle epäröivän silmäyksen ja asetuin sitten eturivistöön kollin kanssa, kohdistaen odottavana meripihkaisen tuijotukseni Minttusydämeen. //Kettu? Minttu?

Kettuaskel 29.6.2018

"Saapukoon jokainen klaanikiven luokse klaaninkokoukseen!" Minttusydän kuulutti itsevarmasti leiriä tarkkaillen. Hän varmasti huomasi nuo epäilevät katseet, mutta sivuutti ne hyvin. Aukiolle alkoi kerääntyä kissoja. Rosmariiniputous ohjasi minua samalla eturiviin, jotta minun olisi helpompi astua eteen. "Kutsuin teidät koolle siksi, että klaanissamme on yksi oppilas joka olisi valmis soturiksi. Kettutassu tulehan tänne", punaruskeaturkkinen klaanin varapäällikkö kutsui. Astelin lähemmäs klaanikiveä. Klaanin joukosta kuului tyytymättömiä murahduksia ja kysymyksiä Tihkutähdestä. "Minä sijaistan Tihkutähteä tämän klaaninkokouksen ajan, sillä hän on vielä toipumassa parantajan pesällä", varapäällikkö naukui tuimasti, kuin osoittaakseen sen, että hän oli silti edelleenkin klaanissa se, joka sai antaa käskyjä kaikille - paitsi Tihkutähdelle. Klaanin joukosta kuului tuhahduksia, mutta myös tyytyväistä mutinaa. Nostin katseeni ylös, siten että näin Minttusydämen rakastavaiset silmät, niissä hohti jonkinlainen inho tätä seremoniaa kohtaan. Eikö hän pitänyt minusta? Sillä olihan seremoniat aina pidetty näin. Lyhyesti ja ytimekkäästi. "Olet osoittanut rohkeutesi ja taitosi arvioinnissa ja nyt tästä hetkestä lähtien sinut tunnettakoot Kettuaskelena", Minttusydän lausui sanansa juhlallisesti ja nyökkäsin ylväästi klaanikiven päältä. Hymy karehti kasvoilleni ja tuntui kuin olisin loistanut aurinkoakin kirkkaammin. Peruutin muiden soturien joukkoon. "Kettuaskel! Kettuaskel!" kuulin kissajoukon - tai ainakin suurimman osan kissoista - hurraava nimeäni. Ylpeys melkein kaatoi minut kumoon. Pian Kyyhkylento kirmasi Okaliekki perässään luokseni ja nuolaisi lapaani. "Onnea Kettuaskel!" Okaliekki ulvaisi ja räpäytti silmiään minulle onnellisesti. "Kiitos, kummallekin", kiitin vino hymy kasvoillani. Nyt otin suunnan Rosmariiniputouksen luokse. Naaras ei olisi enää mestarini, joten minulla ei olisi tekosyytä oleskella hänen kanssaan. Olin antanut itselleni vähän lisää narua entisen mestarini suhteen. Voisin pitää Rosmariiniputouksen erossa kaikesta vaarallisesta, suojelisin häntä. Silti ajatus tuntui hieman pelottavalta, vaikka syvimmät tunteeni omasinkin Rosmariiniputousta kohtaan. Naaraan meripihkainen katse välkehti kauniisti ja pian tämä aloitti kauniin helisevällä äänellään - josta olin aina valtavasti pitänyt - onnittelunsa: "Onnitteluni. Pääsit todellakin nukkumaan tämän yön soturien pesässä." Naurahdin keveästi ja pudistin päätäni. Rosmariiniputous puski lapaani ja sydämeni miltei huusi täyttä kurkkua onnellisuudesta. "Tahtoisin toki kovasti, mutta muistathan vartion", hymyilin ja räpäytin silmiäni ystävällisesti. Ennen kuin Rosmariiniputous ehti sanoa sanaakaan niin kuulin kuinka Minttusydän vielä aloitti ilmoituksensa: "Minulla olisi vielä eräs juttu, josta tahtoisin puhua. Nimittäin klaanimme reviirillä on nähty irtonainen koira. Valkosydän ja Naavakoi hääsivät sen ulos reviiriltämme ja toivomme ettei se palaa. Klaaninkokous on päättynyt." Minttusydän loikkasi alas kiveltä ja otti suunnan takaisin parantajan pesään mistä olikin saapunut. Käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen. "Minun pitäisi käydä isäni luona, tulethan mukaan?" kysyin varovasti ja otin jo pari askelta eteenpäin. Rosmariiniputouksen silmissä välähti jokin tunne mitä en osannut lukea. "Joo tulen, minun muutenkin pitäisi käydä tapaamassa Liljahenkäystä pitkästä aikaa", naaras väläytti hymyn ja lähti rinnallani kohti Sienikarvan ja tämän oppilaan - ja myös Rosmariiniputouksen emon - pesää. Työnnyimme sisään kahden kiven muotoilemaan pesään. "Tervehdys", tervehdin Tihkutähteä joka oli noussut istumaan nousemaan haavojaan. Ne näyttivät yllättävän pahoilta, mutta paranevilta kaikkien yrttiseoksiensa alta. "Hei Kettuaskel", isä naukaisi kumealla äänellään, silmät ylpeinä loistaen. Hetken juttutuokion jälkeen olin jo valmiina lähtemään ,mutta päätin käydä vielä ilmoittamassa Rosmariiniputoukselle joka oli pesässä puhumassa emonsa kanssa. "Minä menen nyt", lausahdin nopeasti astellessani luonnonvalkean soturinaaraan luokse. Nuolaisin vielä nopeasti tämän päätä, vaikka tiesinkin minkälainen katastrofi siitä saattaisi seurata. Nyökkäsin vielä ja lähdin kevyttä ravia ravaten ulos. Ulos työntyessäni bongasin klaanin tuoreimman pennun Lehmuspennun, klaaninvanhin Pujosulka seurassaan. Lähdin loikkimaan heidän luokseen, mutta eteeni asteli emoni täti, Sirrisiipi. "Onnea vielä, Kettuaskel", naaras hymyili ystävällisesti. Nyökkäsin kiitokseksi ja puskin tämän lapaa, sen jälkeen jatkoin matkaani. "Hyvää päivää Pujosulka ja lehmuspentu", tervehdin naaraita, joiden luota olin juuri nähnyt kahden kolli oppilaan poistuvan. Pennun hopeanharmaa turkki jota täplittivät hiilenmustat pilkut, kiilsi auringon valossa terveenä. Käänsin sähkönsiniset silmäni naaraan vihreisiin ja toivoin, ettei huomattavat silmäni pelottaisi pentua. "Saanhan liittyä seuraan?" kysäisin kohteliaasti. Pujosulka nyökkäsi. //Lehmus? Pujo?

Lehmuspentu 30.6.2018

Kyselin aikani erilaisia kysymyksiä, ja sain erilaisia vastauksia. Pidimme kuitenkin tauon kun kuuntelimme Kettutassun nimittämistä Kettuaskeleeksi. Olin iloinen hänen puolestaan, sillä tiesin, että hän hän oli soturinimen arvoinen kissa. Vaikea edes uskoa, että hänen isänsä oli Tihkutähti. Lopulta Kuutamotassun ja Susitassun piti mennä, joten minä ja Pujosulka jäimme kahden oppilaiden pesälle. Katselin vielä tarkemmin oppilaiden pesää, kun kuulin jonkun kysyvän takanani: "Päivää Pujosulka ja Lehmuspentu." Käännyin ja näin takanani Kettuaskeleen. Katsoin hiukan hätkähtäen Kettuaskelta. Vaikka tiesinkin hänen olevan mukava, en voinut mitään epämukavalle tunteelle, joka minut valtasi, kun katsoin hänen silmiään. Hänen silmiensä sininen sävy muistutti ikävästi Tihkutähden silmistä. Onneksi hänessä ja Tihkutähdessä ei ollut muuta samaa kuin silmien väri. "Saanhan liittyä seuraan?" punainen kollikissa jatkoi. Näin Pujosulan nyökkäävän. "Onnittelut soturiksipääsystä." sanoin hiukan ujosti, mutta tovoin kuulostavani juhlalliselta. "Onnittelut minunkin puolesta. Mikä sinut tänne toi?" Pujosulka sanoi. //Kettu tai Pujo?

Kettutassu 18.6.2018

*Meidän kahden kuhertelua? Minähän olin vältellyt harjoituksissa mestarini katsetta harvakseltaan, pitänyt etäisyyttä. Mistä Mäyrätassu sai tuollaista päähänsä?* En ollut vielä tässä iässä sinut tuntemusteni kanssa, olin vain oppinut olevani tunnerikas kissa. Välitin toki Rosmariiniputouksesta, mutta en tiennyt mitä välittämistä se oli. Joskus luin sen ihastumiseksi ja joskus pelkäksi klaanitoveri rakkaudeksi tai ihailemiseksi. Olin varma, että Mäyrätassu ei ollut saanut tuota luettua minusta vaan mahdollisesti Rosmariiniputouksesta. Sitten pääsinkin ongelman ytimeen. Jos - suuri jos - Rosmariiniputous välitti minusta, minun olisi oltava vielä etäisempi. Olin päästänyt hänet liian lähelle. En halunnut saattaa häntä vaaraan, sillä jos mokaisin jollakin tapaa ja livauttaisin lähettämäni Minttusydämen viestin ja tiedon siitä, että klaanien välillä oli jotakin Rosmariiniputoukselle... *Ei.* En antanut itseni miettiä yhtään pidemmälle. Kaikki voima kuitenkin veti minua mestariani kohti ja mieleni halusi suojella tätä. Kiiruhdin Mäyrätassun perään. "Mäyrätassu odota", pyysin hiljaa, olin varma että tämä kuulisi. En tosiaankaan tiennyt välittikö hän. "Sinä olet ymmärtänyt jotakin aivan todella väärin", lausahdin ja otin pari lennokasta askelta ja saavutin sisareni. Astelin tämän eteen rauhallisesti ja vangitsin oman katseeni sisareni sähkönsinisiin silmiin. En halunnut tapahtuvan mitään yleisesti puhuttavaa joten aioin ehdottaa jotakin yksityisempää paikkaa. "Mennään metsään, selvitetään tämä sen jälkeen Rosmariiniputouksen ja Varpusliidon kanssa. Sopiihan? Halua vain rauhan välillemme ja selon siitä minkälaisia asioita minusta ympärilläni tietämättäni liikkuu. Ja jos haluat vielä kuulla tämän; minä vietän mieluusti aikaa kanssasi, eikä kukaan tuntemani tai tuntemasi kissa voi tulla väliimme. Mikään ei koskaan varasta minua sinulta eikä toisinpäin". //Mäyrä?

Mäyrätassu 19.6.2018

"Mäyrätassu, odota." Kettutassun hiljainen pyyntö kantautui kyllä kuultaviini, mutta en ollut varma, halusinko välittää siitä. "Sinä olet ymmärtänyt jotakin aivan todella väärin", hän lausahti nopeasti ja harppasi parilla pitkällä askelella eteeni ja pysäytti matkan tekoni. "Mennään metsään, selvitetään tämä sen jälkeen Rosmariiniputouksen ja Varpusliidon kanssa. Sopiihan? Halua vain rauhan välillemme ja selon siitä minkälaisia asioita minusta ympärilläni tietämättäni liikkuu. Ja jos haluat vielä kuulla tämän; minä vietän mieluusti aikaa kanssasi, eikä kukaan tuntemani tai tuntemasi kissa voi tulla väliimme. Mikään ei koskaan varasta minua sinulta eikä toisinpäin", kolli naukaisi aidosti vilpittömän kuuloisena. Piirsin kynnelläni maahan kiemuraista viivaa. Mietin mitä vastaisin. Tokihan minä halusin sopia välimme Kettutassun kanssa, olimmehan me sentään pentuetoverukset. "No, hyvä on", myönnyin lopulta ja nostin jälleen sähkönsinisten silmieni katseen veljeeni. Olimme molemmat perinneet isältämme, Tihkutähdeltä, tämän pistävän kirkkaat sähkönsiniset silmät, jotka aiheuttivat osan klaanitoveriemme keskuudessa pelkoa. He pitivät meitä varmasti samanlaisina kuin isäämme, josta olin hieman loukkaantunut, sillä olimme kuitenkin veljeni ja isäni kanssa kolme eri kissaa omilla, omaperäisillä persoonillamme. "Saat taluttaa minut takaisin leiriin, jos en jaksa kävellä enää takaisin", murahdin Kettutassulle hiljaa ja tönäisin tuota leikkisästi lapaan, ennen kuin lähdin nilkuttamaan kolmella jalalla leirin uloskäynnin suuntaan. Matka metsään ei ollut kovinkaan pitkä, mutta nyrjähtäneellä nilkalla sinne kestäisi kulkea jonkin aikaa. Kettutassu jolkotti rinnalleni ja antoi minulle vähän tukea, jotten olisi horjahtanut ja kaatunut. Vilkaisin veljeäni pikaisesti kiitollinen hymy kasvoillani paistatellen, joka kuitenkin hyytyi pian, kun mieleeni palasi Rosmariiniputous. Jos kerta Kettutassun mielestä heidän välillään oli vain oppilas ja mestari -suhde, naaras piti sitä jonakin vakavampana, enkä minä pitänyt siitä yhtään. Vaikka olimmekin tykänneet leikkiä nuoren soturinaaraan kanssa pentuina, hänestä oli tullut ajan mittaan takertuvaisempi veljeäni kohtaan. Minusta oli tuntunut aina pentuna, että hän oli pitänyt enemmän Kettutassusta. Kettutassu oli niin minun veljeni kuin paras ystävänikin, enkä tahtonut menettää häntä millekään umpirakastuneelle katille. "Onko vielä pitkä matka?" huoahdin jonkin ajan kuluttua ja käännyin katsomaan veljeeni tympääntyneenä. //Kettu?

Kettutassu 20.6.2018

Naurahdin keveästi. "Oletko aina ollut noin kärsimätön vai muistanko väärin?", kiusasin ja väläytin ilkikurisen hymyn sisarelleni. Mäyrätassu näykkäisi ilmaa 'kohta loikkaan kimppuusi' ilme kasvoillaan. Pidin sisareni tulisuudesta, hänessä oli se kipinä mikä joillain kissoilla puuttui. "Kai muistat minun omaavan tällä hetkellä kolme jalkaa neropatti", Mäyrätassu ilkkui ja otti yhden yllättävän lennokkaan askeleen loukkaantuneeksi. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja otin askeleen aivan sisareni vierelle ja annoin tukea loppumatkaksi. "Haluan vielä korvauksen tästä avusta", vitsailin toden kuuloisena ja käänsin sähkönsinisen katseeni Mäyrätassuun,"Mutta joo olemme pian perillä, tiedän hyvä paikan, jossa voimme istua kahdella lähekkäin olevalla kivellä." Väläytin Mäyrätassulle vielä lämpimän hymyn ja sitten avustin sisartani tekemään loivan kaarteen oikealle ja pian lupaamani aukio oli aivan kuonomme edessä. Edelleen kaksi kiveä kahden viiksenmitan päässä toisistaan. Toinen kivi oli lättänä ja tasainen, myöskin hyvin matala ja toinen hiukan kulmikkaampi ja vaikeasti istuttava. "Suon rammalle sisarelleni kunnian istua litteällä kivellä", lausahdin ja osoitin kiveä hännälläni. Naukuni oli juhlallinen, mutta samaan aikaan leikkisä. "Ei vaan ihan tosi, sinun on vaikea kavuta tuolle toiselle kolmella jalalla satuttamatta itseäsi, ja minä en halua sitä. Joten ole hyvä", naukaisin ja otin suunnan kohti toista kiveä. Istahdin sen huipulle. //Mäyrä?

Mäyrätassu 20.6.2018

Kettutassu naurahti kepeästi. "Oletko aina ollut noin kärsimätön vai muistanko väärin?" tuo kiusoitteli. Vilkaisin veljeäni häntä ilmaa piiskoen. "Kai muistat minun omaavan tällä hetkellä kolme jalkaa neropatti", muistutin tällä kieltä näyttäen ja harppasin nopeasti pari askelta eteenpäin, jolloin Kettutassu jäi pakostakin minusta jälkeen. Kolli kuitenkin kiri minut pian kiinni ja antoi jälleen tukea loppu matkan ajaksi. "Haluan vielä korvauksen tästä avusta", Kettutassu naukaisi totisena, mutten voinut olla huomioimatta hänen ilkikurisesti vipattavia viiksiään, jotka paljastivat jutun pelkäksi pilailuksi kustannuksellani. "Mutta joo, olemme pian perillä, tiedän hyvä paikan, jossa voimme istua kahdella lähekkäin olevalla kivellä." Veli väläytti minulle lämpimän hymyn, ennen kuin auttoi minut loivassa kaarroksessa eräälle metsäaukiolle, jolla nökötti kaksi kiveä: Toinen lättänä ja tasainen - mutta ennen kaikkea matala - sekä toinen korkea ja kuhmurainen. "Suon rammalle sisarelleni kunnian istua litteällä kivellä", Kettutassu lausahti juhlallisesti ja viittasi minulle hännällään matalan kiven suuntaan. Katsahdin veljeeni kulmaani kohottaen: Hän ei voinut olla tosissaan, eihän? "Ei vaan ihan tosi, sinun on vaikea kavuta tuolle toiselle kolmella jalalla satuttamatta itseäsi, ja minä en halua sitä. Joten ole hyvä", Kettutassu naukaisi vakavissaan ja otti suunnan korkean kiven luo. Mulkoilin hänen peräänsä kiukkuisena. Klaaninvanhimpanako hän minua piti? Vaikka toinen etutassuistani saattoikin olla tällä hetkellä toimintakyvytön, kyllä minä silti vielä kiivetä osasin. Kohotin uhmakkaasti leukaani ja kinkkasin kolmella jalalla Kettutassun kiven luo. Veli katsahti minuun päätään kallistaen, kun nostin ehjän etukäpäläni kiven päälle ja lähdin hinaamaan itseäni ylös. "Aiotko kenties auttaa vanhaa sisarparkaasi vai tölläätkö vain siinä?" puuskutin ja vilkaisin tätä veijarimainen ilme kasvoilleni leviten. "Mehän olemme tehotiimi, ja kiipämme huipulle yhdessä - puuttuipa toiselta sitten häntä tai kaikki neljä raajaa." //Kettu?

Kettutassu 20.6.2018

"Aiotko kenties auttaa vanhaa sisarparkaasi vai tölläätkö vain siinä?" Mäyrätassu huohotti, "Mehän olemme tehotiimi, ja kiipeämme huipulle yhdessä - puuttuipa toiselta sitten häntä tai kaikki neljä raajaa." Kasvoilleni piirtyi jokin hymyntapainen ja kurkotin ottamaan kiinni Mäyrätassun niskanahasta. Tein tälle tilaa kiven kuhmuraiselle pinnalle ja otin itselleni tukevan asennon vahvoilla takajaloillani. Minusta oloni oli varma ja tuntui, että voisin käyttää etutassujani johonkin muuhun kuin itseni pystyssä pitämiseen, mutta kuitenkin - suurien toiveajatusten pienestä liioittelusta - saattaisin horjahtaa alas pöheikköön. "Olet oikeassa, voitamme kenet tahansa kaksin ja siitä mieleeni putkahtikin oiva ajatus; tämän päivän harjoituksissa näytämme taitomme ja suoritamme kaiken kirkkaasti kuin taivaan suurin tähti. Yhdessä", julistin kasvoillani itsevarma hymy. Mäyrätassu siristeli sähkönsinisiä silmiään hyväksyvästi ja naukaisi: "Me olemme vielä kirkkaampia, valomme nousee vielä isämme yli", Mäyrätassu ilmoitti ja korjasi asentoaan mukavammaksi. Vilkaisin tämän loukkaantunutta tassua ja näin kuinka vihreät lehdet repsottivat tuesta hieman. Mäyrätassun katse oli pysähtynyt omaani kummastuneena. "Mitä sinä tölläät?" sisareni töksäytti tavallisen voimakkaalla äänensävyllään. Nyökkäsin osoittavasti tämän tassun tukea ja pian siskoni ymmärsi tilanteen. "Et sinä sitä kumminkaan olisi tarvinnut". Kohautin lapojani ja hymähdin rohkaisevasti. "Olet oikeassa", Mäyrätassu naurahti, mutta nauru katkesi lyhyeen kun aloin kuulla lähestyviä askeleita. Päässäni pyöri kaikki mahdolliset lähestyjät. Partio kenties, joka oli kiertämässä reviiriä, ehkä jopa juuri se jota isämme johti. Tihkutähti voisi tarkistaa mitä pentunsa olisivat tekemässä ja ehdottaa harjoittelua tai vaikkapa pyytää meitä mukaan partioon, toisaalta aina isän lähellä ollessa sain sen pahan kylmän väristyksen kehooni, sen väärän synkkyyden tunteen. Ei isä tekisi sitä pelkästä hyväntahtoisuudestaan. Lisäksi kuulin vain kaksi paria askeleita. Nuuhkaisin ilmaa ja tunnistin saapujat sillä tuuli oli kääntynyt minun hyväkseni. Pian mäntymetsän siimeksestä asteli ensin tuttu harmaaraidallinen, suurikorvainen ja vihreä silmäinen kolli ja tämän perässä pieni luonnonvalkea naaras meripihkasilmin. *Varpusliito ja Rosmariiniputous* Kasvoilleni piirtyi hieman etäinen hymy, vaikka kuinka kehoni olisi halunnut värittää hymyä onnelliseksi. Vilkaisin vielä Mäyrätassuun ja lausuin äänettömästi sanat 'Olemmehan sujut?' Tiesin saavani vastauksen tilaisuuden tullessa. "Tervehdys", tervehdin kohteliaasti vanhempaa kollia ja naarasta ja loikkasin kiven juurelle, "Mikäs teidät tänne liidättää?" Naukuni oli pelkkä varmistus, luultavasti meidän oli tarkoitus suunnata harjoitteluaukiolle, mutta olihan se kohteliasta varmistaa, ettei syntyisi väärinymmärryksiä. Räpäytin sähkönsinisiä silmiäni ystävällisesti. //Mäyrä? Rosma? Varpunen?

Rosmariiniputous 22.6.2018

"Tulimme etsimään teitä ilmoittaaksemme, että lähdemme yhteisharjoituksiin, minä ja Mäyrätassu sekä Rosmariiniputous ja Kettutassu. Yhteiset harjoitukset ovat tuottaneet tulosta, joten meidän kannattaa jatkaa niiden järjestämistä", Varpusliito selitti ja heitti minuun nopean silmäyksen. Nyt kun hän tiesi tunteistani oppilastani kohti, tiesin että saisin veljeltäni tukea ja apua tilanteen kanssa. Tiesin myös, että hän tulisi seuraamaan ja arvioimaan tarkasti jokaista hetkeä jonka vietin Kettutassun kanssa. Nyökäytin ilmeettömästi päätäni ja käänsin katseeni oppilaisiin. Annoin meripihkaisen katseeni käväistä nopeasti Kettutassun sähkönsinissä silmissä, mutta pakottauduin kääntämään katseeni sitten Varpusliitoon. "Olen samaa mieltä Varpusliidon kanssa. Olette kummatkin edistyneet erinomaisesti ja uskon, että Tihkutähti nimittää teidät kummatkin sotureiksi pian", naukaisin ja nostin ylpeän hymyn kasvoilleni. Kyllä minä tiesin, että olin kouluttanut Kettutassua hyvin rankalla tahdilla ja Varpusliidon arvokas aika oli mennyt välillä Vadelmaviiksen tapailuun, mutta halusin silti uskoa että sisarukset pääsisivät sotureiksi samaan aikaan. "Lähdetään siis harjoitteluaukiolle", naukaisin ja lähdin Varpusliidon kanssa harjoitteluaukiota kohti, jättäen tällä kertaa oppilaani Mäyrätassun kanssa. Vaikka olisinkin halunnut kulkea Kettutassun kanssa ja jutella hänen hiottavista taistelutekniikoistaan, jouduin jättämään sen toiselle kerralle. "Jäädään tähän. Rosmariiniputous, haluatko kertoa mitä on luvassa seuraavaksi?" Varpusliito kysyi kohteliaasti kun olimme saapuneet harjoitusaukiolle. Emme olleet tällä kertaa lähteneet Myrskyklaanin rajalla sijaitsevalle rajalle, vaan olimme suunnanneet Kuolonklaanin rajan edustalla olevalle aukiolle. Tämä aukio oli minulle hieman uudempi, sillä oppilaana Tihkutähti ei ollut koskaan vienyt minua tänne ja olinkin saanut tietää tästä vasta loppuarvioinnissani, kun olin sattumalta törmännyt aukiolle. "Toki, Varpusliito. Aloitamme pienellä kilpailulla, joka tulee kehittämään tasapainoanne ja keskittymistänne, eli takatassuilla seisominen. Teidän täytyy siis pysyä mahdollisimman kauan takajaloillanne. Saatte aloittaa", ilmoitin tyynesti ja astuin veljeni kanssa sivummalle, jotta oppilaskaksikko saisi nousta käpälilleen samaan aikaan ja aloittaa kilpailun. //Kettu? Mäyrä? Varpunen?

25.6.2018

"Toki, Varpusliito. Aloitamme pienellä kilpailulla, joka tulee kehittämään tasapainoanne ja keskittymistänne, eli takatassuilla seisominen. Teidän täytyy siis pysyä mahdollisimman kauan takajaloillanne. Saatte aloittaa", Rosmariniiputous ohjesti tietäväisesti ja peruutti pari askelta aivan Varpusliidon viereen, jotta meillä olisi tilaa harjoitukseen. Tiesin omaavani voimakkaat takajalat, taistelutahtoa ja hyvän kärsivällisyyden. Uskoin niiden piirteiden olevan valtteja tässä kisassa, mutta minulla ei ollut hajuakaan mitkä Mäyrätassun valttikortiti olivat. En ollut harjoitellut tämän kanssa useasti niin en tiennyt tämän vahvuuksia. Vilkaisin sisaratai haastavasti silmiäni siristellen ja aloin hakea asentoa. Pian olinkin jo takatassujeni varassa, etutassujani ilmassa roikottaen, mutta niin oli Mäyrätassukin. "Valmiina. Paikoillanne. Hep!"Varpusliito avasi kilpailun ja pinnistin tasaainoni äärimmilleen. Vilkaisin sivusilmällä Mäyrätassua, joka vilkaisi minua. Sanoin äänettömästi ilmaan 'Minä voitan sinut' ja olin varma, että Mäyrätassu sai sen luettua huuliltani. Mäyrätassu sanoi 'Sehän nähdään' silmiään pyöritellen. Varpusliito ja Rosmariiniputous tarkkailivat arjoitusta tarkasti. Vilkaisin ensin vaaleanharmaata kollia jonka katse kävi vuorotelllen kummassakin meissä, sen jälkeen katseeni kiinnittyi luonnonvalkeaan naaraaseen. Huokaisin huomaamattomasti ja keskityin syvästi harjoitukseen. Lihkasiani alkoi jo pakottaa, sillä kilpailu oli kestänyt jo kauan aikaa, huomasin myös väsyneisyyttä Mäyrätassussa. Hetki kului ja pian kumpikin lysähdimme samanaikaisesti maahan. Naurahdin kuivasti. "Loistava suoritus kummallakin!" Varpusliito kehui ylpeästi. Hymy vääntyi väsyneille kasvoilleni. Nyökkäsin ja nousin takajalat täristen istumaan. "Mitä seuraavaksi?" kysyin ja autoin Mäyrätassun ylös. Pelkäsin tämän satuttavan loukkaantuneen tassunsa vielä pahemmin. //Mäyrä? Varpunen? Rosma?

Mäyrätassu 26.6.2018

Nousin varovasti takaraajoilleni. Vedin etutassuni lähelle rintaani ja vedin syvään henkeä. Vilkaisin vaivihkaa vierelläni takajalkojensa varassa tasapainottelevaa Kettutassua. En saisi hävitä tätä kilpailua. "Valmiina. Paikoillanne. Hep!" Varpusliito julisti kilvan alkaneeksi. Sillä hetkellä Kettutassu heitti minulle haastavan katseen, ja olin aika varma, että olin onnistunut lukemaan hänen huuliltaan omahyväiset sanat: "Minä voitan sinut!" Pyörittelin vain silmiäni ja lausuin äänettömästi takaisin: "Sehän nähdään." Tunsin Varpusliidon ja Rosmariiniputouksen katseet painostavina nahassani - etenkin Rosmariiniputouksen, sillä minulla oli kaunoja häntä kohtaan ja uskoin naaraan odottavan riemulla sitä hetkeä, kun minä epäonnistuin ja kaatuisin maahan rähmälleni ja veljeni voittaisi. Takaraajani olivat jo aivan turrat. Purin hammasta ja yritin parhaani viimeiseen asti, kunnes minun oli aivan pakko antaa periksi ja laskeutua takaisin neljälle jalalle. Kettutassunkin voimat olivat loppuneet juuri samaisella hetkellä ja molemmat kaatuivat maahan täsmälleen yhtä aikaa. Tunsin pienen vihlaisun nilkassani täräyttäessäni sen maahan, mutten antanut kivun näkyä ulos päin, jotten olisi vaikuttanut heikolta. "Loistava suoritus kummallakin!" mestarini kehui ylpeän kuuloisena. Kettutassu nousi vierelläni istumaan täriseville jaloilleen. Kollin kasvot olivat vääntyneet jonkinlaiseen hymyn tapaiseen irvistykseen - tai siltä se ainakin minusta näytti. "Mitä seuraavaksi?" hän kysyi ja auttoi minut ylös. Purin huulta jotten olisi vain parkaissut. Kipu oli päätä huimaavaa ja tuntui siltä kuin koko maailma olisi pyörinyt ympärilläni. Pakottauduin kuitenkin pysymään tyynenä ja esittämään mahdollisimman uskottavan kuuloisena ehdotukseni: "Mitäpä jos harjoittelisimme piiloutumista?" //Kettu? Varpu? Rosma?