Kirjoittaja: EmppuOmppu
Nimet: Liljapentu, Liljatassu, Liljahenkäys
Sukupuoli: Naaras Klaani: Kuolonklaani → Varjoklaani
Edeltäjä parantajana: Sienikarva
Seuraaja: -
KP: 1634
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ulkonäkö: Liljahenkäys on pienikokoinen, tummanharmaa naaraskissa valkein sukin. Hänen turkkinsa on lyhyttä ja karkeaa, sekä erittäin paksua. Häntä on suht. pitkä. Liljahenkäys on sangen solakka naaras. Raajat ovat pitkät ja ohuen puoleiset, mutta silti tukevat ja voimakkaat. Kynnet ovat pitkät ja tappavan terävät, väriltään mustat. Polkuanturat ovat vaaleanpunaiset, mutta niissä on myös erikokoisia mustia läiskiä. Korvat ovat keskikokoiset, muodoltaan kolmiomaiset. Naaras omaa pyöreähköt, pistävän meripihkanväriset silmät. Nenä on vaaleanpunainen. Hampaat ovat lyhyet ja terävät. Viikset ovat pitkät ja valkeat. Liljahenkäys on hyvin kaunis.
Luonne: Liljahenkäys on lujatahtoinen naaras, joka pitää uskostaan kiinni viimeiseen saakka. Hän ei vähästä luovuta ja yrittää aina parhaansa saavuttaakseen tavoitteensa, vaikkei aina onni potkisikaan. Parantajanaaras pyrkii auttamaan kaikkia tasapuolisesti, eikä aseta ylemmässä arvossa olevia kissoja etusijalle, jos vammat ovat lieviä muihin nähden. Liljahenkäykselle perhe on tärkein ja hän on valmis tekemään mitä tahansa pitääkseen sen turvassa ulkomaailman vaaroilta. Hän ei voi sietää pettureita, etenkään niitä, jotka ovat satuttaneet häntä tai hänen läheisiään. Liljahenkäys saattaa suututettuna olla kovin arvaamaton. Parantajan valastaan huolimatta tämä kissa ei epäröi iskeä kynsiään vastustajansa kurkkuun ja viedä taistelua päätökseen, jos tilanne on välttämätön veren vuodatukselle. Naaras ei satuta ketään mielellään ja hän uskoo, että jokaisella kissalla on oikeus elämään, olipa tämä sitten hyvä tai paha. Liljahenkäys on raa'an menneisyytensä takia kovin ennakkoluuloinen kollien kanssa, eikä tämä uskalla rakastaa ketään sydämensä pohjasta, sillä hän pelkää menettävänsä ne, keitä rakastaa. Kaikesta huolimatta pieni parantajanaaras on oikein luotettava ja lämmin sydäminen kissa, joka osaa pitää salaisuuksia paremmin kuin hyvin. Jos hänelle päättää avautua, keskustelut jäävät useimmiten vain Liljahenkäyksen ja kyseisen henkilön välisiksi, ellei asia koske koko klaanin kohtaloa. Naaras yrittää pitää klaaninsa ja sen jäsenet turvassa, vaikkei syntyjään olekaan varjoklaanilainen. Liljahenkäyksen usko Tähtiklaaniin on erittäin vahva, eikä sitä saa murtumaan, vaikka se aina silloin tällöin huojuukin rajamailla.
Taidot: Liljahenkäys on yllättävän hyvä taistelija. Hän on myös erittäin taitava kiipeilijä, kuten hänen kaukaiset sukulaisensakin Myrskyklaanissa. Saalistaminen ei valitettavasti suju vaikeuksitta. Hän on myös surkea jäljittäjä. Liljahenkäys on nopea juoksija. Hänellä on huono yönäkö.
Menneisyys: Liljahenkäys syntyi emolleen Kielomyrkylle ja isälleen Pisaratähdelle kahden muun sisaruksensa kanssa. Naaraan vanhemmat eivät olleet kumppaneita, vaan he tekivät pentuja ainoastaan siksi, jotta Kuolonklaanista tulisi vahvempi. Jo heti ensiaskelillaan nuori Liljahenkäys koki olevansa erilainen kuin muut Kuolonklaanin pennut, mutta yritti silti sopeutua tilanteeseen parhaansa mukaan, vaikkei se aina ollut kovin helppoa, sillä Liljahenkäyksen pentuetoverit eivät tulleet juuri ollenkaan yksinäistä sisartaan vastaan. Pentujen emo nimesi Liljahenkäyksen kaksi muuta sisarusta Hiiripennuksi ja Kostopennuksi, mutta jätti kolmannen pennuista nimeämättä, joka ei alkuun haitannut pientä naarasta. Ajan mittaan hän alkoi kuitenkin kummastella, miksi hän ei ollut saanut omaa kutsumanimeä, kuten muut. Kielomyrkky päätti viedä nimeämättömän pennun pienelle retkelle, josta Liljahenkäys ilahtui suunnattomasti. Naaraspennun harmiksi hän sai tikun polkuanturaansa, eikä enää pystynyt jatkamaan matkaansa. Emo vei Liljahenkäyksen hylätylle ketunkololle ja sanoi lähtevänsä etsimään apua, mutta kun aikaa oli kulunut jo jonkin verran, ei pentu jaksanut enää odottaa, vaan hän päätti lähteä Kielomyrkyn perään. Liljahenkäys eksyi ukkospolulle ja oli vähällä jäädä hirviön alle, mutta silloinen Varjoklaanin parantaja, Sienikarva, ehti juuri ja juuri pelastamaan pennun hengen. Siinä hässäkässä Liljahenkäys menetti muistinsa, eikä hän Varjoklaanin leiriin tultuaan osannut sanoa, mistä oli peräisin. Sienikarva päätti ottaa pennun siipiensä alle, ja Loistetähti lupautui toimimaan sijaisemona hylätylle pienokaiselle. Koska Liljahenkäys oli edelleen vailla nimeä, keksi Sienikarva nimetä hänet Liljapennuksi. Aikaa kului ja Liljapentu pääsi Varjoklaanin parantajaoppilaaksi. Oppilasnimensä saatuaan Liljatassu oli päättänyt auttaa kaikkia avun tarpeessa olevia kissoja klaanista riippumatta, autuaan tietämättömänä surullisesta menneisyydeestään. Liljatassu oli nopea oppimaan. Hän vietti päivänsä Sienikarvan seurassa yrttejä opiskellen, ja vapaa-aikansa joko mestarinsa tai sijaisemonsa seurassa. Naaraalla ei juurikaan ollut ystäviä. Kun aikaa oli kulunut jo jonkin verran, Liljatassu oli päättänyt lähteä tutkimaan omin päin reviiriä, sillä hän oli käynyt siellä ainoastaan Sienikarvan kanssa etsimässä yrttejä. Tutkimusretkellään hän tapasi nuoren Kuolonklaanin soturioppilaan, Kostotassun. Samalla parantajaoppilaalle kävi ilmi, että hänen juurensa olivat peräisin Kuolonklaanista. Sienikarva oli lähtenyt etsimään Liljatassua ja hän löysi tämän Kostotassun seurasta rajalla. Liljatassu purki vihansa ja hämmennyksensä mestariinsa, eikä hän osannut ajatella raivoltaan järkevästi. Kaksikon välit olivat parin kuun ajan hyvin kireät. Eräänä kohtalokkaana päivänä Liljatassun palatessa takaisin leiriin yrttien keruu retkensä päätteeksi, häntä odotti leirissä kaamea näky. Yksi Varjoklaanin sotureista makasi elottomana aukiolla klaanitoveriensa ympäröimänä. Loistetähti piti parhaillaan saarnaa Kuutamosielulle, jota syytettiin kyseisen soturin taposta. Liljatassu ei voinut olla huomaamatta pientä tyytyväisyyden pilkettä Tihkuturkin, nuoren Varjoklaanin soturin, silmissä. Silloin parantajaoppilaan epäilykset heräsivät. Liljatassun kertoessa Tihkuturkille tietävänsä totuuden Karpalovarjon kohtalosta, soturi tekeytyi viattomaksi ja pyysi tätä mukaansa pienelle kävelylle. Liljatassu suostui hieman vastahakoisesti, sillä ei oikein tiennyt, mitä siinä tilanteessa olisi voinut tehdä. Tihkuturkki johdatteli Liljatassun ukkospolun luona olevan alikulkutunnelin luo. Hän uskotteli naaraalle, että oli nähnyt siellä joitain yrttejä, ja kun parantajaoppilas oli mennyt tarkistamaan oliko kollin puheissa perää, Tihkuturkki oli sulkenut hänen reittinsä pois, uhaten tappavansa hänen perheensä, jos tuo ei suostuisi pitämään kuonoaan kiinni. Liljatassu joutui pitkään asiaa punnittuaan myöntymään. Silloin naaras myös paljasti kuolonklaanilaisjuurensa Tihkuturkille, jotta ansaitsisi hänen luottamuksensa ja vannoi uskollisuutta Pimeyden metsälle ja hänelle jatkossa, joka oli vaikein teko, mitä hän oli koskaan joutunut tekemään. Naaras kuitenkaan ei luopunut uskostaan Tähtiklaaniin, vaan hän on pitänyt yllään peiteroolia. Harkitsematon lupaus sai aikaan klaanissa kauheuksia. Tihkuturkki kokosi joukkonsa Pimeyden metsään uskovista varjoklaanilaisista ja surmasi kaikki ne, jotka kapinoivat vastaan. Loistetähden hän vangitsi pesäänsä ja kidutti tätä niin kauan, että näki parhaaksi päästää hänet päiviltä ja nousta itse valtaan. Liljatassu tunsi olevansa syyllinen. Hänen takiaan pahuuden siemen oli saatu kylvettyä klaanin keskuuteen, eikä hyvyydelle tai oikeamielisyydelle ollut siellä enää sijaa. Naaras otti tavoitteekseen surmata Tihkuturkin, keinolla millä hyvänsä. Kuu traagisten tapahtumien jälkeen Liljatassu ansaitsi parantajanimensä ja hänestä tuli Liljahenkäys. Liljahenkäys tutustui sattuman kautta erääseen Varjoklaanin soturioppilaaseen, Kylmätassuun, joka ei tuntunut millään jättävän naarasta rauhaan. Liljahenkäyksen tunteet alkoivat vahvistua Kylmätassua kohtaan, ja kun Kylmätassu sai soturinimensä, kollikin paljasti tunteensa naaraalle. Kylmähenkäys otti soturinimensä parantajaoppilaan mukaan, ja pian nimityksen jälkeen heistä tuli kumppanit. Kaksikon yhteinen polku ei ollut mutkaton. Heille syntyi riitoja vähän väliä. Mutta kun Liljahenkäys alkoi odottaa Kylmähenkäyksen pentuja, tilanne rauhoittui hieman. Parantajaoppilas synnytti neljä pentua: Hikkoripennun, Rosmariinipennun, Korentopennun ja Utupennun. Nelikko osottautui hyvin persoonalliseksi ryhmäksi. Kukin osasi olla omalaatuinen tapaus. Heti pentujen syntymän jälkeen Kylmähenkäyksen ja Liljahenkäyksen suhde alkoi rakoilla. Kolli käyttäytyi aina vain kylmemmin kumppaniaan kohtaan. Toinen Liljahenkäyksen tyttäristä, Rosmariinipentu, ja tämän orpopentu ystävä, Varpuspentu, karkasivat lähes kuuden kuun ikäisinä leiristä. Rosmariinipentu oli vähällä jäädä hirviön alle, mutta muuan myrskyklaanilainen, joka esittäytyi Pitkävarjoksi, pelasti pienen pennun viime hetkellä. Kun pennut pääsivät oppilaiksi, Liljahenkäys järkyttyi pahemman kerran kuullessaan Rosmariinitassun saavan Tihkutähden mestarikseen. Naaras pelkäsi, että hänen tyttärensäkin ajautuisi Pimeyden metsän polulle, joten hän päätti värvätä nuoren oppilaan mukaansa kapinaan vapaan Varjoklaanin puolesta. Kylmähenkäyksen ja Liljahenkäyksen välit kävivät päivä päivältä etäisimmiksi. Kaksikko tuskin enää edes puhui toisilleen. Sitten eräänä iltapäivänä kolli lampsi sisälle pesään ja kävi varoittamatta kumppaninsa kimppuun. Kiitos parantajaoppilaan veljeltään saamien taisteluharjoitusten, hän onnistui heittämään Kylmähenkäyksen pois kimpustaan ja ajamaan yhteistuumin mestarinsa kanssa kollin pois pesästä. Tämän jälkeen Minttusydän karkotti Kylmähenkäyksen armottomasti klaanista. Liljahenkäys meni shokkiin ja kävi epähuomiossa oman mestarinsa päälle tämän tullessa tarkistamaan oppilaansa voinnin. Kumppaninsa petoksen ja karkotuksen jäljiltä naaras kärsi masennuksesta usean kuun ajan, kunnes ryhdistäytyi ja päätti jatkaa suunnitelmiaan vapaan Varjoklaanin puolesta.
Suku&suhteet:
Kumppani: Sienikarva(Varjoklaani)
Entiset kumppanit: Kylmähenkäys(Pimeyden Metsä), Varpusliito(Varjoklaani, epävirallinen)
Tyttäret: Utukyynel(Pimeyden Metsä), Rosmariiniputous(Varjoklaani), Loistepentu(Varjoklaani)
Pojat: Hikkoritassu(kuollut), Korentolento(Pimeyden Metsä), Pyökkipentu(Varjoklaani), Näätäpentu(Varjoklaani)
Emo: Kielomyrkky(Tähtiklaani) Isä: Pisaratähti(Pimeyden Metsä) Sisko: Hiiripisara(Pimeyden Metsä) Veli: Kostohenki(Kuolonklaani) Emon emo: Kalmalilja(Kuolonklaani) Emon isä: Raepisara(Kuolonklaani) Isän emo: Sulkatähti(Pimeyden Metsä) Isän isä: Viiltotähti(Pimeyden Metsä) Uud.synt. Viiltokaaoksena
Liljahenkäys / 14.2.2018
Tunto alkoi hiljalleen palautua takaisin kankeisiin raajoihini. Nousin varovasti istumaan. Minulla oli hirveä urakka kannatella itseäni vapisevilla käpälilläni, joissa veri oli vastikään alkanut jälleen kiertämään.
"Jää toki", kähisin kumppanilleni, joka vilkuili vuoron perään minuun ja Sienikarvaan. Soturikolli nyökkäsi ja tassutti aavistuksen verran lähemmäs minua, muttei tullut sen likemmälle, jotta mestarini ei olisi saanut minkäänlaisia aavistuksia minun ja sinertävänharmaan kollin välillä olevasta suhteesta.
"Liljahenkäys, osaatko sanoa, kauanko olet ollut ulkona?" Sienikarva tiedusteli. Laskin katseeni tassuihini ja yritin muistella edellisillan tapahtumia. Veljeni, Kostohenki, oli jättänyt minut tylysti ja lähtenyt omille teilleen, ja kun minä olin puolestani ollut aikeissa palata takaisin omalle reviirilleni, jalkani oli jäänyt jumiin vähän matkan päässä rajasta, enkä ollut päässyt liikkumaan muutamaan kuunliikkeeseen.
"En muista", sanoin lopulta. Oli parempi, että parantaja tiesi vähemmän edellisillan tapahtumista kuin sen, etten ollutkaan ollut Varjoklaanin reviirillä, vaan vihollisklaanin alueella puhumassa vanhan pentuetoverini kanssa pitkästä aikaa.
Sienikarva katsoi minuun mittaillen myrkynvihreillä silmillään ja nyökkäsi sitten. Vaaleanruskea kolli kääntyi Kylmähenkäyksen puoleen ja naukui:
"Hiero hänen käpäliään ja kylkiään, jotta hän lämpenee nopeammin." Sen jälkeen hän katosi yrttivarastoon noutamaan tarvittavia välineitä.
Kylmähenkäys katsahti minuun epäröiden. Annoin kasvoilleni levitä lempeän hymyn, kun kävin makuulleni ja viitoin kumppaniani lähemmäs.
"Tule vain, en minä pure", härnäsin viikset leikkisästi väristen.
//Kylmä?
Kylmähenkäys / 14.2.2018
Räpäytin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni ja tassuttelin Liljahenkäyksen luokse, asettuen istumaan sammalpedin viereen. Naaras suorastaan värisi kylmyyden takia enkä yhtään ihmetellytkään.
Hetken epäröinnin jälkeen painoin käpäläni tuon kylkeen kiinni ja aloin varovaisesti hieroa naaraan tummanharmaata turkkia saadakseni hänet lämpimämmäksi. Pelko kumppaniani kohtaan varmaankin näkyi katseestani, sillä Liljahenkäys räpäytti meripihkaisia silmiään lämpimästi ja lausui:
"Ei sinun tarvitse minusta huolehtia, olen kyllä kunnossa."
"Miten sinä voisit olla kunnossa?" kysyin ehkä liiankin kovalla äänensävyllä, joten madalsin ääntäni hieman, "ei kukaan olisi kunnossa jouduttaan paksun lumikerroksen alle keskellä lehtikadon purevia pakkasia."
Liljahenkäys ei vastannut huomautukseeni, vaan päätyi kääntämään katseensakin muualle. En yrittänytkään kiistellä asiasta enää hänen kanssaan, vaan jatkoin tuon kylkien silittämistä. Hitaasti aloin edetä tuon niskaa kohti, sitten etenin varovaisesti naaraan jaloista suoraan sieviin käpäliin, jotka repivät sammalpetiä pienillä kynsillään.
"Mistä puhuitte Kostohengen kanssa? Satuttiko hän sinua?" kysyin hetken kuluttua. Suojeluvaistoni olivat virittäytymässä ja haluni suojella kumppaniani kasvoi hetki hetkeltä, kun odotin parantajaoppilaan vastausta.
// Lilja?
Liljahenkäys / 14.2.2018
Pudistin päätäni. "Ei, ei hän satuttanut minua. Meille tuli vain pieniä erimielisyyksiä muutamista asioista, mutta erkanimme oikeastaan heti keskustelumme suunnan muuttueassa aina vain mutkaisemmaksi", vastasin hiljaa.
Kylmähenkäys ei näyttänyt vieläkään olevan vakuuttunut siitä, että kaikki oli kunnossa. Nostin varovasti päätäni ja kurottauduin nuolaisemaan kumppanini poskea hellästi.
"Kaikki on ihan hyvin, eikä mitään sattunut. Pääasia on nyt se, että olen täällä sinun kanssasi, enkä enää Kuolonklaanin reviirillä hytisemässä kylmyyttäni", nau'uin lempeästi ja puskin päälläni kollin rintaan, mutta erkanin tästä saman tien, kun Sienikarva palasi takaisin varastolta muutamien yrttien kanssa.
"Voiko Kylmähenkäys nukkua tämän yön minun vieressäni?" kysyin hetken mielijohteesta mestariltani, joka oli paraikaa avaamassa tuomiaan yrttinippuja. Vaaleanruskea parantajakolli katsahti minuun kulmiaan kohottaen.
"Enpä tiedä." Sienikarva näytti epäröivän.
"Kiltti, se olisi minulle tärkeää", mau'uin kallistaen aavistuksen verran päätäni. Lopulta mestarini päästi raskaan huokaisun karkaamaan ilmoille ja nyökkäsi suostumisen merkiksi.
Katsahdin kumppaniini ilahtuneena, joka kuitenkin näytti olevan enemmänkin huolissaan kuin innoissaan. Kurtistin kulmiani ja kysyin:
"Jos siis haluat nukkua minun vieressäni?"
//Kylmä? Sieni? Hittasinkohan Sientä liikaa?
Kylmähenkäys / 15.2.2018
Tuijotin Liljahenkäystä mahdollisimman ilmeettömänä, mutta vaistoni olivat vähällä pakottaa paniikin nousemaan kylmänsinisiin silmiini. En voinut olla edes hymyilemättä, kun nyökäytin hitaasti päätäni ja vastasin:
"Voin jäädä", lausahdin tyynellä äänensävyllä ja kohtasin Sienikarvan yllättyneet kasvot. Kollin myrkynvihreissä silmissä säihkyi hämmentyneisyys, mutta jotenkin minulla oli paha aavistus, että hän oli saamassa selville totuuden suhteestamme. Enkä minä ainakaan tahtoisi heittää suhdettamme julkisuuteen, ainakaan vielä. Mutta tiesin, että jonakin päivänä jokainen saisi tietää siitä enkä voisi sille mitään.
Peruutin hieman, kun Sienikarva alkoi työskennellä joidenkin tuntemattomien yrttien kanssa. En edes vilkaissutkaan, mihin tai miten hän niitä käytti, koska rehellisesti sanottuna yrtit eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa tällä hetkellä. Tahdoin vain saada kumppanini kuntoon enkä mitään muuta.
Hätkähdin takaisin oikeaan maailmaan, kun Sienikarva köhäisi kurkkuaan. Työ oli varmaankin tehty, mitä ikinä hän oli tehnytkään.
"Voisitki jättää meidät hetkeksi kahdestaan?" kysyin jäätävästi, mutta yritin silti nostaa kohteliaisuuden määrää äänensävyssäni. Sienikarva kohotti hitaasti kulmiaan ja räpäytti epäröiviä, nyrkynvihreitä silmiään, mutta lausahti sitten jotakin epämääräistä ja katosi jonnekin pesän syövereihin.
"Miksi kysyit tuota?" kuiskasin hieman ärtyneenä, kun Sienikarva oli lähtenyt kuuloetäisyydeltä, "nyt hän varmasti olettaa meidän olevan kumppaneita! Kuka pyytäisi toista kissaa yöksi viereensä ellei tuo olisi hänen kumppaninsa?"
// Lilja? Sieni?
Liljahenkäys / 15.2.2018
Katsoin kumppaniini tyynesti. "Hänen on saatava tietää se. Sienikarva huolestuu suotta, jos näkee joka aamu herättyään, että petini on tyhjä, enkä ole pesässä, vaan sinun kanssasi", nau'uin hiljaa. "Olen sen velkaa hänelle. Mutta lupaan, ettei kukaan muu tule tietämään tästä."
Kylmähenkäys heilautti häntäänsä turhautuneena ja istahti sitten sammalpetini viereen. Minun takiani nuori soturi saattaisi joutua joku päivä hankaluuksiin. Halusin vain elää tavallista elämää, omistaa kumppanin ja pennut, mutta ei. Minun kohtaloni oli kietoutunut parantajan polulle, enkä tuntenut oloani yhtään sen normaalimmaksi kuin luulisi, sillä olinhan Kuolonklaanin peräti yhden pelätyimmän kissan jälkeläinen, jota juuri kukaan ei onnekseni tiennyt - paitsi tietty Sienikarva, Kylmähenkäys, Valvehenki ja itse Tihkutähti.
Laskin pääni etukäpälieni varaan ja vedin syvään henkeä. Kylmähenkäys siirsi kylmänsinisen katseensa minuun, muttei sanonut mitään, joka oli ihan hyvä asia. Juuri nyt en jaksanut kinastella kumppanini kanssa terveydentilastani. Olin täysin kunnossa, mutta Kylmähenkäys ei vain suostunut ottamaan sitä kuuleviin korviinsa.
Kellahdin sammalille kyljelleni. Ummistin silmäni hetkeksi, ja sillä hetkellä vasta tajusin, kuinka väsynyt oikeasti olinkaan pitkän yön jäljiltä. Olin joutunut pysyttelemään hereillä niin kauan, kunnes kumppanini oli lopulta löytänyt minut ja tuonut takaisin leiriin.
"Kylmähenkäys", kuiskasin hiljaa ja avasin silmäni, "olenko minä aivan kamala kissa?"
Soturi katsahti minuun ihmeissään. "Mitä sinä tarkoitat?" hän sihahti.
"Olen pettänyt klaanini. En pysäyttänyt Tihkutähteä silloin kuin olisin voinut sen tehdä, ja nyt hän on saattanut koko klaanin tuhon partaalle. Lisäksi juuri kukaan ei tiedä sitä, että olen Pisaratähden pentu, tai että olen oikeasti kuolonklaanilainen", mau'uin omatunnon tuskissani. En ansainnut Kylmähenkäystä, enkä ansainnut paikkaani Varjoklaanin parantajaoppilaana.
//Kylmä?
Kylmähenkäys / 15.2.2018
Kuuntelin ja tuijotin samalla Liljahenkäystä, tuttu mitäänsanomaton ilme kasvoillani leväten. Mitä pidemmälle hän eteni sanoissaan, sitä epävarmemmaksi tulin. Liljahenkäys oli täydellisesti osunut siihen kohtaan minussa, minkä avaaminen oli erittäin vaikeaa; lohduttavan ja auttavan puoleni. En ensinnäkään tiennyt lainkaan miten lohdutta murtunutta kumppaniani, mutta en myöskään osannut sanoa mitään hänen sanoihinsa. Varsinkin kun itse uskoin Pimeyden metsään ja kannatin sitä kumppanini sanoista huolimatta.
"Tiedät kyllä varsin hyvin, kuinka vähän voin auttaa tälläisen aiheen kanssa", aloitin hitaasti ja kohtasin Liljahenkäyksen meripihkaiset silmät, joiden takana oli varmaankin meneillään pyörremyrsky, jota en pystyisi pysäyttämään. Liljahenkäys ei sanonut sanaakaan, mutta hänen vaitonaisuutensa viesti minulle, että naaras odotti minun jatkavan.
"Jos tahdot keskustella tästä aiheesta ja saada syvän ja rehellisen keskustelun tulokseksi, älä kumarru puoleeni, vaan mene juttelemaan jonkun Tähtiklaaniin uskovan kanssa. En osaa sanoa mitään äskeisiin sanoihisi", lausahdin yllättävän pehmeällä äänensävyllä ja käänsin sitten poissaolevasti kylmänsinisen tuijotukseni pesän uloskäyntiä peittäviin sammalverhoihin.
"Olen pahoillani, mutta en vain kykene juttelemaan tästä kanssasi", lisäsin vielä nopeasti ja vilkaisin sitten sammalpedillä makaavaa Liljahenkäystä. Kevytrakenteisen naaraan kasvot olivat kääntyneet muualle, joten en voinut arvioida mitä hänen mielessään kulki. Jäin tuijottamaan kumppaniani ja tutut ajatukset tulevaisuudestamme palasivat mieleeni. Pimeyden metsään uskova soturi ja Tähtiklaaniin uskova parantajaoppilas, emme me kuuluneet yhteen. Kun salaisuutemme tulisi julki klaanille, Pimeyden metsään uskovien kissojen luottamus minuun varmasti romahtaisi uhkaavasti, kun he saisivat minun viettäneen aikaa Tähtiklaaniin uskovan kissan kanssa. Ja jos kumppanuus ei ollut vielä tarpeeksi, sitten siihen vielä lisättäisiin mahdolliset pennut. Olin jo nuorena oppilaana unelmoinut jälkikasvun saamisesta, mutta ajatuskin isänä olemisesta sai nyt vatsani vääntymään tiukkaan solmuun. Miten pennuillemme kävisi, jos heidän vanhempansa olisivat kahden eri uskomuksen jäseniä?
"Voinko varmasti luottaa siihen että olet kunnossa?" kysyin vielä varmuuden varalta ja toivoin Liljahenkäyksen kohtaavan katseeni.
// Lilja?
Liljahenkäys / 18.2.2018
"Tiedät kyllä varsin hyvin, kuinka vähän voin auttaa tälläisen aiheen kanssa." Kylmähenkäys katsoi minuun kylmänsiniset silmät ohuiksi viiruiksi kavenneina. "Jos tahdot keskustella tästä aiheesta ja saada syvän ja rehellisen keskustelun tulokseksi, älä kumarru puoleeni, vaan mene juttelemaan jonkun Tähtiklaaniin uskovan kanssa. En osaa sanoa mitään äskeisiin sanoihisi." Kollin nauku oli pehmeä ja samaan aikaan myös hyvin lempeä, mutta hänen sanansa eivät saaneet minua vakuuttuneeksi, etenkään kun hän tuntui välttelevän katsettani.
"Olen pahoillani, mutta en vain kykene puhumaan tästä kanssasi", hän sanoi ja kääntyi katsomaan minuun. Siristin hieman silmiäni, mutta en sanonut mitään.
"Voinko varmasti luottaa siihen että olet kunnossa?" Kylmähenkäys kysyi piinallisen pitkältä tuntuneen hiljaisuuden päätteeksi. Käänsin tuolle selkäni ja tuhahdin:
"Riippuu näkökulmasta." Laskin pääni sammalille ja suljin silmäni. Tiesin kyllä, ettei kumppanini uskonut Tähtiklaaniin, mutta olisi hän sentään voinut yrittää auttaa minua tässä pulmassa! Olin puun ja kaarnan välissä, enkä tiennyt, mitä tehdä. Petin klaaniani paraikaa Kylmähenkäyksen kanssa, eikä tuo edes keksinyt paria lohdutuksen sanaa kohottamaan itsetuntoani. Tähtiklaanin tähden, miten elämäni olikin voinut muuttua näon mutkikkaaksi?
"Haluaisin nyt olla yksin", ynähdin hiljaa ja suljin silmäni. Kuulin Kylmähenkäyksen huokaisevan ja tallustavan ulos pesästä. Silloin Sienikarva putkahti esiin varastosta.
"Eikö hän jäänytkään yötä?" tuo kysyi ihmeissään, mutta en vaivautunut vastaamaan. Tahdoin paeta. Mennä niin kauas, ettei edes Tähtiklaani yltänyt sinne.
Vedin syvään henkeä ja annoin itseni kietoutua muistojen pyörteeseen. Sekavat kuvat emostani, välähdykset isästäni ja sisaruksistani; ne kaikki tuntuivat olevan niin lähellä, mutta silti käpälän ulottumattomissa. Kuka minä oikeasti olin? Kuuluiko minun edes olla täällä? Kielomyrkky oli hylännyt minut syystä. En ollut murhanhimoinen kuolonklaanilainen, enkä kyllä liioimmin puhdassydäminen varjoklaanilainenkaan. Olin kadottanut itseni.
Tassuttelin pitkin pehmeää nurmikon laitaa. Hento tuulenvire pörrötti turkkiani ja ilta-aurinko paistoi kauniisti. Ei ollut tietoakaan vaarasta, tai siitä, että joku läheisistäni voisi vain yhdestä kynnen sivalluksesta kadota jäljettömiin. Tunsin olevani pitkästä aikaa onnellinen.
Kuulin kuinka pienet käpälät rummuttivat maata. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Kylmähenkäyksen telmimässä kahden suloisen pennun kanssa. Niiden innokkaat naukaisut raikuivat ilmassa, ja kumppaninikin näytti olevan rentoutunut, eikä ollut hätiköimässä mihinkään suuntaan.
Lähdin tassuttamaan heidän suuntaansa vieno hymy kasvoilleni leviten. Juuri kun olin saavuttamassa heitä, uhkaava jylinä täytti taivaan. Ruoho kuihtui olemattomiin, taivas tummui ja nakkeli salamoita ympäriinsä kuin vauhkoontunut jänis. Kylmähenkäys ja pennut lähtivät juoksemaan karkuun, mutta silloin taivaan halkaisi valtava sähköpurkaus, joka osui heihin. Parkaisin kauhuissani ja nelistin heidän luokseen kiireesti, mutta oli jo myöhäistä. En enää edes tunnistanut kumppaniani. Hänen sinertävänharmaa turkkinsa oli tummunut ja naama vääntynyt outoon asentoon. Pennut olivat vain epämääräisiä karvamyttyjä, jotka olivat lyyhistyneet kollin viereen.
Suru kuristi kurkkuani. Ei tässä näin pitänyt käydä! Kaikki oli tuntunut vain niin pienen hetken ajan täydelliseltä, kunnes pimeys oli langennut ja tuhonnut kaiken. Pienokaisten elämä oli päättynyt lyhyeen. Ilman täytti pahaenteinen nauru, joka kiiri halki metsien ja nittyjen, jotka olivat vaipuneet epätoivon unholaan.
Avasin silmäni ensimmäisten auringonsäteiden täyttäessä pesän. Onnettomuudesta Kuolonklaanin reviirillä oli kulunut jo pari päivää. Olin pitänyt kumppaniini hieman etäisyyttä, sillä jatkuvat painajaiset piinasivat minua edelleen, enkä tahtonut huolestuttaa tätä.
Löntystin ulos pesästä jaksamatta sukia turkkiani kunnolla. Kaipasin raikasta ilmaa. Kuten tavallisesti, aamupartio oli valmistautumassa matkaan. Kylmähenkäystä ei näkynyt missään, joka oli ihan vain hyvä asia.
Kävin pitkäkseni pesän edustalle, ummistin silmäni ja annoin auringon lämmittää turkkiani. Päivä oli mitä täydellisin. Pikkulinnut lauloivat jossain kaukana, joka vihjasi, ettei lehtikadon valtakausi kestäisi enää pitkään. Pian koittaisi hiirenkorva, jota seurasi viherlehti, jolloin riista olisi palannut kokonaan metsään ja ruokaa riittäisi kaikille. Nykyään klaani joutui pärjäämään kylmästä kangistuneilla sammakoilla ja aliravituilla päästäisillä.
Kuulin lähestyviä askelia ja näin Kylmähenkäyksen tassuttavan minua kohti. Laskin katseeni tassuihini. Mitähän hänkin sanoisi outoon välttelyyni, jota oli jatkunut jo parin päivän ajan?
"Huomenta", tervehdin arasti, enkä rohjennut katsoa tätä silmiin, sillä pelkäsin näkeväni vain pelkkää vihaa ja inhoa.
//Kylmä? Tästä tuli tosi tönkkö ja sekava.
Kylmähenkäys / 18.2.2018
Vetäisin syvään henkeä, kun Liljahenkäys ilmoitti haluavansa olla yksin. Sillä silmänräpäyksellä tajusin tehneeni virheen, mutten voinut enää perääntyä. Päästin suustani syvän huokauksen ja käänsin itsekin selkäni kumppanilleni. Olin muutaman silmänräpäyksen sisällä saanut naaraan vielä huonommalle tuulelle enkä ollut todellakaan nyt tyytyväinen itseeni.
"Kuten tahdot", kuiskasin vielä ja sukelsin sitten ulos pesästä, jättäen yksinäisen Liljahenkäyksen parantajan pesään oman onnensa nojaan. Enhän minä halunnut sitä tehdä, mutta jos naaras ei tahtonut minun olevan seurassaan, sitten en olisi. Vaikka olinkin kylmä ja tyly varjoklaanilainen, tunteeton minä en ollut. Ymmärtäisin kumppaniani ja antaisin hänelle hetken hengittää ja kerätä ajatuksensa kokoon.
"Kylmähenkäys!"
Kohotin laiskasti katseeni kookkaista käpälistäni ja näköpiiriini osui noin ketunmitan päässä seisova Ikituuli. Hopeanharmaan naaraan tuuhea häntä heilahteli rennosti puolelta toiselle, kun hän huusi:
"Haluatko tulla partioon?"
En vaivautunut edes vastaamaan, vaan kännyin kannoillani soturien pesää kohti ja käänsin katseeni muualle, toivoen viestin menevän perille. Onnistuin varmaankin yrityksessäni, sillä Ikituuli ei huutanut uudelleen eikä lähtenyt perääni kuin vastasyntynyt pentu. Sukelsin suoraan soturien pesään ja kaaduin väsyneenä sammalpedilleni. En jaksanut edes siistiä turkkiani tai parantaa asentoani makuualusilla, vaan suljin silmäni ja laskin kuononi käpälieni suojiin, jolloin katosin pimeyteen.
Heräsin varhaisin aamulla haaleiden auringonsäteiden valaistessa soturien pesän ohuiden raitojen muodossa. Pesä oli täynnä nukkuvia sotureita muutamaa tyhjää petiä lukuunottamatta, joten oletin heränneeni hieman tavallista aikaisemmin. Kompuroin unenpöpperössä jaloilleni, suin nopeasti sinertävänharmaan turkkini siistiksi ja pujottelin sitten ulos pesästä.
Ilma ulkona oli raikas ja utuinen eikä pakkanen ollut ehtinyt vielä nousta purevaksi, vaan enemmänkin viileä ilmavirta pörrötti mukavasti karvojani. Vedin keuhkoni täyteen lehtikadon lopun raikasta ilmaa ja huokaisin sitten syvään, antaen lihasteni rentoutua.
En ehtinyt ottaa askeltakaan, kun tunnistin parantajan pesän edustalla makoilevan hahmon. Liljahenkäyksen tummanharmaa turkki oltiin jätetty sotkuiseksi, mutta silti hän näytti aivan yhtä upealta kuin ennenkin. Meripihkaiset silmät olivat sulkeutuneet, naaras näytti rentoutuvan. Jätin epäröinnin sikseen ja suunnistin suoraan kumppaniani päin. Kun parantajaoppilas avasi silmänsä ja huomasi minut, hän laski jostakin kummasta syystä katseensa käpäliinsä.
"Hei", Liljahenkäys tervehti varovaisesti saavuttuani hänen luokseen.
"Hei", vastasin hitaasti ja nielaisin epäröiden. Miten minun pitäisi aloittaa tämä keskustelu?
"Kuules... olen pahoillani kun en auttanut sinua", aloitin lopulta. Liljahenkäys nosti nopeasti meripihkaiset silmänsä, joissa välähti hämmästys. Nielaisin uudelleen ja jatkoin epävarmana:
"Minun olisi pitänyt olla parempi kumppani sinulle ja auttaa, mutta koin vain itseni niin epävarmaksi ja pelästyneeksi, koska... koska rehellisesti sanottuna tuo oli hyvin uusi kokemus minulle, jonkun auttaminen siis. Mutta toivottavasti tiedät, että olen tästä riippumatta rinnallasi ja suojelen sinua, kuten olen luvannutkin, koska rakastan sinua."
Jos olisin nuorempana kuullut jonkun sanovan nuo viimeiset sanat ääneen, olisin varmasti irvistänyt ja sanonut niiden olevan turhaa hempeilyä, mutta nyt vasta aloin ymmärtää kyseisten sanojen merkityksen. Otin varovaisesti askeleen lähemmäs Liljahenkäystä ja toivoin, ettei hän perääntyisi, vaan luottaisi minuun. Tahdoin vain painautua hänen turvalliseen ja lämpimään turkkiinsa kiinni ja nuolaista hänen poskeaan lempeydenosoitukseksi, mutta en voinut tehdä niin jos Liljahenkäys perääntyisi.
// Lilja?
Liljahenkäys / 18.2.2018
Kylmähenkäys otti epäröiden askelen lähemmäs minua. Kasvoilleni levisi lämmin hymy, kun nostin päätäni ja kurkotuin nuolaisemaan kumppaniani hellästi kuonolle. Sydämeni hakkasi aina vain kiivaammin. Kehräys hyrisi kurkussani.
"Minäkin rakastan sinua, Kylmähenkäys", sanoin hiljaa ja puskin tätä rintaan. Kolli räpäytti silmiään hämmentyneenä, mutta pian hänenkin kasvoilleen nousi vieno hymy.
Kylmähenkäys oli ainoa asia, joka pidätteli minua Varjoklaanissa. En mitenkään pärjäisi ilman häntä. Meidät oli kuin luotu yhteen. Vaikka olimmekin niin erilaisia keskenämme, meitä yhdisti yksi asia; halu suojella läheisimpiämme viimeisen hengen vetoon asti.
Katseeni kiinnittyi paraikaa lähtöä tekevään aamupartioon. Kun partion johtaja vei kissat pois leiristä, viittasin Kylmähenkäystä käymään makuulle vierelleni. Soturi katsahti minuun epävarmana, muttei sanonut vastaan.
Tunsin Kylmähenkäyksen kehon lämpimänä omaani vasten. Hautasin kuononi hänen turkkiinsa ja hengitin tämän tuttua, myskimäistä tuoksua. Ilo väreili turkkini alla aaltoina ja nostatti karvani pystyyn. Tämä riitti minulle; sain viettää aikaa ihan kahden kumppanini kanssa, eikä kukaan ollut häiritsemässä meitä.
Aamu oli rauhallinen. Hento tuulenvire puhalsi leirissä ja valonsäteet toivat lohtua lehtikadon pimeyteen. Uskalsin sulkea silmäni hetkeksi ja antautua omille ajatuksilleni. Muistella niitä hetkiä, kun olin saapunut ensimmäistä kertaa Varjoklaanin leiriin Sienikarvan kanssa. Jolloin olin tavannut Loistetähden ja päässyt hänen siipiensä suojiin ja kasvanut onnellisen tietämättömänä karusta menneisyydestäni Kuolonklaanissa. Oli ollut vain minä ja uusi perheeni, joka oli kasvattanut minut kuin omanaan, arvostelematta tai tuomitsematta. He olivat oikeasti rakastaneet minua.
"Liljahenkäys? Oletko kunnossa?" Katsahdin Kylmähenkäykseen hieman ihmeissäni. Samassa tajusin olleeni niin uppoutunut omiin ajatuksiini, että olin kokonaan unohtanut nykyhetken.
"Anteeksi, muistelin vain ensimmäisiä hetkiäni täällä", vastasin ja hieraisin poskeani tuon poskea vasten. Kumppanini katseli minua hetken ajan huolestuneen näköisenä.
"Kuules, haluaisitko opettaa minulle muutamia taisteluliikkeitä?" kysyin epäröiden.
Kylmähenkäys kurtisti kulmiaan. "Miksi ihmeessä?" tuo maukui.
"Minun on opittava puolustamaan itseäni. Et ole aina suojelemassa minua täällä", sanoin päättäväisenä. Todellisuudessa tahdoin oppia taistelemaan, jotta voisin jonain päivänä päihittää Tihkutähden ja pelastaa klaanin. En voinut kertoa suurista suunnitelmistani vielä kumppanilleni, sillä hän mitä ilmeisemmin kieltäytyisi opettamasta minulle taisteluliikkeitä, joita juuri nyt kipeästi tarvitsin.
"Kiltti, Kylmähenkäys, voithan opettaa minua?" pyysin niin kauniisti kuin vain suinkin osasin. Minun oli saatava kolli puolelleni.
//Kylmä?
Kylmähenkäys / 18.2.2018
Silmäilin Liljahenkäystä hieman epäröivänä kylmänsinisellä tuijotuksellani; en alkuunkaan täysin uskonut Liljahenkäyksen vilpitöntä syytä, mutta sen lisäksi hänellä tuntui äkkinäisesti olevan pakkomielle harjoitella taistelua, mikä ei todellakaan ollut yksi parantajan tärkeimmistä taidoista. Mitä kumppanini suunnitteli ja miksei hän kertonut minulle todellista syytä?
"Hyvä on sitten, muttei pidetä mitään suuria harjoituksia", lausahdin lopulta ja kompuroin jaloilleni Liljahenkäyksen vierestä. Näin nopean tyytyväisyyden pilkahtavan nuoren naaraan kasvoilla, mutta se vaihtui takaisin neutraaliin ilmeeseen ennen kuin ehdin kunnolla arvioida tuon silmistä heijastuvia tunteita. Venyttelin lihaksikkaita jalkojani nopeasti ja asetuin sitten parin hännänmitan päähän Liljahenkäyksestä.
Kun silmäilin edessäni seisovaa Liljahenkäystä, olin erottavinani pienen pelon häivähdyksen kumppanini silmissä. Olin parantajaoppilasta melkein kaksi kertaa suurikokoisempi ja hän sattui olemaan varsin solakka- ja kevytrakenteinen, kun minä taas olin roteva- ja lihaksikasrakenteinen. Kun vielä pullistin lihaksiani vielä suuremmiksi ja kohotin kuononi korkealle, ymmärsin hyvin jos näytin pelottavalta vastustajalta. Väläytin nopean hymyn naaraalle - kuin viestiäkseni etten satuttaisi häntä - ja köhäisin sitten kurkkuani.
"Mitä taisteluliikkeitä haluaisit siis oppia? Haluan kyllä muistuttaa, että olen taitava taistelija, opettihan Ikituuli minua hyvin ankarasti."
Päästin huomaamattani suustani pienen leveilevän huomautuksen taistelutaidoistani ja näin Liljahenkäyksen pyöräyttävän meripihkaisia silmiään sanoilleni, mutta minkäs sille voi jos oli todella hyvä taistelija?
"Enpä ole mitään erityistä miettinyt, jotakin vain", Liljahenkäys vastasi ja räpäytti meripihkaisia silmiään pari kertaa. Hitsi kun minulla oli kaunis kumppani.
"Hyvä on, aloitetaan sitten aika helpoista liikkeistä. Olet kyllä oppinut varmaan Sienikarvalta jotakin, muttet läheskään kaikkea."
Sitten kaaduin äkkinäisesti kyljelleni ja painoin käpäläni maata vasten, aivan kuin vihollinen olisi onnistunut lukitsemaan minut käpäliensä otteeseen ja oli valmis iskemään terävät kulmahampaansa nahkaani. Keinautin lantiotani voimakkaasti kuvitteellista vastustajaa kohti ja kun näkymättömän vihollisen ote minusta löystyi, kierähdin voimakkaasti ympäri ja lukitsin saman kuvitteellisen vastustajan alleni. Puristin kuivaa maata terävillä kynsilläni hetken aikaa, kunnes heilautin häntääni tyytyväisenä ja kohotin kylmänsinisen katseeni Liljahenkäykseen, joka oli seurannut esitystäni tarkkana. Hänen silmänsä olivat laajentuneet hieman, mutten pystynyt nimeämään tuon silmistä erottuvia tunteita.
"Noniin, yritä sinä nyt tuota. Sitten yritetään yhdessä, minä toimin vihollisena ja sinun tehtävänäsi on puolustaa itseäsi", ilmoitin päättäväisenä ja istahdin sitten maahan, jääden odottamaan kumppanini yritystä. Liike oli ehkä hieman haasteellinen eikä todellakaan kuulunut ensimmäisiin liikkeisiin mitä oli oppinut Ikituulelta, mutta tuskin Liljahenkäykseltä kestäisi kauan oppia tuo liikesarja.
// Lilja?
Liljahenkäys / 10.2.2018
"Sinulla on aivan selvästi jotain mielessä." Katsahdin kuolonklaanin soturiin kulmiani kohottaen. Kostohengen epätavallinen hyväntuulisuus sai minut varautuneeksi.
"Ehkä, ehkä ei", hän maukui jäinen sävy äänessään. Hetken kuluttua hän kuitenkin naukui: "Sinun kuolonklaanilaisveresi tulee vain hyvin läpi puhuessasi."
En ollut juuri yllättynyt veljeni sanoista, sillä tiesin itsekin, että kuolonklaanilaisjuureni puskivat esiin vastentahtoani.
"Huomaa, että olet Pisaratähden tytär. Janoat nyt jo kostoa kaikille, jotka ovat uhkana sinulle ja sinun klaanillesi. Ja ennen kuin huomaatkaan, sinulla on käpälissäsi jotakin mikä kuului ennen Tihkutähdelle", hän sanoi ilkeästi ja asteli viereeni niin, että ylsi kuiskaamaan korvaani: "Hänen verensä luoma valta."
Katseeni liukui Kostohengen keltaisiin silmiin, joiden läpitunkeva katse tuntui porautuvan syvälle mieleeni. Pudistin hämmentyneenä päätäni. Soturi tuntui pystyvän manipuloimaan ajatuksiani.
"Minä en ole sellainen", murisin hiljaa.
"Etkö?" hän sihahti pehmeästi. "Eikö sinua muka ole koskaan kiihottanut iskeä kynsiäsi kiinni toisen kissan kurkkuun ja katsoa, kun hänen verensä vuotaa kuiviin?"
Ei, ei ikinä. Vai oliko sittenkin? En osannut enää sanoa. Ajatukseni olivat nyt jo ihan sekaisin, enkä enää tiennyt, mikä oli oikein ja mikä väärin.
"Minä olen parantajaoppilas, sekä klaanin tuleva parantaja", nau'uin Kostohengelle äkämystyneenä, "enkä aio pettää klaaniani."
//Kosto? Tosi tönkkö ja sekava.
Kostohenki / 10.2.2018
Jos Liljahengen ennasta-arvattavuus ri olisi omalta kannaltani hyvä asia, olisin jo poistunut paikalta. Parantajaoppilas ei todellakaan arvannut, että yritin tahallani häiritä hänen mieltään. Naaras voisi ehkä joskus tajuta kyllä aikeeni, mutta luultavasti liian myöhään.
"Ajattelin vain kuitenkin sanoa", murahdin matalasti. Vaikenin kuitenkin tämän jälkeen. Minulla ei oikeasti ollut edes mitään sen kummempaa sanottavaa.
"Ai niin", maukaisin liioitellen. "Emomme oli siis kuollut, hän sai klaanimme parantajan kanssa siskopuolen meille. Ei mitään muuta uutta Kuolonklaanissa."
Heilautin häntääni nopeasti. En aikonut mainita sanaakaan Kuutihkusta tai Säröpennusta. He olivat minulle niin henkilökohtainen asia, että en jakanut sitä muille.
"Entäpä sinä ja Kylmähenkäys? Oli tuskin sattumaa että olitte tismalleen samaan aikaan Kuolonklaanin rajalla."
// Lilja?
Liljahenkäys / 11.2.2018
Kostohenki sipaisi kylkeäni hännällään kiertäessään toiselle puolelleni. "Ajattelin vain kuitenkin sanoa", hän murahti ääntään madaltaen. Suljin silmäni ja yritin kasata ajatukseni, mutta jo pelkkä veljeni läsnäolo sai ne hajalleen.
"Ai niin", kolli maukui. "Emomme oli siis tosiaan kuollut, hän sai klaanimme parantajan kanssa siskopuolen meille. Ei mitään muuta uutta Kuolonklaanissa."
Kuolonklaanilainen yritti päästä pääni sisään, ja oli onnistunut siinä pelottavan hyvin. Enkä edes ollut tajunnut mitään.
"Entäpä sinä ja Kylmähenkäys? Oli tuskin sattumaa, että olitte tismalleen samaan aikaan Kuolonklaanin rajalla." Juuri kun olin aikeissa vastata Kostohengelle, mieleeni juolahti ajatus, että tämäkin saattoi olla osa hänen kiusantekoaan.
"Mitä sinua minun asiani kiinnostavat?" sihahdin takaisin. "Entä itse? Oletko jo löytänyt kumppanin rinnallesi?"
Kostohenki heilautti häntäänsä närkästyneenä, mutta ei sanonut mitään. Jommankumman olisi tehtävä seuraava siirtonsa.
//Kosto?
Kostohenki / 11.2.2018
Minun tekisi mieli myöntää kuinka sydämeni jätti yhden lyönin välistä. Saattoi olla ehkä huono idea tuoda Kylmähenkäys puheenaiheeksi, sillä Liljahenkäys oli kääntänyt keskustelun siihen suuntaan, jota olin juuri vältellyt. Peräännyin suosiolla muutaman askeleen kauemmas sisarestani. En todellakaan tahtonut keskustella tästä aiheesta. Huomasin hetken kuluttua kuinka kynteni olivat kaivautuneena syvälle maahan.
"Sainko minä sinut oikeasti hiljaiseksi?" Liljahenkäys kysyi yhtäkkiä yllättyneenä. Käännyin katsomaan siskoani silmät jäisenä ja viiruille kavennettuna.
"Jäälilja oli oikeassa, tämä oli huono ieda", murahdin. Käännyin poispäin Varjoklaanin parantajaoppilaasta ja olin oikeasti aikeessa lähteä pois.
"Onko hän siis kumpanisi?" naaras kysyi. Pysähdyin niille sijoilleni. Yhtäkkiä tahdoinkin repiä häneltä korvat irti. Sen sijaan pysyin paikoillani.
"Jos et sattumoisin muista, hän on emomme serkku", murahdin kylmästi.
"Joku sinulla on, jos kerran olit aikeissa lähteä heti kun otin asian puheeksi", naaras kommentoi takaatani. Hän oli välillä liiankin terävä. Yhtäkkiä hän alkoi muistuttaa enemmän Kielomyrkkyä kuin osasinkaan arvata.
"Pidetään Kuutihku ja Säröpentu tästä keskutelusta ulkona, onko selvä?" sihahdin kääntyessäni ympäri. Silmissäni oli yhtäkkiä vain halveksuntaa.
"Sinulla on siis jo pentukin", naaras totesi ääneen. Murahdin matalasti.
"Kerro toki minulle kun saat omasi", tuhahdin ja käännyin kohti Kuolonklaanin leiriä. Meillä ei ollut enää mitään keskusteltavaa. Kävelin kylmän viileästi pois paikalta, yrittäen piilottaa raivoni, joka tahtoi päästä irti. Ehkä kohtaisin Kojoottivirneen leirissä ja repisin häneltä korvat irti. Saisin ainokin jonkun kohteen, johon purkaa turhautuneisuuteni ja raivoni.
Kylmähenkäys / 11.2.2018
Makoilin leirin laitamilla ja nautin myöhäisen illan hämärästä valosta. Hopeinen kuu seisoi ylväänä tummalla taivaalla ja pehmeät pilvenhattarat lipuivat öisen taivaan halki hitaasti, mutta erittäin sulavasti. Aukio oli yllättävän täynnä kissoja jos mietti sitä, että oli melkein keskiyö. Jokin oli pahasti väärin.
"Kylmähenkäys! Kylmähenkäys!"
Säpsähdin kuultuani hätääntyneen äänen ja laskin kylmänsinisen katseeni tummasta taivaasta suoraan Sienikarvan myrkynvihreisiin silmiin. Vaaleanruskea kolli näytti olevan valmis pyörtymään hetkenä minä hyvänsä ja jostakin kummasta syystä tiesin mitä oli meneillään ennen kuin parantaja ehti avata suunsa:
"Liljahenkäys, hän synnyttää parhaillaan! Hän pyysi minua hakemaan sinut, mutta hän on todella huonossa-"
En jäänyt odottamaan lauseen loppua, vaan rynnistin nopeasti pienikokoisen kissan kyljen ohi ja suuntasin parantajan pesää kohti. Jätin taakseni aukiolla oleskelevien klaanitoverieni hämmästyneet katseet ja pujahdin hetkeäkään epäröimättä pentutarhaan. Mutta heti kun pääsin sammalverhojen toiselle puolelle, toivoin etten olisi ikinä tullutkaan sinne.
Näky oli aivan kammottava. Tunkkaisilla sammalilla makasi musertavan tuttu hahmo, jonka tummanharmaa turkki oli selvästi tavallista sotkuisempi eikä sitä oltu edes yritetty siistiä lainkaan. Ne upeat meripihkaiset silmät, joita tavallisesti tuijottelin tämän kissan seurassa, olivat kohdistuneet jonnekin kaukaisuuteen ja muuttuneet lasittuneiksi ja tyhjiksi. Naaraan tassut olivat selvästi hapuilleet jotakin ennen kuin olivat jäykistyneet ja kaikki elämä oli kadonnut niistä.
"Liljahenkäys! E-ei, ei nyt", kuiskasin kaukaisella äänellä ja hiivin murtuneena kumppanini luokse. Toivoin hartaasti naaraan katseen kohtaavaan kirkkaansiniset silmäni, mutta ne pysyivät täydellisen tyhjinä ja elottomina. Kumarruin parantajaoppilaan pienen ruumiin ylle ja laskin epäuskoisena käpäläni tuon rintaa kohti. Sydämen hakkauksesta ei ollut merkkiäkään eikä rinta noussut hengityksen mukaan.
"Hän ei ehtinyt synnyttää pentuja", Sienikarva ilmoitti, hän oli varmaankin ehtinyt ilmestyä pesään sillä aikaa kun olin tuijotellut kuollutta kumppaniani, "olen todella pahoillani, mutta en pystynyt tekemään mitään."
Jokainen sana tuntui menevän yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, en tahtonutkaan kuulla Sienikarvan sanoja. Liljahenkäys oli kuollut, Tähtiklaanissa eli ikuisesti poissa. Kehoani alkoi ravistella pelko, raivo, epäusko ja paniikki. En voinut menettää häntä näin aikaisin, hän ei mitenkään voisi olla kuollut. Päässäni alkoi pyöriä, ajatukseni eivät enää toimineet kunnolla. Hoippuroin kauemmas ja vetäisin raskaasti henkeä keuhkoihini, kun vihdoinkin sain tasapainostani kiinni. Tuijotin hengästyneenä Liljahenkäyksen ruumista ja sen ylle kumartunutta Sienikarvaa ja sitten se tapahtui. Tunteet ottivat minusta vallan ja kaaduin kyljelleni hiekkalattialle. Ehdin heittää vielä yhden vilkaisun sumenevaan kaksikkoon, kunnes silmissäni mustui.
"Kylmähenkäys! Kuulitko sinä?"
Säpsähdin hereille ja nousin vaistomaisesti jäykille jaloilleni, melkein samalla kaataen edessäni seisovan punertavan ruskean naaraan. Ensisilmäyksellä katsoin kissaa Minttusydämeksi, mutta huomattuani lukuisat valkeat yksityiskohdat tunnistin kissan Sarasydämeksi. Ravistelin nolostuneena päätäni ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni, toivoen naaraan kertovan asiansa koska se oli minulta ainakin mennyt täydellisesti ohi.
"Puhdista turkkisi nopeasti. Rajapartio odottaa sinua", pienikokoinen soturi ilmoitti lyhyesti ja samassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut pesästä.
Huokaisin syvään ja kävin nopeasti katseellani läpi soturien pesän. Pesä oli tyhjä ja tajusin nopeasti tulleeni tänne pienien torkkujen toiveessa, jotka olivat muuttunetkiin harvinaisen pitkiksi. Suin nopeasti sinertävänharmaan turkkini ja lähdin marssimaan pesän uloskäyntiä kohti. Ennen kuin lähtisin minnekään, minun täytyisi käydä varmistamassa Liljahenkäyksen olo. Aivan sama olinko äsken nähnyt unta vai en, minua hermostutti kumppanini hyvinvointi.
Oli ehtinyt kulua vain lyhyt hetki, kun työnsin jo parantajan pesän sammalverhot sivuun ja pujahdin valoisaan pesään. Sienikarvaa ei näkynyt missään, mikä oli tietenkin pieni helpotus minulle, koska juuri nyt en olisi tahtonut selittää parantajalle syytä paniikkiini. Mutta suurena pettymyksenä, tajusin pian ettei Liljahenkäystäkään näkynyt. Tiesin varsin hyvin hänen luvanneen tapaavansa Kostohengen Kuolonklaanin rajalla - mikä rehellisesti sanottuna sai niskakarvani sojottamaan ympäriinsä - ja sinne hän oli mennytkin, mutta en ollut odottanut tapaamisen kestävän näin kauan.
*Minun täytyy erkaantua partiosta Kuolonklaanin rajalla ja lähteä etsimään Liljahenkäystä. Jos häntä ei löydy rajan lähettyviltä, menen etsimään häntä vaikka kuinka syvältä Kuolonklaanin reviiriltä*, päätin nopeasti ja käännyin sitten ympäri, sukeltaen ulos pesästä. Marssin päättäväisin ilmein piikkihernetunnelin vieressä odottavien Sarasydämen, Naavakoin ja Luomatassun luokse. He eivät luoneet minuun suurempaa katsekontaktia, vaan nyökäyttivät nopeasti päivään ja Naavakoi lähti sanaakaan sanomatta johtamaan partiota ulos leiristä. Sarasydän ja Luomatassu lähtivät hänen peräänsä ja minä jäin hieman kauemmas muista klaanitovereistani. Minun täytyisi löytää Liljahenkäys.
Kuolonklaanin tunkkaisen hajun kantautuminen kuonooni kertoi, että olimme saapuneet sen rajalle. Ukkospolun hirviöiden kaukainen murina kantautui heikosti korviini, mutta tarpeeksi vahvasti että tiesin niiden kulkevan ahkerasti tappavalla polulla. Vilkaisin Kuolonklaanin reviirille ja vetäisin syvään henkeä. Liljahenkäys oli tuolla jossakin Kostohengen kanssa, toivottavasti turvassa. Käänsin lopulta katseeni klaanitovereihin ja köhäisin kurkkuani, saaden muut pysähtymään.
"Näin tuolla hieman kauempana pulskan hiiren, joten menen nappaamaan sen. Voitte jatkaa matkaa ilman minua, palaan mahdollisimman pian leiriin", ilmoitin mahdollisimman tyynellä äänensävyllä, toivoen että Naavakoi uskoisi valehteluni. Savunharmaa kolli silmäili minua hetken aikaa ja uskalsin jo miettiä, ettei hän uskoisi minua. Sitten suurikokoinen soturi nyökäytti hyväksyvästi päätään ja heilautti partiolaisille merkin hännällään, jonka jälkeen he lähtivät jatkamaan matkaa.
Vasta kun partio oli kadonnut jo näkyvistä, käännyin kannoillani ja pinkaisin juoksuun ukkospolkua pitkin. Juoksin mutaista reviiriä pitkin, yrittäen varoa soiseen maahan uppoamista. Kun lopulta saavuin ukkospolun lähettyville, ällöttävä muta oli noussut jo polviini asti. Ravistelin nopeasti suurimmat epäpuhtaudet pois ja marssin sitten ukkospolun reunalle, jääden silmäilemään edessäni nousevaa tietä epäröivänä. En todellakaan tahtonut juosta sen yli. Jäin hetkeksi tuijottamaan ukkospolkua epävarmana, kunnes asetuin istumaan sen reunalle ja kohdistin kylmänsinisen katseeni polun toiselle reunalle.
"Liljahenkäys!" ulvoin kumppanini nimeä ja jäin sitten tuijottamaan toisella reunalla kasvavaa aluskasvillisuusmuuria, toivoen näkeväni parantajaoppilaan kasvot hetkenä minä hyvänsä.
// Lilja?
Liljahenkäys / 11.2.2018
"Sainko minä sinut hiljaiseksi?" Kohotin kulmiani yllättyneenä, kun Kostohenki oli äkisti vaiennut esitettyäni hänelle hieman henkilökohtaisemman kysymyksen. Soturi katsahti minuun silmät viiruiksi kaveten.
"Jäälilja oli oikeassa, tämä oli huono idea", hän murahti ja käänsi minulle selkänsä. Uteliaisuus lepatteli sisälläni kuin loukkuun ajautunut pikkulintu.
"Onko hän kumppanisi?" kysyin, vaikka tiesinkin jo vastauksen.
"Jos et sattumoisin muista, hän on emomme serkku", Kostohenki maukui kylmästi.
"Joku sinulla on, jos kerran olit aikeisssa lähteä heti kun otin asian puheeksi", nau'uin tiedostaen ärsyttäväni veljeäni.
"Pidetään Kuutihku ja Säröpentu tästä keskustelusta ulkona, onko selvä?" hän kääntyi sihahtamaan minulle. Kolli katsoi minuun halveksuen.
"Sinulla on jo siis pentukin", tuhahdin huvittuneena. Kostohenki pyöritteli silmiään ja lähti tallustamaan Kuolonklaanin leirin suuntaan huikaten minulle lapansa yli:
"Kerro toki minulle, kun saat omasi."
Katselin hiljaa veljeni loittonevaa hahmoa. Kollin kadottua kokonaan näköpiiristäni, lähdin tallustamaan oman reviirini suuntaan.
En ollut kerennyt kulkea pitkällekään, kun jo tunsin käpäläni uppoavan syvälle hankeen ja jäävän jumiin lumen alla piilossa olleeseen risukasaan.
Yritin kiskoa sitä irti, mutta mitä enemmän riuhdoin, sitä enemmän käpäläni upposi syvemmälle. En voinut huutaa apua, sillä olin edelleen vihollisklaanin reviirillä, eikä Kostohengestä olisi puolesta puhujakseni, jos jäisin kiinni rajojen ylityksestä.
Lysähdin maahan. Pakokauhu kuristi kurkkuani. En tiennyt, mitä tehdä.
Kylmyys kangisti lihakseni ja sai minut pörhistämään turkkini suojaksi jäätävältä viimalta. Tätä menoa paleltuisin hengiltä. Silmäluomeni painuivat kiinni. Taistelu yltyvää kylmyyttä vastaan kulutti voimiani. Jos nyt nukahtaisin, en välttämättä enää heräisi. Minun ei auttanut kuin vain pysytellä hereillä ja toivoa, että joku löytäisi minut.
Aamuauringon ensi säteet valaisivat metsän. Ukkospolun äänet kuuluivat selvinä kirkkaassa pakkasaamussa. Hengitykseni huurusi kylmässä ilmassa. En pystynyt liikkumaan. Turkkini oli kuuran peitossa, enkä osannut sanoa, kauanko siinä olin jo maannut.
Käpäläni oli edelleen jumissa, ja lukuisista yrityksistäni huolimatta, en ollut saanut mitään aikaiseksi. Pystyin melkein kuulemaan sydämeni raskaan sykkeen. Hengittäminen tuntui vaikealta ja kurkkuuni sattui.
"Liljahenkäys!" Kylmähenkäyksen äänen kuullessani nostin päätäni ja höristin korviani. Huuto kuului uudestaan.
"Kylmähenkäys, olen täällä!" sain kähistyä, mutta viimein voimani pettivät ja vaivuin tajuttomuuteen.
//Kylmä? Tosi tönkkö. xd
Kylmähenkäys / 11.2.2018
Säpsähdin kuultuani rakkaan kumppanini äänen enkä jäänyt epäröimään hetkeäkään. Loikkasin suoraan ukkospolun kylmälle alustalle ja lähdin juoksemaan sitä pitkin kohti Kuolonklaanin reviiriä. Vasta kun sukelsin aluskasvillisuuden suojiin vihollisklaanin reviirille, pystyin haistamaan Liljahenkäyksen makean tuoksun, johon oli sekoittunut myös hermostuttavan vahva pelkotuoksu. En nyt todellakaan ollut varma siitä oliko hän kunnossa.
"Kylmähenkäys!"
Marssin pois aluskasvillisuusmuurista ja sitten näinkin hänet, Liljahenkäyksen. Pienikokoinen parantajaoppilas oli melkein kokonaan lumen peitossa ja hytisi kylmyydestä. En uskaltanut edes miettiä kuinka kauan hän oli siinä maannut, halusin vain saada kumppanini turvaan.
"Liljahenkäys!" naukaisin hätääntyneenä kompuroidessani naaraan rinnalle, "Liljahenkäys, oletko sinä kunnossa?"
"Kylmähenkäys... Tähtiklaanin kiitos sinä tulit", Liljahenkäys kuiskasi ja laski sitten päänsä uudelleen paksuun lumeen. Tuijotin naarasta hätääntyneenä, en tiennyt mitä tehdä.
"Ei hätää Liljahenkäys, sinä selviät kyllä. Minä vien sinut takaisin leiriin ja siellä sinut hoidetaan kuntoon", ilmoitin päättäväisenä ja nostin sitten Liljahenkäyksen selkääni. Se ei ollut erityisen haastavaa, koska olinhan melkein kaksi kertaa tuota suurikokoisempi, mutta kun hänen ruumiinsa oli täydellisesti rento eikä yksikään lihas tehnyt minkäänlaista työtä, se tarkoitti että minun täytyi tehdä jokainen liike yksin.
Kun lopulta sain parantajaoppilaan selkääni, lähdin aluskasvillisuusmuuria kohti. Ohitimme ukkospolun ongelmitta ja saavuimme Varjoklaanin reviirille, jolle päästyämme lähdin rivakkaan marssiin leiriä kohti.
// Lilja? Tönkkööö
Liljahenkäys / 12.2.2018
"Kylmähenkäys, mitä on tapahtunut?" Sienikarvan huolestunut nauku kantautui korviini.
Kaikki tuntui sekavalta. Silmissäni vilisi ja koko kehoni tärisi vilunväristysten iskiessä joka kerta voimakkaampina. Yrittäessäni hengittää, tunsin viiltävää kipua keuhkoissa.
Tunsin Kylmähenkäyksen pehmeän turkin omaani vasten, mutta en saanut kiinni hänen kehostaan huokuvasta lämmöstä. Kuulin vain käpälien tömähtelyn maahan, kun kumppanini kiikutti minua parantajan pesälle.
Lämpö värähteli viiksissäni ja yrttien väkevä tuoksu tunkeutui nenääni. Viimein valkean seassa näin vihreän välähdyksen, kun Kylmähenkäys laski minut omalle vuoteelleni. Käperryin kerälle ja hapoilin etukäpälilläni jotakin olematonta.
"Liljahenkäys, kuuletko minua?" Sienikarva oli kumartunut ylleni huolestuneena.
Yritin kyllä vastata, mutta en pystynyt päästämään pihaustakaan suustani. Yö metsässä ei todellakaan ollut ollut minulle hyväksi. Minua tarvittiin klaanin parissa - ei minulla ollut aikaa lorvia!
Haukoin ahnaasti henkeä. Kipu keuhkoissani alkoi hiljalleen hellittää, mutta käpäläni olivat edelleen kylmästä kankeat, enkä juuri pystynyt liikkumaan. Uskalsin sulkea silmäni hetkeksi ja antaa itseni vaipua ohueen uneen, mutta hätkähdin saman tien hereille, kun tunsin Sienikarvan käpälän kyljessäni.
Tiesin kyllä, ettei minulla ollut varaa nukahtaa. Minun olisi pysyttävä hereillä, ellen sitten tahtonut siirtyä Tähtiklaanin riveihin, eikä se hetki koittaisi ainakaan vielä. Minulla oli vielä klaani palveltavana monen monituisen kuun ajan.
*Hyvä Tähtiklaani, älä anna minun kuolla vielä. Minua tarvitaan täällä!*
//Kylmä? Sieni?
Kuutamotassu / 12.2.2018
Kömmin turkkiani pudistellen ulos oppilaiden pesästä. Leirissä kävi jo hulina. Näin Minttusydämen järjestämässä partioita. Valkosydän, Valvehenki, Sirrisiipi ja Orkideapolku lähtivät jo leiristä. Minttusydän katsahti kohti Risasiipeä, ja kohta soturi lähtikin jo leiristä Murattilehden ja Naavakoin kanssa. Olin jo lähdössä astelemaan kohti mestariani, mutta naaras kääntyikin kohti Tihkutähteä. Epäröin, sillä en halunnut mennä häiritsemään päällikön ja varapäällikön keskustelua, varsinkin kun he olivat kumppaneita. Peruutin hieman taaemmas ja jäin katselemaan leiriä. Huomioni kiinnittyi Kylmähenkäykseen, joka kantoi Liljahenkäystä sisään leiriin. Soturi kantoi naarasta kohti parantajan pesää. Parantajaoppilas retkotti kollin selässä. Ensisilmäyksellä luulin Liljahenkäystä kuolleeksi, mutta tarkemmin katsoessani huomasin, että tämän rinta kohoili. Käänsin katseeni pois, mutta en voinut olla ajattelematta, mitä parantajaoppilaalle oli tapahtunut. Luultavasti tämä oli jotenkin loukannut itsensä lähtiessään silloin myöhään illalla leiristä. Vilkaisin taas Minttusydämen ja Tihkutähden suuntaan. Kaksikko jutteli suurkiven juurella. En olisi erityisemmin tahtonut häiritä heidän kaksinkeskeistä hetkeään, mutta minulla oli tylsää, joten nousin käpälilleni ja lähdin heitä kohti. Pysähdyin kuitenkin kohteliaasti sopivan välimatkan päähän, sillä en halunnut tunkea seuraan. Odotin Minttusydämen huomaavan minut, ennen kuin kysyisin päivän harjoituksista.
Kylmähenkäys / 13.2.2018
"Kylmähenkäys, mitä on tapahtunut?"
Tuskin otin huomioonkaan Sienikarvan hätääntyneet sanat, kun rynnistin Varjoklaanin leirin halki. Liljahenkäyksen veltto ja jääkylmä ruumis roikkui selässäni ja jouduin tekemään kaikkeni jottei hän putoaisi jykevien lapojeni välistä maahan. Tunsin lukuisien klaanitoverieni katseiden kohdistuvan minuun ja rakkaaseen kumppaniini, mutta sillä hetkellä en olisi voinut vähempää välittää.
Sukelsin suoraan parantajan pesään ja kohdistin heti askeleeni lähintä vapaata sammalpetiä kohti. Laskin Liljahenkäyksen mahdollisimman hellävaraisesti sammalille ja laskin käpäläni tuon rinnalle. Hengitys kulki ja rinta kohoili sen tahtiin, hitaasti ja epätasaisesti, mutta ainakin hän hengitti.
"Kylmähenkäys, mitä on tapahtunut?" Sienikarva toisti kysymyksensä uudelleen saapuessaan itsekin parantajaoppilaan luokse. Annoin hänelle tilaa viereltäni, mutta en suostunut lähtemään naaraan rinnalta.
"Löysin hänet Varjoklaanin rajalta, Liljahenkäys oli ollut melkein kokonaan paksun lumen peitossa. Enempää en tiedä", selitin tyynellä äänensävyllä. Tiesin kyllä täydellisesti, että olin löytänyt Liljahenkäyksen Kuolonklaanin reviiriltä, mutten tahtonut heittää naarasta suurempiin ongelmiin. Sienikarva ei onneksi kysellyt tai jankannut asiasta enempää, vaan nyökäytti päätään ja alkoi sitten arvioimaan oppilaansa tilaa.
"Saanko jäädä tänne vai tahdotteko minun lähtevän?" kysyin hitaasti ja vilkaisin Liljahenkäystä, toivoen hänen pyytävän minun jäävän. Mutta jos Sienikarva ei suostuisi siihen, minun täytyisi varmaan jättää kumppanini rauhaan.
// Lilja? Sieni?
Kostohenki 7.2.2018
Liljahenkäys todella yritti päästä pääni sisälle käyttämällä tuota yhtä tiettyä sanaa.
*Isoveli*, ajattelin puoliksi halveksuen, puoliksi kiitollisena. Olin samalla myös vaikuttunut. Liljahenkäys yritti kaikkensa, jotta vieressä seisova Kylmähenkäys ei joutuisi ongelmiin. Jo tämän pienen keskustelun perusteella pystyin sanomaan pitäväni Liljahenkäyksestä enemmän kuin Hiiripisarasta. Vilkaisin nopeasti Jääliljan suuntaan, mutta naaraalla ei näyttänyt olevan vastattavaa.
"Hyvä on", murahdin tyynesti. Liljahenkäyksen silmissä välähti kiitollisuus. Siirsin katseeni kuitenkin petollisesti Kylmähenkäykseen. "Mutta."
Huomasin kuinka kollin niskakarvan nousivat hiukan pystyyn. Myös Liljahenkäys näytti jokseenkin jännittyneeltä.
"Tästä seuraa vastapalvelus", maukaisin kylmästi.
"Mitä vain, kunhan ette satuta meitä", siskoni mauakisi väliin. Olinkin luottanut naaraan sanovan juuri nuo sanat. Käännyin katsomaan Liljahenkäystä tyynesti.
"Aivan ensiksi, meillä kahdella on puhuttavaa. Tule huomenna viisi ketunmittaa oikealle päin tälle samaiselle rajalle kuunhuipun aikaan."
Naaras vain nyökkäsi tyynesti. Jäälilja vierelläni näytti hiukan pörhistävän karvojansa. "Päästätkö heidät oikeasti noin helpolla?"
Käännyin katsomaan naarasta jäisesti. "Minun ehtoni ovat aina kaksiosaisia."
Käännyin tyynesti kaksikon suuntaan. "Saatte toimia vakoojinamme Tihkutähden varalle. Tahdon tietää kaiken mitä rakas päällikkömme aikoo. Eikö se lopulta olekkin pieni hinta vältetystä taistelusta?" katsoin kaksikkoa jäisesti hymyillen.
// Jää? Lilja? Kylmä?
Kylmähenkäys 8.2.2018
Kun kuolonklaanilaiset olivat päästäneet meidät menemään ja olimme päässeet pois heidän kuuloetäisyydeltään, käänsin kylmänsinisen katseeni Liljahenkäykseen. Naaras kohtasi vaistomaisesti katseeni meripihkaisilla silmillään.
"Sinä tunsit heidät", maukaisin kummastuneena, koska en ollut todellakaan odottanut tapaavani Liljahenkäyksen sukulaisia. Olin kyllä tiennyt hänen kuolonklaanilaisista juuristaan, mutta en ollut koskaan miettinyt olisivatko hänen sukulaisensa edes enää elossa. Olinpahan ainakin saanut vastauksen kysymykseeni.
"Kostohenki on pentuetoverini ja Jäälilja oikean emoni serkku", Liljahenkäys vastasi murinaa jäljittelevällä, kylmällä äänensävyllä. Nyökäytin heikosti päätäni ja pakottauduin kääntämään katseeni menosuuntaamme. Kostohenki oli siis hänen veljensä ja kun tarkemmin vertailin kaksikon ulkonäköä, pystyin näkemään heidät sisaruksina. Mutta jos olisin miettinyt vain luonteita, olisin voinut luulla Jääliljan ja Kostohengen olevan sisaruksia.
"Kiitos muuten kun autoit minua. Pelastit nahkani", lausahdin hetken hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisin sivusilmällä Liljahenkäystä, niin sanottua "kumppaniani" jonka kanssa olin päättänyt yrittää suhdetta. En halunnut edes miettiä miten suhteemme voisi koskaan onnistua, mutta ajatus hiipi jatkuvasti päähäni. Mieleeni rakentui kuva uhkaavasta Tihkutähdestä, joka seisoi muutaman hännänmitan päässä minusta, kynnet varoittavasti ojennettuina. Liljahenkäys seisoi tummanharmaan päällikön takana ja jotkut varjoklaanilaiset pitelivät häntä paikoillaan. Kohtasin parantajaoppilaan kauhistuneen tuijotuksen, tuon sileää poskea pitkin valui läpinäkyvä kyynel. Sitten Tihkutähti heilautti kynsillä varustetun käpälänsä ilmaan ja kuvitelma särkyi silmieni edessä, lähettäen kylmät väreet selkääni. Mitä tapahtuisi, jos jonakin päivänä joutuisin siihen samaan tilanteeseen, mikä nosti jokaisella kerralla kylmät väreet koko kehooni; suhteeni Liljahenkäyksen kanssa tulisi julki, Tihkutähti pakottaisi minut tappamaan hänet ja kun kieltäytyisin päällikön käskystä, minut tapettaisiin ja varmaan Liljahenkäyskin menehtyisi, mutta hän menisi Tähtiklaaniin ja minä matkustaisin Pimeyden metsään. Ajatuskin naaraan menettämisestä ahdisti minua.
"Sinun ei olisi pitänyt ohittaa Kuolonklaanin rajaa enkä vieläkään ymmärrä miksi edes teit niin", Liljahenkäys vastasi ilmeettömästi ja sukelsi ukkospolun reunalla olevaan aluskasvillisuuteen. Hänen sanat kuultuaan pysähdyin kuin seinään ja kevytrakenteinen naaras pysähtyi parin hännänmitan päähän, kääntäen hitaasti meripihkaisen katseensa minuun.
"Varjoklaanin reviirillä on tuskin lainkaan riistaa ja olin vain toivonut, ettei kukaan kuolonklaanilainen olisi ollut lähistöllä. Mutta minulla olikin käynyt huono tuuri", naukaisin ja pidin katseeni mahdollisimman tyynenä. En tahtonut suutahtaa Liljahenkäykselle ja särkeä välejämme, juuri kun olimme saaneet välimme kuntoon. Parantajaoppilas ei näyttänyt vakuuttuvan vastauksestani, muttei onneksi alkanut väittelemään kanssani. Hän vain päästi kurkustaan syvän, mutta silti erittäin hiljaisen huokauksen ja kääntyi menosuuntaa kohti.
"Palataan nyt vain leiriin."
// Kylmälle seuraa leirissä???
Kostohenki 8.2.2018
Olin väkisinkin tyytyväinen tilanteeseeni. Olin todella saanut Liljahenkäyksen saapuvan paikalle. Joskin olin ollut aika varma, että hän ei edes olisi uskaltanut jättäytyä pois. Olisihan minulla ollut kyllä pokkaa kävellä suoraan Varjoklaanin leiriikin vaatimaan vastauksia, joita en saisi jos hän ei saapuisi paikalle. Hymyilin jäisesti Liljahenkäyksen astuessa lähemmäs.
"Halusit kai puhua jostakin", naaras tokaisi.
"Siinä sinä olet kyllä harvinaisen oikeassa", myönsin naaraalle. Annoin välillemme tahallaan laskeutua hiljaisuuden, jotta Liljahenkäys joutuisi lopulta vaatimaan minua jatkamaan keskustelua. Pidin siitä kuinka olin koko ajan voitolla, vaikka mitään ei oikeastaan tapahtunutkaan.
"Ja?" Liljahenkäys lopulta kysyi. Kallistin päätäni. Ei aivan sellainen reaktio, kuin olin toivonut, mutta alku se oli tämäkin. Vilkaisin nopeasti olkani ylitse Jääliljan varalle. Naarasta ei näykynyt missään, onneksi.
"Uskoisitko minua, jos sanoisin että tahdoin oikeasti vain puhumaan kanssasi? Kahden kesken?" kysyin tyynesti Liljahenkäykseltä. Parantajaoppilas ei näyttänyt kovinkaan halukkaalta vastaamaan kysymykseeni. Totta puhuen en olisi ollut minäkään. En luottanut välillä edes itseenikään.
"Ymmärrän sinua kyllä, mutta Kuolonklaanissa oleva sisaresi Hiiripisara ei ole kovinkaan mahtavaa seuraa. Totta puhuen emme oikeastaan koskaan puhu toisillemme. Ja toiseksi inhoan siskopuoltani. Emoni ja isäni ovat kuolleita, eri paikoissa tosin. Toinen Tähtiklaanissa oletettavasti ja toinen Pimeyden metsässä", kerroin tyynesti siskolleni.
"Mutta tahtoisin kuulla nyt sinun tarinasi", katsoin naarasta kettumainen ilme kasvoillani. Ilmeeni sanoi juuri nyt, että voisin pettää hänet hetkenä minä hyvänsä. Hänen tulisi vain odottaa ja huomata hävinneensä.
// Lilja? Anteeks tönköh
Liljahenkäys 9.2.2018
Katsoin Kostohenkeen silmiäni siristäen. Tiesin kyllä, että hän voisi käyttää - ja mitä ilmeisemmin käyttäisikin - minua hyväkseen, mutta jos aioin säilyttää suhteen veljeeni, olisi minun vain yritettävä niellä se.
"Luulisi sinun tietävän minun tarinani, veli hyvä", nau'uin hiljaa. "Mutta jos kerta vaadit, voinhan sen sinulle toki kertoakin. Kuten varmaan jo tiedätkin, emoni jätti minut ukkospolun reunalle. Hoipertelin ukkospolulle nälissäni, ja olin vähällä jäädä hirviön alle, mutta viime tipalla eräs Varjoklaanin kissa ehti pelastamaan minut. Hän vei minut klaaninsa luo, joka otti minut siipiensä huomaan. Vartuin varjoklaanilaisten kasvatuksen alaisena, ja kun täytin kuusi kuuta, minusta tuli Varjoklaanin parantajaoppilas omasta halustani. Sitten saapui Tihkutähti" - katseeni synkkeni muistellessani Tihkutähden vallan ensiaskelia - "joka muutti kaiken. Hän murhasi omia klaanitovereitaan syyttä ja moni hyvä kissa kuoli. Lopulta kolli pääsi valtaan, ja klaani vaipui pimentoon."
Kostohenki katseli minuun kiinnostuneen näköisenä. Tiesin, ettei veljeäni hetkauttaisi kuulla siitä, miten joku kajahtunut kissa valtaisi klaanin, sillä hehän olivat samalla puolella, jos tarkkoja oltiin. Halusin kuitenkin hänen ymmärtävän, että minä olin Pimeyden metsää vastaan, enkä suostuisi luopumaan uskoni suhteen.
"Joku kaunis päivä koittaa vielä se hetki, kun saan upottaa kynteni Tihkutähden kurkkuun, ja veri, jolla klaani voidaan pelastaa, on vuodatettu", sihisin pahaenteiseen sävyyn. Kostonjano, tuo katala tunnetila, joka saattoi ajaa kissan hetkessä hulluuden partaalle, oli melkein saavuttamassa minua. Minä en ollut sellainen. Minun tehtäväni oli auttaa kaikkien klaanien kissoja, pelastaa henkiä, eikä lähettää niitä rajan tuolle puolen. Mutta toisaalta, minähän olin muutenkin poikkeustapaus.
Räpäytin hitaasti silmiäni. Sanoisipa Tähtiklaani siihen mitä tahansa, minä en antaisi Tihkutähden tuhota klaania. Suojelisin sen kissoja hengelläni, ja tässä tapauksessa Tihkutähti ei kuulunut varjoklaanilaisiin. Hän oli minulle vain Pimeyden metsän lähettiläs, joka oli harhautunut väärälle polulle lehvistön siimeksissä kuljeksiessaan, ja saisi pian tuta sen nahassaan.
//Kosto? Jooh...
Kostohenki 10.2.2018
Jos joskus sattuisin kehräämään, se olisi juuri tälläisessa tilanteessa. Tahtoisin juuri nyt sanoa Liljahenkäykselle kuinka ylpeä olinkaan sisarestani. Kostoa tavoitteleva kuolonklaanilaispuoli ei ollutkaan hautautuneena kokonaan yrttien alle. Naaras kuitenkin huomasi oudon hyväntuulisuuteni ja katsoi minua heti merkitsevästi.
"Sinulla on aivan selvästi jotakin mielessäsi", Varjoklaanin parantajaoppilas maukui tyynesti. Katsahdin hetkeksi naarasta silmiin, kunnes kohautin lapojani.
"Ehkö, ehkä ei", maukaisin jäisesti. Vaikka kuinka olisinkin edes hiirenkarvan vertaa ylpeä Liljahenkäyksestä, en aikoisi sanoa sitä hänelle. Vaikka toisaalta... Voisinhan minä hiukan kiemurrella kehuni kanssa ja saada sen kuullostamaan vain karulta totuudelta Liljahenkäyksen korvissa. Se saattaisi ehkä jopa toimia.
"Sinun kuolonklaanilaisveresi tulee vain hyvin läpi sinusta sinun puhuessasi", maukaisin lopulta tyynesti. En oikein osannut tulkita Liljahenkäyksen katsetta, mutta ei siinä lopulta ollutkaan paljoa tulkittavaa. Tuo tuskin edes yllättyi sanoistani.
"Huomaa, että olet Pisaratähden tytär. Janoat nyt jo kostoa kaikille, jotka ovat uskana sinulle ja sinun klaanillesi. Ja ennen kuin huomaatkaan, sinulla on käpälissäsi jotakin mikä kuului ennen Tihkutähdelle", maukaisin ilkeästi, mutta en enää virnistänyt. Keskityin ainoastaan naaraan pään sisälle pääsemiseen. Satuin olemaan nyt niin lähellä mahdollisuuttani, että en voisi heittää sitä hukkaan. Astelin aivan sisareni korvan vierelle välittämättä mistään rajoista klaanien välillä. "Hänen verensä luoma valta."
// Lilja?
Kostohenki 5.2.2018
Minun oli pakko myöntää, että kylmät väreet kulkivat lävitseni nopealla tahdilla. Joku Varjoklaanin kissoista oli tunnistanut minut. Se olisi ollut muuten normaalia, jos se ei olisi ollut siskoni Liljatassu. Viimeksi kuin näin häntä, hän oli Varjoklaanin parantajaoppilas. Yritin hetken aikaa kuumeisesti muistaa hänen parantajanimeänsä, sillä muistaakseeni hän oli sen jo ansainnut tovin aikaa sitten.
"Liljahenkäys", nyökkäsin oudon kohteliaasti siskolleni. Jostakin syystä nimi oli vain yhtäkkiä tullut mieleeni. Ryhdyin muistelemaan yhtäkkiä siskoni kohtaloa. Se sai kynteni kaivautumaan maahan.
"Oletettavasti tämä hyvin kohtelias kumppanisi taisi juuri ylittää rajan", katsoin viileästi kollin suuntaan, jota Jäälilja katsoi hyvin murhaavalla katseella. Olin tarkoiuksella sanonut välissä kumppani, sillä se lietsoisi joko ärsyyntyneisyyttä ja raivoa tai nolostuneisuutta ja ujoutta. Kumpi vain yhdistelmä olisi minulle täysin hyväksyttävä asia. Tosin ainoastaan toiseen noista reagoisin kynsin. Katseeni liukui kuitenkin hitaasti Liljahenkäykseen.
"Sinähän parantaja tiedät luultavasti Tähtiklaanin?" kysyin taka-ajatus pääni sisällä. Liljahenkäys vaihtoi Varjoklaanin soturin kanssa katseita. En antanut heille kuitenkaan enempää aikaa vastata.
"Oltko tavannut rakasta emoamme Kielomyrkkyä? Olisi suuremmoista jos veisit terveiseni", hymyilin jäätävästi parantajaoppilaan suuntaan.
// Lilja? Jää?
Liljahenkäys 5.2.2018
Kostohenki katsoi minuun hetken ajan hämmentyneenä. "Liljahenkäys", hän naukui ja nyökkäsi päätään kohteliaasti.
Katsahdin veljeeni ilahtuneena. Hän oli siis muistanut nimeni. Pian huomasin kuitenkin kollin jännittyvän, ja näin kuinka hän upotti kyntensä syvemmälle routaiseen maahan.
"Oletettavasti tämä hyvin kohtelias kumppanisi taisi juuri ylittää rajan?" Kostohengen viileä katse liukui minusta vierelläni seisovaan Kylmähenkäykseen, joka mulkoili Kuolonklaanin kissoihin päin varautuneena. Joko hän oli sanonut sen kiusallaan, tai kollin arvaus oli osunut nappiin. Siristin aavistuksen verran silmiäni, kun veli katsahti jälleen minuun ja maukui:
"Sinähän parantajana luultavasti tiedät Tähtiklaanin?" Vilkaisin kumppaniini hieman hämilläni, ja juuri kun olin aikeissa vastata, Kostohenki teki sen puolestani:
"Oletko tavannut rakasta emoamme, Kielomyrkkyä? Olisi suuremmoista, jos veisit terveiseni." Kollin kasvoilla käväisi häijy hymy.
"Onko Kielomyrkky kuollut?" nau'uin kulmiani kurtistaen. Oikean emoni kuolema oli tullut minulle yllätyksenä. "Ja sitä paitsi, mitä hän Tähtiklaanissa tekisi?" Mielessäni vilistivät hämärät muistikuvat emostani, sekä ukkospolusta ja Sienikarvasta.
"Emomme osottautui petturiksi", Kostohenki tuhahti halveksuen ja kuopaisi käpälällään lunta. Hännänpääni nytkähti ärtyneesti. Vaikka en sen erityisemmin ollut pitänytkään emostani, en silti olisi tahtonut hänen kuolevan, sillä jokaisen elämä oli arvokas kissasta riippumatta.
"Saanen esittää syvimmät pahoitteluni klaanitoverini törkeän rajan ylityksen puolesta", sanoin ja vilkaisin sivusilmällä Kylmähenkäykseen, joka vain pyöritteli silmiään.
"Mitenkäs sinulla on sujunut? Joko olet saanut oman oppilaan?" kysyin hetken kuluttua.
//Kosto? Jää? Kylmä?
Kostohenki 5.2.2018
Sanat olivat juuttua kurkkuuni. En ollut tullut paikalle puhumaan tuttavuuksia siskoni kanssa. Olin tullut vain rajalle katsomaan mikä mekkala siellä oli. Sattumalta kuitenkin rajan ylittänyt kolli ei näyttänyt yrittävän pakoon. Oli pakko sanoa että kunnioitin sitä kuinka hän otti vastuun teoistansa.
"Totta puhuen sain jo kuolutettua siskopuolemme", maukaisin aivan omissa ajatuksissani. En ollut varma olinko minä ylpeä hänen suorituksestaan vai en. Valhekuiske oli aina minulle jonkinlainen mysteeri. En ollut saanut häntä myöskään omalle puolelleni suunnitelmiani varten, joten mitään kehuttavaa ei ollut.
"Mutta eipä sen ole niin kauheasti väliä", kohautin lapojani Liljahenkäyksen suuntaan. Siirsin kuitnkin katseeni takaisin jääliljaa.
"Sinulla lienee olevan juttu kesken tämän ihastuttavan kollin kanssa", loin ilkeän virnistyksen varjoklaanialiseen. "Mutta josta pidetään Liljahenkäys ulkona tästä asiasta."
Astelin lähemmäs Jääliljaa, sillä naaras katsoi minua kuin hiirenaivoa.
"Älä anna ulkokuoren hämätä. Jotta voi iskeä kyntensä, täytyy ansaita luottamus", kusikasin vaivihkaa hänen korvaansa. Astelin kavalan näköisenä kauemmas naaraasta.
"Mikäs tämän kollin nimeksi nyt sitten sanottiinkaan?" kysyin aivan muissa maailmoissa yrittäen vaikuttaa edes jollakin tapaa rennolta. Toivoin että outo käyttäytymiseni ei antaisi vaikutelmaa taka-ajatuksien omaamisesta. Enhän minä sitä kuitenkaan tahtoisi kellekkään myöntää, vaikka suunnittellisinkaan murskaavaani heidän luottamuksensa. Mitä hauskaa siinä olisi?
// Kylmä? Jää? Lilja?
Kylmähenkäys 5.2.2018
"Ellei tuo kuka lieneekään aio vastata", lausahdin kuivasti ja heilautin laiskasti häntääni Kostohenkeä mulkoilevan Jääliljan suuntaan, "voin vastata puolestasi. Nimeni on Kylmähenkäys."
Jäälilja näytti suorastaan ilahtuvan vastauksestani, muttei tietenkään mukavalla tavalla. Soturin kasvoille nousi hymy, joka sai vatsani vääntymään erittäin epämukavasti. Nämä kaksi kuolonklaanilaista eivät todellakaan näyttäneet helpoilta vastuksilta jos yrittäisin käyttää kynsiäni sanojen sijaan, mutta he varmasti onnistuisivat juoksemaan minut kiinni.
"Aika jännä sattuma, että teidän kumpienkin nimenne päättyvät -henkäykseen. Kuinka romanttista", Jäälilja totesi jäätävällä, mutta silti erittäin pehmeällä äänensävyllä. Toinen kuolonklaanilainen - jota Liljahenkäys oli ainakin kutsunut Kostohengeksi - nosti kasvoilleen aivan yhtä ilkeän virneen ja sai kynteni hitaasti työntymään maahan. Vilkaisin vaistomaisesti Liljahenkäykseen, joka sen sijaan tuijotti minua toivottomana. Muodostin suullani lauseen "pitäisikö meidän juosta vai taistella" ja toivoin naaraan ymmärtävän. Mutta hän vain kohotti kulmiaan ja näytti hermostuvan vielä enemmän, kun viestini ei mennyt perille. Kurkkuani alkoi kuristaa, paniikki alkoi nipistellä sinertävänharmaata turkkiani.
// Lilja? Jää? Kosto?
Liljahenkäys 5.2.2018
Kostohenki katseli jonnekin ohitseni aivan omissa maailmoissaan. "Totta puhuen sain jo koulutettua siskopuolemme", hän maukui poissaolevasti. Kohotin kulmiani yllättyneenä. En ollut tiennytkään, että minulla oli siskopuoli Kuolonklaanissa.
"Mutta eipä sen ole niin kauheasti väliä." Kostohenki kohautti välinpitämättömänä lapojaan ja kääntyi sitten Jääliljan puoleen häijy virne kasvoilleen leviten. "Sinulla lienee olevan juttu kesken tämän ihastuttavan kollin kanssa." Soturi otti askelen lähemmäs Kylmähenkäystä, joka nosti huultaan paljastaen valkoisen hammasrivistönsä. "Mutta jospa pidetään Liljahenkäys ulkona tästä asiasta." Veli heitti minuun mitäänsanomattoman-katseen.
Jääliljan hännänpää nyki ärtyneesti. Kostohenki asteli klaanitoverinsa rinnalle ja supatti jotakin tämän korvaan, joka sai naaraan suorastaan hykertelemään. Sitten hän tassutti taas lähemmäs Kylmähenkäystä, joka alkoi käydä yhä levottomammaksi.
"Mikäs tämän kollin nimeksi nyt sitten sanottiinkaan?" Kostohenki oli jälleen kerran uppoutunut omiin ajatuksiinsa.
Kylmähenkäys tuijotti kuolonklaanilaisiin murhaavasti. "Ellei tuo kuka lieneekään aio vastata", hän naukaisi kuivasti, "voin vastata hänen puolestaan. Nimeni on Kylmähenkäys."
Jääliljan silmiin syttyi ilkikurinen pilke. "Aika jännä sattuma, että teidän molempien nimet loppuvat -henkäykseen. Kuinka romanttista", tuo härnäsi. Pyörittelin silmiäni turhautuneena. Ilmeisestikin kaikkien kuolonklaanilaisten jutut olivat yhtä mauttomia.
Kylmähenkäys heitti minulle hermostuneen katseen. Kallistin päätäni kysyvästi. Kolli sai minutkin hermostumaan omalla käytöksellään.
"Mitä sinä romantiikasta tiedät, Jäälilja? Tuskin olet sitä kokenutkaan", napautin takaisin. Jääliljan silmät kaventuivat ohuiksi viiruiksi, kun hän siirsi jäisen katseensa minuun. Naaras tuskin oli ilahtunut letkautuksestani.
Annoin katseeni liukua Kostohenkeen, joka oli seurannut tilanteen etenemistä tyynesti sivusta.
"Meillä ei ole koko päivää aikaa seisoskella täällä. Pyydän kauniisti; anna meidän mennä, niin emme häiritse teitä enää", nau'uin hiljaa ja räpäytin hitaasti silmiäni. "Kiltti, isoveli."
//Kosto? Kylmä? Jää?
Jäälilja / 4.2.2018
Tassujani ei särkenyt juurikaan edellisen päivän jäljiltä, eikä haavanikaan olleet oleet kovin pahoja. Joistakin kohdista vain sattui vuotamaan enemmän verta. Olin levännyt parantajan pesässä hetken unikon siemenien avustuksella, mutta olin herännyt jo aikapäiviä sitten. Tunsin oloni vahvaksi ja virkeäksi pientä kirvelyä lukuunottamatta. Tassuttelin metsässä kepeästi askeltaen. Lehtikadon lopun lämmin aurinko lämmitti turkkiani. Olin päättänyt vähän mennä tuulettamaan ajatuksiani metsään ja kierellä siellä sun täällä. Kuonooni leijaili varsin tuttu tuoksu ja karu totuus iski minuun kuin salama. Varjoklaani oli syvällä reviirillämme. Eikä tämä ollut vain satunnainen vahingossa astuttu harha-askel vaan tämä oli tehty tarkoituksella. Lähdin seuraamaan tuoretta hajujälkeä. Siitä oli kulkenut vain yksi kissa. Ei ollut kovin järkevää tunkeutua Kuolonklaanin reviirille yksinään. Aistini olivat tarkat, pystyin seuraamaan hajujälkeä vaivatta kunnes pian huomasin parin ketunmitan päässä olevan kollin.
"Seis siihen paikkaan", päästin jäätävän murinan. Kolli käänsi katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli tyynni, mutta saatoin erottaa pienen pelon häivähdyksen.
"Kuka olet ja mitä teet täällä?" kysyin jäätävällä äänelläni viralliseen sävyyn. Kollin vastattua hän kysyi nimeäni.
"Jäälilja, se on nimeni. Kannattaa muistaa varoittaa klaanitovereitasi minusta, ei kun ainiin sinähän et koskaan palaa", nau'uin varoittavasti ja katsoin Kylmähenkäystä tutkien.
"Oli tosiaankin suurin virheesi tulla tänne", selitin ja heilauttelin häntääni tasaisesti puolelta toiselle. Kolli katsoi minua uhmakkailla silmillään.
"Sääli, että noin komea kolli valuu hukkaan tyhmyytensä takia. Sinusta olisi saanut kelpo soturin", nau'uin jäätävästi ystävällinen hymy kasvoillani. Sanani olivat tarkoittetu ärsyttämään, halusin testata hänen taitojaan. Toivoin tosiaan hänen osaavan käyttää kynsiään.
//Kylmä? Muut?
Kylmähenkäys /4.2.2018
Tuijotin Jääliljaksi esittäytynyttä naarasta hätkähtämättä, en tiennyt mitä tehdä. Olin kevyesti sanottuna kuljettanut itseni täydelliseen ansaan. Olin jo syvällä Kuolonklaanin reviirillä ja vastassani oli kuolonklaanilainen, jonka ulkonäöstä pystyin jo arvioimaan automaattisen häviöni. En pääsisi surkeilta juoksutaidoiltani ajoissa takaisin Varjoklaanin reviirille enkä ollut ehtinyt edes napata yhtäkään saaliseläintä. Matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa. Minun olisi tehnyt mieli sylkeä ties minkälaisia solvauksia naaraan niskaan ja loikata suoraan armottomaan taisteluun, mutta tuota kissaa vastaan en juuri nyt tahtonut taistella.
"Olen täysin kelpo soturi, yritinkin vain etsiä riistaa", totesin jäätävällä äänellä ja kohotin häntäni korkealle, toivoen sen nostavan ylvästä ja vahvaa profiiliani vielä korkeammalle. Kuolonklaanilainen ei näyttänyt vakuuttuvan yrityksestäni, mikä oli tietenkin katkera pettymys minulle.
Sitten haistoin tutun tuoksun, liiankin tutun tuoksun. Tuo kyseinen tuoksu sai sydämeni hakkaamaan rintaani vasten. Liljahenkäys oli ylittänyt ukkospolun ja tullut Kuolonklaanin reviirille perässäni.
"Kylmähenkäys?"
Käännyin kokonaan ympäri kuultuani hämmentyneen äänen. Katseeni kohtasi aluskasvillisuuden seassa olevan Liljahenkäyksen, jonka meripihkaiset silmät säkenöivät kalpeassa auringonvalossa. Paniikki alkoi kuristaa kurkkuani.
// Jää? Lilja?
Liljahenkäys /4.2.2018
Rämmin eteenpäin paksuissa nietoksissa. Kylmähenkäyksen hajujälki tuntui vahvana ilmassa ja valoi minuun lisää voimaa. Kolli oli minulle kaikkeni, enkä aikonut päästää hänestä irti niin kauan kuin elin.
Pysähdyin yhtäkkiä, kun tajusin Kuolonklaanin hajumerkin tulevan vastaan. Kylmähenkäyksen tuoksu johti vihollisklaanin reviirille. Huoli painoi rintaani. Mitä Kylmähenkäys oli oikein ajatellut? Aikoiko hän tapattaa itsensä?
Vedin syvään henkeä ja tassuttelin ukkospolun reunalle. Painauduin vaistomaisesti alemmas, kun hirviö kiiti ohitseni ärjyen. Mieleeni muistui Kuohuvirran traaginen kuolema, jolloin myös yksi myrskyklaanilainen oli menettänyt oman henkensä yrittäessään auttaa.
Vilkaisin varuillani kumpaankin suuntaan, ennen kuin uskaltauduin ylittämään ukkospolun. Tassuni lipsuivat liukkaalla pinnalla ja oli vähällä, etten horjahtanut kumoon. Onnekseni selvisin ehjin nahoin toiselle puolelle.
Astelin varovasti eteenpäin Kuolonklaanin reviirillä. Niskakarvani nousivat pystyyn synkkien muistikuvien muistuessa mieleeni. Juuri tämän klaanin kissat olivat leimanneet minut hylkiöksi, sillä en ollut ollut kelvollinen kuolonklaanilaiseksi, mutta ei se minua enää haitannutkaan, sillä minun uusi kotini oli nykyään Varjoklaanissa.
Kuulin ärinää vähän matkan päästä edestä. Hiivin äänen suuntaan varoen päästämästä pihaustakaan, jottei minua olisi vahingossakaan huomattu. En kaivannut juuri sillä hetkellä löyhkääviä kuolonklaanilaisia niskaani hönkimään.
Kylmähenkäyksen tuoksu voimistui entisestään, ja pian näinkin hänet seisomassa karvat sojollaan kirjavaturkkisen kuolonklaanilaisnaaraam edessä. Naaras näytti jotenkin etäisesti tutulta, mutta en millään meinannut saada hänen nimeään muistumaan mieleeni.
"Kylmähenkäys?" nau'uin hiljaa. Kaksikko kääntyi katsomaan minuun päin yllättyneinä.
Kuolonklaanilaisnaaraan kasvoille levisi häijy virne. "Nimetönkö se siinä?" hän sihahti.
Kurtistin kulmiani. "Jääpentu", murahdin tylysti. Muistin Jääpennun heikosti, mutta en minä ollut häntä täysin unohtanutkaan. Arvelin naaraan olevan jo soturi kokonsa ja olemuksensa perusteella.
//Jää? Kylmä?
Jäälilja /4.2.2018
"Saanen pyytää, että kutsuisit ninua omalla ninelläni, Liljahenkäys", naukaisin painottaen naaraan nimeä. Olinhan minä kuullut hänen nimensä kokoontumisissa lukemattomia kertoja tämän parantajuuden takia.
"Kutsuithan sinäkin häntä nimettömäksi", Kylmähenkäys täydensi hiukan tylysti. Pyöräytin silmiäni.
"Sisäpiirin juttu, eikö vain?" kysyin kylmästi katsoen parantajaa, "Onhan hän serkkuni tytär". Nyt loin kaksikkoon kylmän katseen. Palasin mietteissäni taaksepäin ja muistin mitä olin tekemässä täällä.
"Älä pelkää, en satuta parantajia, mutta sinä saat vastata teoistasi". Kuulun rapinaa takaani ja huomasin tutun mustan kollin saapuvan.
"Jäälilja. Aina haastamassa riitaa", kuulin synkän naurahduksen. Sisälläni syttyi ilon liekki nähdessäni Kostohengen kauniit kasvot.
//Kylmä? Lilja? Kosto? Sori pätkä xd
Liljahenkäys /4.2.2018
"Saanen pyytää, että kutsuisit minua omalla nimelläni, Liljahenkäys", hän naukui nimeäni painottaen.
"Kutsuithan sinäkin häntä nimettömäksi", Kylmähenkäys pisti väliin tylysti. Jäälilja pyöritteli silmiään.
"Sisäpiirin juttuja, vai mitä?" naaras hyrisi silkinpehmeästi. "Onhan hän serkkuni tytär." Kuolonklaanilaisen kasvoille palasi jäinen katse.
"Älä pelkää", hän sanoi ensin minulle ja siirsi sitten katseensa Kylmähenkäykseen, "en satuta parantajia, mutta sinä saat vastata teoistasi."
Niskakarvani nousivat hiljalleen pystyyn. Vaikka Kylmähenkäys ja Jäälilja olivatkin suurinpiirtein saman kokoiset, oli silti Jääliljalla kokeneemman soturin etu puolellaan. Jos he alkaisivat taistella keskenään, Kylmähenkäys jäisi epäilemättä alakynteen.
"Jäälilja. Aina haastamassa riitaa." Pensaasta Jääliljan takaa asteli esiin suuri, mustavalkea kolli, joka katsoi meihin terävästi. Tunsin itseni pieneksi kuolonklaanilaiskollin rinnalla, mutta Kylmähenkäyksen läheisyys toi minulle turvaa. Siinä samassa tunnistin vieraasta kollista uhkuvan tuoksu.
"Kostohenki?" Olin kuullut hänen nimensä mainittavan kerran kokoontumisessa, kun kolli oli ansainnut soturinimensä. Kostohenki kohotti kulmiaan yllättyneenä.
Riemu kupli sisälläni, mutta en rohjennut näyttää tunteitani ulospäin, sillä olimme edelleen tunkeilijoita Kuolonklaanin reviirillä Kylmähenkäyksen kanssa, eikä meillä ollut varaa alkaa temppuilemaan yhtään. Vaikka Kostohenki olikin veljeni, en ollut silti täysin varma, pystyinkö luottamaan häneen.
//Kosto? Jää? Kylmä?
Kylmähenkäys / 3.2.2018
Tuijotin Liljahenkäystä hämmentyneenä, en tiennyt mitä sanoa tai ajatella. En ollut ajatellutkaan hänen pelkäävän Tihkutähteä, muttta kun mietin asiaa hetken aikaa, tajusin nopeasti että tietenkin nuori naaras pelkäsi sijaisemonsa murhaajaa. Aloin tuntea sääliää parantajaoppilasta kohtaan ja otin niin ison askeleen eteen, että olisin helposti ylettynyt koskettamaan naaraan kuonoa. Kohosin hänen ylleen uhkavalla tavalla, mutta pidin lämpimän ilmeen kasvoillani.
"Minä olen valmis aloittamaan suhteen kanssasi ja jos se sinusta kuulostaisi hyvältä idealta, voimme minun puolestani pitää suhteemme salaisuutena turvallisuutesi takia", lausahdin hetken mietinnän jälkeen ja kumarruin nuolaisemaan Liljahenkäyksen poskea. Parantajaoppilas tärisi hieman ja säälini häntä kohtaan nousi entisestään. Tunsin silti kunnioitusta vahvaa päällikköä kohtaan, mutta hänen raakuutensa klaanitovereitaan kohtaan ei todellakaan luonut minuun minkäänlaista vaikutusta. Olin ainakin itse täydellisesti uskollinen klaanitovereilleni ja vaikka olisin voinut helposti tappaa vihollisklaanin jäsenen, en olisi suostunut murhaamaan ketään klaanitoveriani.
"Ja voin täysin rehellisesti sanoa, että en voisi ikinä vahingoittaa sinua ja Tihkutähti tappaisi sinut ainoastaan kuolleen ruumiini edestä", lisäsin jäätävän tyynellä äänellä ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni Liljahenkäykselle. En kerrankaan tuntenut oloani vaivaantuneeksi.
// Lilja?
Liljahenkäys / 3.2.2018
Katsoin Kylmähenkäykseen kyyneleistä kostein silmin. Minä rakastin häntä niin kovasti, enkä tahtonut menettää tätä niin kuin olin menettänyt muut rakkaani.
"Liljahenkäys!" Sienikarvan kutsu kajahti klaaninvanhimpien pesän luota. Vilkaisin Kylmähenkäykseen harmistuneena, sillä juttumme oli jäänyt kesken.
"Mene vain, sinua tarvitaan", kolli maukui ja levitti kasvoilleen lempeän hymyn, joka oli kuitenkin silmänräpäyksessä kadonnut. Sitten hän otti suunnakseen uloskäynnin ja pujahti ulos leiristä. Katselin hänen peräänsä kaihoisasti. Olisin tahtonut olla hänen kanssaan, enkä suorittamassa velvollisuuksiani juuri nyt.
Nousin vaivalloisesti seisomaan ja lähdin tassuttamaan verkkaiseen tahtiin mestarini luo. Parantajakolli seisoskeli klaaninvanhimpien pesän suulla silmät kiiluen.
"Niin?" Yritin pakottaa kasvoilleni iloisen ilmeen.
Sienikarva vilkaisi lapansa yli pesälle. "Vaskitsaviiman polkuanturat ovat raapiutuneet. Voisitko valmistaa hänelle hauteen?" kolli pyysi.
"Tietenkin", vastasin reippaasti ja kiiruhdin parantajan pesälle. Suuntasin suorinta tietä varastolle ja kaivoin esiin yrtit, joita hauteeseen tarvittiin.
Muussasin ensin päivänkakkaran- ja hierakanlehdet kaarnan palalle ja noudin sitten ulkoa lunta, jonka pusersin sammalen läpi yrttimössön päälle. Annoin hauteen olla hetken aikaa rauhassa, ja kun se oli valmista, kiikutin sen klaaninvanhimpien pesälle.
Levitin hauteen Vaskitsaviiman kipeille polkuanturoille. "Vältä kävelemistä ainakin tämän päivän ajan, jotta haude kerkeää vaikuttaa", ohjeistin vanhukselle, ja käännyin sitten mestarini puoleen kärsimättömänä: "Joko voin mennä?"
Sienikarva katsoi minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan, mutta nyökkäsi kumminkin. Nelistin täpinöissäni aukion poikki uloskäynnilleni ja lähdin seuraamaan Kylmähenkäyksen hajujälkeä turkki innosta pörhöllään.
//Kylmä? Aika sekava. xd
Kylmähenkäys / 4.2.2018
En voinut olla pyöräyttämättä silmiäni turhautuneisuudesta, kun Sienikarvan kutsuhuuto klaaninvanhimpien pesän edustalta kantautui korviini. Otin vaistomaisesti pari askelta kauemmas Liljahenkäyksestä ja kohdatessani naaraan katseen onnistuin erottamaan oman harmistuneisuuteni heijastuvan klaanitoverini silmistä. En todellakaan tahtonut jättää Liljahenkäystä yksin, klaaniin missä hän tunsi itsensä jokaisella hetkellä hyökkäyksen ja tuomitsemisen kohteeksi. Tähtiklaaniin uskoville kissoille ei ollut nykyisessä Varjoklaanissa tilaa ja heitä seurattiin tiukalla katseella. Minulle elämä oli paljon helpompaa, koska olin Pimeyden metsän kannattaja ja klaanitoverini näkivät minut lisäjoukkona, kun taas Liljahenkäyksen vihollisena.
"Mene vain, sinua tarvitaan", maukaisin lämpimästi ja nostin jopa lempeähkön hymyn kasvoilleni - joka kuitenkin katosi silmänräpäyksen sisällä, eihän minulla ollut tapana pitää minkäänlaista hymyä kasvoillani kauan aikaa. Liljahenkäyskin väläytti kiitollisuudesta viestivän hymyn ja ennen kuin hän ehti edes vastata mitään, käännyin kannoillani ja pujahdin aivan vieressämme olleeseen piikkihernetunneliin.
Olin muistanut, että ukkospolun toisella puolella, emonsuun alueella, oli ollut jonkin verran riistaa ja koska Varjoklaanin riistatilanne oli huvennut vaarallisen pieneksi lähiaikoina, ajatus riistan varastamisesta Kuolonklaanilta ei kuulostanut lainkaan huonolta idealta. Pitäisi vain varmistaa, ettei lähistöllä olisi sillä hetkellä partioita ja etten jättäisi mitään hajumerkkejä perässäni, koska en tällä hetkellä tahtonut saada kuolonklaanilaisten raivoa Varjoklaanin niskaan.
Kun pujahdin ulos piikkihernetunnelista, suunnistin kulkuni saman tien reviirin länsiosaa kohti, minkä rajana toimi ukkospolku. Päivittäin ukkospolun halki ei mennyt läheskään yhtä monta hirviötä kuin Myrskyklaanin puoleisen ukkospolun halki, mutta sen ylittämisessä piti silti olla erittäin varovainen. Mieleeni palasi automaattisesti Kuohuvirran kohtalo ja myrskyklaanilaisen verinen ruumis, jonka oli sydämettömästi jättänyt taakseni. Ehkä olisin voinut osoittaa hieman enemmän kunnioitusta kyseistä kissaa kohtaan, mutta mitäpä menneille jutuille pystyisin tekemään. Pitäisi vain muistaa seuraavalla kerralla kunnioittaa muidenkin klaanien jäsenten elämää, mutta rehellisesti sanottuna en vieläkään uskonut, että sillä hetkellä auttaisin vihollisklaanin kissaa, olipa hän kuinka suuressa pulassa.
Kun lopulta saavuinkin ukkospolun rajalle ja kurkistin kitukasvuisen saniaistiheikön läpi, edessäni avautui leveä polku, joka oli täysin tyhjä aluskasvillisuudesta. Hetken siinä seistyäni kuulin hirviön lähestyvää murinaa ja yht'äkkiä ohi hurahtikin hopeinen, kiiltävä hirviö. Vaikkei se minua varsinaisesti pelästyttänyt, tunsin niskakarvojeni hiljalleen pörhistyvän. Ei kukaan kissa viihtynyt ukkospolulla.
Vilkaisin nopeasti ukkospolun sivulta sivulle ja höristin vielä varmuuden varalta suipohkoja korviani, mutta lähestyvistä hirviöistä ei ollut merkkiäkään. Hetkeäkään epäröimättä sukelsin ukkospolulle ja lähdin juoksemaan sen halki niin kovalla vauhdilla kuin vain surkeilta juoksutaidoiltani pääsin. Onnistuin kuitenkin loikkaamaan aluskasvillisuuden sekaan ennen kuin lähestyvän hirviön ääni alkoi edes hiljalleen kantautua korviini. Huokaisin nopeasti helpotuksesta, kun ylitys oli viimein ohi. Nyt pitäisi vain löytää riistaa klaanille.
Lähdin marssimaan Kuolonklaanin reviirin halki ja tajusin heti nuuhkivani jatkuvasti ilmaa. Lähettyvillä ei ollut yhtäkään partiota eikä kissaa, mikä sai minut ainakin hieman rauhoittumaan. Jatkoin matkaa vielä syvemmälle ja pian Emonsuu alkoi erottuakin kaukaisuudessa. Nostin vaistomaisesti kuononi korkealle ja aloin nuuhkia ilmapiiriä riistan varalta.
"Seis siihen paikkaan!"
Säpsähdin ja melkein kompastuin omiin käpäliini, kun vasemmalta kitukasvuisesta aluskasvillisuudesta sukelsi esiin suurikokoinen, likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras. Kissan jäänsinisissä silmissä roihusivat raivosta viestivät liekit, jotka näyttivät kykenevän polttamaan minut pelkällä tuijotuksellaan.
"Kuka olet ja mitä teet täällä?" kirjavaturkkinen naaras kysyi jäätävällä äänensävyllä ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Sydämeni alkoi hiljalleen rummuttaa rintaani vasten, mutta pakottauduin pitämään mitäänsanomattoman ilmeen kasvoilleni ja pullistamaan lihakseni näyttääkseni mahdollisimman suurelta ja vaaralliselta vihollisen edessä.
"Olen Varjoklaanin Kylmähenkäys ja aikeeni eivät kuulu sinulle", lausahdin aivan yhtä jäätävällä äänensävyllä ja porasin kylmänsinisen tuijotukseni tuntemattoman kissan silmiin, "mikä sinun nimesi sitten on?"
// Jää? Lilja?
Liljahenkäys / 31.1.2018
Siirtelin tassujani hermostuneena. "Minähän sanoin, että löysimme Kuohuvirran eilen ukkospolulta hirviön liiskaamana", aloitin epäröiden. "Asia ei kuitenkaan ole niin. Me lähdimme leiristä Kylmähenkäyksen kanssa, ja kun saavuimme ukkospolun luo, näimme Kuohuvirran vaanimassa oravaa. Hirviö tuli ukkospolkua pitkin holtittomasti jäisellä kivipinnalla liukuen. Silloin joku minulle tuntematon myrskyklaanilainen syöksyi Kuohuvirran avuksi, mutta hirviö suistui yllättäen ojaan murskaten heidät alleen..."
Sienikarva katsoi minua kauhistuneena. Vedin syvään henkeä ja jatkoin suru kurkkua kuristaen:
"Mitään ei ollut enää tehtävissä. Kylmähenkäys otti Kuohuvirran selkäänsä ja käski minun jättää myrskyklaanilaisen omilleen. Hän ei kuulemma ollut meidän huolenaiheemme. Minä en kuitenkaan suostunut, vaan lähdin hakemaan apua, ja kun myrskyklaanilaiset lähtivät takaisin leiriinsä, Kylmähenkäys oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Luulin - minä tosiaankin luulin - että hän olisi muuttunut näiden kuiden aikana, mutta selvästikin olin väärässä."
Mestarini ei sanonut mitään. Hänen myrkynvihreissä silmissään näkyi murhe. En tiennyt, mitä olisin voinut sanoa. Olin luottanut sokeasti Kylmähenkäykseen, enkä ollut ottanut huomioon sitä, ettei kollilla ollut samanlaista velvollisuudentunnetta auttaa muita kissoja kuin minulla. Raskas huokaisu karkasi keuhkoistani kun vääntäydyin käpälilleni. Vilkaisin kaihoisasti Kylmähenkäykseen, joka istuskeli turhautuneennäköisenä Ikituulen ja muutaman muun soturin takana.
//Sieni? Kylmä?
Kylmähenkäys / 31.1.2018
Saapuessamme Nelipuun ympäristöön haistin ilmassa jokaisen muun klaanin vahvan hajun, joka kertoi Varjoklaanin saapuvan paikalle viimeisenä. En olisi voinut kuitenkaan välittää vähempää siitä, kuinka monentena Varjoklaani saapui paikalle - elleivät vihollisklaanit saaneet siitä kuvaa laiskista varjoklaanilaisista, joka ei todellakaan ollut todellisuus. Varjoklaani oli vahvin kaikista metsän klaaneista.
Kun saavuimme Nelipuille, huomasin silmäkulmastani Liljahenkäyksen ja Sienikarvan erkanevan klaanin perältä. Katsoin turhautuneena, kuinka kaksikko tassutteli kauemmas varjoklaanilaisista ja alkoi juttelemaan, varmaan joistakin parantajien välisistä jutuista. Olin yrittänyt Kuohuvirran löytämisen jälkeen lähestyä Liljahenkäystä ties kuinka monta kertaa, mutta parantajaoppilas oli jokaisella kerralla kääntänyt tylysti katseensa muualle ja poistunut paikalta ennen kuin olin ehtinyt sanoa sanaakaan hänelle. Naaras oli varmaankin ottanut nokkiinsa siitä kuinka olin tunteettomasti jättänyt myrskyklaanilaiseen ruumiin ukkospolulle lojumaan, mutta en ainakaan itse nähnyt siinä mitään väärää. Myrskyklaani oli vihollisklaani eikä meidän pitäisi antaa minkäänlaista heikkoudesta kertovaa kuvaa heille. Tiesin kyllä, että parantajaoppilaana Liljahenkäyksen velvollisuus oli suojella tasavertaisesti jokaista klaanikissaa, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt syytä siihen. Olihan Myrskyklaanillakin oma parantaja ja parantajaoppilas, mutta he eivät vain olleet sattuneet olemaan paikalla. Mutta sekin oli Myrskyklaanin ongelma eikä Varjoklaanin.
"Tulehan, Kylmähenkäys", Ikituulen lausahdus herätti minut ajatuksistani ja pakottauduin siirtämään jäätävän katseeni Liljahenkäyksestä entiseen mestariini, "muidenkin soturien seuraan."
"Hyvä on", murahdin ilmeettömästi ja lähdin hitaasti marssimaan muiden varjoklaanilaissoturien ryhmää kohti. Heitin vielä pettyneen silmäyksen Liljahenkäykseen ja nostin sitten kuononi korkealle, pakotin tyynen ilmeen kasvoilleni ja tassuttelin klaanitoverieni seuraan.
// Lilja?
Sienikarva / 31.1.2018
Kasvoilleni ilmestyi pahoitteleva katse, kun katsoin Liljahenkäystä kuultuani hänen asiansa.
"Sinä teit aivan oikein, parantajan täytyy auttaa kissaa, oli hän mistä klaanista tahansa. Kyllä Kylmähenkäys sen varmasti vielä joskus ymmärtää. Jos hän todella välittää sinusta, hän ymmärtää sen, mitkä ovat sinun velvollisuutesi ja kunnioittaa niitä", naukaisin ja katsoin Liljahenkäystä suoraan tuon silmiin. Naaras nyökkäsi hitaasti ja hengitti syvään. Ennen kuin hän kerkesi sanoa mitään, jatkoin:
"Hän on kasvanut erilaisten kissojen kanssa kuin sinä. Tihkutähti on kylmä ja tunteeton, kuten nykyään suurin osa varjoklaanilaisistakin. Sinun täytyy ymmärtää se, että heidän sydämensä ovat syvässä jäässä.. Vaikka he ovatkin sellaisia, pidä sinun sydämesi lämpimänä ja auta jokaista apua kaipaavaa. Jos Kylmähenkäys oikeasti välittää sinusta, hän tulee ymmärtämään sinua." Kasvoilleni levisi hento hymy, joka kuitenkin katosi hetkessä tiehensä.
"Onko sinulla muuta, josta tahdot puhua?" kysyin ja katsoin oppilastani yhä tuon silmiin.
//Lilja? Sori tönkkö :dd
Liljahenkäys / 2.2.2018
Avasin silmäni tuntiessani kylmän vesipisaran tipahtavan kuonolleni. Aamuauringon ensisäteet valaisivat hämärän pesän ja soivat pitkästä aikaa lämpöä kankeisiin jäseniini.
Nousin verkkaisesti istumaan. Raotin hieman suutani ja annoin tuoksujen tulvahtaa kielelleni. Sienikarvan tuoksu oli valju, joten arvelin hänen heränneen jo jokunen aika sitten.
Nypin nopeasti karvoihini takertuneet sammalhapsut pois ja lähdin tassuttamaan kohti pesän suuta. Työnsin sammalverhon syrjään ja astahdin raikkaaseen pakkasilmaan.
Aukiolla oli hälinää. Minttusydän jakoi parhaillaan partiota ja muutama klaaninvanhin oli uskaltautunut ulkosalle nauttimaan lehtikadon harvinaisesta auringonpaisteesta.
Huomasin Sienikarvan istuskelemasa eräässä auringon lämmittämässä läntissä Kaunokukan kanssa. Entinen parantaja oli ummistanut silmänsä, mutta saatoin nähdä, miten hänen suunsa liikkui puheen tahtiin.
Näin myös aukion laitamilla kissan, johon oli ennen ollut niin kiintynyt. Nykyään välillämme tuntui olevan ylitse pääsemätön kuilu. Kylmähenkäys katseli klaania kylmänsiniset silmät kavenneina.
Heilautin häntääni ylimielisesti kollin katseen osuessa minuun ja lähdin sitten tallustamaan kohti Sienikarvaa. Vaaleanruskea parantajakolli katsahti minuun ystävällisesti hymyillen.
"Huomenta, Liljahenkäys. Sinä heräsitkin jo", hän maukui. Nyökkäsin ja käännyin sitten Kaunokukan puoleen, joka oli avannut silmänsä ja kohdistanut niiden kirkkaansinisen katseen minuun.
"Hyvää huomenta, Kaunokukka. Nukuitko hyvin?" kysyin. Kaunokukka päästi pienen kehräyksen ja vastasi:
"Oikein mainiosti, Liljahenkäys. Kiitos kysymästä."
Kaunokukan kanssa jutteleminen tuntui paljon helpommalta, sillä Sienikarvan mukaan entinen parantajanaaras oli ollut ennen Varjoklaaniin saapumista kotikisu.
Tiesin, miltä tuntui olla ulkopuolinen. Oikea perheeni piti minua hylkiönä, eikä minulla ollut enää syytä palata takaisin kotiin, nyt kun tiesin heistä. Isääni en ollut koskaan tavannut, mutta emostani minulla oli hyvin sumeita muistikuvia, joista en saanut kunnollista otetta.
"Miten parantajan koulutuksesi on edistynyt?" Kaunokukan kysymys sai minut säpsähtämään hereille aatoksistani.
"Ihan hyvin", vastasin hieman hajamielisenä ja käännyin sitten kysymään mestariltani: "Saanko hakea vähän tuoresaalista?"
Sienikarva nyökkäsi. "Kaikin mokomin, kunhan vain varmistat, että syötävää riittää myös muille", hän naukaisi ja jatkoi sitten mielenkiintoiselta kuullostavaa keskusteluaan entisen parantajan kanssa.
Suuntasin tuoresaaliskasalle ja valikoin itselleni myyrän, jota sitten asetuin nautiskelemaan parantajan pesän edustalle. Olin ollut niin keskittynyt repimään tuoresaaliistani sopivan kokoisia palasia, että olin kokonaan unohtanut tarkkailla ympäristöäni; Kylmähenkäys seisoi edessäni mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän, kun nousin seisomaan niin, että olin melkein kasvotusten minua suuremman soturin edessä.
"Onko jokin paikka kipeä? Tarvitsetko paikkausta?" nau'uin katkerana irrottamatta katsettani Kylmähenkäyksen silmistä.
//Kylmä? Ehkäpä Sieni?
Kylmähenkäys / 2.2.2018
Heräsin aamulla kalpean auringonvalon säihkäistessä kasvoni ja räväytin kerralla kylmänsiniset silmäni auki. Henkäisin syvään ja kompuroin jaloilleni, varmistaen nopeasti ettei kukaan sotureista olisi kuullut. Osa sotureista oli jo poistunut pesästä ja loput nukkuivat rennosti omilla sammalpedeillään. Huokaisin hitaasti ja lähdin pujottelemaan ulos pesästä.
Olin nukkunut yöllä harvinaisen huonosti, koska en ollut pystynyt unohtamaan eilistä kokoontumista - varmaankin elämäni masentavinta kokoontumista. En ollut päässyt juttelemaan Liljahenkäyksen kanssa kertaakaan ja olin joutunut tyytymään Ikituulen ja muiden soturien seuraan. Olivathan muutkin soturit ihan tyydyttävää seuraa, mutta Liljahenkäyksen kanssa oleskeliminen olisi ollut paljon mukavampaa. Tosin, en olisi halunnut kenenkään epäilevän mitään, joten toistaiseksi olisi parempi etten viettäisi liikaa aikaa hänen kanssaan.
Sukelsin ulos soturien pesästä ja hätkähdin samassa jäätävästä ilmavirrasta, joka tarttui sinertävänharmaan turkkiini ja riepotteli sitä ympäriinsä, saaden karvat täydelliseen sotkuun. Kohautin laiskasti lapojani ja annoin katseeni kiertää aukiota, tietyn kissan toivossa.
Eipä kestänyt kauankaan, kun tunnistin Liljahenkäyksen sirorakenteisen hahmon parantajan pesän edustalla. Tummanharmaa naaras näytti syövän pienikokoista myyrää ja keskittyneen vain ja ainoastaan siihen. Hetken epäröinnin jälkeen lähdin marssimaan parantajaoppilasta kohti, tavanomainen mitäänsanomaton-ilme kasvoillani leväten. Liljahenkäys ei edes huomannut lähestymistäni, kunnes olin jo ehtinyt pysähtyä hänen eteensä.
"Onko jokin paikka kipeä? Tarvitsetko paikkausta?" Liljahenkäys kysyi. Pystyin aistimaan erään tunteen tuon äänessä, mutta en osannut nimetä sitä.
"Sattuupi olemaankin. Astuin eilen etukäpälälläni paluumatkalla tikun päälle mutta en muistanut tulla kertomaan siitä eilen."
Heitin vaistomaisesti pienen valheen lauseeseeni, koska olin tietenkin ollut aikeissa näyttää käpälääni Liljahenkäykselle, mutta en ollut uskaltanut mennä juttelemaan hänelle kokoontumisen vaitiolon jälkeen. Olihan minulla taka-ajatuksena käpäläni tarkastuksen aikana yrittää pyytää anteeksi käytöstäni myrskyklaanilaisen suhteen.
Nyt Liljahenkäys vain tuijotti minua, näyttäen aivan siltä kuin olisi avaamassa suunsa hetkenä minä hyvänsä. Eihän nyt klaanin parantajaoppilas voinut kieltäytyä klaanitoverinsa auttamisesta?
// Lilja?
Liljahenkäys / 2.2.2018
Katsoin Kylmähenkäykseen hännänpää ärtyneesti nykien. Olin klaanin parantajaoppilas, enkä voisi laiminlyödä velvollisuuksiani, vaikka potilaana olisikin kissa, josta en sillä hetkellä sen erityisemmin pitänytkään.
"Hyvä on. Tule pesääni, niin katsotaan sitä tassua tarkemmin", huokaisin turhautuneena, noukin myyrän loput hampaisiini ja sujahdin sammalverhojen läpi pesälle. Laskin tuoresaaliini vartomaan oman vuoteeni vierelle ja tassutin sitten Kylmähenkäyksen luo, joka odotti parantajan aukiolla jokseenkin vaivautuneen oloisena.
"Näytähän sitä käpälää", nau'uin äänellä, jonka kylmyys yllätti jopa itsenikin. Kylmähenkäys ojensi vasempaa etukäpäläänsä minulle. Tartuin toisella tassullani kiinni kollin käpälästä estäen sitä vapisemasta ja tutkailin keskelle polkuanturaa uponnutta piikkiä.
Sen enempiä mietiskelemättä tartuin hampaillani kiinni läheltä piikin tyveä ja vetäisin sen ulos. Polkuanturaan jäi pieni reikä, josta pulpahti verta. Kolli ryhtyi nuolemaan kohtaa, jossa piikki oli ollut hetki sitten. Sillä välin kävin noutamassa muutaman hierakanlehden varastosta. Ojensin lehdet Kylmähenkäykselle.
"Mitä minä näillä teen?" hän maukui hämmentyneenä.
"Jauha lehdet ensin muussiksi ja levitä töhnä sitten koko polkuanturalle", ohjeistin. Soturi ryhtyi pureskelemaan lehtiä.
"Liljahenkäys, minun olisi puhuttava kanssasi", hän mumisi suu täynnä yrttimurskaa. Väläytin tuolle paheksuvan katseen, enkä vastannut mitään.
Kollin saatua salva valmiiksi, kehotin tätä hieromaan sen huolella polkuanturalle ja varomaan astumasta sillä niin kauan, kun tahna oli vielä märkään. Sitten astelin oman vuoteeni luo ja nappasin myyrän hampaisiini aikeenani palata takaisin aukiolle nautiskelemaan auringon lämmöstä, mutta Kylmähenkäys tukki tieni. Hänen roteva ruhonsa peitti pesän suun sulkien minulta reitin aukiolle.
"Mitä sinä oikein teet?" sihahdin kiukkuisena ja yritin puskea väkisin läpi, mutta kolli ei hievahtanutkaan.
"Haluan puhua kanssasi", hän sanoi jämäkästi. Sivalsin hännälläni terävästi ilmaa.
"No, olkoon sitten", murisin karvat sojollaan, "mutta nopeasti, sillä minulla ei ole koko päivää aikaa."
//Kylmä?
Kylmähenkäys / 2.2.2018
"Kyllä sinä ehdit muille menoillesi myöhemminkin", murahdin hitaasti ja viitoin sitten hännälläni Liljahenkäystä hieman kauemmas parantajan pesän oviaukosta. Sienikarva ei ollut pesässä, joten voisin aivan rauhassa jutella nuoren naaraan kanssa.
"Mitä sinä teet? Emmekö me voi puhua tässä?" Liljahenkäys kysyi pesän oviaukon edustalta ja silmäili minua lukuisien hännänmittojen päästä.
"Tule nyt vain tänne", lausahdin jäätävällä äänensävyllä, mikä sai Liljahenkäyksen kääntymään ja tassuttelemaan luokseni. Tunsin oloni erittäin vahvaksi, kun kohosin pienikokoisen klaanitoverini ylle ja roteva olemukseni tuntui niin massiiviselta sirorakenteisen naaraan vieressä.
"Mitä asiaa sinulla nyt on?" Liljahenkäys kysyi kärsimättömänä ja räpytteli vaivaantuneisuudesta viestiviä silmiään nopeasti. Olisin voinut hukkua niiden meripihkaiseen maailmaan, mutta pakottauduin sen sijaan vain tuijottamaan parantajaoppilaan kasvoja ilmeettömänä.
"Halusin vain pyytää anteeksi käytöksestäni siellä ukkospolulla, kun hylkäsin sen myrskyklaanilaisen."
Liljahenkäyksen kasvoille nousi hämmästys - joka oli selvästikin täysin aitoa hämmästystä - ja tuo räpäytti meripihkaisia silmiään pari kertaa, aivan kuin varmistaaksen olevansa oikeassa maailmassa. Enkä edes ihmetellyt naaraan reaktiota. En todellakaan ollut sitä tyyppiä, jotka pyysivät todella helposti anteeksi ja myönsivät omat virheensä, mutta en tahtonut Liljahenkäyksen saavan minusta minkäänlaista hirviömäistä kuvitelmaa. Saatoin olla jäätävän kylmä ulkokuoreltani, mutta halusin todistaa tuolle naaraalle pystyväni kohteliaisuuksiin ja ystävällisyyteen.
"Tajusin kuinka väärin oli jättää se myrskyklaanilainen ukkospolulle oman onnensa nojaan. Minun olisi pitänyt olla parempi klaanikissa ja edes kuljettaa se kissa Myrskyklaanin reviirille. Olen pahoillani käytöksestäni."
Lauseeni päätettyäni laskin pääni eräänlaiseen kumarrukseen - mikä oli tullut täysin vaistomaisesti - ja luimistin korvianikin hieman ylväämmän kuvan toivossa. Jos olisin saanut toisen mahdollisuuden myrskyklaanilaisen suhteen, en usko että olisin kuljettanut vihollisklaanilaisen ruumista toisen klaanin reviirille, koska asia ei vain kiinnostanut minua lainkaan. Mutta varmistaisin, että Liljahenkäys ei saisi tietää minun valehdelleen.
// Lilja?
Liljahenkäys / 2.2.2018
Kylmähenkäyksen sanat olivat saaneet minut hämmästymään. "Vai niin", nau'uin hiljaa, "kaipa minä voin antaa sinulle anteeksi."
Sinertävänharmaa kolli nosti katseensa minuun ja hänen kasvoillaan käväisi hymy. "Se olisi hienoa", hän maukui.
"Mutta en voi luvata, että kaikki olisi niin kuin ennen", sanoin ja laskin katseeni tassuihini. Kylmähenkäys kurtisti kulmiaan ja katsahti minuun kysyvästi.
"Kai sinä ymmärrät, että minulla on klaanin parantajaoppilaana velvollisuuksia?" murahdin, ja jatkoin sitten antamatta soturille tilaisuutta vastata: "Ja ne velvollisuudet tulevat piinaamaan minua koko ikäni, joten jos haluat olla kanssani, sinun on opittava kunnioittamaan sitä, mikä on minulle tärkeää."
Kylmähenkäys räpäytti silmiään hämmentyneenä. Uskoin kyllä, että hän ymmärtäisi velvollisuuteni, mutta en ollut niinkään varma siitä, osasiko hän sisäistää niitä.
Nousin seisomaan ja nuolaisin muutaman kerran rintakarvojani, kunnes käännyin takaisin Kylmähenkäyksen puoleen ja viitoin tätä seuraamaan. Kolli vääntäytyi käpälilleen ja lähti tallustamaan perääni.
Pujahdin sammalverhon läpi ulos aukiolle. Sienikarva keskusteli edelleen Kaunokukan kanssa klaaninvanhimpien pesän edustalla, ja Minttusydän oli saanut partiot jaetuksi jo muutama tovi sitten.
Astelin kohti leirin laitamia hiirenrippeet hampaissani edelleen roikkuen. Kuulin Kylmähenkäyksen jykevien käpälien tömähtelyn maata vasten takanani, joka kertoi kollin pysyttelevän tiiviisti kannoillani.
Asetuin makuulleni piikkiherneseinämää vasten ja laskin myyrän maahan. Aurinko lämmitti mukavasti turkkiani ja sai minut kehräämään silkasta mielihyvästä.
Kylmähenkäys istuutui parin hännänmitan päähän ja jäi katselemaan minua. Välittämättä soturin katseesta kumarruin repäisemään myyrästä itselleni suupalasen, jonka pureskelin ensin huolella ja nielaisin vasta sitten.
Vilkaisin Kylmähenkäykseen sivusilmällä. Kolli katsoi minua edelleen. Heilautin korviani hieman vaivautuneena. Välillämme vallitsi syvä jännite, joka esti kumpaakin avaamasta suutaan ja sanomasta mitään.
//Kylmä?
Kylmähenkäys / 2.2.2018
Silmäilin makuuasennossa olevaa Liljahenkäystä ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni hitaasti, kun hän puraisi uuden palan käpäliensä ulottuvilla olevasta myyrästä ja alkoi pureskella palaa huolellisesti. Hetken kuluttua sirorakenteinen kissa käänsi katseensa minuun ja pystyin erottamaan oman vaivaantuneisuuteni ja epävarmuuteni tuon meripihkaisista silmistä. Tunteeni olivat kirkkaammat kuin tahdoin niiden olevan.
"Olet varmaan jo sisäistänyt sen tiedon, että minulla on tunteita sinua kohtaan ja tahtoisin olla kanssasi", lausahdin äkillisesti. Se yksinäinen lause kiinnitti heti Liljahenkäyksen ajatukset minuun ja sai parantajaoppilaan korvat heilahtamaan hitaasti. Hän pysyi kuitenkin vaitonaisena ja tyytyi vain tuijottamaan minua läpitunkevalla katseellaan. Eihän se minua haitannut, olisin voinut katsoa niitä vaikka kuinka kauan.
"Mutta minua kiinnostaisi tietää, tahdotko sinä olla minun kanssani? Ja toivoisin sinulta täydellisen totuuden kuulemista, eihän valehteleminen ainakaan nykyisten tietojeni mukaan ole kovin tavallista sinulta", jatkoin lausettani hetken hiljaisuuden jälkeen, "ja mitä ikinä meistä tuleekaan tulevaisuudessa, toivoisin sinun silti kunnioittavan minua vaikka uskonkin vahvasti Pimeyden metsään. Minäkin kunnioitan sinua vaikka uskot Tähtiklaaniin, joka on erittäin kaukana omista uskomuksistani."
Liljahenkäys pysyi vaiti, hän vain tuijotti minua sanaakaan sanomatta. Nuoren naaraan hännänpää vääntyili puolelta toiselle, pystyin aistimaan välillämme olevan jännityksen. Vaistomaisesti otin askeleen eteenpäin ja kohdistin katseeni syvälle Liljahenkäyksen meripihkaisiin silmiin.
// Lilja? Vähä sekava :D
Liljahenkäys / 3.2.2018
Tunsin korvissani kuumotusta. "Tietenkin minä kunnioitan uskomuksiasi, Kylmähenkäys", sanoin hiljaa, "mutta kai sinä ymmärrät, ettei asia ole niin yksinkertainen? Tihkutähden alaisena sinun velvollisuutesi olisi ilmoittaa pettureista hänelle, mutta koska suhteesi minuun estää sen, olet vaarassa tulla tapetuksi."
Kylmähenkäys heilautti häntäänsä vähättelevästi ja astahti jälleen lähemmäs minua. "Minä en pelkää Tihkutähteä", hän murahti.
"Mutta minäpä pelkään!" töksäytin. Kollin kasvoilla käväisi hämmästys. Laskin katseeni maassa retkottavaan myyränraatoon. "Minä todellakin pelkään häntä. Hän murhasi sijaisemoni, tappoi lukuisia klaanitovereitani..." Ääneni oli pelkkä kuiskaus. Suru kuristi kurkkuani. En tiennyt mitä ajatella.
"Tihkutähti on sairastunut mieleltään. Vain hullu olisi valmis tappamaan oman emonsa vallan tähden", kähisin. "Minua kauhistuttaa silkka ajatuskin, että jonakin päivänä Tihkutähti voi käskeä sinut tappamaan minut, enkä ole lainkaan varma siitä, voinko luottaa siihen, ettet tekisi sitä."
Kylmähenkäys katsoi minuun mitään sanomatta. Hänen ilmeensä oli muuttunut pahaenteisen synkäksi, joka sai niskakarvani pörhistymään. Minä todella halusin olla Kylmähenkäyksen kanssa. Tunteeni olivat voimistuneet tuota sinertävänharmaata kollia kohtaan rajusti kuluneiden kuiden aikana, eikä niitä voinut enää tukahduttaa.
"Minullakin on tunteita sinua kohtaan, kuten olet varmaankin jo huomannut. Mutta jos todella olet valmis yrittämään suhdetta", sanoin lopulta, "niin sitten olen minäkin." Kasvoilleni levisi lämmin hymy.
//Kylmä?
Minttusydän / 27.1.2018
Jäimme Kylmähenkäyksen kanssa kahden Liljahenkäyksen lähtiessä. Olin hieman kiusaantunut Kylmähenkäyksen seurasta ja minua nolotti edellinen käytökseni.
"Onnea uudelle soturille", hymyilin ja nyökkäsin kunnioittavasti Kylmähenkäykselle. En halunnut pahaa hänelle, enkä kellekkään. Minulla meni vain vähän yli silloin. En tiennyt miten Kylmähenkäys reagoisi. Hänen ilmeensä ei muuttunut pätkän vertaa, hän vain nyökkäsi kiitokseksi onnitteluista.
"OIkeasti, olen pahoillani siitä mitä kaikkea sanoin sinulle", naukaisin ystävällisesti, "Ihan oikeasti". Katselin ymärilleni näin Tihkutähden. Näin kuinka Tihkutähti tassutteli suurkiven juureen ja loikkasi sen päälle. Katselin kiinnostuneen akuinka hän kajautti kutsuhuudon ilmoille. Kylmähenkäys lähti tassuttamaan lähemmäs. Lähdin nuoren kollin perään.
"Klaanimme kaipaa varapäällikköä ja siksi olen valinnut mielestäni sopivimman vaihtoehdon", Tihkutähti naukui vallanhimoisella äänellään. Tunsin lihasteni jäykistyvän. Tihkutähti haravoi katseellaan leiriä ja lopulta kollin sähkönsininen katse pysähtyi minuun. Minua katse ei kuitenkaan säväyttänyt, olin nähnyt sen niin monta kertaa.
"Minttusydän, sinä olet klaanimme uusi varapäällikkö", Tihkutähti naukaisi juhlavasti. Katsoin kollia lämpimästi, tämä loikkasi alas suurkivelttä ja tassutteli luokseni.
"Onnea", rakastamani kissa naukui lempeästi. Hymy valui kasvoilleni. Kehräys kantautui kurkustani, rakastin häntä oikeasti.
//Lilja? Kylmä? Edellisen saa poistaa :D
Kylmähenkäys / 27.1.2018
En ehtinyt vastata Minttusydämen anteeksipyyntöihin, kun Tihkutähden kutsuhuuto kajahtikin aukiolla. Havahduin ajatuksistani ja kompuroin klaanikiveä kohti, Minttusydän perässäni. Sivusilmästäni huomasin leirin laitamilla istuvan Liljahenkäyksen, jonka meripihkainen katse kohdistui Tihkutähden tummanharmaan hahmoon. Parantajaoppilas näytti silmäilevän päällikköä hetken aikaa, kunnes hän nousi ja lähti laahustamaan klaanikiveä kohti.
"Klaanimme kaipaa varapäällikköä", Tihkutähti aloitti, kun olimme saapuneet klaanikiven luokse, "ja siksi olen valinnut mielestäni sopivamman vaihtoehdon."
Tunsin lihasteni jännittyvän, kun Tihkutähden sähkönsininen katse alkoi silmäillä kissajoukkoa. Tiesin varsin hyvin, ettei minusta voisi tulla varapäällikköä, koska en ollut kouluttanut vielä yhtäkään oppilasta. Mutta silti halusin tietää, kenestä tulisi uusi varapäällikkö.
"Minttusydän, sinä olet klaanimme uusi varapäällikkö."
Käänsin kylmänsinisen katseeni suoraan muutaman hännämitan päässä istuvaan naaraaseen, jonka kasvoilla käväisi ilahtunut hymy. Kun Minttusydän erkani kissojen rivistöstä ja tassutteli klaanikiven eteen, murahdin turhautuneena. Jonakin päivänä minä tulisin olemaan punertavan ruskean naaraan asemassa, sillä minusta tulisi seuraava varapäällikkö. En suostunut luopumaan unelmastani.
Kun Minttusydän peruutti takaisin soturien rivistöön, viitoin häntä hännän heilautuksella kauemmas. Kun olimme päässeet kuuloetäisyyden päähän muista kissoista, köhäisin nopeasti kurkkuani. En ollut hyvä tälläisissä asioissa.
"Otan vastaan anteeksipyyntösi, ja lausun omat anteeksipyyntöni. Raivoistuin, koska tunsin kysymyksesi hyvin henkilökohtaisena enkä tavallisesti jaa semmoisia tietoja", lausahdin ja nostin heikon, mutta silti kunnioittavan hymyn kasvoilleni, "onnittelut muuten varapäällikön paikasta."
// Minttu? Lilja?
Liljahenkäys / 27.1.2018
Käännyin katsomaan Suurkivelle päin kuullessani Tihkutähden kajauttavan kokoontumiskutsun. Päällikkö aikoi mitä ilmeisemmin ilmoittaa Varjoklaanin uuden varapäällikön, eli hänen seuraajansa tulevaisuudessa. Toivoin todella, että Tihkutähti osaisi käyttää järkeään edes tämän kerran ja valita tehtävään sopivan kissan, joka osaisi täyttää velvollisuutensa noustessaan valtaan tämän jälkeen.
Nousin raskaasti huokaisten käpälilleni ja lähdin raahustamaan kohti Suurkiveä. Parantajat istuivat normaalisti kiven juurella, mutta koska olin liian vihoissani, päätin jäädä suosiolla istuskelemaan kissajoukon laitamille, josta näkisin päällikön parhaiten - enkä vahingossakaan olisi syöksymässä tuon kaulaan kiinni. En minä tietenkään tahtomalla tahtonut päästä näkemään Tihkutähden kaksinaamaisuutta, mutta jos pystyisin tulkita edes himpun verran hänen ilmeestään, mitä tuon hiirenaivoisessa päässä liikkui, niin se olisi ollut jo jotakin.
"Klaani tarvitsee uuden varapäällikön." Tihkutähti katseli Suurkiven ympärille kokoontuneita kissoja tyynenä. Sitten hänen katseensa pysähtyi yhteen kissaan. Päällikkö heilautti häntäänsä ja naukui juhlavasti: "Minttusydän on Varjoklaanin uusi varapäällikkö tästä päivästä lähtien." Pimeyden metsän kannattajien joukosta alkoi kuulua hurrausta, kun Tihkutähti laskeutui alas kiveltä ja kosketti nenällään kumppaninsa päälakea ja toivotti onnittelunsa.
Katseeni liukui kuin itsestään Minttusydämestä Kylmähenkäykseen, jonka häntä piiskasi ilmaa. Hänen kasvoillaan näkyi turhautuminen, eikä mikään ihme, sillä olihan kolli kaavaillut nousevansa Varjoklaanin seuraavaksi päälliköksi Tihkutähden jälkeen, mutta suunnitelmiin olikin tullut muutos Minttusydämestä tultua uusi varapäällikkö. Nuori soturi pakotti kuitenkin kasvoilleen hymyn ja lähti tassuttamaan kohti Minttusydäntä. Hän selvästikin hautoi jotakin mielessään, se oli selvää.
Lähdin itsekin astelemaan Minttusydäntä kohti. En tiennyt, kumman puolella naaras oli klaanin välisessä sisällissodassa, mutta mitä minä yhtään tunsin häntä, tiesin, että tuo oli pohjimmiltaan hyvä sydäminen kissa, eikä varmastikaan tappanut ketään mielellään. Hän saattaisi ehkä pystyä pelastamaan klaanin Tihkutähden kuoltua.
"Hei, Minttusydän", kehräsin saapuessani Kylmähenkäyksen ja tuoreen varapäällikön luo. "Onnitteluni varapäällikön asemasta. Uskon, että klaani tulee olemaan vastaisuudessa hyvissä käpälissä."
//Minttu? Kylmä?
Kylmähenkäys / 28.1.2018
Käänsin kylmänsinisen katseeni Liljahenkäykseen, joka oli juuri saapunut luoksemme ja lausunut onnittelunsa Minttusydämelle. Tunsin oloni vielä turhautuneemmaksi kuin äsken enkä tahtonut olla tässä tilanteessa. Jos en lähtisi nyt, kateellisuuteni Minttusydämen uudesta asemasta tulisi ilmiselväksi.
"Minäpä taidan lähteä", murahdin nopeasti ja lähdin sanaakaan sanomatta kaksikon luota, suunnaten kulkuni aukion laitamia kohti. Mutta ennen kuin olin päässyt edes kolmen hännänmitan päähän naaraista, käännyin vilkaisemaan olkapääni ylitse ja viitoin Liljahenkäykselle merkilläni ääneen, jolla pyysin häntä seuraamaan minua. En vaivautunut jäädä seuraamaan mitä naaras tekisi, vaan käänsin jäätävän tuijotukseni leirin laitamille ja kiristin tahtiani. Kun lopulta saavuin aukion reunamille, asetuin istumaan ja kohdistin kylmänsinisen katseeni siihen suuntaan missä Liljahenkäys oli, varmistaakseni että hän oli seurannut minua.
// Lilja?
Liljahenkäys / 29.1.2018
Katsahdin Kylmähenkäykseen hämmentyneenä, mutta lähdin kuitenkin tuon perään. Soturi oli astellut lähelle uloskäyntiä, josta hän vilkuili minuun päin hännänpää vääntyillen kärsimättömästi.
"Sinua selvästikin turhauttaa se, että Minttusydän pääsi varapäälliköksi sinun sijastasi?" murahdin ja istuutuduin alas. Sinertävänharmaan kollin kylmänsinisten silmien katse porautui suoraan sisimpääni.
"Ai, nytkö vasta huomasti?" hän kivahti ja sivalsi ilmaa hännällään. Jos totta puhuttiin, minäkin olisin ollut Kylmähenkäyksen asemassa yhtä vihoissani ja turhautunut. Minttusydän oli sentään päällikön kumppani, joten miksipä Tihkutähti ei valitsisi juuri häntä?
"Kyllä sinunkin aikasi vielä koittaa", lupasin ja kurotuin nuolaisemaan Kylmähenkäyksen poskea. Kolli päästi epämääräisen äännähdyksen ja siirsi sitten katseensa aukion toisella puolella seisoskelevaan Minttusydämeen, joka otti paraikaa muutaman soturin onnitteluja vastaan. Hän näytti onnelliselta.
"Kuules, mitä jos unohdetaan tämä koko hössötys ja lähdettäisiin vähäksi aikaa ulos leiristä?" Käännyin katsomaan Kylmähenkäykseen toiveikkaana. Halusin pois leiristä, ja mahdollisimman nopeasti.
//Kylmä? Tosi sekava ja lyhyt.
Kylmähenkäys / 29.1.2018
"Lähdetään vain", vastasin murahdusta jäljittelevällä äänellä ja sukelsin ensimmäisenä piikkihernetunneliin, suoraan tunkkaisesta leiristä ulos. Jos Minttusydän ei olisi ollut klaanitoverini, olisin varmasti hyökännyt hänen kimppuunsa ja ulvonut raivoissani, kuinka minun olisi kuulunut saada varapäällikön paikka. Minun täytyisi kouluttaa vielä oppilaskin ennen kuin pääsisin unelmoimaani asemaan. Sitten minun täytyisi saada vielä Tihkutähden luottamus käpäliini, pysyä elossa aina siihen saakka kunnes hän itse liittyisi Pimeyden metsän rivistöön ja vasta sitten pystyisin ansaitsemaan päällikön nimen ja yhdeksän henkeäni. Prosessi tulisi olemaan pitkä, mutta tulisin tekemään kaikkeni päästäkseni Varjoklaanin seuraavaksi hallitsijaksi.
"Kröhöm, Kylmähenkäys?"
Säpsähdin haaveistani takaisin Varjoklaanin leirin uloskäynnin kohdalle ja kohdistin jäätävän katseeni Liljahenkäyksen meripihkaisiin silmiin, jotka tuijottivat minua kysyvinä. Tunsin nolostuksen nipistelevän koko vartaloani, mutta pakottauduin pitämään mitäänsanomattoman ilmeen kasvoillani.
"Mitä nyt?" murahdin ja kohotin kulmiani. Kuten olen osannut odottakin, Liljahenkäys ei värähtänytkään.
"Kysyin, että minne me olemme menossa?" Liljahenkäys lausahti ääneen kysymyksen, jonka oli varmaan kysynyt minulta unelmointini aikana. Räpäytin kylmänsinisiä silmiäni hitaasti ja käänsin katseeni metsään, alkaen arvioimaan Varjoklaanin mutaista reviiriä.
"Lähdetään vaikka vain Myrskyklaanin rajaa kohti ja voimme pysähtyä tarpeeksi kauas Ukkospolusta, vaikkapa yrttejä etsimään. Jos siis tarvitset mitään yrttejä", lisäsin vaistomaisesti viimeiset sanani. En vaivautunut odottamaan Liljahenkäyksen vastausta, vaan lähdin ravakkaan marssiin reviirin eteläosaa kohti, suoraan Myrskyklaanin rajaa kohti.
// Lilja?
Liljahenkäys / 29.1.2018
Pörhistin karvani suojaksi jäätävältä viimalta, joka puhalsi suoraan vasten kasvoja. Lehtikato oli ankarimmillaan, eikä suloisesta hiirenkorvan auringosta ollut tietoakaan. Varjoklaanin kissojen kyljistä pisti esiin kammoksuttava luurivistö, joka kieli nälänhädästä. Tihkutähden nousu valtaan ei ollut ollut helppo. Monta hyvää soturia oli kuollut tai lähtenyt klaanista, eikä uusista pennuista ollut tietoakaan. Tätä menoa Varjoklaani tuhoutuisi, eikä kukaan voisi asialle mitään.
Pimeyden metsän kissat olivat muutamia poikkeustapauksia lukuunottamatta kaikki Tihkutähden puolella. Kylmähenkäyksestä en ollut niinkään varma. Hän tuntui pohjimmiltaan kunnon kissalta, mutta meidän välillämme kulkeva näkymätön muuri esti minua luottamasta häneen täysin. Monet kissat, jotka olivat olleet ennen Loistetähden uskollisia alaisia, kääntyivät Tihkutähden johdatuksen myötä Pimeyden metsän puolelle.
Kuitenkin jokunen kissa onnistui pitämään päänsä ja roikkumaan oikealla tiellä viimeiseen asti, ennen kuin kohtasivat karun loppunsa Tihkutähden ja tuon luottosoturien kynsissä. Minä olin yksi harvoista kissoista, jonka oikea usko ei ollut vielä kiirinyt Pimeyden metsän kissoille. Uskostani Tähtiklaaniin tiesivät vain Valvehenki, Sienikarva, sekä Kylmähenkäys, sekä muut Tähtiklaaniin uskovat kissa. Kylmähenkäys tosin uskoi Pimeyden metsään, mutta hän oli vannonut minulle, ettei kertoisi salaisuuttani kellekään, ja jos kertoisi, saisi hän maksaa siitä kalliin hinnan.
"Liljahenkäys!" Säpsähdin hereille ajatuksistani kuullessani Kylmähenkäyksen kärttyisen naukunan. Katsahdin muutaman hännänmitan verran edelläni kulkevaan sinertävänharmaaseen kolliin, joka tapitti minua kylmänsiniset silmät säkenöiden. Olimme matkalla Myrskyklaanin ja Varjoklaanin reviirit erottavalle ukkospolulle, jonka luota voisi löytyä hyvällä tuurilla muutama pakkasen haurastuttama yrtti.
Kylmähenkäys pysähtyi äkisti, ja olin vähällä törmätä häneen käpälieni liukuessa jäisellä maalla. Soturi viittoi hännällään ukkospolun suuntaan; Kuohuvirta oli kyyristynyt nietosten keskelle ja näytti vahtaavan jotakin hyvin keskittyneenä. Pian näkökentässäni vilahti punaruskea pörröhäntä, joka pilkisti esiin parin hännänmitan päästä vaaleanharmaasta soturinaaraasta.
Ilmaa halkoi korvia raastava vinkuna. Hirviö syöksyi ukkospolkua pitkin holtittomasti puolelta toiselle liukuen. Kuohuvirta oli syvälle uppoutunut niin syvälle aatteihinsa, ettei huomannut lähestyvää uhkaa. Yllättäen ukkospolun ylitse pinkaisi Myrskyklaanin kissa. Myrskyklaanilainen tarrasi juuri oravan kimppuun käynyttä Kuohuvirtaa niskavilloista, mutta liian myöhään. Hirviö suistui ukkospolulta heidän päällensä.
"Ei!" Työnnyin Kylmähenkäyksen ohitse ja kiiruhdin klaanitoverini avuksi. "Häivy siitä, senkin kurja jätöskasa!"
Hirviö murahti kovaäänisesti ja peruutti äristen takaisin tielle hetken emmittyään. Sen jälkeen se jatkoi holtitonta matkantekoaan jäällä liukastellen.
Kurkkasin varovasti lumikumpareen taa. Kuohuvirta makasi puoliksi lumeen hautautuneena Myrskyklaanin kissa päällään. Molemmat olivat yltäpäältä veressä ja pahasti runnoutuneita. Kuohuvirran tummansinisten silmien katse oli lukkiutunut kirkkaalle pakkastaivaalle.
"Kylmähenkäys!" Huutoni oli pelkkä kähähdys. "Tule auttamaan!" Ryhdyin kaivamaan lunta pois ruumiideen päältä, mutta kurkussani pusertava suru, sekä kylmä viima hidastivat työn tekoani. Tunsin lämpimän turkin kylkeäni vasten. Kylmähenkäys oli saapunut vierelleni.
"Miksemme me tehneet mitään?" kuiskasin syyllisyydentunto sisälläni velloen. Jos olisin tajunnut tilanteen aiemmin, olisin ehkä voinut pelastaa Kuohuvirran, eikä myrskyklaanilaisenkaan olisi tarvinnut heittää elämäänsä niin nuorena.
//Kylmä? Joo, tämmönen tarina tällä kertaa, aika sekava ja silleen. Toittis kirjotin tän nyt oikein.
Kylmähenkäys / 31.1.2018
Kuultuani nimeni kutsuttavan sukelsin Liljahenkäyksen luokse ja kohdistin jäätävän katseeni kahteen ruumiiseen, jotka makasivat maassa. Ensimmäinen oli Kuohuvirran eloton, vaaleanharmahtava hahmo, jota peitti paksu verikerros. Toinen ruumis kuului minulle täysin tuntemattomalle kissalle, joka haiskahti erittäin vahvasti Myrskyklaanille. En vaivautunut erityisemmin vihollisklaanilaiseen, vaan aloin kuopimaan lunta pois Kuohuvirran päältä jykevillä käpälilläni.
Kun olimme saaneet kaiken lumen pois kaksikon päältä, nostin hetkeäkään epäröimättä Kuohuvirran ruumiin selkääni. En ollut täysin varma vaivautuisiko Tihkutähti pitämään edes hyvästelyseremoniaa Tähtiklaaniin uskovalle kissalle, mutta ei Kuohuvirran veristä ruumista voinut minne tahansa jättää.
"Viedään Kuohuvirta leiriin ja jätetään tuo myrskyklaanilainen vain siihen. Hän ei ole meidän huolenaiheemme", murahdin välinpitämättömänä ja lähdin hitaasti marssimaan sitä suuntaa kohti, missä leiri sijaitsi. Pysähdyin kuitenkin hetken kuluttua ja vilkaisin olkapääni ylitse varmistaakseni, että Liljahenkäys lähtisi seuraamaan minua.
// Lilja?
Liljahenkäys / 31.1.2018
Katsoin Kylmähenkäyksen perään tyrmistyneenä. Kiukku kihisi sisälläni. Kuinka hän saattoi loukata vainajan muistoa sillä tavoin? Myrskyklaanilainen oli yrittänyt oma henkensä uhalla pelastaa Kuohuvirran hirviön kynsistä, mutta oli siinä samalla kohdannut oman loppunsa.
"Sinä olet hirveä!" Matala murina kumpusi syvältä kurkustani. Kylmähenkäys katsahti minuun lapansa yli. Hän kohotti kulmiaan hämmästyneenä.
"Anteeksi, mitä sanoitkaan?" kolli naukaisi hännänpää nytkähtäen. Hän kääntyi kasvotusten kanssani varoen pudottamasta kuollutta klaanitoveriaan.
"Miten sinä saatat olla niin julma? Tuo myrskyklaanilainen yritti pelastaa Kuohuvirran, mutta joutui maksamaan siitä omalla hengellään!" sihahdin niskakarvat pörhistyen.
Kylmähenkäys kohautti lapojaan. "Omapa oli ongelmansa. Jos hän ei olisi vaivautunut kiiruhtamaan vihollisklaanilaisen avuksi, hän olisi ehkä saattanutkin selviytyä", hän tuhahti ja katsoi ylimielisesti mustavalkeaan kolliin, joka makasi osittain lumeen hautautuneena lähellä ukkospolun reunaa.
Ennen kuin ehdin vastata mitään, ukkospolun toiselta puolelta alkoi kuulua huolestunutta puheensorinaa.
"Myrskyklaanin rajapartio!" Vilkaisin nopeasti molempiin suuntiin, ennen kuin uskaltauduin loikkimaan ukkospolun ylitse Myrskyklaanin puolelle.
"Mitä sinä oikein teet?" Kylmähenkäys huusi perääni, mutta en vaivautunut vastaamaan. Kolli oli saanut minut suuttumaan epäkunnioittavalla käytöksellään urheaa myrskyklaanilaista kohtaan.
"Hei!" Näin muutaman ketunmitan päässä partion, johon kuului kolme kissaa. "Tarvitsemme apua! Yksi kissa teidän klaanistanne on jäänyt hirviön alle!"
Suuri leveälapainen kolli katsahti minuun varautuneena. "Tulemme heti."
Lähdin johdattamaan partiota Varjoklaanin rajaa kohti. Loikin ketterästi takaisin ukkospolun toiselle puolen, jossa Kylmähenkäys odotti minua kärsimättömänä. Myrskyklaanilaiset seurasivat vanavedessäni, ja järkyttyivät löytäessään kuolleen klaanitoverinsa ruumiin.
"Voi ei..." Harmaankirjava oppilas painoi päänsä murheellisena.
"Mitä tapahtui?" sinertävänharmaa kolli tivasi.
"Hän yritti auttaa klaanimme erästä soturia, mutta jäikin samalla itse hirviön jyräämäksi", selitin suru kurkussa kuristaen. Se kaikki oli tapahtunut silmiemme alla, emmekä me olleet voineet tehdä mitään.
Korjattuaan klaanitoverinsa elottoman ruhon mukaansa Myrskyklaanilaiset lähtivät valumaan verkkaiseen tahtiin takaisin kohti omaa reviiriään.
"Syvimmät osan ottoni!" huikkasin heidän peräänsä ja käännyin sitten palatakseni takaisin leiriin.
"Kas niin, asioilla on aina tapana lutviutua", Kylmähenkäys murahti tyytyväisen kuuloisena. Mulkaisin häneen vihaisesti ja lähdin marssimaan leirin suuntaan sanaakaan sanomatta.
*Kerran Pimeyden metsän kissa, aina Pimeyden metsän kissa.* Olin hetken ajan uskonut jo, että kolli olisi kääntymässä Tähtiklaanin puolelle, mutta hänen epäsovelias käytöksensä paljasti karun totuuden. Kylmähenkäys ei tulisi muuttumaan nyt, eikä koskaan.
Seuraavana yönä oli täysikuu. Kuutamo oli oudon punertava, mutta koska Tähtiklaani ei ollut peittänyt taivasta pilvillä, vaaraa aselevon loppumisesta tuskin olisi.
Olimme matkalla Sienikarvan kanssa Nelipuiden laaksoon muun mukana. En ollut suostunut puhumaan Kylmähenkäykselle sitten eilisen. Kolli oli kyllä yrittänyt lähestyä minua useaan otteeseen, mutta olin torjunut hänet kylmästi. Jos Kylmähenkäys ei oppisi arvostamaan toisen kissan elämää, en haluaisi olla hänen kanssaan.
Vilkaisin vierelläni kulkevaa Sienikarvaa epäröiden. Mietin pitäisikö minun kertoa kollille eilen rajalla tapahtuneesta tragediasta, mutta en halunnut huolestuttaa häntä.
"Kuule, Sienikarva, voimmeko puhua?" naukaisin hiljaa. Vaaleanruskean parantajan myrkynvihreiden silmien katse kohdistui minuun.
//Sieni? Tönkköä settiä, mutta olkoot. xd
Sienikarva / 31.1.2018
Varjoklaanin matka kohti nelipuiden laaksoa oli alkanut joku aika sitten. Lähestyimme tunnelia, jota kautta pääsisimme helpoiten laaksoon. Kuljin Liljahenkäyksen kanssa joukon hännillä, koska Tihkutähti tahtoi pitää hänelle uskolliset kissat lähellään. Kolli uskoi kai meidän olevan uhka hänelle, enkä ymmärtänyt sitä lainkaan. Minä ja oppilaani emme olleet kummoisia taistelijoita, jonka vuoksi ympärillämme olisi täytynyt olla sotureita mahdollisen hyökkäyksen varalta.
"Kuule Sienikarva, voimmeko me puhua?" Liljahenkäys rikkoi yllemme langenneen hiljaisuuden ja käänsi epäröivän katseensa minuun. Katsoin oppilastani kysyvästi. Vilkaisin eteenpäin ja nau'uin:
"Odotetaan, että pääsemme perille. Etsitään joku rauhallinen paikka ja jutellaan sitten." Liljahenkäys nyökkäsi hennosti ja jatkoi matkaansa eteenpäin. En tiennyt, mitä oppilaani aikoisi minulle sanoa, se jopa pelotti minua hiukan.
Saavuttuamme nelipuiden laaksoon, muut klaanit olivat jo paikalla. Aikaa ennen kokoontumisen aloittamista olisi kuitenkin juuri sopivasti keskustelua varten. Käännyin Liljahenkäyksen puoleen.
"Mistä tahdoitkaan puhua, Liljahenkäys?" kysyin värisevällä äänellä ja katsoin oppilastani silmiin. Ympärillämme olleet kissat olivat kadonneet kissajoukon sekaan. Me seisoimme kahdestaan laakson reunamilla.
//Lilja?
Minttusydän / 22.1.2018
Huomasin Kylmätassun asenteessa jotain kylmää ja häijyä. Koin kollin uhkana itselleni. En yleensä tuntenut tällaisia tunteita, mutta nyt kaikki oli toisin. Tihkutähden seura teki minusta tälläisen ja minun olisi hyväksyttävä uusi itseni. Vilkaisin Kylmätassua häijysti. Käänsin katseeni takkaisin Liljahenkäykseen ja hymyilin tälle.
"Höpöttelimme kaikenlaista", naukaisin mitäänsanomattomalla äänellä.
"Mutta mitä jos sinä kertoisit jotain välillä itsestäsi, kun me Liljahenkäyksen kanssa kuulimme kaiken meille tapahtuneen toisiltamme", nau'uin täyteläisesti. Toivoin, ettei Liljahenkäys huomaisi pientä piikittelyäni. Vilkaisin Liljahenkäykseen tämä vilkaisi minuun, ilmeellä josta ei voinut päätellä mitään.
"Niin, ja laitan soturinimitoiveesi muistiin, voin sanoa Tihkutähdelle jos hän mieltyisi ehdotuksiisi", nau'uin rennosti naurahtaen. Sisälläni velloi pelko asemani menettämisestä, tai siis tulevan asemani. Halusin päästä hinnalla millä hyvänsä Tihkutähden varapäälliköksi.
//Kylmä? Lilja? Sori lyhyt xd
Kylmätassu / 22.1.2018
Turkkiani alkoi kuumottaa kuultuani Liljahenkäyksen sanat siitä, kuinka hän kertoisi soturinimitoiveeni Tihkutähdelle. Joutuisin kertomaan todellisen toiveeni ja tekemään parhaani väistääkseni kaikki Liljahenkäykseen liittyvät kysymykset.
"Kylmähenkäys kuulostaisi kyllä myös mukavalta. Voitkin samalla heittää sen ehdotuksen hänen eteensä, niin arvon päällikkö saa valita niistä mieluisensa", lausahdin jäätävällä äänensävyllä ja siirsin kylmänsinisen katseeni Minttusydämeen. En todellakaan nauttinut naaraan seurasta, mutta jos halusin miellyttää Tihkutähteä ja mahdollisesti nousta Varjoklaanin seuraavaksi johtajaksi, minun täytyisi tulla päällikön kumppanin kanssa toimeen.
"Ja tarkalleen ottaen mitä tahtoisit tietää minusta, Minttusydän?" kysyin ilmeettömänä, poraten katseeni suoraan punertavan ruskean naaraan sinertäviin silmiin. En luottanut enää tuohon soturiin, hän oli silmissäni erittäin epäilyttävä kissa.
// Minttu? Lilja?
Liljahenkäys / 23.1.2018
Seurasin Minttusydämen ja Kylmätassun keskustelua sivusta. En voinut jättää huomioimatta heidän välilleen syntynyttä jännitystä, joka tuntui tuntui sähköisenä kipinöintinä ilmassa.
"Ja tarkalleen ottaen, mitä sinä oikein haluaisit tietää minusta, Minttusydän?" Kylmätassun katse oli porautunut syvälle punertavan ruskean naaraan silmiin. Soturi vastasi katseeseen samalla mitalla, eikä antanut piiruakan periksi, kuten ei Kylmätassukaan.
"No niin, nyt tämä saa luvan loppua", sanoin tilanteen alkaessa muuttua uhkaavaan suuntaan ja astahdin kaksikon väliin vilkaisten kumpaankin vuorollaan. "Olette sentään klaanitovereita, ja klaanitovereiden tulee pitää yhtä! Muuten koko klaani olisi jo syösty turmioon, jos kaikki vain mulkoilisivat ja vihaisivat toisiaan."
Kylmätassu katsahti minuun kulmiaan kohottaen. Sanani eivät olleet saaneet kummassakaan juuri minkäänlaista muutosta aikaan - paitsi ehkä himpun verran lisää agressiivisuutta toisiaan kohtaan, joka ei ollut ollut missään nimessä tarkoituksenani.
"Hyvä on, ihan sama. Riidelkää sitten, jos teistä ei kerta muuhun ole." Heilautin häntääni ylimielisesti ja tassuttelin ulos pesästä. Pysyin kuuloetäisyydellä parantajan pesästä siltä varalta, että kaksikko rupeaisi rähisemään keskenään, joka oli kylläkin hyvin epätodennäköistä, muttei myöskään mahdotonta.
//Minttu? Kylmä? Tästä tuli tosi tönkkö. xd
Minttusydän / 23.1.2018
"Anteeksi", naukaisin pahoittelen oppilaalle.
"En tiedä mikä minuun meni", nau'uin kohteliaasti. Räpäytin simmiäni lämpimästi. Olin pohjimmiltani ystävällinen.
"Toivon, että voit antaa anteeksi huonon käytökseni", nau'uin anteeksi pyytävästi. Istahdin mahan ja loin lämpimän katseen Kylmätassuun.
"Tästedes pidän tunteeni kurissa",pahoittelin vielä ja tassuttelin ulos parantajan pesästä. Tassutin Liljahenkäyksen luokse.
"Olen pahoillani", naukaisen ja lähden tassuttamaan pois. Häntäni heilui puolelta toiselle tasaisesti.
"Kiitos seurasta, ja anteeksi pilatessani tilanteen", käänsin pääni ja naukaisin vielä Liljahenkäykselle.
"Tulen myöhemmin uudestaan", naukaisin ja väläytin ystävällisen hymyn Liljahenkäykselle.
//Lilja? Kylmä?
Kylmätassu / 23.1.2018
Tuijotin jäätävällä katseella Minttusydämen perään, kunnes tuo sukelsi ulos parantajan pesästä. Hän oli äsken tuijottanut minua murhaavalla katsella, mutta nyt naaras oli lausunut pahoittelunsa lämpimällä äänensävyllä. En kuitenkaan luottanut Minttusydämeen hiirenkarvan vertaa, vaikka kuinka olisin tahtonut. Mutta enhän minä edes tahtonut luottaa tuohon petolliseen kissaan.
Toisaalta, Minttusydän oli Tihkutähden kumppani ja hyvin mahdollisesti seuraava varapäällikkö. Jos saisin parannettua välejäni punertavan ruskeaan naaraan kanssa, ehkä minulla olisikin mahdollisuus päästä Varjoklaanin hallitsijaksi. Huokaisin syvään ja sukelsin ulos parantajan pesästä, suoraan Liljahenkäyksen luokse. Tummanharmaa naaras höristi korviaan ja kääntyi vilkaisemaan minua.
"Pahoittelen tuosta, Minttusydämen sanat vain ärsyttivät minua", lausahdin rennosti ja otin pari askelta lähemmäs, "lähdemmekö me siis sinne kävelylle? Minulla sattuu olemaan nimittäin loppupäivä aikaa."
// Lilja?
Liljahenkäys / 23.1.2018
"Ihan miten vain." Vilkaisin Kylmätassuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillani ja nousin seisomaan. Jäämättä odottamaan kollin reaktiota lähdin tallustamaan kohti uloskäyntitunnelia.
"Mikä sinulle nyt tuli?" Kylmätassu puuskutti päästyään vierelleni. "Minähän pyysin jo anteeksi käytöstäni."
"Mutta pyysitkö anteeksi Minttusydämeltä?" sihahdin sivaltaen ilmaa terävästi hännälläni. Kiihdytin vauhtiani entisestään, mutta soturioppilas pysyi tiiviisti kannoillani, eikä suostunut luovuttamaan helpolla.
"Liljahenkäys, ihan tosi", Kylmätassu huokaisi turhautuneena ja kaarsi eteeni. Pysähdyin lumi pöllyten ja jäin tuijottamaan kollia kulmat kurtussa.
"Lupaatko pyytää Minttusydämeltä anteeksi?" kysyin madaltaen ääntäni. Kylmätassu pyöritteli silmiään ja maukui:
"Hyvä on, minä pyydän häneltä anteeksi - ehkä." Lopulta suostuin leppymään kollioppilaalle, vaikka en ollutkaan täysin varma siitä, aikoisiko hän tosiaan pitää lupauksensa.
Kurkotin nuolaisemaan Kylmätassun kuonoa hellästi ja naukaisin sitten tuolle ilkikurinen sävy äänessäni: "Yritä ottaa minut kiinni." Pinkaisin karkuun häntä perässä hulmuten. Kylmätassu antoi yllätyksen näkyä kasvoillaan, kun tuo loikki perääni.
Soturioppilaan saavuttaessa minua yritin kiristää vauhtiani entisestään, mutta lopulta jouduin luovuttamaan, kun Kylmätassu sai minut kiinni ja kaadettua maahan.
Makasin hänen allaan naurusta kippuralla. Ilo kulki lävitseni kuin sähkö. Kaikki viimeaikojen murheet tuntuivat haihtuvan tiehensä kerta heitolla. Tunsin itseni onnelliseksi Kylmätassun seurassa.
//Kylmä?
Kylmätassu / 24.1.2018
Kaadoin Liljahenkäyksen maahan ja lukitsin nopeasti hänet lihaksikkaiden jalkojeni väliin. En kuitenkaan koskenut käpälälläkään nuoren naaraan tummanharmaaseen turkkia ja pysyin muutaman viiksenmitan päässä tuon kasvoista. Jäin tuijottamaan suoraan parantajaoppilaan meripihkaisiin silmiin ja kun katselin hänen nauravia kasvojaan, aloin lopulta itsekin nauraa. Olin hitaasti alkanut uskoa siihen, että Liljahenkäys oikeasti nautti seurastani ja saattaisi pitää minusta kuten minä pidin hänestä.
"Sainpas sinut. Minusta et noin vain eroon pääse", totesin rennosti Liljahenkäykselle ja hetken epäröinnin jälkeen kumarruin eteenpäin, nuolaisten klaanitoverini poskea hellästi. Olin ehtinyt pelätä naaraan murahtavan minulle tylyn vastauksen, mutta hänen kasvoilleen nousikin lämmin hymy. Sen näkeminen pakotti heikon hymyn minunkin kasvoilleni.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!"
Kohotin kylmänsinisen katseeni Liljahenkäyksen meripihkaisista silmiatä ja kohdistin katseeni Tihkutähden tummanharmaan hahmoon, joka oli juuri loikannut klaanikiven päälle. Kompuroin vaivaantuneena kauemmas parantajaoppilaasta, kun varjoklaanilaiset alkoivat saapua aukiolle ja kerääntyä klaanikiven ympärille.
"Taidan arvata mitä on tapahtumassa", Liljahenkäys naukaisi ja sai katseeni kääntymään hänen meripihkaisiin silmiin. Tiesin itsekin erittäin hyvin mitä oli tapahtumassa.
"Minusta tulee soturi", kuiskasin ja päästin pienen hymyn kasvoilleni. Liljahenkäys ei vielä tiennyt soturinimitoiveestani, mutta pian hän saisi tietää, "mennään sitten."
Sen sanottuani lähdin marssimaan edellä klaanikiven ympärillä olevaa kissajoukkoa kohti, jättäen Liljahenkäyksen taakseni. En halunnut vieläkään kenenkään tietävän hitaasti rakentuvasta "suhteestamme".
"Kylmätassu, astu eteen", Tihkutähti murahti klaanikiven päältä ja heilautti hännällään merkin astua eteen. Vetäisin syvään henkeä ja marssin mahdollisimman ylväin askelin klaanin eteen ja asetuin istumaan mutaiseen maahan, kohottaen samalla kuononi korkealle.
"Kylmätassu, olet suorittanut oppilaskoulutuksesi ja olet valmis soturiksi. Soturinimesi tulee olemaan Kylmähenkäys."
Sen sanottuaan Tihkutähti loikkasi alas klaanikiveltä ja kosketti nopeasti päälakeani kuonollaan. Nuolaisin kunnioittavasti päällikön lapaa ja peruutin sitten soturien rivistöön suoraan Ikituulen viereen.
"Kylmähenkäys! Kylmähenkäys!"
Seuraavan hetken ajan otin vastaan klaanitoverieni onnitteluja - joihin vastasin pelkällä pään nyökäytyksellä - ja kun klaanitoverit alkoivat lähteä aukiolta, marssin hieman kauemmalle jääneen Liljahenkäyksen luokse.
"Kiva nimi", naaras lausahti tyynesti ja virnisti nopeasti.
"Halusinkin Kylmähenkäyksen nimekseni, sinun mukaasi", naukaisin hitaasti, venyttäen taas pitkästä aikaa sanojani. Tuntui hieman oudolta kertoa totuus nimestäni Liljahenkäykselle, mutta halusin hänen kuitenkin tietävän.
// Lilja?
Liljahenkäys / 24.1.2018
Katsoin Kylmähenkäykseen nauravaisin silmin. Kolli oli halunnut soturinimensä minun mukaani, joka oli kuullostanut alkuun hieman hassulta korvaani, mutta samaan aikaan myös melko romanttiselta. Siteeni tuoreeseen soturiin olivat vahvistuneet paljon yhdessä vietettyjen hetkien myötä. Kenties suhteemme etenisi vielä joku päivä niin pitkälle, että pystyisimme olemaan toistemme seurassa julkisesti mitään peittelemättä.
"No, onneksi olkoon, Kylmähenkäys." Kurkotin nuolaisemaan hänen poskeaan hellästi ja peräännyin sitten muutaman askelen taaksepäin lämmin hymy kasvoillani. "Minun on nyt mentävä, mutta nähdään taas huomenna." Sen sanottuani käännyin kannoillani ja lähdin tassuttamaan kohti parantajan pesää, jonka edustalla Sienikarva jo odottelikin minua. Parantajakolli katsoi minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan, eikä sanonut mitään.
"Hienot nimittäjäiset, vai mitä?" naukaisin mestarilleni ja väläytin tuolle pienen hymyn ennen kuin sukelsin sammalverhon läpi parantajan pesän turvaisaan hämärään. Astelin kaikessa rauhassa oman vuoteeni luo ja pöyhin sammalia mukavammaksi. Avasin leukani makeaan haukotukseen ja kävin pitkälleni sammalien päälle. Mieleeni muistui Kylmähenkäyksen vierellä nukuttu yö, jolloin olin saanut tuntea kollin turkin omaani vasten ja haistaa hänen tutun, rauhoittavan tuoksunsa. Se yö oli ollut ikimuistonen.
Suljin silmäni ja kuvittelin mielessäni Kylmähenkäyksen rotevan, sinertävänharmaan hahmon. Hän asteli minua kohti tavallista lämpimämpi katse kylmänsinisissä silmissään ja hymy huulillaan. Huokaisin hiljaa uppoutuneena ajatuksiini, ja pian huomasinkin matkanneeni unen ihmeelliseen valtakuntaan.
Seisoin leiriaukiolla. Ympärilläni oli lukuisia kissoja, osa tuttuja ja osa vieraampia. Siristin silmiäni hieman ihmeissäni. Tihkutähti istui Klaanikiven päällä katse suuntautuneena kiven juurella seisovaan sinertävänharmaaseen kolliin, joka kohtasi päällikön uhmakkaan katseen värähtämättäkään. Se kolli oli Kylmähenkäys.
Tassuttelin hänen luoksensa ja kysyin, mitä oikein oli meneillään, mutta en saanut vastausta. Soturi tuijotti Varjoklaanin päällikköön hievahtamatta - aivan kuin aika olisi pysähtynyt.
"Sinut on tuomittu kuolemaan klaanisi petoksesta. Olet veljeillyt Tähtiklaaniin uskovan kissan kanssa, eikä se virhe ole korjattavissa. Voit hyvittää sen vain ja ainoastaan omalla hengelläsi." Tihkutähti katsoi Kylmähenkäykseen häijy kiilto silmissään. Tummanharmaa kolli liu'utti kyntensä esiin ja kohotti käpäläänsä uhkaavasti nuoren soturin ylle. Kylmähenkäys jännittyi ja valmistautui ottamaan iskun vastaan.
"Ei! Lopeta!" parkaisin avuttomana ja syöksyin kaksikon väliin, mutta Tihkutähden käpälä humahti lävitseni ja iskeytyi suoraan Kylmähenkäyksen kalloon. Kylmähenkäys kangistui muutaman silmänräpäyksen ajakseksi, kunnes tuon ruumis valahti elottomana maahan. Helakanpunaiset pisarat tahrasivat lumen hänen ympäriltään.
"Ei! Kylmähenkäys!" Heittäydyin kollin viereen huutaen. Onneton mouruna korisi kurkussani, kun yritin tuuppia häntä pystyyn.
"Viekää hänet pois." Tihkutähti katseli tyytyväisenä kivensä päältä, kuinka kaksi varjoklaanilaista tarrasi hampaillaan kiinni nuoren soturin raajoihin ja lähti raahaamaan tätä ulos leiristä. Seurasin heitä sisälläni velluva raivo yltyen yhä enemmän. He raahasivat hänen ruumistaan kuin pahaista rotan raatoa, haluamatta koskea siihen.
Saapuessani leirin ulkopuolelle, näin pienen ruumiskasan piikkihernetunnelin vieressä. Osa ruumiista oli hautautunut osittain lumen alle, osa oli jätetty korppien nokittaviksi. Soturit heivasivat Kylmähenkäyksen ruumiin kasan päällimmäiseksi ja poistuivat paikalta.
Maisema ympärilläni alkoi pyöriä villisti. Silmissäni sumeni ja korvissa piippasi. Olin menettänyt ajan tajuntani, enkä enää tiennyt missä olin, tai mitä olin tekemässä.
"Liljahenkäys!" Kuulin jonkun kutsuvan minua. Epätoivoisesti huimausta vastaan taistellen lähdin hoipertelemaan äänen suuntaan.
"Liljahenkäys!" Avasin silmäni hätkähtäen. Vuoteeni oli riekaleina ja turkkini hiestä märkä. Kaikki näytti alkuun hämärältä, mutta pian aloin hahmottaa Sienikarvan vaaleanruskean hahmon. Hän katsoi minuun huolestuneena.
Nousin seisomaan vapiseville jaloilleni ja käännyin mestarini puoleen henkeä haukkoen:
"Tarvitsen raitista ilmaa." Parantajakolli ohjasi minut pesän suulle ja raotti hieman sammalverhoa, jotta viileä pakkasilma pääsisi virtaamaan pesään.
Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua, mutta kuvat Kylmähenkäyksestä makaamassa elottomana veren tahrimalla lumella sai minut shokkiin.
*Rauhoitu, Liljahenkäys, se oli vain unta. Todella pahaa unta.* Räpyttelin silmiäni kirkkaassa lehtikadon aamussa. Aukio oli metsästyspartioon lähteviä kissoja lukuunottamatta tyhjä.
Sienikarva saattoi minut takaisin pesään ja kehotti minua istuutumaan.
"Sinä huusit unissasi", hän sanoi hiljaa. Siirtelin käpäliäni hermostuneena. Olin nähnyt painajaisia useaan otteeseen siitä, kuinka Tihkutähti tappoi rakastamani kissan, joka kerta julmemmalla tavalla - ihan kuin hän oli tehnyt sijaisemollenikin, Loistetähdelle.
"Minä näin vain painajaista. Ei sen vakavempaa", vakuuttelin, mutta en ollut varma, uskoinko sanaani itsekään.
//Sieni? Kylmä?
Kylmähenkäys / 26.1.2018
Jäin katsomaan haikeana Liljahenkäyksen perään, kunnes naaras katosi parantajan pesän sammalverhojen taakse. Vetäisin syvään henkeä ja tassuttelin leirin keskustaan, asettuen siihen vartioon. Ajatukseni poukkoilivat kokoajan Liljahenkäykseen, kuinka hän oli virnistänyt kuultuaan minun pyytäneen soturinimeni hänen mukaansa ja katsellut minua meripihkaisilla silmillään. Tiesin, että nyt kun olisin soturi, voisin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa. Jossakin vaiheessa suhteemme tulisi julki enkä tahtonut kuvitellakaan mitä Pimeyden metsää kannattavat klaanitoverini sanoisivat, jos tietäisivät minun olevan Tähtiklaaniin uskovan kissan kanssa yhdessä.
*Ei, älä ajattele sitä! Sinun ei tarvitse huolehtia kumppanuudestanne ennen kuin sinusta ja Liljahenkäyksestä edes tulee kumppanit!* murahdin mielessäni ja käänsin katseeni leirin uloskäyntitunneliin, jättäen ajatukset Liljahenkäyksestä taakseni.
Kun haalea auringonvalo laskeutui Varjoklaanin leiriin, venytin suuni makeaan haukotukseen. Yövartiointi oli onnistunut hyvin enkä ollut nukahtanut kertaakaan.
Havahduin ajatuksistani, kun huomasin Liljahenkäyksen sukeltavan ulos parantajan pesästä. Hän näytti hengittävän erittäin raskaasti ja kauniin naaraan tummanharmaa turkki oli täydellisesti sotkussa. Kohotin hitaasti kulmiani ja lähdin marssimaan parantajaoppilasta kohti. Ei kestänyt montakaan silmänräpäystä, kun Liljahenkäys huomasi minut ja heilautti häntäänsä heikosti.
"Hei, Liljahenkäys. Onko kaikki kunnossa?" kysyin huolestuneena naaraalta ja nostin kasvoilleni heikon hymyn.
// Lilja?
Liljahenkäys / 26.1.2018
Liljahenkäyksen Katsoin Kylmähenkäykseen sumein silmin. "Minä näin painajaista. Tihkutähti tappoi sinut siinä", naukaisin ääni väristen.
"Tappoi minut?" hän toisti epäuskoisen kuuloisena. Nyökkäsin ja räpäytin kyyneleistä kosteita silmiäni.
"Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa", myönsin. "Joka kerta hän on tappanut sinut, aina vain julmemmalla tavalla." Painauduin vasten Kylmähenkäyksen sinertävänharmaata turkkia. Tunsin kollin jännittyvän hieman, mutta hän ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen kauemmas, joka sai minut huojentumaan.
Kuullessani kahinaa soturien pesän suunnalta peräännyin vauhdilla kauemmas Kylmähenkäyksestä ja olin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vilkaisin aukiolle saapuneeseen Minttusydämeen hieman kiusaantuneena. Soturinaaras katsahti minuun hämmästyneen näköisenä ja lähti tassuttamaan luokseni.
"Onko jokin hätänä, Liljahenkäys?" Naaraan äänestä kuului aito huoli. Laskin katseeni vaivautuneena tassuihini ja nyökkäsin sanomatta mitään. Olin varma, että hän alkaisi epäillä heti minua, jos saisi kuulla itkuisen ääneni.
Turkkini oli edelleen sekaisin ja hiestä märkä. Sammalhapsuja roikkui sieltä täältä tummanharmaasta turkistani. Näytin varmasti ihan kuolleista nousseelta.
"Minä tästä taidankin lähteä siistiytymään", sanoin ja pakotin kasvoilleni väkinäisen hymyn, jonka jälkeen lähdin laahustamaan leirin toiselle puolelle.
Istahdin lähelle piikkihernetunnellia ja aloin laiskasti nyppimään sammeleenriekaleita karvoistani. Minun oli saatava ajatella hetki itsekseni, tai muuten pääni räjähtäisi.
*Yritä nyt piristyä hieman, Liljahenkäys.* Rupesin pesemään turkkiani vähän liioitellun pontevasti yrittäen näyttää omalta iloiselta itseltäni, mutta se oli vaikeaa.
Hengitin syvään ja suljin silmäni kuunnellen heräilevien kissojen ääniä. Tihkutähti oli pilannut elämäni; hän vei minulta kaiken, mikä oli minulle tärkeää.
Päällikkö tappoi sijaisemoni, joka oli kasvattanut minut kuin omanaan, tappoi läheisiä klaanitovereitani, sekä uhkasi myös tappaa minut, ellen hyväksyisi hänen uutta valtaansa Varjoklaanissa. Tihkutähden takia en voinut edes rakastaa vapaasti. Hänen takiaan pelkäsin, että Kylmähenkäys joutuisi kuolemaan minun virheideni takia.
*Tähtiklaanin tähden, miksen mennyt antamaan ilmi Tihkutähteä Loistetähdelle silloin kuin vielä pystyin? Mieluummin olisin kuollut itse kuin antanut koko klaanin ajautua tuhoon*, ajattelin epätoivoon vajonneena. Avasin silmäni ja katsahdin aamuiselle taivaalle surullisena. Huurua nousi ilmaan hengittäessäni. Minun olisi vain yritettävä jatkaa eteenpäin elämässäni, hyväksyen kohtaloni, tai sitten voisin ryhtyä kapinaan, joka ei mitä luultavammin johtaisi mihinkään ja kaikki Tähtiklaaniin uskovat minut lukuun laskien tapettaisiin, eikä millään olisi enää mitään merkitystä.
//Kylmä? Minttu?
Kylmätassu / 18.1.2018
Sukelsin suoraan oppilaiden pesään, mikä oli tyhjänä nukkuvaa Luomatassua lukuunottamatta. Päästin kurkustani syvän huokauksen ja lähdin kulkemaan sammalpetiäni kohti. Mieleeni palasi kuva eilisillasta, kun Liljahenkäys oli seurannut minua nukkuvien oppilaiden keskellä sammalpedilleni asti ja olimme nukahtaneet kylki kyljessä. Ikävöin tummanharmaan naaraan lämmintä turkkia omaa turkkiani vasten ja hänen meripihkaista katsettaan, joka oli säihkynyt aamulla auringonvalon osuessa parantajaoppilaan silmiin.
Saavuttuni pedilleni pehmesin sen nopeasti ja asetuin sitten makaamaan, jääden tuijottamaan paksuja sammalverhoja hajamielisenä. Minusta tulisi pian soturi, Varjoklaanin tukipylväs, ja unelmani oli päästä varapäälliköksi, josta sitten myöhemmin päälliköksi. Tulevan parantajan kumppanina oleminen vain aiheuttaisi ongelmia, varsinkin kun hän uskoi vahvasti Tähtiklaaniin ja minä itse olin Pimeyden metsän kannattaja. Tiesin, että soturiksi päästyäni tunteeni Liljahenkäystä kohtaan olisivat kasvaneet vaarallisen vahvoiksi enkä lopulta pystyisi enää kiistämään niitä.
*Älä ajattele niitä nyt. Huomenna sinulla on harjoitukset eikä Ikituuli siedä laiskottelua*, muistutin itseäni ja painoin silmäni kiinni, vaipuen lopulta uneen.
Aamulla heräsin haalean auringonvalon siivilöityessä sammalverhojen läpi ja aukiolta kuuluvan puheensorinan kantautuessa oppilaiden pesään.
Nousin hitaasti seisomaan ja venyttelin jäykistyneitä etu- ja takajalkojani. Huomasin sivusilmästäni sinertävänharmaan turkkini olevan täydellisesti sotkussa, mutta en jaksanut toistaiseksi tehdä sille mitään. Heilautin vain tuuheaa häntääni rennosti ja sukelsin sammalverhojen välistä aukiolle.
Aukiolla oli jo yllättävän paljon kissoja ja aamupartio näytti olevan valmiina lähtemään. Ikituulta ei näkynyt, mutta myös eräs toinen kissa ei näyttänyt olevan aukiolla.
Liljahenkäys.
Räpyttelin muutaman kerran kylmänsinisiä silmiäni ja jäin tuijottamaan parantajan pesän sammalverhoja, toivoen kauniin parantajaoppilaan työntävän sammalverhot sivuun ja saapuvan aukiolle hetkenä minä tahansa. Olisin pyytänyt häntä metsästysretkelle kanssani, mutta en ainakaan aamulla pääsisi. Illemmalla voisin päästä, mutta Sienikarvalla oli varmaankin jotain tekemistä Liljahenkäykselle, olihan hän tietenkin parantajaoppilas. Mutta en voinut mitään tunteilleni, joten jäin seisomaan oppilaiden pesän edustalle tuijottamaan parantajan pesän sammalverhoja, hartaasti toivoen näkeväni Liljahenkäyksen.
// Lilja?
Liljahenkäys / 19.1.2018
Raotin aavistuksen verran silmäluomiani kuullessani meteliä pesän ulkopuolelta. Aamupartioon valitut kissat olivat kaikesta hälinästä päätellen kokoontuneet aukiolle valmistautumaan lähtöön.
Kampesin itseni istumaan ja nypin muutaman sammaleenriekaleen pois turkistani samalla. Olin viime yönä nukkunut melko levottomasti, jonka takia oloni oli hyvin voimaton. Minun olisi vain tehnyt mieli hautautua uudestaan sammaliin ja antaa unen tulla, mutta päivän askareet odottivat jo suorittajaansa.
Astelin hiljaa Sienikarvan pesän suuaukolle ja kurkkasin sisään sammalverhojen välistä. Mestarini oli selvästikin jo jalkeilla, sillä hänen petinsä oli tyhjä. Hän oli varmaankin mennyt rutiininsa mukaan tarkistamaan klaaninvanhimpien kunnon.
Suin turkkini nopeasti siistiksi ja tallustin sitten parantajan pesän suuaukolle. Raotin aavistuksen verran sammalverhoja nähdäkseni, mitä aukiolla tapahtui. Muutama Varjoklaanin soturi jutteli leirin laitamilla keskenänsä ja pari oppilasta kinasteli siitä, kumpi saisi isomman tuoresaalispalasen.
Huokaisin hiljaa ja astahdin ulos päivänvaloon. Auringon heikko kajastus toi minulle hieman lohtua kaamoksen synkkyyteen, ja samalla toivoa klaanin uudelleen elvyttämiseen. Pimeän aika eikä voisi kestää loputtomiin. Niin kuin Tähtiklaani voittaisi Pimeyden metsän joku päivä, olisi myös aurinko taas palaava metsän ylle kirkkaampana kuin koskaan.
Sivusilmällä huomasin sinertävänharmaan kissan hahmon lähestyvän minua. Käännyin katsomaan Kylmätassuun, joka tassutteli luokseni häntä pystyssä ja ilkikurinen virne kasvoillaan. Yritin hymyillä takaisin, mutta en saanut kuin ruman irvistyksen naamalleni, joten päätin jättää asian sikseen.
"Huomenta, Liljahenkäys", hän tervehti hilpeästi.
"Huomenta, Kylmätassu", vastasin pienesti kehräten, mutta jatkoin sitten hieman vakavempaan sävyyn: "Kuules, voisinko kysyä sinulta jotakin?"
"Toki." Vilkaisin kolliin epäröiden. En tiennyt, miten olisin voinut esittää asiani hänelle niin, ettei hän vain pahastuisi.
"Miksi sinä tarkkaan ottaen haluat uskoa Pimeyden metsään? Siihen paikkaan, jossa kissoja kidutetaan ja pienikin rakkauden liekki on tukahdutettu?" kysyin venyttäen sanojani, kuten Kylmätassukin yleensä teki. Se kuulosti varmasti todella tyhmältä minun sanomanani, mutta minkäs sille teit.
//Kylmä?
Kylmätassu / 19.1.2018
Kohotin kulmiani hitaasti, en ollut todellakaan osannut odottaa Liljahenkäyksen kysymystä. Mutta en tietenkään halunnut näyttää hämmästystäni hänelle, joten pakotin kasvoilleni tyynen ilmeen.
"Näen Pimeyden metsän edustajat vahvoina ja uskollisina kissoina, jotka haluavat ennen kaikkea suojella klaaniaan ja ansaita jokaisen klaanitoverinsa kunnioituksen. He ovat saattaneet tappaa muita kissoja, mutta he tekevät sen klaaninsa ja rakkaidensa puolesta. He tekevät sen, minkä he kokevat oikeaksi. Uskon myös siihen, että Pimeyden metsän kissat eivät ole tunteettomia, mutta heidän silmissään rakkaus on heikkoa ja siksi he pitävät tunteidensa osoittamisen mahdollisimman vähäisenä."
Suljin suuni hetkeksi ja jäin tuijottamaan Liljahenkäystä, joka oli näyttänyt kuunnelleen jokaisen sanani erittäin tarkkaan ja punninneen niitä mielessään. Tunsin itseni lukituksi kyseisessä tilanteessa, mutta keksin samassa silmänräpäyksessä tavan paeta epämukavasta hetkestä.
"Enempää vastauksia et saa ja älä mietikkään uskomuksistani uudelleen utelemisesta. Parantajaoppilas tai ei, et kysy minulta enää kysymyksiä tästä aiheesta. Se on yksityinen asia eikä ikävä kyllä kuulu liian uteliaille parantajaoppilaille."
Käytin vaistomaisesti samaa lausahdusta, jota Liljahenkäys oli käyttänyt minuun kun olin kysellyt hänen menneisyydestään ja kuolonklaanilaisuudestaan. Toivoin naaraan vaikenevan uskostani, mutta olihan minulla aina kiristystapa.
"Minulla on pian taisteluharjoitukset, mutta haluaisitko tulla kävelylle kanssani harjoituksien jälkeen?" kysyin hitaasti - venyttäen sanojani aivan yhtä rennosti kuin aina - ja otin pari askelta eteenpäin, kohoten pienikokoisemman kissan edessä korkeammalle. Tunsin oloni itsevarmaksi solakkarakenteisen naaraan edessä, olinhan suurikokoisempi ja rotevarakenteisempi. Mutta en voinut valehdella itselleni; aina kun näin Liljahenkäyksen, käpäläni alkoivat sykkimään ja turkkiani alkoi nipistellä. Minulla oli epäilykseni siitä, oliko naaraalla samanlaisia tunteita minua kohtaan kuin minulla oli häntä kohtaan, mutta saisin kyllä totuuden selville.
// Lilja?
Liljahenkäys / 19.1.2018
"Ehkäpä haluan, ehkäpä en." Katsoin ilkikurinen pilke silmissäni Kylmätassuun, joka antoi hilpeän virnistyksen käväistä kasvoillaan.
"No, vielä minä saan sinut suostumaan", hän sanoi itsevarman kuuloisena ja tassutteli tiehensä. Seurasin hänen loittonemistaan hivenen huvittuneena, mutta vakautin sitten mieleni ja keskityin olennaiseen.
Vilkuilin ympärilleni seuran toivossa, mutta sellaista tuskin oli odotettavissa vielä muutamaan toviin, sillä suurin osa klaanin kissoista oli joko partioimassa tai harjoittelemassa. Raskas henkäisy karkasi keuhkoistani istuutuessani alas muutaman hännänmitan päähän tuoresaaliskasasta, joka oli kadonnut lähes olemattomiin kuluneiden päivien aikana. Riistaa oli niukalti, ja oli hyvä, että jokaiselle riitti edes yksi puraisu luisevasta elukasta päivittäin. Joskus tosin oli poikkeuksiakin ja joku joutui menemään tyhjin vatsoin nukkumaan.
Lähes kaikkien klaanin kissojen kyljistä pisti esiin kauhistusta herättävä luurivistö, joka kieli nälänhädästä. Lehtikato oli veroittanut voimia koko Varjoklaanilta, eikä Tihkutähden vallankumous Loistetähteä vastaan ollut helpottanut asiaa yhtään. Loistetähti oli sentään ruokkinut klaaninsa ja huolehtinut sen kissoista kuin omista jälkikasvuistaan, toisin kuin Tihkutähti, joka tappoi kaikki hänen vastustajansa. Sijaisemoni ei olisi koskaan voinut satuttaa oman klaaninsa jäseniä, eikä olisi missään nimessä ansainnut sellaista loppua niin katalan kissan kynsissä.
Huomasin Minttusydämen tassuttelevan minun luokseni. Katsahdin häneen pieni hymy kasvoilleni leviten ja naukaisin kohteliaan tervehdykseni tuolle:
"Hei vain, Minttusydän. Miten olet voinut?"
//Minttu? Kylmä?
Kylmätassu / 20.1.2018
"No, vielä minä saan sinut suostumaan", ilmoitin itsevarmalla äänensävyllä ja käännyin sitten kannoillani, jättäen Liljahenkäyksen mahdollisen vastauksen kuuntelematta ja lähtien tassuttelemaan soturien pesän kohti, jonka edustalla istui Ikituulen hopeanharmaa hahmo.
"Hyvää huomenta, Ikituuli. Olen näemmä valmiina ennen sinua", lausahdin tyynesti ja kohotin leukaani, erittäin tyytyväisenä siitä että olin kerrankin ennen mestariani valmiina lähtemään.
Ikituuli nosti jäänsinisen katseensa harmahtavasta turkistaan ja virnisti nopeasti, kunnes antoi kylmyyden palata katseeseensa.
"Hyvä. Toivottavasti olen nukkunut hyvin, sillä menemme erään toisen soturin kanssa harjoituksiin."
Ennen kuin ehdin reagoida mestarini sanoihin, hän nyökäytti päätään sammalverhoja kohti. Parin silmänräpäyksen ajan mitään ei tapahtunut, mutta sitten verhot siirtyivät sivuun ja pesästä aukiolle sukelsi valtakokoinen ja erittäin lihaksikas kolli, jonka tummanruskeaa turkkia koristivat paksut raidat. Soturin lehdenvihreä katse porautui minuun ja siinä hetkessä unohdin kokonaan rotevan ja lihaksikkaan ruumiinrakenteeni ja tunsin itseni pieneksi pennuksi kollikissan edessä.
"Tämä on Risasiipi. Saat harjoitella todella suurikokoista kissaa vastaan taistelua. Jos luulit meidän välisiämme harjoitteluja vaikeiksi, näistä harjoitteluista tulee tuplasti vaikeammat", Ikituuli naukaisi ja nyökäytti nopeasti päätään Risasiivelle, joka vastasi eleeseen nyökäyttämällä jykevää päätään.
"Lähdetään. Menemme samalle aukiolle millä olemme harjoitelleet ennenkin", hopeanharmaa naaras ilmoitti minulle ja lähti Risasiiven kanssa marssimaan leirin uloskäyntiä kohti. Huokaisin syvään ja juoksin kaksikon perään, jättäen tällä kertaa vilkaisematta Liljahenkäykseen.
"Olemme saapuneet perille."
Pysähdyin tuttuakin tutumman aukion reunalle, tuskin kuullen Ikituulen sanoja. Risasiipi pysähtyi aivan taakseni ja toivoin hartaasti, etteivät he pystyneet haistamaan pelkotuoksuani. Ajatuskin kaksi kertaa kokoistani kissaa vastaan taistelemisesta sai turkkini pörhistymään ja sydämeni pumppaamaan rintaani vastaan. Toivoin vain, että Risasiipi muistaisi pitää kyntensä piilossa.
"Noniin Kylmätassu, ensinnäkin sinun täytyy muistaa vastustajasi koko ja vahvuus. Olet voinut käyttää helposti voimaasi minua vastaan, mutta Risasiipeä vastaan taistellessasi se ei ole niin helppoa. Sinun täytyy hyödyntää nopeuttasi ja vastustajasi suurta kokoa, minkä mukana tavallisesti tulee myös kömpelyys. Aloitetaan", Ikituuli ilmoitti ja nyökäytti päätään meille kummillekin. Sitten hopeanharmaa naaras marssi aukion reunamille ja asettui istumaan aluskasvillisuuden reunalle.
Risasiipi ei jäänyt epäröimään, vaan syöksähti suoraan noin ketunmitan päästä juoksuun minua kohti. Arvioin mielessäni hänen etenemisensä ja viime hetkellä sukelsin oikealle. Huomasin kollin heilauttavan jykevää käpäläänsä minua kohti, mutta kauhaisikin tyhjää ja iskeytyi kömpelösti maahan. Ehdin laskeutua maahan juuri samoihin aikoihin ja ponnistaa suoraan Risasiiven kylkeä kohti. Suurikokoisempi soturi ei ehtinyt reagoida liikkeeseeni ja iskeydyinkin silmänräpäyksen sisällä suoraan tuon kylkeen, kaataen kollin kyljelleen maahan. Mutta jäin epäröimään hetkeksi aikaa seuraavaa siirtoani, mikä oli tarpeeksi paljon aikaa vastustajalleni; hän heilautti lantiotaan voimakkaasti ja heitti minut aukion laitamaa kohti. Iskeydyin kömpelösti maahan vatsalleni ja murahdin kivusta.
Kun pääsin jaloilleni, huomasin Risasiiven parin hännänmitan päässä. En ehtinyt tehdä mitään, kun suurikokoinen kolli iskeytyikin käpälät edellä kylkeeni ja kaatoi minut kevyesti maahan. Yritin itsekin heilauttaa lantiotani mahdollisimman voimakkaasti, mutta yrityksestä ei tullut mitään ja valahdin väsyneenä maahan. Risasiipi murahti tyytyväisenä ja päästi minusta irti vasta, kun Ikituuli oli antanut hännällään merkin.
"Hyvä yritys, mutta sinun pitää miettiä enemmän strategiaasi Risasiipeä vastaan taistellessasi. Yritä uudelleen ja älä epäröi, tee vain ensimmäinen liike mikä tulee mieleesi. Taistelussa et saa epäillä mitään", Ikituuli selitti minulle ja vilkaisi sitten Risasiipeä, "sinun täytyy lisätä nopeutta, annoit Kylmätassun päästä kylkesi kimppuun."
Hopeanharmaa naaras vilkaisi vielä kerran meihin kumpiinkin ja heilautti sitten kuononsa korkealle.
"Uudelleen!"
Kun sukelsin aukiolle piikkihernetunnelista, olisin voinut nukahtaa seisaalleni. Harjoitukset olivat vetäneet lihakseni äärimmilleen, jalkani tärisivät vieläkin ja sinertävänharmaa turkkini oli erittäin sotkuinen.
Mutta mieleeni palasi kuitenkin ensimmäisenä aina sama kissa.
Liljahenkäys.
Huokaisin syvään ja aloin etsimään kylmänsinisellä katseellani tummanharmaata naarasta. Olin pyytänyt häntä kävelylle harjoitusten jälkeen ja vaikka en todellakaan olisi jaksanut lähteä metsälle uudelleen, olin jo pyytänyt naarasta mukaani. Halusin myös viettää aikaa hänen kanssaan.
// Lilja?
Minttusydän / 20.1.2018
Avasin silmäni. Jokin liikahti vierelläni, pian tunnistin Tihkutähden tuoksun. Kehräsin. Haukottelin ja nousin hitaasti ylös. Vilkaisin Tihkutähteä, kollikin oli hereillä. Tämä nousi istumaan ja alkoi peseytymään.
"Huomenta", kehäsin. Tihkutähti nyökkäsi. Lähdin tassuttamaan ulos pesästä hieman uneliaana. Turkkini sojotti ympäriinsä, joten päätin pysähtyä suoristamaan sen. Kurkotin selkääni ja nuolin pystyssä olevat karvat sileiksi ja siisteiksi. Nousin ylös ja jatkoin matkaani kohti riistakasaa. Nähdessäni sen, huomasin kuinka matala se oli. Jonkun olisi lähdettävä saalistamaan, Tihkutähti pitäisi siitä huolen. Päätin viedä pulskan hiiren ja riutuneen vaarpusen klaaninvanhimpien pesään. Tuoresaaliskasan pohjalle jäi enään pieni varpunen. Tassutellessani mieleeni putkahti ajatus, kenet Tihkutähti valitsisi varapäällikökseen. Ehkä Ikituulen? Ajatellessani asiaa sisälläni pyörähti outo tunne, jota en ollut tuntenut ennen, vallanhimo. Halusin itse varapäälliköksi. Luonteeni oli muuttumassa ja lujaa. Ravistin päätäni, se oli Tihkutähden valinta. Pian saavuin pesälle, ja tipautin riistaeläimet vanhusten keskelle. Pujosulka nukkui, nuori naaras oli saanut kyyn piston kuita sitten ja halvaantunut.
"Kiitos Minttusydän", Meripihkaraita rääkkyi. Nyökkäsin ja räpäytin silmiäni.
"Olkaapa hyvät", kehräsin, pidin vanhuksista. He olivat sopivan leppoisaa seuraa. Astuessani ulos pesästä näin kuinka Tihkutähtii jakeli partioita.
"Minttusydän! Määrään sinut Ikituulen partioon", Tihkutähti naukaisi. Nyökkäsin. Käänsin katseeni juuri lähtevään partioon, joka sisälsi Ikituulen, Naavakoin ja Luomatassun. Ravasin heidän luokseen heidän astuessa ulos leiristä.
"Metsästys- vai rajapartio?" kysyi partion johtajalta. Ikituuli antoi minulle terävän katseen.
"Metsästyspartio", tuo naukaisi ja lähti johdattamaan meitä metsään. *Metsästämään! Vihdoin* Tuoresaaliskasa oli todella täytön tarpeessa ja suoraan sanoen pidin metsästämisestä. Ravasin reippaasti Naavakoin perässä. Luomatassu nelisti rinnallani. Tämän veli, Koskitassu oli menehtynyt sairauteen, joten tämän mieltä varmasti painoi asia.
"Miten olet jaksanut?" kysyin leppoisasti pitäen katseeni tiiviisti partion kärjessä.
"Hyvin, entä sinä?" Luomatassu naukui.
"Hyvin", naukaisin. Olin hieman vähäsanainen, sillä minua vieläkin painoi aamuinen tunne vatsassani. En minä halunnut olla kunnianhimoinen, vaikka sydämeni kuuluikin Pimeyden metsälle.
"Jakaudutaan kahteen joukkoon. Minttusydän ja Naavakoi tuonne ja minä ja Lumotassu tuonne", Ikituuli naukui ja huitoi hännällänsä eri suuntiin. Annoin naaraalle kylmän silmäyksen, en tiennyt miksi tein sen, mutta taisin olla muuttumassa. Jakaudui me kahteen osaan. Vähän matkaa käveltyämme haistoin fasaanin.
"Fasaani", Naavakoi täydensi ajatukseni. Nyökkäsin mitäänsanomattomalla ilmeellä. Naavakoi pudottautui vaanimis asentoon, tein samoin ja lähdimme kohti fasaanin herkullista tuoksua. Pian eteemme ilmestyi höyhen.
"Se on kulkenut tästä", murahdin, "Kierretään sen kummallekkin puolelle ja saarretaan se". Naavakoi nyökkäsi terävästi ja lähti lähestymään lintua toisesta suunnasta. Pian olimmekin jo tarpeeksi lähellä lintu. Heilautin korvaani äänettömäksi merkiksi. Loikkasimme yhtä aikaa tietämättömän fasaanin kimppuun. Se alkoi rimpuilla, mutta pian se lyyhistyi maahan.
"Saimme hyvän saaliin", Naavakoi nsaukaisi ja nosti linnun hampaisiinsa.
Olimme palanneet leiriin vähän aika sitten. Lumotassu ja Ikituulu olivat saanet jäniksen ja varpusen, ja minäkin olin napannut vielä paluu matalla hiiren. Olimme saaneet ruhtinaallisesti saalista. Nyt olin tassuttelemassa kohti parantajan pesää fasaani suussani. Astuin sisään pesään ja näin Liljahenkäyksen. Olin nähnyt Kylmätassun poistuvan pesästä hetki sitten.
"Hei vain Minttusydän, miten olet voinut", Liljahenkäys naukaisi. Nyökkäsin kohteliaasti tevehdykseksi.
"Hyvin, toin tämän sinulle ja Sienikarvalle", naukaisin ja tipautin fasaanin nuoren parantaja naaraan eteen.
"Miten sinulla menee?" kysyin ja tavoittelin katseellani naaraan silmiä. Olin nähnyt hänen ja Kylmätassun viettävän paljon aikaa. Oli mukavaa, että oli niin läheisiä ystäviä.
//Lilja?
Liljahenkäys / 21.1.2018
Parantajan pesän sammalverho heilahti ja sisään astui Minttusydän.
"Hei vain, Minttusydän. Miten olet voinut?" kysyin ystävällisesti hymyillen.
"Hyvin", naaras vastasi ja laski tuomansa fasaanin eteeni, "toin tämän sinulle ja Sienikarvalle."
Otin fasaanin mielissäni vastaan ja kehräsin: "Kiitos."
"Miten sinulla menee?" Minttusydän kysyi puolestaan. Käänsin pääni poispäin jääden miettimään, mitä voisin vastata. Olisi suuri riski kertoa Minttusydämelle yhteisistä retkistämme Kylmätassyn kanssa, sillä olihan hän sentään Tihkutähden kumppani.
"Mitenkäs tässä", mutisin hiljaa ja sanoin sitten hieman kuuluvampaan ääneen: "Yrtit alkavat olla lopussa. Lehtikato on veroittanut paljon varastoistamme."
"Uskon sen", hän sanoi ymmärtäväisesti. Jokin hänen olemuksessaan kieli, että tuo tiesi minusta ja Kylmätassusta enemmän kuin kertoi.
"No", aloitin epäröiden, "miten sinulla ja Tihkutähdellä menee?"
Soturinaaras laski katseensa hivenen vaivautuneen oloisena tassuihinsa, eikä sanonut mitään. Ymmärsin kyllä, jos vastaaminen kysymykseeni tuntui hänestä jotenkin vastenmieliseltä, sillä olihan aihe hänelle melko henkilökohtainen.
//Minttu? Kylmä? Sori, tuli aika lyhyt. :(
Kylmätassu / 22.1.2018
Silmäilin aukiota ja kissoja, jotka istuivat ympäri leiriä joko yksikseen tai muiden kissojen kanssa. Mutta Liljahenkäyksen tummanharmaata turkkia ei näkynyt, Sienikarvaakaan ei löytynyt aukiolta.
*Hän on varmaankin parantajan pesässä, missä muuallakaan hän olisi? Tuskin Liljahenkäys olisi lähtenyt noin vain metsään kun tietää minun pyytäneen häntä kävelylle*, totesin mielessäni ja suuntasin ryhdikkään marssini parantajan pesän sammalverhoja kohti.
Kun saavuin sammalverhojen luokse, pysähdyin erittäin äkkinäisesti ja onnistuin viime hetkellä pitämään tasapainoni kurissa, estäen samalla kömpelön kaatumisen vatsalleni. Sammalverhojen toiselta puolelta kuului puheensorinaa, mutta tunnistin ainoastaan Liljahenkäyksen äänen. No, ainakin hän oli parantajan pesässä. Mutta kuka oli hänen seurassaan? Ääni kuului ilmiselvästi naaraalle, joten Sienikarva ei ainakaan ollut parantajaoppilaan seurassa, mikä oli tietenkin minulle suuri helpotus.
Parin silmänräpäyksen ajan kestäneen epäröinnin jälkeen sukelsin parantajan pesään ja tupsahdin suoraan Liljahenkäyksen ja Minttusydämen eteen. Turkkiani alkoi kuumottaa kaksikon katseiden kääntyessä minuun, mutta pidin kuitenkin tavanomaisesti kylmän ilmeen kasvoillani.
"Anteeksi, keskeytinkö jotakin?" lausahdin kohteliaasti ja vilkaisin nopeasti kumpaakin naarasta. Olin näkevinäni Minttusydämen kulmien kohoavan, mutta yritin olla tarkistamatta tilannetta.
// Lilja? Minttu?
Minttusydän / 22.1.2018
"Hyvin", hymyilin Liljahenkäykselle. Meillä meni ainakin nyt hyvin, joskus oli mutkia, mutta kaikki kääntyi taas parhain päin.
"Olen ajatellut, että voisin ehdottaa Tihkutähdelle, että..", asiani katkaisi se kun Kylmätassu tupsahti eteemme.
"Anteeksi, keskeytinkö jotain?" kolli naukaisi. Hymyilin.
"Et keskeyttänyt mitään", kehräsin oppilaalle. Tiesin, että tuollaiset tianteet saattaisivat olla noloja joillekkin kissoille, mutta Kylmätassua en sen koommin tuntenut.
"Liity seuraan", hymyilin ja varmistin katseellani sen, että Liljanhenkäys olisi samaa mieltä asiasta. Parantaja naaras nyökkäsi. Kylmätassu oli mielestäni hyvin pontentiaalinen oppilas, hänestä voisi tulla vielä jotain suurta.
"Miten sinun oppilas koulutuksesi menee? Minulla on sellainen olo, että saatat saada soturinimesi jo piakkoin", naukaisin katsoen kollin silmiin.
//Kylmä? Lilja?
Kylmätassu / 22.1.2018
"Oppilaskoulutukseni menee erinomaisesti enkä voisi toivoakaan parempaa mestaria kuin Ikituuli. Harjoituksemme ovat erittäin rankat, mutta ehdottomasti kaiken sitä seuraavan väsymyksen arvoisia", totesin tyytyväisenä ja kohtasin Minttusydämen katseen jäätävällä tuijotuksellani, "minusta tulee varmasti todella pian soturi. Olen jo miettinyt soturinimeäni."
Minttusydän nyökäytti päätään ja silmäili minua hetken aikaa tummansinisellä katseellaan. Tunsin oloni hieman epämukavaksi naarassoturin silmäilyn alla, mutta pakottauduin röyhistämään rintakarvani ja nostamaan kuononi korkealle.
"Mitä soturinimeä sitten toivoisit?"
Tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä, kun Minttusydämen kysymys osui korviini. En todellakaan ollut edes muistanut, että halusin soturinimekseni Kylmähenkäyksen Liljahenkäyksen mukaan ja jos kertoisin sen Minttusydämelle, naaras alkoisi epäilemään oliko minun ja Liljahenkäyksen välillä jotain. Ja koska tahdoin toistaiseksi pitää välimme salaisuutena, en halunnut kenenkään epäilevän mitään.
"Pitäisin Kylmämyrskystä tai Kylmäkynnestä", valehtelin sulavasti ja nostin kasvoilleni silmänräpäyksen ajaksi kylmän virnistyksen, joka näytti varmasti pakotetulta ja erittäin epäuskottavalta hymyltä. En kuitenkaan jäänyt katsomaan Minttusydämen reaktiota, vaan käänsin vaistomaisesti katseeni Liljahenkäyksen meripihkaisiin silmiin.
"Mistä te juttelitte ennen kuin saavuin?" kysyin ilmeettömästi parantajaoppilaalta ja vilkaisin sitten nopeasti Minttusydäntäkin.
// Lilja? Minttu?
Kylmätassu / 14.1.2018
"Mennään vain, mutta jaetaan jokin pieni saalis. Tuoresaaliskasassa ei ole tähän aikaan paljon ruokaa, joten minun täytyy napata tänään jotakin ruokaa klaanille", murahdin puoliksi itsekseni ja puoliksi vieressäni seisovalle Liljahenkäykselle. Parantajaoppilas ei vastannut mitään huomautukseeni, mutta nyökäytti heikosti päätään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen lähdimme marssimaan tuoresaaliskasaa kohti, joka näytti hupenevan askel askeleelta. Vähän väliä vilkuilin ympärillemme varmistaakseni, että kukaan ei näkisi meitä yhdessä. Mitäköhän Pimeyden metsään uskovat kissat miettisivät, jos näkisivät minut Tähtiklaaniin uskovan naaraan kanssa? Vastaus ei varmastikaan olisi positiivinen.
Kun saavuimme tuoresaaliskasan luokse, heitin nopean silmäyksen Liljahenkäykseen. Nuoren naaraan meripihkaiset silmät loistivat aivan yhtä kauniisti kuin ennenkin ja tuon viikset väpättivät heikon tuulenvireen osuessa niihin.
"Otetaan tämä metsähiiri. Ei se kovin paljon vatsoja täytä, mutta paljon parempaa ei ole tarjolla", naukaisin ja nappasin tuoresaaliskasan päällä olevan harmaanruskean hiiren, joka oli laiha ja heikolta näyttävä. Tälläiseen riistaan täytyisi kuitenkin tyytyä, kunnes hiirenkorvan lämmöt alkaisivat houkutella saaliseläimet pois koloistaan.
Tassuttelimme hieman kauemmas tuoresaaliskasasta leirin reunamille ja asetuimme istumaan. Laskin hiiren Liljahenkäyksen eteen ja virnistin tuolle nopeasti.
"Kaunotar ensin", lausahdin hetken epäröinnin jälkeen enkä jäänyt edes katumaan pientä flirttailuani, vaan se sai enemmänkin minut tyytyväiseksi. Olin ollut tarpeeksi rohkea sanomaan kyseisen sanan ääneen.
// Lilja?
Liljahenkäys / 14.1.2018
Vilkaisin Kylmätassuun huvittuneena. Hänen flirttailunsa oli jollakin omituisella tavallaan aika söpöä. Kumarruin haukkaamaan palasen hiirestä ja työnsin sen sitten minua vastapäätä istuvaa, sinertävänharmaata kollia kohti. Kylmätassu repäisi itselleen mehevän lihanpalasen ja alkoi pureskella sitä tyytyväisen oloisena. Itse en tohtinut ottaa niin pienestä riistaeläimestä paljoakaan, sillä minun työni suuntautuivat enimmäkseen leirin puolelle. Minun täytyi vain pystyä huolehtimaan siitä, että kaikki kissat pysyivät terveinä ja ruhjeettomina, kuten olin parantajanimeä saadessani vannonut Sienikarvalle ja muille parantajille, jotka olivat olleet nimittäjäisissäni viime puolen kuun aikaan parantajien kokoontumisessa.
"Sinusta tulee varmaan pian soturi", hymähdin Kylmätassulle, joka nosti kylmänsinisten silmiensä katseen hiirestä minuun. Soturioppilas nyökkäsi mieluissaan. Hänestä olisi varmasti paljon hyötyä klaanillemme, kunhan pääsisi käyttämään voimiaan koko potenttiaalissaan. Harmi vain, ettei hän kuulunut Tähtiklaanin puolelle, sillä jos tuo kolli olisi ollut minun ja toverieni riveissä, meidän voiton mahdollisuutemme olisivat nousseet huimasti ja olisimme ehkä jopa saattaneet saada syöstyä Tihkutähden vallasta.
"Kylmätassu!" Hätkähdin kuullessani Ikituulen naukaisun muutaman ketunmitan päästä meistä. Käännähdin katsomaan hopeanharmaaseen naaraaseen, joka tassutteli minun ja Kylmätassun luo kiukkuisen näköisenä. Kohtasin soturin katseen värähtämättäkään, mutta tunsin kuinka niskakarvani alkoivat hiljalleen pörhistyä. Jos tuo naaras lavertelisi meistä jollekulle, ja Sienikarva saisi tietää minun tapailevan Kylmätassua, se olisi menoa se.
"Mitä tämä tarkoittaa?" Ikituuli kysyi silmäillen meitä molempia tuimasti. Kylmätassu siirteli tassujaan vaivautuneen oloisena, eikä saanut sanotuksi mitään - joka oli hyvin epätavallista. Nousin seisomaan ja tassutin aivan Ikituulen eteen. Jäin hieman suojelevasti Kylmätassun ja Ikituulen väliin ja sanoin:
"Kävin tarkistamassa Kylmätassun kuonossa olevat haavat - ne ovat arpeutuneet - ja hän halusi kiittää minua pienellä tuoresaalisaterialla." Naarassoturi katsoi minuun kohottaen hieman toista kulmaansa epäileväisen näköisenä, mutta maukui lopulta:
"Vai niin. Teidän täytyy silti muistaa, että klaanin tuoresaalisvarastot ovat rajalliset, ja että kaikkien soturien ja oppilaiden tulisi saada syödäkseen päivittäin, jotta he jaksavat partioida ja metsästää pitkin päivää." Laskin pääni pahoittelevasti ja otin muutaman askelen parantajan pesän suuntaan aikeissani poistua paikalta, mutta Kylmätassu kuitenkin keskeytti minut. Hän jolkutti rinnalleni ja supatti korvaani:
"Nähdään harjoitusten jälkeen leirin ulkopuolella." Sen sanottuaan hän kääntyi kannoillaan ja palasi takaisin mestarinsa luo. Katselin heidän verkkaista etenemistään vieno hymynkare kasvoilleni leviten. Sitten lähdin tassuttamaan itsekin oman mestarini luo, joka oli varmaankin parhaillaan vasta heräilemässä.
//Kylmä?
Kylmätassu / 14.1.2018
"Haluaisitko selittää, mitä välillänne on oikein meneillään?" Ikituuli kysyi jäätävästi, kun olin saapunut hänen rinnalleen ja jättänyt Liljahenkäyksen taakseni. Naaraan sanat saivat niskakarvani pörhistymään, vaikka yritin sitä kuinka estää.
"Liljahenkäys kertoi sen jo. Hän auttoi minua kuonossani olevan arpien kanssa ja tarjosin hänelle aterian", vastasin hitaasti, mutta hyvin epäselvästi. Sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuuni ja jouduin yskäisemään pari kertaa saadakseni hengityksen taas toimimaan.
"Kyllä minä hänen kertomuksensa kuulin. Tiedät kuitenkin varsin hyvin, että tuoresaaliskasasta ei saa ottaa mitään ennen kuin on napannut klaanitovereille jotakin ruokaa. Varokin, ettet tee tätä uudelleen", Ikituuli lausahti lopulta ja kiristi hieman tahtiaan, "kun nyt kerran tulin luoksesi, lähdemme harjoittelemaan. Olin aikeissa pyytää suurempaa soturia mukaan vastustajaksesi, mutta jätetään ne harjoitukset toiselle kerralle."
Nyökäytin heikosti päätäni ja sukelsin hopeanharmaan naaraan perässä piikkihernetunneliin, valmiina seuraaviin rankkoihin harjoituksiin.
Kun pääsin leiriin vievälle metsäpolulle, pääsin ensimmäistä kertaa hengittämään pitkään toviin. Kylkiäni puristi kivusta ja kurkkuni oli entistä kuivempi. Aurinko alkaisi laskemaan hiljalleen, harjoitukset olivat kestäneet harvinaisen kauan.
Harjoitukset Ikituulen kanssa tuntuivat muuttuvan rankemmaksi päivä päivältä. Tänään hän oli opettanut minua taistelemaan piilosta esiin sukeltavaa kissaa vastaan, mikä oli tarkoittanut nopeaa refleksien käyttöä ja raivokasta etujalkojen huitomista. Minulla oli kuulemma Ikituulen mukaan erinomaiset refleksit, mikä oli tietenkin saanut minut erittäin tyytyväiseksi.
Sitten huomasin silmäkulmastani tutun hahmon saniaisten seassa, jonka meripihkaiset silmät olisin voinut tunnistamaan monen ketunmitan päästä. Kaarsin suoraan aluskasvillisuuteen ja pujottelin siististi suoraan Liljahenkäyksen luokse. Tummanharmaa naaras oli tosin huomannut lähestymiseni muutaman hännänmitan päästä.
"Pahoittelen viivästymisestä, harjoitukset kestivät tavallista kauemmin", murahdin nopeasti ja siirsin tuuhean häntäni vasemman kylkeni eteen, johon Ikituuli oli raapaissut raa'asti harjoitusten aikana. En ollut varma vuosiko haavasta verta vai ei, mutta toivoin vain ettei Liljahenkäys huomaisi sitä.
// Lilja?
Liljahenkäys / 15.1.2018
Työnsin parantajan pesän suuaukon edessä olevat sammaleet syrjään ja astuin peremmälle sen tuttuun ja turvalliseen hämärään. Yrttien voimakas tuoksu tulvahti sieraimiini. Vaikka oppilaiden pesässä vietetty yö olikin ollut mitä ihanin, oli kotipesä silti kaikkein rakkain paikka minulle koko leirissä.
Tassuttelin varovasti minun ja Sienikarvan vuoteet erottavan piikkiherneseinämän luo ja kävin pitkäkseni sammalille. Laskin pääni etukäpälieni varaan ja jäin tuijottamaan pesän seinämää ajatuksissani. En malttanut odottaa, että päivän oppituokio loppuisi ja pääsisin viettämään jälleen aikaa Kylmätassun kanssa.
*Huono homma*, tuumasin vieno hymy kasvoilleni leviten, *olen tainnut ihastua siihen hiirenaivoon.*
Piikkiherneseinämän toiselta puolelta kuului rapistelua ja pian Sienikarva astuikin esiin. Hän katsahti minuun myrkynvihreillä silmillään tulkitsematon ilme kasvoillaan. Joskus tuntui, että parantajakolli tiesi enemmän asioita kuin sitä näytti.
"Huomenta, Sienikarva", tervehdin vähän liioitellun pirteästi. Mestarini räpäytti unisena silmiään ja nyökkäsi vastaukseksi. Muutaman silmänräpäyksen aikana hän oli jo kerennyt kadota yrttivarastoon.
Huokaisin huojentuneena ja annoin pörhistyneiden niskakarvojeni siloittua. Nousin nopeasti seisomaan ja suin turkkini. Sen jälkeen kipitin Sienikarvan perään siinä toivossa, että hänellä olisi antaa minulle tekemistä.
"Olisiko sinulla minulle jotakin pientä hommaa, jonka voisin hoitaa puolestasi?" kysyin silmät toiveikkaasti säihkyen. Sienikarva vilkaisi minuun sivusilmällä ja vastasi:
"Voisit tyhjentää varaston pilalle menneistä ja käyttökelvottomista yrteistä, niin minä pääsisin päivänkakkarahauteeni kimppuun." Nyökkäsin innoissani ja työnnyin vaaleanruskean kollin ohitse varastoon pakottaen tämän perääntymään. Parantaja tuhahti huvittuneena ja ryhtyi puuhiinsa. Sillä välin minä tutkin joka välikön ja kolon siltä varalta, että jokin yrtti olisi kuluneen lehtisateen aikana menettänyt tehokkuutensa, eikä sitä voitaisi enää käyttää. Onneksi pilalle menneitä yrttejä oli vain muutamia, joten ne eivät verottaneet juuri lainkaan rajallisista varastoistamme, jotka olivat päässeet ehtymään lehtikadon aikana jonkun verran.
Saatuani työni tehtyä menin etsimään Sienikarvan. Mestarini oli jauhamassa paraikaa päivänkakkaran lehtiä haudettaan varten.
"Sienikarva, saanko loppupäivän vapaata? Hoidin jo varaston kuntoon", pyysin niin kauniisti kuin vain suinkin osasin ja kallistin hieman päätäni. Sienikarva katsahti minuun mietteliään näköisenä, mutta nyökkäsi lopulta suostumisen merkiksi. Säntäsin innoissani ulos pesästä aikomuksenani mennä leirin ulkopuolelle odottamaan Kylmätassua. Jos joku kysyisi, missä olin ollut, voisin vastata olleeni etsimässä yrttejä kollioppilaan kanssa sellaisilta alueilta, joissa oli vähemmän lunta kuin syvemmällä klaanin reviirillä.
Vielä ennen kuin pujahdin piikkihernetunnelliin, käännyin katsomaan taakseni siltä varalta, ettei minua seurattu. Sitten jatkoin matkaani tyytyväisin mielin.
Olin odottanut Kylmätassua jo hyvän tovin, ja käpäläni alkoivat olla kohmeessa. Nuolaisin rintakarvojani tylsistyneenä ja katsahdin leiriin vievälle polulle siinä toivossa, että näkisin Kylmätassun sinertävänharmaan turkin, mutta turhaan.
Jonkin ajan kuluttua alkoi kuitenkin tapahtua; Ikituuli tassutteli leiriin Kylmätassu kannoillaan seuraten. Kolli ilmeisestikin huomasi minut, sillä hän loikkasi pois polulta ja lähti hiipimään minun suuntaani vähän väliä taakseen vilkuillen.
"Anteeksi viivästymiseni, harjoitukset kestivät tavallista kauemmin", oppilas puuskutti väsyneenä. Veren metallinen löyhkä pisti nenääni ja sai minut katsahtamaan Kylmätassun kylkeen, jota hän tuntui piilottelevan tuuhean häntänsä takana.
"Oletko sinä haavoittunut?" kysyin huolestuneena. Sinertävänharmaa kolli polki maata turhautuneena ja siirsi hieman sivuun häntäänsä, jotta näkisin hänen kyljessään olevan viillon. Haava ei ollut syvä, mutta siitä tihkutti verta, joka sai minun parantajanvaistoni äärimmilleen.
"Mistä tuo tuli?" murahdin ja kurkotin nuuhkaisemaan haavaa. Kylmätassu pyöritteli silmiään närkästyneenä. Häntä ei näyttänyt kiinnostavan keskustella asiasta, mutta minä en lopettaisi kärttämistä, ennen kuin saisin tietää totuuden.
//Kylmä?
Kylmätassu / 16.1.2018
Pyöräytin silmiäni turhautuneena, kun Liljahenkäys kyseli syytä haavaan. En todellakaan tahtonut kertoa parantajaoppilaalle raa'oista harjoituksistani, mutta tiesin ettei hän sallisi minun lähtevän minnekään ennen kuin saisi tietää vastauksen ja voisi keksiä tavan, millä haavan voisi suojata.
"Minulla oli Ikituulen kanssa tavallista rajummat harjoitukset ja hän sattui vahingossa raapaisemaan vasenta kylkeäni", vastasin jäätävällä äänensävyllä ja siirsin sitten vastahakoisena häntäni kokonaan pois kylkeni edestä, joka paljasti noin puolen hännänmitan pituisen - eli varoittavan pitkän - haavan. Liljahenkäys näytti säpsähtävän, kun sai nähdä haavan kokonaisuudessaan. Hän kuitenkin nyökäytti päätään, varmaankin viestiäkseen että oli kuullut syyn haavan ilmestymiseen.
"Palaammeko leiriin hakemaan yrttejä vai etsimmekö täältä?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Ajatuskin ällöttävien yrttien työntymisestä sinertävänharmaisiin karvoihini sai vatsani vääntymään. Miten ihmeessä parantajat ja parantajaoppilaat pystyivät kiinnostumaan pahanhajuisista yrteistä?
"Tuohon tarvitsemme ainakin hämähäkin seittiä ja sitä pitäisi täältä löytyä. Jos ei löydy, niin palaamme leiriin", Liljahenkäys vastasi itsevarmalla äänensävyllä ja lähti sitten pujottelemaan metsän halki, seittiä katseellaan etsien. Lähdin seuraamaan peräs, hampaitani kiristellen.
"Ei kai vain minun täydy mennä parantajan pesään? Minulla olisi nimittäin illalla lyhyet harjoitukset Ikituulen kanssa."
Tiesin tosin erittäin hyvin, etteivät kyseiset harjoitukset tulisi olemaan lyhyet. Ikituuli oli kertonutkin, että harjoitukset voisivat venyä myöhään ja ettei minun kannattaisi sopia mitään menoja illalle varmuuden varalta.
// Lilja?
Liljahenkäys / 16.1.2018
Vilkaisin lapani yli Kylmätassuun, joka löntysti perässäni turhautuneen näköisenä. Haava hänen kyljessään oli ollut oletettua pahempi, eikä sellainen parantuisi hetkessä. En voisi päästää soturioppilasta lähtemään harjoituksiin, sillä jos Ikituulen opetustuokiot olivat niin raakoja, mitä kolli oli kertonut, haava saattaisi avautua uudestaan ja pahimmassa tapauksessa repeytyä isommaksi, josta seuraisi vain lisää päänvaivaa niin parantajille kuin tuolle itselleenkin.
"Olen pahoillani, mutta en voi päästää sinua tänä iltana harjoituksiin", sanoin ja käänsin katseeni takaisin polkuun. Kuulin Kylmätassun huokaisevan takanani. Ei minustakaan ollut mukavaa kieltää nuorta kollia oppimasta mestariltaan, sillä hän tarvitsi vielä opastusta, mutta jos harjoitukset kävisivät liian rajuksi, ja Kylmätassu loukkaantuisi pahemmin, hänestä ei saattaisi tulla koskaan soturia.
"Kuules, minä luulen, että täältä ei taida löytyä sopivia parannustarpeita, jos aiomme paikata tuon haavasi", murahdin jonkun ajan kuluttua. En ollut löytänyt ainuttakaan hämähäkinseittiä, mikä ei sinänsä ollut ihme, sillä ulkona oli liian kylmä hämähäkeillekin. Ne olivat mitä ilmeisemmin kuolleet kylmyyteen tai kohmettuneet jonnekin puun koloon odottamaan hiirenkorvan aurinkoa, joka sulattaisi niiden jäiset raajat.
"No, mitä me sitten teemme? Palaammeko me leiriin?" Kylmätassu puuskahti. Hän oli alkanut käymään kärsimättömäksi. Vilkaisin nopeasti vielä yhteen pensaaseen ja käännyin sitten kohti kollia. Oppilaan hännänpää nyki ärsyyntyneesti.
"Juuri niin me teemme. Täältä on ihan turha etsiä mitään", tokaisin ja lähdin tassuttamaan Kylmätassun ohitse leirin suuntaan. Soturioppilas ähkäisi tuskastuneena ja lähti seuraamaan. Hänen kyljessään olevasta haavasta huolimatta kolli saavutti minut nopeasti kiinni ja pääsi samaan tahtiin kanssani. Vilkaisin häneen sivusilmällä, mutta en sanonut mitään, koska tiesin Kylmätassun olevan jo valmiiksi kärttyinen ilman sitäkin, että minä aloin ärsyttämään häntä joutavilla saarnoillani.
Kuljimme lumisen metsän halki kyljetysten. Turkkini hipoi Kylmätassun sinertävänharmaata karvapeitettä; se toi minulle mukavan läheisyyden tunteen, sillä silloin tiesin varmasti, etten ollut yksin tässä maailmassa. Minulla oli jäljellä vielä Varjoklaani, ainoa oikea kotini, jota en tahtonut menettää niille kissoille, jotka minut kerran pettivät.
Vaikka emoni teko olikin ollut julma ja ajattelematon, en voinut silti olla hänelle vihainen. Jokainen teki joskus virheitä, mutta virheet eivät aina merkinneet katastrofia, sillä jos hän ei olisi hylännyt minua, ei Sienikarva olisi voinut löytää minua ja ottaa huostaansa, eikä minusta olisi koskaan tullut Varjoklaanin parantajaoppilasta, vaan kylmä ja verenhimoinen Kuolonklaanin kissa.
Leiri alkoi häämöttää jo, mutta pidin kuitenkin vauhtini mahdollisimman tasaisena, jottei Kylmätassun olisi tarvinnut ottaa juoksuaskelia kipeän kylkensä kanssa.
"Lupaathan sanoa mestarillesi, että teidän täytyy ottaa hieman rauhallisemmin?" pyysin Kylmätassulta hiljaa. "Sillä jos et lupaa, minä menen sanomaan hänelle suorat sanat."
//Kylmä?
Kylmätassu / 16.1.2018
"Lupaan", vastasin nopeasti ja vilkaisin vierelläni kulkevaa Liljahenkäystä, jonka meripihkaiset silmät tuijottivat edessä erottuvaa piikkihernetunnelia. Kylkemme koskettivat vieläkin ja rehellisesti sanottua pidin siitä hetkestä, kun sain olla parantajaoppilaan makean tuoksun ympäröimänä.
Mutta vaikka olin vastannut myöntävästi Liljahenkäyksen kysymykseen, minulla ei ollut pienintäkään aikomusta ottaa rennommin harjoituksissa. Ei soturiksi - eikä varsinkaan päälliköksi - pääsisi laiskottelemalla.
"Meidän ei kannata palata leiriin kylki kyljessä", murahdin hitaasti ja ennen kuin Liljahenkäys ehti vastata, irrottauduin hieman vastahakoisesti tuon tummanharmaasta turkista. Parantajoppilas käänsi meripihkaisen katseensa jälleen kerran minuun ja räpäytti nopeasti silmiään. Jumituin katsomaan niitä, jolloin heikko hymyä muistuttava virnistys nousi kasvoilleni. Se pysyi kasvoillani muutaman silmänräpäyksen ajan, kunnes annoin tavanomaisen kylmyyden siirtyä sen paikalle.
"Miksi tuijotat minua tuollaisella tavalla?"
Räpäytin hitaasti silmiäni ja palasin oikeaan maailmaan naaraan kauniista silmistä, kun Liljahenkäyksen ääni herätti minut ajatuksistani. Kohotin leukaani aavistuksen verran ja nostin pienen virnistyksen uudelleen kasvoilleni. Se näytti hämmentävän nuorta naarasta vielä enemmän.
"Kai saan tuijottaa noin kaunista naarasta millä tavalla tahdon?" kysyin tyynesti, venyttäen sanojani tavanomaisesti. Tiesin pitäväni naaraasta enemmän kuin olin olettanut ja toivoin, että Liljahenkäyskin pitäisi minusta. Miksi muuten hän olisi suostunut viettämään aikaa kanssani?
Ennen kuin Liljahenkäys ehti avata suutaan, virnistin vielä nopeasti ja sukelsin ensimmäisenä piikkihernetunneliin. Naaraan kauniiksi kutsuminen ei ollut tuntunut läheskään yhtä vaikealta kuin ensimmäisellä kerralla, mikä sai minut tietenkin tyytyväiseksi.
Kun saavuin leirin uloskäynnin edustalle, pysähdyin kuin seinään ja vilkaisin olkapääni ylitse, odottaen näkeväni tunnelista saapuvan Liljahenkäyksen.
// Lilja?
Liljahenkäys / 17.1.2018
Seurasin Kylmätassun perässä vähän hitaammin, jotta näyttäisimme mahdollisimman uskottavilta. Muiden pitäisi luulla, ettei minun ja nuoren kollin välillä ollut mitään sen erityisempää kuin klaanitoveruus, joka velvoitti auttamaan ystävää hädässä.
Soturioppilaan pysähtyessä sisäänkäyntitunnelin edustalle, sihahdin tälle nopeasti: "Mene vain." Kylmätassu vilkaisi minuun epävarmana, mutta jatkoi matkaansa aina oppilaiden pesälle saakka. Kun oppilas oli mennyt edeltä, uskalsin lähteä hänen peräänsä.
Tassuttelin Kylmätassun luo vieno hymynkare kasvoillani. Kolli katsoi minuun kylmänsinisillä silmillään vähän turhankin pitkään, mikä sai tuntemaan oloni hieman ahdistukseeni. En pitänyt siitä, miten hän tuijotti minua.
"No, tuota", sanoin rikkoen välillämme vallitsevan hiljaisuuden, "jospa minä menisin edeltä parantajan pesälle, ja sinä tulisit vasta sitten näyttämään haavaasi, ettei Sienikarva vain alkaisi epäillä mitään?" Kylmätassu nyökkäsi suostumisen merkiksi ja jäi odottamaan, että pääsisin pesälle asti.
Kiiruhdin parantajan pesälle mahdollisimman nopeasti. Huikkasin mestarilleni meneväni tarkistamaan vielä yrttivaraston, ettei minulta ollut jäänyt mitään huomaamatta, sillä en tahtonut juuri sillä hetkellä tavata Kylmätassua. Soturioppilas oli toki haavoittunut ja tarvitsi hoitoa, mutta minä en ollut oikea kissa siihen tehtävään sillä hetkellä.
Jonkun ajan kuluttua kajahti Kylmätassun ääni pesän suuaukolta. Pysyin vaiti ja yritin vetkutella varastossa niin pitkään kuin vain suinkin pystyin. Lopulta Sienikarva meni ottamaan potilaan vastaan, ja saatoin kuulla hienoisen hämmästyneisyyden Kylmätassun äänessä, kun tuo sanoi:
"Tarvitsisin paikkausta kyljessäni olevaan haavaan." Kollioppilas oli selvästikin olettanut minun saapuvan paikalle. Purin hammasta ja suljin korvani ulkopuolisilta ääniltä. Keskityin vain ja ainoastaan yrttien lajittelemiseen.
Pian homma alkoi käydä sekavaksi, sillä asettelin vahingossa päivänkakkarat ja hierakanlehdet samaan pinoon, ja minun täytyi aloittaa alusta. Puuskahdin turhautuneena ja istahdin takamukselleni.
*Mitä minä oikein sähellän?* ajattelin lopen uupuneena. Yritin pakoilla totuutta, joka oli vääjäämätön. Minun ja Kylmätassun välille oli kiteytynyt erityinen suhde, jota vain me kaksi pystyimme ymmärtämään. Pimeyden metsän puoluelainen ja Tähtiklaanin kapinallinen, ne me olimme, eikä se tulisi muuttumaan muuksi, ei nyt, eikä koskaan.
//Kylmä? Sieni? Tuli aika sekava. xd
Sienikarva / 17.1.2018
Ohjasin Kylmätassun parantajan pesän aukiolle. Hänen kyljessään oli haava, joka vuosi verta melko runsaasti.
"Kuinka sait tämän haavan?" kysyin oppilaalta värisevällä äänellä. Kolli katsoi minua epäröiden.
"Oksa teki sen", hän vastasi ja käänsi katseensa nopeasti pois. Siristin silmiäni katsoessani kollia. Oksa ei saisi aikaan tällaista haavaa.
"Ihanko totta? Minkälainen oksa se oli?" kysyin.
"Se tuli taisteluharjoituksissa, toinen oppila teki sen", Kylmätassu huokaisi ja kertoi totuuden. Nyökkäsin hymyillen tyytyväisenä.
"Liljahenkäys!" huudahdin oppilaani nimeä. Naaras kipitti nopeasti ulos yrttivarastosta. Hän vilkaisi Kylmätassua, jonka jälkeen käänsi katseensa minuun. Naaras oli viettänyt aikaa Kylmätassun kanssa. Olin nähnyt heidän syövän muutamia kertoja yhdessä pääaukiolla ja pari kertaa olin nähnyt heidät myös leirin ulkopuolella.
"Kylmätassulla on taisteluharjoituksissa tullut haava, tahdotko hoitaa sen? Minä voin tarkastaa yrttivaraston loppuun", naukaisin naaraalle. Jos kaksikko viettäisi enemmän aikaa yhdessä, ehkä Liljahenkäys voisi saada kollin kääntymään Tähtiklaanin puolelle. Minä luotin oppilaaseeni, en uskonut missään nimessä hänen voivan kääntyä Pimeyden Metsän puolelle.
//Lilja Kylmä? Tönkkö joo ihasama ei kiinnosta
Liljahenkäys / 18.1.2018
Vilkaisin mestariini aavistuksen verran kiusaantuneena, mutta nyökkäsin suostumisen merkiksi ja tassutin Kylmätassun luo vaitonaisena. Sillä välin Sienikarva oli palannut yrttivarastolle.
Nuuhkaisin kollin kyljessä olevaa haavaa, vaikka tiesinkin sen täysin turhaksi, sillä olin kerennyt tutkimaan viillon perusteellisesti jo leirin ulkopuolella.
"Mikä sinulla oikein kesti?" Kylmätassu sihahti hiljaa. Pyörittelin tympääntyneenä silmiäni, astahdin taaksepäin ja naukaisin:
"Nuole haava ensin puhtaaksi, niin minä haen siihen sillä aikaa vähän hierakkaa ja hämähäkinseittiä." Soturioppilas katsoi minuun ihmeissään, mutta ryhtyi kuitenkin tekemään työtä käskettyä.
Astelin kaikessa rauhassa yrttivarastolle, missä Sienikarva oli tarkastelemassa paraikaa pinoa, mihin olin epähuomiossani lajitellut päivänkakkarat ja hierakanlehdet. Parantajakolli vilkaisi minuun kysyvästi myrkynvihreillä silmillään. Steppasin hermostuneen paikoillani, enkä kyennyt kohtaamaan mestarini katsetta. En olisi saanut päästää keskittymistäni herpaantumaan sillä tavalla jonkun typerän kollin takia.
"Anteeksi", huokaisin hiljaa, "korjaan sen myöhemmin, mutta nyt tarvitsisin hierakkaa ja hämähäkinseittiä Kylmätassun kylkeen." Sienikarva antoi minulle tilaa, kun sujahdin hänen ohitseen ja otin tarvittavat välineet mukaani. Sen jälkeen palasin takaisin parantajan aukiolle ja laskin lehdet ja hämähäkinseitillä kuorrutetun kepin maahan aivan kollin eteen.
Kylmätassu katsahti ensin minuun kylmänsinisillä silmillään ja sitten maassa lojuviin yrtteihin. Kumarruin noukkimaan muutaman lehden hampaisiini. Jauhoin ne nopeasti hienoiseksi yrttitahnaksi, jonka sitten leviten Kylmätassun kyljessä olevaan haavaan. Kollioppilas irvisti tuskaisesti, mutta ei sanonut mitään.
Sitten asettelin paksun seittikerroksen tahnan päälle suojaksi ja tarkastelin työn jälkeäni tyytyväisenä. Kylmätassu nousi seisomaan ja teki pienen kaarroksen pesässä ennen kuin palasi luokseni ja sanoi veikeästi virnistäen:
"Kiitos, Liljahenkäys. Se tuntuu jo paljon paremmalta." Väläytin tuolle pienen hymyn ja käännyin sitten katsomaan pesän suuaukon suuntaan vastaten hieman kaihoisasti:
"Eipä mitään. Sinun kannattaa nyt lähteä." Sinertävänharmaa kolli räpäytti kerran silmiään ja poistui sitten pesästä häntäänsä hyvästeiksi heilauttaen.
Huokaisin surullisena ja tassutin oman vuoteeni luo. Istahdin alas ja aloin sukimaan tummanharmaata turkkiani, kunnes lopulta käperryin kerälle sammalille ja nukahdin.
//Kylmä? Sieni? Tästä tuli tosi sekava. x-/
Kylmätassu / 9.1.2018
Hätkähdin ja heräsin ajatuksistani, kun kuonooni osui myyrän vahva tuoksu, joka viesti minulle saaliin olevan lähistöllä.
"Hiljaa!" kuiskasin nopeasti ja laskeuduin matalaksi, luoden nopean vilkaisuun Liljahenkäykseen varmistaakseni hänen tottelevan käskyäni. Tummanharmaa kissa laskeutui käskystä matalaksi, mutta vaikutti hyvin tyytymättömältä tehtyään sen.
"Jää odottamaan, napan tämän", murahdin parantajaoppilaalle ja lähdin hiipimään tuoksua kohti. Hetken kuluttua työnnyin jo tiheän saniaispehkon sekaan ja jätin Liljahenkäyksen taakseni. Tällä hetkellä en olisi voinut välittää naaraasta hiirenkarvan vertaa, halusin vain saada napattua klaanille ruokaa.
Olin hiipinyt aluskasvillisuuden seassa myyrän tuoksun perässä jo pitkän tovin ajan, kun huomasin edessä olevan pensaan oksien välistä saaliini. Harmaanruskean myyrän käpälissä oli pieni risu, jota se nakersi epätoivoisena. Silmänräpäyksen ajaksi tunsin pientä myötätuntoa myyrää kohtaan; metsässä ei lehtikadon aikaan ollut saaliseläimille tyydyttävän paljon ruokaa, varsinkin kun pysyvä lumi laskeutuisi maahan.
Mutta sitten palasin takaisin omaan maailmaan ja sukelsin suoraan eteenpäin kynnet ojossa. Tartuin pulskan myyrän karvaan ja kumarruin katkaisemaan sen niskat nopealla näykkäisyllä. Saalis ei ehtinyt edes kiljaista, kun sen niskat rasahtivat. Virnistin tyytyväisenä ja lähdin sitten tassuttelemaan siihen suuntaan, mihin olin jättänyt Liljahenkäyksen.
"Siinähän olet", lausahdin, kun saavuin Liljahenkäyksen luokse. Tummanharmaa kissa nyökäytti päätänsä tyynesti ja vilkasi sitten leuoissani roikkuvaa myyrää.
"Minne jätit saaliisi?"
Liljahenkäys näytti minulle erään puskan, jonne oli kuulemma itsekin asettanut saaliinsa. Työnsin myyrän puskan suojiin ja käänsin sitten kylmänsinisen katseeni parantajaoppilaan meripihkaisiin silmiin. Niitä sitten jäinkin tuijottamaan, ihailemaan silmien kauneutta. Räpäytin kuitenkin silmiäni parin silmänräpäyksen jälkeen ja muutin katseeni tavanomaisen jääkylmäksi.
"Jatketaan matkaa pidemmälle. Nelipuun lähettyviltä voisi löytyä riistaa", huomautin ja lähdin marssimaan kyseistä suuntaa kohti. Liljahenkäys kuitenkin juoksi rinnalleni ja pysäytti minut jumittumalla eteeni.
"Nelipuut kuuluvat Kuolonklaanille. Vai satuitko unohtamaan sen?" Liljahenkäys kysyi ja kohotti hitaasti kulmiaan. Halusin lyödä itseäni; tietenkin minä tiesin Nelipuiden kuuluvan Kuolonklaanille! Olin ollut niin omissa ajatuksissani, että olin kokonaan unohtanut.
"En sattunut unohtamaan sitä, tarkoitinkin Nelipuiden reunassa sijaitsevalla rajalla saalistamista", vastasin nopeasti ja jatkoin matkaani, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kiersin samalla eteeni saapuneen Liljahenkäyksen ja vilkaisin nopeasti olkapääni taakse nähdäkseni naaraan reaktion sanoihini.
// Lilja?
Liljahenkäys / 10.1.2018
Katsahdin Kylmätassuun epäileväisenä. Hänen ehdotuksensa oli kyllä kieltämättä kuulostanut melko puskista vedetyltä, mutta minkäs sille teit. Kohautin välinpitämättömänä lapojani ja tassuttelin soturioppilaan rinnalle vilkaisten samalla vaivihkaa taivaalle; oli alkanut jo hieman hämärtää. Tähän aikaan vuodesta pimeä tuli normaalia aikaisemmin.
"Kannattaakohan meidän lähteä sinne asti?" kysyin epäröiden. Tiesin, ettei Tihkutähti katsonut myöhästelijöitä hyvällä. Kylmätassu kääntyi minuun päin ja silmänräpäyksen ajan katseemme kohtasivat. Se hetki oli unohtumaton.
"No, jos sinä haluat palata jo leiriin, niin sitten teemme niin", kolli vastasi tuhahtaen ja palasi takaisin sen samaisen pensaan luo, jonka alle olimme piilottaneet aiemmin nappaamamme saaliit. Seurasin hänen perässään hieman hitaammin.
Kylmätassun noukittua ensin oman myyränsä, otin saalistamani jäniksen turvallisesti leukojeni väliin. Nostin pääni esiin pensaikosta ja vilkaisin vielä kerran vierelläni seisovaan tummaan kolliin, joka katseli minua hieman oudosti.
Tällä kertaa minä olin päättänyt ottaa ohjat käsiini ja johdattaa meidät takaisin leiriin, sillä senhän minä osasin parhaiten - palata aina kotiin.
Onnistuneen metsästysretkemme päätteeksi veimme saaliimme tuoresaaliskasalle, jonka ympärillä kärkkyi muutama nälkäinen kissa. Päästyäni tuoresaaliskasan kohdalle vaihdoinkin suuntaa ja kiikutinkin jänikseni klaaninvanhimmille, jotka ottivat sen kiitollisina vastaan. Tihkutähden noustua johtoon kukaan muu kuin minä ja Sienikarva ei hoitanut raihnaisia vanhuksia, jotka olivat joskus muinoin taistelleet meidän klaanimme puolesta. Minä ja mestarini huolehdimme siitä, että vanhimmat pysyivät terveinä, ja että he saivat tietenkin syödäkseen. Onneksi sentään vielä jotkut harvat kissat kävivät tervehtimässä heitä aina silloin tällöin, etteivät he kokeneet itseään turhiksi.
Palasin aukiolle tyytyväisenä tehtyäni hyvän teon. Kylmätassu tuli minua vastaan hieman kummastuneen näköisenä.
"Mitä sinä tuolla toimitit?" hän tiedusteli.
"Vein heille nappaamani jäniksen", vastasin korviani luimistellen ja sihahdin vielä perään: "Onko jotakin valittamista?"
//Kylmä?
Kylmätassu / 10.1.2018
"Ei ole, kai saan silti kysyä minne menit?" kysyin kylmästi ja kohotin kulmiani edessäni seisovalle Liljahenkäykselle. Naaraiden kasvoilla käväisi jonkinlainen reaktio - jota en pystynyt kuvailemaan - ja hän jäi hiljaiseksi.
"Me voisimme varmaan jakaa sen myyrän, jonka minä nappasin. Se riittää hyvin ja kestämme huomiseen asti", huomautin ja heilautin häntääni tuoresaaliskasaan päin, jonka ylimmäisenä saaliina rotkotti harmaanruskea myyräni. Koska Liljahenkäys nyökäytti päätään heikosti, tulkitsin sen hyväksyväksi vastaukseksi.
Kun olimme saapuneet leirin laitamille, leuoissani roikkui metsällä nappaamani hiiri, jonka lihaisa tuoksu leijui varmasti Liljahenkäyksenkin kuonoon. Ainakin minua se ympäröi yhtä vahvasti kuin vierelläni kulkevan parantajaoppilaan tuoksu.
"Voit ottaa ensimmäisen palan. Olen kohteliaalla tuulella", naukaisin istuuduttuamme ja työnsin myyrään pienikokoisen naaraan eteen. Parantajaoppilas päästi hiljaisen murahduksen suustaan - jonka oli varmaankin pitänyt toimia kiitoksena - ja iski sitten hampaansa myyrän rintaan.
Kun katsoin Liljahenkäyksen syömistä, aloin miettiä naarasta kokoajan enemmän ja enemmän. Olin hitaasti ihastumassa häneen ja jos en katkaisisi välejämme pian, soturina olisin jo varmasti rakastunut häneen ja pyytämässä kumppanikseni. Kumppanuus, se oli houkutteleva ajatus, miltein yhtä houkutteleva kuin jälkikasvun saaminen. Mutta voisinko todella toimia klaanin parantaoppilaan - ja tietenkin tulevan parantajan - kumppanina ja samalla yrittää saavuttaa unelmani päälliköksi nousemisesta?
"Kylmätassu? Kuuletko sinä?"
Säpsähdin takaisin oikeaan maailmaan, kun Liljahenkäyksen ääni tunkeutui ajatuksiini. Meripihkaiset silmät tuijottivat minua samalla hämmentyneinä ja turhautuneina, harmaanruskea myyrä lojui käpälieni välissä.
"Aiotko sinä syödä? Tuo on ollut käpälissäsi jo hyvän tovin ajan", tummanharmaa naaras naukaisi ja nyökäytti päätään myyrää kohti.
"Tietysti. Olin omissa ajatuksissani, mietin vain tulevaisuutta", vastasin mahdollisimman viileästi ja repäisin myyrästä suuren palan lihaa, jota aloin pureskelemaan ja lopulta nielaisinkin. Sitten työnsin saaliin Liljahenkäyksen eteen.
"Aion pyrkiä päälliköksi, Tihkutähden seuraajaksi. Kunhan vain saan koulutettua ensimmäisen oppilaani, seuraava tavoitteeni on varapäällikön aseman saavuttaminen", ilmoitin itsevarmana, kun Liljahenkäys oli ottamassa haukkua myyrästä. Parantajaoppilas kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja nosti päänsä ylös, suunnistaen meripihkaisen katseensa minuun.
// Lilja?
Liljahenkäys / 10.1.2018
Katsahdin Kylmätassuun järkyttyneenä. Hänen suunnitelmansa valtaan noususta Tihkutähden jälkeen ei kuulostanut kovin houkuttelevalta ajatukselta. Kolli uskoi Pimeyden metsään yhtälailla kuin Varjoklaanin nykyinen päällikkökin, eikä se todellakaan edistäisi omaa suunnitelmaani yhtään. Jos tahdoin palauttaa klaaniin rauhaan, kaikki Pimeyden metsän kannattajat olisi tuhottava tai karkotettava klaanista, mutta en tiennyt, pystyisinkö siihen Kylmätassun kohdalla. Kuluneiden päivien aikana olin jopa oppinut pitämään tuosta rasittavasta kollista.
Nieleskelin viimeisen palasen myyrästä alas kurkustani. Olin vajonnut omiin mietteisiini niin syvälle, että tuskin olin kuullutkaan Kylmätassun kutsuvan minua. Soturioppilas katsoi minuun kysyvän näköisenä, mutta en jäänyt antamaan vastausta vaan nousin ripeästi jaloilleni ja kiitin ruoasta suunnaten sitten parantajan pesälle. Edes sen lyhyen matkan aikana en saanut häntä pois mielestäni. Kylmätassun kuva pyöri mielessäni, ja vaikka kuinka yritin, se ei kadonnut mihinkään.
Tassuttelin sisälle hämärään pesään. Sienikarvan myrkynvihreät silmät kiiluivat pesän perällä. Hän silmissään oli huolestunut katse.
"Missä olet ollut näin myöhään?" parantajakolli tiedusteli. Vilkaisin häneen haikeana ja vastasin hiljaa:
"En missään." Laahustin oman vuoteeni ääreen ja lysähdin makuulleni sammalten päälle. En vaivautunut edes pöyhimään niitä mukavemmiksi. Pääni oli täynnä epämääräisiä ajatuksia, jotka eivät suostuneet haihtumaan. Ne tuntuivat vain voimistuvan, mitä kovemmin halusin niiden katoavan.
*Ei, Liljahenkäys, et saa antaa tunteille valtaa*, ajattelin hammasta purren. *Olet klaanin tuleva parantaja, sekä Tähtiklaanin puolella olevien kissojen tukipylväs. Et saa pettää heitä.*
Suljin silmäni yrittäen unohtaa kaiken. Pian kaikki äänet tuntuivat vaimenevan ympärilläni. Sen jälkeen en tiedostanut enää mitään maailman menosta.
Seisoin suurella kiven lohkareella, joka sijaitsi raivoisan kosken keskellä. Toisella kivellä, joka oli noin viiden ketunmitan päässä minusta, seisoivat Tihkutähti ja Kylmätassu. Nuorempi kolli seisoi ylpeänä klaanin päällikön rinnalla - aistin kuitenkin jännityksen ilmassa.
Tihkutähden sähkönsininen katse porautui hänen vierellään seisovaan Kylmätassuun. Päällikkö kohotti uhkaavasti käpäläänsä soturioppilaan suuntaan. Yritin varoittaa pahaa-aavistamatonta kollia, ennen kuin olisi liian myöhäistä, mutta silmänräpäyksessä Tihkutähti oli tyrkännyt hänet kuohuvaan koskeen.
Tunsin kuinka tuska raastoi sisintäni nähdessäni miten Kylmätassun ruumis huuhtoutui virran mukana olemattomiin. Tihkutähden kasvoilla loisti tyytyväisyys, kun tuo katsahti minuun. Hän tiesi, etten voinut mitään häntä vastaan. Olin voimaton hänen edessään. Pimeys kukistaisi lopulta valon, eikä jäljelle jäisi pienintäkään valonsädettä.
Raivosta sokeana loikkasin kohti Tihkutähteä. Kynteni jäivät hapuilemaan ilmaa pudotessani alas koskeen. Virta riepotteli minua kuin puusta pudonnutta lehteä, enkä saanut mistään kunnollista otetta. Yritin tarrautua vastaan tuleviin kiviin, mutta kynteni eivät pysyneet kauaa kiinni niiden liukkaissa pinnoissa. Koski oli armoton. Se ei ollut kenenkään puolella; ei Pimeyden metsän, saati sitten Tähtiklaaninkaan. Hiljalleen aloin menettää voimia. Viimeisillä voimillani pyristelin voimakasta pyörrettä vastaan, joka imaisi minut lopulta syövereihinsä.
Avasin hengästyneenä silmäni. Turkkini oli sekaisin ja nahkani hiestä nihkeä. Vääntäydyin seisomaan täriseville jaloilleni. Uni oli tuntunut liiankin todelliselta ollakseen pelkkää unta. Tihkutähti ei jättänyt minua rauhaan edes nukkuessani, hän oli kuin ikävä varjo kannoilla, josta ei päässyt eroon vaikka kuinka yritti taistella vastaan.
Oli yö, ja tuskin olin nukkunut silmäystäkään. Vapisevin askelin hoipersin ulos pesästä. Istahdin pesän edustalle ja hengitin kirpeää pakkasilmaa yrittäen rauhoitella itseäni. Tätä menoa olisin hermoraunioina ennen kuin pääsisin edes oikeaksi parantajaksi, eikä minusta olisi sitten suojelemaan klaaniani.
Jos totta puhuttiin Tihkutähden nousu klaanin uudeksi päälliköksi oli muuttanut minua paljon. En edelleenkään tahtonut kellekään pahaa - ainakaan tahallani - mutta sen kollin hirmuteot olivat kovettaneet mieltäni. Vaikka olinkin vannonut parantajaseremoniassa, etten osallistuisi klaanien välisiin kahakoin, en ollut luvannut olla puuttumatta oman klaanini kiistoihin. Minun velvollisuuteni oli auttaa kissoja, olivatpa he sitten keitä, tai mistä tahansa.
Pian tajusin jonkun tuijottavan minua, ja se joku oli Kylmätassu. Soturioppilas katsoi minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. En tiennyt, mitä hän ajatteli sillä hetkellä nähdessään minut siinä tilassa - hikisenä ja kauhusta sekaisin - mutta en oikeastaan edes välittänyt siitä. Minulle oli yhdentekevää, mitä hänen tai muiden kissojen päissä liikkui.
//Kylmä?
Kylmätassu / 11.1.2018
Tuijotin hämmentyneenä, kuinka Liljahenkäys nousi, kiitti ateriasta, ja lähti sitten marssimaan parantajan pesää kohti. Vaikka tiesin, että hänen uskomuksensa olivat Tähtiklaaniin suuntautuneet ja minun uskoni taas kaartui Pimeyden metsään, en kuitenkaan ymmärtänyt miksi naaras oli lähtenyt seurastani mainittuani toiveeni päällikkyydestä. Eikö hän halunnut minusta päällikköä? No, halusi tai ei, pyrkisin seuraavaksi Varjoklaanin johtajaksi.
"Kylmätassu."
Nostin katseeni myyrän raadoista ja kohtasin samassa Ikituulen jäänsinisen katseen, jossa paloivat tavanomaiset kylmät liekit. Kohotin kulmiani hitaasti, odottaen mahdollisimman kärsivällisenä naaraan vastausta.
"Pidämme taisteluharjoitukset hämärässä metsässä. Taisteluissa et voi päättää, joudutko taistelemaan päivällä vai yöllä, joten sinun täytyy osata taistella milloin tahansa", Ikituuli lausahti ja siristi hieman silmiään, aivan kuin vihjaten minulle ettei vastaan sanominen olisi hyvä idea. Otin vinkistä kiinni ja nyökäytin päätäni, jonka jälkeen ponkaisin jaloilleni ja loikin hopeanharmaan mestarini perään.
"Jäädään tähän. Tällä aukiolla pystymme harjoittelemaan mainiosti."
Pysähdyimme saniaispehkon ylitettyämme ja kun käänsin katseeni ympäristöstä edessä olevaan näkyyn, huomasin olevani suuren ja hämärän aukion reunalla. Aukiota reunustivat saniaispehkot ja eräänlainen aluskasvillisuusmuuri.
"Noniin", Ikituuli aloitti saavuttuamme aukion keskelle, "onko sinulla hyvä yönäkö?"
"Omasta mielestäni minulla ainakin on", vastasin nopeasti, vaikka tiesin varsin hyvin ettei minulla ollut aavistustakaan yönäöstäni. Valehteleminen ei kuitenkaan jäänyt kaduttamaan minua, ainakin Ikituuli saisi toivomansa vastauksen. Eikä minulla oikeastaan ollut hankaluuksia nähdä hämärässä metsässä.
"Se on sinulle eduksi. Kun taistelet hämärässä, et saa epäröidä vaan sinun täytyy vain syöksyä siihen suuntaan, missä näet vastustajasi. Yritä myös tehdä nopeita liikkeitä ja käännöksiä, jotta vastustaja joutuu räpyttelemään silmiään monta kertaa pitääkseen sinut näkökulmassaan. Jossakin vaiheessa vastustajasi alkaa väsymään ja silloin sinä loikkaat kimppuun", Ikituuli selitti, pitäen jälleen kerran ohjeistuksensa hieman liian pitkänä. Minulla ei kuitenkaan ollut aikeitakaan huomauttaa siitä, koska mestarini olisi alkanut kyseenalaistamaan huomautukseni.
"Aloitetaanpa. Minä lähden etenemään sinua kohti nopeilla liikkeillä ja sinun tehtäväsi on pitää minut näkökulmassasi ja hämätä minua jotenkin, jotta pääsisit päälleni", hopeanharmaa naaras naukaisi päättäväisenä ja lähti peruuttamaan, "muista myös tehdä itsestäsi mahdollisimman pelottavan ja uhkaavan näköinen, pahimmassa tapauksessa vastustajasi on pienikokoisempi ja hän alkaa panikoimaan."
Nyökäytin päätäni ja asetin jalkani hyvin avoimesti maahan. Pullistin lihaksiani, suoristin jalkojani - jotta lihakseni erottuisivat vielä paremmin - ja röyhistin valkeita rintakarvojani. Jos en näyttänyt pelottavalta, en tiennyt mikä näyttäisi pelottavalta. Ikituuli tyytyi varmasti yritykseeni, sillä hänen kasvoillaan käväisi tyytyväinen virnistys, joka pian pyyhkäytyi pois ja tilalle nousi kylmä ja suurimmaksi ilmeetön profiili.
Sitten Ikituuli sukelsi juoksuun ja lähti pujottelemaan sivulta toiselle, lähestyen samalla minua uhkaavan nopeasti. Päätin vaistomaisesti nojautua oikealle, jolloin huomasin Ikituulen kaartavan vasemmalle. Käännyin nopeasti ja sukelsin suoraan mestariani kohti, joka oli vieläkin pujottelemassa vasenta kylkeäni kohti. Hopeanharmaa naaras ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti, kun kynteni iskeytyivät hänen lapaluihinsa ja äkillinen voima kaatoi pienikokoisemman kissan maahan. Kun Ikituuli vielä keräsi voimiaan hätäisesti takaisin, laskin koko painoni hänen päälleen ja painoin vielä toisen etutassuni naaraan niskan päälle, jotta hän ei pääsisi näykkimään turkkiani. Vastustajan jalat olivat suoristuneet eivätkä enää voisi tarttua karvoihini.
"Onnitteluni. Reagoit nopeasti ja hämäsit minua erinomaisesti. Nyt, sinun vuorosi yrittää", Ikituuli naukaisi, kun olin antanut hänen nousta jaloilleen ja siistiä turkkinsa hiekasta. Pienikokoinen kissa naksautti niskojaan nopeasti ja peruutti sitten hieman. Kun silmäilin mestariani, joka pörhisti niskakarvojaan ja venytteli kynsiään, selkääni alkoi kylmätä.
*Jos saisin Ikituulen vastaani taistelussa, olisin varmasti paniikissa. Hän saattaa näyttää pienikokoiselta ja heikolta, mutta tuon kissan kehossa on enemmän lihaksia kuin kukaan voisi kuvitellakaan*, mietin hermostuneena. Mutta nyt en saisi miettiä mitään, minun pitäisi aloittaa.
Lähdin pujottelemaan Ikituulta kohti hänen näyttämän esimerkin mukaan, pitäen myös samalla vartaloni mahdollisimman matalana. Aloin myös heilutella häntääni nopeasti sivulta toiselle, toivoen sen hämäävän hieman mestariani. Se vaikutti hämäävänkin, sillä hän alkoi räpytellä silmiään ja yritti ravistella päätään.
Päätin kaartaa vasemmalle, jonka seurauksensa Ikituuli laski painonsa oikealle. Kun olin päässyt vajaan kolmen tai neljän hännänmitan päähän, loikkasin suoraan oikealle ja sivusilmästäni näin mestarini lähtevän sukeltamaan samaan suuntaan. Mutta kun laskeuduin hiekkalattialle, ponnistin saman tien uuteen loikkaan hopeanharmaan vastustajani yli.
Loikkkani jäi kuitenkin hieman matalaksi ja Ikituuli huomasi sen. Hän heilautti äkkinäisesti piiskamaista häntäänsä, joka tietenkin osui kivuliaan vahvasti vasempaan takajalkaani. Menetin samassa silmänräpäyksessä tasapainoni ja laskeuduin kömpelösti vatsalleni. Onneksi ehdin nousta ja kääntyä ympäri ennen kuin Ikituuli oli edes itse ehtinyt nousta. Kun katseemme kohtasivat, naaras räpäytti meripihkaisia silmiään mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan.
"Tuo oli hyvä strategia, Kylmätassu, ja jos loikkasi olisi vienyt hieman korkeammalle, olisit varmasti laskeutunut siististi ja ehtinyt loikata kimppuuni ennen kuin olisin ehtinyt edes nousta. Yritä harjoitella tuota hyppyä, niin sitten tuosta strategiasta tulee varma tie voittoon. Voit palata leiriin, lähdemme harjoituksiin vasta iltapäivällä joten sinulla on koko aamu vapaata. Älä kuitenkaan nuku myöhään, sitä en salli", Ikituuli lisäsi vielä ja nyökäytti sitten hyväksyvästi päätään, jonka ymmärsin lupana palata leiriin. Kumarsin mestarilleni nopeasti ja käännyin sitten kannoillani, suunnaten suoraan leiriin.
Kun sukelsin piikkihernetunnelista sisään, huomasin ensimmäisenä aukion olevan tyhjä. Enhän minä kuitenkaan ollut yllättynyt, olihan nyt yö. Eikä uusia sotureita sattunut olemaan.
Olin päässyt tuoresaaliskasalle asti, kun yht'äkkiä kuulin rapinaa. Silmäkulmastani huomasin parantajaoppilaan pesän sammalverhojen siirtyvän sivuun ja ehdin juuri käänt ajoissa ympäri nähdäkseni Liljahenkäyksen, joka asettui istumaan pesän edustalle. Mutta jokin ei ollut kunnossa. Parantajaoppilaan rinta nousi hyvin epätasaisesti ylös ja alas, mikä kertoi naaraan hengittävän raskaasti. Huomasin myös hikeä klaanitoverini otsassa ja tuon kauniit meripihkaiset silmät säkenöivät kauhusta. Tuijotin naarasta mitäänsanomattomalla ilmeellä, kunnes Liljahenkäys huomasi minut ja kohdisti katseensa minuun. Hän ei näyttänyt iloiselta nähdessään minua, mutta rehellisesti sanottuna en yllättynyt siitä.
"Mikä sinulla on? Näytät... huonovointiselta", kysyin kohteliaasti ja lähdin hitaasti tassuttelemaan Liljahenkäystä kohti. En odottanut hänen antavan minulle mitään vastausta varsinkaan saman tien, mutta en aikoisi jättää häntä rauhaan ennen kuin saisin vastauksen kysymykseeni. Jälleen kerran tunteeni ottivat vallan ja kun tuijotin parantajaoppilasta, ainoa asia mitä halusin sillä hetkellä oli saada kyseinen kissa paremmalle tuulelle.
// Lilja?
Liljahenkäys / 11.1.2018
Siirsin sumean katseeni Kylmätassuun. Kollin kylmänsinisistä silmistä paistoi aito huoli. Kasvoilleni levisi vieno hymynkare. Soturioppilas ei siis ollut täysin tunteeton.
Nousin vapiseville jaloilleni ja nuolaisin muutaman kerran hiestä märkää turkkiani, joka oli hyvin epäsiistin näköinen. Sitten astelin Kylmätassun luo niin, että viiksemme melkein hipoivat toisiaan. Huomasin oppilaan jännittyvän, mutta hän ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen kauemmas.
Minun teki mieli painautua kollin tummaa turkkia vasten, hengittää hänen rauhoittavaa tuoksuaan ja hakea lohtua yön pimeyteen, mutta hillitsin kuitenkin itseni. Tunteeni Kylmätassua kohtaan olivat voimistumassa, eikä se todellakaan ollut hyvä asia, sillä olimme viholliset ja saattaisimme joutua taistelemaan toisiamme vastaan ajan ollessa kypsä.
Vilkaisin taakseni parantajan pesälle. Sienikarva oli kaiketi nukkumassa vielä, enkä tohtinut herättää häntä typerän painajaiseni takia, sillä mestarini olisi huolestunut vain suotta. Hänen täytyisi nyt keskittyä klaanin terveydestä huolehtimiseen, eikä kurittoman oppilaansa paapomiseen.
Katsahdin Kylmätassuun meripihkaiset silmät kiiluen. Mielessäni käväisi ajatus, jonka päätin pukea sanoiksi hetken mieli johteesta:
"Voisinko nukkua tämän yön sinun vieressäsi?" Soturioppilas katsoi minuun yllättyneen näköisenä. Totta puhuen olin itsekin aika yllättynyt siitä, että olin rohjennut sanoa ajatukseni ääneen kollin kuullen. Laskin katseeni tassuihini kiusaantuneena. Jäin odottamaan Kylmätassun vastausta viiksikarvakaan värähtämättä.
//Kylmä?
Kylmätassu / 13.1.2018
Tuijotin yllättyneenä Liljahenkäystä, joka oli laskenut katseensa tassuihinsa heti kysyttyään kysymyksen, mitä en olisi ikinä odottanut kuulevani kyseiseltä kissalta. Naaraan läsnäolo sai sydämeni hakkaamaan raskaasti rintaali vasten ja pakotti myös pienen hymyn nousemaan kasvoilleni. Viikseni melkein koskettivat edessäni istuvan kissan korviin.
"Tietenkin voit", vastasin lopulta. Yllätyin samassa siitä, kuinka lämmin äänensävyni oli ollut. Liljahenkäyskin oli varmaan yllättynyt, koska hän nosti meripihkaisen katseensa suoraan kylmänsinisiin silmiini. Virnistin ystävällisesti ja hetken epäröinnin jälkeen, kumarruin eteenpäin ja nuolaisin parantajaoppilaan päälakea, olinhan aika paljon pienikokoista klaanitoveriani suurempi ja rotevampi. Tummanharmaa naaras säpsähti eleestä, mutta ei suureksi helpotuksekseni perääntynyt.
"Mennään", naukaisin, palauttaen samalla viileän äänensävyn ja tyynen ilmeen kasvoilleni. Nousimme kummatkin jaloillemme ja lähdin tassuttelemaan oppilaiden pesää kohti. Vilkaisin kuitenkin nopeasti taakseni varmistaakseni, että Liljahenkäys seuraisi.
// Lilja?
Liljahenkäys / 13.1.2018
Tassuttelin Kylmätassun perässä jännitys käpälissäni kihelmöiden. Sydämeni hakkasi kovemmin kuin koskaan ennen. Kuulin vain hengitykseni ja näin edessäni kävelevän soturioppilaan tumman, kuun kajossa kiiltelevän turkin.
Astuin Kylmätassun jäljissä sisään hämärään pesään. Muiden oppilaiden hahmot piirtyivät tummina siluetteina ympärilläni, joka sai tuntemaan oloni hieman ahdistuneeksi, mutta pyrin pitämään katseeni Kylmätassussa, joka pujotteli oman vuoteensa luo pesätovereidensa ohitse.
Kollioppilas asettui makuullen mukavaksi pöyhityiden sammaleiden päälle ja jätti minulle ruhtinaallisesti tilaa viereelleen. Katseemme kohtasivat parin silmänräpäyksen ajan, mutta hänen polttava katseensa pakotti minut siirtämään katseeni pesän kohmeiseen lattiaan, joka tuntui kylmältä polkuanturoiden alla. Vedin syvään henkeä ja kävin makaamaan soturioppilaan viereen niin, että turkkimme melkein hipoivat toisiaan.
Kylmätassu oli minuun nähden huomattavasti isompi ja lihaksikkaampi, vaikka olikin minua vähän nuorempi, muttei iällä juurikaan ollut mitään merkitystä missään suhteen - paitsi ehkä kypsyyden.
Suljin silmäni ja laskin pääni etutassujeni varaan. Kuuntelin Kylmätassun tasaista hengitystä, ja se sai minutkin rentoutumaan hieman. En oikeastaan välittänyt, mitä muut oppilaat siihen tuumaisivat, kun näkisivät herättyään minut Kylmätassun vieressä, mutta sen sijaan se, että heidän mestarinsa - tai pahimmassa tapauksessa oma mestarini - saisivat kuulla siitä hermostutti minua valtavasti.
Painauduin vaistomaisesti lähemmäs Kylmätassua kuin suojaa hakeva pentu. Kolli säpsähti pienesti, mutta ei liikahtanut mihinkään suuntaan, joten oletin, ettei se haitannut häntä ainakaan niin paljoa kuin voisi kuvitella.
//Kylmä?
Liljahenkäys / 13.1.2018
Säpsähdin hieman, kun Liljahenkäys painautui hitaasti lähemmäs. Käänsin kylmänsinisen katseeni vieressäni makaavaan naaraaseen, jonka meripihkaiset silmät olivat sukelteneet. Parantajaoppilaan viikset väpättivät heikosti kylmän ilmavirran osuessa niihin, mikä sai nostettua hienovaraisen hymyn kasvoilleni. Hän näytti aivan yhtä kauniilta nukkuessaan kuin aktiivisena päivänvalossa.
Samassa päätin erään asian, mitä olin harkinnut jo hieman; aikoisin pyytää soturinimekseni Kylmähenkäystä parantajaoppilaan mukaan. Asiaa ajatellessa halusin irvistää sille, kuinka nololta aihe kuulostaisi jos se tuotaisiin esille. Mutta eihän kenenkään muun täytynyt tietää kyin Liljahenkäyksen. Halusin kuitenkin pitää sen salaisuutena, kunnes ansaitsisin soturinimeni. Mihin ei todellakaan voisi kestää kauan.
"Hyvää yötä, Liljahenkäys", kuiskasin ilmeettömänä parantajaoppilaalle - jonka oletin nukahtaneen jo - ja laskin sitten pääni käpälieni päälle, nukahtaen sitten.
Aamulla heräsin siihen, kuinka kirpeä ilmavirta osui nenääni ja alkoi nipistellä ärsyttävästi. Hetken kuluttua aivastinkin ja räväytin kirkkaansiniset silmäni ammolleen. Varmistin heti ensimmäisenä, että muut pesässä olevat oppilaat nukkuivat. Neljä pesätoveriani näyttivät nukkuvan leppoisasti sammalpedeillään, mikä oli tietenkin suuri helpotus minulle. Vaikka olin hitaasti ihastumassa - ja varmaan rakastumassakin - Liljahenkäykseen, en halunnut kenenkään tietävän siitä.
Sitten muistin vieressäni makaavan Liljahenkäyksen ja käänsin katseeni suoraan tummanharmaan naaraan kasvoihin. Tuon silmät olivat vieläkin kiinni, joten oletin hänen nukkuvan vielä.
Kun silmäilin pienikokoista klaanitoveriani, sydämeni alkoi hitaasti rummuttamaan rintaani vasten ja kasvoilleni alkoi muodostua hymyn tapainen virnistys.
Oli varmaan kulunut jo pitkä tovi heräämisestäni, kun lopulta nostin tuuhean häntäni maasta ja laskin sen mahdollisimman hellästi Liljahenkäyksen selälle. Naaras ei näyttänyt kuitenkaan huomaavan siitä, olihan hän unessa. Hetken epäröinnin jälkeen aloin silittää parantajaoppilaan selkää, se tuntui niin rentouttavalta.
Yht'äkkiä Liljahenkäys säpsähti hereille ja räväytti meripihkaiset silmänsä ammolleen. Hänen äkillinen heräämisensä säikäytti minut ja hätkähdin nopeasti. Annoin sitten kuitenkin niskakarvojeni tasoittua ja hymähdin nopeasti.
"Hyvää huomenta", lausahdin ja kohdistin sinisen katseeni suoraan naaraan meripihkaisiin silmiin.
// Lilja?
Liljahenkäys / 14.1.2018
Räpyttelin unisena silmiäni. Tunsin Kylmätassun kehon lämpimänä omaani vasten. Hänen läheisyytensä teki oloni turvalliseksi. Nostin katseeni kollin kylmänsinisiin silmiin ja vastasin pienesti kehräten:
"Huomenta." Kylmätassun kasvoilla käväisi pieni, hymyntapainen virnistys. Vilkuilin ympärillämme nukkuvia oppilaita huolestuneena, mutta helpotuksekseni kukaan ei ollut hereillä meidän lisäksemme.
"Pitäisiköhän minun palata jo parantajan pesälle?" mutisin hiljaa.
"Se voisi olla hyvä idea", Kylmätassu totesi ja jatkoi sitten hieman huvittuneeseen äänensävyyn: "En tiedä, mitä Ikituulikin sanoisi, jos saisi kuulla tästä." Nousin varovaisesti seisomaan ja oikaisin selkäni makean haukotuksen kera. Sen jälkeen odotin, että vierelläni maannut kollikin pääsisi jaloilleen ja voisimme lähteä yhdessä ulos.
Kylmätassun ollessa valmis tuo hiipi hiljaa ohitseni ja pujotteli nukkuvien pesätoveriensa välitse varoen astumasta kenenkään hännän tai käpälän päälle. Seurasin hänen jäljissään yhtä varovasti, jotten vain olisi herättänyt koko pesää ja saanut oppilaiden huomiota itseeni.
Päästyämme pesän ulkopuolelle uskalsin hengähtää. Viileä pakkasilma kutitteli viikseäni ja sai minut lopulta aivastamaan. Kylmätassu katsahti minuun huvittuneena. Käänsin pääni poispäin mukamas loukkaantunena kollin ilveilystä, mutta minun oli lähes mahdotonta pidätellä kasvoilleni pyrkivää hymyä.
"Mitäpä jos menisimme aamupalalle?" ehdotin Kylmätassulle katsahtaen pieneen tuoresaaliskasaan, joka sijaitsi aivan aukion toisella puolella.
//Kylmä?
Kylmätassu / 5.1.2018
Räpäytin hitaasti silmiäni, kun Liljahenkäys ilmoitti ettei hänen uskomuksensa kuulunut liian uteliaille oppilaille. En ollut mielestäni liian utelias, mutta eri kissat saattoivat nähdä minut todella uteliaana, kuten edessäni seisova parantajaoppilas. Hetken tuijotuksen jälkeen nyökkäsin ja käännyin kannoillani, sukeltaen aukiolle. Minua kiinnosti jokin Liljahenkäyksessä, joten miksi en voisi yrittää saada mahdollisimman paljon tietoa hänestä ulos?
Työnsin oppilaiden pesän sammalverhot sivuun ja saavuin aukiolle, joka alkoi hiljalleen täyttyä kokoontumiseen lähtevistä kissoista. Ja minä satuin olemaan yksi niistä. Myös Härmätassu ja Synkkätassu olivat lähdössä kokoontumiseen, mutta olin päättänyt olla juttelematta heidän kanssaan. Minulla ei ollut aikeita jutella muiden klaanien oppilaille, ehkä voisin kuitenkin nopeasti vilkaista Kuolonklaanin oppilaita saadakseni pienen hahmotelman siitä, kuinka vahvoja he olivat.
Sitten kylmänsininen katseeni osui erääseen tummanharmaaseen naaraaseen, joka seisoi kokoontumiseen lähtevien kissojen lähettyvillä. Hänen meripihkaiset silmänsä kiiluivat hämärässä ja kiinnittivät täten silmänräpäyksessä huomioni. Hetkeäkään epäröimättä lähdin tassuttelemaan pienikokoista kissaa kohti, itsevarma virnistys kasvoillani. Ei kestänyt kauankaan, kun Liljahenkäys oli huomannut minun lähestymiseni ja kääntänyt jäätävän tuijotuksensa minuun.
"Mene pois", hän tuhahti ja käänsi katseensa muualle, varmaankin olettaen että pysähtyisin. Jatkoin kuitenkin jääräpäisenä marssimistani, kunnes pysähdyin parin hännänmitan päähän klaanitoveristani.
"Mitä sinä haluat tällä kertaa?" Liljahenkäys kysyi ja käänsi meripihkaisen katseensa taas minuun. Virnistin tyytyväisenä, kun vastasin:
"Tiedät kyllä varsin hyvin. Haluan vastauksen kysymykseeni", aloitin ja madalsin hieman ääntäni, "uskotko sinä Tähtiklaaniin?"
Parantajaoppilaan kasvoilla käväisi turhaunut ilme, kun hän kuuli saman kysymyksen, minkä olin kysynyt kyseiseltä naaraalta aiemmin.
"Se ei kuulu uteliaille oppilaille."
Kohotin kulmiani hitaasti, kun Liljahenkäys antoi minulle täysin saman vastauksen toistamiseen. Hän ei näemmä suostunut luovuttamaan helpolla.
"En ole utelias oppilas, tahdon vain varman vastauksen. Olen hyvin varma, että uskot Tähtiklaaniin, mutta haluan silti varmistuksen sinulta. Sen jälkeen voin ehkä jättää sinut rauhaan", lisäsin viime hetkellä sanan "ehkä", koska rehellisesti sanottuna minulla ei ollut pienintäkään aikomusta jättää Liljahenkäystä rauhaan. Halusin tutustua häneen.
// Lilja? :D
Liljahenkäys / 5.1.2018
Katsoin Kylmätassuun turhautuneena. Kolli tiesi minun uskovan Tähtiklaaniin, joka oli kaikkea muuta kuin hyvä juttu. Hän voisi pahimmassa tapauksessa kannella minusta Tihkutähdelle, joka mitä ilmeisemmin joko karkottaisi minut klaanista, tai tappaisi siihen paikkaan. Kumpikaan vaihtoehdoista ei kuulostanut kovin houkuttelevalta.
Nousin niskakarvat pörhistyen seisomaan. Astuin askelen lähemmäs Kylmätassua niin että olin melkein kuono kiinni hänen kuonossaan. Oppilas vastasi katseeseeni järkähtämättä, joka teki minuun pienen vaikutuksen, sillä harva kissa uskalsi uhmata minua tempperamenttisen luonteeni vuoksi.
"Jos kerrot siitä kellekään, voin vannoa, että tulen tappamaan sinut tuskallisesti ja hitaasti", sihahdin Kylmätassulle katkeruuden höystämin sanoin. Kolli räpäytti silmiään ja maukui tyytyväisen oloisena:
"Arvasin siis oikein?" Nyökkäsin vastahakoisesti, mutta siinä toivossa, että soturioppilas jättäisi minut siten rauhaan, mutta turha toivo, sillä hän tuntui siirtyvän jopa hieman lähemmäs minua, joka lisäsi ahdinkoani vain entisestään.
"Varjoklaanin kissat! Meidän on aika lähteä kohti Nelipuita!" Tihkutähden huudahdus sai minut pinkaisemaan mestarini luo, joka seisoskeli sisäänkäyntitunnelin vieressä. Tunsin Kylmätassun katseen edelleen niskassani, mutta yritin parhaani mukaan käännyttää ajatukseni toisaalle tuosta nuoresta kollista, joka tuntui takertuneen minuun kuin inhottava takiainen.
Tihkutähden tassutellessa ohitsemme nyökkäsin tuolle pienesti, mutta hän tuskin huomasi sitä vaan jatkoi matkaa aina leirin ulkopuolelle saakka.
Soturien ja oppilaiden mentyä minä ja Sienikarva lähdimme muiden kokoontumiseen lähtevien kissojen perään. Huomasin pari ketunmittaa edellämme kulkevan Kylmätassun hidastavan tahtiaan. Sanoin Sienikarvalle nopeasti, että minun täytyisi irrottaa muutama lumipaakku turkistani, ja parantajakolli oli vain nyökännyt ja jatkanut sitten matkaa. Hän ei saisi nähdä minua Kylmätassun seurassa.
Kuten olin arvellutkin, juuri tuo kyseinen kollioppilas oli hidastanut sen verran tahtiaan, että pääsisi minun kohdalleni. Katsoin häneen kiukkuisena ja lähdin sitten jatkamaan matkaa häntääni ylimielisesti heilauttauen. Kylmätassu pysyi kuitenkin itsepäisesti kannoillani. Käännähdin ympäri tuohtuneena ja sähähdin:
"Mitä sinä vielä minulta haluat? Sinähän lupasit jättää minut rauhaan, jos tunnustaisin."
//Kylmä? xd
Kylmätassu / 5.1.2018
"En minä mitään luvannut, sanoin että voisin ehkä jättää sinut rauhaan", huomautin, erittäin tyytyväisenä siitä ettei Liljahenkäys ollut kiinnittänyt tuohon yhteen sanaa pienintäkään huomiota.
"Kuinka kauan aiot häiritä minua?" Liljahenkäys kysyi jäätävällä äänensävyllä ja siristi meripihkaisia silmiään hitaasti. Rehellisesti sanottuna nautin parantajaoppilaan turhatumisesta, se oli mukavaa virkistelyä siitä lempeästä kissasta mikä hän oli ollut ensimmäisen tapaamisen aikana.
"Uskoisin, että aika kauan", totesin ja pidin lyhyen tauon, "ja tiedoksi vain, minulla ei ole pienintäkään aikomusta kertoa uskomuksestasi kenellekään. Joten salaisuutesi Tähtiklaaniin uskomisesta pysyy salaisuutena."
Olin näkeväni silmäkulmastani Liljahenkäyksen kasvoilla käväisevän yllättyneen ilmeen, mutta pidin silti katseeni eteen suunnattuna.
"Kiitos, jos suostut pitämään sen salaisuutena", parantajaoppilas murahti vaitonaisena hetken hiljaisuuden jälkeen. Nyökäytin päätäni miltein huomaamattomasti ja räpäytin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni.
"Sienikarva varmaan ihmettelee missä sinä olet, joten sinun kannattaa varmaan palata hänen luokseen", naukaisin, kun yllämme ollut hiljaisuus oli kestänyt jo pitkän tovin ajan.
"Menen etsimään Ikituulen."
Sen sanottuani kiristin hieman tahtiani päästäkseni kauemmas Liljahenkäyksestä. Mutta ennen kuin sukelsin kissajoukon sekaan, käännyin vilkaisemaan parantajaoppilasta olkapääni takaa. Tuon meripihkaiset silmät kohtasivat kylmänsinisen katseeni ja silmänräpäyksen ajan hymyilin heikosti klaanitoverilleni. Sitten käänsin selkäni naaraalle ja lähdin etsimään Ikituulea.
// Lilja?
Liljahenkäys / 5.1.2018
Lievästi sanottuna olin yllättynyt Kylmätassun sanoessa, ettei hän ollut aikeissa paljastaa salaisuuttani muille. Olin olettanut, että tuo kolli oli läpeensä mätä, eikä muuksi muuttuisi, mutta ilmeisestikin olin ollut väärässä hänen suhteensa - ainakin joiltain osin. Hän oli todella ärsyttävä, eikä siitä päässyt yli taikka ympäri, saati sitten ali. Tassuttelin Sienikarvan ja muiden parantajien ja heidän oppilaidensa luo. Mestarini katsahti minuun kysyvästi, mutta sivutin hänen kysyvän ilmeensä ja annoin katseeni vaeltaa kokouksessa olevissa kissoissa siinä toivossa, että ne tavoittaisivat tietyn kollin, jota niin inhoksuin, mutta joka kuitenkin minua niin kovasti kiehtoi omalla, salaperäisellä tavallaan.
Jonkun ajan kuluttua päälliköt aloittivat puheensa. Tunsin kylmien väreiden aallon vyöryvän liikkeelle selkäpiitäni pitkin, kun näin Tihkutähden seisomassa Naalitähden ja muiden päälliköiden rinnalla. Tuo katala kolli oli saanut vallan klaanissa mitä kamalimmalla tavalla. Ensin hän oli syrjäyttänyt Loistetähden vallasta ja kiduttanut tuota omassa pesässään henki hieveriin asti, kunnes oli lopulta tappanut tämän ja noussut klaanin päälliköksi. Jos se minusta riippui, Tihkutähden valtakausi ei tulisi kestämään kauaa - ei jos minä olin siitä vastuussa.
Päälliköiden puhuttua klaanien kissat vaihtoivat vielä nopeat kuulumiset ystäviensä kanssa ja alkoivat sitten valumaan oman klaaninsa päällikön luo. Sienikarva jutteli parhaillaan Ruusupiikin kanssa, joka antoi tuolle muutamia vinkkejä joitain salvoja varten. Olin liian keskittynyt etsimään Kylmätassua, että tuskin kuulinkaan mestariani, kun tämä kutsui minua luokseen. Meidän oli aika palata takaisin leiriin.
Tassuttelimme Sienikarvan kanssa Tihkutähden ja muiden varjoklaanilaisten luo.
Huomasin Kylmätassun istuskelemassa yksinään kissajoukon perällä. Astelin sanaakaan sanomatta hänen luokseen ja istahdan hänen viereensä niin että väliimme jäi noin hännänmitta etäisyyttä. Soturioppilas ei sanonut mitään, enkä oikeastaan minäkään. Istuimme siinä vain hiljaa.
//Kylmä? cx
Kylmätassu / 5.1.2018
Kohotin katseeni hitaasti maasta vierelleni saapuneeseen kissaan, ja yllätyksekseni tunnistin tummanharmaan hahmon Liljahenkäykseksi. Jäin tuijottamaan hänen meripihkaisia silmiään eikä kestänyt kauan, kun parantajaoppilas kohtasi katseeni.
"Miksi tulit luokseni?" kysyin hitaasti, venyttäen jälleen kerran sanojani. Yritin etsiä vastausta kysymykseeni Liljahenkäyksen silmistä, mutta samassa solakkarakenteinen kissa käänsi katseensa muualle.
"Näytit yksinäiseltä", hän vastasi lopulta ja nousi samassa seisomaan. Varjoklaani oli lähtemässä paluumatkalle. Nousin itsekin samassa seisomaan ja marssin naaraan rinnalle, pysyen kuitenkin turvallisen hännänmitan pituisen välin päässä.
"Olitko yllättynyt kuultuasi, etten kertoisi uskomuksistasi kenellekään?" kysyin ja vilkaisin nopeasti Liljahenkäystä, toivoen kohtaavani naaraan katseen. Toiveeni toteutui ja parantajaoppilaan meripihkaiset silmät kääntyivät minua kohti. Joka kerta kun katseemme kohtasivat, minun teki mieli hymyillä tyytyväisyydestä. Kukapa ei olisi hymyillyt, kun sai katsella noin hännänmitan päässä olevan kauniin naaraan silmiä?
"Voihan niinkin sanoa", Liljahenkäys vastasi ilmeettömästi.
Kävelimme vaitonaisina varjoklaanilaisten perässä ja tuijotimme toistaiseksi kummatkin eteenpäin, vaikka enhän voinut olla välillä vilkaisematta Liljahenkäystä silmäkulmastani. Ennen kuin ehdin tajutakaan, olimme saapuneet Varjoklaanin leiriin. Minusta tuntui hieman epävarmalta olla Liljahenkäyksen seurassa keskellä leiriä, mutta ainakin Sienikarva oli kadonnut parantajan pesään, joten hän ei toivottavasti näkisi.
Pysähdyin parantajan pesän eteen, Liljahenkäys pysähtyi vähän matkan päähän. Kohdistin ties kuinka monennen kerran kylmänsinisen katseeni naaraan meripihkaisiin silmiin ja hymähdin nopeasti.
"Et ole niin tylsää seuraa kuin olin luullut. Tiesitkös, olet ihan siedettävä kissa", naukaisin ja onnistuin virnistämäänkin, sitten madalsin hieman ääntäni "vaikka uskotkin Tähtiklaaniin ja minä uskon Pimeyden metsään."
// Lilja?
Liljahenkäys / 6.1.2018
Kylmätassun mainitessa uskoni Tähtiklaaniin, tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn. Vaikka olinkin suostunut myöntämään itselleni, ettei hän ollut ihan läpeensä mätä kissa, sai uskon mainitseminen minut taas varpailleni. Karu totuus iski kallooni kuin kivi, kun tajusin, että soturioppilas tiesi yhä minun uskovan Tähtiklaaniin, eikä se ollut muuttunut mitenkään sitten kokoontumisen. Hän tulisi aina olemaan Pimeyden metsän kannattaja, joka ei koskaan pitäisi muita kissoja tasa-arvoisina itseensä nähden.
Käänsin pääni hetkeksi pois päin ja mietin, mitä vastaisin. Olin ollut aikeissa myöntää kollille, ettei hänkään ollut sen kummoisempi oppilas, vaikka toinen puoli minusta olikin ollut sitä vastaan, mutta kun hän oli muistuttanut minua meidän välillämme olevasta seinästä, olin tullut toisiin aatoksiin. Tiesin, etten saisi tuomita muita kissoja pelkästään uskon perusteella, mutta kun kyseessä oli vahvasti Pimeyden metsän puolella oleva kissa, en ollut voinut olla tuntematta pelkoa tulevasta.
"Kiitos", sain lopulta sanotuksi. Sen jälkeen käännähdin kannoillani ja palasin pesääni Sienikarvan perässä. Minun olisi lakattava ajattelemasta Kylmätassua. Hän oli vain haitta minulle ja tulevaisuuden suunnitelmilleni. Todellisuudessa minun pitäisi kuitenkin huomioida häntä samalla tavalla kuin muitakin kissoja, eli siis kuten potilaita, josta ei takuulla tulisi helppoa.
Seuraavana päivänä tallustelin tuoresaaliskasalle hakemaan hieman purtavaa minulle ja mestarilleni. Saaliskasa ei ollut kovin suuri, sillä riistaa oli hyvin niukasti näin lehtikadon aikaan, mutta minusta tuntui, että tähän vaikutti myös jokin muukin kuin vain ankara vuodenaika. Ehkä Tähtiklaani kunnostautunut ja lähettänyt jonkin vitsauksen näännyttämään Tihkutähden ja hänen kannattajansa nälkään.
Sivusilmällä huomasin kuinka Kylmätassu asteli ulos oppilaiden pesästä. Hänen katseensa kulki leirin halki, kunnes se osui minuun. Noukin tuoresaaliskasasta nopeasti mukaani yhden linnun ja palasin sitten nopeasti parantajan pesälle. Onnekseni kolli ei lähtenyt perääni, sillä kun tämä oli kuullut Ikituulen kutsuhuudon, oli tuo oitis vaihtanut suuntaa.
Laskin pienen varpusen Sienikarvan pedin vierelle. Parantajakolli katsahti minuun hieman ihmeissään. Työnsin lintua käpälälläni lähemmäs mestariani.
"Eikö sinunkin pitäisi syödä?" hän kysyi. Pudistin päätäni. Jos totta puhuttiin, minulla ei ollut enää nälkä, kun olin nähnyt Kylmätassun ulkona. Pelkkä hänen näkemisensä oli riittänyt ajamaan ruokahaluni tiehensä.
"Syön sitten myöhemmin. Minä taidan mennä vielä hetkeksi lepäämään", vastasin ja loin kollille lempeän hymyn ennen kuin tassutin oman vuoteeni luo seinämän toiselle puolen. Käperryin makuualusilleni väsyneenä ja ummistin silmäni siinä toivossa, että saisin mahdollisimman nopeasti unen päästä kiinni.
//Kylmä?
Kylmätassu / 6.1.2018
Aamulla heräsin kylmän ilmavirran sukeltaessa sammalverhojen välistä suureen luolaan, joka toimi oppilaiden pesänä. Avasin kylmänsiniset silmäni hitaasti ja kompuroin jaloilleni. Suurin osa oppilaista oli nukkumassa vielä, joten päätin pujotella ulos pesästä mahdollisimman varovaisesti ja hiljaisesti.
Kun työnnyin aukiolle, katseeni porautui tuoresaaliskasan luona olevaan Liljahenkäykseen. Aina kun näin hänet, minun teki mieli mennä juttelemaan ja tutustumaan naaraaseen paremmin. Oli sääli, että hän uskoi Tähtiklaaniin, menettää noin vahva ja rohkea kissa heikkojen kissojen rivistöön. En tulisi saamaan häntä Pimeyden metsän puolelle vaikka yrittäisinkin, enkä haluaisi yrittää.
"Kylmätassu!"
Onnistuin vaivalloisesti pidättelemään turhautuneen murahduksen päästämistä, kun Ikituulen hopeanharmaa hahmo piirtyi silmäkulmaani. Käännyin katsomaan lähestyvää mestariani, jonka jäänsinisissä silmissä säihkyi hienoinen lämpö, mutta samalla tavanomainen kylmyys.
"Mitä me teemme tänään?" kysyin ja asetuin istumaan hetkeksi.
"Opetan sinulle tänään, miten taistella pienikokoisempaa kissaa vastaan. Huomenna pyydän jotakin suurikokoisempaa soturia tulemaan mukaan, jotta saat totutella isompaa vastusta vastaan taistelemisen myös."
Nyökäytin päätäni myöntävästi ja lähdin tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti mestarini rinnalla. Vilkaisin kuitenkin vielä nopeasti parantajan pesää ja kuvittelin mielessäni Liljahenkäyksen kauniit meripihkaiset silmät, jotka tuijottivat minua jäätävästi. Sitten käänsin katseeni muualle ja sukelsin Ikituulen perässä ulos leiristä.
Kun palasin auringonlaskun aikaan leiriin, tunsin oloni heikoksi ja päihitetyksi. Lihaksiani särki ja meinasin vähän väliä horjahtaa suoraan tiheään aluskasvillisuuteen.
Ikituuli oli pitänyt tavallista rankemmat taisteluharjoitukset ja olin miettinyt kokoajan, kuinka kauan hän jaksaisi taistella kanssani. Olin oppinut taistelutekniikoita, hämäyksiä ja saanut kaiken kukkuraksi vinkkejä pienikokoisemman kissan päihittämiseen. Epäonnistumisia oli tullut enemmän kuin halusin laskea, mutta lopulta olin onnistunut kahlitsemaan Ikituulen vahvan otteeni alle. Hopeanharmaa mestarini oli murahtanut tyytyväiset onnittelut ja kertonut, että minusta tulisi varmasti yksi Varjoklaanin parhaista taistelijoista jos jatkaisin samalla tahdilla ja kasvattaisin lihaksiani vapaa-ajalla. Enkä todellakaan aikonut pettää mestarini odotuksia.
Sukelsin piikkihernetunnelista aukiolle. Huomasin silmäkulmastani uloskäynnin lähettyvillä seisovan partion, joka odotti turhautuneena leiristä lähtemistä. Heti kun olin päässyt pois tunnelin oviaukolta, varjoklaanilaiset lähtivät marssimaan leiristä ulos ja katosivatkin muutaman silmänräpäyksen sisällä aukiolta.
Sitten katseeni osui parantajan pesän sammalverhoihin, jotka heilahtivat sivuun. Ennen kuin ehdin edes toivoa Liljahenkäyksen näkemistä, tuttuakin tutumpi hahmo sukelsi aukiolle. Parantajaoppilaan meripihkaiset silmät kohdistuivat hetkeksi jonnekin muualle, kunnes ne porautuivat minuun.
Kun siinä tuijotimme toisiamme muutaman hännänmitan päästä, käpäliäni alkoi kihelmöimään. Tiesin, etten todellakaan haluaisi tuntea minkäänlaista kiintymystä Tähtiklaaniin uskovaan kissaan, mutta Liljahenkäystä katsoessani aloin hiljalleen unohtaa mielessäni muodostuneen säännön.
"Olitko lähdössä jonnekin?" kysyin hitaasti ja räpäytin kylmänsinisiä silmiäni hitaasti.
// Lilja?
Liljahenkäys / 7.1.2018
Katsahdin Kylmätassuun hieman kaihoisasti. Minun teki kovasti mieli tutustua häneen paremmin, mutta oman - sekä myös klaanini - turvallisuuden tähden minun täytyi pitää kaikkiin Pimeyden metsän kannattajiin välimatkaa, jottei minun ja muiden Tähtiklaaniin uskovien kissojen salaisuus paljastuisi.
"Ajattelin mennä tarkistamaan Kanervakuun voinnin", vastasin tuolle pikaisesti ja jatkoin sitten matkaani jäämättä sen enempää jaarittelemaan kollin kanssa. Tunsin soturioppilaan katseen yhä karvoissani, kun astuin sisälle hämärään pentutarhaan.
Kirjavaturkkinen kuningatar lepäsi kaikessa rauhassa vuoteellaan pentutarhan perällä. Hän kohotti yllättyneen katseensa minuun ja maukui ilahtuneen kuuloisena:
"Hei, Liljahenkäys. Tämäpä mukava yllätys. Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?" Tassuttelin Kanervakuun vuoteen vierelle ja istahdin alas. Hän katsahti minuun hieman kysyvästi, kun emmin, miten esittäisin asiani hänelle. Minun oli ollut aikaisemmin tarkoitus kysyä häneltä, kuuluiko hänkin kenties samalle puolelle kanssani, mutta olin tullut pesän suuaukosta sisälle astuttuani toisiin aatoksiin.
Lopulta tyydyin vain pudistelemaan päätäni ja sanomaan: "Tulin vain tarkistamaan sinun vointisi."
"Voin oikein mainiosti, kiitos vain", hän naukaisi hieman närkästyneen kuuloisena. Nyökyttelin vaitonaisena päätäni. Naaraan sanojen kärkevyydestä päätellen, hän ei ollut selvästikään kovin innostunut tarkastuksesta, joten päätin asian olevan sillä selvä. Jos hän koki olevansa terve, niin sitten hän oli. Pystyin painamaan tämän tarkastuskerran villaisella, sillä hän ei ollut kuulostanut - saati sitten näyttänyt - mitenkään erityisen sairaan oloiselta.
Nau'uin kuningattarelle pikaiset hyvästit ja palasin sitten takaisin aukiolle, jossa Kylmätassu vielä kärkkyi minun paluutani, ja heti kun astuin ulos pentutarhan suuaukosta, sain hänet kimppuuni. Musta kolli tassutti luokseni kylmänsiniset silmät kiiluen heikossa valon kajossa.
"No, olisiko sinulla nyt aikaa?" Kylmätassu kysyi päästyään lähemmäs. Katsoin häneen hetken ajan hieman epäileväisenä, mutta annoin itselleni luvan rentoutua, kun tajusin, että olimme kahden. Sienikarva, tai kukaan muukaan, ei ollut näkemässä meitä.
"Ehkäpä", tuhahdin ja heilautin häntääni hieman ylimielisesti, mutta kasvoillani pieni, ilkikurinen virne.
//Kylmä?
Kylmätassu / 7.1.2018
Silmäilin Liljahenkäyksen kasvoilla loistavaa ilkikurista virnettä. Katseeni kohdistui automaattisesti parantajaoppilaan meripihkaisiin silmiin, jotka säihkyivät auringonlaskun hämärässä valossa. Sitten räpäytin kylmänsinisiä silmiäni ja siirsin katseeni miettivänä leirin uloskäyntiin. Silmäilin piikkihernetunnelia hetken aikaa, kunnes käänsin katseeni jälleen kerran Liljahenkäykseen.
"Jos sinulla ei ole muutakaan tekemistä, haluaisitko lähteä kanssani kävelylle? Jos et tahdo vain kävellä reviirillä, voimme saalistaa tai kerätä yrttejä, riippuen tietenkin löytyykö sellaisia enää", lausahdin kohteliaasti ja kallistin pääni, valmiina ottamaan edessä seisovan parantajaoppilaan reaktion vastaan.
Liljahenkäys räpäytti yllättyneenä meripihkaisia silmiään, selvästikään hän ei ollut odottanut kysymystäni. Rehellisesti sanottuna nautin naaraan yllättyneestä ilmeestä, se sopi hänelle. Naaras näytti miettivän vastaustaan hetken aikaa, kunnes avasi suunsa:
"Voin tulla mukaan."
Nyökäytin päätäni - olin päättänyt pitää kasvoni ilmeettömänä varmuuden varalta - ja lähdin sitten marssimaan leirin uloskäyntiä kohti, höristäen korviani varmistaakseni että naaras seuraisi. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua Liljahenkäys oli saapunut rinnalleni, mutta piti silti muutaman hännänmitan väliä minusta; mistä olin samalla turhautunut ja tyytyväinen.
Kun saavuimme leirin uloskäynnin kohdalle, hidastin hieman tahtiani ja heilautin häntääni tunnelia kohti.
"Neidit ensin", virnistin jäätävällä äänensävyllä, mutta pidin kasvoillani kohteliaan tapaista hymyä.
Liljahenkäys ei tehnyt elettäkään, vaan jatkoi matkaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun parantajaoppilas oli päässyt edelleni, tassuttelin hänen peräänsä. Pidin kuitenkin tahtiani hiljaisena, ja marssin parantajaoppilaan rinnalle vasta päästyämme ulos leiristä.
"Haluatko vain kävellä vai haluatko saalistaa tai etsiä yrttejä?" kysyin ja käänsin katseeni Liljahenkäykseen.
// Lilja?
Liljahenkäys / 9.1.2018
Vilkaisin Kylmätassuun mietteliäänä. Toisaalta tässä olisi ollut oiva tilaisuus kerätä yrttejä, mutta niitä tuskin enää löysi mistään paksujen lumikerrosten takia, joten se vaihtoehto piti ainakin yliviivata.
"Mitäpä jos kokeilesimme saalistaa? Klaanilla on pulaa riistasta, ja klaaninvanhimmat nääntyvät tätä menoa nälkään, elleivät saa pian lihaa hauraiden luidensa ympärille", ehdotin. Kylmätassu nyökkäsi suostumisen merkiksi ja viittoi minua seuraamaan. Hän johdatti meidät pois polulta syvemmälle klaanin reviirille. Lunta oli paljon ja liikkuminen kävi hyvin vaivalloisesti, mutta pienen kokoni ansiosta hanki kesti painoni suurin piirtein.
"Minne me olemme menossa?" kysyin jonkun ajan kuluttua muutaman hännänmitan edelläni kulkevalta kollilta. Kylmätassu kurkkasi lapansa yli minuun ja virnisti:
"Sinne minne muut eivät." Pyörittelin silmiäni turhautuneena ja jatkoin epätoivoista rämpimistäni nietosten keskellä. Matka tuntui pitkältä, vaikka tuskin olimme kulkeneet kahtakaan kymmentä ketunmittaa kauemmas polulta. Onneksi ponnisteluni ei ollut täysin turha, sillä pian sieraimiini leijaili mehevä myyrän tuoksu. Kylmätassukin tuntui huomanneen sen ja viittoi minua pysähtymään niille sijoilleni. Tottelin vastahakoisesti ja kyyristyin matalemmaksi.
Seurasin tyytymättömänä kuinka Kylmätassu hiipi hännänpää maata viistäen myyrän hajun suuntaan. Minun olisi tehnyt mieleni iskeä kynteni myyrän lämpöisään lihaan, mutta soturioppilas oli selvästikin päätellyt, ettei minun kannattaisi koettaa pyyntionneani juuri sen myyrän kohdalla. Hän varmaankin kuvitteli, että päästäisin myyrän karkuun, vaikka se oliskin päätön ja raajaton rumilus.
Hetken kuluttua kuulin lähestyviä askelia. Nostin päätäni uteliaana, mutta Kylmätassun sijaan sieltä tulikin vauhkoontunut jäniksen alku, joka loikki sokeana eteenpäin. Hetkeäkään epäröimättä pomppasin esiin piilostani ja upotin kynteni nuoren kaniinin niskaan. Se päästi tukehtuneen kirahduksen ja valahti veltoksi. Jänis oli tuskin seitsemääkään kuutta vanha - hyvin nuori yksilö siis. Tyytyväisenä saaliiseeni raahasin sen hieman suojaisampaan paikkaan erään puskan alle, jonka luo jäin sitten odottelemaan metsästyskumppaniani, joka oli vieläkin myyränsä perässä.
Se, että olin saanut kaniinin napatuksi, oli ollut enimmäkseen tuurista kiinni, mutta en ollut voinut olla tuntematta pientä kiitollisuuden tunnetta Tähtiklaanin mailla metsästäviä soturiesi-isiämme kohtaan. Ehkä toivoa ei olisi vielä menetetty.
//Kylmä?
Kylmätassu / 1.1.2018
Annoin rauhassa Liljahenkäyksen tehdä työtään ja kun hän oli asettanut seitit päivänkakkarasta tehdyn salvan päälle, kosketin varovaisesti käpälälläni haavan kohtaa. Pieni kirvely iski kuonooni, muttei se kuitenkaan kivuliasta ollut.
"Se tuntuu jo paljon paremmalta. Kiitos, Liljahenkäys", lausahdin ja annoin heikon ystävällisyyden kuulua äänessäni. Olin erittäin tyytyväinen haavan suojaamiseen, mutta olin samalla joutunut myöntämään kipuni klaanitoverilleni, mikä ei ollut hyvää ylpeydelleni.
"Eipä tämä mitään, työtänihän minä vain teen", Liljahenkäys vastasi ja piti pienen tauon, jonka aikana hän näytti miettivän jotakin. Kokeilin uudestaan haavaani ja hymähdin helpottuneena, kun se tuntui tiukalta ja hyvin suojatulta.
"Kuules, jos sinulla ei ole nyt mitään sen erityisempää, hiin haluaisitko lähteä kanssani syömään? Tarvitsisin pikku paussin tästä kaikesta", naaras naukui ja vilkaisi minua meripihkaisella katseellaan. Kohdistin itsekin kylmänsinisen katseeni parantajaoppilaaseen ja annoin yllättyneisyyden näkyä kasvoistani. Tosiaan, ei minulla ollut mitään menoja sillä Ikituuli oli antanut minulle vapaan loppupäivän.
"Voinhan minä. Satuin nappaamaan saman hiiren joka raapaisi kuonoani", vastasin hitaasti ja Liljahenkäys nyökkäsi, vaikuttaen iloiselta siitä että olin suostunut liittymään tuon seuraan. Käännyin kannoillani ja sukelsin ulos parantajan pesästä, suoraan leiriaukiolle.
"Kai mestarisi tietää tästä? Vai käynkö ilmoittamassa hänelle?" Liljahenkäys kysyi samalla, kun marssimme tuoresaaliskasaa kohti.
"Ikituuli tietää jo, hän oli mukana. En ole varma missä hän nyt on", naukaisin ja pysähdyin riistavuoren eteen. Tuoresaaliskasassa ei ollut tyydyttävän paljon ruokaa, mutta mitä muutakaan lehtikadon ajoilta olisi voinut odottaa?
"Haluatko ottaa oman saaliseläimesi vai jaammeko nappaamani hiiren?" kysyin hieman tavallista kohteliaammin nostettuani nappaamani hiiren leukoihini.
// Lilja?
Liljahenkäys / 1.1.2018
Katsoin Kylmätassuun mietteliäänä. Kieltämättä olisi töykeää kieltäytyä kollin ystävällisestä tarjouksesta jakaa hänen itse nappaamansa hiiri, mutta toisaalta taas soturit ja soturioppilaat tarvitsivat vähäisimmätkin riistan rippeet, jotta heillä riittäisi voimia partiointiin ja saalistamiseen, joten päätin jättää tarjouksen väliin ja valikoida tuoresaaliskasasta vaatimattoman päästäisen, jossa ei ollut paljon kehumista.
Asetuimme syömään leirin laitamille, jossa oli mukavan rauhaisaa näihin aikoihin päivästä. Taivas oli vaaleanharmaiden pilvien peitossa, eikä auringosta näkynyt vilaustakaan. Hiirenkorvan aikaan oli vielä pitkä matka, eikä se ollut hyvä asia etenkään Varjoklaanin kannalta. Yrttivarastot hupenivat hupenemistaan, ja jos tätä menoa jatkuisi vielä kauankin, voisi pian olla niin, ettei meillä Sienikarvan kanssa olisi tarvittavia yrttejä kissojen sairauksien tai vammojen parantamiseen.
Katsahdin huolestuneena aukiolle. Tähtiklaanin kannattajia oli vielä muutamia Varjoklaanin keskuudessa minun ja Sienikarvan lisäksi, mutta suurin osa heistä oli jo paljastunut Tihkutähdelle, joka merkitsi sitä, että uusi päällikkö joko karkottaisi heidät ajan mittaan, tai tappaisi siihen paikkaan, kuten oli tehnyt Loistetähdelle, jota hän oli kiduttanut pesässään jonkun aikaa, kunnes oli ottanut tämän hengiltä ja noussut sitä kautta klaanin päälliköksi.
Siirtäessäni katseeni takaisin Kylmätassuun, tajusin tämän tarkkailleen minua jo jonkin aikaa. Hän katsoi minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan, mutta saatoin nähdä epäuskoisuuden hänen silmistään. Kolli oli alkanut epäillä jotakin, joka oli huono juttu minun kannaltani, sillä jos paljastuisin nyt, en saisi koskaan tilaisuutta pysäyttää Tihkutähden hirmuvaltaa.
"No, Liljahenkäys", Kylmätassu maukui tuijottaen minua tiiviisti kylmänsinisillä silmillään, "mikä on sinun mielipiteesi siitä, että Loistetähti kuoli?" Kysymys iski kallooni kuin kivi ja sai minut raivon partaalle, mutta ei siitä Kylmätassua voinut syyttää, sillä hän ei voinut tietää, minkälaisia suhteita minulla oli ollut Loistetähteen ennen kuin Tihkutähti oli kaapannut vallan klaanissa.
"Loistetähti kasvatti minut omanaan", murahdin hiljaa, "joten olin - ja olen edelleen - hänelle kiitoksen velkaa siitä, sillä muuten olisin menehtynyt."
"Missä oikea emosi sitten on?" kolli kysyi. Kohautin lapojani ja vastasin:
"Tiedän vain sen, että hän oli Kuolonklaanista ja jätti minut kuolemaan ukkospolun varrelle." Kylmätassu katsoi minuun kiinnostuneen näköisenä. Yritin peittää hermostuneisuuttani kumartumalla haukkaamaan palasen päästäisestäni. Päästäisestä ei ollut jäljellä juuri mitään muuta kuin luita ja nahkaa, mutta parempi sekin kuin ei mitään.
"Olet siis syntyjäsi kuolonklaanilainen?" sinertävänharmaa kolli jatkoi painostusta. Nostin katseeni päästäisestä takaisin häneen, mutta en sanonut mitään, sillä en tiennyt, kuinka paljon voisin paljastaa tälle. Kuolonklaanilaisuudestani ei tiennyt tällä hetkellä Tihkutähden ja Sienikarvan lisäksi kuin vain Valvehenki, joten asia oli edelleen suurimmalle osalle Varjoklaanista hämärän peitossa. Vedin syvään henkeä ja mietin mitä vastaisin, mutta minulla ei ollut varaa jäädä pohtimaan kovin pitkäksi aikaa, sillä pitkä hiljaisuus lisäisi vain Kylmätassun epäilyksiä.
"Niin kai sen voi katsoa", sanoin lopulta. "En tiedä juuri mitään oikeasta perheestäni, tai siitä, mistä he ovat kotoisin. Saatan olla jopa puoliverinen, jos oikein huono tuuri käy."
//Kylmä? Sori, jos hittasin Kylmää liikaa.
Kylmätassu / 1.1.2018
Räpäytin kiinnostuneena silmiäni, kun Liljahenkäys mainitsi Kuolonklaanin. Olin kuullut monia tarinoita kuolonklaanilaisista, Pimeyden metsään uskovista julmista sotureista, jotka eivät antaneet armoa yhdellekään viholliselle. Rehellisesti sanottuna minua oli aina kiinnostanut kyseinen klaani.
"Olet siis syntyjäsi kuolonklaanilainen?" kysyin hitaasti, odottaen kuulevani parantajaoppilaalta rehellisen vastauksen. Sen sijaan Liljahenkäys vaikeni ja nosti meripihkaisen katseensa kylmänsinisiin silmiini.
"Niin kai sen voisi katsoa. En tiedä juuri mitään oikeasta perheestäni, tai siitä, mistä he ovat kotoisin. Saatan olla jopa puoliverinen, jos oikein huono tuuri käy", Liljahenkäys lausahti turhauttavan pitkän hiljaisuuden jälkeen. Mutta olin erittäin tyytyväinen siihen, että olin saanut puristettua vastauksen ulos tummanharmaasta naaraasta.
"Sinun kannattaa olla ylpeä verestäsi. Kuolonklaanilaiset ovat vahvoja ja rohkeita sotureita, jotka ovat ainakin minulle esikuvia. En ymmärrä kissoja, jotka eivät kunnioita heitä", totesin jääkylmällä äänensävyllä ja siristin silmiäni hieman, odottaen Liljahenkäyksen vastaavan myöntävästi kysymykseeni. Jos hän ei vastaisi kysymykseeni myöntävästi, alkaisin todellakin kyseenalaistamaan parantajaoppilaan mielipiteen.
// Lilja? :D
Liljahenkäys / 2.1.2018
Kylmätassu katsoi minuun hieman haastavasti. Hän oli juuri ylistänyt Kuolonklaanin kissoja, ja oletti ilmeisestikin, että yhtyisin myös hänen mielipiteeseensä, sillä jos en olisi samaa mieltä tuon soturioppilaan kanssa, alkaisi hän pitämään minua epäilemättä huijarina.
Emmin jonkin aikaa, uskaltaisinko kertoa kollille isästäni, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut, mutta josta olin kuullut monen monituisia tarinoita. Saisin melko varmaan Kylmätassun luottamuksen puolelleni, mutta tieto saattaisi kiiriä myös muiden kissojen - kuten esimerkiksi Tähtiklaaniin uskovien - korviin.
"Kuules, Kylmätassu", nau'uin hetken kuluttua. Kolli katsahti minuun kysyvästi.
"Niin?" tuo murahti jo kärsimättömänä. Olin selvästikin raastanut hänen hermojaan jo jonkun aikaa jaarittelullani.
"Osaatko pitää salaisuuksia?" kysyin silmät ohuiksi viiruiksi kaveten. Kolli kohautti lapojaan ja vastasi:
"Riippuu vähän salaisuuden esittäjästä." Katsahdin soturioppilaaseen kylmästi ja tämä sai nyökättyä hieman vastahakoisesti.
"Olet varmaankin kuullut tarinoita pentutarhalla Kuolonklaanin edesmenneestä päälliköstä, Pisaratähdestä", aloitin, "tai jos et ole, niin sinulla on melkoinen aukko klaanitietämyksessä, sillä Pisaratähti oli yksi tämän metsän merkittävimmistä kissoista - tosin kyseenalaisella tavalla. Hän tappoi kymmenittäin kissoja ja kohosi Kuolonklaanin yhdeksi arvostetuimmista päälliköistä sitten Viiltotähden. Hän sai veljeltäni saamieni tietojen mukaan pennut erään kuolonklaanilaisnaaraan kanssa, mutta tämä naaras hylkäsi minut karusti, koska olin epäpätevä kuolonklaanilaiseksi. Joten luuletko tosiaan, että minä arvostaisin sellaisia kissoja, jotka jättivät minut oman onneni nojaan yksin keskelle ei mitään?" Kylmätassu ei tuntunut uskovan kuulemaansa, enkä kyllä olisi uskonut minäkään, ellen olisi kuullut sitä kaikkea veljeltäni, Kostohengeltä.
"Mutta sinähän sanoit juuri...?" kolli maukui hämillään. Pudistin päätäni ja murahdin:
"Se oli äsken. Ymmärrät kai, etten voi jakaa tällaista tietoa ihan kenelle tahansa?" Nieleskelin viimeiset palaset päästäisestäni ja nousin sitten ylös. Nuolaisin pariin otteeseen rintakarvojani, joille oli tippunut muutama veriläiskä ja käännyin sitten vielä Kylmätassun puoleen:
"Äläkä unohda, että jos kerrot kuulemastasi kellekään, minä löydän sinut kyllä, enkä epäröi käyttää kynsiäni, vaikka parantajaoppilas olenkin."
Käännyin kannoillani ja tassuttelin takaisin parantajan pesälle, mutta huikkasin Kylmätassulle kiitokseni ruokailuseurasta ennen kuin katosin pesän turviin.
//Kylmä? c:
Kylmätassu / 2.1.2018
Tuijotin häijy hymy kasvoillani, kun Liljahenkäys kääntyi kannoillaan ja marssi parantajan pesään. Ehkä minulla ei olisi mitään tekemistä tämän tiedon kanssa juuri nyt, koska en viitsinyt saada parantajaoppilasta vastaani, mutta päätin pistää tiedot korvani taakse, niitä voisi käyttää myöhemminkin.
"Kylmätassu!"
Käänsin katseeni hitaasti kuultuani tutun äänen, ja siinähän Ikituuli olikin, muutaman hännänmitan päässä. Luulin hetken ajan hänen kuulleen minun ja Liljahenkäyksen välisen keskustelun, mutta mestarini kasvoista olisi kyllä näkynyt hämmennystä ja uteliaisuutta.
"Mitä nyt, Ikituuli?"
"Aiotko syödä päästäisesi loppuun?"
Tajusin vasta sitten, että en ollut ottanut montakaan haukkua nappaamastani saaliseläimestä. Nyökkäsin mestarilleni nolostuneena ja aloin pureskella päästäisen sitkeää lihaa.
"Otitko tuon ainoastaan itsellesi?" Ikituuli kysyi järkyttyneenä, "tiedät erittäin hyvin kuinka harvasti riistaa on nykyään."
"Minä jaoin tämän Liljahenkäyksen kanssa", naukaisin, madaltaen samalla hieman ääntäni.
"Missä hän on nyt?" Ikituuli kysyi nopeasti.
"Meni parantajan pesään. Varmaankin lajittelemaan joitakin yrttejä, sitähän parantajaoppilaat tekevät", lausahdin, antaen pilkkaavan sävyn kuulua äänessäni. Ikituuli ei varmaan kuullut sitä, sillä hopeanharmaa soturi nyökkäsi.
"Mitä me nyt siis teemme?" kysyin mestariltani syötyäni päästäisen loppuun ja puhdistettuani viiksistä lihanrippeet.
"Lähdemme kiertämään rajaa", Ikituuli vastasi lyhyesti ja kääntyi samassa kannoillaan, suunnaten leirin uloskäyntiä kohti. Nakkasin nopeasti niskojani ja tassuttelin lihaksikkaan mestarini perään.
Liljahenkäys / 3.1.2018
Minua pelotti, että olin mennyt paljastamaan Kylmätassulle liikaa tietoa menneisyydestäni. Jos Tähtiklaaniin uskovat kissat saisivat kuulla minun olevan syntyjäni kuolonklaanilainen - ja vieläpä Pisaratähden tytär - he eivät enää uskaltaisi luottaa minuun, eikä minulla olisi tulevaisuudessa tukijoukkoja Tihkutähteä vastaan. Joukossa oli voimaa, kuten Loistetähti oli minulle monesti todistellut, kun en ollut meinannut pärjätä muita pentuja vastaan yksin leikkitappelussa, joka ei sinänsä ollut ollut mikään ihme, sillä heitä oli ollut kolmin kertainen määrä. Loistetähti oli kuitenkin tullut avukseni ja yhdessä olimme peitonneet heidät - tosin osittain sen takia, että Loistetähti oli vastannut kokonsa ja kokemuksensa puolesta ainakin kymmentä pentua, mutta hän ei kylläkään ollut taistellut tosissaan.
Tassuttelin pesän perälle, jossa minun ja potilaiden vuoteet sijaitsivat. Sienikarva nukkui omassa, pienessä pesässään, joka sijaitsi aivan yrttivaraston vieressä, mutta joka oli kuitenkin niin hyvin verhottu sammalilla, että sitä ei meinannut erottaa kunnolla, ellei virittänyt näköaistejaan äärimmilleen ja katsonut oikein tarkasti. Sienikarvasta puheenollen en ollut nähnyt häntä vähään aikaan. Joko hän oli pysytellyt kaiken aikaa pesässään murehtimassa emonsa kohtaloa, tai yrittänyt pitää itsensä mahdollisimman kiireisenä, jotta häslinki pitäisi pahat ajatukset loitolla. En tiennyt, enkä oikeastaan edes väittänytkään tietää, sillä minulla oli omat murheeni, kuten kaikilla.
Möyhin makuualustaani hieman mukavammaksi ja käperryin siihen kerälle. Pesässä oli häiritsevän hiljaista, mutta niinhän nykyään kaikkialla tuntui olevan; leirissä ei kuulunut pentujen leikkisää vinkunaa, klaaninvanhimpien iän ikuista puheen sorinaa vanhoista hyvistä ajoista, tai kun oppilaat kinastelivat keskenään, kuka saisi isoimman saaliin metsästysretkellä. Nykyään klaanissa ei ollut pennun pentua, klaaninvanhimmat pysyivät visusti pesässään ja oppilaista oli tullut kylmempiä ja välinpitämättömämpiä, kuten olin saanut nuoresta ystävästäni, Kylmätassusta, huomata. Hän oli kuunnellut minua huolestuttavan tarkkaavaisesti, eikä ollut keskeytellyt minua puhuessani. Ennen oppilaat olivat vain pälpättäneet pälpättämistään, ja välillä oli tuntunut, etteivät he lopettaisi koskaan, mutta nykyään sai varoa mitä sanoi, sillä sitä ei koskaan tiennyt, minne asti sana kiirisi. Varjoklaani oli ollut paljon parempi paikka ennen Tihkutähden tuloa.
Havahduin siihen, kun kuulin jonkun rapistelevan pesän suulla. Nostin päätäni uteliaana, mutta uteliaisuus kaikkosi karusti ennen kuin ehti puhjeta edes kukkaan, sillä kun huomasin kuka tulija oli, mielialani muuttui rajusti. Kylmätassu vilkuili ympärilleen kuin etsien jotakin, mutta en välittänyt - minua ei kiinnostanut, mitä kolli etsi, tai miksi hän edes oli täällä, sillä olin ainakin omasta mielestäni tehnyt asiani hänelle selväksi. Viimein soturioppilaan katse osui minuun ja hänen kasvoilleen levisi ivallinen hymy. Pyörittelin turhautuneena silmiäni ja nousin ähkäisten istumaan.
"Sinulla lienee jokin hyvä syy keskeyttää minun lepohetkeni?" nau'uin happamasti. Minua ei juuri nyt kiinnostanut keskustella tuon nenäkkään kollioppilaan kanssa.
//Kylmä? xd
Kylmätassu / 3.1.2018
Olin saanut anottua Ikituulelta vapaata loppupäivälle, olinhan harjoitellur koko päivän ajan. Tosin vapaan loppupäivän saaminen ei todellakaan ollut helppoa.
"Mihin sinä vapaata tarvitset? Haluatko tulla suureksi soturiksi?" Ikituuli oli kysynut yllättyneenä ja kohottanut kulmiaan.
"Haluan tietenkin, mutta tarvitsen hieman vapaata kerätäkseni voimiani kokoon. Jos en saa lainkaan lepoa nukkumisen ohella, en jaksa taistella täysillä", olin selittänyt. Ja selitykseni oli onneksi toiminut, sillä hetken mietinnän jälkeen Ikituuli oli suostunut antamaan loppupäivän vapaaksi.
Ja minnehän olin mennyt? Parantajan pesään, saamaan Liljahenkäykseltä lisää tietoa Kuolonklaanista.
"Sinulle lienee jokin hyvä syy keskeyttää minun lepohetkeni?" Liljahenkäys kysyi nyt ärtyneenä, jolloin palasin oikeaan maailmaan. Seisoin parantajan pesässä ja silmäilin tummanharmaata naarasta ivallisella hymyllä.
"Riippuu hieman, onko se sinun korvissasi hyvä syy vai ei. Minun mielestäni se ainakin on", vastasin pehmeällä äänensävyllä, ainoastaan ärsyttääkseni parantajaoppilasta. Huomasin Liljahenkäyksen ärtyneeltä vaikuttavan ilmeen ja hetken epäröin, että hän hyökkäisi kimppuuni.
"Mikä asiasi on?" pienikokoinen kissa kysyi, ärsytin varmasti häntä. Mutta eihän se minua lopettaisi noin vain.
"Haluaisin saada tietää lisää Kuolonklaanista. Kerroit minulle hieman tietoja, minä kiinnostuin", naukaisin ja kohdistin kylmänsinisen katseeni Liljahenkäyksen meripihkaisiin silmiin, "sait uhkauksillasi minut vaikenemaan, joten voin vaieta nytkin."
Parantajaoppilas näytti epäröivän sanani kuultuaan, mutta en halunnut pysähtyä tähän. En lähtisi ennen kuin saisin lisää vastauksia.
"Mitä menettäisit vaikka kertoisitkin? Kerrot minulle tietoja syntyklaanistasi, ja minä pidän tiedot omana tietonani", yritin vielä, venyttäen sanojani jälleen kerran.
// Lilja?
Liljahenkäys / 3.1.2018
Katsoin Kylmätassuun epäröiden. Olin paljastanut kollille jo liikaa menneisyydestäni aiemmin päivällä, ja nyt hän janosi saada tietää lisää syntyklaanistani, joka kävi kieltämättä hermon päälle. Kollin katseesta uhkui itsevarmuus - hän tiesi, että omasi tietoa, jota vaisi käyttää aseena minua vastaan, jos tilanne kävisi hankalaksi.
"En tiedä Kuolonklaanista sen enempää kuin sinäkään", sihahdin turhautuneena, ja se oli totta; tiesin vain olevani kotoisin sieltä, mutta en tiennyt siitä juuri mitään sellaista, mitä muut klaanikissat eivät tietäisi. Kuolonklaanilaiset olivat raakalaismaisia tappajia, jotka eivät antaneet armoa kellekään, joka uhmasi heitä. Mutta mieleeni nousi kysymys, miksi he olivat vain tyytyneet hylkäämään minut, kun olisivat yhtä hyvin voineet tappaa minut siihen paikkaan. Oliko oikea emoni säälinyt minun kohtaloani, eikä ollut siksi hennonnut tappaa minua, vaan jätti minut ukkospolun varrelle, jotta selviytymismahdollisuuteni olisivat tasan; minä joko kuolisin, tai joku ottaisi minut riesoiksensa. Kysymykset putkahtivat mieleeni yksi toisensa jälkeen, mutta en antanut niiden häiritä keskittymistäni enää sen enempää, vaan käännyin Kylmätassun puoleen ja nau'uin hieman pahoin voivana:
"Tarvitsen raitista ilmaa." Kolli katsahti minuun kummissaan, mutta väistöi kuitenkin, kun hoipertelin ulos pesän suuaukosta. Vedin keuhkoni täyteen raitista ulkoilmaa ja annoin katseeni kiertää aukiolla olevissa kissoissa. Suurin osa heistä uskoi Pimeyden metsään ja aloin tuntea hiljalleen oloni ahdistuneeksi - ihan kuin olisin ollut ainoa, joka enää jaksoi uskoa Tähtiklaaniin ja siihen, että klaania odottaisi parempi tulevaisuus, kunhan sen siemen ensin pääsisi versolle ja lopulta puhkeamaan kukkaan. Totta puhuen olin alkanut itsekin epäilemään, oliko suunnitelmistani Varjoklaanin pelastamiseksi mihinkään. Pitäisikö minunko vain kääntyä Pimeyden metsän puolelle ja antaa asiat soturiesi-isiemme käpäliin? Oikeastaanhan koko klaanimme kohtalo oli heidän huolenaiheensa, mutta minusta alkoi tuntua, että heille oli yhdentekevää, miten Varjoklaanille kävisi.
Istuuduin alas ja painoin pääni rintaani vasten. En enää tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Kaikki tuntui niin sekavalta. Kuulin Kylmätassun astelevan vierelleni. Saatoin tuntea hänen katseensa polttavana turkissani, mutta en välittänyt - siinäpähän ilkkukoot, ei ollut minun ongelmani, jos hänellä viirasi päänupissa.
"Siitä synnyinklaanistasi?" Kylmätassu maukui sanojaan venyttäen. Nostin pääni ja katsahdin kollioppilaaseen murhaavasti.
"Minähän sanoin jo, etten tiedä mitään!" sähähdin kiukkuisena. Soturioppilas katsoi minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Ihan sama, vaikka tuo hiirenaivoinen kollikissa pitäisi minua hulluna, mutta hänelle en paljastaisi enempää tietoja, vaikka tietäisinkin synnyinklaanistani jotakin muuta mielenkiintoista kuin vain sen, että tappoivat kissoja huvikseen.
//Kylmä? Tästä tuli kyllä aika sekava. :D
Kylmätassu / 3.1.2018
Silmäilin epäilevänä Liljahenkäystä, joka oli juuri kohdistanut minuun murhaavan katseen. Mutta mitä enemmän mietin parantajaoppilaan sanoja, aloin hiljalleen uskoa hänen sanojaan. Jos naaras olisi tiennyt jotakin muutakin syntyklaanistaan, hän olisi varmasti kertonut minulle, olisinhan pystynyt kiristämään klaanitoveriani jo saamillani tiedoilla.
Sitten aloin miettimään Liljahenkäykseltä saatuja tietojani uudelleen. Hän oli kuulostanut olevan vahvasti kuolonklaanilaisia kohtaan, jotka olivat raakoja ja armottomia kissoja. Oli varmasti vaikeaa tietää olevansa sukua kissoille, joita vihasi sydämensä pohjasta. Enhän minä tietenkään siihen osannut samaistua, koska itse katsoin kuolonklaanilaisia ihailevalla katseella ja halusin jonakin päivänä olla heidänkin ihailevan katseen alla.
Käänsin katseeni aukiolla olevista kissoista takaisin Liljahenkäykseen, joka tuijotti minua meripihkaisilla silmillään. Niitä silmäillessäni tunnistin erilaisia tunteita, kuten vihaa ja turhautumista. Omissa silmissäni paloi tavanomainen jääkylmä liekki, mutta kasvoillani oli tyyni ilme.
"En tahtonut pahoittaa mieltäsi", avasin suuni lopulta, ja kerrankin annoin heikon ystävällisyyden erottua äänensävyssäni, "minua vain kiinnostaa Kuolonklaani ja sen jäsenet. Suostun ainakin toistaiseksi uskomaan sen, että et tiedä mitään muuta tietoa syntyklaanistasi."
Sen sanottuani kohensin hieman ryhtiäni ja lähdin tassuttelemaan kauemmas parantajan pesästä ja sen edustalla olevasta Liljahenkäyksestä. Olin tuskin ehtinyt päästä kahta hännänmittaa pidemmälle, kun pysähdyin äkkinäisesti ja käännyin vilkaisemaan parantajaoppilasta olkapääni ylitse.
"Uskotko sinä Tähtiklaaniin?" kysyin nyt tavanomaisella kylmällä äänensävylläni. En olettanut Liljahenkäyksen vastaavan kysymykseeni, mutta jäin silti toiveikkaana odottamaan. Minulla ei ollut aikeena levittää mahdollista vastausta, minua vain kiinnosti.
// Lilja? Kylmä ei vaan jätä Liljaa rauhaan xdd
Liljahenkäys / 5.1.2018
Kylmätassun kysymys sai sydämeni tykyttämään lujempaa. Kolli joko oli esittänyt kysymyksen siinä ajatuksessa, että tiesi minun uskovan Tähtiklaaniin, mutta halusi minun varmistavan sen henkilökohtaisesti hänelle, tai hän oli kysynyt sitä vain testatakseen minua.
Katsoin nuoreen soturioppilaaseen ilme värähtämättäkään. En aikonut paljastaa hänelle mitään, joka voisi paljastaa minut Pimeyden metsän kissoille - etenkään jos hän itse kuului Tihkutähden kannustusjoukkoon.
"Minä uskon mihin huvittaa", sanoin kohdistaen jäätävän katseeni suoraan Kylmätassun silmiin. "Eikä se kuulu liian uteliaille oppilaille", lisäsin varoittavaan äänensävyyn. Soturioppilas näytti mittailevan minua katseellaan, kunnes lopulta nyökkäsi ja tassutteli matkoihinsa.
Henkäisin huojentuneena ja katsahdin taivaalle kuin anoen apua soturiesi-isiltämme, jota tuskin koskaan tulisimme saamaan. Meidän olisi vain pärjättävä omillamme siihen asti, että klaaniin palaisi rauha - hinnalla millä hyvänsä. Olisin valmis tappamaan Tihkutähden milloin vain. Ehkä kostonjano oli periytynyt minulle kuolonklaanilaisilta, ehkä ei, mutta varmaa oli, että minun olisi tehtävä jotakin - ja pian.
Nousin istumaan ja palasin takaisin pesälleni suunnittelemaan mahdollista kapinaa, joka voisi joskus tulevaisuudessa toteutua, mutta hyvin epätodennäköisesti, sillä tarvitsin lisää kannattajia rinnalleni, jos aioin ryhtyä taistoon ylivoimaista vihollista vastaan. Olisin valmis jopa epätoivoisiin yrityksiin pakon edessä, jos tarve vaati.
Kieltämättä käytökseni oli hyvin epäsopivaa tulevalle parantajalle, mutta minkäs sille teit. Juureni johtivat syvälle Kuolonklaanin ytimeen, enkä mahtanut asialle mitään. Minun olisi vain hyväksyttävä se, että olisin nyt ja tulisin aina olemaan kuolonklaanilainen syntyperältäni.
*Ei*, ajattelin kokien rajun mielialan ailahduksen, *voin kyllä olla sukua kuolonklaanilaisille, mutta minun ei tarvitse olla samanlainen kuin he. Voin muuttaa omaa kohtaloani, jos niin tahdon - ja niin todellakin aion myös tehdä.*
Seuraavana iltana koitti täysikuu. Oli kokoontumisen aika, ja minä ja Sienikarva olimme valmistautumassa parhaillaan Nelipuille lähtöön.
Suurin osa kokoontumiseen lähtevistä kissoista oli jo odottamassa aukiolla Tihkutähden käskyä. En olisi lähtenyt mielelläni kokoontumiseen, kun Varjoklaanin tilanne oli mikä oli, mutta se oli minun velvollisuuteni, joten en voinut myöskään jättäytyä pois, kuten olisin kovasti tahtonut.
Huomasin Kylmätassun astelevan luokseni. Hän katsoi minuun tyynenä. Käänsin pääni kiukkuisena pois päin ja tuhahdin:
"Mene pois." Sanat eivät vaikuttaneet häneen millään tavalla, vaan hän jatkoi matkaa aina luokseni asti, kunnes pysähtyi parin hännänmitan päähän minusta.
//Kylmä? Tästä tuli tosi sekava.
Sienikarva / 27.12.2017
Tervehdin luoksemme saapunutta myrskyklaanilaisparantajaa ja tuon oppilasta Tiikeriraivoa. Kaksikolla oli mukanaan soturi, jonka tunnistin Laikkulammeksi. Laikkulampi oli soturiksi jo melko vanha, hänen valkea turkkinsa oli harmaantunut iän myötä etenkin kuonosta.
"Kuinka Varjoklaanilla menee? Ovatko asiat parantuneet sitten kokoontumisen?" Kortelampi kysyi ja istuutui alas hankeen aivan lähelle minua ja oppilastani Liljatassua. Pudistin päätäni.
"Tihkuturkki on armoton, onneksemme hän päästi meidät tapaamaan Tähtiklaania. Entä Myrskyklaanilla?" kysyin yrittäen vaihtaa keskustelun aiheen pois Tihkuturkista, joka oli toiminut Varjoklaanin päällikkönä jo jonkun aikaa. Henkiään hän ei kuitenkaan voinut hakea ennen Loistetähden kuolemaa, jota jokainen varjoklaanilainen odotti tai pelkäsi uskosta riippuen päivittäin.
"Myrskyklaanilla menee hyvin. Ikävä kyllä olemme menettäneet muutaman jäsenen, mutta Kamomillapisara synnytti kaksi pentua eilen", Tiikeriraivo osasi kertoa.
"Otan osaa suruunne. Onnitelkaa Kamomillapisaraa puolestani", nau'uin hennosti hymyillen kaksikolle.
"Kirkasmarja ja Mäntyvarjo tulevat", Liljatassu ilmoitti. Käännyimme kohti kahta jokiklaanilaiskissaa. Kun he saapuivat luoksemme, tervehdimme heitä.
//Joku parantajakissa ehkä Tiikeri? loppu inspi kesken tarinan xd
Liljatassu / 27.12.2017
Järjestelin kaikessa rauhassa yrttejä parantajan pesässä, kun Sienikarva pelmahti paikalle laiha orava mukanaan. Parantajakolli viittoi minua tulemaan luoksensa ja minä tottelin, mutta hieman vastahakoisesti, sillä minun ja mestarini välit olivat vieläkin hieman kyseenalaiset.
Istahdin Sienikarvaa vastapäätä ja katsahdin häneen kysyvästi, olettaen hänen aloittavan keskustelun, sillä tuskinpa hän pyytäisi minut ihan muuten vain siihen istuskelemaan puuhieni parista.
Vaaleanruskea kolli puraisi palasen oravasta ja työnsi sen sitten minulle. Kumarruin repäisemään oman osuuteni laihasta eläimen ruhosta ja pukkasin sen takaisin mestarilleni. Söimme kaikessa rauhassa kiusallisen hiljaisuuden vallitessa. Lopulta Sienikarva avasi suunsa ja rikkoi näkymättömän seinän väliltämme:
"Tänään on puolikuu. Ansaitset tänä yönä parantajanimesi."
Katsahdin mestariini yllättyneenä. Aika oli kulunut nopeasti; vastahan minä olin ollut pieni, avuton pentu, joka oli etsinyt paikkaansa maailmasta.
"Tänäänkö?" toistin varmistaakseni, etten ollut vain kuullut väärin ja iloitsisi suotta. Sienikarva nyökkäsi.
Pomppasin riemuani pidättelemättä seisomaan ja ramppasin ympäri pesää. Minusta tulisi parantaja - ihan oikea parantaja!
Sienikarva katseli minua huvittuneen näköisenä. Pian tajusin käyttäytyneeni arvolleni sopimattomalla tavalla ja istahdin takaisin aloilleni yrittäen rauhoitella itseäni, mutta se tuntui lähes mahdottomalta, sillä olin liian täpinöissäni.
"Suosittelen sinua ottamaan loppupäivän hieman rennommin, jotta jaksat vaeltaa Korkokiville illan tullen. Matkasta tulee pitkä, sillä lunta on satanut niin paljon, että tuolla joutuu jo kulkemaan kahlaamalla", Sienikarva sanoi ja nousi seisomaan nielaisten samalla viimeisen palasen oravastaan. Hän työnsi oravan rippeet minulle ja kehotti syömään. Tällä kertaa en edes pannut vastaan vaan aloin ahmia oravaa hirmuisella ruokahalulla, joka oli yllättäen palannut takaisin.
Tästä yöstä tulisi taatusti ikimuistoinen!
Ilta saapui ja minun ja mestarini oli aika ottaa suunta Korkokiville. Vaellusyrttien katkera maku maistui vieläkin kielen päällä, mutta jännityksen tuoma kihelmöinti peitti sen lähes kokonaan alleen.
Sienikarva hoiti vielä hommansa parantajan pesässä loppuun, ennen kuin pääsimme matkaan.
Kävin niin kuumana, että nietokset allani saivat polkuanturani nipistelemään inhottavasti. Nostin toista etutassuani ja nuolaisin polkuanturaani pari kertaa. Toistin sen saman toisellakin etutassullani ja lopulta myös molemmilla takatassuillani. Oloni oli jo hieman parempi.
"Eiköhän sitten lähdetä, että ehditään ajoissa perille", Sienikarvan naukaisu kuului takaani. Käännähdin ympäri silmät sädehtien. Katsoin mestariani ensi kertaa pitkään aikaan kuin ystävääni.
Vastasin hymyillen: "Joo, lähdetään!"
Loikin Sienikarvan perässä vikkelänä kuin lumikko. Lunta oli satanut todella paljon sitten viime päivien. Oli vähällä, etten olisi ollut hukkua tuohon mysteeriseen, valkeaan aineeseen, joka tuntui kylmältä polkuanturoissa ja nenänpäässä.
"Onko vielä pitkä matka?" kysyin Sienikarvalta, joka vastasi hieman huvittuneen kuuloisena:
"Kysyit tuota samaa hetki sitten."
"Niin, mutta se oli silloin, ja nyt on nyt!" virnistin leikkisästi ja loikkasin parantajakollin vierelle niin, että tuon päälle pölähti lunta. Sienikarva pyöritteli silmiään ja ravisteli turkkinsa puhtaaksi pienen pienistä hiutaleista.
Nostin katseeni nietoksista ylöspäin ja aloin jo erottaa Korkeakivien huippujen muotoja.
"Sienikarva, katso! Olemme pian perillä!" henkäisin. Mestarini nyökkäsi ja kiihdytti hieman vauhtiaan. Kirin hänet nopeasti kiinni ja jatkoimme matkaa rinta rinnan.
Saavuttuamme perille olivat kaikkien muiden klaanien parantajat ja parantajaoppilaat jo paikalla. Sienikarva tervehti kohteliaasti parantajatovereitaan, ja kun kuulumiset oli vaihdettu astuimme kukin vuorollaan sisään Emonsuusta.
Kuljin sokeana eteenpäin kapeaa käytävää pitkin. Aistin Sienikarvan kulkevan edelläni, joka sai minut tuntemaan oloni hieman turvallisemmaksi.
Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen edestä päin alkoi kajastaa heikkoa valoa.
Olimme saapuneet Kuukiven luolaan. Siellä oli hyvin vilpoista, mutta sitäkin kauniimpaa. Tunsin kuinka joku liikahti takanani, mutta en enää edes pelännyt sitä, sillä tiesin, että ne olivat vain entisaikojen sotureita, jotka olivat saapuneet katsomaan, kuinka jälleen neljän klaanin parantajat kokoontuivat yhteen.
Kuin äänettömästä merkistä kaikki parantajat ja parantajaoppilaat asettuivat Kuukiven äärelle. Epäröiden kosketin kiven kylmää pintaa nenälläni ja suljin silmäni vaipuen uneen.
Seisoin keskellä valon loistetta. Aistin muiden kissojen läheisyyden, mutta siinä sekavassa tilanteessa en nähnyt muita kuin vain mestarini, joka katsoi minuun lempeästi hymyillen. Nyt olisi aika.
"Minä, Sienikarva, Varjoklaanin parantaja pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat ja teidän avullanne hän tulee palvelemaan klaaniaan monien kuiden ajan. Liljatassu, lupaatko elää parantajan tapojen mukaisesti, pysyä poissa klaanien välisistä kiistoista ja hoitaa jokaista kissaa tasavertaisesti?" Sienikarva esitti kysymyksensä.
Vastasin empimättä: "Lupaan."
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle parantajanimesi, joka on Liljahenkäys. Tähtiklaani kunnioittaa innokkuuttasi ja oikeamielisyyttäsi ja hyväksyy sinut Varjoklaanin täydeksi parantajaksi", parantajakolli julisti ylpeänä. Sen jälkeen hän tassutteli luokseni ja kosketti kuonollaan päälakeani. Kurkotin nuolaisemaan mestarini lapaa.
Entisten ja nykyisten parantajien hurraukset kaikuivat äärettömässä tilassa:
"Liljahenkäys! Liljahenkäys!"
Katsoin ympärilleni meinaten pakahtua ylpeyteen. Tätä hetkeä oli odotettu.
//Muut parantajat? Tästä tuli tosi sekava, mutta väliäkö hällä. :D
Liljahenkäys / 28.12.2017
Puolikuun yö oli ollut rankka. Seuraavana aamuna en ollut millään jaksaa nousta ylös, mutta kunnon päiväunien jälkeen voin jo paljon paremmin.
Olin päättänyt mennä jaloittelemaan ulos pesästä, ennen kuin aloittaisin päivän työt, sekä haukkaamaan hieman hiukopalaa.
Sienikarva oli jo työn touhussa. Hän oli sanonut minulle, että lepäisi vasta sitten, kunhan olisi saanut yrttivarastomme kartoitettua. Olin tarjoutunut jatkamaan hänen hommiaan syötyäni, mutta parantajakolli oli käskenyt minut tarkistamaan klaaninvanhimpien kunnon vilustumien varalta.
Suuntasin tuoresaaliskasalle ja noukin matkaani jäätyneen sammakon, sillä sillä hetkellä parempaa ei ollut tarjolla. Etsiskelin paikkaa, minne voisin asettua nauttimaan päivän ateriastani, ja huomasin Kyyhkylennon muutaman ketunmitan päässä jonkun nuoren kollin seurassa - varmaankin se vastanimitetty soturioppilas, Synkkätassu.
*Seura tuskin on koskaan pahitteeksi*, tuumasin ja tassuttelin heidän luokseen. Synkkätassu huomasi minut ensimmäisenä, eikä tuntunut järin ilahtuvan tulostani.
"Kas, Liljatassuko se siinä?" Kyyhkylento naukaisi iloisesti. Nyökkäsin tuolle pikaisen tervehdykseni ja korjasin naaraan erehdyksen:
"Olen nykyään Liljahenkäys. Sain viime yönä parantajanimeni." Vaaleanharmaan naaraan silmiin syttyi toivon kipinä, joka valoi minuunkin hieman uskoa paremmasta tulevaisuudesta.
"Oletko nyt siis oikea parantaja?" soturi kysyi uteliaana. Pudistelin huvittuneena päätäni ja tokaisin:
"Parantajaoppilas vieläkin. Minusta tulee oikea parantaja vasta sitten, kun Sienikarva jättää paikkansa." Vaikka odotinkin pääseväni oikean parantajan tehtäviin, en silti halunnut Sienikarvan poistuvan parantajan polulta, sillä minulla oli nimityksestäni huolimatta vielä paljon opittavaa.
"Saanko liittyä seuraan?" kysyin kohteliaasti, vaikka tiesinkin sen turhaksi, sillä oikeastaan olin ängennyt väkisin heidän seuraansa, mutta mitäpä suotta jättää muodollisuuksia suorittamatta.
"Näköjään liityit jo", kuulin Synkkätassun tupisevan itsekseen, mutta jätin hänen kommenttinsa omaan arvoonsa.
Laskin sammakon maahan ja istahdan itse alas. Kumarruin näykkäisemään pienen palasen kohmeisesta kurnuttajasta ja nieleskelin sen purematta, sillä makusteleminen olisi tehnyt sen syömisestä vielä vaikeampaa.
"Teillä taisi olla jokin tärkeä keskustelu meneillään, ennen kuin tulin?" murahdin saatuani nielaistua pari ensimmäistä palaa. Synkkätassu kohautti lapojaan ja tuhahti:
"Oli ja meni." Katsoin nuoreen kolliin silmät ohuiksi viiruiksi kavenneena. Huomasin hänen antavan vanhemmalle soturille hieman arvostusta, mutta minulle ei herunut sitä vähääkään.
*Usko pois, opit kyllä vielä kunnoittamaan minua, halusitpa sitä sitten tai et*, ajattelin pienoinen, salamyhkäinen hymynkare kasvoillani.
//Kyyhky? Synkkä? Sori jos hittasin Synkkää (tai Kyyhkyä) liikaa. x(
Liljahenkäys / 29.12.2017
Katsoin Tihkuturkkiin mitäänsanomaton-ilme kasvoillani. Olin varma, ettei Loistetähden kuolema ollut tapahtunut omasta puolestaan, vaan erään nimeltä mainitsemattoman kollin toimesta.
Osa klaanikissoista vilkuili uuteen päällikköönsä pelokkaina, mutta suurin osa oli kuitenkin innoissaan kollin valtaan noususta. Minä en kuulunut kumpaankaan - istuin vain ilmeettömänä pesäni edustalla katse suunnatuna tuohon pirulliseen, tummanharmaaseen kissaan, joka oli juuri tappanut sijaisemoni. Jos nyt ryntäisin Tihkuturkin kimppuun, paljastuisin kaikille Pimeyden metsän kannattajille. Olisin epäilemättä alakynnessä niin suurta joukkoa vastaan.
*Nauti voitostasi niin kauan kuin vain voit*, ajattelin salakavala hymy kasvoilleni leviten, *tätä riemua ei kestä kauaa.*
Sienikarva oli palannut pesään kuultuaan Tihkuturkin ilmoituksen. Tämä oli kieltämättä ollut hänelle kova kolaus, olihan Loistetähti ollut paitsi klaanin päällikkö, myös hänen emonsa. Kuulemani mukaan parantajakolli oli menettänyt veljensä tämän ollessa vasta oppilas, enkä voinut olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan.
Parin soturin raahatessa edesmenneen päällikön ruumista ulos pesästä, Tihkuturkki istuskeli tyytyväisen näköisenä Suurkiven juurella. Hän katseli klaaniaan vallanhimo silmissään kiiluen.
*Tuo kolli syöksyy vielä turmioon*, uumoilin tassutellessani hänen luokseen. Kollin sähkönsinisten silmien katse suuntautui minuun. Hän mittaili minua katseellaan kuin yrittäen etsiä murtumisen merkkejä.
"No, oletko nyt tyytyväinen?" kysyin tyynellä, vakaalla äänellä, jossa oli kevyt, jäinen sävy. "Hallitset nyt koko klaania", murahdin katsahtaen riemuitseviin varjoklaanilaisiin, jotka mitä ilmeisemmin olivat Tihkuturkin kannattajia. Loistetähden puolella olleet kissat olivat vetäytyneet takaisin pesiinsä, kuten varmaan minäkin olisin tehnyt, ellen olisi vannonut uskollisuutta klaanin uudelle päällikölle, joka oli juuri murhannut sijaisemoni. Lupaus oli lupaus, enkä minä pettäisi sitä.
Mutta rauha olisi palaava klaaniin vielä ennemmin tai myöhemmin, ja minä pitäisin siitä huolen.
"Aiotko hakea yhdeksän henkeäsi?" nau'uin Tihkuturkille aavistuksen verran epäileväisen kuuloisena, sillä en ollut varma, olisiko kollin mahdollista saada henkiään, jos tuo ei uskonut Tähtiklaaniin.
//Tihku? Minttu? Aika sekava. ^^'
Minttusydän / 30.12.2017
Katsoi kiivasmielisenä Tihkuturkin ja Liljahenkäyksen keskustelua. Mistä Tihkuturkki edes saisi yhdeksän kuuluista henkeään, Tähtiklaanilta ei ainakaan. Ehkä Pimeyden Metsältä, niinkuin ennustuksen? Ajatus synnytti suuren kysymysmerkin. Tihkuturkki huokaisi ja katsoi silmät loimuten Liljahenkäykseen.
"Jos todella olet menossa edes yrittämään henkiesi saantia, mitä luultavammin otat parantajasi mukaan?" Liljahenkäys naukui. Pörhistin häntääni.
"Ja minut", naukaisin tasaisesti. Tihkuturkki vilkaisi minuun.
"Sinähän olet vain Tähtiklaaniin uskova ketunmieli!" tuo murahti.
"Ja kumppanisi!" naukaisin ja marssin pois tuimana. En halunnut kuulla sanaakaan enään tuosta typerästä hiirenaivosta. Minulle oli ihan sama saisiko hän henkiä vai ei, mutta minulle riitti. Tasasin pinnallista hengistystäni ja pian huomasin kuinka paha olo minulla oli. Olin viime öinä yskinyt turhankin paljon. Valtava yskänpusska alkoi kouristella minua, en saanut henkeä. Aina yhtä yskähdystä seurasi toinen ja sitä kolmas.
"Sinun kannattaisi käydä Sienikarvan puheilla", kuulin Okaliekin nau'un. Nyökkäsin ja lähdin astelemaan kohti parantajan pesää. Kuonoani kuumotti. Muistin pian Sienikarvan lähteneen kuolleen emonsa luokse. Astuin sisään pesään ja istahdin pesän kovalle lattialle. Liljahenkäys varmasti saapuisi oian kunhan saisi asiansa Tihkuturkin kanssa hoidettua.
//Joku? Mintulla on siis valkoyskä xc
Liljahenkäys / 31.12.2017
Tihkuturkki katsoi minuun mietteliäänä, mutta saatoin huomata hänen silmistään heijastuvan vallanhimon, joka kertoi, että yhdeksän hengen saaminen olisi enemmän kuin vain kollin mieleen. Henkien saamisen jälkeen ei olisi paluuta menneeseen, vaan Tihkuturkista tulisi Tihkutähti ja hän olisi koko klaanin kiistaton hallitsija.
"Ilmoitan sinulle myöhemmin, mitä olen päättänyt", hän sanoi jonkun ajan kuluttua ja viittoi sitten hännällään minulle merkiksi poistua.
"Hyvä on", murahdin yrittäen hillitä itseäni hyökkäämästä tuon kimppuun ja käänsin sitten selkäni hänelle ja palasin takaisin minun ja Sienikarvan pesälle.
Pesässä minua odotti tuttu, punaruskea naaras, Minttusydän. Naaraan nenästä valui kirkasta limaa ja hän näytti muutenkin melko pahoin voivalta.
Tassuttelin varovasti hänen luoksensa tarkastelemaan löytäisinko mitään muita oireita, jotka vahvistaisivat epäilykseni, mikä soturinaarasta vaivasi.
Kosketin nenälläni Minttusydämen toista polkuanturaa; se oli kuuma, joka viittasi siihen, että hänellä oli selvästikin kuumetta. Katsahdin naaraan vetistäviin, tummansinisiin silmiin.
"Sinulla on valkoyskä. Lievempi kuin viheryskä, mutta se voi helposti äityä viheryskäksi, jos sitä ei hoideta kunnolla", annoin lopullisen tuomioni. Minttusydän näytti säikähtävän.
"Voiko siihen kuolla?" hän kysyi. Nyökytin pienesti päätäni ja vastasin:
"Voi kyllä, jos et saa oikeanlaista hoitoa oikeaan aikaan, mutta se on hyvin epätoden näköistä näillä tuloksilla. Valkoyskäsi on vasta puhkeamaisillaan, joten sitä on vielä helppo hoitaa." Naaras laski katseensa alas tassuihinsa. Astelin pesän perällä sijaitsevalle vuodeosastolle, jossa kaikki sairaat tai loukkaantuneet nukkuivat.
"Tule tänne, sinun täytyy nyt levätä", nau'uin Minttusydämelle lempeästi hymyillen. Pöyhin erästä sammalpetiä mukavemmaksi hänelle, johon tuo sitten asettui makuulleen.
"Haen sinulle vähän kissanminttua. Pysy siinä", sanoin hänelle ja kiiruhdin yrttivarastolle.
Etsin hajun perusteella mihin Sienikarva olisi voinut panna kissanminttunsa, sillä ne olivat liian arvokkaita pentujen tuhlattaviksi, jos sellaisia joskus sattuisi eksymään pesälle.
Lopulta huomasin katsoa yrttivaraston perällä olevan kiven alta. Kissanminttua oli melko paljon jäljellä, sillä sitä ei oltu tarvittu viimeaikoina juuri ollenkaan. Varastomme olivat kuitenkin rajalliset, enkä voinut ryhtyä tuhlailemaan yrttejä mieleni mukaan, joten päätin napata mukaani vain muutaman lehden. Kiikutin ne Minttusydämelle, joka makasi vuoteellaan voipuneena.
Laskin kissanmintun hänen eteensä ja kehotin pureskelemaan ne huolella ja vasta sitten nielaisemaan. Naaras teki työtä käskettyä ja ryhtyi jauhamaan lehtiä muussiksi.
Sillä välin minä hain ulkoa vähän puhdasta lunta, josta toipilas voisi tarpeen tullen lipoa vettä kurkkunsa kostukkeeksi.
Istahdin hänen viereensä odottamaan oliko kissanmintulla minkäänlaisia vaikutuksia Minttusydämeen. Hyvällä tuurilla kuume laskisi, mutta kissanminttua pitäisi syöttää vielä vähän aikaa, jotta tauti olisi varmasti ajettu matkoihinsa.
"Mikä olo?" kysyin Minttusydämeltä jonkun ajan kuluttua siitä, kun hän oli niellyt yrttimössön alas kurkustaan.
//Minttu? Joku?
Tihkutähti / 31.12.2017
"Ilmoitan sinulle myöhemmin, mitä olen päättänyt", maukaisin ja viittilöin Liljahenkäykselle hännälläni, luvaksi poistua. Katselin, kuinka parantajaoppilas tassutteli kohti parantajan pesää. Lähtisin hakemaan henkiäni mahdollisimman pian, enkä ottaisi ketään kissaa mukaani. Tarvitsisin vain voimistavia yrttejä, että jaksaisin mennä hakemaan henkiäni.
*Vaikka kyllä pärjäisin niitä ilmankin*, ajattelin. Hetken mielijohteesta lähdin tassuttelemaan kohti parantajan pesää. Minttusydän makasi parantajan pesän nurkassa ja tummanharmaa parantajaoppilas, Liljahenkäys syötti tälle jotain voimakkaantuoksuista kasvia. Kasvi oli tutun tuoksuinen, aivan niinkuin olisin haistanut sitä joskus.
"Mikä Minttusydämellä on?" murahdin ja vilkuilin Minttusydäntä ja Liljahenkäystä vuorotellen.
"Ei se sinulle kuulu", Minttusydän murahti. En osannut päätellä mitään Liljahenkäyksen ilmeestä mitään. Naaras katseli tassujaan hieman poissaolevasti.
"Päätin, että lähden hakemaan henkiäni nyt. Lähden yksin", maukaisin. Liljahenkäys siirsi katseensa minuun ja nyökkäsi.
"Annan sinulle jotain voimistavia yrttejä", parantajaoppilas maukaisi ja tassutteli yrttivarastoon. Käänsin katseeni Minttusydämeen, joka oli kääntynyt selkä minuun päin. Tunsin kaipuuta naarasta kohtaan, mutta silti minua ärsytti tämä. Käänsin katseeni takaisin Liljahenkäykseen, joka toi yrttivarastostaan minulle jotain yrttejä. Naaras tiputti yrtit eteeni. Yrit tuoksuivat kitkerille, mutta nuolaisin ne silti suuhuni ja nielin ne.
"Lähden niin pian kuin voin", murahdin ja poistuin pesästä. Minun pitäisi käskeä jonkun Pimeyden metsään uskovivista sotureista vartioimaan, ettei kukaan lähtisi karkuun. Katseeni osui heti Murattilehteen, joka ruokaili sotureiden pesän edustalla. Jolkotin hänen luokseen.
"Pitäisitkö Tähtiklaaniin uskovia silmällä sillä välin, kun käyn hakemassa henkeni?" kysyin. Murattilehti nielaisi riistan palansa ja nyökkäsi.
"Teen kuin käsket", tämä maukaisi. Nyökkäsin ja jolkotin Klaanikiven luo ja hyppäsin sitten tämän päälle.
"Lähden hakemaan nyt yhdeksää henkeäni", ilmoitin vähäsanaisena ja loikkasin alas. Varjoklaanilaiset katsoivat minua ehkä hieman huolestuneena, mutta osa kissoista taisi olla iloisiakin. Lähdin jolkottamaan kohti leirin uloskäyntiä, tuntien monien kissojen katseet selässäni. Jolkotin koko matkan, kohti pienempää ukkospolkua, jonka takana olisivat korkokivet. Männyt vilisivät silmissäni, kun etesin kohti ukkospolkua. Ukkospolku oli onneksi sen verran hiljainen, että sen ylitti nopeasti. Kohta maa alkoi nousta ylöspäin ja näin ylempänä korkokivet, jotka kohosivat kohti taivasta. Taisin nähdä jo emonsuun, josta mentäisiin kuukivelle. Nälkä alkoi jo kurista vatsassani, mutta en malttanut pysähtyä saalistamaan. Aurinko alkoi jo pian laskea ja alkoi tulla viileämpää. Olin jo kavunnut melkein emonsuulle, mutta joutuisin sitten vielä odottamaan, että aurinko laskisi kokonaan. Pian olin jo emonsuulla, mutta aurinko ei ollut vielä laskenut. Voisin saalistaa, mutta nyt en vain jaksanut, enkä malttanutkaan. Saalistaisin vasta sitten, kun tulisin Kuukiveltä Tihkutähtenä. Aika kului hitaasti ja pian aurinko oli jo laskenut kokonaan. Sitten pujahdin emonsuun sisälle. Kamala pimeys ympäröi minut ja mitä eteen päin menin, sitä kylmempi tuli. Hytisin melkein jo kylmästä, mutta en halunnut näyttää sitä, vaikka kukaan nyt tuskin katsoisi. Tuntui siltä, kuin kaksi seinää ympärilläni rutistaisivat minut kuoliaaksi, kunnes tunsin pääseväni aukiolle. Haistin jostain ylhäältä kanervien tuoksun. Tiesin, että olisin nyt Kuukiven luolassa. Odottelin kärsimättömänä, että pian kuunvalo osuisi kiveen. Pian sokaiseva kirkkaus valaisi luolan. Räpyttelin silmiäni, että pystyisin erottamaan kiven edessäni. Kivi oli uskomattoman kirkas! Tassuttelin innoissani Kuukiven viereen ja pistin nenäni siihen. Sitten vaivuin pimeyteen.
Avasin silmäni ja tajusin olevani erittäin synkässä metsässä. Taivas oli lähes musta, enkä nähnyt siellä tähtiä, enkä kuuta. Olin nyt Pimeyden metsässä! Katselin ympärilleni. Missä kaikki kissat olivat? Enkö saisikaan yhdeksää henkeäni? Kynteni painuivat automaattisesti maahan. Kohta kuitenkin haistoin kissoja ja katselin ympärilleni. En kuitenkaan nähnyt ketään. Pian kuitenkin Pimeyden metsän kissoja käveli määrätietoisesti eteeni. Kissat levittäytyivät hajanaisesti ja aivan kuin piirittäisivät minut. Sitten ruskea mustaraidallinen kolli astui eteen. En ollut nähnyt ikinä tuota kissaa. Vaikka en yleensä alistunut kellekkään, kumarsin silti hieman kissalle.
"Tervetuloa Pimeyden Metsän maille, Tihkuturkki. Oletko valmis saamaan sinun yheksän henkeäsi ja tulemaan päälliköksi?" kissa sanoi. Kollin ääni oli kylmä ja jopa jäätävä.
"Olen", mau'uin ja yritin olla rauhallinen.
"Olen Varjoklaanin entinen päällikkö, Tuhotähti. Tällä hengellä annan sinulle kunnianhimoa. Käytä sitä tehdessäsi valintoja", raidallinen kolli maukui ja sitten tunsin kunnianhimon pistelevän selässäni. Sitten raidallinen kolli siirtyi taaemmas, kun tummanharmaa kolli astui eteen. Tunnistin kissan Pisaratähdeksi.
"Tällä hengellä annan sinulle uskollisuutta. Käytä sitä silloin, kun teet valintoja klaanisi eteen." Minut valtasi suuri uskollisuuden tunne. Sitten Pisaratähti meni taakse ja musta kolli asteli eteeni. Tajusin tämän olevan Piikkihäntä.
"Tällä hengellä annan sinulle kivunsietokykyä. Käytä sitä silloin, kun taistelet vihollisiasi vastaan", Piikkihäntä maukui ja tunsin kamalan kivun sisälläni. Piikkihäntä meni taakse ja hopeanharmaa naaras asteli eteeni. En ollut nähnyt tätäkään kissaa aiemmin.
"Olen Kuolonklaanin entinen soturi Sinivirta. Annan tällä hengellä sinulle rakkautta. Klaanitoverisi on sinulle kuin perhe", naaras maukui. Tunsin rakkauden virtaavan sisälläni. Hopeanharmaa naaras asteli taakse ja sitten valkea nuori kolli asteli eteeni. Kolli näytti oppilaalta tai ainakin sen ikäiseltä.
"Minä olen Kuolonklaanin entinen oppilas Kuuratassu. Tällä hengellä annan sinulle päättäväisyyttä." Päättäväisyyden aalto hyökyi ylitseni. Kuuratassu meni taakse ja sitten musta naaras asteli eteen.
"Minun nimeni on Lumikkohäntä. Tällä hengellä annan sinulle voimaa", Lumikkohäntä maukui. Voiman tunne tuntui vahvistavan minua. Lumikkohäntä tassutteli muiden kissojen taakse ja tummanharmaa kolli asteli eteeni. Kolli muistutti aika paljon Pisaratähteä.
"Olen Kuolonklaanin entinen soturi Kaaosmieli. Tällä hengellä annan sinulle kärsivällisyyttä. Käytä sitä hyvin", kolli maukui ja tuntui siltä, kuin malttamattomuus olisi hiipunut. Kaaosmieli asteli taakse ja pienikokoinen musta naaras asteli eteen.
"Minä olen Vaaratassu, Kuolonklaanin entinen oppilas. Annan sinulle tällä hengellä harkintakykyä. Käytä sitä tehdessäsi harkintoja", oppilas maukui ja meni taakse. Sitten viimeisen hengen tuli antamaan hopeanharmaa naaras, joka muistutti hieman Sinivirtaa.
"Minä olen Puroputous, Kuolonklaanin entinen soturi. Annan tällä hengellä sinulle rohkeutta. Käytä sitä silloin, kun teet rohkeita valintoja", hän maukui. Sitten raidallinen kolli, Tuhotähti astui uudelleen eteen,
"Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Tihkutähti. Vanhaa elämääsi ei enää ole. Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, ja Pimeyden metsä nimittää sinut Varjoklaanin suojelijaksi."
Minttusydän / 31.12.2017
Avasin silmäni ja haukottelin makeasti. Oli auringonaskun hetki. Oloni oli paratunut huomattavasti kissanminttujen ansiosta. Voisin palata soturintehtäviin jo pian, toivottavasti. Liljahenkäys asteli parin haalistuneen vihreän lehden kanssa luokseni. Pudistin päätäni.
"Älä tuhlaa lehtiäsi minuun, voin jo paljon paremmin", nau'uin terävästi.
"Olet sairas", Liljahenkäys naukui ja tipautti lehdet eteeni. Söin lehdet nopeasti.
"En vietä enään hetkeäkään tässä pesässä", naukaisin viiksiäni heilauttaen.
"En suostu tällaiseen järjestelyyn, olet sairas ja se voi pahentua", naaras naukui viisaan kuuloisesti.
"En, jää", murahdin. Liljahenkäys huokaisi turhautuneena.
"Tule sitten näyttämään itseäsi joka päivä, mutta muista, en suostunut tähän", Liljahenkäys naukui. Nyökkäsin ja kiiruhdin ulos pesästä. Leirin sisäänkäynti tunneli kahisi, metsästyspartio oli varmasti palaamassa. Erehdyin, sisään asteli kumppanini ja klaanin vahva johtaja.
"Tihkuturkki!" kehräsin ja ryntäsin kohti kollia.
"Tihkutähti, nykyään", kolli naukui painottaen tähti sanaa.
"Olen niin ylpeä!" kehräsin silmät lämmöstä säteillen.
//Tihku?
Kylmätassu / 1.1.2018
"Kylmätassu!"
Kohotin katseeni laihasta hiirestä, jota olin syönyt tavallista kauemmin. Edessäni seisoi Ikituuli, jonka jäänsiniset silmät säihkyivät hämärässä päivänvalossa.
"Mitä nyt?" kysyin ja nielaisin viimeisetkin lihanrippeet. Olin ehtinyt ruokailun välissä sukia valkoiset rintakarvani kuntoon ja puhdistaa muun turkkini risuista ja kuivista sammalista, jotka olivat tarttuneet paksuihin karvoihini taisteluharjoitusten aikana.
"Lähdemme metsästysharjoituksiin. Opetan sinulle vaanimisasennon ja saat yrittää ensimmäisen saaliisi nappaamista", Ikituuli ilmoitti lyhyesti ja tajusin jättää jälleen kerran mahdolliset vastalauseet pois - joita minulla todellakin oli, koska vihasin saalistusta - jotta en saisi naaraan vihaa vastaani.
"Selvä, Ikituuli", vastasin lyhyesti, venyttäen samalla tavanomaisesti sanojani, tällä kertaa mestarini nimeä. Huomasin silmäkulmastani hopeanharmaan mestarini kulmien nousevan, mutta sitten hän murahti jotakin epämääräistä ja kääntyi kannoillaan, suunnaten marssinsa leirin uloskäyntiä kohti. Päätin jättää mestarini nimen taivutuksen harvemmaksi ja juoksin naaraan perään.
"Aloitetaanpa. Opetan sinulle nyt vaanimisasennon", Ikituuli ilmoitti ja heilautti häntäänsä ilmassa merkiksi pysähtyä. Tajusin merkin tarkoituksen ja pysähdyin, aivan kuin olisin jäätynyt paikalleni.
"Vaanimisasennon pitäisi näyttää tältä."
Sen sanottuaan pienikokoinen mestarini laskeutui sulavasti matalaksi. Silmäilin jokaista pientä yksityiskohtaa, joiden olin kuullut olevan erittäin tärkeitä; melkein maata koskevat vatsakarvat, matalalla oleva häntä ja luimistuneet korvat. Hätkähdin ajatuksistani, kun naaras loikkasi nopeasti seisomisasentoon ja käänsi jäänsinisen katseensa minuun.
"Sinun vuorosi."
Nyökkäsin ja laskeuduin hetkeäkään epäröimättä laskeutumisasentoon. Varmistin, etteivät rintakarvani osuneet märkään maahan ja muistin myös luimistaa suippomaiset korvani. Kun uskoin olevani valmis, käännyin vilkaisemaan Ikituulea odottavana.
"Laske häntäsi. Vai haluatko saaliin huomaavan ilmassa törröttävän häntäsi?"
Vasta mestarini sanat kuultuani tajusin suorana seisovan häntäni ja laskin sen nolostuneena muun kehoni kohdalle. Ikituulen hyväksyvä nyökkäys osui silmäkulmaani ja kasvoilleni nousi heikko hymynkaarre.
"Shh, hiljaa! Haistan jotakin", Ikituulen hiljainen sihahdus sai suuni sulkeutumaan ja silmäilin, kuinka hopeanharmaaturkkinen soturi nuuhki ilmaa ja tutki heitä ympäröivää aluskasvillisuutta.
"Minäkin haistan sen, hiiren", ilmoitin lyhyesti ja tavanomaisesti taas sanojani venytellen.
"Saat yrittää napata sen, ensimmäisen saaliisi", Ikituuli kuiskasi, tuon jäänsiniset silmät loistivat hämärässä päivänvalossa.
Nyökkäsin nopeasti ja lähdin sitten hitaasti etenemään heikkoa hajua kohti. Pidin parhaani mukaan tuuhean häntäni muun kehoni korkeudella ja varoin myös turkkini pörhistämistä, kun kylmä ilmavirta pyyhkäisi ylitseni.
*Se on tuon saniaispehkon takana*, ajattelin voitonriemuisena, tämä saalis olisi kynsissäni aivan kohta. Odota hetki, vielä aivan pieni hetki...
Sitten sukelsin eteenpäin ja tartuin paksuun karvoitukseen. Iskin hiiren maahan, valmiina läimäisemään kuolemaniskun. Mutta hiiri ehti ensimmäisenä.
Harmaanruskea saalis sukelsi äkillisesti eteenpäin ja raapaisi raa'asti kuonoani. Tunsin veren purskahtavan maahan ja sähähdin kirpaisevasta kivusta. Onneksi ehdin läimäistä hiiren kuoliaaksi ennen kuin se juoksi varjojen suojiin.
"Kylmätassu, mitä tapahtui?" Ikituuli sukelsi saniaisten seasta ja saapuikin silmänräpäyksen sisällä eteeni. Laskin käpäläni veriseltä kuonoltani ja mestarini nyökkäsi ilmeettömänä.
"Sinut kannattaa viedä parantajan luokse. Mene sinä vain, minä tuon saaliisi", Ikituuli ilmoitti ja kumartui vielä kuiskaamaan korvaani, "sait ensimmäisen saaliisi."
Huokaisin tyytyväisenä ja lähdin sitten marssimaan leiriä kohti kolmella tassulla, oikea etukäpälä verta vuotavan kuononi päällä.
Kun saavuin leiriin, suuntasin suoraan parantajan pesää kohti. Olin toivonut verenvuodon loppuvan matkalla, mutta se olikin vain muuttunut runsaammaksi.
"Sienikarva?" naukaisin työnnettyäni sammalverhot sivuun. Kun pesän toisella puolella olevat sammalverhot kahahtivat, oletin näkevinäni Sienikarvan vaaleanruskean hahmon myrkynvihreine silmineen.
Mutta sen sijaan pesään saapui kaunis, tummanharmaan turkin omaava naaras, jonka meripihkaiset silmät säihkyivät hämärässä valossa. Tunnistin hetken silmäilyn jälkeen pienikokoisen kissan Liljahenkäykseksi, klaanin parantajaoppilaaksi.
"Sienikarva ei ole täällä. Miten voin auttaa?" Liljahenkäys kysyi tyynesti ja heilautti häntäänsä merkiksi tulla peremmälle.
"Hiiri raapaisi minua kuonoon", ilmoitin ja laskin käpäläni verta vuotavalta kuonoltani, "Ikituuli käski minun tulla tänne."
// Lilja?
Liljahenkäys / 1.1.2018
Kehotin Kylmätassua tulemaan lähemmäs, jotta voisin tutkia haavaa tarkemmin. Se ei ollut kovin syvä, ennemminkin pintanaarmu, mutta kynsi oli osunut juuri verisuonen kohdalle, joka oli täten aiheuttanut runsaan veren vuodon.
"Istahda hetkeksi aloillesi, niin minä käyn sillä välin hakemassa tarvittavat välineet", nau'uin sinertävänharmaalle kollille, joka nyökkäsi pienesti ja istuutui alas.
Tassuttelin pesän perälle aina yrttivarastoillemme saakka. Noukin mukaani muutaman päivänkakkaran lehden salvaa varten, sekä käärin toiseen etukäpälääni hieman hämähäkinseittiä sidontatarpeiksi. Sen jälkeen palasin takaisin soturioppilaan luo, joka oli odottanut kiltisti paikoillaan, eikä ollut hosunut seinille, kuten useimmat oppilaat yleensä tekivät jättäessäni heidät odottamaan siksi aikaa, että saisin haettua kaikki tarpeelliset yrtit ja sen sellaiset.
Otin päivänkakkaran lehdet suuhuni ja jauhoin niistä muussia. Sen jälkeen levitin salvan haavan päälle ja asettelin seittejä salvan suojaksi, jottei kolli pääsisi vahingossakaan pesemään yrttimössöä pois kuonoltaan.
Kylmätassu kokeili varovasti toisella tassullaan kuonoaan ja naukui sitten tyytyväisen kuuloisena:
"Se tuntuu jo paljon paremmalta. Kiitos, Liljahenkäys."
"Eipä tämä mitään, työtänihän minä vain teen", hymähdin iloisena siitä, että olin jälleen kerran onnistunut parantamaan toisen kissan oloa. Terveiden ja onnellisten kissojen näkeminen sai minut aina hyvälle tuulelle, mutta sellaista hyvän tuulen tunnetta en ollut tuntenut vähään aikaan. Tihkuturkki oli hakenut henkensä ja hänestä oli tullut Tihkutähti. Mitä ilmeisemmin hän oli saanut henkensä Pimeyden metsän kissoilta, sillä olisin kynsinyt korvat päästäni, jos tähtiklaanilaiset olisivat suostuneet luovuttamaan yhdeksän henkeä sille petturille omasta tahdostaan.
"Kuules, jos sinulla ei ole nyt mitään sen erityisempää, niin haluaisitko lähteä kanssani syömään? Tarvitsisin nyt pikku paussin tästä kaikesta", ehdotin Kylmätassulle, joka katsoi minuun hieman yllättyneenä. Hän oli tuskin odottanut minun kysyvän mitään sellaista, mutta olin todellakin tauon tarpeessa, jotta saisin ajatukseni muualle Tihkutähdestä ja siitä, kuinka hän ajaisi klaanin kaaokseen päivä päivältä.
//Kylmä?
Liljatassu / 3.12.2017
Katsoin Valvetassua epäröiden. Mitä voisin vastata? Jos kolli kannati Pimeyden metsää, oli suuri riski paljastaa kannattavansa Tähtiklaania. Pahimmassa tapauksessa hän voisi ilmiantaa minut Tihkuturkille.
"Kumpaa itse kannatat?" kysyin puolestani. Kolli vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei meitä kuunneltu.
"Tähtiklaania", hän vastasi hiljaa. "Nyt sinun vuorosi", tuo sanoi heti perään ja katsoi minua varautuneen näköisenä, kuin odottaen minun paljastavan kannattavani Pimeyden metsää.
"Tähtiklaanin kiitos", huokaisin helpottuneena, "en siis ole ainoa."
"Olemme siis samalla puolella?" sinertävänharmaa kolli naukaisi silmiään siristäen. Nyökkäsin pienoinen hymynkare kasvoillani.
"Tihkuturkki luulee minun kannattavan Pimeyden metsää, koska kerroin hänelle jotakin sellaista, jota hänen kaltaisensa kissa tuskin odotti kuulevansa minun suustani", sanoin hieman vaisusti. Valvetassu höristi korviaan uteliaana.
"Mitä sinä kerroit hänelle?" hän sihahti. Laskin katseeni tassuihini ja mau'uin arasti:
"Lupaatko olla kertomatta tästä kellekään, jos sanon sen sinulle?"
"Vannon sen Tähtiklaanin kautta", kolli supatti mahdollisimman hiljaa. Vedin syvään henkeä ja aloitin:
"En ole puhdasverinen varjoklaanilainen. Sienikarva löysi minut ukkospolun läheltä hylättynä. Hän toi minut klaaniin, jossa Loistetähti kasvatti minut omanaan. Pian sain selville, että juureni johtivat Kuolonklaaniin. Tapasin veljeni, Kostohengen, joka kertoi minun olevan Kuolonklaanin entisen päällikön, Pisaratähden tytär. Olin tietenkin tyrmistynyt. Jonkun ajan kuluttua Tihkuturkki syyllisti erään klaanimme kissan murhasta, jota hän ei ollut edes tehnyt. Tihkuturkki oli itse tappanut tuon kyseisen kissan. Tiesin Tihkuturkin aikeet, mutta olin liian sekavassa tilassa sisäistääkseni tilannetta. Tihkuturkki johdatti minut ansaan, ja antoi minulle tasan kaksi vaihtoehtoa: joko kuolisin hänen kynsissään, tai lupaisin alistua hänen edessään. En tiennyt mitä tehdä, mutta sen tiesin, että klaanini tarvitsi apuani. Lupauduin seuraamaan häntä, ja kerroin samalla olevani Pisaratähden tytär vakuuttaakseni hänet siitä, että pysyisin uskollisena hänelle hamaan loppuuni saakka. Nyt olen joutunut esittämään jo jonkun aikaa uskollista Pimeyden metsälle ja hänelle. Tein sen klaanin vuoksi, sillä täällä on vielä kissoja, jotka kaipaavat apuani. Olen heidän tuleva parantajansa, enkä voi tuottaa heille pettymystä."
Valvetassu tuijotti minua äimistyneenä. Hän vilkaisi ensin minua ja sitten aukion toisella puolella soturiensa kanssa keskustelevaa Tihkuturkkia.
"Ymmärrän kyllä, jos et voi luottaa minuun. Olen saanut aikaan melkoisen sotkun", vinkaisin hiljaa ja käänsin pääni poispäin häpeissäni.
//Valve?
Valvetassu / 3.12.2017
Tuijotin Liljatassua hämmentyneenä. Vilkuilin aukion toisella puolella seisoskelevaa Tihkuturkkia, joka oli juttelemassa sotureilleen. Tuo kissa oli murhannut jonkun, laitanut syyt muiden niskoille, kaapannut vallan klaanissa ja uhkaillut Liljatassua? Tiesin, että kolli oli kiero, mutta että noin kiero..? Ja Liljatassu... Liljatassu oli Kuolonklaanin entisen päällikön, Pisaratähden tytär? Toisaalta, silloinhan oli ihan järkevää, että toinen uskoi Tähtiklaaniin. Pisaratähti oli siis ilmeisesti karkottanut tämän? Jättänyt kuolemaan? Pudistin päätäni epäuskoisena.
"Minä.. tuota.." änkytin hiukan hämmentyneenä. Liljatassu katseli tassujaan ilmeisen häpeissään.
"Luotan sinuun kyllä. Vaikka oletkin Kuolonklaanin sukua", jatkoin melkein heti ja hymyilin vaitonaisesti. Siirsin harmahtavanvihreän katseeni naaraan meripihkasilmiin. Käännyin kuitenkin pian katsomaan jälleen Tihkuturkkia, joka näytti nyt olevan syömässä. Murahdin ärtyneenä.
"Jos vain olisin jo soturi... Voisimme päästä ulos leiristä partioimaan, esittää menevämme saalistamaan, ihan mitä vain, mutta kuitenkin päästä ulos tältä! Voisimme puhua kaikesta niin paljon helpommin...", ärisin vihaisena ja huitaisin lunta ilmaan voimalla. Tietenkin se putosi takaisin päälleni, mutten välittänyt asiasta.
"Et sinä sitä sotkua aikaansaanut, se oli Tihkuturkki. Onneksemme hän ei näytä saavan yhdeksää henkeään, eikä näinollen voi sanoa olevansa Varjoklaanin oikeutettu ja täysvaltainen päälikkö", huokaisin. Kylmä viima pörrötti turkkiani ja painoin korvani luimuun. Muutama lumihiutale leijaili alas taivaalta, ja känsin katseeni pilviä kohti.
"Lähetäthän meille jaksamista", huokaisin hiljaa Tähtiklaanille. Emo oli siellä jossain, isästä en tiedä. Hän ei koskaan ollut kovinkaan uskovainen...
"Aiheesta toiseen, et tainnut olla kovinkaan läheinen isäsi kansa?" kysyin hiljaa.
"En", Liljatassu vastasi.
"En minäkään. Emoni kanssa sen sijaan sitäkin läheisempi. Minulla ei ollut sisaruksia", naukaisin ääni värähtäen, katse edelleen taivaassa:
//Lilja?
Liljatassu / 3.12.2017
"Jos totta puhutaan, niin minä en edes koskaan tuntenut isääni", myönsin hieman haikeana. "Veljeni puheiden mukaan emoni hylkäsi minut sen takia, etten ollut sopiva kuolonklaanilaiseksi."
"Aika julmaa", Valvetassu murahti. "Hylätä nyt oma tyttärensä sen takia, ettei tämä vain satu sopimaan kaheleiden tappajien joukkoon..."
"Toisaalta olen ihan onnellinen, että minut hylättiin ja päädyin tänne. Olisin voinut viettää kamalempaa elämää Kuolonklaanissa", hymähdin. Sinertävänharmaa kolli hymyili myöskin.
"Totta tuokin. Minusta on mukavaa, että juuri sinä olet klaanimme parantajaoppilas", tuo tokaisi. Naurahdin pienesti ja vilkaisin sitten Tihkuturkkia, joka oli lopettamaisillaan keskustelua soturiensa kanssa. Sitten hän tassutti ylväästi aukion keskelle. Hän oli kai aikeissa pitää klaanikokouksen.
"Tule", Valvetassu sanoi, "mennään kuuntelemaan, mitä kahelilla, epävirallisella päälliköllämme on asiaa meille."
Nyökkäsin nopeasti, nielaisin viimeisen palasen hiirestäni ja loikin sitten soturioppilaan perään.
Tihkuturkki kuullutti kaikki täyden kuun kokoontumiseen lähtijät. Minä ja Valvetassu olimme mukana.
"Onneksi päästään käymään välillä leirin ulkopuolellakin", Valvetassu virnisti.
"Jep", haukottelin, "leirissä vetelehtiminen ei tee hyvää kenellekään."
Oikaisin selkäni ja kurkotin sitten siloittamaan muutaman kyljessäni törröttävän karvan. Annoin katseeni kulkea leiriaukealle kokoontuneissa kissoissa. Melkeinpä kaikki näyttivät nälkää näkeviltä ja riutuneilta, paitsi tietty Tihkuturkki.
"Tehtäisiinkö jotakin ennen kokoukseen lähtöä?" ehdotin. "Voitaisiin kokeilla vaikka leikkitappelua?" virnistin leikkisästi.
"Osaatko sinä muka taistella?" Valvetassu kysyi epäilevästi.
"Kohtahan se nähdään", sanoin salaperäisesti hymyillen ja loikkasin kollin päälle kaataen tuon maahan.
//Valve?
Valvetassu / 3.12.2017
Älähdin hiukan hämmästyneenä, kun Liljatassu loikkasi päälleni. Naaras oli hiukan vanhempi ja isompi, mutta ei kovinkaan painava. Yllätyshyökkäys oli siinä määrin onnistunut, että kaaduin maahan naaraan alta. Olin kuitenkin saanut jo jonkinverran koulutusta taistelusta, joten tiesin, miten naaraan saisi helpoiten heitettyä pois. Kiersin itseni pienelle kerälle, kurotin takajaloillani ja potkaisin toista rintaan. Hymähdin tyytyväisenä, kun Liljatassu horjahti taaksepäin. En käynyt heti uudelleen hyökkäykseen, vaan odotin näin reiluuden nimissä, että toinen pääsi jaloilleen. En silti aikonut aliarvioida tummanharmaata naarasta, olihan tuo, edelleen, vanhempi ja hiukan suurempi. Kiersimme toisiamme, Liljatassun häntä nyki puolelta toiselle, ja niin olisi tehnyt minunkin, jos olisi suostunut liikkumaan ollenkaan. Päätin iskeä ensin. Tähtäsin toisen kuonoon, tarkoituksenani iskeä toisen päätä alaspäin niin, että se osuisi lumen peittämään maahan. Liljatassu väisti, nosti leukansa ja iski minua niskaan. Puhahtaen lämähdin maahan etujalkojeni pettäessä alta, mutta kiepsahdin nopeasti selälleni, tein kummallisen kuperkeikkaa muistuttavan pyörähdyksen ja hyppäsin ylöspäin, yrittäen heittää naarasta ylöspäin.
"Olet yllättävän taitava parantajaoppilaaksi", puuskutin, ku olisn päässyt ylös. Kiersimme jälleen kehä toistemme ympäri.
"Et sinäkään mikään huono ole", Liljatassu naukaisi hymyillen hampaat paljaana. Molempien niskakarvat olivat pystyssä. Muutaman kissa oli pysäyttänyt tekemisensä ja jäänyt tuijottamaan meitä. Tälläkertaa Liljatasu teki aloitteen, hykäten minua kohti, yrittäen viedä jalat altani, mutta tajusin loikata ilmaan. Liljatassukin tajusi sen, huitaisi minua niin, että rymähdin kyljelleni maahan pienen 'uff' äänen saattelemana. Haukoin henkeäni pari kertaa, mutta nousin uuteen hyökkäykseen. Puskin päälläni Liljatassun lapaa, ja kun tuo menetti tasapainonsa, loikkasin häntä kohti yrittäen päästä niskan päälle. Jos onnistuisin, jäisin seisomaan naaaraan yläpuolelle. Jos harmaaturkki oli nopeampi ja ehti pois alta, loikkaisin häntä kohti ja yritin hyökätä uudelleen. Onnekseni olin melko kestävä, joten mitä pidempään taistelisimme, sitä enemmän etu olisi minun puolellani.
//Lilja? Sori jos hittasin liikaa >.>
Liljatassu / 3.12.2017
Väistelin Valvetassun iskut leikiten, mutta huomasin väsyväni siinä samalla. Se oli ollut Valvetassun suunnitelma koko ajan: hän oli yrittänyt väsyttää minut jatkuvilla hyökkäyksillään, ja vieläpä onnistunut siinä!
Huomaamattani kynteni liukuivat esiin ja olin jo aikeissa huitaista kollia kuonoon, kun tajusin vetää kynnet takaisin piiloon ja perääntyä muutaman askelen.
Tunsin Tihkuturkin painostavan katseen turkissani, kun nyökkäsin nuoremmalle oppilaalle tuon voiton merkiksi. Valvetassun kasvoille levisi voitonriemuinen virne.
"Onnitteluni", mau'uin, "minulla taitaa olla vielä opittavaa."
"Kiitos. Sinäkin olit kunnioitettava vastustaja", hän hyrisi hyväntuulisuuttaan, "parantajaoppilaaksi."
Katsoimme hetken toisiamme hymyillen. Ravisteli lumet turkistani ja kysyin sitten:
"Mitä sitten tehdään?"
"Mentäisiinkö lepäämään oppilaiden pesään kuuhuipun hetkeen saakka, jotta jaksettaisiin valvoa kokoontumisessa?" Valvetassu ehdotti. Nyökkäsin myöntymisen merkiksi ja seurasin soturioppilasta.
Oppilaiden pesä oli tyhjä. Siellä oli mukavan lämmintä, eikä siellä vetänyt sen pahemmin. Oli mukavaa saada hieman vaihteluakin parantajan pesän yrttien tuoksusta ja potilaiden valituksesta.
"Voit levätä samalla vuoteella kanssani", Valvetassu sanoi ja nyökkäsi mukavalta näyttävää sammalpetiä. Valvetassun luvalla asetuin makaamaan sammalille ja jätin kollillekin hieman tilaa.
Makasimme hetken hiljaa siinä. Oli ihanan hiljaista.
"Minulla ei ole koskaan ollut oikeaa ystävää", nau'uin hiljaa ja vilkaisin Valvetassua pienoinen hymynkare kasvoillani.
//Valve?
Härmätassu / 6.12.2017
Tihkuturkilla ei ollut ollut aikaa vähään aikaan kouluttaa minua, hänellä oli niin paljon kiireitä johtaessaan klaania päin mäntyä. Hän oli kuitenkin käskenyt muutaman muun soturin huolehtia koulutuksestani sen sijaan. Tällä kertaa olin käynyt Mietesielun kanssa metsällä, ja hän oli arvioinut alustavasti taitojani. Kolli ei ollut sanonut oikein mitään, ainakaan minulle, mutta toisaalta oli erittäin hankala saalistaa, kun saalista ei riittänyt mihinkään. Olin saanut yhden maailman laihimman hiiren kiinni, joka nyt roikkui hampaissani kun palailimme leiriin. Mietesielu kulki edelläni huiskahäntä heiluen. Hän laskeutui loivaa maata pitkin edelläni leirikuoppaan ja pujahti piikkihernetunnelista sisään. Pujottauduin hänen perässään sisään ja jolkotin pudottamaan hiiren tuoresaaliskasaan. Hyvä on, siinä ei oikeastaan ollut mitään kasaa, vain muutama surkea saaliseläin mutaan sotkeutuneena. Mietesielu ei sanonut minulle enää mitään vaan häippäisi jonnekin.
Oli inhottavaa alistua Tihkuturkin vallan alle. Tiesin, että minua tarkkailtiin, vaikka kuinka esitin olevani uskollinen Varjoklaanille nykyiselläänkin ja hyväksyväni Pimeyden metsän. Astelin oppilaiden pesälle ja pujahdin sisään. Sisällä oli mukavan lämmintä, kun ulkona vallitseva kosteus ja viima ei päässyt sisään. Näin Valvetassun ja Liljatassun pesässä.
"Hei", tervehdin heitä ja menin omalle makuusijalleni.
//Ei hajuakaan onko ne enää siellä pesässä, voitte ignoorata jos eivät enää ole :D (Valve tai Lilja?)
Valvetassu / 6.12.20217
Hymylin Liljatassulle.
”Ei minullakaan oikeastaan”, vastasin hymyillen. Silloin sisään astui hiukan minua vanhempi naaras, Härmätassu muistaakseni.
”Hei”, tuo naukaisi. Käänsin katseeni tuohon ja h6myilin silmät välkkyen.
”Hei!” naukaisin vastaukseksi. Liljatassukin tervehti tätä pienellä nyökkäyksellä. Naaras asettui omalle pedilleen ja näytii hiukan turhautuneelta.
”Näytät vähän turhautuneelta”, naukaisin totuudenmukaisesti. Härmätassu puhahti ja käänsi kylkeä.
”Mestarini pistää koulutkseni muiden vastuulle”, toinen sanoi yksinkertaisesti. Puuskahdin ja pudistelin päätäni.
”Kuka mestarisi sitten on?” kysyin jälleen.
”Tihkuturkki”, tuo murahti ärtyneen kuuloisena. Pyörittelin päätäni.
”Minä en erityisemmin... pidä hänestä”, nurisin kahdelle naaraalle.
”E- ei sinänsä, hän on kai vahva päällikkö ja näin”, korjailin, kun tajusin, että Härmätassu saattoi olla yksi kollin kannattajista.
//Härmä tai Lilja? Pahoittelut mahdollisesta autohitistä ;-;
Liljatassu / 7.12.2017
Katsoin Härmätassua hieman varautuneena. Hän oli Tihkuturkin oppilas, joten meidän piti miettiä huolella, mitä sanoisimme, sillä nuori naaras saattoi hyvinkin olla yksi Pimeyden metsän kannattajista.
Soturioppilas raahusti oman vuoteensa luo ja lysähti sille väsyneen oloisena. Hän päästi pitkän, raskaan huokaisun. Vaihdoimme Valvetassun kanssa huolestuneina katseita. Sitten sinertävänharmaa kolli rykäisi kurkkuaan ja naukaisi hieman varovaiseen sävyyn tuolle:
"Näytät vähän turhautuneelta."
"Mestarini pistää koulutukseni muiden vastuulle", Härmätassu murahti.
"Kuka mestarisi on?" Valvetassu kysyi. Katsahdin kollioppilaaseen hieman hämilläni. Eikö hän muka tiennyt, kuka oli Härmätassun mestari?
"Tihkuturkki", naaras vastasi hieman ärtyneen kuuloisena. Valvetassu näytti yllättyvän. Hän selvitteli hetken kurkkuaan ja sai kakaistua ulos muutaman, melko harkitsemattomalta kuulostavan sanan:
"Minä en erityisemmin... pidä hänestä." Härmätassu höristi hieman korviaan, mutta ei reakoinut siihen mitenkään sen kummemmin.
"E-ei siinä sinänsä, hän on kai vahva päällikkö ja näin", hän korjaili kiireesti, kun tajusi, että soturioppilas saattoi olla Tihkuturkin kannattaja.
*Hyvin hoidettu, Valvetassu*, ajattelin silmiäni pyöritellen. Avasin leukani suureen haukotukseen ja suljin sitten silmäni.
"Herättäkää minut ennen kuuhuipun hetkeä", mumisin ennen kuin annoin itseni vaipua uneen.
Kokoontumisesta oli kulunut jo pari päivää. Olin pyytänyt Tihkuturkilta lupaa lähteä keräämään yrttejä vielä ennen kuin halla tappaisi kaikki kasvit. Hän oli myöntynyt melko vastahakoisesti, mutta myöntynyt kuitenkin.
Tassuttelin parhaillani oppilaiden pesälle päin. Olin ajatellut pyytää Valvetassun mukaani yrttien keruu retkelle kantoavuksi.
"Hei, Valvetassu!" huhuilin oppilasta. Pesästä kuului vaimea ynähdys.
Astuin peremmälle ja näin nuoren kollin makaamassa vuoteellaan silmät tiukasti ummessa ja kyljet tasaisesti kohoillen. Hän oli sikiunessa.
Naurahdin huvittuneena ja tökkäsin häntä kylkeen käpälälläni, jotta tuo heräisi.
Kumarruin hänen korvansa juurelle ja nau'uin hiljaa:
"Herätys. Saat kunnian lähteä mukaani keräämään yrttejä."
Valvetassu raotti silmiään.
//Valve? Aika sekava, ja sori jos hittasin liikaa! :(
Valvetassu / 12.12.2017
Raotin hitaasti silmiäni Liljatassun tökkiessä minua hereille, mutta heti kun kuulin sanan ”Ulos”, ponkaisin pystyyn ja olin aivan hereillä.
”Ulosko.” varmistelin vielä.
”Keräämään yrtejä. Toisaalta siellä sataa aika rankasti lunta, että voi olla jo myöhäistä”, toinen naukaisi päätään pudistellen. Suin nopeasti turkki i ja suunnistimme ulos. Tosiaan, lunta oli varmaan kohta kaksi hiirenmittaa!
”Näin paljon lunta? Näin nopeasti vielä!?” henkäisin, kun astuin kirkkauteen.
”Minäkin ihmettelin vähän”, Liljatassu myönsi. Naurahtelin vähän. Tassuttelimme ulos leiristä, ja hetken hiljaisuuden jälkeen avasin suuni.
”Montakohan Tähtiklaaniin uskovaa kissaa Varjoklaanissa vielä on..?” kuiskasin hiljaa ja yritin saada häntäni lopettamaan maassa laahaamisen, mutta se ei suostunut tottelemaan vaan jatkoi velttoilua.
”Ei montaa varmaankaan”, toinen vastasi miettivösti.
”Mitä veikkaat Härmätassusta.” kysyin jatkokysymyksen ja jäin odottelemaan Liljatassun vastausta.
//Lilja tai joku muu?
Liljatassu / 17.12.2017
"En minä tiedä", myönsin hieman turhautuneena. En ollut ajatellut asiaa oikeastaan sitten eilisen, sillä tilanne klaanissa oli muutenkin vähän sekava.
Tihkuturkin hirmuvallan alle jouduttuamme klaanielämä oli muuttunut hankalaksi, sillä ulos leiristä ei saanut lähteä ilman kollin lupaa. Olin saanut luvan lähteä keräämään yrttejä sillä ehdolla, että palaisin leiriin ennen pimeän tuloa, tai muuten hän lähettäisi etsintäpartion peräämme.
"Kauankohan me joudumme kestämään tätä vielä?" Valvetassu naukaisi haikean oloisena.
"Ken tietää", huokaisin hiljaa, "mutta meidän täytyy muistaa pysyä vahvoina - klaanin tähden. Kuka ties saatamme olla klaanimme toivo pelastua."
Sinertävänharmaa kolli katsoi minuun epäileväisen näköisenä. Jos totta puhuttiin, minäkään en uskonut niin älyttömään ideaan.
"Enpä usko", hän sanoi heilauttaen häntäänsä näreissään, "mehän olemme vain kaksi oppilasta, mitä me voisimme muka tehdä?"
"Ellet sattunut unohtamaan, niin minä olen Kuolonklaanin entisen päällikön tytär", huomautin, "ehkä minulla on yliluonnollisia voimia tai muuta vastaavaa."
Valvetassu päästi pienen mrrau-naurahduksen.
"Niinkö luulet?" hän virnisti kiusoittelevasti. Tuhahdin mukamas loukkaantuneena ja käänsin hänelle selkäni.
"Voi, en ainakaan pelasta sinua Tihkuturkin armoilta, jos saan siihen tilaisuuden", murahdin. Valvetassu hymähti huvittuneena ja tassutteli rinnalleni.
"Anna anteeksi, teidän korkeutenne", hän naukaisi ja osoitti sitten tummuvalle taivaalle sanoen: "Meidän pitäisi jatkaa matkaa, tai muuten emme ehdi leiriin ennen pimeäntuloa."
"No, hyvä on", puuskahdin, "mutta vain tämän kerran."
Niinpä me kiiruhdimme matkaan, jotta kerkeäisimme noukkia mukaamme kaikki käyttökelposet yrtit, jotka pilkottivat vielä esiin lumen alta.
Palasimme leiriin juuri ennen pimeän tuloa. Olimme löytäneet vain muutaman kitukasvuisen yrtin, joita minun ja Sienikarvan onneksi pystyi vielä käyttämään.
Veimme yrtit Valvetassun kanssa parantajan pesälle ja menimme sitten aterioimaan yhdessä oppilaiden pesän lähistölle. Joku oli saanut kiinni nuoren fasaanin, jonka olimme sitten päättäneet jakaa Valvetassun kanssa.
Syötyämme olimme vaihtaneet vieliä kieliä tovin, ennen kuin olimme menneet nukkumaan kumpainenkin omaan pesäänsä.
Tunsin oloni rennoksi Valvetassun seurassa. Minulla ei ollut ollut koskaan sellaista oikeaa ystävää, jonka kanssa voisi viettää aikaa kaksistaan tai muuten vain jutella. Valvetassu oli hyvä kuuntelija, eikä hän puhunut päälleni kun olin kertomassa jotakin mieltäni painavaa asiaa. Häneen voisin luottaa - tai niin ainakin toivoin.
Sienikarva nukkui levottomasti. Hän sätki unissaan ja päästi pieniä, tuskallisen kuuloisia irahduksia, joista oli vaikea tulkita mitään.
Minun ja parantajakollin välit olivat kiristyneet entisestään. Tuskin puhuimmekaan toisillemme, tai ainakaan sen enempää kuin oli tarpeen. Kaikki vapaa-aikani meni nykyään Valvetassun kanssa, joka oli toisaalta minusta melko lohdullinen ajatus, sillä en olisi kestänyt, jos olisin joutunut viettämään Sienikarvan kanssa kaiken aikani, en sen jälkeen, mitä olin saanut tietää.
Huokaisten suljin silmäni ja vaivuin uneen.
Seuraavana aamuna istuskelin leiriaukiolla sukimassa turkkiani. Odotin Valvetassua. En ollut kuullut kollista mitään sitten eilisen, eikä hän ollut oppilaiden pesässäkään, joten oletin hänen lähteneen mestarinsa kanssa aikaisten harjoittelemaan.
Pian kolli pelmahtikin leiriin iloinen hymy kasvoillaan. Hän suuntasi suoraan luokseni.
"Hei, Liljatassu! Arvaa mitä, minusta tehdään tänään soturi!" soturioppilas hihkui. Katsoin häneen yllättyneenä. Olipa aika kulunut nopeasti.
"Sehän on... hienoa!" nau'uin hieman sekavasti. En ollut odottanut sen tapahtuvan näin pian, mutta toisaalta mitäpä muutakaan Tihkuturkilta voisi odottaa? Olihan hän kaapannut vallan klaanissa, joten miksei hänellä olisi myöskään valtuuksia muuttaa sääntöjä?
"Milloin nimityksesi pidetään?" kysyin.
//Valve? Hittasinkohan liikaa?
Kuutamosielu / 4.7.2017
Tihkuturkin ilkeä äänensävy herätti tiettyä halveksuntaan häntä kohtaan. Vaikka en minä koskaan kollia ollut kunnioittanutkaan. Nyt kuitenkin vielä vähemmän. Nyrpistin nenääni kohti Tihkuturkkia. Liljatassu seurasi hieman kauempana tapahtumia. Parantajaoppilas luultavasti luuli Tihkuturkin loikkaavan vielä minunkin kimppuuni.
"Tihkuturkki", maukaisin matalasti, "vaihtaisitko kanssani pari sanaa. Ihan vain 'hyvästiksi'?"
Tihkuturkki katsoi minua harkiten, mutta nyökkäsi ja asteli lähemmäs. Myös Liljatassu lähestyi minua ja Tihkuturkkia. Astelin lähemmäs Liljatassua hymyilen.
"Odota sinä tässä. Tämä asia on minun ja Tihkuturkin välinen asia", maukaisin tyynesti. Liljatassu katsoi minua pettyneenä.
"En voi jättää sinua yksin tuon kissan seuraan!" parantajaoppilas parkaisi. Sipaisin kevyesti hännälläni oppilaan lapaa.
"En ole yksin. Sinähän olet siinä. Pyydän vain, että et salakuuntelisi keskusteluamme", maukaisin ystävällisesti. Liljatassu nyökkäsi vastahakoisesti ja asteli kaurmmas.
"Tihkuturkki, meitä ei kuuntele enää kukaan. Voitko nyt kertoa, miksi oli niin ollennaista saada minut pois klaanista?" maukaisin tyynesti.
// Tihku?
Kuutamosielu / 4.7.2017
Katsoin tyynesti Tihkuturkkia. Hän oli siis tosissansa tämän Pimeyden metsään uskomisen kanssa. Katsahdin hetkeksi taivaalle. En uskonut tähtien ja taivaankappaleiden tuolla puolella olevan mitään muuta kuin Tähtiklaani. Pimeyden metsä ei millään voisi olla tuolla ylhäällä.
*Kaipa kissoilla on oikeus uskoa siihen, mihin itse haluaa*, pohdin itsekseni.
"Mutta entäpä Karpalovarjo? Miksi hyökkäsit juuri hänen kimppuunsa?" kysyin jopa lievästi huvittuneena.
"Vai oliko hänkin kieltäytynyt uskomasta Pimeyden metsään?" kysyin. Tihkuturkki vain naurahti kolkosti.
"Sattuman varainen uhri. Ja jos et pian lopeta tuota valitusta, sinä olet seuraava", Tihkuturkkia murahti. Pyöräytin silmiäni ja käännyin ympäri.
"Hyvä on. Mikäli tahdot pelata varallista peliä", maukaisin ja loikin kauemmas entisen klaanini luota, kohti kaksijalkalaa, sillä siitä taitaisi tulla uusi kotini.
// Tihku? Lilja? Joku? Ja tästä lähin kirjotan erakoihin.
Minttusydän / 5.7.2017
Hymyilin paikalle sapuneille naaraille säteilevästi, mutta hymyni ei ollut aito, olin onneton.
"Kiva, että teillä on ollut kivaa", Kyyhkylento hymyili. Nyökkäsin ja nousin seisaalle, minun olisi mentävä puhumaan Tihkuturkille.
"Öh minun pitää mennä nyt", nau'uin ja lähdin harppoen ulos leiristä, kuulin vain takaani Hämyliljan naukaisun:
"Mikä hänelle tuli?" Juoksin vain ulos leiristä. Tahtoisin purkaa tunteitani kollille. Pian huomasin kuinka Liljatassui tassutteli Tihkuturkin rinnalla en voisi keskeyttää. Lysähdin pusikkoon ja jäin katselemaan kuinka kaksikko tassutteli keskenään. *Minun on lähdettävä johonkin* Juoksin pois, halusin tuulettautua jossain. Huomasin kuinka astuin Varjoklaanin reviirin yli. En ollut enään kenenkään reviirillä. Jäisin tänne, ainakin vähäksi aikaa. En kaipaisi muita kissoja. Jännitin lihakseni ja pinkaisin läheisen ukkospolun yli ja lähdin kiitämään tähän tuntemattomaan metsään.
Liljatassu / 5.7.2017
Katsoin Tihkuturkkiin kylmästi. Hänen takiaan Kuutamosielu, peräti yksi klaanin mukavimmista kissoista, oli tarkoitettu. Hänen takiaan Kuutamosielu joutui nykyään asustamaan tuolla jossain kylmässä - ihan yksinään.
”No, oletko nyt tyytyväinen?” sihahdin hampaitteni takaa. Tihkuturkki heilautti välinpitämättömänä häntäänsä.
”Tyytyväinen mihin?” hän lirkutti ikään kuin ei olisi ikinä tehnyt mitään väärää. Hänen omahyväinen virneensä kuitenkin riitti kertomaan, ettei Tihkuturkki pelannut ihan reilua peliä.
”Tiedät kyllä”, murisin ja kuopaisi maata tuohtuneena, yrittäen samalla hillitä itseäni syöksymästä tuon saastaisen, kirpunpureman kollin kimppuun.
”Ai, tiedän vain?” Tihkuturkki naljaili. Väläytin tuolle kulmahampaitani, ja naukaisin sitten pakottautuen pitämään ääneni tasaisena:
”Näytät olevan nyt joutilaana, joten saat luvan auttaa minua yrttien keruussa.”
Soturi kurtisti kulmiaan ja viuhtoi edestakaisin hännällään. Hän ei näyttänyt järin ilahtuvan ehdotuksestani, ja oli ilmeisesti aikeissa kieltäytyä, mutta jokin sai muuttamaan hänen mielensä.
”Toki”, hän virnisti ovelasti, ”autan mielelläni.”
Jokin kollin olemuksessa sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Hän hautoi selvästi jotakin.
Saavuimme lähelle ukkospolkua. Löysin sen lähettyviltä muutaman päivänkakkaran, jotka poimin mukaani.
Tassuttelin alikulkutunnelin luo ja tutkistelin, joskos sieltä löytyisi joitain yrttejä. Kun totesin, ettei siellä kasvanut mitään, ja käännyin ympäri lähteäkseni, huomasin Tihkuturkin tukkineen ulospääsyn.
”Mitä sinä oikein teet?” kivahdin ja yritin työntyä jykevän kollin ohitse, mutta hän ei päästänyt minua menemään.
”Minulla on sinulle tarjous”, Tihkuturkki naukaisi salakavalasti hymyillen. Siristin epäileväisenä silmiäni.
”Minkälainen tarjous?” kysyin hieman haastavaan sävyyn.
//Tihku? Sori, jos hittasin liikaa.
Liljatassu / 6.7.2017
Makasin omalla sammalvuoteellani silmät tiukasti kiinni. Tihkuturkki oli antanut minulle miettimisaikaa kuuhuipun hetkeen asti. Meidän oli määrä tavata alikulkutunnelilla.
*Enhän minä voi ruveta uskomaan Pimeyden Metsään! Tähtiklaanin tähden, minähän olen tuleva Varjoklaanin parantaja!* ajattelin huulta purren. *Mutta toisaalta, jos en suostu hänen ehdotukseensa, minun tarinani Varjoklaanin parantajaoppilaana tulisi jäämään lyhyeksi, enkä koskaan pääsisi parantajaksi.*
Silloin sain idean: voisin uskotella Tihkuturkille, että suostuisin hänen tarjoukseensa, mutta en oikeasti alkaisi uskoa Pimeyden Metsään. Tällöin hän jättäisi minut rauhaan ja saisin pitää paikkani parantajaoppilaana.
Mutta minun piti vain saada Tihkuturkki uskomaan pieni, viaton valheeni. Muutoin pelini olisi pelattu, ennen kuin se ehtisi alkaakaan.
Saapui kuuhuipun hetki. Olin jo valmiina odottamassa tunnelin luona, kuunnellen jokaista rasahdusta ja kahinaa sydän kiivaasti pamppaillen. Vihdoin ja viimein Tihkuturkki saapui. Hän katsoi minuun odottavasti, ei edes tervehtinyt.
”Minä... minä suostun tarjoukseesi”, kuiskasin kylmänrauhallisella äänellä. Tihkuturkin kasvoille levisi tyytyväinen virne. Hyvä, hän ei ollut epäillyt mitään. Mutta jos totta puhuttiin, olin ottanut suuren riskin.
//Tihku?
Liljatassu / 25.11.2017
En voinut uskoa sitä vieläkään todeksi. Tihkuturkin katala juoni oli onnistunut ja Pimeyden Metsä oli voittanut. Klaanissa vallitsi kaaos. Ja se oli yksin minun vikani, sillä en ollut ilmiantanut Tihkuturkkia ajoissa Loistetähdelle ja klaanitovereilleni.
Kyhjötin yksinäni parantajan pesän perällä ja tuijotin seinää voimattomana. Loistetähti, kissa jota olin luullut koko pentuudeni emokseni, oli vankina omassa pesässään. Hänellä oli enää neljä henkeä jäljellä, sekä hän oli hyvin heikkona. Sienikarva oli lähtenyt tapaamaan häntä.
Välimme parantajakollin kanssa olivat kiristyneet sitten viime kuiden aikana. Saatuani selville syntyperäni olin lievästi sanottuna raivostunut Sienikarvalle, vaikka olinkin tiennyt sen olevan täysin turhaa. Ei sitä joka päivä saanut kuulla olevansa tunnetuksi lukuisista tapoistaan tulleen Kuolonklaanin entisen päällikön tytär. Asiasta tiesi minun lisäkseni vain Sienikarva.
Suljin silmäni hetkeksi ja hengittelin syvään. Sitten avasin silmäni ja raahustin ulkosalle. Korjasin hieman ryhtiäni saapuessani leiriaukealle, sillä en halunnut oman tilani antaa musertaa muiden toiveita paremman tulevaisuuden suhteen. Toivoa olisi niin kauan kuin uskoa pidettäisiin yllä.
Huomasin Kyyhkylennon ja Hämyliljan kyyhöttävän surkean näköisinä soturien pesän eudstalla. Suuntasin askeleeni heidän suuntaansa ja yritin vääntää väkisin kasvoilleni jonkinlaisen hymyn tapaisen.
”Hei, Kyyhkylento. Hei, Hämylilja”, tervehdin vähän turhankin innokaasti. Ystävykset katsahtivat minuun hieman yllättyneen näköisinä.
”Tervehdys, Liljatassu. Miten olet jaksellut?” Kyyhkylento kysyi viitaten ilmeisestikin Loistetähden tilanteeseen. Istahdin alas ja hieraisin nenääni käpälälläni.
”Menettelee”, niiskaisin ja heitin takaisin: ”Oletteko muistaneet levätä kunnolla? Ja syödä? Teidän täytyy muistaa pysyä vahvana, vaikka tilanne onkin mikä se nyt sattukaan olemaan.”
”Samaa voisin sanoa sinulle”, Hämylilja puuttui keskusteluun huolestuneen kuuloisena ja napautti hännänpäällään lapaani. Hänen katseensa oli kiinnittynyt selvästi nähtävillä oleviin kylkiluihini. En ollut muistanut ahdistukseni keskellä pitää huolta itsestäni, saati sitten muistakaan klaanin jäsenistä, kun he olivat apuani kaivanneet.
”Olen ihan kunnossa”, valehtelin ja lisäsin sitten ääni itseinhosta värähtäen: ”Olen pettänyt teitä jo riittämiin, joten tämä on minulle ihan oikein.”
//Kyyhky? Hämy?
Sienikarva / 26.11.2017
Aamu valkeni jälleen, toisen kerran siitä, kun Tihkuturkki oli ottanut vallan Varjoklaanissa. Emoni oli ollut pian kolme päivää vangittuna. Antoiko Tihkuturkki hänelle edes ruokaa? Koko kehooni sattui, kun edes ajattelin Loistetähden kärsimystä. Ajatukseni leijailivat emostani Pujosulkaan, jonka Haavekukka oli eilen tuonut parantajan pesään. Emoni oli maailman kiltein kissa. Hän oli pitänyt Pujosulkaa tyttärenään, kun naaras oli menettänyt vanhempansa. Sen lisäksi hän oli ollut emona oppilaalleni Liljatassulle, jonka tekemisistä en ollut lainkaan varma. En ollut nähnyt häntä kuin vilaukselta pari kertaa ja yritettyäni mennä hänen peräänsä, hän oli jo kadonnut tai juttelemassa jollekin toiselle, jolloin en viitsinyt heitä keskeyttää. Astelin parantajan pesän sairasaukiolle ja käänsin katseeni Pujosulkaan. Naaras makasi sammalvuoteellaan silmät suljettuna. Hän oli minua vanhempi, enkä koskaan ollut hänen kanssaan kamalasti tekemisissä. Hän ei vaikuttanut perheenjäseneltä juurikaan sen vuoksi, enkä osannut luetella häntä yhdeksi sisaruksistani.
"Sienikarva", tuttuakin tutumpi, hiljainen ääni kantautui parantajan pesän sisäänkäynniltä. Käänsin katseeni kohti Liljatassua. Naaras katsoi minua suoraan silmiini.
"Liljatassu, olen yrittänyt etsiä sinua. Missä olet ollut kaiken tämän ajan, oletko kunnossa?" kysyin naaraalta huolissani. Tällä hetkellä minulle oli se ja sama, mihin naaras uskoi. Toivoin vain, että hän olisi yhä se sama Liljatassu, jonka löysin Varjoklaanin rajalta.
//Lilja?
Liljatassu / 26.11.2017
Katsoin Sienikarvaan hiljaa. Kollin silmistä paistoi huoli, kun tuo puhutteli minua:
"Liljatassu, olen yrittänyt etsiä sinua. Missä olet ollut kaiken tämän ajan, oletko kunnossa?"
En vastannut heti, vaan tassuttelin peremmälle pesään. Astelin Pujosulan luo ja nuuhkaisin tätä kerran. Hän vaikutti voivan hyvin tilanteeseen nähden. Sen jälkeen käännyin katsomaan taas Sienikarvaa, joka tapitti minua odottavan näköisenä.
"Olen ihan kunnossa, kiitos kysymästä", vastasin aavistuksen verran kireään sävyyn. Olin ollut aikeissa mennä katsomaan Loistetähteä, mutta hänen pesäänsä vartioivat soturit eivät olleet päästäneet minua pidemmälle.
Oikaisin selkäni ja olin jo aikeissa lähteä pesästä välttyäkseni tukavalta tilanteelta, kun Sienikarva pyysi minua yrttivarastoon. Menin hänen peräänsä vastentahtoisesti. Minua ei juurikaan huvittanut puhua hänen kanssaan.
"No niin, mikä sinun mieltäsi oikein painaa?" parantajakolli kysyi astuessani peremmälle ahtaaseen varastotilaan. Tuhahdin tuohtuneena ja huitaisin pesän seinämää hännälläni.
"Ei niin mikään!" tiuskaisin, mutta vaikenin huomatessani Sienikarvan huolestuneen katseen. Käänsin pääni poispäin ja mutisin hiljaa: "Anteeksi, ei ollut tarkoitus..."
Istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälieni ympäri. Mietin hetken, mitä sanoisin.
"Minusta tuntuu vain niin pahalta, kun kaikki, mitä olen rakastanut, viedään minulta pois. Ensin minut hylätään, sitten jouduin tänne teidän armoillenne. Kasvattiemoni on vangittuna pesäänsä ja klaania johtaa hullu psykopaatti. Ja se kaikki on yksin minun syytäni, sillä en ilmiantanut Tihkuturkkia ajoissa", avauduin. Sienikarva tuijotti minua suu hieman raollaan. Hän näytti hieman hämmentyneeltä.
"Tiedäthän sinä, etten voinut valita puoltani? Perhe on meille kaikille arka asia...", lisäsin vielä, ennen kuin lopulta suljin suuni ja painoin pääni anteeksipyytävästi alas.
//Sieni?
Liljatassu / 2.12.2017
Kyhjötin yksikseni parantajan pesässä. Sienikarva oli mennyt tarkistamaan klaaninvanhimpien kunnon ja pyytänyt minua jäämään päivystämään pesälle siltä varalta, että joku tarvitsisi apua.
Pyörittelin sammaleen riekaletta etutassujeni välissä. Elämäni ei ollut ollut koskaan näin kurjaa. Jopa vanhempien hylkäämiseksi tuleminen tuntui pieneltä tämän rinnalla. Sammaleen riekale kierähti käpälieni ulottumattomiin. Päästin tuskastuneen huokaisun ja vääntäydyin käpälilleni. Löntystin verkkaisesti pesän suuaukolle ja kurottauduin katsomaan leiriin, joka tuntui aavemaisen hiljaiselta. Näin jonkun minulle ennestään tuntemattoman kissan haahuilemassa yksinään aukiolla. Arvioin hänen olevan suurin piirtein minun ikäiseni - varmastikin yksi klaanin uusimmista oppilaista. Rohkaisin mieleni ja tassutin tuon luokse.
"Hei, kukas sinä olet?" nau'uin kohteliaaseen sävyyn. Siniharmahtava kolli kääntyi katsomaan minua hämmästyneen näköisenä.
"Valvetassu", hän vastasi ja kysyi sitten puolestaan: "Kuka sinä olet?"
"Ai, minun nimeni on Liljatassu", esittäydyin. "Hauska tutustua."
"Olet siis oppilas? En ole nähnyt sinua ennen oppilaiden pesässä", kolli sanoi kulmiaan kurtistaen.
"Minäpä olenkin parantaja oppilas", virnistin hilpeästi ja heilautin häntääni parantajan pesän suuntaan. "Nukun parantajan pesässä mestarini Sienikarvan kanssa."
"Ahaa." Valvetassu katsoi minua sinisillä silmillään.
"Tuota... haluaisitko jakaa vaikka tuoresaaliin kanssani?" ehdotin ujosti.
//Valve?
Valvetassu / 3.12.2017
Olin hiukan hämmentynyt Liljatassun tulosta. Hyvällä tavalla siis, seuraahan minä halusinkin. Hymyilin toiselle pienesti.
”Tottakai sopii”, naukaisin iloisena. Tassutimme hakemaan riistakasasta syötävää. Napasin linnun, Liljatassu valitsi laihahkon hiiren. Oli parempi syödä näin aikaisin, kun riistakasassa oli vielä eilisiltaisia jämiä, kuin odottaa ihmettä ja saalistuspartion takaisinpaluuta. Eikä ollut edes varmaa, että partio löytäisi mitään. Puhahdin. Tihkuturkin ja tämän hiirenaivoisen ulosmenemiskiellln syytä tämäkin.
”Mennään tuonne vähän kauemmas”, sanoin ja nyökkäsin kohti yhtä nurkkausta. Voisimme keskustella siellä muiden kuulematta.
”Jäädäänkö tähän?” ehdotin samalla, kun käännyin katsomaan meriphkasilmäistä naarasta.
”Jäädään vain”, toinen vastasi, joten istuimme alas. Vilkaisin ympärilleni ja varmistin, ettei kukaan varmasti kuullut.
”Sinähän olet parantajaoppilas?” varmistin vielä. Niin tummanharmaa naaras oli ainakin sanonut...
”Olen? Miten niin?” Liljatassu kysyi, ehkä hiukan hämmentyneenä.
”Kumpaa kannatat.” sihahdin hiljaa. Halusin tietää, oliko klaanissa emää muita Tähtiklaanin kannattajia. Parantajaoppilas oli ehkä paras kissa aloittaa...
//Lilja? Sori pätkä >~<
Kostotassu / 25.6.2017
Seurasin vierestä siskokseni paljastuneen kissan puheita. Hän näytti siltä, että repeäisi kahtia. Hänelle oliilmeisesti kerrottu jotakin muuta kuin mitä hän todellisuudessa oli ollutkaan. Katsahdin vaivaantuneena pois päin, kun huomasin siskoni mestarin tulevan paikalle. Tämä Sienikarvaksi kutsuttu kissa kutsui siskoani siis Liljatassuna.
*Inhottaa myöntää, mutta nimi sopii hänelle*, ajattelin itsekseni. Kasvoilleni jopa levisi pieni hymyn tapainen irvistys, jonka karistin pois ravistamalla päätäni. En voisi alkaa nyt hempeilemään. Olin Kostotassu, Kuolonklaanin kissa, joka ei tuntenut armoa. Paitsi ehkä omaa siskoaan kohtaan. Minua jopa osittain kävi sääliksi Liljatassua. Emoni Kielomyrkky oli siis hylännyt hänet aivan ukkospolun tuntumaan. Naaras olisi voinut kuolla siellä! Viha kihisi sisälläni ja voimistui liekkien lailla. Sisimmässäni paloi viha ja raivo omaa emoani kohtaan. Miten hän pystyi tehdä näin Liljatassulle? Sekä hänen omille pennuillensa?
*Oikean tilaisuuden tullen sinä saat maksaa teostasi, Kielomyrkky!* ajattelin raivoissani ja päästin ääneen pienen sihauksen, jota toivottavasti Liljatassu ja Sienikarva eivät kuulleet. Harvoin minua heikompi kissa olisi minulle niin tärkeä, mutta Liljatassu oli! Hän oli kuitenkin siskoni, hän ei määräillyt minua niin kuin Hiiritassu. Hän oli lojaali ja ystävällinen kissa. Hän olisi ihan hyvin voinut pienellä koulutuksella pärjätä Kuolonklaanissa!
*Mutta ei! Emoni päätti vihata häntä siitä asti, kun hän avasi silmänsä!* raivokas sähinä sisälläni kiihtyi. Minä vielä saisin kostoni, se oli varmaa.
// Kielo? Jos haluut huomata Koston ärtyneisyyden tai jotain
Liljatassu / 25.6.2017
Sienikarva katsoi minua neuvottoman näköisenä. Käänsin pettyneenä pääni poispäin. Minä en kuulunut Varjoklaaniin, enkä edes Kuolonklaaniin - olin hylkiö. Kielomyrkky, oma emoni, oli hylännyt minut vain sen tähden, etten ollut hänelle mieleen. Mikä minussa oikein oli vikana?
”Liljatassu”, Sienikarva naukaisi hiljaa, ”minä tein sen kaiken, jottet tuntisi oloasi ulkopuoliseksi klaanissa.”
Katsoin häneen surun sumentamin silmin. Miten niin rakas ja tututtu saattoikin muuttua niin tyhjäksi ja vieraaksi? Käännyin katsomaan veljeäni Kostotassua, joka näytti hyvin ahdistuneelta. Hänen silmistään paistoi tuska ja raivo. Otin varovaisen askeleen veljeni suuntaan.
”Liljatassu, pyydän, älä mene”, Sienikarva kuiskasi surun murtamalla äänellä. Jokin hänen äänessään sai minut seisahtumaan aloilleni. Vaikka parantajakolli olikin valehdellut minulle koko pienen elämäni ajan, oli hän silti ollut esimerkillinen isoveli ja kunnioitettava mestari.
”Palataan leiriin”, murahdin hiljaa Sienikarvalle ja tassuttelin sitten veljeni luo, joka tuntui jo hieman tointuneen äskeisestä ahdistuksesta ja vihastaan.
”Tavataan täällä huomenna auringonlaskun aikoihin”, kuiskasin niin hiljaa, ettei mestarini kuullut. En jäänyt odottelemaan Kostotassun vastausta vaan jolkotin Sienikarvan luo ja lähdin kulkemaan raskain askelin kohti leiriä. Tunsin, kuinka sydäntäni revittiin kahteen suuntaan.
Makasin parantajan pesän sammalilla silmät tiukasti kiinni. Tunsin Sienikarvan tuijotuksen turkissani, mutta en antanut sen häiritä. En voinut syyttää mestariani ahdingostani, vaan emoani Kielomyrkkyä, joka oli päättänyt jättää minut oman onneni nojaan. Toisaalta taas olin kiitollinen Sienikarvalle, sillä olihan hän pelastanut minut hirviöltä ollessani vielä pentu.
*Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaa voi*, tuumasin itsekseni ja yritin ajatella valoisampaa tulevaisuutta Varjoklaanin parantajana. Ehkä minulla olisi joskus rakastavainen kumppani, tai sitten minä viettäisin koko ankean loppu elämäni yksinäisenä parantajavanhuksena. Juuri sillä hetkellä minulle oli ihan sama, miten minulle tulisi käymään tulevaisuudessa. Vaskitsatähti varmaan karkottaisi minut klaanista ja olisin jälleen koditon. Riippuen tietenkin siitä, kertoisiko Sienikarva kuolonklaanilaisuudestani päällikölle.
Siinä samassa mehukas hiiren haju lehahti sieraimiini. Raotin aavistuksen verran silmiäni ja näin vuoteeni viereen asetetun pulskan hiiren. Sienikarva istui muutaman hännänmitan päässä vuoteestani ja katseli minua hiljaa.
”Ei ole nälkä”, urahdin vaisusti ja työnsin hiiren kauemmas käpälälläni.
”Sinun on syötävä, jotta voimistut. Olet vielä nuori kissa kasvavassa iässä”, mestarini yritti, mutta turhaan.
Päästin uupuneen huokaisun ja kuiskasin: ”Voi Tähtiklaani, miksi?”
//Sieni? Hittasinko liikaa?
Kostotassu / 26.6.2017
Liljatasssu ei turhaan jäänyt odottamaan minulta mitään vastauksia. Nyrpistin vain nenääni siskolleni, joka käveli jo pois lähistöltä. Käännyin nopeasti ympäri ja otin hyvinkin nopean pyrähdyksen kohti ukkospolkua. Etsin kuumeisesti ukkospolun viereistä ruohotukkoa, jonka voisin vain nyppiä irti maasta. Vihdoinkin löysin ukkospolun tuntumasta maakaistaleen, joka ei ollut vain kiveä ja kalliota. Upotin kynteni maahan ja revin muutaman kasvin ylös juurineen.
*Hän ei voi olla siskoni! Ei vain voi!* huusin pääni sisällä ja nypin ruohoa yhä enemmän. Vihani leimahti kunnolla sisälläni, kunnes huomasin kaivaneena montun maahan. Huohotin hengästyneenä ja otin muutaman askeleen taemmas. Kynsieni välissä oli muutama ruoho ja multaa. Annoin kynsieni hitaasti valua sisällä tassuihini.
"En voi asialle mitään", murahdin ärsyyntyneenä.
*Ainoa asia mitä voin tehdä, on ottaa selville onko hän todella siskoni*, ajattelin tympääntyneenä. Käännyin katsomaan Varjoklaanin ja Kuolonklaanin yhteistä rajaa. Liljatassu oli sanonut, että tulisi huomenna auringonlaskun aikaan taas rajalle. Silloin voisin saada selville asioita, jotka paljastivat puhuiko hän totta vai ei. Hirviö rymisteli ohitseni ukkospolulla ja sai katseeni kääntymään ukkospolulle. Hirviön vauhdista lähtenyt tuuli pörrötti kevyesti turkkiani. Katsoin kiiltäväturkkista hirviötä silmät viirulla. Odotin hetken, että se katosi näkyvistä ja astelin ukkospolulle. Se tuntu oudolta tassujen alla, joten juoksin vain nopeasti ylitse. Käänsin katseeni vielä lapani ylitse kohti ukkospolkua ja katsoin sitä inhoten.
"Toivottavasti hirviöt ymmärtävät omaksi parhaakseen pysytellä ukkospolullaan", maukaisin halveksuen ja suuntasin kohti leiriä.
Astelin sisälle leiriin, aivan kuin en olisi koskaan sieltä puuttunutkaan. Tuskimpa minua kukaan muutenkaan oli etsinyt. En ollut nähnyt omaa mestariani paljoa lähiaikoina ja aloin jo epäillä, että katuiko hän sittenkin mestarinani olemista. Leirissä oli melko hiljaista. Kissat olivat nähtävästi menneet jo nukkumaan. Omaa emoani ei näkynyt vieläkään missään, joten tassuttelin lähemmäs parantajan pesää. Ilkeä, tyytyväinen hymy levisi kasvoilleni, kun kuulin emoni ja Pikiviillon keskustelevan keskenäänsä parantajan pesässä.
*Mahdoin antaa kunnon haavat, jos hän ei vieläkään ole poistunut pesästä!* ajattelin voitokkaasti ja astelin häntä pystyssä, tyytyväisenä oppilaiden pesäll. Kukaan oppilaiden pesässä ei tullut kysymään minulta mitään, saati edes tervehtimäänkään. Ympärilläni oli vain tasaista tuhinaa. Murahdin halveksuen.
"Kuolonklaanin tulevat suuret soturit", sihahdin hyvin hiljaa ja kävelin pesän toiseen päähän omalle vuoteelleni. En välittänyt lainkaan, vaikka olisinkin tallonut jonkun jäseniä. Onnekseni, astuin jonkun hännän pääll. Toivoin kovasti, että häntä olisi kuulunut Jäätassun veljelle Roihutassulle. En ollut koskaan pitänyt siitä kollista. Käperryin rauhassa omalle vuoteelleni ja suljin hitaasti silmäni. Jäätassun kasvot täyttivät ajatukseni, kunnes tajusin jotakin. Avasin keltaiset silmäni ja etsin Jäätassua katseellani. Hän nukkui veljensä Roihutassun vieressä. Ymmärsin juuri, että Jäätassu oli emoni serkku. Olimme aivan liian läheistä sukua. Meistä kahdesta ei koskaan voisi tulla mitään. Murahdin pettyneenä ja heilautin häntäni kuononi eteen. Menetin juuri viimeisenkin kissan josta välitin. Nyt minulla ei ollut ketään. Palaisin taas kylmäksi ja tylyksi, normaaliksi itsekseni.
// Haluuks joku tulla herättää Koston aamulla?
Kostotassu / 26.6.2017
Heräsin tuttuun murahdukseen vierelläni. Vaaratassu murahteli aina silloin tällöin aamulla ja se alkoi käydä hermoilleni. Välillä jopa olin aikeissa iskeä kynteni Jäätassun veljeen. Kuitenkin ajatus naaraasta vihaisena, ei piristänyt minua. Jos Jäätassu ei vihannus minua, ei voinut Roihutassukaan. Nousin ylös lievästi sihisten, sillä Vaaratassu potkaisi minua juuri kylkeen.
"Erakot! Luuletvat, että he voivat pyöriä mielinmäärin pesässä!" mutisin hiljaa itsekseeni. Venyttelin nopeasti raajojani ja katsoin varautuneena erakkonelikon suuntaan. Minulla oli sellainen kuva, että Varistassu, Vaaratassu tai varsinkin Roihutassu voisi hyökätä hetkenä minä hyvänsä kimppuuni. Jäätassu toivon mukaan osaisi hillitä veljiään jatkossakin.
*Usko jo, te ette voi tapahtua!* ääni pääni sisällä huusi, kun katsoin Jäätassua. Tiesin äänen olevan oikeassa ja käänsin katseeni pois naaraasta. Jäätassu oli kiellettyä riistaa, enkä voisi sille mitään. Minun ei auttaisi kuin hyväksyä asia. Tassuttelin pesästä ulos luomatta katsettakaan nelikkoa kohden. Mikään soturilaki tai vastaava ei velvoittanut minua pitämään kissoista, joita inhosin.
*Ehkä pääsen Jäätassustakin eroon, jos vain välttelen häntä ja käyttäydyn normaalia kylmemmin ja tylymmin*, punoin suunnitelmaa pääni sisällä. Minun täytyisi saada elämäni kokonaan puhtaaksi Jäätassusta. En aikoisi uhrata enää ajatustakaan häneen!
"Kostotassu?" kuului uhkaavankin tuttu murina takaani. Suunnitelmani aikaisesta ruoan syömisestä murskautui sillä samalla hetkellä, kun näin mestarini ruskean turkin. Tiedossa olisi opetustuokio, enkä voisi välttää sitä millään tavalla.
"Ehditkö jo haaveilla aamupalasta? Pah! Saat tänään luvan metsästää oman riistasi", Karhumurha maukaisi matalasti ja astui lähemmäs minua.
"Tiedossa siis metsästystä", maukaisin tyynesti ja käännyin ympäri. Heilautin mustaa häntääni ja katsoin haastavasti mestariani lapani ylitse.
"Hyvä. Tuuliklaanilla on kuulemma maukkaita jäniksiä", maukaisin matalasti ja astelin enempää sanomatta ulos leiristä. Kuulin mestarini sihisevän takanani jotakin, mutta en jaksanut vaivautua höristämään korviani kuullakseen hänen sanojaan.
Palasin leiriin suussani orava ja kaksi hiirtä. Karhumurha ei ollut sanonut mitää saamistani saaliista. Itse olin ollut yllättynyt niiden kiinni saamisesta. Tosin, mestariani oli kyllä hankala mielyttää. Suuntasin kohti tuoresaaliskasaa ja heivasin saaliini kasan päällimäiseksi. Olin jo valitsemassa kasasta rastaan, kunnes kuulin mestarini tuhahtavan takanani.
"Mitä?" käänsin keltaiset silmäni ärtyneenä mestariini.
"Enkö saakkaan syödä? Aiotko pitää minua nälässä lopun päivää?"
Karhumurhan kasvot eivät liikahtaneet yhtään. Edes viikset eivät värähtäneet. Näin vain mestarini hampaat hänen puhuessaan minulle.
"Sanoin, että metsästät tänään itse oman ruokasi. Valintana on siis joko toinen noista hiiristä tai oravasta", Karhumurha täsmensi ja katsoi minua silmät viirulla.
"Tekikö sinun mieli rastasta? Olisit metsästänyt sellaisen", mestarini tuhahti ja seurasi tarkkaan liikkeitäni. Kumarruin ärtyneenä kasan ylle ja noukin toisen hiiristäni. Käännyin kohti mestariani ja hymyilin tekohymyäni.
"Oletko nyt onnellisen?" kysyin kuin pentu ja astelin mestarini ohi. Aivan mestarini takana murahdin kuuluvasti. Arvelin Karhumurhan pyöräyttäneen silmiään tai vastaavaa, sillä hän jäi hetkeksi vielä seisomaan paikoilleen. En kuitenkaan suonut katsettakaan mestariini vaan astelin syömään hiireni. Pudotin leirin syrjäisellä reunalla hiiren maahan ja puraisin siitä palasen. Lämpö valtasi ruumiini ja hetken ajan, minulla oli hyvä tunne tapaamisestani Liljatassun kanssa. Jos hän pitäisi tietojaan minulta salanaan, aina voisin käyttää kynsiä suostuttelutapana. Jäin lipomaan huuliani hiiren syötyä.
*Olisipa se ollut isompi...*, ajattelin turhautuneena. En viitsinyt mennä tuoresaaliskasalle, sillä minua ei huvittanut saada mestariltani yhtään enempää moitteita.
*Ehkä metsästän matkalla jotakin...*
Nousin ylös maasta ja suin hiukan vatsaani, kunnes suuntasin taas kohti Kuolonklaanin reviiriä. Reviirillä ravatessani tunsin oloni vapaaksi. Kukaan ei määräillyt minua ja sain itse päättää mitä tein ja missä. Ilkeä, mutta tyytyväinen hymy palasi kasvoilleni päästessäni Varjoklaanin rajalle. Huomasin jo kaukaa Liljatassun siluetin.
"Uskalsit tulla sittenkin", maukaisin lievästi huvittuneena, mutta pidin silti kasvoni vakaina.
// Lilja?
Kostotassu / 26.6.2017
Liljatassu hymähti minulle hiukan. Jokin kuitenkin vangitsi hetkeksi parantajaoppilaan huomion toisaalle. Höristin korviani hiukan ja kuulin sen itsekin. Kissojen ääniä. Äänet eivät todellakaan olleet ystävällisen kuuloisia.
"Varmasti Roihutassu sisarineen rähisemässä taas muiden klaanien kissoille", murahdin matalasti. Loin hyvinkin tiukan katseen Liljatassuun.
"Mene kauemmas piiloon! En tahdo että minut nähdään sinun seurassasi!" sihahdin. Liljatassu tuhahti minulle hiukan luokkaantuneena, mutta loikki rajaa pitkin toiseen suuntaan lähemmäs Haaskalaa.
"Kiitos", murahdin turhautuneena ja tassuttelin lähemmäs huutoja. Pieni pensaikko tarjosi minulle suojaa, jotta kissat eivät näkisi minua. Hennon sateen ansiasta turkkini ei kuitenkaan löyskännyt niin paljoa kuolonklaanilaiselta kuin yleensä. Lähemmäs tultaessa tunnistin yhden äänistä. Kyseessä oli Jäätassu!
"Jos teet minulle palveluksen, voin tehdä sinulle palveluksen", kuulin Jäätassun sanovan. Kohotin kulmiani kiinnostuneena.
"No, mitä sanot? Jos suostut niin tule kuunhuipun aikaan rajalle niin kerron enemmän", Jäätassu sanoi. Heilautin häntääni tyytyväisenä ja astelin esille.
"Taas hankaluuksissa toisen klaanin kissojen kanssa, vai?" heitin huvittuneen katseeni kohti Jäätassua.
*Ei! Mitä sinä teet! Sinun piti inhota Jäätassua!* jokin huusi itselleni, mutta syssäsin sen sivuun.
"Ja mistä ikinä onkaan kyse, jos jollekkin käy tässä hommassa huonosti, minä olen mukana hommassa!" ilmoitin virnistäen Jäätassulle, mutta katselin Varjoklaanin kissoja varautuneena.
// Jää? Tihku? Lilja?
Liljatassu / 26.6.2017
Kostotassu oli käskenyt minua piiloutumaan kuullessaan murinaa ja sähinää muutaman kymmenen ketunmitan päässä, ja sekös minua oli suututtanut ihan hirveästi. Minä en ollut enää mikään pieni vikisevä pentu, jota piti oikein tuuppimalla tuuppia oikeaan suuntaan; kyllä minä osasin pitää huolen siitä, ettei minun ja veljeni yhteinen salaisuus tulisi paljastumaan. Ja sitä paitsi, mitä se haittasikin, jos meidät nähtiin yhdessä rajalla? Olisimmehan me keksineet siihen jonkun tekosyyn, emmekö vain? Mutta ei, minut passittaa jonnekin puskaan piiloon, jottemme vain missään nimessä paljastuisi. Olisi itse änkeytynyt jonnekin piiloon ja antanut minun mennä tiedustelemaan; olinhan sentään Varjoklaanin parantajaoppilas, eikä parantajaoppilaiden kimppuun saanut käydä - sehän melkeinpä kiellettiin soturilaissa! Riippuen tietenkin siitä, että kyseiset kissat edes noudattivat soturilakia...
Tassuttelin hissukseen ääniä kohti. Erotin Kostotassun hajun lisäksi myös Tihkuturkin ja hänen oppilaansa Härmätassun tuoksut. Tihkuturkki ei ollut koskaan kuulunut suosikkeihini Varjoklaanin kissoista, mutta klaanitoveri hän siltikin oli, enkä voinut tämän tähden laiminlyödä häntä, jos hän tai Härmätassu olisi pulassa.
Hiivin lähimmän pensaan luo ja kyyristyin sen taakse niin, että näin edessäni avautuvalle aukiolle. Tihkuturkki seisoi vastatusten jonkun kuolonklaanilaisnaaraan kanssa, joka oli ilmeisestikin suuresta koostaan huolimatta oppilas. Siinä samassa tunnistin naaraan Icyksi, kissaksi, jota olin pitänyt enemmän isosiskonani kuin Hiiritassua ollessani vielä Kuolonklaanissa.
*Mitä hän täällä tekee?* ajattelin hämilläni ja yritin hiipiä lähemmäs kuullakseni, mistä he oikein puhuivat.
Sitten, aivan yllättäen, Tihkuturkki päästi korviahuumaavan ärjäisyn ja loikkasi sähisten entisen klaanitoverini kimppuun. Katsoin kauhuissani kuinka rutkasti vahvempi kollisoturi painoi Icyn maata vasten. Juuri kun olin aikeissa mennä auttamaan, Icy pääsi onnekseen irti Tihkuturkin otteesta ja vetäytyi muristen kauemmas. Tihkuturkki valmistautui jo uuteen hyökkäykseen, mutta silloin minä astuin esiin. Murina ja ärinä vaimeni hetkeksi. Kaikki kääntyivät katsomaan minua yllättyneen näköisinä.
”Liljatassu?” Tihkuturkki urahti epäuskoisen kuuloisena, ihan kuin hän ei olisi voinut käsittää sitä, että minä olin juuri astellut esiin pensaan takaa ja keskeyttänyt heidän taistelunsa.
Tunsin Kostotassun murhaavan katseen turkissani, mutta en antanut sen häiritä vaan korotin ääntäni niin, että kaikki varmasti kuulivat, mitä minulla oli sanottavanani:
”Olen pahoillani, että tulin ja keskeytin teidän rähinöitsijöiden pienen yhteenoton, mutta valitettavasti en voi suvaita tällaista käytöstä, etenkään kun taistelu näytetään käyvän Varjoklaanin maalla.”
Tihkuturkki avasi suunsa sanoakseen vastaan, mutta vaiensin hänet tuimalla katsauksella, joka kertoi, ettei minun kanssani ollut leikkimistä. Kaiketi olin perinyt senkin taidon isältäni, Pisaratähdeltä?
”Voisiko joku ystävällisesti selittää, mitä täällä oikein tapahtuu?” kysyin kylmän kohteliaaseen sävyyn, joka sai muut vilkuilemaan toisiaan, ikään kuin eivät olisi meinanneet uskoa, että joku pieni parantajaoppilaan rääpäle komentelisi heitä tuohon sävyyn.
//Muut? Toivottavasti en hitannut liikaa, ja muutenkin aika tönkköä tekstiä.
Sienikarva / 29.6.2017
Odottelin kärsimättömänä leirissä, että Liljatassu palaisi. Hän oli ollut poissa jo kauemmin, mitä olin uskonut, joten mielikuvitukseni alkoi oitis laukata ympäriinsä ja loi erilaisia kuvitelmia päähäni. Entä jos naaras oli jäänyt hirviön alle ja makasi nyt avuttomana jossain ukkospolun varrella yrittäen huutaa turhaan apua? Entä jos joku oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja hän makasi maassa lähes elottomana? En kestänyt ajatuksiani, joten nousin ylös ja ravasin parantajan pesästä ulos suoraan leirin uloskäynnille.
"Sienikarva, minne olet menossa?" kuulin jonkun huutavan perästäni, mutta en kyennyt keskittymään kysymykseen, keskityin ainoastaan Liljatassuun. Olin luvannut pitää hänet turvassa kaikilta maailman vaaroilta, ja nyt olin ehkä rikkonut lupaukseni. Jos naaras ei ollut kunnossa, saisin syyttää vain itseäni. Jos hän olisi kuollut, en kestäisi sitä. Kiristin ravini pian juoksiaskeleiksi, seurasin oppilaani laimentunutta hajujälkeä kohti Kuolonklaanin rajaa. Onnekseni en havainnut muiden kissojen tai eläinten hajujälkiä maassa, ainakaan vielä.
Kuolonklaanin raja lähestyi lähestymistään. Mitä enemmän se lähestyi, sitä enemmän minä pelkäsin, että joku on vienyt naaraan rajalta Kuolonklaanin reviirille, tai että hän on itse vahingossa päätynyt sinne, jäänyt kiinni ja.. En kerennyt ajatella sen enempää, kun erotin naaraan tummanharmaan turkin lähelläni. Helpotus valtasi minut, hidastin tahtiani ja huokaisin. Astelin naaraan luokse, hän näytti tutkailevan kehäkukkia, joita rajalla kasvoi.
"Täällähän sinä olet", nau'uin yhä huojentuneena ja katsoessani Liljatassua, en voinut pitää hymyä poissa huuliltani.
//Lilja?
Sienikarva / 2.7.2017
Nousin ylös pediltäni ja astelin ulos pesästä. Vilkaisin Liljatassua, joka vielä nukkui omalla sammalvuoteellaan sairasaukiolla. Hiivin hiljaa oppilastani herättämättä ulos pesästä leirin pääaukiolle. Hämmästyksekseni erotin Hohtotähden ruumiin leirin pääaukiolla. Sen vierellä istui kullanruskea naaraskissa, entinen parantaja Kaunokukka.
"Mitä tapahtui?" kysyin. Kaunokukka käänsi katseensa minua kohti.
"Hän menetti viimeisen henkensä nukkuessaan viime yönä", klaaninvanhin ilmoitti haikealla äänellä. Nyökkäsin hitaasti ja katsoin Hohtotähden ruumista surullisena. Hän oli ollut klaanin päällikkö kauan ennen syntymääni, ja koko elämäni ajan hän oli ollut klaaninvanhimpana. Naaraan silmät olivat suljetut ja hänen kylkensä oli lakannut kohoilemasta, sillä naaraan hengitys oli pysähtynyt. Vaskitsatähti asteli ulos pesästään. Nähdessään Hohtotähden ruumiin, hänen kasvoilleen ilmestyi surumielinen virnistys. Hohtotähden kuolemasta mieleeni muistui Lehmustassun kuolema. Hänen menettäminen oli ollut minulle kova pala, enkä silloin tiennyt, voisinko selvitä siitä. Olin kuitenkin selvinnyt ja nyt olin Varjoklaanin parantaja, minulla oli koulutettavana maailman paras oppilas, jota suojelisin hengelläni koko loppuelämäni.
"Onko hän lopullisesti kuollut?" Vaskitsatähti kysyi ja vilkaisi ensin Kaunokukkaa, jonka jälkeen hän käänsi katseensa minuun.
"Kaunokukka kertoi, että hän menetti viimeisen henkensä yöllä nukkuessaan", kerroin päällikölle ja vilkaisin nopeasti edesmenneen kissan ruumista. Vaskitsatähti nyökkäsi. Hän katsoi minua vakavasti meripihkaisilla silmillään.
"Minä olen päättänyt siirtyä klaaninvanhimmaksi", päällikkö ilmoitti yhtäkkiä. Katsoin häntä hieman hämmästyneenä. Vaskitsatähti oli klaanin vanhin kissa, jos ei laskettu Meripihkaraitaa laskuihin mukaan. Hänen eläköityminen ei tullut minulle yllätyksenä, sillä olihan kollin kuonossa jo vanhuudesta kertovia harmaita karvoja. Nyökkäsin rauhallisesti.
"Milloin aiot ilmoittaa klaanille?" kysyin.
"Mahdollisimman pian", päällikkö ilmoitti, "aurinkohuipun hetkellä." Käänsin katseeni taivaalle. Aurinko oli vasta nousemassa taivaanrannasta, aurinkohuippuun olisi vielä tovi aikaa.
Aurinkohuipun koittaessa, palasin leiriin Liljatassun kanssa suu täynnä yrttejä. Olimme käyneet yhdessä keräämässä yrttejä läheltä haaskalaa, mutta varoimme liian lähelle menemistä, sillä sieltä olisimme saattaneet tuoda leiriin ikävän taudin, josta olimme vasta päässeet eroon. Hohtotähden ruumis oli yhä pääaukiolla, siinä se olisi seuraavan yön. Vaskitsatähti kutsui klaanin koolle kertoakseen eläköitymisestänne.
"Minä olen päättänyt luopua päällikön virasta ja siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon. Pyydän Tähtiklaania antamaan minulle monta kuuta aikaa levätä. Käyn luovuttamassa ylimääräiset henkeni ja päällikkönimeni tänä iltana Tähtiklaanille, jotta Loistelintu voi saada omansa ja tulla Varjoklaanin päälliköksi", naukui Vaskitsatähti kovaan ääneen, jotta jokainen leirissä oleva kissa voisi kuulla hänen sanansa. Kuulin hyväksyviä naukaisuja ympäri leiriä, mutta ne olivat kunnioittavia. Kaikki kunnioittivat Vaskitsatähden työtä klaanimme päällikkönä. Hän oli omasta mielestäni suoriutunut hyvin. Varjoklaanissa ei ollut ollut sotia hänen ollessa päällikkönä, eikä oikeastaan muitakaan ongelmia. Kaikki oli mielestäni sujunut erittäin hyvin.
Päällikkö lopetti kokouksen ja asteli emoni Loistelinnun luokse. Kaksikko jutteli tovin keskenään, kunnes emoni asteli minun luokseni.
"Haen henkeni auringonlaskun koittaessa", naaras ilmoitti hymyillen. Nyökkäsin ja kosketin varoen kuonollani emoni kuonoa osoituksena siitä, kuinka tärkeä hän minulle todella oli.
Kun klaani valvoi Hohtotähden ruumiin yllä, he odottivat samalla Loistelinnun ja Vaskitsatähden paluuta. Aurinko oli nousemaisillaan, kun kaksikko palasi viimein leiriin Loistelintu edellä ja Vaskitsatähti häntä seuraten. Kissat kääntyivät heitä kohti kysyvät katseet kasvoillaan. Molempien kissojen kasvoilla oli leveät hymyt, josta päättelin, että Loistelinnusta oli tullut Loistetähti. Vaskitsatähdestä oli kai tullut taas Vaskitsaviima, joka oli hänen soturinimensä. Emoni kutsui klaanin kokoon, vaikka olikin vielä yö. Pääaukiolla olevat kissat kääntyivät uutta päällikköä kohden, ja jotkut pesissä olevat klaanin jäsenet tulivat kuulemaan kokousta.
"Hain juuri yhdeksän henkeäni ja päällikkönimen Tähtiklaanilta. Tästä lähtien minä olen siis Varjoklaanin päällikkö Loistetähti. Nimeän nyt varapäällikköni. Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta se voi kuulla ja hyväksyä valintani. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Hämylilja. Otatko vastaan paikkasi Varjoklaanin varapäällikkönä?" Loistetähti kysyi Hämyliljalta ja kääntyi hänen puoleensa. Koko klaani teki samoin. Jos olisin ollut Hämylilja, olisin ollut hyvin ahdistunut siitä huomiosta, jota naaras juuri nyt sai. Lukuisat silmäparit tuijottivat häntä suoraan sieluun, mutta en ollut varma, oliko naaras ahdistunut, onnellinen vai pettynyt. Seuraava kysymys päässäni oli, ottaisiko naaras vastaan varapäällikön paikan?
Liljatassu / 3.7.2017
”Mutta olen syytön!” Kuutamosielun huuto kaikui leirissä. Loistetähti seisoi nuoren soturin edessä niskakarvat pystyssä ja suu vihaiseen irveen mutristuneena.
”Tihkuturkki, saata tämä luopio Varjoklaanin rajalle ja pidä huoli, että hän ei palaa”, päällikkö murisi hampaittensa takaa ja käänsi sitten selkänsä entiselle soturilleen. Tihkuturkin kasvoilta paistoi tyytyväisyys.
”Totta kai, Loistetähti”, hän naukaisi ja tassutti Kuutamosielun luo leveästi virnistellen. Naaras loi vielä viimeisen, murheellisen katseen Karpalovarjoon, joka makasi maassa suu avautuneena äänettömään avunhuutoon.
Tuijotin Loistetähteä järkyttyneenä. Kuinka hän oli saattanut karkottaa Kuutamosielun omasta kodistaan? Karvathan olivat selvästi olleet Tihkuturkin!
Päällikköön vihaisesti mulkaisten raivasin tieni muiden kissojen ohitse leirin uloskäynnille, josta Kuutamosielu ja Tihkuturkki olivat kadonneet hetki sitten ulos.
”Liljatassu, minne sinä oikein olet menossa?” Sienikarvan huudahdus kajahti hälinän ylitse, mutta en pysähtynyt vastaamaan. Minun olisi löydettävä Kuutamosielu ja Tihkuturkki ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Saavuin Varjoklaanin ja Kuolonklaanin rajan lähettyville. Huomasin Tihkuturkin ja Kuutamosielun kauempana rajalla. Suuri tummanharmaa kolli oli kumartunut pienemmän naaraan ylle ja sähisi solvauksia tuolle.
”Tihkuturkki, lopeta heti paikalla!” ulvaisin ja harpoin paikalle häntä pystyssä ja turkki pörhöllään. ”Anna hänen olla!”
Tihkuturkki kääntyi katsomaan minua. ”Mitä sinä täällä teet?” hän sähisi ja huitaisi kynsillään kasvojani kohden. Peräännyin muutaman askelen, mutta en irrottanut meripihka katsettani hänestä.
”Sinunhan piti vain saattaa hänet rajalle!” tiuskaisin vastaukseksi. Kolli näytti hätkähtävän.
”Tämä ei kuulu millään lailla sinulle!” hän ärähti. Työnsin kynteni esiin ja kyyristyin valmiina hyökkäämään Tihkuturkin kimppuun.
”Voi, kyllä kuuluu, jos sinä aiot satuttaa Kuutamosielua!” murisin, ja lisäsin sitten pisteliääseen sävyyn: ”Minä nimittäin tiedän sinun pikku salaisuutesi Karpalovarjosta!”
//Tihku? Kuutamo?
Kuutamosielu / 4.7.2017
Säpsähdin paikoillani, kun Tihkuturkki loikkasi yhräkkiä Liljatassun kimppuun. Se oli hyvinkin nopea näky. En ehtinyt sanoa mitään, kunnes Tihkuturkki oli jo painanut Liljatassun maata vasten.
"Ja minua ei mikään parantajaoppilaan rääpäle määräile!" kolli sihisi vasten Liljatassun kasvoja. En ollut varma mitä tekisin. En ollut hyvä taistelija. Minulla ei ollut voimaa luideni ympärillä. Kuinka voisinkaan puolustaa Liljatassua juuri nyt? Päästin korvia huumaavan rääkäisyn, jolloin Tihkuturkin huomio kääntyi minuun.
"Kynnet irti Liljatassusta! Hän on vasta oppilas-ikäinen!" sihahdin. Tihkuturkki katsoi minua murhaavasti.
"Päästä irti! Et saavuta tällä mitään!" sähähdin uudestaan.
// Tihku? Lilja?
Sienikarva / 20.6.2017
Katsoin Liljatassua suoraan tuon meripihkasilmiin ja mietin, mitä voisin hänelle opettaa. Itselleni oli oppilaana iso asia päästä ulos leiristä, ja se pelottikin minua paljon, joten ulos en naarasta veisi, sen tekisin vasta muutaman päivän tai ehkä jopa neljäsosakuun kuluttua. Ehkä voisin opettaa hänelle joitakin yrttejä? Viherlehti oli saapunut ja yrttejä oli runsaasti, joten yrttien opettaminen olisi mielestäni hyvä idea.
"Opetan sinulle muutaman yrtin", naukaisin naaraalle ja astelin tuon edellä parantajan pesään, jonne Liljatassu tekisi itselleen pedin myöhemmin. Naaras saisi nukkua samassa paikassa, jossa minä olin oppilaana nukkunut, nyt nukuin Hunajaviiksen entisellä pedillä, sillä se oli parantajan peti, erillään parantajaoppilaasta ja sairasaukiosta. Liljatassu loikki perässäni yrttivaraston sisäänkäynnille, mutta heilautin häntääni merkiksi pysähtyä. Naaras jäi odottelemaan varaston sisäänkäynnille, kun lähdin hakemaan muutamia yrttejä. Valikoin itselleni unikonsiemeniä, kultapiiskua sekä katajanmarjoja ja kannoin ne parantajan pesän aukiolle tuoreen parantajaoppilaan luokse.
"Osaatko kertoa, mitä nämä yrtit ovat?" kysyin ja käänsin kysyvän katseen nuoreen naaraskissaan, joka yhä luuli minua veljekseen. Emoni oli ottanut pennun hellään huomaansa pyynnöstäni, sillä uskoin niin olevan paras Liljatassulle. En tahtonut, että hän kokisi olonsa erilaiseksi erakkosyntyisyyden takia, joten uskottelimme hänen olevan varjoklaanilainen ja minun sisareni. Olin itsekin alkanut näiden kuiden aikana uskomaan niin, sillä Liljatassusta oli tullut minulle hyvin läheinen ja tärkeä, kuten Lehmustassukin oli ollut. Tahdoin kouluttaa naaraasta hyvän parantajan Varjoklaanille, tahdoin suojella häntä hengelläni, sillä olinhan sentään löytänyt hänet ukkospolulta ja pelastanut hänet jo kertaalleen.
//Lilja?
Liljatassu / 21.6.2017
”Osaatko kertoa, mitä nämä yrtit ovat?” Katsoin Sienikarvan tuomia yrttejä pää hieman kallellaan. Tiesin ainakin kaksi ensimmäistä yrttiä, mutta viimeinen tuotti minulle vaikeuksia.
”Hmm... Unikonsiemeniä, kultapiiskua ja... pihlajanmarjoja?” vastasin epäröiden. Sienikarva nyökkäsi hyväksyvästi.
”Muuten hyvä, mutta nuo marjat eivät ole pihlajanmarjoja vaan katajanmarjoja”, hän naukaisi ja osoitti käpälällään muutamaa marjaa, jotka oli tuonut mukanaan.
”Katajanmarjoja, selvä”, toistin ja iskostin marjojen värin, muodon ja parhaat tuntomerkit mieleeni, jotta muistaisin ne vastaisuudessakin.
Sienikarva noukki lehden, jonka päällä hän oli kuljettanut marjat, ja mumisi minulle käskyn tuoda kultapiiskun ja unikonsiemenet mukanani. Tein työtä käskettyä ja tartuin hellästi hampaillani unikonsiemenkodasta kiinni ja lähdin kiikuttamaan sitä mestarini jäljessä varastolle. Sen jälkeen palasin noutamaan kultapiiskun.
Kun olimme saaneet aseteltua kaikki yrtit oikeille paikoilleen, Sienikarva näytti minulle mistä voisin noutaa sammalta vuodettani varten. Sammalvarastot sijaitsivat yrttivaraston perällä. Tassutin sammalten luo varoen tallomasta seinien viereen lajiteltuja yrttejä. Nappasin tuhdin tupon sammalta hampaisiini ja kiikutin sen sitten pesään, jossa minä ja potilaamme nukkuivat. Huomasin maassa tyhjän montun, ja survoin siihen sammaleet, jotka olin noutanut äskettäisin. Oikaisin selkäni venytykseen ja kierähdin sitten selälleni sammaliin. Pyörin ja hyörin yrittäen samalla tehdä sammalista mukavan möyheät, ja onnistuinkin siinä melko hyvin, sillä ennen kuin huomasinkaan, olin jo nukahtanut.
Heräsin muutaman tovin kuluttua. Sienikarva oli onnekseni omassa pesässään, joten hän ei ollut toivon mukaan huomannut minun torkahtaneen. Nousin vaivihkaa pois montusta ja aloin sukia turkkiani.
”Nukuitko hyvin?” kuului Sienikarvan huvittunut naukaisu takaani. Käännähdin ympäri ja näin isoveljeni istuskelemassa oman pesänsä suuaukolla. Hän katseli minua veikeä pilke silmäkulmassaan.
”Sinä - mikset herättänyt minua?” kähisin. Tunsin kuinka korviani alkoi kuumottaa nolostuksesta. Kuinka olin saattanut nukahtaa kesken ensimmäisen päiväni parantajaoppilaana?
//Sieni? Toivottavasti en hitannut liikaa.
Sienikarva / 22.6.2017
Katsoin ystävällisesti hymyillen Liljatassua, joka vaikutti aavistuksen verran nolostuneelta siitä, että oli nukahtanut ensimmäisenä päivänään parantajaoppilaana.
"Sinä olet vielä nuori ja kaipaat unta. Ei yhdet torkut maailmaa kaada", nau'uin lempeästi hymyillen naaraskissalle. Liljatassu huokaisi helpotuksesta, mutta vaikutti yhä hieman nolostuneelta.
"Tule, käydään hakemassa tuoresaalista ja syödään. Mennään sen jälkeen tarkistamaan klaaninvanhimpien voinnit, jos heillä on jotain, missä kaipaavat parantajan apua", nau'uin parantajaoppilaalle. Minusta tuntui kummalliselta laatia kaikki asiat, mitä naaraan kanssa tulisin tekemään, sillä ennen Hunajaviiksi oli tehnyt suunnitelmat ja kouluttanut minua, mutta hän ei ollut enää mestarini, vaan tuuliklaanilainen soturi. Nyt minä olin Varjoklaanin parantaja ja Liljatassu oli minun oppilaani, minun täytyi kouluttaa hänestä hyvä parantaja, josta Tähtiklaani ja Varjoklaani saisivat olla ylpeitä. Se kuitenkin arvellutti minua hieman, sillä minusta tuntui, että epäonnistuin jo ensimmäisenä päivänä koulutuksessa, sillä monta asiaa oli tullut mieleeni, mitä minun olisi pitänyt naaraalle opettaa, kuten esimerkiksi punkkien poisto klaaninvanhimmilta. Tekisimme sen kuitenkin pian, olihan päivää vielä jäljellä. Pelkäsin kaiken aikaa, että unohdin jotain. Liljatassu asteli perässäni leirin pääaukiolle aina tuoresaaliskasalle saakka. Valikoin kasasta itselleni hiiren ja naaras vilkaisi minua kysyvästi.
"Voinko ottaa itse minkä vain näistä saaliista?" naaras kysyi hieman hämmästyneenä. Hymyilin hänelle lempeästi.
"Tietenkin voit. Olet nyt oppilas ja sinun täytyy huolehtia itse, että saat syödyksi. Muista kuitenkin kysyä aina lupa minulta ennen syömistä", nau'uin naaraskissalle. En ollut varma sanoistani, mutta yritin olla välittämättä siitä. En minä kuolisi, vaikka sanoisinkin jotain virheellistä, voisin aina korjata sanomani asiat oikeiksi. Liljatassu nyökkäsi ja valikoi tuoresaaliskasasta itselleen hiiren. Kävelimme parantajan pesän edustalle syömään.
"No, miltä tuntuu olla parantajaoppilas?" kysyin hymyillen naaraskissalta syödessäni hiirtäni.
//Lilja?
Liljatassu / 25.6.2017
”Mahtavalta!” mussutin suu täynnä hiirtä vastaukseni. Sienikarva katsoi minua huvittunut pilke silmäkulmassaan.
”Mukava kuulla. Uskon, että sinusta tulee vielä joku päivä todella hyvä parantaja”, hän naukaisi ja repäisi hiirestään itselleen pienen palasen. Katsahdin käpälieni juuressa lojuvaan hiiren raatoon, josta ei ollut juurikaan mitään enää jäljellä.
”Taidan olla melkoinen ahmatti, vai mitä?” virnistin. Parantajakolli päästi pienen mrrau-naurahduksen.
”Kyllä vain”, hän hymähti. Sienikarvan katse kulki aukiolla olevista kissoista Loistelintuun, joka vaihtoi paraikaa kieliä kumppaninsa Risasiiven kanssa. Sitten hän kääntyi taas katsomaan minua.
Odotin kuuliaisesti, että mestarini saisi syötyä hiirensä loppuun ja me voisimme mennä tarkistamaan klaaninvanhimpien kunnon.
Katselin ajankulukseni ympärilleni; parantajan pesä oli valtava! Pesän nurkassa oli pieni lammikko, jossa pystyi kastelemaan sammaltukkoja tai kostuttamaan kieltä janon tullessa. Potilaille oli varattu muutama monttu, joihin oli survottu paksut kerrokset sammalta siltä varalta, että potilas joutuisi viettämään parantajan pesässä useammankin yön. Minun oma vuoteeni sijaitsi lammikon lähellä. Kasvoilleni levisi iloinen hymy; oli suuri kunnia saada toimia klaaninsa parantajaoppilaana ja auttaa haavoittuneita ja sairaita kissoja.
Viimein Sienikarva sai syötyä ja me lähdimme hakemaan mahdollisesti tarvittavia tarvikkeita varastolta. Mestarini antoi minulle sammaltukon, joka löyhkäsi aivan hirveälle ja sai minut irvistämään.
”Hyi! Mitä tässä on?” nurisin.
”Hiirensappea”, parantajakolli vastasi ja nappasi itse muutaman yrtinlehden hampaisiinsa. Juuri kun olin kumartumassa noukkimaan hiirensappisen sammaltukon hampaisiini, Sienikarva pysäytti minut.
”Kanna se käpälissäsi. Jos otat sen hampaisiisi, suuhusi jää karvasmaku pitkäksi aikaa”, hän varoitti. Laskin katseeni mestaristani käpälieni juuressa lojuvaan sammaltukkoon ja sitten taas mestariini, kunnes lopulta nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi.
Nostin sammaltukon toisella etutassullani ilmaan ja lähdin kinkkaamaan kolmella jalalla kohti klaaninvanhimpien pesää Sienikarvan perässä.
Päästyämme vanhimpien pesän suuaukolle, isoveljeni huikkasi tervehdyksensä ja asteli sisään. Minä tulin hieman hitaammin perässä sammaltukkoa kynsissäni roikottaen.
”Tervehdys, Sienikarva”, pienikokoinen, kullanruskea naaras naukaisi.
Sienikarva vastasi naaraan tervehdykseen nyökkäyksellä. ”Hei vain, Kaunokukka, kuinka olet jaksellut?” hän kysyi hymyillen.
”Hyvinhän minä. Paitsi että tuolla hännäntyvessä tuntuu olevan punkki tai pari”, vanhus kehräsi huvittuneeseen sävyyn.
Hipsin vaivihkaa mestarini vierelle, joka vilkaisi minua hyväksyvästi ja antoi minulle luvan ryhtyä töihin.
Kuuntelin tarkoin, kuinka Sienikarva neuvoi minulle, miten punkit tuli poistaa. Hän selitti, että hiirensappista sammalta pitäisi painella punkin päälle, jolloin se irtoaisi.
Asetuin Kaunokukaksi kutsutun naaraan viereen ja siirtelin hieman hänen karvojaan hännäntyven seudulta, jotta löytäisin puutiaiset. Viimein minä huomasinkin yhden suureksi paisuneen punkin. Nostin sammaltukon kynsiini ja vein sen punkin ylle. Aloin hellästi painella punkkia sammaleella, joka päästi melko pian irti ja tipahti Kaunokukan vuoteelle. Sienikarva huitaisi punkin pois sammalten päältä ja murskasi sen tassunsa alle.
”Se meni hyvin”, Kaunokukka kehaisi. ”Ei siellä tainnutkaan olla yhtä punkkia enempää, vai mitä?”
”Ei ollut”, vastasin ja väläytin vanhukselle pienen hymyn.
”Liljatassu”, Sienikarva maukui astellessaan vierelleni, ”tiesitkös, että Kaunokukkain on ollut ennen parantaja?”
Katsoin isoveljeäni yllättyneenä. Siinä samassa tunsin suurta ylpeyttä; olin auttanut vanhaa parantajaa, joka oli joskus muinoin tehnyt tätä samaa työtä hänen itsensä ollessa vielä parantajaoppilas kuten minäkin olin nyt. Kaunokukkakin oli varmasti opetellut ollessaan parantajaoppilaana punkkien poistoa hiirensapella ja kaikkea muita jännittäviä parantajuudessa tarvittavia niksejä.
Katseeni kulkeutui valkoiseen, oranssi otsaiseen naaraaseen, joka nukkui kippuralla mustan naaraan vieressä.
”Keitä he ovat?” kysyin uteliaana.
”Tuo valkoinen on Meripihkaraita, ja musta naaras hänen vieressään Hohtotähti”, Kaunokukka vastasi.
”Eikös -tähti pääte ole vain päälliköillä?” hämmästyin, mutta siinä samassa minulle valkeni: ”Onko hän ollut joskus päällikkö?”
Kaunokukka nyökkäsi. ”Kyllä vain”, hän maukui ja jatkoi sitten Sienikarvalle: ”Teidän tuskin kannattaa kuluttaa aikaanne odottelemalla heidän heräämistään. Tulkaa vaikka myöhemmin illemmalla tarkistamaan heidät, kun he ovat hereillä.”
Sienikarva nyökäytti pienesti päätään. ”Niin me teemme.”
Poistuimme vähin äänin paikalta. Veljeni näytti minulle, missä voisin käydä pesemässä käpäläni hiirensapesta.
Käpälien pesun jälkeen me palasimme takaisin parantajan pesään ja jatkoimme yrttien opettelua.
Oli kulunut jo muutama auringonnousua parantajaoppilas nimittäjäisistäni. Olin pyytänyt Sienikarvaa viemään minut leirin ulkopuolelle, ja hän oli suostunut, sillä meidän oli kuulemma muutenkin täydennettävä yrttivarastojamme.
Saavuimme Kuolonklaanin ja Varjoklaanin rajalle. Mestarini jäi tutkimaan erään nuoren männyn alla kasvavaa mätästä, jossa oli joitakin pahanhajuisia yrttejä. Huikkasin hänelle meneväni tutkimaan ympäristöä, ja kolli suostui siihen, mutta käski minua pysymään hänen lähettyvillään, jotten eksyisi.
Nuuhkin erästä puskaa, joka oli Kuolonklaanin ja Varjoklaanin rajalla. Se tuoksui eriskummalliselta. Tunkiessa pääni pensaaseen, näin minuun tuijottavat keltaiset silmät. Valtava musta kollikissa loikkasi kimppuuni sähisten ja kynnet kiiluen. Rääkäisin yllättyneenä ja lennähdin sammalmättäälle selälleni.
//Kosto? Sienikin voi jatkaa halutessaan. Aika sekava ja tönkkö, mutta toivottavasti en hitannut ketään liikaa.
Kostotassu / 25.6.2017
Kävelin jo kolmatta kierrosta leirin ympäri. Sain paheksuvia katseita joiltakin kissoilta leiristä. Yövarjo oli sihahtanut minulle kunnolla, sillä sanoi minua juuri nyt yhtä ärsyttäväksi kuin emoni pentuna. Olin vain mulkaisut naarasta ja kävellyt ohi. Neljättä kertaa en tahtonut kiertää Yövarjon ohitse, joten pysähdyin erään kivikon vierelle. Ajatukseni olivat aivan sekaisin. Kukaan tästä leiristä ei tiennyt sisareni kohtaloa. Emoni Kielomyrkky oli jossakin omilla teillään enkä voinut kysyä häneltä mitään. Lopulta huomasin hänet kuitenkin ontuvan tuoresaaliskasalle.
*Emoni on siis haavoittunut*, ajattelin hyvilläni ja hölkkäsin punertavanruskean naaraan luokse.
"Hei Kielomyrkky", tervehdin emoani kylmästi. Naaras oli juuri iskenyt hampaansa hiireen ja pureskeli nyt lihanpalasta suussaan.
"Hei Kostotassu! Saanen kysyä, mikä tuo sinut luokseni?" Kielomyrkky kysyi ihan yhtä kylmästi kuin olin itsekin tervehtinyt.
*Hyvä on, ansaitsin kyllä tuon*, ajattelin ärsyyntyneenä. *Kylmä tekniikka ei siis toiminut alkuunsakaan.*
"Kuinka voit?" kysyin yhtäkkiä kauhean lempeällä äänensävyllä. Kielomyrkky katsoi minua epäilen.
"Et koskaan puhu minulle, koska tiedän sinun inhoavan minua. Kerro nyt vain asiasi niin voimme molemmat jatkaa elämiämme", Kielomyrkky murahti matalasti ja laski katseensa takaisin hiireen. Katsoin inhoten emoani. Hän ei todellakaan aikonut tehdä oloani tervetulleeksi tähän keskusteluun. Huomasin kuitenkin Kielomyrkyn toisen tassun, jossa oli jokin haude.
"Hyvä on. Jos niin haluat", maukaisin ja annoin oikean etutassuni kynsien valua ulos tassustani. Raapaisin nopeasti maata ja vedin kynnet takaisin sisään tassuuni.
"Tahdon tietää kaiken siskostani", maukaisin kylmästi ja katsoin silmät viirulla emoani. Kielomyrkky katsoin minua kuitenkin hymyilen, aivan kuin puhuisi pennulle.
"Minusta tuntuu, että sinun on helpompi kysyä Hiiritassuun liittyviä asioita häneltä itseltään", naaras maukaisi hyvin herttaisesti ja nappasi hiirestään palasen. Sihisin matalasti ja astelin lähemmäs emoani. Asetin oikean tassuni emoni vahingoituneen tassun päälle, jolloin tuo rääkäisi.
"Olisi sääli, jos haavasi aukeaisi uudestaan", maukaisin aivan yhtä herttaisen kuuloisena takaisin kuin emoni.
"Tiedät, että kyse ei ole Hiiritassusta, vaan siskostani jonka hylkäsit. Minne hylkäsit hänet?" sihisin uhkaavasti. Kielomyrkky oli kuitenkin nopeampi ja silmänräpäyksessä painoi minut maata vasten.
"Tunget juuri nyt kuonoasi asioihin, johon sinulla ei ole mitään asiaa", Kielomyrkky murisi matalasti.
"Siskosi voi olla missä vain juuri nyt! Hän voi olla jopa kuollut eikä asia kuulu minulle!"
Emoni sanat suututtivat minua ja potkaisin naarasta kipeään jalkaan, jolloin hänen oli pakko perääntyä. Haude Kielomyrkyn tassussa alkoi punertua. Katsoin ilkeästi hymyilen emoani.
"Sinuna palaisin takaisin Pikiviillon luokse. Haavasi taisi aueta", maukaisin herttaisesti, mutta murahdin lopuksi. Käännyin nopeasti ympäri ja nelistin pois leiristä.
Tassuni johdattivat minut vaistomaisesti lähelle Varjoklaanin rajaa. Emoni sanat pitivät minun vihani sisälläni hyvin liikkeellä. En enää koskan tulisi arvostamaan emoani niin kuin joskus ol tehnyt. Pisaratähti ja Kielomyrkky eivät edes olleet kumppaneita. Tahdottiinko minua ja sisaruksiani oikeasti edes tähän maailmaan? Kuulin rapinaa läheltä rajaa, joten tassuttelin lähemmäs niskakarvat pystyssä.
*Senkin Varjoklaanin saasta!* ajattelin mieöessäni. Voimakas Varjoklaanin haju leijui kuonooni. Pian näinkin oppilasiköisen kissn edessäni ja loikkasin suoraan tätä kohden.
"Millä oikeudella olet Kuolonklaanin reviirillä! Tulitko sinäkin vakoilemaan minua!" sähisin raivoissani ja tartuin naarasta selästä kiinni.
"Häivy senkin saasta!" huusin kissalle ja hellitin otettani. Pidin kynteni esillä ja katsoin vihaisesti kissaa. Silmissäni loimusi tuli, joka oli valmiina vapautettavaksi.
// Lilja?
Liljatassu / 25.6.2017
”Millä oikeudella olet Kuolonklaanin reviirillä! Tulitko sinäkin vakoilemaan minua!” kimppuuni hyökännyt kollikissa sähisi vimmoissaan. ”Häivy senkin saasta!”
Yhtäkkiä kolli hellitti otettaan niin että pääsin rämpimään kauemmas. Käännähdin muutaman hännänmitan päässä ympäri kohtaamaan Kuolonklaanin - ilmeisesti oppilaan - kissan vihan. Hänen silmänsä leimusivat kuin kaksi pientä liekkiä.
”Minä en ole astunut kynnellänikään teidän reviirillenne”, sanoin tyynesti. ”Sinä sen sijaan olet hännänpäätäsi myöten Varjoklaanin reviirillä, ja sen tähden pyytäisinkin sinua peruuttamaan takaisin omalle puolellesi.”
Oppilas tuijotti minuun murhaavasti ja peruutti takaisin rajan toiselle puolen.
”No, oletko nyt tyytyväinen? Kävit naaraan kimppuun, joka on vieläpä parantajaoppilas! Saat kyllä vielä tuta Tähtiklaanin vihan”, jatkoin uhoamista. Minulla ei ollut mitään muuta puolustuskeinoa kuin vain pitää juttua yllä, muuten peli olisi menetetty.
Kollin silmiin syttyi ymmärrys ja hänen ilmeensä kirkastui. Kerkesin jo hetken miettiä, oliko tuo kissa menettänyt järkensä, kun hän avasi suunsa ja kuiskasi niin hiljaa, että sitä tuskin kuulikaan:
//Kosto? Toittis en hitannu liikaa. Melko mini.
Kostotassu / 25.6.2017
Hetken ajan luulin ymmärtäneeni kissaa ja olin kuiskaavinani jotakin, mutta suljin suuni ja hymyilin ilkeästi. Turha tuon Varjoklaanin rääpäleen oli minulle uhota. Katselin kuitenkin tarkemmin kissaa ja tajusin tuon olevan melkolailla saman ikäinen kuin minäkin. Tuhahdin matalasti ja katsoin naarasta silmiin. Yritin lyötää tuosta jotakin tuntomerkkiä, mutta kissa löyhkäsi vain Varjoklaanin kissalta. Luonteessakaan ei ollut mitään Kuolonklaanin rippeitä. Väläytin nopeasti kissall hampaitani.
"Turha sinun on minulle Tähtiklaanin kautta uhota. En usko Tähtiklaaniin. Tuliko sinull mieleen, että kukaan Kuolonklaanissa ei usko Tähtiklaaniin!" sihisin naaraalle matalasti.
"Mutta minä uskoin! Uskoin pennusta saakka!" naaras maukaisi takaisin. "Sen voima on suurempi kuin uskotkaan!"
Nauroin vain ilkeästi naaraalle.
"Suuria sanoja noin pieneltä kissalta", maukaisin halveksuen.
"Missä emosi on? Onko hän kenties lähettyvilläsi katsomassa selustaasi? Vai onko hän hylännyt sinut, kun ei tullut äsken puolustamaan selustaasi!"
Loihdin kasvoilleni omahyväisen hymyn ja maukaisin: "Mitä noinkin nuori kissa tekee näinkin kaukana leiristään?"
// Lilja?
Liljatassu / 25.6.2017
”Missä emosi on? Onko hän kenties lähettyvilläsi katsomassa selustaasi? Vai onko hän hylännyt sinut, kun ei tullut äsken puolustamaan selustaasi!” kuolonklaanilainen virnuili ja lisäsi sitten pistävään sävyyn: "Mitä noinkin nuori kissa tekee näinkin kaukana kotoa?”
”Minun emoni on Varjoklaanin varapäällikkö, Loistelintu, ettäs sen tiedät”, ärisin ja paljastin hampaani uhkaavaan irvistykseen. ”Hän voisi repiä sinut kappaleiksi hetkessä!”
Kolli sen kuin vain pyöritteli silmiään ja tuhahti ylimielisesti: ”Ja pah! Minun isänipä on Kuolonklaanin päällikkö, Pisaratähti!”
”No, ihmepäs tuo, kun teissä on niin paljon samaa; te molemmat olette täysiä hiirenaivoja!” sihisin hampaitteni välistä. Oppilas näytti hurjistuvan.
”Peru sanasi, tai minä pakotan sinut perumaan ne!” hän murisi. Työnsin kynteni esiin ja kyyristyin valmiina puolustautumaan, jos kolli aikoisi hyökätä toistamiseen kimppuuni. Ihme kyllä, vaikka en ollutkaan koskaan ennen taistellut, osasin silti yllättävän hyvin taisteluliikkeet. Ihan kuin aivan uusi veri olisi virrannut suonissani.
Tuijotin kollia suoraan tuon keltaisiin silmiin. Silmissäni ei näkynyt vihaa, ei uhmaa, eikä mitään siltä väliltä, vaan kylmän rauhallista tyyneyttä. Hetken tunsin olevani aivan joku muu kuin Varjoklaanin Liljatassu, tunsin olevani suuri ja voimakas Kuolonklaanin soturi, joka olisi valmis haastamaan tuon pienen, uhmakkaan rääpäleen.
”Antaa tulla vain, minä kyllä otan iskusi vastaan”, kuiskasin hiljaa.
//Kosto? Hittasinko liikaa?
Kostotassu / 25.6.2017
Nyrpistin nenääni inhoten tuolle kissalle. Hän toi mieleeni erään hyvinkin ärsyttävän kissan, joka tosin oli kadonnut kauan aikaa sitten. Kadonnut siskoni oli ollyt pinnalta päin pehmeä ja viaton, mutta hänessä oli ollut myös sitä pientä tulisuutta kuorensa alla. Otin muutaman askeleen oikealle päin kaiken varalta, jos tuo olisi vaikka loikannut kohti Kuolonklaanin reviiriä.
*Ai niin, mutta hänhän on uskollinen Varjoklaanin kissa. Ei hän uskaltaisi ylittää rajaa*, ajattelin voitokkaasti ja siristin silmiäni. Suljin silmänräpäytyksen ajaksi silmäni ja muistelin miltä siskoni oli näyttänyt.
"Meitä oli kolme", mumisin hyvin hiljaa, enkä olettanut tuon Varjoklaanin parantajaoppilaan kuulevan minua lainkaan.
"Kolme pentua, joista yksi hylättiin ukkospolun taakse. Musta pentu, tumma punaruskea ja harmaa", mumisin itsekseni. Käännyin katsomaan Varjoklaanin kissan silmiä. Ne olivat liian tutut.
"Sinun silmäsi tuovat mieleen", maukaisin kovempaa ääneen ja mietin pitkään kenen silmiä ne muistuttivat, kunnes muistin, "minun emoni?"
"Et SINÄ voi olla minun kadonnut siskoni!" maukaisin turhautuneena ja paljastin hampaani.
// Lilja? Tönks
Liljatassu / 25.6.2017
”Et sinä voi olla minun kadonnut siskoni!” Katsoin rajan toisella puolella seisovaa kollia kummastuneena. Mitä hän oikein höpisi? En minä mitenkään voisi olla hänen siskonsa - minähän olin Loistelinnun ja Risasiiven tytär!
Yhtäkkiä pienen pieni palanen mieleni pimennoista raottui; muistin emoni Kielomyrkyn, veljeni Kostopennun sekä siskoni Hiiripennun, ja isäni... Pisaratähden.
Katsahdin kuolonklaanilaiskolliin hämilläni. ”Oletko sinä... Kostopentu?” naukaisin hiljaa. Kolli näytti yllättyvän.
”Minun nimeni on Kostotassu, ettäs sen tiedät”, hän murahti.
”Ja onko siskosi... ei, meidän siskomme, Hiiripentu? Tai siis nykyään Hiiritassu”, kuiskasin ääni värähtäen.
”Ei, et sinä voi olla siskoni... Olet varjoklaanilainen!” Kostotassu sihahti epäluuloisen kuuloisena.
”Emomme hylkäsi minut Ukkospolun varteen. Olin vähällä jäädä hirviön alle, mutta Sienikarva pelasti minut... Kostotassu, minä muistan...!” henkäisin.
”Liljatassu! Missä sinä olet?” Sienikarvan kutsu kajahti. Sydäntäni riipaisi kuulla tuon kissan ääni, jota olin joskus luullut isoveljekseni. Se kaikki oli ollut valetta. Ei, ei emoni ollut Varjoklaanin varapäällikkö, eikä isäni Risasiipi... Olin Kuolonklaanin pelätyimmän kissan, Pisaratähden, tytär!
Pian mestarini astuikin näkyviin, ja kauhistui huomatessaan Kostotassun rajan toisella puolen.
”Kuka hän on?” parantajakolli kysyi epäileväisen näköisenä.
”Sienikarva”, nau'uin välittämättä hänen kysymyksestään, ”onko se totta?”
”Mikä?”
”Se, että en olekaan sinun siskosi? Että sinä löysit minut Ukkospolulta? Ja että... Pisaratähti on minun isäni?” kähisin kyyneleet silmissä.
//Sieni tai Kosto? Tönkkö, ja sori jos hittasin liikaa.
Sienikarva / 9.5.2017
Katsoin epäröiden Iltasielua. En tuntenut naarasta ollenkaan, enkä oikeastaan olisi tahtonut, että tulisimme näin läheisiksi keskenämme vain alle päivässä. Tahdoin kieltäytyä, mutta en tahtonut olla ilkeä, sillä olisin voinut loukata naarasta. Niinpä päätin naukua:
"Enpä tiedä.. Sinä et kuitenkaan ole minun siskoni, enkä usko, että vanhempani voisivat pitää sinua pentunaan.. Ei minulla sitä vastaan mitään siis ole, mutta minun vanhempani eivät tunne sinua. Ehkä sinä voisit kuitenkin olla mukana hänen kasvatuksessaan? Liljapentu tarvitsee kovasti läheisiä, sillä moni varmasti hyljeksii häntä erakkosyntyisyyden vuoksi." Iltasielu vaikutti hieman pettyneeltä, mutta väläytti minulle sitten pienen hymyn. Ennen kuin nuori soturi ennätti sanoa mitään, huomasin Liljapennun heräilevän. Naaraskissa nosti hitaasti pientä päätään ja avasi meripihkaiset silmänsä. Naaras katsoi hieman hämmästyneenä Iltasielua, jonka jälkeen hän kääntyi minun puoleeni räpytellen unisia silmiään.
"Kuka hän on, Sienikarva?" pentu kysyi säröilevällä ja unisella äänellä. Astelin pennun luokse ja kosketin hänen kuonoaan.
"Hän on minun ystäväni, Iltasielu. Iltasielu on klaanimme soturi, sinä takuulla pidät hänestä", kerroin Liljapennulle.
"Hei, Liljapentu", hopeanharmaa naaras tervehti tummanharmaata pentua, joka nyökkäsi vastaukseksi ja väläytti soturille ystävällisen hymyn.
"Kuule Liljapentu, olisitkohan valmis siirtymään pentutarhaan? Emomme tahtoisi jo nukkua kanssasi", nau'uin pennulle. Toivoin todella, että hän ei alkaisi ihmettelemään sitä, kuinka olin aluksi kysellyt, mistä hän oli ja miten oli reviirillemme päätynyt. Ehkä hän oli ollut niin hämillään kaikesta, että oli unohtanut kysymykseni ja omaksuisi nopeasti sen, että Loistelintu on hänen emonsa, Risasiipi isänsä ja minä hänen veljensä.
"Emomme? Kuka hän on? Oletko sinä sitten minun veljeni?" pieni pentu kysyi kimeällä äänellään ja kallisti hivenen verran päätään.
"Emomme on Varjoklaanin varapäällikkö Loistelintu ja kyllä, minä olen sinun veljesi. Emomme nukkuu kanssasi yöt, mutta päivisin hän joutuu hoitamaan velvollisuuksiaan varapäällikkönä, mutta sillä välin muut kuningattaret- Hämylilja ja Kanervakuu - hoitavat sinua", selitin Liljapennulle ja hymyilin hänelle lempeästi.
"Pystytkö sinä kävelemään?" kysyin Liljapennulta ja astuin askeleen kauemmas hänen sammalvuoteeltaan odottaen, että pentu nousisi ylös ja kävelisi luokseni. Vilkaisin Iltasielua, joka katsoi pientä pentua, joka epäröi ylösnousemisen kanssa.
//Lilja?
Liljapentu / 9.5.2017
Katsoin Sienikarvaa epävarmana. Minä pystyin kyllä kävelemään, mutta en vain halunnut, halunnut lähteä pois Sienikarvan luota. Toisaalta olisi kyllä ollut mielenkiintoista tavata emoni, joka oli veljeni mukaan Varjoklaanin varapäällikkö.
”Jos minä menen nyt sinne pentutarhaan, niin näenkö minä sinua enää koskaan?” kysyin hieman pelokkaan kuuloisena. En tahtonut joutua missään nimessä eroon Sienikarvasta, veljestäni.
Vaaleanruskea kolli naurahti huvittuneena. Kallistin päätäni kummastuneena; olinko sanonut jotakin hassua?
”Olen melko varma, ettemme joudu ikuisesti eroon toisistamme”, hän sanoi ja hymyili lempeästi. Rohkaistuin sen verran, että nousin jaloilleni ja kipitin hänen luoksensa häntä pystyssä ja silmät loistaen.
”No niin, eihän se ollut vaikeaa”, Sienikarva kehräsi ja kumartui nuolaisemaan päälakeani. Puskin veljeni jalkaa hellästi ja käännyin sitten katsomaan Iltasielua, joka katseli meitä hieman haikean oloisena.
”Mennään”, veli sanoi ja nyökkäsi pesän suuaukolle päin, ”emomme odottaa sinua.”
Nyökkäsin hymyssä suin ja loikin hänen peräänsä intoa puhkuen. Oli jännittävää nähdä emoni ensimmäistä kertaa.
Astuimme ulos päivänvaloon. Edessämme avautuva aukio suorastaan kuhisi kissoja. Oli suuria ja pieniä kissoja, pentuja ja vanhuksia.
”Vau!” henkäisin. ”Mikä tämä paikka oikein on?”
”Leiriaukio”, Sienikarva vastasi ja etsi katseellaan jotakin tiettyä kissajoukon keskuudesta. Pian hän näytti löytäneen etsimänsä:
”Emomme on tuolla. Tule, mennään hänen luokseen, mutta pysyttele minun lähelläni, ettet vain jää soturien ja oppilaiden jalkoihin.”
Olin jo aikeissa kysyä, mitä soturit ja oppilaat olivat, mutta tulin toisiin aatoksiin huomatessani, että Sienikarva oli jo matkalla emomme luo, joka oli mitä ilmeisemmin se laikukas naaras, jonka olin nähnyt juttelemassa jonkun kollin kanssa.
”Loistelintu!” Sienikarva kutsui, ja naaras kääntyi katsomaan meitä. Hän sanoi vielä jotakin kollille, jonka kanssa oli äsken jutellut ja tassutteli sitten meidän luoksemme.
”Liljapentuhan se siinä! Joko sinä olet valmis tulemaan pentutarhaan minun kanssani?” Loistelintu hymyili ja kurkotti nuolaisemaan kuonoani. Se kutitti ja sai minut kikattamaan. Sienikarva ja emomme vaihtoivat huvittuneita katseita.
”Joo, olen minä”, sain vastattua kikatukseltani.
”Hieno homma, eiköhän mennä tutustumaan muuhun pentutarhan väkeen”, Loistelintu virkkoi ja opasti minua hellästi erään pesän - ilmeisesti sen pentutarhan - suuntaan.
Vilkaisin lapani yli Sienikarvaan, joka huikkasi minulle:
”Minun pesäni on tuo tuolla. Voit tulla käymään ihan milloin vain haluat!” Hän osoitti erästä pesää, josta olimme tuulleet vähän aikaa sitten. Nyökkäsin vastaukseksi ja käännyin katsomaan eteenpäin.
Pesän suuaukko lähestyi hetki hetkeltä. Olikohan pesässä myös muita pentuja? Ja olivatko ne Hämylilja ja Kanervakuu siellä?
”Tervetuloa pentutarhaan, Liljapentu”, Loistelintu toivotti päästyämme sisälle pesään. Pentutarha oli suorastaan valtava! Lattialla oli kaikenmoisia leikkikaluja: sammalpalloja, risuista kyhättyjä palloja ja niin edelleen.
Huomasin muutaman pennun leikkivän pesän toisella puolella. Yksi pesässä olevista täysikasvuisista naaraista vahti pentuja herkeämättä, ja oli aina paikalla auttamassa, jos joku pennuista kupsahti kumoon tai muuta vastaavaa.
”Asummeko me nyt täällä?” kysyin uteliaana. Loistelintu nyökkäsi.
”Aina siihen saakka, kunnes sinusta tulee oppilas”, hän vastasi.
”Mikä se semmoinen oppilas on?” utelin.
”Kerron sinulle siitä vähän myöhemmin, nyt sinä kuitenkin voisit ottaa pienet päiväunet, niin jaksat sitä touhuta muiden pentujen kanssa”, hän sanoi ja heilautti korviaan tyhjän sammalvuoteen suuntaan. Vaikka minua ei oikeastaan väsyttänytkään, niin silti suostuin käymään pitkäkseni ja sulkemaan silmäni.
Ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo vaipunut uneen.
Herättyäni olin mennyt kysymään luvan Loistelinnulta, että saisin mennä tapaamaan veljeäni. Naaras oli myöntänyt luvan, mutta oli sanonut, että minun pitäisi palata takaisin pentutarhaan ennen auringonlaskua.
Saavuin Sienikarvan pesän suuaukolle ja astuin sisään.
”Huhuu, Sienikarva?” kutsuin veljeäni. En kuullut vastausta. Hän ei ilmeisestikään ollut kotona. Tassuttelin peremmälle ja saavuin erääseen pienemmältä pesältä vaikuttavaan osaan, jonka seinien vieressä oli paljon kasvinlehtiä.
Nuuhkaisin erästä oudolta näyttävää ja tuoksuvaa juttua. Tökkäsin sitä tassullani ja maahan tipahti muutama siemen. Kohautin lapojani ja nuolaisin ne suuhuni.
Juuri sillä hetkellä Sienikarva palasi takaisin, ja kun hän näki minut ja maassa lojuvan kodan, hän kiiruhti luokseni kauhistuneena.
//Sieni? Lilja siis söi unikonsiemeniä.
Hämylilja / 11.5.2017
Heräsin aamulla liikehdintään. Olin viime yönnä ollut kokoontumisessa ja olin nukkunut melko pitkälle. Avasin silmäni ja näin Kanervakuun, joka patisti pentuja aukiolle.
"Jos kerran haluatte aukiolle, älkää häiritkö sotureita", Kanervakuu maukui hiljaa. Härmäpentu istui Luomapennun vieressä ja nyökkäsi. Katseeni kiinnittyi Koskipennun vieressä olevaan pentuun, Liljapentuun. Sienikarva oli löytänyt pennun ja tuonut klaaniin. Härmäpentu käänsi katseensa minuun.
"Emo, tuletko sinäkin ulos?" tyttäreni ehdotti. Tunsin olevani väsynyt, mutta lupauduin nyökkäämällä. Surin edelleen Tuikesilmää. Miten Tähtiklaani antoi tämän tapahtua? Nousin seisomaan ja suin pikaisesti turkkini siistiksi. Kanervakuu ja pennut olivat menneet jo aukiolle, paitsi Härmäpentu. Tyttäreni odotti pentutarhan uloskäynnillä minua. Tassuttelin hänen luokseen ja yritin olla pirteämpi. Vaikka Tuikesilmä oli kuollut, elämä jatkuu. Pujahdin Härmäpennun perässä aukiolle. Oli aurinkohuippu ja näin aurinkohuipun partion lähtevän; siihen kuuluivat Haavekukka, Loistelintu ja Okaliekki. Klaanitovereita oli vaihtamassa kieliä ja ruokailemassa yhdessä. Näin Kyyhkylennon ja Sirrisiiven vaihtamassa kieliä. Härmäpentu oli tassutellut muiden pentujen luo, joten päätin mennä tervehtimään Kyyhkylentoa ja Sirrisiipeä.
//Kyyhky?
Härmäpentu / 11.5.2017
Emo vaikutti vielä vähän alakuloiselta, enkä ihmetellyt. Hän oli tuntenut Tuikesilmän, rakastanut tätä ja kaipasi tätä siksi nyt vielä enemmän kuin minä, ainakin luulisin. Vaikka kyllähän minäkin isääni kaipasin, ihan hirveästi, mutta jotekin pääsin siitä myös nopeasti yli. Kunnioittaisin hänen muistoaan, ja olin onnellinen, että olin tuntenut hänet edes hetken.
Emo oli suostunut tulemaan kanssani ulos, mutta hän suuntasi askeleensa Kyyhkylennon ja Sirrisiiven luokse. Kanervakuu oli istahtanut valvomaan meitä pesän seinustalle, Luomapentu, Koskipentu ja Liljapentu olivat aloittelemassa leikkiä. Niinpä minäkin suuntasin heidän luokseen ja pian meillä oli taistelu meneillään. Minä ja Luomapentu olimme kettuja, ja meidän oli määrä hyökätä kahden muun kimppuun, kun nämä olivat metsästämässä. Saaliiksi pääsi kaksi sammalpalloa. Kun Koskipentu ja Liljapentu vaanivat saaliitaan, minä ja Luomapentu hyppäsimme heidän kimppuunsa. Sain Koskipennun kaadettua, mutta hän loikkasi kimppuuni suoraan siitä ja tyrkkäsi minut kyljelleen. En kuitenkaan luovuttanut vaan aloimme painimaan maassa, tavoitellen kumpikin voittoa taistostamme.
"Häivy, senkin ilkeä kettu! Täältä et saa syötävää!" Koskipentu sähisi ja läimäisi minua kylkeen.
Painimme jatkui, kunnes molemmat irrottautuivat yhtä aikaa hengähtämään kauemmas toisistamme. Liljapentu ja Luomapentu nahistelivat vielä leikillään toistensa kimpussa, ja pian minun ja Koskipennunkin taisto jatkui.
//Mahtava tarina, I know, mutta muut pennut?
Koskipentu / 13.5.2017
Painimme Härmäpennun kanssa hetken, kunnes aloin jo väsyä. Annoin Härmäpennun tökätä minut maahan.
"Minä luovutan", huohotin. Luomapentu ja Liljapentu olivat jääneet katsomaan painimista kauempaa.
"Minä voitin!" Härmäpentu hihkaisi.
"Leikitäänkö nyt jotain muuta?" Luomapentu ehdotti. Vilkaisin Liljapentua ja Härmäpentua, jotka nyökyttelivät päitään.
"Mitä me leikimme?" kysyin. Näin sivusilmällä Kaunokukan, joka tallusteli kohti klaanivanhusten pesää.
"Aukiolla on kettu!" huudahdin ja säntäsin vanhaa parantajaa kohti. Vilkaisin sivusilmällä muita pentuja ja hekin lähtivät leikkiin mukaan. Kaunokukka kääntyi meitä kohti.
"Ei saa säikytellä noin..", Kaunokukka ei saanut lausettaan loppuun, kun loikkasin hänen häntänsä päälle. Kaunokukka hätkähti hieman, mutta lähti leikkiin mukaan.
"Täälläpä on paljon kissoja, saan teistä penikoilleni ruokaa", parantaja maukui ja yritti saada ääntään möreämmäksi.
"Meitä et saa!" Luomapentu huudahti ja tarrautui myös Kaunokukan häntään.
//Muut pennut? Tuli aika tönkkö ja outo tarina xD
Härmäpentu / 13.5.2017
Liljapentu tarrautui Kaunokukan takajalkaan, minun loikkani jäi hiukan vajaaksi. Olin yrittänyt osua parantajan vatsaan, mutta nyt jäin roikkumaan hetkeksi hänen vatsakarvoihinsa ennen kuin en jaksanut enää pitää kiinni ja tipahdin maahan. Kaunokukka sai ravistettua Luomapennun ja Koskipennun hännältään, ja tavoitteli Liljapentua. Minä keräsin itseni ja syöksähdin kampeamaan Kaunokukan etujalkoja tasapainon horjuttamiseksi, ja Luomapentu tuli auttamaan minua. Koskipentu auttoi Liljapentua takajalkojen luona. Kaunokukka horjahti ja kaatui sitten oma-aloitteisesti kyljelleen varoen meitä, ettei kaatuisi meidän päällemme.
"Nyt kuolet, senkin ilkimys!" kiljaisin ja läimäisin Kaunokukkaa rintamukseen.
Läimäisyni osui suoraan tuuheisiin rintakarvoihin, mutta se ei minua lannistanut. Kaunokukka vain nauroi ja tyrkkäsi minut helposti kumoon ravistellen samalla kaksi takajalkojensa luona olevaa pentua pois päältään. Luomapentu kapusi hänen ylleen ja sohi siellä tassuillaan aiheuttaen varmasti takkuja vanhan parantajan turkkiin, mutta tämä tiputti pennun varovasti alas päältään. Taistelumme jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes Kaunokukka valahti veltoksi ja ja teeskenteli kuollutta.
"Haa! Voitimmepas!" iloitsin Luomapennun kanssa.
Samassa Kaunokukka kiepahti jaloilleen yllättävän nopeasti niin vanhaksi kissaksi, kaatoi meistä kaksi häntänsä avulla ja kumosi minut ja Koskipennun etutassuillaan. Sitten hän vilisti klaaninvanhimpien pesään sisään sähisten leikillään meille.
"Älä palaa enää, senkin ilkeä kettu", Liljapentu uhosi.
"Hei pennut! Tulkaapa tänne pentutarhalle sieltä!" kuului Kanervakuun huuto, ja meidän oli aika palata vähän lähemmäs valvovia silmiä.
//Muut pennut? Taas tosi mahtavaa laadultaan tämä :D
Iltasielu / 13.5.2017
Olimme juuri astelemassa Sienikarvan kanssa parantajanpesään, hän oli hakenut minut auttamaan yrttien järjestelyssä ja niiden hakemisessa, kuten yleensäkin. Toivoin että se auttoi parantajakollia edes vähän. Minusta tuntui, että tuosta kollista voisi tulla ystäväni.
"Niin tuota... Liljapentu!" Sienikarva aloitti lauseensa, mutta se päättyi kuin seinään, hän oli huomannut saman kuin minä. Liljapentu makasi maassa, yrttipinojen vieressä. Rusehtava kolli juoksi pennun luo, kun minä ryntäsin ulos pesästä. Loistelintu oli juuri järjestelemässä partioita. En voinut muutakaan kuin huutaa tuolle vähän matkan päästä.
"Loistelintu, Liljapentu!" huusin tuolle. Naaras laittoi nopeasti kissat partioihin ja tuli sitten luokseni.
"Niin mitä, eikai Liljapennulle ole käynyt mitään?" tuo kysyi.
"Ei, rikun en tiedä, tule nyt", naukaisin vain ja johdatin naaraan parantajanpesään. Sienikarva oli laittanut Liljapennun makaamaan sammalpedille.
"Mitä hänelle kävi?" Loistelintu kysyi pennultaan.
"Löysimme hänet makaamasta yrttikasojen vierestä, mutta sain selville, että hän oli syönyt vain unikonsiemeniä, ne nukuttavat, hän herää kun unikonsiementen vaikutus lakkaa. En tiedä montako unikonsiementä län söi", Sienikarva naukui. Huokaisin vain helpottuneena, siitä, ettei Liljapennulle käynyt pahemmin.
//Sieni? Lilja? Sori ku tungen taas Illan mukaan mut on tylsää nii pakko kirjottaa jotai xdd
Härmäpentu / 16.5.2017
"Minulle käy", Liljapentu naukaisi vastaukseksi.
"Minullekin käy", mau'uin.
"Ja sitä paitsi minä vaanin paljon paremmin kuin kukaan teistä!" lisäsin ja kohotin kuonoani tahallani.
"Ja hah, sehän nähdään!" Luomapentu sähähti leikillään ja läimäisi minua kylkeen kevyesti.
Tönäisin häntä lapaan ja loikkasin sitten kauemmas.
"Vaanitaan tuota sammalpalloa", ehdotti Koskipentu ja osoitti hännällään suurikokoista sammalpalloa, jota olimme yhdessä koonneet aikaisemmin päivällä.
"Joo, se on hyvä saalis", Liljapentu nyökkäsi ja kyyristyi saalistusasentoon samoin kuin Luomapentu, joka vain nyökkäsi Koskipennun ehdotukselle ja tarkasteli tiukasti sammalpalloa muutaman hännänmitan päässä.
Minäkin kyyristyin alemmas ja keinutin kevyesti takapäätäni valmistautuen loikkaan.
"Hyppää sinä ensin, Härmäpentu", Koskipentu sanoi.
"Selvä", naukaisin ja loikkasin saman tien eteenpäin niin, että pöllyytin maata takajaloillani.
Loikkasin muutamalla pitkällä loikalla sammalpallon luokse ja hutaisin sitä kynsilläni. Pallon sammaleet hapsottivat sen takia, mutta se pysyi läjässä ja vyöryi hiukan kauemmas.
"Et olisi saanut oikeaa saalista kiinni, olit liian kaukana. Juoksemisesi kuuluisi ja tuntuisi jokaiselle saaliseläimelle monen ketunmitan säteellä", emoni Hämylilja nauroi.
Mutristin tyytymättömänä kasvojani ja palasin muiden rinnalle.
"Saalistusasentosi oli tosin ihan hyvä, älä vain laahaa häntääsi maassa. Se voi kahisuttaa lehtiä tai aiheuttaa muuta ääntä. Iskusi oli myös hyvä", Kanervakuu huomautti.
Nyökkäsin ja seurasin, kun oli Luomapennun vuoro yrittää. Hänen hiipimisensä oli todella hiljaista ja hyvännäköistä Hämyliljan ja Kanervakuun mukaan, mutta hänen tasapainonsa oli vähän hukassa ja isku sammalpalloon huono. Liljapennun yrityksen aikana Koskipentu harjoitteli takanani hiipimistä. Hänen askeleensa olivat kuulemma aluksi liian raskaat, mutta muuten asento oli hyvä. Liljapennun suorituksen jälkeen Koskipentu hiippaili sammalpallon kimppuun. Hän hiipi nyt todella hyvin astuessaan pehmeästi ja isku sammalpalloon hajotti sen kahteen osaan.
"Hah!" Koskipentu iloitsi ja löi sammalpalloon vielä uuden iskun niin että sammal mureni osiin.
"Mahtasti meni!" Kanervakuu kehui poikaansa.
"Ottakaa uudelleen", Hämylilja ehdotti.
Oli siis taas minun vuoroni. Tällä kertaa nostin häntääni, otin hiipimisen pehmeyteen mallia Koskipennulta ja onnistuin suhteellisen hyvin edelliseen yritykseeni verraten.
//Muut pennut, tai Hämy?
Hämylilja / 20.6.2017
"Hienoa Härmäpentu!" kehuin tytärtäni. Härmäpentu oli melko hyvä vaanija, paitsi hän iski sammalpalloa ehkä vähän hitaasti. Mutta se nyt ei haitannut; hän oli vasta pentu. Huomasin, että pennut alkoivat vähän väsähtää, tai ainakin Luomapentu ja Koskipentu istahtivat Kanervakuun viereen huohottamaan. Vilkaisin sammalpalloa, joka lojui maassa. Sitä ei oikeastaan enää voinut kutsua sammalpalloksi, sillä pennut olivat hajottaneet sen osiin. Härmäpentu ja Liljapentu jatkoivat vielä harjoitteluaan. Pian kuitenkin Luomapentu ja Koskipentu yhtyivät joukkoon. Vilkaisin vieressäni istuvaa Kanervakuuta huvittuneesti ja käänsin katseeni sitten taivaalle. Taivaalla ei näkynyt yhtäkään pilveä, enkä tuntenut tuulenkaan pörröttävän turkkiani. Aurinko paistoi kirkkaasti ja sai mustan turkkini lämpimäksi. Katseeni harhaili ympäri aukiota ja samassa se osui sotureiden pesän edustalla oleviin Ikituuleen, Haavekukkaan, Sarasydämeen ja Murattilehteen. En nähnyt muuten mitään epätavallista, paitsi pian joukkoon yhtyi Tihkuturkki. Poikani oli kiinnittänyt katseensa pieneen Ikituuleen, joka istui muiden takana. Huomasin Tihkuturkin katseesta, että hän aikoisi tehdä jotain ilkeää. Huomasin parantajan pesän edustalla loikoilevan Minttusydämen ja ihmettelin miksi hän ei ollut Tihkuturkin seurassa, niin kuin yleensä.
"Emo, et nähnyt suoritustani!" kuulin Härmäpennun marisevan. Käänsin katseeni nopeasti hopeanharmaaseen tyttäreeni. Vilkaisin nopeasti Kanervakuuta.
"Anteeksi", mau'uin. Härmäpentu ei vastannut, vaan jatkoi harjoitteluaan. Koskipentu erkaantui joukosta ja tallusteli Kanervakuun luokse.
"Emo, on nälkä", hän miukui. Kanervakuu oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:
"Haluisisitko maistaa riistaa?" kuningatar ehdotti. Koskipennun silmät kirkastuivat.
"Joo!" hän huudahti. "Saanko maistaa sammakkoa?"
"Minäkin haluan!" Luomapentu huudahti takana. Käänsin katseeni Härmäpentuun ja Liljapentuun.
//Pennut? :D
Liljapentu / 20.6.2017
Heräsin tavalliseen tapaani pentutarhassa. Kaikki muut pennut olivat vielä unessa, joten en raaskinut herättää heitä, vaan lähdin omatoimisesti pesän ulkopuolelle haukkaamaan raitista ilmaa. Päästyäni ulos pesän suuaukosta, olin heti alkajaiseksi huomannut Sienikarvan juttelemassa Vaskitsatähden kanssa päällikön pesän edustalla. Sen enempää miettimättä olin mennyt heidän luokseen. Parantajakolli oli katsahtanut minuun yllättyneen näköisenä, ja päällikkö oli nyökännyt minulle kohteliaasti pienen hymyn kera.
Sitten Vaskitsatähti oli heittänyt Sienikarvaan paljon puhuvan katseen, ja isoveljeni oli kertonut minulle, että tänään, aurinkohuipun hetkellä, minut nimitettäisiin hänen oppilaakseen. Oli ollut vähällä, ettenkö olisi loikannut kohta ulos turkistani, mutta olin onnekseni pystynyt hallitsemaan riemuntulvahdukseni - ainakin jotenkuten.
Istuskelin parhaillani pentutarhan edustalla Kanervakuun pestävänä. Muut pennut kiertelivät ja kaartelivat ympärillämme innosta kihisten.
”Liljapennusta tulee parantaja!” joku kimitti.
”Ei, hiirenaivo, vaan parantajaoppilas!” toinen naurahti.
Olin vähällä pakahtua ylpeydestä. Jonain päivänä minusta tulisi muiden parantajaoppilaiden tassunjäljissä myös parantaja, ja silloin minä voisin auttaa kaikkien klaanien kissoja, jotka olivat loukkaantuneita tai sairaita!
Vilkaisin jännitys etukäpälissä kihelmöiden taivaalle; pian olisi aurinkohuipun hetki.
Laskin katseeni takaisin aukiolla oleviin kissoihin, jotka olivat pikkuhiljaa alkaneet hivuttautumaan Klaanikiveä kohti. Ja eikä aikaakaan, kun Vaskitsatähti ja Sienikarva pelmahtivat esiin päällikön pesästä.
Kiemurtelin irti Kanervakuun tukevasta otteesta ja loikin aukiolle kokoontuneiden kissojen ohitse Klaanikiven juurelle.
Vaskitsatähti kajautti kokoontumiskutsun, jota ei oikeastaan olisi tarvittu, sillä lähes kaikki klaanin kissat olivat jo paikalla - klaaninvanhimpia ja pentutarhan väkeä lukuunottamatta.
Kun kaikki olivat kuuloetäisyydellä, Sienikarva aloitti:
”Varjoklaanin kissat. Kuten tiedätte, en voi olla ikuisesti teidän kanssanne. Siksi minun on aika ottaa itselleni oppilas. Olen valinnut kissan, joka on huolellinen ja nopea oppimaan. Oppilaani tulee olemaan Liljatassu.”
”Liljatassu, hyväksytkö paikkasi Sienikarvan oppilaana?” Vaskitsatähti kysyi.
Nyökytin pienesti päätäni. ”Hyväksyn.”
”Seuraavan puolikuun aikaan matkaat kanssani Kuukivelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon”, uusi mestarini naukaisi ja loikkasi sitten alas Klaanikiven päältä.
Vaskitsatähti kohotti leukaansa ja maukui: ”Varjoklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi.”
”Liljatassu! Liljatassu!” klaani yhtyi hurraamaan. Olin vähällä pakahtua onnesta. Tätä hetkeä minä olin odottanut iät ja ajat!
Kun huudot oli huudettu ja onnittelut onniteltu, tassuttelin isoveljeni luo, joka odotteli minua pesänsä edustalla - tai no, oikeastaan meidän pesämme.
”Menikö se hyvin?” utelin.
Sienikarva nyökkäsi hymyillen. ”Meni, mainiosti”, hän vastasi.
Kurkotin puskemaan veljeäni, joka vastasi eleeseen sipaisemalla korvaani kuonollaan.
”Nyt me voimme olla joka päivä yhdessä!” kehräsin iloisena, ja kysyin sitten: ”Mitä me teemme ensimmäiseksi?”
//Sieni? Toivottavasti en hitannut liikaa.