Kirjoittaja: EmppuOmppu
Nimet: Liljapentu, Liljatassu, Liljahenkäys
Sukupuoli: Naaras Klaani: Kuolonklaani → Varjoklaani
Edeltäjä parantajana: Sienikarva
Seuraaja: -
KP: 1634
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ulkonäkö: Liljahenkäys on pienikokoinen, tummanharmaa naaraskissa valkein sukin. Hänen turkkinsa on lyhyttä ja karkeaa, sekä erittäin paksua. Häntä on suht. pitkä. Liljahenkäys on sangen solakka naaras. Raajat ovat pitkät ja ohuen puoleiset, mutta silti tukevat ja voimakkaat. Kynnet ovat pitkät ja tappavan terävät, väriltään mustat. Polkuanturat ovat vaaleanpunaiset, mutta niissä on myös erikokoisia mustia läiskiä. Korvat ovat keskikokoiset, muodoltaan kolmiomaiset. Naaras omaa pyöreähköt, pistävän meripihkanväriset silmät. Nenä on vaaleanpunainen. Hampaat ovat lyhyet ja terävät. Viikset ovat pitkät ja valkeat. Liljahenkäys on hyvin kaunis.
Luonne: Liljahenkäys on lujatahtoinen naaras, joka pitää uskostaan kiinni viimeiseen saakka. Hän ei vähästä luovuta ja yrittää aina parhaansa saavuttaakseen tavoitteensa, vaikkei aina onni potkisikaan. Parantajanaaras pyrkii auttamaan kaikkia tasapuolisesti, eikä aseta ylemmässä arvossa olevia kissoja etusijalle, jos vammat ovat lieviä muihin nähden. Liljahenkäykselle perhe on tärkein ja hän on valmis tekemään mitä tahansa pitääkseen sen turvassa ulkomaailman vaaroilta. Hän ei voi sietää pettureita, etenkään niitä, jotka ovat satuttaneet häntä tai hänen läheisiään. Liljahenkäys saattaa suututettuna olla kovin arvaamaton. Parantajan valastaan huolimatta tämä kissa ei epäröi iskeä kynsiään vastustajansa kurkkuun ja viedä taistelua päätökseen, jos tilanne on välttämätön veren vuodatukselle. Naaras ei satuta ketään mielellään ja hän uskoo, että jokaisella kissalla on oikeus elämään, olipa tämä sitten hyvä tai paha. Liljahenkäys on raa'an menneisyytensä takia kovin ennakkoluuloinen kollien kanssa, eikä tämä uskalla rakastaa ketään sydämensä pohjasta, sillä hän pelkää menettävänsä ne, keitä rakastaa. Kaikesta huolimatta pieni parantajanaaras on oikein luotettava ja lämmin sydäminen kissa, joka osaa pitää salaisuuksia paremmin kuin hyvin. Jos hänelle päättää avautua, keskustelut jäävät useimmiten vain Liljahenkäyksen ja kyseisen henkilön välisiksi, ellei asia koske koko klaanin kohtaloa. Naaras yrittää pitää klaaninsa ja sen jäsenet turvassa, vaikkei syntyjään olekaan varjoklaanilainen. Liljahenkäyksen usko Tähtiklaaniin on erittäin vahva, eikä sitä saa murtumaan, vaikka se aina silloin tällöin huojuukin rajamailla.
Taidot: Liljahenkäys on yllättävän hyvä taistelija. Hän on myös erittäin taitava kiipeilijä, kuten hänen kaukaiset sukulaisensakin Myrskyklaanissa. Saalistaminen ei valitettavasti suju vaikeuksitta. Hän on myös surkea jäljittäjä. Liljahenkäys on nopea juoksija. Hänellä on huono yönäkö.
Menneisyys: Liljahenkäys syntyi emolleen Kielomyrkylle ja isälleen Pisaratähdelle kahden muun sisaruksensa kanssa. Naaraan vanhemmat eivät olleet kumppaneita, vaan he tekivät pentuja ainoastaan siksi, jotta Kuolonklaanista tulisi vahvempi. Jo heti ensiaskelillaan nuori Liljahenkäys koki olevansa erilainen kuin muut Kuolonklaanin pennut, mutta yritti silti sopeutua tilanteeseen parhaansa mukaan, vaikkei se aina ollut kovin helppoa, sillä Liljahenkäyksen pentuetoverit eivät tulleet juuri ollenkaan yksinäistä sisartaan vastaan. Pentujen emo nimesi Liljahenkäyksen kaksi muuta sisarusta Hiiripennuksi ja Kostopennuksi, mutta jätti kolmannen pennuista nimeämättä, joka ei alkuun haitannut pientä naarasta. Ajan mittaan hän alkoi kuitenkin kummastella, miksi hän ei ollut saanut omaa kutsumanimeä, kuten muut. Kielomyrkky päätti viedä nimeämättömän pennun pienelle retkelle, josta Liljahenkäys ilahtui suunnattomasti. Naaraspennun harmiksi hän sai tikun polkuanturaansa, eikä enää pystynyt jatkamaan matkaansa. Emo vei Liljahenkäyksen hylätylle ketunkololle ja sanoi lähtevänsä etsimään apua, mutta kun aikaa oli kulunut jo jonkin verran, ei pentu jaksanut enää odottaa, vaan hän päätti lähteä Kielomyrkyn perään. Liljahenkäys eksyi ukkospolulle ja oli vähällä jäädä hirviön alle, mutta silloinen Varjoklaanin parantaja, Sienikarva, ehti juuri ja juuri pelastamaan pennun hengen. Siinä hässäkässä Liljahenkäys menetti muistinsa, eikä hän Varjoklaanin leiriin tultuaan osannut sanoa, mistä oli peräisin. Sienikarva päätti ottaa pennun siipiensä alle, ja Loistetähti lupautui toimimaan sijaisemona hylätylle pienokaiselle. Koska Liljahenkäys oli edelleen vailla nimeä, keksi Sienikarva nimetä hänet Liljapennuksi. Aikaa kului ja Liljapentu pääsi Varjoklaanin parantajaoppilaaksi. Oppilasnimensä saatuaan Liljatassu oli päättänyt auttaa kaikkia avun tarpeessa olevia kissoja klaanista riippumatta, autuaan tietämättömänä surullisesta menneisyydeestään. Liljatassu oli nopea oppimaan. Hän vietti päivänsä Sienikarvan seurassa yrttejä opiskellen, ja vapaa-aikansa joko mestarinsa tai sijaisemonsa seurassa. Naaraalla ei juurikaan ollut ystäviä. Kun aikaa oli kulunut jo jonkin verran, Liljatassu oli päättänyt lähteä tutkimaan omin päin reviiriä, sillä hän oli käynyt siellä ainoastaan Sienikarvan kanssa etsimässä yrttejä. Tutkimusretkellään hän tapasi nuoren Kuolonklaanin soturioppilaan, Kostotassun. Samalla parantajaoppilaalle kävi ilmi, että hänen juurensa olivat peräisin Kuolonklaanista. Sienikarva oli lähtenyt etsimään Liljatassua ja hän löysi tämän Kostotassun seurasta rajalla. Liljatassu purki vihansa ja hämmennyksensä mestariinsa, eikä hän osannut ajatella raivoltaan järkevästi. Kaksikon välit olivat parin kuun ajan hyvin kireät. Eräänä kohtalokkaana päivänä Liljatassun palatessa takaisin leiriin yrttien keruu retkensä päätteeksi, häntä odotti leirissä kaamea näky. Yksi Varjoklaanin sotureista makasi elottomana aukiolla klaanitoveriensa ympäröimänä. Loistetähti piti parhaillaan saarnaa Kuutamosielulle, jota syytettiin kyseisen soturin taposta. Liljatassu ei voinut olla huomaamatta pientä tyytyväisyyden pilkettä Tihkuturkin, nuoren Varjoklaanin soturin, silmissä. Silloin parantajaoppilaan epäilykset heräsivät. Liljatassun kertoessa Tihkuturkille tietävänsä totuuden Karpalovarjon kohtalosta, soturi tekeytyi viattomaksi ja pyysi tätä mukaansa pienelle kävelylle. Liljatassu suostui hieman vastahakoisesti, sillä ei oikein tiennyt, mitä siinä tilanteessa olisi voinut tehdä. Tihkuturkki johdatteli Liljatassun ukkospolun luona olevan alikulkutunnelin luo. Hän uskotteli naaraalle, että oli nähnyt siellä joitain yrttejä, ja kun parantajaoppilas oli mennyt tarkistamaan oliko kollin puheissa perää, Tihkuturkki oli sulkenut hänen reittinsä pois, uhaten tappavansa hänen perheensä, jos tuo ei suostuisi pitämään kuonoaan kiinni. Liljatassu joutui pitkään asiaa punnittuaan myöntymään. Silloin naaras myös paljasti kuolonklaanilaisjuurensa Tihkuturkille, jotta ansaitsisi hänen luottamuksensa ja vannoi uskollisuutta Pimeyden metsälle ja hänelle jatkossa, joka oli vaikein teko, mitä hän oli koskaan joutunut tekemään. Naaras kuitenkaan ei luopunut uskostaan Tähtiklaaniin, vaan hän on pitänyt yllään peiteroolia. Harkitsematon lupaus sai aikaan klaanissa kauheuksia. Tihkuturkki kokosi joukkonsa Pimeyden metsään uskovista varjoklaanilaisista ja surmasi kaikki ne, jotka kapinoivat vastaan. Loistetähden hän vangitsi pesäänsä ja kidutti tätä niin kauan, että näki parhaaksi päästää hänet päiviltä ja nousta itse valtaan. Liljatassu tunsi olevansa syyllinen. Hänen takiaan pahuuden siemen oli saatu kylvettyä klaanin keskuuteen, eikä hyvyydelle tai oikeamielisyydelle ollut siellä enää sijaa. Naaras otti tavoitteekseen surmata Tihkuturkin, keinolla millä hyvänsä. Kuu traagisten tapahtumien jälkeen Liljatassu ansaitsi parantajanimensä ja hänestä tuli Liljahenkäys. Liljahenkäys tutustui sattuman kautta erääseen Varjoklaanin soturioppilaaseen, Kylmätassuun, joka ei tuntunut millään jättävän naarasta rauhaan. Liljahenkäyksen tunteet alkoivat vahvistua Kylmätassua kohtaan, ja kun Kylmätassu sai soturinimensä, kollikin paljasti tunteensa naaraalle. Kylmähenkäys otti soturinimensä parantajaoppilaan mukaan, ja pian nimityksen jälkeen heistä tuli kumppanit. Kaksikon yhteinen polku ei ollut mutkaton. Heille syntyi riitoja vähän väliä. Mutta kun Liljahenkäys alkoi odottaa Kylmähenkäyksen pentuja, tilanne rauhoittui hieman. Parantajaoppilas synnytti neljä pentua: Hikkoripennun, Rosmariinipennun, Korentopennun ja Utupennun. Nelikko osottautui hyvin persoonalliseksi ryhmäksi. Kukin osasi olla omalaatuinen tapaus. Heti pentujen syntymän jälkeen Kylmähenkäyksen ja Liljahenkäyksen suhde alkoi rakoilla. Kolli käyttäytyi aina vain kylmemmin kumppaniaan kohtaan. Toinen Liljahenkäyksen tyttäristä, Rosmariinipentu, ja tämän orpopentu ystävä, Varpuspentu, karkasivat lähes kuuden kuun ikäisinä leiristä. Rosmariinipentu oli vähällä jäädä hirviön alle, mutta muuan myrskyklaanilainen, joka esittäytyi Pitkävarjoksi, pelasti pienen pennun viime hetkellä. Kun pennut pääsivät oppilaiksi, Liljahenkäys järkyttyi pahemman kerran kuullessaan Rosmariinitassun saavan Tihkutähden mestarikseen. Naaras pelkäsi, että hänen tyttärensäkin ajautuisi Pimeyden metsän polulle, joten hän päätti värvätä nuoren oppilaan mukaansa kapinaan vapaan Varjoklaanin puolesta. Kylmähenkäyksen ja Liljahenkäyksen välit kävivät päivä päivältä etäisimmiksi. Kaksikko tuskin enää edes puhui toisilleen. Sitten eräänä iltapäivänä kolli lampsi sisälle pesään ja kävi varoittamatta kumppaninsa kimppuun. Kiitos parantajaoppilaan veljeltään saamien taisteluharjoitusten, hän onnistui heittämään Kylmähenkäyksen pois kimpustaan ja ajamaan yhteistuumin mestarinsa kanssa kollin pois pesästä. Tämän jälkeen Minttusydän karkotti Kylmähenkäyksen armottomasti klaanista. Liljahenkäys meni shokkiin ja kävi epähuomiossa oman mestarinsa päälle tämän tullessa tarkistamaan oppilaansa voinnin. Kumppaninsa petoksen ja karkotuksen jäljiltä naaras kärsi masennuksesta usean kuun ajan, kunnes ryhdistäytyi ja päätti jatkaa suunnitelmiaan vapaan Varjoklaanin puolesta.
Suku&suhteet:
Kumppani: Sienikarva(Varjoklaani)
Entiset kumppanit: Kylmähenkäys(Pimeyden Metsä), Varpusliito(Varjoklaani, epävirallinen)
Tyttäret: Utukyynel(Pimeyden Metsä), Rosmariiniputous(Varjoklaani), Loistepentu(Varjoklaani)
Pojat: Hikkoritassu(kuollut), Korentolento(Pimeyden Metsä), Pyökkipentu(Varjoklaani), Näätäpentu(Varjoklaani)
Emo: Kielomyrkky(Tähtiklaani) Isä: Pisaratähti(Pimeyden Metsä) Sisko: Hiiripisara(Pimeyden Metsä) Veli: Kostohenki(Kuolonklaani) Emon emo: Kalmalilja(Kuolonklaani) Emon isä: Raepisara(Kuolonklaani) Isän emo: Sulkatähti(Pimeyden Metsä) Isän isä: Viiltotähti(Pimeyden Metsä) Uud.synt. Viiltokaaoksena
Liljahenkäys / 14.2.2018
Tunto alkoi hiljalleen palautua takaisin kankeisiin raajoihini. Nousin varovasti istumaan. Minulla oli hirveä urakka kannatella itseäni vapisevilla käpälilläni, joissa veri oli vastikään alkanut jälleen kiertämään.
"Jää toki", kähisin kumppanilleni, joka vilkuili vuoron perään minuun ja Sienikarvaan. Soturikolli nyökkäsi ja tassutti aavistuksen verran lähemmäs minua, muttei tullut sen likemmälle, jotta mestarini ei olisi saanut minkäänlaisia aavistuksia minun ja sinertävänharmaan kollin välillä olevasta suhteesta.
"Liljahenkäys, osaatko sanoa, kauanko olet ollut ulkona?" Sienikarva tiedusteli. Laskin katseeni tassuihini ja yritin muistella edellisillan tapahtumia. Veljeni, Kostohenki, oli jättänyt minut tylysti ja lähtenyt omille teilleen, ja kun minä olin puolestani ollut aikeissa palata takaisin omalle reviirilleni, jalkani oli jäänyt jumiin vähän matkan päässä rajasta, enkä ollut päässyt liikkumaan muutamaan kuunliikkeeseen.
"En muista", sanoin lopulta. Oli parempi, että parantaja tiesi vähemmän edellisillan tapahtumista kuin sen, etten ollutkaan ollut Varjoklaanin reviirillä, vaan vihollisklaanin alueella puhumassa vanhan pentuetoverini kanssa pitkästä aikaa.
Sienikarva katsoi minuun mittaillen myrkynvihreillä silmillään ja nyökkäsi sitten. Vaaleanruskea kolli kääntyi Kylmähenkäyksen puoleen ja naukui:
"Hiero hänen käpäliään ja kylkiään, jotta hän lämpenee nopeammin." Sen jälkeen hän katosi yrttivarastoon noutamaan tarvittavia välineitä.
Kylmähenkäys katsahti minuun epäröiden. Annoin kasvoilleni levitä lempeän hymyn, kun kävin makuulleni ja viitoin kumppaniani lähemmäs.
"Tule vain, en minä pure", härnäsin viikset leikkisästi väristen.
//Kylmä?
Kylmähenkäys / 14.2.2018
Räpäytin hitaasti kylmänsinisiä silmiäni ja tassuttelin Liljahenkäyksen luokse, asettuen istumaan sammalpedin viereen. Naaras suorastaan värisi kylmyyden takia enkä yhtään ihmetellytkään.
Hetken epäröinnin jälkeen painoin käpäläni tuon kylkeen kiinni ja aloin varovaisesti hieroa naaraan tummanharmaata turkkia saadakseni hänet lämpimämmäksi. Pelko kumppaniani kohtaan varmaankin näkyi katseestani, sillä Liljahenkäys räpäytti meripihkaisia silmiään lämpimästi ja lausui:
"Ei sinun tarvitse minusta huolehtia, olen kyllä kunnossa."
"Miten sinä voisit olla kunnossa?" kysyin ehkä liiankin kovalla äänensävyllä, joten madalsin ääntäni hieman, "ei kukaan olisi kunnossa jouduttaan paksun lumikerroksen alle keskellä lehtikadon purevia pakkasia."
Liljahenkäys ei vastannut huomautukseeni, vaan päätyi kääntämään katseensakin muualle. En yrittänytkään kiistellä asiasta enää hänen kanssaan, vaan jatkoin tuon kylkien silittämistä. Hitaasti aloin edetä tuon niskaa kohti, sitten etenin varovaisesti naaraan jaloista suoraan sieviin käpäliin, jotka repivät sammalpetiä pienillä kynsillään.
"Mistä puhuitte Kostohengen kanssa? Satuttiko hän sinua?" kysyin hetken kuluttua. Suojeluvaistoni olivat virittäytymässä ja haluni suojella kumppaniani kasvoi hetki hetkeltä, kun odotin parantajaoppilaan vastausta.
// Lilja?
Liljahenkäys / 14.2.2018
Pudistin päätäni. "Ei, ei hän satuttanut minua. Meille tuli vain pieniä erimielisyyksiä muutamista asioista, mutta erkanimme oikeastaan heti keskustelumme suunnan muuttueassa aina vain mutkaisemmaksi", vastasin hiljaa.
Kylmähenkäys ei näyttänyt vieläkään olevan vakuuttunut siitä, että kaikki oli kunnossa. Nostin varovasti päätäni ja kurottauduin nuolaisemaan kumppanini poskea hellästi.
"Kaikki on ihan hyvin, eikä mitään sattunut. Pääasia on nyt se, että olen täällä sinun kanssasi, enkä enää Kuolonklaanin reviirillä hytisemässä kylmyyttäni", nau'uin lempeästi ja puskin päälläni kollin rintaan, mutta erkanin tästä saman tien, kun Sienikarva palasi takaisin varastolta muutamien yrttien kanssa.
"Voiko Kylmähenkäys nukkua tämän yön minun vieressäni?" kysyin hetken mielijohteesta mestariltani, joka oli paraikaa avaamassa tuomiaan yrttinippuja. Vaaleanruskea parantajakolli katsahti minuun kulmiaan kohottaen.
"Enpä tiedä." Sienikarva näytti epäröivän.
"Kiltti, se olisi minulle tärkeää", mau'uin kallistaen aavistuksen verran päätäni. Lopulta mestarini päästi raskaan huokaisun karkaamaan ilmoille ja nyökkäsi suostumisen merkiksi.
Katsahdin kumppaniini ilahtuneena, joka kuitenkin näytti olevan enemmänkin huolissaan kuin innoissaan. Kurtistin kulmiani ja kysyin:
"Jos siis haluat nukkua minun vieressäni?"
//Kylmä? Sieni? Hittasinkohan Sientä liikaa?
Kylmähenkäys / 15.2.2018
Tuijotin Liljahenkäystä mahdollisimman ilmeettömänä, mutta vaistoni olivat vähällä pakottaa paniikin nousemaan kylmänsinisiin silmiini. En voinut olla edes hymyilemättä, kun nyökäytin hitaasti päätäni ja vastasin:
"Voin jäädä", lausahdin tyynellä äänensävyllä ja kohtasin Sienikarvan yllättyneet kasvot. Kollin myrkynvihreissä silmissä säihkyi hämmentyneisyys, mutta jotenkin minulla oli paha aavistus, että hän oli saamassa selville totuuden suhteestamme. Enkä minä ainakaan tahtoisi heittää suhdettamme julkisuuteen, ainakaan vielä. Mutta tiesin, että jonakin päivänä jokainen saisi tietää siitä enkä voisi sille mitään.
Peruutin hieman, kun Sienikarva alkoi työskennellä joidenkin tuntemattomien yrttien kanssa. En edes vilkaissutkaan, mihin tai miten hän niitä käytti, koska rehellisesti sanottuna yrtit eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa tällä hetkellä. Tahdoin vain saada kumppanini kuntoon enkä mitään muuta.
Hätkähdin takaisin oikeaan maailmaan, kun Sienikarva köhäisi kurkkuaan. Työ oli varmaankin tehty, mitä ikinä hän oli tehnytkään.
"Voisitki jättää meidät hetkeksi kahdestaan?" kysyin jäätävästi, mutta yritin silti nostaa kohteliaisuuden määrää äänensävyssäni. Sienikarva kohotti hitaasti kulmiaan ja räpäytti epäröiviä, nyrkynvihreitä silmiään, mutta lausahti sitten jotakin epämääräistä ja katosi jonnekin pesän syövereihin.
"Miksi kysyit tuota?" kuiskasin hieman ärtyneenä, kun Sienikarva oli lähtenyt kuuloetäisyydeltä, "nyt hän varmasti olettaa meidän olevan kumppaneita! Kuka pyytäisi toista kissaa yöksi viereensä ellei tuo olisi hänen kumppaninsa?"
// Lilja? Sieni?
Liljahenkäys / 15.2.2018
Katsoin kumppaniini tyynesti. "Hänen on saatava tietää se. Sienikarva huolestuu suotta, jos näkee joka aamu herättyään, että petini on tyhjä, enkä ole pesässä, vaan sinun kanssasi", nau'uin hiljaa. "Olen sen velkaa hänelle. Mutta lupaan, ettei kukaan muu tule tietämään tästä."
Kylmähenkäys heilautti häntäänsä turhautuneena ja istahti sitten sammalpetini viereen. Minun takiani nuori soturi saattaisi joutua joku päivä hankaluuksiin. Halusin vain elää tavallista elämää, omistaa kumppanin ja pennut, mutta ei. Minun kohtaloni oli kietoutunut parantajan polulle, enkä tuntenut oloani yhtään sen normaalimmaksi kuin luulisi, sillä olinhan Kuolonklaanin peräti yhden pelätyimmän kissan jälkeläinen, jota juuri kukaan ei onnekseni tiennyt - paitsi tietty Sienikarva, Kylmähenkäys, Valvehenki ja itse Tihkutähti.
Laskin pääni etukäpälieni varaan ja vedin syvään henkeä. Kylmähenkäys siirsi kylmänsinisen katseensa minuun, muttei sanonut mitään, joka oli ihan hyvä asia. Juuri nyt en jaksanut kinastella kumppanini kanssa terveydentilastani. Olin täysin kunnossa, mutta Kylmähenkäys ei vain suostunut ottamaan sitä kuuleviin korviinsa.
Kellahdin sammalille kyljelleni. Ummistin silmäni hetkeksi, ja sillä hetkellä vasta tajusin, kuinka väsynyt oikeasti olinkaan pitkän yön jäljiltä. Olin joutunut pysyttelemään hereillä niin kauan, kunnes kumppanini oli lopulta löytänyt minut ja tuonut takaisin leiriin.
"Kylmähenkäys", kuiskasin hiljaa ja avasin silmäni, "olenko minä aivan kamala kissa?"
Soturi katsahti minuun ihmeissään. "Mitä sinä tarkoitat?" hän sihahti.
"Olen pettänyt klaanini. En pysäyttänyt Tihkutähteä silloin kuin olisin voinut sen tehdä, ja nyt hän on saattanut koko klaanin tuhon partaalle. Lisäksi juuri kukaan ei tiedä sitä, että olen Pisaratähden pentu, tai että olen oikeasti kuolonklaanilainen", mau'uin omatunnon tuskissani. En ansainnut Kylmähenkäystä, enkä ansainnut paikkaani Varjoklaanin parantajaoppilaana.
//Kylmä?
Kylmähenkäys / 15.2.2018
Kuuntelin ja tuijotin samalla Liljahenkäystä, tuttu mitäänsanomaton ilme kasvoillani leväten. Mitä pidemmälle hän eteni sanoissaan, sitä epävarmemmaksi tulin. Liljahenkäys oli täydellisesti osunut siihen kohtaan minussa, minkä avaaminen oli erittäin vaikeaa; lohduttavan ja auttavan puoleni. En ensinnäkään tiennyt lainkaan miten lohdutta murtunutta kumppaniani, mutta en myöskään osannut sanoa mitään hänen sanoihinsa. Varsinkin kun itse uskoin Pimeyden metsään ja kannatin sitä kumppanini sanoista huolimatta.
"Tiedät kyllä varsin hyvin, kuinka vähän voin auttaa tälläisen aiheen kanssa", aloitin hitaasti ja kohtasin Liljahenkäyksen meripihkaiset silmät, joiden takana oli varmaankin meneillään pyörremyrsky, jota en pystyisi pysäyttämään. Liljahenkäys ei sanonut sanaakaan, mutta hänen vaitonaisuutensa viesti minulle, että naaras odotti minun jatkavan.
"Jos tahdot keskustella tästä aiheesta ja saada syvän ja rehellisen keskustelun tulokseksi, älä kumarru puoleeni, vaan mene juttelemaan jonkun Tähtiklaaniin uskovan kanssa. En osaa sanoa mitään äskeisiin sanoihisi", lausahdin yllättävän pehmeällä äänensävyllä ja käänsin sitten poissaolevasti kylmänsinisen tuijotukseni pesän uloskäyntiä peittäviin sammalverhoihin.
"Olen pahoillani, mutta en vain kykene juttelemaan tästä kanssasi", lisäsin vielä nopeasti ja vilkaisin sitten sammalpedillä makaavaa Liljahenkäystä. Kevytrakenteisen naaraan kasvot olivat kääntyneet muualle, joten en voinut arvioida mitä hänen mielessään kulki. Jäin tuijottamaan kumppaniani ja tutut ajatukset tulevaisuudestamme palasivat mieleeni. Pimeyden metsään uskova soturi ja Tähtiklaaniin uskova parantajaoppilas, emme me kuuluneet yhteen. Kun salaisuutemme tulisi julki klaanille, Pimeyden metsään uskovien kissojen luottamus minuun varmasti romahtaisi uhkaavasti, kun he saisivat minun viettäneen aikaa Tähtiklaaniin uskovan kissan kanssa. Ja jos kumppanuus ei ollut vielä tarpeeksi, sitten siihen vielä lisättäisiin mahdolliset pennut. Olin jo nuorena oppilaana unelmoinut jälkikasvun saamisesta, mutta ajatuskin isänä olemisesta sai nyt vatsani vääntymään tiukkaan solmuun. Miten pennuillemme kävisi, jos heidän vanhempansa olisivat kahden eri uskomuksen jäseniä?
"Voinko varmasti luottaa siihen että olet kunnossa?" kysyin vielä varmuuden varalta ja toivoin Liljahenkäyksen kohtaavan katseeni.
// Lilja?
Liljahenkäys / 18.2.2018
"Tiedät kyllä varsin hyvin, kuinka vähän voin auttaa tälläisen aiheen kanssa." Kylmähenkäys katsoi minuun kylmänsiniset silmät ohuiksi viiruiksi kavenneina. "Jos tahdot keskustella tästä aiheesta ja saada syvän ja rehellisen keskustelun tulokseksi, älä kumarru puoleeni, vaan mene juttelemaan jonkun Tähtiklaaniin uskovan kanssa. En osaa sanoa mitään äskeisiin sanoihisi." Kollin nauku oli pehmeä ja samaan aikaan myös hyvin lempeä, mutta hänen sanansa eivät saaneet minua vakuuttuneeksi, etenkään kun hän tuntui välttelevän katsettani.
"Olen pahoillani, mutta en vain kykene puhumaan tästä kanssasi", hän sanoi ja kääntyi katsomaan minuun. Siristin hieman silmiäni, mutta en sanonut mitään.
"Voinko varmasti luottaa siihen että olet kunnossa?" Kylmähenkäys kysyi piinallisen pitkältä tuntuneen hiljaisuuden päätteeksi. Käänsin tuolle selkäni ja tuhahdin:
"Riippuu näkökulmasta." Laskin pääni sammalille ja suljin silmäni. Tiesin kyllä, ettei kumppanini uskonut Tähtiklaaniin, mutta olisi hän sentään voinut yrittää auttaa minua tässä pulmassa! Olin puun ja kaarnan välissä, enkä tiennyt, mitä tehdä. Petin klaaniani paraikaa Kylmähenkäyksen kanssa, eikä tuo edes keksinyt paria lohdutuksen sanaa kohottamaan itsetuntoani. Tähtiklaanin tähden, miten elämäni olikin voinut muuttua näon mutkikkaaksi?
"Haluaisin nyt olla yksin", ynähdin hiljaa ja suljin silmäni. Kuulin Kylmähenkäyksen huokaisevan ja tallustavan ulos pesästä. Silloin Sienikarva putkahti esiin varastosta.
"Eikö hän jäänytkään yötä?" tuo kysyi ihmeissään, mutta en vaivautunut vastaamaan. Tahdoin paeta. Mennä niin kauas, ettei edes Tähtiklaani yltänyt sinne.
Vedin syvään henkeä ja annoin itseni kietoutua muistojen pyörteeseen. Sekavat kuvat emostani, välähdykset isästäni ja sisaruksistani; ne kaikki tuntuivat olevan niin lähellä, mutta silti käpälän ulottumattomissa. Kuka minä oikeasti olin? Kuuluiko minun edes olla täällä? Kielomyrkky oli hylännyt minut syystä. En ollut murhanhimoinen kuolonklaanilainen, enkä kyllä liioimmin puhdassydäminen varjoklaanilainenkaan. Olin kadottanut itseni.
Tassuttelin pitkin pehmeää nurmikon laitaa. Hento tuulenvire pörrötti turkkiani ja ilta-aurinko paistoi kauniisti. Ei ollut tietoakaan vaarasta, tai siitä, että joku läheisistäni voisi vain yhdestä kynnen sivalluksesta kadota jäljettömiin. Tunsin olevani pitkästä aikaa onnellinen.
Kuulin kuinka pienet käpälät rummuttivat maata. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Kylmähenkäyksen telmimässä kahden suloisen pennun kanssa. Niiden innokkaat naukaisut raikuivat ilmassa, ja kumppaninikin näytti olevan rentoutunut, eikä ollut hätiköimässä mihinkään suuntaan.
Lähdin tassuttamaan heidän suuntaansa vieno hymy kasvoilleni leviten. Juuri kun olin saavuttamassa heitä, uhkaava jylinä täytti taivaan. Ruoho kuihtui olemattomiin, taivas tummui ja nakkeli salamoita ympäriinsä kuin vauhkoontunut jänis. Kylmähenkäys ja pennut lähtivät juoksemaan karkuun, mutta silloin taivaan halkaisi valtava sähköpurkaus, joka osui heihin. Parkaisin kauhuissani ja nelistin heidän luokseen kiireesti, mutta oli jo myöhäistä. En enää edes tunnistanut kumppaniani. Hänen sinertävänharmaa turkkinsa oli tummunut ja naama vääntynyt outoon asentoon. Pennut olivat vain epämääräisiä karvamyttyjä, jotka olivat lyyhistyneet kollin viereen.
Suru kuristi kurkkuani. Ei tässä näin pitänyt käydä! Kaikki oli tuntunut vain niin pienen hetken ajan täydelliseltä, kunnes pimeys oli langennut ja tuhonnut kaiken. Pienokaisten elämä oli päättynyt lyhyeen. Ilman täytti pahaenteinen nauru, joka kiiri halki metsien ja nittyjen, jotka olivat vaipuneet epätoivon unholaan.
Avasin silmäni ensimmäisten auringonsäteiden täyttäessä pesän. Onnettomuudesta Kuolonklaanin reviirillä oli kulunut jo pari päivää. Olin pitänyt kumppaniini hieman etäisyyttä, sillä jatkuvat painajaiset piinasivat minua edelleen, enkä tahtonut huolestuttaa tätä.
Löntystin ulos pesästä jaksamatta sukia turkkiani kunnolla. Kaipasin raikasta ilmaa. Kuten tavallisesti, aamupartio oli valmistautumassa matkaan. Kylmähenkäystä ei näkynyt missään, joka oli ihan vain hyvä asia.
Kävin pitkäkseni pesän edustalle, ummistin silmäni ja annoin auringon lämmittää turkkiani. Päivä oli mitä täydellisin. Pikkulinnut lauloivat jossain kaukana, joka vihjasi, ettei lehtikadon valtakausi kestäisi enää pitkään. Pian koittaisi hiirenkorva, jota seurasi viherlehti, jolloin riista olisi palannut kokonaan metsään ja ruokaa riittäisi kaikille. Nykyään klaani joutui pärjäämään kylmästä kangistuneilla sammakoilla ja aliravituilla päästäisillä.
Kuulin lähestyviä askelia ja näin Kylmähenkäyksen tassuttavan minua kohti. Laskin katseeni tassuihini. Mitähän hänkin sanoisi outoon välttelyyni, jota oli jatkunut jo parin päivän ajan?
"Huomenta", tervehdin arasti, enkä rohjennut katsoa tätä silmiin, sillä pelkäsin näkeväni vain pelkkää vihaa ja inhoa.
//Kylmä? Tästä tuli tosi tönkkö ja sekava.
Kylmähenkäys / 18.2.2018
Vetäisin syvään henkeä, kun Liljahenkäys ilmoitti haluavansa olla yksin. Sillä silmänräpäyksellä tajusin tehneeni virheen, mutten voinut enää perääntyä. Päästin suustani syvän huokauksen ja käänsin itsekin selkäni kumppanilleni. Olin muutaman silmänräpäyksen sisällä saanut naaraan vielä huonommalle tuulelle enkä ollut todellakaan nyt tyytyväinen itseeni.
"Kuten tahdot", kuiskasin vielä ja sukelsin sitten ulos pesästä, jättäen yksinäisen Liljahenkäyksen parantajan pesään oman onnensa nojaan. Enhän minä halunnut sitä tehdä, mutta jos naaras ei tahtonut minun olevan seurassaan, sitten en olisi. Vaikka olinkin kylmä ja tyly varjoklaanilainen, tunteeton minä en ollut. Ymmärtäisin kumppaniani ja antaisin hänelle hetken hengittää ja kerätä ajatuksensa kokoon.
"Kylmähenkäys!"
Kohotin laiskasti katseeni kookkaista käpälistäni ja näköpiiriini osui noin ketunmitan päässä seisova Ikituuli. Hopeanharmaan naaraan tuuhea häntä heilahteli rennosti puolelta toiselle, kun hän huusi:
"Haluatko tulla partioon?"
En vaivautunut edes vastaamaan, vaan kännyin kannoillani soturien pesää kohti ja käänsin katseeni muualle, toivoen viestin menevän perille. Onnistuin varmaankin yrityksessäni, sillä Ikituuli ei huutanut uudelleen eikä lähtenyt perääni kuin vastasyntynyt pentu. Sukelsin suoraan soturien pesään ja kaaduin väsyneenä sammalpedilleni. En jaksanut edes siistiä turkkiani tai parantaa asentoani makuualusilla, vaan suljin silmäni ja laskin kuononi käpälieni suojiin, jolloin katosin pimeyteen.
Heräsin varhaisin aamulla haaleiden auringonsäteiden valaistessa soturien pesän ohuiden raitojen muodossa. Pesä oli täynnä nukkuvia sotureita muutamaa tyhjää petiä lukuunottamatta, joten oletin heränneeni hieman tavallista aikaisemmin. Kompuroin unenpöpperössä jaloilleni, suin nopeasti sinertävänharmaan turkkini siistiksi ja pujottelin sitten ulos pesästä.
Ilma ulkona oli raikas ja utuinen eikä pakkanen ollut ehtinyt vielä nousta purevaksi, vaan enemmänkin viileä ilmavirta pörrötti mukavasti karvojani. Vedin keuhkoni täyteen lehtikadon lopun raikasta ilmaa ja huokaisin sitten syvään, antaen lihasteni rentoutua.
En ehtinyt ottaa askeltakaan, kun tunnistin parantajan pesän edustalla makoilevan hahmon. Liljahenkäyksen tummanharmaa turkki oltiin jätetty sotkuiseksi, mutta silti hän näytti aivan yhtä upealta kuin ennenkin. Meripihkaiset silmät olivat sulkeutuneet, naaras näytti rentoutuvan. Jätin epäröinnin sikseen ja suunnistin suoraan kumppaniani päin. Kun parantajaoppilas avasi silmänsä ja huomasi minut, hän laski jostakin kummasta syystä katseensa käpäliinsä.
"Hei", Liljahenkäys tervehti varovaisesti saavuttuani hänen luokseen.
"Hei", vastasin hitaasti ja nielaisin epäröiden. Miten minun pitäisi aloittaa tämä keskustelu?
"Kuules... olen pahoillani kun en auttanut sinua", aloitin lopulta. Liljahenkäys nosti nopeasti meripihkaiset silmänsä, joissa välähti hämmästys. Nielaisin uudelleen ja jatkoin epävarmana:
"Minun olisi pitänyt olla parempi kumppani sinulle ja auttaa, mutta koin vain itseni niin epävarmaksi ja pelästyneeksi, koska... koska rehellisesti sanottuna tuo oli hyvin uusi kokemus minulle, jonkun auttaminen siis. Mutta toivottavasti tiedät, että olen tästä riippumatta rinnallasi ja suojelen sinua, kuten olen luvannutkin, koska rakastan sinua."
Jos olisin nuorempana kuullut jonkun sanovan nuo viimeiset sanat ääneen, olisin varmasti irvistänyt ja sanonut niiden olevan turhaa hempeilyä, mutta nyt vasta aloin ymmärtää kyseisten sanojen merkityksen. Otin varovaisesti askeleen lähemmäs Liljahenkäystä ja toivoin, ettei hän perääntyisi, vaan luottaisi minuun. Tahdoin vain painautua hänen turvalliseen ja lämpimään turkkiinsa kiinni ja nuolaista hänen poskeaan lempeydenosoitukseksi, mutta en voinut tehdä niin jos Liljahenkäys perääntyisi.
// Lilja?
Liljahenkäys / 18.2.2018
Kylmähenkäys otti epäröiden askelen lähemmäs minua. Kasvoilleni levisi lämmin hymy, kun nostin päätäni ja kurkotuin nuolaisemaan kumppaniani hellästi kuonolle. Sydämeni hakkasi aina vain kiivaammin. Kehräys hyrisi kurkussani.
"Minäkin rakastan sinua, Kylmähenkäys", sanoin hiljaa ja puskin tätä rintaan. Kolli räpäytti silmiään hämmentyneenä, mutta pian hänenkin kasvoilleen nousi vieno hymy.
Kylmähenkäys oli ainoa asia, joka pidätteli minua Varjoklaanissa. En mitenkään pärjäisi ilman häntä. Meidät oli kuin luotu yhteen. Vaikka olimmekin niin erilaisia keskenämme, meitä yhdisti yksi asia; halu suojella läheisimpiämme viimeisen hengen vetoon asti.
Katseeni kiinnittyi paraikaa lähtöä tekevään aamupartioon. Kun partion johtaja vei kissat pois leiristä, viittasin Kylmähenkäystä käymään makuulle vierelleni. Soturi katsahti minuun epävarmana, muttei sanonut vastaan.
Tunsin Kylmähenkäyksen kehon lämpimänä omaani vasten. Hautasin kuononi hänen turkkiinsa ja hengitin tämän tuttua, myskimäistä tuoksua. Ilo väreili turkkini alla aaltoina ja nostatti karvani pystyyn. Tämä riitti minulle; sain viettää aikaa ihan kahden kumppanini kanssa, eikä kukaan ollut häiritsemässä meitä.
Aamu oli rauhallinen. Hento tuulenvire puhalsi leirissä ja valonsäteet toivat lohtua lehtikadon pimeyteen. Uskalsin sulkea silmäni hetkeksi ja antautua omille ajatuksilleni. Muistella niitä hetkiä, kun olin saapunut ensimmäistä kertaa Varjoklaanin leiriin Sienikarvan kanssa. Jolloin olin tavannut Loistetähden ja päässyt hänen siipiensä suojiin ja kasvanut onnellisen tietämättömänä karusta menneisyydestäni Kuolonklaanissa. Oli ollut vain minä ja uusi perheeni, joka oli kasvattanut minut kuin omanaan, arvostelematta tai tuomitsematta. He olivat oikeasti rakastaneet minua.
"Liljahenkäys? Oletko kunnossa?" Katsahdin Kylmähenkäykseen hieman ihmeissäni. Samassa tajusin olleeni niin uppoutunut omiin ajatuksiini, että olin kokonaan unohtanut nykyhetken.
"Anteeksi, muistelin vain ensimmäisiä hetkiäni täällä", vastasin ja hieraisin poskeani tuon poskea vasten. Kumppanini katseli minua hetken ajan huolestuneen näköisenä.
"Kuules, haluaisitko opettaa minulle muutamia taisteluliikkeitä?" kysyin epäröiden.
Kylmähenkäys kurtisti kulmiaan. "Miksi ihmeessä?" tuo maukui.
"Minun on opittava puolustamaan itseäni. Et ole aina suojelemassa minua täällä", sanoin päättäväisenä. Todellisuudessa tahdoin oppia taistelemaan, jotta voisin jonain päivänä päihittää Tihkutähden ja pelastaa klaanin. En voinut kertoa suurista suunnitelmistani vielä kumppanilleni, sillä hän mitä ilmeisemmin kieltäytyisi opettamasta minulle taisteluliikkeitä, joita juuri nyt kipeästi tarvitsin.
"Kiltti, Kylmähenkäys, voithan opettaa minua?" pyysin niin kauniisti kuin vain suinkin osasin. Minun oli saatava kolli puolelleni.
//Kylmä?
Kylmähenkäys / 18.2.2018
Silmäilin Liljahenkäystä hieman epäröivänä kylmänsinisellä tuijotuksellani; en alkuunkaan täysin uskonut Liljahenkäyksen vilpitöntä syytä, mutta sen lisäksi hänellä tuntui äkkinäisesti olevan pakkomielle harjoitella taistelua, mikä ei todellakaan ollut yksi parantajan tärkeimmistä taidoista. Mitä kumppanini suunnitteli ja miksei hän kertonut minulle todellista syytä?
"Hyvä on sitten, muttei pidetä mitään suuria harjoituksia", lausahdin lopulta ja kompuroin jaloilleni Liljahenkäyksen vierestä. Näin nopean tyytyväisyyden pilkahtavan nuoren naaraan kasvoilla, mutta se vaihtui takaisin neutraaliin ilmeeseen ennen kuin ehdin kunnolla arvioida tuon silmistä heijastuvia tunteita. Venyttelin lihaksikkaita jalkojani nopeasti ja asetuin sitten parin hännänmitan päähän Liljahenkäyksestä.
Kun silmäilin edessäni seisovaa Liljahenkäystä, olin erottavinani pienen pelon häivähdyksen kumppanini silmissä. Olin parantajaoppilasta melkein kaksi kertaa suurikokoisempi ja hän sattui olemaan varsin solakka- ja kevytrakenteinen, kun minä taas olin roteva- ja lihaksikasrakenteinen. Kun vielä pullistin lihaksiani vielä suuremmiksi ja kohotin kuononi korkealle, ymmärsin hyvin jos näytin pelottavalta vastustajalta. Väläytin nopean hymyn naaraalle - kuin viestiäkseni etten satuttaisi häntä - ja köhäisin sitten kurkkuani.
"Mitä taisteluliikkeitä haluaisit siis oppia? Haluan kyllä muistuttaa, että olen taitava taistelija, opettihan Ikituuli minua hyvin ankarasti."
Päästin huomaamattani suustani pienen leveilevän huomautuksen taistelutaidoistani ja näin Liljahenkäyksen pyöräyttävän meripihkaisia silmiään sanoilleni, mutta minkäs sille voi jos oli todella hyvä taistelija?
"Enpä ole mitään erityistä miettinyt, jotakin vain", Liljahenkäys vastasi ja räpäytti meripihkaisia silmiään pari kertaa. Hitsi kun minulla oli kaunis kumppani.
"Hyvä on, aloitetaan sitten aika helpoista liikkeistä. Olet kyllä oppinut varmaan Sienikarvalta jotakin, muttet läheskään kaikkea."
Sitten kaaduin äkkinäisesti kyljelleni ja painoin käpäläni maata vasten, aivan kuin vihollinen olisi onnistunut lukitsemaan minut käpäliensä otteeseen ja oli valmis iskemään terävät kulmahampaansa nahkaani. Keinautin lantiotani voimakkaasti kuvitteellista vastustajaa kohti ja kun näkymättömän vihollisen ote minusta löystyi, kierähdin voimakkaasti ympäri ja lukitsin saman kuvitteellisen vastustajan alleni. Puristin kuivaa maata terävillä kynsilläni hetken aikaa, kunnes heilautin häntääni tyytyväisenä ja kohotin kylmänsinisen katseeni Liljahenkäykseen, joka oli seurannut esitystäni tarkkana. Hänen silmänsä olivat laajentuneet hieman, mutten pystynyt nimeämään tuon silmistä erottuvia tunteita.
"Noniin, yritä sinä nyt tuota. Sitten yritetään yhdessä, minä toimin vihollisena ja sinun tehtävänäsi on puolustaa itseäsi", ilmoitin päättäväisenä ja istahdin sitten maahan, jääden odottamaan kumppanini yritystä. Liike oli ehkä hieman haasteellinen eikä todellakaan kuulunut ensimmäisiin liikkeisiin mitä oli oppinut Ikituulelta, mutta tuskin Liljahenkäykseltä kestäisi kauan oppia tuo liikesarja.
// Lilja?