Minttutähti

Minttutähti 13.1.2018

"Saisinko muuten liittyä klaaniinne? Isäni kuoltua jouduin lähtemään alueeltani eikä minulla ole sinne paluuta, koska en ollut parhaissa mahdollisissa väleissä muiden erakkojen kanssa. Voisin totutella klaanielämään Rosmariiniputouksen kanssa, onhan hän sentään velipuoleni tytär", tummanharmaa kolli kysyi ja katsahti minuun erittäin kauniin vihreillä silmillään, joissa oli ystävällinen pilke. Tämä Myrsky vaikutti ensinäkemältä oikein kunnolliselta kissalta, mutta mitä hänen velipuoleensa tuli. Olihan Kylmähenkäyskin näyttänyt aluksi oikein kunnolliselta vielä ollessaan Liljahenkäyksen kanssa, mutta kun hän oli ajautunut väärille raiteille oli hän muuttunut aivan toisenlaiseksi. Pieni paha voi muuttua pienellä avustukselle peruuttamattomaksi ja suureksi pahaksi. Tutkailin vähän matkan päässä istuvaa kollia syvänsinisillä silmilläni ja mietin syvästi mitä minä tämän kissan kanssa tekisin. Vilkaisin Rosmariiniputousta, jonka meripihkaiset silmät loistivat epäluuloisina. "Minulla ei ole sinun klaaniisi liittymistä vastaan mitään, mutta sattuneista syistä olen hieman varovainen. Kuitenkin hetken pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että klaanimme saattaisi kaivata voimakasta soturia. Pääset lyhyelle koeajalle, jonka aikana näemme ettei sinusta tule ongelmia", naukaisin ryhdikkäästi ja vilkaisin Rosmariiniputousta, mutten nähnyt toivomaani reaktiota vaan tulkitsemattoman ilmeen. Haluaisin puhua naaraan kanssa vielä jossain välissä kaksin. Myrskyn tummanvihreisiin silmiin syttyi ilahtunut pilke, joka sai oloni hyväksi. "Kuten varmaan olet huomannut, että klaanissamme nimet ovat hieman erilaisia kuin erakkojen elämässä, sinunkin tulee vaihtaa nimesi soturinimeksi, sillä vaalimme perinteitä kovasti", ilmoitin. Tummanharmaa kolli räpäytti silmiään ja nyökkäsi hyväksyvästi. "Jos saan pyytää, niin haluaisin loppuliitteekseni -taivas kuolleen emoni kunniaksi. Jos vaan on mitenkään mahdollista", kolli pyysi. Ihailin kollin tahdikkuutta, hän ei ollut esittänyt minulle käskyä vain pyynnön. Nyökkäsin. "Myrskytaivas. Sopii sinulle täydellisesti", hymyilin lämpimästi ja kolli hymähti minulle takaisin. Olin lyhyen keskustelumme aikana jo tykästynyt kolliin, hän vaikutti varsin hyväntahtoiselle kissalle. "Rosmariiniputous ohjaisitko Myrskyn ulos? Minun pitäisi valmistella pikaisesti yksi klaaninkokous ja nimitysseremonia", pyysin lämpimästi varapäälliköltä, joka myöntyi nopeasti tehtävään ja lähti tummanharmaan kollin kanssa ulos. Kävin läpi mielessäni toimituksen pariin kertaan ja muokkasin sitä enemmän tyylisekseni, sen jälkeen vedin henkeäni ja sukelsin leiriaukiolle. Aurinko oli jo madaltumaan päin, muttei siltikään vielä lähellä auringonlaskua. Kiipesin klaanikivelle nopeasti ja kajautin kutsuhuudon. "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaaninkokoukseen!" Huomasin alhaalla kuinka Rosmariiniputous ohjasi Myrskyn muiden eteen, sillä kaikki tämä oli vielä kovin uuttaa kollille. Kuulin kummastelevaa supinaa klaanikissojen suista, mutta vaiensin heidät nostamalla häntäni ylös. "Uusi kissa leirissämme - nimeltään Myrsky - on vaeltanut tänne pitkän matkan ja pyytänyt lupaa liittyä meihin ja olen hyväksynyt hänet koeajalle klaaniimme. Nyt on aika nimittää hänet virallisesti joukkoihimme antaen hänelle ihka oikea soturinimi", kerroin klaanille, mutta pian jouduin katkaisemaan puheeni virran kun kuulin alhaalta huudon. "Miksi annat hänen liittyä klaaniimme? Mistä sinä tiedät, ettei hän ole jonkun muun klaanin vakooja?" tunnistin kellanpunaisen kollin pojanpojakseni Fasaanisyöksyksi. Mulkaisin häntä tuimasti. "Koska hän on sukua varapäälliköllemme Rosmariiniputoukselle", naukaisin tiukasti, "Kuten olin sanomassa. Asti eteen Myrsky." Kolli teki työtä käskettyään "Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Myrskytaivaana emosi muistoa kunnioittaen", naukaisin ja tassutin kollin luokse koskettamaan tämän päälakea kuonollani. En ollut koskaan pitänyt klaaniinliittymisseremoniaa, joten kaikki oli omasta päästäni. Sovelsin hieman soturiseremoniaa. Aukiolla kaikui hiljainen hurraus, klaani ei arvostanut uutta jäsentä vielä - mikä ei ollut epätavallista. Terästin kuuloani ja kuulin kuinka Ikituulen kylmä ääni naukui: "Mistä vetoa hän on sukua Kylmähenkäykselle." "Rosmariiniputous saa velvollisuudekseen opettaa Myrskytaivaan klaanimme tavoille. Käyttäytykää kunnollisesti klaanimme uutta jäsentä kohtaan, minä en halua pettyä teihin. Kokous on päättynyt", naukaisin ja suunnistin leirin reunamille oitis tarkkailemaan tilannetta. Toivoin tosiaan, että päätöstäni kunnioitettaisiin.

Minttutähti 22.11.2018

Haavani olivat jo jonkin verran parantuneet ja oloni alkoi tuntua paljon voimakkaammalta kuin silloin kun olin haavani saanut. Liljahenkäys oli loisto parantaja - tai oikeastaan oppilas. Voisi jopa sanoa, että naaras osasi ihmeitä. Olin menettänyt yhden yhdeksästä hengestäni ja oloni oli outo, sillä henkeni menetys oli tapahtunut niin nopeasti. Kaikki oli ollut jotain niin uutta, tulisin kokemaan sen vielä tietämättömän pitkän elämäni aikana kahdeksan kertaa. Lihakseni tuntuivat vielä hiukan jäykiltä ja reittäni kivisti ikävästi, mutta en antanut sen häiritä, sillä nyt oli oppilasseremonian aika, eikä keiden tahansa vaan fasaanipennun ja Haukkapennun. Olin täysin varma siitä, että Kettuaskel ja Rosmariiniputous loistaisivat onnesta kun näkisivät pentunsa yhtä askelta lähempänä soturiutta ja niin loistaisin minäkin. Lähdin kiipeämään vaivalloisesti klaanikiven päälle, sillä kunnolliseen loikkaan eivät vielä tassuni pystyneet, enkä niitä turhaan siihen aikonut pakottaakaan. Kun olin kavunnut tutuksi tulleen kiven päälle, näin kuinka Fasaanipentu istuskeli Kyyhkylennon luona jutellen. Kasvoilleni nousi hymy sen merkiksi kuinka onnellinen olin siitä, että emoni ja pennunpentuni tulivat noin hyvin toimeen. Kun olin kajauttanut kutsuhuudon huomasin kahden pennun säntäävän paikalle aivan ensimmäisinä ja silmät jännityksestä sikkuralla. Kun melkein koko Varjoklani oli kokoontunut aukiolle aloitin seremonian kutsumalla oppilaat eteen. Tämä oli ensimmäinen kunnollinen oppilasseremonia Loistetähden kuoleman jälkeen. Aloitin Fasaanipennun nimeämisellä, sillä kolli vaikutti liian innokkaalta pysyäkseen enää hetkeäkään paikalla, olin valinnut kellanpunaiselle kollille mestariksi Valvehengen, sillä kollin rento ja leikkisä luonne sopi täydellisesti Fasaanipennun kaitsemiseen. Pian kun Fasaanipentu oli nimetty Fasaanitassuksi hän siirtyi Valvehengen kanssa oppilaiden rivistöön, seuraavaksi olisi kollin veljen Haukkapennun vuoro. Kutsuin siniharmaan kollin eteen ja tein saman toimituksen kuin Fasaanipennulle. Hänen mestarikseen valikoitui Varpusliito, jonka koin kunnolliseksi ja hänestä löytyi myös sitä puolta mikä osasi komentaa tarpeen vaatiessa ja se olisi hyvä Haukkapennulle, sillä kolli saattoi useimmiten olla hieman tottelematon tuuliviiri. Olin varma, että Varpusliito osaisi opettaa asiat kiinnostavasti, eikä Haukkapennun mielenkiinto ehtisi loppua asiaa kohtaan. Kun olin nimittänyt kollin Haukkatassuksi hymyilin vielä veljeskaksikolle lämpimästi. Uudet oppilaat olivat viimeinen merkki siitä, että uusi aikakausi oli alkanut Varjoklaanin soisilla mailla ja sen sydämessä. Julistin kokouksen päättyneeksi ylpeydestä ymmyrkäisenä ja loikkasin varovasti alas kiveltä jalkojani säästellen. Päätin, että kiertäisin Liljahenkäyksen kautta ja ilmoittaisin hänelle siitä, että olisin lähdössä jaloittelemaan. Kun olin työntynyt parantajan pesään kuonooni lehahti yrttien kitkerä tuoksu, johon sekoittui Liljahenkäyksen makea tuoksu. "Lähden käymään ulkona", nau'uin katsahtaen meripihkasilmäiseen naaraaseen. Tämä tassutti luokseni ja nuuhkaisi haavojani mietteliäänä. "Entä jos se koira tulee takaisin?" ystäväni tiedusteli. Väläytin naaraalle lämpimän, mutta samaan aikaan kovin itsevarman hymyn. "Se kaksijalka otti sen takaisin, en usko että se palaa enää. Voinhan mennä?" anelin kuin pikkupentu emoltaan. Liljahenkäys naurahti silti pieni hermostuneisuuden väre äänessään ja lopulta nyökkäsi: "Mene sitten, mutta tiedä että tulet ajoissa takaisin", Liljahenkäys nalkutti kuin mikäkin emo, kuitenkin leikkisä pilke silmäkulmassaan. Lähdin tassuttamaan ulos pesästä ja olin miltei törmätä Kettuaskelen vierellä seisoskelevaan Rosmariiniputoukseen. "Juuri sinua ajattelinkin. Voisitko ilmoittaa klaanille, että pitää pennut visusti poissa leirin ulkopuolelta ja oppilaat eivät saa poistua leiristä yksin, sillä emme halua suurta vahinkoa jos se koira pääseekin irti uudestaan", selitin nopeasti Rosmariiniputoukselle. Olin harhautunut kovin kauas Varjoklaanin leiristä ja edessäni häämötti Kuolonklaanin ja Varjoklaanin välinen raja, joka olisi pian enää vain tuhkaa entisten liekkien rinnalla. Silmiini pisti kaukaisuudesta tutut sähkönsiniset silmät, jotka etenivät minua kohti. "Mäyräraita? Tervehdys", naukaisin hiukan hämmentyneenä, mutta äänessäni aito riemu. Mäyräraidan musta hahmo seisahtui vähän matkan päähän nyökäten tervehdykseksi. Minulla olisi vaikka mitä asiaa tyttärelleni, esimerkiksi vaikka Fasaanitassusta ja Haukkatassusta. Naaras ei vielä tietänyt veljensä pentujen syntyneen. "Minulla on sinulle asiaa ja toivon, että voin luottaa sinuun", naukaisin vakavasti ja räpäytin silmiäni, "Tihkutähti on herännyt kuolleista, enkä ole enää varma rakastanko häntä." Silmissäni loisti epävarmuus ja se, että toivoin saavani tukea tyttäreltäni. //Mäykkä?

Rosmariiniputous 9.12.2018

Kun olin poistunut klaaninvanhimpien pesästä Kettuaskeleen kanssa ja hyvästellyt kumppanini, lähdin ensimmäisenä tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Riistakasa ei ollut mitenkään epätavallisen suuri, mutta kuitenkin tyydyttävä. Emonsuun alueella metsästäminen oli tuonut hieman lisäriistaa Varjoklaanille ja olin kiitollinen Viiltotähden anteliaasta luvasta. Tuoresaaliskasalle päästyäni nappasin hampaideni väliin mehevän hiiren ja suunnistin automaattisesti vaistojeni käskystä päällikön pesälle. Minun täytyisi päästä Minttutähden puheille ja kertoa hänelle, että olin tappanut Puuskahöyhenen, koska syyllisyys oli kaivanut sisälläni syvää kuoppaa. Tiesin, että jos en kertoisi teostani ystävälleni, kuoppa vain jatkaisi kasvamistaan ja lopulta se voisi vaikuttaa minuun todella negatiivisesti. Eihän minua tietenkään innostuttanut mennä kertomaan klaanini varapäällikkönä päällikölle, että olin tappanut viattoman kissan ja pitänyt sitä salaisuutena häneltä. Uskoin kuitenkin Minttutähden ymmärtän asiani. "Minttutähti? Rosmariiniputous täällä", naukaisin saavuttuani päällikön pesän sammalverhojen edustalle ja jäin seisomaan siihen kohteliaasti. "Tule vain sisään." Minttutähden naukaisun kuultuani sukelsin valoisaan pesään ja marssin sammalpedillään istuvan päällikön luokse. Punertavanruskean naaraan katse kirkastui kun hän huomasi hampaissani roikkuvan hiiren. Laskin hiiren ystäväni kuonon eteen ja asetuin sitten istumaan tyyni ilme kasvoillani leväten päällikköä vastapäätä. Minttutähti korjasi istuma-asentoaan hieman ja nyökäytti sitten päätään kiitoksena tuomastani saaliista. "Mitä asiaa sinulla sattuisi minulle olemaan, Rosmariiniputous?" Minttutähti kysyi ja kohdisti tummansinisen katseensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Vetäisin raskaasti henkeä ja pyörittelin kuivia sammaleenrippeitä käpälilläni. Ilma tuntui tiivistyvän, kun Minttutähti odotteli kärsivällisenä asiaani. "Minä tapoin siellä hyökkäyksessä erään myrskyklaanilaisen. Hänen nimensä oli Puuskahöyhen, hän oli vastanimitetty soturi", selitin raskaalla äänellä ja yritin varovaisesti tavoitella päällikköni katsetta, "Puuskahöyhen yritti paeta Myrskyklaanin leiristä ja lähteä hakemaan apua muista klaaneista, mutta minä ja Kettuaskel saimme hänet kiinni. En tiedä mitä minuun tapahtui, mutta jotenkin minä vain hurjistuin ja... minä viilsin Puuskahöyhenen kurkun auki. Vain Kettuaskel näki sen, joten kukaan myrskyklaanilainen ei pysty syyttämään minua taposta." "Rosmariiniputous, uskon että Kettuaskel on sanonut tämän jo sinulle, mutta sinä et ole murhaaja. Kiitos kuitenkin kun kerroit minulle ja olit rehellinen", Minttutähti naukaisi lempeästi ja räpäytti tummansinisiä silmiään tavalla, joka sai sydämeni sulamaan ilosta. Minttutähti oli niin ihana ystävä ja hyvä päällikkö Varjoklaanille enkä olisi voinut olla ylpeämpi siitä, että sain toimia hänen varapäällikkönään. Kumarsin kunnioittavasti päällikölleni ja käännyin lähteäkseni pesästä. Minttutähden kevyt kehräys sai minut kuitenkin kääntymään. "Rosmariiniputous, sinun ei aina tarvitse kumartaa minulle. Olet varapäällikköni, et orjani", punertavanruskea naaras virnisti huvittuneena. Vastasin Minttutähden virneeseen leikkisällä hymyllä. "Sinä olet sellainen kissa jonka edessä pitäisi aina kumartaa kunnioittavasti", vastasin ystävällisellä äänensävyllä ja sukelsin sitten ulos päällikön pesästä, jättäen Minttutähden syömään hiirtään. Minullakin oli hieman nälkä, mutta ei tarpeeksi nälkä että aikoisin syödä. Kun saavuin leiriaukiolle, päätin lähteä pienelle kävelylle. Kävelyistä oli viime aikoina tullut lempitapani puhdistaa mieltäni ja pääsemään yksin jonnekin. Vaikka nautinkin muiden kissojen seurasta ja pidin varapäällikkönä siitä, että sain mahdollisuuden päästä juttelemaan kaikille klaanitovereilleni aktiivisesti, välillä kaipasin omaa aikaa vain ja ainoastaan itselleni. Suunnistin täten leirin uloskäyntiä kohti, jonka edustalla Kettuaskel ja Valvehenki istuivat vartiossa. Lähdin marssimaan kaksikkoa kohti, jotka huomasivatkin minut pian. Kollit nyökäyttivät minulle päitään tervehdykseksi, kun saavuin heidän luokseen. "Minne matkalla, Rosmariiniputous? Rakkaasi on tässä", Valvehenki virnisti leikkisästi ja tökkäsi Kettuaskelta ilkikurinen hymy kasvoillaan kylkeen. "Minä lähden kävelylle, tällä kertaa ilman rakastani. Ehkä toiste, Kettuaskel", virnistin kumppanilleni ja marssin sitten kaksikon ohitse piikkihernetunneliin. Tassuttelin rennosti Varjoklaanin reviirin halki ja vaikka en erityisemmin nauttinut lehtikadon kylmästä ja kirpeästä ilmasta, lumenvalkoinen reviiri näytti todella kauniilta. Ilmassa ei pettymyksekseni leijunut riistaeläimien hajua, joten jouduin vain jatkamaan matkaani lähemmäs Kuolonklaanin rajoja. Olin juuri saapumassa samaisen harjoitteluaukion luokse, jossa olin harjoitellut oppilaana Tihkutähden kanssa, kun kuonooni osui kissan haju. Pysähdyin nopeasti ja jäin valpastuneena haistelemaan ilmaa. En tunnistanut hajun kuuluvan yhdellekään klaanitoverilleni, mutta silti siinä oli Varjoklaanin hajua. Kyseessä saattoi siis olla uusi kuolleista herännyt varjoklaanilainen. Ulos liukuneet kynteni painuivat piiloon ja luonnonvalkeat niskakarvani laskeutuivat hieman, kun tajusin ettei reviirillä oleva kissa ollut vihollinen. "Tule esiin. Ei hätää, olen varjoklaanilainen", ulvaisin kovaäänisesti. Läheisestä aluskasvillisuuspuskasta kuului rasahdus ja sitten esiin astuikin naaras. Kissalla oli kaunis, kellertävän oranssi turkki, josta tuli automaattisesti mieleen Orkideapolun tyttären Pyypennun turkki. Tuntemattomalla naaraalla oli meripihkaiset silmät, jotka nyt porautuivat uteliaana minuun. Lähestyin varjoklaanilaista ystävällinen hymy kasvoillani, koska en todellakaan tahtonut pelotella häntä. "Olet varjoklaanilainen, pystyn haistamaan sen. Mikä sinun nimesi on?" kysyin kohteliaasti. "Minä olen Narsissiviiksi", naaras ilmoitti. Katseeni kirkastui hieman, olin kuullut Narsissiviiksen nimen tulleen ulos Orkideapolun suusta. Hän oli kuningattaren sisko, joka oli Orkideapolun mukaan jäänyt hirviön kuu ennen syntymääni. "Olen kuullut Orkideapolun puhuneen sinusta, on ilo tavata sinut. Orkideapolulla on itseasiassa kolme pentua", selostin. Narsissiviiksen meripihkaiset silmät kirkastuivat heti mainittuani pennut. "Oikeasti? Kuka heidän isänsä on? Mitkä pentujen nimet ovat?" "Heidän isänsä on Valvehenki, hän on Orkideapolun kumppani. Pentuja on kolme, yksi naaras Pyypentu ja kaksi kollia, Hukkapentu ja Turvepentu. He ovat kaikki aivan upeita pentuja ja pian nousemassa oppilaiksi. Ainiin, unohdin kertoa oman nimeni", totesin hieman nolostuneena ja kohotin hieman kuonoani, "minun nimeni on Rosmariiniputous ja olen Varjoklaanin nykyinen varapäällikkö. Minttusydän on nykyään Minttutähti." "Mukava kuulla, että Tihkutähden aikakausi on päättynyt. Mutta nyt minun täytyy palata leiriin, tahdon tavata siskoni pennut. Nähdään, Rosmariiniputous", kellertävän oranssi naaras naukaisi ystävällisesti ja lähti sitten marssimaan Varjoklaanin leiriä kohti. Hymähdin nopeasti ja käännyin sitten ympäri, lähtien jatkamaan matkaani Kuolonklaanin rajalle päin. Kun saavuin Kuolonklaanin rajan lähettyville, metsä oli muuttunut jo laajiksi nummiksi ja Emonsuu näkyi jo kaukaisuudessa. Vetäisin syvään henkeä ja jäin istuskelemaan rajan edustalle. Jossakin tuolla Emonsuulla oli minun isäni, Kylmähenkäys, sama kissa joka oli pettänyt klaaninsa, yrittänyt murhata kumppaninsa ja tyttärensä ja kuollut lopulta Viiltotähden kynsissä. Mutta nyt hän oli herännyt kuolleista ja se tunne, että Kylmähenkäys voisi syöksyä varjoista esiin hetkenä minä hyvänsä ja viiltää kurkkuni auki, oli palannut taas jokapäiväiseen elämääni. En vain voinut rauhoittua kun isäni oli vapaana. "Kas, kuka se täällä sattuu olemaankaan? Minun lempityttäreni." Meripihkainen katseeni nousi salamannopeasti ylös, kun selkärankaani kylmäävä ääni kaikui korviini. Kylmähenkäyksen lihaksikas hahmo työntyi esiin kitukasvuisen puun takaa ja tuon kasvoille nousi omahyväinen virnistys. Nousin kuono korkealla ylös ja jäin tuijottamaan jäisesti, kuinka isäni marssi rajaa kohti. Kylmähenkäys pysähtyi vain muutaman hännänmitan päähän minusta, asettui istumaan ja nuolaisi sinertävänharmaita karvojaan välinpitämättömästi. "Minä en ole sinun tyttäresi enää. Ja sitä paitsi, unohditko jo uusimman pentusi nimen? Pakkaspentu, eikö niin?" kysyin tyynesti ja siristelin meripihkaisia silmiäni. Kylmähenkäys kohotti päätään ja porasi kylmänsinisten silmiensä läpitunkevan tuijotuksen minuun. "Kyllähän minä Pakkastassustakin pidän, mutta erityisesti minä rakastan nuorta varjoklaanilaistytärtäni, onhan hän päässyt jopa varapäällikön asemalle asti." "Aivan oikein, asemalle jolle sinä et olisi ikinä päässyt", sähähdin halveksuvasti. Kylmähenkäys siristi silmiään hitaasti ja antoi neulanterävien kynsiensä esiin. Olin odottanut pelästyväni isäni pelottelusta, mutta tunsin olevani elämäni parhaimmassa kunnossa. "Jätit muuten kertomatta minulle kuka siskopuoleni emo sattuu olemaan. Jäälilja, uskoisin?" kysyin silkkisellä äänensävyllä. Kylmähenkäys virnisti julmasti ja pyyhkäisi lumista maata hännällään. "Jäälilja ei ole pennun oikea emo, vaan eräs erakko nimeltään Pakkanen. Tutustuin häneen erään partion aikana törmättyäni naaraaseen ja kun tapasin hänet seuraavan kerran, sain kuulla Pakkasen odottavan pentua kanssani. Kuten varmasti arvelitkin, Pakkastassu oli synnytyksen tulos ja vaikka hän onkin puoliksi erakko, minä tiedän että hänestä tulee jonakin päivänä jotain todella suurta", Kylmähenkäys selitti aidon ylpeästi, mikä sai minut hieman yllättymään. Isäni todella rakasti Pakkastassua aidosti ja tahtoi hänelle vain hyvää elämässä, mikä kertoi että Kylmähenkäyksen sisällä oli vielä vähän lempeyttä, jotakin mitä minä en ollut koskaan kokenut sisarieni kanssa. "No, asuuko Pakkanen kanssasi Emonsuulla? Oletteko te kumppaneita?" "Pakkanen asui Emonsuulla, mutta hän uhkaili Jääliljaa juuri ennen kun saavuin tänne, joten viilsin hänen kurkkunsa auki. Me emme missään vaiheessa olleet kumppaneita, mutta nyt minä olen Jääliljan kumppani. Hän ei ole heikko toisin kuin Liljahenkäys. Onko hänellä edes kumppania vielä?" Kylmähenkäys kysyi kylmästi. Paljastin valkean hammasrivistöni isäni halveksuvalle äänensävylle. "Sienikarva on Liljahenkäyksen kumppani ja heillä on itseasiassa kolme pentuakin yhdessä, Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu. Loistepentu nousee itseasiassa pian oppilaaksi. Oletko kateellinen siitä, että hän on siirtynyt eteenpäin?" virnistin jäisesti. Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti. "Minä en voisi vähempää välittää siitä mitä Liljahenkäyksen elämässä on meneillään. No, ellei sinulla ole mitään muuta asiaa minulle, minäpä tästä lähdenkin. Toivottavasti tapaan poikasi pian, ehkä pääsisin jopa viiltämään heidän kurkkunsa auki", Kylmähenkäys sihahti kylmästi ja kääntyi sitten lähteäkseen takaisin Kuolonklaanin reviirille. Raivo räjähti sisälläni aivan kuin puhkeava kupla ja kynteni työntyivät esiin. "Sinä et koskekaan heihin!" ulvaisin hurjistuneena ja syöksyin isääni kohti kynnet ojossa. Kylmähenkäys ehti kääntyä juuri ajoissa ympäri nähdäkseen minut ja kolli väisti viime hetkellä kynteni. Kylmähenkäys loikkasi minua kohti enkä ehtinyt väistää ajoissa, jolloin isäni neulanterävät kynnet työntyivät vatsakarvoihini. Kaaduin iskun voimasta maahan selälleni, mutta onnistuin heittämään isäni heti pois päältäni. Kompuroin hätäisesti jaloilleni ja jäin tuijottamaan sinertävänharmaata isääni, joka silmäili minua kylmänsiniset liekit silmissään roihuten. "Sinä et pääse enää karkuun, Kylmähenkäys. Olet minun kynsissäni", sähähdin ja lähdin hiipimään eteenpäin, häntääni sivulta toiselle heilutellen. Kylmähenkäys tuijotti minua halveksuvammin kuin koskaan ennen. "Olet väärässä, Rosmariiniputous. Sinä olet minun kynsissäni", Kylmähenkäys murisi ja syöksyi sitten uuteen hyökkäykseen. Kolli tekikin äkillisen kaarroksen oikealle ja iski kyntensä kylkeeni. Rääkäisin tuskasta ja sivalsin neulanterävillä kynsilläni suoraan isäni kasvoja. Sain vastaukseksi raa'an ulvaisun, mutta se sai taistelunhaluni vain kasvamaan. Nousin takajaloilleni ja niin teki Kylmähenkäyskin, jolloin jäimme huitomaan toisiamme raivostuneina. "Luovuta jo, et tule voittamaan minua", Kylmähenkäys sähähti. Murahdin turhautuneena ja tein sitten äkillisen liikeeen; laskeuduin matalaksi ja syöksyin pää edellä isäni vatsaan voimalla. Kylmähenkäys puuskahti ja iskeydyi veriselle taistelutanterelle, jolloin kahlitsin hänet alleni tiukasti ja jäin tuijottamaan isääni raivostuneena. Kylmähenkäys silmäili minua jäisesti samalla aikaa kun hän sivalteli vatsakarvojani, tosin heikoin tuloksin. Olin voitolla, voisin tässä ja nyt tappaa isäni. Kenties jopa ikuisesti. Vetäisin syvään henkeä ja työnsin kynsiäni vielä syvemmälle isäni sinertävänharmaassa turkissani. *Tee se*, jokin pieni ääni mielessäni käski. Avasin raskaasti äsken sulkeutuneet silmäni ja työnsin neulanterävät kynteni Kylmähenkäyksen kurkkuun. Isäni kylmänsinisissä silmissä välähti ja hän alkoi kurluttaa äänekkäästi, kun tahmeaa verta alkoi valua ulos hänen kurkustaan. Tuijotin ilmeettömänä, kuinka kuolonklaanilaisen valkeat rintakarvat muuttuivat punaisiksi. Kylmähenkäyksen kouristelu tuskassa kesti hetken, joka tuntui aivan ikuisuudelta, kunnes lopulta hänen lihaksikas ruumiinsa retkahti elottomaksi ja kollin kylmänsiniset silmät lasittuivat elämän hiipuessa niistä pois. Peruutin pois isäni ruumiin luota uskomatta silmiäni. Siinä hän oli, kuolleena toisen kerran, mutta tällä kertaa isäni verta ei ollut vuodattanut Viiltotähti, vaan minä. "Pidä hauskaa Pimeyden metsässä Pakkasen kanssa", kuiskasin ja vilkaisin sitten tummanpunaisia etukäpäliäni. Vaikka olin todella katunut Puuskahöyhenen tappoa, en tuntenut pienintäkään katumusta Kylmähenkäyksen tappamisesta. Isäni ei ollut ansainnut elämää. Nyt hän saisi liittyä Pimeyden metsän rivistöön ja kenties jopa joskus katua tekojaan. "R-rosmariiniputous?" Säpsähdin kuultuani tutun äänen takaani ja kun käännyin pakokauhun vallassa ympäri, kohtasin Liljahenkäyksen hämmästyksestä pyöristyneet silmät. Emoni oli nähnyt, aivan kuten Kettuaskelkin oli nähnyt kuinka olin tappanut Puuskahöyhenen. Mutta nyt ei ollut kyseessä mikä tahansa tappo. Liljahenkäys oli todistanut, kuinka hänen oma tyttärensä oli tappanut isänsä. "Emo", kuiskasin ja otin askeleen eteenpäin, "hän ei ansainnut elämää. Hän oli vaarallinen, sinä tiedät sen." //Lilja?

Rosmariiniputous 16.12.2018

"Voitko jo paremmin kuin eilen?" Kettuaskel kysyi samalla kun hän asettui puolimakuulle sammalpetini viereen. Kuljetin hellästi luonnonvalkea hännänpäätäni kollin sileää poskea pitkin ja annoin sen liukua lihaksikkaalle olkapäälle asti. Silmäilin kumppanini sähkönsinisiä silmiä tavalla, joka sai mielihyvän lämmittämään rintaani. "Voin, kiitos kysymästä. Joudun kyllä jäämään parantajan pesälle vähäksi aikaa, koska haavani ovat Sienikarvan mukaan vakavia enkä yhtään ihmettele, sillä siinä taistelussa oli kyse elämästä tai kuolemasta. Tahtoisin vain päästä johtamaan metsästyspartioita ulos leiristä ja harjoittelemaan poikiemme kanssa pitkästä aikaa, mutta Sienikarva ei päästä minua tekemään mitään suurta liikuntaa vaativaa työtä", selostin ja kohtasin sitten heikko hymy huulillani kumppanini katseen, "mutta sinähän voit silti harjoitella pentujemme kanssa kun ehdit. Vai ovatko rakkaat poikamme jo nousemassa sotureiksi?" "Valvehenki ja Varpusliito ovat kertoneet minulle, että Fasaanitassu ja Haukkatassu edistyvät hurjalla tahdilla ja heidän arviointinsa lähestyvät, joten heistä saattaa tulla sotureita aikaisemmin kuin odotimme", Kettuaskel totesi. Nyökyttelin päätäni tyytyväinen virne kasvoillani, olin niin uskomattoman ylpeä pojistani. Tuntui aivan siltä kuin eilen he olisivat kömpineet ulos pentutarhasta päästäkseen tutkimaan Varjoklaanin leiriä ja nyt he tunsivat jo Varjoklaanin koko reviirin miltein kauttaaltaan ja olivat valmiina ansaitsemaan soturinimensä. Minä ikävöin kyllä niin paljon pienten pentujeni kasvamisen seuraamista että tahdoin jo nyt uuden pentueen. Tahdoin myös tyttäriä, sellaisia jotka jakaisivat ulkonäköni ja muistuttaisivat luonteeltaan myös minua. "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!" Meripihkainen katse nousi hitaasti Kettuaskeleen sähkönsinisistä silmistä, kun Minttutähden kutsuhuuto kajahti aukiolla kristallinkirkkaana. Arvasin nopeasti, että kyseessä oli Orkideapolun pentujen oppilasseremonia. Nousin jäykähkösti nousemaan ja Kettuaskel tarjosi nopeasti tukeaan minulle. Väläytin kiitollisen hymyn kumppanilleni ja lähdimme sitten pesästä rinta rinnakkain. Kun pääsimme suurkiven luokse, Kettuaskel irrottautui kyljestäni ja tassutteli sitten kissajoukkioon ystäväni Luomavirran kanssa. Marssin paikalleni suurkiven viereen ja kohdistin ystävällisenä loistavan meripihkaisen katseeni pentukolmikkoon, joka istui emonsa Orkideapolun rinnalla. Omissa toiveissani oli saada Pyypentu oppilaakseni, koska olin päässyt juttelemaan hänelle enemmän kuin naaraan veljeksille ja naaras oli antanut minulle sellaisen vaikutelman, että hänestä voisi tulla uskollinen soturi Varjoklaanille. "Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän vuoronsa tulla oppilaiksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitsette soturinimenne, tunnettakoon teidät Pyytassuna, Hukkatassuna ja Turvetassuna’’, Minttutähti selosti. Meripihkainen katseeni seurasi tarkasti Pyytassun katsetta, joka taas poukkoili poikaani Fasaanitassun ja kaksikko jäi tuijottamaan toisiaan. Höristin hieman korviani ja annoin kiinnostuksen kihelmöidä käpälissäni. Sattuiko nuorella oppilaalla olla jotakin meneillään poikani kanssa? Kohotin hieman kuonoani ja sysäsin ajatuksen pois mielestäni, kun Minttutähti jatkoi: "Hukkatassu, mestarisi olkoon Kyyhkylento. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on entiseltä mestariltaan Loistelinnulta oppinut." Käännyin seuraamaan, kuinka kissajoukosta astui ilahtuneena vaaleanharmaa raidallinen naaras, joka sattui olemaan pentujeni isoisoemo. Seurasin tyytyväinen hymy kasvoillani, kuinka kaunis ja minua kokeneempi naaras kosketti Hukkatassun kuonoa ja peruutti sitten tummanharmaan kollin kanssa kissajoukkioon. Seuraavaksi Minttutähden katse siirtyi Turvetassuun, kolmikon suurimpaan tummanruskeaan kolliin. "Turvetassu, sinun mestarisi olkoon Rosmariiniputous. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on Tihkutähdeltä oppinut", Minttutähti naukaisi ja siirsi ystävällisenä kiiltävän tummansinisen katseensa minuun. Nyökäytin lämpimästi päätäni ystävälleni ja tassuttelin kohtaamaan uuden oppilaani. Vaikka olin ensisijaisesti toivonut Pyytassua oppilaakseni, olin erittäin tyytyväinen Turvetassuun. Tervehdin lihaksikasta kollia kohteliaasti ja kosketin sitten hänen kuonoaan, jonka tehtyäni annoin oppilaan tassutella Hukkatassun luokse. Viimeisenä jäljelle jäi Pyytassu, joka tuijotti Minttutähteä kärsimättömänä. "Pyytassu, mestarisi olkoon Murattilehti. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on Kyyhkylennolta oppinut." Kasvoilleni nousi tyytyväinen hymy, kun kissojen joukkiosta astui esiin suurikokoinen tummanruskea naaras, jonka vaaleankeltaiset silmät loistivat ylpeinä. Murattilehti oli kouluttanut parhaan ystäväni Varpusliidon ja olin kuullut, että hän oli tiukka ja vaativa mestari, mutta rankka koulutus oli sen arvoista sillä naaras osasi kouluttaa hyvin oppilaita. Seurasin hymy huulillani kun kaksikko kosketti kuonoja ja Pyytassu loikki veljiensä rinnalle. "Pyytassu! Hukkatassu! Turvetassu! Pyytassu! Hukkatassu! Turvetassu!’’ klaanilaiset alkoivat hurrata kolmikon oppilaaksi pääsemistä kovaan ääneen ja liityin onnitteluun miltein yhtä kovaäänisenä kuin muutkin. Kun onnittelut olivat loppuneet, marssin Turvetassun luokse. "Turvetassu, minä olen itseasiassa juuri nyt joutunut parantajan pesälle, joten sinulla taitaa olla tänään vapaapäivä. Olen todella pahoillani ja yritän pitää sinulle huomenna kunnollisen harjoitteluaukion, mutta en voi luvata mitään", selitin pahoittelevasti oppilaalleni. Turvetassu näytti hieman pettyneeltä, koska hän ei tämän takia pääsisi tutustumaan reviiriin sisaruksiensa kanssa. Minusta tuntui todella pahalta mutta en voinut tehdä kunnolleni mitään. "Ei hätää Rosmariiniputous, minä voin toimia Turvetassun sijaismestarina tämän päivän ja vaikka niin kauan kunnes kuntosi sallii sinun siirtymisesi takaisin tavallisiin soturitehtäviin", Luomavirta naukaisi äkillisesti saapuessaan kuin Tähtiklaanin kutsusta luoksemme. Vilkaisin ystävääni kiitollinen välke silmissäni ja kumarruin puskemaan kiitoksena lumenvalkoisen naaraan poskea kuonollani. "Kiitos tuhannesti, Luomavirta. Tänään ei tarvitse tehdä mitään, kiertäkää reviiri ja jos ehditte, harjoitelkaa vihollisen väistämistä ja ohittamista. Voit tulla kysymään minulta huomenna mitä ehditte tehdä tänään niin voin antaa lisäohjeita. Kiitos vielä kerran, mutta nyt minun täytyy mennä juttelemaan Minttutähdelle", kiitin ystävääni ja heilautin hännälläni hyvästit kaksikolle, jonka tehtyäni käännyin ympäri ja lähdin marssimaan päällikön pesää kohti, jonka suojiin punertavanruskea naaras oli kadonnut hetki sitten. "Rosmariiniputous täällä, saanko tulla sisään?" kysyin saavuttuani sammalverhoille. Kuultuani pesän sisältä myöntyvän naukaisun sukelsin pesääni. Minttutähti istui sammalpedillään ja lopetti punertavanruskeiden karvojensa sukimisen huomattuaan minut. Asetuin istumaan sammalpedin vastakkaiselle puolelle ja menin suoraan asiaan: "Kun eilen tulin leiriin, mainitsin taisteluni Kylmähenkäyksen kanssa ja hänen kohtalonsa, oli se sitten mielestäsi surullinen tai ei. Minun piti tulla eilen juttelemaan siitä kanssasi, mutta ehdin tulla vasta tänään eilisen väsymyksen takia. Minulla olisi myös asiaa liittyen Fasaanitassun ja Haukkatassun arviointiin siten, että tulin varmistamaan voinko antaa Valvehengelle ja Varpusliidolle luvan pitää arvioinnit?" "Sinä taidat tietää kyllä itsekin ovatko he valmiita vai ei, mutta kun kerran sitä päätit kysyä, voit antaa heille luvan arvioinnin pitämiseen", Minttutähti naukaisi lämpimällä sävyllä, joka sai sydämeni sulamaan. Minttutähti oli niin puhdas, oikeudenmukainen ja hyväsydäminen kissa, joka ansaitsi vain hyvää elämässään. Oli todella ikävää, että hän oli saanut Tihkutähden kaltaisen ilkeän kissan kumppanikseen ja joutunut kaiken lisäksi menettämään traagisesti kollin. "Niin, siitä Kylmähenkäyksestä. Kuten sanoinkin, Liljahenkäys näki kaiken ja olen kertonut Sienikarvalle ja Kettuaskeleelle, mutta sinä saatat olla yksi viimeisistä joille voin kertoa asiasta. Sienikarva ja Kettuaskel ovat vaikuttaneet olevan samaa mieltä siitä, että Kylmähenkäys ei ansainnut elämää ja hänen tappaminen tarkoitti, että perheelläni ei olisi enää pelkoa menettää perheenjäsentä. Jotenkin minusta vain tuntuu niin väärältä, koska pääsin tuskin kuivaamaan käpäliäni Puuskahöyhenen verestä ja nyt päädyin jo vuodattamaan toisen kissan verta. Tiedän kyllä, ettei tämä tee minusta murhaajaa mutta se silti saa minut tuntemaan oloni sellaiseksi", huokaisin ja kohtasin surullisena Minttutähden tummansiniset silmät, "ansaitsiko Kylmähenkäys sinun mielestäsi elämän? Olisiko sinulla mitään vinkkejä miten saisin mieleni tyhjennettyä edes hieman tästä asiasta?" //Minttu?

Minttutähti 17.12.2018

"Ansaitsiko Kylmähenkäys sinun mielestäsi elämän? Olisiko sinulla mitään vinkkejä miten saisin mieleni tyhjennettyä edes hieman tästä asiasta?" Rosmariiniputous huokaisi apeuden väre äänessään. Minua kovin harmitti se, että Rosmariiniputous oli surullinen. Silitin tämän selkää varovasti hännälläni, sillä en tiennyt miten varapäällikkö reagoisi. "Mielestäni kukaan kissa ei ansaitse kuolemaa. Kylmähenkäys kuitenkin olin sydämeltään ilkeä ja tämä oli ainoa tapa lopettaa hänen murhanhimonsa ja välttää mahdolliset uudet uhrit. Joku olisi kuitenkin tehnyt sen, mielestäni voisit ajatella itseäsi sankarina niille kissoille, jotka olisivat seuraavaksi joutuneet kärsimään hänen kynsiensä terävyydestä, vaikka se ei välttämättä sinua nyt lohdutakaan. En osaa ohjeistaa sinua tyhjentämään mieltäsi muuten kuin siten, että annat tunteiden hoitaa sen. Saat olla vihainen tai surullinen ja sinun täytyy muistaa purkaa tunteesi jollain tavalla, etkä saa padota niitä sisimpääsi. Uskon millainen shokki sinulla on, et välttämättä itse tajua vielä edes kunnolla tekoasi, mutta tiedä että se helpottaa ajan kanssa", nau'uin emomaisen pehmeällä äänellä. Näinä hetkinä se niin sanottu emonvaistoni nousi pintaan, se vaisto joka ei kestänyt nähdä pentuaan - tässä tapauksessa Rosmariiniputousta - surullisena. Rosmariiniputous nyökkäsi ja katshti minuun kauniilla meripihkasilmillään. "Kiitos, että yrität auttaa minua", varapäällikkö hymähti vaisusti. Hymyilin lämpimästi naaraalle. "Toivon, että avustani oli hyötyä. Sinun kannattaisi ehkä puhua emollesi, sillä uskon hänen osaavan auttaa sinua parhaiten", naukaisin vielä lopuksi. Hiljaisuus laskeutui pesään ja kuulin kuinka tuuli tuiversi leirissä. Hiljaisuuden rinnkoi pieni tassutus, jonka lähde selvisi meille pian. "Minttutähti? Eikös sinun pitänyt johtaa partiotamme?" kuului Orkideapolun ääni. *Ai niin!* "Voi ei unohdin täysin! Oikeasti Rosmariiniputous olen hurjan pahoillani. Miten voin korvata tämän sinulle?" nau'uin ääni täynnä pahoittelua. Luonnonvalkea naaras pudisteli päätään. "Ei se mitään", naaras naukaisi kuin asia olisi täysin okei hänelle. Katsoin naarasta kiitollisena ja nyökkäsin tälle nopeasti. "Kiitos, korvaan tämän sinulle vielä. Ihan varmasti!" huikaasin naaraalle ennen kuin lähdin muun partion luokse. Tassutin Kuutamotassun rinnalla Kuolonklaanin lumisella maaperällä. Kuutamotassu oli napannut pullean varpusen, jota kantoi ylpeänä hampaissaan. Olinhan minäkin ylpeä oppilaastani. Hän olisi piakkoin valmis soturiksi. "Suunnataan tuonne päin", naukaisin valkealle kollille ja osoitin hännälläni vasempaan päin. Orkideapolku ja Luomavirta olivat lähteneet eri suuntaan kuten myös Kettuaskel ja Lehmustassu.

Rosmariiniputous 8.1.2019

"Fasaanisyöksy! Haukkaviima! Fasaanisyöksy! Haukkaviima!" Seurasin ylpeä hymy kasvoillani sädehtien kun klaanitoverini ottivat vastaan kaksi uutta soturia, poikani Fasaanisyöksyn ja Haukkaviiman. Olin aivan sanoinkuvaamattoman ylpeä pojistani ja siitä, kuinka rohkeita ja uskollisia sotureita heistä oli tullut. Kun annoin katseeni kiertää kaksikkoa onnittelevissa kissoissa, tunnistin aivan ensimmäisenä rakkaan kumppanini Kettuaskeleen punertavanruskean turkin joka kiilsi siististi suittuna lehtikadon valossa. Aivan kuin kolli olisi aistinut tuijotukseni, hän käänsi katseensa suoraan minuun ja räpäytti sähkönsinisiä silmiään tavalla, joka sai vieläkin sydämeni laukkaamaan nopealla tahdilla. Kun Fasaanisyöksy ja Haukkaviime menivät juttelemaan Sienikarvan ja Loistelinnun - kuolleista heränneen Loistetähden, Tihkutähden edeltäjän - ja jäin Kettuaskeleen kanssa leiriaukiolle kissojen hajaannuttua, tassutteli hajamielinen hymy kasvoillani kumppanini luokse. "No, nyt he ovat sotureita. Minttutähti antoi heille kauniit soturinimet", totesin Kettuaskeleelle ja aloin kaivertaa lumista maata, "olen niin ylpeä heistä että en yksinkertaisesti pysty pukemaan ajatuksiani sanoiksi. He vaikuttavat kummatkin juuri sellaisilta sotureilta joista voi tulla jotain todella suurta jonain päivänä. Voi Kettuaskel, olen niin iloinen perheestämme." "Niin minäkin Rosmariiniputous. Meidän kannattaa mennä nukkumaan ja antaa pojillemme ja Luomavirralle vartiointirauha", Kettuaskel totesi kun Fasaanisyöksy ja Haukkaviima marssivat Luomavirran rinnalla leirin uloskäynnin edustalle. Poikani näyttivät niin valmiilta suojelemaan klaaniaan henkensä edestä. Hymyilin ylpeämpänä kuin koskaan ennen ja nuolaisin sitten Kettuaskeleen poskea. "Olet oikeassa. Mennään nukkumaan", naukaisin ja yhteistoimesta lähdimme soturienpesälle, jonne saavuttuamme nukahdimme kylki kyljessä kiinni. Olin pitänyt silmiäni pitkän tovin kiinni kunnes hyytävä, luihin imeytyvä kylmyys alkoi leijua ympäristössäni ja sai minut hytisemään. Jo ennen kuin avasin raskailta tuntuvat silmäluomeni, tiesin etten ollut Tähtiklaanin valoisilla metsästysmailla. Availin hitaasti meripihkaisia silmiäni ja tunsin pelon hyökyvän ylitseni kun tajusin makaavani keskellä pimeää metsää. Synkät ja loputtomiin korkeuksiin nousevat puut heittivät pelottavia varjoja ylleni. Olin Pimeyden metsässä. "Kas, kuka on tullutkaan käväisemään. Voi kuinka olenkaan ikävöinyt sinua, Rosmariinitassu." Niskakarvani nousivat sillä silmänräpäyksellä pystyyn kun kuulin syvän äänen lausuvan oppilasnimeni. Ponnahdin neljän jalkani varaan ja jäin tuijottamaan synkkää aluskasvillisuutta, jonka seasta kuului julmaa murahtelua. "Tule esiin tai minä tulen hakemaan sinut", sähisin uhkaavimmalla äänensävyllä jonka sain ulos suustani. " Jos sinä niin toivot", kylmä kuiskaus kuului pensaista ja sitten esiin astui Tihkutähti, Varjoklaanin entinen päällikkö ja entinen mestarini. Tuijotin raivostuneena tummanharmaata kollia, jota ei tultaisi koskaan muistelemaan hyvällä Varjoklaanin historiassa. Tihkutähden kasvoille nousi omahyväinen virnistys kun hän huomasi raivon meripihkaisissa silmissäni. "Sinä", sylkäisin halveksuvasti. "Kyllä, mutta en ole ainoa", Tihkutähti virnisti jäisesti ja astui sivuun, kun varjoista liukui esiin sinertävänharmaa kolli, jonka selkää koristivat mustat juovat. Pulssini alkoi kohota ja kynteni alkoivat liukua esiin, kun jouduin vastakkain Kylmähenkäyksen kanssa. Heti kun olin porannut meripihkaisen katseeni isääni, Tihkutähden haalea hahmo katosi kokonaan aukiolta, jolloin jäin isäni kanssa kahdestaan. "Kylmähenkäys. Oletko nauttinut ajastasi Pimeyden metsässä? Se onkin ainoa paikka johon sinunlaisesi petturi sopisi", murahdin jäisesti. Kylmähenkäys venytteli huvittunut virne kasvoillaan lihaksikkaita lapojaan, mutta kolli ei saanut minua epäröimään. Olin elämäni parhaimmassa kunnossa. "Sinun pitää oppia pitämään kuonosi kiinni", Kylmähenkäys sähähti turhautuneena ja syöksyi sitten suden lailla kimppuuni. Väistin viime hetkellä isäni neulanterävät kynnet ja lähdin sitten itse hyökkäykseen. Sivalsin rajusti lihaksikkaan isäni kasvoja ja tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni. Kylmähenkäys päästi kurkustaan tuskaisen murahduksen ja hyökkäsi sitten raivostuneena minun kimppuuni, jättämättä minulle pienintäkään armon mahdollisuutta. "Taistelet kuin pentu", Kylmähenkäys naurahti halveksuvasti ja sivalsi uudelleen poskeani kivuliaasti. Sitten kolli iski päänsä vatsaani ja sai minut kaatumaan selälleni lumiselle tantereelle. Jäin makaamaan isäni alle ja painoin silmiäni tiukasti kiinni kivun vallatessa ruumiini. "Et pääse eroon minusta, Rosmariiniputous. Tulen aina elämään elämässäsi synkän varjon muodossa. Tiedät itsekin että Haukkaviima näyttää aivan minulta ja kun katsot häntä, mieleesi muodostuu kuva minusta, eikö niin?" Kylmähenkäys virnisti julmasti ja tiukensi kynsiensä puristusta. Ähkäisin ja yritin potkia kollia kauemmas päältäni, mutta voimani tuntuivat hitaasti jättävän kehoni, aivan kuin ympöivä metsä olisi imenyt jokaisen voimanrippeeni haltuunsa. "Kettuaskel!" ulvoin kurkku rahisten pimeään metsän, vaikka tiesin paremmin kuin hyvin ettei kumppanini olisi täällä. Kylmähenkäys naurahti halveksuvasti ja kuljetti neulanteräviä kynsiään sileää poskeani pitkin. "Ei hän ole täällä. Kukaan ei pelasta sinua tällä kertaa, Rosmariiniputous", Kylmähenkäys kuiskasi aivan korvani juureen ja sivalsi sitten kynsillään kasvojani. Muistin vain sanoinkuvaamattoman vahvan kivun kasvoissani ja voimieni katoamisen kehostani kunnes upposin pimeyteen. "Rosmariiniputous? Rosmariiniputous!" Nousin äkillisesti seisomaan ja jäin tuijottamaan eteeni henkeäni haukkoen. Seisoin vain siinä ja yritin tasata hengitystäni ties kuinka kauan kunnes tunsin tutun hännänpään laskeutuvan olkapäälleni. Vilkaisin nopeasti silmät pelosta pyöristyneinä Kettuaskelta, joka tuijotti minua hämmentyneenä. "Onko kaikki hyvin?" kolli kysyi huolestuneena. "K-kyllä, älä välitä tuosta. Minä näin vain painajaisen jossa oli Kyl-" lauseeni keskeytyi kun isäni kynsien puristava tunne kuristi kaulaani ja suuni sulkeutui nopeasti. Kompuroin kauemmas rauhallisesti nukkuvista sotureista ja yritin toipua äskeisestä painajaisesta. Kettuaskel seurasi minua vieläkin epäröivänä ja kun sukelsin ulos soturien pesästä, punertavanruskea kolli pysähtyi suoraan eteeni ja jäi tuijottamaan minua. "Oletko täysin varma että kaikki on kunnossa?" "Olen. Se oli vain painajainen", naukaisin Kettuaskelta ja soin hänelle lyhyen hymyn. Olisin pyytänyt häntä juuri kanssani aterioimaan, mutta meitä kohti marssiva Kuutamohalla sai ajatukseni hajoamaan palasiksi. "Rosmariiniputous, Minttutähti pyysi minua hakemaan sinut aamupartion johtoon. Mukanamme lähtevät Kyyhkylento ja Hukkatassu", Minttutähden entinen oppilas selitti. Nyökäytin päätäni valkean ja mustan kirjavalle kollille ja hyvästeltyäni Kettuaskeleen marssin nuoremman soturin kanssa leirin uloskäynnille. Kyyhkylento ja Hukkatassu nyökäyttivät päitään tervehdykseksi ja antoivat minun asettua partion johtoon. "Minkä alueen me kierrämme?" Hukkatassu kysyi. Mietin lyhyen hetken vastaustani ja käännyin sitten vilkaisemaan tummanharmaata kollia. "Kierrämme Myrskyklaanin rajan Nelipuilta lähtien", ilmoitin. Hukkatassun nyökättyä käänsin taas katseeni eteenpäin ja johdatin partion ulos leiristä. Olimme kiertäneet Myrskyklaanin rajaa jo pitkän tovin, mutta helpotuksekseni rajalla oli rauhallista eivätkä metsäklaanilaiset olleet siirtäneet hajumerkkejään reviirillemme. Tunsin surua ja pettymystä tuijottaessani Myrskyklaanin reviiriä, kun mieleeni palasi näkymä Myrskyklaanin tuhotusta leiristä hyökkäyksemme jälkeen. Sota oli todella ikävä asia ja se heikentäisi kaikkia klaaneja fyysisesti ja henkisesti, mutta surullinen tosiasia oli ettei sodassa voinut ajatella vahinkoja, vaan piti ajatella omaa klaaniaan ja suojella klaanitovereitaan parhaansa mukaan. "Hei, kuulitteko tekin tuon?" Hiljaisuuden rikkoi Kuutamohallan äkillinen naukaisu. Korvani nousivat salamannopeasti ylös samaan aikaan kasvojeni kanssa ja silmäilin ympäristöä hetken aikaa valppaantuneena. Kun en nähnyt tai kuullut mitään, käännyin nuoren soturin puoleen. "Mitä sinä kuulit?" "Kuulin jostain läheltä rapsahduksen, mutta se ei kuulostanut jonkun pienen saaliseläimen aiheuttamalta ääneltä, vaan kissan", Kuutamohalla selitti. "Nyt minä pystyn haistamaan tuntemattoman kissan lähettyvillä. Erakko, ei haise klaanikissalle", Kyyhkylento naukaisi ja nuuhki ilmaa tarkasti. Kun haistelin itsekin ilmaa, pystyin havaitsemaan tuntemattoman kissan hajun. Siristin varautuneena meripihkaisia silmiäni ja ohjeistin kaikkia partiossa olevia kissoja laskeutumaan matalaksi. Sitten lähdimme hiipimään eteenpäin vahvenevaa hajua kohti. Kun pääsin todella lähelle hajua, sukelsin kitukasvuisten puiden takaa aukiolle. "Pysähdy siihen paikkaan!" Edessämme, noin viiden hännänmitan päässä seisoi rotevarakenteinen kolli, jonka tummanharmaa turkki oli koristeltu sinertävänharmailla raidoilla ja lumenvalkoisilla etukäpälillä. Äkillisen saapumisemme tajuttuaan kolli säpsähti ja kohdisti tummanvihreän katseensa minuun. Hän silmäili hetken aikaa muita partiossa olevia kissoja kunnes nielaisi ja jäi taas katsomaan minua. Erakko tiesi olevansa alakynnessä. Tyytyväisenä ylilyöntiasemastamme kohotin kuonoani ja jäin seisomaan turvavälin päähän kollista. "Kuka olet, erakko ja mitä sinä teet Varjoklaanin reviirillä?" kysyin tyynesti, mutta silti tarpeeksi tiukasti ettei erakko kuvitellut minun olevan pehmo vihollisia kohtaan. Sitten aivan yhtäkkiä kolli rentoutui ja istuutui maahan, jääden silmäilemään minua rauhoittuneena. "Minun nimeni on Myrsky ja kerron kyllä mitä teen reviirillänne, mutta saisinko kuulla teidän nimenne ensin?" tummanharmaa kolli kysyi. "Tässä ovat Kyyhkylento, Kuutamohalla ja Hukkatassu. Minä olen Rosmariiniputous, Varjoklaanin varapäällikkö. Nyt, kerro mitä teet reviirillämme." "Onpa teillä outoja nimiä, taidan olla oikeassa paikassa. Elikkäs, muutama kuu ennen isäni kuolemaa hän kertoi, että tässä metsässä sijaitsevaan Varjoklaaniin oli jätetty Kylmäpentu-niminen kissa ja hän lähetti minut etsimään tätä kissaa. Sattuisiko hän asumaan klaanissanne?" Heti kun Myrskyksi esittäynyt erakko mainitsi nimen Kylmäpentu, sydämeni jätti lyönnin välistä. Hän puhui Kylmähenkäyksestä, minun isästäni. "Saisinko udella miksi tulit etsimään juuri Kylmäpentu-nimistä kissaa?" "Hän on minun velipuoleni." Suuni loksahti auki kun sana "velipuoli" liukui ulos erakon suusta. Totta tosiaan, Kylmähenkäyksen isä oli lähtenyt metsästä kokonaan joten hän oli varmaankin saanut toisen naaraan kanssa Myrskyn ja nyt Myrsky oli tullut etsimään velipuoltaan joka oli jätetty Varjoklaaniin. En kuitenkaan halunnut uskoa erakon tarinaa ja heti kun hän ilmoitti olevansa isälleni sukua, kadotin luottamukseni häneen. Entä jos hänkin olisi kunnianhimoinen petturi aivan kuten Kylmähenkäys? Muistot öisestä painajaisestani alkoivat palata mieleeni ja jouduin ravistelemaan rajusti päätäni päästäkseni niistä eroon. "Tahtoisitko tulla Varjoklaanin leiriin? Siellä voisit jutella minun ja päällikkömme Minttutähden kanssa Kylmähenkäyksestä", ehdotin varovaisesti. Myrskyn tummanvihreä katse kirkastui. "Nykyäänkö hänen nimensä on Kylmähenkäys? Tunnetko sinä hänet hyvin?" "Kyllä, Kylmähenkäys on minun isäni. En mieluiten juttelisi tästä aiheesta enempää tässä, joten tule. Viemme sinut leiriimme", naukaisin ja väläytin mahdollisimman ystävällisen hymyn kollille, vaikka todellisuudessa en luottanut erakkoon lainkaan. Myrsky tassutteli rinnalleni ja lähdin johdattamaan partiota takaisin leiriin. Kun sukelsimme leiriin, sain aivan ensimmäisenä vastaani Sarasydämen hämmästyneen katseen. Punertavanruskea naaras jäi tuijottamaan Myrskyä epäilevänä ja haistettuaan tummanharmaata kollia hän nyrpisti hieman nenäänsä. "Rosmariiniputous, kuka hän on ja mitä hän tekee leirissämme?" naaras kysyi ja siristeli vihreitä silmiään muukalaiselle. "Hän on Myrsky ja hän väittää olevansa Kylmähenkäyksen velipuoli. Menen juttelemaan hänen kanssaan Minttutähdelle", ilmoitin ja annoin merkin partiolaisille että he saisivat nyt jatkaa matkaansa. Otin itse Myrskyn mukaani ja lähdin tassuttelemaan päällikön pesää kohti. Myrsky silmäili aukiolla olevia kissoja, hän oli selvästi tajunnut että jokainen silmäili häntä epäluuloisena. "Klaanissanne ei näemmä luoteta erakkoihin", tummanharmaa kolli totesi tyynesti. Pysyin vaiti, koska en keksinyt mitään järkevältä kuulostavaa kommenttia kollin lausahdukseen. "Minttutähti? Saanko tulla sisään?" Kuultuani pesästä hyväksyvän murahduksen sukelsin ensimmäisenä pesään ja ohjeistin Myrskyä seuraamaan perässäni. Kun tassuttelin erakon kanssa Minttutähden luokse, hämmästys ja epäluulo välähtivät naaraan tummansinisissä silmissä. Asetuin istumaan sammalpedille ja Myrsky istuutui pienen hajuraon päähän. Minttutähti pysyi vaiti ja silmäili erakkoa tavalla, josta en osannut tulkita mitään. "Rosmariiniputous, kuka hän on ja miksi toit hänet leiriimme?" päällikkö kysyi lopulta. "Hän on Myrsky-niminen erakko ja hän kertoi, että tuli etsimään velipuoltaan Kylmähenkäystä", ilmoitin ja seurasin, kuinka Minttutähden lihakset tiukkenivat ja hänen katseensa siristyi. "Olen todella pahoillani, Myrsky, mutta tulit huonoon aikaan. Kylmähenkäys menehtyi muutama kuu sitten", Minttutähti selitti. Myrsky nyökäytti hitaasti päätänsä. "Saisinko kysyä miten hän kuoli?" "Kuoli ketun hyökättyä kimppuun", valehtelin nopeasti. En minä todellakaan voisi sanoa että olin tappanut Kylmähenkäyksen, oman isäni, ilman että Myrsky tietäisi mitään velipuolensa petturimaisista teoista. "Sepä ikävää", Myrsky totesi surullisen kuuloisena, mutta sitten hänen katseensa kirkastui hieman, "saisinko muuten liittyä klaaniinne? Isäni kuoltua jouduin lähtemään alueeltani eikä minulla ole sinne paluuta, koska en ollut parhaissa mahdollisissa väleissä muiden erakkojen kanssa. Voisin totutella klaanielämään Rosmariiniputouksen kanssa, onhan hän sentään velipuoleni tytär." Yllätyin vahvasti kun Myrsky kysyi klaaniin liittymistä ja huomasin Minttutähden kohonneista kulmista, että päällikkökin oli yllättynyt erakon kysymyksestä. En kyllä oikein pitänyt ajatuksesta, että isäni velipuoli - joka saattoi olla samanlainen kylmä petturi kuin Kylmähenkäyskin - oli liittymässä Varjoklaaniin. Klaania ei kyllä haittaisi uusi soturi ja Myrsky vaikutti taitavalta taistelijalta, mutta olin silti epäluuloinen. Jos Minttutähti kuitenkin suostuisi ottamaan erakon Varjoklaaniin, tyytyisin päällikön päätökseen. //Minttu?

Viiltothäti 17.11.2018

"Emme tarvitse myrskyklaanilaista kertomaan leiristä", murahdin Rosmariiniputoukselle ennen kuin Minttutähti ennätti sanoa mitään. Varapäällikkö käänsi katseensa minun suuntaansa. Vaikka en näyttänyt sitä, olin sisimmässäni hieman loukkaantunut siitä, että Varjoklaanin varapäällikkö joko unohti kuka olin tai hän väheksyi minua ja muistiani. "Kuten sanoin, olen uudelleensyntynyt Viiltotähti. Elin yli puolet elämästäni Myrskyklaanin leirissä. Leirin pääaukio on tilava, kuten joka leirissä. Lisäksi pienet kissat pärjäävät paremmin kuin suuret pienessä tilassa, muista se. Pienillä on enemmän tilaa liikkeilleen. Meidän täytyy ottaa mukaan monenlaisia kissoja, sillä tunnetusti Myrskyklaani on täynnä muiden klaanien entisiä jäseniä ja erakoita. Kaikenlaisista taistelutaidoista on hyötyä", nau'uin kuin olisin opettanut oppilasta. Eikö Varjoklaanissa opetettu sotureille enää perusjuttujakaan? Viilsin kynsilläni ilmaa. Rosmariiniputous vaikutti hieman nolostuneelta. Hän ei kai koskaan ollut edes käynyt Myrskyklaanin leirissä, joten eipä häntä siitä voinut moittia. "Minä kannatan pienempiä ryhmiä. Meidän ei tarvitse hyökätä kerralla, eikä kaikkien tarvitse tulla leiriin. Ehdotan, että ulkopuolelle jätetään kissoja vahtimaan, ettei kukaan pääse hakemaan muita klaaneja apuun", nau'uin tasaisella äänellä. Mieleeni nousivat muistot Myrskyklaanin sodasta, joka oli johtanut Kuolonklaanin syntyyn ja minun päällikkyyteeni. Sodan voittaminen niin nuorena sai minut tuntemaan itseni lyömättömäksi. Toivoin, että tässä kävisi vähintään yhtä hyvin. "Otammeko parantajia mukaan?" Minttutähti kysyi ja katsoi minua kysyvästi. Tiesin, että Varjoklaanissa oli tällä hetkellä kaksi parantajakissaa, joista molemmat olivat eteviä tehtävässään. Kolme parantajaa yhteen taisteluun olisi kai liikaa. "Mielestäni riittää, jos otamme parantajista kokeneimman mukaan taistelukentälle tai sen läheisyyteen. Mitä nopeammin ja paremmin loukkaantuneet hoidetaan taistelussa, sitä paremmin meillä menee", tokaisin ja käänsin kysyvästi katseeni Minttutähteen. En muistanut Varjoklaanin parantajan nimeä. Liljahenkäys taisi yhä olla hänen oppilaansa, mutta yleensä mestari oli oppilastaan kokeneempi. "Sienikarvako? Enpä tiedä", Rosmariiniputous mietti ääneen ja irvisti. Väräytin korviani kuullessani puhetta läheltä suurkiveä. Se oli vaimeaa, joten en kiinnittänyt siihen enempää huomiota. "Miksi ei?" kysyin puolestani. Varapäällikkö käänsi katseensa päällikköönsä, joka nyökkäsi. "Sienikarva ei oikein viihdy taistelutilanteissa. Hän on etevä parantaja, mutta häntä tuskin saisimme leiriin sisään. Siksi ehdottaisin, että ottaisimme Liljahenkäyksen tai teidän parantajanne mukaan taisteluun", Minttutähti ehdotti asiallisesti. Nyökkäsin. "Liljahenkäys siis", totesin viileästi. Olin melkeinpä jopa hyvilläni siitä, että valitsimme hänet Sienikarvan sijaan. Naaraan suonissa virtasi täysi kuolonklaanilaisveri, joten odotin häneltä paljon. Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, kun Raepisara astui sisään. Nyökkäsin kollille tervehdykseksi. "Oletteko jo sopineet jotakin?" kolli kysyi ja istuutui alas vierelleni. Istuimme vastakkain varjoklaanilaisten kanssa. "Sovimme hyökkäävämme Myrskyklaaniin. Hyökkäys tapahtuu kai kuuhuipun aikaan pienissä ryhmissä. Parantajaksi mukaan tulee klaanimme Liljahenkäys", Minttutähti ilmoitti lyhyesti. Raepisara nyökkäsi. "Lähtevätkö molemmat päälliköt mukaan?" entinen päällikkö kysyi katsoen ensin Minttutähteä ja sitten minua. Käänsin katseeni kysyvästi Minttutähteen. "Tahdotko mukaan?" kysyin naaraskissalta jääden odottamaan tämän vastaustaan. //Minttu? Myös Rosma tai Rae voi jatkaa

Viiltothäti 18.11.2018

"Tahdon", Minttutähti vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vastaukseksi. Kaksi päällikköä hyökkäykseen saattoi olla melkoinen riski. Jos joku menisi vikaan ja joutuisimme esimerkiksi vangituiksi, klaanimme olisivat ongelmissa. "Minäkin tulen", ilmoitti Rosmariiniputous tyynesti. Kaksi päällikköä ja varapäällikkö. Vielä pahempi. En kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan käännyin kohti Raepisaraa. Soturi katsoi minua kysyvästi. "Sinä saat luvan jäädä leiriin", vastasin viileästi kollille, joka kohotti kulmiaan yllättyneesti. Viilsin kynsilläni ilmaa. "Kuolonklaanin leiri ja jäsenet jäävät sinun vastuullesi hyökkäyksen ajaksi", selitin. Raepisara ei väittänyt vastaan, vaan nyökkäsi. "Ketkä kaikki lähtevät mukaan?" entinen päällikkö kysyi vilkaisten vuorotellen jokaista pesässä istuvaa kissaa. "Sovitaan siitä myöhemmin. Eiköhän tämä kokous ollut tässä", nau'uin ja nousin ylös. Myös muut nousivat. Raepisaran johdolla poistuimme pesästä, minä tietenkin viimeisenä. Leirin pääaukio oli lähes autio, sillä olivathan kissat jo nukkumassa. Tämä yö oli ollut kuolonklaanilaisille rankka. Aurinko nousi hiljalleen, mutta taivas oli yhä tumma. Vain muutama kissa kyyhötti leirin aukiolla yksistään. Pennut olivat palanneet takaisin pesäänsä kai nukkumaan. "Jos vain tahdotte, voitte tutustua pikaisesti Kuolonklaanin leiriin. Poistukaa kuitenkin ennen aamupartion lähtöä", nau'uin kaksikolle. Minttutähti nyökkäsi ja lähti varapäällikkönsä kanssa tutkimaan klaanini leiriä. Lähdin itse puolestani kävelemään kohti parantajan pesää. Suuri osa kuolonklaanilaisista oli kuollut taisteluissa tai muihin vammoihinsa, jonka vuoksi ylösnousseista suurin osa takuulla joutuisi parantajan pesälle. Raepisara ei kysellyt menoistani, vaan lähti kohti sotureiden pesää. Minua ei ihme kyllä väsyttänyt. Olin erittäin virkeä. Parantajan pesälle päästyäni kohtasin unisen Talvikkimuiston katseen. Naaras istui parantajan pesän sairasaukiolla ja katsoi minua suoraan silmiini. Huomasin sammalvuoteella makaavan ruskean kollin ja tunnistin tämän Teräkynneksi. Kolli oli Kaaoslinnun ja Vahvamielen poika, joka oli kuollut joitakin kuita sitten nelipuilla. Joku oli kai tuonut hänet leiriin. Nyt soturi nukkui sikeästi sammalvuoteellaan. "Onko enempää ylösnousseita tullut?" kysyin parantajakissalta, joka säpsähti. Naaras oli vähällä nukahtaa, mutta nousi seisomaan ja venytteli pysyäkseen hereillä. "Ei ole. Ilmoitan vaikka, jos niitä tulee", uninen parantaja totesi ja lähti kulkemaan kohti omaa pesäänsä. Murahdin vastaukseksi jotain ja käännyin pois pesästä. Viisi kissaa parissa päivässä ei ollut lainkaan huono tulos. Niitä tulisi takuulla enemmänkin kuluvien päivien aikana. Matkalla pesääni poikkesin tuoresaaliskasalla. Saalistuspartio oli palannut ja tuonut mukanaan runsaasti saalista. Sitä oli yllättävän paljon, vaikka lehtikato lähestyikin. Nappasin kasasta hiiren, sillä tiesin klaanin tarvitsevan kahta jänistä ja varpusta enemmän kuin minä. Nälkäni ei katoaisi tällä hiirellä, mutta ruoka vatsanpohjalla auttaisi unen saannissa. Söin hiiren pesässäni ja aloin sitten nukkumaan. Kun heräsin, aurinko oli jo noussut ihan kunnolla. Unet olivat jääneet lyhyiksi, mutta oli paljon tehtävää. Ensiksi järjestin loppupäivän partiot: kolme saalistuspartiota ja kaksi rajapartiota. Toinen rajapartioista lähtisi matkaan yöllä. Reviiriä täytyi vahtia yötä päivää ylösnousevien kissojen sekä mahdollisten vihollisten varalta. Täytyi pysyä valppaana. Määräsin yöpartioon poikkeuksellisesti kaksi kissaa, Sumumyrskyn ja Tappotahdon. Oli parempi, että leiriä vahti kaaksi kissaa öisin. En uskonut Metsäklaanin hyökkäävän kimppuumme, mutta parempi oli valmistautua kaikkeen kuin olla valmistautumatta. Otin johtooni ensimmäisen rajapartion. Kävisimme läpi Tuuliklaanin rajan aina Korkokiville saakka. Varjoklaanin rajaa ei tarvinnut enää vahtia, sillä he saivat kulkea sen yli luvallani. Mukaani partioon lähtisivät Verikyynel, Graniittipolte ja Sysisydän. Halusin pitää pienen juttutuokion sekä Verikyyneleen että Sysisydämen kanssa. Partio lähtisi kuitenkin vasta aurinkohuipun aikaan. Rosmariiniputous ja Minttutähti olivat jo lähteneet leiristä. Pääaukiolla oli paljon kissoja. Aurinkohuipun aikaan lähdin partioni kanssa matkaan. Pyysin Graniittipoltetta ottamaan hetkeksi johdon, kun jättäydyin perälle Verikyyneleen kanssa. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Tyynestä ilmeestä huolimatta saatoin havaita tuon silmissä pienen jännityksen. "Emme ole jutelleet sitten kuolemani", aloitin keskustelun viileästi ja vilkaisin kahden muun partion jäsenen suuntaan. Sysisydän käveli Graniittipoltteen lähellä, kaksikko ei kuullut meitä. "Niin. Olisit voinut kertoa minulle, kuka oikeasti olet", naaras vastasi hieman loukkaantuneesti ja käänsi katseensa eteenpäin pois minusta. Verikyynel oli minua pienempi, paljon pienempi. Hän oli kooltaan monia oppilaitakin pienempi, mutta pieni notkea keho teki Verikyyneleestä etevän hyökkääjän. Soturin liikkeet olivat nopeampia kuin monilla ja hänen leukansa voimat olivat hurjat. Olin kouluttanut Verikyyneleestä erinomaisen soturin. Hän oli erinomainen taistelija, yksi Kuolonklaanin parhaimmista. "Olisi pitänyt, mutta se olisi ollut liian suuri riski. Ei sillä ettenkö luottaisi sinuun. Mitä harvempi siitä tiesi, sitä paremmin se pysyi salaisuutena", huomautin. Verikyynel nyökkäsi hitaasti. Hän ei alkanut väittämään vastaan. "Aiotko valita itsellesi luottosotureita? Et valinnut varapäällikköä", naaras huomautti ja nosti katseensa taas minuun. Virnistin. "Suunnitelmissa olisi. Yritän tässä vain kartoittaa oikeita vaihtoehtoja. Tuhokatse alkaa olla jo liian vanha, vaikka hänen lojaalisuudestaan ei voi olla epävarma. Oletko nähnyt hehkun hänen silmissään? Kuin hän olisi nuorentunut monia vuodenaikoja", hymähdin huvittuneesti. Verikyynel hymähti myös. Tuhokatse oli hänen isänsä, vaikka lämmintä isä-tytär -suhdetta kaksikolla ei koskaan ollutkaan. "Minä voisin olla hyvä vaihtoehto, jos vain kiinnostaa. Uskollisuuden puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää", naaras huomautti viileästi vilkaisten minua. "Tiedän, mutta toisaalta olet hyödyllisempi taistelukentällä. Jos Syöksyviilto ei olisi isäni, hän olisi erinomainen vaihtoehto", nau'uin pohtien. Verikyynel pysähtyi kuin seinään. Hän toki jatkoi matkaansa melko pian ja otti minut kiinni. Naaraan katse oli yllättynyt. "Syöksyviiltoko sinun isäsi?" naaras kysyi murahtaen. Aivan. Hän ei tiennyt sitä. Verikyynel oli aina halveksunut veljeään, eikä ollut tuonkaan kanssa erityisen hyvissä väleissä. Eipä Syöksyviilto tietenkään ollut kertonut siskolleen minusta. Ja koska harva kuolonklaanilainen siitä tiesi, ei huhut vain olleet päässeet Pihlajakynnen tyttären korviin saakka. "Niin. Hän on tässä elämässä isäni, Jokiklaanin Kirkasmarja emoni", selitin naaraskissalle murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Verikyynel ei sanonut hetkeen mitään. En sanonut minäkään, sillä en nähnyt syytä särkeä tätä hiljaisuutta. "Onko veli-parkani mennyt rakastumaan jokiklaanilaiseen?" Verikyynel kysyi lopulta ivallisesti. Pyöräytin silmiäni turhautuneena naaraan pentumaisuudesta. Hän halusi koko ajan kilpailla veljensä kanssa ja pilkata tätä. "Ennemminkin jokiklaanilainen häneen. Se juttu on ollut historiaa jo syntymästäni saakka", totesin viileästi naaraalle. Verikyynel ei jatkanut veljensä pilkkausta vaan antoi olla. "Keitä sitten olet ajatellut luottosotureiksesi?" Verikyynel kysyi jälleen. "Potentiaalisia vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Kalmalilja rakastaa liikaa kumppaniaan ja Ahvenleuka tuntuu olevan nykyään hyvin etäinen. Sitten olisi tietenkin Kostohenki ja vanhempia sotureita, mutta en oikein tiedä. En ole tutustunut heihin niin hyvin tässä elämässäni", totesin tyynesti. Huomasin Sysisydämen jättäytyvän jälkeen Graniittipoltteesta. Naaras oli kai hivuttautunut hiljalleen kuuntelemaan keskustelujamme. Hän käänsi katseensa minuun. "Kalmaliljako rakastaa liikaa? Ja pah, hän ei rakasta muita kuin itseään", naaras naukui synkällä äänellä. Kohotin hieman kulmiani yllättyneenä. Saavutimme ukkospolun ja lähdimme kulkemaan Tuuliklaanin rajaa pitkin merkiten rajamme erittäin tarkasti. "Sinä et sitten suosittelisi emoasi luottosoturikseni?" kysyin Sysisydämeltä vaikka tiesin vastauksen. Naaras tuntui vihaavan emoaan, jota en kyllä ihmetellyt. Kalmalilja ei tainnut olla kovin läheinen pentujensa kanssa. //Sysi?

Rosmariiniputous 18.11.2018

"Jos vain tahdotte, voitte tutustua pikaisesti Kuolonklaanin leiriin. Poistukaa kuitenkin ennen aamupartion lähtöä", Viiltotähti naukaisi minulle ja Minttutähdelle ja käski meitä sitten nopealla hännän heilautuksella pois päällikön pesästä. Soin Kuolonklaanin uudelle päällikölle nopean kumarruksen kunnioituksen osoituksena ja häivyin sitten pesästä Minttutähden perässä. Kuolonklaanin leiriaukio oli miltein tyhjä, mutta muutamia kissoja oleskeli silti leirissä. Heti kun minä ja Minttutähti sukelsimme ulos päällikön pesästä, aukiolla olevien kuolonklaanilaisten katseet porautuivat meihin. Tunsin oloni uhatuksi täällä, ja siihen oli syykin. Vaikka olimmekin nyt Kuolonklaanin kanssa samalla puolella, tiesin etteivät kaikki kuolonklaanilaiset olleet tyytyväisiä liittoon. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin sitten samaisen kivikön suuntaan, jolla Pakkaspentu oli leikkinyt hetki sitten. Nyt siskopuoleni leikki toisen pennun, mustan ja harmaan kilpikonnakuvioisen kollin, kanssa. "Tahdot mennä juttelemaan hänelle", Minttutähti lausui ajatukseni ääneen ja marssi rinnalleni. Nyökäytin päätäni heikosti ja käännyin sitten surullinen ilme kasvoillani päällikön puoleen. "Vaikka minä en todellakaan ikävöi Kylmähenkäystä, minusta tuntuu silti todella pahalta hänen puolestaan. Pakkaspentu on vain muutaman kuun ikäinen ja menettänyt isänsä. Emosta minulla ei ole hajuakaan, Kylmähenkäys ei maininnut häntä", totesin tyynesti ja käännyin sitten taas Pakkaspentua kohti. Tuo pentu näytti niin puhtaalta ja hyväsydämiseltä, mutta minä tiesin jo nyt, että hänen sisällään oli se sama pimeys, jonka isäni oli hänelle antanut. Tuo pimeys oli minunkin sisälläni ja pelkäsin sitä hetkeä, kun se lopulta pääsisi valloilleen. Se hetki tulisi vielä. "Tule, mennään vaihtamaan pari sanaa hänen kanssaan", Minttutähti naukaisi rohkaisevasti ja lähti tassuttelemaan leikkivää pentukaksikkoa kohti. Lähdin luonnollisesti seuraamaan ystävääni, mutta tunsin silti polttavan epävarmuuden liekin rinnassani. Kun saavutimne Pakkaspennun, lumenvalkea naaras kääntyi hämmentyneenä meitä kohti pesätoverinsa kanssa samaan aikaan. Kaksikko jäi tuijottamaan meitä, mutta minun meripihkainen katseeni oli keskittynyt vain ja ainoastaan siskopuoleeni. Hänen jäänsinisissä silmissään oli hämmentyneisyyttä, mutta silti sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota jokaisen kuolonklaanilaisen silmissä näkyi. "Pakkaspentu, eikö se olekin sinun nimesi?" kysyin kohteliaasti. Pakkaspentu kallisti päätään heikosti ja siristeli jäänsinisiä silmiään. "Kuka sinä olet ja mistä sinä tiedät minun nimeni?" naaras kysyi närkästyneenä. Ilme kasvoillani ei muuttunut, en liikauttanut lihastakaan. "Minä olen Rosmariiniputous, Varjoklaanin varapäällikkö, ja minä tiedän sinun nimesi koska minä olen siskopuolesi", selitin tasaisella äänellä Pakkaspennulle. Lumenvalkoisen naaraan kulmat kohosivat ja epäusko välähti hänen kasvoillaan. "Et sinä voi olla minun siskopuoleni, sinähän olet Varjoklaanista!" Pakkaspentu murahti ärhentyneenä ja nyrpisti hieman nenäänsä, varmaankin sille ajatukselle että hän oli vihollisklaanin jäsenelle sukuu. Virnistin silmänräpäyksen ajaksi, mutta sitten kasvoni palautuivat taas peruslukemille. "Sinun isäsi, Kylmähenkäys, on myös minun isäni, mutta meillä on eri emot. Kuka sinun emosi onkaan?" kysyin uteliaalla äänensävyllä nuorelta pennulta. Pakkaspentu otti askeleen epäröivänä taaksepäin ja heitti nopean silmäyksen Tuskapentuun joka oli ainakin vähintään yhtä hämmentynyt kuin Pakkaspentu. "Minun emoni on Jäälilja ja hän on Kuolonklaanin paras kissa", Pakkaspentu ilmoitti päättäväisen kuuloisena ja heitti nopean mulkaisun minuun. Siinä se siis oli, Jäälilja oli siskopuoleni emo ja Kylmähenkäyksestä oli varmaankin tullut naaraan kumppani. Enhän minä ollut millään tavalla yllättynyt uutisista, isäni oli Kuolonklaaniin tultuaan tarrautunut siihen naaraaseen kuin kirppu vanhuksen turkkiin. "Nyt minä haluan leikkiä Tuskapennun kanssa ja ellette te häivy, minä hyökkään teidän kimppuunne", Pakkaspentu sähähti tylysti ja paljasti pienen, puhtaanvalkoisen hammasrivistönsä. Virnistin nopeasti ja otin pari askelta kauemmas hurjistuneesta pennusta. "Olimme juuri jättämässä teidät rauhaan, koska meidän pitää lähteä. Näkemiin, Pakkaspentu", hyvästelin siskopuoleni ja käänsin selkäni kaksikolle, lähtien marssimaan leirin poikki uloskäyntiä kohti. Minttutähti ravasi nopeasti rinnalleni. "No, minulla on nyt siskopuoli Kuolonklaanissa. Hänestä tulee varmasti hyvä soturi klaanilleen, mutta en luota häneen. Minun on parasta jättää hänet omaan rauhaansa Kuolonklaaniin, koska se on hänen kotinsa", kuiskasin niin hiljaa, että sanat oli tarkoitettu vain ja ainoastaan minulle, vaikka Minttutähti taisikin kuulla sanani. Sukelsimme rinta rinnakkain ulos leiristä. "Minttutähti, saisinko kysyä sinulta yhtä asiaa?" Rikoin masentavan hiljaisuuden vaeltaessamme Kuolonklaanin reviirin halki. Emonsuu häämötti vasemmalla ja Varjoklaanin raja suoraan edessä. Tuntui todella oudolta kulkea toisen klaanin reviirillä tällä tavalla, mutta tähän pitäisi vain tottua. "Toki, mikä painaa mieltäsi?" Minttutähti kysyi tyynesti ja kääntyi katsomaan minua tummansinisellä katseellaan. Vetäisin syvään henkeä ja kohotin epäröivän katseeni valkeista käpälistäni naaraspäällikköön. "Silloin Varjoklaanin leirissä, sinä pyysit minua ja Raepisaraa poistumaan pesästä, koska sinulla oli jotain asiaa Viiltotähdelle. Saisinko udella mitä asiaa sinulla oli?" kysyin mahdollisimman kohteliaasti, koska en tahtonut antaa sellaista kuvaa että Minttutähti ei saanut jättää mitään kertomatta minulle. Tahdoin silti, että pystyisimme pysymään uskollisina ja rehellisinä toisillemme emmekä joutuisi pitämään mitään asioita salassa. //Minttu?

Minttutähti 20.11.2018

"Tietenkin voin sen sinulle kertoa. Olisin kertonut tämän muutenkin, mutten ehkä näin pian. Hyvä, että otit asian puheeksi", nau'uin hyväksyen naaraan pyynnön. Nenääni tulvahti tuttu Varjoklaanin tuoksu, olimme ylittäneet klaaniemme välisen rajan, jota kohta katoaisi hetkellisesti kun saimme kulkea Kuolonklaanin puolella metsästämässä. Ilmassa leijui kirpeä mäntymetsän tuoksu mitä rakastin. Varjoklaani tulisi aina olemaan kotini - elämäni loppuun saakka. "Minä olen saanut enteen Tähtiklaanilta", maukaisin kääntäen syvän sinisen katseeni vakavana Rosmariiniputoukseen. Naaraan pupillit laajenivat silkasta hämmästyksestä, mutta ei mikään ihme. "Mitä siinä sanottiin?" luonnonvalkea naaras kysyi varovasti samalla askeliaan kiristäen. Myhäilin hetken aikaa ja mietin ennustusta ja Viiltotähden tulkintaa siitä. "Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta", nau'uin ja katsahdin varapäällikköni meripihkaisiin silmiin, joissa kiilsi epätietoisuus. Tiesin mille se tuntui, se kun ei tiennyt mitä ennustus tarkoitti. Olimme saapuneet palaneelle vuorivaahteralle, joka oli kovin karun näköinen mihin vuodenaikaan tahansa. Sen ympärillä ei ollut punertavan ruskeita lehtiä, mitä olisi vuorivaahteralta voinut odottaa. Puun juurella kaikki oli paljasta, sillä eihän nyt kuolleessa puussa lehtiä ollut. Turkkini pörhistyi kauhusta kun tunnistin nenääni tulvahtaneen hajun ja kun käännyin katsomaan oikeaan suuntaan näin suuren harmaavalkean pystykorvaisen koiran. Sen kirkkaan siniset silmät tuijottivat meitä ikään kuin himoiten häneltä vietyä lelua ja sitä me varmaan koiralle olimmekin, leluja. "Koira!" rääkäisin kauhistuneena kynsiäni paljastellen. Rosmariiniputous hätkähti ja olikin pian jo taisteluvalmiudessa. Edessämme oleva koira oli valtava, ainakin kolme kertaa meitä suurempi ja se sai jo kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Aluksi koira oli aivan hipihiljaa ja tuijotti meitä voitonriemuinen välke silmissään, mutta sitten aukiolla alkoi kaikua syvä ja korvia riipivä murina. Silloin otus hyökkäsi leukojaan hullun lailla aukoen ikään kuin toivoen, että saisi jonkinlaista suuntäytettä. Eläimen valkeat hampaat olivat terävät ja kuolettavat, joka sai sisälläni piilevän pakokauhun voimistumaan. Juuri kun koira oli saavuttamassa meitä kaarsin sen sivulle ja loikkasin kiinni sen kylkeen hampaani syvälle sen nahkaan upottaen. Koira vinkaisi toistuvasti ja siitä päättelin Rosmariiniputouksenkin iskeneen, eläin alkoi ravistella hurjasti itseään, jotta tässä kiinni olevan kissat irtoaisivat. Pian otteeni lipesi ja lensin aukion laidalle mukanani vain suullinen koiran harmaita karvoja. Katsoin toivottomana kuinka Rosmariiniputous lensi myös vähän matkan päähän koirasta. Peto oli älykäs, sillä tilaisuuden tullen se lähti oitis kohti luonnonvalkeaa kissanaarasta, minun olisi tehtävä asialle jotain. Pinkaisin kylmiltäni juoksuun ja nappasin kiinni koiran tuuheasta hännästä ja huomasin sen jähmettyvän vihaisena. Sen jälkeen se alkoi kiertää ympyrää, jotta saisi hänen häntäänsä kajonneen kissan kiinni, joka sai totta kai pääni pyörälle. Samassa koira pysähtyi kuin seinään, sillä oli saanut jo itseensä kiinni uuden vastustajan. Samassa irtauduin eläimestä ja annoin tälle terävän sivalluksen kynsilläni. Koiran murina yltyi ja se kääntyi odottamattomasta suunnasta minuun päin ja sai kuin saikin otteen minusta. Pian olin koiran hampaissa sen riepoteltavana ja katselin vain avuttomana kuinka veri virtasi helakanpunaisena virtana alas maahan. Kaikki alkoi hämärtyä, mutta kuitenkin kaukaisesti tunsin tömähtäväni maahan ja lopulta en tuntenut enää mitään. Hetken päästä avasin silmäni jossain missä olin käynyt viimeksi saadessani enteen. Tähtiklaani. Miksi olin täällä? Äskönhän minä olin ollut Rosmariiniputouksen kanssa.. voi hyvä Tähtiklaani olenko kuollut? "Ei et ole, tai ainakaan lopullisesti", kuulin matalan, mutta naarasmaisen nau'un. Näin tumman naaraskissan istuvan lähellä minua lempeä pilke silmissään.*Hämylilja* Hänen vieressään istui juuri ja juuri erottuva erittäin haalea hahmo, jonka kauhukseni tunnistin omaksi itsekseni. "Olet menettänyt yhden yhdeksästä hengestäsi", kuulin sanottavan ja sitten kaikki oli poissa. Avasin silmäni ja tunsin tykyttävän kivun ympäriinsä varsinkin selkäni alueella, johon koira oli hampaansa upottanut. Pian erotin ylläni loistavat meripihkaiset silmät, jotka olivat huolesta pyöreät. "Rosmariiniputous? Missä se koira on?" kähisin ja yritin nousta ylös, mutta haavojeni aiheuttama tuska ei suonut sitä. Rosmariiniputous vilkaisi taakseen vielä varmistaakseen tietonsa ja naukui sitten: "Sen kaksijalka tuli hakemaan sitä, se vaikutti vihaiselta. Se laittoi koiran jonkinlaiseen köynnökseen"; naaras naukui. Nyökkäsin ja tunsin rauhan valtaavan itseni, osa haavoistani oli parantunut Tähtiklaanin suomalla voimalla, mutta silti tiesin että jotain oli vielä jäljellä. "Meidän pitäisi varmaan mennä leiriin. Voisinko ottaa tukea sinusta?" //Rosma?

Rosmariiniputous 20.11.2018

Mietin Minttutähden juuri äsken lausumaa ennustusta mielessäni ja yritin ymmärtää sitä jollakin tasolla, mutta jokainen sana kuulosti aivan heprealta minun korvissani. Ennustuksessa oltiin puhuttu kuolemasta, joten kyseessä saattoi olla se sota, jonka Viiltotähti oli julistanut metsän muille klaaneille. Minua pelotti ensimmäinen hyökkäys, jonka kohteeksi oltiin päätetty Myrskyklaani. En tahtoisi vuodattaa turhaa verta, mutta sodassa oli kyse selviytymisestä ja mitä rankemmin taistelisin, sitä varmemmin voisin pelastaa klaanitovereitani. Ja olin ennen kaikkea uskollinen Varjoklaanille, joten tulisin suojelemaan klaanitovereitani henkeni edestä. Yht'äkkiä nenääni tunkeutui jokin erittäin epämukava haju, joka sai niskakarvani nousemaan ja aistini terävöitymään. Tuo haju ei kuulunut Varjoklaanin ulkopuoliselle kissalle eikä kissalle muutenkaan. Olin juuri tajuamassa, mille eläimelle tunkkainen haju kuului, kunnes takaamme kuului hengästynyt läähätys ja käännyin Minttutähden kanssa salamannopeasti ympäri. Noin ketunmitan päässä meistä seisoi raskasrakenteinen harmaavalkea koira. Jäin tuijottamaan koiraa paniikki silmissäni hohkuen, tuo eläin oli ainakin neljä kertaa minun kokoiseni ja sai minut tuntemaan oloni heikoksi. Luimistin hitaasti korvani ja paljastin valkean hammasrivistöni. "Koira!" Minttutähti rääkäisi kauhusta kalpeana ja hetki sen jälkeen verenhimoiselta näyttävä elukka lähtikin jo juoksemaan meitä kohti kuola suusta valuen. Irvistin julmasti ja kaarsin sitten taitavasti sivulle, väistäen sulavasti koiran holtittoman syöksyn meitä kohti. Ponnistin mutaiselle tantereelle ja loikkasin sitten suoraan koiran oikeaan kylkeen, tarrautuen neulanterävillä kynsilläni sen karheaan turkkiin. Upotin kulmahampaani koiran haiseviin karvoihin, joka sai vihollisen ulvaisemaan kivusta. Heti sen jälkeen koira ulvaisi uudelleen, joka kertoi Minttutähden hyökänneen myös eläimen kimppuun. Ei kestänyt kauankaan kunnes koira sai heitettyä Minttutähden pois kyljestään ja lopulta minäkin lensin ilman halki ja iskeydyin raskaasti kovalle tantereelle. Päästin tuskaisen ähkäisyn suustani ja käännyin sitten katsomaan pakokauhun vallassa, kuinka koira lähestyi hampaat ojossa. Ehdin jo valmistautua itseni puolustautumiseen, mutta sitten koira kääntyikin jo ympäri ja alkoi jahtaamaan häntäänsä tarttunutta Minttutähteä. Seurasin meripihkaiset silmät suurina taistelua ja paniikki alkoi puristaa kurkkuani, kun koira onnistui tarttumaan hampaillaan päällikköön ja alkoi riepotella sitä rajusti. Pian tajusin, että punertavanruskean naaraan silmät olivat kieltäytyneet kokonaan. Oliko hän menettänyt hengen? Ähkäisin ja kohosin päättäväisenä jaloilleni. "Jätä Minttutähti rauhaan!" rääkäisin raivostuneena ja ponkaisin suoraan harmaavalkean koiran kylkeen, upottaen uudelleen hampaani eläimen karvoihin. Koira ulvaisi toistamiseen ja irrotti otteensa Minttutähdestä, minkä seurauksena eloton päällikkö iskeytyi ikävän näköisesti maahan. Koira onnistui heittämään minutkin maahan, suoraan päällikön rinnalle. Sitten ilmaan kantautui kova ääni, joka oli todella epäselvä ja matala. Sydämeni jätti lyönnin tai pari välistä, kun tajusin äänen kuuluvan kaksijalalle. Jos se tulisi tänne ja löytäisi minut ja Minttutähden, olisimme suuressa vaarassa. Tajusin voivani hyödyntää koiran herpaantunutta katsetta, joten tartuin päällikön niskanahkaan ja vedin hänet nopeasti muutaman hännänmitan päässä kasvavien saniaisten sekaan. Ehdin juuri työntää päällikön aluskasvillisuuden suojiin ennen kuin suuri kaksijalka työntyi aukiolle. Jäin seuraamaan kauhistuneena, kuinka kaksijalka sitoi oudon, köynnökseltä näyttävän asian kiinni koiraan ja kuljetti elukan pois aukiolta sen avulla. Vasta sitten, kun olin varmistunut että pelottava eläin oli kadonnut omistajansa kanssa, pystyin hengähtämään helpottuneena ja antamaan niskakarvojeni laskeutia taas. Vaara oli ohi, mutta pelko ei. Käännyin Minttutähden puoleen ja jäin odottamaan, että hän palaisi takaisin oikeaan maailmaan. Tuntui kuluvan ikuisuus, kunnes Minttutähden tummansiniset silmät lopulta avautuivat ammolleen ja porautuivat minun meripihkaisiin silmiini. Henkäisin toistamiseen helpottuneena. "Rosmariiniputous? Missä se koira on?" Minttutähti kysyi ja yritti nostaa itseään ylös, mutta koiran hampaista saadut haavat keskeyttivät päällikön aikomukset. Käännyin vielä vilkaisemaan olkapääni taakse ja tokaisin sitten naaraalle: "Sen kaksijalka tuli hakemaan sitä, se vaikutti vihaiselta. Se laittoi koiran jonkinlaiseen köynnökseen." Minttutähti nyökäisi ja räpytteli raskaita silmäluomiaan muutaman kerran. Hengen menettäminen oli varmasti sattunut, joten päällikkö oli heikkona. "Meidän pitäisi varmaan mennä leiriin. Voisinko ottaa tukea sinusta?" Nyökäytin päätäni ja autoin heikkoa päällikköä nousemaan jaloilleen, tietenkin minun kylkeni tuen avulla. Kun Minttutähti pääsi pystyasentoon, annoin hänen laskea koko painonsa oikealle kyljelleni ja lähdimme sitten tassuttelemaan leiriä kohti. "Rosmariiniputous! Minttusydän!" Katseeni nousi automaattisesti maasta ja lähti tutkimaan ympäröivää metsää, kun kuulin päällikön soturinimen kajahtavan ilmoille. En ollut kuullut tuota nimeä käytettävän pitkään aikaan, koska olin luonnollisesti kutsunut ystävääni hänen päällikkönimellään ja nykyään Minttutähden soturinimi kuulosti todella oudolta korvissani. Lopulta meripihkainen katseeni tavoitti valkean kollikissan, jolla oli musta rinta- ja vatsa-alue. Entisen klaanitoverini vihreänharmaat silmät porautuivat minuun ja tunnistin nopeasti kuolleen varjoklaanilaisen. "Tummasielu!" naukaisin ilahtuneena kollille. Tummasielu oli kuollut samassa partiossa veljeni Korentolennon, kun koira oli hyökännyt heidän kimppuunsa. Tihkutähti oli ollut kaksikon kanssa, mutta päällikkö oli vain menettänyt henkiä eikä ollut menehtynyt lopullisesti. Tummasielu juoksi luoksemme ja kääntyi katsomaan Minttutähteä hämmästyneenä. "Mitä Minttusydämelle on tapahtunut? Hän on aivan veren peitossa?" Tummasielu kysyi ja alkoi tukea hetkeäkään epäröimättä päällikkö toisesta kyljestä. "Hän on nykyään Minttutähti. Koira hyökkäsi kimppuumme kun olimme palaamassa leiriin ja hän menetti hengen. Minttutähti täytyy viedä parantajan pesälle hoitoon", käskin päättäväisenä ja Tummasielu nyökkäsi, lähtien kuljettamaan päällikköä leiriä kohti. Heti kun sukelsimme leiriaukiolle, porhalsin Tummasielun ja Minttutähden kanssa parantajan pesälle, syöksyimme salamannopeasti parantajan pesälle. "Minttutähti tarvitsee apua! Heti!" rääkäisin työnnettyäni sammalverhot kiireessä sivuun. Erään sammalpedin luona ollut Liljahenkäys kääntyi meitä kohti ja niin teki sammalpedillä makaava Sienikarvakin. En tiennyt minkä takia vaaleanruskea parantajakolli oli sammalpedillä, mutta minulla ei ollut aikaa murehtia siitä. Minttutähden haavat piti parantaa ennen kuin ne ehtisivät tulehtua ja tulisi riski, että päällikkö menettäisi useampia henkiä. "Tuo hänet tänne!" Liljahenkäys ohjeisti automaattisesti ja ohjeisti minua ja Tummasielua tuomaan Minttutähden pesän reunamilla olevalle sammalpedille. Pujottelimme Tihkutähden ja Korentolennon sammalpetien ohitse ja laskimme haavoittuneen päällikön pedille. "Mitä tapahtui?" Liljahenkäys kysyi kun olimme asettelemassa Minttutähteä sammalpedille. "Olimme palaamassa Kuolonklaanin reviiriltä ja koira hyökkäsi kimppuumme. Minä selvisin ilman haavoja muutamia pintanaarmuja lukuunottamatta, mutta Minttutähti vahingoittui todella vakavasti", kumarruin hieman lähemmäs emoani ja madalsin ääntäni, jotta muut pesässä olevat eivät kuulisi, "hän menetti myös yhden hengen." "Tummasielukin on vahingoittunut vakavasti, joten hänkin tarvitsee hoitoa", lisäsin vielä ja vilkaisin kiitollisena kollisoturia. Sitten taas käännyin emoni puoleen ja jäin odottamaan häneltä jonkinlaisia ohjeita, miten voisin auttaa Liljahenkäystä. //Lilja? Minttu?

Viiltotähti 16.11.2018

"Se meni näin: Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta. Muista sitten, että kaikki kertomani on luottamuksellista", Minttutähti naukui matalalla äänellä vilkuillen pesän uloskänyntiä. Hän katsoi minua suoraan silmiini, kun nyökkäsin hitaasti. Minäkin olin saanut unen, mutta se ei mennyt noin. Minttutähden enne sanoo, että Varjoklaani olisi puolellamme. "Kuolonklaanin puolella taistellessanne Varjoklaani vahvistuu. Voin vannoa, että ette tahdo palata entiseen tämän jälkeen", nau'uin varmana voitostamme. Kun olin poistumassa pesästä, käännyin Minttutähden puoleen: "Muista se kokoontuminen. Ylihuomenna se alkaa. Puhu klaanisi puolellesi siihen mennessä. Muistuta heille vaikka, että ette ole Pimeyden Metsän puolella, vaan taistelette itsenne vuoksi. Tee vaikka kaikille puolea vaihtaville selväksi, että sodan jälkeen heillä ei ole asiaa Varjoklaaniin. Se saa takuulla osan muuttamaan suunnitelmiaan. Kun sota on ohi, te saatte elää rauhassa, eikä Kuolonklaani tule häiritsemään teitä", lupasin. Minttutähti nyökkäsi. Poistuin pesästä ja kohtasin Raepisaran katseen. Kuljin hänen edellään Rosmariiniputouksen saattelemana leirin uloskäynnille. Silmäilin vielä hetken leiriä, kunnes pujahdin piikkihernetunneliin ja nousin leirin reunamaa ylös. Jatkoimme hiljaisuudessa matkaa kohti Kuolonklaania. Aurinko oli noussut, mutta pilvet pysyivät taivaalla. Tänään taas kai sataisi. Päätin kiertää Kylmähenkäyksen kuolinpaikan kautta, jos sattuisinkin näkemään soturin siellä. Olin oikeassa, sillä Kylmähenkäys seisoi lähellä ukkospolkua naaraan kanssa. Hän kertoi naaraan olevan Pakkaspennun emo. "Nyt on sinun vuorosi vastata ensimmäiseen kysymykseeni. Ja tahtoisin myös kuulla missä tyttäremme on ja onko hän kunnossa?" Kylmähenkäys esitti kysymyksen. "Pentusi olinpaikka ei kuulu sinulle", murahdin ja olin lähdössä, mutta Kylmähenkäys astui tielleni. Pyöräytin silmiäni ja viilsin kynsilläni ilmaa. Se sai soturin astumaan taaksepäin, sillä hän ei tahtonut kynsiäni naamaansa. "Mutta siihen, miten te täällä olette. Te olette täällä, koska minä sallin sen. Kuoleman ja tämän maailman portit ovat auki, jokainen palaa tänne takaisin. Tarvitsen jokaisen soturin, joten ikävä kyllä tyttäresi ei voi tulla mukaanne", kerroin murahtaen ja vilkaisin taustalla seisovaa naaraskissaa. Kylmähenkäys paljasteli hampaitaan. "Minä tahdon nähdä hänet", kollin ääni oli matala ja hänen katseensa vihainen. Jos katse olisi voinut tappaa, olisin voinut menettää ensimmäisen henkeni Kylmähenkäyksen katseesta. "Kuten sanoin, se ei ole mahdollista. Olkaa hyvät ja poistukaa Viiltoklaanin reviiriltä", totesin kaksikolle tyynesti. Kylmähenkäys kohotti kulmiaan. "Viiltoklaanin?" hän kysyi. Virnistin ja viilsin jälleen kynsilläni ilmaa. "Mieti sinä sitä, kun lähdet", tokaisin ja lähdin kulkemaan Raepisara perässäni kauemmaksi kaksikosta. Kylmähenkäys juoksi peräämme ja pysäytti meidät jälleen Pakkasen kanssa. "Teen mitä vain, että annat minun nähdä Pakkaspennun. Tahdon kasvattaa tyttäreni, et voi kieltää sitä minulta", soturi naukui nyt epätoivoisesti. Silti hänen äänensä oli tasainen ja kylmä. Hänen katseestaan saattoi kuitenkin nähdä ahdingon. "Selvä. Saat tulla mukaamme, jos kasvatat rakkaan tyttäresi soturiksi, joka on uskollinen klaanilleen ja päällikölleen. Sodassa tarvitsen oikeasti uskollisia sotureita ja toivon, että tyttärestäsi tulee tällainen. Sitä kautta hän voi saada kunniaa ja mainetta, eikä joutuisi elämään halveksuttavana omien juuriensa vuoksi", nau'uin viileästi. Kylmähenkäys vilkaisi Pakkasta, mutta ei odottanut tuon mielipidettä. Entinen varjoklaanilaissoturi mietti kuumeisesti, kunnes hän nyökkäsi. "Selvä. Kunhan minä saan kasvattaa hänet", kolli ilmoitti tyynesti. Käänsin katseeni erakkokissaan. "Oletko sinäkin tulossa?" kysyin virnistäen. "Tietenkin olen, hän on tyttäreni", naaras kivahti ja kohotti leukaansa. En vastannut mitään, vaan lähdin johdattamaan kaksikkoa kohti Kuolonklaanin reviiriä ja leiriä. Kaksi uutta soturia ei ollut pahitteeksi. Päivät kuluivat nopeasti. Pakkanen oli ottanut tyttärensä hoidettavakseen. Sulkatähti sen sijaan oli ilmoittanut, että hän asuisi tästä lähin Emonsuulla. Naaras oli kai rakentanut sinne itselleen pesän. Hän myös ehdotti lyhyen keskustelumme aikana, että muutkin ylösnousseet ja uudet Viiltoklaanin jäsenet muuttaisivat sinne, sillä kaikki eivät mahtuisi leiriimme. Se oli sopinut minulle mainiosti. Ei ollut järkeä pitää kaikkia samassa paikassa. Useampi leiri hämmentäisi latokissoja. Varjoklaani oli alkanut saalistamaan Ukkospolun toisella puolella. Olin eilen törmännytkin erääseen Rosmariiniputouksen johtamaan partioon. Tietenkin olin ensiksi tervehtinyt. Herrasmiesmäisesti erkaantuessamme toivotin hyvät päivänjatkot. Täytyi olla kohtelias varjoklaanilaisille, sillä suuri osa heistä ei takuulla haluaisi taistella Kuolonklaanin puolella. Mutta toisille klaani oli kaikki kaikessa, eivätkä he välittäisi muusta kuin siitä, että oma klaani selviää. Klaani oli ottanut hyvin yhteistyömme Varjoklaanin kanssa. Jotkut kyllä valittivat, että riistaa olisi liian vähän. Olimme saalistaneet yhä vain enemmän nelipuilla, sillä arvelin kokoontumisen jälkeen latokissojen ottavan reviirin itselleen. He eivät antaisi kuolonklaanilaisten kulkea reviirinsä halki Nelipuille saalistamaan. Tänä yönä olisi kokoontuminen. Olin kertonut jo kaikille, kuinka se etenisi. Ahvenleuka ja muutama muu olivat hieman näreissään siitä, etteivät he pääsisi kokoontumiseen. Leiriä täytyi vahtia, enkä halunnut jättää amatöörejä leiriin. Jos jotain tapahtuisi, leiri olisi tuhon oma hetkissä. Kokeneet soturit sen sijaan varmistivat leirin turvallisuuden. Auringonlaskun jälkeen lähdin johdattamaan klaaniani kohti Varjoklaanin reviiriä. Myös Sulkatähti tuli mukaamme. Kylmähenkäyksen olin jättänyt leiriin, sillä hänellä oli paljoon vihamiehiä Varjoklaanissa. Soturi saisi pitää matalaa profiilia. Pakkanen sen sijaan jäi pentutarhalle hoitamaan tytärtään. En antaisi hänelle klaaninimeä, sillä naaraan klaaniin jääminen ei ollut varmaa. Saavuimme Varjoklaanin leirin liepeille. Tähdet tuikkivat kirkkaalla taivaalla täydenkuun valon lomassa. Minttutähti astui ulos leiristään Rosmariiniputous perässään. Kissat kerääntyivät Varjoklaanin leirin edustalle. Kuolonklaanilaisilla oli ongelmia pysytellä upottavalla suolla, mutta kaikki löysivät paikat, joissa suo ei nielisi heitä. "Arvoisat Viiltoklaanin jäsenet!" aloitin kovaan ääneen, jotta jokainen öisellä suolla oleva kuulisi minut. "Olemme Kuolonklaanissa käyneet tämän läpi monesti leirissä, kuten varmaan myös Varjoklaani. Kerron kuitenkin vielä: Menemme kokoontumiseen myöhässä. Suuri osa kissoista jää laakson ympärille piiloon. He varmistavat, että kukaan ei ala taistelemaan. Tarpeen vaatiessa käskystäni tulette apuun, mutta ketään ei tapeta tänä yönä, onko selvä?" selitin yhä kovaan ääneen. Kissat vastasivat kysymykseeni huudahduksilla. Varjoklaanin puolelta huudot olivat hieman laimeampia. Kun kuu oli huipussaan, lähdimme kohti Nelipuita. Jätin laakson reunamille jäävän joukon Minttutähden huostaan, kun ylitin muiden kuolonklaanilaisten kanssa Ukkospolun. Johdatin kuolonklaanilaiset Nelipuiden laaksoon. Käyttäydyimme kuin kaikki olisi hyvin. Pian myös Varjoklaani saapui. Nyt kaikki metsän klaanit olivat koolla. Kukaan ei arvannut mitään. Kaikki olivat kuin kaikki olisi hyvin. Kävelin Minttutähden rinnalla Puhujankivelle, jossa Saniaistähti, Kurkitähti ja Karpalotähti olivat jo. "Hei", Minttutähti tervehti kolmikkoa, jotka tervehtivät meitä takaisin. Rosmariiniputous kulkeutui varapäälliköiden luokse, mutta Raepisara jäi seuraamme. Hän jutteli Kalmaliljan kanssa. "Varapäälliköt kokoontuvat tuolla", huomautti Saniaistähti hieman koppavasti minua katsoessaan. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. "Ja päälliköt tässä", lisäsin. Kaikki kolme päällikköä katsoivat minua kuin ei olisivat uskoneet korviaan. "Sinäkö päällikkö? Mutta Raetähtihän on yhä elossa", Karpalotähti huomautti kääntäen katseensa Raepisaraan. Nyökkäsin. "Hän luopui hengistään, ja niin minusta tuli Viiltotähti", nau'uin. Huomasin epämiellyttävät ilmeet kissojen kasvoilla, kun he kuulivat nimeni. Se muistutti kai heitä kaikesta siitä, mitä Kuolonklaani oli aikoinaan heille tehnyt. Ymmärsihän sen, sillä olin todella ollut hirveä. Nyt tulisin kuitenkin olemaan yhä vain hirveämpi. Tästä sodasta puhuttaisiin kauan. Se ei unohtuisi koskaan. Minä en unohtuisi koskaan. Kuuntelin neljän muun päällikön keskustelua tylsistyneenä. Saniaistähti kertoi, että Lehtiturkki oli kuollut ja sitten vain yhtäkkiä parin päivän kuluttua palannut. Kolli ei tiennyt, mistä se johtui, mutta ihmetteli asiaa. Niin tekivät muut päällikötkin. Naalitähti oli kuulemma palannut kuin tyhjästä, mutta jäänyt leiriin. Jokiklaanissa ei ollut tapahtunut mitään vastaavaa. Kun koin ajan olevan oikea, käänsin katseeni Minttutähteen. Naaras nyökkäsi. Loikkasin Puhujvankivelle ja kajautin ilmoille huudon, joka sai kaikki katsomaan minua. Latokissat olivat hämmästyneitä. He silmäilivät minua ja kuiskivat toisilleen jotakin. Hiljensin jokaisen nostamalla häntäni ylös. "Minulla on teille asiaa. Se koskee jokaisen teidän tulevaisuutta, joten kuunnelkaa tarkkaan", totesin rauhallisella, mutta kantavalla äänellä. Laakson reunamilla odottavat kissat tuskin kuulivat sanojani. "Saan kunnian ilmoittaa, että sota on alkanut", jatkoin. Se sai kissat haukkomaan henkeään. Varjoklaanilaiset pysyivät tyyninä, erityisesti Minttutähti. Naaras oli naulinnut katseensa minuun. "Turha yrittää mitään, me olemme saartaneet teidät! Jos joku tekee yhdenkin väärän liikkeen, koko Varjoklaani ja Kuolonklaani hyökkäävät kimppuunne. Katsokaa, näettekö heidät?" kysyin ja silmäilin laakson reunamia. Kissat työntyivät hitaaasti pensaiden välistä näkyville. Latokissat kauhistelivat tapahtumia yhä vain. Käänsin katseeni taivaalle. Yllättäen kirkas taivas oli peittynyt pilvistä, jotka suuntasivat kohti täysikuuta. Tähtiklaani siis yrittäisi päättää kokoontumisen. Niin ei tulisi käymään. "Ei hätää, sota ei ala aivan vielä. Tällä kertaa olen armollisempi ja kerron tästä etukäteen. Olkaa varuillanne, Viiltoklaani ei armahda teitä", nau'uin tasaisella äänellä. "Jokainen halukas voi liittyä Viiltoklaanin riveihin. Muistutan, että me emme taistele Pimeyden Metsän tai muunkaan uskon vuoksi, vaan itsemme vuoksi. Klaanit ovat keskenään liian lämpimissä väleissä, eikä niin voi jatkua. Viiltoklaanin ovet ovat auki jokaiselle, ihan jokaiselle. Uskoit sitten mihin tahansa, rakastit ketä tahansa tai olit kuka tahansa, olet tervetullut", nau'uin. Minttutähti näytti tyytyväiseltä. Hänelle oli tärkeää, että Varjoklaania ei leimattu Pimeyden Metsän puolulaiseksi. "Viiltoklaani?" Saniaistähti kysyi. Nyökkäsin tyynesti. "Me olemme Viiltoklaani. Yksinkertaista ja helppoa", kerroin virnistäen. Kolme päällikköä etääntyivät Minttutähdestä ja kävivät nopean keskustelun keskenään. "Jos sinä kerta aiot noin vain julistaa sodan, me aiomme tehdä kaikkemme kukistaaksemme teidät. Metsäklaani puolustaa kotiaan loppuun saakka", Karpalotähti naukui ylväällä ja kuuluvalla äänellä. Virnistin. "Selvä. Se sopii minulle vallan hyvin. Onko jollakulla vielä jotain sanottavaa?" kysyin pysyen Puhujankiven päällä. Silmäilin laakson kissoja kaikessa rauhassa. Sota oli nyt alkanut, ainakin melkein. Kaikki oli valmista täystuhoa varten.

Minttutähti 16.11.2018

Viiltotähti oli lähtenyt hetki sitten Raepisaran kanssa pois leiristämme. Alkoi jo hämärtää mikä meinasi sitä, että meidän tulisi alkaa valmistautua kokoontumiseen lähtöön aivan pian, mutta ensin minun tulisi ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät, joka tällä kertaa olisi koko klaani lukuun ottamatta paria kissaa, jotka jäisivät pitämään huolta leiristä. Työnnyin ulos pesästäni ja tähyilin luonnonvalkean varapäällikköni perään, jonka pian paikansin pentutarhan luota ohjastamassa työryhmää, joka oli puolestaan vaihtunut iltaryhmäksi. Vedin henkeäni raskaasti, sillä asia jonka kertoisin klaanille saattaisi olla joillekin hyvin paljon erilaisia tunteita herättävä. Minun pitäisi kuitenkin erityisesti painottaa sitä , että klaanimme ei taistellut Pimeyden metsän puolella, eikä se ollut ajautumassa uudestaan Tihkutähden aikaisille raiteilleen. Loikin nopeasti klaanikiven juurelle ja ponkaisin korkean kiven pienelle kielekkeelle, jonka kautta kiven huipulle. Kissat vilkuilivat kokoontumisaukiolle päin ja alkoivat supista keskenään. Ihastelin hetken aikaa leirimaisemaa, joka värjäytyi oranssiksi laskevan auringon säteiden takia. Venyttelin selkääni kaartaen ja päästin tyytyväisenä tuhahduksen, tiesin että Varjoklaani oli valinnut paremman puolen. Kuolonklaanilaiset eivät olleet pelkästään hyviä taistelijoita tai älykkäitä vaan heissä oli myös sitä sisua, jota löytyi Varjoklaanista. Kuolonklaanilaiset olivat arvokkaita eivätkä antaneet muiden lytätä itseään, sellaista minä arvostin. "Saapukoon jokainen oma riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle kokoukseen!" kajautin kutsuhuudon kovaäänisesti ja itsevarmasti ilmoille. Kissat luulivat tämän olevan normaali kokous, jossa kerroin kokoontumiseen lähtijät, mutta eipä vain ollut. Nyt olisi aika paljastaa klaanille se, minä olin jo jonkin aika pitänyt heiltä kaikilta salassa - jopa Rosmariiniputoukselta. Kun kissojenvärikirjo oli hiljennyt tiesin aloittaa puhumisen. "Tänä yönä on kokoontuminen kuten tiedätte, mutta se ei ole aivan tavallinen kokoontuminen minkään klaanin osalta", naukaisin Varjoklaanin kissoja silmäillen. Ilmassa kuului ihmettelevä kohahdus ja kissat puhkesivat puhumaan ilmassa jännittyneisyyden sähkö kipinöiden. Kuulin kuinka Susitassu naukui kovaäänisesti Ikituulelle näin: "Jos siellä on kerran jotain niin erikoista, haluan mukaan." Koko klaani hiljeni odottamaan jatkoa sanoihin, jotka olin äsken lausunut. Nostin korvani valppaasti pystyyn. "Ei kannata huolehtia siitä Susitassu, kaikki te pääsette mukaan!" naukaisin tyynesti, "Paitsi valitettavasti minun on jätettävä kuitenkin muutama kissa vartioimaan leiriä." Epävarma mumina kantautui aukiolta, nostin häntääni hiljaisuuden merkiksi. "Nimittäin sota on tulossa ja Varjoklaani taistelee Kuolonklaanin rinnalla, klaaniemme yhteisnimitys on Viiltoklaani ja tästä lähin olemme osa sitä. Älkää huoliko, emme taistele Pimeyden metsän puolesta vaan klaanimme. Jos joku ei kannata suunnitelmia on hänellä oikeus jättää klaani ja vaihtaa puolta, mutta tietäkää paluuta takaisin ei ole. Klaanillemme on myös suotu oikeus saalistaa Kuolonklaanin reviirillä tiettyjen rajojen mukaisesti vähäisen riistatilanteemme vuoksi", naukaisin terävästi ja pyöreitä korviani hieman luimistaen. Toivoin, että klaani tiesi välittäväni heistä, enkä olisi koskaan halunnut kenenkään lähtevän. "Leiristä vastuun saa Risasiipi ja hänen kanssaan kuningattarien, klaaninvanhimpien ja pentujen lisäksi jää Punaviilto ja Kyyhkylento. Toivon todella, ettei kukaan jätä Varjoklaania, mutta anna teille vallan omaan päätöksiinne. Enemmän aiheesta kuulette kokoontumisessa. Klaanikokous on päättynyt", ilmoitin itsevarmasti klaanille nyökäten. Sen jälkeen loikin alas kiveltä Rosmariiniputouksen luokse. "Klaani tukee minua. Ainakin suurin osa, näin sen heidän ilmeistään", naukaisin ääni jännittyneisyydestä väristen. En tiennyt olinko lausunut sanat vain siksi, että koitin uskotella sitä itselleni. Rosmariiniputous nyökkäsi minulle rohkaisevasti. "Tietenkin se tukee sinua, olet heidän päällikkönsä", luonnonvalkea naaras naukui, vaikken tiennyt uskoiko naaras omia sanojaan. Tilanne oli vielä vähän auki klaanin kesken, mutta tiesin sisimmässäni että klaanimme tulisi selviämään selviämään tästä - kokonaisena. En ehtinyt puhua Rosmariiniputouksen kanssa se enempää, sillä minun piti mennä juttelemaan Kyyhkylennolle, sillä tiesin hänen ottavan uutisen raskaasti. Naaras aina ylireagoi, joka olikin yksi syy siihen, että jätin hänet leiriin. Viiltotähti oli juuri kertonut klaaneille sodasta ja olin tyytyväinen siihen, että kolli oli maininnut sen, että emme taistelleet Pimeyden metsän puolesta. Osa varjoklaanilaista oli asettunut aukion reunoille Kuolonklaanilaisten kanssa kuten oli sovittukin. Kuului kauhistuneita huudahduksia sekä hämmentynyttä supinaa. Viiltotähden sanat olivat aiheuttaneet jokaisessa kissassa oman reaktionsa ja tunnemyrskynsä. Minusta tuntui hyvältä seistä täällä Viiltotähden kanssa ja tietenkin ylivoiman. //Rosma? Joku?

Viiltotähti 17.11.2018

Kalmalilja oli juuri viiltänyt jokiklaanilaisnaaraan kasvoja. Päälliköt estivät klaaninsa kissoja syöksymästä kuolonklaanilaisnaaraan kimppuun kovilla ulvaisuilla. Ilmapiiri oli yhä jännittyneempi, kun metsäklaanilaiset erkaantuivat viiltoklaanilaisista. Laakso jakautui kahteen osaan. Laaksossa olevien viiltoklaanilaisten määrä oli huomattavasti pienempi, mutta jos sota syttyisi, muut rientäisivät apuun keskeyttämään sen. "Riittää, Kalmalilja", nau'uin naaraskissalle, joka perääntyi klaanitovereidensa luokse Puhujankiven toiselle puolelle. "Nuo kissat ovat tuolla teidän vuoksenne. Jos joku teistä päättäisi ryhtyä taistelemaan, he tulisivat ja painaisivat teidät maata vasten. He pelastaisivat teidän henkenne", nau'uin tasaisella äänellä. Vilkaisin taivasta. Kuu oli yhä pilvien peittämä. Päätin olla kertomatta kissoille ylösnoususta, sillä en tiennyt, että myös tähtiklaanilaiset palaisivat. Niinpä tyydyin olemaan hiljaa. Kai kolme klaania selvittäisivät sen itsekin jossain vaiheessa. Loikkasin alas Puhujankiveltä antaen Kuolonklaanille ja Varjoklaanille merkin seurata. Kissajoukko lähti kulkemaan perässäni kohti laakson rinnettä. "Muistutan vielä, että jokainen halukas voi seurata meitä! Viiltoklaanin ovet ovat auki aina", nau'uin kovaan ääneen ennen kuin katosin pimeyteen Tuuliklaanin reviirille, jonne laakson reunamilla seisovat kissatkin alkoivat meitä seurata. Viiltoklaanilaisten ulvaisut kiirivät halki metsän, kun kuljimme ukkospolun ylitse Varjoklaanin reviirille. Minttutähti kiiruhti rinnalleni. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. "Se meni hyvin, vai mitä?" naukaisin virnistäen. Naaras nyökkäsi hitaasti. "Mitä me teemme seuraavaksi?" Minttutähti esitti kysymyksensä. "Jätä klaanisi leiriin ja tule Rosmariiniputouksen kanssa käymään Kuolonklaanin leirissä. Käydään hieman läpi tulevaa", nau'uin varjoklaanilaisnaaraalle, joka vastasi nyökäten. Hän vilkaisi varapäällikköään, joka nyökkäsi myös. Mitähän kaksikko sanoisi, kun näkee Kylmähenkäyksen Kuolonklaanin leirissä? "Viiltotähti", Jääliljan ääni kantautui takaani juuri sopivasti. Käänsin katseeni vaaleaan naaraaseen, jonka takana seisoi tumma naaraskissa. Tunnistin tämän hetkessä Hohdetassuksi. Oliko naaras päättänyt tulla mukaamme? "Niin?" murahdin ja viilsin kynsillämme ilmaa, kun pysähdyimme Varjoklaanin leirin edustalle, jonne Minttutähti johdatti klaaninsa jäsenet. "Ilmoitan vain, että Hohdehanki liittyi Viiltoklaaniin", naaras ilmoitti kylmällä äänellä viitaten takanaan seisovaan naaraskissaan, joka katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin. "Hän saa luvan muuttaa Emonsuulle Sulkatähden kanssa", ilmoitin kylmästi. Jäälilja nyökkäsi. "Minulla on teille tehtävä", tokaisin nopeasti, ennen kuin Jäälilja ehti poistua viereltäni. Naaras katsoi minua kysyvästi. Viilsin kynsilläni ilmaa. "Juoskaa Kuolonklaanin leiriin ja sanokaa Kylmähenkäykselle ja Pakkaselle, että heidän täytyy lähteä heti Emonsuulle. Sanokaa, että se on Viiltotähden käsky, ja jos he eivät tottele, he ja heidän tyttärensä saa kärsiä", nau'uin kylmällä äänellä. Jäälilja nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt tehtävänsä. "Tule", hän sanoi entiselle tuuliklaanilaiselle, joka lähti seuraamaan naarasta. Sulkatähti astui vierelleni. Hän vilkaisi minua, jonka jälkeen lähti myös kaksikon perään. Naaras kai menisi suoraa tietä Emonsuulle, jossa hän tätä nykyä asui. Pian Minttutähti palasi perässään Rosmariiniputous. Naaras asettui kanssani Kuolonklaaanin johtoon, kun lähdimme kulkemaan kohti Ukkospolkua. "Aloitamme kai hyökkäämällä johonkin klaaniin?" Minttutähti kysyi. Vastasin nyökäten. "Täytyy keskustella asiasta. Olen aika varma, että se ei tule olemaan Tuuliklaani. He osaavat varautua, koska ovat lähinnä Kuolonklaania. Jokiklaanilaiset tuskin uskovat meidän hyökkäävän sinne, sillä joen ylitys on liian vaikeaa toistaiseksi näin suurelle ryhmittymälle, kaikki eivät nimittäin osaa uida", nau'uin. Kuolonklaanissa oli pari entistä jokiklaanilaista lisäkseni. Myös Ahvenleuka ja Silakkasiipi olivat aiemmin jokiklaanilaisia. Lisäksi Mutuviiksi osasi uida, vaikkakin heikosti. Neljän kissan hyökkäys ei ollut mikään kovin hyvä idea. "Totta", Minttutähti naukui pohtien. "Entä Myrskyklaani? Kuolonklaani aloitti aiemminkin hyökkäyksen sieltä", Rosmariiniputous liittyi keskusteluun astellessaan päällikkönsä vierelle. Vilkaisin varjoklaanilaisnaarasta. "Siinä voisi olla ideaa. Reviiriltänne on lyhyt matka Myrskyklaaniin, ja lisäksi tunnen sen reviirin erittäin hyvin", nau'uin virnistäen. Huomasin Minttutähden katsovan minua ihmetellen. Eihän hän tiennyt vieläkään minun olevan Viiltotähti. "Kuinka niin tunnet?" Minttutähti kysyi. "Aivan, unohdin kertoa teille. Edellisessä elämässäni vartuin Myrskyklaanissa ja valloitin koko metsän. Olen uudelleensyntynyt Viiltotähti", selitin tasaisella äänellä Varjoklaanin päällikölle. Naaras katsoi minua uskomatta korviaan ja vilkaisi varapäällikköään, jonka ilme oli vähintäänkin yhtä yllättynyt. "Asia ei ole salaisuus, mutta ylösnousevat varjoklaanilaiset eivät takuulla pidä minusta. Jos onnistutte kääntämään heidät puolelleni, se merkitsisi paljon. Kuolonklaani teki kamalia asioita edellisessä elämässäni, ikävä kyllä Varjoklaanikin sai niistä osansa. Tahdon tehdä selväksi, että olen aidosti pahoillani siitä. Jos vain voin, tahdon hyvittää sen teille jollain tavalla tulevaisuudessa", nau'uin naaraskissalle, kun ylitimme ukkospolkua. Saavuttuamme leiriin, huomasin Jääliljan seisovan Hohdehangen kanssa leirin aukiolla. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Hän oli kai onnistunut suunnitelmassaan. Huomasin Pakkaspennun vaeltelevan kivillä, jotka sijaitsivat lähellä oppilaiden pesää. "Tuo on sisarpuolesi", viitoin pennun suuntaan kertoessani sen Rosmariiniputoukselle. Naaras käänsi katseensa vaaleaan naaraspentuun, joka käänsi katseensa leiriin saapuviin kissoihin. Kissajoukko lähti heti omille teilleen. Minä johdatin Varjoklaanin päällikön ja varapäällikön omaan pesääni Suurkiven alle. Ennen kuin ehdimme edes aloittaa, pesän ulkopuolelta kuului naukaisu: "Viiltotähti? Voinko tulla." Ääni kuului Raepisaralle. Olin luvannut, että tämä sai olla mukana suunnittelemassa sotaan liittyviä asioita. "Voit, mutta järjestä ensin saalistuspartiot. Laita yksi lähtemään vielä tänä yönä, mutta loput vasta aamulla", käskin. Soturi vastasi nyökäten ja poistui luotamme. "No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" latelin kysymyksiä kahdelle varjoklaanilaiselle. //Rosma, Minttu tai Rae?

Rosmariiniputous 17.11.2018

Tunsin koko ruumiini jähmettyvän täydellisesti ja meripihkaisten silmieni suurenevan kauhusta, kun Tihkutähden kookas hahmo ilmestyi leiriaukiolle. Edesmenneen päällikön tummanharmaassa turkissa olevat valkeat täplät erottuivat aivan yhtä selvästi kuin ennenkin ja kollin sähkönsinisessä katseessa loisti aivan yhtä selkeästi murhanhimo kuin aina ennenkin. Kettuaskelkin kääntyi ympäri ja kumppanini jähmettyi myöskin. Tihkutähti virnisti jäisesti ja porasi katseensa meihin. Pystyin näkemään jo silmissäni, kuinka Tihkutähti kuvitteli terävät kyntensä sivaltamassa kurkkuani auki. "No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" Tihkutähti naukui jäisellä äänellään, jota minä en todellakaan ollut ikävöinyt. Vetäisin syvän henkeä ja astuin päättäväisesti eteenpäin, poraten meripihkaisen katseeni suoraan päällikön sähkönsinisiin silmiin. "Minä voin tervehtiä kumppanini puolesta sinua, Tihkutähti. Olet varmastikin todella tyytyväinen kuultuasi, että yksikään kissa tässä klaanissa ei ikävöinyt sinua", ilmoitin tyynesti Tihkutähdelle, joka seisoi voimakkaan oloisena keskellä leiriaukiota. Päällikkö kohotti kuonoaan hitaasti ja otti askeleen eteenpäin, mikä sai niskakarvani nousemaan hetkessä ylös. "Rosmariiniputous. Kuinka mukavaa nähdä sinuakin", Tihkutähti naukaisi jäisesti ja heitti nopean silmäisyn Kettuaskeleeseen, "tekö olette nykyään kumppaneita?" "Kyllä, ja meillä on kaksi pentuakin, Fasaanipentu ja Haukkapentu. Kehotan sinua pitämään veriset käpäläsi kaukana heistä, olemme kummatkin valmiita suojelemaan pentujamme henkiemme edestä. Ja kehotan sinua pysymään myös kaukana minusta, Minttutähti tuskin pitäisi jos tappaisit hänen varapäällikkönsä", sähähdin kylmästi päällikölle ja marssin suoraan tuon ohitse, edes katsomatta tummanharmaata kissaa silmänräpäyksen ajaksikaan, "minä menen nyt pienelle kävelylle. Näkemiin, Tihkutähti." Sen sanottuani sukelsin piikkihernetunneliin ja jätin edesmenneen päällikön taakseni. Minä en tulisi välittämään hänestä sen enempää, tämän sodan päätyttyä pääsisin hänestä taas eroon. Tihkutähti oli minulle ainoastaan huono muisto, aivan kuin Kylmähenkäyskin. Vaeltelin Varjoklaanin reviirin rajalla, lähellä ukkospolkua. Mieleni oli niin täynnä ikäviä ajatuksia, että tuntui aivan siltä kuin pimeys olisi vallannut minut. Aivan kuin minusta olisi tullut kuolonklaanilainen, joka ajatteli vain ja ainoastaan pahoja asioita. Sodassa Kuolonklaanin rinnalla taisteleminen ei innostuttanut minua, mutta Varjoklaanilla ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Siirtyminen Metsäklaanin puolelle tarkoittaisi murskautumista Kuolonklaanin kynsissä, koska he tiesivät nyt jo niin paljon meistä. Vetäisin syvään henkeä ja asetuin istumaan mutaiselle tantereelle, jääden vain hengittämään itseeni tutun kotiklaanini reviirin tuoksua. "Rosmariiniputous? Sisko?" Nostin salamannopeasti pääni ja niskakarvani nousivat silmänräpäyksessä pystyyn. Tuo tuttu ääni kuului eräälle kissalle, jota en ollut nähnyt moneen kuuhun. Käännyin hitaasti ympäri ja päädyin vastakkain muutaman hännänmitan päässä seisovan kollikissan kanssa. Kolli oli suuri kooltaan ja lihaksikas rakenteeltaan ja omasi tummanharmahtavan turkin. Kissan kylmänsiniset silmät olivat porautuneet minuun ja silmissä loisti epäusko. "Korentolento", kuiskasin ääneen veljeni nimen ja syöksyin juoksuun kollia kohti. Korentolento ei ehtinyt edes tehdä mitään ennen kuin olin jo sukeltanut hänen syliinsä ja haudannut kuononi veljeni tumnanharmaan turkkiin. Jäin siihen hengittämään kollin myskimäistä tuoksua sieraimeni täyteen ja hengitin samalla erittäin raskaasti. En ollut tajunnut lainkaan, että tulisin näkemään Korentolennon. Ikävä kyllä Hikkoritassua en tapaisi, koska hän ei ollut uskonut mihinkään, mutta olin silti saanut mahdollisuuden nähdä toisen veljistäni. "Voi Korentolento, et edes tiedäkään kuinka paljon olen ikävöinyt sinua", kuiskasin pikkuveljelleni. "Minäkin olen ikävöinyt sinua", Korentolento kuiskasi ja irrottautui lopulta minusta, "no, kerro minulle kaikki mitä on tapahtunut kuolemani jälkeen! Onko Tihkutähti vielä elossa?" Olin unohtanut kokonaan, että veljeni oli kuollut lehtisateen aivan alussa eikä hän ollut täten todistanut Tihkutähden kuolemaa. Niin paljon oli tapahtunut mistä veljeni ei tiennyt! "Utukyynel lähti Varjoklaanista enkä tiedä missä hän on nykyään. Mutta Korentolento, Tihkutähti on kuollut! Minttusydän on ollut päällikkönä jo jonkun verran ja minä olen Varjoklaanin varapäällikkö! Minä ja Kettuaskel saimme myös kaksi upeaa kollipentua, Fasaanipennun ja Haukkapennun. Heistä tulee pian oppilaita. Ainiin, Liljahenkäys sai myös Sienikarvan kanssa kolme pentua, jotka ovat myös meidän sisarpuoliamme. Heidän nimensä ovat Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu", selitin aivan tohkeissani. Korentolento kuunteli jokaista sanaani ilo silmissään loistaen. "Sinun pitää kyllä selittää minulle leirissä uudelleen, koska sain hädin tuskin mitään selvää pölötyksestäsi", Korentolento virnisti huvittuneena, "Happohenkäyskin on palannut metsään! Minä näin hänet vähän aikaa sitten." "Tässä minä olen." Käännyimme samaan aikaan katsomaan, kuinka Happohenkäys sukelsi esiin tiheästä aluskasvillisuuspensaasta ja väläytti nopean hymyn meille. Naaras oli ollut isäni oppilas aikoja sitten ja hän oli kuollut viherlehden aikoihin lämpöhalvaukseen. "Mukava nähdä sinuakin, Happohenkäys. Teidät pitää kyllä viedä leiriin, tulkaahan", ohjeistin kaksikkoa ja lähdimme kolmestaan marssimaan leiriä kohti. //skip "Tuo on sisarpuolesi", Viiltotähti naukaisi ja heilautti häntäänsä erään kivikon suuntaan, joilla eräs lumenvalkoinen pentu leikki. Käännyin vilkaisemaan kyseiseen suuntaan ja siellä hän oli, Pakkaspentu, Kylmähenkäyksen tytär ja minun siskopuoleni. Hän oli kovin kaunis ulkonäöltään ja hänellä oli silmäänpistävät jäänsiniset silmät. Ehdin kohdata pennun katseen silmänräpäyksen ajaksi, kunnes jouduin sukeltamaan Viiltotähden ja Minttutähden kanssa päällikön pesään. Raepisara lähti pesästä järjestämään saalistuspartioita, joten jäin kahden päällikön kanssa pesään. Pidin ryhtini mahdollisimman suorana ja kuononi korkealla, jotta näyttäisin päättäväiseltä ja arvoni ymmärtävältä kissalta. "No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" Viiltotähti kysyi ja kääntyi meidän puoleemme. "Minun mielestäni olisi hyvä idea hyökätä kuunhuipun aikaan, koska silloin kaikki kissat ovat jo nukkumassa ja he joutuvat herätessään heti lähteä taistelemaan, joten heidän pitäisi olla heikompia. Jos tämä sinun myrskyklaanilainen ystäväsi voisi vähän kertoa Myrskyklaanin leiristä ja sen mahdollisista salareiteistä", naukaisin kääntyessäni Viiltotähden puoleen, "voisimme jakautua ryhmiin ja hyökätä samaan aikaan leirin eri puolilta. Mutta kyllä yhden ja suuren kissajoukon rynnistäminen leiriin toimisi myös." "Ja mitä tulee hyökkäykseen lähteviin kissoihin, vahvoja kissoja kannattaisi ainakin olla paljon koska suuri osa Myrskyklaanin kissoista on tanakkarakenteisia eivätkä pienet ja nopeat kissat pääse pienessä leirissä voittamaan", selitin ja käännyin sitten Minttutähden puoleen, "siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti?" //Minttu? Viilto? Rae?

Minttutähti 18.11.2018

"Siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti", Rosmariiniputous naukui räpäyttäen meripihkaisia silmiään pieni itsevarma palo niissä. Nyökkäsin pieni tyytyväinen virne ilmeenäni. Rosmariiniputouksen ideat olivat hyviä ja kuten yleensäkin olimme samalla aaltopituudella ajatuksissamme. "Olen samaa mieltä ajankohdan kanssa. Kuunhuippuna miltei jokainen on jo nukkumassa ja kuten Rosmariiniputous sanoikin kissat olisivat unenpöppöröisiä, eivätkä tajuaisi tilannetta heti ja se pelaisi meille lisää aikaa", selitin ja vilkaisin vuorollaan Viiltotähteen, Raepisaraan ja Rosmariiniputoukseen. "Suurikokoiset ja voimakkaat kissat toki pärjäävät hyvin Myrskyklaanilaisia vastaan, mutta mielestäni meidän tulisi ottaa myös näön vuoksi pienempiä ja vikkelämpiäkin kissoja, sillä silloin saamme heidät näkemään oman ylivoimamme. Joskus vastustajan voi jo voittaa pelkällä kissojen määrällä", nau'uin tyynesti ja tasaisesti. Ennen kokoontumiseen lähtöä olin saanut uutisen Tihkutähden ylösnoususta. Kolli oli kuitenkin pettyneenä kertonut, että hän olisi enää vain Tihkuturkki. Entisen kumppanini silmiin katsoessani, en ollut tuntenut enää sitä paloa, joka sydämessäni oli ennen ollut. Nyt oli vain tyhjyys. Minua kuvotti se miten harmaa kolli käyttäytyi muita kohtaan, jopa omaa poikaansa kohtaan. Ja se oli tehnyt selväksi mitä minä tunsin, sillä Kettuaskelesta oli tullut entistä tärkeämpi minulle ajan myötä, sillä minulla ei ollut perheessäni enää muita. Tai olihan Kyyhkylento, mutta se oli eri asia. "Nyt mielelläni kuulisin teidän ehdotuksianne", naukaisin silmissäni jonkinlainen luottamus kiiltäen. //Viilto? Rosma? Rae?

Loistepentu 12.11.2018

Avasin silmäni haukotellen. Vilkaisin yhä unisena ympärilleni ja tajusin muiden nukkuvan vielä. Oli ilmeisesti aamu, sillä pesään pääsi kajastamaan kirkas valo, joka tuntui sokaisevan minut perin pohjin. Minulla meni hetki tottua silmiä raastavan kirkkaaseen valon loisteeseen, ennen kuin pystyin kääntämään kunnolla päätäni ja katsahtamaan vierelläni tuhisevaan Hukkapentuun, jonka suuret, keltaiset silmät olivat vielä tiukasti kiinni. Koska en hennonnut herättää kollia, päätin lähteä itse etsimään emoa. “Nukkua hyvin”, vinkaisin hiljaa ja taputin Hukkapennun päälakea kevyesti tassullani. Sen jälkeen lähdin mönkimään sammalilla vuoratun alueen reunaa kohti. Edessäpäin näin suuren reiän, josta tulvi pesään valoa. Arvelin emon menneen sen läpi, sillä kitkerän hajuinen kasvi pisti nenääni aina vain voimakkaampana lähestyessäni reikää. Yhtäkkiä tunsin kuinka pehmeät sammalet katosivat altani ja mätkähdin kylmälle hiekkamaalle. “Hyrr, kylmä”, sanoin hampaitani kalistellen, punnersin itseni hitaasti ylös ja otin ensimmäisen, huteran askeleeni eteenpäin. Aluksi olin kaatua, mutta kun sain kiinni tietystä kaavasta, liikkuminen alkoi sujua sutjakaammin. Ennen pitkään tajusin saapuneeni jo reiän luokse. Kurkistaessani reiän toiselle puolelle, näin suuren joukon kissoja, jotka kävelivät verkkaiseen tahtiin kohti valtavaa kiveä, jonka päällä tasapainotteli kaunis, punertavan ruskea naaras. Kallistin uteliaana päätäni ja lähdin vaappumaan kissajoukkoa kohti. Ehkä emo olisi siellä? Kuulin epäselvästi sen punertavan ruskean naaraan puhuvan kiven juurelle kokoontuneille kissoille. Hän mainitsi useaan otteeseen sanan "Rosmariiniputous", minkä oletin olevan jonkun nimi. Rosmariiniputous. Maistelin nimeä suussani. Miksi se kuulosti jotenkin niin tutulta? Oliko hän joku emon ystävä? No, voisin joka tapauksessa kysyä sitä emolta, kunhan vain ensin löytäisin hänet kissajoukon seasta. Jossain vaiheessa tajusin punertavan ruskean naaraan lopettaneen puhumisen. Sen jälkeen kissat olivat alkaneet liikahdella levottomasti ja minusta tuntui siltä, että olisin voinut jäädä niiden jalkoihin yhtä helposti kuin kotipesän lattiaa pehmustava sammalkerros. “Emo? Missä on emo?” piipitin hädissäni. Kissat eivät tuntuneet huomaavan minua - tai sitten ne vain esittivät, etteivät huomanneet. Juuri kun eräs kookas kolli oli tallaamassa häntäni päälle tunsin jonkun tarttuvan minua napakasti kiinni niskanahastani. Vinkaisin hämmentyneenä, kun tajusin liikkuvani ilman halki kauemmas suuresta väentungoksesta. Uskalsin hengähtää helpotuksesta vasta kun tunsin taas kiinteän maan käpälieni alla. Kallistin päätäni hieman takakenoon, jotta pystyin näkemään pelastajani kasvot. Ensiksi näin suuret tummansiniset silmät, jotka tuikkivat ystävällisesti, sen alapuolella oli pieni vaaleanpunainen nenä, josta alkoi naurava suu. Haukoin henkeä yllättyneenä. Se oli se naaras, joka oli seissyt sen suuren kiven päällä kissojen lipuessa sen ympärille! “Kukas sinä olet?” kissa kysyi hymyillen. Auoin suutani edelleen hämmennyksen vallassa. “Ei kannata eksyä suuren kissajoukon jalkoihin kun itse olet noin kovin pieni”, naaras jatkoi hieman toruvaan sävyyn, mutta silti edelleen lempeä hymy huulillaan karehtien. “Olla Loistepentu”, sanoin kainosti ja laskin katseeni tassuihini. “Loistepentu etsii emoa. Auttaako punertavan ruskea kissatäti Loistepentua etsimään emoa?” kysyin toiveikkaana ja katsahdin naaraan tummansinisiin silmiin. “Kuka on sinun emosi? Liljahenkäyskö?” hän tiedusteli. “Emopas”, sanoin kulmiani kurtistaen. “Emo on Loistepennun emo. Emo on emo.” “Aivan”, kissa naurahti huvittuneen kuuloisena. “Emo asuu pesässä, joka tuoksuu kitkeriltä kasveilta”, selitin niin hyvin kuin vain suinkin vähäisillä puhetaidoillani kykenin. “Eli hän siis on Liljahenkäys”, naaras totesi itsekseen. Kallistin kysyvästi päätäni. “Mikä on kissatädin nimi? Sinä on Rosmariiniputous?” utelin varovasti. //Minttu?

Viiltokaaos 14.11.2018

”Viisas kissa ei tule luvatta päällikön pesään. Ole hyvä ja poistu, päällikkösi tarvitsee aikaa heräämiselle”, murahdin Kalmaliljalle kääntäen katseeni pesän uloskäyntiin. Naaras ei väittäny vastaan, sillä kai ymmärsi minun olevan tosissani. Pesäni oli yksityistä aluetta, jonne ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Kerta olin jo herännyt, aloin siistimään turkkiani. Nuolin siisteiksi kaikki sojottavat karvat. Kun olin valmis, nousin ylös sammalvuoteeltani venytellen. Pujahdin ulos suurkiven alla olevasta pesästä. Kalmalilja odotti minua yhä. ”Miksi Raepisara luopui päällikön paikastaan?” Kalmalilja esitti kysymyksensä uudelleen. Sää oli tyyni, vaikka taivas olikin paksun pilvipeitteen takana piilossa. Oli melko harmaata, mutta vettä ei sentään satanut. Kalmalilja seurasi minua tuoresaaliskasalle. Valikoin itselleni pullean hiiren ja vein sen suurkiven edustalle. Ennen kuin aloitin syömisen, nostin katseeni Kalmaliljaan. ”Raepisara ajattelee Kuolonklaanin parasta. Näin klaanimme voi nousta taas entiseen loistoonsa. Myös Raepisara itse ymmärsi, että jos minusta tulisi päällikkö, hän hyötyisi siitä enemmän itsekin”, nau’uin viileästi. Se ei kuitenkaan riittänyt naaraalle, joka siristeli silmiään tarkkaillessaan jokaista liikettäni. Viilsin kynsilläni ilmaa. Huomasin sivusilmälläni Sulkatähden lähellä sotureiden pesää. Naaras katsoi minua, mutta käänsin katseeni takaisin Kalmaliljaan. ”Minä en usko sinua. Miksi hän olisi noin vain luopunut hengistään?” soturi tivasi väsymättä. Päästin ilmoille turhautuneen huokauksen. ”Kuvittele itsesi kumppanisi asemaan. Olet päällikkö, joka ei ole saanut mitään aikaan. Menetät henkiäsi jatkuvasti ottaessasi turhia riskejä. Sitten sinulle tarjotaan mahtavaa tarjousta: saat viettää enemmän aikaa rakkaidesi kanssa, mutta olla yhä merkittävässä asemassa ja auttaa klaaniasi kohoamaan kaiken muun yläpuolelle. Raepisara on loppujen lopuksi viisas kissa, hän ajattelee klaaninsa parasta”, sanoin pitäen tyynen katseeni musta-valkeassa naaraskissassa. Ennen kuin Kalmalilja ennätti sanoa mitään, murahdin: ”Nyt älä sano mitään, vaan ole hyvä ja jätä minut rauhaan. Varokin saapumasta pesääni luvatta. Tämän kerran annan anteeksi, mutta seuraavaksi en ole näin suopea.” Kalmalilja murahti, mutta ei sanonut mitään. Hän nousi ylös ja käänsi minulle selkänsä. Kissa poistui luotani. Aloin syömään saalistani, jonka jälkeen järjestin partiot, joka oli eilen jäänyt tekemättä. Siitä huolimatta kissat olivat saaneet itsensä liikkeelle saalistamaan. Määräsin kolme rajapartiota ja saman verran saalistuspartioita. Sen jälkeen vetäydyin hetkeksi omaan rauhaani pesään miettimään asioita. Auringonlaskun koittaessa olin saanut yllättävän paljon aikaan. Olin kertonut Raepisaralle suunnitelmastani. Veisin koko Kuolonklaanin kokoontumiseen, ilmoittaisin sodasta ja poistuisin klaanini kanssa ilman taistelua. Varjoklaanin avulla selviäisimme siitä ongelmitta, sillä ylivoima olisi meillä. Raepisara oli ollut tyytyväinen suunnitelmaan, mutta muistuttanut vielä, että meidän täytyisi käydä Varjoklaanissa keskustelemassa. Niin me tekisimme joko tänä iltana tai heti huomisaamuna. Sulkatähti oli koko päivän pysynyt etäällä. Se johtui kai siitä, että aina kun hän yritti tulla luokseni, hankin itselleni uutta tekemistä. Huomasin Valhekuiskeen palaavan leiriin. Naaras oli ollut saalistuspartiossa ja kantoi nyt suussaan peltomyyrää. Laskettuaan sen tuoresaaliskasaan, naaras huomasi minun viittovan hänelle. ”Tule”, sanoin vain lyhyesti. Valhekuiske seurasi minua kyselemättä enempää. Johdatin tumman soturin ulos leiristä. Sopivan matkan kuljettuamme hidastin tahtiani. ”Minulla on sinulle pyyntö. Olet minulle suuren palveluksen velkaa siitä, että suostuin auttamaan klaanimme parantajan karkottamisessa, joten toivon sinun suostuvan pyyntööni”, nau’uin. Valhekuiske kohotti kulmiaan. ”Se riippuu siitä, millainen pyyntösi on”, naaras sanoi viileästi ja heilautti häntäänsä. ”Sinä tiedät, että Sulkatähti oli kumppanini”, aloitin hitaasti kääntäen katseeni poispäin soturista. ”Tilanne on se, että minä en rakasta häntä. Tiedän, että hän ei ottaisi sitä kevyesti. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi tehdä jotain todella harkitsematonta”, jatkoin. ”Haluatko minun tappavan hänet vai?” Valhekuiske töksäytti ja katsoi minua hieman huvittuneesti. ”Ei, ei mitään sellaista. Sulkatähti merkitsee minulle yhä paljon, mutta en voi olla hänen kanssaan. En pyytäisi tätä, ellei olisi ihan pakko”, nau’uin jaa yritin kuumeisesti keksiä, miten muotoilisin kysymykseni. Valhekuiske katsoi minua suoraan silmiini ja tunsin, kuinka koko turkkini kihelmöi. “Kakaise ulos vain”, naaras tuhahti. Viilsin kynsilläni ilmaa vaistomaisesti. “Sinun täytyy esittää kumppaniani, rakastani tai ihan mitä tahansa, joka saa Sulkatähden ymmärtämään, että en voi olla enää hänen kanssaan”, sanoin. Valhekuiske näytti siltä, kuin olisi purskahtanut nauruun hetkenä minä hyvänsä. Hän kuitenkin laittoi nykivät suupielensä kuriin ja hymähti vain. Katsoin häntä vakava ilme kasvoillani. “Miksi minä?” soturi esitti kysymyksen. Kohautin lapojani. “Olet tarpeeksi tuntematon, eikä sinulla ole kumppania. Vai onko?” kysyin puolestani. Valhekuiske naurahti huvittuneesti ja pudisteli päätään. “Voin esittää kumppaniasi, mutta minun täytyy hyötyä siitä jotenkin”, naaras ilmoitti viileästi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kohotin kulmiani. Tietenkin hän halusi, eipä se ollut yllätys. Jokainen kuolonklaanilainen halusi aina jotakin, jopa minä. “Voin keksiä jotain varallesi. Sota on tulossa, joten eiköhän tekemistä löydy”, tokaisin nopeasti. “Meillä on siis sopimus?” Valhekuiske nyökkäsi. “Mitä minun tarkalleen tulee tehdä? En suostu olemaan mikään ällösöpö hiirenaivo, joka kiehnää kimpussasi kaiken aikaa”, naaras vastasi murahtaen. Huomasin, kuinka hänet karvansa pörhistyivät hieman. “Olet vain oma itsesi. Myötäilet tarinaa kumppanuudestamme”, selitin. Valhekuiske vastasi jälleen nyökäten. Sää oli yhä harmaa, eikä laskevaa aurinkoa näkynyt. Maata myötäili ohut usvakerros halki nummien. Lähdin kulkemaan kohti leiriä Valhekuiskeen kanssa. En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui erityisen hyvältä. Ehkä se johtui siitä, että suunnitelmat lähtivät viimein etenemään kovalla temmolla. Leiriin päästyämme järjestin nopeasti aamun partiot, jonka jälkeen suuntasin omalle pesälleni. Olin laittanut oppilaat siistimään sen. He olivat poistaneet Raepisaran sammalvuoteen ja tuoneet uuden tilalle. Asetuin makaamaan siihen. Juuri kun olin alkamassa nukkumaan, kuulin askeleita pesän suulta. “Saako tulla?” naaraan hento ääni kantautui pesän ulkopuolelta. “Tule vain”, murahdin ja nousin taas istumaan. Sulkatähti astui sisään pesään ja katseli ympärilleen. Kohtasin hänen vihreän katseensa pitäen tyynen ilmeen kasvoillani. “Olet vältellyt minua”, naaras huomautti loukkaantuneena istuessaan pesän kovalle lattialle. “En ole, minulla on vain ollut muuta mietittävää”, murahdin hieman töykeästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Sulkatähti tuhahti. “Mikä sinulla on? Olet aivan kuin eri kissa”, naaras hyppäsi suoraan asiaan. “Kyllä minä sen huomaan. Sinä voit kertoa minulle, en minä suutu.” Naaraan ääni oli tasainen, mutta se säröili hieman. Hän piti katseensa suoraan silmissäni. “Minulla on kumppani”, kerroin. Sulkatähti kohotti kulmiaan. Hänen tyyni ilmeensä muuttui surunomaiseksi. Kuin hän olisi purskahtanut itkuun hetkenä minä hyvänsä. “Minä en tahdo loukata sinua, mutta en myöskään Valhekuisketta. Olen pahoillani, Sulkatähti. Sinä olet minulle yhä tärkeä, mutta en vain voi olla enää kanssasi”, kerroin, vaikka tiesin loukkaavani naarasta enemmän kuin koskaan. Hän veti syvään henkeään, mutta ei sanonut mitään. Kuollut naaras kääntyi ja poistui pesästä. Kuulin, kuinka hän purskahti onnettomaan itkuun pesän ulkopuolella. Naaraan askeleet loittonivat. Hän kai poistui leiristä. En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui ihan hirveältä. Se oli yksi huono puoli uudelleensyntymisessäni. Olin saanut paljon uusia tunteita, joista yksi oli empatia. En pelännyt tuntemattomien solvaamista ja loukkaamista, mutta olin viettänyt koko entisen elämäni Sulkatähden kanssa. Olin rakastanut häntä koko sydämestäni ja menettänyt henkeni hänen vuokseen. Näiden ajatusten saattelemana asetuin makaamaan sammalvuoteelleni ja suljin silmäni valmiina nukahtamaan. Uni tuli yllättävän nopeasti. Seuraavan kerran herätessäni, en ollut enää pesässäni. Olin pimeässä metsässä. Miksi olin täällä? Pimeyden Metsä oli autio, ketään ei ollut missään. Siirsin katseeni edessäni olevaan valtavaan kiveen, jonka olimme vieneet Tuhotähdeltä saavuttuani tänne. Hän ei hyväksynyt sitä, jonka vuoksi karkotimme hänet kauas kiven luota. Palaisiko Tuhotähtikin elävien maailmaan? Toivoin, että ei, mutta miksi hän ei palaisi? “Viiltotähti”, tutun kollikissan ääni kantautui korviini kiven takaa. Kiersin suuren kiven ja näin Lokkikoiven. Kolli katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. “Mitä sinä teet täällä? Eikö sinun pitäisi olla jo matkalla elävien kirjoihin?” kysyin varovasti. “Pimeyden Metsä jätti minut tänne, jotta voin jälleen ohjata klaanini kulkua, kuten kauan sitten johdattaessani kuolonklaanilaiset Taivasklaaniin. Muistatko sen?” kolli kysyi varovasti. Nyökkäsin hitaasti. Lokkikoipi oli johdattanut Kaaosmielen ja Tuhokatseen sekä muut Taivasklaanin luokse. Kuolonklaani oli ikävä kyllä hävinnyt sen sodan, vaikka emme me mitään olisi Taivasklaanin kaukaisella reviirillä tehneetkään. “Minulla on sinulle asiaa Pimeyden Metsältä”, soturi ilmoitti tyynesti. Nyökkäsin valmiina kuulemaan hänen asiansa. “Suunnitelma liikkuu eteenpäin, kun metsä vajoaa pimeyteen. Viilto kohtaa yhden kolmesta. Veri tahrii jokaisen, eikä kukaan ole enää puhdas.” Kollin ääni oli pelottavan vakaa, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Painoin sanat mieleeni, ja heti sen jälkeen Lokkikoipi ja Pimeyden Metsän tutut maisemat katosivat. Säpsähdin hereille. Tuntui kuin olisin pudonnut petiini, mutta olin vain palannut unesta takaisin tähän maailmaan. Kohotin hitaasti päätäni. Lokkikoiven sanat kaikuivat yhä päässäni. Voittaisimmeko me sodan, vai mitä ihmettä se kissa taas höpisi? Olin varma, että minä olin enteessä esiintyvä viilto. Mutta kenet minä kohtaisin? “Viiltotähti!” huuto pesän ulkopuolelta sai minut heräämään ajatuksistani. Nousin ylös venytellen. Pesän kivilattia oli kylmä. Mieleni teki vain jäädä lämpimään vuoteeseeni koko päiväksi, mutta tiesin päällikön tehtävien odottavan. Pesän ulkopuolella kohtasin Raepisaran. Kolli katsoi minua suoraan silmiini meripihkaisilla silmillään. “Aiotko lähteä yksin matkaan, vai voinko tulla mukaasi?” kolli kysyi tasaisella äänellä. En ensin tajunnut, mistä soturi puhui, kunnes muistin Minttutähden. “Ihan sama”, vastasin vain ja kuljin kissan ohitse kohti tuoresaaliskasaa. Valikoin itselleni sopivan saaliin ja söin sen. Raepisara katosi siinä välissä jonnekin. Kun oli aika lähteä tapaamaan Minttutähteä, Raepisara saapui luokseni. “Lähdemme siis nyt?” kolli varmisti. Nyökkäsin. Tuskin kollista oli haittaakaan. Ilmoitin nopeasti lähelläni syövälle Ahvenleualle, että lähtisimme. Hän sai luvan pitää leirin pystyssä kunnes palaisimme. Kun pujahdin piikkihernetunneliin, kohtasin sen toisessa päässä Sulkatähden. Naaras kohtasi vihreän katseeni, mutta ei sanonut mitään. Hän teki meille tietä. En jäänyt katselemaan taakseni. “Onko jotain meneillään?” Raepisara uteli. “Ei mitään merkittävää”, murahdin vain. Tiesin, että Valhekuiske oli Raepisaran tyttären Kielomyrkyn tytär. Mutta ei asia hänelle kuulunut. Sää oli tänä aamuna kirkkaampi kuin eilen. Taivaalla oli yhä pilviä, mutta kylmän auringon ensisäteet paistoivat suoraan silmiini. Lehtikato olisi aivan pian täällä. Ilma oli kylmempi kuin eilen, ja ruoho oli valkeiden huurreruusujen peittämä. Matkalla ylitimme kaksi kertaa ukkospolun. Päätin, että paluumatkalla tarkastaisimme sen paikan, jossa Kylmähenkäys oli kuollut. Hän varmaan oli jo herännyt, mutta ei sitä tiennyt. Varjoklaanin leiri häämötti edessämme. Lupaa kysymättä työnnyin piikkihernetunnelista sisään. Silmäilin hetken ajan kuopassa sijaitsevaa leiriä, jonka pääaukiolla olevat kissat kääntyivät katsomaan meitä hämmästyneinä. Raepisara pysytteli takanani, kun astelin leirin pääaukiolle lähelle suurta tammea. Aurinko oli hädin tuskin kunnolla noussut, mutta varjoklaanilaiset olivat jo hereillä. Osa heistä näytti siltä, kuin he olisivat menossa nukkumaan. Ymmärsihän sen, sillä Varjoklaani saalisti usein öisin. “Mitä te teette täällä? Tämä on Varjoklaanin leiri, eikä teillä ole tänne mitään asiaa”, kohtasin kilpikonnalaikukkaan Rosmariiniputouksen ensimmäisenä. Huomasin, kuinka etäällä kuningatar hoputti pentuja pesiin. Se pesä oli klaaninvanhimpien pesä, muistin sen. Leiri ei ollut juurikaan muuttunut sitten viime näkemän. Vanha suuri tammi oli yhä pystyssä. Sen juurikossa oli todennäköisesti Minttutähden pesä. “Minulla on asiaa Minttutähdelle”, totesin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tunsin varjoklaanilaisten katseet turkissani, mutta en antanut niiden häiritä. Rosmariiniputous siristi silmiään, mutta käveli suuren tammen luokse. Naaraan haavat olivat parantuneet hyvää vauhtia. “Minttutähti! Raetähdellä ja Viiltokaaoksella on sinulle asiaa”, Varjoklaanin varapäällikkö naukui päällikölleen. Irvistin kuullessani vanhan nimeni. Pidin paljon enemmän nykyisestä nimestäni, joka paljasti voimani ja valtani. Kului hetki, kunnes Minttutähti ilmestyi näkyviin juurien alta. Naaras katsoi minua hieman yllättyneenä. Virnistin hänelle vain tervehdykseksi. “Mitä te teette täällä?” naaras kysyi tasaisella äänellä ja asettui eteemme seisomaan. Rosmariiniputous seisoi päällikkönsä vierellä. Molempien asennot olivat melko ylväitä, he olivat kohottaneet hieman leukojaan ja katsoivat meitä tyynesti. “Minttutähti, minulla on sinulle asiaa. Yksityisesti, mutta Rosmariiniputouskin voi osallistua”, kerroin vilkaisten varapäällikköä. Minttutähti kohotti kulmiaan. “Tulkaa pesääni”, naaras naukui suunnaten kohti suurta tammea. Naaras pujahti ensimmäisenä juurien alle. Varjoklaanin päällikön pesä oli epämukavampi kuin omani. Pesän katosta roikkui multaisia juuria, eikä päivänvaloa tullut paljoakaan pesään. Mahduimme juuri ja juuri kaikki neljä pesään. “Viiltokaaos, kerro asiasi”, Minttutähti naukui ja istuutui sammalvuoteelleen. “Viiltotähti”, korjasin virnistäen. Minttutähti näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi. “Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, selitin. Vilkaisin Rosmariiniputousta, joka ei ymmärtänyt mistä puhuimme. Varjoklaanin päällikkö ei ollut uskoutunut asioistaan varapäällikölleen. Se oli hyvä. “Nytkö jo?” Minttutähti yllättyi. “Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, nau’uin tyynesti. Rosmariiniputous oli yhä hämmentyneempi. “Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” varapäällikkö kysyi ja käänsi kipakan katseensa kohti päällikköään. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. “Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, selitin nopeasti varjoklaanilaisnaaraalle. Rosmariiniputous ei ollut uskoa korviaan. “Olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?” kysyin. Naaras ei vilkaissutkaan varapäällikköään. Hän piti katseensa suoraan minussa. “Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, naaras ilmoitti viileästi. Pohdin hetken aikaa mielessäni sopivaa nimeä. Olisiko liian typerää, jos sodassa kolmea muuta klaania vastaan taistelisi yksi klaani? En tiennyt, mutta päätin ehdottaa sitä Varjoklaanin päällikölle: “Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme”, kerroin. Minttutähti pohti sitä hetken aikaa, jonka jälkeen hän nyökkäsi. “Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?” Raepisara esitti kysymyksen varjoklaanilaisnaaraalle. “Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella.” Minttutähti siristi silmiään. Rosmariiniputous käänsi nyt katseensa minuun. En osannut sanoa, mitä mieltä Varjoklaanin varapäällikkö tästä oli. Minttutähti vaikutti yhä sitoutuneelta sopimukseemme. Ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään, lisäsin: “Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.” //Minttu, Rosma tai Rae?

Rosmariiniputous 14.11.2018

"Tulkaa pesääni", Minttutähti naukaisi Varjoklaanin leiriin saapuneille Viiltokaaokselle ja Raetähdelle, jotka nyt silmäilivät minua ja punertavanruskeaa päällikköä odottavasti. Kohotin kuonoani mahdollisimman rohkeasti ja saatoin kuolonklaanilaiset päällikön pesään, heitellen heihin vähän väliä epäileviä mulkaisuja. Minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, miksi nämä kissat olivat päättäneet tunkeutua Varjoklaanin leiriin, mutta minä todellakin tahdoin kuulla syyn. "Viiltokaaos, kerro asiasi", Minttutähti naukaisi varapäällikölle, kun olimme kaikki asettuneet pesään. Minä olin istuunut päällikköni rinnalle ja kuolonklaanilaiset istuivat aivan yhtä päättäväisinä kuin mekin edessämme. "Viiltotähti", kolli korjasi, virnistäen nopeasti. Kohotin hieman kulmiani, näemmä hän oli nykyään päällikkö. Täten Raepisara oli varmaankin luopunut hengistään ja siirtynyt tavalliseksi soturiksi. "Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, Viiltotähti ilmoitti tyytyväiseen sävyyn. Pääni kallistui hämmästyksestä sivuun, mistä ihmeestä tuo kolli puhui? "Nytkö jo?" Minttutähti vastasi. Käännyin vilkaisemaan naarasta, oliko hän tiennyt tästä Viiltotähden mainitsemasta lupauksesta? "Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, Viiltotähti jatkoi. Hämmennys suorastaan roihusi sisälläni ja lopulta jouduin kysymään: "Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” Viiltotähti virnisti kysymyksilleni ja sivalsi taas tavanomaisesti ilmaa. Otin askeleen kauemmas ja siristin meripihkaisia silmiäni. Kuolonklaanilainen oli pelastanut minut Kylmähenkäyksen kynsistä, mutta en siltikään luottanut häneen yhtään enempää. "Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, Viiltotähti selitti ja porasi sitten katseensa Minttutähteen, "olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?" "Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, Minttutähti ilmoitti ja sai helpotuksen virtaamaan lävitseni. Jos Varjoklaani tulisi taistelemaan tässä sodassa Kuolonklaanin puolella, minäkin tahdoin tehdä selväksi muille klaaneille että emme olleet millään tavalla luovuttaneet itseämme Kuolonklaanille, vaan olimme vieläkin Varjoklaani. “Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme", Viiltotähti ehdotti. Päällikön ehdotus ei tietenkään saanut minua tyytyväiseksi, mutta ei se hirveäkään ollut. "Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?" Raepisara kysyi Minttutähdeltä. "Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti selosti ja vilkaisi minuun. En edes tiennyt mitä ajatella päällikön suunnitelmista, mutta en varmaan voinut muutakaan kuin vain myöntyä hänen suunnitelmiinsa. “Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.” Kohautin kulmiani hitaasti, kun Viiltotähti mainitsi vielä ylösnousemisen. Tämä varmasti tarkoitti myös, että Kylmähenkäys ylösnousisi - jota minä en tietenkään odottaisi enkä myöskään sitä, että joutuisin satavarmasti taistelemaan samalla puolella hänen kanssaan. Mutta tosin, tulisin myös näkemään pitkästä aikaa kuolleen veljeni, Korentolennon. Hikkoritassu tuskin ylösnousisi koska hän ei ollut uskonut mihinkään. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin meripihkaisen tuijotukseni Viiltotähden vihreisiin silmiin. Päällikkö kohtasi tuijotukseni ja jäin tuijottamaan kollia päättäväisenä. "Olen mukana suunnitelmissa", ilmoitin hetken epäröinnin jälkeen Kuolonklaanin uudelle päällikölle. Olin aivan varma, että hän aisti epävarmuuteni asian suhteen, mutta teinkin tämän ainoastaan siksi, koska halusin olla uskollinen Minttutähdelle ja tiesin myös, että kieltäytyminen yhteistyöstä toisi vain ongelmia Varjoklaanille. Viiltotähti nyökäytti tyytyväisen oloisena päätään ja sanoi jotain Raepisaralle, mitä minä en onnistunut kuulemaan. Käännyin Minttutähden puoleen. "Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", kuiskasin Minttutähdelle niin hiljaa, etteivät kuolonklaanilaiset kuulisi mitään. //Minttu? Viilto? Rae?

Minttutähti 14.11.2018

"Mikä on kissatädin nimi? Sinä on Rosmariiniputous?" Loistepentu piipitti ujosti vaaleanvihreät silmät tuikkien. Pudistin päätäni ystävällisesti hymyillen. "Ei en ole Rosmariiniputous," vilkaisin taakseni ja yritin etsiä klaanin varapäällikköä katseellani, mutta naaras oli jo ehtinyt livistää, "Minä olen Minttutähti. Olen varma, että tulet vielä tapaamaan Rosmariiniputouksen, sillä hänelläkin on pentuja pentutarhalla." Loistepennun pupillit laajenivat innostuneina. "No niin, mutta nyt lähdemme etsimään sinun emoasi", naukaisin ja kumarruin alas, "Kiipeä selkääni ja pidä tiukasti kiinni niin saat kyydin." Loistepentu teki työtä käskettyään ja pian olimmekin jo matkalla kohti klaaninvanhimpien pesää mihin olin nähnyt Liljahenkäyksen suuntaavan. Kävelin mahdollisimman tasapainoisesti, ettei Loistepentu vahingossakaan tippuisi kyydistä, sillä sitä en halunnut. "Kaikki hyvin sillä ylhäällä?" kysäisin aina tietyin väliajoin, sillä tunsin velvollisuudekseni varmistaa asian. Onneksi jokainen vastaus minkä pentu antoi oli myönteinen ja ehkä jopa innostunut. Pieni naaras pysyi kuin pysyikin koko matkan turvallisesti kyydissäni. Työntyessäni klaaninvanhimpien pesään huomasin pesässä olevan pienimuotoisen tungoksen, joten päätin jättää Loistepennun suorilta vain emonsa hoiviin, sillä olihan minulla auringonhuipun partiokin hoidettavana. "Näkemisiin Loistepentu, minun on nyt valitettavasti mentävä", hyvästelin vaaleanruskean pennun nopeasti ja lähdin loikkimaan aukiolle, jossa huomasin jo minun odottavan partion. Jäseninä siinä olivat Okaliekki, Kyyhkylento sekä Murattilehti. Astelin partion luokse kohteliaasti nyökäten ja lähdin johdattamaan partiota ulos leiristä kohti Varjoklaanin metsiä. En ollut pitkään aikaan ollut partiossa, enkä ollut muistanut kuinka mukavaa metsässä partion kanssa kiertely olikaan. Kuitenkin tassuni tuntuivat hieman väsyneiltä ja päätin, että minun kannattaisi mennä lepäämään hetkeksi, että olisin pian taas vireessä seuraavaan partioon. Minä olin halunnut olla partioissa mukana, ettei muut kissat vain saisi sellaista käsitystä, etten tekisi mitään muuta kuin määräisin muita töihin. Ja toiseksi partioihin ei välttämättä riittäisi tarpeeksi kissoja ilman kaikkien virkeiden työpanosta. Hetki sitten päiväryhmä, johon kuuluivat Mietesielu, Ikituuli, Savutassu ja havutassu, oli aloittanut vuoronsa korjaustöissä ja aamuryhmäläiset olivat päässeet lepäämään. Suuntasin kohti suurta tammea, jonka juurikossa sijaitsi pesäni. Työnnyin sammalella vuorattuun pesään ja kellahdin kyljelleni. Voisin ottaa lyhyet nokoset, jotta voimani palautuisivat. Rosmariiniputous varmasti herättäisi minut jos tulisi ongelmia ja enhän minä sulkisi silmäni kuin pariksi minuutiksi tai kymmeneksi. Avasin silmäni niihin kajastavan kirkkaan valon takia. Oloni oli virkeä, joten olin varmasti nukahtanut vähän liian pitkäksi aikaa ja minun olisi varmasti nyt palattava partioimaan. Kun nousin ylös tajuntaani iski salaman lailla tieto siitä missä olin - en ollut Varjoklaanissa vaan jossain paljon kauempana. Valkea valo ympäröi minua, eikä se ollut ainoastaan auringonvaloa vaan kirkkaana hohtavan tähtikissan suomaa valoa. Räpyttelin silmiäni hetken, sillä ne eivät olleet tottuneet näin kirkkaaseen ympäristöön niiden ollessa kiinni. Hetken päästä maisema alkoi seljetä: olin lehtisateen värjäämällä oranssinkirjavalla niityllä, jossa siellä täällä oli lehdettömiä puita. Taivas oli sininen ja vain hento pilvenhattara leijui siellä. Läheisellä kivellä istui musta naaras, jonka viime näkemisestä ei ollut kulunut kauaakaan. Naaras heilutti häntäänsä kiihtyneenä, joka sai kylmät aallot kulkemaan lävitseni, ilmassa oli jotain pahaenteistä joka säkenöi kipinöiden lailla. "Hämylilja?" kysyin hiljaa. Naaraan vaaleansiniset silmät kääntyivät kohti minua pelottavan vakavina. Tähtiklaanilla oli minulle asiaa, miksi muuten olisin täällä? "Minttutähti", naaras naukaisi, "Emme ehdi jutella nyt. Minulla on kiireinen viesti sinulle." Silmäni laajenivat jännittyneinä, mutta silti nyökkäsin hallitun vakavasti. Naaras nousi seisomaan ja katsahti minuun synkkä ilme kasvoillaan ennen kuin aloitti asiansa, joka kuului näin: "Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta." Tuntui kuin sydämeni olisi jättänyt yhden lyönnin välistä, olin saanut kovin sekavan viestin. Se oli enne, mutta minulla ei ollut mitään hajua sanojen merkityksestä. "Näkemiin Minttutähti", naaras naukui ennen kuin muuttui sumuksi, samalla tuntui kuin maa olisi vedetty tassujeni alta pois. Samaan aikaan räväytin silmäni auki päällikön pesässä. Nousin istumaan ja suin nopeasti turkkiani, en miettisi nyt ennettä sen enempää vaan tekisin jotain mikä veisi ajatukseni aivan jonnekin toisaalle. Hetki sitten leiriimme oli saapunut kaksi varsin yllättävää vierasta, Raetähti ja kollin varapäällikkö Viiltokaaos - tai oikeastaan nykyään Viiltotähti ja entinen päällikkö Raepisara. Viiltotähti oli halunnut varmentaa, että pidin sopimuksestamme kiinni, sillä sota alkaisi pian. "Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti naukui. Ennen kuin ehdin vastata Kuolonklaanin päällikön tarjoukseen sain kuulla jotain uskomatonta. Tummanharmaa kolli kertoi kuolleiden heräävän henkiin, jopa Tihkutähden, kun ajattelin kollia kylmät väreet kulkivat turkillani. Minähän rakastin Tihkutähteä, eikö niin? Tai ainakin olin rakastanut, en tiennyt tunsinko enää mitään, sillä olin alkanut vasta tajuta kollin kylmäsydämisyyden. Samalla Rosmariiniputous puuttui peliin ja kertoi olevansa mukana, joka oli suuri helpotus minulle. "Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", Rosmariiniputous naukui niin hiljaa, ettei kuolonklaanilaiset kuulleet naaraan puheita. Nyökkäsin. "Olen täysin varma," aloitin hiljaisella äänellä, mutta seuraavat sanani sanoin kaikkien pesässä olijoiden kuullen, "Olen sanani mittainen kissa ja kuten jo aiemmin lupasin, Varjoklaani tulee olemaan sodan aikana osa Viiltoklaania loppuun asti. Jos joku varjoklaanilainen vastustaa ajatusta ja loikkaa toiselle puolelle sodassa, hänet leimataan klaaninsa pettäjäksi, eikä hänellä ole enää pääsyä Varjoklaanin riveihin ja uskon ettei kukaan halua sitä. Kiitos vielä oikeudesta saalistaa puolellanne, noudatamme sääntöjänne saalistusalueista." Kohdistin syvänsinisen katseeni ensin Viiltotähteen ja sitten Raepisaraan. Pyytäisin vielä, että saisin puhua kahden Viiltotähden kanssa, sillä ajattelin kollin haluavan tietää enteestä. Minä luotin kolliin, sillä kollin ei olisi mitään järkeä pettää Varjoklaania sillä samalla puolella tässä oltiin. Uskoin tosiaan, että klaanini kissat olivat uskollisia päällikölleen. //Viilto? Rae? Rosma?

Minttutähti 15.11.2018

Katsahdin vuorollaan jokaiseen pesässä olevaan kissaan arvioivasti, uskoin heidän sanoneen kaiken sanottavansa, joten nyt voisin pyytää Raepisaraa ja Rosmariiniputousta poistumaan paikalta. Halusin kertoa Viiltotähdelle enteestäni, sillä minulla oli outo kutina että se saattaisi liittyä lähestyvään sotaan. En ollut keksinyt yhtäläisyyttä ennen kuin Kuolonklaanilaiset olivat saapuneet leiriin. "Jos kellään ei ole enää mitään sanottavaa, pyytäisin Raepisaraa ja Rosmariiniputousta poistumaan, sillä haluaisin puhua Viiltotähden kanssa vielä kahdestaan ennen heidän lähtöään", kerroin tasaisella äänellä, josta ei voinut päätellä mitään. Vilkaisin vielä Rosmariiniputousta ennen tämän lähtöä ja nyökkäsin tälle sen merkiksi, että puhuisimme myöhemmin - toivoin hänen ymmärtävän, että kaikki pesässä puhuttu oli luottamuksellista siihen asti että päättäisin ilmoittaa siitä klaanille. Ilmoitus olisi kuitenkin tehtävä pian, sillä kokoontuminen olisi huomenna. Kun varapäällikköni jäljessä astellut harmaa kolli oli työntynyt ulos pesästä käännyin Viiltotähden puoleen, jonka vihreät silmät kimmelsivät tyyninä kuin lammet joissa ei uiskennellut kalan kalaa. "Niin, kerro asiasi", Viiltotähti naukui ja viilsi ilmaa tavanomaisesti kynsillään. Vilkaisin vielä pesän uloskäyntiä siltä varalta, että joku olisi tulossa tänne. Kun ketään ei näkynyt tai kuulunut niin aloitin asiani: "Minä sain jonkinlaisen enteen ja minusta tuntuu, että se liittyy jotenkin tähän tulevaan, tiedäthän sinä", naukaisin korviani hieman epävarmana luimistaen. Vihasin kaikkea tätä epävarmuutta, jota ymmärtämätön enne minulle antoi. Viiltotähti kohotti kulmiaan kiinnostuneena. "Minkälainen enne?" kolli naukui minulle tutuksi tulleella kollimaisella äänellään. Häntäni heilahti pesän vasemmasta reunasta sen oikeaan reunaan. "Se meni näin: Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta. Muista sitten, että kaikki kertomani on luottamuksellista", naukaisin silmiäni vakavasti siristellen //Viilto?

Rosmariiniputous 9.11.2018

"Tämä vaaleanharmaa, raidallinen kolli on nimeltään Näätäpentu, hän syntyi ensimmäisenä. Toinen kolli on taas Pyökkipentu, ja pesueen ainoa naaras sai nimekseen Loistepentu”, Liljahenkäys selitti ylpeänä ja jäi silmäilemään vastasyntyneitä pentuja tyytyväisenä. Tuijotin itsekin haltioituneena uusia sisarpuoliani, he olivat suorastaan upeita. Tästä kolmikosta tulisi myös täti- ja enopuolia omille pennuilleni Fasaanipennulle ja Haukkapennulle. Heitin nopean vilkaisun Liljahenkäykseen ja Sienikarvaan, jotka hymyilivät toisilleen kuin kumppanukset. Hämmennyin hieman kaksikon lempeistä katseista, oliko emoni rakastunut mestariinsa? Ei minulla ollut mitään sitä vastaan, jos tämä sattuisikin olemaan totta, mutta olin silti hieman yllättynyt. "Teidät tuntien jokaisella nimellä on jokin merkitys, eikö niin?" virnistin emolleni leikkisästi. Liljahenkäys nyökäytti päätään ja laski ensimmäisenä hännänpäänsä kirjavan kilpikonnakuvioisen kollin päälle. "Pyökkipentu tulee minun tätini eli sinun isotätisi, Pyökkihännän, nimestä. Näätäpentu", Liljahenkäys selosti siirryttyään vaaleanharmaan raidalliseen kolliin, "tulee Sienikarvan edesmenneeltä tädiltä, Näätävarjolta. Ja Loistepennun nimi tulee-" "Loistetähdeltä", lausuin Liljahenkäyksen lauseen loppuun ja nyökäytin päätäni vaaleanruskealle pennulle, pesueen ainokaiselle naaraalle. Olin kuullut tarinoita oikeudenmukaisesta ja rohkeasta päälliköstä, joka oli menehtynyr Tihkutähden kynsissä samoihin aikoihin kun isäni oli päässyt oppilaaksi. En tiennyt paljon Loistetähdestä, mutta sen tiesin että hän oli ollut hyvä päällikkö Varjoklaanille. Hän oli myös kuulemani mukaan Sienikarvan emo. "Voi, he ovat upeita. He ovat tulleet emoonsa", naukaisin haltioituneena ja vilkaisin Liljahenkäystä ylpeänä. Tummanharmaa naaras räpäytti meripihkaisia silmiään ja heitti sitten nopean silmäyksen Sienikarvaan. "Ja isäänsä", parantajaoppilas lisäsi. Siinä se tulikin, todiste siitä että kaksikko oli todella kumppaneita ja Sienikarva oli tämän upean kolmikon isä. Vaikka tuntui hieman oudolta ajatella, että uusi isäpuoleni tulisi olemaan emoni mestari, olin silti todella iloinen heidän puolestaan ja halusin Liljahenkäyksen olevan tyytyväinen. "Onnittelut kumppanuudestanne ja onnittelut myös sinulle, Sienikarva, isyydestä. Sinusta tulee varmasti hyvä isä ja esikuva pennuille. Toivottavasti pentuni pääsevät mitä pikimmiten tapaamaan uudet täti- ja enopuolensa", naukaisin lempeästi ja nousin sitten seisomaan. "Minun täytyykin nyt lähteä, mutta vielä kerran onnittelut", hyvästelin kaksikon ja heidän kauniit pentunsa, jonka tehtyäni peruutin vähin äänin parantajan pesästä. "Rosmariiniputous!" En ehtinyt edes lähteä kovinkaan kauas parantajan pesältä kunnes Minttutähden hahmo lähti tassuttelemaan minua kohti tuoresaaliskasalta. Nyökäytin päällikkölle kunnioittavasti päätäni ja asetuin sitten istumaan itsevarman näköisenä. Punertavanruskea naaras istuutui eteeni ja avasi sitten suunsa, mutta minä ehdin ensin. "Olen pahoillani siitä, jos olen ollut laiska varapäällikön tehtävien kanssa, vastasyntyneet pennut ovat vaikeuttaneet aktiivisuuttani. Mutta nyt he ovat päässeet Orkideapolun ja Kanervakuun hoitoon, joten voin palata taas tehtäviini. Mitä tehtäviä sinulla on minulle tehtävänä? Pentutarhan seinänässä oleva aukko täytyisi ainakin hoitaa ja aamupartion voisi lähettää." //Minttu?

Minttutähti 11.11.2018

"Olen pahoillani siitä, jos olen ollut laiska varapäällikön tehtävien kanssa, vastasyntyneet pennut ovat vaikeuttaneet aktiivisuuttani. Mutta nyt he ovat päässeet Orkideapolun ja Kanervakuun hoitoon, joten voin palata taas tehtäviini. Mitä tehtäviä sinulla on minulle tehtävänä? Pentutarhan seinänässä oleva aukko täytyisi ainakin hoitaa ja aamupartion voisi lähettää", Rosmariiniputous naukaisi meripihkaiset silmät valppaasti kiiluen. Rosmariiniputous ja poikani Kettuaskel olivat juuri saneet pentuja ja varapäällikön ajatukset tietenkin olivat muualla kuin omissa tehtävissään. Olin kokenut tuon saman vaiheen itse. "Et sinä ole ollut laiska, kiireesi on ymmärrettävää. Ei minua haittaa vaikka pyytäisit pari vapaa päivää silloin tällöin, jotta saat olla pentujesi kanssa, sillä kohta he eivät ole enää pentuja. Kissat kasvavat niin nopeasti", naukaisin hymähtäen lämpimästi, "Sopisiko, että kävisit nopeasti lähettämässä aamupartion? Tule sen jälkeen päällikönpesälle, sillä meidän täytyy jutella." Rosmariiniputous nyökäytti luonnonvalkeaa päätänsä ja lähti nopeasti keräilemään kissoja partioon. Aloin tassulle kohti päällikön pesää, joka sijaitsi suuren tammen juurien alla. Halusin keskustella rauhassa tämän kanssa klaanin hyvinvoinnista. Kun olin työntynyt pesään istahdin pienen sammalpinon päälle samalla häntäni siististi etutassujen ympäri kietoen. Jos ehtisin millään niin menisin tapaamaan Fasaanipentua ja Haukkapentua, sillä olin ollut niin kovin kiireinen lähiaikoina ettei aikaa ollut riittänyt muuhun. Silmäkulmassani vilahti luonnonvalkea turkki kun varapäällikkö saapui pesään kevyesti ravaten, hänkin asettui istumaan pesään. "Niin siis tahdoin puhua kanssasi nyt aluksi reiästä pentutarhan seinässä ja sen korjaamisesta, sillä se ei ole ihan helppo juttu", naukaisin pahaenteisesti, "Onko sinulla ehdotuksia miten saisimme pesän korjattua väsyttämättä yksittäisiä kissoja liikaa?" Näytti siltä kun Rosmariiniputous olisi jo miettinyt asiaa aikaisemmin, sillä hänen vastauksensa tuli ikään kuin automaattisesti. Pidin Rosmariiniputouksen ideoista, sillä yleensä ne olivat erittäin järkeviä, muttei liian monimutkaisia toteutettaviksi. "Mielestäni meidän pitäisi jakaa kissoja kolmeen eri ryhmään, joita ovat aamuryhmä, päiväryhmä ja iltaryhmä. Siten jokainen soturi ja oppilas työskentelisi vuorollaan, mutta saisi myös levätä, sillä klaaniin hyökkäämisen uhka pitää aina pitää muistissa. Väsyneet kissat eivät jaksaisi taistella, mutta levänneet tietenkin jaksavat", Rosmariiniputous selitti silmät kiiluen. Hymähdin ja nyökkäsin vakuuttuneena. "Ajattelin jotain samankaltaista, mutta ilmaisit sen vielä paremmin puhumalla kuin mitkään ajatukseni", naurahdin, "Mielestäni jokaiseen ryhmään tulisi laittaa ainakin yksi kokenut soturi ja oppilas." Kävin mielessäni läpi jokaisen Varjoklaanin kissan ja mietin miten voisimme jakaa heidät ryhmiin. "Ketkä lähetit aamupartioon?" kysyin ja loin syvänsinisen katseeni varapäällikkööni, joka oli työssään erittäin etevä. "Punaviillon, Ikituulen ja Savutassun", naaras vastasi oivaltaen miksi kysyin sitä, "Eli heidät laitetaan iltaryhmän jäseniksi?" Nyökkäsin, niin minä olin ajatellut. Hetken päästä kun olimme saaneet ryhmät jaoteltua siirryin seuraavaan aiheeseen. "Meidän pitää pitää myös huoli rajoilla partioinnista ja saalistamisesta, sillä eihän nälkäinen klaani jaksa työskennellä. Partioita täytyy olla tasaisin väliajoin, mutta niiden ei tarvitse kestää kauaa, sillä emme voi riistää liikaa lepoa kissoilta. Tarjoudun itse olemaan myöskin osissa partioissa ja sinäkin voisit olla joissain mukana, kunhan et Kettuaskelen toiveesta rasita itseäsi liikaa, mutta pääasiassa tehtäväsi voisi olla pentutarhan korjauksessa se, joka pitää kokonaisuuden kasassa. Jos vain sopii. Voisimme yhdessä huolehtia partioiden menemisistä ja tulemisista, sillä jos toisella on tassut täynnä töitä ja unohtaa sen lähettämisen niin toinen voi hoitaa homman. Nyt haluaisin kuulla sinun ehdotuksiasi, sitten kun olemme käsitelleet aiheemme loppuun ilmoitan tämän päivän järjestelyistä klaanille." //Rosma?

Fasaanipentu 11.11.2018

"Mennään vain, minä haluaisin ainakin tavata Minttutähden!" hihkaisin innostuneena ja lähdin tassuttelemaan rivakalla tahdilla Minttutähteä ja Rosmariiniputousta, jotka juttelivat rennosti leiriaukion reunamilla. Juuri kun olimme lähdössä oppilaiden pesän edustalta, Minttutähti lähti emomme seurasta ja katosi muutaman silmänräpäyksen sisällä päällikön pesään. Rosmariiniputous sen sijaan lähti tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti, jonka lähettyvillä istuskeli muutamia kissoja. Paniikki nous kurkkuuni, kun huomasin emomme vilkuilevan eri suuntiin. Hän voisi nähdä meidät! "Piiloon!" sihahdin nopeasti veljelleni ja heitin hänet kahden vieressämme istuvan kissan taakse. Kompuroin itsekin suurikokoisen kellanpunaisen selän taakse, mutta äänetön yrityksemme epäonnistui ja päästin suustani pienen vinkaisun. Vaaleanharmaa naaras kääntyi vilkaisemaan taakseen ja hänen meripihkaiset silmänsä räpsähtivät hämmästyksestä ammolleen. "Älkää kertoko Rosmariiniputoukselle tästä!" kuiskasin paniikin vallassa, "me halusimme mennä tapaamaan Minttutähteä, mutta emo ei saa tietää ja hän meinasi äsken nähdä meidät." Vaaleanharmaan naaraan rinnalla istuva kellanpunainen kolli päästi suustaan huvittuneen naurahduksen ja näpäytti hännänpäällään nenääni. "Te taidatte olla Fasaanipentu ja Haukkapentu", hän totesi. Kallistin hieman päätäni yllättyneenä, mistä nämä tuntemattomat kissat tiesivät meidät. "Keitä te olette ja mistä te tunnette meidät?" Haukkapentu päästi suustaan ensimmäisenä. "Minä olen Kyyhkylento ja hän on kumppanini Okaliekki", vaaleanharmaa naaras naukaisi osoitettuaan kellanpunaista kollia hännällään, "ja me olemme Minttutähden vanhemmat. Minttutähti taas on isänne Kettuaskeleen emo. Te kaksi olette täten pennunpennunpentujamme." Silmäni suurenivat hämmästyksestä Kyyhkylennon suljettua suunsa. Olimmeko minä ja Haukkapentu Minttutähdelle sukua, saati hänen pennunpentujaan? Meidän isoemomme oli Varjoklaanin päällikkö ja meidän emomme oli Varjoklaanin varapäällikkö! "Entä emomme suku? Kenelle me olemme sukua hänen puoleltaan?" kysyin uteliaana. "Annan emonne kertoa sen teille omalla ajallaan. Hän on näemmä menossa päällikön pesään, joten nyt te voitte mennä heidän perässään sinne", Kyyhkylento huomautti leikkisä virne kasvoillaan ja siirtyi hieman sivuun. Väläytin vaaleanharmaan ja tummanharmaan kirjavalle naaraalle ja Okaliekille nopean hymyn ennen kuin lähdimme kipittämään veljeni kanssa päällikön pesää kohti. Kyyhkylento ja Okaliekki olivat vaikuttaneet todella mukavilta kissoilta. "Meidän pitää olla sitten todella hiljaa jotta he eivät kuule meitä", kuiskasin sinertävänharmaalle veljelleni saavuttuamme päällikön pesän sammalverhojen edustalle. Yritin painautua mahdollisimman kiinni sammalverhoihin, mutta menetin samalla tasapainoni ja laskeuduin kömpelösti päällikön pesän uloskäynnille. Minttutähti ja Rosmariiniputous kääntyivät hämmästyneenä minua kohti ja pian Haukkapentu sukelsi rinnalleni. Jäin tuijottamaan kaksikkoa nolostuneena.

Rosmariiniputous 11.11.2018

"Nyt haluaisin kuulla sinun ehdotuksiasi, sitten kun olemme käsitelleet aiheemme loppuun ilmoitan tämän päivän järjestelyistä klaanille", Minttutähti naukaisi ja kohdisti tummansinisen tuijotuksensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Jäin hetkeksi miettimään ja kokoamaan ajatuksiani ideoiksi, joita voisin ehdottaa punertavanruskealle naaraspäällikölle. "Minulla ei ole juurikaan uusia ideoita jotka eivät olisi samoja kuin sinun ideasi, mutta kuten ehdotitkin, minä voin valvoa korjaamista ja varmistaa, että partiot lähtevät ja palaavat oikeaan aikatauluun. Minusta olisi hyvä, jos aamu- ja iltapartio kiertäisivät ensisijaisesti rajat, mutta pitäisivät myös kuononsa valppaina riistan varalta. Päivävartiot sen sijaan eivät tarkistaisi rajaa lainkaan, vaan etsisivät riistaa ja täten niihin lähtisi yksi tai kaksi kissaa enemmän", ehdotin ja Minttutähti nyökytteli päätään tasaiseen tahtiin sisäistäessään ehdotustani. "Hyviä ideoita, Rosmariiniputous. Minä taidankin mennä kertomaan suunnitelmamme klaanille", naaraspäällikkö ilmoitti ja ravisteli rivakasti punertavanruskeaa turkkiaan. Minttutähti oli juuri nousemassa jaloilleen, kunnes sammalverhojen kahahdus ja äänekäs puuskahdus saivat katseemme kääntymään tulijaan - tai itseasiassa tulijoihin. Fasaanipentu ja Haukkapentu olivat kaatuneet päällikön pesän sammalverhojen edustalle ja nyt poikani tuijottivat minua ja Minttutähteä pakokauhu silmissä loistaen. Meripihkaisissa silmissäni välähti nolostus siitä, että pentuni olivat tunkeutuneet luvatta päällikön pesään ja Minttutähti oli vieläpä todistamassa tätä hetkeä. "Emo! Me näimme kun sinä hiivit päällikön pesään ja tulimme tapaamaan sinua! Me tahdoimme myös tavata Minttutähti, koska Kyyhkylento kertoi että Minttutähti on isän emo", Fasaanipentu selitti metsänvihreät silmät suurina ja jäi tapittamaan Minttutähteä ihailevana. Haukkapentukin oli porannut meripihkaisen tuijotuksensa punertavanruskeaan päällikköön. "Olen todella pahoillani tästä, Minttutähti", naukaisin nolostuneena ja kipitin posket punaisina pentujeni luokse. Kuulin Minttutähden huvittuneen naurahduksen takaani ja käännyin katsomaan, kuinka päällikkö tassutteli rinnalleni ja jäi silmäilemään poikiani lämpimästi. "Voiko minusta tulla vanhempana päällikkö?" Fasaanipentu päästi suustaan kärsimättömänä ja heilutteli kellanpunaista häntäänsä puolelta toiselle. Minttutähti virnisti kellanpunaiselle pennulle ja kumartui näpäyttämään vanhemman poikani kuonoa hännällään. "Mikään ei ole mahdotonta. Nyt minun täytyy mennä puhumaan klaanille, mutta tulen varmasti törmäämään teihin uudelleen", Minttutähti naukaisi ystävällisesti pentukaksikolle ja sukelsi sitten ulos päällikön pesästä. Päällikön poistuttua pesästä käännyin pentujeni puoleen ja nostin kasvoilleni tiukan katseen. "Teidän ei olisi pitänyt tulla pesään ilman minun lupaani. Olisitte vain voineet odottaa että olisin palannut luoksenne ennen kuin olisitte tulleet päällikön pesään. Tästä lähtien ette tunge päällikön pesään ilman ilmoitusta tai sitä, että huhuilisitte pesässä olevalta päälliköltä lupaa", naukaisin pennuilleni ja huokaisin syvään, jotten laukoisi pojilleni vielä rankempia sanoja. "Te voisitte mennä pitämään seuraa Hukkapennulle nyt kun hän on yksin pentutarhassa. Voitte kuitenkin jäädä leirin reunamille kuuntelemaan Minttutähden järjestämää kokousta jonka hän tulee pitämään piakkoin", naukaisin pennuilleni ja lähdin patistamaan heitä pois pesästä, "tulkaahan nyt." //Haukka? Minttu?

Minttutähti 12.11.2018

Olin juuri poistunut pesästä ja kasvoillani loisti ihastunut hymy, sillä ihastunut olinkin - Fasaanipentuun ja Haukkapentuun. Askeleeni tuntuivat miltei leijuvan ylpeydestä pojanpoikiani kohtaan, heistä varttuisi suuria sotureita ja sen kautta viisaita mestareita ja joskus jopa varapäälliköitä ja päälliköitä. Heitä katsoessaan sydämeni sykki täyttä lämpöä. Olin varma siitä, että pennut olivat juuri tälläkin hetkellä kuulemassa saarnaa Rosmariiniputoukselta siitä, että miksi päällikön pesään ei saa vain yhtäkkiä tunkeutua. Kasvoilleni nousi huvittunut ilme kun muistelin Kettuaskeleen ja Mäyräraidan pentu aikoja, silloin he olivat olleet niin koin läheiset. Jo silloin olin nähnyt Mäyräraidassa sen voiman ja itsepäisyyden mikä hänen sisällään piili nytkin, sillä hän oli aina komennellut jokaista vastaan tulijaa ja hänellä oli ollut kuulemma oikeus, koska oli klaaninpäällikön tytär. Kettuaskelesta taas oli heti nähnyt hänestä loistavan hyvätapaisuuden ja toisten loukkaamisen pelon, poikani oli aina pahoitellut asioita parhaansa mukaan, sekä kiittänyt. Sisarukset olivat niin toistensa vastakohtia, mutta kuitenkin lopulta niin kovin samanlaisia. Vilkaisin leirissä loikoilevia kissoja, jotka odottelivat auringon huippuunsa nousemista ja sen mukaan tehtäviä. Aamupartiokin oli juuri palannut, joten siitä päättelin että minun ja Rosmariiniputouksen juttutuokio oli venynyt hieman pitkäksi. Tassutin kohti klaanikiveä ripein askelin, sillä halusin saada työt käyntiin. Mitä vähemmän aikaa kulutettiin jaaritteluun, sitä enemmän saataisiin aikaiseksi. Olin toiminnan kissa. Kun saavuin harmaan kiven juurelle loikkasin sen päälle polkuanturat sen sileää pintaa hivellen. Istahdin kivelle, sillä minun oli hetki mietittävä mitä sanoisin, kun olin saanut käytyä puheeni läpi nousin seisomaan kiven reunalle ja vedin henkeä, jotta saisin tarpeeksi kuuluvan naukaisun ulos suustani. "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaaninkokoukseen!" kajautin ilmoille kutsuhuudon, jonka seurauksena Varjoklaanin kissat alkoivat kerääntyä aukiolle kiinnostuneina. Asiani ei ollut kovin kiinnostava, mutta kuitenkin se auttaisi pitämään järjestyksen leirissä kun kertoisin jokaiselle yhtäaikaisesti samat ohjeet. Kun viimeinenkin unenpöppöröinen kissa oli saapunut paikalle päätin, että olisi sopiva aika aloittaa. "Ihmettelette varmaan miksi pidän klaaninkokouksen näin aikaisin aamulla? No asiani koskee pentutarhan seinämän korjaamista, joka tulee olemaan pitkäkestoinen ja väsyttävä urakka suuremmallekkin kissajoukolle, siksipä me Rosmariiniputouksen kanssa-", vilkaisin aukiolle jäänyttä pentujensa vierellä istuvaa Rosmariiniputousta, "olemme kehitelleet suunnitelman, jonka avulla jokaisen työhön riittä virkeitä kissoja, emmekä kuluta kissoja ihan puhki. Olemme tulleet siihen lopputulemaan, että jaamme joka päivä aamu-, päivä sekä iltaryhmän, jotka nimensä mukaisesti työskentelee pentutarhan seinämän parissa annettuun vuorokauden aikaan. Ryhmän jäsenet jakavat itse kissat kahteen tehtävään, jotka ovat seinien punominen ja materiaalien noutaminen. Ryhmän vaihto tapahtuu joko minun tai Rosmariiniputouksen käskystä. Tämän päivän ensimmäisessä ryhmässä on mukana Valkosydän, Sarasydän, Luomavirta ja Susitassu. Toisessa ryhmässä ovat Mietesielu, Ikituuli, Havutassu ja Savutassu. Kolmannessa ryhmässä Kettuaskel, Sirrisiipi, Luomavirta ja Lehmustassu." Tarkkailin alhaalla olevaa kissojen värikirjoa ja kuulin myönteistä mutinaa, sen jälkeen vikaisin Rosmariiniputoukseen joka nyökkäsi. "Järjestämme myös ohella partioita, sillä klaanin reviiristä ja sen ruokkimisesta täytyy myöskin pitää huolta. Rosmariiniputous toimii ohjeistajana pentutarhalla. Vapaaehtoisuutta arvostetaan kunhan ette kuluta itseänne loppuun. Kokous on päättynyt", lopetin terävästi klaanille nyökäten. Sen jälkeen loikin alas kiveltä leirin maahan taidokkaasti laskeutuen. Tassutin automaattisesti Rosmariiniputouksen luokse. "Minä tarjoudun johtamaan auringonhuipun ja kuunhuipun partioita, jos ehdit millään keräämään minulle muun partion auringonhuippuun mennessä kasaan pentutarhan työmaan ohjeistuksen ohella olisin todella kiitollinen", naukaisin varapäällikölleni. Ennen kuin ehdin kuulla luonnonvalkean naaraan vastausta, huomasin aukiolle kerääntyneiden kissojen joukossa pienen liikkuvan vaaleanruskean olennon. Oitis tunnistin sen pennuksi, mutten tunnistanut tämän henkilöllisyyttä. Mielessäni välähti ajatus Liljahenkäyksestä, jonka olin kuullut saaneen pentuja mutten kiireeni keskellä ollut ehtinyt käydä katsomassa heitä. Pienen pennun oli pakko olla hänen. Lähdin pujottelemaan kissajoukossa pennun luo, sillä varomattomat kissat eivät välttämättä huomaisi häntä. Kun saavuin vaaleanruskean pennun luokse, jolla oli harmaita raitoja nappasin hänet hampaisiini ja kuljetin hänet sivummalle leiriin jossa ei olisi tungosta. Laskin vaaleanruskean nyytin maahan ja katsoin suoraan tämän vaaleanvihreisiin silmiin. "Kukas sinä olet?" kysyin ystävällisesti hymyillen häkeltyneelle pennulle, "Ei kannata eksyä suuren kissajoukon jalkoihin kun itse olet noin kovin pieni." //Loiste?

Minttusydän 16.10.2018

Tietenkään en voinut nähdä häntä, kuinka tyhmä olin. Se varmasti johtui kokemastani surusta, se sai aikaan usvaverhon, joka ei antanut ajatuksen kulkea vapaasti. "Niin tietenkin", totesin päätäni hieman nolostuneena ravistellen. Huomenna koittaisi se päivä, kun astuisin virallisesti päällikön virkaan, uskoin osaavani johtaa Varjoklaania hyvin, vaikka se itsekkäältä kuulostikin. Ensimmäinen tekoni, olisi antaa lupa uskoa mihin tahansa haluaa ja ilmoittaa se, että alkaisimme totella soturilakia kuten ennen Tihkutähden aikaa. "Jutellaan huomen aamulla enemmän sopiiko? Ajatukseni ei oikein kulje", naukaisin pahoitteleva ilme kasvoillani. Sienikarva nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä. Hymyilin vielä väsyneesti parantajakollille ja sen jälkeen lähdin etsimään Kyyhkylentoa. Tiesin, ettei hän koskaan pitänyt Tihkutähdestä, mutta tyttärestään hän silti välitti. Löysin emoni klaaninvanhimpien pesästä, hän oli juttelemassa Meripihkaraidalle, josta oli ajan kuluessa tullut kovinkin hyvä ystävä Kyyhkylennolle. "Hyvää iltaa", tervehdin vääntäen kasvoni hymyyn. Minua ilahdutti klaaninvanhimpien pesän lämminhenkisyys. "Iltaa Minttusydän", viereisellä pedillä makaava Vaskitsaviima kähisi. Tervehdyksen jälkeen kolli alkoi sukia vaaleanruskeaa turkkiaan. Kyyhkylento kääntyi minuun päin ja ikään kuin hymyili iloisilla meripihkanvärisillä silmillään. "Mukava nähdä Minttusydän, tai olenhan minä sinut nähnyt, muttemme ole jutelleet hetkeen! Ja onnea, sinusta tulee ihan oikea päällikkö! Olen tosi ylpeä ja niin on Okaliekkikin!" Kyyhkylento naukui matalalla ja sydämellisellä äänellään. Nyökkäsin kiittelevästi ja yritin pitää surun kaukana pesän iloisesta tunnelmasta. "Oliko sinulla jotakin asiaa? Haluatko puhua kaksisteen?" emoni kyseli uteliaasti. Pudistin päätäni ystävällisesti. "Ei, tulin ihan muuten vain vierailemaan." Meripihkaraitakin nyökkäsi ikään kuin merkiksi, että hänkin kuunteli. Pienikokoinen valkea naaras oli kovin hyvässä kunnossa ikäänsä nähden ja se teki minut iloiseksi. "Minttusydän, muuten. Olemme miettineet Okaliekin kanssa klaaninvanhimpiin siirtymistä lähitulevaisuudessa", emo naukaisi. En pitänyt Kyyhkylentoa vielä liian vanhana soturin tehtäviin, mutta emollani oli oikeus omiin ratkaisuihinsa ja Varjoklaanissa oli muutenkin erittäin mukavat klaaninvanhimmat. Veikkasin, että Kyyhkylento saisi pulputtaa juoruja Meripihkaraidan kanssa yömyöhään halutessaan ja olihan täällä Okaliekillekkin seuraa. "Jos niin tahdotte. Ilmoitelkaa sitten lähempänä, niin pidän teille oikean seremonian", naukaisin silmiäni rakastavaisesti räpsäyttäen, "Mutta nyt minun on mentävä, vaikkei kukaan muu istuisi valvojaisissa, niin minä ainakin istun." Hätkähdin hereille. Olin vahingossa torkahtanut leirin reunamille. Tihkutähden ruumis oli haudattu jo ja olin vetäytynyt omiin oloihini. Oli vielä liian aikaista mennä häiritsemään parantajia, sillä lähtöni koittaisi vasta auringonhuipun aikaan. Venyttelin jumiutunutta selkääni ja lähdin tassuttamaan tuoresaaliskasan luokse. Olin lähettänyt aamupartion jo matkaan ja pian olisi saalistuspartion vuoro, mutta ensiksi antaisin kissoille aikaa heräillä. Valikoin kasasta kylmän sammakon, joka oli kovin harvinaista tähän aikaan vuodesta. Aloin syödä tuoresaalista hitain ottein ja katsella heräilevää leiriä. Kun olin viimeistellyt ateriani lähdin järjestämään saalistuspartiota. Partiota johtamaan valitsin Valkosydämen ja hänen mukaansa Ikituulen ja Savutassun. Valkeanharmahtava naaras alkoi koota partiotaan kasaan innokkaasti ja ennen lähtöään meripihkasilmäinen naaras vielä nyökkäsi minulle. Miltei kaikki soturit näyttivät ottavan minut melko hyvin vastaan. Vilkaisin taivaalle. Nyt olisi varmaan hyvä aika mennä hakemaan matkayrttejä. //Sieni? Lilja?

Liljahenkäys 17.10.2018

“Sienikarva? Liljahenkäys?” Minttusydämen vaisu nauku kantautui korviini ja sai minut nostamaan päätäni ylös sen verran, että pystyin juuri ja juuri näkemään punaruskean naaraan siluetien piirtyvän tummana pesän suuaukkoa vasten aamuauringon varhaisen valon kajastaessa hänen takaansa vielä kovin heikosti leiriin. “Sienikarva nukkuu vielä”, kuiskasin hiljaa ja kömmin ylös vuoteestani. Tassutteli ystäväni luokse tummanharmaa turkkini edelleen unenpörrössä ja sammalhippusia roikkuen. “Oletan sinun tulleen hakemaan matkayrttejä?” arvasin. Minttusydän nyökkäsi pienesti. “Osuit oikeaan.” “Ainahan minä”, kehräsin leikkisä pilke silmissäni ja käännähdin sitten kannoillani ja astelin mahdollisimman hiljaa varastolle, jotten vain olisi herättänyt mestariani. Noukin varaston viereen jätetyn lehtikäärön hampaisiini ja palasin sitten takaisin Minttusydämen luokse. Laskin käärön hänen tassujensa eteen ja istahdin alas. “Laitoimme mukaasi luppiota, päivänkakkaraa ja suolaheinää. Sinun pitäisi pärjätä niillä Korkokiville asti ja takaisin.” “Selvä, kiitos”, Minttusydän maukui ja nosti matkayrttikäärön hampaisiinsa. Painoin otsani hetkeksi ystäväni otsaa vasten. “Pidäthän huolta itsestäsi?” kysyin ääni hieman värähtäen. En halunnut menettää parasta ystäväänikin. “Ja palaathan takaisin yhdeksän hengen ja päällikön arvonimen kanssa?” Ilkikurinen virne nousi väkisinkin kasvoilleni, kun otin askelen taaksepäin ja silmäilin naarasta. //Minttu?

Minttutähti 19.10.2018

Naurahdin lämpimästi hymyillen ja pieni ilkikurinen pilke silmäkulmassani. "Saa nähdä. Saatankin palata parantajana ja viedä paikkasi", kiusasin leikilläni. Puskin ystäväni lapaa ja hymyilin sädehtivästi. "No, nyt minun on mentävä", naukaisin syötyäni kaikki kitkerän makuiset yrtit ja noustessani ylös. Liljahenkäyksen meripihkaiset silmät olivat täynnä rauhaa ja lempeyttä, sellaisesta minä pidin. "Turvallista matkaa Minttusydän", paras ystäväni naukui ja hymyili minulle vielä kerran. Olin vaeltanut jo hetken aikaa kohti korkokiviä, matkani oli lähes puolessavälissä. Haaskalan ummehtunut tuoksu leijui ilmassa kun kävelin sen ohitse. En tajunnut mitä iloa kaksijalat saivat moisesta tunkiosta, he tuntuivat keräävään sinne kaikkea elotonta. Joskus he toivat jopa suurilla, kovaäänisillä ja kiiltävillä hirviöillä lisää roinaa sinne. Jos kissa astuisi sinne, kovin luultavasti sairastuisi, monet sairaudet olivat ennenkin levinneet sieltä Varjoklaanin kimppuun terävin kynsin, eikä kukaan parantaja osannut auttaa. Haaskalan sairauksiin parannuskeinoa ei ollut, tai jos oli niin sitä ei oltu vielä löydetty. Kiihdytin askeleitani juoksuun, sillä halusin ohittaa haaskalan nopeasti. Vatsaani kouristeli pienoinen jännitys ja epävarmuus siitä, hyväksyisikö Tähtiklaani minua Varjoklaanin päälliköksi. Olinhan vain katsonut sivusta Tihkutähden varapäällikkönä mitähän teki muille kissoille, minusta tuntui pahalta etten ollut estänyt häntä, sillä tiesin ettei hän olisi koskaan vahingoittanut minua. Olisinko voinut pitää Tähtiklaania puolustavat kissat hengissä? Mennyttä ei voinut muuttaa, minun piti vain toivoa hyväksyntää. Minttutähti. Pystyisinkö koskaan kuulemaan sitä nimenäni? Varapäällikön valinta kuitenkin olisi helppoa, kissa jonka valitsin jo kauan aikaa sitten hyväksi vaihtoehdoksi oli kuin luoto varapäällikön virkaan. Se naaras oli lämmin, hyväntahtoinen ja fiksu. Kun hänestä joskus nousisi klaanimme päällikkö, hän epäilemättä osaisi tehdä oikeat ratkaisut. Ja jos valitsisi väärin osaisi hoitaa seuraukset, mutta ensin alkaisi minun päällikkökauteni ja ajoin olla Varjoklaanin paras päällikkö. Vaikka se kuulostikin itsekkäältä ja ylimieliseltä, silti se oli tavoitteeni. Saada Varjoklaani taas kukoistamaan. Pian huomasin vahvasti merkatun rajan aivan käpälieni vierellä, seuraava askeleeni olisi Kuolonklaanin puolella. Astuin rajan yli itsevarmasti ja epäröimättä. Mieleeni Kuolonklaania ajatellessani nousi aina vain minun ja Kuolonklaanin varapäällikön Viiltokaaoksen tekemä sopimus, jota pidin edelleenkin järkevänä. Osittain toivoin törmääväni Kuolonklaanin partioon, jotta voisin selittää tilanteen ja lupani olla rajan tällä puolen, sillä jos minut ainoastaan haistettaisiin heidän reviiriltään voitaisiin minut ajatella tunkeutujaksi. kiihdytin kuitenkin tahtiani, sillä halusin olla mahdollisimman vähän aikaan vihollisklaanin vierailla mailla. Hetken päästä nenääni tulvahti erittäin voimakas Kuolonklaanin tuoksu ja tajusin kohtaavani partion. Parin ketunmitan päässä seisoi kolmen kissan suuruinen ryhmä silmät Kuolonklaanin tuttua liekkiä palaen. Vasemman puoleinen kissa oli kellanpunainen kolli, jonka toisessa takajalassa oli valkoista, silmät olivat vihreät ja katse erittäin hyökkäävän näköinen. Keskimmäinen kissa oli likaisenvalkea naaras harmain etutassuin ja korvin, tämän kuono oli myös samaa sarjaa harmaan värin kanssa. Tunnistin naaraan Jääliljaksi, olin nähnyt naaraan monesti kokoontumisessa ja hän oli myös ollut mukana kun olimme sopineet Viiltokaaoksen kanssa sopimuksemme. Minusta oli helpottavaa, että partiossa oli ainakin yksi kissa kenet tunnistin. Jääliljan vierellä seisoi lihakset kireinä suurikokoinen, valkea kolli vaaleanharmailla takajaloilla, hännänpäällä ja korvilla. "Saisinko kuulla syyn siihen, että miksi vaeltelet reviirillämme yksinäsi?" likaisenvalkoinen naaras aloitti kylmällä äänellänsä. Räpäytin syvänsinisiä silmiäni tyynesti ja korjasin ryhtiäni. "Olen matkalla kuukivelle hakemaan henkiäni", kerroin ja tarkastelin jokaista kissaa vuorollaan. Jäälilja nyökkäsi hitaasti. "Tihkutähti on siis kuollut. Selvä, jatka matkaasi", Jäälilja naukaisi ja siristi silmiään hyväksyvästi. Nyökkäsin ja otin pari askelta taaksepäin ennen kuin käännyin takaisin ja jatkoin matkaani. Tunsin kuitenkin kolmikon katseen loittonevassa selässäni hetken aikaa, mutta yritin olla välittämättä. He olivat vain puolustavia omaa reviiriänsä kohtaan. Olin saapunut korkokivien luokse ja ilta oli vasta alkanut hämärtää, joutuisin odottelemaan kuunnousemista, mutta se oli vain hyvä. Sain hetken koota ajatuksiani, sillä tiesin että kun astuisin päällikönvirkaan, ei paluuta edelliseen enää olisi. Tassutin pilkkopimeässä vain vaistojeni varassa. Kapean tunnelin kiviset seinät hipoivat satunnaisesti viiksiäni. Haistoin kokoajan maatuneen tuoksun nenässäni. Olin maan alla ja siksi kivet tuntuivat kylmiltä tassujeni alla. Ilman kertomistakin tiesin ja tunsin sen, että tästä oli kävellyt muitakin ja sen takia ajattelin osaavani reitin. Hetken päästä lumouduin täysin. Näin luolan, jonka katossa oli reikä ja reiästä valui luolaan kalpeaa kuunvaloa. Kuitenkin luolan suurin ja kaunein valonlähde oli kuun valossa hohtava kivi, eikä ollut epäilystäkään siitä ettenkö olisi oikeassa paikassa. Muistelin Sienikarvan ohjeita ja muistelin, pitikö minun tehdä jotakin muuta ennen kuin koskisin kuonollani kuukiveen. Päädyin siihen tulokseen, että se riittäisi. Kumarruin rohkeasti kohti kiveä ja asetuin makuulle. Kun nenäni hipaisi kiven kylmää pintaa, kylmyys tuntui iskevän minuun aaltoina luihin ja ytimiin saakka. Tuntui kuin olisin pudonnut ja pudonnut kunnes kaikki pimeni ja räväytin silmäni auki. En enää ollut kuukiven luolassa vaan tassujeni alla oli pehmeä ruoho kylmän kiven sijasta. Turkkiani pöllytti lämmin tuuli. Edessäni oli suuri lauma kissoja, joista jokainen oli hailakoita. Toiset vähän enemmän ja toiset vähemmän. Tajusin, että hiljattain kuolleet kissat olivat selkeämpiä. Jokaisen minua katselevan silmäparin silmissä oli lempeä katse. "Tervetuloa Minttusydän. Oletko valmis vastaanottamaan yhdeksän henkeäsi?" Tähtiklaanin kissat naukuivat. Huomasin pian, että jännitykseni oli tipotiessään, kaikki Tähtiklaanissa tuntui niin rauhalliselta ja oikeudenmukaiselta. "Kyllä olen", vastasin itsevarmasti ja nyökkäsin. Tähtikissojen rivistä eteen astui lumenvalkea naaras, jonka turkkia täplitti siniharmaat laikut. Tämän silmissä oli tummansininen ja kovin viisas katse. Koko kissa oli erityisen tuttu ja säikähdin hieman nähdessäni hänet. Loistetähti näytti niin voimakkaalta ja terveeltä. Pelkäsin, että hän vihaisi minua sen takia, etten pysäyttänyt Tihkutähden toimia, mutta kun siniset katseemme kohtasivat, jostain kumman syystä tiesin tämän antaneen anteeksi. "Tällä hengellä annan sinulle ymmärrystä. Käytä sitä ymmärtääksesi muita kissoja ja heidän mielipiteitään", Loistetähti naukaisi ja kosketti kuonollansa omaani. Turkkini pörhistyi silkasta kivusta, jonka hengen vastaanottaminen tuotti. *En osannut odottaa tuota ja vielä kahdeksan lisää?* Nyökkäsin jäykästi kiitoksena kun Loistetähti tassutti takaisin hohtavaturkkisten kissojen riviin. Nyt olisin valmistautunut seuraavaan henkeen. Seuraavaksi rivistä asteli tasaisen harmaa kolli, joka toimi mestarinani monia kuita sitten. Tuikesilmä oli myös kuolleen kumppanini isä. "Tällä hengellä annan sinulle taidon kuunnella vanhempia. Käytä sitä siihen, että pidät huolen siitä ettei historia toista omia virheitään ja se auttaa muistamaan, että klaaninvanhimmat ovat merkityksellisiä", Tuikesilmä naukui ja kosketti minua kuonollaan. Olin jännittynyt, mutta kipu ei ollutkaan samanlaista kuin viimeksi. Tällä kertaa se aaltoili tasaisena, eikä yhtään niin voimakkaana ympäri kehoani ja tunsin vahvistuvani. Nyökkäsin lämpimästi entiselle mestarilleni. Seuraava kissa astui eteen, hän oli kovin pieni pentu, jonka turkki oli väriltään hiekanvärinen hieman tummemmilla raidoilla. Hän oli toinen Pujosulan kuolleista pojista. "Tällä hengellä minä annan sinulle sisua, Käytä sitä vaikeista ajoista selviämiseen", Kaihopentu piipitti. Kumarruin koskettamaan pennun pientä nenää, sillä pentu ei olisi muuten ylettänyt. Kun henki oli annettu, loikki pentu toisen pennun viereen rivissä. Innokkaasti he riemuitsivat siitä, että Kaihopentu oli saanut kunnian olla seremoniassa mukana, mutta pian joku tähtikissoista rauhoitti heidät. Vedin henkeä ja valmistauduin seuraavaan kohtaamiseen. Seuraava kissa oli väriltään harmaa, en tiennyt kuka hän oli, mutta hänestä sai kovin arvokkaan vaikutelman. "Olen Tammitähti ja tällä hengellä annan sinulle toivoa. Käytä sitä näkemään valoa pimeydessä ja sen avulla tiedät, että kaikki järjestyy aikanaan", Tammitähdeksi esittäytynyt kolli kosketti kuonoani ja valtava kipu aalto säteili kehoni lävitse. Olin tavannut pentujen tarinoissa kerrottavan Tammitähden, joka oli klaaninvanhimpien mukaan Varjoklaanin luotetuin päällikkö. Oli kunnia tavat hänet. Nyökkäsi silmät kunnioitusta sädehtien kun hän poistui takaisin muodostelmaan. "Tällä hengellä annan sinulle anteeksiantoa. Käytä sitä antamaan anteeksi mitä hirveimmätkin teot", kuulin naaraan äänen sanovan. Seuraavaksi näin kissan jonka olin nähnyt viimeksi kauan aikaa sitten. Karpalovarjon murhasta syytetyn Kuutamosielun. Henki ei sattunut lähes ollenkaan ja pian seuraava kissa asteli jo esiin. Ruskeanharmaa kolli meripihkanvärisin silmin asteli luokseni rakastavaisen näköisenä. Viherloikka. Veljeni! Oliko hän kuollut matkoillaan erakkona? En ollut nähnyt rakkaan veljeni kasvoja kuihin. Kyynelet alkoivat vierimään poskillani. Kollin harmaanruskea häntä pyyhki ne nopealle sipaisulla pois ja naukui: "Tällä hengellä annan sinulle epäitsekkyyttä. Käytä sitä siihen, että ajattelet muita ja annat heidän valita omat tiensä, vaikka se ei välttämättä tukisikaan klaanin hyvinvointia", kolli naukui hymyillen ja antoi hengen. Viherloikka viittasi omaan erakoitumiseensa sanoillaan, tiesin sen. Seuraava kissa oli Kyyhkylennon paras ystävä Hämylilja. Musta naaras näytti niin hyvinvoivalta. "Tälle hengellä annan sinulle luottamusta. Käytä sitä luottaaksesi soturiesi sanaan", naaras naukui ja teki saman mitä kuusi muuta kissaa olivat jo tehneet kukin vuorollaan. "Olen Valkokorva ja tällä hengellä annan sinulle harkintakykyä. Käytä sitä siihen, että mietit moneen kertaan mihin suostut ja sitä onko se klaanillesi hyväksi", lumenvalkoinen naaras, jonka toinen korva oli luultavasti raadeltu sanoi. Hän antoi hengen ja sen jälkeen nyökkäsin kunnioittavasti naarasta kohtaan, sillä hänestä huokui jonkinlainen arvokkuus. Enään viimeinen henki jäljellä, kuka sen mahtaisi antaa? Vaaleanharmaa naaras valkeilla laikuilla tassutti luokseni kyynel miltei silmästään vierähtäen. "Kuohuvirta?" kuiskasin. Naaras alkoi hymyillä. Sisareni muotoili suullaan sanat 'Olen sinusta ylpeä' ja sen jälkeen aloitti lorunsa. "Tällä hengellä annan sinulle rakkautta. Käytä sitä jokaisen Varjoklaanin kissan rakastamiseen ja hyväksymiseen", naaras naukui ja kosketti kuonollaan nenääni. Kipu oli valtava, mutta kestin sen. Kuohuvirta puski vielä lapaani ennen kuin lähti. "Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Minttutähti. Vanhaa elämääsi ei enää ole. Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, ja Tähtiklaani nimittää sinut Varjoklaanin suojelijaksi. Puolusta sitä hyvin; pidä huolta sekä nuorista että vanhoista; kunnioita esi-isiäsi ja soturilain perinteitä; elä jokainen elämäsi ylpeästi ja arvokkaasti", Kuohuvirta naukui ja väläytti minulle vielä viimeisen hymyn. Räväytin silmäni auki kuukiven luolassa. Kaikki oli ollut niin aidon tuntuista - tai olihan se aitoa jollakin tasolla. telin silmiäni herätäkseni kunnolla ja sitten nousin ylös. Nyt olisi vaellettava takaisin ja nimettävä uusi varapäällikkö, minun varapäällikköni. Tuntui tosiaan kuin vanha elämäni olisi pyyhitty pois ja kuin olisin saanut uuden alun. Tunsin itseni voimalliseksi ja itsevarmaksi. Saavuin klaanin leiriin ja kävelin muutaman tervehtivän kissan ohitse. Aioin suorittaa varapäällikön valitsemis seremonian nyt ja heti. Loikkasin klaanikivelle ja katsoin hetken alas katsellen leirin maisemaa. "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaaninkokoukseen!" kajautin ilmoille kutsun Varjoklaanilaisille. Hetken päästä miltei koko Varjoklaani istuskeli aukiolla odottavaisina supisten. Vedin henkeä, sillä tiesin tämän olevan seremonia mitä ei ollut pitkään aikaan. "Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta se voi kuulla ja hyväksyä valintani. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous", naukaisin itsevarman kuuloisena ja ylväästi taivaalle katsahtaen. Sen jälkeen sininen katseeni kääntyi Rosmariiniputoukseen. //Rosma?

Mäyräraita 25.10.2018

“Tervehdys vain sinullekin.” Kettuaskel katsoi minua kuin tuntematonta - ja ehkä se olikin niin. Minä olin nykyään tuntematon, jopa itselleni, mutta tiesin, ettei tunteista ollut kuin vain haittaa, joten miksi takertua pieniin yksityiskohtiin? “Koska sinä olet vajonnut noin matalalle? No jaa olet ainakin löytänyt itsesi kaltaisia Kuolonklaanista, sinusta on tullut halveksuttavan kuuloinen. Pilkkaat entistä veljeäsi heti kun hän saapuu luoksesi, se taitaakin olla uusi ajanvietto tapasi? Muiden hukkuminen, pian sotket tassusi myös vereen. Olen pettynyt sinuun, Mäyräraita olet vajonnut paljon alemmas mitä koskaan sinusta kuvittelin. Sinun on hyvä tietää, että olet nykyään yksin, kukaan ei pidä pilkkaajista kuten sinä, ei kukaan”, Kettuaskel sanoi ääni ivaa tihkuen. Tukahdutin haukotuksen. Luuliko hän todella, etten jo tiennyt, kuinka alas olinkaan onnistunut vajoamaan lyhyen, mutta erittäin surkean elämäni aikana? Voi, tiedostin sen kaiken vallan hyvin itsekin - ilman rakkaan isoveljeni tarpeettomia huomautuksia. “Olikohan sinulla jotakin asiaakin vai tulitko muuten vain tuhlaamaan aikaani”, töksäytin tylysti ja pyörittelin silmiäni tylsistyneenä. Kettuaskel tarkasteli minua sähkönsinisillä silmillään. Sitten hän veti syvään henkeä ja aloitti: “Päätin tulla kertomaa sinulle tästä, koska olet joskus kuulunut perheeseeni ja ajattelin sinun haluavan tietää, että minä ja Rosmariiniputous saamme pentuja.” Nyrpistin nenääni halveksuen. Pentuja? Odottiko se ketunmielinen katinkuvatus pieniä, vipeltäviä rääpäleitä? Aivan mahtavaa! Ja se mihin sävyyn Kettuaskel puhui siitä... Hyi! Ällöttävän avuton rakkaus suorastaan pursusi hänen sanoistaan. Veljenihän se vasta oli päässyt vajoamaan alas - pohjamutiin saakka. “Pentumme eivät tule koskaan kuulemaan sinusta, sillä en halua heidän kuulevan siitä, että heidän suvussaan on joku sinunlaisesi, joka katkeroituu muiden onnesta. Olisit pitänyt perheestäsi kiinni kun sinulla vielä oli sellainen, sillä oikean perheen löytäminen on vaikeaa. Olisit saanut vähän onnea elämääsi. Minä todellakin rakastin sinua joskus, mutta se miten käyttäydyt minua kohtaan saa minut säälimään sinua. Tahdoin vielä ilmoittaa isäsi kuolemasta, hän oli kammottava kissa kun joukkomurhasi muita. Nyt minun on varmaankin aika lähteä tieltäsi tuhlaamasta kallisarvoista aikaasi", hän sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Vielä ennen lähtöään hän kuitenkin heitti minulle lapansa ylitse oudon katseen. Katseen, joka oli täynnä... rakkautta? “Hyvää elämää, Mäyräraita.” Sen sanottuaan hän oli poissa. “Hyvää elämää”. Oliko hän todella sanonut niin minulle? Miksi kukaan sanoisi sillä tavalla? Etenkään minunlaiselleni kissalle, jolla ei ollut enää mitään, minkä vuoksi nousta joka päivä ylös vuoteesta ja kestää jokapäiväistä tuskaa ja kaipuun tunnetta. Kova kuoreni oli estänyt minua myöntämästä sitä itselleni, mutta minä kaipasin häntä. Kaipasin omaa isoveljeäni. Kyyneleet kihosivat silmiini ja pyyhin ne nopeasti pois hännälläni. *Mitä sinä oikein teet? Oletko ryhtymässä samanlaiseksi pehmoksi kuin emosi ja veljesi?” sätin itseäni. Suljin silmäni hetkeksi ja kovetin mieleni. Olin Kuolonklaanin Mäyräraita, en enää se sama isoveljensä perään parkuva pennunrääpäle. Avasin silmäni, vedin ilmaa keuhkoihini ja puhalsin hitaasti ulos. Ehkä Kettuaskel oli oikeassa; en koskaan tulisi saamaan haluamaani arvostusta. Mutta tiesin, ettei minulla ollut enää sijaa Varjoklaanissa, enkä totta puhuen tulisi varmaan viihtymäänkään siellä. Käänsin katseeni Puhujankiven suuntaan. Näin vilaukseni emoni punaruskeasta turkista. Tunsin pienen liekin leimahtavan sisälläni. Lämmin maidon tuoksu muistui mieleeni kuvitellessani itseni pentutarhan turvalliseen hämyyn veljeni ja emoni kanssa. Silloin olin ollut onnellinen. Keräsin rohkeuden rippeeni ja astelin Minttutähden luokse. Naaraan tummansininen katse porautui minuun. En osannut tulkita hänen ilmettään, mutta arvelin hänenkin olevan pettynyt käytökseeni, mikä oli toisaalta ihan oikea reaktio sellaiseen temppuun. “Hei”, tervehdin vaisusti. “Halusin tulla vain onnittelemaan.” Tällä kertaa pidin kasvoni peruslukemilla, ja tarkoitin sitä, mitä sanoin. “Sinusta tulee hyvä päällikkö - kai.” Viimeisen lauseeni kohdalla aloin epäröidä. Oliko tämä sittenkin ollut huono idea? Häätäisikö hän minut pois kieltäen minun olevan hänen tyttärensä? Painoin pääni alas odottaen naaraan vastausta, jos nyt sellaista edes tulisi. //Minttu?

Minttutähti 28.10.2018

“Hei. Halusin tulla vain onnittelemaan“, naukaisi Mäyräraita, joka oli juuri tassutellut luokseni. "Sinusta tulee hyvä päällikkö - kai", tyttäreni naukui epävarmasti ja katsahti alas tassuihinsa. Hänen äänensä kuulosti jotenkin omituiselta, ikään kuin hieman epävarmalta mikä oli todella outoa. Mäyräraita oli niin itsevarma ja voimakas jo luonteeltaankin ja siksi naaraan epävarmat sanat tuntuivat oudoilta. "Kiitos Mäyräraita. Mukava nähdä sinua", naukaisin miltei kehräten ja kasvoilleni piirtyi rohkaiseva ja lämmin hymy. Mäyräraita nosti päänsä ylös ja katsoi minua sähkönsinisillä silmillään pienen epäilyksen varjon kera. "Noh, miten sinulla on mennyt öh... Kuolonklaanissa?" kysyin hieman takellellen, sillä oli jotenkin niin kovin omituista puhua omasta rakkaasta tyttärestäni Kuolonklaanilaisena. Naaras kohautti lapojaan ja naukaisi: "Ihan hyvin." Tiesin, että vaikka hän tuntisi olonsa siellä syrjityksi hän ei paljastaisi sitä, sillä hän ei antanut heikkouksiensa näkyä. Sen tyttäreni oli perinyt isältään. Kuitenkin jokin naaraan olemuksessa oli vinksallaan ja senpä takia päätin antaa hänelle pari rohkaisevaa sanaa siitä kuinka hän aina tulisi pärjäämään missä ikinä olisikin. "Mäyräraita, vaikka sinä olet Kuolonklaanilainen nyt voit silti puhua aina kanssani avoimesti jos sinulla on jotain kerrottavaa. Haluan vain muistuttaa siitä, että olet voimakas ja vaikutusvaltainen kissa silloin kun haluat. Sinusta löytyy ainesta mihin vain ja sinun tahdonvoimasi auttaa unelmiesi tavoittamisessa, olipa se sitten Kuolonklaaniin pääsy tai jotain muuta", naukaisin pienesti hymähtäen. Nuolaisin pikaisesti Mäyräraidan päälakea, sillä olin huomannut muiden klaanien johtajien nousseen jo puhujankivelle. Kun Tuuliklaani oli kertonut kuulumisensa astuin minä esiin. Vedin syvään henkeä, en siksi, etten luottanut itseeni vaan siksi että saisin lisää voimaa sanoihini. Halusin muiden klaanien tietävän, että Varjoklaani pian kukoistaisi. Kerroin ensin Tihkutähden kuolemasta, sitten uudesta varapäälliköstä ja monesta muusta kuten syntyneistä pennuista. Kun olin astunut takaisin taakse Kuolonklaanin päällikkö Raetähti oli astunut eteen aloin katsella alhaalle kokoontuneita kissoja. Ensin katseeni osui Kettuaskeleeseen, joka seisoskeli emoni ja hänen isoemonsa Kyyhkylennon vierellä sähkönsiniset silmät kiiluen. Olin juuri saanut kuulla ilouutisista Rosmariiniputouksesta ja Kettuaskeleesta. He olivat saamassa pentuja, ainakin kaksi. Olin niin onnellinen heidän puolestaan, muistin itsekin kun olin saanut tietää odottavani pentuja, se oli elämäni iloisin päivä pentujeni syntymää lukuunottamatta. Sitten katseeni kiinnittyi aivan puhujankiven juurella olevaan Mäyräraitaan, joka katseli eteen astunutta Raetähteä, hänen päällikköään. //Joku?

Minttusydän 14.10.2018

"Tihkutähti on parantajan pesässä, jokin hyökkäsi hänen kimppuunsa metsässä ja hän on pahasti haavoittunut. Liljahenkäys meni hoitamaan häntä, mutta hän näytti olevan todella huonossa kunnossa", Rosmariiniputous naukui. Hymy kasvoiltani katosi, kun mieleni tajusi naaraan viestin. Tihkutähti oli kuolemanvakavasti haavoittunut. Poikani kumppani naukui vielä jotain, mutta en kuullut sitä. Leiri oli niin kovin rauhallinen siihen nähden mitä sisälläni riehui, kissat juttelivat leppoisasti toisilleen, vaihtelivat kieliä, söivät ja leikkivät. Tassuni halusivat liikkua, mutta eivät kyenneet. "Tihkutähti selviää kyllä", kuiskasin itselleni kannustuksen sanat ja lähdin liukumaan ahdistuneena kohti parantajan kivistä pesää. Koko klaani oli tietämätön, se oli lohdullista ettei minua piinattu kysymyksillä, joidenka vastauksia en tiedä. Astuin varovasti hämärään pesään ja kuonooni tulvahti oitis veren rautainen haju. Hapuilin ympäriinsä pimeydessä niin kauan kunnes kaikki selkeni silmilleni, silloin kun ulkona oleva puoliaurinkoinen keli ei enää vaikuttanut katseeseeni. Näin sen. Velton ruumiin. Kumppanini velton ruumiin. Montako henkeä hänellä vielä oli? Näin Liljahenkäyksen katselevan minua meripihkaisine silminensä, hänen anteeksipyytävä katseensa oli jotain järkyttävää. "Tämähän ei ollut hänen viimeinen henkensä eihän? Sano ettei ollut!" naukaisin käheästi. Samalla kyyneleet vierivät silmistäni poskiani pitkin lopulta pienen tipahduksen pitäen, parantajan pesän lattialle. "Olen pahoillani Minttusydän", parantaja naukaisi ja loi katseensa tassuihinsa. Lysähdin Tihkutähden ruumiin vierelle jaaloin itkeä. Hän oli kuollut. Kumppanini oli kuollut, lopullisesti.

Liljahenkäys 14.10.2018

Loppujen lopuksi en ollut alkuunkaan varma tekikö Tihkutähden tappaminen minusta yhtään sen parempaa kissaa kuin olin ajatellut. Olin alentunut hänen tasolleen - ei, vielä alemmas - ja myrkyttänyt hänet. Myrkytyksestä aiheutuva kuolema oli nopea, mutta erittäin tuskallinen, eikä kukaan tervejärkinen haluaisi ainakaan vapaaehtoisesti suoda sellaista kohtaloa kellekään, ellei sattunut olemaan minun tilanteessani. Olin menettänyt kumppanini, molemmat poikani ja lukuisia klaanitovereita - mitä minulla oli vielä menetettävänä? Rosmariiniputouksella oli sentään Kettuaskel rinnallaan ja arvelin, että pian olisi myös odotettavissa perheenlisäystä. Olin edelleen parantajaoppilas ja epäilin suuresti sitä sallisiko Tähtiklaani minun nousta Varjoklaanin uudeksi parantajaksi, kun Sienikarvan olisi aika astua sivuun. "Liljahenkäys?" Lehmustassun pää työntyi esiin pesän suuaukosta. Tunsin kylmänhien nousevan iholleni ja sydämeni takovan rintaani vasten pakokauhun vallassa. Oliko oppilas nähnyt kaiken? Kielisikö hän teostani Minttusydämelle ja joutuisin maanpakoon? "Onko se totta? Onko Tihkutähti kuollut?" Hopeanharmaa naaras tassutti varovasti peremmälle pesään ja kohdisti vihreiden silmiensä toiveikkaan katseen minuun. "Onko Varjoklaani viimein vapaa?" Olin vähällä huokaista helpotuksesta, mutta hillitsin itseni ja nyökkäsin oppilaalle pienesti. "Kyllä, Varjoklaani on viimein vapaa." Astelin Lehmustassun luokse ja laskin häntäni hänen lavoillensa. "Et saa kertoa tästä kellekään ennen kuin Minttusydän on itse henkilökohtaisesti käynyt varmistamassa puolisonsa kuoleman. Luulen, että hän tarvitsee aikaa asian sulatteluun." Minulla oli paha aavistus. Tiesin ettei Minttusydän tulisi ottamaan Tihkutähden kuolemaa kevyesti, kuten useimmat hirmuvaltiaan varjossa eläneet kissat. "Selvä", Lehmustassu kuiskasi silminnähden huojentuneena ja pujahti sitten aukiolle. Vain hetkeä myöhemmin Minttusydän työntyi sisälle pesään. Hänen tummansiniset silmänsä olivat pyöreinä huolesta ja ne suurenivat entisestään, kun hän näki kumppaninsa velton ruumiin pesän lattialla. Varapäällikkö käänsi epäuskoisen katseensa minuun. Katsoin häneen anteeksipyytävästi. Olin tehnyt ikävän tempun parhaalle ystävälleni, mutta uskoin, että hän ymmärtäisi sen vielä jonakin päivänä olleen vain klaanin parhaaksi. "Tämähän ei ollut hänen viimeinen henkensä eihän? Sano ettei ollut!" Minttusydän kähisi ja vuolaat kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja tipahtelivat yksitellen pesän lattialle kostuttaen kuivan hiekkapohjan. "Olen pahoillani Minttusydän", kuiskasin tällä kertaa aidosti pahoillani ja laskin katseeni alas tassuihini. Kuulin ystäväni lysähtävän kumppaninsa ruumiin vierelle ja itkevän. Se oli kamalaa kuunneltavaa, sillä tiesin, että olisin voinut auttaa Tihkutähteä, mutten ollut vain tahtonut. Olin halunnut tämän kaiken päättyvän nopeasti niin ettei kenenkään tarvitsisi enää kärsiä. Lopulta minä olin se, joka kärsi yhä. Julmuus ja kostonhimo kulkivat veressäni, enkä pääsisi niistä koskaan kokonaan eroon. Astelin Minttusydämen luokse ja kyyristyin hänen vierellensä. Silitin hänen selkäänsä hellästi hännälläni ja hautasin kuononi hänen punaruskeaan turkkiinsa. "Tahtoisitko auttaa minua valmistelemaan hänet illan valvojaisia varten?" kysyin hiljaa. "Ymmärrän täysin, jos haluat kieltäytyä." Suljin silmäni ja vedin syvään henkeä. Olin aivan kamala parantajaoppilas ja ystävä. //Minttu?

Sienikarva 15.10.2018

Kettuaskel oli saapunut parantajan pesään. Punaruskean soturin turkki oli täynnä ruhjeita, toiset syvempiä ja toiset pelkkiä pintanaarmuja. Soturin turkki oli rähjäinen. En voinut olla miettimättä, oliko kollilla jotain tekemistä Tihkutähden kuoleman kanssa. Vai oliko edesmenneen hirmuvaltiaan poika taistellut kettua vastaan ja haavoittunut itsekin? Minun oli myönnettävä, että sepitys ketusta ei kuulostanut aidolta. Miksi Liljahenkäys olisi jättänyt mainitsematta, että Tihkutähti oli Kettuaskeleen kanssa? Miksi Kettuaskel ei itse ollut tullut pesälle samaa aikaa kuin hänen isänsä? Katselin etäältä oppilaani ja soturin jutustelua. Yritin kuulla heitä korviani käännellen, mutta turhaan. En halunnut keskeyttää heitä ja kertoa epäilyksistäni, joten tyydyin seisomaan pesän toisessa päässä käpäliäni tuijottaen. Kertoisin sitten, kun saisin olla oppilaani kanssa kaksin. Samassa päädyin miettimään omaa asemaani. Olin aiemmin ajatellut, että voisin kaiken tämän jälkeen siirtyä klaaninvanhimpiin ja viettää siellä rauhassa viimeiset elinkuuni, mutta ajatus kuulosti nyt erittäin vähän kiehtovalta. Toki se olisi ollut Liljahenkäyksen oikeus. Naaras oli ollut oppilaanani jo pitkään. Hänen pentunsakin olivat jo sotureita, mutta naaras itse vielä oppilas. Hän oli kuitenkin vakuuttanut, että tilanne ei haitannut häntä. Minusta tuntui, että minulla oli vielä paljon tehtävää. Halusin auttaa Varjoklaania nousemaan entiseen loistoonsa Minttusydämen rinnalla. Halusin kai varmistaa, että naaras ei alentuisi kumppaninsa tasolle ja upottaisi Varjoklaania yhä syvemmälle suohon. Muistin pian, että Minttusydämen täytyi hakea henget Tähtiklaanilta mahdollisimman pian. Ainakin minä uskoin, että naaras hakisi ne Pimeyden Metsän sijaan Tähtiklaanilta tai ainakin niin toivoin. Naaras toki oli surun murtama, mutta parantajana minun täytyi ohjeistaa häntä. Kuolonklaanin vuoksi en voinut lähteä tulevan päällikön mukaan Kuukivelle, joten ohjeistus täytyi suorittaa toisaalla. Astelin ulos pesästä haistaen yhä Minttusydämen hajujäljen. Seurasin sitä aina leirin uloskäynnin liepeille saakka. Naaras kyyhötti uloskäynnin vierellä pää painuksissa. "Minttusydän", nau'uin hiljaisella äänellä. Se sai kissan huomion siirtymään ajatuksistaan minuun. Hän väräytti korviaan. "Niin?" naaras kysyi vaimealla äänellään kääntämättä katsettaan minuun. "Ajattelin vain... Ajattelin... Että sinun pitäisi kai hakea henkesi pian", nau'uin yrittäen löytää oikeita sanoja, jotta en loukkaisi Minttusydäntä vahingossakaan. "Minä en voi tulla mukaasi, mutta voin ohjeistaa sinua", selitin värisevällä äänelläni niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut sanojani. Minttusydän vilkaisi minua. //Minttu?

Minttusydän 15.10.2018

En voinut uskoa sitä tapahtuneeksi, kumppanini oli kuollut. Tihkutähti ei ehkä ollut ollut klaanimme jokaisen kissan lempi kissa, mutta hän oli ollut minulle kovin tärkeä. En kehunut häntä kylläkään siitä miten hän on klaaniamme johtanut. Nostin itkuisen katseeni ylös kollin harmaapilkullisesta turkista kun haistoin Kettuaskelen tuoksunleijuvan sisälle pesään. Nousin seisomaan ja lähdin tassuttamaan ulos pesästä, sillä ajattelin että poikani halusi surra isäänsä yksin. Pysähdyin hetkeksi punaruskean kollin viereen ja samalla kun tämä aloitti asiansa olin jo poissa. En halunnut näyttää epätoivoani oman poikani edessä. Minun pitäisi lähettää viesti Mäyräraidalle hänen isänsä kuolemasta, mutta toisaalta en aikonut hankkia klaaniamme vaikeuksiin Kuolonklaanin kanssa ylittämällä rajaa. Kokoontuminen oli tulossa, joten toivoin että tyttäreni pääsisi mukaan. Kun olin ehtinyt istahtaa leirin reunamille yksinäisyyteen näin luokseni tassuttavan Rosmariiniputouksen. "Olen niin pahoillani kaikesta. En voi edes kuvitella millaista tämä on ollut sinulle", poikani kumppanini pahoitteli. Nyökkäsin sanomatta sanaakaan, sillä minusta tuntui vain niin tyhjältä. Emme olleet olleet Tihkutähden kanssa kovin läheisiä lähiaikoina, mutta silti tämän kuolema satutti minua kovinkin paljon. Tietenkin satutti, olimme tunteneet pennuista asti ja mehän olimme kumppaneita, vaikka se ei aina tuntunut siltä. "Kiitos, muistathan olla tukena Kettuaskelelle", naukaisin hiljaa, mutta itsevarmasti. Kettuaskel olisi tästä lähtien kaikkein tärkein, sillä minulla ei ollut ketään muuta kenestä pitää huolta. "Minun on pakko puhua Kettuaskelelle", pahoittelin luonnonvalkealle naaraalle ja lähdin tassuttamaan kohti parantajanpesää, mutta pysähdyin kun kuulin puheensorinaa pesästä. EN halunnut keskeyttää mitään, joten jäin pesän ulkopuolelle odottelemaan. Hetken päästä luokseni ilmestyi klaanimme parantaja Sienikarva. Kolli kertoi, että minun olisi haettava henkeni pian. Sain myös kuulla sen, että lähtisin matkaan yksin. Ryhdistäydyin ja nostin katseeni Sienikarvan vihreisiin silmiin. "Selvä, kuuntelen ohjeistuksesi mielelläni. Lähden huomisaamuna", naukaisin Sienikarvalle ystävällisesti. Pidin kovasti Sienikarvasta, muistan kuinka oppilaana olin kovinkin ihastunut tuohon kolliin. //Sieni?

Sineikarva 15.10.2018

"Suosittelisin, että lähdet vasta aurinkohuipun aikaan. Matka kestää odotettua vähemmän aikaa, mutta liian myöhään ei kannata lähteä. Kuun täytyy olla juuri huipussaan Kuukivelle saapuessasi", selitin tulevalle päällikölle ja istuuduin tämän eteen. Minttusydän nyökkäsi eikä ollut moksiskaan siitä, että ikään kuin tuhosin hänen suunnitelmistaan osasen. "Jos tapaat kuolonklaanilaisia, ole kiltti äläkä haasta riitaa. Sinun täytyy kertoa Tihkutähden kuolemasta tai ainakin siitä, että olet hakemassa henkiäsi, kuten tiedät. Muuten he käännyttävät sinut hetkessä takaisin", kerroin naaraalle itsestäänselvyyksiä, jotka hän varmasti tiesikin. En oikein tiennyt miten minun pitäisi hänelle puhua. Loistetähden ollessa päällikkönä hänelle puhuminen oli helppoa, olihan hän minun oma rakas emoni. Tihkutähden kanssa keskustelu ei oikein sujunut. Kolli komenteli minua ja Liljahenkäystä kaiken aikaa ja ei ollut mikään keskustelijakissa, kuten en minäkään ollut. Minttusydän oli siis minulle ensimmäinen päällikkö, joka arvosti minua ja työtäni eikä ollut sukulaiseni. "Kun pääset emonsuulle, sinun täytyy taivaltaa hetki pimeässä Kuukiven luokse. Olen varma, että löydät reitin. Kuukivelle päästessäsi saavut luolaan, joka kuuhuipun hetkellä on kuun valaisema. Kivi on keskellä sitä luolaa, jonka katosssa on aukko kohti taivasta. Menet makaamaan kiven vierelle ja painat kuonosi kiveen. Tähtiklaani hoitaa lopun sinun puolestasi", selitin. Minttusydän vastasi nyökäten. "Voinko minä nähdä... Tihkutähteä?" naaras kysyi vaimealla äänellä, joka rikkoutui ja aiheutti hetken hiljaisuuden. Pudistin pahoitellen päätäni. En siksi, että Tihkutähti ei ollut Tähtiklaanissa vaan siksi, että Minttusydän todella kaipasi rakastaan. "Tekojensa vuoksi olen varma, että hän meni Pimeyden Metsään", selitin kissalle. //Minttu?

Minttusydän 29.9.2018

"Miten sinulla on mennyt? En ole oikein kuullut mitään sinun päivistäsi enkä ole päässyt juttelemaan sinulle", Rosmariiniputous naukaisi ja kohdisti katseensa minuun ja hymyili. Mielestäni Rosmariiniputous oli juuri sellainen kunnon kissa, joita haluaisin olevan Varjoklaanin täynnä. Kun minä astuisin johtoon kaikki kääntyisi päälaelleen, sillä purkaisin määräyksen joka koski Pimeyden väkisin uskomista. Tiesin, että Tähtiklaanille löytyisi vielä kannattajia. "No minun päiväni ovat olleet melko lailla samankaltaisia, siis tiedäthän; partiointia, metsästystä ja partioiden järjestelyä. Tänä aamuna Tihkutähti niiskutti hurjan paljon ja käskin hänet parantajan pesälle, onneksi hänellä ei ollut mitään flunssaa pahempaa, mutta silti on hänen otettava rauhallisemmin", selitin ja vilkaisin parantajan pesää. Näin vilahduksen pesän syövereissä punaruskeasta karvasta. Voisin lyödä melkein häntäni vetoa, että se oli Kettuaskel. Olihan hän lähtenyt kesken partion takaisin leiriin tassuansa hoidattamaan. "Niin ja tänään partiossa huomasin, että Kettuaskelella ja Mäyräraidalla on jotain kränää. Hei eivät puhuneet toisillensa yhtään ja Mäyräraita oli muutenkin koko matkan täysin hiljaa. Yleensä häntä pitää hiljentää", naukaisin huolissani silmät pyöreinä. Toivoin tosiaan, että tyttäreni tulisi kertomaan -ja pian - mistä oli kyse. //Rosma?

Utukyynel 9.9.2018

Isäni ehdotus ei ollut millään tasoa hullumpi idea. Olin toki ajatellut asiaa jo aikaisemmin, mutta isäni suusta sen tullessa sain vain lisää intoa oikeasti toteuttaa tämän. Jos Mäyräraita kykeni muuttamaan Kuolonklaaniin ilman mitään ongelmia, miksi en voisi minäkin? Kasvoilleni levisi kylmä ja tyytyväinen hymy katsoessani isääni Kylmähenkäystä. ”Olettaen tietenkin, että sinä jotenkin aiot saada minut klaaniin? Kai sinä taidat kaitaa keinon kääntää päällikkösi ajatukset, jotta minulla on edes jotakin mahdollisuuksia liittyä klaaniin?” kysyin hiukan arvioivan oloisesti. En minä oikeasti epäilyt isäni taitoja. Minä oikeastaan kunnioitin niitä ja haaveilin kykyeneväni samankaltaisiin suorituksiin kuin hän. ”Harmi vain, että en voi lähteä klaanista juuri nyt samalla tavalla kuin sinä. Olisi riskialtista lähteä yrittämään esimerkiksi Rosmariiniputousen surmaamista.” Häntäni heilahti tyytyväisenä puolelta toiselle. Katseeni osui Jääliljaa. ”Voi, älä suotta säikähdä. Enhän minä koskisi viiksellänikään rakkaaseen siskooni.” Sanat oli tasan tarkkaa osoitettu Jääliljalle, jotta saisin tehtyä vielä tarkemmin selväksi suhteeni oman siskoni kanssa. Ei se minää salaisuus ollut. Voisin vaikka huutaa koko metsälle kuinka inhosinkaan Rosmariiniputousta. Kasahdin jälleen isääni Kylmähenkäystä ja maukaisin: ”Ainakin voimme tulevaisuudessa saada suunnitelman etenemään paljo nopeammalla tahdilla vai mitä?” Loikkasin iloisen oloisesti yhden askeleen lähemmäs Varjoklaanin leiriä. ”Taidan mennä kertomaan rakkaalle varapäälliköllemme heti uutiset. Päällikkö on liian sairas ja heikko kuullakseen muutostani, vaikka huutaisinkin hänelle. Minulla ei pitäisi mennä tässä kauaa. Voitte vaikka vaihtaa sillä aikaa keskenänne kuulumisia”, väläytin kylmän tyytyväisen hymyn isälleni ja Jääliljalle. Naaras oli ollut yllättävän hiljaa tämän koko ajan. En kuitenkaan uskonut, että Jäälilja todellisuudessa olisi noin hiljainen kissa. Hän ei varmasti vain tahtonut keskeyttää herkkää hetkeä. Päästin vielä kylmän naurahduksen ja lähdin juoksemaan kohti Varjoklaanin leiriä. Suuntanani oli Minttusydän ja Rosmariiniputous. Minun onnekseni kaksikko näytti keskustelevan toisillensa Varjoklaanin leirissä ilman mitään huolia. Astelin tarkoituksellisesti keskelle heidän keskusteluaan. Minua ei tippaakaan kiinnostanut mistä he puhuivat, mutta mitä tärkeämpää se olisi, sitä parempi. ”Minulla olisi tärkeää ilmoitettavaa”, maukaisin tuppautuessani kaksikon väliin. // Minttu? Rosma?

Rosmariiniputous 29.9.2018

Nyökäytin hitaasti päätäni Minttusydämen sanoille ja tajusin samassa, että varapäälliköllä ei ollut pienintäkään tietoa Kettuaskeleen ja Mäyräraidan kireistä väleistä, kun taas minä tiesin paljonkin. Mäyräraita ei ollut erityisemmin pitänyt minusta sen jälkeen kun Kettuaskeleesta oli tullut oppilaani ja olin lähentynyt nykyisen kumppanini kanssa, jonka Mäyräraita oli nähnyt omimisena. Välini mustaturkkisen naaraan kanssa olivat vain pahentuneet sen jälkeen ja nykyään soturi oli Utukyyneleen ja Tihkutähden ohella ainoa kissa jolle en hymyillyt tai jutellut lainkaan. Todellisuudessa minä en tahtonut huonoja välejä Mäyräraitaan, koska hän oli loppujen lopuksi minun klaanitoverini ja tahtoisin välini muihin varjoklaanilaisiin mahdollisimman hyvänä. Halusin myös ansaita Mäyräraidan kunnioituksen, koska minulla oli vieläkin tavoitteena päästä varapäälliköksi enkä tahtoisi joutua käsittelemään epäkunnioittavaa soturia. "Toivottavasti he saavat välinsä sovittua", naukaisin lopulta kun en keksinyt mitään muuta neutraalia lausetta, josta ei saisi selville että minä tiesin todellisen vastauksen kaksikon riitoihin. Onneksi vastaukseni näytti tyydyttävän Minttusydäntä, sillä hän nyökäytti vain päätään ja alkoi sukimaan punertavanruskeita karvojaan. Koska en keksinyt enää mitään sanottavaa, käänsin meripihkaisen katseeni muualle ja jäin silmäilemään leiriaukiolla makoilevia kissoja. Aivan ensimmäisenä katseeni osui parhaaseen ystävääni, läheisimpään klaanitoveriini ja veljeltä tuntuvaan kissaan, Varpusliitoon. Hän oli ollut paras ystäväni siitä päivästä asti kun Pitkävarjo oli pelastanut minut ukkospolulta ja nyt minä ja Varpusliito saimme nauraa typeryydellemme. Kolli oli läheisempi minulle kuin kaikki sisarukseni olivat olleet yhdessä. Tiesin, että voisin kertoa Varpusliidolle kaiken mitä mieleeni tuli ja hän oli ansainnut täydellisen luottamukseni. Oli joitakin asioita, joista voisin puhua Varpusliidolle, mutten emolleni tai kumppanilleni. Sain kiittää Tähtiklaania siitä, että olin saanut niin uskollisen ja rohkean ystävän. Sitten huomasin Luomavirran, hyvän ystäväni ja uskollisen klaanitoverini. Olimme tunteneet aikaisilta soturiajoiltani asti ja olimme hyvin nopeasti lähentyneet. Vaikkemme olleet todellakaan yhtä läheisiä kuin olin Varpusliidon kanssa, arvostin todella paljon ystävyyttämme ja toivoin sen kestävän kauankin. Siinä leiriä silmäillessäni tunnistin muitakin kissoja, jotka olivat minun silmissäni ystäviä, mutta kun näin klaaninvanhimpien pesästä poistuvan Pujosulan, sydämeni tuntui sulavan. Pujosulka oli ollut läheisin kissa koko klaanissa pentuaikoinani ja hän oli ollut kuin täti, jota minulla ei ollut. Olihan minulla tätejä, mutta he olivat kaikki Kuolonklaanissa enkä ollut edes tavannut yhtäkään heistä kunnolla. Surullisinta oli myös se, että Pujosulka ei tuntenut tietävän kuinka paljon minä välitin hänestä, sillä hänellä tulisi aina olemaan erityinen kohta sydämessäni. Katseeni herpaantui yht'äkkiä, kun tuttu sinertävänharmaa kissa saapui minun ja Minttusydämen luokse. Utukyynel asteli tarkoitetuksella suoraan meidän hiljaisuutemme päälle ja porasi tummansinisen katseensa hetkeksi minuun ja tuijotti minua ennennäkemättömän halveksuvalla tavalla. En kuitenkaan ehtinyt vastata yhtä ilkeällä ilmeellä siskolleni kun hän oli jo kääntynyt varapäällikköä kohti. "Minulla olisi tärkeää ilmoitettavaa", Utukyynel ilmoitti koppavasti ja jäi odottamaan hyvin kärsimättömän näköisenä Minttusydämen vastausta. Minttusydän kurtisti hieman kulmiaan, mutta nyökäytti sitten päätään ja nousi lähteäkseen hieman kauemmas. Utukyynel kuitenkin keskeytti naaraan aikeet nopealla hännän nostolla. "Älä vaivaudu, Rosmariiniputouskin saisi kuulla tämän", Utukyynel tuhahti ja vilkaisi minua jäätävällä ilmeellä. Kohotin kulmiani ja annoin kynsieni työntyä hitaasti ulos. Olin valmis lyömään siskoani hetkenä minä hyvänsä. "Meillä oli keskustelu kesken, ellet jo huomannu. Joten voit odottaa että keskustelumme päättyy", murahdin hampaideni välistä. "Te olette istuneet jo pitkän tovin hiljaisuudessa tuijottelemassa leiriä, joten teillä tuskin on keskustelu kesken", Utukyynel iski takaisin kylmästi. "Mikä se sinun asiasi sitten on?" tuhahdin lopulta ärtyneenä siskoni käytöksestä. En todellakaan jaksaisi siskoni näsäviisastelua tällä hetkellä. //Utu? Minttu?

Utukyynel 1.10.2018

Käännyin katsomaan siskoani Rosmariiniputousta hyvinkin kierosti. Rakas sisareni oli juuri kysynyt mikä tämä minun tärkeä ilmoitukseni oli. Olinhan minä myönnettävästi keskeyttänyt hänen ja Minttusydämen varmasti tärkeän keskustelun. En silti odottanut, että siskoni olisi näinkin kiinnostunut minun asiastani. Sääli, että hän osoitti kiinnostusta minua kohtaan vasta nyt. Naurahdin jäisesti. Katseeni siirtyi Rosmariiniputouksesta Minttusydämeen, sillä nämä seuraavat sanat olivat suuntautuneet suoraan klaanini varapäällikölle, tulevalle päällikölle. Jo Minttusydämen ajatteleminen päällikkönä sai oksennuksen nousemaan suuhuni. Hänestä ei todellakaan tulisi Tihkutähden vertaista päällikköä. Hän ei tulisi saamaan kunnioitusta Tihkutähden kannattajilta koskaan. Odotin jo innolla sitä uutista, että Minttusydän olisi suistu pois vallasta, koska hän pilasi Varjoklaanin. ”Ensinnäkin minun ilmoitukseni on kolmiosainen. Ensimmäinen asia koskee tätä klaania, joka kulkee nimellä Varjoklaani. Klaanin taso on selvästi laskenut alaspäin. Aivan kuin se kuolisi Tihkutähden jokaisen hengen myötä enemmän ja enemmän. Tätä klaania ei pysty pelastamaan edes mikään. Edes Tihkutähti. Sinä olet iskenyt juuresi niin syvälle tämän klaanin maaperään ja istuttanut tänne Tähtiklaanin siemenen. Ihme, että Tihkutähti ei ole raaskinut hankkiutua sinusta eroon. Hän tietää varmasti hyvinkin, että sinä et tule johtamaan tätä klaania oikeille jäljille ja silti uskoo tämän klaanin sinulle”, vuodatin ulos joka ikisen piikikkään ajatukseni, joka koski tätä klaania ja varsinkin Minttusydäntä. ”Varjoklaanista jää jäljelle kirjaimellisesti vain sen varjo sinun johdollasi, arvon Minttutähti.” Sylkäisin maahan palopuheeni välissä. Katseeni kääntyi seuraavaksi kohti Rosmariiniputousta. Olisin voinut sylkeä jopa siskoni kasvoille enkä olisi katunut mitään, mutta ehkä sanani riittivät satuttamaan häntä enemmän kuin teot. Tai ainakin toivoin niin. ”Ja seuraava aiheeni on totta kai rakas siskoni”, hymyilin kylmästi katsoessani Rosmariiniputousta suoraan silmiin. ”On sanomatta selvää kenestä tulee Varjoklaanin seuraava varapäällikkö. Onneksi olkoon vain, mutta minulta sinä et onnitteluja tai tuke valitsemallesi polulle saa. En sanomattakin selvää, että sinun tiesi tämän klaanin johdossa päättyy lyhyempään kuin meidän veljemme elämä. Halveksun sinua yli kaiken. Et uskalla elää, koska elät rajojen ja sääntöjen maailmassa. Sinä olet jopa ottanut Tihkutähden pojan kumppaniksesi, koska pelkäät puolustaa itseäsi. Kuinka monesti Kettuaskel onkaan pelastanut sinut isämme kynsistä? Liian monta! Annat muiden kissojen uhrautua itsesi puolesta vaikka et ansaitsisi sitä.” En vaivautunut enää selittelemään enempää. Olin saanut tarpeekseni kaksikon seurasta. Tahdoin vain kylmän viileästi astella Kuolonklaanin rajan ylitse ja sanoa sen olevan uusi kotini. ”Viimeinen ilmoitukseni on, että on ole enää osa tätä kuvottavaa klaania. En aio hukka sen mukana. Minä lähden jonnekin, jossa minun taitoni ja läsnäoloni ovat paremmassa käytössä kuin Varjoklaanissa. Tässä metsässä on kuitenkin neljä klaania tämän katoavan klaanin lisäksi, joten todennäköisesti näemme vielä jatkossa. Kokonaan eroon te ette minusta tule koskaan pääsemään”, murahdin kaksikolle. En jäänyt odottamaan vastausta vaan juoksin suoraan Kuolonklaanin rajalle niin lujaa kuin vain tassuistani pääsin. En kuulunut enää Varjoklaanin. Tosiasiassa en koskaan edes kuulunutkaan. Nyt voisin isäni avustuksella todella löytää sen paikan, jonne minä kuuluin. Päästessäni rajalle huomasin Jääliljan ja Kylmähenkäyksen eräässä puussa. Irvistin huvittuneena. ”Onko teillä menossa turhankin herkkä hetki? Joudunko odottamaan teitä pitkänkin aikaa?” huusin kahdelle kuolonklaanilaiselle kuuluvaan ja kiusoittelevaan äänensävyyn.

Rosmariiniputous 1.10.2018

”Ensinnäkin minun ilmoitukseni on kolmiosainen. Ensimmäinen asia koskee tätä klaania, joka kulkee nimellä Varjoklaani. Klaanin taso on selvästi laskenut alaspäin. Aivan kuin se kuolisi Tihkutähden jokaisen hengen myötä enemmän ja enemmän. Tätä klaania ei pysty pelastamaan edes mikään. Edes Tihkutähti. Sinä olet iskenyt juuresi niin syvälle tämän klaanin maaperään ja istuttanut tänne Tähtiklaanin siemenen. Ihme, että Tihkutähti ei ole raaskinut hankkiutua sinusta eroon. Hän tietää varmasti hyvinkin, että sinä et tule johtamaan tätä klaania oikeille jäljille ja silti uskoo tämän klaanin sinulle. Varjoklaanista jää jäljelle kirjaimellisesti vain sen varjo sinun johdollasi, arvon Minttutähti.” Suuni loksahti auki, kun Utukyyneleen suusta tuli solvauksia toisensa jälkeen Minttusydämelle ja kun siskoni lopulta sulki suunsa hetkeksi, en voinut uskoa että tuo naaras oli oikeasti minun sisareni. Hän vaikutti enemmän Kylmähenkäyksen kuin minun siskolta. Sitten Utukyyneleen tummansininen katse porautui minuun ja tiesin, että olisi minun vuoroni joutua siskoni solvausten kohteeksi. ”Ja seuraava aiheeni on totta kai rakas siskoni. On sanomatta selvää kenestä tulee Varjoklaanin seuraava varapäällikkö. Onneksi olkoon vain, mutta minulta sinä et onnitteluja tai tuke valitsemallesi polulle saa. En sanomattakin selvää, että sinun tiesi tämän klaanin johdossa päättyy lyhyempään kuin meidän veljemme elämä. Halveksun sinua yli kaiken. Et uskalla elää, koska elät rajojen ja sääntöjen maailmassa. Sinä olet jopa ottanut Tihkutähden pojan kumppaniksesi, koska pelkäät puolustaa itseäsi. Kuinka monesti Kettuaskel onkaan pelastanut sinut isämme kynsistä? Liian monta! Annat muiden kissojen uhrautua itsesi puolesta vaikka et ansaitsisi sitä." Jäin tuijottamaan siskoani tyynesti, mutta sisälläni raivo alkoi jo kiehua rajani yli. Siskoni solvaukset osuivat minuun kaikkein vahviten, koska hän tiesi arat kohtani ja mitkä solvaukset saisivat minut todella masentumaan. ”Viimeinen ilmoitukseni on, että on ole enää osa tätä kuvottavaa klaania. En aio hukka sen mukana. Minä lähden jonnekin, jossa minun taitoni ja läsnäoloni ovat paremmassa käytössä kuin Varjoklaanissa. Tässä metsässä on kuitenkin neljä klaania tämän katoavan klaanin lisäksi, joten todennäköisesti näemme vielä jatkossa. Kokonaan eroon te ette minusta tule koskaan pääsemään." En ehtinyt edes saada yhtäkään sanaa ulos suustani ennen kuin Utukyyneleen sinertävänharmaa hahmo katosi leirin uloskäyntiin. Jäin tuijottanaan siskoni perään meripihkaiset silmät pyöristyneinä ja suu auki loksahtaneena. Nyt se oli todellakin tapahtunut, Utukyynel oli poissa ja minä olin menettänyt viimeisen sisarukseni. "Rosmariiniputous?" Minttusydän kutsui minua hämmentyneenä, kun meripihkainen katseeni alkoi sumenemaan ja jalkani alkoivat hoipertelemaan. Leiriaukio alkoi pyörivän silmieni edessä ja jouduin puremaan hammastani pysyäkseni pystyssä. "Minun pitää mennä, tarvitsen hieman raikasta ilmaa", sain kakistettua tönköt sanat kurkustani ja säntäsin aivan samalla tavalla ulos leiristä kuin Utukyynel lyhyt hetki sitten. En oikein välittänyt siinä hetkessä mitä Minttusydän tai muut klaanitoverini ajattelivat, tahdoin vain pois kuristavasta tunnelmasta. Kun pääsin pois leiristä, en vaivautunut lähtemään kauas, mutta päätin silti pujotella läheisen aluskasvillisuuden sekaan pysyäkseni poissa leiriin tulevien partioiden tieltä. Asetuin istumaan tasaisen kiven päälle ja laskin meripihkaisen katseeni käpäliini. Onnistuin kuitenkin pitämään kyyneleet poissa palavilta poskiltani. "Rosmariiniputous?" Käännyin säikähtäneenä ympäri kohtaamaan tunkeilijan, mutta helpotuin vahvasti tunnistaessani Varpusliidon tutun hahmon. Paras ystäväni hiipi varovaisesti luokseni ja kohdisti huolesta säkenöivän katseensa minuun. "Mitä on tapahtunut? Näin vain kuinka juoksit ulos leiristä ja minun täytyi tulla katsomaan mitä oli meneillään", Varpusliito naukui tyynesti ja räpäytti vihreitä silmiään tavalla, joka sai hengitykseni tasaantumaan hieman. Tunsin oloni aina niin turvatuksi Varpusliidon seurassa. "Utukyynel lähti. Hän tuli vain solvaamaan Minttusydäntä ja minua tuosta vain ja kertoi vielä lähtevänsä Varjoklaanista, joten kun hän säntäsi ulos leiristä, se oli viimeinen kerta kun näimme hänet Varjoklaanin reviirillä", selitin ääni täristen, "minä olen nyt menettänyt miltein jokaisen perheenjäseneni. Veljeni ovat kuolleet, siskoni muutti juuri Kuolonklaaniin, jossa klaaninsa pettänyt isänikin asuu. Perheeni vain katoaa silmieni alla ja ajatuskin sinun, Kettuaskeleen tai Liljahenkäyksen menettämisestä murtaisi minut täydellisesti." Kun sain kaiken haluamani sanottua, sukelsin suoraan parhaan ystäväni syliin ja painoin pääni hänen turkkiinsa, alkaen vain nyyhkyttää murheitani pois. //Varpunen?

Minttusydän 5.8.2018

Katselin unenpöppöröistä tytärtäni, joka tuijotti läheisellä vuoteella olevaa isäänsä. "Miksi isä on täällä?" Mäyräraita hätäili ja yritti nousta ylös, mutta painoin tassuni kevyesti tämän kyljen päälle. Pudistin päätäni kevyesti. "Häneen osui hirviö. Rosmariiniputous ja Varpusliito toivat hänet takaisin leiriin. Hän tokenee kyllä", lohdutin hiljaa kuiskaten, sillä ääneni oli kovin käheä pitkän aikaa hiljaa olosta. Katsoin tytärtäni rakastavasti. Tämän parantuvat haavat iskivät aina silmääni häntä katsoessani ja olin aivan varma, että nuo haavat eivät olleet sen harjoittelun arvoisia. "Mutta nyt sinun tarvitsee levätä, että olet kunnossa taas. Liljahenkäys voisi samalla katsoa noita raapaleita", ehdotin ja siristelin silmiäni Tihkutähden suuntaan. Kolli makoili kyljellään selkä meihin päin enkä tiennyt nukkuiko tämä. Käänsin katseeni takaisin Mäyräraitaan ja tämän sähkönsinisiin silmiin, jotka oli perinyt veljensä tavoin isältään. "Äläkä väitä vastaan, minä emonasi haluan Liljahenkäyksen tarkistavan ne tulehduksen varalta." //Mäykkä?

Mäyräraita 6.8.2018

"Häneen osui hirviö. Rosmariiniputous ja Varpusliito toivat hänet takaisin leiriin. Hän tokenee kyllä." Minttusydän painoi minut takaisin alas, kun yritin kömpiä tassuilleni. Tihkutähden tila huolestutti minua. "Mutta nyt sinun tarvitsee levätä, että olet kunnossa taas. Liljahenkäys voisi samalla katsoa noita raapaleita", punaruskea naaras ehdotti ja viittasi hännällään entisen mestarini vuoteen luona häärivään parantajaoppilaaseen. "Äläkä väitä vastaan, minä emonasi haluan Liljahenkäyksen tarkistavan ne tulehduksen varalta." Katsoin emoani hetken ajan silmiäni siristellen, kunnes muistin kamalan uneni ja sen kaipuun, kun Minttusydän oli kadonnut silmieni edessä, enkä ollut voinut tehdä mitään. "Hyvä on", murahdin lopulta ja kurkotuin lipaisemaan emoni kuonoa. "Minä rakastan sinua, emo." Sen jälkeen laskin pääni sammalpedin reunalle ja jäin odottamaan Liljahenkäystä. Tunsin Minttusydämen katseen edelleen turkillani, mutten välittänyt siitä. Minulla pyöri mielessäni paljon huolestuttavampia asioita, kuten esimerkiksi isäni loukkaantuminen, veljeni tukalan läheiset välit Rosmariiniputoukseen sekä se, että myös entinen mestarini oli joutunut parantajan pesälle. Liikaa murhetta yhdelle kissalle. Korvani nytkähtivät lähestyvien askelten suuntaan. Kohotin katseeni pienikokoiseen tummanharmaaseen naaraaseen, joka katseli minua meripihkanväriset silmät pesän hämyssä kiiluen. Parantajaoppilas kumartui puoleeni ja laski pari voikukanlehteä ja unikonsiemenen petini reunalle. "Syö nuo", hän määräsi, "niin olosi tulee paremmaksi." Nyökkäsin vastentahtoisesti ja lipaisin ensin siemen suuhuni ja sen jälkeen lehdet. Kun olin saanut puserrettua kaiken lehtimössön alas kurkustani, suljin taas silmäni. "Ja ai niin, kunhan olen paikannut haavasi, pääset takaisin soturien pesälle", Liljahenkäys sanoi vielä, ennen kuin tassutti matkoihinsa. Kuulin ulkopuoliset enää vain vaivoin. Lopulta tuudittauduin uneen.

Kettuaskel 7.8.2018

Raotin hiukan sähkönsinisiä silmiäni ja katselin maisemaa, jonka näin kyljelläni makoillessani. Se oli harmaa kivinen seinä, jonka pintaa kuvioitti muutama veden kuluttama kiemurainen rako. Avasin suutani hieman ja hengitin pesän tuoksuja. Kaikki mitä haistoin oli vehreää ja kitkerää, joku makea tuoksu kuitenkin sai veden kielelleni. Nostin päätäni ja näin Liljahenkäyksen harmaan hahmon ja Rosmariiniputouksen luonnonvalkean hahmon juttelevan, mutta pian heidän katseensa kääntyi minuun. Se oli kovin epämieluista, en halunnut keskeyttää kahden naaraan keskustelua. "Kettuaskel! Onneksi olet kunnossa!" Rosmariiniputous lausahti meripihkaiset silmät kirkkaina säihkyen. Tämä kumartui ylleni ja nuolaisi korvaani, silti tunsin oloni vielä oudon huteraksi. Olin varmaan saamassa kuumetta tai jotain. En nimittäin muistanut mitään tätä ennen tapahtuneesta, en tiennyt miten olin päätynyt tänne. "Miltä tuntuu?" Liljahenkäys naukui parantajamaiseen tapaansa. Kasvolleni vääntyi tuttu vino hymyni - kuitenkin hieman heikkona - joka teki minusta paljon terveemmän oloisen. "Hieman huteralta, mutta älä huolehdi. Minua inhottaa tulla keskustelunne väliin, joten jatkakaa. Olkaa kuin olisin ilmaa. Lupaan, etten kuuntele jos se on jotakin salaista", hymähdin vielä ja loin lempeän katseen Rosmariiniputoukseen, "Minä vaadin." Muotoilin suullani sanat minä rakastan sinua, luonnonvalkealle naaraalle, mutta en päästänyt pihaustakaan. Liljahenkäys ohjasi Rosmariiniputousta hieman sivummalle jatkamaan keskustelua. Päätin käyttää tilanteen hyödykseni ja nousin istumaan. En ollut juurikaan viettänyt aikaani parantajan pesällä, joten miksen voisi tutkia kun kerrankin olin täällä. En tietenkään koskisi mihinkään, se olisi epäkohteliasta penkoa muiden järjestelemiä asioita ja sotkea perässään. Pian kuulin askeleita pesän suulta ja sieltä ilmestyi punaruskea naaras syvänsinisin silmin ruskeanharmaa hiiri suussaan. Tämän silmät kohdistuivat minuun ja suurenivat miltei täysikuun muotoisiksi. Pian naaraan tassut olivat liidättäneet hänet tänne. "Kettuaskel? Mitä sinulle on tapahtunut?" Minttusydän hätäili ja nuuhki turkkiani, joka oli mitä ilmeisimmin täynnä suuri viiltoja, "Voi sinun kasvojasi!" Kurtistin kulmiani. *Miten niin?* "En minä muista", selitin korviani epämieluisasti luimistellen. Minttusydän alkoi hätäilemään, ja sillä samalla hetkelläni ajatuksissani välkähti kirkkaana kuin salama, muistikuvat eilisestä. Näin Kylmähenkäyksen ja Rosmariiniputouksen kierimässä ja kuulin naaraan kauhistuneet kiljaisut, minä syöksyin Kylmähenkäykseen kiinni, josta kumppanini oli minut lopulta pelastanut. Muistin myös osittain matkan Rosmariiniputouksen kyydissä. Kaikki palaset alkoivat vähitellen loksahtaa paikoilleen. "Hei emo, odota. Rauhoitu ja kuuntele", ohjeistin rauhallisella äänellä ja korjasin asentoani. Vilkaisin samalla kehoani, joka oli hämähäkinseittituppojen värittämä. Minttusydän nyökkäsi asiallisesti ja istahti eteeni ja laski hiiren sivulleen. Auringon varhaiset säteet loivat kalvakkaa valoa pesään ja näin Minttusydämen väsyneet silmät. "Se oli Kylmähenkäys. Rosmariiniputouksella ja hänellä tuli pieni kahakkaa ja minä syöksyin apuun kiperällä hetkellä", lausahdin ja hymyilin vähän. Minttusydän näytti mietteliäältä. "Mutta eikö niin, että nuo kaikki haavat eivät ole Kylmähenkäykset tekemiä", tummanpunaruskea naaras naukui kulmiaan kohottaen. Nielaisin äänettömästi. *Mistä hän tiesi Tihkutähden järjestämistä harjoituksista? Vai tiesikö?* Katseeni harhaili pesän seinillä ja emoni huomasi hiukan vaivaantuneen olotilani. "Mäyräraita kertoi. Minä epäilin jo hänellä olevia haavoja, mutta nyt kaikki käy järkeen. Teillä kolmella on ollut harjoitukset", Minttusydän kertoi itsevarmasti ja samalla tiukasti minua tuijottaen. Tämän syvänsinisistä silmistä kuitenkin paistoi huoli, eikä ainoastaan minua kohtaan. Hän murehti varmasti myös Tihkutähdestä. "Ehkä niin", naukaisin ja siirtein tassujani. Tunsin emon polttavan katseen turkillani. "Nyt koko perheeni on parantajanpesällä. Mahtavaa", punaruskeaturkkinen naaras naukui silmiään sarkastisen kommentin takia pyöritellen. Oliko Mäyräraitakin täällä? Mitä hänelle oli käynyt? Ahdistus sisareni tilasta alkoi kalvamaan sisintäni. Tihkutähti oli täällä henkiensä takia, jotka vähenivät vähitellen. Minulla ei ollut hajuakaan montako henkeä tällä tosiasiassa oli, pelkkiä arvauksia. Itse veikkasin neljää ja jos oikein muistan Mäyräraita oli arvuutellut kuutta. "Mitä Mäyräraidalle on käynyt?" kysyin nielaisten ja pelkäsin sen olevan jotenkin syyni. Ehkä minun olisi pitänyt olla leirissä huolehtimassa hänestä tai sanoa vaikka ennen lähtöäni "Pidä huolta itsestäsi". Katseeni harhaili pesässä ja erotin ensin Tihkutähden tummanharmaan hahmon, joka hengitti tasaisesti. Sen jälkeen tunnistin sisareni mustan turkin ja katsoin Minttusydäntä silmät pyöreinä huolesta. "Hän sai shokkitilan ja pyörtyi. En tiedä mistä se johtui, mutta Liljahenkäys epäili stressiä", emo selitti ja vilkaisi hiirtään, "Olin tuomassa tätä hänelle." Kasvoilleni hiipi hymy emon välityksestä. "Minulla alkoikin olla jo nälkä", kuulin sisareni äänen syvemmältä pesästä ja näin tämän nostavan haukotellen päätään. Silmäni pyöristyivät entisestään , mutta tällä kertaa onnesta. "Huomenta", hymähdin. Kuitenkin muistin lupaukseni, joka saattaisi pilata sisareni hyväntuulisuuden. Olin luvannut kertoa minun ja Rosmariiniputouksen kumppanuudesta. Voisin samalla kertoa myös Minttusydämelle, sillä veikkasin hänenkin haluavan tietää. Emo lähti kiikuttamaan hyvältä tuoksuvaa hiirtä sisareni luokse ja pian huomasin itsekin olevani nälkäinen. Söisin heti kun olin kertonut välttämättömän. "Minttusydän. Mäyräraita. Minulla on kerrottavaa", aloitin ja astelin lähemmäs sisareni makuualustaa. Mäyräraidan sähkönsiniset silmät tutkailivat minua kiinnostuneena ja sai minun rintaani polttamaan. Minttusydän nyökkäsi silmiään lämpimästi räpäyttäen. "Minä olen pitänyt teiltä tätä jo hetken aikaa, mutta toivon tosiaan, että ymmärrätte", viivyttelin hieman ja vilkaisin kumpaankin siniseen silmäpariin. "Kerro jo, vai haluatko saada meidät niin uteliaiksi, että joudumme uhkailemaan sinua avaamaan suusi?" Mäyräraita töksäytti uteliaisuuden kaiku. Naurahdin keveästi ja se sai oloni hieman keventymään. Nielaisin vielä viimeisen kerran pelkäämättä Mäyräraidan reaktiota. "Minä ja Rosmariiniputous olemme kumppaneita", sanoin ja sen jälkeen tuli hiiren hiljaista. Hiljaisuus ja uutiseni punnitseminen täytti ilmaa. Se sai ilmasta ohuempaa, eikä hengitykseni kulkenut normaalisti. Kuulin viereiseltä makuualuselta kahinaa ja tiesin mikä - tai oikeastaan kuka -sieltä nousisi. Tihkutähden katse poltti selkääni. "Onnitteluni", Minttusydän hymyili rauhoittavan onnellisesti. Siristin silmiäni kun käännyin tummanharmaaturkkisen kollin puoleen. "Eikö minua vaivauduta herättämään perhekokousta varten? Jätetäänkö minulle kertomatta suuret uutiset? Loukkaahan se , eikö vain. Olen isäsi Kettuaskel", Tihkutähti naukui karmivan ystävällinen vire äänessään, hän oli raivoissaan. "Olisin kertonut sinulle seuraavaksi", murahdin hampaitteni välistä, "Mutta sehän on minun päätökseni kelle kerron henkilökotaisesti." Tihkutähti siristi sähkönsinisiä silmiään. "Etkö edes pyydä hyväksyntääni? Ole valmistautunut voimakkaaseen ei sanaan", isä naukui pieni voitonriemuisuus äänessään. Hän luuli jo voittavansa, mutta tiesin että minulla oli Minttusydän ainakin puolellani. Mäyräraita taas oli suuri kysymysmerkki. "Ei, en pyydä hyväksyntääsi, enkä edes halua sitä. Minä teen itse omat päätökseni ja minun päätökseni on olla hänen kanssaan", sähähdin ja siristelin silmiäni. Tihkutähti vilkaisi Minttusydäntä tuen toivossa, mutta punaruskea naaras vilkaisi Tihkutähteä paheksuen. "Minä kannatan Kettuaskelen mielipidettä, sillä hänellä on valinnanvapautensa ja sinun kuuluu kunnioittaa sitä. Minunkaan emoni tai sisarukseni eivät pitäneet siitä kun olin sinun kanssasi, mutta olin kuitenkin", emo puolusteli. Minua lämmitti se, etten ollut yksin vaan Minttusydän tarjosi minulle tukeaan. Väläytin Tihkutähdelle katseen, joka kertoi tälle pysyä erossa Rosmariiniputouksesta. Kaikki, jotka yrittäisivät vahingoittaa häntä pääsisivät tappolistalleni. Käänsin katseeni Mäyräraitaan, sillä halusin kuulla naaraan mielipiteen asiaan, joka koski häntäkin. Hänen pitäisi alkaa tulla toimeen Rosmariiniputouksen kanssa. //Mäyrä?

Lehmustasu 23.9.2018

Istuskelin pentutarhan edustalla. Aurinko alkoi jo laskea ja ilma oli melko viileä. Tunnelma leirissä oli melko rauhallinen, lukuunottamatta sitä pientä jännityksen tunnetta, joka tuntui aina vallitsevan klaanimme keskuudessa. Se johtui luultavasti jatkuvasta varovaisuudesta, jonka alla Tähtiklaanin kannattajat joutuivat elämään. Mutta ehkä jonain päivänä kaikki olisi toisin. Yhtäkkiä kuulin Tihkutähden ulvaisevan kokoontumiskutsun. Oliko jotain tekeillä? "Tulehan Lehmuspentu, tiedät kai mikä päivä tänään on." Kanervakuu maukaisi minulle ystävällisesti. Samassa ilmeeni kirkastui. *Tänään minusta tulee oppilas!* ajattelin riemuissani. Lähes jokainen klaanin kissa oli jo paikalla, kun saavuin sinne Kanervakuun kanssa. Tihkutähti aloitti puheensa: "Lehmuspentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Lehmustassuna. Mestarisi olkoon Kettuaskel. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on mestariltaan Rosmariiniputoukselta oppinut." En voinut olla huomaamatta pientä ivaa Tihkutähden äänensävyssä. Kuinka huonot välit hänellä oli entisen oppilaansa ja poikansa kanssa? Kettuaskel käveli luokseni ja kosketti kuonoani kuonollaan. Koko klaani puhkesi huutoihin: "Lehmustassu! Lehmustassu!" Olin niin onnellinen, kuin kissa vain voi olla! Seuraavana aamuna havahduin hereille oppilaiden pesässä. Minulta kesti hetki tajuta, missä oikein olin. *Ai niin, tämähän on oppilaiden pesä! Minä olen nyt oppilas!* Menin pesän edustalle pesemään turkkiani. Yhtäkkiä huomasin Minttusydämen kävelevän minua päin. "Huomenta, Lehmustassu." hän tervehti minua ystävällisesti. "Huomenta." vastasin. Minua hiukan ujostutti, olihan kyseessä sentään klaanin varapäällikkö. "Pääsetkin heti ensimmäiseksi partioon mestarisi kanssa." hän sanoi ja lähti kävelemään kohti Kettuaskelta ja Mäyräraitaa. Lähdin innoissani kulkemaan hänen perässään. Kun saavuimme heidän luokseen, Kettuaskel tervehti minua hymyillen: "Tervehdys Lehmustassu. Tänään lähdemme ulos leiristä." Nyökkäsin innoissani. Kettuaskel vaikutti heti alkuun todella mukavalta. Mutta minua ihmetytti, mikä Mäyräraitaa oikein vaivasi. Hän vaikutti jotenkin... vihaiselta? Olikohan jotain sattunut? //Minttu? Mäyrä? Kettu?

Minttusydän 27.9.2018

Kettuaskel oli jättänyt partion kesken ja palannut leiriin hoidattamaan tassuaan. Ilmeisesti se ei ollut mitään vakavaa. Lehmustassu oli jäänyt partioomme. Vilkaisin naarasta, joka ihaili ympäristöään samalla kun askelsi eteenpäin pienillä tassuillaan. mäyräraita oli kadonnut johonkin - luultavasti tarkistamaan rajan - kylläkin sanaakaan sanomatta. Huomasin pieniä uuvutuksen merkkejä Lehmustassussa ja päätin, että nyt olisi aika kääntää takaisin. "Nyt palaamme leiriin", naukaisin Lehmustassulle silmiäni ystävällisesti räpäyttäen. Naaras nyökkäsi, mutta kysyi kuitenkin: "Entä Mäyräraita? Voimmeko jättää hänet tänne?" Hymyilin oppilaalle ja vilkaisin taivasta. "Hän ehtii kyllä vielä kotiin, minusta tuntuu, että hän kaipaa omaa aikaansa. Huomasin kuinka kireä hän oli koko partion ajan", selitin hieman huolta äänessäni, yleensä Mäyräraita höpötti paljon, nyt ei yhtään. Saavuimme leiriin Lehmustassun kanssa. Päivä alkoi kääntymään jo iltaan päin, joten päätin patistella oppilaan jo rauhoittumaan. "Olet nyt vapaa, voit mennä vaikka tutustumaan muihin oppilaisiin", hymähdin ja istahdin maahan. Katselin kuinka Lehmustassu tassutti innokkaasti kohti oppilaiden pesää. Voi muistin itsekin millaista oli olla oppilas. Silmäni miltei kostuivat ja suru täytti ajatukseni, kun mietin Kuohuvirtaa ja Viherloikkaa. Viherloikka varmastikin nelisti, jossain kauniilla niityillä onnellisena erakkoelämäänsä - tai niin ainakin toivoin. Kuohuvirta varmasti oli pitämässä huolta Lumikkopennusta. Hätkähdin kun kuulin askelia takaani. Tunnistin poikani kumppanin Rosmariiniputouksen. "Tervehdys, miten mukava nähdä sinuakin", tervehdin ja käännyin luonnonvalkean naaraan suuntaan. //Rosma?

Rosmariiniputous 27.9.2018

"Liljahenkäys! Oletko sinä siellä?" Keskusteluni Liljahenkäyksen kanssa keskeytyi äkillisesti, kun tuttu ääni kuului parantajan pesän ulkopuolelta. Tunnistin heti äänen rakkaan kumppanini, Kettuaskeleen, ääneksi. Koska en tiennyt mitä kollille oli tapahtunut, tahtoisin päästää hänet samantien parantajan pesään emoni hoitoon. Vetäisin syvään henkeä ja nousin hitaasti seisomaan, kohdistaen meripihkaisen katseeni Liljahenkäykseen. "Hänellä taitaa olla asiaa sinulle, joten jätän teidät kahden kesken. Meidän keskusteluhetkemme jäi taas hieman lyhyeksi, mutta toivottavasti saamme pian uuden mahdollisuuden sille", naukaisin lämmin hymy kasvoillani loistaen ja peruutin sitten pesästä vähin äänin. Heti kun sukelsin ulos pesästä, törmäsin miltein Kettuaskeleeseen. Astuin eteenpäin nuolaisemaan kollin poskea ja jäin odottamaan, että kumppanini jatkaisi matkaansa parantajan pesälle, mutta sen sijaan hän jäi seisomaan siihen. "Hei, Rosmariiniputous. Minttusydämellä olisi sinulle asiaa", kumppanini ilmoitti lempeästi ja sukelsi sitten parantajan pesään suotuaan minulle ystävällisen hymyn. Käännyin täten ympäri ja lähdin harppomaan tuoresaaliskasaa kohti jonka luona Minttusydän istuikin. Kuultuaan lähestymiseni punertavanruskean naaraan kasvot kääntyivät minuun ja hänen kasvoilleen nousi lämmin hymy. "Tervehdys, miten mukava nähdä sinuakin", Minttusydän tervehti ystävällisesti. "Niin sinuakin. Olen varmaankin ollut hieman vaitonainen lähiaikoina, varsinkin kun Korentolento-" lauseeni keskeytyi kun tunteet alkoivat taistella sisälläni ja iskin hampaani yhteen jotten alkaisi parkumaan sisäisestä kivusta. "Minä kuulin hänen kohtalostaan, olen todella pahoillani. Hänen kuolemisensa on varmasti ollut vaikeaa", varapäällikkö naukaisi hitaasti ja vilkaisi minua myötätuntoisesti. "Todella vaikeaa, varsinkin kun olen menettänyt jo Hikkoritassun ja sitten menetän toisenkin veljeni. Minulla on kuitenkin vielä Utukyynel." *Siskoni on kyllä laiha lohtu koska hän vihaa minua yhtä vahvasti kuin Kylmähenkäys*, totesin mielessäni. "Miten sinulla on mennyt? En ole oikein kuullut mitään sinun päivistäsi enkä ole päässyt juttelemaan sinulle", naukaisin ja kohdistin meripihkaisen katseeni varapäällikköön. //Minttu?

Liljahenkäys 20.6.2018

Olin juuri saanut hoidettua Savutassun mäyrältä saamat haavat loppuun, kun kuulin pesän suulta raskasta töminää ja ystäväni hätääntyneen huudon: "Liljahenkäys, auta!" Kiiruhdin sairaspetien luota parantajan aukiolle, jossa Minttusydän kannatteli kumppaninsa sekä klaanin päällikön, Tihkutähden, päätä. Kollin sähkönsiniset silmät olivat hieman raollaan ja hänen pilkukas turkkinsa oli aivan veren peitossa. Tunsin murinan pyrkivän ulos kurkustani jo pelkästään nähdessäni tuon kissan elottoman ruhon. Olisin helposti voinut antaa hänen vuotaa siinä silmieni edessä kuiviin ja kostaa kaikkien hänen tappamiensa kissojen puolesta, mutta koska kolli oli parhaan ystäväni puoliso ja tämän pentujen isä, en voinut sallia sen tapahtua - en edes Tihkutähdelle. "Auta minua kantamaan hänet sairasaukiolle", sanoin lopulta ja tassutin nopeasti Tihkutähden ruumiin luo. Tartuin häntä niskanahasta kiinni ja lähdin raahaamaan tätä sairaspetien luo. Minttusydän tarrasi kumppaniaan toisesta etutassusta ja auttoi vetämisessä. Varapäällikkö olisi varmasti saanut raahattua kumppaninsa omin voimin aukion toiselle puolelle, mutta parantajana minun velvollisuuteni oli auttaa tätä minkä pystyin. Saatuamme kammettua Tihkutähden ruumiin yhdelle sairasvuoteista, pyysin Minttusydäntä hakemaan paljon vettä, jotta saisin puhdistettua kollin verisen turkin ja tukittua verta vuotavat haavat. Punaruskea naaras nyökkäsi nopeasti, koukkasi mukaansa muutaman sammaltupon ja juoksi häntä perässä hulmuten ulos pesästä. Sillä välin minä jäin katselemaan Tihkutähden liikkumatonta ruumista. Päällikkö oli menettämässä henkeä. *Toivottavasti se sattuu yhtä paljon kuin niitä kissoja, joilta olet vienyt henget lyhyen elämäsi aikana*, ajattelin inhoksuen ja astelin varastolle noutamaan tarvittavia välineitä. Nappasin mukaani pari kerää hämähäkinseittiä, paljon hierakanlehtiä sekä muutaman unikonsiemenen siltä varalta, että Tihkutähti heräisi kesken kaiken ja alkaisi mesoamaan minulle siitä, miten uskalsin uhmata hänen yksityisyyttään sotkemalla tuon turkin pahan hajuisiin yrttimössöihin. *En mielelläni uhraa kallisarvoisia yrttejämme sinunlaiseesi kissan kuvatukseen*, puhuttelin Tihkutähden velttoa hahmoa mielessäni. *Nauti viimeisistä valtakautesi hetkistä täysin siemauksin, sillä jonakin kauniina päivänä sinä vielä joudut maksamaan kalliin hinnan teoistasi.* Hetkeä myöhemmin Minttusydän palasi vettä valuvat sammaltukot mukanaan. Puhdistimme yhteistuumin Tihkutähden tummanharmaan turkin verestä. Kun löysimme haavat, annoin Minttusydämelle muutaman hierakanlehden ja käskin tätä jauhamaan ne tahnaksi. Naaraan saatua lehdet pureskelluksi levitimme yrttitahnan kollin haavoille. Taputtelin muutamaan pahan näköiseen kohtaan hämähäkinseittiä varuiksi, mutta muuten en vaivautunut tuhlaamaan seittivarastojamme Tihkutähteen. Vaikka minun kuinka teki mieli olla auttamatta kerrassaan loistavaa päällikköämme, jokin toinen puoli minusta käski toimimaan parantajanvaistojeni mukaan ja hoitamaan jokaisen haavoittuneen potilaan, olipa tämä sitten vihollisklaanin salamurhaaja tai oman klaanin hullu päällikkö. "Enempää en voi tehdä", murahdin huolestuneena kumppaniaan tuijottavalle Minttusydämelle. Naaras kääntyi katsomaan minua tummansinisillä silmillään, jotka olivat kuin pohjattomat murheen lammet. Tunsin myötätunnon pistoksen sisälläni. Vaikka naaraan kumppani ei ehkä ollutkaan kaikista mukavin kissa koko metsässä, ainakaan tämä ei ollut pettänyt tuota, kuten Kylmähenkäys oli tehnyt minulle. "Älä sure, hän tulee kyllä kuntoon", lupasin hiljaa ystävälleni ja painoin pääni vasten tuon poskea ja silitin hellästi tämän selkää hännänpäälläni. //Minttu?

Rosmariiniputous 28.7.2018

Olin vajonnut niin syvälle omiin ajatuksiini ja luonnonvalkoisen turkkini siistimiseen, että minulta meni miltein ohitse, kun kaksi kolmesta lähimmäisestä klaanitoveristani tassuttivat rinta rinnakkain ohitseni. Nostin pääni juuri ajoissa nähdäkseni, kuinka Varpusliito ja Liljahenkäys katosivat leirin uloskäyntinä toimivaan piikkihernetunneliin ja kasvoilleni nousi luonnollisesti hämmentynyt ilme. Liljahenkäyshän oli juuri käynyt antamassa ruoat Tihkutähdelle ja Murattilehdelle, miksi hän yht'äkkiä lähtisi veljeni kanssa ulos leiristä? Emoni tuntien hän joko halusi vain päästä ulos leiristä eikä ollut tahtonut lähteä yksin tai hänellä oli jotain asiaa Varpusliidolle. Veikkasin vahvasti, että toinen valinta oli se oikea. "Hyvää iltaa, Rosmariiniputous." Käänsin meripihkaisen katseeni nopeasti ympäri kuultuani kauniin ja heleän äänen, jonka tunnistin jo ennen kuin kohtasin punertavanruskean naaraan. Minttusydämen tummansinisissä silmissä säkenöi tuttu ystävällisyys, joka sai hymyn nousemaan aina kasvoilleni. "Hyvää iltaa sinullekin, Minttusydän", vastasin kunnioittavasti ja rentouduin sitten, aivan kuin olisin muistanut että olin tuon naaraan klaanitoveri, "oliko sinulla asiaa?" "Arvasit oikein. Iltapartiota ei olla vielä järjestetty, jonka tarkoituksena olisi kiertää Kuolonklaanin raja, ajattelin kysyä jos tahtoisit johtaa sitä?" Kun Minttusydän kysyi minua partion johtoon, tuntui aivan siltä kuin Tähtiklaani olisi lukenut ajatukseni ja lähettänyt Minttusydämen apuuni. Partioon lähteminen voisi tyhjentää mieleni Liljahenkäyksen kyseenalaistamisesta kumppaniani kohtaan ja Tihkutähden onnettomuudesta. Niin paljon oli tapahtunut lyhyessä ajassa, että minä todellakin tarvitsisin pienen hetken pois leiristä. "Voinhan minä. Olisiko mitään muuta tiedettävää?" varmistin vielä Minttusydämeltä. Varapäällikkö kuitenkin ravisteli rennosti päätään. "Partion ei tarvitse olla iso, joten ota kaksi soturia mukaasi, sen pitäisi olla tarpeeksi, Kuolonklaanin rajalla on ollut sen verran hiljaista lähiaikoina", Minttusydän naukaisi ja lähti sitten tuoresaaliskasaa kohti, jättäen minut yksin leirin uloskäynnin edustalle. Kaksi soturia siis, ja koska saisin itse valita ne soturit, valitsisin tietenkin sellaiset kissat jotka olivat mukavia minulle. Minun ei tarvinnut edes kovin kauan silmäillä leiriä, kun huomasin Luomavirran ja Sarasydämen leirin reunamilla. Kaksikko jutusteli rennosti ja he näyttivät nauttivan toisiensa seurasta iloisesti heiluvien häntien perusteella. Suunnistin täten hetkeäkään epäröimättä naaraita kohti ja lyhyen hetken kuluttua pysähdyinkin jo heidän eteensä. Kaksikon katseet kohosivat minuun ja päästin äänettömän, mutta silti erittäin helpottuneen huokauksen, kun sain naarailta vastaani kohteliaat hymyt enkä loukkaantuneita irvistyksiä. "Hyvää iltaa, Rosmariiniputous. Millä asialla mahdoit tulla luoksemme?" Sarasydän kysyi ystävällisesti. En ollut ennen tätä tajunnut kuinka hyväsydäminen ja uskollinen kissa Sarasydän oli, mutta hän muistutti minua paljon emostani ja Varpusliidosta. "Tulin hakemaan teitä iltapartioon, jos teillä ei sattuisi olemaan mitään muita menoja illaksi", lausuin ehdotukseni mahdollisimman kohteliaasti, koska jos Sarasydämellä sattuisi vaikka olemaan ilta- tai yöharjoittelut oppilaansa Susitassun kanssa, en estäisi häntä lähtemästä oppilaansa kanssa harjoituksiin. Mutta kun punertavanruskea naaras ravisteli päätään, helpotus virtasi toistamiseen vartaloni lävitse. "Meillä kummillakin sattuu olemaan koko ilta vapaana, joten miksipä emme lähtisi partioon. Kolme yksinäistä naarasta yhdessä partioon", Luomavirta virnisti ja nousi sitten samaan aikaan Sarasydämen kanssa seisomaan. Kun kaksikko alkoi puhdistaa karvojaan, ystäväni sanat läimäisivät minua suoraan kasvoihin ja tajusin erään asian. En ollut kertonut Luomavirralle minun ja Kettuaskeleen suhteesta. Olin kokonaan unohtanut kertoa hänelle, koska olin keskittynyt niin paljon Varpusliidon ja Liljahenkäyksen kanssa juttelemisesta tämän asian suhteen. "Valmiina ollaan, eiköhän lähdetä kiertämään... minkä alueen me kierrämmekään?" Sarasydän kysyi, kun hän ja Luomavirta olivat siistineet itsensä ja kääntyneet odottavana minun puoleeni. "Kierrämme vain Kuolonklaanin rajan, joten partiosta tulee lyhyt. Lähdetään", ilmoitin ja lähdin johtamaan partiota ulos leiriaukiolta. *Toivottavasti emme tapaa Kylmähenkäystä rajalla*, ajattelin masentuneena ennen kuin sukelsimme pimeään piikkihernetunneliin. "Rosmariiniputous, voisinko kysyä sinulta jotain?" Marssimme rennolla tahdilla Kuolonklaanin rajaa pitkin ja suureksi helpotuksekseni kuolonklaanilaiset eivät olleet tehneet mitään tyhmää, vaan hajumerkit olivat tavanomaisella paikallaan ja rajalla hallitsi hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin Luomavirran heleä ääni. Käännyin katsomaan lumenvalkoista ystävääni, joka oli kohdistanut kirkkaankeltaisen katseensa suoraan minun meripihkaisiin silmiini. "Toki", vastasin lyhyesti ja jäin odottamaan hieman hermostuneena - rehellisesti sanottuna erittäin hermostuneena, koska tiesin jo mistä hän kysyisi - Luomavirran kysymystä. "Mitä Tihkutähdelle on tapahtunut? En kuullut keneltäkään vastausta tämänpäiväisestä, näin vain kun sinä ja Varpusliito kannoitte hänet parantajaan pesään." Olin arvannut oikein, oli kyse Tihkutähdestä. Mutta kyllähän velton päällikön kantaminen leiriaukion halki herättäisi huomiota. "Hirviö osui Tihkutähteen, mutta hän on toipumassa ja hyvässä kunnossa", vastasin hyvin lyhyesti ja tönkösti, koska en tahtonut kertoa paljon päällikön haavoittumisesta ja antaa naaraille mahdollisuutta arvata, että hän olisi menettänyt henkiä. Minä tiesin jo, että hän oli menettänyt henkiä, mutten tiennyt kuinka monta, en edes tiennyt kuinka monta henkeä Tihkutähdellä parhaillaan oli. "Tämä taitaa riittää tälle illalle, palataan leiriin", siirryin sulavasti asiasta toiseen ja kaarsin marssini leiriä kohti ennen kuin kumpikaan naaraista ehtisi väittää vastaan tai kyseenalaistaa tönkkö vastaustani Luomavirran kysymykseen.

Mäyräraita 29.7.2018

Irvistin tuntiessani oikean puoleisessa lavassani vihlovaa kipua. Avasin silmäni ja kurkotuin lipaisemaan Kettuaskelelta saamaani haavaa. Verenvuoto oli jo tyrehtynyt, joten mitään tyhjiin vuotamisen vaaraa tuskin enää oli olemassa. Minua harmitti suunnattomasti, etten ollut onnistunut aiheuttamaan veljelleni naarmuja pahempia vammoja. Hän itse oli saanut tehtyä kuonooni ja oikeaan lapaani kipeät haavat, jotka eivät antaneet minulle hetkenkään rauhaa. Nousin varovasti istumaan ja vilkaisin pariin kertaan ympärilleni tullen lopulta siihen tulokseen, että Kettuaskel oli jo jalkeilla ja poistunut pesästä. Saisin siis kaikessa rauhassa sukia turkkini puhtaaksi ja yrittää peitellä haavani karvojeni alle niin, etteivät ne näkyisi - mutta ei jaksanut maksaa vaivaa. Vääntäydyin vaivalloisesti käpälilleni ja oikaisin selkäni tuskallisen puuskahduksen saattelemana. Annoin katseeni lipua pesän suuaukolle. *Kuinka kauan olen oikein nukkunut?* Normaalisti auringon säteet tulvivat pesän suuaukosta sisään aamuisin ja saivat uneliaimmankin kissan nousemaan ylös ja kohtaamaan tulevan päivän. Nyt näkyi vain heikkoa, punertavaa valonkajastusta, jota ei yleensä näkynyt kuin iltaisin. Työnnyin ulos pesästä ja katsahdin hämmästyneenä jo hämärtymään päin käyvälle taivaalle. Aurinko teki parasta aikaa matkaa Korkokivien taakse. Äsähdin turhautuneena ja vilkuilin ympärilleni yrittäen löytää veljeni tumman punaruskean turkin muiden joukosta. Pian huomasin hänet - Rosmariiniputouksen seurasta! Miten hän saattoi? Koko viime yön olimme kamppailleet Tihkutähden valvovan silmän alla ja heti ensimmäisenä leiriin päästyämme hän oli jo piirittämässä entistä mestariaan! Kollilta puuttui täysin suhteellisuudentaju. "Mäyräraita!" Käännähdin katsomaan närkästyneenä Minttusydämeen, joka hölkytti aukion poikki luokseni. Naaran tummansiniset silmät kiilsivät ilta-auringon heikossa valossa. "Näytät kamalalta!" Minttusydämen äänestä kuulsi huoli, kun tämä kierteli ympärilläni ja tarkasteli haavojani. "Kiitos, tuon minä halusinkin juuri kuulla", sihahdin tympääntyneenä ja huiskaisin hännälläni emoani loitommas. "Olimme Kettuaskeleen kanssa saalistamassa ja onnistuimme jäämään jumiin piikkipensaaseen. Ei sen vakavampaa." Tiesin olevani aika haka muuntelemaan totuuksia, eli siis toisin sanoen valehtelemaan, mutta en yleensä tehnyt sitä mielelläni minulle läheisille kissoille, kuten vaikkapa esimerkiksi emolleni. Sen tuntui väärältä. "Selvä", Minttusydän sanoi epäileväisen kuuloisena, mutta jatkoi sitten hieman varmemmalla äänellä: "Onko sinulla nälkä? Metsästyspartio palasi hetki sitten. He saivat kiinni reviirille eksyneen jäniksen." "Ei ole", murahdin ja istahdin alas. "Väsyttää vain." "Vaikka nukuit koko päivän?" Minttusydän naukui huvittuneen oloisena. "Miten vahtivuorosi meni?" "Ei minulla ollut mitään vahtivuoroa", töksäytin. "Mitä?" Minttusydämen silmät pyöristyivät hämmästyksestä. "Miten niin ei ollut?" Kohautin lapojani välinpitämättömästi. "Tihkutähti sanoi, ettei sillä ole juuri mitään erityistä merkitystä soturiksi tulemisessa, joten sen voi hyvin sivuuttaakin", tuhahdin. //Minttu?

Minttusydän 30.7.2018

"Tihkutähti sanoi, ettei sillä ole juuri mitään erityistä merkitystä soturiksi tulemisessa, joten sen voi hyvin sivuuttaakin", tyttäreni tokaisi välinpitämättömän oloisena. Mäyräraidan olemuksessa oli jotakin mitä en ollut ennen nähnyt. Emonvaistoni sano, että minun ei tulisi uskoa tyttärei sanoja, sillä en ollut koskaan nähnyt kenenkään saavan tuollaisia haavoja piikeistä. Piikeistä tuli korkeintaan naarmuja. "Ai, että ihan Tihkutähden mielestä, odotahan vain kun hän herää niin hän saa kuulla kunniansa", lausahdin tuhahtaen ja heilautin häntääni. Tutkailin Mäyräraidan sähkönsinisiä silmiään, jotka oli perinyt isältään. Niissä näkyi välinpitämättömyys. "Miksi vartio on sinulle niin tärkeä? Mitä nyt tuhlata kallista aikaansa jököttämällä kokonaisen yön hiljaa jollakin kivellä?" mustaturkkinen naaras tuhahti silmiään miltei pyöräyttäen. Mäyräraidan käytös oli kauheaa, en pitänyt siitä lainkaan. "Se on perinne. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva", selitin ja vangitsin terävän katseeni sähkönsinisiin silmiin. En halunnut pennuistani tulevan kopioita omasta isästään, halusin heidän olevan kunnollisia. Rakastinhan minä Tihkutähteä kaikkien hirveiden tekojensakin läpi, mutta en silti kannattanut niitä. "Vaivaako sinua jokin? Et sinä yleensä käyttäydy näin. Luulin, että sinä pitäisit perinteitä tärkeänä", kysyin huolta äänessäni. Halusin puhua Mäyräraidan kanssa kaiken selväksi jos edes oli jotain selvitettävää. //Mäykkä?

Mäyräraita 30.7.2018

"Vaivaako sinua jokin? Et sinä yleensä käyttäydy näin. Luulin, että sinä pitäisit perinteitä tärkeänä." Minttusydämen naukunassa oli huolestunut sävy. Naaras otti askeleen lähemmäs minua. Luimistin korviani ärsyyntyneenä ja peruutin taaksepäin väläyttäen tuolle hammasriviäni varoitukseksi. "Mihin tarvitsee mitään typeriä perinteitä, kun voi harjoitella taistelutaitoja niiden sijaan?" Huomasin liian myöhään lipsauttaneeni ulos valonaran asian, ja olin varma, että saisin kuulla siitä myöhemmin, jahka Minttusydän menisi mesoamaan siitä Tihkutähdelle. Häntäni piiskasi ilmaa närkästyneenä. "Mitä sinä sanoit?" Minttusydän henkäisi tyrmistyneenä. "Kyllä, kuulit aivan oikein", sihahdin. "Isä piti minulle ja Kettuaskeleelle eilen illalla taisteluharjoitukset, jotta meistä voisi tulla jonakin päivänä hänen perillisiään." Ei tilanne voisi enää tästä pahentua - vai voisiko? "Että mitä?" varapäällikkö sähähti. "Mutta mitäpä se sinua liikuttaa", naurahdin kylmästi, "isähän se tässä on klaanipäällikkö, etkä sinä." Tuskin enää edes kuulin emoni ripitystä. Korvissani oli yhtäkkiä alkanut siristä ja maailma pyöri ympärilläni vinhaa vauhtia. Otin raskaalta tuntuvan askelen sivulle päin yrittäen löytää tasapainoa. Tuskaiset muistikuvat sumensivat ajatukseni täysin ja lyyhistyin lopulta maahan huulta purren. *Mitä tämä on?* Painoin pääni maahan ja upotin kynteni syvälle multaiseen leirin pohjaan ja yritin tuhkahduttaa päässä vellovan kipuni, tuloksetta. Pelko kouraisi vatsaani. Mitä jos kuolisinkin tähän? Entä jos Pimeyden metsä piti minua heikkona ja halusi minut pois pilaamasta isäni mahtavia suunnitelmia? Kellahdin ähkäisten kyljelleni ja käperryin pieneksi kippuraksi ja puristin silmäni kiinni. Näin mielessäni Minttusydämen huolestuneet kasvot ja muistin kuinka tämä oli hoivannut minua ja veljeäni pentutarhalla kuin kalleinta aarrettaan. Minä rakastin veljeäni. Minä rakastin isääni. Mutta kaikkein eniten rakastin emoani. Haukoin ahnaasti henkeä ja räpäytin silmäni auki. Erotin vain sumeasti Minttusydämen punaruskean hahmon edessäni. Ojensin käpälääni naarasta kohti, mutta ennen kuin edes itse sitä tajusinkaan, kaikki hämärtyi ja kuulin enää vain veren hiljaisen kohinan. *Missä olen?* Nousin varovasti seisomaan ja vilkuilin ympärilleni hätääntyneenä. En nähnyt taivasta, en tähtiä tai kuuta. Oli pelkkä pimeys. Sekä joku toinen. Joku toinen, joka lähestyi minua pelottavan rauhallisin askelin. Askelten äänet kumahtelivat äärettömässä tilassa ja saivat niskakarvani pörhistymään. "Kuka siellä on?" Ääneni oli pelkkä tukahtunut vinkaisu. Askelet pysähtyivät. Tuli aivan hiljaista. Yhtäkkiä askelet taas jatkuivat, mutta tuntui siltä, että tällä kertaa minua lähestyttiin joka puolelta. Painauduin matalaksi ja liu'utin kynteni esiin valmiina kohtaamaan viholliseni. En kuitenkaan nähnyt ketään. "Mäyräraita." Säpsähdin ja käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä punaruskeaa naarasta. Minttusydän. Mutta mitä hän täällä teki? "Voi emo, anna minulle anteeksi", nyyhkäisin ja juoksin hänen luoksensa. Mutta juurin kun olin painautumaisillani häntä vasten, varapäällikkö haihtui ilmaan. Katsoin kohtaa, missä naaras oli vain hetki sitten seisonut, järkyttyneenä. Minne hän oli kadonnut? Käännähdin ympäri ja näin useampia kissoja. Näin Kettuaskeleen istumassa kylki kyljetysten Rosmariiniputouksen vierellä. Tihkutähti seisoi Klaanikiven päällä ja katseli kiven juurelle kerääntyneitä kissoja leuka koholla. Kaiken lisäksi näin sen tummanharmaan erakkokollin. Hänen silmänsä olivat edelleen kiinni ja hän näytti hyvin levolliselta. Samassa tuntui siltä kuin minua olisi nykäisty. Kissat katosivat vuoronperään ja jäin aivan yksin pimeyteen. Tunsin nykäisyn uudelleen, tällä kertaa voimakkaampana. Raotin varovasti silmiäni. Nenääni leijaili yrttien kitkerä haju. Tajusin heti päätyneeni parantajan pesälle. Nostin päätäni tokkuraisena ja vilkuilin ympärilleni. Huomasin Minttusydämen juttelemassa ystävänsä Liljahenkäyksen kanssa huolestuneen näköisenä. Katseeni liukui vaistomaisesti viereiselle pedille. Sain jälleen kerran kokea järkytyksen; mitä isäni teki parantajan pesässä? Kun katselin tarkemmin ympärilleni, tajusin, etten ollut yksin. Pesässä oli minun ja Tihkutähden lisäksi myös Murattilehti ja entinen mestarini Varpusliito. "Miksi isä on täällä?" naukaisin Minttusydämelle, joka kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä huolesta. //Minttu?

Minttusydän 26.5.2018

Tarkkailin Viiltokaaosta enimmäkseen, mutta katseeni hapuili välillä likaisen valkeassa naaraassa. Klaanimme oli tosiaan nääntymässä hiirenkorvasta huolimatta, mutta luottaakko Kuolonklaanilaisiin? Klaanin hätä oli kova, mutta näin tämän kollin epäilyttävässä varjossa. Mitä jos riista olisikin myrkytettyä ja aikeena olisi vain tuhota koko Varjoklaani? Klaanini tulevaisuus riippui minusta, sen tulevaisuus oli jo valmiiksi vaakalaudalla. Jos saisimme riistaa, meistä tulisi vahvempia ja jos ajautuisimme taisteluun olisi mahdollisuus voittaa. Siristelin silmiäni epäilevästi. Päätöksen hetki oli koittanut minun olisi valittava myöntyminen tai kieltäytyminen. "On. On meillä, en halua Varjoklaanin ajautuvan ongelmiin - ainakaan tyhjällä vatsalla", naukaisin vakavasti ja nousten seisaalleni, "Mutta kysymykseni kuuluu miten selittäisin rajalle ilmestyneet riistat klaanille? Enhän minä suin päin rupea huutelemaan niiden olevan klaaniltanne?" Nuolaisin tassuani jo siinä uskossa etteivät kissat kävisi päälleni. "Ja rajalla on paras olla riistaa, muuten sopimuksemme purkautuu eikö näin?" naukaisin kuononani hitusen kohottaen. Jäälilja oli ollut koko keskustelun hiljaa, luultavasti käskystä. Tiesin nuoren naaraan olevan lopulta aikamoinen hölösuu joka ei osaisi koskaan pitää kuonoaan kiinni. Käänsin katseeni takaisin Viiltokaaokseen vastausta odottamaan. //Viilto? Sori tönkkö..

Viiltokaaos 29.5.2018

Minttusydämen sanat kuullessani kasvoilleni piirtyi hento, tyytyväinen virne. Naaras jatkoi kysyen minulta kysymyksiä kysymyksen perään, enkä ennättänyt välissä vastata niihin. Siispä odotin, että varjoklaanilainen hiljeni ja antoi minulle puheenvuoron. Huomasin varapäällikön katseen harhailevan minusta takanani istuvaan Jääliljaan, joka oli pysynyt ihme kyllä aivan hiljaa koko tapaamisen ajan. "Kerro vaikka löytäneesi ne, jos joku alkaa kyselemään niin uhkaile vaikka vähän. Tuskin ketään niin kovin kiinnostaa muutama saalis", murahdin naaraskissalle vastaten hänen ensimmäiseen kysymykseensä. Vilkaisin nyt itsekin Jääliljaa. Valkea soturi istui yhä paikoillaan pitäen katseensa tiukasti Minttusydämessä. Käänsin katseeni takaisin varjoklaanilaiseen. "Tietenkin. Auringonlaskun aikaan ukkospolun tällä puolen on pari riistaa, joista riittää vähintään kolmelle vatsan täyttämiseen. Pidä siihen aikaan siis soturisi pois täältä, ellet tahdo suunnitelmiemme epäonnistuvan jo alkuvaiheessa", lisäsin vielä. Minttusydän nyökkäsi tyynesti. "Miten jatkamme sitten siitä? Jatkatko riistan tuomista meille vai onko se vain kertaluontoinen asia?" Minttusydän kysyi ja siristi aavistuksen verran silmiään. "Pian on täysikuu, ilmoitan sitten siellä miten tehdään", lupasin naaraskissalle, nousin ylös ja käänsin hänelle hitaasti selkäni. "Lähdetään", murahdin Jääliljalle häntääni heilauttaen ja lähdin astelemaan kohti ukkospolun reunaa. Kuulin soturin nousevan ylös ja lähtevän astelemaan perässäni eteenpäin. Astuin jalallani ukkospolun polttelevalle, mustalle pinnalle. Hirviöitä ei ollut lähistöllä, joten muutamalla juoksuaskeleella ylitin polun. Jatkoin matkaani Jäälilja aivan kintereilläni ukkospolun viertä vasten kohti sen käännöstä. Vielä yksi ukkospolku oli ylitettävä leiriin päästäksemme. Leiriin saavuttuamme tiemme erkanivat Jääliljan kanssa. Soturi suuntasi lähelle sotureiden pesää, itse taas asetuin suurkiven varjoon, jossa oli mukavan viileää. Aurinko oli suuntaamassa kohti taivaanrantaa, ilta alkoi jo hämärtää. Partiot aina huomisaamulle saakka oli jaettu, joten olin täysin vapaa koko loppuillan. Ajatuksiini uppotuneena istuin tovin suurkiven vierellä suunnitellen hiljaa mielessäni tulevaisuutta. Varjoklaani oli puolellamme ja Kuolonklaani voi hyvin. Enää pitäisi saada muut klaanit riitautumaan keskenään. Havahduin pois ajatuksistani kuullessani lähestyviä askeleita. Nostin katseeni Tappotassuun. Kolli katsoi minua tyynesti suoraan silmiini. "Hei", oppilas tervehti ja istui alas. Siristin silmiäni, viilsin kynsilläni ilmaa ja murahdin vastaukseksi oppilaalleni. "Niin?" kehotin oppilasta kertomaan asiansa. Tappotassu mietti hetken aikaa mitä sanoisi ja pysyi hiljaa. Hän vilkaisi sotureiden pesällä istuvaa Jääliljaa. Soturi pesi turkkiaan kaikessa rauhassa itsekseen. "Kakista ulos, mitä asiaa sinulla on?" kysyin turhautuneena. Tappotassu siirsi taas katseensa minuun. "Mietin vain, että onko sinulla ja Jääliljalla jotain meneillään? Olen nähnyt teidät useasti yhdessä, normaalisti et edes vilkaise hänen suuntaansa", kolli naukui mietteliäänä. "Se ei taida kuulua sinulle lainkaan, mitä minä teen ja kenen kanssa. Pidä vain huoli siitä, että ansaitset joskus soturinimesi ja pääsen sinusta eroon", vastasin murahtaen, vaikka toisaalta olisin voinut kertoa oppilaalle, että minulla oli suunnitelmia. En kuitenkaan luottanut häneen. Oppilas oli aina oppilas, eikä heidän kanssaan saanut erehtyä tekemään sopimuksia tai jakamaan salaisuuksiaan. Oppilaista vain harvat osasivat pitää suunsa kiinni kuulemistaan asioista. "Nyt kun olet siinä, minulla on sinulle asiaa. Lähdemme huomenna auringonlaskua ennen saalistamaan", nau'uin oppilaalle. En ollut kummoinen saalistaja, mutta tiesin sen sujuvan hyvin Tappotassulta. Hän saisi auttaa minua saalistamaan riistaa Varjoklaanille. Tämän jälkeen hän takuulla miettisi, minne saaliit katosivat, mutta mielenkiintoa minä häneltä kaipasinkin. Tappotassusta voisi saada hyvän liittolaisen, sillä tiesin hänen olevan minulle uskollinen. //Tappo?

Minttusydän 7.6.2018

Olin juuri noutanut Viiltokaaoksen lupaamat riistat leiriin ominani. En tiennyt oliko sopimuksen lukkoon lyöminen ollut fiksu asia, mutta liittolaisia minä tarvitsisin ja sitäkin enemmän ruokaa. Klaani näki nälkää vieläkin vaikka aurinko paistoi jo täydeltä taivaalta. Vilkaisin vieressäni olevaa Tihkutähteä. "Pitäisikö meidän lisätä metsästyspartioita siten, että ne kulkevat tasaisesti ja usein? Jokaisen partion mukana luultavasti tulisi ainakin yksi vaivainen hiiri ja se helpottaisi jo paljon", ehdotin harmaankirjavalle päällikölle. Tihkutähden vihamielisen oloiset silmät näyttivät empiville. "Mutta entäs rajapartiot, niihin jäisi vähemmän kissoja ja kissat väsyisivät loppuun partioidessaan kokoajan", kolli murahti hiukan tyytymättömästi. Korvani kävivät luimussa, mutta palasivat pian hyväntuulisesti ylös. "Sen takia riistan lisääntyminen helpottaisi asiaa", vakuuttelin ja otin terävän katsekontaktin kumppaniini. En minäkään mikään pehmo ollut, kovan puoleni olin oppinut Tihkutähden ansiosta. "No, sinä voit päättää partiosta. Myönnän suunnitelmasi ovat ihan kelvollisia", Tihkutähti myöntyi hieman huvittuneena. Hymähdin kollille. Näin kuinka säikähtäneen näköinen Pujosulka ja pieni Lehmuspentu lähestyivät vierellämme olevaa päällikön pesää. Puuta jonka juurakossa Tihkutähti nukkui. "Tervehdys", tervehdin lähenevää kaksikkoa. Pujosulka nyökkäsi röyhistäen rintaansa rohkean näköisenä ja pitäen Lehmuspentua hiukan taaempana. "Olin juuri esittelemässä leiriä Lehmuspennulle. Niin siis olemme vain ohikulkumatkalla", harmaa klaaninvanhin - vaikkei kuitenkaan ikänsä puolesta - vakuutteli. "Ei, kyllähän te voitte lähemminkin katsoa, jos vain Lehmuspentu haluaa. Eikö niin Tihkutähti?" naukaisin tomerasti ja vilkaisin Tihkutähteä vaativasti. Ei vaivaisen pennun päästö pesään ollut niin vaikeaa. "Selvä, mutta olkaa nopeita", Tihkutähti murahti silmät vihaisina säkenöiden. //Lehmus? :D

Lehmuspentu 7.6.2018

En ollut uskoa korviani, kun kuulin, että saisin nähdä päällikön pesän. Silmäilin Tihkutähteä varovasti. Olin nähnyt hänet aiemmin vain vilaukselta, mutta nyt jo osasin sanoa, etten pitänyt hänestä. Hän näytti jotenkin äksyltä ja miten sen nyt sanoisi... ilkeältä. Joka tapauksessa, saatoin nyt jo sanoa, että hän ei ollut kovin mukava. Kurkistin varovasti sisälle päällikön pesään. Puunjuurakkoon tehty pesä näytti minusta aivan valtavalta. Aluksi en nähnyt mitään, niin hämärää siellä oli, mutta kun silmäni tottuivat hämärään, huomasin Tihkutähden makuusijan. *Mahtaa olla koleaa lehtikadon aikaan, hänhän nukkuu yksin.* ajattelin itsekseni. "No niin, olette nähneet pesäni. Nyt voitte molemmat poistua!" Tihkutähti ärähti niin kovaa, että säikähdin ja piilouduin Pujosulan taakse. *Mutta minähän vain katsoin! Ei kai hän noin kärsimätön voi olla?* ajattelin itsekseni. *Enhän minä ollut tehnyt mitään väärää, vai olinko?*

Minttusydän 20.6.2018

Askelsin partion perällä pitääkseni häntäpään mukana, vaikka sen hukkumisen pelkoa ei tosiaankaan ollut. Partion johdossa Tihkutähti, joka oli välttämättä halunnut päästä etsimään rajarikkeitä, vaikka niitä tuskin oli. Aivan harmaankirjavan kollin perässä Ikituuli ja tämän vierellä savunmusta Naavakoi. Tihkutähti ei ollut ottanut mukaansa heikkoja omasta mielestään, hän halusi olla vain hyvien partioiden johdossa. Pian ilma sähköistyi valtavan nopeasti Tihkutähden pysähdyttyä ja karvansa pörhistyttyä. Avasin suuni maistaakseni ilmaa ja siinä se oli. *Koira.* "Se ei ole huomannut meitä vielä", Tihkutähti sähisi matalasti ja otti pari peruuttavaa askelta. Toivoin ettei kumppanini loikkaisi suoraa päätä taisteluun vaan harkitsisi hetken. Olimme aivan Myrskyklaanin ja Varjoklaanin rajan tuntumassa. "Saarretaan se, Minttusydän ja Naavakoi tuonne ja minä Tihkutähden kanssa tänne", Ikituuli supisi ja osoitti suunnat hännällään. Nyökkäsimme ja aloimme toimia suunnitelman mukaan. Pian minäkin näin koiran. Se oli musta hyvin sileäkarvainen luppakorvainen koira, hyvin voimakas ruumiinrakenteinen. Se oli järsimässä jotain oudon värikästä mistä kuului korvia vihlova vinkuna. Äänettömästä merkistä kissat loikkasivat koiran päälle. Koira murahti turhautuneena. Tarrauduin koiran sileään selkään josta oli vaikea saada otetta, eläin heitteli kissoja toisensa jälkeen pois kimpustaan. Otteeni lipesi ja lensin kiveä päin - se tuntui pahalta - mutta silti kapusin vain ylös ja ponnistin uuteen loikkaan. Hetken taisteltuamme koira oli jo luovutuksen partaalla kunnes se sai hampaisiinsa Tihkutähden velton ruumiin. Rääkäisin kauhistuneena ja aloin repiä koiran selkää kynsilläni vimmaisasti. "Tihkutähti", rääkäisin kun koira heitti kumppanini suustaan, nappasi värikkään asiansa ja lähti perääntymään uikuttaen. "Me Naavakoin kanssa häädämme sen yli rajan", Ikituuli naukaisi ja lähti savunmustan kollin kanssa koiran perään. Olimme harhautuneet vähän kauemmas vihollisklaanin rajasta, mutta sinne he eivät koiraa luultavasti ajaisi. En halunnut muiden klaanien vihoja klaanimme niskoille. Juoksin Tihkutähden luokse ja kumarruin tämän ylle. Hän vuosi verta ja paljon. *Liljahenkäys!* Saavuin leiriin Tihkutähti hampaissani ja suuntasin oitis parantajan pesälle. Sisään päästyäni laskin kumppanini maahan. "Liljahenkäys auta", huusin hädissäni. Tiesin, ettei naaras välttämättä haluaisi auttaa klaanin päällikköä tämän säädösten vuoksi, mutta nyt oli pakko. Pelkäsin hänen kuolevan. ////Lilja? Ja en ehtiny tekee tota petoeläin juttua aikasemmin nii toivottavasti se vanha hakemus käy vielä tähän :D Ja siis Tihku menetti hengen

Mäyräpentu 14.4.2018

Tunsin kuinka emoni kyljet kohoilivat tasaiseen tahtiin hänen hengityksensä mukaan. Lämpimän maidon tuoksu oli suorastaan huumaava ja se sai veden herahtamaan kielelle. Olin juuri saanut imettyä itseni kylläiseksi, mutta kuten yleensä, tällä kertaa minua ei haluttanut sulkea kaikkea ulkopuolista hälinää pois ja vajota pimeyteen, vaan päätin jäädä kuulostelemaan hetkiseksi, mitä silmäluomieni tuolla puolen tapahtui. Tiesin, että en ollut yksin. Minulla oli veli, tai oikeastaan toinenkin, mutta tämä toinen oli kadonnut aivan yllättäen viereltämme. Olimme olleet yhdessä siinä samassa paikassa, jossa oli ollut kovin lämmintä ja mukavaa, mutta joka oli kuitenkin ajan mittaan alkanut käymään meille kolmelle liian ahtaaksi ja lopulta meidän oli täytynyt etsiä ulospääsy. Ulkopuolella ei ollut yhtä lämmintä ja mukavaa, mutta kyllä se sen pienen ahtaan tilan voitti, jos minulta kysyttiin. "Lumikkopentu on nyt haudattu." Matala mörinä kiiri korviini. Tämä naukuja oli isäni. Hänen voimakas hajunsa oli painunut mieleeni heti ensimmäisinä hetkinäni lämpimästä ja mukavasta paikasta poistuttuani. Isäni tosin ei ollut ollut koko aikaa läsnä. "Hyvä." Emoni silkinpehmeä ja ennen kaikkea lempeä ääni kuului viereltäni. Hän oli saattanut minut ja veljeni matkaan. En tietenkään voinut olla asiasta täysin varma, mutta jokin tunne sisälläni kieli minulle niin. "Huomenta, Kettupentu", emo maukui jälleen. Tunsin kuinka veli liikahti vierelläni. Hän oli kaiketi avannut silmänsä. "Hei", isä murahti myös. Hänen äänestään huokui hienoinen sähköisyys. "Hän uhmaa sinua jo nyt", emon kireä naurahdus rikkoi hetkellisen hiljaisuuden. "Hänellä on sinun silmäsi", tuo totesi perään. "Huomenta, Minttusydän." Uusi ääni kajahti tilassa. Nuuhkaisin uteliaana ilmaa. Tätä kissaa en ollutkaan vielä tavannut. "Tervehdys, Rosmariiniputous, onnea vielä soturinimestäsi", emo kehräsi vieraalle kissalle, joka vastasi hänen eleeseensä pienellä ynähdyksellä, jota tuskin edes kuuli. En voinut olla huomaamatta tilassa vallitsevaa pientä jännitystä. Ikään kuin kaikki paikalla olevat kissat olisivat epäilleet toisiaan. "Kiitos, olen erittäin tyytyväinen soturinimeeni", Rosmariiniputoukseksi kutsuttu kissa myhäili ja kysyi sitten: "Haluaisitko esitellä pentusi minulle?" "Toki. Tämä naaras on nimeltään Mäyräpentu" - emon mainitessa Mäyräpennun, hän kosketti hännänpäällään kevyesti selkääni - "ja hänen veljensä on Kettupentu." "Hei, Kettupentu. Minun nimeni on Rosmariiniputous", vieras kissa naukui lempeästi ja kumartui sitten ilmeisesti lähemmäs veljeäni, sillä tunsin kuinka lämmin hönkäys kutitti viiksikarvojani. Kiukku kipristeli vatsan pohjassani. Kaikki tuntuivat huomioivan ainoastaan veljeäni, joka oli sattumalta avannut silmänsä minua ennemmin. Ei hänessä voinut olla mitään sen ihmeellisempää kuin minussakaan! "Minäkin olen täällä!" huudahdin hetken mielijohteesta ja räpäytin silmäni auki. Näky sai minut kavahtamaan hieman kauemmas ja sulkemaan silmäni uudelleen parin sydämenlyönnin ajaksi, mutta koska olin jo ilmoittanut läsnäolostani muille, en voisi enää perääntyä, joten siispä vedin syvään henkeä, rentouduin ja avasin silmäni jälleen. Tällä kertaa pysähdyin katselemaan tilan kissoja tarkemmin. Alkuun en meinannut erottaa kuka oli kuka, mutta kun lopulta uskaltauduin haistelemaan ilmassa leijuvia tuoksuja, tunnistin suuren tummanharmaan kollin isäkseni ja kauniin punaruskean naaraan emokseni. Vierelläni seisoi veljeni, jolla oli tummanpunaruskea turkki sekä sähkönsiniset silmät, kuten isällämmekin. Katseeni liukui vaistomaisesti harmaankirjavaan naaraskissaan, jonka hajua en tunnistanut. Hän omasi ystävällisesti tuikkivat meripihkasilmät, joiden katse oli kohdistunut minuun ja veljeeni. Vieras ei näyttänyt järin uhkaavalta, joten en kiinnittänyt häneen enää sen enempää huomiota vaan keskityin tutkimaan ympäristöä. Tila vaikutti todella suurelta - tosin isä ei meinannut mahtua seisomaan kunnolla suorassa ja hän juotui hieman kumartamaan päätänsä, jottei se olisi osunut kattoon. Käännyin katsomaan vanhempiini silmät suurina hämmästyksestä. Kaikki oli niin valtavaa. Kissat, sammalpeti allamme - ihan kaikki! Paitsi tietty minä ja veljeni. Olimme kovin pieniä kaikkeen tähän verrattuna. Halusin olla isompi. Niin iso, ettei edes isä ylettäisi antamaan minulle nuolaisua poskelle. Sitten kaikki muu olisi pientä ja tuplasti hauskempaa - minulle. //Minttu? Kettu? Rosmariini?

Rosmariiniputous 27.4.2018

Jäin katsomaan masentuneena Tihkutäheen perään, mutta helpotuksen virtaus lävisti samassa silmänräpäyksessä kehoni. Tuo tyranni olisi varmaankin jäänyt sinne myrskyyn pentujensa kanssa ellen olisi päättänyt viedä kaksikkoa leiriin. Vaikka Kylmähenkäys olikin lähtenyt klaanista - hyvin varmasti ikuisesti - ja minulla oli vieläkin turvanani Liljahenkäys, Varpusliito ja Luomavirta, pelkoni Tihkutähteä vastaan tulisi pysymään hänen kuolemaansa asti, jolloin voisin huokaista tyytyväisyydestä. "Pentusi ovat kauniita", Kyyhkylento naukaisi Minttusydämelle länmin hymy kasvoillaan. Vaaleanharmaa raidallinen naaras istui kumppaninsa Okaliekin rinnalla ja soturi silmäili ylpeästi pennunpentujaan. Minttusydän vastasi Kyyhkylennon kehuihin kiittävällä hymyllä ja nuolaisi hellästi pentujen päälakia. "Mitä pennut olivat muuten tekemässä leirin ulkopuolella? Ymmärrän kyllä sen, että sinä ja Tihkutähti olitte vahtimassa, mutta silti", Kyyhkylento kysyi äkkinäisesti ja käänsi meripihkaisen katseensa minuun. Tavallisesti niin nopea päänkäännös olisi saanut minut loikkaamaan irti turkistani, mutta naaraan lämpimän katseen kohdatessani tunsin oloni turvalliseksi. "Olimme juuri olleet aikeissa aloittaa taisteluharjoituksia, jotka olivat olleet Tihkutähden idea, mutta sitten Kettupentu alkoi valittaa nälästään ja onnistuin nappaamaan hänelle ja Mäyräpennulle pientä syömistä. Olisimme varmaan jatkaneet taisteluharjoituksia, ellei myrsky olisi alkanut. Tai ainakin myrskyltä se vaikuttaa", huomautin viileästi ja vilkaisin nopealla silmäyksellä sammalverhoja, joiden takaa pystyin erottamaan hämärän leiriaukion, joka oli kokonaan tyhjentynyt kissoista. Tämä ei vaikuttanut pieneltä sadekuurolta, joka tulisi lähtemään lyhyessä hetkessä, vaan tämä vaikutti kunnolliselta myrskyltä, joka tulisi jättämään edes jonkinlaisia merkkejä klaaneihin. Toivoin, että Varjoklaani tulisi säästymään pahimmilta seurauksilta, mutta Tihkutähden valtakautena mitä tahansa voisi tapahtua. Kun Minttusydän, Kyyhkylento ja Okaliekki jatkoivat keskusteluaan, tajusin hoipertelevani hieman kauemmas ja joutuvani haukkomaan runsaasti happea keuhkoihini. Hengitykseni muuttui aluksi raskaaksi, sitten hitaaksi ja sitten kurkustani alkoi tulla ulos kirkumista muistuttavia äännähdyksiä. Haparoin tasapainoani laajentamalla asentoani, mutta se ei auttanut lainkaan. Maailma ympärilläni pyöri ja pääni tuntui olevan valmis räjähtämään hetkenä minä hyvänsä. Olin jo luullut olevani näkymätön klaanitovereilleni, kun Minttusydämen yllättynyt äänensävy osui korviini: "Rosmariiniputous! Onko kaikki hyvin?" punertavan ruskea naaras kysyi ja otti varovaisesti askeleen lähemmäs. Avasin suuni hitaasti vastatakseni jotain, mutta suustani ei tullutkaan ulos apua anelevia sanoja, vaan oksennusta. Se putosi suoraan pentutarhan lattialle ja näin sivusilmästäni Minttusydämen kauhistuneen ilmeen juuri ennen kuin kaaduin voimattomana kyljelleni. "Hänet pitää viedä Liljahenkäyksen luokse, heti!" Minttusydän ilmoitti päättäväisesti ja heilautti häntäänsä Kyyhkylennolle ja Okaliekille merkiksi tulla auttamaan. Pystyin vielä heikosti erottamaan kolmikon eriväriset turkit kunnes silmäluomeni painuivat raskaasti kiinni. //Lilja? Minttu? Eli Rosma nyt siis sairastu siihen Haaskalasta levinneeseen tautiin ja pyörty

Sienikarva 28.4.2018

Minttusydän, Okaliekki ja Kyyhkylento ryntäsivät sisään parantajan pesään kannatellen hampaissaan tajutonta pientä luonnonvalkeaa kilpikonnakuvioista naaraskissaa, jonka tunnistin hetkessä Rosmariiniputoukseksi. "Mitä tapahtui?" Liljahenkäys kysyi hädissään ja ryntäsi takaani tyttärensä ja kolmen muun soturin luokse. "Hän vain pyörtyi yhtäkkiä", Minttusydän vastasi yllättävän rauhallisella äänellä laskiessaan Rosmariiniputousta sammalvuoteelle. Astelin kohti naaraskissaa tarkastellen häntä. Myös Liljahenkäys yritti etsiä pennustaan merkkejä siitä, mitä tälle oli tapahtunut. Rosmariiniputous näytti normaalilta. "Sitä ennen hän haukkoi henkeään ja hoiperteli taaksepäin meistä", Okaliekki osasi kertoa. Samassa keksin sen: "Haaskalan tauti." Liljahenkäys kääntyi minuun päin ja kurtisti kulmiaan. "Ei Rosmariiniputous ole niin hiirenaivoinen, että saalistaisi haaskalan läheltä mitään", parantajaoppilas naukaisi ja käänsi huolestuneen katseensa tyttäreensä. "Ei tietenkään ole, mutta sade on saattanut tuoda likavedet haaskalasta tänne, Rosmariiniputous joi sitä ja sairastui", naukaisin nopeasti parantajaoppilaalle ja käänsin katseeni kolmeen soturiin: "Voisitteko poistua?" Puhuessani kolmikolle, ääneni oli hento ja mahdollisimman ystävällinen, koska en tahtonut olla ilkeä heille. En tahtonut pahoittaa heidän mieltään, vaikka he tuskin pelkäsivät tehdä sitä minulle. "Kuinka parannamme sen?" kysyi Liljahenkäys. "En minä tiedä! Yritetään vain helpottaa hänen oloaan", naukaisin ikään kuin ehdotuksena, koska en tiennyt yhtään mitä tehdä. Tautiin ei ollut parannuslääkettä, siihen sairastunut selviäisi, jos Tähtiklaani niin sallisi. "Mitä annan hänelle?" Liljahenkäys kysyi ja lähti suunnistamaan hädissään kohti yrttivarastoa. "Emme tiedä mitä oireita hänellä on, joten odotetaan kunnes hän herää", ehdotin varovasti oppilaalleni. //Lilja, Rosma, Minttu?

Mäyräpentu 29.4.2018

Kuuntelin kuinka sade rummutti maata pesän ulkopuolella. Emo oli palannut hetki sitten takaisin pentutarhalle ja luvannut, että Rosmariiniputouksesta pidettäisiin hyvää huolta parantajan pesällä. Henkivartijamme oli aivan yllättäen alkanut voida pahoin ja oli lopulta antanut ylen pentutarhan lattialle. Emo, Kyyhkylento sekä Okaliekki olivat lähteneet viemään häntä klaanin parantajien luokse sateisen aukion poikki. Olimme vain voineet katsella sivusta, kuinka tajutonta ystäväämme oli riepoteltu mahdollisimman nopeasti parantajan pesälle parannettavaksi. Jopa minä olin hieman huolissani hänestä, mutten ollut suostunut myöntämään sitä edes Kettupennulle, sillä olin aika varma, ettei isämme pitäisi siitä, jos saisi kuulla hänen omien jälkikasvujensa murehtivan pahaisen palvelijan kohtaloa. Mutta vaikka isä olikin niin ankara, minä silti rakastin häntä. Ei kissaa ollut karvoihin katsominen, kuten sanonta kuului. Ehkä hänkin voisi muuttua? Ajatukseni katkesivat kuin seinään tuntiessani tuskallisen kouraisun vatsassani. Potkaisin vahingossa takajalkani Kettupennun kuonolle ja kolli havahtui hereille silmiään hämmentyneenä räpytellen. Veli ei näyttänyt kovin ilahtuneelta aikaisesta herätyksestä, mutta kun hän huomasi minun voivan pahoin, tuo kääntyi pikaisesti emon puoleen ja ravisteli hänet hereille. Emo avasi silmänsä väsyneen näköisenä. Hän katsahti ensin edessään nököttävään Kettupentuun ja sitten minuun. Väsymys katosi saman tien naaraan kasvoilta, kun hän tajusi tilanteen. "Mäyräpentu, oletko kunnossa?" emo huolehti. "Minä pärjään oikein mainiosti", puhisin ja laskeuduin alas sammalpedin reunalta näyttääkseni hänelle. Otin pari hoippuvaa askelta eteenpäin, mutta sitten voima vain katosi raajoistani ja lysähdin maahan. Yritin nousta ylös, mutta en pystynyt, vaikka kuinka ähisin ja ponnistelin. "Emo, minä en pääse ylös! Jalkani eivät toimi!" uikutin hädissäni ja yritin yhä kovemmin päästä ylös. Lopulta kova ponnisteluni päättyi kovaan lihassärkyyn sekä pesän lattialle roiskuneeseen oksennukseen. Onnistuin vain vaivoin kierähtämään selälleni ja näkemään emoni huolesta pyöreät silmät. Yritin kurottaa tassullani häntä kohti, mutta samassa huomasin kuinka maailma ympärilläni alkoi pyöriä ja lopulta se pimeni kokonaan. Kuulin vain vaimeat parahdukset, jotka nekin katosivat lopulta tyhjyyteen. //Minttu? Sieni?

Minttusydän 1.5.2018

Katsoin pientä mustavalkeata Mäyräpentua lamaantuneena ja hädissäni. Naaras oli lysähtänyt pienen oksennus paakkunsa viereen tajuttomana. "Kettupentu, odota sinä täällä Kanervakuun huomassa. Onko selvä?" naukaisin tomerasti ja tilanteentajuisesti. Kanervakuu tuli lähemmäs ja kietaisi häntänsä pentuni punaruskeankirjavan turkin ympärille. "Selvä emo", Kettupentu naukaisi silmät ihmetyksestä pyöreinä ja väsyneisyys tiessään. Kanervakuu nyökkäsi. "Huolehdi vain Mäyräpennusta, minä pidän huolen pojastasi", vanha vaaleanruskea kuningatar naukaisi lempeästi. Nyökkäsin ja nappasin tajuttoman Mäyräpennun hampaisiini ja lähdin kiitämään kohti parantajan pesää, minne olimme juuri kiikuttaneet Rosmariiniputouksen. Pelkäsin kovasti rakkaan tyttäreni puolesta, hän oli vielä niin kovin nuori. Toivottavasti tämä ei ollut niin vakavaa miltä näytti. Astuin sisään pesään ja laskin Mäyräpennun maahan. "Sienikarva! Liljahenkäys!" parkaisin. //Mäyrä? Parantajat?

Rosmariiniputous 2.5.2018

"Sienikarva! Liljahenkäys!" Emoni vastaus sai nopean pysähdyksen, kun Minttusydän pyyhälsi parantajan pesään musertavan tuttu hahmo hampaidensa välissä roikkuen. Mäyräpennun mustavalkea hahmo oli selvästikin kokenut saman kohtalon kuin minäkin, eli sairastunut tähän sairauteen. Voi pientä pentua, ei kenenkään pitäisi kokea tälläistä tuskaa noin pienenä. "Mäyräpentu - hän oksensi pesän lattialle ja menetti sitten tajuntansa", Minttusydän selitti luokseen saapuneelle Liljahenkäykselle ja heilautti sitten häntäänsä onnettomaan tyttäreensä, joka oltiin nyt laskettu pesän kovalle alustalle. Varapäällikkö kumartui puskemaan pentuaan, aivan kuin toivoen tuon heräävän uudelleen eloisana ja terveenä, mutta pieni pentu ei antanut emolleen pienintäkään vastausta. Vaikkei minulla omia pentuja ollutkaan, pystyin kuvittelemaan sen tuskan, minkä Minttusydän joutui kokemaan. Hänen oma pentunsa, jolle hän tahtoi vain ja ainoastaan turvallisen ja terveen elämän, oli sairastunut tautiin, josta parantajillakaan ei pakosti vielä ollut täydellistä tietoa. "Rauhoitu, minä huolehdin pennustasi", Liljahenkäys naukaisi ihailtavan rauhallisesti ja nappasi sitten pennun hampaidensa väliin, lähtien sitten kiikuttamaan pienokaista vapaata sammalpetiä kohti. Kun kaksikko ja heidän perässä hiipivä Minttusydän kulkivat ohitseni, pystyin vielä nopealla vilkaisulla näkemään Mäyräpennun pienen vartalon, kunnes hänet laskettiin makuualusille ja emoni tummanharmaa selkä peitti mahdollisuuteni katsella Mäyräpentua. Murahdin itsekseni ja laskin sitten masentuneena pääni käpälieni päälle, kohdistaen meripihkaisen tuijotukseni pesän sammalverhoihin. En todellakaan olisi tahtonut olla jumissa täällä ja joutua vielä jonkun sairauden kouriin. Olisin varmasti päässyt kokoontumiseen, jos en olisi yht'äkkiä joutunut tälläisen asian uhriksi. "Rosmariiniputous!" Kun sammalverhot työntyivät äkillisesti sivuun ja pesään tupsahti pieni punertavan ruskea kolli, niskakarvani nousivat sydämenlyönnissä pystyyn. Kettupennun hämmentynyt hahmo seisoi pesän oviaukolla ja kollin sähkönsiniset silmät olivat liimautuneet minuun. Ähkäisin säikähdyksestä ja raivosta, jonka seurauksena liu'uin kömpelösti alas makuualusiltani ja lähdin hoipertelemaan Kettupentua kohti. Hän ei ehtinyt reagioida mitenkään, kun olin jo napannut kollia niskakarvoista kiinni ja kiikuttanut hänet ulos pesästä. "Et sinä olisi saanut tulla tuonne, Kettupentu! Tuolla on monia sairaita kissoja, kuten minä, jotka voisivat tartuttaa sairauden sinuunkin!" sihahdin Kettupennulle päästyämme parantajan pesän edustalta kauemmas, mutta äänessäni ei tällä kertaa kaikunut raivo vaan huoli. Sienikarva ja Liljahenkäys eivät todellakaan kaipaisi uutta kipeää potilasta. //Kettu?

Jäälilja 24.5.2018

"Hyvä on, mutta muistakin että minä hoidan puhumisen, sinä seuraat suu supussa sivusta tilannetta ja et kerro tapaamisestamme kenellekään, et edes parhaimmille ystävillesi", Viiltokaaos naukaisi. Siristin silmiäni itsekseni ja lopulta vilkaisin kollia sivusilmällä. "Älä huoli, ystävät eivät ole minun juttuni", murahdin samalla antaen vastauksen joka vihjasi mielestäni tarpeeksi myöntymiseen. Viiltokaaos oli tarpeeksi älykäs lukemaan eleitäni. Olin käynyt pienellä kierroksella leirissä ennen kuin olin poistunut omiin askareisiini. Kuononi otti juuri nyt suuntaa kohti Varjoklaanin reviiriä ja mielessäni vilisi satoja ideoita kuinka houkutella Minttusydän rajalle. Toimisin kuitenkin tilanteen mukaan, ties vaikka juuri hän olisi partion johdossa. Pitäisi vain käyttää hyväkseen tilanteen tarjoamia anteja. Juoksin rauhalliseen tahtiin kuono tuulta halkoen. Tunsin pienen kosteuden lämpimässä ilmassa, sadetta luvassa siis - ainakin pienissä määrin. Pian annoin tasaisen tahtini hidastua siroksi askellukseksi saapuessani noin ketunmitan päähän rajasta. Nuuhkaisin ilmaa. Ei partioita hetkeen, joten voisi olla minun tuuriani jos yksi saapuisikin. Tassutin lähimmän korkean männyn juurelle joka oli jo kuolonklaanin puolella. Aloitin ensin notkistamalla selkääni ja kynsiäni teroitellen ja lopulta loikkasin männyn alimmalle oksalle. Alin oksa oli hieman hutera ja keikkui keveästi painoni alla, loikkasin korkeammalle - ja tukevammalle - oksalle ja etsin männynneulasia täynnä olevasta oksistosta välin josta olisi sopiva näköetäisyys. Puu oli aivan rajan tuntumassa, joka oli minun etuni. Nyt vain odottelisin. Otin mukavan asennon neljän tassun varassa puun oksalla ja siristelin silmiäni pilven takaa paistavalle auringolle. Viikseni vapisivat tuulessa kuin haavan lehdet. Kuulin rapinaa lähistöltä ja terästin kuuloni äärimmilleen. Kuonooni lehahti voimakas ja kuvottava Varjoklaanin ominaistuoksu. Onneksi olin tottunut siihen hiukan Kylmähenkäyksen takia. Onneksi tuo entinen varjoklaanilais kolli alkoi tuoksua jo samalta kuin muutkin Kuolonklaanilaiset. Nyt ymmärsin miltä muista tuntui kun lauma erakko kissoja saapui klaaniinsa haisemaan. Olin tuulen yläpuolella joka piti huolen siitä, ettei tulija huomaisi minua. Näin kuinka nuorehko kolli asteli kitukasvuisen männyn lomitse eksyneen näköisenä kohti ukkospolkua. Sydämeni hyppäsi kurkkuun tyytyväisyydestä. *Punaruskea turkki, sähkönsiniset silmät. Ilmiselvä Tihkutähden ja Minttusydämen sekoitus* Olin toki kuullut tuohtuneelta Kylmähenkäykseltä joka oli kokoontumisesta palattuaan kertonut Minttusydämen saaneen pentuja. *Kettupentu, tai kenties -tassu* Nimi tosiaan kuvasti kollin kettumaista väritystä ja koiramaisia kasvonpiirteitä. Hänen oli pakko olla heidän poikansa, aivan minun tuuriani. Saisin viestin kulkemaan paljon odotettua helpommin, ehkä liiankin helposti. Kollista leijaili hento maidon tuoksu, ehkä juuri ja juuri oppilas. Kollin tassuttaessa tietämättömänä ympäriinsä loikkasin alas puusta. Varoin astumasta lähellekkään Varjoklaanin puolta, sillä en astuisi käpälällänikään vihollisklaanin reviirille ja saisi syitä niskoilleni. Kova ukkospolku allani ja sen katku pitäisivät huolen siitä ettei tarvinnut kärsiä hajujen leviämisen pelosta. "Kettutassu, oletan?" naukaisin leukaani kohottaen, merkiksi kollille, että minä olin tilanteen johtaja. Kettutassu siristi silmiään itsevarmasti. "Aivan oikein", oppilas naukui yllättävän kumealla äänellä noin nuoreksi, tämän silmissä paloi voimakas vihan kiihko - tai pettymyksen. Kettutassulla oli mahdollisuus tavoitella jotain suurta varttuessaan, mutta vain mahdollisuus. "Etkö tahdo tietää kuka minä olen?" kysyin kulmiani uteliaasti kohottaen. Kettutassu väläytti minulle vinon hymyn. Kietaisin häntäni tiukasti etutassujeni ympärille. "En". Katsoin Kettutassua vakavasti. "Jospa mentäisiin suoraan asiaan. Haluan sinun kuljettaman antamani viestin kissalle - ainoastaan sille kissalle jonka nimen mainitsen - etkä kerro tästä kenellekään, et mainitse sanan sanaa etkä edes vihjaa. Onko selvä?" murahdin ja nousin seisomaan. Siristelin silmiäni. "Entä jos en suostu viemään viestiä?" kolli uhmasi jännittyneisyyttään peitellen, vaikkakin kollin huomaamatta pörhistynyt punaruskea turkki paljasti totuuden. "Sitten emollesi ja sinulle käy kalpaten, ja niille myös kenet olet itse sotkenut asiaan", naukaisin vakavasti astuen pari askelta lähemmäs. "Selvä, teen sen kunhan pidät Minttusydämen erossa tästä asiasta", punaruskea kolli selitti silmissä pelkoa - ei itsensä vaan emonsa puolesta. Selvästikin perhe merkitsi enemmän nuorelle kollille kuin tämä itse. "Teknisesti kyllä, mutta - nyt päästäänkin itse viestiin - kissa jolle haluan viestin lähettää sattuu olemaan Minttusydän. Sinun tulee käskeä häntä - minun puolestani - tulemaan tähän tismalleen samaan paikkaan ja varmistaa että kissaliikenne toimii niin, ettei tästä kulje partion partiota sillä hetkellä. Ja painotan vielä : ei sanaakaan kellekkään tai hän on kuollut jo seuraavana päivänä. Ymmärretty?" varmistin tyynen rauhallisena ja aloin valmistautua lähtöön. En pystynyt haistamaan lähestyviä partioita ukkospolun katkun takaa, joten tapaamisen oli päätyttävä pian. "Ei sanaakaan kenellekkään", Kettutassu varmisti ja otti pari askelta taaksepäin. Päätin poistua paikalta kun kuulin painavia käpälänaskeleita tulevan kohti. Joku oli varmasti tulossa etsimään Kettutassua, eikä minun sopisi olla paikalla. Lähdin luikkimaan pois paikalta aivan rajan tuntumassa, ukkospolun katku pitäisi hajuni poissa Varjoklaanista. Pidin kuitenkin silmällä sitä ettei tassuni astuisi kertaakaan Varjoklaanin reviirille. Kettutassu saisi alkaa miettimään mihin emonsa oli sekaantunut. Hidastettuani tahtiani aloin kuulla innokkaita ja kevyitä askelia perässäni. Joku seurasi minua. Sukelsin läheiseen aluskasvillisuuteen ja painauduin aivan maahan kiinni. Painoin korvani luimuun jottei ne paistaisi vihreiden kasvien joukosta. Maa oli kylmää puiden luomien varjojen takia, se esti auringon säteiden pääsyn tähän kohtaan. Näin kuinka pienikokoinen mustavalko kirjava naaras kipitti aivan nenä kiinni hajujälkeni vieressä, silti toisella puolella rajaa. Kissassa ei ollut Varjoklaanin kamalaa katkua vaan myrskyklaanin metsänomainen. *Myrskyklaani varjoklaanin reviirillä?* Pienin naaras oli ehkä juuri ja juuri oppilaan kokoinen, kutakuinkin samaa ikäluokkaa Kettutassun kanssa. Nousin seisaalleni etutassut kiinni toisissaan ja silmiäni raivoisasti siristellen. "Älä astu käpälälläsikään Kuolonklaanin reviirille tai muuten sinusta ei ole enää jäljellä mitään sen jälkeen", naukaisin, samalla kasvilleni piirtyi jäinen virne. Valkean kirjava naaras nosti päätään säpsähtäen. //Pakkanen? :3

Minttusydän 24.5.2018

Katsoin kauhistuneena Kettutassua joka oli juuri saapunut luokseni kertomaan saaneestaan viestistä. Poikani aneli minua saapumaan paikalle, ja vaikka kuinka halusinkin kieltäytyä Kettutassun katseessa oli jotain joka satutti minua sisältä. Hän aneli minua, häntä raastaisi sisältä jos en suostuisi. Tiesin kyllä mitä Jäälilja oli sanonut, uhkaillut murhilla. Kumarruin poikani puoleen ja lipaisin tämän päätä. "Minä hoidan homman kotiin", naukaisin lempeästi, peittäen pelkoni. Kettutassu nyökkäsi vaiteliaana. "Lupaathan palata takaisin minun ja Mäyräpennun luokse?" Kettutassu naukaisi isänsä silmät kiinni minussa. Nyökkäsin hymyillen. Vilkaisin taivaalle, aurinko oli painumassa jo alas, minun olisi siis pian mentävä. "Mitä jos kävisitte Rosmariiniputouksen kanssa katsomassa Mäyrätassua?"naukaisin ja pukkasin poikaani rohkaisevasti. "Joo", kolli nyökkäsi ja lähti nuolaistuaan lapaani mestarinsa ja ystävänsä luokse. Vetäisin syvää henkeä. Matkani surman loukkuun alkaisi, ainakin niin minä sen kuvittelin. Ravasin reippaasti kohti kahta lähentyvää hahmoa. Jäälilja ja Viiltokaaos - Kuolonklaanin varapäällikkö. He astelivat minua vähän matkaa vastaan ja pian sainkin kuulla tyynen tervehdyksen: "Hei Minttusydän, kiitos kun suostuit tapaamaan minut. Miten Varjoklaanilla menee? Veikkaan, että teillä on pieni pula riistasta kaiken aikaa". Vetäisin näkymättömästi henkeä ja nyökkäsin tervehdyksen. "Tervehdys, ja kiitos vain mutta Varjoklaanin riista asiat ovat aivan kunnossa", naukaisin mahdollisimman rauhallisesti. Istahdin kahden Kuolonklaanilaisen seuraan. tarkkailin Viiltokaaosta ja tulin siihen tulokseen, että Viiltokaaos oli vielä vahvempi näky kuin Jäälilja. Toimiko tuo valkea naaras vain kätyrinä? Mitä tässä oli meneillään? Oliko Kylmähenkäyksenkin vieminen jotain suunnitelmaa? "Uskoisin, että sinulla oli jotakin tärkeää kun et malttanut odottaa kokoontumiseen asti?" naukaisin kulmiani kohottaen jännittyneenä. *Rentoudu Minttusydän renotudu* "Tai yksityistä?" //Viilto?

Viiltokaaos 24.5.2018

Jäälilja oli viimein saapunut leiriin ja kertonut onnistuneensa löytämään varjoklaanilaisen, joka saisi klaanin varapäällikön Kuolonklaanin rajalle auringonlaskun aikaan. Ilmeisesti hän oli löytänyt Minttusydämen ja Tihkutähden pennun ja antanut tehtävän hänelle. "Vai Kettutassu, ystäväsikö?" murahdin ilkkuen Jääliljalle. Soturi ei vastannut mitään vaan katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. "Miten vain, kunhan et kiinny häneen liikaa. Kenties pian saat hänetkin vaihtamaan klaaniaan ja korvaat rakkaan ystäväsi Kylmähenkäyksen hänellä", virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa. Jäälilja pyöräytti silmiään ja pudisteli päätään hitaasti. "Älä ole noin vakava. Suunnitelmani etenee, se on hyvä juttu", murahdin ja vaihdoin kasvoillani koreilevan virneen kylmänviileään ilmeeseen. Nousin seisomaan, venyttelin raajojani ja lähdin kävelemään kohti leirin uloskäyntiä. "Lähdetään, jotta ehdimme varmasti paikalle ennen Minttusydäntä", murahdin ja vilkaisemattakaan soturia astelin ulos leiristä. Leirin ulkopuolella ilma oli raikkaampaa. Tuuli oli voimistunut siitä, kun olin käynyt nelipuilla Jääliljan kanssa. Kuulin soturin askeleet takanani. Hän ei ollut aivan kiinni perässäni, mutta välillämme oli tuskin kahta ketunmittaa pidempää matkaa. Matkalla mietin, mitä sanoisin Minttusydämelle. Minun täytyi olla vakuuttava, sillä ei kukaan tahtonut tarttua lähes hyvään tarjoukseen, sen piti olla paras tarjous. Saavuimme ukkospolulle. Ennen kuin lähdin ylittämään sitä, vilkaisin nopeasti puolelta toiselle. Astuin pari askelta taaksepäin nähdessäni Myrskyklaanin reviirin suunnalta rymistelevän, tumman hirviön. Jäälilja oli nyt saapunut vierelleni ja painautunut maata vasten. Itse kumarruin hieman alaspäin, mutta pidin pääni pystyssä ja katseeni koko ajan hirviössä. Maa alkoi täristä jalkojeni alla aina vain kovemmin, mitä lähemmäs hirviö pääsi. Lopulta hirviö oli kohdallamme. Silmänräpäyksessä se oli jo juossut ohiksemme ja suuntasi korkokivien suuntaan. Takajalkojeni avulla ponnistin itseni vauhtiin ja muutamalla loikalla ylitin mustan ukkospolun, jonka mustan pinnan aurinko oli tehnyt lähes käpäliä polttelevaksi. Jäälilja seurasi minua hieman hitaammin. Kun soturi oli vierelläni, jatkoin matkaa Varjoklaanin rajaa myöten Jäälilja vierelläni. Pian soturi pysähtyi reviirimme rajalle ukkospolun viereen ja asettui istumaan sen lähelle. Istuuduin hänen vierelleen ja käänsin katseeni Varjoklaanin reviirin suuntaan. Ukkospolun toisella puolen muutaman puun takaa siintävä nummimaisema oli muuttunut märäksi ja upottavaksi suoksi, jolla kasvoi erilaisia kasveja ja pieniä kitukasvuisia puita. Varjoklaanin puolella ukkospolkua reunustivat erilaiset lehtipuut. Puita oli kuitenkin niin vähän, että niiden välistä näki helposti Varjoklaanin puolelle. "Kerrataanpa vielä: Kun Minttusydän saapuu, siirrymme Varjoklaanin puolelle. Minä hoidan puhumisen ja sinä seuraat tilannetta taustalta. Et sano mitään, ymmärrätkö sinä?" kysyin ja katsoin naarassoturia silmiäni siristellen. Jäälilja nyökkäsi epäröiden. "Ymmärrän toki", hän vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vuorostani tyytyväisenä. "Yksikin sana voi pilata tämän jutun. Jos siis pilaat tämän, pidän huolen että elämäsi kääntyy päälaelleen yhden ainoan auringonkierron sisällä", vastasin purren hampaitani yhteen. Viilsin kynsilläni ilmaa ja käänsin katseeni poispäin kuolonklaanilaisnaaraasta. Aurinko oli jo laskemassa, joten Minttusydämen pitäisi olla täällä hetkenä minä hyvänsä. Pidin aistini tarkkoina, koska en luottanut täysin Jääliljaan. En voinut olla täysin varma, etteikö soturi olisi vain järjestänyt varjoklaanilaisten ystäviensä kanssa väijytystä minulle. Hän oli kateellinen varapäällikön paikastani muiden kuolonklaanilaisten tavoin, joten saatoin odottaa mitä vain. Pian kuitenkin erotin lähestyvän hahmon Varjoklaanin puolelta. Tunnistin punertavan ruskean naaraskissan Minttusydämeksi. Nousin ylös ukkospolulle, varmistin ettei hirviöitä tule ja astelin viileästi Varjoklaanin reviirin puolelle. Minttusydän näki meidät heti ja siristi silmiään. Astelin Jäälilja perässäni aivan varjoklaanilaisnaaraan lähettyville ja istuin alas. "Hei Minttusydän, kiitos kun suostuit tapaamaan minut. Miten Varjoklaanilla menee? Veikkaan, että teillä on pieni pula riistasta kaiken aikaa", naukaisin tyynellä äänellä ja väläytin pienen hymyn varjoklaanilaisnaaraalle, jota ei huvittanut. Tyyni ilme kasvoillani odotin hänen vastaustaan. Kun keskustelu saataisiin käyntiin, siirtyisin oikeaan aiheeseeni, joka oli Varjoklaanin saaminen puolelleni. Minulla oli varsin hyvät tarjoukset heille, joista yksikään järkevä tuleva päällikkö ei voisi kieltäytyä. //Minttu?

Minttusydän 12.4.2018

Kylmähenkäys oli juuri saapunut pesään, kesken minun ja Liljahenkäyksen keskustelun. Jos Liljahenkäykseen oli luottaa, kuten yleensä oli, minää odotin pentuja. Minun ja Tihkutähden pentuja. Pian näin jotain järkyttävää, Kylmähenkäys loikkasi hampaat irvessä parantjaoppilaan kimppuun. Yritin pinkaista apuun, mutta juuri sillä hetkellä kipuaalto kaappasi minut mukaansa. En tiennyt kauanko olin pinnistellyt kipua vastaan kunnes kaikki taas selkeni ja kipu laantui. Räväytin silmäni auki ja näin kuinka Sienikareva ja Liljahenkäys painoivat pyristelevää siniharmaata kollia parantajan pesän pohjaa vasten. Ryntäsin apuun ja ojensin auttavan tassun pitämään Kylmähenkäyksen maassa. "Minä tiesin kokoajan. Tiesin minkälanen olet", naukaisin hampaitani kiristellen. Tunsin vihaa Kylmähenkäystä kohtaan, hän oli vahingoittanut parasta ystävääni. En ollut ehtinyt vielä katsoa oliko kummassakaan parantajassa jälkeä kollin iskusta, sillä sisälläni paloi ainoastaan halu upottaa kynteni kolliin. Sen olin Tihkutähdeltä oppinut, että vääryden tekijää tulisi rangaista. Kylmähenkäyksen kasvot olivat ivalliset. Hän oli pinteessä, hän tajusi tilanteen, muttei näyttänyt sitä. "Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" ärisin, mutta loputa vedin kasvoilleni tyynen ilmeen. "Tähän on vain yksi ratkaisu", naukaisin ja kohensin ryhtiäni," Minä Minttusydän Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut Kylmähenkäyksen tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoituksesta". Siristin silmiäni Kylmähenkäykselle. "Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", naukaisin raivoisasti. Saisin ylipuhuttua Tihkutähden halutessani erottamaan hänet jos oma sanani ei kuuluisi. Olisin voinut jopa menettää Liljahenkäyksen. En halunnut edes ajatella sitä. Parantaja naaraasta tuntui varmasti pahalta kun oma kumppani petti luottamuksensa näin nopeasti. Olin aivan varma, että minä haluaisin parin muun kissan kanssa saattaa Kylmähenkäyksen ulos reviiriltä ja varmistaa, että kolli katoaisi lopullisesti. "Loppusi Varjoklaanissa on koittanut". //Kylmä? Sieni ja Lilja?

Liljahenkäys 13.4.2018

Viha paloi rinnassani, kun porasin meripihkaisen katseeni suoraan entisen kumppanini ennen niin rakkaisiin kasvoihin, jotka saivat nykyjään vereni suorastaan kuohumaan. "Minä tiesin koko ajan. Tiesin minkälanen olet." Minttusydän asteli luoksemme silmät leimuten.  "Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" varapäällikkö ärisi. Sitten hän kohensi ryhtiään ja naukui: "Tähän on vain yksi ratkaisu. Minä, Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut, Kylmähenkäyksen, tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoittamisesta." Naaraan silmät kaventuivat viiruksi. "Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", Minttusydän raivosi maahan painetulle Kylmähenkäykselle hurjistuneena. "Loppusi Varjoklaanissa on koittanut", Minttusydän ilmoitti tunteettomasti ja kohotti kylmästi leukaansa, "poistu reviiriltämme, Kylmähenkäys. Et ole enää Varjoklaanin jäsen. Jos yksikään sotureistani saa sinut kiinni reviiriltämme, heillä on täysi lupa hyökätä kimppuusi. Nyt häivy äläkä enää koskaan palaa." Hän kohotti kylmästi leukaansa katsellessaan miten entinen Varjoklaanin soturi nousi hitaasti, ivallinen hymy kasvoilleen leviten takaisin jaloillensa. Kynsiäni syyhytti päästä iskemään ne tuon saastaisen kollin kurkkuun. "Hyvä on sitten, lähden Varjoklaanista. Pääsenpähän pois teidän seurastanne, kaikki yhtä heikkoja kissoja, jotka luulevat Tähtiklaaniin uskomisen pelastavan henkenne!" Kylmähenkäys sähisi ja sylkäisi maahan. Sitten hän käänsi meille ylimielisenä selkänsä ja marssi ulos pesästä. Seurasin hänen perässään karvat pystyssä ja hampaat irvessä. En lepäisi ennen kuin tuo katala kissa olisi hävinnyt näköpiiristäni ulottumattomiini. Muutoin olisin jo lävistänyt hänen sydämensä kynnelläni, mutta koska olin vain parantajaoppilas, minulla ei ollut valtuuksia siihen, ikävä kyllä. "I-isä? Mitä on t-tapantunut?" Rosmariinitassu katsoi runnottua isäänsä säikähtäneenä. Kolli lähestyi tytärtämme huolestuttavan tuttavallisesti. Yleensä tämä tuskin edes huomasikaan tätä. "Ei mitään hätää, rakas Rosmariinitassu. Selitän asian myöhemmin, mutta nyt sinun täytyy lähteä", sanoin oppilaalle tiukasti ja käännyin sitten entisen kumppanini puoleen: "Ja Kylmähenkäys, älä edes yritä mitään." Kolli kääntyi katsomaan minuun hurjistuneena. Näytti siltä, että hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä rynnätä kimppuuni. "H-hyvä on emo", naaras piipitti hiljaa ja perääntyi hieman kauemmas isästään. "Tuo oppilas on seuraava listallani niistä kissoista, joiden kurkun aion repiä vielä auki. Te kolme satutte jo olemaan sillä listalla", kolli karjaisi niin, että hänen huutonsa kiiri lähes jokaiseen leirin nurkkaan. "Tuo on tarpeeksi, Kylmähenkäys. Häivy", Minttusydän tiuskaisi häntäänsä poistumisen merkiksi heilauttaen. "Isä? Minne sinä olet menossa?" Rosmariinitassu kysyi ohitseen tassuttelevalta luopiolta. "Voi, Rosmariinitassu", hän kehräsi silkinpehmeästi, "minä lähden Kuolonklaaniin." Soturioppilaan leuka loksahti hämmästyksestä auki, kun tuo katsoi verkkaisesti liikkuvan Kylmähenkäyksen perään. "E-ei... isä, älä", Rosmariinitassu kuiskasi epäuskoisen kuuloisena. "Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" Kylmähenkäyksen viimeiset sanat kajahtivat aukiolla, ennen kuin tuo sukelsi piikkihernetunneliin ja katosi. Aukiolle tuli hiljaista. Pesistään ulos hiipivät kissat vilkuilivat toisiaan ja vuoroin meitä hieman ihmeissään. Nostin uhmakkaasti leukaani ja käänsin heille selkäni palaten takaisin parantajan pesälle. Minun olisi paikattava haavani, jotta ehtisin illan harjoituksiin. Tarvitsin omaa rauhaa ja kaiken lisäksi sopivia liikkeitä, millä sattaisin sivaltaa edellisen kumppanini kaulaan viillon, josta vuodattaisin tämän veret ulos. Olin tyystin vaipunut omiin ajatuksiini. Kuulin kuinka pesän suulta kuului kahinaa ja käännyin kohtaamaan vastustajani raivohullun voimalla. Tajusin kuitenkin pian hyökänneeni mestarini, Sienikarvan, kimppuun, joka makasi allani silmät pelosta ymmyrkäisinä. "Liljahenkäys, mitä sinä oikein teet!" Minttusydän sihahti kauhistuneena pesän suulta ja kiiruhti auttamaan parantajakollia jaloilleen. Nousin nopeasti pois hänen päältänsä. Sanaakaan sanomatta poistuin pesästä ja lähdin tassuttamaan uloskäynnin suuntaan. Minulle oli se ja sama, odottaisiko Kylmähenkäys minua ulkona, kunhan vain pääsisin tuulettamaan ajatuksiani toisaalle, kuten esimerkiksi veljeni luo. //Kosto? Sieni? Minttu?

Minttusydän 14.4.2018

Katsoin hämmentyneenä kuinka Liljahenkäys pyyhälsi ulos. "Lilja-", aloitin, mutta lopetin samointein, ei hän kuulisi. Katsoin sydän särkyneenä Liljahenkäyksen perään, hänestä tuntui varmasti pahalta. Vilkaisin varovasti Sienikarvaa, jonka kimppuun parantaja oppilas oli hypännyt ajatelematta. Hän näytti olevan kunnossa, nyökkäsin kunnioittavan hyvästi ja poistuin paikalta. Minun olisi tavattava Tihkutähti. Astuessani ulos pesästä näin jo kuinka harmaankirjava kolli istuskeli klaanikiven varjossa, silmät kapeina viiruina. Astelin tämän luokse ja tujotin suoraan tämän sähkönsinisiin silmiin. "Vieläkö vihoittelet minulle?" Tihkutähti kysyi varovasti virnistäen. Loin tuiman silmäyksen kolliin. "Kyllä, mutta minulla on ilmoitusluontoista asiaa", naukaisin terävästi. Tihkutähti kohotti kulmiaan. "Karkotin Kylmähenkäyksen ja..", aloitin, mutta Tihkutähti keskeytti minut. "Ai mitä?" kolli naukaisi järkyttyneenä. Oli vain hyvä, että Kylmähenkäys oli lähtenyt. "Ja niin odotan pentujasi", naukaisi leikkimielisen tunteettomasti. Kumppanini silmät rävähtivät auki häämentyneinä. "S-sinäkö?" Tihkutähti takelteli. Pyöräytin silmiäni hilpeästi. "Taidan mennä nyt takaisin vihoittelemaan sinulle", naukaisin ja lähdin loikkimaan pois, "Ainiin ja, minä muutan nyt hetkeksi pentutarhalle". Tunsin kuinka Tihkutähden katse porautui selkääni. Olisipa siinäkin kollille mietittävää. Astelin sisälle pentutarhaan. "Kanervakuu, mitä sanoisit jos tekisimme minulle vuoteen?" naukaisin iloisesti hymyillen. Olin majaillut pentutarhassa jo hetken aikaa, vatsakipuni olivat jo alkaneet voimistua, joka meinasi sitä, että pennut syntyisivät lyhyellä aikavälillä. Makoilin vuoteellani pentutarhassa. Tihkutähti oli tullut kysymään vointiani, outoa kyllä, mutta totta. Kanervakuu oli lähtenyt kävelylle, sillä pentutarha oli juuri nyt tyhjillään pennuista. Pian suuri kipuaalto valtasi minut, suurempi kuin koskaan. Päästin pienen vaikerruksen. "Minttusydän?" kuulin kumppanini kysyvän jostain kaukaisuudesta. "Pennut... ne tulevat nyt!" rääkäisin ja kuulin askeleita. Tihkutähti oli rynnännyt parantajan luokse. Sienikarva oli saapunut melkein heti kumppanini katoamisen jälkeen ja Tihkutähtikin oli palannut luokseni. Näin kuinka vierelleni nostettiin ensin tummanharmaa pieni kissanpentu. "Saitte pojan, mutta pelkäämpä hänen olevan kuollut", kuulin Sienikarvan kuiskaavan. Sydän hypähti kurkkuuni. Suru valtasi minut. Pian toinen pentu oli nostettu vierelleni puhtaaksi nuoltuna. Punaruskeaturkkinen hieman edellistä pentua suurempi pentu. Onnekseni punaruskeaturkkinen kissanpentu kiemurteli etsien ravinnon lähdettä. "Kolli", Sienikarva naukaisi tyynen rauhallisesti. Kolli tunnusteli vatsaani, "Vielä yksi". Katselin voipuneena kolmea vierelläni makaavaa myttyä, kahta liikkuvaa ja yhtä liikkumatonta. Punaruskea kolli, joka omasi turkkini värin kiemurteli onnellisesti vatsani vieressä, tämän rinnalla musta naaras, jonka selässä kulki valkea raita ja lopuksi liikkumaton pentu. Aivan Tihkutähden näköinen, tummanharmaa valkeilla pilkuilla. Suru kaihersi rintaani pienen kolli pennun puolesta. "Voi tuota pientä", nyykäisin. Tihkutähti nuolaisi päätäni. Katsoin vielä kahta liikkuvaa pentua. "Mitä olet ajatellut nimiksi?" Tihkutähti naukaisi varovasti. "Mitä jos naaras olisi Mäyräpentu, hänen turkkinsa kuvioinnista tulee mieleen Mäyrä. Vahva ja peloton", hymyilin ja nuolaisin tummaa pentua. Tihkutähti nyökkäsi hyväksyvästi. "Kollista Kettupentu, punaruskea turkki", kolli naukui. Nyökkäsin. "Sekä ovela", kuiskasin. Katsoin tummanhramaata kolli pentua. "Lumikkopentu", henkäisin. "Heikko", Tihkutähti naukaisi. Pudistelin päätäni. "Lumikot ovat älykkäitä". //Pennut?

Kettupaentu 14.4.2018

Haukottelin leveästi, tai ainakin niin leveästi kuin pienellä suullani pystyin. Pieni valitus kantautui kurkustani, kun nälkä kaiversi vatsaani. Kaikki oli muuttunut hyvin nopeasti. Etsin kuonollani jotain pehmeän ja hyväntuoksuisen karvan seasta, pian löysin etsimäni. Aloin imeä maitoa hieman vastahakoisesti, sillä maku joka valtasi suuni, ei ollut kaikista miellyttävin. Maku oli rasvainen ja pehmeä, pimeys ympäröi minua kuten aina. Se tuntui rauhoittavalta kaiken uuden keskellä, mutta kuitenkin pimeys ei ollut enää niin pimeä kuin ennen. Enemmänkin harmaa. Uskoin, että se johtui jostain valoisasta joka ympäröi minua, jos oli edes jotain muuta kuin iankaikkinen pimeys? Nostin kuononi kohti korkeuksia ja nuuhkutin ilmaa pienellä nenälläni. Haju oli raikas, ilma haisi hyvälle, sen suloinen tuoksu valtasi kaikki aistini. Yritin kuulostella ympärilläni olevaa mustuutta, mutta korvani eivät kuulleet kuin pientä muminaa. Sitten jokin liikahti vieressäni, käänsin kuononi tätä kohti. Tunsin jotain märkää hetkellisesti päälaellanni. Aloin leipoa turkkia pienen pienillä kynnen aluillani mielihyvän merkiksi. Väsy alkoi painaa harteitani alas, minulle tuli pakottava tarve nukkua. Käperryin lämmintä kissaan vasten ja vaivuin syvään uneen. Kierähdin selälleni. Mukava lämpö valtasi vatsakarvani, kun lämpimät säteet loivat lämmintä valoaan turkilleni. Minusta tuntui hyvälle, joko nyt olis aika? Aika päästä pois tästä ikiaikaisesta - tai jopa väliaikaisesta - pimeydestä. Halusin tietää mitä tapahtuisi jos katsoisin maailmaa avoimin silmin, tunsin uteliaisuuden valtaavan itseni. Olin negatiivinen persoona, sen tiedostin. Jopa nyt ajattelin, että en pääsisi pimeydestä vaikka raottaisinkin silmiäni Olin aina yksin. Kuitenkin raotin silmiäni ja minut sokaisi kirkas valkea valo, mutten kuitenkaan sulkenut silmiäni. Kirkkaus tuntui kipuna silmissäni, mutta kuitenkin pian valo alkoi väistyä tieltä ja aloin hahmottaa muotoja. Kuulin pientä puheensorinaa. "Lumikkopentu on haudattu nyt", kuulin möreähkön -luultavasti kolli kissan- äänen. Siihen vastasi kauniisti sointuva ja hyvin lempeä ja rauhaisa ääni: "Hyvä". Avasin silmäni lopulta niin suurelle kun suinkin sain. Näin suurehkon pesän, jonka sisällä oli kolme suurta kissaa. Ensimmäinen jonka näin oli vieressäni oleva kaunis punaruskea naaras, emoni. Hänen vierellään istui suuri tummanharmaankirjava kolli, jonka viiruiksi kavennetut silmät olivat kaikkea muuta kuin ystävällisen näköiset. Mutta silti, niissä näkyi häivähdys onnea ja ylpeyttä. Syvemmällä pesässä pehmeän näköisellä vehreällä sammalvuoteella, joka oli vuorattu kuivilla saniaisilla, makasi pörröisen vaaleanruskean turkin omaava naaras kissa. Kaikki kolme silmäparia tutkailivat minua, kolli sähköisen uteliaasti ja naaraat lempeästi. "Huomenta Kettupentu", soinnillinen ääni sanoi, se oli emoni ääni. Katsoin syvälle hänen syvänsinisiin silmiinsä, jotka hohtivat iankaikkista rakkautta, minuako kohtaan? Emo vilkaisi olkansa yli suurta tummanharmaata kollia. "Hei", kolli naukaisi matalasti. Jäin tujottamaan kollin silmiä jotka tuijottivat minua raivoisasti uhaten. Jatkoin tuijotustani itsepäisesti ja nostin leukani ylös. "Hän uhmaa sinua jo nyt", emo naurahti. Käänsin katseeni vastahakoisesti pois kollista. "Hänellä on sinun silmäsi", punaruskea emoni naukaisi viereiselle kollille, luultavasti isälleni. Käänsin katseen tassuihini, ne olivat pörröiset ja tummanruskeat, niistä pilkottivat lyhyet koukku kynnet. Puristin kynnet ulos ja takaisin sisälle, toistin saman uudestaan. Lopulta osasin jo hallita liikettä tassussani. Nousin hoiperrellen ylös seisomaan, ja tiesin, että minä en pääsisi eteenpäin. En ehkä koskaan oppisi käyttämään tassujani, mutta samapa tuo. Jäin seistä jököttämään paikalleni ja tarkkailemaan tapahtumia. Huomasin kuinka katosta harottava risu tipautteli kylmiä ja märkiä vesipisaroita pesän sisälle. Kuulin kevyitä askelia käänsin päätäni niin paljon, että näkisin, mutta tiesin etten näkisi tarpeeksi. Silti seison paikallani tasapainoon tottuen. Näin kuinka kaunis ja siro luonnonvalkoinen naaraskissa asteli siään. "Huomenta Minttusydän", naaras naukaisi kauniisti helisevällä äänellään, ääneen saattoi vaikuttaa katkeruus. Oliko kenties jotain tapahtunut ennen sitä kun astuin tietoisuuteen, liittyikö se haudattu Limukkopentu tähän kenties? "Tervehdys Rosmariiniputous, onnea vielä soturinimestäsi", emoni naukaisi onnitellen. Painoin mieleeni Rosmariiniputouksen kaikki hentorakenteiset piirteet ja jokaisen naarmun hänen kehossaan, jotta tunnistaisin tämän tarvittaessa. //Rosma? Mäyrä?

Rosmariiniputous 14.4.2018

Kun heräsin aamulla, en olisi voinut olla tyytyväisempi siitä että aamuaurinko valaisi tervehtivästi soturien pesää ja että Varpusliito makasi viereisellä sammalpedillä. Yö oli ollut todella rankka, sillä olin nähnyt karmeaa painajaista. Unessa Kylmähenkäys oli hyökännyt Kuolonklaanin kanssa Varjoklaaniin ja riistänyt vaivattomasti emoni hengen. Olin yrittänyt pelastaa Liljahenkäyksen, mutta isäni kynnet olivat väin kulkeneet lävitseni kuin olisin ollut pelkkää ilmaa ja sivaltaneet sitten emoni kurkun auki. Kylmähenkäys oli vain nauranut murhanhimoisesti ja tuhonnut sitten yksitellen jokaisen varjoklaanilaisen, jättäen minut kuolevan emoni ruumiin ääreen, johon painajaiseni olikin loppunut. Tähtiklaanin kiitos, ettei uni ollut todellakaan totta eikä se koskaan tulisikaan todeksi. "Varpusliito?" kuiskasin varovaisesti ja tökkäsin parhaan ystäväni vaaleanharmaata selkää pienellä tassullani. Pieneksi pettymyksekseni kolli ei ollut hievahtanutkaan, vaan oli vain päästänyt suustaan heikon murahduksen ja jatkanut sitten uniaan. Olisin pyytänyt häntä kanssani aamupartioon, mutta joutuisin varmaan menemään ilman häntä. Onneksi voisin pyytää vastanimitettyä soturia kanssani myöhemminkin. Nousin vaivalloisesti seisomaan ja aloin sukimaan luonnonvalkoista turkkiani rauhallisella tahdilla. Koko selkäni peittävät kilpikonnalaikut väreilivät, kun nuolin karvojani pitkin vedoin. Kun sain siistittyä turkkini, pujottelin nukkuvien soturien välistä aukiolle. Leiriaukio oli aikaan verrattuna hieman tavallista runsaampi kissojen määrän suhteessa, muttei se minua suuremmin yllättänyt. Aamupartio oli valmistautumassa lähtöön leirin uloskäynnin edustalla, jota johtava Valkosydän pörhisteli turhautuneena harmahtavan valkoista turkkiaan. Tajusin nopeasti etsiväni isäni sinertävänharmaata hahmoa klaanitoverieni joukosta, mutta sitten mieleeni muistui eilisen tapahtumat. Isäni oli lähtenyt Kuolonklaaniin enkä ollut vielä ehtinyt kysyä emoltani syytä siihen. Minun pitäisi tottua siihen, etten tulisi enää näkemään Kylmähenkäystä klaanikokouksia lukuunottamatta. "Hyvää huomenta, Rosmariiniputous." Käännyin nopeasti ympäri kuultuani takaani lempeän äänen ja kun kohtasin takanani seisovan vaaleanharmaan naaraan kasvot, tunnistin tuon nopeasti Kyyhkylennoksi. En ollut juuri koskaan jutellut tuolle naaraalle, mutta tiesin hänen olevan Minttusydämen emo ja Okaliekin kumppani. "Hyvää huomenta sinullekin, Kyyhkylento. Nukuitko hyvin?" kysyin kohteliaasti ja räpäytin ystävällisesti vanhemmalle soturille meripihkaisia silmiäni. Annoin myös vilpittömän kunnioituksen kuulua äänessäni, koska juttelinhan paljon kokeneemman kissan kanssa. "Nukuin hyvin ja heräsin upeisiin uutisiin. Minttusydän on synnyttänyt kaksi pentua!" Kyyhkylento ilmoitti säteilevästi. Tietenkin hän oli todella tyytyväinen ja ylpeä, olihan hän juuri saanut lapsenlapsia! "Kuinka ihanaa! Oletko sinä käynyt vielä katsomassa heitä?" kysyin innostuneelta soturilta. Kyyhkylento nyökäytti päätään, antaen samalla ylpeyden suorastaan loistaa itsestään. "Kyllä vain, he ovat aivan upeita! Sinäkin voit käydä katsomassa. Mutta on huonojakin uutisia", Kyyhkylento madalsi hieman ääntään, "kolmas pentu, Lumikkopentu, menehtyi synnytyksessä. Hänet haudattiin juuri vähän aikaa sitten." Ilmeeni synkkeni siinä samassa. Vastasyntyneen pennun menehtyminen oli aina musertavaa kuulla, sillä kyseisellä kissalla ei ollut ollut edes mahdollisuutta kokea elämää. Räpäytin myötätuntoisesti silmiäni Kyyhkylennolle. "Se on todella ikävää kuulla. Mutta käyn nyt katsomassa heitä, hyviä päivänjatkoja." Hyvästelin Kyyhkylennon nopealla hännänheilautuksella ja otin sitten suunnakseni pentutarhan. En ollut edes tiennyt, että Minttusydän oli odottanut pentuja, mutta uusien pentujen saapuminen oli aina hyvä uutinen. Varjoklaani oli saanut lukuisia uusia oppilaita ja sotureitakin oli tyydyttävän paljon. Syntyklaanini vahvistuminen toi aina lämpöä sydämeeni. Kun saavuin pentutarhan oviaukolle, työnsin sammalverhot varovaisesti sivuun ja sukelsin pesään. Pentutarha oli ensisilmäyksellä valoisa ja koska olin itse ollut kylminä lehtikadon aikoina pentutarhan asukas, hämärät ja kylmät ajat palasivat heti mieleeni. Eihän pesässä ollut todellakaan kuuma, mutta auringon lämpö ulottui pentutarhaan asti ja lämmitti mukavasti selkääni. Pesässä olevat Minttusydän, Kanervakuu ja Tihkutähti käänsivät katseensa minuun. Naaraiden kasvoille nousi ilahtunut hymy, mutta päällikön kasvoilla ei käynyt heikkokaan hymy, mutta rehellisesti sanottuna en sellaista ollut olettanutkaan. "Huomenta Minttusydän ja Kanervskuu", tervehdin kuningattaria ystävällisellä äänensävyllä ja säteilevällä hymyllä, mutta ääneni perukoilta pystyi myös erottumaan hienoinen katkeruus. Tiesin, että Lumikkopennun menehtyminen oli ollut naaraalle suuri menetys, joten en voisi kuulostaa todella iloiselta hänen seurassaan. "Tervehdys Rosmariiniputous, onnea vielä soturinimestäsi", Minttusydän onnitteli lämmin hymy kasvoillaan. Pystyin erottamaan hänenkin äänestään katkeruuden, mutta samalla helpotuksen siitä, että kaksi muuta pentua olivat selviytyneet. Räpäytin hänelle myötätuntoisesti meripihkaisia silmiäni ja asetuin sitten vähän matkan päästä punertavanruskeasta pennusta ja kahdesta karvakasasta, jotka möngersivät emonsa mahan ympärillä. "Kiitos, olen erittäin tyytyväinen soturinimeeni", lausuin kiitokseni ja heitin nopean silmäyksen Tihkutähteen, jonka jälkeen siirsin uteliaisuudesta kiiltävät silmäni Minttusydämen pentuihin, "haluaisitko esitellä pentusi minulle?" "Toki. Tämä naaras on nimeltään Mäyräpentu", Minttusydän kosketti hännänpäällään kevyesti mustaturkkista naarasta, jonka kuonosta kulki hännänpäähän asti valkea raita, "ja hänen veljensä on Kettupentu." Sitten Minttusydän kosketti hännänpäällään punertavan ruskeaa kollia, jonka sähkönsiniset silmät olivat suorastaan porautuneet minuun. Kollipentu näytti aivan ketulta, tosin hieman söpömmältä ja vähemmän pelottavalta kuin oikeat ketut. "Hei, Kettupentu. Minun nimeni on Rosmariiniputous", tervehdin pientä pentua säteilevä hymy kasvoillani ja ojensin oikeaa etukäpälääni tuota kohti. Polkuanturassani oleva syntymämerkki välähti esille ja näin Kettupennun katseen kohdistuvan siihen. Kolli näytti niin hämmästyneeltä, etten voinut olla päästämättä pientä kehräystä. Pennut olivat niin suloisia ja söpöjä! //Kettu? Mäyrä?

Jäälilja 2.4.2018

"Et toki", Minttusydän naukaisi ja väläytti lempeän hymyn Rosmariinitassulle. Pyöräytin silmiäni turhautuneena. "Oliko teillä jotain asiaa?" varapäällikkö naaras naukaisi. Hänen kysymyksensä oli ilmiselvästi tarkoitettu minulle ja Kylmähenkäykselle. "Kai nyt varapäälliköitä tapaamaan muutenkin voi tulla?" nau'uin vienosti.  Nostin ilottomasti hymyilevän katseeni suoraan syvälle Minttusydämen silmiin. Silmät olivat täynnä tunteita, varovaisuutta, ärtymystä ja huolehtimista. Varmaankin Rosmariinitassun puolesta. Näin sivusilmällä kuinka Minttusydämen karvat alkoivat sojottaa ympäriinsä jännittyneenä. Aivan kun punaruskea naaras olisi saanut sähköiskun. Naaraan silmät tuijottivat suoraan omiini. Pian suljin silmäni ja päästin kolkon naurun. Sain aivan loistavan idean. "Muista olla varovainen, kun sinä astut valtaan, Varjoklaani ei ole enää turvassa", naukaisin kylmästi ja kiepsahdin ympäri, välittämättä siitä kuka kuuli sanani. Niiden merkitys oli ei mitään. Halusin vain saada Minttusydämen stressaantumaan. Jos Kylmähenkäys tosiaan haluaisi klaaninsa johtoon, voisin auttaa. "Mukavaa päivänjatkoa, arvon Minttusydän", naukaisin teatraalisen iloisesti ja käännyin Kylmähenkäyksen puoleen. "Minulla on pieni suunnitelma, jolla muutamme voimakkaan varapäällikösi hermoraunioksi. Ihan vain kiusanteon ilon takia", naukaisin kiero hymy huulillani, "Mutta siihen tarvitsen apuasi." Kylmähenkäys kohotti kulmiaan kiinnostuneena. Minttusydän vaikutti turhan heikolta johtamaan jotain Pimeyden Metsään uskovaa. "Palvelus, jonka haluan sinun tekevän on aivan helppo", naukaisin hymyillen, silmät jännityksestä tuikkien, "Sinun ei tarvitse kuin viedä minulta terveisiä, pienen lahjan kera, joita voit pyytää Liljahenkäykseltä. Mintun lehtiä, mutta haluan sinun repivän ne". Katsoin Kylmähenkäystä suostuttelevasti. "Usko pois hetken mietittyään hän on kauhuissaan. Ja oletan, että tajuat tämän olevan maksu tulevista taisteluharjoituksista. Oletko mukana?" nämä olivat taas niitä turhia mielenilmauksiani, joista nautin vain itsekseni. Repaileiset mintun lehdet yhdistettynä minuun, saisi Minttusydämen kauhistumaan. En halunnut kaiken tapahtuvan liian nopeasti, hänet olisi mukava pitää jännityksessä hetken aikaa. Odottelin Kylmähenkäyksen vastausta, olin aivan varma että saisin kiristettyä mitä vain, taisteluharjoituksilla. //Kylmä? Sori hirveen sekava xd En vaan keksiny mitää muutakaa cx Ja vielä sori laadusta, kirjotin puhelimella ::D

Kylmähenkäys 7.4.2018

Makoilin Varjoklaanin leirin reunamilla, ja silmäilin kirkasta täysikuuta, joka lipui taivaan halki sulavalla tahdilla. Olimme jo hetki sitten palanneet kokouksesta, mutta kun klaanitoverini olivat hajaantuneet nukkumaan, olin jäänyt yksin aukiolle. Minun ei todellakaan tehnyt mieli mennä nukkumaan. Rosmariinitassu oli juuri lähtenyt Tihkutähden kanssa metsälle, varmaankin yöharjoituksiin. Elämäni tuntui vain niin omituiselta tällä hetkellä. Ensinnäkin, suhteeni Liljahenkäyksen kanssa. Se palava rakkaus, joka oli joskus meitä yhdistänyt, oli heikentynyt päivä päivältä enemmän ja nykyään en nähnyt parantajaoppilasta enää kumppaninani. En olisi voinut vähempää välittää pennuistamme ja siitä, kuinka vaikeaa vanhempien eroaminen heille olisi. Ainoa asia, mikä piti minua vieläkin Liljahenkäyksen kumppanina, oli sydämessäni sykkivä rakkaus häntä kohtaan, joka tulisi tuskin koskaan kokonaan sammumaan. Pentuni edistyivät surkeasti eikä tällä hetkellä yksikään heistä näyttänyt erittäin lupaavalta. Ututassulla oli eniten potentiaalia Varjoklaanin soturiksi, mutta hänen pentumainen leikittely ja ilkikurisuus tulisivat aiheuttamaan hänelle paljon vihaajia. Hikkoritassun ja Korentotassun edistymistä en ollut tarkemmin tutkinut, mutta kolleiksi he eivät olleet tarpeeksi vahvoja. Poikieni pitäisi rakentaa vielä paljon lihaksia kehoonsa, jotta he oikeasti voisivat säikäyttää vastustajansa. Ja sitten oli Rosmariinitassu, emoni kaksoisolento. Vanhin tyttäreni oli aivan yhtä säälittävän ystävällinen, pehmo ja klaanilleen uskollinen. Hän oli myös naurettavan pienikokoinen oppilaaksi ja ajatuskin siitä, miltä naaras tulisi näyttämään soturina, sai ilkeän virneen kasvoilleni. Rosmariinitassu tulisi aina näyttämään ikäistään nuoremmalta pienen koonsa takia, mutta se olikin hänen ongelmansa eikä minun. Toivottavasti vain Tihkutähti kasvattaisi tyttäreni lihaksistoa ja tekisi hänestä Varjoklaanin arvoisen soturin. Ja sitten vielä Jäälilja. Luottamukseni kuolonklaanilaista kohtaan oli vieläkin hieman horjuva, mutta uskoin sen kasvavan kunhan lisäisimme taisteluharjoituksien määrää. *Minunhan piti tuoda Minttusydämelle ne mintun lehdet!* tajusin äkillisesti ja nousin jaloilleni. Tähyilin nopeasti ympärilleni, mutta Minttusydäntä ei näkynyt aukiolla. Varapäällikkö oli varmaankin mennyt nukkumaan. "Menen vain tuomaan ne hänelle huomenna, nyt en jaksa mennä häntä herättelemään", murahdin itsekseni ja käänsin kulkuni soturien pesää kohti. Siellä pujottelin vain nopeasti sammalpedilleni ja vaivuin syvään uneen. Sukelsin ulos soturien pesästä ja vetäisin keuhkoni täyteen leirin raikasta ilmaa. Hiirenkorva oli saapumassa metsään, mikä tietenkin tarkoitti riistan lisääntymistä ja klaanin vahvistumista. Varjoklaani oli kokenut vaikeita aikoja lehtikadon aikana, mutta kun minusta tulisi varapäällikkö, mikä tulisi tapahtumaan viherlehteen mennessä, klaani palaisi taas ennalleen. Sen jälkeen pitäisi vain saada Minttusydän pois kuvioista ja Varjoklaani olisi minun. Korjaisin välit Liljahenkäyksen ja saisin pennuiltani syvää kunnioitusta ja runsasta ihailua. Erinomaista. *Ainiin, ne mintun lehdet!* muistin samassa. Mieleeni palasi hiljalleen Jääliljan suunnitelma, johon kuului repaleisten mintun lehtien tuominen Minttusydämelle. Ajatuskin varapäällikön kauhistuneesta ilmeestä nosti ilkeän virneen. Kaarsin heti rivakan marssini parantajan pesää kohti. *Toivottavasti Liljahenkäys ei ole paikalla, koska en todellakaan tahdo selittää hänelle aikeitani*, toivoin mielessäni ja työnnyin pesää ympäröivien saniaisten läpi. Parantajan pesä oli suureksi helpotuksekseni tyhjä eikä Sienikarvasta tai Liljahenkäyksestä ollut tietoakaan. Sammalpedit olivat tyhjät, eihän yksikään klaanilaisista ollut tällä hetkellä minkään sairauden uhrina. Vaikken tahtonutkaan sitä ylpeyteni takia myöntää, olin tyytyväinen ettei kukaan klaanitovereistani ollut huonossa kunnossa. *Nyt ne mintun lehdet, ennen kuin kukaan ehtii tulla paikalle!* muistutin itseni ja kiirehdin parantajien yrttivarastolle. Varasto oli säälittävän tyhjä, mutta nappasin silti pienen tukon mintun lehtiä hampaideni väliin ja aloin heti pureskella niitä. Mintun makeus valtasi suuni ja sai heikon hymyn nousemaan kasvoilleni. Mutta heti kun muistin tehtäväni tarkoituksen, hymyni muuttui tylyyn irvistykseen. Kun olin saanut mintun lehdet pureskeltua hienoksi silpuksi, suunnistin ulos parantajan pesästä. Aukiolle päästyäni aloin tutkimaan leiriaukiota erään tietyn naaraan varalta. Ei kestänyt montakaan silmänräpäystä, kun tunnistin Minttusydämen punertavan ruskean hahmon. Naaras makasi leirin reunamilla ja suki turkkiaan rauhallisella tahdilla. *Kohta rauhallisuutesi kaikkoaa*, hymähdin ilkeästi ja lähdin harppomaan varapäällikköä kohti, jäätävä hymy kasvoillani leväten. Aikoisin kertoa Minttusydämelle, että mintun lehdet olivat pienet terveiset Jääliljalta ja tahtoisin todellakin nähdä varapäällikön reaktion siihen. //Minttu?

Minttusydän 8.4.2018

Oli aamupäivä. Oloni oli raikas ja hyvin voiva, eikä tippaakaan väsynyt. Silti hento väristys lävisti vatsani kertatoisensa jälkeen. *Eihän pilaantuneen hiiren vaikutus pitäisi olla näin kauaa?* Kuitenkin ymmärsin minun tarvitsevan Liljahenkäystä, kävisin tämän luona myöhemmin päivällä. Tarkkailin taivasta syvänsinisellä katseellani ja näin kuinka pieni varpunen lensi leirin yli. Kuulin kuinka Tihkutähti loikkasi alas klaanikiveltä, jossa kolli oli hetki sitten imenyt aamuauringon aikasia säteitä harmaankirjavaan turkkiinsa. Kuulin hänen empivät askeleensa, jotka lähestyivät minua, mutta lopulta pystähtyivät. Käänsin katseeni Tihkutähden sähkönsinisiin silmiin, jotka olivat täysin ilmeettömät. "Minttusydän", Tihkutähti naukaisi, ehkä hiukan anelevan oloisena. Siristin silmiäni. "Heti kun olet kiltimpi", naukaisin topakasti ja aloin sukia turkkini tyynen rauhallisen. Kuulin tuhahduksen ja askelten loittonevan. E pitänyt vihoittelusta, mutta nyt minulla oli siihen oikeus. Kuulin uudet askeleet ja tunnistin minua lähestyvän siniharmaan kylmähenkäyksen. Kolli oli kokoontumisessa ollut sen nuoren kuolonklaanilais naaraan seurassa, joka oli lähettänyt minulle uhkauksen. Uhkaus ei ollut kovin pelottava, ehkä, mutta näin saman ilkeän virneen Kylmähenkäyksen kasvoilla. Kollin suussa oli jotakin yrttejä, kenties hän oli sairas, mutta kolli kuitenkin asteli luokseni rauhalisena. "Ai hei Kylmähenkäys", naukaisin hiukan vastahakoisesti ja nostin katseeni kissan silmiin. Kollin ilme ei värähtänytkään. "Minulla on hieman terveisiä", kolli mumisi ja laski lehdet eteeni. "Keneltä?" kysyin. *VArmaankin parantajalta, ehkä hän on haistanut huonon oloni* "Jääliljalta", kolli naukaisi mitäänsanomattomalla äänellä. Hämmennys valtasi minut tuijottaessani lehtiä ja pääni löi tyhjää. Pian huomasin pienen pyöreyden lehtien palasissa, haju oli raikas ja aisteja huumaava. Ei kissanminttua.. vaan minttua. Pian lehtien merkitys kolahti päähäni salaman lailla. Silmäni aukesivat ahdistuksisat suuriksi. Lehdet olivat symboli. "Kylmähenkäy-", henkäisin järkyttyneenä hapuilin tukea jostakin. //Kylmä?

Kylmähenkäys 8.4.2018

"Ole hyvä, ainakin tiedät mitä on tulossa", hymähdin hampaideni välistä ja käänsin koppavasti selkäni naaraalle, "hyviä päivänjatkoja, Minttusydän." En jäänyt odottamaan varapäällikön vastausta sanoihini, vaan lähdin rivakkaan marssiin leirin uloskäyntiä kohti. Jäälilja tulisi olemaan niin tyytyväinen, kun kuulisi kuvailuni varapäällikön ilmeestä. Olin suorittanut tehtäväni täydellisesti, vaikka itse niin sanoinkin. Minttusydämen säälittävä ilme oli ollut tämän aamun kohokohta. *Kukaan ei ole lähettyvilläkään, joten voin kadota äänettömästi*, totesin tyytyväisenä vilkaistuani leiriaukiota, jolla olevat kissat näyttivät olevan omissa ajatuksissaan, tietysti Minttusydäntä lukuunottamatta. Varapäällikön silmissä oli raivoa, hämmennystä ja surua, mutta myös sanoinkuvaamatonta tyhjyyttä. *Katso minua miten tahdot, mutta en tule katumaan tekoani*, sähähdin hänelle ajatuksissani ja sukelsin piikkihernetunneliin. Kun saavuin sovitulle aukiolle, Jääliljaa ei näkynyt missään. Se itsevarmuus, joka minusta oli huokunut hetki sitten, muuttui silmänräpäyksessä hämmästykseksi. Tähyilin ympärilleni ja yritin tunnistaa likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjavaa hahmoa aluskasvillisuuden seasta, mutten löytänyt häntä. "Kylmähenkäys." Kohotin kylmänsinisen katseeni suoraan erään puun oksistoon ja siellä Jäälilja olikin. Kuolonklaanilaisen jäänsiniset silmät tapittivat minua aivan yhtä tiukasti kuin ennenkin. Virnistin nopeasti ja otin pari askelta lähemmäs, valmiina kertomaan onnistumisestani. Mutta kun Jäälilja avasi suunsa, suljin suuni ja valmistauduin kuulemaan naaraan sanat. "Nauti tapaamisestamme, sillä se on viimeinen. En aio tuhlata aikaani toivottomien varjoklaanilaisten kanssa. Jos haluat tavata minut vielä joskus, keksi keino joka estää minut repimästä sinut kappaileiksi. Ellen revi jo nyt", Jäälilja lausahti musertavan kylmällä äänensävyllä ja tuon kasvoille nousi se sama hyytävä, joka samalla pelotti ja hymyilytti minua. Varmaan enemmän pelotti, koska en osannut mitenkään arvioida soturin seuraavia liikkeitä. "Lupasin taistelua, sitä sinä saatkin", naaras lisäsi ja loikkasi sitten sulavasti alas puusta. Tuijotin kuolonklaanilaista arvioivasti ja nuolaisin huuliani. Jokin tuossa kissassa kiinnosti ja vetosi minua paljon enemmän kuin Liljahenkäys. Liljahenkäys oli niin pehmo ja heikko, kun taas Jäälilja oli tiukka ja vahva. "Voi Kylmähenkäys, laskeen viiteen ja niin kauan sinun on aikaa poistua. Tai no, taidan ottaa varaslähdön", Jäälilja naukaisi ja ponnisti sitten hyökkäykseen. Jäin vain katsomaan lähestyvää naarasta, hän ei näyttänyt kovin rauhalliselta, ja vaikutti siltä, että hän olisi valmis repimään kurkkuni auki. No, sitten me taistelisimme kunnolla. Sukelsin nopeasti sivulle ja valmistauduin ponnistamaan naarasta kohti. Jäälilja kuitenkin arvasi liikkeni ja syöksyi suoraan kylkeeni. Iskeydyin lumiseen maahan ja Jäälilja iski neulanterävät kyntensä kylkikarvoihini. Kipu oli tuntuva, muttei kuitenkaan sietämätön. "Säälittävää, tuo liike oli typerin mahdollinen valinta. Oletin sinun edes tajuavan sen", Jäälilja sähähti pehmeästi ja tiukensi otettaan. Murahdin hampaideni välistä ja heilautin raskasta lantiotani naarasta kohti. Jäälilja heittäytyi muutaman hännänmitan verran kauemmas minusta ja irvisti nopeasti. Kompuroin jaloilleni ja ähkäisin, naaras oli irrottanut kyljestäni paksun karvatukon. Onneksi kylkeäni ei sattunut tuskallisen paljon. "Taistellaan sitten, arvon Jäälilja", murahdin hampaideni välistä ja valmistauduin kuolonklaanilaisen seuraavaan siirtoon. //Jää?

Liljahenkäys 12.4.2018

"Yritätkö sinä edes? Käytä takajalkojasi! Heitä minut pois kimpustasi!" Makasin Kostohengen alla voimattomana. Veljeni oli minua rutkasti suurempi, joten tilanne näyttäisi varmasti sivullisen silmästä kovin epäreilulta, mutta koska me molemmat olimme kuolonklaanilaisia - ainakin juuriltamme - koko ei merkannut meille taistelussa mitään. Piti oppia käyttämään päätään ja hyödyntämään vastustajan heikkouksia. Tällä tavoin jopa klaanin pienin ja heikoin oppilaskin voisi voittaa suuren ja rotevan soturin - jos onni olisi myöten. Onnistuin riuhtaisemaan vasemman etukäpäläni kollin vahvasta puristuksesta ja huitaisemaan sillä tätä kuonolle. Kostohenki astahti taakse päin selvästikin yllättyneenä äkkinäisestä siirrostani, jolloin minä sain lisää aikaa toimia. Potkaisin kaikin voimin veljeni rintakehään takajaloillani ja kampesin sitten itseni ylös. Olin jo aikeissa ryhtyä vastahyökkäykseen, kun Kostohenki nosti häntänsä merkiksi lopettaa. "Se meni jo hyvin, muttei riitä läheskään voittamaan Tihkutähden kaltaista vastusta", hän tuhahti ja kurkotti sitten nuolaisemaan lavassaan törröttävän karvatupon sileäksi. "Tämä riittää tältä päivää", Kostohenki maukui vielä ja otti pari askelta ukkospolun suuntaan. "Näemmekö taas huomenna?" huusin hänen peräänsä, mutta kolli ei enää vastannut. Hän oli jo hyvää vauhtia matkalla takaisin Kuolonklaanin leiriin. Pieni virne nousi kasvoilleni katsellessani hänen kulkuaan. Päivä päivältä minä vahvistuisin ja pian olisin jo valmis kohtaamaan Tihkutähden mahdollisessa taistelussa, jossa vain toinen voisi jäädä viimeisenä seisomaan. Oikaisin nopeasti selkäni ja nyppäisin kyljessäni roikkuvan karvatupon irti, jonka jälkeen lähdin tassuttamaan takaisin leirille. Olimme pitäneet harjoitukset tänään tavallista aikaisemmin, jotta ehtisin parantajien kokoontumiseen. Poissaoloni ei saisi aiheuttaa epäilyksiä klaanin keskuudessa, sillä muutoin juoneni saattaisi paljastua ja kaikki toivo olisi mennyttä. Leiri alkoi jo häämöttää ja taivas tummua. Kun viimein pääsin sisäänkäyntitunnelille asti, tajusin törmänneeni Sienikarvaan. Mestarini katsoi minua myrkynvihreät silmät huolesta kiiltäen ja ilme synkkänä. Hän oli sukinut turkkinsa siistiksi ja näytti muutenkin olevan valmiina matkaan Emonsuulle. Minun turkkini sen sijaan oli aivan sekaisin ja litimärkä. "Missä sinä oikein olet ollut? Olin huolissani sinusta", Sienikarva sanoi hiljaa. "Kaiken lisäksi näytät aivan uitetulta ketulta." "Anteeksi. Luulin nähneeni ukkospolun lähellä jonkun yrtin, mutta kun menin noutamaan sitä, upposin yltäpäältä lumeen. Minulla meni jonkin aikaa ennen kuin sain hilattua itseni tukevalle maalle", sepitin nopean valheen. "Hyvä on", hän huoahti ja työntyi sitten ohitseni. "Meidän on paras lähteä, ennen kuin puolikuu lipuu pois taivaalta. Voit siistiä itsesi matkalla." Sen jälkeen tuo käänsi minulle selkänsä ja lähti ravaamaan ripeää tahtia kohti Emonsuuta. Olin edelleen puhki harjoittelusta Kostohengen kanssa, mutta yritin silti parhaani mukaan pysyä mestarini vauhdissa. Saavuimme Emonsulle lähes samaan aikaan Ruusupiikin ja tämän oppilaan Villatassun kanssa. Sienikarva vaihtoi nopeat kuulumiset Tuuliklaanin vanhan parantajanaaraan kanssa, ennen kuin Kirkasmarja ja hänen oppilaansa Heinätassu sekä Tiikeriraivo ja tämän mukana oleva harmaankirjava kolli saapuivat paikalle. Katsoin uutta tulokasta uteliaana ja kun tuon ruohonvihreiden silmien hermostunut katse singahti minuun, levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn, joka viesti samalla tälle, ettei ollut mitään syytä hikoilla. Tiikeriraivo oli löytänyt yllättävän nopeasti oppilaan tämän päästyä parantajaksi Kortelammen kuoltua, joka tosin ei ollut huono juttu, sillä nyt hänellä olisi enemmän aikaa opettaa seuraajalleen kaikki tarvittava. Toivoin ainakin itse voivani kouluttaa oman oppilaani kaikessa rauhassa, kun minusta tulisi oikea parantaja ja hankkisin uuden parantajaoppilaan tilalleni ja sitä rataa. Kuulumisien vaihtamisen jälkeen astuimme Ruusupiikin ja Villatassun johdolla Emonsuusta sisälle. Heidän jälkeensä menivät Kirkasmarja ja Heinätassu. Seuraavaksi tuli minun ja mestarini, Sienikarvan, vuoro. Annoin Sienikarvan mennä edeltä, sillä hän oli kuitenkin vielä meistä se kokenein ja vaikutusvaltaisin. Edestä päin alkoi kajastaa heikkoa valoa. Kylmä ilmavirtaus kävi kasvoillani, kun astuin Sienikarvan jäljissä Kuukiven luolaan. Kuulin kuinka Tiikeriraivon uusi oppilas henkäisi hiljaa takanamme. Haikea hymy nousi huulilleni kun muistelin ensi hetkiäni Kuukiven luolassa. Olin melkein voinut tuntea esi-isieni turkkien hipovan omaani ja kuulla heidän vaimeat kuiskauksensa, jotka saivat karaistuneemmankin kissan karvat nousemaan pystyyn. Hiljaa ja lähes huomaamatta kaikki klaanien parantajat kävivät makuulle Kuukiven vierelle. Kurkotuin koskettamaan nenälläni sen hätkähdyttävän kylmää pintaa ja suljin sitten silmäni. Annoin itseni vajota hiljalleen suloiseen pimeyteen. Sitten aloin nähdä himmeää valon kajastusta edestä päin. "Tervehdys, Liljahenkäys." Nostin hitaasti päätäni ja käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä vanhaa mustaturkkista naarasta. "Kuka sinä olet?" töksäytin. En ollut nähnyt tätä kissaa aiemmin unissani Kuukivellä. Kaiken lisäksi en ollut poistunut minnekään Kuukiven luolasta. Muut nukkuivat rauhassa sen ympärillä ja kulkivat unissaan ties missä. "Minä olen Pimeydenaika", vanha naaraskissa esittäytyi ja nyökkäsi minulle kunnioittavasti. "Olin Varjoklaanin parantaja kauan ennen sinua." Tunsin korvannipukoitani kuumottavan tajutessani kuinka töykeältä olin varmasti hänen mielestään kuulostanut. "Hauska tutustua, Pimeydenaika", sanoin kohteliaasti ja väläytin tuolle anteeksipyytävän katseen. "Onko sinulla minulle neuvoja? Keinoja miten parantaa joitain tauteja nopeammin ja tehokkaammin? Tuskin minä tulin tänne puhelemaan vain mukavia kanssasi?" "Et", Pimeydenaika myönsi ja madalsi sitten ääntään: "Haluan sinun tietävän, että kaikilla teoilla on seurauksensa - joskus jopa kovin kohtalokkaat." "Mitä tuokin nyt meinaa?" kysyin hieman epäuskoisesti naurahtaen. En kuitenkaan saanut vastausta. Pimeydenaika oli hävinnyt ja samassa tajusin makaavani Kuukiven vieressä muiden heräilevien parantajien tavoin. Nousin ripeästi seisomaan ja käännyin katsomaan siihen kohtaan, missä vanha parantajanaaras oli seissyt unessani. Hänen sanansa kaikuivat mielessäni. Tiesikö Pimeydenaika minun aikomuksistani Tihkutähden suhteen? Mutta kuinka? Kun kaikki olivat saaneet kammettua itsensä ylös, lähdimme tällä kertaa Tiikeriraivon ja tämän oppilaan johdattelemina kulkemaan Emonsuun alkuun. Hetkellinen pimeys täytti ahtaan tunnelin, mutta pian sen toisesta päästä tulvi sisään puolikuun kelmeä hohto, joka valaisi eteenpäin kulkevien kissojen polun. Ulkona parantajat toivottelivat toisilleen hyviä jatkoja seuraavaan puolikuuhun asti ja lähtivät sitten kukin omille reviireilleen oppilaineen. Vain minä ja Sienikarva jäimme vielä Emonsuulle. Hän katseli loittonevien parantajatoveriensa kulkua huolestuneen oloisena. Jokin painoi selvästikin mestarini mieltä. "Palataan kotiin", Sienikarva sanoi lopulta ja huokaisi raskaasti. Astuin hänen vierellensä ja kurkotuin antamaan tuolle lohduttavan nuolaisun korvalle. Kolli vilkaisi minua vieno hymy kasvoillaan, kunnes päätti lähteä matkaan. Seurasin hieman hänen jäljessään uppoutuneena omiin ajatuksiini. Tulevaisuus huoletti minua entistä enemmän ja voiton mahdollisuudet sen kuin tuntuivat kuihtuvan olemattomiin. Miten kaikki lopulta päättyisi? Seuraavana päivänä Minttusydän saapui pesälleni. Hänen kasvonsa oli vääntynyt tuskaiseen irvistykseen ja hän kulki hieman kumarassa vatsaansa aristellen. Pian olisi sen aika, tiesin sen. "Liljahenkäys! Tämä on käynyt sietämättömäksi! Mikä minua vaivaa?" hän parahti. "Kävisitkö makuullesi tuonne?" kehotin tätä lempeästi ja autoin tuon sairasaukion lähinnä olevalle sammalpedille. "Onko tämä vakavaa?" Minttusydän huolehti. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan vastausta, vaan kumarruin hänen aaltoilevan vatsansa puoleen. Pieni hymy nousi huulilleni. "Ehkä kaksi tai kolme", mutisin itsekseni. Varapäällikkö katsoi minua kummastuneena, mutta laski päänsä alas toistamiseen, kun uusi kipuaalto iski. "Tarkoitatko sinä...?" Minttusydän henkäisi ilme kirkastuen. "Tarkoitatko sinä, että minä odotan pentuja? Tihkutähden ja minun pentuja?" "Juuri niin", kehräsin hiljaa. "Pentujen syntymään menee tuskin enää kauaa. Sinun olisi paras siirtyä pentutarhalle, kunhan velvollisuuksiltasi joudat. Muistathan kuitenkin, ettet saa rasittaa itseäsi liikaa?" Juuri silloin pesän suulla kahahti. Käännyin ympäri kohtaamaan Kylmähenkäyksen kylmänsinisten silmien jäätävän katseen, joka porautui suoraan sisimpääni. Sisälläni kamppailivat raivo, suru ja pettymys. En olisi koskaan voinut uskoa, millainen hirviö kumppanistani oli tullut. Hetkinen - kyllä olisin, mutta mieleni ei ollut tahtonut vain ymmärtää sitä ja siksi kaikki oli ajautunut karille. "Kylmähenkäys. Meidän täytyy puhua", sihahdin hampaitteni takaa ja vilkaisin takanani odottavaan Minttusydämeen. Kylmähenkäyksellä ei selvästikään ollut hyvät aikeet mielessään. En saisi antaa tiineenä olevan ystäväni vahingoittua, sillä se saattaisia koitua myös pentujen ja tämän itsen kohtaloksi. "Mitä nyt?" Kylmähenkäys kysyi tylysti. "Minusta tuntuu, että tiedät jo mitä olen sanomassa", aloitin hitaasti, mutten ehtinyt sanoa enempäänsä, kun kumppanini avasi suunsa ja raivosi: "Älä edes yritä mitään, Liljahenkäys. Olen saanut tarpeeksi sinusta ja pehmomaisesta luonteestasi. Nyt on sinun aikasi siirtyä rakkaan Tähtiklaanisi rivistöön!" Kollin äkkinäinen syöksy oli saanut minut menettämään tasapainoni ja kaatumaan maahan selälleni. Ähkäisin kivusta tuntiessani kuinka tämän kynnet upposivat vatsaani ja hampaat porautuivat kurkkuuni. Samassa mieleeni muistui Kostohengen kanssa aiemmin käyty taisteluharjoitus rajalla. Vetäisin vasemman etukäpäläni pois puristuksesta ja yletyin juuri ja juuri raapaisemaan tämän nenälle kynsilläni. Kylmähenkäys otti hoipertelevan askelen taakse päin, jolloin jännitin takajalkani ja heitin hänet pois kimpustani voimalla, joka yllätti jopa minutkin. "Oho, pieni parantajaoppilaamme osaa taistellakin!" tämä pilkkasi toinnuttuaan iskustani, joka tosin ei ollut saanut häntä kaatumaan. Kolli oli onnistunut pysymään neljällä jalalla liukuessaan parin hännänmitan päähän. Juuri kun hän oli aikeissa ryhtyä uuteen hyökkäykseen Sienikarva astui väliimme estäen kumppanini aikeet. Tuskin olin kuullutkaan mestarini saapumista veren kohistessa korvissani. "Väisty tieltäni ja anna minun repiä tuon säälittävän kissan kurkku auki!" Kylmähenkäys rääkyi ja paljasti tälle tappavan hammasrivistönsä. Samassa Sienikarva alkoi vapista. Huomasin kuinka hänen karvansa nousivat pystyyn ja korvat painuivat luimuun niskaa myöten. "En! Minä en anna sinun koskea Liljahenkäykseen!" hän sihisi tälle yrittäen kuulostaa mahdollisimman pelottomalta. Kylmähenkäys vain murahti ja huomasin tämän olevan jo hyvässä matkaa ilmassa syöksymässä minua kohti, kun Sienikarva iski hampaansa tämän häntään ja kolli kompastui omiin käpäliinsä. Hän kääntyi katsomaan mestariini silmät leimuten. "Olisit vain antanut olla", tuo ärisi ja ahdisti Sienikarvaa nurkkaan päin. Parantajakolli vilkuili avuttomana Minttusydämen suuntaan, joka ei pystynyt kouristuksiltaan liikkumaan. Kollien rettelöidessä olin saanut kerättyä takaisin voimiani ja loikannut kumppanini kimppuun tuon selän takaa. Upotin hampaani tämän niskaan ja raastoin kynsilläni hänen kylkiään. Kylmähenkäys karjaisi raivoissaan ja yritti saada minut pois kimpustaan, mutta turhaan, sillä otteeni piti, enkä irrottaisi hänestä ennen kuin se olisi vasta turvallista kaikkien kannalta. Sienikarvakin oli saanut koottua kaiken rohkeutensa ja hyökkäsi nyt Kylmähenkäystä kohti kynnet ojollaan. Yhteisvoimin me saimme pakotettua kumppanini pesän suulle. Loikkasin pois tämän selästä hampaat paljastettuna rumaan irvistykseen ja silmissä verenjanoinen kiilto. Tunsin kuinka selittämätön voima täytti suoneni. Olin kuolonklaanilainen syntyperältäni, eikä kukaan ryppyillyt kuolonklaanilaisille! Etenkään Pisaratähden tyttärelle! "Häivy täältä, senkin saastainen elukka!" sähisin. "Tämä on ohi! Sinä et ole kumppanini, etkä tule koskaan olemaankaan. Jos haluat pitää henkesi, suosittelen sinua poistumaan!" Kyyristyin valmiina loikkaamaan uuteen hyökkäykseen, jos kolli yrittäisi mitään. //Kylmä? Sieni? Minttu?

Kuutamotassu 28.3.2018

"Tiedän, tarkoitankin parhailla riistapaikoilla paikkoja joista saattaa löytyä riistaa", Susitassu sihahti. Pyöräytin silmiäni mielessäni, mutta annoin olla. Toisella oppilaalla taisi sittenkin mennä huomautukseni tunteisiin, vaikka en sitä alunperin loukkaavaksi ollut tarkoittanutkaan. Susitassun käytös vain huvitti minua, mutta pidin kasvoni peruslukemilla. "Toistan nyt kysymykseni hieman selkeämmässä muodossa: Mistä päin reviiriä voisi löytää edes jotain riistaa?" toinen kolli kysyi hieman kovempaa, kuin oliis tarve. Hänen piti ilmiselvästi todistella meille muille, ettei hän ollut tyhmä, joten se kieli ainakin minulle siitä, että nuori kolli piti itseään hiirenaivona, eikä luottenut kykyihinsä. "Haaskalassa on ruokaa, tai no, rottia luultavasti ympäri vuoden", virnistin Susitassulle. "Voit mennä hakemaan sieltä." Tiesin kyllä, että haaskalasta saalistetusta saaliista tuli sairaaksi, mutta en tiennyt, tiesikö Susitassu asiaa. Tahdoin vähän naruttaa kollia, se oli mukavaa, sillä Susitassu vaikutti koppavalta. //Minttusydän tai Susitassu?

Minttusydän 29.3.2018

"Haaskalassa on ruokaa, tai no, rottia luultavasti ympäri vuoden", Kuutamotassu ärsytti, "Voit mennä hakemaan sieltä." Pyöräytin silmiäni tuohtuneesti. "Kuutamotassu", naukaisin vaativasti. "Lopeta tuo tai palautan sinut heti leiriin, en uskoisi omalta oppilaaltani tuollaista käytöstä", toruin ja mulkaisin oppilastani. "Lähdetään palaneen saarnen luokse, sieltä voi löytyä oravan pesiä", naukaisin ja vilkaisin vielä Susitassua ja Kuutamotassua. Miksi kollien piti olla aina toisissansa kynsin hampain kiinni? Saavuttuamme saarnin luokse, istahdin kollien eteen. Sarasydän loikkasi vierelleni. "No niin kertokaahan miten vaanitte oravaa ja mitä pitää ottaa huomioon?" Sarasydän naukui. Veyttelin etutassujani odotellen Susitassun ja Kuutamotassun vastauksia. "Ja se kuka saa ensimmäisenä oikein, saa kokeilla ensimmäisenä saalistutaitojaan tokkuraisi oravia kohtaan", naukaisin lennättäen ilmoille haasteen, joka laittaisi kolleihin yritystä. Ainakin toivoin niin. //Susi? Kuutamo?

Susitassu 30.3.2018

"No niin, kertokaahan sitten miten vaanitte oravia ja mitä pitää ottaa huomioon", Sarasydän naukaisi. Jäin tuijottamaan tätä. Sarasydän oli ilmeisesti unohtanut että nämä olivat ensimmäiset saalistusharjoitukseni. En tiedä-kommentti johtaisi vain siihen että muut saisivat hyvät naurut. Tai no, Minttusydän ja Sarasydän eivät varmaankaan nauraisi mutta Kuutamotassu heidänkin edestä. Minttusydän lisäsi vielä jotain, mutten kuunnellut häntä kunnolla. Aloin tosissani miettimään sopivaa saalistustapaa oraville. Ne kiipeilivät puissa. No, minä en ainakaan kiipeäisi mihinkään lahoon vanhaan puuhun. Oravat tulivat kyllä joskus maahan syömään, mutta silloinkin ne olivat valmiita kiipeämään pienimmästäkin vaaran merkistä turvalliseen puuhunsa. Luovutan yrittämisen. Minttusydän oli varmaankin opettanut Kuutamotassulle miten oravia saalistetaan. Kuutamotassu saisi vastata kysymykseen. Minä kuuntelisin, ja oppisin samalla. Halusin Kuutamotassun vastaavan nopeasti, sillä puhuminen kyllästytti. Halusin jo päästä tositoimiin. //Minttu? Kuutamo?

Kuutamotassu 30.3.2018

Heti mestareiden kerrottua meille tehtävän, pohtimaan oravien saalistustapaa. En ollut aiemmin perehtynyt teoriapuoleen, olin vain saalistanut. Susitassu ei ilmeisesti aikonut vastata, joten minun olisi pakko sanoa jotakin. Ajattelin tarkasti oravia ja niiden saalistusta. Oravat olivat hyvin vikkeliä ja ne pääsisivät nopeasti ylös puihin, joten ne pitäisi yllättää. Tietysti pitäisi olla hyvin hiljainen, sehän koski kaikkea saalistusta, mutta oliko oravissa jotain erilaista? Muuta, kuin se, että ne olivat ehkä normaalia saaliseläintä ketterämpiä ja parempia kiipeilijöitä? "Pitää olla hiljainen ja liikkua kevein askelin", naukaisin, vaikka en ollutkaan varma vastauksesta. En kuitenkaan näyttänyt epäröivän, enkä antanut epävarmuuden kuulua äänestäni. Ainakin se oli luultavasti totta, vaikka jotain lisättävää olisikin. Sitä paitsi olihan arvaukseni huomattavasti parempi yritys, kuin Susitassun päätös olla vaiti. Katsahdin Minttusydämeen, jotta tämä kertoisi olisiko vastaukseni oikein. Mestarini vilkaisi Susitassua nähdäkseen, aikoiko tämä vielä vastata. //Susitassu? Minttusydän?

Kylmähenkäys 2.4.2018

Minttusydämen näkeminen nosti automaattisesti niskakarvani pystyyn. Olin yrittänyt olla edes siedettävä tuon naaraan seurassa, koska halusin hänen nimittävän minut varapäällikökseen, kun Tihkutähti siirtyisi Pimeyden metsän riveihin. Mutta olin hiljalleen alkanut taas tiuskentelemaan ja heittämään tylyjä silmäyksiä varapäällikköön. Aivan sama mitä hän ajatteli minusta, tekisin mitä tahaksa päästäkseni Varjoklaanin hallitsijaksi. "Iltoja, Minttusydän", tervehdin varapäällikköä viileästi. Rosmariinitassua ei näkynyt, pikkuinen oli varmaankin jäänyt yksin. "Iltoja", Minttusydän naukaisi epäilevästi, "en tiennytkään että te tunnette." "No satumme tuntemaan toisemme", ilmoitin kylmästi ja vilkaisin rinnallani seisovaa Jääliljaa. Naaraan olemus suorastaan huokui itsevarmutta, mikä sai minutkin tuntemaan oloni päättäväisemmäksi. "Olin näkevinäni Rosmariinitassun seurassanne. Missä hän nyt on?" Minttusydän siirtyi sulavasti asiasta toiseen ja tähyili ympäröivää kissajoukkoa, varmaankin etsien luonnonvalkoista oppilasta. Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja kurottauduin nuolaisemaan likaisenharmaita rintakarvojani. Juuri nyt en todellakaan tahtoisi tytärtäni tänne, olin saanut jo äsken tarpeeksi hänen viattomista kasvoistaan. "Jäi jonnekin. Annetaan hänen olla, meni varmaan juttelemaan muiden klaanien oppilaille", murahdin hampaideni välistä ja väistin nopeasti Minttusydämen katseen, joka oli varmastikin yllättynyt. Kaikki olettivat näemmä minun rakastavan pentujani ja olevan ylpeä heistä, mutta Rosmariinitassun kohdalla suorastaan halveksin häntä. "Minä olen täällä!" *Se siitä haaveilusta sitten*, tuhahdin mielessäni ja käännyin kohtaamaan tyttäreni meripihkaiset silmät. Rosmariinitassu tepasteli suoraan ohitseni ja kumarsi kunnioittavasti Minttusydämelle, jonka jälkeen tuo asettui istumaan hännänmitan päähän varapäälliköstä. Loin tyttäreeni tuiman silmäyksen ja hän vastasi samalla mitalla takaisin. "En kai keskeyttänyt mitään?" Rosmariinitassu kysyi ja vilkaisi Minttusydäntä kohtelias hymy kasvoillaan. //Minttu? Jää?

Liljahenkäys 25.3.2018

Katsoin Rosmariinitassua tyytyväisenä. Naaras oli valmis seuraamaan minun käpälän jäljissäni. Yhdessä saavuttaisimme enemmän kuin yksi kissa. Ja jos saisimme muutaman muun vielä mukaan kapinaliittoomme, Tähtiklaanin nousu olisi vääjäämätön. "Hienoa", sanoin lämmin hymy kasvoilleni leviten, "olen kovin ylpeä sinusta, Rosmariinitassu. Mutta muistathan, ettet saa hiiskua tästä isällesi saati sitten pentuetovereillesi? Pidetään tämä meidän kahden yhteisenä salaisuutena, jookos? Muuten voimme unohtaa kaiken." "Kyllä, emo", Rosmariinitassu lupasi. Naaraan silmät olivat suurina hämmennyksestä ja vihasta. Pystyin melkein kuvittelemaan, minkälainen tunnekuohu hänen sisällänsä velloi ja pyyhki kaiken tieltänsä. Nyt tiesin ainakin, että yksi pennuistani pysyisi turvassa. En uskaltanut kertoa kolmelle muulle pennulleni suunnitelmistani mitään, sillä tiesin, että heille oli paljon helpompi syöttää valheita ja väärää tietoa Tähtiklaanista, mutta koska olin nähnyt edessäni seisovassa naaraassa uuden toivon kipinän, tiesin, että voisin luottaa häneen. Kylmähenkäys epäilemättä opettaisi kaksi poikaamme sekä nuoremman tyttäremme uskomaan Pimeyden metsään. Kumppanini takia pimeyden leviäminen vain jatkuisi. Toisaalta, olin parin viimeisen kuun aikana alkanut epäilemään suhdettamme ja sen toimivuutta. Mutta koska hän tiesi salaisuuteni, en voinut muutakaan kuin vain kestää sitä painajaista. "Emo, voisitko kertoa minulle jotakin Tähtiklaanista?" Rosmariinitassun kysymys sai minut havahtumaan takaisin todellisuuteen. Hän katsoi minua odottavan näköisenä. Olin ilmeisesti vaipunut aatoksiini pidemmäksi aikaa kuin osasin kuvitellakaan. "Tottahan toki", vastasin kurkkuani rökäisten. "Tähtiklaani on paikka, jonne kaikki siihen uskovat kissat päätyvät kuoltuaan. Useimmiten näillä kissoilla on myös jonkinlainen oikeudentaju, eivätkä he halua tappaa muita sokeasti, toisin kuin Pimeyden metsän kissat, joille tuskan tuottaminen on pelkkää hupia. Heille ei ole väliä, kenen kaulaan seuraavaksi iskevät kyntensä, kunhan saavat tappaa." Tiesin, että kaikki Pimeyden metsän kissat eivät olleet pahoja. Rosmariinitassun oli kuitenkin opittava tunnistamaan ystävä vihollisesta. "Kauheaa", Rosmariinitassu henkäisi hiljaa. Hän katsoi minua silmät selällään ja käpälät vapisten. En halunnut säikäyttää penturaukkaa hengiltä, joten minun olisi rauhoitettava hieman menoani, tai muuten mistään ei tulisi mitään. Juuri kun olin aikeissa avata suuni, Minttusydän astahti sisälle pesään. Hänen katseensa liukui minusta Rosmariinitassuun ja sitten taas takaisin minuun. "Anteeksi, keskeytinkö jotakin?" hän kysyi pahoitellen. "Et", vastasin päätäni pudistellen. "Rosmariinitassu sai vain tikun polkuanturaansa, ei sen kummempaa." En voinut kertoa totuutta suunnitelmastani edes parhaalle ystävälleni, sillä pelkäsin satuttavani häntä - mutta yhtä paljon valehteleminen sattui myös minuun. "Niin, olin juuri lähdössä", oppilas naukui nopesti ja nousi seisomaan. Hän oli tajunnut, mitä ajoin takaa. "Tulen käymään luonasi taas huomenna näyttämässä käpälääni, kuten pyysit." Sen sanottuaan hän nilkkasi kolmella käpälällä ulos pesästä jättäen meidät kahden. "Istuudu toki", sanoin ystävälleni lempeästi ja viittasin häntä istumaan. Minttusydän istahti alas hännänmitan päähän minusta. "Olen kovin pahoillani eilisestä käyttäytymisestäni", hän maukui katuvan kuuloisena. Kun naaras oli eilen tullut ulos Tihkutähden pesästä, hän oli ollut hyvin vaisun oloinen. Hän tuskin oli suostunut pukahtamaankaan mitään vastaukseksi minulle, kun olin jäänyt kärttämään häneltä, mistä oikein oli kyse. "Ei se mitään", toppuuttelin. "Tiesin jo heti ensimmäisellä silmäyksellä, ettei kaikki ollut ihan kohdillansa." Hetken emmittyäni jatkoin: "Mitä Tihkutähti sanoi sinulle?" //Minttu?

Minttusydän 28.3.2018

"Mitä Tihkutähti sanoi sinulle?" Liljahenkäys kysyi varovaisesti. Loin pahoittelevan silmäyksen ystävääni, minun ei pitäisi rasittaa Liljahenkäystä tällaisella. "Ratkaisuni niitä Myrskyklaanilaisia kohtaan oli kuulemma väärä. Ja senpä takia hän haukkui minut lyttyyn, kertoi olevansa pettynyt minuun", huokaisin ja kohautin lapojani. "Mutta hän suuttuu niin helposta, kyllä se varmaan siitä. Tästä lähin käyttäydyn hänelle samoin kuin hän minulle", nau'uin päättäväisesti. Yhtäkkiä tunsin pienen kipuaallon vatsani kohdalla. Huokaisin raskaasti. Olin saanut outoja tuntemuksia jo parin päivän ajan, ehkä se johtui vain edellispäivänä syömästäni kylmettyneestä hiirestä. Olin rutistanut silmäni kiinni ja avasin ne nopeasti, halusin olla huomaamaton. "Minttusydän, kaikki kunnossa?" Liljahenkäys kysyi kummastuneena. Nyökkäsin liiankin pirteästi. "Mainiosti", naukaisin ja nousin seisomaan. Liljahenkäys tarkkaili liikkeitänoi kuin varmistaakseen asian. "Usko jo olen kunnossa, minun täytyy nyt mennä", naukaisin ja väläytin Liljahhenkäykselle säteilevän hymyn. Tassutin pois ja pian näkökenttääni ilmestyi Tihkutähti, näin kuinka hänen sähkönsiniset silmänsä tarkkailivat minua ilmeettömästi. Siristin tälle vihaisesti silmiäni. "Minttusydän, meidän pitää puhua", kuulin kollin naukaisevan. Pudistin päätäni ja mulkaisin tuota harmaankirjavaa kollia. "Mieti vähän pidempään mitä sanot minulle, en halua kuulla niitä hienostelemattomia haukkujasi enää pätkän vertaa", ärähdin ja lähdin tassuttelemaan pois päin. Törmäsin melkein oppilaaseni Kuutamotassuun ja yhteen tuoreimmista oppilaistamme Susitassuun. "Mitä jos lähtisimme yhdessä harjoittelemaan metsästystä Sarasydämen ja Susitassun kanssa?" naukaisin kysyvästi. Vilkaisin ensin Kuutamotassuun ja lopulta Susitassuun. "Jos siis mestarillesi sopii", hymyilin. //Kuutamo? Susi?

Susitassu 28.3.2018

"Vai niin, minä..." aloitin, olin sanomassa että minäkin yritän tutustua muihin, kun Minttusydän tuli paikalle. En tiennyt Minttusydämestäkään paljoa, vain sen että hän oli Tihkutähden kumppani, Kuutamotassun mestari ja Varjoklaanin varapäällikkö. Tiesin myös joitain yksityiskohtia Minttusydämen luonteesta, mutta niitäkin vain vähän. "Mitä jos lähtisimme yhdessä harjoittelemaan metsästystä Sarasydämen ja Susitassun kanssa?" Minttusydän kysyi. "Siis jos mestarillesi sopii", Minttusydän jatkoi. "Kyllä se minulle sopii, ja varmaan Sarasydämellekin", naukaisin. Sarasydän ilmestyi kuin tyhjästä paikalle. Tämä oli varmaan ollut toisella puolella leiriä ja kävellyt paikalle äsken. "Kyllä se minullekin sopii", Sarasydän vastasi. Nyökkäsin. Minttusydän lähti johtamaan meitä ulos leiristä. Seurasin häntä, innokkaana oppimaan saalistusta. Päällikön piti osata saalistaa, ja muutenkin halusin oppia uusia taitoja. Lisäksi metsästysretkellä pystyisi ehkä tutustumaan Minttusydämen paremmin, ja jos haluaisin joskus päälliköksi, minun pitäisi tuntea päällikkö kunnolla. Ja Minttusydämestäkään ehkä tulisi Varjoklaanin päällikkö Tihkutähden jälkeen. "Missä päin reviiriä parhaat riistapaikat ovat?" kysyin muilta kun olimme päässeet ulos leiristä. // Minttusydän? Kuutamotassu?

Kuutamotassu 28.3.2018

Seurasin Minttusydäntä ulos leiristä. Olisin tietyllä tavalla tahtonut tutustua Susitassuun paremmin, sillä hän vaikutti hieman minun kaltaiseltani. Jossain määrin se oli sinänsä huono asia, enhän tahtonut päällikön paikan lipeävän tassuistani itseäni nuoremmalle. Toisaalta päällikkönä oli Tihkutähti, jonka jälkeen Minttusydän astuisi luultavasti valtaan, joten minun oli turha haaveilla pääseväni päälliköksi vähän ajan sisään. "Missä päin reviiriä parhaat riistapaikat ovat?" Susitassun ääni tunkeutui ajatusteni keskeltä. Toinen oppilas osoitti selvösti sananda Minttusydämelle, mutta toisaalta en voinut olla vastaamatta. "Eivät missään, etkö ole nähnyt tuoresaaliskasaa lähiaikoina? Meidän on odotettava hiirenkorvaa, jotta löydämme saaliin saalista" tuhahdan ja tiedän olevani ärsyttävä ja hieman ilkeä nuorta kollia kohtaan. Luultavasti Minttusydän katsoo minua juuri nyt pahasti, mutta en välitä, luultavasti Susitassu ei pahastunut. Toinen oppilas ei vaikuta välittävän sanoistani erityisemmin, joten jjatkan normaalisti kävelyä katse suunnattuna eteenpäin. Maistelen ilmaa saaliin toivossa. //Minttusydän? Susitassu?

Susitassu 28.3.2018

Kihisin raivosta. Kyllähän minun nyt olisi pitänyt tietää, ettei lehtikadon aikana ollut juuri yhtään riistaa. Olin hieman vihainen Kuutamotassulle, mutta enemmän itselleni. Olin juuri osoittanut hallitsevani erittäin huonosti päättelykyvyn. Ja päälliköt tarvitsivat paljon päättelykykyä. Minua ärsytti tapa, jolla Kuutamotassu kohteli minua typerän huomautukseni jälkeen. Aivan kuin tämä olisi nauttinut kiusaamisestani. Sitten muistin, minkälaisiin keinoihin olin valmis turvautumaan jotta saavuttaisi päällikkyyden. Ne olivat paljon pahempia, tai minun kannalta parempia, keinoja kuin joku pieni kiusaaminen. Toisaalta minä hyödyin keinoistani, mutta en keksinyt mitään tapaa jolla Kuutamotassu hyötyisi huomautuksestaan. Sitten keksin itselleni sopivan repliikin. "Tiedän, tarkoitankin parhailla riistapaikoilla paikkoja joista saattaa löytyä riistaa", sähähdin Kuutamotassulle tarkoituksen kovalla äänellä. Halusin osoittaa, ettei Kuutamotassu ollut minua yhtään parempi vaikka näyttikin luulevan niin. Itse asiaansa se oli toisinpäin, minustahan tulisi päällikkö. "Toistan nyt kysymykseni hieman selkeämmässä muodossa: Mistä päin reviiriä voisi löytää edes jotain riistaa?" kysyin, pitäen ääneni edelleen hieman tavallista kovempana. //Minttusydän? Kuutamotassu?

Minttusydän 19.3.2018

"Ehdottomasti!" Liljahekäys hymähti. Loin parantajaoppilaalle ystävällisen hymyn, Liljahenkäyksestä oli tullut todeella hyvä ystäväni. Ennen hän oli ollut vain puolituttu, jonka kanssa en sen lähemmin ollut ollut, mutta kun luottamus kasvoi olimme löytäneet saman aaltopituuden. "Oletko aivan varma, että kukaan ei kaipaa parantajaoppilasta sillä aikaa?" varmistin ja loin katseeni Liljahenkäyksen meripihkan värisiin silmiin. Naaras nyökkäsi. "Kyllähän meilläkin saa olla oma elämä, ja onhan siellä Sienikarva", naaras ilmoitti ja lähti loikkimaan ulos leiristä. Lähdin iloisena hänen peräänsä. Häntääni vuohtoi ilmassa. Työntyessäni uloskäynti tunnelin läpi, sen terävät kynnet kampasivat turkistani irtokarvoja, joita oli paljon talven jäljiltä. Turkkini oli alkanut ohentua ja palata normaaliin pkasuuteensa, kun viimeisetkin talvikarvat lähtisivät paistaisi jo aurinko ja lumi olisi jo sulanut. Joka puolelta kuului pientä putoavan veden lotinaa, kun lumi balui pois puiden oksilta vetenä. Lähdimme tassuttamaan metsän siimekseen. Kävellessämme erään suuren koivun alta, juuri silloin pieni varupen pyrähti lentoon sen oksalta ja niin koko puun oksat alkoivat heilua ja loivat yllemme sateen. "Kiitos vaan lintu!" jyrähdin leikkisästi linnulle joka kiisi kaukana taivaalla. Naurahdin Liljahenkäykselle. Naaras kohotti kulmiaan kummastuneena. "Mikä nyt noin naurattaa?" Liljahenkäys kummasteli ja tutki katsettani hämillään. "Turkkisi on ihan liimaantunut nahkaasi", naukaisin pidätellen virnettäni. Naaras katsoi minua haastavasti. "Pyh, ehkä minä olen märkä, mutta itse olet vielä märempi", Liljahenkäys naukaisi "tiukasti". Vilkaisin rintaani, tosiaan olin märkä. Nuolaisin sitä pari kertaa. Tutkailin parantajaoppilaan harmaata märkää turkkia, joka oli tummentunut huomattavasti. Olin huomannut sen ennenkin muilla kissoilla, varsinkin harmailla, että turkki näytti tummemmalta märkänä. "Mitä jos otetaan pieni juoksukisa, joka kuivattaa turkkimme?" kysyin ja siristin silmiäni leikilläni ja yritin näyttää mahdollisimman haastavalta. //Lilja?

Liljahenkäys 20.3.2018

"Sopii mainiosti!" sanoin virnistäen ja kyyristyin matalaksi valmiina ponkaisemaan vauhtiin. Minttusydänkin painautua hieman lähemmäs maanpintaa ja valmistautui lähtöön. "Valmiina?" hän kysyi ja vilkaisi minua nopeasti, ennen kuin käänsi katseensa takaisin eteenpäin. Huvittunut kehräys hyrisi rinnassani. "Ainahan minä!" naurahdin ja heilautin häntääni lähtömerkiksi. Säntäsimme lähes yhtäaikaa matkaan. Tuuli tuiversi turkkiani juostessani Minttusydämen vierellä. Vaikka saatoin ehkä olla ystävääni pienempi, ei hän voinut pärjätä minulle nopeudessa, joka tulisi pian todistetuksi. Olimme sopineet, että se, joka pääsee ensimmäisenä ukkospolun varrella olevan puun taimenen luo, voittaa. Lähestyimme taimea tasaista tahtia, mutta sitten lähdinkin kiihdyttämään vauhtiani. Minttusydän yritti kiriä minua kiinni, mutta voitto suorastaan kapsahti syleilyyni ohittaessani taimen. Pahaksi onnekseni jalkani eivät pysähtyneet heti, vaan jatkoivat matkaansa aina ukkospolulle asti. "Liljahenkäys! Tule pois sieltä!" Minttusydän parahti takanani. Käännyin katsomaan naaraaseen kauhistuneena ja loikin vikkelästi takaisin hänen luoksensa. "Se oli likellä", huoahdin ääni säreillen ja nielaisin kurkkuuni nousseen palan. Ukkospolulla seisoessani mieleeni olivat nousseet haaleat muistot siitä kerrasta, kun olin ollut vähällä jäädä hirviön alle pentuna, mutta Sienikarvan nopean toiminnan ansiosta olin pelastunut. "Oletko kunnossa?" varapäällikkö naukui huolestuneena ja kurkottui nuuhkaisemaan minua. Levitin kasvoilleni vaisun hymyn ja kosketin ystäväni korvaa hellästi kuonollani. Naaras nosti tummansinisen katseensa minua kohti ja kohotti kulmiaan. "Minttusydän, kaikki on hyvin", sanoin lempeästi, "ei minulle käynyt kuinkaan." Hän nosti päätään ja arvioi minua hetken ajan katseellaan, ennen kuin lopulta nyökkäsi ja kääntyi sitten siihen suuntaan, mistä olimme vähän aikaa sitten tulleet. "Meidän olisi ehkä hyvä palata takaisin leiriin", hän murahti. Nyökytin hitaasti päätäni. Ymmärsin kyllä, että naaraalla oli Varjoklaanin varapäällikkönä velvollisuuksia, kuten minulla oli parantajaoppilaana. "Niin, palataan vain", tokaisin ja tassutin ystäväni rinnalle. Hän vilkaisi minua pienesti hymyillen, muttei sanonut mitään, vaan lähti jolkuttamaan tasaista vauhtia leirin suuntaan. Seurasin hieman hänen jäljessään. Olin jäänyt miettimään pentuaikojeni tapahtumia niiden herättyä eloon jännityksen tiivistyessä. Ukkospolku oli kiehtonut minua jo pienenä, mutta en ollut koskaan saanut tilaisuutta tutkia sitä tarkemmin. Nykyään tunsin suurta pelkoa ja kunnioitusta sitä kohtaan. Se oli kesyttämätön ja villi, eikä se suonut armoa niin naaraille kuin pennuillekaan. Oma tyttäreni oli ollut vähällä jäädä sen pintaa pitkin kiitävän hirviön alle, mutta Pitkävarjo oli ehtinyt pelastamaan hänet viime tingassa. Kun asiaa tarkemmin mietti, Rosmariinipentu muistutti huomattavasti itseäni. Hän ei ollut ilkeä, saati sitten kuriton, hän oli vain kovin utelias, kuten minä aikoinaan. En minäkään ollut mennyt syömään Sienikarvan yrttejä pentuna ihan vain raastaakseni parantajakollin hermoja. Ne olivat näyttäneet niin houkuttelevilta maistettavaksi, etten ollut voinut vastustaa kiusausta vaan lipaissut pari unikonsiementä suuhuni. "Liljahenkäys, tuletko sinä?" Minttusydämen kummastunut naukuna kuului edestäpäin. Nostin meripihkasilmieni katseen naaraan tummansinisiin silmiin ja kirin hänen rinnallensa, josta sitten jatkoimme matkaamme aina leiriin saakka. Leirissä kaikki ei kuitenkaan ollut kohdillansa. //Minttu?

Minttusydän 20.3.2017

Astahdin sisälle leiriin ja sieraimiini tulvahti toisen rajanaapurimme kitkerä tuoksu. * Mitä Myrskyklaani tekee täällä?* Röyhistin rintaani ja yritin näyttää mahdollisimman varapäällikkömaiselta. Haistoin vain neljän eri kissan tuoksun, joten kysessä ei voinut olla taistelupartio. Huomasin kuinka Tihkutähti seisoi karvat sojottaen ketun mitan päässä myrskyklaanin sotureista. "Joku klaaninne jäsenistä varasti Myrskyklaanilta riistaa", valkea kolli naukaisi vaativana, pian tunnistin kollin Myrskyklaanin varapäälliköksi Mesiviiksesksi. Tassutin Tihkutähden rinnalle, turkkini hipoessa kollin turkkia, hänen lihaksensa rentoutuivat. "Vaadimme, että korvaatte menettämämme hiiren meille. Muutoin emme vastaa seurauksista", myrskyklaanilainen jatkoi. Tarkastelin jokaista kissaa vuorotellen katseellani, ensimmäinen oli solakka vaaleanruskea naaras ja tämän takana seisoi leveälapainen sinertävänharmaa kolli. Aivan Mesiviiksen vierellä seisoi siniharmaa mustaraitainen naaras, jonka silmät säkenöivät oman klaaninsa puolustustahtoa. Tihkutähden lihakset väreilivät ihan kuin olisi halunnut loikata suoraan vihhollisklaanimme varapäällikön kimppuun ja raadella tämän. "Mitä syytöksiä! Meillä on aivan tarpeeksi riistaa, emmekä tarvitse muiden saastaisia hiiriä!" Tihkutähti ulvaisi kumealla äänellään. Kohensin ryhtiäni halusin olla edustavan näköinen, en halunnut tämän päätyvän taisteluksi. "Ette voi millään todistaa sitä, että me olisimme tehneet sen", klaaninpäällikkö sähähti raivoisasti. "Et siis kiistä asiaa?" Mesiviiksi naukaisi kulmiaan kohottaen. Nyt oli minun vuoroni astua esille, mutta ennen sitä kuiskasin anelevasti Tihkutähden korvaan: "Ota rauhallisesti, en halua meidän joutuvan taistelemaan. Ole kiltti". Tihkutähti loi minulle sähköisen katseen, mutta myöntyi. Tiesin, ettei hänen rauhansa kestäisi kauaa. Väläytin pienen hymyn ja käännyin takaisin Mesiviiksen puoleen. "Klaanin puolestani puhuessani, kiistäisin koko asian ja niin haluaisinkin tehdä, mutta todisteitahan on ja en voi kiistää väitettänne. Ymmärrän vihanne, ja olemme pahoillamme rajaloukkaukses-", nau'uin tyynesti, mutta Tihkutähti näpäytti selkääni hännällänsä. Hänen kurkustaan kuului pientä ärinää. "Annatko heidän tosiaan vain saada asiansa läpi ja otta hiiren meiltä, ilman mitään meille näytettäviä todisteita?" kolli ärisi. Huokaisin. Peruutin askeleen. Katsoin Tihkutähteä, halusin hänen ymmärtävä haluni päästä tästä tilanteesta, olimme herättäneet nyt jo liiallista huomiota. "Olen sitä mieltä, että syytöksenne ovat turhia, ja käsken teitä pitämään huolta rajoistanne jos ette halua sinne tulevan ketään, mutta jotta tämä asia saataisiin ratkaistua pienen yhden hiiren avulla-", Tihkutähti naukaisi ja vilkaisi minuun merkitsevästi, "Otamme vastuun siitä mikä on jo todistettu meidän klaanimme tekosiksi, ehkä emme tiedä kuka tai mikä sen on tehnyt tai ehkä tiedämmekin, mutta ei se teille kuulu." Huokaisin helpotuksesta toivoisin tosiaan, että tämä ratkeaisi nyt. "Ja palautamme hiiren, eikö vain?" naukaisin huomaamattomasti kysyen Tihkutähdeltä. Kolli katsoi minua viha silmissään loimuten ja siristi silmiään. "Lehtikato on muutenkin pian ohi", kuiskasi jotta vain kumppanini kuuli sen. Tihkutähti nosti ylvään katseensa Myrskyklaanilaisiin. "Pitäkää hiirenne, mutta vain tämän ja ainoan kerran ja häipykää", Tihkutähti naukaisi kylmästi ja paljasteli kynsiään. "Meillä on niitä muutenkin ihan liikaa", kolli naukui ja pörhisti rintaansa ja nousi seisomaan. //Mesi? Muut myrskyklaanilaiset?

Mesiviiksi 20.3.2017

Katsoin tyytyväisenä Tihkutähteä, joka käänsi meille selkänsä ja asteli suurkiven edustalle. Varapäällikkö Minttusydän vilkaisi päällikkönsä perään, jonka jälkeen naaras kääntyi meidän puoleemme. "Haen teille hiirenne", naaras vastasi kylmällä äänellä, asteli tuoresaaliskasalle, nappasi siitä hiiren ja palasi luoksemme sisäänkäynnin liepeille. Hän laski sen eteeni ja astui askeleen taaksepäin. "Uskon, että osaatte omalle reviirillenne ilman saattajaa", naaras tokaisi ja istuutui alas. "Kiitos, osaamme toki", vastasin tyynellä äänellä. Epäröimättä käänsin selkäni varjoklaanilaisnaaraalle ja suuntasin kohti leirin uloskäyntiä partio perässäni. Kannoin hiirtä hampaissani. Se oli laiha ja luiseva, mutta kyllä sillä vähintään yhden oppilaan ruokkisi. Kaikki riista oli tarpeen lehtikadon aikana, vaikka hiirenkorva tekikin jo tuloaan, vaikkakin hitaasti ja epävarmasti. "Sehän meni hyvin, emmekä tarvinneet edes Saniaistähden apua", Tiaislaulu naukaisi tyytyväisenä ja kulki aivan perässäni jalanjälkiämme pitkin takaisin kohti Myrskyklaanin rajaa. Saavuttuamme leiriin, aurinko oli ohittanut huippunsa. Vatsani kurni nälästä ja silmäluomeni tuntuivat painavan suunnattoman paljon. Kun laskin hiiren tuoresaaliskasaan ja jäin seisomaan siihen hetkeksi, kehoni horjui puolelta toiselle ja olin vähällä kaatua. Vilkaisin päällikön pesän suuntaan. Ketään ei ollut suurkiven liepeillä, enkä uskonut Saniaistähden nukkuvan enää tähän aikaan. En vaivautunut vilkaisemaan päällikön pesään vaan lähdin hoipertelamaan kohti sotureiden pesää. Askeleeni tuntuivat raskailta. Heittäydyin sammalvuoteelleni makaamaan ja asetuin hyvään asentoon. Työnsin pääni häntäni alle ja suljin silmäni. Mieleeni palasi Kortelampi viimeisine sanoineen. Kollin eloton keho ja hänen yrttien sekoitteisen ominaistuoksunsa peittävä uoleman tuoksu olivat tuoreina mielessäni. Oliko hän kunnossa? Tietenkin hän oli, Kortelampi pääsi Tähtiklaaniin. Nyt hän on siellä yhdessä emon, isän ja kaikkien Tähtiklaaniin matkanneiden sukulaistemme luona. Mutta entä Kirjosiipi? Naaras on aivan yksin tuolla jossain. Pääsikö hän Tähtiklaaniin, vai käännyttikö esi-isämme hänet pois luotaan kotikisujuuriensa vuoksi? Ajatukseni harhailivat Kirjosiiven kirjavasta turkista hetkessä Helmitähden hopeanharmaaseen turkkiin. En saanut jokiklaanilaisnaaraan jäänsinisiä silmiä pois mielestäni. Mitä minun pitäisi tehdä Helmitähden suhteen? Tiesikö Kortelampi meistä? Tahtooko hän minun muuttavan Jokiklaaniin? Ajatusten saattelemana vajosin rauhattomaan painajaismaiseen uneen..

Minttusydän 21.3.2018

Katsoin poistuvia myrskyklaanilaisia. Olimme päästäneet heidät liian helpolla varoessamme tasitelua keskellä leiriä pentujen ja klaaninvanhimpien keskellä. Vaikka eihän Tihkutähti kunnioittanutkaan heikkoja. P''tin kuitenkin lähettää pienen partion varmistamaan, että Myrskyklaanin kissat olivat oikeasti takaisin omalla puolellansa rajaa. Hain katsellaani leirissä olevia sotureita. Halusin järjestää partiosta tasapianoisen, kissoja joissa oli voimaa ja heidän lisäkseen kissoja joilla olisi järkeä päässä. Halusin rauhan säilyvän. Minun oli lähetettävä muutama hyväsydäminen kissa heidän mukaansa. Kaikki kissat melkein olivat leirissä, Happotassua ja Kylmähenkäystä ja paria muuta kissaa lukuunottamatta. "Naavakoi, Orkideapolku, Valkosydän ja Valvehenki. Lähtekää tarkistamaan, että Myrskyklaanilaiset ovat päässeet ilman apua puolelleen", kajautin kissoille. Kuulin takaani askelia ja pian tunsin kylmän kuonon kosketuksen turkillani. Käänsin pääni refleksin omaisesti saapujaan ja tunnistin naaraan yhdeksi Tihkutähden lempisoturiksi, Ikituuleksi. "Tihkutähti haluaa nähdä sinut", naaras naukaisi silkinpehmeällä äänellänsä, jonka takana oli kuitenkin ilkeä säestys. Naaras ei ollut koskaan oikein välittänyt minusta. "Niin kuin nyt", naaras hoputti, "Et halua, että hän suuttuu ethän? Tai no ethän sinä enään hänen vihaltaan välty, olisit nähnyt hänet kun hän pyysi minut hakemaan sinut". Naaras naurahti kolkosti jäähyväisensä ja poistui häntäänsä heilautellen. Kohautin lapojani, kai se oli mentävä. Karvani nousivat pystyyn jännityksestäni, vihasin Tihkutähden raivoa. Vedin henkeä pesän suulla ja astuin tyynen rauhallisena sisälle pesään. Kumppanini oli selin minuun. Juuri suuni avatessa hän käänsi päänsä salaman nopeasti minua kohden ja näin hänen sähkönsinisten silmiensä loimuavan vihan. Tuiotin pelottomasti syvälle sähkönsiniseen mereen. Harmaa kolli veti henkeä. "Olen pettynyt sinuun", Tihkuttähti naukaisi pelottavan ystävällisesti hymyillen, se paljasti kuin paljastikin hänen jäätävän vihansa. "Olisin odottanut sinulta enemmän". Henkäisin. Tiesin tasantarkkaan, että hän puhui tuosta äsköisestä. Ärtymys alkoi kasvaa sisälläni, Tihkutähden hienostelemattomat haukut alkoivat ottaa päähän. "Minua ei kiinnosta sinun halveksivat kommenttisi", ärisin luimistaen korviani. "Kerron vain totuuden Minttusydän hyvä, pinnasi taitaa olla aika kireällä", päällikkö naukaisi silkinpehmeästi. Hän ei ollut koskaan käyttäytynyt minulle näin. "Pinnani katlesi jo ajat sitten. Katso mikä sinusta on tullut! Et kunnioita edes varapäällikköäsi, joka on vieläpä sinun kumppanisi", murisin matalasti, silmäni kiiluivat raivoisasti, "Sinua halveksittavampaa kissaa en ole koskaan tavannut!" Lähdin kovaa vauhtia pinkoen pois ulos Tihkutähden pesältä ja kiisin leirin läpi kyyneleet silmäkulmistani valuen. Liljahenkäys asteli minua vastaan, mutta ohitin hänet vaistomaisesti, en halunnut pahottaa ystäväni mieltä olemalla itse surullinen. *Liljahenkäys kiltti, anna minun olla*

//Lilja?

Korentopentu 17.3.2018

Lähdin seuraamaan Hikkoripentua, joka suuntasi itsevarmasti kohti Minttusydäntä. "Voitko opettaa meille taistelua?" Hikkoripentu kysyi ja kallisti päätään päästyämme naraan luo. En oikeastaan uskonut, että varapäällikkö suostuisi, mutta hymyilin silti mahdollisimman anovasti. Minttusydän hymyili lenpeästi. "No selvä, mutta vain jotain pientä", varapäällikkö myöntyi ja Hikkoripentu katsahti minuun iloisena. "Eiköhän mennä tuonne aukeammalle", Minttusydän naukaisi ja nousi seisomaan. Pinkaisin juoksuun Hikkoripentu perässäni. Jarrutin aurinkoisella paikalla Hikkoripentu noin viiksenmitan päässä kintereilläni. "Lumi sulaa pian kokonaan ja kasvit alkavat kukkia", Minttusydän totesi saapuessaan paikalle. Naaras engitti syvään ja toistin saman perässä. Ehkä pystyin haistamaan lumen sulamisen? Harmikseni en haustanut mitään erikoista, joten kiinnitin taas huomioni Minttusydämeen. "No näyttäkäähän mitä te osaatte, Hikkoritassu ja Korentotassu", tämä naukaisi leikkisä virnistys kasvoillaan. Katsahdin varovasti Hikkoripentuun. "Taistellaanko me vastakkain?" kysyin ja siirsin taas katseeni veljestäni varapäällikköön. Minttusydän tyytyi nyökkäämään ja asetuin veljeäni vastapäätä. Kyyristyin matalammaksi valmiina loikkaamaan veljeni päälle ja heilutin häntääni hitaasti edes takaisin. Olin hieman epävarma, sillä Hikkoripentu oli sanonut osaavansa taisteluliikkeitö, mutta en kylläkään ollut varma, kuinka hyviä nämä liikkeet olivat. Loikkasin Hikkoripentua päin. Tämä väisti hieman kämpelösi ja loikkaisi päälleni. Olin kuitenkin veljeäni suurempi, joten karistin tämän helposti. Minttusydän katseli hieman sivummalla tarkkaavaisena. Tavoittelin tassuillani otetta veljestäni ja sain kuin sainkin kiinni tästä. Kierimme yhtenä karvamyttynä, kunnes Hikkoripentu potkaisi minua vatsaan. Irtaannuimne ja koukistelin kynsiäni. En tahtonut myöntää, että Hikkoripennun voimakas potku oli satuttanut minua hieman. Loikkasin veljeäni kohti ja muistin, että minulla oli yhä kynnet esillä. Yritin pysäyttää loikan, mutta turhaan. Kynteni osuivat Hikkoripennun turkkiin ja pudottauduin sen vuoksi kömpelösti maahan. Hikkoripentu loikkasi minua päin ja kaaduimme jälleen maahan, mutta tällä kertaa molemmilla oli kynnet esillä. "Lopettakaa! Harjoittelussa ei saa käyttää kynsiä!" Minttusydän huudahti ja tuli väliimme. Nousin pystyyn ja pudistelin turkkiani. "Anteeksi, se oli vahinko", naukaisin ja katsoin pahoittelevasti Hikkoripentua. //Toivottavasti tää käy. Hikkori tai Minttu?

Minttusydän 17.3.2018

Katsoin kauhistuneena kuinka pennut taistelivat toisiaan vastaan, kynnet esillä. "Lopettakaa! Harjoittelussa ei saa käyttää kynsiä!" komensin hädissäni ja katsoin pentuja tiukasti pentuja. "Anteeksi, se oli vahinko", Korentopentu pahoitteli. Nyökkäsin ja vilkaisin Hikkoripentua vaativasti. "Anteeksi", kolli naukaisi ja katseli tassujansa. Huokaisin. "Vaikkeivat kynnet satuttaisivatkaan kumpaakaan teistä, se on silti osoitus vihasta. Eikä kynsiä käytetä kuin vain silloin kun sinun on puolustettava itseäsi tai jotain muuta", naukaisin jännittyneenä. En olisi koskaan saanut Liljahenkäykseltä anteeksi jos hänen pennuillensa olisi käynyt jotain. "Selvä", Korentopentu naukaisi. "No, mutta eihän kumpaakaan sattunut?" varmistin ja tutkin pennut katseellani päästä varpaisiin. Siinä samassa hetkessä kuonooni putkahti tuttu tuoksu, Liljahenkäys. Vedin syvään henkeä ja nostin katseeni ilmaan. Näin naaraan hahmon aivan viereemme saapuneena. "Mitäs täällä tapahtuu?" naaras kysyi ja vilkaisi ensin minua ja sitten pentuja. Kohotin kulmiani jännittyneenä. "Lupasin opettaa Hikkoripennulle ja Korentopennulle jotain liikkeitä, mutta tilanne riistäytyi käsistä ennen kuin ehti alkaakkaan. Olen pahoillani", selitin anteeksipyytäen. Otin vastuun teoistani, minun olisi pitänyt ajatella sitäkin vaihtoehtoa, että oennut loikkaisivat kynnet edellä toistensa turkkeihin kiinni. //Hikkori? Korento? Lilja?

Liljahenkäys 18.3.2018

Katselin pettyneenä Rosmariinipennun ja Varpuspennun perään. Kaksikko olisi voinut menettää henkensä typerän temppunsa johdosta, enkä olisi antanut sitä ikinä itselleni anteeksi. Onneksi Pitkävarjo oli osunut juuri silloin paikalle ja ehtinyt pelastamaan tyttäreni, joka oli ollut vähällä jäädä hirviön alle. Annoin katseeni kiertää aukiolla olevissa kissoissa. Huomasin Minttusydämen leirin laitamilla Hikkoripennun ja Korentopennun kanssa. Päätin mennä katsomaan, mitä heillä oli meneillään. Varapäällikkö näytti parhaillaan saarnaavan kahdelle pojalleni jostakin, ja kaksikko näytti olevan pahoillaan. "Mitäs täällä tapahtuu?" kysyin päästyäni heidän luoksensa. Minttusydän katsahti minuun kulmiaan kohottaen. "Lupasin opettaa Hikkoripennulle ja Korentopennulle joitain liikkeitä, mutta tilanne riistäytyi käpälistä ennen kuin ehti alkaakaan. Olen pahoillani", hän selitti nopeasti. "Ei se mitään", sanoin ystävälleni, joka tuntui katuvan huolimattomuuttaan. Katsahdin Minttusydämen pään yli soturien pesän edustalle, jossa Kylmähenkäys jutteli Utupennun kanssa. "Minun on käytävä kertomassa tämän päivän tapahtumista kumppanilleni", nau'uin pikaisesti Minttusydämelle ja kiiruhdin aukion poikki Kylmähenkäyksen ja Utupennun luokse. "Kylmähenkäys!" kutsuin kollia. "Mitä on tapahtunut?" Kylmähenkäys kääntyi kysymään minulta. "Rosmariinipentu oli lähtenyt Varpuspennun kanssa leiristä ja he olivat taivaltaneet ukkospolulle asti. Varpuspentu ylitti ukkospolun turvallisesti, mutta Rosmariinipentu oli jäädä hirviön alle", selitin hädissäni. "Pelastitko sinä hänet?" hän tivasi. "En, Myrskyklaanin Pitkävarjo ehti pelastaa Rosmariinipennun, minä en olisi ehtinyt", vastasin hiljaa. Kylmähenkäys nyökäytti hitaasti päätään. "Annoitko heille rangaistuksen?" "Annoin. He auttavat minua seuraavan neljännesosakuun ajan ja pidän heitä tiukasti silmällä." Kumppanini nyökkäsi toistamiseen ja kääntyi sitten Utupennun puoleen, joka tapitti isäänsä kärsimättömänä, ja naukui: "Mitä olitkaan sanomassa. Teitkö sen tempun kiusataksesi Hikkoripentua?" "Jos tahdot rehellisen vastauksen", Utupentu maukui viattomasti silmiään räpytellen. "Sanoisin olleeni tylsistynyt. Veljeni kiusaaminen oli vähintä, mitä pystyin tehdä heidän herättämättä minua muiden mukaan tutkimaan pesän ulkopuolista elämää." Pieni naaras istahti selvästikin jo rentoutuneempana alas ja jatkoi sitten: "Mutta jos tein väärin, tahdon sinun tietävän että en ole katunut sitä hetkeäkään. Voit kurittaa minua, jos tahot. Persoonallisuuteni säilyy yhä." Katsoin Utupentua kummastuneena. Minulla ei ollut hajuakaan, mistä hän puhui. "Minua ei mikään tai kukaan muuta!" pentu ilmoitti ylpeän kuuloisena ja vilkaisi minua välissä, ennen kuin naurahti: "Olisitpa kuullut kuinka Hikkoripentu ulvahti." "Hyvää työtä. Sinusta tulee varmasti erittäin vahva soturi, aivan kuin minustakin. Loisteliaan tulevaisuuden omistaminen on aina upea uutinen", Kylmähenkäys naukui tyytyväisen näköisenä. "Kylmähenkäys! Ei Utupentu saisi kiusata veljiään!" kivahdin ja käännyin katsomaan kumppaniini vihaisena. "Se oli vain leikkiä. Sitä paitsi, Utupentu on vielä pentu, ei hän tajua vielä jokaista tekoaan", hän sanoi hieman ääntään madaltaen, jottei nuori naaraspentu kuulisi hänen sanojansa. Katseeni tuimeni entisestään. Kävin sisälläni tunteiden kamppailua, joka päättyisi tätä menoa kaaokseen. "Leikkiä tai ei, Utupentu", sihisin Utupennulle, "älä enää tee tuollaisia temppuja sisaruksillesi tai kenellekään muulle klaanitoverillesi. Joku saattaa vahingoittua vielä pahemmin ensi kerralla." "Mutta sinäthän olet parantajaoppilas, joten eikösinun pitäisi osata parantaa kissojen haavoja?" Utupentu kysyi pienesti virnistäen. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoitella itseäni, joka tuntui sillä hetkellä mahdottomalta ajatukselta. "Utupentu voisi mennä vaikka leikkimään sisaruksiensa kanssa ja sinä voisit jättää tyttäremme rauhaan, hän on aivan varmasti tylsistynyt selityksistäsi. Minun täytyy mennä kouluttamaan oppilastani. Nähdään myöhemmin, Utupentu." Kylmähenkäys kumartui laskemaan nopean nuolaisun tyttärensä päälaelle ja marssi sitten ohitseni ihan kuin olisin ollut hänelle vain pelkkää ilmaa. Jäin katsomaan hänen peräänsä tyrmistyneenä. Kylmähenkäys oli muuttunut, ja aina vain pahempaan suuntaan. Vilkaisin vaivihkaa Utupentuun, joka oli jo parasta aikaa kipittämässä takaisin pentutarhalle. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin laahustamaan Minttusydämen luo, joka oli passittanut poikani takaisin leikkimään ja tassutti nyt minua vastaan huolestuneena. "Mikä hätänä?" hän kysyi. "Kylmähenkäys on hirveä", niiskaisin yrittäen pidätellä ilmoille pyrkivää lohdutonta nyyhkytystä. //Minttu?

Minttusydän 18.3.2018

Liljahenkäyksen poistuttua jäin miettimään mitä kaikkea pennut tulisivat tekemään vielä tulevina päivinä. Jos yksikin päivä oli tällainen, mitäköhän muut olisivat. Jos ja kun saisin pentuja, koulutaisin pentuni hienostuneiksi ja hyvätapaisiksi, ikäistään kypsemmiksi. Vilkaisin Liljahenkäyksen ja Kylmähenkäyksen suuntaan, Liljahenkäys näytti toruvan Utupentua jostain jonka kuulemiseen olin liian kaukana ja Kylmähenkäys vain naureskeli vieressä. Kohautin lapojani, vilkaisin Hikkoripentua ja Korentopentu jotka painivat keskenään märässä loskahangessa. Kynnet sisällä, onneksi. Pian huomasin kuinka Liljahenkäys lähti lipumaan tännepäin surkean näköisenä. "Hei, Hikkoripentu ja Korentopentu. Keksin juuri teille yhden hyvän leikin", naukaisin, sillä hausin puhua Liljahenkäyksen kanssa rauhassa. "No?" Korentopentu irtautui veljestään ja alkoi intoilla silmät ilosta sädehtien. Hikkoripentukin asteli viereeni. "Tuossa kulkee nuo tassunjäljet, näettekö?" osoitin ohi kulkevia keskikokoisia jälkiä, tiesin jo hajun perusteella kenen ne olivat ja tiesin, että tämä kissa olisi turvallista tavata. Okaliekki. "Joo, nähdään!" Hikkoripentu naukaisi ja tutkaili jälkiä. "Seuratkaa niitä ja jäljittäkää kenen ne ovat, sitten kun olette saaneet selville niin tulkaa kertomaaan minulle ja jos se on oikein, saatte palkinnon. Jos vain emonne suostuu siihen", naukaisin lempeästi hymyillen. Pennut nyökyttelivät ja lähtivät innokkaasti seuraamaan Okaliekin tassunjälkiä. Huokaisin ja lähdin kohti Liljahenkäystä. "Mikä htätän?" "Kylmähenkäys on hirveä", Liljahenkäys murehti. Katsoin säälivästi nuorta naarasta. Tuskin Kylmähenkäys niin hirveä oli ollut, tai enhän minä tiedä mitä hän oli sanonut. Silitin hännälläni ystäväni selkää lohduttavasti. "Mitä hän teki?" kysyin varovasti ja loin katseeni naaraan kasvoihin, jotka välttelivät surullisena sinistä katsettani. "Satuttiko hän sinua? Tai sanoiko hän jotain ilkeää sinusta tai sinulle?" kysyin mahdollisimman hyväntahtoisesti. Minulla kiehui yli Kylmähenkäyksen kanssa, tiesin kyllä hänen tosi luonteensa, mutten ajatellut hänen satuttavan omaa kumppaniansa, joko henkisesti tai fyysisesti. Kylmähenkäys oli vastuuton. //Lilja? Hikkori? Korento?

Liljahenkäys 18.3.2018

"Hän tuskin enää huomaa minua", kuiskasin hiljaa, "ja hän opettaa pentumme kulkemaan väärää polkua." "Mitä tarkoitat?" Minttusydän kysyi. "En tahtoisi puhua siitä nyt", huoahdin lopulta ja käänsin pääni poispäin. "Hyvä on, ymmärrän kyllä", hän sanoi lempeästi ja ohjeisti minua hieman sivummalle. "Mitäpä jos jakaisimme yhdessä jonkun tuoresaaliin? Piristäisikö se mieltäsi?" "Kiitos, Minttusydän", nyyhkäisin pienesti ja väläytin ystävälleni hymyn. "Odota siinä, käyn katsomassa, löytyisikö sieltä jotakin syömisen arvoista", Minttusydän naukui nopeasti ja loikki aukion poikki tuoresaaliskasalle. Katselin hänen peräänsä surullisena. En enää tiennyt, pystyinkö luottamaan kumppaniini. Hän muuttui aina vain väkivaltaisemmaksi ja kunnianhimoisemmaksi, enkä ollut yhtään varma, miten meidän jatkossa kävisi. Hetken kuluttua Minttusydän palasi takaisin myyrä mukanaan. Hän pudotti sen eteeni ja viittasi haukkaamaan ensimmäisen palasen. Vilkaisin naaraaseen kiitollisena, ennen kuin kumarruin alas ja repäisin itselleni mehevän lihapalasen, jota aloin pureskella hitaasti ja huolella, sillä minun oli saatava mieleni rauhoittumaan. Syötyämme myyrän loppuun, nousin seisomaan ja nuolaisin pariin otteeseen lapaani, ennen kuin käännyin jälleen ystävättäreni puoleen, joka oli myös ryhtynyt siistimään punaruskeaa turkkiansa. "Minä pelkään, että Kylmähenkäyksen neuvoilla pennuistamme kasvaa hirviöitä", sanoin vaisusti. Minttusydän kohotti katseensa minuun, muttei sanonut mitään. "Mikset sitten vain jätä häntä?" tuo kysyi empien vähän ajan kuluttua. "Minä en vain voi", sihahdin hampaitteni takaa, "tunteeni häntä kohtaan ovat liian voimakkaat, ja minä oikeasti rakastan häntä." "Ymmärrän", Minttusydän sanoi päätään nyökytellen. "Kuules, onko sinulla nyt mitään sen erityisempää tekemistä?" "Ei oikeastaan", myönsin. "Lähdettäisiinkö käymään pienellä retkellä?" hän maukui ilkikurinen virne kasvoilleen leviten. Hymy hiipi hiljaa myös minunkin huulilleni. "Sopii!" naurahdin hiljaa ja käännyin leirin uloskäynnin suuntaan valmiina aloittamaan yhteisen retkemme Minttusydämen kanssa. Naaras tassutti rinnalleni. "Joko lähdetään?" hän kysyi. "Ehdottomasti!" hymähdin. Olin oppinut luottamaan Minttusydämeen. Hänestä oli tullut minulle erittäin tärkeä ystävä, jota en missään nimessä tahtonut menettää. Ehkä uskaltaisin kertoa hänelle kuolonklaanilaisjuuristani? //Minttu?

Minttusydän 13.3.2018

"No siis, hän tappoi minun emoni ja muiden lukuisten klaanitoveriemme lisäksi myös oman emonsa, joka menee jo yli ainakin minun mielestäni", Liljahenkäys naukaisi ja hänen silmissään välähti surun kaihoisa aalto. Huokaisin, silmissäni välähteli Kyyhkylennon masentuneet kasvot. "Hän on aivan liian brutaali", naukaisin suorasanaisesti ja nostin katseeni ystäväni silmiin. "Ensiksikin Loistetähden kuolema, oli klaanillemme valtava menetys ja Tihkutähti hankki valtansa väärin. Varjoklaani on heikko Tihkutähden lukuisten teloitusten ansiosta, hän ei ajattele ennen kuin toimii, Varjoklaani on heikompi kuin koskaan", naukaisin ja sävähdin turkki pörhölle nousten kuvaa, joka oli mielessäni. Pieni pentu, Tihkupentu ja sen vieressä tämä veren himoinen kolli, Tihkutähti. Aivan eri kissa, jota silti rakastin. "Minusta se kaikki on valtavan väärin, mutten voi astua hänen tielleen uudestaan, olen tehnyt sen jo kerran, mutta kun vaihtoehdot ovat liian vähäiset", sanoin ääntäni madaltaen, sillä yksikään klaanikissa paitsi Liljahenkäys, ei saisi kuulla mitä sanoin. Joku joka menisi varmasti kielimään Tihkutähdelle. Liljahenkäys nyökkäsi merkiksi, että hän oli kuunnellut. "Kyyhkylentokin on masennuksen partaalla, ensin Viherloikan ja Kuohuvirran ja sitten vielä parhaimman ystävänsä, haluatko kuulla jotain sinun oloasi ehkä helpottavaa, muttet saa kertoa siitä kenellekkään, sopiiko?" kysyin ja vilkaisin sivulleni. *En halua menettää vanhempiani, joten luotan Liljahenkäykseen.* Liljahenkäys nyökkäsi "Sovittu", hän naukaisi vakavasti pieni uteliaisuuden pilke silmässään. Vedin henkeä syvään. "Siis ihan näin meidän kesken ensin minun on kysyttävä mihin sinä uskot", naukaisin varovasti, jotten loisi painostavaa tunnelmaa ympärillemme. Liljahenkäyksen turkki sähköistyi hiukan ja hänen silmissään paistoi epävarmuus. "Luota minuun". //Lilja?

Liljahenkäys 14.3.2018

"Hän on aivan liian brutaali." Minttusydän katsoi minua suoraan silmiin. "Ensiksikin Loistetähden kuolema, oli klaanillemme valtava menetys, ja Tihkutähti hankki valtansa väärin. Varjoklaani on heikko Tihkutähden lukuisten teloitusten ansiosta, eikä hän ei ajattele ennen kuin toimii - Varjoklaani on heikompi kuin koskaan." Naaras piti hetken tauon ja jatkoi sitten: "Minusta se kaikki on valtavan väärin, mutten voi astua hänen tielleen uudestaan - olen tehnyt sen jo kerran - ja vaihtoehdot ovat käymässä vähiin." Minttusydämen tummansiniset silmät kiilsivät huolesta. "Kyyhkylentokin on masennuksen partaalla, ensin Viherloikan ja Kuohuvirran kuoleman, ja sitten vielä parhaimman ystävänsä. Haluatko kuulla jotakin sinun oloasi ehkä helpottavaa, muttet saa kertoa siitä kenellekkään, sopiiko?" hän kysyi vilkaisten vaivihkaa ympärilleen. "Sovittu", myönnyin, sillä ajatus lisätiedosta houkutti minua. "Siis ihan näin meidän kesken ensin minun on kysyttävä mihin sinä uskot", varapäällikkö naukui varovasti. Kavahdin hieman kauemmas epävarmuus sisintäni jäytäen. Jos nyt menisin paljastamaan uskoni Minttusydämelle, miten voisin olla varma siitä, etteikö hän menisi kielimään minusta kumppanilleen? "Luota minuun." Jokin naaraan katseessa ja olemuksessa sai minut kuitenkin uskomaan siihen, että voisin uskoutua hänelle tästä asiasta ilman mitään vaaraa joutua mestattavaksi, sillä olihan hän sentään ystäväni, ja tuskin tuo ilmiantaisi minua Tihkutähdelle. "En ole luopunut uskostani Tähtiklaaniin sorron alla", sanoin lopulta. Minttusydän höristi uteliaana korviaan. "Kuulit oikein. Minä aion pitäytyä hyvyydessä ja anteliaisuudessa, enkä todellakaan ole vaihtamassa uskoani Pimeyden metsään, joka on riistänyt minulta kaiken", sihisin hampaitteni takaa. Mieleeni juolahti ajatus, että ehkäpä voisin myös kertoa ystävälleni kuolonklaanilaisjuuristani, mutta tällä hetkellä se ei tuntunut kovin hyvältä idealta. "Nyt se sinun asiasi", jatkoin ja kohotin toista kulmaani kehottaen naarasta kakaisemaan ulos sen, mitä piteli sisällään. //Minttu?

Minttusydän 14.3.2018

"En ole luopunut uskostani Tähtiklaaniin sorron alla", Liljehenkäys sihahti, "Kuulit oikein. Minä aion pitäytyä hyvyydessä ja anteliaisuudessa, enkä todellakaan ole vaihtamassa uskoani Pimeyden metsään, joka on riistänyt minulta kaiken". Rpäytin silmiäni hyväksyvästi ja samaan aikaan huojentuneena. Hyvyyttäkin oli vielä jäljellä, vaikkain hyvin vähän. Laskin itseni niiden vähäisten hyvien joukkoon, sillä uskoni Pimeyden metsään oli tullut vain Tihkutähden mieliksi. "Nyt se sinun asiasi", Liljahenkäys naukaisi varautuneena, hän ei halunnut kertoa uskostansa turhaan. En tiedä mitä olisin naaraalle sepittänyt jos hän olisi kertonut uskovansa Pimeyden metsään. "Tavallaan arvasin, että vastaat noin joten siis: et ole tosiaankaan ainoa joka uskoo vieläkin Tähtiklaaniin-", naukaisin venyttäen aikaa. Olin hermostunut. "Okaliekki ja Kyyhkylento, vanhempani, he esittävät kaikkien mukana jotteivät paljastusi", huokaisin, "He ovat todella yksinäisiä joutuessaan salaamaan kaiken, he eivät voi puhua siitä minulekkaan kun luulevat minun olevan paha. He luulevat, että käskisin Tihkutähden riistää heidän henkensä". Nuolaisin rintaani pari kertaa. "Pimeyden metsän usko ei tee minusta pahaa, tosiasiassa uskon siihen vain Tihkutähden vuoksi", kuiskasin raskaat sanat ulos sisältäni. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. Nostin sähköisesti jännityyneen katseeni takaisin Liljahenkäykseen. //Lilja?

Liljahenkäys 17.3.2018

Minttusydämen kasvoille levisi hermostunut hymy. "Tavallaan arvasin, että vastaat noin, joten siis: et ole tosiaankaan ainoa joka uskoo vieläkin Tähtiklaaniin -", hän naukui hitaasti ja jatkoi sitten hetken emmittyään: "Okaliekki ja Kyyhkylento, vanhempani, he esittävät kaikkien mukana jotteivät paljastuisi." Ystäväni tummansinisissä silmissä pilkahti surun kaihoisa katse. "He ovat todella yksinäisiä joutuessaan salaamaan kaiken, he eivät voi puhua siitä minullekaan, kun luulevat minun olevan paha. He luulevat, että käskisin Tihkutähden riistää heidänkin henkensä." Naaras kumartui nuolaisemaan pariin otteeseen rintakarvojaan, kunnes avasi vielä suunsa ja kuiskasi tukahtuneella äänellä: "Pimeyden metsän usko ei tee minusta pahaa, tosiasiassa uskon siihen vain Tihkutähden vuoksi."  Pieni toivon kipinä syttyi sisälläni. Tähtiklaania ei oltu vielä kukistettu, ja jos saisimme lisää kissoja puolellemme, voisimme vielä jonakin päivänä kukistaa Tihkutähden ja hänen kannattajansa. Katsoin Minttusydämeen voimatta pidätellä kasvoilleni pyrkivää hymyä. "Minttusydän", sanoin hiljaa, "sinä olet minun ystäväni, ja tulet aina olemaan. Kiitos, kun kerroit tästä minulle." Enempää en ehtinytkään sanomaan naaraalle, kun pentutarhalta kuului hätääntynyt huudahdus. Vaihdoimme Minttusydämen kanssa huolestuneita katseita ja kiiruhdimme sitten nopeasti pentutarhalle, josta huuto oli kuulunut. Päästyämme paikan päälle, näin Kanervakuun, joka hääri ympäri pesää epätoivoisen näköisenä. Hikkoripentu ja Korentopentu istuskelivat sammalpedillä ja katselivat vanhan kuningattaren hössötystä ihmeissään. Olin nähnyt Utupennun tassuttavan ohitsemme klaaninvanhimpien pesälle, joten hänen sijaintinsa oli tiedossa, mutta missä Varpuspentu ja Rosmariinipentu oikein olivat? "Mikä hätänä, Kanervakuu?" Minttusydän astahti eteenpäin ja yritti tavoittaa vaaleanruskean naaraan katsetta. Kanervakuu kääntyi katsomaan varapäällikköön kauhistuneena. "Varpuspentu ja Rosmariinipentu ovat kadonneet!" hän parahti. "Oletko varma, etteivät he ole klaaninvanhimpien pesässä Utupennun kanssa?" kysyin väliin, mutta kuningatar vain pudisti päätään. "Kävin jo katsomassa sieltä, mutta Pujosulka sanoi, ettei ollut nähnyt heitä sitten aamupäivän", hän niiskautti nenäänsä. "Ei hätää, minä etsin heidät", sanoin yrittäen rauhoitella vanhaa naarasta. "Minä tulen mukaan!" Minttusydän tarjoutui. "Sinun on paras jäädä leiriin siltä varalta, jos he palaavat tänne, tai ovat jo täällä", murahdin päätäni pudistaen. "Hyvä on, mutta jos teitä ei ala kuulua ennen yön laskeutumista, lähetän pelastuspartion peräänne", hän myöntyi. "Kiitos", huoahdin ja pujahdin ulos pentutarhasta, josta sitten jatkoin matkaani aina leirin uloskäynnille saakka. Päästyäni ulos leiristä, kirin vauhtini juoksuun. Seurasin lumeen painautuneita pieniä tassunjälkiä, jotka johtivat Myrskyklaanin rajan suuntaan. Silloin mieleeni muistui, että reviirimme erotti ukkospolku, joka oli koitunut monen kokeneemmankin soturin kohtaloksi viime kuiden aikana, eikä se säälisi edes puolustuskyvyttömiä pentuja. En koskaan aiemmin ollut juossut niin lujaa kuin nyt. Tieto siitä, että kaksi pentua oli vaarassa päästä hengestään, oli saanut emonvaistoni heräämään horroksestaan. Ukkospolun katku voimistui askel askelelta. Pian näkökenttääni osuikin kaksi pientä kissanpentua, jotka olivat parhaimmallaan ylittämässä ukkospolkua. Pienempi pennuista ei ollut huomannut lähestyvää hirviötä, vaan tepasteli kaikessa rauhassa kivistä pintaa pitkin sen jään liukastuttamalla pinnalla horjahdellen. "Rosmariinipentu!" Tunnistin kimeän varoitushuudahduksen Varpuspennun ääneksi. Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin ukkospolun päällä temppuilevaan pentuun, jonka pian tunnistin tyttärekseni, Rosmariinipennuksi. Sydämeni oli jättää lyönnin välistä. "Ei!" kirkaisin ja kiihdytin vauhtiani entisestään, vaikka käpäläni olivat jo aivan puhki. Pahaksi onnekseni tielleni sattui osumaan lumen alla piilossa ollut kivi, johon kompastuessani lensin hienossa kaaressa hankeen rähmälleni. Juuri ennen kuin näkökenttäni sumeni, ehdin nähdä, kuinka musta hahmo kiiti ukkospolun ylitse napaten Rosmariinipennun mukaansa. Luulin jo hetken ajan, että Pimeyden metsän soturi oli vienyt hänet, mutta olento paljastuikin Myrskyklaanin kissaksi, joka oli kierähtänyt ketunmitan verran Varjoklaanin reviirille juostuaan hirmuisella vauhdilla ukkospolun ylitse pentu hampaissaan keikkuen. Nousin ripeästi jaloilleni ja kiiruhdin heidän luokseen. Katsoin huolestuneena mustaan kolliin, joka piteli edelleen kiinni Rosmariinipennusta, jonka silmät olivat kauhusta ymmyrkäisinä. "Oletko kunnossa? Sattuiko mihinkään?" tivasin ja autoin kollin jaloillensa. Nuuhkaisin tätä pariin kertaan varmistaakseni, ettei hän ollut saanut mitään ruhjeita. //Pitkä? Pennut?

Minttusydän 17.3.2018

Liljahenkäyksen poistuttua minua jäi kalvamaan huono omatunto naaraan yksin päästämisestä. Entä jos siellä olisi vaikka kettu, se sama joka riisti Tihkutähdeltä hengen. En tiennyt miten hyvin Liljahenkäys osasi taistella, opetettiinhan parantajillekin liikkeitä. Kohautin lapojani jännittyneenä, heti kun aurinko laskisi lähettäisi partion heidän peräänsä, elleivät he olisi palanneet. Näin kuinka Hikkoripentu ja Korentopentu lipuivat luokseni. He näyttivät mietteliältä. Nostin hymyn kasvoilleni, pennut tekivät minut iloiseksi. Klaanin pieni tulevaisuus. "Voitko opettaa meille taistelua?" Hikkoripentu aneli viattoman näköisenä. Naurahdin. Katselin kolleja vuoron perään. Pentujen ilmeet sulattivat sydämeni. "No selvä, mutta vain jotain pientä", myönnyin. Kolli pennut näyttivät pakahtuvan ilosta. Hikkoripentu vilkaisi Korentopentuun. "Eiköhän mennä tuonne aukeammalle", hymyilin ja nousin seisomaan. Pennut pinkaisivat ohitseni ja lähtivät kohti osoittamaani kohtaa. Korentopentu pysähtyi aukiolla olevaan aurinko läikkään. "Lumi sulaa pian kokonaan ja kasvit alkavat kukkia", naukaisin ja hengitin raikasta ilmaa keuhkoihini. "No näyttäkäähän mitä te osaatte, Hikkoritassu ja Korentotassu", naukaisin iloinen virne kasvoillani. Kai tästä pienestä hetkestä voisi tehdä leikin? //Hikkori? Korento?