Kirjoittaja: Myrsky
Nimet: Pentunimi: Rosmariinipentu Oppilasnimi: Rosmariinitassu Soturinimi: Rosmariiniputous Sukupuoli: Naaras Klaani: Varjoklaani Syntynyt: 06.03.2018
Koulutetut oppilaat: Kettuaskel
Entinen mestari: Tihkutähti
Kokemuspisteet: 1880
Ulkonäkö:
Rosmariiniputous on useiden varjoklaanilaisten rinnalla erittäin pienikokoinen eikä hän nouse aina oppilaitakaan korkeammalle. Hän on myös siro- ja kevytrakenteinen eikä lihaksia ole paljon vartalossa. Ne lihakset, joita naaraalla oikeasti on, sijaitsevat etu- ja takajaloissa, vatsalinjassa ja lavoissa, jotka antavat vartalolle atleettisen rakenteen. Naaraalla on venyvä keskivartalo, joten nopeat liikkeet onnistuvat häneltä helposti ja auttavat myös ketteryydessä huomattavasti. Rosmariiniputouksen karvoitus on todella lyhyttä, silkkisen pehmeää ja ohutta, täten se ei suojaa hyvin kylmyydeltä. Karvat takkuuntuvat helposti, joten naaraan voi useinkin saada kiinni karvojensa sukimisesta, sillä hän tykkää pitää turkkinsa aina mahdollisimman hyvässä kunnossa. Turkki on väritykseltään luonnonvalkoista, mutta selässä on hopeanharmaita ja mustia kilpikonnalaikkuja, jotka alkavat korvien takaa ja jatkuvat hännän alkuun asti. Kilpikonnalaikut ovat hieman naaraan etukäpälää suurempia kooltaan ja hyvin epätasaisia väritykseltään, jotkut mustat laikut kaartuvat tummanharmahtavaan ja hopeanharmaat lumenvalkoiseen. Varjoklaanilaisen etu- ja takajalat ovat ruumiin kokoon verrattuna pitkät, mutta jalkoihin verrattuna käpälät ovat todella pienet. Kynnet ovat pitkät ja terävät, mutta aika suorat muodoltaan. Rosmariiniputouksen oikean etukäpälän polkuanturassa on kummallinen, kyyneltä muistuttava syntymämerkki, joka on mustan värinsä takia helposti huomattava. Naaraan häntä on pitkähkö ja todella tuuhea. Soturilla on suuret, mantelimaiset silmät, jotka ovat väritykseltään meripihkaiset.
Luonne:
Rosmariiniputous on todella oma-aloitteinen ja hän osaa tehdä nopeasti päätöksiä ilman muiden apua. Hän ei ole kuitenkaan jääräpäinen apua tarvittaessa ja ottaa ilomielin apua muilta vastaan. Naaras on myös todella seurallinen ja viihtyy paljon paremmin muiden kissojen seurassa kuin yksinään, mutta kun hän tahtoo viettää aikaa yksinään, nauttii hän jokaisesta hetkestä. Soturia parhaiten kuvaileva adjektiivi olisi ystävällinen ja kaikille ystävilleen ja tutuilleen hän suo ainoastaan ystävällisiä lauseita. Mutta kun Rosmariiniputouksen onnistuu suututtamaan tai hän muuttuu omien tekojensa seurauksena vihaiseksi, pimeä verho laskeutuu tämän kissan ylle. Naaras huutaa kurkku suorana loukkauksia toisensa perään ja uhkaa viiltävänsä kissan kurkun auki epäröimättä hetkeäkään. Anteeksipyytämisessä ei tule kestämään kauan, sillä soturi katuu aina tekojaan ja menee heti sovittelemaan välejä. Jos taas yrittää sovitella välejään hänen kanssaan, siinä tulee kestämään kauan. Rosmariiniputous on onneksi pitkäpinnainen ja osaa hallita vihansa taitavasti, mutta terävää kieltään hän ei osaa hallita hyvin. Jonkun ärsyttäessä häntä naaras osaa heittää teräviä ja loukkaavia vastakommentteja. Soturin uskollisuus Varjoklaanille on todella vahva ja hän puolustaa jokaista klaanitoveriaan pelottomasti. Hän kunnioittaa vanhempia sotureita ja vaikkei hän nöyristele nuorempien kissojen edessä, naaraalla on silti kunnioitusta heitä kohtaan. Muiden klaanien seurassa Rosmariiniputous käyttäytyy kohteliaasti ja juttelee heidän kanssaan rauhallisesti. Kumppanina hän on todella suojeleva ja perhe on hänelle kaikki kaikessa. Mestarina naaras on todella rento ja antaa oppilaansa tehdä suuren osan päätöksistä, koska hän uskoo sen olevan hyvää opetusta nuorelle kissalle. Varjoklaanilainen uskoo todella vahvasti Tähtiklaaniin ja uskoo, että Pimeyden metsäkin on olemassa, mutta hän ei pelkää sitä tai siihen uskovia kissoja.
Taidot:
Rosmariiniputous on pienestä koostaan ja kevyestä ruumiinrakenteestaan huolimatta erinomainen taistelija ja kivunsietokykykin on harvinaisen suuri, naaraan kestävyyskin on mainio. Saalistamisen jalot taidot eivät ole koskaan sisäistyneet tämän kissan päähän eikä vaaniminenkaan oikein onnistu. Kiipeileminen ja piiloutuminen maastossa kuin maastossa aiheuttavat hankaluuksia, kun taas juoksemisessa hän on luonnonlahjakkuus. Mitä tulee aisteihin, näkö ja -kuuloaisti ovat erinomaiset, mutta hajuaisti on hieman ruosteisessa kunnossa. Rosmariiniputous ei ole erityisen hyvä jäljittämisessä ja ellei haju ole todella tuore, tämä naaras menettää vainun ennen kuin ehtii edes tajuta sitä.
Kumppani: Kettuaskel (Varjoklaani)
Pojat: Fasaanitassu (Varjoklaani), Haukkatassu (Varjoklaani)
Emo: Liljahenkäys (Kuolonklaani)
Isä: Kylmähenkäys (Pimeyden metsä)
Sisko: Utukyynel (Pimeyden metsä)
Veljet: Korentolento (Pimeyden metsä), Hikkoritassu (kuollut)
Siskopuolet: Pakkastassu (Kuolonklaani), Loistepentu (Varjoklaani)
Velipuolet: Näätäpentu (Varjoklaani), Pyökkipentu (Varjoklaani)
Emon isä: Pisaratähti (Pimeyden metsä)
Emon emo: Kielomyrkky (Tähtiklaani)
Täti: Hiiripisara (Pimeyden metsä)
Eno: Kostohenki (Kuolonklaani)
Tätipuoli: Valhekuiske (Kuolonklaani)
Enopuoli:Totuuspentu (Tähtiklaani)
Serkut: Säröpentu (Pimeyden metsä), Sirpaleviilto (Kuolonklaani), Pirstalehaave (Kuolonklaani), Säpälehammas (Kuolonklaani), Tuskatassu (Kuolonklaani)
Pikkuserkku: Viiltotähti (Kuolonklaani)
Emon emon emo: Kalmalilja (Kuolonklaani)
Emon emon isä: Raetähti (Pimeyden metsä)
Emonisän emo: Sulkatähti (Pimeyden metsä)
Emon isän isä: Viiltotähti (Pimeyden metsä) Uud.synt. Viiltokaaos(Kuolonklaani)
Menneisyys:
Rosmariiniputous syntyi Varjoklaaniin emolleen Liljahenkäykselle ja isälleen Kylmähenkäykselle sisaruksiensa Korentopennun, Hikkoripennun ja Utupennun kanssa. Rosmariiniputouksen pentuaikoina Liljahenkäyksen ja Kylmähenkäyksen välit alkoivat huononemaan eikä naaras pentuaikoinaan paljon puhunut isälleen. Eräänä päivänä Rosmariinipentu karkasi leiristä ystävänsä Varpuspennun kanssa ja he suunnistivat ukkospolulle. Varpuspentu pääsi turvallisesti ukkospolun yli, mutta Rosmariinipennun ylittäessä hirviö olisi ajanut hänen ylitseen ellei Pitkävarjo-niminen myrskyklaanilainen olisi pelastanut häntä viime hetkellä. Pian sen jälkeen Rosmariinipentu nousi oppilaaksi samaan aikaan sisaruksiensa ja Varpusliidon kanssa ja sai mestarikseen Varjoklaanin silloisen päällikön, Tihkutähden. Tihkutähti koulutti Rosmariinitassua ankarasti eivätkä naaraan oppilasajat olleet hänen pentuaikojaan paljon helpommat. Liljahenkäys kertoi Rosmariinitassulle salaa Tähtiklaanista ja parantajaoppilaan avulla naaraan usko kääntyi Tähtiklaaniin. Samana päivänä kun Rosmariinitassusta tuli soturi, Kylmähenkäys hyökkäsi Liljahenkäyksen kimppuun parantajan pesässä, tarkoituksenaan tappaa kumppaninsa. Kylmähenkäys kuitenkin epäonnistui yrityksessään Minttusydämen ja Sienikarvan saavuttua apuun, ja Minttusydän karkotti Kylmähenkäyksen Varjoklaanista. Rosmariiniputous sai soturinimensä samaan aikaan parhaan ystävänsä Varpusliidon ja isänsä oppilaan Happohenkäyksen kanssa. Noin puoli kuuta nimitysmenojen jälkeen Hikkoritassu kuoli jäätyään hirviön alle. Rosmariiniputous sai piakkoin ensimmäisen oppilaansa, Minttusydämen ja Tihkutähden pojan, Kettutassun. Rosmariiniputous koulutti oppilastaan rennosti ja nautti heti ensimmäisissä harjoituksissa Kettutassun seurasta. Kun Kettutassu alkoi lähestyä soturiksi pääsyään, Rosmariiniputous alkoi ihastua kolliin. Ansaittuaan soturinimensä Kettuaskel vei Rosmariiniputouksen kävelylle, jolla kummatkin tunnustivat tunteensa toisilleen. Heistä tuli kumppanit, mutta he pitivät suhteen salassa klaanilta muutaman kuun ajan. Samoihin aikoihin Rosmariiniputous sai toisen oppilaansa, Havutassun. Kuita kului ja lehtisateen alussa Rosmariiniputous menetti kummatkin elossa olevat sisaruksensa; Korentolento kuoli koiran hampaissa ja Utukyynel muutti Kuolonklaaniin, jonne Kylmähenkäys oli muuttanut karkotuksensa jälkeen.
Muuta: Rosmariiniputoukselle on siirtynyt eteenpäin isänsä Kylmähenkäyksen tapa taivuttaa sanojaan ja muutenkin puhua tavallista hitaammin.
Toiveet: Rosmariiniputous havittelee varapäällikön paikkaa ja toivoo ansaitsevansa klaanitoveriensa luottamuksen. Varjoklaanilainen tahtoisi kouluttaa monta oppilasta ja tehdä heistä vahvoja ja uskollisia sotureita. Hän haluaa kuolla kunniallisen kuoleman joko perhettään tai klaaniaan suojellen.
Theme song: Jar of Hearts
Tapetut kissat: Puuskahöyhen(Myrskyklaani)
Kettuaskel 14.1.2018
"Sattuisiko teillä olla nyt aikaa tutustuttaa minua klaaninne tapoihin tai vaikka kissoihin? Tahdon pystyä sopeutumaan klaanikissan elämään mahdollisimman hyvin ja osoittaa, että olen hyvä kissa", Myrskytaivas naukui vilpittömän oloisena. Näin kuinka Rosmariiniputouksen meripihkaiset silmät kääntyivät minuun ikään kuin arvioiden olemustani. Huokaisin itsekseni ja nostin epäluuloisen katseeni pois Myrskytaivaasta.
"Eipä minulla taida olla mitään erikoista, autan mielelläni Rosmariiniputousta", nau'uin ja painotin kumppanini nimeä, jotta kolli ymmärtäisi etten ollut tässä hänen takiaan. Perimmäinen ajatukseni oli Rosmariiniputouksen suojeleminen. Mitä jos Kylmähenkäyksen ja Myrskytaivaan isä olikin ollut samanlainen mielipuoli ja nyt lähettänyt tämän uuden kissan Rosmariiniputouksen kimppuun.
"No niin selvä, se on sitten sovittu. Ehdottaisin, että emme lähde enää tänään kiertämään rajoja, sillä ilta alkaa jo hämärtyä", luonnonvalkea kumppanini naukui mietteliäänä, mutta samaan aikaan kovin kauniina laskevan auringon kultaisissa säteissä. Nyökkäsin vaitonaisena.
"Entä jos kävisimme näin aluksi leirin läpi?" kolli heitti rennosti. En pitänyt Myrskytaivaasta. Hän sai inhon väreet kulkemaan ihollani. Olin täysin varma, että kolli ei ollut tullut klaaniimme rehellisin elkein. Hänessä oli jotain mätää, aivan varmasti oli. En pitänyt hänen asenteestaan. Hän oli olevinaan niin ystävällinen ja jalomielinen, mutta eihän sellaista voinut odottaa Kylmähenkäyksen velipuolelta.
"Sopii minulle. Aloitetaan, vaikka soturienpesästä jossa sinäkin yövyt seuraavana yönä", Rosmariiniputous ohjeisti ja lähti hännällään viittoen kohti karhunvatukkapensaikkoa. Minulle tuli hieman kiire loikkia Rosmariiniputouksen rinnalle, mutta ehdin kuitenkin. En jättäisi häntä hetkeksikään kahden tämän ketunmielisen kissan seuraan. Se mitä Kylmähenkäys oli yrittänyt oli anteeksiantamatonta ja sen takia epäilykset vaivasivat mieltäni.
"Tuon vatukkapensaan alla nukkuvat soturit. Siellä on muutama peti tyhjänä, joten sinun ei tarvitse huolehtia oman makuualusesi rakentamisesta", varapäällikkö kertoi Myrskytaivaalle, jonka silmät loistivat kiinnostuneina. Sähkönsiniset silmäni siristyivät huomaamattani.
"Vaikka sinähän olet tietenkin mestari petien rakentaja. Eivätkö erakot rakennakin omat pesänsä?" naukaisin synkästi ja varoittavan katseen tummanharmaaseen kolliin väläyttäen. Tunsin Rosmariiniputouksen tuijotuksen turkillani. Myrskytaivas ei väittänyt piikittelevästä sävystäni vaan katsahti minuun vain mitäänsanomattomin tummanvihrein silmin.
"Rakentavat tietenkin", kolli naukaisi ja kääntyi taas Rosmariiniputouksen puoleen, joka puolestansa oli ottanutkin jo suunnan kohti pentutarhaa, jonka suuaukko oli piilossa piikkihernepensaikossa.
"Tässä on pentutarha. Nimestä voit varmaankin päätellä, että siellä pennut asustavat, heidän lisäkseen siellä ovat myös kuningattaret. He pitävät huolta pennuistaan", kuulin selitettävän. *Minne sinulla ei ole mitään asiaa.* Lisäsin ajatuksissani vielä Rosmariiniputouksen lauseen loppuun. Kun olin kääntymässä kohti seuraavaa kohdetta kuulin Rosmariiniputouksen hiljaisen sihahduksen:
"Mikä sinua vaivaa?"
"En pidä hänestä", naukaisin ja ennen kuin kuiskimalla käyty keskustelu eskaloitui kovaäänisemmäksi ehti Myrskytaivas kysymään väliin yhden kysymyksen.
"Keitä he ovat?" kollin matala ääni naukui ja kun käännyin katsomaan kehen päin Myrskytaivaan katse oli kääntynyt näin kuinka harmaaraidallinen naaras istui kellanpunaisen korvattoman kollin luona.
"Minun isovanhempani Kyyhkylento ja Okaliekki", naukaisin varoittavasti. Pakonomainen puolustusvaisto sukulaisiani kohtaan oli noussut pintaan, jokin sisälläni huusi *Minun*. Lopun kierroksen aikana pysyin enimmäkseen hiljaa ja kuuntelin kuinka Rosmariiniputous kertoili sodasta ja sen aiheuttamista tilanteista klaanien välillä. Yritin pysyä mahdollisimman lähellä kaksikkoa.
"Eli siis Varjoklaani ja Kuolonklaani ovat yhdessä Viiltoklaani?" Myrskytaivas varmisti, "Ja Metsäklaanin muodostaa Myrskyklaani, Tuuliklaani ja .."
"Ja Jokiklaani", Rosmariiniputous lisäsi. Tummanharmaa kolli nyökkäsi. Katsahdin taivaalle, joka alkoi hiljalleen pimentyä. Astuin mukaan keskustelutuokioon ja kiinnitin katseeni tummanvihreisiin silmiin.
"Mielestäni meidän pitäisi kertoa hänelle soturilaista. Hän ei ole varmaan erakko elämässä juurikaan tottunut sääntöihin, mutta täällä niitä noudatetaan melko tarkasti", katsoin kollia kulmieni alta synkeästi.
"Kiitos vaan, mutta kyllä minä sääntöjä osaan noudattaa kunhan ne vain ensiksi kerrotaan", Myrskytaivas naukaisi pinnaansa minuun menettämättä ja hymähti Rosmariiniputoukselle. Käytökseni oli lapsellista ja aivan typerää.
"Mielestäni yksi tärkeimmistä säännöistä on, ettei saa tappaa, ellei se ole välttämätöntä itsepuolustuksen kannalta", naukaisin ja hieman kevensin aluksi erittäin painavaa äänensävyäni, "Ja se, että päällikön sana on laki." Kun olin tiedostanut typerän käytökseni oli se vaihtanut käytökseni vaihtanut tasoa. Käyttäydyin nyt paljon siivommin, sillä en halunnut näyttää lapselliselta. Olin ailahtelevainen persoona, enkä voinut sille mitään.
"Toivon tosiaan, että käyttäydyt hyvin. Se ei nimittäin ole niin helppoa miltä se näyttää", naukaisin siltikin vielä etäisesti, mutta silti pieni anteeksipyytävä pilke silmäkulmassani. Viittasin tietenkin lauseessa itseeni. En saisi tuomita kissoja suvun mukaan - en vain voisi. Silloin tuomitsisin Rosmariiniputoustakin Kylmähenkäyksen teoista. Tuomitsisin myös itseni murhaajaksi isäni maineen takia, mutta sitähän olikin. Murhaaja.
//Rosma?
652 sanaa
Rosmariiniputous 15.1.2019
"Toivon tosiaan, että käyttäydyt hyvin. Se ei nimittäin ole niin helppoa miltä se näyttää", Kettuaskel tokaisi Myrskytaivaalle tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkärankaani pitkin. Heitin nopean silmäyksen kumppaniini merkiksi pitää kuononsa kiinni, tällöin hän ei voisi päästää suustaan mitään mikä voisi vahingossakaan loukata Myrskytaivasta. Köhäisin kurkkuani mahdollisimman rennosti ja lähdin sitten johdattamaan uutta soturia oppilaiden pesää kohti. Kettuaskel pysytteli tiukasti rinnallani, mutta tajusi pitää kuononsa kiinni.
"Tämä luola on oppilaiden pesä ja kuten soturienkin pesässä, oppilaat nukkuvat sammalpedeillä. Klaanissa on tällä hetkellä neljä oppilasta, koska poikani pääsivät saapumistasi edeltävänä päivänä sotureiksi. Kun pentu pääsee oppilaaksi, hän saa mestarin joka kouluttaa hänet soturiksi ja opettaa taistelu- ja saalistustaidot sekä muut tärkeät taidot", selostin ja annoin Myrskytaivaan vilkaista pesään. Kun tummanharmaa kolli oli sen tehnyt, hän peruutti taaksepäin ja nyökäytti päätään osoittaakseen kuulleensa selitykseni.
"Minä en varmaankaan pysty saamaan oppilasta koeajalla, eikö niin?" Myrskytaivas kysyi. Nyökäytin päätäni ja sukaisin kihartuneet luonnonvalkeat rintakarvani suoriksi.
"Jos sinua kiinnostaa saada oppilas, voin kertoa Minttutähdelle kiinnostuksestasi ja hän voisi antaa sinulle oppilaan kunhan koeaikasi on päättynyt", ehdotin. Myrskytaivas hymyili ilahtuneena ja lähti jo jatkamaan matkaansa soturien pesää kohti. Kettuaskel jäi kanssani hieman kauemmas entisestä erakosta.
"Yritä vaikuttaa edes hieman ystävällisemmältä. Näytät niin turhautuneelta että en ihmettelisi jos Myrskytaivas uskoisi sinun vihaavan häntä", sihahdin Kettuaskeleelle, "en minäkään ole vielä varma voinko luottaa häneen, mutta yritän toivottaa hänet tervetulleeksi ja toivon sinunkin yrittävän."
Tiesin olevani hieman tyly Kettuaskeleelle, olisin itsekin aivan yhtä epäilevä Myrskytaivaan seurassa jos en olisi klaanin varapäällikkö ja saanut tehtäväksi esitellä klaanikissan elämää hänelle hymy huulilla.
"Hei, Fasaanisyöksy, eikö niin? Sinähän olet Rosmariiniputouksen poika", Myrskytaivas naukui parhaillaan kellanpunaiselle pojalleni, joka seisoi soturien pesän edustalla. Fasaanisyöksy silmäili setäpuoltani kylmästi ja yritti selvästi pidätellä halveksuvan kommentin heittoa. Marssin nopeasti kaksikon luo ja venytin lämpimän hymyn kasvoilleni.
"Kas, te tapasittekin jo", tokaisin hampaitani yhteen kiristellen. Fasaanisyöksyn olisi parasta pitää suunsa puhtaana ellei hän halunnut saada kunnon korvapuustia.
"Mukava tavata, Myrskytaivas", Fasaanisyöksy tervehti kireän oloisena ja yritti nostaa jonkinlaista hymyä kasvoilleen, " saisinko udella mitä sukua olet emolleni? Olenhan minä hänen poikansa, joten minulla on mielestäni oikeus saada tietää."
Vilkaisin poikaani tuimasti, hän oli lähtenyt vaaralliselle polulle. Onneksi Myrskytaivas ei välittänyt Fasaanisyöksyn tylystä äänensävystä, vaan hän selitti elämäniloinen virne kasvoillaan loistaen:
"Rosmariiniputouksen isä Kylmähenkäys on minun velipuoleni. Hänen isänsä lähti Varjoklaanista Kylmähenkäyksen synnyttyä ja päästyään tarpeeksi kauas metsästä minä synnyin maailmaan."
"Eli sinä olet emoni setäpuoli?" Fasaanisyöksy kysyi. Myrskytaivas nyökäytti päätään ja vilkaisi minuun kuin kysyäkseen ilman sanoja, tiesikö Fasaanisyöksy Kylmähenkäyksen teoista. Nyökäytin päätäni ja Myrskytaivas räpäytti hitaasti tummanvihreitä silmiään.
"Missä Haukkaviima on? Hän taisi olla toinen poikasi?" kolli varmisti. Nyökkäsin myöntäväksi vastaukseksi.
"Haukkaviima lähti partioon lyhyt hetki sitten. Minun pitää nyt lähteä, lupasin lähteä saalistuspartioon Luomavirran ja Sarasydämen kanssa", Fasaanisyöksy ilmoitti ja lähti luotamme, jättäen hyvästit kokonaan sanomatta. Vetäisin syvään henkeä, Myrskytaivaan saapuminen Varjoklaaniin oli ollut iso asia minulle ja perheelleni eikä hänen seuraansa tottuminen tulisi tapahtumaan nopeasti, mutta täytyisi vain olla kärsivällinen.
"Haluaisitko syödä jotain? Tuoresaaliskasaasta voisi löytyä jotain ruokaa, olet varmasti aivan nääntynyt matkasi jälkeen. Enkä ota vastaan kieltävää vastausta", virnistin Myrskytaivaalle. Kolli hymähti kiitollisena ja kumarsi minulle kunnioituksen osoituksena.
"Kiitos niin paljon, Rosmariiniputous. Ystävällisyytesi saa minut tuntemaan oloni hieman enemmän hyväksytyksi. Pimeyden metsä siu-"
"Ei, Pimeyden metsä on ilkeiden kissojen paikka. Me uskomme Tähtiklaaniin, jonne kaikki siihen uskovat kiltit kissat menevät", kiirehdin korjaamaan ja hymyilin lämpimästi, "Tähtiklaani siunatkoon polkuasi."
"Tähtiklaani siunatkoon polkuasi, Rosmariiniputous", Myrskytaivas lausui juhlallisesti ja lähti sitten tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Kun kolli oli päässyt pois kuuloetäisyydeltä, käännyin Kettuaskelta kohti.
"Pyydän, älä ole niin tyly Myrskytaivaalle. Se huomautuksesi, kuinka erakot rakentavat omat pesänsä, varmasti loukkasi häntä vaikkei hän näyttänyt sitä meille. Kettuaskel, kyllä minä ymmärrän epäilysi, onhan hän Kylmähenkäyksen velipuoli enkä minäkään ole varma siitä, onko Myrskytaivas oikeasti se sama ystävällinen kissa joka hän esittää olevansa. Tahdon kuitenkin, että hän tuntee olonsa hyväksytyksi perheestään ja erakkojuuristaan riippumatta", selitin. Kettuaskel nyökytteli päätään heikosti vähän väliä.
"Äläkä huolehdi minusta, jokin sisälläni uskoo vahvasti ettei Myrskytaivas ole samanlainen kuin Kylmähenkäys. Kunhan minulla on sinut, Kettuaskel", kuiskasin ja kumarruin koskettamaan kumppanini nenänpäätä kuonollani, "kaikki on hyvin. Minä rakastan sinua."
Seisoin siinä lyhyen hetken, vain hengittäen sisääni Kettuaskeleen turvallista tuoksua. En ikinä tahtoisi menettää kumppaniani, tahdoin suojella häntä viimeiseen hengenvetooni asti ja niin minä tulisin myös tekemään.
"Miten Vinhatassun kanssa on mennyt muuten?" kysyin Kettuaskeleelta hänen uudesta oppilastaan jonka hän oli saanut vain muutama auringonnousu sitten.
//Kettu?
//707 sanaa
Rosmariiniputous 22.1.2019
Olin juuri saamassa vastauksen Kettuaskeleelta liittyen hänen uuden oppilaansa koulutukseen, mutta sitten nimeni kajahti leirin toiselta puolelta ja jouduin kääntämään meripihkaisen katseeni kyseiseen suuntaan. Kyyhkylento, Fasaanisyöksy ja Hukkatassu silmäilivät minua odottavasti eikä minulla kestänyt kauan tajuta, että kyseessä olisi rajapartio. Heitin pahoittelevan ilmeen Kettuaskeleelle ja nuolaisin hänen poskeaan nopeasti.
"Minun täytyy mennä partioon. Nähdään myöhemmin, Kettuaskel", naukaisin punertavanruskealle kumppanilleni ja marssin sitten aukion poikki partiolaisten luokse. Kyyhkylento siirtyi ystävällinen hymy kasvoillaan sivuun ja antoi minun siirtyä johtoon. Nyökäytin nopeasti päätäni Fasaanisyöksylle ja Hukkatassulle, jonka jälkeen lähdin johdattamaan partiota ulos leiristä.
"Rosmariiniputous! Minne te olette lähdössä?" Säpsähdin kuullessani jonkun huutavan nimeäni, mutta onnistuin tunnistamaan tuon äänen omistavan kissan ennen kuin ehdin edes kääntyä häntä kohti. Myrskytaivas silmäili minua ja rinnallani seisovaa partiota hämillään. Tunsin vierelläni olevan Fasaanisyöksyn lihaksien kiristyvän ja omatkin lihakseni kiristyivät, mutta tosin minä en vihastunut Myrskytaivaan saapumisesta paikalle, vaan poikani tylystä ilmeestä joka kohdistui entiseen erakkoon.
"Olemme lähdessä rajapartioon, eli tarkistamme Kuolonklaanin rajan ja riistatilanteen heidän reviirillään. Muistat varmaan kun kerroin sinulle, että sodan aikana saimme kulkea heidän reviirillään Emonsuun alueella?" varmistin. Myrskytaivas nyökäytti päätään ja avasi suutaan, täysin valmiina kysymään saisiko hän liittyä partioon. Hymähdin mahdollisimman ystävällisesti ja siirryin hieman taaksepäin, jättäen hieman tyhjää tilaa rinnalleni.
"Tule vain mukaamme. Klaanikissat käyvät rajapartiossa usein, joten sinun on hyvä oppia niistä", tokaisin. Myrskytaivas virnisti iloisena ja tassutteli rinnalleni. Sitten sukelsin partioni edellä piikkihernetunneliin.
"Minttutähti käski meidän kiertää Kuolonklaanin rajaa ja käydä katsomassa millainen riistatilanne Emonsuun lähettyvillä on", Kyyhkylento selitti kulkiessamme pimeän piikkihernetunnelin halki. Nyökäytin hajamielisenä päätäni, kun mieleeni rakentui kuva siskopuolestani Pakkastassusta ja rinnassani syttyi toivon liekki siitä, että voisin ehkä nähdä hänet. En ollut nähnyt Pakkastassua pitkään aikaan, viimeksi olin törmännyt naaraaseen kun hän oli ollut aivan vastanimitetty oppilas ja pian hän varmaankin ansaitsisi soturinimensä. Hymähdin ja sukelsin ulos tunnelista valoisaan metsään.
"Rosmariiniputous, millainen riistatilanne on tällä hetkellä? Onko Varjoklaanilla tarpeeksi riistaa?" Myrskytaivas kyseli kulkiessamme Kuolonklaanin raja-alueella. Ylitimme rajan ja jatkoimme matkaamme Emonsuuta kohti. Kuulin partion perällä kulkevan Fasaanisyöksyn tuhahtavan ärtyneenä.
"Miksi sinun pitäisi saada tietää tuollaista tietoa?" kellanpunainen kolli murahti ja vilkaisi Myrskytaivasta epäilevänä. Heitin tuiman katseen pojalleni saadakseni hänet pitämään kuononsa kiinni.
"Ellet ole tajunnut vielä, Myrskytaivas on Varjoklaanin jäsen nykyään ja koska hän on uusi jäsen, ei hänellä ole tietoa riistamäärästämme. Voit lopettaa sen epäilyn, että Myrskytaivas olisi jokin metsäklaanilaisten lähettämä vakooja", tokaisin pojalleni ja jatkoin sitten matkaani, pysyen tiukasti Myrskytaivaan rinnalla. Olin hiljalleen alkanut tykästyä setäpuoleeni ja uskoin päivä päivältä enemmän, että hän ei ollut isäni kaltainen petturi, vaan oli aidosti hyväsydäminen ja uskollinen kissa.
"Keitä täällä onkaan? Varjoklaanilaiset ystävämme, eikö niin?"
Niskakarvani nousivat nopeasti pystyyn, kun puiden takaa esiin astuivat Jäälilja ja Pakkastassu. Kohtasin siskopuoleni siristyneen jäänsinisen katseen, joka porautui heti ensimmäisenä minuun ja jäi silmäilemään minua hetkeksi. Vastasin minua huomattavasti nuoremman naaraan tuijotuksen pelottomana, kunnes Pakkastassun katse eksyi Myrskytaivaaseen. Jääliljakin oli tajunnut uuden kissan ja kun kuolonklaanilaiset pysähtyivät eteemme, likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras jäi silmäilemään Myrskytaivasta kiinnostuneen näköisenä.
"Ja kuka sinä olet?" Pakkastassu ennätti kysyä ennen Jääliljaa. Myrskytaivas vilkaisi varautunutta oppilasta rento virne kasvoillaan ja hymähti nopeasti.
"Sinäpä näytät epäilevältä minun suhteeni, mutta en voi sanoa olevani yllättynyt. Minun nimeni on Myrskytaivas ja olen Kylmähenkäyksen velipuoli", tummanharmaa kolli selitti. Jääliljan silmien katse tarkentui hieman ja tunsin ilman sähköistyvän ympärillämme. Astuin suojelevaisena Myrskytaivaan rinnalle ja kohotin uhmakkaasti kuonoani naaraalle, jota vihasin miltein yhtä paljon kuin Kylmähenkäystä.
"Myrskytaivas liittyi Varjoklaaniin muutama päivä sitten, mutta ikävä sinulle, Jäälilja, hän ei ole samanlainen säälittävä petturi kuin Kylmähenkäys", sylkäisin Jääliljalle viimeiset sanani. Jääliljan silmät siristyivät ja Pakkastassukin jäi tuijottamaan minua niin jäisesti, että hänen pelkkä katseensa olisi voinut tappaa minut.
"Tunsitko sinä Kylmähenkäyksen?" Myrskytaivas astui eteen ja jäi tuijottamaan Jääliljaa. Kiristin hampaitani, en olisi tahtonut tämän keskustelun johtaneen tähän. Mutta nyt kun Myrskytaivas oli aloittanut, minun täytyisi tästä jatkaa.
"Hänen nimensä on Jäälilja ja muistat varmaan mitä kerroin hänestä sinulle", murahdin Myrskytaivaalle, "hän on syy Kylmähenkäyksen petokseen ja karkotukseen, koska Jäälilja käski Kylmähenkäystä tappamaan jonkun varjoklaanilaisen. Ja tässä on Pakkastassu, Kylmähenkäyksen tytär ja minun siskopuoleni. Taisin mainita hänetkin sinulle."
"Ja kuka hänen emonsa on?" Myrskytaivas kysyi ja vilkaisi hitaasti Jääliljaa. Naaras tuijotti minua vaitonaisena, mitäänsanomaton ilme kasvoillaan leväten.
"Jäälilja, tai ainakin niin minä olen olettanut. Kuka muukaan Pakkastassun emo olisi?" totesin ja vilkaisin Jääliljaa, odottaen saavani häneltä tylyn huomautuksen siitä, että tietenkin hän oli Pakkastassun emo. Lihaksikas naaras pysyi kuitenkin hiljaisena ja oli kääntänyt katseensa Pakkastassuun. Jäin odottamaan soturin vastausta mahdollisimman kärsivällisenä, vaikka aukion ylle laskeutunut hiljaisuus olikin piinaava.
//Jää?
//723 sanaa
Kettuaskel 30.3.2018
Suoristin etutassuni pitkään ja makeaan venytykseen. Aamun kalvakka valo säteili kauniisti mäntyjen lomasta. En muistanut, koska viimeksi olin tuntenut itseni näin levolliseksi, vaikka partiossa kävelinkin. Metsän sekava tilanne ja stressinhallinta olivat imeneet kaikki mehut viime aikoina ja olin tuntenut itseni hyvin uupuneeksi ja turhautuneeksi. Nyt kuitenkin valo alkoi paistaa paksujen savupilvien läpi ja energia ja hyvä olo oli alkanut virrata minuun. Ehkä se johtui tästä kaikesta luonnon suomasta valosta ja hiirenkorvasta. Syysmasennus ei nimittäin ollut uusi sana minulle. Vilkaisin vierelläni tepastelevaan Ikuisuustassuun, jonka vaaleanruskea turkki kiilsi terveenä. Entinen oppilaani Vinhatassu - nykyään Vinhavarjo - saattoi olla myös osasyyllinen pahaan tuuleen, sillä olin ajatuksissani kutsunut naarasta negatiivisuuden ruumiillistumaksi kaiken tästä pursuavan pahansuovan energian takia. Ikuisuustassu oli aivan toista maata. Hän vaikutti ystävälliseltä kissalta, jolla oli sydän paikallaan. Tämä oli kuitenkin vasta naaraan toinen päivä oppilaana enkä tuntenut häntä vielä kovin hyvin, mutta jos merkit pitivät paikkaansa hänestä kasvaisi ylpeyden aihe Varjoklaanille.
"Kettuaskel, vauhtia tassuihin!" kuulin parhaan ystäväni turhautuneen nau'un kaukaa edestäpäin, "Oletko taas sukeltanut omiin ajatuksiisi vai hukuitko tällä kertaa?" Pyöräytin silmiäni sarkastiselle kommentille peittääkseni nolostuksen, jonka olin aiheuttanut itse itselleni. *No niin Kettuaskel. Sinun oli tarkoitus esitellä uudelle oppilaalle reviiriä, eikä - Valvehengen sanojen mukaan hukkua - ajatuksiini* Ravistin päätäni ja otin muun partion kiinni. Huomasin kuinka Ikuisuustassu vilkaisi minua keltaisilla silmillään. En voinut välttyä näkemästä pientä tuomitsevaa pilkettä naaraan silmäkulmassa.
Vedin henkeä ja vilkaisin ympärilleni. Nenääni kantautui ukkospolun kitkerä katku, enkä voinut olla nyrpistämättä nenääni.
"Lähestymme ukkospolkua, sen tunnistaa parhaiten hajusta ja kovasta mekkalasta, jota hirviöt pitävät kun kulkevat sen kovalla pinnalla. Vaikka nyt onkin hiljaista, saattaa hirviön räminä alkaa yhtäkkiä korvia huumaavan kovaa, ne ovat arvaamattomia otuksia", selitin pienikokoiselle naaraalle, jonka rakenne muistutti vielä todella vähän pentua, mutta silti sai pennun loikkimaan mieleeni. Olin kovin penturakas kissa ja haaveilin salaa Rosmariiniputouksen tietämättä toisesta pentueesta.
"Minkä näköisiä nämä hirviöt ovat? Tunnistaako ne helposti kun näkee sellaisen?" Ikuisuustassu kysyi ja yritti tähyillä puiden raosta ukkospolulle.
"Tunnistat, aivan varmasti tunnistat. Ne ovat yhtä suuria kuin pienimmät puut ja niiden kiiltävät pinnat ovat mitä kummallisimman värisiä. Niillä on kirkkaat silmät ja ne valaisevat ukkospolun edessään ja niiden tassut ovat suuret ja vahvat ja liiskaavaat mahtavimmankin kissan yhtä nopeasti kuin me kepin", selitin vakavasti. Ikuisuustassun silmät pyöristyivät kun hän vilkaisi nyt näkyviin tullutta tummanharmaata kivistä tietä.
"No niin jatketaan matkaa", Valvehenki naukui ja lähti johtamaan partiota eteenpäin.
Olimme palanneet hetki sitten Varjoklaanin leiriin, joka alkoi hiljalleen täyttyä kissoista, jotka olivat heränneet melko lämpimistä pesistään. Silmäni katsahtivat kuitenkin miltei heti Rosmariiniputouksen kauniiseen olemukseen. Erkaannuin muusta partiosta ja nelistin rennosti luonnonvalkean naaraan luokse, joka hymyili minulle.
"Huomenta", naukaisin reippaasti ja asetuin istumaan kumppanini vierelle, "Onkos mitä tänään suunnitelmissa?" Naaraan katse kääntyi sähkönsinisiin silmiini.
"Varmaan partioimista ja sellaista - niin kuin aina", meripihkasilmäinen kissa naukui minulle. Kuulin takavasemmalta kuuluvan hiljaisen älähdyksen, jonka pian huomasin olevan Myrskytaivas - klaanin uusin kissa. Ja hänen sukuaan unohtamatta, Kylmähenkäyksen velipuoli. Tummanharmaa kolli nuoli kiivaasti tassuaan. Pian hän huomasi meidät tummanvihreät silmät välkähtäen. Olemukseni sävähti sitä hieman, sillä en voinut olla ajattelematta kollin veljeä.
"Ai hei Rosmariiniputous ja Kettuaskel!" kolli tervehti iloisesti ja samalla edeten meidän luokse, "Astuin terävän piikin päälle. Katsokaa kuinka syvälle se meni." Kolli tarjosi etukäpäläänsä näytille ja näin erittäin syvälle uponneen piikin. Kasvoni vääntyi irvistykseen, tuo mahtoi tehdä kipeää.
"Kannattaisi käydä näyttämässä sitä Liljahenkäykselle, häneltä varmasti löytyy jotain", Rosmariiniputous ohjeisti. Myrskytaivas nyökkäsi.
"Saanpahan samalla tutustua emoosi", kolli hymähti ja kääntyi sitten nilkuttaman kohti parantajan pesää. Melkein heti kollin lähdettyä avasin suuni ja kysyin:
"Voisimmeko tehdä jotain yhdessä - siis ennen niitä varapäällikön tehtäviä?"
//Rosma?
569 sanaa
Minttutähti 17.12.2018
"Ansaitsiko Kylmähenkäys sinun mielestäsi elämän? Olisiko sinulla mitään vinkkejä miten saisin mieleni tyhjennettyä edes hieman tästä asiasta?" Rosmariiniputous huokaisi apeuden väre äänessään. Minua kovin harmitti se, että Rosmariiniputous oli surullinen. Silitin tämän selkää varovasti hännälläni, sillä en tiennyt miten varapäällikkö reagoisi.
"Mielestäni kukaan kissa ei ansaitse kuolemaa. Kylmähenkäys kuitenkin olin sydämeltään ilkeä ja tämä oli ainoa tapa lopettaa hänen murhanhimonsa ja välttää mahdolliset uudet uhrit. Joku olisi kuitenkin tehnyt sen, mielestäni voisit ajatella itseäsi sankarina niille kissoille, jotka olisivat seuraavaksi joutuneet kärsimään hänen kynsiensä terävyydestä, vaikka se ei välttämättä sinua nyt lohdutakaan. En osaa ohjeistaa sinua tyhjentämään mieltäsi muuten kuin siten, että annat tunteiden hoitaa sen. Saat olla vihainen tai surullinen ja sinun täytyy muistaa purkaa tunteesi jollain tavalla, etkä saa padota niitä sisimpääsi. Uskon millainen shokki sinulla on, et välttämättä itse tajua vielä edes kunnolla tekoasi, mutta tiedä että se helpottaa ajan kanssa", nau'uin emomaisen pehmeällä äänellä. Näinä hetkinä se niin sanottu emonvaistoni nousi pintaan, se vaisto joka ei kestänyt nähdä pentuaan - tässä tapauksessa Rosmariiniputousta - surullisena. Rosmariiniputous nyökkäsi ja katshti minuun kauniilla meripihkasilmillään.
"Kiitos, että yrität auttaa minua", varapäällikkö hymähti vaisusti. Hymyilin lämpimästi naaraalle.
"Toivon, että avustani oli hyötyä. Sinun kannattaisi ehkä puhua emollesi, sillä uskon hänen osaavan auttaa sinua parhaiten", naukaisin vielä lopuksi. Hiljaisuus laskeutui pesään ja kuulin kuinka tuuli tuiversi leirissä. Hiljaisuuden rinnkoi pieni tassutus, jonka lähde selvisi meille pian.
"Minttutähti? Eikös sinun pitänyt johtaa partiotamme?" kuului Orkideapolun ääni. *Ai niin!*
"Voi ei unohdin täysin! Oikeasti Rosmariiniputous olen hurjan pahoillani. Miten voin korvata tämän sinulle?" nau'uin ääni täynnä pahoittelua. Luonnonvalkea naaras pudisteli päätään.
"Ei se mitään", naaras naukaisi kuin asia olisi täysin okei hänelle. Katsoin naarasta kiitollisena ja nyökkäsin tälle nopeasti.
"Kiitos, korvaan tämän sinulle vielä. Ihan varmasti!" huikaasin naaraalle ennen kuin lähdin muun partion luokse.
Tassutin Kuutamotassun rinnalla Kuolonklaanin lumisella maaperällä. Kuutamotassu oli napannut pullean varpusen, jota kantoi ylpeänä hampaissaan. Olinhan minäkin ylpeä oppilaastani. Hän olisi piakkoin valmis soturiksi.
"Suunnataan tuonne päin", naukaisin valkealle kollille ja osoitin hännälläni vasempaan päin. Orkideapolku ja Luomavirta olivat lähteneet eri suuntaan kuten myös Kettuaskel ja Lehmustassu.
//336 sanaa
Rosmariiniputous 8.1.2019
"Fasaanisyöksy! Haukkaviima! Fasaanisyöksy! Haukkaviima!" Seurasin ylpeä hymy kasvoillani sädehtien kun klaanitoverini ottivat vastaan kaksi uutta soturia, poikani Fasaanisyöksyn ja Haukkaviiman. Olin aivan sanoinkuvaamattoman ylpeä pojistani ja siitä, kuinka rohkeita ja uskollisia sotureita heistä oli tullut. Kun annoin katseeni kiertää kaksikkoa onnittelevissa kissoissa, tunnistin aivan ensimmäisenä rakkaan kumppanini Kettuaskeleen punertavanruskean turkin joka kiilsi siististi suittuna lehtikadon valossa. Aivan kuin kolli olisi aistinut tuijotukseni, hän käänsi katseensa suoraan minuun ja räpäytti sähkönsinisiä silmiään tavalla, joka sai vieläkin sydämeni laukkaamaan nopealla tahdilla. Kun Fasaanisyöksy ja Haukkaviime menivät juttelemaan Sienikarvan ja Loistelinnun - kuolleista heränneen Loistetähden, Tihkutähden edeltäjän - ja jäin Kettuaskeleen kanssa leiriaukiolle kissojen hajaannuttua, tassutteli hajamielinen hymy kasvoillani kumppanini luokse.
"No, nyt he ovat sotureita. Minttutähti antoi heille kauniit soturinimet", totesin Kettuaskeleelle ja aloin kaivertaa lumista maata, "olen niin ylpeä heistä että en yksinkertaisesti pysty pukemaan ajatuksiani sanoiksi. He vaikuttavat kummatkin juuri sellaisilta sotureilta joista voi tulla jotain todella suurta jonain päivänä. Voi Kettuaskel, olen niin iloinen perheestämme."
"Niin minäkin Rosmariiniputous. Meidän kannattaa mennä nukkumaan ja antaa pojillemme ja Luomavirralle vartiointirauha", Kettuaskel totesi kun Fasaanisyöksy ja Haukkaviima marssivat Luomavirran rinnalla leirin uloskäynnin edustalle. Poikani näyttivät niin valmiilta suojelemaan klaaniaan henkensä edestä. Hymyilin ylpeämpänä kuin koskaan ennen ja nuolaisin sitten Kettuaskeleen poskea.
"Olet oikeassa. Mennään nukkumaan", naukaisin ja yhteistoimesta lähdimme soturienpesälle, jonne saavuttuamme nukahdimme kylki kyljessä kiinni.
Olin pitänyt silmiäni pitkän tovin kiinni kunnes hyytävä, luihin imeytyvä kylmyys alkoi leijua ympäristössäni ja sai minut hytisemään. Jo ennen kuin avasin raskailta tuntuvat silmäluomeni, tiesin etten ollut Tähtiklaanin valoisilla metsästysmailla. Availin hitaasti meripihkaisia silmiäni ja tunsin pelon hyökyvän ylitseni kun tajusin makaavani keskellä pimeää metsää. Synkät ja loputtomiin korkeuksiin nousevat puut heittivät pelottavia varjoja ylleni. Olin Pimeyden metsässä.
"Kas, kuka on tullutkaan käväisemään. Voi kuinka olenkaan ikävöinyt sinua, Rosmariinitassu." Niskakarvani nousivat sillä silmänräpäyksellä pystyyn kun kuulin syvän äänen lausuvan oppilasnimeni. Ponnahdin neljän jalkani varaan ja jäin tuijottamaan synkkää aluskasvillisuutta, jonka seasta kuului julmaa murahtelua.
"Tule esiin tai minä tulen hakemaan sinut", sähisin uhkaavimmalla äänensävyllä jonka sain ulos suustani.
" Jos sinä niin toivot", kylmä kuiskaus kuului pensaista ja sitten esiin astui Tihkutähti, Varjoklaanin entinen päällikkö ja entinen mestarini. Tuijotin raivostuneena tummanharmaata kollia, jota ei tultaisi koskaan muistelemaan hyvällä Varjoklaanin historiassa. Tihkutähden kasvoille nousi omahyväinen virnistys kun hän huomasi raivon meripihkaisissa silmissäni.
"Sinä", sylkäisin halveksuvasti.
"Kyllä, mutta en ole ainoa", Tihkutähti virnisti jäisesti ja astui sivuun, kun varjoista liukui esiin sinertävänharmaa kolli, jonka selkää koristivat mustat juovat. Pulssini alkoi kohota ja kynteni alkoivat liukua esiin, kun jouduin vastakkain Kylmähenkäyksen kanssa. Heti kun olin porannut meripihkaisen katseeni isääni, Tihkutähden haalea hahmo katosi kokonaan aukiolta, jolloin jäin isäni kanssa kahdestaan.
"Kylmähenkäys. Oletko nauttinut ajastasi Pimeyden metsässä? Se onkin ainoa paikka johon sinunlaisesi petturi sopisi", murahdin jäisesti. Kylmähenkäys venytteli huvittunut virne kasvoillaan lihaksikkaita lapojaan, mutta kolli ei saanut minua epäröimään. Olin elämäni parhaimmassa kunnossa.
"Sinun pitää oppia pitämään kuonosi kiinni", Kylmähenkäys sähähti turhautuneena ja syöksyi sitten suden lailla kimppuuni. Väistin viime hetkellä isäni neulanterävät kynnet ja lähdin sitten itse hyökkäykseen. Sivalsin rajusti lihaksikkaan isäni kasvoja ja tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni. Kylmähenkäys päästi kurkustaan tuskaisen murahduksen ja hyökkäsi sitten raivostuneena minun kimppuuni, jättämättä minulle pienintäkään armon mahdollisuutta.
"Taistelet kuin pentu", Kylmähenkäys naurahti halveksuvasti ja sivalsi uudelleen poskeani kivuliaasti. Sitten kolli iski päänsä vatsaani ja sai minut kaatumaan selälleni lumiselle tantereelle. Jäin makaamaan isäni alle ja painoin silmiäni tiukasti kiinni kivun vallatessa ruumiini.
"Et pääse eroon minusta, Rosmariiniputous. Tulen aina elämään elämässäsi synkän varjon muodossa. Tiedät itsekin että Haukkaviima näyttää aivan minulta ja kun katsot häntä, mieleesi muodostuu kuva minusta, eikö niin?" Kylmähenkäys virnisti julmasti ja tiukensi kynsiensä puristusta. Ähkäisin ja yritin potkia kollia kauemmas päältäni, mutta voimani tuntuivat hitaasti jättävän kehoni, aivan kuin ympöivä metsä olisi imenyt jokaisen voimanrippeeni haltuunsa.
"Kettuaskel!" ulvoin kurkku rahisten pimeään metsän, vaikka tiesin paremmin kuin hyvin ettei kumppanini olisi täällä. Kylmähenkäys naurahti halveksuvasti ja kuljetti neulanteräviä kynsiään sileää poskeani pitkin.
"Ei hän ole täällä. Kukaan ei pelasta sinua tällä kertaa, Rosmariiniputous", Kylmähenkäys kuiskasi aivan korvani juureen ja sivalsi sitten kynsillään kasvojani. Muistin vain sanoinkuvaamattoman vahvan kivun kasvoissani ja voimieni katoamisen kehostani kunnes upposin pimeyteen.
"Rosmariiniputous? Rosmariiniputous!"
Nousin äkillisesti seisomaan ja jäin tuijottamaan eteeni henkeäni haukkoen. Seisoin vain siinä ja yritin tasata hengitystäni ties kuinka kauan kunnes tunsin tutun hännänpään laskeutuvan olkapäälleni. Vilkaisin nopeasti silmät pelosta pyöristyneinä Kettuaskelta, joka tuijotti minua hämmentyneenä.
"Onko kaikki hyvin?" kolli kysyi huolestuneena.
"K-kyllä, älä välitä tuosta. Minä näin vain painajaisen jossa oli Kyl-" lauseeni keskeytyi kun isäni kynsien puristava tunne kuristi kaulaani ja suuni sulkeutui nopeasti. Kompuroin kauemmas rauhallisesti nukkuvista sotureista ja yritin toipua äskeisestä painajaisesta. Kettuaskel seurasi minua vieläkin epäröivänä ja kun sukelsin ulos soturien pesästä, punertavanruskea kolli pysähtyi suoraan eteeni ja jäi tuijottamaan minua.
"Oletko täysin varma että kaikki on kunnossa?"
"Olen. Se oli vain painajainen", naukaisin Kettuaskelta ja soin hänelle lyhyen hymyn. Olisin pyytänyt häntä juuri kanssani aterioimaan, mutta meitä kohti marssiva Kuutamohalla sai ajatukseni hajoamaan palasiksi.
"Rosmariiniputous, Minttutähti pyysi minua hakemaan sinut aamupartion johtoon. Mukanamme lähtevät Kyyhkylento ja Hukkatassu", Minttutähden entinen oppilas selitti. Nyökäytin päätäni valkean ja mustan kirjavalle kollille ja hyvästeltyäni Kettuaskeleen marssin nuoremman soturin kanssa leirin uloskäynnille. Kyyhkylento ja Hukkatassu nyökäyttivät päitään tervehdykseksi ja antoivat minun asettua partion johtoon.
"Minkä alueen me kierrämme?" Hukkatassu kysyi. Mietin lyhyen hetken vastaustani ja käännyin sitten vilkaisemaan tummanharmaata kollia.
"Kierrämme Myrskyklaanin rajan Nelipuilta lähtien", ilmoitin. Hukkatassun nyökättyä käänsin taas katseeni eteenpäin ja johdatin partion ulos leiristä.
Olimme kiertäneet Myrskyklaanin rajaa jo pitkän tovin, mutta helpotuksekseni rajalla oli rauhallista eivätkä metsäklaanilaiset olleet siirtäneet hajumerkkejään reviirillemme. Tunsin surua ja pettymystä tuijottaessani Myrskyklaanin reviiriä, kun mieleeni palasi näkymä Myrskyklaanin tuhotusta leiristä hyökkäyksemme jälkeen. Sota oli todella ikävä asia ja se heikentäisi kaikkia klaaneja fyysisesti ja henkisesti, mutta surullinen tosiasia oli ettei sodassa voinut ajatella vahinkoja, vaan piti ajatella omaa klaaniaan ja suojella klaanitovereitaan parhaansa mukaan.
"Hei, kuulitteko tekin tuon?" Hiljaisuuden rikkoi Kuutamohallan äkillinen naukaisu. Korvani nousivat salamannopeasti ylös samaan aikaan kasvojeni kanssa ja silmäilin ympäristöä hetken aikaa valppaantuneena. Kun en nähnyt tai kuullut mitään, käännyin nuoren soturin puoleen.
"Mitä sinä kuulit?"
"Kuulin jostain läheltä rapsahduksen, mutta se ei kuulostanut jonkun pienen saaliseläimen aiheuttamalta ääneltä, vaan kissan", Kuutamohalla selitti.
"Nyt minä pystyn haistamaan tuntemattoman kissan lähettyvillä. Erakko, ei haise klaanikissalle", Kyyhkylento naukaisi ja nuuhki ilmaa tarkasti. Kun haistelin itsekin ilmaa, pystyin havaitsemaan tuntemattoman kissan hajun. Siristin varautuneena meripihkaisia silmiäni ja ohjeistin kaikkia partiossa olevia kissoja laskeutumaan matalaksi. Sitten lähdimme hiipimään eteenpäin vahvenevaa hajua kohti. Kun pääsin todella lähelle hajua, sukelsin kitukasvuisten puiden takaa aukiolle.
"Pysähdy siihen paikkaan!"
Edessämme, noin viiden hännänmitan päässä seisoi rotevarakenteinen kolli, jonka tummanharmaa turkki oli koristeltu sinertävänharmailla raidoilla ja lumenvalkoisilla etukäpälillä. Äkillisen saapumisemme tajuttuaan kolli säpsähti ja kohdisti tummanvihreän katseensa minuun. Hän silmäili hetken aikaa muita partiossa olevia kissoja kunnes nielaisi ja jäi taas katsomaan minua. Erakko tiesi olevansa alakynnessä. Tyytyväisenä ylilyöntiasemastamme kohotin kuonoani ja jäin seisomaan turvavälin päähän kollista.
"Kuka olet, erakko ja mitä sinä teet Varjoklaanin reviirillä?" kysyin tyynesti, mutta silti tarpeeksi tiukasti ettei erakko kuvitellut minun olevan pehmo vihollisia kohtaan. Sitten aivan yhtäkkiä kolli rentoutui ja istuutui maahan, jääden silmäilemään minua rauhoittuneena.
"Minun nimeni on Myrsky ja kerron kyllä mitä teen reviirillänne, mutta saisinko kuulla teidän nimenne ensin?" tummanharmaa kolli kysyi.
"Tässä ovat Kyyhkylento, Kuutamohalla ja Hukkatassu. Minä olen Rosmariiniputous, Varjoklaanin varapäällikkö. Nyt, kerro mitä teet reviirillämme."
"Onpa teillä outoja nimiä, taidan olla oikeassa paikassa. Elikkäs, muutama kuu ennen isäni kuolemaa hän kertoi, että tässä metsässä sijaitsevaan Varjoklaaniin oli jätetty Kylmäpentu-niminen kissa ja hän lähetti minut etsimään tätä kissaa. Sattuisiko hän asumaan klaanissanne?" Heti kun Myrskyksi esittäynyt erakko mainitsi nimen Kylmäpentu, sydämeni jätti lyönnin välistä. Hän puhui Kylmähenkäyksestä, minun isästäni.
"Saisinko udella miksi tulit etsimään juuri Kylmäpentu-nimistä kissaa?"
"Hän on minun velipuoleni."
Suuni loksahti auki kun sana "velipuoli" liukui ulos erakon suusta. Totta tosiaan, Kylmähenkäyksen isä oli lähtenyt metsästä kokonaan joten hän oli varmaankin saanut toisen naaraan kanssa Myrskyn ja nyt Myrsky oli tullut etsimään velipuoltaan joka oli jätetty Varjoklaaniin. En kuitenkaan halunnut uskoa erakon tarinaa ja heti kun hän ilmoitti olevansa isälleni sukua, kadotin luottamukseni häneen. Entä jos hänkin olisi kunnianhimoinen petturi aivan kuten Kylmähenkäys? Muistot öisestä painajaisestani alkoivat palata mieleeni ja jouduin ravistelemaan rajusti päätäni päästäkseni niistä eroon.
"Tahtoisitko tulla Varjoklaanin leiriin? Siellä voisit jutella minun ja päällikkömme Minttutähden kanssa Kylmähenkäyksestä", ehdotin varovaisesti. Myrskyn tummanvihreä katse kirkastui.
"Nykyäänkö hänen nimensä on Kylmähenkäys? Tunnetko sinä hänet hyvin?"
"Kyllä, Kylmähenkäys on minun isäni. En mieluiten juttelisi tästä aiheesta enempää tässä, joten tule. Viemme sinut leiriimme", naukaisin ja väläytin mahdollisimman ystävällisen hymyn kollille, vaikka todellisuudessa en luottanut erakkoon lainkaan. Myrsky tassutteli rinnalleni ja lähdin johdattamaan partiota takaisin leiriin.
Kun sukelsimme leiriin, sain aivan ensimmäisenä vastaani Sarasydämen hämmästyneen katseen. Punertavanruskea naaras jäi tuijottamaan Myrskyä epäilevänä ja haistettuaan tummanharmaata kollia hän nyrpisti hieman nenäänsä.
"Rosmariiniputous, kuka hän on ja mitä hän tekee leirissämme?" naaras kysyi ja siristeli vihreitä silmiään muukalaiselle.
"Hän on Myrsky ja hän väittää olevansa Kylmähenkäyksen velipuoli. Menen juttelemaan hänen kanssaan Minttutähdelle", ilmoitin ja annoin merkin partiolaisille että he saisivat nyt jatkaa matkaansa. Otin itse Myrskyn mukaani ja lähdin tassuttelemaan päällikön pesää kohti. Myrsky silmäili aukiolla olevia kissoja, hän oli selvästi tajunnut että jokainen silmäili häntä epäluuloisena.
"Klaanissanne ei näemmä luoteta erakkoihin", tummanharmaa kolli totesi tyynesti. Pysyin vaiti, koska en keksinyt mitään järkevältä kuulostavaa kommenttia kollin lausahdukseen.
"Minttutähti? Saanko tulla sisään?" Kuultuani pesästä hyväksyvän murahduksen sukelsin ensimmäisenä pesään ja ohjeistin Myrskyä seuraamaan perässäni. Kun tassuttelin erakon kanssa Minttutähden luokse, hämmästys ja epäluulo välähtivät naaraan tummansinisissä silmissä. Asetuin istumaan sammalpedille ja Myrsky istuutui pienen hajuraon päähän. Minttutähti pysyi vaiti ja silmäili erakkoa tavalla, josta en osannut tulkita mitään.
"Rosmariiniputous, kuka hän on ja miksi toit hänet leiriimme?" päällikkö kysyi lopulta.
"Hän on Myrsky-niminen erakko ja hän kertoi, että tuli etsimään velipuoltaan Kylmähenkäystä", ilmoitin ja seurasin, kuinka Minttutähden lihakset tiukkenivat ja hänen katseensa siristyi.
"Olen todella pahoillani, Myrsky, mutta tulit huonoon aikaan. Kylmähenkäys menehtyi muutama kuu sitten", Minttutähti selitti. Myrsky nyökäytti hitaasti päätänsä.
"Saisinko kysyä miten hän kuoli?"
"Kuoli ketun hyökättyä kimppuun", valehtelin nopeasti. En minä todellakaan voisi sanoa että olin tappanut Kylmähenkäyksen, oman isäni, ilman että Myrsky tietäisi mitään velipuolensa petturimaisista teoista.
"Sepä ikävää", Myrsky totesi surullisen kuuloisena, mutta sitten hänen katseensa kirkastui hieman, "saisinko muuten liittyä klaaniinne? Isäni kuoltua jouduin lähtemään alueeltani eikä minulla ole sinne paluuta, koska en ollut parhaissa mahdollisissa väleissä muiden erakkojen kanssa. Voisin totutella klaanielämään Rosmariiniputouksen kanssa, onhan hän sentään velipuoleni tytär."
Yllätyin vahvasti kun Myrsky kysyi klaaniin liittymistä ja huomasin Minttutähden kohonneista kulmista, että päällikkökin oli yllättynyt erakon kysymyksestä. En kyllä oikein pitänyt ajatuksesta, että isäni velipuoli - joka saattoi olla samanlainen kylmä petturi kuin Kylmähenkäyskin - oli liittymässä Varjoklaaniin. Klaania ei kyllä haittaisi uusi soturi ja Myrsky vaikutti taitavalta taistelijalta, mutta olin silti epäluuloinen. Jos Minttutähti kuitenkin suostuisi ottamaan erakon Varjoklaaniin, tyytyisin päällikön päätökseen.
//Minttu? Sori sekavuus :D
//1729 sanaa
Minttutähti 13.1.2019
"Saisinko muuten liittyä klaaniinne? Isäni kuoltua jouduin lähtemään alueeltani eikä minulla ole sinne paluuta, koska en ollut parhaissa mahdollisissa väleissä muiden erakkojen kanssa. Voisin totutella klaanielämään Rosmariiniputouksen kanssa, onhan hän sentään velipuoleni tytär", tummanharmaa kolli kysyi ja katsahti minuun erittäin kauniin vihreillä silmillään, joissa oli ystävällinen pilke. Tämä Myrsky vaikutti ensinäkemältä oikein kunnolliselta kissalta, mutta mitä hänen velipuoleensa tuli. Olihan Kylmähenkäyskin näyttänyt aluksi oikein kunnolliselta vielä ollessaan Liljahenkäyksen kanssa, mutta kun hän oli ajautunut väärille raiteille oli hän muuttunut aivan toisenlaiseksi. Pieni paha voi muuttua pienellä avustukselle peruuttamattomaksi ja suureksi pahaksi. Tutkailin vähän matkan päässä istuvaa kollia syvänsinisillä silmilläni ja mietin syvästi mitä minä tämän kissan kanssa tekisin. Vilkaisin Rosmariiniputousta, jonka meripihkaiset silmät loistivat epäluuloisina.
"Minulla ei ole sinun klaaniisi liittymistä vastaan mitään, mutta sattuneista syistä olen hieman varovainen. Kuitenkin hetken pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että klaanimme saattaisi kaivata voimakasta soturia. Pääset lyhyelle koeajalle, jonka aikana näemme ettei sinusta tule ongelmia", naukaisin ryhdikkäästi ja vilkaisin Rosmariiniputousta, mutten nähnyt toivomaani reaktiota vaan tulkitsemattoman ilmeen. Haluaisin puhua naaraan kanssa vielä jossain välissä kaksin. Myrskyn tummanvihreisiin silmiin syttyi ilahtunut pilke, joka sai oloni hyväksi.
"Kuten varmaan olet huomannut, että klaanissamme nimet ovat hieman erilaisia kuin erakkojen elämässä, sinunkin tulee vaihtaa nimesi soturinimeksi, sillä vaalimme perinteitä kovasti", ilmoitin. Tummanharmaa kolli räpäytti silmiään ja nyökkäsi hyväksyvästi.
"Jos saan pyytää, niin haluaisin loppuliitteekseni -taivas kuolleen emoni kunniaksi. Jos vaan on mitenkään mahdollista", kolli pyysi. Ihailin kollin tahdikkuutta, hän ei ollut esittänyt minulle käskyä vain pyynnön. Nyökkäsin.
"Myrskytaivas. Sopii sinulle täydellisesti", hymyilin lämpimästi ja kolli hymähti minulle takaisin. Olin lyhyen keskustelumme aikana jo tykästynyt kolliin, hän vaikutti varsin hyväntahtoiselle kissalle.
"Rosmariiniputous ohjaisitko Myrskyn ulos? Minun pitäisi valmistella pikaisesti yksi klaaninkokous ja nimitysseremonia", pyysin lämpimästi varapäälliköltä, joka myöntyi nopeasti tehtävään ja lähti tummanharmaan kollin kanssa ulos. Kävin läpi mielessäni toimituksen pariin kertaan ja muokkasin sitä enemmän tyylisekseni, sen jälkeen vedin henkeäni ja sukelsin leiriaukiolle. Aurinko oli jo madaltumaan päin, muttei siltikään vielä lähellä auringonlaskua. Kiipesin klaanikivelle nopeasti ja kajautin kutsuhuudon.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaaninkokoukseen!" Huomasin alhaalla kuinka Rosmariiniputous ohjasi Myrskyn muiden eteen, sillä kaikki tämä oli vielä kovin uuttaa kollille. Kuulin kummastelevaa supinaa klaanikissojen suista, mutta vaiensin heidät nostamalla häntäni ylös.
"Uusi kissa leirissämme - nimeltään Myrsky - on vaeltanut tänne pitkän matkan ja pyytänyt lupaa liittyä meihin ja olen hyväksynyt hänet koeajalle klaaniimme. Nyt on aika nimittää hänet virallisesti joukkoihimme antaen hänelle ihka oikea soturinimi", kerroin klaanille, mutta pian jouduin katkaisemaan puheeni virran kun kuulin alhaalta huudon.
"Miksi annat hänen liittyä klaaniimme? Mistä sinä tiedät, ettei hän ole jonkun muun klaanin vakooja?" tunnistin kellanpunaisen kollin pojanpojakseni Fasaanisyöksyksi. Mulkaisin häntä tuimasti.
"Koska hän on sukua varapäälliköllemme Rosmariiniputoukselle", naukaisin tiukasti, "Kuten olin sanomassa. Astu eteen Myrsky." Kolli teki työtä käskettyään
"Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Myrskytaivaana emosi muistoa kunnioittaen", naukaisin ja tassutin kollin luokse koskettamaan tämän päälakea kuonollani. En ollut koskaan pitänyt klaaniinliittymisseremoniaa, joten kaikki oli omasta päästäni. Sovelsin hieman soturiseremoniaa. Aukiolla kaikui hiljainen hurraus, klaani ei arvostanut uutta jäsentä vielä - mikä ei ollut epätavallista. Terästin kuuloani ja kuulin kuinka Ikituulen kylmä ääni naukui:
"Mistä vetoa hän on sukua Kylmähenkäykselle."
"Rosmariiniputous saa velvollisuudekseen opettaa Myrskytaivaan klaanimme tavoille. Käyttäytykää kunnollisesti klaanimme uutta jäsentä kohtaan, minä en halua pettyä teihin. Kokous on päättynyt", naukaisin ja suunnistin leirin reunamille oitis tarkkailemaan tilannetta. Toivoin tosiaan, että päätöstäni kunnioitettaisiin.
// 543 sanaa
Kettuaskel 13.1.2019
Vedin kylmää pakkasilmaa sisään syvälle keuhkoihini, vaikka se pisteli hieman kurkussani. Yskähdin ja katsoin sisältäni virranneen lämpimän ilman kellumista utuisena sumuna edessäni. Eilen oli ollut suuri päivä pojilleni, he olivat ansainneet soturinimensä ja heidät tunnettiin nykyään Fasaanisyöksynä ja Haukkaviimana. En voinut olla ylpeämpi. Siinä samalla olin itse myös saanut lisää vastuuta uuden oppilaan turvin, kuitenkin pieni huoli ja epätoivo tulevasta aikakaudesta oppilaani kanssa vaivasi sisälläni. Nimittäin oppilaani Vinhatassu oli negatiivisen energian ruumiillistuma, eikä hänen kanssaan kommunikointi ollut kovin antoisaa. Edellinen oppilaani Lehmuskorva oli ollut nykyisen oppilaani vastakohta. Turha minun oli kuitenkin nimitellä ketään negatiiviseksi samalla kun itse vietin unettomat yöni itseäni vihaten. Kai löytäisimme lopulta yhteisen sävelen, mutta jos emme pitäisin kuitenkin huolen siitä, että naaras saisi tietää minun olevan hänen mestarinsa, joka tarkoitti että hänen tulisi totella minua. Viime kuiden aikana olin alkanut pelätä päähäni pulpahtaneita uusia ajatuksia. Olin löytänyt itseni monesti haaveilemasta Varjoklaanin herruudesta, olin löytänyt uuden ja erittäin vallanjanoisen puolen itsestäni. Olisiko minusta muuttumassa isäni kaltainen? Ei todellakaan, en koskaan vajoaisi niin säälittävälle tasolle kuin hän. Puristin kynteni lumeen, sillä en pitänyt ajatuksistani. Tuntui kuin kaksi osapuolta olisivat taistelleet sisälläni, se jonka olin perinyt isältäni ja se joka tuli emoni suvusta. Katseeni oli kiinnittynyt klaanikiveen. Sähkönsininen katseeni kuitenkin suuntautui salaman nopeasti vierelleni johon oli istahtanut hopeanharmaa pilkukas naaras, joka oli kohdistanut jäisen katseensa kiinteästi samaan suuntaan johon olin hetki sitten katsonut.
"En kyllä yhtään käsitä mitä sinä tuijotat ja vielä noin vihaiseltakin näytät", Ikituuli murahti mietteliäänä, "Kerrotko minullekin?" Yritin rentoutua ja vetää kynteni sisälle ja onnistuinkin lopulta. Naaras käänsi tutkailevan katseensa minuun.
"Etkö sinä näe tuota isoa kivenlohkaretta keskellä näkökenttääsi, sitä kutsutaan klaanikiveksi", naukaisin kolkosti sillä en kovin pitänyt Ikituulesta ja toiseksi olin pahalla tuulella.
"Mutta se ei silti selitä vihaasi vai oletko alkanut vihaamaan viattomia kivenlohkareita?" Ikituuli kysyi kylmästi. Silmäni siristyivät kapeiksi sähkönsinisiksi viiruiksi kun naukaisin:
"Ei vaan vihaan sitä, että janoan pääsyä tuon kiven päälle." Kuulin harmaan naaraan kepeän naurahduksen.
"Kaikkihan sitä. Jokaisella kissalla on unelmansa." Vilkaisin Ikituulta ja kohautin lapojani. Päätin työntää asian mielestäni - ainakin toistaiseksi. Lähdin tassuttamaan kohti oppilaidenpesää ensiksi lyhyiksi hyvästeiksi Ikituulelle nyökähtäen. Kurkistin luolaan ja näin itseään sukivan Vinhatassun. Suuri pitkänturkin omaava vaaleanruskea naaras käänsi synkät siniset silmänsä tulijaan - eli minuun.
"No hei. Päätin tulla ilmoittamaan, että lähdemme kiertämään reviiriä", naukaisin vastanimitetylle oppilaalle. Emme olleet käyneet vielä kertaakaan leirin ulkopuolella, mutten silti kuullut oppilaille tavanomaista innokasta älähdystä, naaras ei näyttänyt reagoivan mitenkään. Kuitenkin olin varma, että Vinhatassun silmissä välähti kiinnostus, vaikka naaras ei puhunutkaan. Kuulin myöntävän murahduksen ja sen saattelemana lähdin viittomaan naarasta kohti leirin uloskäyntiä. Hetken ajan kaikki muut äänet vaikenivat lukuun ottamatta lumen pehmeää narsketta tassujemme alla. Polkuanturani olivat turtuneet nopeasti, eikä kylmä enää vaivannut minua. Kaukana häämötti jo paikka mihin olin päättänyt oppilaani alkajaisiksi viedä - palaneen vuorivaahteran aukio.
"Tuotuolla on palanut vuorivaahtera ja se on yksi tärkeimmistä maamerkeistä Varjoklaanin reviirillä", kerroin ja vilkaisin pitkäturkkisen naaraan sinisiin silmiin. Sen enempää vastausta odottamatta lähdin jatkamaan matkaa.
"Tänään emme kulje enää pidemmälle", naukaisin ja osoitin edessämme häämöttävää Kuolonklaanin puoliskoa Viiltoklaanin reviiristä, "Ja jos haluat tietää miksi, niin siksi koska tämä on ensimmäinen päiväsi eivätkä jalkasi ole tottuneet näin suuriin kävelymatkoihin. Varaudu lihaskipuun ja huomisiin harjoituksiin, en aio päästää sinua helpolla." Näin kuinka naaras pyöräytti sinisen värisiä silmiään ja jäi odottamaan, että lähtisin johtamaan häntä takaisin leiriin.
"Tällä kertaa kuljemme oikotietä, jotta pääsemme nopeammin leiriin. Ensi kerralla sinä näytät minulle reitin, jotta näen että sinäkin alat oppimaan reviirillämme kulkemisen. Siihen ei pitäisi mennä kauaa, pian tunnet reviirimme kuin omat käpäläsi", naukaisin ja nostin ravin.
Saavuttuamme leiriin kiinnitin oitis huomioni toimettomana istuskelevaan Turvetassuun, joka piirteli kynsillään viivoja lumiseen maahan. Samalla minulla välähti. Turvetassu oli vanhempi ja kokeneempi oppilas ja hän tiesi kuinka makuualusia vaihdettiin, joten voisin laittaa Turvetassun ja Vinhatassun yhdessä hoitamaan pentutarhan makuualuset. Viitoin naaraan Turvetassun luokse ja sain samalla meripihkaisen katseen itseeni.
"Hei Kettuaskel", kumppanini oppilas naukui. En ollut nähnyt Rosmariiniputousta missään tullessani, joten oletin hänen olevan joko puhumassa Minttutähdelle tai partioimassa. Toivoin, etteivät he olleet Turvetassun kanssa vielä suunnitelleet mitään.
"Tervehdys Turvetassu. Ajattelin, että jos sinä ja Vinhatassu voisitte mennä vaihtamaan pentutarhan makuualuset, sillä niitä ei ole vaihdettu hetkeen. Ellei siis sinulla ole vielä mitään muita suunnitelmia mestarisi kanssa?" selitin ja hymähdin tuttavallisesti oppilaalle. Näin kollin meripihkaisen katseen käväisevän Vinhatassussa ja sen jälkeen tämä nyökkäsi. En tiennyt myöntyikö hän antamaani tehtävään vai osoittiko hänellä olevan muita suunnitelmia, mutta hetken päästä se selkeni.
"Auttaisin mielelläni", kolli vastasi ja pian oppilaat olivatkin jo työn touhussa. Kuuntelin sivukorvalla kuinka Turvetassu selitti Vinhatassulle miten asetella sammalet mukavasti ja kuinka rullata käytetyt pehmikkeet pieneen ja helposti kannettavaan kokoon.
"Uskon, että pärjäätte kahdestaan. Tulkaa kysymään jos tulee jotain kysyttävää. Löydätte minut leiristä", huikkasin ja loikin ulos pentutarhasta. Kanervakuu oli tuonut hänen hoidokkipentunsa Näätäpennun, Loistepennun ja Pyökkipennun leiriin leikkimään lumella. Näin kuinka pennut temmelsivät pöllyävässä lumessa. Kasvoillani kareili hymy. Pidin pennuista. Fasaanisyöksy ja Haukkaviima olivat kasvaneet niin kovin nopeasti ja tuntui, että aika vain vieri eteenpäin täyttä vauhtia. Oloni oli huomattavasti vapautuneempi kuin aamulla ja pahantuulinen olemukseni oli pyyhkiytynyt miltei kokonaan pois mielestäni. Hätkähdin kun aloin kuulla epäluuloista supinaa ympäriltäni ja käännyin katsomaan mikä olisi näin epätavallista. Silmiini pisti Rosmariiniputous, jonka vierellä käveli tummanharmaa kolli kissa. He olivat tulossa Minttutähden pesästä. Ensimmäinen kysymys mielessäni oli varmasti eri kuin muilla, muut luultavasti ajattelivat sitä, että kuka tuo kissa on? Minä ajattelin, että mitä Tähtiklaanin nimeen hän teki Rosmariiniputouksen kanssa. Olin lähdössä tassuttamaan parivaljakon luokse kunnes huomasin Minttutähden jo nousevan klaanikivelle. Kulmani kurtistivat ja pian kaikki oli jo ohi ja kaaos klaanin keskuudessa oli alkanut. Kaikki olivat jakautuneet ryhmiin juttelemaan epäluuloisina uudesta klaanimme jäsenestä. Tämä Myrsky oli liittynyt klaaniimme ja tunnettiin nykyään Myrskytaivaana. Koeaika. Kolli oli päässyt koeajalle. Minttutähti oli myös maininnut, että kolli oli Rosmariiniputoukselle sukua. Ensimmäisenä mieleeni juolahti ajatus Kylmähenkäyksestä ja se sai karvani pörhistymään. Tuijotin silmiäni siristellen uutta tulokasta, josta jo nyt en pitänyt.
//Rosma? 948 sanaa
Rosmariiniputous 14.1.2019
Seurasin vaitonaisena sivusta kuinka Minttutähti päästi Myrskyn koeajalle Varjoklaaniin ja kun punertavanruskea naaras kääntyi puoleeni saadakseen jonkinlaisen kannustavan hymyn, pidin kasvoillani tulkitsemattoman ilmeen ja laskin hetkeksi meripihkaisen katseeeni sammalalusiin. En ollut iloinen että täysin tuntematon setäpuoleni - joka saattoi suurella mahdollisuudella olla Kylmähenkäyksen tapainen ilkeä kissa - päästettiin Varjoklaaniin noin vain. Kuka tietää millaisia ilkeyksiä hän saattaisi tehdä minulle, perheelleni, ystävilleni tai muuten vain klaanitovereilleni. Pakottauduin kuitenkin nieleskelemään epäilyni ja seuraamaan jatkuvaa keskustelua erakon ja päällikön välillä.
"Kuten varmaan olet huomannut, että klaanissamme nimet ovat hieman erilaisia kuin erakkojen elämässä, sinunkin tulee vaihtaa nimesi soturinimeksi, sillä vaalimme perinteitä kovasti", Minttutähti ilmoitti. Myrsky nyökäytti päätään hyväksyvästi ja jäi sitten hetkeksi mietiskelemään jotain, varmaankin yritti keksiä jonkinlaista soturinimeä itselleen. Kollin mietiskelyhetki kesti vain muutaman silmänräpäyksen, kunnes hän räpäytti tummanvihreitä silmiään ja kohotti katseensa.
"Jos saan pyytää, niin haluaisin loppuliitteekseni -taivas kuolleen emoni kunniaksi. Jos vaan on mitenkään mahdollista", Myrsky naukui. Kohotin kulmiani hitaasti, erakon emon nimi oli siis ollut Taivas. Vaikka en pitänytkään kollista, oli pakko myöntää että hänen syynsä soturinimeen kosketti sydäntäni hieman.
"Myrskytaivas. Sopii sinulle täydellisesti", Minttutähti naukaisi ja jäi silmäilemään erakkoa lämpimästi, eikä kolli väistänyt päällikön katsetta. Myrsky tuijotti punertavanruskeaa päällikköä tavalla, jota en voinut olla huomaamatta. Tummanvihreissä silmissä kiilsi jonkinlainen kiinnostus, uteliaisuus, ystävällisyys jonka kolli soi ainoastaan Minttutähdelle. Köhäisin varovaisesti kurkkuani, joka sai päällikön havahtumaan ajatuksistaan.
"Rosmariiniputous ohjaisitko Myrskyn ulos? Minun pitäisi valmistella pikaisesti yksi klaaninkokous ja nimitysseremonia", Minttutähti naukaisi. Nyökäytin tyynesti päätäni ja ohjeistin tummanharmaan kollin pois pesästä.
"Saisinko udella sattuisiko Minttutähdellä olemaan kumppania?" Myrsky kysyi heti kun olimme päässeet pois päällikön pesästä. Käännyin yllättyneenä kollin puoleen siitä, kuinka nopeasti hän meni asiaan. No, ainakaan hän ei pelännyt sanoa asioita suoraan.
"Hänen kumppaninsa Tihkutähti, joka oli Varjoklaanin päällikkö ennen Minttutähteä, kuoli lehtisateen keskivaiheilla. Hänellä on kaksi pentua, Mäyräraita ja Kettuaskel. Mäyräraita muutti Kuolonklaaniin, joka on rajanaapurimme ja tällä hetkellä käynnissä olevan sodan aikana liittolaisemme enkä ole kuullut hänestä mitään pitkään aikaan. Kettuaskel on Varjoklaanissa ja hän sattuu itseasiassa olemaan kumppanini ja pentujeni isä", selostin. Myrsky nyökytteli päätään tasaisin välein ja näytti ilahtuvan kuullessaan, että kumppanini oli Minttutähden poika.
"Oi, sinulla on pentujakin! Kylmähenkäys olisi varmasti ylpeä. Ketkä he ovat?" erakko kysyi kiinnostuneena.
"Fasaanisyöksy ja Haukkaviima. Uskon, että Kylmähenkäys ja Liljahenkäys ovat ylpeitä pennunpennuistaan, mutta niin on varmasti Minttutähtikin, ovathan pennut hänenkin pennunpentujaan."
"Kukas Liljahenkäys mahtaisi olla? Se on uusi nimi", Myrsky totesi ja maisteli emoani nimeä kielellään hetken.
"Liljahenkäys oli Kylmähenkäyksen kumppani ja hän on minun ja sisarieni emo. Ennen kuin kysyt, sisareni eivät ole Varjoklaanissa. Hikkoritassu kuoli oppilaana jouduttuaan hirviön alle, Korentolento kuoli koiran hampaissa ja Utukyynel on kadonnut metsästä eikä minulla ole tietoakaan hänen olinpaikastaan", selitin hieman vaitonaisena. Sisaristani puhuminen oli vieläkin arka kohta minulle, mutta täytyihän setäpuoleni tietää heistä.
"Miten niin tämä Liljahenkäys oli Kylmähenkäyksen kumppani? Erosivatko he?" Myrsky kysyi hämmentyneenä.
"He erosivat, mutta heidän tarinansa on hyvin monimutkainen. Voin kertoa sinulle nimitysseremonian jälkeen, mutta varoitan jo nyt että Kylmähenkäys teki ikäviä asioita. Ei ainoastaan Liljahenkäyksen kanssa, vaan muiden kissojen kanssa. Kuten minun", selitin raskaalla äänensävyllä, joka sai Myrskyn katseen synkkenemään. Minttutähden saapuminen päällikön pesästä laittoi kuitenkin keskustelumme tauolle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaaninkokoukseen!" Kun Minttutähti kutsui klaanin koolle, ohjeistin nopeasti Myrskyn kissajoukon luokse. Työnsin hänet kannustavasti eteen ja asetuin sitten paikalleni klaanikiven viereen. Kuulin klaanitoverieni joukosta epäileviä kuiskauksia ja supinaa, mutta Minttutähti vaiensi heidät nopeasti nostamalla häntäänsä käskevästi.
"Uusi kissa leirissämme - nimeltään Myrsky - on vaeltanut tänne pitkän matkan ja pyytänyt lupaa liittyä meihin ja olen hyväksynyt hänet koeajalle klaaniimme. Nyt on aika nimittää hänet virallisesti joukkoihimme antaen hänelle ihka oikea soturinimi", Minttutähti aloitti, mutta närkästynyt ulvaisu kissojen joukosta sai naaraan lauseen keskeytymään. Kohotin kulmiani yllättyneenä, kun huomasin puhujan olevan Fasaanisyöksy. Heitin paheksuvan katseen poikaani, mutta hän ei värähtänytkään.
"Miksi annat hänen liittyä klaaniimme? Mistä sinä tiedät, ettei hän ole jonkun muun klaanin vakooja?" Fasaanisyöksy kysyi närkästyneenä. Minttutähti mulkaisi pojanpoikaansa tuimasti ja ilmoitti sitten rauhallisella äänensävyllä:
"Koska hän on sukua varapäälliköllemme Rosmariiniputoukselle. Kuten olin sanomassa. Astu eteen Myrsky." Kissojen joukossa kohahti, kun Minttutähti kertoi Myrskyn olevan sukua minulle. Heidän katseensa porautuivat minuun ja vaikka tunsin varsinkin poikieni ja kumppanini polttavat katseet, pakottauduin pitämään katseensa Myrskyssä.
"Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Myrskytaivaana emosi muistoa kunnioittaen", Minttutähti ilmoitti ylväällä äänellä ja aivan kuten tuoreelle soturillekin, päällikkö tassutteli koskettamaan Myrskytaivaan päälakea kuonollaan. Kohotin kasvojani hitaasti ja seurasin tarkasti, kuinka Myrskytaivas nyökäytti aidosti kunnioittavalla tavalla päällikölle päätään. Nimitystä seurasivat hiljaiset hurraukset, monikaan ei halunnut hurrata erakon nimeä. Huomasin varsinkin Fasaanisyöksyn ja Kettuaskeleen epäilevät tuijotukset jotka kohdistuivat Myrskytaivaaseen. Kun kuulin Ikituulen toteavan, että hän Myrskytaivas oli sukua Kylmähenkäykselle, tunsin kylmien väreiden juoksevan selkääni pitkin.
"Rosmariiniputous saa velvollisuudekseen opettaa Myrskytaivaan klaanimme tavoille. Käyttäytykää kunnollisesti klaanimme uutta jäsentä kohtaan, minä en halua pettyä teihin. Kokous on päättynyt", Minttutähti ilmoitti ja tassutteli sitten leirin laitamille. Kissat hajaantuivat hiljalleen omaan arkeensa, mutta kukaan ei suonut onnittelevaa hymyä Myrskytaivaalle. Heilautin kollille häntääni merkiksi tulla luokseni ja entinen erakko tassutteli luokseni rento virne kasvoillaan. Onneksi hän ei vaikuttanut välittävän uusien klaanitoveriensa epäilevistä katseista.
"Noniin, kerropa minulle Kylmähenkäyksen koko elämäntarina. Minulla on aikaa kuunnella ja rohkeutta ottaa vastaan mitä tahansa vastauksia kysymyksiini", Myrskytaivas naukaisi päättäväisenä. Huokaisin syvään, kollilla ei ollut selvästikään mitään hajuakaan mitä kauhuuksia hänen velipuolensa oli tehnyt.
"Kylmähenkäyksen ollessa oppilas, Kylmätassu, hän ihastui Liljahenkäykseen ja Liljahenkäys ihastui häneen, ja soturiksi päästyään heistä tuli kumppanit. Minä synnyin sisarieni kanssa, mutta Kylmähenkäys ei missään vaihessa pitänyt minusta tai muista pennuistaan. Näimme häntä harvoin ja Kylmähenkäys osoitti ylpeyttä ainoastaan Utukyyneltä kohtaan, koska hän oli isäni tavoin kylmä luonteeltaan ja uskoi Pimeyden metsään vahvasti. Näihin aikoihin Kylmähenkäys oli alkanut tapailla Kuolonklaanin rajalla kuolonklaanilaista Jääliljaa ja he pitivät salaisia taisteluharjoituksia. Kylmähenkäys halusi myös todella paljon varapäälliköksi, joten Jäälilja antoi hänelle vinkkejä ja lupasi auttaa häntä pääsemään siihen asemaan jonakin päivänä. Eräänä tapaamiskertana Jäälilja kertoi, että Kylmähenkäyksen loppukoe olisi jonkun varjoklaanilaisen tappaminen ja... ja hän valitsi Liljahenkäyksen", selitin. Myrskytaivas henkäisi aivan kuin ei olisi uskonut korviaan.
"Miksi hän olisi tahtonut tappaa oman kumppaninsa?" kolli kysyi.
"Näihin aikoihin Kylmähenkäys oli ihastunut palavasti Jääliljaan ja vihasi Liljahenkäystä, mutta en todellakaan ymmärrä miten hän voisi vihata häntä niin paljon tappaakseen naaraan. No, Kylmähenkäys hyökkäsi leiriin palattuaan Liljahenkäyksen kimppuun, mutta klaanimme parantaja Sienikarva ja silloinen varapäällikkö Minttusydän pelastivat Liljahenkäyksen. Rangaistuksena teostaan Minttusydän karkotti Kylmähenkäyksen Varjoklaanista ja-"
"-ja hän liittyi Kuolonklaaniin", Myrskytaivas päätti lauseeni, " hän petti klaaninsa ja liittyi vielä Kuolonklaaniin, joka on vihollisklaaninne. Kuinka kuvottavaa."
"Ikävä kyllä tarina ei pääty siihen. Kuolonklaanissa ollessaan hän yritti tappaa minut kerran tavattuaan minut rajalla ja en olisi selvinnyt ilman Kettuaskeleen apua. Kylmähenkäys hankki myös pennun jonkun naaraan kanssa, en edes tiedä onko emo Jäälilja vai joku toinen naaras. Jos sinua kiinnostaa, hänen nimensä on Pakkastassu ja hän asuu Kuolonklaanissa. Olen jutellut hänelle kerran, mutta Pakkastassu ei välitä minusta enkä ole yllättynynyt." Pidin lyhyen tauon ja jatkoin taas.
"Kylmähenkäys tuli tapaamaan minut Kuolonklaanin rajalla sovittuamme tapaamisen, koska olin uskonut hänen tahtovan sopia välimme. Rajalle saavuttuaan hän kuitenkin hyökkäsi kimppuuni ja olisin kuollut ellei Kuolonklaanin silloinen Viiltokaaos olisi saapunut paikalle. Viiltokaaos lopulta tappoi hänet ja Kylmähenkäys meni Pimeyden metsään, jonne siihen uskovat ilkeät ja sydämettömät kissat menevät kuoltuaan."
"Oletko saanut kerrottua tarinan?" Myrskytaivas varmisti. Ravistelin päätäni hitaasti ja huokaisin syvään.
"Kuten mainitsin, metsässä on meneillään nyt sota ja sen aikana kissoja on noussut kuolleista. Kylmähenkäys nousi kuolleista, mutta minä kohtasin hänet pian sen jälkeen rajalla. Minä en pystynyt hallitsemaan raivoani ja minä tapoin hänet, koska hän uhkasi vahingoittaa perhettäni ja hän oli liian vaarallinen elossa. Olen todella pahoillani", kuiskasin varovaisesti. Myrskytaivas nyökäytti päätään, selvästi sisäistäen kaikkea saamaansa tietoa hitaasti.
"En rehellisesti sanottuna edes kuvitellutkaan että velipuoleni olisi pystymään tälläisiin tekoihin. Nyt ymmärrän miksi kissat eivät luota minuun, eivät he vihaisi minua näin paljon jos en olisi Kylmähenkäykselle sukua. Haluan kuitenkin sinun tietävän, että en ole millään tasolla samanlainen kissa kuin isäsi. Kasvoin enimmäkseen emoni hoidossa joten hän kasvatti minusta ystävällisen ja oikeudenmukaisen kissan, sellaisen kissan mikä isäni ei koskaan ole ollut", Myrskytaivas selitti tyynellä äänensävyllä. Nyökyttelin päätäni, vaikka yritin muistuttaa itseänikin siitä ettei kolli ollut isäni kaltainen kylmä petturi.
"Hei, Rosmariiniputous ja Myrskytaivas", Kettuaskel tervehti minua ja setäpuoltani epäilevä ilme kasvoillaan.
"Kettuaskel, kerroin Myrskytaivaalle Kylmähenkäyksen teoista. Hän lupasi, ettei ole samanlainen kuin isäni ja minä uskon häneen", ilmoitin mahdollisimman itsevarmana ja kohotin kuonoani hieman. Kettuaskeleen kasvoilla käväisi ilme, joka ei kertonut kollin ilahtuvan asiasta, mutta hän piti suunsa kiinni ja nyökäytti päätään.
"Sattuisiko teillä olla nyt aikaa tutustuttaa minua klaaninne tapoihin tai vaikka kissoihin? Tahdon pystyä sopeutumaan klaanikissan elämään mahdollisimman hyvin ja osoittaa, että olen hyvä kissa", Myrskytaivas ilmoitti ja nuokaisi tummanharmaita karvojaan nopeasti. Käännyin katsomaan Kettuaskelta, joka selvästi muisteli olisiko hänellä jotain menoja loppupäivälle. Minulla ei ainakaan ollut, joten olisin valmis kertomaan Kettuaskeleen kanssa klaanielämästä eri asemineen ja soturilaista. Myrskytaivaan olisi hyvä tietää sodastakin.
//Kettu?
//1422 sanaa
Sienikarva 14.12.2018
Katsoin epäröiden Rosmariiniputousta ja pohdin kuumeisesti vastausta hänen kiperään kysymykseensä. Tappaminen oli aina väärin, mutta entä jos hän tappoi kissan, joka oli tehnyt liikaa pahaa? Huokaisin syvään ja laskin pääni alas. Irvistin tuntiessani viiltävää kipua haavoittuneessa takajalassani. Nostin sitten taas katseeni Rosmariiniputoukseen, joka katsoi minua odottavasti.
"Et sinä ole hirviö. Sinä teit palveluksen koko Varjoklaanille. Kylmähenkäys oli mieleltään sairas. Vaikka tappaminen onkin väärin, sinun ei kannata murehtia asiaa sen enempää. Jos sinä et olisi tappanut Kylmähenkäystä, kenties hän olisi tappanut sinut", naukaisin. Varapäällikkö nyökkäili hitaasti. Kipu jalassani vain kasvoi ja kasvoi, eikä auttanut vaikka yritin etsiä toista asentoa.
"Anteeksi, minun on käytävä hetkeksi makuulle", nau'uin irvistäen ja raahasin sammalvuoteen Rosmariiniputouksen vuoteen viereltä lähemmäs naarasta aivan hänen eteensä. En halunnut keskeyttää alkanutta juttutuokiotamme jalkani vuoksi. Se piinasi minua kaiken aikaa. Minä pelkäsin, että joku kuolisi sen vuoksi, että olisin liian kivuissani auttamaan. Kun löysin viimein asennon, jossa kipu ei ollut niin paha, nostin katseeni Rosmariiniputoukseen.
"Onko se noin kipeä?" luonnonvalkea naaras kysyi viitaten jalkaani. Laskin katseeni maahan ja irvistin kivusta, kun jouduin siirtämään jalan hieman enemmän koholle.
"On", huokaisin hiljaa ja tuskaisesti. En voinut myöntää sitä Liljahenkäykselle, sillä naaras olisi käskenyt minun levätä. En halunnut jättää kaikkea naaraan hoidettavaksi, sillä minähän se parantaja olin. Mielessäni oli myös käynyt eläköityminen, mutta en ollut valmis muuttamaan klaaninvanhimpien pesään.
"Olen ihan hukassa. Monen mielestä varmaan minun pitäisi siirtyä klaaninvanhimmaksi, mutta ajatus tuntuu ihan kamalalta. En tahdo olla toisten hoidettavana ja katsoa, kun Liljahenkäys joutuu huolehtimaan kaikesta ihan yksin. Mutta minä olen vain taakka. Eläköityminen olisi oikein Liljahenkäystä vastaan, mutta... Olenko minä itsekäs?" käänsin tuskastuneen katseeni Rosmariiniputoukseen. Keskustelun suunta oli kääntynyt täysin. Nyt oli minun vuoroni valittaa. Se tuntui hyvältä, mutta siltikin sisimmässäni niin väärältä. Minä olin parantaja, minunhan pitäisi kuunnella muiden murheita ja auttaa heitä, eikä toisin päin. Rosmariiniputous piti meripihkaisen katseensa minussa. Huokaisin hiljaa.
"Anteeksi, ei minun tietenkään pitäisi vaivata sinua näillä asioilla. Olen vain ihan umpikujassa", huokaisin hiljaa. Tunsin kyynelten kohoavan silmiini, mutta ravistin päätäni ajaakseni ne pois. En ollut itkenyt moneen päivään, enkä itkisi nytkään. Itku johtui pääasiassa kivusta ja tästä epätoivosta. En minä enää koskaan kävelisi kunnolla, se oli fakta jota en tahtonut myöntää.
//Rosma? Jos tahot ni se vois tyylii ehottaa sitä et Sieni luopuis parantajuudesta mutta ois parantajan pesäl Liljan apurina siltiki eikä virallisesti niiku missää arvoasemassa klaanissa :D
// 354 sanaa
Kettuaskel 15.12.2018
Olimme juuri lopettaneet harjoituksemme ja poikani varmasti tunsivat olonsa väsyneiksi. Katselin edelläni tepastelevia nuoria kolleja hymyillen, heistä varttuisi vielä kunnollisia sotureita. Aurinko oli jo painumassa mailleen ja se värjäsi mäntyrunkoista metsää verenpunaisin sätein. Ilta oli kaunis. Turkkini pörhistyi automaattisesti kun kylmä puhuri ohitti meidät. Yöstä tulisi erittäin kylmä ja pakkanen alkaisi kierrellä metsässä levittämässä kuura kerrosta kasvien päälle. Taivas oli kirkas, joten lunta ei ollut odotettavissa, vaikka sitä toivoinkin. Työnnyin Fasaanitassun ja Haukkatassun perässä leirin sisäänkäynnistä leiriin ja hengitin lämmintä kissojen tuoksua kuonooni. Tunsin olevani kotona, sillä koti ei ollut se paikka missä oltiin vaan ne kissat jotka olivat kanssasi siellä. Fasaanitassu kääntyi minuun päin ja kollin vihreät silmät kiilsivät ikään kuin kysyen lupaa. Oikeastaan ne näyttivät enemmänkin kohteliaasti kysyvän oliko minulla jotain sanottavaa ennen poikani poistumista.
"Menkää lepäämään, olette ansainneet sen", naukaisin tutun vinon hymyni väläyttäen. Katsahdin ensin siniharmaaseen kolliin ja sen jälkeen katseeni palasi kellanpunaiseen kolliin.
"Hyvää yötä isä", Haukkatassu naukui ennen kuin he lähtivät yhdessä rupatellen kohti luolaa, jossa oli lukuisia pieniä sammalpetejä oppilaiden pedeiksi. Olin kovin ylpeä pojistani ja rakastin heitä kovasti. Kivi vierähti uudestaan erittäin vahvasti sydämelleni, sillä mieleeni muistui taas se hetki kun Tihkutähden löysä ruumis retkahti syksyiselle nurmelle. Olin nähnyt kohdasta painajaisia useana yönä. Tekemäni asia oli saanut minut vihaamaan itseäni entistä enemmän, pentuni eivät ansainneet minun kaltaista isää. Lähdin tassuttamaan katse mahan päin kohti soturienpesää, mutta olin törmätä siniharmaa turkkiseen Valvehenkeen. Nostin katseeni ylös kollin siniseen katseeseen.
"Kettuaskel. Rosmariiniputous palasi leiriin haavoittuneena. Ajattelin, että haluaisit tietää", Valvehenki naukui vakavasti. Sydämeni oli jättää lyönnin välistä ja huolestuneisuuden liekki alkoi palamaan sisälläni ja tiesin että kohta se kärventäisi turkkini ja paniikki pääsisi valloilleen.
"Missä hän on?" naukaisin vaarallisen tyynesti. Valvehenki osoitti hännällään kohti parantajan pesää ja nyökkäsi hyvästeiksi, sillä tiesi että säntäisin mahdollisimman nopeasti kohti pesää. Niin tein ja pian sukelsin jo kahden kiven alla olevaan pesään. Kaikki pimeni, sillä parantajanpesän hämäryys sokaistutti minut, mutta pian siniset silmäni tottuivat hämärään. Näin kuinka vaaleanruskea kolli ja luonnonvalkea naaraan pesässä. Sienikarva ja Rosmariiniputous. He juttelivat hiljaisella äänellä, joka kantautui korviini pelkkänä muminana, enkä erottanut sanaakaan. Sienikarvan myrkynvihreä katse kääntyi minuun - tai oikeastaan tuntui kuin kolli olisi katsonut lävitseni.
"Oletan, että haluaisit tulla tapaamaan Rosmariiniputousta?" Sienikarva naukui ja katsahti sivulle. Nyökkäsin valppaasti.
"Haluaisin, että Rosmariiniputous saisi levätä nyt rauhassa. Sopisiko jos tulisit katsomaan häntä huomenna uudestaan?" parantajakolli naukui. Nyökkäsin hieman vastahakoisesti ja käänsin katseeni luonnonvalkoiseen naaraaseen, jonka meripihkainen katse hohti pesässä tähtien lailla.
"Nuku hyvin", naukaisin rakkaudentäyteisesti ennen kuin poistuin pesästä.
Avasin sähkönsiniset silmäni ja tuijotin soturienpesän vatukkaista seinää tyhjästi. Hetken päästä käännyin ympäri katsomaan olisiko Rosmariiniputous hereillä, mutta sitten muistin kumppanini olevan parantajanpesällä. Nousin ylös salamana ja loikin ulos pesästäni. Pysähdyin hetkeksi leirin sisäänkäynnin eteen sukimaan turkkiani ja samalla suunnittelin matkani jatkamista Rosmariiniputouksen luokse. Kuitenkin matkaani tuli pienoinen mutka kun huomasin vierelleni saapuneen Lehmustassun, joka alkoi kertoa minulle huolistaan. Halusin tietenkin kuulla mitä oppilaallani oli sanoa, sillä halusin ettei hän joutuisi kantamaan mitään sydämellään. Hetken keskustelun jälkeen pääsimme kysymykseen.
"Tiedän, että on väärin kun sanoin noin, mutta mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?" Lehmustassu kysyi ja katseli minua vihreillä silmillään. Räpäytin silmiäni ymmärtäväisesti. Naarasta huoletti osta ja sen seuraukset. Ymmärsin hyvin oppilaani huolen.
"Kaikilla saa olla omat mielipiteensä, eikä sen tuominen ilmoille ole väärin. Minun mielipiteeni on liian monimutkainen selitettäväksi, mutta sen voin sanoa etten minäkään pidä tästä sodasta, mutta silti luotan Minttutähden arvostelukykyyn ja luotan myös siihen, että kaikki mitä hän päättää on klaanin hyväksi", selitin Lehmustassulle. Naaras nyökkäsi hieman epävarmasti.
"Tahtoisitko tulla kanssani tapaamaan Rosmariiniputousta parantajanpesälle?" kysäisin yllättäen ja näin Lehmustassun katseen kirkastuvan, "Otan tuon vastauksena." Lähdimme yhdessä kohti parantajapesää samalla kuitenkin poikkesimme tuoresaaliskasalla ja nappasin siitä nuoren varpusen, jolla voisi ilostuttaa kumppanini päivää. Työnnyimme sisään pesään ja näin luonnonvalkean kissan joka pesi itseään.
"Päivää pesään. Toin sinulle syötävää, sillä ajattelin että täällä saattaa olla vähän ankeaa oleilla. Toivottavasti olosi on jo parempi", hymyilin iloisesti ja sen jälkeen vilkaisin pesän nurkassa yrttejä lajittelevaan Sienikarvaan, "En siis tarkoittanut sillä lailla ankeaa vaan niin kuin, vähän tylsää tai siis jos ei ole parantaja.." Sanani olivat tökeröitä, joka oli erittäin harvinaista minulle, sillä yleensä kohteliaisuus oli tärkeintä puheissani. Se nyt vain.. lipsahti.
//Rosma? Lehmus?
674 sanaa
Rosmariiniputous 14.12.2018
Keskusteluni Sienikarvan kanssa oli kääntynyt täysin toisinpäin ja nyt vaaleanruskea kolli oli alkanut jakaa murheitaan minulle, jolloin olin myös joutunut kuuntelijaan rooliin. Sienikarva oli ollut kyllä virassaan jo kauan ja hän todella ansaitsi lepoa, mutta ymmärsin kyllä sen ettei kolli tahtonut jättää oppilastaan hoitamaan kaikkea yksin. Räpyttelin meripihkaisia silmiäni myötätuntoisesti parantajalle, joka näytti olevan täydellisen murtumisen rajalla.
"Anteeksi, ei minun tietenkään pitäisi vaivata sinua näillä asioilla. Olen vain ihan umpikujassa", Sienikarva huokaisi ja selvästi taisteli kyyneliä vastaan. Silmäilin isäpuoltani surullisena, tuntui pahalta nähdä hänet tellaisessa kivussa, fyysisesti ja henkisesti. Häntä varmasti ärsytti todella paljon jalkansa vammautuminen. Nostin etukäpäläni kollin poskea vasten ja hieroin tassullani parantajan poskea lyhyen hetken.
"Sienikarva, minua ei haittaa millään tavalla että puhut minulle tälläisistä asioista eikä sinun pitäisi pyydellä anteeksi. On todella ikävää että sinulla on tälläisiä huolia, mutta voin sanoa sen että koko Varjoklaani on todella kiitollinen palvelustasi parantajana. Eikä sinun täytyisi pakosti eläköityä ja siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon", tuumin ääneen ja vilkaisin Sienikarvaa silmäkulmastani, "sinähän voisit luopua parantajan asemastasi mutta jäisit Liljahenkäyksen eräänlaiseksi apuriksi parantajan pesään. Liljahenkäys voisi tietenkin tehdä rankemmat työt jos jalkasi rajoittaisi sinua joiltakin töiltä, mutta voisit autella kun haluaisit etkä joutuisi kenenkään muun kuin oppilaasi hoidettavaksi."
Sienikarva oli vastaamassa ehdotukseeni jotain, mutta äänekäs naukaisu sai katseemme kääntymään. Parantajan pesään oli syöksähtänyt rakas kumppanini Kettuaskel. Punertavanruskea kolli huomasi meidät ja tunnistin pelon kumppanini silmissä. Hän oli varmaankin kuullut parantajan pesälle joutumisestani ja päättänyt tulla tarkistamaan että olin kunnossa.
"Oletan, että haluaisit tulla tapaamaan Rosmariiniputousta?" Kuulin Sienikarvan äänen kun hän oli marssinut Kettuaskeleen luokse. Kettuaskel nyökäytti päätään valppaasti ja yritti tavoitella kasvojani.
"Haluaisin, että Rosmariiniputous saisi levätä nyt rauhassa. Sopisiko jos tulisit katsomaan häntä huomenna uudestaan?" Sienikarva naukaisi. Kettuaskel nyökäytti päätään vastahakoisesti ja kohtasi katseeni hetkellisesti.
"Nuku hyvin", punertavanruskea kolli kuiskasi ja lähti sitten pesästä. Kun Sienikarva palasi luokseni, päästin suustani raskaan haukotuksen. Tarvitsin näemmä unta.
"Minä haluan nyt kyllä nukkua, joten nähdään huomenna. Hyviä unia, Sienikarva", kuiskasin vaaleanruskealle kollille ja laskin pääni pehmeille sammalalusille.
"Hyviä unia, Rosmariiniputous", parantaja naukaisi ja lähti sitten luotani. Painoin silmäni hitaasti kiinni ja upposin utuiseen pimeyteen.
Heräsin aamulla viileän ilman työntyessä pesään. Kohotin unisena päätäni ja huomasin Sienikarvan istuvan vähän matkan päässä hoitamassa Haavekukkaa. Minun herämiseni huomattuaan kolli marssi luokseni ja soi minulle lämpimän hymyn.
"Hyvää huomenta, sinähän heräsit aikaisin. Nukuitko hyvin?"
"Kyllä, kiitos", naukaisin. Sienikarva nyökkäsi ja tassutteli sitten yrttivarastolleen, alkaen lajitella yrttejä. Nousin hitaasti istumaan ja aloin pestä luonnonvalkeita karvojani.
"Päivää pesään."
Käännyin ilahtuneena vilkaisemaan olkapääni ylitse kuinka Kettuaskel astui pesään ja kohtasi heti ensimmäisenä katseeni. Punertavanruskea kolli suorastaan loikki luokseni ja laski varpusen sammalpedille eteeni. Vilkaisin kumppaniani rakastavaisena, olin ollut todella nälkäinenkin.
"Toin sinulle syötävää, sillä ajattelin että täällä saattaa olla vähän ankeaa oleilla. Toivottavasti olosi on jo parempi. En siis tarkoittanut sillä lailla ankeaa vaan niin kuin, vähän tylsää tai siis jos ei ole parantaja.." Kettuaskel selitteli tökerösti vilkaistuaan yrttivarastolla seisovaa Sienikarvaa. Virnistin huvittuneena ja nuolaisin kumppanini poskea hellästi, jonka tehtyäni varmistin yksityisyytemme. Lehmustassu oli mennyt Sienikarvan luokse, joten voisin jutella Kettuaskeleelle rauhassa.
"Kettuaskel, minun täytyy kertoa sinulle jotakin, mutta älä puhu tästä sitten kovaa", selitin ja vetäisin sitten syvään henkeä, "nämä haavat tulivat kun taistelin Kylmähenkäystä vastaan ja... ja minä tapoin hänet. Lopullisesti. Liljahenkäys näki kaiken, mutta hänen lisäkseen vain Minttutähti ja Sienikarva tietävät tästä." Kun suljin suuni, tunsin pakokauhun virtaavan ruumiini lävitse. Mitäköhän Kettuaskel miettisi tästä, olin tuskin päässyt yli Puuskahöyhenen tappamisesta ja nyt olin mennyt tappamaan jo toisen kissan, tällä kertaa oman isäni. Suljin hetkeksi meripihkaisen katseeni ja nostin sitten ujosti silmieni tuijotuksen kumppaniini.
//Kettu?
//574 sanaa
Kettuaskel 16.12.2018
"Nämä haavat tulivat kun taistelin Kylmähenkäystä vastaan ja... ja minä tapoin hänet. Lopullisesti. Liljahenkäys näki kaiken, mutta hänen lisäkseen vain Minttutähti ja Sienikarva tietävät tästä", Rosmariiniputous naukui hiljaa ääniväristen. En tiennyt mitä naaraan mielessä nyt pyöri, mutta katumusta en uskonut sen olevan. Vatsassani pyöri outo mielihyvän tunne, se tunne kun sain tietää Kylmähenkäyksen kuolleen. Olin kauhea kissa kun tunsin mielihyvää kissan kuolemasta, mutta tiesin että juurikin tämä kissa oli ansainnut sen lukuisilla tappoyrityksillään. Kuitenkin mieleeni hiipi myös ajatus kollin nuoresta tyttärestä kuolonklaanissa, miltä hänestä tuntuisi kun kuulisi, ettei oma isä palaisi enää kotiin? Rosmariiniputouksen meripihkainen katse kosketti turkkiani ja sai minut hätkähtämään ajatuksistani.
"Jos sinä ajattelet, että olet murhaaja, koska olet tappanut lähiaikoina kaksi kissaa niin ei se kuitenkaan ole. Puuskahöyhenen kohtalo oli puhdas vahinko ja murhaaja olisi tehnyt sen tahallaan", selitin ja loin rakastavan katseen kumppanini silmiin, josta näki lukuisia tunteita. Silmät olivat sielun peili.
"Mutta entäs Kylmähenkäys? Tapoin hänet tarkoituksella, minä halusin tappaa hänet", Rosmariiniputous naukui ja hänen katseensa harhaili kivisen pesän kattoon. Huokaisin lämpimästi ja silitin tämän selkää hännälläni.
"Älä siitä murehdi. Teit oikein, sillä jos hän ei olisi kuollut tulisi ajan myötä väkisinkin lisää ruumiita hänen takiaan. Sinä estit sen. Ja oikeastaan - minusta tuntuu ihan hirveältä sanoa näin - minusta on hyvä, että Kylmähenkäys on kuollut. Minusta tuntuu tosi pahalta, mutta minä tunnen mielihyvää", kuiskasin silmät pyöreinä. Vilkaisin sivulle ja näin kuinka isoisäni Okaliekki oli heräämässä. En miltei tunnistanut häntä ilman korvia, mutta menetykset muistuttivat voitetusta taistelusta. Kolli katsahti minuun vihreillä silmillään ja hymähti unenpöppöröisesti. Nyökkäsin tälle tervehdyksen. Samalla katseeni siirtyi pesän nurkassa olevaan vaaleanruskeaan Sienikarvaan, jonka vierellä tällä hetkellä istuskeli pesääni mukanani tullut hopeanharmaa naaras. Lehmustassu vaikutti kovin kiinnostuneelta kun seurasi tarkasti yrttien kulkua pesän lattialta omiin koloihinsa.
"Mutta no niin, unohdetaan tämä asia. Nyt sinun on syötävä", naukaisin huolehtivasti ja työnsin tuomaani varpusta lähemmäs kumppanini luonnonvalkeaa kehoa. Naaras hymähti itsekseen ja haukkasi palan ruskeasulkaisesta linnusta.
"Muista sitten, että jos tämä alkaa huolettaa sinua uudelleen voit tulla puhumaan minulle jos tahdot", kuiskasin Rosmariiniputouksen korvaan ja sen jälkeen katsahdin tämän meripihkaisiin silmiin. Pian pesän sisäänkäynniltä alkoi kuulua kahden kissan puheen aiheuttamaa hälinää ja tunsin varsin hyvin nuo äänet.
"Olkaa vähän hiljempaa", naukaisin pojilleni ja vilkaisin vuorotellen heitä kumpaakin tiukasti. Fasaanitassu nyökkäsi.
"Emmehän halua herättää kaikkia pesän kissoja?" naukaisin oppilaille ja hymähdin hennosti, sen jälkeen viitoin heitä lähemmäksi. Pesässä alkoi olla tavattoman ahdasta, mutta en voinut kieltää heitä tapaamasta emoaan.
"Tulimme vain nopeasti käymään ennen harjoituksia, Valvehenki sanoi että menemme harjoittelemaan tänään Minttutähden ja hänen oppilaansa kanssa!" Fasaanitassu intoili ja katsoi veljeään, joka oli myös haljeta innostuksesta. Hymähdin lempeästi ja kuuntelin nopean sananvaihdon pentujeni ja heidän emonsa välillä, jonka jälkeen hyvästelin pesään pikavisiitille tulleet kollit.
"No miten Lehmustassun koulutus etenee?" kumppanini kysyi aloittaen uuden aiheen välillämme. Rosmariiniputouksella ei ollut tällä hetkellä oppilasta, sillä hänen entinen oppilaansa Havutassu halusi välttämättä vaihtaa mestariaan. Minä olin ollut joskus Rosmariiniputouksen opeissa ja hän oli mielestäni ollut mitä mainioin mestari, en ymmärrä miksi kukaan halusi vapaaehtoisesti vaihtaa.
"Hyvin, Hän loistaa erityisesti taisteluharjoituksissa. Suunnittelin, että veisin hänet tänään parantamaan saalistustaitojaan, sillä hänen täytyy oppia toimimaan pitkän turkkinsa kanssa", selitin. Minä rakastin sitä kun sain toimia mestarina, sillä minusta oli hienoa että kaikki Varjoklaanin liikkeet kulkivat mestareilta oppilaille ja kun oppilaista tulisi itse sotureita ja lopuksi mestareita niin ne kulkisivat aina aina eteenpäin.
"Olen miettinyt sitä, että hän saattaisi olla pian valmis arviointiinsa jos vain varapäällikkö suostuu", virnistin vinosti. Naaras naurahti ja turkissani kulki kylmiä väreitä hänen kauniin naurunsa takia. Rakastin sitä kun kumppanini nauroi, se oli maailman kaunein ääni.
"Luotan kyllä siihen, että tiedät itse koska hän on valmis arviointiinsa, joten annan sinulle luvan järjestää hänen arviointinsa kun vain tiedät hänen olevan valmis siihen", varapäällikkö naukui ja vilkaisi luoksemme kävelleeseen kellanpunaiseen kolliin.
"Tervehdys Okaliekki, mihin sinä olet menossa?" kysyin kulmiani kohottaen.
"Jaloittelemaan. Täällä pesässä oleminen ja tekemättömyys tuntuvat turhauttavalta", isoisäni naukui. Nyökkäsin ja niin kolli jatkoi matkaansa. Jos oikein satuin kuulemaan, niin kuulin Kyyhkylennon äänen. Kyyhkylento ja Okaliekki olivat erottamaton pari ja niin olimme mekin Rosmariiniputouksen kanssa - tai ainakin niin toivoin.
"Voitko jo paremmin kuin eilen?" kysyin ja asetuin puolimakuulle naaraan pedin viereen.
//Rosma?
669 sanaa
Rosmariiniputous 16.12.2018
"Voitko jo paremmin kuin eilen?" Kettuaskel kysyi samalla kun hän asettui puolimakuulle sammalpetini viereen. Kuljetin hellästi luonnonvalkea hännänpäätäni kollin sileää poskea pitkin ja annoin sen liukua lihaksikkaalle olkapäälle asti. Silmäilin kumppanini sähkönsinisiä silmiä tavalla, joka sai mielihyvän lämmittämään rintaani.
"Voin, kiitos kysymästä. Joudun kyllä jäämään parantajan pesälle vähäksi aikaa, koska haavani ovat Sienikarvan mukaan vakavia enkä yhtään ihmettele, sillä siinä taistelussa oli kyse elämästä tai kuolemasta. Tahtoisin vain päästä johtamaan metsästyspartioita ulos leiristä ja harjoittelemaan poikiemme kanssa pitkästä aikaa, mutta Sienikarva ei päästä minua tekemään mitään suurta liikuntaa vaativaa työtä", selostin ja kohtasin sitten heikko hymy huulillani kumppanini katseen, "mutta sinähän voit silti harjoitella pentujemme kanssa kun ehdit. Vai ovatko rakkaat poikamme jo nousemassa sotureiksi?"
"Valvehenki ja Varpusliito ovat kertoneet minulle, että Fasaanitassu ja Haukkatassu edistyvät hurjalla tahdilla ja heidän arviointinsa lähestyvät, joten heistä saattaa tulla sotureita aikaisemmin kuin odotimme", Kettuaskel totesi. Nyökyttelin päätäni tyytyväinen virne kasvoillani, olin niin uskomattoman ylpeä pojistani. Tuntui aivan siltä kuin eilen he olisivat kömpineet ulos pentutarhasta päästäkseen tutkimaan Varjoklaanin leiriä ja nyt he tunsivat jo Varjoklaanin koko reviirin miltein kauttaaltaan ja olivat valmiina ansaitsemaan soturinimensä. Minä ikävöin kyllä niin paljon pienten pentujeni kasvamisen seuraamista että tahdoin jo nyt uuden pentueen. Tahdoin myös tyttäriä, sellaisia jotka jakaisivat ulkonäköni ja muistuttaisivat luonteeltaan myös minua.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!"
Meripihkainen katse nousi hitaasti Kettuaskeleen sähkönsinisistä silmistä, kun Minttutähden kutsuhuuto kajahti aukiolla kristallinkirkkaana. Arvasin nopeasti, että kyseessä oli Orkideapolun pentujen oppilasseremonia. Nousin jäykähkösti nousemaan ja Kettuaskel tarjosi nopeasti tukeaan minulle. Väläytin kiitollisen hymyn kumppanilleni ja lähdimme sitten pesästä rinta rinnakkain.
Kun pääsimme suurkiven luokse, Kettuaskel irrottautui kyljestäni ja tassutteli sitten kissajoukkioon ystäväni Luomavirran kanssa. Marssin paikalleni suurkiven viereen ja kohdistin ystävällisenä loistavan meripihkaisen katseeni pentukolmikkoon, joka istui emonsa Orkideapolun rinnalla. Omissa toiveissani oli saada Pyypentu oppilaakseni, koska olin päässyt juttelemaan hänelle enemmän kuin naaraan veljeksille ja naaras oli antanut minulle sellaisen vaikutelman, että hänestä voisi tulla uskollinen soturi Varjoklaanille.
"Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän vuoronsa tulla oppilaiksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitsette soturinimenne, tunnettakoon teidät Pyytassuna, Hukkatassuna ja Turvetassuna’’, Minttutähti selosti. Meripihkainen katseeni seurasi tarkasti Pyytassun katsetta, joka taas poukkoili poikaani Fasaanitassun ja kaksikko jäi tuijottamaan toisiaan. Höristin hieman korviani ja annoin kiinnostuksen kihelmöidä käpälissäni. Sattuiko nuorella oppilaalla olla jotakin meneillään poikani kanssa? Kohotin hieman kuonoani ja sysäsin ajatuksen pois mielestäni, kun Minttutähti jatkoi:
"Hukkatassu, mestarisi olkoon Kyyhkylento. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on entiseltä mestariltaan Loistelinnulta oppinut." Käännyin seuraamaan, kuinka kissajoukosta astui ilahtuneena vaaleanharmaa raidallinen naaras, joka sattui olemaan pentujeni isoisoemo. Seurasin tyytyväinen hymy kasvoillani, kuinka kaunis ja minua kokeneempi naaras kosketti Hukkatassun kuonoa ja peruutti sitten tummanharmaan kollin kanssa kissajoukkioon. Seuraavaksi Minttutähden katse siirtyi Turvetassuun, kolmikon suurimpaan tummanruskeaan kolliin.
"Turvetassu, sinun mestarisi olkoon Rosmariiniputous. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on Tihkutähdeltä oppinut", Minttutähti naukaisi ja siirsi ystävällisenä kiiltävän tummansinisen katseensa minuun. Nyökäytin lämpimästi päätäni ystävälleni ja tassuttelin kohtaamaan uuden oppilaani. Vaikka olin ensisijaisesti toivonut Pyytassua oppilaakseni, olin erittäin tyytyväinen Turvetassuun. Tervehdin lihaksikasta kollia kohteliaasti ja kosketin sitten hänen kuonoaan, jonka tehtyäni annoin oppilaan tassutella Hukkatassun luokse. Viimeisenä jäljelle jäi Pyytassu, joka tuijotti Minttutähteä kärsimättömänä.
"Pyytassu, mestarisi olkoon Murattilehti. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on Kyyhkylennolta oppinut." Kasvoilleni nousi tyytyväinen hymy, kun kissojen joukkiosta astui esiin suurikokoinen tummanruskea naaras, jonka vaaleankeltaiset silmät loistivat ylpeinä. Murattilehti oli kouluttanut parhaan ystäväni Varpusliidon ja olin kuullut, että hän oli tiukka ja vaativa mestari, mutta rankka koulutus oli sen arvoista sillä naaras osasi kouluttaa hyvin oppilaita. Seurasin hymy huulillani kun kaksikko kosketti kuonoja ja Pyytassu loikki veljiensä rinnalle.
"Pyytassu! Hukkatassu! Turvetassu! Pyytassu! Hukkatassu! Turvetassu!’’ klaanilaiset alkoivat hurrata kolmikon oppilaaksi pääsemistä kovaan ääneen ja liityin onnitteluun miltein yhtä kovaäänisenä kuin muutkin. Kun onnittelut olivat loppuneet, marssin Turvetassun luokse.
"Turvetassu, minä olen itseasiassa juuri nyt joutunut parantajan pesälle, joten sinulla taitaa olla tänään vapaapäivä. Olen todella pahoillani ja yritän pitää sinulle huomenna kunnollisen harjoitteluaukion, mutta en voi luvata mitään", selitin pahoittelevasti oppilaalleni. Turvetassu näytti hieman pettyneeltä, koska hän ei tämän takia pääsisi tutustumaan reviiriin sisaruksiensa kanssa. Minusta tuntui todella pahalta mutta en voinut tehdä kunnolleni mitään.
"Ei hätää Rosmariiniputous, minä voin toimia Turvetassun sijaismestarina tämän päivän ja vaikka niin kauan kunnes kuntosi sallii sinun siirtymisesi takaisin tavallisiin soturitehtäviin", Luomavirta naukaisi äkillisesti saapuessaan kuin Tähtiklaanin kutsusta luoksemme. Vilkaisin ystävääni kiitollinen välke silmissäni ja kumarruin puskemaan kiitoksena lumenvalkoisen naaraan poskea kuonollani.
"Kiitos tuhannesti, Luomavirta. Tänään ei tarvitse tehdä mitään, kiertäkää reviiri ja jos ehditte, harjoitelkaa vihollisen väistämistä ja ohittamista. Voit tulla kysymään minulta huomenna mitä ehditte tehdä tänään niin voin antaa lisäohjeita. Kiitos vielä kerran, mutta nyt minun täytyy mennä juttelemaan Minttutähdelle", kiitin ystävääni ja heilautin hännälläni hyvästit kaksikolle, jonka tehtyäni käännyin ympäri ja lähdin marssimaan päällikön pesää kohti, jonka suojiin punertavanruskea naaras oli kadonnut hetki sitten.
"Rosmariiniputous täällä, saanko tulla sisään?" kysyin saavuttuani sammalverhoille. Kuultuani pesän sisältä myöntyvän naukaisun sukelsin pesääni. Minttutähti istui sammalpedillään ja lopetti punertavanruskeiden karvojensa sukimisen huomattuaan minut. Asetuin istumaan sammalpedin vastakkaiselle puolelle ja menin suoraan asiaan:
"Kun eilen tulin leiriin, mainitsin taisteluni Kylmähenkäyksen kanssa ja hänen kohtalonsa, oli se sitten mielestäsi surullinen tai ei. Minun piti tulla eilen juttelemaan siitä kanssasi, mutta ehdin tulla vasta tänään eilisen väsymyksen takia. Minulla olisi myös asiaa liittyen Fasaanitassun ja Haukkatassun arviointiin siten, että tulin varmistamaan voinko antaa Valvehengelle ja Varpusliidolle luvan pitää arvioinnit?"
"Sinä taidat tietää kyllä itsekin ovatko he valmiita vai ei, mutta kun kerran sitä päätit kysyä, voit antaa heille luvan arvioinnin pitämiseen", Minttutähti naukaisi lämpimällä sävyllä, joka sai sydämeni sulamaan. Minttutähti oli niin puhdas, oikeudenmukainen ja hyväsydäminen kissa, joka ansaitsi vain hyvää elämässään. Oli todella ikävää, että hän oli saanut Tihkutähden kaltaisen ilkeän kissan kumppanikseen ja joutunut kaiken lisäksi menettämään traagisesti kollin.
"Niin, siitä Kylmähenkäyksestä. Kuten sanoinkin, Liljahenkäys näki kaiken ja olen kertonut Sienikarvalle ja Kettuaskeleelle, mutta sinä saatat olla yksi viimeisistä joille voin kertoa asiasta. Sienikarva ja Kettuaskel ovat vaikuttaneet olevan samaa mieltä siitä, että Kylmähenkäys ei ansainnut elämää ja hänen tappaminen tarkoitti, että perheelläni ei olisi enää pelkoa menettää perheenjäsentä. Jotenkin minusta vain tuntuu niin väärältä, koska pääsin tuskin kuivaamaan käpäliäni Puuskahöyhenen verestä ja nyt päädyin jo vuodattamaan toisen kissan verta. Tiedän kyllä, ettei tämä tee minusta murhaajaa mutta se silti saa minut tuntemaan oloni sellaiseksi", huokaisin ja kohtasin surullisena Minttutähden tummansiniset silmät, "ansaitsiko Kylmähenkäys sinun mielestäsi elämän? Olisiko sinulla mitään vinkkejä miten saisin mieleni tyhjennettyä edes hieman tästä asiasta?"
//Minttu?
//1041 sanaa
Rosmariiniputous 6.12.2018
Kohotin kapeaa kuonoani arvokkaasti, kun saniaisten seasta astui ulos se kissa, jonka olin haistanut ilmassa heti ukkospolun reunalle saavuttuani. Kissa omisti karhean ja lyhyen, mutta silti kiistämättömän kauniilta näyttävän mustan turkin. Hänen lämpimän vihreät silmänsä olivat kuitenkin nyt tulistuneet ja porautuneet minuun tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin. Mutta oli eräs toinenkin asia, joka sai minut säpsähtämään häiritsevän huomattavasti. Tuo myrskyklaanilainen näytti erittäin tutulta, mutta en osannut sanoa millä tavalla. Siinä kun tuijotin ukkospolun toisella puolella seisovaa vihollisklaanilaista, en voinut sysätä mielestäni sitä kihelmöivää tunnetta että olin nähnyt, tai jopa puhunut, tuolle mustaturkkiselle soturille.
"Te viheliäiset viiltoklaanilaiset tuhositte leirimme ja häpäisitte soturilain hyökkäämällä suoraan leiriimme", solakkarakenteinen soturi murahti halveksuvasti ja paljasteli puhtaanvalkoisia hampaitaan. Silmäilin arvioivasti vastustajaani, koska tunsin taistelun olevan vain viiksenmitan päässä alkamisesta. Myrskyklaanilainen oli kolliksi yllättävän laiha ja siro ruumiinrakenteeltaan ja hänen seisomisensa oli hieman jäykähkö, kolli saattoi olla väsynyt ja haavoittunut hyökkäyksen jäljiltä. Olinhan minäkin haavoittunut, mutta tunsin silti olevani hyvässä, taistelun arvoisessa kunnossa ja uskoin voivani voittaa vihollisklaanilaisen.
"Te ette vain olleet tarpeeksi vahvoja voittamaan meitä, siksi leirinne on yhtä huonossa kunnossa kuin siellä asuvat kissatkin", vastasin kipakasti takaisin. Siitä mustaturkkinen kolli ärsyyntyikin, sillä hänen niskakarvansa nousivat sojottamaan suoraan ylöspäin ja hänen vihertävissä silmissään roihahti. Arvasin nopeasti, että olin osunuut oikeaan kohtaan halveksuvalla kommentillani.
"Sano tuo päin naamaani, viiltoklaanilainen", hän sylkäisi viimeisen sanan suustaan kuin myrkyn ja repi lumen seasta pilkottavaa ruohikkoa kynsiinsä. Kasvoilleni nousi omahyväinen hymy, kun ruumiini jokaikinen lihas alkoi täristä voimasta ja energiasta. Lopulta loikkasin vaistojeni käskystä ukkospolun kovalle pinnalle ja heitin haastavan silmäyksen myrskyklaanilaiseen, joka tuijotti minua raivostunut liekki katseessaan roihuen. Pujottelin taitavasti ukkospolun poikki ja sukelsin sitten muutaman hännänmitan päähän vihollisestani, kadoten tiheän aluskasvillisuuden joukkoon. Paikansin nopeasti myrskyklaanilaisen hajun ja syöksyin sitten kyseiseen suuntaan, toivoen että aistini eivät olleet pettäneet minua. Eivätkä ne todellakaan pettäneet, sillä neulanterävät kynteni upposivat tiiviiseen karvoitukseen ja veren polttava tunne valtasi luonnonvalkoiset etukäpäläni. Vihollinen rääkäisi kivuliaasti ja alkoi sitten heilutella taitavasti ruumistaan, yrittäen heittää minut irti itsestään. Lopulta heittäydyinkin pois viholliseni selästä, mutta nappasin mukanani aimo tukon mustaa karvaa. Se tarttui käpäliini ja sai raivon kuohumaan sisälläni. Tuo myrskyklaanilainen ei tiennyt mikä hänellä oli vastassaan. Lähdin hiipimään eteenpäin, tuuhea häntä sivulta toiselle keinahdellen. Tuijotin vihollistani haastavasti ja soturi vastasi katseeseeni samalla mitalla. Hän ei pelännyt minua.
Syöksyin uuteen yritykseen valkeat käpälät ojennettuna, mutta kolli väisti kokeneesti ja sivalsi kynsillään nopeasti lapaani. Verta roiskahti tantereelle ja ähkäisin kivun viiltäessä lapaani, mutta pakottauduin kääntymään ympäri ja nousemaan takajaloilleni juuri ajoissa vastatakseni soturin hyökkäykseen. Nousuni huomattuaan mrskyklaanilainen pysähtyi viime hetkellä ja nousi seisomaan takajaloilleen aivan silmieni edessä, jääden sitten huitomaan käpäliään kasvot tähtäimenään. Kollin terävien kynsien iskut osuivat useastikin minuun, mutta minunkin yritykseni koituivat onnistuneiksi. Pian aukion yllä leijuva ilma alkoi haista tuoreelta vereltä, johon oli sekoittunut kahden eri klaanin jäsenen hajuja myös. Onnistuin tähtäämään vielä yhden mojovan iskun mustaturkkisen soturin kasvoihin kunnes hän potkaisi minut toistamiseen kauemmas itsestään. Liu'uin monen hännänmitan päähän, mutta jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni ja huohottamaan raskaasti. Suureksi yllätyksekseni vihollisklaanilainen teki samoin ja heitimme kummatkin vähän väliä toisiimme silmäyksiä. Aivan keskellä tuijotuskilpailuamme mieleeni palasi yht'äkkiä eräs lause, joka sai ruumiini sävähtämään:
"Eipä kestä. Soturilaki käskee auttaa minkä tahansa klaanin pentua hädässä."
Ja sitten totuus palasikin mieleeni kertaheitolla. Näin silmissäni laajan kuvan ukkospolusta aurinkoisena päivänä, oli hiirenkorvan keskivaihe. Kaksi pientä pentua vaelteli Varjoklaanin reviirillä ja hihitti toisilleen tavalla, joka sai vatsani kääntymään epämukavasti. Ensimmäinen pentu oli vaaleanharmaa raidallinen kolli, Varpusliito. Toinen pentu oli luonnonvalkea kilpikonnakuvioinen naaras, minä. Räpyttelin silmiäni kauhistuneena, kun Varpuspentu ohitti ukkospolun taitavasti ja jäi sitten kannustamaan toiselle puolelle ystäväänsä. Rosmariinipentu vetäisi syvään henkeä ja laskeutui epäröiden ukkospolulle, sen tasainen pinta sai naaraan kasvot vääntymään ahdistuneeseen irvistykseen. Mutta kaikesta huolimatta, pienikokoinen pentu lähti taapertamaan ukkospolun toista reumaa kohti, jolla Varpuspentu odotti innostuneena vanhemaa pesätoveriaan.
Aivan yht'äkkiä ukkospolulle muodostui kirkkaankeltaiset valot ja Rosmariinipentu kääntyi tuijottamaan pakokauhu silmissään, kuinka suuri, musta hirviö lähestyi häntä. Varpuspentu kiljaisi kauhistuneena ystävänsä nimeä, mutta sitten Myrskyklaanin reviiriltä pujahti esiin mustaturkkinen, solakkarakenteinen soturi. Hän nappasi Rosmariinipennun hampaisiinsa ja syöksyi Varjoklaanin reviirin suojiin, päästen juuri ja juuri pois hirviön alta. Rosmariinipennun pelastettuaan myrskyklaanilainen kävi hakemassa Varpuspennun naaraan luokse ja samalla Liljahenkäys saapui paikalle. Hän ensinnäkin torui pentujaan, mutta lausui sitten kiitoksensa pentujen pelastajalle, Myrskyklaanin...
"Pitkävarjo? Sinäkö se siinä?" kysyin hämmästyneenä, kun tunnistin lopulta myrskyklaanilaisen. Edessäni seisoi se sama kissa, joka oli pelastanut minut monia kuita sitten. Hän oli kuollut jonkun aikaa sitten, joten soturi oli herännyt henkiin. Tuijotin silmiäni uskomatta myrskyklaanilaista ja tunsin heti häpeää siitä, että olin hyökännyt tuon kissan kimppuun. Kompuroin kunnolliseen seisoma-asentoon ja nyökäytin kunnioittavasti päätäni Pitkävarjolle.
"Sinä taidat olla siis Rosmariinpentu, se naaras jonka pelastin monia kuita sitten? Nimesi taisi olla Rosmariiniputous, eikö niin?" Pitkävarjo varmisti vielä ja kallisti päätään aavistuksen verran. Nyökäytin päätäni vastaukseksi kollin kumpiinkiin kysymyksiin.
"Olen todella pahoillani että hyökkäsin kimppuusi, minä palaan nyt omalle reviirilleni. En halua vahingoittaa sinua, sitä kissaa joka pelasti minut miltein satavarmalta kuolemalta", naukaisin mahdollisimman tyynesti ja sukelsin sitten ukkospolulle jäämättä odottamaan Pitkävarjon vastausta. Palasin sitten omalle reviirilleni ja lähdin juoksemaan Varjoklaanin leiriä kohti. Onneksi haavani eivät olleet todella suuria tai helposti huomattavia ja ne voisi helposti sekoittaa eilisen hyökkäyksen haavoiksi, joten kukaan ei tulisi kysymään olinko joutunut uuteen taisteluun.
Sukelsin piikkihernetunnelista leiriaukiolle ja vetäisin syvään henkeä, kun tuttu jomotus tuli taas vierailulle etu- ja takajalkoihini. Varjoklaani kukoisti tällä hetkellä ja oli vahvimmillaan kuin mitä se oli ollut koko elinikäni aikana. Klaaniin oli saapunut uusi pentu, Ikuisuuspentu, ja hän oli tutustunut näkemäni mukaan pesätovereihinsa nopeasti. Sen lisäksi pentutarhassa olivat tietenkin vielä Orkideapolun ja Liljahenkäyksen pentukolmikot. Uskoin molempien pentueiden nousevan oppilaiksi piakkoin ja silloin klaaniin tulisi monta uutta oppilasta. Nytkin omat rakkaat poikani Fasaanitassu ja Haukkatassu olivat nousseet oppilaiksi ja mitä oli seurannut heidän kehitystään ja kuullut Valvehengeltä ja Varpusliidolta, oppilaat edistyivät upeasti ja nousisivat varmasti hyvässä ajassa soturiksi. Heistä tulisi tyydyttävä lisäys Varjoklaanin soturirivistöön ja tiesin jo, että kollikaksikosta tulisi ylpeyden arvoisia sotureira klaanilleen.
"Hei, Rosmariiniputous."
Käänsin meripihkaisen katseeni hitaasti, kun Kettuaskeleen lihaksikas hahmo ravasi rinnalleni. Nyökäytin päätäni kumppanilleni ystävällisesti, mutta päätin silti jättää nuolaisun poskelle pois.
"Minne sinä olet menossa?"
"Klaaninvanhimpien pesälle, ajattelin käydä tervehtimässä heitä pitkästä aikaa", vastasin tyynesti ja räpäytin hitaasti meripihkaisia silmiäni. Kettuaskel nyökäytti päätään.
"Saanko tulla mukaasi? Voisin itsekin samalla vaihtaa pari sanaa vanhusten kanssa", punertavanruskea kolli tokaisi. Nyökäytin päätäni myöntävänä vastauksena ja sukelsin sitten valoisaan klaaninvanhimpien pesään.
"Rosmariiniputous. Kettuaskel. Tervetuloa tännekin", Meripihkaraita tervehti ilahtuneena ja heilautti puhtaanvalkoista häntäänsä tervehdykseksi. Nyökäytin kohteliaasti päätäni myös Pujosulalle ja Vaskitsaviimalle ja tassuttelin sitten klaanin vanhimman kissan luokse.
"Päätimme tulla katsomaan mitä teille kuuluu? Tahtoisitko, että vaihtaisin makuualusesi? En muista ainakaan että kukaan oppilaista olisi vaihtanut sinun makuualusiasi lähiaikoina. Savutassu vaihtoi kuulemani mukaan Pujosulan ja Vaskitsaviiman makuualuset", varmistin ja vilkaisin kaksikkoa, jotka nyökkäyttivät päitään.
"Minun makuualuseni voisit todella vaihtaa", Meripihkaraita naukaisi. Nyökäytin päätäni ja autoin sitten vanhusta siirtymään hieman, jotta saisin vedettyä vanhat makuualuset pois hänen altaan. Ojensin sammalaluset Kettuaskeleelle.
"Vie nuo pesän reunaan ja hae uudet", naukaisin nopeasti. Kumppanini nyökkäsi ja lähti viemään vanhoja makuualusia pesän reunalla sijaitsevaan sammalkasaan.
"On niin mukavaa nähdä kuinka Varjoklaani kukoistaa. Muistan vielä viimeisimmän sodan, jonka aikana Varjoklaania hohti päällikkö nimeltään Kuutähti. Todella paljon tapahtui siinä sodassa, mutta parhaiten muistan kuinka Viiltotähti kuoli. Hänen tappoi Myrskyklaanin Leijonaloikka, mutta Leijonaloikka kuoli samassa sodassa Pisaratähden, silloisen Pisaraviillon kynsissä. Leijonaloikka oli tunnettu ja klaanien keskuudessa kunnioitettu soturi", Meripihkaraita selitti. Olin kuullut Leijonaloikan nimen ennenkin, hän oli ollut tarinoiden mukaan uudelleensyntynyt Leijonatähti, joka oli toiminut Myrskyklaanin päällikkönä lukuisia vuodenaikoja sitten. En tiennyt hänestä sen enempää, mutta olin kuullut hänen olleen todella oikeudenmukainen ja uskollinen kissa klaanilleen.
"Oletko sinä kuullut ennen Leijonaloikasta?" kysyin Kettuaskeleelta, joka oli saapunut luokseni Meripihkaraidan kertomuksen aikana.
//Kettu?
//1235 sanaa
Kettuaskel 9.12.2018
Olin kuunnellut Meripihkaraidan kertomusta Leijonaloikasta ja suuresta sodasta kiinnostuneena. En ollut koskaan kuullutkaan tätä tarinaa, vaikka eihän se mikään ihme ollut. Pentuna olin kuvitellut, ettei minulla ollut aikaa saduille vaan minun ja Mäyräpennun piti harjoitella. Tai ainakin niin Tihkutähti oli meille, hyväuskoisille pennuille uskotellut, kun taas Rosmariiniputous oli pentuna viettänyt paljonkin aikaa täällä Pujosulan ja muiden klaaninvanhimpien luona.
"Oletko sinä kuullut Leijonaloikasta?" Rosmariiniputous kysyi kauniilla äänellään ja käänsi meripihkaisen katseensa minuun. Kasvoilleni nousi hymy, jolle en voinut mitään.
"En. Olen kuullut vain hänen nimensä", selitin nopeasti. Sitten kuulin Meripihkaraidan kysyvän:
"Haluatteko kuulla jostain muustakin?" Nyökkäsin hymyillen ja samoin teki luonnonvalkea kissa vierelläni.
(Tarinan loppu jätetty pois)
Rosmariiniputous 9.12.2018
Kun olin poistunut klaaninvanhimpien pesästä Kettuaskeleen kanssa ja hyvästellyt kumppanini, lähdin ensimmäisenä tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Riistakasa ei ollut mitenkään epätavallisen suuri, mutta kuitenkin tyydyttävä. Emonsuun alueella metsästäminen oli tuonut hieman lisäriistaa Varjoklaanille ja olin kiitollinen Viiltotähden anteliaasta luvasta. Tuoresaaliskasalle päästyäni nappasin hampaideni väliin mehevän hiiren ja suunnistin automaattisesti vaistojeni käskystä päällikön pesälle. Minun täytyisi päästä Minttutähden puheille ja kertoa hänelle, että olin tappanut Puuskahöyhenen, koska syyllisyys oli kaivanut sisälläni syvää kuoppaa. Tiesin, että jos en kertoisi teostani ystävälleni, kuoppa vain jatkaisi kasvamistaan ja lopulta se voisi vaikuttaa minuun todella negatiivisesti. Eihän minua tietenkään innostuttanut mennä kertomaan klaanini varapäällikkönä päällikölle, että olin tappanut viattoman kissan ja pitänyt sitä salaisuutena häneltä. Uskoin kuitenkin Minttutähden ymmärtän asiani.
"Minttutähti? Rosmariiniputous täällä", naukaisin saavuttuani päällikön pesän sammalverhojen edustalle ja jäin seisomaan siihen kohteliaasti.
"Tule vain sisään."
Minttutähden naukaisun kuultuani sukelsin valoisaan pesään ja marssin sammalpedillään istuvan päällikön luokse. Punertavanruskean naaraan katse kirkastui kun hän huomasi hampaissani roikkuvan hiiren. Laskin hiiren ystäväni kuonon eteen ja asetuin sitten istumaan tyyni ilme kasvoillani leväten päällikköä vastapäätä. Minttutähti korjasi istuma-asentoaan hieman ja nyökäytti sitten päätään kiitoksena tuomastani saaliista.
"Mitä asiaa sinulla sattuisi minulle olemaan, Rosmariiniputous?" Minttutähti kysyi ja kohdisti tummansinisen katseensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Vetäisin raskaasti henkeä ja pyörittelin kuivia sammaleenrippeitä käpälilläni. Ilma tuntui tiivistyvän, kun Minttutähti odotteli kärsivällisenä asiaani.
"Minä tapoin siellä hyökkäyksessä erään myrskyklaanilaisen. Hänen nimensä oli Puuskahöyhen, hän oli vastanimitetty soturi", selitin raskaalla äänellä ja yritin varovaisesti tavoitella päällikköni katsetta, "Puuskahöyhen yritti paeta Myrskyklaanin leiristä ja lähteä hakemaan apua muista klaaneista, mutta minä ja Kettuaskel saimme hänet kiinni. En tiedä mitä minuun tapahtui, mutta jotenkin minä vain hurjistuin ja... minä viilsin Puuskahöyhenen kurkun auki. Vain Kettuaskel näki sen, joten kukaan myrskyklaanilainen ei pysty syyttämään minua taposta."
"Rosmariiniputous, uskon että Kettuaskel on sanonut tämän jo sinulle, mutta sinä et ole murhaaja. Kiitos kuitenkin kun kerroit minulle ja olit rehellinen", Minttutähti naukaisi lempeästi ja räpäytti tummansinisiä silmiään tavalla, joka sai sydämeni sulamaan ilosta. Minttutähti oli niin ihana ystävä ja hyvä päällikkö Varjoklaanille enkä olisi voinut olla ylpeämpi siitä, että sain toimia hänen varapäällikkönään. Kumarsin kunnioittavasti päällikölleni ja käännyin lähteäkseni pesästä. Minttutähden kevyt kehräys sai minut kuitenkin kääntymään.
"Rosmariiniputous, sinun ei aina tarvitse kumartaa minulle. Olet varapäällikköni, et orjani", punertavanruskea naaras virnisti huvittuneena. Vastasin Minttutähden virneeseen leikkisällä hymyllä.
"Sinä olet sellainen kissa jonka edessä pitäisi aina kumartaa kunnioittavasti", vastasin ystävällisellä äänensävyllä ja sukelsin sitten ulos päällikön pesästä, jättäen Minttutähden syömään hiirtään. Minullakin oli hieman nälkä, mutta ei tarpeeksi nälkä että aikoisin syödä.
Kun saavuin leiriaukiolle, päätin lähteä pienelle kävelylle. Kävelyistä oli viime aikoina tullut lempitapani puhdistaa mieltäni ja pääsemään yksin jonnekin. Vaikka nautinkin muiden kissojen seurasta ja pidin varapäällikkönä siitä, että sain mahdollisuuden päästä juttelemaan kaikille klaanitovereilleni aktiivisesti, välillä kaipasin omaa aikaa vain ja ainoastaan itselleni. Suunnistin täten leirin uloskäyntiä kohti, jonka edustalla Kettuaskel ja Valvehenki istuivat vartiossa. Lähdin marssimaan kaksikkoa kohti, jotka huomasivatkin minut pian. Kollit nyökäyttivät minulle päitään tervehdykseksi, kun saavuin heidän luokseen.
"Minne matkalla, Rosmariiniputous? Rakkaasi on tässä", Valvehenki virnisti leikkisästi ja tökkäsi Kettuaskelta ilkikurinen hymy kasvoillaan kylkeen.
"Minä lähden kävelylle, tällä kertaa ilman rakastani. Ehkä toiste, Kettuaskel", virnistin kumppanilleni ja marssin sitten kaksikon ohitse piikkihernetunneliin.
Tassuttelin rennosti Varjoklaanin reviirin halki ja vaikka en erityisemmin nauttinut lehtikadon kylmästä ja kirpeästä ilmasta, lumenvalkoinen reviiri näytti todella kauniilta. Ilmassa ei pettymyksekseni leijunut riistaeläimien hajua, joten jouduin vain jatkamaan matkaani lähemmäs Kuolonklaanin rajoja.
Olin juuri saapumassa samaisen harjoitteluaukion luokse, jossa olin harjoitellut oppilaana Tihkutähden kanssa, kun kuonooni osui kissan haju. Pysähdyin nopeasti ja jäin valpastuneena haistelemaan ilmaa. En tunnistanut hajun kuuluvan yhdellekään klaanitoverilleni, mutta silti siinä oli Varjoklaanin hajua. Kyseessä saattoi siis olla uusi kuolleista herännyt varjoklaanilainen. Ulos liukuneet kynteni painuivat piiloon ja luonnonvalkeat niskakarvani laskeutuivat hieman, kun tajusin ettei reviirillä oleva kissa ollut vihollinen.
"Tule esiin. Ei hätää, olen varjoklaanilainen", ulvaisin kovaäänisesti. Läheisestä aluskasvillisuuspuskasta kuului rasahdus ja sitten esiin astuikin naaras. Kissalla oli kaunis, kellertävän oranssi turkki, josta tuli automaattisesti mieleen Orkideapolun tyttären Pyypennun turkki. Tuntemattomalla naaraalla oli meripihkaiset silmät, jotka nyt porautuivat uteliaana minuun. Lähestyin varjoklaanilaista ystävällinen hymy kasvoillani, koska en todellakaan tahtonut pelotella häntä.
"Olet varjoklaanilainen, pystyn haistamaan sen. Mikä sinun nimesi on?" kysyin kohteliaasti.
"Minä olen Narsissiviiksi", naaras ilmoitti. Katseeni kirkastui hieman, olin kuullut Narsissiviiksen nimen tulleen ulos Orkideapolun suusta. Hän oli kuningattaren sisko, joka oli Orkideapolun mukaan jäänyt hirviön kuu ennen syntymääni.
"Olen kuullut Orkideapolun puhuneen sinusta, on ilo tavata sinut. Orkideapolulla on itseasiassa kolme pentua", selostin. Narsissiviiksen meripihkaiset silmät kirkastuivat heti mainittuani pennut.
"Oikeasti? Kuka heidän isänsä on? Mitkä pentujen nimet ovat?"
"Heidän isänsä on Valvehenki, hän on Orkideapolun kumppani. Pentuja on kolme, yksi naaras Pyypentu ja kaksi kollia, Hukkapentu ja Turvepentu. He ovat kaikki aivan upeita pentuja ja pian nousemassa oppilaiksi. Ainiin, unohdin kertoa oman nimeni", totesin hieman nolostuneena ja kohotin hieman kuonoani, "minun nimeni on Rosmariiniputous ja olen Varjoklaanin nykyinen varapäällikkö. Minttusydän on nykyään Minttutähti."
"Mukava kuulla, että Tihkutähden aikakausi on päättynyt. Mutta nyt minun täytyy palata leiriin, tahdon tavata siskoni pennut. Nähdään, Rosmariiniputous", kellertävän oranssi naaras naukaisi ystävällisesti ja lähti sitten marssimaan Varjoklaanin leiriä kohti. Hymähdin nopeasti ja käännyin sitten ympäri, lähtien jatkamaan matkaani Kuolonklaanin rajalle päin.
Kun saavuin Kuolonklaanin rajan lähettyville, metsä oli muuttunut jo laajiksi nummiksi ja Emonsuu näkyi jo kaukaisuudessa. Vetäisin syvään henkeä ja jäin istuskelemaan rajan edustalle. Jossakin tuolla Emonsuulla oli minun isäni, Kylmähenkäys, sama kissa joka oli pettänyt klaaninsa, yrittänyt murhata kumppaninsa ja tyttärensä ja kuollut lopulta Viiltotähden kynsissä. Mutta nyt hän oli herännyt kuolleista ja se tunne, että Kylmähenkäys voisi syöksyä varjoista esiin hetkenä minä hyvänsä ja viiltää kurkkuni auki, oli palannut taas jokapäiväiseen elämääni. En vain voinut rauhoittua kun isäni oli vapaana.
"Kas, kuka se täällä sattuu olemaankaan? Minun lempityttäreni."
Meripihkainen katseeni nousi salamannopeasti ylös, kun selkärankaani kylmäävä ääni kaikui korviini. Kylmähenkäyksen lihaksikas hahmo työntyi esiin kitukasvuisen puun takaa ja tuon kasvoille nousi omahyväinen virnistys. Nousin kuono korkealla ylös ja jäin tuijottamaan jäisesti, kuinka isäni marssi rajaa kohti. Kylmähenkäys pysähtyi vain muutaman hännänmitan päähän minusta, asettui istumaan ja nuolaisi sinertävänharmaita karvojaan välinpitämättömästi.
"Minä en ole sinun tyttäresi enää. Ja sitä paitsi, unohditko jo uusimman pentusi nimen? Pakkaspentu, eikö niin?" kysyin tyynesti ja siristelin meripihkaisia silmiäni. Kylmähenkäys kohotti päätään ja porasi kylmänsinisten silmiensä läpitunkevan tuijotuksen minuun.
"Kyllähän minä Pakkastassustakin pidän, mutta erityisesti minä rakastan nuorta varjoklaanilaistytärtäni, onhan hän päässyt jopa varapäällikön asemalle asti."
"Aivan oikein, asemalle jolle sinä et olisi ikinä päässyt", sähähdin halveksuvasti. Kylmähenkäys siristi silmiään hitaasti ja antoi neulanterävien kynsiensä esiin. Olin odottanut pelästyväni isäni pelottelusta, mutta tunsin olevani elämäni parhaimmassa kunnossa.
"Jätit muuten kertomatta minulle kuka siskopuoleni emo sattuu olemaan. Jäälilja, uskoisin?" kysyin silkkisellä äänensävyllä. Kylmähenkäys virnisti julmasti ja pyyhkäisi lumista maata hännällään.
"Jäälilja ei ole pennun oikea emo, vaan eräs erakko nimeltään Pakkanen. Tutustuin häneen erään partion aikana törmättyäni naaraaseen ja kun tapasin hänet seuraavan kerran, sain kuulla Pakkasen odottavan pentua kanssani. Kuten varmasti arvelitkin, Pakkastassu oli synnytyksen tulos ja vaikka hän onkin puoliksi erakko, minä tiedän että hänestä tulee jonakin päivänä jotain todella suurta", Kylmähenkäys selitti aidon ylpeästi, mikä sai minut hieman yllättymään. Isäni todella rakasti Pakkastassua aidosti ja tahtoi hänelle vain hyvää elämässä, mikä kertoi että Kylmähenkäyksen sisällä oli vielä vähän lempeyttä, jotakin mitä minä en ollut koskaan kokenut sisarieni kanssa.
"No, asuuko Pakkanen kanssasi Emonsuulla? Oletteko te kumppaneita?"
"Pakkanen asui Emonsuulla, mutta hän uhkaili Jääliljaa juuri ennen kun saavuin tänne, joten viilsin hänen kurkkunsa auki. Me emme missään vaiheessa olleet kumppaneita, mutta nyt minä olen Jääliljan kumppani. Hän ei ole heikko toisin kuin Liljahenkäys. Onko hänellä edes kumppania vielä?" Kylmähenkäys kysyi kylmästi. Paljastin valkean hammasrivistöni isäni halveksuvalle äänensävylle.
"Sienikarva on Liljahenkäyksen kumppani ja heillä on itseasiassa kolme pentuakin yhdessä, Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu. Loistepentu nousee itseasiassa pian oppilaaksi. Oletko kateellinen siitä, että hän on siirtynyt eteenpäin?" virnistin jäisesti. Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti.
"Minä en voisi vähempää välittää siitä mitä Liljahenkäyksen elämässä on meneillään. No, ellei sinulla ole mitään muuta asiaa minulle, minäpä tästä lähdenkin. Toivottavasti tapaan poikasi pian, ehkä pääsisin jopa viiltämään heidän kurkkunsa auki", Kylmähenkäys sihahti kylmästi ja kääntyi sitten lähteäkseen takaisin Kuolonklaanin reviirille. Raivo räjähti sisälläni aivan kuin puhkeava kupla ja kynteni työntyivät esiin.
"Sinä et koskekaan heihin!" ulvaisin hurjistuneena ja syöksyin isääni kohti kynnet ojossa. Kylmähenkäys ehti kääntyä juuri ajoissa ympäri nähdäkseen minut ja kolli väisti viime hetkellä kynteni. Kylmähenkäys loikkasi minua kohti enkä ehtinyt väistää ajoissa, jolloin isäni neulanterävät kynnet työntyivät vatsakarvoihini. Kaaduin iskun voimasta maahan selälleni, mutta onnistuin heittämään isäni heti pois päältäni. Kompuroin hätäisesti jaloilleni ja jäin tuijottamaan sinertävänharmaata isääni, joka silmäili minua kylmänsiniset liekit silmissään roihuten.
"Sinä et pääse enää karkuun, Kylmähenkäys. Olet minun kynsissäni", sähähdin ja lähdin hiipimään eteenpäin, häntääni sivulta toiselle heilutellen. Kylmähenkäys tuijotti minua halveksuvammin kuin koskaan ennen.
"Olet väärässä, Rosmariiniputous. Sinä olet minun kynsissäni", Kylmähenkäys murisi ja syöksyi sitten uuteen hyökkäykseen. Kolli tekikin äkillisen kaarroksen oikealle ja iski kyntensä kylkeeni. Rääkäisin tuskasta ja sivalsin neulanterävillä kynsilläni suoraan isäni kasvoja. Sain vastaukseksi raa'an ulvaisun, mutta se sai taistelunhaluni vain kasvamaan. Nousin takajaloilleni ja niin teki Kylmähenkäyskin, jolloin jäimme huitomaan toisiamme raivostuneina.
"Luovuta jo, et tule voittamaan minua", Kylmähenkäys sähähti. Murahdin turhautuneena ja tein sitten äkillisen liikeeen; laskeuduin matalaksi ja syöksyin pää edellä isäni vatsaan voimalla. Kylmähenkäys puuskahti ja iskeydyi veriselle taistelutanterelle, jolloin kahlitsin hänet alleni tiukasti ja jäin tuijottamaan isääni raivostuneena. Kylmähenkäys silmäili minua jäisesti samalla aikaa kun hän sivalteli vatsakarvojani, tosin heikoin tuloksin. Olin voitolla, voisin tässä ja nyt tappaa isäni. Kenties jopa ikuisesti. Vetäisin syvään henkeä ja työnsin kynsiäni vielä syvemmälle isäni sinertävänharmaassa turkissani.
*Tee se*, jokin pieni ääni mielessäni käski. Avasin raskaasti äsken sulkeutuneet silmäni ja työnsin neulanterävät kynteni Kylmähenkäyksen kurkkuun. Isäni kylmänsinisissä silmissä välähti ja hän alkoi kurluttaa äänekkäästi, kun tahmeaa verta alkoi valua ulos hänen kurkustaan. Tuijotin ilmeettömänä, kuinka kuolonklaanilaisen valkeat rintakarvat muuttuivat punaisiksi. Kylmähenkäyksen kouristelu tuskassa kesti hetken, joka tuntui aivan ikuisuudelta, kunnes lopulta hänen lihaksikas ruumiinsa retkahti elottomaksi ja kollin kylmänsiniset silmät lasittuivat elämän hiipuessa niistä pois. Peruutin pois isäni ruumiin luota uskomatta silmiäni. Siinä hän oli, kuolleena toisen kerran, mutta tällä kertaa isäni verta ei ollut vuodattanut Viiltotähti, vaan minä.
"Pidä hauskaa Pimeyden metsässä Pakkasen kanssa", kuiskasin ja vilkaisin sitten tummanpunaisia etukäpäliäni. Vaikka olin todella katunut Puuskahöyhenen tappoa, en tuntenut pienintäkään katumusta Kylmähenkäyksen tappamisesta. Isäni ei ollut ansainnut elämää. Nyt hän saisi liittyä Pimeyden metsän rivistöön ja kenties jopa joskus katua tekojaan.
"R-rosmariiniputous?"
Säpsähdin kuultuani tutun äänen takaani ja kun käännyin pakokauhun vallassa ympäri, kohtasin Liljahenkäyksen hämmästyksestä pyöristyneet silmät. Emoni oli nähnyt, aivan kuten Kettuaskelkin oli nähnyt kuinka olin tappanut Puuskahöyhenen. Mutta nyt ei ollut kyseessä mikä tahansa tappo. Liljahenkäys oli todistanut, kuinka hänen oma tyttärensä oli tappanut isänsä.
"Emo", kuiskasin ja otin askeleen eteenpäin, "hän ei ansainnut elämää. Hän oli vaarallinen, sinä tiedät sen."
//Lilja?
//1725 sanaa
Liljahenkäys 10.12.2018
Tujotin kauhusta kankeana edessäni avautuvaa verinäytelmää. Rosmariiniputous seisoi Kylmähenkäyksen yhä heikosti kouristelevan ruumiin yllä ja katseli jopa pelottavan tyytyväisen oloisena työnsä jälkeä. Tämän täytyi olla unta - todella pahaa unta! Olin nähnyt entisen kumppanini kuoleman jo kerran, mutta tällä kertaa tappaja ei ollutkaan Viiltotähti, vaan oma rakas tyttäreni.
”R-Rosmariiniputous?” Ääneni oli pelkkä hento, hauras kuiskaus, joka hädin tuskin kuului tuulen ulinan ylitse, mutta se riitti saamaan Rosmariiniputouksen huomion. Kirjavaturkkinen naaras käännähti pelokkaan näköisenä ympäri ja kohdisti meripihkasilmiensä pakokauhuisen katseen minuun.
”Emo”, hän henkäisi hiljaa ja otti epävarman askelen eteenpäin, ”hän ei ansainnut elämää. Hän oli vaarallinen, sinä tiedät sen.”
Katsoin tytärtäni kuin vierasta. En enää tuntenut häntä: ensin hän oli surmannut sen myrskyklaanilaisen, nyt oman isänsä, joka oli myös sattumalta elämäni ensimmäinen kissa, jota olin oppinut rakastamaan koko sydämestäni.
”Kuka sinä olet määrittelemään sen, ketkä ansaitsevat elää ja ketkä eivät? Tajuatko sinä yhtään, mitä olet juuri tehnyt?” Sanani sotivat pahasti tekojani vastaan. Olin itsekin alentunut myrkyttämään Minttutähden edeltäjän, Tihkutähden, koska olin ajatellut, ettei hänellä ollut ollut oikeutta elää. Murha on murha ja sen kanssa joutuisi elämään koko loppuikänsä.
”Näinkö minä sinut kasvatin?” sihahdin yltyvän surun ja sekasorron sumentaessa ajatukseni. ”Hyvä jos sen myrskyklaanilaisen veri on ehtinyt vielä kuivuakaan, kun olet jo ehtinyt upottamaan kyntesi seuraavan uhrisi kurkkuun, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan sinun oma isäsi!” Tiesin ettei Rosmariiniputous ollut pitänyt enää pitkään aikaan Kylmähenkäystä isänään, jonka toisaalta myös ymmärsin kollin tekoja miettien, mutta minulle ei oltu suotu edes mahdollisuutta tuntea omaa isääni. Rosmariiniputous oli mennyt tekemään pahimman mahdollisen virheen, minkä sulattelemisessa minulla vierähtäisi varmasti tovi jos toinenkin.
”Palaa takaisin leiriin. Nyt.” Äänensävyni ei antanut naaraalle varaa vastarintaan, minkä hän näytti ymmärtävän vallan hyvin itsekin; Rosmariiniputous siristi minulle silmiään ja marssi sitten ohitseni sanaakaan sanomatta. Metsänrajalla hän kiristi vauhtinsa juoksuksi ja katosi lopulta kokonaan näköpiiristäni.
Astelin Kylmähenkäyksen jo jäähtymään päin käyneen ruumiin luokse. Kollin kylmänsiniset silmät tuijottivat tyhjinä pilviselle taivaalle. Hänen valkeat rinnuskarvansa olivat tahriutuneet tummanpunaiseen vereen, joka oli valunut pieneksi lammikoksi kuolleen soturin vierelle.
”Jospa sinä nyt vihdoin ja viimein pystyisit käymään levolle ja jättäisit minut ja perheen rauhaan lopullisesti”, murahdin puoliääneen samalla kun suljin hellästi Kylmähenkäyksen silmät viimeistä kertaa. Sen jälkeen käänsin hänet ympäri ja tarrasin hampaillani tuon löysästä niskanahasta kiinni. Raahasin hänen ruumiinsa lähemmäksi Kuolonklaanin rajaa ja ryhdyin kaivamaan kuoppaa, johon jopa Kylmähenkäyksen kokoinen korsto mahtuisi pitkäkseen. Maa oli kohmeista, joten työ edistyi hitaasti, mutta lopulta raskaan uurastuksen tuloksena sain kaivetuksi sopivan kokoisen montun, mihin sitten laskin Kylmähenkäyksen kylmettyneen ruhon. Peiteltyäni soturin mullalla lausuin vielä muutaman sanasen kollin sielun pelastamiseksi, vaikken uskonutkaan, että sanoillani olisi paljoakaan painoa siellä, minne hän joutuisi kuolemansa jälkeen.
Etäinen, mutta samalla kovin tuttu tuoksu lehahti nenääni. Nostin katseeni Kylmähenkäyksen haudasta ja suuntasin sen rajan toiselle puolen. Jäälilja seisoi minusta muutaman ketunmitan päässä ja tuijotti ankean näköistä hiekkakumpua tulkitsematon ilme kasvoillaan.
//Jää?
//456 sanaa.
Rosmariiniputous 14.12.2018
"Näinkö minä sinut kasvatin? Hyvä jos sen myrskyklaanilaisen veri on ehtinyt vielä kuivuakaan, kun olet jo ehtinyt upottamaan kyntesi seuraavan uhrisi kurkkuun, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan sinun oma isäsi!" Liljahenkäys sihahti äänensävyllä, jossa oli sekoittunut viha, epätoivo ja suru. Tuijotin emoni laajentuneita meripihkaisia silmiä uskomatta omia korviani, hän oli oikeasti isäni puolella! Ymmärsin kyllä, että kissan tappaminen ei todellakaan ollut hyvä teko, mutta Kylmähenkäys oli ollut ilkeä kissa, joka ei ollut ansainnut hengen pisaraakaan kehossaan. En ollut varma rakastiko Liljahenkäys vieläkin entistä kumppaniaan vai miksi hän oli näin vihainen minulle, mutta en todellakaan antaisi naaraan ärhennellä minulle. Minä olin tappanut Kylmähenkäyksen enkä tulisi katumaan tekoani, sen minä tiesin.
"Palaa takaisin leiriin. Nyt.” Liljahenkäyksen tiukka käsky sai niskakarvani pörhistymään ja siristin meripihkaisia silmiäni kylmästi, kun emoni mittaili minua käskevä ilme kasvoillaan. Tuijotimme toisiamme pitkän tovin, kunnes kohotin kuonoani ja marssin suoraan parantajaoppilaan ohi, pitäen katseeni tiukasti poissa emostani. Kun saavuin metsän rajalle, pinkaisin kyyneleet silmissäni juoksuun Varjoklaanin leiriä kohti. Kipu viilteli ruumistani jokaisesta kohdasta ja käpäliini sattui, mutta en pystynyt hidastamaan.
Onnistuin hidastamaan vauhtiani vasta silloin, kun Varjoklaanin leirin sisäänkäynti alkoi häämöttää metsäpolun lopussa. Pysähdyin henkeäni haukkoen keskelle polkua ja tuijotin inho silmissäni kiiltäen verisiä käpäliäni. Nämä pitäisi käydä pesemässä ja vaikken minä sitä tietenkään tahtonut, minun täytyisi käydä näyttämässä haavojani Sienikarvalle. Haavoja piti hoitaa, joten voisin samalla kertoa uudelle isäpuolelleni äsken tapahtuneesta taistelusta. Sienikarvakaan ei ollut koskaan pitänyt erityisemmin Kylmähenkäyksestä, joten hän saattaisi oikeasti ymmärtää minua edes hieman paremmin kuin emoni.
"Anteeksi, oletko sinä varjoklaanilainen?"
Säpsähdin pahemman kerran, kun suoraan takaani kajahti matala, selvästi kollille kuuluva ääni. Käännyin salamannopeasti ympäri ja kohtasin hurjistuneena ruskeanharmaan kollin. Tuntematon kissa hätkähti yllättyneenä raivostuneesta katseestani ja räpytteli meripihkanvärisiä varautuneena. Vetäisin syvään henkeä ja tasasin kiihtyvää hengitystäni.
"Kyllä, minä olen ja sinäkin tuoksut varjoklaanilaiselle. Minun nimeni on Rosmariiniputous, olen Varjoklaanin varapäällikkö", ilmoitin kohteliaalla äänensävyllä ja kohotin hieman kuonoani, jotta en näyttäisi juuri siltä kuin minua oltaisiin lyöty kunnolla kuonoon. No, olihan se totuus mutta ei tuon kissan tarvitsisi tietää.
"Mukava tavata, Rosmariiniputous. Minä olen Viherloikka", kolli selitti. Nyökäytin kiinnostuneena päätäni, olin itseasiassa kuullut tuon nimen parikin kertaa. Viherloikka oli Minttutähden ja Kuohuvirran veli, joka oli paennut klaanistaan ja ryhtynyt erakoksi ennen isäni syntymää.
"Olen kuullut tarinoita sinusta ja minulla on sinulle hyviä uutisiakin, nimittäin siskosi Minttusydän on nykyään Minttutähti", naukaisin innostuneena. Viherloikan silmissä välähti ylpeys.
"Se on varmasti upeaa siskolleni, hän halusi pennusta asti päälliköksi ja nyt hänen unelmansa on tullut toteen."
"Mutta ei siinä ole vielä läheskään kaikki. Minttutähdellä on kaksi pentua, Kettuaskel ja Mäyräraita, joka on tosin muuttanut Kuolonklaaniin. Minä olen myös Kettuaskeleen kumppani ja meillä on kaksi pentua, Fasaanitassu ja Haukkatassu. Mutta meidän kannattaa palata leiriin, sinä odotat varmasti sukulaistesi tapaamista", virnistin ystävällisesti. Viherloikka nyökäytti tyytyväisenä päätään ja lähti seuraamaan minua leiriä kohti.
Kun sukelsimme leiriin, aukio oli täynnä kissoja jotka aterioivat yhdessä, harjoittelivat yhdessä tai vain jutustelivat yhdessä. Heti ensimmäisenä katseeni osui Minttutähteen, joka jutteli Luomavirran, hyvän ystäväni, kanssa. Kun päällikkö huomasi minut ja tunnisti vierelläni seisovan kollin, hän naukaisi jotain Luomavirralle ja lähti marssimaan meitä kohti, pitäen kokoajan katseensa Viherloikassa. Kun Minttutähti pääsi hännänmittojen alueelle, hän syöksyi hetkeäkään empimättä veljensä syleilyyn. Astuin kohteliaasti hieman kauemmas ja seurasin, kuinka kaksikko halasi toisiaan kuin viimeistä kertaa. Tuollaiselta minustakin oli tuntunut kun olin tavannut Korentolennon.
"Viherloikka, en voi uskoa että olet siinä. Tule, mennään juttelemaan pesääni", Minttutähti oli jo lähtemässä veljensä kanssa päällikön pesälle, mutta sitten hän huomasi veriset haavani ja kääntyi huolestuneena puoleeni, "mitä on tapahtunut, Rosmariiniputous?"
"Kylmähenkäys", naukaisin aavemaisesti ja tuijotin tyhjyyttä meripihkaisilla silmilläni. Minttutähti tuijotti minua arvioivasti lyhyen hetken, sitten hän vilkaisi etukäpäliäni ja pystyin näkemään, kuinka ystäväni sydän jätti lyönnin välistä. Hän tiesi, mitä minä olin mennyt tekemään.
"Onko hän..."
"Kuollut, Liljahenkäys on rajalla. Hän näki kaiken", vastasin ja suljin silmäni hetkeksi, kun pieni kyynel alkoi muodostua silmäkulmaani. Pyyhkäisin sen hätäisesti pois, koska en halunnut olla surullinen siitä että isäni oli kuollut, hän oli aiheuttanut minulle ja perheelleni niin paljon surua ja pelkoa. En uskonut, että voisin ikinä antaa hänelle anteeksi kollin tekoja.
"Käy näyttämässä haavasi Sienikarvalle. Jutellaan myöhemmin", Minttutähti naukaisi ja kosketti kuonoani kannustavasti. Nyökäytin hajamielisenä päätäni ja lähdin sitten tassuttelemaan parantajan pesälle. Oloni olo niin tyhjä, aivan kuin olisin juuri taistellut kokonaista klaania vastaan ja nähnyt lukuisien kissojen kuolleet ruumiit ja ajatellut, että minä olin ollut osana heidän kuolemaansa. Selkäpiitäni kylmäsi ja koko ruumiini tärisi.
"Sienikarva?" kuiskasin varovaisesti astuessani parantajan pesään. Heti ensimmäisenä silmäpiiriini osuivat Narsissiviiksi, Haavekukka ja Kuohuvirta, Varjoklaanin kuolleista heränneet soturit jotka olivat nyt joutuneet parantajan pesälle hoitoon. Sitten pesään saapuikin Sienikarva, joka huomasi minut miltein heti. Haavani huomattuaan parantaja kiiruhti luokseni ja silmäili minua kauhistuneena.
"Mitä sinulle on tapahtunut? Näyttää aivan siltä kuin olisit ollut taistelussa!" Sienikarva naukaisi ja vilkaisi minua sitten pahanenteisellä katseella.
"Kerron kohta, nyt tahdon vain päästä pehmeälle sammalpedille lepäämään ja tahdon jotain hoitoa haavoihini", ilmoitin käskevällä äänensävyllä. Sienikarva nyökäytti päätään ja johdatti minut vapaalle sammalpedille. Sillä aikaa kun kampesin itseni pehmeille makuualusille, vaaleanruskea parantaja kävi hakemassa kourallisen erilaisia yrttejä. Ensimmäisenä hän alkoi asetella hämähäkinseittiä paksuina tukkoina vuotaviin haavoihin.
"Mitä sinulle siis tapahtui?"
"Tapasin Kylmähenkäyksen rajalla ja tällä kertaa raivostuin aivan kunnolla, pahemmin kuin olisin voinut kuvitella. Me taistelimme tovin, joka tuntui ikuisuudelta ja sitten minä sain hänet kynsiini ja... ja minä tapoin hänet", päätin lauseeni synkällä äänensävyllä. Sienikarvan katse nousi heti mainittuani sanan "tapoin" ja hän jäi tuijottamaan minua ilmeellä, jota en osannut kuvailla millään sanoilla. Yllämme vallitsi pitkä hiljaisuus, kunnes Sienikarva avasi suunsa:
"Tietääkö kukaan muu?"
"Liljahenkäys näki kaiken ja taisi jäädä rajalle, ehkä hautaamaan Kylmähenkäyksen. Kerroin äsken Minttutähdelle, mutta Viherloikka ei kuullut, en ainakaan usko niin", naukaisin ja vilkaisin epätoivoisena Sienikarvaa, "voi Sienikarva, en tiedä mitä tehdä, en tiedä edes mitä minun pitäisi ajatella. Kylmähenkäys ei ansainnut elämää, hän aiheutti niin paljon surua ja pelkoa perheenjäsenilleen. Ja pahinta on se, että minä en edes kadu päätöstäni tappaa häntä. O-olenko minä ihan hirveä kissa?"
//Sieni? Sori sekavuus :D
//956 sanaa
Rosmariiniputous 2.12.2018
"Sinä viheliäinen katti. Palataan asiaan myöhemmin", Haikarahuuto mumisi suu täynnä luonnonvalkoisia karvojani ja vaaleansininen katse minuun porautuneena. Painoin verestä tahriutuneet kynteni varapäällikön valkoisiin rintakarvoihin ja aloin repiä raivostuneena karvatukkoja irti. Yht'äkkiä Haikarahuudon ote hellitti hieman ja hän kompuroi kauemmas minusta, mutta ehti jättää vielä ikävän muiston kynsien iskun muodossa, kunnes valkea kolli katosi kissojen joukkioon ja jätti minut yksin seisomaan paikalleni. Sylkäisin suustani tahmean veriläiskän maahan ja pyyhkäisin sitten hengästyneenä poskeani etukäpälälläni. Tunsin, kuinka kuumottava veri muodostui arven muotoiseksi jäljeksi poskelleni ja minua alkoi huimata. Tämä taistelu oli aivan sairas, mutta nyt ei ollut paljon vaihtoehtoja eikä luovuttaminen todellakaan kuulunut niihin vähäisiin vaihtoehtoihin.
Tunnistin Kuolonklaanin Pirtsaletassun taistelemassa erään myrskyklaanilaisen kanssa, jota en ollut nähnyt ennen. Vetäisin raskaasti henkeä ja pujottelin kissajoukon läpi, loikaten sitten äkkinäisesti myrskyklaanilaisen naaraan selkään. Puhtaanvalkoinen naaras rääkäisi kivusta ja nousi takajaloilleen etukäpälien huitoessa tiheää ilmaa. Heittäydyin nopeasti pois vihollisen selästä, mutta maahan laskeuduttuani nousin takajaloilleni samaan aikaan Pirstaletassun kanssa. Yhdessä tummanharmaan oppilaan kanssa aloimme sivallella valkean ja hopeanharmaan kirjavan naaraan kasvoja ja saimme vastaukseksi tuskaisia rääkäisyjä ja verisiä jälkiä käpäliimme. Taistelimme yhteisvoimin myrskyklaanilaista vastaan lyhyen tovin, kunnes naaras ulvaisi luovutuksen merkkinä ja sukelsi sitten veri valuen pakoon, kadoten kissajoukkioon. Jäin vilkuilemaan ympärilleni ja samassa meripihkainen katseeni osui Puuskahöyheneen, Myrskyklaanin vastanimitettyyn soturiin. Kolli hiipi mahdollisimman huomaamattomasti leirin uloskäyntiä kohti ja vilkuili ympärilleen, aivan kuin... hän yritti lähteä varoittamaan muita klaaneja! Lähellä taisteleva Viiltotähtikin taisi huomata sen, koska hän karjaisi raivostuneena:
"Pysäyttäkää hänet!"
Puuskahöyhen säpsähti tajuttuaan, että hän oli jäänyt kiinni ja kolli sukelsi leirin uloskäyntinä toimivaan piikkihernetunneliin. Sähähdin turhautuneena ja pinkaisin juoksuun nuoren soturin perään.
Kun pöllähdin Myrskyklaanin metsäreviirille, huomasin heti metsäpolulla juoksevan Puuskahöyhenen. Kolli oli ottanut suunnakseen Jokiklaanin reviirin, mutta hän ei ollut päässyt ketunmittaa kauemmas minusta. En jäänyt epäröimään hetkeäkään, vaan ponnistin juoksuun soturin perään niin nopeaa kuin käpälistäni pääsin.
"Et pääse pakoon!" ulvaisin voitonriemuisena, kun kirin hiljalleen myrskyklaanilaista soturia. Puuskahöyhenen pelkotuoksu leijui sieraimiini ja sai minut tuntemaan oloni vahvaksi. Minä saisin hänet kiinni.
Kun pääsin parin hännänmitan päähän, loikkasin suoraan Puuskahöyhenen selkään ja kaadoin hänet raskaasti maahan. Soturi ähkäisi ja onnistuin kiertämään kynteni tuon kaulan ympärille ja työntämään neulanterävät kynteni tuon valkean turkin läpi. Puuskahöyhen alkoi kurluttaa, kun verta alkoi valua hänen kurkustaan ja muodostua tahmeaksi verilammikoksi maahan. Mutta en jostakin syystä pystynyt pysähtymään, vaan tiukensin kynsieni puristusta ja tunsin mielihyvän polttavan rintaani. Näin tapahtui kun uhmasi minua ja Varjoklaania.
"P-päästä irti, minä pyy-" Puuskahöyhenen heikko kuiskaus särkyi, kun hänen sätkyvä ruumiinsa retkahti ja kollin silmät lasittuivat elämän hiipuessa niistä pois. Vasta sitten tajusin, mitä olin tehnyt. Irrotin järkyttyneenä kynteni kollin kurkusta ja kompuroin pelästyneenä kauemmas, mutta liian myöhään. Puuskahöyhenen eloton ruumis muuttui punertavaksi veren valuessa ulos hänen kurkustaan. Minä olin tappanut hänet. Minä olin tappanut viattoman kissan.
"R-rosmariiniputous?"
Käännyin pakokauhun vallassa ympäri, kun kuulin tuskaisen tutun äänen takanani. Kettuaskel tuijotti minua ja Puuskahöyhenen kuollutta ruumista uskomatta omia silmiään. Huuleni alkoivat väpättää ja ruumiini alkoi tärisemään. Kettuaskel oli varmaankin huomannut, kun olin lähtenyt Puuskahöyhenen perään ja kolli oli seurannut minua leiristä ulos. Ja nyt hän oli todistsnut minut tappamassa viatonta myrskyklaanilaista. Vilkaisin nopeasti Puuskahöyhenen kuollutta ruumista ja sitten luonnonvalkoisia etukäpäliäni, joissa oli verta. Viattoman kissan verta.
"Kettuaskel", kuiskasin musertuneena ja peräännyin katse kumppanissani, "p-pysy kaukana minusta." Sen sanottuani käännyin kyynelet meripihkaisien silmieni kulmissa valuen Kettuaskelta kohti ja jätin kumppanini yksin, kun juoksin Kettuaskeleen ohi ja suunnistin kyynelet silmissäni leiriä kohti. En edes välittänyt joutuisinko vielä taistelemaan vai olisiko hyökkäys jo päättynyt leiriin palatessani, sillä mieleni pyöri vain Puuskahöyhenen avuttomissa silmissä juuri ennen kuin olin tappanut hänet. Olin murhannut kissan.
//Kettu? Rosma siis tappoi Puuskan
//575 sanaa
Rosmariiniputous 4.12.2018
"Rosmariiniputous, lähde rajapartioon Risasiiven, Murattilehden, Ikituulen ja Savutassun kanssa. Kiertäkää Jokiklaanin raja ja varmistakaa, että heidän hajumerkkinsä eivät ole siirtyneet meidän reviirillemme", Minttutähti naukaisi tyynesti ja nyökäytin päätäni punertavanruskealle naaraalle merkkinä, että olin hyväksynyt ohjeet. Sen tehtyäni sunnistin tuoresaaliskasan edustalla istuskelevan Savutassun luokse, joka jutteli juuri leppoisasti Havutassun, entisen oppilaani, kanssa. Köhäisin kurkkuani kevyesti saapuessani kaksikon luokse ja sain vastaukseksi oppilaiden odottavat tujotukset. Nyökäytin päätäni ystävällisesti Havutassulle ja käännyin sitten tummanharmaan Savutassun puoleen.
"Pahoittelut keskeytyksestäni. Savutassu, voisitko hakea soturien pesästä Risasiiven, Murattilehden ja Ikituulen? Lähdet kanssamme Jokiklaanin rajalle rajapartioon", ilmoitin äänensävyllä, joka ei jättänyt oppilaalle valinnanvaraa vaan toimi kunnollisena käskynä. Savutassu nyökäytti päätään, nyökkäsi nopeat hyvästit ruskeaturkkiselle pesätoverilleen ja suunnisti sitten soturien pesälle. Jäin miettimään Viiltoklaanin ensimmäistä hyökkäystä, joka oli päättynyt voittoon. En ollut vahingoittunut todella vakavasti, mutta lihakseni olivat vieläkin kipeitä taistelun seurauksena. Mielessäni pyöri myös Puuskahöyhen, se kissa jonka minä olin tappanut. Tulisin varmasti ikuisesti muistamaan sen hetken, kun olin nähnyt elämän hiipuvan pois hänen silmistään ja soturin ruumiin muuttuvan elottomaksi. Sitten oli tietenkin Kettuaskel. En ollut lausunut sanaakaan kumppanilleni sen jälkeen, kun olin käskenyt häntä pysymään kaukana minusta. Soturi oli ottanut käskyn vastaan, koska hän ei ollut edes lausunut hyvästejä minulle saavuttuamme leiriin hyökkäyksen jälkeen. Sydäntäni raastoi pysyä kaukana rakastamastani kissasta, mutta en osannut lähestyä häntä enkä edes tiennyt mitä voisin sanoa kollille, hänhän oli nähnyt minut tappamassa viatonta myrskyklaanilaista.
"Tässä ollaan, Rosmariiniputous."
Heräsin synkistä ajatuksistani, kun Risasiiven matala ääni tunkeutui mieleeni. Räpäytin meripihkaisia silmiäni nopeasti ja nyökäytin sitten päätäni kollin lisäksi Murattilehdelle, Ikituulelle ja Savutassulle jotka olivat saapuneet luokseni.
"Johdatko sinä partiota?" Ikituuli kysyi tavanomaisesti tyynellä, mutta silti tiukalla äänensävyllä. Vilkaisin hopeanharmaata soturia ja kohotin kuonoani hieman. En ollut oikein koskaan tykännyt erityisemmin Ikituulesta, koska hän oli kouluttanut isäni ja uskoin, että hänen koulutusmenetelmänsä olivat saaneet Kylmähenkäyksen ajattelemaan taistelemisen olevan ainoa oikea vastaus kaikkeen.
"Kyllä. Lähdetään", naukaisin päättäväisenä ja lähdin johdattamaan partiotani ulos leiristä. Risasiipi ja Murattilehti marssivat heti perääni, mutta Ikituuli jäi oppilaansa kanssa viimeisiksi.
"Rosmariiniputous."
Olimme vaeltaneet rauhallisella tahdilla Jokiklaanin kalaisalta haisevaa rajaa pitkin, kunnes Murattilehti rikkoi hiljaisuuden murahtamalla nimeni ääneen. Käännyin hämnentyneenä tummanruskean soturin puoleen ja kohtasin heti minua vanhemman naaraan siristyneet vaaleankeltaiset silmät. Olin jo aikeissa kysyä soturilta, mikä oli hätänä, mutta naaras ehti sihahtaa:
"Jokiklaanilaisia, aivan lähellä. He tietävät varmaankin että olemme täällä."
"Arvasit oikein, Murattilehti."
Käännyin salamannopeasti ympäri, kun Jokiklaanin reviirillä saniaistiheikkö kahahti ja esiin astui jokiklaanilaisista koostuva partio. Johdossa kulki Salamasydän, yksi Varjoklaanin kokeneimmista sotureista jota kohtaan minulla oli itseasiassa paljon kunnioitusta. Jäin hetkeksi silmäilemään valkeaturkkista naarasta, jonka salamansiniset silmät olivat taas jääneet tutkimaan minua. Annoin hetken kuluttua meripihkaisen katseeni kiertää muissa partiolaisissa. Kaislavirta, Valkohäntä ja Puumatassu. Nelikko silmäili minua ja partiotani tiukasti, mutta helpotuksekseni he eivät vaikuttaneet janoavan taistelua. Hyvä niin, koska vaikka meitä olikin yksi kissa enemmän, osa meistä oli juuri palannut taistelusta Myrskyklaanin kanssa. Pakottauduin unohtamaan lihaksissani tuntuvan jomotuksen ja kohotin kuonoani itsevarmana korkeammalle.
"Rosmariiniputous", Salamasydän tervehdi rauhallisesti, mutta silti kylmästi. En uskonut, että jokiklaanilaiset tiesivät taistelusta Myrskyklaanin kanssa koska oli vasta taistelua seuraava aamupäivä, mutta kun he saisivat kuulla mitä oli tapahtunut, partioissa kissojen olisi vaikea hillitä taisteluhalunsa.
"Salamasydän", naukaisin ilmeettömästi ja siristin meripihkaisia silmiä hieman, "tulimme vain tarkastamaan rajamme ja varmistamaan, että tekin muistatte missä rajamme on ettekä yritä asettaa hajumerkkejänne yhtään pidemmälle."
"Emme ole asettaneet hajumerkkejämme väärään paikkaan ja oletan, että tekin noudatatte samaa aatetta", Salamasydän vastasi napakasti takaisin ja kääntyi sitten partionsa perään, "jokiklaanilaiset, me jatkamme matkaamme!"
Jäimme hetkeksi seuraamaan, kuinka Salamasydän johdatti partionsa pois luotamme ja käännyimme takaisin omalle reviirillemme vasta sitten, kun jokiklaanilaiset olivat kadonneet näkökulmastamme.
//576 sanaa
Kettuaskel 4.12.2018
Istuskelin klaaninvanhimpien pesän edessä yksikseni, vaikka klaaninvanhimmat olivatkin pesän ulkopuolella ihmettelemässä tapahtumia. Kissojen mielenkiinnon herätti nimittäin eilisyönä tapahtunut taistelu. Kuulin huolestunutta supinaa vähän matkan päästä ja kun käänsin katseeni näin isoemoni harmaaraidallisen turkin ja huolesta pyöreät meripihkaiset silmät, jotka olivat kiinnittyneet vuorotellen tämän vierellä istuvaan Meripihkaraitaan ja vähän matkan päässä kyyristelevään Okaliekkiin. Kuulin kuinka Kyyhkylento naukaisi jotain siitä kuinka huolissaan oli ollut Okaliekistä ja siitä kuinka hän oli valvonut koko yön Meripihkaraita tukenaan. Meripihkaraita naukui Okaliekille vitsailevasti siitä, että hän oli kyllä torkkunut vähän väliä. En ollut itse haavoittunut kovinkaan pahasti, mutta silti osia haavoistani kirveli vielä Liljahenkäyksen tarkastuksen jälkeen. Parantajaoppilas oli voidellut haavani, jollakin kitkerän hajuisella yrtillä jonka nimeä en tiennyt. Katsahdin taivaalle ja näin kuinka aurinko pilkotti pilvien lomasta korkeimmalla kohdallaan. Oli auringonhuippu. Ravistin turkkiani ja lähdin tassuttamaan päämäärättömästi eteen päin, oloni oli tyhjä kuin leiri ilman asukkaita. Rosmariiniputous oli halunnut minun pysyvän kaukana hänestä. Veikkasin aluksi syyn olevan se, mitä näin Rosmariiniputouksen tekevän sille Myrskyklaanilaiselle, joka lopulta vajosi maahan hengettömänä, kuitenkin koko aamun mietittyäni se vaihtoehto alkoi tuntua todella kaukaiselta. Entä jos naaras olikin vain käyttänyt tilannetta tekosyynä sille, ettei halunnut olla enää kanssani. Sille, että hänen sydämessään palanut liekki oli sammunut, rakkauden kukka oli kuihtunut jos se edes koskaan oli kukkinut. Kuka nyt minua rakastaisi, murhaajan poikaa, joka oli itsekin murhaaja. Oman isänsä hengen viejä. Kaikkien kuuluisi vihata minua, paitsi että kukaan ei tiennyt ja se teki tästä vielä kauheampaa. Syyllisyys tuntui painavana kiveä rinnassani, oikeastaan se oli jotain paljon painavampaa kuin kivi tai kokonainen kivi kasa. Se oli ääni, joka käski minun kadota lopullisesti. Hätkähdin kun huomasin tassuttavani kahden kissan ohi ja heidän puhe kantautui korviini. Katsahdin kissoihin ja tunnistin heidät Savutassuksi ja Havutassuksi, jotka puhuivat partiosta jossa Savutassu oli ollut mukana. Ainoa asia joka kantautui korviini asti oli nimi Salamasydän. Tiesin toki kuka kyseinen kissa oli ja pystyin kuvittelemaan naaraan rohkean sinisen katseen ja pörröisen valkean turkin. Salamasydän oli ollut Jokiklaanin soturi koko elämäni, joten hän oli varmasti erittäin kokenut soturi. Seuraavaksi suunnistin leirin toiseen päähän, mutta minut pysäytti minulle erittäin tuttu naaras.
"Tervehdys emo", naukaisin kohteliaasti. Minttutähti nyökkäsi hymyillen, mutta jokin hänen katseessaan paljasti naaraan huomanneen apeuteni. En ollut kovin hyvä piilottelemaan tunteitani. Naaraan punaruskea turkki oli kovin riekaleisen näköistä taistelun jäljeltä ja sieltä täältä puuttui tuppo karvaa. Mietin kukakohan ne oli repinyt irti ja sitä kuinka kivuliasta se oli ollut. Viha Myrskyklaania kohtaan synkensi sisintäni, he olivat haavoittaneet Rosmariiniputousta ja emoani.
"Olin juuri aikeissa tulla etsimään sinua. Lähetän sinut partion johtoon, menette ukkospolun luona olevan rajan. Saat valita itse kissat mukaasi", Minttutähti naukui silmiään mietteliäänä siristellen. Nyökkäsin ja käännyin pikaisesti ympäri, sillä en halunnut kuulla rakkaan emoni huolestuneita sanoja. Matkalla kohti soturienpesää päätin, että ottaisin mukaani parhaan ystäväni Valvehengen, Mietesielun ja kollin oppilaan Havutassun. Kun olin kerännyt partion kasaan kerroin mihin olimme menossa ja pian lähdimmekin matkaan.
Saavuttuamme ukkospolulle, aloin tutkailla läheisiä pensaita raja ylityksien varalta, mutta en löytänyt mitään erikoista. Häntäni nytkähti. Löysin sittenkin. Tässä meni aivan selvästi jonkun minulle tuntemattoman kissan hajujälki. Minua tilanteessa kummastutti eniten se, että kissa tuoksui siltikin aivan Varjoklaanilaiselta. Kurtistin kulmiani ja nostin pääni ylös vilkaistakseni Valvehenkeen.
"Tästä on mennyt joku", naukaisin ja lähdin automaattisesti seuraamaan tuoksua, vaikka jäljitystaitoni eivät olleet parhaasta mahdollisesta päästä. Tämä tuoksu kuitenkin oli niin voimakas, että pentukin osaisi seurata sitä. Pysähdyin kuin seinään, sillä huomasin parin ketunmitan päässä seisovan vaaleanharmaan naaraan, jonka turkkia täplitti valkeat täplät. Hänen tumman siniset silmänsä olivat täynnä viisautta ja rakkautta ja se sai hyvän olon kehooni. Kaiken katumukseni ja harmistukseni keskeltä tämä naaras sai pienen valon syttymään sisälläni silkasta hyvyydestä.
"Kuohuvirta?" Mietesielu naukui riemua äänessään. Harmaa naaras tassutti luoksemme ja tervehti Mietesielua. *Kuohuvirta..* Olin kuullut naaraan nimen jossakin, mutten osannut yhdistää sitä mihinkään, vaikka muistini olikin useimmiten erittäin hyvä. En muistanut missä olin kuullut sen, koska olin kuullut sen vain pari kertaa.
"Tervehdys Kuohuvirta, olen Kettuaskel", naukaisin kohteliaan hymyn väläyttäen. Naaraan kasvoille nousi välittävä hymy.
"Sisarenpoikani", sinisilmäinen naaras naukui. Minttutähden sisar - ja oma tätini - seisoi ihka elävänä edessäni. Leukani loksahtivat miltei auki, mutta sitten tassutin Kuohuvirran luokse ja nau'uin:
"Ihana tavata sinut."
Olimme saapuneet leiriin Kuohuvirran ja muun partion kanssa. Minttutähti, Sirrisiipi, Kyyhkylento ja Okaliekki olivat kovin riemastuneita naaraan nähdessään. En voinut valittaa, olin lyhyen keskustelumme aikana ihastunut naaraan olemukseen suuresti ja mietin miten joku saattoi olla pitämättä hänestä. Uskoin, että tulisimme erittäin hyvin toimeen keskenämme. Pian hymy kasvoillani hiipui kun huomasin leirissä yksin istuvan Rosmariiniputouksen. Usvainen varjo hivuttautui mieleeni, sillä kumppanini oli kovin onnettoman näköinen. Lähdin lähestymään tätä reippain askelin, en hidastanut edes silloin kun Rosmariiniputouksen meripihkainen katse kiinnittyi minuun. Saapuessani naaraan luokse ilmassa leijui tuoksu, jota rakastin. Se jota voi kuvailla kauniiksi, vaikkei tuoksuja voinut nähdäkään. Rakastin Rosmariiniputousta koko sydämestäni, hänessä ei ollut mitään mitä voisi vihata.
"Rosmariiniputous. Meidän täytyy puhua siitä mitä tapahtui taistelussa. En kuitenkaan pakota sinua puhumaan vaan haluan sinun tekevän sen vapaaehtoisesti. Tiedä kuitenkin se mitä tapahtui, ei tee sinusta yhtään huonompaa, vaikka se siltä tuntuukin. Minä hyväksyn sinut sellaisen akuin olet ja tiedän, että myös sinä teet virheitä. Haluan sinun tietävän, että kaikille käy joskus vahinkoja. Ymmärrän jos sanot ettet rakasta minua enää ja jätän sinut rauhaan jos haluat. E-en edes kosketa sinua jos tahdot niin. Haluan tietää tarkoittiko se, että pysyn kaukana sinusta sitä, ettet enää rakasta minua", naukaisin ja loin katseeni tassuihini. Nyt olisi paljastuksen aika, jos varapäällikkö ei enää pitäisi minusta ja käytti vain taistelua tekosyynä pitääkseen minut kaukana, se tulisi julki. Minä päästäisin Rosmariiniputouksen menemään jos hän sitä halusi, vaikka se sattuisi. Tiesin sen sattuvan, tiesin että yksi valo elämästäni sammuisi jos tekisin niin, mutta Rosmariiniputous ansaitsi vain parasta eikä yhtään vähempää.
//Rosma?
917 sanaa
Rosmariiniputous 4.12.2018
Olin juuri palannut partiosta ja koska kaikki ystäväni olivat olleet joidenkin muiden klaanitehtävien parissa, olin vain tyytynyt hiipimään Varjoklaanin leirin reunamille ja sulautumaan aukion varjoihin, jotka olivat miltein yhtä synkät kuin minun pimeä puoleni. Tassuni olivat tahrautuneet viattomasta, puhtaasta verestä enkä saisi sitä ikinä pois käpälistäni. Tuijotin luonnonvalkeita käpäliäni ja niistä esiin pilkottavia kynsiä, joiden neulanterävät kärjet olisivat yhdellä sivalluksella voineet lävistää uuden kissan kurkun auki. Siinä käpäliäni tuijotellessa mieleeni rakentui taas sama kuva, joka oli kummitellut mielessäni aamusta asti. Puuskahöyhenen pienikokoinen ruumis allani, hänen vaaleanharmaat karvansa tahraantuneena minun verestäni ja nuoren soturin tummansinisissä silmissä kiiltänyt paniikki. Olisin voinut pysähtyä siihen ja muistuttaa itseäni, että en tappaisi tätä kissaa, mutta aistini olivat ottaneet ohjat itselleen ja pakottaneet minua sivaltamaan Puuskahöyhenen kurkun auki. Vetäisin syvään henkeä, kun tunsin mustan aallon hyökyvän ylitseni, se oli pettymyksen aalto.
Hiljalleen korviini kantautui ääni, joka kertoi jonkun kissan lähestyvän minua. En uskaltanut kohottaa siroa päätäni, koska tiesin jo kuka oli tulossa luokseni enkä pääsisi siltä pakoon. Onnistuin kohottamaan kasvoni vasta kun Kettuaskeleen tuttuakin tutumpi myskimäinen tuoksu ympäröi minut ja tunsin katoavani utuiseen maailmaan, jossa mitään murhaa ei olisi tapahtunut ja olin taas kumppanini kanssa sujut. Mutta kun kohtasin kumppanini sähkönsiniset silmät musertuneella katseellani, pystyin heti näkemään oman tuskani heijastuvan Kettuaskeleen silmistä. Ja tiesin hänenkin näkevän, millaisessa tilassa minä olin juuri nyt.
"Rosmariiniputous." Kylmät väreet kulkivat siron ruumiini läpi, kun nimeni liukui ulos kumppanini suusta yhtä sulavasti kuin aina ennenkin. Olin aina rakastanut niitä hetkiä, kun Kettuaskel oli lausunut nimeni ääneen, koska se kertoi minulle että kolli puhui vain ja ainoastaan minulle eikä kenellekään muulle. Vetäisin syvään henkeä ja siirsin nolostuneena meripihkaisen katseeni muualle, en edes tiennyt minne. Mihin tahansa suuntaan jossa Kettuaskel ei ollut.
"Meidän täytyy puhua siitä mitä tapahtui taistelussa. En kuitenkaan pakota sinua puhumaan vaan haluan sinun tekevän sen vapaaehtoisesti. Tiedä kuitenkin se mitä tapahtui, ei tee sinusta yhtään huonompaa, vaikka se siltä tuntuukin. Minä hyväksyn sinut sellaisena kuin olet ja tiedän, että myös sinä teet virheitä. Haluan sinun tietävän, että kaikille käy joskus vahinkoja. Ymmärrän jos sanot ettet rakasta minua enää ja jätän sinut rauhaan jos haluat. E-en edes kosketa sinua jos tahdot niin. Haluan tietää tarkoittiko se, että pysyn kaukana sinusta sitä, ettet enää rakasta minua", Kettuaskel naukui raskaalla äänensävyllä, joka suorastaan käski minua kääntämään surullisen katseeni taas kumppaniini. Punertavanruskean soturin sinertävissä silmissä hohkasi lämpö, vahva ja loputon lämpö. Hän todella tarkoitti jokaista sanaansa, mutta lämmön takaa näin myös surun. Kettuaskel todella uskoi, että käskyni pysyä kaukana oli tarkoittanut tunteideni katoamista. Vaistojeni käskystä luonnonvalkea hännänpääni sipaisi hellästi, mutta silti hieman etäisesti kumppanini poskea.
"Kettuaskel, minä todella uskoisin sinun tietävän, että ei olisi mitään mikä voisi saada rakkauteni sinua kohtaan loppumaan. Juuri tälläisenä aikana toivoisinkin sinua rinnalleni enemmän kuin ketään muuta, mutta jotenkin tämä hyökkäys sai minut todella pois tolaltani. En tuntenut olevani itseni, vaan koin olevani kuolonklaanilaisjuurieni kourissa oleva kissa, joka oli valmis repimään jokaisen vastaantulevan vihollisen kurkun auki. Mutta mitä tulee sinuun", jatkoin ja räpäytin kiitollisena meripihkaisia silmiäni, "olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen tuestasi. Koen olevani samassa tilanteessa kuin sinä sen Tihkutähti-jutun kanssa, mutta tarvitsen nyt hieman omaa tilaa ja vapautta.En tule pääsemään helposti yli viattoman kissan murhasta. Ja pyydän, Kettuaskel, älä todellakaan ajattele että tämä olisi sinun syytäsi. Sinä olet ainoa kissa koko metsässä, jonka avulla tulen pääsemään tästä asiasta läpi. Minä rakastan sinua, Kettuaskel."
Sen sanottuani kumarruin nuolaisemaan hellästi lihaksikkaan kumppanini poskea ja lähdin tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti, koska tahdoin päästä kauas tästä tukahduttavasta leiristä. Heitin vielä nopean vilkaisun rakkaaseen kumppaniini kunnes sukelsin ulos leiristä.
Vaelsin yksin Myrskyklaanin rajan lähistöllä ja vedin keuhkoni täyteen lehtikadon raikasta ilmaa. Oli todella rentouttavaa vain harhailla reviirillä ilman ketään muuta ja päästä tyhjentämään mielensä. Kun saavuin Myrskyklaanin rajan edustalle, asetuin istuutumaan erään saniaistiheikön viereen ja kiedoin luonnonvalkean häntäni turtuneiden käpälieni ympärille.
Rauhallisuus kuitenkin särkyi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, kun Myrskyklaanin reviiriltä kantautui äänekäs rasahdus, aivan kuin joku olisi astunut kepin päälle. Loikkasin seisoma-asentoon ja jäin tuijottamaan valppaana vihollisklaanin rajaa, odottaen näkeväni kissan astuvan eteen saniaisten seasta. Mitään ei kuitenkaan tapahdu ja turkkini alkoi pörhistyä.
"Tule esiin", murahdin uhkaavalla äänensävyllä ja luimistin korviani. Jäin tuijottamaan saniaistiheikköä, valmiina taistelemaan siellä piileskelevää kissaa vastaan.
//Pitkä?
//680 sanaa
Pitkävarjo 5.12.2018
Viiltoklaanin hyökkäys oli jättänyt Myrskyklaani kaaoksen keskelle. Oma suoriutumisena taistelussa ei ollut kovinkaan kehuttava vahvuuteni olleen metsästämisessä. Olin ainoastaan onnistunut hidastamaan ehkä muutaman soturin aiheuttamia tuhoja, mutta muutoin tunsin itseni hiukan hyödyttömäksi. Uudelleensyntymisestäni huolimatta minulla oli erittäin kankea olo. Jäseneni eivät olleet tottuneet siihen, että lepäämisen sijaan tappelisin muiden kissojen kanssa.
Juuri nyt olin kuitenkin Jalosydämen kanssa metsästämässä riistaa klaanille, joka oli juuri nyt epävarma kohtalostaan. Käännyin katsomaan Jalosydäntä, joka ravasi vierelläni melko rivakkaan tahtiin. Minun oli vieläkin hankala uskoa, että olin päässyt vanhan ystäväni kanssa metsälle Myrskyklaanin maille. Toisaalta oli mukavaa olla takaisin klaanin luona, mutta tässä asianyhteydessä se oli hiukan ikävää.
”Meidän on parasta jakautua”, maukaisin Jalosydämelle. Soturi katsoi minua hiukan epäillen. ”Turvallisen välimatkan päähän totta kai.”
En uskonut Jalosydämen kauheasti epäilevän omaa päätöstenteko kykyäni, mutta ymmärsin kollin pointin siinä mielessä, että jakautuminen ei välttämättä ollut kauhean viisasta. Tarvitsin kuitenkin kaiken keskittymiskykyni, jos tahdoin oikeasti saada metsästettyäkin jotain. Onnekseni Jalosydän ymmärsi sen, sillä hän nyökkäsi ja lähti kohti käärmekiviä. Itse suuntasin aluskasvillisuuden sekaan lähemmäs ukkospolkua. Arvelin joidenkin riistaeläinten juoksevan hyvällä tuurilla ukkospolun ylitse Myrskyklaanin reviirille.
Kohtasin ukkospolulla kuitenkin jotakin aivan muuta kuin riistan tuoksun. Kyseessä oli varjoklaanilaisen haju. Pian huomasinkin toisella puolella ukkospolkua varjoklaanilaisen. Siristin silmiäni ja huomasin kilpikonnakuvioisen naaraan siluetin kauempana. Kuulin hänen huutaneen jotakin, mutta en pitänyt sitä tärkeänä. En juuri nyt oikein tahtonut olla varjoklaanilaisten kanssa missään tekemisissä. Siitä huolimatta tunnistin naaraassa jotakin. Astelin lähemmäs ukkospolkua ja annoin kissan nähdä itseni. Tahtoisin tietää miksi hän oli niin tutun näköinen. Siitä huolimatta en myöskään pelkäisi puolustaa itseäni, jos jokin menisi vikaan.
// Rosma?
Fasaanitassu 29.11.2018
"Pyydän, Fasaanitassu, älä anna heidän ikävien menneisyyksiensä määrätä millainen kissa sinusta tulee. Minä voin jo nyt nähdä, että sinusta ja Haukkatassusta tulee jonain päivänä Varjoklaanin parhaita sotureita ja silloin te todistatte kaikille teitä epäilleille kissoille, että te ette ole millään tavalla isoisienne kaltaisia. Menehän nyt Valvehengen luokse, ei sinusta tavallista parempaa tule ilman ankaraa harjoittelua", Rosmariiniputous naukaisi minulle ystävällisellä äänensävyllä ja kosketti poskeani hellästi luonnonvalkealla hännänpäällään. Ikävistä uutisista riippumatta pakotin iloisen hymyn kasvoilleni ja jätin vanhempani kahdestaan, suunnistaen leirin laitamilla odottavan Valvehengen luokse. Hän oli luvannut minulle tauon saavuttuamme leiriin, mutta kolli oli myös sanonut että jos tahdoin, voisimme lähteä vielä harjoittelemaan yksinkertaisia taisteluliikkeitä. Minä aioin nousta Varjoklaanin parhaimpien soturien ja taitavimpien taistelijoiden joukkoon, joten ottaisin jokaisen harjoittelumahdollisuuden vastaan. Pysähdyin sinertävänharmaan mestarini eteen päättäväinen ilme kasvoillani ja Valvehenki virnisti nopeasti.
"Haluat siis harjoitella vielä. Sinulla on suuria tavoitteita, Fasaanitassu, ja on mukava nähdä että teet kaikkesi saavuttaaksesi ne", Valvehenki naukaisi ja nousi sitten lihaksiaan venytellen seisomaan, "turha meidän on jäädä mitään odottamaan. Suuntaamme Myrskyklaanin rajan lähettyville, koska siellä on eräs erinomainen taisteluaukio."
Lähdin minua hieman suurikokoisemman kissan rinnalla marssimaan leirin uloskäyntiä kohti ja sen kautta Varjoklaaniin mutaiseen metsään.
(Tarinan loppu jätetty pois)
Hohdehanki 30.11.2018
"Sinullakin on varmasti oma kantasi. Haluaisin mielenkiinnolla kuulla sen. Jos saan kysyä haluaisin myös tietää sen, että miksi päädyit muuttamaan juuri Kuolonklaaniin? Oliko siihen joku painava syy miksi juuri tuonne? Toivon kuitenkin, että löydät etsimäsi uudesta kotiklaanistasi", oranssihtavan ruskea kolli maukui ja kääntyi vilkaisemaan oman klaaninsa varapäällikköä.
"Haluaisin kovin vastauksen kysymykseeni, joten jos et suostu kertomaan vastaustasi ilmaiseksi, tarjoudun vastaamaan sinun esittämääsi kysymykseen, joka saa koskea mitä ikinä tahdotkin", Kettuaskel jatkoi ilmekkään värähtämättä. Kettuaskel oli lähtenyt vaarallisille teille, joilla hänen olisi mahdollisesti kerrottava salaisuuksia. Tässä minulla oli potentiaalinen kissa, josta pienellä karaistuksella saisi hyvänkin soturin. Olin juuri saanut tietää kahden varjoklaanilaisen mielipiteet sodasta. Oma mielipiteeni liippasi läheltä Rosmariiniputouksen mielipidettä, mutta olin reilusti eri mieltä sodan tarpeellisuudesta. Mielestäni Tähtiklaani oli hallinnut metsää liian kauan. Tässä ei ollut kyse klaanin puolustuksesta, vaan siitä, että klaanien joukoista otettiin pois heikot, jotka eivät muutenkaan olisi selvinneet. Vahvat jäisivät jäljelle.
"Kysymys kerrallaan", mau'uin itselleni vielä hetken miettimisaikaa saaden. Oikeastaan tiesin kyllä, mitä sanoisin, mutten ollut aivan varma muotoilusta. Muotoilu oli se asia, josta kissan viisautta katsottiin. Niin oli Jäälilja minulle opettanut. Likaisen valkea naaras oli itse lauseiden muotoilun mestari.
"Minun mielestäni sota tuli tarpeeseen. Toisaalta Viiltotähti olisi voinut hoitaa tämän asian hieman vähemmän radikaalisti, mutta minkäs teet. Näin tämä nyt on ja meidän klaanilaisten täytyy sopeutua tähän tilanteeseen. Jokainen, joka osallistuu sotaan on siihen jollakin tavalla syyllinen. Minusta sota on heikkojen karsimista, ei muuta", nau'uin rauhassa sanojani välillä venyttäen. Sodasta puhuminen oli hauskaa, enkä ollut ennen saanut tehdä sitä näin perusteellisesti.
"Eikä tärkeintä ole voitto, vaan taistelu itsessään", lisäsin vielä nopeasti ennen kuin aivelin muististani seuraavan kysymyksen. En liiemmin pitänyt kissoista, jotka esittivät monta kysymystä peräkkäin. Sain kiittää taas kerran hyvää muistiani.
"Ansaitset vastauksen kysymykseesi, enkä aio tehdä vastauksen saamisesta vaikeaa", mau'uin Kettuaskeleelle. Jätin Rosmariiniputouksen huomioimatta ja tein selväksi, että puhuin Kettuaskeleelle ja vain Kettuaskeleelle. Äsken olin puhunut tuolle valkealle varapäällikölle ja nyt oli tämän kumppanin aika. Kerroin kyllä mielelläni tarinaani ja sitä, mikä Kuolonklaanista teki hyvän paikan asua.
"Kun olin oppilas, tapasin Kuolonklaanin rajalla Jääliljan. Tiedät hänet?" kysyin Kettuaskeleelta varmistaakseni, että hän varmasti pysyi mukana. Toista kertaa en enää selittäisi. Kolli nyökkäsi silmissään tarkkaavainen katse.
"Hän koulutti minua ja antoi tehtävän: minun täytyi pettää klaaniani ja raportoida Jääliljalle klaanilaisista", nau'uin ja siristin silmiäni hieman. Annoin itseni eläytyä tarinaan ja näyttää hieman haikealta, vaikka vain pienehkö osa minusta tunsikin niin. Jos olisin niin jäätävä ja tunteeton, mitä pahimmillani pystyin, en varmasti saisi näistä kahdesta itselleni ystävän tapaisia. En minä ystäviä heistä tahtonutkaan tehdä, mutten kylläkään jäätää suhteitamme. Parasta olisi, jos meillä olisi hyvät muistot toisistamme, mutta he eivät silti tietäisi kaikkea. Kaikkea en todellakaan kertoisi.
"Toteutin tehtävääni ja harjoittelin yöt ja päivät. Kun minusta tuli soturi ja Viiltotähti ilmoitti kokoontumisessa sodan alkaneeksi, oli vain loogista muuttaa Viiltoklaaniin. Tai ehkä pikemminkin Kuolonklaaniin", kerroin jäiset silmät muistoihin vaipuen. Tarkensin katseeni Kettuaskeleeseen. Olin kertonut asiat kuten ne olivat, mutta soturi ei näyttänyt vielä tyytyväiseltä. Kertoisin siis vielä tarkemmin, miksi muutin Kuolonklaaniin. Miksi Kuolonklaani oli parempi klaani kuin muut. Minusta ne olivat ilmiselviä asioita. Ymmärsin kyllä, etteivät nämä kaksi niitä välttämättä ymmärtäneet, mutta mainostin mielelläni Kuolonklaania. Metsän parasta klaania.
"Kun olin Tuuliklaanissa, kukaan ei ymmärtänyt minua. En löytänyt samanlaisia mielipiteitä. Kuolonklaanissa kissat ajattelevat samoinknssani, enkä tunne siellä oloani lainkaan ahdistuneeksi", kerroin antaen muiston erilaiseksi tuntemisen tuskasta paistaa hieman jäisen katseen ja kylmänviileän olemukseni läpi. Rydistäydyin kasvaen samalla ainakin viiksen pituuden verran. Siristin mantelin muotoisia silmiäni iskien ne ensin Rosmariiniputoukseen ja sen jälkeen Kettuaskeleeseen.
"Mikä teitä oikein kiinnostaa minussa?" kysyin yrittäen kuulostaa siltä, että minua oikeasti kiinnosti. Näyttelijänlahjoillani se ei ollut kovinkaan vaikeaa.
//Kepa? Rosma?
//584 sanaa
Rosmariiniputous 1.12.2018
"Mikä teitä oikein kiinnostaa minussa?" Hohdehanki kysyi, kuulostaen aidosti siltä kuin häntä kiinnostaisi. Olin kuitenkin menettänyt hetkessä kokoon kasaantuneen heikon luottamukseni tuohon naaraaseen, joten pakottauduin kohottelemaan kulmiani kylmähkösti ja mittailemaan tuuliklaanilaista - en halveksuvasti, mutta en kuitenkaan ylpeästi, naaras oli siis pettänyt klaaninsa.
"Minulla ei ole mitään kiinnostusta sinua kohtaan, sinä se olit joka alkoi kyselemään mielipiteitämme sodasta, joten sinua enemmänkin kiinnostaa me", naukaisin kylmästi entiselle tuuliklaanilaiselle, "sinulla ei vaikuta olevan enemmän asiaa meille, joten me lähdemmekin palaamaan reviirillemme. Hyviä päivänjatkoja, Hohdehanki."
Jokainen suustani ulos tullut sana oli kylmä ja äänensävyni oli täydellinen kopio isäni Kylmähenkäyksen äänensävystä. Vaikka se ei ollut ainakaan minun mielestäni hyvä asia, tunsin aina vahvaa mielihyvää kun pääsin sylkäisemään sanoja suustani kylmällä ja halveksuvalla sävyllä. Silloin tunsin oloni vahvaksi, vahvemmaksi kuin kukaan muu. Sisäinen kuolonklaanilaisuuteni, sisäinen pimeyteni, paljastui näinä hetkinä. Minä pelkäsin sitä puolta itsessäni, mutta pelottavinta oli se etten pystynyt hallitsemaan sitä puolta millään tavalla. Toivottavasti tämä pimeys ei pääsisi valloilleen sodan aikana, koska en tiennyt mitä voisin tehdä jouduttani pimeyteni otteeseen.
Kun olimme päässeet kuuloetäisyyden päähän Hohdehangesta ja olin varmistanut, ettei viiltoklaanilainen jäänyt silmäilemään meitä, vilkaisin silmät siristyneinä rinnallani kulkevaa kumppaniani. Kettuaskel kohtasi katseeni sähkönsinisillä silmillään, mutta en pystynyt erottamaan lukuisia hänen silmissään säkenöiviä tunteita.
"Minä en luota tuohon kissaan, hän petti Tuuliklaanin päästäkseen Viiltotähden klaaniin. Ja tietenkin kyseessä oli Jäälilja, se naaras on varmasti jutellut monien muidenkin klaanien jäsenille ja yrittänyt manipuloida heitä Viiltoklaaniin. Nyt minun siskopuolestani, Pakkaspennusta, voisi tulla hänen kaltaisensa kissa.
"Minä todella luulin, että Kylmähenkäys olisi jo herännyt henkiin, mutta näemmä ei. En kyllä usko, että siinä kestää kauan", totesin hitaasti. Kettuaskel kallisti päätään hieman ja käänsi sitten katseensa menosuuntaan.
"Sanoit juuri, ettet luota häneen, joten mistä tiedät että hän puhui totta? Emmehän me tietenkään tiedä missä isäsi on tällä hetkellä, mutta onhan se mahdollista että Hohdehanki valehteli", punertavanruskea kolli tokaisi ja vilkaisi minua. Onnistuin vain nyökäyttämään hitaasti päätäni ja jatkamaan matkaa leiriämme kohti meripihkainen katse valkeissa käpälissäni. Tässä sodassa en voisi luottaa yhteenkään kuolonklaanilaiseen ja jos halusin selvitä heidän kynsissään, minun täytyisi puhua ja miettiä kuin he. Minun täytyisi aina harkita tarkkaan, mitä sanoisin ja miten sen muotoilisin hyväksi lauseeksi.
Olin ehtinyt oleskella Varjoklaanin leirissä vain vähän aikaa, kunnes silmäkulmaani osui tuttuakin tutumpi hahmo, joka astui juuri leiriin piikkihernetunnelista. Viiltotähden vihreät silmät arvioivat leiriä, kunnes ne kohtasivat meripihkaisen tuijotukseni. Marssin leirin uloskäynnin edustalle seisahtuneen kollin luokse tyyni ilme kasvoillani. Tuo kissa ei tulisi ikinä ansaitsemaan luottamustani, mutta toistaiseksi osasin käyttäytyä rauhallisesti hänen seurassaan.
"Minttutähteä tässä etsiskelen", Viiltotähti ilmoitti viileästi ja viilsi taas tavanomaisesti ilmaa kynsillään. Nyökäytin päätäni ja viitoin Kuolonklaanin päällikköä seuraamaan minua päällikön pesälle. Leirin halki kulkiessamme tunsin useiden klaanitoverieni katseiden osuvan minuun ja Viiltotähteen, mutta pidin meripihkaisen katseeni tiukassa päällikön pesää peittävissä sammalverhoissa.
"Viiltotähdellä on asiaa", ilmoitin kuuluvasti saavuttuani sammalverhojen luokse.
"Tulkaa vain sisään", Minttutähden ääni kaikui pesästä. Viiltotähti sukelsi edelläni päällikön pesään ja ohitin nopeasti kuolonklaanilaisen, asettuen istumaan Minttutähden rinnalle. Viiltotähti istuutui vastapäätä.
Keskustelumme koostui siitä, että Viiltotähti ja Minttutähti päättivät yhdessä hyökkäykseen lähtevät kissat. Varjoklaanista hyökkäykseen lähtivät minun ja Minttutähden lisäksi Kettuaskel, Naavakoi, Okaliekki, Mietesielu ja Murattilehti - kaikki erinomaisia sotureita. Minttutähti oli ajattelut myös lähettää Valvehengen ja Varpusliidon, mutta en tahtonut lähettää vastanimitettyjen poikieni mestarit hyökkäykseen, jossa he saattaisivat kuolla, joten heidät oltiin jätetty leiriin. Myös Liljahenkäys lähtisi mukaan. Kuolonklaanista mukaan taas lähti Viiltotähden kanssa Pihlajakynsi, Kalmalilja, Jäälilja, Korpikyynel, Mutuviiksi, Hohdehanki, Pirstaletassu ja Sirpaletassu. Hekin olivat erinomaisia sotureita, mutta en odottanut innolla Jääliljan tai Hohdehangen tapaamista. Pirstaletassun ja Sirpaletassun tunsinkin, he olivat enoni Kostohengen pentuja.
Viiltotähti ilmoitti vielä, että hänellä oli kaksi asiaa. Ensimmäisenä hän kertoi, että Emonsuulla oli niin sanottu varaleiri ylösnouseville kissoille, joten veljeni tulisi siirtymään sinne. Kysyttyämme päätimme myös, että ylösnousevia päällikköjä kutsuttaisiin heidän soturinimillään.
"Toinen asiani koskee Kylmähenkäystä", Viiltotähti ilmoitti tyynesti. Isäni nimen maininta sai meripihkaiset silmäni siristymään, oliko isäni sittenkin jo ylösnoussut? Jäin odottamaan mahdollisimman rauhallisena päällikön selitystä.
"Löysin hänet vaeltelemasta Kuolonklaanin reviiriltä. Annoin hänen asettua Emonsuulle asumaan. Se voi kuulostaa mielestänne epäreilulta, mutta minulla on perustelut valinnalleni", Viiltotähti naukui ja piti lyhyen tauon, "kuten taisin aiemmin mainita, Kylmähenkäys sai tyttären. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa, että saisi nähdä tämän. Teimme sopimuksen, jonka mukaan Kylmähenkäys on uskollinen minulle eikä astu lähellekään varjoklaanilaisia, kunhan hän saa tavata tytärtään." Avasin jo suutani sanoakseni, ettei Kylmähenkäykseen kannattaisi luottaa missään asiassa, mutta Minttutähti ehti työntää punertavanruskean häntänsä suulleni.
"Pidäkin huoli, että hän pysyy kaukana meistä", Minttutähti naukui kylmästi. Viiltotähti nyökäytti päätään ja sivalsi ilmaa kynsillään jälleen kerran.
"Kaikki taisi olla tässä. Mennäänkö hakemaan ne ylösnousseet, jotta voin viedä heidät Emonsuulle?" Viiltotähti kysyi. Minttutähti kääntyi nopeasti minun puoleeni.
"Rosmariiniputous, voisitko sinä?" päällikkö kysyi. Nyökäytin päätäni ja johdatin sitten Viiltotähden pois pesästä.
"Hei, Rosmariiniputous."
Oli Viiltotähden vierailua seuraava päivä ja Kettuaskel oli saapunut luokseni. Tervehdin punertavanruskeaa kumppaniani nopealla pään nyökäytyksellä ja jatkoin sitten luonnonvalkoisten karvojeni sukimista.
"Mitä asiaa Viiltotähdellä oli eilen?" Kettuaskel kysyi.
"Hän ilmoitti ketkä lähtevät Viiltoklaanista hyökkäykseen. Viiltotähti paljasti myös että Kylmähenkäys on ylösnoussut. Hän pysyy Emonsuulla sijaitsevassa varaleirissä, jonne ylösnousevat kissat menevät. Viiltotähti sanoi kuitenkin varmistavansa, että Kylmähenkäys pysyy kaukana meistä", pidin lyhyen tauon ja vilkaisin Kettuaskelta, "Mäyräraitakin lähtee hyökkäämään."
//Kettu?
//827 sanaa
HYÖKKÄYSTARINAT
Rosmariiniputous 1.12.2018
Seisoin ryhmäni kanssa Myrskyklaanin leirin ulkopuolella ja pidätin tukalasti hengitystäni. Viiltotähden ja Murattilehden johtamat joukkiot olivat sukeltaneet juuri äsken leiriin ja minä odotin Kalmaliljan kanssa ryhmiemme hyökkäystä. Ensimmäinen hyökkäys tässä sodassa oli alkamassa ja käpäläni syyhysivät halusta näyttää myrskyklaanilaisille, mikä heillä oli vastassa. Minua pelotti myös tämä hyökkäämisen halu, joka paloi rinnassani kuin hallitsematon liekki. Ei minun pitäisi olla tälläinen kissa, mutta sodan aikana se oli ainoa mahdollisuus. Joko tämä, tai kuolema. Vilkuilin ryhmäni jäseniä, ryhmääni kuului Syöksyviilto, Naavakoi, Korpikyynel ja Hohdehanki. Eihän ryhmälläni ollut loppujen lopuksi paljon väliä, hyökkäyksen alattua olisi kyse omasta hengestä.
Hetken kuluttua marssinkin jo Kalmaliljan ryhmän perässä Myrskyklaanin leiriaukiolle, jolla Viiltotähden ja Murattilehden ryhmät seisoivatkin. Myrskyklaanilaisia kissoja seisoi pesien edustoilla silmät hämmennyksestä laajentuneina ja kynnet paljastuneina. Saniaistähti oli raahattu aukiolle ja Minttutähti piti päällikköä tiukassa otteessaan.
"Tappakaa ne kaikki!" ryhmässäni oleva Syöksyviilto ulvaisi ja syöksyi lähimpänä seisovan vihollisen kimppuun, jonka seurauksena viiltoklaanilaiset lähtivät hyökkäykseen. Meripihkainen katseeni tavoitti ensimmäisenä Minttutähden, joka oli joutunut Saniaistähden ja jonkun myrskyklaanilaisen hyökkäyksen kohteeksi. Pujottelin nopeasti päällikköni tueksi ja tartuin vitivalkeilla hampaillani tummanharmaan kollisoturin karvoihin, puristaen voimakkaasti kynsiäni tuon vatsakarvoihin. Kissa rääkäisi kivusta ja tuskan kourissa ollessaan onnistuin potkaisemaan hänet kauemmas kissojen sekasortoon. Käännyin hurjistuneena ympäri ja heittäydyin Saniaistähden kimppuun, jonka kynnet olivat työntyneet syvälle Minttutähden turkkiin. Kiersin etukäpäläni kollin kaulan ympäri ja työnsin kynteni tuon kurkkuun, joka sai päällikön otteen hellittämään, jolloin Minttutähti pääsi vapaaksi. Yhteisvoimin aloimme taistella Myrskyklaanin pähkinänruskeaa päällikköä vastaan.
"Kynnet pois päälliköstäni!" raivostunut murahdus kajahti korvissani ja tunsin terävien kynsien heittävän minut kauemmas Saniaistähdestä. Poukkoilin taistelevien kissojen välissä, kunnes uusi vihollinen iskeytyi päälleni. Tuon kuonosta valui verta suoraan kasvoilleni, mutta silmiäni raskaasti räpytellessä erotin puhtaanvalkoisen turkin, jossa oli hopeisia raitoja. En tunnistanut kissaa, mutta sillä ei ollut väliä. Kierähdin voimieni avulla ympäri ja kahlitsin tuntemattoman naaraan alleni. Aloin repiä hallitulla ja nopealla tahdilla vihollisen vatsasta karvatukkoja, joihin sekoittuu tummanpunertavaa verta. Myrskyklaanilainen ulvoi tuskastuneena ja yritti rimpuilla otteestani, mutta olin saanut hänet täydellisesti otteeseeni. Virnuilin tyytyväisenä, kun naaraan rimpuilut alkoivat heikkenemään ja hidastumaan.
Sitten kylkeeni osui jälleen kerran uusi kissa, joka heitti minut pois valkean naaraan päältä ja iski minut raskaalle tantereelle. Ylös kompuroidessani tunnistin eteenpäin hiipivän valkean ja oranssin kirjavan naaraan Kuovisiiveksi, Myrskyklaanin varapäällikön Haikarahuudon siskoksi. Paljastin valkean hammasrivistöni ja sulkaisin suustano tahmeaa verta maahan.
"Mitä sinä odottelet?" sähähdin haastavasti Kuovisiivelle ja keinuttelin vartaloani puolelta toiselle, "iske nyt päälle äläkä käyttäydy kuin pentu."
Kuovisiipi sähähti kommentistani ja hyökkäsi päälleni nopeammin kuin olin odottanut. Nousin viekas hymy kasvoillani takajaloilleni ja seurasin, kuinka pienikokoinen naaras lähestyi minua hurjalla vauhdilla. Viime hetkellä käänähdin ilmassa ja iskeydyin maahan, jolloin Kuovisiipi loikkasi suoraan ohitseni ja laskeutui hölmistyneenä maahan. Tajuttuani mahdollisuuteni sukelsin naarasta kohti ja heittäydyin raskaasti hänen selkäänsä. Painoin jokaisen käpäläni kynnet naaraan turkkiin ja puristin kuin viimeistä päivää. Kuovisiipi alkoi rääkyä niin kovaa, että varmasti jokainen aukiolla oleva kissa kuuli hänet. Tiukensin otettani vielä enemmän ja työnsin myös terävät hampaani myrskyklaanilaisen kaulaan. Veren imelä ja polttava maku tunkeutui suuhuni ja sai ruumiini tärisemään pelosta ja tyytyväisyydestä.
"Jätä minun siskoni rauhaan!"
Ehdin kääntyä juuri ajoissa, kun Haikarahuudon valkea hahmo sukelsi esiin kissojen järvestä. Syöksyin sivulle hetki ennen kuin varapäällikön kynnet olisivat sivaltaneet poskeeni komean arven. Laskeuduin sulavasti tantereelle ja jäin tuijottamaan kaksikkoa, joka silmäili minua kylmästi. Olin jo ehtinyt ajatella, että joutuisin taistelemaan kumpiakin myrskyklaanilaisia vastaan, mutta sitten kuin tyhjyydestä esiin ilmestyi Naavakoi. Savunmusta kolli katosi kissojen joukkioon Kuovisiiven kanssa. Porasin meripihkaisen tuijotukseni Haikarahuutoon, joka myös tuijotti minua vaaleansinisillä silmillään. Hän saattoi olla lihaksikas ja voimakkaan näköinen, mutta olin kollia kokeneempi. Paljastin valkean hammasrivistöni ja otin päättäväisenä askeleen eteenpäin. Tiesin Kettuaskeleen tulevan apuuni jos joutuisin tappiolle.
"Iske päälle, Haikarahuuto", naukaisin haastavasti ja valmistauduin ottamaan vastaan varapäällikön hyökkäyksen.
//Haikara?
//595 sanaa
Haikarahuuto 2.12.2018
Viiltoklaani hyökkäsi leiriimme keskellä yötä, ja klaanin valtasi sekasorto kissojen syöksyessä puolustamaan klaaniaan. Minä jouduin vastakkain Okaliekin, Varjoklaanin kissan kanssa. Kolli syöksyi minua kohti hampaat irvessä ja onnistuin väistämään hänen iskunsa vain täpärästi. Syöksyin hänen kimppuunsa ja onnistuin viiltämään kollin kellanpunaiseen turkkiin viillon. Hän sähisi metsänvihreissä silmissään vimmastunut katse ja iskeytyi voimalla kylkeeni. Kierimme muutaman kierroksen ympäri toisiimme takertuneena. Juuri tällaisessa taistelussa minä olin kuitenkin vahva, ja onnistuin painamaan minua vanhemman kollin alleni ja iskin hampaani hänen rintaansa. Okaliekki ulvaisi kivusta, mutta samalla joku iskeytyi kylkeeni ja lennätti minut sivuun. Kiepahdin kömpelösti jaloilleni ja tunsin samantien kynsien iskun lavassani. Sähähdin ja läimäisin kimpussani olevaa kissaa tunnistaen hänet samalla Kuolonklaanin Pihlajakynneksi. Hänen meripihkaisissa silmissään oli mielipuolisen vihamielinen katse, mutta siitä välittämättä iskin kynteni häneen ja sivalsin hänen lapaansa pitkän viillon. Naaras ei tuntunut tuntevan kipua, vaan iski hampaansa toiseen etutassuuni kiskaisten minut nurin. Jäin hänen alleen, mutta Pihlajakynsi oli minua pienikokoisempi, joten minun oli helppo paiskata hänet sivuun. Kuolonklaanilainen oli kuitenkin sähäkkä taistelija eikä tuntunut väsyvän saatika tuntemaan kipua, sillä hän iskeytyi heti uudelleen kimppuuni. Sitten kuulin taistelun yli kohoavan rääkäisyn, ja tunnistin äänen saman tien. Vihan vimmassa iskin Pihlajakynnen niin kovaa sivuun, että hän jäi hämmentyneenä hetkeksi maahan. Sivalsin häntä vielä ohimennen ja pinkaisin sitten eteenpäin taistelevien kissojen lomasta paiskaten yhden varjoklaanilaisen kylmästi tantareeseen hänen yrittäessään pysäyttää minua.
Kuovisiiven kimpussa oli itse Varjoklaanin varapäällikkö, Rosmariiniputous.
"Jätä minun siskoni rauhaan!" karjaisin ja loikkasin kohti naarasta.
Hän kerkesi kääntyä ympäri ja väistää. Pysäytin itseni Kuovisiiven vierelle. Hän oli noussut seisomaan ja ravisteli veristä turkkiaan mulkoillen Rosmariiniputousta kylmästi. Sitten kuitenkin joku viholliskissa, kenties Naavakoi, säntäsi esiin ja nappasi sisareni taistelun tuoksintaan. Uskoin, että sisareni pärjäsi, sillä nyt minun pitäisi opettaa tuolle alhaiselle naaraalle vähän tapoja.
Rosmariiniputous paljasti hampaansa ja astui eteenpäin. Hänen luonnovalkea, kilpikonnakuvioinen turkkinsa oli veressä, mutta suurin osa siitä oli varmaankin muiden kissojen verta.
"Iske päälle, Haikarahuuto", hän naukaisi haastavasti.
Silmäilin pienikokoista naarasta. Hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia, jos saisin hänet nalkkiin, olin niin paljon häntä suurempi. Tiesin kyllä, että Rosmariiniputous oli kokenut, mutta en minäkään ihan aloittelija taisteluissa ollut. Omistin jo arpia taisteluista ennen tätä, ja nyt saisin uusia, mutta siitä viis. Nyt halusin vain upottaa kynteni ja hampaani tuohon idioottiin, joka kehtasi veljeillä päällikkönsä johdolla Kuolonklaanin kanssa, joka kehtasi hyökätä Myrskyklaaniin, joka kehtasi vajota niin alas, että taisteli kuin mikäkin säälittävä kuolonklaanilaisidiootti.
"Olet vajonnut alas, Rosmariiniputous. Joskus vielä kunnioitin sinua jossakin määrin, mutta en enää. Olet alhainen naaras, tiedätkö. Ja nyt saat painua takaisin mätänevälle reviirillesi!" sähisin hänelle ja loikkasin eteenpäin.
Naaras oli ollut valmiina ja väisti hyökkäykseni helposti yrittäen sitten sivaltaa minua, mutta minäkin olin valmiina ja kiepahdin sivuun. Hyökkäsin uudelleen, ja tällä kertaa kynteni upposivat naaraan lapaan. Hän potkaisi minua yllättävän voimakkaasti takajaloillaan heittäen minut sivuun. Kerkesin kiepahtaa seisomaan, ennen kuin hän pääsi kunnolla kimppuuni, mutta Rosmariiniputous kerkesi kuitenkin iskeä minua kynsillään kylkeen. Tunsin lämpimän veren tulvahtavan kyljelleni, mutta siitä välittämättä jatkoin taistelua.
Varjoklaanin varapäällikkö hyökkäsi kimppuuni iskien hampaansa lapaani. Minä iskin häntä voimalla päähän niin että hänen oli pakko irrottaa. Naaras kiepahti kauemmas ja ravisti päätään saadakseen sen selväksi iskuni jäljiltä. Minä olin kuitenkin jo hänen kimpussaan ja viilsin kynsilläni hänen rintaansa viillon. En kuitenkaan ollut tarpeeksi varuillani, sillä hän sai sivallettua minua suoraan vasemman silmäni yläpuolelle. Veri alkoi valumaan kohti silmääni, ja se aiheuttaisi minulle näkövaikeuksia. Loikkasin kauemmas Rosmariiniputouksesta ja pyyhkäisin nopeasti haavaa tassullani yrittäen ohjata verivirran muualle. Muutama veripisara yritti kuitenkin valua silmääni, ja ravistin päätäni vihaisena.
Säntäsin jälleen kohti naarasta antamatta tälle yhtään enempää hengähdystaukoa. Tämä loikkasi ketterästi sivuun ja sitten samantien selkääni. Tunsin kynsien painautuvan selkääni, mutta kiepahdin tottuneesti kyljelleni niin, että hänen oli pakko loikata pois ettei jäisi alleni. Ponkaisin kuitenkin nopeasti jaloilleni ettei Rosmariiniputous pääsisi suojattoman vatsani kimppuun. Näin olimme jälleen vastakkain. Silmäni yläpuolinen viilto oli hiukan harmillinen, mutta senkin verivirta alkoi hyytyä nopeasti ja näin kuitenkin hyvin. Rosmariiniputous syöksyi jälleen eteenpin ja astuin sivuun väistäen hänen hampaansa. Iskin nopeasti hampaani hänen lapaansa ja sain kerrankin hänestä kunnon otteen. Rosmariiniputous onnistui hetken rimpuiltuaan kuitenkin sivaltamaan minua kuonoon niin, että minun oli hellitettävä otettani ja väistettävä hänen kynsiään.
Turkkiani kirveli monesta kohtaa, sillä olin jo saanut monta iskua muun muassa Rosmariiniputoukselta. Olin kuitenkin onnistunut aiheuttamaan hänellekin vammoja, joten tasoissa mentiin. Näin kuitenkin vihollisvarapäällikön takana Saniaistähden vaikeuksissa joidenkin viiltoklaanilaisten ympäröimänä. Vilkaisin Rosmariiniputousta. Minun olisi pakko vaihtaa vastustajaa ainakin hetkeksi.
Säntäsin viimeisen kerran Rosmariiniputousta kohti teeskennellen hyökkäystä, mutta väistin hänet ennen yhteentörmäystä ja pääsin hänen taakseen. Kamppasin hänet maahan ja iskin hampaani hetkeksi hänen turkkiinsa.
"Sinä viheliäinen katti. Palataan asiaan myöhemmin", mumahdin suu täynnä hänen karvaansa.
Rosmariiniputous iski kyntensä minun rintaani rimpuillen irti hampaideni otteesta. Olisin voinut olla päästämättä irti, mutta hellitin kuitenkin otetta iskettyäni häntä vielä kynsilläni, kiepahtaen ympäri ja kadoten kissamassaan ja jättäen Rosmariiniputouksen yksin. Säntäsin kohti Saniaistähteä ja iskin hampaani yhteen hänen kimpussaan olevista sotureista heittäen tämän sivuun.
//Rosma? Tästä nyt tuli mitä tuli :'D
//788 sanaa
Kettuaskel 25.11.2018
Rosmariiniputouksen ja minun poikieni nimitystilaisuus oli juuri päättynyt ja olin miltei haljeta ylpeydestä. Fasaanitassu oli saanut parhaan ystäväni Valvehengen mestarikseen, enkä olisi voinut parempaa mestaria kollille toivoa. Samoin myös Haukkatassu oli saanut loistomestarin, kumppanini Rosmariiniputouksen veljen Varpusliidon, joka ei kylläkään oikeasti ollut naaraan veli, mutta he halusivat niin. Olimme suunnanneet klaaninvanhimpien pesään ja olin haukkonut henkeäni pelkästään ihmetyksestä kun olimme huomanneet pesässä pienen kullanruskean naaraan, joka oli asunut pesässä monia kuita sitten. Kaunokukka oli kuollut haaskalasta levinneeseen tautiin, mutta nyt istui tässä kirkkaansiniset silmät eloisasti kimmeltäen. Klaaninvanhin oli kertonut olevansa väsynyt, jonka takia päätimme kumppanini kanssa poistua pesästä häiritsemästä. Olin vieläkin kovin hämmentynyt tästä koko ylösnousu jutusta ja olin varma, etten voisi koskaan puhua siitä normaalina asiana. En edes tiennyt kauanko heränneet kissat pysyisivät maanpäällä, kenties ikuisuuden tai vain yhden auringonkierron? Tihkuturkki oli ylösnoussut, enkä ollut kaivannut hänen murhahimoista katsettaan ja selkäpiitä karmivaa ääntään. Jos isäni jäisi tänne niin pelkäisin kaikkien pentujen puolesta - enkä ainoastaan pentujen. Tihkuturkki oli hirvittävä kissa. Olisiko hänellä kenties taas uudet yhdeksän elämää? Tuskinpa, sillä eihän hän ollut saanut pitää päällikkönimeäänkään. Hätkähdin hetken päästä luonnonvalkean kumppanini kysymykseen.
"No, nyt jo kolme varjoklaanilaista on palannut henkiin. Uskoisin, että Kylmähenkäyskin on palannut metsään takaisin. Miten muuten Tihkutähden kanssa on mennyt? Oletko jutellut hänelle?" Rosmariiniputous naukui ainaisen kauniilla äänellään. Kylmät väreet kulkivat lävitseni ajatellessani Kylmähenkäystä, siinä kollissa oli jotakin pahasti vialla. Kylmähenkäys oli yrittänyt ensiksi tappaa kumppaninsa, joka lopulta johti kollin karkotukseen ja aivan hiljattain oli houkutellut Rosmariiniputouksen - oman tyttärensä - luokseen, jotta saisi tappaa tämän pelkästä katkeruudesta, mutta tapahtuma oli päättynyt murhanhimoisen kollin kuolemaan. Pahoin pelkäsin, että tapaisimme hänet vielä.
"En ole puhunut hänelle. Olen yrittänyt vältellä häntä parhaani mukaan, et tiedäkään mille minusta tuntuu nähdä se kuinka hän katselee jokaista Varjoklaanin kissaa. Veikkaan, että ainoa syy miksei hän tapa ketään on se, että hänet tapettaisiin ja hän joutuisi takaisin Pimeyden metsään", selitin soturienpesän suulle vilkaisten, jossa harmaa kolli nytkin istuskeli juttelemassa Ikituulelle. Rosmariiniputous katsahti minuun lempeillä meripihkaisilla silmillään. Ravistin päätäni ja yritin karistaa ilkeät ajatukset isästäni pois ja vaihdoin nopeasti puheenaihetta.
"Mentäisiinkö hakemaan vettähylkiviä lehtiä metsästä vielä kun niitä on ja vuorattaisiin pentutarhan seinämiä niillä? Kuulin joskus Minttutähden puhuneen siitä, mutta on varmaan kaiken sählingin keskellä unohtanut", naukaisin, sillä Tihkutähdestä puhuminen oli jollakin oudolla tavalla laukaissut hermostuneisuuteni. Rosmariiniputous nyökkäsi.
"Mennään vain, mutta käyn ensin ilmoittamassa Minttutähdelle Kaunokukasta, hänen olisi hyvä tietää", naaras naukui ja lähti ravaamaan kohti suurta tammea, jonka alla päällikön pesä sijaitsi. Hetken päästä naaras kuitenkin palasi hiukan kummastuneennäköisenä ja kohautti lapojaan.
"Ei hän ollut siellä", hän selitti samalla kuin lähdimme tassuttamaan rintarinnan ulos leiristä.
"Hän on varmaan lähtenyt ulos, nyt on kaunis ilma", nau'uin ja samalla katselin kaunista ympärillämme avautuvaa havumetsää, joka kimalteli nyt hennon kuuran peitossa. Lehtikato oli tulossa ja lujaa. Huomasin, että Rosmariiniputouskin oli alkanut ihailla ympäristöä.
"Nyt puuttuisi enää vain lumisade ja lumikinokset", hymähdin lempeästi samalla kuin vaelsimme kohti puroa, jossa olin joskus huomannut lehtiä, jotka eivät imeneet vettä vaan tiputtivat kastepisarat hellävaroen maahan. Vähän ajan päästä olimme saapuneet kohteeseemme ja näin valkean huurteen peittämät lehdet, jotka olivat suuria ja kauniita. Kurotimme poimimaan niitä suun täydeltä, jonka jälkeen lähdimme palaamaan leiriin. Koko takaisin tulo matka oli erittäin hiljainen, sillä kumpikaan ei voinut sanoa sanaakaan lehdet suussaan. Aurinko alkoi hellästi hyväillä turkkejamme ja samalla sulattaa hienosta kuuraa, mikä oli vallannut metsän.
Työnnyimme sisään leiriin ja suuntasimme oitis pentutarhan ulkopuolelle laskien lehdet varovasti maahan. Pentutarhan seinämät olivat kuin uudet, eikä niistä voinut päätellä mitään. Ketun tekemä reikä oli nyt täysin korjattu kiitos koko Varjoklaanin aputassujen.
"No niin, nämä lehdet eivät todellakaan riitä koko pesän vuoraukseen, mutta varapäällikkönä sinä voit laittaa jonkun jatkamaan tätä meidän jälkeemme, eikö vain?" kysyin ja nostin leveän lehden hampaisiini ja aloin asetella sitä tukevasti - osin tassuja ja osin hampaita käyttäen - kiinni pensaaseen. Rosmariiniputous hymähti leikkisästi ja naukui:
"Ehkä laitan sinut hoitamaan koko homman." Siristin silmiäni muka tuohtuneena, mutta sen jälkeen hymyilin naaraalle rakkaudentäyteistä hymyä. Rosmariiniputous vilkaisi taakseni hymyileväisenä, joten päätin katsoa mitä niin ilostuttavaa sieltä oli tulossa. Sydämeni kuitenkin suli kun näin Valvehengen perässä taapertavan kuuraturkkisen kellanpunaisen kollin, jonka metsänvihreät silmät kiilsivät innostuneina. Valvehenki käveli ohitsemme hymyillen.
"Teillä on kunnollinen poika", paras ystäväni naukui ja loikki suoraan pentutarhan suuaukosta sisään luultavasti kumppaniaan Orkideapolkua ja pentujaan Pyypentua, Hukkapentua ja Turvepentua tapaamaan. Fasaanitassu tassutteli luoksemme ja istahti rojahtaen viereemme, olihan vastanimitetty oppilas kävellyt juuri elämänsä ensimmäisen vähän pidemmän matkan.
"Tervehdys. Miten ensimmäinen päiväsi meni?" kysyin pojaltani. Tämä nosti metsänvihreän katseensa meihin.
"Hyvin. Kiersimme Valvehengen kanssa rajoja. Reviiri oli tosi suuri", kolli naukui yhdellä tassullaan ympyrää mahan piirtäen. Naurahdin lempeästi.
"Mutta me juteltiin myös. Rosmariiniputous, Valvehenki käski minun kysyä sinulta enemmän tietoa Kylmähenkäyksestä, sinä kuulemma tunnet hänet hyvin", poikamme naukui Rosmariiniputousta itsevarmasti katsoen. Tunsin kuinka kalpenin ja sydämeni hyppäsi kurkkuuni. Fasaanitassu oli juuri kysynyt Kylmähenkäyksestä. Vilkaisin hätääntyneenä Rosmariiniputoukseen, joka vilkaisi samanaikaisesti minuun. Nielaisin tyhjää.
//Rosma? Fasu?
781 sanaa
Rosmariiniputous 25.11.2018
Heti kun Fasaanitassu mainitsi Kylmähenkäyksen nimen, hengitykseni tuntui pysähtyvän hetkellisesti ja sydämeni tuntui jättävän lyönnin tai pari välistä. Vilkaisin nopeasti Valvehenkeä ja kohtasin sinertävänharmaan kollin pahoittelevan katseen. Tajusin heti, ettei kolli ollut tahallaan maininnut Kylmähenkäystä, koska hänkin ymmärsi millaisen tunteiden kuohun isästäni kertominen voisi aiheuttaa pojalleni. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin kohtaamaan vanhemman poikani metsänvihreään katseen.
"Kyllä, minä tunsin hänet. Minä tunsin Kylmähenkäyksen erittäin hyvin. Mutta minun täytyy kysyä, tahdotko sinä varmasti tietää hänen koko menneisyytensä?" kysyin varovaisesti Fasaanitassulta. Kellanpunaisen kollin silmissä välähti epäröinti, mutta sitten hän ravisteli sen pois ja pakotti päättäväisyyden kasvoilleen.
"Kyllä, tahdon tietää kaiken hänestä mitä tiedät", oppilas ilmoitti itsevarmasti. Huokaisin hiljaa ja asetuin sitten istumaan, koska tässä tulisi kestämään hyvä tovi.
"Hän oli aivan tavallinen soturi kun minä synnyin sisarieni kanssa. Sisarieni nimet ovat Korentolento, Hikkoritassu ja Utukyynel ja he ovat kaikki kuolleita nykyään. Tähän aikaan Kylmähenkäys oli saanut ensimmäisen oppilaansa, Happotassun, ja... hän oli tuntenut todella hyvin isoemosi, Liljahenkäyksen, mutta heidän välinsä olivat kiristyneet", selitin tärisevällä äänellä. En vain pystynyt sanomaan, että Kylmähenkäys oli minun isäni ja Liljahenkäyksen entinen kumppani. Se sana ei suostunut tulemaan ulos suustani.
"Kylmähenkäys alkoi tapailemaan erästä kuolonklaanilaista naarasta, jonka nimi on Jäälilja. Jäälilja koulutti häntä ikään kuin omaa oppilasta ja lupasi auttaa Kylmähenkäystä pääsemään Varjoklaanin päälliköksi, koska se oli hänen suurin tavoitteensa. Jäälilja tapasi kerran Kylmähenkäyksen kuten tavallisestikin ja antoi hänelle tehtäväksi tappaa joku varjoklaanilainen, ainakin minun tietojeni mukaan. Ja Kylmähenkäys valitsi uhrikseen Liljahenkäyksen." Fasaanitassun suu avautui ammolleen, kun mainitsin hänen isoemonsa. En voinut edes kuvitella kuinka oudolta tämä kaikki kuulosti.
"Kylmähenkäys hyökkäsi parantajan pesässä isoemosi kimppuun, mutta paikalle saapuneet Sienikarva ja silloinen Minttusydän tulivat Liljahenkäyksen apuun ja yhdessä he voittivat Kylmähenkäyksen. Minttusydän karkotti hänet rangaistuksena ja Kylmähenkäys muutti Kuolonklaaniin."
"Mistä sinä tiedät näin paljon Kylmähenkäyksestä? En kyllä uskonut että tietäisit näin paljon jostakin petturista", Fasaanitassu totesi yllättyneenä. Vetäisin syvään henkeä. Nyt tai ei koskaan.
"Fasaanitassu, Kylmähenkäys on minun isäsi ja täten sinun isoisäsi. Hän oli Liljahenkäyksen kumppani."
Fasaanitassun suu loksahti vielä isommin auki ja hänen metsävihreissä silmissään välähti epäusko. Laskin luonnonvalkean häntäni poikani selälle ja silitin hänen selkäänsä hellästi.
"E-eli minä olen sen petturin pennunpentu?" kolli kysyi hämnentyneenä. Nyökäytin surullisena päätäni.
"Mutta ei siinä ole kaikki. Hän on yrittänyt Liljahenkäyksen lisäksi tappaa minut kahdesti, ensimmäisellä kerralla isäsi pelasti minut ja toisella kerralla eräs kuolonklaanilainen pelasti. Kylmähenkäys kuoli kuitenkin, kun sama Kuolonklaanin kissa tappoi hänet. Mutta kuolemaansa ennen hän ehti hankkia jonkun naaraan kanssa pennun, joka on täten minun siskopuoleni ja sinun tätipuolisi. Hänen nimensä on Pakkaspentu ja hän asustaa Kuolonklaanissa. Sinun kannattaa kuitenkin pysyä kaukana hänestä, koska kuolonklaanilaiset ovat todella vaarallisia kissoja. Älä ikinä luota heihin, usko minuun", kuiskasin pojalleni ja huokaisin sitten syvään. Nyt olin kertonut Kylmähenkäyksestä pojalleni ja hän tiesi nyt, että hänen isoisänsä oli verenhimoinen petturi. Haukkatassu ei tosin tiennyt tästä vielä mitään eikä kumpikaan heistä vielä tiennyt Tihkutähden menneisyydestä mitään.
"Fasaanitassu, sinun kannattaa sulatella tätä asiaa jonkun aikaa. Ja muista aina, että hän on kuollut eikä sinun tarvitse ikinä murehtia Kylmähenkäyksestä", lisäsin vielä ja kumarruin nuolaisemaan poikani poskea rakkauden osoituksena. Sitten pelkoni kävi toteen, kun Fasaanitassu kysyi:
"Entä minun isoisäni isän puolelta? Onko hänkin samanlainen ilkeä kissa vai miksi te ette ole koskaan maininnut häntäkään?"
Käännyin vilkaisemaan Kettuaskelta, joka näytti epäröivältä. Nyökäytin hitaasti päätäni kumppanilleni. Ehkä olisi parasta antaa hänelle Tihkutähdenkin menneisyyskin sulateltavaksi nyt kuin antaa hänen odottaa ja ottaa se riski, että poikamme kärsimättömyys pilaisi hänen harjoitteluhalunsa.
//Kettu?
//554 sanaa
Kettuaskel 26.11.2018
Rosmariiniputous oli juuri kertonut miltei koko Kylmähenkäyksen elämäntarinan ja nyt katsoin poikaamme huolestuneena. Pelkäsin, että tämä kaikki olisi liikaa Fasaanitassulle, hän oli kovin hämmentyneen näköinen, eikä varmasti tiennyt mitä ajatella. Tunsin sydämeni hypähtävän uudestaan kun kuulin kollin seuraavan kysymyksen.
"Entä minun isoisäni isän puolelta? Onko hänkin samanlainen ilkeä kissa vai miksi te ette ole koskaan maininnut häntäkään?" Fasaanitassu naukui. Poikamme oli älykäs, tietenkin hän osaisi kysyä toisestakin puolesta. Vastaus jonka Fasaanitassu kuulisi seuraavaksi olisi jotain joka saisi hänet vielä enemmän sekaisin, sillä hän saisi kuulla että kumpikin hänen isoisistään oli hirviö. Vedin henkeä ja vilkaisin Rosmariiniputouksen meripihkaisiin silmiin nopeasti. Naraan katse oli yhtä jännittynyt kuin omanikin oli - tai enhän minä itseäni nähnyt, mutta veikkasin.
"Kyllä. Isänikin oli hirvittävä kissa - vai pitäisikö sanoa on", naukaisin kammottavan synkästi, en pitänyt isästäni, ei vaan vihasin häntä. Viattomien kissojen murhaajaa. Fasaanitassun kulmat kurtistuivat huolestuneina.
"Olet varmaan kuullut jo kissojen ylösnoususta", totesin ja heilauttelin häntääni hermostuneena puolelta toiselle, "Isäni on Tihkuturkki. Hän, jolla on tummanharmaa turkki ja hänen selkänsä pilkut loistavat valkeina kauas kuin tähdet hopeahännässä, mutta silti Tihkuturkki on jotain muuta kuin kaunis ja viaton tähti. Hän on murhaaja", nielaisin ja jäin odottamaan kellanpunaisen kollin silmien pyöristymistä ja järkyttynyttä henkäisyä, mutta sen sijaan oppilas naukui:
"Yhden kissan murhaajako?" Katsahdin poikani metsänvihreisiin silmiin synkistyneenä, poikani ei ollut koskaan nähnyt minua tällaisena. Näin täynnä raivoa jotakin kissaa kohtaan. Pudistin päätäni.
"Veikkaan hänen riistäneen yli kymmeniä henkiä. Hän teki sen kaiken vain siksi, että pääsi johtamaan Varjoklaania. Hän tappoi oman emonsa Hämyliljan, isänsä Tuikesilmän, Tähtiklaania puolustavan veljensä Hämytassun ja häntä edeltävän päällikön Loistetähden monesti ja hitaasti kiduttaen. Tihkuturkki lavasti muita. Ja vielä lopuksi hän ohjasi Varjoklaanin kirjaimellisesti suohon, mutta nyt emoni on nostamassa sitä sieltä", kerroin pentuani herkeämättä tuijottaen. En halunnut pelotella häntä liikaa. Olin vasta nyt tajunnut kuinka samanlaisia mielipuolia Tihkutähti ja Kylmähenkäys olivat olleet, kumpikin olivat halunnet tappaa perheensä pakkomielteisesti. Kylmät väreet kulkivat ihollani, joten vaihdoin asentoa oloni helpottamiseksi. Huomasin myös takajalkani puutuneen ja aloin nuolla sitä että saisin taas veren kiertämään normaalisti. Hetken päästä nostin pääni ylös ja nau'uin rauhalliset sanat:
"Mutta älä huoli, olette turvassa; sinä, Haukkatassu ja Rosmariiniputous. Se ketunmielinen kissa ei tule koskemaan pitkälläkään tikulla teihin ja jos minun tarvii niin tapan sen kissan omin käpälin, sillä mikään ei ole minun perheeni turvaa tärkeämpää."
//Rosma? Fasu?
373 sanaa
Rosmariiniputous 27.11.2018
"Mutta älä huoli, olette turvassa; sinä, Haukkatassu ja Rosmariiniputous. Se ketunmielinen kissa ei tule koskemaan pitkälläkään tikulla teihin ja jos minun tarvii niin tapan sen kissan omin käpälin, sillä mikään ei ole minun perheeni turvaa tärkeämpää", Kettuaskel naukaisi pojalleen ja vilkaisi minuun nopeasti. Vaikka uskoin siihen, että kumppanini tulisi suojelemaan perhettään viimeiseen hengenvetoonsa asti, tunsin aina oloni uhatuksi Tihkuturkin seurassa. Entinen päällikkö vihasi minua varmasti eniten kaikista Varjoklaanin kissoista ja aina kun hän oli muutaman hännänmitan päässä minusta, tuntui siltä kuin tummanharmaa päällikkö hengittäisi niskaani. Käännyin hämmentyneen poikani puoleen ja suru lävisti heti sydämeni, kun tunnistin Fasaanitassun silmissä epäuskon ja jonkinlaisen pettymyksen suvustaan. Hän selvästikin häpesi Kylmähenkäystä ja Tihkuturkkia ja ennen kaikkea sitä, että oli veljensä Haukkatassun kanssa heidän pennunpentunsa.
"Minun kummatkin isosisäni ovat siis hirveitä Pimeyden metsään uskovia tappajia, jotka pettivät perheensä ja klaaninsa. Ja niiden kissojen verta kulkee minunkin elimistössäni", Fasaanitassu naukaisi pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen ja kiristelin tuimastuneen näköisen hampaitaan. Huokaisin syvään ja laskin hennon, luonnonvalkean etukäpäläni poikani etukäpälän päälle.
"Mutta sinulla on myös veljesi kanssa aivan upeat isoemot. Minttutähti on Varjoklaanin päällikkö, joka nosti tämän klaanin pimeydestä takaisin valoon ja Liljahenkäys on Varjoklaanin parantaja, joka tullaan aivan varmasti muistamaan oikeudenmukaisena ja klaanilleen uskollisena kissana. Kylmähenkäys ja Tihkuturkki ovat vain huonoja muistoja, he ovat kummatkin kuolleet jo", muistutin Fasaanitassua ja nousin sitten jäykähkösti seisomaan. Poikani metsänvihreä silmä oli tyhjä ja hänen olemuksensa oli lyyhistynyt hetkessä päättäväisestä olemattomaksi.
"Pyydän, Fasaanitassu, älä anna heidän ikävien menneisyyksiensä määrätä millainen kissa sinusta tulee. Minä voin jo nyt nähdä, että sinusta ja Haukkatassusta tulee jonain päivänä Varjoklaanin parhaita sotureita ja silloin te todistatte kaikille teitä epäilleille kissoille, että te ette ole millään tavalla isoisienne kaltaisia. Menehän nyt Valvehengen luokse, ei sinusta tavallista parempaa tule ilman ankaraa harjoittelua", naukaisin ystävällisesti. Fasaanitassu nyökäytti minulle päätään hieman iloisemman oloisena ja kipitti sitten pois luotamme, suunnaten askeleensa sinertävänharmaan mestarinsa luokse. Heti kun poikamme oli poistunut kuuloetäisyydeltä, Kettuaskel porasi sähkönsinisen katseensa minuun.
"Tiedätkö onko Kylmähenkäys herännyt vielä henkiin?" kolli kysyi varovaisesti ja siristi hieman silmiään mainitessaan petturi-isäni nimen. Kohautin lapojani ja annoin katseeni kierrellä Varjoklaanin leirissä.
"En tiedä, en ole ainakaan törmännyt häneen Emonsuulla kulkiessani eivätkä sillä alueella metsästäneet partioot myöskään. Uskon kyllä, että hän on palannut jo metsään mutta asustaa Kuolonklaanin leirissä tai sitten vain emme ole nähneet häntä Emonsuulla. Voin sanoa, että en odota isäni kohtaamista, koska minulla ei ole pienintäkään aavistusta mitä sen tapahtuessa tulee tapahtumaan. Tulen varmasti tärisemään halusta viiltää hänen kurkkunsa auki ja antaa hänen vuotaa kuiviin, mutta Kylmähenkäys haluaa varmasti tehdä samoin. Jos koskenkin hänen tyttäreensä, menetän kyllä henkeni ennen kuin ehdin sanoa oman nimeni", totesin, kun Pakkaspennun lumenvalkoinen hahmo rakentui mieleeni. Se kuolonklaanilainen oli näyttänyt kävelevältä huutomerkiltä jo ensimmäisellä kerralla ja minua pelotti, millainen soturi hänestä tulisi. Arvelisin, että hyvin samanlainen kuin emonsa, Jäälilja.
"Sinä ja Minttutähtihän kävitte Kuolonklaanin leirissä, joten näitkö sinä Pakkaspentua?" Kettuaskel kysyi.
"Kyllä, minä pääsin juttelemaankin hänelle. Kerroin, että olen hänen siskopuolensa ja Pakkaspentu katsoi minua aivan kuin olisin juuri pudonnut Nelipuilta. Oudointa oli se, että kerroin meidän kumpienkin isän olevan Kylmähenkäys ja Pakkaspentu näytti siltä kuin hän olisi kuullut sen nimen ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. En ole aivan varma mitä tarinaa Jäälilja on vuodattanut hänelle ja mitä yksityiskohtia hän on jättänyt mainitsematta, mutta tuo oli ainakin ensimmäinen maininta Kylmäjenkäyksestä siskopuoleni kohdalla", selitin. Kettuaskel nyökäytti miettivän näköisenä päätään ja nuolaisi nopeasti punertavanruskeaa etukäpäläänsä.
"Tule, minä tahdon nyt vain päästä kävelylle. Voisimme käydä vilkaisemassa, jos Emonsuun alueelta löytyisi hieman tuoresaalista", naukaisin rennosti Kettuaskeleelle. Kumppanini hymähti nopeasti ja lähti sitten rinnallani tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti.
Harpoimme rauhallisin askelin Kuolonklaanin ja Varjoklaanin rajamaiden edustalla. Ohitimme rajan ja astuimme tyynesti Kuolonklaanin nummialueille, mitä en olisi ikimaailmassa tehnyt pari kuuta sitten. Sodan ajaksi Viiltotähti oli suonut meille luvan kulkea klaaninsa reviirillä ja metsästää Emonsuun lähettyvillä.
"Seis siihen paikkaan!"
Säpsähdin niin pahasti, että niskakarvani seisahtivat silmäräpäyksessä pystyyn ja häntäni nousi suorana ylös. Tiheiden aluskasvillisuuksien seasta sukelsi esiin miltein kokomusta naaras, jonka tunnistin hetken kuluttua Tuuliklaanin Hohdehangeksi. En olisi tunnistanut häntä ellen olisi huomannut valkeaa etukäpälää ja rintakarvoitusta. Yllätyin nähdessäni Metsäklaaniin kuuluvan kissan täällä, oliko mahdollista että hän oli päättänyt ottaa vastaan Viiltotähden tarjonnan avoimista ovista ja liittynyt Viiltoklaaniin?
"Rosmariiniputous. Kettuaskel. Mitä te teette täällä?" Hohdehanki kysyi ja siristeli jäänsinisiä silmiään. Kohotin kuonooni ylväästi, koska ymmärsin hyvin asemani enkä antaisi minua nuoremman vihollisklaanilaisen pelottaa minua.
"Tulimme kävelylle Emonsuun lähettyville ja ajattelimme myös katsoa, jos tuoresaalista löytyisi. Onhan Varjoklaanilla nykyään lupa metsästää tällä alueella. Saisinko udella sinun syytäsi täällä olemiseen? Viimeksi kun kuulin jotain sinusta, olit tuuliklaanilaissoturi", naukaisin tyynesti. Jos Hohdehanki kertoisi asuvansa Emonsuulla, aikoisin kysyä häneltä tiesikö naaras mitään Kylmähenkäyksestä.
//Hohde? Kettu?
//747 sanaa
Hohdehanki 28.11.2018
Katselin kahta paikalle saapunutta kissaa jäänsinisillä silmilläni. Olin juuri palaamassa takaisin Emonsuulle tutustumiskierrokseltani. Kuolonklaanin reviiri mustutti aika lailla Tuuliklaanin reviiriä, mutta seassaoli muutakin kuin nummea. Lisäksi reviiri oli paremmassa suojassa tuulelta, mikä oli positiivinen parannus. Varsinkin Korkokivien lähistöllä tuuli oli heikkoa. Minun ohuen turkkini puolesta se oli oikein mahtava asia. Lisäksi tiesin, että Kuolonklaanin leirissä oli jopa oikeat pesät. Mahtavaa. En joutuisi enää nukkumaan vaivaisessa kuopassa. Hymähdin äänettömästi ja kiinnitin huomioni uudelleen kahteen kissaan, jotka olivat saapuneet tänne Emonsuun lähistölle. Tunnistin heidät kyllä. Tuon kaksikon edeustajat olivat Varjoklaanin sotureita. Ellen erehtynyt pahasti, toinen heistä oli jopa Varjoklaanin varapäällikkö. Valkea naaras nimittäin. Soturi tuijottiminua hieman epäileväisen omahyväisesti. Tämän mustat ja harmaat kilpikonnalaikut väreilivät hennossa tuulessa. Punaruskean kollinkin minä tunsin, mutten tiennyt hänestä juurikaan mitään. Kokoontumisissa kiertäneiden huhujenperusteella nämä kaksi olivat kumppaneita, mutta niihin klaaninvanhinten juoruihin ei ollut luottamista. Muutenkin kokoontumisen ainoa hyödyllinen asia oli tieto. Tieto siitä, missä kunnossa vihollinen oli. Jos he olivat lihaksikkaan näköisiä, ei kannattanut yrittää hyökätä. Luisevan klaanin taas voittaisi helposti.
"Rosmariiniputous. Kettuaskel. Mitä te teette täällä?" kysyin jäisellä äänellä. Valkoinen, kirjava naaras nosti kuonoaan itsekeskeisen näköisenä. Tuijorin soturia harmaan ja mustan sekaista nenänvarttani pitkin. Rosmariiniputous näytti harvinaisen ärsyttävältä kissalta. Mutta antaisin hänelle mahdollisuuden, minun täytyisi taistella hänen rinnallaan, eikä häntä vastaan. Heikoksi hän, eikä vieressä seisova Kettuaskel saaneet minua luulla. Siksi näyttäisin heille ensimmäiseksi mahdollisimman kylmän puoleni. Sitä ei kylläkään tarvinnut kaukaa etsiä.
"Tulimme kävelylle Emonsuun lähettyville ja ajattelimme myös katsoa, jos tuoresaalista löytyisi. Onhan Varjoklaanilla nykyään lupa metsästää tällä alueella. Saisinko udella sinun syytäsi täällä olemiseen? Viimeksi kun kuulin jotain sinusta, olit tuuliklaanilaissoturi", valkea, hopeanharmaan ja mustan kirjava naaras kysyi minulta rauhallisella äänellä. Hän osui kipeään paikkaan. En minä entisestä tuuliklaanilaisuudestani välittänyt, se oli mennyttä se. Mutta en tosin toitotellutkaan siitä paljoa. Sen sijaan se, että kissat tunsvat minut tuuliklaanilaisena, ärsytti minua suuresti. Tuo varjoklaanilainen sai paikan vihattujeni listalta. Tosin hänellä oli vielä pieni mahdollisuus nostaa itseään ylöspäin listassani, kohti niinsanottujen hyvien listaa.
"Sinuna en mainitsisi sitä. Jos olisit syntynyt Jokiklaaniin, mutta olisit sydämmeltäsi varjoklaanilainen, olisitko sen vähempää klaanisi jäsen sinne muuttaessasi?" kysyin henkeä välillä vetämättä.
"Et", jatkoin hyytävästi Rosmariiniputouksen tai Kettuaskeleen vastausta sen kummemmin odottelematta. Kuolonklaanilaisuus, tai Viiltoklaanilaisuus oli minulle kunnia-asia. Olin muita Viiltoklaaniin tulleita parempi, olin vakoillut Viiltotähdelle kuita ennen muuttoani. En tiennyt, oliko raporteistani minkälaista apua, mutta vakoillut olin kuitenkin. Nykyään minua ei hävettänyt tai sen kummemmin vaivannut työni Jääliljan agenttina Tuuliklaania vastaan. Sillä en ollut tuuliklaanilainen, minulla ei voinut olla omantunnontuskia tuuliklaanilaisten pettämisestä. Käänsin päätäni ja yskäisin muutaman kerran. Kettuaskel kohotti kulmiaan, mutten voinut tietää, mitä tämä ajatteli. Luultavasti ihmetteli, miksi yskin. Röyhistin rintaani näyttääkseni mahdollisen terveeltä. Olinhan minä terve. Sairastaminen oli väärä sana astmalleni. Astma nyt vain oli minussa, eikä suostunut lähtemään pois. En minä sitä sairastanut, se vain roikkui minussa itsepintaisen sinnikkäästi kiinni. Rosmariiniputous nyökkäsi puoliksi itselleen meripihkan värisiä silmiä aavistuksen siristäen.
"Tunnetko sinä kissan nimeltä Kylmähenkäys?" Varjoklaanin varapäällikkö naukui minua tutkivasti katsellen. Kyllähän minä Kylmähenkäyksen tunsin. Hän oli ylösnoussut ensimmäisten joukossa ja asui nyt Emonsuulla. Hänen ja myös ylösnousseen erakko Pakkasen välillä oli jotain. Luulin, että he saattoivat olla kumppaneita. Kylmähenkäys ja Pakkanen eivät tosin käyttäytyneet aivan kuten kumppanit. Eivät he riidassakaan vaikuttaneet olevan. Oli miten oli, kyllä minä tunsin Kylmähenkäyksen. Pohdin vielä hetken Kylmähenlkäystä ja sitä, mitä hänestä tiesin. Muistaakseni tuo kolli oli ennen asunut Varjoklaanissa, mutta pettänyt sen ja muuttanut loppuiäkseen Kuolonklaaniin. Rosmariiniputouksen ilmeestä päätellen varapäälliköllä ja Kylmähenkäyksellä ei ollut kauhean lämpimiä välejä. Kuolonklaanille ei varmastikaan olisi hyväksi, jos varjoklaanilaiset saisivat tietää vihattunsa asuvan täällä Emonsuulla. En siis kertoisi Kylmähenkäyksestä.
"Enpä taida tuntea", valehtelin naaraalle viikseäkään väräyttämättä. Rosmariiniputouksen kasvoille ilmestyi uusi ilme. Se oli hieman inhon ja epäilyksen tapainen, mutta muuta en saanut selville.
"Ja miksi sinä kyselet minulta Kylmähenkäyksestä? Onko sinulla tapana kysellä jokaiselta vastaan tulevalta kissalta, tunteeko hän Kylmähenkäyksen?" nau'uin pisteliäästi. Rosmariiniputous ei reagoinut jälkimmäiseen kysymykseeni mitenkään.
"Kylmähenkäys on isäni", naaras naukui kylmänviileästi. Nyökkäsin pienesti ja hymähdin itsekseni. Ketunmitan päässä minusta Rosmariiniputous tuijotti mustaa turkkiani ja Kettuaskel katseli vuoron perään Rosmariiniputousta ja minua. Nyökkäsin vielä kerran itselleni ennen kuin nostin jäänsiniset silmäni pois käpälistäni takaisin kahteen klaanitoveriini, joiksi heitä saattoi nyt sodan aikana kutsua. Meitä kaikkia kolmea yhdisti yksi ja vain yksi asia: viiltoklaanilaisuus.
"No, mitäs mieltä olette tästä sodasta?" kysyin vaihtaen puheenaihetta sellaiseen, mistä klaanitoverit normaalisti saattoivat puhua. Minulle tekisi hyvää saada suhteita muihin klaaneihin. Ehkä saattaisin saada tieetoa muista niiden suhteiden kautta. Voisin saada vaikka ystävän, jota noista kahdesta ei kylläkään minulle tulisi. Kuitenkin, hyvistä suhteista oli aina hyötyä, kunhan muistaisi, että heitä vastaan saattoi tulla taisteluja. Ja silloin heitä vastaan olisi taisteltava. Onneksi Varjoklaani oli samalla puolella. Enkä minä kenenkään surkean metsäklaanilaisen latokissan kanssa vehkeilisi.
//Kepa? Toivottavasti toi Kylmän sivusta maininta ei haitannu ketään...
//754 sanaa
Kettuaskel 28.11.2018
Tuijotin luoksemme saapunutta miltei koko mustaa naarasta arvioiden sähkönsinisillä silmilläni. Olimme lähteneet Rosmariiniputouksen kanssa kävelylle, jonka tarkoituksena oli käydä tutustumassa alueeseen, jonka Kuolonklaani oli suonut reviiristään yhteiseen käyttöön Varjoklaanin sekä Kuolonklaanin kesken. Olin aluksi ollut hieman yllättynyt Viiltotähden anteliaisuudesta, mutta sitten ymmärsin, että Kuolonklaanin päällikkö halusi joukkojensa olevan vahvat - tai siis Viltoklaanin joukkojen. Nälkäisinä Varjoklaanilaiset eivät jaksaisi taistella täysillä. Olin myös oppinut sen, ettei Viiltotähti ollut loputtoman paha ja veikkasin, että klaaniemme välit olisivat hyvät sodan päätyttyäkin, ihan sama mikä lopputulos olisikaan. Ja Kuolonklaani oli juuri se klaani, jonka kanssa halusin Varjoklaanin olevan hyvissä väleissä, sillä tiesin mihin se klaani pystyisi halutessaan. Palasin takaisin maanpäälle ja kuuntelin alkanutta keskustelua tarkasti. Olin tunnistanut valkorintaisen naaraan Tuuliklaanin - tai nykyään mitä ilmeisemmin Viiltoklaanin - jäseneksi Hohdehangeksi. Hohdehanki, kovin kaunis nimi, jossa yhdistyi luonnon hento kauneus ja sen kylmä voima. Mistäköhän naaras oli saanut nimensä? Vierelläni seisovan luonnonvalkean naaraan sanat oli aseteltu puolustautuvaan asetelmaan, joka saattoi helposti muuttua ylimielisyydeksi vieraan kissan korvissa. Tiesin, että Rosmariiniputous puolustaisi Varjoklaanin oikeuksia loppuun asti ja ymmärsin tämän hyökkäävyyden. Veikkasin, että Hohdehanki pitäisi kylmää muuriaan yllä puolustautuakseen, sillä tämä klaanitoveri asia oli ihan uusi juttu minullekin. En tiennyt pystyisinkö koskaan luottamaan Viiltoklaanin jäseniin Kuolonklaanin puoliskolta sataprosenttisesti, vaikka tiesinkin yhteisen päämäärämme.
"Sinuna en mainitsisi sitä. Jos olisit syntynyt Jokiklaaniin, mutta olisit sydämeltäsi varjoklaanilainen, olisitko sen vähempää klaanisi jäsen sinne muuttaessasi?" musta naaras naukui, kun Rosmariiniputous oli kyseenalaistanut kissan kotiklaania, joka oli viime kokoontumisen myötä vaihtunut. Hohdehangen sanat kuulostivat korviini oikein hyviltä, naaraassa oli älykkyyttä jota minä arvostin. Uskoin, että Hohdehangessa olisi myös se kunnollinen kissa jossakin naaraan omissa sokkeloissa. Pian puheenaihe vaihtui Rosmariiniputouksen päätöksestä Kylmähenkäykseen ja pian olikin täysi keskustelu päällä kyseisestä petturista. Kuolonklaanilais naaraan mukaan hän ei tuntenut kumppanini isää, joka viittasi siihen ettei Kylmähenkäys olisi vielä herännyt henkiin, mutta toisaalta mitä olin juuri ajatellut Kuolonklaanilaisiin luottamisesta. Naaraan sanoista siis ei voinut päätellä mitään.
"No, mitäs mieltä olette tästä sodasta?" Hohdehanki kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen ja tutkaili meitä jäänsinisellä katseellaan pieni kiinnostuksen pilke kylmissä silmissään.
"Minttutähden ilmoitettua klaaninne ja Varjoklaanin yhdistymisestä ja tulevasta sodasta, voin aivan suoraan sanoa olleeni järkyttynyt, mutta nyt kun olen saanut aikaa ajatella asiaa niin olen tullut siihen tulokseen, että metsämme kaipaa muutosta. Mielestäni tämä tulevaisuus saattaa puhdistaa metsän, jota se on tarvinnut jo pitkään. Olette varmaan huomanneet kuinka muut klaanit katselevat vinoon Kuolonklaania ja Varjoklaania jo muutenkin, en halua sen jatkuvan. Haluan heidän näkevän myös meidän arvomme", selitin kohteliaasti kuten aina. Vihasin sitä, kuinka muut muka "paremmat" klaanit katselivat meitä, he pitivät meitä alempiarvoisempina kuin heitä itse vain ja ainoastaan Tihkutähden vieläkin vähän vaikuttavan aikakauden takia, eikö muut klaanit voisi muistella vanhoja ja hyviä aikoja? Kaikkien pitäisi olla samanarvoisia.
"En silti tiedä oliko sota paras ratkaisu asian korjaamisen, en haluasi että kissoja kuolee kun he puolustavat kotiaan. Eikö kodin pitäisi olla jotakin mitä voit sanoa omaksi turvapaikaksesi? Kun sota on käynnissä kenenkään kodissa ei ole enää turvallista, sillä hyökkäys voi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Toisin sanoen, mielipiteeni on hyvin monimutkainen, mutta siitä olen varma, että jokaisen käpälät tulevat kastumaan vereen", naukaisin tasaisella äänellä kuitenkin arvostava katse silmissäni. Arvostin Hohdehangen rohkeutta valita kohtalonsa Kuolonklaanissa, vaikka hänen entinen klaaninsa katsoisi häntä päätöksensä johdosta kieroon. Uskoin, että hän joka seisoi edessämme ei ollut murhaajien kuningatar, kissa jonka sisällä oli vielä hento valon säde - ehkä aivan pieni, mutta riittävä. Vilkaisin Rosmariiniputoukseen ikään kuin puheenvuoron itseltäni klaanimme varapäällikölle luovuttaen. Luonnonvalkea naaras nyökkäsi meripihkaisia silmiään ylväästi räpäyttäen ja alkoi sen jälkeen kertoa omaa mielipidettään.
"Mielestäni tuleva sota ei tuo mitään hyvää mukanaan. Se avaa vain haavat kissoihin ja klaaniaan puolustavien veri alkaa vuotaa - turhaan vuodatettu veri. Taistelen silti ylpeänä omaa klaaniani puolustaen, vaikka viimeiseen asti", Rosmariiniputous naukui. Nyökkäsin kumppaniini katsahtaen ja sen jälkeen käänsin sähköisen katseeni Hohdehankeen, joka silmäili meitä punniten omaa kantaansa.
"Sinullakin on varmasti oma kantasi haluaisin mielenkiinnolla kuulla sen. Jos saan kysyä haluaisin myös tietää sen, että miksi päädyit muuttamaan juuri Kuolonklaaniin? Oliko siihen joku painava syy miksi juuri tuonne? Toivon kuitenkin, että löydät etsimäsi uudesta kotiklaanistasi", nau'uin ja käännyin vilkaisemaan Rosmariiniputousta, "Haluaisin kovin vastauksen kysymykseeni, joten jos et suostu kertomaan vastaustasi ilmaiseksi, tarjoudun vastaamaan sinun esittämääsi kysymykseen, joka saa koskea mitä ikinä tahdotkin." Minua kiehtoi kovin Hohdehengen halu olla Kuolonklaanissa, vaikkei ollut synnynnäinen klaanin jäsen, en olisi koskaan itse muuttanut sinne. Perimmäinen syy kuitenkin kysymykseeni oli selvittää se, mitä Mäyräraita oli mennyt hakemaan Kuolonklaanista - se mikä oli ylittänyt hänen perheensä tärkeyden. Halusin tietää mitä Kuolonklaanilla oli tarjota, jota Varjoklaanilla ei ollut.
//Hohde? Rosma?
724 sanaa
Viiltotähti 18.11.2018
"Tahdon", Minttutähti vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vastaukseksi. Kaksi päällikköä hyökkäykseen saattoi olla melkoinen riski. Jos joku menisi vikaan ja joutuisimme esimerkiksi vangituiksi, klaanimme olisivat ongelmissa.
"Minäkin tulen", ilmoitti Rosmariiniputous tyynesti. Kaksi päällikköä ja varapäällikkö. Vielä pahempi. En kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan käännyin kohti Raepisaraa. Soturi katsoi minua kysyvästi.
"Sinä saat luvan jäädä leiriin", vastasin viileästi kollille, joka kohotti kulmiaan yllättyneesti. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kuolonklaanin leiri ja jäsenet jäävät sinun vastuullesi hyökkäyksen ajaksi", selitin. Raepisara ei väittänyt vastaan, vaan nyökkäsi.
"Ketkä kaikki lähtevät mukaan?" entinen päällikkö kysyi vilkaisten vuorotellen jokaista pesässä istuvaa kissaa.
"Sovitaan siitä myöhemmin. Eiköhän tämä kokous ollut tässä", nau'uin ja nousin ylös. Myös muut nousivat. Raepisaran johdolla poistuimme pesästä, minä tietenkin viimeisenä. Leirin pääaukio oli lähes autio, sillä olivathan kissat jo nukkumassa. Tämä yö oli ollut kuolonklaanilaisille rankka. Aurinko nousi hiljalleen, mutta taivas oli yhä tumma. Vain muutama kissa kyyhötti leirin aukiolla yksistään. Pennut olivat palanneet takaisin pesäänsä kai nukkumaan.
"Jos vain tahdotte, voitte tutustua pikaisesti Kuolonklaanin leiriin. Poistukaa kuitenkin ennen aamupartion lähtöä", nau'uin kaksikolle. Minttutähti nyökkäsi ja lähti varapäällikkönsä kanssa tutkimaan klaanini leiriä.
Lähdin itse puolestani kävelemään kohti parantajan pesää. Suuri osa kuolonklaanilaisista oli kuollut taisteluissa tai muihin vammoihinsa, jonka vuoksi ylösnousseista suurin osa takuulla joutuisi parantajan pesälle. Raepisara ei kysellyt menoistani, vaan lähti kohti sotureiden pesää. Minua ei ihme kyllä väsyttänyt. Olin erittäin virkeä. Parantajan pesälle päästyäni kohtasin unisen Talvikkimuiston katseen. Naaras istui parantajan pesän sairasaukiolla ja katsoi minua suoraan silmiini. Huomasin sammalvuoteella makaavan ruskean kollin ja tunnistin tämän Teräkynneksi. Kolli oli Kaaoslinnun ja Vahvamielen poika, joka oli kuollut joitakin kuita sitten nelipuilla. Joku oli kai tuonut hänet leiriin. Nyt soturi nukkui sikeästi sammalvuoteellaan.
"Onko enempää ylösnousseita tullut?" kysyin parantajakissalta, joka säpsähti. Naaras oli vähällä nukahtaa, mutta nousi seisomaan ja venytteli pysyäkseen hereillä.
"Ei ole. Ilmoitan vaikka, jos niitä tulee", uninen parantaja totesi ja lähti kulkemaan kohti omaa pesäänsä. Murahdin vastaukseksi jotain ja käännyin pois pesästä. Viisi kissaa parissa päivässä ei ollut lainkaan huono tulos. Niitä tulisi takuulla enemmänkin kuluvien päivien aikana. Matkalla pesääni poikkesin tuoresaaliskasalla. Saalistuspartio oli palannut ja tuonut mukanaan runsaasti saalista. Sitä oli yllättävän paljon, vaikka lehtikato lähestyikin. Nappasin kasasta hiiren, sillä tiesin klaanin tarvitsevan kahta jänistä ja varpusta enemmän kuin minä. Nälkäni ei katoaisi tällä hiirellä, mutta ruoka vatsanpohjalla auttaisi unen saannissa. Söin hiiren pesässäni ja aloin sitten nukkumaan.
Kun heräsin, aurinko oli jo noussut ihan kunnolla. Unet olivat jääneet lyhyiksi, mutta oli paljon tehtävää. Ensiksi järjestin loppupäivän partiot: kolme saalistuspartiota ja kaksi rajapartiota. Toinen rajapartioista lähtisi matkaan yöllä. Reviiriä täytyi vahtia yötä päivää ylösnousevien kissojen sekä mahdollisten vihollisten varalta. Täytyi pysyä valppaana. Määräsin yöpartioon poikkeuksellisesti kaksi kissaa, Sumumyrskyn ja Tappotahdon. Oli parempi, että leiriä vahti kaaksi kissaa öisin. En uskonut Metsäklaanin hyökkäävän kimppuumme, mutta parempi oli valmistautua kaikkeen kuin olla valmistautumatta. Otin johtooni ensimmäisen rajapartion. Kävisimme läpi Tuuliklaanin rajan aina Korkokiville saakka. Varjoklaanin rajaa ei tarvinnut enää vahtia, sillä he saivat kulkea sen yli luvallani. Mukaani partioon lähtisivät Verikyynel, Graniittipolte ja Sysisydän. Halusin pitää pienen juttutuokion sekä Verikyyneleen että Sysisydämen kanssa. Partio lähtisi kuitenkin vasta aurinkohuipun aikaan. Rosmariiniputous ja Minttutähti olivat jo lähteneet leiristä. Pääaukiolla oli paljon kissoja.
Aurinkohuipun aikaan lähdin partioni kanssa matkaan. Pyysin Graniittipoltetta ottamaan hetkeksi johdon, kun jättäydyin perälle Verikyyneleen kanssa. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Tyynestä ilmeestä huolimatta saatoin havaita tuon silmissä pienen jännityksen.
"Emme ole jutelleet sitten kuolemani", aloitin keskustelun viileästi ja vilkaisin kahden muun partion jäsenen suuntaan. Sysisydän käveli Graniittipoltteen lähellä, kaksikko ei kuullut meitä.
"Niin. Olisit voinut kertoa minulle, kuka oikeasti olet", naaras vastasi hieman loukkaantuneesti ja käänsi katseensa eteenpäin pois minusta. Verikyynel oli minua pienempi, paljon pienempi. Hän oli kooltaan monia oppilaitakin pienempi, mutta pieni notkea keho teki Verikyyneleestä etevän hyökkääjän. Soturin liikkeet olivat nopeampia kuin monilla ja hänen leukansa voimat olivat hurjat. Olin kouluttanut Verikyyneleestä erinomaisen soturin. Hän oli erinomainen taistelija, yksi Kuolonklaanin parhaimmista.
"Olisi pitänyt, mutta se olisi ollut liian suuri riski. Ei sillä ettenkö luottaisi sinuun. Mitä harvempi siitä tiesi, sitä paremmin se pysyi salaisuutena", huomautin. Verikyynel nyökkäsi hitaasti. Hän ei alkanut väittämään vastaan.
"Aiotko valita itsellesi luottosotureita? Et valinnut varapäällikköä", naaras huomautti ja nosti katseensa taas minuun. Virnistin.
"Suunnitelmissa olisi. Yritän tässä vain kartoittaa oikeita vaihtoehtoja. Tuhokatse alkaa olla jo liian vanha, vaikka hänen lojaalisuudestaan ei voi olla epävarma. Oletko nähnyt hehkun hänen silmissään? Kuin hän olisi nuorentunut monia vuodenaikoja", hymähdin huvittuneesti. Verikyynel hymähti myös. Tuhokatse oli hänen isänsä, vaikka lämmintä isä-tytär -suhdetta kaksikolla ei koskaan ollutkaan.
"Minä voisin olla hyvä vaihtoehto, jos vain kiinnostaa. Uskollisuuden puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää", naaras huomautti viileästi vilkaisten minua.
"Tiedän, mutta toisaalta olet hyödyllisempi taistelukentällä. Jos Syöksyviilto ei olisi isäni, hän olisi erinomainen vaihtoehto", nau'uin pohtien. Verikyynel pysähtyi kuin seinään. Hän toki jatkoi matkaansa melko pian ja otti minut kiinni. Naaraan katse oli yllättynyt.
"Syöksyviiltoko sinun isäsi?" naaras kysyi murahtaen. Aivan. Hän ei tiennyt sitä. Verikyynel oli aina halveksunut veljeään, eikä ollut tuonkaan kanssa erityisen hyvissä väleissä. Eipä Syöksyviilto tietenkään ollut kertonut siskolleen minusta. Ja koska harva kuolonklaanilainen siitä tiesi, ei huhut vain olleet päässeet Pihlajakynnen tyttären korviin saakka.
"Niin. Hän on tässä elämässä isäni, Jokiklaanin Kirkasmarja emoni", selitin naaraskissalle murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Verikyynel ei sanonut hetkeen mitään. En sanonut minäkään, sillä en nähnyt syytä särkeä tätä hiljaisuutta.
"Onko veli-parkani mennyt rakastumaan jokiklaanilaiseen?" Verikyynel kysyi lopulta ivallisesti. Pyöräytin silmiäni turhautuneena naaraan pentumaisuudesta. Hän halusi koko ajan kilpailla veljensä kanssa ja pilkata tätä.
"Ennemminkin jokiklaanilainen häneen. Se juttu on ollut historiaa jo syntymästäni saakka", totesin viileästi naaraalle. Verikyynel ei jatkanut veljensä pilkkausta vaan antoi olla.
"Keitä sitten olet ajatellut luottosotureiksesi?" Verikyynel kysyi jälleen.
"Potentiaalisia vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Kalmalilja rakastaa liikaa kumppaniaan ja Ahvenleuka tuntuu olevan nykyään hyvin etäinen. Sitten olisi tietenkin Kostohenki ja vanhempia sotureita, mutta en oikein tiedä. En ole tutustunut heihin niin hyvin tässä elämässäni", totesin tyynesti. Huomasin Sysisydämen jättäytyvän jälkeen Graniittipoltteesta. Naaras oli kai hivuttautunut hiljalleen kuuntelemaan keskustelujamme. Hän käänsi katseensa minuun.
"Kalmaliljako rakastaa liikaa? Ja pah, hän ei rakasta muita kuin itseään", naaras naukui synkällä äänellä. Kohotin hieman kulmiani yllättyneenä. Saavutimme ukkospolun ja lähdimme kulkemaan Tuuliklaanin rajaa pitkin merkiten rajamme erittäin tarkasti.
"Sinä et sitten suosittelisi emoasi luottosoturikseni?" kysyin Sysisydämeltä vaikka tiesin vastauksen. Naaras tuntui vihaavan emoaan, jota en kyllä ihmetellyt. Kalmalilja ei tainnut olla kovin läheinen pentujensa kanssa.
//Sysi?
Rosmariiniputous 18.11.2018
"Jos vain tahdotte, voitte tutustua pikaisesti Kuolonklaanin leiriin. Poistukaa kuitenkin ennen aamupartion lähtöä", Viiltotähti naukaisi minulle ja Minttutähdelle ja käski meitä sitten nopealla hännän heilautuksella pois päällikön pesästä. Soin Kuolonklaanin uudelle päällikölle nopean kumarruksen kunnioituksen osoituksena ja häivyin sitten pesästä Minttutähden perässä. Kuolonklaanin leiriaukio oli miltein tyhjä, mutta muutamia kissoja oleskeli silti leirissä. Heti kun minä ja Minttutähti sukelsimme ulos päällikön pesästä, aukiolla olevien kuolonklaanilaisten katseet porautuivat meihin. Tunsin oloni uhatuksi täällä, ja siihen oli syykin. Vaikka olimmekin nyt Kuolonklaanin kanssa samalla puolella, tiesin etteivät kaikki kuolonklaanilaiset olleet tyytyväisiä liittoon. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin sitten samaisen kivikön suuntaan, jolla Pakkaspentu oli leikkinyt hetki sitten. Nyt siskopuoleni leikki toisen pennun, mustan ja harmaan kilpikonnakuvioisen kollin, kanssa.
"Tahdot mennä juttelemaan hänelle", Minttutähti lausui ajatukseni ääneen ja marssi rinnalleni. Nyökäytin päätäni heikosti ja käännyin sitten surullinen ilme kasvoillani päällikön puoleen.
"Vaikka minä en todellakaan ikävöi Kylmähenkäystä, minusta tuntuu silti todella pahalta hänen puolestaan. Pakkaspentu on vain muutaman kuun ikäinen ja menettänyt isänsä. Emosta minulla ei ole hajuakaan, Kylmähenkäys ei maininnut häntä", totesin tyynesti ja käännyin sitten taas Pakkaspentua kohti. Tuo pentu näytti niin puhtaalta ja hyväsydämiseltä, mutta minä tiesin jo nyt, että hänen sisällään oli se sama pimeys, jonka isäni oli hänelle antanut. Tuo pimeys oli minunkin sisälläni ja pelkäsin sitä hetkeä, kun se lopulta pääsisi valloilleen. Se hetki tulisi vielä.
"Tule, mennään vaihtamaan pari sanaa hänen kanssaan", Minttutähti naukaisi rohkaisevasti ja lähti tassuttelemaan leikkivää pentukaksikkoa kohti. Lähdin luonnollisesti seuraamaan ystävääni, mutta tunsin silti polttavan epävarmuuden liekin rinnassani. Kun saavutimne Pakkaspennun, lumenvalkea naaras kääntyi hämmentyneenä meitä kohti pesätoverinsa kanssa samaan aikaan. Kaksikko jäi tuijottamaan meitä, mutta minun meripihkainen katseeni oli keskittynyt vain ja ainoastaan siskopuoleeni. Hänen jäänsinisissä silmissään oli hämmentyneisyyttä, mutta silti sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota jokaisen kuolonklaanilaisen silmissä näkyi.
"Pakkaspentu, eikö se olekin sinun nimesi?" kysyin kohteliaasti. Pakkaspentu kallisti päätään heikosti ja siristeli jäänsinisiä silmiään.
"Kuka sinä olet ja mistä sinä tiedät minun nimeni?" naaras kysyi närkästyneenä. Ilme kasvoillani ei muuttunut, en liikauttanut lihastakaan.
"Minä olen Rosmariiniputous, Varjoklaanin varapäällikkö, ja minä tiedän sinun nimesi koska minä olen siskopuolesi", selitin tasaisella äänellä Pakkaspennulle. Lumenvalkoisen naaraan kulmat kohosivat ja epäusko välähti hänen kasvoillaan.
"Et sinä voi olla minun siskopuoleni, sinähän olet Varjoklaanista!" Pakkaspentu murahti ärhentyneenä ja nyrpisti hieman nenäänsä, varmaankin sille ajatukselle että hän oli vihollisklaanin jäsenelle sukuu. Virnistin silmänräpäyksen ajaksi, mutta sitten kasvoni palautuivat taas peruslukemille.
"Sinun isäsi, Kylmähenkäys, on myös minun isäni, mutta meillä on eri emot. Kuka sinun emosi onkaan?" kysyin uteliaalla äänensävyllä nuorelta pennulta. Pakkaspentu otti askeleen epäröivänä taaksepäin ja heitti nopean silmäyksen Tuskapentuun joka oli ainakin vähintään yhtä hämmentynyt kuin Pakkaspentu.
"Minun emoni on Jäälilja ja hän on Kuolonklaanin paras kissa", Pakkaspentu ilmoitti päättäväisen kuuloisena ja heitti nopean mulkaisun minuun. Siinä se siis oli, Jäälilja oli siskopuoleni emo ja Kylmähenkäyksestä oli varmaankin tullut naaraan kumppani. Enhän minä ollut millään tavalla yllättynyt uutisista, isäni oli Kuolonklaaniin tultuaan tarrautunut siihen naaraaseen kuin kirppu vanhuksen turkkiin.
"Nyt minä haluan leikkiä Tuskapennun kanssa ja ellette te häivy, minä hyökkään teidän kimppuunne", Pakkaspentu sähähti tylysti ja paljasti pienen, puhtaanvalkoisen hammasrivistönsä. Virnistin nopeasti ja otin pari askelta kauemmas hurjistuneesta pennusta.
"Olimme juuri jättämässä teidät rauhaan, koska meidän pitää lähteä. Näkemiin, Pakkaspentu", hyvästelin siskopuoleni ja käänsin selkäni kaksikolle, lähtien marssimaan leirin poikki uloskäyntiä kohti. Minttutähti ravasi nopeasti rinnalleni.
"No, minulla on nyt siskopuoli Kuolonklaanissa. Hänestä tulee varmasti hyvä soturi klaanilleen, mutta en luota häneen. Minun on parasta jättää hänet omaan rauhaansa Kuolonklaaniin, koska se on hänen kotinsa", kuiskasin niin hiljaa, että sanat oli tarkoitettu vain ja ainoastaan minulle, vaikka Minttutähti taisikin kuulla sanani. Sukelsimme rinta rinnakkain ulos leiristä.
"Minttutähti, saisinko kysyä sinulta yhtä asiaa?"
Rikoin masentavan hiljaisuuden vaeltaessamme Kuolonklaanin reviirin halki. Emonsuu häämötti vasemmalla ja Varjoklaanin raja suoraan edessä. Tuntui todella oudolta kulkea toisen klaanin reviirillä tällä tavalla, mutta tähän pitäisi vain tottua.
"Toki, mikä painaa mieltäsi?" Minttutähti kysyi tyynesti ja kääntyi katsomaan minua tummansinisellä katseellaan. Vetäisin syvään henkeä ja kohotin epäröivän katseeni valkeista käpälistäni naaraspäällikköön.
"Silloin Varjoklaanin leirissä, sinä pyysit minua ja Raepisaraa poistumaan pesästä, koska sinulla oli jotain asiaa Viiltotähdelle. Saisinko udella mitä asiaa sinulla oli?" kysyin mahdollisimman kohteliaasti, koska en tahtonut antaa sellaista kuvaa että Minttutähti ei saanut jättää mitään kertomatta minulle. Tahdoin silti, että pystyisimme pysymään uskollisina ja rehellisinä toisillemme emmekä joutuisi pitämään mitään asioita salassa.
//Minttu?
//696 sanaa
Minttutähti 20.11.2018
"Tietenkin voin sen sinulle kertoa. Olisin kertonut tämän muutenkin, mutten ehkä näin pian. Hyvä, että otit asian puheeksi", nau'uin hyväksyen naaraan pyynnön. Nenääni tulvahti tuttu Varjoklaanin tuoksu, olimme ylittäneet klaaniemme välisen rajan, jota kohta katoaisi hetkellisesti kun saimme kulkea Kuolonklaanin puolella metsästämässä. Ilmassa leijui kirpeä mäntymetsän tuoksu mitä rakastin. Varjoklaani tulisi aina olemaan kotini - elämäni loppuun saakka.
"Minä olen saanut enteen Tähtiklaanilta", maukaisin kääntäen syvän sinisen katseeni vakavana Rosmariiniputoukseen. Naaraan pupillit laajenivat silkasta hämmästyksestä, mutta ei mikään ihme.
"Mitä siinä sanottiin?" luonnonvalkea naaras kysyi varovasti samalla askeliaan kiristäen. Myhäilin hetken aikaa ja mietin ennustusta ja Viiltotähden tulkintaa siitä.
"Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta", nau'uin ja katsahdin varapäällikköni meripihkaisiin silmiin, joissa kiilsi epätietoisuus. Tiesin mille se tuntui, se kun ei tiennyt mitä ennustus tarkoitti. Olimme saapuneet palaneelle vuorivaahteralle, joka oli kovin karun näköinen mihin vuodenaikaan tahansa. Sen ympärillä ei ollut punertavan ruskeita lehtiä, mitä olisi vuorivaahteralta voinut odottaa. Puun juurella kaikki oli paljasta, sillä eihän nyt kuolleessa puussa lehtiä ollut. Turkkini pörhistyi kauhusta kun tunnistin nenääni tulvahtaneen hajun ja kun käännyin katsomaan oikeaan suuntaan näin suuren harmaavalkean pystykorvaisen koiran. Sen kirkkaan siniset silmät tuijottivat meitä ikään kuin himoiten häneltä vietyä lelua ja sitä me varmaan koiralle olimmekin, leluja.
"Koira!" rääkäisin kauhistuneena kynsiäni paljastellen. Rosmariiniputous hätkähti ja olikin pian jo taisteluvalmiudessa. Edessämme oleva koira oli valtava, ainakin kolme kertaa meitä suurempi ja se sai jo kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Aluksi koira oli aivan hipihiljaa ja tuijotti meitä voitonriemuinen välke silmissään, mutta sitten aukiolla alkoi kaikua syvä ja korvia riipivä murina. Silloin otus hyökkäsi leukojaan hullun lailla aukoen ikään kuin toivoen, että saisi jonkinlaista suuntäytettä. Eläimen valkeat hampaat olivat terävät ja kuolettavat, joka sai sisälläni piilevän pakokauhun voimistumaan. Juuri kun koira oli saavuttamassa meitä kaarsin sen sivulle ja loikkasin kiinni sen kylkeen hampaani syvälle sen nahkaan upottaen. Koira vinkaisi toistuvasti ja siitä päättelin Rosmariiniputouksenkin iskeneen, eläin alkoi ravistella hurjasti itseään, jotta tässä kiinni olevan kissat irtoaisivat. Pian otteeni lipesi ja lensin aukion laidalle mukanani vain suullinen koiran harmaita karvoja. Katsoin toivottomana kuinka Rosmariiniputous lensi myös vähän matkan päähän koirasta. Peto oli älykäs, sillä tilaisuuden tullen se lähti oitis kohti luonnonvalkeaa kissanaarasta, minun olisi tehtävä asialle jotain. Pinkaisin kylmiltäni juoksuun ja nappasin kiinni koiran tuuheasta hännästä ja huomasin sen jähmettyvän vihaisena. Sen jälkeen se alkoi kiertää ympyrää, jotta saisi hänen häntäänsä kajonneen kissan kiinni, joka sai totta kai pääni pyörälle. Samassa koira pysähtyi kuin seinään, sillä oli saanut jo itseensä kiinni uuden vastustajan. Samassa irtauduin eläimestä ja annoin tälle terävän sivalluksen kynsilläni. Koiran murina yltyi ja se kääntyi odottamattomasta suunnasta minuun päin ja sai kuin saikin otteen minusta. Pian olin koiran hampaissa sen riepoteltavana ja katselin vain avuttomana kuinka veri virtasi helakanpunaisena virtana alas maahan. Kaikki alkoi hämärtyä, mutta kuitenkin kaukaisesti tunsin tömähtäväni maahan ja lopulta en tuntenut enää mitään.
Hetken päästä avasin silmäni jossain missä olin käynyt viimeksi saadessani enteen. Tähtiklaani. Miksi olin täällä? Äskönhän minä olin ollut Rosmariiniputouksen kanssa.. voi hyvä Tähtiklaani olenko kuollut?
"Ei et ole, tai ainakaan lopullisesti", kuulin matalan, mutta naarasmaisen nau'un. Näin tumman naaraskissan istuvan lähellä minua lempeä pilke silmissään.*Hämylilja* Hänen vieressään istui juuri ja juuri erottuva erittäin haalea hahmo, jonka kauhukseni tunnistin omaksi itsekseni.
"Olet menettänyt yhden yhdeksästä hengestäsi", kuulin sanottavan ja sitten kaikki oli poissa.
Avasin silmäni ja tunsin tykyttävän kivun ympäriinsä varsinkin selkäni alueella, johon koira oli hampaansa upottanut. Pian erotin ylläni loistavat meripihkaiset silmät, jotka olivat huolesta pyöreät.
"Rosmariiniputous? Missä se koira on?" kähisin ja yritin nousta ylös, mutta haavojeni aiheuttama tuska ei suonut sitä. Rosmariiniputous vilkaisi taakseen vielä varmistaakseen tietonsa ja naukui sitten:
"Sen kaksijalka tuli hakemaan sitä, se vaikutti vihaiselta. Se laittoi koiran jonkinlaiseen köynnökseen"; naaras naukui. Nyökkäsin ja tunsin rauhan valtaavan itseni, osa haavoistani oli parantunut Tähtiklaanin suomalla voimalla, mutta silti tiesin että jotain oli vielä jäljellä.
"Meidän pitäisi varmaan mennä leiriin. Voisinko ottaa tukea sinusta?"
//Rosma?
640 sanaa
Rosmariiniputous 20.11.2018
Mietin Minttutähden juuri äsken lausumaa ennustusta mielessäni ja yritin ymmärtää sitä jollakin tasolla, mutta jokainen sana kuulosti aivan heprealta minun korvissani. Ennustuksessa oltiin puhuttu kuolemasta, joten kyseessä saattoi olla se sota, jonka Viiltotähti oli julistanut metsän muille klaaneille. Minua pelotti ensimmäinen hyökkäys, jonka kohteeksi oltiin päätetty Myrskyklaani. En tahtoisi vuodattaa turhaa verta, mutta sodassa oli kyse selviytymisestä ja mitä rankemmin taistelisin, sitä varmemmin voisin pelastaa klaanitovereitani. Ja olin ennen kaikkea uskollinen Varjoklaanille, joten tulisin suojelemaan klaanitovereitani henkeni edestä.
Yht'äkkiä nenääni tunkeutui jokin erittäin epämukava haju, joka sai niskakarvani nousemaan ja aistini terävöitymään. Tuo haju ei kuulunut Varjoklaanin ulkopuoliselle kissalle eikä kissalle muutenkaan. Olin juuri tajuamassa, mille eläimelle tunkkainen haju kuului, kunnes takaamme kuului hengästynyt läähätys ja käännyin Minttutähden kanssa salamannopeasti ympäri. Noin ketunmitan päässä meistä seisoi raskasrakenteinen harmaavalkea koira. Jäin tuijottamaan koiraa paniikki silmissäni hohkuen, tuo eläin oli ainakin neljä kertaa minun kokoiseni ja sai minut tuntemaan oloni heikoksi. Luimistin hitaasti korvani ja paljastin valkean hammasrivistöni.
"Koira!" Minttutähti rääkäisi kauhusta kalpeana ja hetki sen jälkeen verenhimoiselta näyttävä elukka lähtikin jo juoksemaan meitä kohti kuola suusta valuen. Irvistin julmasti ja kaarsin sitten taitavasti sivulle, väistäen sulavasti koiran holtittoman syöksyn meitä kohti. Ponnistin mutaiselle tantereelle ja loikkasin sitten suoraan koiran oikeaan kylkeen, tarrautuen neulanterävillä kynsilläni sen karheaan turkkiin. Upotin kulmahampaani koiran haiseviin karvoihin, joka sai vihollisen ulvaisemaan kivusta. Heti sen jälkeen koira ulvaisi uudelleen, joka kertoi Minttutähden hyökänneen myös eläimen kimppuun.
Ei kestänyt kauankaan kunnes koira sai heitettyä Minttutähden pois kyljestään ja lopulta minäkin lensin ilman halki ja iskeydyin raskaasti kovalle tantereelle. Päästin tuskaisen ähkäisyn suustani ja käännyin sitten katsomaan pakokauhun vallassa, kuinka koira lähestyi hampaat ojossa. Ehdin jo valmistautua itseni puolustautumiseen, mutta sitten koira kääntyikin jo ympäri ja alkoi jahtaamaan häntäänsä tarttunutta Minttutähteä. Seurasin meripihkaiset silmät suurina taistelua ja paniikki alkoi puristaa kurkkuani, kun koira onnistui tarttumaan hampaillaan päällikköön ja alkoi riepotella sitä rajusti. Pian tajusin, että punertavanruskean naaraan silmät olivat kieltäytyneet kokonaan. Oliko hän menettänyt hengen? Ähkäisin ja kohosin päättäväisenä jaloilleni.
"Jätä Minttutähti rauhaan!" rääkäisin raivostuneena ja ponkaisin suoraan harmaavalkean koiran kylkeen, upottaen uudelleen hampaani eläimen karvoihin. Koira ulvaisi toistamiseen ja irrotti otteensa Minttutähdestä, minkä seurauksena eloton päällikkö iskeytyi ikävän näköisesti maahan. Koira onnistui heittämään minutkin maahan, suoraan päällikön rinnalle.
Sitten ilmaan kantautui kova ääni, joka oli todella epäselvä ja matala. Sydämeni jätti lyönnin tai pari välistä, kun tajusin äänen kuuluvan kaksijalalle. Jos se tulisi tänne ja löytäisi minut ja Minttutähden, olisimme suuressa vaarassa. Tajusin voivani hyödyntää koiran herpaantunutta katsetta, joten tartuin päällikön niskanahkaan ja vedin hänet nopeasti muutaman hännänmitan päässä kasvavien saniaisten sekaan. Ehdin juuri työntää päällikön aluskasvillisuuden suojiin ennen kuin suuri kaksijalka työntyi aukiolle. Jäin seuraamaan kauhistuneena, kuinka kaksijalka sitoi oudon, köynnökseltä näyttävän asian kiinni koiraan ja kuljetti elukan pois aukiolta sen avulla. Vasta sitten, kun olin varmistunut että pelottava eläin oli kadonnut omistajansa kanssa, pystyin hengähtämään helpottuneena ja antamaan niskakarvojeni laskeutia taas. Vaara oli ohi, mutta pelko ei. Käännyin Minttutähden puoleen ja jäin odottamaan, että hän palaisi takaisin oikeaan maailmaan.
Tuntui kuluvan ikuisuus, kunnes Minttutähden tummansiniset silmät lopulta avautuivat ammolleen ja porautuivat minun meripihkaisiin silmiini. Henkäisin toistamiseen helpottuneena.
"Rosmariiniputous? Missä se koira on?" Minttutähti kysyi ja yritti nostaa itseään ylös, mutta koiran hampaista saadut haavat keskeyttivät päällikön aikomukset. Käännyin vielä vilkaisemaan olkapääni taakse ja tokaisin sitten naaraalle:
"Sen kaksijalka tuli hakemaan sitä, se vaikutti vihaiselta. Se laittoi koiran jonkinlaiseen köynnökseen." Minttutähti nyökäisi ja räpytteli raskaita silmäluomiaan muutaman kerran. Hengen menettäminen oli varmasti sattunut, joten päällikkö oli heikkona.
"Meidän pitäisi varmaan mennä leiriin. Voisinko ottaa tukea sinusta?"
Nyökäytin päätäni ja autoin heikkoa päällikköä nousemaan jaloilleen, tietenkin minun kylkeni tuen avulla. Kun Minttutähti pääsi pystyasentoon, annoin hänen laskea koko painonsa oikealle kyljelleni ja lähdimme sitten tassuttelemaan leiriä kohti.
"Rosmariiniputous! Minttusydän!"
Katseeni nousi automaattisesti maasta ja lähti tutkimaan ympäröivää metsää, kun kuulin päällikön soturinimen kajahtavan ilmoille. En ollut kuullut tuota nimeä käytettävän pitkään aikaan, koska olin luonnollisesti kutsunut ystävääni hänen päällikkönimellään ja nykyään Minttutähden soturinimi kuulosti todella oudolta korvissani. Lopulta meripihkainen katseeni tavoitti valkean kollikissan, jolla oli musta rinta- ja vatsa-alue. Entisen klaanitoverini vihreänharmaat silmät porautuivat minuun ja tunnistin nopeasti kuolleen varjoklaanilaisen.
"Tummasielu!" naukaisin ilahtuneena kollille. Tummasielu oli kuollut samassa partiossa veljeni Korentolennon, kun koira oli hyökännyt heidän kimppuunsa. Tihkutähti oli ollut kaksikon kanssa, mutta päällikkö oli vain menettänyt henkiä eikä ollut menehtynyt lopullisesti. Tummasielu juoksi luoksemme ja kääntyi katsomaan Minttutähteä hämmästyneenä.
"Mitä Minttusydämelle on tapahtunut? Hän on aivan veren peitossa?" Tummasielu kysyi ja alkoi tukea hetkeäkään epäröimättä päällikkö toisesta kyljestä.
"Hän on nykyään Minttutähti. Koira hyökkäsi kimppuumme kun olimme palaamassa leiriin ja hän menetti hengen. Minttutähti täytyy viedä parantajan pesälle hoitoon", käskin päättäväisenä ja Tummasielu nyökkäsi, lähtien kuljettamaan päällikköä leiriä kohti.
Heti kun sukelsimme leiriaukiolle, porhalsin Tummasielun ja Minttutähden kanssa parantajan pesälle, syöksyimme salamannopeasti parantajan pesälle.
"Minttutähti tarvitsee apua! Heti!" rääkäisin työnnettyäni sammalverhot kiireessä sivuun. Erään sammalpedin luona ollut Liljahenkäys kääntyi meitä kohti ja niin teki sammalpedillä makaava Sienikarvakin. En tiennyt minkä takia vaaleanruskea parantajakolli oli sammalpedillä, mutta minulla ei ollut aikaa murehtia siitä. Minttutähden haavat piti parantaa ennen kuin ne ehtisivät tulehtua ja tulisi riski, että päällikkö menettäisi useampia henkiä.
"Tuo hänet tänne!" Liljahenkäys ohjeisti automaattisesti ja ohjeisti minua ja Tummasielua tuomaan Minttutähden pesän reunamilla olevalle sammalpedille. Pujottelimme Tihkutähden ja Korentolennon sammalpetien ohitse ja laskimme haavoittuneen päällikön pedille.
"Mitä tapahtui?" Liljahenkäys kysyi kun olimme asettelemassa Minttutähteä sammalpedille.
"Olimme palaamassa Kuolonklaanin reviiriltä ja koira hyökkäsi kimppuumme. Minä selvisin ilman haavoja muutamia pintanaarmuja lukuunottamatta, mutta Minttutähti vahingoittui todella vakavasti", kumarruin hieman lähemmäs emoani ja madalsin ääntäni, jotta muut pesässä olevat eivät kuulisi, "hän menetti myös yhden hengen."
"Tummasielukin on vahingoittunut vakavasti, joten hänkin tarvitsee hoitoa", lisäsin vielä ja vilkaisin kiitollisena kollisoturia. Sitten taas käännyin emoni puoleen ja jäin odottamaan häneltä jonkinlaisia ohjeita, miten voisin auttaa Liljahenkäystä.
//Lilja? Minttu?
//926 sanaa
Rosmariiniputous 24.11.2018
Vaikka Minttutähti olikin jo lopettanut klaanikokouksen ja klaanitoverini olivat hiljalleen lähteneet jatkamaan jokapäiväisiä tehtäviään, jäin hetkeksi silmäilemään ylpeänä oppilaiksi päässeitä pentujani. Fasaanitassun mestariksi oli valikoitunut Valvehenki, joka sattui olemaan myös ystäväni Orkideapolun kumppani ja yksi Varjoklaanin parhaista sotureista. Valvehenki oli myös hyvin rauhallinen ja hyvin sanansa valitseva kissa, ja toivoin todella että hän pystyisi hallitsemaan Fasaanitassun uhmakkaan ja äänekkään luonteen. Vanhemmassa pojassani oli jonkin verran haastetta minua runsasti vanhemmalle soturille. Haukkatassun mestariksi oli tullut Varpusliito, minun kumppanini kaikessa muussa kuin romanssissa. Olin niin tyytyväinen siihen, että paras ystäväni sai jo toisen oppilaansa. En pystynyt kuvittelemaan elämääni ilman vaaleanharmaata kollia ja pystyin jo nyt kuvittelemaan, kuinka taistelisimme sodassa rinta rinnakkain ja suojelisimme uskollisesti Varjoklaania. Mutta kun puhuttiin Haukkatassusta oppilaana, nuorempi poikani oli vielä Fasaanitassuakin puheliaampi. Kyllä minä silti tiesin, että Varpusliito saisi tehtyä hänestä uskomattoman vahvan ja uskollisen soturin klaanilleen.
"Ylpeytesi näkisi leirin toiselta puolelta asti", Kettuaskeleen lämmin äänensävy sai katseeni kääntymään sivulleni. Rinnalleni saapunut kumppanini silmäili minua rakkaus sähkönsinisissä silmissä loistaen. Soin Kettuaskeleelle lempeän hymyn ja käännyin sitten vilkuilemaan taas poikiani, jotka olivat tassutelleet mestariensa luokse.
"En voisi olla ylpeämpi heistä tällä hetkellä, aivan äskenhän he olivat pieniä pentuja ja kohta he ovat jo oppilaita kouluttavia sotureita. Tiedän jo nyt, että heistä tulee Varjoklaanin parhaimpia sotureita ja he ansaitsevat kaiken sen kunnioituksen", naukaisin, mutta sitten katseeni synkkeni hieman, "juuristaan riippumatta." Kettuaskel arvasi heti mitä tarkoitin, sillä hän käänsi kasvoni häntä kohti käpälällään. Pystyin näkemään meripihkaisten silmieni epäröinnin heijastuvan kumppanini silmistä.
"Milloin ajattelit kertoa heille Kylmähenkäyksestä ja hänen teoistaan? On vain ajasta kyse kunnes he alkavat kysellä kuka heidän toinen isoisänsä on", Kettuaskel huomautti. Vaikken tahtonut myöntää sitä, tiesin kumppanini olevan oikeassa. Fasaanitassu ja Haukkatassu tiesivät jo Kyyhkylennon ja Okaliekin olevan isovanhempansa Kettuaskeleen puolelta, mutta he olivat kuulleet ainoastaan minun emoni nimen eikä Kylmähenkäystä oltu koskaan mainittukaan.
"En tiedä vielä. Viivyttelen Kylmähenkäyksestä kertomista mahdollisimman kauan, koska he eivät todellakaan tule innostumaan siitä ajatuksesta että heidän isoemonsa on täysin kuolonklaanilainen ja heidän emonsa veri on puoleksi Kuolonklaanin jäseniltä tullutta. Varsinkin nyt, kun tämä sota on alkamassa, se voisi sekoittaa heidän päätään ja hidastaisi täten harjoittelua", huokaisin syvään ja vilkaisin oppilaskaksikkoa, "minä kerron heille kaiken kun aika koittaa. En mieluiten kertoisi heille, että heidän isoisänsä on yrittänyt tappaa kahdesti heidän emonsa, mutta ehkä on parempi jos kerron kaiken ja annan heille vain aikaa ottaa kaikki se tieto vastaan."
"Hei, käytäisiinkö nopeasti vanhusten pesässä? Liljahenkäys mainitsi, että Vaskitsaviimalla on ollut hieman nuhaa ja kysyi, jos voisin käydä tarkistamassa hänen vointinsa", naukaisin ja käännyin Kettuaskeleen puoleen.
"Mennään vain. Voisin myös vaihtaa pari sanaa Pujosulan kanssa, en ole jutellut hänelle pitkään aikaan", Kettuaskel totesi ja lähti sitten marssimaan kanssani vanhusten pesää kohti. Käpälämme astuivat samaan aikaan tantereelle ja häntämme heilahtelivat täydellisessä tahdissa sivulta toiselle. Nyt kun pentujeni hoitaminen ei vienyt vapaa-aikaani, pääsisin viettämään taas enemmän aikaa Kettuaskeleen kanssa.
"Hyvää päivää", naukaisin astuessani valoisaan vanhusten pesään, mutta minua ja Kettuaskelta odottikin yllätys. Vanhukset nukkuivat rauhallisesti ja pesässä kaikui tasainen kuorsausten melodia. Virnistin huvittuneena ja vilkaisin vierelläni seisovaa Kettuaskelta.
"Taisimme tulla vähän huonoon aikaan. Meidän tuskin kannattaa herättää heitä, joten tullaan käymään vähän myöhemmin. Minun pitää muutenkin mennä pian ohjeistamaan pentutarhaa korjaavaa ryhmää", totesin kumppanilleni ja käännyin jo ympäri lähteäkseni pois pesästä. Aikeeni kuitenkin pysähtyi heikko naukaisu, joka kuulosti jollakin tavalla... yllättyneeltä. Jähmetyin paikoilleni ja käännyin vilkaisemaan klaaninvanhimpien pesää, jonka ylle laskeutui aavemainen hiljaisuus. Sitten sama yllättynyt naukaisu kajahti ilmaan uudelleen ja se sai Kettuaskeleenkin kääntymään ympäri. Yht'äkkiä Vaskitsaviiman nukkuvaan ruumiin takaa ilmestyi pienikokoinen naaras, jolla oli tuttu kullanruskea turkki. Jäin tuijottamaan kissaa hetken aikaa, kunnes kohtasin hänen kirkkaansinisen katseen. Suuni avautui ammolleen, kun tunnistin kuka seisoi siinä muutaman hännänmitan päässä.
"K-kaunokukka?" kuiskasin, tuskin uskoin silmiäni. Entisenä parantajana tunnettu klaaninvanhus hymyili minulle ja Kettuaskeleelle lämpimästi. Kaunokukka oli kuollut Haaskalasta levinneeseen tautiin ennen kuin Kettuaskel oli vielä päässyt oppilaaksi siskonsa Mäyräraidan kanssa.
"Sinäkin olet herännyt kuolleista. Tihkutähti ja Korentolentokin ovat palanneet metsään", naukaisin. Ajatus siitä, että kuolleet kissat palaisivat takaisin metsään, oli vieläkin hyvin hämmentävä minulle. Odotin silti innolla, että entiset varjoklaanilaistoverini palaisivat taas metsään ja pääsisin tapaamaan heitä.
"Onko sinulla kaikki kunnossa? Sattuisiko sinulla olemaan mitään haavoja?" kysyin Kaunokukalta. Naaras ravisteli päätään.
"Ei minulla ole haavoja, mutta minulla on hieman heikko olo, joten minun kannattaa varmaankin mennä nukkumaan", Kaunokukka totesi ja päästi suustaan haukotuksen. Nyökäytin päätäni ja annoin vanhuksen laskeutua vapaalle sammalpedille.
"Nuku sinä vain rauhassa, me jätämme sinut rauhaan. Näkemiin, Kaunokukka", lausuin hyvästit naaraalle ja peruutin kumppanini kanssa pesästä.
"No, nyt jo kolme varjoklaanilaista on palannut henkiin. Uskoisin, että Kylmähenkäyskin on palannut metsään takaisin", totesin ja vilkaisin sitten totisena Kettuaskelta, "miten muuten Tihkutähden kanssa on mennyt? Oletko jutellut hänelle?"
//Kettu?
//752 sanaa
Kettuaskel 17.11.2018
"Miten pärjäsin?" Lehmustassu kysyi hengitystään tasaten. Omakin hengitykseni oli nopeaa ja jalkani tuntuivat vähän helliltä kaiken tämän harjoittelun jälkeen. Kasvoilleni karehti tyytyväinen ilme, jonka pystyi päättelemään ylpeistä sähkönsinisistä silmistäni. Kuten sanottiin, silmät olivat sielun peili.
"Et ollut hyvä, vaan erittäin hyvä. Olen ylpeä sinusta Lehmustassu!" naukaisin rohkaisevasti nuorelle naaraalle ja tassutin tämän luokse puskemaan tämän lapaa, "Nyt olet ansainnut leposi. Minä tulen hakemaan sinut sitten kun meidän ryhmämme vuoro on pentutarhan luona." Lehmustassu nyökkäsi silmät innostuksesta ja tyytyväisyydestä säkenöiden. Väläytin oppilaalle vielä tutun hymyni ja lähdin tassuttamaan pois aukiolta hännälläni kissaa perääni viittoen. Lehmustassun koulutus eteni hyvin, pian voisin kysyä Rosmariiniputoukselta, että saisinko järjestää oppilaalle hänen soturiarviointinsa.
Kun saavuimme leiriin Lehmustassu otti suuntansa oitis kohti oppilaiden pesää kun taas minä kaarroin tuoresaaliskasan luokse. Riistaa oli erittäin vähän ja pelkäsin sitä mitä lehtikato toisi tullessaan. Valikoin kasasta kaikista pienimmän hiiren, sillä en halunnut muiden kärsivän nälästä itseni sijasta. Kannoin jyrsijän hieman sivummalle leiriin ja aloin haukata sitkeitä lihan paloja suuhuni. Olin miltei tukehtua lihanpalaseen, sillä ihan kuin olisin nähnyt leirin varjoissa vaarallisen tutut sähkönsiniset silmät. Kuitenkin hetken katseltuani en enää nähnyt mitään. Naureskelin itselleni sitä kuinka tyhmältä minusta tuntui, kolli jolle näkemäni silmät tuntuivat kuuluvan oli kuollut jo kauan sitten. Kuitenkin olin varma ettei kellään muulla klaanissamme ollut samanlaista katsetta - tietenkin itseäni lukuunottamatta. Olisiko se voinut olla Mäyräraita? *No niin Kettuaskel, älä anna mielikuvituksesi laukata!* Nielaisin hiiren viimeisetkin palat ja hautasin tähteet maahan, hiekan sileäksi tasoittaen. Sen jälkeen asetuin pienelle kerälle varjoihin ja suljin silmäni, nyt olisi aika levätä hetki.
Hetken päästä minut valtasi kuitenkin levoron tunne, joka esti lepäämisen. Pian huomasin syyn aiheuttajat, kaksi Kuolonklaanilaista oli tullut vierailulle ja huomasin kuinka Minttutähti talutti heitä Rosmariiniputouksen kanssa kohti päällikön pesää. *Mitäköhän asiaa noillakin kahdella oli?* Kohautin lapojani ja venyttelin makeaati, sen jälkeen lähdin suuntaamaan kohti aoturien pesän edessä istuskelevaa Valvehenkeä, jonka siniharmaa turkki melkein kuin hohti ouhatudestaan auringon valossa.
"Päivää rakas ystävä", sanoin sarkastisella äänellä astellessani kollin viereen. Valvehenki kohotti kulmiaan hienostineesti ja naukaisi:
"Päivää arvon herra." Purskahdin nauruun ja niin teki Valvehenkikin. Hetken päästä kuitenkin ilmeeni vakavoitui kun kysyin:
"Tiedätkö mitä nuo Kuolonklaanilaiset tekevät täällä?" Vilkaisin Minttutähden pesän suuntaan, josta juuri Kuolonklaanin entinen päällikkö Raepisara tassutteli ulos.
"He ovat varmaan tulleet auttamaan meitä öentutarhan korjauksessa", ystäväni töksäytti vitsailevasti. Tönäisin häntä kovakouraisesti pilke silmäkulmassani. Ennen kuin ehdimme jutella sen enmpää kuulin Rosmariiniputouksen naukuvan päiväryhmän kissoille siitä, kuinka heidän vuoronsa päättyisi nyt. Nyökkäsin nopeasti hyvästeiksi kollille ja lähdin noutamaan Lehmustassua oppilaiden pesästä. Pian hopeanharmaa naaras hiilenmustin pilkuin tassutti rinnallani kohti klaanimme varapäällikköä. Sirrisiipi ja Luomavirta olivat jo saapuneet paikalle.
"No niin, koko ryhmä on koossa. Hyvä. Sirrisiipi ja Luomavirta te voitte lähteä hakemaan leirin uökopuolelta rakennusmateriaaleja, sillä aikaa kun Lehmustassu ja Kettuaskel punojat pesän seinää. Siirry sinä Lehmustassu tuonne taakse, sillä taistelu pesässä aiheutti sinnekkin pienen reiän. Siellä pitäisi olla Havutassun jäljiltä vielä oksia. Kettuaskel sinä voit sillä aikaa korjata tätä suurempaa reikää", varapäällikkö ohjeisti. Pidin niin kovin siitä miten Rosmariiniputous osasi olla juuri oikein roolissaan, hän oli niin johtajaluontoinen. Kaikki kissat alkoivat toimiin myls minä. Olin sanonut Lehmustassulle, että jos naaralle tulisi ongelma muistaisi pyytää apua. Nyt käännyin luonnonvalkean kumppanini puoleen samalla kun punoin pesän seinämää.
"Miten päiväsi on mennyt?" kysyin hymyillen samalla kuitenkin pahaenteinen tunne tuntui vaanivan ympärillämme. Jonkin oli pakko olla vialla. Rosmariiniputous alkoi änkyttää ja käännyin katsomaan naarasta ja huomasin tämän kauhusta laajenneet pupillit. Kun katsoin tarkemmin huomasin, ettei hän katsonut minua vaan ohitseni. Käännyin ympäri ja näin auuren harmaan kollin tummemmilla pilkuilla - ja valitettavasti sähkönsinisllä silmillä. Karvani nousivat pystyyn.
"No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" kolli maukui selkäpiitä karmivalla äänellään, jota en ollut kaivannut.
//Rosma?
587 sanaa
Viiltotähti 17.11.2018
Kalmalilja oli juuri viiltänyt jokiklaanilaisnaaraan kasvoja. Päälliköt estivät klaaninsa kissoja syöksymästä kuolonklaanilaisnaaraan kimppuun kovilla ulvaisuilla. Ilmapiiri oli yhä jännittyneempi, kun metsäklaanilaiset erkaantuivat viiltoklaanilaisista. Laakso jakautui kahteen osaan. Laaksossa olevien viiltoklaanilaisten määrä oli huomattavasti pienempi, mutta jos sota syttyisi, muut rientäisivät apuun keskeyttämään sen.
"Riittää, Kalmalilja", nau'uin naaraskissalle, joka perääntyi klaanitovereidensa luokse Puhujankiven toiselle puolelle.
"Nuo kissat ovat tuolla teidän vuoksenne. Jos joku teistä päättäisi ryhtyä taistelemaan, he tulisivat ja painaisivat teidät maata vasten. He pelastaisivat teidän henkenne", nau'uin tasaisella äänellä. Vilkaisin taivasta. Kuu oli yhä pilvien peittämä. Päätin olla kertomatta kissoille ylösnoususta, sillä en tiennyt, että myös tähtiklaanilaiset palaisivat. Niinpä tyydyin olemaan hiljaa. Kai kolme klaania selvittäisivät sen itsekin jossain vaiheessa.
Loikkasin alas Puhujankiveltä antaen Kuolonklaanille ja Varjoklaanille merkin seurata. Kissajoukko lähti kulkemaan perässäni kohti laakson rinnettä.
"Muistutan vielä, että jokainen halukas voi seurata meitä! Viiltoklaanin ovet ovat auki aina", nau'uin kovaan ääneen ennen kuin katosin pimeyteen Tuuliklaanin reviirille, jonne laakson reunamilla seisovat kissatkin alkoivat meitä seurata. Viiltoklaanilaisten ulvaisut kiirivät halki metsän, kun kuljimme ukkospolun ylitse Varjoklaanin reviirille. Minttutähti kiiruhti rinnalleni. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
"Se meni hyvin, vai mitä?" naukaisin virnistäen. Naaras nyökkäsi hitaasti.
"Mitä me teemme seuraavaksi?" Minttutähti esitti kysymyksensä.
"Jätä klaanisi leiriin ja tule Rosmariiniputouksen kanssa käymään Kuolonklaanin leirissä. Käydään hieman läpi tulevaa", nau'uin varjoklaanilaisnaaraalle, joka vastasi nyökäten. Hän vilkaisi varapäällikköään, joka nyökkäsi myös. Mitähän kaksikko sanoisi, kun näkee Kylmähenkäyksen Kuolonklaanin leirissä?
"Viiltotähti", Jääliljan ääni kantautui takaani juuri sopivasti. Käänsin katseeni vaaleaan naaraaseen, jonka takana seisoi tumma naaraskissa. Tunnistin tämän hetkessä Hohdetassuksi. Oliko naaras päättänyt tulla mukaamme?
"Niin?" murahdin ja viilsin kynsillämme ilmaa, kun pysähdyimme Varjoklaanin leirin edustalle, jonne Minttutähti johdatti klaaninsa jäsenet.
"Ilmoitan vain, että Hohdehanki liittyi Viiltoklaaniin", naaras ilmoitti kylmällä äänellä viitaten takanaan seisovaan naaraskissaan, joka katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin.
"Hän saa luvan muuttaa Emonsuulle Sulkatähden kanssa", ilmoitin kylmästi. Jäälilja nyökkäsi.
"Minulla on teille tehtävä", tokaisin nopeasti, ennen kuin Jäälilja ehti poistua viereltäni. Naaras katsoi minua kysyvästi. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Juoskaa Kuolonklaanin leiriin ja sanokaa Kylmähenkäykselle ja Pakkaselle, että heidän täytyy lähteä heti Emonsuulle. Sanokaa, että se on Viiltotähden käsky, ja jos he eivät tottele, he ja heidän tyttärensä saa kärsiä", nau'uin kylmällä äänellä. Jäälilja nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt tehtävänsä.
"Tule", hän sanoi entiselle tuuliklaanilaiselle, joka lähti seuraamaan naarasta. Sulkatähti astui vierelleni. Hän vilkaisi minua, jonka jälkeen lähti myös kaksikon perään. Naaras kai menisi suoraa tietä Emonsuulle, jossa hän tätä nykyä asui. Pian Minttutähti palasi perässään Rosmariiniputous. Naaras asettui kanssani Kuolonklaaanin johtoon, kun lähdimme kulkemaan kohti Ukkospolkua.
"Aloitamme kai hyökkäämällä johonkin klaaniin?" Minttutähti kysyi. Vastasin nyökäten.
"Täytyy keskustella asiasta. Olen aika varma, että se ei tule olemaan Tuuliklaani. He osaavat varautua, koska ovat lähinnä Kuolonklaania. Jokiklaanilaiset tuskin uskovat meidän hyökkäävän sinne, sillä joen ylitys on liian vaikeaa toistaiseksi näin suurelle ryhmittymälle, kaikki eivät nimittäin osaa uida", nau'uin. Kuolonklaanissa oli pari entistä jokiklaanilaista lisäkseni. Myös Ahvenleuka ja Silakkasiipi olivat aiemmin jokiklaanilaisia. Lisäksi Mutuviiksi osasi uida, vaikkakin heikosti. Neljän kissan hyökkäys ei ollut mikään kovin hyvä idea.
"Totta", Minttutähti naukui pohtien.
"Entä Myrskyklaani? Kuolonklaani aloitti aiemminkin hyökkäyksen sieltä", Rosmariiniputous liittyi keskusteluun astellessaan päällikkönsä vierelle. Vilkaisin varjoklaanilaisnaarasta.
"Siinä voisi olla ideaa. Reviiriltänne on lyhyt matka Myrskyklaaniin, ja lisäksi tunnen sen reviirin erittäin hyvin", nau'uin virnistäen. Huomasin Minttutähden katsovan minua ihmetellen. Eihän hän tiennyt vieläkään minun olevan Viiltotähti.
"Kuinka niin tunnet?" Minttutähti kysyi.
"Aivan, unohdin kertoa teille. Edellisessä elämässäni vartuin Myrskyklaanissa ja valloitin koko metsän. Olen uudelleensyntynyt Viiltotähti", selitin tasaisella äänellä Varjoklaanin päällikölle. Naaras katsoi minua uskomatta korviaan ja vilkaisi varapäällikköään, jonka ilme oli vähintäänkin yhtä yllättynyt.
"Asia ei ole salaisuus, mutta ylösnousevat varjoklaanilaiset eivät takuulla pidä minusta. Jos onnistutte kääntämään heidät puolelleni, se merkitsisi paljon. Kuolonklaani teki kamalia asioita edellisessä elämässäni, ikävä kyllä Varjoklaanikin sai niistä osansa. Tahdon tehdä selväksi, että olen aidosti pahoillani siitä. Jos vain voin, tahdon hyvittää sen teille jollain tavalla tulevaisuudessa", nau'uin naaraskissalle, kun ylitimme ukkospolkua.
Saavuttuamme leiriin, huomasin Jääliljan seisovan Hohdehangen kanssa leirin aukiolla. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Hän oli kai onnistunut suunnitelmassaan. Huomasin Pakkaspennun vaeltelevan kivillä, jotka sijaitsivat lähellä oppilaiden pesää.
"Tuo on sisarpuolesi", viitoin pennun suuntaan kertoessani sen Rosmariiniputoukselle. Naaras käänsi katseensa vaaleaan naaraspentuun, joka käänsi katseensa leiriin saapuviin kissoihin. Kissajoukko lähti heti omille teilleen. Minä johdatin Varjoklaanin päällikön ja varapäällikön omaan pesääni Suurkiven alle. Ennen kuin ehdimme edes aloittaa, pesän ulkopuolelta kuului naukaisu:
"Viiltotähti? Voinko tulla." Ääni kuului Raepisaralle. Olin luvannut, että tämä sai olla mukana suunnittelemassa sotaan liittyviä asioita.
"Voit, mutta järjestä ensin saalistuspartiot. Laita yksi lähtemään vielä tänä yönä, mutta loput vasta aamulla", käskin. Soturi vastasi nyökäten ja poistui luotamme.
"No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" latelin kysymyksiä kahdelle varjoklaanilaiselle.
//Rosma, Minttu tai Rae?
Rosmariiniputous 17.11.2018
Tunsin koko ruumiini jähmettyvän täydellisesti ja meripihkaisten silmieni suurenevan kauhusta, kun Tihkutähden kookas hahmo ilmestyi leiriaukiolle. Edesmenneen päällikön tummanharmaassa turkissa olevat valkeat täplät erottuivat aivan yhtä selvästi kuin ennenkin ja kollin sähkönsinisessä katseessa loisti aivan yhtä selkeästi murhanhimo kuin aina ennenkin. Kettuaskelkin kääntyi ympäri ja kumppanini jähmettyi myöskin. Tihkutähti virnisti jäisesti ja porasi katseensa meihin. Pystyin näkemään jo silmissäni, kuinka Tihkutähti kuvitteli terävät kyntensä sivaltamassa kurkkuani auki.
"No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" Tihkutähti naukui jäisellä äänellään, jota minä en todellakaan ollut ikävöinyt. Vetäisin syvän henkeä ja astuin päättäväisesti eteenpäin, poraten meripihkaisen katseeni suoraan päällikön sähkönsinisiin silmiin.
"Minä voin tervehtiä kumppanini puolesta sinua, Tihkutähti. Olet varmastikin todella tyytyväinen kuultuasi, että yksikään kissa tässä klaanissa ei ikävöinyt sinua", ilmoitin tyynesti Tihkutähdelle, joka seisoi voimakkaan oloisena keskellä leiriaukiota. Päällikkö kohotti kuonoaan hitaasti ja otti askeleen eteenpäin, mikä sai niskakarvani nousemaan hetkessä ylös.
"Rosmariiniputous. Kuinka mukavaa nähdä sinuakin", Tihkutähti naukaisi jäisesti ja heitti nopean silmäisyn Kettuaskeleeseen, "tekö olette nykyään kumppaneita?"
"Kyllä, ja meillä on kaksi pentuakin, Fasaanipentu ja Haukkapentu. Kehotan sinua pitämään veriset käpäläsi kaukana heistä, olemme kummatkin valmiita suojelemaan pentujamme henkiemme edestä. Ja kehotan sinua pysymään myös kaukana minusta, Minttutähti tuskin pitäisi jos tappaisit hänen varapäällikkönsä", sähähdin kylmästi päällikölle ja marssin suoraan tuon ohitse, edes katsomatta tummanharmaata kissaa silmänräpäyksen ajaksikaan, "minä menen nyt pienelle kävelylle. Näkemiin, Tihkutähti."
Sen sanottuani sukelsin piikkihernetunneliin ja jätin edesmenneen päällikön taakseni. Minä en tulisi välittämään hänestä sen enempää, tämän sodan päätyttyä pääsisin hänestä taas eroon. Tihkutähti oli minulle ainoastaan huono muisto, aivan kuin Kylmähenkäyskin.
Vaeltelin Varjoklaanin reviirin rajalla, lähellä ukkospolkua. Mieleni oli niin täynnä ikäviä ajatuksia, että tuntui aivan siltä kuin pimeys olisi vallannut minut. Aivan kuin minusta olisi tullut kuolonklaanilainen, joka ajatteli vain ja ainoastaan pahoja asioita. Sodassa Kuolonklaanin rinnalla taisteleminen ei innostuttanut minua, mutta Varjoklaanilla ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Siirtyminen Metsäklaanin puolelle tarkoittaisi murskautumista Kuolonklaanin kynsissä, koska he tiesivät nyt jo niin paljon meistä. Vetäisin syvään henkeä ja asetuin istumaan mutaiselle tantereelle, jääden vain hengittämään itseeni tutun kotiklaanini reviirin tuoksua.
"Rosmariiniputous? Sisko?"
Nostin salamannopeasti pääni ja niskakarvani nousivat silmänräpäyksessä pystyyn. Tuo tuttu ääni kuului eräälle kissalle, jota en ollut nähnyt moneen kuuhun. Käännyin hitaasti ympäri ja päädyin vastakkain muutaman hännänmitan päässä seisovan kollikissan kanssa. Kolli oli suuri kooltaan ja lihaksikas rakenteeltaan ja omasi tummanharmahtavan turkin. Kissan kylmänsiniset silmät olivat porautuneet minuun ja silmissä loisti epäusko.
"Korentolento", kuiskasin ääneen veljeni nimen ja syöksyin juoksuun kollia kohti. Korentolento ei ehtinyt edes tehdä mitään ennen kuin olin jo sukeltanut hänen syliinsä ja haudannut kuononi veljeni tumnanharmaan turkkiin. Jäin siihen hengittämään kollin myskimäistä tuoksua sieraimeni täyteen ja hengitin samalla erittäin raskaasti. En ollut tajunnut lainkaan, että tulisin näkemään Korentolennon. Ikävä kyllä Hikkoritassua en tapaisi, koska hän ei ollut uskonut mihinkään, mutta olin silti saanut mahdollisuuden nähdä toisen veljistäni.
"Voi Korentolento, et edes tiedäkään kuinka paljon olen ikävöinyt sinua", kuiskasin pikkuveljelleni.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua", Korentolento kuiskasi ja irrottautui lopulta minusta, "no, kerro minulle kaikki mitä on tapahtunut kuolemani jälkeen! Onko Tihkutähti vielä elossa?"
Olin unohtanut kokonaan, että veljeni oli kuollut lehtisateen aivan alussa eikä hän ollut täten todistanut Tihkutähden kuolemaa. Niin paljon oli tapahtunut mistä veljeni ei tiennyt!
"Utukyynel lähti Varjoklaanista enkä tiedä missä hän on nykyään. Mutta Korentolento, Tihkutähti on kuollut! Minttusydän on ollut päällikkönä jo jonkun verran ja minä olen Varjoklaanin varapäällikkö! Minä ja Kettuaskel saimme myös kaksi upeaa kollipentua, Fasaanipennun ja Haukkapennun. Heistä tulee pian oppilaita. Ainiin, Liljahenkäys sai myös Sienikarvan kanssa kolme pentua, jotka ovat myös meidän sisarpuoliamme. Heidän nimensä ovat Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu", selitin aivan tohkeissani. Korentolento kuunteli jokaista sanaani ilo silmissään loistaen.
"Sinun pitää kyllä selittää minulle leirissä uudelleen, koska sain hädin tuskin mitään selvää pölötyksestäsi", Korentolento virnisti huvittuneena, "Happohenkäyskin on palannut metsään! Minä näin hänet vähän aikaa sitten."
"Tässä minä olen."
Käännyimme samaan aikaan katsomaan, kuinka Happohenkäys sukelsi esiin tiheästä aluskasvillisuuspensaasta ja väläytti nopean hymyn meille. Naaras oli ollut isäni oppilas aikoja sitten ja hän oli kuollut viherlehden aikoihin lämpöhalvaukseen.
"Mukava nähdä sinuakin, Happohenkäys. Teidät pitää kyllä viedä leiriin, tulkaahan", ohjeistin kaksikkoa ja lähdimme kolmestaan marssimaan leiriä kohti.
//skip
"Tuo on sisarpuolesi", Viiltotähti naukaisi ja heilautti häntäänsä erään kivikon suuntaan, joilla eräs lumenvalkoinen pentu leikki. Käännyin vilkaisemaan kyseiseen suuntaan ja siellä hän oli, Pakkaspentu, Kylmähenkäyksen tytär ja minun siskopuoleni. Hän oli kovin kaunis ulkonäöltään ja hänellä oli silmäänpistävät jäänsiniset silmät. Ehdin kohdata pennun katseen silmänräpäyksen ajaksi, kunnes jouduin sukeltamaan Viiltotähden ja Minttutähden kanssa päällikön pesään. Raepisara lähti pesästä järjestämään saalistuspartioita, joten jäin kahden päällikön kanssa pesään. Pidin ryhtini mahdollisimman suorana ja kuononi korkealla, jotta näyttäisin päättäväiseltä ja arvoni ymmärtävältä kissalta.
"No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" Viiltotähti kysyi ja kääntyi meidän puoleemme.
"Minun mielestäni olisi hyvä idea hyökätä kuunhuipun aikaan, koska silloin kaikki kissat ovat jo nukkumassa ja he joutuvat herätessään heti lähteä taistelemaan, joten heidän pitäisi olla heikompia. Jos tämä sinun myrskyklaanilainen ystäväsi voisi vähän kertoa Myrskyklaanin leiristä ja sen mahdollisista salareiteistä", naukaisin kääntyessäni Viiltotähden puoleen, "voisimme jakautua ryhmiin ja hyökätä samaan aikaan leirin eri puolilta. Mutta kyllä yhden ja suuren kissajoukon rynnistäminen leiriin toimisi myös."
"Ja mitä tulee hyökkäykseen lähteviin kissoihin, vahvoja kissoja kannattaisi ainakin olla paljon koska suuri osa Myrskyklaanin kissoista on tanakkarakenteisia eivätkä pienet ja nopeat kissat pääse pienessä leirissä voittamaan", selitin ja käännyin sitten Minttutähden puoleen, "siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti?"
//Minttu? Viilto? Rae?
//878 sanaa
Viiltotähti 17.11.2018
"Emme tarvitse myrskyklaanilaista kertomaan leiristä", murahdin Rosmariiniputoukselle ennen kuin Minttutähti ennätti sanoa mitään. Varapäällikkö käänsi katseensa minun suuntaansa. Vaikka en näyttänyt sitä, olin sisimmässäni hieman loukkaantunut siitä, että Varjoklaanin varapäällikkö joko unohti kuka olin tai hän väheksyi minua ja muistiani.
"Kuten sanoin, olen uudelleensyntynyt Viiltotähti. Elin yli puolet elämästäni Myrskyklaanin leirissä. Leirin pääaukio on tilava, kuten joka leirissä. Lisäksi pienet kissat pärjäävät paremmin kuin suuret pienessä tilassa, muista se. Pienillä on enemmän tilaa liikkeilleen. Meidän täytyy ottaa mukaan monenlaisia kissoja, sillä tunnetusti Myrskyklaani on täynnä muiden klaanien entisiä jäseniä ja erakoita. Kaikenlaisista taistelutaidoista on hyötyä", nau'uin kuin olisin opettanut oppilasta. Eikö Varjoklaanissa opetettu sotureille enää perusjuttujakaan? Viilsin kynsilläni ilmaa. Rosmariiniputous vaikutti hieman nolostuneelta. Hän ei kai koskaan ollut edes käynyt Myrskyklaanin leirissä, joten eipä häntä siitä voinut moittia.
"Minä kannatan pienempiä ryhmiä. Meidän ei tarvitse hyökätä kerralla, eikä kaikkien tarvitse tulla leiriin. Ehdotan, että ulkopuolelle jätetään kissoja vahtimaan, ettei kukaan pääse hakemaan muita klaaneja apuun", nau'uin tasaisella äänellä. Mieleeni nousivat muistot Myrskyklaanin sodasta, joka oli johtanut Kuolonklaanin syntyyn ja minun päällikkyyteeni. Sodan voittaminen niin nuorena sai minut tuntemaan itseni lyömättömäksi. Toivoin, että tässä kävisi vähintään yhtä hyvin.
"Otammeko parantajia mukaan?" Minttutähti kysyi ja katsoi minua kysyvästi. Tiesin, että Varjoklaanissa oli tällä hetkellä kaksi parantajakissaa, joista molemmat olivat eteviä tehtävässään. Kolme parantajaa yhteen taisteluun olisi kai liikaa.
"Mielestäni riittää, jos otamme parantajista kokeneimman mukaan taistelukentälle tai sen läheisyyteen. Mitä nopeammin ja paremmin loukkaantuneet hoidetaan taistelussa, sitä paremmin meillä menee", tokaisin ja käänsin kysyvästi katseeni Minttutähteen. En muistanut Varjoklaanin parantajan nimeä. Liljahenkäys taisi yhä olla hänen oppilaansa, mutta yleensä mestari oli oppilastaan kokeneempi.
"Sienikarvako? Enpä tiedä", Rosmariiniputous mietti ääneen ja irvisti. Väräytin korviani kuullessani puhetta läheltä suurkiveä. Se oli vaimeaa, joten en kiinnittänyt siihen enempää huomiota.
"Miksi ei?" kysyin puolestani. Varapäällikkö käänsi katseensa päällikköönsä, joka nyökkäsi.
"Sienikarva ei oikein viihdy taistelutilanteissa. Hän on etevä parantaja, mutta häntä tuskin saisimme leiriin sisään. Siksi ehdottaisin, että ottaisimme Liljahenkäyksen tai teidän parantajanne mukaan taisteluun", Minttutähti ehdotti asiallisesti. Nyökkäsin.
"Liljahenkäys siis", totesin viileästi. Olin melkeinpä jopa hyvilläni siitä, että valitsimme hänet Sienikarvan sijaan. Naaraan suonissa virtasi täysi kuolonklaanilaisveri, joten odotin häneltä paljon. Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, kun Raepisara astui sisään. Nyökkäsin kollille tervehdykseksi.
"Oletteko jo sopineet jotakin?" kolli kysyi ja istuutui alas vierelleni. Istuimme vastakkain varjoklaanilaisten kanssa.
"Sovimme hyökkäävämme Myrskyklaaniin. Hyökkäys tapahtuu kai kuuhuipun aikaan pienissä ryhmissä. Parantajaksi mukaan tulee klaanimme Liljahenkäys", Minttutähti ilmoitti lyhyesti. Raepisara nyökkäsi.
"Lähtevätkö molemmat päälliköt mukaan?" entinen päällikkö kysyi katsoen ensin Minttutähteä ja sitten minua. Käänsin katseeni kysyvästi Minttutähteen.
"Tahdotko mukaan?" kysyin naaraskissalta jääden odottamaan tämän vastaustaan.
//Minttu? Myös Rosma tai Rae voi jatkaa
Minttutähti 18.11.2018
"Siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti", Rosmariiniputous naukui räpäyttäen meripihkaisia silmiään pieni itsevarma palo niissä. Nyökkäsin pieni tyytyväinen virne ilmeenäni. Rosmariiniputouksen ideat olivat hyviä ja kuten yleensäkin olimme samalla aaltopituudella ajatuksissamme.
"Olen samaa mieltä ajankohdan kanssa. Kuunhuippuna miltei jokainen on jo nukkumassa ja kuten Rosmariiniputous sanoikin kissat olisivat unenpöppöröisiä, eivätkä tajuaisi tilannetta heti ja se pelaisi meille lisää aikaa", selitin ja vilkaisin vuorollaan Viiltotähteen, Raepisaraan ja Rosmariiniputoukseen.
"Suurikokoiset ja voimakkaat kissat toki pärjäävät hyvin Myrskyklaanilaisia vastaan, mutta mielestäni meidän tulisi ottaa myös näön vuoksi pienempiä ja vikkelämpiäkin kissoja, sillä silloin saamme heidät näkemään oman ylivoimamme. Joskus vastustajan voi jo voittaa pelkällä kissojen määrällä", nau'uin tyynesti ja tasaisesti. Ennen kokoontumiseen lähtöä olin saanut uutisen Tihkutähden ylösnoususta. Kolli oli kuitenkin pettyneenä kertonut, että hän olisi enää vain Tihkuturkki. Entisen kumppanini silmiin katsoessani, en ollut tuntenut enää sitä paloa, joka sydämessäni oli ennen ollut. Nyt oli vain tyhjyys. Minua kuvotti se miten harmaa kolli käyttäytyi muita kohtaan, jopa omaa poikaansa kohtaan. Ja se oli tehnyt selväksi mitä minä tunsin, sillä Kettuaskelesta oli tullut entistä tärkeämpi minulle ajan myötä, sillä minulla ei ollut perheessäni enää muita. Tai olihan Kyyhkylento, mutta se oli eri asia.
"Nyt mielelläni kuulisin teidän ehdotuksianne", naukaisin silmissäni jonkinlainen luottamus kiiltäen.
//Viilto? Rosma? Rae?
Rosmariiniputous 14.11.2018
Tulkaa pesääni", Minttutähti naukaisi Varjoklaanin leiriin saapuneille Viiltokaaokselle ja Raetähdelle, jotka nyt silmäilivät minua ja punertavanruskeaa päällikköä odottavasti. Kohotin kuonoani mahdollisimman rohkeasti ja saatoin kuolonklaanilaiset päällikön pesään, heitellen heihin vähän väliä epäileviä mulkaisuja. Minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, miksi nämä kissat olivat päättäneet tunkeutua Varjoklaanin leiriin, mutta minä todellakin tahdoin kuulla syyn.
"Viiltokaaos, kerro asiasi", Minttutähti naukaisi varapäällikölle, kun olimme kaikki asettuneet pesään. Minä olin istuunut päällikköni rinnalle ja kuolonklaanilaiset istuivat aivan yhtä päättäväisinä kuin mekin edessämme.
"Viiltotähti", kolli korjasi, virnistäen nopeasti. Kohotin hieman kulmiani, näemmä hän oli nykyään päällikkö. Täten Raepisara oli varmaankin luopunut hengistään ja siirtynyt tavalliseksi soturiksi.
"Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, Viiltotähti ilmoitti tyytyväiseen sävyyn. Pääni kallistui hämmästyksestä sivuun, mistä ihmeestä tuo kolli puhui?
"Nytkö jo?" Minttutähti vastasi. Käännyin vilkaisemaan naarasta, oliko hän tiennyt tästä Viiltotähden mainitsemasta lupauksesta?
"Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, Viiltotähti jatkoi. Hämmennys suorastaan roihusi sisälläni ja lopulta jouduin kysymään:
"Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” Viiltotähti virnisti kysymyksilleni ja sivalsi taas tavanomaisesti ilmaa. Otin askeleen kauemmas ja siristin meripihkaisia silmiäni. Kuolonklaanilainen oli pelastanut minut Kylmähenkäyksen kynsistä, mutta en siltikään luottanut häneen yhtään enempää.
"Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, Viiltotähti selitti ja porasi sitten katseensa Minttutähteen, "olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?"
"Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, Minttutähti ilmoitti ja sai helpotuksen virtaamaan lävitseni. Jos Varjoklaani tulisi taistelemaan tässä sodassa Kuolonklaanin puolella, minäkin tahdoin tehdä selväksi muille klaaneille että emme olleet millään tavalla luovuttaneet itseämme Kuolonklaanille, vaan olimme vieläkin Varjoklaani.
“Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme", Viiltotähti ehdotti. Päällikön ehdotus ei tietenkään saanut minua tyytyväiseksi, mutta ei se hirveäkään ollut.
"Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?" Raepisara kysyi Minttutähdeltä.
"Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti selosti ja vilkaisi minuun. En edes tiennyt mitä ajatella päällikön suunnitelmista, mutta en varmaan voinut muutakaan kuin vain myöntyä hänen suunnitelmiinsa.
“Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.”
Kohautin kulmiani hitaasti, kun Viiltotähti mainitsi vielä ylösnousemisen. Tämä varmasti tarkoitti myös, että Kylmähenkäys ylösnousisi - jota minä en tietenkään odottaisi enkä myöskään sitä, että joutuisin satavarmasti taistelemaan samalla puolella hänen kanssaan. Mutta tosin, tulisin myös näkemään pitkästä aikaa kuolleen veljeni, Korentolennon. Hikkoritassu tuskin ylösnousisi koska hän ei ollut uskonut mihinkään. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin meripihkaisen tuijotukseni Viiltotähden vihreisiin silmiin. Päällikkö kohtasi tuijotukseni ja jäin tuijottamaan kollia päättäväisenä.
"Olen mukana suunnitelmissa", ilmoitin hetken epäröinnin jälkeen Kuolonklaanin uudelle päällikölle. Olin aivan varma, että hän aisti epävarmuuteni asian suhteen, mutta teinkin tämän ainoastaan siksi, koska halusin olla uskollinen Minttutähdelle ja tiesin myös, että kieltäytyminen yhteistyöstä toisi vain ongelmia Varjoklaanille. Viiltotähti nyökäytti tyytyväisen oloisena päätään ja sanoi jotain Raepisaralle, mitä minä en onnistunut kuulemaan. Käännyin Minttutähden puoleen.
"Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", kuiskasin Minttutähdelle niin hiljaa, etteivät kuolonklaanilaiset kuulisi mitään.
//Minttu? Viilto? Rae?
//565 sanaa
Minttutähti 14.11.2018
"Mikä on kissatädin nimi? Sinä on Rosmariiniputous?" Loistepentu piipitti ujosti vaaleanvihreät silmät tuikkien. Pudistin päätäni ystävällisesti hymyillen.
"Ei en ole Rosmariiniputous," vilkaisin taakseni ja yritin etsiä klaanin varapäällikköä katseellani, mutta naaras oli jo ehtinyt livistää, "Minä olen Minttutähti. Olen varma, että tulet vielä tapaamaan Rosmariiniputouksen, sillä hänelläkin on pentuja pentutarhalla." Loistepennun pupillit laajenivat innostuneina.
"No niin, mutta nyt lähdemme etsimään sinun emoasi", naukaisin ja kumarruin alas, "Kiipeä selkääni ja pidä tiukasti kiinni niin saat kyydin." Loistepentu teki työtä käskettyään ja pian olimmekin jo matkalla kohti klaaninvanhimpien pesää mihin olin nähnyt Liljahenkäyksen suuntaavan. Kävelin mahdollisimman tasapainoisesti, ettei Loistepentu vahingossakaan tippuisi kyydistä, sillä sitä en halunnut.
"Kaikki hyvin sillä ylhäällä?" kysäisin aina tietyin väliajoin, sillä tunsin velvollisuudekseni varmistaa asian. Onneksi jokainen vastaus minkä pentu antoi oli myönteinen ja ehkä jopa innostunut. Pieni naaras pysyi kuin pysyikin koko matkan turvallisesti kyydissäni. Työntyessäni klaaninvanhimpien pesään huomasin pesässä olevan pienimuotoisen tungoksen, joten päätin jättää Loistepennun suorilta vain emonsa hoiviin, sillä olihan minulla auringonhuipun partiokin hoidettavana.
"Näkemisiin Loistepentu, minun on nyt valitettavasti mentävä", hyvästelin vaaleanruskean pennun nopeasti ja lähdin loikkimaan aukiolle, jossa huomasin jo minun odottavan partion. Jäseninä siinä olivat Okaliekki, Kyyhkylento sekä Murattilehti. Astelin partion luokse kohteliaasti nyökäten ja lähdin johdattamaan partiota ulos leiristä kohti Varjoklaanin metsiä.
En ollut pitkään aikaan ollut partiossa, enkä ollut muistanut kuinka mukavaa metsässä partion kanssa kiertely olikaan. Kuitenkin tassuni tuntuivat hieman väsyneiltä ja päätin, että minun kannattaisi mennä lepäämään hetkeksi, että olisin pian taas vireessä seuraavaan partioon. Minä olin halunnut olla partioissa mukana, ettei muut kissat vain saisi sellaista käsitystä, etten tekisi mitään muuta kuin määräisin muita töihin. Ja toiseksi partioihin ei välttämättä riittäisi tarpeeksi kissoja ilman kaikkien virkeiden työpanosta. Hetki sitten päiväryhmä, johon kuuluivat Mietesielu, Ikituuli, Savutassu ja havutassu, oli aloittanut vuoronsa korjaustöissä ja aamuryhmäläiset olivat päässeet lepäämään. Suuntasin kohti suurta tammea, jonka juurikossa sijaitsi pesäni. Työnnyin sammalella vuorattuun pesään ja kellahdin kyljelleni. Voisin ottaa lyhyet nokoset, jotta voimani palautuisivat. Rosmariiniputous varmasti herättäisi minut jos tulisi ongelmia ja enhän minä sulkisi silmäni kuin pariksi minuutiksi tai kymmeneksi.
Avasin silmäni niihin kajastavan kirkkaan valon takia. Oloni oli virkeä, joten olin varmasti nukahtanut vähän liian pitkäksi aikaa ja minun olisi varmasti nyt palattava partioimaan. Kun nousin ylös tajuntaani iski salaman lailla tieto siitä missä olin - en ollut Varjoklaanissa vaan jossain paljon kauempana. Valkea valo ympäröi minua, eikä se ollut ainoastaan auringonvaloa vaan kirkkaana hohtavan tähtikissan suomaa valoa. Räpyttelin silmiäni hetken, sillä ne eivät olleet tottuneet näin kirkkaaseen ympäristöön niiden ollessa kiinni. Hetken päästä maisema alkoi seljetä: olin lehtisateen värjäämällä oranssinkirjavalla niityllä, jossa siellä täällä oli lehdettömiä puita. Taivas oli sininen ja vain hento pilvenhattara leijui siellä. Läheisellä kivellä istui musta naaras, jonka viime näkemisestä ei ollut kulunut kauaakaan. Naaras heilutti häntäänsä kiihtyneenä, joka sai kylmät aallot kulkemaan lävitseni, ilmassa oli jotain pahaenteistä joka säkenöi kipinöiden lailla.
"Hämylilja?" kysyin hiljaa. Naaraan vaaleansiniset silmät kääntyivät kohti minua pelottavan vakavina. Tähtiklaanilla oli minulle asiaa, miksi muuten olisin täällä?
"Minttutähti", naaras naukaisi, "Emme ehdi jutella nyt. Minulla on kiireinen viesti sinulle." Silmäni laajenivat jännittyneinä, mutta silti nyökkäsin hallitun vakavasti. Naaras nousi seisomaan ja katsahti minuun synkkä ilme kasvoillaan ennen kuin aloitti asiansa, joka kuului näin:
"Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta." Tuntui kuin sydämeni olisi jättänyt yhden lyönnin välistä, olin saanut kovin sekavan viestin. Se oli enne, mutta minulla ei ollut mitään hajua sanojen merkityksestä.
"Näkemiin Minttutähti", naaras naukui ennen kuin muuttui sumuksi, samalla tuntui kuin maa olisi vedetty tassujeni alta pois. Samaan aikaan räväytin silmäni auki päällikön pesässä. Nousin istumaan ja suin nopeasti turkkiani, en miettisi nyt ennettä sen enempää vaan tekisin jotain mikä veisi ajatukseni aivan jonnekin toisaalle.
Hetki sitten leiriimme oli saapunut kaksi varsin yllättävää vierasta, Raetähti ja kollin varapäällikkö Viiltokaaos - tai oikeastaan nykyään Viiltotähti ja entinen päällikkö Raepisara. Viiltotähti oli halunnut varmentaa, että pidin sopimuksestamme kiinni, sillä sota alkaisi pian.
"Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti naukui. Ennen kuin ehdin vastata Kuolonklaanin päällikön tarjoukseen sain kuulla jotain uskomatonta. Tummanharmaa kolli kertoi kuolleiden heräävän henkiin, jopa Tihkutähden, kun ajattelin kollia kylmät väreet kulkivat turkillani. Minähän rakastin Tihkutähteä, eikö niin? Tai ainakin olin rakastanut, en tiennyt tunsinko enää mitään, sillä olin alkanut vasta tajuta kollin kylmäsydämisyyden. Samalla Rosmariiniputous puuttui peliin ja kertoi olevansa mukana, joka oli suuri helpotus minulle.
"Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", Rosmariiniputous naukui niin hiljaa, ettei kuolonklaanilaiset kuulleet naaraan puheita. Nyökkäsin.
"Olen täysin varma," aloitin hiljaisella äänellä, mutta seuraavat sanani sanoin kaikkien pesässä olijoiden kuullen, "Olen sanani mittainen kissa ja kuten jo aiemmin lupasin, Varjoklaani tulee olemaan sodan aikana osa Viiltoklaania loppuun asti. Jos joku varjoklaanilainen vastustaa ajatusta ja loikkaa toiselle puolelle sodassa, hänet leimataan klaaninsa pettäjäksi, eikä hänellä ole enää pääsyä Varjoklaanin riveihin ja uskon ettei kukaan halua sitä. Kiitos vielä oikeudesta saalistaa puolellanne, noudatamme sääntöjänne saalistusalueista." Kohdistin syvänsinisen katseeni ensin Viiltotähteen ja sitten Raepisaraan. Pyytäisin vielä, että saisin puhua kahden Viiltotähden kanssa, sillä ajattelin kollin haluavan tietää enteestä. Minä luotin kolliin, sillä kollin ei olisi mitään järkeä pettää Varjoklaania sillä samalla puolella tässä oltiin. Uskoin tosiaan, että klaanini kissat olivat uskollisia päällikölleen.
//Viilto? Rae? Rosma?
864 sanaa
Raepisara 14.11.2018
Moni asia pyöri mielessäni sujahdettuani sotureiden pesään. Katse Kalmaliljaan oli kertonut jo paljon. En ymmärtänyt, miksei naaras ollut kertonut minulle Viiltotähden suunnitelmista. Olisin osannut ainakin varautua ja olla käymättä Pimeyden metsässä. Sisälläni oli niin valtavasti sisäistettäviä asioita, jotka saivat minut hermostuneeksi. Uni ei ottanut tullakseen, vaikka kuinka yritin etsiä mukavaa asentoa sammalvuoteella. En todellakaan tiennyt kenen tämä sammalvuode oli, mutta se oli kulahtanut ja vanha, ehkäpä vain ylimääräinen. Tai sitten tämä oli Viiltotähden entinen vuode. Käännyin pois toisista pesän seinän suuntaan ja suljin meripihkaiset silmäni. Sulkatähti. Viiltokaaos. Sota. Varjoklaanin ja Kuolonklaanin liitto. Seuraava kokoontuminen. Valhe. Salaisuus. Kuolleiden ylösnousemus. Ärähdin vihaisena ajatuksilleni. "Suu tukkoon, hiirenaivo", kuului viereiseltä vuoteelta uhkaava sähähdys ja kyljen kääntäminen toiseen suuntaan. "Mieti vähän kelle puhut", murahdin takaisin, vaikka ymmärsinkin herättäneeni toisen syyttä suotta. Inhottavat ajatukset vain pyörivät mielessäni. Kuten se, että olin kuollut, käynyt Pimeyden metsässä ja palannut takaisin maan päälle, nähnyt Sulkatähden ja Viiltotähden ensimmäisinä, kuullut suunnitelmista ja tämä kaikki sekoitti pääni. Yksistään nuo eivät riittäneet, vaan minulla oli ylläpidättävänä salaisuus, josta tiesivät vain Viiltotähti ja Sulkatähti. Varapäällikköni oli pettänyt minut ja vienyt viimeiset henkeni ja kaiken lisäksi vielä noussut valtaan. Huomasin sammalvuoteen kärsineen ajatustyöstäni, sillä olin ajatuksissani kynsinyt sitä palasiksi. Ja minun piti salata tämä kaikki Kalmaliljalta. Toisaalta olihan naaras salannut asioita minultakin. Murahdin ja viereiseltä pediltä kuului jälleen äreitä sanoja. Kaikki oli nyt niin sekavaa, etten eläessäni ole ollut ikinä näin sekaisin jonkun asian takia. Taino, juurihan minä olin kuolleena. Ärähdin. Varmaan valvotin tälläkin hetkellä sotureita ärähtelyilläni, mutten vain onnistunut saamaan unta näiden asioiden takia. Olisknpa vain kuollut ja pysynyt kuolleena! Olisinpahan ainakin saanuy viettää aikaa Havupennun kanssa. Eikun... palautuuko Havupentukin maan pinnalle? Kielomyrkkyä en kuitenkaan pääsisi tapaamaan, sillä hän ei ollut Pimeyden metsässä. Mieleni olisi tehnyt mieli hakata päätäni maahan, mutten sentään siihen ryhtynyt. Onneksi. Kissathan pitäisivät minua hulluna. Ja pitäisivät nytkin, jos tietäisivät koko totuuden siitä, miksen ole enää päällikkö. Minua hävetti, kun Viiltotähti oli kertonut klaanille, että olisin luovuttanut henkeni ja ryhtynyt vain soturiksi. En ollut sellainen kissa ja Kalmalilja tiesi sen. Hän varmasti epäili asiaa, mutten pystynyt nyt puhumaan hänelle. Enkä voisi koskaan puhua tästä asiasta. Minun pitäisi sulloa kaikki sisääni ja pitää ne siellä. Monet ihailivat Viiltotähteä ja olisivat kuolleet hänen puolestaan. No, minä en. Viiltotähti oli toiminut huonosti kanssani, enkä antaisi hänelle anteeksi. Hän ei olisi ansainnut sitä. Pakko se kai vain oli esittää arvon päällikön ja muiden silmissä, että kunnioitin edes vähäsen päällikkö. Se oli kyllä osittain totuuskin. Viiltotähtihän tämän koko klaanin oli aikoinaan perustanut! Mutta se mitä hän oli tehnyt minulle... Tunteeni olivat niin ristiriitaiset kuin pystyivät olemaan, enkä saanut oikein ajatuksistani ja mietteistäni mitään irti. Kaikki oli vain tapahtunut ja olin jo osittain hyväksynyt kohtaloni Pimeyden metsässä. Mutta sitten tämä. En ollut enää päällikkö. En enää... mikään ei ollut kuten ennen. Tuskin tulisi koskaan olemaan. Ja saisinko ikinä rauhaa näiltä ajatuksilta? Mitä, jos en enää saisi nukutuksi? Ajatukseni pongahtelivat ties minne pitäen minut yön hereillä. Katsoin Varjoklaanin päällikköä, Minttutähteä sekä hänen varapäällikköään Rosmariiniputousta. Olin tullut Viiltotähden mukana Varjoklaanin leiriin, päällikön pesään. Tällä hetkellä olimme Minttutähden ahtaassa pesässä kaikki neljä keskustelemassa. En ollut kauheammin osallistunut keskusteluun - eihän minun edes tarvinnut. En edes itse osannut sanoa virkaani tällä reissulla, mutta itsepähän olin halunnut mukaan. Sitä paitsi, näin sain paremman käsityksen kaikesta. Ja Viiltotähti saisi tulevaisuudessa kyllä huomata, kuinka useasti änkeäisin hänen mukaansa. Sillä, jos arvon päällikkö ei tähän suostuisi, niin voi voi. Itsepähän oli minut päättänyt tappaa. Jos halusin olla avuksi ja olla mukana suunnitelmissa, niin tätä siitä seurasi. Tosin, ei Minttutähden ja Rosmariiniputouksenkaan suhde ollut luottamuksellinen. Varapäällikkö näytti erittäin hämmentyneeltä koko tilanteesta ja siitä, mistä keskustelimme. Pikkuhiljaa hänelle kuitenkin valkeni ja hän ilmoitti olevansa mukana. Hyvä. Eikä Rosmariiniputouksella nyt olisi ollut varaakaan vastata kielteisesti. Ainakaan minun ja Viiltotähden ollessa paikalla. Rosmariiniputous kuiskutteli jotain Minttutähden suuntaan, mutten onnistunut erottamaan sanoja. Kohotin hivenen kulmiani, mutten sen erikoisemmin reagoinut asiaan. Tuskin he mitään sen mullistavampaa kuiskuttelivat. Lopulta Minttutähtikin kertoi asiaan kantansa. Varjoklaani taistelisi siis Kuolonklaanin... Viiltoklaanin puolella sodassa. Ja tuskin monikaan jättäisi klaaniaan vain sen takia, että siirryttäisiin voittajien puolelle. Kolmen muun klaanin tilanne näytti erittäin synkältä, sillä Viiltoklaanillahan oli Kuolonklaani, Varjoklaani sekä ylösnousseet kissat, kuten minä ja Sulkatähti. Mielestäni oli kuitenkin hieman liikaa antaa Varjoklaanille luoa saalistaa osalla alueella reviiriämem, mutta miten vain. Kaipa se oli järkevä ratkaisu ja sai Minttutähden sekä lopun Varjoklaanin paremmin sopeutumaan tilanteeseen. Nykyäänhän Varjoklaanissa sai uskoa mihin halusi. Se siis tarkoitti sitä, että kuolonklaanilaiset joutuisivat tekemisiin joidenkin ystävällisten ja ylilempeiden kissojen kanssa. Mutta oli apu minkälaista tahansa, se tuli ihan tarpeeseen. Katsahdin Viiltotähden suuntaan ja odotin hänen sanovan jotain, sillä itselläni ei ollut enää mitään sanottavaa asiasta. //Viilto? Rosma? Minttu? HUOM! Pääsette helpommalla, jos luette vaan viimeisen kappaleen, sillä toi ylimmäinen on vaa jotai turhaa XDD
Minttutähti 15.11.2018
Katsahdin vuorollaan jokaiseen pesässä olevaan kissaan arvioivasti, uskoin heidän sanoneen kaiken sanottavansa, joten nyt voisin pyytää Raepisaraa ja Rosmariiniputousta poistumaan paikalta. Halusin kertoa Viiltotähdelle enteestäni, sillä minulla oli outo kutina että se saattaisi liittyä lähestyvään sotaan. En ollut keksinyt yhtäläisyyttä ennen kuin Kuolonklaanilaiset olivat saapuneet leiriin.
"Jos kellään ei ole enää mitään sanottavaa, pyytäisin Raepisaraa ja Rosmariiniputousta poistumaan, sillä haluaisin puhua Viiltotähden kanssa vielä kahdestaan ennen heidän lähtöään", kerroin tasaisella äänellä, josta ei voinut päätellä mitään. Vilkaisin vielä Rosmariiniputousta ennen tämän lähtöä ja nyökkäsin tälle sen merkiksi, että puhuisimme myöhemmin - toivoin hänen ymmärtävän, että kaikki pesässä puhuttu oli luottamuksellista siihen asti että päättäisin ilmoittaa siitä klaanille. Ilmoitus olisi kuitenkin tehtävä pian, sillä kokoontuminen olisi huomenna. Kun varapäällikköni jäljessä astellut harmaa kolli oli työntynyt ulos pesästä käännyin Viiltotähden puoleen, jonka vihreät silmät kimmelsivät tyyninä kuin lammet joissa ei uiskennellut kalan kalaa.
"Niin, kerro asiasi", Viiltotähti naukui ja viilsi ilmaa tavanomaisesti kynsillään. Vilkaisin vielä pesän uloskäyntiä siltä varalta, että joku olisi tulossa tänne. Kun ketään ei näkynyt tai kuulunut niin aloitin asiani:
"Minä sain jonkinlaisen enteen ja minusta tuntuu, että se liittyy jotenkin tähän tulevaan, tiedäthän sinä", naukaisin korviani hieman epävarmana luimistaen. Vihasin kaikkea tätä epävarmuutta, jota ymmärtämätön enne minulle antoi. Viiltotähti kohotti kulmiaan kiinnostuneena.
"Minkälainen enne?" kolli naukui minulle tutuksi tulleella kollimaisella äänellään. Häntäni heilahti pesän vasemmasta reunasta sen oikeaan reunaan.
"Se meni näin: Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta. Muista sitten, että kaikki kertomani on luottamuksellista", naukaisin silmiäni vakavasti siristellen
//Viilto?
253 sanaa
Minttutähti 16.11.2018
Viiltotähti oli lähtenyt hetki sitten Raepisaran kanssa pois leiristämme. Alkoi jo hämärtää mikä meinasi sitä, että meidän tulisi alkaa valmistautua kokoontumiseen lähtöön aivan pian, mutta ensin minun tulisi ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät, joka tällä kertaa olisi koko klaani lukuun ottamatta paria kissaa, jotka jäisivät pitämään huolta leiristä. Työnnyin ulos pesästäni ja tähyilin luonnonvalkean varapäällikköni perään, jonka pian paikansin pentutarhan luota ohjastamassa työryhmää, joka oli puolestaan vaihtunut iltaryhmäksi. Vedin henkeäni raskaasti, sillä asia jonka kertoisin klaanille saattaisi olla joillekin hyvin paljon erilaisia tunteita herättävä. Minun pitäisi kuitenkin erityisesti painottaa sitä , että klaanimme ei taistellut Pimeyden metsän puolella, eikä se ollut ajautumassa uudestaan Tihkutähden aikaisille raiteilleen. Loikin nopeasti klaanikiven juurelle ja ponkaisin korkean kiven pienelle kielekkeelle, jonka kautta kiven huipulle. Kissat vilkuilivat kokoontumisaukiolle päin ja alkoivat supista keskenään. Ihastelin hetken aikaa leirimaisemaa, joka värjäytyi oranssiksi laskevan auringon säteiden takia. Venyttelin selkääni kaartaen ja päästin tyytyväisenä tuhahduksen, tiesin että Varjoklaani oli valinnut paremman puolen. Kuolonklaanilaiset eivät olleet pelkästään hyviä taistelijoita tai älykkäitä vaan heissä oli myös sitä sisua, jota löytyi Varjoklaanista. Kuolonklaanilaiset olivat arvokkaita eivätkä antaneet muiden lytätä itseään, sellaista minä arvostin.
"Saapukoon jokainen oma riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle kokoukseen!" kajautin kutsuhuudon kovaäänisesti ja itsevarmasti ilmoille. Kissat luulivat tämän olevan normaali kokous, jossa kerroin kokoontumiseen lähtijät, mutta eipä vain ollut. Nyt olisi aika paljastaa klaanille se, minä olin jo jonkin aika pitänyt heiltä kaikilta salassa - jopa Rosmariiniputoukselta. Kun kissojenvärikirjo oli hiljennyt tiesin aloittaa puhumisen.
"Tänä yönä on kokoontuminen kuten tiedätte, mutta se ei ole aivan tavallinen kokoontuminen minkään klaanin osalta", naukaisin Varjoklaanin kissoja silmäillen. Ilmassa kuului ihmettelevä kohahdus ja kissat puhkesivat puhumaan ilmassa jännittyneisyyden sähkö kipinöiden. Kuulin kuinka Susitassu naukui kovaäänisesti Ikituulelle näin:
"Jos siellä on kerran jotain niin erikoista, haluan mukaan." Koko klaani hiljeni odottamaan jatkoa sanoihin, jotka olin äsken lausunut. Nostin korvani valppaasti pystyyn.
"Ei kannata huolehtia siitä Susitassu, kaikki te pääsette mukaan!" naukaisin tyynesti, "Paitsi valitettavasti minun on jätettävä kuitenkin muutama kissa vartioimaan leiriä." Epävarma mumina kantautui aukiolta, nostin häntääni hiljaisuuden merkiksi.
"Nimittäin sota on tulossa ja Varjoklaani taistelee Kuolonklaanin rinnalla, klaaniemme yhteisnimitys on Viiltoklaani ja tästä lähin olemme osa sitä. Älkää huoliko, emme taistele Pimeyden metsän puolesta vaan klaanimme. Jos joku ei kannata suunnitelmia on hänellä oikeus jättää klaani ja vaihtaa puolta, mutta tietäkää paluuta takaisin ei ole. Klaanillemme on myös suotu oikeus saalistaa Kuolonklaanin reviirillä tiettyjen rajojen mukaisesti vähäisen riistatilanteemme vuoksi", naukaisin terävästi ja pyöreitä korviani hieman luimistaen. Toivoin, että klaani tiesi välittäväni heistä, enkä olisi koskaan halunnut kenenkään lähtevän.
"Leiristä vastuun saa Risasiipi ja hänen kanssaan kuningattarien, klaaninvanhimpien ja pentujen lisäksi jää Punaviilto ja Kyyhkylento. Toivon todella, ettei kukaan jätä Varjoklaania, mutta anna teille vallan omaan päätöksiinne. Enemmän aiheesta kuulette kokoontumisessa. Klaanikokous on päättynyt", ilmoitin itsevarmasti klaanille nyökäten. Sen jälkeen loikin alas kiveltä Rosmariiniputouksen luokse.
"Klaani tukee minua. Ainakin suurin osa, näin sen heidän ilmeistään", naukaisin ääni jännittyneisyydestä väristen. En tiennyt olinko lausunut sanat vain siksi, että koitin uskotella sitä itselleni. Rosmariiniputous nyökkäsi minulle rohkaisevasti.
"Tietenkin se tukee sinua, olet heidän päällikkönsä", luonnonvalkea naaras naukui, vaikken tiennyt uskoiko naaras omia sanojaan. Tilanne oli vielä vähän auki klaanin kesken, mutta tiesin sisimmässäni että klaanimme tulisi selviämään selviämään tästä - kokonaisena. En ehtinyt puhua Rosmariiniputouksen kanssa se enempää, sillä minun piti mennä juttelemaan Kyyhkylennolle, sillä tiesin hänen ottavan uutisen raskaasti. Naaras aina ylireagoi, joka olikin yksi syy siihen, että jätin hänet leiriin.
Viiltotähti oli juuri kertonut klaaneille sodasta ja olin tyytyväinen siihen, että kolli oli maininnut sen, että emme taistelleet Pimeyden metsän puolesta. Osa varjoklaanilaista oli asettunut aukion reunoille Kuolonklaanilaisten kanssa kuten oli sovittukin. Kuului kauhistuneita huudahduksia sekä hämmentynyttä supinaa. Viiltotähden sanat olivat aiheuttaneet jokaisessa kissassa oman reaktionsa ja tunnemyrskynsä. Minusta tuntui hyvältä seistä täällä Viiltotähden kanssa ja tietenkin ylivoiman.
//Rosma? Joku?
599 sanaa. Edellisen saa poistaa sen laadulle kävi jotai xd
Pyypentu 13.11.2018
Kun avasin silmäni, kuva Turvepennun ruskeista kasvoista täytti näkökenttäni.
’’Huomenta Pyypentu!’’ veljeni naukaisi pirteästi ja nuolaisi poskeani.
’’Huomenta’’, sanoin ja huokaisin leveästi. Pitkien yöunien jälkeen tunsin itseni taas virkeäksi. Häntääni ei enää särkenyt yhtään ja minulla kesti hetken edes muistellakseni, miksi olin täällä enkä pentutarhassa emoni Orkideapolun kyljessä. Silmäni olivat täynnä rähmää, joten pyyhin ne pois tassullani. Kun näkökenttäni taas tarkentui ja sain katsottua ympärilleni, en nähnyt pentutarhassa meidän kahden lisäksi ketään.
’’Missä isä on?’’ kysyin Turvepennulta. En löytänyt harmaata turkkia katseellani.
’’Hän sanoi lähtevänsä partioon’’, veljeni mutisi selvästi masentuneena. Tunsin itsekin pettymyksen piston rinnassani. ’’Sentään hän sanoi ruokkivansa meidät palattuaan.’’
No, toivottavasti Valvehenki toisi meille päästäisiä palattuaan partiostaan. Ne olivat olleet lempiravintoani siitä lähtien, kun olin siirtynyt maidosta kiinteään ruokaan. En malttanut odottaa, että oppilaaksi päästyäni saisin metsästää päästäisiä itse. Silloin ne maistuivat varmasti vielä kaksinkertaisesti paremmilta.
’’No, mitäs me nyt teemme?’’ kysyin ja hyppäsin pois väliaikaiselta sammalpetiltämme. Tunsin itseni hyvin energiseksi ja seikkailunhaluiseksi. En kuitenkaan tiennyt, mihin energiaani kuluttaisin. Tämän takia turvaudun veljeni järjen ääneen. Hän osasi aina keksiä parhaimmat leikit ja seikkailut.
’’Nyt kun kukaan ei katso meitä, on täydellinen tilaisuus tutkia leiriä!’’ veljeni hihkaisi ja hyppäsi vierelleni. Hänen jalkojensa tömähtäessä maahan olin varma, että näin hänen kasvojensa kiristyvän. Vilkaisin hänen kyljessään olevaa haavaa.
’’Hei, oletko kunnossa? Eihän haavaasi enää koske?’’ En onnekseni ollut nähnyt sitä, kun kettu raapaisi veljeäni kylkeen, mutta samalla en ollut osannut arvioida hänen haavansa vakavuutta. Kuulin usein Liljahenkäyksen ja Sienikarvan huolehtivan haavojen tulehtumisesta. En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta pelkäsin, että veljeni haavalle oli käynyt niin.
Turvepentu kuitenkin hymyili rennosti. ’’Ei, tuskin tunnen sitä enää. Tule, niin mennään!’’ Hän otti pari juoksuaskelta parantajien pesästä ulos.
Häntä seuratessaan kyljessä oleva haava unohtui helposti. Ulkona leirissä oli taas täysi toiminta käynnissä. Sarasydän pujahti oppilaansa Susitassun kanssa juuri leirin suuaukosta sisään. Molemmilla oli suussaan pulleat kanalinnut. Valkosydän venytteli sotureiden pesän ulkopuolella. Sotkuisesta turkista päätellen soturi oli juuri herännyt yöuniltaan, kuten mekin.
’’Mennäänkö pentutarhaan katsomaan emoa ja Hukkapentua?’’ mau’uin Turvepennulle. Orkideapolku oli varmasti kovin huolissaan meistä. Hän takuulla ilahtuisi, jos kävisimme tervehtimässä häntä. Miksiköhän hän ei vielä ollut Hukkapennun kanssa tullut katsomaan meitä parantajan pesälle? ’’Ehkä voimme pyytää sitten myös Hukkapentua tutkimaan leiriä. Tai sen sijaan voimme jatkaa sammalpalloa siitä mistä jäimme. Viimeksi kettu keskeytti meidät niin epäkohteliaasti.’’
Ennen kuin kuitenkaan ehdimme suuntaamaan kohti pentutarhaa, klaanin parantajaoppilas Liljahenkäys sattui tiellemme. Hän vaikutti olevan hieman pois tolaltaan, mutta hymyili silti sydämellisesti meidät nähdessään.
’’Anteeksi, en nähnyt teitä’’, hän pahoitteli ja astui sivummalle tilaa tehdäkseen.
’’Huomenta Liljahenkäys! Ei se mitään, minäkään en aina osaa katsoa minne menen’’, Turvepentu naukaisi reippaasti.
Liljahenkäystä katsoessa minua alkoikin jännittää jostain syystä. Olin kyllä nähnyt parantajaoppilaan useasti, mutta hänen arvokas työnsä ja korkea asemansa parantajaoppilaana sai minut nöyrtymään hänen jalkojensa juuressa.
’’Hei’’, naukaisin hiljaa ja siirsin katseeni hänen meripihkan värisistä silmistään muualle. ’’Mitä olit tekemässä?’’
’’Olin juuri suuntaamassa kohti klaaninvanhimpien pesään. Klaaninvanhimpien terveys on vanhan iän takia muita kissoja kehnompi, jonka takia he tarvitsevat rutiiniterveystarkastuksen tietyn väliajoin. Nyt minulla on juuri sopivasti aikaa tehdä se. Olisitteko tekin halunneet tulla mukaan? Työ on hyvin tärkeä, ja saattaakin olla, että tarvitsen kaksi pientä apuria.’’ Liljahenkäyksen silmät kiilsivät hilpeinä.
Kiinnostukseni syttyi heti, ja samoin tapahtui Turvepennulla. Näin sivusilmällä, kuinka hänen korvansa heristyivät.
’’Joo!’’ vastasimme parantajaoppilaan kysymykseen yhteen ääneen. Ajatukset pentutarhaan menemisestä oli jo kauan kadoksissa muististamme.
Lähdimme kaikki kolme kävelemään kohti klaaninvanhimpien pesäkoloa. Matkalla törmäsimme myös klaanin varapäällikköön Rosmariiniputouksen ja tämän poikaan Fasaanipentuun.
’’Ai, oletteko tekin matkalla klaaninvanhimpien pesälle?’’ Rosmariiniputous kysyi huomatessaan emonsa ja kaksi pentua. ’’Niin mekin, hauska sattuma.’’
Hymyilin Fasaanipennulle katseidemme kohdatessa. En ollutkaan käynyt ikinä klaaninvanhimpien luona. Ehkä heillä löytyisi hyvä tarina kerrottavaksi, jos vain ehdin kuunnella sen ohella, että autan Liljahenkäystä tämän terveystarkastuksen kanssa.
//Rosma? Lilja? Fasaani? Turve?
//602 sanaa
Liljahenkäys 13.11.2018
“En usko.” Varpusliito katsoi minua kulmat kurtussa ja hännänpää vihaisesti nykien. Tunsin kuinka pala nousi kurkkuuni ja otin huojuvan askelen taaksepäin. En ollut koskaan nähnyt Varpusliitoa sellaisessa tilassa, ja jos totta puhuttiin, se ehkä jopa hieman pelästytti minut.
“En usko, että rakastat minua”, kolli jatkoi kuuluvammalla äänellä ja siristi aavistuksen verran vihreitä silmiään. “Muuten sinulla ei olisi suhdetta Sienikarvan kanssa ja keksisimme ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Yhdessä. Me olisimme pystyneet siihen, mutta vain, jos kummankin tunteet olisivat olleet aitoja ja tarpeeksi voimakkaita.” Varpusliidon sanat osuivat ja upposivat. En ollut enää itsekään varma, olivatko tunteeni häntä kohtaan olleet aitoja ja yhtä vahvoja kuin joskus muinoin Kylmähenkäyksen kanssa, mutta ehkä se oli niin, etten tulisi koskaan löytämään toista kissaa, jota rakastaisin koko sydämestäni.
“Mutta sinä valitsit Sienikarvan ja siksi minunkin on irrotettava se osa sydämestäni, jossa sinä olet ja tyytyä rakastamaan vain yhtä kissaa, kunnes se osa kasvaa takaisin”, Varpusliito sanoi katkerana, kääntyi sitten selkä minuun päin ja niiskaisi. “Jos Rosmariiniputous kysyy, kerro, että menin haukkaamaan raikasta ilmaa. Minulla ei taida olla sinulle enää mitään sanottavaa”, hän sihahti lopetukseksi ja juoksi sitten pois paikalta. Jäin katselemaan kollin perään sanattomana. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä sillä hetkellä. Pitäisikö minun mennä hänen peräänsä ja sanoa tehneeni virheen valehdellessani hänelle Sienikarvasta ja pennuista? Ei, siitä ei olisi enää mitään hyötyä, enkä uskonut, että Varpusliito suostuisi puhumaan minulle vähään aikaan. Huokaisin hiljaa ja lähdin raahustamaan takaisin leiriin päin epätoivo ja suru rintaani vihloen.
Astelin klaaninvanhimpien pesää kohti omiin ajatuksiini uppoutuneena. Varpusliidon katkeruudella höystetyt sanat piinasivat mieltäni eivätkä halunneet jättää minua rauhaan sitten millään. Siksi olin ajatellut mennä tekemään tavalliseen tapaani - joskin hieman etuajassa - rutiiniterveystarkastuksen klaaninvanhimmille saadakseni jotakin muuta ajateltavaa kuin Varpusliito ja mutkitkaat suhteet kissojen välillä.
Samassa tajusin harhautuneeni Pyypennun ja Turvepennun reitille. Pennut tapittivat minua meripihkanväriset silmät pyöreinä ja suu hieman raollaan.
“Anteeksi, en nähnyt teitä’’, pahoittelin ja astuin sivummalle tehdäkseni tilaa kaksikolle.
“Huomenta Liljahenkäys! Ei se mitään, minäkään en aina osaa katsoa minne menen”, Turvepentu sanoi reippaasti. Hymähdin huvittuneena. Tuolta pennulta ei ainakaan sisukkuutta puuttunut. Hän oli sisarensa tavoin saanut oman osansa ketun hampaista, joka näkyi kollin kylkeä koristavana, pahan näköisenä haavana.
“Hei’’, Pyypentu tervehti hiljaa ja käänsi katseensa muualle. “Mitä olit tekemässä?’’
“Olin juuri suuntaamassa kohti klaaninvanhimpien pesään. Klaaninvanhimpien terveys on vanhan iän takia muita kissoja kehnompi, jonka takia he tarvitsevat rutiiniterveystarkastuksen tietyn väliajoin. Nyt minulla on juuri sopivasti aikaa tehdä se. Olisitteko tekin halunneet tulla mukaan? Työ on hyvin tärkeä, ja saattaakin olla, että tarvitsen kaksi pientä apuria.” Katsoin kahta pentua hilpeä pilke silmäkulmassani. Jostain syystä pennut saivat oloni aina kevyemmäksi. He olivat niin viattoman oloisia - ja syötävän suloisia!
“Joo!” pentuetoverukset sanoivat yhdestä suusta. Nyökkäsin tyytyväisenä ja lähdin tassuttamaan klaaninvanhimpien pesälle päin.
Huomioni kiinnittyi tyttäreeni Rosmariiniputoukseen ja tämän poikaan Fasaanipentuun, joka tepasteli naaraan vierellä innostunut kiilto silmissään.
“Ai, oletteko tekin matkalla klaaninvanhimpien pesälle?’’ Rosmariiniputous naukaisi iloisesti yllättyneenä ja nyökkäsi minulle nopean tervehdyksensä. ’’Niin mekin, hauska sattuma.’’
Työnnyin Rosmariiniputouksen ja pentujen perässä hämärään pesään, jossa haisi vanhalta ja tunkkaiselta. Klaaninvanhimmat loikoilivat tyytyväisen oloisina omilla vuoteillaan ja kuikuilivat aina silloin tällöin tulokkaisiin päin viikset uteliaasti vipattaen.
Kumarruin kuiskaamaan Pyypennun ja Turvepennun korvaan hiljaa:
“Mitäpä jos kävisitte kyselemässä heidän vointiaan ja siinä ohessa vaihtaisitte myös nopeat kuulumiset?”
//Pyy tai Turve? Muut?
//523 sanaa.
Rosmariiniputous 13.11.2018
Räpäytin ystävällisesti silmiäni Orkideapolun pennuille Pyypennulle ja Turvepennulle, jotka silmäilivät vähän väliä minua ja poikaani Fasaanipentua. Kaksikosta tulisi varmasti veljensä Hukkapennun kanssa pian oppilaita ja toivoin todella, että saisin yhden heistä oppilaakseni, koska kolmikko oli hyvin lupaava. Väläytin nopean hymyn emollenikin ja lähdin sitten marssimaan vanhusten pesää kohti. Päästin Fasaanipennun tassuttelemaan pesätoveriensa kanssa hieman edemmäs ja kuljin emoni rinnalla hännänmitan päässä pennuista.
"Sinulla on varmaankin kyseessä vanhusten tarkastus?" arvasin ja heitin nopean silmäyksen Liljahenkäykseen. Parantajaoppilas nyökäytti päätään.
"Miten muuten pentusi voivat? Ovatko he kaikki terveitä?" kysyin miltein heti.
"Kyllä, he voivat erinomaisesti. Heistä tulee upeita sisarpuolia ja sinusta tulee myös esikuva heille, olethan heidän vanhempi siskopuoli", Liljahenkäys lausahti ja väläytti lämpimän hymyn minulle. Siskopuolen maininta toi mieleeni Pakkaspennun, Kylmähenkäyksen uusimman tyttären. Minun täytyisi kertoa emolleni asiasta. Mutta odottaisin että pääsisimme vanhusten pesään ja pennut menisivät pidemmän matkan päähän meistä.
Sukelsin hymy huulillani vanhusten pesään pentujen perässä. Heti ensimmäisenä silmäkulmaani osui Pujosulka, hyvä ystäväni ja mahdollisesti ensimmäinen ystäväni sisaruksiani ja Varpusliitoa lukuunottamatta. Hopeanharmaa naaras nosti ilahtuneena tummansinisen katseensa ja hänen silmissään välähti ilo, kun hän huomasi pentukolmikon. Pennutkin innostuivat huomattavasti päästyään Pujosulan eteen. Pian Meripihkaraidan ja Vaskitsaviiman hahmot saapuivat luoksemme ja vanhukset jäivät katselemaan pentuja lämpimästi.
"Mitäpä jos kävisitte kyselemässä heidän vointiaan ja siinä ohessa vaihtaisitte myös nopeat kuulumiset?” Liljahenkäys ehdotti pentukolmikolle ja sai minut miltein huokaisemaan helpotuksesta. Kun pennut olivat tassutelleet klaaninvanhimpien seuraan, käskin emoni hieman sivummallle nopealla hännänheilautuksella.
"Emo, kun minä tapasin Kylmähenkäyksen siellä rajalla", aloitin raskaasti ja välttelin parantajaoppilaan meripihkaista katsetta, "hän kertoi minulle että hän on saanut uuden tyttären, Pakkaspennun. En saanut tietää hänen ulkonäöstään mitään tai siitä, kuka häntä hoitaa nyt kun Kylmähenkäys on siirtynyt Pimeyden metsään, mutta uskon että pentu on turvassa. Ajattelin vain kertoa." Sitten kohotin katseeni emoni silmiin, joissa oli sekoitus erilaisia tunteita uutisteni jäljiltä.
"Missä Varpusliito muuten on? En ole nähnyt häntä pitkään aikaan ja ajattelin, että tietäisit hänestä jotain. Teistä on ainakin minun tulkintani mukaan tullut hyviä ystäviä viime kuiden aikana", tokaisin mahdollisimman ystävällisesti, vaikka oikeasti epäilin vahvasti emoni ja parhaan ystäväni "ystävyyttä".
//Lilja? Pennut?
//332 sanaa
Liljahenkäys 14.11.2018
Pentujen pinkaistessa klaaninvanhimpien luo, huomasin Rosmariiniputouksen muuttuvan levottomammaksi. Hänen hännänpäänsä nyki hermostuneesti, ja se, kun hän viittasi minua tulemaan syrjemmälle muista, vahvisti epäilykseni.
“Emo, kun minä tapasin Kylmähenkäyksen siellä rajalla” - Rosmariiniputous vältteli katsettani parhaansa mukaan - “hän kertoi minulle että hän on saanut uuden tyttären, Pakkaspennun. En saanut tietää hänen ulkonäöstään mitään tai siitä, kuka häntä hoitaa nyt kun Kylmähenkäys on siirtynyt Pimeyden metsään, mutta uskon että pentu on turvassa. Ajattelin vain kertoa.”
Katsoin tytärtäni tunnekuohun vallassa. Oliko Kylmähenkäyksellä jo uusia jälkeläisiä? Toisaalta hänhän oli Varjoklaanista lähdettyään ollut vapaa kolli, eikä mikään kieltänyt häntä rakastumasta toiseen naaraaseen - mutta silti! Minun olisi tehnyt mieli etsiä Kylmähenkäyksen hauta ja käydä nauramassa päin hänen mätänevää ruhoaan; hän ei ollut ainoa, jolla oli nykyään perhe - ainakin jonkinlainen. Minulle riittivät Sienikarva, Rosmariiniputous ja uudet pentuni.
“Missä Varpusliito muuten on?” tyttäreni kysymys sai ajatukseni katkeamaan. Tunsin kuinka kylmä hiki nousi pintaan ja sydämeni takoi rintaani vasten kuin suuren koiran käpälät tannerta juostessaan pakenevan saaliseläimen perässä. Varpusliito. Miksi näin oli pitänyt käydä?
“En ole nähnyt häntä pitkään aikaan ja ajattelin, että tietäisit hänestä jotain. Teistä on ainakin minun tulkintani mukaan tullut hyviä ystäviä viime kuiden aikana”, vaikka Rosmariiniputous puhuikin ystävällisesti, en voinut olla kuulematta hänen äänessään häilyvää epäluuloisuutta. Tiesikö naaras, etteivät pennut olleetkaan oikeasti Sienikarvan? Entä sen, että minulla ja hänen "veljellään" oli ollut jonkin näköinen lyhyt suhde?
Kokosin itseni vaivoin kasaan ja rykäisin sitten nopeasti kurkkuani yrittäen selvittää ääntäni. “Hän sanoi menevänsä haukkaamaan happea”, sanoin kylmän rauhallisesti. Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, sillä en halunnut antaa naaraalle enempää epäilyksen aihetta. “Palaa varmasti pian takaisin”, tokaisin huolettomasti ja käänsin sitten katseeni klaaninvanhimpien kimpussa hyöriviin pentuihin. “Oli kiva jutella”, mutisin vaivihkaa ja astelin Pyypennun, Turvepennun ja Fasaanipennun luokse, jotka piirittivät parasta aikaa Pujosulkaa.
“Hei pikkuiset, miten täällä sujuu?” kysyin liioitellun pirteästi ja kyyristyin kolmikon vierelle.
//Pennut? Rosma?
//295 sanaa.
Viiltotähti 14.11.2018
”Viisas kissa ei tule luvatta päällikön pesään. Ole hyvä ja poistu, päällikkösi tarvitsee aikaa heräämiselle”, murahdin Kalmaliljalle kääntäen katseeni pesän uloskäyntiin. Naaras ei väittäny vastaan, sillä kai ymmärsi minun olevan tosissani. Pesäni oli yksityistä aluetta, jonne ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Kerta olin jo herännyt, aloin siistimään turkkiani. Nuolin siisteiksi kaikki sojottavat karvat. Kun olin valmis, nousin ylös sammalvuoteeltani venytellen. Pujahdin ulos suurkiven alla olevasta pesästä. Kalmalilja odotti minua yhä.
”Miksi Raepisara luopui päällikön paikastaan?” Kalmalilja esitti kysymyksensä uudelleen. Sää oli tyyni, vaikka taivas olikin paksun pilvipeitteen takana piilossa. Oli melko harmaata, mutta vettä ei sentään satanut. Kalmalilja seurasi minua tuoresaaliskasalle. Valikoin itselleni pullean hiiren ja vein sen suurkiven edustalle. Ennen kuin aloitin syömisen, nostin katseeni Kalmaliljaan.
”Raepisara ajattelee Kuolonklaanin parasta. Näin klaanimme voi nousta taas entiseen loistoonsa. Myös Raepisara itse ymmärsi, että jos minusta tulisi päällikkö, hän hyötyisi siitä enemmän itsekin”, nau’uin viileästi. Se ei kuitenkaan riittänyt naaraalle, joka siristeli silmiään tarkkaillessaan jokaista liikettäni. Viilsin kynsilläni ilmaa. Huomasin sivusilmälläni Sulkatähden lähellä sotureiden pesää. Naaras katsoi minua, mutta käänsin katseeni takaisin Kalmaliljaan.
”Minä en usko sinua. Miksi hän olisi noin vain luopunut hengistään?” soturi tivasi väsymättä. Päästin ilmoille turhautuneen huokauksen.
”Kuvittele itsesi kumppanisi asemaan. Olet päällikkö, joka ei ole saanut mitään aikaan. Menetät henkiäsi jatkuvasti ottaessasi turhia riskejä. Sitten sinulle tarjotaan mahtavaa tarjousta: saat viettää enemmän aikaa rakkaidesi kanssa, mutta olla yhä merkittävässä asemassa ja auttaa klaaniasi kohoamaan kaiken muun yläpuolelle. Raepisara on loppujen lopuksi viisas kissa, hän ajattelee klaaninsa parasta”, sanoin pitäen tyynen katseeni musta-valkeassa naaraskissassa. Ennen kuin Kalmalilja ennätti sanoa mitään, murahdin:
”Nyt älä sano mitään, vaan ole hyvä ja jätä minut rauhaan. Varokin saapumasta pesääni luvatta. Tämän kerran annan anteeksi, mutta seuraavaksi en ole näin suopea.” Kalmalilja murahti, mutta ei sanonut mitään. Hän nousi ylös ja käänsi minulle selkänsä. Kissa poistui luotani. Aloin syömään saalistani, jonka jälkeen järjestin partiot, joka oli eilen jäänyt tekemättä. Siitä huolimatta kissat olivat saaneet itsensä liikkeelle saalistamaan. Määräsin kolme rajapartiota ja saman verran saalistuspartioita. Sen jälkeen vetäydyin hetkeksi omaan rauhaani pesään miettimään asioita.
Auringonlaskun koittaessa olin saanut yllättävän paljon aikaan. Olin kertonut Raepisaralle suunnitelmastani. Veisin koko Kuolonklaanin kokoontumiseen, ilmoittaisin sodasta ja poistuisin klaanini kanssa ilman taistelua. Varjoklaanin avulla selviäisimme siitä ongelmitta, sillä ylivoima olisi meillä. Raepisara oli ollut tyytyväinen suunnitelmaan, mutta muistuttanut vielä, että meidän täytyisi käydä Varjoklaanissa keskustelemassa. Niin me tekisimme joko tänä iltana tai heti huomisaamuna. Sulkatähti oli koko päivän pysynyt etäällä. Se johtui kai siitä, että aina kun hän yritti tulla luokseni, hankin itselleni uutta tekemistä.
Huomasin Valhekuiskeen palaavan leiriin. Naaras oli ollut saalistuspartiossa ja kantoi nyt suussaan peltomyyrää. Laskettuaan sen tuoresaaliskasaan, naaras huomasi minun viittovan hänelle.
”Tule”, sanoin vain lyhyesti. Valhekuiske seurasi minua kyselemättä enempää. Johdatin tumman soturin ulos leiristä. Sopivan matkan kuljettuamme hidastin tahtiani.
”Minulla on sinulle pyyntö. Olet minulle suuren palveluksen velkaa siitä, että suostuin auttamaan klaanimme parantajan karkottamisessa, joten toivon sinun suostuvan pyyntööni”, nau’uin. Valhekuiske kohotti kulmiaan.
”Se riippuu siitä, millainen pyyntösi on”, naaras sanoi viileästi ja heilautti häntäänsä.
”Sinä tiedät, että Sulkatähti oli kumppanini”, aloitin hitaasti kääntäen katseeni poispäin soturista.
”Tilanne on se, että minä en rakasta häntä. Tiedän, että hän ei ottaisi sitä kevyesti. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi tehdä jotain todella harkitsematonta”, jatkoin.
”Haluatko minun tappavan hänet vai?” Valhekuiske töksäytti ja katsoi minua hieman huvittuneesti.
”Ei, ei mitään sellaista. Sulkatähti merkitsee minulle yhä paljon, mutta en voi olla hänen kanssaan. En pyytäisi tätä, ellei olisi ihan pakko”, nau’uin jaa yritin kuumeisesti keksiä, miten muotoilisin kysymykseni. Valhekuiske katsoi minua suoraan silmiini ja tunsin, kuinka koko turkkini kihelmöi.
“Kakaise ulos vain”, naaras tuhahti. Viilsin kynsilläni ilmaa vaistomaisesti.
“Sinun täytyy esittää kumppaniani, rakastani tai ihan mitä tahansa, joka saa Sulkatähden ymmärtämään, että en voi olla enää hänen kanssaan”, sanoin. Valhekuiske näytti siltä, kuin olisi purskahtanut nauruun hetkenä minä hyvänsä. Hän kuitenkin laittoi nykivät suupielensä kuriin ja hymähti vain. Katsoin häntä vakava ilme kasvoillani.
“Miksi minä?” soturi esitti kysymyksen. Kohautin lapojani.
“Olet tarpeeksi tuntematon, eikä sinulla ole kumppania. Vai onko?” kysyin puolestani. Valhekuiske naurahti huvittuneesti ja pudisteli päätään.
“Voin esittää kumppaniasi, mutta minun täytyy hyötyä siitä jotenkin”, naaras ilmoitti viileästi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kohotin kulmiani. Tietenkin hän halusi, eipä se ollut yllätys. Jokainen kuolonklaanilainen halusi aina jotakin, jopa minä.
“Voin keksiä jotain varallesi. Sota on tulossa, joten eiköhän tekemistä löydy”, tokaisin nopeasti. “Meillä on siis sopimus?” Valhekuiske nyökkäsi.
“Mitä minun tarkalleen tulee tehdä? En suostu olemaan mikään ällösöpö hiirenaivo, joka kiehnää kimpussasi kaiken aikaa”, naaras vastasi murahtaen. Huomasin, kuinka hänet karvansa pörhistyivät hieman.
“Olet vain oma itsesi. Myötäilet tarinaa kumppanuudestamme”, selitin. Valhekuiske vastasi jälleen nyökäten. Sää oli yhä harmaa, eikä laskevaa aurinkoa näkynyt. Maata myötäili ohut usvakerros halki nummien. Lähdin kulkemaan kohti leiriä Valhekuiskeen kanssa. En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui erityisen hyvältä. Ehkä se johtui siitä, että suunnitelmat lähtivät viimein etenemään kovalla temmolla.
Leiriin päästyämme järjestin nopeasti aamun partiot, jonka jälkeen suuntasin omalle pesälleni. Olin laittanut oppilaat siistimään sen. He olivat poistaneet Raepisaran sammalvuoteen ja tuoneet uuden tilalle. Asetuin makaamaan siihen. Juuri kun olin alkamassa nukkumaan, kuulin askeleita pesän suulta.
“Saako tulla?” naaraan hento ääni kantautui pesän ulkopuolelta.
“Tule vain”, murahdin ja nousin taas istumaan. Sulkatähti astui sisään pesään ja katseli ympärilleen. Kohtasin hänen vihreän katseensa pitäen tyynen ilmeen kasvoillani.
“Olet vältellyt minua”, naaras huomautti loukkaantuneena istuessaan pesän kovalle lattialle.
“En ole, minulla on vain ollut muuta mietittävää”, murahdin hieman töykeästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Sulkatähti tuhahti.
“Mikä sinulla on? Olet aivan kuin eri kissa”, naaras hyppäsi suoraan asiaan. “Kyllä minä sen huomaan. Sinä voit kertoa minulle, en minä suutu.” Naaraan ääni oli tasainen, mutta se säröili hieman. Hän piti katseensa suoraan silmissäni.
“Minulla on kumppani”, kerroin. Sulkatähti kohotti kulmiaan. Hänen tyyni ilmeensä muuttui surunomaiseksi. Kuin hän olisi purskahtanut itkuun hetkenä minä hyvänsä.
“Minä en tahdo loukata sinua, mutta en myöskään Valhekuisketta. Olen pahoillani, Sulkatähti. Sinä olet minulle yhä tärkeä, mutta en vain voi olla enää kanssasi”, kerroin, vaikka tiesin loukkaavani naarasta enemmän kuin koskaan. Hän veti syvään henkeään, mutta ei sanonut mitään. Kuollut naaras kääntyi ja poistui pesästä. Kuulin, kuinka hän purskahti onnettomaan itkuun pesän ulkopuolella. Naaraan askeleet loittonivat. Hän kai poistui leiristä.
En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui ihan hirveältä. Se oli yksi huono puoli uudelleensyntymisessäni. Olin saanut paljon uusia tunteita, joista yksi oli empatia. En pelännyt tuntemattomien solvaamista ja loukkaamista, mutta olin viettänyt koko entisen elämäni Sulkatähden kanssa. Olin rakastanut häntä koko sydämestäni ja menettänyt henkeni hänen vuokseen.
Näiden ajatusten saattelemana asetuin makaamaan sammalvuoteelleni ja suljin silmäni valmiina nukahtamaan. Uni tuli yllättävän nopeasti.
Seuraavan kerran herätessäni, en ollut enää pesässäni. Olin pimeässä metsässä. Miksi olin täällä? Pimeyden Metsä oli autio, ketään ei ollut missään. Siirsin katseeni edessäni olevaan valtavaan kiveen, jonka olimme vieneet Tuhotähdeltä saavuttuani tänne. Hän ei hyväksynyt sitä, jonka vuoksi karkotimme hänet kauas kiven luota. Palaisiko Tuhotähtikin elävien maailmaan? Toivoin, että ei, mutta miksi hän ei palaisi?
“Viiltotähti”, tutun kollikissan ääni kantautui korviini kiven takaa. Kiersin suuren kiven ja näin Lokkikoiven. Kolli katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
“Mitä sinä teet täällä? Eikö sinun pitäisi olla jo matkalla elävien kirjoihin?” kysyin varovasti.
“Pimeyden Metsä jätti minut tänne, jotta voin jälleen ohjata klaanini kulkua, kuten kauan sitten johdattaessani kuolonklaanilaiset Taivasklaaniin. Muistatko sen?” kolli kysyi varovasti. Nyökkäsin hitaasti. Lokkikoipi oli johdattanut Kaaosmielen ja Tuhokatseen sekä muut Taivasklaanin luokse. Kuolonklaani oli ikävä kyllä hävinnyt sen sodan, vaikka emme me mitään olisi Taivasklaanin kaukaisella reviirillä tehneetkään.
“Minulla on sinulle asiaa Pimeyden Metsältä”, soturi ilmoitti tyynesti. Nyökkäsin valmiina kuulemaan hänen asiansa.
“Suunnitelma liikkuu eteenpäin, kun metsä vajoaa pimeyteen. Viilto kohtaa yhden kolmesta. Veri tahrii jokaisen, eikä kukaan ole enää puhdas.” Kollin ääni oli pelottavan vakaa, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Painoin sanat mieleeni, ja heti sen jälkeen Lokkikoipi ja Pimeyden Metsän tutut maisemat katosivat.
Säpsähdin hereille. Tuntui kuin olisin pudonnut petiini, mutta olin vain palannut unesta takaisin tähän maailmaan. Kohotin hitaasti päätäni. Lokkikoiven sanat kaikuivat yhä päässäni. Voittaisimmeko me sodan, vai mitä ihmettä se kissa taas höpisi? Olin varma, että minä olin enteessä esiintyvä viilto. Mutta kenet minä kohtaisin?
“Viiltotähti!” huuto pesän ulkopuolelta sai minut heräämään ajatuksistani. Nousin ylös venytellen. Pesän kivilattia oli kylmä. Mieleni teki vain jäädä lämpimään vuoteeseeni koko päiväksi, mutta tiesin päällikön tehtävien odottavan. Pesän ulkopuolella kohtasin Raepisaran. Kolli katsoi minua suoraan silmiini meripihkaisilla silmillään.
“Aiotko lähteä yksin matkaan, vai voinko tulla mukaasi?” kolli kysyi tasaisella äänellä. En ensin tajunnut, mistä soturi puhui, kunnes muistin Minttutähden.
“Ihan sama”, vastasin vain ja kuljin kissan ohitse kohti tuoresaaliskasaa. Valikoin itselleni sopivan saaliin ja söin sen. Raepisara katosi siinä välissä jonnekin.
Kun oli aika lähteä tapaamaan Minttutähteä, Raepisara saapui luokseni.
“Lähdemme siis nyt?” kolli varmisti. Nyökkäsin. Tuskin kollista oli haittaakaan. Ilmoitin nopeasti lähelläni syövälle Ahvenleualle, että lähtisimme. Hän sai luvan pitää leirin pystyssä kunnes palaisimme. Kun pujahdin piikkihernetunneliin, kohtasin sen toisessa päässä Sulkatähden. Naaras kohtasi vihreän katseeni, mutta ei sanonut mitään. Hän teki meille tietä. En jäänyt katselemaan taakseni.
“Onko jotain meneillään?” Raepisara uteli.
“Ei mitään merkittävää”, murahdin vain. Tiesin, että Valhekuiske oli Raepisaran tyttären Kielomyrkyn tytär. Mutta ei asia hänelle kuulunut.
Sää oli tänä aamuna kirkkaampi kuin eilen. Taivaalla oli yhä pilviä, mutta kylmän auringon ensisäteet paistoivat suoraan silmiini. Lehtikato olisi aivan pian täällä. Ilma oli kylmempi kuin eilen, ja ruoho oli valkeiden huurreruusujen peittämä.
Matkalla ylitimme kaksi kertaa ukkospolun. Päätin, että paluumatkalla tarkastaisimme sen paikan, jossa Kylmähenkäys oli kuollut. Hän varmaan oli jo herännyt, mutta ei sitä tiennyt.
Varjoklaanin leiri häämötti edessämme. Lupaa kysymättä työnnyin piikkihernetunnelista sisään. Silmäilin hetken ajan kuopassa sijaitsevaa leiriä, jonka pääaukiolla olevat kissat kääntyivät katsomaan meitä hämmästyneinä. Raepisara pysytteli takanani, kun astelin leirin pääaukiolle lähelle suurta tammea. Aurinko oli hädin tuskin kunnolla noussut, mutta varjoklaanilaiset olivat jo hereillä. Osa heistä näytti siltä, kuin he olisivat menossa nukkumaan. Ymmärsihän sen, sillä Varjoklaani saalisti usein öisin.
“Mitä te teette täällä? Tämä on Varjoklaanin leiri, eikä teillä ole tänne mitään asiaa”, kohtasin kilpikonnalaikukkaan Rosmariiniputouksen ensimmäisenä. Huomasin, kuinka etäällä kuningatar hoputti pentuja pesiin. Se pesä oli klaaninvanhimpien pesä, muistin sen. Leiri ei ollut juurikaan muuttunut sitten viime näkemän. Vanha suuri tammi oli yhä pystyssä. Sen juurikossa oli todennäköisesti Minttutähden pesä.
“Minulla on asiaa Minttutähdelle”, totesin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tunsin varjoklaanilaisten katseet turkissani, mutta en antanut niiden häiritä. Rosmariiniputous siristi silmiään, mutta käveli suuren tammen luokse. Naaraan haavat olivat parantuneet hyvää vauhtia.
“Minttutähti! Raetähdellä ja Viiltokaaoksella on sinulle asiaa”, Varjoklaanin varapäällikkö naukui päällikölleen. Irvistin kuullessani vanhan nimeni. Pidin paljon enemmän nykyisestä nimestäni, joka paljasti voimani ja valtani. Kului hetki, kunnes Minttutähti ilmestyi näkyviin juurien alta. Naaras katsoi minua hieman yllättyneenä. Virnistin hänelle vain tervehdykseksi.
“Mitä te teette täällä?” naaras kysyi tasaisella äänellä ja asettui eteemme seisomaan. Rosmariiniputous seisoi päällikkönsä vierellä. Molempien asennot olivat melko ylväitä, he olivat kohottaneet hieman leukojaan ja katsoivat meitä tyynesti.
“Minttutähti, minulla on sinulle asiaa. Yksityisesti, mutta Rosmariiniputouskin voi osallistua”, kerroin vilkaisten varapäällikköä. Minttutähti kohotti kulmiaan.
“Tulkaa pesääni”, naaras naukui suunnaten kohti suurta tammea. Naaras pujahti ensimmäisenä juurien alle.
Varjoklaanin päällikön pesä oli epämukavampi kuin omani. Pesän katosta roikkui multaisia juuria, eikä päivänvaloa tullut paljoakaan pesään. Mahduimme juuri ja juuri kaikki neljä pesään.
“Viiltokaaos, kerro asiasi”, Minttutähti naukui ja istuutui sammalvuoteelleen.
“Viiltotähti”, korjasin virnistäen. Minttutähti näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi.
“Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, selitin. Vilkaisin Rosmariiniputousta, joka ei ymmärtänyt mistä puhuimme. Varjoklaanin päällikkö ei ollut uskoutunut asioistaan varapäällikölleen. Se oli hyvä.
“Nytkö jo?” Minttutähti yllättyi.
“Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, nau’uin tyynesti. Rosmariiniputous oli yhä hämmentyneempi.
“Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” varapäällikkö kysyi ja käänsi kipakan katseensa kohti päällikköään. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
“Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, selitin nopeasti varjoklaanilaisnaaraalle. Rosmariiniputous ei ollut uskoa korviaan.
“Olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?” kysyin. Naaras ei vilkaissutkaan varapäällikköään. Hän piti katseensa suoraan minussa.
“Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, naaras ilmoitti viileästi. Pohdin hetken aikaa mielessäni sopivaa nimeä. Olisiko liian typerää, jos sodassa kolmea muuta klaania vastaan taistelisi yksi klaani? En tiennyt, mutta päätin ehdottaa sitä Varjoklaanin päällikölle:
“Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme”, kerroin. Minttutähti pohti sitä hetken aikaa, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
“Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?” Raepisara esitti kysymyksen varjoklaanilaisnaaraalle.
“Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella.” Minttutähti siristi silmiään. Rosmariiniputous käänsi nyt katseensa minuun. En osannut sanoa, mitä mieltä Varjoklaanin varapäällikkö tästä oli. Minttutähti vaikutti yhä sitoutuneelta sopimukseemme. Ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään, lisäsin:
“Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.”
//Minttu, Rosma tai Rae? Sori autohitti ja tönkköys xd
Rosmariiniputous 9.11.2018
"Tämä vaaleanharmaa, raidallinen kolli on nimeltään Näätäpentu, hän syntyi ensimmäisenä. Toinen kolli on taas Pyökkipentu, ja pesueen ainoa naaras sai nimekseen Loistepentu”, Liljahenkäys selitti ylpeänä ja jäi silmäilemään vastasyntyneitä pentuja tyytyväisenä. Tuijotin itsekin haltioituneena uusia sisarpuoliani, he olivat suorastaan upeita. Tästä kolmikosta tulisi myös täti- ja enopuolia omille pennuilleni Fasaanipennulle ja Haukkapennulle. Heitin nopean vilkaisun Liljahenkäykseen ja Sienikarvaan, jotka hymyilivät toisilleen kuin kumppanukset. Hämmennyin hieman kaksikon lempeistä katseista, oliko emoni rakastunut mestariinsa? Ei minulla ollut mitään sitä vastaan, jos tämä sattuisikin olemaan totta, mutta olin silti hieman yllättynyt.
"Teidät tuntien jokaisella nimellä on jokin merkitys, eikö niin?" virnistin emolleni leikkisästi. Liljahenkäys nyökäytti päätään ja laski ensimmäisenä hännänpäänsä kirjavan kilpikonnakuvioisen kollin päälle.
"Pyökkipentu tulee minun tätini eli sinun isotätisi, Pyökkihännän, nimestä. Näätäpentu", Liljahenkäys selosti siirryttyään vaaleanharmaan raidalliseen kolliin, "tulee Sienikarvan edesmenneeltä tädiltä, Näätävarjolta. Ja Loistepennun nimi tulee-"
"Loistetähdeltä", lausuin Liljahenkäyksen lauseen loppuun ja nyökäytin päätäni vaaleanruskealle pennulle, pesueen ainokaiselle naaraalle. Olin kuullut tarinoita oikeudenmukaisesta ja rohkeasta päälliköstä, joka oli menehtynyr Tihkutähden kynsissä samoihin aikoihin kun isäni oli päässyt oppilaaksi. En tiennyt paljon Loistetähdestä, mutta sen tiesin että hän oli ollut hyvä päällikkö Varjoklaanille. Hän oli myös kuulemani mukaan Sienikarvan emo.
"Voi, he ovat upeita. He ovat tulleet emoonsa", naukaisin haltioituneena ja vilkaisin Liljahenkäystä ylpeänä. Tummanharmaa naaras räpäytti meripihkaisia silmiään ja heitti sitten nopean silmäyksen Sienikarvaan.
"Ja isäänsä", parantajaoppilas lisäsi. Siinä se tulikin, todiste siitä että kaksikko oli todella kumppaneita ja Sienikarva oli tämän upean kolmikon isä. Vaikka tuntui hieman oudolta ajatella, että uusi isäpuoleni tulisi olemaan emoni mestari, olin silti todella iloinen heidän puolestaan ja halusin Liljahenkäyksen olevan tyytyväinen.
"Onnittelut kumppanuudestanne ja onnittelut myös sinulle, Sienikarva, isyydestä. Sinusta tulee varmasti hyvä isä ja esikuva pennuille. Toivottavasti pentuni pääsevät mitä pikimmiten tapaamaan uudet täti- ja enopuolensa", naukaisin lempeästi ja nousin sitten seisomaan.
"Minun täytyykin nyt lähteä, mutta vielä kerran onnittelut", hyvästelin kaksikon ja heidän kauniit pentunsa, jonka tehtyäni peruutin vähin äänin parantajan pesästä.
"Rosmariiniputous!"
En ehtinyt edes lähteä kovinkaan kauas parantajan pesältä kunnes Minttutähden hahmo lähti tassuttelemaan minua kohti tuoresaaliskasalta. Nyökäytin päällikkölle kunnioittavasti päätäni ja asetuin sitten istumaan itsevarman näköisenä. Punertavanruskea naaras istuutui eteeni ja avasi sitten suunsa, mutta minä ehdin ensin.
"Olen pahoillani siitä, jos olen ollut laiska varapäällikön tehtävien kanssa, vastasyntyneet pennut ovat vaikeuttaneet aktiivisuuttani. Mutta nyt he ovat päässeet Orkideapolun ja Kanervakuun hoitoon, joten voin palata taas tehtäviini. Mitä tehtäviä sinulla on minulle tehtävänä? Pentutarhan seinänässä oleva aukko täytyisi ainakin hoitaa ja aamupartion voisi lähettää."
//Minttu?
//396 sanaa
Minttutähti 11.11.2018
"Olen pahoillani siitä, jos olen ollut laiska varapäällikön tehtävien kanssa, vastasyntyneet pennut ovat vaikeuttaneet aktiivisuuttani. Mutta nyt he ovat päässeet Orkideapolun ja Kanervakuun hoitoon, joten voin palata taas tehtäviini. Mitä tehtäviä sinulla on minulle tehtävänä? Pentutarhan seinänässä oleva aukko täytyisi ainakin hoitaa ja aamupartion voisi lähettää", Rosmariiniputous naukaisi meripihkaiset silmät valppaasti kiiluen. Rosmariiniputous ja poikani Kettuaskel olivat juuri saneet pentuja ja varapäällikön ajatukset tietenkin olivat muualla kuin omissa tehtävissään. Olin kokenut tuon saman vaiheen itse.
"Et sinä ole ollut laiska, kiireesi on ymmärrettävää. Ei minua haittaa vaikka pyytäisit pari vapaa päivää silloin tällöin, jotta saat olla pentujesi kanssa, sillä kohta he eivät ole enää pentuja. Kissat kasvavat niin nopeasti", naukaisin hymähtäen lämpimästi, "Sopisiko, että kävisit nopeasti lähettämässä aamupartion? Tule sen jälkeen päällikönpesälle, sillä meidän täytyy jutella." Rosmariiniputous nyökäytti luonnonvalkeaa päätänsä ja lähti nopeasti keräilemään kissoja partioon. Aloin tassulle kohti päällikön pesää, joka sijaitsi suuren tammen juurien alla. Halusin keskustella rauhassa tämän kanssa klaanin hyvinvoinnista. Kun olin työntynyt pesään istahdin pienen sammalpinon päälle samalla häntäni siististi etutassujen ympäri kietoen. Jos ehtisin millään niin menisin tapaamaan Fasaanipentua ja Haukkapentua, sillä olin ollut niin kovin kiireinen lähiaikoina ettei aikaa ollut riittänyt muuhun. Silmäkulmassani vilahti luonnonvalkea turkki kun varapäällikkö saapui pesään kevyesti ravaten, hänkin asettui istumaan pesään.
"Niin siis tahdoin puhua kanssasi nyt aluksi reiästä pentutarhan seinässä ja sen korjaamisesta, sillä se ei ole ihan helppo juttu", naukaisin pahaenteisesti, "Onko sinulla ehdotuksia miten saisimme pesän korjattua väsyttämättä yksittäisiä kissoja liikaa?" Näytti siltä kun Rosmariiniputous olisi jo miettinyt asiaa aikaisemmin, sillä hänen vastauksensa tuli ikään kuin automaattisesti. Pidin Rosmariiniputouksen ideoista, sillä yleensä ne olivat erittäin järkeviä, muttei liian monimutkaisia toteutettaviksi.
"Mielestäni meidän pitäisi jakaa kissoja kolmeen eri ryhmään, joita ovat aamuryhmä, päiväryhmä ja iltaryhmä. Siten jokainen soturi ja oppilas työskentelisi vuorollaan, mutta saisi myös levätä, sillä klaaniin hyökkäämisen uhka pitää aina pitää muistissa. Väsyneet kissat eivät jaksaisi taistella, mutta levänneet tietenkin jaksavat", Rosmariiniputous selitti silmät kiiluen. Hymähdin ja nyökkäsin vakuuttuneena.
"Ajattelin jotain samankaltaista, mutta ilmaisit sen vielä paremmin puhumalla kuin mitkään ajatukseni", naurahdin, "Mielestäni jokaiseen ryhmään tulisi laittaa ainakin yksi kokenut soturi ja oppilas." Kävin mielessäni läpi jokaisen Varjoklaanin kissan ja mietin miten voisimme jakaa heidät ryhmiin.
"Ketkä lähetit aamupartioon?" kysyin ja loin syvänsinisen katseeni varapäällikkööni, joka oli työssään erittäin etevä.
"Punaviillon, Ikituulen ja Savutassun", naaras vastasi oivaltaen miksi kysyin sitä, "Eli heidät laitetaan iltaryhmän jäseniksi?" Nyökkäsin, niin minä olin ajatellut.
Hetken päästä kun olimme saaneet ryhmät jaoteltua siirryin seuraavaan aiheeseen.
"Meidän pitää pitää myös huoli rajoilla partioinnista ja saalistamisesta, sillä eihän nälkäinen klaani jaksa työskennellä. Partioita täytyy olla tasaisin väliajoin, mutta niiden ei tarvitse kestää kauaa, sillä emme voi riistää liikaa lepoa kissoilta. Tarjoudun itse olemaan myöskin osissa partioissa ja sinäkin voisit olla joissain mukana, kunhan et Kettuaskelen toiveesta rasita itseäsi liikaa, mutta pääasiassa tehtäväsi voisi olla pentutarhan korjauksessa se, joka pitää kokonaisuuden kasassa. Jos vain sopii. Voisimme yhdessä huolehtia partioiden menemisistä ja tulemisista, sillä jos toisella on tassut täynnä töitä ja unohtaa sen lähettämisen niin toinen voi hoitaa homman. Nyt haluaisin kuulla sinun ehdotuksiasi, sitten kun olemme käsitelleet aiheemme loppuun ilmoitan tämän päivän järjestelyistä klaanille."
//Rosma? Toivottavasti en hitannu liikaa xd
502 sanaa
Fasaanipentu 11.11.2018
"Mennään vain, minä haluaisin ainakin tavata Minttutähden!" hihkaisin innostuneena ja lähdin tassuttelemaan rivakalla tahdilla Minttutähteä ja Rosmariiniputousta, jotka juttelivat rennosti leiriaukion reunamilla. Juuri kun olimme lähdössä oppilaiden pesän edustalta, Minttutähti lähti emomme seurasta ja katosi muutaman silmänräpäyksen sisällä päällikön pesään. Rosmariiniputous sen sijaan lähti tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti, jonka lähettyvillä istuskeli muutamia kissoja. Paniikki nous kurkkuuni, kun huomasin emomme vilkuilevan eri suuntiin. Hän voisi nähdä meidät!
"Piiloon!" sihahdin nopeasti veljelleni ja heitin hänet kahden vieressämme istuvan kissan taakse. Kompuroin itsekin suurikokoisen kellanpunaisen selän taakse, mutta äänetön yrityksemme epäonnistui ja päästin suustani pienen vinkaisun. Vaaleanharmaa naaras kääntyi vilkaisemaan taakseen ja hänen meripihkaiset silmänsä räpsähtivät hämmästyksestä ammolleen.
"Älkää kertoko Rosmariiniputoukselle tästä!" kuiskasin paniikin vallassa, "me halusimme mennä tapaamaan Minttutähteä, mutta emo ei saa tietää ja hän meinasi äsken nähdä meidät."
Vaaleanharmaan naaraan rinnalla istuva kellanpunainen kolli päästi suustaan huvittuneen naurahduksen ja näpäytti hännänpäällään nenääni.
"Te taidatte olla Fasaanipentu ja Haukkapentu", hän totesi. Kallistin hieman päätäni yllättyneenä, mistä nämä tuntemattomat kissat tiesivät meidät.
"Keitä te olette ja mistä te tunnette meidät?" Haukkapentu päästi suustaan ensimmäisenä.
"Minä olen Kyyhkylento ja hän on kumppanini Okaliekki", vaaleanharmaa naaras naukaisi osoitettuaan kellanpunaista kollia hännällään, "ja me olemme Minttutähden vanhemmat. Minttutähti taas on isänne Kettuaskeleen emo. Te kaksi olette täten pennunpennunpentujamme."
Silmäni suurenivat hämmästyksestä Kyyhkylennon suljettua suunsa. Olimmeko minä ja Haukkapentu Minttutähdelle sukua, saati hänen pennunpentujaan? Meidän isoemomme oli Varjoklaanin päällikkö ja meidän emomme oli Varjoklaanin varapäällikkö!
"Entä emomme suku? Kenelle me olemme sukua hänen puoleltaan?" kysyin uteliaana.
"Annan emonne kertoa sen teille omalla ajallaan. Hän on näemmä menossa päällikön pesään, joten nyt te voitte mennä heidän perässään sinne", Kyyhkylento huomautti leikkisä virne kasvoillaan ja siirtyi hieman sivuun. Väläytin vaaleanharmaan ja tummanharmaan kirjavalle naaraalle ja Okaliekille nopean hymyn ennen kuin lähdimme kipittämään veljeni kanssa päällikön pesää kohti. Kyyhkylento ja Okaliekki olivat vaikuttaneet todella mukavilta kissoilta.
"Meidän pitää olla sitten todella hiljaa jotta he eivät kuule meitä", kuiskasin sinertävänharmaalle veljelleni saavuttuamme päällikön pesän sammalverhojen edustalle. Yritin painautua mahdollisimman kiinni sammalverhoihin, mutta menetin samalla tasapainoni ja laskeuduin kömpelösti päällikön pesän uloskäynnille. Minttutähti ja Rosmariiniputous kääntyivät hämmästyneenä minua kohti ja pian Haukkapentu sukelsi rinnalleni. Jäin tuijottamaan kaksikkoa nolostuneena.
//jatkan tästä Rosmalla
//346 sanaa
Rosmariiniputous 11.11.2018
"Nyt haluaisin kuulla sinun ehdotuksiasi, sitten kun olemme käsitelleet aiheemme loppuun ilmoitan tämän päivän järjestelyistä klaanille", Minttutähti naukaisi ja kohdisti tummansinisen tuijotuksensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Jäin hetkeksi miettimään ja kokoamaan ajatuksiani ideoiksi, joita voisin ehdottaa punertavanruskealle naaraspäällikölle.
"Minulla ei ole juurikaan uusia ideoita jotka eivät olisi samoja kuin sinun ideasi, mutta kuten ehdotitkin, minä voin valvoa korjaamista ja varmistaa, että partiot lähtevät ja palaavat oikeaan aikatauluun. Minusta olisi hyvä, jos aamu- ja iltapartio kiertäisivät ensisijaisesti rajat, mutta pitäisivät myös kuononsa valppaina riistan varalta. Päivävartiot sen sijaan eivät tarkistaisi rajaa lainkaan, vaan etsisivät riistaa ja täten niihin lähtisi yksi tai kaksi kissaa enemmän", ehdotin ja Minttutähti nyökytteli päätään tasaiseen tahtiin sisäistäessään ehdotustani.
"Hyviä ideoita, Rosmariiniputous. Minä taidankin mennä kertomaan suunnitelmamme klaanille", naaraspäällikkö ilmoitti ja ravisteli rivakasti punertavanruskeaa turkkiaan. Minttutähti oli juuri nousemassa jaloilleen, kunnes sammalverhojen kahahdus ja äänekäs puuskahdus saivat katseemme kääntymään tulijaan - tai itseasiassa tulijoihin. Fasaanipentu ja Haukkapentu olivat kaatuneet päällikön pesän sammalverhojen edustalle ja nyt poikani tuijottivat minua ja Minttutähteä pakokauhu silmissä loistaen. Meripihkaisissa silmissäni välähti nolostus siitä, että pentuni olivat tunkeutuneet luvatta päällikön pesään ja Minttutähti oli vieläpä todistamassa tätä hetkeä.
"Emo! Me näimme kun sinä hiivit päällikön pesään ja tulimme tapaamaan sinua! Me tahdoimme myös tavata Minttutähti, koska Kyyhkylento kertoi että Minttutähti on isän emo", Fasaanipentu selitti metsänvihreät silmät suurina ja jäi tapittamaan Minttutähteä ihailevana. Haukkapentukin oli porannut meripihkaisen tuijotuksensa punertavanruskeaan päällikköön.
"Olen todella pahoillani tästä, Minttutähti", naukaisin nolostuneena ja kipitin posket punaisina pentujeni luokse. Kuulin Minttutähden huvittuneen naurahduksen takaani ja käännyin katsomaan, kuinka päällikkö tassutteli rinnalleni ja jäi silmäilemään poikiani lämpimästi.
"Voiko minusta tulla vanhempana päällikkö?" Fasaanipentu päästi suustaan kärsimättömänä ja heilutteli kellanpunaista häntäänsä puolelta toiselle. Minttutähti virnisti kellanpunaiselle pennulle ja kumartui näpäyttämään vanhemman poikani kuonoa hännällään.
"Mikään ei ole mahdotonta. Nyt minun täytyy mennä puhumaan klaanille, mutta tulen varmasti törmäämään teihin uudelleen", Minttutähti naukaisi ystävällisesti pentukaksikolle ja sukelsi sitten ulos päällikön pesästä. Päällikön poistuttua pesästä käännyin pentujeni puoleen ja nostin kasvoilleni tiukan katseen.
"Teidän ei olisi pitänyt tulla pesään ilman minun lupaani. Olisitte vain voineet odottaa että olisin palannut luoksenne ennen kuin olisitte tulleet päällikön pesään. Tästä lähtien ette tunge päällikön pesään ilman ilmoitusta tai sitä, että huhuilisitte pesässä olevalta päälliköltä lupaa", naukaisin pennuilleni ja huokaisin syvään, jotten laukoisi pojilleni vielä rankempia sanoja.
"Te voisitte mennä pitämään seuraa Hukkapennulle nyt kun hän on yksin pentutarhassa. Voitte kuitenkin jäädä leirin reunamille kuuntelemaan Minttutähden järjestämää kokousta jonka hän tulee pitämään piakkoin", naukaisin pennuilleni ja lähdin patistamaan heitä pois pesästä, "tulkaahan nyt."
//Haukka? Minttu?
//404 sanaa
Haukkapentu 13.11.2018
Emo ei ollut ollut kovin mielissään, kun olimme pölähtäneet veljeni kanssa päällikön pesään. Ilomme loppui siis lyhyeen. Minttutähtikään ei tainnut pitää meistä, sillä hän lähti saman tien jonnekin. Naaras sanoi menevänsä puhumaan klaanille, mutta hänellä olisi tuskin mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Tapaamani klaanitoverit olivat tähän mennessä lähinnä tylsiä. Olikohan kenellekään tapahtunut oikeasti mitään jännittävää.
Rosmariiniputous piti meille saarnan siitä, ettemme olisi saaneet tunkea päällikön pesään emmekä varsinkaan ilman lupaa. Turhautuneena luimistelin emon sanoille korviani, kunnes hän patisteli meidät kanssaan aukiolle.
Minttutähti piti jonkin kokouksen ja kaikki tulivat kuuntelemaan päällikköä. Rosmariiniputous käski meidätkin rinnalleen kuuntelemaan, vaikka se ei olisi kiinnostanut minua hiirenhännänkään vertaa. Minttutähti puhui pentutarhan seinän korjaamisesta, joten viimeinkin inhottava, kylmää ilmaa sisään päästävä reikä tukittaisiin. Samalla, kun iloitsin sen tukkimisesta, sain kuitenkin aivan pähkähullun idean. Toivottavasti reikää ei tukittaisi sittenkään ihan vielä kokonaan.
Minttutähti lopetti tylsän kokouksensa ja tuli meidän luoksemme - tai no, emon luokse. Hän sanoi tälle jotakin partioista, mutta suuntasi sitten tiehensä, niin että me jäimme emon luokse.
"Tulkaa, ajattelin, että voisimme mennä tapaamaan Pujosulkaa. Hän on klaaninvanhin, ja hänellä on varmasti kaikenlaisia hyviä tarinoita, ja hän haluaa muutenkin varmasti tavata teidät", Rosmariiniputous sanoi.
"Minä en tule. Menen pentutarhalle leikkimään", sanoin salamannopeasti ja katsahdin sivusilmällä emoa, joka katsoi minua tutkivasti ja alkoi avata suutaan keksiäkseen jotakin houkuttelevampaa, jotta tulisin mukaan.
Tai no, en minä tiennyt, mitä emo oli sanomassa, mutta en halunnutkaan tietää. Emo oli ollut inhottava, ja ei halunnut meidän tekevän mitään jännittävää. Hän ei ollut edes antanut meidän tutkia leiriä tai jutella Minttutähdelle.
Ennen kuin Rosmariiniputous kerkesi saada sanoja suustaan, minä sanoin:
"Voin tavata Pujosulan joskus myöhemmin, jooko?"
Emo oli hetkisen hiljaa ja nyökäytti sitten päätään hyväksyvästi.
"Ei tarvitse saattaa, tiedän kyllä mistä pesästä on kyse", lausahdin vielä ja vilkaisin sivusilmällä Fasaanipentua, jolle klaaninvanhimman tapaaminen tuntui kelpaavan.
Käännyin ympäri ja tassuttelin kohti pentutarhaa nakaten niskojani tylsistyneenä. Tunsin emon pistävän katseen selässäni, kun hän varmisti, että menin varmasti oikeaan paikkaan enkä lähtenyt jälleen yhdelle kielletylle seikkailuille. Työnsin kynteni hetkeksi turhautuneena esiin. Miksi ei saanut tehdä mitään kivaa ja jännittävää?
Pujahdin sisään pentutarhaan ja hetken toivoin, että saisin olla yksin, mutta ei, tietenkin Orkideapolku ja hänen pentujaan, sekä Kanervakuu huomassaan joitakin uusia pentuja. Olipa pesässämme ruuhkaa. Mutta tietenkin emo oli päästänyt minut tänne vain siitä syystä, että minua valvottaisiin joka tapauksessa.
"Kenen pentuja he ovat?" minä kysyin Kanervakuulta.
"Liljahenkäyksen ja Sienikarvan", tämä naukaisi.
"Ai. Niiden parantajienko? Miksi Liljahenkäys ei ole täällä hoitamassa niitä?" kysyin ja vilkaisin lapani yli takaisin aukiolle.
"Liljahenkäys ja Sienikarva ovat parantajia. Heillä on velvollisuutensa, ja Tähtiklaanille vannomansa vala, jonka mukaan mikään ei saa häiritä heidän parantajien työtään", Kanervakuu lausahti.
Orkideapolku vilkaisi jotenkin viileästi, aivan kuin halveksivasti Kanervakuuta sanan Tähtiklaani-kohdalla, mutten ymmärtänyt miksi. Orkideapolku oli varmaan aina vähän sellainen.
Pesän seinässä olevan aukon luona hyöri jo ensimmäiseen työryhmään määrättyjä kissoja. He olivat ulkopuolella, mutta varmaan jossakin vaiheessa tänne pesän sisällekin tulisi joku säätämään ja viemään tilaa. Upotin kynteni emolta tuoksuvaan makuusijaan, eli käytännössä minun ja Fasaanipennun makuusijaan, ja mietin, mitä tekemistä keksisin hetkeksi. Sitten näin pesän kauimmaisessa laidassa omituisen jutun ja loikin sen luo. Huomasin, että se oli kuitenkin vain sammalesta tehty pallo, joka oli jo kuivettunut ja hapertunut ja menetti muotonsa, kun kosketin sitä tassullani.
"Mihin tällaisia sammalpalloja tarvitaan?" kysyin ja töykin pallon lähemmäs Kanervakuuta, joka arvatenkin vastaisi todennäköisemmin kuin Orkideapolku.
"Niillä leikitään. Katsopas", Kanervakuu kurotti tassuaan ja nappasi pallon minulta.
"Tämä on vanha ja huono, tehdäänpä uusi", naaras sanoi ja heitti pallon takaisin nurkkaansa.
Hän riipi pitkillä kynsillään helposti hiukan sammalta makuusijastaan ja kieputti sen palloksi. Se myös pysyi pallona ja oli paljon paremman näköinen kuin kuivettunut sammalpallovanhus, jonka olin löytänyt.
Kanervakuu heitti pallon minua kohti ja minä sieppasin sen kynsiini.
"Sinähän osaat jo leikkiä sillä. Sitä voi pyöritellä, sillä voi kopitella, sitä voi heitellä, sen avulla voi harjoitella vaanimista ja taistelua...", Kanervakuu luetteli.
Minä jätin naaraan omaan arvoonsa ja heitin pallon kauemmas syöksyen salamannopeasti sen perään. En ihan kerennyt saada sitä kiinni ennen kuin se osui uudelleen pesän pohjaan. Kiristelin hampaitani. Minähän onnistuisin siinä vielä. Heittelin palloa yhä uudelleen ilmaan ja opettelin nappaamaan sen suuhuni tai kynsiini ennen kuin se osui maahan. Saatoin myös kiepahtaa selälleni sen alle ja napata sen tassuihini siitä asennosta. Kiepuin ympäri pesää pallon kanssa, kunnes Kanervakuu käski minun hiukan rauhoittua. Näytin kieltä naaraalle, vaikka tämä olikin jo keskittynyt hoivapentuihinsa eikä huomannut sitä. Menin kauemmas muista pesän asukeista ja jatkoin leikkiäni sammalpallolla, vaikka vähitellen sen heittely alkoi käydä tylsäksi.
Seuraavaksi yritin vaanimista. Kyyristyin alemmas ja hiippailin pesän varjoista kohti sammalpalloa.
"Älä laahaa häntääsi. Jos teet noin oppilaana, kahisutat maan ruohoja, lehtiä ja oksia ja sinut kuulee heti", Kanervakuu sanoi.
Mulkaisin naarasta, mutta kohotin häntääni ylös maasta. Tiesin, ettei minun pitäisi olla ilkeä Kanervakuulle eikä kenellekään muullekaan, mutta olin yhäkin pahalla tuulella.
Hiivin tarpeeksi lähelle sammalpalloa ja loikkasin sen kimppuun. Hyppy jäi vajaaksi, ja yritin uudelleen. Nyt se meni pitkäksi. Kolmannella hypyllä osuin hyvin kohdalleen ja iskin tassuni sammalpalloon niin, että kynteni halkaisivat sen. Keräsin puolikkaat yhteen kieputtaen ne taas palloksi ja jatkoin metsästystäni. Kun sekin alkoi lopulta olla tylsää, leikin vain jotakin sammalpallolla sekoittaen metsästystä, taistelua ja säntäilyä.
Samalla huomasin, että joku kävi sanomassa pesänrakennustiimille, että he voisivat jättää hommansa, ja pian tulisi uusi ryhmä tilalle. Vilkaisin Kanervakuuta. Hän oli keskittynyt Liljahenkäyksen ja Sienikarvan pentuihin, jotka ryömiskelivät ympäriinsä yrittäen puhua. Orkideapolku suki turkkiaan ja piti samalla silmällä omia pentujaan, joista osa oli kylläkin vieläkin muualla. Kukaan ei ehkä huomaisi minua, sillä he olivat tottuneet siihen, että minä säntäilin tässä ympäriinsä, ollen välillä vaaniessani hiljempaa ja välillä taas pitäen ääntä enemmän. Katsahdin naaraisiin uudelleen ja viskasin sitten sammalpallon kohti pesän seinän aukkoa. Syöksyin mukamas sammalpallon perään, mutta kiepahdin sen ympäri potkaisten sammalpallon peremmälle pesään ja lentäen samalla ulos pesästä. Odotin hetken, että joku käskisi minut takaisin. Olisin voinut selittää, että olin vain ottanut vahingossa liikaa vauhtia ja osunut ulos pesän seinän aukosta. Mutta kukaan ei tuntunut huomanneen. Kohta he kuitenkin huomaisivat, nyt oli kiire.
Kuulin työryhmän uusien jäsentekin jo lähestyvän. Pinkaisin päinvastaiseen suuntaan, poispäin pentutarhasta ja leiristä. Tästä lähtisi tähänastisen elämäni suurin seikkailu. Pitäisi keretä kauemmas, ettei minua löydettäisi ihan heti. Olin aika ketterä juoksija, mutta jalkani olivat vielä lyhyet ja maasto minulle täysin outoa ja kuhmuraista. Lensin muutaman kerran nurin kiiruhtaessani vauhdilla eteenpäin toivoen, että saisin mahdollisimman paljon aikaa, ennen kuin kukaan tajuaisi minun lähteneen.
Minulla taisi käydä onni, sillä en kuullut takaani etsijöideni tai takaa-ajajieni ääniä. Tai hetkinen. Mitä jos ketään ei edes kiinnostanut, missä minä olin? Entä jos kukaan ei välittänyt minusta? Jos minun annettaisiin vain kadota ja joutua ketun syömäksi? Ai niin, ne ketut. Olikohan niitä paljon reviirillämme? Pureksin huultani hiukan hermostuneena, mutta jatkoin matkaa. Tämä olisi ainutkertainen tilaisuus, ja ainakin tämän jälkeen minua valvottaisiin varmaan ihan liikaa. No, ihan sama, nyt mentiin.
Juoksentelin sinne tänne. Välillä maasto oli märempää, välillä kuivempaa. Tutkin innostuneena erilaisia kasveja ja asioita, ja unohdin ketutkin aika pian. Vaelsin yhä kauemmas pitäen huolta siitä, että kuljin suurinpiirtein suoraan eteenpäin, etten päätyisi ihan heti takaisin leiriin. Sitten tajusin, että osaisinkohan edes takaisin leiriin? Vilkaisin olkani ylitse taakseni, mutta mitään erikoista ei näkynyt. No, jos kuljin suoraan, takaisin kääntymällä ja suoraan kulkemalla löytäisin takaisin, järkeilin. Käänsin siis pääni eteenpäin ja jatkoin tomerasti matkaa.
Jonkin ajan kuluttua tottumaton nenänikin havaitsi hajun, joka ei oikein kuulunut luonnon hajujen mukaan. Se oli kitkerä, aika pahanhajuinen ja omituinen. Mutta kiinnostava. Pistin vauhtia tassuihini, joita oli alkanut jo kivistää, ja kiiruhdin eteenpäin. Pian näin maastossa omituisen, mustan, leveän viivan. Sen lähestymiseen meni jonkin aikaa, ja aloin olla varma, että katoamiseni oli huomattu ja perässäni oli kissoja etsimässä minua. Tai sitten ei ollut, jos ketään ei kiinnostanut missä olin ja mitä tein.
"Mikä tämä on?" mutisin mietteliäästi ääneen saapuessani viimein sen haisevan jutun luokse.
Kosketin sitä tassullani. Pinta oli kova ja hiukan kuhmurainen, ja sattui kivistäviin tassuihini jossakin määrin. Mutta mikähän merkitys sillä oli? Pintaa oli vaikka millä mitalla pienin pennunsilmineni katsottuna. Sen toiselta laidalta leijui tuulen mukana jälleen yksi hiukan erilainen tuoksu.
Olipa mielenkiintoista. Ponnistin itseni pinnan päälle ja tutkin pintaa vielä tassuillani ottaessani muutaman askeleen. Juttu haisi kyllä aika pahalta, ja loin harkita takaisin palaamista. Vai jatkaisinko vielä eteenpäin? Olin jo aika kaukana leiristä varmaankin. Tassujani kihisytti jatkaa eteenpäin, mutta minua väsytti jo hiukan tämä jatkuva taivaltaminen ja uusien asioiden näkeminen. Saattoi olla, että seikkailunnälkäni oli hetkeksi tyydytetty.
Olin kääntymäisilläni takaisin, kun kuulin omituista murinaa vasemmalta. Käännyin katsomaan sinne, ja näin jotkin keltaiset valot, jotka lähestyivät kauempaa. Siristin silmiäni. Mikä oli tuo harmaa möhläle, jossa kirkkaat auringot olivat ja häikäisivät valollaan? Se haisi hiukan samalta kuin tie, ja oli todella suuri. Ja se murisi aika pelottavasti.
Olin jähmettynyt aloilleni, kun tuo omituinen asia vähitellen saapui lähemmäs. En osannut enää liikkua, vaan tuijotin vain lähestyvää asiaa. Huomasin, että minua pelotti hiukan. Alkukantainen vaisto sisälläni sanoi, ettei jutun alle kannattanut jäädä, mutten osannut reagoida pakenemallakaan. Olinko jähmettynyt kauhusta?
//Ela jatkaa tästä Sienellä, joten Sieni? :D
//1440 sanaa
Viiltokaaos 7.11.2018
Seisoin pensaikon takana piilossa, kun taistelu alkoi. Kylmähenkäys hyökkäsi Rosmariiniputouksen kimppuun. Isä ja tytär taistelivat tasavertaisesti keskenään kuun valossa. Kun tilanne alkoi näyttää Rosmariiniputouksen puolelta heikolta, tajusin, että naaras ei saanut kuolla. Jos hän kuolisi kuolonklaanilaisen kynsissä, Minttutähti ei takuulla olisi sodassa puolellani.
"Lopettakaa!" kova ulvaisuni kiiri kaksikon korviin. He irtaantuivat toisistaan ja käänsivät hämmästyneet katseensa minuun. Myös Mäyräraita teki niin. Samassa huomasin etäämmältä lähestyvän tumman hahmon, jonka meripihkaiset silmät hehkuivat pimeässä.
"Mitä sinä täällä teet?" Kylmähenkäys kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja istuin alas muutaman ketunmitan päähän kolmikosta. Tumma hahmo hiipi hitaasti meitä kohti, mutta jäi sopivan etäisyyden päähän. En tunnistanut häntä näin kaukaa.
"Luulin, että olisit jo oppinut", murahdin ja pudistelin turhautuneena päätäni. Nostin vihreät silmäni Kylmähenkäykseen. Soturin turkilla oli veritahroja. Osa verestä oli kollin omaa, mutta osa oli hänen tyttärensä. Myös Rosmariiniputouksen turkilla oli verta. Naaras katsoi minua, Mäyräraitaa ja isäänsä vuorotellen uhatun oloisena.
"Ymmärrät kai, etten voi hyväksyä Kuolonklaaniin kaltaisiasi pettureita?" kysyin kylmällä äänellä antaessani tyynen katseeni porautua kollin kylmänsinisiin silmiin.
"Aiotko nyt häätää minut? Millähän oikeuksilla?" hän kysyi murahtaen, mutta huomasin hänen kokevan olonsa uhatuksi. Kuin kolli olisi pelännyt jotakin? Se en ollut minä, siitä olin varma. Se oli jotain suurempaa.
"Niillä oikeuksilla, joilla varapäällikkö sinut Varjoklaanistakin erotti. Olet tahrannut maineesi pysyvästi, enkä voi antaa sinun tahrata Kuolonklaanin mainetta, hylkiö", murahdin kylmästi. Soturi vastasi murahtaen jotain. Oli varmasti erittäin kiusallista tulla erotetuksi varapäällikön toimesta. Minä en päästäisi soturia niin helpolla.
"Ihan sama", kolli vastasi murahtaen. Hänen katseestaan paistoi viha. "Sitä ennen tahdon hakea tyttäreni. Lähdemme kauas sinusta ja Kuolonklaanista, mutta minä tarvitsen tyttäreni." Katsoin kollia kulmiani kohottaen. Mistä hän oikein puhui? Hänen tyttärensä seisoi hänen edessään, hän oli juuri yrittänyt tappaa Rosmariiniputouksen. Mutta ei hän voinut puhua hänestä. Kylmähenkäyksen äänessä oli jotain aitoa. Se oli kai isän rakkaus, mutta mistä tyttärestä hän puhui?
"Tyttäresi?" pyysin kollia selittämään. Hän veti syvään henkeä ja suoristi ryhtinsä.
"Pakkaspentu, hän liittyi tänään Kuolonklaaniin", kolli ilmoitti tyynesti. Saatoin kuulla hänen äänestään ylpeyttä.
"Jaa Kuolonklaaniinko? Enpä usko. Raetähdeltäkö sait luvan?" kysyin murahtaen. Kolli ei vastannut, sillä lupaa ei kai ollut. Raetähti oli leiristä lähdettyäni ollut yhä tajuton.
"En minä sitä enää tarvitse. Anna minun vain hakea hänet", kolli naukui tasaisella äänellä. Pudistin päätäni ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tyttäresi kyllä lähtee, mutta sinä et. Olen pahoillani Kylmähenkäys, mutta minä karkotan sinut Pimeyden Metsän maille", totesin kylmästi. Se sai kollin katsomaan minua kuin hullua. Myös Rosmariiniputous näytti yllättyneeltä. Kaikkien huomion kiinnitti taustalle tilannetta seuraamaan jääneen naaraskissan henkäisy.
"Liljahenkäys, mitä sinä täällä teet?" Rosmariiniputous kysyi yllättyneenä. Naaras astui varjoista esiin. Hän omasi minun tapaani tummanharmaan turkin. Olin ylpeä siitä, että varjoklaanilainen muistutti minua, vaikka tämä omasikin valkeat tassut. Silmäilin naarasta pitkään, kunnes käänsin katseeni taas Kylmähenkäykseen. Kollin katseesta paistoi raivo, kun hän katsoi minua. Sitten hän käänsi katseensa käpäliinsä. Kukaan ei sanonut mitään. Yllättäen soturi kuitenkin syöksyi jälleen kohti tytärtään. Reagoin nopeasti syöksymällä soturin perään. Juuri kun Kylmähenkäys oli upottanut hampaansa tyttärensä turkkiin, upotin kynteni hänen kylkeensä. Soturi heittäytyi edelläni märkään maahan. Kierimme hetken keskenämme, kunnes sain hyvän otteen soturin niskasta. Pakotin soturin maahan alleni. Hän yritti hetken rimpuilla, kunnes tajusi sen olevan myöhäistä.
"Lakkaa rimpuilemasta tai pieni tyttäresi ei näe auringonnousua." Se sai kissan rauhoittumaan.
"Et uskalla", hän murisi, mutta ei pistänyt enää vastaan.
"Enkö?" kysyin ja nousin varovasti pois soturin päältä. Kuljin hänen taakseen niin, että saatoin nähdä paikalla olevat neljä kissaa yhtä aikaa.
"Tämähän on mukavaa, pieni perhekokous", tokaisin huvittuneesti silmäillen kahta varjoklaanilaisnaarasta.
"Liljahenkäys", lausuessani Pisaratähden tyttären nimen, tunsin lämpimän värähdyksen sisälläni. Naaras näytti hieman kauhistuneelta, mutta siitä huolimatta kunnon kissalta. "Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti." Naaras ei vastannut mitään, hän pysyi vain vaiti. Räpäytin silmiäni ja viitoin maassa makaavan soturin nousemaan. Kylmähenkäys ei vilkaissutkaan minua. Hän piti tyynen katseensa Liljahenkäyksessä, joka katsoi tilannetta kauhistuneen oloisena tyttärensä takaa. Rosmariiniputouksen ilme oli kylmä, kenties hän halusi isänsä kuolevan ja maksavan teoistaan.
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa. Toivon, että matkasi kuoleman laaksoon on pitkä ja kivinen, etkä koskaan saa rauhaa teoiltasi", nau'uin tasaisella äänellä seremoniamaisesti. Sitten vein suuni lähelle kollin korvaa.
"Lähetä Viiltotähdeltä terveisiä", kuiskasin hiljaa soturin korvaan. Hän väräytti korviaan, mutta ei irrottanut katsettaan entisestä rakkaastaan. Kylmänviileästi nostin kynteni ilmaan ja viilsin kissan kurkun auki nopealla viillolla. Tunsin voimakkuuden tunteen valtaavan kehoni. Kasvoilleni piirtyi hullu virne, kun katsoin soturin vuotavan kuiviin. Hän lyyhistyi kostealle nurmelle silmissään kyyneleitä. Soturi piti katseensa yhä lyyhistyessäänkin varjoklaanilaisparantajassa. Kului tovi, kunnes vuoto lakkasi. Soturi nytkähti pari kertaa, jonka jälkeen hänen sielunsa irtaantui kehosta. Kollin silmät lasittuivat, hänen kehonsa oli enää vain tyhjä kuori. Tuhahdin välinpitämättömästi.
"Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne", tokaisin varjoklaanilaisnaaraalle viitaten haavoihin, jotka Kylmähenkäys oli saanut aikaan. Viitoin Mäyräraidan luokseni. En tiennyt, oliko soturi ollut mukana kollin touhuissa, mutta en nyt välittänyt. Käskin hänen tarttua ruumiiseen. Niin soturi tarttui vastahakoisesti, lähtien raahaamaan sitä eteenpäin kohti Kuolonklaanin reviiriä.
Kävelin tyytyväisenä eteenpäin nostaen leukaani hieman ylöspäin. Kylmähenkäys oli kuollut, minulla oli yksi murhe vähemmän. Mutta yksi murhe lisää, joka oli nimeltään Pakkaspentu. Raetähti ei takuulla suostuisi hylkäämään pentua oman onnensa nojaan, minun täytyisi tehdä se itse.
Leiriin päästyämme tähdet tuikkivat yhä taivaalla, mutta vain himmeämmin kuin aiemmin. Kuljin leiriin Mäyräraidan edellä. Soturi raahasi perässään Kylmähenkäyksen elotonta ruumista. Saavuimme pääaukiolle, joka oli lähes tyhjillään. Ainoa kissa aukiolla oli vaalea naaras, Jäälilja. Soturin silmät suurenivat, kun hän tunnisti elottoman soturin.
"Kylmähenkäys!" naaras ulvahti ja juoksi nopeasti soturin luokse. Katsoin naarasta tyyni ilme kasvoillani. Hän kääntyi katsomaan minua lievästi kauhistuneena.
"Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi ja tarkkaili soturin kaulassa olevaa kolmea siistiä viiltoa. Hän huomasi verisen etukäpäläni. Naaras näytti kuin olisi hyökännyt hetkenä minä hyvänsä kimppuuni, mutta hän piti päänsä kylmänä.
"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", ilmoitin tyynesti.
"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", vastasin kylmästi murahtaen. Tiesin olevani kylmä, mutta tiesin myös mitä tein. Jos pentu oli Kylmähenkäyksen, siitä ei koituisi muita kuin ongelmia. Ongelmat oli kitkettävä, ennen kuin niistä kasvoi suurempia.
//Jää? Sori tönkköys xddd Tää tarina o varmaa iha vajaa ku kirjotin tän tyylii puoliunessa :d
// 1022 sanaa
Rosmariiniputous 8.11.2018
"Liljahenkäys. Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti", Viiltokaaos murahti emolleni ja viittoi sitten maassa makavaa veristä isääni nousemaan. Kylmähenkäys pysyi kuitenkin maassa ja porasi kylmänsinisen katseensa Liljahenkäykseen. Nyt, ensimmäistä kertaa elämäni aikana, pystyin näkemään rakkauden isäni silmissä. Hän todella välitti entisestä kumppanistaan ja pystyin näkemään, että isälläni oli vieläkin jonkinlaisia tunteita emoani kohtaa. Mutta viha ja murhanhimo olivat onnistuneet peittämään sen meiltä jo monen kuun ajan.
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa. Toivon, että matkasi kuoleman laaksoon on pitkä ja kivinen, etkä koskaan saa rauhaa teoiltasi", Viiltokaaos naukaisi kirkkaalla äänellä ja kumartui sitten isäni ylle. Henkäisin kauhistuneena, kun tajusin että varapäällikkö aikoisi viedä isäni hengen, tässä ja nyt. Minä todistaisin sen kissan kuoleman, joka oli piinannut minua koko elämäni ajan. Hän tulisi kuolemaan ja pääsisin lopullisesti vapaaksi.
Sitten Viiltokaaos heitti etukäpälänsä ilmaan ja kuului vain sivaltava ääni, kun kolli viilsi isäni kurkun auki. Kylmähenkäys alkoi menettää pelottavalla vauhdilla verta ja lyyhistyi nurmikolle kiiltävät kyyneleet silmissään valuen. Isäni tuijotti vieläkin Liljahenkäystä, joka tuijotti kollia ilmeettömänä takaisin. Minä sen sijaan tuijotin isääni kylmästi, mutta sydämeni tuntui olevan kokonaisen klaanin hyökkäyksen kohteena. En pystynyt suremaan, mutta en myöskään pystynyt iloitsemaan. Tämän hetken tulisin muistamaan ikuisesti, mutta en hyvillä merkeillä.
"Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne", Viiltokaaos tokaisi kääntyessään Liljahenkäyksen puoleen. Muodostin huulillani kollille äänettömän kiitoksen ja jäin katsomaan emoni kanssa, kuinka Viiltokaaos ja Mäyräraita lähtivät kuljettamaan isäni ruumista Kuolonklaanin reviirille. Minä en yksinkertaisesti pystynyt itkemään, vaikka olinkin juuri menettänyt isäni. Hän oli tehnyt niin monta huonoa tekoa, että minä en tulisi todellakaan ikävöimään häntä.
"Tule, Rosmariiniputous", Liljahenkäys kuiskasi tärisevällä äänellä ja laski hännänpäänsä selälleni, "sinä olet vakavasti haavoittunut. Sinut pitää viedä nopeasti takaisin leiriin ja sinä tarvitset läheisesi ympärillesi." Nyökäytin hitaasti päätäni ja lähdin sitten marssimaan emoni rinnalla Varjoklaanin reviiriä kohti, saaden hieman tukea parantajaoppilaalta.
Kun saavuimme lopulta Varjoklaanin leiriin, koko ruumiini oli väsynyt ja jokaiseen haavaani sattui uskomattoman paljon. Vatsakarvani olivat täysin veren peitossa ja hengitys oli hieman rahisevaa kaulassa olevan haavan takia.
"Tule, sinun haavasi täytyy katsoa", Liljahenkäys naukaisi ja ohjeisti minut parantajan pesällä. Vetäisin syvään henkeä ja yritin olla ajattelematta tämän yön tapahtumia. Kylmähenkäyksen kuoleman todistaminen ei tulisi antamaan minulle rauhaa pitkään aikaan.
"Rosmariiniputous?"
Kettuaskeleen säikähtänyt ääni sai pääni kohoamaan ja näin punertavanruskean kumppanini hahmon saapuvan luoksemme, kun Liljahenkäys laski minut sammalpedille. Kolli kumartui luokseni ja silmäili pakokauhun vallassa verta vuotavia haavojani.
"Kylmähenkäys", kuiskasin ennen kuin Kettuaskel ehti kysyä mitään, "hän teki nämä. Hän ja Mäyräraita hyökkäsivät rajalla kimppuuni, mutta Viiltokaaos tuli paikalle. Hän... hän tappoi Kylmähenkäyksen."
Kettuaskeleen sähkönsiniset silmät avautuivat hämmästyksestä, kun hän tajusi mitä oli tapahtunut. En pystynyt arvioimaan mitä tunteita kumppanini päässä juuri nyt kulki, mutta uskoin hänen olevan miltein yhtä helpottunut kuin minä.
"Se on ohi, Kettuaskel. Hän on nyt kuollut ja saan elää rauhassa, pelkäämättä hänen pimeyttään ja ilkeyttään", kuiskasin helpottuneena ja räpäytin hitaasti meripihkaisia silmiäni.
Liljahenkäys saapui samalla luoksemme ja alkoi asetella paksuja seittitukkoja haavoihini. Kettuaskel jäi istumaan vierelleni avuttoman näköisenä.
"Mitä minä voin tehdä?" hän kysyi varovaisesti ja tuijotti minua rakastavana. Huokaisin syvään ja hieraisin kollin poskea hännänpäälläni.
"Vain olla siinä ja muistuttaa minua siitä, kuinka uskomattoman tärkeä sinä olet minulle."
//Kettu? Lilja? Varpunen?
//535 sanaa
Kettuaskel 8.11.2018
Vain olla siinä ja muistuttaa minua siitä, kuinka uskomattoman tärkeä sinä olet minulle," Rosmariiniputous naukui meripihkaiset silmät ruhjotun ruumiin valona säihkyen. Rosmariiniputouksen kertomat uutiset olivat samaan aikaan huojentavia ja huolestuttavia, eikö naaraan ollut määrä tavatakaan klaanista eronnutta sisartaan Utukyyneltä? Mitä Kylmähenkäys ylipäätänsä teki rajalla? Tapahtuma avasi padon ajatuksissani ja joen sijasta mielessäni alkoi virrata loputtomasti kysymyksiä.
Oivatko Utukyynel ja sisarusten kammottava isä liittoutuneet ja järjestäneet väijytyksen Rosmariiniputoukselle? Se oli mielestäni kelpuutettava vaihtoehto, sillä tiesinhän minkälaisia kissoja he olivat, ilkeitä ja olivat valmiita tappamaan läheisensä. Se oli halveksuttavaa ja sellaiset kissat ansaitsivat mitä kauheimmat kohtalot. Miten Viiltokaaos oli päätynyt paikalle ja miksi kolli oli tappanut oman klaaninsa jäsenen vai oliko Kylmähenkäys kenties erotettu klaanista ja kostoksi yrittänyt hankkia vaikeuksia Kuolonklaanille? Vaihtoehtoja oli lukuisia, mutta yksi oli varmaa, siniharmaa kolli oli ansainnut kohtalonsa täysin. Kuitenkin kaikista järkyttävin asia tapahtumassa oli Mäyräraidan osallisuus. Hän tiesi tasan tarkkaan kuinka tärkeä Rosmariiniputous minulle oli ja silti hän haluaa Rosmariiniputouksen kuolevan. Kai hän tajusi, että en kuolisi luonnollisesti jos Rosmariiniputous tapettaisiin, silloin minä tekisin jotain todella typerää. Pitäisin siitä huolen, että Mäyräraita kuulisi kunniansa ja vähän enemmänkin, hän oli yrittänyt satuttaa perhettäni ja se tarkoitti, että hän ansaitsisi kuoleman minun käpälästäni - mutta en koskaan tappaisi sisartani. Olin rakastanut Mäyräraitaa joskus ja se rakkaus sanoi minulle, etten saisi rangaista häntä siten. Pennut olivat lähteneet jo hetki sitten nukkumaan ja se oli hyvä, sillä en halunnut poikieni nähdä tätä mitä heidän isoisänsä oli aiheuttanut omalle tyttärelleen. En halunnut pentujemme tietävät vielä näin nuorina siitä minkälaista verta he omasivat. Kertomisen aika koittaisi kyllä, mutta ei vielä. Kohdistin katseeni Rosmariiniputoukseen, joka näytti jo nuokkuvan väsymyksestä vierelläni samalla kun tämän emo - sekä klaanin parantajaoppilas - hoisi hänen haavojaan. Rosmariiniputous alkoi nojata ensin päällään ja pian koko vartalollaan minuun. Kumarruin hieman alemmas, jotta kykenin pesemään kumppanini turkkia kuivuneesta tummasta verestä. Kun Liljahenkäys oli valmis hän vilkaisi minuun meripihkaisilla silmillään.
"Sinun pitäisi ehkä viedä hänet lepäämään pentutarhalle"naaras naukui ja katsahti tyttäreensä tulkitsemattomasti. Nyökkäsin ja hymähdin lämpimästi naaraalle. Nostin Rosmariiniputouksen selkääni ja lähdin kuljettamaan häntä kohti pentujen asuin paikkaa, joka oli putsattu verestä soturien toimesta. Minttutähti oli ilmoittanut klaanille, että vatukkamuurin korjaus aloitettaisiin huomenna kun kaikki olisivat hyvin levänneitä ja Rosmariiniputous palannut tehtäviinsä. Mielestäni Minttutähti ja Rosmariiniputous olivat hyvä tiimi ja hei saivat kaiken aikaiseksi ajallaan. En voisi olla ylpeämpi emostani ja kumppanistani. Kun työnnyin pensaan suojaamaan pesään, huomasin nukkuvat pennut Kanervakuun vierellä. Sydämeeni sattui nähdä ne jonkun muun naaraan hoivissa kuin oman emonsa. Laskin Rosmariiniputouksen omalle väliaikaiselle makuualuselleen ja painauduin tämän selkää vasten kierähtäen kerälle. Halusin nukkua hänen vieressään.
//Rosma? Pystytkö jättää vaik Rosmal jatkot Mintulle ku Mintulla olis Rosmalle vaikka mitä asiaa? Jos sul on jo muuta seuraa ni ei oo pakko, mut aattelin vaa :D
415 sanaa
Rosmariiniputous 8.11.2018
"Tuntuu niin oudolta ajatella, että Kylmähenkäys, kissa joka on vainonut minua koko elämäni ajan, on vihdoinkin poissa, lopullisesti. En tule näkemään häntä enää ikinä, mutta se on parhaiten niin. Olen niin tyytyväinen isäni kuolemaan ja se tuntuu... väärältä. Hän oli loppujen lopuksi minun isäni ja vaikka vihaankin häntä hänen tekojensa ja aikomuksiensa takia, silti pieni osa sydämestäni vielä välittää hänestä. Eikä minun todellakaan pitäisi välittää hänestä. Kylmähenkäys oli ilkeä ja vallanhimoinen kissa, jonka sisällä oli pimeyttä. Ja nyt, se pimeys on siirtynyt minuun. Katso minua", kuiskasin Kettuaskelelle ja kohtasin kumppanini sähkönsiniset silmät, "minä iloitsen isäni kuolemasta ja jos olisin ollut voitolla, en olisi epäröinyt hetkeäkään hänen tappamistaan."
"Sinä et ole mikään murhaaja, Rosmariiniputous ja sinä tiedät sen. Sinä tarvitset nyt lepoa, joten meidän kannattaa nukkua", Kettuaskel totesi ja nuolaisi poskeani. Hymähdin kumppanilleni ja nostin sitten meripihkaisen katseeni, kun kuulin innostuneita kiljaisuja pesän toiselta puolen. Fasaanipentu ja Haukkapentu kompuroivat sammalpetien halki ja pian he saapuivatkin luoksemme. Pennut vinkuivat väsyneinä ja painautuivat kiinni valkeisiin vatsakarvoihini. He sulkivat silmänsä ja painuivat unten maille. Vilkaisin nopeasti kumppaniani ja soin hänelle lämpimän hymyn. Olin niin onnellinen, että en pystynyt sitä sanoiksi pukea. Minulla oli rakastava kumppani, vahvat pennut, rohkea ja uskollinen paras ystävä ja paras mahdollinen emo ikinä. Kaiken sen lisäksi olin noussut Varjoklaanin varapäälliköksi ja minusta ja Minttutähdestä oli muodostunut upea tiimi. Vetäisin syvään henkeä ja suljin meripihkaiset silmäni, vaipuen varmasti elämäni rauhallisimpien unien maailmaan.
Kun heräsin, auringon kullankeltaiset säteet olivat jo tavoittelemassa sammalpetiäni. Avasin suuni makeaan haukotukseen ja nousin sitten mahdollisimman hitaasti ja varovaisesti ylös jotten herättäisi pentujani tai kumppaniani. Kun olin siistinyt lumenvalkoisen turkkini ja siirtänyt sammalalustat takaisin paikoilleen, lähdin hiipimään pois pesästä. Paikat olivat vieläkin arat haavojen takia, mutta Kettuaskel oli viime yönä todennut, että haavani paranivat hyvää vauhtia. Joutuisin silti jäämään parantajan pesälle lyhyeksi toviksi ennen kuin pääsisin hoitamaan taas varapäällikön tehtäviäni. Kylmähenkäyksen kuolema oli haavoittanut minua fyysisesti ja psyykkisesti.
"Sienikarva? Liljahenkäys?" huhuilin sukellettuani parantajan pesään. Huomasin hetken kuluttua kaksikon pesän reunamilla, mutta Liljahenkäys makasi sammalpedillä selkä minua kohti. Sienikarva silmäili tummanharmaata naarasta lämpö vihreissä silmissään loistaen. Kohotin hieman kulmiani ja lähdin marssimaan kissoja kohti. Sienikarva kuitenkin huomasi minut pian ja porasi katseensa minuun. Liljahenkäyskin kääntyi vilkaisemaan olkapäänsä takaa ja räpäytti ystävällisesti silmiään minulle.
"Mitä asiaa, Rosmariiniputous?" emoni kysyi lempeästi. Hämmennyin hieman Liljahenkäyksen iloisesta äänensävystä, hänhän oli eilen menettänyt entisen kumppaninsa!
"Tulin näyttämään haavojani, teidän pitäisi varmaan tarkistaa ne. Miksi sinä olet niin hyvällä tuulella?" kysyin kulmiani kurtistellen, mutta pysyin vieläkin pakoillani. En pystynyt kuvittelemaan, mikä olisi voinut saada emoni niin hyvälle tuulelle, mutta uskoin, että kyseinen asia saisi minutkin hyvälle tuulelle.
//Lilja? Sieni?
//422 sanaa
Liljahenkäys 8.11.2018
“Mikä jottei”, Sienikarva hymähti hiljaa ja silmäili vatsaani vasten käpertyneitä karvanyyttejä hymy huulillaan karehtien. Hänestä tulisi varmasti hyvä isä pennuilleni, tiesin sen jo nyt.
“Olen kuullut tarinoita Pisaratähden siskosta, Pyökkihännästä, joka kuulemma myös uskoi Tähtiklaaniin”, sanoin mietteliäänä ja kohdistin katseeni pentuihin. Jotenkin automaattisesti se porautui veljeksistä jälkimmäisenä syntyneeseen kirjavaturkkiseen pentuun, joka oli käperynyt tiukaksi keräksi pentuetoverustensa vierelle. “Ja mielestäni me voisimme nimetä tämän pennun hänen mukaansa Pyökkipennuksi”, ehdotin Sienikarvalle ja nostin katseeni kollin myrkynvihreisiin silmiin, joissa oli lämmin, lempeä katse.
“Sopii hyvin”, Sienikarva vastasi päätään pienesti nyökäyttäen.
Annoin katseeni lipua Pyökkipennun oikealle puolella tuhisevaan vaaleanruskeaan naaraspentuun, jonka turkkia koristivat vaaleanharmaat raidat. Pennun turkin pohjaväri muistutti minua Sienikarvasta, josta taas tuli mieleen parantajakollin emo ja Varjoklaanin entinen päällikkö ennen Tihkutähden vallankumousta, eli siis Loistetähti.
“Mitä jos nimeäisimme tämän pienen neidin Loistepennuksi?” kysyin Sienikarvalta hymyillen. Huomasin liikutuksen kollin kasvoilla, kun tämä nyökäytti jälleen päätään hyväksyvästi.
“Se käy”, hän maukui hiljaa ja katsoi Loistepentua lempeästi, kunnes sitten siirsi katseensa vanhimpaan kollipentuun, joka oli yhä vailla nimeä. “Voisiko viimeinen pentu olla Näätäpentu jo edesmenneen tätini mukaan?” Sienikarva ehdotti varovasti.
Nyökkäsin tyytyväisenä. “Eli siis Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu”, lausuin kolmikon uudet nimet ikään kuin varmistaakseni asian. Sen jälkeen kumarruin laskemaan kunkin pienokaisen päälaelle hellän nuolaisun. Pennut vikisivät hiljaa ja mönkivät lähemmäs nisiäni.
“Sienikarva? Liljahenkäys?” Rosmariiniputouksen ääni kajahti pesän suuaukon luota. Nostin päätäni ja katsahdin tyttäreeni lapani ylitse hyvän tuulisena.
“Mitä asiaa, Rosmariiniputous?” kysyin lempeästi.
“Tulin näyttämään haavojani, teidän pitäisi varmaan tarkistaa ne. Miksi sinä olet niin hyvällä tuulella?” Rosmariiniputous kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
“Tule katsomaan, niin ymmärrät”, sanoin pilke silmäkulmassani ja viitoin naarasta tulemaan lähemmäksi. Rosmariiniputous kallisti hieman päätään ja tassutti sitten luokseni. Nähdessään vatsani suojissa tyytyväisinä tuhisevat pennut tämä henkäisi ihastuksissaan.
“Ovatko ne...? Onko minulla uusia sisaruksia?” Rosmariiniputous sopersi häkeltyneenä.
“Kyllä vain”, naurahdin ja jatkoin sitten: “Kaksi uutta veljeä ja yksi sisko.”
“Onko heillä jo nimet?” Rosmariiniputous kysyi.
“Tämä vaaleanharmaa, raidallinen kolli on nimeltään Näätäpentu, hän syntyi ensimmäisenä. Toinen kolli on taas Pyökkipentu, ja pesueen ainoa naaras sai nimekseen Loistepentu”, kerroin ylpeänä ja silitin kevyesti pentuja hännänpäälläni. Katsahdin vanhempaan tyttäreeni hymyillen aidosti onnellisena ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
//Rosma? Sieni?
//342 sanaa.
Kettuaskel 4.11.2018
"Ei mitään hätää Kettuaskel, minä olen tässä aivan sinun vierelläsi. Sinä olet nyt turvassa ja meidän pentumme ovat turvassa. Ja minä olen turvassa", kuulin Rosmariiniputouksen hennon kuiskauksen jostain aivan läheltäni. En erottanut kunnolla paikkaa jossa olin, vaan kaikki mahdolliset värit olivat sekoittuneet toisiinsa luoden sumean väriklöntin joka paikkaan minne ikinä katsoinkin. Kokeilin räpytellä silmiäni, jotta se veisi roskan pois ja maailma avartuisi minulle taas ja saisin nähdä Rosmariiniputouksen kauniit kasvot. Laskin pääni väsyneesti takaisin allani tuntuvalle sammalpedille ja huokaisin syvästi. Oli niin rauhoittavaa kuulla, että kaikki rakkaani olivat turvassa, jos Rosmariiniputous ei olisi tiennyt sanoa juuri oikeita sanoja olisin lähtenyt väkisin raahautumaan kohti pentutarhaa varmistaakseni Fasaanipennun ja Haukkapennun olevan kunnossa. Kumppanini tunsi minut niin hyvin ja se oli hyvä, tosi hyvä. Aloin aukomaan suutani, mutta sanat eivät alkaneet virrata yhtä helposti kuin ennen, takeltelu joka täydentäisi tulevaa keskusteluamme häiritsisi minua. Lämpö alkoi palailla, joka kolkkaani rauhoittavia lämpöaaltoina ja oloni alkoi tuntua hetki hetkeltä entistä voimakkaammaksi huteruuden hävitessä. Mitä ikinä Rosmariiniputous tekikään se toimi.
"Mis.. missä pennut ovat?" kysyin huolestuneena, sillä en tuntenut tilassa ketään muuta kuin kumppanini. Silmissäni ollut sumeus alkoi nyt seljetä ja aloin tunnistaa ympärilläni olevan parantajan pesän ja vierelläni olevan luonnonvalkean naaraan, jonka meripihkaiset silmät katsoivat minuun.
"Kanervakuun luona. Minun oli pakko tulla etsimään sinua", Rosmariiniputous naukaisi ja väläytti rakastavaisen hymyn. Kasvoilleni vääntyi vino virneeni, joka säihki onnellisesti.
"Sen takia siis olen täällä. Sinä pelastit minut, kiitos", naukaisin tökerösti sanat suustani tullen. Samalla vilkaisin kehoani ja huomasin tummanpunaruskean turkkini olevan tavallista punaisempi. Huomasin myös sen, että Rosmariiniputous oli painellut haavoihini häähäkin seittiä. *Tähtiklaanin kiitos.*
"Oikeastaan en se minä ollut yksin. Lehmustassu oli se, joka löysi sinut ensimmäisenä", kumppanini selitti ja nuolaisi päälakeani hellästi. Nyökkäsin sähkönsinisiä silmiäni hitaasti räpäyttäen.
"Minä rakastan sinua todella paljon, tiedäthän sen?" kuiskasin hymyillen silmiäni suljettuina lepuuttaen.
//Rosma? Pesään saapuvat pennut?
293 sanaa
Rosmariiniputous 24.11.2018
"Kyllä minä tiedän sen, aivan yhtä hyvin kuin sinä tiedät että minäkin rakastan sinua. Ja voin sanoa, että sinun ei tarvitse koskaan epäröidä rakastanko minä sinua. Aivan sama mitä ikinä tapahtuisikaan, minä tulen aina rakastamaan eräitä elämässäni olevia kissoja; pentujamme, emoani, Varpusliitoa ja sinua", naukaisin rauhallisella äänellä ja sidoin hämähäkinseitin Kettuaskeleen kyljessä olevaan haavaan. Kumppanini tummanpunainen veri tahrasi luonnonvalkoiset käpäläni ja saivat minut muistaaman varmasti elämäni pelottavimman hetken. Tihkutähden kuoleman. Tulisin ikuisesti muistamaan sen hetken, kun olin astunut suurelle aukiolle ja nähnyt julman päällikön elottoman ruumiin. Olin marssinut päällikön ruumiin luokse ja etukäpäläni olivat tahrautuneet Varjoklaanin vihatuimman kissan verestä. Tuntui vieläkin oudolta ajatella, että minun kumppanini oli tappanut Tihkutähden.
"Sienikarva! Liljahenkäys!"
Nostin meripihkaisen katseeni salamannopeasti kumppanini kasvoista, kun parantajan pesän sammalverhot työnnettiin sivuun ja Valvehenki pöllähti pesään. Sinertävänharmaan kollin hampaissa roikkui kaksi hänen kolmesta pennuistaan, Pyypentu ja Turvepentu. Naaraspennun häntä oli kuitenkin vain puolikas ja aivan veren peitossa, ja kollipennun oikeassa kyljessä oli ilkeältä näyttävä haava. Kaksikon isän kasvoilta hohkasi paniikki ja pelko pentujensa puolesta.
"Rosmariiniputous! Missä Sienikarva ja Liljahenkäys ovat?" Valvehenki kysyi hämmentyneenä ja vilkaisi sammalpedillä makaavaa Kettuaskelta kauhistuneena.
"Tässä." Sienikarva ja Liljahenkäys ilmestyivät pesään kuin tyhjästä ja porasivat heti katseensa Valvehenkeen ja tuon vakavasti haavoittuneisiin pentuihin.
"Tuo heidät tänne kauemmas. Rosmariiniputous, jatka sinä vain Kettuaskeleen hoitamista", Liljahenkäys naukaisi minulle ja ohjeisti sitten mestarinsa kanssa Valvehengen pentuineen hieman kauemmas. Jäin katsomaan heidän peräänsä ja käännyin sitten Kettuaskeleen puoleen.
"Mitä sille ketuille tapahtui?" kysyin Kettuaskeleelta ja ojensin hänelle kamomillat, "tässä, syö nämä. Ne rauhoittavat mieltäsi ja vahvistavat sydäntäsi."
//Kettu?
//248 sanaa
Varpusliito 4.11.2018
Puraisin hiiren niskaa ja tunsni sen veltostuvan hampaissani. Päätin palata leiriin. Kaivoin esiin kaksi muuta saalistani: varpusen ja päästäisen. Rosmariiniputous ilahtuisi, kun toisin hänelle jonkin näistä saaliista. Huokaisin syvään. Varpunen toi taas mieleeni Utukyyneleen ja meidän naurettavat uhkauksemme ja ihastumiseni. Se oli ollut typerää. Utukyynelhän oli osoittautunut petturiksi. Ilkeäksi kissaksi, joka kykeni satuttamaan sisartani syvästi. Aloitin matkani kohti leiriä. Jo leirin edustalla aavistin, että kaikki ei ollut hyvin. Nenääni tulvahti veren ja pelon haju. Nopeutin vauhtiani, kunnes jo juoksin leiriin. Pysähdyin vasta leirissä ja vain selvittämään, mitä oli tapahtunut. Sain sen nopeasti selville, sillä koko Varjoklaani oli kuohuksissa asiasta. Kettu oli hyökännyt pentutarhaan ja Kettuaskel ja ainakin osa pennuista oli haavoittunut. Kuulin, että Kettuaskel oli ollut pennut ja siskoni pelastanut sankari. Epäluuloni kollia kohtaan alkoi hävettää. Hän oli uhrannut paljon verta siskonpentujeni ja heidän emonsa suojeluun. Kettuaskel ansaitsi anteeksipyyntöni ja enemmän. Lisäksi pitäisi tavata pennut. Siirryin nopeasti parantajan pesään ja veren haju oli kaataa minut kumoon. Niin voimakas se oli. Ensimmäiseksi näin kaksi haavoittunutta pentua. Pyypentu ja Turvepentu makasivat vierekkäin isänsä Valvehengen silmien alla. Toisella oli ilkeän näköinen haava kyljessä, toisen hännästä puuttui osa. Mahani muljahti ikävästi ja huojahdin hieman. Sitten huomasin Kettuaskelen ja Rosmariiniputouksen, Kettuaskel oli täynnä hämähäkinseittiä ja ympärillä näkyi verta. Harpoin heidän luokseen ja vilkaisin järkyttyneen näköistä sisartani. Nuolaisin hänen poskeaan rauhoittavasti ennen kuin käänsin huomioni kokonaan Kettuaskeleeseen.
"Miten voit? Tarvitsetko jotain? Voin käydä hakemassa. Mitä vain. Entä pennut? Ovatko he kunnossa? Haluatko, että haen heille jotain? Minä tapan sen ketun. Olen pahoillani, että en luottanut sinuun, olet selvästi kunnon kissa", höpisin veren hajusta, järkytyksestä ja pelosta sekaisena.
//Tönkkö ja sekava, mut Rosma? Kettu? Tai joku muu tuol
//261 sanaa
Fasaanipentu 7.11.2018
Jäin tuijottamaan hämmentyneenä parantajan pesän uloskäyntiä, josta Valvehenki, Pyypentu ja Turvepentu olivat juuri lähteneet. Niin paljon oli tapahtunut viimeisen parin silmänräpäyksen aikana, että aivoni eivät meinanneet sisäistää kaikkea. Jokin punertavanruskea ja uskomattonan suurikokoinen eläin - jonka olin kuullut kutsuttavan kettuna - oli syöksynyt pentutarhaan ja Orkideapolun pennut olivat hyökänneet sitä vastaan todella rohkeasti. Sitten Kettuaskel oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja näyttänyt pentuja ahdistelevalle ketulle taivaan merkit Valvehengen kanssa. Yhdessä je olivat saaneet häädettyä tunkeilijan pois pentutarhasta, mutta isäni oli lähtenyt ketun perään - Rosmariiniputous peräsään - ja Valvehenki oli jäänyt pesään. Emme olleet ehtineet kovin kauan levätä kunnes Sienikarva, Liljahenkäys ja Lehmustassu olivat saapuneet pesään ja alkaneet tutkia oliko meillä vakavia haavoja. Pyypentu ja Turvepentu olivat vahingoittuneet, mutta Hukkapentu ja minä veljeni kanssa olimme selviytyneet ilman vakavia haavoja, joten Valvehenki oli jättänyt meidät Orkideapolun ja Kanervakuun kanssa ja lähtenyt pentujensa kanssa parantajan pesälle.
"Hei!"
Käänsin metsänvihreän katseeni ympäri, kun Lehmustassun hopeanharmaa hahmo sukelsi uudelleen pesään. Pienikokoinen oppilas räpäytti vihreitä silmiään huomattuaan meidät ja lähti tassuttelemaan meitä kohti.
"Onko täällä kaikki hyvin? Pyypentu ja Turvepentu ovat nyt parantajan pesällä", Lehmustassu selosti ja vilkaisi sitten Hukkapentua, aivan kuin epäillen sitä oliko Orkideapolun kolmas pentu vahingoittunut aivan kuin kollin sisaruksetkin.
"Kaikki on hyvin", kiirehdin naukaisemaan ennen kuin Lehmustassu ehtisi enempää epäillä Haukkatassun kuntoa. Minä tiesin, että Orkideapolun nuorin pentu oli kunnossa eivätkä hänen haavat vaatineet kiireellistä hoitoa.
"Saisimmeko minä ja Haukkapentu tulla näkemään isää? Kuulin Valvehengen sanovan, että hänet vietiin parantajan pesään. Emokin on varmaan siellä koska hän seuraa isää kaikkialle", pyysin mahdollisimman kohteliaasti ja räpyttelin metsänvihreitä silmiäni anovasti Lehmustassulle. Pian Haukkapentukin tuli anomiseen mukaan ja jäi tuijottamaan hopeanharmaata oppilasta toiveikkaasti.
"Ja Hukkapentu voisi tulla katsomaan missä kunnossa hänen sisaruksensa ovat. Jos olisimme siellä tiellä, voisimme palata heti parantajan pesään. Minä tahdon vain nähdä, että isä on kunnossa", ilmoitin päättäväisesti. Lehmustassu nyökäytti päätään hitaasti ja kääntyi sitten Orkideapolun puoleen, joka oli kuunnellut keskusteluamme sivusta. Orkideapolku nyökäytti hetken mietinnän jälkeen päätään Lehmustassulle.
"Vie vaan heidät parantajan pesälle, mutta siellä on tällä hetkellä sen verran kissoja, että teidän ei kannata viipyä siellä kauan", Orkideapolku totesi ja alkoi sitten puhdistamaan kellertävän oranssia turkkiaan. Hihkaisin tyytyväisenä ja lähdin jo marssimaan pesän uloskäyntiä kohti innostuneesti pomppien.
"Te kuljette minun perässäni, rakkaat pennut", Lehmustassu virnisti huvittuneena kärsimättömyydestäni ja lähti sitten johdattamaan meitä ulos pesästä. Kipitin oppilaan perässä ensimmäisenä ja Haukkapentu ja Hukkapentu marssivat perässäni.
"Isä? Emo?" huhuilin heti kun sukelsimme parantajan pesään. Heti ensimmäisenä näin emoni ja jonkun tuntemattoman, vaaleanharmaa raidallisen kollin, juttelemassa hänen kanssaan. Sitten näin Sienikarvan ja Liljahenkäyksen syrjemmällä, kaksikolla oli joku salainen keskustelu varmasti meneillään. Isä oli taas Pyypennun, Turvepennun ja Valvehengen luona. Oletin, että hänellä oli tärkeää asiaa kolmikolle, joten päätin olla keskeyttämättä. Käänsin sen sijaan käpälieni marssin Rosmariiniputousta ja kollia kohti. Mitä tuo kolli teki emomme kanssa? Oliko emo oikeasti rakastunut tuohon kissaan? Pettikö emo isäämme?
"Hei", tervehdin jännittyneenä vaaleanharmaata kollia ja porasin metsänvihreän katseeni soturiin, "kuka sinä olet ja oletko sinä rakastunut emooni?"
Emoni avasi suunsa ja alkoi nauramaan huvittuneena, pian kollikin liittyi nauruun.
"Voi, rakas Fasaanipentu. Tämä on Varpusliito ja hän on minun paras ystäväni. Jos sinä ja Haukkapentu haluatte, voitte kutsua häntä sedäksi. Varpusliito ei biologisesti ole sukua minulle, mutta olen menettänyt jokaisen sisareni, joten hänen ajatteleminen veljenäni on lohduttavaa."
Nyökäytin päätäni hitaasti ja jäin sitten silmäilemään setääni. Varpusliito oli aika pienikokoinen kolliksi, mutta jäntevä rakenteeltaan ja vaikutti taitavalta taistelijalta.
"Ja ei hätää, kuten sanoin jo, me olemme kuin sisaruksia emmekä ole rakastuneita toisiimme", Rosmariiniputous lisäsi huomattuaan epäröivän katseeni.
"Millainen soturi sinä olet? Haluaisitko sinä varapäälliköksi niin kuin emomme? Tuleeko emostamme päällikkö? Minäkin tahdon joskus päälliköksi", ilmoitin päättäväisenä ja kohotin kapeaa kuonoani itsevarmana. Minusta tulisi jonakin päivänä varapäällikkö ja sen kautta päällikkö.
//Varpunen? Kettu? Pennut?
//597 sanaa
Rosmariiniputous 7.11.2018
"Millainen soturi sinä olet? Haluaisitko sinä varapäälliköksi niin kuin emomme? Tuleeko emostamme päällikkö? Minäkin tahdon joskus päälliköksi", Fasaanipentu ilmoitti itsevarmana, mikä sai huvittuneisuuden nostamaan kehräyksen kurkkuuni. Poikani oli vasta tänään avannut silmänsä ja oli nyt kertomassa tulevaisuuden suunnitelmiaan sedälleen. Hänellä oli suuria tavoitteita, mutta uskoin että molemmista pojistani voisi tulla joskus lupaavia hallitsijoita Varjoklaanille. He olivat kummatkin kunnon kissoja, jotka olivat uskollisia klaanilleen, toisin kuin eräs Kylmähenkäys-niminen kissa.
"Varpusliito on aivan upea soturi, yksi Varjoklaanin parhaista ja hänestä voi tulla teille todella hyvä esikuva siitä, millaisiksi sotureiksi teidän kannattaa tulla", selitim ja heitin ylpeän silmäyksen parhaaseen ystäväänsä. Fasaanipentu silmäili meitä hieman epäilevänä.
"Ja mitä tulee varapäällikkyyteen, minua ei erityisemmin kiinnosta varapäällikön aseman. Mutta voin sanoa, että teidän emonne on todella hyvä varapäällikkö", Varpusliito lisäsi ja virnisti minulle lämpimästi, "hänkin on erinomainen esikuva teille."
"Noniin pennut", Lehmustassu naukaisi saapuessaan meidän luoksemme, "keskiyön hetki lähestyy, joten teidän pitää mennä nukkumaan. Voitte tulla huomenna juttelemaan Rosmariiniputoukselle ja Varpusliidolle."
"Ei, ei vielä!"
Kun kuuntelin pentujeni vastalauseita ja Lehmustassun lempeää ohjeilua, mieleeni osui eräs tärkeä asia; minun ja Utukyyneleen tapaaminen rajalla. Tänään oli puolikuun yö ja siskoni oli tahtonut tavata rajalla. Tai no, siskoni ja siskoni, olin aivan varma että hän tulisi isäni kanssa ja he yrittäisivät uhkailla minua jotenkin. Ikävä kyllä he olivat väärässä, jos he kuvittelivat voivansa pelästyttää minut turhanpäiväisillä uhkailullaan ja pilkkauksillaan.
"Rosmariiniputous, mitä nyt?" Varpusliito kysyi ja vilkaisi minuun hämmentyneenä. Nielaisin äänekkäästi ja irrottauduin veljeni vaaleanharmaasta turkista.
"Minulla on se tapaaminen Utukyyneleen kanssa, joten minun täytyy mennä. Ja pyydän, älä huolehdi minusta, heidän uhkailunsa eivät saa minua pelästymään", kuiskasin kollin korvaan ja laskin nopean nuolaisun soturin poskelle ennen kuin syöksyin ulos pesästä. Tulisin myöhästymään tapaamisestamme ellen juoksisi koko matkaa Kuolonklaanin rajalle.
Olin juuri sukeltamassa piiikkihernetunneliin, kun aistin jonkun katseen niskassani eikä se ollut tavallinen klaanitoverin vilkaisu. Käännyin salamannopeasti ympäri ja meripihkainen katseeni kohtasi emoni silmät. Liljahenkäys säpsähti tuoresaaliskasan luona ja tassutti sitten nolostuneen näköisenä luokseni.
"Miksi sinä hiivit minun perässäni, emo? Ei sinun tarvitse huolehtia minusta rajalla", murahdin emolleni turhautuneena hänen liioiteltusta suojelustaan.
"Ei, en minä ollut seuraamassa sinua, olin lähdössä hakemaan yrttejä", Liljahenkäys selitti niin uskottavasti, että silmänräpäyksen ajan uskoin jo emoni tarinaa. Sitten tajusin, että oli jo keskiyö eikä yksikään parantaja lähtisi etsimään yrttejä tähän aikaan. Kohotin kulmiani hitaasti, mutta en vaivautunut kyseenalaistamaan emoni sanoja kiireeni takia, joten käännyin vain ympäri ja ponkaisin juoksuun ulos leiristä.
Kun saavuin Kuolonklaanin rajalle, jäin marssimaan rajan lähettyvillä hämmentyneenä. Utukyyneleen - eikä Kylmähenkäyksenkään - ollut ilmassa ja minä olin kunnolla myöhässä tapaamisestamme. Ehkä he olivatkin vain valehdelleet minulle ärsyttääkseen minua ja jättäneet minut uskomaan että he oikeasti tahtoivat tavata minut.
Sitten edessäni kasvava aluskasvillisuustiheikkö rapsahti ja sieltä astui Kylmähenkäys. Koko ruumiini jäykistyi ja neulanterävät kynteni työntyivät esiin. Tunsin, kuinka meripihkaiset liekit muodostuivat kaventuneisiin silmiini. Voi kuinka minä vihasinkaan tuota kollia.
"Kylmähenkäys", murahdin halveksuen isäni äänen, "missä Utukyynel on?"
"Hänellä oli muita kiireitä. Minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti.
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", sähähdin alentavasti isälleni ja käänsin selkäni petturille, lähtien astelemaan Varjoklaanin reviiriä kohti. Suureksi yllätyksekseni puun takaa esiin syöksyi Mäyräraidan, Kettuaskeleen sisko, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin isäni perässä. Säpsähdin pelästyneenä ja otin askeleen kauemmas Mäyräraidasta, mutta samalla otin askeleen lähemmäs Kuolonklaanin reviiriä - eli varmaa kuolemaa - kohti. Käännyin pakokauhuisena kohtaamaan isäni murhanhimoisen katseen ja sydämeni alkoi hakkamaan hurjana rintaani vasten. Kylmähenkäys oli saanut minut ansaan enkä pääsisi siitä mitenkään pois. Tämä ei päättyisi hyvin minun kannaltani.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi. Miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti ja virnisti tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Ne eivät kuulu sinulle", murahdin paniikin vallassa.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Silmäni räpsähtivät hämmästyksestä ja suuni loksahti auki. Kylmähenkäys oli saanut tyttären? Olikohan emo Jäälilja? En yllättyisi, jos olisi.
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin", kuiskasin.
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" Kylmähenkäys naukaisi ja vilkaisi minua jäätävästi. Valkea hammasrivistöni paljastui nostaessani huultani. Isäni aivan kerjäsi verta nenästään.
"Sinä vahingoitat heitä vain kuolleen ruumiini yli", sähähdin äänellä, joka sai minutkin pelästymään.
"Sitten sinun täytyy kuolla", Kylmähenkäys sähähti ja ponkaisi yllätyksekseni hyökkäykseen. En ehtinyt väistää ajoissa ja isäni raskas ruumis iskeytyi voimakkaasti minuun, kaataen minut alleen nurmikkoa vasten. Kuolonklaanilainen työnsi neulanterävät kyntensä valkeisiin vatsakarvoihini ja sai kuuman veren valumaan ulos. Irvistin kivusta ja yritin epätoivon vallassa heittää kollia pois.
"Voi Rosmariiniputous, sinä et edes tiedä kuinka kauan olen odottanut tätä hetkeä. Nyt sinä kuolet", Kylmähenkäys kuiskasi kylmästi ja puristi otettaan. Vinkaisin ja kivun keskeltä onnistuin heittämään murhanhimoisen petturi-isäni kauemmas. Kuolonklaanilainen laskeutui taitavasti nurmikolle ja jäi tuijottamaan minua hurjana.
"Siinä sinä olet väärässä", murisin hampaideni välistä ja lähdin juoksuun isääni kohti. Viime hetkillä ponkaisin takajalkojeni varaan ja Kylmähenkäys nousi salamannopeana myös. Aloimme huitoa toisiamme, mutta koska isäni oli isompi, voimakkaampi ja kaksi kertaa kokeneempi, hänen iskunsa osuivat useammin kuin minun iskuni. Onnistuin kuitenkin haparoiden iskujeni välistä tekemään ilkeän haavan isäni vasempaan poskeen ja tunsin mielihyvää, kun kollin tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni.
Kylmähenkäys rääkäisi kivusta ja rymähti kylki edellä minuun. Iskun voimakkuuden takia kaaduin selkä edellä maahan ja isäni laskeutui aivan yhtä raskaasti päälleni kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sinertävänharmaa soturi työnsi uudelleen kyntensä rintakarvoihini ja iski terävät hampaansa kaulaani. Kuuma veri alkoi virrata ruumiistani ulos ja tunsin voimieni heikentyvän hetki hetkeltä enemmän. Iskuni muuttuivat kömpelöiksi, mutta isäni ote vain tiukentui. Tuijotin epätoivoisena meripihkaisilla silmilläni entistä varjoklaanilaista suoraan tuon kylmänsinisiin silmiin. Tässä se varmaan olikin, minun loppuni. Isäni oli lopulta voittanut.
//Viilto?
//924 sanaa
Rosmariiniputous 1.11.2018
"Minulla on kaikki hyvin, synnytys oli kyllä aika rankkaa ja vei kaikki voimat", huokaisin väsymyksestä puuskuttaen ja työnsin kollipentuja lähemmäs vatsaani luonnonvalkoisella hännälläni. Fasaanipentu töni veljeään kauemmas saadakseen enemmän maitoa ja se sai minut kehräämään silkasta rakkaudesta. Se päivä, jota olin odottanut jo niin kauan, oli tullut. Meidän pentumme olivat syntyneet, meillä oli nyt perhe.
"Ja tällä hetkellä en tarvitse mitään muuta kuin sinut ja pennut ja minulla on ne kaikki aivan tässä", kuiskasin ja kumarruin nuolaisemaan Kettuaskeleen poskea. Välillämme hallinut hiljaisuus tössäsi kuitenkin, kun Orkideapolun innostuneet pennut temmelsivät luoksemme.
"Keitä he ovat? Ovatko ne sinun pentujasi?" Pyypentu kysyi innostuneena ja pörhelsi kellertävää turkkiaan. Hukkapentu ja Turvepentu yrittivät päästä Fasaanipennun ja Haukkapennun luokse, mutta siirsin pentutarhan vanhempia pentuja kauemmas etukäpälälläni, varoen kuitenkin vahingoittamasta heitä.
"He ovat minun pentuni Fasaanipentu ja Haukkapentu. Heitä ei kannattaisi kyllä häiritä ennen kuin he avaavat silmänsä", huomautin lempeästi ja laskin hellän nuolaisun kumpienkin poikieni poskille. En voinut olla huomaamatta sivusilmältä Haukkapennun, nuoremman pentuni, väritystä. Se oli niin samanlainen isäni turkin kanssa, että silmänräpäyksen ajaksi näin itseni Kylmähenkäyksen emona. Isäni ei ollut juuri koskaan kertonut paljon emostaan, maininnut vain että naaras oli kuollut synnytyksessä syystä, jota Kylmähenkäyskään ei tiennyt. Silmäilin Haukkapentua ja kuvittelin kauhun vallassa, kuinka hän avaisi silmänsä ja niiden kylmänsininen tuijotus porautuisi suoraan sieluuni ja saisi minut pelkäämään omaa poikaani. Ravistelin nopeasti päätäni ja karkotin ajatuksen mielestäni. Ei, ei hänellä ollut kylmänsinisiä silmiä. Ehkä hänelle olisi peritynyt minun tai Kettuaskeleen silmät.
Heräsin ajatuksistani, kun tunsin toisen pennuista liikehtivän tavallista enemmän. Käänsin pääni varovaisesti ympäri ja huomasin, että Fasaanipentu oli irrottautunut valkeista vatsakarvoistani ja lähtenyt kompuroimaan Kettuaskeleen suuntaan.
"Pikkuinen, emo on täällä. Isä on vähän kauempana", kuiskasin hellästi. Fasaanipentu pysähtyi äkkinäisesti ja laskeutui kömpelösti sammalpedin reunalle. Hän alkoi heiluttaa päätäänsä suunnasta toiseen, yrittäen varmaankin tajuta mistä päin ääneni oli tullut.
"E-emo?" Fasaanipentu inahti miltein äänettömästi ja kääntyi todella hitaasti ja epäröivästi minuun päin. Kasvoilleni nousi lämmin hymy.
"Juuri niin, emo on täällä, suoraan edessä. Tule emon lämpimään syliin", ohjeistin lämpimästi ja siirsin häntääni hieman sivuun, jotta kellanpunainen pentu voisi kömpiä vatsani suojaan. Fasaanipentu ei kuitenkaan kuunnellut minua lainkaan, vaan jäi seisomaan paikalleen. Pentu puristi silmiään yhteen, mikä sai minut tajuamaan että hän yritti avata silmiään ensimmäistä kertaa.
"Isä?" Fasaanipentu naukaisi onnettomasti ja alkoi taas pyöriä ympäri etsiäkseen Kettuaskeleen. Kumppanini silmäili kellanpunaista pentua huvittuneena, mutta silti ylpeänä.
"Isä on takanasi. Tule tänne vain", punertavanruskea soturi naukaisi. Fasaanipentu valpastui ja kääntyi ympäri, lähtien sitten taapertamaan Kettuaskeleen suuntaan. Kesti lyhyt hetki, kunnes pentu törmäsi isänsä pehmeisiin vatsakarvoihin.
"O-onko siinä isä? Miten sinä olet niin iso? Miksi sinun turkkisi ei ole yhtä lämmin ja pehmeä kuin emon? Mikä sinun nimesi on?" Fasaanipentu päästi suustaan kysymyksiä toisensa perään ja jäi tapittamaan Kettuaskelta, silmät vieläkin sulkeutuneina. Hymähdin huvittuneena ja jäin odottamaan, että kumppanini antaisi pojalleen vastaukset hänen kysymyksiinsä.
//Kettu?
//457 sanaa
Fasaanipentu 1.11.2018
Olin nukkunut siinä samassa asennossa hetken - joka oli tuntunut tosin ikuisuudelta - kunnes sisälläni kupliva uteliaisuus antoi periksi ja aloin pujottelemaan kauemmas lämpimästä ja kutsuvan tuoksuisesta turkista, jolloin myös maidon utuinen tuoksu katosi kuonostani. Jäin kaipaamaan hetkeksi maidon makua, mutta päätin nopeasti lähteväni tutkimusmatkalle ja lähdin peruuttamaan vielä kauemmas. Pian kylkeni kuitenkin iskeytyi johonkin turkkiin ja säpsähdin yllättyneenä. Turkki oli karheaa ja paksunpuoleista, mutta selvästi minun karvoitustani lyhyempää. En ollut varma oliko kyseessä joku toinen pentu vai jonkun isomman kissan jalka, mutta kompuroin kauemmas karheahkosta turkista ja käännyin sitten ympäri. Haistelin ilmaa mahdollisimman tarkasti, ja pian sainkin jonkinlaisia hajuja kuonooni. Suoraan takanani leijui makea ja turvallinen haju, joka saattoi kuulua sille kissalle jonka lämpimän turkin suojasta olin juuri poistunut. Haistoin myös hieman metsäisen hajun toiselta puolelta pesää, mutta en tiennyt kenelle se kuului. Halusin ottaa siitä selvää, joten lähdin kompuroimaan eteenpäin, vaivalloisesti puskien itseäni sammalpetien läpi.
"Pikkuinen, emo on täällä. Isä on vähän kauempana."
Pysähdyin heti ja laskeuduin aika kömpelösti sammalpedin reunalle, kun korviini kantautui heleä ja todella ystävällinen ääni, joka tuli samasta suunnasta kuin se turvallinen hajukin. Oliko mahdollista että tuo ääni kuului samalle kissalle joka haisi niin kutsuvalle ja turvalliselle? Heiluttelin hämnentyneenä päätäni sivulta toiselle, yrittäen löytää sitä kissaa jolle tuo ääni kuului.
"E-emo?" onnistuin inahtamaan heikosti ja onnistuin kääntymään ympäri. Nyt minä tuijotin samaan suuntaan mistä olin juuri tullutkin tähän.
"Juuri niin, emo on täällä, suoraan edessä. Tule emon lämpimään syliin", kaunis ääni naukui uudelleen, mutta jäin istumaan paikalleni. Halusin nähdä emoni, mutta vaikka kuinka puristin silmiäni yhteen, en saanut niitä avattua.
"Isä?" kuiskasin lopulta, kun en keksinyt mitään muutakaan sanottavaa. Aloin pyörimään uudelleen ympäri, aivan samalla tavalla kuin olin pyörinyt etsiessäni emoa.
"Isä on takanasi. Tule tänne vain."
Säpsähdin pelästyksestä, kun suoraan takaani kantautui uusi, mutta todella erilainen ääni. Ääni oli möreä - joten se kuului varmasti kollille - mutta silti ystävällinen, aivan kuten se ensimmäinen äänikin. Käännyin ympäri ja lähdin kompuroimaan kollia kohti, hengittäen sisääni hänen hajuaan. Mitä enemmän sitä pääsi sieraimiini, sitä turvallisemmalta haju alkoi tuoksua. Hetken kuluttua törmäsinkin kollin pehmeisiin vatsakarvoihin ja peruutin hämmentyneenä kauemmas. Kohotin kasvoni niin korkeammalle, että tuijotin varmasti kollia kasvoihin.
"O-onko siinä isä? Miten sinä olet niin iso? Miksi sinun turkkisi ei ole yhtä lämmin ja pehmeä kuin emon? Mikä sinun nimesi on?" kysyin vinkuvalla äänellä ja yritin puristaa silmiäni auki kaikilla voimillani.
"Kyllä, minä olen sinun isäsi ja minun nimeni on Kettuaskel. Syy suureen kokooni on se, että olen soturi. Ja minun turkkini on laadultaan hieman karheampaa kuin emosi, Rosmariiniputouksen turkki", Kettuaskeleeksi esittäynyt kolli selitti ystävällisellä äänellä. Hämmennyin vielä enemmän isäni kommentista, kuka ihme oli Rosmariiniputous?
"Rosmariiniputous?" naukaisin säälittävän heikolla äänellä ja aloin taas pyörimään ympäri tavalla, joka näytti varmasti todella tyhmältä.
"Minä olen täällä."
Käännähdin salamannopeasti ympäri kuultuani tutun kauniin ääneen ja sitten räpäytin äkkinäisesti silmät ammolleen. Kirkas valo häikäisi minut heti ja jouduin sulkemaan silmäni uudestaan, mutta aloin miltein heti avaamaan silmiäni taas, tällä kertaa vain hitaammin. Hiljalleen kolomainen pesä alkoi muodostua ympärilläni ja aloin taas pyöriä ympäri, tutkien samalla haltioituneena suurta pesää. Sitten katseeni porautuikin samaan kissaan, joka oli tuoksunut niin turvalliselta ja jonka turkki oli ollut rauhoittavan lämmin. Kyseinen kissa oli hyvin pienikokoinen naaras, jonka valkeassa turkissa oli hopeanharmaita ja mustia laikkuja. Sirorakenteisen naaraan meripihkaiset silmät katsoivat minua rakastavasti ja todella kutsuvasti. Kallistin hieman päätäni ja otin varovaisen askeleen eteenpäin.
"R-rosmariiniputous?" kysyin epäröiden ja sain vastaukseksi kissalta lempeän nyökkäyksen. Käännyin sitten innostuneena ympäri nähdäkseni millainen isäni oli.
Isäni oli selvästi emoani suurikokoisempi ja rotevarakenteisempi kolli, jolla oli punertavanruskea turkki. Hänellä oli silmäänpistävän siniset silmät, jotka saivat minut aluksi hieman säpsähtämään.
"Miltä minä näytän?" kysyin hämmentyneenä isältäni.
//Kettu? Haukka?
//589 sanaa
Kettuaskel 3.11.2018
"Miltä minä näytän?" keskimääräistä suurempi kolli pentu piipitti metsänvihreät silmät miltei täysi kuun muotoisina. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy pojalleni, hän sai sydämeni pakahtumaan rakkaudesta. Se oli aivan uudenlaista rakkautta, se jota tunsin oli jollakin ihan uudella tasolla.
"Tiedätkös, voin avata sinulle oman ulkonäkösi paljon helpommalla kuin selityksellä. Olet nimittäin melkein kopio omasta isoisästäni, joka sattuu olemaan miltei kopio sinusta paria pikkuseikkaa lukuun ottamatta", selitin kumartuen pennun ylle. Fasaanipentu nyökkäsi kovin innokkaan oloisena.
"Odottaisitko tässä sen aikaa, että haen hänet? En usko, että pystyt olemaan tässä silloin vielä kun palaan Okaliekin", haastoin pennun hymähtäen. Fasaanipentu siristeli vasta avattuja silmiään ja naukui:
"Ihan varmasti pystyn!" Katsahdin pentua leikkisästi epäillen ja murahdin. Kohautin lapojani ja lähdin ulos pesästä Fasaanipentuun luottaen. Uskoin, että hän olisi kovin ylpeä itseensä kun suoriutuisi haasteesta kunnialla. Ravasin reippaasti eteenpäin ja etsin katseellani kellanpunaista tuttua turkkia leiristä ja pian tunnistin Okaliekin hahmon isoemoni Kyyhkylennon seurasta. Kiihdytin askeleitani ja pian olin jo pariskunnan luona.
"Päivää", hymyilin ystävällisesti, mutta en edes ehtinyt istahtaa alas. Okaliekki käänsi vihreät silmänsä minuun ja tervehti minua nyökkäyksellä. Hänen kellanpunainen turkkinsa melkein kuin liekehti auringon lämpimässä valossa ja sai aikaiseksi kylmät väreet ihollani. Kyyhkylennon meripihkainen katse kääntyi myös silmäilemään minua kiinnostuneena.
"Onnittelut", Okaliekki naukui kollimaisen kumealla äänellään samalla kuin tämän kasvoja valaisi leveä ja onnellinen hymy. Kyyhkylento syöksähti halaamaan minua lämpimästi kehräten.
"Kiitos. Asiani koskeekin toista pennuistamme, Fasaanipentua. Hän on melkein kuin kopio sinusta Okaliekki ja hän haluaisi kovasti tietää minkä näköinen hän on, suostuisitko tulemaan malliksi?" kysyin kohteliaasti silmäni räpäyttäen. Okaliekin kasvoille nousi yllättynyt ilme, mutta pian se vaihtui innostukseen.
"Tietenkin haluan tulla, haluan tavata pentusi ja niin Kyyhkylentokin. Olemmehan mekin osa perhettä." Väläytin tutun vinon hymyni ennen kuin lähdin johdattamaan kaksikkoa kovin täyteen pentutarhaan. Osa väestä kuitenkin lähtisi pian ellei ollut jo lähtenyt, sillä Liljahenkäys ja Sienikarva luultavasti enää tarkistaisivat kumppanini kunnon. Toisaalta olihan Lillajenkäys Rosmariiniputouksen emo ja saattaisi sen takia viipyä pidempään. Kun työnnyin sisään piikkihernepensaan suojaamaan pesään näin kellanpunaisen pennun kilpikonnakuvioilla istumassa itsepäisen näköisenä siinä mihin hänet olin jättänytkin.
"Voi kuinka kaunis hän on!" Kyyhkylento henkäisi ja lähti innokkaasti lähestymään nuorta pentua, työnsin kuitenkin häntäni naaraan eteen sillä tiesin, että Fasaanipentu saattaisi säikkyä tuntemattomia aluksi - tai sitten ei.
"En minä ole kaunis, olen komea", pentu inisi kulmiaan kurtistaen. Naurahdin pojalleni ihastellen, hän oli suorastaan sydämen sulattava nuori kissa. Hän varmasti joskus tulevaisuudessa kääntäisi monen naaraan pään kuten hänen veljensäkin, pennut olivat selvästi tulleet kerrassaan hurmaavaan emoonsa.
"Fasaanipentu, tässä on Okaliekki. Sinulla ja hänellä on samanväristen turkkien lisäksi miltei samanväriset silmät. Sinulla on kuitenkin pieniä tummanpunaruskeita kilpikonnakuvioita selässäsi", selitin viittoen hännälläni isoisääni kohden. Fasaanipentu käänsi hieman päätänsä kun hän tutkaili Okaliekin ulkonäköä kiinnostuneesti.
"Hei Kyyhkylento ja Okaliekki", kuulin sivulta päin tulevan kauniin äänen. Käännyin katsomaan luonnonvalkeata naarasta, joka oli juuri esittänyt tervehdyksensä vieraille. Kyyhkylento lähti varovasti satunnaisia palloiksi muotoiltuja sammalen palasia väistellen kohti Rosmariiniputousta ja tämän vierellä nukkuvaa Haukkapentua. Kuulin kuinka naaraat alkoivat rupatella keskenään ja sen kuinka Kyyhkylento ihasteli pentuja silmittömästi.
Okaliekki ja Kyyhkylento olivat juuri lähtenet vierailultaan, sillä heidät oli kutsuttu yhteiseen partioon. Fasaanipentu oli ollut kovin haikea kaksikon lähdöstä, joten minun oli parasta keksiä hänelle jotakin tekemistä, että hän piristyisi. Kurotin tassullani läheistä sammalpalloa ja huitaisin sen Fasaanipennun jalkoihin. Kollin kasvoille syttyi innokas ilme ja hän lätkäisi sen Rosmariiniputoukselle. Emo ja pentu rupesivat leikkimään pallolla.
"Käyn hakemassa jotain syötävää sinulle Rosmariiniputous. Sinun täytyy olla voimissasi kun huomenna palaat tehtäviisi", huolehdin lempeästi ja nuolaisi kolmen perheenjäseneni päätä ja loikin ulos pesästä. Olin päättänyt, että kun Rosmariiniputous palaisi tehtäviinsä minä ottaisin pennut hoiteisiini, en pitänyt ajatuksesta että joku muu hoitaisi Fasaanipentua ja Haukkapentua, vaikka eihän Kanervakuussa imtään vikaa ollut. Kyse oli vain periaatteessa. Ottaisin pennut tarvittaessa vaikka nukkumaan minun ja Rosmariiniputouksen kanssa soturien pesään jos olisi tarvis. Kun olin nappaamassa tuoresaaliskasasta pientä luisevaa hiirtä aloin erottaa hätääntyneitä huutoja - valitettavasti pentutarhan suunnalta. Sydämeni hyppäsi kurkkuun kun pinkaisin takaisin sinne mistä olin hetki sitten lähtenyt. Kun saavuin piikkihernepensaan suojaamaan pesään näin vain kaaoksen. Punaruskeaturkkinen kettu oli kumartuneena pienen tummanruskearaidallisen hahmon ylle himoiten. Turkkini pörhistyi raivon vallassa kun tajusin tilanteen vakavuuden. Rosmariiniputous oli käpertynyt nurkkaan pelokkaita pentujaan suojaten. Luonnonvalkea naaras oli hurjana ja sähisi uhkaavalle ketulle. Orkideapolku yritti hätääntyneenä saada pienen Turvepennun ketun kynsistä, mutta minä ehdin ensin. Loikkasin ketun niskaan raivoisasti, olin tehnyt lupauksen että tappaisin joka ikisen joka uhkaisi pentujani. Upotin hampaani syvälle ketun niskanahkaan ja kettu yritti ravistella minua irti. Laskeuduin alas taitavasti ja nappasin Turvepennun hampaisiini ja heitin tämän hellästi emonsa hoiteisiin. Toivoin, että joku muukin kuulisi hädän pentutarhalla ja tulisi auttamaan, en selviäisi välttämättä yksin. Revin ja raavin eläimen punaruskeata turkkia hengästyneenä, sydämeni pumppasi raivoisaan tahtiin verta suoniini kun hengästyin entisestään.
"Et. Satuta. Heitä", murisin, vaikka olin jäämässä vaarallisesti alakynteen, mutta sitten näin siniharmaan välähdyksen. *Valvehenki! Tähtiklaanin kiitos!* Kettu rääkäisi hätääntyneenä Valvehengen yllätyshyökkäyksen johdosta. Loikkasin takaisin ketun kimppuun, vaikka aloin olla jo vakavasti haavoittanut, mutta sain lisää taistelutahtoa kun huomasin ketun alkavan perääntyä takaisin leiriaukiolle. Pian se jopa kääntyi muut kissat huomatessaan ympäri ja lähti juoksemaan ulos leiristä piikkihernetunneliin reiän hätääntyneenä repien. Kun kettu alkoi juosta karkuun lähdin raivonsekaisesti jahtaamaan karkuun juoksevaa otusta. Hetken kettua jahdattuani minua alkoi hekottaa, ensin varpaani kylmenivät sitten jalkani ja pian se jatkui koko kehoani eteenpäin. Tuuperruin maahan ja huomasin valtavan verivanan perässäni. Silmäni painuivat kiinni samalla kun verilammikko ympärilläni kasvoi entisestään. Minua kylmäsi, olin aivan paleltunut.
//Muut? Tai sit iha kuka tahansa? Ketulla on siis vakava verenhukka.
862 sanaa
Rosmariiniputous 3.11.2018
Seurasin kauhistuneena, kuinka kookas ja voimakkaalta vaikuttava kettu otti vastaan Orkideapolun pentujen iskuja ja vaikka pelkäsinkin hurjasti hyökkäävien pentujen puolesta, en voinut olla ihailematta heidän urheuttaan ja haluaan suojella emoaan ja minua poikineni. Nyt raivostunut kettu oli kumartunut paniikin vallassa olevan Turvepennun ylle. Vaistoni käskivät minua juoksemaan avuttoman pennun hätään ja toimimaan, kuten varapäällikön kuuluisi toimia, mutta jalkani olivat jäätyneet hiekkaiselle tantereelle ja häntäni oli kietonut Fasaanipennun ja Haukkapennun turvaansa. Mitä ikinä tapahtuisikaan, olisin valmis repimään tuon hirviön silmät päästä jos se yrittäisi vahingoittaa minun pentujani.
Sitten Tähtiklaani tuntui viimeinkin vastaavan hätäämme, kun Kettuaskel syöksyi pentutarhaan ja kohtasi pelästyneenä minun pakokauhuisen katseeni. Kumppanini silmissä välähti paniikki, mutta heti kun hän huomasi ketun edessä tärisevän Turvepennun, paniikin tilalle tuli raivo ja hän loikkasi hurjalla loikalla suoraan ketun niskaan ja upotti terävät kulmahampaansa sen turkkiin. Jäin tuijottamaan, kuinka kumppanini kamppaili kettua vastaan ja tiukensin otettani pennuistani, jotka tärisivät pelästyneinä.
"Ei hätää pennut, te olette turvassa", kuiskasin heiveröisellä äänellä kaksikolle ja käännyin sitten taas seuraamaan Kettuaskeleen ja ketun taistelua. Nyt Valvehenkikin oli saapunut paikalle ja yhdessä kollisoturit olivat häätämässä kettua pois pentutarhalta. Kettu murisi kaksikolle hurjistuneena, mutta huomattuaan olevansa alivoimassa se kääntyi ympäri ja katosi kokonaan pesästä. Kettuaskel ei kuitenkaan jäänyt seisomaan pesään, vaan lähti ketun perään - mikä sai minut tietenkin pelästymään vielä pahemmin.
"Kettuaskel!" huusin kumppanini perään kauhistuneena, mutta tietenkään en saanut minkäänlaista vastausta. Irrottauduin vastahakoisena pennuistani ja heitin heihin nopean katseen. Pennuillani oli Orkideapolku ja Kanervakuu, mutta Kettuaskeleella ei ollut ketään. Hän tarvitsi minua.
"Katsokaa Fasaanipennun ja Haukkapennun perään, minä menen etsimään Kettuaskeleen", ilmoitin kuningattarille ja ponkaisin juoksuun, jota johdatti pakokauhu ja pelko kumppanini turvallisuudesta. Paniikkini kasvoi vain entisestään, kun saavuin leiriaukiolle ja Kettuaskeleen hajujäljet veivät ulos leiristä. Kolli oli varmastikin lähtenyt ketun jahtiin, mikä sai minut hermostumaan vielä enemmän.
*Tähtiklaani suojelkoon häntä", kuiskasin mielessäni ja syöksyin piikkihernetunnelin kautta ulos leiristä. Käännyin sille polulle, jolle kumppanini hajujäljet kuljettivat. Polun alkuun päästyäni edessäni odotti varmasti elämäni pelottavin näkö.
Kettuaskel makasi kömpelössä asennossa nurmikolla ja häntä seurasi paksu verivana, joka oli kasvanut kollin ympärille suureksi verilammikoksi. Mutta suurin yllätys oli se, että kollin oppilas, Lehmutassu, seisoi hengästyneenä mestarinsa vieressä.
"Kettuaskel? Lehmustassu? Mitä on tapahtunut?" kysyin paniikin vallassa ja marssin kaksikon luokse. Kettuaskeleen silmät olivat kiinni, mutta pystyin näkemään rintakehän heikosti liikehdinnästä, että kolli hengitti. Hän oli siis elossa!
"Hänet täytyy viedä leiriin. Auta minua nostamaan hänet syliini", ohjeistin päättäväisenä Lehmustassua antamatta hänelle aikaa vastata kysymykseeni. Hopeanharmaa oppilas vaikutti olevan aivan paniikissa, mutta hän onnistui heittämään Kettuaskeleen raskaan ruumiin selkääni. Murahdin ja lähdin juoksemaan leiriin niin nopeasti kun pystyin.
"Liljahenkäys! Sienikarva! Tämä on hätätapaus!" ulvaisin syöksyttyäni parantajan pesän edustalla seisovien Sienikarvan ja Liljahenkäyksen luokse. Parantajan ja hänen oppilaansa silmät suurenivat, kun he näkivät Kettuaskeleen verisen ruumiin.
"Rosmariiniputous, mitä on tapahtunut?" Liljahenkäys kysyi niin hämmentyneenä, että hänen äänensä särkyi kesken lauseen.
"Se kettu, joka hyökkäsi leiriin, teki tämän Kettuaskeleelle. Kettu hyökkäsi myös pentutarhaan ja uskon, että Orkideapolku, Valvehenki ja heidän pentunsa ovat vakavasti vahingoittuneita. Pyydän, kertokaa minulle miten autan Kettuaskelta ja menkää te auttamaan heitä. Turvepentu on ainakin minun tietääkseni vakavasti vahingoittunut, koska kettu tarttui siihen hampaillaan", selitin niin nopeasti, että kaksikolla oli selvästi vaikeuksia ymmärtää mitään puheestani. Lopulta Liljahenkäys ravisteli päätään ja porasi meripihkaisen katseensa minun silmiini.
"Tyrehdytä hänen verenvuotonsa seitillä ja jos Kettuaskel on todella heikkona, anna hänelle kamomillaa, sitä valkeaa kukkaa jossa on keltainen keskus", tummanharmaa naaras naukaisi ja lähti sitten Sienikarvan kanssa pentutarhaa kohti. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin nopeasti Lehmustassun puoleen.
"Kiitos sinun avustasi Lehmustassu, mutta Kettuaskel tarvitsee nyt rauhaa. Olisi suuri apu jos sinä menisit auttamaan Liljahenkäystä ja Sienikarvaa ja menisit katsomaan ketkä pennuista ovat vahingoittuneita", naukaisin mahdollisimman tyynesti ja sukelsin sitten parantajan pesään. Laskin Kettuaskeleen lähimmälle vapaalle sammalpedille ja syöksyin yrttivaraston luokse. Nappasin mukaani paksun tukon seittiä ja hieman kamomillaa ja palasin kumppanini luokse.
"R-rosmariiniputous? Sinäkö se siinä?" Kettuaskel mumisi yhtäkkiä ja availi hitaasti sähkönsinisiä silmiään. Huokaisin helpottuneena ja kumarruin hieromaan poskeani kollin poskea vasten.
"Ei mitään hätää Kettuaskel, minä olen tässä aivan sinun vierelläsi. Sinä olet nyt turvassa ja meidän pentumme ovat turvassa. Ja minä olen turvassa", kuiskasin rakastavasti ja aloin käärimään hämähäkinseittiä kollin haavoihin. Aloin samalla silittää kumppanini selkää hännälläni rauhoittaakseni häntä hieman.
//Kettu?
//677 sanaa
Lehmustassu 4.11.2018
Helpotuin suuresti, kun Rosmariiniputous tuli. Autoin häntä nostamalla Kettuaskeleen selkäänsä ja lähdimme kulkemaan kohti leiriä mahdollisimman ripeästi. Vilkaisin Rosmariiniputouksen selässä keikkuvaa velttoa Kettuaskelta, joka hengitti heikosti. *Kettuaskel, älä kuole, olet paras mahdollinen mestari!* Lopulta saavuimme leiriin. Rosmariiniputous rynnisti heti parantajanpesän edustalla olleiden Sienikarvan ja Liljahenkäyksen luo. Lähdin juoksemaan hänen peräänsä.
"Liljahenkäys! Sienikarva! Tämä on hätätapaus!" varapäällikkömme ulavisi.
"Rosmariiniputous, mitä on tapahtunut?" Liljahenkäys kysyi hämmentyneenä. Rosmariiniputous selitti nopeasti tilanteen heille ha Liljahenkäys vuorostaan ohjeisti Rosmariiniputousta, minkä jälkeen parantajat lähtivät kohti pentutarhaa. Rosmariiniputous kääntyi minua päin.
"Kiitos sinun avustasi Lehmustassu, mutta Kettuaskel tarvitsee nyt rauhaa. Olisi suuri apu jos sinä menisit auttamaan Liljahenkäystä ja Sienikarvaa ja menisit katsomaan ketkä pennuista ovat vahingoittuneita." luonnonvalkea naaras selosti. Nyökkäsin ja lähdin juoksemaan parantajien jäljissä pentutarhaa kohti. Saavutin parantajat kun he olivat pentutarhan suuaukolla. Kurkistin sisään pentutarhaan ja henkäisin järkyttyneenä. Orkideapolku ja Kanervakuu yrittivät rauhoitella Rosmariiniputouksen pikkuisia pentuja. Turvepentu ja Hukkapentu makasivat tajuttomina ja Pyypentu nyyhki itsekseen edessään jotain, jonka kauhukseni tajusin olevan hänen häntänsä. Vilkaisin Sienikarvaa ja Liljahenkäystä.
"Voinko auttaa jotenkin?" kysyin ääni hiukan väristen.
// 170 sanaa. Sieni? Lilja?
Rosmariiniputous 27.10.2018
Vaikkei Kettuaskel alkanut juttelemaan Mäyräraidasta ja jakamaan ajatuksiaan kanssani, tiesin heti että Mäyräraita oli puhunut halveksuvasti Varjoklaanista ja varmaan veljestäänkin. Minä tunsin kumppanini tuskan, olin käynyt aivan saman kokemuksen läpi. Utukyynel oli lähtenyt Varjoklaanista ja puhunut sitä ennen halveksuvasti läheisistä kissoistani ja minustakin suoraan edessäni. Ainoa asia mitä kadehdin Mäyräraidan ja Kettuaskeleen väleissä oli se, että he pystyivät silti näkemään toisensa halutessaan, mutta Utukyynel oli kadonnut kokonaan enkä ollut varma, oliko naaras edes mennyt Kuolonklaaniin. En ollut ainakaan nähnyt sisartani kuolonklaanilaisten ryhmässä, joka oli vähän aikaa saapunut aukiolle. Oli Utukyynel petturi isäni tavoin tai ei, hän ol silti ainoa elossa oleva sisareni ja sydämeni pohjalta tulisin aina välittämään hänestä.
"Meidän ei pidä antaa negatiivisten kissojen vaikuttaa elämäämme", tokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen päättäväisenä, "ei Utukyynelen, ei Mäyräraidan eikä Kylmähenkäyksenkään. Me saamme pian pentuja enkä minä anna kenenkään haukkua heitä ilman että he saisivat minulta iskun takaisin."
"Meidän pennuistamme tulee niin upeita", Kettuaskel kuiskasi ja hieraisi poskeani lämpimällä kuonollaan. Päästin kurkustani pehmeän kehräyksen ja käännyin vilkaisemaan Puhujankiveä, jonka päällä kaikki päälliköt istuivatkin. Huomasin pian, että klaanien varapäälliköt alkoivat pujotella Puhujankiveä kohti ja tajusin, että minähän olin Varjoklaanin varapäällikkö nykyään.
"Minun täytyy mennä Puhujankivelle muiden varapäälliköiden kanssa. Nähdään pian, rakas", hyvästelin nopeasti Kettuaskeleen ja lähdin pujottelemaan kissojen välistä hermostuneena. En ollut täysin varma mitä muiden klaanien nissat edes ajattelivat minusta, mutta minä kyllä näyttäisin heille että ansaitsin varapäällikön aseman. Puhujankivelle saavuttuani nyökäytin päätäni muille varapäälliköille ja asetuin istumaan Myrskyklaanin Lehtiturkin ja Tuuliklaanin Lovijuovan väliin, nyökäyttäen heille päätä kohteliaasti.
"Kokoontuminen alkaa!" Tuuliklaanin Karpalopuna - joka oli varmaankin noussut päälliköksi - ulvaisi ja astui ylväästi eteenpäin, "aloitan surullisilla uutisilla, nimittäin Naalitähti on kuollut ja minä, Karpalotähti, olen nyt Tuuliklaanin uusi päällikkö. Tuuliklaanin varapäällikkö on Lovijuova!"
Vieressäni istuva kolli nousi seisomaan ja kumarsi päättäväinen ilme kasvoillaan hurraaville kissoille.
"Pentutarhaamme on syntynyt kaksi pentua ja olemme saaneet peräti kuusi uutta soturia, ja he ovat Yrttikuiske, Urhomieli, Mahtivarjo, Ylväsliekki, Sulkataivas ja Laventeliaamu. Mukanamme täällä ovat Mahtivarjo ja Laventeliaamu."
Kun klaanit olivat ehtineet onnitella paikalla olleita sotureita ja hurrata muidenkin uusien sotureiden nimiä, Minttutähti astui eteen Karpalotähden peräännyttyä. Aukio tuntui vaikenevan, kun kissat alkoivat tajuta Tihkutähden kuolleen. Kiristelin hampaitani ja kohotin rohkeana kuonoani.
"Meilläkin on ikäviä uutisia, Tihkutähti on kuollut. Hänen varapäällikkönään minä olen käynyt hakemassa yhdeksän henkeäni ja päällikkönimeni ja minä olen nykyään Minttutähti, Varjoklaanin päällikkö. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous!"
Vetäisin syvään henkeä ja nousin varapäälliköiden rivistöstä seisomaan, jotta kaikki paikalla olevat kissat voisivat nähdä minut. Kissajoukosta tunnistin heti rakkaan kumppanini Kettuaskeleen sähkönsininiset silmät. Kumarsin ylväästi ja palasin sitten paikallani.
"Utukyynel ja Mäyräraita ovat lähteneet Varjoklaanista, mutta paremmista uutisista puhuen", Minttutähti kiirehti lisäämään, kun klaanikissat alkoivat ihmetellä kahden varjoklaanilaisen lähtöä klaanistaan, "Varjoklaaniin on syntynyt kaksi pentua ja lisää on syntymässä, joten Varjoklaani voi hyvin."
Kasvoilleni nousi lämmin hymy, kun Minttutähti mainitsi pian syntyvät pennut. Liljahenkäyksen mukaan ei kestäisi kauan kunnes pentuni syntyisivät enkä todellakaan malttanut odottaa.
//saa jatkaa :D
//467 sanaa
Rosmariiniputous 28.10.2018
Kun Minttutähti oli kertonut viiden klaanin kissoille Varjoklaanin uutiset ja astunut sivuun antaakseen tilaa seuraavalle päällikölle, Kuolonklaanin päällikkö Raetähti astui eteenpäin kuono korkealla. Silmäilin hetken aikaa arvioivasti suurikokoista tummanharmaata kollia, joka jäi seisomaan päättäväisen näköisenä klaanien eteen.
"Kuolonklaaniin on syntynyt uusi pentu, Tuskapentu. Lintulumo on menettänyt silmänsä ja hänet tunnetaan nykyään Kaaoslintuna", Raetähti ilmoitti ja kohdisti meripihkakatseensa erääseen naaraskissaan, johon muidenkin klaanikissojen katseet kääntyivät. Kaaoslintu-niminen naaras oli hoikka valkeaturkkinen naaras, jonka tummansinisissä silmissä roihusi päättäväinen liekki, aivan kuten kaikkien muidenkin kuolonklaanilaisten silmissä. Siristin hieman silmiäni naaraalle ja käänsin sitten meripihkaisen katseeni Raetähteen, jolla oli vielä jotain uutisia.
"Varjoklaanin Mäyräraita on myös liittynyt Kuolonklaaniin."
Meripihkaisissa silmissäni roihahti, kun Raetähti mainitsi kumppanini siskon ja käännyin kuolonklaanilaisten ryhmää kohti, yrittän etsiä kuumoisesti mustaa naarasta. Pian tunnistinkin entisen varjoklaanilaisen ja jäin tuijottamaan häntä halveksuvasti. Mäyräraita oli itse päättänyt pilata elämänsä ja lähteä Kuolonklaaniin Kylmähenkäyksen perässä, joten minun ei tarvitsisi murehtia hänen elämänlaatuaan sen enempää.
Seuraavaksi Puhujankiven reunalle astui Kurkisiipi, Jokiklaanin tummanruskea soturi. Jäin silmäilemään kollia hieman epäilevänä, koska Helmitähteä ei näkynyt Puhujankivellä lainkaan. Oliko mahdollista, että peräti Jokiklaanissakin oli vaihtunut päällikkö viimeisen kuun aikana? Tämä tarkoittaisi, että kolmessa klaanissa oli vaihtunut päällikkö.
"Helmitähti on päättänyt luopua päällikkyydestään ja hän on siirtynyt soturiksi, täten hänet tunnetaan nykyään Helmiloisteena. Minä olen hakenut jo yhdeksän henkeäni ja päällikkönimeni, joten minut tunnetaan nykyään Kurkitähtenä. Meillä on hyviäkin uutisia, olemme nimittäin saaneet kolme uutta soturia, Marjakielen, Simpukkaloisteen ja Jäätikkövirran. Apilatassu on noussut oppilaaksi ja meillä on peräti viisi uutta oppilasta, Jaguaaripentu, Perhospentu, Viimapentu, Kielopentu ja Tomupentu. Jokiklaanilla menee siis erinomaisesti", Kurkitähti ilmoitti ja astui taaksepäin, antaen tilaa Saniaistähdelle. Pähkinänruskea kolli räpäytti vaaleanvihreitä silmiään kohteliaasti muille päälliköille ja kääntyi sitten klaaneja kohti.
"Myrskyklaanissa on uusi soturi, Silkkisydän ja hän on saanut oppiinsa uuden oppilaan Vilunkitassun." Käännyin vilkaisemaan vaalean hopeanharmaata kollisoturia ja tuon rinnalla istuvaa valkeaa kollia, jonka pistävän keltaisissa silmissä säihkyi päättävyys. Nyökäytin päätäni itsekseni ja vilkaisin sitten Saniaistähteä.
"Klaanissamme on uusi pentu, Tuulispentu, mutta olemme myös menettäneet Ruohoviiksen. Hän kuoli liukastuttuaan jokeen. Myrskyklaanissa on käymässä entinen myrskyklaanilainen Virtakyynel pentujensa kanssa. Erään loukkaantumisen takia hän on jäänyt pentujensa kanssa Myrskyklaaniin joksikin aikaa. Kokoontuminen on päättynyt!"
Lähdin laskeutumaan Puhujankiveltä Tuuliklaanin Lovijuovan perässä, kun Saniaistähti oli ilmoittanut kokoontumisen päättyneeksi. Maan tasalle päästyäni pujottelin mitä pikimmiten varjoklaanilaisten luokse ja vilkuilin ympärilleni. Minttutähti ei ollut vielä paikalla, joten voisin kerätä Varjoklaanin ryhmän valmiiksi kokoon.
"Varjoklaani, tulkaa tänne. Lähdemme leiriä kohti", ulvaisin äänekkäästi, jotta mahdollisesti kauempana istuskelevat varjoklaanilaiset kuulisivat. Jäin seuraamaan, kuinka klaanitoverini kerääntyivät ryhmäksi ja valmistautuivat paluumatkalle. Pian Minttutähti saapuikin luokseni ja räpäytti minulle kiitollisena tummansinisiä silmiään.
"Varjoklaani, lähdetään!" punertavanruskea naaras ilmoitti ja lähdi johdattamaan kissoja pois aukiolta. Kipitin nopeasti kissajoukon etuosassa marssivan Kettuaskeleen luokse ja jäin kulkemaan kumppanini rinnalle.
Kun saavuimme leiriin, käpäläni suorastaan ulvoivat väsymyksestä ja halusin vain sukeltaa suoraan lämpimälle sammalpedilleni nukkumaan ja käpertyä Kettuaskeleen lämpimään ja turvalliselta tuoksuvaan kylkeen kiinni. Jouduin kuitenkin pistämään ryhtini kuntoon ja nostamaan kuononi vielä lyhyeksi hetkeksi korkealle.
"Tänään ei tarvitse lähettää enää iltapartiota, joten kaikki voivat mennä nukkumaan. Aamupartioon lähtevät Naavakoi, Mietesielu ja Punaviilto. Hieman auringonhuippua ennen metsästyspartioon lähtevät Okaliekki, Kyyhkylento, Ikituuli ja Savutassu", kuulutin nopeasti ja päästin sitten kokoontumisesta palanneet kissat nukkumaan. Heilautin hännälläni Varpusliidolle äänettömät hyvästit ja jäin Kettuaskeleen kanssa kahdestaan tuoresaaliskasalle. Kohdistin väsymyksestä sumentuneen katseeni kolliin ja astelin aivan kiinni kumppaniini, laskien hennon pääni Kettuaskeleen olkapäälle. Hengitin kollin tuttua tuoksua ja vetäisin onnellisena henkeä.
"Olen niin väsynyt, minun pitäisi varmaan mennä nukkumaan. Mutta tahdoin puhua Mäyräraidasta", vakavoiduin ja astuin hännänmitan päähän Kettuaskeleesta, kohdistaen tarkentuneen tuijotukseni kumppaniini. En ollut aivan varma, että tahtoiko kolli puhua siskostaan juuri nyt, mutta minä tahdoin kuulla mitä Mäyräraita oli sanonut hänelle kokoontumisessa.
"Mitä hän sanoi sinulle? Ja Kettuaskel", vaikenin hieman ja kallistin heikosti päätäni, "ikävöitkö sinä Mäyräraitaa? Minua on mietityttänyt jo kauan sinun ja siskosi välit, koska et ole oikein puhunut hänestä."
//Kettu?
//615 sanaa
Kettuaskel 29.10.2018
"Mitä hän sanoi sinulle? Ja Kettuaskel", Rosmariiniputous naukaisi hiljaa, pieni huolen häivähdys äänessään "ikävöitkö sinä Mäyräraitaa? Minua on mietityttänyt jo kauan sinun ja siskosi välit, koska et ole oikein puhunut hänestä." Rosmariiniputouksen meripihkaiset silmät kimmelsivät täysikuun öisessä valossa huolehtivina ja lempeinä. Käänsin katseeni pois Rosmariiniputouksen hahmosta ja katsoin kauas silmien kantamattomiin häveten. Sydäntäni kiristi epäpuhdas ja ruma häpeä. Vedin raikasta lehtisateen yöilmaa keuhkoihini rauhoittavasti ja puhalsin sen hitaasti ulos.
"Kettuaskel, katso minua", kuulin kumppanini lämpimän nau'un, "Sinä tiedät, että voit puhua minulle avoimesti. Ainahan olet voinut siispä mikset nytkin." Käänsin pääni varovasti Rosmariiniputouksen katseen alle ja yritin vältellä naaraan kaunista ja viattoman uteliasta katsetta.
"Tietenkin ikävöin häntä, siskoani. Hän oli yksi tärkeimmistä ja hän jätti minut noin vain, ei edes puhunut minulle siitä, että hän halusi muuttaa pois! Mitä väärää minä tein, etten saanut kuulla asiaa sisareni suusta ennen lähdön hetkeä?" naukaisin ääni murentuen hiekaksi. Vilkaisi taivaalle ja mietin sitä, että Mäyräraita ei koskaan pääsisi kanssamme tuonne Tähtien joukkoon, vaan hän joutuisi Tihkutähden kanssa ikuiseen pimeyteen lukemattomien murhaajien ja pettureiden kanssa. En halunnut sitä, mutta jos Mäyräraita halusi en voinut sille mitään ja se sai minut epätoivoiseksi. Jos sisareni päätti jotain hän piti siitä kiinni, vain näyttääkseen sen että osasi pitää mielipiteestään kiinni.
"Minä puhuin hänelle todella rumasti kokoontumisessa haukuin hänet ulosperheestämme! Sanoin hänelle, etten halunnut kertoa pennuilleni hänestä, koska hän olisi häpeä sinä ilkeänä ja haukkuvana uutena itsenään. Haukuin hänet kokonaan. Se tuntui todella hyvältä silloin, mutta nyt se kaivaa koloja sydämeeni. En kestä sitä katumusta minkä sain palkkioksi siitä kun yritin pahoittaa hänen mielensä", selitin ja koitin ymmärtää itseäni. Koitin keksiä tekosyyn omalle käytökselleni ja peitellä mielihyvää jonka olin sinä hetkenä tuntenut kun olin saanut Mäyräraidan ymmärtämään ilkeytensä. Siirsin tassujani ja katselin niitä kiinteästi.
"Antaakohan hän minulle koskaan anteeksi? Ja vaikka antaisi olisivatkohan välimme enää entisellään? En halua vain menettää häntä, vaikka se vaatisi mitä."
//Rosma?
307 sanaa
Rosmariiniputous 30.10.2018
"Kettuaskel", kuiskasin ja laskin hennon etukäpäläni Kettuaskeleen leuan alle, kohottaen kumppanini päätä hieman, "katso minuun. Sinulla on täysi oikeus ja lupa ikävöidä siskoasi, mutta samoin sinä saat myös välillä vihata häntä. On totta, että Mäyräraita on kohdellut sinua huonommin kuin sisarukset yleensä kohtelevat toisiaan, mutta loppujen lopuksi hän on sinun siskosi. Minulla on samanlainen suhde ja ajattelutapa Utukyyneleen kanssa. Joskus minä vihaan häntä aivan kunnolla", totesin tyynesti ja silmissäni välähti, kun mieleeni muistui raivokohtaukseni metsässä Varpusliidon kanssa. Muistelin ahdistuneena, kuinka olin nähnyt kauhun parhaan ystäväni silmissä. Raivo oli kuplinut sisälläni ja kynteni olivat ulvoneet halusta kynsiä siskoni kurkun auki. Olin hiljalleen tajunnut, että minun sisälläni oli eräänlainen pimeä puoli, joka oli varmaankin tullut Liljahenkäyksen kuolonklaanilaisjuurista. Raivonhallintani ei ollut parhaimmasta päästä ja kun minä todella menetin malttini, haukuin vastassani olevan kissan aivan lyttyyn.
"Mutta tavallisina päivinä kun mietin perhettäni, tajuan rakastavani Utukyyneltä enkä haluaisi ikinä menettää häntä. Sinunkin pitäisi rakastaa Mäyräraitaa huonoinakin päivinä. Ja mitä tulee siihen, mitä sinä sanoit kokoontumisessa hänelle, ne ovat vain hetkellisiä sanoja ja Mäyräraita tuntee sinut kyllä niin hyvin, että hänkin tietää sen. Ja minä kyllä uskon, että hän antaa sinulle anteeksi ja että sinä et tule menettämään häntä, Kettuaskel."
Vetäisin syvään henkeä ja käänsin katseeni hetkeksi muualle, hengittäen hitaasti nenääni lehtisateen raikkaan kirpeää ilmaa. Lehtisateen kylmä ilmavirta nipisteli ihoani ja jouduin pörhentämään turkkiani, jotta en olisi alkanut uikuttaa kylmyyden takia.
"Mennään nukkumaan, minä jäädyn aivan kohta", kuiskasin Kettuaskeleelle ja lähdin hiipimään kumppanini rinnalla soturien pesää kohti, hytisten hieman kylmyyden takia. Työnsin paksut sammalverhot sivuun ja kaaduin suoraan sammalpedilleni, joka sijaitsi varapäällikön asemani takia hyvin lähellä uloskäyntiä. Kettuaskeleen sammalpeti oltiin siirretty minun petini viereen, joten punertavanruskea kolli asettui makaamaan viereeni. Haukottelin makeasti ja käperryin nukkumaan kumppanini viereen.
"Hyvää yötä", kuiskasin miltein äänettömästi Kettuaskeleen korvaan ja suljin sitten meripihkaiset silmäni, vaipuen syvään uneen.
"Rosmariiniputous. Rosmariiniputous!"
Räväytin raskaat silmäluomeni salamannopeasti auki, kun jonkun käskevä ääni tunkeutui makeisiin uniini. Räpyttelin meripihkaisia silmiäni kirkkaassa valossa lyhyen tovin, kunnes tunnistin edessäni seisovan kissan Naavakoiksi. Savunmusta kolli räpäytti teräksenharmaita silmiään tyynesti.
"Naavakoi. Mitä asiaa?" kysyin unenpöpperöisenä ja yritin nopeasti sukia luonnonvalkoisen turkkini edes hieman siistimpään kuntoon kokeneen soturin edessä.
"Punaviilto ei pääse aamupartioon, joten päätin kysyä jos sinä tulisit hänen sijalleen aamupartioon. Kovin moni kissa ei ole vielä herännyt joten ehdokkaita ei erityisemmin ole", Naavakoi huomautti ja vilkuili nukkuvia sotureita täynnä olevaa pesää. Heitin nopean silmäyksen kyljessäni kiinni nukkuvaan Kettuaskeleeseen ja hymähdin hieman nähdessäni hänen leppoisat kasvot.
"Hyvä on, minä tulen", ilmoitin lopulta ja kapusin nousemaan varovaisesti, jotten vahingossakaan herättäisi Kettuaskelta liikkumisellani. Onnistuin nousemaan äänettömästi jalkojeni varaan ja peruuttamaan pesästä ilman, että yksikään soturi heräsi.
"Minne päin reviiriä me lähdemme? Oletan siis, että sinä johdat partiota", lisäsin nopeasti. Naavakoi nyökäytti päätään ja lähti kuljettamaan minua leirin uloskäyntiä kohti, jonka edustalla Mietesielu seisoikin.
"Kierrämme vain Myrskyklaanin rajan, Valkosydän ilmoitti että hän voisi koota iltapäivällä rajapartion, joka kiertäisi Kuolonklaanin rajan", Naavakoi ilmoitti ja ohjeisti sitten minua ja Mietesielua seuraamaan häntä ulos leiristä.
"Eikö se ole teidänkin mielestänne hieman outoa, että kolmessa klaanissa on vaihtunut viimeisen kuun aikana päällikkö? En siis tarkoittaisi, että tämä olisi kenenkään kissan jälkeä tai mitään, mutta se on vain minun mielestäni aika epätavallista", huomautin kuivasti, kun olimme saapuneet Myrskyklaanin rajalle ja lähteneet kulkemaan ukkospolun reunaa pitkin. Hirviöiden kitkerä katku nipisteli nenääni ja aina kun kuulin lähestyvän hirviön murahduksia, päätäni alkoi huimata. Ukkospolku oli paikka, jolla moni kissa joko vahingoittui vakavasti tai menetti henkensä. Yksi esimerkki - ja ainoa esimerkki joka oli tapahtunut elämäni aikana - tällaisesta kissasta oli minun oma veljeni Hikkoritassu, joka oli menehtynyt ukkospolulla vain muutama auringonnousu soturiseremoniani jälkeen.
"Ei se ole minun mielestäni mitenkään kovin omituinen asia, mutta onhan se epätavallista että kokoontumisessa on kolme uutta päällikköä varapäällikköineen", Mietesielu tuumi neutraalisti ja asetti nopeasti hajumerkkinsä erään pensaikon juureen.
"Miten sinulla muuten menee oppilaasi kanssa, Rosmariiniputous?" Naavakoi kysyi, vaihtaen samalla sulavasti puheenaihetta. Kohautin välinpitämättömänä lapojani ja ponnistin mutaisen kuopan yli.
"Hän edistyy hyvin, mutta kerroin jo ennen kokoontumista Minttutähdelle, että minulla on vielä muutamia harjoituksia mielessä hänelle, joten en aio pitää loppuarviointeja hänelle ihan vielä. Mutta muuten Havutassulla menee todella hyvin ja hän on nopea oppimaan", kehuin kollioppilasta ylpeän kuuloisena ja asetin sitten itsekin omat hajumerkkini kitukasvuisen puun eteen. Sen tehtyäni kipitin Naavakoin ja Mietesielun rinnalle.
"Tässä taitaa olla kaikki tälle päivälle, joten voimme palata leiriin", Naavakoi naukaisi hyväksyvästi ja kääntyi leiriä kohti. Olin aikeissa vastata kollin sanoihin, mutta äkillinen kouristus alavatsassani pysäytti aikeeni. Päästin äänettömän kiljaisun suustani ja painoin varovaisesti etukäpälälläni vatsaani. Puuskahdin syvään ja pakottauduin juoksemaan kollikaksikon perään kivuista huolimatta. En myöskään pystynyt huutamaan heille, että haluaisin jäädä hetkeksi lepäämään, koska kurkkuni tuntui olevan rutikuiva. Koko loppumatkan jouduin vain taistelemaan kipua vastaan ja pitämään neutraalia ilmettä kasvoillani.
Kun saavuin leiriin, kullankeltainen aurinko oli kavunnut jo korkealle kirkkaalla taivalla ja viileä ilmavirta oli alkanut puhaltaa Varjoklaanin leiriaukiolla. Sukelsin Mietesielun ja Naavakoin perässä piikkihernetunnelista leiriin ja heti sen tehtyäni suunnistin kömpelösti vaapuvat askeleeni leirin laitamille. Minua heikotti ja oksetti, ja maailma tuntui pyörivän ympärilläni aivan kuin olisin juuri pudonnut taivaasta.
"Rosmariiniputous!"
Käännyin silmät puoliksi sulkeutuneina katsomaan, kuinka Minttutähti marssi luokseni kuono ylväästi pystyssä. Heti minut huomattuaan päällikön kasvoille nousi huoli ja hän juoksi hermostuneena luokseni.
"Rosmariiniputous, mikä hätänä? Onko kaikki hyvin?" Minttutähti kysyi hämmentyneenä ja laski käpälänsä poskeani vasten. Henkäisin syvään henkeä, kun tunsin voimakkaan potkun taas alavatsassani. Pennut syntyisivät aivan pian, minä tiesin sen nyt satavarmasti.
"Pennut! Ne syntyvät hetkenä minä hyvänsä!" henkäisin pelon vallassa ja aloin taas hengittää raskaasti saadakseni edes vähän ilmaa keuhkoihini. Tunsin pian, kuinka Minttutähti iskeytyi kiinni kylkeeni ja lähti kuljettamaan minua pentutarhaa kohti. Minua heikotti nyt enemmän kuin koskaan ennen elämässäni.
"Minttutähti! Rosmariiniputous!"
Pysähdyin tönkösti ja käännyin katsomaan, kuinka Liljahenkäys ravasi meidän luoksemme ja pysähtyi eteemme huoli katseessa loistaen. Väsyneen katseeni ja huonovointisen oloni huomattuaan emoni meripihkaisissa silmissä välähti pelko.
"Mikä hätänä?" Liljahenkäys kysyi hämmentyneenä, mutta heti sen sanottuaan naaraan kasvoille nousi kauhu kun hän tajusi mistä oli kyse.
"Hae Sienikarva ja Kettuaskel pentutarhaan", Minttutähti käski ja työnsi minut pentutarhaan.
Heti kun olimme päässeet pentutarhaan, päällikkö patisti minut lähimmälle sammalpedille ja ohjeisti Kanervakuun ja Orkideapolun kauemmas.
"Synnyttääkö Rosmariiniputous?" Orkideapolku kysyi yllättyneenä ja sai minulta nopean nyökkäyksen vastaukseksi. Rojahdin voimattomana makuualusille ja laskin pääni raskaasti pehmeille sammalille. En kuitenkaan ehtinyt olla silmänräpäystä kauemmin hiljaisuudessa, kunnes Kettuaskel ja Sienikarva jo rynnistivät pentutarhaan. Kumppanini terävien hampaiden otteessa oli paksu keppi.
"Puriskele tuota keppiä kun tunnet supistuksen", Liljahenkäys ohjeisti, kun Kettuaskel laski kepin kuononi eteen. Nyökkäsin pää täristen ja tarttuin keppiin terävillä kulmahampaillani.
*Tähtiklaani varjelkoon minua.*
Sitten ensimmäinen supistus tulikin ja ruumiini kouristui kivusta. Iskin hampaani yhteen ja puristin keppiä voimalla. Liljahenkäys kumartui matalaksi ja alkoi seuraamaan tilannnetta. Ponnistin kivusta ähkien ja kuulin, kuinka emoni henkäisi ihastuneena.
"Ensimmäinen pentu syntyi! Se on kolli!"
Käännyin tuskan keskellä vilkaisemaan ensimmäistä pentua ja henkäisin haltioituneena. Pentu oli väritykseltään upean kellanpunainen aivan kuin Kettuaskeleen isoisällä Okaliekilläkin, mutta sen selässä oli pienenpieniä kilpikonnalaikkuja, jotka olivat väritykseltään punertavanruskeita.
"Hän on uskomattoman-" lauseeni keskeytyi, kun toinen supistus iski ja katkaisin kivun takia kepin halki. Ulvaisin uudelleen kivusta ja suljin silmäni, kun tunsin toisen pennun saapuvan maailmaan. Mutta tällä kertaa Liljahenkäyksen suusta ei päässyt haltioitunut henkäisy, vaan kauhistunut kuiskaus. Käänsin meripihkaisen katseeni toiseen pentuun ja meripihkaiset silmäni suurenivat.
Toinen pentu - joka oli myös veljensä tavoin kolli - oli sinertävänharmaa mustilla raidoilla. Toisin sanoen pentu oli täydellinen kopio petturi-isästäni Kylmähenkäyksestä.
"Hän... hän näyttäää... ei sillä ole väliä, hän vain näyttää häneltä. Mitä nimi-ideoita sinulla olisi heille?" kysyin ja käännyin Kettuaskelta kohti, väistäen samalla aiheen toisen pennun värityksestä.
//Kettu? Lilja? Minttu? Sieni?
//1209 sanaa
Kettuaskel 31.10.2018
Olin noussut hetki sitten kotoisasta sammalvuoteestani ja olin yllättynyt lehtisateisen aamun kirpeydestä, joka sai hengityksen huuruamaan usvaisina pilvinä taivaan tuuliin. Katsellessani parin ketun mitan päässä olevaa karhunvatukoista valmistettua soturienpesää, näin kuinka koukeroiset huurreruusut koristivat pensasta. Tunsin kuinka tummanpunaruskea turkkini pörhistyi entisestään, kun kylmä lehtikatoa ennusteleva tuuli lävisti leirin suojamuurit ja kierteli ja kaarteli läpi leirin joka kolkan heilauttelemassa kevyen jääpinnoituksen omaavia kasveja. Päätin alkaa liikehtiä, jotta saisin veren kiertämään jokaisessa ruumiinosassani tasaisesti ja lämmittämään palelevaa kehoani. Lähdin tassuttelemaan reippain askelin leirin ympäri kierrokselle ja mietiskelin kuinka hyvää vasta saalistettu herkullista tuoksuaan höyryävä varpunen olisi. Sen takia mieleeni juolahti ajatus, jonka toteutusta en voisi välttää. Kierrokseni päätteeksi suuntaisin tuoresaaliskasalle toivoen, että varhaisen aamun saalistuspartio oli jo lähtenyt ja myös palannut täysin sylin, kuitenkin osa minusta sanoi että oli vielä liian varhaista sille, että partio olisi vielä palannut ellei lähtenytkään. Aamupartion olin kuullut lähtevän silti jo hetki sitten, sillä olin herännyt siihen kun Rosmariiniputous oli lähtenyt tuuraamaan Punaviiltoa, jolle oli sattunut este matkaan. En tietenkään ollut osoittanut heräämistäni, sillä kumppanini oli lähtenyt niin lempeän hellävaroen pois ja yrittänyt välttää herättämästä ketään, olisi kovin ikävää tuottaa hänelle pettymys. Olin kokeillut vielä jatkaa uniani, mutta pesään hiipivä kylmyys oli alkanut nipistellä tassujani inhottavasti ja olin päättänyt nousta kun olin satavarma, että Rosmariiniputous oli lähtenyt. Luonnonvalkean naaraan vatsa oli kasvanut hurjasti siitä kun hän oli kertonut minulle odottavansa meidän pentujamme ja uskoin ettei poikiminen ollut kovinkaan kaukana, mieleni olisi tehnyt mennä utelemaan Liljahenkäykseltä lisätietoja, jotta olisimme varautuneita pienokaistemme syntyyn. Pieni leirin ympärys kävelyni oli johdattanut minut suuren ja vanhan tammen juurelle, joka oli pudottanut kuivia punaruskeita ja oransseja lehtiään itsensä ympärille. Varjoklaanilaiset toki tunsivat suuren tammen juurakon myös klaanin johtajan pesänä, jossa olivat nukkuneet päälliköt niin kauan kuin klaaninvanhimmista kaikkein vanhin Meripihkraita muisti. Pienikokoinen klaaninvanhin oli ystävystynyt hiljattain isoemoni Kyyhkylennon kanssa ja heistä oli tullut kovin läheiset, heidät näki usein rupattelemassa -tai oikeastaan kutsuisin sitä enemmän juoruamiseksi. Huomasin sivusilmällä kuinka emoni punaruskea hahmo työntyi ulos pesästä selkäänsä venytellen. Olin miltei astua ruskean tammenterhon päälle, mutta ehdin juuri ja juuri siirtää tassuani, jotta astuisin ohitse pienestä ja kovasta pähkinästä. Samalla mielessäni välähti ajatus siitä mitä Rosmariiniputous oli joskus oppilasaikanani minulle opettanut siitä, että miten erilaisia pähkinöitä ja tammenterhoja pystyi käyttämään saalistuksessa. Mestarini oli sanonut jotain niiden syöttinä käyttämisestä ja siten riistan houkuttelusta esiin. Voisin kerätä maahan levinneitä tammenterhoja johonkin piiloon lehtikatoa ja sen tuomia huonoja riista-aikoja ajatellen. Siispä työnsin tammenterhon sivuun pois siitä kohtaa mistä kissat voisivat vahingossa talloa sen ja käännyin kohti emoni ylvästä hahmoa.
"Huomenta Minttutähti", tervehdin emoani yhä hieman vieroksuen hänen uutta päällikkönimeään. Naaraan kasvoille nousi tämän tuttu rakkautta ja oikeudemukaisuutta säteilevä hymynsä kun tämä puski lapaani hellävaroen.
"Huomenta Kettuaskel. Ajattelinkin juuri sinua. Mitä ilmeisimmin Rosmariiniputous on itse lähtenyt partioon olen ottanut tehtäväkseni lähettää saalistuspartion matkaan ja ajattelin sinut yhdeksi partion jäseneksi loistavinesi saalistustaitoinesi. Tuoresaalis olisi nyt kovin tärkeää kun lehtikato on tuloillaan, kissojen on saatava syödä hyvin että he selviävät pieniruokaisesti kokonaisen vuodenajan", Minttutähti selitti tärkeällä äänensävyllä ja tähyili samalla kiireisen oloisena ohitseni etsien katseellaan partioon sopivia kissoja.
"Valvehenki partion johtoon, sinä ja Luomavirta mukaan. Voisitteko myös ottaa Kuutamotassun hoiteisiinne ja samalla tarkkailla hänen saalistustaitojaan, sillä itse en tänään millään ehdi. Minulla on vaikka mitä tekemistä, kuten miettiä sopivia kissoja pentutarhan ja muidenkin pesien vuoraukseen lehtikatoa varten ja äh vaikka mitä! Voisitteko samalla sanoa Kuutamotassulle, että vien hänet taisteluharjoituksiin heti kun ehdin?" Minttutähti naukaisi stressaantuneen oloisena ja suki hätäisesti turkkinsa. Nyökkäsin hitaasti.
"Selvä, homma hoidossa. Yritä olla stressaamatta liikaa kaikki järjestyy kunhan vain annat Rosmariiniputouksen auttaa, mutta sopiihan ettet rasita häntä liikaa?" huolehdin kohteliaasti, ilman että tungettelin liikaa. Minttusydän hymähti ja nyökkäsi terävästi ja sen jälkeen hyvästeli nopeasti ja suuntasi kohti uusia haasteita jättäen partion kasaamisen minun harteilleni. *Selvä, eli siis Valvehenki, Luomavirta ja Kuutamotassu!* Käänsin päätäni ja vilkuilin leiriaukiota ja etsin katseellani partioon määrättyjä kissoja. Mitä ilmeisimmin saalistuspartio ei ollut lähtenyt ajallaan, eikä tuoresaaliskasassa ollut kuin yli yön olleita puoli jäätyneitä jyrsijöitä, hyvällä tuurilla ne saataisiin hieman sulamaan auringon noustessa. Jokainen riistapala oli käytettävä. Lähdin ripeästi keräämään partion jäsenet yhteen, jotta klaani saisi tarvitsemaansa ruokaa.
Pian metsästyspartio oli lähtenyt Valvehengen johdolla kohti Varjoklaanin reviirin parhaimpia metsästyspaikkoja. Luomavirta oli ottanut Kuutamotassun ohjeistukseensa, sillä naaras oli halunnut saada lisää kokemusta oppilaista, jotta saisi omankin oppilaan mahdollisimman pian. Olin varma, että lumenvalkea naaras saisi haluamansa oppilaan pian, sillä Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu muuttaisivat tulevien kuiden aikana oppilaiden pesään. Kohta suuressa luolassa olisi tiivis tunnelma, sillä pian minun ja Rosmariiniputouksenkin pennut muuttaisivat sinne. No ensin kyllä piti odottaa heidän syntymistään, ennenkuin suunnitteli yhtään pidemmälle. Ravasin Valvehegen rinnalle, joka kulki Luomavirran ja Kuutamotassun edellä. Sinertävänharmaa kolli käänsi ilkikurisen katseensa minuun.
"Ai jaha, yritätkö röstää partion johtamisen minulta?" kolli naurahti kevyesti ja tönäsi minua leikkisästi. Loin kasvoilleni mietiskelevän ilmeen ja kohautin lapojani.
"Miksikäs ei?" virnistin ja tönäisin kollia entistä lujempaa. Ystäväni horjahti, mutta sitten aplautti tasapainonsa hurjan nopeasti. Kun hän valmistautui minut kaatavaan tönäisyyn kuulin takaani tulevan tuohtuneen nau'un.
"Teistä ei uskoisi, että olette kumpikin isiä kun käyttäydytte kuin pennut. Kohta kaikki saalis karkaa mölynne ansiosta, ette näytä kovin hyvää esimerkkiä Kuutamotassulle", Luomavirta töksäytti kuitenkin pieni huvittuneisuuden pilke kirkkaankeltaisissa silmissään.
"Anteeksi. Meistä ei kannata ottaa mallia Kuutamotassu", naukaisin ystävällisesti hymyillen ja lähdin jo tilannetta karkuun lähteneen Valvehengen perään ripein askelin. Kun saavutin tämän näin kuinka tämä katsahti minuun.
"Sinä aloitit", naukaisin tunteettomasti ja loin ylimielisen katseen kollille, melkein purskahdin nauruun sen jälkeen, mutta onneksi pokkani piti.
"En myönnä" kolli naukaisi ja pyöräytti silmiään leikkimielisesti ja sen jälkeen vaihtoi aihetta nopeasti, "En malta odottaa, että sinun ja Rosmariiniputouksen pennut syntyvät. Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu janoavat uutta seuraa ja jos eivät saa sitä he rupeavat rauhattomiksi." Hymyilin ajatukselleni jossa näin pentujen leikkivän iloisesti keskenään.
"Arvaa maltanko minä odottaa heidän syntymistään? Se tulee olemaan maailman onnellisin päivä!" naukaisin ja väläytin onnellisen hymyn viereiselle kollille. Tämä nyökkäsi, hän oli varmasti samaa mieltä, sillä olihan hän kokenut sen jo.
"No niin jos me nyt alkaisimme keskittyä siihen riistan etsimiseen?" kysyin nopeasti koko partiolta. Olisi noloa olla viemättä mitään klaanimme leiriin vastaheränneille kissoille ja totta puhuen, nälkä kurni omassa vatsassanikin erityisen kovana.
Olimme jo suuntaamassa takaisin kohti leiriä saaliidemme kera, joita oli tullut yllättävän runsaasti lehtisateiselle aamulle. Luomavirran hampaissa oli harmaanruskeanturkin omaava orava, Valvehengellä hiiri, minulle varpunen - josta olin unelmoinut unissani - ja Kuutamotassulla päästäinen. Oli onni ettei vaihteleva kylmä sää ollut vienyt vielä riistaeläimiä koloihinsa. Työnnyimme vuorollamme sisään leiriin ja suuntasimme oitis kohti tuoresaaliskasaa.
"Mielestäni meidän pitäisi viedä jotakin klaaninvanhimmille, vaikka tuo orava niin he voivat jakaa sen", Luomavirta naukaisi. Nyökkäsin, hän oli oikeassa myös pentutarhalle pitäisi viedä jotakin.
"Voisimme viedä myös hiiren pentutarhalle", ehdotin ja sain Valvehengen mukaan ehdotukseeni. Orkideapolku oli hänen kumppaninsa nii tietenkin hän halusi viedä heille ruokaa. Loput riistat jätimme kylmien eilisillalta jääneiden riistojen päälle ja samalla nappasin lämpimän varpusen hampaisiini. Samalla tassuttelin Valvehengen perään, joka oli vetäytymässä omiin oloihinsa.
"Haluaisitko jakaa varpusen kanssani? Olisi hyvä jos kaksi soturia saisivat syötyä yhdestä varpusesta edes vähän näin kun Lehtikato koputtelee ovella", selitin ja katsahdin kollin sinisiin silmiin. Tämä kallisti hieman päätänsä ja nyökkäsi sen jälkeen.
"Olet oikeassa", klaanitoverini myönsi ja asettui alas parin viiksenmitan päähän minusta. Kun olimme syöneet juuri niin hyvältä maistuneen varpusen kuin olin muistellutkin suuntasi Valvehenki pentutarhaan pentujensa ja kumppaninsa luokse. Aurinko oli noussut jo melkein huippuunsa ja se oli alkanut lämmittää leiriä mukavasti. Pujosulka ja Vaskitsaviima olivat uskaltautuneet ulos pesästä harvoihin aurinkotäpliin lämmittelemään, kannatti nauttia niistä sillä koskaan ei tiennyt koska ne loppuisivat ennen seuraavaa hiirenkorvaa. Olin ollut niin keskittynyt ajatuksiini, että hätkähdin kun kuulin Liljahenkäyksen nau'un. Käännyin katsomaan harmaata naarasta, jonka meripihka silmissä kiilsi jännittyneisyys.
"Rosmariiniputouksen synnytys on alkamassa. Mene pentutarhalle haen Sienikarvan! Nappaa keppi matkaasi kumppanisi tarvitsee sitä", Liljahenkäys naukaisi ja loikki menemään. *Pennut!* Lähdin nopeasti kohti pentutarhaa ja otin mukaani paksuhkon kepin aukiolta. Loppujen lopuksi saavuin parantajakollin kanssa samaan aikaan pesään ja näin Rosmariiniputouksen luonnonvalkean hahmon kyljellään sammalilla. Huomasin kuinka Orkideapolku oli jäänyt Rosmariiniputouksen luokse pentutarhaan, mutta Valvehenki oli vienyt muut pennut pois parantajien tieltä. Kun Orkideapolku huomasi minut, niin hän vapautti paikkansa minulle ja lähti ulos pentujensa luokse. Ojensin kepin suustani Rosmariiniputoukselle Liljahenkäyksen ohjeistuksen mukaan ja asetuin kumppanini viereen. Korvani ikään kuin sulkeutuivat kaikelta keskittyneisyydeltäni, enkä kuullut mitään muuta kuin Rosmariiniputouksen vähäiset ja satunnaiset sanat. Ensimmäinen pentu oli syntynyt ja kuulin heikosti kuinka Liljahenkäys kertoi sen olevan kolli. Pennun punaruskea turkki muistutti minua kovasti Okaliekistä, mutta ainut eroavaisuus oli pienet punertavanruskeat kilpikonnakuviot kollin selässä. Seuraava ja viimeinen pentu oli myöskin kolli. Ennen kuin käännyin katsomaan toista poikaani huomasin Rosmariiniputouksen kasvoille piirtyneen kauhistuksen, joka kuitenkin hävisi pian naaraan kasvoilta. Käänsin katseeni pentuun ja tunnistin oitis sen keneltä pentu oli turkkinsa perinyt. Sinertävänharmaa kollipentu mustilla raidoilla oli kuin kopio Rosmariiniputouksen isästä Kylmähenkäyksestä.
"Hän... hän näyttäää... ei sillä ole väliä, hän vain näyttää häneltä. Mitä nimi-ideoita sinulla olisi heille?" Rosmariiniputous takelteli. Tiesin mitä hän ajatteli, mutta yritin unohtaa sen. Poikamme ei koskaan olisi isoisänsä kaltainen - ei koskaan. Kasvoilleni piirtyi rakkauden täyteinen hymy kun nuolaisin ensin Rosmariiniputouksen päätä ja sitten kahden pienenpienen pennun päätä.
"Haluaisin ehdottaa, että nimeäisimme heidät Kyyhkylennon mukaan, niin kuin linnuiksi. Linnut ovat myöskin kauniita kuten pentumme", naukaisin hymyillen ja pentuja katsellen. Sysäsin syrjään ajatuksen Kylmähenkäyksestä, sillä halusin riemuita täysin ja vain ainoastaan pentujamme ja perhettämme.
"Sopii. Sopii todella hyvin", Rosmariiniputous hyväksyi ehdotukseni ja veti maitoa imeviä vastasyntyneitä pentujaan lähemmäs itseään hännällään, "Miten olisi Haukkapentu nimeksi tuolle siniharmaalle?" Hymyilin ja nyökkäsin.
"Täydellinen. Haukat ovat tarkkanäköisiä ja älykkäitä kuten Haukkapentukin. Toiselle pennulle sopisi Fasaanipentu, fasaanit ovat kestäviä ja sisukkaita. Kävisikö se?" kehräsin katsellessani poikiani.
"Haukkapentu ja Fasaanipentu siis", Rosmariiniputous naukui ja kutsui pentuja nimeltä ensimmäisen kerran. Hymy karehti molempien kasvoilla, vaikka kumpikin mietti sisällänsä Haukkapennun ulkonäköä. Ulkonäkö ei haittaisi, mutta olisi midän silti siitä joskus puhuttava kumppanini kanssa. Haukkapentu oli yhtä lailla poikamme kuin Fasaanipentukin vaikka olikin satunnaisen petturin näköinen.
"Minkälainen olo sinulla on? Tarvitsetko jotain? Tarvitsevatko pennut jotain?" huolehdin ja nousin seisomaan näyttääkseni valmiuteni toimintaan. Tekisin kaikkeni perheeni suojelemiseksi, en koskaan antaisi heidän vahingoittua. Ja jos joku edes yritti, minä tappaisin hänet omin tassuin.
//Rosma? Fasu? Haukka?
1621 sanaa
Liljahenkäys 22.10.2018
Rosmariiniputouksen tuoksu vahvistui. Hänen seurassaan olivat myös naaraan oppilas Havutassu sekä Kettuaskel ja Lehmustassu. He taisivat olla harjoittelemassa yhdessä.
“Keitä siellä?” Rosmariiniputouksen kysymys kuului tiheän saniaispuskan takaa.
Työnnyin saniaisten läpi pienelle aukiolle Varpusliidon kanssa. “Rosmariiniputous, Kettuaskel. Olimme juuri palaamassa leiriin kävelyltä, mutta minulla olisi sinulle asiaa, Rosmariiniputous", pyrin pitämään ääneni mahdollisimman rauhallisena, jotten olisi herättänyt turhaa huolta. Varapäällikkö nyökkäsi minulle nopeasti ja kääntyi sitten kumppaninsa puoleen ja maukui tälle:
“Vie Havutassu ja Lehmustassu harjoitusaukiolle, tulen mahdollisimman pian sinne.”
Kettuaskel teki työtä käskettyä ja lähti johdattamaan oppilaita harjoitusaukiota kohti. Rosmariiniputouksen meripihkainen katse siirtyi meihin.
“Mitä nyt? Onko kaikki hyvin?” hän kysyi varovaisesti.
Astelin lähemmäs tytärtäni. “Kylmähenkäys sanoi Utukyynelen haluavan tavata sinut rajalla puolikuun yönä”, sanoin hiljaa. “Vain te kaksi: sinä ja Utukyynel.”
Katsahdin nopeasti Varpusliitoon, joka oli ilmestynyt vierelleni. “Tiedäthän sinä, ettei sinun ole pakko suostua siihen?” kolli maukui huolestuneena Rosmariiniputoukselle, joka näytti mietteliäältä. Arvelin hänen punnitsevan sanojani mielessään.
Minulla oli sellainen kutina, että hän tulisi suostumaan Utukyynelen kutsuun, sillä olihan hän sentään minun tyttäreni ja yhtä tempperamenttinen luonnoltaan.
//Rosma? Varpunen?
//168 sanaa.
Rosmariiniputous 23.10.2018
“Tiedäthän sinä, ettei sinun ole pakko suostua siihen?” Varpusliito lisäsi hermostuneen kuuloisena ja räpytteli kirkkaanvihreitä silmiään huolestuneena. Kylmähenkäys oli siis ilmestynyt rajalle ja kertonut emolleni ja parhaalle ystävälleni, että Utukyynel tahtoi nähdä minut rajalla puolikuun yönä. He jättivät syyn kertomatta, joten varmistuin nopeasti siitä ettei isäni ollut kertonut syytä. Ja tiesin kyllä kokemuksesta, että jokaisessa isäni jutussa oli koira haudattuna ja Kylmähenkäys tiesi olevansa surkea valehtelija, joten hän ei edes yrittänyt turvautua vajaisiin valehtelutaitoihinsa. Punnitsin isäni viestiä hetken aikaa, mutta kun mietin tarkemmin asiaa, mitä pahaakaan siitä seuraisi jos menisin rajalle? En ollut varma tulisiko Utukyynel edes rajalle juttelemaan kanssani, mutta voisinhan minä käydä ainakin katsomassa sovittuna aikana mitä rajalla olisi meneillään.
"Ei hätää Varpusliito, minä tiedän kyllä. Aion silti tavata hänet sovittuna aikana Kuolonklaanin rajalla, tulipa hän sitten juttelemaan tai ei. Kiitoksia, nyt minun täytyykin kiriä Kettuaskeleen ja oppilaidemme perään", ilmoitin tyynesti kaksikolle, mutta ennen lähtöäni annoin katseeni leijua hetken aikaa Liljahenkäyksessä ja Varpusliidossa. Olivathan he aika läheisiä ja näin ainakin kaksikon ystävinä, mutta se kuinka lähellä toisiaan he seisoivat ja kuinka Varpusliidon häntä lepäsi Liljahenkäyksen lavalla... se näytti todella läheiseltä asialta. En ollut täysin varma millaisissa väleissä he olivat, mutta minun silmissäni he näyttivät hieman läheisimmiltä kuin vain ystäviltä. Räpäytin meripihkaisia silmiäni nopeasti ja lähdin sitten marssimaan siihen suuntaan mihin Kettuaskel, Havutassu ja Lehmustassu olivat kadonneet lyhyt hetki sitten.
Vaeltaessani hiljaisen reviirin halki ajattelin niitä pentuja, jotka odottivat juuri vatsassani syntymistään. Olin niin innoissani siitä, että pian minulla olisi jo aivan omaa jälkikasvua. Ainoa ikävä asia oli se, että varapäällikkönä en saisi hoitaa heitä paljon ja pääsisin käymään heidän luonaan ainoastaan vapaa-ajalla, mitä minulla ei hirveästi ollut tässä asemassa. Kettuaskelkin voisi hoitaa pentujamme, mutta hänelläkin klaanin tehtävät siirtyivät pentujen hoitamisen edelle. Onneksi voisin antaa pentuni joko Kanervakuun tai Orkideapolun lämpimään suojaan, koska luotin siihen että kuningattaret pitäisivät hyvää huolta heistä.
"Lämmitelkää vielä vähän aikaa kunnes Rosmariiniputous palaa", Kettuaskeleen ohjeistava äänensävy sai keskittymiseni valpastumaan ja suunnistin siihen suuntaan, josta kumppanini myskimäinen tuoksu leijui kuonooni. Pujottelin tiheiden pensaiden välistä samalle aukiolla, jolla olin harjoitellut lukuisia kertoja Tihkutähden kanssa ja itkenyt äänettömästi kivusta, jonka entinen päällikkö oli minulle aiheuttanut.
"Kas, palasitkin jo. Lehmustassu ja Havutassu, venytelkää vielä hieman jalkojanne", Kettuaskel naukaisi ja kääntyi sitten puoleeni, kohdistaen hieman huolestuneen katseensa meripihkaisiin silmiini, "mitä asiaa Liljahenkäyksellä ja Varpusliidolla oli?"
Jäin hetkeksi miettimään, mitä voisin kertoa Kettuaskeleelle. Olin luvannut itselleni muutamia kuita sitten, että olisin täysin rehellinen kumppanilleni ja kertoisin hänelle kaiken, joka painoi mieltäni. Mutta kun ajattelin mielessäni Kettuaskeleen reaktiota, hän varmasti huolestuisi ja kieltäisi minua menemästä, koska kumppanini luottamus Utukyyneleen oli miltein yhtä matala kuin minun luottamukseni Kylmähenkäykseen.
"Ei mitään erikoisempaa, sanoivat vain että he olivat haistaneet runsaasti riistaa rajan lähettyville ja ohjeistivat minua lähettämään seuraavan metsästyspartion tutkimaan aluetta", vastasin mahdollisimman neutraalisti ja käännyin sitten oppilaskaksikon puoleen, jotka istuivat nyt kärsivällisinä edessämme, "ajattelin, että voisimme testata nopeasti saalistustaitojanne. Havutassu, me lähdemme tähän suuntaan", käskin oppilastani ja ohjeistin hänet nopealla hännänheilautuksella luokseni. Heilautin häntääni hyvästiksi Kettuaskeleelle ja sukelsin sitten Havutassun edellä tiheän aluskasvillisuuden sekaan.
"Aloitetaanpas. Millaisia riistaeläimiä tähän aikaan reviiriltä löytyy?" Havutassu jäi hetkeksi miettimään, mutta vastasi pian päättäväisenä:
"Sammakkoja ja hiiriä."
"Oikein. No, pystytkö haistamaan ilmassa jonkun riistaeläimen hajun?" kysyin tyynesti ja Havutassu kohotti kapean kuononsa ilmaan. Kollioppilas nuuski ilmaa pitkän tovin, kunnes hän sai vainun ja kääntyi tyytyväisenä minun puoleeni.
"Haistan metsähiiren, aivan tässä lähettyvillä", hän ilmoitti. Nyökäytin päätäni hyväksyvästi ja siirryin sitten sivuun, heilauttaen häntääni merkittävästi siihen suuntaan mistä haju tuli. Havutassu tajusi nopeasti vinkkini ja laskeutui automaattisesti vaanimisasentoon. Ennen kuin päästin oppilastani saalistamaan, kiersin arvioivasti hänen ympäri ja silmäilin kollin asentoa hyvin tarkasti. Lopulta jouduin myöntämään itselleni, että Havutassu oli onnistunut sisäistämään vaanimisasennon täydellisesti enkä löytänyt minkäänlaista virhettä hänen asennostaan.
"Erinomaista, osaat vaanimisasennon virheettömästi", kehuin ylpeänä Havutassua ja siirryin sivuun, jonka tehtyäni tukevarakenteinen kolli lähti hiipimään hajun suuntaan. Jäin seuraamaan oppilaani edistymistä, mutta mieleni ei saanut siltikään hetkeksi rauhaa. Mielessäni pyörivät Utukyyneleen tapaaminen, varapäällikön asemani ja Liljahenkäyksen läheisyys Varpusliidon kanssa, mutta en saanut hetkeksikään pian syntyviä pentuja pois mielestäni. Pystyin niin kuvittelemaan kaksi pentua, miniversion kummistakin vanhemmistaan. Naaras oli ystävällinen ja oikeudenmukainen ja kolli olisi seikkailunhaluinen ja rohkea, ja pennut luonnollisesti olisivat täydellisiä kopioita minusta ja Kettuaskeleesta. Aivan sama miltä he näyttäisivät tai mitkä heidän nimekseen tulisi, minä suojelisin heitä hengelläni.
"Rosmariiniputous!" Ajatukseni keskeytyivät, kun Havutassu sukelsi saniaistiheiköstä ulos. Ruskeaturkkisen kollin hampaissa roikkui pulska metsähiiri ja sitä kantavan oppilaan kasvoilla säteili tyytyväinen virne.
"Hyvää työtä. Palataan nyt aukiolle ja kunhan Kettuaskel ja Lehmustassu palaavat, voimme jatkaa", naukaisin Havutassulle ja lähdin johdattamaan meitä samalle aukiolle jolta olimme vähän aikaa sitten lähteneet. Sille saavuttuamme asetuimme odottamaan Kettuaskelta ja Lehmustassua.
//Kettu?
//748 sanaa
Kettuaskel 24.20.2018
"Ajattelin, että voisimme testata nopeasti saalistustaitojanne. Havutassu, me lähdemme tähän suuntaan", Rosmariiniputous naukaisi tomerasti samalla kun viittoi Havutassua mukaansa, sen jälkeen hän heilautti häntäänsä minulle ja Lehmustassulle hyvästeiksi. Mielestäni oli hyvä, että jakautuisimme ensinnäkin siksi, että jos olisimme samalla alueella kaikki saattaisi tulla pienttä sählinkiä ja niinpä riistaeläimet loikkisivat pika pikaa takaisin omiin koloihinsa turvaan ja linnut lentäisivät tiehensä. Toiseksi en ollut vielä ehtinyt opettaa Lehmustassulle vaanimista, ja se onnistui paremmin yksityisopetuksena. Vilkaisin ympäristöämme ja mietin mihin suuntaan meidän kannattaisi lähteä, lopulta päädyin siihen, että lähtisimme vieläkin lähemmäs suota ja opettaisin naarasta nappaamaan suon eläimiä kuten oli alunperin tarkoituskin. Varjoklaanilaisten kuului osata saalistaa suolla, sillä se kuului heidän tyyliinsä.
"Lähdetään hieman tuonnemmas, siellä on vielä soisempaa kuin täällä ja ajttelin opettaa sinua nappaamaan suon eläimiä", selitin tyynesti ottaen katsekontaktin naaraan huomiota herättävän vihreisiin silmiin. Lehmustassu nyökkäsi ja jäi odottamaan, että minä lähtisin johdattamaan meitä, koska Lehmustassu opetteli Varjoklaanin reviiriä vieläkin. Naaras ei ollut ollut vielä kovin kauaa oppilaana, joten se oli ymmärrettävää.
"Haluan, että sinä jäljität tuoksuani sen jälkeen kun olen mennyt edellä. Huomaatko, opetan sinulle monia asioita samaan aikaan?" naukaisin kevyesti hymähtäen ja naaraan vastausta odottaen.
"Selvä", oppilaan pieni ääni naukaisi. Nyökkäsin itsekseni ja nousin seisomaan, lähdin tassuttelemaan ensiksi hitaasti, mutta vauhti koko ajan noussen. Pian jo juoksin täydessä vauhdissa, metsä vilisi ohitse silmieni hurjaa vauhtia ja annoin juoksun hurman vallata minut. Päästin vauhtini kulkemaan niin lujaa kuin pääsin, sillä rakastin juoksemista yli kaiken. Rakastin sitä kun tuuli piiskasi karvojani hellästi ihoani vasten ja sitä kuinka kylmä viima viilensi juoksusta lämmintä kehoa. Välillä mietin sitä, että olikohan minulla sukua Tuuliklaanista kun nautin juoksentelusta näinkin paljon, mutta väärään klaaniin en todellakaan ollut syntynyt. Huomasin maan muuttuvan tassujeni alla kosteammaksi ja aloin hidastaa vauhtiani, sillä tiesin olevani miltei perillä. Löysin itselleni sopivan istumapaikan ja aloin sukia turkkiani, johon oli roiskunut mutaa juostessani. Ruskea muta oli vielä tuoretta ja lähti helposti irti tummanpunaruskeasta turkistani, lopulta päädyin putsaamaan myös polkuanturoitani ajan kuluksi. Hetken päästä kuulin kuinka lehdet kahisivat jonkun tassujen alla, vaikka todellakin tiesin kuka siellä oli valpastuin nopeasti ja lihakseni jännittyivät. Lehmustassun hopeanharmaa hahmo asteli luokseni vaaleanpunainen nenä maata viistäen ja hännänpää innostuneesti kääntyillen.
"Hyvä!" kehuin oppilastani vaikuttuneesti, "Sehän sujui helposti." Kasvoni vääntyivät iloiseen ja rohkaisevaan hymyyn. Lehmustassu hymähti ujosti ja naaraan katse valahti otettuna maahan, samassa huomasin naaraan pitkähköön turkkiin takertuneet havunneulaset.
"Saanko ottaa nuo roskat pois turkistasi? Niiden ympärille voi helposti syntyä takkuja", sanoin kohteliaasti pyytäen ja nyökäten naaraan selän suuntaan. Naaras vilkaisi hopeanharmaata turkkiaan nopeasti ja naurahti itsekseen.
"Toki saat. Takkuja ei ole kiva avata", naaras myönsi. Astelin hänen luokseen ja aloin nyppiä havunneulasia pitkähköstä turkista hellävaroen, kun se oli hoidettu päätin että olisi aika siirtyy itse harjoitukseen.
"No niin aloitetaan itse vaanimisasennolla. Painaudu maata vasten, mutta pidä huoli kuitenkin siitä, että sinun on mahdollista liikkua vaivattomasti ja pidä häntäsi aivan paikoillaan. Opin itse kyseisen asian hännästä vasta virheen kautta, sillä kun sitä heiluttelee innostuneena saattaa se osua maahan ja vaikka lehdet kahista, tiedät kyllä mitä siitä seuraa. Riistaeläin karkaa", ohjeistin ja näytin esimerkki asennon. Lehmustassu yritti painaa kaiken tärkeän nopeasti mieleen ja päätti sitten kokeilla itse asentoa. Kun oppilas oli asettunut asentoon ja kertonut olevansa valmis, lähdin kiertelemään naarasta jotta voisin analysoida asentovirheet kaikkialta tarvittaessa.
Olimme palanneet aukiolle mistä olimme alunperin jakaantuneet kahteen ryhmään. Rosmariiniputous ja Havutassu jo odottelivat saaliit suussansa aukion laidalla toisillensa jutellen. Lehmustassu tai minä emme olleet napanneet mitään, sillä aikamme oli kulunut miltei kokonaan saalistusasennon hiomiseen, oppilaani pitkä turkki oli vaikeuttanut vaanimista, mutta uskon että hän oppisi saalistamaan sen kanssa erinomaisesti. Havutassu oli niin paljon Lehmustassua vanhempi, joka tarkoitti ettei heitä sopinut vertailla. Kumppanini lähti tassuttamaan oppilaansa kanssa meitä vastaan ja kun saavutti he saavuttivat meidät saimme kuulla lämpimän tervehdyksen. Kun olimme tassuttaneet jo vähän matkaa leiriin mieleeni muistui asia, jonka olin miltei unohtanut.
"Tänäänhän on kokoontuminen!" hihkaisin ja kasvoillani loisti innostunut hymy. Olin niitä kissoja jotka pitivät koontumisista, tänään minulla oli mielessä tietty henkilö kenet tahtoisin tavata jos me molemmat pääsisimme mukaan.
Minttutähti oli juuri ilmoittanut kokoontumiseen lähtijät ja onnkseni olin yksi mukaan lähtijöistä. Minun, päällikön, varapäällikön ja parantajien lisäksi mukaan lähtivät: Valkosydän, Kyyhkylento, Sarasydän, Varpusliito, Punaviilto, Kuutamotassu, Susitassu, Lehmustassu, Havutassu, Orkideapolku ja Pujosulka. Olin iloinen siitä, että oppilaani pääsi mukaan kokoontumiseen, tämä oli hänen ensimmäinen. Muistin vielä selvästi minun ensimmäisen kokoontumisen Rosmariiniputouksen - silloisen mestarini - kanssa. Nyt olin asettautunut muiden kokoontumiseen lähtevien kissojen luokse Lehmustassu vierelläni. Ajattelin, että minun tulisi ohjeistaa oppilastani Rosmariiniputouksen tavoin ensimmäisessä kokoontumisessaan. Kun olimme saapuneet kokoontumispaikalle, sinne oli saapunut vasta Myrskyklaani joten en vielä tietäisi olisiko Mäyräraita tulossa. Päätin kuitenkin ensin ohjeistaa Lehmustassua muitten klaanien oppilaiden luokse.
//Mäykkä? Lehmus? Toivottavasti en hitannu Lehmusta liikaa.. :D
Rosmariiniputous 25.10.2018
"Kokoontumiseen lähtevät minun lisäkseni Rosmariiniputous, Sienikarva, Liljahenkäys, Valkosydän, Kyyhkylento, Sarasydän, Varpusliito, Punaviilto, Kettuaskel, Kuutamotassu, Susitassu, Havutassu, Lehmustassu, Orkideapolku ja Pujosulka."
Räpäytin meripihkaisia silmiäni tyytyväisenä, kun Minttutähti nimitti kokoontumiseen lähtevät kissat. Tästä lähtien minä tulisin lähtemään jokaiseen klaanikokoontumiseen asemani takia, mutta jostakin syystä minä jaksoin aina innostua kokoontumisista. Täydenkuun tapaamiset eivät olleet kaikkien juttu, mutta minä nautin niistä.
"Kaikki ovat näemmä valmiina", Minttutähti naukaisi viereltäni ja marssi kissajoukon johtoon, "Varjoklaani, lähdetään!"
Kiirehdin vielä nopeasti naaraspäällikön rinnalle ja lähdimme yhdessä johdattamaan varjoklaanilaisia ulos leiristä. Tunsin oloni todella itsevarmaksi ja pitkästä aikaa pystyisin olemaan ylpeä klaanistani, kerran Tihkutähti oli kuollut.
Kun saavuimme Nelipuiden suurelle aukiolle, pystyin heti haistamaan ilmassa Myrskyklaanin hajun, joten taisimme olla toinen paikalle saapunut klaani. Jäin hetkeksi ihailemaan korkeita Nelipuita, joiden lehdet olivat muuttuneet kauniin ruskehtaviksi, mutta pysyneet silti puussa kiinni. Kissoja sen ympärillä oli vähän, ainoastaan myrskyklaanilaisten noin viidestätoista kissasta koostuva joukkio. Lähdin johdattamaan Minttutähden kanssa varjoklaanilaisia aukiota kohti ja huomasin monien myrskyklaanilaisten katseiden kääntyvän meihin. Joidenkin kissojen arvostelevat katseet osuivat myös minuun, koska satuin kulkemaan päällikön rinnalla.
"Varjoklaani, voitte hajaantua", Minttutähti naukaisi äänekkäästi, kun olimme saapuneet myrskyklaanilaisten lähettyville. Varjoklaanilaiset lähtivät heti omiin suuntiinsa, jotkut hajaantuivat pieniin ryhmiin juttelemaan ja jotkut menivät heti myrskyklaanilaisten seuraan. Myrskyklaanilaisia tutkiessani tunnistin yksin istuvan Lehtiturkin, Myrskyklaanin varapäällikön. Hän ei näyttänyt odottavan ketään rauhallisesta katseesta päätellen, joten nousin seisomaan ja lähdin pujottelemaan hänen luokseen.
"Hyvää iltaa, Lehtiturkki, eikö niin?" varmistin kohteliaasti päästyäni vaaleanruskean naaraan luokse. Lehtiturkki kohotti yllättyneenä päänsä ja kohdisti kirkkaanvihreän katseensa minuun. Hän näytti miettivän nimeäni vähän aikaa, mutta muisti sen muutaman silmänräpäyksen sisällä.
"Rosmariiniputous, mukava tavata. Miten Varjoklaanissa on mennyt?"
"Meillä on mennyt hyvin. Riistaa on hyvin kaikille ja klaaniin on syntynyt kolme pentua", naukaisin tyynesti. Tietystihän minä jätin pois negatiiviset jutut, eli Tihkutähden kuoleman ja kahden varjoklaanilaisen muuton Kuolonklaaniin, mutta Lehtiturkki saisi kuulla ne pian, "entä Myrskyklaanilla?"
"Meilläkin menee erinomaisesti, meillä on uusi soturi, oppilas ja pentu ja riistaa on yllinkyllin", Lehtiturkki selitti rauhallisella äänensävyllä. Nyökäytin päätäni ja käännyin sitten ympäri, kun haistoin Tuuliklaanin hajun. Sieltähän Tuuliklaanin joukko saapuikin, tosin Karpalopuna johdossa. Olikohan Naalitähdelle tapahtunut jotain vai miksiköhän soturi vei klaaniaan kokoontumiseen?
"Minä taidan lähteä nyt, oli mukava jutella", naukaisin nopeat hyvästit Lehtiturkille ja lähdin tassuttelemaan aukiolla ympäriinsä, yrittäen etsiä seuraa itselleni.
//Saa tarjota seuraa Rosmalle :D
//362 sanaa
Kettuaskel 27.10.2018
Tassutin monien kissojen joukossa, jotka joko rupattelivat keskenään tai pörhistelivät karvojaan ja kilpailivat paremmuudellaan muiden klaanien kissojen kanssa. Näin sivusilmällä kuinka mustaturkkinen Mäyräraita hivuttautui Minttusydämen luokse juttelemaan. *Nyt vielä kun etsisin itselleni seuraa..* Haravoin kokoontumisaukiota parhaani mukaan katseellani, mutten silti pystynyt näkemään jokaista kissaa. Se ei haitannut, sillä minulle riitti erään kauniin kissan näkeminen, joka jutusteli vaaleanruskealla Myrskyklaanin varapäällikölle. Kasvoni hymyilivät, mutta sisimpäni ei, sillä Mäyräraidan ja minun keskusteluni olivat latistaneet tunnelmaa. maan kissojen välistä pujotellen Rosmariiniputouksen luokse, joka näytti olevan kovin luontevasti toisen varapäällikön seurassa, hänet oli kuin luoto omaan asemaansa. Kun vihdoin saavutin varapäälliköt tervehdin heitä kohteliaasti:
"Hyvää iltaa Lehtiturkki ja Rosmariiniputous." Tuttu vino virneeni nousi kasvoilleni kun katselin kissoja vierelläni. Rosmariiniputous naurahti kun huomasi, ettei Lehtiturkilla ollut mitään hajua nimestäni.
"Tässä on Kettuaskel", kumppanini esitteli. Lehtiturkki nyökkäsi oivaltavan näköisenä ja nyökkäsi tervehdykseksi. Juuri ennen kuin keskustelu alkoi Lehtiturkin taakse ilmestyi pähkinänruskea kolli, joka sattumoisin oli myös Myrskyklaanin päällikkö. Kolli tökkäsi Lehtiturkkia kevyesti hännällään, että sai tämän huomion. Kissojen katseista ja hellävaraisista liikkeistä saattoi päätellä heidän olevan kumppanit.
"Anteeksi, että tulin varastamaan seuralaisenne, mutta minulla on jotain erittäin tärkeää asiaa Lehtiturkille, kolli naukaisi ja vilkaisi minua ja Rosmariiniputousta vaaleanvihreillä silmillään, joissa oli vain hiven pahoittelua. Ehkä muut klaanit pitivät Varjoklania edelleen paheksuttavana Tihkutähden ajoilta - tai eiväthän muut klaanit vielä välttämättä tienneet hirmuvaltiaan kuolemasta. Kun parivaljakko nyt käännyin Rosmariiniputouksen luonnonvalkeahahmon puoleen. Rosmariiniputous osasi lukea minua täydellisesti ja huomasi kaiken teatterin takaa, että kaikki ei ollut hyvin.
"Onko sinulla jokin hätänä?" naaras kysyi kauniilla äänellänsä ja kiinnitti lempeän meripihkaisen katseensa minun silmiini. Kohautin lapojani.
"Juttelin Mäyräraidalle, mutta ei latisteta tunnelmaa enää sen enempää. Kerron sinulle myöhemmin", selitin ja vedin kasvoilleni jonkinlaisen naamion, joka sai minut näyttämään edes vähän iloisemmalta. Hymy ei ollut silti puoliksikaan aito, vaikka tunsin todellista onnea kun Rosmariiniputous oli vierelläni, mutta nyt minua ei vaan enää huvittanut olla iloinen. Olin elätellyt toiveita siitä, että Mäyräraita tahtoisi palata Varjoklaaniin, mutta hän näytti niin kovin luonnolliselta Kuolonklaanin riveissä. Minusta tuntui vain jotenkin helpommalta olla näyttämättä masennustani ja huolestuttaa muita turhaan.
//Rosma?
331 sanaa
Rosmariiniputous 19.10.2018
"Keitä nuo kaksi ovat?"
Käänsin hitaasti meripihkaisen katseeni toiseen kollipentuun, joka oli äsken juuri avannut hyvin samansävyiset meripihkaiset silmänsä. Ja nyt hän tuijotti minua ja Kettuaskelta pyöreät silmät suurina kiiluen. Tuijotus kesti vain lyhyen hetken, kunnes tummanruskea raidallinen pentu kääntyi taas Orkideapolun puoleen, selvästikin odottaen emoltaan jonkinlaista vastausta.
"Kolli on Kettuaskel ja naaras Rosmariiniputous. Upeita kissoja molemmat", Orkideapolku vastasi lempeästi pojalleen ja nyökäytti kunnioittavasti päätään meille. Nyökäytin aivan yhtä kunnioittavasti päätäni kellertävän oranssille kuningattarelle, olihan hän minua vanhempi ja täten kokeneempi.
"Keitäs he ovat?" Kettuaskel kysyi, vihjaten tietenkin tummanruskeaa kollipentua ja toista kollia, joka oli tummanharmaa väritykseltään.
"Hukkapentu ja Turvepentu", Pyypentu ilmoitti nopeasti. Nyökäytin hitaasti päätäni kellertävälle naaraspennulle ja annoin sitten katseeni leijua hetken aikaa kolleissa. He näyttivät kummatkin terveiltä pennuilta, joista voisi aikojen kuluessa kasvaa vahvoja ja uskollisia sotureita Varjoklaanille. Päätin nopeasti mielessäni, että alkaisin seuraamaan tuota kolmikkoa tarkasti, sillä näin heissä ainesta kunnollisiksi sotureiksi.
"Oletko koskaan leikkinyt peliä, jonka nimi on sammalpallo?" Kettuaskel kysyi Pyypennulta ja nosti tavanomaisen vinon virneensä kasvoilleen. Pyypentu innostui kumppanini kysymyksestä, mutta niin innostui Turvepentukin. Suurikokoinen pentu pomppi siskonsa rinnalle ja porasi meripihkaisen katseensa Kettuaskeleeseen.
"Minä en ole, mutta haluan leikkiä sitä. Opettakaa sitä minulle. Vai muuten, voivatko päälliköt leikkiä sitä? Olen päättänyt että minusta tulee joskus Varjoklaanin päällikkö!"
Turvepennun sanat palauttivat mieleeni Minttusydämen, hyvän ystäväni ja Varjoklaanin seuraavan päällikön, joka oli parhaimmillaan hakemassa henkiään ja päällikkönimeään Tähtiklaanilta. En malttanut odottaa tätä uutta aikakautta, joka oli saapumassa Varjoklaaniin. Minä tiesin, että Minttusydämestä tulisi erinomainen päällikkö, sellainen päällikkö jonka Varjoklaani ansaitsisi.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaanikokoukseen!"
Minun ja Kettuaskeleen kasvot nousivat täysin samaan aikaan ylös, kun tuttu kutsuhuuto kajahti pentutarhaan asti. Kohtasin kumppanini sähkönsinisen katseen hetkeksi ja näin oman tyytyväisyyteni heijastuvan hänen silmistään. Minttusydän oli saanut yhdeksään henkeään ja päällikkönimensä, joten hänet tunnettaisiin Minttutähtenä. Vetäisin syvään henkeä ja kompuroin jaloilleni, lähtien laahustamaan pentutarhan sammalverhoja kohti.
"Tulkaahan, pennut. Me emme mene vielä aukiolle, vaan jäämme seuraamaan kokoontumista pesän edustalta", Orkideapolku naukaisi pennuilleen ja alkoi ohjeistaa heti ulos pesästä. Vilkaisin haikeana pentukolmikkoa ja tunsin sydämeni sulavan. Jonakin päivänä minullakin olisi omia pentuja enkä malttanut odottaa sitä päivää.
Sukelsin leiriaukiolle Kettuaskel rinnallani ja kohtasin heti ensimmäisenä Minttutähden tummansiniset silmät. Päällikkö silmäili minua ja Kettuaskelta ilmeellä, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
"Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta se voi kuulla ja hyväksyä valintani", Minttutähti aloitti ja jäi silmäilemään soturien rivistöä. Sen hetken aikana tunsin vatsassani kouristavaa kipua, aivan kuin jokin asia olisi ollut vatsani sisällä ja yrittänyt epätoivoisesti potkia itseään ulos. Murahdin hiljaa, mutta silti rajusti kivusta ja nostin kivuista välittämättä meripihkaisen katseeni Minttutähteen. Suureksi yllätyksekseni päällikön katse oli porautunut minuun kuten kaikkien klaanitoverieni katseetkin.
"Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous!"
Suuni loksahti hämmästyksestä auki, kun Minttutähti ilmoitti ylväästi ja kristallinkirkkaasti, että minusta tulisi uusi varapäällikkö. Jäin tuijottamaan ystävääni yllättyneenä ja odottaen, että hän sanoisikin erehtyneensä, mutta kun päällikkö jäi katsomaan minua kärsivällisesti, tajusin tämän olevan totta. Minusta tulisi Varjoklaanin uusi varapäällikkö. Vetäisin syvään henkeä keuhkoihini ja kohotin ylväästi kuononi korkealle, nyökäyttäen päätäni sitten hyväksymisen merkiksi.
"Rosmariiniputous! Rosmariiniputous!"
Kasvoilleni nousi häkeltynyt, mutta iloinen ilme, kun klaanitoverini alkoivat huutaa nimeäni kovaan ääneen. He hyväksyivät asemani, ainakin suurin osa. Annoin meripihkaisen katseeni kiertää kissajoukkiossa ja tunnistin minulle läheisimmät kissat heti. Liljahenkäyksen, Kettuaskeleen ja Varpusliidon. En olisi päässyt tähän asemaan ilman heidän apuaan.
Kun onnittelut olivat hiljentyneet, lähdin hölkkäämään parantajan pesää kohti, jonne Liljahenkäys oli juuri kääntymässä. Lähestymiseni kuultuaan emoni kääntyi ympäri ja tuon kasvoilla loisti niin ylpeä ilme, että tiesin heti emoni olevan niin ylpeä kuin hän mahdollisesti voisi olla. Sukelsin suoraan naaraan syliin ja painoin kuononi tuon tummanharmaaseen turkkiin, hengittäen emoni turvallista tuoksua sieraimiini.
"Onnittelut varapäällikkyydestä, rakas tyttäreni", Liljahenkäys aloitti onnittelun, mutta uusi kouristus toi mieleeni alkuperäisen syyni emoni luokse tulemisesta. Pakottauduin irrottautumaan naaraan turkista ja porasin vakavoituneen katseeni parantajaoppilaan meripihkaisiin silmiin, jotka olin itse perynyt häneltä.
"Kiitos, mutta tarvitsen apua. Puhutaan pesässäsi", ilmoitin päättäväisesti. Liljahenkäys nyökäytti päätään vakavasti ja taluttu minut parantajan pesään, työntäen sammalverhot eteen. Hän ohjeisti minut lähimmän sammalpedin luokse ja jäi seuraamaan huolestuneena, kun kapusin pedille.
"Tuon klaanikokouksen aikana minulle tuli todella outoja, kouristusmaisia kipuja vatsaani. Ne kestivät vain vähän aikaa, ehkäpä pari silmänräpäystä ja sitten ne katosivat kuin tuhka tuuleen. Voisitko tarkistaa mitä on meneillään?" kysyin huolestuneena Liljahenkäykseltä. Emoni nyökäytti päätänsä hitaasti ja käski minua laskeutumaan selälleni niin, että vatsa-alueeni olisi näkyvillä. Seurasin emoni ohjeistusta ja laskeuduin makaamaan. Liljahenkäys alkoi tunnustella vatsaani varovaisesti käpälillään, mutta hän ei tehnyt sitä muutamaa silmänräpäystä pidempään, kunnes naaras laskeutui jo istumaan sammalpedin vierelle ja kohdisti meripihkaisen katseensa minuun. Nousin nopeasti istuma-asentoon ja porasin kärsimättömän tuijotukseni emooni.
"No, mikä minulla on?"
//Lilja?
//744 sanaa
Liljahenkäys 20.10.2018
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaanikokoukseen!” Höristin korviani valpastuneena kuullessani tuttuakin tutumman äänen kajahtavan aukiolla. Hän oli palannut! Minttutähti oli saanut yhdeksän henkeään.
Työnnyin suuaukkoa peittävän sammalverhon läpi ulos pesästä ja katsahdin automaattisesti klaanikiven päälle loikanneeseen punaruskeaan naaraaseen, joka silmäili klaanitovereitaan rauhallisen näköisenä. Minulla ei ollut hajuakaan miten, mutta ystäväni oli muuttunut jotenkin - tietenkin hyvällä tavalla!
“Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta se voi kuulla ja hyväksyä valintani”, uuden päällikön aloittaessa puheensa hiivin vaivihkaa klaanikiven vierelle istumaan. Vilkaisin sivusilmällä kiven päällä ylväästi seisovaan Minttutähteen, jonka katse oli kiinnittynyt tiettyyn pisteeseen. Seurasin sitä omalla katseellani, kunnes tajusin, ketä hän katsoi.
“Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous!” päällikkö ilmoitti kuuluvalla äänellä ja nyökkäsi pienesti tyttärelleni, jonka suu oli loksahtanut hämmästyksestä auki. Hänkään ei ollut tainnut osata odottaa tätä.
”Rosmariiniputous! Rosmariiniputous!” huusin klaanitoverieni rinnalla. Olin pakahtua ylpeydestä. Tyttärestäni tulisi varmasti Minttutähden jälkeen hyvä päällikkö klaanille.
Käännyin ympäri aikeissa palata jo takaisin parantajan pesälle. Minun olisi vielä tänään käytävä etsimässä täydennyksiä varastoihimme, sillä lehtikato lähestyi hyvää vauhtia ja pahimmassa tapauksessa palelluttaisi kaikki yrtit ennen aikojaan.
Kuulin lähestyviä askelia ja tunnistin heti Rosmariiniputouksen niin rakkaan tuoksun. Käännähdin kannoillani ja kohtasin naaraan hymyilevät kasvot. Otin hänet syleilyyni ja hengitin hänen tuoksuaan sanattomana.
“Onnittelut varapäällikkyydestä, rakas tyttäreni”, onnittelin tytärtäni, joka kuitenkin tuntui yllättäen muuttuneen kovin jähmeäksi ja kipuilevan tuntuiseksi. Rosmariiniputouksen vetäytyessä kauemmaksi minusta hän vahvisti epäilykseni.
“Kiitos, mutta tarvitsen apua. Puhutaan pesässäsi”, hän maukui ja viittasi hännällään pesäni suuntaan. Nyökkäsin vakavoituneena ja lähdin taluttamaan naarasta pesälle.
Pesälle päästyämme suljin sammalverhot ja käännyin huolestuneena katsomaan, miten Rosmariiniputous kapusi hyvin vaivalloisen näköisesti yhdelle sairasaukion vuoteista.
“Tuon klaanikokouksen aikana minulle tuli todella outoja, kouristusmaisia kipuja vatsaani. Ne kestivät vain vähän aikaa, ehkäpä pari silmänräpäystä ja sitten ne katosivat kuin tuhka tuuleen. Voisitko tarkistaa mitä on meneillään?” hän pyysi itsekin kuulostaen huolestuneelta.
Nyökkäsin hitaasti ja käskin häntä kääntymään selälleen, jotta naaraan vatsapuoli jäisi paljaaksi. Ryhdyin tunnustelemaan hänen vatsaansa varovasti etutassuillani, kunnes tunsin pienen potkun jota seurasi toinen. Astahdin taaksepäin ja kohdistin katseeni hetkeksi Rosmariiniputouksen meripihkasilmiin, jotka olivat huolesta pyöreät. Sen jälkeen istahdin alas ja katsahdin käpäliini mietteliäänä. Tämä ei oikeastaan ollut tullut minulle yllätyksenä. Olihan naaras viettänyt paljon aikaa Kettuaskelen seurassa.
“No, mikä minulla on?” Rosmariiniputous vaati saada tietää ja kömpi istumaan.
“Olet tiinenä”, vastasin suoraan. “Tunsin siellä ainakin kaksi pentua.”
//Rosma?
//371 sanaa.
Rosmariiniputous 20.10.2018
Silmäni suurenivat ainakin kaksinkertaisiksi, kun tajusin mitä Liljahenkäys oli juuri päästänyt suustaan. Minä olin tiinenä, minä odotin pentuja. Emoni oli onnistunut jopa kertomaan minulle, että hän oli tuntenut ainakin kaksi pentua vatsani sisällä. Oliko tämä oikeasti totta, tulisiko minusta emo? Saisinko minä todella pentuja Kettuaskeleen kanssa ja perustaisimme vihdoinkin perheen?
"Oletko aivan varma?" kysyin vielä varmistuksena, mutta en rehellisesti sanottuna ollut yllättynyt. Kyllä minä olin tiennyt tulevani tiineksi lähiaikoina, mutten ollut uskonut sen tapahtuvan näin pian. Kohdistin meripihkaisen katseeni Liljahenkäykseen odottaen kuulevani, että hän olikin erehtynyt, mutta emoni nyökäytti päättäväisenä päätään. Henkäisin haltioituneena ja sukelsin suoraan parantajaoppilaan syliin toistamiseen.
"Voi Liljahenkäys, minusta tulee vihdoinkin emo", kuiskasin sanoinkuvaamattoman iloisena emoni korvaan, "minä saan pentuja. Pentuja, jotka voin kasvattaa Kettuaskeleen kanssa."
"Ja minä saan pennunpentuja. Rosmariiniputous, olen niin onnellinen puolestasi", Liljahenkäys naukaisi ja puristi minua tiukasti. Olin unelmoinut pennuista Kettuaskeleen kanssa siitä asti, kun olimme kertoneet toisillemme tunteistamme. Minä todella rakastin Kettuaskelta ja nyt pääsisin perustamaan perheen rakastamani kissan kanssa.
"Minun täytyy kertoa Kettuaskeleelle heti. Hän on varmasti vähintään yhtä onnellinen kuin minäkin. Hänestä tulee täydellinen isä pennuillemme", kuiskasin ilon ja onnen vallatessa sydämeni. Irrottauduin pitkän hetken jälkeen Liljahenkäyksen lämpimästä turkista ja räpäytin meripihkaisia silmiäni - joista oli alkanut valua onnen kyyneleitä - emolleni.
"Niin hänestä varmasti tuleekin. Menehän nyt kertomaan Kettuaskeleelle", Liljahenkäys ohjeisti lämpimästi ja heilautti häntäänsä pesää peittävien sammalverhojen suuntaan. Kumarsin emolleni kiitoksena ja suorastaan juoksin ulos pesästä. En kiinnittänyt mitään huomiota aukiolla istuviin kissoihin, yritin vain etsiä innostuneena kumppaniani. Minun täytyisi myös kertoa Varpusliidolle, että hänestä olisi tulossa setä. En välittänyt siitä, että hän ei oikeasti ollut minkäänlaista sukua minulle, mutta hän oli periaatteessa veli minulle, joten pennut saisivat kutsua häntä sedäkseen.
Hetken etsiskelyn jälkeen tunnistin Kettuaskeleen punertavanruskean hahmon, joka oli istuutunut leirin laitamille Luomavirran kanssa. Minut huomattuaan kollin sähkönsininen katse kirkastui ja pian Luomavirtakin huomasi saapumiseni. Lumenvalkoinen ystäväni nousi seisomaan ja kumartui halaamaan minua nopeasti.
"Onnea varapäällikkyydestä, Rosmariiniputous. Oletan, että sinulla on jotain asiaa kumppanillesi", Luomavirta virnisti leikkisästi ja vilkaisi Kettuaskelta nopeasti.
"Oletit aivan oikein. Voisitko antaa meille hetken?" pyysin kohteliaasti ja Luomavirta nyökäytti nopeasti päätään, lähtien sitten luotamme vähin äänin. En ehtinyt edes istuutua Kettuaskeleen viereen, kun hän jo sukelsi antamaan minulle lämpimän halin.
"Paljon onnea minultakin varapäällikkyydestä. Sinusta tulee varmasti-" Kettuaskeleen lause keskeytyi, kun hän näki kasvoiltani että minulla oli hänelle asiaa. Punertavanruskea kumppanini räpäytti hitaasti sähkönsinisiä silmiään ja asettui istumaan, antaen minunkin istuutua vierelleen.
"Sinulla on jotain asiaa, eikö niin?" hän kysyi. Nyökäytin päätäni äänettömästi.
"Hyvää vai pahaa?"
"Kettuaskel, minä olen tiinenä. Minä odotan meidän pentujamme, joita on Liljahenkäyksen mukaan ainakin kaksi", ilmoitin ilon kyyneleet silmistäni valuen. Olin niin innoissani tästä uudesta elämänavaiheesta ja siitä, että minä saisin aivan omia pentuja, joita voisin kasvattaa Kettuaskeleen kanssa.
//Kettu?
//439 sanaa
Kettuaskel 22.10.2018
Kettuaskel, minä olen tiinenä. Minä odotan meidän pentujamme, joita on Liljahenkäyksen mukaan ainakin kaksi", Rosmariiniputous kertoi meripihkaiset silmät säihkyen. Loikkasin miltei onnesta ilmaan kun nousin seisomaan hämmentyneen iloisena. Etsin sanoja, joilla voisin kuvata riemua sisälläni. Syöksyin halaamaan Rosmariiniputousta syvästi. Kehräys nousi kurkustani, sillä sanoja en saanut suustani ulos.
"Minä.. minä.. rakastan sinua!" kuiskasin änkyttäen ja peruutin hieman katsoakseni naaraan kasvoja ja nuolaistakseni tämän poskea. Rosmariiniputouksen silkinpehmeä vaalea turkki tuntui ihanalta omaa turkkiani vasten. Kuvittelin pentuja, jotka tulisimme saamaan ja heistä tulisi kaksi Varjoklaanin urhoollista soturia - tai soturi ja parantaja.
"Rosmariiniputous. Sinä olet tehnyt minut jo olemassa olollasi maailman onnellisimmaksi kissaksi, kuvittele miltä minusta tuntuu nyt. Saamme oikean perheen. En tiedä mitä sanoa", nau'uin silmät rakkaudesta kimaltaen, "Me suojelemme poikiamme ja tyttäriämme ja takaamme heille turvatun tulevaisuuden." En tiennyt saisimmeko poikia vai tyttäriä vai molempia, mutta sillä ei ollut väliä. Nyt Tihkutähti ei olisi estämässä minun ja Rosmariiniputouksen suhdetta. Rosmariiniputous hymyili niin kovin onnellisena ja minä olin onnellinen kun hänkin oli, mutta minun oli pakko rikkoa onnellisuuden säteet osittain.
"Ahh unohdin melkein, lupasin viedä Lehmustassun harjoituksiin. Ikävää, että en voi olla kanssasi nyt, mutta mitä on luvattu niin se pidetään", naukaisin hieman haikeasti ja nuolaisin nopeasti Rosmariiniputouksen päälakea. Kun näin tuoresaaliskasan vierellä istuvan Havutassun minulla välähti. Kasvoilleni nousi tuttu vino virneeni kun suunnittelin jo tulevaisuutta mielessäni.
"Tai entä jos lähtisimme yhdessä opettamaan oppilaitamme? Eikös heidänkin ole parempi kuunnella opetusta monesta eri näkökulmasta?"
//Rosma? Havu tai Lehmus?
231 sanaa
Rosmariiniputous 22.10.2018
"Tai entä jos lähtisimme yhdessä opettamaan oppilaitamme? Eikös heidänkin ole parempi kuunnella opetusta monesta eri näkökulmasta?" Kettuaskel ehdotti huomattuaan oppilaani Havutassun, joka istui yksinään tuoresaaliskasan lähettyvillä ja suki ruskean ja tummanruskean juovikasta turkkiaan. Nyökäytin hitaasti päätäni kumppanini ehdotukselle, koska se ei ollut lainkaan hullumpi idea. Havutassu oli edistynyt hyvin koulutuksessaan, mutta minulla oli vieläkin mielessä asioita joita voisin opettaa oppilaalleni. Tihkutähti oli jakanut minulle monia opetuksia ja tahdoin varmistaa, että jakaisin ne eteenpäin mahdollisimman tarkasti.
"Olet oikeassa, lähdetään vain. Jos arvon kolli vain tahtoo odottaa, minä ilmoittaisin metsästyspartion ennen lähtöämme. En saa unohtaa varapäällikön tehtäviäni, enhän?" virnistin leikkisästi ja näpäytin Kettuaskeleen nenänpäätä luonnonvalkoisella hännälläni. Nousin sitten mahdollisimman ylväästi ylös ja lähdin tassuttelemaan leirin uloskäynnin lähettyville, antaen samalla meripihkaisen katseeni kiertää leiriaukiota ja sillä olevia kissoja. Metsätyspartioon voisi ottaa aika monta kissaa, ehkä kaksi vapaata soturia ja kolmannen soturin jolla olisi myös oppilas. Asetuin istumaan piikkihernetunnelin edustalle ja huomasin jo muutaman varjoklaanilaisen katseen kohdistuvan minuun.
*Ei hätää, sinä osaat järjestää partion. Olet ennenkin päättänyt keitä otat mukaasi partioon, joten voit koota ihan helposti metsästyspartion", muistutin itseäni ja kokosin itsevarmuuteni.
"Sarasydän, Okaliekki, Ikituuli ja Savutassu lähtevät metsästyspartioon. Suunnatkaa Myrskyklaanin reviiriä kohti ja jääkää rajan lähettyville metsästämään. Ikituuli johtaa partiota", ohjeistin kuuluvasti ja jäin silmäilemään, kuinka kissat alkoivat saapua aukiolle. Jäin seuraamaan, kuinka isäni entinen mestari johdatti partion ulos leiristä ja Sarasydän katosi partion viimeisenä kissana piikkihernetunnelin pimeyksiin. Kun varmistuin, että he olivat lähteneet matkoihinsa, nousin uudelleen jaloilleni ja lähdin marssimaan Havutassua kohti. Silmäkulmastani huomasin Kettuaskeleen katoavan oppilaiden pesään, kumppanini oli varmasti etsimässä Lehmustassua.
"Havutassu", tervehdin tukevarakenteista oppilastani lyhyesti, mutta silti ystävällisesti. Kollin metsänvihreä katse nousi ruskeahkosta turkistaan suoraan minuun ja hän räpäytti silmiään tervehdykseksi.
"Lähdemme Kettuaskeleen ja hänen oppilaansa Lehmustassun kanssa harjoituksiin, joten siistiydy nopeasti niin pääsemme lähtemään", naukaisin Havutassulle, joka nyökäytti päätäänsä.
"Olen itseasiassa jo ehtinyt sukia turkkini kuntoon, joten voimme minun puolestani lähteä", Havutassu ilmoitti.
"Niin minunkin puolestani."
Käännyin ynpäri kuultuani kumppanini tutun äänen ja suoraan takanani seisoivatkin Kettuaskel ja hopeanharmaa Lehmustassu, joka oli päässyt oppilaaksi hieman Havutassun jälkeen.
"Lehmustassukin on valmis, joten taidamme olla valmiita lähtöön. Johdata tietä, varapäällikkö", Kettuaskel virnisti leikkisästi ja astui kohteliasti sivuun, jotta pääsisin johtamaan ryhmää. Nyökäytin kiitollisena päätäni kollille ja lähdin sitten marssimaan päättäväisin askelin ulos leiristä.
"Millaiset harjoitukset pidämme?" Havutassu kysyi, kun olimme sukeltaneet ulos pimeästä piikkihernetunnelista ja lähteneet vaeltamaan Kuolonklaanin rajan suunnassa sijaitsevaa harjoitteluaukiota kohti. Jäin hetkeksi miettimään, mitä sekä minun oppilaani ja Kettuaskeleen oppilaan olisi hyvä harjoitella.
"Voisimme harjoitella suolla piileskelevien saaliseläinten saalistamista, koska ne voivat olla haasteellisia napata", ilmoitin hetken hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisin Kettuaskeleeseen nähdäkseni sopisiko idea kumppanilleni. Kettuaskel nyökäytti päätään hyväksyvästi ja sai hienoisen itsevarmuuden liekin syttymään sisälläni.
"Hei, minä haistan varjoklaanilaisia aivan lähistöllä!" Lehmustassu ilmoitti yht'äkkiä. Haistelin ilmaa nopeasti varmistaakseni ja tajusin nopeasti, että hopeanharmaa oppilas oli oikeassa.
"Keitä siellä?" huusin tiheän aluskasvillisuuden sekaan kun paikansin kissojen saapumissuunnan. Ei kestänyt kauan, kunnes Liljahenkäys ja Varpusliito astuivat ulos saniaistiheiköstä ja saapuivat suoraan eteemme. Kaksikon katseet porautuivat heti minuun ja aistini kertoi heti, että heillä oli jotain asiaa minulle.
"Rosmariiniputous, Kettuaskel. Olimme juuri palaamassa leiriin kävelyltä, mutta minulls olisi sinulle asiaa, Rosmariiniputous", Liljahenkäys ilmoitti tyynesti. Räpäytin meripihkaisia silmiäni yllättyneenä, mutta nyökäytin sitten päätäni ja käänsin meripihkaisen katseeni Kettuaskeleeseen.
"Vie Havutassu ja Lehmustassu harjoitusaukiolle, tulen mahdollisimman pian sinne", ohjeistin kumppaniani. Kettuaskel nyökäytti päätään ja lähti johdattamaan oppilaita samaan suuntaan, johon olimme olleet matkalla. Jäin katselemaan hetkeksi kumppanini ja pian syntyvien pentujeni isän perään, kunnes käänsin vakavoituneen katseeni Liljahenkäykseen ja Varpusliitoon. Aloin hieman pelästyä, kun pystyin erottamaan huolen kaksikon silmissä.
"Mitä nyt? Onko kaikki hyvin?" kysyin varovaisesti.
//Lilja? Varpunen?
//576 sanaa
Rosmariiniputous 16.10.2018
"Huomenta Rosmariiniputous."
Nostin meripihkaisen katseeni puoliksi syödystä hiirestä, kun Kettuaskel saapui luokseni. Kasvoilleni nousi automaattisesti lämmin hymy kun näin kumppanini, aivan sama oliko hän vienyt Tihkutähden hengen vai ei.
"Hyvää huomenta, Kettuaskel", tervehdin lempeästi kumppaniani ja nousin nuolaisemaan hänen poskeaan. Kettuaskel väläytti minulle tavanomaisen vinon virnistyksensä ennen kuin avasi suunsa:
"Minun täytyy käydä vielä pikaisesti Lehmustassun luona, sen jälkeen voimme ottaa suunnan kohti pentutarhaa. Ole valmiina." Kettuaskel ilmoitti nopeasti ja kääntyi kohti klaaninvanhimpien pesään jossa Lehmustassu varmastikin tällä hetkellä oli. Koska kumppanillani ei tulisi kestämään kauan, aloin syömään hiirtä napakalla tahdilla. Tämä oli ensimmäinen ateriani sen jälkeen kun olin lähtenyt samaan partion, jonka keskellä olin törmännyt Tihkutähden kuolleeseen ruumiiseen. En tulisi ikinä unohtamaan sitä hetkeä, kun olin kohdannut Liljahenkäyksen paniikista loistaneen katseen ja haistanut kumppanini tuoreet hajujuoksut, joihin oli sekoittunut veren kirpeä haju. Mutta nyt kaikki oli hyvin, Tihkutähti oli kuollut, Liljahenkäys oli muiden Tähtiklaaniin uskovien kissojen tavoin vihdoinkin turvassa ja Kettuaskel oli kunnossa. Varjoklaani oli vihdoinkin pelastettu Tihkutähden vallasta ja minun silmissäni Kettuaskel oli ollut se pelastaja.
Olin juuri saamassa luonnonvalkoisen turkkiini putsaamisen päätökseensä kun Kettuaskel saapui luokseni. Käänsin meripihkaisen katseeni kumppaniini ja näin rakkauteni heijastuvan kollin silmistä. Voi, kuinka minä rakastinkaan Kettuaskelta.
"Oletko valmis?" Kettuaskel kysyi virnistäen leikkisästi, "vai kestääkö arvon neidillä kauankin turkkinsa putsaamisessa?"
"Olen itseasiassa juuri nyt valmis", virnistin ilkikurisesti kumppanilleni ja lähdin marssimaan hänen rinnallaan pentutarhaa kohti. En malttanut odottaa Orkideapolun ja Valvehengen pentujen näkemistä. Nämä pennut olivat ensimmäiset pennut, jotka syntyisivät uuteen ja turvalliseen Varjoklaaniin.
"Huomenta pesään", tervehdin ystävällisesti, mutta silti hieman hillitysti sukellettuani parantajan pesään. Valvehenki saapui silmänräpäyksessä luoksemme ja nyökäytti päätään meille tervehdykseksi. En ollut erityisemmin jutellut kollille, mutta hän oli ollut samaan aikaan oppilaana isäni kanssa ja oli paljon parempi kissa.
"Tulitte varmaankin tapaamaan upeat pentumme. Tänne vain", sinertävänharmaa kolli naukaisi lämpimästi ja ohjeisti meidät Orkideapolun luokse. Henkäisin ihastuneena, kun näin kolme pientä karvapalloa kuningattaren kyljessä. Ensimmäinen pentu oli pienikokoinen naaras, jonka kellertävässä turkissa oli tummempia kuvioita. Huomasin nopeasti myös sen, että pennulla ei ollut tavallista häntää, ainoastaan pieni töpöhäntään, joka näytti uskomattoman söpöltä. Toinen pentu oli tummanharmaa kolli, jonka varpaat, korvat ja kuono olivat mustia väritykseltään. Kolmas pentu oli selvästi pentueensa kookkain, tummanruskea raidallinen kolli. Silmäilin pentukolmikkoa aivan haltioituneena. Ne olivat kaikki vahvalta ja terveeltä näyttäviä. Nämä kolme pentua olivat erittäin onnekkaita, koska he eivät olleet joutuneet elämään Tihkutähden vallan alla. Heitä katsoessa aloin kuvitella mielessäni omat pentuni, jotka makoilivat vierelläni pentutarhassa ja Kettuaskel leikki heidän kanssaan. Kun saisimme yhdessä pentuja, minä tekisin aivan kaikkeni jotta he saisivat upean emon, joka suojelisi heitä hengensä uhalla.
"He ovat niin upeita! Onnitteluni", Orkideapolku naukui ystävällisesti ja vilkaisi sitten minua leikkisästi, "olisiko mahdollista että pentumme saisivat pian leikkitovereita?"
"Olisihan se ihanaa. Katsotaan", vastasin kuningattarelle leikkisä hymy kasvoillani ja laskin pääni Kettuaskeleen olkapäälle. Syvällä sisimmässäni en kuitenkaan epäillyt, että toisen pentueen saapumisessa kestäisi kovinkaan kauan.
Yht'äkkiä vanhimman pennun, kellertävän naaraan, silmät alkoivat hiljalleen avautua. Ei kestänyt kauankaan kunnes pennun silmät olivat avautuneet kokonaan. Naaras tuijotti kaikkia pesässä olevia kissoja suurilla, meripihkaisilla silmillään.
"Ei hätää pikkuinen, me olemme hyviä kissoja", naukaisin lämpimästi ja asetuin istumaan muutaman hännänmitan päähän siltä varalta, jos naaras päättäisi lähteä emonsa vierestä ja hoiperrella toisen naaraan syliin. Räpyttelin meripihkaisia silmiäni ystävällisesti pennulle, joka näytti sisäistävän kaikkea äsken sanomaani. Sitten kellertävä naaras avasi suunsa ja naukaisi:
//Pyy? Hukka? Turve? Kettu?
//534 sanaa
Pyypentu 16.10.2018
Emon kylki oli lämmin ja turvallinen, mutta uteliaisuuteni sai minut poistumaan sen luota ja tutkimaan maailmaa. Nyt kun vatsani oli täysi maidosta, ei paikoillaan makoileminen tuntunutkaan niin houkuttavalta. Nenääni tulvi suuri joukko erilaisia ja kiinnostavia hajuja. Kuulin puhetta ympärilläni. Yksi äänistä kuului emolle; se oli jo tullut minulle tutuksi pienen elämäni aikana.
Kun avasin silmäni, maailma näytti hetken sumealta. Kun näkökenttäni hiljalleen muuttui selvemmäksi ja ääriviivat alkoivat hiljalleen tarkentua, näin edessäni kolme suurta kissaa. Yksi oli isä, ja kaksi muuta olivat minulle tuiki tuntemattomia. Toinen katsoi minua sähkönsiniset uteliaisuutta täynnä ja toinen hymyili ystävällisesti. Silmäni suurenivat ja tunsin heti jännityksen kouristuksen vatsassani. Katsoin emoa, joka hymyili minulle rohkaisevasti ja nuolaisi pari kertaa päälakeani karhealla kielellään.
"Ei hätää pikkuinen, me olemme hyviä kissoja", naukui toinen vieraista kissoista. Kun katsoin häntä tarkemmin, näin, että hän oli isää ja toista vierasta kissaa paljon pienempi, vaikkakin silti hyvin suuri minuun verrattuna. Hänellä oli luonnonvalkea turkki täynnä mustia ja hopeanharmaita laikkuja. Hänen silmänsä olivat meripihkanväriset ja ne hehkuivat lempeästi hänen istuessaan maahan. Toinen kissoista omisti tummansävyisen punaruskean turkin, jossa oli valkeaa rinnassa ja hännänpäässä.
Katsoin vielä kerran emoani ja sitten vieraita kissoja. Minun olisi varmaan hyvä tervehtiä heitä, sillä se olisi hyvätapaista.
’’Hei’’, naukaisin ujosti. ’’Minä olen Pyypentu.’’
Otin pari hoipertelevaa askelta eteenpäin. Jalkani olivat vielä niin pienet, etteivät ne suostuneet kunnolla toimimaan. Veljet jäivät vielä nukkumaan emon kylkeen. He eivät näyttäneet huomaavan vierailijoitamme lainkaan. Siis vierailijoiden viihdyttäminen jäi minun vastuulleni.
Hoiperrellessani eteenpäin pentutarhan suuaukosta sisään lennähti keltainen lehti. Se kiinnitti heti huomioni. Tapa, jolla tuuli lennätti lehteä, kiehtoi minua kovasti. Unohdin tyystin isäni ja vieraiden kissojen paikallaolon ja kuvittelin jo päässäni mitä mainioimman leikin.
’’Tunkeilija!’’ kiljahdin riemuisasti ja hyppäsin neljättä vierailijaa, lehteä, kohti. Upotin siihen kynteni onnistuneesti, mutta samalla jalkani pettivät altani. Lähdin vierimään kuperkeikkaa kuin pieni karvapallo. Pidin kuitenkin huolen, että lehti ei päässyt karkaamaan kynsistäni. Lopulta tömähdin punaruskean kollin kylkeen ja jäin selälleni makaamaan hänen jalkojensa juurelle. Pääni oli pyörällä.
’’Anteeksi’’, piipitin kissalle. Toivoin, ettei hän olisi kovinkaan vihainen siitä, että olin tönäissyt häntä. Emo aina sanoi, ettei veljiäni saisi töniä.
//Kettu?
339 sanaa
Kettuaskel 17.10.2018
Heti melkein saapumisemme jälkeen yksi pentu oli avannut meripihkaiset silmänsä. Kyseessä oli pentueen ainut naaras, jonka turkki oli väriltään kellertävä ja sitä kuvioitti hieman tummemmat tabby-kuviot. Pyypennuksi esittäytymisen jälkeen pienin naaras pentu vangitsi katseellaan lehden, jota kovastikin olisi halunnut mennä jahtaamaan. Heti kun pentu oli päästänyt kimeän sotahuutonsa, lähti hän jahtaamaan lehteä, tietenkin muistamatta, että kävelykin oli vielä hankalaa. Kuitenkin Pyypentu nappasi lehden tassuihinsa, mutta sen jälkeen naaraan jalat pettivät ja tämä kieri lehti tiukasti tassuissaan minua päin. Pennun pienen hellyttävän anteeksipyynnön jälkeen kasvoilleni nousi ystävällinen virnistys.
"Sinusta tulee varmasti loistava metsästäjä", kehuin lämpimästi. Pyypennun meripihkaisiin silmiin syttyi tyytyväinen välke samalla kuin tämä tarkisti lehden olevan vielä paikoillaan naaraan tassuissa.
"Minä olen muuten Kettuaskel ja tässä on Rosmariiniputous", esittelin minut ja kumppanini. Osoitin vielä hännälläni Rosmariiniputousta. Kumppanini hymy oli mitä onnellisin, hän piti pennuista varmastikin yhtä paljon kuin minä. Orkideapolun vatsanvieressä oli vielä pentueen kaksi kollia, silmät edelleenkin kiinni. Vasemmalla puolella muita suurempi tummanruskea raidallinen pentu ja tämän oikealla puolella tummanharmaa pentu. Käänsin katseeni takaisin Pyypentuun.
"Keitäs he ovat?" kehräsin silmät säihkyen. Pentu vilkaisi ensin taakseen, jotta näki veljensä ja sitten naukui:
"Hukkapentu ja Turvepentu." Nyökkäsin kohteliaasti, sen jälkeen vilkaisin ensiksi Valvehenkeen ja sitten Orkideapolkuun, he olivat todella onnellisen näköisiä. Eikä mikään ihme, heidän pentunsa olivat todella kauniita. Pyypennulla, Hukkapennulla ja Turvepennulla tulisi olemaan turvallinen elämä uudessa Varjoklaanissa.
"Oletko koskaan leikkinyt peliä, jonka nimi on sammalpallo?" kysäisin pennulta.
//Pyy? Rosma? Muut?
228 sanaa.
Turvepentu 19.10.2018
"Turvepentu." Emon ääni oli lempeä. "Hän on Turvepentu."
Emo katsoi minua lempeästi meripihkan värisillä silmillään. Ja hänen vieressään oli oma isäni. Vierelläni makasivat sisko ja veli. Tiesin, että minusta, Turvepennusta pidettäisiin hyvää huolta.
Syntymästäni ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Olin äskettäin avannut silmäni. Tämä pentutarha näytti suurelta, mutta voi pyhä taivas miltä näyttäisi leiri.
"Meidän pennuillamme on täydelliset nimet", isä kehräsi. "Meidän pentumme ovat täydellisiä. Turvepentu, Hukkapentu ja Pyypentu."
Isän ja emon vieressä seisoi kaksi muuta kissaa. Hekin olivat sotureita, kolli ja naaras. Kolli oli väritykseltään tummanpunaruskea ja naaras pieni luonnonvalkea, jonka kaunista turkkia peittivät hopeanharmaat ja mustat kilpikonnalaikut. Molemmat näyttivät ystävällisiltä; naaras hymyili ystävällisesti ja kolli katseli minua, siskoani Pyypentua ja veljeäni Hukkapentua kiinnostuneena.
Suljin silmäni ja esitin nukkuvaa. Minua oikeasti todellisuudessa hieman väsytti, mutta en halunnut nyt nukkua - vielä. En tiedä nukkuiko Hukkapentu, mutta Pyypentu ei ainakaan. Sisareni oli juuri noussut seisomaan ja nyt hoiperteli ympäri pesää.
"Tunkeilija!" Pyypentu huudahti. Näin tuon juuri hyppäävän pesään leijailleen lehden päälle. Sisareni kuitenkin kaatui ja kierähti kiinni siihen puna ruskeaan kolliin. Kolli sanoi jotain sisarelleni.
"Keitä nuo kaksi ovat?" kysyin kääntäen katseeni emooni Orkideapolkuun.
"Kolli on Kettuaskel ja naaras Rosmariiniputous", emo vastasi. "Upeita kissoja molemmat."
"Keitäs he ovat?" kuulin Kettuaskeleen kysyvän.
"Hukkapentu ja Turvepentu", Pyypentu vastasi. Kettuaskel ja Rosmariiniputous silmäilivät minua ja Hukkapentua.
"Oletko koskaan leikkinyt peliä, jonka nimi on sammalpallo?" Kettuaskel kysyi Pyypennulta. Vaikka kysymys oli tarkoitettu sisarelleni, pomppasin heti pystyyn ja hyppelin soturin luo.
"Minä en ole, mutta haluan leikkiä sitä", huudahdin innostuneena. "Opettakaa sitä minulle. Vai muuten, voivatko päälliköt leikkiä sitä? Olen päättänyt että minusta tulee joskus Varjoklaanin päällikkö!"
Kyyristyin Kettuaskelen ja Rosmariiniputouksen eteen ja murisin leikkisästi.
//269 sanaa
//Kettu? Rosma? Pyy? Hukka?
Minttusydän ---> Minttutähti 19.10.2018
Naurahdin lämpimästi hymyillen ja pieni ilkikurinen pilke silmäkulmassani.
"Saa nähdä. Saatankin palata parantajana ja viedä paikkasi", kiusasin leikilläni. Puskin ystäväni lapaa ja hymyilin sädehtivästi.
"No, nyt minun on mentävä", naukaisin syötyäni kaikki kitkerän makuiset yrtit ja noustessani ylös. Liljahenkäyksen meripihkaiset silmät olivat täynnä rauhaa ja lempeyttä, sellaisesta minä pidin.
"Turvallista matkaa Minttusydän", paras ystäväni naukui ja hymyili minulle vielä kerran.
Olin vaeltanut jo hetken aikaa kohti korkokiviä, matkani oli lähes puolessavälissä. Haaskalan ummehtunut tuoksu leijui ilmassa kun kävelin sen ohitse. En tajunnut mitä iloa kaksijalat saivat moisesta tunkiosta, he tuntuivat keräävään sinne kaikkea elotonta. Joskus he toivat jopa suurilla, kovaäänisillä ja kiiltävillä hirviöillä lisää roinaa sinne. Jos kissa astuisi sinne, kovin luultavasti sairastuisi, monet sairaudet olivat ennenkin levinneet sieltä Varjoklaanin kimppuun terävin kynsin, eikä kukaan parantaja osannut auttaa. Haaskalan sairauksiin parannuskeinoa ei ollut, tai jos oli niin sitä ei oltu vielä löydetty. Kiihdytin askeleitani juoksuun, sillä halusin ohittaa haaskalan nopeasti. Vatsaani kouristeli pienoinen jännitys ja epävarmuus siitä, hyväksyisikö Tähtiklaani minua Varjoklaanin päälliköksi. Olinhan vain katsonut sivusta Tihkutähden varapäällikkönä mitähän teki muille kissoille, minusta tuntui pahalta etten ollut estänyt häntä, sillä tiesin ettei hän olisi koskaan vahingoittanut minua. Olisinko voinut pitää Tähtiklaania puolustavat kissat hengissä? Mennyttä ei voinut muuttaa, minun piti vain toivoa hyväksyntää. Minttutähti. Pystyisinkö koskaan kuulemaan sitä nimenäni? Varapäällikön valinta kuitenkin olisi helppoa, kissa jonka valitsin jo kauan aikaa sitten hyväksi vaihtoehdoksi oli kuin luoto varapäällikön virkaan. Se naaras oli lämmin, hyväntahtoinen ja fiksu. Kun hänestä joskus nousisi klaanimme päällikkö, hän epäilemättä osaisi tehdä oikeat ratkaisut. Ja jos valitsisi väärin osaisi hoitaa seuraukset, mutta ensin alkaisi minun päällikkökauteni ja ajoin olla Varjoklaanin paras päällikkö. Vaikka se kuulostikin itsekkäältä ja ylimieliseltä, silti se oli tavoitteeni. Saada Varjoklaani taas kukoistamaan. Pian huomasin vahvasti merkatun rajan aivan käpälieni vierellä, seuraava askeleeni olisi Kuolonklaanin puolella. Astuin rajan yli itsevarmasti ja epäröimättä. Mieleeni Kuolonklaania ajatellessani nousi aina vain minun ja Kuolonklaanin varapäällikön Viiltokaaoksen tekemä sopimus, jota pidin edelleenkin järkevänä. Osittain toivoin törmääväni Kuolonklaanin partioon, jotta voisin selittää tilanteen ja lupani olla rajan tällä puolen, sillä jos minut ainoastaan haistettaisiin heidän reviiriltään voitaisiin minut ajatella tunkeutujaksi. kiihdytin kuitenkin tahtiani, sillä halusin olla mahdollisimman vähän aikaan vihollisklaanin vierailla mailla. Hetken päästä nenääni tulvahti erittäin voimakas Kuolonklaanin tuoksu ja tajusin kohtaavani partion. Parin ketunmitan päässä seisoi kolmen kissan suuruinen ryhmä silmät Kuolonklaanin tuttua liekkiä palaen. Vasemman puoleinen kissa oli kellanpunainen kolli, jonka toisessa takajalassa oli valkoista, silmät olivat vihreät ja katse erittäin hyökkäävän näköinen. Keskimmäinen kissa oli likaisenvalkea naaras harmain etutassuin ja korvin, tämän kuono oli myös samaa sarjaa harmaan värin kanssa. Tunnistin naaraan Jääliljaksi, olin nähnyt naaraan monesti kokoontumisessa ja hän oli myös ollut mukana kun olimme sopineet Viiltokaaoksen kanssa sopimuksemme. Minusta oli helpottavaa, että partiossa oli ainakin yksi kissa kenet tunnistin. Jääliljan vierellä seisoi lihakset kireinä suurikokoinen, valkea kolli vaaleanharmailla takajaloilla, hännänpäällä ja korvilla.
"Saisinko kuulla syyn siihen, että miksi vaeltelet reviirillämme yksinäsi?" likaisenvalkoinen naaras aloitti kylmällä äänellänsä. Räpäytin syvänsinisiä silmiäni tyynesti ja korjasin ryhtiäni.
"Olen matkalla kuukivelle hakemaan henkiäni", kerroin ja tarkastelin jokaista kissaa vuorollaan. Jäälilja nyökkäsi hitaasti.
"Tihkutähti on siis kuollut. Selvä, jatka matkaasi", Jäälilja naukaisi ja siristi silmiään hyväksyvästi. Nyökkäsin ja otin pari askelta taaksepäin ennen kuin käännyin takaisin ja jatkoin matkaani. Tunsin kuitenkin kolmikon katseen loittonevassa selässäni hetken aikaa, mutta yritin olla välittämättä. He olivat vain puolustavia omaa reviiriänsä kohtaan.
Olin saapunut korkokivien luokse ja ilta oli vasta alkanut hämärtää, joutuisin odottelemaan kuunnousemista, mutta se oli vain hyvä. Sain hetken koota ajatuksiani, sillä tiesin että kun astuisin päällikönvirkaan, ei paluuta edelliseen enää olisi.
Tassutin pilkkopimeässä vain vaistojeni varassa. Kapean tunnelin kiviset seinät hipoivat satunnaisesti viiksiäni. Haistoin kokoajan maatuneen tuoksun nenässäni. Olin maan alla ja siksi kivet tuntuivat kylmiltä tassujeni alla. Ilman kertomistakin tiesin ja tunsin sen, että tästä oli kävellyt muitakin ja sen takia ajattelin osaavani reitin. Hetken päästä lumouduin täysin. Näin luolan, jonka katossa oli reikä ja reiästä valui luolaan kalpeaa kuunvaloa. Kuitenkin luolan suurin ja kaunein valonlähde oli kuun valossa hohtava kivi, eikä ollut epäilystäkään siitä ettenkö olisi oikeassa paikassa. Muistelin Sienikarvan ohjeita ja muistelin, pitikö minun tehdä jotakin muuta ennen kuin koskisin kuonollani kuukiveen. Päädyin siihen tulokseen, että se riittäisi. Kumarruin rohkeasti kohti kiveä ja asetuin makuulle. Kun nenäni hipaisi kiven kylmää pintaa, kylmyys tuntui iskevän minuun aaltoina luihin ja ytimiin saakka. Tuntui kuin olisin pudonnut ja pudonnut kunnes kaikki pimeni ja räväytin silmäni auki. En enää ollut kuukiven luolassa vaan tassujeni alla oli pehmeä ruoho kylmän kiven sijasta. Turkkiani pöllytti lämmin tuuli. Edessäni oli suuri lauma kissoja, joista jokainen oli hailakoita. Toiset vähän enemmän ja toiset vähemmän. Tajusin, että hiljattain kuolleet kissat olivat selkeämpiä. Jokaisen minua katselevan silmäparin silmissä oli lempeä katse.
"Tervetuloa Minttusydän. Oletko valmis vastaanottamaan yhdeksän henkeäsi?" Tähtiklaanin kissat naukuivat. Huomasin pian, että jännitykseni oli tipotiessään, kaikki Tähtiklaanissa tuntui niin rauhalliselta ja oikeudenmukaiselta.
"Kyllä olen", vastasin itsevarmasti ja nyökkäsin. Tähtikissojen rivistä eteen astui lumenvalkea naaras, jonka turkkia täplitti siniharmaat laikut. Tämän silmissä oli tummansininen ja kovin viisas katse. Koko kissa oli erityisen tuttu ja säikähdin hieman nähdessäni hänet. Loistetähti näytti niin voimakkaalta ja terveeltä. Pelkäsin, että hän vihaisi minua sen takia, etten pysäyttänyt Tihkutähden toimia, mutta kun siniset katseemme kohtasivat, jostain kumman syystä tiesin tämän antaneen anteeksi.
"Tällä hengellä annan sinulle ymmärrystä. Käytä sitä ymmärtääksesi muita kissoja ja heidän mielipiteitään", Loistetähti naukaisi ja kosketti kuonollansa omaani. Turkkini pörhistyi silkasta kivusta, jonka hengen vastaanottaminen tuotti. *En osannut odottaa tuota ja vielä kahdeksan lisää?* Nyökkäsin jäykästi kiitoksena kun Loistetähti tassutti takaisin hohtavaturkkisten kissojen riviin. Nyt olisin valmistautunut seuraavaan henkeen. Seuraavaksi rivistä asteli tasaisen harmaa kolli, joka toimi mestarinani monia kuita sitten. Tuikesilmä oli myös kuolleen kumppanini isä.
"Tällä hengellä annan sinulle taidon kuunnella vanhempia. Käytä sitä siihen, että pidät huolen siitä ettei historia toista omia virheitään ja se auttaa muistamaan, että klaaninvanhimmat ovat merkityksellisiä", Tuikesilmä naukui ja kosketti minua kuonollaan. Olin jännittynyt, mutta kipu ei ollutkaan samanlaista kuin viimeksi. Tällä kertaa se aaltoili tasaisena, eikä yhtään niin voimakkaana ympäri kehoani ja tunsin vahvistuvani. Nyökkäsin lämpimästi entiselle mestarilleni. Seuraava kissa astui eteen, hän oli kovin pieni pentu, jonka turkki oli väriltään hiekanvärinen hieman tummemmilla raidoilla. Hän oli toinen Pujosulan kuolleista pojista.
"Tällä hengellä minä annan sinulle sisua, Käytä sitä vaikeista ajoista selviämiseen", Kaihopentu piipitti. Kumarruin koskettamaan pennun pientä nenää, sillä pentu ei olisi muuten ylettänyt. Kun henki oli annettu, loikki pentu toisen pennun viereen rivissä. Innokkaasti he riemuitsivat siitä, että Kaihopentu oli saanut kunnian olla seremoniassa mukana, mutta pian joku tähtikissoista rauhoitti heidät. Vedin henkeä ja valmistauduin seuraavaan kohtaamiseen. Seuraava kissa oli väriltään harmaa, en tiennyt kuka hän oli, mutta hänestä sai kovin arvokkaan vaikutelman.
"Olen Tammitähti ja tällä hengellä annan sinulle toivoa. Käytä sitä näkemään valoa pimeydessä ja sen avulla tiedät, että kaikki järjestyy aikanaan", Tammitähdeksi esittäytynyt kolli kosketti kuonoani ja valtava kipu aalto säteili kehoni lävitse. Olin tavannut pentujen tarinoissa kerrottavan Tammitähden, joka oli klaaninvanhimpien mukaan Varjoklaanin luotetuin päällikkö. Oli kunnia tavat hänet. Nyökkäsi silmät kunnioitusta sädehtien kun hän poistui takaisin muodostelmaan.
"Tällä hengellä annan sinulle anteeksiantoa. Käytä sitä antamaan anteeksi mitä hirveimmätkin teot", kuulin naaraan äänen sanovan. Seuraavaksi näin kissan jonka olin nähnyt viimeksi kauan aikaa sitten. Karpalovarjon murhasta syytetyn Kuutamosielun. Henki ei sattunut lähes ollenkaan ja pian seuraava kissa asteli jo esiin. Ruskeanharmaa kolli meripihkanvärisin silmin asteli luokseni rakastavaisen näköisenä. Viherloikka. Veljeni! Oliko hän kuollut matkoillaan erakkona? En ollut nähnyt rakkaan veljeni kasvoja kuihin. Kyynelet alkoivat vierimään poskillani. Kollin harmaanruskea häntä pyyhki ne nopealle sipaisulla pois ja naukui:
"Tällä hengellä annan sinulle epäitsekkyyttä. Käytä sitä siihen, että ajattelet muita ja annat heidän valita omat tiensä, vaikka se ei välttämättä tukisikaan klaanin hyvinvointia", kolli naukui hymyillen ja antoi hengen. Viherloikka viittasi omaan erakoitumiseensa sanoillaan, tiesin sen. Seuraava kissa oli Kyyhkylennon paras ystävä Hämylilja. Musta naaras näytti niin hyvinvoivalta.
"Tälle hengellä annan sinulle luottamusta. Käytä sitä luottaaksesi soturiesi sanaan", naaras naukui ja teki saman mitä kuusi muuta kissaa olivat jo tehneet kukin vuorollaan.
"Olen Valkokorva ja tällä hengellä annan sinulle harkintakykyä. Käytä sitä siihen, että mietit moneen kertaan mihin suostut ja sitä onko se klaanillesi hyväksi", lumenvalkoinen naaras, jonka toinen korva oli luultavasti raadeltu sanoi. Hän antoi hengen ja sen jälkeen nyökkäsin kunnioittavasti naarasta kohtaan, sillä hänestä huokui jonkinlainen arvokkuus. Enään viimeinen henki jäljellä, kuka sen mahtaisi antaa? Vaaleanharmaa naaras valkeilla laikuilla tassutti luokseni kyynel miltei silmästään vierähtäen.
"Kuohuvirta?" kuiskasin. Naaras alkoi hymyillä. Sisareni muotoili suullaan sanat 'Olen sinusta ylpeä' ja sen jälkeen aloitti lorunsa.
"Tällä hengellä annan sinulle rakkautta. Käytä sitä jokaisen Varjoklaanin kissan rakastamiseen ja hyväksymiseen", naaras naukui ja kosketti kuonollaan nenääni. Kipu oli valtava, mutta kestin sen. Kuohuvirta puski vielä lapaani ennen kuin lähti.
"Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Minttutähti. Vanhaa elämääsi ei enää ole. Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, ja Tähtiklaani nimittää sinut Varjoklaanin suojelijaksi. Puolusta sitä hyvin; pidä huolta sekä nuorista että vanhoista; kunnioita esi-isiäsi ja soturilain perinteitä; elä jokainen elämäsi ylpeästi ja arvokkaasti", Kuohuvirta naukui ja väläytti minulle vielä viimeisen hymyn.
Räväytin silmäni auki kuukiven luolassa. Kaikki oli ollut niin aidon tuntuista - tai olihan se aitoa jollakin tasolla. telin silmiäni herätäkseni kunnolla ja sitten nousin ylös. Nyt olisi vaellettava takaisin ja nimettävä uusi varapäällikkö, minun varapäällikköni. Tuntui tosiaan kuin vanha elämäni olisi pyyhitty pois ja kuin olisin saanut uuden alun. Tunsin itseni voimalliseksi ja itsevarmaksi.
Saavuin klaanin leiriin ja kävelin muutaman tervehtivän kissan ohitse. Aioin suorittaa varapäällikön valitsemis seremonian nyt ja heti. Loikkasin klaanikivelle ja katsoin hetken alas katsellen leirin maisemaa.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaaninkokoukseen!" kajautin ilmoille kutsun Varjoklaanilaisille. Hetken päästä miltei koko Varjoklaani istuskeli aukiolla odottavaisina supisten. Vedin henkeä, sillä tiesin tämän olevan seremonia mitä ei ollut pitkään aikaan.
"Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta se voi kuulla ja hyväksyä valintani. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous", naukaisin itsevarman kuuloisena ja ylväästi taivaalle katsahtaen. Sen jälkeen sininen katseeni kääntyi Rosmariiniputoukseen.
//Rosma? Mullei oikee ollu mitää hajuu kui kirjottaa tästä, mut toivottavasti tää kelpaa :D
1583 sanaa
Kettuaskel 14.10.2018
"Haluatko sinä, että minä jään kanssasi tänne vai haluatko minun lähtevän?" Rosmariiniputous naukui hiljaisella äänellä. Vaikka naaraan ääni oli hiljainen oli se silti varma, Rosmariiniputous todella lähtisi jos pyytäisin. Nostin katseeni arasti ylös ja kohdistin sen Rosmariiniputoukseen, jonka meripihkaiset silmät hohkasivat luonnostaan rakkautta ja lämpöä.
"Tiedätkö mitä? Minä vihaisin itseäni vielä enemmän, jos särkisin sydämesi", naukaisin hiljaa ja pieni hymy nyki suupieliäni, "Joten mennään." Tassutin naaraan luokse ja katsoin tätä rakastavasti.
"Siltikään en voi olla samaa mieltä kanssasi. Tapoin hänet, olen tappaja. Inhottava ja kaikkien vihaama", naukaisin ja sinetöin asian kevyellä nyökkäyksellä. Viitoin Rosmariiniputousta matkaan. Kun tassutimme rintarinnan - kovinkin hitain askelin - kohti leiriä, kiedoin häntäni naaraan oman ympärille. Tämän luonnonvalkea turkki oli niin kovin sileää ja puhdasta, kun vilkaisin alas omaa rintaani, jonka valkea turkki oli osittain kuivuneen veren ja mudan peitossa. Muta ja hiekka olivat paakkuuntuneet turkilleni ja sotkeneet sen tyystin. En voinut astella leiriin tämän näköisenä, sillä muuten saattaisin joutua kysymysten kohteeksi. En tiennyt minkä syyn Liljahenkäys oli kertonut klaanille Tihkutähden kuolemasta, mutta jos hän oli kertonut totuuden niin minä olisin pian ulkona klaanistamme. Jos taas naaras oli valehdellut ja kertonut jonkun muun eläimen hyökänneen kimppuun saattaisi klaani luulla, että olin taistelemassa uhkaa vastaan ja suojellut Tihkutähteä. Muuten vaihtoehto oli hyvä paitsi, että silloin klaani pitäisi minua sankarina kun puolustin häntä, vaikka tosiasiassa minä olin se joka hänet oli surmannut. En kestäisi sellaista omantunnon kolkutusta. Mitä olin mennyt tekemään? Tämä päiväolisivoinut olla ihan normaali jos en olisi loukannut tassuani ja saapunut Liljahenkäyksen luokse. Parantaja naaras ei edes ollut kysynyt halusinko kuulla totuutta. Tietenkin halusin. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että Tihkutähti oli ansainnut kohtalonsa. Syyllisyys tulisi kaivertamaan minua lopun ikääni. Pysähdyin äkkiseltään ja katsahdin synkästi Rosmariiniputoukseen.
"En voi mennä leiriin tämän näköisenä ilman taustatarinaa tai peseytymistä. Ikävä kyllä en haluaisi nuolla itseäni puhtaaksi Tihkutähden verestä, joten meidän on ehkä pakko kääntyä takaisin ja käydä peseytymässä purolla."
//Rosma?
307 sanaa
Rosmariiniputous 14.10.2018
"Hyvä on. Täällä aivan lähettyvillä on pieni lampi, voit puhdistautua siellä", naukaisin ja kaarsin kyseiseen suuntaan vastausta odottamatta, mutta pysyin kuitenkin rakkaani rinnalla. Kettuaskeleen eteenpäin vievät askeleet olivat raskaita ja hän näytti nyt vielä heikommalta. Hän tiesi, että hän joutuisi kohtaamaan klaantoveriensa katseet. Lammen vesikään ei pakosti huuhtelisi kaikkea verta pois, sillä osa kirkkaanpunaisesta verestä oli ehtinyt tarrautua kollin karvoihin. Mutta tiesin jo tuossa hetkessä, että mitä ikinä Kettuaskeleelle tapahtui ja mitä klaanitoverimme ajattelivat, minä tulisin suojelemaan kumppaniani. Hän ei ollut murhaaja ja jokainen joka epäili sitä ei tietänyt kuka Kettuaskel oli. Kumppanini veressä saattoi virrata Tihkutähden veri, mutta minunkin veressäni virtasi Kylmähenkäyksen. Vaikkei isäni ollut varsinaisesti murhannut ketään, hän oli tehnyt tarpeeksi pahoja tekoja kuuluakseen ilkeiden kissojen listaan. Minun ja Kettuaskeleen suonissa virtasi pahan kissan veri, mutta me olimme kummatkin todisteita siitä, että vanhempien menneisyydestä huolimatta kissa pystyi itse valitsemaan millainen kissa olisi.
"Tulehan, pystyt seisomaan lammessa niin että vatsakarvasi hipovat pintaa", ohjeistin ja laskin etukäpäläni viileään veteen. Kettuaskel teki niin perässäni ja tassuttelimme rinnakkain lammen syvimmän kohtaan. Sitten kumppanini alkoi pestä punertavanruskeita karvojaan ja seurasin ilmeettömänä, kuinka paksut veriklöntit rikkoivat lammen tasaisen pinnan ja katosivat sitten kirkkaansinisen veden syvyyksiin. Kun kumppanini pesi itseään, katseeni laski hetkeksi veden pintaan ja seurasin, kuinka kuvajaiseni rakentui siihen. Silmäni olivat turvonneet ja punertuneet samalla, ja tuijottaessani kuvajaiseni silmiä pystyin näkemään pelon, surun ja huolen. Poskeni olivat kyynelien jäljiltä kosteat ja suuni oli laskeutunut taas alistettuun irvistykseen. Näytin aivan hirviöltä. Minua alkoi nolostuttaa, että olin kohdannut Kettuaskeleen ja kertonut rakastavani häntä tälläisenä. Vetäisin syvään henkeä ja tukahdutin uusien kyynelien tulon nopeasti. Sitten aloin pyyhkiä märkiä poskiani ja suljin silmäni, jotta ne saisivat hieman lepoa kaiken itkemisen jälkeen.
"Rosmariiniputous?"
Avasin meripihkaiset silmäni hitaasti kun Kettuaskeleen ääni kantautui korviini. Kohtasin kumppanini sähkönsinisen katseen ja se rakkauden liekki, jonka omistin tuota kollia kohtaan, alkoi palaa niin vahvasti, että koko rintani tuntui olevan liekeissä. Kasvoilleni nousi lämmin hymy, juuri se sama hymy jonka olin suonut Kettuaskeleelle monia kuita sitten sillä kävelyllä, jolla olimme tunnustaneet rakastavamme toisiamme. Kun tuijotin komeaa kollia, kiitin Tähtiklaania mielessäni kaikesta siitä mitä minulla oli. Olin menettänyt miltein koko perheeni, mutta olin saanut myös upeita kissoja elämääni. Olin saanut vahvan emoni Liljahenkäyksen, uskollisen bestikseni Varpusliidon ja Kettuaskeleen, kumppanini. En voinut kuvitella elämääni ilman Kettuaskelta enkä voinut kuvitella vihaavani häntä. Tämän kaiken keskellä en silti voinut vihata kumppaniani vaikka hän oli vienyt isältään hengen.
"Onko kaikki hyvin?" Kettuaskel kysyi ja otti epäröivän askeleen eteenpäin. Tuijotin kumppaniani ja kaikkien tunnevyöryjen alta sain sanottua neljä sanaa:
"Minä rakastan sinua. Aina."
Sitten astuin eteenpäin ja laskin pääni kumppanini olkapäälle, hengittäen kollin turvallista tuoksua sieraimiini. Veren hapan haju osui myös nenääni, mutta se ei haitannut minua. Painoin kuonoani vielä hetken Kettuaskeleen punertavanruskeaa turkkia vasten, mutta lopulta pakottauduin perääntymään.
"Tule, meidän täytyy palata leiriin. Me emme palaa vanhaan Varjoklaaniin, vaan me saavumme uuteen Varjoklaaniin", kuiskasin ja tassuttelin pois lammesta, ravistellen turkkini nopeasti kuivaksi. Jäin odottamaan, että Kettuaskel puhdistaisi turkkinsa loppuun ja palaisi kanssani Varjoklaaniin leiriin, missä uusi aika oli alkamassa.
//Kettu?
//490 sanaa
Kettuaskel 14.10.2018
"Tule, meidän täytyy palata leiriin. Me emme palaa vanhaan Varjoklaaniin, vaan me saavumme uuteen Varjoklaaniin", kuulin Rosmariiniputouksen kuiskaavan. Totta, vanhan ja pilaantuneen Varjoklaanin ajat olivat ohi ja pian se alkaisi taas kukoistaa. Varjoklaani oli ollut tarinoiden mukaan aina kunnianhimoinen ja asiansa salassa pitävä, muttei kuitenkaan murhanhimoinen. Nyt alkaisi uusi aikakausi keskuudessamme, valon aikakausi. Heiluttelin vielä tassujani vedessä ja näin kuinka veren tummunut kuiva väri katosi hiljalleen turkiltani. Tiesin, että minun olisi käytävä tapaamassa Liljahenkäystä haavojeni vuoksi ja samalla voisin vaihtaa sanasen parantajaoppilaan kanssa. Kun olin saanut turkkini miltei kokonaan puhtaaksi lähdin tassuttamaan rantaan. Kuivuneet kaislat heilahtelivat tuulessa aivan lammen reunalla, oikeastaan lampi oli enemmänkin puhdas ja vetinen suo. Kun astuin kuivalle maalle ravistelin turkkiani, sillä en halunnut paleltua veden takia. Jos sairastuisin oikein kunnolla joutuisin viettämään aikaani parantajan pesässä, eikä minua huvittanut nähdä kissaa, joka tiesi syyllisyyteni johonkin kauheaan. Tassuttelin Rosmariiniputouksen pienen hahmon viereen ja lähdimme etenemään taas kohti leiriä.
"Minäkin rakastan sinua", naukaisin ja väläytin tutun vinon hymyni, joka ylettyi silmiini asti. Rosmariiniputous hymyili minulle takaisin. Naaraan hymy oli jotain niin kaunista, Rosmariiniputous oli lahja Tähtiklaanilta.
"Minkäköhänlainen tämä uusi Varjoklaani on? Elämäni aikana olen tottunut vain tähän yhteen vanhaan", mietiskelin ääneen ja vilkaisin vierelläni olevaa naarasta, "Luultavasti paljon parempi ainakin."
//Rosma?
201 sanaa
Rosmariiniputous 14.10.2018
"Uusi Varjoklaani on vielä suuri kysymysmerkki kaikille, mutta minä tiedän jo, että se on paljon parempi kuin vanha Varjoklaani. Minttusydämestä tulee erinomainen päällikkö Varjoklaanille enkä malta odottaa, että tulevaisuudessa syntyvät pennut saavat kerrankin mahdollisuuden ihailla hyväsydämistä päällikköä ja toivoa, että heistä kasvaisi samanlaisia vanhempana", naukaisin Kettuaskeleelle ja käänsin meripihkaisen katseeni suoraan leiriin sisäänkäyntiin, joka sijaitsi edessämme. Jotenkin tuntui niin oudolta ajatella, että kaikki se tuska oli nyt poissa. Varjoklaani oli vapaa Tihkutähden vallasta ja Tähtiklaaniin uskoivat saivat nyt uskoa ilman pelkoa uskonsa julkisesta mainitsemisesta.
Sukelsin kumppanini rinnalla leiriin ja lähdimme marssimaan parantajan pesää kohti. Klaanitoverien katseet kääntyivät minuun ja silmäkulmastani huomasin Varpusliidon ja Luomavirran hämmentyneet katseet. Vetäisin syvään henkeä ja pysähdyin parantajan pesän edustalla. Kohdistin meripihkaisen katseen Kettuaskeleen sähkönsinisiin silmiin ja näin niissä vieläkin sitä tuskaa, minkä olin nähnyt kumppanini silmissä haaskalassa.
"Minun kannattaa varmaan jäädä ulkopuolelle. Nähdään myöhemmin", naukaisin tyynesti Kettuaskeleelle ja nuolaisin nopeasti tuon poskea. Kettuaskel nyökäytti hitaasti päätään ja sukelsi parantajan pesään raskaasti huokaisten. Samaan aikaan pesästä astui ulos Minttusydän. Varapäällikkö näytti aivan murtuneelta ja syystäkin, hänen kumppaninsa oli menehtynyt. Mutta nyt hänestä tuli varapäällikkö.
"Olen niin pahoillani kaikesta. En voi edes kuvitella millaista tämä on ollut sinulle", aloitin varovaisesti ja räpäytin myötätuntoisesti meripihkaisia silmiäni Varjoklaanin seuraavalle päällikölle. Hänestä tulisi niin hyvä päällikkö tälle klaanille.
//Minttu?
//208 sanaa
Kettuaskel 16.10.2018
Katsoin Liljahenkäyksen harmaan hahmon perään, joka kiirehti yrttitukot suussaan Kanervakuun perässä. Olin kuullut jotakin kovinkin sykähdyttävää Liljahenkäyksen suusta juuri ennen kun Kanervakuu oli saapunut pesään ilmoittamaan alkaneesta synnytyksestä. Miten niin minä en ollut se joka aiheutti Tihkutähden viimeisen hengen menetyksen? Kenen takia sitten kolli menetti viimeisen henkensä? Sen oli pakko olla joku Liljahenkäyksen lähipiiristä tai jopa itse parantajaoppilas, koska naaras tiesi. Rosmariiniputousta en todellakaan epäillyt, enkä Minttusydäntä olihan Tihkutähti ollut hänen pitkäaikainen kumppaninsa. Ainoat vaihtoehtoni olivat Liljahenkäys ja Sienikarva, sillä heillä kummallakin oli jotakin hampaankolossa Tihkutähteä vastaan - ei sillä, etteikö muilla olisi, mutta olihan Loistetähti heille läheinen kissa. Pudistin päätäni ja asteli pois tyhjästä pesästä. Ilta-aurinko sokaisi silmäni oranssilla valollaan, mutta silti huomasin pesän vieressä toisillensa juttelevat Minttusydämen ja Sienikarvan. Tähystin leirin nopeasti sähkönsinisellä katseellani, jonka olin perinyt juuri kuolleelta päälliköltämme, ja huomasin Rosmariiniputouksen tassuttavan minua vastaan. Tämän meripihkaiset silmät loistivat kauniina auringon viimeisessä valossa.
"Kuulitko jo, että Orkideapolku alkoi synnyttää?" kumppanini kysyi rakastamallani äänellä. Nyökkäsin hymyillen. Oli varmasti Valvehengen ja Orkideapolun onnenpäivä. Ajatukseni karkasivat jo kauas tulevaisuuteen, missä näin minut ja Rosmariiniputouksen omien pienten pentujemme vierellä. Yksi pennuista omasi punaruskean turkkini ja toinen Rosmariiniputouksen luonnonvalkean. Kolmas pennuistamme oli kuin kopio isoemostani Kyyhkylennosta. Kasvoilleni nousi lämmin hymy kun havahdin todellisuuteen.
"Menisimmekö huomenna katsomaan heitä? Saattaisimme ehtiä näkemään ainakin yhden pennun silmien avauksen", kysyin Rosmariiniputoukselta samalla kun tassutimme kohti puolillaan olevaa soturienpesää.
"Menisin mielelläni katsomaan heitä", naaras hymyili laskevan auringon kanssa kilpaa sädehtien.
Avasin silmäni. Olin herännyt lehtisateisen aamun viileään ilmaan. Rosmariiniputous oli käpertynyt kiinni kylkeeni, enkä millään olisi tohtinut liikkua, sillä pelkäsin herättäväni hänet. Kuitenkin Tähtiklaani päätti toisin, sillä pian Risasiipi kutsui minut aamun varhaiseen partioon hänen, Valvehengen ja Sirrisiiven kanssa. Nousin varoen kumppanini vierestä ja siirsin sammaleni osittain tämän tueksi, jotta hän ei huomaisimuutosta. Loikin varovasti nukkuvien kissojen yli Risasiiven luokse ja vilkaisin harmaata taivasta. Muu partio oli jo valmiina lähtöön, joten pahoittelin pikaisesti heille sitä, että he joutuivat odottamaan.
Kun partio oli kulkenut hetken aikaa käännyin klaanimme tuoreimman isän Valvehengen puoleen. Sinertävänharmaan kollin korva lerpatti puolitangossa, joka ei kyseisellä kissalla ollut ollenkaan omituista.
"Onnea. Jos sinua ei yhtään häiritse niin haluaisin kysyä, miltä tuntuu olla isä?" kysyin kohteliaasti hymähtäen ja räpäytin silmiäni. Valvehenki kääntyi puoleeni onnellisen näköisenä.
"Ihan mahtavalta! Olemme Orkideapolun kanssa niin onnellisia, pentummekin ovat kovinkin kauniita", kolli iloitsi hymy kasvoillaan. Minäkin haluaisin pentuja, haluaisin olla heille se isä, jota minulla ei koskaan sen kummemmin ollut. Rosmariiniputouksen ja minun pentuni saisivat kasvaa uudessa Varjoklaanissa onnellisina ja turvallisessa ympäristössä. Valvehengen oli varmasti vaikea jättää pentunsa partioon lähteäkseen.
"Varmasti. Tulemme tänään katsomaan Rosmariiniputouksen kanssa pentujanne", kerroin ja kiristin hieman tahtia jottemme jäisi jälkeen partiota johtavasta Risasiivestä tai tämän rinnalla askeltavasta Sirrisiivestä.
"Oletteko te Rosmariiniputouksen kanssa suunnitelleet pentuja?" Valvehenki kysyi varovasti ja katsahti sinisillä silmillään. Naurahdin ystävällisesti ja kasvoilleni piirtyi toiveikas ilme.
"Emme me ole vielä miettineet, mutta joskus", kerroin kolli soturille. Tämä nyökkäsi ja jatkoimme matkaa partion perässä.
Partion palattua leiriin, osa karvoistani oli saanut valkean huurrepeitteen. Se oli kuitenkin jo sulamassa sillä aurinko oli jo noussut ja alkanut lämmittää ilmaa. Rosmariiniputous oli nautiskelemassa auringon läikässä tuoretta hiirtä, silloin kun loikin tämän luokse.
"Huomenta Rosmariiniputous", tervehdin, "Minun täytyy käydä vielä pikaisesti Lehmustassun luona, sen jälkeen voimme ottaa suunnan kohti pentutarhaa. Ole valmiina." Lähdin tassuttamaan kohti klaaninvanhinten pesää, jonne olin juuri nähnyt Lehmustassun katoavan hiirensappea mukanaan. Ilmeisesti naaras oli saanut tehtäväkseen punkkienpoiston. Sukelsin sisälle pesään ja tervehdin pesässä olijoita lämpimästi.
"Lehmustassu, tulin vain ilmoittamaan iltapäivän harjoituksista", naukaisin ja kun olin saanut tehtäväni hoidettua lähdin palaamaan kumppanini luokse, joka oli jo valmiina lähtöön.
//Rosma?
572 sanaa