Kirjoittaja: Myrsky
Nimet: Pentunimi: Rosmariinipentu Oppilasnimi: Rosmariinitassu Soturinimi: Rosmariiniputous Sukupuoli: Naaras Klaani: Varjoklaani Syntynyt: 06.03.2018
Koulutetut oppilaat: Kettuaskel
Entinen mestari: Tihkutähti
Kokemuspisteet: 1880
Ulkonäkö:
Rosmariiniputous on useiden varjoklaanilaisten rinnalla erittäin pienikokoinen eikä hän nouse aina oppilaitakaan korkeammalle. Hän on myös siro- ja kevytrakenteinen eikä lihaksia ole paljon vartalossa. Ne lihakset, joita naaraalla oikeasti on, sijaitsevat etu- ja takajaloissa, vatsalinjassa ja lavoissa, jotka antavat vartalolle atleettisen rakenteen. Naaraalla on venyvä keskivartalo, joten nopeat liikkeet onnistuvat häneltä helposti ja auttavat myös ketteryydessä huomattavasti. Rosmariiniputouksen karvoitus on todella lyhyttä, silkkisen pehmeää ja ohutta, täten se ei suojaa hyvin kylmyydeltä. Karvat takkuuntuvat helposti, joten naaraan voi useinkin saada kiinni karvojensa sukimisesta, sillä hän tykkää pitää turkkinsa aina mahdollisimman hyvässä kunnossa. Turkki on väritykseltään luonnonvalkoista, mutta selässä on hopeanharmaita ja mustia kilpikonnalaikkuja, jotka alkavat korvien takaa ja jatkuvat hännän alkuun asti. Kilpikonnalaikut ovat hieman naaraan etukäpälää suurempia kooltaan ja hyvin epätasaisia väritykseltään, jotkut mustat laikut kaartuvat tummanharmahtavaan ja hopeanharmaat lumenvalkoiseen. Varjoklaanilaisen etu- ja takajalat ovat ruumiin kokoon verrattuna pitkät, mutta jalkoihin verrattuna käpälät ovat todella pienet. Kynnet ovat pitkät ja terävät, mutta aika suorat muodoltaan. Rosmariiniputouksen oikean etukäpälän polkuanturassa on kummallinen, kyyneltä muistuttava syntymämerkki, joka on mustan värinsä takia helposti huomattava. Naaraan häntä on pitkähkö ja todella tuuhea. Soturilla on suuret, mantelimaiset silmät, jotka ovat väritykseltään meripihkaiset.
Luonne:
Rosmariiniputous on todella oma-aloitteinen ja hän osaa tehdä nopeasti päätöksiä ilman muiden apua. Hän ei ole kuitenkaan jääräpäinen apua tarvittaessa ja ottaa ilomielin apua muilta vastaan. Naaras on myös todella seurallinen ja viihtyy paljon paremmin muiden kissojen seurassa kuin yksinään, mutta kun hän tahtoo viettää aikaa yksinään, nauttii hän jokaisesta hetkestä. Soturia parhaiten kuvaileva adjektiivi olisi ystävällinen ja kaikille ystävilleen ja tutuilleen hän suo ainoastaan ystävällisiä lauseita. Mutta kun Rosmariiniputouksen onnistuu suututtamaan tai hän muuttuu omien tekojensa seurauksena vihaiseksi, pimeä verho laskeutuu tämän kissan ylle. Naaras huutaa kurkku suorana loukkauksia toisensa perään ja uhkaa viiltävänsä kissan kurkun auki epäröimättä hetkeäkään. Anteeksipyytämisessä ei tule kestämään kauan, sillä soturi katuu aina tekojaan ja menee heti sovittelemaan välejä. Jos taas yrittää sovitella välejään hänen kanssaan, siinä tulee kestämään kauan. Rosmariiniputous on onneksi pitkäpinnainen ja osaa hallita vihansa taitavasti, mutta terävää kieltään hän ei osaa hallita hyvin. Jonkun ärsyttäessä häntä naaras osaa heittää teräviä ja loukkaavia vastakommentteja. Soturin uskollisuus Varjoklaanille on todella vahva ja hän puolustaa jokaista klaanitoveriaan pelottomasti. Hän kunnioittaa vanhempia sotureita ja vaikkei hän nöyristele nuorempien kissojen edessä, naaraalla on silti kunnioitusta heitä kohtaan. Muiden klaanien seurassa Rosmariiniputous käyttäytyy kohteliaasti ja juttelee heidän kanssaan rauhallisesti. Kumppanina hän on todella suojeleva ja perhe on hänelle kaikki kaikessa. Mestarina naaras on todella rento ja antaa oppilaansa tehdä suuren osan päätöksistä, koska hän uskoo sen olevan hyvää opetusta nuorelle kissalle. Varjoklaanilainen uskoo todella vahvasti Tähtiklaaniin ja uskoo, että Pimeyden metsäkin on olemassa, mutta hän ei pelkää sitä tai siihen uskovia kissoja.
Taidot:
Rosmariiniputous on pienestä koostaan ja kevyestä ruumiinrakenteestaan huolimatta erinomainen taistelija ja kivunsietokykykin on harvinaisen suuri, naaraan kestävyyskin on mainio. Saalistamisen jalot taidot eivät ole koskaan sisäistyneet tämän kissan päähän eikä vaaniminenkaan oikein onnistu. Kiipeileminen ja piiloutuminen maastossa kuin maastossa aiheuttavat hankaluuksia, kun taas juoksemisessa hän on luonnonlahjakkuus. Mitä tulee aisteihin, näkö ja -kuuloaisti ovat erinomaiset, mutta hajuaisti on hieman ruosteisessa kunnossa. Rosmariiniputous ei ole erityisen hyvä jäljittämisessä ja ellei haju ole todella tuore, tämä naaras menettää vainun ennen kuin ehtii edes tajuta sitä.
Kumppani: Kettuaskel (Varjoklaani)
Pojat: Fasaanitassu (Varjoklaani), Haukkatassu (Varjoklaani)
Emo: Liljahenkäys (Kuolonklaani)
Isä: Kylmähenkäys (Pimeyden metsä)
Sisko: Utukyynel (Pimeyden metsä)
Veljet: Korentolento (Pimeyden metsä), Hikkoritassu (kuollut)
Siskopuolet: Pakkastassu (Kuolonklaani), Loistepentu (Varjoklaani)
Velipuolet: Näätäpentu (Varjoklaani), Pyökkipentu (Varjoklaani)
Emon isä: Pisaratähti (Pimeyden metsä)
Emon emo: Kielomyrkky (Tähtiklaani)
Täti: Hiiripisara (Pimeyden metsä)
Eno: Kostohenki (Kuolonklaani)
Tätipuoli: Valhekuiske (Kuolonklaani)
Enopuoli:Totuuspentu (Tähtiklaani)
Serkut: Säröpentu (Pimeyden metsä), Sirpaleviilto (Kuolonklaani), Pirstalehaave (Kuolonklaani), Säpälehammas (Kuolonklaani), Tuskatassu (Kuolonklaani)
Pikkuserkku: Viiltotähti (Kuolonklaani)
Emon emon emo: Kalmalilja (Kuolonklaani)
Emon emon isä: Raetähti (Pimeyden metsä)
Emonisän emo: Sulkatähti (Pimeyden metsä)
Emon isän isä: Viiltotähti (Pimeyden metsä) Uud.synt. Viiltokaaos(Kuolonklaani)
Menneisyys:
Rosmariiniputous syntyi Varjoklaaniin emolleen Liljahenkäykselle ja isälleen Kylmähenkäykselle sisaruksiensa Korentopennun, Hikkoripennun ja Utupennun kanssa. Rosmariiniputouksen pentuaikoina Liljahenkäyksen ja Kylmähenkäyksen välit alkoivat huononemaan eikä naaras pentuaikoinaan paljon puhunut isälleen. Eräänä päivänä Rosmariinipentu karkasi leiristä ystävänsä Varpuspennun kanssa ja he suunnistivat ukkospolulle. Varpuspentu pääsi turvallisesti ukkospolun yli, mutta Rosmariinipennun ylittäessä hirviö olisi ajanut hänen ylitseen ellei Pitkävarjo-niminen myrskyklaanilainen olisi pelastanut häntä viime hetkellä. Pian sen jälkeen Rosmariinipentu nousi oppilaaksi samaan aikaan sisaruksiensa ja Varpusliidon kanssa ja sai mestarikseen Varjoklaanin silloisen päällikön, Tihkutähden. Tihkutähti koulutti Rosmariinitassua ankarasti eivätkä naaraan oppilasajat olleet hänen pentuaikojaan paljon helpommat. Liljahenkäys kertoi Rosmariinitassulle salaa Tähtiklaanista ja parantajaoppilaan avulla naaraan usko kääntyi Tähtiklaaniin. Samana päivänä kun Rosmariinitassusta tuli soturi, Kylmähenkäys hyökkäsi Liljahenkäyksen kimppuun parantajan pesässä, tarkoituksenaan tappaa kumppaninsa. Kylmähenkäys kuitenkin epäonnistui yrityksessään Minttusydämen ja Sienikarvan saavuttua apuun, ja Minttusydän karkotti Kylmähenkäyksen Varjoklaanista. Rosmariiniputous sai soturinimensä samaan aikaan parhaan ystävänsä Varpusliidon ja isänsä oppilaan Happohenkäyksen kanssa. Noin puoli kuuta nimitysmenojen jälkeen Hikkoritassu kuoli jäätyään hirviön alle. Rosmariiniputous sai piakkoin ensimmäisen oppilaansa, Minttusydämen ja Tihkutähden pojan, Kettutassun. Rosmariiniputous koulutti oppilastaan rennosti ja nautti heti ensimmäisissä harjoituksissa Kettutassun seurasta. Kun Kettutassu alkoi lähestyä soturiksi pääsyään, Rosmariiniputous alkoi ihastua kolliin. Ansaittuaan soturinimensä Kettuaskel vei Rosmariiniputouksen kävelylle, jolla kummatkin tunnustivat tunteensa toisilleen. Heistä tuli kumppanit, mutta he pitivät suhteen salassa klaanilta muutaman kuun ajan. Samoihin aikoihin Rosmariiniputous sai toisen oppilaansa, Havutassun. Kuita kului ja lehtisateen alussa Rosmariiniputous menetti kummatkin elossa olevat sisaruksensa; Korentolento kuoli koiran hampaissa ja Utukyynel muutti Kuolonklaaniin, jonne Kylmähenkäys oli muuttanut karkotuksensa jälkeen.
Muuta: Rosmariiniputoukselle on siirtynyt eteenpäin isänsä Kylmähenkäyksen tapa taivuttaa sanojaan ja muutenkin puhua tavallista hitaammin.
Toiveet: Rosmariiniputous havittelee varapäällikön paikkaa ja toivoo ansaitsevansa klaanitoveriensa luottamuksen. Varjoklaanilainen tahtoisi kouluttaa monta oppilasta ja tehdä heistä vahvoja ja uskollisia sotureita. Hän haluaa kuolla kunniallisen kuoleman joko perhettään tai klaaniaan suojellen.
Theme song: Jar of Hearts
Tapetut kissat: Puuskahöyhen(Myrskyklaani)
Kettuaskel 14.1.2018
"Sattuisiko teillä olla nyt aikaa tutustuttaa minua klaaninne tapoihin tai vaikka kissoihin? Tahdon pystyä sopeutumaan klaanikissan elämään mahdollisimman hyvin ja osoittaa, että olen hyvä kissa", Myrskytaivas naukui vilpittömän oloisena. Näin kuinka Rosmariiniputouksen meripihkaiset silmät kääntyivät minuun ikään kuin arvioiden olemustani. Huokaisin itsekseni ja nostin epäluuloisen katseeni pois Myrskytaivaasta.
"Eipä minulla taida olla mitään erikoista, autan mielelläni Rosmariiniputousta", nau'uin ja painotin kumppanini nimeä, jotta kolli ymmärtäisi etten ollut tässä hänen takiaan. Perimmäinen ajatukseni oli Rosmariiniputouksen suojeleminen. Mitä jos Kylmähenkäyksen ja Myrskytaivaan isä olikin ollut samanlainen mielipuoli ja nyt lähettänyt tämän uuden kissan Rosmariiniputouksen kimppuun.
"No niin selvä, se on sitten sovittu. Ehdottaisin, että emme lähde enää tänään kiertämään rajoja, sillä ilta alkaa jo hämärtyä", luonnonvalkea kumppanini naukui mietteliäänä, mutta samaan aikaan kovin kauniina laskevan auringon kultaisissa säteissä. Nyökkäsin vaitonaisena.
"Entä jos kävisimme näin aluksi leirin läpi?" kolli heitti rennosti. En pitänyt Myrskytaivaasta. Hän sai inhon väreet kulkemaan ihollani. Olin täysin varma, että kolli ei ollut tullut klaaniimme rehellisin elkein. Hänessä oli jotain mätää, aivan varmasti oli. En pitänyt hänen asenteestaan. Hän oli olevinaan niin ystävällinen ja jalomielinen, mutta eihän sellaista voinut odottaa Kylmähenkäyksen velipuolelta.
"Sopii minulle. Aloitetaan, vaikka soturienpesästä jossa sinäkin yövyt seuraavana yönä", Rosmariiniputous ohjeisti ja lähti hännällään viittoen kohti karhunvatukkapensaikkoa. Minulle tuli hieman kiire loikkia Rosmariiniputouksen rinnalle, mutta ehdin kuitenkin. En jättäisi häntä hetkeksikään kahden tämän ketunmielisen kissan seuraan. Se mitä Kylmähenkäys oli yrittänyt oli anteeksiantamatonta ja sen takia epäilykset vaivasivat mieltäni.
"Tuon vatukkapensaan alla nukkuvat soturit. Siellä on muutama peti tyhjänä, joten sinun ei tarvitse huolehtia oman makuualusesi rakentamisesta", varapäällikkö kertoi Myrskytaivaalle, jonka silmät loistivat kiinnostuneina. Sähkönsiniset silmäni siristyivät huomaamattani.
"Vaikka sinähän olet tietenkin mestari petien rakentaja. Eivätkö erakot rakennakin omat pesänsä?" naukaisin synkästi ja varoittavan katseen tummanharmaaseen kolliin väläyttäen. Tunsin Rosmariiniputouksen tuijotuksen turkillani. Myrskytaivas ei väittänyt piikittelevästä sävystäni vaan katsahti minuun vain mitäänsanomattomin tummanvihrein silmin.
"Rakentavat tietenkin", kolli naukaisi ja kääntyi taas Rosmariiniputouksen puoleen, joka puolestansa oli ottanutkin jo suunnan kohti pentutarhaa, jonka suuaukko oli piilossa piikkihernepensaikossa.
"Tässä on pentutarha. Nimestä voit varmaankin päätellä, että siellä pennut asustavat, heidän lisäkseen siellä ovat myös kuningattaret. He pitävät huolta pennuistaan", kuulin selitettävän. *Minne sinulla ei ole mitään asiaa.* Lisäsin ajatuksissani vielä Rosmariiniputouksen lauseen loppuun. Kun olin kääntymässä kohti seuraavaa kohdetta kuulin Rosmariiniputouksen hiljaisen sihahduksen:
"Mikä sinua vaivaa?"
"En pidä hänestä", naukaisin ja ennen kuin kuiskimalla käyty keskustelu eskaloitui kovaäänisemmäksi ehti Myrskytaivas kysymään väliin yhden kysymyksen.
"Keitä he ovat?" kollin matala ääni naukui ja kun käännyin katsomaan kehen päin Myrskytaivaan katse oli kääntynyt näin kuinka harmaaraidallinen naaras istui kellanpunaisen korvattoman kollin luona.
"Minun isovanhempani Kyyhkylento ja Okaliekki", naukaisin varoittavasti. Pakonomainen puolustusvaisto sukulaisiani kohtaan oli noussut pintaan, jokin sisälläni huusi *Minun*. Lopun kierroksen aikana pysyin enimmäkseen hiljaa ja kuuntelin kuinka Rosmariiniputous kertoili sodasta ja sen aiheuttamista tilanteista klaanien välillä. Yritin pysyä mahdollisimman lähellä kaksikkoa.
"Eli siis Varjoklaani ja Kuolonklaani ovat yhdessä Viiltoklaani?" Myrskytaivas varmisti, "Ja Metsäklaanin muodostaa Myrskyklaani, Tuuliklaani ja .."
"Ja Jokiklaani", Rosmariiniputous lisäsi. Tummanharmaa kolli nyökkäsi. Katsahdin taivaalle, joka alkoi hiljalleen pimentyä. Astuin mukaan keskustelutuokioon ja kiinnitin katseeni tummanvihreisiin silmiin.
"Mielestäni meidän pitäisi kertoa hänelle soturilaista. Hän ei ole varmaan erakko elämässä juurikaan tottunut sääntöihin, mutta täällä niitä noudatetaan melko tarkasti", katsoin kollia kulmieni alta synkeästi.
"Kiitos vaan, mutta kyllä minä sääntöjä osaan noudattaa kunhan ne vain ensiksi kerrotaan", Myrskytaivas naukaisi pinnaansa minuun menettämättä ja hymähti Rosmariiniputoukselle. Käytökseni oli lapsellista ja aivan typerää.
"Mielestäni yksi tärkeimmistä säännöistä on, ettei saa tappaa, ellei se ole välttämätöntä itsepuolustuksen kannalta", naukaisin ja hieman kevensin aluksi erittäin painavaa äänensävyäni, "Ja se, että päällikön sana on laki." Kun olin tiedostanut typerän käytökseni oli se vaihtanut käytökseni vaihtanut tasoa. Käyttäydyin nyt paljon siivommin, sillä en halunnut näyttää lapselliselta. Olin ailahtelevainen persoona, enkä voinut sille mitään.
"Toivon tosiaan, että käyttäydyt hyvin. Se ei nimittäin ole niin helppoa miltä se näyttää", naukaisin siltikin vielä etäisesti, mutta silti pieni anteeksipyytävä pilke silmäkulmassani. Viittasin tietenkin lauseessa itseeni. En saisi tuomita kissoja suvun mukaan - en vain voisi. Silloin tuomitsisin Rosmariiniputoustakin Kylmähenkäyksen teoista. Tuomitsisin myös itseni murhaajaksi isäni maineen takia, mutta sitähän olikin. Murhaaja.
//Rosma?
652 sanaa
Rosmariiniputous 15.1.2019
"Toivon tosiaan, että käyttäydyt hyvin. Se ei nimittäin ole niin helppoa miltä se näyttää", Kettuaskel tokaisi Myrskytaivaalle tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkärankaani pitkin. Heitin nopean silmäyksen kumppaniini merkiksi pitää kuononsa kiinni, tällöin hän ei voisi päästää suustaan mitään mikä voisi vahingossakaan loukata Myrskytaivasta. Köhäisin kurkkuani mahdollisimman rennosti ja lähdin sitten johdattamaan uutta soturia oppilaiden pesää kohti. Kettuaskel pysytteli tiukasti rinnallani, mutta tajusi pitää kuononsa kiinni.
"Tämä luola on oppilaiden pesä ja kuten soturienkin pesässä, oppilaat nukkuvat sammalpedeillä. Klaanissa on tällä hetkellä neljä oppilasta, koska poikani pääsivät saapumistasi edeltävänä päivänä sotureiksi. Kun pentu pääsee oppilaaksi, hän saa mestarin joka kouluttaa hänet soturiksi ja opettaa taistelu- ja saalistustaidot sekä muut tärkeät taidot", selostin ja annoin Myrskytaivaan vilkaista pesään. Kun tummanharmaa kolli oli sen tehnyt, hän peruutti taaksepäin ja nyökäytti päätään osoittaakseen kuulleensa selitykseni.
"Minä en varmaankaan pysty saamaan oppilasta koeajalla, eikö niin?" Myrskytaivas kysyi. Nyökäytin päätäni ja sukaisin kihartuneet luonnonvalkeat rintakarvani suoriksi.
"Jos sinua kiinnostaa saada oppilas, voin kertoa Minttutähdelle kiinnostuksestasi ja hän voisi antaa sinulle oppilaan kunhan koeaikasi on päättynyt", ehdotin. Myrskytaivas hymyili ilahtuneena ja lähti jo jatkamaan matkaansa soturien pesää kohti. Kettuaskel jäi kanssani hieman kauemmas entisestä erakosta.
"Yritä vaikuttaa edes hieman ystävällisemmältä. Näytät niin turhautuneelta että en ihmettelisi jos Myrskytaivas uskoisi sinun vihaavan häntä", sihahdin Kettuaskeleelle, "en minäkään ole vielä varma voinko luottaa häneen, mutta yritän toivottaa hänet tervetulleeksi ja toivon sinunkin yrittävän."
Tiesin olevani hieman tyly Kettuaskeleelle, olisin itsekin aivan yhtä epäilevä Myrskytaivaan seurassa jos en olisi klaanin varapäällikkö ja saanut tehtäväksi esitellä klaanikissan elämää hänelle hymy huulilla.
"Hei, Fasaanisyöksy, eikö niin? Sinähän olet Rosmariiniputouksen poika", Myrskytaivas naukui parhaillaan kellanpunaiselle pojalleni, joka seisoi soturien pesän edustalla. Fasaanisyöksy silmäili setäpuoltani kylmästi ja yritti selvästi pidätellä halveksuvan kommentin heittoa. Marssin nopeasti kaksikon luo ja venytin lämpimän hymyn kasvoilleni.
"Kas, te tapasittekin jo", tokaisin hampaitani yhteen kiristellen. Fasaanisyöksyn olisi parasta pitää suunsa puhtaana ellei hän halunnut saada kunnon korvapuustia.
"Mukava tavata, Myrskytaivas", Fasaanisyöksy tervehti kireän oloisena ja yritti nostaa jonkinlaista hymyä kasvoilleen, " saisinko udella mitä sukua olet emolleni? Olenhan minä hänen poikansa, joten minulla on mielestäni oikeus saada tietää."
Vilkaisin poikaani tuimasti, hän oli lähtenyt vaaralliselle polulle. Onneksi Myrskytaivas ei välittänyt Fasaanisyöksyn tylystä äänensävystä, vaan hän selitti elämäniloinen virne kasvoillaan loistaen:
"Rosmariiniputouksen isä Kylmähenkäys on minun velipuoleni. Hänen isänsä lähti Varjoklaanista Kylmähenkäyksen synnyttyä ja päästyään tarpeeksi kauas metsästä minä synnyin maailmaan."
"Eli sinä olet emoni setäpuoli?" Fasaanisyöksy kysyi. Myrskytaivas nyökäytti päätään ja vilkaisi minuun kuin kysyäkseen ilman sanoja, tiesikö Fasaanisyöksy Kylmähenkäyksen teoista. Nyökäytin päätäni ja Myrskytaivas räpäytti hitaasti tummanvihreitä silmiään.
"Missä Haukkaviima on? Hän taisi olla toinen poikasi?" kolli varmisti. Nyökkäsin myöntäväksi vastaukseksi.
"Haukkaviima lähti partioon lyhyt hetki sitten. Minun pitää nyt lähteä, lupasin lähteä saalistuspartioon Luomavirran ja Sarasydämen kanssa", Fasaanisyöksy ilmoitti ja lähti luotamme, jättäen hyvästit kokonaan sanomatta. Vetäisin syvään henkeä, Myrskytaivaan saapuminen Varjoklaaniin oli ollut iso asia minulle ja perheelleni eikä hänen seuraansa tottuminen tulisi tapahtumaan nopeasti, mutta täytyisi vain olla kärsivällinen.
"Haluaisitko syödä jotain? Tuoresaaliskasaasta voisi löytyä jotain ruokaa, olet varmasti aivan nääntynyt matkasi jälkeen. Enkä ota vastaan kieltävää vastausta", virnistin Myrskytaivaalle. Kolli hymähti kiitollisena ja kumarsi minulle kunnioituksen osoituksena.
"Kiitos niin paljon, Rosmariiniputous. Ystävällisyytesi saa minut tuntemaan oloni hieman enemmän hyväksytyksi. Pimeyden metsä siu-"
"Ei, Pimeyden metsä on ilkeiden kissojen paikka. Me uskomme Tähtiklaaniin, jonne kaikki siihen uskovat kiltit kissat menevät", kiirehdin korjaamaan ja hymyilin lämpimästi, "Tähtiklaani siunatkoon polkuasi."
"Tähtiklaani siunatkoon polkuasi, Rosmariiniputous", Myrskytaivas lausui juhlallisesti ja lähti sitten tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Kun kolli oli päässyt pois kuuloetäisyydeltä, käännyin Kettuaskelta kohti.
"Pyydän, älä ole niin tyly Myrskytaivaalle. Se huomautuksesi, kuinka erakot rakentavat omat pesänsä, varmasti loukkasi häntä vaikkei hän näyttänyt sitä meille. Kettuaskel, kyllä minä ymmärrän epäilysi, onhan hän Kylmähenkäyksen velipuoli enkä minäkään ole varma siitä, onko Myrskytaivas oikeasti se sama ystävällinen kissa joka hän esittää olevansa. Tahdon kuitenkin, että hän tuntee olonsa hyväksytyksi perheestään ja erakkojuuristaan riippumatta", selitin. Kettuaskel nyökytteli päätään heikosti vähän väliä.
"Äläkä huolehdi minusta, jokin sisälläni uskoo vahvasti ettei Myrskytaivas ole samanlainen kuin Kylmähenkäys. Kunhan minulla on sinut, Kettuaskel", kuiskasin ja kumarruin koskettamaan kumppanini nenänpäätä kuonollani, "kaikki on hyvin. Minä rakastan sinua."
Seisoin siinä lyhyen hetken, vain hengittäen sisääni Kettuaskeleen turvallista tuoksua. En ikinä tahtoisi menettää kumppaniani, tahdoin suojella häntä viimeiseen hengenvetooni asti ja niin minä tulisin myös tekemään.
"Miten Vinhatassun kanssa on mennyt muuten?" kysyin Kettuaskeleelta hänen uudesta oppilastaan jonka hän oli saanut vain muutama auringonnousu sitten.
//Kettu?
//707 sanaa
Rosmariiniputous 22.1.2019
Olin juuri saamassa vastauksen Kettuaskeleelta liittyen hänen uuden oppilaansa koulutukseen, mutta sitten nimeni kajahti leirin toiselta puolelta ja jouduin kääntämään meripihkaisen katseeni kyseiseen suuntaan. Kyyhkylento, Fasaanisyöksy ja Hukkatassu silmäilivät minua odottavasti eikä minulla kestänyt kauan tajuta, että kyseessä olisi rajapartio. Heitin pahoittelevan ilmeen Kettuaskeleelle ja nuolaisin hänen poskeaan nopeasti.
"Minun täytyy mennä partioon. Nähdään myöhemmin, Kettuaskel", naukaisin punertavanruskealle kumppanilleni ja marssin sitten aukion poikki partiolaisten luokse. Kyyhkylento siirtyi ystävällinen hymy kasvoillaan sivuun ja antoi minun siirtyä johtoon. Nyökäytin nopeasti päätäni Fasaanisyöksylle ja Hukkatassulle, jonka jälkeen lähdin johdattamaan partiota ulos leiristä.
"Rosmariiniputous! Minne te olette lähdössä?" Säpsähdin kuullessani jonkun huutavan nimeäni, mutta onnistuin tunnistamaan tuon äänen omistavan kissan ennen kuin ehdin edes kääntyä häntä kohti. Myrskytaivas silmäili minua ja rinnallani seisovaa partiota hämillään. Tunsin vierelläni olevan Fasaanisyöksyn lihaksien kiristyvän ja omatkin lihakseni kiristyivät, mutta tosin minä en vihastunut Myrskytaivaan saapumisesta paikalle, vaan poikani tylystä ilmeestä joka kohdistui entiseen erakkoon.
"Olemme lähdessä rajapartioon, eli tarkistamme Kuolonklaanin rajan ja riistatilanteen heidän reviirillään. Muistat varmaan kun kerroin sinulle, että sodan aikana saimme kulkea heidän reviirillään Emonsuun alueella?" varmistin. Myrskytaivas nyökäytti päätään ja avasi suutaan, täysin valmiina kysymään saisiko hän liittyä partioon. Hymähdin mahdollisimman ystävällisesti ja siirryin hieman taaksepäin, jättäen hieman tyhjää tilaa rinnalleni.
"Tule vain mukaamme. Klaanikissat käyvät rajapartiossa usein, joten sinun on hyvä oppia niistä", tokaisin. Myrskytaivas virnisti iloisena ja tassutteli rinnalleni. Sitten sukelsin partioni edellä piikkihernetunneliin.
"Minttutähti käski meidän kiertää Kuolonklaanin rajaa ja käydä katsomassa millainen riistatilanne Emonsuun lähettyvillä on", Kyyhkylento selitti kulkiessamme pimeän piikkihernetunnelin halki. Nyökäytin hajamielisenä päätäni, kun mieleeni rakentui kuva siskopuolestani Pakkastassusta ja rinnassani syttyi toivon liekki siitä, että voisin ehkä nähdä hänet. En ollut nähnyt Pakkastassua pitkään aikaan, viimeksi olin törmännyt naaraaseen kun hän oli ollut aivan vastanimitetty oppilas ja pian hän varmaankin ansaitsisi soturinimensä. Hymähdin ja sukelsin ulos tunnelista valoisaan metsään.
"Rosmariiniputous, millainen riistatilanne on tällä hetkellä? Onko Varjoklaanilla tarpeeksi riistaa?" Myrskytaivas kyseli kulkiessamme Kuolonklaanin raja-alueella. Ylitimme rajan ja jatkoimme matkaamme Emonsuuta kohti. Kuulin partion perällä kulkevan Fasaanisyöksyn tuhahtavan ärtyneenä.
"Miksi sinun pitäisi saada tietää tuollaista tietoa?" kellanpunainen kolli murahti ja vilkaisi Myrskytaivasta epäilevänä. Heitin tuiman katseen pojalleni saadakseni hänet pitämään kuononsa kiinni.
"Ellet ole tajunnut vielä, Myrskytaivas on Varjoklaanin jäsen nykyään ja koska hän on uusi jäsen, ei hänellä ole tietoa riistamäärästämme. Voit lopettaa sen epäilyn, että Myrskytaivas olisi jokin metsäklaanilaisten lähettämä vakooja", tokaisin pojalleni ja jatkoin sitten matkaani, pysyen tiukasti Myrskytaivaan rinnalla. Olin hiljalleen alkanut tykästyä setäpuoleeni ja uskoin päivä päivältä enemmän, että hän ei ollut isäni kaltainen petturi, vaan oli aidosti hyväsydäminen ja uskollinen kissa.
"Keitä täällä onkaan? Varjoklaanilaiset ystävämme, eikö niin?"
Niskakarvani nousivat nopeasti pystyyn, kun puiden takaa esiin astuivat Jäälilja ja Pakkastassu. Kohtasin siskopuoleni siristyneen jäänsinisen katseen, joka porautui heti ensimmäisenä minuun ja jäi silmäilemään minua hetkeksi. Vastasin minua huomattavasti nuoremman naaraan tuijotuksen pelottomana, kunnes Pakkastassun katse eksyi Myrskytaivaaseen. Jääliljakin oli tajunnut uuden kissan ja kun kuolonklaanilaiset pysähtyivät eteemme, likaisenvalkoisen ja tummanharmaan kirjava naaras jäi silmäilemään Myrskytaivasta kiinnostuneen näköisenä.
"Ja kuka sinä olet?" Pakkastassu ennätti kysyä ennen Jääliljaa. Myrskytaivas vilkaisi varautunutta oppilasta rento virne kasvoillaan ja hymähti nopeasti.
"Sinäpä näytät epäilevältä minun suhteeni, mutta en voi sanoa olevani yllättynyt. Minun nimeni on Myrskytaivas ja olen Kylmähenkäyksen velipuoli", tummanharmaa kolli selitti. Jääliljan silmien katse tarkentui hieman ja tunsin ilman sähköistyvän ympärillämme. Astuin suojelevaisena Myrskytaivaan rinnalle ja kohotin uhmakkaasti kuonoani naaraalle, jota vihasin miltein yhtä paljon kuin Kylmähenkäystä.
"Myrskytaivas liittyi Varjoklaaniin muutama päivä sitten, mutta ikävä sinulle, Jäälilja, hän ei ole samanlainen säälittävä petturi kuin Kylmähenkäys", sylkäisin Jääliljalle viimeiset sanani. Jääliljan silmät siristyivät ja Pakkastassukin jäi tuijottamaan minua niin jäisesti, että hänen pelkkä katseensa olisi voinut tappaa minut.
"Tunsitko sinä Kylmähenkäyksen?" Myrskytaivas astui eteen ja jäi tuijottamaan Jääliljaa. Kiristin hampaitani, en olisi tahtonut tämän keskustelun johtaneen tähän. Mutta nyt kun Myrskytaivas oli aloittanut, minun täytyisi tästä jatkaa.
"Hänen nimensä on Jäälilja ja muistat varmaan mitä kerroin hänestä sinulle", murahdin Myrskytaivaalle, "hän on syy Kylmähenkäyksen petokseen ja karkotukseen, koska Jäälilja käski Kylmähenkäystä tappamaan jonkun varjoklaanilaisen. Ja tässä on Pakkastassu, Kylmähenkäyksen tytär ja minun siskopuoleni. Taisin mainita hänetkin sinulle."
"Ja kuka hänen emonsa on?" Myrskytaivas kysyi ja vilkaisi hitaasti Jääliljaa. Naaras tuijotti minua vaitonaisena, mitäänsanomaton ilme kasvoillaan leväten.
"Jäälilja, tai ainakin niin minä olen olettanut. Kuka muukaan Pakkastassun emo olisi?" totesin ja vilkaisin Jääliljaa, odottaen saavani häneltä tylyn huomautuksen siitä, että tietenkin hän oli Pakkastassun emo. Lihaksikas naaras pysyi kuitenkin hiljaisena ja oli kääntänyt katseensa Pakkastassuun. Jäin odottamaan soturin vastausta mahdollisimman kärsivällisenä, vaikka aukion ylle laskeutunut hiljaisuus olikin piinaava.
//Jää?
//723 sanaa
Kettuaskel 30.3.2018
Suoristin etutassuni pitkään ja makeaan venytykseen. Aamun kalvakka valo säteili kauniisti mäntyjen lomasta. En muistanut, koska viimeksi olin tuntenut itseni näin levolliseksi, vaikka partiossa kävelinkin. Metsän sekava tilanne ja stressinhallinta olivat imeneet kaikki mehut viime aikoina ja olin tuntenut itseni hyvin uupuneeksi ja turhautuneeksi. Nyt kuitenkin valo alkoi paistaa paksujen savupilvien läpi ja energia ja hyvä olo oli alkanut virrata minuun. Ehkä se johtui tästä kaikesta luonnon suomasta valosta ja hiirenkorvasta. Syysmasennus ei nimittäin ollut uusi sana minulle. Vilkaisin vierelläni tepastelevaan Ikuisuustassuun, jonka vaaleanruskea turkki kiilsi terveenä. Entinen oppilaani Vinhatassu - nykyään Vinhavarjo - saattoi olla myös osasyyllinen pahaan tuuleen, sillä olin ajatuksissani kutsunut naarasta negatiivisuuden ruumiillistumaksi kaiken tästä pursuavan pahansuovan energian takia. Ikuisuustassu oli aivan toista maata. Hän vaikutti ystävälliseltä kissalta, jolla oli sydän paikallaan. Tämä oli kuitenkin vasta naaraan toinen päivä oppilaana enkä tuntenut häntä vielä kovin hyvin, mutta jos merkit pitivät paikkaansa hänestä kasvaisi ylpeyden aihe Varjoklaanille.
"Kettuaskel, vauhtia tassuihin!" kuulin parhaan ystäväni turhautuneen nau'un kaukaa edestäpäin, "Oletko taas sukeltanut omiin ajatuksiisi vai hukuitko tällä kertaa?" Pyöräytin silmiäni sarkastiselle kommentille peittääkseni nolostuksen, jonka olin aiheuttanut itse itselleni. *No niin Kettuaskel. Sinun oli tarkoitus esitellä uudelle oppilaalle reviiriä, eikä - Valvehengen sanojen mukaan hukkua - ajatuksiini* Ravistin päätäni ja otin muun partion kiinni. Huomasin kuinka Ikuisuustassu vilkaisi minua keltaisilla silmillään. En voinut välttyä näkemästä pientä tuomitsevaa pilkettä naaraan silmäkulmassa.
Vedin henkeä ja vilkaisin ympärilleni. Nenääni kantautui ukkospolun kitkerä katku, enkä voinut olla nyrpistämättä nenääni.
"Lähestymme ukkospolkua, sen tunnistaa parhaiten hajusta ja kovasta mekkalasta, jota hirviöt pitävät kun kulkevat sen kovalla pinnalla. Vaikka nyt onkin hiljaista, saattaa hirviön räminä alkaa yhtäkkiä korvia huumaavan kovaa, ne ovat arvaamattomia otuksia", selitin pienikokoiselle naaraalle, jonka rakenne muistutti vielä todella vähän pentua, mutta silti sai pennun loikkimaan mieleeni. Olin kovin penturakas kissa ja haaveilin salaa Rosmariiniputouksen tietämättä toisesta pentueesta.
"Minkä näköisiä nämä hirviöt ovat? Tunnistaako ne helposti kun näkee sellaisen?" Ikuisuustassu kysyi ja yritti tähyillä puiden raosta ukkospolulle.
"Tunnistat, aivan varmasti tunnistat. Ne ovat yhtä suuria kuin pienimmät puut ja niiden kiiltävät pinnat ovat mitä kummallisimman värisiä. Niillä on kirkkaat silmät ja ne valaisevat ukkospolun edessään ja niiden tassut ovat suuret ja vahvat ja liiskaavaat mahtavimmankin kissan yhtä nopeasti kuin me kepin", selitin vakavasti. Ikuisuustassun silmät pyöristyivät kun hän vilkaisi nyt näkyviin tullutta tummanharmaata kivistä tietä.
"No niin jatketaan matkaa", Valvehenki naukui ja lähti johtamaan partiota eteenpäin.
Olimme palanneet hetki sitten Varjoklaanin leiriin, joka alkoi hiljalleen täyttyä kissoista, jotka olivat heränneet melko lämpimistä pesistään. Silmäni katsahtivat kuitenkin miltei heti Rosmariiniputouksen kauniiseen olemukseen. Erkaannuin muusta partiosta ja nelistin rennosti luonnonvalkean naaraan luokse, joka hymyili minulle.
"Huomenta", naukaisin reippaasti ja asetuin istumaan kumppanini vierelle, "Onkos mitä tänään suunnitelmissa?" Naaraan katse kääntyi sähkönsinisiin silmiini.
"Varmaan partioimista ja sellaista - niin kuin aina", meripihkasilmäinen kissa naukui minulle. Kuulin takavasemmalta kuuluvan hiljaisen älähdyksen, jonka pian huomasin olevan Myrskytaivas - klaanin uusin kissa. Ja hänen sukuaan unohtamatta, Kylmähenkäyksen velipuoli. Tummanharmaa kolli nuoli kiivaasti tassuaan. Pian hän huomasi meidät tummanvihreät silmät välkähtäen. Olemukseni sävähti sitä hieman, sillä en voinut olla ajattelematta kollin veljeä.
"Ai hei Rosmariiniputous ja Kettuaskel!" kolli tervehti iloisesti ja samalla edeten meidän luokse, "Astuin terävän piikin päälle. Katsokaa kuinka syvälle se meni." Kolli tarjosi etukäpäläänsä näytille ja näin erittäin syvälle uponneen piikin. Kasvoni vääntyi irvistykseen, tuo mahtoi tehdä kipeää.
"Kannattaisi käydä näyttämässä sitä Liljahenkäykselle, häneltä varmasti löytyy jotain", Rosmariiniputous ohjeisti. Myrskytaivas nyökkäsi.
"Saanpahan samalla tutustua emoosi", kolli hymähti ja kääntyi sitten nilkuttaman kohti parantajan pesää. Melkein heti kollin lähdettyä avasin suuni ja kysyin:
"Voisimmeko tehdä jotain yhdessä - siis ennen niitä varapäällikön tehtäviä?"
//Rosma?
569 sanaa
Minttutähti 17.12.2018
"Ansaitsiko Kylmähenkäys sinun mielestäsi elämän? Olisiko sinulla mitään vinkkejä miten saisin mieleni tyhjennettyä edes hieman tästä asiasta?" Rosmariiniputous huokaisi apeuden väre äänessään. Minua kovin harmitti se, että Rosmariiniputous oli surullinen. Silitin tämän selkää varovasti hännälläni, sillä en tiennyt miten varapäällikkö reagoisi.
"Mielestäni kukaan kissa ei ansaitse kuolemaa. Kylmähenkäys kuitenkin olin sydämeltään ilkeä ja tämä oli ainoa tapa lopettaa hänen murhanhimonsa ja välttää mahdolliset uudet uhrit. Joku olisi kuitenkin tehnyt sen, mielestäni voisit ajatella itseäsi sankarina niille kissoille, jotka olisivat seuraavaksi joutuneet kärsimään hänen kynsiensä terävyydestä, vaikka se ei välttämättä sinua nyt lohdutakaan. En osaa ohjeistaa sinua tyhjentämään mieltäsi muuten kuin siten, että annat tunteiden hoitaa sen. Saat olla vihainen tai surullinen ja sinun täytyy muistaa purkaa tunteesi jollain tavalla, etkä saa padota niitä sisimpääsi. Uskon millainen shokki sinulla on, et välttämättä itse tajua vielä edes kunnolla tekoasi, mutta tiedä että se helpottaa ajan kanssa", nau'uin emomaisen pehmeällä äänellä. Näinä hetkinä se niin sanottu emonvaistoni nousi pintaan, se vaisto joka ei kestänyt nähdä pentuaan - tässä tapauksessa Rosmariiniputousta - surullisena. Rosmariiniputous nyökkäsi ja katshti minuun kauniilla meripihkasilmillään.
"Kiitos, että yrität auttaa minua", varapäällikkö hymähti vaisusti. Hymyilin lämpimästi naaraalle.
"Toivon, että avustani oli hyötyä. Sinun kannattaisi ehkä puhua emollesi, sillä uskon hänen osaavan auttaa sinua parhaiten", naukaisin vielä lopuksi. Hiljaisuus laskeutui pesään ja kuulin kuinka tuuli tuiversi leirissä. Hiljaisuuden rinnkoi pieni tassutus, jonka lähde selvisi meille pian.
"Minttutähti? Eikös sinun pitänyt johtaa partiotamme?" kuului Orkideapolun ääni. *Ai niin!*
"Voi ei unohdin täysin! Oikeasti Rosmariiniputous olen hurjan pahoillani. Miten voin korvata tämän sinulle?" nau'uin ääni täynnä pahoittelua. Luonnonvalkea naaras pudisteli päätään.
"Ei se mitään", naaras naukaisi kuin asia olisi täysin okei hänelle. Katsoin naarasta kiitollisena ja nyökkäsin tälle nopeasti.
"Kiitos, korvaan tämän sinulle vielä. Ihan varmasti!" huikaasin naaraalle ennen kuin lähdin muun partion luokse.
Tassutin Kuutamotassun rinnalla Kuolonklaanin lumisella maaperällä. Kuutamotassu oli napannut pullean varpusen, jota kantoi ylpeänä hampaissaan. Olinhan minäkin ylpeä oppilaastani. Hän olisi piakkoin valmis soturiksi.
"Suunnataan tuonne päin", naukaisin valkealle kollille ja osoitin hännälläni vasempaan päin. Orkideapolku ja Luomavirta olivat lähteneet eri suuntaan kuten myös Kettuaskel ja Lehmustassu.
//336 sanaa
Rosmariiniputous 8.1.2019
"Fasaanisyöksy! Haukkaviima! Fasaanisyöksy! Haukkaviima!" Seurasin ylpeä hymy kasvoillani sädehtien kun klaanitoverini ottivat vastaan kaksi uutta soturia, poikani Fasaanisyöksyn ja Haukkaviiman. Olin aivan sanoinkuvaamattoman ylpeä pojistani ja siitä, kuinka rohkeita ja uskollisia sotureita heistä oli tullut. Kun annoin katseeni kiertää kaksikkoa onnittelevissa kissoissa, tunnistin aivan ensimmäisenä rakkaan kumppanini Kettuaskeleen punertavanruskean turkin joka kiilsi siististi suittuna lehtikadon valossa. Aivan kuin kolli olisi aistinut tuijotukseni, hän käänsi katseensa suoraan minuun ja räpäytti sähkönsinisiä silmiään tavalla, joka sai vieläkin sydämeni laukkaamaan nopealla tahdilla. Kun Fasaanisyöksy ja Haukkaviime menivät juttelemaan Sienikarvan ja Loistelinnun - kuolleista heränneen Loistetähden, Tihkutähden edeltäjän - ja jäin Kettuaskeleen kanssa leiriaukiolle kissojen hajaannuttua, tassutteli hajamielinen hymy kasvoillani kumppanini luokse.
"No, nyt he ovat sotureita. Minttutähti antoi heille kauniit soturinimet", totesin Kettuaskeleelle ja aloin kaivertaa lumista maata, "olen niin ylpeä heistä että en yksinkertaisesti pysty pukemaan ajatuksiani sanoiksi. He vaikuttavat kummatkin juuri sellaisilta sotureilta joista voi tulla jotain todella suurta jonain päivänä. Voi Kettuaskel, olen niin iloinen perheestämme."
"Niin minäkin Rosmariiniputous. Meidän kannattaa mennä nukkumaan ja antaa pojillemme ja Luomavirralle vartiointirauha", Kettuaskel totesi kun Fasaanisyöksy ja Haukkaviima marssivat Luomavirran rinnalla leirin uloskäynnin edustalle. Poikani näyttivät niin valmiilta suojelemaan klaaniaan henkensä edestä. Hymyilin ylpeämpänä kuin koskaan ennen ja nuolaisin sitten Kettuaskeleen poskea.
"Olet oikeassa. Mennään nukkumaan", naukaisin ja yhteistoimesta lähdimme soturienpesälle, jonne saavuttuamme nukahdimme kylki kyljessä kiinni.
Olin pitänyt silmiäni pitkän tovin kiinni kunnes hyytävä, luihin imeytyvä kylmyys alkoi leijua ympäristössäni ja sai minut hytisemään. Jo ennen kuin avasin raskailta tuntuvat silmäluomeni, tiesin etten ollut Tähtiklaanin valoisilla metsästysmailla. Availin hitaasti meripihkaisia silmiäni ja tunsin pelon hyökyvän ylitseni kun tajusin makaavani keskellä pimeää metsää. Synkät ja loputtomiin korkeuksiin nousevat puut heittivät pelottavia varjoja ylleni. Olin Pimeyden metsässä.
"Kas, kuka on tullutkaan käväisemään. Voi kuinka olenkaan ikävöinyt sinua, Rosmariinitassu." Niskakarvani nousivat sillä silmänräpäyksellä pystyyn kun kuulin syvän äänen lausuvan oppilasnimeni. Ponnahdin neljän jalkani varaan ja jäin tuijottamaan synkkää aluskasvillisuutta, jonka seasta kuului julmaa murahtelua.
"Tule esiin tai minä tulen hakemaan sinut", sähisin uhkaavimmalla äänensävyllä jonka sain ulos suustani.
" Jos sinä niin toivot", kylmä kuiskaus kuului pensaista ja sitten esiin astui Tihkutähti, Varjoklaanin entinen päällikkö ja entinen mestarini. Tuijotin raivostuneena tummanharmaata kollia, jota ei tultaisi koskaan muistelemaan hyvällä Varjoklaanin historiassa. Tihkutähden kasvoille nousi omahyväinen virnistys kun hän huomasi raivon meripihkaisissa silmissäni.
"Sinä", sylkäisin halveksuvasti.
"Kyllä, mutta en ole ainoa", Tihkutähti virnisti jäisesti ja astui sivuun, kun varjoista liukui esiin sinertävänharmaa kolli, jonka selkää koristivat mustat juovat. Pulssini alkoi kohota ja kynteni alkoivat liukua esiin, kun jouduin vastakkain Kylmähenkäyksen kanssa. Heti kun olin porannut meripihkaisen katseeni isääni, Tihkutähden haalea hahmo katosi kokonaan aukiolta, jolloin jäin isäni kanssa kahdestaan.
"Kylmähenkäys. Oletko nauttinut ajastasi Pimeyden metsässä? Se onkin ainoa paikka johon sinunlaisesi petturi sopisi", murahdin jäisesti. Kylmähenkäys venytteli huvittunut virne kasvoillaan lihaksikkaita lapojaan, mutta kolli ei saanut minua epäröimään. Olin elämäni parhaimmassa kunnossa.
"Sinun pitää oppia pitämään kuonosi kiinni", Kylmähenkäys sähähti turhautuneena ja syöksyi sitten suden lailla kimppuuni. Väistin viime hetkellä isäni neulanterävät kynnet ja lähdin sitten itse hyökkäykseen. Sivalsin rajusti lihaksikkaan isäni kasvoja ja tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni. Kylmähenkäys päästi kurkustaan tuskaisen murahduksen ja hyökkäsi sitten raivostuneena minun kimppuuni, jättämättä minulle pienintäkään armon mahdollisuutta.
"Taistelet kuin pentu", Kylmähenkäys naurahti halveksuvasti ja sivalsi uudelleen poskeani kivuliaasti. Sitten kolli iski päänsä vatsaani ja sai minut kaatumaan selälleni lumiselle tantereelle. Jäin makaamaan isäni alle ja painoin silmiäni tiukasti kiinni kivun vallatessa ruumiini.
"Et pääse eroon minusta, Rosmariiniputous. Tulen aina elämään elämässäsi synkän varjon muodossa. Tiedät itsekin että Haukkaviima näyttää aivan minulta ja kun katsot häntä, mieleesi muodostuu kuva minusta, eikö niin?" Kylmähenkäys virnisti julmasti ja tiukensi kynsiensä puristusta. Ähkäisin ja yritin potkia kollia kauemmas päältäni, mutta voimani tuntuivat hitaasti jättävän kehoni, aivan kuin ympöivä metsä olisi imenyt jokaisen voimanrippeeni haltuunsa.
"Kettuaskel!" ulvoin kurkku rahisten pimeään metsän, vaikka tiesin paremmin kuin hyvin ettei kumppanini olisi täällä. Kylmähenkäys naurahti halveksuvasti ja kuljetti neulanteräviä kynsiään sileää poskeani pitkin.
"Ei hän ole täällä. Kukaan ei pelasta sinua tällä kertaa, Rosmariiniputous", Kylmähenkäys kuiskasi aivan korvani juureen ja sivalsi sitten kynsillään kasvojani. Muistin vain sanoinkuvaamattoman vahvan kivun kasvoissani ja voimieni katoamisen kehostani kunnes upposin pimeyteen.
"Rosmariiniputous? Rosmariiniputous!"
Nousin äkillisesti seisomaan ja jäin tuijottamaan eteeni henkeäni haukkoen. Seisoin vain siinä ja yritin tasata hengitystäni ties kuinka kauan kunnes tunsin tutun hännänpään laskeutuvan olkapäälleni. Vilkaisin nopeasti silmät pelosta pyöristyneinä Kettuaskelta, joka tuijotti minua hämmentyneenä.
"Onko kaikki hyvin?" kolli kysyi huolestuneena.
"K-kyllä, älä välitä tuosta. Minä näin vain painajaisen jossa oli Kyl-" lauseeni keskeytyi kun isäni kynsien puristava tunne kuristi kaulaani ja suuni sulkeutui nopeasti. Kompuroin kauemmas rauhallisesti nukkuvista sotureista ja yritin toipua äskeisestä painajaisesta. Kettuaskel seurasi minua vieläkin epäröivänä ja kun sukelsin ulos soturien pesästä, punertavanruskea kolli pysähtyi suoraan eteeni ja jäi tuijottamaan minua.
"Oletko täysin varma että kaikki on kunnossa?"
"Olen. Se oli vain painajainen", naukaisin Kettuaskelta ja soin hänelle lyhyen hymyn. Olisin pyytänyt häntä juuri kanssani aterioimaan, mutta meitä kohti marssiva Kuutamohalla sai ajatukseni hajoamaan palasiksi.
"Rosmariiniputous, Minttutähti pyysi minua hakemaan sinut aamupartion johtoon. Mukanamme lähtevät Kyyhkylento ja Hukkatassu", Minttutähden entinen oppilas selitti. Nyökäytin päätäni valkean ja mustan kirjavalle kollille ja hyvästeltyäni Kettuaskeleen marssin nuoremman soturin kanssa leirin uloskäynnille. Kyyhkylento ja Hukkatassu nyökäyttivät päitään tervehdykseksi ja antoivat minun asettua partion johtoon.
"Minkä alueen me kierrämme?" Hukkatassu kysyi. Mietin lyhyen hetken vastaustani ja käännyin sitten vilkaisemaan tummanharmaata kollia.
"Kierrämme Myrskyklaanin rajan Nelipuilta lähtien", ilmoitin. Hukkatassun nyökättyä käänsin taas katseeni eteenpäin ja johdatin partion ulos leiristä.
Olimme kiertäneet Myrskyklaanin rajaa jo pitkän tovin, mutta helpotuksekseni rajalla oli rauhallista eivätkä metsäklaanilaiset olleet siirtäneet hajumerkkejään reviirillemme. Tunsin surua ja pettymystä tuijottaessani Myrskyklaanin reviiriä, kun mieleeni palasi näkymä Myrskyklaanin tuhotusta leiristä hyökkäyksemme jälkeen. Sota oli todella ikävä asia ja se heikentäisi kaikkia klaaneja fyysisesti ja henkisesti, mutta surullinen tosiasia oli ettei sodassa voinut ajatella vahinkoja, vaan piti ajatella omaa klaaniaan ja suojella klaanitovereitaan parhaansa mukaan.
"Hei, kuulitteko tekin tuon?" Hiljaisuuden rikkoi Kuutamohallan äkillinen naukaisu. Korvani nousivat salamannopeasti ylös samaan aikaan kasvojeni kanssa ja silmäilin ympäristöä hetken aikaa valppaantuneena. Kun en nähnyt tai kuullut mitään, käännyin nuoren soturin puoleen.
"Mitä sinä kuulit?"
"Kuulin jostain läheltä rapsahduksen, mutta se ei kuulostanut jonkun pienen saaliseläimen aiheuttamalta ääneltä, vaan kissan", Kuutamohalla selitti.
"Nyt minä pystyn haistamaan tuntemattoman kissan lähettyvillä. Erakko, ei haise klaanikissalle", Kyyhkylento naukaisi ja nuuhki ilmaa tarkasti. Kun haistelin itsekin ilmaa, pystyin havaitsemaan tuntemattoman kissan hajun. Siristin varautuneena meripihkaisia silmiäni ja ohjeistin kaikkia partiossa olevia kissoja laskeutumaan matalaksi. Sitten lähdimme hiipimään eteenpäin vahvenevaa hajua kohti. Kun pääsin todella lähelle hajua, sukelsin kitukasvuisten puiden takaa aukiolle.
"Pysähdy siihen paikkaan!"
Edessämme, noin viiden hännänmitan päässä seisoi rotevarakenteinen kolli, jonka tummanharmaa turkki oli koristeltu sinertävänharmailla raidoilla ja lumenvalkoisilla etukäpälillä. Äkillisen saapumisemme tajuttuaan kolli säpsähti ja kohdisti tummanvihreän katseensa minuun. Hän silmäili hetken aikaa muita partiossa olevia kissoja kunnes nielaisi ja jäi taas katsomaan minua. Erakko tiesi olevansa alakynnessä. Tyytyväisenä ylilyöntiasemastamme kohotin kuonoani ja jäin seisomaan turvavälin päähän kollista.
"Kuka olet, erakko ja mitä sinä teet Varjoklaanin reviirillä?" kysyin tyynesti, mutta silti tarpeeksi tiukasti ettei erakko kuvitellut minun olevan pehmo vihollisia kohtaan. Sitten aivan yhtäkkiä kolli rentoutui ja istuutui maahan, jääden silmäilemään minua rauhoittuneena.
"Minun nimeni on Myrsky ja kerron kyllä mitä teen reviirillänne, mutta saisinko kuulla teidän nimenne ensin?" tummanharmaa kolli kysyi.
"Tässä ovat Kyyhkylento, Kuutamohalla ja Hukkatassu. Minä olen Rosmariiniputous, Varjoklaanin varapäällikkö. Nyt, kerro mitä teet reviirillämme."
"Onpa teillä outoja nimiä, taidan olla oikeassa paikassa. Elikkäs, muutama kuu ennen isäni kuolemaa hän kertoi, että tässä metsässä sijaitsevaan Varjoklaaniin oli jätetty Kylmäpentu-niminen kissa ja hän lähetti minut etsimään tätä kissaa. Sattuisiko hän asumaan klaanissanne?" Heti kun Myrskyksi esittäynyt erakko mainitsi nimen Kylmäpentu, sydämeni jätti lyönnin välistä. Hän puhui Kylmähenkäyksestä, minun isästäni.
"Saisinko udella miksi tulit etsimään juuri Kylmäpentu-nimistä kissaa?"
"Hän on minun velipuoleni."
Suuni loksahti auki kun sana "velipuoli" liukui ulos erakon suusta. Totta tosiaan, Kylmähenkäyksen isä oli lähtenyt metsästä kokonaan joten hän oli varmaankin saanut toisen naaraan kanssa Myrskyn ja nyt Myrsky oli tullut etsimään velipuoltaan joka oli jätetty Varjoklaaniin. En kuitenkaan halunnut uskoa erakon tarinaa ja heti kun hän ilmoitti olevansa isälleni sukua, kadotin luottamukseni häneen. Entä jos hänkin olisi kunnianhimoinen petturi aivan kuten Kylmähenkäys? Muistot öisestä painajaisestani alkoivat palata mieleeni ja jouduin ravistelemaan rajusti päätäni päästäkseni niistä eroon.
"Tahtoisitko tulla Varjoklaanin leiriin? Siellä voisit jutella minun ja päällikkömme Minttutähden kanssa Kylmähenkäyksestä", ehdotin varovaisesti. Myrskyn tummanvihreä katse kirkastui.
"Nykyäänkö hänen nimensä on Kylmähenkäys? Tunnetko sinä hänet hyvin?"
"Kyllä, Kylmähenkäys on minun isäni. En mieluiten juttelisi tästä aiheesta enempää tässä, joten tule. Viemme sinut leiriimme", naukaisin ja väläytin mahdollisimman ystävällisen hymyn kollille, vaikka todellisuudessa en luottanut erakkoon lainkaan. Myrsky tassutteli rinnalleni ja lähdin johdattamaan partiota takaisin leiriin.
Kun sukelsimme leiriin, sain aivan ensimmäisenä vastaani Sarasydämen hämmästyneen katseen. Punertavanruskea naaras jäi tuijottamaan Myrskyä epäilevänä ja haistettuaan tummanharmaata kollia hän nyrpisti hieman nenäänsä.
"Rosmariiniputous, kuka hän on ja mitä hän tekee leirissämme?" naaras kysyi ja siristeli vihreitä silmiään muukalaiselle.
"Hän on Myrsky ja hän väittää olevansa Kylmähenkäyksen velipuoli. Menen juttelemaan hänen kanssaan Minttutähdelle", ilmoitin ja annoin merkin partiolaisille että he saisivat nyt jatkaa matkaansa. Otin itse Myrskyn mukaani ja lähdin tassuttelemaan päällikön pesää kohti. Myrsky silmäili aukiolla olevia kissoja, hän oli selvästi tajunnut että jokainen silmäili häntä epäluuloisena.
"Klaanissanne ei näemmä luoteta erakkoihin", tummanharmaa kolli totesi tyynesti. Pysyin vaiti, koska en keksinyt mitään järkevältä kuulostavaa kommenttia kollin lausahdukseen.
"Minttutähti? Saanko tulla sisään?" Kuultuani pesästä hyväksyvän murahduksen sukelsin ensimmäisenä pesään ja ohjeistin Myrskyä seuraamaan perässäni. Kun tassuttelin erakon kanssa Minttutähden luokse, hämmästys ja epäluulo välähtivät naaraan tummansinisissä silmissä. Asetuin istumaan sammalpedille ja Myrsky istuutui pienen hajuraon päähän. Minttutähti pysyi vaiti ja silmäili erakkoa tavalla, josta en osannut tulkita mitään.
"Rosmariiniputous, kuka hän on ja miksi toit hänet leiriimme?" päällikkö kysyi lopulta.
"Hän on Myrsky-niminen erakko ja hän kertoi, että tuli etsimään velipuoltaan Kylmähenkäystä", ilmoitin ja seurasin, kuinka Minttutähden lihakset tiukkenivat ja hänen katseensa siristyi.
"Olen todella pahoillani, Myrsky, mutta tulit huonoon aikaan. Kylmähenkäys menehtyi muutama kuu sitten", Minttutähti selitti. Myrsky nyökäytti hitaasti päätänsä.
"Saisinko kysyä miten hän kuoli?"
"Kuoli ketun hyökättyä kimppuun", valehtelin nopeasti. En minä todellakaan voisi sanoa että olin tappanut Kylmähenkäyksen, oman isäni, ilman että Myrsky tietäisi mitään velipuolensa petturimaisista teoista.
"Sepä ikävää", Myrsky totesi surullisen kuuloisena, mutta sitten hänen katseensa kirkastui hieman, "saisinko muuten liittyä klaaniinne? Isäni kuoltua jouduin lähtemään alueeltani eikä minulla ole sinne paluuta, koska en ollut parhaissa mahdollisissa väleissä muiden erakkojen kanssa. Voisin totutella klaanielämään Rosmariiniputouksen kanssa, onhan hän sentään velipuoleni tytär."
Yllätyin vahvasti kun Myrsky kysyi klaaniin liittymistä ja huomasin Minttutähden kohonneista kulmista, että päällikkökin oli yllättynyt erakon kysymyksestä. En kyllä oikein pitänyt ajatuksesta, että isäni velipuoli - joka saattoi olla samanlainen kylmä petturi kuin Kylmähenkäyskin - oli liittymässä Varjoklaaniin. Klaania ei kyllä haittaisi uusi soturi ja Myrsky vaikutti taitavalta taistelijalta, mutta olin silti epäluuloinen. Jos Minttutähti kuitenkin suostuisi ottamaan erakon Varjoklaaniin, tyytyisin päällikön päätökseen.
//Minttu? Sori sekavuus :D
//1729 sanaa
Minttutähti 13.1.2019
"Saisinko muuten liittyä klaaniinne? Isäni kuoltua jouduin lähtemään alueeltani eikä minulla ole sinne paluuta, koska en ollut parhaissa mahdollisissa väleissä muiden erakkojen kanssa. Voisin totutella klaanielämään Rosmariiniputouksen kanssa, onhan hän sentään velipuoleni tytär", tummanharmaa kolli kysyi ja katsahti minuun erittäin kauniin vihreillä silmillään, joissa oli ystävällinen pilke. Tämä Myrsky vaikutti ensinäkemältä oikein kunnolliselta kissalta, mutta mitä hänen velipuoleensa tuli. Olihan Kylmähenkäyskin näyttänyt aluksi oikein kunnolliselta vielä ollessaan Liljahenkäyksen kanssa, mutta kun hän oli ajautunut väärille raiteille oli hän muuttunut aivan toisenlaiseksi. Pieni paha voi muuttua pienellä avustukselle peruuttamattomaksi ja suureksi pahaksi. Tutkailin vähän matkan päässä istuvaa kollia syvänsinisillä silmilläni ja mietin syvästi mitä minä tämän kissan kanssa tekisin. Vilkaisin Rosmariiniputousta, jonka meripihkaiset silmät loistivat epäluuloisina.
"Minulla ei ole sinun klaaniisi liittymistä vastaan mitään, mutta sattuneista syistä olen hieman varovainen. Kuitenkin hetken pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että klaanimme saattaisi kaivata voimakasta soturia. Pääset lyhyelle koeajalle, jonka aikana näemme ettei sinusta tule ongelmia", naukaisin ryhdikkäästi ja vilkaisin Rosmariiniputousta, mutten nähnyt toivomaani reaktiota vaan tulkitsemattoman ilmeen. Haluaisin puhua naaraan kanssa vielä jossain välissä kaksin. Myrskyn tummanvihreisiin silmiin syttyi ilahtunut pilke, joka sai oloni hyväksi.
"Kuten varmaan olet huomannut, että klaanissamme nimet ovat hieman erilaisia kuin erakkojen elämässä, sinunkin tulee vaihtaa nimesi soturinimeksi, sillä vaalimme perinteitä kovasti", ilmoitin. Tummanharmaa kolli räpäytti silmiään ja nyökkäsi hyväksyvästi.
"Jos saan pyytää, niin haluaisin loppuliitteekseni -taivas kuolleen emoni kunniaksi. Jos vaan on mitenkään mahdollista", kolli pyysi. Ihailin kollin tahdikkuutta, hän ei ollut esittänyt minulle käskyä vain pyynnön. Nyökkäsin.
"Myrskytaivas. Sopii sinulle täydellisesti", hymyilin lämpimästi ja kolli hymähti minulle takaisin. Olin lyhyen keskustelumme aikana jo tykästynyt kolliin, hän vaikutti varsin hyväntahtoiselle kissalle.
"Rosmariiniputous ohjaisitko Myrskyn ulos? Minun pitäisi valmistella pikaisesti yksi klaaninkokous ja nimitysseremonia", pyysin lämpimästi varapäälliköltä, joka myöntyi nopeasti tehtävään ja lähti tummanharmaan kollin kanssa ulos. Kävin läpi mielessäni toimituksen pariin kertaan ja muokkasin sitä enemmän tyylisekseni, sen jälkeen vedin henkeäni ja sukelsin leiriaukiolle. Aurinko oli jo madaltumaan päin, muttei siltikään vielä lähellä auringonlaskua. Kiipesin klaanikivelle nopeasti ja kajautin kutsuhuudon.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaaninkokoukseen!" Huomasin alhaalla kuinka Rosmariiniputous ohjasi Myrskyn muiden eteen, sillä kaikki tämä oli vielä kovin uuttaa kollille. Kuulin kummastelevaa supinaa klaanikissojen suista, mutta vaiensin heidät nostamalla häntäni ylös.
"Uusi kissa leirissämme - nimeltään Myrsky - on vaeltanut tänne pitkän matkan ja pyytänyt lupaa liittyä meihin ja olen hyväksynyt hänet koeajalle klaaniimme. Nyt on aika nimittää hänet virallisesti joukkoihimme antaen hänelle ihka oikea soturinimi", kerroin klaanille, mutta pian jouduin katkaisemaan puheeni virran kun kuulin alhaalta huudon.
"Miksi annat hänen liittyä klaaniimme? Mistä sinä tiedät, ettei hän ole jonkun muun klaanin vakooja?" tunnistin kellanpunaisen kollin pojanpojakseni Fasaanisyöksyksi. Mulkaisin häntä tuimasti.
"Koska hän on sukua varapäälliköllemme Rosmariiniputoukselle", naukaisin tiukasti, "Kuten olin sanomassa. Astu eteen Myrsky." Kolli teki työtä käskettyään
"Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Myrskytaivaana emosi muistoa kunnioittaen", naukaisin ja tassutin kollin luokse koskettamaan tämän päälakea kuonollani. En ollut koskaan pitänyt klaaniinliittymisseremoniaa, joten kaikki oli omasta päästäni. Sovelsin hieman soturiseremoniaa. Aukiolla kaikui hiljainen hurraus, klaani ei arvostanut uutta jäsentä vielä - mikä ei ollut epätavallista. Terästin kuuloani ja kuulin kuinka Ikituulen kylmä ääni naukui:
"Mistä vetoa hän on sukua Kylmähenkäykselle."
"Rosmariiniputous saa velvollisuudekseen opettaa Myrskytaivaan klaanimme tavoille. Käyttäytykää kunnollisesti klaanimme uutta jäsentä kohtaan, minä en halua pettyä teihin. Kokous on päättynyt", naukaisin ja suunnistin leirin reunamille oitis tarkkailemaan tilannetta. Toivoin tosiaan, että päätöstäni kunnioitettaisiin.
// 543 sanaa
Kettuaskel 13.1.2019
Vedin kylmää pakkasilmaa sisään syvälle keuhkoihini, vaikka se pisteli hieman kurkussani. Yskähdin ja katsoin sisältäni virranneen lämpimän ilman kellumista utuisena sumuna edessäni. Eilen oli ollut suuri päivä pojilleni, he olivat ansainneet soturinimensä ja heidät tunnettiin nykyään Fasaanisyöksynä ja Haukkaviimana. En voinut olla ylpeämpi. Siinä samalla olin itse myös saanut lisää vastuuta uuden oppilaan turvin, kuitenkin pieni huoli ja epätoivo tulevasta aikakaudesta oppilaani kanssa vaivasi sisälläni. Nimittäin oppilaani Vinhatassu oli negatiivisen energian ruumiillistuma, eikä hänen kanssaan kommunikointi ollut kovin antoisaa. Edellinen oppilaani Lehmuskorva oli ollut nykyisen oppilaani vastakohta. Turha minun oli kuitenkin nimitellä ketään negatiiviseksi samalla kun itse vietin unettomat yöni itseäni vihaten. Kai löytäisimme lopulta yhteisen sävelen, mutta jos emme pitäisin kuitenkin huolen siitä, että naaras saisi tietää minun olevan hänen mestarinsa, joka tarkoitti että hänen tulisi totella minua. Viime kuiden aikana olin alkanut pelätä päähäni pulpahtaneita uusia ajatuksia. Olin löytänyt itseni monesti haaveilemasta Varjoklaanin herruudesta, olin löytänyt uuden ja erittäin vallanjanoisen puolen itsestäni. Olisiko minusta muuttumassa isäni kaltainen? Ei todellakaan, en koskaan vajoaisi niin säälittävälle tasolle kuin hän. Puristin kynteni lumeen, sillä en pitänyt ajatuksistani. Tuntui kuin kaksi osapuolta olisivat taistelleet sisälläni, se jonka olin perinyt isältäni ja se joka tuli emoni suvusta. Katseeni oli kiinnittynyt klaanikiveen. Sähkönsininen katseeni kuitenkin suuntautui salaman nopeasti vierelleni johon oli istahtanut hopeanharmaa pilkukas naaras, joka oli kohdistanut jäisen katseensa kiinteästi samaan suuntaan johon olin hetki sitten katsonut.
"En kyllä yhtään käsitä mitä sinä tuijotat ja vielä noin vihaiseltakin näytät", Ikituuli murahti mietteliäänä, "Kerrotko minullekin?" Yritin rentoutua ja vetää kynteni sisälle ja onnistuinkin lopulta. Naaras käänsi tutkailevan katseensa minuun.
"Etkö sinä näe tuota isoa kivenlohkaretta keskellä näkökenttääsi, sitä kutsutaan klaanikiveksi", naukaisin kolkosti sillä en kovin pitänyt Ikituulesta ja toiseksi olin pahalla tuulella.
"Mutta se ei silti selitä vihaasi vai oletko alkanut vihaamaan viattomia kivenlohkareita?" Ikituuli kysyi kylmästi. Silmäni siristyivät kapeiksi sähkönsinisiksi viiruiksi kun naukaisin:
"Ei vaan vihaan sitä, että janoan pääsyä tuon kiven päälle." Kuulin harmaan naaraan kepeän naurahduksen.
"Kaikkihan sitä. Jokaisella kissalla on unelmansa." Vilkaisin Ikituulta ja kohautin lapojani. Päätin työntää asian mielestäni - ainakin toistaiseksi. Lähdin tassuttamaan kohti oppilaidenpesää ensiksi lyhyiksi hyvästeiksi Ikituulelle nyökähtäen. Kurkistin luolaan ja näin itseään sukivan Vinhatassun. Suuri pitkänturkin omaava vaaleanruskea naaras käänsi synkät siniset silmänsä tulijaan - eli minuun.
"No hei. Päätin tulla ilmoittamaan, että lähdemme kiertämään reviiriä", naukaisin vastanimitetylle oppilaalle. Emme olleet käyneet vielä kertaakaan leirin ulkopuolella, mutten silti kuullut oppilaille tavanomaista innokasta älähdystä, naaras ei näyttänyt reagoivan mitenkään. Kuitenkin olin varma, että Vinhatassun silmissä välähti kiinnostus, vaikka naaras ei puhunutkaan. Kuulin myöntävän murahduksen ja sen saattelemana lähdin viittomaan naarasta kohti leirin uloskäyntiä. Hetken ajan kaikki muut äänet vaikenivat lukuun ottamatta lumen pehmeää narsketta tassujemme alla. Polkuanturani olivat turtuneet nopeasti, eikä kylmä enää vaivannut minua. Kaukana häämötti jo paikka mihin olin päättänyt oppilaani alkajaisiksi viedä - palaneen vuorivaahteran aukio.
"Tuotuolla on palanut vuorivaahtera ja se on yksi tärkeimmistä maamerkeistä Varjoklaanin reviirillä", kerroin ja vilkaisin pitkäturkkisen naaraan sinisiin silmiin. Sen enempää vastausta odottamatta lähdin jatkamaan matkaa.
"Tänään emme kulje enää pidemmälle", naukaisin ja osoitin edessämme häämöttävää Kuolonklaanin puoliskoa Viiltoklaanin reviiristä, "Ja jos haluat tietää miksi, niin siksi koska tämä on ensimmäinen päiväsi eivätkä jalkasi ole tottuneet näin suuriin kävelymatkoihin. Varaudu lihaskipuun ja huomisiin harjoituksiin, en aio päästää sinua helpolla." Näin kuinka naaras pyöräytti sinisen värisiä silmiään ja jäi odottamaan, että lähtisin johtamaan häntä takaisin leiriin.
"Tällä kertaa kuljemme oikotietä, jotta pääsemme nopeammin leiriin. Ensi kerralla sinä näytät minulle reitin, jotta näen että sinäkin alat oppimaan reviirillämme kulkemisen. Siihen ei pitäisi mennä kauaa, pian tunnet reviirimme kuin omat käpäläsi", naukaisin ja nostin ravin.
Saavuttuamme leiriin kiinnitin oitis huomioni toimettomana istuskelevaan Turvetassuun, joka piirteli kynsillään viivoja lumiseen maahan. Samalla minulla välähti. Turvetassu oli vanhempi ja kokeneempi oppilas ja hän tiesi kuinka makuualusia vaihdettiin, joten voisin laittaa Turvetassun ja Vinhatassun yhdessä hoitamaan pentutarhan makuualuset. Viitoin naaraan Turvetassun luokse ja sain samalla meripihkaisen katseen itseeni.
"Hei Kettuaskel", kumppanini oppilas naukui. En ollut nähnyt Rosmariiniputousta missään tullessani, joten oletin hänen olevan joko puhumassa Minttutähdelle tai partioimassa. Toivoin, etteivät he olleet Turvetassun kanssa vielä suunnitelleet mitään.
"Tervehdys Turvetassu. Ajattelin, että jos sinä ja Vinhatassu voisitte mennä vaihtamaan pentutarhan makuualuset, sillä niitä ei ole vaihdettu hetkeen. Ellei siis sinulla ole vielä mitään muita suunnitelmia mestarisi kanssa?" selitin ja hymähdin tuttavallisesti oppilaalle. Näin kollin meripihkaisen katseen käväisevän Vinhatassussa ja sen jälkeen tämä nyökkäsi. En tiennyt myöntyikö hän antamaani tehtävään vai osoittiko hänellä olevan muita suunnitelmia, mutta hetken päästä se selkeni.
"Auttaisin mielelläni", kolli vastasi ja pian oppilaat olivatkin jo työn touhussa. Kuuntelin sivukorvalla kuinka Turvetassu selitti Vinhatassulle miten asetella sammalet mukavasti ja kuinka rullata käytetyt pehmikkeet pieneen ja helposti kannettavaan kokoon.
"Uskon, että pärjäätte kahdestaan. Tulkaa kysymään jos tulee jotain kysyttävää. Löydätte minut leiristä", huikkasin ja loikin ulos pentutarhasta. Kanervakuu oli tuonut hänen hoidokkipentunsa Näätäpennun, Loistepennun ja Pyökkipennun leiriin leikkimään lumella. Näin kuinka pennut temmelsivät pöllyävässä lumessa. Kasvoillani kareili hymy. Pidin pennuista. Fasaanisyöksy ja Haukkaviima olivat kasvaneet niin kovin nopeasti ja tuntui, että aika vain vieri eteenpäin täyttä vauhtia. Oloni oli huomattavasti vapautuneempi kuin aamulla ja pahantuulinen olemukseni oli pyyhkiytynyt miltei kokonaan pois mielestäni. Hätkähdin kun aloin kuulla epäluuloista supinaa ympäriltäni ja käännyin katsomaan mikä olisi näin epätavallista. Silmiini pisti Rosmariiniputous, jonka vierellä käveli tummanharmaa kolli kissa. He olivat tulossa Minttutähden pesästä. Ensimmäinen kysymys mielessäni oli varmasti eri kuin muilla, muut luultavasti ajattelivat sitä, että kuka tuo kissa on? Minä ajattelin, että mitä Tähtiklaanin nimeen hän teki Rosmariiniputouksen kanssa. Olin lähdössä tassuttamaan parivaljakon luokse kunnes huomasin Minttutähden jo nousevan klaanikivelle. Kulmani kurtistivat ja pian kaikki oli jo ohi ja kaaos klaanin keskuudessa oli alkanut. Kaikki olivat jakautuneet ryhmiin juttelemaan epäluuloisina uudesta klaanimme jäsenestä. Tämä Myrsky oli liittynyt klaaniimme ja tunnettiin nykyään Myrskytaivaana. Koeaika. Kolli oli päässyt koeajalle. Minttutähti oli myös maininnut, että kolli oli Rosmariiniputoukselle sukua. Ensimmäisenä mieleeni juolahti ajatus Kylmähenkäyksestä ja se sai karvani pörhistymään. Tuijotin silmiäni siristellen uutta tulokasta, josta jo nyt en pitänyt.
//Rosma? 948 sanaa
Rosmariiniputous 14.1.2019
Seurasin vaitonaisena sivusta kuinka Minttutähti päästi Myrskyn koeajalle Varjoklaaniin ja kun punertavanruskea naaras kääntyi puoleeni saadakseen jonkinlaisen kannustavan hymyn, pidin kasvoillani tulkitsemattoman ilmeen ja laskin hetkeksi meripihkaisen katseeeni sammalalusiin. En ollut iloinen että täysin tuntematon setäpuoleni - joka saattoi suurella mahdollisuudella olla Kylmähenkäyksen tapainen ilkeä kissa - päästettiin Varjoklaaniin noin vain. Kuka tietää millaisia ilkeyksiä hän saattaisi tehdä minulle, perheelleni, ystävilleni tai muuten vain klaanitovereilleni. Pakottauduin kuitenkin nieleskelemään epäilyni ja seuraamaan jatkuvaa keskustelua erakon ja päällikön välillä.
"Kuten varmaan olet huomannut, että klaanissamme nimet ovat hieman erilaisia kuin erakkojen elämässä, sinunkin tulee vaihtaa nimesi soturinimeksi, sillä vaalimme perinteitä kovasti", Minttutähti ilmoitti. Myrsky nyökäytti päätään hyväksyvästi ja jäi sitten hetkeksi mietiskelemään jotain, varmaankin yritti keksiä jonkinlaista soturinimeä itselleen. Kollin mietiskelyhetki kesti vain muutaman silmänräpäyksen, kunnes hän räpäytti tummanvihreitä silmiään ja kohotti katseensa.
"Jos saan pyytää, niin haluaisin loppuliitteekseni -taivas kuolleen emoni kunniaksi. Jos vaan on mitenkään mahdollista", Myrsky naukui. Kohotin kulmiani hitaasti, erakon emon nimi oli siis ollut Taivas. Vaikka en pitänytkään kollista, oli pakko myöntää että hänen syynsä soturinimeen kosketti sydäntäni hieman.
"Myrskytaivas. Sopii sinulle täydellisesti", Minttutähti naukaisi ja jäi silmäilemään erakkoa lämpimästi, eikä kolli väistänyt päällikön katsetta. Myrsky tuijotti punertavanruskeaa päällikköä tavalla, jota en voinut olla huomaamatta. Tummanvihreissä silmissä kiilsi jonkinlainen kiinnostus, uteliaisuus, ystävällisyys jonka kolli soi ainoastaan Minttutähdelle. Köhäisin varovaisesti kurkkuani, joka sai päällikön havahtumaan ajatuksistaan.
"Rosmariiniputous ohjaisitko Myrskyn ulos? Minun pitäisi valmistella pikaisesti yksi klaaninkokous ja nimitysseremonia", Minttutähti naukaisi. Nyökäytin tyynesti päätäni ja ohjeistin tummanharmaan kollin pois pesästä.
"Saisinko udella sattuisiko Minttutähdellä olemaan kumppania?" Myrsky kysyi heti kun olimme päässeet pois päällikön pesästä. Käännyin yllättyneenä kollin puoleen siitä, kuinka nopeasti hän meni asiaan. No, ainakaan hän ei pelännyt sanoa asioita suoraan.
"Hänen kumppaninsa Tihkutähti, joka oli Varjoklaanin päällikkö ennen Minttutähteä, kuoli lehtisateen keskivaiheilla. Hänellä on kaksi pentua, Mäyräraita ja Kettuaskel. Mäyräraita muutti Kuolonklaaniin, joka on rajanaapurimme ja tällä hetkellä käynnissä olevan sodan aikana liittolaisemme enkä ole kuullut hänestä mitään pitkään aikaan. Kettuaskel on Varjoklaanissa ja hän sattuu itseasiassa olemaan kumppanini ja pentujeni isä", selostin. Myrsky nyökytteli päätään tasaisin välein ja näytti ilahtuvan kuullessaan, että kumppanini oli Minttutähden poika.
"Oi, sinulla on pentujakin! Kylmähenkäys olisi varmasti ylpeä. Ketkä he ovat?" erakko kysyi kiinnostuneena.
"Fasaanisyöksy ja Haukkaviima. Uskon, että Kylmähenkäys ja Liljahenkäys ovat ylpeitä pennunpennuistaan, mutta niin on varmasti Minttutähtikin, ovathan pennut hänenkin pennunpentujaan."
"Kukas Liljahenkäys mahtaisi olla? Se on uusi nimi", Myrsky totesi ja maisteli emoani nimeä kielellään hetken.
"Liljahenkäys oli Kylmähenkäyksen kumppani ja hän on minun ja sisarieni emo. Ennen kuin kysyt, sisareni eivät ole Varjoklaanissa. Hikkoritassu kuoli oppilaana jouduttuaan hirviön alle, Korentolento kuoli koiran hampaissa ja Utukyynel on kadonnut metsästä eikä minulla ole tietoakaan hänen olinpaikastaan", selitin hieman vaitonaisena. Sisaristani puhuminen oli vieläkin arka kohta minulle, mutta täytyihän setäpuoleni tietää heistä.
"Miten niin tämä Liljahenkäys oli Kylmähenkäyksen kumppani? Erosivatko he?" Myrsky kysyi hämmentyneenä.
"He erosivat, mutta heidän tarinansa on hyvin monimutkainen. Voin kertoa sinulle nimitysseremonian jälkeen, mutta varoitan jo nyt että Kylmähenkäys teki ikäviä asioita. Ei ainoastaan Liljahenkäyksen kanssa, vaan muiden kissojen kanssa. Kuten minun", selitin raskaalla äänensävyllä, joka sai Myrskyn katseen synkkenemään. Minttutähden saapuminen päällikön pesästä laittoi kuitenkin keskustelumme tauolle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaaninkokoukseen!" Kun Minttutähti kutsui klaanin koolle, ohjeistin nopeasti Myrskyn kissajoukon luokse. Työnsin hänet kannustavasti eteen ja asetuin sitten paikalleni klaanikiven viereen. Kuulin klaanitoverieni joukosta epäileviä kuiskauksia ja supinaa, mutta Minttutähti vaiensi heidät nopeasti nostamalla häntäänsä käskevästi.
"Uusi kissa leirissämme - nimeltään Myrsky - on vaeltanut tänne pitkän matkan ja pyytänyt lupaa liittyä meihin ja olen hyväksynyt hänet koeajalle klaaniimme. Nyt on aika nimittää hänet virallisesti joukkoihimme antaen hänelle ihka oikea soturinimi", Minttutähti aloitti, mutta närkästynyt ulvaisu kissojen joukosta sai naaraan lauseen keskeytymään. Kohotin kulmiani yllättyneenä, kun huomasin puhujan olevan Fasaanisyöksy. Heitin paheksuvan katseen poikaani, mutta hän ei värähtänytkään.
"Miksi annat hänen liittyä klaaniimme? Mistä sinä tiedät, ettei hän ole jonkun muun klaanin vakooja?" Fasaanisyöksy kysyi närkästyneenä. Minttutähti mulkaisi pojanpoikaansa tuimasti ja ilmoitti sitten rauhallisella äänensävyllä:
"Koska hän on sukua varapäälliköllemme Rosmariiniputoukselle. Kuten olin sanomassa. Astu eteen Myrsky." Kissojen joukossa kohahti, kun Minttutähti kertoi Myrskyn olevan sukua minulle. Heidän katseensa porautuivat minuun ja vaikka tunsin varsinkin poikieni ja kumppanini polttavat katseet, pakottauduin pitämään katseensa Myrskyssä.
"Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Myrskytaivaana emosi muistoa kunnioittaen", Minttutähti ilmoitti ylväällä äänellä ja aivan kuten tuoreelle soturillekin, päällikkö tassutteli koskettamaan Myrskytaivaan päälakea kuonollaan. Kohotin kasvojani hitaasti ja seurasin tarkasti, kuinka Myrskytaivas nyökäytti aidosti kunnioittavalla tavalla päällikölle päätään. Nimitystä seurasivat hiljaiset hurraukset, monikaan ei halunnut hurrata erakon nimeä. Huomasin varsinkin Fasaanisyöksyn ja Kettuaskeleen epäilevät tuijotukset jotka kohdistuivat Myrskytaivaaseen. Kun kuulin Ikituulen toteavan, että hän Myrskytaivas oli sukua Kylmähenkäykselle, tunsin kylmien väreiden juoksevan selkääni pitkin.
"Rosmariiniputous saa velvollisuudekseen opettaa Myrskytaivaan klaanimme tavoille. Käyttäytykää kunnollisesti klaanimme uutta jäsentä kohtaan, minä en halua pettyä teihin. Kokous on päättynyt", Minttutähti ilmoitti ja tassutteli sitten leirin laitamille. Kissat hajaantuivat hiljalleen omaan arkeensa, mutta kukaan ei suonut onnittelevaa hymyä Myrskytaivaalle. Heilautin kollille häntääni merkiksi tulla luokseni ja entinen erakko tassutteli luokseni rento virne kasvoillaan. Onneksi hän ei vaikuttanut välittävän uusien klaanitoveriensa epäilevistä katseista.
"Noniin, kerropa minulle Kylmähenkäyksen koko elämäntarina. Minulla on aikaa kuunnella ja rohkeutta ottaa vastaan mitä tahansa vastauksia kysymyksiini", Myrskytaivas naukaisi päättäväisenä. Huokaisin syvään, kollilla ei ollut selvästikään mitään hajuakaan mitä kauhuuksia hänen velipuolensa oli tehnyt.
"Kylmähenkäyksen ollessa oppilas, Kylmätassu, hän ihastui Liljahenkäykseen ja Liljahenkäys ihastui häneen, ja soturiksi päästyään heistä tuli kumppanit. Minä synnyin sisarieni kanssa, mutta Kylmähenkäys ei missään vaihessa pitänyt minusta tai muista pennuistaan. Näimme häntä harvoin ja Kylmähenkäys osoitti ylpeyttä ainoastaan Utukyyneltä kohtaan, koska hän oli isäni tavoin kylmä luonteeltaan ja uskoi Pimeyden metsään vahvasti. Näihin aikoihin Kylmähenkäys oli alkanut tapailla Kuolonklaanin rajalla kuolonklaanilaista Jääliljaa ja he pitivät salaisia taisteluharjoituksia. Kylmähenkäys halusi myös todella paljon varapäälliköksi, joten Jäälilja antoi hänelle vinkkejä ja lupasi auttaa häntä pääsemään siihen asemaan jonakin päivänä. Eräänä tapaamiskertana Jäälilja kertoi, että Kylmähenkäyksen loppukoe olisi jonkun varjoklaanilaisen tappaminen ja... ja hän valitsi Liljahenkäyksen", selitin. Myrskytaivas henkäisi aivan kuin ei olisi uskonut korviaan.
"Miksi hän olisi tahtonut tappaa oman kumppaninsa?" kolli kysyi.
"Näihin aikoihin Kylmähenkäys oli ihastunut palavasti Jääliljaan ja vihasi Liljahenkäystä, mutta en todellakaan ymmärrä miten hän voisi vihata häntä niin paljon tappaakseen naaraan. No, Kylmähenkäys hyökkäsi leiriin palattuaan Liljahenkäyksen kimppuun, mutta klaanimme parantaja Sienikarva ja silloinen varapäällikkö Minttusydän pelastivat Liljahenkäyksen. Rangaistuksena teostaan Minttusydän karkotti Kylmähenkäyksen Varjoklaanista ja-"
"-ja hän liittyi Kuolonklaaniin", Myrskytaivas päätti lauseeni, " hän petti klaaninsa ja liittyi vielä Kuolonklaaniin, joka on vihollisklaaninne. Kuinka kuvottavaa."
"Ikävä kyllä tarina ei pääty siihen. Kuolonklaanissa ollessaan hän yritti tappaa minut kerran tavattuaan minut rajalla ja en olisi selvinnyt ilman Kettuaskeleen apua. Kylmähenkäys hankki myös pennun jonkun naaraan kanssa, en edes tiedä onko emo Jäälilja vai joku toinen naaras. Jos sinua kiinnostaa, hänen nimensä on Pakkastassu ja hän asuu Kuolonklaanissa. Olen jutellut hänelle kerran, mutta Pakkastassu ei välitä minusta enkä ole yllättynynyt." Pidin lyhyen tauon ja jatkoin taas.
"Kylmähenkäys tuli tapaamaan minut Kuolonklaanin rajalla sovittuamme tapaamisen, koska olin uskonut hänen tahtovan sopia välimme. Rajalle saavuttuaan hän kuitenkin hyökkäsi kimppuuni ja olisin kuollut ellei Kuolonklaanin silloinen Viiltokaaos olisi saapunut paikalle. Viiltokaaos lopulta tappoi hänet ja Kylmähenkäys meni Pimeyden metsään, jonne siihen uskovat ilkeät ja sydämettömät kissat menevät kuoltuaan."
"Oletko saanut kerrottua tarinan?" Myrskytaivas varmisti. Ravistelin päätäni hitaasti ja huokaisin syvään.
"Kuten mainitsin, metsässä on meneillään nyt sota ja sen aikana kissoja on noussut kuolleista. Kylmähenkäys nousi kuolleista, mutta minä kohtasin hänet pian sen jälkeen rajalla. Minä en pystynyt hallitsemaan raivoani ja minä tapoin hänet, koska hän uhkasi vahingoittaa perhettäni ja hän oli liian vaarallinen elossa. Olen todella pahoillani", kuiskasin varovaisesti. Myrskytaivas nyökäytti päätään, selvästi sisäistäen kaikkea saamaansa tietoa hitaasti.
"En rehellisesti sanottuna edes kuvitellutkaan että velipuoleni olisi pystymään tälläisiin tekoihin. Nyt ymmärrän miksi kissat eivät luota minuun, eivät he vihaisi minua näin paljon jos en olisi Kylmähenkäykselle sukua. Haluan kuitenkin sinun tietävän, että en ole millään tasolla samanlainen kissa kuin isäsi. Kasvoin enimmäkseen emoni hoidossa joten hän kasvatti minusta ystävällisen ja oikeudenmukaisen kissan, sellaisen kissan mikä isäni ei koskaan ole ollut", Myrskytaivas selitti tyynellä äänensävyllä. Nyökyttelin päätäni, vaikka yritin muistuttaa itseänikin siitä ettei kolli ollut isäni kaltainen kylmä petturi.
"Hei, Rosmariiniputous ja Myrskytaivas", Kettuaskel tervehti minua ja setäpuoltani epäilevä ilme kasvoillaan.
"Kettuaskel, kerroin Myrskytaivaalle Kylmähenkäyksen teoista. Hän lupasi, ettei ole samanlainen kuin isäni ja minä uskon häneen", ilmoitin mahdollisimman itsevarmana ja kohotin kuonoani hieman. Kettuaskeleen kasvoilla käväisi ilme, joka ei kertonut kollin ilahtuvan asiasta, mutta hän piti suunsa kiinni ja nyökäytti päätään.
"Sattuisiko teillä olla nyt aikaa tutustuttaa minua klaaninne tapoihin tai vaikka kissoihin? Tahdon pystyä sopeutumaan klaanikissan elämään mahdollisimman hyvin ja osoittaa, että olen hyvä kissa", Myrskytaivas ilmoitti ja nuokaisi tummanharmaita karvojaan nopeasti. Käännyin katsomaan Kettuaskelta, joka selvästi muisteli olisiko hänellä jotain menoja loppupäivälle. Minulla ei ainakaan ollut, joten olisin valmis kertomaan Kettuaskeleen kanssa klaanielämästä eri asemineen ja soturilaista. Myrskytaivaan olisi hyvä tietää sodastakin.
//Kettu?
//1422 sanaa
Sienikarva 14.12.2018
Katsoin epäröiden Rosmariiniputousta ja pohdin kuumeisesti vastausta hänen kiperään kysymykseensä. Tappaminen oli aina väärin, mutta entä jos hän tappoi kissan, joka oli tehnyt liikaa pahaa? Huokaisin syvään ja laskin pääni alas. Irvistin tuntiessani viiltävää kipua haavoittuneessa takajalassani. Nostin sitten taas katseeni Rosmariiniputoukseen, joka katsoi minua odottavasti.
"Et sinä ole hirviö. Sinä teit palveluksen koko Varjoklaanille. Kylmähenkäys oli mieleltään sairas. Vaikka tappaminen onkin väärin, sinun ei kannata murehtia asiaa sen enempää. Jos sinä et olisi tappanut Kylmähenkäystä, kenties hän olisi tappanut sinut", naukaisin. Varapäällikkö nyökkäili hitaasti. Kipu jalassani vain kasvoi ja kasvoi, eikä auttanut vaikka yritin etsiä toista asentoa.
"Anteeksi, minun on käytävä hetkeksi makuulle", nau'uin irvistäen ja raahasin sammalvuoteen Rosmariiniputouksen vuoteen viereltä lähemmäs naarasta aivan hänen eteensä. En halunnut keskeyttää alkanutta juttutuokiotamme jalkani vuoksi. Se piinasi minua kaiken aikaa. Minä pelkäsin, että joku kuolisi sen vuoksi, että olisin liian kivuissani auttamaan. Kun löysin viimein asennon, jossa kipu ei ollut niin paha, nostin katseeni Rosmariiniputoukseen.
"Onko se noin kipeä?" luonnonvalkea naaras kysyi viitaten jalkaani. Laskin katseeni maahan ja irvistin kivusta, kun jouduin siirtämään jalan hieman enemmän koholle.
"On", huokaisin hiljaa ja tuskaisesti. En voinut myöntää sitä Liljahenkäykselle, sillä naaras olisi käskenyt minun levätä. En halunnut jättää kaikkea naaraan hoidettavaksi, sillä minähän se parantaja olin. Mielessäni oli myös käynyt eläköityminen, mutta en ollut valmis muuttamaan klaaninvanhimpien pesään.
"Olen ihan hukassa. Monen mielestä varmaan minun pitäisi siirtyä klaaninvanhimmaksi, mutta ajatus tuntuu ihan kamalalta. En tahdo olla toisten hoidettavana ja katsoa, kun Liljahenkäys joutuu huolehtimaan kaikesta ihan yksin. Mutta minä olen vain taakka. Eläköityminen olisi oikein Liljahenkäystä vastaan, mutta... Olenko minä itsekäs?" käänsin tuskastuneen katseeni Rosmariiniputoukseen. Keskustelun suunta oli kääntynyt täysin. Nyt oli minun vuoroni valittaa. Se tuntui hyvältä, mutta siltikin sisimmässäni niin väärältä. Minä olin parantaja, minunhan pitäisi kuunnella muiden murheita ja auttaa heitä, eikä toisin päin. Rosmariiniputous piti meripihkaisen katseensa minussa. Huokaisin hiljaa.
"Anteeksi, ei minun tietenkään pitäisi vaivata sinua näillä asioilla. Olen vain ihan umpikujassa", huokaisin hiljaa. Tunsin kyynelten kohoavan silmiini, mutta ravistin päätäni ajaakseni ne pois. En ollut itkenyt moneen päivään, enkä itkisi nytkään. Itku johtui pääasiassa kivusta ja tästä epätoivosta. En minä enää koskaan kävelisi kunnolla, se oli fakta jota en tahtonut myöntää.
//Rosma? Jos tahot ni se vois tyylii ehottaa sitä et Sieni luopuis parantajuudesta mutta ois parantajan pesäl Liljan apurina siltiki eikä virallisesti niiku missää arvoasemassa klaanissa :D
// 354 sanaa
Kettuaskel 15.12.2018
Olimme juuri lopettaneet harjoituksemme ja poikani varmasti tunsivat olonsa väsyneiksi. Katselin edelläni tepastelevia nuoria kolleja hymyillen, heistä varttuisi vielä kunnollisia sotureita. Aurinko oli jo painumassa mailleen ja se värjäsi mäntyrunkoista metsää verenpunaisin sätein. Ilta oli kaunis. Turkkini pörhistyi automaattisesti kun kylmä puhuri ohitti meidät. Yöstä tulisi erittäin kylmä ja pakkanen alkaisi kierrellä metsässä levittämässä kuura kerrosta kasvien päälle. Taivas oli kirkas, joten lunta ei ollut odotettavissa, vaikka sitä toivoinkin. Työnnyin Fasaanitassun ja Haukkatassun perässä leirin sisäänkäynnistä leiriin ja hengitin lämmintä kissojen tuoksua kuonooni. Tunsin olevani kotona, sillä koti ei ollut se paikka missä oltiin vaan ne kissat jotka olivat kanssasi siellä. Fasaanitassu kääntyi minuun päin ja kollin vihreät silmät kiilsivät ikään kuin kysyen lupaa. Oikeastaan ne näyttivät enemmänkin kohteliaasti kysyvän oliko minulla jotain sanottavaa ennen poikani poistumista.
"Menkää lepäämään, olette ansainneet sen", naukaisin tutun vinon hymyni väläyttäen. Katsahdin ensin siniharmaaseen kolliin ja sen jälkeen katseeni palasi kellanpunaiseen kolliin.
"Hyvää yötä isä", Haukkatassu naukui ennen kuin he lähtivät yhdessä rupatellen kohti luolaa, jossa oli lukuisia pieniä sammalpetejä oppilaiden pedeiksi. Olin kovin ylpeä pojistani ja rakastin heitä kovasti. Kivi vierähti uudestaan erittäin vahvasti sydämelleni, sillä mieleeni muistui taas se hetki kun Tihkutähden löysä ruumis retkahti syksyiselle nurmelle. Olin nähnyt kohdasta painajaisia useana yönä. Tekemäni asia oli saanut minut vihaamaan itseäni entistä enemmän, pentuni eivät ansainneet minun kaltaista isää. Lähdin tassuttamaan katse mahan päin kohti soturienpesää, mutta olin törmätä siniharmaa turkkiseen Valvehenkeen. Nostin katseeni ylös kollin siniseen katseeseen.
"Kettuaskel. Rosmariiniputous palasi leiriin haavoittuneena. Ajattelin, että haluaisit tietää", Valvehenki naukui vakavasti. Sydämeni oli jättää lyönnin välistä ja huolestuneisuuden liekki alkoi palamaan sisälläni ja tiesin että kohta se kärventäisi turkkini ja paniikki pääsisi valloilleen.
"Missä hän on?" naukaisin vaarallisen tyynesti. Valvehenki osoitti hännällään kohti parantajan pesää ja nyökkäsi hyvästeiksi, sillä tiesi että säntäisin mahdollisimman nopeasti kohti pesää. Niin tein ja pian sukelsin jo kahden kiven alla olevaan pesään. Kaikki pimeni, sillä parantajanpesän hämäryys sokaistutti minut, mutta pian siniset silmäni tottuivat hämärään. Näin kuinka vaaleanruskea kolli ja luonnonvalkea naaraan pesässä. Sienikarva ja Rosmariiniputous. He juttelivat hiljaisella äänellä, joka kantautui korviini pelkkänä muminana, enkä erottanut sanaakaan. Sienikarvan myrkynvihreä katse kääntyi minuun - tai oikeastaan tuntui kuin kolli olisi katsonut lävitseni.
"Oletan, että haluaisit tulla tapaamaan Rosmariiniputousta?" Sienikarva naukui ja katsahti sivulle. Nyökkäsin valppaasti.
"Haluaisin, että Rosmariiniputous saisi levätä nyt rauhassa. Sopisiko jos tulisit katsomaan häntä huomenna uudestaan?" parantajakolli naukui. Nyökkäsin hieman vastahakoisesti ja käänsin katseeni luonnonvalkoiseen naaraaseen, jonka meripihkainen katse hohti pesässä tähtien lailla.
"Nuku hyvin", naukaisin rakkaudentäyteisesti ennen kuin poistuin pesästä.
Avasin sähkönsiniset silmäni ja tuijotin soturienpesän vatukkaista seinää tyhjästi. Hetken päästä käännyin ympäri katsomaan olisiko Rosmariiniputous hereillä, mutta sitten muistin kumppanini olevan parantajanpesällä. Nousin ylös salamana ja loikin ulos pesästäni. Pysähdyin hetkeksi leirin sisäänkäynnin eteen sukimaan turkkiani ja samalla suunnittelin matkani jatkamista Rosmariiniputouksen luokse. Kuitenkin matkaani tuli pienoinen mutka kun huomasin vierelleni saapuneen Lehmustassun, joka alkoi kertoa minulle huolistaan. Halusin tietenkin kuulla mitä oppilaallani oli sanoa, sillä halusin ettei hän joutuisi kantamaan mitään sydämellään. Hetken keskustelun jälkeen pääsimme kysymykseen.
"Tiedän, että on väärin kun sanoin noin, mutta mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?" Lehmustassu kysyi ja katseli minua vihreillä silmillään. Räpäytin silmiäni ymmärtäväisesti. Naarasta huoletti osta ja sen seuraukset. Ymmärsin hyvin oppilaani huolen.
"Kaikilla saa olla omat mielipiteensä, eikä sen tuominen ilmoille ole väärin. Minun mielipiteeni on liian monimutkainen selitettäväksi, mutta sen voin sanoa etten minäkään pidä tästä sodasta, mutta silti luotan Minttutähden arvostelukykyyn ja luotan myös siihen, että kaikki mitä hän päättää on klaanin hyväksi", selitin Lehmustassulle. Naaras nyökkäsi hieman epävarmasti.
"Tahtoisitko tulla kanssani tapaamaan Rosmariiniputousta parantajanpesälle?" kysäisin yllättäen ja näin Lehmustassun katseen kirkastuvan, "Otan tuon vastauksena." Lähdimme yhdessä kohti parantajapesää samalla kuitenkin poikkesimme tuoresaaliskasalla ja nappasin siitä nuoren varpusen, jolla voisi ilostuttaa kumppanini päivää. Työnnyimme sisään pesään ja näin luonnonvalkean kissan joka pesi itseään.
"Päivää pesään. Toin sinulle syötävää, sillä ajattelin että täällä saattaa olla vähän ankeaa oleilla. Toivottavasti olosi on jo parempi", hymyilin iloisesti ja sen jälkeen vilkaisin pesän nurkassa yrttejä lajittelevaan Sienikarvaan, "En siis tarkoittanut sillä lailla ankeaa vaan niin kuin, vähän tylsää tai siis jos ei ole parantaja.." Sanani olivat tökeröitä, joka oli erittäin harvinaista minulle, sillä yleensä kohteliaisuus oli tärkeintä puheissani. Se nyt vain.. lipsahti.
//Rosma? Lehmus?
674 sanaa
Rosmariiniputous 14.12.2018
Keskusteluni Sienikarvan kanssa oli kääntynyt täysin toisinpäin ja nyt vaaleanruskea kolli oli alkanut jakaa murheitaan minulle, jolloin olin myös joutunut kuuntelijaan rooliin. Sienikarva oli ollut kyllä virassaan jo kauan ja hän todella ansaitsi lepoa, mutta ymmärsin kyllä sen ettei kolli tahtonut jättää oppilastaan hoitamaan kaikkea yksin. Räpyttelin meripihkaisia silmiäni myötätuntoisesti parantajalle, joka näytti olevan täydellisen murtumisen rajalla.
"Anteeksi, ei minun tietenkään pitäisi vaivata sinua näillä asioilla. Olen vain ihan umpikujassa", Sienikarva huokaisi ja selvästi taisteli kyyneliä vastaan. Silmäilin isäpuoltani surullisena, tuntui pahalta nähdä hänet tellaisessa kivussa, fyysisesti ja henkisesti. Häntä varmasti ärsytti todella paljon jalkansa vammautuminen. Nostin etukäpäläni kollin poskea vasten ja hieroin tassullani parantajan poskea lyhyen hetken.
"Sienikarva, minua ei haittaa millään tavalla että puhut minulle tälläisistä asioista eikä sinun pitäisi pyydellä anteeksi. On todella ikävää että sinulla on tälläisiä huolia, mutta voin sanoa sen että koko Varjoklaani on todella kiitollinen palvelustasi parantajana. Eikä sinun täytyisi pakosti eläköityä ja siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon", tuumin ääneen ja vilkaisin Sienikarvaa silmäkulmastani, "sinähän voisit luopua parantajan asemastasi mutta jäisit Liljahenkäyksen eräänlaiseksi apuriksi parantajan pesään. Liljahenkäys voisi tietenkin tehdä rankemmat työt jos jalkasi rajoittaisi sinua joiltakin töiltä, mutta voisit autella kun haluaisit etkä joutuisi kenenkään muun kuin oppilaasi hoidettavaksi."
Sienikarva oli vastaamassa ehdotukseeni jotain, mutta äänekäs naukaisu sai katseemme kääntymään. Parantajan pesään oli syöksähtänyt rakas kumppanini Kettuaskel. Punertavanruskea kolli huomasi meidät ja tunnistin pelon kumppanini silmissä. Hän oli varmaankin kuullut parantajan pesälle joutumisestani ja päättänyt tulla tarkistamaan että olin kunnossa.
"Oletan, että haluaisit tulla tapaamaan Rosmariiniputousta?" Kuulin Sienikarvan äänen kun hän oli marssinut Kettuaskeleen luokse. Kettuaskel nyökäytti päätään valppaasti ja yritti tavoitella kasvojani.
"Haluaisin, että Rosmariiniputous saisi levätä nyt rauhassa. Sopisiko jos tulisit katsomaan häntä huomenna uudestaan?" Sienikarva naukaisi. Kettuaskel nyökäytti päätään vastahakoisesti ja kohtasi katseeni hetkellisesti.
"Nuku hyvin", punertavanruskea kolli kuiskasi ja lähti sitten pesästä. Kun Sienikarva palasi luokseni, päästin suustani raskaan haukotuksen. Tarvitsin näemmä unta.
"Minä haluan nyt kyllä nukkua, joten nähdään huomenna. Hyviä unia, Sienikarva", kuiskasin vaaleanruskealle kollille ja laskin pääni pehmeille sammalalusille.
"Hyviä unia, Rosmariiniputous", parantaja naukaisi ja lähti sitten luotani. Painoin silmäni hitaasti kiinni ja upposin utuiseen pimeyteen.
Heräsin aamulla viileän ilman työntyessä pesään. Kohotin unisena päätäni ja huomasin Sienikarvan istuvan vähän matkan päässä hoitamassa Haavekukkaa. Minun herämiseni huomattuaan kolli marssi luokseni ja soi minulle lämpimän hymyn.
"Hyvää huomenta, sinähän heräsit aikaisin. Nukuitko hyvin?"
"Kyllä, kiitos", naukaisin. Sienikarva nyökkäsi ja tassutteli sitten yrttivarastolleen, alkaen lajitella yrttejä. Nousin hitaasti istumaan ja aloin pestä luonnonvalkeita karvojani.
"Päivää pesään."
Käännyin ilahtuneena vilkaisemaan olkapääni ylitse kuinka Kettuaskel astui pesään ja kohtasi heti ensimmäisenä katseeni. Punertavanruskea kolli suorastaan loikki luokseni ja laski varpusen sammalpedille eteeni. Vilkaisin kumppaniani rakastavaisena, olin ollut todella nälkäinenkin.
"Toin sinulle syötävää, sillä ajattelin että täällä saattaa olla vähän ankeaa oleilla. Toivottavasti olosi on jo parempi. En siis tarkoittanut sillä lailla ankeaa vaan niin kuin, vähän tylsää tai siis jos ei ole parantaja.." Kettuaskel selitteli tökerösti vilkaistuaan yrttivarastolla seisovaa Sienikarvaa. Virnistin huvittuneena ja nuolaisin kumppanini poskea hellästi, jonka tehtyäni varmistin yksityisyytemme. Lehmustassu oli mennyt Sienikarvan luokse, joten voisin jutella Kettuaskeleelle rauhassa.
"Kettuaskel, minun täytyy kertoa sinulle jotakin, mutta älä puhu tästä sitten kovaa", selitin ja vetäisin sitten syvään henkeä, "nämä haavat tulivat kun taistelin Kylmähenkäystä vastaan ja... ja minä tapoin hänet. Lopullisesti. Liljahenkäys näki kaiken, mutta hänen lisäkseen vain Minttutähti ja Sienikarva tietävät tästä." Kun suljin suuni, tunsin pakokauhun virtaavan ruumiini lävitse. Mitäköhän Kettuaskel miettisi tästä, olin tuskin päässyt yli Puuskahöyhenen tappamisesta ja nyt olin mennyt tappamaan jo toisen kissan, tällä kertaa oman isäni. Suljin hetkeksi meripihkaisen katseeni ja nostin sitten ujosti silmieni tuijotuksen kumppaniini.
//Kettu?
//574 sanaa
Kettuaskel 16.12.2018
"Nämä haavat tulivat kun taistelin Kylmähenkäystä vastaan ja... ja minä tapoin hänet. Lopullisesti. Liljahenkäys näki kaiken, mutta hänen lisäkseen vain Minttutähti ja Sienikarva tietävät tästä", Rosmariiniputous naukui hiljaa ääniväristen. En tiennyt mitä naaraan mielessä nyt pyöri, mutta katumusta en uskonut sen olevan. Vatsassani pyöri outo mielihyvän tunne, se tunne kun sain tietää Kylmähenkäyksen kuolleen. Olin kauhea kissa kun tunsin mielihyvää kissan kuolemasta, mutta tiesin että juurikin tämä kissa oli ansainnut sen lukuisilla tappoyrityksillään. Kuitenkin mieleeni hiipi myös ajatus kollin nuoresta tyttärestä kuolonklaanissa, miltä hänestä tuntuisi kun kuulisi, ettei oma isä palaisi enää kotiin? Rosmariiniputouksen meripihkainen katse kosketti turkkiani ja sai minut hätkähtämään ajatuksistani.
"Jos sinä ajattelet, että olet murhaaja, koska olet tappanut lähiaikoina kaksi kissaa niin ei se kuitenkaan ole. Puuskahöyhenen kohtalo oli puhdas vahinko ja murhaaja olisi tehnyt sen tahallaan", selitin ja loin rakastavan katseen kumppanini silmiin, josta näki lukuisia tunteita. Silmät olivat sielun peili.
"Mutta entäs Kylmähenkäys? Tapoin hänet tarkoituksella, minä halusin tappaa hänet", Rosmariiniputous naukui ja hänen katseensa harhaili kivisen pesän kattoon. Huokaisin lämpimästi ja silitin tämän selkää hännälläni.
"Älä siitä murehdi. Teit oikein, sillä jos hän ei olisi kuollut tulisi ajan myötä väkisinkin lisää ruumiita hänen takiaan. Sinä estit sen. Ja oikeastaan - minusta tuntuu ihan hirveältä sanoa näin - minusta on hyvä, että Kylmähenkäys on kuollut. Minusta tuntuu tosi pahalta, mutta minä tunnen mielihyvää", kuiskasin silmät pyöreinä. Vilkaisin sivulle ja näin kuinka isoisäni Okaliekki oli heräämässä. En miltei tunnistanut häntä ilman korvia, mutta menetykset muistuttivat voitetusta taistelusta. Kolli katsahti minuun vihreillä silmillään ja hymähti unenpöppöröisesti. Nyökkäsin tälle tervehdyksen. Samalla katseeni siirtyi pesän nurkassa olevaan vaaleanruskeaan Sienikarvaan, jonka vierellä tällä hetkellä istuskeli pesääni mukanani tullut hopeanharmaa naaras. Lehmustassu vaikutti kovin kiinnostuneelta kun seurasi tarkasti yrttien kulkua pesän lattialta omiin koloihinsa.
"Mutta no niin, unohdetaan tämä asia. Nyt sinun on syötävä", naukaisin huolehtivasti ja työnsin tuomaani varpusta lähemmäs kumppanini luonnonvalkeaa kehoa. Naaras hymähti itsekseen ja haukkasi palan ruskeasulkaisesta linnusta.
"Muista sitten, että jos tämä alkaa huolettaa sinua uudelleen voit tulla puhumaan minulle jos tahdot", kuiskasin Rosmariiniputouksen korvaan ja sen jälkeen katsahdin tämän meripihkaisiin silmiin. Pian pesän sisäänkäynniltä alkoi kuulua kahden kissan puheen aiheuttamaa hälinää ja tunsin varsin hyvin nuo äänet.
"Olkaa vähän hiljempaa", naukaisin pojilleni ja vilkaisin vuorotellen heitä kumpaakin tiukasti. Fasaanitassu nyökkäsi.
"Emmehän halua herättää kaikkia pesän kissoja?" naukaisin oppilaille ja hymähdin hennosti, sen jälkeen viitoin heitä lähemmäksi. Pesässä alkoi olla tavattoman ahdasta, mutta en voinut kieltää heitä tapaamasta emoaan.
"Tulimme vain nopeasti käymään ennen harjoituksia, Valvehenki sanoi että menemme harjoittelemaan tänään Minttutähden ja hänen oppilaansa kanssa!" Fasaanitassu intoili ja katsoi veljeään, joka oli myös haljeta innostuksesta. Hymähdin lempeästi ja kuuntelin nopean sananvaihdon pentujeni ja heidän emonsa välillä, jonka jälkeen hyvästelin pesään pikavisiitille tulleet kollit.
"No miten Lehmustassun koulutus etenee?" kumppanini kysyi aloittaen uuden aiheen välillämme. Rosmariiniputouksella ei ollut tällä hetkellä oppilasta, sillä hänen entinen oppilaansa Havutassu halusi välttämättä vaihtaa mestariaan. Minä olin ollut joskus Rosmariiniputouksen opeissa ja hän oli mielestäni ollut mitä mainioin mestari, en ymmärrä miksi kukaan halusi vapaaehtoisesti vaihtaa.
"Hyvin, Hän loistaa erityisesti taisteluharjoituksissa. Suunnittelin, että veisin hänet tänään parantamaan saalistustaitojaan, sillä hänen täytyy oppia toimimaan pitkän turkkinsa kanssa", selitin. Minä rakastin sitä kun sain toimia mestarina, sillä minusta oli hienoa että kaikki Varjoklaanin liikkeet kulkivat mestareilta oppilaille ja kun oppilaista tulisi itse sotureita ja lopuksi mestareita niin ne kulkisivat aina aina eteenpäin.
"Olen miettinyt sitä, että hän saattaisi olla pian valmis arviointiinsa jos vain varapäällikkö suostuu", virnistin vinosti. Naaras naurahti ja turkissani kulki kylmiä väreitä hänen kauniin naurunsa takia. Rakastin sitä kun kumppanini nauroi, se oli maailman kaunein ääni.
"Luotan kyllä siihen, että tiedät itse koska hän on valmis arviointiinsa, joten annan sinulle luvan järjestää hänen arviointinsa kun vain tiedät hänen olevan valmis siihen", varapäällikkö naukui ja vilkaisi luoksemme kävelleeseen kellanpunaiseen kolliin.
"Tervehdys Okaliekki, mihin sinä olet menossa?" kysyin kulmiani kohottaen.
"Jaloittelemaan. Täällä pesässä oleminen ja tekemättömyys tuntuvat turhauttavalta", isoisäni naukui. Nyökkäsin ja niin kolli jatkoi matkaansa. Jos oikein satuin kuulemaan, niin kuulin Kyyhkylennon äänen. Kyyhkylento ja Okaliekki olivat erottamaton pari ja niin olimme mekin Rosmariiniputouksen kanssa - tai ainakin niin toivoin.
"Voitko jo paremmin kuin eilen?" kysyin ja asetuin puolimakuulle naaraan pedin viereen.
//Rosma?
669 sanaa
Rosmariiniputous 16.12.2018
"Voitko jo paremmin kuin eilen?" Kettuaskel kysyi samalla kun hän asettui puolimakuulle sammalpetini viereen. Kuljetin hellästi luonnonvalkea hännänpäätäni kollin sileää poskea pitkin ja annoin sen liukua lihaksikkaalle olkapäälle asti. Silmäilin kumppanini sähkönsinisiä silmiä tavalla, joka sai mielihyvän lämmittämään rintaani.
"Voin, kiitos kysymästä. Joudun kyllä jäämään parantajan pesälle vähäksi aikaa, koska haavani ovat Sienikarvan mukaan vakavia enkä yhtään ihmettele, sillä siinä taistelussa oli kyse elämästä tai kuolemasta. Tahtoisin vain päästä johtamaan metsästyspartioita ulos leiristä ja harjoittelemaan poikiemme kanssa pitkästä aikaa, mutta Sienikarva ei päästä minua tekemään mitään suurta liikuntaa vaativaa työtä", selostin ja kohtasin sitten heikko hymy huulillani kumppanini katseen, "mutta sinähän voit silti harjoitella pentujemme kanssa kun ehdit. Vai ovatko rakkaat poikamme jo nousemassa sotureiksi?"
"Valvehenki ja Varpusliito ovat kertoneet minulle, että Fasaanitassu ja Haukkatassu edistyvät hurjalla tahdilla ja heidän arviointinsa lähestyvät, joten heistä saattaa tulla sotureita aikaisemmin kuin odotimme", Kettuaskel totesi. Nyökyttelin päätäni tyytyväinen virne kasvoillani, olin niin uskomattoman ylpeä pojistani. Tuntui aivan siltä kuin eilen he olisivat kömpineet ulos pentutarhasta päästäkseen tutkimaan Varjoklaanin leiriä ja nyt he tunsivat jo Varjoklaanin koko reviirin miltein kauttaaltaan ja olivat valmiina ansaitsemaan soturinimensä. Minä ikävöin kyllä niin paljon pienten pentujeni kasvamisen seuraamista että tahdoin jo nyt uuden pentueen. Tahdoin myös tyttäriä, sellaisia jotka jakaisivat ulkonäköni ja muistuttaisivat luonteeltaan myös minua.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!"
Meripihkainen katse nousi hitaasti Kettuaskeleen sähkönsinisistä silmistä, kun Minttutähden kutsuhuuto kajahti aukiolla kristallinkirkkaana. Arvasin nopeasti, että kyseessä oli Orkideapolun pentujen oppilasseremonia. Nousin jäykähkösti nousemaan ja Kettuaskel tarjosi nopeasti tukeaan minulle. Väläytin kiitollisen hymyn kumppanilleni ja lähdimme sitten pesästä rinta rinnakkain.
Kun pääsimme suurkiven luokse, Kettuaskel irrottautui kyljestäni ja tassutteli sitten kissajoukkioon ystäväni Luomavirran kanssa. Marssin paikalleni suurkiven viereen ja kohdistin ystävällisenä loistavan meripihkaisen katseeni pentukolmikkoon, joka istui emonsa Orkideapolun rinnalla. Omissa toiveissani oli saada Pyypentu oppilaakseni, koska olin päässyt juttelemaan hänelle enemmän kuin naaraan veljeksille ja naaras oli antanut minulle sellaisen vaikutelman, että hänestä voisi tulla uskollinen soturi Varjoklaanille.
"Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän vuoronsa tulla oppilaiksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitsette soturinimenne, tunnettakoon teidät Pyytassuna, Hukkatassuna ja Turvetassuna’’, Minttutähti selosti. Meripihkainen katseeni seurasi tarkasti Pyytassun katsetta, joka taas poukkoili poikaani Fasaanitassun ja kaksikko jäi tuijottamaan toisiaan. Höristin hieman korviani ja annoin kiinnostuksen kihelmöidä käpälissäni. Sattuiko nuorella oppilaalla olla jotakin meneillään poikani kanssa? Kohotin hieman kuonoani ja sysäsin ajatuksen pois mielestäni, kun Minttutähti jatkoi:
"Hukkatassu, mestarisi olkoon Kyyhkylento. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on entiseltä mestariltaan Loistelinnulta oppinut." Käännyin seuraamaan, kuinka kissajoukosta astui ilahtuneena vaaleanharmaa raidallinen naaras, joka sattui olemaan pentujeni isoisoemo. Seurasin tyytyväinen hymy kasvoillani, kuinka kaunis ja minua kokeneempi naaras kosketti Hukkatassun kuonoa ja peruutti sitten tummanharmaan kollin kanssa kissajoukkioon. Seuraavaksi Minttutähden katse siirtyi Turvetassuun, kolmikon suurimpaan tummanruskeaan kolliin.
"Turvetassu, sinun mestarisi olkoon Rosmariiniputous. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on Tihkutähdeltä oppinut", Minttutähti naukaisi ja siirsi ystävällisenä kiiltävän tummansinisen katseensa minuun. Nyökäytin lämpimästi päätäni ystävälleni ja tassuttelin kohtaamaan uuden oppilaani. Vaikka olin ensisijaisesti toivonut Pyytassua oppilaakseni, olin erittäin tyytyväinen Turvetassuun. Tervehdin lihaksikasta kollia kohteliaasti ja kosketin sitten hänen kuonoaan, jonka tehtyäni annoin oppilaan tassutella Hukkatassun luokse. Viimeisenä jäljelle jäi Pyytassu, joka tuijotti Minttutähteä kärsimättömänä.
"Pyytassu, mestarisi olkoon Murattilehti. Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken, jonka on Kyyhkylennolta oppinut." Kasvoilleni nousi tyytyväinen hymy, kun kissojen joukkiosta astui esiin suurikokoinen tummanruskea naaras, jonka vaaleankeltaiset silmät loistivat ylpeinä. Murattilehti oli kouluttanut parhaan ystäväni Varpusliidon ja olin kuullut, että hän oli tiukka ja vaativa mestari, mutta rankka koulutus oli sen arvoista sillä naaras osasi kouluttaa hyvin oppilaita. Seurasin hymy huulillani kun kaksikko kosketti kuonoja ja Pyytassu loikki veljiensä rinnalle.
"Pyytassu! Hukkatassu! Turvetassu! Pyytassu! Hukkatassu! Turvetassu!’’ klaanilaiset alkoivat hurrata kolmikon oppilaaksi pääsemistä kovaan ääneen ja liityin onnitteluun miltein yhtä kovaäänisenä kuin muutkin. Kun onnittelut olivat loppuneet, marssin Turvetassun luokse.
"Turvetassu, minä olen itseasiassa juuri nyt joutunut parantajan pesälle, joten sinulla taitaa olla tänään vapaapäivä. Olen todella pahoillani ja yritän pitää sinulle huomenna kunnollisen harjoitteluaukion, mutta en voi luvata mitään", selitin pahoittelevasti oppilaalleni. Turvetassu näytti hieman pettyneeltä, koska hän ei tämän takia pääsisi tutustumaan reviiriin sisaruksiensa kanssa. Minusta tuntui todella pahalta mutta en voinut tehdä kunnolleni mitään.
"Ei hätää Rosmariiniputous, minä voin toimia Turvetassun sijaismestarina tämän päivän ja vaikka niin kauan kunnes kuntosi sallii sinun siirtymisesi takaisin tavallisiin soturitehtäviin", Luomavirta naukaisi äkillisesti saapuessaan kuin Tähtiklaanin kutsusta luoksemme. Vilkaisin ystävääni kiitollinen välke silmissäni ja kumarruin puskemaan kiitoksena lumenvalkoisen naaraan poskea kuonollani.
"Kiitos tuhannesti, Luomavirta. Tänään ei tarvitse tehdä mitään, kiertäkää reviiri ja jos ehditte, harjoitelkaa vihollisen väistämistä ja ohittamista. Voit tulla kysymään minulta huomenna mitä ehditte tehdä tänään niin voin antaa lisäohjeita. Kiitos vielä kerran, mutta nyt minun täytyy mennä juttelemaan Minttutähdelle", kiitin ystävääni ja heilautin hännälläni hyvästit kaksikolle, jonka tehtyäni käännyin ympäri ja lähdin marssimaan päällikön pesää kohti, jonka suojiin punertavanruskea naaras oli kadonnut hetki sitten.
"Rosmariiniputous täällä, saanko tulla sisään?" kysyin saavuttuani sammalverhoille. Kuultuani pesän sisältä myöntyvän naukaisun sukelsin pesääni. Minttutähti istui sammalpedillään ja lopetti punertavanruskeiden karvojensa sukimisen huomattuaan minut. Asetuin istumaan sammalpedin vastakkaiselle puolelle ja menin suoraan asiaan:
"Kun eilen tulin leiriin, mainitsin taisteluni Kylmähenkäyksen kanssa ja hänen kohtalonsa, oli se sitten mielestäsi surullinen tai ei. Minun piti tulla eilen juttelemaan siitä kanssasi, mutta ehdin tulla vasta tänään eilisen väsymyksen takia. Minulla olisi myös asiaa liittyen Fasaanitassun ja Haukkatassun arviointiin siten, että tulin varmistamaan voinko antaa Valvehengelle ja Varpusliidolle luvan pitää arvioinnit?"
"Sinä taidat tietää kyllä itsekin ovatko he valmiita vai ei, mutta kun kerran sitä päätit kysyä, voit antaa heille luvan arvioinnin pitämiseen", Minttutähti naukaisi lämpimällä sävyllä, joka sai sydämeni sulamaan. Minttutähti oli niin puhdas, oikeudenmukainen ja hyväsydäminen kissa, joka ansaitsi vain hyvää elämässään. Oli todella ikävää, että hän oli saanut Tihkutähden kaltaisen ilkeän kissan kumppanikseen ja joutunut kaiken lisäksi menettämään traagisesti kollin.
"Niin, siitä Kylmähenkäyksestä. Kuten sanoinkin, Liljahenkäys näki kaiken ja olen kertonut Sienikarvalle ja Kettuaskeleelle, mutta sinä saatat olla yksi viimeisistä joille voin kertoa asiasta. Sienikarva ja Kettuaskel ovat vaikuttaneet olevan samaa mieltä siitä, että Kylmähenkäys ei ansainnut elämää ja hänen tappaminen tarkoitti, että perheelläni ei olisi enää pelkoa menettää perheenjäsentä. Jotenkin minusta vain tuntuu niin väärältä, koska pääsin tuskin kuivaamaan käpäliäni Puuskahöyhenen verestä ja nyt päädyin jo vuodattamaan toisen kissan verta. Tiedän kyllä, ettei tämä tee minusta murhaajaa mutta se silti saa minut tuntemaan oloni sellaiseksi", huokaisin ja kohtasin surullisena Minttutähden tummansiniset silmät, "ansaitsiko Kylmähenkäys sinun mielestäsi elämän? Olisiko sinulla mitään vinkkejä miten saisin mieleni tyhjennettyä edes hieman tästä asiasta?"
//Minttu?
//1041 sanaa
Rosmariiniputous 6.12.2018
Kohotin kapeaa kuonoani arvokkaasti, kun saniaisten seasta astui ulos se kissa, jonka olin haistanut ilmassa heti ukkospolun reunalle saavuttuani. Kissa omisti karhean ja lyhyen, mutta silti kiistämättömän kauniilta näyttävän mustan turkin. Hänen lämpimän vihreät silmänsä olivat kuitenkin nyt tulistuneet ja porautuneet minuun tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin. Mutta oli eräs toinenkin asia, joka sai minut säpsähtämään häiritsevän huomattavasti. Tuo myrskyklaanilainen näytti erittäin tutulta, mutta en osannut sanoa millä tavalla. Siinä kun tuijotin ukkospolun toisella puolella seisovaa vihollisklaanilaista, en voinut sysätä mielestäni sitä kihelmöivää tunnetta että olin nähnyt, tai jopa puhunut, tuolle mustaturkkiselle soturille.
"Te viheliäiset viiltoklaanilaiset tuhositte leirimme ja häpäisitte soturilain hyökkäämällä suoraan leiriimme", solakkarakenteinen soturi murahti halveksuvasti ja paljasteli puhtaanvalkoisia hampaitaan. Silmäilin arvioivasti vastustajaani, koska tunsin taistelun olevan vain viiksenmitan päässä alkamisesta. Myrskyklaanilainen oli kolliksi yllättävän laiha ja siro ruumiinrakenteeltaan ja hänen seisomisensa oli hieman jäykähkö, kolli saattoi olla väsynyt ja haavoittunut hyökkäyksen jäljiltä. Olinhan minäkin haavoittunut, mutta tunsin silti olevani hyvässä, taistelun arvoisessa kunnossa ja uskoin voivani voittaa vihollisklaanilaisen.
"Te ette vain olleet tarpeeksi vahvoja voittamaan meitä, siksi leirinne on yhtä huonossa kunnossa kuin siellä asuvat kissatkin", vastasin kipakasti takaisin. Siitä mustaturkkinen kolli ärsyyntyikin, sillä hänen niskakarvansa nousivat sojottamaan suoraan ylöspäin ja hänen vihertävissä silmissään roihahti. Arvasin nopeasti, että olin osunuut oikeaan kohtaan halveksuvalla kommentillani.
"Sano tuo päin naamaani, viiltoklaanilainen", hän sylkäisi viimeisen sanan suustaan kuin myrkyn ja repi lumen seasta pilkottavaa ruohikkoa kynsiinsä. Kasvoilleni nousi omahyväinen hymy, kun ruumiini jokaikinen lihas alkoi täristä voimasta ja energiasta. Lopulta loikkasin vaistojeni käskystä ukkospolun kovalle pinnalle ja heitin haastavan silmäyksen myrskyklaanilaiseen, joka tuijotti minua raivostunut liekki katseessaan roihuen. Pujottelin taitavasti ukkospolun poikki ja sukelsin sitten muutaman hännänmitan päähän vihollisestani, kadoten tiheän aluskasvillisuuden joukkoon. Paikansin nopeasti myrskyklaanilaisen hajun ja syöksyin sitten kyseiseen suuntaan, toivoen että aistini eivät olleet pettäneet minua. Eivätkä ne todellakaan pettäneet, sillä neulanterävät kynteni upposivat tiiviiseen karvoitukseen ja veren polttava tunne valtasi luonnonvalkoiset etukäpäläni. Vihollinen rääkäisi kivuliaasti ja alkoi sitten heilutella taitavasti ruumistaan, yrittäen heittää minut irti itsestään. Lopulta heittäydyinkin pois viholliseni selästä, mutta nappasin mukanani aimo tukon mustaa karvaa. Se tarttui käpäliini ja sai raivon kuohumaan sisälläni. Tuo myrskyklaanilainen ei tiennyt mikä hänellä oli vastassaan. Lähdin hiipimään eteenpäin, tuuhea häntä sivulta toiselle keinahdellen. Tuijotin vihollistani haastavasti ja soturi vastasi katseeseeni samalla mitalla. Hän ei pelännyt minua.
Syöksyin uuteen yritykseen valkeat käpälät ojennettuna, mutta kolli väisti kokeneesti ja sivalsi kynsillään nopeasti lapaani. Verta roiskahti tantereelle ja ähkäisin kivun viiltäessä lapaani, mutta pakottauduin kääntymään ympäri ja nousemaan takajaloilleni juuri ajoissa vastatakseni soturin hyökkäykseen. Nousuni huomattuaan mrskyklaanilainen pysähtyi viime hetkellä ja nousi seisomaan takajaloilleen aivan silmieni edessä, jääden sitten huitomaan käpäliään kasvot tähtäimenään. Kollin terävien kynsien iskut osuivat useastikin minuun, mutta minunkin yritykseni koituivat onnistuneiksi. Pian aukion yllä leijuva ilma alkoi haista tuoreelta vereltä, johon oli sekoittunut kahden eri klaanin jäsenen hajuja myös. Onnistuin tähtäämään vielä yhden mojovan iskun mustaturkkisen soturin kasvoihin kunnes hän potkaisi minut toistamiseen kauemmas itsestään. Liu'uin monen hännänmitan päähän, mutta jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni ja huohottamaan raskaasti. Suureksi yllätyksekseni vihollisklaanilainen teki samoin ja heitimme kummatkin vähän väliä toisiimme silmäyksiä. Aivan keskellä tuijotuskilpailuamme mieleeni palasi yht'äkkiä eräs lause, joka sai ruumiini sävähtämään:
"Eipä kestä. Soturilaki käskee auttaa minkä tahansa klaanin pentua hädässä."
Ja sitten totuus palasikin mieleeni kertaheitolla. Näin silmissäni laajan kuvan ukkospolusta aurinkoisena päivänä, oli hiirenkorvan keskivaihe. Kaksi pientä pentua vaelteli Varjoklaanin reviirillä ja hihitti toisilleen tavalla, joka sai vatsani kääntymään epämukavasti. Ensimmäinen pentu oli vaaleanharmaa raidallinen kolli, Varpusliito. Toinen pentu oli luonnonvalkea kilpikonnakuvioinen naaras, minä. Räpyttelin silmiäni kauhistuneena, kun Varpuspentu ohitti ukkospolun taitavasti ja jäi sitten kannustamaan toiselle puolelle ystäväänsä. Rosmariinipentu vetäisi syvään henkeä ja laskeutui epäröiden ukkospolulle, sen tasainen pinta sai naaraan kasvot vääntymään ahdistuneeseen irvistykseen. Mutta kaikesta huolimatta, pienikokoinen pentu lähti taapertamaan ukkospolun toista reumaa kohti, jolla Varpuspentu odotti innostuneena vanhemaa pesätoveriaan.
Aivan yht'äkkiä ukkospolulle muodostui kirkkaankeltaiset valot ja Rosmariinipentu kääntyi tuijottamaan pakokauhu silmissään, kuinka suuri, musta hirviö lähestyi häntä. Varpuspentu kiljaisi kauhistuneena ystävänsä nimeä, mutta sitten Myrskyklaanin reviiriltä pujahti esiin mustaturkkinen, solakkarakenteinen soturi. Hän nappasi Rosmariinipennun hampaisiinsa ja syöksyi Varjoklaanin reviirin suojiin, päästen juuri ja juuri pois hirviön alta. Rosmariinipennun pelastettuaan myrskyklaanilainen kävi hakemassa Varpuspennun naaraan luokse ja samalla Liljahenkäys saapui paikalle. Hän ensinnäkin torui pentujaan, mutta lausui sitten kiitoksensa pentujen pelastajalle, Myrskyklaanin...
"Pitkävarjo? Sinäkö se siinä?" kysyin hämmästyneenä, kun tunnistin lopulta myrskyklaanilaisen. Edessäni seisoi se sama kissa, joka oli pelastanut minut monia kuita sitten. Hän oli kuollut jonkun aikaa sitten, joten soturi oli herännyt henkiin. Tuijotin silmiäni uskomatta myrskyklaanilaista ja tunsin heti häpeää siitä, että olin hyökännyt tuon kissan kimppuun. Kompuroin kunnolliseen seisoma-asentoon ja nyökäytin kunnioittavasti päätäni Pitkävarjolle.
"Sinä taidat olla siis Rosmariinpentu, se naaras jonka pelastin monia kuita sitten? Nimesi taisi olla Rosmariiniputous, eikö niin?" Pitkävarjo varmisti vielä ja kallisti päätään aavistuksen verran. Nyökäytin päätäni vastaukseksi kollin kumpiinkiin kysymyksiin.
"Olen todella pahoillani että hyökkäsin kimppuusi, minä palaan nyt omalle reviirilleni. En halua vahingoittaa sinua, sitä kissaa joka pelasti minut miltein satavarmalta kuolemalta", naukaisin mahdollisimman tyynesti ja sukelsin sitten ukkospolulle jäämättä odottamaan Pitkävarjon vastausta. Palasin sitten omalle reviirilleni ja lähdin juoksemaan Varjoklaanin leiriä kohti. Onneksi haavani eivät olleet todella suuria tai helposti huomattavia ja ne voisi helposti sekoittaa eilisen hyökkäyksen haavoiksi, joten kukaan ei tulisi kysymään olinko joutunut uuteen taisteluun.
Sukelsin piikkihernetunnelista leiriaukiolle ja vetäisin syvään henkeä, kun tuttu jomotus tuli taas vierailulle etu- ja takajalkoihini. Varjoklaani kukoisti tällä hetkellä ja oli vahvimmillaan kuin mitä se oli ollut koko elinikäni aikana. Klaaniin oli saapunut uusi pentu, Ikuisuuspentu, ja hän oli tutustunut näkemäni mukaan pesätovereihinsa nopeasti. Sen lisäksi pentutarhassa olivat tietenkin vielä Orkideapolun ja Liljahenkäyksen pentukolmikot. Uskoin molempien pentueiden nousevan oppilaiksi piakkoin ja silloin klaaniin tulisi monta uutta oppilasta. Nytkin omat rakkaat poikani Fasaanitassu ja Haukkatassu olivat nousseet oppilaiksi ja mitä oli seurannut heidän kehitystään ja kuullut Valvehengeltä ja Varpusliidolta, oppilaat edistyivät upeasti ja nousisivat varmasti hyvässä ajassa soturiksi. Heistä tulisi tyydyttävä lisäys Varjoklaanin soturirivistöön ja tiesin jo, että kollikaksikosta tulisi ylpeyden arvoisia sotureira klaanilleen.
"Hei, Rosmariiniputous."
Käänsin meripihkaisen katseeni hitaasti, kun Kettuaskeleen lihaksikas hahmo ravasi rinnalleni. Nyökäytin päätäni kumppanilleni ystävällisesti, mutta päätin silti jättää nuolaisun poskelle pois.
"Minne sinä olet menossa?"
"Klaaninvanhimpien pesälle, ajattelin käydä tervehtimässä heitä pitkästä aikaa", vastasin tyynesti ja räpäytin hitaasti meripihkaisia silmiäni. Kettuaskel nyökäytti päätään.
"Saanko tulla mukaasi? Voisin itsekin samalla vaihtaa pari sanaa vanhusten kanssa", punertavanruskea kolli tokaisi. Nyökäytin päätäni myöntävänä vastauksena ja sukelsin sitten valoisaan klaaninvanhimpien pesään.
"Rosmariiniputous. Kettuaskel. Tervetuloa tännekin", Meripihkaraita tervehti ilahtuneena ja heilautti puhtaanvalkoista häntäänsä tervehdykseksi. Nyökäytin kohteliaasti päätäni myös Pujosulalle ja Vaskitsaviimalle ja tassuttelin sitten klaanin vanhimman kissan luokse.
"Päätimme tulla katsomaan mitä teille kuuluu? Tahtoisitko, että vaihtaisin makuualusesi? En muista ainakaan että kukaan oppilaista olisi vaihtanut sinun makuualusiasi lähiaikoina. Savutassu vaihtoi kuulemani mukaan Pujosulan ja Vaskitsaviiman makuualuset", varmistin ja vilkaisin kaksikkoa, jotka nyökkäyttivät päitään.
"Minun makuualuseni voisit todella vaihtaa", Meripihkaraita naukaisi. Nyökäytin päätäni ja autoin sitten vanhusta siirtymään hieman, jotta saisin vedettyä vanhat makuualuset pois hänen altaan. Ojensin sammalaluset Kettuaskeleelle.
"Vie nuo pesän reunaan ja hae uudet", naukaisin nopeasti. Kumppanini nyökkäsi ja lähti viemään vanhoja makuualusia pesän reunalla sijaitsevaan sammalkasaan.
"On niin mukavaa nähdä kuinka Varjoklaani kukoistaa. Muistan vielä viimeisimmän sodan, jonka aikana Varjoklaania hohti päällikkö nimeltään Kuutähti. Todella paljon tapahtui siinä sodassa, mutta parhaiten muistan kuinka Viiltotähti kuoli. Hänen tappoi Myrskyklaanin Leijonaloikka, mutta Leijonaloikka kuoli samassa sodassa Pisaratähden, silloisen Pisaraviillon kynsissä. Leijonaloikka oli tunnettu ja klaanien keskuudessa kunnioitettu soturi", Meripihkaraita selitti. Olin kuullut Leijonaloikan nimen ennenkin, hän oli ollut tarinoiden mukaan uudelleensyntynyt Leijonatähti, joka oli toiminut Myrskyklaanin päällikkönä lukuisia vuodenaikoja sitten. En tiennyt hänestä sen enempää, mutta olin kuullut hänen olleen todella oikeudenmukainen ja uskollinen kissa klaanilleen.
"Oletko sinä kuullut ennen Leijonaloikasta?" kysyin Kettuaskeleelta, joka oli saapunut luokseni Meripihkaraidan kertomuksen aikana.
//Kettu?
//1235 sanaa
Kettuaskel 9.12.2018
Olin kuunnellut Meripihkaraidan kertomusta Leijonaloikasta ja suuresta sodasta kiinnostuneena. En ollut koskaan kuullutkaan tätä tarinaa, vaikka eihän se mikään ihme ollut. Pentuna olin kuvitellut, ettei minulla ollut aikaa saduille vaan minun ja Mäyräpennun piti harjoitella. Tai ainakin niin Tihkutähti oli meille, hyväuskoisille pennuille uskotellut, kun taas Rosmariiniputous oli pentuna viettänyt paljonkin aikaa täällä Pujosulan ja muiden klaaninvanhimpien luona.
"Oletko sinä kuullut Leijonaloikasta?" Rosmariiniputous kysyi kauniilla äänellään ja käänsi meripihkaisen katseensa minuun. Kasvoilleni nousi hymy, jolle en voinut mitään.
"En. Olen kuullut vain hänen nimensä", selitin nopeasti. Sitten kuulin Meripihkaraidan kysyvän:
"Haluatteko kuulla jostain muustakin?" Nyökkäsin hymyillen ja samoin teki luonnonvalkea kissa vierelläni.
(Tarinan loppu jätetty pois)
Rosmariiniputous 9.12.2018
Kun olin poistunut klaaninvanhimpien pesästä Kettuaskeleen kanssa ja hyvästellyt kumppanini, lähdin ensimmäisenä tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti. Riistakasa ei ollut mitenkään epätavallisen suuri, mutta kuitenkin tyydyttävä. Emonsuun alueella metsästäminen oli tuonut hieman lisäriistaa Varjoklaanille ja olin kiitollinen Viiltotähden anteliaasta luvasta. Tuoresaaliskasalle päästyäni nappasin hampaideni väliin mehevän hiiren ja suunnistin automaattisesti vaistojeni käskystä päällikön pesälle. Minun täytyisi päästä Minttutähden puheille ja kertoa hänelle, että olin tappanut Puuskahöyhenen, koska syyllisyys oli kaivanut sisälläni syvää kuoppaa. Tiesin, että jos en kertoisi teostani ystävälleni, kuoppa vain jatkaisi kasvamistaan ja lopulta se voisi vaikuttaa minuun todella negatiivisesti. Eihän minua tietenkään innostuttanut mennä kertomaan klaanini varapäällikkönä päällikölle, että olin tappanut viattoman kissan ja pitänyt sitä salaisuutena häneltä. Uskoin kuitenkin Minttutähden ymmärtän asiani.
"Minttutähti? Rosmariiniputous täällä", naukaisin saavuttuani päällikön pesän sammalverhojen edustalle ja jäin seisomaan siihen kohteliaasti.
"Tule vain sisään."
Minttutähden naukaisun kuultuani sukelsin valoisaan pesään ja marssin sammalpedillään istuvan päällikön luokse. Punertavanruskean naaraan katse kirkastui kun hän huomasi hampaissani roikkuvan hiiren. Laskin hiiren ystäväni kuonon eteen ja asetuin sitten istumaan tyyni ilme kasvoillani leväten päällikköä vastapäätä. Minttutähti korjasi istuma-asentoaan hieman ja nyökäytti sitten päätään kiitoksena tuomastani saaliista.
"Mitä asiaa sinulla sattuisi minulle olemaan, Rosmariiniputous?" Minttutähti kysyi ja kohdisti tummansinisen katseensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Vetäisin raskaasti henkeä ja pyörittelin kuivia sammaleenrippeitä käpälilläni. Ilma tuntui tiivistyvän, kun Minttutähti odotteli kärsivällisenä asiaani.
"Minä tapoin siellä hyökkäyksessä erään myrskyklaanilaisen. Hänen nimensä oli Puuskahöyhen, hän oli vastanimitetty soturi", selitin raskaalla äänellä ja yritin varovaisesti tavoitella päällikköni katsetta, "Puuskahöyhen yritti paeta Myrskyklaanin leiristä ja lähteä hakemaan apua muista klaaneista, mutta minä ja Kettuaskel saimme hänet kiinni. En tiedä mitä minuun tapahtui, mutta jotenkin minä vain hurjistuin ja... minä viilsin Puuskahöyhenen kurkun auki. Vain Kettuaskel näki sen, joten kukaan myrskyklaanilainen ei pysty syyttämään minua taposta."
"Rosmariiniputous, uskon että Kettuaskel on sanonut tämän jo sinulle, mutta sinä et ole murhaaja. Kiitos kuitenkin kun kerroit minulle ja olit rehellinen", Minttutähti naukaisi lempeästi ja räpäytti tummansinisiä silmiään tavalla, joka sai sydämeni sulamaan ilosta. Minttutähti oli niin ihana ystävä ja hyvä päällikkö Varjoklaanille enkä olisi voinut olla ylpeämpi siitä, että sain toimia hänen varapäällikkönään. Kumarsin kunnioittavasti päällikölleni ja käännyin lähteäkseni pesästä. Minttutähden kevyt kehräys sai minut kuitenkin kääntymään.
"Rosmariiniputous, sinun ei aina tarvitse kumartaa minulle. Olet varapäällikköni, et orjani", punertavanruskea naaras virnisti huvittuneena. Vastasin Minttutähden virneeseen leikkisällä hymyllä.
"Sinä olet sellainen kissa jonka edessä pitäisi aina kumartaa kunnioittavasti", vastasin ystävällisellä äänensävyllä ja sukelsin sitten ulos päällikön pesästä, jättäen Minttutähden syömään hiirtään. Minullakin oli hieman nälkä, mutta ei tarpeeksi nälkä että aikoisin syödä.
Kun saavuin leiriaukiolle, päätin lähteä pienelle kävelylle. Kävelyistä oli viime aikoina tullut lempitapani puhdistaa mieltäni ja pääsemään yksin jonnekin. Vaikka nautinkin muiden kissojen seurasta ja pidin varapäällikkönä siitä, että sain mahdollisuuden päästä juttelemaan kaikille klaanitovereilleni aktiivisesti, välillä kaipasin omaa aikaa vain ja ainoastaan itselleni. Suunnistin täten leirin uloskäyntiä kohti, jonka edustalla Kettuaskel ja Valvehenki istuivat vartiossa. Lähdin marssimaan kaksikkoa kohti, jotka huomasivatkin minut pian. Kollit nyökäyttivät minulle päitään tervehdykseksi, kun saavuin heidän luokseen.
"Minne matkalla, Rosmariiniputous? Rakkaasi on tässä", Valvehenki virnisti leikkisästi ja tökkäsi Kettuaskelta ilkikurinen hymy kasvoillaan kylkeen.
"Minä lähden kävelylle, tällä kertaa ilman rakastani. Ehkä toiste, Kettuaskel", virnistin kumppanilleni ja marssin sitten kaksikon ohitse piikkihernetunneliin.
Tassuttelin rennosti Varjoklaanin reviirin halki ja vaikka en erityisemmin nauttinut lehtikadon kylmästä ja kirpeästä ilmasta, lumenvalkoinen reviiri näytti todella kauniilta. Ilmassa ei pettymyksekseni leijunut riistaeläimien hajua, joten jouduin vain jatkamaan matkaani lähemmäs Kuolonklaanin rajoja.
Olin juuri saapumassa samaisen harjoitteluaukion luokse, jossa olin harjoitellut oppilaana Tihkutähden kanssa, kun kuonooni osui kissan haju. Pysähdyin nopeasti ja jäin valpastuneena haistelemaan ilmaa. En tunnistanut hajun kuuluvan yhdellekään klaanitoverilleni, mutta silti siinä oli Varjoklaanin hajua. Kyseessä saattoi siis olla uusi kuolleista herännyt varjoklaanilainen. Ulos liukuneet kynteni painuivat piiloon ja luonnonvalkeat niskakarvani laskeutuivat hieman, kun tajusin ettei reviirillä oleva kissa ollut vihollinen.
"Tule esiin. Ei hätää, olen varjoklaanilainen", ulvaisin kovaäänisesti. Läheisestä aluskasvillisuuspuskasta kuului rasahdus ja sitten esiin astuikin naaras. Kissalla oli kaunis, kellertävän oranssi turkki, josta tuli automaattisesti mieleen Orkideapolun tyttären Pyypennun turkki. Tuntemattomalla naaraalla oli meripihkaiset silmät, jotka nyt porautuivat uteliaana minuun. Lähestyin varjoklaanilaista ystävällinen hymy kasvoillani, koska en todellakaan tahtonut pelotella häntä.
"Olet varjoklaanilainen, pystyn haistamaan sen. Mikä sinun nimesi on?" kysyin kohteliaasti.
"Minä olen Narsissiviiksi", naaras ilmoitti. Katseeni kirkastui hieman, olin kuullut Narsissiviiksen nimen tulleen ulos Orkideapolun suusta. Hän oli kuningattaren sisko, joka oli Orkideapolun mukaan jäänyt hirviön kuu ennen syntymääni.
"Olen kuullut Orkideapolun puhuneen sinusta, on ilo tavata sinut. Orkideapolulla on itseasiassa kolme pentua", selostin. Narsissiviiksen meripihkaiset silmät kirkastuivat heti mainittuani pennut.
"Oikeasti? Kuka heidän isänsä on? Mitkä pentujen nimet ovat?"
"Heidän isänsä on Valvehenki, hän on Orkideapolun kumppani. Pentuja on kolme, yksi naaras Pyypentu ja kaksi kollia, Hukkapentu ja Turvepentu. He ovat kaikki aivan upeita pentuja ja pian nousemassa oppilaiksi. Ainiin, unohdin kertoa oman nimeni", totesin hieman nolostuneena ja kohotin hieman kuonoani, "minun nimeni on Rosmariiniputous ja olen Varjoklaanin nykyinen varapäällikkö. Minttusydän on nykyään Minttutähti."
"Mukava kuulla, että Tihkutähden aikakausi on päättynyt. Mutta nyt minun täytyy palata leiriin, tahdon tavata siskoni pennut. Nähdään, Rosmariiniputous", kellertävän oranssi naaras naukaisi ystävällisesti ja lähti sitten marssimaan Varjoklaanin leiriä kohti. Hymähdin nopeasti ja käännyin sitten ympäri, lähtien jatkamaan matkaani Kuolonklaanin rajalle päin.
Kun saavuin Kuolonklaanin rajan lähettyville, metsä oli muuttunut jo laajiksi nummiksi ja Emonsuu näkyi jo kaukaisuudessa. Vetäisin syvään henkeä ja jäin istuskelemaan rajan edustalle. Jossakin tuolla Emonsuulla oli minun isäni, Kylmähenkäys, sama kissa joka oli pettänyt klaaninsa, yrittänyt murhata kumppaninsa ja tyttärensä ja kuollut lopulta Viiltotähden kynsissä. Mutta nyt hän oli herännyt kuolleista ja se tunne, että Kylmähenkäys voisi syöksyä varjoista esiin hetkenä minä hyvänsä ja viiltää kurkkuni auki, oli palannut taas jokapäiväiseen elämääni. En vain voinut rauhoittua kun isäni oli vapaana.
"Kas, kuka se täällä sattuu olemaankaan? Minun lempityttäreni."
Meripihkainen katseeni nousi salamannopeasti ylös, kun selkärankaani kylmäävä ääni kaikui korviini. Kylmähenkäyksen lihaksikas hahmo työntyi esiin kitukasvuisen puun takaa ja tuon kasvoille nousi omahyväinen virnistys. Nousin kuono korkealla ylös ja jäin tuijottamaan jäisesti, kuinka isäni marssi rajaa kohti. Kylmähenkäys pysähtyi vain muutaman hännänmitan päähän minusta, asettui istumaan ja nuolaisi sinertävänharmaita karvojaan välinpitämättömästi.
"Minä en ole sinun tyttäresi enää. Ja sitä paitsi, unohditko jo uusimman pentusi nimen? Pakkaspentu, eikö niin?" kysyin tyynesti ja siristelin meripihkaisia silmiäni. Kylmähenkäys kohotti päätään ja porasi kylmänsinisten silmiensä läpitunkevan tuijotuksen minuun.
"Kyllähän minä Pakkastassustakin pidän, mutta erityisesti minä rakastan nuorta varjoklaanilaistytärtäni, onhan hän päässyt jopa varapäällikön asemalle asti."
"Aivan oikein, asemalle jolle sinä et olisi ikinä päässyt", sähähdin halveksuvasti. Kylmähenkäys siristi silmiään hitaasti ja antoi neulanterävien kynsiensä esiin. Olin odottanut pelästyväni isäni pelottelusta, mutta tunsin olevani elämäni parhaimmassa kunnossa.
"Jätit muuten kertomatta minulle kuka siskopuoleni emo sattuu olemaan. Jäälilja, uskoisin?" kysyin silkkisellä äänensävyllä. Kylmähenkäys virnisti julmasti ja pyyhkäisi lumista maata hännällään.
"Jäälilja ei ole pennun oikea emo, vaan eräs erakko nimeltään Pakkanen. Tutustuin häneen erään partion aikana törmättyäni naaraaseen ja kun tapasin hänet seuraavan kerran, sain kuulla Pakkasen odottavan pentua kanssani. Kuten varmasti arvelitkin, Pakkastassu oli synnytyksen tulos ja vaikka hän onkin puoliksi erakko, minä tiedän että hänestä tulee jonakin päivänä jotain todella suurta", Kylmähenkäys selitti aidon ylpeästi, mikä sai minut hieman yllättymään. Isäni todella rakasti Pakkastassua aidosti ja tahtoi hänelle vain hyvää elämässä, mikä kertoi että Kylmähenkäyksen sisällä oli vielä vähän lempeyttä, jotakin mitä minä en ollut koskaan kokenut sisarieni kanssa.
"No, asuuko Pakkanen kanssasi Emonsuulla? Oletteko te kumppaneita?"
"Pakkanen asui Emonsuulla, mutta hän uhkaili Jääliljaa juuri ennen kun saavuin tänne, joten viilsin hänen kurkkunsa auki. Me emme missään vaiheessa olleet kumppaneita, mutta nyt minä olen Jääliljan kumppani. Hän ei ole heikko toisin kuin Liljahenkäys. Onko hänellä edes kumppania vielä?" Kylmähenkäys kysyi kylmästi. Paljastin valkean hammasrivistöni isäni halveksuvalle äänensävylle.
"Sienikarva on Liljahenkäyksen kumppani ja heillä on itseasiassa kolme pentuakin yhdessä, Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu. Loistepentu nousee itseasiassa pian oppilaaksi. Oletko kateellinen siitä, että hän on siirtynyt eteenpäin?" virnistin jäisesti. Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti.
"Minä en voisi vähempää välittää siitä mitä Liljahenkäyksen elämässä on meneillään. No, ellei sinulla ole mitään muuta asiaa minulle, minäpä tästä lähdenkin. Toivottavasti tapaan poikasi pian, ehkä pääsisin jopa viiltämään heidän kurkkunsa auki", Kylmähenkäys sihahti kylmästi ja kääntyi sitten lähteäkseen takaisin Kuolonklaanin reviirille. Raivo räjähti sisälläni aivan kuin puhkeava kupla ja kynteni työntyivät esiin.
"Sinä et koskekaan heihin!" ulvaisin hurjistuneena ja syöksyin isääni kohti kynnet ojossa. Kylmähenkäys ehti kääntyä juuri ajoissa ympäri nähdäkseen minut ja kolli väisti viime hetkellä kynteni. Kylmähenkäys loikkasi minua kohti enkä ehtinyt väistää ajoissa, jolloin isäni neulanterävät kynnet työntyivät vatsakarvoihini. Kaaduin iskun voimasta maahan selälleni, mutta onnistuin heittämään isäni heti pois päältäni. Kompuroin hätäisesti jaloilleni ja jäin tuijottamaan sinertävänharmaata isääni, joka silmäili minua kylmänsiniset liekit silmissään roihuten.
"Sinä et pääse enää karkuun, Kylmähenkäys. Olet minun kynsissäni", sähähdin ja lähdin hiipimään eteenpäin, häntääni sivulta toiselle heilutellen. Kylmähenkäys tuijotti minua halveksuvammin kuin koskaan ennen.
"Olet väärässä, Rosmariiniputous. Sinä olet minun kynsissäni", Kylmähenkäys murisi ja syöksyi sitten uuteen hyökkäykseen. Kolli tekikin äkillisen kaarroksen oikealle ja iski kyntensä kylkeeni. Rääkäisin tuskasta ja sivalsin neulanterävillä kynsilläni suoraan isäni kasvoja. Sain vastaukseksi raa'an ulvaisun, mutta se sai taistelunhaluni vain kasvamaan. Nousin takajaloilleni ja niin teki Kylmähenkäyskin, jolloin jäimme huitomaan toisiamme raivostuneina.
"Luovuta jo, et tule voittamaan minua", Kylmähenkäys sähähti. Murahdin turhautuneena ja tein sitten äkillisen liikeeen; laskeuduin matalaksi ja syöksyin pää edellä isäni vatsaan voimalla. Kylmähenkäys puuskahti ja iskeydyi veriselle taistelutanterelle, jolloin kahlitsin hänet alleni tiukasti ja jäin tuijottamaan isääni raivostuneena. Kylmähenkäys silmäili minua jäisesti samalla aikaa kun hän sivalteli vatsakarvojani, tosin heikoin tuloksin. Olin voitolla, voisin tässä ja nyt tappaa isäni. Kenties jopa ikuisesti. Vetäisin syvään henkeä ja työnsin kynsiäni vielä syvemmälle isäni sinertävänharmaassa turkissani.
*Tee se*, jokin pieni ääni mielessäni käski. Avasin raskaasti äsken sulkeutuneet silmäni ja työnsin neulanterävät kynteni Kylmähenkäyksen kurkkuun. Isäni kylmänsinisissä silmissä välähti ja hän alkoi kurluttaa äänekkäästi, kun tahmeaa verta alkoi valua ulos hänen kurkustaan. Tuijotin ilmeettömänä, kuinka kuolonklaanilaisen valkeat rintakarvat muuttuivat punaisiksi. Kylmähenkäyksen kouristelu tuskassa kesti hetken, joka tuntui aivan ikuisuudelta, kunnes lopulta hänen lihaksikas ruumiinsa retkahti elottomaksi ja kollin kylmänsiniset silmät lasittuivat elämän hiipuessa niistä pois. Peruutin pois isäni ruumiin luota uskomatta silmiäni. Siinä hän oli, kuolleena toisen kerran, mutta tällä kertaa isäni verta ei ollut vuodattanut Viiltotähti, vaan minä.
"Pidä hauskaa Pimeyden metsässä Pakkasen kanssa", kuiskasin ja vilkaisin sitten tummanpunaisia etukäpäliäni. Vaikka olin todella katunut Puuskahöyhenen tappoa, en tuntenut pienintäkään katumusta Kylmähenkäyksen tappamisesta. Isäni ei ollut ansainnut elämää. Nyt hän saisi liittyä Pimeyden metsän rivistöön ja kenties jopa joskus katua tekojaan.
"R-rosmariiniputous?"
Säpsähdin kuultuani tutun äänen takaani ja kun käännyin pakokauhun vallassa ympäri, kohtasin Liljahenkäyksen hämmästyksestä pyöristyneet silmät. Emoni oli nähnyt, aivan kuten Kettuaskelkin oli nähnyt kuinka olin tappanut Puuskahöyhenen. Mutta nyt ei ollut kyseessä mikä tahansa tappo. Liljahenkäys oli todistanut, kuinka hänen oma tyttärensä oli tappanut isänsä.
"Emo", kuiskasin ja otin askeleen eteenpäin, "hän ei ansainnut elämää. Hän oli vaarallinen, sinä tiedät sen."
//Lilja?
//1725 sanaa
Liljahenkäys 10.12.2018
Tujotin kauhusta kankeana edessäni avautuvaa verinäytelmää. Rosmariiniputous seisoi Kylmähenkäyksen yhä heikosti kouristelevan ruumiin yllä ja katseli jopa pelottavan tyytyväisen oloisena työnsä jälkeä. Tämän täytyi olla unta - todella pahaa unta! Olin nähnyt entisen kumppanini kuoleman jo kerran, mutta tällä kertaa tappaja ei ollutkaan Viiltotähti, vaan oma rakas tyttäreni.
”R-Rosmariiniputous?” Ääneni oli pelkkä hento, hauras kuiskaus, joka hädin tuskin kuului tuulen ulinan ylitse, mutta se riitti saamaan Rosmariiniputouksen huomion. Kirjavaturkkinen naaras käännähti pelokkaan näköisenä ympäri ja kohdisti meripihkasilmiensä pakokauhuisen katseen minuun.
”Emo”, hän henkäisi hiljaa ja otti epävarman askelen eteenpäin, ”hän ei ansainnut elämää. Hän oli vaarallinen, sinä tiedät sen.”
Katsoin tytärtäni kuin vierasta. En enää tuntenut häntä: ensin hän oli surmannut sen myrskyklaanilaisen, nyt oman isänsä, joka oli myös sattumalta elämäni ensimmäinen kissa, jota olin oppinut rakastamaan koko sydämestäni.
”Kuka sinä olet määrittelemään sen, ketkä ansaitsevat elää ja ketkä eivät? Tajuatko sinä yhtään, mitä olet juuri tehnyt?” Sanani sotivat pahasti tekojani vastaan. Olin itsekin alentunut myrkyttämään Minttutähden edeltäjän, Tihkutähden, koska olin ajatellut, ettei hänellä ollut ollut oikeutta elää. Murha on murha ja sen kanssa joutuisi elämään koko loppuikänsä.
”Näinkö minä sinut kasvatin?” sihahdin yltyvän surun ja sekasorron sumentaessa ajatukseni. ”Hyvä jos sen myrskyklaanilaisen veri on ehtinyt vielä kuivuakaan, kun olet jo ehtinyt upottamaan kyntesi seuraavan uhrisi kurkkuun, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan sinun oma isäsi!” Tiesin ettei Rosmariiniputous ollut pitänyt enää pitkään aikaan Kylmähenkäystä isänään, jonka toisaalta myös ymmärsin kollin tekoja miettien, mutta minulle ei oltu suotu edes mahdollisuutta tuntea omaa isääni. Rosmariiniputous oli mennyt tekemään pahimman mahdollisen virheen, minkä sulattelemisessa minulla vierähtäisi varmasti tovi jos toinenkin.
”Palaa takaisin leiriin. Nyt.” Äänensävyni ei antanut naaraalle varaa vastarintaan, minkä hän näytti ymmärtävän vallan hyvin itsekin; Rosmariiniputous siristi minulle silmiään ja marssi sitten ohitseni sanaakaan sanomatta. Metsänrajalla hän kiristi vauhtinsa juoksuksi ja katosi lopulta kokonaan näköpiiristäni.
Astelin Kylmähenkäyksen jo jäähtymään päin käyneen ruumiin luokse. Kollin kylmänsiniset silmät tuijottivat tyhjinä pilviselle taivaalle. Hänen valkeat rinnuskarvansa olivat tahriutuneet tummanpunaiseen vereen, joka oli valunut pieneksi lammikoksi kuolleen soturin vierelle.
”Jospa sinä nyt vihdoin ja viimein pystyisit käymään levolle ja jättäisit minut ja perheen rauhaan lopullisesti”, murahdin puoliääneen samalla kun suljin hellästi Kylmähenkäyksen silmät viimeistä kertaa. Sen jälkeen käänsin hänet ympäri ja tarrasin hampaillani tuon löysästä niskanahasta kiinni. Raahasin hänen ruumiinsa lähemmäksi Kuolonklaanin rajaa ja ryhdyin kaivamaan kuoppaa, johon jopa Kylmähenkäyksen kokoinen korsto mahtuisi pitkäkseen. Maa oli kohmeista, joten työ edistyi hitaasti, mutta lopulta raskaan uurastuksen tuloksena sain kaivetuksi sopivan kokoisen montun, mihin sitten laskin Kylmähenkäyksen kylmettyneen ruhon. Peiteltyäni soturin mullalla lausuin vielä muutaman sanasen kollin sielun pelastamiseksi, vaikken uskonutkaan, että sanoillani olisi paljoakaan painoa siellä, minne hän joutuisi kuolemansa jälkeen.
Etäinen, mutta samalla kovin tuttu tuoksu lehahti nenääni. Nostin katseeni Kylmähenkäyksen haudasta ja suuntasin sen rajan toiselle puolen. Jäälilja seisoi minusta muutaman ketunmitan päässä ja tuijotti ankean näköistä hiekkakumpua tulkitsematon ilme kasvoillaan.
//Jää?
//456 sanaa.
Rosmariiniputous 14.12.2018
"Näinkö minä sinut kasvatin? Hyvä jos sen myrskyklaanilaisen veri on ehtinyt vielä kuivuakaan, kun olet jo ehtinyt upottamaan kyntesi seuraavan uhrisi kurkkuun, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan sinun oma isäsi!" Liljahenkäys sihahti äänensävyllä, jossa oli sekoittunut viha, epätoivo ja suru. Tuijotin emoni laajentuneita meripihkaisia silmiä uskomatta omia korviani, hän oli oikeasti isäni puolella! Ymmärsin kyllä, että kissan tappaminen ei todellakaan ollut hyvä teko, mutta Kylmähenkäys oli ollut ilkeä kissa, joka ei ollut ansainnut hengen pisaraakaan kehossaan. En ollut varma rakastiko Liljahenkäys vieläkin entistä kumppaniaan vai miksi hän oli näin vihainen minulle, mutta en todellakaan antaisi naaraan ärhennellä minulle. Minä olin tappanut Kylmähenkäyksen enkä tulisi katumaan tekoani, sen minä tiesin.
"Palaa takaisin leiriin. Nyt.” Liljahenkäyksen tiukka käsky sai niskakarvani pörhistymään ja siristin meripihkaisia silmiäni kylmästi, kun emoni mittaili minua käskevä ilme kasvoillaan. Tuijotimme toisiamme pitkän tovin, kunnes kohotin kuonoani ja marssin suoraan parantajaoppilaan ohi, pitäen katseeni tiukasti poissa emostani. Kun saavuin metsän rajalle, pinkaisin kyyneleet silmissäni juoksuun Varjoklaanin leiriä kohti. Kipu viilteli ruumistani jokaisesta kohdasta ja käpäliini sattui, mutta en pystynyt hidastamaan.
Onnistuin hidastamaan vauhtiani vasta silloin, kun Varjoklaanin leirin sisäänkäynti alkoi häämöttää metsäpolun lopussa. Pysähdyin henkeäni haukkoen keskelle polkua ja tuijotin inho silmissäni kiiltäen verisiä käpäliäni. Nämä pitäisi käydä pesemässä ja vaikken minä sitä tietenkään tahtonut, minun täytyisi käydä näyttämässä haavojani Sienikarvalle. Haavoja piti hoitaa, joten voisin samalla kertoa uudelle isäpuolelleni äsken tapahtuneesta taistelusta. Sienikarvakaan ei ollut koskaan pitänyt erityisemmin Kylmähenkäyksestä, joten hän saattaisi oikeasti ymmärtää minua edes hieman paremmin kuin emoni.
"Anteeksi, oletko sinä varjoklaanilainen?"
Säpsähdin pahemman kerran, kun suoraan takaani kajahti matala, selvästi kollille kuuluva ääni. Käännyin salamannopeasti ympäri ja kohtasin hurjistuneena ruskeanharmaan kollin. Tuntematon kissa hätkähti yllättyneenä raivostuneesta katseestani ja räpytteli meripihkanvärisiä varautuneena. Vetäisin syvään henkeä ja tasasin kiihtyvää hengitystäni.
"Kyllä, minä olen ja sinäkin tuoksut varjoklaanilaiselle. Minun nimeni on Rosmariiniputous, olen Varjoklaanin varapäällikkö", ilmoitin kohteliaalla äänensävyllä ja kohotin hieman kuonoani, jotta en näyttäisi juuri siltä kuin minua oltaisiin lyöty kunnolla kuonoon. No, olihan se totuus mutta ei tuon kissan tarvitsisi tietää.
"Mukava tavata, Rosmariiniputous. Minä olen Viherloikka", kolli selitti. Nyökäytin kiinnostuneena päätäni, olin itseasiassa kuullut tuon nimen parikin kertaa. Viherloikka oli Minttutähden ja Kuohuvirran veli, joka oli paennut klaanistaan ja ryhtynyt erakoksi ennen isäni syntymää.
"Olen kuullut tarinoita sinusta ja minulla on sinulle hyviä uutisiakin, nimittäin siskosi Minttusydän on nykyään Minttutähti", naukaisin innostuneena. Viherloikan silmissä välähti ylpeys.
"Se on varmasti upeaa siskolleni, hän halusi pennusta asti päälliköksi ja nyt hänen unelmansa on tullut toteen."
"Mutta ei siinä ole vielä läheskään kaikki. Minttutähdellä on kaksi pentua, Kettuaskel ja Mäyräraita, joka on tosin muuttanut Kuolonklaaniin. Minä olen myös Kettuaskeleen kumppani ja meillä on kaksi pentua, Fasaanitassu ja Haukkatassu. Mutta meidän kannattaa palata leiriin, sinä odotat varmasti sukulaistesi tapaamista", virnistin ystävällisesti. Viherloikka nyökäytti tyytyväisenä päätään ja lähti seuraamaan minua leiriä kohti.
Kun sukelsimme leiriin, aukio oli täynnä kissoja jotka aterioivat yhdessä, harjoittelivat yhdessä tai vain jutustelivat yhdessä. Heti ensimmäisenä katseeni osui Minttutähteen, joka jutteli Luomavirran, hyvän ystäväni, kanssa. Kun päällikkö huomasi minut ja tunnisti vierelläni seisovan kollin, hän naukaisi jotain Luomavirralle ja lähti marssimaan meitä kohti, pitäen kokoajan katseensa Viherloikassa. Kun Minttutähti pääsi hännänmittojen alueelle, hän syöksyi hetkeäkään empimättä veljensä syleilyyn. Astuin kohteliaasti hieman kauemmas ja seurasin, kuinka kaksikko halasi toisiaan kuin viimeistä kertaa. Tuollaiselta minustakin oli tuntunut kun olin tavannut Korentolennon.
"Viherloikka, en voi uskoa että olet siinä. Tule, mennään juttelemaan pesääni", Minttutähti oli jo lähtemässä veljensä kanssa päällikön pesälle, mutta sitten hän huomasi veriset haavani ja kääntyi huolestuneena puoleeni, "mitä on tapahtunut, Rosmariiniputous?"
"Kylmähenkäys", naukaisin aavemaisesti ja tuijotin tyhjyyttä meripihkaisilla silmilläni. Minttutähti tuijotti minua arvioivasti lyhyen hetken, sitten hän vilkaisi etukäpäliäni ja pystyin näkemään, kuinka ystäväni sydän jätti lyönnin välistä. Hän tiesi, mitä minä olin mennyt tekemään.
"Onko hän..."
"Kuollut, Liljahenkäys on rajalla. Hän näki kaiken", vastasin ja suljin silmäni hetkeksi, kun pieni kyynel alkoi muodostua silmäkulmaani. Pyyhkäisin sen hätäisesti pois, koska en halunnut olla surullinen siitä että isäni oli kuollut, hän oli aiheuttanut minulle ja perheelleni niin paljon surua ja pelkoa. En uskonut, että voisin ikinä antaa hänelle anteeksi kollin tekoja.
"Käy näyttämässä haavasi Sienikarvalle. Jutellaan myöhemmin", Minttutähti naukaisi ja kosketti kuonoani kannustavasti. Nyökäytin hajamielisenä päätäni ja lähdin sitten tassuttelemaan parantajan pesälle. Oloni olo niin tyhjä, aivan kuin olisin juuri taistellut kokonaista klaania vastaan ja nähnyt lukuisien kissojen kuolleet ruumiit ja ajatellut, että minä olin ollut osana heidän kuolemaansa. Selkäpiitäni kylmäsi ja koko ruumiini tärisi.
"Sienikarva?" kuiskasin varovaisesti astuessani parantajan pesään. Heti ensimmäisenä silmäpiiriini osuivat Narsissiviiksi, Haavekukka ja Kuohuvirta, Varjoklaanin kuolleista heränneet soturit jotka olivat nyt joutuneet parantajan pesälle hoitoon. Sitten pesään saapuikin Sienikarva, joka huomasi minut miltein heti. Haavani huomattuaan parantaja kiiruhti luokseni ja silmäili minua kauhistuneena.
"Mitä sinulle on tapahtunut? Näyttää aivan siltä kuin olisit ollut taistelussa!" Sienikarva naukaisi ja vilkaisi minua sitten pahanenteisellä katseella.
"Kerron kohta, nyt tahdon vain päästä pehmeälle sammalpedille lepäämään ja tahdon jotain hoitoa haavoihini", ilmoitin käskevällä äänensävyllä. Sienikarva nyökäytti päätään ja johdatti minut vapaalle sammalpedille. Sillä aikaa kun kampesin itseni pehmeille makuualusille, vaaleanruskea parantaja kävi hakemassa kourallisen erilaisia yrttejä. Ensimmäisenä hän alkoi asetella hämähäkinseittiä paksuina tukkoina vuotaviin haavoihin.
"Mitä sinulle siis tapahtui?"
"Tapasin Kylmähenkäyksen rajalla ja tällä kertaa raivostuin aivan kunnolla, pahemmin kuin olisin voinut kuvitella. Me taistelimme tovin, joka tuntui ikuisuudelta ja sitten minä sain hänet kynsiini ja... ja minä tapoin hänet", päätin lauseeni synkällä äänensävyllä. Sienikarvan katse nousi heti mainittuani sanan "tapoin" ja hän jäi tuijottamaan minua ilmeellä, jota en osannut kuvailla millään sanoilla. Yllämme vallitsi pitkä hiljaisuus, kunnes Sienikarva avasi suunsa:
"Tietääkö kukaan muu?"
"Liljahenkäys näki kaiken ja taisi jäädä rajalle, ehkä hautaamaan Kylmähenkäyksen. Kerroin äsken Minttutähdelle, mutta Viherloikka ei kuullut, en ainakaan usko niin", naukaisin ja vilkaisin epätoivoisena Sienikarvaa, "voi Sienikarva, en tiedä mitä tehdä, en tiedä edes mitä minun pitäisi ajatella. Kylmähenkäys ei ansainnut elämää, hän aiheutti niin paljon surua ja pelkoa perheenjäsenilleen. Ja pahinta on se, että minä en edes kadu päätöstäni tappaa häntä. O-olenko minä ihan hirveä kissa?"
//Sieni? Sori sekavuus :D
//956 sanaa
Rosmariiniputous 2.12.2018
"Sinä viheliäinen katti. Palataan asiaan myöhemmin", Haikarahuuto mumisi suu täynnä luonnonvalkoisia karvojani ja vaaleansininen katse minuun porautuneena. Painoin verestä tahriutuneet kynteni varapäällikön valkoisiin rintakarvoihin ja aloin repiä raivostuneena karvatukkoja irti. Yht'äkkiä Haikarahuudon ote hellitti hieman ja hän kompuroi kauemmas minusta, mutta ehti jättää vielä ikävän muiston kynsien iskun muodossa, kunnes valkea kolli katosi kissojen joukkioon ja jätti minut yksin seisomaan paikalleni. Sylkäisin suustani tahmean veriläiskän maahan ja pyyhkäisin sitten hengästyneenä poskeani etukäpälälläni. Tunsin, kuinka kuumottava veri muodostui arven muotoiseksi jäljeksi poskelleni ja minua alkoi huimata. Tämä taistelu oli aivan sairas, mutta nyt ei ollut paljon vaihtoehtoja eikä luovuttaminen todellakaan kuulunut niihin vähäisiin vaihtoehtoihin.
Tunnistin Kuolonklaanin Pirtsaletassun taistelemassa erään myrskyklaanilaisen kanssa, jota en ollut nähnyt ennen. Vetäisin raskaasti henkeä ja pujottelin kissajoukon läpi, loikaten sitten äkkinäisesti myrskyklaanilaisen naaraan selkään. Puhtaanvalkoinen naaras rääkäisi kivusta ja nousi takajaloilleen etukäpälien huitoessa tiheää ilmaa. Heittäydyin nopeasti pois vihollisen selästä, mutta maahan laskeuduttuani nousin takajaloilleni samaan aikaan Pirstaletassun kanssa. Yhdessä tummanharmaan oppilaan kanssa aloimme sivallella valkean ja hopeanharmaan kirjavan naaraan kasvoja ja saimme vastaukseksi tuskaisia rääkäisyjä ja verisiä jälkiä käpäliimme. Taistelimme yhteisvoimin myrskyklaanilaista vastaan lyhyen tovin, kunnes naaras ulvaisi luovutuksen merkkinä ja sukelsi sitten veri valuen pakoon, kadoten kissajoukkioon. Jäin vilkuilemaan ympärilleni ja samassa meripihkainen katseeni osui Puuskahöyheneen, Myrskyklaanin vastanimitettyyn soturiin. Kolli hiipi mahdollisimman huomaamattomasti leirin uloskäyntiä kohti ja vilkuili ympärilleen, aivan kuin... hän yritti lähteä varoittamaan muita klaaneja! Lähellä taisteleva Viiltotähtikin taisi huomata sen, koska hän karjaisi raivostuneena:
"Pysäyttäkää hänet!"
Puuskahöyhen säpsähti tajuttuaan, että hän oli jäänyt kiinni ja kolli sukelsi leirin uloskäyntinä toimivaan piikkihernetunneliin. Sähähdin turhautuneena ja pinkaisin juoksuun nuoren soturin perään.
Kun pöllähdin Myrskyklaanin metsäreviirille, huomasin heti metsäpolulla juoksevan Puuskahöyhenen. Kolli oli ottanut suunnakseen Jokiklaanin reviirin, mutta hän ei ollut päässyt ketunmittaa kauemmas minusta. En jäänyt epäröimään hetkeäkään, vaan ponnistin juoksuun soturin perään niin nopeaa kuin käpälistäni pääsin.
"Et pääse pakoon!" ulvaisin voitonriemuisena, kun kirin hiljalleen myrskyklaanilaista soturia. Puuskahöyhenen pelkotuoksu leijui sieraimiini ja sai minut tuntemaan oloni vahvaksi. Minä saisin hänet kiinni.
Kun pääsin parin hännänmitan päähän, loikkasin suoraan Puuskahöyhenen selkään ja kaadoin hänet raskaasti maahan. Soturi ähkäisi ja onnistuin kiertämään kynteni tuon kaulan ympärille ja työntämään neulanterävät kynteni tuon valkean turkin läpi. Puuskahöyhen alkoi kurluttaa, kun verta alkoi valua hänen kurkustaan ja muodostua tahmeaksi verilammikoksi maahan. Mutta en jostakin syystä pystynyt pysähtymään, vaan tiukensin kynsieni puristusta ja tunsin mielihyvän polttavan rintaani. Näin tapahtui kun uhmasi minua ja Varjoklaania.
"P-päästä irti, minä pyy-" Puuskahöyhenen heikko kuiskaus särkyi, kun hänen sätkyvä ruumiinsa retkahti ja kollin silmät lasittuivat elämän hiipuessa niistä pois. Vasta sitten tajusin, mitä olin tehnyt. Irrotin järkyttyneenä kynteni kollin kurkusta ja kompuroin pelästyneenä kauemmas, mutta liian myöhään. Puuskahöyhenen eloton ruumis muuttui punertavaksi veren valuessa ulos hänen kurkustaan. Minä olin tappanut hänet. Minä olin tappanut viattoman kissan.
"R-rosmariiniputous?"
Käännyin pakokauhun vallassa ympäri, kun kuulin tuskaisen tutun äänen takanani. Kettuaskel tuijotti minua ja Puuskahöyhenen kuollutta ruumista uskomatta omia silmiään. Huuleni alkoivat väpättää ja ruumiini alkoi tärisemään. Kettuaskel oli varmaankin huomannut, kun olin lähtenyt Puuskahöyhenen perään ja kolli oli seurannut minua leiristä ulos. Ja nyt hän oli todistsnut minut tappamassa viatonta myrskyklaanilaista. Vilkaisin nopeasti Puuskahöyhenen kuollutta ruumista ja sitten luonnonvalkoisia etukäpäliäni, joissa oli verta. Viattoman kissan verta.
"Kettuaskel", kuiskasin musertuneena ja peräännyin katse kumppanissani, "p-pysy kaukana minusta." Sen sanottuani käännyin kyynelet meripihkaisien silmieni kulmissa valuen Kettuaskelta kohti ja jätin kumppanini yksin, kun juoksin Kettuaskeleen ohi ja suunnistin kyynelet silmissäni leiriä kohti. En edes välittänyt joutuisinko vielä taistelemaan vai olisiko hyökkäys jo päättynyt leiriin palatessani, sillä mieleni pyöri vain Puuskahöyhenen avuttomissa silmissä juuri ennen kuin olin tappanut hänet. Olin murhannut kissan.
//Kettu? Rosma siis tappoi Puuskan
//575 sanaa
Rosmariiniputous 4.12.2018
"Rosmariiniputous, lähde rajapartioon Risasiiven, Murattilehden, Ikituulen ja Savutassun kanssa. Kiertäkää Jokiklaanin raja ja varmistakaa, että heidän hajumerkkinsä eivät ole siirtyneet meidän reviirillemme", Minttutähti naukaisi tyynesti ja nyökäytin päätäni punertavanruskealle naaraalle merkkinä, että olin hyväksynyt ohjeet. Sen tehtyäni sunnistin tuoresaaliskasan edustalla istuskelevan Savutassun luokse, joka jutteli juuri leppoisasti Havutassun, entisen oppilaani, kanssa. Köhäisin kurkkuani kevyesti saapuessani kaksikon luokse ja sain vastaukseksi oppilaiden odottavat tujotukset. Nyökäytin päätäni ystävällisesti Havutassulle ja käännyin sitten tummanharmaan Savutassun puoleen.
"Pahoittelut keskeytyksestäni. Savutassu, voisitko hakea soturien pesästä Risasiiven, Murattilehden ja Ikituulen? Lähdet kanssamme Jokiklaanin rajalle rajapartioon", ilmoitin äänensävyllä, joka ei jättänyt oppilaalle valinnanvaraa vaan toimi kunnollisena käskynä. Savutassu nyökäytti päätään, nyökkäsi nopeat hyvästit ruskeaturkkiselle pesätoverilleen ja suunnisti sitten soturien pesälle. Jäin miettimään Viiltoklaanin ensimmäistä hyökkäystä, joka oli päättynyt voittoon. En ollut vahingoittunut todella vakavasti, mutta lihakseni olivat vieläkin kipeitä taistelun seurauksena. Mielessäni pyöri myös Puuskahöyhen, se kissa jonka minä olin tappanut. Tulisin varmasti ikuisesti muistamaan sen hetken, kun olin nähnyt elämän hiipuvan pois hänen silmistään ja soturin ruumiin muuttuvan elottomaksi. Sitten oli tietenkin Kettuaskel. En ollut lausunut sanaakaan kumppanilleni sen jälkeen, kun olin käskenyt häntä pysymään kaukana minusta. Soturi oli ottanut käskyn vastaan, koska hän ei ollut edes lausunut hyvästejä minulle saavuttuamme leiriin hyökkäyksen jälkeen. Sydäntäni raastoi pysyä kaukana rakastamastani kissasta, mutta en osannut lähestyä häntä enkä edes tiennyt mitä voisin sanoa kollille, hänhän oli nähnyt minut tappamassa viatonta myrskyklaanilaista.
"Tässä ollaan, Rosmariiniputous."
Heräsin synkistä ajatuksistani, kun Risasiiven matala ääni tunkeutui mieleeni. Räpäytin meripihkaisia silmiäni nopeasti ja nyökäytin sitten päätäni kollin lisäksi Murattilehdelle, Ikituulelle ja Savutassulle jotka olivat saapuneet luokseni.
"Johdatko sinä partiota?" Ikituuli kysyi tavanomaisesti tyynellä, mutta silti tiukalla äänensävyllä. Vilkaisin hopeanharmaata soturia ja kohotin kuonoani hieman. En ollut oikein koskaan tykännyt erityisemmin Ikituulesta, koska hän oli kouluttanut isäni ja uskoin, että hänen koulutusmenetelmänsä olivat saaneet Kylmähenkäyksen ajattelemaan taistelemisen olevan ainoa oikea vastaus kaikkeen.
"Kyllä. Lähdetään", naukaisin päättäväisenä ja lähdin johdattamaan partiotani ulos leiristä. Risasiipi ja Murattilehti marssivat heti perääni, mutta Ikituuli jäi oppilaansa kanssa viimeisiksi.
"Rosmariiniputous."
Olimme vaeltaneet rauhallisella tahdilla Jokiklaanin kalaisalta haisevaa rajaa pitkin, kunnes Murattilehti rikkoi hiljaisuuden murahtamalla nimeni ääneen. Käännyin hämnentyneenä tummanruskean soturin puoleen ja kohtasin heti minua vanhemman naaraan siristyneet vaaleankeltaiset silmät. Olin jo aikeissa kysyä soturilta, mikä oli hätänä, mutta naaras ehti sihahtaa:
"Jokiklaanilaisia, aivan lähellä. He tietävät varmaankin että olemme täällä."
"Arvasit oikein, Murattilehti."
Käännyin salamannopeasti ympäri, kun Jokiklaanin reviirillä saniaistiheikkö kahahti ja esiin astui jokiklaanilaisista koostuva partio. Johdossa kulki Salamasydän, yksi Varjoklaanin kokeneimmista sotureista jota kohtaan minulla oli itseasiassa paljon kunnioitusta. Jäin hetkeksi silmäilemään valkeaturkkista naarasta, jonka salamansiniset silmät olivat taas jääneet tutkimaan minua. Annoin hetken kuluttua meripihkaisen katseeni kiertää muissa partiolaisissa. Kaislavirta, Valkohäntä ja Puumatassu. Nelikko silmäili minua ja partiotani tiukasti, mutta helpotuksekseni he eivät vaikuttaneet janoavan taistelua. Hyvä niin, koska vaikka meitä olikin yksi kissa enemmän, osa meistä oli juuri palannut taistelusta Myrskyklaanin kanssa. Pakottauduin unohtamaan lihaksissani tuntuvan jomotuksen ja kohotin kuonoani itsevarmana korkeammalle.
"Rosmariiniputous", Salamasydän tervehdi rauhallisesti, mutta silti kylmästi. En uskonut, että jokiklaanilaiset tiesivät taistelusta Myrskyklaanin kanssa koska oli vasta taistelua seuraava aamupäivä, mutta kun he saisivat kuulla mitä oli tapahtunut, partioissa kissojen olisi vaikea hillitä taisteluhalunsa.
"Salamasydän", naukaisin ilmeettömästi ja siristin meripihkaisia silmiä hieman, "tulimme vain tarkastamaan rajamme ja varmistamaan, että tekin muistatte missä rajamme on ettekä yritä asettaa hajumerkkejänne yhtään pidemmälle."
"Emme ole asettaneet hajumerkkejämme väärään paikkaan ja oletan, että tekin noudatatte samaa aatetta", Salamasydän vastasi napakasti takaisin ja kääntyi sitten partionsa perään, "jokiklaanilaiset, me jatkamme matkaamme!"
Jäimme hetkeksi seuraamaan, kuinka Salamasydän johdatti partionsa pois luotamme ja käännyimme takaisin omalle reviirillemme vasta sitten, kun jokiklaanilaiset olivat kadonneet näkökulmastamme.
//576 sanaa
Kettuaskel 4.12.2018
Istuskelin klaaninvanhimpien pesän edessä yksikseni, vaikka klaaninvanhimmat olivatkin pesän ulkopuolella ihmettelemässä tapahtumia. Kissojen mielenkiinnon herätti nimittäin eilisyönä tapahtunut taistelu. Kuulin huolestunutta supinaa vähän matkan päästä ja kun käänsin katseeni näin isoemoni harmaaraidallisen turkin ja huolesta pyöreät meripihkaiset silmät, jotka olivat kiinnittyneet vuorotellen tämän vierellä istuvaan Meripihkaraitaan ja vähän matkan päässä kyyristelevään Okaliekkiin. Kuulin kuinka Kyyhkylento naukaisi jotain siitä kuinka huolissaan oli ollut Okaliekistä ja siitä kuinka hän oli valvonut koko yön Meripihkaraita tukenaan. Meripihkaraita naukui Okaliekille vitsailevasti siitä, että hän oli kyllä torkkunut vähän väliä. En ollut itse haavoittunut kovinkaan pahasti, mutta silti osia haavoistani kirveli vielä Liljahenkäyksen tarkastuksen jälkeen. Parantajaoppilas oli voidellut haavani, jollakin kitkerän hajuisella yrtillä jonka nimeä en tiennyt. Katsahdin taivaalle ja näin kuinka aurinko pilkotti pilvien lomasta korkeimmalla kohdallaan. Oli auringonhuippu. Ravistin turkkiani ja lähdin tassuttamaan päämäärättömästi eteen päin, oloni oli tyhjä kuin leiri ilman asukkaita. Rosmariiniputous oli halunnut minun pysyvän kaukana hänestä. Veikkasin aluksi syyn olevan se, mitä näin Rosmariiniputouksen tekevän sille Myrskyklaanilaiselle, joka lopulta vajosi maahan hengettömänä, kuitenkin koko aamun mietittyäni se vaihtoehto alkoi tuntua todella kaukaiselta. Entä jos naaras olikin vain käyttänyt tilannetta tekosyynä sille, ettei halunnut olla enää kanssani. Sille, että hänen sydämessään palanut liekki oli sammunut, rakkauden kukka oli kuihtunut jos se edes koskaan oli kukkinut. Kuka nyt minua rakastaisi, murhaajan poikaa, joka oli itsekin murhaaja. Oman isänsä hengen viejä. Kaikkien kuuluisi vihata minua, paitsi että kukaan ei tiennyt ja se teki tästä vielä kauheampaa. Syyllisyys tuntui painavana kiveä rinnassani, oikeastaan se oli jotain paljon painavampaa kuin kivi tai kokonainen kivi kasa. Se oli ääni, joka käski minun kadota lopullisesti. Hätkähdin kun huomasin tassuttavani kahden kissan ohi ja heidän puhe kantautui korviini. Katsahdin kissoihin ja tunnistin heidät Savutassuksi ja Havutassuksi, jotka puhuivat partiosta jossa Savutassu oli ollut mukana. Ainoa asia joka kantautui korviini asti oli nimi Salamasydän. Tiesin toki kuka kyseinen kissa oli ja pystyin kuvittelemaan naaraan rohkean sinisen katseen ja pörröisen valkean turkin. Salamasydän oli ollut Jokiklaanin soturi koko elämäni, joten hän oli varmasti erittäin kokenut soturi. Seuraavaksi suunnistin leirin toiseen päähän, mutta minut pysäytti minulle erittäin tuttu naaras.
"Tervehdys emo", naukaisin kohteliaasti. Minttutähti nyökkäsi hymyillen, mutta jokin hänen katseessaan paljasti naaraan huomanneen apeuteni. En ollut kovin hyvä piilottelemaan tunteitani. Naaraan punaruskea turkki oli kovin riekaleisen näköistä taistelun jäljeltä ja sieltä täältä puuttui tuppo karvaa. Mietin kukakohan ne oli repinyt irti ja sitä kuinka kivuliasta se oli ollut. Viha Myrskyklaania kohtaan synkensi sisintäni, he olivat haavoittaneet Rosmariiniputousta ja emoani.
"Olin juuri aikeissa tulla etsimään sinua. Lähetän sinut partion johtoon, menette ukkospolun luona olevan rajan. Saat valita itse kissat mukaasi", Minttutähti naukui silmiään mietteliäänä siristellen. Nyökkäsin ja käännyin pikaisesti ympäri, sillä en halunnut kuulla rakkaan emoni huolestuneita sanoja. Matkalla kohti soturienpesää päätin, että ottaisin mukaani parhaan ystäväni Valvehengen, Mietesielun ja kollin oppilaan Havutassun. Kun olin kerännyt partion kasaan kerroin mihin olimme menossa ja pian lähdimmekin matkaan.
Saavuttuamme ukkospolulle, aloin tutkailla läheisiä pensaita raja ylityksien varalta, mutta en löytänyt mitään erikoista. Häntäni nytkähti. Löysin sittenkin. Tässä meni aivan selvästi jonkun minulle tuntemattoman kissan hajujälki. Minua tilanteessa kummastutti eniten se, että kissa tuoksui siltikin aivan Varjoklaanilaiselta. Kurtistin kulmiani ja nostin pääni ylös vilkaistakseni Valvehenkeen.
"Tästä on mennyt joku", naukaisin ja lähdin automaattisesti seuraamaan tuoksua, vaikka jäljitystaitoni eivät olleet parhaasta mahdollisesta päästä. Tämä tuoksu kuitenkin oli niin voimakas, että pentukin osaisi seurata sitä. Pysähdyin kuin seinään, sillä huomasin parin ketunmitan päässä seisovan vaaleanharmaan naaraan, jonka turkkia täplitti valkeat täplät. Hänen tumman siniset silmänsä olivat täynnä viisautta ja rakkautta ja se sai hyvän olon kehooni. Kaiken katumukseni ja harmistukseni keskeltä tämä naaras sai pienen valon syttymään sisälläni silkasta hyvyydestä.
"Kuohuvirta?" Mietesielu naukui riemua äänessään. Harmaa naaras tassutti luoksemme ja tervehti Mietesielua. *Kuohuvirta..* Olin kuullut naaraan nimen jossakin, mutten osannut yhdistää sitä mihinkään, vaikka muistini olikin useimmiten erittäin hyvä. En muistanut missä olin kuullut sen, koska olin kuullut sen vain pari kertaa.
"Tervehdys Kuohuvirta, olen Kettuaskel", naukaisin kohteliaan hymyn väläyttäen. Naaraan kasvoille nousi välittävä hymy.
"Sisarenpoikani", sinisilmäinen naaras naukui. Minttutähden sisar - ja oma tätini - seisoi ihka elävänä edessäni. Leukani loksahtivat miltei auki, mutta sitten tassutin Kuohuvirran luokse ja nau'uin:
"Ihana tavata sinut."
Olimme saapuneet leiriin Kuohuvirran ja muun partion kanssa. Minttutähti, Sirrisiipi, Kyyhkylento ja Okaliekki olivat kovin riemastuneita naaraan nähdessään. En voinut valittaa, olin lyhyen keskustelumme aikana ihastunut naaraan olemukseen suuresti ja mietin miten joku saattoi olla pitämättä hänestä. Uskoin, että tulisimme erittäin hyvin toimeen keskenämme. Pian hymy kasvoillani hiipui kun huomasin leirissä yksin istuvan Rosmariiniputouksen. Usvainen varjo hivuttautui mieleeni, sillä kumppanini oli kovin onnettoman näköinen. Lähdin lähestymään tätä reippain askelin, en hidastanut edes silloin kun Rosmariiniputouksen meripihkainen katse kiinnittyi minuun. Saapuessani naaraan luokse ilmassa leijui tuoksu, jota rakastin. Se jota voi kuvailla kauniiksi, vaikkei tuoksuja voinut nähdäkään. Rakastin Rosmariiniputousta koko sydämestäni, hänessä ei ollut mitään mitä voisi vihata.
"Rosmariiniputous. Meidän täytyy puhua siitä mitä tapahtui taistelussa. En kuitenkaan pakota sinua puhumaan vaan haluan sinun tekevän sen vapaaehtoisesti. Tiedä kuitenkin se mitä tapahtui, ei tee sinusta yhtään huonompaa, vaikka se siltä tuntuukin. Minä hyväksyn sinut sellaisen akuin olet ja tiedän, että myös sinä teet virheitä. Haluan sinun tietävän, että kaikille käy joskus vahinkoja. Ymmärrän jos sanot ettet rakasta minua enää ja jätän sinut rauhaan jos haluat. E-en edes kosketa sinua jos tahdot niin. Haluan tietää tarkoittiko se, että pysyn kaukana sinusta sitä, ettet enää rakasta minua", naukaisin ja loin katseeni tassuihini. Nyt olisi paljastuksen aika, jos varapäällikkö ei enää pitäisi minusta ja käytti vain taistelua tekosyynä pitääkseen minut kaukana, se tulisi julki. Minä päästäisin Rosmariiniputouksen menemään jos hän sitä halusi, vaikka se sattuisi. Tiesin sen sattuvan, tiesin että yksi valo elämästäni sammuisi jos tekisin niin, mutta Rosmariiniputous ansaitsi vain parasta eikä yhtään vähempää.
//Rosma?
917 sanaa
Rosmariiniputous 4.12.2018
Olin juuri palannut partiosta ja koska kaikki ystäväni olivat olleet joidenkin muiden klaanitehtävien parissa, olin vain tyytynyt hiipimään Varjoklaanin leirin reunamille ja sulautumaan aukion varjoihin, jotka olivat miltein yhtä synkät kuin minun pimeä puoleni. Tassuni olivat tahrautuneet viattomasta, puhtaasta verestä enkä saisi sitä ikinä pois käpälistäni. Tuijotin luonnonvalkeita käpäliäni ja niistä esiin pilkottavia kynsiä, joiden neulanterävät kärjet olisivat yhdellä sivalluksella voineet lävistää uuden kissan kurkun auki. Siinä käpäliäni tuijotellessa mieleeni rakentui taas sama kuva, joka oli kummitellut mielessäni aamusta asti. Puuskahöyhenen pienikokoinen ruumis allani, hänen vaaleanharmaat karvansa tahraantuneena minun verestäni ja nuoren soturin tummansinisissä silmissä kiiltänyt paniikki. Olisin voinut pysähtyä siihen ja muistuttaa itseäni, että en tappaisi tätä kissaa, mutta aistini olivat ottaneet ohjat itselleen ja pakottaneet minua sivaltamaan Puuskahöyhenen kurkun auki. Vetäisin syvään henkeä, kun tunsin mustan aallon hyökyvän ylitseni, se oli pettymyksen aalto.
Hiljalleen korviini kantautui ääni, joka kertoi jonkun kissan lähestyvän minua. En uskaltanut kohottaa siroa päätäni, koska tiesin jo kuka oli tulossa luokseni enkä pääsisi siltä pakoon. Onnistuin kohottamaan kasvoni vasta kun Kettuaskeleen tuttuakin tutumpi myskimäinen tuoksu ympäröi minut ja tunsin katoavani utuiseen maailmaan, jossa mitään murhaa ei olisi tapahtunut ja olin taas kumppanini kanssa sujut. Mutta kun kohtasin kumppanini sähkönsiniset silmät musertuneella katseellani, pystyin heti näkemään oman tuskani heijastuvan Kettuaskeleen silmistä. Ja tiesin hänenkin näkevän, millaisessa tilassa minä olin juuri nyt.
"Rosmariiniputous." Kylmät väreet kulkivat siron ruumiini läpi, kun nimeni liukui ulos kumppanini suusta yhtä sulavasti kuin aina ennenkin. Olin aina rakastanut niitä hetkiä, kun Kettuaskel oli lausunut nimeni ääneen, koska se kertoi minulle että kolli puhui vain ja ainoastaan minulle eikä kenellekään muulle. Vetäisin syvään henkeä ja siirsin nolostuneena meripihkaisen katseeni muualle, en edes tiennyt minne. Mihin tahansa suuntaan jossa Kettuaskel ei ollut.
"Meidän täytyy puhua siitä mitä tapahtui taistelussa. En kuitenkaan pakota sinua puhumaan vaan haluan sinun tekevän sen vapaaehtoisesti. Tiedä kuitenkin se mitä tapahtui, ei tee sinusta yhtään huonompaa, vaikka se siltä tuntuukin. Minä hyväksyn sinut sellaisena kuin olet ja tiedän, että myös sinä teet virheitä. Haluan sinun tietävän, että kaikille käy joskus vahinkoja. Ymmärrän jos sanot ettet rakasta minua enää ja jätän sinut rauhaan jos haluat. E-en edes kosketa sinua jos tahdot niin. Haluan tietää tarkoittiko se, että pysyn kaukana sinusta sitä, ettet enää rakasta minua", Kettuaskel naukui raskaalla äänensävyllä, joka suorastaan käski minua kääntämään surullisen katseeni taas kumppaniini. Punertavanruskean soturin sinertävissä silmissä hohkasi lämpö, vahva ja loputon lämpö. Hän todella tarkoitti jokaista sanaansa, mutta lämmön takaa näin myös surun. Kettuaskel todella uskoi, että käskyni pysyä kaukana oli tarkoittanut tunteideni katoamista. Vaistojeni käskystä luonnonvalkea hännänpääni sipaisi hellästi, mutta silti hieman etäisesti kumppanini poskea.
"Kettuaskel, minä todella uskoisin sinun tietävän, että ei olisi mitään mikä voisi saada rakkauteni sinua kohtaan loppumaan. Juuri tälläisenä aikana toivoisinkin sinua rinnalleni enemmän kuin ketään muuta, mutta jotenkin tämä hyökkäys sai minut todella pois tolaltani. En tuntenut olevani itseni, vaan koin olevani kuolonklaanilaisjuurieni kourissa oleva kissa, joka oli valmis repimään jokaisen vastaantulevan vihollisen kurkun auki. Mutta mitä tulee sinuun", jatkoin ja räpäytin kiitollisena meripihkaisia silmiäni, "olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen tuestasi. Koen olevani samassa tilanteessa kuin sinä sen Tihkutähti-jutun kanssa, mutta tarvitsen nyt hieman omaa tilaa ja vapautta.En tule pääsemään helposti yli viattoman kissan murhasta. Ja pyydän, Kettuaskel, älä todellakaan ajattele että tämä olisi sinun syytäsi. Sinä olet ainoa kissa koko metsässä, jonka avulla tulen pääsemään tästä asiasta läpi. Minä rakastan sinua, Kettuaskel."
Sen sanottuani kumarruin nuolaisemaan hellästi lihaksikkaan kumppanini poskea ja lähdin tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti, koska tahdoin päästä kauas tästä tukahduttavasta leiristä. Heitin vielä nopean vilkaisun rakkaaseen kumppaniini kunnes sukelsin ulos leiristä.
Vaelsin yksin Myrskyklaanin rajan lähistöllä ja vedin keuhkoni täyteen lehtikadon raikasta ilmaa. Oli todella rentouttavaa vain harhailla reviirillä ilman ketään muuta ja päästä tyhjentämään mielensä. Kun saavuin Myrskyklaanin rajan edustalle, asetuin istuutumaan erään saniaistiheikön viereen ja kiedoin luonnonvalkean häntäni turtuneiden käpälieni ympärille.
Rauhallisuus kuitenkin särkyi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, kun Myrskyklaanin reviiriltä kantautui äänekäs rasahdus, aivan kuin joku olisi astunut kepin päälle. Loikkasin seisoma-asentoon ja jäin tuijottamaan valppaana vihollisklaanin rajaa, odottaen näkeväni kissan astuvan eteen saniaisten seasta. Mitään ei kuitenkaan tapahdu ja turkkini alkoi pörhistyä.
"Tule esiin", murahdin uhkaavalla äänensävyllä ja luimistin korviani. Jäin tuijottamaan saniaistiheikköä, valmiina taistelemaan siellä piileskelevää kissaa vastaan.
//Pitkä?
//680 sanaa
Pitkävarjo 5.12.2018
Viiltoklaanin hyökkäys oli jättänyt Myrskyklaani kaaoksen keskelle. Oma suoriutumisena taistelussa ei ollut kovinkaan kehuttava vahvuuteni olleen metsästämisessä. Olin ainoastaan onnistunut hidastamaan ehkä muutaman soturin aiheuttamia tuhoja, mutta muutoin tunsin itseni hiukan hyödyttömäksi. Uudelleensyntymisestäni huolimatta minulla oli erittäin kankea olo. Jäseneni eivät olleet tottuneet siihen, että lepäämisen sijaan tappelisin muiden kissojen kanssa.
Juuri nyt olin kuitenkin Jalosydämen kanssa metsästämässä riistaa klaanille, joka oli juuri nyt epävarma kohtalostaan. Käännyin katsomaan Jalosydäntä, joka ravasi vierelläni melko rivakkaan tahtiin. Minun oli vieläkin hankala uskoa, että olin päässyt vanhan ystäväni kanssa metsälle Myrskyklaanin maille. Toisaalta oli mukavaa olla takaisin klaanin luona, mutta tässä asianyhteydessä se oli hiukan ikävää.
”Meidän on parasta jakautua”, maukaisin Jalosydämelle. Soturi katsoi minua hiukan epäillen. ”Turvallisen välimatkan päähän totta kai.”
En uskonut Jalosydämen kauheasti epäilevän omaa päätöstenteko kykyäni, mutta ymmärsin kollin pointin siinä mielessä, että jakautuminen ei välttämättä ollut kauhean viisasta. Tarvitsin kuitenkin kaiken keskittymiskykyni, jos tahdoin oikeasti saada metsästettyäkin jotain. Onnekseni Jalosydän ymmärsi sen, sillä hän nyökkäsi ja lähti kohti käärmekiviä. Itse suuntasin aluskasvillisuuden sekaan lähemmäs ukkospolkua. Arvelin joidenkin riistaeläinten juoksevan hyvällä tuurilla ukkospolun ylitse Myrskyklaanin reviirille.
Kohtasin ukkospolulla kuitenkin jotakin aivan muuta kuin riistan tuoksun. Kyseessä oli varjoklaanilaisen haju. Pian huomasinkin toisella puolella ukkospolkua varjoklaanilaisen. Siristin silmiäni ja huomasin kilpikonnakuvioisen naaraan siluetin kauempana. Kuulin hänen huutaneen jotakin, mutta en pitänyt sitä tärkeänä. En juuri nyt oikein tahtonut olla varjoklaanilaisten kanssa missään tekemisissä. Siitä huolimatta tunnistin naaraassa jotakin. Astelin lähemmäs ukkospolkua ja annoin kissan nähdä itseni. Tahtoisin tietää miksi hän oli niin tutun näköinen. Siitä huolimatta en myöskään pelkäisi puolustaa itseäni, jos jokin menisi vikaan.
// Rosma?
Fasaanitassu 29.11.2018
"Pyydän, Fasaanitassu, älä anna heidän ikävien menneisyyksiensä määrätä millainen kissa sinusta tulee. Minä voin jo nyt nähdä, että sinusta ja Haukkatassusta tulee jonain päivänä Varjoklaanin parhaita sotureita ja silloin te todistatte kaikille teitä epäilleille kissoille, että te ette ole millään tavalla isoisienne kaltaisia. Menehän nyt Valvehengen luokse, ei sinusta tavallista parempaa tule ilman ankaraa harjoittelua", Rosmariiniputous naukaisi minulle ystävällisellä äänensävyllä ja kosketti poskeani hellästi luonnonvalkealla hännänpäällään. Ikävistä uutisista riippumatta pakotin iloisen hymyn kasvoilleni ja jätin vanhempani kahdestaan, suunnistaen leirin laitamilla odottavan Valvehengen luokse. Hän oli luvannut minulle tauon saavuttuamme leiriin, mutta kolli oli myös sanonut että jos tahdoin, voisimme lähteä vielä harjoittelemaan yksinkertaisia taisteluliikkeitä. Minä aioin nousta Varjoklaanin parhaimpien soturien ja taitavimpien taistelijoiden joukkoon, joten ottaisin jokaisen harjoittelumahdollisuuden vastaan. Pysähdyin sinertävänharmaan mestarini eteen päättäväinen ilme kasvoillani ja Valvehenki virnisti nopeasti.
"Haluat siis harjoitella vielä. Sinulla on suuria tavoitteita, Fasaanitassu, ja on mukava nähdä että teet kaikkesi saavuttaaksesi ne", Valvehenki naukaisi ja nousi sitten lihaksiaan venytellen seisomaan, "turha meidän on jäädä mitään odottamaan. Suuntaamme Myrskyklaanin rajan lähettyville, koska siellä on eräs erinomainen taisteluaukio."
Lähdin minua hieman suurikokoisemman kissan rinnalla marssimaan leirin uloskäyntiä kohti ja sen kautta Varjoklaaniin mutaiseen metsään.
(Tarinan loppu jätetty pois)
Hohdehanki 30.11.2018
"Sinullakin on varmasti oma kantasi. Haluaisin mielenkiinnolla kuulla sen. Jos saan kysyä haluaisin myös tietää sen, että miksi päädyit muuttamaan juuri Kuolonklaaniin? Oliko siihen joku painava syy miksi juuri tuonne? Toivon kuitenkin, että löydät etsimäsi uudesta kotiklaanistasi", oranssihtavan ruskea kolli maukui ja kääntyi vilkaisemaan oman klaaninsa varapäällikköä.
"Haluaisin kovin vastauksen kysymykseeni, joten jos et suostu kertomaan vastaustasi ilmaiseksi, tarjoudun vastaamaan sinun esittämääsi kysymykseen, joka saa koskea mitä ikinä tahdotkin", Kettuaskel jatkoi ilmekkään värähtämättä. Kettuaskel oli lähtenyt vaarallisille teille, joilla hänen olisi mahdollisesti kerrottava salaisuuksia. Tässä minulla oli potentiaalinen kissa, josta pienellä karaistuksella saisi hyvänkin soturin. Olin juuri saanut tietää kahden varjoklaanilaisen mielipiteet sodasta. Oma mielipiteeni liippasi läheltä Rosmariiniputouksen mielipidettä, mutta olin reilusti eri mieltä sodan tarpeellisuudesta. Mielestäni Tähtiklaani oli hallinnut metsää liian kauan. Tässä ei ollut kyse klaanin puolustuksesta, vaan siitä, että klaanien joukoista otettiin pois heikot, jotka eivät muutenkaan olisi selvinneet. Vahvat jäisivät jäljelle.
"Kysymys kerrallaan", mau'uin itselleni vielä hetken miettimisaikaa saaden. Oikeastaan tiesin kyllä, mitä sanoisin, mutten ollut aivan varma muotoilusta. Muotoilu oli se asia, josta kissan viisautta katsottiin. Niin oli Jäälilja minulle opettanut. Likaisen valkea naaras oli itse lauseiden muotoilun mestari.
"Minun mielestäni sota tuli tarpeeseen. Toisaalta Viiltotähti olisi voinut hoitaa tämän asian hieman vähemmän radikaalisti, mutta minkäs teet. Näin tämä nyt on ja meidän klaanilaisten täytyy sopeutua tähän tilanteeseen. Jokainen, joka osallistuu sotaan on siihen jollakin tavalla syyllinen. Minusta sota on heikkojen karsimista, ei muuta", nau'uin rauhassa sanojani välillä venyttäen. Sodasta puhuminen oli hauskaa, enkä ollut ennen saanut tehdä sitä näin perusteellisesti.
"Eikä tärkeintä ole voitto, vaan taistelu itsessään", lisäsin vielä nopeasti ennen kuin aivelin muististani seuraavan kysymyksen. En liiemmin pitänyt kissoista, jotka esittivät monta kysymystä peräkkäin. Sain kiittää taas kerran hyvää muistiani.
"Ansaitset vastauksen kysymykseesi, enkä aio tehdä vastauksen saamisesta vaikeaa", mau'uin Kettuaskeleelle. Jätin Rosmariiniputouksen huomioimatta ja tein selväksi, että puhuin Kettuaskeleelle ja vain Kettuaskeleelle. Äsken olin puhunut tuolle valkealle varapäällikölle ja nyt oli tämän kumppanin aika. Kerroin kyllä mielelläni tarinaani ja sitä, mikä Kuolonklaanista teki hyvän paikan asua.
"Kun olin oppilas, tapasin Kuolonklaanin rajalla Jääliljan. Tiedät hänet?" kysyin Kettuaskeleelta varmistaakseni, että hän varmasti pysyi mukana. Toista kertaa en enää selittäisi. Kolli nyökkäsi silmissään tarkkaavainen katse.
"Hän koulutti minua ja antoi tehtävän: minun täytyi pettää klaaniani ja raportoida Jääliljalle klaanilaisista", nau'uin ja siristin silmiäni hieman. Annoin itseni eläytyä tarinaan ja näyttää hieman haikealta, vaikka vain pienehkö osa minusta tunsikin niin. Jos olisin niin jäätävä ja tunteeton, mitä pahimmillani pystyin, en varmasti saisi näistä kahdesta itselleni ystävän tapaisia. En minä ystäviä heistä tahtonutkaan tehdä, mutten kylläkään jäätää suhteitamme. Parasta olisi, jos meillä olisi hyvät muistot toisistamme, mutta he eivät silti tietäisi kaikkea. Kaikkea en todellakaan kertoisi.
"Toteutin tehtävääni ja harjoittelin yöt ja päivät. Kun minusta tuli soturi ja Viiltotähti ilmoitti kokoontumisessa sodan alkaneeksi, oli vain loogista muuttaa Viiltoklaaniin. Tai ehkä pikemminkin Kuolonklaaniin", kerroin jäiset silmät muistoihin vaipuen. Tarkensin katseeni Kettuaskeleeseen. Olin kertonut asiat kuten ne olivat, mutta soturi ei näyttänyt vielä tyytyväiseltä. Kertoisin siis vielä tarkemmin, miksi muutin Kuolonklaaniin. Miksi Kuolonklaani oli parempi klaani kuin muut. Minusta ne olivat ilmiselviä asioita. Ymmärsin kyllä, etteivät nämä kaksi niitä välttämättä ymmärtäneet, mutta mainostin mielelläni Kuolonklaania. Metsän parasta klaania.
"Kun olin Tuuliklaanissa, kukaan ei ymmärtänyt minua. En löytänyt samanlaisia mielipiteitä. Kuolonklaanissa kissat ajattelevat samoinknssani, enkä tunne siellä oloani lainkaan ahdistuneeksi", kerroin antaen muiston erilaiseksi tuntemisen tuskasta paistaa hieman jäisen katseen ja kylmänviileän olemukseni läpi. Rydistäydyin kasvaen samalla ainakin viiksen pituuden verran. Siristin mantelin muotoisia silmiäni iskien ne ensin Rosmariiniputoukseen ja sen jälkeen Kettuaskeleeseen.
"Mikä teitä oikein kiinnostaa minussa?" kysyin yrittäen kuulostaa siltä, että minua oikeasti kiinnosti. Näyttelijänlahjoillani se ei ollut kovinkaan vaikeaa.
//Kepa? Rosma?
//584 sanaa
Rosmariiniputous 1.12.2018
"Mikä teitä oikein kiinnostaa minussa?" Hohdehanki kysyi, kuulostaen aidosti siltä kuin häntä kiinnostaisi. Olin kuitenkin menettänyt hetkessä kokoon kasaantuneen heikon luottamukseni tuohon naaraaseen, joten pakottauduin kohottelemaan kulmiani kylmähkösti ja mittailemaan tuuliklaanilaista - en halveksuvasti, mutta en kuitenkaan ylpeästi, naaras oli siis pettänyt klaaninsa.
"Minulla ei ole mitään kiinnostusta sinua kohtaan, sinä se olit joka alkoi kyselemään mielipiteitämme sodasta, joten sinua enemmänkin kiinnostaa me", naukaisin kylmästi entiselle tuuliklaanilaiselle, "sinulla ei vaikuta olevan enemmän asiaa meille, joten me lähdemmekin palaamaan reviirillemme. Hyviä päivänjatkoja, Hohdehanki."
Jokainen suustani ulos tullut sana oli kylmä ja äänensävyni oli täydellinen kopio isäni Kylmähenkäyksen äänensävystä. Vaikka se ei ollut ainakaan minun mielestäni hyvä asia, tunsin aina vahvaa mielihyvää kun pääsin sylkäisemään sanoja suustani kylmällä ja halveksuvalla sävyllä. Silloin tunsin oloni vahvaksi, vahvemmaksi kuin kukaan muu. Sisäinen kuolonklaanilaisuuteni, sisäinen pimeyteni, paljastui näinä hetkinä. Minä pelkäsin sitä puolta itsessäni, mutta pelottavinta oli se etten pystynyt hallitsemaan sitä puolta millään tavalla. Toivottavasti tämä pimeys ei pääsisi valloilleen sodan aikana, koska en tiennyt mitä voisin tehdä jouduttani pimeyteni otteeseen.
Kun olimme päässeet kuuloetäisyyden päähän Hohdehangesta ja olin varmistanut, ettei viiltoklaanilainen jäänyt silmäilemään meitä, vilkaisin silmät siristyneinä rinnallani kulkevaa kumppaniani. Kettuaskel kohtasi katseeni sähkönsinisillä silmillään, mutta en pystynyt erottamaan lukuisia hänen silmissään säkenöiviä tunteita.
"Minä en luota tuohon kissaan, hän petti Tuuliklaanin päästäkseen Viiltotähden klaaniin. Ja tietenkin kyseessä oli Jäälilja, se naaras on varmasti jutellut monien muidenkin klaanien jäsenille ja yrittänyt manipuloida heitä Viiltoklaaniin. Nyt minun siskopuolestani, Pakkaspennusta, voisi tulla hänen kaltaisensa kissa.
"Minä todella luulin, että Kylmähenkäys olisi jo herännyt henkiin, mutta näemmä ei. En kyllä usko, että siinä kestää kauan", totesin hitaasti. Kettuaskel kallisti päätään hieman ja käänsi sitten katseensa menosuuntaan.
"Sanoit juuri, ettet luota häneen, joten mistä tiedät että hän puhui totta? Emmehän me tietenkään tiedä missä isäsi on tällä hetkellä, mutta onhan se mahdollista että Hohdehanki valehteli", punertavanruskea kolli tokaisi ja vilkaisi minua. Onnistuin vain nyökäyttämään hitaasti päätäni ja jatkamaan matkaa leiriämme kohti meripihkainen katse valkeissa käpälissäni. Tässä sodassa en voisi luottaa yhteenkään kuolonklaanilaiseen ja jos halusin selvitä heidän kynsissään, minun täytyisi puhua ja miettiä kuin he. Minun täytyisi aina harkita tarkkaan, mitä sanoisin ja miten sen muotoilisin hyväksi lauseeksi.
Olin ehtinyt oleskella Varjoklaanin leirissä vain vähän aikaa, kunnes silmäkulmaani osui tuttuakin tutumpi hahmo, joka astui juuri leiriin piikkihernetunnelista. Viiltotähden vihreät silmät arvioivat leiriä, kunnes ne kohtasivat meripihkaisen tuijotukseni. Marssin leirin uloskäynnin edustalle seisahtuneen kollin luokse tyyni ilme kasvoillani. Tuo kissa ei tulisi ikinä ansaitsemaan luottamustani, mutta toistaiseksi osasin käyttäytyä rauhallisesti hänen seurassaan.
"Minttutähteä tässä etsiskelen", Viiltotähti ilmoitti viileästi ja viilsi taas tavanomaisesti ilmaa kynsillään. Nyökäytin päätäni ja viitoin Kuolonklaanin päällikköä seuraamaan minua päällikön pesälle. Leirin halki kulkiessamme tunsin useiden klaanitoverieni katseiden osuvan minuun ja Viiltotähteen, mutta pidin meripihkaisen katseeni tiukassa päällikön pesää peittävissä sammalverhoissa.
"Viiltotähdellä on asiaa", ilmoitin kuuluvasti saavuttuani sammalverhojen luokse.
"Tulkaa vain sisään", Minttutähden ääni kaikui pesästä. Viiltotähti sukelsi edelläni päällikön pesään ja ohitin nopeasti kuolonklaanilaisen, asettuen istumaan Minttutähden rinnalle. Viiltotähti istuutui vastapäätä.
Keskustelumme koostui siitä, että Viiltotähti ja Minttutähti päättivät yhdessä hyökkäykseen lähtevät kissat. Varjoklaanista hyökkäykseen lähtivät minun ja Minttutähden lisäksi Kettuaskel, Naavakoi, Okaliekki, Mietesielu ja Murattilehti - kaikki erinomaisia sotureita. Minttutähti oli ajattelut myös lähettää Valvehengen ja Varpusliidon, mutta en tahtonut lähettää vastanimitettyjen poikieni mestarit hyökkäykseen, jossa he saattaisivat kuolla, joten heidät oltiin jätetty leiriin. Myös Liljahenkäys lähtisi mukaan. Kuolonklaanista mukaan taas lähti Viiltotähden kanssa Pihlajakynsi, Kalmalilja, Jäälilja, Korpikyynel, Mutuviiksi, Hohdehanki, Pirstaletassu ja Sirpaletassu. Hekin olivat erinomaisia sotureita, mutta en odottanut innolla Jääliljan tai Hohdehangen tapaamista. Pirstaletassun ja Sirpaletassun tunsinkin, he olivat enoni Kostohengen pentuja.
Viiltotähti ilmoitti vielä, että hänellä oli kaksi asiaa. Ensimmäisenä hän kertoi, että Emonsuulla oli niin sanottu varaleiri ylösnouseville kissoille, joten veljeni tulisi siirtymään sinne. Kysyttyämme päätimme myös, että ylösnousevia päällikköjä kutsuttaisiin heidän soturinimillään.
"Toinen asiani koskee Kylmähenkäystä", Viiltotähti ilmoitti tyynesti. Isäni nimen maininta sai meripihkaiset silmäni siristymään, oliko isäni sittenkin jo ylösnoussut? Jäin odottamaan mahdollisimman rauhallisena päällikön selitystä.
"Löysin hänet vaeltelemasta Kuolonklaanin reviiriltä. Annoin hänen asettua Emonsuulle asumaan. Se voi kuulostaa mielestänne epäreilulta, mutta minulla on perustelut valinnalleni", Viiltotähti naukui ja piti lyhyen tauon, "kuten taisin aiemmin mainita, Kylmähenkäys sai tyttären. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa, että saisi nähdä tämän. Teimme sopimuksen, jonka mukaan Kylmähenkäys on uskollinen minulle eikä astu lähellekään varjoklaanilaisia, kunhan hän saa tavata tytärtään." Avasin jo suutani sanoakseni, ettei Kylmähenkäykseen kannattaisi luottaa missään asiassa, mutta Minttutähti ehti työntää punertavanruskean häntänsä suulleni.
"Pidäkin huoli, että hän pysyy kaukana meistä", Minttutähti naukui kylmästi. Viiltotähti nyökäytti päätään ja sivalsi ilmaa kynsillään jälleen kerran.
"Kaikki taisi olla tässä. Mennäänkö hakemaan ne ylösnousseet, jotta voin viedä heidät Emonsuulle?" Viiltotähti kysyi. Minttutähti kääntyi nopeasti minun puoleeni.
"Rosmariiniputous, voisitko sinä?" päällikkö kysyi. Nyökäytin päätäni ja johdatin sitten Viiltotähden pois pesästä.
"Hei, Rosmariiniputous."
Oli Viiltotähden vierailua seuraava päivä ja Kettuaskel oli saapunut luokseni. Tervehdin punertavanruskeaa kumppaniani nopealla pään nyökäytyksellä ja jatkoin sitten luonnonvalkoisten karvojeni sukimista.
"Mitä asiaa Viiltotähdellä oli eilen?" Kettuaskel kysyi.
"Hän ilmoitti ketkä lähtevät Viiltoklaanista hyökkäykseen. Viiltotähti paljasti myös että Kylmähenkäys on ylösnoussut. Hän pysyy Emonsuulla sijaitsevassa varaleirissä, jonne ylösnousevat kissat menevät. Viiltotähti sanoi kuitenkin varmistavansa, että Kylmähenkäys pysyy kaukana meistä", pidin lyhyen tauon ja vilkaisin Kettuaskelta, "Mäyräraitakin lähtee hyökkäämään."
//Kettu?
//827 sanaa
HYÖKKÄYSTARINAT
Rosmariiniputous 1.12.2018
Seisoin ryhmäni kanssa Myrskyklaanin leirin ulkopuolella ja pidätin tukalasti hengitystäni. Viiltotähden ja Murattilehden johtamat joukkiot olivat sukeltaneet juuri äsken leiriin ja minä odotin Kalmaliljan kanssa ryhmiemme hyökkäystä. Ensimmäinen hyökkäys tässä sodassa oli alkamassa ja käpäläni syyhysivät halusta näyttää myrskyklaanilaisille, mikä heillä oli vastassa. Minua pelotti myös tämä hyökkäämisen halu, joka paloi rinnassani kuin hallitsematon liekki. Ei minun pitäisi olla tälläinen kissa, mutta sodan aikana se oli ainoa mahdollisuus. Joko tämä, tai kuolema. Vilkuilin ryhmäni jäseniä, ryhmääni kuului Syöksyviilto, Naavakoi, Korpikyynel ja Hohdehanki. Eihän ryhmälläni ollut loppujen lopuksi paljon väliä, hyökkäyksen alattua olisi kyse omasta hengestä.
Hetken kuluttua marssinkin jo Kalmaliljan ryhmän perässä Myrskyklaanin leiriaukiolle, jolla Viiltotähden ja Murattilehden ryhmät seisoivatkin. Myrskyklaanilaisia kissoja seisoi pesien edustoilla silmät hämmennyksestä laajentuneina ja kynnet paljastuneina. Saniaistähti oli raahattu aukiolle ja Minttutähti piti päällikköä tiukassa otteessaan.
"Tappakaa ne kaikki!" ryhmässäni oleva Syöksyviilto ulvaisi ja syöksyi lähimpänä seisovan vihollisen kimppuun, jonka seurauksena viiltoklaanilaiset lähtivät hyökkäykseen. Meripihkainen katseeni tavoitti ensimmäisenä Minttutähden, joka oli joutunut Saniaistähden ja jonkun myrskyklaanilaisen hyökkäyksen kohteeksi. Pujottelin nopeasti päällikköni tueksi ja tartuin vitivalkeilla hampaillani tummanharmaan kollisoturin karvoihin, puristaen voimakkaasti kynsiäni tuon vatsakarvoihin. Kissa rääkäisi kivusta ja tuskan kourissa ollessaan onnistuin potkaisemaan hänet kauemmas kissojen sekasortoon. Käännyin hurjistuneena ympäri ja heittäydyin Saniaistähden kimppuun, jonka kynnet olivat työntyneet syvälle Minttutähden turkkiin. Kiersin etukäpäläni kollin kaulan ympäri ja työnsin kynteni tuon kurkkuun, joka sai päällikön otteen hellittämään, jolloin Minttutähti pääsi vapaaksi. Yhteisvoimin aloimme taistella Myrskyklaanin pähkinänruskeaa päällikköä vastaan.
"Kynnet pois päälliköstäni!" raivostunut murahdus kajahti korvissani ja tunsin terävien kynsien heittävän minut kauemmas Saniaistähdestä. Poukkoilin taistelevien kissojen välissä, kunnes uusi vihollinen iskeytyi päälleni. Tuon kuonosta valui verta suoraan kasvoilleni, mutta silmiäni raskaasti räpytellessä erotin puhtaanvalkoisen turkin, jossa oli hopeisia raitoja. En tunnistanut kissaa, mutta sillä ei ollut väliä. Kierähdin voimieni avulla ympäri ja kahlitsin tuntemattoman naaraan alleni. Aloin repiä hallitulla ja nopealla tahdilla vihollisen vatsasta karvatukkoja, joihin sekoittuu tummanpunertavaa verta. Myrskyklaanilainen ulvoi tuskastuneena ja yritti rimpuilla otteestani, mutta olin saanut hänet täydellisesti otteeseeni. Virnuilin tyytyväisenä, kun naaraan rimpuilut alkoivat heikkenemään ja hidastumaan.
Sitten kylkeeni osui jälleen kerran uusi kissa, joka heitti minut pois valkean naaraan päältä ja iski minut raskaalle tantereelle. Ylös kompuroidessani tunnistin eteenpäin hiipivän valkean ja oranssin kirjavan naaraan Kuovisiiveksi, Myrskyklaanin varapäällikön Haikarahuudon siskoksi. Paljastin valkean hammasrivistöni ja sulkaisin suustano tahmeaa verta maahan.
"Mitä sinä odottelet?" sähähdin haastavasti Kuovisiivelle ja keinuttelin vartaloani puolelta toiselle, "iske nyt päälle äläkä käyttäydy kuin pentu."
Kuovisiipi sähähti kommentistani ja hyökkäsi päälleni nopeammin kuin olin odottanut. Nousin viekas hymy kasvoillani takajaloilleni ja seurasin, kuinka pienikokoinen naaras lähestyi minua hurjalla vauhdilla. Viime hetkellä käänähdin ilmassa ja iskeydyin maahan, jolloin Kuovisiipi loikkasi suoraan ohitseni ja laskeutui hölmistyneenä maahan. Tajuttuani mahdollisuuteni sukelsin naarasta kohti ja heittäydyin raskaasti hänen selkäänsä. Painoin jokaisen käpäläni kynnet naaraan turkkiin ja puristin kuin viimeistä päivää. Kuovisiipi alkoi rääkyä niin kovaa, että varmasti jokainen aukiolla oleva kissa kuuli hänet. Tiukensin otettani vielä enemmän ja työnsin myös terävät hampaani myrskyklaanilaisen kaulaan. Veren imelä ja polttava maku tunkeutui suuhuni ja sai ruumiini tärisemään pelosta ja tyytyväisyydestä.
"Jätä minun siskoni rauhaan!"
Ehdin kääntyä juuri ajoissa, kun Haikarahuudon valkea hahmo sukelsi esiin kissojen järvestä. Syöksyin sivulle hetki ennen kuin varapäällikön kynnet olisivat sivaltaneet poskeeni komean arven. Laskeuduin sulavasti tantereelle ja jäin tuijottamaan kaksikkoa, joka silmäili minua kylmästi. Olin jo ehtinyt ajatella, että joutuisin taistelemaan kumpiakin myrskyklaanilaisia vastaan, mutta sitten kuin tyhjyydestä esiin ilmestyi Naavakoi. Savunmusta kolli katosi kissojen joukkioon Kuovisiiven kanssa. Porasin meripihkaisen tuijotukseni Haikarahuutoon, joka myös tuijotti minua vaaleansinisillä silmillään. Hän saattoi olla lihaksikas ja voimakkaan näköinen, mutta olin kollia kokeneempi. Paljastin valkean hammasrivistöni ja otin päättäväisenä askeleen eteenpäin. Tiesin Kettuaskeleen tulevan apuuni jos joutuisin tappiolle.
"Iske päälle, Haikarahuuto", naukaisin haastavasti ja valmistauduin ottamaan vastaan varapäällikön hyökkäyksen.
//Haikara?
//595 sanaa
Haikarahuuto 2.12.2018
Viiltoklaani hyökkäsi leiriimme keskellä yötä, ja klaanin valtasi sekasorto kissojen syöksyessä puolustamaan klaaniaan. Minä jouduin vastakkain Okaliekin, Varjoklaanin kissan kanssa. Kolli syöksyi minua kohti hampaat irvessä ja onnistuin väistämään hänen iskunsa vain täpärästi. Syöksyin hänen kimppuunsa ja onnistuin viiltämään kollin kellanpunaiseen turkkiin viillon. Hän sähisi metsänvihreissä silmissään vimmastunut katse ja iskeytyi voimalla kylkeeni. Kierimme muutaman kierroksen ympäri toisiimme takertuneena. Juuri tällaisessa taistelussa minä olin kuitenkin vahva, ja onnistuin painamaan minua vanhemman kollin alleni ja iskin hampaani hänen rintaansa. Okaliekki ulvaisi kivusta, mutta samalla joku iskeytyi kylkeeni ja lennätti minut sivuun. Kiepahdin kömpelösti jaloilleni ja tunsin samantien kynsien iskun lavassani. Sähähdin ja läimäisin kimpussani olevaa kissaa tunnistaen hänet samalla Kuolonklaanin Pihlajakynneksi. Hänen meripihkaisissa silmissään oli mielipuolisen vihamielinen katse, mutta siitä välittämättä iskin kynteni häneen ja sivalsin hänen lapaansa pitkän viillon. Naaras ei tuntunut tuntevan kipua, vaan iski hampaansa toiseen etutassuuni kiskaisten minut nurin. Jäin hänen alleen, mutta Pihlajakynsi oli minua pienikokoisempi, joten minun oli helppo paiskata hänet sivuun. Kuolonklaanilainen oli kuitenkin sähäkkä taistelija eikä tuntunut väsyvän saatika tuntemaan kipua, sillä hän iskeytyi heti uudelleen kimppuuni. Sitten kuulin taistelun yli kohoavan rääkäisyn, ja tunnistin äänen saman tien. Vihan vimmassa iskin Pihlajakynnen niin kovaa sivuun, että hän jäi hämmentyneenä hetkeksi maahan. Sivalsin häntä vielä ohimennen ja pinkaisin sitten eteenpäin taistelevien kissojen lomasta paiskaten yhden varjoklaanilaisen kylmästi tantareeseen hänen yrittäessään pysäyttää minua.
Kuovisiiven kimpussa oli itse Varjoklaanin varapäällikkö, Rosmariiniputous.
"Jätä minun siskoni rauhaan!" karjaisin ja loikkasin kohti naarasta.
Hän kerkesi kääntyä ympäri ja väistää. Pysäytin itseni Kuovisiiven vierelle. Hän oli noussut seisomaan ja ravisteli veristä turkkiaan mulkoillen Rosmariiniputousta kylmästi. Sitten kuitenkin joku viholliskissa, kenties Naavakoi, säntäsi esiin ja nappasi sisareni taistelun tuoksintaan. Uskoin, että sisareni pärjäsi, sillä nyt minun pitäisi opettaa tuolle alhaiselle naaraalle vähän tapoja.
Rosmariiniputous paljasti hampaansa ja astui eteenpäin. Hänen luonnovalkea, kilpikonnakuvioinen turkkinsa oli veressä, mutta suurin osa siitä oli varmaankin muiden kissojen verta.
"Iske päälle, Haikarahuuto", hän naukaisi haastavasti.
Silmäilin pienikokoista naarasta. Hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia, jos saisin hänet nalkkiin, olin niin paljon häntä suurempi. Tiesin kyllä, että Rosmariiniputous oli kokenut, mutta en minäkään ihan aloittelija taisteluissa ollut. Omistin jo arpia taisteluista ennen tätä, ja nyt saisin uusia, mutta siitä viis. Nyt halusin vain upottaa kynteni ja hampaani tuohon idioottiin, joka kehtasi veljeillä päällikkönsä johdolla Kuolonklaanin kanssa, joka kehtasi hyökätä Myrskyklaaniin, joka kehtasi vajota niin alas, että taisteli kuin mikäkin säälittävä kuolonklaanilaisidiootti.
"Olet vajonnut alas, Rosmariiniputous. Joskus vielä kunnioitin sinua jossakin määrin, mutta en enää. Olet alhainen naaras, tiedätkö. Ja nyt saat painua takaisin mätänevälle reviirillesi!" sähisin hänelle ja loikkasin eteenpäin.
Naaras oli ollut valmiina ja väisti hyökkäykseni helposti yrittäen sitten sivaltaa minua, mutta minäkin olin valmiina ja kiepahdin sivuun. Hyökkäsin uudelleen, ja tällä kertaa kynteni upposivat naaraan lapaan. Hän potkaisi minua yllättävän voimakkaasti takajaloillaan heittäen minut sivuun. Kerkesin kiepahtaa seisomaan, ennen kuin hän pääsi kunnolla kimppuuni, mutta Rosmariiniputous kerkesi kuitenkin iskeä minua kynsillään kylkeen. Tunsin lämpimän veren tulvahtavan kyljelleni, mutta siitä välittämättä jatkoin taistelua.
Varjoklaanin varapäällikkö hyökkäsi kimppuuni iskien hampaansa lapaani. Minä iskin häntä voimalla päähän niin että hänen oli pakko irrottaa. Naaras kiepahti kauemmas ja ravisti päätään saadakseen sen selväksi iskuni jäljiltä. Minä olin kuitenkin jo hänen kimpussaan ja viilsin kynsilläni hänen rintaansa viillon. En kuitenkaan ollut tarpeeksi varuillani, sillä hän sai sivallettua minua suoraan vasemman silmäni yläpuolelle. Veri alkoi valumaan kohti silmääni, ja se aiheuttaisi minulle näkövaikeuksia. Loikkasin kauemmas Rosmariiniputouksesta ja pyyhkäisin nopeasti haavaa tassullani yrittäen ohjata verivirran muualle. Muutama veripisara yritti kuitenkin valua silmääni, ja ravistin päätäni vihaisena.
Säntäsin jälleen kohti naarasta antamatta tälle yhtään enempää hengähdystaukoa. Tämä loikkasi ketterästi sivuun ja sitten samantien selkääni. Tunsin kynsien painautuvan selkääni, mutta kiepahdin tottuneesti kyljelleni niin, että hänen oli pakko loikata pois ettei jäisi alleni. Ponkaisin kuitenkin nopeasti jaloilleni ettei Rosmariiniputous pääsisi suojattoman vatsani kimppuun. Näin olimme jälleen vastakkain. Silmäni yläpuolinen viilto oli hiukan harmillinen, mutta senkin verivirta alkoi hyytyä nopeasti ja näin kuitenkin hyvin. Rosmariiniputous syöksyi jälleen eteenpin ja astuin sivuun väistäen hänen hampaansa. Iskin nopeasti hampaani hänen lapaansa ja sain kerrankin hänestä kunnon otteen. Rosmariiniputous onnistui hetken rimpuiltuaan kuitenkin sivaltamaan minua kuonoon niin, että minun oli hellitettävä otettani ja väistettävä hänen kynsiään.
Turkkiani kirveli monesta kohtaa, sillä olin jo saanut monta iskua muun muassa Rosmariiniputoukselta. Olin kuitenkin onnistunut aiheuttamaan hänellekin vammoja, joten tasoissa mentiin. Näin kuitenkin vihollisvarapäällikön takana Saniaistähden vaikeuksissa joidenkin viiltoklaanilaisten ympäröimänä. Vilkaisin Rosmariiniputousta. Minun olisi pakko vaihtaa vastustajaa ainakin hetkeksi.
Säntäsin viimeisen kerran Rosmariiniputousta kohti teeskennellen hyökkäystä, mutta väistin hänet ennen yhteentörmäystä ja pääsin hänen taakseen. Kamppasin hänet maahan ja iskin hampaani hetkeksi hänen turkkiinsa.
"Sinä viheliäinen katti. Palataan asiaan myöhemmin", mumahdin suu täynnä hänen karvaansa.
Rosmariiniputous iski kyntensä minun rintaani rimpuillen irti hampaideni otteesta. Olisin voinut olla päästämättä irti, mutta hellitin kuitenkin otetta iskettyäni häntä vielä kynsilläni, kiepahtaen ympäri ja kadoten kissamassaan ja jättäen Rosmariiniputouksen yksin. Säntäsin kohti Saniaistähteä ja iskin hampaani yhteen hänen kimpussaan olevista sotureista heittäen tämän sivuun.
//Rosma? Tästä nyt tuli mitä tuli :'D
//788 sanaa
Kettuaskel 25.11.2018
Rosmariiniputouksen ja minun poikieni nimitystilaisuus oli juuri päättynyt ja olin miltei haljeta ylpeydestä. Fasaanitassu oli saanut parhaan ystäväni Valvehengen mestarikseen, enkä olisi voinut parempaa mestaria kollille toivoa. Samoin myös Haukkatassu oli saanut loistomestarin, kumppanini Rosmariiniputouksen veljen Varpusliidon, joka ei kylläkään oikeasti ollut naaraan veli, mutta he halusivat niin. Olimme suunnanneet klaaninvanhimpien pesään ja olin haukkonut henkeäni pelkästään ihmetyksestä kun olimme huomanneet pesässä pienen kullanruskean naaraan, joka oli asunut pesässä monia kuita sitten. Kaunokukka oli kuollut haaskalasta levinneeseen tautiin, mutta nyt istui tässä kirkkaansiniset silmät eloisasti kimmeltäen. Klaaninvanhin oli kertonut olevansa väsynyt, jonka takia päätimme kumppanini kanssa poistua pesästä häiritsemästä. Olin vieläkin kovin hämmentynyt tästä koko ylösnousu jutusta ja olin varma, etten voisi koskaan puhua siitä normaalina asiana. En edes tiennyt kauanko heränneet kissat pysyisivät maanpäällä, kenties ikuisuuden tai vain yhden auringonkierron? Tihkuturkki oli ylösnoussut, enkä ollut kaivannut hänen murhahimoista katsettaan ja selkäpiitä karmivaa ääntään. Jos isäni jäisi tänne niin pelkäisin kaikkien pentujen puolesta - enkä ainoastaan pentujen. Tihkuturkki oli hirvittävä kissa. Olisiko hänellä kenties taas uudet yhdeksän elämää? Tuskinpa, sillä eihän hän ollut saanut pitää päällikkönimeäänkään. Hätkähdin hetken päästä luonnonvalkean kumppanini kysymykseen.
"No, nyt jo kolme varjoklaanilaista on palannut henkiin. Uskoisin, että Kylmähenkäyskin on palannut metsään takaisin. Miten muuten Tihkutähden kanssa on mennyt? Oletko jutellut hänelle?" Rosmariiniputous naukui ainaisen kauniilla äänellään. Kylmät väreet kulkivat lävitseni ajatellessani Kylmähenkäystä, siinä kollissa oli jotakin pahasti vialla. Kylmähenkäys oli yrittänyt ensiksi tappaa kumppaninsa, joka lopulta johti kollin karkotukseen ja aivan hiljattain oli houkutellut Rosmariiniputouksen - oman tyttärensä - luokseen, jotta saisi tappaa tämän pelkästä katkeruudesta, mutta tapahtuma oli päättynyt murhanhimoisen kollin kuolemaan. Pahoin pelkäsin, että tapaisimme hänet vielä.
"En ole puhunut hänelle. Olen yrittänyt vältellä häntä parhaani mukaan, et tiedäkään mille minusta tuntuu nähdä se kuinka hän katselee jokaista Varjoklaanin kissaa. Veikkaan, että ainoa syy miksei hän tapa ketään on se, että hänet tapettaisiin ja hän joutuisi takaisin Pimeyden metsään", selitin soturienpesän suulle vilkaisten, jossa harmaa kolli nytkin istuskeli juttelemassa Ikituulelle. Rosmariiniputous katsahti minuun lempeillä meripihkaisilla silmillään. Ravistin päätäni ja yritin karistaa ilkeät ajatukset isästäni pois ja vaihdoin nopeasti puheenaihetta.
"Mentäisiinkö hakemaan vettähylkiviä lehtiä metsästä vielä kun niitä on ja vuorattaisiin pentutarhan seinämiä niillä? Kuulin joskus Minttutähden puhuneen siitä, mutta on varmaan kaiken sählingin keskellä unohtanut", naukaisin, sillä Tihkutähdestä puhuminen oli jollakin oudolla tavalla laukaissut hermostuneisuuteni. Rosmariiniputous nyökkäsi.
"Mennään vain, mutta käyn ensin ilmoittamassa Minttutähdelle Kaunokukasta, hänen olisi hyvä tietää", naaras naukui ja lähti ravaamaan kohti suurta tammea, jonka alla päällikön pesä sijaitsi. Hetken päästä naaras kuitenkin palasi hiukan kummastuneennäköisenä ja kohautti lapojaan.
"Ei hän ollut siellä", hän selitti samalla kuin lähdimme tassuttamaan rintarinnan ulos leiristä.
"Hän on varmaan lähtenyt ulos, nyt on kaunis ilma", nau'uin ja samalla katselin kaunista ympärillämme avautuvaa havumetsää, joka kimalteli nyt hennon kuuran peitossa. Lehtikato oli tulossa ja lujaa. Huomasin, että Rosmariiniputouskin oli alkanut ihailla ympäristöä.
"Nyt puuttuisi enää vain lumisade ja lumikinokset", hymähdin lempeästi samalla kuin vaelsimme kohti puroa, jossa olin joskus huomannut lehtiä, jotka eivät imeneet vettä vaan tiputtivat kastepisarat hellävaroen maahan. Vähän ajan päästä olimme saapuneet kohteeseemme ja näin valkean huurteen peittämät lehdet, jotka olivat suuria ja kauniita. Kurotimme poimimaan niitä suun täydeltä, jonka jälkeen lähdimme palaamaan leiriin. Koko takaisin tulo matka oli erittäin hiljainen, sillä kumpikaan ei voinut sanoa sanaakaan lehdet suussaan. Aurinko alkoi hellästi hyväillä turkkejamme ja samalla sulattaa hienosta kuuraa, mikä oli vallannut metsän.
Työnnyimme sisään leiriin ja suuntasimme oitis pentutarhan ulkopuolelle laskien lehdet varovasti maahan. Pentutarhan seinämät olivat kuin uudet, eikä niistä voinut päätellä mitään. Ketun tekemä reikä oli nyt täysin korjattu kiitos koko Varjoklaanin aputassujen.
"No niin, nämä lehdet eivät todellakaan riitä koko pesän vuoraukseen, mutta varapäällikkönä sinä voit laittaa jonkun jatkamaan tätä meidän jälkeemme, eikö vain?" kysyin ja nostin leveän lehden hampaisiini ja aloin asetella sitä tukevasti - osin tassuja ja osin hampaita käyttäen - kiinni pensaaseen. Rosmariiniputous hymähti leikkisästi ja naukui:
"Ehkä laitan sinut hoitamaan koko homman." Siristin silmiäni muka tuohtuneena, mutta sen jälkeen hymyilin naaraalle rakkaudentäyteistä hymyä. Rosmariiniputous vilkaisi taakseni hymyileväisenä, joten päätin katsoa mitä niin ilostuttavaa sieltä oli tulossa. Sydämeni kuitenkin suli kun näin Valvehengen perässä taapertavan kuuraturkkisen kellanpunaisen kollin, jonka metsänvihreät silmät kiilsivät innostuneina. Valvehenki käveli ohitsemme hymyillen.
"Teillä on kunnollinen poika", paras ystäväni naukui ja loikki suoraan pentutarhan suuaukosta sisään luultavasti kumppaniaan Orkideapolkua ja pentujaan Pyypentua, Hukkapentua ja Turvepentua tapaamaan. Fasaanitassu tassutteli luoksemme ja istahti rojahtaen viereemme, olihan vastanimitetty oppilas kävellyt juuri elämänsä ensimmäisen vähän pidemmän matkan.
"Tervehdys. Miten ensimmäinen päiväsi meni?" kysyin pojaltani. Tämä nosti metsänvihreän katseensa meihin.
"Hyvin. Kiersimme Valvehengen kanssa rajoja. Reviiri oli tosi suuri", kolli naukui yhdellä tassullaan ympyrää mahan piirtäen. Naurahdin lempeästi.
"Mutta me juteltiin myös. Rosmariiniputous, Valvehenki käski minun kysyä sinulta enemmän tietoa Kylmähenkäyksestä, sinä kuulemma tunnet hänet hyvin", poikamme naukui Rosmariiniputousta itsevarmasti katsoen. Tunsin kuinka kalpenin ja sydämeni hyppäsi kurkkuuni. Fasaanitassu oli juuri kysynyt Kylmähenkäyksestä. Vilkaisin hätääntyneenä Rosmariiniputoukseen, joka vilkaisi samanaikaisesti minuun. Nielaisin tyhjää.
//Rosma? Fasu?
781 sanaa
Rosmariiniputous 25.11.2018
Heti kun Fasaanitassu mainitsi Kylmähenkäyksen nimen, hengitykseni tuntui pysähtyvän hetkellisesti ja sydämeni tuntui jättävän lyönnin tai pari välistä. Vilkaisin nopeasti Valvehenkeä ja kohtasin sinertävänharmaan kollin pahoittelevan katseen. Tajusin heti, ettei kolli ollut tahallaan maininnut Kylmähenkäystä, koska hänkin ymmärsi millaisen tunteiden kuohun isästäni kertominen voisi aiheuttaa pojalleni. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin kohtaamaan vanhemman poikani metsänvihreään katseen.
"Kyllä, minä tunsin hänet. Minä tunsin Kylmähenkäyksen erittäin hyvin. Mutta minun täytyy kysyä, tahdotko sinä varmasti tietää hänen koko menneisyytensä?" kysyin varovaisesti Fasaanitassulta. Kellanpunaisen kollin silmissä välähti epäröinti, mutta sitten hän ravisteli sen pois ja pakotti päättäväisyyden kasvoilleen.
"Kyllä, tahdon tietää kaiken hänestä mitä tiedät", oppilas ilmoitti itsevarmasti. Huokaisin hiljaa ja asetuin sitten istumaan, koska tässä tulisi kestämään hyvä tovi.
"Hän oli aivan tavallinen soturi kun minä synnyin sisarieni kanssa. Sisarieni nimet ovat Korentolento, Hikkoritassu ja Utukyynel ja he ovat kaikki kuolleita nykyään. Tähän aikaan Kylmähenkäys oli saanut ensimmäisen oppilaansa, Happotassun, ja... hän oli tuntenut todella hyvin isoemosi, Liljahenkäyksen, mutta heidän välinsä olivat kiristyneet", selitin tärisevällä äänellä. En vain pystynyt sanomaan, että Kylmähenkäys oli minun isäni ja Liljahenkäyksen entinen kumppani. Se sana ei suostunut tulemaan ulos suustani.
"Kylmähenkäys alkoi tapailemaan erästä kuolonklaanilaista naarasta, jonka nimi on Jäälilja. Jäälilja koulutti häntä ikään kuin omaa oppilasta ja lupasi auttaa Kylmähenkäystä pääsemään Varjoklaanin päälliköksi, koska se oli hänen suurin tavoitteensa. Jäälilja tapasi kerran Kylmähenkäyksen kuten tavallisestikin ja antoi hänelle tehtäväksi tappaa joku varjoklaanilainen, ainakin minun tietojeni mukaan. Ja Kylmähenkäys valitsi uhrikseen Liljahenkäyksen." Fasaanitassun suu avautui ammolleen, kun mainitsin hänen isoemonsa. En voinut edes kuvitella kuinka oudolta tämä kaikki kuulosti.
"Kylmähenkäys hyökkäsi parantajan pesässä isoemosi kimppuun, mutta paikalle saapuneet Sienikarva ja silloinen Minttusydän tulivat Liljahenkäyksen apuun ja yhdessä he voittivat Kylmähenkäyksen. Minttusydän karkotti hänet rangaistuksena ja Kylmähenkäys muutti Kuolonklaaniin."
"Mistä sinä tiedät näin paljon Kylmähenkäyksestä? En kyllä uskonut että tietäisit näin paljon jostakin petturista", Fasaanitassu totesi yllättyneenä. Vetäisin syvään henkeä. Nyt tai ei koskaan.
"Fasaanitassu, Kylmähenkäys on minun isäsi ja täten sinun isoisäsi. Hän oli Liljahenkäyksen kumppani."
Fasaanitassun suu loksahti vielä isommin auki ja hänen metsävihreissä silmissään välähti epäusko. Laskin luonnonvalkean häntäni poikani selälle ja silitin hänen selkäänsä hellästi.
"E-eli minä olen sen petturin pennunpentu?" kolli kysyi hämnentyneenä. Nyökäytin surullisena päätäni.
"Mutta ei siinä ole kaikki. Hän on yrittänyt Liljahenkäyksen lisäksi tappaa minut kahdesti, ensimmäisellä kerralla isäsi pelasti minut ja toisella kerralla eräs kuolonklaanilainen pelasti. Kylmähenkäys kuoli kuitenkin, kun sama Kuolonklaanin kissa tappoi hänet. Mutta kuolemaansa ennen hän ehti hankkia jonkun naaraan kanssa pennun, joka on täten minun siskopuoleni ja sinun tätipuolisi. Hänen nimensä on Pakkaspentu ja hän asustaa Kuolonklaanissa. Sinun kannattaa kuitenkin pysyä kaukana hänestä, koska kuolonklaanilaiset ovat todella vaarallisia kissoja. Älä ikinä luota heihin, usko minuun", kuiskasin pojalleni ja huokaisin sitten syvään. Nyt olin kertonut Kylmähenkäyksestä pojalleni ja hän tiesi nyt, että hänen isoisänsä oli verenhimoinen petturi. Haukkatassu ei tosin tiennyt tästä vielä mitään eikä kumpikaan heistä vielä tiennyt Tihkutähden menneisyydestä mitään.
"Fasaanitassu, sinun kannattaa sulatella tätä asiaa jonkun aikaa. Ja muista aina, että hän on kuollut eikä sinun tarvitse ikinä murehtia Kylmähenkäyksestä", lisäsin vielä ja kumarruin nuolaisemaan poikani poskea rakkauden osoituksena. Sitten pelkoni kävi toteen, kun Fasaanitassu kysyi:
"Entä minun isoisäni isän puolelta? Onko hänkin samanlainen ilkeä kissa vai miksi te ette ole koskaan maininnut häntäkään?"
Käännyin vilkaisemaan Kettuaskelta, joka näytti epäröivältä. Nyökäytin hitaasti päätäni kumppanilleni. Ehkä olisi parasta antaa hänelle Tihkutähdenkin menneisyyskin sulateltavaksi nyt kuin antaa hänen odottaa ja ottaa se riski, että poikamme kärsimättömyys pilaisi hänen harjoitteluhalunsa.
//Kettu?
//554 sanaa
Kettuaskel 26.11.2018
Rosmariiniputous oli juuri kertonut miltei koko Kylmähenkäyksen elämäntarinan ja nyt katsoin poikaamme huolestuneena. Pelkäsin, että tämä kaikki olisi liikaa Fasaanitassulle, hän oli kovin hämmentyneen näköinen, eikä varmasti tiennyt mitä ajatella. Tunsin sydämeni hypähtävän uudestaan kun kuulin kollin seuraavan kysymyksen.
"Entä minun isoisäni isän puolelta? Onko hänkin samanlainen ilkeä kissa vai miksi te ette ole koskaan maininnut häntäkään?" Fasaanitassu naukui. Poikamme oli älykäs, tietenkin hän osaisi kysyä toisestakin puolesta. Vastaus jonka Fasaanitassu kuulisi seuraavaksi olisi jotain joka saisi hänet vielä enemmän sekaisin, sillä hän saisi kuulla että kumpikin hänen isoisistään oli hirviö. Vedin henkeä ja vilkaisin Rosmariiniputouksen meripihkaisiin silmiin nopeasti. Naraan katse oli yhtä jännittynyt kuin omanikin oli - tai enhän minä itseäni nähnyt, mutta veikkasin.
"Kyllä. Isänikin oli hirvittävä kissa - vai pitäisikö sanoa on", naukaisin kammottavan synkästi, en pitänyt isästäni, ei vaan vihasin häntä. Viattomien kissojen murhaajaa. Fasaanitassun kulmat kurtistuivat huolestuneina.
"Olet varmaan kuullut jo kissojen ylösnoususta", totesin ja heilauttelin häntääni hermostuneena puolelta toiselle, "Isäni on Tihkuturkki. Hän, jolla on tummanharmaa turkki ja hänen selkänsä pilkut loistavat valkeina kauas kuin tähdet hopeahännässä, mutta silti Tihkuturkki on jotain muuta kuin kaunis ja viaton tähti. Hän on murhaaja", nielaisin ja jäin odottamaan kellanpunaisen kollin silmien pyöristymistä ja järkyttynyttä henkäisyä, mutta sen sijaan oppilas naukui:
"Yhden kissan murhaajako?" Katsahdin poikani metsänvihreisiin silmiin synkistyneenä, poikani ei ollut koskaan nähnyt minua tällaisena. Näin täynnä raivoa jotakin kissaa kohtaan. Pudistin päätäni.
"Veikkaan hänen riistäneen yli kymmeniä henkiä. Hän teki sen kaiken vain siksi, että pääsi johtamaan Varjoklaania. Hän tappoi oman emonsa Hämyliljan, isänsä Tuikesilmän, Tähtiklaania puolustavan veljensä Hämytassun ja häntä edeltävän päällikön Loistetähden monesti ja hitaasti kiduttaen. Tihkuturkki lavasti muita. Ja vielä lopuksi hän ohjasi Varjoklaanin kirjaimellisesti suohon, mutta nyt emoni on nostamassa sitä sieltä", kerroin pentuani herkeämättä tuijottaen. En halunnut pelotella häntä liikaa. Olin vasta nyt tajunnut kuinka samanlaisia mielipuolia Tihkutähti ja Kylmähenkäys olivat olleet, kumpikin olivat halunnet tappaa perheensä pakkomielteisesti. Kylmät väreet kulkivat ihollani, joten vaihdoin asentoa oloni helpottamiseksi. Huomasin myös takajalkani puutuneen ja aloin nuolla sitä että saisin taas veren kiertämään normaalisti. Hetken päästä nostin pääni ylös ja nau'uin rauhalliset sanat:
"Mutta älä huoli, olette turvassa; sinä, Haukkatassu ja Rosmariiniputous. Se ketunmielinen kissa ei tule koskemaan pitkälläkään tikulla teihin ja jos minun tarvii niin tapan sen kissan omin käpälin, sillä mikään ei ole minun perheeni turvaa tärkeämpää."
//Rosma? Fasu?
373 sanaa
Rosmariiniputous 27.11.2018
"Mutta älä huoli, olette turvassa; sinä, Haukkatassu ja Rosmariiniputous. Se ketunmielinen kissa ei tule koskemaan pitkälläkään tikulla teihin ja jos minun tarvii niin tapan sen kissan omin käpälin, sillä mikään ei ole minun perheeni turvaa tärkeämpää", Kettuaskel naukaisi pojalleen ja vilkaisi minuun nopeasti. Vaikka uskoin siihen, että kumppanini tulisi suojelemaan perhettään viimeiseen hengenvetoonsa asti, tunsin aina oloni uhatuksi Tihkuturkin seurassa. Entinen päällikkö vihasi minua varmasti eniten kaikista Varjoklaanin kissoista ja aina kun hän oli muutaman hännänmitan päässä minusta, tuntui siltä kuin tummanharmaa päällikkö hengittäisi niskaani. Käännyin hämmentyneen poikani puoleen ja suru lävisti heti sydämeni, kun tunnistin Fasaanitassun silmissä epäuskon ja jonkinlaisen pettymyksen suvustaan. Hän selvästikin häpesi Kylmähenkäystä ja Tihkuturkkia ja ennen kaikkea sitä, että oli veljensä Haukkatassun kanssa heidän pennunpentunsa.
"Minun kummatkin isosisäni ovat siis hirveitä Pimeyden metsään uskovia tappajia, jotka pettivät perheensä ja klaaninsa. Ja niiden kissojen verta kulkee minunkin elimistössäni", Fasaanitassu naukaisi pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen ja kiristelin tuimastuneen näköisen hampaitaan. Huokaisin syvään ja laskin hennon, luonnonvalkean etukäpäläni poikani etukäpälän päälle.
"Mutta sinulla on myös veljesi kanssa aivan upeat isoemot. Minttutähti on Varjoklaanin päällikkö, joka nosti tämän klaanin pimeydestä takaisin valoon ja Liljahenkäys on Varjoklaanin parantaja, joka tullaan aivan varmasti muistamaan oikeudenmukaisena ja klaanilleen uskollisena kissana. Kylmähenkäys ja Tihkuturkki ovat vain huonoja muistoja, he ovat kummatkin kuolleet jo", muistutin Fasaanitassua ja nousin sitten jäykähkösti seisomaan. Poikani metsänvihreä silmä oli tyhjä ja hänen olemuksensa oli lyyhistynyt hetkessä päättäväisestä olemattomaksi.
"Pyydän, Fasaanitassu, älä anna heidän ikävien menneisyyksiensä määrätä millainen kissa sinusta tulee. Minä voin jo nyt nähdä, että sinusta ja Haukkatassusta tulee jonain päivänä Varjoklaanin parhaita sotureita ja silloin te todistatte kaikille teitä epäilleille kissoille, että te ette ole millään tavalla isoisienne kaltaisia. Menehän nyt Valvehengen luokse, ei sinusta tavallista parempaa tule ilman ankaraa harjoittelua", naukaisin ystävällisesti. Fasaanitassu nyökäytti minulle päätään hieman iloisemman oloisena ja kipitti sitten pois luotamme, suunnaten askeleensa sinertävänharmaan mestarinsa luokse. Heti kun poikamme oli poistunut kuuloetäisyydeltä, Kettuaskel porasi sähkönsinisen katseensa minuun.
"Tiedätkö onko Kylmähenkäys herännyt vielä henkiin?" kolli kysyi varovaisesti ja siristi hieman silmiään mainitessaan petturi-isäni nimen. Kohautin lapojani ja annoin katseeni kierrellä Varjoklaanin leirissä.
"En tiedä, en ole ainakaan törmännyt häneen Emonsuulla kulkiessani eivätkä sillä alueella metsästäneet partioot myöskään. Uskon kyllä, että hän on palannut jo metsään mutta asustaa Kuolonklaanin leirissä tai sitten vain emme ole nähneet häntä Emonsuulla. Voin sanoa, että en odota isäni kohtaamista, koska minulla ei ole pienintäkään aavistusta mitä sen tapahtuessa tulee tapahtumaan. Tulen varmasti tärisemään halusta viiltää hänen kurkkunsa auki ja antaa hänen vuotaa kuiviin, mutta Kylmähenkäys haluaa varmasti tehdä samoin. Jos koskenkin hänen tyttäreensä, menetän kyllä henkeni ennen kuin ehdin sanoa oman nimeni", totesin, kun Pakkaspennun lumenvalkoinen hahmo rakentui mieleeni. Se kuolonklaanilainen oli näyttänyt kävelevältä huutomerkiltä jo ensimmäisellä kerralla ja minua pelotti, millainen soturi hänestä tulisi. Arvelisin, että hyvin samanlainen kuin emonsa, Jäälilja.
"Sinä ja Minttutähtihän kävitte Kuolonklaanin leirissä, joten näitkö sinä Pakkaspentua?" Kettuaskel kysyi.
"Kyllä, minä pääsin juttelemaankin hänelle. Kerroin, että olen hänen siskopuolensa ja Pakkaspentu katsoi minua aivan kuin olisin juuri pudonnut Nelipuilta. Oudointa oli se, että kerroin meidän kumpienkin isän olevan Kylmähenkäys ja Pakkaspentu näytti siltä kuin hän olisi kuullut sen nimen ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. En ole aivan varma mitä tarinaa Jäälilja on vuodattanut hänelle ja mitä yksityiskohtia hän on jättänyt mainitsematta, mutta tuo oli ainakin ensimmäinen maininta Kylmäjenkäyksestä siskopuoleni kohdalla", selitin. Kettuaskel nyökäytti miettivän näköisenä päätään ja nuolaisi nopeasti punertavanruskeaa etukäpäläänsä.
"Tule, minä tahdon nyt vain päästä kävelylle. Voisimme käydä vilkaisemassa, jos Emonsuun alueelta löytyisi hieman tuoresaalista", naukaisin rennosti Kettuaskeleelle. Kumppanini hymähti nopeasti ja lähti sitten rinnallani tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti.
Harpoimme rauhallisin askelin Kuolonklaanin ja Varjoklaanin rajamaiden edustalla. Ohitimme rajan ja astuimme tyynesti Kuolonklaanin nummialueille, mitä en olisi ikimaailmassa tehnyt pari kuuta sitten. Sodan ajaksi Viiltotähti oli suonut meille luvan kulkea klaaninsa reviirillä ja metsästää Emonsuun lähettyvillä.
"Seis siihen paikkaan!"
Säpsähdin niin pahasti, että niskakarvani seisahtivat silmäräpäyksessä pystyyn ja häntäni nousi suorana ylös. Tiheiden aluskasvillisuuksien seasta sukelsi esiin miltein kokomusta naaras, jonka tunnistin hetken kuluttua Tuuliklaanin Hohdehangeksi. En olisi tunnistanut häntä ellen olisi huomannut valkeaa etukäpälää ja rintakarvoitusta. Yllätyin nähdessäni Metsäklaaniin kuuluvan kissan täällä, oliko mahdollista että hän oli päättänyt ottaa vastaan Viiltotähden tarjonnan avoimista ovista ja liittynyt Viiltoklaaniin?
"Rosmariiniputous. Kettuaskel. Mitä te teette täällä?" Hohdehanki kysyi ja siristeli jäänsinisiä silmiään. Kohotin kuonooni ylväästi, koska ymmärsin hyvin asemani enkä antaisi minua nuoremman vihollisklaanilaisen pelottaa minua.
"Tulimme kävelylle Emonsuun lähettyville ja ajattelimme myös katsoa, jos tuoresaalista löytyisi. Onhan Varjoklaanilla nykyään lupa metsästää tällä alueella. Saisinko udella sinun syytäsi täällä olemiseen? Viimeksi kun kuulin jotain sinusta, olit tuuliklaanilaissoturi", naukaisin tyynesti. Jos Hohdehanki kertoisi asuvansa Emonsuulla, aikoisin kysyä häneltä tiesikö naaras mitään Kylmähenkäyksestä.
//Hohde? Kettu?
//747 sanaa
Hohdehanki 28.11.2018
Katselin kahta paikalle saapunutta kissaa jäänsinisillä silmilläni. Olin juuri palaamassa takaisin Emonsuulle tutustumiskierrokseltani. Kuolonklaanin reviiri mustutti aika lailla Tuuliklaanin reviiriä, mutta seassaoli muutakin kuin nummea. Lisäksi reviiri oli paremmassa suojassa tuulelta, mikä oli positiivinen parannus. Varsinkin Korkokivien lähistöllä tuuli oli heikkoa. Minun ohuen turkkini puolesta se oli oikein mahtava asia. Lisäksi tiesin, että Kuolonklaanin leirissä oli jopa oikeat pesät. Mahtavaa. En joutuisi enää nukkumaan vaivaisessa kuopassa. Hymähdin äänettömästi ja kiinnitin huomioni uudelleen kahteen kissaan, jotka olivat saapuneet tänne Emonsuun lähistölle. Tunnistin heidät kyllä. Tuon kaksikon edeustajat olivat Varjoklaanin sotureita. Ellen erehtynyt pahasti, toinen heistä oli jopa Varjoklaanin varapäällikkö. Valkea naaras nimittäin. Soturi tuijottiminua hieman epäileväisen omahyväisesti. Tämän mustat ja harmaat kilpikonnalaikut väreilivät hennossa tuulessa. Punaruskean kollinkin minä tunsin, mutten tiennyt hänestä juurikaan mitään. Kokoontumisissa kiertäneiden huhujenperusteella nämä kaksi olivat kumppaneita, mutta niihin klaaninvanhinten juoruihin ei ollut luottamista. Muutenkin kokoontumisen ainoa hyödyllinen asia oli tieto. Tieto siitä, missä kunnossa vihollinen oli. Jos he olivat lihaksikkaan näköisiä, ei kannattanut yrittää hyökätä. Luisevan klaanin taas voittaisi helposti.
"Rosmariiniputous. Kettuaskel. Mitä te teette täällä?" kysyin jäisellä äänellä. Valkoinen, kirjava naaras nosti kuonoaan itsekeskeisen näköisenä. Tuijorin soturia harmaan ja mustan sekaista nenänvarttani pitkin. Rosmariiniputous näytti harvinaisen ärsyttävältä kissalta. Mutta antaisin hänelle mahdollisuuden, minun täytyisi taistella hänen rinnallaan, eikä häntä vastaan. Heikoksi hän, eikä vieressä seisova Kettuaskel saaneet minua luulla. Siksi näyttäisin heille ensimmäiseksi mahdollisimman kylmän puoleni. Sitä ei kylläkään tarvinnut kaukaa etsiä.
"Tulimme kävelylle Emonsuun lähettyville ja ajattelimme myös katsoa, jos tuoresaalista löytyisi. Onhan Varjoklaanilla nykyään lupa metsästää tällä alueella. Saisinko udella sinun syytäsi täällä olemiseen? Viimeksi kun kuulin jotain sinusta, olit tuuliklaanilaissoturi", valkea, hopeanharmaan ja mustan kirjava naaras kysyi minulta rauhallisella äänellä. Hän osui kipeään paikkaan. En minä entisestä tuuliklaanilaisuudestani välittänyt, se oli mennyttä se. Mutta en tosin toitotellutkaan siitä paljoa. Sen sijaan se, että kissat tunsvat minut tuuliklaanilaisena, ärsytti minua suuresti. Tuo varjoklaanilainen sai paikan vihattujeni listalta. Tosin hänellä oli vielä pieni mahdollisuus nostaa itseään ylöspäin listassani, kohti niinsanottujen hyvien listaa.
"Sinuna en mainitsisi sitä. Jos olisit syntynyt Jokiklaaniin, mutta olisit sydämmeltäsi varjoklaanilainen, olisitko sen vähempää klaanisi jäsen sinne muuttaessasi?" kysyin henkeä välillä vetämättä.
"Et", jatkoin hyytävästi Rosmariiniputouksen tai Kettuaskeleen vastausta sen kummemmin odottelematta. Kuolonklaanilaisuus, tai Viiltoklaanilaisuus oli minulle kunnia-asia. Olin muita Viiltoklaaniin tulleita parempi, olin vakoillut Viiltotähdelle kuita ennen muuttoani. En tiennyt, oliko raporteistani minkälaista apua, mutta vakoillut olin kuitenkin. Nykyään minua ei hävettänyt tai sen kummemmin vaivannut työni Jääliljan agenttina Tuuliklaania vastaan. Sillä en ollut tuuliklaanilainen, minulla ei voinut olla omantunnontuskia tuuliklaanilaisten pettämisestä. Käänsin päätäni ja yskäisin muutaman kerran. Kettuaskel kohotti kulmiaan, mutten voinut tietää, mitä tämä ajatteli. Luultavasti ihmetteli, miksi yskin. Röyhistin rintaani näyttääkseni mahdollisen terveeltä. Olinhan minä terve. Sairastaminen oli väärä sana astmalleni. Astma nyt vain oli minussa, eikä suostunut lähtemään pois. En minä sitä sairastanut, se vain roikkui minussa itsepintaisen sinnikkäästi kiinni. Rosmariiniputous nyökkäsi puoliksi itselleen meripihkan värisiä silmiä aavistuksen siristäen.
"Tunnetko sinä kissan nimeltä Kylmähenkäys?" Varjoklaanin varapäällikkö naukui minua tutkivasti katsellen. Kyllähän minä Kylmähenkäyksen tunsin. Hän oli ylösnoussut ensimmäisten joukossa ja asui nyt Emonsuulla. Hänen ja myös ylösnousseen erakko Pakkasen välillä oli jotain. Luulin, että he saattoivat olla kumppaneita. Kylmähenkäys ja Pakkanen eivät tosin käyttäytyneet aivan kuten kumppanit. Eivät he riidassakaan vaikuttaneet olevan. Oli miten oli, kyllä minä tunsin Kylmähenkäyksen. Pohdin vielä hetken Kylmähenlkäystä ja sitä, mitä hänestä tiesin. Muistaakseni tuo kolli oli ennen asunut Varjoklaanissa, mutta pettänyt sen ja muuttanut loppuiäkseen Kuolonklaaniin. Rosmariiniputouksen ilmeestä päätellen varapäälliköllä ja Kylmähenkäyksellä ei ollut kauhean lämpimiä välejä. Kuolonklaanille ei varmastikaan olisi hyväksi, jos varjoklaanilaiset saisivat tietää vihattunsa asuvan täällä Emonsuulla. En siis kertoisi Kylmähenkäyksestä.
"Enpä taida tuntea", valehtelin naaraalle viikseäkään väräyttämättä. Rosmariiniputouksen kasvoille ilmestyi uusi ilme. Se oli hieman inhon ja epäilyksen tapainen, mutta muuta en saanut selville.
"Ja miksi sinä kyselet minulta Kylmähenkäyksestä? Onko sinulla tapana kysellä jokaiselta vastaan tulevalta kissalta, tunteeko hän Kylmähenkäyksen?" nau'uin pisteliäästi. Rosmariiniputous ei reagoinut jälkimmäiseen kysymykseeni mitenkään.
"Kylmähenkäys on isäni", naaras naukui kylmänviileästi. Nyökkäsin pienesti ja hymähdin itsekseni. Ketunmitan päässä minusta Rosmariiniputous tuijotti mustaa turkkiani ja Kettuaskel katseli vuoron perään Rosmariiniputousta ja minua. Nyökkäsin vielä kerran itselleni ennen kuin nostin jäänsiniset silmäni pois käpälistäni takaisin kahteen klaanitoveriini, joiksi heitä saattoi nyt sodan aikana kutsua. Meitä kaikkia kolmea yhdisti yksi ja vain yksi asia: viiltoklaanilaisuus.
"No, mitäs mieltä olette tästä sodasta?" kysyin vaihtaen puheenaihetta sellaiseen, mistä klaanitoverit normaalisti saattoivat puhua. Minulle tekisi hyvää saada suhteita muihin klaaneihin. Ehkä saattaisin saada tieetoa muista niiden suhteiden kautta. Voisin saada vaikka ystävän, jota noista kahdesta ei kylläkään minulle tulisi. Kuitenkin, hyvistä suhteista oli aina hyötyä, kunhan muistaisi, että heitä vastaan saattoi tulla taisteluja. Ja silloin heitä vastaan olisi taisteltava. Onneksi Varjoklaani oli samalla puolella. Enkä minä kenenkään surkean metsäklaanilaisen latokissan kanssa vehkeilisi.
//Kepa? Toivottavasti toi Kylmän sivusta maininta ei haitannu ketään...
//754 sanaa
Kettuaskel 28.11.2018
Tuijotin luoksemme saapunutta miltei koko mustaa naarasta arvioiden sähkönsinisillä silmilläni. Olimme lähteneet Rosmariiniputouksen kanssa kävelylle, jonka tarkoituksena oli käydä tutustumassa alueeseen, jonka Kuolonklaani oli suonut reviiristään yhteiseen käyttöön Varjoklaanin sekä Kuolonklaanin kesken. Olin aluksi ollut hieman yllättynyt Viiltotähden anteliaisuudesta, mutta sitten ymmärsin, että Kuolonklaanin päällikkö halusi joukkojensa olevan vahvat - tai siis Viltoklaanin joukkojen. Nälkäisinä Varjoklaanilaiset eivät jaksaisi taistella täysillä. Olin myös oppinut sen, ettei Viiltotähti ollut loputtoman paha ja veikkasin, että klaaniemme välit olisivat hyvät sodan päätyttyäkin, ihan sama mikä lopputulos olisikaan. Ja Kuolonklaani oli juuri se klaani, jonka kanssa halusin Varjoklaanin olevan hyvissä väleissä, sillä tiesin mihin se klaani pystyisi halutessaan. Palasin takaisin maanpäälle ja kuuntelin alkanutta keskustelua tarkasti. Olin tunnistanut valkorintaisen naaraan Tuuliklaanin - tai nykyään mitä ilmeisemmin Viiltoklaanin - jäseneksi Hohdehangeksi. Hohdehanki, kovin kaunis nimi, jossa yhdistyi luonnon hento kauneus ja sen kylmä voima. Mistäköhän naaras oli saanut nimensä? Vierelläni seisovan luonnonvalkean naaraan sanat oli aseteltu puolustautuvaan asetelmaan, joka saattoi helposti muuttua ylimielisyydeksi vieraan kissan korvissa. Tiesin, että Rosmariiniputous puolustaisi Varjoklaanin oikeuksia loppuun asti ja ymmärsin tämän hyökkäävyyden. Veikkasin, että Hohdehanki pitäisi kylmää muuriaan yllä puolustautuakseen, sillä tämä klaanitoveri asia oli ihan uusi juttu minullekin. En tiennyt pystyisinkö koskaan luottamaan Viiltoklaanin jäseniin Kuolonklaanin puoliskolta sataprosenttisesti, vaikka tiesinkin yhteisen päämäärämme.
"Sinuna en mainitsisi sitä. Jos olisit syntynyt Jokiklaaniin, mutta olisit sydämeltäsi varjoklaanilainen, olisitko sen vähempää klaanisi jäsen sinne muuttaessasi?" musta naaras naukui, kun Rosmariiniputous oli kyseenalaistanut kissan kotiklaania, joka oli viime kokoontumisen myötä vaihtunut. Hohdehangen sanat kuulostivat korviini oikein hyviltä, naaraassa oli älykkyyttä jota minä arvostin. Uskoin, että Hohdehangessa olisi myös se kunnollinen kissa jossakin naaraan omissa sokkeloissa. Pian puheenaihe vaihtui Rosmariiniputouksen päätöksestä Kylmähenkäykseen ja pian olikin täysi keskustelu päällä kyseisestä petturista. Kuolonklaanilais naaraan mukaan hän ei tuntenut kumppanini isää, joka viittasi siihen ettei Kylmähenkäys olisi vielä herännyt henkiin, mutta toisaalta mitä olin juuri ajatellut Kuolonklaanilaisiin luottamisesta. Naaraan sanoista siis ei voinut päätellä mitään.
"No, mitäs mieltä olette tästä sodasta?" Hohdehanki kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen ja tutkaili meitä jäänsinisellä katseellaan pieni kiinnostuksen pilke kylmissä silmissään.
"Minttutähden ilmoitettua klaaninne ja Varjoklaanin yhdistymisestä ja tulevasta sodasta, voin aivan suoraan sanoa olleeni järkyttynyt, mutta nyt kun olen saanut aikaa ajatella asiaa niin olen tullut siihen tulokseen, että metsämme kaipaa muutosta. Mielestäni tämä tulevaisuus saattaa puhdistaa metsän, jota se on tarvinnut jo pitkään. Olette varmaan huomanneet kuinka muut klaanit katselevat vinoon Kuolonklaania ja Varjoklaania jo muutenkin, en halua sen jatkuvan. Haluan heidän näkevän myös meidän arvomme", selitin kohteliaasti kuten aina. Vihasin sitä, kuinka muut muka "paremmat" klaanit katselivat meitä, he pitivät meitä alempiarvoisempina kuin heitä itse vain ja ainoastaan Tihkutähden vieläkin vähän vaikuttavan aikakauden takia, eikö muut klaanit voisi muistella vanhoja ja hyviä aikoja? Kaikkien pitäisi olla samanarvoisia.
"En silti tiedä oliko sota paras ratkaisu asian korjaamisen, en haluasi että kissoja kuolee kun he puolustavat kotiaan. Eikö kodin pitäisi olla jotakin mitä voit sanoa omaksi turvapaikaksesi? Kun sota on käynnissä kenenkään kodissa ei ole enää turvallista, sillä hyökkäys voi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Toisin sanoen, mielipiteeni on hyvin monimutkainen, mutta siitä olen varma, että jokaisen käpälät tulevat kastumaan vereen", naukaisin tasaisella äänellä kuitenkin arvostava katse silmissäni. Arvostin Hohdehangen rohkeutta valita kohtalonsa Kuolonklaanissa, vaikka hänen entinen klaaninsa katsoisi häntä päätöksensä johdosta kieroon. Uskoin, että hän joka seisoi edessämme ei ollut murhaajien kuningatar, kissa jonka sisällä oli vielä hento valon säde - ehkä aivan pieni, mutta riittävä. Vilkaisin Rosmariiniputoukseen ikään kuin puheenvuoron itseltäni klaanimme varapäällikölle luovuttaen. Luonnonvalkea naaras nyökkäsi meripihkaisia silmiään ylväästi räpäyttäen ja alkoi sen jälkeen kertoa omaa mielipidettään.
"Mielestäni tuleva sota ei tuo mitään hyvää mukanaan. Se avaa vain haavat kissoihin ja klaaniaan puolustavien veri alkaa vuotaa - turhaan vuodatettu veri. Taistelen silti ylpeänä omaa klaaniani puolustaen, vaikka viimeiseen asti", Rosmariiniputous naukui. Nyökkäsin kumppaniini katsahtaen ja sen jälkeen käänsin sähköisen katseeni Hohdehankeen, joka silmäili meitä punniten omaa kantaansa.
"Sinullakin on varmasti oma kantasi haluaisin mielenkiinnolla kuulla sen. Jos saan kysyä haluaisin myös tietää sen, että miksi päädyit muuttamaan juuri Kuolonklaaniin? Oliko siihen joku painava syy miksi juuri tuonne? Toivon kuitenkin, että löydät etsimäsi uudesta kotiklaanistasi", nau'uin ja käännyin vilkaisemaan Rosmariiniputousta, "Haluaisin kovin vastauksen kysymykseeni, joten jos et suostu kertomaan vastaustasi ilmaiseksi, tarjoudun vastaamaan sinun esittämääsi kysymykseen, joka saa koskea mitä ikinä tahdotkin." Minua kiehtoi kovin Hohdehengen halu olla Kuolonklaanissa, vaikkei ollut synnynnäinen klaanin jäsen, en olisi koskaan itse muuttanut sinne. Perimmäinen syy kuitenkin kysymykseeni oli selvittää se, mitä Mäyräraita oli mennyt hakemaan Kuolonklaanista - se mikä oli ylittänyt hänen perheensä tärkeyden. Halusin tietää mitä Kuolonklaanilla oli tarjota, jota Varjoklaanilla ei ollut.
//Hohde? Rosma?
724 sanaa
Viiltotähti 18.11.2018
"Tahdon", Minttutähti vastasi tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vastaukseksi. Kaksi päällikköä hyökkäykseen saattoi olla melkoinen riski. Jos joku menisi vikaan ja joutuisimme esimerkiksi vangituiksi, klaanimme olisivat ongelmissa.
"Minäkin tulen", ilmoitti Rosmariiniputous tyynesti. Kaksi päällikköä ja varapäällikkö. Vielä pahempi. En kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan käännyin kohti Raepisaraa. Soturi katsoi minua kysyvästi.
"Sinä saat luvan jäädä leiriin", vastasin viileästi kollille, joka kohotti kulmiaan yllättyneesti. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Kuolonklaanin leiri ja jäsenet jäävät sinun vastuullesi hyökkäyksen ajaksi", selitin. Raepisara ei väittänyt vastaan, vaan nyökkäsi.
"Ketkä kaikki lähtevät mukaan?" entinen päällikkö kysyi vilkaisten vuorotellen jokaista pesässä istuvaa kissaa.
"Sovitaan siitä myöhemmin. Eiköhän tämä kokous ollut tässä", nau'uin ja nousin ylös. Myös muut nousivat. Raepisaran johdolla poistuimme pesästä, minä tietenkin viimeisenä. Leirin pääaukio oli lähes autio, sillä olivathan kissat jo nukkumassa. Tämä yö oli ollut kuolonklaanilaisille rankka. Aurinko nousi hiljalleen, mutta taivas oli yhä tumma. Vain muutama kissa kyyhötti leirin aukiolla yksistään. Pennut olivat palanneet takaisin pesäänsä kai nukkumaan.
"Jos vain tahdotte, voitte tutustua pikaisesti Kuolonklaanin leiriin. Poistukaa kuitenkin ennen aamupartion lähtöä", nau'uin kaksikolle. Minttutähti nyökkäsi ja lähti varapäällikkönsä kanssa tutkimaan klaanini leiriä.
Lähdin itse puolestani kävelemään kohti parantajan pesää. Suuri osa kuolonklaanilaisista oli kuollut taisteluissa tai muihin vammoihinsa, jonka vuoksi ylösnousseista suurin osa takuulla joutuisi parantajan pesälle. Raepisara ei kysellyt menoistani, vaan lähti kohti sotureiden pesää. Minua ei ihme kyllä väsyttänyt. Olin erittäin virkeä. Parantajan pesälle päästyäni kohtasin unisen Talvikkimuiston katseen. Naaras istui parantajan pesän sairasaukiolla ja katsoi minua suoraan silmiini. Huomasin sammalvuoteella makaavan ruskean kollin ja tunnistin tämän Teräkynneksi. Kolli oli Kaaoslinnun ja Vahvamielen poika, joka oli kuollut joitakin kuita sitten nelipuilla. Joku oli kai tuonut hänet leiriin. Nyt soturi nukkui sikeästi sammalvuoteellaan.
"Onko enempää ylösnousseita tullut?" kysyin parantajakissalta, joka säpsähti. Naaras oli vähällä nukahtaa, mutta nousi seisomaan ja venytteli pysyäkseen hereillä.
"Ei ole. Ilmoitan vaikka, jos niitä tulee", uninen parantaja totesi ja lähti kulkemaan kohti omaa pesäänsä. Murahdin vastaukseksi jotain ja käännyin pois pesästä. Viisi kissaa parissa päivässä ei ollut lainkaan huono tulos. Niitä tulisi takuulla enemmänkin kuluvien päivien aikana. Matkalla pesääni poikkesin tuoresaaliskasalla. Saalistuspartio oli palannut ja tuonut mukanaan runsaasti saalista. Sitä oli yllättävän paljon, vaikka lehtikato lähestyikin. Nappasin kasasta hiiren, sillä tiesin klaanin tarvitsevan kahta jänistä ja varpusta enemmän kuin minä. Nälkäni ei katoaisi tällä hiirellä, mutta ruoka vatsanpohjalla auttaisi unen saannissa. Söin hiiren pesässäni ja aloin sitten nukkumaan.
Kun heräsin, aurinko oli jo noussut ihan kunnolla. Unet olivat jääneet lyhyiksi, mutta oli paljon tehtävää. Ensiksi järjestin loppupäivän partiot: kolme saalistuspartiota ja kaksi rajapartiota. Toinen rajapartioista lähtisi matkaan yöllä. Reviiriä täytyi vahtia yötä päivää ylösnousevien kissojen sekä mahdollisten vihollisten varalta. Täytyi pysyä valppaana. Määräsin yöpartioon poikkeuksellisesti kaksi kissaa, Sumumyrskyn ja Tappotahdon. Oli parempi, että leiriä vahti kaaksi kissaa öisin. En uskonut Metsäklaanin hyökkäävän kimppuumme, mutta parempi oli valmistautua kaikkeen kuin olla valmistautumatta. Otin johtooni ensimmäisen rajapartion. Kävisimme läpi Tuuliklaanin rajan aina Korkokiville saakka. Varjoklaanin rajaa ei tarvinnut enää vahtia, sillä he saivat kulkea sen yli luvallani. Mukaani partioon lähtisivät Verikyynel, Graniittipolte ja Sysisydän. Halusin pitää pienen juttutuokion sekä Verikyyneleen että Sysisydämen kanssa. Partio lähtisi kuitenkin vasta aurinkohuipun aikaan. Rosmariiniputous ja Minttutähti olivat jo lähteneet leiristä. Pääaukiolla oli paljon kissoja.
Aurinkohuipun aikaan lähdin partioni kanssa matkaan. Pyysin Graniittipoltetta ottamaan hetkeksi johdon, kun jättäydyin perälle Verikyyneleen kanssa. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Tyynestä ilmeestä huolimatta saatoin havaita tuon silmissä pienen jännityksen.
"Emme ole jutelleet sitten kuolemani", aloitin keskustelun viileästi ja vilkaisin kahden muun partion jäsenen suuntaan. Sysisydän käveli Graniittipoltteen lähellä, kaksikko ei kuullut meitä.
"Niin. Olisit voinut kertoa minulle, kuka oikeasti olet", naaras vastasi hieman loukkaantuneesti ja käänsi katseensa eteenpäin pois minusta. Verikyynel oli minua pienempi, paljon pienempi. Hän oli kooltaan monia oppilaitakin pienempi, mutta pieni notkea keho teki Verikyyneleestä etevän hyökkääjän. Soturin liikkeet olivat nopeampia kuin monilla ja hänen leukansa voimat olivat hurjat. Olin kouluttanut Verikyyneleestä erinomaisen soturin. Hän oli erinomainen taistelija, yksi Kuolonklaanin parhaimmista.
"Olisi pitänyt, mutta se olisi ollut liian suuri riski. Ei sillä ettenkö luottaisi sinuun. Mitä harvempi siitä tiesi, sitä paremmin se pysyi salaisuutena", huomautin. Verikyynel nyökkäsi hitaasti. Hän ei alkanut väittämään vastaan.
"Aiotko valita itsellesi luottosotureita? Et valinnut varapäällikköä", naaras huomautti ja nosti katseensa taas minuun. Virnistin.
"Suunnitelmissa olisi. Yritän tässä vain kartoittaa oikeita vaihtoehtoja. Tuhokatse alkaa olla jo liian vanha, vaikka hänen lojaalisuudestaan ei voi olla epävarma. Oletko nähnyt hehkun hänen silmissään? Kuin hän olisi nuorentunut monia vuodenaikoja", hymähdin huvittuneesti. Verikyynel hymähti myös. Tuhokatse oli hänen isänsä, vaikka lämmintä isä-tytär -suhdetta kaksikolla ei koskaan ollutkaan.
"Minä voisin olla hyvä vaihtoehto, jos vain kiinnostaa. Uskollisuuden puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää", naaras huomautti viileästi vilkaisten minua.
"Tiedän, mutta toisaalta olet hyödyllisempi taistelukentällä. Jos Syöksyviilto ei olisi isäni, hän olisi erinomainen vaihtoehto", nau'uin pohtien. Verikyynel pysähtyi kuin seinään. Hän toki jatkoi matkaansa melko pian ja otti minut kiinni. Naaraan katse oli yllättynyt.
"Syöksyviiltoko sinun isäsi?" naaras kysyi murahtaen. Aivan. Hän ei tiennyt sitä. Verikyynel oli aina halveksunut veljeään, eikä ollut tuonkaan kanssa erityisen hyvissä väleissä. Eipä Syöksyviilto tietenkään ollut kertonut siskolleen minusta. Ja koska harva kuolonklaanilainen siitä tiesi, ei huhut vain olleet päässeet Pihlajakynnen tyttären korviin saakka.
"Niin. Hän on tässä elämässä isäni, Jokiklaanin Kirkasmarja emoni", selitin naaraskissalle murahtaen ja viilsin kynsilläni ilmaa. Verikyynel ei sanonut hetkeen mitään. En sanonut minäkään, sillä en nähnyt syytä särkeä tätä hiljaisuutta.
"Onko veli-parkani mennyt rakastumaan jokiklaanilaiseen?" Verikyynel kysyi lopulta ivallisesti. Pyöräytin silmiäni turhautuneena naaraan pentumaisuudesta. Hän halusi koko ajan kilpailla veljensä kanssa ja pilkata tätä.
"Ennemminkin jokiklaanilainen häneen. Se juttu on ollut historiaa jo syntymästäni saakka", totesin viileästi naaraalle. Verikyynel ei jatkanut veljensä pilkkausta vaan antoi olla.
"Keitä sitten olet ajatellut luottosotureiksesi?" Verikyynel kysyi jälleen.
"Potentiaalisia vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Kalmalilja rakastaa liikaa kumppaniaan ja Ahvenleuka tuntuu olevan nykyään hyvin etäinen. Sitten olisi tietenkin Kostohenki ja vanhempia sotureita, mutta en oikein tiedä. En ole tutustunut heihin niin hyvin tässä elämässäni", totesin tyynesti. Huomasin Sysisydämen jättäytyvän jälkeen Graniittipoltteesta. Naaras oli kai hivuttautunut hiljalleen kuuntelemaan keskustelujamme. Hän käänsi katseensa minuun.
"Kalmaliljako rakastaa liikaa? Ja pah, hän ei rakasta muita kuin itseään", naaras naukui synkällä äänellä. Kohotin hieman kulmiani yllättyneenä. Saavutimme ukkospolun ja lähdimme kulkemaan Tuuliklaanin rajaa pitkin merkiten rajamme erittäin tarkasti.
"Sinä et sitten suosittelisi emoasi luottosoturikseni?" kysyin Sysisydämeltä vaikka tiesin vastauksen. Naaras tuntui vihaavan emoaan, jota en kyllä ihmetellyt. Kalmalilja ei tainnut olla kovin läheinen pentujensa kanssa.
//Sysi?
Rosmariiniputous 18.11.2018
"Jos vain tahdotte, voitte tutustua pikaisesti Kuolonklaanin leiriin. Poistukaa kuitenkin ennen aamupartion lähtöä", Viiltotähti naukaisi minulle ja Minttutähdelle ja käski meitä sitten nopealla hännän heilautuksella pois päällikön pesästä. Soin Kuolonklaanin uudelle päällikölle nopean kumarruksen kunnioituksen osoituksena ja häivyin sitten pesästä Minttutähden perässä. Kuolonklaanin leiriaukio oli miltein tyhjä, mutta muutamia kissoja oleskeli silti leirissä. Heti kun minä ja Minttutähti sukelsimme ulos päällikön pesästä, aukiolla olevien kuolonklaanilaisten katseet porautuivat meihin. Tunsin oloni uhatuksi täällä, ja siihen oli syykin. Vaikka olimmekin nyt Kuolonklaanin kanssa samalla puolella, tiesin etteivät kaikki kuolonklaanilaiset olleet tyytyväisiä liittoon. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin sitten samaisen kivikön suuntaan, jolla Pakkaspentu oli leikkinyt hetki sitten. Nyt siskopuoleni leikki toisen pennun, mustan ja harmaan kilpikonnakuvioisen kollin, kanssa.
"Tahdot mennä juttelemaan hänelle", Minttutähti lausui ajatukseni ääneen ja marssi rinnalleni. Nyökäytin päätäni heikosti ja käännyin sitten surullinen ilme kasvoillani päällikön puoleen.
"Vaikka minä en todellakaan ikävöi Kylmähenkäystä, minusta tuntuu silti todella pahalta hänen puolestaan. Pakkaspentu on vain muutaman kuun ikäinen ja menettänyt isänsä. Emosta minulla ei ole hajuakaan, Kylmähenkäys ei maininnut häntä", totesin tyynesti ja käännyin sitten taas Pakkaspentua kohti. Tuo pentu näytti niin puhtaalta ja hyväsydämiseltä, mutta minä tiesin jo nyt, että hänen sisällään oli se sama pimeys, jonka isäni oli hänelle antanut. Tuo pimeys oli minunkin sisälläni ja pelkäsin sitä hetkeä, kun se lopulta pääsisi valloilleen. Se hetki tulisi vielä.
"Tule, mennään vaihtamaan pari sanaa hänen kanssaan", Minttutähti naukaisi rohkaisevasti ja lähti tassuttelemaan leikkivää pentukaksikkoa kohti. Lähdin luonnollisesti seuraamaan ystävääni, mutta tunsin silti polttavan epävarmuuden liekin rinnassani. Kun saavutimne Pakkaspennun, lumenvalkea naaras kääntyi hämmentyneenä meitä kohti pesätoverinsa kanssa samaan aikaan. Kaksikko jäi tuijottamaan meitä, mutta minun meripihkainen katseeni oli keskittynyt vain ja ainoastaan siskopuoleeni. Hänen jäänsinisissä silmissään oli hämmentyneisyyttä, mutta silti sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota jokaisen kuolonklaanilaisen silmissä näkyi.
"Pakkaspentu, eikö se olekin sinun nimesi?" kysyin kohteliaasti. Pakkaspentu kallisti päätään heikosti ja siristeli jäänsinisiä silmiään.
"Kuka sinä olet ja mistä sinä tiedät minun nimeni?" naaras kysyi närkästyneenä. Ilme kasvoillani ei muuttunut, en liikauttanut lihastakaan.
"Minä olen Rosmariiniputous, Varjoklaanin varapäällikkö, ja minä tiedän sinun nimesi koska minä olen siskopuolesi", selitin tasaisella äänellä Pakkaspennulle. Lumenvalkoisen naaraan kulmat kohosivat ja epäusko välähti hänen kasvoillaan.
"Et sinä voi olla minun siskopuoleni, sinähän olet Varjoklaanista!" Pakkaspentu murahti ärhentyneenä ja nyrpisti hieman nenäänsä, varmaankin sille ajatukselle että hän oli vihollisklaanin jäsenelle sukuu. Virnistin silmänräpäyksen ajaksi, mutta sitten kasvoni palautuivat taas peruslukemille.
"Sinun isäsi, Kylmähenkäys, on myös minun isäni, mutta meillä on eri emot. Kuka sinun emosi onkaan?" kysyin uteliaalla äänensävyllä nuorelta pennulta. Pakkaspentu otti askeleen epäröivänä taaksepäin ja heitti nopean silmäyksen Tuskapentuun joka oli ainakin vähintään yhtä hämmentynyt kuin Pakkaspentu.
"Minun emoni on Jäälilja ja hän on Kuolonklaanin paras kissa", Pakkaspentu ilmoitti päättäväisen kuuloisena ja heitti nopean mulkaisun minuun. Siinä se siis oli, Jäälilja oli siskopuoleni emo ja Kylmähenkäyksestä oli varmaankin tullut naaraan kumppani. Enhän minä ollut millään tavalla yllättynyt uutisista, isäni oli Kuolonklaaniin tultuaan tarrautunut siihen naaraaseen kuin kirppu vanhuksen turkkiin.
"Nyt minä haluan leikkiä Tuskapennun kanssa ja ellette te häivy, minä hyökkään teidän kimppuunne", Pakkaspentu sähähti tylysti ja paljasti pienen, puhtaanvalkoisen hammasrivistönsä. Virnistin nopeasti ja otin pari askelta kauemmas hurjistuneesta pennusta.
"Olimme juuri jättämässä teidät rauhaan, koska meidän pitää lähteä. Näkemiin, Pakkaspentu", hyvästelin siskopuoleni ja käänsin selkäni kaksikolle, lähtien marssimaan leirin poikki uloskäyntiä kohti. Minttutähti ravasi nopeasti rinnalleni.
"No, minulla on nyt siskopuoli Kuolonklaanissa. Hänestä tulee varmasti hyvä soturi klaanilleen, mutta en luota häneen. Minun on parasta jättää hänet omaan rauhaansa Kuolonklaaniin, koska se on hänen kotinsa", kuiskasin niin hiljaa, että sanat oli tarkoitettu vain ja ainoastaan minulle, vaikka Minttutähti taisikin kuulla sanani. Sukelsimme rinta rinnakkain ulos leiristä.
"Minttutähti, saisinko kysyä sinulta yhtä asiaa?"
Rikoin masentavan hiljaisuuden vaeltaessamme Kuolonklaanin reviirin halki. Emonsuu häämötti vasemmalla ja Varjoklaanin raja suoraan edessä. Tuntui todella oudolta kulkea toisen klaanin reviirillä tällä tavalla, mutta tähän pitäisi vain tottua.
"Toki, mikä painaa mieltäsi?" Minttutähti kysyi tyynesti ja kääntyi katsomaan minua tummansinisellä katseellaan. Vetäisin syvään henkeä ja kohotin epäröivän katseeni valkeista käpälistäni naaraspäällikköön.
"Silloin Varjoklaanin leirissä, sinä pyysit minua ja Raepisaraa poistumaan pesästä, koska sinulla oli jotain asiaa Viiltotähdelle. Saisinko udella mitä asiaa sinulla oli?" kysyin mahdollisimman kohteliaasti, koska en tahtonut antaa sellaista kuvaa että Minttutähti ei saanut jättää mitään kertomatta minulle. Tahdoin silti, että pystyisimme pysymään uskollisina ja rehellisinä toisillemme emmekä joutuisi pitämään mitään asioita salassa.
//Minttu?
//696 sanaa
Minttutähti 20.11.2018
"Tietenkin voin sen sinulle kertoa. Olisin kertonut tämän muutenkin, mutten ehkä näin pian. Hyvä, että otit asian puheeksi", nau'uin hyväksyen naaraan pyynnön. Nenääni tulvahti tuttu Varjoklaanin tuoksu, olimme ylittäneet klaaniemme välisen rajan, jota kohta katoaisi hetkellisesti kun saimme kulkea Kuolonklaanin puolella metsästämässä. Ilmassa leijui kirpeä mäntymetsän tuoksu mitä rakastin. Varjoklaani tulisi aina olemaan kotini - elämäni loppuun saakka.
"Minä olen saanut enteen Tähtiklaanilta", maukaisin kääntäen syvän sinisen katseeni vakavana Rosmariiniputoukseen. Naaraan pupillit laajenivat silkasta hämmästyksestä, mutta ei mikään ihme.
"Mitä siinä sanottiin?" luonnonvalkea naaras kysyi varovasti samalla askeliaan kiristäen. Myhäilin hetken aikaa ja mietin ennustusta ja Viiltotähden tulkintaa siitä.
"Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta", nau'uin ja katsahdin varapäällikköni meripihkaisiin silmiin, joissa kiilsi epätietoisuus. Tiesin mille se tuntui, se kun ei tiennyt mitä ennustus tarkoitti. Olimme saapuneet palaneelle vuorivaahteralle, joka oli kovin karun näköinen mihin vuodenaikaan tahansa. Sen ympärillä ei ollut punertavan ruskeita lehtiä, mitä olisi vuorivaahteralta voinut odottaa. Puun juurella kaikki oli paljasta, sillä eihän nyt kuolleessa puussa lehtiä ollut. Turkkini pörhistyi kauhusta kun tunnistin nenääni tulvahtaneen hajun ja kun käännyin katsomaan oikeaan suuntaan näin suuren harmaavalkean pystykorvaisen koiran. Sen kirkkaan siniset silmät tuijottivat meitä ikään kuin himoiten häneltä vietyä lelua ja sitä me varmaan koiralle olimmekin, leluja.
"Koira!" rääkäisin kauhistuneena kynsiäni paljastellen. Rosmariiniputous hätkähti ja olikin pian jo taisteluvalmiudessa. Edessämme oleva koira oli valtava, ainakin kolme kertaa meitä suurempi ja se sai jo kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Aluksi koira oli aivan hipihiljaa ja tuijotti meitä voitonriemuinen välke silmissään, mutta sitten aukiolla alkoi kaikua syvä ja korvia riipivä murina. Silloin otus hyökkäsi leukojaan hullun lailla aukoen ikään kuin toivoen, että saisi jonkinlaista suuntäytettä. Eläimen valkeat hampaat olivat terävät ja kuolettavat, joka sai sisälläni piilevän pakokauhun voimistumaan. Juuri kun koira oli saavuttamassa meitä kaarsin sen sivulle ja loikkasin kiinni sen kylkeen hampaani syvälle sen nahkaan upottaen. Koira vinkaisi toistuvasti ja siitä päättelin Rosmariiniputouksenkin iskeneen, eläin alkoi ravistella hurjasti itseään, jotta tässä kiinni olevan kissat irtoaisivat. Pian otteeni lipesi ja lensin aukion laidalle mukanani vain suullinen koiran harmaita karvoja. Katsoin toivottomana kuinka Rosmariiniputous lensi myös vähän matkan päähän koirasta. Peto oli älykäs, sillä tilaisuuden tullen se lähti oitis kohti luonnonvalkeaa kissanaarasta, minun olisi tehtävä asialle jotain. Pinkaisin kylmiltäni juoksuun ja nappasin kiinni koiran tuuheasta hännästä ja huomasin sen jähmettyvän vihaisena. Sen jälkeen se alkoi kiertää ympyrää, jotta saisi hänen häntäänsä kajonneen kissan kiinni, joka sai totta kai pääni pyörälle. Samassa koira pysähtyi kuin seinään, sillä oli saanut jo itseensä kiinni uuden vastustajan. Samassa irtauduin eläimestä ja annoin tälle terävän sivalluksen kynsilläni. Koiran murina yltyi ja se kääntyi odottamattomasta suunnasta minuun päin ja sai kuin saikin otteen minusta. Pian olin koiran hampaissa sen riepoteltavana ja katselin vain avuttomana kuinka veri virtasi helakanpunaisena virtana alas maahan. Kaikki alkoi hämärtyä, mutta kuitenkin kaukaisesti tunsin tömähtäväni maahan ja lopulta en tuntenut enää mitään.
Hetken päästä avasin silmäni jossain missä olin käynyt viimeksi saadessani enteen. Tähtiklaani. Miksi olin täällä? Äskönhän minä olin ollut Rosmariiniputouksen kanssa.. voi hyvä Tähtiklaani olenko kuollut?
"Ei et ole, tai ainakaan lopullisesti", kuulin matalan, mutta naarasmaisen nau'un. Näin tumman naaraskissan istuvan lähellä minua lempeä pilke silmissään.*Hämylilja* Hänen vieressään istui juuri ja juuri erottuva erittäin haalea hahmo, jonka kauhukseni tunnistin omaksi itsekseni.
"Olet menettänyt yhden yhdeksästä hengestäsi", kuulin sanottavan ja sitten kaikki oli poissa.
Avasin silmäni ja tunsin tykyttävän kivun ympäriinsä varsinkin selkäni alueella, johon koira oli hampaansa upottanut. Pian erotin ylläni loistavat meripihkaiset silmät, jotka olivat huolesta pyöreät.
"Rosmariiniputous? Missä se koira on?" kähisin ja yritin nousta ylös, mutta haavojeni aiheuttama tuska ei suonut sitä. Rosmariiniputous vilkaisi taakseen vielä varmistaakseen tietonsa ja naukui sitten:
"Sen kaksijalka tuli hakemaan sitä, se vaikutti vihaiselta. Se laittoi koiran jonkinlaiseen köynnökseen"; naaras naukui. Nyökkäsin ja tunsin rauhan valtaavan itseni, osa haavoistani oli parantunut Tähtiklaanin suomalla voimalla, mutta silti tiesin että jotain oli vielä jäljellä.
"Meidän pitäisi varmaan mennä leiriin. Voisinko ottaa tukea sinusta?"
//Rosma?
640 sanaa
Rosmariiniputous 20.11.2018
Mietin Minttutähden juuri äsken lausumaa ennustusta mielessäni ja yritin ymmärtää sitä jollakin tasolla, mutta jokainen sana kuulosti aivan heprealta minun korvissani. Ennustuksessa oltiin puhuttu kuolemasta, joten kyseessä saattoi olla se sota, jonka Viiltotähti oli julistanut metsän muille klaaneille. Minua pelotti ensimmäinen hyökkäys, jonka kohteeksi oltiin päätetty Myrskyklaani. En tahtoisi vuodattaa turhaa verta, mutta sodassa oli kyse selviytymisestä ja mitä rankemmin taistelisin, sitä varmemmin voisin pelastaa klaanitovereitani. Ja olin ennen kaikkea uskollinen Varjoklaanille, joten tulisin suojelemaan klaanitovereitani henkeni edestä.
Yht'äkkiä nenääni tunkeutui jokin erittäin epämukava haju, joka sai niskakarvani nousemaan ja aistini terävöitymään. Tuo haju ei kuulunut Varjoklaanin ulkopuoliselle kissalle eikä kissalle muutenkaan. Olin juuri tajuamassa, mille eläimelle tunkkainen haju kuului, kunnes takaamme kuului hengästynyt läähätys ja käännyin Minttutähden kanssa salamannopeasti ympäri. Noin ketunmitan päässä meistä seisoi raskasrakenteinen harmaavalkea koira. Jäin tuijottamaan koiraa paniikki silmissäni hohkuen, tuo eläin oli ainakin neljä kertaa minun kokoiseni ja sai minut tuntemaan oloni heikoksi. Luimistin hitaasti korvani ja paljastin valkean hammasrivistöni.
"Koira!" Minttutähti rääkäisi kauhusta kalpeana ja hetki sen jälkeen verenhimoiselta näyttävä elukka lähtikin jo juoksemaan meitä kohti kuola suusta valuen. Irvistin julmasti ja kaarsin sitten taitavasti sivulle, väistäen sulavasti koiran holtittoman syöksyn meitä kohti. Ponnistin mutaiselle tantereelle ja loikkasin sitten suoraan koiran oikeaan kylkeen, tarrautuen neulanterävillä kynsilläni sen karheaan turkkiin. Upotin kulmahampaani koiran haiseviin karvoihin, joka sai vihollisen ulvaisemaan kivusta. Heti sen jälkeen koira ulvaisi uudelleen, joka kertoi Minttutähden hyökänneen myös eläimen kimppuun.
Ei kestänyt kauankaan kunnes koira sai heitettyä Minttutähden pois kyljestään ja lopulta minäkin lensin ilman halki ja iskeydyin raskaasti kovalle tantereelle. Päästin tuskaisen ähkäisyn suustani ja käännyin sitten katsomaan pakokauhun vallassa, kuinka koira lähestyi hampaat ojossa. Ehdin jo valmistautua itseni puolustautumiseen, mutta sitten koira kääntyikin jo ympäri ja alkoi jahtaamaan häntäänsä tarttunutta Minttutähteä. Seurasin meripihkaiset silmät suurina taistelua ja paniikki alkoi puristaa kurkkuani, kun koira onnistui tarttumaan hampaillaan päällikköön ja alkoi riepotella sitä rajusti. Pian tajusin, että punertavanruskean naaraan silmät olivat kieltäytyneet kokonaan. Oliko hän menettänyt hengen? Ähkäisin ja kohosin päättäväisenä jaloilleni.
"Jätä Minttutähti rauhaan!" rääkäisin raivostuneena ja ponkaisin suoraan harmaavalkean koiran kylkeen, upottaen uudelleen hampaani eläimen karvoihin. Koira ulvaisi toistamiseen ja irrotti otteensa Minttutähdestä, minkä seurauksena eloton päällikkö iskeytyi ikävän näköisesti maahan. Koira onnistui heittämään minutkin maahan, suoraan päällikön rinnalle.
Sitten ilmaan kantautui kova ääni, joka oli todella epäselvä ja matala. Sydämeni jätti lyönnin tai pari välistä, kun tajusin äänen kuuluvan kaksijalalle. Jos se tulisi tänne ja löytäisi minut ja Minttutähden, olisimme suuressa vaarassa. Tajusin voivani hyödyntää koiran herpaantunutta katsetta, joten tartuin päällikön niskanahkaan ja vedin hänet nopeasti muutaman hännänmitan päässä kasvavien saniaisten sekaan. Ehdin juuri työntää päällikön aluskasvillisuuden suojiin ennen kuin suuri kaksijalka työntyi aukiolle. Jäin seuraamaan kauhistuneena, kuinka kaksijalka sitoi oudon, köynnökseltä näyttävän asian kiinni koiraan ja kuljetti elukan pois aukiolta sen avulla. Vasta sitten, kun olin varmistunut että pelottava eläin oli kadonnut omistajansa kanssa, pystyin hengähtämään helpottuneena ja antamaan niskakarvojeni laskeutia taas. Vaara oli ohi, mutta pelko ei. Käännyin Minttutähden puoleen ja jäin odottamaan, että hän palaisi takaisin oikeaan maailmaan.
Tuntui kuluvan ikuisuus, kunnes Minttutähden tummansiniset silmät lopulta avautuivat ammolleen ja porautuivat minun meripihkaisiin silmiini. Henkäisin toistamiseen helpottuneena.
"Rosmariiniputous? Missä se koira on?" Minttutähti kysyi ja yritti nostaa itseään ylös, mutta koiran hampaista saadut haavat keskeyttivät päällikön aikomukset. Käännyin vielä vilkaisemaan olkapääni taakse ja tokaisin sitten naaraalle:
"Sen kaksijalka tuli hakemaan sitä, se vaikutti vihaiselta. Se laittoi koiran jonkinlaiseen köynnökseen." Minttutähti nyökäisi ja räpytteli raskaita silmäluomiaan muutaman kerran. Hengen menettäminen oli varmasti sattunut, joten päällikkö oli heikkona.
"Meidän pitäisi varmaan mennä leiriin. Voisinko ottaa tukea sinusta?"
Nyökäytin päätäni ja autoin heikkoa päällikköä nousemaan jaloilleen, tietenkin minun kylkeni tuen avulla. Kun Minttutähti pääsi pystyasentoon, annoin hänen laskea koko painonsa oikealle kyljelleni ja lähdimme sitten tassuttelemaan leiriä kohti.
"Rosmariiniputous! Minttusydän!"
Katseeni nousi automaattisesti maasta ja lähti tutkimaan ympäröivää metsää, kun kuulin päällikön soturinimen kajahtavan ilmoille. En ollut kuullut tuota nimeä käytettävän pitkään aikaan, koska olin luonnollisesti kutsunut ystävääni hänen päällikkönimellään ja nykyään Minttutähden soturinimi kuulosti todella oudolta korvissani. Lopulta meripihkainen katseeni tavoitti valkean kollikissan, jolla oli musta rinta- ja vatsa-alue. Entisen klaanitoverini vihreänharmaat silmät porautuivat minuun ja tunnistin nopeasti kuolleen varjoklaanilaisen.
"Tummasielu!" naukaisin ilahtuneena kollille. Tummasielu oli kuollut samassa partiossa veljeni Korentolennon, kun koira oli hyökännyt heidän kimppuunsa. Tihkutähti oli ollut kaksikon kanssa, mutta päällikkö oli vain menettänyt henkiä eikä ollut menehtynyt lopullisesti. Tummasielu juoksi luoksemme ja kääntyi katsomaan Minttutähteä hämmästyneenä.
"Mitä Minttusydämelle on tapahtunut? Hän on aivan veren peitossa?" Tummasielu kysyi ja alkoi tukea hetkeäkään epäröimättä päällikkö toisesta kyljestä.
"Hän on nykyään Minttutähti. Koira hyökkäsi kimppuumme kun olimme palaamassa leiriin ja hän menetti hengen. Minttutähti täytyy viedä parantajan pesälle hoitoon", käskin päättäväisenä ja Tummasielu nyökkäsi, lähtien kuljettamaan päällikköä leiriä kohti.
Heti kun sukelsimme leiriaukiolle, porhalsin Tummasielun ja Minttutähden kanssa parantajan pesälle, syöksyimme salamannopeasti parantajan pesälle.
"Minttutähti tarvitsee apua! Heti!" rääkäisin työnnettyäni sammalverhot kiireessä sivuun. Erään sammalpedin luona ollut Liljahenkäys kääntyi meitä kohti ja niin teki sammalpedillä makaava Sienikarvakin. En tiennyt minkä takia vaaleanruskea parantajakolli oli sammalpedillä, mutta minulla ei ollut aikaa murehtia siitä. Minttutähden haavat piti parantaa ennen kuin ne ehtisivät tulehtua ja tulisi riski, että päällikkö menettäisi useampia henkiä.
"Tuo hänet tänne!" Liljahenkäys ohjeisti automaattisesti ja ohjeisti minua ja Tummasielua tuomaan Minttutähden pesän reunamilla olevalle sammalpedille. Pujottelimme Tihkutähden ja Korentolennon sammalpetien ohitse ja laskimme haavoittuneen päällikön pedille.
"Mitä tapahtui?" Liljahenkäys kysyi kun olimme asettelemassa Minttutähteä sammalpedille.
"Olimme palaamassa Kuolonklaanin reviiriltä ja koira hyökkäsi kimppuumme. Minä selvisin ilman haavoja muutamia pintanaarmuja lukuunottamatta, mutta Minttutähti vahingoittui todella vakavasti", kumarruin hieman lähemmäs emoani ja madalsin ääntäni, jotta muut pesässä olevat eivät kuulisi, "hän menetti myös yhden hengen."
"Tummasielukin on vahingoittunut vakavasti, joten hänkin tarvitsee hoitoa", lisäsin vielä ja vilkaisin kiitollisena kollisoturia. Sitten taas käännyin emoni puoleen ja jäin odottamaan häneltä jonkinlaisia ohjeita, miten voisin auttaa Liljahenkäystä.
//Lilja? Minttu?
//926 sanaa
Rosmariiniputous 24.11.2018
Vaikka Minttutähti olikin jo lopettanut klaanikokouksen ja klaanitoverini olivat hiljalleen lähteneet jatkamaan jokapäiväisiä tehtäviään, jäin hetkeksi silmäilemään ylpeänä oppilaiksi päässeitä pentujani. Fasaanitassun mestariksi oli valikoitunut Valvehenki, joka sattui olemaan myös ystäväni Orkideapolun kumppani ja yksi Varjoklaanin parhaista sotureista. Valvehenki oli myös hyvin rauhallinen ja hyvin sanansa valitseva kissa, ja toivoin todella että hän pystyisi hallitsemaan Fasaanitassun uhmakkaan ja äänekkään luonteen. Vanhemmassa pojassani oli jonkin verran haastetta minua runsasti vanhemmalle soturille. Haukkatassun mestariksi oli tullut Varpusliito, minun kumppanini kaikessa muussa kuin romanssissa. Olin niin tyytyväinen siihen, että paras ystäväni sai jo toisen oppilaansa. En pystynyt kuvittelemaan elämääni ilman vaaleanharmaata kollia ja pystyin jo nyt kuvittelemaan, kuinka taistelisimme sodassa rinta rinnakkain ja suojelisimme uskollisesti Varjoklaania. Mutta kun puhuttiin Haukkatassusta oppilaana, nuorempi poikani oli vielä Fasaanitassuakin puheliaampi. Kyllä minä silti tiesin, että Varpusliito saisi tehtyä hänestä uskomattoman vahvan ja uskollisen soturin klaanilleen.
"Ylpeytesi näkisi leirin toiselta puolelta asti", Kettuaskeleen lämmin äänensävy sai katseeni kääntymään sivulleni. Rinnalleni saapunut kumppanini silmäili minua rakkaus sähkönsinisissä silmissä loistaen. Soin Kettuaskeleelle lempeän hymyn ja käännyin sitten vilkuilemaan taas poikiani, jotka olivat tassutelleet mestariensa luokse.
"En voisi olla ylpeämpi heistä tällä hetkellä, aivan äskenhän he olivat pieniä pentuja ja kohta he ovat jo oppilaita kouluttavia sotureita. Tiedän jo nyt, että heistä tulee Varjoklaanin parhaimpia sotureita ja he ansaitsevat kaiken sen kunnioituksen", naukaisin, mutta sitten katseeni synkkeni hieman, "juuristaan riippumatta." Kettuaskel arvasi heti mitä tarkoitin, sillä hän käänsi kasvoni häntä kohti käpälällään. Pystyin näkemään meripihkaisten silmieni epäröinnin heijastuvan kumppanini silmistä.
"Milloin ajattelit kertoa heille Kylmähenkäyksestä ja hänen teoistaan? On vain ajasta kyse kunnes he alkavat kysellä kuka heidän toinen isoisänsä on", Kettuaskel huomautti. Vaikken tahtonut myöntää sitä, tiesin kumppanini olevan oikeassa. Fasaanitassu ja Haukkatassu tiesivät jo Kyyhkylennon ja Okaliekin olevan isovanhempansa Kettuaskeleen puolelta, mutta he olivat kuulleet ainoastaan minun emoni nimen eikä Kylmähenkäystä oltu koskaan mainittukaan.
"En tiedä vielä. Viivyttelen Kylmähenkäyksestä kertomista mahdollisimman kauan, koska he eivät todellakaan tule innostumaan siitä ajatuksesta että heidän isoemonsa on täysin kuolonklaanilainen ja heidän emonsa veri on puoleksi Kuolonklaanin jäseniltä tullutta. Varsinkin nyt, kun tämä sota on alkamassa, se voisi sekoittaa heidän päätään ja hidastaisi täten harjoittelua", huokaisin syvään ja vilkaisin oppilaskaksikkoa, "minä kerron heille kaiken kun aika koittaa. En mieluiten kertoisi heille, että heidän isoisänsä on yrittänyt tappaa kahdesti heidän emonsa, mutta ehkä on parempi jos kerron kaiken ja annan heille vain aikaa ottaa kaikki se tieto vastaan."
"Hei, käytäisiinkö nopeasti vanhusten pesässä? Liljahenkäys mainitsi, että Vaskitsaviimalla on ollut hieman nuhaa ja kysyi, jos voisin käydä tarkistamassa hänen vointinsa", naukaisin ja käännyin Kettuaskeleen puoleen.
"Mennään vain. Voisin myös vaihtaa pari sanaa Pujosulan kanssa, en ole jutellut hänelle pitkään aikaan", Kettuaskel totesi ja lähti sitten marssimaan kanssani vanhusten pesää kohti. Käpälämme astuivat samaan aikaan tantereelle ja häntämme heilahtelivat täydellisessä tahdissa sivulta toiselle. Nyt kun pentujeni hoitaminen ei vienyt vapaa-aikaani, pääsisin viettämään taas enemmän aikaa Kettuaskeleen kanssa.
"Hyvää päivää", naukaisin astuessani valoisaan vanhusten pesään, mutta minua ja Kettuaskelta odottikin yllätys. Vanhukset nukkuivat rauhallisesti ja pesässä kaikui tasainen kuorsausten melodia. Virnistin huvittuneena ja vilkaisin vierelläni seisovaa Kettuaskelta.
"Taisimme tulla vähän huonoon aikaan. Meidän tuskin kannattaa herättää heitä, joten tullaan käymään vähän myöhemmin. Minun pitää muutenkin mennä pian ohjeistamaan pentutarhaa korjaavaa ryhmää", totesin kumppanilleni ja käännyin jo ympäri lähteäkseni pois pesästä. Aikeeni kuitenkin pysähtyi heikko naukaisu, joka kuulosti jollakin tavalla... yllättyneeltä. Jähmetyin paikoilleni ja käännyin vilkaisemaan klaaninvanhimpien pesää, jonka ylle laskeutui aavemainen hiljaisuus. Sitten sama yllättynyt naukaisu kajahti ilmaan uudelleen ja se sai Kettuaskeleenkin kääntymään ympäri. Yht'äkkiä Vaskitsaviiman nukkuvaan ruumiin takaa ilmestyi pienikokoinen naaras, jolla oli tuttu kullanruskea turkki. Jäin tuijottamaan kissaa hetken aikaa, kunnes kohtasin hänen kirkkaansinisen katseen. Suuni avautui ammolleen, kun tunnistin kuka seisoi siinä muutaman hännänmitan päässä.
"K-kaunokukka?" kuiskasin, tuskin uskoin silmiäni. Entisenä parantajana tunnettu klaaninvanhus hymyili minulle ja Kettuaskeleelle lämpimästi. Kaunokukka oli kuollut Haaskalasta levinneeseen tautiin ennen kuin Kettuaskel oli vielä päässyt oppilaaksi siskonsa Mäyräraidan kanssa.
"Sinäkin olet herännyt kuolleista. Tihkutähti ja Korentolentokin ovat palanneet metsään", naukaisin. Ajatus siitä, että kuolleet kissat palaisivat takaisin metsään, oli vieläkin hyvin hämmentävä minulle. Odotin silti innolla, että entiset varjoklaanilaistoverini palaisivat taas metsään ja pääsisin tapaamaan heitä.
"Onko sinulla kaikki kunnossa? Sattuisiko sinulla olemaan mitään haavoja?" kysyin Kaunokukalta. Naaras ravisteli päätään.
"Ei minulla ole haavoja, mutta minulla on hieman heikko olo, joten minun kannattaa varmaankin mennä nukkumaan", Kaunokukka totesi ja päästi suustaan haukotuksen. Nyökäytin päätäni ja annoin vanhuksen laskeutua vapaalle sammalpedille.
"Nuku sinä vain rauhassa, me jätämme sinut rauhaan. Näkemiin, Kaunokukka", lausuin hyvästit naaraalle ja peruutin kumppanini kanssa pesästä.
"No, nyt jo kolme varjoklaanilaista on palannut henkiin. Uskoisin, että Kylmähenkäyskin on palannut metsään takaisin", totesin ja vilkaisin sitten totisena Kettuaskelta, "miten muuten Tihkutähden kanssa on mennyt? Oletko jutellut hänelle?"
//Kettu?
//752 sanaa
Kettuaskel 17.11.2018
"Miten pärjäsin?" Lehmustassu kysyi hengitystään tasaten. Omakin hengitykseni oli nopeaa ja jalkani tuntuivat vähän helliltä kaiken tämän harjoittelun jälkeen. Kasvoilleni karehti tyytyväinen ilme, jonka pystyi päättelemään ylpeistä sähkönsinisistä silmistäni. Kuten sanottiin, silmät olivat sielun peili.
"Et ollut hyvä, vaan erittäin hyvä. Olen ylpeä sinusta Lehmustassu!" naukaisin rohkaisevasti nuorelle naaraalle ja tassutin tämän luokse puskemaan tämän lapaa, "Nyt olet ansainnut leposi. Minä tulen hakemaan sinut sitten kun meidän ryhmämme vuoro on pentutarhan luona." Lehmustassu nyökkäsi silmät innostuksesta ja tyytyväisyydestä säkenöiden. Väläytin oppilaalle vielä tutun hymyni ja lähdin tassuttamaan pois aukiolta hännälläni kissaa perääni viittoen. Lehmustassun koulutus eteni hyvin, pian voisin kysyä Rosmariiniputoukselta, että saisinko järjestää oppilaalle hänen soturiarviointinsa.
Kun saavuimme leiriin Lehmustassu otti suuntansa oitis kohti oppilaiden pesää kun taas minä kaarroin tuoresaaliskasan luokse. Riistaa oli erittäin vähän ja pelkäsin sitä mitä lehtikato toisi tullessaan. Valikoin kasasta kaikista pienimmän hiiren, sillä en halunnut muiden kärsivän nälästä itseni sijasta. Kannoin jyrsijän hieman sivummalle leiriin ja aloin haukata sitkeitä lihan paloja suuhuni. Olin miltei tukehtua lihanpalaseen, sillä ihan kuin olisin nähnyt leirin varjoissa vaarallisen tutut sähkönsiniset silmät. Kuitenkin hetken katseltuani en enää nähnyt mitään. Naureskelin itselleni sitä kuinka tyhmältä minusta tuntui, kolli jolle näkemäni silmät tuntuivat kuuluvan oli kuollut jo kauan sitten. Kuitenkin olin varma ettei kellään muulla klaanissamme ollut samanlaista katsetta - tietenkin itseäni lukuunottamatta. Olisiko se voinut olla Mäyräraita? *No niin Kettuaskel, älä anna mielikuvituksesi laukata!* Nielaisin hiiren viimeisetkin palat ja hautasin tähteet maahan, hiekan sileäksi tasoittaen. Sen jälkeen asetuin pienelle kerälle varjoihin ja suljin silmäni, nyt olisi aika levätä hetki.
Hetken päästä minut valtasi kuitenkin levoron tunne, joka esti lepäämisen. Pian huomasin syyn aiheuttajat, kaksi Kuolonklaanilaista oli tullut vierailulle ja huomasin kuinka Minttutähti talutti heitä Rosmariiniputouksen kanssa kohti päällikön pesää. *Mitäköhän asiaa noillakin kahdella oli?* Kohautin lapojani ja venyttelin makeaati, sen jälkeen lähdin suuntaamaan kohti aoturien pesän edessä istuskelevaa Valvehenkeä, jonka siniharmaa turkki melkein kuin hohti ouhatudestaan auringon valossa.
"Päivää rakas ystävä", sanoin sarkastisella äänellä astellessani kollin viereen. Valvehenki kohotti kulmiaan hienostineesti ja naukaisi:
"Päivää arvon herra." Purskahdin nauruun ja niin teki Valvehenkikin. Hetken päästä kuitenkin ilmeeni vakavoitui kun kysyin:
"Tiedätkö mitä nuo Kuolonklaanilaiset tekevät täällä?" Vilkaisin Minttutähden pesän suuntaan, josta juuri Kuolonklaanin entinen päällikkö Raepisara tassutteli ulos.
"He ovat varmaan tulleet auttamaan meitä öentutarhan korjauksessa", ystäväni töksäytti vitsailevasti. Tönäisin häntä kovakouraisesti pilke silmäkulmassani. Ennen kuin ehdimme jutella sen enmpää kuulin Rosmariiniputouksen naukuvan päiväryhmän kissoille siitä, kuinka heidän vuoronsa päättyisi nyt. Nyökkäsin nopeasti hyvästeiksi kollille ja lähdin noutamaan Lehmustassua oppilaiden pesästä. Pian hopeanharmaa naaras hiilenmustin pilkuin tassutti rinnallani kohti klaanimme varapäällikköä. Sirrisiipi ja Luomavirta olivat jo saapuneet paikalle.
"No niin, koko ryhmä on koossa. Hyvä. Sirrisiipi ja Luomavirta te voitte lähteä hakemaan leirin uökopuolelta rakennusmateriaaleja, sillä aikaa kun Lehmustassu ja Kettuaskel punojat pesän seinää. Siirry sinä Lehmustassu tuonne taakse, sillä taistelu pesässä aiheutti sinnekkin pienen reiän. Siellä pitäisi olla Havutassun jäljiltä vielä oksia. Kettuaskel sinä voit sillä aikaa korjata tätä suurempaa reikää", varapäällikkö ohjeisti. Pidin niin kovin siitä miten Rosmariiniputous osasi olla juuri oikein roolissaan, hän oli niin johtajaluontoinen. Kaikki kissat alkoivat toimiin myls minä. Olin sanonut Lehmustassulle, että jos naaralle tulisi ongelma muistaisi pyytää apua. Nyt käännyin luonnonvalkean kumppanini puoleen samalla kun punoin pesän seinämää.
"Miten päiväsi on mennyt?" kysyin hymyillen samalla kuitenkin pahaenteinen tunne tuntui vaanivan ympärillämme. Jonkin oli pakko olla vialla. Rosmariiniputous alkoi änkyttää ja käännyin katsomaan naarasta ja huomasin tämän kauhusta laajenneet pupillit. Kun katsoin tarkemmin huomasin, ettei hän katsonut minua vaan ohitseni. Käännyin ympäri ja näin auuren harmaan kollin tummemmilla pilkuilla - ja valitettavasti sähkönsinisllä silmillä. Karvani nousivat pystyyn.
"No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" kolli maukui selkäpiitä karmivalla äänellään, jota en ollut kaivannut.
//Rosma?
587 sanaa
Viiltotähti 17.11.2018
Kalmalilja oli juuri viiltänyt jokiklaanilaisnaaraan kasvoja. Päälliköt estivät klaaninsa kissoja syöksymästä kuolonklaanilaisnaaraan kimppuun kovilla ulvaisuilla. Ilmapiiri oli yhä jännittyneempi, kun metsäklaanilaiset erkaantuivat viiltoklaanilaisista. Laakso jakautui kahteen osaan. Laaksossa olevien viiltoklaanilaisten määrä oli huomattavasti pienempi, mutta jos sota syttyisi, muut rientäisivät apuun keskeyttämään sen.
"Riittää, Kalmalilja", nau'uin naaraskissalle, joka perääntyi klaanitovereidensa luokse Puhujankiven toiselle puolelle.
"Nuo kissat ovat tuolla teidän vuoksenne. Jos joku teistä päättäisi ryhtyä taistelemaan, he tulisivat ja painaisivat teidät maata vasten. He pelastaisivat teidän henkenne", nau'uin tasaisella äänellä. Vilkaisin taivasta. Kuu oli yhä pilvien peittämä. Päätin olla kertomatta kissoille ylösnoususta, sillä en tiennyt, että myös tähtiklaanilaiset palaisivat. Niinpä tyydyin olemaan hiljaa. Kai kolme klaania selvittäisivät sen itsekin jossain vaiheessa.
Loikkasin alas Puhujankiveltä antaen Kuolonklaanille ja Varjoklaanille merkin seurata. Kissajoukko lähti kulkemaan perässäni kohti laakson rinnettä.
"Muistutan vielä, että jokainen halukas voi seurata meitä! Viiltoklaanin ovet ovat auki aina", nau'uin kovaan ääneen ennen kuin katosin pimeyteen Tuuliklaanin reviirille, jonne laakson reunamilla seisovat kissatkin alkoivat meitä seurata. Viiltoklaanilaisten ulvaisut kiirivät halki metsän, kun kuljimme ukkospolun ylitse Varjoklaanin reviirille. Minttutähti kiiruhti rinnalleni. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
"Se meni hyvin, vai mitä?" naukaisin virnistäen. Naaras nyökkäsi hitaasti.
"Mitä me teemme seuraavaksi?" Minttutähti esitti kysymyksensä.
"Jätä klaanisi leiriin ja tule Rosmariiniputouksen kanssa käymään Kuolonklaanin leirissä. Käydään hieman läpi tulevaa", nau'uin varjoklaanilaisnaaraalle, joka vastasi nyökäten. Hän vilkaisi varapäällikköään, joka nyökkäsi myös. Mitähän kaksikko sanoisi, kun näkee Kylmähenkäyksen Kuolonklaanin leirissä?
"Viiltotähti", Jääliljan ääni kantautui takaani juuri sopivasti. Käänsin katseeni vaaleaan naaraaseen, jonka takana seisoi tumma naaraskissa. Tunnistin tämän hetkessä Hohdetassuksi. Oliko naaras päättänyt tulla mukaamme?
"Niin?" murahdin ja viilsin kynsillämme ilmaa, kun pysähdyimme Varjoklaanin leirin edustalle, jonne Minttutähti johdatti klaaninsa jäsenet.
"Ilmoitan vain, että Hohdehanki liittyi Viiltoklaaniin", naaras ilmoitti kylmällä äänellä viitaten takanaan seisovaan naaraskissaan, joka katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Nyökkäsin.
"Hän saa luvan muuttaa Emonsuulle Sulkatähden kanssa", ilmoitin kylmästi. Jäälilja nyökkäsi.
"Minulla on teille tehtävä", tokaisin nopeasti, ennen kuin Jäälilja ehti poistua viereltäni. Naaras katsoi minua kysyvästi. Viilsin kynsilläni ilmaa.
"Juoskaa Kuolonklaanin leiriin ja sanokaa Kylmähenkäykselle ja Pakkaselle, että heidän täytyy lähteä heti Emonsuulle. Sanokaa, että se on Viiltotähden käsky, ja jos he eivät tottele, he ja heidän tyttärensä saa kärsiä", nau'uin kylmällä äänellä. Jäälilja nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt tehtävänsä.
"Tule", hän sanoi entiselle tuuliklaanilaiselle, joka lähti seuraamaan naarasta. Sulkatähti astui vierelleni. Hän vilkaisi minua, jonka jälkeen lähti myös kaksikon perään. Naaras kai menisi suoraa tietä Emonsuulle, jossa hän tätä nykyä asui. Pian Minttutähti palasi perässään Rosmariiniputous. Naaras asettui kanssani Kuolonklaaanin johtoon, kun lähdimme kulkemaan kohti Ukkospolkua.
"Aloitamme kai hyökkäämällä johonkin klaaniin?" Minttutähti kysyi. Vastasin nyökäten.
"Täytyy keskustella asiasta. Olen aika varma, että se ei tule olemaan Tuuliklaani. He osaavat varautua, koska ovat lähinnä Kuolonklaania. Jokiklaanilaiset tuskin uskovat meidän hyökkäävän sinne, sillä joen ylitys on liian vaikeaa toistaiseksi näin suurelle ryhmittymälle, kaikki eivät nimittäin osaa uida", nau'uin. Kuolonklaanissa oli pari entistä jokiklaanilaista lisäkseni. Myös Ahvenleuka ja Silakkasiipi olivat aiemmin jokiklaanilaisia. Lisäksi Mutuviiksi osasi uida, vaikkakin heikosti. Neljän kissan hyökkäys ei ollut mikään kovin hyvä idea.
"Totta", Minttutähti naukui pohtien.
"Entä Myrskyklaani? Kuolonklaani aloitti aiemminkin hyökkäyksen sieltä", Rosmariiniputous liittyi keskusteluun astellessaan päällikkönsä vierelle. Vilkaisin varjoklaanilaisnaarasta.
"Siinä voisi olla ideaa. Reviiriltänne on lyhyt matka Myrskyklaaniin, ja lisäksi tunnen sen reviirin erittäin hyvin", nau'uin virnistäen. Huomasin Minttutähden katsovan minua ihmetellen. Eihän hän tiennyt vieläkään minun olevan Viiltotähti.
"Kuinka niin tunnet?" Minttutähti kysyi.
"Aivan, unohdin kertoa teille. Edellisessä elämässäni vartuin Myrskyklaanissa ja valloitin koko metsän. Olen uudelleensyntynyt Viiltotähti", selitin tasaisella äänellä Varjoklaanin päällikölle. Naaras katsoi minua uskomatta korviaan ja vilkaisi varapäällikköään, jonka ilme oli vähintäänkin yhtä yllättynyt.
"Asia ei ole salaisuus, mutta ylösnousevat varjoklaanilaiset eivät takuulla pidä minusta. Jos onnistutte kääntämään heidät puolelleni, se merkitsisi paljon. Kuolonklaani teki kamalia asioita edellisessä elämässäni, ikävä kyllä Varjoklaanikin sai niistä osansa. Tahdon tehdä selväksi, että olen aidosti pahoillani siitä. Jos vain voin, tahdon hyvittää sen teille jollain tavalla tulevaisuudessa", nau'uin naaraskissalle, kun ylitimme ukkospolkua.
Saavuttuamme leiriin, huomasin Jääliljan seisovan Hohdehangen kanssa leirin aukiolla. Naaras katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan. Hän oli kai onnistunut suunnitelmassaan. Huomasin Pakkaspennun vaeltelevan kivillä, jotka sijaitsivat lähellä oppilaiden pesää.
"Tuo on sisarpuolesi", viitoin pennun suuntaan kertoessani sen Rosmariiniputoukselle. Naaras käänsi katseensa vaaleaan naaraspentuun, joka käänsi katseensa leiriin saapuviin kissoihin. Kissajoukko lähti heti omille teilleen. Minä johdatin Varjoklaanin päällikön ja varapäällikön omaan pesääni Suurkiven alle. Ennen kuin ehdimme edes aloittaa, pesän ulkopuolelta kuului naukaisu:
"Viiltotähti? Voinko tulla." Ääni kuului Raepisaralle. Olin luvannut, että tämä sai olla mukana suunnittelemassa sotaan liittyviä asioita.
"Voit, mutta järjestä ensin saalistuspartiot. Laita yksi lähtemään vielä tänä yönä, mutta loput vasta aamulla", käskin. Soturi vastasi nyökäten ja poistui luotamme.
"No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" latelin kysymyksiä kahdelle varjoklaanilaiselle.
//Rosma, Minttu tai Rae?
Rosmariiniputous 17.11.2018
Tunsin koko ruumiini jähmettyvän täydellisesti ja meripihkaisten silmieni suurenevan kauhusta, kun Tihkutähden kookas hahmo ilmestyi leiriaukiolle. Edesmenneen päällikön tummanharmaassa turkissa olevat valkeat täplät erottuivat aivan yhtä selvästi kuin ennenkin ja kollin sähkönsinisessä katseessa loisti aivan yhtä selkeästi murhanhimo kuin aina ennenkin. Kettuaskelkin kääntyi ympäri ja kumppanini jähmettyi myöskin. Tihkutähti virnisti jäisesti ja porasi katseensa meihin. Pystyin näkemään jo silmissäni, kuinka Tihkutähti kuvitteli terävät kyntensä sivaltamassa kurkkuani auki.
"No Kettuaskel, etkö aio tervehtiä isääsi?" Tihkutähti naukui jäisellä äänellään, jota minä en todellakaan ollut ikävöinyt. Vetäisin syvän henkeä ja astuin päättäväisesti eteenpäin, poraten meripihkaisen katseeni suoraan päällikön sähkönsinisiin silmiin.
"Minä voin tervehtiä kumppanini puolesta sinua, Tihkutähti. Olet varmastikin todella tyytyväinen kuultuasi, että yksikään kissa tässä klaanissa ei ikävöinyt sinua", ilmoitin tyynesti Tihkutähdelle, joka seisoi voimakkaan oloisena keskellä leiriaukiota. Päällikkö kohotti kuonoaan hitaasti ja otti askeleen eteenpäin, mikä sai niskakarvani nousemaan hetkessä ylös.
"Rosmariiniputous. Kuinka mukavaa nähdä sinuakin", Tihkutähti naukaisi jäisesti ja heitti nopean silmäisyn Kettuaskeleeseen, "tekö olette nykyään kumppaneita?"
"Kyllä, ja meillä on kaksi pentuakin, Fasaanipentu ja Haukkapentu. Kehotan sinua pitämään veriset käpäläsi kaukana heistä, olemme kummatkin valmiita suojelemaan pentujamme henkiemme edestä. Ja kehotan sinua pysymään myös kaukana minusta, Minttutähti tuskin pitäisi jos tappaisit hänen varapäällikkönsä", sähähdin kylmästi päällikölle ja marssin suoraan tuon ohitse, edes katsomatta tummanharmaata kissaa silmänräpäyksen ajaksikaan, "minä menen nyt pienelle kävelylle. Näkemiin, Tihkutähti."
Sen sanottuani sukelsin piikkihernetunneliin ja jätin edesmenneen päällikön taakseni. Minä en tulisi välittämään hänestä sen enempää, tämän sodan päätyttyä pääsisin hänestä taas eroon. Tihkutähti oli minulle ainoastaan huono muisto, aivan kuin Kylmähenkäyskin.
Vaeltelin Varjoklaanin reviirin rajalla, lähellä ukkospolkua. Mieleni oli niin täynnä ikäviä ajatuksia, että tuntui aivan siltä kuin pimeys olisi vallannut minut. Aivan kuin minusta olisi tullut kuolonklaanilainen, joka ajatteli vain ja ainoastaan pahoja asioita. Sodassa Kuolonklaanin rinnalla taisteleminen ei innostuttanut minua, mutta Varjoklaanilla ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Siirtyminen Metsäklaanin puolelle tarkoittaisi murskautumista Kuolonklaanin kynsissä, koska he tiesivät nyt jo niin paljon meistä. Vetäisin syvään henkeä ja asetuin istumaan mutaiselle tantereelle, jääden vain hengittämään itseeni tutun kotiklaanini reviirin tuoksua.
"Rosmariiniputous? Sisko?"
Nostin salamannopeasti pääni ja niskakarvani nousivat silmänräpäyksessä pystyyn. Tuo tuttu ääni kuului eräälle kissalle, jota en ollut nähnyt moneen kuuhun. Käännyin hitaasti ympäri ja päädyin vastakkain muutaman hännänmitan päässä seisovan kollikissan kanssa. Kolli oli suuri kooltaan ja lihaksikas rakenteeltaan ja omasi tummanharmahtavan turkin. Kissan kylmänsiniset silmät olivat porautuneet minuun ja silmissä loisti epäusko.
"Korentolento", kuiskasin ääneen veljeni nimen ja syöksyin juoksuun kollia kohti. Korentolento ei ehtinyt edes tehdä mitään ennen kuin olin jo sukeltanut hänen syliinsä ja haudannut kuononi veljeni tumnanharmaan turkkiin. Jäin siihen hengittämään kollin myskimäistä tuoksua sieraimeni täyteen ja hengitin samalla erittäin raskaasti. En ollut tajunnut lainkaan, että tulisin näkemään Korentolennon. Ikävä kyllä Hikkoritassua en tapaisi, koska hän ei ollut uskonut mihinkään, mutta olin silti saanut mahdollisuuden nähdä toisen veljistäni.
"Voi Korentolento, et edes tiedäkään kuinka paljon olen ikävöinyt sinua", kuiskasin pikkuveljelleni.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua", Korentolento kuiskasi ja irrottautui lopulta minusta, "no, kerro minulle kaikki mitä on tapahtunut kuolemani jälkeen! Onko Tihkutähti vielä elossa?"
Olin unohtanut kokonaan, että veljeni oli kuollut lehtisateen aivan alussa eikä hän ollut täten todistanut Tihkutähden kuolemaa. Niin paljon oli tapahtunut mistä veljeni ei tiennyt!
"Utukyynel lähti Varjoklaanista enkä tiedä missä hän on nykyään. Mutta Korentolento, Tihkutähti on kuollut! Minttusydän on ollut päällikkönä jo jonkun verran ja minä olen Varjoklaanin varapäällikkö! Minä ja Kettuaskel saimme myös kaksi upeaa kollipentua, Fasaanipennun ja Haukkapennun. Heistä tulee pian oppilaita. Ainiin, Liljahenkäys sai myös Sienikarvan kanssa kolme pentua, jotka ovat myös meidän sisarpuoliamme. Heidän nimensä ovat Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu", selitin aivan tohkeissani. Korentolento kuunteli jokaista sanaani ilo silmissään loistaen.
"Sinun pitää kyllä selittää minulle leirissä uudelleen, koska sain hädin tuskin mitään selvää pölötyksestäsi", Korentolento virnisti huvittuneena, "Happohenkäyskin on palannut metsään! Minä näin hänet vähän aikaa sitten."
"Tässä minä olen."
Käännyimme samaan aikaan katsomaan, kuinka Happohenkäys sukelsi esiin tiheästä aluskasvillisuuspensaasta ja väläytti nopean hymyn meille. Naaras oli ollut isäni oppilas aikoja sitten ja hän oli kuollut viherlehden aikoihin lämpöhalvaukseen.
"Mukava nähdä sinuakin, Happohenkäys. Teidät pitää kyllä viedä leiriin, tulkaahan", ohjeistin kaksikkoa ja lähdimme kolmestaan marssimaan leiriä kohti.
//skip
"Tuo on sisarpuolesi", Viiltotähti naukaisi ja heilautti häntäänsä erään kivikon suuntaan, joilla eräs lumenvalkoinen pentu leikki. Käännyin vilkaisemaan kyseiseen suuntaan ja siellä hän oli, Pakkaspentu, Kylmähenkäyksen tytär ja minun siskopuoleni. Hän oli kovin kaunis ulkonäöltään ja hänellä oli silmäänpistävät jäänsiniset silmät. Ehdin kohdata pennun katseen silmänräpäyksen ajaksi, kunnes jouduin sukeltamaan Viiltotähden ja Minttutähden kanssa päällikön pesään. Raepisara lähti pesästä järjestämään saalistuspartioita, joten jäin kahden päällikön kanssa pesään. Pidin ryhtini mahdollisimman suorana ja kuononi korkealla, jotta näyttäisin päättäväiseltä ja arvoni ymmärtävältä kissalta.
"No niin. Eli hyökkäämme Myrskyklaaniin? Minulla onkin siellä ystävä, joka takuulla auttaa meitä. Onko teillä ideoita, kuinka järjestämme hyökkäyksen? Mihin aikaan päivästä, ketkä hyökkäävät ja mistä hyökäämme?" Viiltotähti kysyi ja kääntyi meidän puoleemme.
"Minun mielestäni olisi hyvä idea hyökätä kuunhuipun aikaan, koska silloin kaikki kissat ovat jo nukkumassa ja he joutuvat herätessään heti lähteä taistelemaan, joten heidän pitäisi olla heikompia. Jos tämä sinun myrskyklaanilainen ystäväsi voisi vähän kertoa Myrskyklaanin leiristä ja sen mahdollisista salareiteistä", naukaisin kääntyessäni Viiltotähden puoleen, "voisimme jakautua ryhmiin ja hyökätä samaan aikaan leirin eri puolilta. Mutta kyllä yhden ja suuren kissajoukon rynnistäminen leiriin toimisi myös."
"Ja mitä tulee hyökkäykseen lähteviin kissoihin, vahvoja kissoja kannattaisi ainakin olla paljon koska suuri osa Myrskyklaanin kissoista on tanakkarakenteisia eivätkä pienet ja nopeat kissat pääse pienessä leirissä voittamaan", selitin ja käännyin sitten Minttutähden puoleen, "siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti?"
//Minttu? Viilto? Rae?
//878 sanaa
Viiltotähti 17.11.2018
"Emme tarvitse myrskyklaanilaista kertomaan leiristä", murahdin Rosmariiniputoukselle ennen kuin Minttutähti ennätti sanoa mitään. Varapäällikkö käänsi katseensa minun suuntaansa. Vaikka en näyttänyt sitä, olin sisimmässäni hieman loukkaantunut siitä, että Varjoklaanin varapäällikkö joko unohti kuka olin tai hän väheksyi minua ja muistiani.
"Kuten sanoin, olen uudelleensyntynyt Viiltotähti. Elin yli puolet elämästäni Myrskyklaanin leirissä. Leirin pääaukio on tilava, kuten joka leirissä. Lisäksi pienet kissat pärjäävät paremmin kuin suuret pienessä tilassa, muista se. Pienillä on enemmän tilaa liikkeilleen. Meidän täytyy ottaa mukaan monenlaisia kissoja, sillä tunnetusti Myrskyklaani on täynnä muiden klaanien entisiä jäseniä ja erakoita. Kaikenlaisista taistelutaidoista on hyötyä", nau'uin kuin olisin opettanut oppilasta. Eikö Varjoklaanissa opetettu sotureille enää perusjuttujakaan? Viilsin kynsilläni ilmaa. Rosmariiniputous vaikutti hieman nolostuneelta. Hän ei kai koskaan ollut edes käynyt Myrskyklaanin leirissä, joten eipä häntä siitä voinut moittia.
"Minä kannatan pienempiä ryhmiä. Meidän ei tarvitse hyökätä kerralla, eikä kaikkien tarvitse tulla leiriin. Ehdotan, että ulkopuolelle jätetään kissoja vahtimaan, ettei kukaan pääse hakemaan muita klaaneja apuun", nau'uin tasaisella äänellä. Mieleeni nousivat muistot Myrskyklaanin sodasta, joka oli johtanut Kuolonklaanin syntyyn ja minun päällikkyyteeni. Sodan voittaminen niin nuorena sai minut tuntemaan itseni lyömättömäksi. Toivoin, että tässä kävisi vähintään yhtä hyvin.
"Otammeko parantajia mukaan?" Minttutähti kysyi ja katsoi minua kysyvästi. Tiesin, että Varjoklaanissa oli tällä hetkellä kaksi parantajakissaa, joista molemmat olivat eteviä tehtävässään. Kolme parantajaa yhteen taisteluun olisi kai liikaa.
"Mielestäni riittää, jos otamme parantajista kokeneimman mukaan taistelukentälle tai sen läheisyyteen. Mitä nopeammin ja paremmin loukkaantuneet hoidetaan taistelussa, sitä paremmin meillä menee", tokaisin ja käänsin kysyvästi katseeni Minttutähteen. En muistanut Varjoklaanin parantajan nimeä. Liljahenkäys taisi yhä olla hänen oppilaansa, mutta yleensä mestari oli oppilastaan kokeneempi.
"Sienikarvako? Enpä tiedä", Rosmariiniputous mietti ääneen ja irvisti. Väräytin korviani kuullessani puhetta läheltä suurkiveä. Se oli vaimeaa, joten en kiinnittänyt siihen enempää huomiota.
"Miksi ei?" kysyin puolestani. Varapäällikkö käänsi katseensa päällikköönsä, joka nyökkäsi.
"Sienikarva ei oikein viihdy taistelutilanteissa. Hän on etevä parantaja, mutta häntä tuskin saisimme leiriin sisään. Siksi ehdottaisin, että ottaisimme Liljahenkäyksen tai teidän parantajanne mukaan taisteluun", Minttutähti ehdotti asiallisesti. Nyökkäsin.
"Liljahenkäys siis", totesin viileästi. Olin melkeinpä jopa hyvilläni siitä, että valitsimme hänet Sienikarvan sijaan. Naaraan suonissa virtasi täysi kuolonklaanilaisveri, joten odotin häneltä paljon. Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, kun Raepisara astui sisään. Nyökkäsin kollille tervehdykseksi.
"Oletteko jo sopineet jotakin?" kolli kysyi ja istuutui alas vierelleni. Istuimme vastakkain varjoklaanilaisten kanssa.
"Sovimme hyökkäävämme Myrskyklaaniin. Hyökkäys tapahtuu kai kuuhuipun aikaan pienissä ryhmissä. Parantajaksi mukaan tulee klaanimme Liljahenkäys", Minttutähti ilmoitti lyhyesti. Raepisara nyökkäsi.
"Lähtevätkö molemmat päälliköt mukaan?" entinen päällikkö kysyi katsoen ensin Minttutähteä ja sitten minua. Käänsin katseeni kysyvästi Minttutähteen.
"Tahdotko mukaan?" kysyin naaraskissalta jääden odottamaan tämän vastaustaan.
//Minttu? Myös Rosma tai Rae voi jatkaa
Minttutähti 18.11.2018
"Siinä oli minun ideoitani, olisiko sinulla ideoita, Minttutähti", Rosmariiniputous naukui räpäyttäen meripihkaisia silmiään pieni itsevarma palo niissä. Nyökkäsin pieni tyytyväinen virne ilmeenäni. Rosmariiniputouksen ideat olivat hyviä ja kuten yleensäkin olimme samalla aaltopituudella ajatuksissamme.
"Olen samaa mieltä ajankohdan kanssa. Kuunhuippuna miltei jokainen on jo nukkumassa ja kuten Rosmariiniputous sanoikin kissat olisivat unenpöppöröisiä, eivätkä tajuaisi tilannetta heti ja se pelaisi meille lisää aikaa", selitin ja vilkaisin vuorollaan Viiltotähteen, Raepisaraan ja Rosmariiniputoukseen.
"Suurikokoiset ja voimakkaat kissat toki pärjäävät hyvin Myrskyklaanilaisia vastaan, mutta mielestäni meidän tulisi ottaa myös näön vuoksi pienempiä ja vikkelämpiäkin kissoja, sillä silloin saamme heidät näkemään oman ylivoimamme. Joskus vastustajan voi jo voittaa pelkällä kissojen määrällä", nau'uin tyynesti ja tasaisesti. Ennen kokoontumiseen lähtöä olin saanut uutisen Tihkutähden ylösnoususta. Kolli oli kuitenkin pettyneenä kertonut, että hän olisi enää vain Tihkuturkki. Entisen kumppanini silmiin katsoessani, en ollut tuntenut enää sitä paloa, joka sydämessäni oli ennen ollut. Nyt oli vain tyhjyys. Minua kuvotti se miten harmaa kolli käyttäytyi muita kohtaan, jopa omaa poikaansa kohtaan. Ja se oli tehnyt selväksi mitä minä tunsin, sillä Kettuaskelesta oli tullut entistä tärkeämpi minulle ajan myötä, sillä minulla ei ollut perheessäni enää muita. Tai olihan Kyyhkylento, mutta se oli eri asia.
"Nyt mielelläni kuulisin teidän ehdotuksianne", naukaisin silmissäni jonkinlainen luottamus kiiltäen.
//Viilto? Rosma? Rae?
Rosmariiniputous 14.11.2018
Tulkaa pesääni", Minttutähti naukaisi Varjoklaanin leiriin saapuneille Viiltokaaokselle ja Raetähdelle, jotka nyt silmäilivät minua ja punertavanruskeaa päällikköä odottavasti. Kohotin kuonoani mahdollisimman rohkeasti ja saatoin kuolonklaanilaiset päällikön pesään, heitellen heihin vähän väliä epäileviä mulkaisuja. Minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, miksi nämä kissat olivat päättäneet tunkeutua Varjoklaanin leiriin, mutta minä todellakin tahdoin kuulla syyn.
"Viiltokaaos, kerro asiasi", Minttutähti naukaisi varapäällikölle, kun olimme kaikki asettuneet pesään. Minä olin istuunut päällikköni rinnalle ja kuolonklaanilaiset istuivat aivan yhtä päättäväisinä kuin mekin edessämme.
"Viiltotähti", kolli korjasi, virnistäen nopeasti. Kohotin hieman kulmiani, näemmä hän oli nykyään päällikkö. Täten Raepisara oli varmaankin luopunut hengistään ja siirtynyt tavalliseksi soturiksi.
"Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, Viiltotähti ilmoitti tyytyväiseen sävyyn. Pääni kallistui hämmästyksestä sivuun, mistä ihmeestä tuo kolli puhui?
"Nytkö jo?" Minttutähti vastasi. Käännyin vilkaisemaan naarasta, oliko hän tiennyt tästä Viiltotähden mainitsemasta lupauksesta?
"Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, Viiltotähti jatkoi. Hämmennys suorastaan roihusi sisälläni ja lopulta jouduin kysymään:
"Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” Viiltotähti virnisti kysymyksilleni ja sivalsi taas tavanomaisesti ilmaa. Otin askeleen kauemmas ja siristin meripihkaisia silmiäni. Kuolonklaanilainen oli pelastanut minut Kylmähenkäyksen kynsistä, mutta en siltikään luottanut häneen yhtään enempää.
"Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, Viiltotähti selitti ja porasi sitten katseensa Minttutähteen, "olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?"
"Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, Minttutähti ilmoitti ja sai helpotuksen virtaamaan lävitseni. Jos Varjoklaani tulisi taistelemaan tässä sodassa Kuolonklaanin puolella, minäkin tahdoin tehdä selväksi muille klaaneille että emme olleet millään tavalla luovuttaneet itseämme Kuolonklaanille, vaan olimme vieläkin Varjoklaani.
“Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme", Viiltotähti ehdotti. Päällikön ehdotus ei tietenkään saanut minua tyytyväiseksi, mutta ei se hirveäkään ollut.
"Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?" Raepisara kysyi Minttutähdeltä.
"Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti selosti ja vilkaisi minuun. En edes tiennyt mitä ajatella päällikön suunnitelmista, mutta en varmaan voinut muutakaan kuin vain myöntyä hänen suunnitelmiinsa.
“Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.”
Kohautin kulmiani hitaasti, kun Viiltotähti mainitsi vielä ylösnousemisen. Tämä varmasti tarkoitti myös, että Kylmähenkäys ylösnousisi - jota minä en tietenkään odottaisi enkä myöskään sitä, että joutuisin satavarmasti taistelemaan samalla puolella hänen kanssaan. Mutta tosin, tulisin myös näkemään pitkästä aikaa kuolleen veljeni, Korentolennon. Hikkoritassu tuskin ylösnousisi koska hän ei ollut uskonut mihinkään. Vetäisin syvään henkeä ja kohdistin meripihkaisen tuijotukseni Viiltotähden vihreisiin silmiin. Päällikkö kohtasi tuijotukseni ja jäin tuijottamaan kollia päättäväisenä.
"Olen mukana suunnitelmissa", ilmoitin hetken epäröinnin jälkeen Kuolonklaanin uudelle päällikölle. Olin aivan varma, että hän aisti epävarmuuteni asian suhteen, mutta teinkin tämän ainoastaan siksi, koska halusin olla uskollinen Minttutähdelle ja tiesin myös, että kieltäytyminen yhteistyöstä toisi vain ongelmia Varjoklaanille. Viiltotähti nyökäytti tyytyväisen oloisena päätään ja sanoi jotain Raepisaralle, mitä minä en onnistunut kuulemaan. Käännyin Minttutähden puoleen.
"Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", kuiskasin Minttutähdelle niin hiljaa, etteivät kuolonklaanilaiset kuulisi mitään.
//Minttu? Viilto? Rae?
//565 sanaa
Minttutähti 14.11.2018
"Mikä on kissatädin nimi? Sinä on Rosmariiniputous?" Loistepentu piipitti ujosti vaaleanvihreät silmät tuikkien. Pudistin päätäni ystävällisesti hymyillen.
"Ei en ole Rosmariiniputous," vilkaisin taakseni ja yritin etsiä klaanin varapäällikköä katseellani, mutta naaras oli jo ehtinyt livistää, "Minä olen Minttutähti. Olen varma, että tulet vielä tapaamaan Rosmariiniputouksen, sillä hänelläkin on pentuja pentutarhalla." Loistepennun pupillit laajenivat innostuneina.
"No niin, mutta nyt lähdemme etsimään sinun emoasi", naukaisin ja kumarruin alas, "Kiipeä selkääni ja pidä tiukasti kiinni niin saat kyydin." Loistepentu teki työtä käskettyään ja pian olimmekin jo matkalla kohti klaaninvanhimpien pesää mihin olin nähnyt Liljahenkäyksen suuntaavan. Kävelin mahdollisimman tasapainoisesti, ettei Loistepentu vahingossakaan tippuisi kyydistä, sillä sitä en halunnut.
"Kaikki hyvin sillä ylhäällä?" kysäisin aina tietyin väliajoin, sillä tunsin velvollisuudekseni varmistaa asian. Onneksi jokainen vastaus minkä pentu antoi oli myönteinen ja ehkä jopa innostunut. Pieni naaras pysyi kuin pysyikin koko matkan turvallisesti kyydissäni. Työntyessäni klaaninvanhimpien pesään huomasin pesässä olevan pienimuotoisen tungoksen, joten päätin jättää Loistepennun suorilta vain emonsa hoiviin, sillä olihan minulla auringonhuipun partiokin hoidettavana.
"Näkemisiin Loistepentu, minun on nyt valitettavasti mentävä", hyvästelin vaaleanruskean pennun nopeasti ja lähdin loikkimaan aukiolle, jossa huomasin jo minun odottavan partion. Jäseninä siinä olivat Okaliekki, Kyyhkylento sekä Murattilehti. Astelin partion luokse kohteliaasti nyökäten ja lähdin johdattamaan partiota ulos leiristä kohti Varjoklaanin metsiä.
En ollut pitkään aikaan ollut partiossa, enkä ollut muistanut kuinka mukavaa metsässä partion kanssa kiertely olikaan. Kuitenkin tassuni tuntuivat hieman väsyneiltä ja päätin, että minun kannattaisi mennä lepäämään hetkeksi, että olisin pian taas vireessä seuraavaan partioon. Minä olin halunnut olla partioissa mukana, ettei muut kissat vain saisi sellaista käsitystä, etten tekisi mitään muuta kuin määräisin muita töihin. Ja toiseksi partioihin ei välttämättä riittäisi tarpeeksi kissoja ilman kaikkien virkeiden työpanosta. Hetki sitten päiväryhmä, johon kuuluivat Mietesielu, Ikituuli, Savutassu ja havutassu, oli aloittanut vuoronsa korjaustöissä ja aamuryhmäläiset olivat päässeet lepäämään. Suuntasin kohti suurta tammea, jonka juurikossa sijaitsi pesäni. Työnnyin sammalella vuorattuun pesään ja kellahdin kyljelleni. Voisin ottaa lyhyet nokoset, jotta voimani palautuisivat. Rosmariiniputous varmasti herättäisi minut jos tulisi ongelmia ja enhän minä sulkisi silmäni kuin pariksi minuutiksi tai kymmeneksi.
Avasin silmäni niihin kajastavan kirkkaan valon takia. Oloni oli virkeä, joten olin varmasti nukahtanut vähän liian pitkäksi aikaa ja minun olisi varmasti nyt palattava partioimaan. Kun nousin ylös tajuntaani iski salaman lailla tieto siitä missä olin - en ollut Varjoklaanissa vaan jossain paljon kauempana. Valkea valo ympäröi minua, eikä se ollut ainoastaan auringonvaloa vaan kirkkaana hohtavan tähtikissan suomaa valoa. Räpyttelin silmiäni hetken, sillä ne eivät olleet tottuneet näin kirkkaaseen ympäristöön niiden ollessa kiinni. Hetken päästä maisema alkoi seljetä: olin lehtisateen värjäämällä oranssinkirjavalla niityllä, jossa siellä täällä oli lehdettömiä puita. Taivas oli sininen ja vain hento pilvenhattara leijui siellä. Läheisellä kivellä istui musta naaras, jonka viime näkemisestä ei ollut kulunut kauaakaan. Naaras heilutti häntäänsä kiihtyneenä, joka sai kylmät aallot kulkemaan lävitseni, ilmassa oli jotain pahaenteistä joka säkenöi kipinöiden lailla.
"Hämylilja?" kysyin hiljaa. Naaraan vaaleansiniset silmät kääntyivät kohti minua pelottavan vakavina. Tähtiklaanilla oli minulle asiaa, miksi muuten olisin täällä?
"Minttutähti", naaras naukaisi, "Emme ehdi jutella nyt. Minulla on kiireinen viesti sinulle." Silmäni laajenivat jännittyneinä, mutta silti nyökkäsin hallitun vakavasti. Naaras nousi seisomaan ja katsahti minuun synkkä ilme kasvoillaan ennen kuin aloitti asiansa, joka kuului näin:
"Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta." Tuntui kuin sydämeni olisi jättänyt yhden lyönnin välistä, olin saanut kovin sekavan viestin. Se oli enne, mutta minulla ei ollut mitään hajua sanojen merkityksestä.
"Näkemiin Minttutähti", naaras naukui ennen kuin muuttui sumuksi, samalla tuntui kuin maa olisi vedetty tassujeni alta pois. Samaan aikaan räväytin silmäni auki päällikön pesässä. Nousin istumaan ja suin nopeasti turkkiani, en miettisi nyt ennettä sen enempää vaan tekisin jotain mikä veisi ajatukseni aivan jonnekin toisaalle.
Hetki sitten leiriimme oli saapunut kaksi varsin yllättävää vierasta, Raetähti ja kollin varapäällikkö Viiltokaaos - tai oikeastaan nykyään Viiltotähti ja entinen päällikkö Raepisara. Viiltotähti oli halunnut varmentaa, että pidin sopimuksestamme kiinni, sillä sota alkaisi pian.
"Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella", Viiltotähti naukui. Ennen kuin ehdin vastata Kuolonklaanin päällikön tarjoukseen sain kuulla jotain uskomatonta. Tummanharmaa kolli kertoi kuolleiden heräävän henkiin, jopa Tihkutähden, kun ajattelin kollia kylmät väreet kulkivat turkillani. Minähän rakastin Tihkutähteä, eikö niin? Tai ainakin olin rakastanut, en tiennyt tunsinko enää mitään, sillä olin alkanut vasta tajuta kollin kylmäsydämisyyden. Samalla Rosmariiniputous puuttui peliin ja kertoi olevansa mukana, joka oli suuri helpotus minulle.
"Oletko aivan varma tästä? Jos sinä tahdot tehdä tämän, niin minä tulen olemaan tukenasi kokoajan parhaani mukaan. Lupaan sen", Rosmariiniputous naukui niin hiljaa, ettei kuolonklaanilaiset kuulleet naaraan puheita. Nyökkäsin.
"Olen täysin varma," aloitin hiljaisella äänellä, mutta seuraavat sanani sanoin kaikkien pesässä olijoiden kuullen, "Olen sanani mittainen kissa ja kuten jo aiemmin lupasin, Varjoklaani tulee olemaan sodan aikana osa Viiltoklaania loppuun asti. Jos joku varjoklaanilainen vastustaa ajatusta ja loikkaa toiselle puolelle sodassa, hänet leimataan klaaninsa pettäjäksi, eikä hänellä ole enää pääsyä Varjoklaanin riveihin ja uskon ettei kukaan halua sitä. Kiitos vielä oikeudesta saalistaa puolellanne, noudatamme sääntöjänne saalistusalueista." Kohdistin syvänsinisen katseeni ensin Viiltotähteen ja sitten Raepisaraan. Pyytäisin vielä, että saisin puhua kahden Viiltotähden kanssa, sillä ajattelin kollin haluavan tietää enteestä. Minä luotin kolliin, sillä kollin ei olisi mitään järkeä pettää Varjoklaania sillä samalla puolella tässä oltiin. Uskoin tosiaan, että klaanini kissat olivat uskollisia päällikölleen.
//Viilto? Rae? Rosma?
864 sanaa
Raepisara 14.11.2018
Moni asia pyöri mielessäni sujahdettuani sotureiden pesään. Katse Kalmaliljaan oli kertonut jo paljon. En ymmärtänyt, miksei naaras ollut kertonut minulle Viiltotähden suunnitelmista. Olisin osannut ainakin varautua ja olla käymättä Pimeyden metsässä. Sisälläni oli niin valtavasti sisäistettäviä asioita, jotka saivat minut hermostuneeksi. Uni ei ottanut tullakseen, vaikka kuinka yritin etsiä mukavaa asentoa sammalvuoteella. En todellakaan tiennyt kenen tämä sammalvuode oli, mutta se oli kulahtanut ja vanha, ehkäpä vain ylimääräinen. Tai sitten tämä oli Viiltotähden entinen vuode. Käännyin pois toisista pesän seinän suuntaan ja suljin meripihkaiset silmäni. Sulkatähti. Viiltokaaos. Sota. Varjoklaanin ja Kuolonklaanin liitto. Seuraava kokoontuminen. Valhe. Salaisuus. Kuolleiden ylösnousemus. Ärähdin vihaisena ajatuksilleni. "Suu tukkoon, hiirenaivo", kuului viereiseltä vuoteelta uhkaava sähähdys ja kyljen kääntäminen toiseen suuntaan. "Mieti vähän kelle puhut", murahdin takaisin, vaikka ymmärsinkin herättäneeni toisen syyttä suotta. Inhottavat ajatukset vain pyörivät mielessäni. Kuten se, että olin kuollut, käynyt Pimeyden metsässä ja palannut takaisin maan päälle, nähnyt Sulkatähden ja Viiltotähden ensimmäisinä, kuullut suunnitelmista ja tämä kaikki sekoitti pääni. Yksistään nuo eivät riittäneet, vaan minulla oli ylläpidättävänä salaisuus, josta tiesivät vain Viiltotähti ja Sulkatähti. Varapäällikköni oli pettänyt minut ja vienyt viimeiset henkeni ja kaiken lisäksi vielä noussut valtaan. Huomasin sammalvuoteen kärsineen ajatustyöstäni, sillä olin ajatuksissani kynsinyt sitä palasiksi. Ja minun piti salata tämä kaikki Kalmaliljalta. Toisaalta olihan naaras salannut asioita minultakin. Murahdin ja viereiseltä pediltä kuului jälleen äreitä sanoja. Kaikki oli nyt niin sekavaa, etten eläessäni ole ollut ikinä näin sekaisin jonkun asian takia. Taino, juurihan minä olin kuolleena. Ärähdin. Varmaan valvotin tälläkin hetkellä sotureita ärähtelyilläni, mutten vain onnistunut saamaan unta näiden asioiden takia. Olisknpa vain kuollut ja pysynyt kuolleena! Olisinpahan ainakin saanuy viettää aikaa Havupennun kanssa. Eikun... palautuuko Havupentukin maan pinnalle? Kielomyrkkyä en kuitenkaan pääsisi tapaamaan, sillä hän ei ollut Pimeyden metsässä. Mieleni olisi tehnyt mieli hakata päätäni maahan, mutten sentään siihen ryhtynyt. Onneksi. Kissathan pitäisivät minua hulluna. Ja pitäisivät nytkin, jos tietäisivät koko totuuden siitä, miksen ole enää päällikkö. Minua hävetti, kun Viiltotähti oli kertonut klaanille, että olisin luovuttanut henkeni ja ryhtynyt vain soturiksi. En ollut sellainen kissa ja Kalmalilja tiesi sen. Hän varmasti epäili asiaa, mutten pystynyt nyt puhumaan hänelle. Enkä voisi koskaan puhua tästä asiasta. Minun pitäisi sulloa kaikki sisääni ja pitää ne siellä. Monet ihailivat Viiltotähteä ja olisivat kuolleet hänen puolestaan. No, minä en. Viiltotähti oli toiminut huonosti kanssani, enkä antaisi hänelle anteeksi. Hän ei olisi ansainnut sitä. Pakko se kai vain oli esittää arvon päällikön ja muiden silmissä, että kunnioitin edes vähäsen päällikkö. Se oli kyllä osittain totuuskin. Viiltotähtihän tämän koko klaanin oli aikoinaan perustanut! Mutta se mitä hän oli tehnyt minulle... Tunteeni olivat niin ristiriitaiset kuin pystyivät olemaan, enkä saanut oikein ajatuksistani ja mietteistäni mitään irti. Kaikki oli vain tapahtunut ja olin jo osittain hyväksynyt kohtaloni Pimeyden metsässä. Mutta sitten tämä. En ollut enää päällikkö. En enää... mikään ei ollut kuten ennen. Tuskin tulisi koskaan olemaan. Ja saisinko ikinä rauhaa näiltä ajatuksilta? Mitä, jos en enää saisi nukutuksi? Ajatukseni pongahtelivat ties minne pitäen minut yön hereillä. Katsoin Varjoklaanin päällikköä, Minttutähteä sekä hänen varapäällikköään Rosmariiniputousta. Olin tullut Viiltotähden mukana Varjoklaanin leiriin, päällikön pesään. Tällä hetkellä olimme Minttutähden ahtaassa pesässä kaikki neljä keskustelemassa. En ollut kauheammin osallistunut keskusteluun - eihän minun edes tarvinnut. En edes itse osannut sanoa virkaani tällä reissulla, mutta itsepähän olin halunnut mukaan. Sitä paitsi, näin sain paremman käsityksen kaikesta. Ja Viiltotähti saisi tulevaisuudessa kyllä huomata, kuinka useasti änkeäisin hänen mukaansa. Sillä, jos arvon päällikkö ei tähän suostuisi, niin voi voi. Itsepähän oli minut päättänyt tappaa. Jos halusin olla avuksi ja olla mukana suunnitelmissa, niin tätä siitä seurasi. Tosin, ei Minttutähden ja Rosmariiniputouksenkaan suhde ollut luottamuksellinen. Varapäällikkö näytti erittäin hämmentyneeltä koko tilanteesta ja siitä, mistä keskustelimme. Pikkuhiljaa hänelle kuitenkin valkeni ja hän ilmoitti olevansa mukana. Hyvä. Eikä Rosmariiniputouksella nyt olisi ollut varaakaan vastata kielteisesti. Ainakaan minun ja Viiltotähden ollessa paikalla. Rosmariiniputous kuiskutteli jotain Minttutähden suuntaan, mutten onnistunut erottamaan sanoja. Kohotin hivenen kulmiani, mutten sen erikoisemmin reagoinut asiaan. Tuskin he mitään sen mullistavampaa kuiskuttelivat. Lopulta Minttutähtikin kertoi asiaan kantansa. Varjoklaani taistelisi siis Kuolonklaanin... Viiltoklaanin puolella sodassa. Ja tuskin monikaan jättäisi klaaniaan vain sen takia, että siirryttäisiin voittajien puolelle. Kolmen muun klaanin tilanne näytti erittäin synkältä, sillä Viiltoklaanillahan oli Kuolonklaani, Varjoklaani sekä ylösnousseet kissat, kuten minä ja Sulkatähti. Mielestäni oli kuitenkin hieman liikaa antaa Varjoklaanille luoa saalistaa osalla alueella reviiriämem, mutta miten vain. Kaipa se oli järkevä ratkaisu ja sai Minttutähden sekä lopun Varjoklaanin paremmin sopeutumaan tilanteeseen. Nykyäänhän Varjoklaanissa sai uskoa mihin halusi. Se siis tarkoitti sitä, että kuolonklaanilaiset joutuisivat tekemisiin joidenkin ystävällisten ja ylilempeiden kissojen kanssa. Mutta oli apu minkälaista tahansa, se tuli ihan tarpeeseen. Katsahdin Viiltotähden suuntaan ja odotin hänen sanovan jotain, sillä itselläni ei ollut enää mitään sanottavaa asiasta. //Viilto? Rosma? Minttu? HUOM! Pääsette helpommalla, jos luette vaan viimeisen kappaleen, sillä toi ylimmäinen on vaa jotai turhaa XDD
Minttutähti 15.11.2018
Katsahdin vuorollaan jokaiseen pesässä olevaan kissaan arvioivasti, uskoin heidän sanoneen kaiken sanottavansa, joten nyt voisin pyytää Raepisaraa ja Rosmariiniputousta poistumaan paikalta. Halusin kertoa Viiltotähdelle enteestäni, sillä minulla oli outo kutina että se saattaisi liittyä lähestyvään sotaan. En ollut keksinyt yhtäläisyyttä ennen kuin Kuolonklaanilaiset olivat saapuneet leiriin.
"Jos kellään ei ole enää mitään sanottavaa, pyytäisin Raepisaraa ja Rosmariiniputousta poistumaan, sillä haluaisin puhua Viiltotähden kanssa vielä kahdestaan ennen heidän lähtöään", kerroin tasaisella äänellä, josta ei voinut päätellä mitään. Vilkaisin vielä Rosmariiniputousta ennen tämän lähtöä ja nyökkäsin tälle sen merkiksi, että puhuisimme myöhemmin - toivoin hänen ymmärtävän, että kaikki pesässä puhuttu oli luottamuksellista siihen asti että päättäisin ilmoittaa siitä klaanille. Ilmoitus olisi kuitenkin tehtävä pian, sillä kokoontuminen olisi huomenna. Kun varapäällikköni jäljessä astellut harmaa kolli oli työntynyt ulos pesästä käännyin Viiltotähden puoleen, jonka vihreät silmät kimmelsivät tyyninä kuin lammet joissa ei uiskennellut kalan kalaa.
"Niin, kerro asiasi", Viiltotähti naukui ja viilsi ilmaa tavanomaisesti kynsillään. Vilkaisin vielä pesän uloskäyntiä siltä varalta, että joku olisi tulossa tänne. Kun ketään ei näkynyt tai kuulunut niin aloitin asiani:
"Minä sain jonkinlaisen enteen ja minusta tuntuu, että se liittyy jotenkin tähän tulevaan, tiedäthän sinä", naukaisin korviani hieman epävarmana luimistaen. Vihasin kaikkea tätä epävarmuutta, jota ymmärtämätön enne minulle antoi. Viiltotähti kohotti kulmiaan kiinnostuneena.
"Minkälainen enne?" kolli naukui minulle tutuksi tulleella kollimaisella äänellään. Häntäni heilahti pesän vasemmasta reunasta sen oikeaan reunaan.
"Se meni näin: Kovat ajat koittavat, kun pimeyden laskette ylle metsän. Kohtaatte rinnalla kuoleman yhden. Kaaos on alkanut, eikä entiseen ole paluuta. Muista sitten, että kaikki kertomani on luottamuksellista", naukaisin silmiäni vakavasti siristellen
//Viilto?
253 sanaa
Minttutähti 16.11.2018
Viiltotähti oli lähtenyt hetki sitten Raepisaran kanssa pois leiristämme. Alkoi jo hämärtää mikä meinasi sitä, että meidän tulisi alkaa valmistautua kokoontumiseen lähtöön aivan pian, mutta ensin minun tulisi ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät, joka tällä kertaa olisi koko klaani lukuun ottamatta paria kissaa, jotka jäisivät pitämään huolta leiristä. Työnnyin ulos pesästäni ja tähyilin luonnonvalkean varapäällikköni perään, jonka pian paikansin pentutarhan luota ohjastamassa työryhmää, joka oli puolestaan vaihtunut iltaryhmäksi. Vedin henkeäni raskaasti, sillä asia jonka kertoisin klaanille saattaisi olla joillekin hyvin paljon erilaisia tunteita herättävä. Minun pitäisi kuitenkin erityisesti painottaa sitä , että klaanimme ei taistellut Pimeyden metsän puolella, eikä se ollut ajautumassa uudestaan Tihkutähden aikaisille raiteilleen. Loikin nopeasti klaanikiven juurelle ja ponkaisin korkean kiven pienelle kielekkeelle, jonka kautta kiven huipulle. Kissat vilkuilivat kokoontumisaukiolle päin ja alkoivat supista keskenään. Ihastelin hetken aikaa leirimaisemaa, joka värjäytyi oranssiksi laskevan auringon säteiden takia. Venyttelin selkääni kaartaen ja päästin tyytyväisenä tuhahduksen, tiesin että Varjoklaani oli valinnut paremman puolen. Kuolonklaanilaiset eivät olleet pelkästään hyviä taistelijoita tai älykkäitä vaan heissä oli myös sitä sisua, jota löytyi Varjoklaanista. Kuolonklaanilaiset olivat arvokkaita eivätkä antaneet muiden lytätä itseään, sellaista minä arvostin.
"Saapukoon jokainen oma riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle kokoukseen!" kajautin kutsuhuudon kovaäänisesti ja itsevarmasti ilmoille. Kissat luulivat tämän olevan normaali kokous, jossa kerroin kokoontumiseen lähtijät, mutta eipä vain ollut. Nyt olisi aika paljastaa klaanille se, minä olin jo jonkin aika pitänyt heiltä kaikilta salassa - jopa Rosmariiniputoukselta. Kun kissojenvärikirjo oli hiljennyt tiesin aloittaa puhumisen.
"Tänä yönä on kokoontuminen kuten tiedätte, mutta se ei ole aivan tavallinen kokoontuminen minkään klaanin osalta", naukaisin Varjoklaanin kissoja silmäillen. Ilmassa kuului ihmettelevä kohahdus ja kissat puhkesivat puhumaan ilmassa jännittyneisyyden sähkö kipinöiden. Kuulin kuinka Susitassu naukui kovaäänisesti Ikituulelle näin:
"Jos siellä on kerran jotain niin erikoista, haluan mukaan." Koko klaani hiljeni odottamaan jatkoa sanoihin, jotka olin äsken lausunut. Nostin korvani valppaasti pystyyn.
"Ei kannata huolehtia siitä Susitassu, kaikki te pääsette mukaan!" naukaisin tyynesti, "Paitsi valitettavasti minun on jätettävä kuitenkin muutama kissa vartioimaan leiriä." Epävarma mumina kantautui aukiolta, nostin häntääni hiljaisuuden merkiksi.
"Nimittäin sota on tulossa ja Varjoklaani taistelee Kuolonklaanin rinnalla, klaaniemme yhteisnimitys on Viiltoklaani ja tästä lähin olemme osa sitä. Älkää huoliko, emme taistele Pimeyden metsän puolesta vaan klaanimme. Jos joku ei kannata suunnitelmia on hänellä oikeus jättää klaani ja vaihtaa puolta, mutta tietäkää paluuta takaisin ei ole. Klaanillemme on myös suotu oikeus saalistaa Kuolonklaanin reviirillä tiettyjen rajojen mukaisesti vähäisen riistatilanteemme vuoksi", naukaisin terävästi ja pyöreitä korviani hieman luimistaen. Toivoin, että klaani tiesi välittäväni heistä, enkä olisi koskaan halunnut kenenkään lähtevän.
"Leiristä vastuun saa Risasiipi ja hänen kanssaan kuningattarien, klaaninvanhimpien ja pentujen lisäksi jää Punaviilto ja Kyyhkylento. Toivon todella, ettei kukaan jätä Varjoklaania, mutta anna teille vallan omaan päätöksiinne. Enemmän aiheesta kuulette kokoontumisessa. Klaanikokous on päättynyt", ilmoitin itsevarmasti klaanille nyökäten. Sen jälkeen loikin alas kiveltä Rosmariiniputouksen luokse.
"Klaani tukee minua. Ainakin suurin osa, näin sen heidän ilmeistään", naukaisin ääni jännittyneisyydestä väristen. En tiennyt olinko lausunut sanat vain siksi, että koitin uskotella sitä itselleni. Rosmariiniputous nyökkäsi minulle rohkaisevasti.
"Tietenkin se tukee sinua, olet heidän päällikkönsä", luonnonvalkea naaras naukui, vaikken tiennyt uskoiko naaras omia sanojaan. Tilanne oli vielä vähän auki klaanin kesken, mutta tiesin sisimmässäni että klaanimme tulisi selviämään selviämään tästä - kokonaisena. En ehtinyt puhua Rosmariiniputouksen kanssa se enempää, sillä minun piti mennä juttelemaan Kyyhkylennolle, sillä tiesin hänen ottavan uutisen raskaasti. Naaras aina ylireagoi, joka olikin yksi syy siihen, että jätin hänet leiriin.
Viiltotähti oli juuri kertonut klaaneille sodasta ja olin tyytyväinen siihen, että kolli oli maininnut sen, että emme taistelleet Pimeyden metsän puolesta. Osa varjoklaanilaista oli asettunut aukion reunoille Kuolonklaanilaisten kanssa kuten oli sovittukin. Kuului kauhistuneita huudahduksia sekä hämmentynyttä supinaa. Viiltotähden sanat olivat aiheuttaneet jokaisessa kissassa oman reaktionsa ja tunnemyrskynsä. Minusta tuntui hyvältä seistä täällä Viiltotähden kanssa ja tietenkin ylivoiman.
//Rosma? Joku?
599 sanaa. Edellisen saa poistaa sen laadulle kävi jotai xd
Pyypentu 13.11.2018
Kun avasin silmäni, kuva Turvepennun ruskeista kasvoista täytti näkökenttäni.
’’Huomenta Pyypentu!’’ veljeni naukaisi pirteästi ja nuolaisi poskeani.
’’Huomenta’’, sanoin ja huokaisin leveästi. Pitkien yöunien jälkeen tunsin itseni taas virkeäksi. Häntääni ei enää särkenyt yhtään ja minulla kesti hetken edes muistellakseni, miksi olin täällä enkä pentutarhassa emoni Orkideapolun kyljessä. Silmäni olivat täynnä rähmää, joten pyyhin ne pois tassullani. Kun näkökenttäni taas tarkentui ja sain katsottua ympärilleni, en nähnyt pentutarhassa meidän kahden lisäksi ketään.
’’Missä isä on?’’ kysyin Turvepennulta. En löytänyt harmaata turkkia katseellani.
’’Hän sanoi lähtevänsä partioon’’, veljeni mutisi selvästi masentuneena. Tunsin itsekin pettymyksen piston rinnassani. ’’Sentään hän sanoi ruokkivansa meidät palattuaan.’’
No, toivottavasti Valvehenki toisi meille päästäisiä palattuaan partiostaan. Ne olivat olleet lempiravintoani siitä lähtien, kun olin siirtynyt maidosta kiinteään ruokaan. En malttanut odottaa, että oppilaaksi päästyäni saisin metsästää päästäisiä itse. Silloin ne maistuivat varmasti vielä kaksinkertaisesti paremmilta.
’’No, mitäs me nyt teemme?’’ kysyin ja hyppäsin pois väliaikaiselta sammalpetiltämme. Tunsin itseni hyvin energiseksi ja seikkailunhaluiseksi. En kuitenkaan tiennyt, mihin energiaani kuluttaisin. Tämän takia turvaudun veljeni järjen ääneen. Hän osasi aina keksiä parhaimmat leikit ja seikkailut.
’’Nyt kun kukaan ei katso meitä, on täydellinen tilaisuus tutkia leiriä!’’ veljeni hihkaisi ja hyppäsi vierelleni. Hänen jalkojensa tömähtäessä maahan olin varma, että näin hänen kasvojensa kiristyvän. Vilkaisin hänen kyljessään olevaa haavaa.
’’Hei, oletko kunnossa? Eihän haavaasi enää koske?’’ En onnekseni ollut nähnyt sitä, kun kettu raapaisi veljeäni kylkeen, mutta samalla en ollut osannut arvioida hänen haavansa vakavuutta. Kuulin usein Liljahenkäyksen ja Sienikarvan huolehtivan haavojen tulehtumisesta. En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta pelkäsin, että veljeni haavalle oli käynyt niin.
Turvepentu kuitenkin hymyili rennosti. ’’Ei, tuskin tunnen sitä enää. Tule, niin mennään!’’ Hän otti pari juoksuaskelta parantajien pesästä ulos.
Häntä seuratessaan kyljessä oleva haava unohtui helposti. Ulkona leirissä oli taas täysi toiminta käynnissä. Sarasydän pujahti oppilaansa Susitassun kanssa juuri leirin suuaukosta sisään. Molemmilla oli suussaan pulleat kanalinnut. Valkosydän venytteli sotureiden pesän ulkopuolella. Sotkuisesta turkista päätellen soturi oli juuri herännyt yöuniltaan, kuten mekin.
’’Mennäänkö pentutarhaan katsomaan emoa ja Hukkapentua?’’ mau’uin Turvepennulle. Orkideapolku oli varmasti kovin huolissaan meistä. Hän takuulla ilahtuisi, jos kävisimme tervehtimässä häntä. Miksiköhän hän ei vielä ollut Hukkapennun kanssa tullut katsomaan meitä parantajan pesälle? ’’Ehkä voimme pyytää sitten myös Hukkapentua tutkimaan leiriä. Tai sen sijaan voimme jatkaa sammalpalloa siitä mistä jäimme. Viimeksi kettu keskeytti meidät niin epäkohteliaasti.’’
Ennen kuin kuitenkaan ehdimme suuntaamaan kohti pentutarhaa, klaanin parantajaoppilas Liljahenkäys sattui tiellemme. Hän vaikutti olevan hieman pois tolaltaan, mutta hymyili silti sydämellisesti meidät nähdessään.
’’Anteeksi, en nähnyt teitä’’, hän pahoitteli ja astui sivummalle tilaa tehdäkseen.
’’Huomenta Liljahenkäys! Ei se mitään, minäkään en aina osaa katsoa minne menen’’, Turvepentu naukaisi reippaasti.
Liljahenkäystä katsoessa minua alkoikin jännittää jostain syystä. Olin kyllä nähnyt parantajaoppilaan useasti, mutta hänen arvokas työnsä ja korkea asemansa parantajaoppilaana sai minut nöyrtymään hänen jalkojensa juuressa.
’’Hei’’, naukaisin hiljaa ja siirsin katseeni hänen meripihkan värisistä silmistään muualle. ’’Mitä olit tekemässä?’’
’’Olin juuri suuntaamassa kohti klaaninvanhimpien pesään. Klaaninvanhimpien terveys on vanhan iän takia muita kissoja kehnompi, jonka takia he tarvitsevat rutiiniterveystarkastuksen tietyn väliajoin. Nyt minulla on juuri sopivasti aikaa tehdä se. Olisitteko tekin halunneet tulla mukaan? Työ on hyvin tärkeä, ja saattaakin olla, että tarvitsen kaksi pientä apuria.’’ Liljahenkäyksen silmät kiilsivät hilpeinä.
Kiinnostukseni syttyi heti, ja samoin tapahtui Turvepennulla. Näin sivusilmällä, kuinka hänen korvansa heristyivät.
’’Joo!’’ vastasimme parantajaoppilaan kysymykseen yhteen ääneen. Ajatukset pentutarhaan menemisestä oli jo kauan kadoksissa muististamme.
Lähdimme kaikki kolme kävelemään kohti klaaninvanhimpien pesäkoloa. Matkalla törmäsimme myös klaanin varapäällikköön Rosmariiniputouksen ja tämän poikaan Fasaanipentuun.
’’Ai, oletteko tekin matkalla klaaninvanhimpien pesälle?’’ Rosmariiniputous kysyi huomatessaan emonsa ja kaksi pentua. ’’Niin mekin, hauska sattuma.’’
Hymyilin Fasaanipennulle katseidemme kohdatessa. En ollutkaan käynyt ikinä klaaninvanhimpien luona. Ehkä heillä löytyisi hyvä tarina kerrottavaksi, jos vain ehdin kuunnella sen ohella, että autan Liljahenkäystä tämän terveystarkastuksen kanssa.
//Rosma? Lilja? Fasaani? Turve?
//602 sanaa
Liljahenkäys 13.11.2018
“En usko.” Varpusliito katsoi minua kulmat kurtussa ja hännänpää vihaisesti nykien. Tunsin kuinka pala nousi kurkkuuni ja otin huojuvan askelen taaksepäin. En ollut koskaan nähnyt Varpusliitoa sellaisessa tilassa, ja jos totta puhuttiin, se ehkä jopa hieman pelästytti minut.
“En usko, että rakastat minua”, kolli jatkoi kuuluvammalla äänellä ja siristi aavistuksen verran vihreitä silmiään. “Muuten sinulla ei olisi suhdetta Sienikarvan kanssa ja keksisimme ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Yhdessä. Me olisimme pystyneet siihen, mutta vain, jos kummankin tunteet olisivat olleet aitoja ja tarpeeksi voimakkaita.” Varpusliidon sanat osuivat ja upposivat. En ollut enää itsekään varma, olivatko tunteeni häntä kohtaan olleet aitoja ja yhtä vahvoja kuin joskus muinoin Kylmähenkäyksen kanssa, mutta ehkä se oli niin, etten tulisi koskaan löytämään toista kissaa, jota rakastaisin koko sydämestäni.
“Mutta sinä valitsit Sienikarvan ja siksi minunkin on irrotettava se osa sydämestäni, jossa sinä olet ja tyytyä rakastamaan vain yhtä kissaa, kunnes se osa kasvaa takaisin”, Varpusliito sanoi katkerana, kääntyi sitten selkä minuun päin ja niiskaisi. “Jos Rosmariiniputous kysyy, kerro, että menin haukkaamaan raikasta ilmaa. Minulla ei taida olla sinulle enää mitään sanottavaa”, hän sihahti lopetukseksi ja juoksi sitten pois paikalta. Jäin katselemaan kollin perään sanattomana. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä sillä hetkellä. Pitäisikö minun mennä hänen peräänsä ja sanoa tehneeni virheen valehdellessani hänelle Sienikarvasta ja pennuista? Ei, siitä ei olisi enää mitään hyötyä, enkä uskonut, että Varpusliito suostuisi puhumaan minulle vähään aikaan. Huokaisin hiljaa ja lähdin raahustamaan takaisin leiriin päin epätoivo ja suru rintaani vihloen.
Astelin klaaninvanhimpien pesää kohti omiin ajatuksiini uppoutuneena. Varpusliidon katkeruudella höystetyt sanat piinasivat mieltäni eivätkä halunneet jättää minua rauhaan sitten millään. Siksi olin ajatellut mennä tekemään tavalliseen tapaani - joskin hieman etuajassa - rutiiniterveystarkastuksen klaaninvanhimmille saadakseni jotakin muuta ajateltavaa kuin Varpusliito ja mutkitkaat suhteet kissojen välillä.
Samassa tajusin harhautuneeni Pyypennun ja Turvepennun reitille. Pennut tapittivat minua meripihkanväriset silmät pyöreinä ja suu hieman raollaan.
“Anteeksi, en nähnyt teitä’’, pahoittelin ja astuin sivummalle tehdäkseni tilaa kaksikolle.
“Huomenta Liljahenkäys! Ei se mitään, minäkään en aina osaa katsoa minne menen”, Turvepentu sanoi reippaasti. Hymähdin huvittuneena. Tuolta pennulta ei ainakaan sisukkuutta puuttunut. Hän oli sisarensa tavoin saanut oman osansa ketun hampaista, joka näkyi kollin kylkeä koristavana, pahan näköisenä haavana.
“Hei’’, Pyypentu tervehti hiljaa ja käänsi katseensa muualle. “Mitä olit tekemässä?’’
“Olin juuri suuntaamassa kohti klaaninvanhimpien pesään. Klaaninvanhimpien terveys on vanhan iän takia muita kissoja kehnompi, jonka takia he tarvitsevat rutiiniterveystarkastuksen tietyn väliajoin. Nyt minulla on juuri sopivasti aikaa tehdä se. Olisitteko tekin halunneet tulla mukaan? Työ on hyvin tärkeä, ja saattaakin olla, että tarvitsen kaksi pientä apuria.” Katsoin kahta pentua hilpeä pilke silmäkulmassani. Jostain syystä pennut saivat oloni aina kevyemmäksi. He olivat niin viattoman oloisia - ja syötävän suloisia!
“Joo!” pentuetoverukset sanoivat yhdestä suusta. Nyökkäsin tyytyväisenä ja lähdin tassuttamaan klaaninvanhimpien pesälle päin.
Huomioni kiinnittyi tyttäreeni Rosmariiniputoukseen ja tämän poikaan Fasaanipentuun, joka tepasteli naaraan vierellä innostunut kiilto silmissään.
“Ai, oletteko tekin matkalla klaaninvanhimpien pesälle?’’ Rosmariiniputous naukaisi iloisesti yllättyneenä ja nyökkäsi minulle nopean tervehdyksensä. ’’Niin mekin, hauska sattuma.’’
Työnnyin Rosmariiniputouksen ja pentujen perässä hämärään pesään, jossa haisi vanhalta ja tunkkaiselta. Klaaninvanhimmat loikoilivat tyytyväisen oloisina omilla vuoteillaan ja kuikuilivat aina silloin tällöin tulokkaisiin päin viikset uteliaasti vipattaen.
Kumarruin kuiskaamaan Pyypennun ja Turvepennun korvaan hiljaa:
“Mitäpä jos kävisitte kyselemässä heidän vointiaan ja siinä ohessa vaihtaisitte myös nopeat kuulumiset?”
//Pyy tai Turve? Muut?
//523 sanaa.
Rosmariiniputous 13.11.2018
Räpäytin ystävällisesti silmiäni Orkideapolun pennuille Pyypennulle ja Turvepennulle, jotka silmäilivät vähän väliä minua ja poikaani Fasaanipentua. Kaksikosta tulisi varmasti veljensä Hukkapennun kanssa pian oppilaita ja toivoin todella, että saisin yhden heistä oppilaakseni, koska kolmikko oli hyvin lupaava. Väläytin nopean hymyn emollenikin ja lähdin sitten marssimaan vanhusten pesää kohti. Päästin Fasaanipennun tassuttelemaan pesätoveriensa kanssa hieman edemmäs ja kuljin emoni rinnalla hännänmitan päässä pennuista.
"Sinulla on varmaankin kyseessä vanhusten tarkastus?" arvasin ja heitin nopean silmäyksen Liljahenkäykseen. Parantajaoppilas nyökäytti päätään.
"Miten muuten pentusi voivat? Ovatko he kaikki terveitä?" kysyin miltein heti.
"Kyllä, he voivat erinomaisesti. Heistä tulee upeita sisarpuolia ja sinusta tulee myös esikuva heille, olethan heidän vanhempi siskopuoli", Liljahenkäys lausahti ja väläytti lämpimän hymyn minulle. Siskopuolen maininta toi mieleeni Pakkaspennun, Kylmähenkäyksen uusimman tyttären. Minun täytyisi kertoa emolleni asiasta. Mutta odottaisin että pääsisimme vanhusten pesään ja pennut menisivät pidemmän matkan päähän meistä.
Sukelsin hymy huulillani vanhusten pesään pentujen perässä. Heti ensimmäisenä silmäkulmaani osui Pujosulka, hyvä ystäväni ja mahdollisesti ensimmäinen ystäväni sisaruksiani ja Varpusliitoa lukuunottamatta. Hopeanharmaa naaras nosti ilahtuneena tummansinisen katseensa ja hänen silmissään välähti ilo, kun hän huomasi pentukolmikon. Pennutkin innostuivat huomattavasti päästyään Pujosulan eteen. Pian Meripihkaraidan ja Vaskitsaviiman hahmot saapuivat luoksemme ja vanhukset jäivät katselemaan pentuja lämpimästi.
"Mitäpä jos kävisitte kyselemässä heidän vointiaan ja siinä ohessa vaihtaisitte myös nopeat kuulumiset?” Liljahenkäys ehdotti pentukolmikolle ja sai minut miltein huokaisemaan helpotuksesta. Kun pennut olivat tassutelleet klaaninvanhimpien seuraan, käskin emoni hieman sivummallle nopealla hännänheilautuksella.
"Emo, kun minä tapasin Kylmähenkäyksen siellä rajalla", aloitin raskaasti ja välttelin parantajaoppilaan meripihkaista katsetta, "hän kertoi minulle että hän on saanut uuden tyttären, Pakkaspennun. En saanut tietää hänen ulkonäöstään mitään tai siitä, kuka häntä hoitaa nyt kun Kylmähenkäys on siirtynyt Pimeyden metsään, mutta uskon että pentu on turvassa. Ajattelin vain kertoa." Sitten kohotin katseeni emoni silmiin, joissa oli sekoitus erilaisia tunteita uutisteni jäljiltä.
"Missä Varpusliito muuten on? En ole nähnyt häntä pitkään aikaan ja ajattelin, että tietäisit hänestä jotain. Teistä on ainakin minun tulkintani mukaan tullut hyviä ystäviä viime kuiden aikana", tokaisin mahdollisimman ystävällisesti, vaikka oikeasti epäilin vahvasti emoni ja parhaan ystäväni "ystävyyttä".
//Lilja? Pennut?
//332 sanaa
Liljahenkäys 14.11.2018
Pentujen pinkaistessa klaaninvanhimpien luo, huomasin Rosmariiniputouksen muuttuvan levottomammaksi. Hänen hännänpäänsä nyki hermostuneesti, ja se, kun hän viittasi minua tulemaan syrjemmälle muista, vahvisti epäilykseni.
“Emo, kun minä tapasin Kylmähenkäyksen siellä rajalla” - Rosmariiniputous vältteli katsettani parhaansa mukaan - “hän kertoi minulle että hän on saanut uuden tyttären, Pakkaspennun. En saanut tietää hänen ulkonäöstään mitään tai siitä, kuka häntä hoitaa nyt kun Kylmähenkäys on siirtynyt Pimeyden metsään, mutta uskon että pentu on turvassa. Ajattelin vain kertoa.”
Katsoin tytärtäni tunnekuohun vallassa. Oliko Kylmähenkäyksellä jo uusia jälkeläisiä? Toisaalta hänhän oli Varjoklaanista lähdettyään ollut vapaa kolli, eikä mikään kieltänyt häntä rakastumasta toiseen naaraaseen - mutta silti! Minun olisi tehnyt mieli etsiä Kylmähenkäyksen hauta ja käydä nauramassa päin hänen mätänevää ruhoaan; hän ei ollut ainoa, jolla oli nykyään perhe - ainakin jonkinlainen. Minulle riittivät Sienikarva, Rosmariiniputous ja uudet pentuni.
“Missä Varpusliito muuten on?” tyttäreni kysymys sai ajatukseni katkeamaan. Tunsin kuinka kylmä hiki nousi pintaan ja sydämeni takoi rintaani vasten kuin suuren koiran käpälät tannerta juostessaan pakenevan saaliseläimen perässä. Varpusliito. Miksi näin oli pitänyt käydä?
“En ole nähnyt häntä pitkään aikaan ja ajattelin, että tietäisit hänestä jotain. Teistä on ainakin minun tulkintani mukaan tullut hyviä ystäviä viime kuiden aikana”, vaikka Rosmariiniputous puhuikin ystävällisesti, en voinut olla kuulematta hänen äänessään häilyvää epäluuloisuutta. Tiesikö naaras, etteivät pennut olleetkaan oikeasti Sienikarvan? Entä sen, että minulla ja hänen "veljellään" oli ollut jonkin näköinen lyhyt suhde?
Kokosin itseni vaivoin kasaan ja rykäisin sitten nopeasti kurkkuani yrittäen selvittää ääntäni. “Hän sanoi menevänsä haukkaamaan happea”, sanoin kylmän rauhallisesti. Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, sillä en halunnut antaa naaraalle enempää epäilyksen aihetta. “Palaa varmasti pian takaisin”, tokaisin huolettomasti ja käänsin sitten katseeni klaaninvanhimpien kimpussa hyöriviin pentuihin. “Oli kiva jutella”, mutisin vaivihkaa ja astelin Pyypennun, Turvepennun ja Fasaanipennun luokse, jotka piirittivät parasta aikaa Pujosulkaa.
“Hei pikkuiset, miten täällä sujuu?” kysyin liioitellun pirteästi ja kyyristyin kolmikon vierelle.
//Pennut? Rosma?
//295 sanaa.
Viiltotähti 14.11.2018
”Viisas kissa ei tule luvatta päällikön pesään. Ole hyvä ja poistu, päällikkösi tarvitsee aikaa heräämiselle”, murahdin Kalmaliljalle kääntäen katseeni pesän uloskäyntiin. Naaras ei väittäny vastaan, sillä kai ymmärsi minun olevan tosissani. Pesäni oli yksityistä aluetta, jonne ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Kerta olin jo herännyt, aloin siistimään turkkiani. Nuolin siisteiksi kaikki sojottavat karvat. Kun olin valmis, nousin ylös sammalvuoteeltani venytellen. Pujahdin ulos suurkiven alla olevasta pesästä. Kalmalilja odotti minua yhä.
”Miksi Raepisara luopui päällikön paikastaan?” Kalmalilja esitti kysymyksensä uudelleen. Sää oli tyyni, vaikka taivas olikin paksun pilvipeitteen takana piilossa. Oli melko harmaata, mutta vettä ei sentään satanut. Kalmalilja seurasi minua tuoresaaliskasalle. Valikoin itselleni pullean hiiren ja vein sen suurkiven edustalle. Ennen kuin aloitin syömisen, nostin katseeni Kalmaliljaan.
”Raepisara ajattelee Kuolonklaanin parasta. Näin klaanimme voi nousta taas entiseen loistoonsa. Myös Raepisara itse ymmärsi, että jos minusta tulisi päällikkö, hän hyötyisi siitä enemmän itsekin”, nau’uin viileästi. Se ei kuitenkaan riittänyt naaraalle, joka siristeli silmiään tarkkaillessaan jokaista liikettäni. Viilsin kynsilläni ilmaa. Huomasin sivusilmälläni Sulkatähden lähellä sotureiden pesää. Naaras katsoi minua, mutta käänsin katseeni takaisin Kalmaliljaan.
”Minä en usko sinua. Miksi hän olisi noin vain luopunut hengistään?” soturi tivasi väsymättä. Päästin ilmoille turhautuneen huokauksen.
”Kuvittele itsesi kumppanisi asemaan. Olet päällikkö, joka ei ole saanut mitään aikaan. Menetät henkiäsi jatkuvasti ottaessasi turhia riskejä. Sitten sinulle tarjotaan mahtavaa tarjousta: saat viettää enemmän aikaa rakkaidesi kanssa, mutta olla yhä merkittävässä asemassa ja auttaa klaaniasi kohoamaan kaiken muun yläpuolelle. Raepisara on loppujen lopuksi viisas kissa, hän ajattelee klaaninsa parasta”, sanoin pitäen tyynen katseeni musta-valkeassa naaraskissassa. Ennen kuin Kalmalilja ennätti sanoa mitään, murahdin:
”Nyt älä sano mitään, vaan ole hyvä ja jätä minut rauhaan. Varokin saapumasta pesääni luvatta. Tämän kerran annan anteeksi, mutta seuraavaksi en ole näin suopea.” Kalmalilja murahti, mutta ei sanonut mitään. Hän nousi ylös ja käänsi minulle selkänsä. Kissa poistui luotani. Aloin syömään saalistani, jonka jälkeen järjestin partiot, joka oli eilen jäänyt tekemättä. Siitä huolimatta kissat olivat saaneet itsensä liikkeelle saalistamaan. Määräsin kolme rajapartiota ja saman verran saalistuspartioita. Sen jälkeen vetäydyin hetkeksi omaan rauhaani pesään miettimään asioita.
Auringonlaskun koittaessa olin saanut yllättävän paljon aikaan. Olin kertonut Raepisaralle suunnitelmastani. Veisin koko Kuolonklaanin kokoontumiseen, ilmoittaisin sodasta ja poistuisin klaanini kanssa ilman taistelua. Varjoklaanin avulla selviäisimme siitä ongelmitta, sillä ylivoima olisi meillä. Raepisara oli ollut tyytyväinen suunnitelmaan, mutta muistuttanut vielä, että meidän täytyisi käydä Varjoklaanissa keskustelemassa. Niin me tekisimme joko tänä iltana tai heti huomisaamuna. Sulkatähti oli koko päivän pysynyt etäällä. Se johtui kai siitä, että aina kun hän yritti tulla luokseni, hankin itselleni uutta tekemistä.
Huomasin Valhekuiskeen palaavan leiriin. Naaras oli ollut saalistuspartiossa ja kantoi nyt suussaan peltomyyrää. Laskettuaan sen tuoresaaliskasaan, naaras huomasi minun viittovan hänelle.
”Tule”, sanoin vain lyhyesti. Valhekuiske seurasi minua kyselemättä enempää. Johdatin tumman soturin ulos leiristä. Sopivan matkan kuljettuamme hidastin tahtiani.
”Minulla on sinulle pyyntö. Olet minulle suuren palveluksen velkaa siitä, että suostuin auttamaan klaanimme parantajan karkottamisessa, joten toivon sinun suostuvan pyyntööni”, nau’uin. Valhekuiske kohotti kulmiaan.
”Se riippuu siitä, millainen pyyntösi on”, naaras sanoi viileästi ja heilautti häntäänsä.
”Sinä tiedät, että Sulkatähti oli kumppanini”, aloitin hitaasti kääntäen katseeni poispäin soturista.
”Tilanne on se, että minä en rakasta häntä. Tiedän, että hän ei ottaisi sitä kevyesti. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi tehdä jotain todella harkitsematonta”, jatkoin.
”Haluatko minun tappavan hänet vai?” Valhekuiske töksäytti ja katsoi minua hieman huvittuneesti.
”Ei, ei mitään sellaista. Sulkatähti merkitsee minulle yhä paljon, mutta en voi olla hänen kanssaan. En pyytäisi tätä, ellei olisi ihan pakko”, nau’uin jaa yritin kuumeisesti keksiä, miten muotoilisin kysymykseni. Valhekuiske katsoi minua suoraan silmiini ja tunsin, kuinka koko turkkini kihelmöi.
“Kakaise ulos vain”, naaras tuhahti. Viilsin kynsilläni ilmaa vaistomaisesti.
“Sinun täytyy esittää kumppaniani, rakastani tai ihan mitä tahansa, joka saa Sulkatähden ymmärtämään, että en voi olla enää hänen kanssaan”, sanoin. Valhekuiske näytti siltä, kuin olisi purskahtanut nauruun hetkenä minä hyvänsä. Hän kuitenkin laittoi nykivät suupielensä kuriin ja hymähti vain. Katsoin häntä vakava ilme kasvoillani.
“Miksi minä?” soturi esitti kysymyksen. Kohautin lapojani.
“Olet tarpeeksi tuntematon, eikä sinulla ole kumppania. Vai onko?” kysyin puolestani. Valhekuiske naurahti huvittuneesti ja pudisteli päätään.
“Voin esittää kumppaniasi, mutta minun täytyy hyötyä siitä jotenkin”, naaras ilmoitti viileästi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kohotin kulmiani. Tietenkin hän halusi, eipä se ollut yllätys. Jokainen kuolonklaanilainen halusi aina jotakin, jopa minä.
“Voin keksiä jotain varallesi. Sota on tulossa, joten eiköhän tekemistä löydy”, tokaisin nopeasti. “Meillä on siis sopimus?” Valhekuiske nyökkäsi.
“Mitä minun tarkalleen tulee tehdä? En suostu olemaan mikään ällösöpö hiirenaivo, joka kiehnää kimpussasi kaiken aikaa”, naaras vastasi murahtaen. Huomasin, kuinka hänet karvansa pörhistyivät hieman.
“Olet vain oma itsesi. Myötäilet tarinaa kumppanuudestamme”, selitin. Valhekuiske vastasi jälleen nyökäten. Sää oli yhä harmaa, eikä laskevaa aurinkoa näkynyt. Maata myötäili ohut usvakerros halki nummien. Lähdin kulkemaan kohti leiriä Valhekuiskeen kanssa. En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui erityisen hyvältä. Ehkä se johtui siitä, että suunnitelmat lähtivät viimein etenemään kovalla temmolla.
Leiriin päästyämme järjestin nopeasti aamun partiot, jonka jälkeen suuntasin omalle pesälleni. Olin laittanut oppilaat siistimään sen. He olivat poistaneet Raepisaran sammalvuoteen ja tuoneet uuden tilalle. Asetuin makaamaan siihen. Juuri kun olin alkamassa nukkumaan, kuulin askeleita pesän suulta.
“Saako tulla?” naaraan hento ääni kantautui pesän ulkopuolelta.
“Tule vain”, murahdin ja nousin taas istumaan. Sulkatähti astui sisään pesään ja katseli ympärilleen. Kohtasin hänen vihreän katseensa pitäen tyynen ilmeen kasvoillani.
“Olet vältellyt minua”, naaras huomautti loukkaantuneena istuessaan pesän kovalle lattialle.
“En ole, minulla on vain ollut muuta mietittävää”, murahdin hieman töykeästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Sulkatähti tuhahti.
“Mikä sinulla on? Olet aivan kuin eri kissa”, naaras hyppäsi suoraan asiaan. “Kyllä minä sen huomaan. Sinä voit kertoa minulle, en minä suutu.” Naaraan ääni oli tasainen, mutta se säröili hieman. Hän piti katseensa suoraan silmissäni.
“Minulla on kumppani”, kerroin. Sulkatähti kohotti kulmiaan. Hänen tyyni ilmeensä muuttui surunomaiseksi. Kuin hän olisi purskahtanut itkuun hetkenä minä hyvänsä.
“Minä en tahdo loukata sinua, mutta en myöskään Valhekuisketta. Olen pahoillani, Sulkatähti. Sinä olet minulle yhä tärkeä, mutta en vain voi olla enää kanssasi”, kerroin, vaikka tiesin loukkaavani naarasta enemmän kuin koskaan. Hän veti syvään henkeään, mutta ei sanonut mitään. Kuollut naaras kääntyi ja poistui pesästä. Kuulin, kuinka hän purskahti onnettomaan itkuun pesän ulkopuolella. Naaraan askeleet loittonivat. Hän kai poistui leiristä.
En tiennyt miksi, mutta minusta tuntui ihan hirveältä. Se oli yksi huono puoli uudelleensyntymisessäni. Olin saanut paljon uusia tunteita, joista yksi oli empatia. En pelännyt tuntemattomien solvaamista ja loukkaamista, mutta olin viettänyt koko entisen elämäni Sulkatähden kanssa. Olin rakastanut häntä koko sydämestäni ja menettänyt henkeni hänen vuokseen.
Näiden ajatusten saattelemana asetuin makaamaan sammalvuoteelleni ja suljin silmäni valmiina nukahtamaan. Uni tuli yllättävän nopeasti.
Seuraavan kerran herätessäni, en ollut enää pesässäni. Olin pimeässä metsässä. Miksi olin täällä? Pimeyden Metsä oli autio, ketään ei ollut missään. Siirsin katseeni edessäni olevaan valtavaan kiveen, jonka olimme vieneet Tuhotähdeltä saavuttuani tänne. Hän ei hyväksynyt sitä, jonka vuoksi karkotimme hänet kauas kiven luota. Palaisiko Tuhotähtikin elävien maailmaan? Toivoin, että ei, mutta miksi hän ei palaisi?
“Viiltotähti”, tutun kollikissan ääni kantautui korviini kiven takaa. Kiersin suuren kiven ja näin Lokkikoiven. Kolli katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
“Mitä sinä teet täällä? Eikö sinun pitäisi olla jo matkalla elävien kirjoihin?” kysyin varovasti.
“Pimeyden Metsä jätti minut tänne, jotta voin jälleen ohjata klaanini kulkua, kuten kauan sitten johdattaessani kuolonklaanilaiset Taivasklaaniin. Muistatko sen?” kolli kysyi varovasti. Nyökkäsin hitaasti. Lokkikoipi oli johdattanut Kaaosmielen ja Tuhokatseen sekä muut Taivasklaanin luokse. Kuolonklaani oli ikävä kyllä hävinnyt sen sodan, vaikka emme me mitään olisi Taivasklaanin kaukaisella reviirillä tehneetkään.
“Minulla on sinulle asiaa Pimeyden Metsältä”, soturi ilmoitti tyynesti. Nyökkäsin valmiina kuulemaan hänen asiansa.
“Suunnitelma liikkuu eteenpäin, kun metsä vajoaa pimeyteen. Viilto kohtaa yhden kolmesta. Veri tahrii jokaisen, eikä kukaan ole enää puhdas.” Kollin ääni oli pelottavan vakaa, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Painoin sanat mieleeni, ja heti sen jälkeen Lokkikoipi ja Pimeyden Metsän tutut maisemat katosivat.
Säpsähdin hereille. Tuntui kuin olisin pudonnut petiini, mutta olin vain palannut unesta takaisin tähän maailmaan. Kohotin hitaasti päätäni. Lokkikoiven sanat kaikuivat yhä päässäni. Voittaisimmeko me sodan, vai mitä ihmettä se kissa taas höpisi? Olin varma, että minä olin enteessä esiintyvä viilto. Mutta kenet minä kohtaisin?
“Viiltotähti!” huuto pesän ulkopuolelta sai minut heräämään ajatuksistani. Nousin ylös venytellen. Pesän kivilattia oli kylmä. Mieleni teki vain jäädä lämpimään vuoteeseeni koko päiväksi, mutta tiesin päällikön tehtävien odottavan. Pesän ulkopuolella kohtasin Raepisaran. Kolli katsoi minua suoraan silmiini meripihkaisilla silmillään.
“Aiotko lähteä yksin matkaan, vai voinko tulla mukaasi?” kolli kysyi tasaisella äänellä. En ensin tajunnut, mistä soturi puhui, kunnes muistin Minttutähden.
“Ihan sama”, vastasin vain ja kuljin kissan ohitse kohti tuoresaaliskasaa. Valikoin itselleni sopivan saaliin ja söin sen. Raepisara katosi siinä välissä jonnekin.
Kun oli aika lähteä tapaamaan Minttutähteä, Raepisara saapui luokseni.
“Lähdemme siis nyt?” kolli varmisti. Nyökkäsin. Tuskin kollista oli haittaakaan. Ilmoitin nopeasti lähelläni syövälle Ahvenleualle, että lähtisimme. Hän sai luvan pitää leirin pystyssä kunnes palaisimme. Kun pujahdin piikkihernetunneliin, kohtasin sen toisessa päässä Sulkatähden. Naaras kohtasi vihreän katseeni, mutta ei sanonut mitään. Hän teki meille tietä. En jäänyt katselemaan taakseni.
“Onko jotain meneillään?” Raepisara uteli.
“Ei mitään merkittävää”, murahdin vain. Tiesin, että Valhekuiske oli Raepisaran tyttären Kielomyrkyn tytär. Mutta ei asia hänelle kuulunut.
Sää oli tänä aamuna kirkkaampi kuin eilen. Taivaalla oli yhä pilviä, mutta kylmän auringon ensisäteet paistoivat suoraan silmiini. Lehtikato olisi aivan pian täällä. Ilma oli kylmempi kuin eilen, ja ruoho oli valkeiden huurreruusujen peittämä.
Matkalla ylitimme kaksi kertaa ukkospolun. Päätin, että paluumatkalla tarkastaisimme sen paikan, jossa Kylmähenkäys oli kuollut. Hän varmaan oli jo herännyt, mutta ei sitä tiennyt.
Varjoklaanin leiri häämötti edessämme. Lupaa kysymättä työnnyin piikkihernetunnelista sisään. Silmäilin hetken ajan kuopassa sijaitsevaa leiriä, jonka pääaukiolla olevat kissat kääntyivät katsomaan meitä hämmästyneinä. Raepisara pysytteli takanani, kun astelin leirin pääaukiolle lähelle suurta tammea. Aurinko oli hädin tuskin kunnolla noussut, mutta varjoklaanilaiset olivat jo hereillä. Osa heistä näytti siltä, kuin he olisivat menossa nukkumaan. Ymmärsihän sen, sillä Varjoklaani saalisti usein öisin.
“Mitä te teette täällä? Tämä on Varjoklaanin leiri, eikä teillä ole tänne mitään asiaa”, kohtasin kilpikonnalaikukkaan Rosmariiniputouksen ensimmäisenä. Huomasin, kuinka etäällä kuningatar hoputti pentuja pesiin. Se pesä oli klaaninvanhimpien pesä, muistin sen. Leiri ei ollut juurikaan muuttunut sitten viime näkemän. Vanha suuri tammi oli yhä pystyssä. Sen juurikossa oli todennäköisesti Minttutähden pesä.
“Minulla on asiaa Minttutähdelle”, totesin viileästi ja viilsin kynsilläni ilmaa. Tunsin varjoklaanilaisten katseet turkissani, mutta en antanut niiden häiritä. Rosmariiniputous siristi silmiään, mutta käveli suuren tammen luokse. Naaraan haavat olivat parantuneet hyvää vauhtia.
“Minttutähti! Raetähdellä ja Viiltokaaoksella on sinulle asiaa”, Varjoklaanin varapäällikkö naukui päällikölleen. Irvistin kuullessani vanhan nimeni. Pidin paljon enemmän nykyisestä nimestäni, joka paljasti voimani ja valtani. Kului hetki, kunnes Minttutähti ilmestyi näkyviin juurien alta. Naaras katsoi minua hieman yllättyneenä. Virnistin hänelle vain tervehdykseksi.
“Mitä te teette täällä?” naaras kysyi tasaisella äänellä ja asettui eteemme seisomaan. Rosmariiniputous seisoi päällikkönsä vierellä. Molempien asennot olivat melko ylväitä, he olivat kohottaneet hieman leukojaan ja katsoivat meitä tyynesti.
“Minttutähti, minulla on sinulle asiaa. Yksityisesti, mutta Rosmariiniputouskin voi osallistua”, kerroin vilkaisten varapäällikköä. Minttutähti kohotti kulmiaan.
“Tulkaa pesääni”, naaras naukui suunnaten kohti suurta tammea. Naaras pujahti ensimmäisenä juurien alle.
Varjoklaanin päällikön pesä oli epämukavampi kuin omani. Pesän katosta roikkui multaisia juuria, eikä päivänvaloa tullut paljoakaan pesään. Mahduimme juuri ja juuri kaikki neljä pesään.
“Viiltokaaos, kerro asiasi”, Minttutähti naukui ja istuutui sammalvuoteelleen.
“Viiltotähti”, korjasin virnistäen. Minttutähti näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi.
“Tulin lunastamaan lupauksesi nyt. Aika on koittanut”, selitin. Vilkaisin Rosmariiniputousta, joka ei ymmärtänyt mistä puhuimme. Varjoklaanin päällikkö ei ollut uskoutunut asioistaan varapäällikölleen. Se oli hyvä.
“Nytkö jo?” Minttutähti yllättyi.
“Kyllä. Tuo koko Varjoklaani seuraavaan kokoontumiseen. Ilmoitamme sodasta ja annamme muille tietenkin mahdollisuuden antautua. Pidämme kohtaamisen rauhallisena, eikä kenenkään pitäisi kuolla, ainakaan toistaiseksi”, nau’uin tyynesti. Rosmariiniputous oli yhä hämmentyneempi.
“Mahdollisuuden antautua? Mitä täällä oikein on meneillään?” varapäällikkö kysyi ja käänsi kipakan katseensa kohti päällikköään. Virnistin ja viilsin kynsilläni ilmaa.
“Minttutähti on tehnyt kanssani suunnitelman. Olen antanut teille Kuolonklaanin riistaa, ja Minttutähti lupasi Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla tulevassa sodassa”, selitin nopeasti varjoklaanilaisnaaraalle. Rosmariiniputous ei ollut uskoa korviaan.
“Olethan yhä valmis toteuttamaan suunnitelmamme, Minttutähti?” kysyin. Naaras ei vilkaissutkaan varapäällikköään. Hän piti katseensa suoraan minussa.
“Olen. Mutta en tahdo muiden klaanien pitävän Varjoklaania vain Kuolonklaanin alahaarana tai Pimeyden Metsän puolella taistelevana. Tarvitsemme nimen, joka ei viittaa siihen”, naaras ilmoitti viileästi. Pohdin hetken aikaa mielessäni sopivaa nimeä. Olisiko liian typerää, jos sodassa kolmea muuta klaania vastaan taistelisi yksi klaani? En tiennyt, mutta päätin ehdottaa sitä Varjoklaanin päällikölle:
“Viiltoklaani. Sodan aikana Kuolonklaani ja Varjoklaani yhdistyvät ja ovat Viiltoklaani. Emme taistele Pimeyden Metsän puolella, vaan yhdessä välittämättä uskoistamme”, kerroin. Minttutähti pohti sitä hetken aikaa, jonka jälkeen hän nyökkäsi.
“Uskotko, että Varjoklaani suostuu taistelemaan meidän kanssamme?” Raepisara esitti kysymyksen varjoklaanilaisnaaraalle.
“Minä uskon, että he seuraavat päällikköään mihin vain. Lisäksi minulla on vielä toinen tarjous sinulle, Minttutähti: Sodan aikana Varjoklaani saa saalistaa Kuolonklaanin reviirillä Emonsuun puolella. Lisäksi saatte vapaasti kulkea reviirillämme, mutta ette saalistaa leirimme puolella.” Minttutähti siristi silmiään. Rosmariiniputous käänsi nyt katseensa minuun. En osannut sanoa, mitä mieltä Varjoklaanin varapäällikkö tästä oli. Minttutähti vaikutti yhä sitoutuneelta sopimukseemme. Ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään, lisäsin:
“Ja ai niin, ei tässä kaikki. Kuolleet palaavat takaisin elävien kirjoihin. Kun hain henkeni, avasin portit kuolemasta elävien maailmaan. Tapaat siis kumppanisi Tihkutähden pian.”
//Minttu, Rosma tai Rae? Sori autohitti ja tönkköys xd
Rosmariiniputous 9.11.2018
"Tämä vaaleanharmaa, raidallinen kolli on nimeltään Näätäpentu, hän syntyi ensimmäisenä. Toinen kolli on taas Pyökkipentu, ja pesueen ainoa naaras sai nimekseen Loistepentu”, Liljahenkäys selitti ylpeänä ja jäi silmäilemään vastasyntyneitä pentuja tyytyväisenä. Tuijotin itsekin haltioituneena uusia sisarpuoliani, he olivat suorastaan upeita. Tästä kolmikosta tulisi myös täti- ja enopuolia omille pennuilleni Fasaanipennulle ja Haukkapennulle. Heitin nopean vilkaisun Liljahenkäykseen ja Sienikarvaan, jotka hymyilivät toisilleen kuin kumppanukset. Hämmennyin hieman kaksikon lempeistä katseista, oliko emoni rakastunut mestariinsa? Ei minulla ollut mitään sitä vastaan, jos tämä sattuisikin olemaan totta, mutta olin silti hieman yllättynyt.
"Teidät tuntien jokaisella nimellä on jokin merkitys, eikö niin?" virnistin emolleni leikkisästi. Liljahenkäys nyökäytti päätään ja laski ensimmäisenä hännänpäänsä kirjavan kilpikonnakuvioisen kollin päälle.
"Pyökkipentu tulee minun tätini eli sinun isotätisi, Pyökkihännän, nimestä. Näätäpentu", Liljahenkäys selosti siirryttyään vaaleanharmaan raidalliseen kolliin, "tulee Sienikarvan edesmenneeltä tädiltä, Näätävarjolta. Ja Loistepennun nimi tulee-"
"Loistetähdeltä", lausuin Liljahenkäyksen lauseen loppuun ja nyökäytin päätäni vaaleanruskealle pennulle, pesueen ainokaiselle naaraalle. Olin kuullut tarinoita oikeudenmukaisesta ja rohkeasta päälliköstä, joka oli menehtynyr Tihkutähden kynsissä samoihin aikoihin kun isäni oli päässyt oppilaaksi. En tiennyt paljon Loistetähdestä, mutta sen tiesin että hän oli ollut hyvä päällikkö Varjoklaanille. Hän oli myös kuulemani mukaan Sienikarvan emo.
"Voi, he ovat upeita. He ovat tulleet emoonsa", naukaisin haltioituneena ja vilkaisin Liljahenkäystä ylpeänä. Tummanharmaa naaras räpäytti meripihkaisia silmiään ja heitti sitten nopean silmäyksen Sienikarvaan.
"Ja isäänsä", parantajaoppilas lisäsi. Siinä se tulikin, todiste siitä että kaksikko oli todella kumppaneita ja Sienikarva oli tämän upean kolmikon isä. Vaikka tuntui hieman oudolta ajatella, että uusi isäpuoleni tulisi olemaan emoni mestari, olin silti todella iloinen heidän puolestaan ja halusin Liljahenkäyksen olevan tyytyväinen.
"Onnittelut kumppanuudestanne ja onnittelut myös sinulle, Sienikarva, isyydestä. Sinusta tulee varmasti hyvä isä ja esikuva pennuille. Toivottavasti pentuni pääsevät mitä pikimmiten tapaamaan uudet täti- ja enopuolensa", naukaisin lempeästi ja nousin sitten seisomaan.
"Minun täytyykin nyt lähteä, mutta vielä kerran onnittelut", hyvästelin kaksikon ja heidän kauniit pentunsa, jonka tehtyäni peruutin vähin äänin parantajan pesästä.
"Rosmariiniputous!"
En ehtinyt edes lähteä kovinkaan kauas parantajan pesältä kunnes Minttutähden hahmo lähti tassuttelemaan minua kohti tuoresaaliskasalta. Nyökäytin päällikkölle kunnioittavasti päätäni ja asetuin sitten istumaan itsevarman näköisenä. Punertavanruskea naaras istuutui eteeni ja avasi sitten suunsa, mutta minä ehdin ensin.
"Olen pahoillani siitä, jos olen ollut laiska varapäällikön tehtävien kanssa, vastasyntyneet pennut ovat vaikeuttaneet aktiivisuuttani. Mutta nyt he ovat päässeet Orkideapolun ja Kanervakuun hoitoon, joten voin palata taas tehtäviini. Mitä tehtäviä sinulla on minulle tehtävänä? Pentutarhan seinänässä oleva aukko täytyisi ainakin hoitaa ja aamupartion voisi lähettää."
//Minttu?
//396 sanaa
Minttutähti 11.11.2018
"Olen pahoillani siitä, jos olen ollut laiska varapäällikön tehtävien kanssa, vastasyntyneet pennut ovat vaikeuttaneet aktiivisuuttani. Mutta nyt he ovat päässeet Orkideapolun ja Kanervakuun hoitoon, joten voin palata taas tehtäviini. Mitä tehtäviä sinulla on minulle tehtävänä? Pentutarhan seinänässä oleva aukko täytyisi ainakin hoitaa ja aamupartion voisi lähettää", Rosmariiniputous naukaisi meripihkaiset silmät valppaasti kiiluen. Rosmariiniputous ja poikani Kettuaskel olivat juuri saneet pentuja ja varapäällikön ajatukset tietenkin olivat muualla kuin omissa tehtävissään. Olin kokenut tuon saman vaiheen itse.
"Et sinä ole ollut laiska, kiireesi on ymmärrettävää. Ei minua haittaa vaikka pyytäisit pari vapaa päivää silloin tällöin, jotta saat olla pentujesi kanssa, sillä kohta he eivät ole enää pentuja. Kissat kasvavat niin nopeasti", naukaisin hymähtäen lämpimästi, "Sopisiko, että kävisit nopeasti lähettämässä aamupartion? Tule sen jälkeen päällikönpesälle, sillä meidän täytyy jutella." Rosmariiniputous nyökäytti luonnonvalkeaa päätänsä ja lähti nopeasti keräilemään kissoja partioon. Aloin tassulle kohti päällikön pesää, joka sijaitsi suuren tammen juurien alla. Halusin keskustella rauhassa tämän kanssa klaanin hyvinvoinnista. Kun olin työntynyt pesään istahdin pienen sammalpinon päälle samalla häntäni siististi etutassujen ympäri kietoen. Jos ehtisin millään niin menisin tapaamaan Fasaanipentua ja Haukkapentua, sillä olin ollut niin kovin kiireinen lähiaikoina ettei aikaa ollut riittänyt muuhun. Silmäkulmassani vilahti luonnonvalkea turkki kun varapäällikkö saapui pesään kevyesti ravaten, hänkin asettui istumaan pesään.
"Niin siis tahdoin puhua kanssasi nyt aluksi reiästä pentutarhan seinässä ja sen korjaamisesta, sillä se ei ole ihan helppo juttu", naukaisin pahaenteisesti, "Onko sinulla ehdotuksia miten saisimme pesän korjattua väsyttämättä yksittäisiä kissoja liikaa?" Näytti siltä kun Rosmariiniputous olisi jo miettinyt asiaa aikaisemmin, sillä hänen vastauksensa tuli ikään kuin automaattisesti. Pidin Rosmariiniputouksen ideoista, sillä yleensä ne olivat erittäin järkeviä, muttei liian monimutkaisia toteutettaviksi.
"Mielestäni meidän pitäisi jakaa kissoja kolmeen eri ryhmään, joita ovat aamuryhmä, päiväryhmä ja iltaryhmä. Siten jokainen soturi ja oppilas työskentelisi vuorollaan, mutta saisi myös levätä, sillä klaaniin hyökkäämisen uhka pitää aina pitää muistissa. Väsyneet kissat eivät jaksaisi taistella, mutta levänneet tietenkin jaksavat", Rosmariiniputous selitti silmät kiiluen. Hymähdin ja nyökkäsin vakuuttuneena.
"Ajattelin jotain samankaltaista, mutta ilmaisit sen vielä paremmin puhumalla kuin mitkään ajatukseni", naurahdin, "Mielestäni jokaiseen ryhmään tulisi laittaa ainakin yksi kokenut soturi ja oppilas." Kävin mielessäni läpi jokaisen Varjoklaanin kissan ja mietin miten voisimme jakaa heidät ryhmiin.
"Ketkä lähetit aamupartioon?" kysyin ja loin syvänsinisen katseeni varapäällikkööni, joka oli työssään erittäin etevä.
"Punaviillon, Ikituulen ja Savutassun", naaras vastasi oivaltaen miksi kysyin sitä, "Eli heidät laitetaan iltaryhmän jäseniksi?" Nyökkäsin, niin minä olin ajatellut.
Hetken päästä kun olimme saaneet ryhmät jaoteltua siirryin seuraavaan aiheeseen.
"Meidän pitää pitää myös huoli rajoilla partioinnista ja saalistamisesta, sillä eihän nälkäinen klaani jaksa työskennellä. Partioita täytyy olla tasaisin väliajoin, mutta niiden ei tarvitse kestää kauaa, sillä emme voi riistää liikaa lepoa kissoilta. Tarjoudun itse olemaan myöskin osissa partioissa ja sinäkin voisit olla joissain mukana, kunhan et Kettuaskelen toiveesta rasita itseäsi liikaa, mutta pääasiassa tehtäväsi voisi olla pentutarhan korjauksessa se, joka pitää kokonaisuuden kasassa. Jos vain sopii. Voisimme yhdessä huolehtia partioiden menemisistä ja tulemisista, sillä jos toisella on tassut täynnä töitä ja unohtaa sen lähettämisen niin toinen voi hoitaa homman. Nyt haluaisin kuulla sinun ehdotuksiasi, sitten kun olemme käsitelleet aiheemme loppuun ilmoitan tämän päivän järjestelyistä klaanille."
//Rosma? Toivottavasti en hitannu liikaa xd
502 sanaa
Fasaanipentu 11.11.2018
"Mennään vain, minä haluaisin ainakin tavata Minttutähden!" hihkaisin innostuneena ja lähdin tassuttelemaan rivakalla tahdilla Minttutähteä ja Rosmariiniputousta, jotka juttelivat rennosti leiriaukion reunamilla. Juuri kun olimme lähdössä oppilaiden pesän edustalta, Minttutähti lähti emomme seurasta ja katosi muutaman silmänräpäyksen sisällä päällikön pesään. Rosmariiniputous sen sijaan lähti tassuttelemaan tuoresaaliskasaa kohti, jonka lähettyvillä istuskeli muutamia kissoja. Paniikki nous kurkkuuni, kun huomasin emomme vilkuilevan eri suuntiin. Hän voisi nähdä meidät!
"Piiloon!" sihahdin nopeasti veljelleni ja heitin hänet kahden vieressämme istuvan kissan taakse. Kompuroin itsekin suurikokoisen kellanpunaisen selän taakse, mutta äänetön yrityksemme epäonnistui ja päästin suustani pienen vinkaisun. Vaaleanharmaa naaras kääntyi vilkaisemaan taakseen ja hänen meripihkaiset silmänsä räpsähtivät hämmästyksestä ammolleen.
"Älkää kertoko Rosmariiniputoukselle tästä!" kuiskasin paniikin vallassa, "me halusimme mennä tapaamaan Minttutähteä, mutta emo ei saa tietää ja hän meinasi äsken nähdä meidät."
Vaaleanharmaan naaraan rinnalla istuva kellanpunainen kolli päästi suustaan huvittuneen naurahduksen ja näpäytti hännänpäällään nenääni.
"Te taidatte olla Fasaanipentu ja Haukkapentu", hän totesi. Kallistin hieman päätäni yllättyneenä, mistä nämä tuntemattomat kissat tiesivät meidät.
"Keitä te olette ja mistä te tunnette meidät?" Haukkapentu päästi suustaan ensimmäisenä.
"Minä olen Kyyhkylento ja hän on kumppanini Okaliekki", vaaleanharmaa naaras naukaisi osoitettuaan kellanpunaista kollia hännällään, "ja me olemme Minttutähden vanhemmat. Minttutähti taas on isänne Kettuaskeleen emo. Te kaksi olette täten pennunpennunpentujamme."
Silmäni suurenivat hämmästyksestä Kyyhkylennon suljettua suunsa. Olimmeko minä ja Haukkapentu Minttutähdelle sukua, saati hänen pennunpentujaan? Meidän isoemomme oli Varjoklaanin päällikkö ja meidän emomme oli Varjoklaanin varapäällikkö!
"Entä emomme suku? Kenelle me olemme sukua hänen puoleltaan?" kysyin uteliaana.
"Annan emonne kertoa sen teille omalla ajallaan. Hän on näemmä menossa päällikön pesään, joten nyt te voitte mennä heidän perässään sinne", Kyyhkylento huomautti leikkisä virne kasvoillaan ja siirtyi hieman sivuun. Väläytin vaaleanharmaan ja tummanharmaan kirjavalle naaraalle ja Okaliekille nopean hymyn ennen kuin lähdimme kipittämään veljeni kanssa päällikön pesää kohti. Kyyhkylento ja Okaliekki olivat vaikuttaneet todella mukavilta kissoilta.
"Meidän pitää olla sitten todella hiljaa jotta he eivät kuule meitä", kuiskasin sinertävänharmaalle veljelleni saavuttuamme päällikön pesän sammalverhojen edustalle. Yritin painautua mahdollisimman kiinni sammalverhoihin, mutta menetin samalla tasapainoni ja laskeuduin kömpelösti päällikön pesän uloskäynnille. Minttutähti ja Rosmariiniputous kääntyivät hämmästyneenä minua kohti ja pian Haukkapentu sukelsi rinnalleni. Jäin tuijottamaan kaksikkoa nolostuneena.
//jatkan tästä Rosmalla
//346 sanaa
Rosmariiniputous 11.11.2018
"Nyt haluaisin kuulla sinun ehdotuksiasi, sitten kun olemme käsitelleet aiheemme loppuun ilmoitan tämän päivän järjestelyistä klaanille", Minttutähti naukaisi ja kohdisti tummansinisen tuijotuksensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Jäin hetkeksi miettimään ja kokoamaan ajatuksiani ideoiksi, joita voisin ehdottaa punertavanruskealle naaraspäällikölle.
"Minulla ei ole juurikaan uusia ideoita jotka eivät olisi samoja kuin sinun ideasi, mutta kuten ehdotitkin, minä voin valvoa korjaamista ja varmistaa, että partiot lähtevät ja palaavat oikeaan aikatauluun. Minusta olisi hyvä, jos aamu- ja iltapartio kiertäisivät ensisijaisesti rajat, mutta pitäisivät myös kuononsa valppaina riistan varalta. Päivävartiot sen sijaan eivät tarkistaisi rajaa lainkaan, vaan etsisivät riistaa ja täten niihin lähtisi yksi tai kaksi kissaa enemmän", ehdotin ja Minttutähti nyökytteli päätään tasaiseen tahtiin sisäistäessään ehdotustani.
"Hyviä ideoita, Rosmariiniputous. Minä taidankin mennä kertomaan suunnitelmamme klaanille", naaraspäällikkö ilmoitti ja ravisteli rivakasti punertavanruskeaa turkkiaan. Minttutähti oli juuri nousemassa jaloilleen, kunnes sammalverhojen kahahdus ja äänekäs puuskahdus saivat katseemme kääntymään tulijaan - tai itseasiassa tulijoihin. Fasaanipentu ja Haukkapentu olivat kaatuneet päällikön pesän sammalverhojen edustalle ja nyt poikani tuijottivat minua ja Minttutähteä pakokauhu silmissä loistaen. Meripihkaisissa silmissäni välähti nolostus siitä, että pentuni olivat tunkeutuneet luvatta päällikön pesään ja Minttutähti oli vieläpä todistamassa tätä hetkeä.
"Emo! Me näimme kun sinä hiivit päällikön pesään ja tulimme tapaamaan sinua! Me tahdoimme myös tavata Minttutähti, koska Kyyhkylento kertoi että Minttutähti on isän emo", Fasaanipentu selitti metsänvihreät silmät suurina ja jäi tapittamaan Minttutähteä ihailevana. Haukkapentukin oli porannut meripihkaisen tuijotuksensa punertavanruskeaan päällikköön.
"Olen todella pahoillani tästä, Minttutähti", naukaisin nolostuneena ja kipitin posket punaisina pentujeni luokse. Kuulin Minttutähden huvittuneen naurahduksen takaani ja käännyin katsomaan, kuinka päällikkö tassutteli rinnalleni ja jäi silmäilemään poikiani lämpimästi.
"Voiko minusta tulla vanhempana päällikkö?" Fasaanipentu päästi suustaan kärsimättömänä ja heilutteli kellanpunaista häntäänsä puolelta toiselle. Minttutähti virnisti kellanpunaiselle pennulle ja kumartui näpäyttämään vanhemman poikani kuonoa hännällään.
"Mikään ei ole mahdotonta. Nyt minun täytyy mennä puhumaan klaanille, mutta tulen varmasti törmäämään teihin uudelleen", Minttutähti naukaisi ystävällisesti pentukaksikolle ja sukelsi sitten ulos päällikön pesästä. Päällikön poistuttua pesästä käännyin pentujeni puoleen ja nostin kasvoilleni tiukan katseen.
"Teidän ei olisi pitänyt tulla pesään ilman minun lupaani. Olisitte vain voineet odottaa että olisin palannut luoksenne ennen kuin olisitte tulleet päällikön pesään. Tästä lähtien ette tunge päällikön pesään ilman ilmoitusta tai sitä, että huhuilisitte pesässä olevalta päälliköltä lupaa", naukaisin pennuilleni ja huokaisin syvään, jotten laukoisi pojilleni vielä rankempia sanoja.
"Te voisitte mennä pitämään seuraa Hukkapennulle nyt kun hän on yksin pentutarhassa. Voitte kuitenkin jäädä leirin reunamille kuuntelemaan Minttutähden järjestämää kokousta jonka hän tulee pitämään piakkoin", naukaisin pennuilleni ja lähdin patistamaan heitä pois pesästä, "tulkaahan nyt."
//Haukka? Minttu?
//404 sanaa
Haukkapentu 13.11.2018
Emo ei ollut ollut kovin mielissään, kun olimme pölähtäneet veljeni kanssa päällikön pesään. Ilomme loppui siis lyhyeen. Minttutähtikään ei tainnut pitää meistä, sillä hän lähti saman tien jonnekin. Naaras sanoi menevänsä puhumaan klaanille, mutta hänellä olisi tuskin mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Tapaamani klaanitoverit olivat tähän mennessä lähinnä tylsiä. Olikohan kenellekään tapahtunut oikeasti mitään jännittävää.
Rosmariiniputous piti meille saarnan siitä, ettemme olisi saaneet tunkea päällikön pesään emmekä varsinkaan ilman lupaa. Turhautuneena luimistelin emon sanoille korviani, kunnes hän patisteli meidät kanssaan aukiolle.
Minttutähti piti jonkin kokouksen ja kaikki tulivat kuuntelemaan päällikköä. Rosmariiniputous käski meidätkin rinnalleen kuuntelemaan, vaikka se ei olisi kiinnostanut minua hiirenhännänkään vertaa. Minttutähti puhui pentutarhan seinän korjaamisesta, joten viimeinkin inhottava, kylmää ilmaa sisään päästävä reikä tukittaisiin. Samalla, kun iloitsin sen tukkimisesta, sain kuitenkin aivan pähkähullun idean. Toivottavasti reikää ei tukittaisi sittenkään ihan vielä kokonaan.
Minttutähti lopetti tylsän kokouksensa ja tuli meidän luoksemme - tai no, emon luokse. Hän sanoi tälle jotakin partioista, mutta suuntasi sitten tiehensä, niin että me jäimme emon luokse.
"Tulkaa, ajattelin, että voisimme mennä tapaamaan Pujosulkaa. Hän on klaaninvanhin, ja hänellä on varmasti kaikenlaisia hyviä tarinoita, ja hän haluaa muutenkin varmasti tavata teidät", Rosmariiniputous sanoi.
"Minä en tule. Menen pentutarhalle leikkimään", sanoin salamannopeasti ja katsahdin sivusilmällä emoa, joka katsoi minua tutkivasti ja alkoi avata suutaan keksiäkseen jotakin houkuttelevampaa, jotta tulisin mukaan.
Tai no, en minä tiennyt, mitä emo oli sanomassa, mutta en halunnutkaan tietää. Emo oli ollut inhottava, ja ei halunnut meidän tekevän mitään jännittävää. Hän ei ollut edes antanut meidän tutkia leiriä tai jutella Minttutähdelle.
Ennen kuin Rosmariiniputous kerkesi saada sanoja suustaan, minä sanoin:
"Voin tavata Pujosulan joskus myöhemmin, jooko?"
Emo oli hetkisen hiljaa ja nyökäytti sitten päätään hyväksyvästi.
"Ei tarvitse saattaa, tiedän kyllä mistä pesästä on kyse", lausahdin vielä ja vilkaisin sivusilmällä Fasaanipentua, jolle klaaninvanhimman tapaaminen tuntui kelpaavan.
Käännyin ympäri ja tassuttelin kohti pentutarhaa nakaten niskojani tylsistyneenä. Tunsin emon pistävän katseen selässäni, kun hän varmisti, että menin varmasti oikeaan paikkaan enkä lähtenyt jälleen yhdelle kielletylle seikkailuille. Työnsin kynteni hetkeksi turhautuneena esiin. Miksi ei saanut tehdä mitään kivaa ja jännittävää?
Pujahdin sisään pentutarhaan ja hetken toivoin, että saisin olla yksin, mutta ei, tietenkin Orkideapolku ja hänen pentujaan, sekä Kanervakuu huomassaan joitakin uusia pentuja. Olipa pesässämme ruuhkaa. Mutta tietenkin emo oli päästänyt minut tänne vain siitä syystä, että minua valvottaisiin joka tapauksessa.
"Kenen pentuja he ovat?" minä kysyin Kanervakuulta.
"Liljahenkäyksen ja Sienikarvan", tämä naukaisi.
"Ai. Niiden parantajienko? Miksi Liljahenkäys ei ole täällä hoitamassa niitä?" kysyin ja vilkaisin lapani yli takaisin aukiolle.
"Liljahenkäys ja Sienikarva ovat parantajia. Heillä on velvollisuutensa, ja Tähtiklaanille vannomansa vala, jonka mukaan mikään ei saa häiritä heidän parantajien työtään", Kanervakuu lausahti.
Orkideapolku vilkaisi jotenkin viileästi, aivan kuin halveksivasti Kanervakuuta sanan Tähtiklaani-kohdalla, mutten ymmärtänyt miksi. Orkideapolku oli varmaan aina vähän sellainen.
Pesän seinässä olevan aukon luona hyöri jo ensimmäiseen työryhmään määrättyjä kissoja. He olivat ulkopuolella, mutta varmaan jossakin vaiheessa tänne pesän sisällekin tulisi joku säätämään ja viemään tilaa. Upotin kynteni emolta tuoksuvaan makuusijaan, eli käytännössä minun ja Fasaanipennun makuusijaan, ja mietin, mitä tekemistä keksisin hetkeksi. Sitten näin pesän kauimmaisessa laidassa omituisen jutun ja loikin sen luo. Huomasin, että se oli kuitenkin vain sammalesta tehty pallo, joka oli jo kuivettunut ja hapertunut ja menetti muotonsa, kun kosketin sitä tassullani.
"Mihin tällaisia sammalpalloja tarvitaan?" kysyin ja töykin pallon lähemmäs Kanervakuuta, joka arvatenkin vastaisi todennäköisemmin kuin Orkideapolku.
"Niillä leikitään. Katsopas", Kanervakuu kurotti tassuaan ja nappasi pallon minulta.
"Tämä on vanha ja huono, tehdäänpä uusi", naaras sanoi ja heitti pallon takaisin nurkkaansa.
Hän riipi pitkillä kynsillään helposti hiukan sammalta makuusijastaan ja kieputti sen palloksi. Se myös pysyi pallona ja oli paljon paremman näköinen kuin kuivettunut sammalpallovanhus, jonka olin löytänyt.
Kanervakuu heitti pallon minua kohti ja minä sieppasin sen kynsiini.
"Sinähän osaat jo leikkiä sillä. Sitä voi pyöritellä, sillä voi kopitella, sitä voi heitellä, sen avulla voi harjoitella vaanimista ja taistelua...", Kanervakuu luetteli.
Minä jätin naaraan omaan arvoonsa ja heitin pallon kauemmas syöksyen salamannopeasti sen perään. En ihan kerennyt saada sitä kiinni ennen kuin se osui uudelleen pesän pohjaan. Kiristelin hampaitani. Minähän onnistuisin siinä vielä. Heittelin palloa yhä uudelleen ilmaan ja opettelin nappaamaan sen suuhuni tai kynsiini ennen kuin se osui maahan. Saatoin myös kiepahtaa selälleni sen alle ja napata sen tassuihini siitä asennosta. Kiepuin ympäri pesää pallon kanssa, kunnes Kanervakuu käski minun hiukan rauhoittua. Näytin kieltä naaraalle, vaikka tämä olikin jo keskittynyt hoivapentuihinsa eikä huomannut sitä. Menin kauemmas muista pesän asukeista ja jatkoin leikkiäni sammalpallolla, vaikka vähitellen sen heittely alkoi käydä tylsäksi.
Seuraavaksi yritin vaanimista. Kyyristyin alemmas ja hiippailin pesän varjoista kohti sammalpalloa.
"Älä laahaa häntääsi. Jos teet noin oppilaana, kahisutat maan ruohoja, lehtiä ja oksia ja sinut kuulee heti", Kanervakuu sanoi.
Mulkaisin naarasta, mutta kohotin häntääni ylös maasta. Tiesin, ettei minun pitäisi olla ilkeä Kanervakuulle eikä kenellekään muullekaan, mutta olin yhäkin pahalla tuulella.
Hiivin tarpeeksi lähelle sammalpalloa ja loikkasin sen kimppuun. Hyppy jäi vajaaksi, ja yritin uudelleen. Nyt se meni pitkäksi. Kolmannella hypyllä osuin hyvin kohdalleen ja iskin tassuni sammalpalloon niin, että kynteni halkaisivat sen. Keräsin puolikkaat yhteen kieputtaen ne taas palloksi ja jatkoin metsästystäni. Kun sekin alkoi lopulta olla tylsää, leikin vain jotakin sammalpallolla sekoittaen metsästystä, taistelua ja säntäilyä.
Samalla huomasin, että joku kävi sanomassa pesänrakennustiimille, että he voisivat jättää hommansa, ja pian tulisi uusi ryhmä tilalle. Vilkaisin Kanervakuuta. Hän oli keskittynyt Liljahenkäyksen ja Sienikarvan pentuihin, jotka ryömiskelivät ympäriinsä yrittäen puhua. Orkideapolku suki turkkiaan ja piti samalla silmällä omia pentujaan, joista osa oli kylläkin vieläkin muualla. Kukaan ei ehkä huomaisi minua, sillä he olivat tottuneet siihen, että minä säntäilin tässä ympäriinsä, ollen välillä vaaniessani hiljempaa ja välillä taas pitäen ääntä enemmän. Katsahdin naaraisiin uudelleen ja viskasin sitten sammalpallon kohti pesän seinän aukkoa. Syöksyin mukamas sammalpallon perään, mutta kiepahdin sen ympäri potkaisten sammalpallon peremmälle pesään ja lentäen samalla ulos pesästä. Odotin hetken, että joku käskisi minut takaisin. Olisin voinut selittää, että olin vain ottanut vahingossa liikaa vauhtia ja osunut ulos pesän seinän aukosta. Mutta kukaan ei tuntunut huomanneen. Kohta he kuitenkin huomaisivat, nyt oli kiire.
Kuulin työryhmän uusien jäsentekin jo lähestyvän. Pinkaisin päinvastaiseen suuntaan, poispäin pentutarhasta ja leiristä. Tästä lähtisi tähänastisen elämäni suurin seikkailu. Pitäisi keretä kauemmas, ettei minua löydettäisi ihan heti. Olin aika ketterä juoksija, mutta jalkani olivat vielä lyhyet ja maasto minulle täysin outoa ja kuhmuraista. Lensin muutaman kerran nurin kiiruhtaessani vauhdilla eteenpäin toivoen, että saisin mahdollisimman paljon aikaa, ennen kuin kukaan tajuaisi minun lähteneen.
Minulla taisi käydä onni, sillä en kuullut takaani etsijöideni tai takaa-ajajieni ääniä. Tai hetkinen. Mitä jos ketään ei edes kiinnostanut, missä minä olin? Entä jos kukaan ei välittänyt minusta? Jos minun annettaisiin vain kadota ja joutua ketun syömäksi? Ai niin, ne ketut. Olikohan niitä paljon reviirillämme? Pureksin huultani hiukan hermostuneena, mutta jatkoin matkaa. Tämä olisi ainutkertainen tilaisuus, ja ainakin tämän jälkeen minua valvottaisiin varmaan ihan liikaa. No, ihan sama, nyt mentiin.
Juoksentelin sinne tänne. Välillä maasto oli märempää, välillä kuivempaa. Tutkin innostuneena erilaisia kasveja ja asioita, ja unohdin ketutkin aika pian. Vaelsin yhä kauemmas pitäen huolta siitä, että kuljin suurinpiirtein suoraan eteenpäin, etten päätyisi ihan heti takaisin leiriin. Sitten tajusin, että osaisinkohan edes takaisin leiriin? Vilkaisin olkani ylitse taakseni, mutta mitään erikoista ei näkynyt. No, jos kuljin suoraan, takaisin kääntymällä ja suoraan kulkemalla löytäisin takaisin, järkeilin. Käänsin siis pääni eteenpäin ja jatkoin tomerasti matkaa.
Jonkin ajan kuluttua tottumaton nenänikin havaitsi hajun, joka ei oikein kuulunut luonnon hajujen mukaan. Se oli kitkerä, aika pahanhajuinen ja omituinen. Mutta kiinnostava. Pistin vauhtia tassuihini, joita oli alkanut jo kivistää, ja kiiruhdin eteenpäin. Pian näin maastossa omituisen, mustan, leveän viivan. Sen lähestymiseen meni jonkin aikaa, ja aloin olla varma, että katoamiseni oli huomattu ja perässäni oli kissoja etsimässä minua. Tai sitten ei ollut, jos ketään ei kiinnostanut missä olin ja mitä tein.
"Mikä tämä on?" mutisin mietteliäästi ääneen saapuessani viimein sen haisevan jutun luokse.
Kosketin sitä tassullani. Pinta oli kova ja hiukan kuhmurainen, ja sattui kivistäviin tassuihini jossakin määrin. Mutta mikähän merkitys sillä oli? Pintaa oli vaikka millä mitalla pienin pennunsilmineni katsottuna. Sen toiselta laidalta leijui tuulen mukana jälleen yksi hiukan erilainen tuoksu.
Olipa mielenkiintoista. Ponnistin itseni pinnan päälle ja tutkin pintaa vielä tassuillani ottaessani muutaman askeleen. Juttu haisi kyllä aika pahalta, ja loin harkita takaisin palaamista. Vai jatkaisinko vielä eteenpäin? Olin jo aika kaukana leiristä varmaankin. Tassujani kihisytti jatkaa eteenpäin, mutta minua väsytti jo hiukan tämä jatkuva taivaltaminen ja uusien asioiden näkeminen. Saattoi olla, että seikkailunnälkäni oli hetkeksi tyydytetty.
Olin kääntymäisilläni takaisin, kun kuulin omituista murinaa vasemmalta. Käännyin katsomaan sinne, ja näin jotkin keltaiset valot, jotka lähestyivät kauempaa. Siristin silmiäni. Mikä oli tuo harmaa möhläle, jossa kirkkaat auringot olivat ja häikäisivät valollaan? Se haisi hiukan samalta kuin tie, ja oli todella suuri. Ja se murisi aika pelottavasti.
Olin jähmettynyt aloilleni, kun tuo omituinen asia vähitellen saapui lähemmäs. En osannut enää liikkua, vaan tuijotin vain lähestyvää asiaa. Huomasin, että minua pelotti hiukan. Alkukantainen vaisto sisälläni sanoi, ettei jutun alle kannattanut jäädä, mutten osannut reagoida pakenemallakaan. Olinko jähmettynyt kauhusta?
//Ela jatkaa tästä Sienellä, joten Sieni? :D
//1440 sanaa
Viiltokaaos 7.11.2018
Seisoin pensaikon takana piilossa, kun taistelu alkoi. Kylmähenkäys hyökkäsi Rosmariiniputouksen kimppuun. Isä ja tytär taistelivat tasavertaisesti keskenään kuun valossa. Kun tilanne alkoi näyttää Rosmariiniputouksen puolelta heikolta, tajusin, että naaras ei saanut kuolla. Jos hän kuolisi kuolonklaanilaisen kynsissä, Minttutähti ei takuulla olisi sodassa puolellani.
"Lopettakaa!" kova ulvaisuni kiiri kaksikon korviin. He irtaantuivat toisistaan ja käänsivät hämmästyneet katseensa minuun. Myös Mäyräraita teki niin. Samassa huomasin etäämmältä lähestyvän tumman hahmon, jonka meripihkaiset silmät hehkuivat pimeässä.
"Mitä sinä täällä teet?" Kylmähenkäys kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä. Viilsin kynsilläni ilmaa ja istuin alas muutaman ketunmitan päähän kolmikosta. Tumma hahmo hiipi hitaasti meitä kohti, mutta jäi sopivan etäisyyden päähän. En tunnistanut häntä näin kaukaa.
"Luulin, että olisit jo oppinut", murahdin ja pudistelin turhautuneena päätäni. Nostin vihreät silmäni Kylmähenkäykseen. Soturin turkilla oli veritahroja. Osa verestä oli kollin omaa, mutta osa oli hänen tyttärensä. Myös Rosmariiniputouksen turkilla oli verta. Naaras katsoi minua, Mäyräraitaa ja isäänsä vuorotellen uhatun oloisena.
"Ymmärrät kai, etten voi hyväksyä Kuolonklaaniin kaltaisiasi pettureita?" kysyin kylmällä äänellä antaessani tyynen katseeni porautua kollin kylmänsinisiin silmiin.
"Aiotko nyt häätää minut? Millähän oikeuksilla?" hän kysyi murahtaen, mutta huomasin hänen kokevan olonsa uhatuksi. Kuin kolli olisi pelännyt jotakin? Se en ollut minä, siitä olin varma. Se oli jotain suurempaa.
"Niillä oikeuksilla, joilla varapäällikkö sinut Varjoklaanistakin erotti. Olet tahrannut maineesi pysyvästi, enkä voi antaa sinun tahrata Kuolonklaanin mainetta, hylkiö", murahdin kylmästi. Soturi vastasi murahtaen jotain. Oli varmasti erittäin kiusallista tulla erotetuksi varapäällikön toimesta. Minä en päästäisi soturia niin helpolla.
"Ihan sama", kolli vastasi murahtaen. Hänen katseestaan paistoi viha. "Sitä ennen tahdon hakea tyttäreni. Lähdemme kauas sinusta ja Kuolonklaanista, mutta minä tarvitsen tyttäreni." Katsoin kollia kulmiani kohottaen. Mistä hän oikein puhui? Hänen tyttärensä seisoi hänen edessään, hän oli juuri yrittänyt tappaa Rosmariiniputouksen. Mutta ei hän voinut puhua hänestä. Kylmähenkäyksen äänessä oli jotain aitoa. Se oli kai isän rakkaus, mutta mistä tyttärestä hän puhui?
"Tyttäresi?" pyysin kollia selittämään. Hän veti syvään henkeä ja suoristi ryhtinsä.
"Pakkaspentu, hän liittyi tänään Kuolonklaaniin", kolli ilmoitti tyynesti. Saatoin kuulla hänen äänestään ylpeyttä.
"Jaa Kuolonklaaniinko? Enpä usko. Raetähdeltäkö sait luvan?" kysyin murahtaen. Kolli ei vastannut, sillä lupaa ei kai ollut. Raetähti oli leiristä lähdettyäni ollut yhä tajuton.
"En minä sitä enää tarvitse. Anna minun vain hakea hänet", kolli naukui tasaisella äänellä. Pudistin päätäni ja viilsin kynsilläni ilmaa.
"Tyttäresi kyllä lähtee, mutta sinä et. Olen pahoillani Kylmähenkäys, mutta minä karkotan sinut Pimeyden Metsän maille", totesin kylmästi. Se sai kollin katsomaan minua kuin hullua. Myös Rosmariiniputous näytti yllättyneeltä. Kaikkien huomion kiinnitti taustalle tilannetta seuraamaan jääneen naaraskissan henkäisy.
"Liljahenkäys, mitä sinä täällä teet?" Rosmariiniputous kysyi yllättyneenä. Naaras astui varjoista esiin. Hän omasi minun tapaani tummanharmaan turkin. Olin ylpeä siitä, että varjoklaanilainen muistutti minua, vaikka tämä omasikin valkeat tassut. Silmäilin naarasta pitkään, kunnes käänsin katseeni taas Kylmähenkäykseen. Kollin katseesta paistoi raivo, kun hän katsoi minua. Sitten hän käänsi katseensa käpäliinsä. Kukaan ei sanonut mitään. Yllättäen soturi kuitenkin syöksyi jälleen kohti tytärtään. Reagoin nopeasti syöksymällä soturin perään. Juuri kun Kylmähenkäys oli upottanut hampaansa tyttärensä turkkiin, upotin kynteni hänen kylkeensä. Soturi heittäytyi edelläni märkään maahan. Kierimme hetken keskenämme, kunnes sain hyvän otteen soturin niskasta. Pakotin soturin maahan alleni. Hän yritti hetken rimpuilla, kunnes tajusi sen olevan myöhäistä.
"Lakkaa rimpuilemasta tai pieni tyttäresi ei näe auringonnousua." Se sai kissan rauhoittumaan.
"Et uskalla", hän murisi, mutta ei pistänyt enää vastaan.
"Enkö?" kysyin ja nousin varovasti pois soturin päältä. Kuljin hänen taakseen niin, että saatoin nähdä paikalla olevat neljä kissaa yhtä aikaa.
"Tämähän on mukavaa, pieni perhekokous", tokaisin huvittuneesti silmäillen kahta varjoklaanilaisnaarasta.
"Liljahenkäys", lausuessani Pisaratähden tyttären nimen, tunsin lämpimän värähdyksen sisälläni. Naaras näytti hieman kauhistuneelta, mutta siitä huolimatta kunnon kissalta. "Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti." Naaras ei vastannut mitään, hän pysyi vain vaiti. Räpäytin silmiäni ja viitoin maassa makaavan soturin nousemaan. Kylmähenkäys ei vilkaissutkaan minua. Hän piti tyynen katseensa Liljahenkäyksessä, joka katsoi tilannetta kauhistuneen oloisena tyttärensä takaa. Rosmariiniputouksen ilme oli kylmä, kenties hän halusi isänsä kuolevan ja maksavan teoistaan.
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa. Toivon, että matkasi kuoleman laaksoon on pitkä ja kivinen, etkä koskaan saa rauhaa teoiltasi", nau'uin tasaisella äänellä seremoniamaisesti. Sitten vein suuni lähelle kollin korvaa.
"Lähetä Viiltotähdeltä terveisiä", kuiskasin hiljaa soturin korvaan. Hän väräytti korviaan, mutta ei irrottanut katsettaan entisestä rakkaastaan. Kylmänviileästi nostin kynteni ilmaan ja viilsin kissan kurkun auki nopealla viillolla. Tunsin voimakkuuden tunteen valtaavan kehoni. Kasvoilleni piirtyi hullu virne, kun katsoin soturin vuotavan kuiviin. Hän lyyhistyi kostealle nurmelle silmissään kyyneleitä. Soturi piti katseensa yhä lyyhistyessäänkin varjoklaanilaisparantajassa. Kului tovi, kunnes vuoto lakkasi. Soturi nytkähti pari kertaa, jonka jälkeen hänen sielunsa irtaantui kehosta. Kollin silmät lasittuivat, hänen kehonsa oli enää vain tyhjä kuori. Tuhahdin välinpitämättömästi.
"Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne", tokaisin varjoklaanilaisnaaraalle viitaten haavoihin, jotka Kylmähenkäys oli saanut aikaan. Viitoin Mäyräraidan luokseni. En tiennyt, oliko soturi ollut mukana kollin touhuissa, mutta en nyt välittänyt. Käskin hänen tarttua ruumiiseen. Niin soturi tarttui vastahakoisesti, lähtien raahaamaan sitä eteenpäin kohti Kuolonklaanin reviiriä.
Kävelin tyytyväisenä eteenpäin nostaen leukaani hieman ylöspäin. Kylmähenkäys oli kuollut, minulla oli yksi murhe vähemmän. Mutta yksi murhe lisää, joka oli nimeltään Pakkaspentu. Raetähti ei takuulla suostuisi hylkäämään pentua oman onnensa nojaan, minun täytyisi tehdä se itse.
Leiriin päästyämme tähdet tuikkivat yhä taivaalla, mutta vain himmeämmin kuin aiemmin. Kuljin leiriin Mäyräraidan edellä. Soturi raahasi perässään Kylmähenkäyksen elotonta ruumista. Saavuimme pääaukiolle, joka oli lähes tyhjillään. Ainoa kissa aukiolla oli vaalea naaras, Jäälilja. Soturin silmät suurenivat, kun hän tunnisti elottoman soturin.
"Kylmähenkäys!" naaras ulvahti ja juoksi nopeasti soturin luokse. Katsoin naarasta tyyni ilme kasvoillani. Hän kääntyi katsomaan minua lievästi kauhistuneena.
"Miten tämä tapahtui?" naaras kysyi ja tarkkaili soturin kaulassa olevaa kolmea siistiä viiltoa. Hän huomasi verisen etukäpäläni. Naaras näytti kuin olisi hyökännyt hetkenä minä hyvänsä kimppuuni, mutta hän piti päänsä kylmänä.
"Rakas ystäväsi petti sinut. Hän petti koko Kuolonklaanin yrittäessään tappaa Rosmariiniputousta. Ymmärrätkö, mitä tuhoa se olisi saanut aikaan tulevaisuutemme kannalta? Saattelin hänet Pimeyden Metsän maille", ilmoitin tyynesti.
"Sinä takuulla tiedät jotain Pakkaspennusta, Kylmähenkäyksen viimeisimmästä äpärästä? Hoida tämän petturin ruumis kauas leiristä ja tee sama pennulle. Hän ei ansaitse asemaa Kuolonklaanissa", vastasin kylmästi murahtaen. Tiesin olevani kylmä, mutta tiesin myös mitä tein. Jos pentu oli Kylmähenkäyksen, siitä ei koituisi muita kuin ongelmia. Ongelmat oli kitkettävä, ennen kuin niistä kasvoi suurempia.
//Jää? Sori tönkköys xddd Tää tarina o varmaa iha vajaa ku kirjotin tän tyylii puoliunessa :d
// 1022 sanaa
Rosmariiniputous 8.11.2018
"Liljahenkäys. Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti", Viiltokaaos murahti emolleni ja viittoi sitten maassa makavaa veristä isääni nousemaan. Kylmähenkäys pysyi kuitenkin maassa ja porasi kylmänsinisen katseensa Liljahenkäykseen. Nyt, ensimmäistä kertaa elämäni aikana, pystyin näkemään rakkauden isäni silmissä. Hän todella välitti entisestä kumppanistaan ja pystyin näkemään, että isälläni oli vieläkin jonkinlaisia tunteita emoani kohtaa. Mutta viha ja murhanhimo olivat onnistuneet peittämään sen meiltä jo monen kuun ajan.
"Kylmähenkäys, vien henkesi merkkinä sille, että Kuolonklaani ei tahdo riitaantua Varjoklaanin kanssa. Toivon, että matkasi kuoleman laaksoon on pitkä ja kivinen, etkä koskaan saa rauhaa teoiltasi", Viiltokaaos naukaisi kirkkaalla äänellä ja kumartui sitten isäni ylle. Henkäisin kauhistuneena, kun tajusin että varapäällikkö aikoisi viedä isäni hengen, tässä ja nyt. Minä todistaisin sen kissan kuoleman, joka oli piinannut minua koko elämäni ajan. Hän tulisi kuolemaan ja pääsisin lopullisesti vapaaksi.
Sitten Viiltokaaos heitti etukäpälänsä ilmaan ja kuului vain sivaltava ääni, kun kolli viilsi isäni kurkun auki. Kylmähenkäys alkoi menettää pelottavalla vauhdilla verta ja lyyhistyi nurmikolle kiiltävät kyyneleet silmissään valuen. Isäni tuijotti vieläkin Liljahenkäystä, joka tuijotti kollia ilmeettömänä takaisin. Minä sen sijaan tuijotin isääni kylmästi, mutta sydämeni tuntui olevan kokonaisen klaanin hyökkäyksen kohteena. En pystynyt suremaan, mutta en myöskään pystynyt iloitsemaan. Tämän hetken tulisin muistamaan ikuisesti, mutta en hyvillä merkeillä.
"Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne", Viiltokaaos tokaisi kääntyessään Liljahenkäyksen puoleen. Muodostin huulillani kollille äänettömän kiitoksen ja jäin katsomaan emoni kanssa, kuinka Viiltokaaos ja Mäyräraita lähtivät kuljettamaan isäni ruumista Kuolonklaanin reviirille. Minä en yksinkertaisesti pystynyt itkemään, vaikka olinkin juuri menettänyt isäni. Hän oli tehnyt niin monta huonoa tekoa, että minä en tulisi todellakaan ikävöimään häntä.
"Tule, Rosmariiniputous", Liljahenkäys kuiskasi tärisevällä äänellä ja laski hännänpäänsä selälleni, "sinä olet vakavasti haavoittunut. Sinut pitää viedä nopeasti takaisin leiriin ja sinä tarvitset läheisesi ympärillesi." Nyökäytin hitaasti päätäni ja lähdin sitten marssimaan emoni rinnalla Varjoklaanin reviiriä kohti, saaden hieman tukea parantajaoppilaalta.
Kun saavuimme lopulta Varjoklaanin leiriin, koko ruumiini oli väsynyt ja jokaiseen haavaani sattui uskomattoman paljon. Vatsakarvani olivat täysin veren peitossa ja hengitys oli hieman rahisevaa kaulassa olevan haavan takia.
"Tule, sinun haavasi täytyy katsoa", Liljahenkäys naukaisi ja ohjeisti minut parantajan pesällä. Vetäisin syvään henkeä ja yritin olla ajattelematta tämän yön tapahtumia. Kylmähenkäyksen kuoleman todistaminen ei tulisi antamaan minulle rauhaa pitkään aikaan.
"Rosmariiniputous?"
Kettuaskeleen säikähtänyt ääni sai pääni kohoamaan ja näin punertavanruskean kumppanini hahmon saapuvan luoksemme, kun Liljahenkäys laski minut sammalpedille. Kolli kumartui luokseni ja silmäili pakokauhun vallassa verta vuotavia haavojani.
"Kylmähenkäys", kuiskasin ennen kuin Kettuaskel ehti kysyä mitään, "hän teki nämä. Hän ja Mäyräraita hyökkäsivät rajalla kimppuuni, mutta Viiltokaaos tuli paikalle. Hän... hän tappoi Kylmähenkäyksen."
Kettuaskeleen sähkönsiniset silmät avautuivat hämmästyksestä, kun hän tajusi mitä oli tapahtunut. En pystynyt arvioimaan mitä tunteita kumppanini päässä juuri nyt kulki, mutta uskoin hänen olevan miltein yhtä helpottunut kuin minä.
"Se on ohi, Kettuaskel. Hän on nyt kuollut ja saan elää rauhassa, pelkäämättä hänen pimeyttään ja ilkeyttään", kuiskasin helpottuneena ja räpäytin hitaasti meripihkaisia silmiäni.
Liljahenkäys saapui samalla luoksemme ja alkoi asetella paksuja seittitukkoja haavoihini. Kettuaskel jäi istumaan vierelleni avuttoman näköisenä.
"Mitä minä voin tehdä?" hän kysyi varovaisesti ja tuijotti minua rakastavana. Huokaisin syvään ja hieraisin kollin poskea hännänpäälläni.
"Vain olla siinä ja muistuttaa minua siitä, kuinka uskomattoman tärkeä sinä olet minulle."
//Kettu? Lilja? Varpunen?
//535 sanaa
Kettuaskel 8.11.2018
Vain olla siinä ja muistuttaa minua siitä, kuinka uskomattoman tärkeä sinä olet minulle," Rosmariiniputous naukui meripihkaiset silmät ruhjotun ruumiin valona säihkyen. Rosmariiniputouksen kertomat uutiset olivat samaan aikaan huojentavia ja huolestuttavia, eikö naaraan ollut määrä tavatakaan klaanista eronnutta sisartaan Utukyyneltä? Mitä Kylmähenkäys ylipäätänsä teki rajalla? Tapahtuma avasi padon ajatuksissani ja joen sijasta mielessäni alkoi virrata loputtomasti kysymyksiä.
Oivatko Utukyynel ja sisarusten kammottava isä liittoutuneet ja järjestäneet väijytyksen Rosmariiniputoukselle? Se oli mielestäni kelpuutettava vaihtoehto, sillä tiesinhän minkälaisia kissoja he olivat, ilkeitä ja olivat valmiita tappamaan läheisensä. Se oli halveksuttavaa ja sellaiset kissat ansaitsivat mitä kauheimmat kohtalot. Miten Viiltokaaos oli päätynyt paikalle ja miksi kolli oli tappanut oman klaaninsa jäsenen vai oliko Kylmähenkäys kenties erotettu klaanista ja kostoksi yrittänyt hankkia vaikeuksia Kuolonklaanille? Vaihtoehtoja oli lukuisia, mutta yksi oli varmaa, siniharmaa kolli oli ansainnut kohtalonsa täysin. Kuitenkin kaikista järkyttävin asia tapahtumassa oli Mäyräraidan osallisuus. Hän tiesi tasan tarkkaan kuinka tärkeä Rosmariiniputous minulle oli ja silti hän haluaa Rosmariiniputouksen kuolevan. Kai hän tajusi, että en kuolisi luonnollisesti jos Rosmariiniputous tapettaisiin, silloin minä tekisin jotain todella typerää. Pitäisin siitä huolen, että Mäyräraita kuulisi kunniansa ja vähän enemmänkin, hän oli yrittänyt satuttaa perhettäni ja se tarkoitti, että hän ansaitsisi kuoleman minun käpälästäni - mutta en koskaan tappaisi sisartani. Olin rakastanut Mäyräraitaa joskus ja se rakkaus sanoi minulle, etten saisi rangaista häntä siten. Pennut olivat lähteneet jo hetki sitten nukkumaan ja se oli hyvä, sillä en halunnut poikieni nähdä tätä mitä heidän isoisänsä oli aiheuttanut omalle tyttärelleen. En halunnut pentujemme tietävät vielä näin nuorina siitä minkälaista verta he omasivat. Kertomisen aika koittaisi kyllä, mutta ei vielä. Kohdistin katseeni Rosmariiniputoukseen, joka näytti jo nuokkuvan väsymyksestä vierelläni samalla kun tämän emo - sekä klaanin parantajaoppilas - hoisi hänen haavojaan. Rosmariiniputous alkoi nojata ensin päällään ja pian koko vartalollaan minuun. Kumarruin hieman alemmas, jotta kykenin pesemään kumppanini turkkia kuivuneesta tummasta verestä. Kun Liljahenkäys oli valmis hän vilkaisi minuun meripihkaisilla silmillään.
"Sinun pitäisi ehkä viedä hänet lepäämään pentutarhalle"naaras naukui ja katsahti tyttäreensä tulkitsemattomasti. Nyökkäsin ja hymähdin lämpimästi naaraalle. Nostin Rosmariiniputouksen selkääni ja lähdin kuljettamaan häntä kohti pentujen asuin paikkaa, joka oli putsattu verestä soturien toimesta. Minttutähti oli ilmoittanut klaanille, että vatukkamuurin korjaus aloitettaisiin huomenna kun kaikki olisivat hyvin levänneitä ja Rosmariiniputous palannut tehtäviinsä. Mielestäni Minttutähti ja Rosmariiniputous olivat hyvä tiimi ja hei saivat kaiken aikaiseksi ajallaan. En voisi olla ylpeämpi emostani ja kumppanistani. Kun työnnyin pensaan suojaamaan pesään, huomasin nukkuvat pennut Kanervakuun vierellä. Sydämeeni sattui nähdä ne jonkun muun naaraan hoivissa kuin oman emonsa. Laskin Rosmariiniputouksen omalle väliaikaiselle makuualuselleen ja painauduin tämän selkää vasten kierähtäen kerälle. Halusin nukkua hänen vieressään.
//Rosma? Pystytkö jättää vaik Rosmal jatkot Mintulle ku Mintulla olis Rosmalle vaikka mitä asiaa? Jos sul on jo muuta seuraa ni ei oo pakko, mut aattelin vaa :D
415 sanaa
Rosmariiniputous 8.11.2018
"Tuntuu niin oudolta ajatella, että Kylmähenkäys, kissa joka on vainonut minua koko elämäni ajan, on vihdoinkin poissa, lopullisesti. En tule näkemään häntä enää ikinä, mutta se on parhaiten niin. Olen niin tyytyväinen isäni kuolemaan ja se tuntuu... väärältä. Hän oli loppujen lopuksi minun isäni ja vaikka vihaankin häntä hänen tekojensa ja aikomuksiensa takia, silti pieni osa sydämestäni vielä välittää hänestä. Eikä minun todellakaan pitäisi välittää hänestä. Kylmähenkäys oli ilkeä ja vallanhimoinen kissa, jonka sisällä oli pimeyttä. Ja nyt, se pimeys on siirtynyt minuun. Katso minua", kuiskasin Kettuaskelelle ja kohtasin kumppanini sähkönsiniset silmät, "minä iloitsen isäni kuolemasta ja jos olisin ollut voitolla, en olisi epäröinyt hetkeäkään hänen tappamistaan."
"Sinä et ole mikään murhaaja, Rosmariiniputous ja sinä tiedät sen. Sinä tarvitset nyt lepoa, joten meidän kannattaa nukkua", Kettuaskel totesi ja nuolaisi poskeani. Hymähdin kumppanilleni ja nostin sitten meripihkaisen katseeni, kun kuulin innostuneita kiljaisuja pesän toiselta puolen. Fasaanipentu ja Haukkapentu kompuroivat sammalpetien halki ja pian he saapuivatkin luoksemme. Pennut vinkuivat väsyneinä ja painautuivat kiinni valkeisiin vatsakarvoihini. He sulkivat silmänsä ja painuivat unten maille. Vilkaisin nopeasti kumppaniani ja soin hänelle lämpimän hymyn. Olin niin onnellinen, että en pystynyt sitä sanoiksi pukea. Minulla oli rakastava kumppani, vahvat pennut, rohkea ja uskollinen paras ystävä ja paras mahdollinen emo ikinä. Kaiken sen lisäksi olin noussut Varjoklaanin varapäälliköksi ja minusta ja Minttutähdestä oli muodostunut upea tiimi. Vetäisin syvään henkeä ja suljin meripihkaiset silmäni, vaipuen varmasti elämäni rauhallisimpien unien maailmaan.
Kun heräsin, auringon kullankeltaiset säteet olivat jo tavoittelemassa sammalpetiäni. Avasin suuni makeaan haukotukseen ja nousin sitten mahdollisimman hitaasti ja varovaisesti ylös jotten herättäisi pentujani tai kumppaniani. Kun olin siistinyt lumenvalkoisen turkkini ja siirtänyt sammalalustat takaisin paikoilleen, lähdin hiipimään pois pesästä. Paikat olivat vieläkin arat haavojen takia, mutta Kettuaskel oli viime yönä todennut, että haavani paranivat hyvää vauhtia. Joutuisin silti jäämään parantajan pesälle lyhyeksi toviksi ennen kuin pääsisin hoitamaan taas varapäällikön tehtäviäni. Kylmähenkäyksen kuolema oli haavoittanut minua fyysisesti ja psyykkisesti.
"Sienikarva? Liljahenkäys?" huhuilin sukellettuani parantajan pesään. Huomasin hetken kuluttua kaksikon pesän reunamilla, mutta Liljahenkäys makasi sammalpedillä selkä minua kohti. Sienikarva silmäili tummanharmaata naarasta lämpö vihreissä silmissään loistaen. Kohotin hieman kulmiani ja lähdin marssimaan kissoja kohti. Sienikarva kuitenkin huomasi minut pian ja porasi katseensa minuun. Liljahenkäyskin kääntyi vilkaisemaan olkapäänsä takaa ja räpäytti ystävällisesti silmiään minulle.
"Mitä asiaa, Rosmariiniputous?" emoni kysyi lempeästi. Hämmennyin hieman Liljahenkäyksen iloisesta äänensävystä, hänhän oli eilen menettänyt entisen kumppaninsa!
"Tulin näyttämään haavojani, teidän pitäisi varmaan tarkistaa ne. Miksi sinä olet niin hyvällä tuulella?" kysyin kulmiani kurtistellen, mutta pysyin vieläkin pakoillani. En pystynyt kuvittelemaan, mikä olisi voinut saada emoni niin hyvälle tuulelle, mutta uskoin, että kyseinen asia saisi minutkin hyvälle tuulelle.
//Lilja? Sieni?
//422 sanaa
Liljahenkäys 8.11.2018
“Mikä jottei”, Sienikarva hymähti hiljaa ja silmäili vatsaani vasten käpertyneitä karvanyyttejä hymy huulillaan karehtien. Hänestä tulisi varmasti hyvä isä pennuilleni, tiesin sen jo nyt.
“Olen kuullut tarinoita Pisaratähden siskosta, Pyökkihännästä, joka kuulemma myös uskoi Tähtiklaaniin”, sanoin mietteliäänä ja kohdistin katseeni pentuihin. Jotenkin automaattisesti se porautui veljeksistä jälkimmäisenä syntyneeseen kirjavaturkkiseen pentuun, joka oli käperynyt tiukaksi keräksi pentuetoverustensa vierelle. “Ja mielestäni me voisimme nimetä tämän pennun hänen mukaansa Pyökkipennuksi”, ehdotin Sienikarvalle ja nostin katseeni kollin myrkynvihreisiin silmiin, joissa oli lämmin, lempeä katse.
“Sopii hyvin”, Sienikarva vastasi päätään pienesti nyökäyttäen.
Annoin katseeni lipua Pyökkipennun oikealle puolella tuhisevaan vaaleanruskeaan naaraspentuun, jonka turkkia koristivat vaaleanharmaat raidat. Pennun turkin pohjaväri muistutti minua Sienikarvasta, josta taas tuli mieleen parantajakollin emo ja Varjoklaanin entinen päällikkö ennen Tihkutähden vallankumousta, eli siis Loistetähti.
“Mitä jos nimeäisimme tämän pienen neidin Loistepennuksi?” kysyin Sienikarvalta hymyillen. Huomasin liikutuksen kollin kasvoilla, kun tämä nyökäytti jälleen päätään hyväksyvästi.
“Se käy”, hän maukui hiljaa ja katsoi Loistepentua lempeästi, kunnes sitten siirsi katseensa vanhimpaan kollipentuun, joka oli yhä vailla nimeä. “Voisiko viimeinen pentu olla Näätäpentu jo edesmenneen tätini mukaan?” Sienikarva ehdotti varovasti.
Nyökkäsin tyytyväisenä. “Eli siis Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu”, lausuin kolmikon uudet nimet ikään kuin varmistaakseni asian. Sen jälkeen kumarruin laskemaan kunkin pienokaisen päälaelle hellän nuolaisun. Pennut vikisivät hiljaa ja mönkivät lähemmäs nisiäni.
“Sienikarva? Liljahenkäys?” Rosmariiniputouksen ääni kajahti pesän suuaukon luota. Nostin päätäni ja katsahdin tyttäreeni lapani ylitse hyvän tuulisena.
“Mitä asiaa, Rosmariiniputous?” kysyin lempeästi.
“Tulin näyttämään haavojani, teidän pitäisi varmaan tarkistaa ne. Miksi sinä olet niin hyvällä tuulella?” Rosmariiniputous kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
“Tule katsomaan, niin ymmärrät”, sanoin pilke silmäkulmassani ja viitoin naarasta tulemaan lähemmäksi. Rosmariiniputous kallisti hieman päätään ja tassutti sitten luokseni. Nähdessään vatsani suojissa tyytyväisinä tuhisevat pennut tämä henkäisi ihastuksissaan.
“Ovatko ne...? Onko minulla uusia sisaruksia?” Rosmariiniputous sopersi häkeltyneenä.
“Kyllä vain”, naurahdin ja jatkoin sitten: “Kaksi uutta veljeä ja yksi sisko.”
“Onko heillä jo nimet?” Rosmariiniputous kysyi.
“Tämä vaaleanharmaa, raidallinen kolli on nimeltään Näätäpentu, hän syntyi ensimmäisenä. Toinen kolli on taas Pyökkipentu, ja pesueen ainoa naaras sai nimekseen Loistepentu”, kerroin ylpeänä ja silitin kevyesti pentuja hännänpäälläni. Katsahdin vanhempaan tyttäreeni hymyillen aidosti onnellisena ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
//Rosma? Sieni?
//342 sanaa.
Kettuaskel 4.11.2018
"Ei mitään hätää Kettuaskel, minä olen tässä aivan sinun vierelläsi. Sinä olet nyt turvassa ja meidän pentumme ovat turvassa. Ja minä olen turvassa", kuulin Rosmariiniputouksen hennon kuiskauksen jostain aivan läheltäni. En erottanut kunnolla paikkaa jossa olin, vaan kaikki mahdolliset värit olivat sekoittuneet toisiinsa luoden sumean väriklöntin joka paikkaan minne ikinä katsoinkin. Kokeilin räpytellä silmiäni, jotta se veisi roskan pois ja maailma avartuisi minulle taas ja saisin nähdä Rosmariiniputouksen kauniit kasvot. Laskin pääni väsyneesti takaisin allani tuntuvalle sammalpedille ja huokaisin syvästi. Oli niin rauhoittavaa kuulla, että kaikki rakkaani olivat turvassa, jos Rosmariiniputous ei olisi tiennyt sanoa juuri oikeita sanoja olisin lähtenyt väkisin raahautumaan kohti pentutarhaa varmistaakseni Fasaanipennun ja Haukkapennun olevan kunnossa. Kumppanini tunsi minut niin hyvin ja se oli hyvä, tosi hyvä. Aloin aukomaan suutani, mutta sanat eivät alkaneet virrata yhtä helposti kuin ennen, takeltelu joka täydentäisi tulevaa keskusteluamme häiritsisi minua. Lämpö alkoi palailla, joka kolkkaani rauhoittavia lämpöaaltoina ja oloni alkoi tuntua hetki hetkeltä entistä voimakkaammaksi huteruuden hävitessä. Mitä ikinä Rosmariiniputous tekikään se toimi.
"Mis.. missä pennut ovat?" kysyin huolestuneena, sillä en tuntenut tilassa ketään muuta kuin kumppanini. Silmissäni ollut sumeus alkoi nyt seljetä ja aloin tunnistaa ympärilläni olevan parantajan pesän ja vierelläni olevan luonnonvalkean naaraan, jonka meripihkaiset silmät katsoivat minuun.
"Kanervakuun luona. Minun oli pakko tulla etsimään sinua", Rosmariiniputous naukaisi ja väläytti rakastavaisen hymyn. Kasvoilleni vääntyi vino virneeni, joka säihki onnellisesti.
"Sen takia siis olen täällä. Sinä pelastit minut, kiitos", naukaisin tökerösti sanat suustani tullen. Samalla vilkaisin kehoani ja huomasin tummanpunaruskean turkkini olevan tavallista punaisempi. Huomasin myös sen, että Rosmariiniputous oli painellut haavoihini häähäkin seittiä. *Tähtiklaanin kiitos.*
"Oikeastaan en se minä ollut yksin. Lehmustassu oli se, joka löysi sinut ensimmäisenä", kumppanini selitti ja nuolaisi päälakeani hellästi. Nyökkäsin sähkönsinisiä silmiäni hitaasti räpäyttäen.
"Minä rakastan sinua todella paljon, tiedäthän sen?" kuiskasin hymyillen silmiäni suljettuina lepuuttaen.
//Rosma? Pesään saapuvat pennut?
293 sanaa
Rosmariiniputous 24.11.2018
"Kyllä minä tiedän sen, aivan yhtä hyvin kuin sinä tiedät että minäkin rakastan sinua. Ja voin sanoa, että sinun ei tarvitse koskaan epäröidä rakastanko minä sinua. Aivan sama mitä ikinä tapahtuisikaan, minä tulen aina rakastamaan eräitä elämässäni olevia kissoja; pentujamme, emoani, Varpusliitoa ja sinua", naukaisin rauhallisella äänellä ja sidoin hämähäkinseitin Kettuaskeleen kyljessä olevaan haavaan. Kumppanini tummanpunainen veri tahrasi luonnonvalkoiset käpäläni ja saivat minut muistaaman varmasti elämäni pelottavimman hetken. Tihkutähden kuoleman. Tulisin ikuisesti muistamaan sen hetken, kun olin astunut suurelle aukiolle ja nähnyt julman päällikön elottoman ruumiin. Olin marssinut päällikön ruumiin luokse ja etukäpäläni olivat tahrautuneet Varjoklaanin vihatuimman kissan verestä. Tuntui vieläkin oudolta ajatella, että minun kumppanini oli tappanut Tihkutähden.
"Sienikarva! Liljahenkäys!"
Nostin meripihkaisen katseeni salamannopeasti kumppanini kasvoista, kun parantajan pesän sammalverhot työnnettiin sivuun ja Valvehenki pöllähti pesään. Sinertävänharmaan kollin hampaissa roikkui kaksi hänen kolmesta pennuistaan, Pyypentu ja Turvepentu. Naaraspennun häntä oli kuitenkin vain puolikas ja aivan veren peitossa, ja kollipennun oikeassa kyljessä oli ilkeältä näyttävä haava. Kaksikon isän kasvoilta hohkasi paniikki ja pelko pentujensa puolesta.
"Rosmariiniputous! Missä Sienikarva ja Liljahenkäys ovat?" Valvehenki kysyi hämmentyneenä ja vilkaisi sammalpedillä makaavaa Kettuaskelta kauhistuneena.
"Tässä." Sienikarva ja Liljahenkäys ilmestyivät pesään kuin tyhjästä ja porasivat heti katseensa Valvehenkeen ja tuon vakavasti haavoittuneisiin pentuihin.
"Tuo heidät tänne kauemmas. Rosmariiniputous, jatka sinä vain Kettuaskeleen hoitamista", Liljahenkäys naukaisi minulle ja ohjeisti sitten mestarinsa kanssa Valvehengen pentuineen hieman kauemmas. Jäin katsomaan heidän peräänsä ja käännyin sitten Kettuaskeleen puoleen.
"Mitä sille ketuille tapahtui?" kysyin Kettuaskeleelta ja ojensin hänelle kamomillat, "tässä, syö nämä. Ne rauhoittavat mieltäsi ja vahvistavat sydäntäsi."
//Kettu?
//248 sanaa
Varpusliito 4.11.2018
Puraisin hiiren niskaa ja tunsni sen veltostuvan hampaissani. Päätin palata leiriin. Kaivoin esiin kaksi muuta saalistani: varpusen ja päästäisen. Rosmariiniputous ilahtuisi, kun toisin hänelle jonkin näistä saaliista. Huokaisin syvään. Varpunen toi taas mieleeni Utukyyneleen ja meidän naurettavat uhkauksemme ja ihastumiseni. Se oli ollut typerää. Utukyynelhän oli osoittautunut petturiksi. Ilkeäksi kissaksi, joka kykeni satuttamaan sisartani syvästi. Aloitin matkani kohti leiriä. Jo leirin edustalla aavistin, että kaikki ei ollut hyvin. Nenääni tulvahti veren ja pelon haju. Nopeutin vauhtiani, kunnes jo juoksin leiriin. Pysähdyin vasta leirissä ja vain selvittämään, mitä oli tapahtunut. Sain sen nopeasti selville, sillä koko Varjoklaani oli kuohuksissa asiasta. Kettu oli hyökännyt pentutarhaan ja Kettuaskel ja ainakin osa pennuista oli haavoittunut. Kuulin, että Kettuaskel oli ollut pennut ja siskoni pelastanut sankari. Epäluuloni kollia kohtaan alkoi hävettää. Hän oli uhrannut paljon verta siskonpentujeni ja heidän emonsa suojeluun. Kettuaskel ansaitsi anteeksipyyntöni ja enemmän. Lisäksi pitäisi tavata pennut. Siirryin nopeasti parantajan pesään ja veren haju oli kaataa minut kumoon. Niin voimakas se oli. Ensimmäiseksi näin kaksi haavoittunutta pentua. Pyypentu ja Turvepentu makasivat vierekkäin isänsä Valvehengen silmien alla. Toisella oli ilkeän näköinen haava kyljessä, toisen hännästä puuttui osa. Mahani muljahti ikävästi ja huojahdin hieman. Sitten huomasin Kettuaskelen ja Rosmariiniputouksen, Kettuaskel oli täynnä hämähäkinseittiä ja ympärillä näkyi verta. Harpoin heidän luokseen ja vilkaisin järkyttyneen näköistä sisartani. Nuolaisin hänen poskeaan rauhoittavasti ennen kuin käänsin huomioni kokonaan Kettuaskeleeseen.
"Miten voit? Tarvitsetko jotain? Voin käydä hakemassa. Mitä vain. Entä pennut? Ovatko he kunnossa? Haluatko, että haen heille jotain? Minä tapan sen ketun. Olen pahoillani, että en luottanut sinuun, olet selvästi kunnon kissa", höpisin veren hajusta, järkytyksestä ja pelosta sekaisena.
//Tönkkö ja sekava, mut Rosma? Kettu? Tai joku muu tuol
//261 sanaa
Fasaanipentu 7.11.2018
Jäin tuijottamaan hämmentyneenä parantajan pesän uloskäyntiä, josta Valvehenki, Pyypentu ja Turvepentu olivat juuri lähteneet. Niin paljon oli tapahtunut viimeisen parin silmänräpäyksen aikana, että aivoni eivät meinanneet sisäistää kaikkea. Jokin punertavanruskea ja uskomattonan suurikokoinen eläin - jonka olin kuullut kutsuttavan kettuna - oli syöksynyt pentutarhaan ja Orkideapolun pennut olivat hyökänneet sitä vastaan todella rohkeasti. Sitten Kettuaskel oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja näyttänyt pentuja ahdistelevalle ketulle taivaan merkit Valvehengen kanssa. Yhdessä je olivat saaneet häädettyä tunkeilijan pois pentutarhasta, mutta isäni oli lähtenyt ketun perään - Rosmariiniputous peräsään - ja Valvehenki oli jäänyt pesään. Emme olleet ehtineet kovin kauan levätä kunnes Sienikarva, Liljahenkäys ja Lehmustassu olivat saapuneet pesään ja alkaneet tutkia oliko meillä vakavia haavoja. Pyypentu ja Turvepentu olivat vahingoittuneet, mutta Hukkapentu ja minä veljeni kanssa olimme selviytyneet ilman vakavia haavoja, joten Valvehenki oli jättänyt meidät Orkideapolun ja Kanervakuun kanssa ja lähtenyt pentujensa kanssa parantajan pesälle.
"Hei!"
Käänsin metsänvihreän katseeni ympäri, kun Lehmustassun hopeanharmaa hahmo sukelsi uudelleen pesään. Pienikokoinen oppilas räpäytti vihreitä silmiään huomattuaan meidät ja lähti tassuttelemaan meitä kohti.
"Onko täällä kaikki hyvin? Pyypentu ja Turvepentu ovat nyt parantajan pesällä", Lehmustassu selosti ja vilkaisi sitten Hukkapentua, aivan kuin epäillen sitä oliko Orkideapolun kolmas pentu vahingoittunut aivan kuin kollin sisaruksetkin.
"Kaikki on hyvin", kiirehdin naukaisemaan ennen kuin Lehmustassu ehtisi enempää epäillä Haukkatassun kuntoa. Minä tiesin, että Orkideapolun nuorin pentu oli kunnossa eivätkä hänen haavat vaatineet kiireellistä hoitoa.
"Saisimmeko minä ja Haukkapentu tulla näkemään isää? Kuulin Valvehengen sanovan, että hänet vietiin parantajan pesään. Emokin on varmaan siellä koska hän seuraa isää kaikkialle", pyysin mahdollisimman kohteliaasti ja räpyttelin metsänvihreitä silmiäni anovasti Lehmustassulle. Pian Haukkapentukin tuli anomiseen mukaan ja jäi tuijottamaan hopeanharmaata oppilasta toiveikkaasti.
"Ja Hukkapentu voisi tulla katsomaan missä kunnossa hänen sisaruksensa ovat. Jos olisimme siellä tiellä, voisimme palata heti parantajan pesään. Minä tahdon vain nähdä, että isä on kunnossa", ilmoitin päättäväisesti. Lehmustassu nyökäytti päätään hitaasti ja kääntyi sitten Orkideapolun puoleen, joka oli kuunnellut keskusteluamme sivusta. Orkideapolku nyökäytti hetken mietinnän jälkeen päätään Lehmustassulle.
"Vie vaan heidät parantajan pesälle, mutta siellä on tällä hetkellä sen verran kissoja, että teidän ei kannata viipyä siellä kauan", Orkideapolku totesi ja alkoi sitten puhdistamaan kellertävän oranssia turkkiaan. Hihkaisin tyytyväisenä ja lähdin jo marssimaan pesän uloskäyntiä kohti innostuneesti pomppien.
"Te kuljette minun perässäni, rakkaat pennut", Lehmustassu virnisti huvittuneena kärsimättömyydestäni ja lähti sitten johdattamaan meitä ulos pesästä. Kipitin oppilaan perässä ensimmäisenä ja Haukkapentu ja Hukkapentu marssivat perässäni.
"Isä? Emo?" huhuilin heti kun sukelsimme parantajan pesään. Heti ensimmäisenä näin emoni ja jonkun tuntemattoman, vaaleanharmaa raidallisen kollin, juttelemassa hänen kanssaan. Sitten näin Sienikarvan ja Liljahenkäyksen syrjemmällä, kaksikolla oli joku salainen keskustelu varmasti meneillään. Isä oli taas Pyypennun, Turvepennun ja Valvehengen luona. Oletin, että hänellä oli tärkeää asiaa kolmikolle, joten päätin olla keskeyttämättä. Käänsin sen sijaan käpälieni marssin Rosmariiniputousta ja kollia kohti. Mitä tuo kolli teki emomme kanssa? Oliko emo oikeasti rakastunut tuohon kissaan? Pettikö emo isäämme?
"Hei", tervehdin jännittyneenä vaaleanharmaata kollia ja porasin metsänvihreän katseeni soturiin, "kuka sinä olet ja oletko sinä rakastunut emooni?"
Emoni avasi suunsa ja alkoi nauramaan huvittuneena, pian kollikin liittyi nauruun.
"Voi, rakas Fasaanipentu. Tämä on Varpusliito ja hän on minun paras ystäväni. Jos sinä ja Haukkapentu haluatte, voitte kutsua häntä sedäksi. Varpusliito ei biologisesti ole sukua minulle, mutta olen menettänyt jokaisen sisareni, joten hänen ajatteleminen veljenäni on lohduttavaa."
Nyökäytin päätäni hitaasti ja jäin sitten silmäilemään setääni. Varpusliito oli aika pienikokoinen kolliksi, mutta jäntevä rakenteeltaan ja vaikutti taitavalta taistelijalta.
"Ja ei hätää, kuten sanoin jo, me olemme kuin sisaruksia emmekä ole rakastuneita toisiimme", Rosmariiniputous lisäsi huomattuaan epäröivän katseeni.
"Millainen soturi sinä olet? Haluaisitko sinä varapäälliköksi niin kuin emomme? Tuleeko emostamme päällikkö? Minäkin tahdon joskus päälliköksi", ilmoitin päättäväisenä ja kohotin kapeaa kuonoani itsevarmana. Minusta tulisi jonakin päivänä varapäällikkö ja sen kautta päällikkö.
//Varpunen? Kettu? Pennut?
//597 sanaa
Rosmariiniputous 7.11.2018
"Millainen soturi sinä olet? Haluaisitko sinä varapäälliköksi niin kuin emomme? Tuleeko emostamme päällikkö? Minäkin tahdon joskus päälliköksi", Fasaanipentu ilmoitti itsevarmana, mikä sai huvittuneisuuden nostamaan kehräyksen kurkkuuni. Poikani oli vasta tänään avannut silmänsä ja oli nyt kertomassa tulevaisuuden suunnitelmiaan sedälleen. Hänellä oli suuria tavoitteita, mutta uskoin että molemmista pojistani voisi tulla joskus lupaavia hallitsijoita Varjoklaanille. He olivat kummatkin kunnon kissoja, jotka olivat uskollisia klaanilleen, toisin kuin eräs Kylmähenkäys-niminen kissa.
"Varpusliito on aivan upea soturi, yksi Varjoklaanin parhaista ja hänestä voi tulla teille todella hyvä esikuva siitä, millaisiksi sotureiksi teidän kannattaa tulla", selitim ja heitin ylpeän silmäyksen parhaaseen ystäväänsä. Fasaanipentu silmäili meitä hieman epäilevänä.
"Ja mitä tulee varapäällikkyyteen, minua ei erityisemmin kiinnosta varapäällikön aseman. Mutta voin sanoa, että teidän emonne on todella hyvä varapäällikkö", Varpusliito lisäsi ja virnisti minulle lämpimästi, "hänkin on erinomainen esikuva teille."
"Noniin pennut", Lehmustassu naukaisi saapuessaan meidän luoksemme, "keskiyön hetki lähestyy, joten teidän pitää mennä nukkumaan. Voitte tulla huomenna juttelemaan Rosmariiniputoukselle ja Varpusliidolle."
"Ei, ei vielä!"
Kun kuuntelin pentujeni vastalauseita ja Lehmustassun lempeää ohjeilua, mieleeni osui eräs tärkeä asia; minun ja Utukyyneleen tapaaminen rajalla. Tänään oli puolikuun yö ja siskoni oli tahtonut tavata rajalla. Tai no, siskoni ja siskoni, olin aivan varma että hän tulisi isäni kanssa ja he yrittäisivät uhkailla minua jotenkin. Ikävä kyllä he olivat väärässä, jos he kuvittelivat voivansa pelästyttää minut turhanpäiväisillä uhkailullaan ja pilkkauksillaan.
"Rosmariiniputous, mitä nyt?" Varpusliito kysyi ja vilkaisi minuun hämmentyneenä. Nielaisin äänekkäästi ja irrottauduin veljeni vaaleanharmaasta turkista.
"Minulla on se tapaaminen Utukyyneleen kanssa, joten minun täytyy mennä. Ja pyydän, älä huolehdi minusta, heidän uhkailunsa eivät saa minua pelästymään", kuiskasin kollin korvaan ja laskin nopean nuolaisun soturin poskelle ennen kuin syöksyin ulos pesästä. Tulisin myöhästymään tapaamisestamme ellen juoksisi koko matkaa Kuolonklaanin rajalle.
Olin juuri sukeltamassa piiikkihernetunneliin, kun aistin jonkun katseen niskassani eikä se ollut tavallinen klaanitoverin vilkaisu. Käännyin salamannopeasti ympäri ja meripihkainen katseeni kohtasi emoni silmät. Liljahenkäys säpsähti tuoresaaliskasan luona ja tassutti sitten nolostuneen näköisenä luokseni.
"Miksi sinä hiivit minun perässäni, emo? Ei sinun tarvitse huolehtia minusta rajalla", murahdin emolleni turhautuneena hänen liioiteltusta suojelustaan.
"Ei, en minä ollut seuraamassa sinua, olin lähdössä hakemaan yrttejä", Liljahenkäys selitti niin uskottavasti, että silmänräpäyksen ajan uskoin jo emoni tarinaa. Sitten tajusin, että oli jo keskiyö eikä yksikään parantaja lähtisi etsimään yrttejä tähän aikaan. Kohotin kulmiani hitaasti, mutta en vaivautunut kyseenalaistamaan emoni sanoja kiireeni takia, joten käännyin vain ympäri ja ponkaisin juoksuun ulos leiristä.
Kun saavuin Kuolonklaanin rajalle, jäin marssimaan rajan lähettyvillä hämmentyneenä. Utukyyneleen - eikä Kylmähenkäyksenkään - ollut ilmassa ja minä olin kunnolla myöhässä tapaamisestamme. Ehkä he olivatkin vain valehdelleet minulle ärsyttääkseen minua ja jättäneet minut uskomaan että he oikeasti tahtoivat tavata minut.
Sitten edessäni kasvava aluskasvillisuustiheikkö rapsahti ja sieltä astui Kylmähenkäys. Koko ruumiini jäykistyi ja neulanterävät kynteni työntyivät esiin. Tunsin, kuinka meripihkaiset liekit muodostuivat kaventuneisiin silmiini. Voi kuinka minä vihasinkaan tuota kollia.
"Kylmähenkäys", murahdin halveksuen isäni äänen, "missä Utukyynel on?"
"Hänellä oli muita kiireitä. Minä tulin täten sijaistamaan häntä. Onko siinä jotain mikä haittaa sinua?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti.
"Minulla on itseasiassa muuta tekemistä, kuten pentujeni hoito, joten minä taidankin lähteä. En tahdo myöskään viettää aika sinun kaltaisesi petturin kanssa", sähähdin alentavasti isälleni ja käänsin selkäni petturille, lähtien astelemaan Varjoklaanin reviiriä kohti. Suureksi yllätyksekseni puun takaa esiin syöksyi Mäyräraidan, Kettuaskeleen sisko, joka oli muuttanut Kuolonklaaniin isäni perässä. Säpsähdin pelästyneenä ja otin askeleen kauemmas Mäyräraidasta, mutta samalla otin askeleen lähemmäs Kuolonklaanin reviiriä - eli varmaa kuolemaa - kohti. Käännyin pakokauhuisena kohtaamaan isäni murhanhimoisen katseen ja sydämeni alkoi hakkamaan hurjana rintaani vasten. Kylmähenkäys oli saanut minut ansaan enkä pääsisi siitä mitenkään pois. Tämä ei päättyisi hyvin minun kannaltani.
"Minä haluaisin vain jutella hieman sinun pennuistasi. Miten he voivat? Voisiko arvon tyttäreni kertoa minulle pennunpentujeni nimet?" Kylmähenkäys kysyi jäisesti ja virnisti tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Ne eivät kuulu sinulle", murahdin paniikin vallassa.
"Entä jos minä kerron sinulle, että sinä sait tänään siskopuolen. Hänen nimensä on Pakkaspentu. Saisinko nyt kuulla pentujesi nimet?"
Silmäni räpsähtivät hämmästyksestä ja suuni loksahti auki. Kylmähenkäys oli saanut tyttären? Olikohan emo Jäälilja? En yllättyisi, jos olisi.
"Fasaanipentu ja Haukkapentu. He voivat hyvin", kuiskasin.
"Voi, kuinka herttaista. Olisi varmasti aivan hirveää jos heille tapahtuisi jotain, eikö niin?" Kylmähenkäys naukaisi ja vilkaisi minua jäätävästi. Valkea hammasrivistöni paljastui nostaessani huultani. Isäni aivan kerjäsi verta nenästään.
"Sinä vahingoitat heitä vain kuolleen ruumiini yli", sähähdin äänellä, joka sai minutkin pelästymään.
"Sitten sinun täytyy kuolla", Kylmähenkäys sähähti ja ponkaisi yllätyksekseni hyökkäykseen. En ehtinyt väistää ajoissa ja isäni raskas ruumis iskeytyi voimakkaasti minuun, kaataen minut alleen nurmikkoa vasten. Kuolonklaanilainen työnsi neulanterävät kyntensä valkeisiin vatsakarvoihini ja sai kuuman veren valumaan ulos. Irvistin kivusta ja yritin epätoivon vallassa heittää kollia pois.
"Voi Rosmariiniputous, sinä et edes tiedä kuinka kauan olen odottanut tätä hetkeä. Nyt sinä kuolet", Kylmähenkäys kuiskasi kylmästi ja puristi otettaan. Vinkaisin ja kivun keskeltä onnistuin heittämään murhanhimoisen petturi-isäni kauemmas. Kuolonklaanilainen laskeutui taitavasti nurmikolle ja jäi tuijottamaan minua hurjana.
"Siinä sinä olet väärässä", murisin hampaideni välistä ja lähdin juoksuun isääni kohti. Viime hetkillä ponkaisin takajalkojeni varaan ja Kylmähenkäys nousi salamannopeana myös. Aloimme huitoa toisiamme, mutta koska isäni oli isompi, voimakkaampi ja kaksi kertaa kokeneempi, hänen iskunsa osuivat useammin kuin minun iskuni. Onnistuin kuitenkin haparoiden iskujeni välistä tekemään ilkeän haavan isäni vasempaan poskeen ja tunsin mielihyvää, kun kollin tummanpunaista verta roiskahti kasvoilleni.
Kylmähenkäys rääkäisi kivusta ja rymähti kylki edellä minuun. Iskun voimakkuuden takia kaaduin selkä edellä maahan ja isäni laskeutui aivan yhtä raskaasti päälleni kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sinertävänharmaa soturi työnsi uudelleen kyntensä rintakarvoihini ja iski terävät hampaansa kaulaani. Kuuma veri alkoi virrata ruumiistani ulos ja tunsin voimieni heikentyvän hetki hetkeltä enemmän. Iskuni muuttuivat kömpelöiksi, mutta isäni ote vain tiukentui. Tuijotin epätoivoisena meripihkaisilla silmilläni entistä varjoklaanilaista suoraan tuon kylmänsinisiin silmiin. Tässä se varmaan olikin, minun loppuni. Isäni oli lopulta voittanut.
//Viilto?
//924 sanaa
Rosmariiniputous 1.11.2018
"Minulla on kaikki hyvin, synnytys oli kyllä aika rankkaa ja vei kaikki voimat", huokaisin väsymyksestä puuskuttaen ja työnsin kollipentuja lähemmäs vatsaani luonnonvalkoisella hännälläni. Fasaanipentu töni veljeään kauemmas saadakseen enemmän maitoa ja se sai minut kehräämään silkasta rakkaudesta. Se päivä, jota olin odottanut jo niin kauan, oli tullut. Meidän pentumme olivat syntyneet, meillä oli nyt perhe.
"Ja tällä hetkellä en tarvitse mitään muuta kuin sinut ja pennut ja minulla on ne kaikki aivan tässä", kuiskasin ja kumarruin nuolaisemaan Kettuaskeleen poskea. Välillämme hallinut hiljaisuus tössäsi kuitenkin, kun Orkideapolun innostuneet pennut temmelsivät luoksemme.
"Keitä he ovat? Ovatko ne sinun pentujasi?" Pyypentu kysyi innostuneena ja pörhelsi kellertävää turkkiaan. Hukkapentu ja Turvepentu yrittivät päästä Fasaanipennun ja Haukkapennun luokse, mutta siirsin pentutarhan vanhempia pentuja kauemmas etukäpälälläni, varoen kuitenkin vahingoittamasta heitä.
"He ovat minun pentuni Fasaanipentu ja Haukkapentu. Heitä ei kannattaisi kyllä häiritä ennen kuin he avaavat silmänsä", huomautin lempeästi ja laskin hellän nuolaisun kumpienkin poikieni poskille. En voinut olla huomaamatta sivusilmältä Haukkapennun, nuoremman pentuni, väritystä. Se oli niin samanlainen isäni turkin kanssa, että silmänräpäyksen ajaksi näin itseni Kylmähenkäyksen emona. Isäni ei ollut juuri koskaan kertonut paljon emostaan, maininnut vain että naaras oli kuollut synnytyksessä syystä, jota Kylmähenkäyskään ei tiennyt. Silmäilin Haukkapentua ja kuvittelin kauhun vallassa, kuinka hän avaisi silmänsä ja niiden kylmänsininen tuijotus porautuisi suoraan sieluuni ja saisi minut pelkäämään omaa poikaani. Ravistelin nopeasti päätäni ja karkotin ajatuksen mielestäni. Ei, ei hänellä ollut kylmänsinisiä silmiä. Ehkä hänelle olisi peritynyt minun tai Kettuaskeleen silmät.
Heräsin ajatuksistani, kun tunsin toisen pennuista liikehtivän tavallista enemmän. Käänsin pääni varovaisesti ympäri ja huomasin, että Fasaanipentu oli irrottautunut valkeista vatsakarvoistani ja lähtenyt kompuroimaan Kettuaskeleen suuntaan.
"Pikkuinen, emo on täällä. Isä on vähän kauempana", kuiskasin hellästi. Fasaanipentu pysähtyi äkkinäisesti ja laskeutui kömpelösti sammalpedin reunalle. Hän alkoi heiluttaa päätäänsä suunnasta toiseen, yrittäen varmaankin tajuta mistä päin ääneni oli tullut.
"E-emo?" Fasaanipentu inahti miltein äänettömästi ja kääntyi todella hitaasti ja epäröivästi minuun päin. Kasvoilleni nousi lämmin hymy.
"Juuri niin, emo on täällä, suoraan edessä. Tule emon lämpimään syliin", ohjeistin lämpimästi ja siirsin häntääni hieman sivuun, jotta kellanpunainen pentu voisi kömpiä vatsani suojaan. Fasaanipentu ei kuitenkaan kuunnellut minua lainkaan, vaan jäi seisomaan paikalleen. Pentu puristi silmiään yhteen, mikä sai minut tajuamaan että hän yritti avata silmiään ensimmäistä kertaa.
"Isä?" Fasaanipentu naukaisi onnettomasti ja alkoi taas pyöriä ympäri etsiäkseen Kettuaskeleen. Kumppanini silmäili kellanpunaista pentua huvittuneena, mutta silti ylpeänä.
"Isä on takanasi. Tule tänne vain", punertavanruskea soturi naukaisi. Fasaanipentu valpastui ja kääntyi ympäri, lähtien sitten taapertamaan Kettuaskeleen suuntaan. Kesti lyhyt hetki, kunnes pentu törmäsi isänsä pehmeisiin vatsakarvoihin.
"O-onko siinä isä? Miten sinä olet niin iso? Miksi sinun turkkisi ei ole yhtä lämmin ja pehmeä kuin emon? Mikä sinun nimesi on?" Fasaanipentu päästi suustaan kysymyksiä toisensa perään ja jäi tapittamaan Kettuaskelta, silmät vieläkin sulkeutuneina. Hymähdin huvittuneena ja jäin odottamaan, että kumppanini antaisi pojalleen vastaukset hänen kysymyksiinsä.
//Kettu?
//457 sanaa
Fasaanipentu 1.11.2018
Olin nukkunut siinä samassa asennossa hetken - joka oli tuntunut tosin ikuisuudelta - kunnes sisälläni kupliva uteliaisuus antoi periksi ja aloin pujottelemaan kauemmas lämpimästä ja kutsuvan tuoksuisesta turkista, jolloin myös maidon utuinen tuoksu katosi kuonostani. Jäin kaipaamaan hetkeksi maidon makua, mutta päätin nopeasti lähteväni tutkimusmatkalle ja lähdin peruuttamaan vielä kauemmas. Pian kylkeni kuitenkin iskeytyi johonkin turkkiin ja säpsähdin yllättyneenä. Turkki oli karheaa ja paksunpuoleista, mutta selvästi minun karvoitustani lyhyempää. En ollut varma oliko kyseessä joku toinen pentu vai jonkun isomman kissan jalka, mutta kompuroin kauemmas karheahkosta turkista ja käännyin sitten ympäri. Haistelin ilmaa mahdollisimman tarkasti, ja pian sainkin jonkinlaisia hajuja kuonooni. Suoraan takanani leijui makea ja turvallinen haju, joka saattoi kuulua sille kissalle jonka lämpimän turkin suojasta olin juuri poistunut. Haistoin myös hieman metsäisen hajun toiselta puolelta pesää, mutta en tiennyt kenelle se kuului. Halusin ottaa siitä selvää, joten lähdin kompuroimaan eteenpäin, vaivalloisesti puskien itseäni sammalpetien läpi.
"Pikkuinen, emo on täällä. Isä on vähän kauempana."
Pysähdyin heti ja laskeuduin aika kömpelösti sammalpedin reunalle, kun korviini kantautui heleä ja todella ystävällinen ääni, joka tuli samasta suunnasta kuin se turvallinen hajukin. Oliko mahdollista että tuo ääni kuului samalle kissalle joka haisi niin kutsuvalle ja turvalliselle? Heiluttelin hämnentyneenä päätäni sivulta toiselle, yrittäen löytää sitä kissaa jolle tuo ääni kuului.
"E-emo?" onnistuin inahtamaan heikosti ja onnistuin kääntymään ympäri. Nyt minä tuijotin samaan suuntaan mistä olin juuri tullutkin tähän.
"Juuri niin, emo on täällä, suoraan edessä. Tule emon lämpimään syliin", kaunis ääni naukui uudelleen, mutta jäin istumaan paikalleni. Halusin nähdä emoni, mutta vaikka kuinka puristin silmiäni yhteen, en saanut niitä avattua.
"Isä?" kuiskasin lopulta, kun en keksinyt mitään muutakaan sanottavaa. Aloin pyörimään uudelleen ympäri, aivan samalla tavalla kuin olin pyörinyt etsiessäni emoa.
"Isä on takanasi. Tule tänne vain."
Säpsähdin pelästyksestä, kun suoraan takaani kantautui uusi, mutta todella erilainen ääni. Ääni oli möreä - joten se kuului varmasti kollille - mutta silti ystävällinen, aivan kuten se ensimmäinen äänikin. Käännyin ympäri ja lähdin kompuroimaan kollia kohti, hengittäen sisääni hänen hajuaan. Mitä enemmän sitä pääsi sieraimiini, sitä turvallisemmalta haju alkoi tuoksua. Hetken kuluttua törmäsinkin kollin pehmeisiin vatsakarvoihin ja peruutin hämmentyneenä kauemmas. Kohotin kasvoni niin korkeammalle, että tuijotin varmasti kollia kasvoihin.
"O-onko siinä isä? Miten sinä olet niin iso? Miksi sinun turkkisi ei ole yhtä lämmin ja pehmeä kuin emon? Mikä sinun nimesi on?" kysyin vinkuvalla äänellä ja yritin puristaa silmiäni auki kaikilla voimillani.
"Kyllä, minä olen sinun isäsi ja minun nimeni on Kettuaskel. Syy suureen kokooni on se, että olen soturi. Ja minun turkkini on laadultaan hieman karheampaa kuin emosi, Rosmariiniputouksen turkki", Kettuaskeleeksi esittäynyt kolli selitti ystävällisellä äänellä. Hämmennyin vielä enemmän isäni kommentista, kuka ihme oli Rosmariiniputous?
"Rosmariiniputous?" naukaisin säälittävän heikolla äänellä ja aloin taas pyörimään ympäri tavalla, joka näytti varmasti todella tyhmältä.
"Minä olen täällä."
Käännähdin salamannopeasti ympäri kuultuani tutun kauniin ääneen ja sitten räpäytin äkkinäisesti silmät ammolleen. Kirkas valo häikäisi minut heti ja jouduin sulkemaan silmäni uudestaan, mutta aloin miltein heti avaamaan silmiäni taas, tällä kertaa vain hitaammin. Hiljalleen kolomainen pesä alkoi muodostua ympärilläni ja aloin taas pyöriä ympäri, tutkien samalla haltioituneena suurta pesää. Sitten katseeni porautuikin samaan kissaan, joka oli tuoksunut niin turvalliselta ja jonka turkki oli ollut rauhoittavan lämmin. Kyseinen kissa oli hyvin pienikokoinen naaras, jonka valkeassa turkissa oli hopeanharmaita ja mustia laikkuja. Sirorakenteisen naaraan meripihkaiset silmät katsoivat minua rakastavasti ja todella kutsuvasti. Kallistin hieman päätäni ja otin varovaisen askeleen eteenpäin.
"R-rosmariiniputous?" kysyin epäröiden ja sain vastaukseksi kissalta lempeän nyökkäyksen. Käännyin sitten innostuneena ympäri nähdäkseni millainen isäni oli.
Isäni oli selvästi emoani suurikokoisempi ja rotevarakenteisempi kolli, jolla oli punertavanruskea turkki. Hänellä oli silmäänpistävän siniset silmät, jotka saivat minut aluksi hieman säpsähtämään.
"Miltä minä näytän?" kysyin hämmentyneenä isältäni.
//Kettu? Haukka?
//589 sanaa
Kettuaskel 3.11.2018
"Miltä minä näytän?" keskimääräistä suurempi kolli pentu piipitti metsänvihreät silmät miltei täysi kuun muotoisina. Kasvoilleni piirtyi lämmin hymy pojalleni, hän sai sydämeni pakahtumaan rakkaudesta. Se oli aivan uudenlaista rakkautta, se jota tunsin oli jollakin ihan uudella tasolla.
"Tiedätkös, voin avata sinulle oman ulkonäkösi paljon helpommalla kuin selityksellä. Olet nimittäin melkein kopio omasta isoisästäni, joka sattuu olemaan miltei kopio sinusta paria pikkuseikkaa lukuun ottamatta", selitin kumartuen pennun ylle. Fasaanipentu nyökkäsi kovin innokkaan oloisena.
"Odottaisitko tässä sen aikaa, että haen hänet? En usko, että pystyt olemaan tässä silloin vielä kun palaan Okaliekin", haastoin pennun hymähtäen. Fasaanipentu siristeli vasta avattuja silmiään ja naukui:
"Ihan varmasti pystyn!" Katsahdin pentua leikkisästi epäillen ja murahdin. Kohautin lapojani ja lähdin ulos pesästä Fasaanipentuun luottaen. Uskoin, että hän olisi kovin ylpeä itseensä kun suoriutuisi haasteesta kunnialla. Ravasin reippaasti eteenpäin ja etsin katseellani kellanpunaista tuttua turkkia leiristä ja pian tunnistin Okaliekin hahmon isoemoni Kyyhkylennon seurasta. Kiihdytin askeleitani ja pian olin jo pariskunnan luona.
"Päivää", hymyilin ystävällisesti, mutta en edes ehtinyt istahtaa alas. Okaliekki käänsi vihreät silmänsä minuun ja tervehti minua nyökkäyksellä. Hänen kellanpunainen turkkinsa melkein kuin liekehti auringon lämpimässä valossa ja sai aikaiseksi kylmät väreet ihollani. Kyyhkylennon meripihkainen katse kääntyi myös silmäilemään minua kiinnostuneena.
"Onnittelut", Okaliekki naukui kollimaisen kumealla äänellään samalla kuin tämän kasvoja valaisi leveä ja onnellinen hymy. Kyyhkylento syöksähti halaamaan minua lämpimästi kehräten.
"Kiitos. Asiani koskeekin toista pennuistamme, Fasaanipentua. Hän on melkein kuin kopio sinusta Okaliekki ja hän haluaisi kovasti tietää minkä näköinen hän on, suostuisitko tulemaan malliksi?" kysyin kohteliaasti silmäni räpäyttäen. Okaliekin kasvoille nousi yllättynyt ilme, mutta pian se vaihtui innostukseen.
"Tietenkin haluan tulla, haluan tavata pentusi ja niin Kyyhkylentokin. Olemmehan mekin osa perhettä." Väläytin tutun vinon hymyni ennen kuin lähdin johdattamaan kaksikkoa kovin täyteen pentutarhaan. Osa väestä kuitenkin lähtisi pian ellei ollut jo lähtenyt, sillä Liljahenkäys ja Sienikarva luultavasti enää tarkistaisivat kumppanini kunnon. Toisaalta olihan Lillajenkäys Rosmariiniputouksen emo ja saattaisi sen takia viipyä pidempään. Kun työnnyin sisään piikkihernepensaan suojaamaan pesään näin kellanpunaisen pennun kilpikonnakuvioilla istumassa itsepäisen näköisenä siinä mihin hänet olin jättänytkin.
"Voi kuinka kaunis hän on!" Kyyhkylento henkäisi ja lähti innokkaasti lähestymään nuorta pentua, työnsin kuitenkin häntäni naaraan eteen sillä tiesin, että Fasaanipentu saattaisi säikkyä tuntemattomia aluksi - tai sitten ei.
"En minä ole kaunis, olen komea", pentu inisi kulmiaan kurtistaen. Naurahdin pojalleni ihastellen, hän oli suorastaan sydämen sulattava nuori kissa. Hän varmasti joskus tulevaisuudessa kääntäisi monen naaraan pään kuten hänen veljensäkin, pennut olivat selvästi tulleet kerrassaan hurmaavaan emoonsa.
"Fasaanipentu, tässä on Okaliekki. Sinulla ja hänellä on samanväristen turkkien lisäksi miltei samanväriset silmät. Sinulla on kuitenkin pieniä tummanpunaruskeita kilpikonnakuvioita selässäsi", selitin viittoen hännälläni isoisääni kohden. Fasaanipentu käänsi hieman päätänsä kun hän tutkaili Okaliekin ulkonäköä kiinnostuneesti.
"Hei Kyyhkylento ja Okaliekki", kuulin sivulta päin tulevan kauniin äänen. Käännyin katsomaan luonnonvalkeata naarasta, joka oli juuri esittänyt tervehdyksensä vieraille. Kyyhkylento lähti varovasti satunnaisia palloiksi muotoiltuja sammalen palasia väistellen kohti Rosmariiniputousta ja tämän vierellä nukkuvaa Haukkapentua. Kuulin kuinka naaraat alkoivat rupatella keskenään ja sen kuinka Kyyhkylento ihasteli pentuja silmittömästi.
Okaliekki ja Kyyhkylento olivat juuri lähtenet vierailultaan, sillä heidät oli kutsuttu yhteiseen partioon. Fasaanipentu oli ollut kovin haikea kaksikon lähdöstä, joten minun oli parasta keksiä hänelle jotakin tekemistä, että hän piristyisi. Kurotin tassullani läheistä sammalpalloa ja huitaisin sen Fasaanipennun jalkoihin. Kollin kasvoille syttyi innokas ilme ja hän lätkäisi sen Rosmariiniputoukselle. Emo ja pentu rupesivat leikkimään pallolla.
"Käyn hakemassa jotain syötävää sinulle Rosmariiniputous. Sinun täytyy olla voimissasi kun huomenna palaat tehtäviisi", huolehdin lempeästi ja nuolaisi kolmen perheenjäseneni päätä ja loikin ulos pesästä. Olin päättänyt, että kun Rosmariiniputous palaisi tehtäviinsä minä ottaisin pennut hoiteisiini, en pitänyt ajatuksesta että joku muu hoitaisi Fasaanipentua ja Haukkapentua, vaikka eihän Kanervakuussa imtään vikaa ollut. Kyse oli vain periaatteessa. Ottaisin pennut tarvittaessa vaikka nukkumaan minun ja Rosmariiniputouksen kanssa soturien pesään jos olisi tarvis. Kun olin nappaamassa tuoresaaliskasasta pientä luisevaa hiirtä aloin erottaa hätääntyneitä huutoja - valitettavasti pentutarhan suunnalta. Sydämeni hyppäsi kurkkuun kun pinkaisin takaisin sinne mistä olin hetki sitten lähtenyt. Kun saavuin piikkihernepensaan suojaamaan pesään näin vain kaaoksen. Punaruskeaturkkinen kettu oli kumartuneena pienen tummanruskearaidallisen hahmon ylle himoiten. Turkkini pörhistyi raivon vallassa kun tajusin tilanteen vakavuuden. Rosmariiniputous oli käpertynyt nurkkaan pelokkaita pentujaan suojaten. Luonnonvalkea naaras oli hurjana ja sähisi uhkaavalle ketulle. Orkideapolku yritti hätääntyneenä saada pienen Turvepennun ketun kynsistä, mutta minä ehdin ensin. Loikkasin ketun niskaan raivoisasti, olin tehnyt lupauksen että tappaisin joka ikisen joka uhkaisi pentujani. Upotin hampaani syvälle ketun niskanahkaan ja kettu yritti ravistella minua irti. Laskeuduin alas taitavasti ja nappasin Turvepennun hampaisiini ja heitin tämän hellästi emonsa hoiteisiin. Toivoin, että joku muukin kuulisi hädän pentutarhalla ja tulisi auttamaan, en selviäisi välttämättä yksin. Revin ja raavin eläimen punaruskeata turkkia hengästyneenä, sydämeni pumppasi raivoisaan tahtiin verta suoniini kun hengästyin entisestään.
"Et. Satuta. Heitä", murisin, vaikka olin jäämässä vaarallisesti alakynteen, mutta sitten näin siniharmaan välähdyksen. *Valvehenki! Tähtiklaanin kiitos!* Kettu rääkäisi hätääntyneenä Valvehengen yllätyshyökkäyksen johdosta. Loikkasin takaisin ketun kimppuun, vaikka aloin olla jo vakavasti haavoittanut, mutta sain lisää taistelutahtoa kun huomasin ketun alkavan perääntyä takaisin leiriaukiolle. Pian se jopa kääntyi muut kissat huomatessaan ympäri ja lähti juoksemaan ulos leiristä piikkihernetunneliin reiän hätääntyneenä repien. Kun kettu alkoi juosta karkuun lähdin raivonsekaisesti jahtaamaan karkuun juoksevaa otusta. Hetken kettua jahdattuani minua alkoi hekottaa, ensin varpaani kylmenivät sitten jalkani ja pian se jatkui koko kehoani eteenpäin. Tuuperruin maahan ja huomasin valtavan verivanan perässäni. Silmäni painuivat kiinni samalla kun verilammikko ympärilläni kasvoi entisestään. Minua kylmäsi, olin aivan paleltunut.
//Muut? Tai sit iha kuka tahansa? Ketulla on siis vakava verenhukka.
862 sanaa
Rosmariiniputous 3.11.2018
Seurasin kauhistuneena, kuinka kookas ja voimakkaalta vaikuttava kettu otti vastaan Orkideapolun pentujen iskuja ja vaikka pelkäsinkin hurjasti hyökkäävien pentujen puolesta, en voinut olla ihailematta heidän urheuttaan ja haluaan suojella emoaan ja minua poikineni. Nyt raivostunut kettu oli kumartunut paniikin vallassa olevan Turvepennun ylle. Vaistoni käskivät minua juoksemaan avuttoman pennun hätään ja toimimaan, kuten varapäällikön kuuluisi toimia, mutta jalkani olivat jäätyneet hiekkaiselle tantereelle ja häntäni oli kietonut Fasaanipennun ja Haukkapennun turvaansa. Mitä ikinä tapahtuisikaan, olisin valmis repimään tuon hirviön silmät päästä jos se yrittäisi vahingoittaa minun pentujani.
Sitten Tähtiklaani tuntui viimeinkin vastaavan hätäämme, kun Kettuaskel syöksyi pentutarhaan ja kohtasi pelästyneenä minun pakokauhuisen katseeni. Kumppanini silmissä välähti paniikki, mutta heti kun hän huomasi ketun edessä tärisevän Turvepennun, paniikin tilalle tuli raivo ja hän loikkasi hurjalla loikalla suoraan ketun niskaan ja upotti terävät kulmahampaansa sen turkkiin. Jäin tuijottamaan, kuinka kumppanini kamppaili kettua vastaan ja tiukensin otettani pennuistani, jotka tärisivät pelästyneinä.
"Ei hätää pennut, te olette turvassa", kuiskasin heiveröisellä äänellä kaksikolle ja käännyin sitten taas seuraamaan Kettuaskeleen ja ketun taistelua. Nyt Valvehenkikin oli saapunut paikalle ja yhdessä kollisoturit olivat häätämässä kettua pois pentutarhalta. Kettu murisi kaksikolle hurjistuneena, mutta huomattuaan olevansa alivoimassa se kääntyi ympäri ja katosi kokonaan pesästä. Kettuaskel ei kuitenkaan jäänyt seisomaan pesään, vaan lähti ketun perään - mikä sai minut tietenkin pelästymään vielä pahemmin.
"Kettuaskel!" huusin kumppanini perään kauhistuneena, mutta tietenkään en saanut minkäänlaista vastausta. Irrottauduin vastahakoisena pennuistani ja heitin heihin nopean katseen. Pennuillani oli Orkideapolku ja Kanervakuu, mutta Kettuaskeleella ei ollut ketään. Hän tarvitsi minua.
"Katsokaa Fasaanipennun ja Haukkapennun perään, minä menen etsimään Kettuaskeleen", ilmoitin kuningattarille ja ponkaisin juoksuun, jota johdatti pakokauhu ja pelko kumppanini turvallisuudesta. Paniikkini kasvoi vain entisestään, kun saavuin leiriaukiolle ja Kettuaskeleen hajujäljet veivät ulos leiristä. Kolli oli varmastikin lähtenyt ketun jahtiin, mikä sai minut hermostumaan vielä enemmän.
*Tähtiklaani suojelkoon häntä", kuiskasin mielessäni ja syöksyin piikkihernetunnelin kautta ulos leiristä. Käännyin sille polulle, jolle kumppanini hajujäljet kuljettivat. Polun alkuun päästyäni edessäni odotti varmasti elämäni pelottavin näkö.
Kettuaskel makasi kömpelössä asennossa nurmikolla ja häntä seurasi paksu verivana, joka oli kasvanut kollin ympärille suureksi verilammikoksi. Mutta suurin yllätys oli se, että kollin oppilas, Lehmutassu, seisoi hengästyneenä mestarinsa vieressä.
"Kettuaskel? Lehmustassu? Mitä on tapahtunut?" kysyin paniikin vallassa ja marssin kaksikon luokse. Kettuaskeleen silmät olivat kiinni, mutta pystyin näkemään rintakehän heikosti liikehdinnästä, että kolli hengitti. Hän oli siis elossa!
"Hänet täytyy viedä leiriin. Auta minua nostamaan hänet syliini", ohjeistin päättäväisenä Lehmustassua antamatta hänelle aikaa vastata kysymykseeni. Hopeanharmaa oppilas vaikutti olevan aivan paniikissa, mutta hän onnistui heittämään Kettuaskeleen raskaan ruumiin selkääni. Murahdin ja lähdin juoksemaan leiriin niin nopeasti kun pystyin.
"Liljahenkäys! Sienikarva! Tämä on hätätapaus!" ulvaisin syöksyttyäni parantajan pesän edustalla seisovien Sienikarvan ja Liljahenkäyksen luokse. Parantajan ja hänen oppilaansa silmät suurenivat, kun he näkivät Kettuaskeleen verisen ruumiin.
"Rosmariiniputous, mitä on tapahtunut?" Liljahenkäys kysyi niin hämmentyneenä, että hänen äänensä särkyi kesken lauseen.
"Se kettu, joka hyökkäsi leiriin, teki tämän Kettuaskeleelle. Kettu hyökkäsi myös pentutarhaan ja uskon, että Orkideapolku, Valvehenki ja heidän pentunsa ovat vakavasti vahingoittuneita. Pyydän, kertokaa minulle miten autan Kettuaskelta ja menkää te auttamaan heitä. Turvepentu on ainakin minun tietääkseni vakavasti vahingoittunut, koska kettu tarttui siihen hampaillaan", selitin niin nopeasti, että kaksikolla oli selvästi vaikeuksia ymmärtää mitään puheestani. Lopulta Liljahenkäys ravisteli päätään ja porasi meripihkaisen katseensa minun silmiini.
"Tyrehdytä hänen verenvuotonsa seitillä ja jos Kettuaskel on todella heikkona, anna hänelle kamomillaa, sitä valkeaa kukkaa jossa on keltainen keskus", tummanharmaa naaras naukaisi ja lähti sitten Sienikarvan kanssa pentutarhaa kohti. Vetäisin syvään henkeä ja käännyin nopeasti Lehmustassun puoleen.
"Kiitos sinun avustasi Lehmustassu, mutta Kettuaskel tarvitsee nyt rauhaa. Olisi suuri apu jos sinä menisit auttamaan Liljahenkäystä ja Sienikarvaa ja menisit katsomaan ketkä pennuista ovat vahingoittuneita", naukaisin mahdollisimman tyynesti ja sukelsin sitten parantajan pesään. Laskin Kettuaskeleen lähimmälle vapaalle sammalpedille ja syöksyin yrttivaraston luokse. Nappasin mukaani paksun tukon seittiä ja hieman kamomillaa ja palasin kumppanini luokse.
"R-rosmariiniputous? Sinäkö se siinä?" Kettuaskel mumisi yhtäkkiä ja availi hitaasti sähkönsinisiä silmiään. Huokaisin helpottuneena ja kumarruin hieromaan poskeani kollin poskea vasten.
"Ei mitään hätää Kettuaskel, minä olen tässä aivan sinun vierelläsi. Sinä olet nyt turvassa ja meidän pentumme ovat turvassa. Ja minä olen turvassa", kuiskasin rakastavasti ja aloin käärimään hämähäkinseittiä kollin haavoihin. Aloin samalla silittää kumppanini selkää hännälläni rauhoittaakseni häntä hieman.
//Kettu?
//677 sanaa
Lehmustassu 4.11.2018
Helpotuin suuresti, kun Rosmariiniputous tuli. Autoin häntä nostamalla Kettuaskeleen selkäänsä ja lähdimme kulkemaan kohti leiriä mahdollisimman ripeästi. Vilkaisin Rosmariiniputouksen selässä keikkuvaa velttoa Kettuaskelta, joka hengitti heikosti. *Kettuaskel, älä kuole, olet paras mahdollinen mestari!* Lopulta saavuimme leiriin. Rosmariiniputous rynnisti heti parantajanpesän edustalla olleiden Sienikarvan ja Liljahenkäyksen luo. Lähdin juoksemaan hänen peräänsä.
"Liljahenkäys! Sienikarva! Tämä on hätätapaus!" varapäällikkömme ulavisi.
"Rosmariiniputous, mitä on tapahtunut?" Liljahenkäys kysyi hämmentyneenä. Rosmariiniputous selitti nopeasti tilanteen heille ha Liljahenkäys vuorostaan ohjeisti Rosmariiniputousta, minkä jälkeen parantajat lähtivät kohti pentutarhaa. Rosmariiniputous kääntyi minua päin.
"Kiitos sinun avustasi Lehmustassu, mutta Kettuaskel tarvitsee nyt rauhaa. Olisi suuri apu jos sinä menisit auttamaan Liljahenkäystä ja Sienikarvaa ja menisit katsomaan ketkä pennuista ovat vahingoittuneita." luonnonvalkea naaras selosti. Nyökkäsin ja lähdin juoksemaan parantajien jäljissä pentutarhaa kohti. Saavutin parantajat kun he olivat pentutarhan suuaukolla. Kurkistin sisään pentutarhaan ja henkäisin järkyttyneenä. Orkideapolku ja Kanervakuu yrittivät rauhoitella Rosmariiniputouksen pikkuisia pentuja. Turvepentu ja Hukkapentu makasivat tajuttomina ja Pyypentu nyyhki itsekseen edessään jotain, jonka kauhukseni tajusin olevan hänen häntänsä. Vilkaisin Sienikarvaa ja Liljahenkäystä.
"Voinko auttaa jotenkin?" kysyin ääni hiukan väristen.
// 170 sanaa. Sieni? Lilja?
Rosmariiniputous 27.10.2018
Vaikkei Kettuaskel alkanut juttelemaan Mäyräraidasta ja jakamaan ajatuksiaan kanssani, tiesin heti että Mäyräraita oli puhunut halveksuvasti Varjoklaanista ja varmaan veljestäänkin. Minä tunsin kumppanini tuskan, olin käynyt aivan saman kokemuksen läpi. Utukyynel oli lähtenyt Varjoklaanista ja puhunut sitä ennen halveksuvasti läheisistä kissoistani ja minustakin suoraan edessäni. Ainoa asia mitä kadehdin Mäyräraidan ja Kettuaskeleen väleissä oli se, että he pystyivät silti näkemään toisensa halutessaan, mutta Utukyynel oli kadonnut kokonaan enkä ollut varma, oliko naaras edes mennyt Kuolonklaaniin. En ollut ainakaan nähnyt sisartani kuolonklaanilaisten ryhmässä, joka oli vähän aikaa saapunut aukiolle. Oli Utukyynel petturi isäni tavoin tai ei, hän ol silti ainoa elossa oleva sisareni ja sydämeni pohjalta tulisin aina välittämään hänestä.
"Meidän ei pidä antaa negatiivisten kissojen vaikuttaa elämäämme", tokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen päättäväisenä, "ei Utukyynelen, ei Mäyräraidan eikä Kylmähenkäyksenkään. Me saamme pian pentuja enkä minä anna kenenkään haukkua heitä ilman että he saisivat minulta iskun takaisin."
"Meidän pennuistamme tulee niin upeita", Kettuaskel kuiskasi ja hieraisi poskeani lämpimällä kuonollaan. Päästin kurkustani pehmeän kehräyksen ja käännyin vilkaisemaan Puhujankiveä, jonka päällä kaikki päälliköt istuivatkin. Huomasin pian, että klaanien varapäälliköt alkoivat pujotella Puhujankiveä kohti ja tajusin, että minähän olin Varjoklaanin varapäällikkö nykyään.
"Minun täytyy mennä Puhujankivelle muiden varapäälliköiden kanssa. Nähdään pian, rakas", hyvästelin nopeasti Kettuaskeleen ja lähdin pujottelemaan kissojen välistä hermostuneena. En ollut täysin varma mitä muiden klaanien nissat edes ajattelivat minusta, mutta minä kyllä näyttäisin heille että ansaitsin varapäällikön aseman. Puhujankivelle saavuttuani nyökäytin päätäni muille varapäälliköille ja asetuin istumaan Myrskyklaanin Lehtiturkin ja Tuuliklaanin Lovijuovan väliin, nyökäyttäen heille päätä kohteliaasti.
"Kokoontuminen alkaa!" Tuuliklaanin Karpalopuna - joka oli varmaankin noussut päälliköksi - ulvaisi ja astui ylväästi eteenpäin, "aloitan surullisilla uutisilla, nimittäin Naalitähti on kuollut ja minä, Karpalotähti, olen nyt Tuuliklaanin uusi päällikkö. Tuuliklaanin varapäällikkö on Lovijuova!"
Vieressäni istuva kolli nousi seisomaan ja kumarsi päättäväinen ilme kasvoillaan hurraaville kissoille.
"Pentutarhaamme on syntynyt kaksi pentua ja olemme saaneet peräti kuusi uutta soturia, ja he ovat Yrttikuiske, Urhomieli, Mahtivarjo, Ylväsliekki, Sulkataivas ja Laventeliaamu. Mukanamme täällä ovat Mahtivarjo ja Laventeliaamu."
Kun klaanit olivat ehtineet onnitella paikalla olleita sotureita ja hurrata muidenkin uusien sotureiden nimiä, Minttutähti astui eteen Karpalotähden peräännyttyä. Aukio tuntui vaikenevan, kun kissat alkoivat tajuta Tihkutähden kuolleen. Kiristelin hampaitani ja kohotin rohkeana kuonoani.
"Meilläkin on ikäviä uutisia, Tihkutähti on kuollut. Hänen varapäällikkönään minä olen käynyt hakemassa yhdeksän henkeäni ja päällikkönimeni ja minä olen nykyään Minttutähti, Varjoklaanin päällikkö. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous!"
Vetäisin syvään henkeä ja nousin varapäälliköiden rivistöstä seisomaan, jotta kaikki paikalla olevat kissat voisivat nähdä minut. Kissajoukosta tunnistin heti rakkaan kumppanini Kettuaskeleen sähkönsininiset silmät. Kumarsin ylväästi ja palasin sitten paikallani.
"Utukyynel ja Mäyräraita ovat lähteneet Varjoklaanista, mutta paremmista uutisista puhuen", Minttutähti kiirehti lisäämään, kun klaanikissat alkoivat ihmetellä kahden varjoklaanilaisen lähtöä klaanistaan, "Varjoklaaniin on syntynyt kaksi pentua ja lisää on syntymässä, joten Varjoklaani voi hyvin."
Kasvoilleni nousi lämmin hymy, kun Minttutähti mainitsi pian syntyvät pennut. Liljahenkäyksen mukaan ei kestäisi kauan kunnes pentuni syntyisivät enkä todellakaan malttanut odottaa.
//saa jatkaa :D
//467 sanaa
Rosmariiniputous 28.10.2018
Kun Minttutähti oli kertonut viiden klaanin kissoille Varjoklaanin uutiset ja astunut sivuun antaakseen tilaa seuraavalle päällikölle, Kuolonklaanin päällikkö Raetähti astui eteenpäin kuono korkealla. Silmäilin hetken aikaa arvioivasti suurikokoista tummanharmaata kollia, joka jäi seisomaan päättäväisen näköisenä klaanien eteen.
"Kuolonklaaniin on syntynyt uusi pentu, Tuskapentu. Lintulumo on menettänyt silmänsä ja hänet tunnetaan nykyään Kaaoslintuna", Raetähti ilmoitti ja kohdisti meripihkakatseensa erääseen naaraskissaan, johon muidenkin klaanikissojen katseet kääntyivät. Kaaoslintu-niminen naaras oli hoikka valkeaturkkinen naaras, jonka tummansinisissä silmissä roihusi päättäväinen liekki, aivan kuten kaikkien muidenkin kuolonklaanilaisten silmissä. Siristin hieman silmiäni naaraalle ja käänsin sitten meripihkaisen katseeni Raetähteen, jolla oli vielä jotain uutisia.
"Varjoklaanin Mäyräraita on myös liittynyt Kuolonklaaniin."
Meripihkaisissa silmissäni roihahti, kun Raetähti mainitsi kumppanini siskon ja käännyin kuolonklaanilaisten ryhmää kohti, yrittän etsiä kuumoisesti mustaa naarasta. Pian tunnistinkin entisen varjoklaanilaisen ja jäin tuijottamaan häntä halveksuvasti. Mäyräraita oli itse päättänyt pilata elämänsä ja lähteä Kuolonklaaniin Kylmähenkäyksen perässä, joten minun ei tarvitsisi murehtia hänen elämänlaatuaan sen enempää.
Seuraavaksi Puhujankiven reunalle astui Kurkisiipi, Jokiklaanin tummanruskea soturi. Jäin silmäilemään kollia hieman epäilevänä, koska Helmitähteä ei näkynyt Puhujankivellä lainkaan. Oliko mahdollista, että peräti Jokiklaanissakin oli vaihtunut päällikkö viimeisen kuun aikana? Tämä tarkoittaisi, että kolmessa klaanissa oli vaihtunut päällikkö.
"Helmitähti on päättänyt luopua päällikkyydestään ja hän on siirtynyt soturiksi, täten hänet tunnetaan nykyään Helmiloisteena. Minä olen hakenut jo yhdeksän henkeäni ja päällikkönimeni, joten minut tunnetaan nykyään Kurkitähtenä. Meillä on hyviäkin uutisia, olemme nimittäin saaneet kolme uutta soturia, Marjakielen, Simpukkaloisteen ja Jäätikkövirran. Apilatassu on noussut oppilaaksi ja meillä on peräti viisi uutta oppilasta, Jaguaaripentu, Perhospentu, Viimapentu, Kielopentu ja Tomupentu. Jokiklaanilla menee siis erinomaisesti", Kurkitähti ilmoitti ja astui taaksepäin, antaen tilaa Saniaistähdelle. Pähkinänruskea kolli räpäytti vaaleanvihreitä silmiään kohteliaasti muille päälliköille ja kääntyi sitten klaaneja kohti.
"Myrskyklaanissa on uusi soturi, Silkkisydän ja hän on saanut oppiinsa uuden oppilaan Vilunkitassun." Käännyin vilkaisemaan vaalean hopeanharmaata kollisoturia ja tuon rinnalla istuvaa valkeaa kollia, jonka pistävän keltaisissa silmissä säihkyi päättävyys. Nyökäytin päätäni itsekseni ja vilkaisin sitten Saniaistähteä.
"Klaanissamme on uusi pentu, Tuulispentu, mutta olemme myös menettäneet Ruohoviiksen. Hän kuoli liukastuttuaan jokeen. Myrskyklaanissa on käymässä entinen myrskyklaanilainen Virtakyynel pentujensa kanssa. Erään loukkaantumisen takia hän on jäänyt pentujensa kanssa Myrskyklaaniin joksikin aikaa. Kokoontuminen on päättynyt!"
Lähdin laskeutumaan Puhujankiveltä Tuuliklaanin Lovijuovan perässä, kun Saniaistähti oli ilmoittanut kokoontumisen päättyneeksi. Maan tasalle päästyäni pujottelin mitä pikimmiten varjoklaanilaisten luokse ja vilkuilin ympärilleni. Minttutähti ei ollut vielä paikalla, joten voisin kerätä Varjoklaanin ryhmän valmiiksi kokoon.
"Varjoklaani, tulkaa tänne. Lähdemme leiriä kohti", ulvaisin äänekkäästi, jotta mahdollisesti kauempana istuskelevat varjoklaanilaiset kuulisivat. Jäin seuraamaan, kuinka klaanitoverini kerääntyivät ryhmäksi ja valmistautuivat paluumatkalle. Pian Minttutähti saapuikin luokseni ja räpäytti minulle kiitollisena tummansinisiä silmiään.
"Varjoklaani, lähdetään!" punertavanruskea naaras ilmoitti ja lähdi johdattamaan kissoja pois aukiolta. Kipitin nopeasti kissajoukon etuosassa marssivan Kettuaskeleen luokse ja jäin kulkemaan kumppanini rinnalle.
Kun saavuimme leiriin, käpäläni suorastaan ulvoivat väsymyksestä ja halusin vain sukeltaa suoraan lämpimälle sammalpedilleni nukkumaan ja käpertyä Kettuaskeleen lämpimään ja turvalliselta tuoksuvaan kylkeen kiinni. Jouduin kuitenkin pistämään ryhtini kuntoon ja nostamaan kuononi vielä lyhyeksi hetkeksi korkealle.
"Tänään ei tarvitse lähettää enää iltapartiota, joten kaikki voivat mennä nukkumaan. Aamupartioon lähtevät Naavakoi, Mietesielu ja Punaviilto. Hieman auringonhuippua ennen metsästyspartioon lähtevät Okaliekki, Kyyhkylento, Ikituuli ja Savutassu", kuulutin nopeasti ja päästin sitten kokoontumisesta palanneet kissat nukkumaan. Heilautin hännälläni Varpusliidolle äänettömät hyvästit ja jäin Kettuaskeleen kanssa kahdestaan tuoresaaliskasalle. Kohdistin väsymyksestä sumentuneen katseeni kolliin ja astelin aivan kiinni kumppaniini, laskien hennon pääni Kettuaskeleen olkapäälle. Hengitin kollin tuttua tuoksua ja vetäisin onnellisena henkeä.
"Olen niin väsynyt, minun pitäisi varmaan mennä nukkumaan. Mutta tahdoin puhua Mäyräraidasta", vakavoiduin ja astuin hännänmitan päähän Kettuaskeleesta, kohdistaen tarkentuneen tuijotukseni kumppaniini. En ollut aivan varma, että tahtoiko kolli puhua siskostaan juuri nyt, mutta minä tahdoin kuulla mitä Mäyräraita oli sanonut hänelle kokoontumisessa.
"Mitä hän sanoi sinulle? Ja Kettuaskel", vaikenin hieman ja kallistin heikosti päätäni, "ikävöitkö sinä Mäyräraitaa? Minua on mietityttänyt jo kauan sinun ja siskosi välit, koska et ole oikein puhunut hänestä."
//Kettu?
//615 sanaa
Kettuaskel 29.10.2018
"Mitä hän sanoi sinulle? Ja Kettuaskel", Rosmariiniputous naukaisi hiljaa, pieni huolen häivähdys äänessään "ikävöitkö sinä Mäyräraitaa? Minua on mietityttänyt jo kauan sinun ja siskosi välit, koska et ole oikein puhunut hänestä." Rosmariiniputouksen meripihkaiset silmät kimmelsivät täysikuun öisessä valossa huolehtivina ja lempeinä. Käänsin katseeni pois Rosmariiniputouksen hahmosta ja katsoin kauas silmien kantamattomiin häveten. Sydäntäni kiristi epäpuhdas ja ruma häpeä. Vedin raikasta lehtisateen yöilmaa keuhkoihini rauhoittavasti ja puhalsin sen hitaasti ulos.
"Kettuaskel, katso minua", kuulin kumppanini lämpimän nau'un, "Sinä tiedät, että voit puhua minulle avoimesti. Ainahan olet voinut siispä mikset nytkin." Käänsin pääni varovasti Rosmariiniputouksen katseen alle ja yritin vältellä naaraan kaunista ja viattoman uteliasta katsetta.
"Tietenkin ikävöin häntä, siskoani. Hän oli yksi tärkeimmistä ja hän jätti minut noin vain, ei edes puhunut minulle siitä, että hän halusi muuttaa pois! Mitä väärää minä tein, etten saanut kuulla asiaa sisareni suusta ennen lähdön hetkeä?" naukaisin ääni murentuen hiekaksi. Vilkaisi taivaalle ja mietin sitä, että Mäyräraita ei koskaan pääsisi kanssamme tuonne Tähtien joukkoon, vaan hän joutuisi Tihkutähden kanssa ikuiseen pimeyteen lukemattomien murhaajien ja pettureiden kanssa. En halunnut sitä, mutta jos Mäyräraita halusi en voinut sille mitään ja se sai minut epätoivoiseksi. Jos sisareni päätti jotain hän piti siitä kiinni, vain näyttääkseen sen että osasi pitää mielipiteestään kiinni.
"Minä puhuin hänelle todella rumasti kokoontumisessa haukuin hänet ulosperheestämme! Sanoin hänelle, etten halunnut kertoa pennuilleni hänestä, koska hän olisi häpeä sinä ilkeänä ja haukkuvana uutena itsenään. Haukuin hänet kokonaan. Se tuntui todella hyvältä silloin, mutta nyt se kaivaa koloja sydämeeni. En kestä sitä katumusta minkä sain palkkioksi siitä kun yritin pahoittaa hänen mielensä", selitin ja koitin ymmärtää itseäni. Koitin keksiä tekosyyn omalle käytökselleni ja peitellä mielihyvää jonka olin sinä hetkenä tuntenut kun olin saanut Mäyräraidan ymmärtämään ilkeytensä. Siirsin tassujani ja katselin niitä kiinteästi.
"Antaakohan hän minulle koskaan anteeksi? Ja vaikka antaisi olisivatkohan välimme enää entisellään? En halua vain menettää häntä, vaikka se vaatisi mitä."
//Rosma?
307 sanaa
Rosmariiniputous 30.10.2018
"Kettuaskel", kuiskasin ja laskin hennon etukäpäläni Kettuaskeleen leuan alle, kohottaen kumppanini päätä hieman, "katso minuun. Sinulla on täysi oikeus ja lupa ikävöidä siskoasi, mutta samoin sinä saat myös välillä vihata häntä. On totta, että Mäyräraita on kohdellut sinua huonommin kuin sisarukset yleensä kohtelevat toisiaan, mutta loppujen lopuksi hän on sinun siskosi. Minulla on samanlainen suhde ja ajattelutapa Utukyyneleen kanssa. Joskus minä vihaan häntä aivan kunnolla", totesin tyynesti ja silmissäni välähti, kun mieleeni muistui raivokohtaukseni metsässä Varpusliidon kanssa. Muistelin ahdistuneena, kuinka olin nähnyt kauhun parhaan ystäväni silmissä. Raivo oli kuplinut sisälläni ja kynteni olivat ulvoneet halusta kynsiä siskoni kurkun auki. Olin hiljalleen tajunnut, että minun sisälläni oli eräänlainen pimeä puoli, joka oli varmaankin tullut Liljahenkäyksen kuolonklaanilaisjuurista. Raivonhallintani ei ollut parhaimmasta päästä ja kun minä todella menetin malttini, haukuin vastassani olevan kissan aivan lyttyyn.
"Mutta tavallisina päivinä kun mietin perhettäni, tajuan rakastavani Utukyyneltä enkä haluaisi ikinä menettää häntä. Sinunkin pitäisi rakastaa Mäyräraitaa huonoinakin päivinä. Ja mitä tulee siihen, mitä sinä sanoit kokoontumisessa hänelle, ne ovat vain hetkellisiä sanoja ja Mäyräraita tuntee sinut kyllä niin hyvin, että hänkin tietää sen. Ja minä kyllä uskon, että hän antaa sinulle anteeksi ja että sinä et tule menettämään häntä, Kettuaskel."
Vetäisin syvään henkeä ja käänsin katseeni hetkeksi muualle, hengittäen hitaasti nenääni lehtisateen raikkaan kirpeää ilmaa. Lehtisateen kylmä ilmavirta nipisteli ihoani ja jouduin pörhentämään turkkiani, jotta en olisi alkanut uikuttaa kylmyyden takia.
"Mennään nukkumaan, minä jäädyn aivan kohta", kuiskasin Kettuaskeleelle ja lähdin hiipimään kumppanini rinnalla soturien pesää kohti, hytisten hieman kylmyyden takia. Työnsin paksut sammalverhot sivuun ja kaaduin suoraan sammalpedilleni, joka sijaitsi varapäällikön asemani takia hyvin lähellä uloskäyntiä. Kettuaskeleen sammalpeti oltiin siirretty minun petini viereen, joten punertavanruskea kolli asettui makaamaan viereeni. Haukottelin makeasti ja käperryin nukkumaan kumppanini viereen.
"Hyvää yötä", kuiskasin miltein äänettömästi Kettuaskeleen korvaan ja suljin sitten meripihkaiset silmäni, vaipuen syvään uneen.
"Rosmariiniputous. Rosmariiniputous!"
Räväytin raskaat silmäluomeni salamannopeasti auki, kun jonkun käskevä ääni tunkeutui makeisiin uniini. Räpyttelin meripihkaisia silmiäni kirkkaassa valossa lyhyen tovin, kunnes tunnistin edessäni seisovan kissan Naavakoiksi. Savunmusta kolli räpäytti teräksenharmaita silmiään tyynesti.
"Naavakoi. Mitä asiaa?" kysyin unenpöpperöisenä ja yritin nopeasti sukia luonnonvalkoisen turkkini edes hieman siistimpään kuntoon kokeneen soturin edessä.
"Punaviilto ei pääse aamupartioon, joten päätin kysyä jos sinä tulisit hänen sijalleen aamupartioon. Kovin moni kissa ei ole vielä herännyt joten ehdokkaita ei erityisemmin ole", Naavakoi huomautti ja vilkuili nukkuvia sotureita täynnä olevaa pesää. Heitin nopean silmäyksen kyljessäni kiinni nukkuvaan Kettuaskeleeseen ja hymähdin hieman nähdessäni hänen leppoisat kasvot.
"Hyvä on, minä tulen", ilmoitin lopulta ja kapusin nousemaan varovaisesti, jotten vahingossakaan herättäisi Kettuaskelta liikkumisellani. Onnistuin nousemaan äänettömästi jalkojeni varaan ja peruuttamaan pesästä ilman, että yksikään soturi heräsi.
"Minne päin reviiriä me lähdemme? Oletan siis, että sinä johdat partiota", lisäsin nopeasti. Naavakoi nyökäytti päätään ja lähti kuljettamaan minua leirin uloskäyntiä kohti, jonka edustalla Mietesielu seisoikin.
"Kierrämme vain Myrskyklaanin rajan, Valkosydän ilmoitti että hän voisi koota iltapäivällä rajapartion, joka kiertäisi Kuolonklaanin rajan", Naavakoi ilmoitti ja ohjeisti sitten minua ja Mietesielua seuraamaan häntä ulos leiristä.
"Eikö se ole teidänkin mielestänne hieman outoa, että kolmessa klaanissa on vaihtunut viimeisen kuun aikana päällikkö? En siis tarkoittaisi, että tämä olisi kenenkään kissan jälkeä tai mitään, mutta se on vain minun mielestäni aika epätavallista", huomautin kuivasti, kun olimme saapuneet Myrskyklaanin rajalle ja lähteneet kulkemaan ukkospolun reunaa pitkin. Hirviöiden kitkerä katku nipisteli nenääni ja aina kun kuulin lähestyvän hirviön murahduksia, päätäni alkoi huimata. Ukkospolku oli paikka, jolla moni kissa joko vahingoittui vakavasti tai menetti henkensä. Yksi esimerkki - ja ainoa esimerkki joka oli tapahtunut elämäni aikana - tällaisesta kissasta oli minun oma veljeni Hikkoritassu, joka oli menehtynyt ukkospolulla vain muutama auringonnousu soturiseremoniani jälkeen.
"Ei se ole minun mielestäni mitenkään kovin omituinen asia, mutta onhan se epätavallista että kokoontumisessa on kolme uutta päällikköä varapäällikköineen", Mietesielu tuumi neutraalisti ja asetti nopeasti hajumerkkinsä erään pensaikon juureen.
"Miten sinulla muuten menee oppilaasi kanssa, Rosmariiniputous?" Naavakoi kysyi, vaihtaen samalla sulavasti puheenaihetta. Kohautin välinpitämättömänä lapojani ja ponnistin mutaisen kuopan yli.
"Hän edistyy hyvin, mutta kerroin jo ennen kokoontumista Minttutähdelle, että minulla on vielä muutamia harjoituksia mielessä hänelle, joten en aio pitää loppuarviointeja hänelle ihan vielä. Mutta muuten Havutassulla menee todella hyvin ja hän on nopea oppimaan", kehuin kollioppilasta ylpeän kuuloisena ja asetin sitten itsekin omat hajumerkkini kitukasvuisen puun eteen. Sen tehtyäni kipitin Naavakoin ja Mietesielun rinnalle.
"Tässä taitaa olla kaikki tälle päivälle, joten voimme palata leiriin", Naavakoi naukaisi hyväksyvästi ja kääntyi leiriä kohti. Olin aikeissa vastata kollin sanoihin, mutta äkillinen kouristus alavatsassani pysäytti aikeeni. Päästin äänettömän kiljaisun suustani ja painoin varovaisesti etukäpälälläni vatsaani. Puuskahdin syvään ja pakottauduin juoksemaan kollikaksikon perään kivuista huolimatta. En myöskään pystynyt huutamaan heille, että haluaisin jäädä hetkeksi lepäämään, koska kurkkuni tuntui olevan rutikuiva. Koko loppumatkan jouduin vain taistelemaan kipua vastaan ja pitämään neutraalia ilmettä kasvoillani.
Kun saavuin leiriin, kullankeltainen aurinko oli kavunnut jo korkealle kirkkaalla taivalla ja viileä ilmavirta oli alkanut puhaltaa Varjoklaanin leiriaukiolla. Sukelsin Mietesielun ja Naavakoin perässä piikkihernetunnelista leiriin ja heti sen tehtyäni suunnistin kömpelösti vaapuvat askeleeni leirin laitamille. Minua heikotti ja oksetti, ja maailma tuntui pyörivän ympärilläni aivan kuin olisin juuri pudonnut taivaasta.
"Rosmariiniputous!"
Käännyin silmät puoliksi sulkeutuneina katsomaan, kuinka Minttutähti marssi luokseni kuono ylväästi pystyssä. Heti minut huomattuaan päällikön kasvoille nousi huoli ja hän juoksi hermostuneena luokseni.
"Rosmariiniputous, mikä hätänä? Onko kaikki hyvin?" Minttutähti kysyi hämmentyneenä ja laski käpälänsä poskeani vasten. Henkäisin syvään henkeä, kun tunsin voimakkaan potkun taas alavatsassani. Pennut syntyisivät aivan pian, minä tiesin sen nyt satavarmasti.
"Pennut! Ne syntyvät hetkenä minä hyvänsä!" henkäisin pelon vallassa ja aloin taas hengittää raskaasti saadakseni edes vähän ilmaa keuhkoihini. Tunsin pian, kuinka Minttutähti iskeytyi kiinni kylkeeni ja lähti kuljettamaan minua pentutarhaa kohti. Minua heikotti nyt enemmän kuin koskaan ennen elämässäni.
"Minttutähti! Rosmariiniputous!"
Pysähdyin tönkösti ja käännyin katsomaan, kuinka Liljahenkäys ravasi meidän luoksemme ja pysähtyi eteemme huoli katseessa loistaen. Väsyneen katseeni ja huonovointisen oloni huomattuaan emoni meripihkaisissa silmissä välähti pelko.
"Mikä hätänä?" Liljahenkäys kysyi hämmentyneenä, mutta heti sen sanottuaan naaraan kasvoille nousi kauhu kun hän tajusi mistä oli kyse.
"Hae Sienikarva ja Kettuaskel pentutarhaan", Minttutähti käski ja työnsi minut pentutarhaan.
Heti kun olimme päässeet pentutarhaan, päällikkö patisti minut lähimmälle sammalpedille ja ohjeisti Kanervakuun ja Orkideapolun kauemmas.
"Synnyttääkö Rosmariiniputous?" Orkideapolku kysyi yllättyneenä ja sai minulta nopean nyökkäyksen vastaukseksi. Rojahdin voimattomana makuualusille ja laskin pääni raskaasti pehmeille sammalille. En kuitenkaan ehtinyt olla silmänräpäystä kauemmin hiljaisuudessa, kunnes Kettuaskel ja Sienikarva jo rynnistivät pentutarhaan. Kumppanini terävien hampaiden otteessa oli paksu keppi.
"Puriskele tuota keppiä kun tunnet supistuksen", Liljahenkäys ohjeisti, kun Kettuaskel laski kepin kuononi eteen. Nyökkäsin pää täristen ja tarttuin keppiin terävillä kulmahampaillani.
*Tähtiklaani varjelkoon minua.*
Sitten ensimmäinen supistus tulikin ja ruumiini kouristui kivusta. Iskin hampaani yhteen ja puristin keppiä voimalla. Liljahenkäys kumartui matalaksi ja alkoi seuraamaan tilannnetta. Ponnistin kivusta ähkien ja kuulin, kuinka emoni henkäisi ihastuneena.
"Ensimmäinen pentu syntyi! Se on kolli!"
Käännyin tuskan keskellä vilkaisemaan ensimmäistä pentua ja henkäisin haltioituneena. Pentu oli väritykseltään upean kellanpunainen aivan kuin Kettuaskeleen isoisällä Okaliekilläkin, mutta sen selässä oli pienenpieniä kilpikonnalaikkuja, jotka olivat väritykseltään punertavanruskeita.
"Hän on uskomattoman-" lauseeni keskeytyi, kun toinen supistus iski ja katkaisin kivun takia kepin halki. Ulvaisin uudelleen kivusta ja suljin silmäni, kun tunsin toisen pennun saapuvan maailmaan. Mutta tällä kertaa Liljahenkäyksen suusta ei päässyt haltioitunut henkäisy, vaan kauhistunut kuiskaus. Käänsin meripihkaisen katseeni toiseen pentuun ja meripihkaiset silmäni suurenivat.
Toinen pentu - joka oli myös veljensä tavoin kolli - oli sinertävänharmaa mustilla raidoilla. Toisin sanoen pentu oli täydellinen kopio petturi-isästäni Kylmähenkäyksestä.
"Hän... hän näyttäää... ei sillä ole väliä, hän vain näyttää häneltä. Mitä nimi-ideoita sinulla olisi heille?" kysyin ja käännyin Kettuaskelta kohti, väistäen samalla aiheen toisen pennun värityksestä.
//Kettu? Lilja? Minttu? Sieni?
//1209 sanaa
Kettuaskel 31.10.2018
Olin noussut hetki sitten kotoisasta sammalvuoteestani ja olin yllättynyt lehtisateisen aamun kirpeydestä, joka sai hengityksen huuruamaan usvaisina pilvinä taivaan tuuliin. Katsellessani parin ketun mitan päässä olevaa karhunvatukoista valmistettua soturienpesää, näin kuinka koukeroiset huurreruusut koristivat pensasta. Tunsin kuinka tummanpunaruskea turkkini pörhistyi entisestään, kun kylmä lehtikatoa ennusteleva tuuli lävisti leirin suojamuurit ja kierteli ja kaarteli läpi leirin joka kolkan heilauttelemassa kevyen jääpinnoituksen omaavia kasveja. Päätin alkaa liikehtiä, jotta saisin veren kiertämään jokaisessa ruumiinosassani tasaisesti ja lämmittämään palelevaa kehoani. Lähdin tassuttelemaan reippain askelin leirin ympäri kierrokselle ja mietiskelin kuinka hyvää vasta saalistettu herkullista tuoksuaan höyryävä varpunen olisi. Sen takia mieleeni juolahti ajatus, jonka toteutusta en voisi välttää. Kierrokseni päätteeksi suuntaisin tuoresaaliskasalle toivoen, että varhaisen aamun saalistuspartio oli jo lähtenyt ja myös palannut täysin sylin, kuitenkin osa minusta sanoi että oli vielä liian varhaista sille, että partio olisi vielä palannut ellei lähtenytkään. Aamupartion olin kuullut lähtevän silti jo hetki sitten, sillä olin herännyt siihen kun Rosmariiniputous oli lähtenyt tuuraamaan Punaviiltoa, jolle oli sattunut este matkaan. En tietenkään ollut osoittanut heräämistäni, sillä kumppanini oli lähtenyt niin lempeän hellävaroen pois ja yrittänyt välttää herättämästä ketään, olisi kovin ikävää tuottaa hänelle pettymys. Olin kokeillut vielä jatkaa uniani, mutta pesään hiipivä kylmyys oli alkanut nipistellä tassujani inhottavasti ja olin päättänyt nousta kun olin satavarma, että Rosmariiniputous oli lähtenyt. Luonnonvalkean naaraan vatsa oli kasvanut hurjasti siitä kun hän oli kertonut minulle odottavansa meidän pentujamme ja uskoin ettei poikiminen ollut kovinkaan kaukana, mieleni olisi tehnyt mennä utelemaan Liljahenkäykseltä lisätietoja, jotta olisimme varautuneita pienokaistemme syntyyn. Pieni leirin ympärys kävelyni oli johdattanut minut suuren ja vanhan tammen juurelle, joka oli pudottanut kuivia punaruskeita ja oransseja lehtiään itsensä ympärille. Varjoklaanilaiset toki tunsivat suuren tammen juurakon myös klaanin johtajan pesänä, jossa olivat nukkuneet päälliköt niin kauan kuin klaaninvanhimmista kaikkein vanhin Meripihkraita muisti. Pienikokoinen klaaninvanhin oli ystävystynyt hiljattain isoemoni Kyyhkylennon kanssa ja heistä oli tullut kovin läheiset, heidät näki usein rupattelemassa -tai oikeastaan kutsuisin sitä enemmän juoruamiseksi. Huomasin sivusilmällä kuinka emoni punaruskea hahmo työntyi ulos pesästä selkäänsä venytellen. Olin miltei astua ruskean tammenterhon päälle, mutta ehdin juuri ja juuri siirtää tassuani, jotta astuisin ohitse pienestä ja kovasta pähkinästä. Samalla mielessäni välähti ajatus siitä mitä Rosmariiniputous oli joskus oppilasaikanani minulle opettanut siitä, että miten erilaisia pähkinöitä ja tammenterhoja pystyi käyttämään saalistuksessa. Mestarini oli sanonut jotain niiden syöttinä käyttämisestä ja siten riistan houkuttelusta esiin. Voisin kerätä maahan levinneitä tammenterhoja johonkin piiloon lehtikatoa ja sen tuomia huonoja riista-aikoja ajatellen. Siispä työnsin tammenterhon sivuun pois siitä kohtaa mistä kissat voisivat vahingossa talloa sen ja käännyin kohti emoni ylvästä hahmoa.
"Huomenta Minttutähti", tervehdin emoani yhä hieman vieroksuen hänen uutta päällikkönimeään. Naaraan kasvoille nousi tämän tuttu rakkautta ja oikeudemukaisuutta säteilevä hymynsä kun tämä puski lapaani hellävaroen.
"Huomenta Kettuaskel. Ajattelinkin juuri sinua. Mitä ilmeisimmin Rosmariiniputous on itse lähtenyt partioon olen ottanut tehtäväkseni lähettää saalistuspartion matkaan ja ajattelin sinut yhdeksi partion jäseneksi loistavinesi saalistustaitoinesi. Tuoresaalis olisi nyt kovin tärkeää kun lehtikato on tuloillaan, kissojen on saatava syödä hyvin että he selviävät pieniruokaisesti kokonaisen vuodenajan", Minttutähti selitti tärkeällä äänensävyllä ja tähyili samalla kiireisen oloisena ohitseni etsien katseellaan partioon sopivia kissoja.
"Valvehenki partion johtoon, sinä ja Luomavirta mukaan. Voisitteko myös ottaa Kuutamotassun hoiteisiinne ja samalla tarkkailla hänen saalistustaitojaan, sillä itse en tänään millään ehdi. Minulla on vaikka mitä tekemistä, kuten miettiä sopivia kissoja pentutarhan ja muidenkin pesien vuoraukseen lehtikatoa varten ja äh vaikka mitä! Voisitteko samalla sanoa Kuutamotassulle, että vien hänet taisteluharjoituksiin heti kun ehdin?" Minttutähti naukaisi stressaantuneen oloisena ja suki hätäisesti turkkinsa. Nyökkäsin hitaasti.
"Selvä, homma hoidossa. Yritä olla stressaamatta liikaa kaikki järjestyy kunhan vain annat Rosmariiniputouksen auttaa, mutta sopiihan ettet rasita häntä liikaa?" huolehdin kohteliaasti, ilman että tungettelin liikaa. Minttusydän hymähti ja nyökkäsi terävästi ja sen jälkeen hyvästeli nopeasti ja suuntasi kohti uusia haasteita jättäen partion kasaamisen minun harteilleni. *Selvä, eli siis Valvehenki, Luomavirta ja Kuutamotassu!* Käänsin päätäni ja vilkuilin leiriaukiota ja etsin katseellani partioon määrättyjä kissoja. Mitä ilmeisimmin saalistuspartio ei ollut lähtenyt ajallaan, eikä tuoresaaliskasassa ollut kuin yli yön olleita puoli jäätyneitä jyrsijöitä, hyvällä tuurilla ne saataisiin hieman sulamaan auringon noustessa. Jokainen riistapala oli käytettävä. Lähdin ripeästi keräämään partion jäsenet yhteen, jotta klaani saisi tarvitsemaansa ruokaa.
Pian metsästyspartio oli lähtenyt Valvehengen johdolla kohti Varjoklaanin reviirin parhaimpia metsästyspaikkoja. Luomavirta oli ottanut Kuutamotassun ohjeistukseensa, sillä naaras oli halunnut saada lisää kokemusta oppilaista, jotta saisi omankin oppilaan mahdollisimman pian. Olin varma, että lumenvalkea naaras saisi haluamansa oppilaan pian, sillä Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu muuttaisivat tulevien kuiden aikana oppilaiden pesään. Kohta suuressa luolassa olisi tiivis tunnelma, sillä pian minun ja Rosmariiniputouksenkin pennut muuttaisivat sinne. No ensin kyllä piti odottaa heidän syntymistään, ennenkuin suunnitteli yhtään pidemmälle. Ravasin Valvehegen rinnalle, joka kulki Luomavirran ja Kuutamotassun edellä. Sinertävänharmaa kolli käänsi ilkikurisen katseensa minuun.
"Ai jaha, yritätkö röstää partion johtamisen minulta?" kolli naurahti kevyesti ja tönäsi minua leikkisästi. Loin kasvoilleni mietiskelevän ilmeen ja kohautin lapojani.
"Miksikäs ei?" virnistin ja tönäisin kollia entistä lujempaa. Ystäväni horjahti, mutta sitten aplautti tasapainonsa hurjan nopeasti. Kun hän valmistautui minut kaatavaan tönäisyyn kuulin takaani tulevan tuohtuneen nau'un.
"Teistä ei uskoisi, että olette kumpikin isiä kun käyttäydytte kuin pennut. Kohta kaikki saalis karkaa mölynne ansiosta, ette näytä kovin hyvää esimerkkiä Kuutamotassulle", Luomavirta töksäytti kuitenkin pieni huvittuneisuuden pilke kirkkaankeltaisissa silmissään.
"Anteeksi. Meistä ei kannata ottaa mallia Kuutamotassu", naukaisin ystävällisesti hymyillen ja lähdin jo tilannetta karkuun lähteneen Valvehengen perään ripein askelin. Kun saavutin tämän näin kuinka tämä katsahti minuun.
"Sinä aloitit", naukaisin tunteettomasti ja loin ylimielisen katseen kollille, melkein purskahdin nauruun sen jälkeen, mutta onneksi pokkani piti.
"En myönnä" kolli naukaisi ja pyöräytti silmiään leikkimielisesti ja sen jälkeen vaihtoi aihetta nopeasti, "En malta odottaa, että sinun ja Rosmariiniputouksen pennut syntyvät. Pyypentu, Hukkapentu ja Turvepentu janoavat uutta seuraa ja jos eivät saa sitä he rupeavat rauhattomiksi." Hymyilin ajatukselleni jossa näin pentujen leikkivän iloisesti keskenään.
"Arvaa maltanko minä odottaa heidän syntymistään? Se tulee olemaan maailman onnellisin päivä!" naukaisin ja väläytin onnellisen hymyn viereiselle kollille. Tämä nyökkäsi, hän oli varmasti samaa mieltä, sillä olihan hän kokenut sen jo.
"No niin jos me nyt alkaisimme keskittyä siihen riistan etsimiseen?" kysyin nopeasti koko partiolta. Olisi noloa olla viemättä mitään klaanimme leiriin vastaheränneille kissoille ja totta puhuen, nälkä kurni omassa vatsassanikin erityisen kovana.
Olimme jo suuntaamassa takaisin kohti leiriä saaliidemme kera, joita oli tullut yllättävän runsaasti lehtisateiselle aamulle. Luomavirran hampaissa oli harmaanruskeanturkin omaava orava, Valvehengellä hiiri, minulle varpunen - josta olin unelmoinut unissani - ja Kuutamotassulla päästäinen. Oli onni ettei vaihteleva kylmä sää ollut vienyt vielä riistaeläimiä koloihinsa. Työnnyimme vuorollamme sisään leiriin ja suuntasimme oitis kohti tuoresaaliskasaa.
"Mielestäni meidän pitäisi viedä jotakin klaaninvanhimmille, vaikka tuo orava niin he voivat jakaa sen", Luomavirta naukaisi. Nyökkäsin, hän oli oikeassa myös pentutarhalle pitäisi viedä jotakin.
"Voisimme viedä myös hiiren pentutarhalle", ehdotin ja sain Valvehengen mukaan ehdotukseeni. Orkideapolku oli hänen kumppaninsa nii tietenkin hän halusi viedä heille ruokaa. Loput riistat jätimme kylmien eilisillalta jääneiden riistojen päälle ja samalla nappasin lämpimän varpusen hampaisiini. Samalla tassuttelin Valvehengen perään, joka oli vetäytymässä omiin oloihinsa.
"Haluaisitko jakaa varpusen kanssani? Olisi hyvä jos kaksi soturia saisivat syötyä yhdestä varpusesta edes vähän näin kun Lehtikato koputtelee ovella", selitin ja katsahdin kollin sinisiin silmiin. Tämä kallisti hieman päätänsä ja nyökkäsi sen jälkeen.
"Olet oikeassa", klaanitoverini myönsi ja asettui alas parin viiksenmitan päähän minusta. Kun olimme syöneet juuri niin hyvältä maistuneen varpusen kuin olin muistellutkin suuntasi Valvehenki pentutarhaan pentujensa ja kumppaninsa luokse. Aurinko oli noussut jo melkein huippuunsa ja se oli alkanut lämmittää leiriä mukavasti. Pujosulka ja Vaskitsaviima olivat uskaltautuneet ulos pesästä harvoihin aurinkotäpliin lämmittelemään, kannatti nauttia niistä sillä koskaan ei tiennyt koska ne loppuisivat ennen seuraavaa hiirenkorvaa. Olin ollut niin keskittynyt ajatuksiini, että hätkähdin kun kuulin Liljahenkäyksen nau'un. Käännyin katsomaan harmaata naarasta, jonka meripihka silmissä kiilsi jännittyneisyys.
"Rosmariiniputouksen synnytys on alkamassa. Mene pentutarhalle haen Sienikarvan! Nappaa keppi matkaasi kumppanisi tarvitsee sitä", Liljahenkäys naukaisi ja loikki menemään. *Pennut!* Lähdin nopeasti kohti pentutarhaa ja otin mukaani paksuhkon kepin aukiolta. Loppujen lopuksi saavuin parantajakollin kanssa samaan aikaan pesään ja näin Rosmariiniputouksen luonnonvalkean hahmon kyljellään sammalilla. Huomasin kuinka Orkideapolku oli jäänyt Rosmariiniputouksen luokse pentutarhaan, mutta Valvehenki oli vienyt muut pennut pois parantajien tieltä. Kun Orkideapolku huomasi minut, niin hän vapautti paikkansa minulle ja lähti ulos pentujensa luokse. Ojensin kepin suustani Rosmariiniputoukselle Liljahenkäyksen ohjeistuksen mukaan ja asetuin kumppanini viereen. Korvani ikään kuin sulkeutuivat kaikelta keskittyneisyydeltäni, enkä kuullut mitään muuta kuin Rosmariiniputouksen vähäiset ja satunnaiset sanat. Ensimmäinen pentu oli syntynyt ja kuulin heikosti kuinka Liljahenkäys kertoi sen olevan kolli. Pennun punaruskea turkki muistutti minua kovasti Okaliekistä, mutta ainut eroavaisuus oli pienet punertavanruskeat kilpikonnakuviot kollin selässä. Seuraava ja viimeinen pentu oli myöskin kolli. Ennen kuin käännyin katsomaan toista poikaani huomasin Rosmariiniputouksen kasvoille piirtyneen kauhistuksen, joka kuitenkin hävisi pian naaraan kasvoilta. Käänsin katseeni pentuun ja tunnistin oitis sen keneltä pentu oli turkkinsa perinyt. Sinertävänharmaa kollipentu mustilla raidoilla oli kuin kopio Rosmariiniputouksen isästä Kylmähenkäyksestä.
"Hän... hän näyttäää... ei sillä ole väliä, hän vain näyttää häneltä. Mitä nimi-ideoita sinulla olisi heille?" Rosmariiniputous takelteli. Tiesin mitä hän ajatteli, mutta yritin unohtaa sen. Poikamme ei koskaan olisi isoisänsä kaltainen - ei koskaan. Kasvoilleni piirtyi rakkauden täyteinen hymy kun nuolaisin ensin Rosmariiniputouksen päätä ja sitten kahden pienenpienen pennun päätä.
"Haluaisin ehdottaa, että nimeäisimme heidät Kyyhkylennon mukaan, niin kuin linnuiksi. Linnut ovat myöskin kauniita kuten pentumme", naukaisin hymyillen ja pentuja katsellen. Sysäsin syrjään ajatuksen Kylmähenkäyksestä, sillä halusin riemuita täysin ja vain ainoastaan pentujamme ja perhettämme.
"Sopii. Sopii todella hyvin", Rosmariiniputous hyväksyi ehdotukseni ja veti maitoa imeviä vastasyntyneitä pentujaan lähemmäs itseään hännällään, "Miten olisi Haukkapentu nimeksi tuolle siniharmaalle?" Hymyilin ja nyökkäsin.
"Täydellinen. Haukat ovat tarkkanäköisiä ja älykkäitä kuten Haukkapentukin. Toiselle pennulle sopisi Fasaanipentu, fasaanit ovat kestäviä ja sisukkaita. Kävisikö se?" kehräsin katsellessani poikiani.
"Haukkapentu ja Fasaanipentu siis", Rosmariiniputous naukui ja kutsui pentuja nimeltä ensimmäisen kerran. Hymy karehti molempien kasvoilla, vaikka kumpikin mietti sisällänsä Haukkapennun ulkonäköä. Ulkonäkö ei haittaisi, mutta olisi midän silti siitä joskus puhuttava kumppanini kanssa. Haukkapentu oli yhtä lailla poikamme kuin Fasaanipentukin vaikka olikin satunnaisen petturin näköinen.
"Minkälainen olo sinulla on? Tarvitsetko jotain? Tarvitsevatko pennut jotain?" huolehdin ja nousin seisomaan näyttääkseni valmiuteni toimintaan. Tekisin kaikkeni perheeni suojelemiseksi, en koskaan antaisi heidän vahingoittua. Ja jos joku edes yritti, minä tappaisin hänet omin tassuin.
//Rosma? Fasu? Haukka?
1621 sanaa
Liljahenkäys 22.10.2018
Rosmariiniputouksen tuoksu vahvistui. Hänen seurassaan olivat myös naaraan oppilas Havutassu sekä Kettuaskel ja Lehmustassu. He taisivat olla harjoittelemassa yhdessä.
“Keitä siellä?” Rosmariiniputouksen kysymys kuului tiheän saniaispuskan takaa.
Työnnyin saniaisten läpi pienelle aukiolle Varpusliidon kanssa. “Rosmariiniputous, Kettuaskel. Olimme juuri palaamassa leiriin kävelyltä, mutta minulla olisi sinulle asiaa, Rosmariiniputous", pyrin pitämään ääneni mahdollisimman rauhallisena, jotten olisi herättänyt turhaa huolta. Varapäällikkö nyökkäsi minulle nopeasti ja kääntyi sitten kumppaninsa puoleen ja maukui tälle:
“Vie Havutassu ja Lehmustassu harjoitusaukiolle, tulen mahdollisimman pian sinne.”
Kettuaskel teki työtä käskettyä ja lähti johdattamaan oppilaita harjoitusaukiota kohti. Rosmariiniputouksen meripihkainen katse siirtyi meihin.
“Mitä nyt? Onko kaikki hyvin?” hän kysyi varovaisesti.
Astelin lähemmäs tytärtäni. “Kylmähenkäys sanoi Utukyynelen haluavan tavata sinut rajalla puolikuun yönä”, sanoin hiljaa. “Vain te kaksi: sinä ja Utukyynel.”
Katsahdin nopeasti Varpusliitoon, joka oli ilmestynyt vierelleni. “Tiedäthän sinä, ettei sinun ole pakko suostua siihen?” kolli maukui huolestuneena Rosmariiniputoukselle, joka näytti mietteliäältä. Arvelin hänen punnitsevan sanojani mielessään.
Minulla oli sellainen kutina, että hän tulisi suostumaan Utukyynelen kutsuun, sillä olihan hän sentään minun tyttäreni ja yhtä tempperamenttinen luonnoltaan.
//Rosma? Varpunen?
//168 sanaa.
Rosmariiniputous 23.10.2018
“Tiedäthän sinä, ettei sinun ole pakko suostua siihen?” Varpusliito lisäsi hermostuneen kuuloisena ja räpytteli kirkkaanvihreitä silmiään huolestuneena. Kylmähenkäys oli siis ilmestynyt rajalle ja kertonut emolleni ja parhaalle ystävälleni, että Utukyynel tahtoi nähdä minut rajalla puolikuun yönä. He jättivät syyn kertomatta, joten varmistuin nopeasti siitä ettei isäni ollut kertonut syytä. Ja tiesin kyllä kokemuksesta, että jokaisessa isäni jutussa oli koira haudattuna ja Kylmähenkäys tiesi olevansa surkea valehtelija, joten hän ei edes yrittänyt turvautua vajaisiin valehtelutaitoihinsa. Punnitsin isäni viestiä hetken aikaa, mutta kun mietin tarkemmin asiaa, mitä pahaakaan siitä seuraisi jos menisin rajalle? En ollut varma tulisiko Utukyynel edes rajalle juttelemaan kanssani, mutta voisinhan minä käydä ainakin katsomassa sovittuna aikana mitä rajalla olisi meneillään.
"Ei hätää Varpusliito, minä tiedän kyllä. Aion silti tavata hänet sovittuna aikana Kuolonklaanin rajalla, tulipa hän sitten juttelemaan tai ei. Kiitoksia, nyt minun täytyykin kiriä Kettuaskeleen ja oppilaidemme perään", ilmoitin tyynesti kaksikolle, mutta ennen lähtöäni annoin katseeni leijua hetken aikaa Liljahenkäyksessä ja Varpusliidossa. Olivathan he aika läheisiä ja näin ainakin kaksikon ystävinä, mutta se kuinka lähellä toisiaan he seisoivat ja kuinka Varpusliidon häntä lepäsi Liljahenkäyksen lavalla... se näytti todella läheiseltä asialta. En ollut täysin varma millaisissa väleissä he olivat, mutta minun silmissäni he näyttivät hieman läheisimmiltä kuin vain ystäviltä. Räpäytin meripihkaisia silmiäni nopeasti ja lähdin sitten marssimaan siihen suuntaan mihin Kettuaskel, Havutassu ja Lehmustassu olivat kadonneet lyhyt hetki sitten.
Vaeltaessani hiljaisen reviirin halki ajattelin niitä pentuja, jotka odottivat juuri vatsassani syntymistään. Olin niin innoissani siitä, että pian minulla olisi jo aivan omaa jälkikasvua. Ainoa ikävä asia oli se, että varapäällikkönä en saisi hoitaa heitä paljon ja pääsisin käymään heidän luonaan ainoastaan vapaa-ajalla, mitä minulla ei hirveästi ollut tässä asemassa. Kettuaskelkin voisi hoitaa pentujamme, mutta hänelläkin klaanin tehtävät siirtyivät pentujen hoitamisen edelle. Onneksi voisin antaa pentuni joko Kanervakuun tai Orkideapolun lämpimään suojaan, koska luotin siihen että kuningattaret pitäisivät hyvää huolta heistä.
"Lämmitelkää vielä vähän aikaa kunnes Rosmariiniputous palaa", Kettuaskeleen ohjeistava äänensävy sai keskittymiseni valpastumaan ja suunnistin siihen suuntaan, josta kumppanini myskimäinen tuoksu leijui kuonooni. Pujottelin tiheiden pensaiden välistä samalle aukiolla, jolla olin harjoitellut lukuisia kertoja Tihkutähden kanssa ja itkenyt äänettömästi kivusta, jonka entinen päällikkö oli minulle aiheuttanut.
"Kas, palasitkin jo. Lehmustassu ja Havutassu, venytelkää vielä hieman jalkojanne", Kettuaskel naukaisi ja kääntyi sitten puoleeni, kohdistaen hieman huolestuneen katseensa meripihkaisiin silmiini, "mitä asiaa Liljahenkäyksellä ja Varpusliidolla oli?"
Jäin hetkeksi miettimään, mitä voisin kertoa Kettuaskeleelle. Olin luvannut itselleni muutamia kuita sitten, että olisin täysin rehellinen kumppanilleni ja kertoisin hänelle kaiken, joka painoi mieltäni. Mutta kun ajattelin mielessäni Kettuaskeleen reaktiota, hän varmasti huolestuisi ja kieltäisi minua menemästä, koska kumppanini luottamus Utukyyneleen oli miltein yhtä matala kuin minun luottamukseni Kylmähenkäykseen.
"Ei mitään erikoisempaa, sanoivat vain että he olivat haistaneet runsaasti riistaa rajan lähettyville ja ohjeistivat minua lähettämään seuraavan metsästyspartion tutkimaan aluetta", vastasin mahdollisimman neutraalisti ja käännyin sitten oppilaskaksikon puoleen, jotka istuivat nyt kärsivällisinä edessämme, "ajattelin, että voisimme testata nopeasti saalistustaitojanne. Havutassu, me lähdemme tähän suuntaan", käskin oppilastani ja ohjeistin hänet nopealla hännänheilautuksella luokseni. Heilautin häntääni hyvästiksi Kettuaskeleelle ja sukelsin sitten Havutassun edellä tiheän aluskasvillisuuden sekaan.
"Aloitetaanpas. Millaisia riistaeläimiä tähän aikaan reviiriltä löytyy?" Havutassu jäi hetkeksi miettimään, mutta vastasi pian päättäväisenä:
"Sammakkoja ja hiiriä."
"Oikein. No, pystytkö haistamaan ilmassa jonkun riistaeläimen hajun?" kysyin tyynesti ja Havutassu kohotti kapean kuononsa ilmaan. Kollioppilas nuuski ilmaa pitkän tovin, kunnes hän sai vainun ja kääntyi tyytyväisenä minun puoleeni.
"Haistan metsähiiren, aivan tässä lähettyvillä", hän ilmoitti. Nyökäytin päätäni hyväksyvästi ja siirryin sitten sivuun, heilauttaen häntääni merkittävästi siihen suuntaan mistä haju tuli. Havutassu tajusi nopeasti vinkkini ja laskeutui automaattisesti vaanimisasentoon. Ennen kuin päästin oppilastani saalistamaan, kiersin arvioivasti hänen ympäri ja silmäilin kollin asentoa hyvin tarkasti. Lopulta jouduin myöntämään itselleni, että Havutassu oli onnistunut sisäistämään vaanimisasennon täydellisesti enkä löytänyt minkäänlaista virhettä hänen asennostaan.
"Erinomaista, osaat vaanimisasennon virheettömästi", kehuin ylpeänä Havutassua ja siirryin sivuun, jonka tehtyäni tukevarakenteinen kolli lähti hiipimään hajun suuntaan. Jäin seuraamaan oppilaani edistymistä, mutta mieleni ei saanut siltikään hetkeksi rauhaa. Mielessäni pyörivät Utukyyneleen tapaaminen, varapäällikön asemani ja Liljahenkäyksen läheisyys Varpusliidon kanssa, mutta en saanut hetkeksikään pian syntyviä pentuja pois mielestäni. Pystyin niin kuvittelemaan kaksi pentua, miniversion kummistakin vanhemmistaan. Naaras oli ystävällinen ja oikeudenmukainen ja kolli olisi seikkailunhaluinen ja rohkea, ja pennut luonnollisesti olisivat täydellisiä kopioita minusta ja Kettuaskeleesta. Aivan sama miltä he näyttäisivät tai mitkä heidän nimekseen tulisi, minä suojelisin heitä hengelläni.
"Rosmariiniputous!" Ajatukseni keskeytyivät, kun Havutassu sukelsi saniaistiheiköstä ulos. Ruskeaturkkisen kollin hampaissa roikkui pulska metsähiiri ja sitä kantavan oppilaan kasvoilla säteili tyytyväinen virne.
"Hyvää työtä. Palataan nyt aukiolle ja kunhan Kettuaskel ja Lehmustassu palaavat, voimme jatkaa", naukaisin Havutassulle ja lähdin johdattamaan meitä samalle aukiolle jolta olimme vähän aikaa sitten lähteneet. Sille saavuttuamme asetuimme odottamaan Kettuaskelta ja Lehmustassua.
//Kettu?
//748 sanaa
Kettuaskel 24.20.2018
"Ajattelin, että voisimme testata nopeasti saalistustaitojanne. Havutassu, me lähdemme tähän suuntaan", Rosmariiniputous naukaisi tomerasti samalla kun viittoi Havutassua mukaansa, sen jälkeen hän heilautti häntäänsä minulle ja Lehmustassulle hyvästeiksi. Mielestäni oli hyvä, että jakautuisimme ensinnäkin siksi, että jos olisimme samalla alueella kaikki saattaisi tulla pienttä sählinkiä ja niinpä riistaeläimet loikkisivat pika pikaa takaisin omiin koloihinsa turvaan ja linnut lentäisivät tiehensä. Toiseksi en ollut vielä ehtinyt opettaa Lehmustassulle vaanimista, ja se onnistui paremmin yksityisopetuksena. Vilkaisin ympäristöämme ja mietin mihin suuntaan meidän kannattaisi lähteä, lopulta päädyin siihen, että lähtisimme vieläkin lähemmäs suota ja opettaisin naarasta nappaamaan suon eläimiä kuten oli alunperin tarkoituskin. Varjoklaanilaisten kuului osata saalistaa suolla, sillä se kuului heidän tyyliinsä.
"Lähdetään hieman tuonnemmas, siellä on vielä soisempaa kuin täällä ja ajttelin opettaa sinua nappaamaan suon eläimiä", selitin tyynesti ottaen katsekontaktin naaraan huomiota herättävän vihreisiin silmiin. Lehmustassu nyökkäsi ja jäi odottamaan, että minä lähtisin johdattamaan meitä, koska Lehmustassu opetteli Varjoklaanin reviiriä vieläkin. Naaras ei ollut ollut vielä kovin kauaa oppilaana, joten se oli ymmärrettävää.
"Haluan, että sinä jäljität tuoksuani sen jälkeen kun olen mennyt edellä. Huomaatko, opetan sinulle monia asioita samaan aikaan?" naukaisin kevyesti hymähtäen ja naaraan vastausta odottaen.
"Selvä", oppilaan pieni ääni naukaisi. Nyökkäsin itsekseni ja nousin seisomaan, lähdin tassuttelemaan ensiksi hitaasti, mutta vauhti koko ajan noussen. Pian jo juoksin täydessä vauhdissa, metsä vilisi ohitse silmieni hurjaa vauhtia ja annoin juoksun hurman vallata minut. Päästin vauhtini kulkemaan niin lujaa kuin pääsin, sillä rakastin juoksemista yli kaiken. Rakastin sitä kun tuuli piiskasi karvojani hellästi ihoani vasten ja sitä kuinka kylmä viima viilensi juoksusta lämmintä kehoa. Välillä mietin sitä, että olikohan minulla sukua Tuuliklaanista kun nautin juoksentelusta näinkin paljon, mutta väärään klaaniin en todellakaan ollut syntynyt. Huomasin maan muuttuvan tassujeni alla kosteammaksi ja aloin hidastaa vauhtiani, sillä tiesin olevani miltei perillä. Löysin itselleni sopivan istumapaikan ja aloin sukia turkkiani, johon oli roiskunut mutaa juostessani. Ruskea muta oli vielä tuoretta ja lähti helposti irti tummanpunaruskeasta turkistani, lopulta päädyin putsaamaan myös polkuanturoitani ajan kuluksi. Hetken päästä kuulin kuinka lehdet kahisivat jonkun tassujen alla, vaikka todellakin tiesin kuka siellä oli valpastuin nopeasti ja lihakseni jännittyivät. Lehmustassun hopeanharmaa hahmo asteli luokseni vaaleanpunainen nenä maata viistäen ja hännänpää innostuneesti kääntyillen.
"Hyvä!" kehuin oppilastani vaikuttuneesti, "Sehän sujui helposti." Kasvoni vääntyivät iloiseen ja rohkaisevaan hymyyn. Lehmustassu hymähti ujosti ja naaraan katse valahti otettuna maahan, samassa huomasin naaraan pitkähköön turkkiin takertuneet havunneulaset.
"Saanko ottaa nuo roskat pois turkistasi? Niiden ympärille voi helposti syntyä takkuja", sanoin kohteliaasti pyytäen ja nyökäten naaraan selän suuntaan. Naaras vilkaisi hopeanharmaata turkkiaan nopeasti ja naurahti itsekseen.
"Toki saat. Takkuja ei ole kiva avata", naaras myönsi. Astelin hänen luokseen ja aloin nyppiä havunneulasia pitkähköstä turkista hellävaroen, kun se oli hoidettu päätin että olisi aika siirtyy itse harjoitukseen.
"No niin aloitetaan itse vaanimisasennolla. Painaudu maata vasten, mutta pidä huoli kuitenkin siitä, että sinun on mahdollista liikkua vaivattomasti ja pidä häntäsi aivan paikoillaan. Opin itse kyseisen asian hännästä vasta virheen kautta, sillä kun sitä heiluttelee innostuneena saattaa se osua maahan ja vaikka lehdet kahista, tiedät kyllä mitä siitä seuraa. Riistaeläin karkaa", ohjeistin ja näytin esimerkki asennon. Lehmustassu yritti painaa kaiken tärkeän nopeasti mieleen ja päätti sitten kokeilla itse asentoa. Kun oppilas oli asettunut asentoon ja kertonut olevansa valmis, lähdin kiertelemään naarasta jotta voisin analysoida asentovirheet kaikkialta tarvittaessa.
Olimme palanneet aukiolle mistä olimme alunperin jakaantuneet kahteen ryhmään. Rosmariiniputous ja Havutassu jo odottelivat saaliit suussansa aukion laidalla toisillensa jutellen. Lehmustassu tai minä emme olleet napanneet mitään, sillä aikamme oli kulunut miltei kokonaan saalistusasennon hiomiseen, oppilaani pitkä turkki oli vaikeuttanut vaanimista, mutta uskon että hän oppisi saalistamaan sen kanssa erinomaisesti. Havutassu oli niin paljon Lehmustassua vanhempi, joka tarkoitti ettei heitä sopinut vertailla. Kumppanini lähti tassuttamaan oppilaansa kanssa meitä vastaan ja kun saavutti he saavuttivat meidät saimme kuulla lämpimän tervehdyksen. Kun olimme tassuttaneet jo vähän matkaa leiriin mieleeni muistui asia, jonka olin miltei unohtanut.
"Tänäänhän on kokoontuminen!" hihkaisin ja kasvoillani loisti innostunut hymy. Olin niitä kissoja jotka pitivät koontumisista, tänään minulla oli mielessä tietty henkilö kenet tahtoisin tavata jos me molemmat pääsisimme mukaan.
Minttutähti oli juuri ilmoittanut kokoontumiseen lähtijät ja onnkseni olin yksi mukaan lähtijöistä. Minun, päällikön, varapäällikön ja parantajien lisäksi mukaan lähtivät: Valkosydän, Kyyhkylento, Sarasydän, Varpusliito, Punaviilto, Kuutamotassu, Susitassu, Lehmustassu, Havutassu, Orkideapolku ja Pujosulka. Olin iloinen siitä, että oppilaani pääsi mukaan kokoontumiseen, tämä oli hänen ensimmäinen. Muistin vielä selvästi minun ensimmäisen kokoontumisen Rosmariiniputouksen - silloisen mestarini - kanssa. Nyt olin asettautunut muiden kokoontumiseen lähtevien kissojen luokse Lehmustassu vierelläni. Ajattelin, että minun tulisi ohjeistaa oppilastani Rosmariiniputouksen tavoin ensimmäisessä kokoontumisessaan. Kun olimme saapuneet kokoontumispaikalle, sinne oli saapunut vasta Myrskyklaani joten en vielä tietäisi olisiko Mäyräraita tulossa. Päätin kuitenkin ensin ohjeistaa Lehmustassua muitten klaanien oppilaiden luokse.
//Mäykkä? Lehmus? Toivottavasti en hitannu Lehmusta liikaa.. :D
Rosmariiniputous 25.10.2018
"Kokoontumiseen lähtevät minun lisäkseni Rosmariiniputous, Sienikarva, Liljahenkäys, Valkosydän, Kyyhkylento, Sarasydän, Varpusliito, Punaviilto, Kettuaskel, Kuutamotassu, Susitassu, Havutassu, Lehmustassu, Orkideapolku ja Pujosulka."
Räpäytin meripihkaisia silmiäni tyytyväisenä, kun Minttutähti nimitti kokoontumiseen lähtevät kissat. Tästä lähtien minä tulisin lähtemään jokaiseen klaanikokoontumiseen asemani takia, mutta jostakin syystä minä jaksoin aina innostua kokoontumisista. Täydenkuun tapaamiset eivät olleet kaikkien juttu, mutta minä nautin niistä.
"Kaikki ovat näemmä valmiina", Minttutähti naukaisi viereltäni ja marssi kissajoukon johtoon, "Varjoklaani, lähdetään!"
Kiirehdin vielä nopeasti naaraspäällikön rinnalle ja lähdimme yhdessä johdattamaan varjoklaanilaisia ulos leiristä. Tunsin oloni todella itsevarmaksi ja pitkästä aikaa pystyisin olemaan ylpeä klaanistani, kerran Tihkutähti oli kuollut.
Kun saavuimme Nelipuiden suurelle aukiolle, pystyin heti haistamaan ilmassa Myrskyklaanin hajun, joten taisimme olla toinen paikalle saapunut klaani. Jäin hetkeksi ihailemaan korkeita Nelipuita, joiden lehdet olivat muuttuneet kauniin ruskehtaviksi, mutta pysyneet silti puussa kiinni. Kissoja sen ympärillä oli vähän, ainoastaan myrskyklaanilaisten noin viidestätoista kissasta koostuva joukkio. Lähdin johdattamaan Minttutähden kanssa varjoklaanilaisia aukiota kohti ja huomasin monien myrskyklaanilaisten katseiden kääntyvän meihin. Joidenkin kissojen arvostelevat katseet osuivat myös minuun, koska satuin kulkemaan päällikön rinnalla.
"Varjoklaani, voitte hajaantua", Minttutähti naukaisi äänekkäästi, kun olimme saapuneet myrskyklaanilaisten lähettyville. Varjoklaanilaiset lähtivät heti omiin suuntiinsa, jotkut hajaantuivat pieniin ryhmiin juttelemaan ja jotkut menivät heti myrskyklaanilaisten seuraan. Myrskyklaanilaisia tutkiessani tunnistin yksin istuvan Lehtiturkin, Myrskyklaanin varapäällikön. Hän ei näyttänyt odottavan ketään rauhallisesta katseesta päätellen, joten nousin seisomaan ja lähdin pujottelemaan hänen luokseen.
"Hyvää iltaa, Lehtiturkki, eikö niin?" varmistin kohteliaasti päästyäni vaaleanruskean naaraan luokse. Lehtiturkki kohotti yllättyneenä päänsä ja kohdisti kirkkaanvihreän katseensa minuun. Hän näytti miettivän nimeäni vähän aikaa, mutta muisti sen muutaman silmänräpäyksen sisällä.
"Rosmariiniputous, mukava tavata. Miten Varjoklaanissa on mennyt?"
"Meillä on mennyt hyvin. Riistaa on hyvin kaikille ja klaaniin on syntynyt kolme pentua", naukaisin tyynesti. Tietystihän minä jätin pois negatiiviset jutut, eli Tihkutähden kuoleman ja kahden varjoklaanilaisen muuton Kuolonklaaniin, mutta Lehtiturkki saisi kuulla ne pian, "entä Myrskyklaanilla?"
"Meilläkin menee erinomaisesti, meillä on uusi soturi, oppilas ja pentu ja riistaa on yllinkyllin", Lehtiturkki selitti rauhallisella äänensävyllä. Nyökäytin päätäni ja käännyin sitten ympäri, kun haistoin Tuuliklaanin hajun. Sieltähän Tuuliklaanin joukko saapuikin, tosin Karpalopuna johdossa. Olikohan Naalitähdelle tapahtunut jotain vai miksiköhän soturi vei klaaniaan kokoontumiseen?
"Minä taidan lähteä nyt, oli mukava jutella", naukaisin nopeat hyvästit Lehtiturkille ja lähdin tassuttelemaan aukiolla ympäriinsä, yrittäen etsiä seuraa itselleni.
//Saa tarjota seuraa Rosmalle :D
//362 sanaa
Kettuaskel 27.10.2018
Tassutin monien kissojen joukossa, jotka joko rupattelivat keskenään tai pörhistelivät karvojaan ja kilpailivat paremmuudellaan muiden klaanien kissojen kanssa. Näin sivusilmällä kuinka mustaturkkinen Mäyräraita hivuttautui Minttusydämen luokse juttelemaan. *Nyt vielä kun etsisin itselleni seuraa..* Haravoin kokoontumisaukiota parhaani mukaan katseellani, mutten silti pystynyt näkemään jokaista kissaa. Se ei haitannut, sillä minulle riitti erään kauniin kissan näkeminen, joka jutusteli vaaleanruskealla Myrskyklaanin varapäällikölle. Kasvoni hymyilivät, mutta sisimpäni ei, sillä Mäyräraidan ja minun keskusteluni olivat latistaneet tunnelmaa. maan kissojen välistä pujotellen Rosmariiniputouksen luokse, joka näytti olevan kovin luontevasti toisen varapäällikön seurassa, hänet oli kuin luoto omaan asemaansa. Kun vihdoin saavutin varapäälliköt tervehdin heitä kohteliaasti:
"Hyvää iltaa Lehtiturkki ja Rosmariiniputous." Tuttu vino virneeni nousi kasvoilleni kun katselin kissoja vierelläni. Rosmariiniputous naurahti kun huomasi, ettei Lehtiturkilla ollut mitään hajua nimestäni.
"Tässä on Kettuaskel", kumppanini esitteli. Lehtiturkki nyökkäsi oivaltavan näköisenä ja nyökkäsi tervehdykseksi. Juuri ennen kuin keskustelu alkoi Lehtiturkin taakse ilmestyi pähkinänruskea kolli, joka sattumoisin oli myös Myrskyklaanin päällikkö. Kolli tökkäsi Lehtiturkkia kevyesti hännällään, että sai tämän huomion. Kissojen katseista ja hellävaraisista liikkeistä saattoi päätellä heidän olevan kumppanit.
"Anteeksi, että tulin varastamaan seuralaisenne, mutta minulla on jotain erittäin tärkeää asiaa Lehtiturkille, kolli naukaisi ja vilkaisi minua ja Rosmariiniputousta vaaleanvihreillä silmillään, joissa oli vain hiven pahoittelua. Ehkä muut klaanit pitivät Varjoklania edelleen paheksuttavana Tihkutähden ajoilta - tai eiväthän muut klaanit vielä välttämättä tienneet hirmuvaltiaan kuolemasta. Kun parivaljakko nyt käännyin Rosmariiniputouksen luonnonvalkeahahmon puoleen. Rosmariiniputous osasi lukea minua täydellisesti ja huomasi kaiken teatterin takaa, että kaikki ei ollut hyvin.
"Onko sinulla jokin hätänä?" naaras kysyi kauniilla äänellänsä ja kiinnitti lempeän meripihkaisen katseensa minun silmiini. Kohautin lapojani.
"Juttelin Mäyräraidalle, mutta ei latisteta tunnelmaa enää sen enempää. Kerron sinulle myöhemmin", selitin ja vedin kasvoilleni jonkinlaisen naamion, joka sai minut näyttämään edes vähän iloisemmalta. Hymy ei ollut silti puoliksikaan aito, vaikka tunsin todellista onnea kun Rosmariiniputous oli vierelläni, mutta nyt minua ei vaan enää huvittanut olla iloinen. Olin elätellyt toiveita siitä, että Mäyräraita tahtoisi palata Varjoklaaniin, mutta hän näytti niin kovin luonnolliselta Kuolonklaanin riveissä. Minusta tuntui vain jotenkin helpommalta olla näyttämättä masennustani ja huolestuttaa muita turhaan.
//Rosma?
331 sanaa
Rosmariiniputous 19.10.2018
"Keitä nuo kaksi ovat?"
Käänsin hitaasti meripihkaisen katseeni toiseen kollipentuun, joka oli äsken juuri avannut hyvin samansävyiset meripihkaiset silmänsä. Ja nyt hän tuijotti minua ja Kettuaskelta pyöreät silmät suurina kiiluen. Tuijotus kesti vain lyhyen hetken, kunnes tummanruskea raidallinen pentu kääntyi taas Orkideapolun puoleen, selvästikin odottaen emoltaan jonkinlaista vastausta.
"Kolli on Kettuaskel ja naaras Rosmariiniputous. Upeita kissoja molemmat", Orkideapolku vastasi lempeästi pojalleen ja nyökäytti kunnioittavasti päätään meille. Nyökäytin aivan yhtä kunnioittavasti päätäni kellertävän oranssille kuningattarelle, olihan hän minua vanhempi ja täten kokeneempi.
"Keitäs he ovat?" Kettuaskel kysyi, vihjaten tietenkin tummanruskeaa kollipentua ja toista kollia, joka oli tummanharmaa väritykseltään.
"Hukkapentu ja Turvepentu", Pyypentu ilmoitti nopeasti. Nyökäytin hitaasti päätäni kellertävälle naaraspennulle ja annoin sitten katseeni leijua hetken aikaa kolleissa. He näyttivät kummatkin terveiltä pennuilta, joista voisi aikojen kuluessa kasvaa vahvoja ja uskollisia sotureita Varjoklaanille. Päätin nopeasti mielessäni, että alkaisin seuraamaan tuota kolmikkoa tarkasti, sillä näin heissä ainesta kunnollisiksi sotureiksi.
"Oletko koskaan leikkinyt peliä, jonka nimi on sammalpallo?" Kettuaskel kysyi Pyypennulta ja nosti tavanomaisen vinon virneensä kasvoilleen. Pyypentu innostui kumppanini kysymyksestä, mutta niin innostui Turvepentukin. Suurikokoinen pentu pomppi siskonsa rinnalle ja porasi meripihkaisen katseensa Kettuaskeleeseen.
"Minä en ole, mutta haluan leikkiä sitä. Opettakaa sitä minulle. Vai muuten, voivatko päälliköt leikkiä sitä? Olen päättänyt että minusta tulee joskus Varjoklaanin päällikkö!"
Turvepennun sanat palauttivat mieleeni Minttusydämen, hyvän ystäväni ja Varjoklaanin seuraavan päällikön, joka oli parhaimmillaan hakemassa henkiään ja päällikkönimeään Tähtiklaanilta. En malttanut odottaa tätä uutta aikakautta, joka oli saapumassa Varjoklaaniin. Minä tiesin, että Minttusydämestä tulisi erinomainen päällikkö, sellainen päällikkö jonka Varjoklaani ansaitsisi.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaanikokoukseen!"
Minun ja Kettuaskeleen kasvot nousivat täysin samaan aikaan ylös, kun tuttu kutsuhuuto kajahti pentutarhaan asti. Kohtasin kumppanini sähkönsinisen katseen hetkeksi ja näin oman tyytyväisyyteni heijastuvan hänen silmistään. Minttusydän oli saanut yhdeksään henkeään ja päällikkönimensä, joten hänet tunnettaisiin Minttutähtenä. Vetäisin syvään henkeä ja kompuroin jaloilleni, lähtien laahustamaan pentutarhan sammalverhoja kohti.
"Tulkaahan, pennut. Me emme mene vielä aukiolle, vaan jäämme seuraamaan kokoontumista pesän edustalta", Orkideapolku naukaisi pennuilleen ja alkoi ohjeistaa heti ulos pesästä. Vilkaisin haikeana pentukolmikkoa ja tunsin sydämeni sulavan. Jonakin päivänä minullakin olisi omia pentuja enkä malttanut odottaa sitä päivää.
Sukelsin leiriaukiolle Kettuaskel rinnallani ja kohtasin heti ensimmäisenä Minttutähden tummansiniset silmät. Päällikkö silmäili minua ja Kettuaskelta ilmeellä, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
"Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta se voi kuulla ja hyväksyä valintani", Minttutähti aloitti ja jäi silmäilemään soturien rivistöä. Sen hetken aikana tunsin vatsassani kouristavaa kipua, aivan kuin jokin asia olisi ollut vatsani sisällä ja yrittänyt epätoivoisesti potkia itseään ulos. Murahdin hiljaa, mutta silti rajusti kivusta ja nostin kivuista välittämättä meripihkaisen katseeni Minttutähteen. Suureksi yllätyksekseni päällikön katse oli porautunut minuun kuten kaikkien klaanitoverieni katseetkin.
"Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous!"
Suuni loksahti hämmästyksestä auki, kun Minttutähti ilmoitti ylväästi ja kristallinkirkkaasti, että minusta tulisi uusi varapäällikkö. Jäin tuijottamaan ystävääni yllättyneenä ja odottaen, että hän sanoisikin erehtyneensä, mutta kun päällikkö jäi katsomaan minua kärsivällisesti, tajusin tämän olevan totta. Minusta tulisi Varjoklaanin uusi varapäällikkö. Vetäisin syvään henkeä keuhkoihini ja kohotin ylväästi kuononi korkealle, nyökäyttäen päätäni sitten hyväksymisen merkiksi.
"Rosmariiniputous! Rosmariiniputous!"
Kasvoilleni nousi häkeltynyt, mutta iloinen ilme, kun klaanitoverini alkoivat huutaa nimeäni kovaan ääneen. He hyväksyivät asemani, ainakin suurin osa. Annoin meripihkaisen katseeni kiertää kissajoukkiossa ja tunnistin minulle läheisimmät kissat heti. Liljahenkäyksen, Kettuaskeleen ja Varpusliidon. En olisi päässyt tähän asemaan ilman heidän apuaan.
Kun onnittelut olivat hiljentyneet, lähdin hölkkäämään parantajan pesää kohti, jonne Liljahenkäys oli juuri kääntymässä. Lähestymiseni kuultuaan emoni kääntyi ympäri ja tuon kasvoilla loisti niin ylpeä ilme, että tiesin heti emoni olevan niin ylpeä kuin hän mahdollisesti voisi olla. Sukelsin suoraan naaraan syliin ja painoin kuononi tuon tummanharmaaseen turkkiin, hengittäen emoni turvallista tuoksua sieraimiini.
"Onnittelut varapäällikkyydestä, rakas tyttäreni", Liljahenkäys aloitti onnittelun, mutta uusi kouristus toi mieleeni alkuperäisen syyni emoni luokse tulemisesta. Pakottauduin irrottautumaan naaraan turkista ja porasin vakavoituneen katseeni parantajaoppilaan meripihkaisiin silmiin, jotka olin itse perynyt häneltä.
"Kiitos, mutta tarvitsen apua. Puhutaan pesässäsi", ilmoitin päättäväisesti. Liljahenkäys nyökäytti päätään vakavasti ja taluttu minut parantajan pesään, työntäen sammalverhot eteen. Hän ohjeisti minut lähimmän sammalpedin luokse ja jäi seuraamaan huolestuneena, kun kapusin pedille.
"Tuon klaanikokouksen aikana minulle tuli todella outoja, kouristusmaisia kipuja vatsaani. Ne kestivät vain vähän aikaa, ehkäpä pari silmänräpäystä ja sitten ne katosivat kuin tuhka tuuleen. Voisitko tarkistaa mitä on meneillään?" kysyin huolestuneena Liljahenkäykseltä. Emoni nyökäytti päätänsä hitaasti ja käski minua laskeutumaan selälleni niin, että vatsa-alueeni olisi näkyvillä. Seurasin emoni ohjeistusta ja laskeuduin makaamaan. Liljahenkäys alkoi tunnustella vatsaani varovaisesti käpälillään, mutta hän ei tehnyt sitä muutamaa silmänräpäystä pidempään, kunnes naaras laskeutui jo istumaan sammalpedin vierelle ja kohdisti meripihkaisen katseensa minuun. Nousin nopeasti istuma-asentoon ja porasin kärsimättömän tuijotukseni emooni.
"No, mikä minulla on?"
//Lilja?
//744 sanaa
Liljahenkäys 20.10.2018
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaanikokoukseen!” Höristin korviani valpastuneena kuullessani tuttuakin tutumman äänen kajahtavan aukiolla. Hän oli palannut! Minttutähti oli saanut yhdeksän henkeään.
Työnnyin suuaukkoa peittävän sammalverhon läpi ulos pesästä ja katsahdin automaattisesti klaanikiven päälle loikanneeseen punaruskeaan naaraaseen, joka silmäili klaanitovereitaan rauhallisen näköisenä. Minulla ei ollut hajuakaan miten, mutta ystäväni oli muuttunut jotenkin - tietenkin hyvällä tavalla!
“Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta se voi kuulla ja hyväksyä valintani”, uuden päällikön aloittaessa puheensa hiivin vaivihkaa klaanikiven vierelle istumaan. Vilkaisin sivusilmällä kiven päällä ylväästi seisovaan Minttutähteen, jonka katse oli kiinnittynyt tiettyyn pisteeseen. Seurasin sitä omalla katseellani, kunnes tajusin, ketä hän katsoi.
“Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous!” päällikkö ilmoitti kuuluvalla äänellä ja nyökkäsi pienesti tyttärelleni, jonka suu oli loksahtanut hämmästyksestä auki. Hänkään ei ollut tainnut osata odottaa tätä.
”Rosmariiniputous! Rosmariiniputous!” huusin klaanitoverieni rinnalla. Olin pakahtua ylpeydestä. Tyttärestäni tulisi varmasti Minttutähden jälkeen hyvä päällikkö klaanille.
Käännyin ympäri aikeissa palata jo takaisin parantajan pesälle. Minun olisi vielä tänään käytävä etsimässä täydennyksiä varastoihimme, sillä lehtikato lähestyi hyvää vauhtia ja pahimmassa tapauksessa palelluttaisi kaikki yrtit ennen aikojaan.
Kuulin lähestyviä askelia ja tunnistin heti Rosmariiniputouksen niin rakkaan tuoksun. Käännähdin kannoillani ja kohtasin naaraan hymyilevät kasvot. Otin hänet syleilyyni ja hengitin hänen tuoksuaan sanattomana.
“Onnittelut varapäällikkyydestä, rakas tyttäreni”, onnittelin tytärtäni, joka kuitenkin tuntui yllättäen muuttuneen kovin jähmeäksi ja kipuilevan tuntuiseksi. Rosmariiniputouksen vetäytyessä kauemmaksi minusta hän vahvisti epäilykseni.
“Kiitos, mutta tarvitsen apua. Puhutaan pesässäsi”, hän maukui ja viittasi hännällään pesäni suuntaan. Nyökkäsin vakavoituneena ja lähdin taluttamaan naarasta pesälle.
Pesälle päästyämme suljin sammalverhot ja käännyin huolestuneena katsomaan, miten Rosmariiniputous kapusi hyvin vaivalloisen näköisesti yhdelle sairasaukion vuoteista.
“Tuon klaanikokouksen aikana minulle tuli todella outoja, kouristusmaisia kipuja vatsaani. Ne kestivät vain vähän aikaa, ehkäpä pari silmänräpäystä ja sitten ne katosivat kuin tuhka tuuleen. Voisitko tarkistaa mitä on meneillään?” hän pyysi itsekin kuulostaen huolestuneelta.
Nyökkäsin hitaasti ja käskin häntä kääntymään selälleen, jotta naaraan vatsapuoli jäisi paljaaksi. Ryhdyin tunnustelemaan hänen vatsaansa varovasti etutassuillani, kunnes tunsin pienen potkun jota seurasi toinen. Astahdin taaksepäin ja kohdistin katseeni hetkeksi Rosmariiniputouksen meripihkasilmiin, jotka olivat huolesta pyöreät. Sen jälkeen istahdin alas ja katsahdin käpäliini mietteliäänä. Tämä ei oikeastaan ollut tullut minulle yllätyksenä. Olihan naaras viettänyt paljon aikaa Kettuaskelen seurassa.
“No, mikä minulla on?” Rosmariiniputous vaati saada tietää ja kömpi istumaan.
“Olet tiinenä”, vastasin suoraan. “Tunsin siellä ainakin kaksi pentua.”
//Rosma?
//371 sanaa.
Rosmariiniputous 20.10.2018
Silmäni suurenivat ainakin kaksinkertaisiksi, kun tajusin mitä Liljahenkäys oli juuri päästänyt suustaan. Minä olin tiinenä, minä odotin pentuja. Emoni oli onnistunut jopa kertomaan minulle, että hän oli tuntenut ainakin kaksi pentua vatsani sisällä. Oliko tämä oikeasti totta, tulisiko minusta emo? Saisinko minä todella pentuja Kettuaskeleen kanssa ja perustaisimme vihdoinkin perheen?
"Oletko aivan varma?" kysyin vielä varmistuksena, mutta en rehellisesti sanottuna ollut yllättynyt. Kyllä minä olin tiennyt tulevani tiineksi lähiaikoina, mutten ollut uskonut sen tapahtuvan näin pian. Kohdistin meripihkaisen katseeni Liljahenkäykseen odottaen kuulevani, että hän olikin erehtynyt, mutta emoni nyökäytti päättäväisenä päätään. Henkäisin haltioituneena ja sukelsin suoraan parantajaoppilaan syliin toistamiseen.
"Voi Liljahenkäys, minusta tulee vihdoinkin emo", kuiskasin sanoinkuvaamattoman iloisena emoni korvaan, "minä saan pentuja. Pentuja, jotka voin kasvattaa Kettuaskeleen kanssa."
"Ja minä saan pennunpentuja. Rosmariiniputous, olen niin onnellinen puolestasi", Liljahenkäys naukaisi ja puristi minua tiukasti. Olin unelmoinut pennuista Kettuaskeleen kanssa siitä asti, kun olimme kertoneet toisillemme tunteistamme. Minä todella rakastin Kettuaskelta ja nyt pääsisin perustamaan perheen rakastamani kissan kanssa.
"Minun täytyy kertoa Kettuaskeleelle heti. Hän on varmasti vähintään yhtä onnellinen kuin minäkin. Hänestä tulee täydellinen isä pennuillemme", kuiskasin ilon ja onnen vallatessa sydämeni. Irrottauduin pitkän hetken jälkeen Liljahenkäyksen lämpimästä turkista ja räpäytin meripihkaisia silmiäni - joista oli alkanut valua onnen kyyneleitä - emolleni.
"Niin hänestä varmasti tuleekin. Menehän nyt kertomaan Kettuaskeleelle", Liljahenkäys ohjeisti lämpimästi ja heilautti häntäänsä pesää peittävien sammalverhojen suuntaan. Kumarsin emolleni kiitoksena ja suorastaan juoksin ulos pesästä. En kiinnittänyt mitään huomiota aukiolla istuviin kissoihin, yritin vain etsiä innostuneena kumppaniani. Minun täytyisi myös kertoa Varpusliidolle, että hänestä olisi tulossa setä. En välittänyt siitä, että hän ei oikeasti ollut minkäänlaista sukua minulle, mutta hän oli periaatteessa veli minulle, joten pennut saisivat kutsua häntä sedäkseen.
Hetken etsiskelyn jälkeen tunnistin Kettuaskeleen punertavanruskean hahmon, joka oli istuutunut leirin laitamille Luomavirran kanssa. Minut huomattuaan kollin sähkönsininen katse kirkastui ja pian Luomavirtakin huomasi saapumiseni. Lumenvalkoinen ystäväni nousi seisomaan ja kumartui halaamaan minua nopeasti.
"Onnea varapäällikkyydestä, Rosmariiniputous. Oletan, että sinulla on jotain asiaa kumppanillesi", Luomavirta virnisti leikkisästi ja vilkaisi Kettuaskelta nopeasti.
"Oletit aivan oikein. Voisitko antaa meille hetken?" pyysin kohteliaasti ja Luomavirta nyökäytti nopeasti päätään, lähtien sitten luotamme vähin äänin. En ehtinyt edes istuutua Kettuaskeleen viereen, kun hän jo sukelsi antamaan minulle lämpimän halin.
"Paljon onnea minultakin varapäällikkyydestä. Sinusta tulee varmasti-" Kettuaskeleen lause keskeytyi, kun hän näki kasvoiltani että minulla oli hänelle asiaa. Punertavanruskea kumppanini räpäytti hitaasti sähkönsinisiä silmiään ja asettui istumaan, antaen minunkin istuutua vierelleen.
"Sinulla on jotain asiaa, eikö niin?" hän kysyi. Nyökäytin päätäni äänettömästi.
"Hyvää vai pahaa?"
"Kettuaskel, minä olen tiinenä. Minä odotan meidän pentujamme, joita on Liljahenkäyksen mukaan ainakin kaksi", ilmoitin ilon kyyneleet silmistäni valuen. Olin niin innoissani tästä uudesta elämänavaiheesta ja siitä, että minä saisin aivan omia pentuja, joita voisin kasvattaa Kettuaskeleen kanssa.
//Kettu?
//439 sanaa
Kettuaskel 22.10.2018
Kettuaskel, minä olen tiinenä. Minä odotan meidän pentujamme, joita on Liljahenkäyksen mukaan ainakin kaksi", Rosmariiniputous kertoi meripihkaiset silmät säihkyen. Loikkasin miltei onnesta ilmaan kun nousin seisomaan hämmentyneen iloisena. Etsin sanoja, joilla voisin kuvata riemua sisälläni. Syöksyin halaamaan Rosmariiniputousta syvästi. Kehräys nousi kurkustani, sillä sanoja en saanut suustani ulos.
"Minä.. minä.. rakastan sinua!" kuiskasin änkyttäen ja peruutin hieman katsoakseni naaraan kasvoja ja nuolaistakseni tämän poskea. Rosmariiniputouksen silkinpehmeä vaalea turkki tuntui ihanalta omaa turkkiani vasten. Kuvittelin pentuja, jotka tulisimme saamaan ja heistä tulisi kaksi Varjoklaanin urhoollista soturia - tai soturi ja parantaja.
"Rosmariiniputous. Sinä olet tehnyt minut jo olemassa olollasi maailman onnellisimmaksi kissaksi, kuvittele miltä minusta tuntuu nyt. Saamme oikean perheen. En tiedä mitä sanoa", nau'uin silmät rakkaudesta kimaltaen, "Me suojelemme poikiamme ja tyttäriämme ja takaamme heille turvatun tulevaisuuden." En tiennyt saisimmeko poikia vai tyttäriä vai molempia, mutta sillä ei ollut väliä. Nyt Tihkutähti ei olisi estämässä minun ja Rosmariiniputouksen suhdetta. Rosmariiniputous hymyili niin kovin onnellisena ja minä olin onnellinen kun hänkin oli, mutta minun oli pakko rikkoa onnellisuuden säteet osittain.
"Ahh unohdin melkein, lupasin viedä Lehmustassun harjoituksiin. Ikävää, että en voi olla kanssasi nyt, mutta mitä on luvattu niin se pidetään", naukaisin hieman haikeasti ja nuolaisin nopeasti Rosmariiniputouksen päälakea. Kun näin tuoresaaliskasan vierellä istuvan Havutassun minulla välähti. Kasvoilleni nousi tuttu vino virneeni kun suunnittelin jo tulevaisuutta mielessäni.
"Tai entä jos lähtisimme yhdessä opettamaan oppilaitamme? Eikös heidänkin ole parempi kuunnella opetusta monesta eri näkökulmasta?"
//Rosma? Havu tai Lehmus?
231 sanaa
Rosmariiniputous 22.10.2018
"Tai entä jos lähtisimme yhdessä opettamaan oppilaitamme? Eikös heidänkin ole parempi kuunnella opetusta monesta eri näkökulmasta?" Kettuaskel ehdotti huomattuaan oppilaani Havutassun, joka istui yksinään tuoresaaliskasan lähettyvillä ja suki ruskean ja tummanruskean juovikasta turkkiaan. Nyökäytin hitaasti päätäni kumppanini ehdotukselle, koska se ei ollut lainkaan hullumpi idea. Havutassu oli edistynyt hyvin koulutuksessaan, mutta minulla oli vieläkin mielessä asioita joita voisin opettaa oppilaalleni. Tihkutähti oli jakanut minulle monia opetuksia ja tahdoin varmistaa, että jakaisin ne eteenpäin mahdollisimman tarkasti.
"Olet oikeassa, lähdetään vain. Jos arvon kolli vain tahtoo odottaa, minä ilmoittaisin metsästyspartion ennen lähtöämme. En saa unohtaa varapäällikön tehtäviäni, enhän?" virnistin leikkisästi ja näpäytin Kettuaskeleen nenänpäätä luonnonvalkoisella hännälläni. Nousin sitten mahdollisimman ylväästi ylös ja lähdin tassuttelemaan leirin uloskäynnin lähettyville, antaen samalla meripihkaisen katseeni kiertää leiriaukiota ja sillä olevia kissoja. Metsätyspartioon voisi ottaa aika monta kissaa, ehkä kaksi vapaata soturia ja kolmannen soturin jolla olisi myös oppilas. Asetuin istumaan piikkihernetunnelin edustalle ja huomasin jo muutaman varjoklaanilaisen katseen kohdistuvan minuun.
*Ei hätää, sinä osaat järjestää partion. Olet ennenkin päättänyt keitä otat mukaasi partioon, joten voit koota ihan helposti metsästyspartion", muistutin itseäni ja kokosin itsevarmuuteni.
"Sarasydän, Okaliekki, Ikituuli ja Savutassu lähtevät metsästyspartioon. Suunnatkaa Myrskyklaanin reviiriä kohti ja jääkää rajan lähettyville metsästämään. Ikituuli johtaa partiota", ohjeistin kuuluvasti ja jäin silmäilemään, kuinka kissat alkoivat saapua aukiolle. Jäin seuraamaan, kuinka isäni entinen mestari johdatti partion ulos leiristä ja Sarasydän katosi partion viimeisenä kissana piikkihernetunnelin pimeyksiin. Kun varmistuin, että he olivat lähteneet matkoihinsa, nousin uudelleen jaloilleni ja lähdin marssimaan Havutassua kohti. Silmäkulmastani huomasin Kettuaskeleen katoavan oppilaiden pesään, kumppanini oli varmasti etsimässä Lehmustassua.
"Havutassu", tervehdin tukevarakenteista oppilastani lyhyesti, mutta silti ystävällisesti. Kollin metsänvihreä katse nousi ruskeahkosta turkistaan suoraan minuun ja hän räpäytti silmiään tervehdykseksi.
"Lähdemme Kettuaskeleen ja hänen oppilaansa Lehmustassun kanssa harjoituksiin, joten siistiydy nopeasti niin pääsemme lähtemään", naukaisin Havutassulle, joka nyökäytti päätäänsä.
"Olen itseasiassa jo ehtinyt sukia turkkini kuntoon, joten voimme minun puolestani lähteä", Havutassu ilmoitti.
"Niin minunkin puolestani."
Käännyin ynpäri kuultuani kumppanini tutun äänen ja suoraan takanani seisoivatkin Kettuaskel ja hopeanharmaa Lehmustassu, joka oli päässyt oppilaaksi hieman Havutassun jälkeen.
"Lehmustassukin on valmis, joten taidamme olla valmiita lähtöön. Johdata tietä, varapäällikkö", Kettuaskel virnisti leikkisästi ja astui kohteliasti sivuun, jotta pääsisin johtamaan ryhmää. Nyökäytin kiitollisena päätäni kollille ja lähdin sitten marssimaan päättäväisin askelin ulos leiristä.
"Millaiset harjoitukset pidämme?" Havutassu kysyi, kun olimme sukeltaneet ulos pimeästä piikkihernetunnelista ja lähteneet vaeltamaan Kuolonklaanin rajan suunnassa sijaitsevaa harjoitteluaukiota kohti. Jäin hetkeksi miettimään, mitä sekä minun oppilaani ja Kettuaskeleen oppilaan olisi hyvä harjoitella.
"Voisimme harjoitella suolla piileskelevien saaliseläinten saalistamista, koska ne voivat olla haasteellisia napata", ilmoitin hetken hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisin Kettuaskeleeseen nähdäkseni sopisiko idea kumppanilleni. Kettuaskel nyökäytti päätään hyväksyvästi ja sai hienoisen itsevarmuuden liekin syttymään sisälläni.
"Hei, minä haistan varjoklaanilaisia aivan lähistöllä!" Lehmustassu ilmoitti yht'äkkiä. Haistelin ilmaa nopeasti varmistaakseni ja tajusin nopeasti, että hopeanharmaa oppilas oli oikeassa.
"Keitä siellä?" huusin tiheän aluskasvillisuuden sekaan kun paikansin kissojen saapumissuunnan. Ei kestänyt kauan, kunnes Liljahenkäys ja Varpusliito astuivat ulos saniaistiheiköstä ja saapuivat suoraan eteemme. Kaksikon katseet porautuivat heti minuun ja aistini kertoi heti, että heillä oli jotain asiaa minulle.
"Rosmariiniputous, Kettuaskel. Olimme juuri palaamassa leiriin kävelyltä, mutta minulls olisi sinulle asiaa, Rosmariiniputous", Liljahenkäys ilmoitti tyynesti. Räpäytin meripihkaisia silmiäni yllättyneenä, mutta nyökäytin sitten päätäni ja käänsin meripihkaisen katseeni Kettuaskeleeseen.
"Vie Havutassu ja Lehmustassu harjoitusaukiolle, tulen mahdollisimman pian sinne", ohjeistin kumppaniani. Kettuaskel nyökäytti päätään ja lähti johdattamaan oppilaita samaan suuntaan, johon olimme olleet matkalla. Jäin katselemaan hetkeksi kumppanini ja pian syntyvien pentujeni isän perään, kunnes käänsin vakavoituneen katseeni Liljahenkäykseen ja Varpusliitoon. Aloin hieman pelästyä, kun pystyin erottamaan huolen kaksikon silmissä.
"Mitä nyt? Onko kaikki hyvin?" kysyin varovaisesti.
//Lilja? Varpunen?
//576 sanaa
Rosmariiniputous 16.10.2018
"Huomenta Rosmariiniputous."
Nostin meripihkaisen katseeni puoliksi syödystä hiirestä, kun Kettuaskel saapui luokseni. Kasvoilleni nousi automaattisesti lämmin hymy kun näin kumppanini, aivan sama oliko hän vienyt Tihkutähden hengen vai ei.
"Hyvää huomenta, Kettuaskel", tervehdin lempeästi kumppaniani ja nousin nuolaisemaan hänen poskeaan. Kettuaskel väläytti minulle tavanomaisen vinon virnistyksensä ennen kuin avasi suunsa:
"Minun täytyy käydä vielä pikaisesti Lehmustassun luona, sen jälkeen voimme ottaa suunnan kohti pentutarhaa. Ole valmiina." Kettuaskel ilmoitti nopeasti ja kääntyi kohti klaaninvanhimpien pesään jossa Lehmustassu varmastikin tällä hetkellä oli. Koska kumppanillani ei tulisi kestämään kauan, aloin syömään hiirtä napakalla tahdilla. Tämä oli ensimmäinen ateriani sen jälkeen kun olin lähtenyt samaan partion, jonka keskellä olin törmännyt Tihkutähden kuolleeseen ruumiiseen. En tulisi ikinä unohtamaan sitä hetkeä, kun olin kohdannut Liljahenkäyksen paniikista loistaneen katseen ja haistanut kumppanini tuoreet hajujuoksut, joihin oli sekoittunut veren kirpeä haju. Mutta nyt kaikki oli hyvin, Tihkutähti oli kuollut, Liljahenkäys oli muiden Tähtiklaaniin uskovien kissojen tavoin vihdoinkin turvassa ja Kettuaskel oli kunnossa. Varjoklaani oli vihdoinkin pelastettu Tihkutähden vallasta ja minun silmissäni Kettuaskel oli ollut se pelastaja.
Olin juuri saamassa luonnonvalkoisen turkkiini putsaamisen päätökseensä kun Kettuaskel saapui luokseni. Käänsin meripihkaisen katseeni kumppaniini ja näin rakkauteni heijastuvan kollin silmistä. Voi, kuinka minä rakastinkaan Kettuaskelta.
"Oletko valmis?" Kettuaskel kysyi virnistäen leikkisästi, "vai kestääkö arvon neidillä kauankin turkkinsa putsaamisessa?"
"Olen itseasiassa juuri nyt valmis", virnistin ilkikurisesti kumppanilleni ja lähdin marssimaan hänen rinnallaan pentutarhaa kohti. En malttanut odottaa Orkideapolun ja Valvehengen pentujen näkemistä. Nämä pennut olivat ensimmäiset pennut, jotka syntyisivät uuteen ja turvalliseen Varjoklaaniin.
"Huomenta pesään", tervehdin ystävällisesti, mutta silti hieman hillitysti sukellettuani parantajan pesään. Valvehenki saapui silmänräpäyksessä luoksemme ja nyökäytti päätään meille tervehdykseksi. En ollut erityisemmin jutellut kollille, mutta hän oli ollut samaan aikaan oppilaana isäni kanssa ja oli paljon parempi kissa.
"Tulitte varmaankin tapaamaan upeat pentumme. Tänne vain", sinertävänharmaa kolli naukaisi lämpimästi ja ohjeisti meidät Orkideapolun luokse. Henkäisin ihastuneena, kun näin kolme pientä karvapalloa kuningattaren kyljessä. Ensimmäinen pentu oli pienikokoinen naaras, jonka kellertävässä turkissa oli tummempia kuvioita. Huomasin nopeasti myös sen, että pennulla ei ollut tavallista häntää, ainoastaan pieni töpöhäntään, joka näytti uskomattoman söpöltä. Toinen pentu oli tummanharmaa kolli, jonka varpaat, korvat ja kuono olivat mustia väritykseltään. Kolmas pentu oli selvästi pentueensa kookkain, tummanruskea raidallinen kolli. Silmäilin pentukolmikkoa aivan haltioituneena. Ne olivat kaikki vahvalta ja terveeltä näyttäviä. Nämä kolme pentua olivat erittäin onnekkaita, koska he eivät olleet joutuneet elämään Tihkutähden vallan alla. Heitä katsoessa aloin kuvitella mielessäni omat pentuni, jotka makoilivat vierelläni pentutarhassa ja Kettuaskel leikki heidän kanssaan. Kun saisimme yhdessä pentuja, minä tekisin aivan kaikkeni jotta he saisivat upean emon, joka suojelisi heitä hengensä uhalla.
"He ovat niin upeita! Onnitteluni", Orkideapolku naukui ystävällisesti ja vilkaisi sitten minua leikkisästi, "olisiko mahdollista että pentumme saisivat pian leikkitovereita?"
"Olisihan se ihanaa. Katsotaan", vastasin kuningattarelle leikkisä hymy kasvoillani ja laskin pääni Kettuaskeleen olkapäälle. Syvällä sisimmässäni en kuitenkaan epäillyt, että toisen pentueen saapumisessa kestäisi kovinkaan kauan.
Yht'äkkiä vanhimman pennun, kellertävän naaraan, silmät alkoivat hiljalleen avautua. Ei kestänyt kauankaan kunnes pennun silmät olivat avautuneet kokonaan. Naaras tuijotti kaikkia pesässä olevia kissoja suurilla, meripihkaisilla silmillään.
"Ei hätää pikkuinen, me olemme hyviä kissoja", naukaisin lämpimästi ja asetuin istumaan muutaman hännänmitan päähän siltä varalta, jos naaras päättäisi lähteä emonsa vierestä ja hoiperrella toisen naaraan syliin. Räpyttelin meripihkaisia silmiäni ystävällisesti pennulle, joka näytti sisäistävän kaikkea äsken sanomaani. Sitten kellertävä naaras avasi suunsa ja naukaisi:
//Pyy? Hukka? Turve? Kettu?
//534 sanaa
Pyypentu 16.10.2018
Emon kylki oli lämmin ja turvallinen, mutta uteliaisuuteni sai minut poistumaan sen luota ja tutkimaan maailmaa. Nyt kun vatsani oli täysi maidosta, ei paikoillaan makoileminen tuntunutkaan niin houkuttavalta. Nenääni tulvi suuri joukko erilaisia ja kiinnostavia hajuja. Kuulin puhetta ympärilläni. Yksi äänistä kuului emolle; se oli jo tullut minulle tutuksi pienen elämäni aikana.
Kun avasin silmäni, maailma näytti hetken sumealta. Kun näkökenttäni hiljalleen muuttui selvemmäksi ja ääriviivat alkoivat hiljalleen tarkentua, näin edessäni kolme suurta kissaa. Yksi oli isä, ja kaksi muuta olivat minulle tuiki tuntemattomia. Toinen katsoi minua sähkönsiniset uteliaisuutta täynnä ja toinen hymyili ystävällisesti. Silmäni suurenivat ja tunsin heti jännityksen kouristuksen vatsassani. Katsoin emoa, joka hymyili minulle rohkaisevasti ja nuolaisi pari kertaa päälakeani karhealla kielellään.
"Ei hätää pikkuinen, me olemme hyviä kissoja", naukui toinen vieraista kissoista. Kun katsoin häntä tarkemmin, näin, että hän oli isää ja toista vierasta kissaa paljon pienempi, vaikkakin silti hyvin suuri minuun verrattuna. Hänellä oli luonnonvalkea turkki täynnä mustia ja hopeanharmaita laikkuja. Hänen silmänsä olivat meripihkanväriset ja ne hehkuivat lempeästi hänen istuessaan maahan. Toinen kissoista omisti tummansävyisen punaruskean turkin, jossa oli valkeaa rinnassa ja hännänpäässä.
Katsoin vielä kerran emoani ja sitten vieraita kissoja. Minun olisi varmaan hyvä tervehtiä heitä, sillä se olisi hyvätapaista.
’’Hei’’, naukaisin ujosti. ’’Minä olen Pyypentu.’’
Otin pari hoipertelevaa askelta eteenpäin. Jalkani olivat vielä niin pienet, etteivät ne suostuneet kunnolla toimimaan. Veljet jäivät vielä nukkumaan emon kylkeen. He eivät näyttäneet huomaavan vierailijoitamme lainkaan. Siis vierailijoiden viihdyttäminen jäi minun vastuulleni.
Hoiperrellessani eteenpäin pentutarhan suuaukosta sisään lennähti keltainen lehti. Se kiinnitti heti huomioni. Tapa, jolla tuuli lennätti lehteä, kiehtoi minua kovasti. Unohdin tyystin isäni ja vieraiden kissojen paikallaolon ja kuvittelin jo päässäni mitä mainioimman leikin.
’’Tunkeilija!’’ kiljahdin riemuisasti ja hyppäsin neljättä vierailijaa, lehteä, kohti. Upotin siihen kynteni onnistuneesti, mutta samalla jalkani pettivät altani. Lähdin vierimään kuperkeikkaa kuin pieni karvapallo. Pidin kuitenkin huolen, että lehti ei päässyt karkaamaan kynsistäni. Lopulta tömähdin punaruskean kollin kylkeen ja jäin selälleni makaamaan hänen jalkojensa juurelle. Pääni oli pyörällä.
’’Anteeksi’’, piipitin kissalle. Toivoin, ettei hän olisi kovinkaan vihainen siitä, että olin tönäissyt häntä. Emo aina sanoi, ettei veljiäni saisi töniä.
//Kettu?
339 sanaa
Kettuaskel 17.10.2018
Heti melkein saapumisemme jälkeen yksi pentu oli avannut meripihkaiset silmänsä. Kyseessä oli pentueen ainut naaras, jonka turkki oli väriltään kellertävä ja sitä kuvioitti hieman tummemmat tabby-kuviot. Pyypennuksi esittäytymisen jälkeen pienin naaras pentu vangitsi katseellaan lehden, jota kovastikin olisi halunnut mennä jahtaamaan. Heti kun pentu oli päästänyt kimeän sotahuutonsa, lähti hän jahtaamaan lehteä, tietenkin muistamatta, että kävelykin oli vielä hankalaa. Kuitenkin Pyypentu nappasi lehden tassuihinsa, mutta sen jälkeen naaraan jalat pettivät ja tämä kieri lehti tiukasti tassuissaan minua päin. Pennun pienen hellyttävän anteeksipyynnön jälkeen kasvoilleni nousi ystävällinen virnistys.
"Sinusta tulee varmasti loistava metsästäjä", kehuin lämpimästi. Pyypennun meripihkaisiin silmiin syttyi tyytyväinen välke samalla kuin tämä tarkisti lehden olevan vielä paikoillaan naaraan tassuissa.
"Minä olen muuten Kettuaskel ja tässä on Rosmariiniputous", esittelin minut ja kumppanini. Osoitin vielä hännälläni Rosmariiniputousta. Kumppanini hymy oli mitä onnellisin, hän piti pennuista varmastikin yhtä paljon kuin minä. Orkideapolun vatsanvieressä oli vielä pentueen kaksi kollia, silmät edelleenkin kiinni. Vasemmalla puolella muita suurempi tummanruskea raidallinen pentu ja tämän oikealla puolella tummanharmaa pentu. Käänsin katseeni takaisin Pyypentuun.
"Keitäs he ovat?" kehräsin silmät säihkyen. Pentu vilkaisi ensin taakseen, jotta näki veljensä ja sitten naukui:
"Hukkapentu ja Turvepentu." Nyökkäsin kohteliaasti, sen jälkeen vilkaisin ensiksi Valvehenkeen ja sitten Orkideapolkuun, he olivat todella onnellisen näköisiä. Eikä mikään ihme, heidän pentunsa olivat todella kauniita. Pyypennulla, Hukkapennulla ja Turvepennulla tulisi olemaan turvallinen elämä uudessa Varjoklaanissa.
"Oletko koskaan leikkinyt peliä, jonka nimi on sammalpallo?" kysäisin pennulta.
//Pyy? Rosma? Muut?
228 sanaa.
Turvepentu 19.10.2018
"Turvepentu." Emon ääni oli lempeä. "Hän on Turvepentu."
Emo katsoi minua lempeästi meripihkan värisillä silmillään. Ja hänen vieressään oli oma isäni. Vierelläni makasivat sisko ja veli. Tiesin, että minusta, Turvepennusta pidettäisiin hyvää huolta.
Syntymästäni ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Olin äskettäin avannut silmäni. Tämä pentutarha näytti suurelta, mutta voi pyhä taivas miltä näyttäisi leiri.
"Meidän pennuillamme on täydelliset nimet", isä kehräsi. "Meidän pentumme ovat täydellisiä. Turvepentu, Hukkapentu ja Pyypentu."
Isän ja emon vieressä seisoi kaksi muuta kissaa. Hekin olivat sotureita, kolli ja naaras. Kolli oli väritykseltään tummanpunaruskea ja naaras pieni luonnonvalkea, jonka kaunista turkkia peittivät hopeanharmaat ja mustat kilpikonnalaikut. Molemmat näyttivät ystävällisiltä; naaras hymyili ystävällisesti ja kolli katseli minua, siskoani Pyypentua ja veljeäni Hukkapentua kiinnostuneena.
Suljin silmäni ja esitin nukkuvaa. Minua oikeasti todellisuudessa hieman väsytti, mutta en halunnut nyt nukkua - vielä. En tiedä nukkuiko Hukkapentu, mutta Pyypentu ei ainakaan. Sisareni oli juuri noussut seisomaan ja nyt hoiperteli ympäri pesää.
"Tunkeilija!" Pyypentu huudahti. Näin tuon juuri hyppäävän pesään leijailleen lehden päälle. Sisareni kuitenkin kaatui ja kierähti kiinni siihen puna ruskeaan kolliin. Kolli sanoi jotain sisarelleni.
"Keitä nuo kaksi ovat?" kysyin kääntäen katseeni emooni Orkideapolkuun.
"Kolli on Kettuaskel ja naaras Rosmariiniputous", emo vastasi. "Upeita kissoja molemmat."
"Keitäs he ovat?" kuulin Kettuaskeleen kysyvän.
"Hukkapentu ja Turvepentu", Pyypentu vastasi. Kettuaskel ja Rosmariiniputous silmäilivät minua ja Hukkapentua.
"Oletko koskaan leikkinyt peliä, jonka nimi on sammalpallo?" Kettuaskel kysyi Pyypennulta. Vaikka kysymys oli tarkoitettu sisarelleni, pomppasin heti pystyyn ja hyppelin soturin luo.
"Minä en ole, mutta haluan leikkiä sitä", huudahdin innostuneena. "Opettakaa sitä minulle. Vai muuten, voivatko päälliköt leikkiä sitä? Olen päättänyt että minusta tulee joskus Varjoklaanin päällikkö!"
Kyyristyin Kettuaskelen ja Rosmariiniputouksen eteen ja murisin leikkisästi.
//269 sanaa
//Kettu? Rosma? Pyy? Hukka?
Minttusydän ---> Minttutähti 19.10.2018
Naurahdin lämpimästi hymyillen ja pieni ilkikurinen pilke silmäkulmassani.
"Saa nähdä. Saatankin palata parantajana ja viedä paikkasi", kiusasin leikilläni. Puskin ystäväni lapaa ja hymyilin sädehtivästi.
"No, nyt minun on mentävä", naukaisin syötyäni kaikki kitkerän makuiset yrtit ja noustessani ylös. Liljahenkäyksen meripihkaiset silmät olivat täynnä rauhaa ja lempeyttä, sellaisesta minä pidin.
"Turvallista matkaa Minttusydän", paras ystäväni naukui ja hymyili minulle vielä kerran.
Olin vaeltanut jo hetken aikaa kohti korkokiviä, matkani oli lähes puolessavälissä. Haaskalan ummehtunut tuoksu leijui ilmassa kun kävelin sen ohitse. En tajunnut mitä iloa kaksijalat saivat moisesta tunkiosta, he tuntuivat keräävään sinne kaikkea elotonta. Joskus he toivat jopa suurilla, kovaäänisillä ja kiiltävillä hirviöillä lisää roinaa sinne. Jos kissa astuisi sinne, kovin luultavasti sairastuisi, monet sairaudet olivat ennenkin levinneet sieltä Varjoklaanin kimppuun terävin kynsin, eikä kukaan parantaja osannut auttaa. Haaskalan sairauksiin parannuskeinoa ei ollut, tai jos oli niin sitä ei oltu vielä löydetty. Kiihdytin askeleitani juoksuun, sillä halusin ohittaa haaskalan nopeasti. Vatsaani kouristeli pienoinen jännitys ja epävarmuus siitä, hyväksyisikö Tähtiklaani minua Varjoklaanin päälliköksi. Olinhan vain katsonut sivusta Tihkutähden varapäällikkönä mitähän teki muille kissoille, minusta tuntui pahalta etten ollut estänyt häntä, sillä tiesin ettei hän olisi koskaan vahingoittanut minua. Olisinko voinut pitää Tähtiklaania puolustavat kissat hengissä? Mennyttä ei voinut muuttaa, minun piti vain toivoa hyväksyntää. Minttutähti. Pystyisinkö koskaan kuulemaan sitä nimenäni? Varapäällikön valinta kuitenkin olisi helppoa, kissa jonka valitsin jo kauan aikaa sitten hyväksi vaihtoehdoksi oli kuin luoto varapäällikön virkaan. Se naaras oli lämmin, hyväntahtoinen ja fiksu. Kun hänestä joskus nousisi klaanimme päällikkö, hän epäilemättä osaisi tehdä oikeat ratkaisut. Ja jos valitsisi väärin osaisi hoitaa seuraukset, mutta ensin alkaisi minun päällikkökauteni ja ajoin olla Varjoklaanin paras päällikkö. Vaikka se kuulostikin itsekkäältä ja ylimieliseltä, silti se oli tavoitteeni. Saada Varjoklaani taas kukoistamaan. Pian huomasin vahvasti merkatun rajan aivan käpälieni vierellä, seuraava askeleeni olisi Kuolonklaanin puolella. Astuin rajan yli itsevarmasti ja epäröimättä. Mieleeni Kuolonklaania ajatellessani nousi aina vain minun ja Kuolonklaanin varapäällikön Viiltokaaoksen tekemä sopimus, jota pidin edelleenkin järkevänä. Osittain toivoin törmääväni Kuolonklaanin partioon, jotta voisin selittää tilanteen ja lupani olla rajan tällä puolen, sillä jos minut ainoastaan haistettaisiin heidän reviiriltään voitaisiin minut ajatella tunkeutujaksi. kiihdytin kuitenkin tahtiani, sillä halusin olla mahdollisimman vähän aikaan vihollisklaanin vierailla mailla. Hetken päästä nenääni tulvahti erittäin voimakas Kuolonklaanin tuoksu ja tajusin kohtaavani partion. Parin ketunmitan päässä seisoi kolmen kissan suuruinen ryhmä silmät Kuolonklaanin tuttua liekkiä palaen. Vasemman puoleinen kissa oli kellanpunainen kolli, jonka toisessa takajalassa oli valkoista, silmät olivat vihreät ja katse erittäin hyökkäävän näköinen. Keskimmäinen kissa oli likaisenvalkea naaras harmain etutassuin ja korvin, tämän kuono oli myös samaa sarjaa harmaan värin kanssa. Tunnistin naaraan Jääliljaksi, olin nähnyt naaraan monesti kokoontumisessa ja hän oli myös ollut mukana kun olimme sopineet Viiltokaaoksen kanssa sopimuksemme. Minusta oli helpottavaa, että partiossa oli ainakin yksi kissa kenet tunnistin. Jääliljan vierellä seisoi lihakset kireinä suurikokoinen, valkea kolli vaaleanharmailla takajaloilla, hännänpäällä ja korvilla.
"Saisinko kuulla syyn siihen, että miksi vaeltelet reviirillämme yksinäsi?" likaisenvalkoinen naaras aloitti kylmällä äänellänsä. Räpäytin syvänsinisiä silmiäni tyynesti ja korjasin ryhtiäni.
"Olen matkalla kuukivelle hakemaan henkiäni", kerroin ja tarkastelin jokaista kissaa vuorollaan. Jäälilja nyökkäsi hitaasti.
"Tihkutähti on siis kuollut. Selvä, jatka matkaasi", Jäälilja naukaisi ja siristi silmiään hyväksyvästi. Nyökkäsin ja otin pari askelta taaksepäin ennen kuin käännyin takaisin ja jatkoin matkaani. Tunsin kuitenkin kolmikon katseen loittonevassa selässäni hetken aikaa, mutta yritin olla välittämättä. He olivat vain puolustavia omaa reviiriänsä kohtaan.
Olin saapunut korkokivien luokse ja ilta oli vasta alkanut hämärtää, joutuisin odottelemaan kuunnousemista, mutta se oli vain hyvä. Sain hetken koota ajatuksiani, sillä tiesin että kun astuisin päällikönvirkaan, ei paluuta edelliseen enää olisi.
Tassutin pilkkopimeässä vain vaistojeni varassa. Kapean tunnelin kiviset seinät hipoivat satunnaisesti viiksiäni. Haistoin kokoajan maatuneen tuoksun nenässäni. Olin maan alla ja siksi kivet tuntuivat kylmiltä tassujeni alla. Ilman kertomistakin tiesin ja tunsin sen, että tästä oli kävellyt muitakin ja sen takia ajattelin osaavani reitin. Hetken päästä lumouduin täysin. Näin luolan, jonka katossa oli reikä ja reiästä valui luolaan kalpeaa kuunvaloa. Kuitenkin luolan suurin ja kaunein valonlähde oli kuun valossa hohtava kivi, eikä ollut epäilystäkään siitä ettenkö olisi oikeassa paikassa. Muistelin Sienikarvan ohjeita ja muistelin, pitikö minun tehdä jotakin muuta ennen kuin koskisin kuonollani kuukiveen. Päädyin siihen tulokseen, että se riittäisi. Kumarruin rohkeasti kohti kiveä ja asetuin makuulle. Kun nenäni hipaisi kiven kylmää pintaa, kylmyys tuntui iskevän minuun aaltoina luihin ja ytimiin saakka. Tuntui kuin olisin pudonnut ja pudonnut kunnes kaikki pimeni ja räväytin silmäni auki. En enää ollut kuukiven luolassa vaan tassujeni alla oli pehmeä ruoho kylmän kiven sijasta. Turkkiani pöllytti lämmin tuuli. Edessäni oli suuri lauma kissoja, joista jokainen oli hailakoita. Toiset vähän enemmän ja toiset vähemmän. Tajusin, että hiljattain kuolleet kissat olivat selkeämpiä. Jokaisen minua katselevan silmäparin silmissä oli lempeä katse.
"Tervetuloa Minttusydän. Oletko valmis vastaanottamaan yhdeksän henkeäsi?" Tähtiklaanin kissat naukuivat. Huomasin pian, että jännitykseni oli tipotiessään, kaikki Tähtiklaanissa tuntui niin rauhalliselta ja oikeudenmukaiselta.
"Kyllä olen", vastasin itsevarmasti ja nyökkäsin. Tähtikissojen rivistä eteen astui lumenvalkea naaras, jonka turkkia täplitti siniharmaat laikut. Tämän silmissä oli tummansininen ja kovin viisas katse. Koko kissa oli erityisen tuttu ja säikähdin hieman nähdessäni hänet. Loistetähti näytti niin voimakkaalta ja terveeltä. Pelkäsin, että hän vihaisi minua sen takia, etten pysäyttänyt Tihkutähden toimia, mutta kun siniset katseemme kohtasivat, jostain kumman syystä tiesin tämän antaneen anteeksi.
"Tällä hengellä annan sinulle ymmärrystä. Käytä sitä ymmärtääksesi muita kissoja ja heidän mielipiteitään", Loistetähti naukaisi ja kosketti kuonollansa omaani. Turkkini pörhistyi silkasta kivusta, jonka hengen vastaanottaminen tuotti. *En osannut odottaa tuota ja vielä kahdeksan lisää?* Nyökkäsin jäykästi kiitoksena kun Loistetähti tassutti takaisin hohtavaturkkisten kissojen riviin. Nyt olisin valmistautunut seuraavaan henkeen. Seuraavaksi rivistä asteli tasaisen harmaa kolli, joka toimi mestarinani monia kuita sitten. Tuikesilmä oli myös kuolleen kumppanini isä.
"Tällä hengellä annan sinulle taidon kuunnella vanhempia. Käytä sitä siihen, että pidät huolen siitä ettei historia toista omia virheitään ja se auttaa muistamaan, että klaaninvanhimmat ovat merkityksellisiä", Tuikesilmä naukui ja kosketti minua kuonollaan. Olin jännittynyt, mutta kipu ei ollutkaan samanlaista kuin viimeksi. Tällä kertaa se aaltoili tasaisena, eikä yhtään niin voimakkaana ympäri kehoani ja tunsin vahvistuvani. Nyökkäsin lämpimästi entiselle mestarilleni. Seuraava kissa astui eteen, hän oli kovin pieni pentu, jonka turkki oli väriltään hiekanvärinen hieman tummemmilla raidoilla. Hän oli toinen Pujosulan kuolleista pojista.
"Tällä hengellä minä annan sinulle sisua, Käytä sitä vaikeista ajoista selviämiseen", Kaihopentu piipitti. Kumarruin koskettamaan pennun pientä nenää, sillä pentu ei olisi muuten ylettänyt. Kun henki oli annettu, loikki pentu toisen pennun viereen rivissä. Innokkaasti he riemuitsivat siitä, että Kaihopentu oli saanut kunnian olla seremoniassa mukana, mutta pian joku tähtikissoista rauhoitti heidät. Vedin henkeä ja valmistauduin seuraavaan kohtaamiseen. Seuraava kissa oli väriltään harmaa, en tiennyt kuka hän oli, mutta hänestä sai kovin arvokkaan vaikutelman.
"Olen Tammitähti ja tällä hengellä annan sinulle toivoa. Käytä sitä näkemään valoa pimeydessä ja sen avulla tiedät, että kaikki järjestyy aikanaan", Tammitähdeksi esittäytynyt kolli kosketti kuonoani ja valtava kipu aalto säteili kehoni lävitse. Olin tavannut pentujen tarinoissa kerrottavan Tammitähden, joka oli klaaninvanhimpien mukaan Varjoklaanin luotetuin päällikkö. Oli kunnia tavat hänet. Nyökkäsi silmät kunnioitusta sädehtien kun hän poistui takaisin muodostelmaan.
"Tällä hengellä annan sinulle anteeksiantoa. Käytä sitä antamaan anteeksi mitä hirveimmätkin teot", kuulin naaraan äänen sanovan. Seuraavaksi näin kissan jonka olin nähnyt viimeksi kauan aikaa sitten. Karpalovarjon murhasta syytetyn Kuutamosielun. Henki ei sattunut lähes ollenkaan ja pian seuraava kissa asteli jo esiin. Ruskeanharmaa kolli meripihkanvärisin silmin asteli luokseni rakastavaisen näköisenä. Viherloikka. Veljeni! Oliko hän kuollut matkoillaan erakkona? En ollut nähnyt rakkaan veljeni kasvoja kuihin. Kyynelet alkoivat vierimään poskillani. Kollin harmaanruskea häntä pyyhki ne nopealle sipaisulla pois ja naukui:
"Tällä hengellä annan sinulle epäitsekkyyttä. Käytä sitä siihen, että ajattelet muita ja annat heidän valita omat tiensä, vaikka se ei välttämättä tukisikaan klaanin hyvinvointia", kolli naukui hymyillen ja antoi hengen. Viherloikka viittasi omaan erakoitumiseensa sanoillaan, tiesin sen. Seuraava kissa oli Kyyhkylennon paras ystävä Hämylilja. Musta naaras näytti niin hyvinvoivalta.
"Tälle hengellä annan sinulle luottamusta. Käytä sitä luottaaksesi soturiesi sanaan", naaras naukui ja teki saman mitä kuusi muuta kissaa olivat jo tehneet kukin vuorollaan.
"Olen Valkokorva ja tällä hengellä annan sinulle harkintakykyä. Käytä sitä siihen, että mietit moneen kertaan mihin suostut ja sitä onko se klaanillesi hyväksi", lumenvalkoinen naaras, jonka toinen korva oli luultavasti raadeltu sanoi. Hän antoi hengen ja sen jälkeen nyökkäsin kunnioittavasti naarasta kohtaan, sillä hänestä huokui jonkinlainen arvokkuus. Enään viimeinen henki jäljellä, kuka sen mahtaisi antaa? Vaaleanharmaa naaras valkeilla laikuilla tassutti luokseni kyynel miltei silmästään vierähtäen.
"Kuohuvirta?" kuiskasin. Naaras alkoi hymyillä. Sisareni muotoili suullaan sanat 'Olen sinusta ylpeä' ja sen jälkeen aloitti lorunsa.
"Tällä hengellä annan sinulle rakkautta. Käytä sitä jokaisen Varjoklaanin kissan rakastamiseen ja hyväksymiseen", naaras naukui ja kosketti kuonollaan nenääni. Kipu oli valtava, mutta kestin sen. Kuohuvirta puski vielä lapaani ennen kuin lähti.
"Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Minttutähti. Vanhaa elämääsi ei enää ole. Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, ja Tähtiklaani nimittää sinut Varjoklaanin suojelijaksi. Puolusta sitä hyvin; pidä huolta sekä nuorista että vanhoista; kunnioita esi-isiäsi ja soturilain perinteitä; elä jokainen elämäsi ylpeästi ja arvokkaasti", Kuohuvirta naukui ja väläytti minulle vielä viimeisen hymyn.
Räväytin silmäni auki kuukiven luolassa. Kaikki oli ollut niin aidon tuntuista - tai olihan se aitoa jollakin tasolla. telin silmiäni herätäkseni kunnolla ja sitten nousin ylös. Nyt olisi vaellettava takaisin ja nimettävä uusi varapäällikkö, minun varapäällikköni. Tuntui tosiaan kuin vanha elämäni olisi pyyhitty pois ja kuin olisin saanut uuden alun. Tunsin itseni voimalliseksi ja itsevarmaksi.
Saavuin klaanin leiriin ja kävelin muutaman tervehtivän kissan ohitse. Aioin suorittaa varapäällikön valitsemis seremonian nyt ja heti. Loikkasin klaanikivelle ja katsoin hetken alas katsellen leirin maisemaa.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikivelle klaaninkokoukseen!" kajautin ilmoille kutsun Varjoklaanilaisille. Hetken päästä miltei koko Varjoklaani istuskeli aukiolla odottavaisina supisten. Vedin henkeä, sillä tiesin tämän olevan seremonia mitä ei ollut pitkään aikaan.
"Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta se voi kuulla ja hyväksyä valintani. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Rosmariiniputous", naukaisin itsevarman kuuloisena ja ylväästi taivaalle katsahtaen. Sen jälkeen sininen katseeni kääntyi Rosmariiniputoukseen.
//Rosma? Mullei oikee ollu mitää hajuu kui kirjottaa tästä, mut toivottavasti tää kelpaa :D
1583 sanaa
Kettuaskel 14.10.2018
"Haluatko sinä, että minä jään kanssasi tänne vai haluatko minun lähtevän?" Rosmariiniputous naukui hiljaisella äänellä. Vaikka naaraan ääni oli hiljainen oli se silti varma, Rosmariiniputous todella lähtisi jos pyytäisin. Nostin katseeni arasti ylös ja kohdistin sen Rosmariiniputoukseen, jonka meripihkaiset silmät hohkasivat luonnostaan rakkautta ja lämpöä.
"Tiedätkö mitä? Minä vihaisin itseäni vielä enemmän, jos särkisin sydämesi", naukaisin hiljaa ja pieni hymy nyki suupieliäni, "Joten mennään." Tassutin naaraan luokse ja katsoin tätä rakastavasti.
"Siltikään en voi olla samaa mieltä kanssasi. Tapoin hänet, olen tappaja. Inhottava ja kaikkien vihaama", naukaisin ja sinetöin asian kevyellä nyökkäyksellä. Viitoin Rosmariiniputousta matkaan. Kun tassutimme rintarinnan - kovinkin hitain askelin - kohti leiriä, kiedoin häntäni naaraan oman ympärille. Tämän luonnonvalkea turkki oli niin kovin sileää ja puhdasta, kun vilkaisin alas omaa rintaani, jonka valkea turkki oli osittain kuivuneen veren ja mudan peitossa. Muta ja hiekka olivat paakkuuntuneet turkilleni ja sotkeneet sen tyystin. En voinut astella leiriin tämän näköisenä, sillä muuten saattaisin joutua kysymysten kohteeksi. En tiennyt minkä syyn Liljahenkäys oli kertonut klaanille Tihkutähden kuolemasta, mutta jos hän oli kertonut totuuden niin minä olisin pian ulkona klaanistamme. Jos taas naaras oli valehdellut ja kertonut jonkun muun eläimen hyökänneen kimppuun saattaisi klaani luulla, että olin taistelemassa uhkaa vastaan ja suojellut Tihkutähteä. Muuten vaihtoehto oli hyvä paitsi, että silloin klaani pitäisi minua sankarina kun puolustin häntä, vaikka tosiasiassa minä olin se joka hänet oli surmannut. En kestäisi sellaista omantunnon kolkutusta. Mitä olin mennyt tekemään? Tämä päiväolisivoinut olla ihan normaali jos en olisi loukannut tassuani ja saapunut Liljahenkäyksen luokse. Parantaja naaras ei edes ollut kysynyt halusinko kuulla totuutta. Tietenkin halusin. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että Tihkutähti oli ansainnut kohtalonsa. Syyllisyys tulisi kaivertamaan minua lopun ikääni. Pysähdyin äkkiseltään ja katsahdin synkästi Rosmariiniputoukseen.
"En voi mennä leiriin tämän näköisenä ilman taustatarinaa tai peseytymistä. Ikävä kyllä en haluaisi nuolla itseäni puhtaaksi Tihkutähden verestä, joten meidän on ehkä pakko kääntyä takaisin ja käydä peseytymässä purolla."
//Rosma?
307 sanaa
Rosmariiniputous 14.10.2018
"Hyvä on. Täällä aivan lähettyvillä on pieni lampi, voit puhdistautua siellä", naukaisin ja kaarsin kyseiseen suuntaan vastausta odottamatta, mutta pysyin kuitenkin rakkaani rinnalla. Kettuaskeleen eteenpäin vievät askeleet olivat raskaita ja hän näytti nyt vielä heikommalta. Hän tiesi, että hän joutuisi kohtaamaan klaantoveriensa katseet. Lammen vesikään ei pakosti huuhtelisi kaikkea verta pois, sillä osa kirkkaanpunaisesta verestä oli ehtinyt tarrautua kollin karvoihin. Mutta tiesin jo tuossa hetkessä, että mitä ikinä Kettuaskeleelle tapahtui ja mitä klaanitoverimme ajattelivat, minä tulisin suojelemaan kumppaniani. Hän ei ollut murhaaja ja jokainen joka epäili sitä ei tietänyt kuka Kettuaskel oli. Kumppanini veressä saattoi virrata Tihkutähden veri, mutta minunkin veressäni virtasi Kylmähenkäyksen. Vaikkei isäni ollut varsinaisesti murhannut ketään, hän oli tehnyt tarpeeksi pahoja tekoja kuuluakseen ilkeiden kissojen listaan. Minun ja Kettuaskeleen suonissa virtasi pahan kissan veri, mutta me olimme kummatkin todisteita siitä, että vanhempien menneisyydestä huolimatta kissa pystyi itse valitsemaan millainen kissa olisi.
"Tulehan, pystyt seisomaan lammessa niin että vatsakarvasi hipovat pintaa", ohjeistin ja laskin etukäpäläni viileään veteen. Kettuaskel teki niin perässäni ja tassuttelimme rinnakkain lammen syvimmän kohtaan. Sitten kumppanini alkoi pestä punertavanruskeita karvojaan ja seurasin ilmeettömänä, kuinka paksut veriklöntit rikkoivat lammen tasaisen pinnan ja katosivat sitten kirkkaansinisen veden syvyyksiin. Kun kumppanini pesi itseään, katseeni laski hetkeksi veden pintaan ja seurasin, kuinka kuvajaiseni rakentui siihen. Silmäni olivat turvonneet ja punertuneet samalla, ja tuijottaessani kuvajaiseni silmiä pystyin näkemään pelon, surun ja huolen. Poskeni olivat kyynelien jäljiltä kosteat ja suuni oli laskeutunut taas alistettuun irvistykseen. Näytin aivan hirviöltä. Minua alkoi nolostuttaa, että olin kohdannut Kettuaskeleen ja kertonut rakastavani häntä tälläisenä. Vetäisin syvään henkeä ja tukahdutin uusien kyynelien tulon nopeasti. Sitten aloin pyyhkiä märkiä poskiani ja suljin silmäni, jotta ne saisivat hieman lepoa kaiken itkemisen jälkeen.
"Rosmariiniputous?"
Avasin meripihkaiset silmäni hitaasti kun Kettuaskeleen ääni kantautui korviini. Kohtasin kumppanini sähkönsinisen katseen ja se rakkauden liekki, jonka omistin tuota kollia kohtaan, alkoi palaa niin vahvasti, että koko rintani tuntui olevan liekeissä. Kasvoilleni nousi lämmin hymy, juuri se sama hymy jonka olin suonut Kettuaskeleelle monia kuita sitten sillä kävelyllä, jolla olimme tunnustaneet rakastavamme toisiamme. Kun tuijotin komeaa kollia, kiitin Tähtiklaania mielessäni kaikesta siitä mitä minulla oli. Olin menettänyt miltein koko perheeni, mutta olin saanut myös upeita kissoja elämääni. Olin saanut vahvan emoni Liljahenkäyksen, uskollisen bestikseni Varpusliidon ja Kettuaskeleen, kumppanini. En voinut kuvitella elämääni ilman Kettuaskelta enkä voinut kuvitella vihaavani häntä. Tämän kaiken keskellä en silti voinut vihata kumppaniani vaikka hän oli vienyt isältään hengen.
"Onko kaikki hyvin?" Kettuaskel kysyi ja otti epäröivän askeleen eteenpäin. Tuijotin kumppaniani ja kaikkien tunnevyöryjen alta sain sanottua neljä sanaa:
"Minä rakastan sinua. Aina."
Sitten astuin eteenpäin ja laskin pääni kumppanini olkapäälle, hengittäen kollin turvallista tuoksua sieraimiini. Veren hapan haju osui myös nenääni, mutta se ei haitannut minua. Painoin kuonoani vielä hetken Kettuaskeleen punertavanruskeaa turkkia vasten, mutta lopulta pakottauduin perääntymään.
"Tule, meidän täytyy palata leiriin. Me emme palaa vanhaan Varjoklaaniin, vaan me saavumme uuteen Varjoklaaniin", kuiskasin ja tassuttelin pois lammesta, ravistellen turkkini nopeasti kuivaksi. Jäin odottamaan, että Kettuaskel puhdistaisi turkkinsa loppuun ja palaisi kanssani Varjoklaaniin leiriin, missä uusi aika oli alkamassa.
//Kettu?
//490 sanaa
Kettuaskel 14.10.2018
"Tule, meidän täytyy palata leiriin. Me emme palaa vanhaan Varjoklaaniin, vaan me saavumme uuteen Varjoklaaniin", kuulin Rosmariiniputouksen kuiskaavan. Totta, vanhan ja pilaantuneen Varjoklaanin ajat olivat ohi ja pian se alkaisi taas kukoistaa. Varjoklaani oli ollut tarinoiden mukaan aina kunnianhimoinen ja asiansa salassa pitävä, muttei kuitenkaan murhanhimoinen. Nyt alkaisi uusi aikakausi keskuudessamme, valon aikakausi. Heiluttelin vielä tassujani vedessä ja näin kuinka veren tummunut kuiva väri katosi hiljalleen turkiltani. Tiesin, että minun olisi käytävä tapaamassa Liljahenkäystä haavojeni vuoksi ja samalla voisin vaihtaa sanasen parantajaoppilaan kanssa. Kun olin saanut turkkini miltei kokonaan puhtaaksi lähdin tassuttamaan rantaan. Kuivuneet kaislat heilahtelivat tuulessa aivan lammen reunalla, oikeastaan lampi oli enemmänkin puhdas ja vetinen suo. Kun astuin kuivalle maalle ravistelin turkkiani, sillä en halunnut paleltua veden takia. Jos sairastuisin oikein kunnolla joutuisin viettämään aikaani parantajan pesässä, eikä minua huvittanut nähdä kissaa, joka tiesi syyllisyyteni johonkin kauheaan. Tassuttelin Rosmariiniputouksen pienen hahmon viereen ja lähdimme etenemään taas kohti leiriä.
"Minäkin rakastan sinua", naukaisin ja väläytin tutun vinon hymyni, joka ylettyi silmiini asti. Rosmariiniputous hymyili minulle takaisin. Naaraan hymy oli jotain niin kaunista, Rosmariiniputous oli lahja Tähtiklaanilta.
"Minkäköhänlainen tämä uusi Varjoklaani on? Elämäni aikana olen tottunut vain tähän yhteen vanhaan", mietiskelin ääneen ja vilkaisin vierelläni olevaa naarasta, "Luultavasti paljon parempi ainakin."
//Rosma?
201 sanaa
Rosmariiniputous 14.10.2018
"Uusi Varjoklaani on vielä suuri kysymysmerkki kaikille, mutta minä tiedän jo, että se on paljon parempi kuin vanha Varjoklaani. Minttusydämestä tulee erinomainen päällikkö Varjoklaanille enkä malta odottaa, että tulevaisuudessa syntyvät pennut saavat kerrankin mahdollisuuden ihailla hyväsydämistä päällikköä ja toivoa, että heistä kasvaisi samanlaisia vanhempana", naukaisin Kettuaskeleelle ja käänsin meripihkaisen katseeni suoraan leiriin sisäänkäyntiin, joka sijaitsi edessämme. Jotenkin tuntui niin oudolta ajatella, että kaikki se tuska oli nyt poissa. Varjoklaani oli vapaa Tihkutähden vallasta ja Tähtiklaaniin uskoivat saivat nyt uskoa ilman pelkoa uskonsa julkisesta mainitsemisesta.
Sukelsin kumppanini rinnalla leiriin ja lähdimme marssimaan parantajan pesää kohti. Klaanitoverien katseet kääntyivät minuun ja silmäkulmastani huomasin Varpusliidon ja Luomavirran hämmentyneet katseet. Vetäisin syvään henkeä ja pysähdyin parantajan pesän edustalla. Kohdistin meripihkaisen katseen Kettuaskeleen sähkönsinisiin silmiin ja näin niissä vieläkin sitä tuskaa, minkä olin nähnyt kumppanini silmissä haaskalassa.
"Minun kannattaa varmaan jäädä ulkopuolelle. Nähdään myöhemmin", naukaisin tyynesti Kettuaskeleelle ja nuolaisin nopeasti tuon poskea. Kettuaskel nyökäytti hitaasti päätään ja sukelsi parantajan pesään raskaasti huokaisten. Samaan aikaan pesästä astui ulos Minttusydän. Varapäällikkö näytti aivan murtuneelta ja syystäkin, hänen kumppaninsa oli menehtynyt. Mutta nyt hänestä tuli varapäällikkö.
"Olen niin pahoillani kaikesta. En voi edes kuvitella millaista tämä on ollut sinulle", aloitin varovaisesti ja räpäytin myötätuntoisesti meripihkaisia silmiäni Varjoklaanin seuraavalle päällikölle. Hänestä tulisi niin hyvä päällikkö tälle klaanille.
//Minttu?
//208 sanaa
Kettuaskel 16.10.2018
Katsoin Liljahenkäyksen harmaan hahmon perään, joka kiirehti yrttitukot suussaan Kanervakuun perässä. Olin kuullut jotakin kovinkin sykähdyttävää Liljahenkäyksen suusta juuri ennen kun Kanervakuu oli saapunut pesään ilmoittamaan alkaneesta synnytyksestä. Miten niin minä en ollut se joka aiheutti Tihkutähden viimeisen hengen menetyksen? Kenen takia sitten kolli menetti viimeisen henkensä? Sen oli pakko olla joku Liljahenkäyksen lähipiiristä tai jopa itse parantajaoppilas, koska naaras tiesi. Rosmariiniputousta en todellakaan epäillyt, enkä Minttusydäntä olihan Tihkutähti ollut hänen pitkäaikainen kumppaninsa. Ainoat vaihtoehtoni olivat Liljahenkäys ja Sienikarva, sillä heillä kummallakin oli jotakin hampaankolossa Tihkutähteä vastaan - ei sillä, etteikö muilla olisi, mutta olihan Loistetähti heille läheinen kissa. Pudistin päätäni ja asteli pois tyhjästä pesästä. Ilta-aurinko sokaisi silmäni oranssilla valollaan, mutta silti huomasin pesän vieressä toisillensa juttelevat Minttusydämen ja Sienikarvan. Tähystin leirin nopeasti sähkönsinisellä katseellani, jonka olin perinyt juuri kuolleelta päälliköltämme, ja huomasin Rosmariiniputouksen tassuttavan minua vastaan. Tämän meripihkaiset silmät loistivat kauniina auringon viimeisessä valossa.
"Kuulitko jo, että Orkideapolku alkoi synnyttää?" kumppanini kysyi rakastamallani äänellä. Nyökkäsin hymyillen. Oli varmasti Valvehengen ja Orkideapolun onnenpäivä. Ajatukseni karkasivat jo kauas tulevaisuuteen, missä näin minut ja Rosmariiniputouksen omien pienten pentujemme vierellä. Yksi pennuista omasi punaruskean turkkini ja toinen Rosmariiniputouksen luonnonvalkean. Kolmas pennuistamme oli kuin kopio isoemostani Kyyhkylennosta. Kasvoilleni nousi lämmin hymy kun havahdin todellisuuteen.
"Menisimmekö huomenna katsomaan heitä? Saattaisimme ehtiä näkemään ainakin yhden pennun silmien avauksen", kysyin Rosmariiniputoukselta samalla kun tassutimme kohti puolillaan olevaa soturienpesää.
"Menisin mielelläni katsomaan heitä", naaras hymyili laskevan auringon kanssa kilpaa sädehtien.
Avasin silmäni. Olin herännyt lehtisateisen aamun viileään ilmaan. Rosmariiniputous oli käpertynyt kiinni kylkeeni, enkä millään olisi tohtinut liikkua, sillä pelkäsin herättäväni hänet. Kuitenkin Tähtiklaani päätti toisin, sillä pian Risasiipi kutsui minut aamun varhaiseen partioon hänen, Valvehengen ja Sirrisiiven kanssa. Nousin varoen kumppanini vierestä ja siirsin sammaleni osittain tämän tueksi, jotta hän ei huomaisimuutosta. Loikin varovasti nukkuvien kissojen yli Risasiiven luokse ja vilkaisin harmaata taivasta. Muu partio oli jo valmiina lähtöön, joten pahoittelin pikaisesti heille sitä, että he joutuivat odottamaan.
Kun partio oli kulkenut hetken aikaa käännyin klaanimme tuoreimman isän Valvehengen puoleen. Sinertävänharmaan kollin korva lerpatti puolitangossa, joka ei kyseisellä kissalla ollut ollenkaan omituista.
"Onnea. Jos sinua ei yhtään häiritse niin haluaisin kysyä, miltä tuntuu olla isä?" kysyin kohteliaasti hymähtäen ja räpäytin silmiäni. Valvehenki kääntyi puoleeni onnellisen näköisenä.
"Ihan mahtavalta! Olemme Orkideapolun kanssa niin onnellisia, pentummekin ovat kovinkin kauniita", kolli iloitsi hymy kasvoillaan. Minäkin haluaisin pentuja, haluaisin olla heille se isä, jota minulla ei koskaan sen kummemmin ollut. Rosmariiniputouksen ja minun pentuni saisivat kasvaa uudessa Varjoklaanissa onnellisina ja turvallisessa ympäristössä. Valvehengen oli varmasti vaikea jättää pentunsa partioon lähteäkseen.
"Varmasti. Tulemme tänään katsomaan Rosmariiniputouksen kanssa pentujanne", kerroin ja kiristin hieman tahtia jottemme jäisi jälkeen partiota johtavasta Risasiivestä tai tämän rinnalla askeltavasta Sirrisiivestä.
"Oletteko te Rosmariiniputouksen kanssa suunnitelleet pentuja?" Valvehenki kysyi varovasti ja katsahti sinisillä silmillään. Naurahdin ystävällisesti ja kasvoilleni piirtyi toiveikas ilme.
"Emme me ole vielä miettineet, mutta joskus", kerroin kolli soturille. Tämä nyökkäsi ja jatkoimme matkaa partion perässä.
Partion palattua leiriin, osa karvoistani oli saanut valkean huurrepeitteen. Se oli kuitenkin jo sulamassa sillä aurinko oli jo noussut ja alkanut lämmittää ilmaa. Rosmariiniputous oli nautiskelemassa auringon läikässä tuoretta hiirtä, silloin kun loikin tämän luokse.
"Huomenta Rosmariiniputous", tervehdin, "Minun täytyy käydä vielä pikaisesti Lehmustassun luona, sen jälkeen voimme ottaa suunnan kohti pentutarhaa. Ole valmiina." Lähdin tassuttamaan kohti klaaninvanhinten pesää, jonne olin juuri nähnyt Lehmustassun katoavan hiirensappea mukanaan. Ilmeisesti naaras oli saanut tehtäväkseen punkkienpoiston. Sukelsin sisälle pesään ja tervehdin pesässä olijoita lämpimästi.
"Lehmustassu, tulin vain ilmoittamaan iltapäivän harjoituksista", naukaisin ja kun olin saanut tehtäväni hoidettua lähdin palaamaan kumppanini luokse, joka oli jo valmiina lähtöön.
//Rosma?
572 sanaa
Rosmariiniputous 13.10.2018
Jäin katsomaan hieman hämmentyneenä kuinka Varpusliito nousi ylös ja lähti parantajan pesään niin äkkinäisesti, että minä en ehtinyt kysyä yhtäkään kysymystä. Vielä oudompaa oli se, että hän oli väittänyt voivansa huonosti vaikka äsken hän oli ollut täynnä energiaa. Kohautin lopulta olkiani ja annoin meripihkaisen katseeni kääntyä muualle kun Varpusliito sukelsi parantajan pesään.
"Rosmariiniputous!"
Käänsin kasvoni salamannopeasti ympäri tunnistaessani Minttusydämen äänen. Punertavanruskea naaras tassutteli minua kohti sama lämmin hymy kasvoillaan loistaen joka sai hymyn nousemaan omille kasvoillenikin. Tervehdin varapäällikköä kohteliaasti pään nyökäytyksellä ja jäin odottamaan hänen asiaansa.
"Ajattelin lähettää rajapartion liikkeelle ja kysyin jos sinä tahtoisit lähteä johtamaan", Minttusydän kysyi.
"Toki, minulla ei ole muutakaan tekemistä. Onko partioon lähtevät kissat jo tiedossa?" varmistin.
"Okaliekki, Kyyhkylento ja Sarasydän ovat ilmoittautuneet tulevansa mukaan. Teidän ei tarvitse kiertää Myrskyklaanin rajaa koska siellä on ollut todella rauhallista viime aikoina ja voitte jättää halutessasi Nelipuutkin välistä, sillä sielläkin on ollut rauhallista", Minttusydän ohjeisti ja heilautti sitten häntäänsä merkiksi, että voisin lähteä. Kumarsin hyvälle ystävälleni kunnioittavasti ja lähdin sitten marssimaan leirin uloskäyntiä kohti jonka edustalla partioon lähtevät kissat seisoivatkin. Olin todella tyytyväinen partiostani koska jokainen kissa oli minulle jokseenkin tuttu ja he olivat ystävällisiä kissoja. Kyyhkylento ja Okaliekki olivat itseasiassa Minttusydämen vanhemmat, joten olin vaihtanut heidän kanssaan sanan tai pari ja Sarasydälle olin jutellut useasti ja hän oli minulle selvä ystävä. Saapuessani kolmikon luokse nyökäytin jokaiselle kohteliaasti päätäni ja lähdin sitten ohjaamaan partiota ulos leiristä.
"Mitkä rajat kierrämme?" Okaliekki kysyi juuri kun olimme sukeltamassa leirin uloskäyntiin ja sen kautta metsään.
"Kierrämme vain Kuolonklaanin rajalla, Myrskyklaanin rajalla ja Nelipuilla on ollut kuulemma hyvin rauhallista", vastasin lyhyesti Okaliekille ja sukelsin ensimmäisemä pimeään piikkihernetunneliin, joka vei ulos leiristä. Partio seurasi perässä ja metsään päästyämme otimme suunnaksi Kuolonklaanin rajan.
"Palataan leiriin, olemme kiertäneet rajan ja asettaneet hajumerkkimme", ilmoitin partiolle kun olimme saapumassa Nelipuun lähettyville ja kaarsin jyrkästi takaisin Varjoklaanin reviiriä kohti. Kuolonklaanin rajalla oli ollut yllättävän rauhallista eivätkä kuolonklaanilaiset olleet asettaneet rajojaan yhtään lähemmäs Varjoklaanin reviiriä. Heitin nopean silmäyksen Kuolonklaanin reviiriin ja irvistin halveksuvasti. Toivottavasti Mäyräraita ja Utukyynel nauttivat ajastaan siellä Kylmähenkäyksen kanssa.
Kun olimme päässeet jo niin kauas Kuolonklaanin rajasta, että heidän hajumerkkinsä olivat kadonneet kokonaan, kuonooni alkoi tarttua eräs haju, joka kuului minulle tärkeälle kissalle. Haistelin ilmaa vielä hetken aikaa epäröivästi, mutta tajusin nopeasti tunmistavani tuon tuoksun missä tahansa. Se oli Liljahenkäys.
"Okaliekki, johdata partio leiriin. Taisin saada vainun jostain saaliseläimestä", valehtelin sulavasti ja nyökäytin päätäni kellanpunaiselle kollille merkiksi jatkaa matkaa. Okaliekki nyökäytti päätään ja lähti marssimaan leiriä kohti Kyyhkylennon ja Sarasydämen kanssa. Jäin odottamaan, että partio oli kadonnut näkökulmastani, jonka jälkeen lähdin jäljittämään Liljahenkäystä. En ollut kovin taitava jäljittäjä, mutta jos kyseessä oli emoni tuore tuoksu, löytäisin kyllä hänet. Pujottelin tiheiden aluskasvillisuustiheikköjen läpi ja lopulta tupsahdin suureelle aukiolle, joka näytti hieman masentavalta. Mutta se ei ollut todellakaan järkyttävin asia edessäni.
Liljahenkäys seisoi keskellä aukiota ja tuijotti edessään makavaa Tihkutähden velttoa ruumista, joka oli kirkkaanpunaisen veren peitossa. Päällikön sähkönsiniset silmät olivat puoliksi sulkeutuneet ja tuijottivat jonnekin kaukaisuuteen. Mutta suurin yllätys oli se, että pystyin haistamaan myös Kettuaskeleen hajun, joka oli kadonnut jo hieman ilmaan. Hänen hajunsa vei Varjoklaanin reviirin syrjimpään osaan ja aloin hermostua. Miksi Kettuaskel olisi sinne mennyt? Käännyin hämmentyneenä katsomaan Liljahenkäystä, joka vain tuijotti minua ilmeettömänä.
"Liljahenkäys? Mitä on tapahtunut? Missä Kettuaskel on? Onko Tihkutähti kunnossa?" Kaikki kysymykset vain tulvivat suustani enkä uskonut, että emoni vastaisi yhteenkään niistä tällä hetkellä.
//Lilja?
//543 sanaa
Liljahenkäys 13.10.2018
Outo tunne sai minut valpastumaan. Tiesin, että jotakin oli parhaillaan tapahtumassa. Ja siksi minun olisi nyt mentävä ja jätettävä Varpusliidon asia myöhemmälle, vaikka se tuntui sinä hetkenä kovin väärältä, sillä olihan kolli tullut varta vasten pyytämään minun apuani. Nyt oli kuitenkin pakko, mutta uskoin kuitenkin että Varpusliito kyllä ymmärtäisi syyn vielä jonakin päivänä. Ainakin toivoin niin. Ystävän pulaan jättäminen ei ollut yhtään minun tapaistani, mutta maailma karaisi lempeimmänkin kissan luonnetta.
"Muistin juuri, että minun on hoidettava yksi juttu, mutta lupaan auttaa sinua ongelmassasi heti kun palaan", nau'uin Varpusliidolle kiireesti ja loikkasin alas kannon päältä. Kosketin nopeasti soturin kuonoa omallani ja lähdin sitten juoksemaan syvemmälle metsään vailla määränpäätä. "Palaa leiriin jo edeltä! Tulen pian!" huikkasin vielä lapani ylitse aukiolle yksinään jääneelle kollille ja kiihdytin sitten vauhtiani. Outo tunne sisälläni vain voimistui.
Saavuin pienen aukion reunalle. Aukion keskellä kaksi kissaa otti keskenään yhteen: Kettuaskel ja klaanin päällikkö Tihkutähti. Hurja mouruna ja sähinä täytti pääni ja näin enää vain kaksi kollia, jotka jakelivat toisilleen iskuja vuoron perään. Huomasin kuitenkin, että flunssan heikentämä Tihkutähti oli jäämässä pahasti alakynteen. Tiesin että tämä tulisi olemaan kunniattoman soturin tuhonpäivä. Paha saisi viimein palkkansa ja rauha palaisi klaaniin.
Taistelu tuntui kestävän ikuisuuksia. Vihdoin ja viimein Kettuaskel sai kaadettua Tihkutähden maahan, ja silloin aika tuntui pysähtyvän. Päällikkö hengitti hyvin vaivalloisen näköisesti ja hän vuoti runsaasti verta. Olin varma, ettei hän tulisi kestämään enää Kettuaskelen viimeistä iskua. Sellaista ei kuitenkaan tullut. Jokin sai Kettuaskelen perääntymään. Silloin hän näki minut ja näytti kauhistuvan entisestään, jos vain oli mahdollista.
"Minä... minä... ethän...", sanat tuntuivat takertuneen nuoren soturin kurkkuun. Hän oli yltäpäältä veressä, enkä osannut sanoa oliko suurinosa siitä hänen vai Tihkutähden. "Kerro klaanille, että se oli kettu. Tai sitten kerro totuus. Ihan sama. Minun on mentävä." Tummanpunaruskea kolli käännähti kannoillaan ja juoksi pois. Hänen jälkeensä jäivät veriset tassunjäljet, jotka johtivat syvälle metsän uumeniin. Ja sitten soturi olikin jo kadonnut näkymättömiini.
Tihkutähden sähkönsiniset silmät olivat raollaan. Verinoro valui hänen huuliensa välistä ja kyljet kohoilivat vielä heikosti. Yhtäkkiä hän jähmettyi paikoilleen. Hengitys lakkasi kokonaan ja tuli aivan hiljaista. Oliko Tihkutähti menettänyt kaksi viimeistä henkeään vai onnistuiko Kettuaskel viemään vain toisen niistä? En tiennyt, mutta joka tapauksessa minun olisi vietävä hänet takaisin leiriin ja Minttusydämen olisi viimein aika hakea yhdeksän henkeään ja nousta klaanin uudeksi päälliköksi. Minttusydän oli pohjimmiltaan hyvä kissa, joten uskoin, että hän saisi taas Varjoklaanin asiat järjestykseen ja klaanin nousemaan ylös pohjalta.
Havahduin kuullessani lähestyviä askelia. Rosmariiniputouksen siro hahmo ilmestyi esiin metsän hämystä. Oliko hänkin nähnyt saman kuin minä? Tiesikö hän, että Kettuaskel oli surmannut - no, ainakin osittain, jos ei kokonaan - Tihkutähden?
"Liljahenkäys? Mitä on tapahtunut? Missä Kettuaskel on? Onko Tihkutähti kunnossa?" Rosmariiniputous näytti hyvin järkyttyneeltä, mutta hän taisi itsekin tietää, ettei minulla ollut sillä hetkellä vastauksia annettavanani. Se kaikki, mitä oli tapahtunut vain muutama hetki sitten, tulisi jäämään ainoastaan minun ja Kettuaskelen väliseksi salaisuudeksi, ellei kolli itse päättäisi kertoa klaanille tappaneensa Tihkutähden. Parantajana minulla oli vaitiolovelvollisuus - ainakin silloin, kun minä itse niin halusin olevan, ja tämä oli juuri sellainen tilanne.
Sanaakaan sanomatta ryhdyin nostamaan Tihkutähden hervottomaksi valahtanutta ruumista selkääni. Rosmariiniputous kiiruhti avukseni ja kannoimme painavan kollinkörilään yhteisvoimin aina leiriin saakka. Käskin Rosmariiniputousta ilmoittamaan tapahtuneesta Minttusydämelle sillä välin kun minä raahasin yksinäni Tihkutähden ruhon pesääni. Onnekseni Sienikarva ei ollut sillä hetkellä paikalla. Hän olisi saattanut järkättyä kuullessaan, mitä olin aikeissa tehdä.
Yhtäkkiä Tihkutähti haukkasi henkeä. Laskin soturin maahan ja jäin tuijottamaan häntä murhanhimoinen katse silmissäni. Siinä hän vihdoin oli, avuttomana kuin vastasyntynyt pentu, joka kutsui hädissään emoaan. No, Tihkutähden emo ei tulisi pääsemään paikalle sattuneesta syystä, kuten esimerkiksi vaikkapa siksi, että hän oli raakalaismaisesti murhannut tämän ja muutaman muunkin klaanitoverini?
"Palaan pian", kehräsin ehkä jopa hieman liioitellun leperrellen. Astelin varastolle ja siirsin varovasti tassullani paksun lehden päälle pari punaista marjaa. Tartuin lehden reunasta hampaillani ja kannoin sen Tihkutähden luokse, joka yritti vakavista vammoistaan huolimatta nousta istumaan. "Ota ihan rauhallisesti", sanoin ja painoin kollin pään hellästi takaisin maahan. Päällikkö ei jaksanut panna vastaan. "Tässä, syö nämä. Ne antavat sinulle voimia." Työnsin marjoja lähemmäksi kollia käyden hetki hetkeltä kärsimättömämmäksi.
Tihkutähti nosti päätään kovin hankalan näköisesti ja lipaisi marjat suuhunsa. Sitten ilman mitään varoitusta hän alkoi sätkiä. Hänen suustaan tuli valkoista vaahtoa ja sähkönsiniset silmät olivat levinneet niin ammolle, että sinistä kehystävä valkoinen rengas näkyi. Tyytyväinen virne nousi kasvoilleni. Päällikkö kohdisti vielä viimeisen kerran apua anovan katseensa minuun, ennen kuin hän rojahti maahan ja oli poissa. Varjoklaanin hirmuhallitsia oli vihdoin kuollut ja aikoinani tehty virhe oikaistu. Olin viimein vapaa!
//R.I.P. Tihkutähti.
//724 sanaa.
Rosmariiniputous 13.10.2018
Sukelsin Liljahenkäyksen rinnalla leiriin ja puuskahdin turhautuneena, kun Tihkutähden raskas ruumis sai selkäni ulvomaan väsymyksestä. Olin vieläkin täysin shokissa päällikön tilasta ja kaikesta, mitä olin nähnyt metsässä. Tihkutähden veltto, veren peitossa oleva ruumis, rakkaan emoni pelästyneen katseen huomattuaan minut. Tulisin ikuisesti muistamaan sen hetken, kun näin sen kissan, jota vihasin kaikkein eniten heti Kylmähenkäyksen jälkeen, kuolleena, ehkä jopa lopullisesti. En tiennyt vielä kuinka monta henkeä Tihkutähdellä oli jäljellä ja kuinka monta henkeä hän oli menettänyt taistelussa mitä ikinä vastaan hän oli taistellutkaan. Minä tiesin kyllä, ettei kyseessä olisi Liljahenkäys, mutta kuka sen sitten oli tehnyt?
"Kerro Minttusydämelle tästä", Liljahenkäys käski tiukasti ja ohjeisti minua heittämään Tihkutähden ruumiin selkäänsä. Kun sain sen tehtyä, parantajaoppilas ei jäänyt heittämään minulle minkäänlaista hymyä tai hyvästelyä, vaan hän lähti suorastaan juoksemaan parantajan pesän kohti. Jäin tuijottamaan emoni perään hetkeksi, mutta käännyin pian ympäri ja lähdin juoksemaan Minttusydämeä kohti joka makoili yksin leirin laitamilla. Varapäällikkö suki turkkiaan keskittyneesti, mutta minut huomattuaan hän asettui istuma-asentoon. Vetäisin syvään henkeä ja tassuttelin hännänmitan päähän naaraasta. Sydämeni sykki tuhatta ja sataa rintaani vastaan ja käpäläni käskivät minua etsimään Kettuaskel. Tämä pitäisi kuitenkin hoitaa ensimmäisenä.
"Tihkutähti on parantajan pesässä, jokin hyökkäsi hänen kimppuunsa metsässä ja hän on pahasti haavoittunut. Liljahenkäys meni hoitamaan häntä, mutta hän näytti olevan todella huonossa kunnossa", selitin raskaat uutiset hiljaisella, miltein kuiskaavalla äänellä. Minttusydämen kasvot tyhjenivät ja hän lopetti heti turkkinsa sukimisen. En oikein tiennyt miten naaras reagoisi uutisiin, mutta tällä hetkellä en välittänyt siitä. Halusin vain löytää kumppanini.
"Olen todella pahoillani, mutta minun täytyy lähteä", sain kakistettua suustani paniikin ja pelon vallassa ja ponnistin hetkeäkään odottamatta juoksuun ulos leiristä. Metsään saavuttuani suunnistin heti Varjoklaanin syrjäisimpään osaan. Minä tunsin kyllä Kettuaskeleen ja tiesin, että jos hän haluaisi päästä kauas klaanitovereistaan, hän menisi haaskalan lähettyville. Täten kiristin vielä tahtiani ja liidin Varjoklaanin haisevien suoalueiden läpi. Kyyneleet yrittivät puskea läpi ja muutama hopeinen kyynel onnistui pääsemään poskelleni. Olin niin peloissani, kaikki tuntui tapahtuvan samassa silmänräpäyksessä. Tihkutähden joutuminen parantajan pesälle, Liljahenkäyksen outo käytös ja Kettuaskeleen katoaminen.
"Kettuaskel?" aloin huhuilla kumppanini nimeä kun saavuin haaskalaan. Soturin tuoksu oli nyt tuore ja vahva joten kolli oli varmasti lähellä. Sain pian vainun kumppanistani ja lähdin seuraamaan sitä. Sukelsin erään aluskasvillisuustiheikön läpi ja siinä hän oli. Kettuaskel seisoi pienellä aukiolla selkä minuun päin. Hän vaikutti olevan niin omissa maailmoissaan ettei hän edes kuullut tai haistanut minua. Otin hitaasti askeleen eteenpäin ja vetäisin syvään henkeä.
"Kettuaskel?"
Kettuaskel säpsähti ja kääntyi ympäri. Hänen silmänsä suurenivat kaksinkertaisiksi minut nähtyään ja paniikki valtasi hänen kasvonsa. Otin uudestaan askeleen eteenpäin ja nostin kasvoilleni toiveikkaan hymyn.
"Pyydän Kettuaskel, älä lähde. Olen jo tarpeeksi peloissani sinusta", kuiskasin ja tuijotin meripihkaisilla silmilläni suoraan kumppanini sähkönsinisiin silmiin, "minä tahdon vain tietää mitä Tihkutähdelle on tapahtunut? Haistoin sinun hajusi jotka olivat vieneet pois aukiolta ja uskon, että sinä näit mikä hyökkäsi hänen kimppuunsa. Minä lupaan, että en kerro kenellekään. Ja sinä kyllä tiedät syvällä sydämessäsi että minä en ikinä petä lupauksiani."
//Kettu?
//477 sanaa
Kettuaskel 13.10.2018
"Pyydän Kettuaskel, älä lähde. Olen jo tarpeeksi huolissani sinusta. Minä tahdon vain tietää mitä Tihkutähdelle on tapahtunut? Haistoin sinun hajusi jotka olivat vieneet pois aukiolta ja uskon, että sinä näit mikä hyökkäsi hänen kimppuunsa. Minä lupaan, että en kerro kenellekään. Ja sinä kyllä tiedät syvällä sydämessäsi että minä en ikinä petä lupauksiani", Rosmariiniputous naukui samalla kun katsoi minua suoraan silmiin lempeyden täyttämin meripihkaisin silmin. Käänsin katseeni nopeasti pois, sillä en kestänyt katsoa tuota ihanaa naarasta, jonka olin juuri teoillani menettänyt. Minua ei haitannut, vaikka Rosmariiniputous inhoaisi ja vihaisi minua sen jälkeen mitä sanoisin, sillä se olisi hänen hyväkseen. Hän ei vain välttämättä tajunnut sitä itse. Olin vaarallinen ja iljettävä murhaaja. Minä kuuluin Pimeyden metsään, en ansaitsisi pelastusta.
"Jos haluat kerran tosiaan tietää", naukaisin tunteettomasti, minun oli pidettävä hänet kaukana minusta, "Se oli kissa. Punaruskea. Tihkutähden sukulainen." Sisimmässäni pelko oli päälimmäinen tunne, mutta en antanut sen näkyä. Rosmariiniputouksen silmät laajenivat samalla kun odotin tämän reaktiota. Hän sisäisti asiaa.
"Niin juuri. Minä. Tapoin. Hänet", henkäisin onnettomana. Nousin seisomaan ja suin turkkiani, joka oli osittain veren peitossa. Nostin sähkönsinisen katseeni varovasti ylös, mutta katsoin kumppanini ohi. Tämän takana oli männynneulasista rakentunut matto, jonka yläpuolella huojui männyn suuret, mahtipontiset oksat. Kohdistin katseeni takaisin Rosmariiniputoukseen.
"Emme voi enää olla yhdessä tämän jälkeen, veisin sinut vain mukanani Pimeyden metsään, etkä sinä sitä tosiaan ole ansainnut", selitin synkästi ja huokaisin. Tassutin Rosmariiniputouksen luokse ja nuolaisin tämän päälakea. *Voi kuinka rakastankin sinua.* Käännyin pois ja astelin pienen välimatkan päähän sen vuoksi, että jos Rosmariiniputous halusi olla kaukana minusta. Katsoin surullisin silmin naaraaseen, jonka voima piti minut onnellisena. Tiesin mitä hän sanoisi - oikeastaan minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko hän järkyttyisi ja alkaisi vihaamaan minua, tai sitten hän väittäisi etten olisi haitaksi hänelle. Minut laskettiin murhaajaksi, olin riistänyt kissan hengen. Murhaajat olivat aina vaaraksi, enkä halunnut asettaa häntä vaaraan.
//Rosma? Vielki vähän tönkköö mut kyllä se siitä c:
299 sanaa.
Rosmariiniputous 13.10.2018
"Niin juuri. Minä. Tapoin. Hänet."
Suuni loksahti järkytyksestä auki, kun Kettuaskel sulki suunsa sanottuaan ne kolme sanaa, jotka olin jo tiennyt tulevan kollin suusta hänen "vihjeidensä" perusteella. Hän oli murhannut Tihkutähden, mutta tuskin lopullisesti koska vielä leiriin päästyäni päällikkö oli ollut elossa. Tuijotin kumppaniani epäuskon vallassa, tunsin kuinka hengitykseni alkoi nopeutua ja sydämeni muuttui raskaaksi kuin kivi. Eli sen takia Kettuaskel oli paennut paikalle, hän oli vienyt Tihkutähdeltä yhden hengen ja Liljahenkäys oli saapunut paikalle, emoni oli varmasti nähnyt kumppanini. Kolli oli murhannut isänsä, mutta samalla hän oli murhannut Varjoklaania piinanneen päällikön ja tuonut Tihkutähden lähemmäs lopullista kuolemaansa. Ristiriitaiset tunteet ulvoivat sisälläni. Olin samalla sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että Kettuaskel oli vienyt Varjoklaanin lähemmäs vapautta, mutta hän oli murhannut kissan. Hän oli murhannut päällikön.
"Emme voi enää olla yhdessä tämän jälkeen, veisin sinut vain mukanani Pimeyden metsään, etkä sinä sitä tosiaan ole ansainnut", Kettuaskel selitti ja huokaisi niin raskaasti, että pystyin kuulemaan kaiken sen tuskan, mitä hän joutui kestämään. Sitten hän lähti tassuttelemaan minua kohti, sähkönsiniset silmät porautuneina omiin silmiini. Saavuttuaan eteeni kolli kumartui nuolaisemaan päälakeani, mutta heti sen tehtyään hän kääntyi pois ja tassutteli muutaman hännänmitan päähän. Kettuaskel näytti aivan siltä kuin hän olisi ollut päällikkö, joka oli johtanut klaaninsa sotaan ja he olivat hävinneet. Hänet oltiin voitettu, heikennetty, psyykkisesti tapettu. Vetäisin syvään henkeä ja otin pari askelta eteenpäin.
"Kettuaskel", aloitin, mutta sitten ääneeni särkyi ja toiveikas hymyni kääntyi toisinpäin. Kyyneleet alkoivat taas työntyä ulos ja pian hengitin suuni kautta raskaasti. Tahdoin vain sukeltaa kumppanini syliin, mutta juuri nyt ei ollut hyvä hetki sellaiselle.
"Mitä ikinä sinä tässä seuraavaksi teetkään ja minne ikinä sinä lähdetkin, leiriin kanssani vai kauemmas minusta, sinä et ole sydämestäsi paha kissa. Teostasi riippumatta sinä et ole murhaaja. Sinä olet hyvä kissa ja tiedät sen syvällä sisimmässäsi. Pyydän, älä tee näin. Minä rakastan sinua ja sinun näkeminen tälläisenä murtaa sydämeni."
Pidin lyhyen tauon ja annoin Kettuaskeleen sisäistää kaiken, mitä olin juuri sanonut. Hän oli kääntänyt katseensa poispäin minusta ennen kuin olin alkanut puhumaan eikä hän vieläkään suostunut katsomaan minuun. Nielaisin hiljaa ja valmistauduin lausumaan viimeiset sanani.
"Haluatko sinä, että minä jään kanssasi tänne vai haluatko minun lähtevän?" kysyin tärisevällä äänellä. Jos hän haluaisi minun jäävän, sukeltaisin hänen syliinsä ja jäisin kumppanini turvalliseen turvalliseen syleilyyn. Jos hän haluaisi minun lähtevän, häipyisin paikan päältä vähin äänin ja jättäisin kumppanini rauhaan niin kauaksi aikaa kuin hän itse toivoi.
//Kettu?
//389 sanaa
Varpusliito 4.10.2018
Rosmariiniputouksen nauru ja sanat pelottivat minua. Niissä oli jotain niin julmaa ja kauheaa, että minun oli pakko ottaa askel taaksepäin. Edessäni räkättävä naaras ei ollut tuntemani Rosmariiniputous. Tuntemani Rosmariiniputous oli anteeksiantavainen ja kiltti, kaikkea muuta kuin julma. Tämä mielipuolinen soturi oli julmuri. Valmis tappamaan oman sisarensa silmää räpäyttämättä. Sisareni kuitenkin palasi pian villipetoa rauhoiteltuani.
"Tule, palataan leiriin. Voimme lähteä vaikka partioon, niin saat tyhjennettyä mielesi", ehdotin ja tökkäsin siskoani lapaan hieman kömpelösti, mutta hyvää tarkoittaen. Rosmariiniputous nyökkäsi ja lähti kulkemaan vierelläni. Vilkaisin taivasta hiljaisuuden laskeuduttua yllemme. Pilviverho sulkeutui yllämme, eivätkä pilvet olleet valkoisia. Ne olivat myrskyä enteileviä, harmaita ja raskaita. Ilmakin alkoi vähitellen kylmetä ja tuuli nosti karvani hetkeksi pystyyn. "Meidän ei ehkä kannatakaan lähteä partioon. Tämä koleus ja nuo pilvet enteilevät sadetta tai jopa myrskyä. Ehdottaisin siis, että vetäydymme klaaninvanhimpien pesään. Olen luvannut klaaninvanhimmille, että käyn heidän luonaan soturinakin ja kaikki klaaninvanhimmat, ainakin Pujosulka varmasti muistavat sen", naurahdin kepeästi, vaikka mieltäni painoikin edelleen sisareni äskettäinen julmanvihainen käytös ja Utukyyneleen lähtö. Mainitessani Pujosulan nimen, Rosmariiniputouksen kasvoille levisi pieni hymy. Hän nyökkäsi innokkaasti. Korvani värähtivät kuullessani rasahduksen. Painoin hännänpääni naaraan suulle. "Ole aivan hiljaa ja paikallasi. Palaan pian." Ennen kuin Rosmariiniputous ehti vastata mitään tai väittää vastaan, painauduin matalaksi ja lähdin hiipimään äänen suuntaan. Pian havaitsinkin koloaan kohti kipittävän, pullean hiiren. Huuleni kaartuivat tyytyväiseen hymyyn. Hiiri riittäisi mainiosti klaaninvanhimmille ja luultavasti minulle ja Rosmariiniputouksellekin liikenisi pala tai pari. Hiivin hiljaa aivan lähelle hiirtä ennen kuin loikkasin hiiren ja kolon väliin. Hiiren vinkaisu loppui lyhyeen. Nostin sen ja lähdin palaamaan sisareni luo. Kävellessäni huomasin maahan putoavat suuret vesipisarat. Meidän olisi pidettävä kiirettä, jotta ehtisimme leiriin ennen kuin sade rankkenisi.
//Rosma?
//267 sanaa
Rosmariiniputous 4.10.2018
Juuri kun Varpusliito oli palaamassa luokseni muhkea hiiri hampaissaan roikkuen, kasvoilleni tipahti kylmä vesipisara. Kesti muutama silmänräpäys, kunnes kuonolleni tipahti toinen, kolmas ja neljäs pisara. En ehtinyt edes räpäyttää meripihkaisia silmiäni, kun vettä alkoi sataa aivan kaatamalla ja pian myrskyisä viima osui minun ja Varpusliidon kohdalle. Vetäisin tuuhean häntäni pienen vartaloni ympärille ja luimistin korvani suojaan nipistelevältä viimalta.
"Palataan leiriin ennen kuin vilustumme!" huusin Varpusliidolle myrskyn ylitse ja juoksin soturin perässä leirin uloskäyntitunneliin, jonne raskaat sadepisarat eivät onneksi osuneet. Jäimme hetkeksi huohottamaan sisäänkäyntitunneliin ja silmäilemään ulos metsään, joka oli joutunut rankkasateen uhriksi.
"Pian, kaikki leiriin!"
Minun ja Varpusliidon kasvot nousivat ylös, kun kuulimme lähistöltä rivakan käskyn. Sitten aivan tyhjästä uloskäyntiin työntyi Ikituulen johtama partio, johon kuuluivat Sarasydän, Luomavirta ja Kuutamotassu. Väistimme Varpusliidon kanssa nopeasti ja annoimme nelikon sukeltaa leiriaukiolle ensimmäisenä. Vetäisin syvään henkeä ja väsymykseni keskeltä sain virnistettyä parhaalle ystävälleni.
"Onneksi me emme olleet tuolla."
"Meidän pitää kuitenkin vielä ohittaa leiriaukio päästäksemme klaaninvanhimpien pesälle, joten meidän ei kannata jäädä tähän odottamaan ikuisesti", Varpusliito huomautti kuivasti ja lähti sitten empimättä marssimaan leiriaukiota kohti, joka joutui kestämään rankkasateen piiskaamista. Seurasin vaaleanharmaata kollia ja heitin nopean silmäyksen luonnonvalkoiseen turkkiini. Näytin aivan hirveältä, mutta onneksi Kettuaskel ei sattunut olemaan leiriaukiolla, koska en olisi tahtonut joutua kumppanini eteen tämän näköisenä.
"Mennään!" Varpusliito naukaisi ja pinkaisi juoksuun leiriaukion halki, suunnaten juoksunsa klaaninvanhimpien pesää kohti. Seurasin soturia korvat luimussa ja silmät miltein täysin kiinni, kunnes työnnyin märkien sammalverhojen läpi suoraan vanhusten pesään.
"Kas, tervehdys Varpusliito ja Rosmariiniputous! Ulkona onkin aivan hirveä ilma ja te jouduitte kastelemaan turkkinne", Pujosulka naukaisi hieman säälivästi minulle ja Varpusliidolle. Väläytin nopean hymyn kärsimykseni alta naaraalle ja aloin puhdistamaan tarmokkaasti turkkiani jotta saisin itseni edes hieman parempaan kuntoon. Tervehdin myös Meripihkaraitaa ja Vaskitsaviimaa nopealla pään nyökäytyksellä.
"No, miten teillä on mennyt? En ole jutellut teille toviin", Pujosulka totesi hymy huulillaan ja kääntyi ensin minun puoleeni, selvästikin odottaen kuulevansa ensimmäisenä minun vastaukseni. Kiristelin hieman hampaitani, koska olihan minulla tapahtunut paljonkin, sillä olin menettänyt viimeisen kuun aikana kummatkin sisareni ja kumppanini sisko - joka sattui vihaamaan minua - oli muuttanut petturi-isäni nykyiseen klaaniin. Mietin aluksi valehtelevani voinnistani, mutta päätin sitten pysyä rehellisenä. Pujosulka ansaitsisi kuulla totuuden ja luotin häneen paremmin kuin moneen soturitoveriini.
"Minulla ei ole mennyt kovin hyvin viimeisen kuun aikana. Korentolento kuoli jonkun aikaa sitten ja Utukyynel tuli juuri tätä myrskyä ennen ilmoittamaan minulle ja Minttusydämelle, että hän lähtisi Varjoklaanista. Jos se ei ollut tarpeeksi, hän heitti vielä meidän kasvoillemme aimo annoksen solvauksia ja lähti. Joten siinä on minun kuulumiseni", naukaisin kuivasti ja kasvoilleni nousi surullinen, mutta samalla vihainen ilme. Vaikka olin onnistunut rauhoittumaan tunnepurkauksestani metsässä, olin vieläkin valmis iskemään kynteni Utukyyneleen turkkiin.
"Mutta miten sinulla on mennyt, Varpusliito?" siirryin sulavasti asiasta toiseen, "minäkään en tiedä miten sinulla on mennyt."
//Varpunen? Pujo?
//445 sanaa
Varpusliito 10.10.2018
Kuuntelin siskoni selitystä kuulumisistaan täynnä myötätuntoa. Rosmariiniputous oli kokenut niin paljon kovia. Hänen olisi kaiken oikeuden mukaan pitänyt saada onnellinen elämä Kettuaskeleen kanssa ja paljon pentuja, mutta sen sijaan hän oli saanut elämän täynnä surua ja julmuutta. Hänen olemuksensa kuitenkin pelotti minua. Osa metsässä näkemästäni raivosta palasi, kun hän kertoi elämänsä käänteistä, mutta äkkiä raivo katosi.
"Mutta miten sinulla on mennyt, Varpusliito? Minäkään en tiedä miten sinulla on mennyt", siskoni vaihtoi puheenaihetta ilmeisesti itsekin raivonsa paluun huomaten. Katsoin vielä hetken sisartani tutkivasti ennen kuin kohotin kasvoilleni pienen hymyn.
"Ihan tavallista klaanielämää. Olen syönyt, nukkunut, saalistanut ja ollut ylihuolehtiva tätä karvapalloa kohtaan", vastasin hieman kehräystä ääneeni lisäten. Yritin osoittaa sisarelleni, että välitin hänestä ja halusin lohduttaa häntä, mutta myös rauhoitella. Hän ei saisi ajatella vastoinkäymisiään vaan muistaa, mikä kaikki oli hyvin, vaikka se oli varmasti vaikeaa tuollaisessa tilanteessa. "Lisäksi olen täyttänyt lupaukseni käydä täällä vielä soturinakin", jatkoin klaaninvanhimpiin vilkaisten. Osaa näytti huvittavan lisäykseni. Hymähdin itsekin ja vilkaisin sitten pesän suuta. Myrsky oli ohi.
"Kiitos seurasta, arvon kissat, me voisimme Rosmariiniputouksen kanssa mennä nauttimaan auringosta ja hyvästä säästä. Voikaa hyvin!" nau'uin ja vedin Rosmariiniputouksen mukanani ulos pesästä. "Eikö ollutkin virkistävää?" kysyin raikasta ilmaa keuhkoihini vetäen.
//Rosma?
//193 sanaa
Rosmariiniputous 12.10.2018
'
"Kiitos seurasta, arvon kissat, me voisimme Rosmariiniputouksen kanssa mennä nauttimaan auringosta ja hyvästä säästä. Voikaa hyvin!" Varpusliito naukaisi lausuttuaan kuulumisensa ja veti minut perässään pois vanhusten pesästä. Olisin tahtonut jäädä vielä juttelemaan Pujosulan kanssa, mutta kolli ehti vetäistä minut leiriaukiolle ennen kuin ehdin tehdä mitään. Heitin turhautuneen silmäyksen parhaaseen ystävääni, mutta hän oli jo ehtinyt kääntää katseensa kirkkaalle taivaalle.
"Eikö ollutkin virkistävää?" Varpusliito kysyi hengittäessään tyytyväisenä keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa.
"Olihan tuo ihan virkistävää, ainakin myrsky meni ohitsemme", totesin rennosti ja maistelin itsekin viileää ilmaa tyytyväisenä siitä, että myrsky oli loppunut. Toivottavasti se ei ollut vain karkottanut kaikkea riistaa pois Varjoklaanin reviiriltä.
"Haluaisin muuten jutella kanssasi eräästä asiasta", ilmoitin hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen ja ohjeistin Varpusliidon nopealla hännänheilautuksella seuraamaan. Hiivin leirin reunamille ja pyyhkäisin hännälläni maan puhtaaksi ennen kuin vaaleanharmaa kolli asettui istumaan viereeni. Soturi vilkaisi minua hämmentyneenä ja jäi odottamaan kärsivällisenä aihettani.
"Minä ja Kettuaskel olemme vähän miettineet että me voisimne perustaa perheen lähiaikoina", päästin asiani vain suoraan suustani. Eihän meillä ollut vielä perhettä enkä minä ollut tiinenä, mutta halusin kertoa parhaalle ystävälleni etukäteen, että pentutarhaan voisi syntyä pentuja seuraavien kuiden aikana.
"Minä en ole vielä tosiaankaan tiine, mutta me todella tahdomme saada pentuja lähiaikoina. Mutta", madalsin hieman ääntäni, "haluaisin pentujen syntyvän vasta kun Tihkutähti on menehtynyt, koska haluiaisin pentujeni kasvavan turvallisessa ympäristössä. En tahdo, että he joutuvat elämään pienen osankaan elämästään julman ja raa'an päällikön johtamassa klaanissa. Minttusydämestä tulee hänen jälkeensä päällikkö ja hänestä tulee erinomainen esikuva ja ihailun kohde pennuille, varsinkin kun Minttusydän on heidän isoäitinsä."
Varpusliito nyökäytti hitaasti päätään, muttei sanonut mitään. En uskonut, että hänellä oli varsinaisesti mitään mahdollista perhettä vastaan, mutta hänen luottamuksensa Kettuaskeleen saattoi olla hieman heikohko ja minä tiesin, että Varpusliito halusi suojella minua. Joskus se oli vähän turhauttavaa kun hän välitti minusta yhtä paljon kuin vastasyntyneestä pennusta, mutta loppujen lopuksi se kertoi hänen aidosti välittävän minusta.
"Ajattele, sinusta tulisi setä! Ei tietenkään biologisesti, mutta olet minulle periaatteessa veli ja pentuni voisivat kutsua sinua sedäkseen", naukaisin ja kohdistin meripihkaisen katseeni Varpusliitoon, nostaen samalla kasvoilleni lämpimän hymyn. Ajatuskin pienistä ympärilläni pyörivistä pennuista sai sydämeni sulamaan. Kun saisin pentuja, minä tekisin heistä oikeudenmukaisia, uskollisia ja hyväsydämisiä sotureita, joista Varjoklaani voisi olla ylpeä. Minä suojelisin heitä jokaisella voimanrippeelläni ja varmistaisin, että kukaan ei vahingoittaisi heitä.
"Mutta miltä tämä kaikki kuulostaisi sinusta? Haluaisitko sinä olla setä pennuilleni?" kysyin hitaasti ja sanojani hieman venyttäen.
//Varpunen?
//387 sanaa
Varpusliito 12.10.2018
Hymy levisi väkisinkin huulilleni. Rosmariiniputouksen onnellinen hymy ja ajatus hänen pennuistaan oli syynä siihen. Kuvittelin mielessäni pieniä, valkoisia, kilpikonnakuvioisia pentuja. Kuvittelin kolme pentua, joista kaksi olisivat valkoisia ja kilpikonnakuvioisia ja yksi punaruskea ja meripihkasilmäinen Kuvittelin kolmea pentua juoksemassa minua kohti. Kuvittelin iloisia kiljahduksia, kun he kaataisivat minut alleen. Vasta hetken päästä muistin, mitä kaikkia vaaroja pentujen saamiseen liittyi. Ensimmäinen vaara, joka mieleeni tuli oli synnyttäessä kuoleminen. Jos jokin menisi pieleen niin pahasti, ettei Liljahenkäys tai Sienikarva pystyisi häntä pelastamaan. Nielaisin. Toinen ongelma oli Kettuaskel. En ollut varma, voisinko luottaa häneen tarpeeksi antaakseni hänen huolehtia sisarestani ja hänen pennuistaan. Tiesin sisimmässäni, ettei se ollut totta, mutta silti näin Kettuaskeleen silmissä isänsä. Se oli väärin. Minun olisi pitänyt luottaa Rosmariiniputoukseen ja hänen valintoihinsa, mutta en silti pystynyt siihen aivan täysin. Ajatus kuolleesta Rosmariiniputouksesta ja kuolleista pennuista sai karvani nousemaan pystyyn. Nielaisin. Ahdistus puristi rintaani. Tunteideni ristiriita oli niin suuri, että se melkein tukki hengitykseni. Välitin sisarestani enemmän kuin yhdestäkään toisesta kissasta. Enemmän kuin itsestäni. Siksi hänen kuolemansa saattaisi viedä minulta järjen. Pakotin kuitenkin kasvoilleni hymyn.
"Pennut kuulostavat ihanalta", nau'uin aivan totuudenmukaisesti. Eiväthän pennut olleet ongelma. Ajatus Kettuaskeleesta isänä ja Rosmariiniputouksen kuolemisesta synnytyksessä olivat ongelma. Kettuaskeleen pitäisi vielä todistaa olevansa Rosmariiniputouksen puolella enemmän kuin isänsä. Siihen asti hän olisi silmissäni uhka. "En voi kovin hyvin. Taidan käydä Liljahenkäyksen luona", mutisin katsomatta sisartani silmiin. En antanut naaraan esittää lisäkysymyksiä, vaan lähdin heti etsimään Liljahenkäystä. Nielaisin kurkku kuivana ja ennen kuin huomasinkaan, törmäsin, tosiaankin törmäsin parantajaoppilaaseen parantajan pesän edustalla. "Liljahenkäys, meidän on puhuttava", kähisin äänessäni tarpeetonta huolta.
//Lilja?
//252 sanaa
Utukyynel 29.9.2018
Isäni ehdotus ei ollut millään tasoa hullumpi idea. Olin toki ajatellut asiaa jo aikaisemmin, mutta isäni suusta sen tullessa sain vain lisää intoa oikeasti toteuttaa tämän. Jos Mäyräraita kykeni muuttamaan Kuolonklaaniin ilman mitään ongelmia, miksi en voisi minäkin? Kasvoilleni levisi kylmä ja tyytyväinen hymy katsoessani isääni Kylmähenkäystä.
”Olettaen tietenkin, että sinä jotenkin aiot saada minut klaaniin? Kai sinä taidat kaitaa keinon kääntää päällikkösi ajatukset, jotta minulla on edes jotakin mahdollisuuksia liittyä klaaniin?” kysyin hiukan arvioivan oloisesti. En minä oikeasti epäilyt isäni taitoja. Minä oikeastaan kunnioitin niitä ja haaveilin kykyeneväni samankaltaisiin suorituksiin kuin hän. ”Harmi vain, että en voi lähteä klaanista juuri nyt samalla tavalla kuin sinä. Olisi riskialtista lähteä yrittämään esimerkiksi Rosmariiniputousen surmaamista.”
Häntäni heilahti tyytyväisenä puolelta toiselle. Katseeni osui Jääliljaa. ”Voi, älä suotta säikähdä. Enhän minä koskisi viiksellänikään rakkaaseen siskooni.”
Sanat oli tasan tarkkaa osoitettu Jääliljalle, jotta saisin tehtyä vielä tarkemmin selväksi suhteeni oman siskoni kanssa. Ei se minää salaisuus ollut. Voisin vaikka huutaa koko metsälle kuinka inhosinkaan Rosmariiniputousta. Kasahdin jälleen isääni Kylmähenkäystä ja maukaisin: ”Ainakin voimme tulevaisuudessa saada suunnitelman etenemään paljo nopeammalla tahdilla vai mitä?”
Loikkasin iloisen oloisesti yhden askeleen lähemmäs Varjoklaanin leiriä.
”Taidan mennä kertomaan rakkaalle varapäälliköllemme heti uutiset. Päällikkö on liian sairas ja heikko kuullakseen muutostani, vaikka huutaisinkin hänelle. Minulla ei pitäisi mennä tässä kauaa. Voitte vaikka vaihtaa sillä aikaa keskenänne kuulumisia”, väläytin kylmän tyytyväisen hymyn isälleni ja Jääliljalle. Naaras oli ollut yllättävän hiljaa tämän koko ajan. En kuitenkaan uskonut, että Jäälilja todellisuudessa olisi noin hiljainen kissa. Hän ei varmasti vain tahtonut keskeyttää herkkää hetkeä. Päästin vielä kylmän naurahduksen ja lähdin juoksemaan kohti Varjoklaanin leiriä. Suuntanani oli Minttusydän ja Rosmariiniputous.
Minun onnekseni kaksikko näytti keskustelevan toisillensa Varjoklaanin leirissä ilman mitään huolia. Astelin tarkoituksellisesti keskelle heidän keskusteluaan. Minua ei tippaakaan kiinnostanut mistä he puhuivat, mutta mitä tärkeämpää se olisi, sitä parempi.
”Minulla olisi tärkeää ilmoitettavaa”, maukaisin tuppautuessani kaksikon väliin.
// Minttu? Rosma? Anteeks vähän tönkkö
// 302 sanaa
Rosmariiniputous 29.9.2018
Nyökäytin hitaasti päätäni Minttusydämen sanoille ja tajusin samassa, että varapäälliköllä ei ollut pienintäkään tietoa Kettuaskeleen ja Mäyräraidan kireistä väleistä, kun taas minä tiesin paljonkin. Mäyräraita ei ollut erityisemmin pitänyt minusta sen jälkeen kun Kettuaskeleesta oli tullut oppilaani ja olin lähentynyt nykyisen kumppanini kanssa, jonka Mäyräraita oli nähnyt omimisena. Välini mustaturkkisen naaraan kanssa olivat vain pahentuneet sen jälkeen ja nykyään soturi oli Utukyyneleen ja Tihkutähden ohella ainoa kissa jolle en hymyillyt tai jutellut lainkaan. Todellisuudessa minä en tahtonut huonoja välejä Mäyräraitaan, koska hän oli loppujen lopuksi minun klaanitoverini ja tahtoisin välini muihin varjoklaanilaisiin mahdollisimman hyvänä. Halusin myös ansaita Mäyräraidan kunnioituksen, koska minulla oli vieläkin tavoitteena päästä varapäälliköksi enkä tahtoisi joutua käsittelemään epäkunnioittavaa soturia.
"Toivottavasti he saavat välinsä sovittua", naukaisin lopulta kun en keksinyt mitään muuta neutraalia lausetta, josta ei saisi selville että minä tiesin todellisen vastauksen kaksikon riitoihin. Onneksi vastaukseni näytti tyydyttävän Minttusydäntä, sillä hän nyökäytti vain päätään ja alkoi sukimaan punertavanruskeita karvojaan. Koska en keksinyt enää mitään sanottavaa, käänsin meripihkaisen katseeni muualle ja jäin silmäilemään leiriaukiolla makoilevia kissoja. Aivan ensimmäisenä katseeni osui parhaaseen ystävääni, läheisimpään klaanitoveriini ja veljeltä tuntuvaan kissaan, Varpusliitoon. Hän oli ollut paras ystäväni siitä päivästä asti kun Pitkävarjo oli pelastanut minut ukkospolulta ja nyt minä ja Varpusliito saimme nauraa typeryydellemme. Kolli oli läheisempi minulle kuin kaikki sisarukseni olivat olleet yhdessä. Tiesin, että voisin kertoa Varpusliidolle kaiken mitä mieleeni tuli ja hän oli ansainnut täydellisen luottamukseni. Oli joitakin asioita, joista voisin puhua Varpusliidolle, mutten emolleni tai kumppanilleni. Sain kiittää Tähtiklaania siitä, että olin saanut niin uskollisen ja rohkean ystävän.
Sitten huomasin Luomavirran, hyvän ystäväni ja uskollisen klaanitoverini. Olimme tunteneet aikaisilta soturiajoiltani asti ja olimme hyvin nopeasti lähentyneet. Vaikkemme olleet todellakaan yhtä läheisiä kuin olin Varpusliidon kanssa, arvostin todella paljon ystävyyttämme ja toivoin sen kestävän kauankin.
Siinä leiriä silmäillessäni tunnistin muitakin kissoja, jotka olivat minun silmissäni ystäviä, mutta kun näin klaaninvanhimpien pesästä poistuvan Pujosulan, sydämeni tuntui sulavan. Pujosulka oli ollut läheisin kissa koko klaanissa pentuaikoinani ja hän oli ollut kuin täti, jota minulla ei ollut. Olihan minulla tätejä, mutta he olivat kaikki Kuolonklaanissa enkä ollut edes tavannut yhtäkään heistä kunnolla. Surullisinta oli myös se, että Pujosulka ei tuntenut tietävän kuinka paljon minä välitin hänestä, sillä hänellä tulisi aina olemaan erityinen kohta sydämessäni.
Katseeni herpaantui yht'äkkiä, kun tuttu sinertävänharmaa kissa saapui minun ja Minttusydämen luokse. Utukyynel asteli tarkoitetuksella suoraan meidän hiljaisuutemme päälle ja porasi tummansinisen katseensa hetkeksi minuun ja tuijotti minua ennennäkemättömän halveksuvalla tavalla. En kuitenkaan ehtinyt vastata yhtä ilkeällä ilmeellä siskolleni kun hän oli jo kääntynyt varapäällikköä kohti.
"Minulla olisi tärkeää ilmoitettavaa", Utukyynel ilmoitti koppavasti ja jäi odottamaan hyvin kärsimättömän näköisenä Minttusydämen vastausta. Minttusydän kurtisti hieman kulmiaan, mutta nyökäytti sitten päätään ja nousi lähteäkseen hieman kauemmas. Utukyynel kuitenkin keskeytti naaraan aikeet nopealla hännän nostolla.
"Älä vaivaudu, Rosmariiniputouskin saisi kuulla tämän", Utukyynel tuhahti ja vilkaisi minua jäätävällä ilmeellä. Kohotin kulmiani ja annoin kynsieni työntyä hitaasti ulos. Olin valmis lyömään siskoani hetkenä minä hyvänsä.
"Meillä oli keskustelu kesken, ellet jo huomannu. Joten voit odottaa että keskustelumme päättyy", murahdin hampaideni välistä.
"Te olette istuneet jo pitkän tovin hiljaisuudessa tuijottelemassa leiriä, joten teillä tuskin on keskustelu kesken", Utukyynel iski takaisin kylmästi.
"Mikä se sinun asiasi sitten on?" tuhahdin lopulta ärtyneenä siskoni käytöksestä. En todellakaan jaksaisi siskoni näsäviisastelua tällä hetkellä.
//Utu? Minttu?
//531 sanaa
Rosmariiniputous 1.10.2018
”Ensinnäkin minun ilmoitukseni on kolmiosainen. Ensimmäinen asia koskee tätä klaania, joka kulkee nimellä Varjoklaani. Klaanin taso on selvästi laskenut alaspäin. Aivan kuin se kuolisi Tihkutähden jokaisen hengen myötä enemmän ja enemmän. Tätä klaania ei pysty pelastamaan edes mikään. Edes Tihkutähti. Sinä olet iskenyt juuresi niin syvälle tämän klaanin maaperään ja istuttanut tänne Tähtiklaanin siemenen. Ihme, että Tihkutähti ei ole raaskinut hankkiutua sinusta eroon. Hän tietää varmasti hyvinkin, että sinä et tule johtamaan tätä klaania oikeille jäljille ja silti uskoo tämän klaanin sinulle. Varjoklaanista jää jäljelle kirjaimellisesti vain sen varjo sinun johdollasi, arvon Minttutähti.”
Suuni loksahti auki, kun Utukyyneleen suusta tuli solvauksia toisensa jälkeen Minttusydämelle ja kun siskoni lopulta sulki suunsa hetkeksi, en voinut uskoa että tuo naaras oli oikeasti minun sisareni. Hän vaikutti enemmän Kylmähenkäyksen kuin minun siskolta. Sitten Utukyyneleen tummansininen katse porautui minuun ja tiesin, että olisi minun vuoroni joutua siskoni solvausten kohteeksi.
”Ja seuraava aiheeni on totta kai rakas siskoni. On sanomatta selvää kenestä tulee Varjoklaanin seuraava varapäällikkö. Onneksi olkoon vain, mutta minulta sinä et onnitteluja tai tuke valitsemallesi polulle saa. En sanomattakin selvää, että sinun tiesi tämän klaanin johdossa päättyy lyhyempään kuin meidän veljemme elämä. Halveksun sinua yli kaiken. Et uskalla elää, koska elät rajojen ja sääntöjen maailmassa. Sinä olet jopa ottanut Tihkutähden pojan kumppaniksesi, koska pelkäät puolustaa itseäsi. Kuinka monesti Kettuaskel onkaan pelastanut sinut isämme kynsistä? Liian monta! Annat muiden kissojen uhrautua itsesi puolesta vaikka et ansaitsisi sitä."
Jäin tuijottamaan siskoani tyynesti, mutta sisälläni raivo alkoi jo kiehua rajani yli. Siskoni solvaukset osuivat minuun kaikkein vahviten, koska hän tiesi arat kohtani ja mitkä solvaukset saisivat minut todella masentumaan.
”Viimeinen ilmoitukseni on, että on ole enää osa tätä kuvottavaa klaania. En aio hukka sen mukana. Minä lähden jonnekin, jossa minun taitoni ja läsnäoloni ovat paremmassa käytössä kuin Varjoklaanissa. Tässä metsässä on kuitenkin neljä klaania tämän katoavan klaanin lisäksi, joten todennäköisesti näemme vielä jatkossa. Kokonaan eroon te ette minusta tule koskaan pääsemään."
En ehtinyt edes saada yhtäkään sanaa ulos suustani ennen kuin Utukyyneleen sinertävänharmaa hahmo katosi leirin uloskäyntiin. Jäin tuijottanaan siskoni perään meripihkaiset silmät pyöristyneinä ja suu auki loksahtaneena. Nyt se oli todellakin tapahtunut, Utukyynel oli poissa ja minä olin menettänyt viimeisen sisarukseni.
"Rosmariiniputous?" Minttusydän kutsui minua hämmentyneenä, kun meripihkainen katseeni alkoi sumenemaan ja jalkani alkoivat hoipertelemaan. Leiriaukio alkoi pyörivän silmieni edessä ja jouduin puremaan hammastani pysyäkseni pystyssä.
"Minun pitää mennä, tarvitsen hieman raikasta ilmaa", sain kakistettua tönköt sanat kurkustani ja säntäsin aivan samalla tavalla ulos leiristä kuin Utukyynel lyhyt hetki sitten. En oikein välittänyt siinä hetkessä mitä Minttusydän tai muut klaanitoverini ajattelivat, tahdoin vain pois kuristavasta tunnelmasta.
Kun pääsin pois leiristä, en vaivautunut lähtemään kauas, mutta päätin silti pujotella läheisen aluskasvillisuuden sekaan pysyäkseni poissa leiriin tulevien partioiden tieltä. Asetuin istumaan tasaisen kiven päälle ja laskin meripihkaisen katseeni käpäliini. Onnistuin kuitenkin pitämään kyyneleet poissa palavilta poskiltani.
"Rosmariiniputous?"
Käännyin säikähtäneenä ympäri kohtaamaan tunkeilijan, mutta helpotuin vahvasti tunnistaessani Varpusliidon tutun hahmon. Paras ystäväni hiipi varovaisesti luokseni ja kohdisti huolesta säkenöivän katseensa minuun.
"Mitä on tapahtunut? Näin vain kuinka juoksit ulos leiristä ja minun täytyi tulla katsomaan mitä oli meneillään", Varpusliito naukui tyynesti ja räpäytti vihreitä silmiään tavalla, joka sai hengitykseni tasaantumaan hieman. Tunsin oloni aina niin turvatuksi Varpusliidon seurassa.
"Utukyynel lähti. Hän tuli vain solvaamaan Minttusydäntä ja minua tuosta vain ja kertoi vielä lähtevänsä Varjoklaanista, joten kun hän säntäsi ulos leiristä, se oli viimeinen kerta kun näimme hänet Varjoklaanin reviirillä", selitin ääni täristen, "minä olen nyt menettänyt miltein jokaisen perheenjäseneni. Veljeni ovat kuolleet, siskoni muutti juuri Kuolonklaaniin, jossa klaaninsa pettänyt isänikin asuu. Perheeni vain katoaa silmieni alla ja ajatuskin sinun, Kettuaskeleen tai Liljahenkäyksen menettämisestä murtaisi minut täydellisesti."
Kun sain kaiken haluamani sanottua, sukelsin suoraan parhaan ystäväni syliin ja painoin pääni hänen turkkiinsa, alkaen vain nyyhkyttää murheitani pois.
//Varpunen?
//607 sanaa
Varpusliito 2.10.2018
Pesin kasvojani koleassa lehtisateen viileydessä. Keskeytin kuitenkin työni huomatessani Utukyyneleen katoavan leiristä nopeammin kuin metsästämään lähtevät kissat yleensä. Havaitsin pian myös sisareni järkyttyneet kasvot. Nousin ylös mennäkseni sisareni luo, mutta ennen kuin ehdin hänen luokseen, hänkin juoksi ulos leiristä. Tiesin, että kaikki ei ollut hyvin. Utukyynel oli tehnyt jotain pahaa. Jotain todella pahaa, joka järkytti siskoani. Seurasin sisareni hajujälkeä aluskasvillisuuteen. Utelin kierrellen ja kaarrellen tapahtuneesta ja sainkin Rosmariiniputouksen avautumaan. Lopuksi naaras syöksyi yllättäen syliini. Painoin pääni Rosmariiniputouksen päälaelle.
"Sinulla on kuitenkin vielä meidät, etkä tule pääsemään meistä eroon koskaan."Sen pystyin vielä nielemään, että Utukyynel oli lähtenyt. Ymmärsin sen. Hänellähän ei ollut Varjoklaanissa oikeastaan ketään. Sitä paitsi hänen isänsä Kylmähenkäyskin oli jättänyt hänet ja lähtenyt Kuolonklaaniin. Ei siis olisi kovinkaan vaikea arvata, minne kyseinen naaras oli lähtenyt. Silti, vaikka yksin lähteminenkin olisi tehnyt sisareni surulliseksi, Utukyynel oli vielä pahentanut asiaa haukkumalla siskoaan ja Minttusydäntä. Tuntui kuin en enää tuntisi tuota sinisilmäistä naarasta. Hän oli muuttunut lievästi rasittavasta oppilaasta ilkeäksi ja julmaksi soturiksi, joka satutti kaikkia lähellään olevia tahallaan tai tahattomasti. Tuntui, että pelkkä hänen läsnäolonsa aiheutti surua. En tekisi enää koskaan sitä virhettä, että luottaisin naaraaseen, Ikinä. Sisälläni kuohahti viha.
"Sille karvapallolle pitäisi kyllä näyttää, miten huonosti käyttäytyviä pentuja kohdellaan", sylkäisin suustani. "Jos hän enää koskaan satuttaa sinua, minä näytän sen hänelle. Nyt hän on ainakin vihollinen, eikä klaanitoveri, joten häntä voi hieman opettaa joutumatta hankaluuksiin", murahdin. "Ei tietenkään kovalla tassulla. En minä hänelle mitään kovin suuria vammoja halua aiheuttaa. Etkä sinäkään varmaan. Eikö niin?" lisäsin varovasti. En tiennyt tarkalleen, millainen soturi Rosmariiniputouksesta kuoriutuisi vihaisena ja haavoittuneena. Pelkäsin kuitenkin, ettei hän pystyisi hillitsemään itseään ja tekisi jotain mitä katuisi loppuelämänsä.
//Rosma?
//270 sanaa
Rosmariiniputous 3.10.2018
Jäin tuijottamaan Varpusliitoa raivostuneena, tuskin uskoen omia korviani, jotka olivat kuulleet ties millaisia asioita viime kuiden aikana. Tällä hetkellä olisin upottanut kynteni siskoni kurkkuun ja viiltänyt hänen kaulansa poikki jos hän olisi ollut edessäni. Raivo kupli sisälläni ja halu iskeä kynteni johonkin oli niin sietämätön, että jouduin ponnistelemaan etten olisi hyökännyt parhaan ystäväni kimppuun.
"Jos minä näkisin hänet nyt, sivaltaisin hänen kurkkunsa auki ja jättäisin hänet varisten ruoaksi", sähähdin kylmästi ja kuvittelin mielessäni taistelun Kylmähenkäyksen kanssa, mutta siskoni sinertävänharmaa hahmo piirtyi isäni tilalle. Sukelsin kasvot hurjassa irvistyksessä eteenpäin ja työnsin kynteni Utukyyneleen rintalastaan niin syvälle, kunnes kynsieni neulanterävät kyrjet vihlaisivat luuta. Heilautin heiveröisen pääni voimakkaasti taaksepäin ja upotin hampaani siskoni kurkkuun, alkaen repiä paksuja karvatukkoja irti. Utukyynel ulvoi allani ja yritti epätoivoisesti heittää minua kauemmas, mutta naaraan vartaloa ravistelevat kouristukset veivät kokoajan soturin voimia pois. Julma ja erittäin tyytyväinen hymy nousi kasvoilleni ja aloin nauraa hullun lailla. Verta pärskähti suustani suoraan siskoni kasvoille, jotka olivat veltostuneet verenvuodon takia. Utukyyneleen tummansiniset silmät olivat kohdistautuneet kauas ja lasittuneet niin, että siskoni näytti sokealta. Olin tehnyt sen, olin tappanut siskoni.
"Rosmariiniputous? Kuulitko sinä minua?"
Kuvitelmani särkyi kun Varpusliidon odottava ääni alkoi kaikua korvissani ja ravistelin päätäni tarmokkaasti palaatakseni oikeaan maailmaan. Veljeni tuijotti minua hämmentyneenä kirkkaanvihreillä silmillään.
"M-mitä?" kysyin ja räpyttelin meripihkaisia silmiäni, jolloin parhaan ystäväni vaaleanharmaa hahmo alkoi erottua hieman tarkemmin edessäni.
"Pyydän, rauhoitu. Et sinä oikeasti vahingoittaisi häntä niin vakavasti, ethän?"
Vetäisin syvään henkeä ja aloin tasaamaan hengitystäni parhaani mukaan. Varpusliito oli oikeassa, en minä oikeasti voisi vahingoittaa Utukyyneltä niin pahasti. Vaikka joskus minä todella vihasin häntä ja hän oli nykyään silmissäni Kylmähenkäyksen tavoin petturi, sydämessäni tiesin, että hän oli silti siskoni ja ainoa sisareni, joka oli vielä hengissä.
"Olet oikeassa. En minä oikeasti voisi vahingoittaa häntä sillä tavalla. En vain pystynyt hallitsemaan vihaani. Jotenkin Utukyyneleen muutto on vain niin iso juttu minulle", huokaisin ja käänsin meripihkaisen siihen suuntaan, jonne Utukyynel oli kadonnut. Tähän aikaan hän oli varmaankin saapumassa Kuolonklaanin rajalle ja jotenkin minulla oli vahva epäily, että isälläni oli aika suuri osa siskoni muuttoon. Kuka tietää, ehkä Kylmähenkäys oli rajalla odottamassa siskoani ja lähtisi kohta ohjaamaan Utukyyneltä Kuolonklaaniin leiriin. Aivan sama minulle mitä ne petturit tekivät. Kuolonklaani saisi uuden petturin rivistöönsä, mutta niitähän heillä oli jo ennestään.
"Tule, palataan leiriin. Voimme lähteä vaikka partioon, niin saat tyhjennettyä mielesi", Varpusliito ehdotti ja tökkäsi lapaani hellästi. Nyökäytin päätäni hitaasti ja lähdin sitten tassuttelemaan lähellä olevaa uloskäyntiä kohti, kiittäen samalla Tähtiklaania siitä että minulla oli ystävä kuin Varpusliito. Tulisin olemaan ikuisesti kiitollinen parhaasta ystävästäni.
//Varpunen?
//410 sanaa
Rosmariiniputous 7.8.2018
"Jos olet täysin varma", naukaisin hieman epävarmana ja kumarruin eteenpäin laskemaan nopean nuolaisun veljeni poskelle, "Tähtiklaani varjelkoon sinua, Varpusliito", kuiskasin niin hiljaisesti että ainoastaan veljeni pystyi kuulemaan sen ja nousin sitten tönkösti jaloilleni, jonka jälkeen lähdin pujottelemaan pesän sammalverhoja kohti. Silmäkulmastani huomasin, että Kettuaskel oli juttelemassa perheensä kanssa enkä viitsinyt mennä keskeyttämään heidän keskusteluaan, joten päätin vain lähteä pesästä kokonaan ja tulla tervehtimään kumppaniani jonakin toisena päivänä. Vetäisin syvään henkeä ja sukelsin ulos parantajan pesästä pimeälle ja tyhjälle leiriaukiolle. Oli suunnilleen keskiyö, joten en ihmetellyt leirin tyhjyyttä. Koska minulla ei ollut muutakaan syytä pysyä enää hereillä, päätin vain mennä soturien pesään ja mennä nukkumaan, sillä päivä oli ollut pitkä ja rankka. Toivottavasti huomenna en joutuisi uuteen taisteluun.
Kun heräsin aamulla nousevan auringon valoon, tunsin oloni jo paljon paremmaksi kun eilen illalla. Vaikka mieleni perukoilla oli vieläkin huoli kahdesta minulle tärkeimmästä kissasta, olin onnistunut ymmärtämään, että en voisi juuri nyt auttaa heitä mitenkään. Täten minun tulisi viettää tämä päivä muiden klaanitoverieni kanssa ja se kyllä onnistuisi. Siistin luonnonvalkoisen turkkini nopeasti - varoen tietenkin Varpusliidon asettamien seittien irtoamista - ja sukelsin sitten ulos soturien pesästä.
Ulkona vallitsi todella aurinkoinen ja lämmin sää, aivan kuin Tähtiklaani olisi tahtonut muistuttaa siitä, että he tulisivat aina suojelemaan minulle tärkeitä kissoja.
Siitä mieleeni osuikin eräs kissa, jota en ollut käynyt tervehtimässä moneen kuuhun; Pujosulka. En ollut tervehtinyt klaaninvanhinta sen jälkeen kun Kettuaskeleesta oli tullut soturi, mutta vasta nyt tajusin kuinka paljon ikävöin häntä. Kun olin ollut pentu, Pujosulka oli ollut kuin täti minulle, koska enhän minä pystynyt tapaamaan Kuolonklaanissa asuvia tätejäni, jotka Liljahenkäys oli joskus maininnut, Hiiripisara ja Valhekuiske siis. Pujosulkakin uskoi Tähtiklaaniin ja minulla oli tietenkin suurta kunnioitusta niitä kissoja kohtaan, jotka uskoivat Tähtiklaaniin. Hetken mietinnän jälkeen päätin suunnata kulkuni klaaninvanhimpien pesälle, voisin samalla tervehtiä Meripihkaraitaa ja Vaskitsaviimaa.
"Huomenta pesään!" tervehdin reippaasti, kun sukelsin klaaninvanhimpien pesään. Heti ensimmäisenä tunnistin Pujosulan hopeanharmaan hahmon, jonka tummansiniset silmät poraantuivat minuun. Kiirehdin naaraan luokse ja sukelsin halaamaan häntä.
"Hyvää huomenta, Rosmariiniputous. On kulunut jo pitkä tovi siitä kun juttelimme viimeksi", Pujosulka tokaisi ystävällisellä äänensävyllä ja hellitti otettaan sen verran, että pystyin astumaan pois naaraan halista, "no, miten sinulla on mennyt? Onko mitään suuria elämänmuutoksia meneillään?"
"Minulla on mennyt ihan hyvin", aloitin ja muistutin heti itseäni, että en mainitsisi Kylmähenkäyksen tapaamista rajalla ja Kettuaskeleen joutumista parantajan pesään, joten asettauduin istumaan niin, että Pujosulka ei näkisi haavojani peittäviä hämähäkin seittejä, "minusta ja Kettuaskeleesta on itseasiassa tullut kumppanit."
Pujosulan silmät kirkastuivat ja hänen kasvoilleen nousi onnitteleva hymy. "No sehän on upeaa, onnittelut teille! Mitenkäs pentujen laita, milloin niitä on tulossa?" Sen sanottuaan Pujosulka punastui hieman ja heitti nolostuneen vilkaisun etukäpäliinsä, "anteeksi, tuo kuulosti todela tökeröltä."
"Ei se mitään, eipä mahdollisista pennuista voi monella muullakaan tavalla udella", virnistin nopeasti, "ovathan ne pennut mietinnän alla, mutta en ole täysin varma milloin ne olisivat syntymässä. Uskon kyllä niiden syntyvän tarpeeksi pian, että sinä pääset auttamaan minua heidän hoitamisessaan."
"Voi kuinka ihanaa! Tahdon kyllä kuulla heti kun olet tiinenä, joten muista sitten kertoa minulle", Pujosulka muistutti lempeästi ja nuolaisi sitten etukäpäliään. Samoihin aikoihin Meripihkaraita ja Vaskitsaviima ilmestyivät pesän pimeydestä ja tervehtivät minua nopealla hännänheilautuksella.
"Tervehdys, Meripihkaraita ja Vaskitsaviima. Minun täytyy varmaan nyt lähteä, sillä ajattelin johtaa metsästyspartiota. Näkemisiin", huikkasin hyvästit klaaninvanhimmille ja pujottelin sitten ulos pesästä.
//Juu saa tarjoilla seuraa :D
Rosmariiniputous 23.9.2018
Kierähdin toiselle kyljelleni ja painoin silmiäni vielä tiukemmin kiinni, yrittäen saada unen päästä kiinni ties kuinka monennen kerran. Olin mennyt nukkumaan harvinaisen aikaisin illalla, mutta pesään tunkeutuvasta valosta päätellen oli jo keskiyö enkä vieläkään ollut onnistunut nukahtamaan. Vääntyilin uudelleen oikealle kyljelleni ja kieräytin häntäni etutassujeni päälle, mutta sekään asento ei ollut mukava. Jotenkin olin niin levoton ja mieleni oli ihan täynnä ajatuksia, jotka vainosivat minua. Puuskahdin turhautuneena ja peitin kasvoni käpälilläni, yrittäen nyt kunnolla nukahtaa.
Sitten leiriaukiolta kajahti raivokas ulvaisu, joka kuulosti aivan tuskan rääkäisyltä. Kasvoni ponnahtivat silmänräpäyksessä ylös sammalpediltä ja kääntyivät sammalverhoja kohti, jotka sattuivat peittämään aukion täydellisesti. Ehdin jo olettaa, että kyseessä oli vain joku halluusinaatio, mutta sitten rääkäisy kuului uudelleen, tällä kertaa äänekkäämpänä ja voimakkaampana. Korvani kohosivat hämmentyneinä pystyyn ja hetken epäröinnin jälkeen päätin vaistojeni käskystä nousta ja lähteä hiipimään kohti sammalverhoja, koska minä tahdoin nähdä mitä aukiolla tapahtui. Vedin syvään henkeä ja sukelsin ulos soturien pesästä. Kun näin mitä aukiolla tapahtui, silmäni suurenivat kaksinkertaisiksi ja suuni loksahti auki.
Leiriaukiolla oli kaksi kissaa, joista heti ensimmäisenä minä tunnistin Kettuaskeleen, rakkaan kumppanini, mutta hänen punertavanruskea turkki oli suureksi shokikseni tahmean veren peitossa ja turkissa risteili verta vuotavia haavoja. Toisena tunnistin Kylmähenkäyksen, jonka kylmänsininen katse oli porautunut minuun. Isäni näytti niin omahyväiseltä ja tyytyväiseltä, että minua kuvotti edes katsella häntä. Kollin turkki oli myös veren peitossa, mutta hän oli selvästi vahvemmassa kunnossa kuin Kettuaskel.
"Kas, rakas tyttäreni on saapunut juuri ajoissa paikalle näkemään kuinka hänen kumppaninsa kuolee", Kylmähenkäys virnisti häijysti ja tähtäsi tarkan sivalluksen Kettuaskeleen kaulaan. Punertavanruskea kolli huomasi isäni aikeet, mutta liian myöhässä. Kylmähenkäyksen neulanterävät kynnet upposivat Kettuaskeleen kurkkuun ja kumppanini rääkäisi korvia raastavasti, jonka jälkeen kolli iskeytyi velttona maahan.
"Ei!" ulvaisin kauhistuneena ja ponnistin kumppaniani kohti, joka vuoti kokoajan vain vuolaammin verta. Kettuaskeleen suusta pääsi kurluttavaa ääntä ja tuon hampaat olivat värjäytyneet verestä, jota valui ulos nyt kollin suustakin.
"Ei niin nopeasti, Rosmariiniputous", Kylmähenkäys murahti ja astui Kettuaskeleen eteen niin, että minä en päässyt hoitamaan hitaasti kuolevaa kollia. Jäin tuijottamaan isääni raivostuneena ja kynteni alkoivat työntyä ulos aivan kuin taistelua odottaen. Kettuaskeleen ruumis alkoi hiljalleen kadota, joten olin joutunut vastakkain isäni kanssa.
"Tällä kertaa sinä et tule selviämään", Kylmähenkäys sylkäisi ja syöksyi äkkinäisesti suoraan eteenpäin, iskeytyen suurella voimalla minuun. Kaaduin iskusta suoraan selälleni ja sinertävänharmaa kolli kahlitsi minut alleen, jonka tehtyään hän alkoi viiltää vatsaani kynsillään. Verta alkoi vuotaa puhtaanvalkoiselle turkilleni ja päästin suustani tuskaisia rääkäisyjä, mutta olin jo tajunnut, että kukaan ei kuulisi huutojani. Yritin työntää isääni pois päältäni, mutta jatkuva veren menetys heikensi minua hetki hetkeltä enemmän ja iskuni muuttuivat vain kömpelöiksi käpälien sutimiseksi.
"Vie terveisiä Tähtiklaanille", Kylmähenkäys kuiskasi vielä kohottaessaan kynsillä varustettua etukäpäläänsä ja sitten kaikki muuttui pimeäksi.
Säpsähdin äkkinäisesti hereille ja nousin puoliksi seisomaan, aivan kuin varmistaakseni etten ollut enää leiriaukiolla taistelemassa Kylmähenkäyksen kanssa henkeni edestä. Makasin soturien pesässä ja jokainen sammalpeti oli tyhjiä, mukaanlukien Kettuaskeleen sammalpeti. Vetäisin syvään henkeä ja yritin tasata kiihtyvää hengitystäni, sillä en todellakaan tahtoisi joutua paniikkiin.
*Kaikki kunnossa, se oli vain unta*, totesin itsekseni ja kompuroin jaloilleni. Kun aloin siistimään likaisia karvojani, mieleeni muistui hiljalleen aikaisen päivän menot ennen kun olin päättänyt meneväni päiväunille ja tässä oli lopputulos. Kettuaskel oli tullut tervehtimään minua, mutta hän oli joutunut lähtemään kun olin kertonut hänelle että Minttusydämellä oli kollille asiaa. Minttusydämestä puheenollen, Tihkutähti oli kuulemma menettänyt henkiä kun kaksi koiraa oli hyökännyt hänen ja päällikön luona olleen partion kimppuun. Tihkutähden vahingoittuminen ei ollut minulle niin suuri asia, koska rehellisesti sanottuna odotin vieläkin hänen siirtymistään Pimeyden metsään. Tummasielu oli menehtynyt, mutta suurin suru-uutinen oli veljeni Korentolennon kuolema. Hän oli kuollut Tummasielun tavoin koirien kynsissä ja hänen ruumiinsa oli haudattu jo monta auringonnousua sitten. Vaikkei Korentolento ollut koskaan ollut minulle erityisen läheinen, oli silti surullista menettää jo toinen sisarus. Hikkoritassu oli kuollut jo aikoja sitten, hieman ennen Kettuaskeleen, Lumikkopennun ja Mäyräraidan syntymää. Utukyynel oli minulle todella etäinen enkä ollut puhunut hänelle pitkään aikaan. Ainoa perheenjäseneni jota en ollut menettänyt oli emoni enkä todellakaan aikoisi menettää häntä.
Sukelsin leiriaukiolle ja päästin suustani leveän haukotuksen. Lehtisateen viileät ilmavirrat pörröttivät luonnonvalkoisia karvojani, kun lähdin tassuttelemaan parantajan pesää kohti. Tahdoin käydä varmistamassa emoni voinnin, koska Korentolennon kuolema oli varmasti iso juttu hänelle.
"Hyvää päivää", naukaisin mahdollisimman pirteänä sukeltaessani parantajan pesään. Kesti hetken aikaa, kunnes Liljahenkäys ilmestyi pesään ja hänen meripihkaiset silmänsä osuivat minuun.
"Hei Liljahenkäys. Miten sinulla on mennyt?" aloitin hieman epävarmasti.
//Lilja? Sori vähä tönkköö
Minttusydän 27.9.2018
Kettuaskel oli jättänyt partion kesken ja palannut leiriin hoidattamaan tassuaan. Ilmeisesti se ei ollut mitään vakavaa. Lehmustassu oli jäänyt partioomme. Vilkaisin naarasta, joka ihaili ympäristöään samalla kun askelsi eteenpäin pienillä tassuillaan. mäyräraita oli kadonnut johonkin - luultavasti tarkistamaan rajan - kylläkin sanaakaan sanomatta. Huomasin pieniä uuvutuksen merkkejä Lehmustassussa ja päätin, että nyt olisi aika kääntää takaisin.
"Nyt palaamme leiriin", naukaisin Lehmustassulle silmiäni ystävällisesti räpäyttäen. Naaras nyökkäsi, mutta kysyi kuitenkin:
"Entä Mäyräraita? Voimmeko jättää hänet tänne?" Hymyilin oppilaalle ja vilkaisin taivasta.
"Hän ehtii kyllä vielä kotiin, minusta tuntuu, että hän kaipaa omaa aikaansa. Huomasin kuinka kireä hän oli koko partion ajan", selitin hieman huolta äänessäni, yleensä Mäyräraita höpötti paljon, nyt ei yhtään.
Saavuimme leiriin Lehmustassun kanssa. Päivä alkoi kääntymään jo iltaan päin, joten päätin patistella oppilaan jo rauhoittumaan.
"Olet nyt vapaa, voit mennä vaikka tutustumaan muihin oppilaisiin", hymähdin ja istahdin maahan. Katselin kuinka Lehmustassu tassutti innokkaasti kohti oppilaiden pesää. Voi muistin itsekin millaista oli olla oppilas. Silmäni miltei kostuivat ja suru täytti ajatukseni, kun mietin Kuohuvirtaa ja Viherloikkaa. Viherloikka varmastikin nelisti, jossain kauniilla niityillä onnellisena erakkoelämäänsä - tai niin ainakin toivoin. Kuohuvirta varmasti oli pitämässä huolta Lumikkopennusta. Hätkähdin kun kuulin askelia takaani. Tunnistin poikani kumppanin Rosmariiniputouksen.
"Tervehdys, miten mukava nähdä sinuakin", tervehdin ja käännyin luonnonvalkean naaraan suuntaan.
//Rosma?
203 sanaa
Rosmariiniputous 27.9.2018
"Liljahenkäys! Oletko sinä siellä?"
Keskusteluni Liljahenkäyksen kanssa keskeytyi äkillisesti, kun tuttu ääni kuului parantajan pesän ulkopuolelta. Tunnistin heti äänen rakkaan kumppanini, Kettuaskeleen, ääneksi. Koska en tiennyt mitä kollille oli tapahtunut, tahtoisin päästää hänet samantien parantajan pesään emoni hoitoon. Vetäisin syvään henkeä ja nousin hitaasti seisomaan, kohdistaen meripihkaisen katseeni Liljahenkäykseen.
"Hänellä taitaa olla asiaa sinulle, joten jätän teidät kahden kesken. Meidän keskusteluhetkemme jäi taas hieman lyhyeksi, mutta toivottavasti saamme pian uuden mahdollisuuden sille", naukaisin lämmin hymy kasvoillani loistaen ja peruutin sitten pesästä vähin äänin. Heti kun sukelsin ulos pesästä, törmäsin miltein Kettuaskeleeseen. Astuin eteenpäin nuolaisemaan kollin poskea ja jäin odottamaan, että kumppanini jatkaisi matkaansa parantajan pesälle, mutta sen sijaan hän jäi seisomaan siihen.
"Hei, Rosmariiniputous. Minttusydämellä olisi sinulle asiaa", kumppanini ilmoitti lempeästi ja sukelsi sitten parantajan pesään suotuaan minulle ystävällisen hymyn. Käännyin täten ympäri ja lähdin harppomaan tuoresaaliskasaa kohti jonka luona Minttusydän istuikin. Kuultuaan lähestymiseni punertavanruskean naaraan kasvot kääntyivät minuun ja hänen kasvoilleen nousi lämmin hymy.
"Tervehdys, miten mukava nähdä sinuakin", Minttusydän tervehti ystävällisesti.
"Niin sinuakin. Olen varmaankin ollut hieman vaitonainen lähiaikoina, varsinkin kun Korentolento-" lauseeni keskeytyi kun tunteet alkoivat taistella sisälläni ja iskin hampaani yhteen jotten alkaisi parkumaan sisäisestä kivusta.
"Minä kuulin hänen kohtalostaan, olen todella pahoillani. Hänen kuolemisensa on varmasti ollut vaikeaa", varapäällikkö naukaisi hitaasti ja vilkaisi minua myötätuntoisesti.
"Todella vaikeaa, varsinkin kun olen menettänyt jo Hikkoritassun ja sitten menetän toisenkin veljeni. Minulla on kuitenkin vielä Utukyynel."
*Siskoni on kyllä laiha lohtu koska hän vihaa minua yhtä vahvasti kuin Kylmähenkäys*, totesin mielessäni.
"Miten sinulla on mennyt? En ole oikein kuullut mitään sinun päivistäsi enkä ole päässyt juttelemaan sinulle", naukaisin ja kohdistin meripihkaisen katseeni varapäällikköön.
//Minttu?
//265 sanaa
Minttusydän 29.9.2018
"Miten sinulla on mennyt? En ole oikein kuullut mitään sinun päivistäsi enkä ole päässyt juttelemaan sinulle", Rosmariiniputous naukaisi ja kohdisti katseensa minuun ja hymyili. Mielestäni Rosmariiniputous oli juuri sellainen kunnon kissa, joita haluaisin olevan Varjoklaanin täynnä. Kun minä astuisin johtoon kaikki kääntyisi päälaelleen, sillä purkaisin määräyksen joka koski Pimeyden väkisin uskomista. Tiesin, että Tähtiklaanille löytyisi vielä kannattajia.
"No minun päiväni ovat olleet melko lailla samankaltaisia, siis tiedäthän; partiointia, metsästystä ja partioiden järjestelyä. Tänä aamuna Tihkutähti niiskutti hurjan paljon ja käskin hänet parantajan pesälle, onneksi hänellä ei ollut mitään flunssaa pahempaa, mutta silti on hänen otettava rauhallisemmin", selitin ja vilkaisin parantajan pesää. Näin vilahduksen pesän syövereissä punaruskeasta karvasta. Voisin lyödä melkein häntäni vetoa, että se oli Kettuaskel. Olihan hän lähtenyt kesken partion takaisin leiriin tassuansa hoidattamaan.
"Niin ja tänään partiossa huomasin, että Kettuaskelella ja Mäyräraidalla on jotain kränää. Hei eivät puhuneet toisillensa yhtään ja Mäyräraita oli muutenkin koko matkan täysin hiljaa. Yleensä häntä pitää hiljentää", naukaisin huolissani silmät pyöreinä. Toivoin tosiaan, että tyttäreni tulisi kertomaan -ja pian - mistä oli kyse.
//Rosma?
169 sanaa
Liljahenkäys 6.8.2018
"Liljahenkäys? Liljahenkäys!" Rosmariiniputouksen paniikin sävyttämä huuto kiiri korviini. Käänsin katseeni Varpusliidosta pesään saapuneeseen tyttäreeni ja tämän puolisoon. Rosmariiniputouksen harmaankirjava turkki oli yltäpäältä veressä. Huoli kuristi rintaani. Mitä oli tapahtunut?
"Mitä on tapahtunut, Rosmariiniputous? Olette kummatkin aivan veren peitossa!" kysyin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman tasaisena.
"Pyydän, älä nyt huolehti minusta. Kettuaskel on todella pahasti haavoittunut, hänet pitää hoitaa kuntoon", Rosmariiniputous nyyhkytti.
"Tuo hänet tänne", käskin tiukasti. Osoitin hännälläni tyhjää sammalpetiä, johon autoin tytärtäni laskemaan kumppaninsa. Nyt Tihkutähden lisäksi pesässä olivat vielä hänen molemmat pentunsakin - aivan mahtavaa!
"Minä käyn hakemassa hämähäkin seitit, niin saamme veren vuodon loppumaan", sanoin nopeasti ja loikin yrttivarastolle, josta haalin mukaani tarvittavat välineet. Kun palasin takaisin, laskin yrtinlehdet maahan ja ryhdyin peittämään pahimpia haavoja seitillä verenvuodon tyrehdyttämiseksi.
"Nyt kerrot, mitä oikein tapahtui", sihahdin Rosmariiniputoukselle, kun olin saanut peitettyä haavat ja levitettyä hierakanlehtihauteen kollin pienimmille haavoille.
"Mutta Kettuaskel -" naaras yritti, mutta keskeytin hänet tuimalla katseella.
"Kettuaskel pärjää kyllä", murahdin, "mutta nyt haluan kuulla totuuden!"
//Rosma?
Rosmariiniputous 6.8.2018
Nostin meripihkaisen katseeni Kettuaskeleen komeista kasvoista, kun Liljahenkäys saapui luokseni ja alkoi asetella hämähäkin seittejä kollin haavoihin. Nappasin vaistomaisesti pienen tukon seittiä käpäliini ja aloin painella sitä kumppanini haavoihin. Kun Liljahenkäys vilkaisi minua hieman hämmentyneenä, onnistuin heittämään hänelle heikon hymyn.
"Minä olen Varjoklaanin parantajaoppilaan tytär, kyllä minä osaan asetella hämähäkin seittejä kissan haavoihin", huomautin ja painelin seitit kumppanini kyljessä sijaitsevaan haavaan. Liljahenkäys väläytti minulle nopean hymyn ja jatkoi sitten työtään.
"Nyt kerrot, mitä oikein tapahtui", Liljahenkäys kysyi, kun olinme saaneet Kettuaskeleen pahimmat haavat peitettyä ja verenvuoto oli alkanut tyrehtyä.
"Mutta Kettuaskel -", yritin vielä saada emoni huomion kumppaniini, mutta hän sai minut hiljennettyä tiukalla katseella.
"Kettuaskel pärjää kyllä, mutta nyt haluan kuulla totuuden!"
Jäin hetkeksi tuijottamaan emoani ja yritin pyyhkiä hopeisia kyyneliä poskiltani. En tahtonut puhua emolleni, tahdoin puhua kumppanilleni. Kettuaskel oli suuressa vaarassa ja tahdoin vain olla hänen vierellään ja odottaa kunnes hän heräisi taas ja voisin auttaa hoitamaan hänet kuntoon, sillä minä en tulisi poistumaan parantajan pesästä ennen kuin voisin varmistua, että kaikki oli kunnossa.
"Olimme kävelyllä Kuolonklaanin rajan lähettyvillä ja tapasimme Kylmähenkäyksen", pidin lyhyen tauon, kun Liljahenkäyksen meripihkaisissa silmissä välähti inho entistä kumppaniaan kohtaan, "ja hän alkoi puhumaan meille todella tylysti ja loukkaavasti. Yhdessä vaiheessa hän loukkasi sinua todella ilkeästi ja pilkkasi minua siitä, kuinka olen menettänyt kaikki sisareni. En vain pystynyt hillitsemään itseäni ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Olen niin pahoillani, tiedän että minun ei olisi pitänyt tehdä sitä ja nyt se on minun syyni, että Kettuaskel makaa tässä pahasti haavoittuneena. Minä onnistuin selviämään taistelusta ilman syviä haavoja, mutta Kettuaskeleesta en ole niin varma", selitin surullisena ja käännyin katsomaan kumppaniani, jonka silmät olivat vieläkin kiinni.
//Lilja? Kettu?
Kettuaskel 7.8.2018
Raotin hiukan sähkönsinisiä silmiäni ja katselin maisemaa, jonka näin kyljelläni makoillessani. Se oli harmaa kivinen seinä, jonka pintaa kuvioitti muutama veden kuluttama kiemurainen rako. Avasin suutani hieman ja hengitin pesän tuoksuja. Kaikki mitä haistoin oli vehreää ja kitkerää, joku makea tuoksu kuitenkin sai veden kielelleni. Nostin päätäni ja näin Liljahenkäyksen harmaan hahmon ja Rosmariiniputouksen luonnonvalkean hahmon juttelevan, mutta pian heidän katseensa kääntyi minuun. Se oli kovin epämieluista, en halunnut keskeyttää kahden naaraan keskustelua.
"Kettuaskel! Onneksi olet kunnossa!" Rosmariiniputous lausahti meripihkaiset silmät kirkkaina säihkyen. Tämä kumartui ylleni ja nuolaisi korvaani, silti tunsin oloni vielä oudon huteraksi. Olin varmaan saamassa kuumetta tai jotain. En nimittäin muistanut mitään tätä ennen tapahtuneesta, en tiennyt miten olin päätynyt tänne.
"Miltä tuntuu?" Liljahenkäys naukui parantajamaiseen tapaansa. Kasvolleni vääntyi tuttu vino hymyni - kuitenkin hieman heikkona - joka teki minusta paljon terveemmän oloisen.
"Hieman huteralta, mutta älä huolehdi. Minua inhottaa tulla keskustelunne väliin, joten jatkakaa. Olkaa kuin olisin ilmaa. Lupaan, etten kuuntele jos se on jotakin salaista", hymähdin vielä ja loin lempeän katseen Rosmariiniputoukseen, "Minä vaadin." Muotoilin suullani sanat minä rakastan sinua, luonnonvalkealle naaraalle, mutta en päästänyt pihaustakaan. Liljahenkäys ohjasi Rosmariiniputousta hieman sivummalle jatkamaan keskustelua. Päätin käyttää tilanteen hyödykseni ja nousin istumaan. En ollut juurikaan viettänyt aikaani parantajan pesällä, joten miksen voisi tutkia kun kerrankin olin täällä. En tietenkään koskisi mihinkään, se olisi epäkohteliasta penkoa muiden järjestelemiä asioita ja sotkea perässään. Pian kuulin askeleita pesän suulta ja sieltä ilmestyi punaruskea naaras syvänsinisin silmin ruskeanharmaa hiiri suussaan. Tämän silmät kohdistuivat minuun ja suurenivat miltei täysikuun muotoisiksi. Pian naaraan tassut olivat liidättäneet hänet tänne.
"Kettuaskel? Mitä sinulle on tapahtunut?" Minttusydän hätäili ja nuuhki turkkiani, joka oli mitä ilmeisimmin täynnä suuri viiltoja, "Voi sinun kasvojasi!" Kurtistin kulmiani. *Miten niin?*
"En minä muista", selitin korviani epämieluisasti luimistellen. Minttusydän alkoi hätäilemään, ja sillä samalla hetkelläni ajatuksissani välkähti kirkkaana kuin salama, muistikuvat eilisestä. Näin Kylmähenkäyksen ja Rosmariiniputouksen kierimässä ja kuulin naaraan kauhistuneet kiljaisut, minä syöksyin Kylmähenkäykseen kiinni, josta kumppanini oli minut lopulta pelastanut. Muistin myös osittain matkan Rosmariiniputouksen kyydissä. Kaikki palaset alkoivat vähitellen loksahtaa paikoilleen.
"Hei emo, odota. Rauhoitu ja kuuntele", ohjeistin rauhallisella äänellä ja korjasin asentoani. Vilkaisin samalla kehoani, joka oli hämähäkinseittituppojen värittämä. Minttusydän nyökkäsi asiallisesti ja istahti eteeni ja laski hiiren sivulleen. Auringon varhaiset säteet loivat kalvakkaa valoa pesään ja näin Minttusydämen väsyneet silmät.
"Se oli Kylmähenkäys. Rosmariiniputouksella ja hänellä tuli pieni kahakkaa ja minä syöksyin apuun kiperällä hetkellä", lausahdin ja hymyilin vähän. Minttusydän näytti mietteliäältä.
"Mutta eikö niin, että nuo kaikki haavat eivät ole Kylmähenkäykset tekemiä", tummanpunaruskea naaras naukui kulmiaan kohottaen. Nielaisin äänettömästi. *Mistä hän tiesi Tihkutähden järjestämistä harjoituksista? Vai tiesikö?* Katseeni harhaili pesän seinillä ja emoni huomasi hiukan vaivaantuneen olotilani.
"Mäyräraita kertoi. Minä epäilin jo hänellä olevia haavoja, mutta nyt kaikki käy järkeen. Teillä kolmella on ollut harjoitukset", Minttusydän kertoi itsevarmasti ja samalla tiukasti minua tuijottaen. Tämän syvänsinisistä silmistä kuitenkin paistoi huoli, eikä ainoastaan minua kohtaan. Hän murehti varmasti myös Tihkutähdestä.
"Ehkä niin", naukaisin ja siirtein tassujani. Tunsin emon polttavan katseen turkillani.
"Nyt koko perheeni on parantajanpesällä. Mahtavaa", punaruskeaturkkinen naaras naukui silmiään sarkastisen kommentin takia pyöritellen. Oliko Mäyräraitakin täällä? Mitä hänelle oli käynyt? Ahdistus sisareni tilasta alkoi kalvamaan sisintäni. Tihkutähti oli täällä henkiensä takia, jotka vähenivät vähitellen. Minulla ei ollut hajuakaan montako henkeä tällä tosiasiassa oli, pelkkiä arvauksia. Itse veikkasin neljää ja jos oikein muistan Mäyräraita oli arvuutellut kuutta.
"Mitä Mäyräraidalle on käynyt?" kysyin nielaisten ja pelkäsin sen olevan jotenkin syyni. Ehkä minun olisi pitänyt olla leirissä huolehtimassa hänestä tai sanoa vaikka ennen lähtöäni "Pidä huolta itsestäsi". Katseeni harhaili pesässä ja erotin ensin Tihkutähden tummanharmaan hahmon, joka hengitti tasaisesti. Sen jälkeen tunnistin sisareni mustan turkin ja katsoin Minttusydäntä silmät pyöreinä huolesta.
"Hän sai shokkitilan ja pyörtyi. En tiedä mistä se johtui, mutta Liljahenkäys epäili stressiä", emo selitti ja vilkaisi hiirtään, "Olin tuomassa tätä hänelle." Kasvoilleni hiipi hymy emon välityksestä.
"Minulla alkoikin olla jo nälkä", kuulin sisareni äänen syvemmältä pesästä ja näin tämän nostavan haukotellen päätään. Silmäni pyöristyivät entisestään , mutta tällä kertaa onnesta.
"Huomenta", hymähdin. Kuitenkin muistin lupaukseni, joka saattaisi pilata sisareni hyväntuulisuuden. Olin luvannut kertoa minun ja Rosmariiniputouksen kumppanuudesta. Voisin samalla kertoa myös Minttusydämelle, sillä veikkasin hänenkin haluavan tietää. Emo lähti kiikuttamaan hyvältä tuoksuvaa hiirtä sisareni luokse ja pian huomasin itsekin olevani nälkäinen. Söisin heti kun olin kertonut välttämättömän.
"Minttusydän. Mäyräraita. Minulla on kerrottavaa", aloitin ja astelin lähemmäs sisareni makuualustaa. Mäyräraidan sähkönsiniset silmät tutkailivat minua kiinnostuneena ja sai minun rintaani polttamaan. Minttusydän nyökkäsi silmiään lämpimästi räpäyttäen.
"Minä olen pitänyt teiltä tätä jo hetken aikaa, mutta toivon tosiaan, että ymmärrätte", viivyttelin hieman ja vilkaisin kumpaankin siniseen silmäpariin.
"Kerro jo, vai haluatko saada meidät niin uteliaiksi, että joudumme uhkailemaan sinua avaamaan suusi?" Mäyräraita töksäytti uteliaisuuden kaiku. Naurahdin keveästi ja se sai oloni hieman keventymään. Nielaisin vielä viimeisen kerran pelkäämättä Mäyräraidan reaktiota.
"Minä ja Rosmariiniputous olemme kumppaneita", sanoin ja sen jälkeen tuli hiiren hiljaista. Hiljaisuus ja uutiseni punnitseminen täytti ilmaa. Se sai ilmasta ohuempaa, eikä hengitykseni kulkenut normaalisti. Kuulin viereiseltä makuualuselta kahinaa ja tiesin mikä - tai oikeastaan kuka -sieltä nousisi. Tihkutähden katse poltti selkääni.
"Onnitteluni", Minttusydän hymyili rauhoittavan onnellisesti. Siristin silmiäni kun käännyin tummanharmaaturkkisen kollin puoleen.
"Eikö minua vaivauduta herättämään perhekokousta varten? Jätetäänkö minulle kertomatta suuret uutiset? Loukkaahan se , eikö vain. Olen isäsi Kettuaskel", Tihkutähti naukui karmivan ystävällinen vire äänessään, hän oli raivoissaan.
"Olisin kertonut sinulle seuraavaksi", murahdin hampaitteni välistä, "Mutta sehän on minun päätökseni kelle kerron henkilökotaisesti." Tihkutähti siristi sähkönsinisiä silmiään.
"Etkö edes pyydä hyväksyntääni? Ole valmistautunut voimakkaaseen ei sanaan", isä naukui pieni voitonriemuisuus äänessään. Hän luuli jo voittavansa, mutta tiesin että minulla oli Minttusydän ainakin puolellani. Mäyräraita taas oli suuri kysymysmerkki.
"Ei, en pyydä hyväksyntääsi, enkä edes halua sitä. Minä teen itse omat päätökseni ja minun päätökseni on olla hänen kanssaan", sähähdin ja siristelin silmiäni. Tihkutähti vilkaisi Minttusydäntä tuen toivossa, mutta punaruskea naaras vilkaisi Tihkutähteä paheksuen.
"Minä kannatan Kettuaskelen mielipidettä, sillä hänellä on valinnanvapautensa ja sinun kuuluu kunnioittaa sitä. Minunkaan emoni tai sisarukseni eivät pitäneet siitä kun olin sinun kanssasi, mutta olin kuitenkin", emo puolusteli. Minua lämmitti se, etten ollut yksin vaan Minttusydän tarjosi minulle tukeaan. Väläytin Tihkutähdelle katseen, joka kertoi tälle pysyä erossa Rosmariiniputouksesta. Kaikki, jotka yrittäisivät vahingoittaa häntä pääsisivät tappolistalleni. Käänsin katseeni Mäyräraitaan, sillä halusin kuulla naaraan mielipiteen asiaan, joka koski häntäkin. Hänen pitäisi alkaa tulla toimeen Rosmariiniputouksen kanssa.
//Mäyrä?
Rosmariiniputous 7.8.2018
"Kuule, minun täytyy nyt käydä Varpusliidon luona, tahdon tietää mitä hänelle on tapahtunut. Ja jos mahdollista... voisinko saada lyhyen hetken hänen kanssaan?" kysyin varovaisesti Liljahenkäykseltä, kun olimme siirtyneet hieman kauemmas Kettuaskeleesta. Emoni näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut vielä sanoa jotain selitykselleni Kylmähenkäyksen ja minun välisestä taistelusta, mutta hän tajusi myös huoleni parhaasta ystävästäni ja lopulta tummanharmaa naaras nyökäytti päätään.
"Kiitos. Minulla ei kestä kauan", lisäsin vielä parantajaoppilaalle, hieroin kuonoani nopeasti emoni poskea vasten eräänlaisena kiitoksena, jonka tehtyäni pujottelin Varpusliidon sammalpedin luokse. Heti minut huomattuaan veljeni vihreä katse kirkastui, mutta hän pysyi makuuasennossa.
"Rosmariiniputous", Varpusliito tervehti hymy kasvoillaan säteillen. Kiiruhdin nuolaisemaan veljeni poskea tervehdyksenä. Sitten muistin, että olimme parantajan pesässä ja huoli alkoi taas kalvaa mieltäni. Olin jo aikeissa kysyä syytä sille, miksi Varpusliito oli joutunut parantajan hoitoon, mutta kolli ehti ensimmäisenä:
"Miksi sinä ja Kettuaskel jouduitte tänne?"
"Olimme kahdestaan kävelyllä Kuolonklaanin rajalla ja törmäsimme sattumoisin Kylmähenkäykseen. Hän alkoi pilkkaamaan emoani ja ilkkui minulle siitä, kuinka olen menettänyt kaikki sisareni. Sinä tiedät kaikkein parhaiten koko klaanista, kuinka herkkä kohta perheeni on minulle ja kun isäni alkoi pilkkaamaan minua siitä, en vain voinut hillitä itseäni ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Onnistuin selviämään taistelusta ilman vakavia ja syviä haavoja, mutta Kettuaskeleesta en ole niin varma. Hän jää varmaankin parantajan pesään pidemmäksi aikaa kun minä", pidin lyhyen tauon ja kohdistin sitten meripihkaisen katseeni suoraan veljeni silmiin, "miksi sinä olet täällä? Oletko sinä vahingoittunut vakavasti?"
//Varpunen?
Varpusliito 7.8.2018
Tunsin vihani kuohahtavan. Kylmähenkäys, se ketunmielinen petturi oli siis haukkunut rakkaan sisareni perhettä. Mikä pahempaa, hän oli satuttanut Rosmariiniputousta. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Henkisesti naaraan isä oli satuttanut häntä satuttamalla Kettuaskelta. Kohottauduin ylös, vaikka se vihlaisikin takajalkaani.
"Se petollinen kuolonklaanilainen saa kuulla kunniansa", murisin hampaideni välistä. "Jos vielä näen hänet, hoidan hänet Kettuaskeleen tilaa pahempaan tilaan", jatkoin ennen kuin käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen. "Älä minusta huolehdi. Putosin vain puusta ja pääsen täältä varmaankin pian. Huolehdi itsestäsi ja Kettuaskeleesta. Hän tarvitsee sinua minua enemmän juuri nyt", rauhoittelin hännälläni sisareni kylkeä koskettaen. Nousin ylös hammasta purren ja etsin kaikkien yrttien joukosta hämähäkinseitin. Yrttivarastossa ainoat asiat, jotka tunnistin olivat unikonsiemenet ja hämähäkinseitti. Kierittelin tassuuni hämähäkinseittiä ja palasin takaisin Rosmariiniputouksen luo. Etsin verisestä turkista tummemman punaisen kohdan ja aloin taputella hämähäkinseittiä siihen. Siskonikin oli haavoittunut ja juuri nyt Liljahenkäys huolehti Kettuaskeleesta, joten voisin keskittyä siskooni ja pitää huoli, ettei hän ajattelisi kumppaniaan liikaa. Ohut seitti ei oikein tuntunut pysyvän verisessä turkissa, mutta lopulta sain hämähäkinseittipaakun aseteltua Rosmariiniputouksen haavaan. Kävin läpi kaikki tummemmat kohdat ja levitin hämähäkinseitin naaraan turkille. Kun jokaisessa haavassa oli hämähäkinseittiä, olin tyytyväinen. Nyt Rosmariiniputous ei ainakaan vuotaisi verta. Pian Liljahenkäys tai Sienikarva varmasti huolehtisi sisarestani. Olin tehnyt parhaani haavojen suhteen. "Kettuaskel parantuu varmasti hyvin. Älä huoli. Liljahenkäys ja Sienikarva huolehtivat hänestä varmasti. Pääset kohta taas katsomaan, miten entinen oppilaasi voi", mau'uin. Puhuin entisestä oppilaasta, enkä kumppanista, koska Tihkutähti oli kuuloetäisyydellä meistä, eikä hän tiennyt vielä Kettuaskeleen ja Rosmariiniputouksen kumppanuudesta. Se oli siis vielä salaisuus. Seuraavaksi päätin puhdistaa sisareni. Kävin pesän katseellani läpi, mutta en havainnut märkää sammalta. Huokaisin ja käänsin katseeni sisareeni. "Minä pesen sinut nyt. Älä vastustele. Haluan huolehtia sinusta edes jotenkin, eikä minua ole siunattu parantajan lahjoilla." Aloitin kasvoista. Veren maku suussani sai vatsani kääntymään ympäri, mutta jatkoin puhdistusta. Pesin naaraan pään, niskan ja kaulan, mutta päätin antaa hänen puhdistaa itsensä paremmin myöhemmin. Nyt minun oli vain helpompi katsella häntä. Rosmariiniputous ei näyttänyt enää niin pahasti haavoittuneelta, joten pystyisin katsomaan kuinka hän huolehtisi Kettuaskeleesta eikä itsestään. "Mene Kettuaskeleen luo. Minä pärjään kyllä."
//Rosma?
Kettuaskel 5.8.2018 Rosmariiniputous oli astunut astetta lähemmäs isäänsä ja heidän suurieleinen riitansa raikui hiljaisessa metsässä. Linnut lensivät puista säikähtäneinä parvina, jotka suuntasivat pois rauhallisemman paikan toivossa. Tuijotin luonnonvalkean naaraan eleitä silmä kovana, sillä jos tästä äityisi taistelu, en antaisi hänelle sattua mitään. Jos Rosmariiniputouksen henki olisi kyseessä voisin ilonmielin tappaa Kylmähenkäyksen. Nyt ratkaisevat sanat kuuluivat, Kylmähenkäys haukkui Liljahenkäystä ja se teki Rosmariiniputouksesta raivoisan. Kumppanini vaalea turkki oli pörhistynyt kaksinkertaiseksi ja tämän silmät kiiluivat mielipuolisen raivokkaasti. "Pidä käpäläsi kaukana minun perheestäni!" kuului raivokas sähähdyksen ja murinan täyttämä nauku, joka ikään kuin toimi merkkinä käydä vihollisen päälle. Rosmariiniputous kiisi muitta mutkitta rajan yli ja silloin sydämeni hyppäsi kurkkuun. Naaras oli kaatanut Kylmähenkäyksen siniharmaan hahmon maahan ja alkoi repiä tämän valkoisia vastakarvoja. Kaikki tapahtui salaman nopeasti, enkä ehtinyt edes syöksyä väliin ennen kuin Rosmariiniputouksen kivulias kiljaisu sytytti roihun sydämessäni. Kumppanini vuosi verta tämän kollin takia ja nyt hän saisi saman tuskaisen irvistyksen kasvoilleen mikä oli palanut verkkokalvoilleni Rosmariiniputousta katsellessani. *Voi Tähtiklaani tai Pimeyden metsä älkää antako hänelle sattua mitään vakavaa! Kumpi tahansa?!* Olin syöksynyt yllättäen Kylmähenkäyksen kimppuun siten, että me kumpikin kierimme läheiselle nurmelle. Rosmariiniputous oli päässyt vetäytymään sivummalle ja se huojensi oloani. Pian kuitenkin olimme kumpikin valmiina uuteen hyökkäykseen. Kurkustani kantautui väkivaltainen murina ja pian kaikki paikalla olijat erottivat hokemani: "Kylmähenkäys", raivoava ääneni murisi, "Minä. Tapan. Sinut." Sillä samalla sekunnilla ponnistin itseni raivoisaan loikkaan kohti Kylmähenkäystä. Kolli ei ehtinyt väistää ja iskeydyin tähän kiven lailla. Upotin kynteni suoraan tämän veriseen rintaan ja revin tämän turkkia muristen. Pian kuitenkin mustajuovainen siniharmaa kolli heitti minut melko kevyesti päältään, vaikka pääsinkin nopeasti seisaalleni niin se ei hyödyttänyt minua. Kylmähenkäys oli jo kohdistanut uuden iskun minuun. Kollin suuri harmaa käpälä iski kynnet edellä päin kasvojani ja jätti kasvoilleni neljä suurta verta valuvaa viiltoa. Hän käytti liikettä, jota en ollut koskaan nähnyt. Kuolonklaanin liikettä. Hän oli voitolla, koska tiesi joka ikisen Varjoklaanin liikkeen ja tiesi mikä Kuolonklaanin liike sopi liikkeitämme vastaan. Mutta olihan minullakin valttini, kiitos Tihkutähden. Öiset harjoitukset olivat saaneet minun ajatukseni avoimiksi uusille liikkeille. Loikkasin Rosmariiniputouksen isän kimppuun yhä uudestaan, sillä aina kolli sai minut jollakin konstilla irti itsestään. Hetken mietittyäni keksin suunnitelman. Ponnistin taas loikkaan ja olin tähtäävinäni uudestaan kiinni kollin selkään, mutta hypyn alkaessa suuntani muuttui ja pian olin saanut kollin painettua maahan. Vatsassani oleva haava vuosi verta Kylmähenkäyksen turkille samalla kun raastoin kynsilläni kollin nahkaa. Kaikki kuitenkin kääntyi pian Kylmähenkäyksen voitoksi ja hän jollain ihmeen liikkeellä painoi minut maata vasten, olin vielä nuori ja hän oli kokenut soturi. Pärjäsin siis yllättävän hyvin ja pärjäisin entistä paremmin jokaisen harjoitustunnin jälkeen. Kylmänsiniset silmät katsoivat minuun voitonriemuisina ja ilkeinä. Hän varmasti tappaisi minut, jos vain voisi ja nyt oli oiva tilaisuus. Kuitenkin näin Rosmariiniputouksen nousevan ylös hänen selkänsä takana ja niin päätin lopettaa rimpuilun. Antaa Kylmähenkäyksen luulla minun luovuttavan. "Aikasi alkaa olla lopussa", kolli naukaisi halveksuen. Juuri kun hän oli upottamassa kyntensä syvemmälle niin Rosmariiniputous iski. Virkeämpänä pienen levon jälkeen, mutta silti voimattomana. Yhtä voimattomana kuin minä, mutta tiesin että selviäisimme yhdessä. Emme saisi vain luovuttaa. //Rosma? Kylmä? Utu?
Rosmariiniputous 5.8.2018
Tilanne oli edistymässä nopeasti, mutta ei todellakaan sillä tavalla kuin halusin. Minun luonnonvalkoinen turkkini oli haavojen peitossa, mutta ne olivat helpottavan pieniä ja olin tällä hetkellä paljon huolestuneempi kumppanini kunnosta. Kettuaskeleen kasvoille oli ilmestynyt neljä ilkeältä näyttävää haavaa, joista valuva veri värjäsi kollin kasvot tummanpunaisiksi. Vielä enemmän minua pelotti se, kuinka vähän haavoja Kylmähenkäys oli saanut ja kuinka hän jaksoi vieläkin taistella aivan kuin olisi vasta äsken aloittanut. Isäni olikin vähintään kaksi kertaa vanhempi kumppaniani vanhempi ja hänellä oli Varjoklaanin taistelutaitojen lisäksi Kuolonklaanin taidot ja liikkeet, joista meillä ei ollut pienintäkään aavistusta. Olimme siis pahasti alakynnessä enkä tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan lyhyessä hetkessä.
Syljin suustani imelän veriläiskän maahan ja ponnistin suoraan Kylmähenkäystä, joka oli kaatanut Kettuaskeleen alleen ja sain heitettyä kuolonklaanilaisen monen hännänmitan päähän. Jalkojani särki vieläkin taisteluni jäljeltä, mutta olin saanut kerättyä voimani ja rohkeuteni takaisin. Minä en kuolisi tässä tänään, minä en kuolisi isääni vastaan taistellessa.
Vasta nyt kun Kylmähenkäys kompuroi pehmeällä nummiruohikolla jaloilleen, pystyin erottamaan syvän viillon, joka oli ilmestynyt hänen lapaansa. Viilto näytti erittäin kivuliaalta eikä isänikään pystynyt piilottamaan silmistään roihuavaa tuskaa. Sivusilmästäni näin Kettuaskeleen kohoavan jaloilleen, mutta nouseminen näytti erittäin vaikealta ja pystyin heti näkemään että kumppanini oli pahemmin vahingoittunut kuin minä. Tajusin myös samalla, että minä ja Kettuaskel olimme juuri nyt Varjoklaanin reviirillä ja isäni oli Kuolonklaanin reviirillä. Tuijotin Kylmähenkäystä raivostuneena, en osannut edes kuvailla kuinka paljon vihasin tuota kissaa juuri nyt. Hän oli vahingoittanut Kettuaskelta, minun kumppaniani ja pilkannut emoani, joka sattui myös olemaan kollin entinen kumppani.
"Tämä ei todellakaan jää tähän. Kun me seuraavan kerran kohtaamme, Rosmariiniputous", Kylmähenkäys kohdisti jäisen tuijotuksensa minuun, "sinä et tule palaamaan Varjoklaanin leiriin elävänä. Pidä se mielessäsi", Kylmähenkäys sähähti ja käänsi sitten selkänsä, ponnistaen juoksuun kitukasvuisen aluskasvillisuuden sekaan, jonne hän katosikin. Heti kun olin varma, että isäni oli päässyt kauas meistä, käännyin ympäri ja juoksin kumppanini luokse. Kettuaskel oli laskeutunut makaamaan kyljelleen ja hän hengitti raskaasti. Veri oli värjännyt hänen oikean kylkensä kokonaan tummanpunaiseksi.
"Kettuaskel? Voi Tähtiklaani, mitä minä ajattelin? Kettuaskel, pyydän sano jotain", kuiskasin paniikin kourissa kumppanilleni ja laskin käpäläni kollin sydämen kohdalle, anoen Tähtiklaanilta että hän hengittäisi vielä. Kun pystyin tuntemaan Kettuaskeleen sydämen tykytyksen, helpottunut huokaisu pääsi ulos suustani. Mutta sitten paniikki iski taas ja pakottauduin nousemaan jaloilleni.
"Kettuaskel, ei mitään hätää, Rosmariiniputous tässä. Minä vien sinut leiriin, sinun täytyy kestää vain vähän aikaa. Minä lupaan, kaikki on hyvin", kuiskasin epätoivoisesti ja nostin kaikilla voimilla, jota minulle oli, kumppanini selkääni ja lähdin hölkkäämään Varjoklaanin leiriä niin nopeasti kuin vain pääsin.
//Kettu? Sori jos hittasin :D Ja Fel, Rosma ei nytte ainakaan huomannu Utua
Kylmähenkäys 5.8.2018
Suustani pääsi ulos raskas ehkäisy, kun kylkeeni iskeytyi Rosmariiniputous luonnonvalkea hahmo. En ehtinyt reagoida tyttäreni äkilliseen ja voimakkaaseen iskuun tarpeeksi ajoissa, joten hän onnistui heittämään minut kauas Kettuaskeleesta, joka oli jäänyt makaamaan veriselle nummimaalle. Iskeydyin kylki edellä pehmeälle ruohikolle, mutta kun olin jo niin heikkona, sellainen kömpelö laskeutuminen sai minut sähähtämään kivun viiltäessä kylkeäni. Olin hiljalleen häviämässä kahdelle varjoklaanilaiselle, jotka eivät olleet edes puolet yhtä kokeneita kuin minä olin eikä oikeassa lavassani verta vuotava haava auttanut lainkaan. Kettuaskel oli onnistunut vetäisemään syvän ja todella kivuliaan viillon lapaani, joka sattui liian paljon. Maailma pyöri ympärilläni ja jouduin kiristämään hampaitani yhteen pysyäkseni edes hereillä. Puuskahdin turhautuneena kaikesta kivusta ja kompuroin tönkösti jaloilleni, jotka suorastaan ulvoivat kivusta ja väsymyksestä. Käännyin katsomaan kaksikkoa, jotka olivat onnistuneet taistelun aikana pääsemään takaisin omalle reviirilleen ja minä olin pysynyt oman klaanini reviirillä. Rosmariiniputous tuijotti minua niin raivostuneena, että en ollut todellakaan koskaan ennen nähnyt häntä niin vihaisena.
"Tämä ei todellakaan jää tähän. Kun me seuraavan kerran kohtaamme, Rosmariiniputous, sinä et tule palaamaan Varjoklaanin leiriin elävänä. Pidä se mielessäsi", sähähdin vielä Rosmariiniputoukselle ja käännyin sitten ympäri ja katosin kitukasvuisten pensaiden sekaan, mutta jäin puskien sekaan istumaan ja odottamaan kunnes Rosmariiniputous ja Kettuaskel lähtisivät. Taistelun aikana olin aistinut toisen tyttäreni Utukyyneleen olemassaolon ja minulla oli asiaa hänelle Rosmariiniputouksen tappoon liittyeen. Tiesin jo nyt, että nuorin pentuni ei tulisi kieltäytymään tarjouksesta, niin paljon hän vihasi siskoaan.
Vilkaisin hetken kuluttua ulos pensaasta ja siellähän Rosmariiniputous oli, paluumatkalla Varjoklaanin leiriä kohti ja Kettuaskel makasi hänen selässään. Virnistin jäisesti ja sukelsin sitten ulos pensaasta, lähtien marssimaan kuono korkealla Varjoklaanin rajaa kohti. Utukyyneleen tuoksu oli vieläkin ilmassa, joten hän oli paikalla.
"Tule ulos piilopaikastasi Utukyynel, minä pystyn haistamaan sinut."
//Utu?
Kettuaskel 6.8.2018
Kaikki oli sammunut. Auringon kirkkaus taivaalla ja pieni toivonkipinä selviämisestä
Olin vajonnut syvään tyhjyyteen, joka tuuditti minua kuin höyhenenkevyttä. Oli hiiren hiljaista, niin hiljaista että tiesin olevani yksin. Aivan yksin. Rintani kohoili rauhallisesti hengitykseni tahtiin ja tunsin, joka hengen vedolla sisääni valuvan rauhan. Kelluin syvässä pimeydessä ja annoin lihasteni rentoutua. Sydämeni tykytys kaikui korvissani ja se oli ainoa asia, joka kertoi minun tosiaan olevan elossa. En tiennyt missä olin, mutta kaipasin Rosmariiniputouksen tuoksua. Ei, tämä ei ollut todellista. Ennen kuin olin päätynyt tänne olin sulkenut silmäni, sain levätä kunnes Tähtiklaani päätti, että on aikani herätä.
Räväytin silmäni auki ja tunsin ruumiini pomppivan tasaisesti. Haistoin heti rakkaan kumppanini tuoksun. Olin mitä ilmeisimmin haavoittunut, sillä minua piti kantaa. Nyt muistin kaikki ne haavat, jotka yrittivät vuodattaa minut kuiviin. Olin varma, että yölliset haavatkin olivat auenneet Kylmähenkäyksen takia ja siksi olin tässä kunnossa. Juuri ja juuri tajuissani.
"Rosmariiniputous", lausahdin ääntäni puhumiseen totutellen. Tunsin luonnonvalkean naaraan jännittyvän kun hän kuuli ääneni. Tämä ei silti hidastanut, vaan vilkaisi minua olkansa yli.
"Kettuaskel? Oletko hereillä?" tämä naukui lievä paniikki äänessään. Minä olisin tahtonut mennä rauhoittelemaan Rosmariiniputousta, joka juoksi kohti leiriä paniikin vallassa. Silmä luomeni alkoivat taas tuntua kovinkin raskailta.
"Joo, olen. Verenhukka. Se minulla on..", lausahdin käheästi juuri ennen kuin pääni retkahti taas alas ja vaivuin tajuttomuuteen. Tällä kertaa uneni kesti pitempään ja ne olivat kauheita, veren täyteisiä unia. Joissakin Kylmähenkäyksen ja minun taisteluni käytiin yhä uudestaan ja se päättyi aina jollain uudella kauhealla tavalla. Kaikki veri maassa alkoi kiehua ja se alkoi sytyttää metsää palamaan. En nähnyt Rosmariiniputousta missään, vaikka kuinka etsin ja lopulta kuului kauhea - surullinen - huuto.
"Kettuaskel?" se kajahti taas. Kyyneleet noruivat kasvoillani, tämä oli tosiaan pahin painajaiseni ja vihasin sitä. Vihasin kuinka en voinut huolehtia Rosmariiniputouksesta. Huuto kuului taas, mutta se kuului paljon selkeämmin. Se herätti minut unesta. Oli minun aikani herätä.
//Rosma?
Rosmariiniputous 6.8.2018
Työnnyin ulos pimeästä piikkihernetunnelista ja lähdin hölkkäämään tyhjän leiriaukion poikki Kettuaskel vieläkin selässäni roikkuen. Jalkani ulvoivat kivusta, koska kumppanini oli miltein kaksi kertaa minua painavampi ja olin itsekin haavoittunut taistelun jäljiltä, mutta minun haavani olivat mitättömät verrattuna Kettuaskeleen haavoihin. Pelkäsin niin paljon, että nuo haavat veisivät kumppanini hengen ennen kuin Liljahenkäys ehtisi tehdä mitään.
"Rosmariiniputous", Kettuaskeleen kuiskaus sai sydämeni pompahtamaan kurkkuuni. Hän oli juuri sanonut minun nimeni, eli hän oli vielä hengissä. Tähtiklaanin kiitos, onneksi olin vain muutaman hännänmitan päässä parantajan pesän sammalverhoista. Käännyin vilkaisemaan olkani ylitse kumppaniani, mutta tuon silmät olivat vain lievästi auki ja hengitys oli rahisevaa.
"Kettuaskel? Oletko hereillä?" kysyin varovaisesti, yrittäen estää paniikin hyökymistä ylitseni aallon lailla.
"Joo, olen. Verenhukka. Se minulla on.. ", kolli lausahti väsyneenä ja sitten hänen päänsä retkahti. Olin jo lähellä uskoa, että pahin oli tapahtunut, mutta sitten tunsin kumppanini sydämenlyönnin ja onnistuin rauhoittumaan hieman. Vetäisin syvään henkeä ja sukelsin sisään parantajan pesään.
"Liljahenkäys? Liljahenkäys!" ulvaisin heti päästyäni pesään ja aloin etsimään paniikin vallassa emoani. Ehti kulua vain silmänräpäys, kun tunnistin Liljahenkäyksen tummanharmaan hahmon ja sitten huomasin, että hän istui sammalpedillä makaavan Varpusliidon vierellä. Mitä hänelle oli tapahtunut? Sisälläni jo valmiiksi vellova paniikki alkoi vain kasvaa ja sitten tajusin, että olin itsekin veren peitossa ja näytin selvästi vahingoittuneelta. Liljahenkäyksen kasvot kääntyivät minuun päin ja heti minut ja Kettuaskeleen tunnistettuaan hän riensi meidän luoksemme.
"Mitä on tapahtunut, Rosmariiniputous? Olette kummatkin aivan veren peitossa!" Liljahenkäys kiirehdi kysymään.
"Pyydän, älä nyt huolehti minusta. Kettuaskel on todella pahasti haavoittunut, hänet pitää hoitaa kuntoon", kuiskasin ja yritin estää poskiani pitkin valuvien kyynelien lisääntymistä.
"Tuo hänet tänne", Liljahenkäys käski tiukasti ja ohjeisti minut vapaalle sammalpedille. Laskimme yhdessä Kettuaskeleen pehmeille makuualusille kyljelleen ja annoin Liljahenkäyksen tutkia kumppanini haavat nopeasti.
"Minä käyn hakemassa hämähäkin seitit, niin saamme veren vuodon loppumaan", emoni ilmoitti ja lähti luotamme. Laskin pelosta säkenöivän katseeni Kettuaskeleeseen ja painoin oikean etukäpäläni tuon poskea vasten.
"Kettuaskel, oletko sinä hereillä? Kaikki on nyt hyvin, sinä olet turvassa", kuiskasin, toiveikkaana siitä että kumppanini heräisi.
//Kettu? Lilja? Sori jos hittasin :D
Rosmariiniputous 1.8.2018
"Sinun vuorosi", naukaisin maassa odottavalle Kettuaskeleelle, kun olin päässyt toisiksi alimmalle oksalle turvallisesti ja saanut tukevan otteen puusta. En ollut lainkaan kiipeilytyyppiä eikä kumppanini ollut myöskään. En vain ymmärtänyt miten yksikään myrskyklaanilainen pystyi vain kiipeämään puun pihkaista pintaa pitkin aivan kuin se kuuluisi heidän jokapäiväiseen rutiiniin. Kun Kettuaskeleen kasvoilla käväisi epäröivä irvistys, nostin kapeille kasvoilleni rohkaisevan hymyn ja heilautin häntääni aivan kuin kutsuna kollille.
"Ei se ollut niin pelottavaa", kannustin ja asetuin sitten istumaan puulle, kuitenkin valmiina syöksymään kumppanini apuun jos hänen käpälänsä sattuisivat luiskahtamaan. Kettuaskel heilutteli häntäänsä lyhyen hetken ajan puolelta toiselle, kunnes hän ponnisti korkeaan loikkaan ja tarttui puun epätasaiseen pintaan kynsillään. Seurasin hermostuneena, kuinka punertavanruskea soturi kapusi itsensä minun vierelläni ja jäi hetkeksi hengittämään raskaasti. Hän varmastikin huomasi hieman huvittuneen ilmeeni, koska Kettuaskel kohotti ylväänä päänsä korkealle ja tasasi hengityksensä.
"Ei minua pelota", hän ilmoitti itsepäisesti ja kääntyi sitten seuraamaan kaunista auringonlaskua. Tämä hetki oli niin täydellinen ja toivoin hartaasti, että saisimme enemmän tälläisiä hetkiä, jonka aikana olimne vain kahdestaan. Vaikka minulla oli muitakin tärkeitä kissoja, kuten Varpusliito ja Liljahenkäys, Kettuaskel oli silti kumppanini ja rakastin häntä kaikkein eniten Varjoklaanissa.
"Tahdon kysyä jotakin, saanhan?" Kettuaskel kysyi suureksi yllätyksekseni ja käänsi sähkönsinisen, lempeänä hohtavan, katseensa suoraan meripihkaisiin silmiini. Nyökäytin päätäni odottavaisena ja valmistauduin jonkin sortin rentoon kysymykseen.
"Pidätkö sinä pennuista? Tai siis tarkoitan, että haluaisitko sinä joskus pentuja?"
Lievästi sanottuna yllätyin kumppanini kysymyksestä, koska jostakin syystä olin aina olettanut että olisin itse kysynyt tuon kysymyksen Kettuaskeleelta. Minä todellakin pidin pennuista ja haluaisin pentuja joskus, haluaisin rakentaa rakastavan perheen ympärilleni ja saada pieniä pentuja, joista kasvaisi oikeudenmukaisia ja uskollisia sotureita.
"Nyt kun sitä kysyit, minä pidän pennuista hyvin paljon ja haluaisin joskus omia pentujakin. Haluaisin synnyttää vahvoja ja terveitä pentuja, joista kasvaisi rohkeita ja uskollisia kissoja Varjoklaanille. He saisivat upeat vanhemmat, jotka oikeasti rakastaisivat heitä ja olisivat ylpeitä."
Kun puheeksi tuli upeat ja välittävät vanhemmat, tunsin surun vihlaisun sydämessäni. Minulla ei koskaan ollut ollut rakastavaa isää, joka olisi ollut ylpeä pennuistaan ja välittänyt heistä. Ei, minun isäni oli pettänyt pentunsa pahemman kerran; Kylmähenkäys oli yrittänyt käännyttää meidät uskomaan Pimeyden metsään, pettänyt kumppaninsa, hyökännyt hänen kimppuunsa, joutunut karkotetuksi ja paennut sitten Kuolonklaaniin. Olin hiljalleen varmistunut siitä, että hänellä oli jonkinlaisia tunteita Kuolonklaanin Jääliljaa kohtaan. Se naaras oli hyvinkin kyseenalaistettava, ja hän vaikutti aivan samanlaiselta kuin Kuolonklaanin nykyinen varapäällikkö Viiltokaaos. He olivat vallanhimoisia ja sydämettömiä kissoja, jotka tappoivat kissoja huvin ja hyvän mielen vuoksi. Aivan sairaita kissoja.
"Haluaisitko sinä pentuja? En siis tahtoisi todellakaan vielä vähään aikaan pentuja, koska kumppanuutemmekin aiheuttaisi aivan liikaa ongelmia enkä tahdo edes kuvitella mitä tapahtuisi jos Tihkutähti kuulisi, että odotan hänen poikansa pentuja."
//Kettu?
Kettuaskel 4.8.2018
Rosmariiniputouksen meripihkaiset silmät olivat näyttäneet jotenkin hämmentyneiltä esittäessäni kysymykseni. Eikö naaras ollut koskaan ajatellutkaan pentujen hankkimista, ehkei hän halunnutkaan olla kanssani ja torjuisi minut. Hämmennyksestä johtuva paniikki kuitenkin oli hälvennyt pian, sillä Rosmariiniputouksen haaveet vahvoista ja terveistä pennuista minun kanssani olivat saaneet kaiken täydelliseksi. Minun kanssani! En kuitenkaan ajatellut haluavani pentuja kovin pian, sillä minulla - ja meillä - oli vielä nuoruus elettävänä. Luonnonvalkean naaran puhuttua upeista vanhemmista näin surun ja kenties katkeruuden häivähtävän hänen kauniissa silmissään. En pitänyt siitä kun Rosmariiniputous oli surullinen, rakastin hänen kaunista välkehtivää hymyään ja helisevää nauruaan. Tiesin mistä hän murehti. Kylmähenkäyksestä. Naaraan isä oli karannut Varjoklaaniin jonkun Kuolonklaanilaisen perässä - tai ainakin niin olin käsittänyt - ja hylännyt tyttärensä ja poikansa, silti Liljahenkäyksen lämmin sydän oli aina huolehtinut pennuista hyvin. Kaiken kokemansa jälkeen parantajanaaras ansaitsi löytää elämänsä rakkauden ja saada reiän - jonka Kylmähenkäys oli tuhonnut - paikattua. Kuitenkin itsekin omistin hieman suuria tavoittelevan isän, joka ei ollut vielä koskaan lyhyen elämäni aikana ollut tukenani tai turvanani. Rosmariiniputous ja minä omasimme samanlaiset runnotut sielut isiämme ajatellen. Hätkähdin pian takaisin tosimaailmaan kun kuulin kumppanini nau'un. Hän kysyi minulta jotakin.
"Haluaisitko sinä pentuja? En siis tahtoisi todellakaan vielä vähään aikaan pentuja, koska kumppanuutemmekin aiheuttaisi aivan liikaa ongelmia enkä tahdo edes kuvitella mitä tapahtuisi jos Tihkutähti kuulisi, että odotan hänen poikansa pentuja." Loin Rosmariiniputoukseen niin lämpimän katseen kun pystyin ja kasvoilleni nousi vino hymyni.
"tietenkin haluaisin, mutta vasta joskus. Vasta silloin kun on aika perustaa perhe, tällä hetkellä olen täydellisen onnellinen sinun kanssasi. Ja sanoistasi Tihkutähteen liittyen vielä..", naukaisin ja nousin seisomaan häntä korkealla ilmassa ja silmissäni välähti voimakas tunne, "Minä kerron hänelle meistä aivan heti Mäyräraidalle kertomisen jälkeen, sillä hänellä on vastuu kunnioittaa päätöksiäni, isänäni. Uskon Minttusydämen pystyvän hallitsemaan hänet jos keskustelu on muuttumassa epäsoveliaaksi. Minulla on oikeus omiin päätöksiini." Sanani olivat varmoja, ikään kuin lupaus itselleni. Olin sanani mittainen kolli ja minun oli tehtävä se, mitä lupasin ja tämä oli oiva tapa varmistaa se. Tarkkailin Rosmariiniputouksen olemusta suuren reaktion varalta. Luonnonvalkean naaraan kasvot eivät hymyilleet vaan suu oli suorana viivana ja silmät hehkuivat hermostuneina. Hetken hiljaisuuden päätteeksi hänen siro hahmonsa nyökkäsi.
"Toivottavasti hän osaa kunnioittaa päätöstäsi", naaras naukui kireyttä äänessään. Katsoin kumppaniani hiukan anelevasti ja naukaisin:
"Ei mietitä sitä sen enempää. Haluan nähdä kauniin hymysi kasvoillasi uudestaan."
Päätimme lähteä kävelemään vielä illan hämärässä ja virkistyttävässä viileässä tuulessa. Olimme jutelleet niitä näitä ja kevyet aiheet olivat puheissamme vieläkin, mutta taipaleemme oli pysähtynyt pian kuin seinää sillä kutsumaton vieras oli saapunut pilaamaan hetkemme. Kylmähenkäyksen siniharmaa hahmo seisoskeli aivan Kuolonklaanin ja Varjoklaanin välisen rajan tuntumassa. Pian saimmekin kuulla ne pilkalliset sanat, joiden olin aavistanut tulevan.
"Voi, kuinka romanttista, Varjoklaanin söpöin pari nauttii auringonlaskusta! Mutta eikös teidän nukkumaanmenoaikanne ole mennyt jo? Päällikkönne tuskin ilahtuisi kuullessaan, että kaksi hänen lempisoturiaan ovat näin myöhään poissa leiristä." Ajatuksissani naksahti ja raivo sai toisen puoleni sykkimään herjauksia. Silmäni siristyivät kollille, joka tuijotti meitä mairea virne naamallaan.
"Sentään tyttäresi saa vastakaikua rakkauteensa, toisin kuin sinä. Ja oletkohan sinä oikea kissa puhumaan sääntöjen rikkomisesta, sillä ikävä huhu liikkuu Varjoklaanissa, että sinut karkotettiin sääntörikkomuksen takia. Opettelehan ensin säännöt ennen kuin alat neuvomaan muita", murahdin sulavasti ja astuin askeleen eteenpäin. Tästä saattaisi tulla kiinnostavaa.
//Rosma? Kylmä?
Rosmariiniputous 4.8.2017
Mielialani laski silmänräpäyksessä iloisesta masentuneeseen, kun Kuolonklaaniin rajalla kasvavat kitukasvuiset pensaat kahahtivat ja Kylmähenkäys astui sieltä esiin jäinen virne kasvoillaan loistaen. Tunsin, kuinka kynteni työntyivät äänettömästi esille ja hampaani osuivat yhteen tylyn mulkaisun noustessa kasvoilleni. Kettuaskelkin jännittyi, mutta hieman huomaamattomammin. Sinertävänharmaa kuolonklaanilainen marssi aivan rajan luokse, jääden istumaan vajaan kahden hännänmitan päähän siitä kohdasta, josta Varjoklaanin hajumerkit alkoivat.
"Voi, kuinka romanttista, Varjoklaanin söpöin pari nauttii auringonlaskusta! Mutta eikös teidän nukkumaanmenoaikanne ole mennyt jo? Päällikkönne tuskin ilahtuisi kuullessaan, että kaksi hänen lempisoturiaan ovat näin myöhään poissa leiristä", Kylmähenkäys naukui niin silkkisellä ja selvästi ärsytystä toivovalla äänellä, että raivo alkoi hetkessä kiehua sisälläni. Tuolla kissalla ei ollut mitään oikeutta puhua minulle tällä tavalla kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt minulle!
"Sentään tyttäresi saa vastakaikua rakkauteensa, toisin kuin sinä. Ja oletkohan sinä oikea kissa puhumaan sääntöjen rikkomisesta, sillä ikävä huhu liikkuu Varjoklaanissa, että sinut karkotettiin sääntörikkomuksen takia. Opettelehan ensin säännöt ennen kuin alat neuvomaan muita", Kettuaskel iski takaisin ja otti päättäväisenä askeleen eteenpäin, aivan kuin hän olisi tahtonut suojella minua. Kunnioitin kyllä hänen aikeitaan, mutta kun oli kyse isästäni, en tarvinnut minkäänlaista suojelua. Voittaisin tuon variksenruoalta haisevan petturin päivänä minä hyvänsä.
"Sinä luulet olevasi joku suurikin soturi, vaikka pääsit tuohon asemaan pari kuuta sitten. Älä yritä näyttää vahvalta ja uljaalta rakkaasi edessä, olet tuskin oppilasta älykkäämpi. Ja mitä tulee kumppanuusasioihin, minä itseasiassa sain vatsakaikua rakkaudelleni, sinä et näemmä tiedä mitään entisestä suhteestani", Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti ja kohotti kuonoaan tavalla, joka kuvotti minua. Isäni todella yritti käyttäytyä kuin kuolonklaanilainen, mutta jokainen näki totuuden.
"Kettuaskelta ei voisi vähempää kiinnostaa sinun suhteesi, koska hän ei voisi vähempää välittää heikosta petturista, joka käyttäytyi kuin typerys ja rikkoi soturilakia. Mutta olen aivan varma, että viihdyt Kuolonklaanissa Jääliljan kanssa, hänestä varmaan tulee jossakin vaiheessa sinun kumppanisi. Ehkäpä saan lähiaikoina sisarpuolia", sylkäisin viimeiset sanat suustani ja jäin tuijottamaan raivostuneena isääni, joka sen sijaan silmäili minua ärsyttävän tyynesti. Suureksi pettymyksekseni Kylmähenkäys ei näyttänyt loukkaantuvan lainkaan sanoistani, jokainen sana tuntui menevän kollilta täysin ohitse.
"Jääliljasta tulisi kymmenen kertaa parempi emo kuin Liljahenkäys olisi koskaan ollut. Ja olisihan sisarpuolien saaminen varmasti kivaa, kun olet jo menettänyt jokaisen sisaruksesi. Näkemäni perusteella Utukyynel vihaa sinua enemmän kuin ketään muuta koko metsässä, Korentolento on vain koriste Varjoklaanin soturirivistössä ja kuolee varmaan seuraavan kuun aikana ja Hikkoritassu kuoli jo aikoja sitten. Kuka tietää kuinka kauan Liljahenkäyskään pysyy elossa kun pääsen kostamaan."
Siinä se oli, viimeinen pala. Raivoni kuohui jo rajan ylitse ja kynteni kouristuivat, kun halu upottaa ne isäni kaulaan kasvoi niin suureksi, että en saanut enää hillittyä raivoani. Nousin hyökkäysasentoon ja silmäni roihahtivat meripihkaiseen liekkiin.
"Pidä käpäläsi kaukana minun perheestäni!" rääkäisin hurjistuneena ja sukelsin hetkeäkään epäröimättä suoraan Kuolonklaanin rajan yli. Iskeydyin raskaasti yllättyneeseen Kylmähenkäykseen ja kaadoin hänet pehmeälle nummimaalle. Upotin kynteni syvälle isäni valkeisiin vatsakarvoihin ja riuhtaisin paksun karvatukon irti kollin kaulasta. Kirkkaanpunaista verta roiskahti suoraan kasvoilleni, jotka olivat vääntyneet murhanhimoiseen irvistykseen. Tässä se siis oli, kuolonklaanilaisvereni emoni vanhemmilta. Raakana ja hallitsemattomana.
"Sinä et pysty suojelemaan perhettäsi", Kylmähenkäys sähähti ja heitti minut vaivattomasti pois päältään. Kuolaa valui kollin suupielestä, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Et kai sinä vain pelästynyt, rakas tyttäreni?" Kylmähenkäys kysyi jäätävästi ja sukelsi salamana eteenpäin, joka sai minut loikkaamaan korkealle. Isäni laskeutui samassa silmänräpäyksessä maahan ja ponkaisi voimalla ylös. Suustani pääsi ulos raskas puuskahdus, kun ilmat pakenivat keuhkostani ja iskeydyin kivuliaasti ruohikolle. Kylmähenkäys laskeutui päälleni raskaalla tömähdyksellä, joka sai minut kiljaisemaan kivusta.
"Noinko nopeasti sinä luovutat, Rosmariiniputous? Odotin että osaisit edes jotenkin taistella, kun päällikökin opetti sinua", Kylmähenkäys ilkkui hyisesti ja työnsi kyntensä vielä syvemmälle luonnonvalkoisiin vatsakarvoihini, jättäen syvän viillon oikeaan lapaani. Verta oli alkanut valua jo vuolaana virtaana ja nyt se värjäsi karvani tummanpunaisiksi.
Sitten kuin tyhjästä Kettuaskeleen punertavanruskea hahmo iskeytyi isäni kylkeen ja kaksikko lensi monen hännänmitan päähän. Kompuroin väsyneenä jaloilleni ja jäin silmät sumeana seuraamaan, mitä kumppanini tekisi Kylmähenkäykselle.
//Kettu? Sori vähän tönkkö ja outo :D
Rosmariiniputous 4.8.2018
Mielialani laski silmänräpäyksessä iloisesta masentuneeseen, kun Kuolonklaaniin rajalla kasvavat kitukasvuiset pensaat kahahtivat ja Kylmähenkäys astui sieltä esiin jäinen virne kasvoillaan loistaen. Tunsin, kuinka kynteni työntyivät äänettömästi esille ja hampaani osuivat yhteen tylyn mulkaisun noustessa kasvoilleni. Kettuaskelkin jännittyi, mutta hieman huomaamattomammin. Sinertävänharmaa kuolonklaanilainen marssi aivan rajan luokse, jääden istumaan vajaan kahden hännänmitan päähän siitä kohdasta, josta Varjoklaanin hajumerkit alkoivat.
"Voi, kuinka romanttista, Varjoklaanin söpöin pari nauttii auringonlaskusta! Mutta eikös teidän nukkumaanmenoaikanne ole mennyt jo? Päällikkönne tuskin ilahtuisi kuullessaan, että kaksi hänen lempisoturiaan ovat näin myöhään poissa leiristä", Kylmähenkäys naukui niin silkkisellä ja selvästi ärsytystä toivovalla äänellä, että raivo alkoi hetkessä kiehua sisälläni. Tuolla kissalla ei ollut mitään oikeutta puhua minulle tällä tavalla kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt minulle!
"Sentään tyttäresi saa vastakaikua rakkauteensa, toisin kuin sinä. Ja oletkohan sinä oikea kissa puhumaan sääntöjen rikkomisesta, sillä ikävä huhu liikkuu Varjoklaanissa, että sinut karkotettiin sääntörikkomuksen takia. Opettelehan ensin säännöt ennen kuin alat neuvomaan muita", Kettuaskel iski takaisin ja otti päättäväisenä askeleen eteenpäin, aivan kuin hän olisi tahtonut suojella minua. Kunnioitin kyllä hänen aikeitaan, mutta kun oli kyse isästäni, en tarvinnut minkäänlaista suojelua. Voittaisin tuon variksenruoalta haisevan petturin päivänä minä hyvänsä.
"Sinä luulet olevasi joku suurikin soturi, vaikka pääsit tuohon asemaan pari kuuta sitten. Älä yritä näyttää vahvalta ja uljaalta rakkaasi edessä, olet tuskin oppilasta älykkäämpi. Ja mitä tulee kumppanuusasioihin, minä itseasiassa sain vatsakaikua rakkaudelleni, sinä et näemmä tiedä mitään entisestä suhteestani", Kylmähenkäys tuhahti halveksuvasti ja kohotti kuonoaan tavalla, joka kuvotti minua. Isäni todella yritti käyttäytyä kuin kuolonklaanilainen, mutta jokainen näki totuuden.
"Kettuaskelta ei voisi vähempää kiinnostaa sinun suhteesi, koska hän ei voisi vähempää välittää heikosta petturista, joka käyttäytyi kuin typerys ja rikkoi soturilakia. Mutta olen aivan varma, että viihdyt Kuolonklaanissa Jääliljan kanssa, hänestä varmaan tulee jossakin vaiheessa sinun kumppanisi. Ehkäpä saan lähiaikoina sisarpuolia", sylkäisin viimeiset sanat suustani ja jäin tuijottamaan raivostuneena isääni, joka sen sijaan silmäili minua ärsyttävän tyynesti. Suureksi pettymyksekseni Kylmähenkäys ei näyttänyt loukkaantuvan lainkaan sanoistani, jokainen sana tuntui menevän kollilta täysin ohitse.
"Jääliljasta tulisi kymmenen kertaa parempi emo kuin Liljahenkäys olisi koskaan ollut. Ja olisihan sisarpuolien saaminen varmasti kivaa, kun olet jo menettänyt jokaisen sisaruksesi. Näkemäni perusteella Utukyynel vihaa sinua enemmän kuin ketään muuta koko metsässä, Korentolento on vain koriste Varjoklaanin soturirivistössä ja kuolee varmaan seuraavan kuun aikana ja Hikkoritassu kuoli jo aikoja sitten. Kuka tietää kuinka kauan Liljahenkäyskään pysyy elossa kun pääsen kostamaan."
Siinä se oli, viimeinen pala. Raivoni kuohui jo rajan ylitse ja kynteni kouristuivat, kun halu upottaa ne isäni kaulaan kasvoi niin suureksi, että en saanut enää hillittyä raivoani. Nousin hyökkäysasentoon ja silmäni roihahtivat meripihkaiseen liekkiin.
"Pidä käpäläsi kaukana minun perheestäni!" rääkäisin hurjistuneena ja sukelsin hetkeäkään epäröimättä suoraan Kuolonklaanin rajan yli. Iskeydyin raskaasti yllättyneeseen Kylmähenkäykseen ja kaadoin hänet pehmeälle nummimaalle. Upotin kynteni syvälle isäni valkeisiin vatsakarvoihin ja riuhtaisin paksun karvatukon irti kollin kaulasta. Kirkkaanpunaista verta roiskahti suoraan kasvoilleni, jotka olivat vääntyneet murhanhimoiseen irvistykseen. Tässä se siis oli, kuolonklaanilaisvereni emoni vanhemmilta. Raakana ja hallitsemattomana.
"Sinä et pysty suojelemaan perhettäsi", Kylmähenkäys sähähti ja heitti minut vaivattomasti pois päältään. Kuolaa valui kollin suupielestä, joka sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Et kai sinä vain pelästynyt, rakas tyttäreni?" Kylmähenkäys kysyi jäätävästi ja sukelsi salamana eteenpäin, joka sai minut loikkaamaan korkealle. Isäni laskeutui samassa silmänräpäyksessä maahan ja ponkaisi voimalla ylös. Suustani pääsi ulos raskas puuskahdus, kun ilmat pakenivat keuhkostani ja iskeydyin kivuliaasti ruohikolle. Kylmähenkäys laskeutui päälleni raskaalla tömähdyksellä, joka sai minut kiljaisemaan kivusta.
"Noinko nopeasti sinä luovutat, Rosmariiniputous? Odotin että osaisit edes jotenkin taistella, kun päällikökin opetti sinua", Kylmähenkäys ilkkui hyisesti ja työnsi kyntensä vielä syvemmälle luonnonvalkoisiin vatsakarvoihini, jättäen syvän viillon oikeaan lapaani. Verta oli alkanut valua jo vuolaana virtaana ja nyt se värjäsi karvani tummanpunaisiksi.
Sitten kuin tyhjästä Kettuaskeleen punertavanruskea hahmo iskeytyi isäni kylkeen ja kaksikko lensi monen hännänmitan päähän. Kompuroin väsyneenä jaloilleni ja jäin silmät sumeana seuraamaan, mitä kumppanini tekisi Kylmähenkäykselle.
//Kettu? Sori vähän tönkkö ja outo :D
Utukyynel 5.8.2018
Vaikka kuinka tämä tuuliklaanilainen yrittikin näpäyttää samalla mitalla takaisin, hänen sanansa käytännössä katosivat tuulen mukana. Toisin sanoen niillä ei ollut mitään tai minkäänlaista vaikutusta minun elämääni. Pystyin hyvinki jatkamaan tästä matkaani unohtaen tyysti tämän jollin, joka itseään Lieskasydämeksi kutsui. Katsoin tuuliklaanilaista kuitenkin vielä jonkin aikaa silmät viirulla. Jokin hänessä sai minut tajuamaan, että hänestä voisi olla hyötyä. Tosin hän saattoi aivan varmasti uskoa rakkaan päällikönsä mukaan Tähtiklaaniin. Hymähdin.
"Tuskin Varjoklaania edes kiinnostaisi, jos en palaisi. Elän varjoissa huomaamattomasti. Pitäydyn vain kaikkien asioiden tietämiseen ja muiden ärsyttämiseen", virnistin suloisesti toiselle puolelle ukkospolkua, vaikka epäilin että tämä ei kuunnellut minua yhtään. Olin jo aikeissa jatkaa matkaani, kunnes tajusin jotakin. Käänsin vielä viimeisen katseeni Lieskasydämeen.
"Älä nyt ymmärrä väärin seuraavia sanojani, mutta me taidamme olla yllättävänkin paljon samankaltaisia. Voisimme olla ystäviäkin, jos et vain sattuisi klaanisi kanssa olemaan väärällä puolella ukkospolkua", naukaisin hunajaisesti ja päästin sitten voihkaisun, melko dramaattisen sellaisen. "Voi kuinka julmaa elämä osaa ollakaan."
Heilautin häntääni hyvästien merkeiksi ja lähdin ravaamaan tietä pitkin lähemmäs kohti Kuolonklaanin rajaa.
Pidin ylläni pitkän matkaa tasaisen ravin, sillä tahdoin puhdistaa pääni kaikista ajatuksista, joita minulla sattuikaan pyörimään päässäni. Purin hampaani yhteen hetkeksi, sillä olin haistavinani Kettuaskeleen ja Rosmariiniputouksen hajun. Kaksikko oli varmasti taas lähistöllä lempeilemässä. Askeleeni hidastuivat kuitenkin heti siinä hetkessä, kun haistoin myös isäni Kylmähenkäyksen tuoksun. Jalkani pysähtyivät paikoillensa. Näin kauempana kuinka siskoni, hänen hiirenaivoinen kumppaninsa ja isäni kävivät jonkinlaista tappelua. En kuitenkaan vaivautunut menemään lähemmäs. Istuiduin tyytyväisenä paikoilleni ja kiedoin häntäni tassujeni peitteeksi. Jäisin tähän katsomaan tätä pientä draaman täytteistä välikohtauksta. Kunhan tuo kaksikko olisi kaikonnut rajalta, kävisin vaihtamassa pari sanaa isäni kanssa. Olin odottanut tilaisuutta siihen aivan liian pitkän aikaa.
Siinä vaiheessa, kun Rosmariiniputous syöksyi rajan ylitse Kuolonklaanin maille, olin täynnä vanhingoniloa. Painauduin lähemmäs maata ja aluskasvillisuutta, jotta minua ei nähtäisi - saati kuulla. Nauroinhan minä nytkin ääneen sisareni rohkarohkeudelle. Meni hetki, että kokosin itseni hihittänästä maata vasten. Siihen mennessä näinkin jo isäni ja Kettuaskeleen painivan keskenänsä.
*Äsh, ei tuosta rääpäleestä ole isäni vastukseksi. Päihittihän hän jo Rosmariiniputouksenkin*, ajattelin tyytyväisenä katsoessani miten tämäkin kohtaus jatkuisi.
// Kylmä? Rosma? Kettu? Anteeks tupsahin tänne paikalle. Utua ei oo pakko huomata, jos ne ei haluu mut se vois vähä jutella Kylmälle lopussa
Kettuaskel 29.7.2018
"Onnistuitte molemmat kohtuullisesti. Onnistuit jopa haavoittamaan vastustajaasi, Kettuaskel", Tihkutähti naukaisi pieni kehun vire äänessään. Silmäni säihkyivät riemusta samalla kuin hengästynyt kehoni vaati lasteittain ilmaa. Pian kuitenkin olemukseni lysähti.
"Mutta silti olisitte korkeintaan ruumiita taistelun jälkeen tuollaisilla liikkeillä", isä naukui hieman inhoksuen, "Mutta sen takia opetan teitä." Käänsin katseeni Mäyräraidan kasvoihin ja pian aloin tiedostamaan tekemäni jäljen. Ahdistus alkoi vellomaan sisälläni ja happi alkoi loppua, mutta yritin koota itseni kaikin voimin. En koskaan olisi suostunut satuttamaan Mäyräraitaa, en koskaan.
"Jatketaan".
Oli jo myöhäinen päivä ja eiliset harjoitukset tuntuivat vieläkin pieninä neulasina turkissani. Isämme oli juuri äskön tuotu leiriin hirviön ajamana ja tunteeni onnettomuutta kohtaan olivat ristiriitaiset. aluksi minut oli vallannut pelonsekaiset tunteet, mutta pian sen jälkeen katkeruus pääni siään pääsystä oli vienyt voiton. En ollut käynyt vielä hänen luoaan, mutta tunsin outoa vastuuta käydä hänen luonaan myöhemmin. Päivemmällä oli pyydellyt tuhannesti anteeksi sisareni satuttamista ja toivoin kovasti että Mäyräraita oli oikeasti antanut anteeksi. Silömäni syttyivät riemun liekkiin näkiessäni luonnonvalkean naaraan jolkottavan leiriin luultavasti partio perässään. Naaraan meripihkainen katse osui minuun ja tämä lähti tassuttamaan luokseni. Toivoin kovasti, ettei kumppanini näkisi haavojani, jotka olivat osittain Mäyräraidan ja osittain Tihkutähden jäljiltä. Isäni harjoitukset eivät olleet niitä kaikista lempeimpiä.
"Iltaa arvon Rosmariiniputous", naukaisin vinosti hymyillen. Rosmariiniputouksen luona oli kuin onnellisuuden kupla olisi leijunut ympärilleni. Kuplissa oli se huono puoli, että ne särkyivät helposti.
//Rosma? Anteeks vähä tönkkö xd
Rosmariiniputous 29.7.2018
"Kuinka yllättävää, Kuolonklaani on itseasiassa pysynyt omalla reviirillään eikä yksikään soturi ole siirtänyt rajamerkkejä eteenpäin. Ehkäpä heistä on hiljalleen tulossa hyviä kissoja", vitsailin Sarasydämelle ja Luomavirralle juuri kun sukelsimme pimeästä piikkihernetunnelista leiriaukiolle. Aurinko oli jo aikoja sitten laskeutunut taivaanrannan taakse ja hopeinen kuu oli noussut pilvettömälle taivaalle, jolla se nyt loisti sanoinkuvaamattoman kauniisti.
"Olipa rauhallinen partio, onhan siinä hyvät puolet kun lähtee kiertämään rajoja kahden mukavan naaraan kanssa. No, nähdään huomenna, sillä minä menen nukkumaan", Sarasydän naukaisi hyvästelyt minulle ja Luomavirralle, ja lähti sitten tassuttelemaan soturien pesää kohti.
"Minäkin taidan mennä jo uinumaan, näkemisiin", Luomavirtakin huikkasi minulle hyvästit ja kipitti sitten punertavanruskean klaanitoverinsa perään. Seurasin tyytyväisenä, kuinka kaksikko katosi yhdessä soturien pesään ja aukiolle laskeutui aavemainen hiljaisuus. Näinä hetkinä tajusin, kuinka hyvä oli se, että oli läheinen monien klaanitoveriensa kanssa. Jos se olisi minusta kiinni, tulisin todellakin viettämään enemmän aikaa Sarasydämen kanssa.
Yht'äkkiä kuonooni leijaili hieman myskimäinen tuoksu, jonka tunnistin silmänräpäyksessä kuuluvan eräälle erittäin tärkeälle kissalle. Käännyin ympäri ja kohtasin heti Kettuaskeleen sähkönsinisen katseen, joka tuijotti minua leirin uloskäynniltä. Rotevarakenteisen kollin kasvoille nousi lämmin hymy, joka toimi suorastaan käskynä minulle. Tassumi lähtivät automaattisesti kuljettamaan minua tuota kollia kohti, jota rakastin niin syvästi aika sydämeni pohjasta.
"Iltaa arvon Rosmariiniputous", Kettuaskel tervehti vino hymy kasvoillaan. Virnistin nopeasti kumppanini sanoille ja kumarruin sitten eteenpäin koskettamaan kollin nenänpäätä kuonollani. Leiriaukio oli tyhjentynyt kokonaan, jopa Mäyräraita - joka oli saapunut leiriin veljensä kanssa - oli kadonnut jonnekin. Tajusin kuitenkin perääntyä nopeasti siltä varalta, että joku sattuisi saapumaan aukiolle ja näkemään meidät hyvin lähellä toisiamme.
Olin jo aikomassa avata suuni ja vastata jotain yhtä huvittavaa, kun meripihkainen katseeni muuttui huolestuneeksi. Kettuaskeleen turkki oli täynnä pieniä haavoja, jotka näyttivät aivan siltä kuin joku olisi kynsinyt kollia. Kulmani kohosivat hitaasti, kun silmäilin kumppanini turkkia tarkasti. Kettuaskel varmastikin huomasi silmäilyni, sillä hänen olemuksensa tuntui kiristyvän.
"Kettuaskel, mitä nuo haavat ovat?" kysyin epäilevänä ja kohotin kasvoni Kettuaskeleen silmiä kohti, mutta kolli oli kääntänyt omat kasvonsa muualle.
"Minä kaaduin piikkipensaaseen, siinä kaikki. Ei hätää, ei minuun sattunut. Nämä paranevat hetkessä", Kettuaskel selitti niin tyynellä äänensävyllä, että hetken aikaa oikeasti uskoin kumppaniani. Mutta tuollaisia haavoja ei kyllä minun tietääkseni tullut piikkipensaaseen kaatumisesta. En kuitenkaan juuri nyt tahtonut kiistellä asiasta kollin kanssa, joten tyydyin vain nyökäyttämään päätäni ja teeskentelemään, että uskoin kumppanini selityksen.
"En ole varma tiedätkö sinä vielä tästä, mutta Tihkutähti on menettänyt hengen", pidin lyhyen tauon, kun Kettuaskeleen kasvoille nousi shokki, "minä ja Varpusliito näimme kuinka hirviö osui häneen ukkospolulla, mutta emme ehtineet auttamaan häntä. Ainoa asia, mitä pystyimme tekemään, oli tuoda hänet leiriin. Hän on nyt parantajan pesässä lepäämässä, enempää en tiedä hänen voinnistaan." Tiesin, että nämä uutiset tulisivat järkyttämään kollin, olihan tässä kyse hänen omasta isästään. Jotta saisin hänen mielensä hetkeksi pois päällikön traagisesta onnettomuudesta, päätin kysyä kumppaniltani erään kysymyksen jonka olin halunnut kysyä jo montakin kertaa:
"Oletko sinä muuten vielä kertonut Mäyräraidalle meidän suhteestamme?"
//Kettu?
Kettuaskel 29.7.2018
"Oletko sinä muuten vielä kertonut Mäyräraidalle meidän suhteestamme?" Rosmariiniputous kysyi hiukan yllättäen. Puristelin leirin pohjaa kynsilläni.
"Itseasiassa en, mutta ajattelin kertoa hänelle huomisaamuna. En halua, että Mäyräraita joutuu vihoittelemaan minulle yön yli tai jopa menettää yöuniaan minun takiani", naukaisin ja loin Rosmariiniputoukseen pahoittelevan, mutta samaan aikaan sydämellisen katseen, "Olen pahoillani että olen viivyttänyt sitä." Luonnonvalkea naaras nyökkäsi ymmärtäväisenä ja heilautti häntäänsä keveästi. Siirsin puutunutta tassuani ja siihen pisteli kummallisesti liikkuessani.
"Ja kuulin minä Tihkutähdestä, vaikka hän onkin minulle kovin etäinen on silti vaikeaa nähdä oma isänsä tuollaisena", selitin ja tähyilin sähkönsinisellä katseellani parantajan pesän suunnalle, "En vain tiennyt että sinä ja Varpusliito löysitte hänet. Olen teille kiitoksen velkaa." Minua inhotti valehdella Rosmariiniputoukselle haavoistani, mutten yksikertaisesti vain voinut puhua hänelle niistä. Olimme sopineet Mäyräraidan kanssa, että jos joku kysyy olimme kaatuneet piikkipensaaseen.
"Mutta tiedätkös mitä, minä en ole ainut joka on kaatuillut piikkipensaaseen. Jos käyt Mäyräraidan luona huomaat, että me olimme yhdessä tapahtuma hetkellä", naukaisin rennosti hymyn väläyttäen. Häntäni heilahtteli puolelta toiselle rauhallisesti samalla kun kohdistin katseeni taivaalle. Aurinko oli laskemassa ja varsin kauniisti. Se värjäsi kaiken mihin säteitään osoitti verenpunaiseksi ja taivaskin hohti oranssihtavana. Pilvet leijuivat vaaleanpunaisina ympäriinsä, välillä toisiinsa yhdistyen.
"Haluaisin viedä sinut katselemaan auringonlaskua, suostutko mukaani?" kysyin silmiäni kohteliaasti räpäyttäen. Tiesin, että aukiolla jossa palanut vuorivaahtera sijaitsi oli muitakin korkeita taivaaseen kurottavia puita. Suurimmaksi osaksi mäntyjä. Jos kiipeäisimme sinne näkisimme auringonlaskun hyvin.
//Rosma?
Rosmariiniputous 30.7.2018
"Tietysti suostun, lähdetään vaikka samantien", vastasin lempeällä äänensävyllä Kettuaskeleelle ja nousin sitten jäykästi jaloilleni, jotka olivat jo kokeneet kovia koska olin viettänyt suuren osan päivästäni leirin ulkopuolella. Noustessani seisomaan meripihkaiset silmäni eksyivät uudelleen haavoihin, jotka risteilivät kumppanini punertavanruskealla turkilla. Minä tiesin, että nuo haavat eivät olleet tulleet johonkin piikkipensaaseen kaatumisesta, nuo olivat aivan ilmiselvästi kynsistä tulleita jälkiä. Tunsin oloni hieman yksinäiseksi ja petetyksi, koska Kettuaskel ei kertonut minulle totuutta, mutta toivottavasti hän tulisi joskus kertomaan minulle mistä oikeasti oli kyse.
"Minne päin me lähdemme?" kysyin Kettuaskeleelta kun lähdimme tassuttelemaan leirin uloskäyntiä kohti. Viileä iltatuuli puhalsi aukiolla ja sai luonnonvalkoisen turkkini jopa hieman hulmuamaan, mutta onneksi ilmavirta ei ollut epämukavan viileä, vaan tässä helteessä se oli erittäin mukavan tuntuinen.
"Sille samalle aukiolle, jolla vuorivaahtera sijaitsee. Siellä on monia muita korkeita puita, joilta voimme katsoa auringonlaskua", Kettuaskel ilmoitti ja käänsi hetkeksi sähkönsinisen katseensa minuun, aivan kuin odottaen saavansa minulta jonkinlaisen vastauksen, joko tyytyväisen tai tyytymättömän, kysymykseensä.
"Se olisi todella ihanaa, emmehän ole pitkään aikaan olleet ihan kahdestaan, erillä Varjoklaanista", huomautin tyynesti ja räpäytin kumppanilleni meripihkaisia silmiäni. Tilanne Varjoklaanissa oli tällä hetkellä erittäin kireä ja kaiken sen kaaoksen keskellä pystyin hakemaan turvaa Kettuaskeleesta. Hän oli yksi niistä muutamista Varjoklaanin kissoista, joihin pystyin luottamaan täysin sataprosenttisesti. Kyseiseen luotettavien kissojen porukkaan kuuluivat myös Liljahenkäys, Varpusliito ja Luomavirta. Tiesin, että jos minulla olisi koskaan mitään murheita, voisin avautua kenelle tahansa heistä mistä tahansa aiheesta.
"Kuule, oletko sinä aivan varma että olet täysin kunnossa? Nuo haavat näyttävät vähän ikäviltä ja haluaisin varmistaa, että ne eivät voi tulehtua."
//Kettu?
Kettuaskel 1.8.2018
"Kuule, oletko sinä aivan varma että olet täysin kunnossa? Nuo haavat näyttävät vähän ikäviltä ja haluaisin varmistaa, että ne eivät voi tulehtua", Rosmariiniputous naukui pieni huolen särö äänessään. Kohdistin sähkönsiniset silmäni lempeinä tämän silmiin, jotka säteilivät meripihkaisina. Kasvoilleni kohosi tuttu vino hymyni.
"Ei niissä mitään ole, mutta jos vaadit niin voin käydä näyttämässä niitä Liljahenkäykselle", selitin lämpimästi ja kietaisin lohdullisesti häntäni Rosmariiniputouksen oman ympärille, "Ei sinun tarvitse hätäillä, minä tiedän kyllä kun tarvitsen parantajaa tai jotain muuta apua. En halua aiheuttaa sinulle vaivaa." Lämmin katseeni karkasi eteenpäin, sillä palaneen vuorivaahteran aukio alkoi jo häämöttää kaukana, mutta silti edessämme. Toivoin, ettei kumppanini murehtisi turhia, sillä valitettavasti hän tulisi näkemään kynnenjälkiä ihollani vielä pitkään. En millään voisi kertoa Rosmariiniputoukselle harjoituksista, jotka olivat liian väkivaltaisia kaikkiin muihin klaaneihin, paitsi Kuolonklaaniin. Enkä haluaisi myöntää valehtelevani hänelle, kaduin tätä valheiden levittelyä eniten. Hätkähdin aatteistani kun olimme saapuneet vuorivaahteran miltei juurelle.
"Mennään tuonne", naukaisin ja osoitin hännälläni tuulessa huojumatonta paksua mäntyä. En ollut kovin hyvä kiipeilemään, mutta sitäkin parempi loikkaamaan korkealle, joten se saattaisi auttaa asiaa. Ravasimme puun juurelle ja viitoin luonnonvalkeaa naarasta menevän ensimmäisenä.
"Otan sinut kiinni jos putoat", hymyilin ja nyökkäsin Rosmariiniputoukselle varmuuden merkiksi. Naaras hymyili kaunista hymyään ja lähti varovaisesti etenemään puunrunkoa ylöspäin. Matalin oksa oli aivan parin viiksenmitan päässä kun luonnonvalkea naaras horjahti, silmäni pyöristyivät säikähdyksestä, mutta pian huomasin että naaras oli saanut tasapainonsa takaisin. Rosmariiniputouksen kaunis ja siro tassu nappasi kiinni oksasta ja veti itsensä ylös.
"Onko se jo tarpeeksi korkealla?" naukaisin ääntäni korottaen, jotta Rosmariiniputous kuulisi ääneni yläilmoihin. Naaras katsahti alas minuun ja naukui:
"Menen vielä yhden oksan ylemmäs!" Nyökkäsin. Seuraava oksa oli aivan naaraan tassujen ulottuvilla eikä tippumisen pelko ollut suuri. Katsoin henkeäni miltei pidätellen kuinka hän kapusi seuraavalle oksalle ja kääntyi taas minuun päin. Rosmariiniputous oli monien kettujenmittojen päässä maasta, mutta luotin Rosmariiniputouksen loistavaan tasapainoon.
"Sinun vuorosi", tämä ilmoitti ja väläytti minulle rohkaisevan hymyn, "Ei se ollut niin pelottavaa." Naurahdin kuivasti ja väläytin hänelle ilkikurisen katseen. Häntäni viuhtoi ilmassa kun jännitin lihakseni ja ponnistin loikkaan. Työnsin kynteni ulos kun ilmavirta lepatti turkillani ja pian olin kiinni puussa terävillä kynsilläni. Olin puolimatkassa Rosmariiniputouksen luokse ja aloin kiivetä voimakkain "askelin" hampaat keskittyneenä irvessä. Pian saavutin alemman oksan ja naukaisin hiukan hengästyneenä:
"Ei minua pelota." Kuulin kumppanini naurahtavan kevyesti kun loikkasin ylemmälle oksalle. Hetken ajan silmäilin maisemaa lumoutuneena. Auringonlasku oli mitä kaunein. Kuitenkin pystyin kääntämään katseeni pois sillä toisella puolella oli vielä jotakin kauniimpaa. Rosmariiniputous. Tämän meripihkaiset silmät kiiluivat lumoutuneina auringon väreistä. Istahdin tämän valkeankirjavan hahmon viereen, jonka Auriko värjäsi punertavaksi. Turkkimme hipoivat toisiaan ja sai sydämeni takomaan.
"Tahdon kysyä jotakin, saanhan?" kysyin varovaisesti lempeän katseeni kumppanini meripihkaisiin kääntäen. Tämä nyökkäsi odottavaisena ja tutkaili olemustani.
"Pidätkö sinä pennuista? Tai siis tarkoitan, että haluaisitko sinä joskus pentuja?" ääneni värisi ja kenties sanani olivat katkonaisia kaikesta tästä hermostuneisuudesta, mutta kuitenkin katsoin kaiken aikaa syvälle meripihkaisiin silmiin.
//Rosma?
Liljahenkäys 27.7.2018
"Mitä Murattilehdelle on tapahtunut?" Rosmariiniputous katsoi minua meripihkanväriset silmät pyöreinä.
"Hän jäi myös hirviön alle", sanoin hiljaa ja vilkaisin tummanruskean naaraan suuntaan nopeasti. Sienikarva nuuhki parhaillaan sisarensa takajalkaa.
"Ovatko hänen vammansa pahat?" kilpikonnakuvioinen naaras tiedusteli ja siveli sitten jauhamansa hauteen päällikön naarmuihin.
"En osaa sanoa vielä", mutisin keskittyneenä paikkailemaan Tihkutähden pahimpia haavoja. "Sienikarva kai aikoi hoitaa hänet, mutta huomasin ukkospolulla vasemman takajalan vaurioituneen."
"Voiko hän kävellä?" Rosmariiniputous räpäytti silmiään.
"En tiedä", murahdin. "Ehkä vielä joskus."
Kun olimme saaneet tyrehdytettyä Tihkutähden verenvuodon ja käytettyä hauteet ja hämähäkinseitin loppuun, Risasiipi pelmahti pesään vettä tihkuva sammaltukko mukanaan. Kollin katse kiinnittyi Tihkutähden liikkumattomaan ruumiiseen. Irrottamatta katsettaan päälliköstään hän asteli varovasti Murattilehden vuoteen luokse. Soturi vilkaisi minua ja kysyi sitten:
"Onko hän..?"
Pudistelin päätäni. "Ei ole. Hän menetti useamman hengen, mutta toipuu kyllä", sanoin rauhallisesti ja liu'utin katseeni takaisin suureen, tummanharmaaseen kolliin, jonka kyljet kohoilivat hitaasti ja tuskallisen näköisesti. *Voi kunpa olisikin.* Nousin hitaasti käpälilleni. "Käyn tarkistamassa Orkideapolun voinnin", ilmoitin Sienikarvalle, joka katsahti minuun nopeasti. "Ilmoita minulle, jos kummankaan tila muuttuu." Sen sanottuani pujahdin ulos aukiolle.
Kuulin kuinka sammalet kahahtivat takanani. Rosmariiniputous tassutti vierelleni. "Voinko tulla mukaasi?" hän kysyi epäröiden.
"Toki, seura kelpaa aina", hymähdin ja käänsin sitten katseeni pentutarhan suuntaan. Kuten olin naarasta aiemmin päivällä kehottanutkin, Orkideapolku oli jo siirtynyt pentutarhalle.
"Liljahenkäys! Mikä mukava yllätys!" Orkideapolun iloinen naukuna kajahti pesästä ennen kuin ehdin astua edes kunnolla sisälle. "Ja Rosmariiniputous! Onpa mukava, kun tulitte käymään."
"Tulin tarkastamaan vointisi. Olethan muistanut juoda tarpeeksi? Helle ei ole hyväksi tiineelle", muistutin. Orkideapolku nyökkäsi.
"Olen", hän sanoi hymyssä suin. "En malta odottaa pentujen syntymää, kuten ei Valvehenkikään. Hänestä tulee hyvä isä!"
Sitä en epäillyt. Olimme olleet Valvehengen kanssa hyviä ystäviä silloin, kun molemmat olivat vasta -tassuja. Ajan mittaan välimme olivat alkaneet etääntyä ja lopulta hän oli enää ollut minulle pelkkä klaanitoveri.
"Sen uskon", kehräsin ja istuuduin sitten alas. "Ovatko nisäsi aristaneet?"
"Vähän", Orkideapolku myönsi. "Mutta kyllä minä sen kestän."
"Hyvä on", sanoin. "Tulethan käymään luonani, jos kivut käyvät sietämättömiksi? Tiedän, millaista se voi pahimmillaan olla." Vilkaisin huvittuneena takanani seisovaa Rosmariiniputousta.
"Selvä, minä tulen", kellertävän oranssi naaras maukui ja haukotteli. "Minun taitaa olla paras käydä levolle."
Nyökkäsin ymmärtäväisesti ja nousin käpälilleni. "Me jätämme sinut rauhaan." Astelin Rosmariiniputouksen perässä ulos pesästä.
"Onko sinulla nyt joutoaikaa? Voisimme käydä tarkistamassa vielä näin illan päätteeksi klaaninvanhimmat", sanoin ja osoitin hännälläni pesänsä edustalla norkoilevia vanhuksia, jotka nautiskelivat ilta-auringon viimeisistä säteistä tyytyväisen oloisina.
//Rosma?
Rosmariiniputous 27.7.2018
"Hei, älä yritä tehdä minusta klaanin seuraavaa parantajapppilasta", virnistin leikkisästi emolleni, jonka jälkeen annoin virnistyksen sulaa lämpimäksi hymyksi, "kyllä minulta joutoaikaa löytyy, varsinkin kun on kyse sinusta. Olen tuskin nähnyt sinua viime päivien aikana ja viime jutusteluhetkestämme on kulunut jo pienoinen tovi. Ystävyyssuhteeni Varpusliidonkin kanssa on hieman heikentynyt, mutta olen onnistunut vahventamaan sitä ja tahdon tehdä saman meidän väliemme kanssa."
Liljahenkäys nyökäytti päätään - arvasin, että hänkin halusi vahvistaa välejämme - ja suunnisti sitten rennon tassuttelunsa klaaninvanhimpien pesän edustaa kohti, jolla Meripihkaraita, Pujosulka ja Vaskitsaviima paistattelivat loppuillan lämmössä. Meripihkaraita ja Vaskitsaviima olivat vieläkin minulle hieman tuntemattomia, mutta olin onnistunut luomaan hyvät välit Pujosulkaan jo pentuna. Kaunis naaras oli hyvin leppoisa ja ystävällinen, ja olin saanut kuulla monia mieleenpainuvia tarinoita häneltä nuorempana. Toivottavasti mahdolliset pentuni voisivat tutustua häneen myös, koska juuri tuollaisia kissoja tahdoin olevan Varjoklaanissa, hyväsydämisiä ja rehellisiä kissoja, eikä sellaisia kunnianhimoisia ja häijyjä kissoja kuin Tihkutähti ja Kylmähenkäys.
"No, miten sinulla ja Kettuaskeleella on mennyt?" Liljahenkäys kysyi niin äkillisesti ja hämmentävän rauhallisesti, että meinasin loikata ilmaan säikähdyksestä. Tiesikö emoni minun ja Kettuaskeleen suhteesta, mutta miten? Olin kertonut ainoastaan Varpusliidolle tästä eikä hän olisi ehtinyt kertoa Liljahenkäykselle asiasta.
"Miten niin?" kysyin mahdollisimman rennosti, mutta näkihän minun oma emoni lävitseni. Hän naurahti huvittuneena ja heitti minuun "oletko tosissasi" ilmeen.
"Kyllä minä näen kuinka te katselette toisianne ja olen nähnyt teidät lähiaikoina aika monesti yhdessä", Liljahenkäys huomautti. En voinut olla väittämättä vastaan, olin ainakin itse epäonnistunut täydellisesti kumppanini välttämisessä.
"Me olemme kumppaneita. Mutta meidän suhteestamme tietää sinun lisäksesi ainoastaan Varpusliito, joten älä levittele tietoa. Tuskin minun olisi tuota edes tarvinnut sanoa, mutta aina on parasta varmistaa", naukaisin ja käänsin sitten meripihkaisen katseeni emoni meripihkaisiin silmiin, "mitä mieltä sinä olet kumppanuudestamme ja muutenkin Kettuaskeleesta?"
//Lilja?
Liljahenkäys 27.7.2018
Katsoin tytärtäni hellästi. Olin iloinen hänen puolestaan. Naaras oli löytänyt itselleen rakastavan kumppanin rinnalleen, enkä voinut olla tyytyväisempi, mutta silti tunsin huolta Rosmariiniputouksen puolesta. Vaikka Kettuaskel vaikuttikin mielestäni ihan järkevältä nuorelta kollilta, en voinut poissulkea mielestäni sitä tosi seikkaa, että hänen suonissaan virtasi Tihkutähden veri. Se ei välttämättä tarkoittanut sitä että tuosta tulisi samanlainen kuin isästään, mutta mahdollisuus oli aina olemassa, enkä tahtonut tyttäreni joutuvan kokemaan sitä samaista tuskaa, mikä oli piinannut minua Kylmähenkäyksen petettyä minut.
"Olen iloinen teidän puolestanne", sanoin ja väläytin Rosmariiniputoukselle hennon hymyn, "mutta ymmärrät kai, että joskus rakkaus voi sokaista ja tehdä haavoittuvaisemmaksi. En suosittele sinua liimautumaan kehenkään liikaa - etenkään näinä aikoina, kun Tihkutähti on vallassa ja suurin osa klaanista uskoo Pimeyden metsään." Räpäytin hitaasti silmiäni. "Kettuaskel vaikuttaa ihan tervejärkiseltä kollinalulta, enkä ala tuomitsemaan häntä hänen juuristaan, mutta toisinaan ne, jotka uskomme tuntevamme parhaiten, näyttävät meille oikean karvansa, eikä totuus ole välttämättä aina itseään miellyttävä." Käännyin takaisin klaaninvanhimpien suuntaan ja vedin syvään henkeä. "Seuraavaksi on vuorossa klaaninvanhimpien tarkastus", sanoin jo hieman iloisemmin ja lähdin harppomaan aukion poikki pesänsä edustalla loikoilevien klaaninvanhimpien luokse. Kuulin kuinka Rosmariiniputous tassutti kannoillani huolestuttavan vaitonaisena. En missään nimessä ollut tahtonut luokata naaraan tunteita. Halusin pitää hänet turvassa vaanivilta vaaroilta.
"Iltoja", tervehdin vanhimpia, jotka kääntyivät katsomaan minua häirityn näköisinä. Olin selvästikin saapunut paikalle kesken heidän keskustelutuokionsa.
"Iltaa", Pujosulka, halvaantuneiden takajalkojen vuoksi klaaninvanhimpiin siirtynyt naaras, naukaisi ystävällisesti.
"Miten voimme olla avuksi?" Meripihkaraita kysyi ja katsoi minua lempeästi hymyillen. Vaskitsaviima hänen vierellään katseli minua ja Rosmariiniputousta vuoron perään.
"Tulimme tarkastamaan vointinne", ilmoitin häntääni samalla huiskaisten.
"No, me voimme ihan hyvin", Pujosulka kehräsi ja vilkaisi pesätovereitaan, "mutta kiitos huolen pidostanne."
"Selvä", sanoin, "sanokaa jos mikään muuttuu. Nämä helteet ottavat koville." Sen jälkeen nyökkäsin kolmikolle hyvästeiksi ja lähdin tassuttamaan tuoresaaliskasan suuntaan. "Haetaan Tihkutähdelle ja Murattilehdelle hieman jotakin purtavaa", naukaisin Rosmariiniputoukselle ja käännyin katsomaan häneen päin.
//Rosma?
Rosmariiniputous 28.7.2018
Nyökäytin hitaasti päätäni ja seurasin vaitonaisena Liljahenkäystä tuoresaaliskasaa kohti. Olin kyllä hieman loukkaantunut emoni sanoista, mutta ymmärsin hänen pointtinsa. Emoni oli varmasti joutunut suureen shokkiin menetettyään kumppaninsa eikä hän halunnut minun kokevan sanaa tuskaa, vaan hän halusi nähdä minut iloisena ja kaiken tärkeimpänä, turvassa. Olihan Kettuaskel Tihkutähden poika enkä voinut tietää mitä heidän välillään parhaillaankin oli, mutta luotin kyllä tarpeeksi kumppaniini ja tiesin, että hän tulisi suojelemaan minua tarvittaessa. Jonakin päivänä kun saisin Kettuaskeleen kanssa pentuja, kasvattaisin pentumme hyväsydämisiksi ja uskollisiksi varjoklaanilaisiksi, jotka myös uskoisivat Tähtiklaaniin.
"Liljahenkäys, minä ymmärrän pointtisi ja olen todella kiitollinen siitä, että tahdot suojella minua. Minulla on kuitenkin kaikki hyvin ja osaan suojella itseäni tarvittaessa, sinä olet ollut hyvä roolimalli minulle siitä, kuinka omatoiminen minun tulisi olla", naukaisin ja väläytin kiitollisen hymyn Liljahenkäykselle, johon emoni vastasi lempeällä hymyllä, joka sulatti sydämeni miltein yhtä vahvasti kuin Kettuaskeleen hymy.
"Minä otan Tihkutähdelle lihavan päästäisen, hän tarvitsee varmasti energiaa", tokaisin ja nappasin kasan päältä pulskan päästäisten, jonka Luomavirta oli napannut aamulla. Liljahenkäys nosti hampaidensa väliin Murattilehdelle mehevältä näyttävän metsähiiren, ja sitten suunnistimme parantajan pesälle.
"Minusta tuntuu, että on parasta jos jään tähän odottamaan etten häiritse Tihkutähteä tai Murattilehteä", huomautin, kun saavuimme parantajan pesän edustalle. Laskin päästäisen maahan ja työnsin sen emoni eteen.
"Minun pitäisi varmaan käydä juttelemassa Kettuaskeleelle, koska en ole jutellut hänelle vähään aikaan", lisäsin ja käännyin vilkaisemaan leiriaukiota, aivan kuin odottaen näkeväni punertavanruskean kumppanini jossakin. En kuitenkaan nähnyt häntä, joka sai hymyni heikentymään hieman.
//Lilja? Kettu?
Rosmariiniputous 28.7.2018
Olin vajonnut niin syvälle omiin ajatuksiini ja luonnonvalkoisen turkkini siistimiseen, että minulta meni miltein ohitse, kun kaksi kolmesta lähimmäisestä klaanitoveristani tassuttivat rinta rinnakkain ohitseni. Nostin pääni juuri ajoissa nähdäkseni, kuinka Varpusliito ja Liljahenkäys katosivat leirin uloskäyntinä toimivaan piikkihernetunneliin ja kasvoilleni nousi luonnollisesti hämmentynyt ilme. Liljahenkäyshän oli juuri käynyt antamassa ruoat Tihkutähdelle ja Murattilehdelle, miksi hän yht'äkkiä lähtisi veljeni kanssa ulos leiristä? Emoni tuntien hän joko halusi vain päästä ulos leiristä eikä ollut tahtonut lähteä yksin tai hänellä oli jotain asiaa Varpusliidolle. Veikkasin vahvasti, että toinen valinta oli se oikea.
"Hyvää iltaa, Rosmariiniputous."
Käänsin meripihkaisen katseeni nopeasti ympäri kuultuani kauniin ja heleän äänen, jonka tunnistin jo ennen kuin kohtasin punertavanruskean naaraan. Minttusydämen tummansinisissä silmissä säkenöi tuttu ystävällisyys, joka sai hymyn nousemaan aina kasvoilleni.
"Hyvää iltaa sinullekin, Minttusydän", vastasin kunnioittavasti ja rentouduin sitten, aivan kuin olisin muistanut että olin tuon naaraan klaanitoveri, "oliko sinulla asiaa?"
"Arvasit oikein. Iltapartiota ei olla vielä järjestetty, jonka tarkoituksena olisi kiertää Kuolonklaanin raja, ajattelin kysyä jos tahtoisit johtaa sitä?"
Kun Minttusydän kysyi minua partion johtoon, tuntui aivan siltä kuin Tähtiklaani olisi lukenut ajatukseni ja lähettänyt Minttusydämen apuuni. Partioon lähteminen voisi tyhjentää mieleni Liljahenkäyksen kyseenalaistamisesta kumppaniani kohtaan ja Tihkutähden onnettomuudesta. Niin paljon oli tapahtunut lyhyessä ajassa, että minä todellakin tarvitsisin pienen hetken pois leiristä.
"Voinhan minä. Olisiko mitään muuta tiedettävää?" varmistin vielä Minttusydämeltä. Varapäällikkö kuitenkin ravisteli rennosti päätään.
"Partion ei tarvitse olla iso, joten ota kaksi soturia mukaasi, sen pitäisi olla tarpeeksi, Kuolonklaanin rajalla on ollut sen verran hiljaista lähiaikoina", Minttusydän naukaisi ja lähti sitten tuoresaaliskasaa kohti, jättäen minut yksin leirin uloskäynnin edustalle. Kaksi soturia siis, ja koska saisin itse valita ne soturit, valitsisin tietenkin sellaiset kissat jotka olivat mukavia minulle. Minun ei tarvinnut edes kovin kauan silmäillä leiriä, kun huomasin Luomavirran ja Sarasydämen leirin reunamilla. Kaksikko jutusteli rennosti ja he näyttivät nauttivan toisiensa seurasta iloisesti heiluvien häntien perusteella. Suunnistin täten hetkeäkään epäröimättä naaraita kohti ja lyhyen hetken kuluttua pysähdyinkin jo heidän eteensä. Kaksikon katseet kohosivat minuun ja päästin äänettömän, mutta silti erittäin helpottuneen huokauksen, kun sain naarailta vastaani kohteliaat hymyt enkä loukkaantuneita irvistyksiä.
"Hyvää iltaa, Rosmariiniputous. Millä asialla mahdoit tulla luoksemme?" Sarasydän kysyi ystävällisesti. En ollut ennen tätä tajunnut kuinka hyväsydäminen ja uskollinen kissa Sarasydän oli, mutta hän muistutti minua paljon emostani ja Varpusliidosta.
"Tulin hakemaan teitä iltapartioon, jos teillä ei sattuisi olemaan mitään muita menoja illaksi", lausuin ehdotukseni mahdollisimman kohteliaasti, koska jos Sarasydämellä sattuisi vaikka olemaan ilta- tai yöharjoittelut oppilaansa Susitassun kanssa, en estäisi häntä lähtemästä oppilaansa kanssa harjoituksiin. Mutta kun punertavanruskea naaras ravisteli päätään, helpotus virtasi toistamiseen vartaloni lävitse.
"Meillä kummillakin sattuu olemaan koko ilta vapaana, joten miksipä emme lähtisi partioon. Kolme yksinäistä naarasta yhdessä partioon", Luomavirta virnisti ja nousi sitten samaan aikaan Sarasydämen kanssa seisomaan. Kun kaksikko alkoi puhdistaa karvojaan, ystäväni sanat läimäisivät minua suoraan kasvoihin ja tajusin erään asian. En ollut kertonut Luomavirralle minun ja Kettuaskeleen suhteesta. Olin kokonaan unohtanut kertoa hänelle, koska olin keskittynyt niin paljon Varpusliidon ja Liljahenkäyksen kanssa juttelemisesta tämän asian suhteen.
"Valmiina ollaan, eiköhän lähdetä kiertämään... minkä alueen me kierrämmekään?" Sarasydän kysyi, kun hän ja Luomavirta olivat siistineet itsensä ja kääntyneet odottavana minun puoleeni.
"Kierrämme vain Kuolonklaanin rajan, joten partiosta tulee lyhyt. Lähdetään", ilmoitin ja lähdin johtamaan partiota ulos leiriaukiolta.
*Toivottavasti emme tapaa Kylmähenkäystä rajalla*, ajattelin masentuneena ennen kuin sukelsimme pimeään piikkihernetunneliin.
"Rosmariiniputous, voisinko kysyä sinulta jotain?"
Marssimme rennolla tahdilla Kuolonklaanin rajaa pitkin ja suureksi helpotuksekseni kuolonklaanilaiset eivät olleet tehneet mitään tyhmää, vaan hajumerkit olivat tavanomaisella paikallaan ja rajalla hallitsi hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin Luomavirran heleä ääni. Käännyin katsomaan lumenvalkoista ystävääni, joka oli kohdistanut kirkkaankeltaisen katseensa suoraan minun meripihkaisiin silmiini.
"Toki", vastasin lyhyesti ja jäin odottamaan hieman hermostuneena - rehellisesti sanottuna erittäin hermostuneena, koska tiesin jo mistä hän kysyisi - Luomavirran kysymystä.
"Mitä Tihkutähdelle on tapahtunut? En kuullut keneltäkään vastausta tämänpäiväisestä, näin vain kun sinä ja Varpusliito kannoitte hänet parantajaan pesään." Olin arvannut oikein, oli kyse Tihkutähdestä. Mutta kyllähän velton päällikön kantaminen leiriaukion halki herättäisi huomiota.
"Hirviö osui Tihkutähteen, mutta hän on toipumassa ja hyvässä kunnossa", vastasin hyvin lyhyesti ja tönkösti, koska en tahtonut kertoa paljon päällikön haavoittumisesta ja antaa naaraille mahdollisuutta arvata, että hän olisi menettänyt henkiä. Minä tiesin jo, että hän oli menettänyt henkiä, mutten tiennyt kuinka monta, en edes tiennyt kuinka monta henkeä Tihkutähdellä parhaillaan oli.
"Tämä taitaa riittää tälle illalle, palataan leiriin", siirryin sulavasti asiasta toiseen ja kaarsin marssini leiriä kohti ennen kuin kumpikaan naaraista ehtisi väittää vastaan tai kyseenalaistaa tönkkö vastaustani Luomavirran kysymykseen.
//Joku varjoklaanilainen voi halutessaan jatkaa ku Rosma tulee leiriinleiriin :D
Rosmariiniputous 26.7.2018
En ehtinyt edes ymmärtää tilannetta tai reagoida mitenkään, kun yht'äkkiä Varpusliidon terävät hampaat nappasivat minua kiinni niskakarvoistani ja kiskaisivat minut rajusti tiheän puskan suojiin. Iskeydyin kömpelösti kyljelleni mutaista maata vasten ja onnistuin samalla likaamaan täydellisesti luonnonvalkoisen turkkini, joka oli ollut vielä pari silmänräpäystä sitten puhdas. Murahdin turhautuneena ja kompuroin sitten huterasti jaloilleni. Vierelläni seisova Varpusliito tähysti puskan raoista ukkospolkua, aivan kuin etsien jotakin.
"Tihkutähti", hän kuiskasi, aivan kuin veljeni olisi lukenut ajatukseni. Päällikön nimen kuultuani kömmin kollin viereen ja tirkistin itsekin ulos puskasta siihen suuntaan, minne Varpusliito silmäili. Ja siellähän Varjoklaanin päällikkö olikin, tummanharmaa hahmo seisoi keskellä ukkospolkua ja hirviö oli lähestymässä hurjaa vauhtia. Tajusin heti, että ellemme me sukeltaneet suoraan ukkospolulle, emme ehtisi pelastamaan päällikköä. Mutta tahdoinko minä todella pelastaa sen kissan, joka vihasi minua ehkä jopa eniten koko klaanissa ja tahtoi minusta eroon?
"Älä vain auta häntä", Varpusliito pyysi minulta, aivan kuin hän olisi taas lukenut ajatukseni. Heitin nopean vilkaisun kolliin, mutta siinähän tilaisuuteni pelasta Tihkutähti menikin. Ukkospolulta kajahti korvia särkevä räsähdys, jota seurasi tuskainen ulvonta, joka sitten katkesi hyvin lyhyeen. Pystyin näkemään puskan raoista, kuinka Tihkutähden lihaksikas hahmo kaatui velttona ukkospolun pinnalle, mutta meidän suureksi onneksemme hirviö jatkoi vain matkaa ja katosi muutaman silmänräpäyksen sisällä näkökentästämme. Käänsin sitten meripihkaisen katseeni Tihkutähteen. Vaikka vihasinkin tuota kissaa todella paljon enkä todellakaan tahtonut hänen elävän enää, en silti voinut jättää häntä vain tuohon kitumaan. Vetäisin syvään henkeä ja sukelsin vaistojeni käskystä ulos puskasta, suoraan ukkospolulle. Yllättynyt Varpusliito sukelsi myös puskasta ja laskeutui vierelleni ukkospolun reunalle.
"Mitä sinä teet?" hän kysyi hämmentyneenä.
"Me emme voi vain jättää häntä tuohon, oli hän Tihkutähti tai ei. Meidän täytyy viedä hänet leiriin, en suostu jättämään häntä kuolemaan tälläisellä tavalla", tiuskaisin päättäväisenä ja tartuin hetkeäkään epäröimättä kiinni Tihkutähden tummanharmaaseen turkkiin. Varpusliito saapui hetken kuluttua päällikön toiselle puolelle ja yhdessä me nostimme kookkaan kissan selkiemme päälle, jonka tehtyämme lähdimme yhdessä marssimaan leiriä kohti.
//Varpunen? Eli siis Tihkutähti menetti kaksi henkeä kun hirviö osui siihen. Sen turkissa on siis aika paljon syviä haavoja, mutta niistä ei jää mitään arpia.
Varpusliito 27.7.2018
Tämäkin todisti, miten hyväsydäminen Rosmariiniputous oli. Vaikka kyseessä oli Tihkutähti, kissa joka oli valmis tappamaan kenet tahansa, sisareni halusi auttaa häntä. Purin huultani ja autoin kantamaan Tihkutähteä. Päällikkö oli painavampi kuin olin ajatellut. Painoin kynteni maahan. Olinko oikeasti ryhtymässä tähän? Aioinko oikeasti kantaa tuon kollin työllä ja tuskalla leiriin Liljahenkäyksen ja Sienikarvan hoitoon? Hän ei ansainnut sitä. Vilkaisin Rosmariiniputousta. Naaraan kasvot olivat päättäväiset. Kai minä sitten aioin. Rosmariiniputouksen vuoksi.
"Älä huoli, Tihkutähti. Olemme aivan pian leirissä", huohotin kuumissani. Tiesin kuitenkin, että leiriin olisi vielä pitkä matka. Jalkani alkoivat sattua jo puolessavälissä matkaa. Yritin kuitenkin pysyä Rosmariiniputousta alempana, jotta kantaisin häntä enemmän painoa. Pelkäsin, että hän kuluttaisi itsensä loppuun julman tappajan vuoksi. Ponnistellessamme eteenpäin kuulimme vain itsemme ja toistemme huohotuksen ja voihkaisut. Jos haavoittunut kissa olisi ollut minun kokoiseni, työmme olisi ollut paljon helpompi. "Toivotaan, että hän selviää leiriin asti. Meitä saatetaan syyttää murhaajiksi, jos hän kuolee matkalla. Ei sen puoleen. Saatetaan meitä syyttää murhayrityksestä, vaikka hän ei kuolisikaan. Tiedäthän, että Tihkutähti vihaa meitä. Jos meitä syytetään ja meidät karkotetaan, on lähdettävä Taivasklaaniin ja nopeasti. Olen kuullut, että tuolla jossain on klaani, jossa voi unohtaa kaikki metsän klaanit ja niihin liittyvät huolet. Silti siellä saa elää klaanielämää", mutisin hiljaa. "Voimme ottaa mukaan myös rakkaasi", jatkoin vastahakoisesti Kettuaskelta tarkoittaen. Sisareni ei varmasti haluaisi lähteä ilman häntä. En halunnut mainita siskoni kumppanin nimeä, sillä kollin isä oli paikalla. Ja tämä isä voisi tappaa poikansa kumppanin, jos hän ei olisi sopiva. Tihkutähden silmissä Rosmariiniputous ei ollut todellakaan sopiva kumppani Varjoklaanin päällikön pojalle. "Hyväksyn kyllä päätöksesi, jos se tekee sinut onnelliseksi. Tarkoitan molempia päätöksiä. Kunhan olet turvassa ja onnellinen, kaikki on hyvin", mumisin ja tarkoitin Kettuaskelta ja Tihkutähden pelastamista. Leiri alkoi häämöttää edessämme. "Leirissä syntyy paniikki, kun tuomme sinne haavoittuneen päällikön. Pysy vain rauhallisena. Älä pelkää. Emme ole tehneet mitään väärää. Päinvastoin", nau'uin hiljaa ennen kuin pääsimme leirin sisäänkäynnille.
//Rosma?
Rosmariiniputous 27.7.2018
Vaikka en tahtonutkaan myöntää sitä, olin aivan paniikissa kun sukelsimme leiriin vievään piikkihernetunneliin. Kun Tihkutähti heräsi, hän voisi aivan helposti väittää että olimme vieneet hänen henkensä, mutta oli kyllä hyvin mahdollista että hirviön osuma oli aiheuttanut hänelle lievän muistinunohduksen eikä hän muistaisi mitään henkiensä menetyksestä. Minua myös pelotti kuinka monta henkeä päällikkö oli menettänyt, eihän hän olisi voinut menettää kaikkia henkiään, koska silloinhan hän olisi jo kuollut täysin eikä hengittäisi heikosti.
Työnnyimme leiriaukiolle ja suunnistamme heti parantajan pesää kohti. Pystyin erottamaan silmäkulmastani, kuinka klaanitoverini alkoivat kerääntyä leirin reunamille ja jäivät tuijottamaan meitä epäilevinä. Kohtasin hetkeksi Luomavirran kirkkaankeltaiset silmät, jotka säihkyivät hämmennyksestä, surusta ja epäilystä. Ymmärsin täysin ystäväni hämmennyksen, hän tiesi erittäin hyvin kuinka paljon vihasin Tihkutähteä ja tätrn hän oli varmasti yllättynyt nähdessään minut kantamassa velton päällikön ruumista. Käänsin lopulta meripihkaisen katseeni muualle ja sukelsin parantajan pesään, jättäen yllättyneet varjoklaanilaiset aukiolle.
"Sienikarva? Liljahenkäys? Oletteko te täällä?" kutsuin parantajaa ja emoani samalla, kun tähyilin tyhjältä vaikuttavaa parantajan pesää. Sitten, aivan kuin tyhjästä, kaksikko ilmestyi luoksemme ja kumpienkin silmät suurenivat kaksinkertaisiksi kun ne tunnistivat selkiemme päällä makaavan kissan.
"Mitä on tapahtunut? Mitä hänelle on tapahtunut? Tuokaa hänet tänne?" Liljahenkäys kysyi järkyttyneenä ja ohjeisti sitten minut ja Varpusliidon suuren sammalpedin luokse.
"Näimme hänet ukkospolulla kun hirviö oli lähestymässä, mutta emme pelastaneet Tihkutähteä. Hirviö osui häneen ja hänessä on jonkun verran syviä haavoja", selitin hiljaisella äänensävyllä samaan aikaan kun laskimme Tihkutähden velton ruumiin pedille, "olen todella pahoillani, ettemme pystyneet tekemään enempää."
Laskin pääni kunnioittavasti alas ja toivoin sydämeni pohjasta, että Sienikarva ja Liljahenkäys ymmärtäisivät sanani ja uskoisivat sen, ettemme olleet todellakaan vieneet päälliköltä henkeä tai aiheuttaneet hänen henkien menetystään.
//Sieni? Lilja? Varpunen?
Liljahenkäys 27.7.2018
"Eivät sinun pentusi sinua vihaa, he ovat vain puoliksi kuolonklaanilaisia. Tunnetko yhtäkään kuolonklaanilaista, joka osaisi näyttää tunteitaan avoimesti? Minä en ainakaan. Pentusi perivät synnyinklaanistasi ikävä kyllä useita piirteitä, mutta kyllä he sinua rakastavat. Sinä sentään synnytit heidät ja suojelit heitä. He tarvitsevat vain aikaa, nuoret eivät osaa ajatella vielä selkeästi. Varttuessaan he ymmärtävät sinun olevan paras mahdollinen emo ja erityisen tärkeä heille, aivan varmasti." Huomasin Sienikarvan äänen värisevän sana sanalta enemmän. Hän yritti parhaansa mukaan lohduttaa minua, ja olin siitä kollille kiitollinen.
Kävelimme suolla pitkän aikaa aivan hiljaa. Mietin mestarini sanoja. Ehkä minun ja pentujeni välit paranisivat ajan myötä, ehkä eivät. Kukin heistä oli minulle rakas, vaikkei sitä olisikaan saattanut heti uskoa, sillä välillä mulkoilin Utukyyneltä niin murhanhimoisesti, että joku olisi saattanut luulla minun haluavan tappaa hänet. Korentolennon kanssa tuskin enää edes puhuinkaan, hän oli alkanut etääntymään minusta isänsä lähdön jälkeen. Hikkoritassu, pentueen vanhin veljes, oli kuollut muutama kuu takaperin. Hänen kuolemansa oli koskettanut minua syvästi, sillä päinvastoin kuin veljensä, hän oli välittänyt muista. Toiseksi vanhin tyttäreni, Rosmariiniputous, muistutti eniten minua.
Havahduin hereille ajatuksistani kuullessani korviaraastavan ulvaisun. Sienikarva katsahti minuun päin silmät pyöreinä säikähdyksestä. "Se oli Murattilehti!" hän sopersi kauhistuneen kuuloisena. "Hän ulvoi!"
"Oletko aivan varma?" kysyin ja vilkaisin siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut. "Se saattoi olla joku eläinkin."
"Täysin varma", Sienikarva sihahti ja lähti loikkimaan äänen suuntaan yllättävän vikkelästi. Kiiruhdin mestarini perään.
Saavuimme ukkospolun tuntumaan. Katseeni osui kivipinnalla sätkyttelevään tummanruskeaan hahmoon, joka ähisi tuskastuneen kuuloisena. Vilkaisin nopeasti kummallekin puolelle, ennen kuin juoksin Murattilehden luokse. Naaraan vaaleankeltaisissa silmissä oli lasittunut katse ja hänen hampaissaan keikkui pulskan näköinen jänis.
Sienikarva kumartui huolestuneena sisarensa puoleen. Murattilehden vasen takajalka näytti aika pahalta.
"Pitäkää likaiset käpälänne erossa minusta, te haisevat ketunläjät!" Murattilehti raivosi. Hän yritti huitaista Sienikarvaa kuonoon kynsillään, mutta isku jäi lyhyeksi ja hänen etukäpälänsä valahti takaisin maahan.
"Kannetaan hänet leiriin", sanoin nopeasti Sienikarvalle, joka nyökkäsi hätääntyneen näköisenä ja nosti sisarensa toisen etukäpälän lapansa yli. Murattilehti ärähti, muttei pannut enää vastaan. Hänen voimansa alkoivat hiipua.
Tarrasin hampaillani Murattilehden löysään niskanahkaan. Hän oli minua ja Sienikarvaa huomattavasti isokokoisempi ja lihaksikkaampi, joten matka taittui hitaasti. Onneksi Tähtiklaani oli meidän puolellamme ja saimme kuin saimmekin raahattua naaraan turvallisesti takaisin omalle reviirille.
Kun päästin Murattilehdestä irti, huomasin tämän menettäneen tajuntansa. Hänen silmänsä olivat painuneet kiinni ja kyljet kohoilivat pinnallisen näköisesti. Jos emme saisi häntä pian parantajan pesälle, soturi saattaisi menehtyä joko verenhukkaan tai pahimmassa tapauksessa lämpöhalvaukseen.
Pyysin Sienikarvaa nostamaan Murattilehteä niin, että mahduin pujahtamaan hänen allensa. Tunsin naaraan massan painavan lavoillani, mutta onnistuin kaikesta huolimatta punnertamaan itseni käpälilleni ja ottamaan pari hoippuvaa askelta leirin suuntaan. Sienikarva auttoi tukemalla sivusta.
Päästyämme leiriin Sienikarva kävi pyytämässä isäänsä Risasiipeä kantoavuksi. Valtava kolli nosti vaivattoman näköisesti tyttärensä selkäänsä ja kantoi hänet kiireen vilkkaa parantajan pesälle. Hän laski naaraan yhdelle sairasaukion sammalpedeistä ja jäi katselemaan tätä silmät pyöreinä huolesta.
"Hakisitko hänelle hieman vettä?" pyysin Risasiiveltä, joka nyökkäsi pikaisesti ja ryntäsi ulos pesästä. Ei mennyt aikaakaan, kun pesän suuaukko tärähti taas. Tällä kertaa tulija ei ollutkaan Risasiipi.
"Sienikarva? Liljahenkäys? Oletteko te täällä?" Tunnistin Rosmariiniputouksen äänen oitis. Sienikarva jäi tutkimaan sisartaan sillä välin, kun minä tassuttelin tytärtäni vastaan.
Järkytyin suuresti nähdessäni Rosmariiniputouksen ja Varpusliidon kantavan mukanaan Tihkutähden velttoa ruhoa.
"Mitä on tapahtunut? Mitä hänelle on tapahtunut? Tuokaa hänet tänne!" sanoin kireästi ja viittasin kaksikkoa seuraamaan perässäni. Osoitin heille suurta sammalpetiä hännälläni, joka sijaitsi parin hännänmitan päässä Murattilehdestä. Naaraan silmät olivat edelleen kiinni.
"Näimme hänet ukkospolulla kun hirviö oli lähestymässä, mutta emme pelastaneet Tihkutähteä. Hirviö osui häneen ja hänessä on jonkun verran syviä haavoja", Rosmariiniputous selitti hiljaa samalla, kun läski päällikön ruumista sammalille Varpusliidon kanssa, "olen todella pahoillani, ettemme pystyneet tekemään
enempää."
Laskin häntäni lohduttavasti tyttäreni lavoille ja naukaisin: "Teit varmasti parhaasi, ja oli aivan oikein, että toitte hänet tänne." Väläytin Rosmariiniputoukselle vielä nopean hymyn, ennen kuin kumarruin Tihkutähden puoleen. Kolli oli varmasti menettänyt henkiä, mutten ollut varma, montako.
Vilkaisin mestariini hermostuneena. "Hoida sinä Murattilehti kuntoon, minä huolehdin päälliköstä", sanoin Sienikarvalle nopeasti ja käännyin sitten vielä tyttäreni puoleen: "Hae varastosta hämähäkinseittiä, kehäkukkaa ja kultapiiskua! Tiedät kai, mitä ne ovat?" Katsoin tyttäreeni odottavasti. Olin opettanut hänelle joskus naaraan oppilasaikoina muutamia yrttejä ihan vain siltä varalta, että hän niitä joskus tarvitsisi.
//Rosma? Sieni? Varpu? Sori jos hittasin jotakuta liikaa.
Rosmariiniputous 27.7.2018
"Kehäkukka oli se keltainen, hieman oranssiin tarttuva kukka ja kultapiisku oli korkea kasvi, jolla on kirkkaankeltaiset kukat, eikö niin?" muistelin nopeasti ja vilkaisin Liljahenkäystä odottavasti. Kun tummanharmaa emoni nyökäytti tyytyväisenä päätään, käännyin salamannopeasti ympäri ja pujottelin yrttivaraston luokse.
Olin käynyt viimeksi yrttivaraston luona oppilasaikoinani, joten olin kokonaan unohtanut sen ulkonäön. Muistin hämärästi, kuinka vähän yrttejä hiirenkorvan alussa oli ollut ja nyt viherlehden aikaan yrttejä oli runsaasti. Nappasin hampaideni väliin hämähäkinseittiä, kehäkukkia ja kultapiiskuja, jonka jälkeen kipitin takaisin Liljahenkäyksen luokse ja pudotin parantajaoppilaan pyytämät tarvikkeet sammalpedin viereen.
"Minä alan asettelemaan hämähäkinseittiä Tihkutähden haavoihin, pureskele sinä kehäkukat ja kultapiiskut hauteiksi", Liljahenkäys ohjeisti ja alkoi painella hämähäkinseittiä niihin haavoihin, jotka olivat kaikkein pahimmat ja syvimmät. Pureskelin emoni ohjeiden mukaan ensin kehäkukat hauteeksi, jonka tehtyäni aloin levitellä sitä Tihkutähden lievimpiin haavoihin. Aina välillä kookas päällikkö murahti kivusta ja yritti liikahtaa sammalpedillä, mutta kolli oli selvästikin vielä liian väsynyt noustakseen.
"Sitten pureskele kultapiiskut samalla tavalla hauteeksi."
Pureskelin kultapiiskut nopeasti hauteeksi ja aloin levitellä uutta haudetta loppuihin haavoihin. Haavojen hoitamisen keskellä huomasin sivusilmästäni Murattilehden, joka makoili toisella sammalpedillä vähän matkan päässä.
"Mitä Murattilehdelle on tapahtunut?" kysyin hiljaisella äänellä emoltani ja kohdistin katseeni suoraan hänen silmiinsä niin, että meripihkaiset katseemme kohtasivat toisensa.
//Lilja? Sieni? Varpunen?
Varpusliito 24.7.2018
"Ajattele nyt, vaikket olekaan oikeasti minulle sukuani, pentuni voisivat kutsua sinua sedäksi", sisareni hihkui. "Vai mitä mieltä sinä olet näistä uutisista?" Rosmariiniputous kysyi. Katselin Rosmariiniputousta. Hän näytti iloiselta. Iloisemmalta kuin ennen, joten tunsin tietenkin iloa. Minua vain hieman harmitti, että hänestä ja Kettuaskeleesta oli tullut kumppaneita jo niin kauan aikaa sitten, eikä Rosmariiniputous ollut kertonut minulle. Ymmärsin, ettei koko klaanille oltu kerrottu Tihkutähden takia, mutta olisihan sisareni minulle voinut sen kertoa. Eikö hän luottanut minuun enää? Olin kuitenkin iloinen, että hän oli kertonut minulle, vaikkakin hieman myöhään. Ainakin osa entisestä luottamuksestamme oli säilynyt. Seuraavaksi mieleeni putkahti ajatus pennuista. Kuvittelin luonnonvalkoisia pentuja sähkönsinisillä silmillä ja punaruskeita meripihkasilmillä. Suljin silmäni ja kuvittelin, miten sisareni pennut kutsuisivat minua sedäkseen. Voisin leikkiä pentujen kanssa, kun minulla olisi vapaa-aikaa ja tuoda heille tuoretta riistaa, kun he olisivat tarpeeksi vanhoja. Näkisin kuinka sisareni pojat ja tyttäret nimitettäisiin ensin oppilaiksi ja lopulta sotureiksi. Ehkä minusta voisi tulla jonkun heistä mestari. Edellinen oppilaanihan oli jo soturi. Ilmeeni suli hymyksi. Se, että pennut saisivat upean isän Kettuaskeleesta saattoi olla totta. Jos kolli oli yhtään siskonsa kaltainen, hän oli kunnon kissa. Lisäksi Rosmariiniputous oli ollut hänen mestarinsa ja kasvattanut häntä, joten luultavimmin Kettuaskel oli kunnon kissa. Saisinkohan itse ikinä pentuja?
"Haluan kertoa, että olen todella iloinen puolestasi", aloitin hymyillen. "Olen kiitollinen, että kerroit kumppanuudestanne, vaikkakin mielestäni hieman myöhään. Voit olla varma, että en kerro asiasta kenellekään. En todellakaan halua asettaa sinua.. tai kumppaniasi vaaraan. Pennut kuulostavat ihanalta ajatukselta, mutta teidän on muistettava, että kun ne syntyvät, Tihkutähti ja koko klaani saavat tietää. Siitä voit kuitenkin olla varma, että jos Tihkutähti uhkaa sinua tai pentujasi, minä suojelen sinua, Rosmariiniputous. Viimeiseen hengenvetooni. Niin tekee myös Kettuaskel", ilmoitin päättäväisesti. Sitten mieleeni juolahti huolestuttava ajatus. "Mäyräraita ei tule ilahtumaan", henkäisin ajatukseni ääneen. "Hän ei ole koskaan erityisemmin pitänyt sinusta, sillä hän pelkää sinun varastavan häneltä hänen veljensä. Kun kerrotte hänelle kumppanuudestanne, hän uskoo olleensa koko ajan oikeassa. Kun teette sen, olkaa varovaisia. Mäyräraita on hyvä kissa, mutta Kettuaskel on hänelle tärkeä. Muistathan, että viime kerralla kun hän oli näkevinään jotain teidän välillänne hän juoksi ukkospolulle. Oletteko jo kertoneet Mäyräraidalle?" kysyin huolestuneena. Säälin entistä oppilastani. Hän joutui jakamaan itselleen tärkeimmän kissan kissan kanssa, josta piti varmaankin vähiten koko klaanissa. Mäyräraita oli kuitenkin vahva. Hän kestäisi sen. Kunhan saisi hieman sulatella asiaa.
//Rosma
Rosmariiniputous 24.7.2018
"Emme ole, mutta Kettuaskel aikoo kertoa hänelle ja minua rehellisesti sanottuna pelottaa, miten hän reagoi uutisiin. Olen itsekin ymmärtänyt sen, että häntä pelottaa Kettuaskeleen erkaneminen ja olenhan minä viettänytkin paljon aikaa hänen kanssaan, koska olemmehan juuri tulleita kumppaneita, mutta en todellakaan tahdo varastaa häntä Mäyräraidalta. Minun täytyy jonakin päivänä vain jutella Mäyräraidan kanssa ja yrittää selittää hänelle, että minulla ei ole pienintäkään aikomusta viedä Kettuaskelta häneltä", selitin Varpusliidolle ja kohotin sitten meripihkaisen katseeni, kun tunnistin silmäkulmastani kolme tuttua hahmoa. Kettuaskel ja Mäyräraita seurasivat Tihkutähteä päällikön pesään ja lyhyen hetken kuluttua he olivat jo kadonneet paksujen sammalverhojen taakse. Sydämeni tuntui jättävän muutaman lyönnin välistä, kun aloin miettimään mistä päällikkö voisi jutella pentujensa kanssa. Ei kai Tihkutähti ollut saanut selville että minusta ja Kettuaskeleesta oli tullut kumppaneita? Jos hän saisi tietää, henkeni olisi todellisessa vaarassa, koska olin Tähtiklaaniin uskova kissa. Vaikka Tihkutähdellä ei ollut mitään varsinaista todistetta siitä, että uskoin Tähtiklaaniin, hän pystyi kyllä näkemään kilttien ja oikeudenmukaisten kissojen lävitse.
"En tahtoisi odottaa siihen asti, että Tihkutähti siirtyisi Pimeyden metsään, kunnes suhteeni Kettuaskeleen kanssa voisi tulla julki ja saisimme pentuja, mutta en todellakaan halua pentujemme syntyvän Varjoklaaniin, joka on vaarallinen ja Pimeyden metsään uskovan päällikön johtama. Tahdon pennuilleni ainoastaan hyvää elämältäni ja minä todella toivoisin, että he saisivat elää turvallisen elämän jo pentuiässä. Minttusydämestä tulisi sellainen päällikkö, jota Varjoklaani tarvitsee. Hän on oikeudenmukainen, uskollinen ja ystävällinen. Minun mielestäni hyväksi varapäälliköksi kävisi Kyyhkylento, Risasiipi tai Mietesielu. Sinustakin voisi tulla hyvä varapäällikkö. Mitä mieltä olisit varapäällikön paikasta?"
Varpusliito 25.7.2018
Silmäni suurenivat kauhusta. Aikoiko Rosmariiniputous surmata Tihkutähden? Ei hän voinut sitä ajatella. Se olisi aivan liian vaarallista. Olisihan Minttusydän hyvä päällikkö, mutta en voisi antaa sisareni asettua sellaiseen vaaraan. Tekisin sen mieluummin vaikka itse kuin antaisin sisareni yrittää.
"Minun mielestäni hyväksi varapäälliköksi kävisi Kyyhkylento, Risasiipi tai Mietesielu. Sinustakin voisi tulla hyvä varapäällikkö. Mitä mieltä olisit varapäällikön paikasta?" Rosmariiniputous jatkoi. Kauhuni vain kasvoi. Minusta ei todellakaan voisi tulla Varjoklaanin varapäällikköä ja myöhemmin päällikköä. Olin aivan vääränlainen.
"Ei. Minusta ei tule koskaan Varjoklaanin päällikköä. Minusta ei ole siihen koskaan. Kyyhkylento, Risasiipi ja Mietesielu kuulostavat hyviltä vaihtoehdoilta, mutta varapäällikön olisi hyvä olla nuori, jotta hän ei siirry klaaninvanhimpiin tai kuole ennen päällikön poismenoa. Varapäällikön pitäisi olla hyvä ja lempeä, klaanistaan oikeasti välittävä ja järkevä. Hänen pitäisi osata johtaa ja tuntea klaanin kaikki puolet. Hänen pitäisi osata tunnistaa sekä valoisa, että pimeä. Hän voisi siis olla pimeän ja valoisan puolen puolen yhteinen pentu. Siksi sinä olisit sopivin, Rosmariiniputous. Et pelkää tehdä, mikä on oikein ja olet kouluttanut oppilaan onnistuneesti. Noudatat sääntöjä esimerkillisesti ja pidät huolta kaikista.", lopetin kannustavasti hymyillen. "Älä kuitenkaan aseta itseäsi vaaraan. Jos sinulle kävisi jotain..", huolestuin ja katsoin pelokkaasti sisartani. Pelkäsin tosissani, että hän asettaisi itsensä suureen vaaraan, eikä selviytyisi. Minulla oli Varjoklaanissa oikeastaan vain hänet. Voisin lähteä, jos luonnonvalkoinen naaras ei kuuluisi Varjoklaaniin.
//Rosma?
Rosmariiniputous 25.7.2018
Jäin hetkeksi miettimään Varpusliidon sanoja siitä, kuinka minusta voisi tulla hyvä varapäällikkö Varjoklaanille. Tiesin kyllä itsekin, että olin uskollinen syntyklaanilleni ja suojelin jokaista klaanitoveriani parhaani mukaan, mutta jostakin syystä en voinut kuvitella joutuvani kantamaan niin suurta vastuuta klaaniistani, vaikken edes ollut klaanin tärkeimmässä asemassa. Minun jokaista liikettäni tultaisiin arvioimaan ja minut vedettäisiin mukaan muiden klaanien välisiin kiistoihin. Mutta silti syvällä sisimmässäni tiesin, että tahdoin varapäälliköksi.
"Ei hätää, lupaan sinulle että en tule asettamaan itseäni vaaraan. Olen täysin turvassa." Viimeiset sanani olivat täyttä valetta, koska Tihkutähden vallan alla en voinut koskaan tuntea oloni täysin turvatuksi. Olin varmasti jo muutenkin päällikön arvioivan katseen alla ja jos tekisin mitä tahansa mikä kertoisi minun uskovan Tähtiklaaniin, joutuisin todelliseen vaaraan.
"Ja vaikka joskus joutuisinkin vaaraan, minulla on silti sinut. Me olemme sisaruksia eivätkä sisarukset koskaan jätä toisiaan, oli kyse mistä tahansa. Voisin uhrata oman henkeni sinun vuoksesi, sinä tiedät sen itsekin. Olet paras ystäväni ja minä tulen suojelemaan sinua yhtä uskollisesti kuin sinä suojelet minua", lisäsin ja väläytin veljelleni säteilevän hymyn. En todellakaan tiennyt mitä tekisin jos menettäisin Varpusliidon, koska hän oli minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä kissa. Veljeni oli vain niin hyväsydäminen ja ystävällinen kissa, ja niin moni kissa ansaitsisi hänen kaltaisen ystävän. Olin niin onnekas, kun olin saanut Varpusliidon parhaaksi ystäväkseni.
"Hei, entä jos lähdettäisiin yhdessä kävelylle? Emme ole varmaankaan käyneet kahdestaan kävelyllä sen jälkeen kun pääsimme sotureiksi. Ja nyt me olemme kummatkin kouluttaneet oppilaan soturiksi", huomautin Varpusliidolle ja vilkaisin leirin uloskäyntiä. Taivaasta päätellen reviirillä oli hyvin lämmintä eikä taivaalla näkynyt monta pilveä muutamia kiekuroita lukuunottamatta. Laskin sitten meripihkaisen katseeni veljeeni odottaessani hänen vastaustaan.
//Varpunen?
Varpusliito 26.7.2018
Hymyilin Rosmariiniputoukselle. Olin iloinen, että minulla oli sellainen sisko. Hän välitti minusta aidosti. Ei sillä lailla kuin Utukyynel oli oppilasaikoinaan teeskennellyt. Rosmariiniputouksen siskohan oli antanut minun odottaa lähellä haaskalaa yöhön asti. Sisareni oli aivan toisenlainen.
"Hei, entä jos lähdettäisiin yhdessä kävelylle?" Rosmariiniputous keskeytti ajatukseni. "Emme ole varmaankaan käyneet kahdestaan kävelyllä sen jälkeen kun pääsimme sotureiksi. Ja nyt me olemme kummatkin kouluttaneet oppilaan soturiksi", hän jatkoi hilpeästi. Hymyilin naaraalle iloisesti.
"Mennään vain. Minne mennään?" kysyin sisareltani ja nousin ylös. Kävelylle lähteminen kuulosti hyvältä. Voisimme ehkä samalla saalistaa ja puhua kaikesta, mistä emme olleet ehtineet vielä puhua.
"Mennäänkö ukkospolun puoleiselle rajalle? Siellä on puita varjona", naaras ehdotti. *Samalla saatamme myös tavata Vadelmaviiksen. Teidän olisikin hyvä tavata, jotta ymmärtäisitte toisianne. Silloin tämä kaikki helpottuisi.*
"Mennään", myönnyin ja johdatin sisareni leiristä. Suuntasimme askeleemme rajalle kaikenlaisista asioista keskustellen. Vältimme kuitenkin Tihkutähdestä puhumista. Päällikkö oli vaarallinen ja joku hänen kannattajansa saattaisi piileskellä vaikka edessämme siintävän puskan takana. En saattaisi koskaan Rosmariiniputousta vaaraan. En koskaan. Sen lupasin itselleni. "Tiedäthän, miten tärkeä minulle olet? Jos olisit sinä päivänä jäänyt hirviön alle, kun minä pääsin ukkospolun yli, en luultavasti olisi kestänyt jäädä Varjoklaaniin", nau'uin ja käänsin katseeni taivaalle. Kiitin mielessäni Pitkävarjoa, joka oli kerran pelastanut sisareni typeryyteni aiheuttamalta vaaralta. "Olet minulle tärkeä, eikä se voi koskaan muuttua. Vaikka tekisit mitä, et pääse minusta koskaan eroon. Siksi suosittelen, että et koskaan yritäkään", jatkoin, kun saavuimme ukkospolun reunaan. Silloin näin ukkospolulla jotain, mitä sisareni ei ollut ilmeisesti vielä nähnyt. Kiskaisin Rosmariiniputouksen nopeasti lähimpään puskaan. "Tihkutähti", supatin selitykseksi hänen korvaansa. Katselin Tihkutähteä tiheiden oksien välistä. Erotin hänet vain juuri ja juuri. Päällikkö seisoi keskellä ukkospolkua jotain tutkien, kun hirviö lähestyi. "Älä vain auta häntä", pyysin siskoltani vakavana. Olisi onni, jos julma päällikkö kuolisi nyt nopeasti ja meille vaarattomasti ja Minttusydämestä tulisi Minttutähti.
//Rosma?
Rosmariiniputous 21.7.2018
"Saapukoon jokainen klaanikivelle kokoukseen!"
Nostin meripihkaisen katseeni päästäisen miltei kokonaan syödystä ruumiista, kun Tihkutähden tummanharmaa hahmo nousi klaanin ylle. Soturien pesästä sukelsi esiin hämmentyneitä kissoja, mutta päällikön huomattuaan he lähtivät rennosti tassuttelemaan klaanikiveä kohti.
"Kuulin, että Havupentu nimitettäisiin tänään oppilaaksi", Luomavirta naukaisi nielaistuaan loput yhteisestä päästäisestämme. Nuolaisin vielä lihanrippeet suun reunoiltani ja käännyin sitten vilkaisemaan ystävääni. Hänen lumenvalkoinen turkkinsa oli niin puhdas että hän näytti valmistautuneen seremoniaan. Olihahan minunkin luonnonvalkoinen karvoitukseni hyvässä kunnossa, mutta pölyä oli hieman tarttunut jalkoihini ja rintakarvoilleni.
"Miten Kettuaskeleen kanssa on mennyt? Oletteko te jo kumppaneita?" Luomavirta kysyi virnistäen. Tunsin palan tarttuvan kurkkuuni. Halusin niin kertoa totuuden ystävälleni, mutta olin päättänyt kunnioittaa Kettuaskeleen toivetta ja antaa hänen kertoa Mäyräraidalle aivan ensimmäisenä.
"Hyvinhän meillä on mennyt. Tulehan nyt, en halua myöhästyä seremoniasta", tokaisin väistäen samalla naaraan toisen kysymyksen. Nousin kankeasti seisomaan ja kipitin siron klaanitoverini rinnalla kissajoukon luokse. Sivusilmästäni näin innosta täriseväm Havupennun istuvan Kanervakuun rinnalla. Mieleeni palasi jälleen kerran se hetki kun olin itsekin ollut tuossa tilanteessa ja olin valmistautunut saamaan mestarini, tietämättä että joutuisin päällikön oppilaaksi. Toivottavasti tuo viaton pentu saisi hieman paremman mestarin.
"Havupentu, astu eteen." Havupentu astui eteen Tihkutähden tiukan käskyn seurauksena.
"Tästä lähtien sinut tunnetaan Havutassuna. Mestarisi tulee olemaan Rosmariiniputous."
Nostin yllättyneenä meripihkaisen katseeni, kun kuulin oman nimeni liukuvan ulos Tihkutähden suusta. Pujottelin klaanitoverieni välistä eteen ja heitin Havutassulle lempeän katseen. Minä kouluttaisin tästä oppilaasta uskollisen ja oikeudenmukaisen soturin.
"Minä teen hänestä Varjoklaanin arvoisen soturin", ilmoitin päättäväisenä ja kumarruin koskettamaan tukevan ruskean kollin kuonoa. Hän kosketti kuonoani ja perääntyi sitten rinnallani varjoklaanilaisten joukkoon. Matkallani sain läheisimpien klaanitoverieni katseet vastaan; Liljahenkäyksen emon ylpeys, Varpusliidon ja Luomavirran ystävän kannustus ja Kettuaskeleen kumppanin rakkaus.
"Havutassu! Havutassu!" aloitin aivan ensimmäisenä uuden oppilaani nimen huudon ja muutkin liittyivät kannustukseen piakkoin. Kun seremoniat olivat vaimentuneet, pyysin Havutassun kevyellä hännänheilautuksella luokseni.
"Mitä tahtoisit tehdä ensimmäisenä päivänäsi? Mahdollisuutena olisi reviirin kiertäminen, helppojen taistelu- tai saalistusliikkeiden opettelu tai klaanitovereihisi tutustuminen. Saat luvan valita", naukaisin lempeästi ja räpäytin oppilaalleni ystävällisesti meripihkaisia silmiäni. Vaikka olinkin kouluttanut jo yhden oppilaan, tahdoin olla vähintään yhtä hyvä mestari seuraavillekin oppilailleni.
//Havu?
Varpusliito 23.7.2018
Haukottelin leveästi. Suljin silmäni ja annoin auringon lämmittää turkkiani. Viherlehti oli niin täydellinen. Joka paikassa oli kirkkaita värejä. Suurimmaksi osaksi vihreää, mutta muitakin värejä näkyi. Klaanitoverini nauttivat lämmöstä yhtä lailla kuin minä. Kenelläkään ei ollut nälkä ja riistaa riitti. Vilkaisin yhteistä riistaeläintä nauttivia Luomavirtaa ja Rosmariiniputousta. Hekin näyttivät onnellisilta. Nyt, kun Mäyrätassusta oli tehty Mäyräraita, elämästäni oli tullut melko tylsää. Olin tietysti ylpeä entisestä oppilaastani, mutta silti tuntui kummalliselta katsoa häntä soturina. Ajattelin häntä edelleen Mäyräpentuna, joka kutsui Rosmariiniputousta hänen ja hänen veljensä henkivartijaksi. Mäyräpentu oli ollut suloinen, mutta hieman ärsyttävä pentu. Nyt hänestä oli kasvanut kaunis, päättäväinen ja itsenäinen kissa. Hän muistutti soturina enemmän emoaan kuin isäänsä. Pidin sitä osaksi myös omana ansionani. Tietysti myös Minttusydämellä, Kettuaskeleella ja Mäyräraidalla itsellään oli osuutta asiaan. Tihkutähdelle en kuitenkaan voinut antaa osaa kunniasta. Jos hän olisi saanut päättää, kummastakin hänen pennustaan olisi tullut kylmäverisiä murhaajia. Juuri nyt en nähnyt kaksikkoa missään, mutta olin melko varma, että he olivat samassa paikassa. Edes Kettuaskeleen nimitys Mäyräraitaa ennen ei ollut heitä erottanut, joten en uskonut minkään voivan tulla heidän välilleen. Sen sijaan pelkäsin minun ja Rosmariiniputouksen siteen heikkenevän. Sisareni oli minulle rakas, mutta emme olleet viettäneet yhdessä aikaa pitkään aikaan. Sen sijaan Luomavirta ja Rosmariiniputous vaikuttivat lähentyneen huomattavasti. Nytkin he keskustelivat hiljaa ja jakoivat saaliin.
"Saapukoon jokainen klaanikivelle kokoukseen!" Tihkutähden huuto kajahti. Varmaankin Havupennun oppilasnimitykset. Hänen olikin jo aika tulla oppilaaksi. Ainakin kokonsa puolesta. Katselin pennun nimityksiä rauhallisin mielin, sillä tiesin, että vaikka Tihkutähti nimittäisi hänen mestarikseen esimerkiksi entisen, ankaran mestarini Murattilehden, hänestä voisi tulla hyvä kissa ja soturi. Rosmariiniputous ja minä olimme siitä eläviä todisteita. Ainakin uskoin ja toivoin niin. En ollut varma, olinko hyvä soturi. Minähän tapailin tuuliklaanilaista. Rosmariiniputouksesta olin varma. Tiesin hänen olevan hyvä kissa ja Varjoklaanille uskollinen.
"Tästä lähtien sinut tunnetaan Havutassuna. Mestarisi tulee olemaan Rosmariiniputous." Katsoin siskoani ylpeänä. Hän oli paras mahdollinen mestari Havutassulle. Havutassu oppisi kaiken tarvittavan ja vielä hieman enemmän. Siitä olin varma.
"Havutassu! Havutassu!" koko klaani hurrasi. Loin Rosmariiniputoukselle kannustavan hymyn ja lähdin häntä kohti. Hän puhui vielä Havutassulle, joten jäin odottamaan kohteliaasti, että hän päättäisi lauseensa.
"Onnittelut Havutassu ja Rosmariiniputous", naukaisin molemmille ennen kuin käännyin siskoni puoleen. "Hän on jo toinen oppilaasi. Tihkutähti pitää sinua selvästi hyvänä mestarina", jatkoin rennosti hymyillen.
//Rosma? Havu?
Rosmariiniputous 23.7.2018
"Onnittelut Havutassu ja Rosmariiniputous!"
Käännyin yllättyneenä ympäri kuullessani erittäin tutun äänen takaani ja kasvoilleni nousi sädehtivä hymy, kun tunnistin vaaleanharmaan raidallisen kollin parhaaksi ystäväkseni Varpusliidoksi. Hänen vihreissä silmissään säihkyi ylpeys, mikä sai sydämeni laulamaan onnesta.
"Hän on jo toinen oppilaasi. Tihkutähti pitää sinua selvästi hyvänä mestarina", Varpusliito jatkoi rennosti ja väläytti minulle nopean hymyn. En ollut täysin varma mikä oli saanut päällikön antamaan minulle toisen oppilaan, mutten tahtonut ajatella asiaa sitä enempää, koska tahdoin vain kouluttaa Havutassusta mahdollisimman uskollisen ja oikeudenmukaisen soturin Varjoklaanille.
"Olen todella pahoillani, Havutassu, mutta minun täytyy vaihtaa pari sanaa Varpusliidon kanssa. Saat loppupäivän ajan tutkia leiriä ja tutustua klaanitovereihisi, mutta älä kuitenkaan poistu leiristä ilman että kerrot jollekin soturille. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla kiertämään reviiriä", ilmoitin ja nyökäytin sitten päätäni merkiksi, että Havutassu sai lähteä. Ruskeaturkkinen oppilas ymmärsi vihjeeni nopeasti ja hän jätti minut kahdestaan Varpusliidon kanssa. Todellisuudessa tahdoin korjata välejäni veljeni kanssa, koska olin lähiaikoina viettänyt niin paljon aikaa Luomavirran kanssa. Ikävöin niitä yhteisiä hetkiä joita olin saanut Varpusliidon seurassa.
"Kuule, olen pahoillani tästä kaikesta", aloitin hieman epävarmasti kohdistaessani meripihkaisen katseeni kolliin, "minusta tuntuu aivan siltä kuin olisin hylännyt sinut kokonaan heti sen jälkeen kun Mäyräraita nimitettiin soturiksi. Minun olisi pitänyt vain tehdä ensimmäinen liike ja tulla juttelemaan kanssasi aikaisemmin, mutta jostakin syystä en ole vain tehnyt mitään. Vaikka minulla onkin nyt taas oppilas hoidettavani, haluan todella tehdä parhaani parantaakseni välejämme, koska sinä olet paras ystäväni ja läheisin klaanitoverini koko Varjoklaanissa. Me olemme sisaruksia, nyt ja ikuisesti."
Sen sanottuani astuin hitaasti eteenpäin ja painauduin kiinni Varpusliidon lämpimään turkkiin, jääden nauttimaan kollin tuoksusta ja siitä turvatusta tunteesta, joka valtasi vartaloni. Vaikka minulla olikin jo kumppaninani Kettuaskel, jonka turkkiin voisin myös painautua kiinni lämpöä ja turvaa halutessani, tunsin oloni vain niin suojatuksi Varpusliidon kanssa, koska tiesin että me kummatkin olisimme valmiita tekemään mitä tahansa toisiamme varten. En kuitenkaan jäänyt seisomaan siihen kovinkaan pitkäksi aikaa, vaan irrottauduin parhaasta ystävästäni lyhyen hetken kuluttuan ja istuuduin hännänmitan päähän hänestä.
"Miten sinulla ja Vadelmaviiksellä on mennyt?" päätin kysyä hetken mietinnän jälkeen. Olin vieläkin hieman epäröivä veljeni ja tuuliklaanilaisen "suhteen" kanssa, mutta ainakin omien tietojeni mukaan he olivat vasta tapailleet rajalla eivätkä he olleet mitään kumppaneita. Loppujen lopuksi jos Varpusliito todella rakastuisi tuuliklaanilaiseen ja haluaisi hänet kumppanikseen, tulisin hyväksymään hänen valintansa koska tahdoin veljeni olevan onnellinen. Jos se tarkoitti vihollisklaanilaisen kanssa kumppanina olemista, olisin valmis hyväksymään sen.
//Varpunen?
Varpusliito 23.7.2018
Miten sinulla ja Vadelmaviiksellä on mennyt?" Rosmariiniputous kysyi hetken mietittyään. Nielaisin. Mietin hetken, mitä sanoisin siskolleni.
"En oikein tiedä. Olen edelleen ihastunut häneen. Ainakin jollakin tasolla. En ole tavannut häntä vähään aikaan", aloitin vastahakoisesti. En olisi halunnut puhua Vadelmaviiksestä juuri nyt. Tuntui jotenkin luonnottomalta puhua Rosmariiniputoukselle tuuliklaanilaisesta, jota tapasin rajalla. "Hänellä on varmasti paljon velvollisuuksia nyt, kun hän on soturi ja minä olen..", en keksinyt, mitä olisin sanonut. En tiennyt sanoisinkio, että olin yrittänyt auttaa klaaniani, murehtinut kaikenlaista leirissä, vai, että olin miettinyt Kettuaskeleen ja Rosmariiniputouksen suhdetta. Kaikki olisivat olleet totta, mutta en halunnut sanoa yhtäkään niistä. Rosmariiniputous näytti kuitenkin ymmärtävän. "Haluaisin kysyä sinulta samantapaisen kysymyksen", aloitin ilkikurisesti. "Miten sinulla ja Kettuaskeleella menee? Joko olet tunnustanut tunteesi hänelle? Jos olet, mitä hän vastasi?" kyselin kiinnostuneena. "Ei tarvitse kertoa, jos et halua. En halua udella. Haluan kuitenkin tietää, kun teistä tulee kumppaneita ja saatte pentuja", kiiruhdin lisäämään.
//Rosma? Sori kauhee pätkä
Rosmariiniputous 23.7.2018
Siinähän se tuli, utelu minun ja Kettuaskeleen suhteesta. Olin odottanut veljeni kysyvän meidän väleistämme, mutta olinhan minä silti toivonut että hän ei olisi tuonut asiaa ilmoille. Halusin todella kertoa Varpusliidolle minun ja Kettuaskeleen kumppanuudesta, ehkä minun täytyisi vain. Olinhan minä kuvannut Kettuaskeleelle etten kertoisi kenellekään muulle kuin Liljahenkäykselle, mutta Varpusliito oli paras ystäväni ja tiesin, että hän pitäisi asian omana tietonaan eikä alkaisi levittämään salaisuutta.
"Me olemme itseasiassa jo kumppaneita."
Varpusliidon kasvot kirkastuivat ja tuon vihreät silmät suurenivat kaksinkertaisiksi, "todellako? Kuinka kauan te olette olleet kumppaneita?"
"No, tämä juttu alkoi Kettuaskeleen soturinimitystä seuraavana päivänä. Lähdin hänen kanssaan kävelylle ja kesken kävelyn tunnustimme rakastavamme toisiamme ja... no niin, sitten meistä tuli kumppanit. Mutta pyydän", kiirehdin lisäämään, "älä kerro asiasta kenellekään, olet minun tietojeni mukaan ainoa kissa Varjoklaanissa joka tietää suhteestamme. Niin kauan kuin Tihkutähti on voimassa, suhteemme julki tuleminen voisi olla todellinen riski, koska voit varmasti kuvitella mikä päällikön reaktio olisi jos hän kuulisi poikansa olevan eniten vihaamansa kissan kumppani. En tahdo ottaa sitä riskiä joten päätimme yhdessä pitää suhteemme ainakin toistaiseksi salassa."
"Entä pennut? Oletteko vielä miettineet niitä?" Varpusliito kysyi, selvästikin vielä hieman yllättyneenä uutisistani.
"Emme ole vielä päässeet siihen aiheeseen, mutta minä ainakin tahtoisin kasvattaa perheen ja saada pentuja, joista olla ylpeä. Pennut saisivat myös upean isän, jota minulle ei suotu", murahdin viimeiset sanat syvältä kurkustani, kun muistot isästäni palasivat mieleen. Kylmähenkäyksessä ei ollut yhtäkään asiaa josta voisin olla ylpeä; hän uskoi sokeasti Pimeyden metsään, oli yrittänyt murhata oman kumppaninsa, pettänyt klaaninsa ja liittynyt sitten Kuoloklaaniin. Tuntui todella ikävältä ajatella, että joutuisin jonakin päivänä kertomaan pennuilleni, että heidän emonsa ja isänsä isät olivat kummatkin vallan ja vihan sokaisemia kissoja.
*Heidän suonissaan tulee kulkemaan Kuolonklaanin vereä, aivan kuten minunkin suonissani virtaa Liljahenkäyksen kautta sitä verta. Se ei kuitenkaan tee heistä yhtään huonompia kissoja, koska minä ja Kettuaskel tulemme kasvattamaan heistä hyvin käyttäytyviä, uskollisia ja oikeudenmukaisia sotureita, joista Varjoklaani voi vielä jonakin päivänä olla ylpeä*, ajattelin mielessäni ja käännyin sitten taas Varpusliitoa kohti.
"Ajattele nyt, vaikket olekaan oikeasti minulle sukuani, pentuni voisivat kutsua sinua sedäksi", hihkaisin innostuneena, "vai mitä mieltä sinä olet näistä uutisista?"
//Varpunen?
Rosmariiniputous 10.7.2018
"Ja olisihan se epäkohteliasta jos emme pyytäisi häntä mukaan. Mitä jos harjoittelisimme taas yhdessä - niin kuin silloin kun olin vielä oppilas?" Kettuaskel ehdotti vilkaistessaan toistamiseen minua. Kasvoilleni nousi iloinen hymy ja silmäni valaistuivat, kun punertavanruskea kumppanini väläytti minulle nopean, mutta silti sydämeni sulattavan hymyn.
"Se käy ainakin minulle", Varpusliito myöntyi ja kääntyi sitten vilkaisemaan Mäyrätassua, joka oli ollut hiljainen siitä asti kun hän oli saapunut luoksemme. Nyt mustaturkkinen naaras silmäili meitä ilmeettömänä ja pystyin tuntemaan, kuinka ilma alkoi kipinöidä. Minun ja Mäyrätassun välit olivat vieläkin horjuvat ja uskoin, että hän ei ainakaan vielä tahtonut jutella kanssani väleistämme, mutta ehkäpä saisin mahdollisuuden siihen kun naaraasta tulisi soturi.
"Ihan miten vain, kunhan hän ei häiritse harjoituksiani", Mäyrätassu naukaisi kuivasti ja käänsi sitten selkänsä, lähtien marssimaan leirin uloskäyntiä kohti. Vetäisin hitaasti henkeä keuhkoihini ja lähdin kahden soturin kanssa oppilaan perään.
"Minne me lähdemme harjoittelemaan?" käännyin heti ensimmäisenä kysymään Kettuaskeleelta kun olimme saapuneet Mäyrätassun rinnalle. Punertavanruskea kolli kääntyi katsomaan minua ensin hämmentyneenä, mutta sitten hän virnisti nopeasti.
"Enhän minä sitä päätä, vaan Varpusliito", kumppanini huomautti ja sai minut hetkessä punastumaan.
"Ai niin, tietysti. No, Varpusliito, minne me lähdemme harjoittelemaan?" kysyin uudelleen kääntyessäni parhaan ystäväni puoleen.
//Varpunen? Kettu? Mäyrä? Sori pätkä?
Mäyrätassu 11.7.2018
"Minne me lähdemme harjoittelemaan?" kuulin Rosmariiniputouksen kysyvän Kettuaskeleelta, joka seurasi hännänmitan päässä perässäni.
"Enhän minä sitä päätä, vaan Varpusliito", kolli vastasi huvittuneen kuuloisena. Seurasi hetken hiljaisuus, jonka rikkoi vain Rosmariiniputouksen vaisu vastaus:
"Ai niin, tietysti. No, Varpusliito, minne me lähdemme harjoittelemaan?"
"Ajattelin, että voisimme mennä ukkospolun läheiselle rajalle", Varpusliito naukaisi mietteliään kuuloisena ja vilkaisi vaivihkaa minuun päin.
"Ihan miten vain", tuhahdin ja kiristin tahtiani. Ilma suorastaan kipinöi minun ja Kettuaskeleen entisen mestarin välillä. Naaras sai turkkini pörhistymään silkasta raivosta. Mutta toisaalta, en osannut sanoa, kummalle minun pitäisi oikeasti olla vihainen: veljelleni vai tämän sydäntä raastavan läheiselle ystävälle. Kettuaskelhan oli vannonut minulle, ettei hän ollut Rosmariiniputouksen kanssa kuin vain niistä syistä, että tämä oli hänen mestarinsa, mutta nyt kun veli oli jo soturi, kaksikon välit tuntuivat jopa vielä läheisimmiltä. Tunsin oloni nykyään kovin ulkopuoliseksi. Minulla ei ollut muita ystäviä kuin Kettuaskel - ja hänkin oli oikeastaan minun oma veljeni. Varpusliidostakin oli ajan saatossa tullut minulle melko tärkeä kissa, mutta olihan hän kuitenkin mestarini, enkä nähnyt siinä mitään outoa - tai ainakaan mitään niin outoa kuin Rosmariiniputouksen ja Kettuaskeleen suhden oli.
Saavuttuamme rajalle käännyin katsomaan Varpusliitoa odottavasti. Toivoin kollin keksineen minulle jotakin sellaista tekemistä, jossa ei tarvitsisi ottaa kontaktia muihin kissoihin, kuten esimerkiksi vaikkapa Rosmariiniputoukseen. Halusin päästä mahdollisimman pian soturiksi, ettei minun enää tarvitsisi nukkua yksin oppilaiden pesässä, kuten olin viime yöni joutunut viettämään.
"Mitäpä sanoisitte pienestä nopeuskisasta?" Varpusliito maukui ja vilkaisi kutakin kissaa vuorollaan.
"Sopii minulle, jos saan olla Kettuaskeleen pari", ehätin naukaisemaan väliin.
"Eiköhän se käy", Varpusliito sanoi hitaasti ja kääntyi sitten katsomaan kahteen soturiin päin. "Käykö se sinulle, Kettuaskel?"
Kohdistin toiveikkaan katseeni Kettuaskeleen sähkönsinisiin silmiin.
//Kettu? Varpunen? Rosma?
Kettuaskel 11.7.2018
"Käykö se sinulle, Kettuaskel?" Varpusliito kääntyi minun puoleeni varmistaakseen tilanteen. Näin kuinka Mäyrätassun silmät sädehtivät toiveikkaasti.
"Sopiihan se", hymyilin sisarelleni ja tassutin tämän vierelle. Katseeni kävi Mäyrätassusta, mutta palasi lopulta taas Varpusliitoon, joka tähyili etäisyyksiä.
"Näettekö tuon kiven tuolla?" harmaa kolli kysyi ja viittoi aukion toisella puolella olevaan kiveen, "Juoksette sieltä tänne päin. Rosmariiniputouksen ja minun välissäni on maali." Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja lähdin ravaamaan kiven luo, joka toimi lähtöviivana. Savuttuani sen juurelle poimin sen vierestä suorahkon kepin ja asetin sen ikään kuin merkiksi minkä takaa jokaisen kissan kuului lähteä. Kivi vierellämme ei ollut kovin korkea, mutta silti sen korkeus ylitti oman kokoni. Sen pintaa ympäröi paksu sammal kerros, jossa oli siellä täällä aukkoja, luultavasti kissat olivat keränneet sitä makuualusia varten. Asetuin asettamani kepin taakse ja vilkaisin Mäyrätassua joka toimi mallin mukaan. Tämän sähkönsiniset silmänsä paloivat jännittyneinä. Juuri ennen lähdön merkkiä huomasin Rosmariiniputouksen tassuttavan luoksemme.
"Me Varpusliidon kanssa mietimme, että voisimme tehdä tähän kilpailuun jotain uutta, jotta se poikkeaisi edes vähän tavallisesta juoksukisasta. Mutta kuitenkin Varpusliito asettelemassa matkan varrelle käpyjä. Teidän tehtävänä on viedä kävyt maalilinjan yli ja se voittaa kenellä on eniten käpyjä maalilinjan toisella puolella. Ottakaa huomioon, että käpyjä saa olla vain yksi kerralla kuljetettava, joten harjoitus vaatii kestävyyttä ja nopeutta", luonnonvalkea naaras selitti ja lähti ravaamaan Varpusliidon avuksi. Kun he olivat asetelleet käpyjä ympäriinsä, kuulin kuinka harmaaraidallinen kolli huudahti meille vielä käpyjen määrän. Niitä oli yksitoista, eli toisen oli pakko voittaa. Pian Varpusliito alkoi valmistautua lähtömerkin antamiseen ja ilmoitti siitä meille hännän heilautuksella . Lihakseni jännittyivät, samoin sisareni. Kun lähtö merkki kajahti pinkaisimme kumpikin täyteen juoksuun. Jalkani olivat pitkät ja pääsin niillä kovaa, mutta jarrutus saattoi olla eri asia. Olimme nyt puolessa välissä laaksoa ja huomasin lähestyvän kävyn hidastin vauhtia, mutta juuri ennen kun olin saanut vauhtini tarpeeksi hiljaiseksi musta kissa vilahti ohitseni ja nappasi sen hampaisiinsa. Huomasin kuitenkin lähellä olevan toisen suuremman kävyn, nappasin sen ja lähdin kiitämään Mäyrätassun perään, joka oli jo maalilinjalla pudottamassa omaansa. Minun oli laitettava kaikki peliin, niin kilpailuhenkinen olin.
//Mäyrä? Rosma? Varpunen?
Mäyrätassu 11.7.2018
"Sopiihan se." Kettuaskeleen kasvoilla kareili hymy, kun tämä tassutti vierelleni kahden muun soturin luota. Voitonriemuinen virne pyrki kasvoilleni ja onnistuin vain vaivoin peittämään sen.
"Näettekö tuon kiven tuolla?" Varpusliito naukaisi ja osoitti hännällään kiveä, joka sijaitsi kyseisen metsäaukion toisella puolen. "Juoksette sieltä tännepäin. Rosmariiniputouksen ja minun välissäni on maali."
Seurasin Kettuaskeleen jäljissä tätä suuren kiven luokse, jota koristi osittain paksu sammalkerros. Veli kumartui noukkimaan maasta pitkän tikun, jonka hän asetti ikään kuin lähtöviivaksi kiven edustalle. Sen jälkeen tuo painautui hieman matalemmaksi ja jännitti lihaksensa valmiina pinkaisemaan juoksuun. Tein samoin ja otin paremman asennon, josta olisin heti käskyn tullen valmis säntäämään vauhtiin. Korvani nytkähtivät lähestyvien askelten suuntaan ja katsahdin kulmieni alitse luoksemme saapuneeseen luonnonvalkeaan naaraaseen.
"Me Varpusliidon kanssa mietimme, että voisimme tehdä tähän kilpailuun jotain uutta, jotta se poikkeaisi edes vähän tavallisesta juoksukisasta. Mutta kuitenkin, Varpusliito on asettelemassa matkan varrelle käpyjä. Teidän tehtävänä on viedä kävyt maalilinjan yli ja se voittaa kenellä on eniten käpyjä maalilinjan toisella puolella. Ottakaa huomioon, että käpyjä saa olla vain yksi kerralla kuljetettavana, joten harjoitus vaatii kestävyyttä ja nopeutta", Rosmariiniputous selitti ja häipyi sen jälkeen auttamaan Varpusliitoa urakassa.
Käpyjä oli yksitoista, eli jommankumman olisi pakko voittaa. Tasapeli ei ollut mahdollista. Kun lähtökäsky kajahti pinkaisin juoksuun kuin rasvattu salama. Katseeni kohdistui matkan varrella havunneulasten seassa lojuvaan käpyyn, jonka Kettuaskelkin tuntui huomanneen. Juuri kun kolli oli kumartumassa noukkimaan sitä hampaisiinsa, työnnyin röyhkeästi hänen ohitseen ja nappasin kävyn suuhuni. Pingoin maalilinjan luokse minkä käpälistäni pääsin. Laskin kävyn maalin toiselle puolen ja palasin etsimään lisää.
Kilpailu oli tasan. Voitto ratkeaisi viimeisestä kävystä. Juoksin Kettuaskeleen perässä. Soturi sai kaapattua kävyn hampaisiinsa ennen minua ja lähti juoksemaan maalille päin. Purin huulta ja ryhdyin kirimään veljeäni kiinni. Muutamaa ketunmittaa ennen maaliviivaa, Kettuaskel tökkäsi jalkansa johonkin ja käpy lennähti tämän suusta. Nappasin kävyn suoraan lennosta kiinni ja juoksin maaliviivan ylitse. Laskin kävyn hengästyneenä maahan ja hölkytin veljeni luokse. Punaruskea kolli kampesi parhaillaan itseään ylös.
"Oletko kunnossa?" kysyin vilpittömästi huolissani.
"Olen", Kettuaskel vastasi ja pyyhkäisi nenäänsä tassullaan. "Onneksi olkoon voitostasi." Kolli väläytti minulle nopean hymyn.
"Se sujui hyvin, Mäyrätassu", Varpusliidon nauku kuului takaani. Käännyin mestarini puoleen häntä pystyssä. "Samalla kai voisin sanoa, että loppuarviointisi meni läpi", hän lisäsi virnistäen.
"Mitä?" huudahdin. "Loppuarviointini? Oliko se tässä?" En voinut peitellä innostuneisuuttani. "Kettuaskel!" Katsahdin veljeeni tuskin pysyen turkissani. "Minusta tulee soturi!"
//Kettu? Varpunen? Rosma?
Kettuaskel 12.7.2018
"Minusta tulee soturi!" Mäyrätassu hihkaisi onnessaan. Hymy hiipi väkisinkin kasvoilleni sisareni puolesta. Silitin tämän selkää kevyesti hännälläni.
"Onnea", naukaisin ja tassutin Varpusliidon perään joka oli lähtenyt johdattamaan kissoja takaisin leiriin. Mäyrätassu lähti peräämme ja Rosmariiniputous viimeisenä. En halunnut kävellä luonnonvalkean naaraan vierellä nyt kun Mäyrätassu oli saanut aiheen riemuita, tiesin kuinka vastahakoinen hän oli Rosmariiniputouksen suhteen.
Meidän tiemme eteni nopeasti leiriin. Varpusliito ja Rosmariiniputous olivat kadonneet juttelemaan jonnekin ja me Mäyrätassun kanssa istuskelimme leirin sisäänkäynnin vierellä. Sisareni suusta pulppusi koko ajan sanoja innostuneena, mutta hetken kuunneltuani minua alkoi heikottaa.
"Mäyrätassu, mentäisiinkö haukkaamaan jotakin?" kysyin hienovaraisesti mainitsematta omaa nälkääni. Muistin kuinka olin aamupäivällä kieltäytynyt riistasta ja nyt kaduin sitä. Olin viettänyt koko päivän tyhjin vatsoin.
"Mennään vaan", mustaturkkinen naaras naukui ja otti suunnan kohti harmillisen matalaa kasaa. Varjoklaanin reviirillä oli vähän riistaa, mutta silti yllätyin aina sen vähäisestä määrästä. Mäyrätassu oli jo haistelemassa kasan vaihtoehtoja innokkaasti kun saavuin sinne. Valikoin kasasta heti kylmän sammakon ja aloin pureskella paloja siitä ahnaasti. Sen syötyäni oloni ei ollut vielä täysin kylläinen, mutta ihan riittävän. Olihan tällä klaanilla muitakin joita ruokkia, paljon tärkeämpiä kuin minä. Vilkaisin Mäyrätassuun päin. Hänkin oli jo lopettelemassa ja kohdisti sähkönsinisen katseensa minuun.
"Nauti viimeisestä yöstäsi oppilaana", naukaisin ja nousin ylös. Pukkasin pikaisesti sisareni päätä ja toivotin vielä hyvät yöt. Kun tassuttelin kohti soturien pesää vilkaisin pimenevälle taivaalle. Tähdet alkoivat vilkkua himmeinä ja mieleeni tuli vain keskustelumme Tähtiklaanista Rosmariiniputouksen kanssa. Olisiko Tähtiklaani oikeasti kaikkea mitä Rosmariiniputous sanoi? Minun pitäisi joskus mennä puhumaan Liljahenkäykselle jos nyt päättäisin jotakin, voisinhan minä uskotonkin olla. Ei sillä varmaan niin kovin suuri merkitys ollut. Työnnyin soturienpesään ja käperryin kerälle omaan petiini. Olin rätti väsynyt. Rosmariiniputous ei ollut vielä saapunut omalle makuu sijalleen muutaman viiksen mitan päähän minusta, mutta pian siihen tuli muutos. Luonnonvalkea naaras asteli pesään pienesti Varpusliidon kanssa rupatellen. Kaksikko asettautui omiin peteihinsä hiljaa jotteivät herättäisi nukkuvia sotureita. Pian Varpusliito tuhisi kuorossa muiden nukkuvien kissojen kanssa. Suljin silmäni itsekin ja vaivuin unen kauniisiin maailmoihin.
Olin herännyt hetki sitten. Istuin soturienpesän suuaukolla sukien turkkiani, halusin näyttää hyvälle Mäyrätassun nimitysmenoissa, vaikka sisareni sai kuitenkin näyttää parhaimmalta. Pian silmiini pisti juuri se mustavalkea naaras jonka nimen olin mielessäni lausunut.
"Mäyrätassu", huikkasin ja lähdin lähestymään sisartani joka suki turkkiaan raivoisasti. Aistin ilmassa pientä jännityksen kipinää. Pian huomasin emomme punaruskean turkin, joka pyyhälsi tyttärensä luokse.
"Onko kaikki valmista? Tihkutähti aloittaa pian", Minttusydän ilmoitti lämpimästi ja vilkaisi minua. Nyökkäsin rauhallisesti.
"Minä pidän huolen, että hän on valmiina", lausahdin ja räpäytin silmiäni. Emo nyökkäsi ja lähti ravaamaan päällikön pesään. Pian kuulin askeleita takaani ja tunnistin Rosmariiniputouksen tuoksun nenässäni. Turkkini sähköistyi, muttei siten että sen olisi nähnyt.
"Huomenta Kettuaskel ja Mäyrätassu", naaras naukui kauniilla äänellään ja istahti seurueeseemme. Väläytin saapujalle lämpimän katseen kunne taas palasin katseellani sisareeni.
"Klaaninkokous!" Tihkutähti ilmoitti ja kissat alkoivat kerääntyä aukiolle. Katsahdin taivaalle ja näin auringon olevan huipussaan.
Hyvin se menee", rohkaisin Mäyrätassua joka oli siirtymässä jo muiden kissojen kanssa eturiviin. Käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen.
"Mennään mekin", lausahdin ja viitoin kumppaniani perääni muiden kissojen joukkoon.
//Mäyrä? Rosma?
Rosmariiniputous 5.7.2018
Vilkaisin Kettuaskelta nopeasti, mutta silti hyvin haikeasti. Vaikka minun mielestäni Jäälilja ja Kylmähenkäys olivat täysin ansainneet äskeisen solvauksemme, ymmärsin kumppanini pointin. Muiden kissojen solvaaminen ja haukkuminen ei tuonut minullekaan pitkää mielihyvää, vaikka olinhan minä vieläkin tyytyväinen sanoistani isääni vastaan, mutta pian se muuttuisi katumukseksi. Kettuaskel oli myös täysin oikeassa; sisäiset haavat eivät koskaan parane. Mutta Kylmähenkäys tuskin välittäisi lainkaan vaikka hänen koko sydämensä olisi raadeltu riekaleiksi, sillä kissalla ei ollut enää pienintäkään oikeudenmukaisuuden ja ystävällisyyden pisaraa itsessään.
"Hei, he ansaitsivat sen. Ymmärrän kyllä näkemyksesi, koska en minäkään tule ikuisesti olemaan tyytyväinen äskeisistä solvauksistani. Ja sinun ei todellakaan pitäisi inhota itseäsi", kiirehdin lisäämään ja silitin Kettuaskeleen selkää tuuhealla hännälläni, "koska me kummatkin teimme oikein puolustaessamme itseämme. Olisimme varmasti katuneet tekojamme vielä enemmän jos olisimme antaneet heidän solvata meitä. Me emme aina tule olemaan täydellisiä ja kilttejä kissoja, joskus jokainen päästää suustaan ilkeitä sanoja, tarkoitti niitä tai ei. Mutta päivän lopussa he tekivät väärin haastaessaan riitaa."
Kettuaskel vilkaisi minua ja vilautti nopean hymyn, selvästikin kiitoksena lohduttavista sanoistani. Vetäisin syvään henkeä ja otin askeleen lihaksikasta kollia kohti niin, että kylkeni painautui hänen kylkeään vasten ja soturin lämpö siirtyi minun vartalooni.
"Kiitos muuten kun suojelit minua siellä rajalla, jos olisin ollut siellä yksin, isäni olisi varmasti hyökännyt kimppuuni Jääliljan kannustuksesta. Hän ei ole enää kunnollinen kissa, vaan vallan ja vihan sokaisema. Joskus vain toivoisin että hän olisi vielä Varjoklaanissa ja rakastaisi emoani ja voisin sanoa, että minulla on rakastava isä. Mutta sinä käyttäydyit niin rohkeasti heidän edessään", siirryin nopeasti ensimmäiseen aiheeseen, "ja suojelit minua. Kiitos siis siitä."
"Mutta minusta meidän pitäisi jutella yhdestä asiasta, Kettuaskel", aloitin epävarmasti ja erkanin hieman kumppanistani, "miten me teemme suhteemme julkisuuden kanssa? Aiommeko antaa klaanitoveriemme tietää vai pitää suhteemme salassa? En ole varma mitä Tihkutähti ajattelisi, jos hän saisi tietää poikansa olevan entisen oppilaansa, jota hän myös sattumoisin halveksuu hyvin vahvasti, kumppani."
//Kettu?
Kettuaskel 8.7.2018
"Miten me teemme suhteemme julkisuuden kanssa? Aiommeko antaa klaanitoveriemme tietää vai pitää suhteemme salassa? En ole varma mitä Tihkutähti ajattelisi, jos hän saisi tietää poikansa olevan entisen oppilaansa - jota hän myös sattumoisin halveksuu hyvin vahvasti - kumppani", Rosmariiniputous naukaisi ja tuijotti suoraan sähkönsinisiin silmiini meripihkaisilla timantteja muistuttavilla silmillään. Naaras oli juuri esittänyt kysymyksen joka ei ollut tullut mieleenikään, halveksiko Tihkutähti todella Rosmariiniputousta?
"Aloitetaan ensimmäisestä kohdasta ja lopetetaan kysymykseesi", totesin ihan näin alkajaisiksi ja hidasti askeliani, jotta ehtisimme puhua kaiken tarvittavan ennen leiriä ja ylimääräisiä korvapareja - varsinkin jos päättäisimme pitää suhteemme salassa.
"Tietenkin suojelin sinua, et tiedäkään mitä merkitset minulle. Olisin repinyt heiltä korvat irti jos he olisivat koskeneet viiksellänsäkään sinuun ilman lupaasi ja voit olla varma että aina, kuolemaani saakka suojelen sinua hengelläni", naukaisin häntääni rennosti heilauttaen, " Se on ikään kuin elämäntehtäväni." Lisäsin loppuun leikkisän naurahduksen keventääkseni tunnelmaa, vaikka sisimmässäni voisin sanoa tuon kaiken vakavasti. Jos Rosmariiniputoukselle sattuisi jotakin minun takiani, en enää pystyisi elämään itseni kanssa. Loin katseeni eteenpäin ja vilkaisin samalla vielä lähestyvää leiriä. Nostin häntäni ilmaan merkiksi pysähtyä, jotta voisimme puhua asiat halki ennen leirin saapumistamme.
"Voimme unohtaa heti näin alkuun Tihkutähden mielipiteen oma elämäni on omissa tassuissani ja jos tarve vaatii taon sen hänen päähänsä, mutta Mäyrätassun reaktio minua huolestuttaakin. Hän pahoittaa mielensä välillä todella helposti ja varsinkin kun kyseessä olet sinä Rosmariiniputous, niin tilanne saattaa olla aika haastava, joten ehdottaisin meidän pitävän kaiken salassa sen aikaa kunnes olen saanut kaiken ensiksi kerrottu Mäyrätassulle. Nyt saat kertoa oman mielipitees saat tietenkin kertoa Liljahenkykselle jos siltä tuntuui", naukaisin lempeän hymyn väläyttäen. Antaisin tietenkin Rosmariiniputouksen päättää, mutta parempi oli heittää oma ehdotukseni ilmoille perusteiden kera sitä ennen.
"Sopii", luonnonvalkea naaras hymyili.
"Saammepahan ainakin jännittävän rakkaustarinan pienellä salailulla", naukaisin hilpeästi virnistäen. Nousin seisomaan ja tunsin keveän tuulen puhaltavan välistämme. Se sai viikseni heilumaan samalla tavalla kun hykertelisin itsekseni. Lähestyin Rosmariiniputousta varovasti ja kosketin tämän kuonoa omallani.
"Naaraat ensin, arvon kumppani".
Leirissä Rosmariiniputous oli suunnannut suorinta tietä Liljahenkäyksen luo pahoitellen minulle heti luotani lähtemistä, mutta olin vain tokaissut sen olevan hyväksi julkiselle statuksellemme. Kukaan leirissä ei saisi kuulla sitä ennen Mäyrätassua - paitsi tietenkin Liljahenkäys jos Rosmariiniputous halusi sen tälle kertoa. Kertoisin kaiken vasta kun tunsin ajan olevan kypsä. Jäin istua nököttämään leirin reunalle tuoresaaliskasan viereen siltä varalta, että seura saattaisi yllättää.
//Mäyrä?
Rosmariiniputous 9.7.2018
Kun pääsimme leiriin, ensimmäisenä mielessäni oli mennä tervehtimään Liljahenkäystä ja pyytämään anteeksi käytöksestäni Utukyyneltä kohtaan. Tiesin, että emoni tahtoi pentujensa välien pysyvän hyvinä, mutten voinut mitään sille etten sietänyt nuoremman siskoni käytöstä. Hänen täytyisi vain oppia kunnioittamaan muita ja ymmärtää, että hän ei ollut muita kissoja parempi.
"Käyn Liljahenkäyksen luona. Pahoittelen siitä, että jätän sinut heti kun saavumme leiriin, sillä tahtoisin viettää vaikka koko loppupäivän kanssasi", lisäsin vielä Kettuaskeleelle, kun olimme saapuneet tuoresaaliskasan edustalle.
"Ei se mitään. Tämähän on hyväksi julkiselle statuksellemme, sillä jos alamme viettää todella paljon aikaa kahdestaan, klaanitoverimme alkavat epäillä. Nähdään myöhemmin", Kettuaskel tokaisi tyynesti ja heilautti häntäänsä hyvästiksi. Olin aikeissa nuolaista kumppanini poskea nopeaksi hyvästiksi, mutta leiriaukiolla oleskelevien kissojen takia jouduin perumaan ajatukseni ja jättämään kollin. Suunnistin automaattisesti askeleeni parantajan pesää kohti.
"Liljahenkäys? Rosmariiniputous täällä", huikkasin nopeasti sukellettuani parantajan pesään, mutta se olikin täysin tyhjä. Sienikarvastakaan ei ollut merkkiäkään, täten pesässä vallitsi aavemainen hiljaisuus. Potilaita ei ollut nyt kun Utukyynel oli toipunut käärmeen puremasta.
*Liljahenkäys ei ole täällä*, tulin nopeasti kyseiseen johtopäätökseen ja käännyin hieman turhautuneena pois pesästä. Työnnyin sammalverhojen välistä leiriaukiolle ja vetäisin syvään henkeä. Voisin kertoa uutiset emolleni joskus toiste, koska minulla ei ollut myöskään tietoa emoni olinpaikasta.
Sitten meripihkainen katseeni osji erääseen toiseen klaanitoveriini; Varpusliitoon. Vaaleanharmaa raidallinen kolli istui soturien pesän edustalla ja silmäili klaanin kulkua tyynesti. Lähdin hetkeäkään epäröimättä marssimaan häntä kohti, koska meidän välimme täytyisi parantua. Välini Luomavirran kanssa olivat itseasiassa todella hyvät, mutta paras ystäväni tuntui hyvin etäiseltä nykyään. Luomavirta ei kuitenkaan tulisi koskaan paikkaamaan Varpusliidon paikkaa parhaana ystävänäni.
"Hyvää päivää, Varpusliito", tervehdin pirteästi. Varpusliito vastasi tervehdykseeni nopealla hymyllä, joka sai minutkin hetkessä hymyilemään.
"No, miten sinulla ja Kettuaskeleella on mennyt?" kolli kysyi ja virnisti nopeasti.
"Itseasiassa me-"
"Hei, Rosmariiniputous ja Varpusliito."
Käännyin äkkinäisesti ympäri, kun Kettuaskeleen ja Mäyrätassun yhtenäinen tervehdys kajahti takaamme. Kaksikko seisoi muutaman hännänmitan päässä ja kumppanini heitti nopean vilkaisun minuun ennen kuin avasi suunsa valmiina puhumaan.
//Kettu? Mäyrä? Varpunen? Toivottavasti käy et toin Ketun ja Mäyrän Rosman ja Varpusen luo :D
Kettuaskel 9.7.2018
Olen niin pahoillani, etten ehtinyt näkemään nimittäjäisiäsi. Minulla oli kiireitä harjoitella Varpusliidon kanssa, jotta minustakin tulisi soturi", Mäyrätassu kertoi pahoitellen. Katsoin suoraan tämän silmiin ja hymyilin. En malttanut odottaa sitä, että sisareni ja minä jakaisimme taas saman pesän.
"Ei se mitään, tuleehan minulle vielä muitakin seremonioita. Esimerkiksi silloin kun minusta tehdään varapäällikkö", lausahdin silmiäni leikkisästi siristellen. Nousin seisomaan ja vilkaisin kauempana odottavaa Varpusliitoa.
"Oletteko menossa harjoittelemaan?" kysäisin ja heilautin häntääni mietteliäänä. Mäyrätassu nyökäytti päätänsä ja naukui:
"Joo, miten niin?" Kasvoilleni piirtyi hymy, joka kieli suunnitelmistani.
"Haittaisiko sinua jos tulisin mukaan?" lausahdin hitaasti ja tähyilin taivasta. Taivaalla oli vain pari valkeaa pilvenhattaraa jotka leijuivat hitaasti eteenpäin jatkaen pitkää matkaansa ties minne. Aurinko oli jo laskussa, mutta aikaa oli vielä paljosti. Tämä päivä oli jo valmiiksi ollut tapahtumarikas: olin tunnustanut rakkauteni Rosmariiniputoukselle, hän oli myöntynyt kumppanikseni, olimme tapelleet sanoin kuolonklaanilaisten kanssa ja vaikka mitä.
"Ai, että haittaisiko?" Mäyrätassu naukaisi kulmiaan kohottaen. Tämän silmät loistivat riemua ja suu oli kääntynyt hymyyn niin, että välillä auringon säteiden osuessa häneen, Mäyrätassun hampaat välähtelivät.
"En muistanutkaan kuinka kauniille näytät iloisena", naukaisin keveästi ja lähdin tassuttamaan Mäyrätassun ohitse, samalla häntää kutsunmerkiksi heilutellen. Oli nimittäin huomannut Rosmariiniputouksen siirtyneen sisareni mestarin luokse ja pian mielessäni olikin jo kokonainen suunnitelma Rosmariiniputouksen houkuttelemiseksi mukaan harjoituksiin. Tiesin, että Mäyrätassu ei pitäisi ajatuksesta, joten jätin suunnitelmani kertomatta. Sisareni musta hahmo otti minut kiinni pienellä juoksu pyrähdyksellä. Saavuttuamme kahden kissan luokse kajautimme yhteisen tervehdyksen parivaljakolle. Luonnonvalkea naaras kääntyi katsomaan silmät kauniisti kiiluen, sillä olimmehan ilmestyneet kuvioihin Rosmariiniputouksen takaa. Loin Rosmariiniputoukselle silmäyksen, joka muiden silmissä näytti vain tavalliselta vilkaisulta, mutta tosiasiassa vain kumppanini ymmärsi sen tosi merkityksen.
"Meillä tuli puheeksi sinun ja Mäyrätassun harjoitukset ja mietin että jos voisin liittyä seurueeseen" kysyin kohteliaasti nyökäten ja siirsin katseeni Varpusliidon uteliaisiin vihreisiin silmiin.
"Sopiihan se", Varpusliito naukui ja vilkaisi vielä Mäyrätassua varmistaakseen vielä hänen mielipiteensä. Siirsin katseeni kumppaniini.
"Ja olisihan se epäkohteliasta jos emme pyytäisi häntä mukaan. Mitä jos harjoittelisimme taas yhdessä - niin kuin silloin kun olin vielä oppilas?" Katseeni kävi vielä jokaisen, piiriksi muodostuneen muodostelmamme, kissassa. Rosmariiniputous näytti innokkaalta idean suhteen. Varpusliidon olemus vaikutti myöntyväiseltä, mutta Mäyrätassusta en saanut tällä hetkellä irti mitään.
//Mäyrä? Varpunen? Rosma?
Mäyrätassu 9.7.2018
"Ei se mitään, tuleehan minulle vielä muitakin seremonioita. Esimerkiksi silloin kun minusta tehdään varapäällikkö." Kettuaskel siristi leikkisästi silmiään. Sen jälkeen hän nousi ylös ja kysyi:
"Oletteko menossa harjoittelemaan?"
"Joo, miten niin?" vastasin.
"Haittaisiko sinua jos tulisin mukaan?" hän naukui hitaasti sanojaan venyttäen ja kääntyi katsomaan kohti taivasta.
"Ai, että haittaisiko?" naurahdin kulmiani kohottaen, enkä voinut estää kasvoilleni pyrkivää hymyä.
"En muistanutkaan kuinka kauniille näytät iloisena", Kettuaskel maukui kepeästi ja tassutteli ohitseni.
Kun saavuimme mestarini luokse, huomasin Rosmariiniputouksen ilmestyneen hänen seuraansa. Tunsin kuinka ilma sähköstyi oudolla tavalla, kun Kettuaskel heitti entiseen mestariinsa nopean katsauksen. Jokin tuntui muuttuneen kaksikon välillä, enkä pitänyt siitä yhtään.
"Meillä tuli puheeksi sinun ja Mäyrätassun harjoitukset ja mietin että jos voisin liittyä seurueeseen", Kettuaskel ehdotti Varpusliidolle.
"Sopiihan se", Varpusliito myöntyi ja vilkaisi minua ikään kuin varmistaakseen, sopisiko se myös minulle.
"Ja olisihan se epäkohteliasta jos emme pyytäisi häntä mukaan. Mitä jos harjoittelisimme taas yhdessä - niin kuin silloin kun olin vielä oppilas?" Kettuaskel katseli kutakin kissaa vuoron perään.
"Se käy ainakin minulle", Varpusliito sanoi ja kääntyi katsomaan minua vihreillä silmillään. Koko muu seurue tuntui olevan Rosmariiniputouksen puolella, joten tyydyin vain kohauttamaan lapojani ja vastaamaan kuivasti:
"Ihan miten vain, kunhan hän ei häiritse harjoituksiani." Sitten käänsin kolmikolle selkäni ja marssin ripeästi uloskäynnille.
//Kettu? Varpunen? Rosma?
Kettuaskel 4.7.2018
Kasvoilleni nousi onnellinen hymy. Tässä Rosmariiniputous oli, aivan vieressäni ja kertoi rakastavansa minua. Kaikki oli nyt hyvin. Olin maailman onnellisin kissa. Vedin päätäni hieman kauemmas, jotta näin Rosmariiniputouksen kasvot ja tämän meripihkaiset silmät.
"Meidän varmaan pitäisi viedä vähän riistaakin leiriin. Meitä katsotaan pahalla jos palaamme tyhjin tassuin", lausahdin hiljaisesti. Rosmariiniputous kohdisti katseensa minun sähkönsinisiin silmiini.
"Eiköhän sitten saalisteta", luonnonvalkea naaras naukaisi hymyillen. En voinut uskoa hänen tosiaan olevan kumppanini. Luonnonvalkea naaras loikkasi kiveltä edellä ja minä lennokkaasti hänen perässään. Nelistin hänen rinnalleen ja höristin korviani. Kuulin korkeaa linnun laulua, mutta minulla kesti paikantaa äänen tulosuunta hetki. Rosmariiniputous vilkaisi minua saman äänen huomatessaan. Nyökkäsin tälle merkiksi, että hän voisi mennä saalistamaan sen. Luonnonvalkea naaras kyyristyi vaanimisasentoon nähdessään linnun ja lähti hivuttautumaan tätä kohti. Hetken päästä Rosmariiniputous palasi jo pienen varpusen kanssa.
"Hyvä", kehuin ja väläytin hymyn kumppanilleni. Rosmariiniputous alkoi kuopia maahan kuoppaa, jonne voisi jättää varpusen odottamaan. Pian kun se oli tehty, jäimme miettimään suuntaa.
"Et varmasti uskalla mennä Kuolonklaanin rajalle päin", yllytin Rosmariiniputousta pilke silmäkulmassani. Naaras pörhisteli karvojaan leikkisästi.
"Ihan varmasti uskallan", naaras naukaisi ottaen haasteen vastaan ja lähti tassuttamaan oikeaan suuntaan.
"Odota minua!" huikkasin ja lähdin juoksemaan Rosmariini putouksen kiinni. Hetken juostuamme saavuimme jo kovin lähelle Kuolonklaanin rajaa.
"Tähänkö rohkeutesi loppuu?" kysyin leikkisästi. Rosmariiniputous pudisti päätänsä, mutta yhtäkkiä pysähtyi jännittyneenä.
"Katso tuonne suuren männyn juurelle", naaras kuiskasi hiljaa ja tuijotti herkeämättä Kuolonklaanin puolelle suuren männyn juurelle. *Kylmähenkäys* Suuri sinertävänharmaa kolli tähyili ylös puuhun kuin odotellessaan jotain ja pian näin sen. Turkkini pörhistyi ja silmissäni alkoi salamoida. Likaisen valkea naaras kiipeili korkealla puussa.
"Jäälilja", murisin hiljaa. Pian puun juurella istuva Kylmähenkäys vilkaisi juuri meidän suuntaamme ja huomasi meidät. Hän huusi jotain Jääliljalle, joka oli alkanut laskeutua puusta ja lopulta hyppäsi alas. He lähtivät tassuttamaan kohti meitä.
"Voi ei", naukaisin ja vilkaisin Rosmariiniputousta. Otin yhden askeleen eteenpäin kuin Rosmariiniputouksen eteen, hänelle ei saisi sattua mitään, vaikka kyseessä olikin hänen isänsä.
"Katsos Kettutassu ja Rosmariiniputous. Eikös tämä kissa ollut tyttäresi Kylmähenkäys?" Jäälilja naurahti kuivasti.
"Kettuaskel", naukaisin uhkarohkeasti. Jäälilja kiinnitti katseensa minuun ja siristi silmiään huvittuneena.
"Ohho, en kyllä huomaa mitään eroa. Kävisit vielä vaikka oppilaasta. Nyt kuitenkin suurimpaan kysymykseen, mitä te teette näin lähellä rajaa?" Jääliljan ääni alkoi muuttua uhkaavaksi murinaksi loppua kohden. Nielaisin ja vilkaisin Kylmähenkäystä. Minkä takia Kylmähenkäys nykyään tälläisten kissojen kanssa pyöri?
//Rosma? Kylmä? Jää?
Kylmähenkäys 4.7.2018
Silmäilin odottavana kahta kissaa, jotka seisoivat aivan Kuolonklaanin rajalla; siinä olivat tyttäreni Rosmariiniputous ja hänen oppilaansa Kettutassu, joka oli juuri ilmoittanut saaneensa soturinimensä ja oli nykyään Kettuaskel. Rosmariiniputous tuijotti minua meripihkaisella katseellaan, joka suorastaan liekehti vihasta ja inhosta. Hän ei selvästikään ollut kovin surullinen lähdöstäni eikä varmaan yksikään muukaan varjoklaanilainen. Kettuaskelkin tuijotti minua, aivan yhtä vihaisena ja inhoavana. "Oho, en kyllä huomaa eroa", Jäälilja huomautti pilkkaavalla äänensävyllä, joka sai julman hymyn nousemaan kasvoilleni, "kävisit vielä vaikka oppilaasta. Nyt kuitenkin suurimpaan kysymykseen, mutä te teette näin lähellä rajaa?" Varjoklaanilaiskaksikko näytti pelästyneen Jääliljan uhkaavasta äänensävystä, jonka seurauksena Rosmariiniputous otti askeleen lähemmäs Kettuaskelta, aivan kuin odottaen saavansa punertavanruskealta kollilta suojaa. Kaksikko näytti yllättävän läheiseltä, olikohan jotain muutakin meneillään kuin pelkkä mestari-oppilas-suhde? Ehkäpä heillä oli romanssia meneillään? Kuinka upea yhdistelmä, Minttusydämen ja Liljahenkäyksen, kahden heikon kissan, pennut. "Olimme metsästämässä ja ellette huomanneet, olemme vieläkin omalla reviirillämme", Rosmariiniputous ilmoitti jäätävästi ja kohotti kuonoaan. Vaikka tyttäreni yritti näyttää hyvin pelottavalta, olisin tahtonut nauraa sille kuinka paljon hän vieläkin näytti vastanimitetyltä oppilaalta. Hän oli miltei kaksi kertaa pienempi kuin oppilaansa! "Tuota selitystä ei kukaan uskoisi", naurahdin pilkkaavasti ja otin askeleen päästäkseni Jääliljan rinnalle, "jos me emme olisi pysäyttäneet teitä, olisitte varmasti ylittäneet rajan. Oletin, että Tihkutähti opetti sinulle reviirin rajat, mutta koulutus taisi jäädä vielä pahemmin kesken kuin uskoinkaan." "Sinun koulutuksessasi taidettiin unohtaa mainita että klaanista ei kannata lähteä kuin mikäkin pelkuri", Rosmariiniputous heitti nopeasti takaisin. Kurtistin hieman kulmiani, vaikka mielessäni olisin halunnut sukeltaa eteenpäin ja sivaltaa tyttäreni kurkun auki. "Sinuna pitäisin kuononi kiinni. Olette pahasti alakynnessä, tiedät sen itsekin", huomautin ja vilkaisin sitten tytärtäni haastavasti, "mitä teidän kahden välillä on? Saattaako olla mahdollista että mestari ja oppilas ovat ihastuneita toisiinsa?" //Kettu? Jää? Rosma?
Kettuaskel 4.7.2018
"Sinuna pitäisin kuononi kiinni. Olette pahasti alakynnessä, tiedät sen itsekin", Kylmähenkäys naukui siristellen silmiään Rosmariiniputoukselle haastavasti, "mitä teidän kahden välillä on? Saattaako olla mahdollista että mestari ja oppilas ovat ihastuneita toisiinsa?" Nyt oli minun aikani puuttua asiaan.
"Se ei ole teidän asianne. Varsinkaan sinun Kylmähenkäys itsehän valitsit mieluummin Kuolonklaanin kuin omat pentusi, kenties siihen liittyi tämä vierelläsi istuva neitokainen?" naukaisin viittoen Jääliljaa. Pelkäsin mitä Rosmariiniputous sanoisi niin sanotusta pimeästä puolestani, osasinhan minäkin olla ilkeä - mutta minä vain kaduin jokaista sisäistä arpea minkä jätin toisten kissojen sieluihin. Tämän keskustelun jälkeen vihaisin itseäni muiden loukkaamisesta. Räpäytin silmiäni rauhallisesti.
"Ja mitä väliä sillä olemmeko alakynnessä, sillä eihän kukaan ole tässä taistelua aloittamassa, eihän? Olisi sääli jos suuri johtajanne kuulisi kahden soturinsa aloittavan taistelun turhaan", naukaisin tunteettomasti ja istahdin maahan. Silmäilin kahta Kuolonklaanin soturia ilmeettömästi.
"Emme me ole teidän onneksenne hyökkäämässä kimppuunne, vaikka kävisihän se käden käänteessä. Ja pidä sinä rääpäle kuonosi kiinni", Jäälilja sihahti ja vilkaisi Kylmähenkäystä kieltävästi. Jääliljalla oli jotain mikä esti häntä käymästä kimppuumme. Sitten minulla välähti, kuten ennenkin olin hyvä yhdistämään palasia toisiinsa. Se varmasti liittyi siihen kun oppilaana tuo katala naaras oli uhkaillut minua kutsumaan emoni rajalle seuraavana yönä. Nyt tekisin jotakin uhkarohkeaa.
"Tule sulkemaan se", naukaisin kulmiani haastavasti kohottaen. Tiesin osuvani heikkoon kohtaan. Jos tuo oli viimeinen sanani teinpähän sen ainakin Rosmariiniputouksen vuoksi. Sydämeni hakkasi rinnassani niin lujaa, että olin varma siitä että paikalla olijat kuulivat sen. Luimistin korviani varoittavasti.
"Voi, oppilas yrittää olla rohkea. Et tiedäkään mitä kaikkea näen säälittävien puheidesi alta. Ja kun tämä eräs aiheistamme tuli puheeksi, voin tunnustaa: Minulla saattoi olla osallisuutta Kylmähenkäyksen muuttoon", Jäälilja naukui sukien sileää likaisenvalkoista turkkiaan vaaleanpunaisella kielellään. Aina tämän suun avatessa, näin ne kynsiäkin terävämmät silpoja hampaat. Naaras ei omannut juurikaan teräviä kynsiä, mutta hampaita sen puolestakin. Silmissäni välähti kuva Rosmariiniputouksesta, joka roikkui Jääliljan leukojen välissä. Vedin äänettömästi henkeä ja palasin takaisin maan tasalle. Hiljaisuus valitsi ympärillämme, halusin mahdollisimman nopeasti pois tästä tilanteesta. Vilkaisin Rosmariiniputousta, jonka meripihkaiset silmät hohkasivat raivoa. Hän todella vihasi isäänsä.
"Viekäähän Minttusydämelle minulta ja Kylmähenkäykseltä terveisiä kun lähdette".
//Rosma? Kylmä?
Rosmariiniputous 4.7.2018
"Viekäähän Minttusydämelle minulta ja Kylmähenkäykseltä terveisiä!" Jäälilja naukaisi silkkisellä äänensävyllä ja nyrpisti alentavana eleenä kuonoaan meille. Jäin hetkeksi vielä tuijottamaan kuolonklaanilaisnaarasta ja sisäistämään hänen äskeisiä sanojaan; Jäälilja oli ollut osallisena Kylmähenkäyksen muuttoon! Miten Tähtiklaanin nimessä hän olisi ollut osana koko jutussa jos he olivat vielä siihen aikaan olleet vihollisklaanien jäseniä? Olivatko Kylmähenkäys ja Jääliljaa tapailleet vielä kun isäni oli ollut Varjoklaanissa? Päätäni alkoi huimata lukuisien kysymyksien alkaessa virrata mielessäni enkä todellakaan halunnut juuri nyt miettiä vastausta niihin.
"Muistakaa tekin käydä kertomassa Raetähdelle ja Viiltokaaokselle että uusi tulokkaanne meinasi hyökätä entisen klaaninsa kissojen kimppuun. Ehkäpä teidän pitäisi käydä soturilaki vielä toisen kerran läpi", vastasin mahdollisimman silkkisellä äänensävyllä takaisin ja heitin kylmän mulkaisun isääni, joka ei näyttänyt hätkähtävänkään eleestäni. Nyt totuuden pystyi todellakin näkemään; isäni vihasi minua, hän todella vihasi minua. Mutta tällä kertaa pystyin sanomaan että tunne oli molemminpuolinen.
"Mennään", kuiskasin Kettuaskeleelle ja käännyin kumppanini kanssa ympäri, lähtien marssiin kohti omaa reviiriämme. Tunsin selässäni vielä lyhyen hetken ajan kuolonklaanilaisen - ja isäni, koska hän tulisi aina olemaan mielessäni varjoklaanilainen - katseen niskassani, kunnes se kääntyi pois. Vetäisin syvään henkeä ja yritin rauhoittaa itseäni, sillä veri vieläkin virtasi käpälissäni tuon sanaharkan jäljiltä.
"Tuosta näet millaiset välit minulla ja Kylmähenkäyksellä on. Hän on vihannut minua syntymästäni asti, vihaa minua nyt, ja tulee vihaamaan minua koko loppuelämänsä asti, jopa silloin kun hän siirtyt Pimeyden metsään. Olen aina ollut hänelle pelkkää tyhjyyttä, pelkkää häpeää. Mutta minäkin vihaan häntä. Hän petti pentunsa, kumppaninsa, klaanitoverinsa, klaaninsa ja lähti Kuolonklaaniin. Viettäkööt siellä sitten upean loppuelämän, vähät minä hänestä välitän", sähähdin ja lopetin sitten sanaryöppyni, koska olin päästänyt suustani jo tarpeeksi ikäviä sanoja tälle päivälle. Vilkaisin Kettuaskelta nopeasti enkä voinut olla virnistämättä nopeasti.
"Tämä on varmaan ensimmäinen kerta kun olet nähnyt minut vihaisena."
//Kettu?
Kettuaskel 5.7.2018
"Tämä on varmaan ensimmäinen kerta kun olet nähnyt minut vihaisena", Rosmariiniputous virnisti leppoisasti. Pakkohan minun oli naurahtaa ja tönäistä Rosmariiniputous kevyesti lavallani.
"Et sinä nyt niin pelottava ollut", naurahdin leikkisästi ja kietaisin oman häntäni Rosmariiniputouksen oman ympärille. Luonnonvalkea naaras kurtisti kulmiaan.
"Ihan tosi?" hän murahti ja pörhenteli turkkiiaan leikkisästi. Virnistin Rosmariiniputoukselle:
"Olit sinä ihan tarpeeksi pelottava." Mieleeni leijui hitaasti savunlailla oma suoritukseni. Olin halveksinut ja ilkkunut. Itseinho alkoi nousta päälimmäiseksi tunteekseni ja onnellisuus painui alle kuin astuttu sammal.
"Minä inhoan itseäni. Kuulitko mitä sanoin niille kissoille, vaikka he kuinka sen olisivat ansainneet sen. Sisäiset haavat eivät koskaan parane ja minä olin se joka haavoitti. Et tiedäkkään kuinka paljon syyllisyyttä tunnen", naukaisin hiljaa ja häntäni valahti alas. Syyllisyys velloi sisälläni, se oli asia mikä sai minut helposti murtumaan. Se oli asia mikä valvotti minua yöllä, sai keskittymiseni herpaantumaan ja ajatukset juuttumaan paikoilleen. Olin suorastaan lamaantunut. Nostin ahdistuneen katseeni ylös maasta ja katsoin suoraan syvälle Rosmariiniputouksen meripihkaisiin silmiin.
"Kiitos, että olet siinä", naukaisin ja aloin askeltamaan eteenpäin häntä taaksepäin sojottaen. Katsahdin minua kirivään Rosmariiniputoukseen pahoitellen valitustani.
//Rosma? Sori pätkä..
Rosmariiniputous 3.7.2018
Sydämeni tuntui pysähtyvän ympäröivän maailman tavoin, kun Kettuaskeleen kysymys kantautui korviini. En todellakaan ollut olettanut noin yksityistä kysymystä, mutten tahtonut myöskään tylysti jättää vastaamatta. Mutta silti jostakin syystä luotin Kettuaskeleeseen. Luotin siihen, että vaikka kertoisin uskostani ensimmäistä kertaa julkisesti jollekin muulle kuin emolleni, hän tulisi pitämään salaisuuteni hyvässä suojassa. Vetäisin syvään henkeä ja käänsin katseeni menosuuntaan, koska en tahtonut kohdata Kettuaskeleen katsetta.
"Minä uskon Tähtiklaaniin ja olen uskonut aina siitä asti kun Liljahenkäys kertoi minulle siitä oppilasnimitykseni jälkeen. Pentuna minua eivät uskoasiat kiinnostaneet, mutta oletin Pimeyden metsän olleen ainoa uskonnon kohde, koska siihen aikaan Tähtiklaanista ei puhuttu lainkaan. Näin isäni todella vahvana, uskollisena ja rohkeana soturina, koska hän uskoi Pimeyden metsään ja oletin, että jos itsekin uskoisin siihen, minusta tulisi hänen kaltaisensa soturi. Mutta tajusin totuuden vasta silloin, kun Kylmähenkäys hyökkäsi emoni kimppuun", pidin lyhyen tauon ja käänsin meripihkaisen katseeni, joka varmasti salamoi vanhojen muistojen tuomasta kauhusta, Kettuaskeleeseen, "isäni oli hirviö. Hän näki kaikki kissat alempiarvoisina ja uskoi, että tappaminen ja veren vuodattaminen oli oikea vastaus kaikkeen. Hän välitti vain itsestään, ei edes kumppanistaan tai pennuistaan. Ne kissat, jotka todella uskovat Pimeyden metsään, ovat sisimmässään ilkeitä kissoja."
Yllemme laskeutui hiljaisuus, kun sain lauseeni päätettyä. Kettuaskel oli vieläkin porannut katseensa minuun, kuten minäkin häneen.
"Tähtiklaaniin uskomisen kieltäminen on suuri menetys varjoklaanilaisille, koska heiltä kielletään samalla valoisa ja turvallinen elämä. Pimeyden metsä tuo sen kissoille ainoastaan murhanhimoa ja ilkeyttä, kun taas Tähtiklaani tuo valoa ja toivoa. Siksi minä uskon Tähtiklaaniin", päätin lauseeni ja käänsin lopulta katseeni muualle.
"Mihin sinä sitten uskot? Oletan sinun uskovan Pimeyden metsään, mutta en todellakaan usko sinun olevan ilkeä kissa", kiiruhdin lisäämään ja käänsin hetkeksi meripihkaisen katseeni suoraan punertavanruskean kollin silmiin, "vaan koska se olisi ainoa usko josta sinulle oltaisiin kerrottu."
//Kettu?
Kettuaskel 3.7.2018
"Mihin sinä sitten uskot? Oletan sinun uskovan Pimeyden metsään, mutta en todellakaan usko sinun olevan ilkeä kissa", Rosmariiniputous kertoi, "vaan koska se olisi ainoa usko josta sinulle oltaisiin kerrottu." Räpäytin silmiäni hitaasti, jotta saisin hetken aikaa ajatella. Avattuani ne katseeni kiinnittyi luonnonvalkean naaraan silmiin.
"Oikeastaan en tiedä mihin uskon, puoliksi olet oikeassa. Alun perin uskoin Pimeyden metsään vain siksi kun en ollut kuullut muusta, mutta nyt viime aikoina en ole tuntenut uskollisuutta sille", lausahdin suorasanaisesti, mutta tarvittaessa Rosmariiniputouksen tunteita mukaillen. Katseeni karkasi taas kerran alas ja tassuni läimi läheistä ruohonkortta, joka sojotti yksinäisenä soisesta maasta.
"Voisitko kertoa minulle Tähtiklaanista?" pyysin vilpittömästi katseeni ylös nostaen ja Rosmariiniputouksen perässä harppoen. Toisaalta en ollut lainkaan yllättynyt siitä, että Rosmariiniputous uskoi Tähtiklaaniin ja nyt jos todella miettisin en yllättyisi jos pari muutakin tuttuani. Kun sydän oli avoin ottamaan asioita näki kaiken paremmin, Tihkutähti oli sokea tässä tilanteessa, eikä nähnyt kissoja jotka vannoivat uskollisuutta jollekin muulle. Näin mielessäni isäni paheksuvat silmät, mutta vastustin niiden määräävää katsetta. *Kaikilla on mahdollisuus valita oma polkunsa, oli se sitten kiinni uskosta tai ei.* Rosmariiniputous oli oikeassa sanoessaan, että Pimeyden metsän todelliset kannattajat olivat ilkeitä. Siksi minun tulisi selvittää olisiko isä sellainen, minusta kovasti vaikutti sille, mutta toisaalta en halunnut uskoa sitä. Olihan hän oma isäni ja rakastihan kaikki omia vanhempiaan edes vähän.
//Rosma?
Rosmariiniputous 3.7.2018
"No, en minäkään tiedä kovin paljon Tähtiklaanista, kaikki tieto minkä olen saanut siitä on tullut Liljahenkäyksen suusta monia kuita sitten. Mutta muistan minä jotakin niistä ajoista. En ole täysin varma onko Minttusydän kertonut sinulle kaikkea, mitä isäsi on tehnyt, mutta sinun on parasta saada tietää, joten päästän emosi kertomisen tuskasta", käännyin kohtaamaan Kettuaskeleen sähkönsiniset silmät meripihkaisella katseellani, joka oli varmasti surun sumentama, "isäsi on tappanut monia varjoklaanilaisia sen takia, että he uskoivat Tähtiklaaniin. Hän murhasi Varjoklaanin entisen päällikön, Loistetähden, päästäkseen itse päällikön asemaan. Tihkutähti murhasi oman emonsa, koska hän vastusti poikaansa. Myös Tammikynsi, Rikkotassu ja Häivetassu ovat menettäneet henkensä Tihkutähden vallan alla. Jos häntä vastusti, kyseinen kissa ei nähnyt enää seuraavaa päivää. Siksi olenkin pitänyt uskoni salassa jokaiselta paitsi emoltani, edes sisareni ja Varpusliito eivät tiedä todellisesta uskostani. Jos minulta ollaan kysytty uskostani, olen aina väittänyt uskovani Pimeyden metsään pelkästään turvallisuuteni suojaamiseksi."
Kettuaskel oli kuunnellut jokaista sanaani selvästikin keskittyneenä ja nyt hän vain tuijotti minua. Tämä olisi varmasti todella suuri pala hänelle haukattavaksi, koska en uskonut Minttusydämen kertoneen vielä Tihkutähden synkästä menneisyydestä.
"Mutta Tähtiklaani on vähän kuin emo, se suojelee tarvittaessa ja saa aina sinut tuntemaan olosi turvatuksi. Tähtiklaani ei odota sinua tekemään mitään muuta kuin uskomaan siihen. Pimeyden metsä odottaa, että murhaat kissoja ja nouset klaanipäälliköksi, jonka jälkeen lopulta ansaitset heidän kunnioituksensa, mutta Tähtiklaaniin uskoessa sinun ei tarvitse todistaa itseäsi kenellekään. Tähtiklaani on paikka, jonne kaikki siihen uskovat kissat pääsevät kuoltuaan. Nämä kissat olivat emoni mukaan oikeudenmukaisia eivätkä he tappaneet sokeasti yhtäkään kissaa. He olivat sellaisia kissoja, jollaiseksi minä olen tahtonut kasvaa. Jotkut kissat, kuten meidän kumpiekin isät, eivät ole sellaisia kissoja. He ovat vihan, ylimielisyyden ja murhanhimon sokaisemia", naukaisin ja räpäytin meripihkaisia silmiäni hitaasti, "tahdon vielä lisätä, että minua ei haittaa jos tahtoisitkin pysyä Pimeyden metsän uskossa, koska Tähtiklaani on hyvin uusi juttu sinulle eikä uskon vaihtaminen ole helppoa. En tule tuomitsemaan uskoasi, koska tiedän että sinä olet oikeudenmukainen kissa, Kettuaskel."
"Mutta k-kiinnostaisiko sinua silti Tähtiklaaniin uskominen?" kysyin ja pysähdyin kokonaan. Kettuaskel pysähtyi myös, jääden vajaan hännänmitan päähän minusta. En uskaltanut kohdata hänen katsettaan, joten laskin meripihkaisen katseeni tassuihini.
//Kettu?
Kettuaskel 3.7.2018
//Suosittelen kuuntelee samalla tän https://www.youtube.com/watch?v=mOFvJVroAJE
"No, en minäkään tiedä kovin paljon Tähtiklaanista, kaikki tieto minkä olen saanut siitä on tullut Liljahenkäyksen suusta monia kuita sitten. Mutta muistan minä jotakin niistä ajoista", Rosmariiniputous naukaisi ja käänsi katseensa minun omaani. Nyökkäsin odottavaisena ja jatkoin eteenpäin kävelyä Rosmariiniputouksen rinnalla. Tähtiklaani on vähän kuin emo, se suojelee tarvittaessa ja saa aina sinut tuntemaan olosi turvatuksi. Tähtiklaani ei odota sinua tekemään mitään muuta kuin uskomaan siihen. Pimeyden metsä odottaa, että murhaat kissoja ja nouset klaanipäälliköksi, jonka jälkeen lopulta ansaitset heidän kunnioituksensa, mutta Tähtiklaaniin uskoessa sinun ei tarvitse todistaa itseäsi kenellekään. Tähtiklaani on paikka, jonne kaikki siihen uskovat kissat pääsevät kuoltuaan. Nämä kissat olivat emoni mukaan oikeudenmukaisia eivätkä he tappaneet sokeasti yhtäkään kissaa. He olivat sellaisia kissoja, jollaiseksi minä olen tahtonut kasvaa. Jotkut kissat, kuten meidän kumpiekin isät, eivät ole sellaisia kissoja. He ovat vihan, ylimielisyyden ja murhanhimon sokaisemia", Rosmariiniputous selitti hieman loppua kohti ääntänsä hiljentäen. Jos kerran isäni luokiteltiin näihin Pimeyden metsään uskovien stereotypioihin, minun piti saada tietää miksi, muttei vielä. En ollut valmis.
"tahdon vielä lisätä, että minua ei haittaa jos tahtoisitkin pysyä Pimeyden metsän uskossa, koska Tähtiklaani on hyvin uusi juttu sinulle eikä uskon vaihtaminen ole helppoa. En tule tuomitsemaan uskoasi, koska tiedän että sinä olet oikeudenmukainen kissa, Kettuaskel", naaras johon ihastumiseni liekki kasvoi parhaillaan naukui. Huulilleni karehti hymy. Otin askeleen eteenpäin, mutta Rosmariiniputous jäi paikalleen katse maassa.
"Mutta k-kiinnostaisiko sinua silti Tähtiklaaniin uskominen?" naaraan ääni kuului jännittyneenä.
"Tule, mennään yhteen lempipaikoistani reviirillämme, siellä me voisimme levähtää", naukaisin. Esitin sanani siten, että Rosmariiniputous luulisi meidän pysähtyvän hänen takiaan, mutta oikeasti minun tassujani alkoi jo jomottaa väsymyksestä. Rosmariiniputouksen kysymys sai sydämeni tuntumaan lämpimältä, hän välitti.
"Se on ihan tässä lähellä", naukaisin ja jätin vastaamatta kysymykseen ja ohjasin naarasta aukiolle jonka keskellä oli kaksi kiveä lähekkäin. Litteä ja kulmikas. Rosmariiniputous kiipesi litteän päälle ja loi katseensa minuun odottavaisena ja hieman pettyneenä.
"Ja kyllä minua kiinnostaisi, Tähtiklaaniin uskovat kissat ovat juuri sellaisia kuin minä haluan olla. Juuri sellaisia kuin sinä olet", kerroin silmät iloisina sädehtien. Vedin syvää henkeä ja istahdin Rosmariiniputouksen viereen litteälle kivelle.
"Voi Rosmariiniputous, minun on kerrottava sinulle vielä jotakin", aloitin ja vilkaisin maahan rohkaisuksi. Rosmariiniputous nyökkäsi ja katsahti minun odottavaisena. Olin varma ettei naaras tietäisi mitä oli tulossa.
"Viime yönä vartiossa mietin asioita ja haluan julkistaa ne sinulle. Olet elämäni kirkkain valo ja jos sinua ei olisi olisin onneton, pimeys vallitsisi minua. Olen pitänyt tätä sisälläni jo pitkään, mutta tiedän nyt olevan oikea aika päästää se ulos", vangitsin meripihkaisen katseen vierelläni omaani ja lausuin sanat, jotka olivat pyörinet mielessäni jo pitkään:
"Minä rakastan sinua. Rosmariiniputous, minä rakastan sinua". Tunsin itseni aukinaiseksi kuin kirja kun kaikki mitä olin pitänyt sisälläni valui ulos.
"Rosmariiniputous, tahtoisitko olla kumppanini?" Sydämeni hakkasi rinnassani kovaa vauhtia. Entä jos Rosmariiniputous torjuisikin minut?
//Rosma? ♥
Rosmariiniputous 3.7.2018
"Minä rakastan sinua. Rosmariiniputous, minä rakastan sinua."
Sydämeni hyppäsi siinä hetkessä kurkkuuni asti ja hengitykseni salpaantui, kun nuo sanat pääsivät Kettuaskeleen suusta. Voiko tämä oikeasti olla totta, onko mahdollista että rakastamani kissa oli juuri sanonut rakastavansa minua? Ei, ei se voisi olla totta. Mutta kun hiljaisuus laskeutui yllemme ja Kettuaskel jäi tuijottamaan minua jännittyneenä, tajusin nopeasti että tämä oli niin kaukana vitsistä kuin mahdollista. Olin jo aikeissa avata suuni ja vastata jotain Kettuaskeleen sanoihin, kun punertavanruskea kolli jo avasi itse suunsa ja jatkoi vielä:
"Rosmariiniputous, tahtoisitko olla kumppanini?"
Suuni loksahti tässä vaiheessa ammolleen ja silmäni pyöristyivät kooltaan ainakin kaksinkertaisiksi. Kettuaskel räpäytti sähkönsinisiä silmiään hieman epävarmana, mutta kun kasvoilleni kaartui sädehtivä hymy, hänen katseensa muuttui hieman itsevarmemmaksi.
"Voi, Kettuaskel!" kuiskasin ja sukelsin hetkeäkään epäröimättä Kettuaskeleen syliin. Punertavanruskea kolli horjahti äkillisestä tömähdyksestä taaksepäin, mutta onnistui pitämään tasapainonsa ja pysymään pystyssä. Pidin päätäni lyhyen hetken ajan soturin olkapäällä, kunnes nostin pääni ja kohdistin meripihkaisen katseeni tuon sähkönsinisiin silmiin.
"Et edes tiedä kuinka kauan olen itsekin pitänyt sisälläni noita samoja sanoja, mitkä sanoit äsken. Et edes tiedä kuinka kauan olen jo ollut rakastuneena sinuun ja kuinka vaikeaa tunteiteni salassa pitäminen on ollut. Mutta aivan ensimmäisenä haluan sanoa, että minäkin rakastan sinua, Kettuaskel", naukaisin ja kumarruin koskettamaan entisen oppilaani kuonoa. Ilma tuntui kipinöivän ympärillämme, mutta tällä kertaa en olisi voinut vähempää välittää siitä. Tämä hetki oli aivan täydellinen.
"Ja toiseksi haluan sanoa, että tahdon olla kumppanisi. Haluan viettää vaikka koko loppuelämäni sinun kanssasi, jos se on minusta kiinni", lisäsin ja laskin kuononi toistamiseen Kettuaskeleen olkapäälle. Hengitin kollin turvallista tuoksua sieraimiini, en ollut koskaan ennen tuntenut oloani näin iloiseksi ja onnelliseksi.
//Kettu? ♡
Kettuaskel 2.7.2018
"Onnittelut minunkin puolesta. Mikä sinut tänne toi?" Pujosulka lausui kysymyksensä lämpimällä äänellään. En ollut juuri koskaan jutellut klaanimme yli nuoren klaaninvanhimman kanssa, joten olisi aika tehdä asialle jotakin. Hopeanharmaan naaraan tummansiniset silmät olivat kuin syvät uteliaat lammet, jotka olivat luonnottoman tyynet - kuin ei tuulisi ollenkaan. Katseeni väkisinkin kävi Pujosulan löysinä retkottavissa takatassuissa, mutta kohteliaana jätin asian sikseen.
"Sattuma kenties? Ja kiitos onnitteluista kummallekin", naukaisin väläyttäen vinon hymyn ensin Pujosulalle ja sen jälkeen Lehmuspennulle. Silmäni lopulta jäivätkin tekemään kierroksen Lehmuspennun turkissa, joka oli sekin hopeanharmaa, mutta muista sen erotti turkilla olevat hiilenmustat pilkut.
"Mitä te olette tehneet?" kysyin ja vilkaisin kumpaakin kissaan vuorollaan. Pujosulka kumartui Lehmuspennun viereen ja kysyi tältä hiljaisella äänellä:
"Tahtoisitko sinä kertoa?" Lehmuspentu nyökäytti päätänsä ja otti askeleen lähemmäs.
"Emme me ole ehtineet paljoakaan, koska aamusta asti haastattelimme oppilaita, jotta tiedän mitä minulla on edessä", pikku pentu sirkutti. Nyökkäsin.
Pian kuulin pentutarhaan astelevan uuden kissan, sillä tämän turkki rapisi vasten pentutarhan seinää. Haistoin ilmaa ja tunnistin oikein hyvin Rosmariiniputouksen. Näin tämän kauniit meripihka silmät mielessäni.
"Hyvää päivää kaikille", kuulin tervehdyksen takaani ja käännyin vaistomaisesti ympäri.
"Saanko liittyä seuraanne?" Rosmariiniputous kysyi, ja ennen kuin itse ehdin vastaamaan niin Pujosulka oli jo ehtinyt suoda luvan hänelle. Väläytin vinon hymyni omankin suostumukseni merkiksi. Rosmariiniputous istahti vähän matkan päähän minusta ja katsahti nuoreen Lehmuspentuun. Muistin oikein hyvin kun minä ja Mäyrätassukin olimme olleet pentuja. Lämpimät muistot täyttivät mieleni.
"Voi Lehmuspentu, oletpa sinä kasvanut", Rosmariiniputous päivitteli kauniilla äänellään. Lehmuspentu röyhisti rintaansa ylpeän näköisenä. Olihan minunkin pakko myöntää, että pentu oli kasvanut jo paljon suuremmaksi.
"No, Pujosulka, kuinka paljon olet ehtinyt jo esitellä leiriä Lehmuspennulle?" luonnonvalkea naaras naukui pennulle lempeästi hymyillen. Nähdessäni Rosmariiniputouksen hymyilevän, minulle tuli suuri tarve hymyillä itsekin.
"No eilen me kävimme suurin piirtein koko leirin läpi ja kuvittele Minttusydän antoi Lehmuspennun käydä Tihkutähden pesässäkin, minusta se olisi ollut järjettömän pelottavaa, mutta Lehmuspentu oli rohkea", Pujosulka kertoili ja näytti niin onnelliselta pennun seurassa.
"Miten sinun päiväsi on mennyt, Rosmariiniputous?" Pujosulka naukui ja nyökkäsi vierelläni olevaa luonnonvalkeaa naarasta kohti.
//Rosma? Pujo? Lehmus?
Rosmariiniputous 2.7.2018
Hymyni valahti silmänräpäyksessä olemattomaksi, kun Pujosulka siirtyi kysymään minulta miten päiväni oli mennyt. Olisin voinut hyvinkin kertoa vanhalle ystävälleni siitä, kuinka huonoon kuntoon päiväni oli nimitysten jälkeen kallistunut, mutten tahtonut tuoda negatiivisuutta kolmikon päivään, varsinkaan Lehmuspennun, joka vaikutti niin iloiselta ja positiiviselta tänään. Nostin sen takia nopeasti hymyn huulilleni ja nuolaisin mahdollisimman rennosti oikeaa etukäpälääni.
"Päiväni on mennyt erinomaisesti. Kettuaskel sai minut todella ylpeäksi arvioinnin aikana ja olenhan minä tietenkin tyytyväinen kun ensimmäinen oppilaani pääsi soturiksi. Sen jälkeen käväisin Liljahenkäyksen luona, mutta sitten päätinkin tulla tänne."
Tiesin jättäväni kertomatta minun ja Utukyyneleen sanasodasta, mutta se ei ollut asia josta heidän täytyisi tietää. Nyt toivoin vain, ettei Utukyynel tulisi pentutarhaan härnäämään minua, koska jos niin tapahtuisi, aikoisin sanoa mitä ikinä tahtoisin, näkivät Lehmuspentu ja Pujosulka sen tai eivät. Vilkaisin nopeasti Kettuaskelta, joka oli kuunnellut tyyni ilme kasvoillaan sanojani. Kolli nyökäytti hitaasti päätään, kun sain selitykseni loppuun. Käännyin sitten kaksikon puoleen lempeä hymy kasvoillani ja heilautin rennosti häntääni.
"No, mitä tahtoisit tehdä, Lehmuspentu?" kysyin hopeanharmaaturkkiselta naaraalta. Lehmuspennussa oli potentiaalia rohkeaan ja uskolliseen soturin, sen pystyin näkemään erittäin kirkkaasti.
//Lehmus? Kettu? Pujo? Sori lyhkäne :D
Kettuaskel 2.7.2018
Juuri ennen kuin Lehmuspennun suu ehti avautua kuulin huikkauksen pentutarhan suulta. Käännyin katsomaan tulijaa ja pian tunnistin sammalverhojen lomasta kurkistavan Minttusydämen.
"Kettuaskel, alkaa olla myöhä ja tiedät mitä se tarkoittaa", klaanimme varapäällikkö naukui ja viittoi minua ulos pesästä hänen perässään. Pian emoni punaruskea turkki katosi näkyvistä sammalverhojen toiselle puolelle. Vilkaisin vielä Pujosulkaan ja Lehmuspentuun, lopulta käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen.
"Öitä", lausuin sanat lämpimästi ja nousin, jotta voisin poistua pesästä Minttusydämen perässä.
"Tahtoisitko tulla minun kanssani huomenna kävelylle vartioni jälkeen? Jalat taitavat puutua kun istun siinä koko yön", naukaisin ja työnnyin vastausta odottamatta sammalverhojen läpi raikkaaseen yöilmaan. Huomasin, että Minttusydän oli jäänyt odottamaan minua parin ketunmitan päähän pesästä. Punaruskea naaras lähti johdattamaan minua vartiopaikalle, joka sijaitsi pienellä kummulla, jonka maan mutkittelu oli saanut aikaan.
"Kertaan vielä säännöt, vartioit leiriä hiiren hiljaa paitsi jos vaara iskee, silloin on luvallista - ja tärkeää - hälyttää siitä nukkuvalle klaanille", varapäällikkö selosti nopeasti ja loi minuun katseen jota oli vaikea tulkita. Nyökkäsin vain ymmärryksen merkiksi, sillä en ollut varma oliko vartioni jo alkanut.
"Olen ylpeä sinusta", punaruskeaturkkinen naaras vielä sanoi hymyillen, ennen kuin lähti tassuttamaan kohti parantajan pesää. Katsoin tämän loittonevaa hahmoa niin kauan, kunnes tämä oli kadonnut kahden kiven ja oksien muodostamaan pesään. Minttusydän oli viettänyt koko päivän Tihkutähden seurana ja se vaati kärsivällisyyttä. Näin kuinka Minttusydän ja Tihkutähti saapuivat pesän ulkopuolelle istuskelemaan kiinni toisissaan, minä halusin katsella taivasta samanlailla kuin hän, mutta Rosmariiniputous rinnallani. Aina luonnonvalkean naaraan nähdessäni tunsin kuinka ilma sähköistyi ja tunsin sen mitä olin aina halunnut itseltäni kieltää hänen suhteensa, mutta oloni tuntui varmalta. Olin huomannut kuinka olin hiljalleen alkanut luovuttaa hänestä erossa pysymisen suhteen. Kohdalla jossa istuin näin että sisälle leiriin ja sen ulkopuolelle. Join rasahti leirissä ja korvani terästyivät, mutta katsoessani huomasin vain kuinka Valkosydän asteli kohti tarpeidentekopaikkaa. Suoraan sanottuna en tuntenut oloani tippaakaan väsyneeksi, kyllä nyt kissa yhden yön pärjäisi ilman unta.
//Rosma?
Rosmariiniputous 2.7.2018
Jäin hetkeksi katsomaan, kuinka Kettuaskel tassutteli aukion poikki rauhallisin askelin ja pysähtyi samalle vartiopaikalle, jolla olin itsekin valvonut monia kuita sitten. Mitä enemmän näin punertavanruskeaa klaanitoveriani, sitä enemmän tunteeni ulvoivat tuskastuneena siitä, kuinka en kertonut entiselle oppilaalleni tunteistani. En uskonut Kettuaskeleen sentään vihaavan minua, mutta minulla ei ollut pienintäkään todistetta siitä, että hän olisi mahdollisesti ihastunut minuun. Hän oli vain ystävällinen seurassani koska olin kollin entinen mestari ja Kettuaskel osasi kunnioittaa minua. Mutta silti rinnassani liekehti se heikko toivo, että ehkä kolli saattaisi tuntea samoin minua kohtaan. Vetäisin syvään henkeä ja marssin Kettuaskeleen luokse, joka oli juuri silmäillyt pilvetöntä yötaivasta. Kun saavuin soturin luokse, hän käänsi sähkönsinisen katseensa suoraan minun meripihkaisiin silmiini.
"Päätin vain tulla toivottamaan hyvää vartiointia ja rauhallista yötä sinulle. Toivottavasti et nukahda vartion kesken", naukaisin leikkimielisesti ja tönäisin nopeasti, mutta hyvin hellästi entisen oppilaani lihaksikasta lapaa.
"Lähdit muuten pentutarhasta niin nopeasti, etten ehtinyt vastata kysymykseesi, mutta lähtisin mielelläni kävelylle sinun kanssasi. Jos tarjouksesi on vielä tarjossa", varmistin vielä. Kettuaskel virnisti ja heilautti häntäänsä rennosti.
"Tietenkin se on vielä tarjossa."
"Erinomaista. Tapaamme siis aamulla tässä samassa paikassa", ilmoitin ja jäin vielä hetkeksi tuijottamaan entistä oppilastani. Olin jäänyt alle hännänmitan päähän kollista tönäisyn jäljiltä, joten olimme aivan kasvot vastakkain. Silmänräpäyksen ajan mietin eteenpäin kumartumista ja Kettuaskeleen kuonon koskettamista, mutta vetäydyin nopeasti suunnitelmasta ja peräännyin muutaman hännänmitan päähän. Väläytin vielä nopean hymyn ja käännyin sitten ympäri.
"Öitä."
Sitten jätin Kettuaskeleen yksin aukiolle ja hiivin itse äänettömästi soturien pesän, käperryin lämpimälle sammalpedilleni, painauduin Luomavirran lämmintä kylkeä vasten ja nukahdin siihen paikkaan.
Aamulla heräsin aikaisin, mutta ainoastaan siksi koska muistin suunnitelmistani Kettuaskeleen kanssa. Irrottauduin mahdollisimman varovaisesti nukkuvan Luomavirran turkista ja kompuroin unenpöpperöisenä jaloilleni. Kun aloin sukia luonnonvalkoisia karvojani, tajusin erään asian; olisin Kettuaskeleen kanssa kahdestaan - ainakin toivottavasti - joten minun täytyisi näyttää mahdollisimman hyvältä, koska olisin ainoa kissa jota hän tulisi katselemaan. Siksi aloinkin irrotella pienimpiä mahdollisia roskia turkistani ja puhdistin karvani toisen kerran, jotta saisin ne mahdollisimman puhtaan näköisiksi. Siistin vielä nopeasti sammalpetini ja pujottelin ulos pesästä.
Aamu oli alkanut erinomaisesti, taivas oli miltei pilvetön ja lämpö oli selvästikin vallannut Varjoklaanin leirin. Tälläisenä aamuna Varjoklaaninkin mutainen reviiri tulisi näyttämään hyvältä.
Sitten meripihkainen katseeni osuikin Kettuaskeleeseen, joka istui vartiopaikalla kuono korkealla ja kettumainen häntä käpälien ympärillä kiedottuna.
*Noniin, mene nyt vain hänen luokseen*, naukaisin mielessäni ja tassuttelin entisen oppilaani luokse. Kun saavuin Kettuaskeleen näkökulmaan, hän käänsi kasvonsa minuun päin. Kasvoilleni nousi hänet nähtyään sädehtivä hymy.
"Hyvää huomenta, toivottavasti vartiosi meni hyvin. Oletko valmis lähtemään vai haluaisitko haukata nopeasti jotain? Voin hakea sinulle jotain jos haluat", tarjouduin kohteliaasti ja jäin odottamaan soturin vastausta.
//Kettu?
Kettuaskel 3.7.2018
Aamu alkoi hiljalleen voittaa ja aurinko palasi taas kierroltaan kuun tilalle. Aamun varhaiset säteet paistoivat turkilleni ja tiesin, että tästä päivästä tulisi lämmin. Nyt katseeni oli kuitenkin kääntynyt kohti leiriä, sillä odotin Rosmariiniputouksen saapumista. Ohitse kulkeva Minttusydän nyökkäsi minulle vapautumisen merkin, mutta vain räpäytin tälle silmiäni ymmärtäväisesti. Kaikkein tärkeintä oli nyt pysytellä täällä odottamassa Rosmariiniputousta. Kissat alkoivat heräillä pesistään: Korentolento, suuri tummanharmaa kolli asteli ulos soturien pesästä turkkiaan sukien ja oli törmätä samalla häntä vastaantulevaan Punaviiltoon; Mäyrätassu asteli oppilaiden pesästä haukotellen ja pian huomasin hänen luokseen askeltavan Varpusliidon. Pian tunnistin soturien pesästä tulevan pienikokoisen naaraan. *Rosmariiniputous!* Aloin sukimaan turkkiani pikaisesti. Naaraan pienet tassunaskeleet lähestyivät ja sitä enemmän sydämeni pamppaili.
"Hyvää huomenta, toivottavasti vartiosi meni hyvin. Oletko valmis lähtemään vai haluaisitko haukata nopeasti jotain? Voin hakea sinulle jotain jos haluat", Rosmariiniputous ehdotti. Kasvoilleni piirtyi vino hymy.
"Ei kyllä minä pärjään", naukaisin ja nousin seisomaan. Minun ei ollut nälkä - tai jos oli - sisäinen jännittyneisyys vei siltä huomion. Venytin tassujani eteenpäin ja taivuin tavalliseen kissamaiseen venytykseen ja siitä noustessani köyristin vielä selkääni, siten että lihakseni aaltoilivat.
"Nyt olen valmis, oletko sinä?" kysyin ja vilkaisin uloskäyntiä. Luonnonvalkea naaras nyökkäsi ja räpäytti meripihkanvärisiä silmiään.
Olimme päässeet jo muutamien ketunmittojen päähän leiristä, sillä kävely tahtimme oli hiukan hidas. Johtui ehkä minusta, sillä olinhan jököttänyt koko yön samassa asennossa.
"Tänään on kaunis päivä, suokin taitaa olla vähän kuivempaa tänään", lausahdin metsää katsellen aloittaakseni keskustelun. Rosmariiniputous nyökkäsi ja tähyili taivaalle.
"Haluatko tietää jotakin?" kysäisin äkkinäisesti ja käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen joka edelleen tähyili taivasta. Hän kuitenkin käänsi katseensa minuun ja tassuttelumme hidastui niin paljon, että melkein pysähdyimme.
"Kerro toki", naaras lausahti uteliaisuutta äänessään. Katseeni karkasi alas, mutta nostin sen takaisin ylös.
"Olet ainut kissa kelle voin avautua, isäni seurassa, tunnelma tuntuu minusta aina synkältä. Kuin hänen ympärillään leijuisi kaikki paha, mutta sinun seurassasi oloni on rento ja olet ihana ystävä, sinusta hohkaa positiivisuutta. Pidän siitä", selitin. Rosmariiniputous nyökkäsi.
"Sinulla on hyvä syy vihata isääsi jos edes teet niin, mutta minulla ei ole", selitin mietteliäänä ja aloin jatkaa matkaa hiukan nopeammin. Luonnonvalkea naaras otti minut kiinni.
"Saanko luvan kysyä vielä jotakin? En halua yhtään tungetella, mutta minusta olisi hyvä jos kysyisin", aloitin ja otin katsekontaktin naaraan silmiin.
"Mihin sinä uskot? Sinun vastauksesi ja omani jää vain meidän kahden väliseksi. Luota minuun."
//Rosma?
Utukyynel 29.6.2018
En ymmärtänyt miksi näin saman unen isästäni Kylmähenkäyksestä ja käärmeistä joka kerta, kun suljin ailmäni. Uni sai minut raivostuneemmaksi joka päivä. Eikä asiaa auttanut se, että jumitin täällä vieläkin. Nytkin katsoin tylsistyneenä pesässä makoilevaa Tihkutähteä. En ymmärtänyt miksi kaikki vouhottivat niin paljon yhden elämän menettämisestä. Vaikka tottahan se oli, että joka kerta Tihkutähden menetettyään hengen, Varjoklaani syöksyi kohti kaaosta, nimittäin Minttusydämen valtaa. En voi uskoa sitä, että hänestä olisi vielä joskus tulossa tämän klaanin päällikkö. Ajatus puistatti minua. Mutta taas toisaalta Tihkutähdellä oli jäljellä vielä monta henkeä. Mitään huolta ei oikeastaan kyllä olisi.
*Kettuaskel*, tuhahdin pääni sisällä, kun näin toisen Tihkutähden pennuista astelevan isänsä luokse. Totta kai olisin innolla salakuuntelemassa kaksikon keskusteluja, jotta saisin jotakin etua siitä itselleni. Valitettavasti Tihkutähti puhui kuitenkin sen verran hiljaa, että en edes vaivautunut kuuntelemaan. Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös vuoteeltani. Rosmariiniputouskin tupsahti puhumaan emollemme Liljahenkäykselle. Katsoin silmät viirulla kaksikkoa. Tuuppautuisin heidän keskelle ja ilmoittaisin emolleni poistuvani pesältä, piste. Jalkani voi jo aivan hyvin. En jää enää hetkeksikään odottamaan hänen tai Sienikarvan lupaa poistua peaältä. Heilautin häntääni napakasti ja astelin kaksikon väliin.
"Rosmariiniputpus", maukaisin ja loin kylmän katseen siskooni. "Onnittelut Kettuaskeleen koulutuksesta. Tervetuloa meidän jo yhden oppilaan kouluttaneiden joukkoon. Toivottavasti hän ei jää ainoaksesi."
Sitten siirsin katseeni omaan emooni ja maukaisin: "Ajattelin vain ilmoittaa, että jalkani voi hyvin ja aion poistua pesältä. Kiitos siitä, että jouduin odottamaan pesällä yksinäni vaikka olisin jo voinut poistua aikoja sitten."
Räpäytin silmiäni odottaessani jotakin reaktiota emoni kasvoilla.
"Eli joa et keksi hyvää syytä jäädä tänne erakoitumaan, sanon hyvästit."
// Lilja? Rosma?
Liljahenkäys 29.6.2018
"Kas, Rosmariiniputous." Lämmin hymy levisi huulilleni, kun näin pitkästä aikaa minulle niin rakkaan, mutta silti kovin etäisen hahmon siluetin piirtyvän pesän suulta kajastavaa valoa vasten.
"Liljahenkäys", kuiskaus karkasi naaraan suusta, kun tuo kiiruhti luokseni ja syöksyi suoraan syleilyyni. Olin kaivannut Rosmariiniputousta. Emme olleet jutelleet hänen kanssaan sitten tämän soturiseremonian jälkeen. Siinä välissä hän oli ehtinyt kouluttamaan jo yhen oppilaankin.
"Mitä siellä seremoniassa tapahtui? Minulta jäi nimitykset välistä", naukaisin, kun tyttäreni astahti vähän kauemmas minusta.
"Minttusydän ensinnäkin varoitti klaania siitä koirasta ja nimitti Kettutassun Kettuaskeleeksi", Rosmariiniputous kertoi rintaansa ylpeänä röyhistäen.
"Rosmariiniputous." Katseeni liukui Rosmariiniputouksesta tämän taakse ilmestyneeseen punaruskeaturkkiseen kolliin, jonka tiesin olevan Minttusydämen poika ja tyttäreni juuri kouluttama oppilas, Kettuaskel.
"Minä menen nyt", Kettuaskel ilmoitti tyynenä ja nuolaisi Rosmariiniputouksen päälakea ennen kuin poistui. Naaras meni hetkeksi hämilleen, mutta kääntyi toinnuttuaan tapauksesta jälleen minuun päin. Huvittunut hymy kareili kasvoillani. Tiesin kaksikon välillä olevan myös jotakin
muutakin kuin vain mestarin ja oppilaan välinen suhde. Sen pystyi aistia ilmassa.
"No, miten sinulla on mennyt? En ole oikein jutellut sinulle", Rosmariiniputous maukui tönkön kuuloisesti.
"Ihan hyvin - kuten näyttää myös sinulla sujuvan", naukaisin leikilläni ja näpäytin tätä kevyesti nenälle hännänpäälläni.
"Rosmariiniputous." Pesässä käärmeen pureman takia ollut Utukyynel maukaisi ja asteli väliimme. "Onnittelut Kettuaskeleen koulutuksesta. Tervetuloa meidän jo yhden oppilaan kouluttaneiden joukkoon. Toivottavasti hän ei jää ainoaksesi." En voinut olla huomioimatta kaksikon välillä olevaa kitkaa, joka kuulsi toisen tyttäreni äänestä tämän puhutellessa sisartaan. Kun hän oli saanut Rosmariiniputouksen kyyläämisestä tarpeekseen, hän siirsi tummansinisten silmiensä katseen minuun ja sanoi: "Ajattelin vain ilmoittaa, että jalkani voi hyvin ja aion poistua pesältä. Kiitos siitä, että jouduin odottamaan pesällä yksinäni vaikka
olisin jo voinut poistua aikoja sitten."
Tunsin pienen omatunnon pistoksen rinnassani. Tiesin, että olin viime aikoina onnistunut tahtomattani laiminlyömään nuorempaa tytärtäni, joka muistutti paljolti ulkonäöltään isäänsä. Ehkä en ollut vain tahtonut ajatella Kylmähenkäystä, joten olin nähnyt parhaimmaksi unohtaa Utukyyneleen hetkeksi, vaikka minä häntä niin kovasti rakastinkin. Naaras oli minun jälkikasvuni ja tulisi aina olemaan. Hän ei ollut syynä sille, mikä kumppanistani oli aikoinaan tullut.
"Eli jos et keksi hyvää syytä, miksi minun pitäisi jäädä tänne erakoitumaan, sanon hyvästit." Utukyynel siristi hieman silmiään.
"Olen pahoillani, etten ole ehtinyt viettämään aikaa kanssasi, kultaseni, mutta ennen kuin voin antaa sinun poistua pesästä, tahdon varmistaa, että pystyt liikkumaan normaalisti vaikeammassakin maastossa, eikä myrkky ole vaikuttanut mitenkään aisteihisi tai jotain vastaava", sanoin. "Joten siksipä ehdotan, että me kolme lähtisimme yhdessä pienelle kävelyretkelle." Silmäilin kumpaakin tytärtäni vuoron perään.
//Utu? Rosma? Aika tönkköä tekstiä. xd
Rosmariiniputous 30.6.2018
Jäin tuijottamaan emoani epäuskoisena, kun hän oli lausunut ehdotuksensa. Mitä hän yritti ajaa takaa tällä? Vaikka olisinkin tahtonut saada välejäni siskooni edes hieman paremmiksi, en olisi kiinnostunut lähtemään kävelylle hänen kanssaan ja kuuntelemaan naaraan ilkkumista ja ärhentelyä koko matkan ajan. Irvistin niin nopeasti, etteivät naaraat ehtineet huomata sitä ja nostin sitten mahdollisimman ystävällisen hymyn kasvoilleni.
"No, enpä tiedä. Tulin juuri Kettuaskeleen arvioinnista", tokaisin ja vilkaisin sammalverhoja, joiden raoista pilkisteli leiriaukio. Todellisuudessahan en vain tahtonut lähteä Utukyyneleen kanssa kävelylle, olin alunperinkin tahtonut olla kahdestaan emoni kanssa pitkästä aikaa.
"Mehän voimme käydä todella lyhyellä lenkillä", Liljahenkäys ehdotti ja vilkaisi minuun odottavana. Koska en keksinyt hyvää syytä jäädä pois, huokaisin lopulta raskaasti ja nyökäytin päätäni.
"Mennään vain sitten", naukaisin ja käännyin Utukyyneltä kohti, "tuletko sinäkin mukaan?"
"Minulla ei taida olla vaihtoehtoa", sinertävänharmaa naaras murahti hampaidensa välistä. Nyökäytin hitaasti päätäni ja nousin jaloilleni. Liljahenkäys väläytti meille kummallekin hymyn ja lähti sitten ensimmäisenä pesästä ulos. Minä ja Utukyynel seurasimme perässä.
"Minne me olemme lähdössä? En mieluiten tahtoisi lähteä kovin kauas, koska kuten sanoin, olen jo viettänyt suuren osan päivästäni leirin ulkopuolella", tokaisin ja jäin odottamaan vastausta Liljahenkäykseltä tai Utukyyneleeltä.
//Lilja? Utu?
Utukyynel 1.7.2018
Pyöräytin silmiäni Rosmariiniputouksen sanoille. Hän olisi voinut vain sanoa suoraan päin naamaani, että ei tahtonut nähdä minua. Mutta minkäs hän sille mahtoi, että hän ei osannut sanoa asioita suoraan. Ehkä sisareni pelkäsi louklaavani minua. Raukkamaista.
"Voi harmi, että sinä et malta olla seurassamme pitkän aikaa", maukaisin muka surullisesti. "Mutta ehkä minä voin Liljahenkäyksen kanssa kävellä sitten pidemmän matkan ja sinä voit palata leiriin jo edeltä. Emmehän me voi suosikkitytärtä kuluttaa aivan loppuun asti. Raukka ei pian jaksa edes palata leiriin."
Tiesin sanani ärsyttävän Rosmariiniputoust. Naaras ei aivan varmasti minun sanojeni jälkeen kehtaisi edes ajatella leiriin palaamista. Suuntasin katseeni pää hiukan vinossa sekä samanlainen hymy kasvoillani kohti suoraan Rosmariiniputouksen silmiä.
"Luulin, että Tihkutähden oppilaat olivat sisukkaampia. Koulutuksesi oli aivan varmati rankka ja nyt sinä löysäilet, kun koulutuksesi on ohi", puistelin päätäni harmitellen. "Ei hätää, ymmärrän kyllä. Meillä kaikilla on niitä hetkiä, kun emme vain jaksa. Harmi silti."
Loikkasin sitten energisesti kohti leirin uloskäyntiä. Olin jo valmis juoksemaan kauas leiristä, kauas parantajan pesästä ja kaikkein tärkeintä, kauas siskostani.
"Ei hätää. Voit kyllä jäädä emon kanssa leiriin. Kyllä minä yksinkin osaa jalkaani koettaa. Ja jos palaan leiriin, se on vain merkki siitä, että jalkani toimii", maukaisin tyynesti. Heilautin samalla häntääni kärsimättömänä. Jalkani suorastaan paloivat halusta juosta.
"Joten miten on? Jaksaako ylväs sisareni laiskuutensa takaa vai juoksenko yksin?"
// Rosma? Lilja?
Rosmariiniputous 2.7.2018
Pysähdyin aivan leirin uloskäynnin edustalle ja sain samalla siskoni ja emoni pysähtymään. Kumpienkin katseet kääntyivät minuun, mutta Utukyynel näytti suorastaan ilahtuneelta. Hän varmaankin oletti, että olin saanut tarpeekseni hänen sanoistaan ja että ilmoittaisin jääväni leiriin. Siinä siskoni oli kerrankin oikeassa.
"Jos sinulla ei ole mitään järkevämpää sanottavaa minulle, jään hyvin mieluisesti leiriin. Et muutenkaan tahtoisi minua mukaan, vastasyntynyt pentukin voisi nähdä sen. Olen silti varma että emomme tulee nauttimaan ajastaan sinun kanssasi, kukapa ei haluaisi viettää aikaa muita pilkkaavan ja alentavan kissan kanssa? Näkemiin ja hyviä päivänjatkoja", sähähdin viimeiset sanat käärmeen lailla Utukyyneleelle ja käännyin sitten koppavasti ympäri, jättäen siskoni ja emoni kahdestaan piikkihernetunnelin oviaukolle. Olin hieman surullinen Liljahenkäyksen puolesta siitä, että hän oli joutunut näkemään tyttäriensä välisen sanasodan, mutta en olisi ystävällisillä sanoilla päässyt pois tuosta tilanteesta. En ymmärtänyt lainkaan sisartani, hänellä ei ollut lainkaan kunnioitusta ketään kohtaan. Ymmärsin kyllä, että hän voisi nähdä sisaruksiensa kunnioittamisen heikkoutena, mutta oppilaana hän ei ollut osoittanut pienintäkään kunnioitusta mestariaan, Valvehenkeä, kohtaan. Vaikka Tihkutähti olikin pelottanut minua, olin silti yrittänyt käyttäytyä kunnioittavasti ja nöyrästi hänen edessään, olihan hän minua vanhempi. Ja kyllä minä toivoisin saavani Utukyyneleeltä edes pientä kunnioitusta, olinhan minä häntä vanhempi.
*Tahdon päästä jonkun läheisen kissan seuraan*, päätin mielessäni. Varpusliito ja Luomavirta olivat partiossa ja Korentolento oli lepäämässä, joten suuntasin pentutarhalle päin, jonne olin nähnyt Kettuaskeleen menevän kun olin lähtenyt parantajan pesästä. Työnsin sammalverhot pois tieltä ja sukelsin pesään lämmin hymy kasvoillani.
"Hyvää päivää kaikille", tervehdin, kun saavuin pesään. Kettuaskel kääntyi ympäri nähdessään minut, Pujosulka ja Lehmuspentukin kohdistivat nopeasti katseensa minuun. Mieleni kirkastui heti kun näin Pujosulan, minulla oli ihania muistoja pentuajoiltani hänen kanssaan.
"Saanko liittyä seuraanne?" kiirehdin kysymään kohteliaasti, kun seisoin vielä sammalverhojen edustalla. Kun Pujosulka nyökäytti ystävällisesti päätään, tassuttelin muutamalla askeleella kolmikon luokse.
"Voi Lehmuspentu, oletpa sinä kasvanut", naukaisin päästyäni Kettuaskeleen rinnalle - tietenkin pidin hännänmitan välin kollista. Hopeanharmaa pilkukas naaras todellakin näytti paljon vanhemmalta, ei tulisi kestämään kauan kunnes hänestä tulisi oppilas.
"No, Pujosulka, kuinka paljon olet ehtinyt jo esitellä leiriä Lehmuspennulle?" kysyin lempeästi ja hymyilin taas, kun vilkaisin Lehmuspentua. Pennut olivat vain uskomattoman söpöjä!
//Kettu? Pujo? Lehmus?
Kettutassu 20.6.2018
"Aiotko kenties auttaa vanhaa sisarparkaasi vai tölläätkö vain siinä?" Mäyrätassu huohotti, "Mehän olemme tehotiimi, ja kiipeämme huipulle yhdessä - puuttuipa toiselta sitten häntä tai kaikki neljä raajaa." Kasvoilleni piirtyi jokin hymyntapainen ja kurkotin ottamaan kiinni Mäyrätassun niskanahasta. Tein tälle tilaa kiven kuhmuraiselle pinnalle ja otin itselleni tukevan asennon vahvoilla takajaloillani. Minusta oloni oli varma ja tuntui, että voisin käyttää etutassujani johonkin muuhun kuin itseni pystyssä pitämiseen, mutta kuitenkin
- suurien toiveajatusten pienestä liioittelusta - saattaisin horjahtaa alas pöheikköön.
"Olet oikeassa, voitamme kenet tahansa kaksin ja siitä mieleeni putkahtikin oiva ajatus; tämän päivän harjoituksissa näytämme taitomme ja suoritamme kaiken kirkkaasti kuin taivaan suurin tähti. Yhdessä", julistin kasvoillani itsevarma hymy. Mäyrätassu siristeli sähkönsinisiä silmiään hyväksyvästi ja naukaisi:
"Me olemme vielä kirkkaampia, valomme nousee vielä isämme yli", Mäyrätassu ilmoitti ja korjasi asentoaan mukavammaksi. Vilkaisin tämän loukkaantunutta tassua ja näin kuinka vihreät lehdet repsottivat tuesta hieman. Mäyrätassun katse oli pysähtynyt omaani kummastuneena.
"Mitä sinä tölläät?" sisareni töksäytti tavallisen voimakkaalla äänensävyllään. Nyökkäsin osoittavasti tämän tassun tukea ja pian siskoni ymmärsi tilanteen.
"Et sinä sitä kumminkaan olisi tarvinnut". Kohautin lapojani ja hymähdin rohkaisevasti.
"Olet oikeassa", Mäyrätassu naurahti, mutta nauru katkesi lyhyeen kun aloin kuulla lähestyviä askeleita. Päässäni pyöri kaikki mahdolliset lähestyjät. Partio kenties, joka oli kiertämässä reviiriä, ehkä jopa juuri se jota isämme johti. Tihkutähti voisi tarkistaa mitä pentunsa olisivat tekemässä ja ehdottaa harjoittelua tai vaikkapa pyytää meitä mukaan partioon, toisaalta aina isän lähellä ollessa sain sen pahan kylmän väristyksen kehooni, sen väärän synkkyyden tunteen. Ei isä tekisi sitä pelkästä hyväntahtoisuudestaan. Lisäksi kuulin vain kaksi paria askeleita. Nuuhkaisin ilmaa ja tunnistin saapujat sillä tuuli oli kääntynyt minun hyväkseni. Pian mäntymetsän siimeksestä asteli ensin tuttu harmaaraidallinen, suurikorvainen ja vihreä silmäinen kolli ja tämän perässä pieni luonnonvalkea naaras meripihkasilmin. *Varpusliito ja Rosmariiniputous* Kasvoilleni piirtyi hieman etäinen hymy, vaikka kuinka kehoni olisi halunnut värittää hymyä onnelliseksi. Vilkaisin vielä Mäyrätassuun ja lausuin äänettömästi sanat 'Olemmehan sujut?' Tiesin saavani vastauksen tilaisuuden tullessa.
"Tervehdys", tervehdin kohteliaasti vanhempaa kollia ja naarasta ja loikkasin kiven juurelle, "Mikäs teidät tänne liidättää?" Naukuni oli pelkkä varmistus, luultavasti meidän oli tarkoitus suunnata harjoitteluaukiolle, mutta olihan se kohteliasta varmistaa, ettei syntyisi väärinymmärryksiä. Räpäytin sähkönsinisiä silmiäni ystävällisesti.
//Mäyrä? Rosma? Varpunen?
Rosmariiniputous 22.6.2018
"Tulimme etsimään teitä ilmoittaaksemme, että lähdemme yhteisharjoituksiin, minä ja Mäyrätassu sekä Rosmariiniputous ja Kettutassu. Yhteiset harjoitukset ovat tuottaneet tulosta, joten meidän kannattaa jatkaa niiden järjestämistä", Varpusliito selitti ja heitti minuun nopean silmäyksen. Nyt kun hän tiesi tunteistani oppilastani kohti, tiesin että saisin veljeltäni tukea ja apua tilanteen kanssa. Tiesin myös, että hän tulisi seuraamaan ja arvioimaan tarkasti jokaista hetkeä jonka vietin Kettutassun kanssa. Nyökäytin ilmeettömästi päätäni ja käänsin katseeni oppilaisiin. Annoin meripihkaisen katseeni käväistä nopeasti Kettutassun sähkönsinissä silmissä, mutta pakottauduin kääntämään katseeni sitten Varpusliitoon.
"Olen samaa mieltä Varpusliidon kanssa. Olette kummatkin edistyneet erinomaisesti ja uskon, että Tihkutähti nimittää teidät kummatkin sotureiksi pian", naukaisin ja nostin ylpeän hymyn kasvoilleni. Kyllä minä tiesin, että olin kouluttanut Kettutassua hyvin rankalla tahdilla ja Varpusliidon arvokas aika oli mennyt välillä Vadelmaviiksen tapailuun, mutta halusin silti uskoa että sisarukset pääsisivät sotureiksi samaan aikaan.
"Lähdetään siis harjoitteluaukiolle", naukaisin ja lähdin Varpusliidon kanssa harjoitteluaukiota kohti, jättäen tällä kertaa oppilaani Mäyrätassun kanssa. Vaikka olisinkin halunnut kulkea Kettutassun kanssa ja jutella hänen hiottavista taistelutekniikoistaan, jouduin jättämään sen toiselle kerralle.
"Jäädään tähän. Rosmariiniputous, haluatko kertoa mitä on luvassa seuraavaksi?" Varpusliito kysyi kohteliaasti kun olimme saapuneet harjoitusaukiolle. Emme olleet tällä kertaa lähteneet Myrskyklaanin rajalla sijaitsevalle rajalle, vaan olimme suunnanneet Kuolonklaanin rajan edustalla olevalle aukiolle. Tämä aukio oli minulle hieman uudempi, sillä oppilaana Tihkutähti ei ollut koskaan vienyt minua tänne ja olinkin saanut tietää tästä vasta loppuarvioinnissani, kun olin sattumalta törmännyt aukiolle.
"Toki, Varpusliito. Aloitamme pienellä kilpailulla, joka tulee kehittämään tasapainoanne ja keskittymistänne, eli takatassuilla seisominen. Teidän täytyy siis pysyä mahdollisimman kauan takajaloillanne. Saatte aloittaa", ilmoitin tyynesti ja astuin veljeni kanssa sivummalle, jotta oppilaskaksikko saisi nousta käpälilleen samaan aikaan ja aloittaa kilpailun.
//Kettu? Mäyrä? Varpunen?
Kettutassu 25.6.2018
"Toki, Varpusliito. Aloitamme pienellä kilpailulla, joka tulee kehittämään tasapainoanne ja keskittymistänne, eli takatassuilla seisominen. Teidän täytyy siis pysyä mahdollisimman kauan takajaloillanne. Saatte aloittaa", Rosmariniiputous ohjesti tietäväisesti ja peruutti pari askelta aivan Varpusliidon viereen, jotta meillä olisi tilaa harjoitukseen. Tiesin omaavani voimakkaat takajalat, taistelutahtoa ja hyvän kärsivällisyyden. Uskoin niiden piirteiden olevan valtteja tässä kisassa, mutta minulla ei ollut hajuakaan mitkä Mäyrätassun valttikortiti olivat. En ollut harjoitellut tämän kanssa useasti niin en tiennyt tämän vahvuuksia. Vilkaisin sisaratai haastavasti silmiäni siristellen ja aloin hakea asentoa. Pian olinkin jo takatassujeni varassa, etutassujani ilmassa roikottaen, mutta niin oli Mäyrätassukin.
"Valmiina. Paikoillanne. Hep!"Varpusliito avasi kilpailun ja pinnistin tasaainoni äärimmilleen. Vilkaisin sivusilmällä Mäyrätassua, joka vilkaisi minua. Sanoin äänettömästi ilmaan 'Minä voitan sinut' ja olin varma, että Mäyrätassu sai sen luettua huuliltani. Mäyrätassu sanoi 'Sehän nähdään' silmiään pyöritellen. Varpusliito ja Rosmariiniputous tarkkailivat arjoitusta tarkasti. Vilkaisin ensin vaaleanharmaata kollia jonka katse kävi vuorotelllen kummassakin meissä, sen jälkeen katseeni kiinnittyi luonnonvalkeaan naaraaseen. Huokaisin huomaamattomasti ja keskityin syvästi harjoitukseen. Lihkasiani alkoi jo pakottaa, sillä kilpailu oli kestänyt jo kauan aikaa, huomasin myös väsyneisyyttä Mäyrätassussa. Hetki kului ja pian kumpikin lysähdimme samanaikaisesti maahan. Naurahdin kuivasti.
"Loistava suoritus kummallakin!" Varpusliito kehui ylpeästi. Hymy vääntyi väsyneille kasvoilleni. Nyökkäsin ja nousin takajalat täristen istumaan.
"Mitä seuraavaksi?" kysyin ja autoin Mäyrätassun ylös. Pelkäsin tämän satuttavan loukkaantuneen tassunsa vielä pahemmin.
//Mäyrä? Varpunen? Rosma?
Mäyrätassu 26.6.2018
Nousin varovasti takaraajoilleni. Vedin etutassuni lähelle rintaani ja vedin syvään henkeä. Vilkaisin vaivihkaa vierelläni takajalkojensa varassa tasapainottelevaa Kettutassua. En saisi hävitä tätä kilpailua.
"Valmiina. Paikoillanne. Hep!" Varpusliito julisti kilvan alkaneeksi. Sillä hetkellä Kettutassu heitti minulle haastavan katseen, ja olin aika varma, että olin onnistunut lukemaan hänen huuliltaan omahyväiset sanat: "Minä voitan sinut!" Pyörittelin vain silmiäni ja lausuin äänettömästi takaisin: "Sehän nähdään."
Tunsin Varpusliidon ja Rosmariiniputouksen katseet painostavina nahassani - etenkin Rosmariiniputouksen, sillä minulla oli kaunoja häntä kohtaan ja uskoin naaraan odottavan riemulla sitä hetkeä, kun minä epäonnistuin ja kaatuisin maahan rähmälleni ja veljeni voittaisi.
Takaraajani olivat jo aivan turrat. Purin hammasta ja yritin parhaani viimeiseen asti, kunnes minun oli aivan pakko antaa periksi ja laskeutua takaisin neljälle jalalle. Kettutassunkin voimat olivat loppuneet juuri samaisella hetkellä ja molemmat kaatuivat maahan täsmälleen yhtä aikaa. Tunsin pienen vihlaisun nilkassani täräyttäessäni sen maahan, mutten antanut kivun näkyä ulos päin, jotten olisi vaikuttanut heikolta.
"Loistava suoritus kummallakin!" mestarini kehui ylpeän kuuloisena.
Kettutassu nousi vierelläni istumaan täriseville jaloilleen. Kollin kasvot olivat vääntyneet jonkinlaiseen hymyn tapaiseen irvistykseen - tai siltä se ainakin minusta näytti.
"Mitä seuraavaksi?" hän kysyi ja auttoi minut ylös. Purin huulta jotten olisi vain parkaissut. Kipu oli päätä huimaavaa ja tuntui siltä kuin koko maailma olisi pyörinyt ympärilläni. Pakottauduin kuitenkin pysymään tyynenä ja esittämään mahdollisimman uskottavan kuuloisena ehdotukseni:
"Mitäpä jos harjoittelisimme piiloutumista?"
//Kettu? Varpu? Rosma?
Kettutassu 28.6.2018
Käänsin katseeni Mäyrätassuun. Sisareni oli esittänyt toiveen piiloutumisharjoituksia varten, yleensä mustaturkkinen sisareni oli vauhdin kaikista ylin ystävä. Nyökkäsin päättäväisesti ja käänsin oman katseeni osoittamaan vuorolla Varpusliitoon ja vuorolla Rosmariiniputoukseen.
"Minustakin se olisi hyvä idea, jos vain sallitte ajatuksen. Mehän emme ole vielä harjoitelleet piiloutumista emmehän?" lausahdin ja vilkaisin Rosmariiniputouksen kauniita meripihkaisia silmiä. Harmaa kolli nyökkäsi ja käänsi katseensa mestariini.
"Minun puolestani sopii", Varpusliito naukui ja heilautti hännänpäätänsä. Kuulin viereisen puska lehtien kahahtavan Mäyrätassun turkkiin kovaäänisesti. Korvani painautuivat luimuun tahtomattani.
"Kyllähän se minullekin sopii", Rosmariiniputous hymähti ja otti askeleen eteenpäin, "Tehdään niin, että Mäyrätassu piiloutuu ensimmäiseksi ja Kettutassu pitää silmiään kiinni siten, ettei näe minne Mäyrätassu piiloutuu". Nyökkäsin ja painoin pääni maahan. Kuulin Mäyrätassun loittonevat askeleet ja pelkäsin kokoajan naaraan ähkäisevä kivusta, mutta tiesin kuitenkin alitajunnassani että sisukkaampaa kissaa en ollut koskaan edes nähnyt.
"No niin, saat nousta", Varpusliito sanoi yllättävän läheltä minua, nostin pääni pikaisesti ylös ja katsoin kollin silmiin odottaen lisäohjeita. Tai sääntöjä. Ei, Varpusliito vain passitti minut matkaan. Rosmariiniputouskin oli mennyt tarkkailemaan miten suoriutuisin, mutta outoa kyllä se ei luonut tippaakaan paineita. Tassuttelin metsässä ja yritin haistella ilmaa, mutta Mäyrätassu oli ottanut tuulen suunnan huomioon, joten hajuaistista ei olisi hyötyä - ellei tuuli nyt yhtäkkiä vaihtaisi suuntaa. Terästin kuuloni äärimmilleen ja kuulin hentoisen kahinan, mutta pian huomasin sen vain olevan valkoturkkinen Rosmariiniputous. Jatkoin matkaani. Oli kyllä pakko sano, että sisareni oli loistava piiloutuja, olin saattanut kävellä hänen ohitseen monet kerrat. Mutta sitten näin varjoissa silmänräpäyksen kestävän välähdyksen. Naurahdin hiljaa.
"Tunnistan silmäsi Mäyrätassu, vaikka pimeässä", nau'uin hyväntuulisena ja tassutin sisareni luokse, jonka silmät kiilsivät ylpeinä.
Minä olin luikahtanut hetki sitten piiloon, läheisen kuusen oksistoon. Minun oli pakko myöntää se, kuinka huonosti oma turkkini maastoutui vehreään, tällainen punaruskeaturkkinen kun olin. Kuulin sen kuinka sisareni lähetettiin matkaan ja eikä kauaakaan kuin kuulin hänen naukaisevan:
"Enpä ole koskaan nähnyt kettua kiipeilemässä, ellei... se ole Kettutassu", Mäyrätassu kiusasi. Loikkasin alas hiukan pettyneenä omaan suoritukseeni, mutta tiesin että yritin parhaani - tai ainakin puoliksi uskoin sen.
"Kettutassu, omaat hyvin värillisen turkin ja käytit hienosti puita hyväksesi, mutta suosittelen kiipeämään korkeammalle ensi kerralla", Varpusliito naukaisi.
Olimme saapuneet leiriin pakotin Mäyrätassun parantajan pesälle, kuitenkin sinne astellessani näimme jotain järkyttävää. Minttusydämen Tihkutähden hahmon vierellä.
"Emo, mitä on tapahtunut?" kysyin hiljaa. punaruskeaturkkinen naaras nosti pikaisesti itkuisen katseensa meihin ja suki kasvoistaan kyyneliä.
"Koira hyökkäsi partion kimppuun, älkää huoliko hän toipuu. Olkaa varovaisia ulkona ollessanne", emo naukui. Liljahenkäys tuli Mäyrätassua vastaan ja minä sukelsin ulos pesästä. Tihkutähti paranisi, jollakin tavalla se tuntui helpottavalta, mutta toisaalta tunsin isäni läsnäolossa jotakin väärää. Luonnonvalkea mestarini tassutti minua vastaan ja yllätyksekseni naukui:
"Mene jo varhain nukkumaan, huomenna sinun täytyy olla parhaimmillasi." Nyökkäsin samalla kun hymy karehti kasvoilleni onnellisena, suru isäni puolesta oli hetkellisesti kaikonnut. *Minun arviointini!*
//Rosma? Vein nää nyt leiriin ku halusin et Ketulla ois vielä ennen soturiks tuloo arviointi :3 Toivottavasti ketään ei haittaa xd
Rosmariiniputous 28.6.2018
Kun aamulla heräsin, olin noustessani pystyyn iloisempi kuin olin ollut moneen kuuhun ja minulla oli hyvä syykin iloon. Tänään pitäisin Kettutassulle arvioinnin ja tiesin että hän pääsisi taitavasti siitä läpi. Oppilaani oli ollut mielestäni jo jonkin aikaa valmis arviointiin, mutta nyt olin päässyt siihen tulokseen, että oli todella hänen aikansa päästä soturiksi. Olin hieman haikea siitä, että ensimmäinen oppilaani pääsisi soturiksi, mutta olin myös haikea toisesta syystä. Nyt minulla ei tulisi olemaan todella hyvää syytä viettää paljon aikaa punertavanrsuskean kollin kanssa, koska hän ei olisi enää oppilaani.
*Mutta sinähän voit silti viettää aikaa hänen seurassaan*, muistutin onnellisesti itseäni ja suin huolellisesti luonnonvalkoisen turkkini kauniiseen kuntoon, koska tahtoisin näyttää mahdollisimman edustavalta Kettutassun nimitysmenoissa. Ikävä kyllä Varpusliito oli ilmoittanut, ettei arvioisi Mäyrätassua samaan aikaan tuon veljen kanssa. Tiesin, että naaras tulisi olemaan katkera, mutta olin silti varma että hän olisi äärettömän ylpeä Kettutassusta. Ravistelin vielä unien jäljiltä kankeaa vartaloani ja pujottelin sitten muutamien nukkuvien soturien välistä aukiolle. Suureksi yllätyksekseni pesän ulkopuolella odotti Kettutassu. Kolli oli sukinut punertavanruskean turkkinsa täydellisen siistiksi ja tuon sähkönsiniset silmät säkenöivät jännityksestä, kun sukelsin soturien pesästä.
"Tuo yö olikin viimeinen yöni oppilaiden pesässä", Kettutassu ilmoitti ylimielisesti ja kohotti kuonoaan dramaattisesti. Naurahdin pienen pennun lailla ja heitin oppilaalleni varoittavan virnistyksen, jossa oli kuitenkin selvästi leikkimielisyyttäkin.
"Äläpä innostu vielä, arvon oppilaani. Voit ihan hyvin epäonnistua arvioinnissasi ja joutua pysymään oppilaana vielä vähän aikaa", yritin uhkailla oppilastani, mutta Kettutassu tiesi jo että hän pääsisi miltein pakosti soturiksi.
"Sinun kannattaa varata minulle sammalpeti soturien pesästä", Kettutassu huomautti ja siirtyi sitten totiseksi, "mitä arviointiin kuuluu?"
"Matkalla kyselen sinulta muutamia kysymyksiä ja perinteisesti arviointi toteutuu metsästyksellä. Lähdet reviirillä etsimään riistaa ja seuraan sinun jokaista liikettäsi ja tietenkin arvioin suorituksesi. Oletko valmis?" kysyin ja heitin odottavan ilmeen Kettutassuun. Hän ei jäänyt epäröimään hetkeksikään, vaan kohotti ylpeänä sähkönsinisen katseensa minuun ja ilmoitti:
"Olen."
"Hyvä. Lähdetään", ilmoitin ja lähdimme yhdessä suunnistamaan ulos leiristä. Ylpeys suorastaan säteili katseestani, mutta silmistäni pystyi varmasti näkemään sen, kuinka vahvasti olin ihastunut oppilaaseeni.
"Kerropas minulle, millä tavalla ukkospolku ohitetaan", kysyin heti kun olimme sukeltaneet ulos leiriin johtavasta piikkihernetunnelista. Tiesin kysymyksen olevan aika helppo, mutten halunnut syöttää oppilaalleni heti aivan mahdottomia kysymyksiä.
"Ensin mennään ukkospolun reunalle ja katsotaan kumpaankin suuntaan, jotta voidaan varmistaa ettei hirviöitä ole lähettyvillä. Sitten ukkospolku ohitetaan nopeasti eikä jäädä ukkospolun toiselle reunalle odottelemaan, vaan mennään heti mahdollisimman kauas ukkospolusta", Kettutassu vastasi taitavasti ja vilkaisi minuun nopeasti. Nyökäytin nopeasti päätäni.
"Miten taistelisit tuuliklaanilaista vastaan? Mitkä ovat tuuliklaanilaisten vahvuuksia ja heikkouksia?"
"Tuuliklaanilaiset ovat todella nopeita, mutta heidän heikkoutensa on voiman puute, joten käyttäisin runsaasti voimaa iskuissani ja yrittäisin tehdä nopeita ja vahvia iskuja, koska en saisi heitä voitettua nopeudella", Kettutassu vastasi hetken mietinnän jälkeen.
"Hyvää työtä, Kettutassu. Kyselen lisää kysymyksiä myöhemmin, saavumme nimittäin sille paikalle mistä aloitamme arvioinnin", naukaisin ja hidastin rivakan kävelyni rentoon tassutteluun ja sitten pysähdyin kokonaan. Kettutassu pysähtyi parin hännänmitan päähän ja käänsi odottavana katseensa minuun.
"Käydään nopeasti sääntöjä läpi", selitin lyhyesti, "jos tapaat klaanitovereita reviirillä, et saa pyytää heiltä apua tai minkäänlaisia vinkkejä. Et saa poistua Varjoklaanin reviiriltä. Arviointi alkakoon!" lausahdin ja sukelsin aluskasvillisuuden joukkoon, valmiina seuraamaan oppilaani jokaista liikettä.
//Kettu?
Kettutassu 28.6.2018
Alkajaisiksi vetäisin syvään henkeä ja rentouduin. Terästin korvani äärimmilleen ja raotin suutani maistaakseni ilmaa, lähettyvillä ei ollut juurikaan riistaa ja minä olin täydellisyyden tavoittelija, joten päätin lähteä syvemmälle. Sukelsin matalien puolukanvarpujen sekaan ja lähdin ravaamaan matalana kohti reviirimme pientä puroa. Siellä missä olisi vettä, olisi myös sen juojia, joka merkitsi minulle riistaa. Puikkelehdin mäntyjen lomitse nopeasti ja ohitettuani suurimmat esteet pysähdyin pienelle aukiolle maistelemaan ilmaa. Ilmassa leijui tuore hiiren tuoksu. Lähdin jäljittämään hiirtä vesi kielellä ja näin melkein mielessäni hiiren ruskeanharmaanturkin ja pyöreät korvat. Pian näinkin pienen jyrsijän nakertamassa pähkinää. Tiesin Rosmariiniputouksen olevan jossakin täällä lähettyvillä ja voin miltei vannoa tuntevani naaraan - lämpimän ja oikeudenmukaisen - katseen turkissani. Yritin olla häiriintymättä tarkkailun tunteesta, mutta oli jo liian myöhäistä. Hiiri jonka jäljille olin päässyt, oli poissa. Jäljellä oli enää tuoksu, joka leijaili huumaavana ilmassa. Tuhahdin paheksuvasti itseäni kohtaan.
"Mitä sinä oikein teet?" kysyin itseltäni pettyneenä ja lähdin jäljittämään jotain vahvempaa tuoksua. Hetken kuljettuani haistoin jotakin mitä en koskaan aikaisemmin ollut haistanut, mutta voin vannoa sen olevan lintu. Painauduin maata vasten ja kuljin aivan hajujäljen perässä. Saavuin puron lähettyville ja pian näin sen, lintu suki sulkiaan - tai mitä ikinä tekikään - kaula miltei luonnottomassa asennossa. Linnun ulkonäkö sai minut hiukan hämilleni, en ollut koskaan nähnyt moista. Sinivihreä pää, jonka valkea kaulan ympäriltä kulkeva raita erotti ruskeanharmaasta ruumiista, keltainen suuri nokka joka oli alkanut nokkia kevyesti maasta jotakin. Olin varma sen olevan jonkinlainen sorsa ruumiinrakenteesta päätellen. Jännitin lihakseni ja hivuttauduin hiukan lähemmäs oikeaa hetkeä odottaen. Ponnistin voimakkaaseen loikkaan ja tähtäsin ulos työntyneillä kynsilläni lintuun. Pian tunsin tassujeni alla sen sileän sulkapeitteen. Yllätyin linnun voimista sen rimpuillessa, mutta nopeasti ja siististi listin sen ja nostin sen hampaisiini. Olin pakahtua ylpeydestä. Pian kuulin läheisestä pusikosta rapinaa ja näin tutun luonnonvalkean naaraan astelevan luokseni. Silmäni säihkyivät huolestuneina, entä jos en pääsisikään läpi?
"Katso Rosmariiniputous! Katso mitä minä sain", riemuitsin ja loikin naarasta vastaan. Toivoin samaan aikaan läpäiseväni ja reputtavani. Reputtaa siksi, koska tiesin kuinka helposti Mäyrätassu saattaisi katkeroitua.
//Rosma?
Rosmariiniputous 28.6.2018
"On kyllä pakko sanoa, että loit minuun vaikutuksen!" totesin yllättyneenä nähtyäni oppilaani saaliin. Kettutassun hampaiden välissä roikkui pulska ja mehevältä näyttävä lintu, jonka tunnistin lyhyessä hetkessä sinisorsaksi. En ollut itse koskaan napannut sellaista, koska kyseiset linnut olivat hyvin harvinaisia Varjoklaanin reviirillä. Ravistelin nopeasti päästäni turhat ajatukset ja nostin vakavan ilmeen meripihkaisiin silmiini.
"Ensimmäinen saaliisi pääsi karkuun, näytit aivan siltä kuin olisit keskittynyt johonkin aivan muuhun. Mutta sait minut todellakin vaikuttuneeksi tällä saaliilla ja tekniikkasi sai minut tyytyväiseksi. Pääsit arvioinnista läpi, pyydän Tihkutähteä järjestämään nimitysmenot heti kun saavumme leiriin", ilmoitin ylpeänä ja seurasin sivusta, kuinka Kettutassu ponkaisi tyytyväisenä ilmaan ja alkoi loikkia ympäriinsä ilosta säkenöiden. Nyt muistin itsekin sen päivän kun Tihkutähti oli kertonut että pääsisin soturiksi. Olin ollut niin innoissani siitä, että pääsisin kunnolla osaksi klaania ja saisin itse päättää teoistani. Nyt tavoitteenani olisi varapäällikön asema kunhan Tihkutähti liittyisi Pimeyden metsän rivistöön.
"Tulehan, palataan leiriin", naukaisin punertavanruskealle oppilaalle ja johdatin hänet kapealle polulle, joka vei aina leiriin asti.
"Saapukoon jokainen klaanikiven luokse klaanikokoukseen!"
Yllätyin aluksi suuresti, kun Tihkutähden sijasta klaanikiven päällä seisoi Minttusydän. Punertavanruskea naaras jäi odottamaan kärsivällisesti, kun varjoklaanilaiset hiipivät ulos pesistään ja alkoivat kerääntyä klaanikiven ympärille. Kissajoukosta tuli esille muutamia yllätyneitä huutoja ja hämmentyneitä muminoita. Minttusydän kohotti häntäänsä hiljaisuuden merkiksi. Sitten tajusinkin syyn tähän kaikkeen; Tihkutähti oli menettänyt yhden hengen koiran hampaissa ja päällikkö oli nyt toipumassa. En ollut täysin varma kuinka monta henkeä hänellä oli jäljellä, mutta tiesin ettei Tihkutähti ollut menettänyt kovin monta henkeä. Sain vain toivoa, että Minttusydän nousisi päälliköksi mahdollisimman pian.
"Tulehan", naukaisin Kettutassulle ja tassuttelin ylpeänä oppilaani rinnalla eturivistöön. Minttusydän laski tummansinisen katseensa suoraan meihin.
"Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin. Kettutassu, astu eteen."
Kettutassu nosti ylväästi katseensa, kun tuon emo kutsui häntä. Punertavanruskea kolli marssi muutamalla askeleella kissajoukon eteen ja kohdisti sähkönsinisen tuijotuksensa Minttusydämeen. En sillä hetkellä olisi voinut ylpeämpi oppilaastani.
"Minä, Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kettutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania jopa henkesi edestä?" Minttusydän kysyi ja kohdisti katseensa poikaansa. Kettutassu ei vaikuttanut yhtään epävarmalta, kun hän ilmoitti itsevarmasti:
"Lupaan."
"Siinä tapauksessa annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnetaan Kettuaskeleena", Minttusydän ilmoitti juhlallisesti ja loikkasi alas klaanikiveltä, marssien vastanimitetyn poikansa eteen ja kumartuen koskettamaan Kettuaskeleen päälakea. Kettuaskel sen sijaan nuolaisi emonsa lapaa, jonka tehtyään hän nousi ja peruutti kirkas hymy kasvoillaan soturien joukkoon.
"Kettuaskel! Kettuaskel!" kissajoukko alkoi hurrata uutta soturia, minä tietenkin yhtenä äänekkäimpänä. Kun Kettuaskel oli ottanut vastaan klaanitoveriensa onnittelut, kutsuin hänet nopealla hännänheilautuksella luokseni.
"Onnitteluni. Pääsit todellakin nukkumaan tämän yön soturien pesässä", virnistin entiselle oppilaalleni ja vaistojeni käskystä puskin kollin lapaa hellästi. Vaikka kosketus oli lyhyt eikä se varmastikaan vaikuttanut miltään muulta kuin ystävän antamalta puskulta, se sai kylmät väreet nousemaan koko kehooni ja jäin tuijottamaan oppilastani. Jonakin päivänä en pystyisi enää pitämään tunteitani sisälläni ja joutuisin kertomaan Kettuaskeleelle tunteistani.
"Minulla olisi vielä eräs juttu, josta tahtoisin puhua", Minttusydän ilmoitti äkkinäisesti ja sai sanoillaan monelta kissalta hämmentyneet katseet. Kukaan ei kuitenkaan kadonnut aukiolta, vaan varjoklaanilaiset kerääntyivät uudelleen klaanikiven ympärille. Heitin Kettuaskeleelle epäröivän silmäyksen ja asetuin sitten eturivistöön kollin kanssa, kohdistaen odottavana meripihkaisen tuijotukseni Minttusydämeen.
//Kettu? Minttu?
Kettuaskel 29.6.2018
"Saapukoon jokainen klaanikiven luokse klaaninkokoukseen!" Minttusydän kuulutti itsevarmasti leiriä tarkkaillen. Hän varmasti huomasi nuo epäilevät katseet, mutta sivuutti ne hyvin. Aukiolle alkoi kerääntyä kissoja. Rosmariiniputous ohjasi minua samalla eturiviin, jotta minun olisi helpompi astua eteen.
"Kutsuin teidät koolle siksi, että klaanissamme on yksi oppilas joka olisi valmis soturiksi. Kettutassu tulehan tänne", punaruskeaturkkinen klaanin varapäällikkö kutsui. Astelin lähemmäs klaanikiveä. Klaanin joukosta kuului tyytymättömiä murahduksia ja kysymyksiä Tihkutähdestä.
"Minä sijaistan Tihkutähteä tämän klaaninkokouksen ajan, sillä hän on vielä toipumassa parantajan pesällä", varapäällikkö naukui tuimasti, kuin osoittaakseen sen, että hän oli silti edelleenkin klaanissa se, joka sai antaa käskyjä kaikille - paitsi Tihkutähdelle. Klaanin joukosta kuului tuhahduksia, mutta myös tyytyväistä mutinaa. Nostin katseeni ylös, siten että näin Minttusydämen rakastavaiset silmät, niissä hohti jonkinlainen inho tätä seremoniaa kohtaan. Eikö hän pitänyt minusta? Sillä olihan seremoniat aina pidetty näin. Lyhyesti ja ytimekkäästi.
"Olet osoittanut rohkeutesi ja taitosi arvioinnissa ja nyt tästä hetkestä lähtien sinut tunnettakoot Kettuaskelena", Minttusydän lausui sanansa juhlallisesti ja nyökkäsin ylväästi klaanikiven päältä. Hymy karehti kasvoilleni ja tuntui kuin olisin loistanut aurinkoakin kirkkaammin. Peruutin muiden soturien joukkoon.
"Kettuaskel! Kettuaskel!" kuulin kissajoukon - tai ainakin suurimman osan kissoista - hurraava nimeäni. Ylpeys melkein kaatoi minut kumoon. Pian Kyyhkylento kirmasi Okaliekki perässään luokseni ja nuolaisi lapaani.
"Onnea Kettuaskel!" Okaliekki ulvaisi ja räpäytti silmiään minulle onnellisesti.
"Kiitos, kummallekin", kiitin vino hymy kasvoillani. Nyt otin suunnan Rosmariiniputouksen luokse. Naaras ei olisi enää mestarini, joten minulla ei olisi tekosyytä oleskella hänen kanssaan. Olin antanut itselleni vähän lisää narua entisen mestarini suhteen. Voisin pitää Rosmariiniputouksen erossa kaikesta vaarallisesta, suojelisin häntä. Silti ajatus tuntui hieman pelottavalta, vaikka syvimmät tunteeni omasinkin Rosmariiniputousta kohtaan. Naaraan meripihkainen katse välkehti kauniisti ja pian tämä aloitti kauniin helisevällä äänellään - josta olin aina valtavasti pitänyt - onnittelunsa:
"Onnitteluni. Pääsit todellakin nukkumaan tämän yön soturien pesässä." Naurahdin keveästi ja pudistin päätäni. Rosmariiniputous puski lapaani ja sydämeni miltei huusi täyttä kurkkua onnellisuudesta.
"Tahtoisin toki kovasti, mutta muistathan vartion", hymyilin ja räpäytin silmiäni ystävällisesti. Ennen kuin Rosmariiniputous ehti sanoa sanaakaan niin kuulin kuinka Minttusydän vielä aloitti ilmoituksensa:
"Minulla olisi vielä eräs juttu, josta tahtoisin puhua. Nimittäin klaanimme reviirillä on nähty irtonainen koira. Valkosydän ja Naavakoi hääsivät sen ulos reviiriltämme ja toivomme ettei se palaa. Klaaninkokous on päättynyt." Minttusydän loikkasi alas kiveltä ja otti suunnan takaisin parantajan pesään mistä olikin saapunut. Käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen.
"Minun pitäisi käydä isäni luona, tulethan mukaan?" kysyin varovasti ja otin jo pari askelta eteenpäin. Rosmariiniputouksen silmissä välähti jokin tunne mitä en osannut lukea.
"Joo tulen, minun muutenkin pitäisi käydä tapaamassa Liljahenkäystä pitkästä aikaa", naaras väläytti hymyn ja lähti rinnallani kohti Sienikarvan ja tämän oppilaan - ja myös Rosmariiniputouksen emon - pesää. Työnnyimme sisään kahden kiven muotoilemaan pesään.
"Tervehdys", tervehdin Tihkutähteä joka oli noussut istumaan nousemaan haavojaan. Ne näyttivät yllättävän pahoilta, mutta paranevilta kaikkien yrttiseoksiensa alta.
"Hei Kettuaskel", isä naukaisi kumealla äänellään, silmät ylpeinä loistaen.
Hetken juttutuokion jälkeen olin jo valmiina lähtemään ,mutta päätin käydä vielä ilmoittamassa Rosmariiniputoukselle joka oli pesässä puhumassa emonsa kanssa.
"Minä menen nyt", lausahdin nopeasti astellessani luonnonvalkean soturinaaraan luokse. Nuolaisin vielä nopeasti tämän päätä, vaikka tiesinkin minkälainen katastrofi siitä saattaisi seurata. Nyökkäsin vielä ja lähdin kevyttä ravia ravaten ulos. Ulos työntyessäni bongasin klaanin tuoreimman pennun Lehmuspennun, klaaninvanhin Pujosulka seurassaan. Lähdin loikkimaan heidän luokseen, mutta eteeni asteli emoni täti, Sirrisiipi.
"Onnea vielä, Kettuaskel", naaras hymyili ystävällisesti. Nyökkäsin kiitokseksi ja puskin tämän lapaa, sen jälkeen jatkoin matkaani.
"Hyvää päivää Pujosulka ja lehmuspentu", tervehdin naaraita, joiden luota olin juuri nähnyt kahden kolli oppilaan poistuvan. Pennun hopeanharmaa turkki jota täplittivät hiilenmustat pilkut, kiilsi auringon valossa terveenä. Käänsin sähkönsiniset silmäni naaraan vihreisiin ja toivoin, ettei huomattavat silmäni pelottaisi pentua.
"Saanhan liittyä seuraan?" kysäisin kohteliaasti. Pujosulka nyökkäsi.
//Lehmus? Pujo? Muutin muuten vähä tota Mintun osioo, ku Varjossa menot järjestettii sillei lyhyesti jos oikein muistan :D Toivottavasti on okei :3
Rosmariiniputous 29.6.2018
"Tervehdys", Kettuaskel tervehti tyynesti isäänsä, joka oli makoillut parantajan pesän edustalla. Tihkutähden korvat nousivat nopeasti ylös ja niin nousi kolli itsekin. Koirilta saadut haavat olivat selvästi paranemassa, mutta ne näyttivät paljon pahemmilta kuin olisin voinut kuvitella. Yritin väläyttää entiselle mestarilleni kohteliaan hymyn, mutta kun sain häneltä vastaukseksi kylmän mulkaisun, hymyni suli silmänräpäyksessä kasvoiltani.
"Hei Kettuaskel", Tihkutähti vastasi matalalla, mutta silti hieman ylpeällä äänensävyllä. Hän vilkaisi minuun vielä merkittävästi, selvästikin olettaen minun jättävän heidät kahdestaan. Ymmärsin vinkin nopeasti ja kumarsin kaksikolle kohteliaasti.
"Jätän teidät kahdestaan", ilmoitin tyynesti ja sukelsin sitten sammalverhojen välistä parantajan pesään.
En ollut käynyt pitkään aikaan parantajan pesässä, joten olin unohtanut koko paikan ulkonäön. Pesä sijaitsi kahden valtavan kiven välissä ja sitä ympäröivät tiheästi kasvavat saniaiset. Pesä itsessään oli suuri ja avonainen ja sen oviaukolta pystyi näkemään kaiken. Yrttivarastot olivat siistissä kunnossa eikä sammalpedeillä ollut pienintäkään sotkua - lukuunottamatta sitä petiä jolla Tihkutähteä oltiin hoidettu.
"Kas, Rosmariiniputous", kevyt ja kauniin heleä ääni sai minut kääntymään silmänräpäyksessä ympäri. Liljahenkäyksen tummanharmaa hahmo, jota en ollut nähnyt uskomattoman pitkään aikaan, astui esiin varjoista. Emoni meripihkaiset silmät säkenöivät ilosta, kun hän näki minut. Tajusin samassa, etten ollut jutellut hänelle lainkaan sen jälkeen kun olin saanut soturinimeni, koska olin heti saanut hommia uuden oppilaani kanssa.
"Liljahenkäys", kuiskasin ja juoksin emoani vastaan, sukeltaen suoraan tuon syliin. Pysyin siinä hetken aikaa, nauttien emoni turvallisesta tuoksusta ja lämpimästä turkista. Kun olimme pysyneet siinä pitkän tovin, peruutin lopulta hännänmitan päähän ja kohdistin meripihkaisen katseeni Liljahenkäykseen.
"Mitä siellä seremoniassa tapahtui? Minulta jäi nimitykset välistä", Liljahenkäys naukaisi.
"Minttusydän ensinnäkin varoitti klaania siitä koirasta ja nimitti Kettutassun Kettuaskeleeksi", röyhistin ylpeänä rintaani, kun mainitsin entisen oppilaani nimen. Olin saanut koulutettua hänestä juuri sellaisen vahvan ja uskollisen soturin jonka olin halunnutkin.
"Rosmariiniputous."
Käännyin ympäri, kun Kettuaskel sukelsi parantajan pesään. Hän nyökäytti kohteliaasti päätään Liljahenkäykselle ja pysähtyi sitten eteeni. Ilma sähköistyi jälleen kerran ja tiesin, että emoni pystyi tuntemaan sen.
"Minä menen nyt", Kettuaskel ilmoitti tyynesti ja nuolaisi suureksi yllätyksekseni päälakeani ennen kuin hän kääntyi ja lähti pesästä. Jäin hetkeksi tuijottamaan kollisoturin perään, jonka jälkeen käänsin katseeni taas emooni.
"No, miten sinulla on mennyt? En ole oikein jutellut sinulle", aloitin tönkösti, toivoen että emoni saisi jonkinlaisen keskustelun tästä aikaiseksi.
//Lilja?
Varpusliito 18.6.2018
"Mitä tassullesi tapahtui?" Liljahenkäys kysyi Mäyrätassulta oppilaan tassua tutkien.
"Kävi pieni onnettomuus", oppilaani vastasi. Minua harmitti, ettei Mäyrätassu kertonut parantajalle kaikkea suoraan. Mistä tahansa tiedosta voisi olla hyötyä tassun parantamisessa.
"Hän loukkasi sen meinatessaan jäädä hirviön alle", selitin. En halunnut pitää Liljahenkäystä tietämättömänä syystä, jonka vuoksi hänen parantajankykyjään tarvittiin. Liljahenkäys jäykistyi ja nosti katseensa silmiini. Liljahenkäyskin varmasti muisti päivän, jona rakas sisareni oli melkein jäänyt hirviön mustien tassujen alle.
"Vai niin. Odottakaa tässä, niin haen tarvittavat välineet - sekä jotakin tuohon sinun irronneeseen kynteesi." parantaja naukaisi lopulta ja käänsi katseensa takatassuuni. Hämmästyin jälleen kerran Liljahenkäyksen kykyä huomata niin paljon niin nopeasti. Hänestä olisi tullut loistava soturi. Liljahenkäys kääntyi ja lähti hakemaan tarvittavia yrttejä.
"Minusta ei ole reilua, että Rosmariiniputous omii veljeni", Mäyrätassu totesi yhtäkkiä. Yllätyin hieman, sillä juuri äsken olimme puhuneet Mäyrätassun kipeästä etutassusta.*Ei minustakaan ole reilua, että Kettutassu omii siskoni*, vastasin pääni sisällä.
"Kettutassu viettää kaiken aikansa hänen kanssaan. Etkö sinä voisi puhua siskollesi?" oppilaani jatkoi vielä. Hänen äänensä muuttui hieman epävarmaksi.
"Niin Kettutassu tosiaan tekee. Uskon, että voin mainita hänelle asiasta. En kuitenkaan lupaa, että sillä olisi mitään vaikutusta asiaan", vastasin hitaasti. Olin samaa mieltä Mäyrätassun kanssa, mutta en silti halunnut kuulostaa mustasukkaiselta. "Teen mitä voin", lisäsin vielä. Silloin Liljahenkäys saapui tarvittavien yrttien kanssa. Hän hoiti ensin takatassuni ja siirtyi sitten Mäyrätassun etutassun puoleen.
"Lähden etsimään Rosmariiniputousta", naukaisin ja poistuin pesästä. Muotoilin asiani tarkasti päässäni. *En halua kuulostaa mustasukkaiselta, joten minun täytyy tehdä selväksi, että puhun Mäyrätassun puolesta.* Istuuduin leirin sisäänkäynnin eteen odottamaan siskoani.
Kun siskoni lopulta saapui leiriin oppilaansa Kettutassun kanssa, tassutin suoraan kaksikon luo.
"Rosmariiniputous. Meidän pitäisi puhua", mau'uin naaraalle. Johdatin hänet pois Kettutassun luota. Käänsin katseeni Rosmariiniputouksesta tassuihini.
"Eräs kissa klaanissamme ei pidä sinusta ja pelkään, että jos emme tee mitään, hän alkaa vihata sinua", aloitin lausuen tarkasti joka sanan. "Mäyrätassusta tuntuu, että omit hänen veljensä", selitin tyynesti. "Oppilaani valehteli sinulle tänään aiemmin. Hänhän sanoi, että hänen vatsansa oli kipeä. Hän sanoi lähtevänsä leiriin, mutta todellisuudessa hän juoksi ukkospolulle", jatkoin ja vältin katsomasta Rosmariiniputoukseen. "Hirviö tuli, kun hän oli keskellä ukkospolkua. Jos en olisi ollut paikalla, hirviö olisi litistänyt hänet", totesin vielä. "En syytä sinua, älä huoli", naukaisin nopeasti, jotta siskoni ei luulisi minun syyttävän häntä tapahtuneesta. "Anna Mäyrätassulle aikaa korjata välinsä Kettutassun kanssa", pyysin hiljaa. "Meidänkin pitäisi korjata välejämme. Emme ole puhuneet niin pitkään aikaan", lisäsin vielä. Viimeistä lisäystä en ollut suunnitellut etukäteen, mutta se tuntui sopivan muuhun sanomaani niin hyvin, että mietin, miksen ollut keksinyt sitä aiemmin. Nostin katseeni viimein tassuistani Rosmariiniputoukseen.
//Rosma?
Rosmariiniputous 18.6.2018
Sukelsin Kettutassun edellä sisäänkäyntitunneliin ja sen kautta leiriaukiolle. Olimme harjoitelleet hetken aikaa mäyrää vastaan taistelemista ja oppilaani oli onnistunut hyvin, vaikka olihan hänen tekniikassaan vielä hieman hiomista. Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen Kettutassun edistymiseen ja ajatuskin siitä, että hän ansaitsisi soturinimensä pian, sai sydämeni ulvomaan onnesta.
Sitten huomasin, kuinka leirin reunamilla istuva Varpusliito nousi nopeasti seisomaan ja lähti hölkkäämään minua kohti. Tajusin heti, että veljelläni oli jotain tärkeää asiaa minulle ja ettei minulla ollut mahdollisuuttakaan jättää asiaa sikseen. Heilautin häntääni Kettutassulle merkiksi jättää meidät kahdestaan ja punertavanruskea kolli lähti hetkessä omille teilleen. En jäänyt sen enempää katsomaan oppilaani perään, kun Varpusliito pysähtyi eteeni ja asettui istumaan hännänmitan päähän minusta.
"Rosmariiniputous. Meidän pitää puhua", vaaleanharmaa kolli ilmoitti tiukasti ja lähti johdattamaan minua leirin reunamille. Kun olimne päässeet kauas klaanitovereistamme, asetuimme molemmat istumaan ja Varpusliito vetäisi syvään henkeä. Kolli ei kuitenkaan katsonut minua silmiin, vaan piti tiukasti katseensa käpälissään.
"Eräs kissa klaanissamme ei pidä sinusta ja pelkään, että jos emme tee mitään, hän alkaa vihata sinua. Mäyrätassusta tuntuu, että omit hänen veljensä."
Suuni loksahti täysin ammolleen, kun Varpusliito sai ensimmäisen lauseensa päätökseen. Mäyrätassun mielestä minä omin hänen veljensä? Omatunto viilsi minua silmänräpäyksen sisällä niin kivuliaasti, että jouduin vaihtamaan asentoani ja tukahduttamaan pienen kiljaisun. Nyt kun tarkemmin mietin asiaa, olin suorastaan liimautunut Kettutassuun hänen päästyään oppilaakseni enkä ollut edes tajunnut kuinka ikävältä se olisi tuntunut Mäyrätassusta.
"Oppilaani valehteli sinulle tänään aiemmin. Hänhän sanoi, että hänen vatsansa oli kipeä. Hän sanoi lähtevänsä leiriin, mutta todellisuudessa hän juoksi ukkospolulle."
Sydämeni nousi hetkessä kurkkuuni, kun mieleeni palasi jälleen kerran se hetki, kun olin itse kävellyt ukkospolkua pitkin ja hirviö oli alkanut lähestymään. Jos Pitkävarjo ei olisi ehtinyt pelastaa minua, olisin siinä silmänräpäyksessä matkannut Tähtiklaaniin.
"Hirviö tuli, kun hän oli keskellä ukkospolkua. Jos en olisi ollut paikalla, hirviö olisi litistänyt hänet. En syytä sinua, älä huoli. Anna Mäyrätassulle aikaa korjata välinsä Kettutassun kanssa", Varpusliito pyysi niin hiljaisella äänellä, että jouduin pinnistelemään kuullakseni hänen sanansa. Veljeni sanat osuivat suoraan sydämeeni ja aiheuttivat uuden viiltävän kivun. Minun täytyisi siis etäytyä oppilaastani joksikin aikaa ja se, että olin ihastunut häneen, ei auttanut asiaa lainkaan.
"Meidänkin pitäisi korjata välejämme. Emme ole puhuneet niin pitkään aikaan", Varpusliito lisäsi ja kohotti lopulta vihreän katseensa etukäpälistään.
"Olen kyllä tuosta aivan samaa mieltä ja olen tahtonut parantaa välejämne, mutta olet vaikuttanut niin etäiseltä. Oletin, että olit vain kiireinen Mäyrätassun kanssa", naukaisin ja räpäytin hitaasti meripihkaisia silmiäni.
"Mutta haluaisin kyllä tietää miksi olet ollut niin etäinen", ilmoitin äkkinäisesti ja porasin katseeni suoraan Varpusliidon silmiin. Kolli näytti yllättyvän aluksi kysymyksestäni, mutta vastasi sitten samalla mitalla takaisin:
"Ja minä haluaisin tietää miksi sinä olet ollut niin etäinen."
"Olen ollut niin etäinen, koska olen viettänyt todella paljon aikaa Kettutassun kanssa. Ja syynä siihen on se, että... e-että olen ihastunut häneen."
//Varpunen?
Varpusliito 18.6.2018
"Olen kyllä tuosta aivan samaa mieltä ja olen tahtonut parantaa välejämne, mutta olet vaikuttanut niin etäiseltä", siskoni myönsi ja räpäytti meripihkanvärisiä silmiään. "Oletin, että olit vain kiireinen Mäyrätassun kanssa", Rosmariiniputous huokaisi. Tunsin omantunnon pistoksen. Siskoni ajatteli, että olin ollut kouluttamassa uutta soturia klaanillemme, mutta todellisuudessa olin tavannut tuuliklaanilaista ja opetellut itse uusia asioita. Lisäksi olin vielä ihastunut tuuliklaanilaiseen, joka minua opetti.
"Mutta haluaisin kyllä tietää miksi olet ollut niin etäinen", sisareni tokaisi. Yllätyin kysymyksestä, sillä juurihan Rosmariiniputous oli sanonut uskovansa sen johtuvan Mäyrätassun koulutuksesta. Vatsani pyörähti ympäri ja korvani kylmenivät.
"Ja minä haluaisin tietää miksi sinä olet ollut niin etäinen", vastasin haastavasti. En uskonut ystäväni vastaavan siihen suoraan, joten yllätyin, kun hän avasikin suunsa epäröiden.
"Olen ollut niin etäinen, koska olen viettänyt todella paljon aikaa Kettutassun kanssa" sisareni aloitti. Alku kuulosti puolitotuudelta. Miksi Rosmariiniputous empisi kertoessaan, että koulutti oppilastaan suurimman osan päivästään? "Ja syynä siihen on se, että..", naaras jatkoi ja nielaisi ennen kuin jatkoi "E-että olen ihastunut häneen", paras ystäväni takelteli. Korvani kuumenivat. Vitsailiko hän? Ei. Ei edes Rosmariiniputous kertonut niin huonoja vitsejä. Järkytys levisi kasvoilleni.
"Mitä? Oletko sinä ihastunut oppilaaseesi?" kysyin kauhistuneena. Hetkeen siskoni ei vastannut mitään. Pelkäsin jo, että hän ei enää halunnut puhua kanssani, mutta sitten hän vastasi helpotuksekseni.
"O-olen, mutta mikä sinun syysi on? Minä olen kertonut omani, joten on sinun vuorosi", Rosmariiniputous naukui uhmakkuutta tavoitellen. Helpotukseni haihtui nopeasti. Turkkini tuntui yhtäkkiä aivan liian kuumalta viherlehden aikaan ja suutani kuivasi.
"Minä..", aloitin ja nielaisin. En olisi halunnut kertoa syytä sisarelleni."Minä olen myös ihastunut erääseen kissaan, mutta asia on vielä monimutkaisempi kuin tuo Kettutassuasia", jatkoin ja pakotin katseeni pysymään siskoni kasvoissa. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos ennen kuin jatkoin. "Hän ei nimittäin ole varjoklaanilainen", miu'uin. Jäin odottamaan Rosmariiniputouksen vastausta. Toivoin, ettei hän hylkäisi minua tämän takia. *Eihän hän niin tekisi. Hän on ollut minun paras ystäväni pentuajoista lähtien. Ei hän voi minua hylätä. Vai voiko?*
//Rosma?
Rosmariiniputous 19.6.2018
"S-sinä olet ihastunut vihollisklaanin jäseneen?" toistin Varpusliidon lausumat äänet, uskomatta omia korviani. Ei, ei ollut mitenkään mahdollista että se sama uskollinen soturi, jonka olin tuntenut ensimmäisistä päivistäni asti, oli mennyt ihastumaan toisen klaanin jäseneen. Olin itseasiassa hyvin avoinmielinen toisia klaania kohtaan eikä minulla ollut mitään heitä vastaan, mutta toisissa klaaneissa olevat kumppanit eivät koskaan pysyneet yhdessä kauan. Suhde vaikuttaisi kissojen uskollisuuteen ja lopulta heidän rakkautensa toista kohtaan pakottaisi jommankumman tai kummatkin rikkomaan vakavasti soturilakia. Ja jos suhde tulisi julkiseksi, siitä nousisi kohua ja epäilyä kyseisiä kissoja kohtaan.
"Varpusliito... kerro minulle jotain hänestä", naukaisin hätäisesti, kun en saanut muutakaan ulos suustani. Halusin myös tietää, oliko Varpusliito vasta hieman ihastunut kyseiseen naaraaseen vai oliko hän jo täysin rakastunut.
"No, hän on Tuuliklaanin Vadelmaviiksi, vastanimitetty soturi. Hänellä on vaalea, hieman punertavanruskea turkki ja syvänsiniset silmät. Vadelmaviiksi oli Naalitähden oppilas", veljeni selosti vieläkin hieman epäröivällä äänensävyllä. Pystyin täysin ymmärtämään, että paras ystäväni oli hyvin hermostunut siitä, mitä ajattelin tästä uutisesta. Rehellisesti sanottuna en ollut vihainen Varpusliidolle, mutten ollut todella iloinenkaan.
"Ahaa, nyt minä muistankin hänet", naukaisin. Todellisuudessa minä en kunnolla Vadelmaviikseä muistanut, mutta olin muutaman kerran nähnyt hänet kokoontumisissa muiden tuuliklaanilaisoppilaiden kanssa, mutten ollut kiinnittänyt häneen suurempaa huomiota.
"Mitä sinä ajattelet tästä asiasta?" Varpusliito kysyi lopulta sen kysymyksen, jota olin tämän lyhyen ajan odottanut. Vetäisin syvään henkeä ja käänsin tyynesti meripihkaisen katseeni veljeeni. En todellakaan halunnut hermostuttaa häntä sen enempää, mutta halusin hänen tietävän etten ollut kovin iloinen uutisesta.
"Minulla ei ole rehellisesti sanottuna mitään tätä vastaan, mutta en voi sanoa että en olisi vihollisklaanilaisten välistä suhdetta vastaan. Jos sinä todella pidät hänestä niin minä en tahdo kieltää Vadelmaviiksen rakastamista sinulta. Kunhan vain pysyt uskollisena Varjoklaanille, niin minä olen tyytyväinen", selitin mahdollisimman lyhyesti mielipiteeni ja sain vastaukseksi veljeltäni kiitollisen virnistyksen.
"Lähdetäänkö etsimään Kettutassua ja Mäyrätassua?" ehdotin lopulta. Nyt en todellakaan olisi tahtonut törmätä oppilaaseeni ja joutua kestämään Mäyrätassun vihaavaa tuijotusta, mutta en minä muutakaan keksinyt. Pettymyksekseni Varpusliito nyökäytti päätään ja nousi hitaasti jaloilleen.
"Minä näin kuinka he lähtivät hetki sitten leiristä, joten lähdetään vaikka seuraamaan heidän hajujälkiään", Varpusliito ehdotti ja lähti vastaustani odottamatta leirin uloskäyntiä kohti. Kipitin hetkessä veljeni rinnalle ja virnistin hänelle nopeasti.
"Sinun kannattaa mennä edellä, koska minun jäljitystaitoni ovat todistetusti paljon huonommat kuin sinun", huomautin leikkisästi parhaalle ystävälleni ja sukelsin sitten hänen perässään piikkihernetunneliin.
//Varpunen?
Varpusliito 20.6.2018
"Varpusliito... kerro minulle jotain hänestä", Rosmariiniputous pyysi järkyttyneen kuuloisena. Mietin, mitä minä Vadelmaviiksestä kertoisin. Kertoisinko, miten nopeasti tämä oppi vai, että hänellä oli ihanat silmät? Voisi olla valaisevaa kertoa, että naaras oli useinmiten kiltti ja hymyili paljon, mutta oli myös valmis puolustamaan reviiriään viimeiseen hengenvetoonsa asti. Pohdin vielä hetken ennen kuin päätin kertoa Vadelmaviiksen ulkonäöstä ja muusta tavallisesta. En halunnut vaikuttaa liian hullaantuneelta. Rosmariiniputous oli niin tarkka, että hän huomaisi vähemmästäkin, mitä tuuliklaanilaista kohtaan tunsin.
"No, hän on Tuuliklaanin Vadelmaviiksi, vastanimitetty soturi. Hänellä on vaalea, hieman punertavanruskea turkki ja syvänsiniset silmät. Vadelmaviiksi oli Naalitähden oppilas", kerroin epäröiden. Pelkäsin siskoni reaktiota enemmän kuin olin odottanut. Sisareni ilmeestä ei voinut päätellä mitään, mikä oli huolestuttavaa, sillä yleensä osasin lukea hänen tunteitaan.
"Ahaa, nyt minä muistankin hänet", Rosmariiniputous ilmoitti. Tuli hetken hiljaisuus, jonka aikana yritin selvittää, mitä mieltä naaras uutisesta oli. Hänen ilmeensä oli edelleen vaikeasti tulkittava. Siinä sekoittui pelkoa, epävarmuutta ja jonkinlaista hyväksyntää.
"Mitä sinä ajattelet tästä asiasta?" rikoin hiljaisuuden. Rosmariiniputous punnitsi vastaustaan, mikä oli luultavasti hyvä merkki. Ainakaan hän ei pitänyt minua täysin hiirenaivona.
"Minulla ei ole rehellisesti sanottuna mitään tätä vastaan, mutta en voi sanoa että en olisi vihollisklaanilaisten välistä suhdetta vastaan. Jos sinä todella pidät hänestä niin minä en tahdo kieltää Vadelmaviiksen rakastamista sinulta. Kunhan vain pysyt uskollisena Varjoklaanille, niin minä olen tyytyväinen", sisareni naukui. Ilo syttyi sisälläni. Totta kai olin uskollinen Varjoklaanille! Jos Rosmariiniputousta ei haitannut, kaikki oli hyvin. Hän oli ainoa varjoklaanilainen, jonka mielipiteestä välitin. Jos Rosmariiniputous olisi ilmoittanut, ettei voisi olla siskoni, jos viettäisin aikaa Vadelmaviiksen kanssa, olisin luultavasti lopettanut tapaamiseni tuuliklaanilaisen kanssa. Niin kipeää kuin se olisikin tehnyt. Virnistin siskolleni iloisesti.
"Lähdetäänkö etsimään Kettutassua ja Mäyrätassua?" Rosmariiniputous ehdotti. Nyökkäsin. Olin valmis suostumaan mihin vain, mitä siskoni ehdoittaisi. Nousin ylös ja mietin, missä kaksikko voisi juuri nyt olla.
"Minä näin kuinka he lähtivät hetki sitten leiristä, joten lähdetään vaikka seuraamaan heidän hajujälkiään", nau'uin muistaessani, missä olin sisarukset nähnyt. Lähdin uloskäynnille toivoen, että sisareni seurasi perässä.
"Sinun kannattaa mennä edellä, koska minun jäljitystaitoni ovat todistetusti paljon huonommat kuin sinun", Rosmariiniputous naurahti ja tuli perässäni ulos leiristä. Sain nopeasti vainun Mäyrätassusta. Hetki sitten olin kantanut oppilastani ja haistanut vain hänen tuoksunsa, joten tunnistin sen helposti muiden tuoksujen seasta.
"He ovat menneet tänne päin", naukaisin olkani yli Rosmariiniputoukselle ja lähdin seuraamaan hajujälkeä. Hetken seurattuani tajusin kuitenkin jotain ja käännyin ympäri.
"Viivytellään hieman. He varmaankin korjaavat välejään parhaillaan, joten voisi olla hyvä tehdä jotain muuta ennen kuin häiritsemme heitä. Onko ehdotuksia?" kysyin Rosmariiniputoukselta. Naaras näytti hieman helpottuneelta.
"Voisimme harjoitella yhdessä ja miettiä, mitä heille opetamme", sisareni ehdotti. Olin iloinen, että naaras ei enää miettinyt Vadelmaviikseä.
"Kuulostaa hyvältä. Mietitään jotain helppoa. Mäyrätassun etutassu on kipeä, joten liikkeissä ei saa tarvita molempia etutassuja", mietiskelin puoliksi itsekseni. "Mitä jos pitäisimme kilpailun, jossa selvitettisiin kumpi oppilaistamme pysyy kauemmin takatassuillaan. Siitä on hyötyä taistelussa, sillä lähes kaikissa taisteluliikkeissä tarvitaan tasapainoa ja ennen muuta keskittymistä", jatkoin tällä kertaa Rosmariiniputoukselle.
//Rosma?
Kettutassu 12.6.2018
Käperryin omalle sammalesta valmistetulle vuoteelleni - Mäyrätassun viereen. Oli hauska ajatella, että tällä kohdalla oli pitkän klaanihistorian aikana nukkunut lukuisia oppilaita, ties vaikka oma isäni olisi nukkunut tässä. Tuntui kuin omat ajatuksenikin olisivat kaikuneet pienessä luolassa jossa oppilaiden oesä sijaitsi. Luulin jokaisen oppilaan olevan jo unessa, kunnes yhtäkkiä Mäyrätassun musta pää valkoisella kuviolla - joka miltei hohti pesän pimeydessä - nousi ylös.
"Väsyttääkö sinua?" sisareni kysäisi kuiskaten ja veti päänsä lähemmäs minua. Mäyrätassun silmät välkähtivät pimeässä, nyt ymmärsin mitä tarkoitettiin sillä että isäni silmät olivat pelottavat - omasimmehan me miltei samanlaiset - mutta en minä pelännyt niitä ainakaan.
"Joo", vastasin päätäni nostamatta ja tiukemmalle kerälle käpertyen. Laskin tuuhean häntäni silmieni päälle, siksi että tein hänelle selväksi olla häiritsemättä minua. Pian tunsin kuitenkin sisareni kevyen pään kylkeni päällä, tunsin eräänlaista suojelunhalua sisartani kohtaan, mutten yhtä suurta kuin Rosmariiniputousta kohtaan. Ajan myötä minulle oli tullut selväksi, etten antaisi minkään vahingoittaa mestariani niin pieni ja hento kun hän olikin. Olin ensimmäisestä silmäyksestäni asti rakastanut häntä, mutten ollut koskaan tajunnut sitä aiemmin. Jos hän ei eläisi, en tiedä haluaisinko minäkään. Ongelmanani oli se, että olin sattumalta sotkeutunut johonkin äärimmäisen vaaralliseen Jääliljan tavattuani - enkä haluaisi Rosmariiniputouksen sekaantuvan samaan. Minun oli pidettävä tietty väli häneen, vaikka kuinka kovasti hän vetikin minua puoleensa. Sydämeni särkyi jo ajatellessa sitä, mutta niin oli parasta.
Avasin sähkönsinisinä loistavat silmäni ja annoin niiden tottua pesään paistavaan auringon valoon. Haukottelin syvään ja nousin istualteni. Tunsin eräänlaista virkeyttä, tuntui kun olisin herännyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Silmäni olivat kirkkaat ja valmiina päivän toimintaan Rosmariiniputouksen kanssa. Venyttelin hitaasti ja mukavasti karvat pörhistyen. Nuolaisin pystyyn nousseita selkäkarvojani pariin otteeseen ennen kuin otin ensimmäisen askeleen ulos pesästä. Lähdin kohti soturienpesää tuoresaaliskasan kautta. Keksin mielessäni tekosyyn riistan viemiselle. Pesään kurkistettuani näin tutun luonnonvalkoisen naaraan sukivan itseään. Tassuttelin mestarini luokse.
"Huomenta, toivottavasti olet nälkäinen. Päätin, että säästäisimme aikaa", lausahdin vinosti hymähtäen. Tiputin pikkulinnun maahan sammalien palasten joukkoon.
"Taidat odottaa tosiaan innolla metsästystä, kiitos varpusesta", Rosmariiniputous naukaisi ja antoi minulle lämpimän hymyn.
"Otamme Mäyrätassun mukaamme, Varpusliito ei ole leirissä", luonnonvalkea naaras naukaisi hitunen huolta äänessään. Nyökkäsin terävästi.
//Rosma? Mäyrä?
Rosmariiniputous 14.6.2018
"Huomenta, toivottavasti olet nälkäinen. Päätin, että säästäisimme aikaa."
Nostin hitaasti meripihkaisen katseeni puoliksi suitusta luonnonvalkoisesta turkistani, kun tuttuakin tutumpi ääni kuului edestäni. Kettutassun roteva hahmo seisoi vajaan kahden hännänmitan päässä minusta ja tuon hampaiden otteessa roikkui velttona pulska pikkulintu. Heti kun katseemme kohtasivat, kolli laski tuoresaaliin maahan ja työnsi sen eteeni. Väläytin oppilaalleni kiitollisen hymyn ja paransin sitten nopeasti istuma-asentoni.
"Taidat odottaa tosiaan innolla metsästystä, kiitos varpusesta", naukaisin punertavanruskealle kollioppilaalle, "otamme Mäyrätassun mukaamme. Varpusliito ei ole leirissä."
Kun aloin syömään kiireisesti ruokaani, ajatukseni palasivat takaisin Varpusliitoon. En ollut jutellut hänen kanssaan pitkään toviin ja hän oli vaikuttanut hyvin etäiseltä viimeisen parin kuun aikana. Halusin uskoa siihen, että hänellä oli vain kiire Mäyrätassun kanssa, mutta veljeni ei todellakaan harjoitellut oppilansa kanssa yhtään minua ja Kettutassua rankemmin, joten se ei kelvannut syyksi. Ehkäpä hän vain halusi hieman aikaa itselleen enkä todellakaan tahtonut estää sitä.
"Tiedätkö sinä muuten missä Varpusliito on?" kysyin haukkujen välillä Kettutassulta. Punertavanruskea oppilas ei kuitenkaan saanut minua lainkaan paremmalle tuulelle, kun hän vastasi:
"En tiedä, ikävä kyllä. Ehkä hän on vain metsästämässä tai partiossa."
Jäin tuijottamaan taas hetkeksi Kettutassun sähkönsinisiä silmiään ja lukittauduin siihen paikkaan muutamaksi silmänräpäykseksi. Hänen silmistään heijastui se sama pelottava välke, jota olin joutunut näkemään koko elämäni Tihkutähden takia. Tuntui aivan siltä kuin olisin tuijottanut entistä mestariani jälleen kerran. Mutta oppilaallani ja päällikölläni oli yksi ero; Kettutassun silmissä oli ystävyyttä ja oikeudenmukaisuutta eikä pienintäkään merkkiä siitä murhanhimoisuudesta, jonka pystyi Tihkutähden silmistä näkemään. Kettutassu oli muutenkin niin ystävällinen ja uskollinen kissa enkä olisi voinut olla ylpeämpi siitä, että sain kouluttaa niin upean kissan soturiksi. Silti näin oppilaani muulla tavalla kuin minun olisi pitänyt. En voinut mitään sille, että olin ihastunut komeaan ja lempeään klaanitoveriini. Aina kun näin hänet, jäin tuijottamaan Kettutassun komeita kasvonpiirteitä, punertavanruskeaa turkkia ja sähkönsinisiä silmiä. Vaikka kolli olikin Tihkutähden poika ja tulisi aina elämään isänsä tekojen varjossa, en mitenkään voinut kuvitella hänen kasvavan isänsä kaltaisekseen.
"Noniin, lähdetään. Meidän pitää vielä käydä hakemassa Myyrätassu oppilaiden pesältä", muistutin Kettutassua ja pujottelin nopeasti oppilaani edeltä ulos pesästä. Kun otimme leiriaukiolle saavuttamme suunnan oppilaiden pesälle, tajusin nopeasti kulkevani miltei kiinni Kettutassussa. Otin hätäisesti noin hännänmitan välin oppilaastani ja kiristin tahtiani päästäkseni tuon edelle. Minun tulisi todella varoa, etten tekisi tuollaista enää uudelleen.
"Myyrätassu. Myyrätassu, tule ulos!" kutsuin oppilasta päästyäni oppilaiden pesän ulkopuolelle. Kettutassu oli kiltisti asettunut istumaan muutaman hännänmitan päähän minusta ja silmäili nyt tyynesti sammalverhoja, odottaen siskonsa astuvan ulos hetkenä minä hyvänsä.
Sitten Mäyrätassu tulikin jo ulos; mustaturkkinen naaras oli sukinut turkkinsa täydelliseen kuntoon ja hänen kiiluvat sähkönsiniset silmänsä poraantuivat heti minuun odottavina.
"Lähdemmekö me nyt metsälle?" naarasoppilas kysyi hitaasti.
"Kyllä. Varpusliito ei ole leirissä, joten hän ei tule mukaamme. Tulkaahan nyt, lähdetään", naukaisin oppilaskaksikolle ja lähdin johdattamaan heitä ulos ulos leiristä. Heilautin piikkihernetunnelin aukolla hyvästit vartiossa olevalle Orkideapolulle ja sukelsin tunneliin oppilaiden kanssa.
"Suuntaamme palaneelle vuorivaahteralle", ilmoitin vielä kaksikolle, ja sitten ponkaisin juoksuun kyseistä suuntaa kohti oppilaiden kanssa.
//Kettu? Mäyrä?
Kettutassu 16.6.2018
*Palanut vuorivaahtera.* Osasin yhdistää jo paikat ja nimet, Varjoklaanin reviirillä ei ollut kovin erikoisia maamerkkejä joita pitäisi opetella ulkoa - palanutta vuorivaahteraa lukuun ottamatta. Ränsistynyt puu oli kuulemani mukaan hohkannut joskus elämää - kenties klaaninvanhimpien nuoruudessa. Pitäisi kysäistä sitä heiltä. Mieleeni putkahti ajatus siitä, että puu oli saanut kärsineen olomuotonsa salaman saattelemana. Pystyin kuvittelemaan kuinka valkoinen salama lävistäisi päällyslatvuston ja roihauttaisi puun tuleen. Roihut leviäisivät latvasta kohti maata ja söisivät samalla puun elämän. Kylmät väreet olivat tullakseen, mutta en antanut niiden levitä, ei minua kauhistuttanut tuollaiset asiat. Pidin tasaisen tahdin nelistäessäni mestarini ja sisareni välissä; Mäyrätassu oli lyhyiden raajojensa takia jäämässä jälkeen, kun taas Rosmariiniputous kiisi tuulen lailla. Minä halusin olla nopeampi, joten kiihdytin tahtini tasaiseksi rummutukseksi, melko pitkien jalkojeni ja hyvän koordinaatio kyvyn omatessa sain haluamani kiinni. Juoksin Rosmariiniputouksen luonnonvalkean hahmon rinnalla, naaras hiukan edellä. Jarrutin kynnet ruohoon upoten, edessäni kohosi se suuri puu joka oli vieraillut mielessäni jo aikaisemmin. Mäyrätassukin oli saanut askeleensa liidätettyä tänne asti, minun teki mieli kiusoitella sitä hänelle - mutta olin päättänyt pysyä kylmänä ja etäisenä harjoitusten ajan. Vain siksi, että pitäisi Rosmariiniputouksen kaukana asioista, joihin minäkään en kuulunut.
"Eli siis kuten olette varmaan jo kuulleet: Tänään harjoittelemme metsästystä", mestarini lausui sanat kauniisti omalla helisevällä äänellään. Tunnistaisin hänen äänensä vaikka pimeässä. Nyökkäsin silmät hetkellisestä auringon kirkkaudesta kaventuen.
"Aloitamme vielä tekniikan muistelulla ja sen jälkeen pääsette mukaan pieneen kisaan", Rosmariiniputous hymähti leikkisästi. Mäyrätassu kääntyi puoleeni ja tönäisi minua.
"ja minähän voitan sinut oli laji mitä tahansa", sisareni naureskeli. Kohotin kulmiani hiukan omahyväisesti jo harjoitelleena, kun taas Mäyrätassun koulutus oli kovasti vaiheessa. Hänen mestariaan Varpusliitoa ei näkynyt kovinkaan usein leirissä. Olisiko tällä kenties jokin salaisuus? Se jää nähtäväksi.
"Älä juhli ennen kuin voitto on varma, sisareni", naukaisin vakavasti, mutta pieni juhlallisuuden kaiku äänessäni. Sisareni hämmentyi hetkeksi ja käytin tilaisuuden hyväkseni ja tönäisin tätä samalla mitalla kuin hän minua - paitsi että olin suurempi, ja samalla voimakkaampi. Tumma naaras horjahti, mutta otti iskuni vastaan yllättävän hyvin. Käännyin jo asiallisesti istumaan katsoen Rosmariiniputousta odottavasti. Pian sisareni teki samoin.
//Rosma? Mäyrä?
Mäyrätassu 16.6.2018
Mulkoilin mustasukkaisena Kettutassun edellä kulkevaa Rosmariiniputousta, joka oli onnistunut saamaan veljeni pauloihinsa. Nykyään hän vietti suurimman osan vapaa-ajastaankin nuoren soturinaaraan kanssa ja tuskin enää edes huomasi minun olemassa oloani. Ennen minä ja Kettutassu olimme olleet lyömätön tiimi, tänä päivänä vain toisistaan vähä vähältä etääntyvät sisarukset.
"Eli siis kuten olette varmaan jo kuulleet: Tänään harjoittelemme metsästystä", kuului Kettutassun mestarin samettinen naukaisu, kun viimein pysähdyimme. "Aloitamme vielä tekniikan muistelulla ja sen jälkeen pääsette mukaan pieneen kisaan", naaras hymähti lopuksi.
Pieni virne nousi kasvoilleni. Kisailu sai mieleni aina paremmalle tuulelle, etenkin kun vastassa oli oma veljeni.
Tönäisin Kettutassua leikkisästi mouruten. "Ja minähän voitan sinut, oli laji mikä tahansa!"
Kollioppilas kohotti kulmiaan omahyväisen oloisena ja tuhahti: "Älä juhli ennen kuin voitto on varma, sisareni."
Hämmennyin hetkellisesti Kettutassun varman kuuloisina lausutuista sanoista, jolloin tämä pääsi iskemään ja tönäisi minua kostoksi takaisin. Horjahdin hieman, mutta onnistuin säilyttämään tasapainoni. Kun käännyin veljeni puoleen valmiina antamaan tälle kunnon korvapuustin, kolli olikin jo istahtanut sievästi takamukselleen ja tapitti Rosmariiniputousta sähkönsiniset silmät säkenöiden. Hillitsin turhautumiseni ja istuuduin myös aloilleni, mutten voinut olla heittämättä Rosmariiniputoukseen vihaista katsetta, jonka onnistuin peittämään jokseenkin liioitellun pirteällä hymyllä, kun naaras kääntyi katsomaan minua pää hieman kallellaan.
"No, oletteko valmiit?" Rosmariiniputous kysyi.
"Kyllä", Kettutassu vastasi ja vilkaisi minua ilkikurinen pilkahdus silmäkulmassaan.
"Itseasiassa en. Vatsaani sattuu", sanoin ja painoin etutassuni vatsalleni, joka toimi oikeasti moitteettomasti. "Luulen, että minun täytyy palata takaisin leiriin." Yritin vääntää kasvoilleni viattomimman ja surullisimman ilmeeni, mitä sillä hetkellä pystyin, mutta se oli kovin vaikeaa, sillä edessäni seisoi juuri kissa, joka oli varastanut veljeni minulta.
"Vai niin", Rosmariiniputous huoahti. "Palaa sitten leiriin."
"Selvä on", nau'uin hiljaa ja käänsin selkäni kaksikolle, jonka jälkeen lähdin raahustamaan leirin suuntaan yrittäen näytellä parhaani mukaan vatsakipuista.
Kun olin varma siitä, että he eivät olleet enää näköetäisyydellä kanssani, vaihdoin suuntani ukkospolulle. Kiihdytin tasaisen askellukseni ensin hieman nopeampaan hölkkään, ja ennen kuin edes sitä itse tajusinkaan, viiletin jo pitkin Varjoklaanin metsiä.
Juostuani jonkun aikaa, tunsin pehmeän ruohikon vaihtuvan kylmäksi, kiviseksi pinnaksi tassujeni alla. Pystyin tuntemaan lähestyvän hirviön aiheuttaman tärinän ukkospolulla, kun se lähestyi minua hurjaa vauhtia. Pörhistin karvani äärimmilleen ja nostin häntäni korkealle ilmaan merkiksi hirviölle pysähtyä.
"Minä olen itse Varjoklaanin päällikön, Tihkutähden, tytär ja käsken sinun pysähtyä!" karjuin niin kovaa kuin suinkin vain pystyin saadakseni ääneni kuuluviin. Jäin odottelemaan yhä vain lähemmäksi käyvän hirviön reaktiota, mutta se ei edes hiljentänyt vauhtiaan saati sitten osoittanut kunnioituksen elettäkään. Silloin mieleeni hiipi pelko, jonka tunsin vasta nyt ensimmäistä kertaa eläessäni niin vahvana. En ollut koskaan pelännyt isän kipinöivä silmiä, tai emoa tämän suutahtaessa minulle ja veljelleni. Mutta nyt minä pelkäsin, ja se vei minulta jalat alta. Lyyhistyin ukkospolulle tuijottaen kauhistuneena melkein kohdallani olevaa hirviötä.
//Varpunen? Kettu? Rosma? Taidot on hieman ruosteessa, mutta tämä tarinan pätkä kelpaa tähän hätään.
Rosmariiniputous 17.6.2018
Jäin katselemaan epäilevänä, kuinka Mäyrätassu kompuroi vaivalloisesti seisomaan ja lähti raahautumaan leiriä kohti, vähän väliä vatsaansa kipristellen. En ollut täysin varma, uskoinko oppilaan syytä harjoituksista lähtemiseen, mutta kuka minä olin häntä tuomitsemaan? Hänellä oli vatsakipuja eikä hän niiden takia pystynyt taistelemaan veljeään vastaan. En uskoisi, että Mäyrätassu tahtoisi turhan takia jättää harjoituksia väliin ja jäädä jälkeen soturikoulutuksestaan, kun Kettutassukin oli niin pitkällä jo. Kettutassusta tulisi varmasti pian jo soturi enkä tahtoisi seurata sivusta, kuinka hänen siskonsa katsoisi onnettomana soturinimensä saanutta veljeään.
"No, voimmehan me kahdestaankin harjoitella", tokaisin ikuisuuden kestäneen hiljaisuuden jälkeen ja käännyin hitaasti oppilaani puoleen, odottaen hänen nyökäyttävän päätään pirteänä. Mutta punertavanruskea oppilas pysyi vaisuna ja kohautti vain olkapäitään, aivan kuin harjoitteleminen ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan. Mikä häntäkin nyt nirsoi?
"Koska olet jo soturikoulutuksesi loppuvaiheessa, voisimme harjoitella vaikeampia liikkeitä. Aloitetaan harjoitustaistelulla. Kun jompikumpi meistä voittaa, voin antaa sinulle kritiikkiä liikkeistäsi ja tekniikoistasi", selitin ja pörhistin hieman luonnonvalkoista turkkiani, kun viileä tuulenvire kutitti karvojani. Kettutassu nyökäytti päätään ja otti itsekin parin hännänmitan verran askelia kauemmas minusta.
Sitten minä lähdin rivakkaan juoksuun oppilastani kohti. Kettutassu ei antanut mahdollisen pelon näkyä silmistään, vaan hän piti vihaisen tuijotuksen sähkönsinisissä silmissään ja pysyi tukevassa haara-asennossa, kun lähestyin nopealla tahdilla. Kun pääsin muutaman hännänmitan päähän, ponnistin vasemmalle ja sukelsin heti maahan laskeuduttuani Kettutassua kohti. Punertavanruskea kolli oli loikannut ilmaan, mutta yritykseni tajuttuaan hän koukisti jalkansa ja laskeutui raskaasti maahan. Olin kuitenkin nopeudeltani ehtinyt jo sukeltaa tarpeeksi kauas vastustajastani ja käännyin nyt iskemään käpäläni suoraan Kettutassun päähän - kynnet kuitenkin tiukasti piilossa pysyen. Oppilas rääkäisi ja kääntyi raivoissaan vastaamaan iskuuni läimäisemällä minua rintaan. Päästin raskaan ähkäisyn ja peräännyin hieman keräämään happea keuhkoihini.
"Ehditkö jo väsyä?" Kettutassu kysyi haastavasti ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Käännyin kohtaamaan rohkeana oppilaani katseen ja säikähdin heti näkemääni. Oppilaani sähkönsiniset silmät suorastaan säkenöivät raivosta ja toivat vahvemmin mieleeni Tihkutähden kuin koskaan ennen. Ravistelin nopeasti huimaavaa päätäni ja otin itsekin askeleen eteenpäin.
"Ikävä kyllä en", murahdin ja sukelsin uuden hyökkäyksen aikeessa eteenpäin. Kettutassu ehti kuitenkin ensin; hän sukelsi suoraan minua kohti ja kaatoi minut voimallaan alleen, kahliten minut nopeasti jalkojensa väliin. Jäin siinä maatessani tuijottamaan oppilaani sähkönsinisiä silmiäni, jotka olivat myös porautuneet minuun. Tunteeni alkoivat ulvoa mielessäni siitä kivusta, jonka sain joutuessani kasvoittain tuon kissan kanssa. Kuinka kauan kestäisi, kun en enää pystyisi pitämään tunteitani piilossa ja joutuisin kertomaan omalle oppilaalleni tunteistani?
"Päästä minut", käskin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kettutassu nyökäytti hitaasti päätään ja peruutti sitten kauemmas. Tuo hetki, jonka aikana olimme vain tuijottaneet toisiamme kasvot noin kahden hiirenmitan päässä toisistamme, oli ollut niin maaginen ja tahdoin kokea sen uudelleen. Ravistelin nopeasti ajatuksen päästäni ja palasin oikeaan maailmaan.
"Tuo taistelu oli todella hyvä. Oli todella hyvä liike tuo viimeinen, koska osasit olla nopea ja yllättää vastustajasi. Sinun pitää olla kuitenkin nopeampi, jos vastustajasi hämää sinua. Voimaa sinulla on tarpeeksi, joten nyt sinun täytyy vain treenata nopeuttasi ja kerätä sitä lisää", pidin lyhyen tauon, "jos haluaisit, voisin opettaa sinulle miten mäyrää vastaan taistellaan. Se kuuluu viimeisten opeteltavien taisteluliikkeiden joukkoon."
//Kettu?
Rosmariiniputous 31.5.2018
Loin Kettutassulle lämpimän ja erittäin tyytyväisen hymyn, koska sillä hetkellä en olisi voinut toivoa parempaa oppilasta. Hän oli aivan samanlainen kuin minäkin ollut oppilaana, innokas oppimaan uusia asioita ja jännittynyt soturi-iän lähestymisestä. Vaikka oppilasaikani muistot eivät todellakaan olleet elämäni parhaita, olin nauttinut siitä ajasta kun minulla ei vielä ollut ollut mitään velvollisuuksia ja minun ei tarvinnut tietää vastausta jokaiseen kysymykseen. Joskus halusin vain palata pentuaikoihini, kun minulla ei ollut vielä mitään pelkoja ja kun isäni oli vielä asustanut Varjoklaanissa ja vanhempieni välit olivat olleet vielä hyvät.
"Noniin, aloitetaan helpoimmista taisteluliikkeistä. Pystyn arvioimaan lihaksikkasta ruumiinrakenteestasi ja suuresta koostasi, että olet enemmän puolustajatyyppiä kuin hyökkääjätyyppiä ja tulet hyödyntämään taisteluissa raa'an voimasi määrää", selitin tyynesti. Jäin hetkeksi mittailemaan oppilastani ja kun olin tuijotellut punertavanruskeaa kollia jo hyvän tovin, muutaman monen hännänmitan päähän. Kettutassu kohotti hieman kulmiaan, selvästi odottaen saavansa minulta ohjeita.
"Ensimmäisenä helpoin juttu, eli vastustajan ohittaminen. Minä yritän aluksi ohittaa sinua ja pane merkille, mitä teen päästäkseni ohitsesi, ja yritä sitten käyttää liikkeitäni rakentaaksesi oman ohitustekniikkasi", lausahdin ja sukelsin hetkeäkään epäröimättä juoksuun Kettutassua kohti. Vaikka olin Kettutassua kaksi kertaa vanhempi, hän oli miltei kokoiseni, koska olin niin pienikokoinen soturi-ikäiseksi kissaksi. Kohdistin katseeni oppilaani oikealle puolelle, mutta kun saavuin muutaman hännänmitan päähän, ponnistin liukuun toista puolta kohti. Kettutassu tajusi aikeeni nopeasti ja sukelsi minua kohti, mutta liian myöhään. Kollin käpälät osuivat hännänpäähäni, mutta pääsin silti vahingoittumatta oppilaani ohitse. Jäin seuraamaan, kuinka Kettutassu kompuroi nopeasti jaloilleen ja kääntyi minua kohti päättäväinen ilme kasvoillaan leväten.
"Osasit arvioida aikeeni, mutta lähtösi oli hieman liian myöhäinen. Yritä uudelleen."
Kun tällä kertaa toistin saman liikkeen, Kettutassu osasi sukeltaa minua kohti heti kun olin vaihtanut äkillisesti suuntaani ja saikin minut kaadettua maahan. En edes vaivautunut puolustautumaan vielä, vaan heilautin oppilaalleni häntääni merkiksi antaa minun nousta ylös ja siirryin sitten hieman kauemmas taas.
"Nyt meni paljon paremmin. Sitten on sinun vuorosi yrittää ohittamista, mikä on tässä tilanteessa hieman haastavampaa, koska sinä olet rotevarakenteinen ja hitaampi kuin minä. Mutta yritä kuitenkin parhaasi mukaan", lisäsin kannustavasti ja asetuin sitten tukevaan haara-asentoon, josta minun olisi helppo ponnistaa mihin tahansa suuntaan. Kettutassu ei jäänyt epäröimään, vaan ponnisti samantien kovaan juoksuun minua kohti. Hän porasi sähkönsinisen tuijotuksensa vasempaan puoleeni ja alkoi sitten pujotella puolelta toiselle, tosin vielä hieman kömpelösti.
*Kunhan saan häneen hieman sulavuutta ja notkeutta, tuo liike on erinomainen taistelussa*, tuumin mielessäni ja hätkähdin sitten, kun Kettutassu kaarsi oikealle. Sukelluksen sijasta päätin yrittää loikkaamista, joten ponnistin sulavaan loikkaan punertavanruskeaa oppilasta kohti nähdäkseni, miten hän reagoisi. Kettutassu ei tuottanut minulle pettymystä ja sukelsi matalaan liukuun alitseni. Yritin huitaista oppilaani selkää, mutta yritykseni epäonnistui ja laskeuduin taitavasti maahan.
"Hyvin meni! Hyvä, että tajusit nopeasti tavan päästä alitseni, koska en ollut täysin varma tulisiko se sinulle mieleen. Tänään on kokoontuminen, joten meidän kannattaa kiiruhtaa leiriin", totesin ja vilkaisin nopealla vauhdilla laskevaa aurinkoa. Kettutassu nyökäytti nopeasti päätään ja lähdimme yhdessä paluumatkalle leiriä kohti.
"Saapukoon jokainen suurkivelle klaanikokoukseen!"
Olimme juuri sukeltaneet leiriaukiolle piikkihernetunnelista, kun Tihkutähden kutsuhuuto laukaistiin ilmaan. Aukion reunamilla makoilevat kissat nostivat kiinnostuneina katseensa ylös ja alkoivat hiljalleen tassutella suurkiven ympärille. Näin silmäkulmastani Kettutassun kääntävän katseensa minuun ja kohtasin komean kollioppilaan sähkönsinisen tuijotuksen. Hänen silmiensä väri oli tismalleen sama kuin Tihkutähden silmien väri, mutta sentään Kettutassun silmissä välkehti ilo ja onni eikä kunnianhimoisuus.
"Pääsenköhän minä kokoontumiseen?" punertavanruskea kolli kysyi innostuneena ja vilkaisi sitten isäänsä nopeasti. Hymähdin lyhyesti, minuakin oli jännittänyt ensimmäinen kokoontumiseni.
"Varmasti pääset, jos vain menemme kuuntelemaan kokoontumiseen lähtijöiden nimet", huomautin leikkisästi ja marssin oppilaani rinnalla kissajoukon eturivistöön. Tihkutähti silmäili kissoja ylväänä ja köhäisi sitten kurkkuuaan, kun klaani oli tullut koolle.
"Ennen kuin lähdemme kokoontumiseen, aion nimittää uuden soturin. Korentotassu, astu eteen."
Käännyin ilahtuneena katsomaan, kuinka ylpeydestä suorastaan sädehtivä Korentotassu astui eteen. Suurikokoisen tummanharmaan kollin vartalo oli muokkautunut lihaksikkaaksi harjoituksien kautta ja nyt hän näytti rohkealta ja vahvalta soturilta. Olin niin ylpeä veljestäni.
"Korentotassu on valmis soturiksi ja tästä lähtien hänet tunnetaan Korentolentona", Tihkutähti ilmoitti ja heilautti sitten häntäänsä uudelle soturille häntäänsä merkiksi palata riviin. Korentolento kumarsi nöyrästi päällikölleen ja perääntyi hitaasti sotureiden joukkoon. Paluumatkallaan kohtasin hänen kylmänsinisen katseensa ja meidän kumpienkin kasvoille nousi tyytyväiset hymyt, vaikka minunkin kasvoillani oleva hymy oli tietenkin hieman vahvampi, koska veljeni ei koskaan ollut näyttänyt tunteitaan todella vahvasti.
"Kokoontumiseen lähtevät kanssani Minttusydän, Sienikarva, Liljahenkäys, Murattilehti, Härmävirta, Happohenkäys, Varpusliito, Rosmariiniputous, Utukyynel, Kuutamotassu, Mäyrätassu, Kettutassu ja Kanervakuu. Lähdemme heti!" Tihkutähti ulvaisi ja loikkasi alas suurkiveltä, lähtien heti keräämään kokoontumiseen lähteviä kissoja kokoon. Käännyin tyytyväisenä Kettutassun puoleen ja väläytin hänelle lempeän hymyn.
"Pääset näemmä sittenkin kokoontumiseen. Haluaisitko kulkea siskosi kanssa, sillä en tahdo pakottaa sinua kulkemaan minun kanssani. Aion varmastikin kulkea ainakin Varpusliidon kanssa, mutta voit toki liittyä seuraamme jos tahdot."
//Kettu?
Kettutassu 3.6.2018
Räpäytin silmiäni. Helmitähti - sanojensa mukaan jokiklaanin päällikkö - lopetti ilmoituksensa. Pian eteen astui suuri tummanharmaa kolli arpi silmän yli kulkien, hänen näkeminen värisytti selkäkarvojani. Nostin katseeni Rosmariiniputoukseen.
"Saanko kysyä yhtä asiaa?" kysyin häntääni pienesti nytkäyttäen. Rosmariiniputous käänsi sädehtivän katseensa minuun, joka sai sydämeni pomppaamaan.
"Kysy pois", naaras lausahti ja käänsi päätään hieman sivulle. Nypin etutassullani vehreää ruohoa tassujeni alla vaivaantuneesti, sillä en pitänyt siitä että minun tarvitsi kysyä jotakin tietääkseni.
"Voitko kertoa, että mitkä näistä tuoksuista kuuluvat millekin klaaneille? Myrskyklaanin toki jo melkein tunnistan rajavierailun jälkeen, mutta muuallahan emme käyneet", selitin nopeasti ja yritin peitellä vaivaantuneisuuttani. Nyt kun olin nähnyt myrskyklaanilaisia, niin en voinut enää olla tunnistamatta heitä. Hyvin tanakoita. Sivusilmälläni näin isäni, hän oli puhunut liian ylistävään sävyyn minusta ja siskostani vaikkei hän sitä mieltä oikeasti ollut. Ainakin luulin niin.
"Sopiihan se, aloitetaan Jokiklaanista. Haistatko tuon kalanhajun?" Rosmariiniputous aloitti. Nuuhkaisin ilmaa samalla suutani raottaen, kalanhaju. Löytyi.
"Joo", nyökkäsin nopeasti ja aloin haistella hajujentäyteistä ilmaa, "Kalanhajusta päätellen he syövät kalaa, joten heidän on kalastettava ja oltava sujut veden kanssa. Kenties uimataitokin luonnistuu?" Korvani luimistuivat hivenen sillä pelkäsin vastauksieni menevän päin puita. Rosmariiniputous kuitenkin nyökkäsi ylpeän näköisenä.
"Aivan oikein, Jokiklaanilaiset ovat taitavia uimareita", mestarini naukaisi vilkuili taivaalle. Täysikuu loi kalvakkaa valoa aukiolle. Näin kuinka se sama suuri valkeankirjava naaras jolta olin saanut sen kauhean viestin jutusteli itseään pienempikokoisen luultavasti oppilaan luona. Naaras vilkaisi minua ja väläytti minulle mitäänsanomattoman hymyn.
"Nuo ovat Kuolonklaanista", totesin tunteettomasti. Silmäni paloivat sinistä liekkiä, joskus kuin aika tulisi kostaisin tuolle naaraalle tämän uhkailun. Turkkini oli vahingossa alkanut sojottaa ja tunsin Rosmariiniputouksen tökkäyksen kyljessäni. Käänsin raivoisan katseeni mestariini ja pian näin tämän häkeltyneen ilmeen.
"Anteeksi", naukaisin pahoittelevasti ja suin turkkiani. Vihainen silmäys naaraalle raastoi minua valtavasti sisältä päin, emo oli kertonut että suuret tunnepurkaukset kulkivat suvussa satunnaisesti. Olinhan huomannut Kyyhkylennon käytöksessä kyseiset ylireagoinnit. Vilkaisin luonnonvalkeaa naarasta kulmieni alta varovasti. Rosmariiniputous ei koskaan saisi tietää minun tehtävästäni lähettiläänä, muuten hänen henkensä olisi vaarassa.
//Rosma?
Rosmariiniputous 4.6.2018
"Varjoklaani, me lähdemme!"
En ehtinyt kysyä Kettutassulta syytä tuon äkilliseen silmissä näkyneeseen vihaan, kun Tihkutähden kutsuhuuto kantautui jo korviini. Jäin kuitenkin hetkeksi tuijottamaan punertavanruskeaa oppilastani silmät hieman siristettyinä. Hän oli vain ihan tavallisesti katsellut Jääliljaa ja kuolonklaanilaisen vieressä ollutta oppilasta ja kun katseemme olivat kohdanneet, kollin sähkönsiniset silmät olivat suorastaan salamoineet raivosta. Tunsiko hän edes Jääliljaa vai vihasiko Kettutassu vain kuolonklaanilaisia todella paljon? Koska ensimmäinen vaihtoehto kuulosti aivan typerältä, tyydyin uskomaan toisen vaihtoehdon mahdollisuutta.
"Tulehan, meidän pitää lähteä", naukaisin Kettutassulle aivan kuin mitään ei olisi äsken tapahtunut. Punertavanruskea kolli nyökäytti hitaasti päätään ja lähti minun rinnallani pujottelemaan hajaantuvien klaanikissojen välistä Varjoklaanin ryhmää kohti.
Jotenkin tuntui siltä kuin lähiaikoina olisi kuollut todella paljon kissoja. Kaikista klaaneista paitsi Tuuliklaanista joku oli kuollut ja Varjoklaani oli ainoa kissa, jossa oli kuollut vain yksi kissa. Eniten minua harmitti Myrskyklaanin Pitkävarjon kuolema. Pitkävarjo oli ollut se ylväs soturi, joka oli pentuaikoinani pelastanut minut ukkospolulta. Toiveeni siitä, että olisin päässyt lausumaan kiitokseni hänelle, jäisi siis olemattomaksi. Toivottavasti Tähtiklaani valaisisi hänen polkunsa ja ottaisi Pitkävarjon ylpeästi rivistöönsä.
"Onko kaikki hyvin?" kysyin Kettutassulta, kun olimme juuri lähdössä paluumatkalle. Yritin saada katsekontaktia vaisuun oppilaaseen, mutta hän ei suostunut kohtaamaan katsettani ja piti tiukasti sähkönsinisen tuijotuksensa tummanruskeissa etutassuissaan.
"Kyllä, kaikki on hyvin", Kettutassu ilmoitti lyhyesti. Olin aikeissa vaikka pakottaa hänet kakistamaan totuuden ulos, mutta sitten Tihkutähti ulvaisi kovaäänisesti merkiksi lähteä paluumatkalle. Kirosin mielessäni ja lähdin marssimaan Luomavirran rinnalla Varjoklaanin leiriä kohti. Ehkä minun pitäisi vain jättää Kettutassu rauhaan ja tajuta se totuus, että hän vain ei pitänyt kuolonklaanilaisista. Mutta jostakin syystä en vain uskonut sen olevan täysi totuus.
"Rosmariiniputous. Rosmariiniputous, herää", heleä ääni tunkeutui rauhalliseen ja hiljaiseen ajatusmaailmaani ja herätti minut samalla kauniilta uniltani. Kohotin silmäluomiani hitaasti, kunnes olin avannut meripihkaiset silmäni täysin ammolleen. Edessäni istui kevytrakenteinen hopeanharmaa naaras, jonka meripihkaiset silmät silmäilivät minua odottavasti. Heti kun olin avannut silmäni, naaras hymähti nopeasti ja nyökäytti päätään nopeaksi tervehdykseksi.
"Huomenta, Sirrisiipi. Onko sinulla jotain asiaa?" kysyin hitaasti, vieläkin aivan unenpöpperössä. Oletin ainakin, että klaanitoverillani oli jotakin asiaa, jos hän oli kerran herättänyt minut tähän aikaan.
"Sattui olemaankin. Kettutassu pyysi minua hakemaan sinut, sillä olit kuulemma luvannut viedä hänet saalistamaan", Sirrisiipi vastasi ja heilautti häntäänsä pesän sammalverhoja kohti.
*Tähtiklaanin nimeen, minä täysin unohdin lupaukseni!* huudahdin mielessäni ja nousin nopeasti jaloilleni. Ravistelin hätäisesti turkistani irti sammalhippuset ja siistin turkistani pahimmat takut. Sitten pujottelin vielä nukkuvien soturien ohitse ja sukelsin ulos soturien pesästä.
Aivan pesän edessä minua odottikin Kettutassu. Punertavanruskea oppilas kohotti heti sähkönsinisen katseensa käpälistään minun saavuttuani hänen luokseen ja hän nosti ystävällisen hymyn kasvoilleen. Mikä oudointa, kolli vaikutti aivan siltä kuin hän olisi ollut hereillä jo ties kuinka kauan.
"Hyvää huomenta, Rosmariiniputous", Kettutassu tervehti ja nyökäytti päätään kohteliaasti. Vastasin oppilaani tervehdykseen nopealla pään nyökäytyksellä.
"Hyvää huomenta, Kettutassu. Noniin, lähdemmekin heti matkalle. Mutta sitä ennen", heitin Kettutassuun merkitsevän vilkaisun, "koska tahdomme saada paljon riistaa, mihin meidän olisi parasta mennä?"
Tiesin kysymyksen olevan hieman haastava, mutta uskoin Kettutassun vastauksen olevan ainakin lähellä oikeaa vastausta. Oikea vastaus oli suoalueiden lähettyviltä, koska sammakoiden, hiirien ja muiden suolla viihtyvien riistaeläinten määrä oli lisääntynyt. Varjoklaanilla ei vieläkään ollut kehuttavan paljon riistaa, mutta kuitenkin tarpeeksi ruokkimaan kaikki varjoklaanilaiset.
//Kettu?
Kettutassu 10.6.2018
Siristelin silmiäni mietteliäänä. Puristelin kynsilläni maata ja yritin yhdistellä mielessäni olevia palasia ja koota vastauksen. Nostin hiukan pahoittelevan katseeni mestariini jonka silmät säteilivät odottavina.
"Metsään varmaankin?" naurahdin leikkisästi ja samaan aikaan luovuttaen vastauksen kanssa. Väläytin Rosmariiniputoukselle vinon hymyn. Luonnonvalkean naaraan kasvoille karehti leikkisä hymy.
"Vastauksesi oli tosiaan fiksu, mutta oikea vastaus olisi ollut, että suoalueiden lähettyviltä. Tiedätkö mitä sieltä voisi löytyä?" naaras lausui hiukan sanoja loppua kohti venytellen. Kohotin kulmiani.
"Kosteissa oloissa viihtyvä sammakko voisi olla ensimmäinen tapaamamme riistaeläin siellä, eikö?" kysyin samalla kuin työnnyin Rosmariiniputouksen edellä piikkihernetunnelista ulos.
"Oikein, myös hiiret ja vesimyyrät ovat mahdollisia", mestarini ohjeisti samalla kuin otti suunnan oikeaan. Höristin korviani jotta kuulisin riistaeläinten pienen liikehdinnän, mutta metsä oli yllättävän hiljainen. *Täällä ei ole varmastikkaan aina näin hiljaista.*
"Onko Varjoklaani metsästänyt oman reviirinsä riistaeläimet sukupuuttoon, sillä en kuule mitään", naukaisin ja otin katsekontaktin Rosmariiniputoukseen. Naaras naurahti heikosti.
"Toisessa olet oikeassa, riistaa on vähän muttei meidän takiamme", valkeankirjava kissa naukui ääni vakavoituen. Nyökkäsin ymmärtäväisenä.
Olin palannut leiriin kovan harjoittelun jälkeen. Metsästys oli tuottanut tulosta - ainakin Rosmariiniputouksen osalta. Hän oli napannut kaksi sammakkoa ja minä oravan. Mestarini oli kehunut loikkaa jolla olin napannut oravan erinomaiseksi. Omasin ilmeisesti vahvan hyppytaidon. Rosmariiniputous oli luvannut, että lähtisimme huomisen metsästyspartion mukaan, toivottavasti onnistuisin yhtä hyvin muidenkin kuin Rosmariiniputouksen nähden. Olihan metsästystaidoissani vielä hiomista, mutta naaraan seurassa tunsin oloni paljon avoimemmaksi ja omaksi itsekseni. Tassuttelin Pujosulan ja klaanimme tuoreimman pennun Lehmuspennun ohi. Naaraat vilkaisivat minuun ja pian kuulin nimeni mainittavan. Klaaninvanhin oli varmasti esittelemässä leiriä pennulle, joka vilkuili ympärilleen kiinnostuneena. Sujahdin oppilaiden pesään, missä Mäyrätassu jo ravisteli sammaliaan. Olin nähnyt kuinka Rosmariiniputous oli livahtanut soturien pesään ja tunsin jo nyt pientä kaipuuta naaraan seuraan.
"Hiirenaivoinen tikku, irrota jo!" Mäyrätassu mutisi itsekseen ja riepoi sammaliaan entistä lujempaa.
"Hei odota anna kuin autan", naukaisin pieni hymyntapainen kasvoillani. Tunsin onnea, päiväntapahtumat saivat minut onnelliseksi. Ihka oikeasti.
//Rosma?
Rosmariiniputous 11.6.2018
Kun saavuimme leiriin, olimme jo ehtineet viettää metsällä suuren osan päivästä. Kettutassu oli onnistunut nappaamaan yhden oravan loikalla, joka oli varmasti parempi kuin yksikään loikka, minkä minä olin koskaan suorittanut. Olin itse onnistunut nappaamaan kaksi sammakkoa, jotka olivat aika suuria ja tulisivat olemaan hyvä täytös tuoresaaliskasaan.
Matkallamme tuoresaaliskasaa kohti huomasin silmäkulmastani vähän matkan päässä istuvan Pujosulan ja uuden pennun, Lehmuspennun. Kaksikko seurasi minun ja Kettutassun menoa tiivisti ja yhdessä vaiheessa huomasin Pujosulan heilauttuvan häntäänsä oppilastani kohti. Heilautin kaksikolle nopeasti häntääni ja laskin sitten saaliini tuoresaaliskasan päällimäiseksi. Kettutassukin teki niin.
"Olen ylpeä sinusta, Kettutassu. Sinun kannattaa muistaa hyödyntää hyppytaitojasi tulevaisuudessa", muistutin ja porasin meripihkaisen tuijotukseni suoraan Kettutassun sähkönsinisiin silmiin. Jokin tuossa kollissa kiehtoi minua. En ollut varma oliko se oppilaani ylipäätänsä komea ulkonäkö vai hänen silmänsä, jotka tuntuivat pystyvän tuijottamaan minun lävitseni. Tiesin kuitenkin, että hän kiinnosti minua enemmän kuin pitäisi.
*Ei, et sinä voi olla ihastumassa häneen! Hän on sinun oppilaasi, Tähtiklaanin nimeen!* sähähdin itselleni ja käänsin nopeasti katseeni pieniin etukäpäliini. Päästin huomaamattani kuivan yskäisyn ja käännyin sitten ympäri.
"Nähdään myöhemmin, sinun kannattaa levätä", naukaisin tyynesti ja lähdin sitten pois oppilaani seurasta. En kuitenkaan aivan heti suunnannut soturien pesälle, vaan kaarsin kulkuni Pujosulan ja Lehmuspennun luokse.
"Hyvää iltaa, Pujosulka. Hyvää iltaa, Lehmuspentu", tervehdin ensin lempeää klaaninvanhinta ja sitten nuorta pentua. Lehmuspennun näkeminen sai minut muistelemaan omia pentuaikojani, kuinka olin leikkinyt Utukyyneleen, Korentolennon ja Hikkoritassun kanssa. Silloin Kylmähenkäys oli ollut vielä Varjoklaanissa ja hän oli ollut emoni kumppani, mutta nyt asiat olivat muuttuneet. Kylmähenkäys oli Kuolonklaanissa ja ainakin sen mukaan, mitä olin nähnyt kokoontumisissa, hän viihtyi Jääliljan seurassa. Voi että, kun nyt halusin itsekin olla vain pentu. Viaton pentu, jolla ei ollut pienintäkään murhetta elämästään.
"Hyvää iltaa, Rosmariiniputous. Olen juuri esittelemässä leiriä Lehmuspennulle", Pujosulka tervehti lempeästi. Hänkin oli ollut minulle hyvin läheinen pentuna, olin kuunnellut aina innoissani hänen tarinoitaan.
"Sepä mukavaa. Missä kaikkialla olette käyneet?" kysyin ystävällisesti ja käänsin rauhallisesti katseeni Lehmuspentuun. En todellakaan tahtonut pelästyttää hopeanharmaata naarasta.
"Vähän kaikkialla. Lehmuspentu pääsi nopeasti käymään päällikön pesässä", Pujosulka ilmoitti ja vilkaisi pentua lämpimästi. Olin rehellisesti sanottuna hyvin yllättynyt, koska tavallisesti Tihkutähti ei päästänyt edes sotureita pesäänsä. Lehmuspentu oli varmaankin päässyt, koska Pujosulka oli onnistunut taivuttelemaan päällikön suostumiseen.
"Voi, olit aika onnekas. Todella harva pääsee pentuna näkemään päällikön pesän, minä en todellakaan päässyt käymään siellä. Mutta nyt minä lähden pienelle lepohetkelle. Näkemiin", lausuin hyvästelyni kaksikolle ja käänsin sitten kulkuni kohti soturien pesää. Sivusilmästäni näin Kettutassun sukeltavan soturien pesään, mutta pakottauduin jatkamaan matkaani ja vastustamaan halua mennä hänen seurakseen.
"Hyvää päivää, Rosmariiniputous."
Ennen kuin ehdin sukeltaa soturien pesään, sammalverhojen takaa ilmestyi Luomavirta. Lumenvalkoinen naaras oli siistinyt turkkinsa ja hänen kirkkaankeltaiset silmänsä säihkyivät, kun hän kohtasi minut.
"Tervehdys, Luomavirta. Olitko sinä onnistunut nappaamaan lyhyet unet?" virnistin leikkisästi ystävälleni ja asetuin istumaan hänen vierelleen soturien pesän edustalla. Voi kuinka olinkaan ikävöinyt Luomavirtaa, en ollut jutellut hänen kanssaan moneen kuuhun. Varpusliitokin oli ollut hieman etäinen, mutta ehkä hän oli vain kiireinen Myyrätassun kanssa.
"No, miten sinulla on mennyt?" Luomavirta aloitti keskustelun piinaavan hiljaisuuden aikana ja sai minut huokaisemaan raskaasti. Tiesin, että hän muisti vielä Hikkoritassun kuoleman aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Vaikka Korentolento oli ansainnut soturinimensä, en voinut olla tuntematta oloni yksinäiseksi perheeni keskellä. Ensinnäkin, Kylmähenkäys oli Kuolonklaanissa eikä hän sieltä minnekään muualle lähtisi, sen tiesin. Joutuisin joskus tapaamaan hänet jossakin taistelussa, olin aivan varma siitä. Liljahenkäys oli vieläkin itsensä, mutta hänestä oli tullut hyvin ulospäinkääntynyt. En ollut varma oliko syy siihen Kylmähenkäyksen petos, mutta tiesin että kaikki ei ollut hyvin. Utukyynel oli siskoni, mutta hän oli itsekäs ja isäni tapoi syvältä sisimmässään ilkeä kissa. Korentolento oli mukava kissa ja rakastin veljeäni erittäin vahvasti, mutta hänkin oli ollut vaitonainen lähiaikoina enkä ollut päässyt hänen puheilleen vähään aikaan. Ja sitten oli tietenkin Hikkoritassu, jonka kuolemasta oli kulunut jo muutama kuu. Veljeni oli ollut kunnon kissa, josta olisi voinut tulla vahva ja uskollinen varjoklaanilainen, ja oli sanoinkuvaamaton sääli, että hänen elämänsä oli loppunut lyhyeen.
Mutta olihan minulla ystäviäkin. Paras ystäväni Varpusliito, jonka olin tuntenut aivan nuoresta pennusta asti. Rakastin häntä niin paljon, että ajatuskin hänen menettämisestään sai vatsani käännähtämään. Sitten oli Luomavirta, joka oli myös todella läheinen minulle. Minttusydän oli sellainen kissa, millainen jokaisen pitäisi olla. Hänestä tulisi erinomainen päällikkö ja uskoin todella, että hän johdattaisi Varjoklaanin siihen samaan valoon, jossa se oli aikoinaan ollut.
"Onhan minulla ihan hyvin mennyt", vastasin lyhyesti ja aloin nuolemaan etukäpälääni mahdollisimman välinpitämättömästi. Luomavirta nyökäytti hitaasti päätään ja alkoi sitten itsekin siistimään valkoisia karvojaan. Itse taas jäin odottamaan, jospa Kettutassu tulisi ulos oppilaiden pesästä, sillä minun ei tehnyt enää yhtään mieli levätä.
//Kettu?
Kettutassu 27.5.2018
Katselin kuinka Rosmariiniputous ja Varpusliito syleilivät toisiaan onnellisina - tai no en voi sanoa, että katselin heitä, minä katsoin häntä. Olin kärsivällinen ja odotin, katsellessani Rosmariiniputousta oloni oli lämmin. Hän oli mestarini, mutta sen lisäksi hyvä ystäväni. Mäyrätassun viikset kutittivat lapaani hennosti. Lihakseni alkoivat värähdellä, jotta saisivat kutinan pois.
"Hei älä kutita!" naukaisin hiukan liian kovaa. Ja pian Rosmariiniputouksen katse olikin jo kääntynyt meihin. Hän oli vasta huomannut minut odottavan näköisenä istuskelemassa.
"Ai hei.. Rosmariiniputous", naukaisin hiukan äänensävyssäni pahoittelua.
"Haluaisitko sinä tehdä jotain nyt? Voimme lähteä jatkamaan rajojen kiertämistä, harjoittelemaan metsästystä, käymään helpoimpia taisteluliikkeitä läpi tai mitä ikinä tahdot", naaras naukui kärsivällisesti silmiään räpsäyttäen. Toki huomasin kuinka Varpusliito näytti pettyvän suunnattomasti. Kolli mutisi jotakin mestarini korvaan hiljaa ja surkean näköisenä ja lähti kirjaimellisesti laahustamaan riistakasalle.
"Hei Varpusliito, tule meidän kanssamme!" naukaisin vielä ruskean kollin perään, muttei tuo kuullut. Sisälläni kalvoi katumus, olisi pitänyt olla hiljempaa. Minun syyni taas että pahoitin jonkun mielen. Ainahan siinä kävi näin, miksi minä olin tällainen.
"Anteeksi, että keskeytin, Mäyrätassu kutitti", naukaisin korviani pahoittelevasti luimistaen, "Minä korvaan tämän, jos sanot ettei tarvitse niin ainakin hänelle tarvii", naukaisin ja osoitin riistakasalle kumartunutta Varpusliitoa. Tällaisissa tilanteissa en pitänyt itsestäni yhtään. Kun Mäyrätassu taas oli miltei viaton, häpeä itseäni kohtaan painoi sisälläni.
"Ihan sama, tehdään mitä sinä haluat", naukaisin ja nostin vihasta särkyneen katseeni Rosmariiniputoukseen. Viha ei ollut kenellekkään muulle kuin itselleni.
//Rosma?
Rosmariinitassu 27.5.2018
Tajusin vasta Kettutassun huudettua Varpusliidon perään, kuinka tylysti olin jättänyt parhaan ystäväni yksin. Olisin aivan helposti voinut pyytää häntä ja Myyrätassua kanssamme metsälle, mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Seurasin surullisena, kuinka vaaleanharmaa kolli sukelsi soturien pesään ja työnsi sammalverhot pesän peitteeksi. Sitten käännyin kohtaamaan Kettutassun katseen, joka ei myöskään ollut kovin iloinen. Hänkin olisi varmasti tahtonut Varpusliidon ja siskonsa mukaansa.
"Ei se mitään, pyydetään Varpusliitoa ja Mäyrätassua joskus toiste mukaamme. Mutta nyt voisimme lähteä rajapartioon. Odota sinä tässä, niin minä käyn pyytämässä Valvehenkeä ja Luomavirtaa mukaamme, niin ei tarvitse kahdestaan vaeltaa", naukaisin Kettutassulle ja käänsin sitten kulkuni leirin reunamilla istuvaa kaksikkoa kohti, jotka olivat uppoutuneet keskusteluun. En ollut jutellut Luomavirralle pitkään aikaan, koska olin syrjäytynyt hieman ystävieni seurasta Kylmähenkäyksen karkotuksen jälkeen ja Haaskalasta levinneen taudin jälkeen, mutta nyt olin valmis parantamaan välejäni valkeaan naarassoturiin.
"Hyvää päivää, Valvehenki ja Luomavirta", tervehdin soturikaksikkoa ystävällisesti. Soturit käänsivät katseensa minuun ja nyökäyttivät kohteliaasti päitään.
"Tervehdys, Rosmariiniputous. Oliko sinulla jotain asiaa?" Valvehenki kysyi tyynesti ja räpäytti sinertävänvihreitä silmiään hitaasti. Halusin myös jollain tavalla tutustua Valvehenkeenkin, koska minusta tuntui siltä kuin olisin todella kaukainen klaanitoverieni seurassa enkä tuntenut juuri ketään perhettäni lukuunottamatta. Olihan minulla Varpusliito ja Luomavirta, mutta halusin saada lisää ystäviä klaanissani.
"Kyllä, tulin kysymään jos haluaisitte tulla minun ja Kettutassun kanssa rajapartioon? Kiertäisimme ainoastaan Myrskyklaanin rajan, joten partiointi ei kestäisi kauan", selitin lyhyesti kaksikolle. Suureksi ilokseni soturit nyökäyttivät hyväksyvästi päitään ja nousivat kummatkin seisomaan. Heilautin Kettutassulle häntääni merkiksi tulla mukaan ja kun oppilas saapui luoksemme, lähdin johtattamaan neljän kissan partiota ulos leiristä.
"Kierrämmekö siis Kuolonklaanin ja Myrskyklaanin rajat? Voimmeko käydä katsomassa Nelipuita?" Kettutassu alkoi kysellä innoissaan, kun olimme päässeet vasta muutaman askeleen lähemmäs leirin uloskäyntiä. Vilkaisin punertavanruskeaa oppilastani hymyillen, hän oli ollut aivan samanlainen oppilaana kuin minäkin, halukas tietämään ja näkemään kaiken mahdollisen. Minä olin kuitenkin joutunut pitämään suuni kiinni, koska Tihkutähti ei katsonut hyvällä kärsimättömyyttä ja pentumaista käytöstä.
"Kierrämme ainoastaan Myrskyklaanin rajat tällä kertaa, ja ikävä kyllä emme mene katsomaan Nelipuita, mutta tulet näkemään ne mahdollisesti seuraavassa kokoontumisessa", muistutin lämpimästi Kettutassulle ja sukelsin sitten ensimmäisenä leiristä ulos johtavaan piikkihernetunneliin.
Olimme jo vaeltaneet pitkän tovin, kun saavuimme Myrskyklaanin rajan lähettyville. Ukkospolun katkun muut olivat haistaneet jo aikoja sitten, mutta näin lähellä ollessa minäkin olin haistanut tunkkaisen hajun. Jokainen kerta, kun olin käynyt Myrskyklaanin rajaa pitkin kulkevalla ukkospolulla, mieleeni palasi muisto siitä, kuinka olin pentuna yrittänyt ylittää Varpusliidon kanssa ukkospolkua. Paras ystäväni oli päässyt toiselle puolelle, mutta minä olin ollut keskellä ukkospolkua, kun hirviö oli alkanut lähestyä. Olisin varmasti kuollut siihen paikkaan, jos Myrskyklaanin Pitkävarjo ei olisi pelastanut minua. En vieläkään ollut päässyt kiittämään soturia hänen teostaan, mutta ehkä seuraavassa kokoontumisessa pääsisin lausumaan kiitokseni hänelle.
"Onko tuo siis ukkospolku?" Kettutassu kysyi hitaasti, kun ukkospolkua reunustava aluskasvillisuusmuuri alkoi jo erottua selvästi. Vilkaisin vaivihkaa oppilastani nähdäkseni, tärisivätkö hänen käpälänsä ja vääntyilikö hänen hännänpäänsä. Kollin käpälät eivät tärisseet ainakaan minun silmissäni, mutta pystyin erottamaan valkean hännänpään nytkähtelyn.
"Kyllä. Sinun pitää olla erittäin varovainen ukkospolun luona, koska hirviöt kulkevat niin suurella vauhdilla ohitse, että jopa kokeneillekin sotureille ukkospolun ylittäminen on haaste. Et saa ylittää ukkospolkua oppilaana yksin, muista se. Kuljemme ukkospolkua pitkin ja vahvistamme hajumerkkimme. Mutta nyt, kerroppas minulle", käännyin Kettutassun puoleen ja räpäytin arvioivasti silmiäni, "mitkä ovat myrskyklaanilaisten vahvuudet ja heikkoudet? En oleta sinun tietävän kaikkea, joten sano vain kaikki minkä arvioit oikeaksi vastaudeksi ja lisään sitten tarvittaessa tietoa."
//Kettu?
Kettutassu 29.5.2018
Mietin pääni puhki vastausta Rosmariiniputouksen kysymykseen, mutta enhän minä ollut koskaan nähnyt edes myrskyklaanilaista, mistä minä tietäisin miltä nuo näyttivät. Tarkkailin ukkospolun toista puolta, sekametsää ei mäntyjä kuten täällä, mutta Myrskyklaanin puolella näytti olevan paljon aluskasvillisuutta. Nyt osoittaisin loistavan päättelemiskykyni Rosmariiniputoukselle, sillä tuntui kuin voisin olla avoimempi ystävättäreni seurassa. Peittelin aina taitojani, sillä en halunnut erottua joukosta, olla se outo ja älykäs.
"En ole koskaan nähnyt kyseisen klaanin kissaa joten en voi päätellä mitään ulkonäön ja ruumiinrakenteen perusteella, mutta tästä reviiriä tarkemmin katsoen uskon myrskyklaanilaisten osaavan piiloutua mainiosti, sillä heidän metsänsä omaa valtavan valikoiman aluskasvillisuutta. Voin olla väärässäkin. Olen kuullut myös tarinassa sivumainintana, että myrskyklaanilaiset saalistavat oravia hyvin, joten he varmaan ovat hyviä myös kiipeilemään?" naukaisin tyynesti katseeni lopulta Rosmariiniputouksen omaan osuen. Osasin yhdistää kuulemani palaset toisiinsa. Katseeni livahti kuitenkin pian tummiin etutassuihini, koska takanani koputteli tunne väärästä vastauksesta, en minä kuitenkaan mitään osaisi. Luomavirta ja Valvehenki olivat pysähtyneet odottamaan meitä, hieman kauemmas siksi aikaa että Rosmariiniputous oli saanut kysymyksensä esitettyä, mutta Luomavirta alkoi jo läimiä läheistä voikukkaa tylsistyneenä.
"Otetaan heidät kiinni, puhutaan sitten lisää Myrskyklaanista, sopiihan Rosmariiniputous?" naukaisin kohteliaasti ja otin katsekontaktin naaraaseen.
//Rosma?
Rosmariiniputous 30.5.2018
Olin ollut niin ajatuksissani, etten edes aluksi tajunnut kuinka Kettutassu lausui nimeni ääneen. Räpäytin meripihkaisia silmiäni nopeasti ja kohdistin vaivaantuneena katseeni oppilaaseeni, joka katsoi minua odottavaisena. Tunsin todella suurta nolostusta siitä, että olin uppoutunut omaan maailmaani oman oppilaani edessä.
"Anteeksi, en kuunnellut. Mitä sinä sanoitkaan?" kysyin mahdollisimman neutraalisti, vaikka tunsinkin itseni typeräksi pennuksi sillä hetkellä.
"Niin että otetaan Valvehenki ja Luomavirta kiinni, niin voidaan sitten puhua lisää Myrskyklaanista. He näyttävät nimittäin odottavan meitä", Kettutassu lausahti ja heilautti punertavanruskeaa häntäänsä soturikaksikkoon, joka seisoi miltei ketunmitan päässä. Valvehengen hännänpää vääntyili tympääntyneesti ja Luomavirta nyppi ruohikkoa kynsillään. Heitin minua hieman vanhemmille sotureille pahoittelevan katseen ja kiirehdin partion johtoon, sillä olinhan ilmoittanut johtavani tätä partiota.
Kuljimme tiiviinä ryhmänä Myrskyklaanin rajaa pitkin, pysyen silti kaukana ukkospolusta. Ukkospolun lähellä oleminen oli oppilaanakin ahdistanut eikä asiaan ollut auttanut lainkaan se, että Tihkutähti oli usein raahannut minut rajan lähettyville harjoittelemaan. En edes halunnut kuvitella kuinka monta kissaa oli kuollut ukkospolulla viimeisien muutaman vuodenajan aikana, mutta kaikkein raskas menetys - ja ainoa mistä olin elämäni aikana kuullut - oli tietenkin ollut Hikkoritassun kuolema. Ajatuskin siitä, kuinka veljeni oli vain omikseen vaeltanut ukkospolulle ja päättänyt yrittää sen ylittämistä, sai sydämeni hakkaamaan tiukasti rintaani vasten. Hän oli ollut niin ahkera oppilas, mutta se kaikki koulutus oli mennyt hukkaan. En ollut täysin varma missä hän nyt oli, koska Hikkoritassu ei ollut oikein koskaan puhunut uskomuksistaan avoimesti, mutta tiesin hänen olevan turvassa. Minä sen sijaan en olisi turvassa niin kauan kun Tihkutähti oli elossa.
"Kettutassu, kummatkin arvauksesi olivat oikeita vastauksia. Myrskyklaanilaiset ovat hyviä piiloutujia ja vielä parempia kiipeilijöitä, mutta he ovat myös tunnettuja tanakoista ruumiinrakenteistaan", selitin oppilaalleni ja heitin nopean vilkaisun Myrskyklaaniin reviiriin, jonka tiheä aluskasvillisuus olisi helposti voinut peittää sen piilossa vaanivan Saniaistähden. Ajatus Myrskyklaanin reviirillä saalistamisesta ei kuulostanut mahdottomalta, mutta olin niin tottunut Varjoklaanin mutaiseen maastoon, että olin tyytynyt jo siihen.
Kun olimme päässeet lähelle sitä paikkaa, mitä kautta Varjoklaani meni kokoontumisiin, hidastin askeliani ja niin hidastivat muutkin partiolaiset. Käännyin ympäri ja kohdistin tyynen katseeni kolmikkoon. Tältä varmaan tuntuisi olla varapäällikkö, pitäisi olla valmis antamaan ohjeita kokoajan ja tietää mitä tehdä. Mutta olisin täysin valmis nousemaan varapäälliköksi jos saisin sellaisen tilanteen.
"Valvehenki ja Luomavirta, te voitte palata leiriin. Ja Kettutassu", käännyin oppilaan puoleen soturien lähdettyä paluumatkalle, "jos haluaisit, niin voisin nyt opettaa sinulle taistelun perusliikkeitä ja -tekniikoita."
//Kettu?
Kettutassu 31.5.2018
Silmiini syttyi pieni innostuksen pilke, joka kuitenkin samantien hävisi. Mitä jos olisinkin aivan surkea? Kohautin lapojani itselleni turhautuneena, mutta kääntäessäni katseeni Rosmariiniputoukseen kasvoilleni kumminkin piirtyi vino hymy. Rosmariiniputous oli mielestäni ilahduttava näky.
"Sopii vallan mainiosti", naukaisin silmiäni hitaasti räpsäyttäen. Rosmariiniputous nyökkäsi.
"Sitten otammekin suunnan kohti palanutta vuorivaahteraa", luonnonvalkea naaras naukaisi ääni keveästi helisten ja nosti pienen ravin. Lähdin ravaamaan mestarini perään keveästi loikkien. Vilkuilin ympäristön vaihtuessa puolelta toiselle, kaunista kuten arvasinkin. Maailma oli niin kaunis ja ihastuttava näky, vaikkakin kaikki kauneus näytti kauheammalta minun silmieni lävitse, minusta tuntui että kohtaloni oli sinetöity jollain toisella tavalla kuin tällä mitä nyt elin. Ehkä minusta ei tulisikaan isäni kaltaista johtajaa vaikka isä niin oli sanonutkin. Rosmariiniputous pysähtyi äkisti ja pian huomaisin syyn. Valtava käppyräinen vuorivaahtera kohosi korkealle taivaalle. Sen ylimmällä oksalla raakkui korppi, joka sai paikasta karun oloisen. Sivuutin oudon halun mennä koskettamaan puun ruhoa ja istahdin valmiin näköisesti Rosmariiniputouksen viereen.
"Olen valmiina toimimaan mallisi mukaisesti, jos se on niin miten asiat harjoittelussa hoidetaan", naukaisin silmiäni ystävällisesti räpäyttäen.
//Rosma?
Rosmariiniputous 23.5.2018
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!"
Kohotin katseeni tunkkaisesta sammalpedistä, jonka reunalla olin istunut ties kuinka pitkän tovin ajan. Olin oottanut tätä hetkeä koko päivän ja vihdoinkin se oli saapunut. Kettupennun ja Mäyräpennun nimitysmenot. Kaksikko oli valmiita saamaan mestarit ja nousemaan oppilaiksi.
"En uskonut että sinua sentään jännittäisi näin paljon heidän nimitysmenonsa", Liljahenkäyksen tyyni naukaisu sai minut säpsähtämään ja kääntymään vaistomaisesti ympäri. Emoni kauniin tummanharmaa turkki kiilsi hämärässä ja hänen meripihkaiset silmänsä tuikkivat lämpimästi. Vetäisin syvään henkeä ja käänsin katseeni kohti sammalverhoja, joiden välistä pystyin erottamaan leiriaukion.
"Nyt kun vihdoinkin pääsen pois parantajan pesästä, en ole hetkeksikään lopettanut oppilaan saannin haaveilua. Kumpi tahansa Minttusydämen pennuista olisi upea oppilas, mutten olisi niin varma Tihkutähden luottamuksesta minua kohtaan."
"Voi, Rosmariiniputous, minä-"
"Kettupentu ja Mäyräpentu, astukaa eteen!" Tihkutähden voimakas ulvaisu sai Liljahenkäyksen lauseen särkymään kesken kaiken ja hiljaisuuden vallatessa pesän hän heitti minuun merkittävän vilkaisun.
"Turha sinun enää täällä on istuskella. Menehän seuraamaan nimityksiä", parantaja virnisti ja puski minua kuonollaan kuin rakastava emo pentuaan. Kumarsin nopeasti naaraalle ja sukelsin salaman lailla ulos pesästä.
"Mäyrätassun mestari tulee olemaan Varpusliito!"
Juuri kun pääsin paikalle, sain upean yllätyksen vastaan, kun Mäyrätassu kipitteli parhaan ystäväni rinnalle ja sai uudelta mestariltaan tyytyväisen hymyn vastaukseksi. Vilkaisin sanoinkuvaamattoman ylpeänä vaaleanruskeaa kollia ja siirryin sitten seuraamaan Kettupentua.
"Kettupentu tunnetaan tästä lähtien Kettutassuna ja hänen mestarina tulee olemaan Rosmariiniputous!"
Hätkähdin rajusti, kun nimeni tuli ulos Tihkutähden suusta. Minustako Kettutassun mestariko? Tajusin reagoida uutiseen vasta kun Luomavirta tönäisi kylkeäni hellästi. Siinä vaiheessa Kettutassu oli jo saapunut luokseni ja klaani oli onnitellut uusia oppilaita lyhyesti.
"Mitä me nyt teemme?" Kettutassu kysyi innoissaan kun olimme erkantuneet muista klaanitovereistamme. Hymähdin oppilaalleni vieläkin tyytyväisenä siitä, että olin saanut ensimmäisen oppilaani. Tämä päästäisi minut lähemmäs mahdollista varapäällikkyyttä.
"No, mitä sinä tahtoisit tehdä?" kysyin rennosti ja laskin arvioivan katseeni punertavanruskeaan kolliin. Hän jäi selvästi miettimään hetkeksi vastaustaan, mutta vastasi lopulta itsevarmasti:
"Mennään kiertämään rajaa!"
"Hyvä on, mennään vain", lausahdin ja lähdimme yhdessä ulos leiristä.
//Kettu? Sori tuli aika tönkkö ja lyhyt, nyt tää kirjottelu on vähä vaikeeta loman jälkee :D
Varpusliito 25.5.2018
"Voisimme ainakin testata miten se toimii", Vadelmatassu naukui hetken mietittyään. "Ongelma on, missä harjoittelemme, että muut eivät saa tietää? Tietäisitkö sinä?" naaras jatkoi mietteliään näköisenä. Rypistin otsaani ja ponnistelin keksiäkseni vastauksen.
"Anna minun miettiä hetki. Keksin kyllä pian jotain", mutisin ja pinnistelin vastatakseni Vadelmatassun kysymykseen."Nyt minä tiedän!" hihkaisin voitonriemuisena. "Voimme harjoitella ukkospolun reunassa. Kumpikaan ei ole kummankaan reviirillä, mutta hirviöt eivät litistä meitä. Kunhan emme mene liian keskelle, meidän pitäisi olla turvassa. Mitä sanot?" kysyin iloisesti. Vadelmatassun läsnäolo ja nerokas keksintöni olivat yhdessä saaneet minut iloisemmaksi ja huolettomammaksi kuin pitkään aikaan. Siskoni sairastumisen jälkeen olin vanhennut sisäisesti monta kuuta. Nyt tunsin itseni kuitenkin siksi pennuksi, joka nappasi lumihiutaleita ilmasta ja ryntäili joka paikkaan sotureita häiriten. Hymähdin muistoihini vaipuneina, kunnes muistin Vadelmatassun.
"Käy", hän naukaisi silmiini katsoen. Peitin hämmennykseni leveällä virnistyksellä.
"Nähdään täällä huomenna auringonlaskun aikaan. Haluan metsästää ja hoitaa velvollisuuksiani ennen harjoittelua. Siksi myöhäinen ajankohta", selitin ja poistuin vielä kerran Vadelmatassua vilkaistuani.
Leiriin päästyäni kuulin Tihkutähden kutsuvan klaanin koolle.
"Kettupentu ja Mäyräpentu, astukaa eteen!" Tihkutähti aloitti. Katsoin kahta Tihkutähden ja Minttusydämen pentua. En ollut huomannut, miten paljon pennut olivat kasvaneet. Pennut tassuttivat eteen suittuina ja siistittyinä.
"Mäyräpentu tunnetaan tästä lähin Mäyrätassuna. Mäyrätassun mestari tulee olemaan Varpusliito!" Tihkutähti kuulutti. Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. *Minäkö?`* ihmettelin, mutta sain vahvistuksen, kun pieni naaras tassutti luokseni. Hymyilin Mäyrätassulle rohkaisevasti ja jatkoin nimitysmenojen seuraamista.
"Kettupentu tunnetaan tästä lähtien Kettutassuna ja hänen mestarina tulee olemaan Rosmariiniputous!" Tihkutähti jatkoi. Käännähdin katsomaan samaan suuntaan, johon Tihkutähti katsoi ja näin Rosmariiniputouksen tutun, luonnonvalkean turkin. Helpotus ja ilo valtasivat minut. Rosmariiniputous seisoi vain vähän matkan päästä minusta hyvinvoivan näköisenä. Mieleni teki juosta siskoni luo ja viedä hänet paikkaan, jossa voisimme puhua kaikesta, mitä oli tapahtunut, kun Rosmariiniputous oli ollut sairaana. Nyt siskoni oli kuitenkin keskittynyt uuteen oppilaaseensa. Tunsin ylpeyttä, koska paras ystäväni oli juuri saanut oppilaan. Hän ansaitsi oppilaan enemmän kuin kukaan muu koko klaanista.
"Mennään kiertämään rajaa!" kuului Kettutassun innostunut vinkaisu.
"Hyvä on, mennään vain", Rosmariiniputous vastasi. Pian kaksikko poistui leiristä. Katsoin heidän peräänsä, kunnes muistin, että minulla oli omakin oppilas. Käännyin katsomaan nuorta naarasta.
"Minusta olisi parasta, että lepäisit vielä tämän päivän. Kysy Liljahenkäykseltä huomenna saatko lähteä ulos", naukaisin. Yritin kuulostaa varmalta, sillä uskoin sen tehoavan uuteen oppilaaseeni. Naaras näytti vastahakoiselta, mutta nyökkäsi lopulta.
Lopulta Rosmariiniputous ja Kettutassu palasivat. Kettutassu kipitti emonsa Minttusydämen luo. Käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen. Annoin jalkojeni viedä minut suoraan naaraan luo. Halasin siskoani ja tunsin kyynelten kohoavan silmiini. Nyt huoli oli poissa. Minun ei tarvitsisi pelätä Rosmariiniputouksen kuolevan haaskalan tautiin.
"Minulla on ollut sinua ikävä", naukaisin tukahtuneesti.
//Rosma?
Kettupentu /-tassu 26.5.2018
Röyhistin rintaani ylpeänä seisoessani Mäyräpennun vierellä. Isä oli kutsunut klaanin juuri koolle ja emo oli kertonut, että nyt olisi aika kun meistä tulisi viimein oppilaita. Tassuni syyhysivät jo päästä taistelemaan ja metsästämään ja kaikkea muuta mitä oppilaat tekivät.
"En malta odottaa ensimmäisiä taisteluharjoituksia, oppilaana on varmasti tosi kivaa!", Mäyräpentu tokaisi kuiskaten. Nyökäytin päätäni hienovaraisesti hymähtäen.
"Jos pitää yhdistelmästä: Vanhukset, punkit ja hiirensappi", naukaisin kiusoitellen ja häntääni kepeästi nuolaisten. Mäyräpentu siristi silmiään leikkisästi ja tökkäsi minua lavallaan hieman. Tihkutähti tarkkaili leiriä kiveltänsä Minttusydän hieman alempana istuskellen. Emon silmistä paistoi ylpeys ja minä väläytin tälle tutun vinon hymyni.
"Mäyrätassu, astu eteen", isä naukaisi kumeasti jotta kaikki paikalla olijat varmasti kuulisivat. Sisareni otti reippaita askeleita eteenpäin ja katsoi käpäliään ehkä hieman jännittyneenä. Kuulin parantajan pesältä juoksevia askeleita ja näin kuinka Rosmariiniputous kiisi paikalle viime tingassa.
"Sinut tunnetaan tästä lähtien Mäyrätassuna ja mestarinasi toimii Varpusliito", Tihkutähti naukaisi jäisen virneen vilauttaen ja alkoi viittoa minua eteenpäin. Jännitys kalvoi sisukalujani, kenet mestarin minä saisin? Astuin reippaasti eteen ja otin pelottoman katsekontaktin isäämme, hän katsoi minua.
"Sinut tunnetaan tästä lähtien Kettutassuna ja mestarinasi toimii Rosmariiniputous", Tihkutähti naukaisi ja näin pienen tyytymättömyyden vilauksen tämän kasvoilla, tiesin ettei tämä oikein pitänyt Rosmariiniputouksesta eikä toisin päin. Lähdin etenemään lyhyitä onnitteluita heittävän joukon keskeltä kunnes törmäsin emooni jonka luona mustavalkoinen sisareni juuri oli.
"Onnea kultaset", Minttusydän naukui ääni riemusta pakahtuen. Hymyilin tälle. Minua oli tullut vielä suuremmin onnittelemaan Kyyhkylento kumppaninsa kanssa ja tämän sisar Sirrisiipi. Nyt olin lähtenyt kipittelemään Rosmariiniputouksen luokse. Nähdessäni naaraan kauniit kasvot parantajan pesän ulkopuolella onni valtasi minut. Hänen helisevän äänensä kanssa keskustellessani tajusin kuinka paljon olin häntä kaivannut. Mutta nyt lähtisimme metsään.
Olimme palanneet hetki sitten. Olin saanut maailmaani järisyttävän viestin Kuolonklaanilais naaraalta Jääliljalta. Pelkäsin suunnattomasti emoni puolesta vaikka tämä oli käskenyt olla pelkäämättä. Tassutin kohti Varpusliitoa ja Rosmariiniputousta, heillä näytti olevan yksityinen keskustelu meneillään niin jäin hiukan kauemmas mietiskelemään. *Miksi hänen piti pyytää juuri emoa, olisin ollut valmis uhrautumaan hänen puolestaan.* Ajattelin synkkänä. Minttusydän merkitsi varjoklaanille varapäällikkönä paljon enemmän kuin tällainen metsään eksyvä oppilas. En tiennyt mitä tekisin itseni kanssa, jotta voisin edes vähän rakastaa itseäni. Olin saanut selville Pujosulalta paljon tästä Hämyliljasta, naaras oli ollut Kyyhkylennolle kaikki. paarhaat ystävykset ja minun isäni emo, joka oli ilmeisesti kuollut traagisesti koska Kanervakuu oli nähnyt paremmaksi olla kertomatta sitä minulle. Pelkäsi kai painajaisia, mutta niitähän näin jatkuvasti. Kaikki sisäiset pelkoni purkautuivat yöllä, ulospäin näytin aivan ehjältä. Hämyliljan kohtalo minun oli selvitettävä, miksei isäni ollut yhtä rikki kuin Kyyhkylento? Kuulin pieni askelia ja pian Mäyrätassu ilmestyi rinnalleni, salaisuus Jääliljasta alkoi puskea ulos, mutta sain sen pidettyä sisältäni, muuten vaarantaisin Mäyrätassun hengen.
"Mitäs te teitte Rosmariiniputouksen kanssa metsässä?" Mäyrätassu naukui. Pudistin päätäni.
"Ei mitään ihmeellistä", naukaisin kolkosti särähtäen. Jäin odottelemaan Mäyrätassun seuraan Rosmariiniputouksen ja Varpusliidon keskustelun päättymistä.
//Mäyrä? Varpunen? Rosma? Anteeks Myrsky et kesti näin kauan xc
Rosmariiniputous 26.5.2018
Sukelsin Kettutassun perässä piikkihernetunnelista sisään aurinkoiseen ja yllättävän lämpimään leiriin. Kettutassu kipitti heti aukiolle päästyämme emonsa luo ja kaksikko käänsi selkänsä minulle, oppilaalla oli varmastikin jotain tärkeää asiaa emolleen. Olin ollut jo aikeissa mennä leirin reunamille lepäämään hetkeksi, kun innostunut kiljaisu herätti huomioni. Käänsin meripihkaisen katseeni salamannopeasti tunnistettuani äänen ja kohtasin tuttuakin tutumman vaaleanharmaan kollin katseen. Varpusliidon kirkkaanvihreissä silmissä loisti ilo, onni ja rakkaus ystäväänsä kohtaan. Ne kaikki samat tunteet säihkyivät varmasti minunkin silmistäni, kun lähdin juoksuun parasta ystävääni kohti. Veljeni ponkaisi itseki juoksuun ja vajaan silmänräpäyksen kuluttua iskeydyimme toisiimme kiinni. Puristin Varpusliitoa niin tiukasti itseäni vasten, että en olisi lainkaan ihmetellyt jos hän olisi yht'äkkiä vinkaissut kivusta. Nuolaisin parhaan ystäväni poskea rakastavasti ja laskin sitten kasvoni tuon olkapäälle. Olin ikävöinyt Varpusliitoa niin paljon parantajan pesässä että nyt kun taas näimme, kyyneleet valuivat poskiani pitkin raskaana virtauksena.
"Minulla on ollut sinua ikävä", Varpusliito naukaisi ja irrottautui lopulta vastahakoisesti halista. Minun ei olisi todellakaan tehnyt mieli irrottautua kollin turvalliselta tuoksuvasta turkista, mutta halusin antaa Varpusliidolle omaa tilaa.
"Minullakin on ollut sinua niin ikävä. Et osaa edes kuvitella kuinka paljon ehdin kaivata sinua parantajan pesässä ollessani. Pelkäsin niin paljon, että se sairaus olisi-" lauseeni katkesi, koska tiesin ettei kuolemisesta puhuminen helpottaisi lainkaan. Niiskaisin äänekkäästi ja pyyhin oikealla etukäpälälläni pieniä kyyneleitä pois poskiltani.
"Ehdin jo oikeasti pelätä, että sinä kuolisit", Varpusliito kuiskasi ja sukelsi sitten hetkeäkään epäröimättä uuteen haliin. En edes yrittänyt väistää, vaan annoin ystäväni turkin painautua omaan luonnonvalkoiseen turkkiini. Nostin käpäläni tuon selälle ja aloin silittämään kollin selkää kuin rakastava emo.
"Ei hätää, olen nyt täydellisessä kunnossa. Kaikki on hyvin", kuiskasin takaisin ja laskin hellän nuolaisun Varpusliidon poskelle. Olisin nuolaissut hänen päälakeakin, mutta vaikka kolli olikin aika pienikokoinen, olin häneen verrattuna paljon pienikokoisempi enkä siksi ylettänyt niin korkealle.
"Rosmariiniputous?"
Säpsähdin ja irrottauduin Varpusliidosta, kun kuulin Kettutassun äänen takaani. Kun käännyin ympäri, pääsinkin vastakkain punertavanruskean oppilaani kanssa. Hänen sähkönsiniset silmänsä säihkyivät odottavina, joten kysyin tyynesti kollilta:
"Haluaisitko sinä tehdä jotain nyt? Voimme lähteä jatkamaan rajojen kiertämistä, harjoittelemaan metsästystä, käymään helpoimpia taisteluliikkeitä läpi tai mitä ikinä tahdot", lausahdin ja jäin kärsivällisenä odottamaan nuoren kollin vastausta.
//Kettu?
Varpusliito 26.5.2018
"Haluaisitko sinä tehdä jotain nyt? Voimme lähteä jatkamaan rajojen kiertämistä, harjoittelemaan metsästystä, käymään helpoimpia taisteluliikkeitä läpi tai mitä ikinä tahdot", Rosmariiniputous naukui juuri paikalle saapuneelle Kettutassulle. Minua harmitti, että kolli oli keskeyttänyt minun ja siskoni ensimmäisen tapaamisen pitkään aikaan.
"Menen... syömään jotain", mutisin Rosmariiniputoukselle ja tallustelin tieheni. Pysäytin pettymyksen aallon ja estin sitä vyörymästä ylitseni. Minun pitäisi olla vain iloinen, kun paras ystäväni oli saanut innokkaan oppilaan. Silti se, että Kettutassu sai siskoltani enemmän huomiota kuin minä, sai minut tuntemaan itseni tarpeettomaksi. Päästyäni tuoresaaliskasalle, minulla ei ollut nälkä. Otin kuitenkin kasasta pienen hiiren ja puraisin sitä.
Auringon painuessa mailleen, pujahdin sotureiden pesään. Ensimmäiseksi katseeni osui Ututassuun. Hämmennyin hetkeksi, mutta ymmärsin sitten mistä oli kyse. Hymähdin ja tyrkin naaraan hereille.
"Ututassu. Etkö enää muista, missä oppilaiden pesä on?" maukaisin, vaikka tiesin, ettei kyse ollut siitä. Todellisuudessa naaras oli tullut vain häiritsemään sotureiden unta tai piilottamaan makuualusiin kuolleita eläimiä.
"No, Ututurkki. Miten on?" Naukaisin sanaa Ututurkki painottaen.
//Sori pätkä, mut Utu?
Kettupentu 27.4.2018
"Voitte jakaa sen, minulla ei ole nälkä", Rosmariiniputous naukaisi kauniisti helisevällä äänellään. Vilkaisin ensin luonnonvalkeaa naarasta ja sen jälkeen silmäilin maassa lojuvaa hiirtä. Hiiren korvat olivat sen päähän verrattuna suuret ja pyöreät, pieni pää, jonka rinnalla vartalo oli suuri ja pulskea. Eläimen turkki oli ruskeanharmaa, jossa siellä täällä sojotti pari valkeaa karvaa siellä täällä vahuuden merkiksi. Hiiren häntä oli pitkä, melkein koko muun hiiren pituinen ja nahkainen. En ollut koskaan syönyt mitään muuta kuin maitoa, tai teknisesti ottaen en ollut syönyt mitään. Juonut vain. Vilkaisin Mäyräpentua mietteliäänä, hän oli innostuneen näköinen ja läpsi hiirtä tassullaan. Katsoin hiukan inhoksuen pientä elotonta eläintä. Jos kaukaa katsoisi saattaisi luulla hiirtä kissan pennuksi. Työnsin kuononi lähemmäs ja näykkäisin, mutta suuni täyttyi ainoastaan hiiren turkin karvoista.
"Syöttekö te isot kissat karvoja?" naukaisin kielelläni kutitteevia karvoja syljeskellen. Taivas oli kerännyt tummia pilviä ja ilma tuntui oudon painostavalta. Pian nenälleni tipahti suuri vesipisara, pian toinen turkilleni, sitten kolmas ja pian sadepisarat alkoivat ropista valtavaa vauhtia.
"Nyt olisi paras lähteä, pennut vilustuvat pian", Rosmariiniputous naukaisi tärkeästi. Tihkutähti nyökkäsi ja kumartui luokseni.
"Haluan Rosmariinputouksen kantavan minut", naukaisin itsevrmasti ja käännyin luonnonvalkean naaraan puoleen. Naaras räpäytti silmiään hyväksyvästi. Pian lähdimme matkaan. Sade piiskasi vasten joukkoa johtavan Tihkutähden kasvoja, joka kantoi mustavalkeaa sisartani. Hytisin luita ja ytimiä myöten, mutta sinnittelin. Yritin olla tärisemättä, jottei Rosmariiniputous kiinnittäisi siihen huomiota.
Makasin emon lämpimän kyljen vieressä väsyneenä leipoen. Olin saanut vatsani täyteen lääminta maitoa ja emo nuoli turkkiani kuivaksi.
"Kiitos Rosmariiniputous, että toit Kettupennun ja Mäyräpennun turvallisesti takaisin. Kiitos tämän herran, pennut joutuivat ylipäätään ulos leiristä", emo naukaisi kiittäen, mutta samalla Tihkutähteä toruen. Silmäni painuivat vähitellen kiinni.
"Taitaa nousta oikein kunnon puhuri", kuulin tutun äänen päivän taphatumista. Kyyhkylennon.
"Enpä ole hetkeen nähnyt näin rajua sadetta", kuulin Okaliekin matalan nau'un, muistin kollin joka oli saattanut Minttusydämen emon parantajan pesälle. Aioin selvittää kuka tämä mysteerinen Hämylilja oli, mutta siihen tarvisin apua. Painauduin Minttusydäntä lähemmäs ja nostin etutassut kuononi päälle.
//Rosma? Mäyrä? Tai sit voin jatkaa Kyyhkyl..
Rosmariiniputous 27.4.2018
Jäin katsomaan masentuneena Tihkutäheen perään, mutta helpotuksen virtaus lävisti samassa silmänräpäyksessä kehoni. Tuo tyranni olisi varmaankin jäänyt sinne myrskyyn pentujensa kanssa ellen olisi päättänyt viedä kaksikkoa leiriin. Vaikka Kylmähenkäys olikin lähtenyt klaanista - hyvin varmasti ikuisesti - ja minulla oli vieläkin turvanani Liljahenkäys, Varpusliito ja Luomavirta, pelkoni Tihkutähteä vastaan tulisi pysymään hänen kuolemaansa asti, jolloin voisin huokaista tyytyväisyydestä.
"Pentusi ovat kauniita", Kyyhkylento naukaisi Minttusydämelle länmin hymy kasvoillaan. Vaaleanharmaa raidallinen naaras istui kumppaninsa Okaliekin rinnalla ja soturi silmäili ylpeästi pennunpentujaan. Minttusydän vastasi Kyyhkylennon kehuihin kiittävällä hymyllä ja nuolaisi hellästi pentujen päälakia.
"Mitä pennut olivat muuten tekemässä leirin ulkopuolella? Ymmärrän kyllä sen, että sinä ja Tihkutähti olitte vahtimassa, mutta silti", Kyyhkylento kysyi äkkinäisesti ja käänsi meripihkaisen katseensa minuun. Tavallisesti niin nopea päänkäännös olisi saanut minut loikkaamaan irti turkistani, mutta naaraan lämpimän katseen kohdatessani tunsin oloni turvalliseksi.
"Olimme juuri olleet aikeissa aloittaa taisteluharjoituksia, jotka olivat olleet Tihkutähden idea, mutta sitten Kettupentu alkoi valittaa nälästään ja onnistuin nappaamaan hänelle ja Mäyräpennulle pientä syömistä. Olisimme varmaan jatkaneet taisteluharjoituksia, ellei myrsky olisi alkanut. Tai ainakin myrskyltä se vaikuttaa", huomautin viileästi ja vilkaisin nopealla silmäyksellä sammalverhoja, joiden takaa pystyin erottamaan hämärän leiriaukion, joka oli kokonaan tyhjentynyt kissoista. Tämä ei vaikuttanut pieneltä sadekuurolta, joka tulisi lähtemään lyhyessä hetkessä, vaan tämä vaikutti kunnolliselta myrskyltä, joka tulisi jättämään edes jonkinlaisia merkkejä klaaneihin. Toivoin, että Varjoklaani tulisi säästymään pahimmilta seurauksilta, mutta Tihkutähden valtakautena mitä tahansa voisi tapahtua.
Kun Minttusydän, Kyyhkylento ja Okaliekki jatkoivat keskusteluaan, tajusin hoipertelevani hieman kauemmas ja joutuvani haukkomaan runsaasti happea keuhkoihini. Hengitykseni muuttui aluksi raskaaksi, sitten hitaaksi ja sitten kurkustani alkoi tulla ulos kirkumista muistuttavia äännähdyksiä. Haparoin tasapainoani laajentamalla asentoani, mutta se ei auttanut lainkaan. Maailma ympärilläni pyöri ja pääni tuntui olevan valmis räjähtämään hetkenä minä hyvänsä. Olin jo luullut olevani näkymätön klaanitovereilleni, kun Minttusydämen yllättynyt äänensävy osui korviini:
"Rosmariiniputous! Onko kaikki hyvin?" punertavan ruskea naaras kysyi ja otti varovaisesti askeleen lähemmäs. Avasin suuni hitaasti vastatakseni jotain, mutta suustani ei tullutkaan ulos apua anelevia sanoja, vaan oksennusta. Se putosi suoraan pentutarhan lattialle ja näin sivusilmästäni Minttusydämen kauhistuneen ilmeen juuri ennen kuin kaaduin voimattomana kyljelleni.
"Hänet pitää viedä Liljahenkäyksen luokse, heti!" Minttusydän ilmoitti päättäväisesti ja heilautti häntäänsä Kyyhkylennolle ja Okaliekille merkiksi tulla auttamaan. Pystyin vielä heikosti erottamaan kolmikon eriväriset turkit kunnes silmäluomeni painuivat raskaasti kiinni.
//Lilja? Minttu? Eli Rosma nyt siis sairastu siihen Haaskalasta levinneeseen tautiin ja pyörty
Sienikarva 28.4.2018
//En tiiä oliks teil täs joku suunnitelma et just Liljan luo viette Rosman mut oon ilkee ja laitan sen tulee nii et Sieniki on siel :d
Minttusydän, Okaliekki ja Kyyhkylento ryntäsivät sisään parantajan pesään kannatellen hampaissaan tajutonta pientä luonnonvalkeaa kilpikonnakuvioista naaraskissaa, jonka tunnistin hetkessä Rosmariiniputoukseksi.
"Mitä tapahtui?" Liljahenkäys kysyi hädissään ja ryntäsi takaani tyttärensä ja kolmen muun soturin luokse.
"Hän vain pyörtyi yhtäkkiä", Minttusydän vastasi yllättävän rauhallisella äänellä laskiessaan Rosmariiniputousta sammalvuoteelle. Astelin kohti naaraskissaa tarkastellen häntä. Myös Liljahenkäys yritti etsiä pennustaan merkkejä siitä, mitä tälle oli tapahtunut. Rosmariiniputous näytti normaalilta.
"Sitä ennen hän haukkoi henkeään ja hoiperteli taaksepäin meistä", Okaliekki osasi kertoa. Samassa keksin sen:
"Haaskalan tauti." Liljahenkäys kääntyi minuun päin ja kurtisti kulmiaan.
"Ei Rosmariiniputous ole niin hiirenaivoinen, että saalistaisi haaskalan läheltä mitään", parantajaoppilas naukaisi ja käänsi huolestuneen katseensa tyttäreensä.
"Ei tietenkään ole, mutta sade on saattanut tuoda likavedet haaskalasta tänne, Rosmariiniputous joi sitä ja sairastui", naukaisin nopeasti parantajaoppilaalle ja käänsin katseeni kolmeen soturiin:
"Voisitteko poistua?" Puhuessani kolmikolle, ääneni oli hento ja mahdollisimman ystävällinen, koska en tahtonut olla ilkeä heille. En tahtonut pahoittaa heidän mieltään, vaikka he tuskin pelkäsivät tehdä sitä minulle.
"Kuinka parannamme sen?" kysyi Liljahenkäys.
"En minä tiedä! Yritetään vain helpottaa hänen oloaan", naukaisin ikään kuin ehdotuksena, koska en tiennyt yhtään mitä tehdä. Tautiin ei ollut parannuslääkettä, siihen sairastunut selviäisi, jos Tähtiklaani niin sallisi.
"Mitä annan hänelle?" Liljahenkäys kysyi ja lähti suunnistamaan hädissään kohti yrttivarastoa.
"Emme tiedä mitä oireita hänellä on, joten odotetaan kunnes hän herää", ehdotin varovasti oppilaalleni.
//Lilja, Rosma, Minttu? Sori sekava xd
Rosmariiniputous 29.4.2018
"Rosmariiniputous?"
Olin leijunut avarassa ja hiljaisessa pimeydessä ties kuinka kauan aikaa, kun yht'äkkiä lempeä, mutta huolestunut ääni tunkeutui rauhalliseen mailmaani. Puristin silmiäni tiukemmin kiinni, toivoen että ääni jättäisi minut rauhaan. Mutta sitten pieni käpälä tökkäisi minua tiukasti ja sai minut vingahtamaan kivusta. Tunsin oloni niin pieneksi ja avuttomaksi, joten käperryin tiukemmalle kerälle suojautuksuani siltä henkilöltä, joka yritti herättää minua.
"Rosmariiniputous, herää. Sinun täytyy avata silmäsi ja herätä. Nyt!"
Säpsähdin pimeydestä hereille tiukan äänen tunkeutuessa päähäni ja räpäytin meripihkaiset silmäni ammolleen. Valoisa parantajan pesä rakentui ympärilleni ja Liljahenkäyksen tummanharmaa kasvo alkoi hiljalleen tarkentua edessäni. Emoni meripihkainen katse kirkastui heti, kun avasin silmäni ja tuon suusta pääsi niin raskas huokaisu, että naaraan henkäisy osui kasvoihini asti. Hän ei kuitenkaan ottanut askeltakaan lähemmäs, vaan pysytteli muutaman hännänmitan päässä. Halusin kompuroida jaloilleni ja vaatia emoltani selitystä siihen, että makasin huonovointisena pehmeillä makuualusilla parantajan pesässä, mutta lihaksiani särki liikaa ja kurkkuani puristi. Kun lopulta sain edes jonkinlaista puhetta suustani ulos, se oli hyvin epäselvää:
"M-mitä minä t-teen täällä? Mitä t-tapahtui?"
"Olit Sienikarvan mukaan vain pyörtynyt pentutarhassa ja myös oksentenut. Sinut tuotiin tänne, mutta heräät nyt ensimmäistä kertaa kaiken jälkeen", Liljahenkäys selitti ihailtavan rauhallisella äänensävyllä ja kumartui sitten hieman lähemmäs, "millainen vointisi nyt on?"
Nyt kun Liljahenkäys sen sanoi ääneen, tapahtumat alkoivat hiljalleen palata mieleeni. Kuinka olin hoiperrellut kauas Tihkutähden pennuista ja soturikolmikosta, kuinka olin oksentanut pentutarhan lattialle ja kaatunut sitten väsyneenä kyljelleni. Tuntui aivan siltä kuin olisin nukkunut kuunkierron ajan, vaikka olin kuulemma ollut pimeyden syleilyssä vain lyhyen tovin ajan.
"Vatsaan sattuu vähän ja on vielä hieman huono olo, mutta eniten särkee päätä. Saisinko vähän juotavaa?" kysyin lopulta ja kohdistin väsyneenä meripihkaisen katseeni emooni. Hän nyökäytti päätään ja tarjosi muutaman silmänräpäyksen kuluttua minulle jo märkää sammaltukkoa. Otin sammaleet vastaan kiitollinen hymy kasvoillani ja aloin imeä viileää vettä suuhuni. Veden siirtyminen vartalooni tuntui tuovan minulle aivan uutta voimaa.
"Varpusliito tuli Murattilehden mukaan katsomaan sinua, mutta sairaan olosi takia hän joutui pysymään hieman kauempana. Mutta ainakin tiedät että hän kävi katsomassa sinua", Liljahenkäys ilmoitti hiljaisuuden aikana ja sai minut hymyilemään vielä kirkkaammin. Veljeni oli tullut katsomaan minua, eli hän välitti minusta. Tiesin kyllä, että hän välitti minusta, mutta soturina kollilla oli muutakin tekemistä kuin katsoa huonovointisen ystävänsä perään. Se pieni tieto, että hän oli käynyt katsomassa minua, sai sydämeni laulamaan rakkaudesta veljeäni kohtaan. Tähtiklaani oli todellakin antanut minulle upean ystävän.
"Kuinka kauan joudun olemaan täällä? Eihän minulla ole oppilasta koulutettavana tai mitään muuta paljon aikaa vievää, mutta en tahtoisi jumittaa täällä kauan ilman, että voisin tehä oikein mitään", huomautin tyynesti ja nuolaisin oikeaa etukäpälääni.
"Onko muuten muita sairastunut vielä?" kiirehdin vielä kysymään. Olivatkohan Kettupentu ja Mäyräpentu kunnossa?
//Lilja?
Rosmariiniputous 2.5.2018
"Sienikarva! Liljahenkäys!"
Emoni vastaus sai nopean pysähdyksen, kun Minttusydän pyyhälsi parantajan pesään musertavan tuttu hahmo hampaidensa välissä roikkuen. Mäyräpennun mustavalkea hahmo oli selvästikin kokenut saman kohtalon kuin minäkin, eli sairastunut tähän sairauteen. Voi pientä pentua, ei kenenkään pitäisi kokea tälläistä tuskaa noin pienenä.
"Mäyräpentu - hän oksensi pesän lattialle ja menetti sitten tajuntansa", Minttusydän selitti luokseen saapuneelle Liljahenkäykselle ja heilautti sitten häntäänsä onnettomaan tyttäreensä, joka oltiin nyt laskettu pesän kovalle alustalle. Varapäällikkö kumartui puskemaan pentuaan, aivan kuin toivoen tuon heräävän uudelleen eloisana ja terveenä, mutta pieni pentu ei antanut emolleen pienintäkään vastausta. Vaikkei minulla omia pentuja ollutkaan, pystyin kuvittelemaan sen tuskan, minkä Minttusydän joutui kokemaan. Hänen oma pentunsa, jolle hän tahtoi vain ja ainoastaan turvallisen ja terveen elämän, oli sairastunut tautiin, josta parantajillakaan ei pakosti vielä ollut täydellistä tietoa.
"Rauhoitu, minä huolehdin pennustasi", Liljahenkäys naukaisi ihailtavan rauhallisesti ja nappasi sitten pennun hampaidensa väliin, lähtien sitten kiikuttamaan pienokaista vapaata sammalpetiä kohti. Kun kaksikko ja heidän perässä hiipivä Minttusydän kulkivat ohitseni, pystyin vielä nopealla vilkaisulla näkemään Mäyräpennun pienen vartalon, kunnes hänet laskettiin makuualusille ja emoni tummanharmaa selkä peitti mahdollisuuteni katsella Mäyräpentua. Murahdin itsekseni ja laskin sitten masentuneena pääni käpälieni päälle, kohdistaen meripihkaisen tuijotukseni pesän sammalverhoihin. En todellakaan olisi tahtonut olla jumissa täällä ja joutua vielä jonkun sairauden kouriin. Olisin varmasti päässyt kokoontumiseen, jos en olisi yht'äkkiä joutunut tälläisen asian uhriksi.
"Rosmariiniputous!"
Kun sammalverhot työntyivät äkillisesti sivuun ja pesään tupsahti pieni punertavan ruskea kolli, niskakarvani nousivat sydämenlyönnissä pystyyn. Kettupennun hämmentynyt hahmo seisoi pesän oviaukolla ja kollin sähkönsiniset silmät olivat liimautuneet minuun. Ähkäisin säikähdyksestä ja raivosta, jonka seurauksena liu'uin kömpelösti alas makuualusiltani ja lähdin hoipertelemaan Kettupentua kohti. Hän ei ehtinyt reagioida mitenkään, kun olin jo napannut kollia niskakarvoista kiinni ja kiikuttanut hänet ulos pesästä.
"Et sinä olisi saanut tulla tuonne, Kettupentu! Tuolla on monia sairaita kissoja, kuten minä, jotka voisivat tartuttaa sairauden sinuunkin!" sihahdin Kettupennulle päästyämme parantajan pesän edustalta kauemmas, mutta äänessäni ei tällä kertaa kaikunut raivo vaan huoli. Sienikarva ja Liljahenkäys eivät todellakaan kaipaisi uutta kipeää potilasta.
//Kettu?
Rosmariiniputous 20.4.2018
Säpsähdin rajusti kuultuani Tihkutähden ehdotuksen ja saadessani vastaan vielä päällikön pentujenkin innostuneet kiljaisut. Käännyin ensin kauhistuneena vilkaisemaan vierelläni istuvaa kaksikkoa ja sitten raivostuneena heittämään nopean silmäyksen Tihkutähteen. Millainen idea tuokin nyt oli? Viedä muutaman kuun ikäiset pennut taisteluharjoituksiin? He olivat vasta oppineet pysymään kunnolla jaloillaan, Tähtiklaanin nimeen! Jäin tuijottamaan Tihkutähden sähkönsinisiä silmiä hurjistuneena ja tuo kohtasi minut viileästi, musertavan kylmä ilme kasvoillaan leväten.
"He ovat vasta muutamaan kuun ikäisiä ja harjoitukset aloitetaan vasta oppilasikäisenä", huomautin mahdollisimman rauhallisella äänensävyllä, vaikka käpäläni syyhysivät iskeä kyntensä tuon ylimielisen kissan kurkkuun.
"Mitä se sinua haittaa, vaikka he ovatkin vielä pentuikäisiä? Mitä aikaisemmin he aloittavat, sitä parempia sotureita heistä tulee. Haluan klaaniini erinomaisia sotureita", Tihkutähti ilmoitti tiukasti ja heitti minuun halveksivan silmäyksen. Kolli ei varmastikaan uskonut minun olevan tarpeeksi vahva soturi, mutta minäpä tulisin todistamaan hänelle, että minä olin aivan yhtä hyvä kuin jokainen muukin varjoklaanilaissoturi.
"Ymmärrän kyllä sen", aloitin aivan räjähtämisen rajalla, "mutta entä jos he haavoittuvat? Minunhan ei tosin edes tarvitse mukaan harjoitteluihin jos en tahdo."
"Kyllä sinun täytyy, koska olet pentujeni vahtija. Nyt lähdetään", Tihkutähti ilmoitti kylmästi ja työnsi sitten Kettupennun ja Mäyräpennun edellään leirin uloskäyntiä kohti. Jäin tuijottamaan päällikön perään raivostuneena siitä, että hän oli viemässä parikuisia pentuja taisteluharjoituksiin. En voinut kuitenkaan tehdä mitään muuta kuin sukeltaa kolmikon perässä piikkihernetunneliin.
//Kettu? Mäyrä?
Kettupentu 22.4.2018
Lähdin tassuttamaan varovasti siän perään. Tunteeni olivat ristiriitaiset, Rosmariiniputouksen pelkotuoksusta päätellen, harjoittelu ei ollut sitä miltä se kuulostaisi.
"Isä?" naukaisin rohkeasti.
"Niin?" Tihkutähti naukaisi ja vilkaisi minuun päin. Siristin silmiäni ja kohensin ryhtiäni ylväästi.
"Minä en tule, eikä tule Mäyräpentukaan. Emo on kieltänyt ulos leiristä lähtemisen", naukaisin kimeää äntäni itsepäisesti madaltaen. Rosmariiniputous oli antanut ymmärtää, että isäni oli muutakin kuin pelkkä pelottava ulkonäkö, hän oli jotain mitä Varjoklaani pelkäsi, jotain mitä meiltä pennuilta haluttiin salata. Mutta tiesin, että minä ottaisin siitä selvää. Katsoin isääni tarkkaillen, hänen pupillinsa kapenivat pieniksi viiruiksi ja hän tuijotti minua raivon vallassa.
"Minä olen Varjoklaanin päällikkö, minä määrään säännöt", tummanharmaa kolli naukaisi kylmästi virnistäen.
"Mutta minä olen Varjoklaanin päällikön poika ja teen omat valintani", ilmoitin itsevrmasti ja käännyin takaisin leirin suuaukolle päin. Kuulin, kuinka Tihkutähti naurahti halveksuen kun lähdin loikkimaan pois päin. Vilkaisin ensin Rosmariiniputousta ja Mäyräpentua.
"Haluan pennuistani vahvoja sotureita, jotka pitävät heikot Varjoklaanilaaiset ruodussa", kolli naukaisi matalalla äänellään. *Heikot Varjoklaanilaiset?*
"Tähtiklaaniin uskovat", kolli täsmensi. Käännyin kohti Tihkutähteä ja katsoin tätä alistuneena.
"Mennään sitten", alistun lopulta ja luimisti korvani.
//Mäyrä? Rosma?
Rosmariiniputous 22.4.2018
Seurasin Kettupennun ja Tihkutähden sanaharkkaa hermostuneena, mutta sanoinkuvaamattoman ihailevana. Tuo punertavan ruskea kolli oli tuskin oppilasikäinen ja uskalsi jo nyt vastustaa isäänsä, jota vastaan minä en edes soturi-ikäisenäkään pystynyt sanomaan. Vaikka pystyin erottamaan heikon epävarmuuden nuoren pennun olemuksesta, pystyin vain ihailemaan ylpeänä hänen rohkeuttaan.
"Minä olen Varjoklaanin päällikkö, minä määrään säännöt", Tihkutähti ilmoitti jäätävällä äänensävyllä, joka olisi saanut minut murtumaan hermostuksen alla ja luovuttamaan. Mutta kun Kettupentu otti päättäväisesti askeleen eteenpäin ja kohotti kuononsa korkealle, en voinut olla henkäisemättä yllätyksestä.
"Mutta minä olen Varjoklaanin päällikön poika ja teen omat valintani", Kettupentu ilmoitti itsevarmasti ja käänsi sitten tylysti selkänsä isälleen. Tihkutähti avasi suunsa ja päästi kurkustaan halveksuvan naurun. Päällikön pilkkaava nauru sai Kettupennun pysähtymään ja heittävän nopean silmäyksen ensin siskoonsa, ja sitten minuun.
"Haluan pennuistani vahvoja sotureita", Tihkutähti jatkoi kylmästi ja piti lyhyen tauon, "jotka pitävät heikot varjoklaanilaiset ruodussa."
Sanat saivat selvästi Kettupennun hämmästyneisyyden kuplaan, koska kollin kulmat kohosivat ja silmissä välähti epävarmuus. Minä kuitenkin tajusin päällikön sanojen todellisen tarkoituksen kristallinkirkkaasti.
"Tähtiklaaniin uskovat."
Käänsin hitaasti, mutta silti raivokkaasti meripihkaisen katseeni Tihkutähteen, joka taas oli porannut sähkönsinisen tuijotuksensa minuun. Tuijotin häntä ilmeettömänä, mutta sisälläni kuohusi raivo siitä, kuinka tuo kissa halveksui minua. Eihän hän edes tiennyt totuutta uskomuksistani, mutta hän varmaankin oletti, että jokainen oikeudenmukainen ja ystävällinen kissa uskoi Tähtiklaaniin. Käänsin katseeni muualle, kun Kettupentu suostui tulemaan mukaan ja kolli lähti sisarensa ja isänsä rinnalla kävelemään metsäpolkua pitkin. Juoksin tietenkin kolmikon perään, mutta jäin suosiolla peremmälle.
"Rosmariiniputous!"
Pysähdyin äkkinäisesti, kun kuulin jostakin lähettyviltä jonkun kutsuvan minua. Hämmentyneistä ilmeistä päätellen Tihkutähti, Kettupentu tai Mäyräpentu eivät olleet kutsuneet minua nimeltäni. Olin jo aikeissa jatkaa matkaani aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun Luomavirta sukelsi esiin aluskasvillisuudesta suoraan eteeni. Kauniin naaraan lumenvalkea turkki oli mudan ja sammalrippeiden peitossa ja soturin kirkkaankeltaisissa säihkyi suru ja myötätunto. Tiesin heti, että jokin oli todella huonosti.
"Luomavirta? Mikä hätänä?" kysyin hämmentyneenä ystävältäni ja tarjosin tukea, johon hän nopeasti suostuikin. Kuulin hieman kauempaa Tihkutähden turhautuneen murahduksen ja sitten muutaman askeleen oton.
"Me menemme edeltä, tule harjoitusaukiolle mahdollisimman pian", tummanharmaa päällikkö jyrähti ja lähti sitten pentujensa kanssa jatkamaan matkaansa. Luomavirta varmisti vielä, että kolmikko oli kadonnut kuuloetäisyydeltä ja käänsi sitten kasvonsa kunnolla minua kohti.
"Kerro minulle mikä on hätänä? Ei hätää, olen tässä tukenasi", kuiskasin lumenvalkoiselle klaanitoverilleni. Hän kuitenkin ravisteli tarmokkasti päätään ja avasi sitten raskaan hengätyksen seurauksena suunsa:
"Se taitaa olla sinä, joka tulee tarvitsemaan tukea", Luomavirta huokaisi ja porasi sitten läpitunkevan katseensa suoraan silmiini, "Rosmariiniputous, Hikkoritassu on kuollut."
Vetäisin syvään henkeä ja suljin automaattisesti silmiäni. Maailma ympärilläni alkoi samassa silmänräpäyksessä pyörimään ympärilläni ja jouduin ottamaan pari haparoivaa askelta, jotta olisin pystynyt pitämään tasapainoni kunnossa. Luomavirta kiirehti tukemaan minua toisella kyljellään ja otin hänen avunsa tietenkin vastaan. Ei, ei tämä voisi tapahtua. Ei minun veljeni olisi voinut kuolla, ei nyt.
"Olen todella pahoillani tästä. Tiedän, että sinulla on muutenkin ollut vaikeaa isäsi lähdön takia enkä olisi todellakaan tahtonut kertoa tätä, mutta nyt on parempi kuin muutaman auringonnousun jälkeen", Luomavirta naukaisi tyynesti ja alkoi silittää päälakeani hellästi. Vedin keuhkoni täyteen ystäväni makeaa tuoksua ja kokosin sitten itseni.
"Miten hän kuoli?" kysyin tärisevällä äänellä ja pakottauduin irrottautumaan klaanitoverini lämpimästä turkista.
"Hikkoritassu jäi hirviön alle ja kuoli nopeasti, ilman tuskaa ja kuoleman rajalla hiipumista. Hän on nyt turvallisesti siirtynyt toiseen paikkaan", Luomavirta muistutti ja loi minulle lämpimän hymyn. Vastasin hänen hymyynsä heikolla, mutta toiveikkaalla hymyllä. Hän oli oikeassa. Oli Hikkoritassu Pimeyden metsässä tai ei, hän oli turvassa ja tulisin aina muistamaan hänet uskollisena ja rakkaana veljenäni.
"Kiitos kun kerroit. Minun pitää nyt lähteä sinne harjoitusaukiolle", totesin lopulta ja pyyhin etukäpälälläni pieniä kyyneleitä poskiltani. Luomavirta nyökäytti hitaasti päätään ja lähti sitten marssimaan leiriä kohti. Heilautin hänelle häntääni hyvästiksi ja suunnistin sitten harjoitusaukiota kohti.
Kun saavuin harjoitusaukiolle, Tihkutähden ja tuon pentujen katseet kohdistuivat minuun. Kettupennun ja Mäyräpennun kasvojen ilmeistä en saanut selvää, koska pystyin vain keskittymään päällikön myrkylliseen tuijotukseen.
"No, mitä asiaa Luomavirralla oli?" kolli kysyi hitaasti ja nuolaisi välinpitämättömästi käpäläänsä. Jäin hetkeksi epäröimään, pitäisikö minun kertoa äskeisen keskustelun aiheesta. Jos kertoisin veljeni kuolleen, Tihkutähti varmasti alkaisi ilkkua minulle. Ehkä jättäisin aiheen suosiolla kertomatta.
"Ei mitään tärkeää. Asiasta toiseen", lausahdin saavuttuani kolmikon luokse, "mistä aloitamme. Opetammeko heille vaikka hyökkäysasentoja? Tiedän kyllä, ettei se kovin kiinnostavaa ole, mutta pennut eivät saa opetella taistelua."
//Kettu? Mäyrä?
Kettupentu 24.4.2018
Astelin varovaisesti isäni perässä, Mäyräpennun rinnalla. Rosmariiniputous oli mennyt hiukan järkyttyneen ja surumieleisen Luomavirran kutsumana puhumaan jostakin tärkeästä, vaikka kuinka uteliaisuudelta korviani höristin, en kuullut enää mitään. Olimme liian kaukan, halusin syyn mistä tuo vakava äänensävy johtui, olisiko syy liittynyt jotenkin isään, joka oli osoittautunut kaikkea muuta kuin lempeäksi. Tunsin kuinka Mäyräpennun pehmeä ja paksu pentu karva hipoi omaani. Katselin miettiliäänä moni sävyistä harmaata pilvien peittämää taivasta.
"Nyt olemme perillä", isä naukui kumealla äänellään, ja teki äkki pysähdyksen. Pysähdyin melko sulavasti hieman kompuroiden ennen isään törmäystä ja niin teki Mäyräpentukin. Kolli kääntyi tuijottamaan meitä sähkönsinisillä silmillään, saman värisillä kuin omammekin. Olimme saapuneet sammaloituneelle aukiolle, jossa paikka paikoin oli vielä lunta. Saamal oli märkää joko viimeöisten sateiden jäljiltä tai sulaneen lumen takia. Nälkä kouraisi vatsaani, olin aivan hirveän nälissäni. Näin pienen pennun kuin minä pitäisi syödä monta kertaa päivässä, minä olin syönyt vain yhden. Pian läheisestä ryteiköstä kuului rapinaa ja luonnonvalkoinen naaras kissa astui aukiolle mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Rosmariiniputous peitti tunteensa hyvin.
"No, mitä asiaa Luomavirralla oli?" Tihkutähti naukaisi tassuaan nuolaisten. Vaalea naaras näytti hivenen vaivaantuneelta, mutta avasi kumminkin suunsa.
"Ei mitään tärkeää. Asiasta toiseen", naaras naukui viivytellen, "Mistä aloitamme. Opetammeko heille vaikka hyökkäysasentoja? Tiedän kyllä, ettei se kovin kiinnostavaa ole, mutta pennut eivät saa opetella taistelua." Tihkutähti mulkaisi varoittavasti Rosmariiniputousta.
"Se on kuitenkin heillä edessä, miksi ei siis aloittaa jo varhain?" isä naukaisi hampaansa hitaasti karseaan hymyyn paljastaen. Hivuttauduin Rosmariiniputouksen puoleen kun entistä suurempi nälkä kouraisi vatsaani ja oloni alkoi tuntua heikolta.
"Asiasta kolmanteen, tiedättekö kuinka usein pentujen pitäisi syödä?" naukaisin viitaten omaan nällkääni, veikkasin ettei Tihkutähti lämpenisi, mutta Rosmariiniputous voisi olla eri asia.
//Rosma? Mäyrä? Kirjottaminen hieman ruostees kun en oo hetkeen kirjotella joten laatu ei oo parasta mahollista, mutta ihan kelvollista :3
Rosmariiniputous 25.4.2018
Vilkaisin hämmentyneenä pientä punertavanruskeaa pentua, joka oli tarrautunut miltei kokonaan kiinni luonnonvalkoiseen kylkeeni. Meripihkaiset silmäni suurenivat entisestään epävarmuudesta, kunnes tajusin mitä Kettupentu oli yrittänyt vihjata minulle. Tihkutähtikin oli tajunnut poikansa vihjeen, mutta hän sen sijaan tuijotti turhautuneena pentuaan.
"Miksi sinä et sanonut leirissä että on nälkä?" päällikkö jyrähti ja otti uhkaavasti laajan askeleen pentuaan kohti. Kettupentu ei säpsähtänyt isänsä liikahduksesta, mutta hivuttautui hieman tiukemmin kiinni kylkeeni. Kiedoin vaistojeni nopeasta käskystä häntäni pienikokoisen pennun ympärille ja kohtasin päällikön raivostuneen katseen, joka oli nyt kohdistettu minuun.
"Ehkä hänelle tuli nälkä matkan aikana. Entäpä jos palaisimme leiriin? Ei hän jaksa tehdä mitään tyhjällä vatsalla", huomautin tyynesti päällikölle, joka näytti olevan valmis räjähtämään hetkenä minä hyvänsä.
"Taisteluharjoituksemme eivät ole vielä edes alkaneet. Kettupennun pitää vain kestää", Tihkutähti murahti ja nuolaisi sitten välinpitämättömästi etukäpäläänsä. En ollut edes varma olivatko Kettupentu ja Mäyräpentu yhtään tärkeitä tuolle tyrannille, mutta arvelin ettei vastaus ollut positiivinen.
"Minä en ainakaan tahdo, että parikuinen pentu yrittää taistella - mitä hänen ei ensinnäkään kuuluisi näin nuorena tehdä - nälkäisenä ja sen takia väsyneenä. Jos sinä et tahdo viedä heitä leiriin, minä voin käydä nappaamassa jotakin pientä syötävää", tarjouduin nopeasti. Tihkutähti heitti minuun tylyn silmäyksen, mutta taisi tajuta itsekin että hänelle oltiin tarjottu tapa saada Kettupentu tyytyväiseksi ilman, että hänen olisi tarvinnut itse tehdä mitään asian eteen. Tummanharmaa kolli murahti turhautuneesti ja heilautti sitten häntäänsä myöntäväksi vastaukseksi. Nyökäytin kiitollisena päätäni päällikölle ja väläytin sitten Kettupennulle lämpimän pennun, kunnes sukelsin aluskasvillisuuden sekaan.
Kun olin päässyt kauas kolmikosta, aloin haistella ilmaa riistan varalta. Vaikka hiirenkorvan lämmöt olivat hiljalleen alkaneet saapua metsään ja Varjoklaanin riistatilanne oli hitaasti lähtenyt kasvuun, oli klaanin reviirillä hyvin vähän riistaa. Sitten kuonooni osui tuore ja vahva hiiren haju. Laskeuduin vaistojen automaattisesta käskystä matalaksi ja paikansin hiiren niillä ruosteisilla jäljitystaidoilla, jotka minulle oltiin suotu.
*Nyt näytän Tihkutähdelle, että minusta todellakin on Varjoklaanin soturiksi*, totesin tyytyväisenä mielessäni ja jatkoin hiipimistä vahvaa hajua kohti. Pystyin jo erottamaan ruskeanharmaan saaliini hännän, joka viilsi raskaasti maata vasten. Olin jo ponnistamassa loikkaan, kun jokin kova raksahti vasemman etukäpäläni alla. Hiiren pieni pää nousi salamannopeasti pystyyn ja saaliseläin pinkaisi juoksuun.
*Tähtiklaanin tähden!* ärähdin mielessäni ja sukelsin nopeasti ulos aluskasvillisuudesta, kurottaen kynsiäni mahdollisimman pitkälle. Tähtiklaani onneksi oli puolellani, sillä kynteni upposivat samassa hiiren paksuun turkkiin ja kahlitsin saaliin etutassujeni väliin. Katkaisin pieneläimen niskat nopealla näykkäisyllä ja nostin saaliin sitten hampaideni väliin.
*Ei tämä mikään huikea saalis ole, mutta saa kelvata*, totesin itsekseni kulkiessani tiheän aluskasvillisuuden halki. En joutunut edes vaeltamaan kauan aikaa, kun saavuin jo samaiselle aukiolle, jolla Tihkutähti ja tuon pennut olivat. Saavuttuani Kettupentu ja Mäyräpentu käänsivät katseensa minuun ja heidän silmänsä kirkastuivat, kun hampaideni välissä roikkuva hiiri osui heidän näkökenttiin. Tihkutähti sen sijaan silmäili minua ja nappaamaani saalista arvostelevasti.
"Etkö muutakaan saanut?" hän kysyi jäätävällä, mutta silti hyvin tyynellä äänensävyllä. Kohtasin päällikköni tuijotuksen meripihkaisella katseellani ja jouduin kunnolla taistelemaan, jotten olisi alistunut entisen mestarini alla.
"Riista ei ole vielä uskaltautunut kunnolla ulos pesistään", ilmoitin viileästi saavuttuani pentujen luokse.
*Syynä tähän on varmaan se, että tällä reviirillä asustaa eräs tyranni, joka ei kunnioita ketään muuta kuin itseään*, lisäsin vielä mielessäni ennen kuin laskin hiiren Kettupennun ja Mäyräpennun eteen. Peräännyin itse hieman kauemmas ja väläytin kummillekin lämpimän hymyn.
"Voitte jakaa sen, minulla ei ole nälkä", ilmoitin ystävällisellä äänensävyllä, joka oli aivan erilainen kuin se kylmä äänensävy jolla puhuin Tihkutähdelle.
//Kettu? Mäyrä?
Kettupentu 18.4.2018
Heilauttelin korviani miettiläänä.
"Sopii, mutta vain sillä ehdolla, että näytät kaikkein hurjimmat soturit!" Mäyräpentu kiljaisi innoissaan ja ponnahti pystyyn. Pujosulka kehräsi hiljaa ja huvittuneena. Pidin suuni kiinni ja tutkin pesän tunnelmaa. Eikös soturit olleet vähän tylsiä päällikön pesän rinnalla?
"Sopiihan sinullekkin Kettupentu?" Rosmariiniputous varmisti meripihkaiset silmänsä lempeästi säihkyen.
"Mennään sitten", naukaisin hiljaisella äänellä. Muotoilin vastaukseni kuitenkin siten, etten vastannut Rosmariiniputouksen kysymykseen, sillä ratkaisu ei todellakaan sopinut minulle. Mutta sen olin oppinut itsestäni, halusin miellyttää muita. Halusin tehdä itsestäni paremman miellyttämällä muita, en ollut tarpeeksi hyvä. Mäyräpentu lähti innokaasti loikkimaan ulos klaanin vanhimpien pesästä.
"Hei sitten, mukavaa päivänjatkoa", naukaisin kohteliaasti, väläyttäen vinon hymyn klaaninvanhimmille.
"Hei vain Kettupentu ja Mäyräpentu", Kaunokukka naukui käheällä äänellä peräämme. Lähdin tassuttamaan Rosmariiniputouksen innalla ulos pesästä, samalla miettien miten voisin saada naaraan suostuteltua. Olin hyvä suostuttelussa ja muiden manipuloimisessa, mutten tarpeeksi hyvä, olinhan vasta pentu. Olin viisas pentu, mutten näyttänyt sitä ulos päin. En halunnut poiketa muista, en halunnut olla erilainen. Varpusliito otti jo Mäyräpentua edellämme kiinni. Pian näin kuinka Mäyräpennun eteen askelsi kaunis harmaaraidallinen naaras, jossa oli jotain tuttua.
"Sieltähän te tulette! Ja voi, olette jo avanneet silmänne", naaras riemuitsi. Tutkin tämän ulkonäköä tarkasti, hopeanharmaaraidallinen turkki melkeinpä kimalteli satunnaisessa auringonsäteessä. Kissan meripihkanväriset silmät olivat aavistuksen tummemmat kuin Rosmariiniputouksen. Hänen oikeassa korvassaan oli pieni repale, josta puuttui kissan kynnen kokoinen pala, mutta silti naaraan hymy säteili kilpaa auringon kanssa.
"Voi anteeksi, unohdin esitellä itseni. Olen Kyyhkylento, emonne emo, siinä tapauksessa teidän isoemonne. Keitäs te olette?" Kyyhkylento esittäytyi.
"Olen Mäyräpentu", sisareni tumma hahmo naukui selkä tänne päin.
"Minä olen Kettupentu, mukava tavata", hymyilin. Mäyräpentu vilkaisi minua kummissaan, puhe tapani hämmästytti häntä. Kohteliaat santa pienen miukunani keskellä oli ilmeisesti erikoista kuultavaa. Nyt jokaisen kuulemani sanan kuuntelu tarkasti oli hyödyksi, osasin puhua kohteliaasti. Kyyhkylento kehräsi. Kun Mäyräpentu jutteli Kyyhkylennon kanssa, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni.
"Tiedäthän, ettei isä ole juuri nyt pesässään, vaan pentutarhalla Minttusydämen luona?" naukaisin kääntämättä katsettani pois Kyyhkylennon ja Mäyräpennun hahmoista. Silmäni löivät suostuttelun tulta, minun oli pakko päästävä käymään pesässä. Varpusliito oli ilmestynyt heidän seuraansa.
"Tiedän, mutta..", Rosmariiniputous aloitti, mutta ei jatkanutkaan pidemmälle.
"Mikset tahdo viedä meitä käymään päällikön pesässä? Etkö pidäkkään meistä", naukaisin säälittävästi. Olin loistava näyttelijä, minun oli hyödynnettävä asemaa, jossa minä olin se pieni.
//Rosma? Mäyrä? Varpunen?
Varpusliito 18.4.2018
"Tiedäthän, ettei isä ole juuri nyt pesässään, vaan pentutarhalla Minttusydämen luona?" Kettupentu naukui toiveikkaasti.
"Tiedän, mutta..", Rosmariiniputous empi. Naaraan silmissä oli pelkoa. Hän ei selvästikään olisi halunnut päästää pentuja Tihkutähden pesään. En minäkään olisi halunnut, mutta pennut menisivät sinne varmasti heti kun Rosmariiniputous kääntäisi katseensa muualle, jos emme antaisi lupaa ja tulisi mukaan.
"Mikset tahdo viedä meitä käymään päällikön pesässä? Etkö pidäkkään meistä", Kettupentu kysyi silmät suurina. Kolli näytti sydäntäsärkevän surulliselta ja pieneltä. Äkkiä sain idean, joka oli mielestäni sekä turvallinen, että pentujen mieleen. Niin ainakin arvelin.
"Mitä jos kävisimme pentutarhalla kysymässä asiaa isältänne? Voisitte mennä sinne yhdessä emonne ja isänne kanssa", nau'uin pennuille. Käännyin Rosmariiniputouksen puoleen. "Älä huoli. Minttusydän pitää huolta, että Tihkutähti käyttäytyy, kun pennut ovat paikalla", kuiskutin siskoni korvaan. Rosmariiniputous ei näyttänyt edelleenkään täysin vakuuttuneelta.
"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään myöhemmin", nau'uin kolmikolle ja suuntasin kohti sotureiden pesää. Kuulin takaani pennun miukunaa ja Rosmariiniputouksen nau'untaa. En kuitenkaan keskittynyt heidän sanoihinsa, vaan ajattelin eilisen tapahtumia. Olin puhunut Vadelmatassun kanssa. Hän oli Tuuliklaanista ja valmis puolustamaan klaaniaan hinnalla millä hyvänsä. Hän ei ollut näyttänyt enää oppilaalta, mutta oppilas hän silti oli.
*Kuka mahtaa olla hänen mestarinsa?* pohdin vielä ennen kuin vaivuin rauhalliseen päiväuneen.
Rosmariiniputous 19.4.2018
Vetäisin syvään henkeä ja yritin pitää mieleni mahdollisimman rauhallisena. Kettupennun säälittävä, mutta silti anova äänensävy sai niskakarvani sähköistymään ja epäilevän ilmeen nousemaan kasvoilleni. Eniten asiassa ärsytti se, että Kettupentu piti itsekkäästi katseensa Mäyräpennussa ja Kyyhkylennossa.
"Käänny minuun päin, niin saat vastauksesi", lausahdin tiukasti, käyttäen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sitä terävää kieltä, jonka satuin omistamaan. Kettupentu ei säpsähtänytkään terävästä äänensävystäni, mutta käänsi lopulta sähkönsinisen katseensa minuun. Kollipennun silmät kohdatessani pieni kylmien väreiden virta lähti juoksemaan selkääni pitkin. Hänen silmänsä näyttivät niin paljon isänsä Tihkutähden silmiltä, aivan yhtä pelottavilta ja vallanhimoisilta. Pystyin vain toivomaan, että tuosta kollista ei tulisi isänsä kaltaista.
"Tietenkin minä pidän teistä ja tiedän kyllä, että Tihkutähti ei ole pesässään, mutta entä jos hän saa teidät kiinni? Saisitte aikamoista satikutia enkä minäkään säästyisi siltä, sillä minun täytyy vahtia teitä", huomautin viileästi ja nuolaisin mahdollisimman välinpitämättömästi etukäpälääni.
"Ei hän meitä kiinni saisi. Mennään vain, edes hetkeksi. Ihan vain hetkeksi", Kettupentu naukaisi anelevasti ja antoi sähkönsinisten silmiensä laajentua aivan tarkoituksella. Vetäisin syvään henkeä ja laskin sitten etukäpäläni maahan. Olin jo aikeissa vastata kieltävästi, kunnes Varpusliito avasi suunsa:
"Mitä jos kävisimme pentutarhalla kysymässä asiaa isältänne? Voisitte mennä sinne yhdessä emonne ja isänne kanssa", vaaleanharmaa kolli ehdotti pennuille ja kääntyi sitten vaivihkaa puoleeni, "älä huoli. Minttusydän pitää huolta, että Tihkutähti käyttäytyy, kun pennut ovat paikalla."
Oli pakko myöntää, ettei veljeni idea huonokaan ollut, mutta osasin jo arvata ettei Tihkutähti päästäisi edes pentujaan pesäänsä. Vaikka Minttusydän olisikin paikalla, olivat kaksikon välit hieman kiristyneet, mutteivät kuitenkaan yhtä kireiksi kuin isäni ja emoni välit olivat olleet. Toivottavasti Minttusydämen ja Tihkutähden rakkaus tulisi pysymään.
"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään myöhemmin", Varpusliito naukaisi yht'äkkiä ja vastausta odottamatta tuo kääntyi ympäri ja lähti harppomaan soturien pesää kohti. Jäin tuijottamaan kollisoturin perään hieman turhautuneena siitä, että olin jäänyt pentujen kanssa kahdestaan, joten nyt minun piti vahtia heitä kahdestaan. Huokaisin äänettömästi ja käännyin sitten sisaruksiin päin säteilevä hymy kasvoillani.
"Miltä Varpusliidon idea kuulostaisi? Mennäänkö?" kysyin lempeällä äänensävyllä ja väistyin hieman, jotta kaksikko voisi lähteä edellä pentutarhaa kohti. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta olla tiukka, mutta jos saisin toisen heistä oppilaakseni, alkaisin vasta sitten kunnolla valmentamaan ja opettamaan heille elämän sääntöjä.
//Kettu? Mäyrä?
Mäyräpentu 19.4.2018
"Me olemme sentään päällikön ja varapäällikön tytär ja poika", Kettupentu naukaisi leukaansa tunteettomasti kohottaen. "Sinun täytyy kumartaa meitä!" Kollipentu katsoi Varpusliitoa aika kylmästi, ja minusta alkoi hiljalleen tuntua, ettei veli ottanut enää tätä leikistä.
"Tai muuten, henkivartijamme käy kimppuusi", hän jatkoi vielä ja ojenteli pikkuruisia teräviä kynsiään, "Rosmariiniputous on saanut yksityisopetusta isältäni, niin kannattaa varoa. Hän on hyvä ihan varmasti."
"Niin juuri!" vinkaisin väliin ja väläytin veljelleni leikkisän virnistyksen. Kettupentu vilkaisi minua nopeasti sivusilmällä, muttei irrottanut katsettaan Varpusliidon vihreinä tuikkivista silmistä. Velipoika ei aikonut luovuttaa, enkä kyllä minäkään, jos tarkkoja oltiin.
"Kyllä vain, olimme juuri kumartamassa kummatkin", Rosmariiniputous maukui nöyränä ja kumarsi päätään. Lopulta Varpusliitokin yhtyi mukaan leikkiin ja tunsin pientä voitonriemuisuutta. Minä ja veljeni saimme komennella kaikkia oman mielemme mukaan, eikä kenelläkään ollut siihen vastaansanomista, koska meidän vanhempamme määräsivät klaanissa ja voisivat halutessaan erottaa ihan kenet tahansa, jos halusimme.
Kaksikon kumarrettua Rosmariiiputous väläytti meille lempeä virnistyksen ja lähti sitten astelemaan aukion poikki kohti lähintä pesää, mikä osui silmiin. Pinkaisimme naaraan perään hännät pystyssä Kettupennun kanssa ja kun saimme tämän kiinni, veli kiljaisi:
"Hei, me halutaan mennä ensimmäisenä!" Rosmariiniputous väistyi tieltämme ja antoi meidän mennä ensimmäisinä. Työnnyin veljeni ohitse ja sukelsin sammalverhojen alitse tunkkaisen hajuiseen pesään, josta kuului vaimeaa puheensorinaa sekä karkeaa kuorsauksen korinaa, joka sai minut tirskahtamaan pienesti.
"Tule jo, Mäyräpentu!" Kettupentu huudahti ja heitti kuperkeikan pesän lattialle. Innosta kiljaisten kierähdin lattialle ja huitaisin kynnet piilossa veljeni kuonoa. Kollipentu kikatti ja läimäisi takaisin niin, että melkein horjahdin lähimpänä olevan kissan hännänpäälle. Käännyin katsomaan pahoittelevasti vanhaan naaraaseen, joka vastasi katseeseeni ystävällisellä tummansinisten silmiensä katseella.
"Kas, Varpusliito ja Rosmariiniputous. Onnittelut soturinimistänne", kissa naukaisi yllättäen ja suuntasi katseensa ylitseni pesään saapuneisiin tulokkaisiin. Rosmariiniputous ja Varpusliito nyökkäsivät nopeasti ja asettuivat istumaan sammalpedin reunalle hieman kauemmas minusta ja Kettupennusta, joka oli juuri saanut kömmittyä itsensä vierelleni
"Jos pyydätte todella kiltisti heiltä, klaaninvanhimmat voisivat ehkä kertoa teille tarinoita suuresta sodasta", Rosmariiniputous sanoi meille leikkisästi. Vilkaisin Kettupentuun korvat valppaasti pystyssä ja hännänpää puolelta toiselle malttamattomana vääntyillen.
"Joo! Kertokaa meille siitä sodasta", Kettupentu hihkaisi viereltäni vanhuksille, jotka vilkuilivat toisiaan huvittuneen näköisinä.
"Hyvä on. Sota alkoi, koska...", eräs vanha naaras, jolla oli liekinvärinen otsa, aloitti. Kuuntelin tarkkaavaisesti jokaisen sanan ja yritin kuvitella mielessäni verisen sotatantereen, jonka päällä lukuisia kissoja taisteli elämästä ja kuolemasta. Osa makasi maassa liikkumattomina, osa oli pahasti haavoittunut eikä siksi pystynyt liikkumaan omin avuin ja loput kissoista viiltelivät vastustajien kurkkuja auki sellaista tahtia, että tuskin ehdin edes laskea.
Kun tarina oli viimein tulossa päätökseensä, uppouduin aivan täysin omiin aatoksiini. Ensin mieleeni muodostui kuva kahdesta kissasta, joilla näytti olevan hyvin tärkeä keskustelu meneillään. Sitten toinen kissoista alkoi yllättäen karjua ja huitaisi viiksikarvan verran ohitse kynsillään puhetoverinsa nenästä. Toinenkin kissa kimmastui ja hurjistuneena tämä loikkasi kiistan aloittaneen osapuolen kimppuun.
Käännyin säpsähtäen katsomaan taakseni, kun tunsin kevyen kosketuksen lavassani. Näin Rosmariiniputouksen, joka katsoi minua odottava-ilme kasvoillaan.
"Mitä Varpusliito äsken kysyi teiltä?" hän kysyi.
"E-en minä kuunnellut", kuiskasin nolona. Olin ollut niin omissa maailmoissani, etten ollut kuullut Varpusliidon kysymystä. Rosmariiniputous kumartui laskemaan päälaelleni hellän nuolaisun.
"Ei se mitään, kunhan vain kuuntelet seuraavalla kerralla. Varpusliito kysyi teiltä, mitä haluaisitte tehdä seuraavaksi", naaras naukaisi lempeästi ja kääntyi sitten katsomaan Varpuslentoa iloinen hymy kasvoillaan paistatellen.
"Voisimmeko mennä päällikön pesään? Mennään tervehtimään isää!" Kettupentu ehdotti väliin, mutta soturit eivät järin näyttäneet innostuvan kollipennun ajatuksesta.
"Rakas Kettupentu, isänne on klaanin päällikkö ja hänellä on paljon kiireitä. Hän tuskin pitäisi siitä, jos kukaan tulisi häiritsemään häntä, vaikka kyseessä olisivatkin hänen omat pentunsa. Ehkä voisimme mennä tervehtimään häntä myöhemmin. Miltä kuulostaisi, jos kävisimme tutustumassa joihinkin sotureihin?" Rosmariiniputous ehdotti puolestaan ja vilkaisi siinä samalla minuakin ehkä jopa hieman toiveikkaana. En oikein osannut vastata mitään. Yleensä minä olin tottunut juoksemaan velipojan perässä tai toisin päin, mutta nyt tilanne oli huomattavasti erilaisempi.
"Sopii, mutta vain sillä ehdolla, että näytät kaikkein hurjimmat soturit!" kiljahdin rikkoakseni pesässä vallitsevan piinallisen hiljaisuuden. Kuulin jonkun kehräävän takanamme, mutten vaivautunut ottamaan selvää, kuka se oli.
"Sopiihan se sinullekin, Kettupentu?" Rosmariiniputous kääntyi kysymään veljeltäni, joka kuopi maata etutassullaan mietteliään oloisena. Ihan kuin hän ei olisi osannut päättää.
"Mennään sitten", Kettupentu naukaisi hiljaisella äänellä vastaten epäsuorasti naaraan esittämään kysymykseen. Sen jälkeen Rosmariiniputous ja Varpusliito hyvästelivät nopeasti klaaninvanhimmat. Minä väläytin vain vanhuksille nopean irvistyksen hyvästeiksi ja lähdin loikkimaan aukion suuntaan häntä pystyssä. Kuulin Varpusliidon huutavan jotakin perääni, mutten jäänyt kuuntelemaan.
Seisahduin kuin seinään havaitessani esteen tielläni. Pää hieman kenossa annoin katseeni liukua ylhäältä päin minua tiiraileviin meripihkasilmiin.
"Sieltähän te tulette! Ja voi, olette jo avanneet silmänne", edessäni seisova naaras maukui silmät sädehtien. Kurtistin kumissani kulmiani ja peruutin epäluuloisena taakseni ehtineen Varpusliidon vierelle korvat luimussa.
"Voi anteeksi, unohdin esitellä itseni. Olen Kyyhkylento, emonne emo, siinä tapauksessa teidän isoemonne. Keitäs te olette?" Kyyhkylennoksi itsensä esitellyt kissa kysyi lämpimästi hymyillen.
"Olen Mäyräpentu", sanoin jo hieman rohkaistuneempana ja astuin esiin Varpusliidon suojista.
"Minä olen Kettupentu, mukava tavata", vierelleni tepastellut Kettupentu esittäytyi epätavallisen kohteliaaseen äänensävyyn. Käännyin katsomaan häntä hieman ihmeissäni, mutta veli vain kohautti lapojaan ja jatkoi Kyyhkylennon tapittamista, joten annoin asian olla sillä selvä.
Olin ollut niin keskittynyt kuuntelemaan Kyyhkylennon hössötystä, että olin kokonaan unohtanut Varpusliidon, Rosmariiniputouksen ja veljeni läsnäolon, kun kuulin Rosmariiniputouksen naukaisevan yllättäen:
"Miltä Varpusliidon idea kuulostaa? Mennäänkö?"
Kallistin päätäni uteliaana.
"Mennään mihin?" toistin. En ollut yhtään tietoinen siitä, mitä kolmikko oli suunnitellut selkäni takana sillä välin, kun Kyyhkylento oli vienyt huomioni.
//Rosma? Kettu? Sori laaduttomuus...
Kettupentu 19.4.2018
"Miltä Varpusliidon idea kuulostaa? Mennäänkö?" Rosmariiniputous naukaisi lempeästi hymähtäen, mutta silti huomasin pienen varautumisen naaraan meripihkaisilla silmillä. Pian tunsin hennon tönäyksen kyljessäni kun sisareni tuli kovalla vauhdilla kuuntelemaan.
"Mennään mihin?" Mäyräpentu tökäsytti. Käänsin katseeni Mäyräpennun sähkönsinisiin silmiin, hänen silmänsä kuulemani mukaan muistuttivat omiani. En ollut nähnyt vielä todellista peilikuvaanni mistään, sillä leirin vesilammikot olivat aina olleet mutaisia, eikä niistä nähnyt mitään.
"Me mennään ehkä päällikön pesään! Jos siis emo ja isä antaa luvan", miukaisin nyökäten ja lähdin loikkimaan varmoin askelin kohti pesää. Askeleeni olivat jo hyvin paljon varmempia kuin aamulla pesästä poistuessani. Tunsin lämpimän hengityksen niskassani ja tunnistin Kyyhkylennon tuoksun. Naaras nappasi minua niskanahasta ja kuljetti takaisin Rosmariiniputouksen luokse.
"He ovat askeleiltaan jo hyvin nopeita, mutta pennut kulkaapas minusta se ei ole hyvä ajatus", naaras naukui sydäntäsärkevä ilme kasvoillaan.
"Miksei?" kysyin kulmiani kurtistaen, meiltä salattiin jotain, "Ei isä ole pelottava, hän vain näyttää siltä!" Kyyhkylento loi pahoittelevan katseen Rosmariiniputoukseen. Harmaaraidallisen naaraan häntä valahti surumielisesti alas ja hänen silmänsä alkoivat lasittua.
"Kuulkaapas, annan teille elämän ohjeen. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ei ole kissoihin karvaan katsomista", Kyyhkylenno nauku kuulosti automaattiselta ja hänen silmillänsä väreili kauhun aallot.
"Hämylilja", naaras henkäisin ääni särkyen. Pian kuulin voimakkaat askeleet jotka juoksivat Kyyhkylennon luo, liekinvärinen kolli lehden vihrein silmin. Kolli kiersi isoemoni kasvojen eteen ja katsoi tämän silmiin.
"Pahoittelut tästä. Me poistumme nyt. Nähdään pian Kettupentu ja Mäyräpentu", kolli naukui ja lähti taluttamaan Kyyhkylentoa parantaja pesälle.
*Mikä hänelle tuli? Minun on selviettävä kuka on Hämylilja, tai kuka oli Hämylilja ja miksi se oli noin vaikeaa? Miten isä liittyi tähän? Siitä ottaisin selvää* Vilkaisin Rosmariiniputousta.
"No niin, mennään", naaras naukui ja lähti johdattamaan meitä pesään. Tihkutähti ja Minttusydän istuskelivat harakan ympärillä. Harakan vatsa oli auki ja sieltä pilkotti jotain punaista. Tihkutähti kyyrityi haukkaamaan lihaa.
"Hei emo, hei isä!" tervehdin hymyillen. Minttusydän nyökkäsi lämpimästi.
"Joko olette saaneet kierroksen tehtyä?" naaras naukui silkinpemeästi. Pudistin päätäni.
"Seuraava etappimme on päällikön pesä!" Mäyräpentu kiljaisi. Tihkutähti nosti päänsä ylväästi ylös, hänen leukaansa oli jäänyt pieni veritahra harakan lihasta. Selvä, isä näytti todella pelottavalta pitkine kynsineen ja viirusilmineen.
"Ai", Tihkutähti naukaisi häijysti hymyillen, hänen tunteeton katseensa kohtasi Rosmariiniputouksen ja tunsin kuinka naaraan turkki pörhistyi vierelläni.
"Kenen luvalla te sinne suuntaatte, kenties Rosmariiniputouksen?" isä naukui sivaltaen, jos sanat olisivat voineet koskettaa, nuo sanat olisivat jättäneet suuret viillot kaikkien meidän turkkeihimme. Tihkutähti räpäytti silmiään hitaasti vastausta odottaen. Päähäni pälkähti ajatus ja lähdin hiipparoimaan pesän reunaa pitkin Tihkutähden taakse, Minttusydän huomasi aikeeni, mutta jätti asian huomiotta paljastamatta minua. Pian olin isän takana ja nappasin tämän hännästä kiinni.
"Minun luvallani, älä ole ilkeä Rosmariiniputoukselle", naukaisin haastavasti ja upotin pienet kynnen pätkäni isäni harmaankirjavaan häntään.
"Oiekasti me tulimme kysymään sinulta lupaa", Mäyyräpentu pisti väliin ja loikkasi itsekin roikkumaan isässä. En uskonut isämme nauttivan tilanteesta.
"Hmm", kolli myhäili ja hänen turkkinsa siloittui. Käänsin katseeni Minttusydämeen.
"Kyyhkylennolle tuli jokin hätä, joku kissa vei hänet parantajalle", ilmoitin hiukan surullinen ilme kasvoillani. Minttuydän noui ylös.
"Kiitos, että kerroit", hän naukaisi lähti loikkimaan ulos pesästä," Palaan pian".
Nyökkäsin, emoni poistuttua käännyin isän puoleen. Irrotin kynteni hännästä ja kellahdin lämpimille sammalille.
"Mitä jos viemme pennut harjoittelemaan?" Tihkutähti naukaisi matalasti naurahtaen.
//Rosma? Mäyrä?
Mäyräpentu 16.4.2018
Kettupentu viuhahti ohitseni sellaisella vauhdilla, että ulos päästyään tämä liukastui ohuen lumikerroksen alla piilossa olleeseen jäähän ja lennähti selälleen. Rosmariiniputous kiiruhti kollipennun avuksi.
"Sattuiko?" tuo kysyi ja kumartui nuuhkaisemaan Kettupentua huolissaan. Velipojan huulille nousi mairea hymy, eikä tämä tehnyt elettäkään päästäkseen takaisin ylös.
"Se oli mahtavaa!" hän kiljahti tohkeissaan ja kampesi lopulta itsensä neljälle jalalle, kun kylmä uhkasi kangistaa kollin raajat. "Voidaanhan me jäädä luistelemaan, Rosmariiniputous?" Kettupentu kääntyi katsomaan harmaankirjavaa naarasta anovasti.
Kipitin kaksikon ohitse suuren vaaleanharmaan möhkäleen luo. Jouduin kallistamaan pääni kenoon, kun yritin kuikuilla sen huipulle. Mutta tämä ei ollutkaan mikä tahansa möhkäle, vaan kissa. Suuri kolli, joka tapitti minua uteliaana vihreillä silmillään.
"Mikäs sinun nimesi on?" kissa kysyi ja kumartui alemmas. Kasvoilleni hiipi ilkikurinen virne, kun käännyin ympäri ja palasin kiireen vilkkaa takaisin veljeni ja Rosmariiniputouksen luokse vaivautumatta edes vastaamaan vieraan kollin esittämään kysymykseen.
"Kuka se oli?" Kettupentu kuiskutti minulle.
"En tiedä, mutta iso se oli", hihitin hiljaa ja vilkaisin nopeasti lapani ylitse meitä kohti kävelevään kolliin päin.
"Ja isompi kuin isä?" veli kysyi kulmat kurtussa.
"Enpä usko", sanoin lapojani kohauttaen ja kiljahdin sitten, kun kissa oli melkein kohdallamme: "Se tulee!"
"Ketäs nämä uudet tuttavuutesi ovat?" vaaleanharmaa kollikissa kysäisi Rosmariiniputoukselta.
"Nämä kaksi ovat Minttusydämen ja Tihkutähden pennut, Mäyräpentu ja Kettupentu", naaras esitteli - tuttavallisesta äänensävystä päätellen - ystävälleen.
"Vai niin", Rosmariiniputouksen ystävä maukui, "minä olen Varpusliito. Hauska tutustua."
"Me ollaan menossa katsomaan vanhuksia!" ilmoitin ylpeänä. Koska minä ja Kettupentu olimme erityisiä, saimme kävellä aukion poikki katsomaan klaaninvanhimpia henkivartijamme, Rosmariiniputouksen, kanssa.
"Henkivartija vie meidät sinne!" virnistin hilpeästi ja osoitin hännälläni Rosmariiniputousta, joka kohotti kulmiaan huvittuneena.
//Kettu? Varpunen? Rosma?
Kettupentu 16.4.2018
"Henkivartija vie meidät sinne!" Mäyräpentu ilmoitti leveästi Varpusliidolle hymyillen. Varpusliito oli keskikokoinen kooltaan, joten Mäyräpentu oli ollut oikeassa, ei yhtä kookas kuin isäni. Yritin taas tutkailla uutta tuttavuutta, siten että tunnistaisin tämän seuraavalla tapaamiskerrallamme. Minulla oli oiva nimi- ja kasvomuisti. Tutkaillenssani muistiini painui Varpusliidon uteliaat kirkkaanvihreät silmät, harmaankirjava raidoitettu turkki ja erityisen suuret korvat ja tassut. Suuret tassut näyttivät huvittavilta pienen, mutta jäntevän ruumiin rinnalla. Varpusliidon korvat kääntyilivät valppaasti, kuin kuunnellakseen samalla leirin tapahtumia ja muutenkin kolli vaikutti hyvin uteliaan oloiselta.
"Me olemme sentään päällikön ja varapäällikön tytär ja poika", naukaisin leukaani tunteettomasti kohottaen, tämä ei ollut enään leikkiä minulle, vaikka muut niin luulisivat.
"Sinun täytyy kumartaa meitä!" komensin pienellä vinkuvalla äänellä, joka sentään oli matalempi kuin Mäyräpennun. En halunnut ääneni olevan kimeämpi kuin naaraan oman. Tarkkailin Varpusliidon vihreää katsetta leuka korkealla, hänen katseensa valtasi hilpeys.
"Tai muuten, henkivartijamme käy kimppuusi", naukaisin varoitellen, lyhyitä ja tylsiä kynsiäni ulospäin työnnellen, "Rosmariiniputous on saanut yksityisopetusta isältäni, niin kannattaa varoa. Hän on hyvä ihan varmasti". Olin varmasti taas ottanut alkujaan leikin olevan tilanteen liian tosissani. Pian kasvoilleni levisi jännittynyt virnistys.
//Varpunen? Mäyrä? Rosma?
Rosmariinipentu 16.4.2018
"Rosmariiniputous on saanut yksityisopetusta isältäni, niin kannattaa varoa. Hän on hyvä ihan varmasti", Kettupentu ilmoitti tiukasti Varpusliidolle, jolta hän vieläkin odotti jonkinlaista kumarrusta. Kettupennun ylimielistely siitä, että hänen vanhempansa olivat klaanin korkea-arvoisimmat kissat, sai turkkini heikosti värähtämään. Vaikka kollin sanat olivatkin olleet leikillä tarkoitetut, en voinut olla miettimättä millainen pennusta tulisi vanhempana jos hän jatkaisi tuolla tavalla ajattelua.
"Kyllä vain, olimme juuri kumartamassa kummatkin", ilmoitin mahdollisimman nöyrästi ja iskin nopeasti silmääni Varpusliidolle merkiksi kumartaa kaksikolle. Paras ystäväni otti vihjeen vastaan ja kumarsi kanssani Kettupennulle ja Mäyräpennulle, jotka silmäilivät meitä odottavaisesti. Kun olimme kumartaneet, virnistin lempeästi pennuille ja lähdin tassuttelemaan klaaninvanhimpien pesää kohti.
"Hei, me halutaan mennä ensimmäisenä!" Kettupentu kiljaisi innostuneena ja ryntäsi ohitseni Mäyräpentu rinnallaan. Sisarukset kipittivät muutamassa silmänräpäyksessä leiriaukion poikki ja katosivat sitten klaaninvanhimpien pesään. Päästin kurkustani pehmeän kehräyksen ja käännyin sitten vilkaisemaan vierelläni kulkeaa Varpusliitoa. Olin niin kiitollinen siitä, että minulla oli hänet parhaana ystäväni. En osannut edes kuvitella millaista elämäni olisi jos menettäisin hänet.
"He vaikuttavat mukavilta", vaaleanharmaa kolli totesi tyynesti ja kohtasi sitten meripihkaisen katseeni vihreillä silmillään. Kasvoilleni nousi lämmin hymy ja nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi.
"Toivottavasti saan toisen heistä oppilaakseni", lausahdin rennosti ja sukelsin sitten Varpusliidon perässä klaaninvanhimpien pesään.
Klaaninvanhimpien pesään oli yllätävän valoisa ja lämpimäkin ja Minttusydämen pennut olivat jo päässeet vauhtiin. He tekivät kuperkeikkoja pesän alustalla ja tuijottivat vähän väliä vanhuksia silmät suurina. Kun minä ja Varpusliito sukelsimme pesään, Pujosulka käänsi tummansinisen katseensa meihin ja nosti lämpimän hymyn kasvoilleen.
"Kas, Varpusliito ja Rosmariiniputous. Onnittelut soturinimistänne", hopeanharmaa naaras lausahti ja nyökäytti kunnioittavasti päätänsä. Nyökäytimme samaan aikaan päitämme kiitokseksi naaraalle ja asetuimme sitten istumaan hieman kauemmas maassa kierivistä pennuista.
"Jos pyydätte todella kiltisti heiltä, klaaninvanhimmat voisivat ehkä kertoa teille tarinoita suuresta sodasta", huomautin leikkisällä äänensävyllä ja heitin nopean vilkaisun Minttusydämen pentuihin.
//Kettu? Mäyrä? Varpunen?
Varpusliito 16.4.2018
"Toivottavasti saan toisen heistä oppilaakseni", Rosmariiniputous naukaisi kuin ohimennen ja astui klaaninvanhimpien pesään. Pysähdyin hetkeksi. En ollut edes ajatellut oppilasta, mutta nyt, kun siskoni oli maininnut siitä, ymmärsin haluavani oppilaan. Halusin opettaa pienestä pennusta voimakkaan ja rohkean soturin. Kasvattaisin oppilaistani oikeudenmukaisia ja urheita. En samanlaisia kuin Tihkutähti tai Kylmähenkäys. Rosmariiniputous näytti tänään hyväntuuliselta. Hän ei näyttänyt ajattelevan isäänsä enää. Olin siitä tyytyväinen, sillä en halunnut siskoni olevan surullinen. Astuin klaaninvanhimpien pesään.
"Kas, Varpusliito ja Rosmariiniputous. Onnittelut soturinimistänne", Pujosulka naukaisi meidät nähdessään. Nyökkäsin pienesti kiittääkseni onnitteluista. Huomasin Rosmariiniputouksen tekevän samoin. Pian naaras jo kääntyi pentuja kohti. Hän näytti saaneen idean.
"Jos pyydätte todella kiltisti heiltä, klaaninvanhimmat voisivat ehkä kertoa teille tarinoita suuresta sodasta", siskoni ehdotti.
"Joo! Kertokaa meille siitä sodasta", Kettupentu innostui. Kollipentu ei niinkään pyytänyt. Hän luuli olevansa muita parempi, koska oli Minttusydämen ja Tihkutähden pentu. Kun he olivat käskeneet meitä kumartamaan, olin ollut aikeissa sanoa noille kahdelle pennulle, että heidän kuuluisi kunnioittaa vanhempia kissoja. Pennut olivat suloisia ja hauskoja. Heitä piti vain vähän ojentaa välillä, jotta heistä kasvaisi kunnon kissoja. Kun pennut olivat kääntyneet klaaninvanhimpien puoleen, hymyilin Rosmariiniputoukselle. Siskoni oli keksinyt hyvän keinon pitää pennut hetken turvallisesti paikallaan. Katsahdin klaaninvanhimpia ja huomasin heidän hymyilevän huvittuneina. Pennut näyttivät odottavilta.
"Hyvä on. Sota alkoi, koska..." Meripihkaraita aloitti tarinan. Tarkkailin pentuja koko tarinan ajan. Pelkäsin, että tarina sodasta voisi pelottaa pentuja. Olivathan he vielä hyvin pieniä. Kettupentu ja Mäyräpentu vaikuttivat kuitenkin vain kiinnostuneilta ja hämmästyneiltä. Heidän oli varmaankin vaikea uskoa, että klaaninvanhimmatkin olivat joskus olleet nuoria, voimakkaita kissoja, jotka olivat palvelleet klaaniaan pitkän aikaa. Olin kuullut tarinan suuresta sodasta vain kerran, joten kuuntelin tarkkaan. Tunsin auringon lämmittävän jo enemmän kuin muutama auringonnousu sitten. Pehmeä auringonvalo valaisi klaaninvanhimpien rauhaisan pesän. Jopa Kettupentu ja Mäyräpentu hiljenivät kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita. Otin mukavamman asennon ja käänsin katseeni Rosmariiniputoukseen. Siskoni katseli pentuja tarkkaavaisena. Naaraan kauniit kasvot olivat lempeät ja tuon huulilla karehti hymy. Ajattelin, että Rosmariiniputouksesta tulisi hyvä emo. Hänen pennuistaan tulisi kauniita ja kilttejä, kunhan pentujen isä ei olisi Tihkutähden kaltainen hirviö. Toisaalta, pennuista tuli sellaisia kuin heistä kasvatti. Yksikään pentu ei ollut syntyessään paha. Kun tarina alkoi lähestyä loppuaan, havahduin mietteistäni.
"Mitä haluaisitte tehdä sauraavaksi?" kysyin pennuilta tarinan päätyttyä.
/Kettu? Mäyrä? Rosma?
Rosmariiniputous 18.4.2018
"Mitä haluaisitte tehdä seuraavaksi?" Varpusliito kysyi, kun klaaninvanhimpien tarina oli saapunut päätökseensä. Kettupentu ja Mäyräpentu eivät aluksi edes huomioineet vaaleanharmaata soturia, vaan he olivat poranneet katseensa vanhuksiin, varmaankin toivoivat saavansa toisen tarinan heiltä. Päästin suustani huvittuneen kehräyksen ja tassuttelin kaksikon luokse, jolloin köhäisin kovaäänisesti kurkkuani. Sisarukset hätkähtivät äkillisestä äänestä ja kääntyivät nolostunut hymy kasvoillaan ympäri. Heitin heihin leikkisän, mutta silti toruvan virnistyksen ja paransin sitten hieman asentoani.
"Mitä Varpusliito äsken kysyi teiltä?" kysyin ja laskin odottavan katseeni Mäyräpentuun. Naaraan silmät suurenivat ensin, sitten ne pienenivät ja antoivat pienen nolostuksen pälkähtää niissä.
"E-en minä kuunnellut", mustaturkkinen naaras kuiskasi ja tuon kasvot alkoivat samassa silmänräpäyksessä punehtua. Hymähdin huvittuneena ja laskin hellän nuolaisun pienikokoisen pennun päälaelle.
"Ei se mitään, kunhan vain kuuntelet seuraavalla kerralla. Varpusliito kysyi teiltä, mitä haluaisitte tehdä seuraavaksi", naukaisin lempeästi ja vilkaisin nopeasti vierelläni istuvaa vaaleanharmaata kollia. Hänen kasvoillaan säteili lämmin hymyn ja katseeni kohdatessaan kollin hymy vahvistui. Olin niin onnellinen siitä, että minulla oli niin ihana ystävä. Kun olin jo kääntämässä kasvojani Minttusydämen pentuja kohti, Kettupentu oli jo aloittanut puhumisen:
"Voisimmeko mennä päällikön pesään? Mennään tervehtimään isää!" punertavan ruskea kolli ehdotti innostuneena ja innostus tarttui nopeasti Mäyräpentuunkin. Kettupennun ehdotus sen sijaan sai koko vartaloni jännittymään ja turkkini pörhistymään. Ajatuskin Tihkutähden raivostuttamisesta sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. En todellakaan tahtoisi joutua puhutteluun siitä, kuinka olin antanut äänekkäiden pentujen häiritä päällikköä. Olisin varmasti muuten antanut kaksikon mennä kahdestaan isäänsä tapaamaan, mutta sitten olisin saanut huudot Tihkutähdeltä siitä, että en ollut vahtimassa hänen pentujaan. Kiristelin hetken hampaitani, mutta pakottauduin sitten nostamaan lempeän hymyn kasvoilleni.
"Rakas Kettupentu, isänne on klaanin päällikkö ja hänellä on paljon kiireitä. Hän tuskin pitäisi siitä, jos kukaan tulisi häiritsemään häntä, vaikka kyseessä olisivatkin hänen omat pentunsa. Ehkä voisimme mennä tervehtimään häntä myöhemmin. Miltä kuulostaisi, jos kävisimme tutustumassa joihinkin sotureihin?" ehdotin toiveikkaana ja heilautin häntääni pesän sammalverhoja kohti. Arvelin, että kaksikko ei tulisi olemaan täysin tyytyväinen ideaani, mutta tällä tavalla säästyisin Tihkutähden raivolta. En todellakaan kaivannut enempää huolia kun Kylmähenkäyskin oli lähtenyt Kuolonklaaniin.
//Kettu? Mäyrä? Varpunen?
Mäyräpentu 15.4.2018
"Täällä oli hiljaista ennen kuin sinä heräsit", Kettupentu miukui minulle silmiään pyöritellen ja kääntyi sitten takaisin Rosmariiniputouksen puoleen. "Voitko nostaa tassua uudestaan?" hän esitti toiveikkaan kuuloisen kysymyksen naaraalle, joka nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja nosti toista etutassuansa.
Kettupentu lähti hoipertelemaan ylös nostettua tassua kohden silmät suurina hämmästyksestä. Kallistin päätäni hieman kummissani. Mitä ihmeellistä veljeni oli oikein nähnyt Rosmariiniputouksen tassussa?
"Se juttu tassussasi on ihan vesipisaran muotoinen", Kettupentu hihkaisi ja osoitti hännällään katosta tipahteleviin vesipisaroihin, jotka olivat muodostaneet sammalpedin juurelle pienen lammikon, johon kukaan tuskin halusi mätkähtää naamallensa.
"Annas kun minäkin katson", sanoin ja lähdin mönkimään Rosmariiniputousta kohden. Ei ollut reilua, että kaikki kiva näytettiin aina veljelleni. Minäkin olin olemassa ja minusta alkoi hiljalleen tuntua siltä, etteivät muut muistaneet sitä vaan jättivät minut tahallaan huomiotta.
Kettupentu kääntyi katsomaan minua sähkönsinisillä silmillänsä. Hän näytti tutkivan minua oikein tarkkaan. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan jatkoin Rosmariiniputouksen polkuanturassa olevan kuvion ihastelua. Minusta se ei näyttänyt vesipisaralta. En kuitenkaan keksinyt sille muutakaan nimitystä, joten päätin veljeni esimerkistä kutsua sitä vesipisaraksi, vaikka se tuntuikin tyhmältä.
"Minkä näköinen minä olen? Olenko tummanruskea?" Kettupentu ihmetteli. Emo nousi seisomaan ja tassutti poikansa vierelle lempeä hymy kasvoillaan leväten.
"Turkkisi väri on sama kuin minulla, lukuunottamatta tummanruskeita etutassujasi ja valkoista rintaasi. Silmäsi ovat samanlaiset kuin isäsi", hän vastasi.
"Onko minullakin vesipisara kuvio?" veli intoili ja yritti kuikuilla polkuanturoidensa alle, mutta onnistui vain mätkähtämään sammalille selällänsä.
Rosmariiniputous kehräsi huvittuneen oloisena.
"Sinun tummanruskeat etukäpäläsi, valkea rintasi ja hännänpääsi ovat sinun syntymämerkkejä, koska ne erottuvat punertavan ruskeasta turkistasi", hän selitti tyynesti ja kumartui hieman matalemmaksi, jotta näkisimme hänen selässään olevat harmaankirjavat läiskät.
"Onko minullakin tuollaisia kuviointeja?" Kettupentu intoili.
"Ei ole, mutta siskollasi kulkee kuonosta hännänpäähän valkea raita", Rosmariiniputous sanoi lämpimästi ja kosketti hännänpäällään selässäni kulkevaa valkeaa raitaa. Pieni omahyväinen virne nousi kasvoilleni.
"Minäkin haluaisin jotakin kuviointia selkääni", veli valitti ja mulkaisi minua. Rosmariinputous tuhahti huvittuneena ja pyöritteli silmiään. Hän laski häntänsä maahan ja heilutteli sitä edestakaisin nenämme edessä.
"Haluatteko leikkiä?" tuo ehdotti leikkisä hymy kasvoillaan.
"Joo!" hihkaisin ja lähdin hoipertelemaan liikkuvan hännän suuntaan. Kettupentu seurasi perässäni, ehkä jopa hieman nopeammin.
//Kettu? Rosma? Sori, tosi tönkkö ja laaduton tarina. x(
Kettupentu 15.4.2018
Lähdin hiukan huterasti seuraamaan Mäyräpentua, askeleet olivat huteria, mutteivat niin huteria kun ensimmäisellä kerralla.
"Mitä haluaisitte leikkiä?" Rosmariiniputous kysyi heleästi ja vilkaisi meitä kumpaakin vuorollaan.
"Me emme ole leikkineet vielä koskaan mitään, mitä leikkejä on?" Mäyräpentu vinkaisi ja istahti rojahtaen Rosmariiniputouksen vierelle ja tuijotti korkealle tämän kasvoihin.
"Hmm, sammalpalloa? Tai kuurupiiloa?" valkeankirjava naaras ehdotti. *Sammalapallo? Liittyy varmasti jotenki sammaleeseen, ja sammal on tylsää, minähän olen nukkunut sen päällä ennenkin.*
"Vai päästäisikö Minttusydän teidät jo kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita?" vaaleanruskean kissan nauku kantautui pesän reunalta. *Kanervakuu* Muistin naaraan nimen Rosmariiniputouksen tervehtiessä emoani ja häntä. Miksiköhän hän ei tervehtinyt isääni? Rosmariiniputous käänsi kapean päänsä kohti Minttusydäntä, emoani.
"Jos pennut haluavat, ei heitä loputtomiinkaan voi täällä pitää", emo naukui valkeata hymyään hymyillen.
"No, miten olisi?" vaalea naaras naukui lempeästi. *Klaaninvanhimmat kuulostavat tylsältä, mutta tarinat..?*
"Minä olen mukana, jos niissä kerrottaan suuresta sodasta!" ilmoittauduin, isä oli jossain vaiheessa maininnut suuren sodan ja se kuulosti jännittävältä. Mäyräpentu ponkaisi pystyyn.
"Joo se kuulostaa hurjalta", naaraspentu naukui.
//Rosma? Mäyrä?
Mäyräpentu 15.4.2018
"Mitä haluaisitte leikkiä?" Rosmariiniputous kysyi ja katsoi minua ja veljeäni vuorollaan.
"Me emme ole leikkineet vielä koskaan mitään", myönsin hieman harmistuneena. "Mitä leikkejä on?" Rojahdin istumaan naaraan vierelle.
"Hmm, sammalpalloa? Tai kuurupiiloa?" hän ehdotti hetken ajan mietittyään. Nyrpistin tylsistyneenä nenääni. Halusin tehdä jotakin jännää. Esimerkiksi kivuta isän huiman korkean selän päälle! Tai painia Kettupennun kanssa sammalpedin vieressä olevassa lammikossa.
"Vai päästäisikö Minttusydän teidät jo kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita?" Käännyin katsomaan vaaleanruskeaan naaraaseen, jonka hajun olin haistanut aiemminkin, mutten ollut koskaan nähnyt häntä.
"Jos pennut haluavat, ei heitä loputtomiinkaan voi täällä pitää", emo sanoi hymyillen.
"No, miten olisi?" Rosmariiniputous kysyi ja kääntyi katsomaan meitä lempeä hymy huulillaan. Heti silmäni avattua olin saanut tietää, että hymyily oli kovin yleistä täällä päin. Tosin en ollut nähnyt isäni hymyilevän vielä kertaakaan, mutta sitä päivää minä odotin innolla.
"Minä olen mukana, jos niissä kerrottaan suuresta sodasta!" Kettupentu huudahti. Pomppasin innostuneena pystyyn.
"Joo, se kuulostaa hurjalta", hihkaisin tohkeissani ja lähdin kömpimään sammalpedin reunan suuntaan niin nopeasti kuin vain suinkin ehdin lyhyiltä raajoiltani. Kettupentu seurasi perässäni. Veljeni askelet olivat paljon harkitumpia, eikä hän enää kompuroinutkaan niin paljon kuin minä, joka harmitti minua hiukan, mutten antanut sen lannistaa itseäni vaan jatkoin itsepäisesti eteenpäin. Tahdoin tietää, miltä klaaninvanhimmat näyttivät. Olisivatko he yhtä isoja kuin emo ja isä, vai yhtä pieniä kuin minä ja Kettupentu? Tai samankokoisia kuin Rosmariiniputous. Naaras ei ollut yhtä suuri kuin isä tai emo, muttei yhtä pienikään kuin minä ja veljeni. Hän oli siltä väliltä. Eli siis... keskisuuri?
Mätkähdin ajattelematta sammalpedin reunan yli maahan nenälleni. Nousin kuitenkin reippaasti takaisin neljälle jalalle ja otin muutaman haparoivan askelen pesän suun suuntaan, josta Rosmariiniputous oli ilmeisesti saapunut pesälle.
"Tulkaa jo!" käännyin tiuskaisemaan menoani seuraaville Kettupennulle ja Rosmariiniputoukselle, jotka näyttivät ennemminkin huvittuneilta kuin pelokkailta.
//Kettu? Rosma?
Varpusliito 15.4.2018
"Tuota, nimeni on Vadelmatassu", tuuliklaanilaisnaaras vastasi ja vältti katsomasta minuun. Yllätyin naaraan vastauksesta, koska olin odottanut, että hän olisi jo soturi. Tuuliklaanilainen näytti minua vanhemmalta. Naaras huomasi ilmeeni ja kiirehti jatkamaan."Kuten arvata saattaa, olen oppilas, mutta olen jo melkein soturi. Ihan totta." Nyökkäsin mietteliäänä. Tuo kissa oli hyvä lukemaan tunteita kasvoiltani. Se sai hymyni levenemään.
"No, Vadelmatassu. Oli mukava tavata ja vaihtaa muutama sana. Nähdään joskus", nau'uin vielä iloisesti ja lähdin loikkimaan syvemmälle Varjoklaanin reviirille. En saanut hymyä karistettua kasvoiltani. Ärtymys oli poissa ja tilalle oli tullut tyytyväisyys. Halusin puhua tuon tuuliklaanilaisen kanssa uudestaan. Jollakin tavalla Vadelmatassu ymmärsi minua. Melkein yhtä hyvin kuin Rosmariiniputous, vaikka siskoni oli tuntenut minut pennusta asti. Suuntasin leiriin, koska halusin kertoa siskolleni aivan kaiken keskustelustani Vadelmatassun kanssa. Muistin vasta leirissä, että Rosmariiniputous oli jo nukkumassa. Seuraavaksi muistin, ettei minulla ollut soturien pesässä sammalia, joilla olisin voinut nukkua. Voihkaisin ja lähdin taas ulos leiristä. Sammalten haun jälkeen raahauduin soturien pesään. Lysähdin puhtaille sammalille ja vaivuin uneen.
Heräsin seuraavana aamuna vasta myöhään. Venyttelin ja haukottelin. Lihakseni olivat kipeät eilisten harjoitusten jäljiltä. Hymy levisi huulilleni, kun kuulin pentujen ääniä. Näin pienen, mustan pennun pinkovan kohti soturien pesää. Näin, että pennun perässä tuli toinen, punaruskea pentu, jonka vierellä oli Rosmariiniputous. Tämän täytyi olla Tihkutähden ja Minttusydämen pentue. Pennut muistuttivat mielestäni enemmän Minttusydäntä kuin Tihkutähteä, mistä olin tyytyväinen. Pennut olivat niin pirteitä ja iloisia. Naurahdin hiljaa.
"Mikäs sinun nimesi on?" kysyin mustalta pennulta.
//Pennut? Rosma?
Kettupentu 16.4.2018
"Tulkaa jo!" Mäyräpentu tiuskaisi ja vilkaisi olkansa yli taakseen. Lähdin tassuttelemaan hieman rivakammin sisareni perään. Minä olin meistä kahdesta se harkitsiva, varovaisempi, mutta silti hyvin pessimistinen. En ollut nössö, vaikka ajattelin ennen kuin tein. Mäyräpentu taas hiukan raisu ja villi, spontaani. Sisarukset täydentävät toisiaan kuten sanotaan.
Kiihdytin vauhtini puolittaiseen juoksuun, jossa juuri ja juuri sain pidettyä itseni pystyssä. Kiidin mustaturkkisen pennun ohi.
"Varovas-", kuulin Rosmariiniputouksen naukaisun samalla kun liu'un selälleni kaatuneena puoliski sulaneella jääkentällä. Kuulin kuinka Rosmariiniputous nelisti juokseni hätäisenä, mutta minä jäin vain siihen makoilemaan.
"Sattuiko?" naaraan helisevässä nau'ussa oli nyt hätäinen vivahde. Kuulin kuinka Mäyräpentukin taapersi meidän luokseen.
"Se oli mahtavaa!" riemuitsin ja nousin huterasti seisomaan.
"Voidaanhan me jäädä luistelemaan, Rosmariiniputous kiltti?" naukaisin ja loin vilpittömän katseen valkeankirjavaan naaraaseen. Kuulin kuinka Mäyräpentu lähti tepsuttelemaan kauemmas, ja pian kuulin jonkun matalan - ei yhtä matalan kuin isäni, mutta matalan kumminkin - äänen.
"Mikäs sinun nimesi on?" ääni kysyi. Kuulin vain Mäyräpennun leikkisän naurahduksen kun hän jo pinkaisi sanaakaan sanomatta takaisin jäällee.
"Kuka se oli?" kuiskutin Mäyräpennulle.
"En tiedä, mutta iso oli", Mäyräpentu hihkaisi ja vilkaisi tulosuuntaansa.
"Ja isompi kuin isä?" kysyin kulmiani kurtistaen.
"Enpä usko, se tulee!" Mäyräpentu huudahti. Pian näin sen, vaalenharmaan raidallisen kollin. Hänen kasvonsa olivat kaikkea muuta kuin pelottavat. Ystävälliset vihre't silmät katselivat meitä.
"Keitäs nämä uudet tuttavuutesi ovat?" kolli naukui Rosmariiniputoukselle lämpimästi hymyillen.
//Mäyrä? Rosma? Varpunen? Enhän hitannu ketään liikaa? :D
Kettupentu 14.4.2018
Haukottelin leveästi, tai ainakin niin leveästi kuin pienellä suullani pystyin. Pieni valitus kantautui kurkustani, kun nälkä kaiversi vatsaani. Kaikki oli muuttunut hyvin nopeasti. Etsin kuonollani jotain pehmeän ja hyväntuoksuisen karvan seasta, pian löysin etsimäni. Aloin imeä maitoa hieman vastahakoisesti, sillä maku joka valtasi suuni, ei ollut kaikista miellyttävin. Maku oli rasvainen ja pehmeä, pimeys ympäröi minua kuten aina. Se tuntui rauhoittavalta kaiken uuden keskellä, mutta kuitenkin pimeys ei ollut enää niin pimeä kuin ennen. Enemmänkin harmaa. Uskoin, että se johtui jostain valoisasta joka ympäröi minua, jos oli edes jotain muuta kuin iankaikkinen pimeys? Nostin kuononi kohti korkeuksia ja nuuhkutin ilmaa pienellä nenälläni. Haju oli raikas, ilma haisi hyvälle, sen suloinen tuoksu valtasi kaikki aistini. Yritin kuulostella ympärilläni olevaa mustuutta, mutta korvani eivät kuulleet kuin pientä muminaa. Sitten jokin liikahti vieressäni, käänsin kuononi tätä kohti. Tunsin jotain märkää hetkellisesti päälaellanni. Aloin leipoa turkkia pienen pienillä kynnen aluillani mielihyvän merkiksi. Väsy alkoi painaa harteitani alas, minulle tuli pakottava tarve nukkua. Käperryin lämmintä kissaan vasten ja vaivuin syvään uneen.
Kierähdin selälleni. Mukava lämpö valtasi vatsakarvani, kun lämpimät säteet loivat lämmintä valoaan turkilleni. Minusta tuntui hyvälle, joko nyt olis aika? Aika päästä pois tästä ikiaikaisesta - tai jopa väliaikaisesta - pimeydestä. Halusin tietää mitä tapahtuisi jos katsoisin maailmaa avoimin silmin, tunsin uteliaisuuden valtaavan itseni. Olin negatiivinen persoona, sen tiedostin. Jopa nyt ajattelin, että en pääsisi pimeydestä vaikka raottaisinkin silmiäni Olin aina yksin. Kuitenkin raotin silmiäni ja minut sokaisi kirkas valkea valo, mutten kuitenkaan sulkenut silmiäni. Kirkkaus tuntui kipuna silmissäni, mutta kuitenkin pian valo alkoi väistyä tieltä ja aloin hahmottaa muotoja. Kuulin pientä puheensorinaa.
"Lumikkopentu on haudattu nyt", kuulin möreähkön -luultavasti kolli kissan- äänen. Siihen vastasi kauniisti sointuva ja hyvin lempeä ja rauhaisa ääni:
"Hyvä". Avasin silmäni lopulta niin suurelle kun suinkin sain. Näin suurehkon pesän, jonka sisällä oli kolme suurta kissaa. Ensimmäinen jonka näin oli vieressäni oleva kaunis punaruskea naaras, emoni. Hänen vierellään istui suuri tummanharmaankirjava kolli, jonka viiruiksi kavennetut silmät olivat kaikkea muuta kuin ystävällisen näköiset. Mutta silti, niissä näkyi häivähdys onnea ja ylpeyttä. Syvemmällä pesässä pehmeän näköisellä vehreällä sammalvuoteella, joka oli vuorattu kuivilla saniaisilla, makasi pörröisen vaaleanruskean turkin omaava naaras kissa. Kaikki kolme silmäparia tutkailivat minua, kolli sähköisen uteliaasti ja naaraat lempeästi.
"Huomenta Kettupentu", soinnillinen ääni sanoi, se oli emoni ääni. Katsoin syvälle hänen syvänsinisiin silmiinsä, jotka hohtivat iankaikkista rakkautta, minuako kohtaan? Emo vilkaisi olkansa yli suurta tummanharmaata kollia.
"Hei", kolli naukaisi matalasti. Jäin tujottamaan kollin silmiä jotka tuijottivat minua raivoisasti uhaten. Jatkoin tuijotustani itsepäisesti ja nostin leukani ylös.
"Hän uhmaa sinua jo nyt", emo naurahti. Käänsin katseeni vastahakoisesti pois kollista.
"Hänellä on sinun silmäsi", punaruskea emoni naukaisi viereiselle kollille, luultavasti isälleni. Käänsin katseen tassuihini, ne olivat pörröiset ja tummanruskeat, niistä pilkottivat lyhyet koukku kynnet. Puristin kynnet ulos ja takaisin sisälle, toistin saman uudestaan. Lopulta osasin jo hallita liikettä tassussani. Nousin hoiperrellen ylös seisomaan, ja tiesin, että minä en pääsisi eteenpäin. En ehkä koskaan oppisi käyttämään tassujani, mutta samapa tuo. Jäin seistä jököttämään paikalleni ja tarkkailemaan tapahtumia. Huomasin kuinka katosta harottava risu tipautteli kylmiä ja märkiä vesipisaroita pesän sisälle. Kuulin kevyitä askelia käänsin päätäni niin paljon, että näkisin, mutta tiesin etten näkisi tarpeeksi. Silti seison paikallani tasapainoon tottuen. Näin kuinka kaunis ja siro luonnonvalkoinen naaraskissa asteli siään.
"Huomenta Minttusydän", naaras naukaisi kauniisti helisevällä äänellään, ääneen saattoi vaikuttaa katkeruus. Oliko kenties jotain tapahtunut ennen sitä kun astuin tietoisuuteen, liittyikö se haudattu Limukkopentu tähän kenties?
"Tervehdys Rosmariiniputous, onnea vielä soturinimestäsi", emoni naukaisi onnitellen. Painoin mieleeni Rosmariiniputouksen kaikki hentorakenteiset piirteet ja jokaisen naarmun hänen kehossaan, jotta tunnistaisin tämän tarvittaessa.
//Rosma? Mäyrä?
Rosmariiniputous 14.4.2018
Kun heräsin aamulla, en olisi voinut olla tyytyväisempi siitä että aamuaurinko valaisi tervehtivästi soturien pesää ja että Varpusliito makasi viereisellä sammalpedillä. Yö oli ollut todella rankka, sillä olin nähnyt karmeaa painajaista. Unessa Kylmähenkäys oli hyökännyt Kuolonklaanin kanssa Varjoklaaniin ja riistänyt vaivattomasti emoni hengen. Olin yrittänyt pelastaa Liljahenkäyksen, mutta isäni kynnet olivat väin kulkeneet lävitseni kuin olisin ollut pelkkää ilmaa ja sivaltaneet sitten emoni kurkun auki. Kylmähenkäys oli vain nauranut murhanhimoisesti ja tuhonnut sitten yksitellen jokaisen varjoklaanilaisen, jättäen minut kuolevan emoni ruumiin ääreen, johon painajaiseni olikin loppunut. Tähtiklaanin kiitos, ettei uni ollut todellakaan totta eikä se koskaan tulisikaan todeksi.
"Varpusliito?" kuiskasin varovaisesti ja tökkäsin parhaan ystäväni vaaleanharmaata selkää pienellä tassullani. Pieneksi pettymyksekseni kolli ei ollut hievahtanutkaan, vaan oli vain päästänyt suustaan heikon murahduksen ja jatkanut sitten uniaan. Olisin pyytänyt häntä kanssani aamupartioon, mutta joutuisin varmaan menemään ilman häntä. Onneksi voisin pyytää vastanimitettyä soturia kanssani myöhemminkin.
Nousin vaivalloisesti seisomaan ja aloin sukimaan luonnonvalkoista turkkiani rauhallisella tahdilla. Koko selkäni peittävät kilpikonnalaikut väreilivät, kun nuolin karvojani pitkin vedoin. Kun sain siistittyä turkkini, pujottelin nukkuvien soturien välistä aukiolle.
Leiriaukio oli aikaan verrattuna hieman tavallista runsaampi kissojen määrän suhteessa, muttei se minua suuremmin yllättänyt. Aamupartio oli valmistautumassa lähtöön leirin uloskäynnin edustalla, jota johtava Valkosydän pörhisteli turhautuneena harmahtavan valkoista turkkiaan. Tajusin nopeasti etsiväni isäni sinertävänharmaata hahmoa klaanitoverieni joukosta, mutta sitten mieleeni muistui eilisen tapahtumat. Isäni oli lähtenyt Kuolonklaaniin enkä ollut vielä ehtinyt kysyä emoltani syytä siihen. Minun pitäisi tottua siihen, etten tulisi enää näkemään Kylmähenkäystä klaanikokouksia lukuunottamatta.
"Hyvää huomenta, Rosmariiniputous."
Käännyin nopeasti ympäri kuultuani takaani lempeän äänen ja kun kohtasin takanani seisovan vaaleanharmaan naaraan kasvot, tunnistin tuon nopeasti Kyyhkylennoksi. En ollut juuri koskaan jutellut tuolle naaraalle, mutta tiesin hänen olevan Minttusydämen emo ja Okaliekin kumppani.
"Hyvää huomenta sinullekin, Kyyhkylento. Nukuitko hyvin?" kysyin kohteliaasti ja räpäytin ystävällisesti vanhemmalle soturille meripihkaisia silmiäni. Annoin myös vilpittömän kunnioituksen kuulua äänessäni, koska juttelinhan paljon kokeneemman kissan kanssa.
"Nukuin hyvin ja heräsin upeisiin uutisiin. Minttusydän on synnyttänyt kaksi pentua!" Kyyhkylento ilmoitti säteilevästi. Tietenkin hän oli todella tyytyväinen ja ylpeä, olihan hän juuri saanut lapsenlapsia!
"Kuinka ihanaa! Oletko sinä käynyt vielä katsomassa heitä?" kysyin innostuneelta soturilta. Kyyhkylento nyökäytti päätään, antaen samalla ylpeyden suorastaan loistaa itsestään.
"Kyllä vain, he ovat aivan upeita! Sinäkin voit käydä katsomassa. Mutta on huonojakin uutisia", Kyyhkylento madalsi hieman ääntään, "kolmas pentu, Lumikkopentu, menehtyi synnytyksessä. Hänet haudattiin juuri vähän aikaa sitten."
Ilmeeni synkkeni siinä samassa. Vastasyntyneen pennun menehtyminen oli aina musertavaa kuulla, sillä kyseisellä kissalla ei ollut ollut edes mahdollisuutta kokea elämää. Räpäytin myötätuntoisesti silmiäni Kyyhkylennolle.
"Se on todella ikävää kuulla. Mutta käyn nyt katsomassa heitä, hyviä päivänjatkoja."
Hyvästelin Kyyhkylennon nopealla hännänheilautuksella ja otin sitten suunnakseni pentutarhan. En ollut edes tiennyt, että Minttusydän oli odottanut pentuja, mutta uusien pentujen saapuminen oli aina hyvä uutinen. Varjoklaani oli saanut lukuisia uusia oppilaita ja sotureitakin oli tyydyttävän paljon. Syntyklaanini vahvistuminen toi aina lämpöä sydämeeni. Kun saavuin pentutarhan oviaukolle, työnsin sammalverhot varovaisesti sivuun ja sukelsin pesään.
Pentutarha oli ensisilmäyksellä valoisa ja koska olin itse ollut kylminä lehtikadon aikoina pentutarhan asukas, hämärät ja kylmät ajat palasivat heti mieleeni. Eihän pesässä ollut todellakaan kuuma, mutta auringon lämpö ulottui pentutarhaan asti ja lämmitti mukavasti selkääni. Pesässä olevat Minttusydän, Kanervakuu ja Tihkutähti käänsivät katseensa minuun. Naaraiden kasvoille nousi ilahtunut hymy, mutta päällikön kasvoilla ei käynyt heikkokaan hymy, mutta rehellisesti sanottuna en sellaista ollut olettanutkaan.
"Huomenta Minttusydän ja Kanervskuu", tervehdin kuningattaria ystävällisellä äänensävyllä ja säteilevällä hymyllä, mutta ääneni perukoilta pystyi myös erottumaan hienoinen katkeruus. Tiesin, että Lumikkopennun menehtyminen oli ollut naaraalle suuri menetys, joten en voisi kuulostaa todella iloiselta hänen seurassaan.
"Tervehdys Rosmariiniputous, onnea vielä soturinimestäsi", Minttusydän onnitteli lämmin hymy kasvoillaan. Pystyin erottamaan hänenkin äänestään katkeruuden, mutta samalla helpotuksen siitä, että kaksi muuta pentua olivat selviytyneet. Räpäytin hänelle myötätuntoisesti meripihkaisia silmiäni ja asetuin sitten vähän matkan päästä punertavanruskeasta pennusta ja kahdesta karvakasasta, jotka möngersivät emonsa mahan ympärillä.
"Kiitos, olen erittäin tyytyväinen soturinimeeni", lausuin kiitokseni ja heitin nopean silmäyksen Tihkutähteen, jonka jälkeen siirsin uteliaisuudesta kiiltävät silmäni Minttusydämen pentuihin, "haluaisitko esitellä pentusi minulle?"
"Toki. Tämä naaras on nimeltään Mäyräpentu", Minttusydän kosketti hännänpäällään kevyesti mustaturkkista naarasta, jonka kuonosta kulki hännänpäähän asti valkea raita, "ja hänen veljensä on Kettupentu."
Sitten Minttusydän kosketti hännänpäällään punertavan ruskeaa kollia, jonka sähkönsiniset silmät olivat suorastaan porautuneet minuun. Kollipentu näytti aivan ketulta, tosin hieman söpömmältä ja vähemmän pelottavalta kuin oikeat ketut.
"Hei, Kettupentu. Minun nimeni on Rosmariiniputous", tervehdin pientä pentua säteilevä hymy kasvoillani ja ojensin oikeaa etukäpälääni tuota kohti. Polkuanturassani oleva syntymämerkki välähti esille ja näin Kettupennun katseen kohdistuvan siihen. Kolli näytti niin hämmästyneeltä, etten voinut olla päästämättä pientä kehräystä. Pennut olivat niin suloisia ja söpöjä!
//Kettu? Mäyrä?
Mäyräpentu 14.4.2018
Tunsin kuinka emoni kyljet kohoilivat tasaiseen tahtiin hänen hengityksensä mukaan. Lämpimän maidon tuoksu oli suorastaan huumaava ja se sai veden herahtamaan kielelle. Olin juuri saanut imettyä itseni kylläiseksi, mutta kuten yleensä, tällä kertaa minua ei haluttanut sulkea kaikkea ulkopuolista hälinää pois ja vajota pimeyteen, vaan päätin jäädä kuulostelemaan hetkiseksi, mitä silmäluomieni tuolla puolen tapahtui. Tiesin, että en ollut yksin. Minulla oli veli, tai oikeastaan toinenkin, mutta tämä toinen oli kadonnut aivan yllättäen viereltämme. Olimme olleet yhdessä siinä samassa paikassa, jossa oli ollut kovin lämmintä ja mukavaa, mutta joka oli kuitenkin ajan mittaan alkanut käymään meille kolmelle liian ahtaaksi ja lopulta meidän oli täytynyt etsiä ulospääsy. Ulkopuolella ei ollut yhtä lämmintä ja mukavaa, mutta kyllä se sen pienen ahtaan tilan voitti, jos minulta kysyttiin.
"Lumikkopentu on nyt haudattu." Matala mörinä kiiri korviini. Tämä naukuja oli isäni. Hänen voimakas hajunsa oli painunut mieleeni heti ensimmäisinä hetkinäni lämpimästä ja mukavasta paikasta poistuttuani. Isäni tosin ei ollut ollut koko aikaa läsnä.
"Hyvä." Emoni silkinpehmeä ja ennen kaikkea lempeä ääni kuului viereltäni. Hän oli saattanut minut ja veljeni matkaan. En tietenkään voinut olla asiasta täysin varma, mutta jokin tunne sisälläni kieli minulle niin.
"Huomenta, Kettupentu", emo maukui jälleen. Tunsin kuinka veli liikahti vierelläni. Hän oli kaiketi avannut silmänsä.
"Hei", isä murahti myös. Hänen äänestään huokui hienoinen sähköisyys.
"Hän uhmaa sinua jo nyt", emon kireä naurahdus rikkoi hetkellisen hiljaisuuden. "Hänellä on sinun silmäsi", tuo totesi perään.
"Huomenta, Minttusydän." Uusi ääni kajahti tilassa. Nuuhkaisin uteliaana ilmaa. Tätä kissaa en ollutkaan vielä tavannut.
"Tervehdys, Rosmariiniputous, onnea vielä soturinimestäsi", emo kehräsi vieraalle kissalle, joka vastasi hänen eleeseensä pienellä ynähdyksellä, jota tuskin edes kuuli. En voinut olla huomaamatta tilassa vallitsevaa pientä jännitystä. Ikään kuin kaikki paikalla olevat kissat olisivat epäilleet toisiaan.
"Kiitos, olen erittäin tyytyväinen soturinimeeni", Rosmariiniputoukseksi kutsuttu kissa myhäili ja kysyi sitten: "Haluaisitko esitellä pentusi minulle?"
"Toki. Tämä naaras on nimeltään Mäyräpentu" - emon mainitessa Mäyräpennun, hän kosketti hännänpäällään kevyesti selkääni - "ja hänen veljensä on Kettupentu."
"Hei, Kettupentu. Minun nimeni on Rosmariiniputous", vieras kissa naukui lempeästi ja kumartui sitten ilmeisesti lähemmäs veljeäni, sillä tunsin kuinka lämmin hönkäys kutitti viiksikarvojani.
Kiukku kipristeli vatsan pohjassani. Kaikki tuntuivat huomioivan ainoastaan veljeäni, joka oli sattumalta avannut silmänsä minua ennemmin. Ei hänessä voinut olla mitään sen ihmeellisempää kuin minussakaan!
"Minäkin olen täällä!" huudahdin hetken mielijohteesta ja räpäytin silmäni auki. Näky sai minut kavahtamaan hieman kauemmas ja sulkemaan silmäni uudelleen parin sydämenlyönnin ajaksi, mutta koska olin jo ilmoittanut läsnäolostani muille, en voisi enää perääntyä, joten siispä vedin syvään henkeä, rentouduin ja avasin silmäni jälleen. Tällä kertaa pysähdyin katselemaan tilan kissoja tarkemmin. Alkuun en meinannut erottaa kuka oli kuka, mutta kun lopulta uskaltauduin haistelemaan ilmassa leijuvia tuoksuja, tunnistin suuren tummanharmaan kollin isäkseni ja kauniin punaruskean naaraan emokseni. Vierelläni seisoi veljeni, jolla oli tummanpunaruskea turkki sekä sähkönsiniset silmät, kuten isällämmekin. Katseeni liukui vaistomaisesti harmaankirjavaan naaraskissaan, jonka hajua en tunnistanut. Hän omasi ystävällisesti tuikkivat meripihkasilmät, joiden katse oli kohdistunut minuun ja veljeeni. Vieras ei näyttänyt järin uhkaavalta, joten en kiinnittänyt häneen enää sen enempää huomiota vaan keskityin tutkimaan ympäristöä.
Tila vaikutti todella suurelta - tosin isä ei meinannut mahtua seisomaan kunnolla suorassa ja hän juotui hieman kumartamaan päätänsä, jottei se olisi osunut kattoon.
Käännyin katsomaan vanhempiini silmät suurina hämmästyksestä. Kaikki oli niin valtavaa. Kissat, sammalpeti allamme - ihan kaikki! Paitsi tietty minä ja veljeni. Olimme kovin pieniä kaikkeen tähän verrattuna. Halusin olla isompi. Niin iso, ettei edes isä ylettäisi antamaan minulle nuolaisua poskelle. Sitten kaikki muu olisi pientä ja tuplasti hauskempaa - minulle.
//Minttu? Kettu? Rosmariini?
Kettupentu 15.4.2018
Katseeni kiinnittyi hetkeksi takaani kuulevaan rapinaan, jota Mäyräpentu piti.
"Täällä oli hiljaista ennen kuin sinä heräsit", miukaisin kimeästi ja käänisn katseeni takaisin Rosmariiniputoukseen. Hän oli laskenut jo tassunsa alas, kurtistin kulmiani kummastuneena.
"Voitko nostaa tassua uudestaan?" inahdin ja katsoin toiveikkaana Rosmariiniputouksen meripihkaisiin silmiin. Rosmariiniputous nyökkäsi ja tkei saman liikkeen empimättä uudestaan. Hivuttauduin horjuvin askelin lähemmäs, siten että olin pian melkein nenä kiinni hänen tassussaan. Nyt vasta huomasin kuinka iso harmaankirjava naaras oli, minua ainakin kaksi kertaa isompi. Ainakin. Nostin kuononi kohti kattoa, jotta näkisin Rosmariiniputouksen naaman, mutta päätin kuitenkin peruuttaa. Hetken kompuroituani näin Rosmariiniputouksen vaaleat kasvot joissa oli mietteliäs katse.
"Se juttu tassussasi on ihan vesi tipan muotoinen", hihkaisin ja osoitin hännälläni katosta valuvia vesitippoja. Naaraan kasvoilla välähti hymy.
"Annas kun minäkin katson", Mäyräpentu miukaisi takaani ja lähti hoippumaan kohti Rosmariiniputousta. Pian hän olikin jo esittelemässä vesitippaanasa Mäyräpennulle. Mäyräpennun turkki oli pikimusta, mutta hänen päästään kulki häntään asti valkea raita, näin jokaisen valkean karvan. Vilkaisin omia tassujani, ne olivat edelleenkin tummaruskeat. Olinko tummaruskea?
"Minkä näköinen minä olen? Olenko tummanruskea?" kummastelin. Kuulin Minttusydämen astelevan viereeni.
"Turkksi väri on sama kuin minulla, lukuunottamatta tummanruskeita etutassujasi ja valkoista rintaasi. Silmäsi ovat samanlaiset kuin isäsi", Minttusydän hymyili. Nyökkäsin, oliko minulla yhtä pelottavat silmät kuin isällä? Ei, emo sanoi vaan että ne olivat saman väriset, eikö sanonutkin?
"Onko minullakin vesitippa kuvio?" naukaisin ihmetellen ja nostin etutassuni ilmaan, mutta samaan aikaan kellahdin selälleni. Jäin makoilemaan siihen, ensin tutkin etutassujeni polkuanturat -ei mitään. Sitten aloin kurotella takajalkoihini. Vedin etutassuillani takajalkojani lähemmäs. Josko sieltä löytyisi jotain?
//Rosma? Mäyrä?
Rosmariiniputous 15.4.2018
Päästin kurkustani huvittuneen kehräyksen, kun Kettupentu alkoi etsiä polkuanturoistaan pisaran muotoista syntymämerkkiä. En tahtonut pettää kollipennun mieltä ja sanoa, ettei syntymämerkkejä jokaiselle tullut. Juuri silloin mieleeni tuli idea, jonka avulla en pettäisi pienen pennun mieltä.
"Sinun tummanruskeat etukäpäläsi, valkea rintasi ja hännänpääsi ovat sinun syntymämerkkejä, koska ne erottuvat punertavan ruskeasta turkistasi", selitin tyynesti. Tiesin kyllä, etteivät turkin kuviot olleet syntymämerkkejä, muttei Kettupennun ja Mäyräpennun sitä tarvinnut vielä tietää, "minullakin on selässä nämä hopeanharmaat ja mustat kilpikonnalaikut, jotka ovat syntymämerkkejäni."
Kumarruin hieman matalammaksi, jotta Kettupentu ja Mäyräpentu pystyisivät näkemään suuret kilpikonnalaikut, jotka peittivät selkäni niskasta takapuoleen asti. Kaksikko tuijotti selässäni kulkevia kuvioita silmät suurina ja sitten Kettupentu kääntyi vilkaisemaan omaa selkäänsä.
"Onko minullakin tuollaisia kuviointeja?" hän kysyi innoissaan ja yritti nähdä punertavan ruskean selkänsä olkapäänsä takaa. Pentu kuitenkin epäonnistui yrityksessään ja kompastui lopulta omiin käpäliinsä, kaatuen seurauksena pehmeille makuualusille.
"Ei ole, mutta siskollasi kulkee kuonosta hännänpäähän valkea raita", lausahdin lämpimästi ja kosketin hellästi Mäyräpennun selkää siitä kohtaa, missä ohut valkea raita kulki. Kettupentu vilkaisi siskoaan kateellisena ja kompuroi sitten jaloilleen.
"Minäkin haluaisin jotakin kuviointia selkääni", hän valitti. Pyöräytin huvittuneena silmiäni ja sain sitten uuden idean. Heilautin luonnonvalkoisen häntäni kaksikon eteen ja liikuttelin sitä heikosti puolelta toiselle.
"Haluatteko leikkiä?" ehdotin leikkisä hymy kasvoillani.
//Kettu? Mäyrä?
Liljahenkäys 8.4.2018
"Rosmariinitassu, tiedän että tässä on todella paljon sulateltavaa, mutta sinä et saa kertoa tästä kenellekään. Sisaruksesi eivät saa tietää", sanoin tiukasti tyttärelleni, joka katsoi minua silmät hämmästyksestä suurina.
"Minä lupaan etten kerro kenellekään", hän naukui lopulta ja ravisteli päätään ikään kuin olisi tahtonut saada pahat ajatukset pois mielestään. Hetken empimisen jälkeen hän avasi uudelleen suunsa ja kysyi: "A-aiotko sinä oikeasti tappaa Tihkutähden? Tiedän kyllä, että hän on suuri vaara klaanille, mutta mitä klaanikin ajattelisi, jos he saisivat tietää teostasi?"
"Minun on pakko", huoahdin. "Tämä on minun vastuuni, sillä minä aloitin tämän kaaoksen ja aion viedä sen myös loppuun. En todellakaan tapa klaanitovereitani mielelläni, mutta jos se vaatii paholaisen hengen uhraamista, olen valmis tekemään sen - joko perinteisin keinoin tai omilla aseillani. Kukaan ei tule koskaan tietämään, mikä heidän hirmuvaltiaaseensa iski."
"Miten niin sinä aloitit tämän?" Rosmariinitassu katsoi minua entistä hämillään. Naaraalla ei ollut hajuakaan minun ja Tihkutähden raa'asta menneisyydestä. Meitä yhdisti meidän menneet virheemme, sekä tulevat päätöksemme, jotka koskisivat koko klaania.
"Siitä sinun ei tarvitse kuulla - ainakaan vielä", sanoin hiljaa. Nostin katseeni kirkastuvalle taivaalle. "Mutta nyt meidän lienee paras palata takaisin leiriin. Mestarisi tuskin ilahtuu, jos huomaa sinun laistaneen harjoituksista, enkä usko, että Sienikarvakaan sen liioimmin hihkuu riemusta, kun tajuaa minun olleen jossain muualla kuin pitäisi."
"Selvä on", Rosmariinitassu myöntyi ja nousi seisomaan. "Minä menen nyt. Jutellaan joskus myöhemmin." Sen sanottuaan hän käänsi minulle selkänsä ja loikki kiireen vilkkaa takaisin leiriin. Toivoin vain, ettei nuori oppilas joutuisi ongelmiin keskustelumme takia.
Avasin suuni makeaan haukotukseen ja oikaisin sitten selkäni ja kaikki neljä raajaani, kunnes otin suunnakseni leirin sisäänkäyntitunnelin, josta Rosmariinitassu oli pujahtanut aukiolle vähän minua ennemmin.
Aukiolle päästyäni näin Rosmariinitassun seisovan Tihkutähden edessä pää painuksissa ja hännänpää maata viistäen. Päällikkö nuhteli parhaillaan oppilastaan siitä, ettei hän saanut poistua leiristä ilman tämän lupaa edes aamukävelylle.
"Ymmärrätkö sinä?" Tihkutähti mesosi.
"K-kyllä", naaras piipitti.
"Anteeksi, kun häiritsen, mutta Rosmariinitassu oli minun seurassani", sanoin väliin. Kaksikko katsahti minuun, ja se, miten Tihkutähti katsoi minua, sai karvani nousemaan pystyyn ja kynteni liukumaan ulos.
"Mitä sanoit?" hän sihahti.
"Rosmariinitassu oli minun kanssani ulkona. Pyysin häntä auttamaan minua yrttien keruussa", vastasin tyynesti.
"Ellet sattunut muistamaan, Rosmariinitassu on soturioppilas, eikä hänen tarvitse kykkiä sinun mukanasi etsimässä joitain rikkakasveja", Tihkutähti muistutti tylysti ja sivalsi ilmaa hännällään.
"Tiedän kyllä sen, mutta kai arvon päällikkö muistaa, että ilman näitä rikkakasveja sinä ja moni muukin olisi pulassa", mau'uin voimatta pidätellä kasvoilleni pyrkivää voitonriemuista virnettä. Tiesin, ettei Tihkutähti voinut tappaa minua, sillä muuten klaani olisi pulassa. Toki Varjoklaanilla oli vielä Sienikarva, mutta entäs sitten kun hän kuolisi?
Tihkutähti siirsi jäisen katseensa oppilaaseensa, joka katsoi minua kulmiaan kysyvästi kohottaen, mutta kun hän huomasi mestarinsa myrkyisen ilmeen, hän laski jälleen katseensa maahan ja siirteli tassujaan hermostuneena.
"Sinä", hän maukui Rosmariinitassulle, "haukkaa jotain nopeasti. Sen jälkeen aloitamme harjoitukset." Sitten hän kääntyi vielä minun puoleeni ja sihisi: "Me tulemme puhumaan tästä vielä, usko pois."
Tihkutähden mentyä tassutin Rosmariinitassun luokse, joka katsoi minua meripihkasilmät apposen ammollaan.
"Oletko kunnossa?" kysyin varovasti.
//Rosma?
Rosmariinitassu 9.4.2018
"Ei todellakaan ole!" kiljaisin heti, kun olin varmistautunut siitä ettei Tihkutähti ollut enää kuuloetäisyydellä. Hautasin onnettomana pääni oikeaan etukäpälääni ja aloin pyyhkimään pehmeällä polkuanturalla hopeisia kyyneleitä, jotka olivat alkaneet valumaan poskiani pitkin. Liljahenkäys ei tällä kertaa asettunut kylkeeni kiinni, mutta hän kumartui kuitenkin laskemaan hellän nuolaisun päälaelleni.
"Näet itsekin, kuinka kamala mestari hän on! Tihkutähti haukkuu minut ihan lyttyyn ja sitten käskee minua lähtemään harjoituksiin. Olen harjoituksissa aina vain väsyneempi, mikä tietenkin antaa hänelle syyn valittaa liikkeistäni", nyyhkytin ja vetäisin sitten syvään henkeä, yrittäen kerätä itseäni kokoon. En saisi murentua mestarini alla, vaan minun pitäisi pysyä vahvana ja vain kestää hänen tyrannimainen toimintansa. Se oli tosin helpommin sanottu kuin tehty, kun Tihkutähti yritti kokoajan musertaa mieltäni ja saada minut romahtamaan.
"Sinun täytyy vain pysyä vahvana ja näyttää hänelle, että pystyt pitämään puoliasi", Liljahenkäys lausui ääneen samat sanat, joita olin juuri itsekin hokenut. Loin nopean hymyn emolleni ja laskin sitten oikean etukäpäläni maahan. Silmäni vieläkin punoittivat kaikesta itkemisestä, mutta ainakin kyynelien valumimen oli päättynyt.
"Eikö sinun pitäisi nyt haukata jotain pientä, että jaksaisit harjoituksissa?" Liljahenkäys kysyi, kun aavemainen hiljaisuus oli kestänyt jo pitkän tovin. Hän nosti kasvoilleen enkelimäisen hymyn, joka sai minut silmänräpäyksessä rauhallisemmaksi.
"Kai minun pitäisi", mumisin hitaasti ja otin pari vaivalloista askelta tuoresaaliskasaa kohti. Eihän kasassa paljon mitään ollut, mutta saapuvan hiirenkorvan lämmöt eivät olleet vielä houkutelleet saaliseläimiä ulos pesistään.
"Ei, minä käyn hakemassa sinulle ruokaa", Liljahenkäys tarjoutui ja lähti rivakkaan marssiin kasaa kohti. Pysähdyin siihen paikkaan ja jäin katselemaan hänen peräänsä. Siinä oli täydellinen esimerkki siitä, kuinka ystävällinen ja avulias emoni oli.
Oli ehtinyt kulua tuskin silmänräpäystäkään, kun Liljahenkäys oli jo saapunut luokseni. Hänen leuoissaan roikkui kenties laihin hiiri, mitä olin ikinä nähnyt. Halusin kiittää häntä, mutta sain suustani vain hiljaisen pihinän.
"S-sinäkin otat", tokaisin, kun Liljahenkäys oli asettanut saaliseläimen eteeni ja perääntynyt hieman kauemmas sukimaan turkkiaan. Naaras nosti meripihkaisen katseensa karvoistaan ja kallisti hieman päätään, aivan kuin odottaen minun toistavan kysymykseni.
"Ei minulla ole nälkä. Syö sinä vain", Liljahenkäys lausahti tyynesti. Virnistin kuitenkin jääräpäisesti ja työnsin koskemattoman hiiren hänen kuononsa eteen.
"Jos sinä et syö, minäkään sen syö", ilmoitin päättäväisesti ja annoin Liljahenkäykselle merkin, että hän saisi ottaa ensimmäisen haukun.
//Lilja?
Liljahenkäys 10.4.2018
"Ei todellakaan ole!" Rosmariinitassu kiljaisi itkua pidätellen. "Näet itsekin, kuinka kamala mestari hän on! Tihkutähti haukkuu minut ihan lyttyyn ja sitten käskee minua lähtemään harjoituksiin. Olen harjoituksissa aina vain väsyneempi, mikä tietenkin antaa hänelle syyn valittaa liikkeistäni", hän nyyhkytti surkeana.
"Sinun täytyy vain pysyä vahvana ja näyttää hänelle, että pystyt pitämään puoliasi", sanoin rohkaisevasti ja kurkotuin nuolaisemaan tuon korvaa. Naaras nosti hieman päätään ja väläytti minulle jo pienen hymyntapaisen. Sitten hän pyyhkäisi vielä kertaalleen silmiään etutassullaan ennen kuin korjasi ryhtiään.
"Eikö sinun pitäisi nyt haukata jotain pientä, että jaksaisit harjoituksissa?" ehdotin kun hiljaisuus oli kestänyt jo piinallisen kauan.
"Kai minun pitäisi", Rosmariinitassu mutisi hiljaa ja otti pari askelta tuoresaaliskasan suuntaan. Astuin hänen eteensä ja suljin tuon tien.
"Ei, minä käyn hakemassa sinulle ruokaa", tarjouduin ja näpäytin kevyesti hännänpäälläni tyttäreni nenälle. Sen sanottuani käännyin ympäri ja harpoin aukion poikki tuoresaaliskasalle. Tuoresaaliskasan koko ei juuri päätä huimannut, enkä viitsinyt valikoida kasan suurinta saalista, koska joku muu saattaisi tarvita sitä enemmän, joten tyydyin nappaamaan mukaani kasan päällä komeilevan laihan hiiren. Siinä oli enimmäkseen luuta ja nahkaa, mutta toivoin sen riittävän viemään nälän Rosmariinitassulta.
Palasin takaisin oppilaan luokse hiiri hampaissani roikkuen. Hän katsoi minua häkeltyneen näköisenä. Pudotin saaliin hänen eteensä ja astuin hieman sivummalle sukimaan tummanharmaata turkkiani.
"S-sinäkin otat", Rosmariinitassu sanoi yllättäen ja kääntyi katsomaan minua meripihkasilmät kiiluen nousevan auringon valossa. Katsahdin häneen päätäni kallistaen.
"Ei minulla ole nälkä. Syö sinä vain", murahdin vastaukseksi ja palasin jälleen omien puuhieni pariin Rosmariinitassu kuitenkaan ei luovuttanut vaan työnsi hiirtä minua kohden jääräpäinen ilme kasvoillaan. Tiesin, että hän oli yhtä itsepäinen kuin emonsakin, joten minun oli turha inttää vastaan. Kasvoilleni levisi hilpeä hymy.
"Jos sinä et syö, minäkään sen syö", naaras ilmoitti ja viittasi minua ottamaan ensimmäisen haukun hiirestä. Silmiäni pyöritellen kumarruin repäisemään itselleni pienen palasen lihaa ja työnsin sitten loput Rosmariinitassulle. En tahtonut, että hän joutuisi lähtemään harjoituksiin tyhjin vatsoin.
"No, kelpaako?" mumisin suu täynnä lihaa. Rosmariinitassu naurahti pienesti ja kyyristyi sitten syömään loppua hiirtä.
Nielaistuani lihapalasen alas kurkustani mieleeni nousi kuva Kylmähenkäyksestä. Viimeksi minulla oli ollut näin hauskaa, kun olimme jakaneet kumppanini kanssa tuoresaaliin ennen pentujemme syntymään. Mutta kun nelikko oli astunut mukaan kuvioihin, Kylmähenkäyskin oli muuttunut. Suhteemme ei ollut enää yhtä vakaa kuin alkuaikoina. Olin jokunen päivä sitten päättänyt, että ottaisin eron kumppanistani. En halunnut toimia hänelle vain turkissa roikkuvana kirppuna, joka odotti tuomiotaan viimeiseen hengenvetoonsa asti.
"Liljahenkäys, oletko kunnossa?" Nostin katseeni Rosmariinitassuun, joka oli juuri saanut syötyä hiirensä. Nyt hän nuoleskeli tyytyväisen oloisena suupieliään, mutta naaraan katse oli muuttunut kovin huolestuneeksi.
"Olen minä", vastasin ehkä vähän liioitellun pirteästi. Tosiasiassa kaikki ei ollut kunnossa, mutta minun olisi vain kestettävä se, sillä en halunnut aiheuttaa yhtään sen enempää huolta pennuilleni kuin Sienikarvallekaan.
"Mutta eikös sinun pitäisi olla jo menossa harjoituksiin?" kysyin sitten yrittäen johdatella keskutelua muualle - ja onnistuinkin siinä. Naaras vilkaisi leirin uloskäyntiä kohti marssivaan Tihkutähteen hätääntyneenä, maukui minulle nopeat kiitokset hiirestä ja loikki sitten aukion poikki mestarinsa luo.
"Tavataan illemmalla pesälläni!" huudahdin oppilaan perään, joka heilautti häntäänsä sen merkiksi, että oli kuullut minut. Jäin katselemaan kuinka kaksikko katosi piikkihernetunnelin uumeniin jälkiä jättämättä.
//Rosma?
Liljahenkäys 13.4.2018
Viha paloi rinnassani, kun porasin meripihkaisen katseeni suoraan entisen kumppanini ennen niin rakkaisiin kasvoihin, jotka saivat nykyjään vereni suorastaan kuohumaan.
"Minä tiesin koko ajan. Tiesin minkälanen olet." Minttusydän asteli luoksemme silmät leimuten. "Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" varapäällikkö ärisi. Sitten hän kohensi ryhtiään ja naukui: "Tähän on vain yksi ratkaisu. Minä, Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut, Kylmähenkäyksen, tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoittamisesta." Naaraan silmät kaventuivat viiruksi.
"Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", Minttusydän raivosi maahan painetulle Kylmähenkäykselle hurjistuneena. "Loppusi Varjoklaanissa on koittanut", Minttusydän ilmoitti tunteettomasti ja kohotti kylmästi leukaansa, "poistu reviiriltämme, Kylmähenkäys. Et ole enää Varjoklaanin jäsen. Jos yksikään sotureistani saa sinut kiinni reviiriltämme, heillä on täysi lupa hyökätä kimppuusi. Nyt häivy äläkä enää koskaan palaa." Hän kohotti kylmästi leukaansa katsellessaan miten entinen Varjoklaanin soturi nousi hitaasti, ivallinen hymy kasvoilleen leviten takaisin jaloillensa. Kynsiäni syyhytti päästä iskemään ne tuon saastaisen kollin kurkkuun.
"Hyvä on sitten, lähden Varjoklaanista. Pääsenpähän pois teidän seurastanne, kaikki yhtä heikkoja kissoja, jotka luulevat Tähtiklaaniin uskomisen pelastavan henkenne!" Kylmähenkäys sähisi ja sylkäisi maahan. Sitten hän käänsi meille ylimielisenä selkänsä ja marssi ulos pesästä. Seurasin hänen perässään karvat pystyssä ja hampaat irvessä. En lepäisi ennen kuin tuo katala kissa olisi hävinnyt näköpiiristäni ulottumattomiini. Muutoin olisin jo lävistänyt hänen sydämensä kynnelläni, mutta koska olin vain parantajaoppilas, minulla ei ollut valtuuksia siihen, ikävä kyllä.
"I-isä? Mitä on t-tapantunut?" Rosmariinitassu katsoi runnottua isäänsä säikähtäneenä. Kolli lähestyi tytärtämme huolestuttavan tuttavallisesti. Yleensä tämä tuskin edes
huomasikaan tätä.
"Ei mitään hätää, rakas Rosmariinitassu. Selitän asian myöhemmin, mutta nyt sinun täytyy lähteä", sanoin oppilaalle tiukasti ja käännyin sitten entisen kumppanini puoleen: "Ja Kylmähenkäys, älä edes yritä mitään."
Kolli kääntyi katsomaan minuun hurjistuneena. Näytti siltä, että hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä rynnätä kimppuuni.
"H-hyvä on emo", naaras piipitti hiljaa ja perääntyi hieman kauemmas isästään.
"Tuo oppilas on seuraava listallani niistä kissoista, joiden kurkun aion repiä vielä auki. Te kolme satutte jo olemaan sillä listalla", kolli karjaisi niin, että hänen huutonsa kiiri lähes jokaiseen leirin nurkkaan.
"Tuo on tarpeeksi, Kylmähenkäys. Häivy", Minttusydän tiuskaisi häntäänsä poistumisen merkiksi heilauttaen.
"Isä? Minne sinä olet menossa?" Rosmariinitassu kysyi ohitseen tassuttelevalta luopiolta.
"Voi, Rosmariinitassu", hän kehräsi silkinpehmeästi, "minä lähden Kuolonklaaniin."
Soturioppilaan leuka loksahti hämmästyksestä auki, kun tuo katsoi verkkaisesti liikkuvan Kylmähenkäyksen perään.
"E-ei... isä, älä", Rosmariinitassu kuiskasi epäuskoisen kuuloisena.
"Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" Kylmähenkäyksen viimeiset sanat kajahtivat aukiolla, ennen kuin tuo sukelsi piikkihernetunneliin ja katosi.
Aukiolle tuli hiljaista. Pesistään ulos hiipivät kissat vilkuilivat toisiaan ja vuoroin meitä hieman ihmeissään. Nostin uhmakkaasti leukaani ja käänsin heille selkäni palaten takaisin parantajan pesälle. Minun olisi paikattava haavani, jotta ehtisin illan harjoituksiin. Tarvitsin omaa rauhaa ja kaiken lisäksi sopivia liikkeitä, millä sattaisin sivaltaa edellisen kumppanini kaulaan viillon, josta vuodattaisin tämän veret ulos.
Olin tyystin vaipunut omiin ajatuksiini. Kuulin kuinka pesän suulta kuului kahinaa ja käännyin kohtaamaan vastustajani raivohullun voimalla. Tajusin kuitenkin pian hyökänneeni mestarini, Sienikarvan, kimppuun, joka makasi allani silmät pelosta ymmyrkäisinä.
"Liljahenkäys, mitä sinä oikein teet!" Minttusydän sihahti kauhistuneena pesän suulta ja kiiruhti auttamaan parantajakollia jaloilleen. Nousin nopeasti pois hänen päältänsä. Sanaakaan sanomatta poistuin pesästä ja lähdin tassuttamaan uloskäynnin suuntaan. Minulle oli se ja sama, odottaisiko Kylmähenkäys minua ulkona, kunhan vain pääsisin tuulettamaan ajatuksiani toisaalle, kuten esimerkiksi veljeni luo.
//Kosto? Sieni? Minttu?
Rosmariinitassu/-putous 14.4.2018
Kun lopulta palasin leiriin, käpäläni olivat turtuneet, turkkini oli hiestä märkä ja kasvoni olivat vääntyneet väsyneeseen irvistykseen. Harjoittelutuokio Tihkutähden kanssa oli ollut suorastaan tappavan pitkä, mutta harjoitukset olivat sattuneet olemaan viimeiset koko elämäni aikana oppilaana.
Kesken harjoituksien Tihkutähti oli käskenyt minua lopettamaan taisteluliikkeden läpikäynnin ja ilmoittanut suureksi yllätyksekseni, että tulisimme pitämään soturiarviointini. Mieleeni muistui se hetki, kun hopeiset kyyneleet olivat alkaneet valumaan pieniä poskiani pitkin ja olin nostanut käpäläni kasvojeni eteen, jottei mestarini olisi nähnyt säälittävää itkemistäni. Hän oli tietenkin nähnyt yritykseni ja käskenyt minua tiukasti lopettamaan itkemisen, jonka lopetin muutaman silmänräpäyksen sisällä. Sitten mestarini oli käskenyt tulla samalle aukiolle mahdollisimman pian ja kadonnut sitten itse aluskasvillisuuden sekaan.
Laskiessani hampaideni välissä olevat hiiret tuoresaaliskasaan tunsin ylpeyden rinnassani. Vaikka hiirenkorvan alku olikin jo päässyt hyvälle alulle, kahden tyydyttävän kokoisen hiiren löytäminen oli todella hyvä saavutus, varsinkin koska saaliseläimet eivät olleet vielä läheskään kunnolla uskaltautuneet lähtemään pesistään.
*Minun piti käydä juttelemassa Liljahenkäykselle!* muistin samalla ja lähdin hetkeäkään epäröimättä marssimaan parantajan pesää kohti, jossa oletin emoni olevan. Jos hän ei olisi siellä, kysyisin Sienikarvalta missä naaras olisi, koska juuri nyt tahtoisin kertoa emolleni ilouutisista.
Mutta kun saavuin parantajan pesän edustalle, korviini kantautui kovaäänistä sähinää ja kiroamista. Pysähdyin siihen paikkaan ja jäin seisomaan aivan sammalverhojen eteen. Kuulemistani äänistä tunnistin ainoastaan isäni ja emoni äänet, mutta ne eivät olleet rauhallisia ja rakastavia, vaan raivostuneita ja pettyneitä. Uteliaisuudeltani en pystynyt vain jäädä siihen, joten sukelsin pitkän epäröinnin jälkeen pesään.
Pesässä odottava näky sai sydämeni jättämään lyönnin välistä, varmaan muutamankin. Kylmähenkäys seisoi aivan muutaman hännänmitan päässä ja vaikken nähnytkään isäni kasvoja, pystyin erottamaan hänen silmiensä raivon kollia vastaan seisovien Liljahenkäyksen ja Sienikarvan silmistä. Minttusydän seisoi hieman kauempana kolmikosta, mutta hänen tummansiniset silmänsä olivat kauhusta pyöristyneet.
"I-isä? Mitä on t-tapahtunut?" kysyin, meripihkaiset silmäni ahdistuksesta säihkyen. Kylmähenkäys säpsähti ääneni kuullessaan ja kääntyi minua kohti. Isäni verisen vartalon ja kylmänsinisen katseen näkeminen pakotti minut ottamaan pari haparoivaa askelta kauemmas.
"Ei mitään hätää, rakas Rosmariinitassu. Selitän asian myöhemmin, mutta nyt sinun täytyy lähteä", Liljahenkäys lausahti tiukasti ja porasi sitten jäätävän katseensa Kylmähenkäykseen, "ja Kylmähenkäys, älä edes yritä mitään."
"H-hyvä on emo", piipitin ja peräännyin vähin äänin pesästä. Kun olin päässyt monen hännänmitan päähän pesästä, uskaltauduin lopulta istuutumaan ja antaa ajatusteni kulkea.
Isäni turkki ja kuono oli ollut aivan veren peitossa ja emoni turkissa oli ollut hajanaisia veripisaroita, olin jopa onnistunut paikantamaan joitakin haavoja naaraan vartalosta. Ei... ei kai isäni ollut hyökännyt emoni kimppuun? Ei, ei se olisi mitenkään mahdollista, Kylmähenkäys rakasti Liljahenkäystä! Miten hän olisi voinut hyökätä kumppaninsa kimppuun, jota hän niin vahvasti rakasti?
Sitten Kylmähenkäys sukelsi ulos parantajan pesästä, kasvot murhanhimoiseen irvistykseen väännettynä ja sinertävänharmaa turkki vieläkin aivan veren peitossa. Onneksi en paikantanut uusia haavoja tuon turkissa.
"Isä? Minne sinä olet menossa?" kysyin hermostuneena, pitäen tiukasti muutaman hännänmitan välin isästäni. Hän heitti minuun jäätävän virnistyksen, joka nosti kylmät väreet selkääni.
"Voi, Rosmariinitassu. Minä lähden Kuolonklaaniin."
Leukani loksahti ammolleen auki ja jäin tuijottamaan, kun Kylmähenkäys marssi aukion poikki kuono ylväästi korkealla. Oliko isäni lähtemässä Varjoklaanista? Mitä pesässä oli tapahtunut, mikä olisi antanut isälleni syyn lähteä syntyklaanistaan. Vai oltiinko hänet karkotettu? Kaikkien kysymyksien keskellä sain suustani vain heikon kuiskauksen:
"E-ei... isä, älä."
"Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" Kylmähenkäys ulvaisi vielä viimeiset sanansa leirin uloskäynnin edustalla, jonka tehtyään hän katosi piikkihernetunneliin.
*Sinne hän meni. Isäni lähti klaanista, ikuisesti. Älä edes kuvittelekaan, että hän palaisi. Jäisitkö muka kaipaamaan häntä?* kysyin itseltäni ja tajusin pian, että vastauksekseni tuli ei. Olin pienestä pennusta asti pelkänyt isääni eikä pelkoni ollut todellakaan kadonnut oppilaaksi päästyä, vaan enemmänkin vahvistunut. Nyt kun tuijotin leirin uloskäyntiä, jonne Kylmähenkäys oli kadonnut, tuntui aivan siltä kuin kivi olisi vieritetty pois sydämeltäni. Se kissa, joka olisi voinut nousta Minttusydämen jälkeen varapäälliköksi ja vienyt tämän klaanin tuhoon, oli nyt lähtenyt Varjoklaanista.
"Liljahenkäys! Mitä sinä oikein teet?"
Havahduin vasta ajatuksistani, kun Minttusydämen säikähtynyt ääni kantautui korviini. Räpyttelin hämmentyneenä meripihkaisia silmiäni ja onnistuin hämärästi näkemään, kuinka Liljahenkäys katosi piikkihernetunneliin. En vaivautunut juoksemaan emoni perään, sillä tiesin hänen tarvitsevan nyt omaa tilaa ja rauhaa.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä kokoukseen!" Tihkutähden huuto kajahti tyhjällä aukiolla, kun kuolemanhiljaisuus oli valinnut leirissä jo pitkän tovin ajan. Kun muistin syyn kokoukseen, nousin innostuneena jaloilleni ja suorastaan loikin klaanikiven lähettyville.
"Rosmariinitassu! Minut nimitetään tänään soturiksi!" Varpustassun innokas ääni sai minut kääntymään ympäri ja kohtaamaan parhaan kaverini jännityksestä pyöristyneet silmät.
"Minutkin! Nimitetäänköhän ketään muuta meidän lisäksemme?" kysyin ja silmäilin aukiolle kerääntyviä kissoja.
"Kuulin, että Happotassu nimitetään soturiksi myös. Mutta ollaan nyt hiljaa, kokous alkaa!"
"Rosmariinitassu, Varpustassu ja Happotassu, astukaa eteen!"
Astuin Varpustassun rinnalla eteen ja Happotassu seurasi meitä kuono ylväästi korkealla. En ollut oikein koskaan pitänyt tuosta naaraasta, koska hän vaikutti erittäin kylmältä ja ehkä jopa hieman pelottavalta. Isäni oli varmastikin kouluttanut hänestä raivoisan taistelijan.
"Tästä hetkestä lähtien teidät tunnetaan Rosmariiniputouksena, Varpusliitona ja Happohenkäyksenä!"
Vetäisin syvään henkeä ja kumarsin kahden klaanitoverini perässä, jonka jälkeen peruutin soturien rivistöön Varpusliidon rinnalla.
"Happohenkäys! Varpusliito! Rosmariiniputous!" klaanilaiset alkoivat onnittelemaan ja jäin hetkeksi aikaa ottamaan vastaan klaanitoverieni onnittelut. Sitten marssin suoraa päätä soturien pesään ja vaivuin uneen omalla sammalpedilläni.
//Lon, voit tuoda Rosman tervehtimään Mintun pentuja seuraavana aamuna :D
Rosmariinitassu 5.4.2018
Kun saavuimme kokouksesta Varjoklaanin leiriin, käpäläni olivat aivan turtuneet matkasta. Vaikkei matka nelipuille edes ollut kovin pitkä, lihaksistoni määrä ei täysin riittänyt jotta olisin voinut kulkea koko matkan ilman hengästymistä.
"Rosmariinitassu!"
Kohotin väsyneet kasvoni maasta, kun tuttuakin tutumpi ääni huusi minua nimeltäni. Varpustassun vaaleanharmaa hahmo seisoi oppilaiden pesän edustalla ja tuijotti minua iloisena. Hänet nähtyään kasvoilleni nousi automaattisesti säteilevä hymy. Olin jo pinkaisemassa juoksuun pesätoveriani kohti, kun Tihkutähden murahdus kajahti takaani. Nielaisin äänekkäästi ja käännyin kookasta mestariani kohti. Tummanharmaan kollin sähkönsininen katse porautui minuun ja tunsin sulavani hänen polttavan katseensa alla.
"Onko sinulla hänelle jotakin asiaa?" Tihkutähti jyrähti jäätävästi ja otti yhden ainoan askeleen eteenpäin, mikä sai jo minut miltei säikähtämään karvoistani irti. Onnistuin kuitenkin pitämään tyynen ilmeen kasvoillani, kun vastasin:
"Ei ollut. Halusin vain mennä tervehtimään häntä ja kertomaan, mitä kokouksessa tapahtui."
"Ei kokouksessa mitään tarpeeksi merkittävää tapahtunut, joten syysi ei ole tarpeeksi hyvä. Lähdemme harjoituksiin", Tihkutähti ilmoitti tiukasti ja kääntyi vastaustani odottamatta ympäri. Loikin kookkaan mestarini rinnalle ja kohdistin meripihkaisen katseeni tuohon.
"Harjoituksiin, nytkö? Mutta on yö!" huudahdin ja sain vastaukseksi päälliköltä antaran silmäyksen. Vaikenin silmänräpäyksessä ja varmistin vaivaantuneena, ettei kukaan ollut todistamassa nolostumistani Varpustassua lukuunottamatta. Onneksi kaikki kokouksessa olleet olivat jo hajaantuneet.
"Aivan niin. Tulemme pitämään yöharjoituksia, koska taisteluita voi tapahtua pimeälläkin ja silloin sinulla ei ole varaa harhailla hämärässä. Nyt lähdetään!" Tihkutähti murahti ja lähti johtamaan minua ulos leiristä. Heitin vielä onnettoman silmäyksen oppilaiden pesäm edustalla seisovaan Varpustassuun, jonka jälkeen sukelsin mestarini perässä piikkihernetunneliin.
Olimme ehtineet kulkea ties kuinka pitkälle Varjoklaanin reviirillä, kunnes Tihkutähti lopulta hidasti rivakkaan harppomisensa. Tummanharmaa päällikkö nuuhki aluksi sumuista ilmaa ja tarpoi sitten mutaista maata. Hetken kuluttua hän päästi kurkustaan matalan murahduksen ja naulitsi sitten sähkönsinisen tuijotuksensa minuun.
"Noniin, olemme tarpeeksi tasaisessa maastossa eikä meillä ole koko yötä aikaa, joten aloitetaan heti. Pystytkö näkemään minua?"
Jouduin siristelemään silmiäni pimeässä, jotta olisin erottanut tarkemmin mestarini lihaksikkaat vartalonpiirteet. Tihkutähti sulautui täydellisesti mutaiseen maahan, jota peitti vain ohut lumikerros. Hän pääsisi helposti yllättämään minut, kun taas minun luonnonvalkea karvoitukseni erottuisi ketunmittojen päästä.
"Jotenkuten", mutisin ja tunnustelin mutaista maata allani. Varjoklaanin reviiri oli ällöttänyt minua nuorempana, se ällötti minua nyt, ja se tulisi ällöttämään minua koko loppuelämäni ajan.
"Sitten näet minut tarpeeksi hyvin", Tihkutähti murahti ja asettui sitten istumaan muutaman hännänmitan päähän minusta, "sinun osaltasi pimeässä taisteleminen on hieman vaikeampaa lämpiminä aikoina, koska luonnonvalkoinen kissa erottuu vehreästä aluskasvillisuudesta kirkkaasti, kun taas lehtikadolla maastoudut täydellisesti lumeen. Sinun pitää tämän takia jättää maastoutuminen ja vihollisen yllättäminen sikseen ja vain luottaa taitoihisi."
Nyökäytin päätäni ja seurasin epäilevänä, kuinka Tihkutähti nousi ja otti pahanenteisesti pari askelta lähemmäs. Päällikkö verrytteli lihaksikkaita jalkojaan ja naulitsi sitten katseensa uudelleen minuun.
"Nyt taistellaan. Hyökkää kimppuuni, kuvittele minun olevan vihollisesi. Sinun täytyy tappaa minut, koska olen vihollisklaanin jäsen", hän sähähti ja suoristi tummanharmaan häntänsä. Vetäisin ahdistuneena syvään henkeä ja kompuroin jaloilleni, jonka jälkeen jöin vain tuijottamaan Tihkutähteä. Minun ei tarvitsisi kuvitella mitään, koska todellakin tahdoin tappaa hänet. Tihkutähti oli vaara, este, Tihkutähti oli se asia joka pidätteli Tähtiklaaniin uskovia varjoklaanilaisia jatkuvassa pelossa ja ahdingossa. Hän oli murhannut omia klaanitovereitaan. Kun tuijotin siinä Tihkutähteä, raivoni alkoi hiljalleen vahvistua ja luonnonvalkeat karvani alkoivat pörhistymään. Viha sisälläni kupli ja kohta se porisisi ulos minusta.
"Juuri noin. Kerää kaikki raivosi, kaikki voimasi, ja iske minua", mestarini sähähti ja paljasti vitivalkean hammasrivistönsä. Se riitti minulle. Päästin suustani raivoisan ulvaisun ja sukelsin suoraan mestariani kohti. Päällikkö tietenkin oli arvioinut liikkeeni ja lähti itse sulavaan liukuun alitseni. Heilautin hätäisesti kynsiäni mestarini selkäkarvoja kohti, mutta maahan laskeuduttuani kynsiini oli tarttunut vain ohut karvatukko.
"Taistele!" Tihkutähti sähähti ja iskeytyi samassa raskaasti selkääni. Päästin yllättyneen puuskahduksen suustani ja aloin haparoimaan mestarini paksua turkkia. Vähän väliä kynteni onnistuivat irrottamaan karvoja, mutta ne myös viiltelivät ilmaa lukuisia kertoja.
*Tämä ei toimi! Pitää yrittää jotain muuta!* ulvaisin mielessäni ja päätin kierähtää vatsalleni, jonka jälkeen yrittäisin litistää vastustajani. Iskeydyin kaikella painollani Tihkutähden päälle, mutten saanut vastaukseksi minkäänlaista ääntä, joka olisi kertonut mestarini kokeneen pientäkään kipua. Yht'äkkiä kollin käpälät tarttuivat vatsakarvoihini ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, hän oli jo kierähtänyt ympäri ja kahlinnut minut alleen tiukkaan otteeseen. Yritin vielä rimpuilla vapaaksi, mutta yritykseni eivät tuottaneet tulosta. Lopulta Tihkutähti loikkasi kauemmas ja antoi minun haukata happea taas. Hämärässä pystyin vain erottamaan tummanharmaan hahmon sumeasti.
"Surkea ajattelutapa. Olen sinua kaksi kertaa suurempi, joten sinun ei pitäisi edes harkita minun litistämistäni, koska et tule onnistumaan siinä. No, yritetään uudelleen. Ja nyt yritä keksiä edes jollain tasolla järkevä liike!"
Kun sukelsin vihdoin piikkihernetunnelista leiriin, jalkani olivat aivan turtana ja kasvoni olivat vääntyneet onnettomaan irvistykseen. Ilmeeni muuttui kuitenkin hetkessä väsyneestä hämmentyneeksi, kun Kylmähenkäyksen varjoisa hahmo osui silmäkulmaani. Juoksin hetkessä piikkihernetunnelille suuntaavan kollin luo ja astuin suoraan hänen eteensä. Soturi oli ollut varmaankin niin omissa ajatuksissaan, että tuo säpsähti ja porasi jäätävän katseensa minuun. Isäni kasvoilla käväisi tyly ilme.
"Mitä haluat?" hän murahti.
"Tietää minne sinä olet menossa", ilmoitin mahdollisimman ärsyttävällä äänensävyllä. Kylmähenkäys pyöräytti silmiään ja marssi jääräpäisesti suoraan ohitseni. Jäin närkästyneenä tuijottamaan isäni perään.
"Minne sinä olet menossa?" toistin kysymykseni. Kylmähenkäys heitti minuun tylyn silmäyksen saavuttuaan leirin uloskäynnille.
"Ei kuulu sinulle", hän sähähti ja katosi sitten pimeään tunneliin. Nyrpistin nenääni soturille ja lähdin sitten suoraa päätä nukkumaan.
//Joku tarjoamaan seuraavana aamuna Rosmalle seuraa?
Liljahenkäys 8.4.2018
Löntystin verkkaiseen tahtiin pitkin ukkospolun vartta kohti leiriä. Olin selvinnyt Kostohengen taisteluharjoituksista parilla pintanaarmulla ja muutamalla lavasta lähteneellä karvatupolla, mutta muuten olin kunnossa.
Aurinko oli nousemassa ja sen ensimmäiset säteet yrittivät jo kurkotella turkilleni. Toivoin ehtiväni takaisin leiriin ennen aamupartion lähtöä, sillä olin melko varma siitä, ettei Tihkutähti ilahtuisi kuullessaan minun yöllisestä retkestäni Haaskalalle päin.
Viimein kun sain leirin piikkiherneseinämän näkyviini, pysähdyin siistimään turkkini edustuskelpoiseksi. Sen jälkeen kohotin itsevarmana leukaani ja astelin sisäänkäynnin luo ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. En saanut näyttää heikolta.
Astuessani aukiolle, huomasin Kylmähenkäyksen entisen mestarin, Ikituulen, istuskelemassa soturien pesän edustalla sukimassa itseään. Vedin syvään henkeä ja tassuttelin hänen ohitseen mahdollisimman ripeästi ja naaraan huomaamatta, mutten onnistunut.
"Kas, Liljahenkäys", Ikituulen pehmeä ja samaan aikaan veren hyytävä naukuna kuului takaani. "Miten sinä näin aikaisin olet hereillä?" Hän katseli minua ilkeä kiilto jäänsinisissä silmissään ja suu virneeseen levinneenä.
"Entäs itse?" tiuskaisin takaisin, vaikka tiesinkin, etten ollut kuulostanut kovin vakuuttavalta hänen tai edes itsenikään mielestä. "Kävin vain pienellä yrttien katselu retkellä."
"No, hyvähän niitä on jo katsella, tosin mikään niistä tuskin yltää hännänmitan korkuisen hangen alta pilkistämään", hän maukui maireasti hymyillen ja nosti toista etukäpäläänsä nuolaistaakseen sitä ja pyyhki sitten sillä naamansa minusta välittämättä.
Käytin tilaisuuden hyväksi ja livahdin nopeasti parantajan pesän suun edessä olevien sammalverhojen ohitse sisälle. Pesässä huumaava yrittien tuoksu sai minut hieman rentoutumaan ja uskaltamaan vetämään henkeä. Kun olin rauhoitellut itseni hiivin hiljaa parantajan aukion toisella puolella olevan pesän luo ja kurkistin sisään. Sienikarva makasi kerällä omalla vuoteellaan ja nukkui. Helpotuksesta huokaisten vedin pääni ulos ja laahustin oman sammalpetini luo, joka sijaitsi lähellä sairasaukiota.
Möyhin sammalia hieman mukavemmiksi ja kävin vasta sitten niiden päälle pitkäkseni. Suljin silmäni ja kuuntelin leirin ääniä ja tuulen hiljaista vaikerrusta, joka kävi pesän katon yläpuolella ja heilutti puiden oksia. Juuri kun olin pääsemässä uneen, kuulin pesän suulta rapinaa.
"Liljahenkäys?" hiljainen ääni kutsui minua. Nostin väsyneenä päätäni ja katsahdin Rosmariinitassuun, joka tapitti minua meripihkasilmät aamun ensisäteissä kiiluen. Lämmin, mutta uupunut hymy nousi kasvoilleni nähdessäni tyttäreni.
"Tule vain peremmälle, Rosmariinitassu", sanoin lempeästi ja nousin istumaan. Tunsin kuinka jalkani vapisivat liiasta rasituksesta, mutta en tahtonut antaa jälkikasvulleni sitä kuvaa itsestäni, etten olisi kykenevä tähän kaikkeen, vaan minun olisi annettava joissain asioissa periksi. Minä kyllä hoitaisin parantajantehtävien lomassa Tihkutähden murhasuunnitelman kuntoon ja kävisin siinä samalla Kostohengen järjestämissä harjoituksissa.
"Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?" kysyin raskaasti huokaisten.
Rosmariinitassu kohotti huvittuneena kulmiaan.
"Kai sitä omaa emoaan saa muuten vain käydä katsomassa, vai?" hän naurahti.
"Niin", hymähdin. "Anteeksi, en vain saanut nukuttua kunnolla viime yönä."
"Näitkö painajaisia?" Rosmariinitassun katse synkkeni.
"En", sanoin epäröiden. "Se on melko monimutkainen juttu. Mutta nyt kun satuit siihen juuri sopivasti, minulla olisi sinulle ensimmäinen tehtäväsi kapinallisena."
"Mikä?" oppilas höristi korviaan uteliaana.
"Sinun täytyy toimia silminäni ja korvinani, kun käyt harjoituksissa Tihkutähden kanssa. Panet merkille kaikki hänen heikkoutensa ja liikkeensä ja raportoit ne sitten minulle", murahdin ääntäni madaltaen, jotteivat sanani ajautuisi kenenkään ulkopuolisen korville. Tarvitsin apua, jos halusin maksaa velkani Kostohengelle ja tällä tavoin se onnistuisi parhaiten.
//Rosma?
Rosmariinitassu 8.4.2018
"Panna merkille Tihkutähden heikkoudet ja raportoida niistä sitten sinulla?" toistin Liljahenkäyksen sanat hieman epävarmasti. Ei Tihkutähden liikkeiden arvioiminen minua mitenkään hermostuttanut, vaan emoni aikomukset. Mitä hän tekisi näillä tiedoilla? Olin aivan hämilläni emoni suunnitelmista, mutta jos hän tiesi tekevänsä oikein, tuskin minun tarvitsisi asiaan puuttua.
"No, millaisia taisteluharjoituksenne vaikka ovat? Onko Tihkutähti ankara mestari?" Liljahenkäys kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen, varmaankin yrittäen saada jonkinlaista keskustelua aikaiseksi. Uskoin emoni tietävän jo vastauksen, mutta voisinhan minä silti kertoa hänelle hiukan tarkemmin.
"No, kuten varmaan oletitkin, Tihkutähti on todella ankara mestari. Olemme harjoitelleet miltei jokaisella kerralla vain taistelua ja hän hokee kokoajan, että tahtoo tehdä minusta Varjoklaanin arvoisen soturin ja että minun pitäisi kasvattaa lihaksistoani. Olen kuulemma liian laiha ja heikko. Aina kun tulemme harjoituksista, jalkani ovat aivan puutuneet ja tahtoisin vain mennä nukkumaan, mutta sitten Tihkutähti keksii jotakin menoja ja estää samalla yritykseni levätä", selitin yhtä menoa ja hetken aikaa epäröin, ettei Liljahenkäys ollut saanut lainkaan selvää sanoistani. Mutta kun emoni nyökäytti hitaasti päätään, se varmisti että hän oli tajunnut edes jotain.
"Haluaisin pyytää, että pitäisimme rennommat harjoitukset, mutta hän tuskin tekisi mitään muutoksia, vaan tiukentaisi harjoituksiamme tarkoituksella. Toivoisin vain uutta mestaria, mutta siitä mentäisiin valittamaan päällikölle ja Tihkutähti sattuukin olemaan päällikkö, joten uuden mestarin pyytäminen tuskin onnistuisi", lisäsin vielä ja niiskaisin hiljaisesti. Läpinäkyvät kyyneleet olivat alkaneet muodostua silmäkulmiini ja vaikka kuinka yritin pyyhkiä niitä pois, yritykseni eivät tuottaneet kummempaa tulosta.
"Ei hätää, rakas tyttäreni", Liljahenkäys kuiskasi ja vetäisi minut hellään syleilyyn, "kyllä harjoituksesi pian alkavat hellittämään. Olet edistynyt todella hyvin."
Huokaisin syvään ja työnsin kuononi emoni tummanharmaaseen karvaan, joka tuntui niin turvalliselta ja lämpimältä. Liljahenkäys oli paras mahdollinen emo, jota olisin koskaan voinut toimia. Toivoin sydämeni pohjasta, että minusta tulisi aivan yhtä oikeudenmukainen ja luotettava kuin hän.
"Muuten emo", naukaisin äkillisesti ja otin pari askelta kauemmas emostani, "mihin tarvitset näitä tietoja? Miksi minun täytyy vakoilla mestariani ja sitten raportoida niistä sinulle?"
//Lilja?
Liljahenkäys 8.4.2018
"Panna merkille Tihkutähden heikkoudet ja raportoida niistä sitten sinulle?" Rosmariinitassu toisti hämmentyneen oloisena.
"No, millaisia taisteluharjoituksenne vaikka ovat? Onko Tihkutähti ankara mestari?" kysyin hetken ajan vastaustani pohdittua.
"No, kuten varmaan oletitkin, Tihkutähti on todella ankara mestari. Olemme harjoitelleet miltei jokaisella kerralla vain taistelua ja hän hokee kokoajan, että tahtoo tehdä minusta Varjoklaanin arvoisen soturin ja että minun pitäisi kasvattaa lihaksistoani. Olen kuulemma liian laiha ja heikko. Aina kun tulemme harjoituksista, jalkani ovat aivan puutuneet ja tahtoisin vain mennä nukkumaan, mutta sitten Tihkutähti keksii jotakin menoja ja estää samalla yritykseni levätä", oppilas selosti tuskin välissä henkeä vetämättä ja jatkoi sitten vielä: "Haluaisin pyytää, että pitäisimme rennommat harjoitukset, mutta hän tuskin tekisi mitään muutoksia, vaan tiukentaisi harjoituksiamme tarkoituksella. Toivoisin vain uutta mestaria, mutta siitä mentäisiin valittamaan päällikölle ja Tihkutähti sattuukin olemaan päällikkö, joten uuden mestarin pyytäminen tuskin onnistuisi." Näin kuinka kyyneleet kihosivat nuoren naaraan silmiin ja tipahtelivat yksi kerrallaan pienenpieninä helminä maahan. Rosmariinitassu puri hampaita yhteen ja yritti selvästikin parhaansa mukaan piilotella ulos pyrkivää tunnemyrskyä.
"Ei hätää, rakas tyttäreni", kuiskasin hiljaa ja vedin oppilaan lähemmäs itseäni, "kyllä harjoituksesi pian alkavat hellittämään. Olet edistynyt todella
hyvin, eikä mene aikaakaan, kun sinusta tulee jo yksi tämän klaanin parhaimmista sotureista."
Rosmariinitassu niiskaisi hiljaa ja hautasi kuononsa syvemälle turkkiini. Painoin leukani naaraan päälaelleen ja hengitin tyttäreni vieläkin hänen pentuajoistaan muistuttavaa tuoksua syvään ja hartaasti. Rosmariinitassu ja muut pentuni olivat kaikki mitä minulla oli, enkä aikonut menettää heitä.
"Muuten, emo", nuori oppilas maukui äkisti ja vetäytyi hieman kauemmas minusta, "mihin tarvitset näitä tietoja? Miksi minun täytyy vakoilla mestariani ja sitten raportoida niistä sinulle?"
Katseeni synkkeni. En tahtonut sotkea tytärtäni minun ja Kostohengen välisiin velkoihin, mutta sodassa kaikki keinot oli otettava käyttöön, joskus jopa ne huonoimmatkin.
"Emme voi puhua täällä", sanoin hiljaa ja viittasin hännälläni Sienikarvan pesän suuntaan. "Mennään ulos leiristä."
Rosmariinitassu nyökkäsi silmiään siristellen ja kääntyi lähteäkseen pesästä. Hiivin hänen ohitseen aukiolle ja otin suunnakseni uloskäynnin. Aamupartio oli kaiketi lähtenyt vähän aikaa sitten matkaan, sillä en nähnyt ainuttakaan soturia saati sitten oppilasta Rosmariinitassun lisäksi aukiolla valmistautumassa partioon.
Päästyämme turvallisen välimatkan päähän leiristä etsin meille turvallisen paikan, jossa pystyisimme puhumaan ilman, että kukaan ulkopuolinen olisi kuulemsssa keskusteluamme. Viittasin Rosmariinitassua istuutumaan.
"Muistatko, kun kerroin sinulle ja sisaruksillesi, että Sienikarva on teidän enonne?" kysyin.
"Joo?" naaras vastasi hieman ihmeissään.
"Et saa kertoa kellekään mitään, mitä tulet kuulemaan seuraavaksi. Et sisaruksillesi tai edes Varputassulle", aloitin ääntäni madaltaen. "Onko selvä?" Katsoin tytärtäni odottavasti.
"On", Rosmariinitassu lupasi.
"Kaikki ei ole ollut sitä miltä näyttää. Teillä on kyllä eno, mutta hän ei ole Sienikarva tai edes varjoklaanilainen", huoahdin.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi.
"Asian laitahan on tämä, että minä en ole syntyjäni varjoklaanilainen. Emoni hylkäsi minut kun olin pieni, sillä en ollut sopiva kuolonklaanilaiseksi. Minulla oli kaksi muuta sisarusta, jotka jäivät lähdettyäni Kuolonklaaniin", kerroin hieman haikeana. "Olisin kuollut sinä päivänä ukkospolulla, kun hirviö oli runnoa ylitseni, mutta Sienikarva ehti pelastaa minut juuri viime hetkellä. Hän vei minut Varjoklaaniin, jossa sain kasvaa siinä uskossa, että emoni on Loistetähti ja Sienikarva veljeni. Kaikki kuitenkin valkeni minulle aikanaan. Tihkutähden tappamiseksi pyysin veljeltäni apua. Kostohenki on luvannut opettaa minulle taisteluliikkeitä, josta johtui viime öinen unettomuuteni." Painoin pääni alas. En tiennyt, oliko Rosmariinitassu saanut sanoistani selvää tai edes ymmärtänyt, mitä hain takaa, mutta kaikki mieltäni painanut asia oli nyt vuodatettu ulos.
//Rosma?
Rosmariinitassu 8.4.2018
Tuijotin emoani meripihkaiset silmät suurina ja pienikokoinen suuni ammollaan. En pystynyt uskoa naaraan sanoja enkä ollut varma tahtoisinko edes uskoa. Liljahenkäys oli vuodattanut minulle liikaa tietoa liian lyhyessä ajassa enkä todellakaan pysynyt mukana tässä kaikessa. Emoni oli siis kuolonklaanilainen, mikä tarkoitti siis että minä omistin Kuolonklaanin verta enkä todellakaan erittäin kaukaista vertaa, vaan se kuolonklaanilaisuus oli siirtynyt emoltani minulle ja kaikille sisaruksilleni. Olin siis puoliverinen kissa. Minun enoni ei ollutkaan Varjoklaanin leppoisa Sienikarva, vaan joku Kostohenki-niminen kuolonklaanilainen, joka olisi varmasti raaka ja tunteeton. Emoni oli ollut vähällä kuolla, mutta Sienikarva oli pelastanut hänet. Mutta suurin yllätys minulle oli se, että Liljahenkäys suunnitteli Tihkutähden tappamista. Vaikka tahdoinkin raa'an päällikön valtakauden loppuvan mahdollisimman pian, en voinut olla tuntematta heikkoa epäröintiä. En tahtoisi nähdä, kuinka emoni sivaltaisi klaanipäällikön kurkun auki ja veisi hänen viimeisen henkensä, lähettäen samalla pelätyn kollin Pimeyden metsän rivistöihin. Olin niin ymmälläni asiasta, että en saanut sanaakaan suustani.
"Rosmariinitassu, tiedän että tässä on todella paljon sulateltavaa, mutta sinä et saa kertoa tästä kenellekään. Sisaruksesi eivät saa tietää", Liljahenkäys muistutti vielä kireästi ja kiristeli hampaitaan, syystäkin. Emoni oli juuri paljastanut niin monta salaisuutta minulle - joista varmaan kukaan muu ei tiennyt klaanissa kuin minä - etten pysynyt kunnolla mukana.
"Minä lupaan etten kerro kenellekään", ilmoitin päättäväisesti ja ravistelin nopeasti päätäni saadakseni ajatukseni kunnolla kuntoon. Sitten päätin lausua sen kysymyksen, joka oli iskenyt heti ensimmäisenä mieleeni emoni vuodatuksen jälkeen:
"A-aiotko sinä oikeasti tappaa Tihkutähden? Tiedän kyllä, että hän on suuri vaara klaanille, mutta mitä klaanikin ajattelisi, jos he saisivat tietää teostasi?" kysyin hieman pelästyneenä. En todellakaan odottanut, että lempeä emoni tahtoisi tappaa ketään.
//Lilja?
Rosmariinitassu 29.3.2018
Tuijotin Varpustassua silmät ilosta säihkyen. Olin itsekin jo todella pitkään nähnyt hänet enemmän sisaruksena kuin ystävänä ja nyt hän oli tehnyt tehtäväni paljon helpommaksi kertomalla tämän. Nostin kasvoilleni loisteliaan hymyn ja sukelsin halaamaan pesätoveriani. Varpustassu meinasi kompastua omiin jalkoihinsa ja kaatua, mutta onnistui viime hetkellä pitämään tasapainonsa.
"Tietenkin saat! Minäkin olen ajatellut sinua enemmän veljenä kuin ystävänä", ilmoitin tyytyväisenä vaaleanharmaalle kollille. Hän väläytti nopean hymyn ja avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta Tihkutähden jäätävä ulvaisu keskeytti kollin lauseen ennen kuin se ehti alkaakaan. Käännyimme kummatkin vilkaisemaan lähestyvää päällikköä, jonka sähkönsiniset silmät liekehtivät raivosta. Nielaisin äänekkäästi ja asetuin mahdollisimman kauniisti istumaan, vaikka tiesin ettei se tulisi auttamaan tässä tilanteessa yhtään.
"Rosmariinitassu", Tihkutähti jyrähti, "mitä sinä olet tehnyt? Meidän piti lähteä taisteluharjoituksiin."
"Mutta sinä käskit minua tutustumaan muihin oppilaisiin", uikutin onnettomana. Varpuspentu ei pystynyt auttamaan minua lainkaan Tihkutähden musertavan katseen alla.
"Hiljaa! Sinun olisi pitänyt tulla ilmoittamaan minulle, kun olit tutustunut kissoihin. Et sinä todellakaan saa vain levätä kokoajan", Tihkutähti sähähti ja vilkaisi sitten Varpustassua. Kollioppilas vetäisi syvään henkeä ja avasi suunsa.
"Olin pyytämässä Rosmariinitassua mukaani hakemaan sammalia vanhuksille", hän kuiskasi varovaisesti. Tihkutähden tiukka katse sai hänet kuitenkin sulkemaan suunsa ja perääntymään muutaman hännänmitan päähän.
"Voit tehdä sen itsekin, mutta Rosmariinitassu lähtee minun kanssani taistelemaan", päällikkö ilmoitti päättäväisenä ja porasi sitten sähkönsinisen katseensa minuun. Minulla ei ollut valinnanvaraa, täytyisi vain suostua jokaiseen mestarini käskyyn.
"Kyllä, Tihkutähti", naukaisin alistuvasti ja lähdin suurikokoisen kollin perässä piikkihernetunnelia kohti. Matkan varrella huomasin sivusilmästäni parantajan pesän oviaukolla istuvan Liljahenkäyksen, jonka meripihkainen katse seurasi minua huolestuneena. Tiesin pelon säihkyvän silmissäni ja olin varma, että emoni näki sen, ja hän joutuisi elämään tämän asian kanssa. Tulisin vihaamaan ja pelkäämään Tihkutähteä koko elämäni, pystyin jo kuvittelemaan raa'at taisteluharjoitukset jotka odottivat minua. Mutten antaisi hänen tehdä minusta sydämetöntä ja raakaa kissaa, vaan seuraisin emoni käpälänjälkiä, vaikka se tarkoittaisikin päivittäistä pelkoa niin kauan kuin Tihkutähti olisi vallassa.
"Kylmähenkäys."
Tihkutähden lausuessa isäni nimen havahduin samassa emoni kauniiden silmien maailmasta ja kohdistin meripihkaisen tuijotukseni Tihkutähden rinnalle saapuneeseen kolliin. Isäni lihaksikkaat lavat kiiltelivät sinertävänharmaan turkin alta ja kylmänsinisien silmien tuijotus oli melkein yhtä jäätävä kuin päällikön. Aloin pelkäämään isääni päivä päivältä enemmän ja olin kuullut hänen joskus ylistäneen Pimeyden metsää, joten hän varmasti näkisi minutkin kapinallisena jos kuulisi minun liittyneen kapinallisten joukkoihin.
"Hyvää päivää, arvon Tihkutähti. Kas, Rosmariinitassu on siis lähtemässä kanssasi harjoituksiin. On se hyvä, että klaanimme oppilaat ovat aina valmiita lähtemään harjoituksiin", Kylmähenkäys virnisti jäätävästi minulle ja kohotti hitaasti kulmiaan, ilmiselvästi arvioiden minua. Tiesin isäni jättäneen sanan "tyttäreni" pois ärsyttääkseni minua. Nyrpistin tylysti kuonoani sinertävänharmaalle soturille ja vilkaisin Tihkutähteä sivusilmästä.
"Voisimmeko me jo lähteä? En haluaisi jättää näitä harjoitteluja pois", ilmoitin nopeasti. Tahtoisin vain päästä pois isäni luota, jos hän kohtelisi minua kuin ilmaa.
"Menkää vain. Hyvää päivänjatkoa, Tihkutähti", Kylmähenkäys lausahti kohteliaasti ja väläytti päällikölle kunnioittavan hymyn, mutta minua vilkaistessaan nosti huulilleen pilkkaavan irvistyksen. Vastasin samalla mitalla ja jäin katselemaan hetkeksi isäni perään.
Hän kaarsi kulkunsa parantajan pesää kohti ja pysähtyi sitten hetkeksi pesän edustalle. Ehdin vielä nähdä kuinka hän sukelsi pesään kunnes sukelsin mestarini perässä ulos leiristä.
"Noniin, aloitetaanpas. Aloitamme aivan perusasioista, muttemme tule hidastelemaan lainkaan, vaan sen sijaan tulemme olemaan tuplasti nopeampia kuin muut oppilaat. Tahdon sinusta Varjoklaanin arvoisen soturin", Tihkutähti ilmoitti jämäkästi saavuttuamme Kuolonklaanin rajamailla sijaitsevalle aukeamalle. Jouduin nyökäyttämään päätäni tummanharmaalle mestarilleni, vaikka sydämeni ulvoi tuskasta ja väsymyksestä jo nyt. Päällikkö oli minua melkein kolme kertaa suurempi ja lihaksikkaampi, olinhan oppilaaksi erittäin pienikokoinen.
"Millä me siis aloitamme?" inisin. Mestarini loi minuun ärtyneen katseen, joka sai minut laskemaan meripihkaisen katseeni mutaiseen maahan.
"Väistämisellä. Yritä tulla ohitseni, keinolla millä hyvänsä. Pidä kuitenkin kyntesi piilossa", Tihkutähti murahti ja asettui tukevaan asentoon jalat levälleen. Olisin tässä vaiheessa nielaissut erittäin äänekkäästi, mutta rutikuiva kurkkuni ei suostunut tottelemaan käskyjäni. Tyydyin täten vain nyökäyttämään heikosti päätäni ja asettumaan itsekin tukevaan asentoon, josta voisin lähteä ohittamaan suurikokoista mestariani. Vasta monen silmänräpäyksen kuluttua lähdin juoksemaan mestariani kohti odottamaani nopeammalla tahdilla. Tähtäsin meripihkaisen katseeni suoraan Tihkutähden sähkönsinisiin silmiin ja yritin olla värähtämättä tuon jäätävää ilmettä. Kun olin päässyt jo miltei kollin käpälänheilautuksen etäisyydelle, sukelsin äkkinäisesti vasemmalle ja maahan laskeuduttuani ponnistin sulavaan liukuun. Liukuni jäi kuitenkin onnettoman lyhyeksi, kun Tihkutähden voimakas käpälä iskeytyi hentoihin kasvoihini ja sai minut kierimään monen hännänmitan päähän.
"Typerä liike, liukuun lähteminen ei tälläisessä tapauksessa auta yhtään. Uudestaan, yritä jotakin uutta", Tihkutähti ilmoitti tiukasti kompuroidessani ylös. Hieroin varovaisesti poskea, jota mestarini oli rajusti läimäissyt. Poskesta ei vuotanut verta eikä siinä ollut naarmun naarmuakaan, mutta kyllä sitä silti jomotti. Ravistelin nopeasti suurimman tuskan päästäni ja ponnistin uuteen yritykseen aivan samalla tavalla. Kaarsin uudelleen vasemmalle, mutta maahan laskeuduttuani ponkaisin korkeaan loikkaan suoraan eteenpäin. Vaikka pääsinkin sulavasti takaisin mutaiselle maaperälle, Tihkutähti onnistui hipaisemaan neulanterävillä kynsillään valkeita vatsakarvojani.
"Hieman parempi, mutta hyppyä voisi saada vielä korkeammalle. Onnistuit siedettävällä tasolla", Tihkutähti murahti lyhyesti.
*Tiedät varsin hyvin että onnistuin hyvin, muttet vain tahdo myöntää sitä*, lisäsin turhautuneen mielessäni ja valmistauduin sitten ottamaan vastaan seuraavan liikkeen.
Kun lopulta sukelsin leirin piikkihernetunnelista aukiolle, jalkani tuntuivat samalla jääkylmiltä ja polttavan kuumilta. Jokaista lihastani särki ja luonnonvalkoiset karvani olivat aivan sekaisin. Tihkutähti oli todellakin venyttänyt minun rajojani ja kaiken sen jälkeen hän oli sanonut, että tein typeriä virheitä kokoajan ja jos en lopettaisi niiden tekemistä, minusta ei koskaan tulisi kunnollista soturia. Tulisin kuitenkin todistamaan mestarilleni, että minusta voisi tulla aivan yhtä hyvä soturi kuin kenestä tahansa klaanitoveristani.
Raahustin väsyneenä oppilaiden pesän edustalle ja rojahdin kyljelleni makaamaan. Tarvitsisin vain lepohetken klaanista, sisaruksistani, vanhemmistani, mestaristani, aivan kaikesta. Olin liian väsynyt. Suljin hitaasti silmäni ja laskin käpäläni kasvojeni viereen.
//Rosmalle seuraa??
Happotassu 29.3.2018
Tummansininen katseeni porautui jokaiseen varjoklaanin leiriin saapuvaan kissaan aika ajoittain. Oli sotureita ja oppilaita, jopa Tihkutähti ylpeänä saapui leiriin tuoreen oppilaansa, Rosmariinitassun kanssa. Nuori naaras ei ollut minusta paljoa nuorempi, mutta näytti edelleen pieneltä kuin pentu. En itse aina huomannut, että olin useasti klaanissa se joka oli pieni, mutta soturikoulutuksen aikana olin kasvanut pennusta.
Siristelin silmiäni ja mittailin Tihkutähteä, joka lähti pois oppilaansa luonta. Kolli oli vahvan näköinen ja kaikista varjoklaanilaisista hän näytti eniten syöneeltä. Pystyin jopa kuvittelemaan kissojen pelon, kun päällikkö saisi ruokansa ja sotureiden vatsat kurnivat heidän vain katsoessa vierestä. Se että Tihkutähteä mielisteltiin ei tulisi koskaan kuulumaan omaan toimenkuvaan ja jos joutuisin joskus päällikön kanssa vastakkain laukoisin varmasti mielipiteeni mahdollisimman kuuluvasti.
Tihkutähden lähtiessä omille teilleen Rosmariinitassu raahautui oppilaiden pesään väsyneenä, miten koville Tihkutähti oli pistänyt oppilaansa? Jaksoin jopa uskotella itselleni, että kolli oli hullu.
Ikituuli lipoi huuliaan ja puhdisti turkkiaan leirin seinän vierellä. Naaras oli vastikään saanut itselleen uuden oppilaan, Savutassun. Myönnettävää Varjoklaaniin oli tupsahtanut uusia oppilaita enemmän kuin klaanin tuoresaaliskasa ansaitsi, tai enemmän kuin Tihkutähti ansaitsi. Mitä päällikkö edes suunnitteli päässään?
Kävelin tyynen rauhallisesti Ikituulen luokse ja heilautin häntääni välinpitämättömästi naaraalle.
“Hei, Happotassu”, Ikituuli virnisti ja vilkaisi päällikön pesää.
“Hei, Ikituuli. Miten uuden oppilaasi kanssa on mennyt?” kysyin esittäen kiinnostunutta, mutta pystyin huomaamaan omassa äänen sävyssä, että taisin oikeasti olla kiinnostunut.
Naaras hymähti ja naukaisi:
“Olen kouluttanut neljä oppilasta elämäni aikana eikä hän poikkea paljoa muista.”
Soturi jatkoi turkkinsa sukimista huolella, aivan kuin tahtoisi loistaa tähtien joukossa kaikkein kirkkaimmin. Ehkä hän jopa loistaisi jos hankaisi kieltään turkkia vastaan tarpeeksi pitkään?
“Entäpä sinä, Happotassu? Miten Kylmähenkäys on kohdellut sinua, nytten kun hänen omat pentunsa ovat oppilaina?” Ikituuli kysyi ja sai selkäkarvani värähtämään.
Kylmähenkäys oli hyvin huono malli kenenkään isäksi. Soturi kohteli pentujaan kylmästi ja töykeästi, odottaen heiltä kuuta taivaalta. Liljahenkäyksestä ja hänestä en tiennyt, enkä jaksanut udellakaan sillä hetkellä kahden parisuhteesta.
“Kylmähenkäys on opettanut minua nytten paljon enemmän, joka on mielestäni paljon miellyttävämpää kuin klaaninvanhimpien pesien siivous”, murahdin loppuun saaden Ikituulen naurahtamaan.
“Niin odotinkin”, soturi virnisti uudelleen ja heilautti häntäänsä sanoen nopeasti hyvästit.
Sen jälkeen naaras katosi kohti sotureiden pesää ja minä päätin sijoittaa askeleeni oppilaiden pesälle päin. Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Rosmariinitassun kanssa, sitten kun hän heräisi.
//Rosma? Saat mätkästä Hapolle sanoja suuhun jos tahot:D
Rosmariinitassu 30.3.2018
Olin jo juuri uppoamassa unien makeaan maailmaan, kun varjoisa hahmo alkoi lähestyä minua. Alkaessani avata hitaasti silmiäni pystyin ensin erottamaan kiiltävän mustan turkin ja tummansiniset silmät, jotka säihkyivät hämärässä päivänvalossa. Tunnistin hetken silmäiltyäni lähestyvän naaraan Happotassuksi, isäni oppilaaksi. Naaras oli ollut oppilaana jo aika kauan ja lihakset alkoivat hiljalleen erottua solakkarakenteisen kissan ruumiista. Kompuroin laiskasti jaloilleni ja heilautin häntääni pesätoverilleni tervehdykseksi.
"Hei, Rosmariinitassu. Olitko jo menossa nukkumaan?" Happotassu kysyi ilmeettömänä ja kohdisti tummansinisen tuijotuksensa minuun. Naaraan silmien katse tuntui niin mystiseltä ja läpitunkevalta, jopa hieman pelottavalta.
"Olin, mutta satuit keskeyttämään minut. No, ei se mitään. Halusitko jutteluseuraa vai tulitko kysymään minulta jotain?" kysyin ja aloin puhdistamaan luonnonvalkoisia karvojani, jotka olivat menneet vielä suurempaan sekasotkuun. Näytin varmasti aivan parikuiselta pennulta, joka ei osannut huolehtia itsestään lainkaan!
"Tulin vain kysymään hieman mestaristasi, sillä näytit todella väsyneeltä saapuessasi leiriin. Tihkutähden harjoitukset ovat varmasti tosi rankkoja, vai mitä?" Happotassu kysyi, siirtyen samalla suoraan asiaan. Yllätyin hieman naaraan nopeasta etenemisestä, mutten antanut yllätyksen näkyä mitenkään kasvoiltani.
"Kyllä, hän pitää todella rankkoja harjoituksia ja Tihkutähti tyytyy vain täydelliseen onnistumiseen, mitä minä en todellakaan tänään hänelle antanut. Millainen mestari Kylmähenkäys sitten on?"
Tuntui rehellisesti sanottuna hieman oudolta käyttää isäni nimeä sen sijaan, että olisin vain sanonut häntä isäksi, mutten voisi enää soturina kuljeksia Kylmähenkäyksen seurassa ja aina kutsua häntä isäkseni. Pitäisi vain tottua käyttämään isäni, emoni ja sisaruksieni oikeita nimiä, mutta Varpustassua tulisin vielä kutsumaan veljekseni.
//Happo?
Happotassu 20.3.2018
Harkitsin sanojani tarkkaan, olihan kyseessä Rosmariinitassu, jonka isä oli Kylmähenkäys.
*Mistä lähtien sinusta on tullut empaattinen, Happotassu?* tuhahdin keskenäni.
Myönnettävää, se oli hyvä kysymys.
“Minusta he sopivat toisilleen täydellisesti”, virnistin ja istahdin viileään maahan, jota aurinko oli ehtinyt jo lämmittää.
Mittailin Rosmariinitassua katseellani. Hän olisi varmasti erinomainen taistelija ja soveltuisi monen kokoisen kissan kanssa kaksintaisteluihin. Naaras omasi monella kantilla erinomaisen ruumiin, mitä moni voisi hyödyntää. Hänestä olisi hyötyä Tihkutähdelle, jos kolli ei olisi niin kapeakatseinen.
“En oikein jaksa uskotella, että olisit tahtonut missään elämäntilanteessa Tihkutähteä mestariksesi”, tuhahdin ja raavin kynsilläni maata.
Monikaan ei varmasti tahtoisi päällikköä mestarikseen. Varsinkaan sellaista kuin varjoklaanilla oli. Kuinkakohan moni suunnitteli kapinaa Tihkutähteä vastaan?
“Mutta jos älyäisit, hänestä voisi olla monella tapaa hyötyä sinulle ja muulle klaanille sinun kauttasi”, virnistin.
Saatoin kuulostaan itse sillä hetkellä siltä, että suunnittelisin kapinaa kollia vastaan. En itseasiassa tiennyt mitä suunnittelin, mutta jos Tihkutähden kumppani nousisi valtaan en pysyisi karvoissani. Minttusydän oli omalla tavallaan parempi valinta, kuin hänen kumppaninsa, mutta toisaalta naaras vaikutti niin lipevältä, että saisin painajaisia hänestä.
//Vähä tönkkö ja outo, mut Rosma?
Rosmariinitassu 30.3.2018
Silmäilin Happotassua epäilevänä meripihkaisella katseellani. En ollut lainkaan varma, mitä tuo naaras ajoi takaa, mutten todellakaan luottanut hänen sanoihinsa vielä. Tiesin hänestä ainoastaan sen, että naaras oli minua muutaman kuun vanhempi ja isäni oppilas, mutta Happotassun luonne, menneisyys ja tavoitteet olivat täysin tuntemattomat minulle.
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyin varovaisesti. Happotassun asia todellakin kiinnosti minua, vaikken sitä tahtonutkaan myöntää. Tuo naaras saattaisi valehdella minulle päin kasvoani enkä tajunnut sitä.
"Sitä vain, että Tihkutähdestä voisi olla hyötyä sinulle", Happotassu lausahti ilmeettönänä ja kohotti vasemman etutassunsa, alkaen sitten nuolla sitä tyynesti. Nyökäytin heikosti päätäni ja nousin hitaasti jaloilleni. Mustaturkkinen oppilas loi minuun kysyvän katseen, mutten antanut hänelle aikaa kysyä mitään. Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin marssimaan oppilaiden pesää kohti. Pystyin tuntemaan Happotassun katseen turkillani, mutta hän ei ilokseni juossut tai edes huutanut perääni. Tähtiklaanin kiitos.
Sukelsin oppilaiden pesään ja pujottelin miltei kokonaan tyhjän luolan poikki. Kun saavuin sammalpedilleni, rojahdin suoraan kyljelleni ja kietouduin pieneen kerään. En tajunnut sanaakaan Happotassun lauseesta enkä tahtonut ymmärtää. Minä en tulisi puuttumaan mihinkään hänen suunnitelmistaan, ellen tietäisi niiden perustaa ja tavoitetta.
*Huomenna on kokoontuminen. Toivottavasti pääsen mukaan*, totesin mielessäni ja upottauduin sitten pimeyteen.
//Joku?
Liljahenkäys 24.3.2018
Varpustassu, Hikkoritassu, Rosmariinitassu, sekä Korentotassu ja Ututassu oli juuri nimitetty soturioppilaiksi. Myös Härmävirta oli saanut kauan kaivatun soturinimensä.
Nuoret kissat häärivät nimittäjäistensä jälkeen tohkeissaan ympäri leiriä. Katseeni liukui hitaasti pennusta toiseen, kunnes se pysähtyi tyttäreeni, Rosmariinitassuun, joka seisoi Tihkutähden edessä odottavan näköisenä.
Huoli riipaisi rintaani. Toiseksi vanhin pennuistani oli saanut mestarikseen klaanin päällikön, kollin, joka tunnettiin ennemminkin kaaoksen luojana kuin sen taannuttajana. Pelkäsin, että nuorelle naaraalle kävisi jotakin.
Kokosin itseni nopeasti ja astelin rauhallisesti kaksikon luokse. He kääntyivät katsomaan minua hieman ihmeissään, mutta eivät keskeyttäneet kiihkeää keskusteluaan.
"Tänä päivänä me emme tee mitään erityistä, joten sinun on ihan sama pitää vapaata ja tutustua uusiin pesätovereihisi", Tihkutähti naukui oppilaalleen.
"Selvä", Rosmariinitassu vastasi. "Menemmekö me jo huomenna harjoittelemaan?" Naaras räpäytti pariin otteeseen meripihkanvärisiä silmiään ja kallisti aavistuksen verran päätään vasemmalle korvat höröllään.
"Ehkä menemme, ehkä emme", Tihkutähti murahti tylysti ja käänsi sitten Rosmariinitassulle selkänsä ja lähti tassuttamaan rivakkaa tahtia aukion toiselle puolelle.
"Hei", nau'uin hiljaisen tervehdykseni oppilaalle, joka oli nyt kääntynyt minuun päin.
"Oliko sinulla jotakin asiaa?" hän kysyi huoaten ja vilkaisi sitten muihin oppilaisiin, jotka olivat jo siirtymässä oppilaiden pesälle.
"Minun olisi puhuttava sinun kanssasi", sanoin nopeasti. "Nyt heti." Esitin asiani niin, ettei hieman epäselvä käskyni jäisi naaraalta huomaamatta ja lähdin sitten jolkuttamaan takaisin parantajan pesälle.
Rosmariinitassu kiiruhti perääni hetken emmittyään, ja kun ehdimme minun ja Sienikarvan pesälle, viittasin naarasta istuutumaan alas.
"Sinun täytyy muistaa, ettet saa koskaan luottaa siihen, mitä Tihkutähti sinulle ikinä sanookaan", sihahdin hetken kuluttua. "Hän on kiero valehtelija, joka voi tuhota elämäsi silmänräpäyksessä, yhdellä, nopealla kynnen sivalluksella."
"Tiedän kyllä, että Tihkutähti on todella tyly ja ilkeä, mutta -" Vaiensin Rosmariinitassun tuimalla silmäyksellä.
"Sinä et tiedä mitään siitä kissasta", sanoin madaltaen ääntäni niin, että se kuulosti ennemminkin murinalta kuin sanoilta, joilla oli jokin tarkoitus. "On vielä toinenkin asia, josta tahdoin puhua kanssasi", jatkoin. "Kanervakuu on mitä ilmeisemmin kertonut teille Pimeyden metsästä sekä Tähtiklaanista - oletettavasti tuskin kovin hyviä juttuja?"
Rosmariinitassu nyökkäsi nopeasti, muttei sanonut mitään. Naaras oli kerrankin keskittynyt kuuntelemaan, mitä minulla oli kerrottavanani, eikä hötkyillyt mihinkään.
"Tihkutähdin takia hyvyys on kadonnut klaanin keskuudesta ja sen ylle on laskeutunut kuoleman pimeä verho", mau'uin synkkänä. "Ennen oli toisin. Klaania hallitsi Loistetähti, jalo ja sydämellinen naaras, joka on myös teidän isoemonne. Tihkutähti kuitenkin murhasi hänet raa'asti ja riisti vallan tältä. Minä ja muutama muu Tähtiklaaniin uskova kissa haaveilemme vielä rauhan paluusta, mutta se vaatii uhrauksia. Jos mielii selviytyä täällä, on osattava valita puolensa tarkkaan. Uskottomille ei ole täällä Tihkutähden takia tilaa. Tähtiklaanin kannattajat tapetaan empimättä. Mutta Pimeyden metsän kissat ovat turvassa - vielä. Siksi kysynkin sinulta, tyttäreni, tahdotko tosiaan elää tässä kurjuudessa, vai oletko valmis taistelemaan vapauden puolesta?" Kieltämättä saatoin olla turhan tiukka vasta kuusi kuuta täyttäneelle pennulle, mutta hänen täytyi oppia tulemaan toimeen nykyisessä Varjoklaanissa. Näin hänessä nuoremman itseni, innokkaan parantajaoppilaan, joka joutui vähän väliä ongelmiin tunkiessaan kuononsa sellaisiin paikkoihin, mihin ei pitäisi. Sen entisen innokkaan parantajaoppilaan takia Varjoklaani oli nyt mitä oli, ja kaikki hyvät kissat joutuivat kärsimään hänen virheensä vuoksi.
//Rosma? Pahoittelut, jos hittasin liikaa. Tää on muutenkin tosi outo tarina. (P.S. Tuon Liljan Mintun luo mahdollisimman pian!)
Rosmariinitassu 24.3.2018
Tuijotin emoani shokissa, en osannut avata suutani enkä edes liikauttaa pienintäkään lihastani. Jokainen Liljahenkäyksen sana kuulosti suoraan klaaninvanhimman tarinasta tulleelta, jonka tarkoituksena oli pelotella uteliaat ja ilkikuriset pennut puolikuoliaaksi. Olinhan minä aina nähnyt Tihkutähden pelottavana valtavan koonsa ja lihaksikkaan ruumiinrakenteensa takia, mutten ollut koskaan olettanut hänen menneisyytensä olleen näin karu. Tihkutähti oli murhannut armottomasti isoemoni Loistetähden, joka oli ollut jalo ja sydämellinen päällikkö, juuri sellainen kissa kuin minäkin tahdoin jonakin päivänä olla. Nyt vasta tajusin, miksei kukaan ollut koskaan puhunut avonaisesti Tähtiklaanissa. Kyseinen teko olisi saanut Tihkutähden epäilevän katseen heti Tähtiklaaniin uskovan kissan niskaan.
"Onko hän tappanut muita kuin Loistetähden?" kysyin varovaisesti. Koko sulavajalinjainen vartaloni oli alkanut nyt tärisemään ja sydämeni pampatus rintaani vasten oli vahvistumassa.
"Kyllä, hän on", Liljahenkäys jatkoi kasvot synketen, "Tihkutähti tappoi häntä vastaan kapinoivan soturin Tammikynnen ja oman emonsa Hämyliljan, joka oli vastustanut poikaansa. Tihkutähti ei epäröi tappaa, jos kokee sen tarpeelliseksi."
Nyökäytin päätäni raskaasti, jokainen sana tuntui vain kasaantuvan hartioilleni ja painavan minua alistavasti maata vasten. Olin saanut mestarikseni Varjoklaanin pelätyn päällikön, joka oli vienyt klaanin sekasortoon ja piti tiukalla silmällä jokaista Tähtiklaaniik uskovaa. En vain osannut kuvitella selviytyväni hänen oppilaanaan, mutten voisi valittaa omalle mestarilleni - joka sattui myös olemaan klaanin päällikkö - hänen opetustaidoistaan ja pyytää uutta mestaria.
"Rosmariinitassu", Liljahenkäys kuiskasi ja kumartui lähemmäs, mikä sai minutkin automaattisesti kumartumaan lähemmäs, kunnes pystyin tuntemaan emoni hengityksen kasvoillani. Siinä me olimme, emo ja tytär. Kapinallinen ja kapinallisen pentu. Liljahenkäys oli yksi niistä muutamista varjoklaanilaisista, jotka olivat pitäneet uskomuksistaan kiinni ja kieltäytyneet valitsemasta Tihkutähden johtamaa tietä, joka kulkisi lopulliseen pimeyteen. Se sama veri, joka virtasi kapinallisen Tähtiklaaniin uskovan emoni suonissa, oli nyt siirtynyt minulle.
"Rosmariinitassu", Liljahenkäys toisti, "oletko sinä valmis taistelemaan vapauden puolesta?"
Tuijotin emoani hetken aikaa, vastaustani punniten. Olinko minä todella valmis tähän valintaan, olinko minä tarpeeksi rohkea uskoakseni Tähtiklaaniin ja tarpeeksi taitava pitääkseni sen tiedon salassa mestariltani? Voisin joutus ties minkälaiseen vaaraan enkä voisi puhua julkisestu tästä aiheesta niin kauan kuin Tihkutähti oli vallassa. Mutta olin todellakin valmis tekemään tämän.
"Kyllä, emo. Olen valmis taistelemaan vapauden puolesta", ilmoitin päättäväisenä ja kompuroin seisomaan. Vaikka olinkin vajaan kuuden kuun ikäinen naaraspentu ja näytin pienen kokoni takia kolmekuiselta pennulta, tulisin tekemään kaiken mitä pystyisin, jotta Varjoklaaniin tulisi takaisin valo, vapaus ja toivo.
"Ja minä en tule lopettamaan vapaudesta taistelemista, en koskaan", lisäsin vielä ja vilkaisin emoani nopeasti. Odotin hänen sanovan jotakin, vaikkapa kertovan hieman Tähtiklaanista minulle. Se jos jokin olisi kiinnostavaa.
// Lilja? Sori jos vähä tuli outoo settii xD
Liljahenkäys 25.3.2018
Katsoin Rosmariinitassua tyytyväisenä. Naaras oli valmis seuraamaan minun käpälän jäljissäni. Yhdessä saavuttaisimme enemmän kuin yksi kissa. Ja jos saisimme muutaman muun vielä mukaan kapinaliittoomme, Tähtiklaanin nousu olisi vääjäämätön.
"Hienoa", sanoin lämmin hymy kasvoilleni leviten, "olen kovin ylpeä sinusta, Rosmariinitassu. Mutta muistathan, ettet saa hiiskua tästä isällesi saati sitten pentuetovereillesi? Pidetään tämä meidän kahden yhteisenä salaisuutena, jookos? Muuten voimme unohtaa kaiken."
"Kyllä, emo", Rosmariinitassu lupasi. Naaraan silmät olivat suurina hämmennyksestä ja vihasta. Pystyin melkein kuvittelemaan, minkälainen tunnekuohu hänen sisällänsä velloi ja pyyhki kaiken tieltänsä. Nyt tiesin ainakin, että yksi pennuistani pysyisi turvassa.
En uskaltanut kertoa kolmelle muulle pennulleni suunnitelmistani mitään, sillä tiesin, että heille oli paljon helpompi syöttää valheita ja väärää tietoa Tähtiklaanista, mutta koska olin nähnyt edessäni seisovassa naaraassa uuden toivon kipinän, tiesin, että voisin luottaa häneen.
Kylmähenkäys epäilemättä opettaisi kaksi poikaamme sekä nuoremman tyttäremme uskomaan Pimeyden metsään. Kumppanini takia pimeyden leviäminen vain jatkuisi. Toisaalta, olin parin viimeisen kuun aikana alkanut epäilemään suhdettamme ja sen toimivuutta. Mutta koska hän tiesi salaisuuteni, en voinut muutakaan kuin vain kestää sitä painajaista.
"Emo, voisitko kertoa minulle jotakin Tähtiklaanista?" Rosmariinitassun kysymys sai minut havahtumaan takaisin todellisuuteen. Hän katsoi minua odottavan näköisenä. Olin ilmeisesti vaipunut aatoksiini pidemmäksi aikaa kuin osasin kuvitellakaan.
"Tottahan toki", vastasin kurkkuani rökäisten. "Tähtiklaani on paikka, jonne kaikki siihen uskovat kissat päätyvät kuoltuaan. Useimmiten näillä kissoilla on myös jonkinlainen oikeudentaju, eivätkä he halua tappaa muita sokeasti, toisin kuin Pimeyden metsän kissat, joille tuskan tuottaminen on pelkkää hupia. Heille ei ole väliä, kenen kaulaan seuraavaksi iskevät kyntensä, kunhan saavat tappaa." Tiesin, että kaikki Pimeyden metsän kissat eivät olleet pahoja. Rosmariinitassun oli kuitenkin opittava tunnistamaan ystävä vihollisesta.
"Kauheaa", Rosmariinitassu henkäisi hiljaa. Hän katsoi minua silmät selällään ja käpälät vapisten. En halunnut säikäyttää penturaukkaa hengiltä, joten minun olisi rauhoitettava hieman menoani, tai muuten mistään ei tulisi mitään.
Juuri kun olin aikeissa avata suuni, Minttusydän astahti sisälle pesään. Hänen katseensa liukui minusta Rosmariinitassuun ja sitten taas takaisin minuun. "Anteeksi, keskeytinkö jotakin?" hän kysyi pahoitellen.
"Et", vastasin päätäni pudistellen. "Rosmariinitassu sai vain tikun polkuanturaansa, ei sen kummempaa." En voinut kertoa totuutta suunnitelmastani edes parhaalle ystävälleni, sillä pelkäsin satuttavani häntä - mutta yhtä paljon valehteleminen sattui myös minuun.
"Niin, olin juuri lähdössä", oppilas naukui nopesti ja nousi seisomaan. Hän oli tajunnut, mitä ajoin takaa. "Tulen käymään luonasi taas huomenna näyttämässä käpälääni, kuten pyysit." Sen sanottuaan hän nilkkasi kolmella käpälällä ulos pesästä jättäen meidät kahden.
"Istuudu toki", sanoin ystävälleni lempeästi ja viittasin häntä istumaan.
Minttusydän istahti alas hännänmitan päähän minusta. "Olen kovin pahoillani eilisestä käyttäytymisestäni", hän maukui katuvan kuuloisena.
Kun naaras oli eilen tullut ulos Tihkutähden pesästä, hän oli ollut hyvin vaisun oloinen. Hän tuskin oli suostunut pukahtamaankaan mitään vastaukseksi minulle, kun olin jäänyt kärttämään häneltä, mistä oikein oli kyse.
"Ei se mitään", toppuuttelin. "Tiesin jo heti ensimmäisellä silmäyksellä, ettei kaikki ollut ihan kohdillansa." Hetken emmittyäni jatkoin: "Mitä Tihkutähti sanoi sinulle?"
//Minttu?
Rosmariinitassu 26.3.2018
Olin lähellä kiljaista säikähdyksestä, kun parantajan pesän sammalverhot kahahtivat. Käännyin salamannopeasti ympäri ja valmistauduin kuulemaan Sienikarvan tai Tihkutähden raivostuneen ulvaisun, joka tulisi aiheuttamaan minulle jonkin sortin paniikkikohtauksen. Mutta sammalverhoista työntyikin pesään kaunis ja tanakkarakenteinen naaras, jonka punertavan ruskea turkki kiilsi siististi suittuna ja tummansiniset silmät suorastaan säihkyivät hämärässä valossa. Tunnistin hetken silmäilyn jälkeen naaraan klaanin varapäälliköksi, Minttusydämeksi. Hän sattui myös olemaan Tihkutähden päällikkö. Naaras varmaan uskoi Pimeyden metsään ja oli yhtä raaka kuin kumppaninsa, vaikkei hän siltä todellakaan näyttänyt. Otin kuitenkin varmuuden varalta muutaman askeleen kauemmas, kun naaras tassutteli luoksemme. Hän loi minuun hämmentyneen silmäyksen ja käänsi sitten lämpimän katseensa Liljahenkäykseen.
"Anteeksi, keskeytinkö jotain?" Minttusydän kysyi pahoittelevalla äänensävyllä. En edes ehtinyt avata suutani, kun Liljahenkäys ehti jo minua ensin.
"Et. Rosmariinitassu sai vain tikun polkuanturaansa, ei sen kummempaa", Liljahenkäys ilmoitti rauhallisella äänensävyllä ja heilautti häntäänsä oikeaa etukäpälääni kohti. Nostin vaistomaisesti tassuni maasta ja vilkaisin sen pehmeää polkuanturaa. Yllätyksekseni vaaleassa polkuanturassa oli kummallinen musta kuvio, joka toi heikosti mieleen kyyneleen. Tuijotin kuviota hämmentyneenä, miten tuollainen väriläiskä pystyisi noin outoon paikkaan ilmestymään? Havahduin kuitenkin oudon syntymämerkin tuijottamisesta, kun Liljahenkäys tökkäisi minua napakasti kylkeen. Minttusydämen katse risteili parantajan pesässä ja kun se porautui minuun, jouduin tukahduttamaan vinkaisun.
"Niin, olin juuri lähdössä", ilmoitin ja lähdin hoipertelemaan parantajan pesän uloskäyntiä kohti, oikeaa etukäpälääni ilmassa pitäen, "tulen käymään luonasi taas huomenna näyttämässä käpälääsi, kuten pyysit."
Päästyäni ulos tunkkaisesta pesästä aukio oli jo täynnä kissoja. Rajapartion jäsenet seisoskelivat leirin uloskäynnin edustalla ja odottelivat lupaa partiota johtavalta kissalta lähtöön. Asetuin hetkeksi istumaan parantajan pesän edustalle ja nauttimaan viileästä ilmavirrasta, joka riepotteli turkkiani suunnasta toiseen.
*Tihkutähti käski minun tutustua joihinkin klaanitovereihini, mutta kaikki oppilaat ovat jossakin*, ajattelin tylsistyneenä. Päätin huvikseni silmäillä aukiolla istuvia kissoja seuran toivossa. Tajusin nopeasti katseeni porautuvan Luomavirtaan, lumenvalkoiseen naaraaseen, jolla oli läpitunlevat kirkkaankeltaiset silmät. Naaras näytti kaipaavan seuraa, makasihan hän yksinään soturien pesän edustalla.
*Ehkäpä hän kaipaisi jutteluseuraa*, totesin toiveikkaana. Päätin ottaa mahdollisuuden vastaan ja lähtin tassuttelemaan Luomavirtaa kohti. Sirorakenteinen naaras huomasi lähestymiseni miltei heti ja kääntyi suoraan minua kohti. Kun saavuin lumenvalkean naaraan luokse, hän soi minulle lämpimän hymyn.
"Päiviä, Rosmariinitassu. Oliko sinulla jotakin asiaa vai tulitko vain jutteluseuran toivossa?" Luomavirta kysyi ja räpäytti kirkkaankeltaisia silmiään. Hän sitten osasi olla ystävällinen, vaikka olikin Tihkutähden vallan alla olevassa klaanissa.
"Tulin vain juttelemaan, koska kaikki oppilaat ovat jossakin muualla. Sinuthan nimitettiin Härmävirran kanssa soturiksi? Se taisi mennä minulta ohi", naukaisin ja asetuin mahdollisimman sievästi istumaan.
"Kyllä, tuntuu aivan siltä kuin olisin ollut oppilaana ikuisuuden", Luomavirta huokaisi ja vilkaisi miltei pilvetöntä taivasta sivusilmäykseltä, kunnes laski taas katseensa minuun, "millainen mestari Tihkutähti sinulle on?"
Pysyin hetken aikaa vaiti. En ollut varma pitäisikö kertoa tälle puolituntemattomalle klaanitoverilleni todelliset ajatukset mestaristani vai valehdella hänen olevan paras mahdollinen mestari. Keksin onneksi hyvän vastauksen, jolla en joutuisi varautumaan kumpaankaan noista vaihtoehdoista.
"En ole täysin varma vielä, koska en ole viettänyt aikaa hänen kanssaan. Minulla on kuitenkin suuria odotuksia", totesin ja nuolaisin huuliani. Luomavirta nyökäytti päätään ja syvä hiljaisuus laskeutui yllemme. En tiennyt mitä sanoa, mistä puhua tai mitä oli edes soveliasta lausua ääneen. Yritin avata suutani, mutta mitään ei tullut ulos rutikuivan kurkkuni uumenista. Onneksi Varpustassun lähestyvä hahmo herätti minut ajatuksistani.
"Hei, Varpustassu", Luomavirta tervehti vaaleanharmaats kollioppilasta kohteliaasti. Aloin hetki hetkeltä tajuamaan paremmin, kuinka hyviä ystäviä meistä voisi tulla joskus tulevaisuudessa.
"Hei, Luomavirta. Minulla olisi asiaa Rosmariinitassulle", hän ilmoitti ja loi merkittävän ilmeen minulle. Tähtiklaanin kiitos, hän oli pelastanut minut kivuliaalta hiljaisuudelta.
"Toki. Oli mukava jutella sinulle, Rosmariinitassu!" Luomavirta huusi vielä perääni ennen kuin juoksin Varpustassun rinnalla hieman kauemmas valkeasta soturista. Kun olimme päässeet reilusti kuuloetäisyyden ulkopuolelle, hän kääntyi puoleeni.
"Mitä asiaa sinulla on?" kysyin kollilta tyynesti ja kallistin odottavana päätäni.
//Varpunen?
Varpustassu 26.3.2018
Käännyin katsomaan taakseni ja näin Kaunokukan.
"Onko kaikki hyvin?" klaaninvanhin kysyi huolestuneena. Minun täytyi näyttää kurjalta.
"O-olen", vastasin ja nielaisin. En halunnut valittaa Kaunokukalle. Naaras huomasi valheen ja istui viereeni.
"Oletko aivan varma?" vanha naaras kysyi. Meinasin taas alkaa itkeä, mutta hetken nieleskeltyäni sain itseni rauhoitettua.
"En", nau'uin hiljaa. Katsoin vieressäni istuvaa klaaninvanhinta. Kirkkaansinisissä silmissä oli niin paljon viisautta. Voisin kertoa Kaunokukalle mitä vain. Hän ei tuomitsisi minua, vaikka itkisin. En kuitenkaan halunnut itkeä. Huolestuttaisin vanhan naaraan. Pahimmassa tapauksessa Kaunokukka kertoisi Pujosulalle. Pujosulka varmaankin valvoisi öitään miettien, miten voisi auttaa minua.
"Mikä on?" Kaunokukka kysyi. Hänen äänestään kuulsi uteliaisuus ja huoli.
"Sinähän tiedät mestarini Murattilehden", aloitin ja vilkaisin Kaunokukan kasvoja. Vanhan naaraan kasvoilla käväisi suru, ikävä ja lopuksi sääli.
"Meillä oli taisteluharjoitukset ja hän pettyi minuun", kuiskasin, vaikka se ei ollut ainoa syy pahaan olooni.
"Miksi hän pettyi sinuun?" klaaninvanhin vierelläni kysyi lempeästi.
"Minä vain väistelin ja osuin ohi. Lopuksi kiipesin puuhun. En suostunut tulemaan alas, vaikka mestarini käski. En osunut Murattilehteen kertaakaan. Minusta tuntuu, ettei minusta tule soturia koskaan", huokaisin ja laskin katseeni. Kaunokukka mietti hetken sanojani. Hän yritti saada selville kaiken. Naaras tiesi, etten kertonut kaikkea. Kullanruskea turkki kahahti, kun hän siirtyi lähemmäs.
"Turkkisi on likainen. Minä voin pestä sen, jos haluat", Kaunokukka tarjoutui.
"Ei kiitos. Voin pestä sen itse", niiskaisin ja hymyilin Kaunokukalle. Naaras katseli, kun pesin turkkini ja pöyhin makuualuseni.
"Sinun pitäisi hakea lisää sammalia joskus. Mitä jos hakisit Rosmariinitassun avuksesi? Muista kysyä Murattilehdeltä lupa. Rosmariinitassun täytyy kysyä lupa Tihkutähdeltä. Hakekaa vähän sammalia minullekin", Kaunokukka hymyili. Näin hymyn alla huolen. Vanhus ei halunnut huolestuttaa minua turhaan.
"Nähdään", huikkasin Kaunokukalle ennen kuin poistuin pesästä.
"Nähdään, Varpuspentu. Varpustassu", naaras korjasi nopeasti. Lähdin pesästä ja päätin etsiä Rosmariinitassun tassuihini. En kuitenkaan pyytääkseni häntä hakemaan sammalia metsästä. En halunnut kysyä Murattilehdeltä mitään juuri nyt. Hän tuskin antaisi lupaa. Puhumattakaan Tihkutähdestä. En halunnut pakottaa Rosmariinitassua puhumaan pelottavalle kollille. Päällikkö oli Murattilehteäkin pelottavampi. Tunsin sulavan lumen tassujeni alla. Haistoin tutun tuoksun lähellä sotureiden pesää. Rosmariinitassu oli siellä. Kävellessäni kohti naarasta, kuuntelin lintuja. Olin jo alkanut kuulla lintujen iloista viserrystä. Hiirenkorva oli tulossa. Huomasin, että Rosmariinitassu puhui juuri Luomavirran kanssa. Jos olisin ollut paremmalla tuulella, olisin varmaankin odottanut, että naaraat saisivat keskustelunsa loppuun. Nyt minä kuitenkin tarvitsin ystävääni enemmän kuin Luomavirta. Luomavirta saisi odottaa. Toivoin, että tuore soturi ei pahastuisi.
"Hei, Luomavirta. Minulla olisi asiaa Rosmariinitassulle", ilmoitin kohteliaasti ja toivoin, ettei Luomavirta suuttuisi tai tulisi surulliseksi. Loin merkitsevän latseen Rosmariinitassulle. Toivoin ystäväni tajuavan, että halusin puhua hänelle kahden kesken. Ilman Luomavirtaa ja soturin tarkkoja korvia.
"Toki. Oli mukava jutella sinulle, Rosmariinitassu!" Luomavirta huikkasi pirteästi. Hän kyllä ymmärsi. Astelimme Rosmariinitassun kanssa kauemmas Luomavirrasta. Mietin päässäni, mitä sanoisin. Yritin muotoilla kysymyksen järkevän kuuloiseksi. Päästyämme kauas Luomavirrasta, tarkistin, ettei kukaan kuunnellut ja käännyin ystäväni puoleen.
"Mitä asiaa sinulla on?" naaras naukaisi ystävällisesti. Meripihkaisten silmien syvyyksissä piili arvoituksia. Nyt kauniit silmät olivat täynnä uteliaisuutta.
"Mehän olemme kuin pentutoverukset", aloitin epävarmasti.
"Niin olemme", naaras nyökkäsi.
"Ajattelin, että... saisinko kutsua sinua siskokseni? Tunnen, että olet minulle enemmän sisko kuin ystävä", tunnustin ja jäin odottamaan Rosmariinitassun vastausta.
//Rosma?
Varpuspentu 17.3.2018
"Me varmaankin saamme jonkinlaisen rangaistuksen, vai mitä?" kysyin ja toivoin olevani oikeassa. Oikeastaan toivoin olevani sekä oikeassa, että väärässä, koska tämä kaikki oli enemmän minun syytäni. Minun pitäisi kantaa vastuu. Ei Rosmariinipennun.
"Aivan niin. Te saatte luvan pysytellä valvovan silmäni alla ja autella minua täällä noin neljännesosakuun ajan. Jos kumpikaan teistä yrittää livistää uudelleen leiristä tai rikkoa rangaistusta, joudutte nyppimään kirppuja klaaninvanhimpien turkeista, onko selvä? Rangaistus alkaa huomenna aamun sarastaessa", Liljahenkäys ilmoitti meitä katsellen.
"Olkaa niin hyvä ja poistukaa", naaras naukaisi. Tassutin Rosmariinipennun kanssa ulos parantajien pesästä Kanervakuun luo.
"Missä te olette olleet?" Kanervakuu kysyi ja alkoi puhdistaa turkkejamme.
"Kadoksissa", totesin. En halunnut kertoa Kanervakuulle enempää. Hän vain huolehtisi liikaa.
"Haisettepa te pahalta", Kanervakuu tuhahti. Vilkaisin Rosmariinipentua ja hymyilin hänelle pienesti. Pesätoverini ei katsonut minuun. Päästin häntäni valahtamaan.
Auringon laskettua käperryin sammalille. Huono omatunto kiersi vatsassani. Rosmariinipentu oli melkein kuollut. Sen jälkeen ajattelin kissaa, joka oli esittäytynyt Pitkävarjoksi. Pitkävarjo oli ollut todella rohkea. Hän oli riskeerannut henkensä ystäväni takia. Minä halusin olla samanlainen, kun minusta tulisi soturi.
"Varpusvarjo", kuiskasin vielä ennen kuin vaivuin syvään uneen. Näin tällä kertaa hyvää unta. Aurinko paistoi ja tuuli kuiskaili. Sain juoksennella Varjoklaanin reviirillä muiden pentujen kanssa, mutta se oli turvallista ja täysin luvallista.
Rosmariiniputous 22.3.2018
Avasin hitaasti kirkkaan meripihkaiset silmäni, ensin puoliksi auki, ja sitten nostin raskaat silmäluomeni. Hämärä pentutarha rakentui edessäni ja Kanervakuun vaaleanruskea hahmo piirtyi vierelleni. Kuningattaren silmät olivat leppoisasti kiinni ja tuon rinta kohoili rauhalliseen tahtiin, kertoen minulle naaraan nukkuvan.
*Missäköhän Varpuspentu on?* ihmettelin konpuroidessani kömpelösti pitkien jalkojeni varaan. Otin muutaman hoipertelevan askeleen sammalverhoja kohti, mutta äänekäs kuorsaisu keskeytti aikeeni. Jähmetyin paikalleni ja käänsin hitaasti hämärässä pesässä säkenöivän katseeni Kanervakuun, jonka takaa äänekäs kuorsailu kajahteli. Lähdin hitaasti ja epävarmasti kiertämään kyljellään uinuvaa kuningatarta ja hetken kuluttua erotinkin Varpuspennun vaaleanharmaan turkin, jota pitkin kulki vaaleanruskeita, ohuita raitoja. Virnistin tyytyväisenä ja tökkäisin hellästi kollia kylkeen. Pesätoverini ei kuitenkaan hievahtanutkaan.
"Varpuspentu, herää!" naukaisin uudelleen nukkuvalle pennulle ja tökkäisin tuota hieman rajummin kylkeen. Siitä vaaleanharmaa kolli heräsikin ja tuo säpsähti hereille.
"Rosmariinipentu. Oliko sinun pakko herättää minut?" Varpuspentu kysyi ärtyneenä.
"Eihän minun ollut pakko, mutta en minä yksin tahdo leiriä mennä tutkimaan", ilmoitin leikkisällä äänensävyllä ja otin pari askelta kauemmas pesätoveristani, jotta hän saisi siistiä itsensä rauhassa.
"Mennään tervehtimään Liljahenkäystä ja pyytämään, jos voisimme mennä tutkimaan parantajan pesää", ehdotin kollipennulle. En ollut varma kiinnostaisiko häntä haisevien yrttien tutkiminen, mutta halusin itse nähdä millaisessa paikassa emoni vietti päivänsä.
// Varpunen?
Varpuspentu 22.3.2018
Näin ihanaa unta. Uni oli täydellinen. Täydellisyyden kuitenkin rikkoi töytäisy kylkeeni. Säpsähdin hereille ja näin Rosmariinipennun kasvot yläpuolellani.
"Rosmariinipentu. Oliko sinun pakko herättää minut?" Nau'uin äreästi. Hän oli pilannut ihanan hetkeni unimaailmassani.
"Eihän minun ollut pakko, mutta en minä yksin tahdo leiriä mennä tutkimaan", ystäväni hihkui. Tunsin innostuksen kasvavan mahanpohjassani, mutta sitten muistin, että seikkailua ei tulisi Liljahenkäyksen takia.
"Mennään tervehtimään Liljahenkäystä ja pyytämään, jos voisimme mennä tutkimaan parantajan pesää", Naaras ehdotti innokkaasti. Suljin silmäni ja laskin viiteen ennen kuin avasin ne uudestaan. Rosmariinipentu näytti pettyneeltä. Hän oli tulkinnut silmien sulkemisen kieltäytymiseksi. Miksei naaras muistanut?
"Täytyyhän meidän mennä Liljahenkäyksen luo joka tapauksessa. Muistatko rangaistuksemme? Takuulla Liljahenkäys laittaa meidät siivoamaan Sienikarvan nukkumapaikan", huokaisin lannistuneena. Rosmariinipennun katse tummui hetkeksi. Sitten se kuitenkin kirkastui taas.
"Se on mahdollista, mutta on myös mahdollista, että saamme tehdä jotain kivaa", ystäväni yritti piristää.
"Sehän on rangaistus. Tuskin hän meille mitään kivaa tekemistä antaa", totesin ja siistin sotkuisen turkkini.
"Mistä sitä tietää", Rosmariinipentu naukaisi ja poistui pesästä. Hyppäsin ulos hänen perässään.
Lumi oli alkanut jo sulaa ja aurinko lämmitti turkkiani jo hieman enemmän. Tämä oli kai se hiirenkorva, josta Kanervakuu oli kertonut. Sen jälkeen tulisi ihana viherlehti. Joka paikassa olisi vihreää ja kaikilla olisi syötävää. Yrttejäkin olisi enemmän ja Sienikarva ja Liljahenkäys olisivat luultavasti paremmalla tuulella. Linnut laulaisivat ja sammakot kurnuttaisivat. Myös varpusia näkyisi enemmän. Olin kuulemma saanut nimeni sen linnun mukaan. Varpusen. Kanervakuu oli kertonut sen olleen emoni suosikkilintu. Enempää Kanervakuu ei ollut emostani tai isästäni kertonut. Viherlehden jälkeen alkaisi taas kylmetä ja tulisi lehtisade. Sen jälkeen tulisi kylmä, armoton lehtikato. Tassutin Rosmariinipennun kanssa kohti parantajan pesää. En minä tarvinnut emoa tai isää, kun minulla oli sisko.
"Minä luulen, että voimme oppia tästä jotain", Rosmariinipentu totesi.
"Esimerkiksi mitä?" kysyin epäluuloisena. Pelkäsin naaraan sanovan, että oppisimme noudattamaan sääntöjä, mutta hän yllätti minut sanomalla jotain aivan muuta.
"Jos loukkaannumme, osaamme etsiä oikeat yrtit", ystäväni maukui ja hymyili minulle. Hymyilin takaisin ennen kuin astuimme parantajien pesään.
//Toivottavasti en hitannu liikaa, mut Rosma? Lilja? Sieni?
Rosmariinipentu /-tassu 22.3.2018
"Jos loukkaannumme, osaamme etsiä oikeat yrtit", virnistin odotettua rennommin Varpustasulle. En antanut pesätoverilleni aikaa vastata huomautukseeni, vaan sukelsin parantajan pesään.
Parantajan pesä oli suuri, kolkko ja hämärä. Pesässä oli ties kuinka monta sammalpetiä ja toisella puolella oli yrttivarasto, joka näytti minunkin silmääni erittäin pieneltä ja tyhjältä.
*Eihän Varjoklaanin mutaiselta reviiriltä varmaan paljon yrttejä muutenkaan löydy ja lehtikadon aikaan täältä tuskin löytyy mitään*, tajusin nopeasti ja jatkoin pesän tutkimista. Liljahenkäystä ja Sienikarvaa ei näkynyt missään, joten voisimme rauhassa tutkia pesää.
"Maistetaan jotakin yrttiä. Tuskin Liljahenkäys tai Sienikarva saapuvat ajoissa paikalle todistaakseen tämän", huomautin Varpuspennulle. En todellakaan uskonut sanojani, koska kuka tahansa saattoi hetkenä minä hyvänsä saapua parantajan pesään, mutten tahtonut hermostuttaa Varpuspentua yhtä pahasti kuin olin jo hermostuttanut itseni.
"Mitä yrttiä maistettaisiin? Joku kirkas tai värikäs voisi maistua hyvältä", Varpuspentu naukaisi ja kurkotteli kaulaansa aivan kuin etsiäkseen värikästä yrttiä, jonka voisi pureskella pieniksi paloiksi ja nielaista sitten tyytyväisenä. Aloin itsekin etsimään meripihkaisella katseellani jotakin yrttia tai kukkaa, mikä näyttäisi houkuttelevalta maun kyseessä. Katseeni poukkoillessa yrttivarastossa tuijotukseni osui vähän väliä kirkkaanvihreään yrttiin, joka näytti pienikokoiselta pensaalta, jolla oli vihertävät varret. Hiivin varovaisesti pienen nipun luokse ja vilkaisin innostuneena Varpuspentua, joka oli saapunut vierelleni.
"Maistetaan tätä", ehdotin ja ojensin pienen nipun yrttejä kollin kuonon eteen. Vaaleanharmaa pentu epäröi hetken aikaa, mutta nosti sitten vihreän kasvin hampaidensa väliin. Kohotin itsekin yrtit leukoihini ja valmistauduin pureskelemaan ne poskihampaillani pieniksi hippusiksi.
"Mitä täällä on meneillään?"
Säpsähdin odotettua pahemmin, kun tiukka ja järkyttynyt ääni kajahti selkäni takaa. Nielaisin varovaisesti ja käännyin kohtaamaan vajaan kahden hännänmitan päässä olevan Liljahenkäyksen raivostuneet katseet. Varpuspentukin kääntyi ympäri ja parantajaoppilaan huomatessa tuo pudotti yrtit suustaan. Kollin posket olivat varmasti aivan yhtä punaiset kuin minunkin posket.
"Mitä te teette täällä? Mitä te syötte?" Liljahenkäys suorastaan karjaisi hurjistuneena. En edes ehtinyt tajunnut, mitä oli tapahtunut, kun naaras oli napannut kirkkaanvihreät yrtit hampaideni välistä ja tutkinut ne nopeasti.
"Persiljaa", naaras naukaisi sanoinkuvaamattoman vahva helpotus kasvoillaan loistaen, mutta sitten helpotuksen paikalle muuttui epävarmuus, "söittekö te tätä yhtään?"
"Emme syöneet, olimme tosin aikeissa syödä. Onko se myrkyllistä?" kysyin hermostuneena.
"Ei ole. Persilja estää kuningattaren maidon tulon. Mutta mitä te edes teitte täällä ilman Kanervakuuta tai minua? Teidän rangaistuksenne on yhä voimassa, muistattehan sen?" Liljahenkäys naukaisi ja vilkaisi ensin Varpuspentua ja sitten minua, kumpiakin aivan yhtä järkyttyneenä. En uskaltanut sanoa sanaakaan järkyttyneen emoni edessä. Olin pettänyt hänet ja itseni.
"No, mitä te teitte täällä?" Liljahenkäys toisti kysymyksensä, tosin tällä kertaa hieman lempeämmällä äänensävyllä. Hän oli varmaan tajunnut, ettei huutaminen auttaisi asiaa lainkaan.
"M-minä ja Varpuspentu olimme tutkimassa pesää ja sitten me löysimme tuon persilj-"
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!"
Lauseeni jäi auttamattomasti aukiolta kajahtavan kutsuhuudon alle. Minun ja Varpuspennun katseet kääntyivät parantajan pesää peittäviin sammalverhoihin Liljahenkäyksen perässä. Parantajaoppilas hymähti ja vilkaisi meitä, jokainen järkytyksen pisara oli kadonnut ja ylpeys oli noussut sen tilalle.
"Teistä tulee oppilaita", naaras ilmoitti lämmin hymy kasvoillaan.
"Sitten me todellakin menemme aukiolle!" kiljaisin yhteen ääneen Varpuspennun kanssa ja pinkaisin emoni ohitse suoraan aukiolle kollipentu perässäni.
Hikkoripentu, Korentopentu ja Utupentu olivat jo kissajoukon eturivissä Kanervakuun rinnalla. Kipitin Varpuspennun kanssa heidän luokseen ja asetuin kärsimättömänä pesätoverieni viereen. Loin innostuneen katseen Varpuspennulle ja käännyin sitten vilkaisemaan kissajoukosta erkanevaa kissaa, joka nimitettäisiin soturiksi. Kauniin naaraskissan hopeanharmaa turkki suorastaan sädehti ja oppilaan - jonka tunnistinkin hetkessä Härmätassuksi - kirkkaanvihreät silmät porautuivat Tihkutähden ylvääseen hahmoon. Tummanharmaa päällikkö näytti sanoinkuvaamattoman pelottavalta, hän oli niin suurikokoinen ja lihaksikas.
"Härmätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Härmävirtana", Tihkutähti ilmoitti lyhyesti ja nyökäytti heikosti ja tylysti päätään uudelle soturille. Härmävirta vastasi nyökkäykseen ja marssi sitten muiden soturien joukkoon.
"Rosmariinipentu, astu eteen."
Tihkutähden syvä murahdus sai sydämeni suorastaan ulvaisemaan ja pakottauduin nousemaan jäykistyneille jaloilleni. Hoipertelin hitaasti klaanin eteen ja vilkaisin päällikköä hermostuneena. Tihkutähden tuijotus oli jäätävän kylmä, suorastaan pilkkaava.
"Rosmariinipentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Rosmariinitassuna. Minä tulen toimimaan mestarinasi."
Sydämeni jätti sillä hetkellä ties kuinka monta heittoa välistä, varmaankin pysähtyi hetkeksi. Tihkutähti, klaanin päällikkö, minun mestarikseni? Se sama valtava ja pelottava kissa, jonka näkeminen nosti kylmät väreet selkärankaani, minun mestarikseni? Ei, ei tämä voisi tapahtua. En pystyisi tähän, en todellakaan. Kääntyessäni ympäri pystyin erottamaan Liljahenkäyksen meripihkaisen katseen, joka suorastaan loisti järkytyksestä ja kauhusta. En kuitenkaan ehtinyt tulkitsemaan paremmin emoni kasvoja, kun hiivin jo oppilaiden rivistöön ja valmistauduin seuraamaan seuraavan oppilaaksi nimitettävän pesätoverini nimitysmenoja.
// Joku pennuista? Lilja?
Varpuspentu/-tassu 22.3.2018
"Maistetaan jotakin yrttiä. Tuskin Liljahenkäys tai Sienikarva saapuvat ajoissa paikalle todistaakseen tämän", Rosmariinipentu tuhahti. Olin luullut, että ystävääni olisi pelottanut rikkoa sääntöjä pienen seikkailumme jälkeen. Naaras näytti kuitenkin rennolta. Hänessä ei ollut merkkiäkään pelosta tai huonosta omastatunnosta. Epäröin hetken, koska Kylmähenkäys voisi tulla sisään etsimään Liljahenkäystä. Mietin, mitä tapahtuisi, jos kolli näkisi meidät syömässä yrttejä. Päätin kuitenkin pysyä rauhallisena ja esittää rohkeaa ja pelotonta.
"Mitä yrttiä maistettaisiin? Joku kirkas tai värikäs voisi maistua hyvältä", na'uin melko uskottavasti ja etsin katseellani yrttiä, jonka voisin turvallisin mielin syödä. Toivoin, että emme söisi mitään myrkyllistä. Näin unettavia siemeniä ja haistoin jotain karvasta. Yrttejä oli vähän, mutta aivan tarpeeksi saamaan pääni pyörälle.
"Maistetaan tätä", Rosmariinipentu tokaisi ja työnsi minua kohti kirkkaanvihreitä lehtiä, jotka eivät haisseet kovin voimakkaasti. Minua pelotti, että kuolisin ne syötyäni. Rosmariinipentu kuitenkin katsoi minua odottavasti. Naaras luuli, että en pelännyt mitään. Hän luuli, että voisin tehdä, mitä halusin. En halunnut pettää ystäväni luottamusta. Epäröin vielä hetken, mutta nostin sitten yrtit suuhuni. Rosmariinipentu seurasi esimerkkiäni.
"Mitä täällä on meneillään?" ääni huusi takaamme. Käännyin ja näin Rosmariinipennun emon, Liljahenkäyksen. Pudotin yrtit ja pelko levisi vatsaani. Liljahenkäys näytti raivostuneelta ja huolestuneelta. Harmaat karvat sojottivat pystyssä.
"Mitä te teette täällä? Mitä te syötte?" parantajaoppilas ärjäisi suunniltaan huolesta. Naaras syöksähti Rosmariinipennun eteen ja nappasi vihreät yrtit ystäväni suusta.
"Persiljaa. Söittekö te tätä yhtään?" parantajaoppilas kysyi silminnähden huojentuneena.
"Emme syöneet, olimme tosin aikeissa syödä. Onko se myrkyllistä?" Rosmariinipentu hermoili.
"Ei ole. Persilja estää kuningattaren maidon tulon. Mutta mitä te edes teitte täällä ilman Kanervakuuta tai minua? Teidän rangaistuksenne on yhä voimassa, muistattehan sen?" Liljahenkäys torui.
"No, mitä te teitte täällä?" Liljahenkäys toisti rauhallisempana.
"M-minä ja Varpuspentu olimme tutkimassa pesää ja sitten me löysimme tuon persilj-"
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!"
Rosmariinipennun takeltelun keskeytti Tihkutähden huuto.
"Teistä tulee oppilaita", Liljahenkäys naukui ylpeänä.
"Sitten me todellakin menemme aukiolle!" huudahdin Rosmariinipennun kanssa täsmälleen samaan aikaan ennen kuin kipitimme aukiolle. Tassutimme muiden pentujen ja Kanervakuun vierelle. Härmätassu asteli eteen turkki kiiltäen.
"Härmätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Härmävirtana", Tihkutähti ilmoitti. Härmävirta nyökkäsi ja asteli ylväästi kissajoukkoon.
"Rosmariinipentu, astu eteen." Tihkutähti pyysi. Katsoin ystävääni ylpeänä. Naaras käveli eteen jäykästi, mutta silmissä kiilsi into.
"Rosmariinipentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Rosmariinitassuna. Minä tulen toimimaan mestarinasi." Tihkutähti tokaisi. Ensin tunsin helpotusta. Nyt minusta ei voisi tulla Tihkutähden oppilasta, mutta melkein heti minuun tulvahti pelko ja sääli. Rosmariinitassu joutuisi viettämään paljon aikaa kauhistuttavan mestarinsa kanssa. Utupentu nimitettiin Ututassuksi. Ututassu oli niin ylimielinen, että ei viitsinyt edes koskettaa mestarinsa nenää.
"Varpuspentu, astu eteen", Tihkutähti määräsi vihdoin. Lähdin tassuttamaan kohti Tihkutähteä niin ylväästi kuin osasin. Ennen kuin ehdin perille, kompastuin kuitenkin omiin tassuihini ja kaaduin naamalleni. Nousin nopeasti ylös. Kissajoukko loi minuun halveksuvia katseita. Jotkut soturit murahtelivat.
"Minusta ei ainakaan tule tuon mestaria", naaras, jonka tunnistin Murattilehdeksi tuhahti. Tassutin Tihkutähden luo.
"Varpuspentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Varpustassuna ja mestarinasi toimii Murattilehti", Tihkutähti kuulutti. Murattilehti voihkaisi ja kosketti nenääni. Palasin kissajoukkoon korvat kuumina.
//Joku?
Pitkävarjo 17.3.2018
Tiesin nukkuneeni paljonkin pidempään kuin minun oli alunperin tarkoitus, mutta minkä sille voi. Nytkin olin maannut pesällä hereillä ties kuinka pitkän aikaa. Minun pitäisi varmaan hiljattain nostaa itseni ylös minun ja Kamomillapisaran yhteiseltä sammalvuoteelta. Naaraan haju sammalilla alkoi olla laimea. Painoin vielä kerran kuononi syvälle sammaliin, jotta haistaisin hänen tuoksunsa. Samalla haistoin kuitenkin vain tunkkaista sammalta. Olin kieltäytynyt vaihtamasta sammalia vielä, sillä kumppanini oli pentujemme kanssa pentutarhalla. Pikku hiljaa minusta tuntui, että vaihtoehdot alkoivat loppua. Minun täytyisi raivata nämä sammaleet pois ja vaihtaa ne uusiin. Kierähdin selälleni ja tuijotin soturien pesän kattoa.
*Ehkä myöhemmin...*, ajattelin varoen. Tiesin kyllä vaaran mikä minua kohtaisi ajatellessani näin. En todellisuudessa tulisi missään vaiheessa lopulta vaihtamaan sammalia. Murahdin hiukan ja suljin silmäni. Pystyin kuulemaan jonkun tutun äänen kutsuvan minua nimeltä.
"Pitkävarjo", ääni kuului uudestaan. Se oli hyvin pehmeä ja samalla jotenkin utuinen. Raajani alkoivat tuntua taas painavemmilta. Hengitin rauhalliseen tahtiin.
"Pitkävarjo!" ääni kuului napakammin. Avasin silmäni ja tuijotin uudestaan kattoa. En pystynyt käsittämään kuinka uneni alkoivat tunkeutua oikeaan elämäänikin. Vai johtuiko se pienestä muistihäiriöstä, joka minulla oli? Tuhahdin. Nukkuminen ei tuntunut enää niin hyvältä ajatukselta, varsinkaan kun unessa joku oli vain huutamassa nimeäni.
"Pitkävarjo!" kipakka komennus kuului uudestaan. Huitaisin vihaisesti tassullani ilmaa. En tahtonut todeta sekoavani. Lopulta näkökenttääni ilmestyi sisareni Mahlaruusun mustat kasvot, joista loistivat lävitse meripihkasilmät.
"Ovatko hiiret nakertaneet korvasi? Minä kutsuin sinua vaikka kuinka monta kertaa!" sisareni naukui ärtyisenä. Suljin silmäni ja naurahdin.
"Luulin sinun olevan joku unessani oleva kissa", maukaisin tyynesti. Tunsin potkun vatsassani. Kierähdin nopeasti vatsalleni ja tuijotin siskoani vihaisesti silmät viirulla. "Miksi sinä noin teit?"
"Sinun on jo korkea aika nousta täältä pesältä. Olet ollut täällä eilisestä illasta asti! Auringonhuippu meni ties millloin", Mahlaruusu pyöräytti silmiänsä ja kosketti kuonollansa lapaani. "Olen vain huolissani sinusta."
"Sinun ei kannattaisi. Minulla on kaikki hyvin", nousin ylös seisomaan ja kohotin leukani ylemmäs ylpeänä. Hiomasin kuinka Mahlaruusu pyöräytti silmiänsä. Ryhdyin nopeasti venyttelemään. Oikeasti yritin vain saada itselleni enemmän aikaa.
"Katso nyt, olen noussut. Voit kyllä nyt poistua. Tulen aivan pian", maukaisin tyynesti sisarelleni. Olin aikeissa virnistää hänelle, mutta en lopulta ollut sillä tuulella. Mahlaruusu kiersi taakseni vastaukseksi.
"Ehei! Minä en ole niin typerä kuin mitä olin klaaniin liittyessä. Jos tahdon sinut ylös, jään myös katsomaan että pääset pois tästä pesästä", sisareni naukaisi ja tuuppasi minua voimakkaasti lapaa. "Jo riittää venyttely senkin vanhus."
"Itse olet vanhus", jupisin hiljaa ja lähdin kävelemään pois pesästä Mahlaruusu aivan kannoillani. En ymmärtänyt miksi hän ei vain voinut antaa minun jäädä pesälle makaamaan. Tuskin minua oli kukaan tähänkään mennessä kaivannut partioihin. Ja olihan Myrskyklaanissa muitakin pontenttiaalisia sotureita, joita voisi käyttää hyväksi. Mahlaruusu kiristi tahtiansa ja saapui vierelleni.
"Olen harkinnut siirtymistä klaanin kuningatareksi", naaras maukaisi. Käännyin katsomaan häntä vihreät silmät suurina. En olisi uskonut sisareni tahtovan Paatsamapilven seuraksi pentutarhalle. Sekä kumppanini Kamomillapisaran.
"Oletko saamassa pentuja?" tönksäytin, vaikka tiesin että se ei ollut totta. Mahkaruusu naurahti ja pudisti päätään.
"Sääskipennun ja Yökköpennun perään katsoessani tajusin, että tahtoisin olla hoitamassa orpopentuja. Aivan kuten Paatsamapilvikin. Tuskin olisi pahitteeksi, että hänelläkin olisin toisinaan seuraa pentutarhalla", Mahlaruusu selitti. Katsoin tuon silmiä ja huomasin kuinka ne tuikkivat innosta. Naaras todella tahtoi tätä.
"Entä Viljatassu?" kysyi. Mahlaruusu kääntyi katsomaan minua nopeasti.
"Kuka?" naaras kysyi hämillänsä. "Ei! Älä vastaa. Viljatassu, oppilaani. Aivan."
Mahlaruusu hiljentyi hetkeksi ja jätti minut odottamaan vastaustaan, kunnes avasi suunsa: "Totta kai koulutan hänestä ensin soturin. En voisi jättää häntä yksin soturioppilaan polulle."
"Kai tiedät, että hänelle vain määrättäisiin uusi mestari?" kysyin kulmiani kohottaen. Suuntasin vaistomaisesti samalla kohti leirin sisäänkäyntiä. Pieni kävely omissa oloissani voisi tehdä hyvää.
"Mutta pystyisikö hän kouluttamaan häntä samalla tavalla kuin minä? Ei!" Mahlaruusu tuhahti. "Olet lähdössä taas kävelylle vai?"
"Kuinka niin taas?" kysyin. En ollut käynyt kävelyllä pitkään aikaan. Mahlaruusu pudisteli päätänsä.
"Tarkoitan, että olet lähdössä taas omillesi", naaras korjasi. Kohautin lapojani.
"Miksipä ei? Palaan kuitenkin pian liriin, sillä minun ja Kamomillapisaran sammalvuoteen sammaleet on vaihdettava", maukaisin tyynesti. Pysähdyin lirin suuaukolle. Jäin odottamaan jonkinlaista reaktiota sisareltani, mutta sellaista ei herunut. "Tahdotko auttaa?"
"Katsotaan", Mahlaruusu kohautti lapojansa ja kääntyi pois luotani. Tuhahdin. Joskus sisareni osasi antaa samalla tavalla takaisin. Toisinaan se oli hyvä, mutta joskus se kävi hermoilleni. Heilautin hännälläni hyvästit Mahlaruusulle, vaikka naaras ei edes katsonut suuntaani.
Myrskyklaanin metsikössä oli yllättävän hiljaista. Kävelin vain yhden harjoittelevan mestarin ja oppilaan ohitse. Ainakin äänistä perustellen he harjoittelivat taistelua.
"Sinun täytyy osata yllättää vastustajasi!" mestari huusi. Hetken aikaa oli täysi hiljaisuus, kunnes oppilas ulvahti voitokkaasti. Naurahdin hiukan. En jäänyt kuuntelemaan äänistä ketkä olivat harjoittelemassa. En tahtonut keskeyttää heidän keskittymistään harjoituksissa. Jatkoin matkaani tyynesti lumihangessa. Matkalla kohti ukkospolkua haistoin myyrän. Vesi herahti kielelleni. Lähdin jäljittämään sen tuoksua. Sattumoisin maassa oli jäljellä vielä pienet jäljet, joita pitkin pystyin seurata sitä. Pian haju voimistui.
*Sainpas!* ajattelin voitokkaasti. Myyrä ei voinut olla kaukana. Harmikseni sen jäljet kuitenkin uppoutuivat lumihankeen. Se oli pujahtanut johonkin koloon aivan äskettäin.
"Hiirenpapanat", tuhahdin. Olisi ollut mukavaa todistaa siskolleni, että kävelyretkistäni oli joskus myös hyötyä. Siinä samassa tajusin olevan aivan ukkospolun reunalla. Käännyin katsomaan sen luoman rajan ylitse Varjoklaanin reviiriä. Huomasin kaksi todella pientä kissaa ukkospolun reunalla. Toinen lähti ylittämään ukkospolkua. Kaukaa kuulyi hirviön jyrinä.
"Muista soturilaki", muistutin itseäni. Rajaa ei saisi ylittää, mutta yhtäkään pentua ei saisi jättää hätään. Lähdin siis juoksemaan pentua kohti ja nappasin tuon hampaisiini. Tunsin kuinka hirviö hipaisi häntääni. Kompastuin omiin tassuihini ja vierin vVarjoklaanin reviirille pentu yhä hampaissani.
// Lilja? Rosma? Varpu?
Liljahenkäys 17.3.2018
Minttusydämen kasvoille levisi hermostunut hymy. "Tavallaan arvasin, että vastaat noin, joten siis: et ole tosiaankaan ainoa joka uskoo vieläkin Tähtiklaaniin -", hän naukui hitaasti ja jatkoi sitten hetken emmittyään: "Okaliekki ja Kyyhkylento, vanhempani, he esittävät kaikkien mukana jotteivät paljastuisi." Ystäväni tummansinisissä silmissä pilkahti surun kaihoisa katse. "He ovat todella yksinäisiä joutuessaan salaamaan kaiken, he eivät voi puhua siitä minullekaan, kun luulevat minun olevan paha. He luulevat, että käskisin Tihkutähden riistää heidänkin henkensä." Naaras kumartui nuolaisemaan pariin otteeseen rintakarvojaan, kunnes avasi vielä suunsa ja kuiskasi tukahtuneella äänellä: "Pimeyden metsän usko ei tee minusta pahaa, tosiasiassa uskon siihen vain Tihkutähden vuoksi."
Pieni toivon kipinä syttyi sisälläni. Tähtiklaania ei oltu vielä kukistettu, ja jos saisimme lisää kissoja puolellemme, voisimme vielä jonakin päivänä kukistaa Tihkutähden ja hänen kannattajansa. Katsoin Minttusydämeen voimatta pidätellä kasvoilleni pyrkivää hymyä.
"Minttusydän", sanoin hiljaa, "sinä olet minun ystäväni, ja tulet aina olemaan. Kiitos, kun kerroit tästä minulle." Enempää en ehtinytkään sanomaan naaraalle, kun pentutarhalta kuului hätääntynyt huudahdus.
Vaihdoimme Minttusydämen kanssa huolestuneita katseita ja kiiruhdimme sitten nopeasti pentutarhalle, josta huuto oli kuulunut. Päästyämme paikan päälle, näin Kanervakuun, joka hääri ympäri pesää epätoivoisen näköisenä. Hikkoripentu ja Korentopentu istuskelivat sammalpedillä ja katselivat vanhan kuningattaren hössötystä ihmeissään. Olin nähnyt Utupennun tassuttavan ohitsemme klaaninvanhimpien pesälle, joten hänen sijaintinsa oli tiedossa, mutta missä Varpuspentu ja Rosmariinipentu oikein olivat?
"Mikä hätänä, Kanervakuu?" Minttusydän astahti eteenpäin ja yritti tavoittaa vaaleanruskean naaraan katsetta.
Kanervakuu kääntyi katsomaan varapäällikköön kauhistuneena. "Varpuspentu ja Rosmariinipentu ovat kadonneet!" hän parahti.
"Oletko varma, etteivät he ole klaaninvanhimpien pesässä Utupennun kanssa?" kysyin väliin, mutta kuningatar vain pudisti päätään.
"Kävin jo katsomassa sieltä, mutta Pujosulka sanoi, ettei ollut nähnyt heitä sitten aamupäivän", hän niiskautti nenäänsä.
"Ei hätää, minä etsin heidät", sanoin yrittäen rauhoitella vanhaa naarasta.
"Minä tulen mukaan!" Minttusydän tarjoutui.
"Sinun on paras jäädä leiriin siltä varalta, jos he palaavat tänne, tai ovat jo täällä", murahdin päätäni pudistaen.
"Hyvä on, mutta jos teitä ei ala kuulua ennen yön laskeutumista, lähetän pelastuspartion peräänne", hän myöntyi.
"Kiitos", huoahdin ja pujahdin ulos pentutarhasta, josta sitten jatkoin matkaani aina leirin uloskäynnille saakka.
Päästyäni ulos leiristä, kirin vauhtini juoksuun. Seurasin lumeen painautuneita pieniä tassunjälkiä, jotka johtivat Myrskyklaanin rajan suuntaan. Silloin mieleeni muistui, että reviirimme erotti ukkospolku, joka oli koitunut monen kokeneemmankin soturin kohtaloksi viime kuiden aikana, eikä se säälisi edes puolustuskyvyttömiä pentuja.
En koskaan aiemmin ollut juossut niin lujaa kuin nyt. Tieto siitä, että kaksi pentua oli vaarassa päästä hengestään, oli saanut emonvaistoni heräämään horroksestaan.
Ukkospolun katku voimistui askel askelelta. Pian näkökenttääni osuikin kaksi pientä kissanpentua, jotka olivat parhaimmallaan ylittämässä ukkospolkua. Pienempi pennuista ei ollut huomannut lähestyvää hirviötä, vaan tepasteli kaikessa rauhassa kivistä pintaa pitkin sen jään liukastuttamalla pinnalla horjahdellen.
"Rosmariinipentu!" Tunnistin kimeän varoitushuudahduksen Varpuspennun ääneksi. Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin ukkospolun päällä temppuilevaan pentuun, jonka pian tunnistin tyttärekseni, Rosmariinipennuksi. Sydämeni oli jättää lyönnin välistä.
"Ei!" kirkaisin ja kiihdytin vauhtiani entisestään, vaikka käpäläni olivat jo aivan puhki. Pahaksi onnekseni tielleni sattui osumaan lumen alla piilossa ollut kivi, johon kompastuessani lensin hienossa kaaressa hankeen rähmälleni. Juuri ennen kuin näkökenttäni sumeni, ehdin nähdä, kuinka musta hahmo kiiti ukkospolun ylitse napaten Rosmariinipennun mukaansa. Luulin jo hetken ajan, että Pimeyden metsän soturi oli vienyt hänet, mutta olento paljastuikin Myrskyklaanin kissaksi, joka oli kierähtänyt ketunmitan verran Varjoklaanin reviirille juostuaan hirmuisella vauhdilla ukkospolun ylitse pentu hampaissaan keikkuen.
Nousin ripeästi jaloilleni ja kiiruhdin heidän luokseen. Katsoin huolestuneena mustaan kolliin, joka piteli edelleen kiinni Rosmariinipennusta, jonka silmät olivat kauhusta ymmyrkäisinä.
"Oletko kunnossa? Sattuiko mihinkään?" tivasin ja autoin kollin jaloillensa. Nuuhkaisin tätä pariin kertaan varmistaakseni, ettei hän ollut saanut mitään ruhjeita.
//Pitkä? Pennut?
Rosmariinipentu 17.3.2018
Jäin tuijottamaan ihailevana Varpuspennun perään, kuinka tuon vaaleanruskeat käpälät laskeutuivat ukkospolun kovalle pinnalle yksi kerrallaan. Lopulta kolli oli laskeutunut kokonaan tummalle alustalle ja sitten hän lähtikin juoksuun ukkospolun toista reunaa kohti. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta hirviöistä ei ollut merkkiäkään. Ehkei ukkospolun ylittämisessä ollut mitään vaikeaa tai pelottavaa, hirviötkin olivat varmaan klaaninvanhimpien keksimiä otuksia, joiden avulla he pelottelivat kissat kauemmas ukkospolusta. Mutta heidän pelottelunsa eivät estäneet Varpuspentua eivätkä todellakaan estäisi minua.
Laskin varovaisesti tassuni ukkospolun kylmälle ja tasaiselle pinnalle, alustan koskettaminen nosti niskavillani pystyyn ja sain koko vartaloni värähtämään. Laskin toisenkin etutassun maahan, sitten takatassuni samaan aikaan, jonka tehtyäni lähdin kipittämään ukkospolkua pitkin. Varpuspennun innostunut hahmo tuntui lähestyvän hetki hetkeltä ja valmistuin jo loikkaamaan aluskasvillisuuden sekaan.
Yht'äkkiä käpäläni jähmettyivät ja silmäni rävähtivät ammolleen. Käänsin hitaasti meripihkaisen katseeni oikealle, missä häikäisevä valonlähde voimistui entisestään. Kirkkaanpunainen hirviö juoksi ukkospolkua pitkin ja lähestyi uhkaavalla tahdilla. Tiesin, että minun olisi pitänyt juosta pois tieltä, mutta käpäläni eivät totelleet käskyjäni enkä saanut käännettyä paniikista pyöristyneitä silmiäni muualle. Valmistauduin ottamaan tappavan iskun vastaan ja vajoamaan ikuisen pimeyteen.
Yht'äkkiä niskavilloihini tarttuivat terävät kulmahampaat ja ehdin nähdä sivusilmäykseltä vain kiiltävän, pikimustan turkin ja lämpimänvihreät silmät, jotka olivat kohdistuneet jonnekin kaukaisuuteen. Tunsin melkein liitäväni ukkospolun poikki muutaman silmänräpäyksen ajan ja pysyinkin tuntemattoman kissan hampaiden välissä, kunnes lopulta hän laski minut paksun lumikerroksen päälle. Vilkaisin hätääntyneenä lumeen vajonnutta kolliksi osoittautunutta kissaa, joka huohotti raskaasti ja yritti saada hengitystään tasaisemmaksi. En ehtinyt edes avata suutani, kun Liljahenkäyksen järkyttynyt hahmo sukelsi esiin kitukasvuisesta aluskasvillisuudesta. Emo vilkaisi ensimmäisenä tuntematonta kollia ja hämmästys käväisi hänen meripihkaisissa silmissään, mutta huomattuaan minut tuon kasvoille nousi helpottunut ja äärimmäisen kiitollinen ilme.
"Oletko kunnossa? Sattuiko mihinkään?" Liljahenkäys kysyi nopeasti vihollisklaanin kollilta ja antoi tuntemattomalle kissalle tukea lavallaan, kun tuo kompuroi varovaisesti jaloilleen. En kuitenkaan hoiperrellut emoni turvallisen turkin suojaan, vaan puskin varovaisesti mustaturkkista kollia. Olin vieläkin aivan ymmälläni siitä, että vihollisklaanin kissa oli uhrannut henkensä minun vuokseni.
"K-kiitos, kun pelastit henkeni!" vinkaisin onnettomalla, mutta silti erittäin kiitollisella äänensävyllä.
// Pitkä? Lilja? Varpunen?
Varpuspentu 17.3.2018
Suljin silmäni. En halunnut nähdä, kun hirviö litistäisi ystäväni alleen. Pidin silmiäni kiinni, kunnes hirviö oli mennyt. Sitten avasin silmäni, enkä nähnyt Rosmariinipentua missään.
"Ei!" parkaisin ja tunsin kyynelten kihoavan silmiini. Kyyneleet putosivat poskilleni ja sydäntäni vihlaisi. Rosmariinipentu oli kuollut ja se oli täysin syytäni. Minä olin suostutellut naaraan seikkailulleni. Olin sanonut, että ukkospolussa ei ollut mitään pelättävää. Hän oli seurannut minua ja oli nyt poissa sen takia. Vajosin maahan ja toivoin, että tämä olisi vain painajainen. Toivoin, että Rosmariinipentu herättäisi minut ja sanoisi, että oli aivan kunnossa ja että olin hiirenaivoinen ja murehdin liikaa. Sulijn taas silmäni ja yritin herätä, mutta avatessani silmäni, kaikki oli samanlaista. Rosmariinipentu oli poissa. Lopullisesti. Säpsähdin kuullessani ääniä ukkospolun toiselta puolelta.
"K-kiitos, kun pelastit henkeni!" ääni miukui. Tunnistin äänen Rosmariinipennun ääneksi.
*Hän on elossa!* tajusin ja nousin ylös. Räpyttelin kyyneleet silmistäni, jotta näkisin paremmin. Näin ukkospolun toisella puolella Liljahenkäyksen, vieraan kissan ja Rosmariinipennun. Pinkaisin juoksuun edes katsomatta, tuliko hirviö. Kiidin ukkospolun yli edes huomaamatta ukkospolun kylmyyttä ja karheutta. Ajattelin vain Rosmariinipentua.
"Rosmariinipentu! Olet elossa!" huusin puolessavälissä ukkospolkua. Naaras vilkaisi peloissaan ukkospolun molempiin suuntiin. Rosmariinipentu pelkäsi, että minä jäisin hirviön alle. Itse en ymmärtänyt pelätä. Pääsin ukkospolun yli ja törmäsin Rosmariinipentuun. Nuolaisin hänen päälakeaan helpottuneena. Se oli vaikeaa, koska ystäväni oli jo melkein kokoiseni.
"Olen pahoillani", kuiskasin hiljaa.
"Ei se ollut sinun syytäsi. Se oli oma syyni", Rosmariinipentu mumisi. Tunsin syyllisyyttä. Miksi naaras ei syyttänyt minua? Kaikki tapahtunuthan oli minun syytäni. Nostin katseeni ja näin Liljahenkäyksen kannattelevan vierasta kissaa. Kissan oli täytynyt pelastaa Rosmariinipentu. Katsahdin häneen kiitollisena ennen kuin kohtasin Liljahenkäyksen katseen. Rosmariinipennun emon katse oli vihainen. Hyvä niin. Mitä naaras tekisikin, minä ansaitsin sen.
//Rosma? Pitkä? Lilja?
Pitkävarjo 17.3.2018
En pystyisi nimetä yhtäkään näistä kissoista, jotka edessäni olivat. Minulla kesti hetki tajuta myös voimakas Varjoklaanin haju ympärilläni. Käännyin katsomaan taakseni. Olin ylittänyt rajamerkin reilusti yli kahdella ketunmitalla. Huomasin kuinka eräs Varjoklaanin naaraskissa tuli auttamaan minut ylös lumihangesta. En kehdannut kieltäytyä avusta, sillä olin kuitenkin tunkeilijana toisen klaanin reviirillä enkä tahtoisi joutua ongelmiin kolmikon kanssa. Jokin minun sisällä kuitenkin kertoi, että nämä kaksi pentua olivat suuremmissa ongelmissa kuin minä. Hetken katsottuani naaraskissan kasvoja tunnistun hänet Varjoklaanin parantajaoppilaaksi Liljahenkäykseksi.
"Pahoittelen rajan ylittämistä, Liljahenkäys", maukaisin nöyrästi. "Tarkoituksenani oli pysähtyä aivan ukkospolun varrelle, mutta taisin lopssa liukastua."
Kasvoilleni levisi väkisinkin huvittunut virnistys. En uskonut kuitenkaan Varjoklaanin parantajaoppilaan syyttävän minua rajan ylittämisestä ainakaan kovinkaan paljoa. En uskonut myöskään, että pieni rento asenteeni auttaisi naarasta käymään kiinni korviini ja repivän ne irti. Tosin en enää tiennyt mitä uskoa Varjoklaanista. Olihan klaani kuitenkin kääntynyt Tihkutähden mukana Pimeyden metsän puoleen. Osasin kyllä varautuneena jättää sen aiheen pois puheenaiheista.
"Kiitos kun pelastit enkeni", pentu maukaisin viereltäni. Käännyin katsomaan tätä ukkospolun ylittänyttä pentua hiljaa.
"Eipä kestä. Soturilaki käskee auttaa minkä tahansa klaanin pentua hädässä", vastasin pennulle. "Tulkitsisin tilanteen jossa olit hädäksi."
Käännyin vielä kerran katsomaan Liljahenkäystä. Kolmikon välille syntyi hetkeksi aikaa keskustelua, jonka aikana onnistui saamaan myös kahden pennun nimet selville. Silti minua askarrutti kuinka Liljahenkäys oli itse lähtenyt etsiään näitä pentuja. Eihän hän kuitenkaan ollut pentujen emo. Vai oliko?
"Anteeksi", rykäisin keskeyttäen kolmikon ihastuttavan keskustelun siitä, kuka lopulta olisi syyllinen ja ketä rankaistin. "Mutta miksi te kaksi muuten olette täällä asti reviirille?"
Pennut näyttivät hiukan aristavan minulle vastaamista. Kohautin lapojani ja käännyin Varjoklaanin parantajaoppilaan suuntaan. "Eivät kai nämä pennut sattuisi olemaan sinun? Varpuspentu ja Rosmariinipentu, eikö niin?"
// Lilja? Rosma? Varpu?
Korentopentu 14.3.2018
Katselin isääni arvioivasti. Isä näytti vahvalta, hän oli varmasti hyvä soturi. Jokuhan oli aiemmin sanonut, että isällä oli oppilas ja se oli varmana hyvä jutu. Hikkoripentu katseli avoimen uteliaasti isäämme.
"Isä, tuleeko minusta joskus yhtä iso ja voimakas, kuin sinä?" veljeni kysyi katsoen isää ihaillen.
"Aivan varmasti", kuulin isän matalan vastauksen. Tavallaan toivoin, että isä jatkaisi sanomalla, että minustalin tulisi varmasti suuri soturi, mutta isä ei kiinnittänyt minuun huomiota.
"Kuulitko, isä uskoo, että minusta voi tulla yhtä iso ja vahva, kuin hänestä?" Hikkoripentu kiljaisi innoissana ja katsoi minuun. Katsahdin veljeeni hyväksyvästi. Hikkoripentu loikkasi vuoteelle ja asettui makuulle. Yhtäkkiä hän kuitenkin ulvahti ja pomppasi tassuilleen. Seisoin hieman kauempana pentutarhan reunamilla, joten en nähnyt, mikä veljeäni satutti. En kuunnellut kovin tarkasti, mitä muut pennut alkoivat puhua, mutta tajuisin, että Hikkoripennun äkillinen kipu oli jollain tavoin Utupennun syytä.
"Sattuiko sinuun?" Rosmariinipentu kysyi Hikkoripennulta ja puski veljeä kylkeen.
"Ei oikeastaan, mutta kyllä se silti kirpaisi", Hikkoripentu vastasi. Tassutin eteenpäin kohti sisaruksiani.
"Mitä tapahtui?" kysyin hämmentyneenä. Katselin makuualustaa, mutta en nähnyt siinä mitään erikoista. En kuitenkaan astunut sille, sillä en tahtonut Hikkoripennun tavoin tuntea kipua. Sammaleen seassa saattoi olla piikkejä, tai jotakin vastaavaa.
//Rosma? Muut pennut?
Rosmariinipentu 15.3.2018
Tunsin kovan iskun kyljessäni, mikä sai minut ponkaisemaan kauemmas ja räväyttämään silmäni ammolleen. Varpuspentu uikutti viereiselläni sammalpedillä ja hapoi maata pienillä käpälillään. Kollipennun silmät olivat tiukasti painettu kiinni ja tuon neulanterävät kynnet hipoivat makuualustani reunaa. Kohotin kulmiani hämmentyneenä ja kurottauduin lähemmäs mahdollisimman varovaisesti.
"Ei! Älä kuole, minä tarvitsen sinua, Pujosulka! Pujosulka, herää!" Varpuspentu ulvoi hieman sekalaisesti, mutta tarpeeksi selvästi että sain selvää hänen sanoistaan. Kolli näki varmasti painajaista, joka liittyi Pujosulkaan. En halunnut pesätoverini unien jatkuvan, joten tökkäisin häntä vahvasti kylkeen.
"Herää itse, hiirenaivo", murahdin ja tökkäisin Varpuspentua uudelleen, hieman lujemmin. Yritys onnistui ja kolli säpsähti hereille. Pennun vaaleanharmaa turkki oli hiestä märkä ja vihreät silmät olivat laajentuneet suuriksi kiekoiksi.
"Mitä tapahtui?" kysyin heti kun Varpuspentu oli tajunnut heränneensä. Kolli ravisteli turkkiaan rajusti ja vilkaisi minuun silmät suurina. Pystyin erottamaan kauhun ja hämmästyksen, jotka taistelivat pennun silmissä.
"Näin painajaista. Tihkutähti karkotti minut klaanista, koska kävin häiritsemässä häntä käymällä päällikön pesässä. Sitten Pujosulka kuoli", Varpuspentu selitti ja kietoi häntänsä suojelevasti käpäliensä ympärille. Tunsin myötätuntoa kollia kohtaan, mutta olin samalla erittäin kiitollinen siitä etten ollut nähnyt vielä yhtäkään painajaista. Kyllä ne silti tulisivat saapumaan elämääni.
"Mennään syömään jotakin. Minulla on ainakin tosi iso nälkä!" ilmoitin nopeasti ja lähdin hetkeäkään epäröimättä kompuroimaan pentutarhan sammalverhoja kohti. Mahani suorastaan ulvoi nälästä enkä pystyisi tekemään mitään ellen saisi edes jotakin ruokaa tyhjään vatsaani.
"Tuletko sinä mukaan?" kysyin kääntyessäni vilkaisemaan Varpuspentua, odottaen lähtisikö tuo mukaan vai ei.
// Varpunen?
Varpuspentu 15.3.2018
"Tuletko sinä mukaan?" Rosmariinipentu kysyi ja lähti kohti pentutarhan sisäänkäyntiä. Naaras liikkui ripeästi, mistä päättelin, että hän oli hyvin nälkäinen. Hymyilin ystävälleni ja nyökkäsin.
"Minulla onkin jo nälkä", ilmoitin ja seurasin pentua tuoresaaliskasalle. Maassa oli vain ohut lumikerros. Pilvet roikkuivat raskaina, mistä tiesin pian satavan lunta. Polkuanturoitani pisteli kävellessäni lumisen aukion poikki. Rosmariinipennun katse oli kiinnittynyt tuoresaaliskasaan, jossa näkyi kaksi hiirtä. Naaras ei edes tuntunut huomaavan kylmyyttä, joka hiipi turkin alle. Leirissä oli hiljaista ja kaikki nukkuivat minua ja Rosmariinipentua lukuun ottamatta. Pääsimme tuoresaaliskasalle. Pesätoverini valitsi toisen hiiristä ja kääntyi minua kohti.
"Kelpaako tämä?" naaras kysyi laskien hiiren väliimme.
"Kelpaa", vastasin ja haukkasin palan hiirestä. Rosmariinipentu hymyili ja haukkasi hiirtä. Se maistui ihanalta. Hiiri oli jo hieman hyytynyt, mutta se ei haitannut minua kovin paljon. Vilkaisin Rosmariinipentua. Naaras söi kuin tämä hiiri olisi ollut viimeinen, jonka hän saisi koskaan syödä. Söin vielä vähän hiirtä, mutta päätin antaa ystävälleni hieman enemmän ja lopetin hiiren ahmimisen. Aamu alkoi valjeta. Pesin turkkini ja jäin katsomaan piikkihernetunnelia. Olin kuullut leirin ulkopuolella olevasta maailmasta, mutta halusin päästä näkemään sen itse. Halusin nähdä haaskalan ja ukkospolun. Halusin haistaa ukkospolun hajun ja nousta korkealle puuhun. Kuulla tuulen kuiskaukset ja lintujen huudot. Halusin tuntea ylpeyttä ensimmäisestä saaliistani. Saaliista, jonka veisin klaanilleni. Voisin olla hyödyllinen. En vain yksi ruokittava ja hoidettava pennunrääpäle, joka ei saa mitään aikaiseksi. Rosmariinipentu sai hiiren loppuun.
"Saithan sinä tarpeeksi?" naaras kysyi anteeksipyytävästi. Nyökkäsin naaraalle.
"Sain", hymyilin pennulle. Rosmariinipennun kanssa oli niin helppo olla oma itsensä. Minun ei tarvinnut esittää mitään. Hän hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Pelokkaana rääpäleenä. Olin herättänyt hänet unestaan jo kahdesti, mutta hän piti minusta silti.
"Mitä haluaisit tehdä seuraavaksi?" Rosmariinipentu tiedusteli.
"Haluaisin kysyä sinulta yhtä asiaa", naukaisin.
"Kysy vain", naaraspentu kehotti. Hänen ilmeensä oli totinen. Ystäväni odotti kysymystäni.
"Mietitkö koskaan leiristä lähtemistä?" kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen.
//Rosma?
Rosmariinipentu 16.3.2017
Räpäytin hieman yllättyneenä meripihkaisia silmiäni Varpuspennun kysymykselle, jota en ollut todellakaan miettinyt. Loin nopean vilkaisun leirin uloskäyntinä toimivaan piikkihernetunneliin, joka näytti synkältä ja pelottavalta, mutta samalla erittäin kiehtovalta. Leiristä lähteminen todellakin kiinnosti minua, sillä tahtoisin tutkia koko Varjoklaanin reviirin läpi. Olin kuullut klaaninvanhimpien sanoneen, että syntyklaanini alue koostui mutaisesta ja vaikeakulkuisesta maasta. Ajatuskin luonnonvalkean turkkini likaamisesta sai kylmät väreet kipittämään selkärankaani pitkin. Käänsin lopulta kirkkaan meripihkaiset silmäni Varpuspentua kohti, joka oli odottanut vastaustaan jo hyvän tovin ajan.
"Todellakin haluan! Mutta... emmekö me riko klaanin sääntöjä lähtemällä leiristä pentuikäisinä?" kysyin varovaisesti. Tiesin kuulostavani todella tyhmältä ja klaanin sääntöihin sitoutuneelta, mutten halunnut jäädä kiinni salaisesta reissustamme ja joutua puhutteluun vanhempiemme ja ehkä jopa Tihkutähden kanssa, jonka Varpuspentu oli saanutkin jo suutahtamaan.
"En ole varma. Kyllä leirin ulkopuolella käyminen kiinnostaisi", Varpuspentu totesi puoliääneen ja vilkaisi itsekin leirin uloskäyntiä. Minua kyllä kiinnosti leirin ulkopuolella käyminen, rikkoi se klaanin sääntöjä tai ei. Sitä paitsi, sen tehtyäni voisin kehuskella tehtävästäni sisaruksilleni, jotka eivät olisi vielä ehtineet käydä leirin ulkopuolella.
"Minua ainakin todella kiinnostaisi mennä tutkimaan Varjoklaanin reviiriä, joten jos sinä lähdet, minäkin tulen. Meidän pitää vain varoa ettei kukaan klaanitovereistamme näe meitä", muistutin ja nuolaisin nopeasti vasenta etutassuani.
// Varpunen? Toivottavasti en hitannu sitä cx
Varpuspentu 16.3.2018
Katselin Rosmariinipentua ja odotin vastausta. Olin varma, että naaras ei halunnut mukaan seikkailulleni. Ystäväni katsahti piikkihernetunnelia. Hänen silmissään välähti uteliaisuus. Toivonkipinä syttyi sisälläni. Lähtisikö Rosmariinipentu mukaani?
"Todellakin haluan! Mutta... emmekö me riko klaanin sääntöjä lähtemällä leiristä pentuikäisinä?" ystäväni kysyi epävarmasti. Naaras näytti vaivaantuneelta. Toivonkipinä sammui.
"En ole varma. Kyllä leirin ulkopuolella käyminen kiinnostaisi", totesin hiljaa ja vilkaisin piikkihernetunnelia. Minä lähtisin, vaikka Rosmariinipentu ei tulisikaan mukaani. Olisi kuitenkin paljon mukavampaa tutkia Varjoklaanin reviiriä yhdessä kuin yksin. Vihasin yksinoloa, koska se sai minut tuntemaan olevani ainoa kissa koko metsässä. Rosmariinipennun kasvoilla kävi ilme toisensa jälkeen, mutta lopulta naaraan suu levisi pieneen hymyyn.
"Minua ainakin todella kiinnostaisi mennä tutkimaan Varjoklaanin reviiriä, joten jos sinä lähdet, minäkin tulen. Meidän pitää vain varoa ettei kukaan klaanitovereistamme näe meitä", pentu totesi ja nuolaisi tassuaan. Sain siitä idean.
"Minulla on suunnitelma", hymyilin Rosmariinipennulle. Ystäväni hymyili takaisin.
"Oikeastiko? Mikä?" naaras innostui. Viittasin hännälläni pesätoveriani seuraamaan. Johdatin Rosmariinipennun tarpeidentekopaikalle.
"Tämä on minun suunnitelmani", selitin innoissani. Klaanitoverini katseli ympärilleen tajuamatta, mitä tarkoitin. Heittäydyin maahan ja kierin klaanitovereideni jätöksissä. Rosmariinipentu toljotti minua järkyttyneenä.
"Varpuspentu, mitä ihmettä sinä teet", pentutoverini sihisi ja nyrpisti nenäänsä.
"Peitän hajuni. Kuvittele, jos Tihkutähti haistaisi meidät ja lähtisi peräämme. Hän luultavasti huutaisi meille", nau'uin ja vilkaisin Rosmariinipentua, joka näytti vieläkin epäluuloiselta.
"En minä halua sotkea turkkiani", pesätoverini ilmoitti.
"Haluatko pois leiristä vai et?" kysyin närkästyneenä. Miksi naaras ei voinut vain unohtaa säännöt hetkeksi. Kanervakuuhan oli sanonut, että turkit oli pidettävä puhtaina, mutta kuka Kanervakuuta totteli?
"Haluan, mutta eikö olisi jotakin muuta tapaa?" ystäväni miukui.
"Keksitkö mitään?" kysyin toivottomana. Rosmariinipentu katsoi minua vielä hetken, mutta heittäytyi sitten maahan kierimään. Hymyilin tyytyväisenä ja nousin ylös.
"Nyt olemme valmiita lähtemään. Kukaan ei varmaankaan kaipaa meitä ennen auringonhuippua", totesin ja katsahdin taivaalle. Oli vielä hämärää ja taivaalta satoi lunta. Hiutaleet leijailivat maahan. Niitä oli harvassa, mutta uskoin lumen peittävän jälkemme.
"Mennään jo!" Rosmariinipentu vingahti ja lähti edelläni leiristä. Lähdin hänen peräänsä. Nyt olimme matkalla kohti seikkailua
Tassutimme kylmällä maalla. Intoni alkoi jo hiipua.
"Reviiriä on loputtomiin", Rosmariinipentu ihasteli kävellessään edessäni. Naaras otti vauhtia ja hyppäsi. Hän ulvaisi voitonriemuisena saadessaan valkoisen hiutaleen kiinni.
"Katsos tätä!" huudahdin ja hyppäsin itsekin. Sain hiutaleen kiinni ja katsoin, kun Rosmariinipentu nappasi toisen hiutaleensa. Jatkoimme lumihiutaleiden nappaamista, kunnes aloimme väsyä.
"Pitäisikö kääntyä jo takaisin?" Rosmariinipentu kysyi ja katsoi minuun. Ystäväni räpytteli silmiään yrittäessään saada niitä pysymään auki. Juuri silloin kuitenkin haistoin jotain. Se oli hyvin paha haju, mutta halusin tietää, mistä haju oli lähtöisin.
"Jatketaan vielä hetki", kinusin.
"Hyvä on, mutta vain vähän matkaa", pesätoverini lupasi vastahakoisesti. Haju oli jo voimakkaampi. Yhtäkkiä näimme edessämme mustan, karhean pinnan.
"Onko tuo ukkospolku?" kysyin. Katselin mustaa polkua vielä hetken ennen kuin astuin sille.
"Onkohan hyvä idea mennä sen yli?" Rosmariinipentu epäröi.
"Ei tässä mitenkään käy", tuhahdin ja astui kovalle, karkealle pinnalle. Sille astuminen tuntui ikävältä, mutta halusin näyttää Rosmariinipennulle, että ukkospolussa ei ollut mitään pelättävää. Päästyäni toiselle puolelle, käännyin katsomaan pesätoveriani. Hän oli tullut perässäni ukkospolulle, mutta jähmettynyt keskelle tietä. Naaras tuijotti suuntaan, jossa ukkospolku jatkui loputtomiin. Katsoin samaan suuntaan ja näin kauhukseni punaisen, kiiltävän eläimen kiitävän kohti Rosmariinipentua. Sen haju täytti ilman ja jyrinä peitti alleen kaikki muut äänet. Sen täytyi olla hirviö, josta Pujosulka oli kertonut.
"Rosmariinipentu!" kiljaisin kauhuissani. Tämä oli kuin painajainen
//Rosma? Lilja? Pitkä?
Minttusydän 13.3.2018
Nousin ylös ja ravistin turkkiani. Olin sattumalta kuullut, kuinka Tihkutähden pesän ohitse kulkeneet kissanpennut olivat hinkuneet pääsyä päällikön ja minun kumppanini pesään. Mutta heidän emonsa Liljahenkäys, joka oli myös ystäväni, oli kieltänyt ajatuksen jo heti ennen kun pennut olivat saaneet lauseensa loppuun. Itse olisi voinut mennä heidän mukanaan kierrokselle jos siitä olisi ollut kyse ja voisinhan minä käskeä Tihkutähden käyttäytymään kunnolla sen aikaa kun pennut olisivat vierailulla. Kohautin olkapäitäni ja lähdin pyyhältämään kohti pienen pentulauman ininää ja yhden viisan ja opastavan ääntä. Kuulostelemalla päädyin parantajan pesälle.
"Pennut, tässä on teidän enonne, Sienikarva" kuulin Liljahenkäyksen nau'un,"Tervehtikääpä takaisin". Naurahdin ajatuksissani, jos ja kun minulla olisi omia pentuja minä opettaisin heidät hyville tavoille.
"Hei Sienikarva!" pentukuoro tervehti. Kehräys kantautui kurkustani ja astuin pesän suuaukolle.
"Kappas vain, keitäs täältä pesältä löytyykään? Uudet parantajaoppilaammeko?" naurahdin sydämmelisesti hymyillen. Varpuspentu kiljahti innosta.
"Kuka sinä olet?" kysyi Korentopentu ja astui varovaisen askeleen lähemmäs. Hymähdin pienelle kollille.
"Olen Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö ja emonne ystävä", esittäydyin silmät sädehtien.
"Siinäpä vasta hurmaavia pentuja, Liljahenkäys, aivan vanhempiinsa tulleita", hymyilin ja nyökkäsin pentuja kohti.
//Lilja? Pennut? Sieniki voi jatkaa :D
Liljahenkäys 13.3.2018
Pentujen nau'uttua tervehdyksensä yhteen ääneen Sienikarvalle, kuului takaamme huvittunut naurahdus:
"Kappas vain, keitäs täältä pesältä löytyykään? Uudet parantajaoppilaammeko?" Minttusydän tassutti peremmälle katsellen kaikkia neljää pentua lempeästi. Varpuspentu katsoi häneen silmät suurina hämmästyksestä, sillä kollipentu tuskin oli odottanut tapaavansa varapäällikköä parantajan pesällä.
"Kuka sinä olet?" Korentopentu astahti varovasti lähemmäs pesään saapunutta Minttusydäntä, jonka kasvoilla kareili hymy.
"Olen Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö ja emonne ystävä", naaras vastasi ja kääntyi sitten minun puoleeni silmät sädehtien:
"Siinäpä vasta hurmaavia pentuja, Liljahenkäys, aivan vanhempiinsa tulleita."
"Kiitos, Minttusydän", sanoin vieno hymy kasvoilleni leviten.
"Mitä varapäällikkö oikein tekee?" Hikkoripentu kysyi päätään kallistaen.
"Varapäällikön tehtävänä on jakaa partioita ja olla päällikön tukena ja apuna vaikeissa klaania koskevissa päätöksissä", Minttusydän selitti ja kumartui pennun puoleen.
"Emo sanoi, että me emme saa mennä päällikön pesälle!" Rosmariinipentu naukui väliin ja tapitti varapäällikköä meripihkasilmät harmistuksesta viiruiksi kavenneina.
Tunsin sydämeni lyövän entistä lujemmin, ja pelkäsin sen ensi iskulla läpäisevän rintani. Pentu oli mennyt päästämään ilmoille juuri sen asian, mitä koko ajan olin yrittänyt vältellä. Minttusydän sattui olemaan Tihkutähden kumppani, enkä uskonut, etteikö tuo epäröisi kertoa puolisolleen, jos epäilisi klaanin joukkoon kuuluvan pettureita, joista saattaisi koitua tulevaisuudessa haittaa hänen vallalleen.
"Jos tahdotte, voin joku kerta viedä teidät katsomaan päällikön pesää", Minttusydän tarjoutui hymyssä suin.
"Pennut, eiköhän meidän ole jo aika palata takaisin pentutarhalle!" sanoin hieman kireän kuuloisesti ja lähdin tönimään heitä pesän suuta kohden.
"Mutta vastahan me tulimme!" Rosmariinipentu protestoi. Muut pennut olivat samaa mieltä, eivätkä vaikuttaneet yhtään yhteistyöhaluisilta toimimaan kanssani.
"Niin, mutta miettikääpä Utupentua! Hän on varmaan ihan yksinäinen", naukaisin nopeasti yrittäen saada pentujen ajatukset muualle päällikön pesästä.
"Mitäpä jos minä tulisin mukaan?" Minttusydän hölkytti peräämme.
"Joo!" pennut kiljahtivat yhteen ääneen.
Vaikka Minttusydän olikin minun hyvä ystäväni, en siltikään ollut aivan täysin varma, oliko hänen seuransa hyväksi pennuilleni. Naaras tuskin edes näki puutteita verenhimoisessa kumppanissaan, joka sai minut hieman huolestumaan Minttusydämen puolesta.
Pentutarhalle päästyämme pennut kipittivät saman tien Utupennun luo, joka makoili sammalpedillä silmiään räpytellen. En jäänyt katsomaan heidän peräänsä enää sen enempää, vaan päätin, että minun olisi puhuttava ystäväni kanssa ja yritettävä onkia tietoja:
"Minttusydän, voisimmeko puhua hetken kahden kesken?" Punaruskea naaras kääntyi katsomaan minuun hämmentyneen näköisenä.
"Toki", hän sanoi ja viittasi minua seuraamaan. Lähdin hänen peräänsä hieman maleksien, sillä minun oli mietittävä tarkkaan, mitä oikein suustani päästäisin. En tahtonut loukata naarasta, vaan auttaa häntä.
Päästyämme leirin laitamille, kauemmas pentutarhasta, mutta huolestuttavan lähelle päällikön pesää, avasin suuni ja sanoin epäröiden:
"Onko Tihkutähti sinustaki vähän julma?"
Minttusydämen korvat pongahtivat valppaasti pystyyn ja tuo kurtisti kulmiaan.
"Miksi niin?" hän kysyi varuillaan.
"No siis, hän tappoi minun emoni ja muiden lukuisten klaanitoveriemme lisäksi myös oman emonsa, joka menee jo yli ainakin minun mielestäni", mau'uin hiljaa, ehkä jopa hieman surullisena mieleeni muistuessa Loistetähti, sydämellinen naaras, joka oli ottanut minut siipiensä suojiin velvollisuuksistaan huolimatta.
//Minttu?
Kylmähenkäys 13.3.2018
Kun olimme ehtineet käydä liikkeen läpi jo lukuisia kertoja, Happotassu oli onnistunut muutamalla kerralla suorittamaan liikkeen tasolla, joka olisi minun mielestäni tyydyttävä. Nyökäytin päätäni väsymyksestä puuskuttavalle oppilaalleni ja harpoin tuon luokse.
"Erinomaista työtä, Happotassu. Edistyt lupaavalla tahdilla, joten voit pitää loppupäivän vapaata, koska huomenna tulemme harjoittelemaan ankarasti. Harjoittele vielä itseksesi tai toisen oppilaan kanssa tuota liikettä, sillä siinä on vielä hienovaraisia virheitä, mutta tiivistettynä osaat liikkeen. Voit käydä ottamassa jotakin pientä syötäväksesi", ilmoitin Happotassulle jäätävän tyynellä äänensävyllä. Käänsin heti suuni suljettua selkäni oppilaalleni ja lähdin rivakkaan marssiin leiriä kohti. Haluni nähdä pentuni oli uskomattoman suuri, mutten tietenkään aikonut myöntää sitä kenellekään, antoihan isän rooli minusta pehmomaisen ja lempeän kuvan. Enkä sitä todellakaan tahtonut, sillä halusin jokaisen metsän kissan pelkäävän minua ja pentujani, joista tulisi minunlaisiani uskollisia ja vahvoja sotureita eikä pehmoja ja heikkoja kuin Liljahenkäyksestä.
Leiriin saavuttuani suuntasin automaattisesti käpälieni kulun pentutarhaa kohti. Pidin katseeni tiiviisti pesän sammalverhoissa, jotka heilahtelivat heikosti tuulen mukaisesti. Sukelsin suoraan pesään ja sain heti eteeni viisi pientä pentua, jotka olivat kääntäneet jättimäiset silmänsä minua kohti.
*Tässä sitä mennään*, irvistin mielessäni ja nostin kasvoilleni mahdollisimman ystävällisen, mutta tietenkin valehtelevan hymyn. Pennut tapittivat minua herkähtämättä ja hetken ajan luulin heidän olevan jonkinlaisessa hypnoosissa.
"Kuka sinä olet?" Korentopentu ja Hikkoripentu kysyivät yhteen ääneen.
"Tuo on isimme, Kylmähenkäys!" Rosmariinipentu kiljaisi silmät suurina ja lähti kipittämään minua kohti. Päästin syvän murahduksen ja asetin kookkaan käpäläni naaraspennun tielle.
"Olen pahoillani, mutta joudun tästä lähtemäänkin", ilmoitin erittäin pahoittavalla äänensävyllä. Todellisuudessahan en ollut surullinen pentujen jättämisestä, sillä en kestäisi noita pentuja enää kauan.
"Isä, älä mene!" Rosmariinipentu ulvaisi ja tarttui sinertävänharmaaseen käpälääni. Vaistoni käskivät minua nostamaan etutassuni maasta ja heittämään tyttäreni tylysti pesän toiseen reunaan, mutta tajusin nopeasti sen herättävän liian paljon huomiota enkä halunnut joutua vaikeuksiin.
"No hyvä on, ihan hetkeksi aikaa. Missä emonne on?" kysyin ja vilkuilin ympärilleni. Liljahenkäystä ei näkynyt missään, joka yllätti minut, koska olin olettanut naaraan viettävän jokaisen mahdollisen silmänräpäyksen pentujensa kanssa.
// Pennut? Sori muute Happo kun Kylmä kokoajan jättää sen yksin xd
Utupentu 13.3.2018
Vaikka kovasti tahdoinkin pysytellä hereillä, en onnistunut siinä. Uni oli vienyt minut mennessänsä. Nyt sisarukseni eivät ainakaan olisi enää väärässä kertoessaan minun yhä nukkuvan pentutarhalla. Jos olisin ollut hereillä, olisin luultavasti tuhahtanut tai muljauttanut silmiäni. En ollut edes varma ärsyttikö minua että minua ei oltu herätetty mukaan seikkailulle pentutarhan ulkopuolelle.
Unessani olin kuitenkin jossakin aivan muualla. Seisoin keskellä kylmää ja lumista aukiota. Tunsin kuinka kylmä tuuli pörrötti turkkiani. Painauduin vain yhä pienemmäksi karvakasaksi, jotta lämpö pysyisi sisälläni. Suljin hetkeksi silmäni kylmyyden alkaessa olla aivan sietämätöntä. Päästin hätäisen miukauksen, sillä en pitänyt tästä. Yhtäkkiä taivaalta pilvien välistä siivilöityi kirkasta valoa.
*Sen on pakko olla Aurinko!* hihkaisin päässäni turhankin innostuneena. Olin kuullut Kanervakuun puhuvan siitä suuresta kirkkaasta pallosta taivaalla, joka toisi lämpöä maahan. Väite näytti olevan totta. Joka kohdasta johon valo osui suli lumi. Se paljasti altansa vihreää nurmea, josta Kanervakuu oli myös kertonut. Lähinnä olin hänen kuullut hiukan puhuvan viherlehdestä. Silloin metsässä oli lämmintä ja todella vihreää. Tunsin kuinka Auringon hohtama valo osui omaan turkkiini. Tunsin oloni heti lämpimäksi. Roikkasin pois lumesta suoraan vehreälle nurmelle. Katsoin hämilläni ympärille. Tämä paikka josta uneksin ei voinut kuulua Varjoklaanille.
"Missä suot ja siellä hyppivät sammakot?" kysyin hiukan pettyneenä. Muistelin pääni sisällä samaan aikaan Kanervakuun kuvausta tummanvihreistä sekä ruskeista, limaisista olioista, joilla oli pitkät jalat. Työntelin malttamattomana kynsiäni sisään ja ulos. Se tuntui alussa todella hankalalta, mutta helpottui ajan myötä.
*Tahdon päästä jo iskemään kynteni sellaiseen kuin aito soturi!* ajattelin nostaen päätäni ylpeänä.
"Pieni ja viaton, mutta ei avuton!" maukaisin ylpeänä. Yritin pentumaisesti irvistää. Harvoittelin tulevaa ilmettäni syöksyessäni taistoon klaanini puolesta. Huitaisin etutassullani hurjasti ilmaa. Olisin aivan varmasti saanut tuolla liikkeellä kiinni ainakin yhden sammakon! Tässä unessa minä pystyin mihin vain. Voisin mennä mihin vain! Heilautin häntääni tyytyväisenä tassutellessani uusiin seikkailuihini.
Valitettavasti ihana uneni ei kestänyt kauaa. Joku toinen pentutarhan pennuista keksi ulvahtaa kesken kaiken. Kaikki kokemani unesta pyyhkiytyi pois mielestäni sillä samalla hetkellä. Oloni oli kuin kiukkuisella siilillä. Voisin näyttää piikkini seuraavalle vastaan tulevalle kissalle ja pistää häntä kuonoon. Raottaessani silmiäni en voinut olla tuntematta tyytyväisyyttä itsestäni. Kivi oli yhä paikoillansa sammalien seassa. Kukaan ei ollut tajunnut siirtää sitä nukkuessani. Kaiken lisäksi näytti siltä, että toinen veljistäni oli juuri saanut tuntea pienen piston turkissansa.
*Aivan oikein hänelle!* ajattelin. Mitäpä jättivät minut pentutarhalle yksinänsä. Kosto oli voimakas asia ja huomasin nauttivani siitä. Hymähdin tyytyväisenä avatessani silmäni kunnolla. Katsoin nyt harmaan veljeni suuntaan kiinnostuneena. En ollut varma mikä hänen nimensä oli.
*Onko hän Hikkoripentu vai Korentopentu?* ajattelin mietteliäästi. Olin kuunnellut vain sisarusteni nimet, en sitä kenelle mikäkin nimi oli annettu. En aikonut kuitenkaan 'unisuuteni' takia edes vaivautua kysymään kumpi hän nyt lopulta oli. Nostin kuitenkin pääni ylväästi.
"Sinuna katsoisin mihin lasket ruumiisi ennen kuin päätät rojahtaa jonkin päälle", tuhahdin, esittäen raivostunutta herätyksen johdosta. Kiepaisin viattomasti häntäni tassujeni päälle. Siinä samassa vaihdoinkin äänensävyni lempeäksi. "Emmehän tahdo sinun rakas veli loukkaavan itseäsi. Emmehän?"
// Hikkori?
Rosmariinipentu 14.3.2018
"Sinuna katsoisin mihin lasket ruumiisi ennen kuin päätät rojahtaa jonkin päälle", Utupentu tuhahti tylysti Hikkoripennulle, joka oli laskeutunut pehmeälle sammalpedille, mutta kiljaissut heti sammalia koskettaessaan kivusta. Huomasin sivusilmästäni, kuinka pieni, mutta terävä kivi pilkahti paksujen makuualusten välistä. Irvistin vihaisena tajutessani koko jutun ja porasin ärtyneen tuijotukseni Utupentuun, joka näytti enemmänkin nauttivan kuin katuvan tekoaan.
"Emmehän tahdo sinun rakas veli loukkaavan itseäsi. Emmehän?" sinertävänharmaa siskoni jatkoi, mutta tällä kertaa vilpittömän lempeällä äänensävyllä. Otin hetkeäkään epäröimättä pari askelta siskoani kohti, joka oli hieman minua suurikokoisempi, olinhan minä tällä hetkellä varmasti pentueen pienin.
"Tuo ei ollut kivasti tehty! Ei saa kiusata toisia!" kiljaisin päättäväisenä ja mutristin suutani. Utupentu ei näyttänyt vakuuttuvan selityksestäni, vaan pyöräytti vain nopeasti tummansinisiä silmiään ja alkoi sukia sinertävänharmaata turkkiaan. Tuhahdin mielessäni siskolleni ja kompuroin kömpelösti Hikkoripennun luokse, joka oli jo kääntänyt selkänsä Utupennulle.
"Sattuiko sinuun?" kysyin varovaisesti veljeltäni ja kumarruin puskemaan hellästi tuon lapaa. Puskuni osui kuitenkin kyljeen, sillä minun rinnallani Hikkoripentu oli hyvin suurikokoinen.
Hikkoripentu 14.3.2018
"Sinuna katsoisin mihin lasket ruumiisi ennenkuin päätät rojahtaa jonkin päälle", Utupentu naukaisi muka raivostuneena.
"Emmehän tahdo sinun rakas veli loukkaavan itseäsi. Emmehän?" Utupentu naukaisi jopa liioitellun lempeästi. Tuhahdin sisareni sanoille, minä katson juuri sinne minne haluan ja lasken ruumiini ihan minne tahdon. Heilautin vihaisena häntääni, sisareni turhan lempeä äänensävy ärsytti minua, en ollut edes varma tarkoittiko Utupentu oikeasti sanojaan, mutta ei sen väliä sainhan minä hänelle silti olla vihainen. Käänsin selkäni sinertävänharmaalle siskolleni ja puristin hampaani yhteen, upotin pienet kynteni pentutarhan kovaan maahan hallitakseni suuttumustani. Rosmariinipentu huudahti jotain Utupennulle, en jaksanut kuunnella mitä sisareni oli Utupennulle huutanut, toivoin kuitenkin tuon huutaneen jotain oikein ilkeää ja inhottavaa. Kuulin varovaisen naukaisun viereltäni, käänsin päätäni nähdäkseni ketä minulle nyt puhui. Näin toisen siskoni, Rosmariinipennun vierelläni ja tunsin kuinka naaras puski kylkeäni lempeästi, se rauhoitti minua jonkin verran, mutta jos olisin saanut tilaisuuden käydä Utupennun, olisin varmasti käyttänyt sen hyväkseni.
"Ei oikeastaan, mutta kyllä se silti kirpaisi", naukaisin muokaten vähän totuutta, kyllä se oikeasti oli sattunut melko paljonkin, en kuitenkaan halunnut näyttää heikolta pentuetovereideni silmissä.
//Rosmariini?
Varpuspentu 12.3.2018
Lähdin pentutarhasta kolme pentua kannoillani. Päätin esitellä tärkeimmät paikat ensin.
"Tässä on oppilaiden pesä. Minä muutan sinne aivan pian, mutta älkää huoliko. Kyllä tekin sinne joskus vielä pääsette", lohdutin luolaa katsellen. Huomasin silmänurkastani, että Hikkoripentu oli jäänyt jälkeen. Kollin jalat olivat vielä niin huterat, ettei se ollut ihme. Aurinko lämmitti turkkiani. Taivaalla ei näkynyt pilviä ja lumi kimalteli ympärilläni. Lumihanki kesti painomme hyvin, joten karvamme eivät olleet erityisen lumiset. Odotin jo oppilaaksi pääsyä. Halusin päästä ulos leiristä. Nähdä metsän ja metsästää. Olin päättänyt tulla parhaaksi saalistajaksi koko metsässä. Taisteluharjoituksia en odottanut. Olin niin pieni joihinkin sotureihin verrattuna. Olin iloinen, että Kylmähenkäyksellä oli jo oppilas, koska hän oli valtava. Kylmät väreet kulkivat lävitseni kollia ajatellessani.
"Seuraavaksi vien teidät klaaninvanhimpien pesälle", päätin. Pujosulka varmasti pitäisi Rosmariinipennusta, Hikkoripennusta ja siitä pennusta, jonka nimeä en muistanut kuulleeni. Varmasti se pieni pentu, joka nukkui pentutarhassa olisi myös mukava. Olin tyytyväinen muistaessani Hikkoripennun ja Rosmariinipennun nimet. Ne olivat niin vaikeita nimiä. Enhän edes tiennyt, mitä ne tarkoittivat. Oliko Rosmariini jokin eläin? Mielestäni se kuulosti joltakin ketuntapaiselta petoeläimeltä. Hikkori kuulosti joltain heinältä. Varpuspentu oli paljon helpompi nimi. Sitä kukaan ei voisi unohtaa.
Astuessani klaaninvanhimpien pesään, huomasin Liljahenkäyksen, joka seisoi Vaskitsaviiman vieressä. Muut pennut tulivat pesään perässäni. Kuulin tömähdyksen, kun kaksi pentua törmäsi toisiinsa. Katsahdin taakseni. En ollut aivan varma olisinko saanut tuoda nuoremmat pennut pois pentutarhasta. Toisaalta pennut olivat avanneet silmänsä ja kävelleet itse.
"Hei emo! Mitä sinä täällä teet?" Rosmariinipentu miukui iloisesti ja kallisti päätään. Hämmennyin täysin. En ollut ajatellut nuoren parantajan olevan näiden pentujen emo, mutta kävihän se järkeen. Liljahenkäys olisi varmasti vihainen, kun olin tuonut hänen pentunsa ulos pentutarhasta. Kurkkuuni nousi pala.
"Samaa voisin kysyä teiltä. Eikö teidän pitäisi olla pentutarhassa Kanervakuun luona? Entä missä Utupentu on?" Liljahenkäys kysyi silmäillen meitä huolestuneena.
"Utupentu nukkuu", Rosmariinipentu tiedotti emolleen.
"Oletko sinä minun emoni?" kollipentu, jonka nimeä en tiennyt kysyi.
"Olen, Korentopentu. Minä olen sinun emosi ja Kylmähenkäys on isäsi", Liljahenkäys selitti. Korentopentu maisteli nimeään ja näytti tulevan siihen tulokseen, että nimi kelpasi.
"Voimmeko jäädä klaaninvanhimpien pesään hetkeksi?" kysyin nielaistuani kurkkuun nousseeni palan. Liljahenkäys empi. Naaraan silmissä oli huolta. Pujosulka nousi istumaan.
"Minä kyllä pidän heitä silmällä, jos annat heidän jäädä", Pujosulka lupasi Liljahenkäykselle. Väläytin Pujosulalle kiitollisen katseen. Ehkä hän saisi Liljahenkäyksen suostumaan.
"Ole kiltti", Rosmariinipentu aneli.
"Hyvä on, mutta menette täältä suoraan pentutarhaan, kun olette valmiita lähtemään klaaninvanhimpien pesästä", Liljahenkäys huokaisi ja kumartui katsomaan Vaskitsaviiman takajalkaa.
"Kiitos, Pujosulka", kiitin naarasta. Hänen ansiostaan saisimme olla klaaninvanhimpien pesässä ja kuunnella heidän tarinoitaan.
"Olkaapa hyvät. Haluaisitko esitellä uudet ystäväsi, Varpuspentu?" Pujosulka kysyi ja virnisti. Pujosulan tummansiniset silmät olivat täynnä intoa ja uteliaisuutta.
"Onko täällä uusia pentuja?" Kaunokukka ihasteli.
"On! Minä toin heidät tänne", ilmoitin ja röyhistin rintaani. Olin ylpeä itsestäni, koska olin tuonut muut pennut turvallisesti klaaninvanhimpien pesälle. Pujosulka tukahdutti kehräyksen.
"Saisinko nyt kuulla uusien pentujen nimet?" Pujosulka hymyili.
//Muut pennut? Pujo?
Rosmariinipentu 12.3.2018
"Saisinko nyt kuulla uusien pentujen nimet?" Pujosulaksi esittäytynyt naaras kysyi ja nosti kasvoilleen herttaisen hymyn. Olin jo nyt tykästynyt tuohon naaraaseen, hän oli niin ystävällinen minulle ja muillekin pennuille. Hän näyttikin todella mukavalta, kaunis hopeanharmaa turkki näytti niin pehmeältä ja lämpimältä, tummansiniset silmät loistivat eloisina. Otin epäröimättä niin suuren askeleen eteenpäin, että meinasin kompastua pehmeille sammalalustoille.
"Minun nimeni on Rosmariinipentu ja minun emoni on Liljahenkäys!" ilmoitin kristallinkirkkaalla äänellä niin kovaa, että uskoin jokaisen pesässä olevan kissan kuulleen. Kuulin takaani pienen naurahduksen ja kun käännyin vilkaisemaan, huomasin emoni hymyilevän huvittuneena. En ymmärtänyt mikä oli ollut niin hauskaa edes, olin vain sanonut oman nimeni ja emoni nimen.
"Ja tässä ovat Hikkoripentu ja Korentopentu", osoitin kahta veljeäni kirkas hymy kasvoillani, "mutta Utupentu jäi pentutarhaan nukkumaan. Hän ei varmaankan halunnut tulla mukaan suureen seikkailuumme. Varpuspentu näytti meille jo oppilaiden pesänkin."
"Mitä?"
Tunsin korvieni painautuvan kasvojani kohtiin, kun Liljahenkäys hämmentynyt ääni kajahti takanani. Käännyin nolostuneena kohtaamaan emoni ja Varpuspennun kasvot, jotka olivat aivan yhtä nolostuneet kuin minunkin kasvoni. Olin vahingossa paljastanut, että olimme käyneet vilkaisemassa oppilaidenkin pesää.
"Ette olisi saaneet edes käydä täälläkään ilman Kanervakuuta! Kuka teitä sitten ohjeisti oppilaiden pesässä?" Liljahenkäys kysyi ällistyneenä, mutta naaraan katse laskeutui hitaasti Varpuspentuun. Emoni oli hyvä arvailemaan.
"Minä. Mutta emme me käyneet pesän sisällä, kerroin vain heille että minä tulisin muuttaman sinne pian", Varpuspentu mutisi nolostuneena kohdatessaan Liljahenkäyksen meripihkaiset silmät. Tuntui surulliselta ajatella, että pian ystävä, jonka olin heti silmieni avaamisen jälkeen saanut, muuttaisi oppilaiden pesään. Tosin, minä ja sisarukseni tulisimme nousemaan oppilaiksi hyvin pian Varpuspennun jälkeen.
"Hyvä on, kiitos siitä ettet vienyt ystäviäsi ainakaan toistaiseksi oppilaiden pesään. Olisitte saattaneet häiritä oppilaita, jotka sattuisivat olemaan päiväunilla. Oppilaana oleminen on niin rankkaa, että tulette harjoituksien jälkeen kompastumaan omiin käpäliinne väsymyksen jäljiltä", Liljahenkäys selitti, kun olin nostanut kasvoilleni hämmentyneen ilmeen. En ollut todellakaan olettanut oppilaiden nukkuvan.
"Onko isällämme oppilas? Onko hän hyvä mestari?" kysyin innoissani. Mieleeni palasi kuva valtavasta sinertävänharmaasta kollista, joka olisi varmasti pystynyt tallaamaan minut kuoliaaksi yhdellä käpälällään. Isäni oli kyllä näyttänyt todella urhealta ja ystävälliseltä kissalta, joten pelottava ulkonäkö oli varmaankin jonkinlaista hämäystä.
"Kylmähenkäys sai juuri muutama auringonnousu sitten ensimmäisen oppilaansa, Happotassun. Isänne on varmasti erinomainen mestari", Liljahenkäys vakuutti lämmin hymy kasvoillaan ja jatkoi sitten vanhusten tarkastamista. En voinut olla huomaamatta, kuinka emon hymy hyytyi hitaasti. Hän oli varmaankin todella väsynyt.
"Onko emomme hyvä soturi?" kysyin kääntyen samalla Pujosulan puoleen, "onko hän jo kouluttanut monta oppilasta? Tuleeko hänestä klaanin johtajaa?"
// Pujo?
Pujosulka 12.3.2018
"Onko emomme hyvä soturi?" pieni Rosmariinipentu naukui kääntyen minun puoleeni uteliaasti hymyillen, "Onko hän jo kouluttanut monta oppilasta? Tuleeko hänestä klaanin johtajaa?" Naurahdin sydämmellisesti ja loin lämpimän silmäyksen klaanimme parantajan tyttäreen.
"Voi kultapieni, emosi on parantajaoppilas. Hän hoitaa klaanin haavoittuneita ja sairaita, eikä hänestä sen takia voi tulla klaanimme johtajaa, mutta isäsi Kylmähenkäys on vahva ja vaikutusvaltainen kolli. Uskon hänen ajan myötä nousevan klaanimme johtoon", naukaisin mahdollisimman yksinkertaisesti selittäen, tiesin että pennuille olisi liian vaikeaa ymmärtää selityksiäni monen mutkan kautta.
"Onko hän vielä oppilas?" Rosmariinipentu kummasteli ja vilkaisi emoaan ja mittaili tätä päästä hännänpäähän.
"Ei hän näytä kovin pieneltä.. nukkuuko hän oppilaiden pesässä? Nukummeko hänen kanssaan kun meistä tulee oppilaita?" Rosmariini ihmetteli ja hänen silmänsä olivat täynnä hämmennystä ja kysymyksiä. Pudistin päätäni hymyillen. Pennuilla oli hyvä mielikuvitus, ja he olivat niin vilpittömiä ja suorasanaisia.
"Liljahenkäys nukkuu parantajan pesässä yhdessä Sienikarvan kanssa. Parantaja koulituksen saaneet ovat hieman pidempään oppilaina kun normaalit oppilaat, sillä opittavaa on paljon enemmän ja parantajan on tarvittaessa osattava hoitaa klaanin jokaista kissaa yksin, kun tass sotureita on monta ja he puolustavat heikompiaan", selitin ja heilautin ainoaa kohtaa alaruumiistani, joka liikkui, hännän päätäni. Rosmariinipennun pupillit laajenivat. Hymyilin lempeästi. *Voi kun minullakin olisi pentuja.* Huokaisin rakkauden osoituksena kaikkia klaanin pentuja kohtaan, olin tehnyt päätökseni. Aloittaisin uuden elämäni Varjoklaanin ikikuningattarena.
//Rosma? :D
Rosmariinipentu 13.3.2018
Kuuntelin Pujosulan sanoja silmät suurina ja yritin imeä mieleeni jokaikisen sanan, joka sattui pääsemään ulos hopeanharmaan naaraan suusta. Emoni Liljahenkäys oli klaanin parantajaoppilas, hän hoiti vahingoittuneita kissoja ja nukkui Sienikarvan kanssa parantajan pesässä. Hänestä ei voisi tulla johtajaa.
"Kuka se Sienikarva sitten on?" kysyin hämmentyneenä ja käännyin Liljahenkäyksen puoleen, odottaen hänen pystyvän vastaavaan kysymykseeni tarkemmin kuin Pujosulka. Liljahenkäys kääntyi vilkaisemaan minua ja pesätovereitani lämmin hymy kasvoillaan.
"Sienikarva on mestarini, klaanin nykyinen parantaja. Kun hän eläköityy tai muuten vain antaa paikkansa minulle, minusta tulee silloin klaanin parantaja ja saan jossakin vaiheessa oman parantajaoppilaani", hän selitti ja kääntyi sitten takaisin Meripihkaraidan takkuisen turkin hoitamiseen.
"Minusta tulee vanhempana rohkea soturi ja jonakin päivänä olen Varjoklaanin johtaja!" ilmoitin kirkkaalla äänellä ja kohotin kuononi korkealle. Minusta todellakin tulisi Varjoklaanin seuraava johtaja ja tulisin johtamaan kotiklaaniani hyvin, paremmin kuin kukaan muu on ikinä johtanut.
"On hyvä, että on unelmia joita jahdata", Pujosulka kehräsi ja nuolaisi etutassuaan, "isäsi Kylmähenkäys pyrkii varapäälliköksi ja siitä päälliköksi."
"Pyrkiikö? Hän varmasti valitsisi minut varapäällikökseen", totesin tyytyväisenä ja virnistelin iloisena. Mitäköhän tarkalleen ottaen varapäällikön pitäisi tehdä.
"Noniin, pienokaiset. Oletteko te valmiit palaamaan pentutarhaan?" Liljahenkäys lausahti saatuaan jokaisen vanhuksen tarkastettua läpi. Kun tummanharmaa naaras kääntyi pentuja kohti, jokainen heistä, mukaan lukien minä, juoksi Pujosulan luokse suojaan parantajaoppilaalta.
"Ei vielä!" kiljaisin ja painauduin Pujosulan pehmeää kylkeä vasten. En halunnut todellakaan palata kylmään ja synkkään pentutarhaan, joka kaiken lisäksi haisi aivan hirveälle. Täällä taas oli lämmintä ja mukavaa.
"Voisitko esitellä meille joitakin muita paikkoja? Kiltti, emo?" anoin Liljahenkäykseltä ja irtauduin hieman Pujosulan pehmeästä turkista. Emon olisi pakko esitellä meille hieman leiriä, sillä pitihän meidän tutustua edes jotenkin leiriin, jottemme oppilaina olisi kokoajan eksyksissä.
// Lilja? Pujo? Pennut?
Liljahenkäys 13.3.2018
Katsahdin pentuihin mietteliäänä. En minä heitä takaisin pentutarhallekaan tahtonut passittaa, sillä olihan tämä sentään pentujen ensimmäinen kerta pesän ulkopuolella silmät auki - ainakin Rosmariinipennulla, Korentopennulla ja Hikkoripennulla.
"No, hyvä on", myönnyin lopulta ja jatkoin sitten: "Mutta sillä ehdolla, että lupaatte palata takaisin pentutarhalle heti kun sanon, onko selvä?" Katselin kaikkia pentuja silmät viiruiksi kavenneina.
"Me lupaamme", Rosmariinipentu miukui nopeasti minulle ja vilkaisi sitten takanaan odotteleviin pesätovereihinsa. "Tulkaa! Emo näyttää meille leiriä!" hän hihkaisi ja loikki luokseni karvat pystyssä ja meripihkasilmät kirkkaina kiiluen.
Naurahdin pienesti kumartuessani nuolaisemaan tyttäreni päälakea, ja sen jälkeen kahden poikani päälakia, jotka seurasivat sisarensa jäljissä. Varpuspentu jäi hieman etäämmälle, ja kunnioitin hänen päätöstään, sillä nuorella kollipennulla ei ollut omaa emoa, enkä uskonut, että hän tahtoi klaanin parantajaoppilasta pesemään itseään, kun voi tehdä sen yhtä hyvin itsekin.
"Eiköhän mennä", sanoin hymyillen ja kumarruin noukkimaan hiirensapella kostutetun sammalen maasta, jota ei loppujen lopuksi oltu edes tarvittu. Tartuin sammalesta hampaillani siitä kohtaa, jota en ollut kastanut hiirensapessa, sillä kolmella käpälällä nilkuttaminen ympäri leiriä, samalla kun piti vahtia neljää pentua, ei kuulostanut kovinkaan houkuttavalta idealta siinä tilanteessa.
Ensimmäiseksi suuntasimme soturien pesälle, jossa Kylmähenkäys vietti yönsä. Annoin pentujen käydä kurkkamassa pesän suulla, mutta heti kun alkoi näyttää siltä, että pennut olivat enemmän pesän sisällä kuin sen ulkopuolella, komensin heidät pois.
"Nukkuuko isä tuolla?" Korentopentu kääntyi kysymään minulta.
"Nukkuu."
"Nukummeko mekin jossain vaiheessa?" Hikkoripentu uteli.
"Nukutte, kunhan teistä tileee sotureita." Katsoin pentuihin lievästi huvittunut hymy kasvoilleni leviten. He olivat vielä niin vilpittömän viattomia, enkä voinut sillä hetkellä uskoa, että kenestäkään heistä kasvaisi isona mitään pahaa, sillä olivathan he sentään minun pentujani, ja minä pidin oikeudenmukaisuudesta kiinni hamaan loppuuni.
"Mikä pesä tuo on?" kuulin Rosmariinipennun kysyvän hieman ihmeissään.
Käännyin katsomaan pennun viittaamaan suuntaan, ja silloin mieleni synkkeni. Pesä kuului klaanin päällikölle, Tihkutähdelle. Kissalle, joka oli riistänyt minulta elämän, tappanut sijaisemoni sekä lukuisia muita klaanitovereitani, vain sen takia, että he uskoivat Tähtiklaaniin, eivätkä Pimeyden metsään, kuten muut hirmuvaltijaan kannattajat.
"Sinne te ette saa kuuna päivänä mennä, ymmärsittekö?" sanoin ankaralla äänellä, sillä tiesin, ettei Tihkutähti ollut kovin penturakas, varsinkaan, kun kyseessä sattuivat olemaan juuri minun pentuni.
"Mutta, emo!" Rosmariinipentu nurisi lähtiessäni viemään heitä toiseen suuntaan.
"Olkaapa nyt kiltisti", tokaisin, "me menemme tapaamaan enoanne." En halunnut kertoa pennuille heidän oikeista juuristaan, jotka he olivat minun kauttani perineet, joten he saisivat uskoa olevansa sukua Sienikarvalle, joka oli väittänyt minulle aikoinaan olevansa veljeni, kun olin vasta tullut Varjoklaaniin.
Saavuttuamme parantajan pesälle ohjasin pennut pesään, pitäen heidät tarkoin silmissäni, sillä jos joku pennuista sattuisi maistamaan väärää yrttiä väärään aikaan, voisi tapahtua kauheuksia. Minä olin pentuna mennyt syömään Sienikarvan pesästä unikonsiemeniä sillä välin kun tämä oli ollut jonkun naaraan - jonka nimeä en nyt muistanut - kanssa ulkona.
Sienikarvan pää pilkisti esiin yrttivaraston suulta, ja kun hän näki minut ja pennut, astahti tuo kokonaan esiin. "Kappas, hei vain, Liljahenkäys", parantajakolli tervehti ja kääntyi sitten pentujen puoleen, "ja terve myös teillekin."
"Pennut, tässä on teidän enonne, Sienikarva", sanoin ja vilkaisin mestariini merkitsevästi, joka tuntui tajuavan viestini. "Tervehtikääpä takaisin", lisäsin nopeasti, ja pennut kääntyivät katsomaan Sienikarvaa silmät suurina.
//Pennut? Sieni?
Rosmariinipentu 10.3.2018
Oli vain hiljaisuus ja pimeys. Ikuinen pimeys, varmaankin. Oli niin rauhallista ja levollista, mistään ei kuulunut pienintäkään ääntä eikä pieninkään valonpilke saavuttanut minua.
Sitten kasvoilleni laskeutui kirkkaankeltainen valoläiskä. Irvistin heikosti ja nyrpistin nenääni, toivoen valon katoavan yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mutta kun valonsäteet eivät olleet siirtyäkseen, jouduin kierähtämään vaivalloisesti toiselle kyljelleni saadakseni kasvoni varjoihin. Pääni ei edes ehtinyt laskeutua turvalliselta tuntuvalle alustalle, kun kuononi työntyi suoraan johonkin lämpimään ja pörröiseen. Kissan karvaan. Kurottauduin eteenpäin nuuhkimaan edessäni olevaa kissaa - ainakin oletin kyseisen eliön olevan kissa - ja tunnustelin karvoitusta silmät vieläkin sulkeutuneina. Samalla kuitenkin korviini alkoi tunkeutua äänekkäitä, mutta silti epämääräisiä sanoja, jotka kuulostivat muminalta. Nyrpistin nenääni ja painoin avuttomana käpäläni korvieni päälle, toivoen ärsyttävän äänen loppuvan. Mutta se ei loppunut, vaan enemmänkin koveni. Päästin suustani yllättävän voimakkaan vinkaisun ja sitten aivan yllättäen avasin silmäni ammolleen. Maailma ympärilläni oli aivan valtava, paljon suurempi kuin olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan. Heti ensimmäisenä näin edessäni vaaleanruskean naaraskissan, jonka turkissa oli sekaisin lukuisia muita värejä. Kissa räpytteli meripihkaisia silmiään innostuneena nähdessään minut, mikä pelästytti minut pahemman kerran.
"P-paha kissa!" kiljaisin ja lähdin kompuroimaan kömpelillä askeleilla kauemmas kissasta. Kompastuin kuitenkin jo toisella askeleella ja kaaduin pehmeille sammalille. Vaaleanruskea naaras nosti kasvoilleen loistavan hymyn ja kietaisi minut tuuhealla hännällään lähemmäs.
"Ei hätää pikkuinen, en minä sinua vahingoita. Minun nimeni on Kanervakuu", kaunis naaraskissa naukaisi. Tuijotin hämmentyneenä naarasta pitkän tovin ajan, kunnes uskaltauduin avaamaan suuni:
"M-mikä minun n-nimeni on?"
"Sinun nimesi on Rosmariinipentu, kultaseni."
Kanervakuuksi esittäytyneen naaraan viereen saapui toinen naaras, joka oli aivan yhtä kaunis kuin Kanervakuu. Kissa oli väritykseltään tummanharmaa ja hänen meripihkaiset silmänsä suorastaan loistivat ilosta.
*Rosmariinipentu*, maistelin nimeä mielessäni. Mikä rosmariini edes oli? Oliko se joku puu tai kasvi, joku kukka? Joku eläin?
"Kuka sinä sitten olet?" vikisin naaraalle.
"Olen Liljahenkäys, sinun emosi. Ja tässä on Kylmähenkäys, sinun isäsi."
Liljahenkäykseksi esittäytyneen naaraan takana oleskellut kissa nousi seisomaan. Kun kollikissa lähti hitaasti tassuttelemaan minua kohti, säikähdin heti tuon jättimäistä kokoa. Kollin sinertävänharmaa turkki ja kirkkaansiniset silmät tuntuivat jotenkin oudosti korostavan pelottavaa näkyä.
"En minäkään vahingoita sinua", Kylmähenkäys-niminen kissa ilmoitti lempeällä äänensävyllä ja asettui istumaan Liljahenkäyksen viereen. Tuijotin kaksikkoa silmät suurina, he olivat siis vanhempani. Mutta olinko minä ainoa pentu?
"Olenko minä ainoa pentu?" kysyin, kohdistaen kysymykseni Liljahenkäykselle.
// Lilja? Sisarukset? Sori jos tuli vähä outo, en oikei osaa kunnolla kirjottaa pennuilla cx
Liljahenkäys 10.3.2018
Katsoin Rosmariinipentua lempeästi. Naaras oli avannut silmänsä hetki sitten. Hän oli perinyt minun silmäni. Niiden syvä meripihkakatse oli hypnotisoiva ja sai jäämään tuijottaamaan niitä pitkäksikin aikaa.
"Olenko minä ainoa pentu?" Havahduin hereille ajatuksistani kuullessani Rosmariinipennun pienen piipityksen ja huomatessani, kuinka hän oli kääntynyt katsomaan minuun meripihkasilmillään.
Pudistin päätäni. "Et. Sinulla on kaksi veljeä ja yksi sisar", vastasin tyttärelleni ja viittasin hännälläni kolmeen muuhun pentuun, joilla oli vielä silmät visusti ummessa.
"Onko heilläkin nimet?" Rosmariinipentu kysyi uteliaana ja käänsi päätään sisarustensa suuntaan.
"Takanasi makaava harmaanruskea kollipentu on nimeltään Hikkoripentu. Hänen vieressään on siskosi Utupentu, sekä Utupennun toisella puolella toinen veljesi, Korentopentu", sanoin ja kyyristyin sammalpedin vierelle, jolla pennut oleilivat. Rosmariinipentu kohotti kuonoaan ja maisteli ilmaa suu hieman raollaan. Sitten naaraspentu nyrpisti yllättäen nenäänsä ja vetäytyi hiukan kauemmas minusta.
"Sinä tuoksut hassulta", hän tokaisi kulmiaan kurtistellen. Naurahdin pienesti ja nousin sitten seisomaan.
"Se johtuu siitä, että minä työskentelen joka päivä sellaisessa paikassa, jossa on paljon voimakkaan hajuisia kasveja", selitin mahdollisimman yksinkertaisesti, jotta pentu saisi jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä yritin tälle kertoa. Rosmariinipentu nyökytti pienesti päätään, muttei sanonut mitään.
"Liljahenkäys, meidän on varmaan jo lähdettävä", Kylmähenkäys naukui vierelläni. Katsahdin kumppaniini hieman harmistuneena, mutta tiesin silti, että hän oli oikeassa. Minulla oli vielä velvollisuuksia hoidettavana.
"Palaamme niin pian kuin vain voimme", sanoin nopeasti Rosmariinipennulle ja kumarruin nuolaisemaan tämän päälakea, ennen kuin käännyin ja tassutin pentutarhan suulle. Kylmähenkäys hyvästeli myös pennut ja lähti sitten perääni.
"Tästä voi tulla vaikeaa", hän mutisi päästyään rinnalleni.
"Tämä on niin epäreilua! He ovat minun pentujani ja minun pitäisi saada kasvattaa heidät", huoahdin turhautuneena.
Kylmähenkäys katsahti minuun mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. "Tiedäthän sinä, ettei se ole mahdollista tässä asemassa? Olet Varjoklaanin seuraava parantaja", kolli muistutti.
"Niin, mutta onhan Sienikarva vielä? Miksi hän ei voisi hoitaa parantajantehtäviä sillä välin kun minä olen pentujen kanssa?" murahdin.
Kylmähenkäys ei enää vastannut. Heti Sienikarvan mainittuani hän oli muuttunut vaisuksi.
"Missä sinä muuten olit eilen?" kysyin tältä yrittäen muuttaa keskustelun suuntaa. "Olisin toivonut sinun olevan rinnallani synnytyksen aikana, mutta sinua ei näkynyt missään!"
//Kylmä? Sori, tönkköh. xd
Rosmariinipentu 11.3.2018
Olin juuri päässyt rauhallisten unien maailmaan, kun tunsin pienen voiman työntävän minua eteenpäin. Päästin kurkustani matalan murahduksen ja huitaisin käpälälläni sitä asiaa mikä työnsi minua eteenpäin. Käpäläni kuitenkin kouraisivat vain ilmaa eivätkä uniani häiritsevää asiaa. Yht'äkkiä voima kaksinkertaantui ja tunsin vierähtäväni suoraan kolmen muun karvapallon seuraan, jotka olivat varmaankin ne sisarukseni joista Liljahenkäys oli puhunut. Päästin suustani kivuliaan vinkaisun lyötyä pääni johonkin sisarukseeni ja räväytin sitten silmäni auki. Samalla sammalpedillä, jolla olin itse maannut muutama silmänräpäys sitten, seisoi nyt pieni vaaleanharmaa raidallinen kollipentu. Pentu tuijotti minua suurilla kirkkaanvihreillä silmillään, joissa säihkyi uteliaisuus. Kompuroin nopeasti jaloilleni ja pörhistin luonnonvalkean turkkini näyttääkseni edes hieman pelottavalta. En edes ollut paljon tuntematonta pentua pienikokoisempi, mutta olin minä melkein pään verran pienempi.
"Kuka sinä olet? Oletko sinä ilkeä?" vinkaisin pelästyneenä ja paljastin valkoisen hammasrivistöni, mikä varmaan sai minut näyttämään enemmän huvittavalta kuin pelottavalta.
"Olen Varpuspentu enkä ole ilkeä", vaaleanharmaa raidallinen kolli ilmoitti hieman hämmentyneenä ja otti hetken epäröinnin jälkeen askeleen lähemmäs, "mikä sinun nimesi on?"
*Mikä minun nimenikään?* ihmettelin mielessäni ja yritin muistella sitä nimeä, minkä Liljahenkäys oli maininnut ennen lähtöään. Rorma... rosma... rosmariini!
"Rosmariinipentu!" vinkaisin nopeasti ja käänsin katseeni sammalverhoja kohti. Niiden takaa pystyin erottamaan valtavan aukion, joka oli täysin tyhjä. Miksi pentutarha ei ollut aukiolla kun siellä oli niin paljon tilaa?
"Saammeko me mennä tuonne?" kysyin innostuneena ja haapuroin muutamalla askeleella sammalverhoja kohti. En ollut varma saisinko lähteä Kanervakuun luota, mutta aukio kiinnosti minua aivan liikaa.
"Minä olen ainakin käynyt siellä, mutta en ole varma saatteko te käydä aukiolla", Varpuspentu totesi ja otti itsekin muutaman askeleen lähemmäs sammalverhoja.
"Minä ainakin haluan käydä siellä! Mennäänkö yhdessä katsomaan? Voit näyttää minulle paikkoja!" naukaisin ja vilkaisin Varpuspentua. Olin saamassa ensimmäisen ystäväni, mikä sai pienen hymyn nousemaan kasvoilleni.
// Varpunen? Sisarukset?
Korentopentu 11.3.2018
Vaikka olin kuinka yrittänyt pysytellä viimeiseen asti unessa, tai edes sen rajamailla oli minunkin nyt pakko herätä. Joku lämmin, sätkivä karvamytty vierähti päälleni ja vinkaisi kovaan ääneen. Toinen osa minusta tahtoi vain vetääntyä kauemmas korvat luimussa, kun taas tpinen tahtoi avata silmät ja katsoa mitä ihmettä tapahtui. Sitten minuun iskeytynyt karvamytty nousi ylös ja alkoi puhua. Se sai vastauksen, joten oletin, että paikalla oli joku muukin. Raotin varovasti silmiäni. Aluksi en nähnyt mitään muuta, kuin edessäni seisovan, pienen, sumuisen siluetin. Kun katseeni tarkentui, huomasin edessäni olevan pennun takana toisen, suuremman pennun. Avasin silmäni kokonaan ja katsoin kahta pentua tarkemmin. Edessäni oleva pieni pentu oli väriltään valkoinen, kun taas kauempana seisovalla oli vaaleanharmaa, raidallinen pentu.
"Mikä sinun nimesi on?" kauempana seisova pentu kysyi juuri. Aloin miettiä omaa nimeäni. Mikäköhän se oli? Joku "-pentu" varmaan, mutta mikä?
"Rosmariinipentu", valkoinen pentu ilmoitti nopeasti. Mikä? Oliko minullakin yhtä vaikea nimi? Ja miten tuo pentu kykeni muistamaan tuollaisen nimen? Samassa Rosmariinipentu alkoi puhua jotain jonnekin menemisestä ja hoippuroi kohti sammalverhoja. Jos nuo kaksi pentua olivat menossa pois, minäkin tahdoin!
"Minä ainakin haluan käydä siellä! Mennäänkö yhdessä katsomaan? Voit näyttää minulle paikkoja!" Rosmariinipentu maukui innoissaan.
"Odottakaa, minäkin haluan tulla mukaan", naukaisin hennolla äänellä, sillä en ollut ihan varma miten puhuminen sujui. Vedin etukäpälät alleni ja kiemurtelin varovasti pois kahden muun pennun vierestä, jotta he voisivat jatkaa uniaan jos nukkuivat.
//Rosma? Varpunen? Muut sisarukset?
Liljahenkäys 11.3.2018
Palattuani takaisin parantajan pesälle olin saanut ensitöikseni siivota sairasaukion, jossa minä ja pennut olimme nukkuneet parin päivän ajan, kunnes heidän oli ollut aika siirtyä pentutarhalle Kanervakuun hoiviin.
Olin vienyt vanhat sammalet leirin ulkopuolelle ja haudannut ne lumeen. Sen jälkeen täytin tyhjät montut yrttivaraston perällä olleilla kuivilla sammalilla, jotta potilaiden olisi mukavampi maata niissä.
Kun olin saanut tehtäväni valmiiksi, Sienikarva oli määrännyt minut tarkistamaan klaaninvanhimpien voinnin. Olin päättänyt hoitaa sen mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä päästäkseni vielä pentutarhalle ennen kuin pikkuisten olisi aika painua yöpuulle.
Tassutin aukion poikki hiirensapella kostettu sammal mukanani siltä varalta, että jollakulla vanhuksista olisi turkissaan ei niin tervetulleita vieraita, jotka kaipasivat pikaista päiviltä poistamista.
Huikkasin nopean tervehdykseni pesän suulta ennen kuin tohdin astua peremmälle. Silmieni totuttua pesän hämyyn, pystyin näkemään Pujosulan keskustelemassa Meripihkaraidan kanssa vähän matkan päässä Vaskitsaviimasta ja Kaunokukasta, jotka vaihtoivat parhaillaan kieliä keskenään.
"Anteeksi häiriö", sanoin pahoitellen ja laskin sammalen maahan. "Tulin tekemään teille perinteisen tarkastuksen, kuten joka neljännesosakuu."
"Osasimmekin varautua tuloosi", Vaskitsaviima naukui ja nousi istumaan. Hänen vierellään maannut Kaunokukka väläytti minulle ystävällisen hymyn ja nousi myös istumaan, joskin hyvin vaivalloisen oloisesti. Entinen parantajanaaras ei ollut enää parhaimmassa vedossa, mutta sinnitteli silti muiden matkassa ja neuvoi minua aina kun näytin olevan avun tarpeessa, josta olin erittäin kiitollinen vanhalle kissalle.
Juuri kun olin aikeissa ryhtyä tarkistamaan Vaskitsaviiman vasenta takajalkaa, joka oli reistaillut parin viimeisen päivän aikana, pesän suulta alkoi kuulua innokkaita naukaisuja. Vain hetkeä myöhemmin sisälle pesään pelmahti Varpuspentu, jonka jäljissä seurasivat Rosmariinipentu sekä Hikkoripentu ja Korentopentu, jotka katselivat ympärilleen silmät suurina hämmästyksestä.
Varpuspentu pysähtyi käpälät liukuen Pujosulan pedin eteen huomatessaan minut. Hän vilkaisi hermostuneen näköisenä perässään tepasteleviin pentuihin, jotka myös olivat nähneet minut, mutta eivät vaikuttaneet juurikaan olevan säikähtäneitä.
"Hei, emo!" Rosmariinipentu miukaisi iloisesti. "Mitä sinä täällä teet?" Naaraspentu kallisti kummastuneena päätään.
"Samaa voisin kysyä teiltä", sanoin silmäillen kaikkia neljää pentua hieman ihmeissäni. "Eikö teidän pitäisi olla pentutarhassa Kanervakuun luona? Entä missä Utupentu on?" En nähnyt joukon nuorimmaista pentua missään, joka sai minut huolestumaan, sillä pelkäsin hänelle sattuneen jotakin.
//Pennut?