Sienikarva

Sienikarvan viimeinen tarina

Istuskelin klaaninvanhimpien pesän laidalla ja nautin viherlehden viimeisistä päivistä. Lehdet olivat hiljalleen alkaneet pudota puista ja ilma oli viilentynyt. Riistaa oli vähän, ja sitä jouduttiin jo nyt säännöstelemään.

"Huomenta, oletko nälkäinen?" Liljahenkäyksen tuttu ääni kysyi. En ollut huomannut parantajakissan saapuneen vierelleni. Hän puski turkkiani kehräten.

"Antaa nuorten syödä ensin", totesin matalalla äänellä ja hymyilin rakkaalleni. Liljahenkäys ei väittänyt vastaan, vaan asettui makaamaan vierelleni. Hän painoi päänsä lapaani vasten ja huokaisi kovaäänisesti.

"Voi kun voisin vain jäädä tähän loppuiäkseni", parantaja huokaisi raskaasti.

"Onko parantajan pesällä rankkaa?" kysyin ja vilkaisin kumppaniani. Hän oli eilen valittanut siitä, että varjoklaanilaiset telovat itseään jatkuvasti. Parantajalla oli käpälät täynnä töitä.

"Kolme potilasta yhden päivän aikana. Ikuisuustoivo kompastui ja mursi jalkansa ja kaksi muuta ovat syöneet pilantuuneen tuoresaaliin. Nälkä tekee meidät heikoiksi", Liljahenkäys totesi vaimealla äänellä.

"Onneksi et ole yksin", huomautin ja viittasin Valokehrään, joka astui juuri ulos parantajan pesästä. Kollikissa vilkaisi meidän suuntaamme ja hymyili lämpimästi. Hän käveli tuoresaaliskasalle ja nappasi siitä sammakon. Parantajaoppilas meni syömään lähelle leirin uloskäyntiä, jossa Vapauskoitto istuskeli.

"Saamme olla onnellisia, että jälkikasvumme ovat niin uskollisia klaanillemme. Valokehrä on kenties koko metsän paras parantaja, ja Vapauskoitto saa kiinni minkä tahansa saaliin jonka löytää", nau'uin tyytyväisenä. Liljahenkäys oli synnyttänyt vain muutama kuu sen jälkeen, kun Viiltoklaani oli tuhoutunut. Kaksi pentua olivat olleet koko Varjoklaanin toivo paremmasta tulevaisuudesta. Moni kissa oli jouduttu karkottamaan Varjoklaanista sen vuoksi, että he yrittivät nostaa kapinan siitä, että Kuolonklaani oli häädetty metsästä.

"Olen onnellinen kaikesta siitä, mitä elämä on minulle antanut", tummanharmaa parantaja sanoi.

Käänsin katseeni leirin sisäänkäyntiin. Rosmariinitähti asteli leiriin partion johdossa. Liljahenkäyksen kasvoille piirtyi lämmin hymy. En voinut olla hymyilemättä nähdessäni kumppanini hymyilevän. Minttutähti oli kuollut nukkuessaan vain puolitoista kuuta sitten. Rosmariinitähti oli todistanut jo muutaman kerran olevansa vähintäänkin edeltäjänsä veroinen päällikkönä. Liljahenkäys sai olla ylpeä tyttärestään, sillä häntä parempaa päällikköä Varjoklaani ei voinut edes toivoa.

Ajatukseni keskeytti soturi, joka asteli partion jälkeen leiriin. Hyvin vaaleanruskean turkin omaava kolli asteli Vapauskoiton ja Valokehrän luokse. Kän puski tyttäreni poskea tervehtien tätä. Kolli oli Vapauskoiton kumppani Vesivirta. Hän ei ollut syntyjään varjoklaanilainen. Kolli oli syntynyt ja kasvanut Jokiklaanissa, mutta sitten hän oli rakastunut tyttäreeni. En ollut koskaan nähnyt häntä noin onnellisena. Ainoa asia mitä pennuiltani halusin oli onnellisuus.

"Mennäänkö kävelylle?" Liljahenkäys kysyi ja käänsi meripihkaiset silmänsä minuun.

"Mennään vain, mutta ei kauas", totesin hymyillen. Kumppanini nousi ylös ja odotti minua. Nousin kolmen terveen jalkani varaan ja lähdin nilkuttamaan rakkaani vierellä kohti leirin uloskäyntiä. Matkalla pysähdyimme tervehtimään Valokehrää, Vapauskoittoa ja Vesivirtaa.

"Menettekö taas kävelylle?" Valokehrä kysyi. Liljahenkäys nyökkäsi.

"Tulemme ihan pian takaisin", naaras lupasi ja jatkoi matkaansa edelläni. Seurasin häntä ulos leiristä. Ulkopuolella ilma tuntui viileämmältä ja raikkaammalta. Hento tuulenvire takertui hetkeksi turkkiini ja jatkoi taas matkaansa kohti ukkospolkua. Liljahenkäys hidasti tahtiaan, koska vammautunut jalkani hidasti minua. Aurinko oli jo painumassa mailleen. Kirkkaimmat tähdet olivat jo ilmestyneet hämärtyvälle taivaalle. Kävelimme vain eteenpäin sanomatta sanaakaan. Liljahenkäyksen läsnäolo sai minut tuntemaan itseni taas nuoreksi. Olimme ymmärtäneet rakastavamme toisiamme melko myöhään. Sitä ennen ehti tapahtua paljon asioita, jotka tekivät meistä läheisiä. Olin sisimmässäni tiennyt aina rakastavani Liljahenkäystä. Hän oli minun elämäni rakkaus.

Palasimme leiriin kävelylenkin jälkeen. Kuu oli jo noussut korkealle taivaalle. Huomenna olisi puolikuu, ja Liljahenkäys matkaisi Kuukivelle yhdessä Valokehrän kanssa. He menisivät vaihtamaan kieliä edesmenneiden parantajakissojen kanssa kuten aina. Mieleeni palasi muisto ensimmäisestä kerrastani Kuukivellä. Seuraavaksi muistin viimeisen kertani siellä.

"Hyvää yötä. Minä rakastan sinua", kuiskasin hiljaa Liljahenkäykselle klaaninvanhimpien pesän sisäänkäynnillä. Vanha parantaja puski poskeani kehräten.

"Hyvää yötä. Minäkin rakastan sinua", hän kuiskasi ja astui askeleen taaksepäin. Hetken vain hymyilimme toisillemme, jonka jälkeen käännyimme kohti omia pesiämme. Tuntui ikävältä nukkua näin kaukana rakkaastani, mutta kestin sen kyllä. Sain viettää yllättävän paljon aikaa Liljahenkäyksen kanssa, koska Valokehrä auttoi emoaan parantajakissan tehtävissä.

Asetuin sammalvuoteelleni ja vilkaisin tyhjää petiä, jolla Murattilampi oli aiemmin nukkunut. Naaras oli kuollut neljäsosakuu sitten nukkuessaan. Viiltoklaani oli muuttanut häntä, mutta siitä huolimatta naaras oli aina ollut minun siskoni. Suljin silmäni ja annoin itseni vajota syvään uneen. Se oli uni, josta en herännyt enää koskaan tähän maailmaan.

Istuin aukiolla ja pidin katseeni käpälissäni. Ne hehkuivat, sillä olinhan nykyään tähtikissa.

"He tulevat", Kaunokukan naukaisu keskeytti ajatukseni. Nostin katseeni eteenpäin ja näin tummanharmaan naaraan. Hän avasi hitaasti meripihkaiset silmänsä ja kohtasi katseeni. Hänen vierellään istui vaaleanruskea kolli, jonka myrkynvihreät silmät kohdistuivat minuun.

"Sienikarva", Liljahenkäys henkäisi ja kiiruhti luokseni. Hän painoi kuononsa vasten omaani. Naaras itki.

"Älä ole surullinen", pyysin ja irrottauduin kumppanini otteesta. Kohtasin taas parantajan katseen ja hymyilin.

"Minulla on kaikki hyvin täällä. Kun on sinun aikasi liittyä Tähtiklaanin riveihin, olen täällä ottamassa sinut vastaan. Nauti nyt kuitenkin elämästäsi Varjoklaanissa. Sinusta tulee pian taas isoemo, kun Vapauskoitto synnyttää pentunsa", naukaisin ja katsoin Liljahenkäystä lohduttaen. Hän ja Valokehrä vaikuttivat yllättyneiltä.

"Onko se totta?" poikani kysyi. Nyökkäsin.

"Lupaan valaista heidän polkunsa ja turvata heidän tulevaisuutensa täältä käsin", lupasin hiljaisella äänellä.

"Kiitos", Liljahenkäys huokaisi. Vilkaisin etäämmällä olevia muita parantajia. Tiesin, että aika alkoi loppumaan, kun kuu ohittaisi pian huippunsa.

"On aika mennä. Minä rakastan teitä molempia, muistakaa se", sanoin ja kosketin kuonollani kumppanini ja poikani kuonoja. He hyvästelivät minut, jonka jälkeen kissat katosivat. Suljin silmäni ja käännyin Kaunokukan puoleen. Hän hymyili minulle lämpimästi.

"He pärjäävät kyllä."

Sienikarva | 17.12.2018

Loikoilin parantajan pesän sairasaukiolla tylsyyttäni ja katselin pesän kattoa. En ollut käynyt jaloittelemassa pariin päivään pesän ulkopuolella, sillä jalkani oli todella kipeä. Nyt kuitenkin päätin lähteä pienelle kävelylle leirin pääaukiolle. Nousin vaivalloisesti ylös sammalvuoteelta ja lähdin nilkuttamaan kohti pesän ulkoskäyntiä. Pääaukiolla oli melko hiljaista, olihan nyt aurinkohuipun aika. Suuri osa kissoista oli partioissa tai harjoitukissa oppilaidensa kanssa. Pakkaslumi narisi käpälieni alla, kun nilkutin eteenpäin raahaten haavoittunutta takajalkaani. Pysähdyin, kun tuskainen vaikerrus kantautui etäältä korviini. Ääni kantautui päällikön pesästä. Hiivin hitaasti kohti tammea ja pysyin varuillani. Pujahdin sisään pesään. Katsoin silmiäni uskomatta sammalvuoteella makaavaa lumenvalkean ja siniharmaan väristä naarasta. Hän nosti surunomaisen katseensa minuun. Hänen ilmeensä muuttui hetkessä yllättyneeksi. "Emo?" kuiskasin hiljaa ja astuin askeleen lähemmäs naarasta. Loistetähti kohotti kuonoaan minua kohti ja siristi tummansinisiä silmiään. "Sienikarva? Mitä täällä tapahtuu? Miksi minä olen täällä?" entinen päällikkö lateli kysymyksiä eteeni. Nilkutin hänen luokseen ja autoin haavoittuneen kissan ylös. "Tule, minä selitän sinulle pesässäni", nau'uin lämpimällä äänellä lähtien johdattamaan ylösnoussutta naarasta kohti pesän uloskäyntiä. Suunnistimme pääaukion halki aina parantajan pesälle saakka. Moni kissa loi hämmästyneen katseensa meihin, mutta hämmästynein oli takuulla Risasiipi. Kolli ryntäsi kumppaninsa luokse ja painoi päänsä tuon valkeaan turkkiin. "Sinä palasit!" isäni huudahti onnesta soikeana ja nuolaisi naaraan poskea. "Tulkaa pesääni", ohjeistin ja nilkutin kaksikon edellä vaivalloisesti sisään pesään. Ohjeistin Loistetähden istumaan eräälle sammalvuoteelle. "Voisitko selittää?" naaras kysyi katsoen minua yhä hämmästyneesti. Istuuduin alas entisen päällikön eteen ja aloitin: "Minttutähti liittoutui Viiltotähden kanssa. Sota alkoi ja kenenkään tietämättä Viiltotähti avasi portit kuolleiden ja elävien välillä henkensä saatuaan. Jokainen kuollut palaa takaisin, sinä myös." Ääneni värisi selittäessäni tätä emolleni, joka katsoi minua hämmästyneenä. "Lisäksi on sovittu, että ylösnousseiden päälliköiden nimet ovat nykyään heidän soturinimiään. Sinäkin siis olet Loistelintu jälleen", Risasiipi lisäsi. Loistelintu nyökkäili hitaasti. //Loiste mahollisesti?

Sienikarva | 06.01.2019

Avasin hitaasti silmäni ja päästin ilmoille raskaan huokaisun. Olin maannut parantajan pesässä hereillä jo tovin. Uni oli loppunut ennen aamua. Normaalisti olisin lähtenyt väsyttämään itseäni ja lähtenyt kävelemään, mutta kipeä jalkani ei antanut periksi. Kipu jatkui ja jatkui, kuin se yrittäisi viestiä jotakin. Tuskallisesti kampesin itseni pystyyn ja irvistellen poistuin sammalvuoteeltani parantajan pesän sairasaukiolle. "Huomenta", Liljahenkäyksen naukaisu kantautui korviini yrttivarastolta. Suuntasin katseeni tummaan naaraaseen. Mieltäni oli jo puolen kuun ajan kalvanut ajatus parantajuudesta luopumisesta. En ollut ottanut aihetta vielä esille oppilaani kanssa, joten ajattelin tehdä sen nyt, kun oli vielä hiljaista. "Tuota noin", aloitin vaimealla äänellä. Liljahenkäys kurkisti yrttivarastolta suuntaani. Huomatessaan kasvoillani olevan synkän ilmeen, naaras katsoi minua kysyvästi. Hän loikki luokseni. "Onko jalkasi mennyt huonompaan kuntoon?" parantajaoppilas kysyi ja vilkaisi sitä. Pudistin päätäni. "Ei, ei mitään sellaista", vastasin hiljaa yhä vain synkemmällä äänellä. Naaras kurtisti kulmiaan ja ilmeellään kehotti minua kertomaan asiani. "Olen ollut niin epäreilu sinua kohtaan", parahdin hiljaa ja käänsin katseeni maahan pystymättä nostamaan sitä oppilaaseeni. "Älä puhu tuollaisia. Sinä olet ollut paras mestari mitä parantaja voi toivoa. Sinun ansiostasi minä olen kuka olen, muistatko? Sinä pelastit minut ukkospolulta, vaikka tiesit sen olevan suuri riski. Sinä päätit ottaa minut perheeseesi, on minun vuoroni auttaa sinua", naaras naukui rauhallisella äänellä yrittäen kohdata vihreän katseeni. Silmäni kostuivat naaraan sanoista. Minä todella rakastin Liljahenkäystä, mutta tuntui vain niin pahalta. "Minä olen pelkuri, kaikki sen tietävät. Minua pelottaa, Liljahenkäys. Minä pelkään tätä maailmaa. Kaikista eniten minä pelkään sitä, että jos nyt luovun parantajuudestani, jätän sinut yksin ja menetän sinutkin", ääneni särkyi tuhansiin palasiin saatuani sanat ulos suustani. Liljahenkäys katsoi minua yllättyneesti. "Luovut parantajuudestasi? Ethän sinä edes ole vielä vanha!" naaras naukaisi. Pudistelin päätäni ja käänsin katseeni takajalkaani. Tumma naaras huokaisi hiljaa ja painoi kuononsa poskelleni. "Ei minua haittaa, vaikka jalkasi ei toimi. Minua ei haittaa, että joudun auttamaan sinua. Ei sinun tarvitse luopua parantajuudesta, jos sitä et oikeasti halua", naaras naukui yrittäen rauhoitella alkavaa itkuani. Vedin syvään henkeä. Yritin kertoa naaraalle, että minun täytyi tehdä niin, mutta sanojen sijasta ulos tuli säälittävä parahdus. Nojasin vahingossa takajalkaani vasten, joka sai minut romahtamaan maahan. Pakotin itkun työntymään taka-alalle ajatuksissani ja keskityin puhumiseen: "Minä haluan. Minun on pakko. Mutta en minä halua olla klaaninvanhin. En tahdo katsoa, kuinka oppilaat raatavat minun eteeni ja minä vain katson, käsken ja valitan. Ei sellainen elämä ole minua varten. Minä tahdon auttaa, tahdon olla parantaja. Se on minun elämäni työ, se on minun elämäni." Nostin katseeni Liljahenkäykseen. Askeleet pesän sisäänkäynniltä keskeyttivät minut. Loistelintu ja Risasiipi astuivat sisään pesään huolestuneen oloisina. "Oletko kunnossa? Kuulimme sinun huutavan", emoni naukaisi rauhallisella äänellä ja siirsi katseensa Liljahenkäykseen, joka kohtasi entisen päällikön katseen. Nyökkäsin ja nousin vaivalloisesti jaloilleni. "Te tulitte juuri oikeaan aikaan", totesin ja käänsin katseeni taas oppilaaseen. Liljahenkäys näytti olevan hämillään. "Koska en voi tehdä tätä Tähtiklaanissa, minä teen sen tässä. Liljahenkäys, tästä hetkestä lähtien sinä olet Varjoklaanin täysvaltainen ja ainoa parantaja. Luovun parantajuudestani, mutta pyydän sinulta palvelusta. Anna minun auttaa sinua ja asua pesässäsi. En voi siirtyä klaaninvanhimpien pesään, ymmärräthän sinä sen? Anna minun muuttaa parantajan pesään, minä voin auttaa sinua ihan kaikessa missä pitää", naukaisin voimakkaalla äänellä katsoen Liljahenkäystä suoraan silmiin. Odotin hänen vastaavan minulle. Tämä oli oikein, se oli tehtävä joskus. //Lilja?

Sienikarva | 10.02.2019

Liljahenkäyksestä oli tullut virallisesti Varjoklaanin parantaja. Naaras pärjäsi hyvin työssään. Minä sain pääosin seurailla hänen puuhiaan ja auttaa silloin tällöin. Lehtikato oli yllättävän rauhallinen, eikä vilustuneita potilaitakaan ollut paljoa. Myrskyklaaniin hyökkäämisen jälkeen Varjoklaanissa oli ollut melko rauhallista. Silloin tällöin kuolonklaanilaisia oli käynyt leirissämme, mutta pysyttelin niihin aikoihin visusti aina parantajan pesällä. En halunnut tavata kuolonklaanilaisia, sillä he saivat niskavillani nousemaan pystyyn. Näätätassusta, Pyökkitassusta ja Loistetassusta oli tullut oppilaita jokin aika sitten. Kolmikko kasvoi hurjaa vauhtia, ja minä olin hurjan ylpeä heistä. He olivat minulle kuin omia pentujani, vaikka toisaalta niinhän he olivatkin. Emo oli opettanut, ettei sukulaisuus aina vaatinut verisidettä. Minulle riitti se, että sain tuntea olevani heidän vanhempansa yhdessä Liljahenkäyksen kanssa. Sen naaraan kanssa, jota minä rakastin enemmän kuin ketään. Liljahenkäys oli elämäni rakkaus, mutta en vain tiennyt kuinka kertoa sen hänelle. Olimmehan toki olleet kumppaneita jo useamman kuun ajan, mutta vain kulissien vuoksi. Mutta minä rakastin häntä. En tiennyt mitä parantaja ajatteli minusta. Ehkä hän piti minua vain mestarinaan, eikä haluaisi mitään muuta? Ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Minulla oli aikaa miettiä enemmän kuin koskaan. Loikoilin päivät parantajan pesällä. Kipu jalassani oli hellittänyt hieman, mutta kävely sattui yhä. "Mitä mietit?" Liljahenkäyksen kysymys sai minut havahtumaan ajatuksistani. Käänsin myrkynvihreän katseeni harmaaseen parantajaan, joka oli juuri saapunut pesään. Hän katseli minua hymyillen. Kissan meripihkaiset silmät hehkuivat lämpöä. "E-en mitään", vastasin nopeasti ja nousin istumaan. Liljahenkäys hymähti ja asteli vain muutaman hiirenmitan päähän vuoteestani. Hän sipaisi kielellään rintakarvojaan. "Ajattelin käydä kysymässä Talvikkimuistolta, josko Kuolonklaanilta liikenisi hieman laventelia Varjoklaanille. Se on nimittäin loppu", kuolonklaanilaissyntyinen naaras kertoi. Kohotin yllättyneenä kulmiani. "Onkohan se järkevää?" kysyin varovasti ja kallistin päätäni. En halunnut, että Liljahenkäykselle kävisi mitään. "Kuolonklaani on meidän puolellamme, ei minulla ole mitään hätää. Ja kyllä, tiedän että Pisaraviilto on ylösnoussut, mutta ei hänkään ole niin hiirenaivoinen että yrittäisi tappaa minut. Viiltoklaani tarvitsee parantajiaan", naaras huomautti. Hännänpääni vääntyili merkiksi siitä, että oloni oli varsin epämukava juuri nyt. En olisi halunnut Liljahenkäyksen lähtevän, mutta en minä voinut estääkään. "Hyvä on. Otathan kuitenkin jonkun mukaasi? En tahdo, että sinulle käy mitään", naukaisin huokaisten. Liljahenkäys nyökkäsi, kosketti kuonollaan poskeani ja kääntyi lähteäkseen. Hän kuitenkin kääntyi vielä puoleeni: "Saalistuspartio toi juuri tuoresaalista. Jos olet nopea, ehdit valita parhaimman itsellesi!" Väläytin naaraalle hennon hymyn, jonka jälkeen hän lähti. Tuntui kuin pesä olisi pimentynyt entisestään hetkessä. En olisi halunnut Liljahenkäyksen lähtevän, mutta kyllä minä ymmärsin häntä. Varjoklaani tarvitsi yrttejä, ja Kuolonklaani oli liittoutunut Varjoklaanin kanssa, niin vaikeaa kuin minun oli se hyväksyä. En ollut nälkäinen, joten asetuin uudelleen makaamaan vuoteelleni ja tuijottelin hetken aikaa pesän kivistä kattoa. Silmäni sulkeutuivat hiljalleen, ja vajosin uneen.

Sienikarva | 08.12.2018

Yrttienhakuretkeni kesti oletettua lyhyempään. Löysin etsimäni kehäkukat, jotka olivat varmaan tämän sadon viimeisimpiä säilyneitä. Palasin sisään leiriin. Kuolonklaanin haju leijaili yhä leirin läheisyydessä. Hyökkäyksestä Myrskyklaaniin oli kulunut jo pari päivää, mutta Okaliekki ja Mietesielu joutuivat parantelemaan haavojaan parantajan pesässä. Olin jättänyt Fasaanitassun ja Pyypennun pesälle vahtimaan, että mitään ei tapahdu. Kaksikolla oli haavoja kehossaan, jonka lisäksi toinen heistä oli menettänyt korvansa ja toinen osan hännästään. Liljahenkäys oli lähtenyt aikaisin keräämään yrttejä joidenkin oppilaiden kanssa, joten en olettanut oppilaani palaavan hetkeen takaisin. Astelin rauhallisesti polkua pitkin leirin sisäänkäynniltä pääaukion poikki parantajan pesälle. Yllätyksekseni pesässä minua odotti kahden sijasta kolme kissaa. Haukkatassu makasi sammalvuoteella samalla kun Fasaanitassu asetteli hämähäkin seittiä tuon käpälään. Näky sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Hetken ajan katselin kolmikon touhuja, jonka jälkeen tulin näkyviin. Astelin sairasaukiolla ja tervehdin kolmikkoa nyökäten, sillä suussani olevat yrtit vaikeuttivat puhumista. "Ai, sinä palasit jo", Fasaanitassu naukaisi yllättyneesti. Jätin kehäkukat paikalleen ja palasin aukiolle. "Joo, löysin kehäkukat nopeammin kuin oletin", naukaisin hieman vaivaantuneesti, sillä olin käyttänyt oppilaan aikaa turhaa. Pyypennulla tuskin oli muutakaan tekemistä. "Ei se mitään. Toivottavasti ei haittaa, että laitoin hämähäkin seittiä Haukkatassun katkenneeseen kynteen. Ajattelin sen tyrehdyttävän verenvuodon", Fasaanitassu naukaisi ja viiittasi veljensä käpälään, johon oli kiedottu tuppo hämähäkin seittiä. "Kiitos, sinähän voisit melkein korvata Liljahenkäyksen taidoillasi", nau'uin vitsikkäästi. Fasaanitassu oli minua runsaasti suurempi, sillä olin kooltani hyvin pienikokoinen. //Fasu, Haukka tai Pyy?

Haukkatassu | 09.12.2018

Emme kerenneet olla loppujen lopuksi parantajan pesällä kovin pitkään, sillä Sienikarva palasi odotettua aiemmin emmekä kerenneet siis edes puhua siitä, mitä tekisimme. Fasaanitassu oli saanut aseteltua hämähäkinseitin kynteni ympärille aika hyvin, vaikka toisaalta, mitä minä tiesin parantamisesta - en yhtään mitään. Sienikarva saapui ja kävi viemässä suullisen joitakin yrttejä varastoonsa ilmoittaen löytäneensä kehäkukat odotettua nopeammin. Fasaanitassu esitteli parantajalle aikaansaannoksen, joka kynteni ympärillä oli. "Kiitos, sinähän voisit melkein korvata Liljahenkäyksen taidoillasi", Sienikarva virnisti. Fasaanitassu hymähti ja perääntyi luotani antaen pienemmän kollin tarkistaa hänen tassujensa jälki. Sienikarva töykkäsi tassua ja kohottautui sitten taas kunnolla seisomaan kumarasta asennostaan. "Kun verenvuoto loppuu, voit ottaa hämähäkinseitin pois. En usko, että se kaipaa muuta hoivaamista. Jos se kuitenkin alkaa haista oudolta, tule käymään uudelleen", Sienikarva ohjeisti. "Kai minä voin harjoitella?" kysyin ja nousin samalla istumaan. "Minun puolestani voit, yhden katkenneen kynnen ei pitäisi häiritä sitä kovinkaan paljon. Varo kuitenkin tökkimästä kynnellä ihan heti turhaan minnekään", kolli naukui. "Tarvitsetko vielä apua jossain, vai voimmeko lähteä?" tähän mennessä hiljaa ollut Pyypentu naukui. "Menkää vain, kyllä minä pärjään", Sienikarva sanoi ja meni kauemmas Mietesielua ja Okaliekkiä kohden, varmaan tarkistaakseen kaksikon voinnin. "Tulen kohta perässä", naukaisin Pyypennulle ja Fasaanitassulle, jotka suuntasivat ulos pesästä. "Selvä", Fasaanitassu vilkaisi minua hiukan uteliain ilmein, mutta meni sitten ulos Pyypennun kanssa. Minä nousin kunnolla seisomaan ja kokeilin painoani sille tassulle, jossa katkennut kynsi oli. Se ei sattunut, hämähäkinseitti tuntui hiukan oudolta, mutta se pysyi kiinni ottaessani muutaman askeleen, eikä häirinnyt liikkumistani. "Miten sinun jalkasi voi?" kysyin Sienikarvalta, joka käänsi vihreät silmänsä minun suuntaani. Tunsin oloni hiukan syylliseksi sen seikan vuoksi, että Sienikarva oli satuttanut jalkansa minun vuokseni. Olin ollut typerä mennessäni ukkospolulle. Sienikarva ontui vieläkin, enkä ollut varma, parantuisiko hänen tassunsa koskaan. Parantaja katsoi minua hiukan kummastuneesti, ehkä hän ei ollut odottanut, että kysyisin sellaista asiaa. "Se paranee. Myönnän, että siihen sattuu vielä, mutta kyllä se siitä", kolli naukui, mutta olin aika varma, että hän vähätteli tilannetta. Hän nimittäin ontui aika pahasti ja näytti olevan hyvinkin tuskissaan aina kävellessään. Luotin kuitenkin siihen, että Sienikarva tiesi jalkansa tilanteen ja toivoin, että hän oli oikeassa sen suhteen, että se paranisi. "Älä huolehdi minun jalastani vaan mene etsimään ystäväsi", hän lisäsi ja käänsi katseensa sivuun, ja ymmärsin keskustelun päättyneeksi. Pujottauduin ulos parantajan pesältä, ja huomasin Pyypennun palaamassa pentutarhalle. Hän vaikutti olevan jo vähän turhan iso sinne, hän ei näyttänytkään enää pennulta. Uskoin, että naaraan täytyi päästä hyvin pian oppilaaksi. Fasaanitassu näytti olevan oppilaiden pesän edustalla isämme Kettuaskeleen seurassa. He juttelivat jostain. Minä astelin heidän luokseen. "Hei", naukaisin isälle. "Hei, Haukkatassu", hän maukaisi takaisin. "Kysyin tässä juuri Fasaanitassulta, tahtoisiko hän lähteä kanssani harjoittelemaan. Sinä voit tietenkin tulla myös mukaan", Kettuaskel maukui. Olin ollut jo partiossa ja taisteluharjoituksissa tänään, mutta ohitin niiden jälkeisen väsymyksen yhdellä ajatuksella ja vastasin: "Totta kai tulen." "Mitä sinun tassullesi on käynyt?" isä kysyi. "Kynsi katkesi harjoituksissa, mutta se paranee nopeasti eikä estä harjoittelua", kerroin. "Hyvä on, mennään siis", Kettuaskel naukaisi hyväksyen selitykseni. //Fasaani? Kettu?

Rosmariiniputous | 14.12.2018

"Näinkö minä sinut kasvatin? Hyvä jos sen myrskyklaanilaisen veri on ehtinyt vielä kuivuakaan, kun olet jo ehtinyt upottamaan kyntesi seuraavan uhrisi kurkkuun, joka tässä tapauksessa sattuu olemaan sinun oma isäsi!" Liljahenkäys sihahti äänensävyllä, jossa oli sekoittunut viha, epätoivo ja suru. Tuijotin emoni laajentuneita meripihkaisia silmiä uskomatta omia korviani, hän oli oikeasti isäni puolella! Ymmärsin kyllä, että kissan tappaminen ei todellakaan ollut hyvä teko, mutta Kylmähenkäys oli ollut ilkeä kissa, joka ei ollut ansainnut hengen pisaraakaan kehossaan. En ollut varma rakastiko Liljahenkäys vieläkin entistä kumppaniaan vai miksi hän oli näin vihainen minulle, mutta en todellakaan antaisi naaraan ärhennellä minulle. Minä olin tappanut Kylmähenkäyksen enkä tulisi katumaan tekoani, sen minä tiesin. "Palaa takaisin leiriin. Nyt.” Liljahenkäyksen tiukka käsky sai niskakarvani pörhistymään ja siristin meripihkaisia silmiäni kylmästi, kun emoni mittaili minua käskevä ilme kasvoillaan. Tuijotimme toisiamme pitkän tovin, kunnes kohotin kuonoani ja marssin suoraan parantajaoppilaan ohi, pitäen katseeni tiukasti poissa emostani. Kun saavuin metsän rajalle, pinkaisin kyyneleet silmissäni juoksuun Varjoklaanin leiriä kohti. Kipu viilteli ruumistani jokaisesta kohdasta ja käpäliini sattui, mutta en pystynyt hidastamaan. Onnistuin hidastamaan vauhtiani vasta silloin, kun Varjoklaanin leirin sisäänkäynti alkoi häämöttää metsäpolun lopussa. Pysähdyin henkeäni haukkoen keskelle polkua ja tuijotin inho silmissäni kiiltäen verisiä käpäliäni. Nämä pitäisi käydä pesemässä ja vaikken minä sitä tietenkään tahtonut, minun täytyisi käydä näyttämässä haavojani Sienikarvalle. Haavoja piti hoitaa, joten voisin samalla kertoa uudelle isäpuolelleni äsken tapahtuneesta taistelusta. Sienikarvakaan ei ollut koskaan pitänyt erityisemmin Kylmähenkäyksestä, joten hän saattaisi oikeasti ymmärtää minua edes hieman paremmin kuin emoni. "Anteeksi, oletko sinä varjoklaanilainen?" Säpsähdin pahemman kerran, kun suoraan takaani kajahti matala, selvästi kollille kuuluva ääni. Käännyin salamannopeasti ympäri ja kohtasin hurjistuneena ruskeanharmaan kollin. Tuntematon kissa hätkähti yllättyneenä raivostuneesta katseestani ja räpytteli meripihkanvärisiä varautuneena. Vetäisin syvään henkeä ja tasasin kiihtyvää hengitystäni. "Kyllä, minä olen ja sinäkin tuoksut varjoklaanilaiselle. Minun nimeni on Rosmariiniputous, olen Varjoklaanin varapäällikkö", ilmoitin kohteliaalla äänensävyllä ja kohotin hieman kuonoani, jotta en näyttäisi juuri siltä kuin minua oltaisiin lyöty kunnolla kuonoon. No, olihan se totuus mutta ei tuon kissan tarvitsisi tietää. "Mukava tavata, Rosmariiniputous. Minä olen Viherloikka", kolli selitti. Nyökäytin kiinnostuneena päätäni, olin itseasiassa kuullut tuon nimen parikin kertaa. Viherloikka oli Minttutähden ja Kuohuvirran veli, joka oli paennut klaanistaan ja ryhtynyt erakoksi ennen isäni syntymää. "Olen kuullut tarinoita sinusta ja minulla on sinulle hyviä uutisiakin, nimittäin siskosi Minttusydän on nykyään Minttutähti", naukaisin innostuneena. Viherloikan silmissä välähti ylpeys. "Se on varmasti upeaa siskolleni, hän halusi pennusta asti päälliköksi ja nyt hänen unelmansa on tullut toteen." "Mutta ei siinä ole vielä läheskään kaikki. Minttutähdellä on kaksi pentua, Kettuaskel ja Mäyräraita, joka on tosin muuttanut Kuolonklaaniin. Minä olen myös Kettuaskeleen kumppani ja meillä on kaksi pentua, Fasaanitassu ja Haukkatassu. Mutta meidän kannattaa palata leiriin, sinä odotat varmasti sukulaistesi tapaamista", virnistin ystävällisesti. Viherloikka nyökäytti tyytyväisenä päätään ja lähti seuraamaan minua leiriä kohti. Kun sukelsimme leiriin, aukio oli täynnä kissoja jotka aterioivat yhdessä, harjoittelivat yhdessä tai vain jutustelivat yhdessä. Heti ensimmäisenä katseeni osui Minttutähteen, joka jutteli Luomavirran, hyvän ystäväni, kanssa. Kun päällikkö huomasi minut ja tunnisti vierelläni seisovan kollin, hän naukaisi jotain Luomavirralle ja lähti marssimaan meitä kohti, pitäen kokoajan katseensa Viherloikassa. Kun Minttutähti pääsi hännänmittojen alueelle, hän syöksyi hetkeäkään empimättä veljensä syleilyyn. Astuin kohteliaasti hieman kauemmas ja seurasin, kuinka kaksikko halasi toisiaan kuin viimeistä kertaa. Tuollaiselta minustakin oli tuntunut kun olin tavannut Korentolennon. "Viherloikka, en voi uskoa että olet siinä. Tule, mennään juttelemaan pesääni", Minttutähti oli jo lähtemässä veljensä kanssa päällikön pesälle, mutta sitten hän huomasi veriset haavani ja kääntyi huolestuneena puoleeni, "mitä on tapahtunut, Rosmariiniputous?" "Kylmähenkäys", naukaisin aavemaisesti ja tuijotin tyhjyyttä meripihkaisilla silmilläni. Minttutähti tuijotti minua arvioivasti lyhyen hetken, sitten hän vilkaisi etukäpäliäni ja pystyin näkemään, kuinka ystäväni sydän jätti lyönnin välistä. Hän tiesi, mitä minä olin mennyt tekemään. "Onko hän..." "Kuollut, Liljahenkäys on rajalla. Hän näki kaiken", vastasin ja suljin silmäni hetkeksi, kun pieni kyynel alkoi muodostua silmäkulmaani. Pyyhkäisin sen hätäisesti pois, koska en halunnut olla surullinen siitä että isäni oli kuollut, hän oli aiheuttanut minulle ja perheelleni niin paljon surua ja pelkoa. En uskonut, että voisin ikinä antaa hänelle anteeksi kollin tekoja. "Käy näyttämässä haavasi Sienikarvalle. Jutellaan myöhemmin", Minttutähti naukaisi ja kosketti kuonoani kannustavasti. Nyökäytin hajamielisenä päätäni ja lähdin sitten tassuttelemaan parantajan pesälle. Oloni olo niin tyhjä, aivan kuin olisin juuri taistellut kokonaista klaania vastaan ja nähnyt lukuisien kissojen kuolleet ruumiit ja ajatellut, että minä olin ollut osana heidän kuolemaansa. Selkäpiitäni kylmäsi ja koko ruumiini tärisi. "Sienikarva?" kuiskasin varovaisesti astuessani parantajan pesään. Heti ensimmäisenä silmäpiiriini osuivat Narsissiviiksi, Haavekukka ja Kuohuvirta, Varjoklaanin kuolleista heränneet soturit jotka olivat nyt joutuneet parantajan pesälle hoitoon. Sitten pesään saapuikin Sienikarva, joka huomasi minut miltein heti. Haavani huomattuaan parantaja kiiruhti luokseni ja silmäili minua kauhistuneena. "Mitä sinulle on tapahtunut? Näyttää aivan siltä kuin olisit ollut taistelussa!" Sienikarva naukaisi ja vilkaisi minua sitten pahanenteisellä katseella. "Kerron kohta, nyt tahdon vain päästä pehmeälle sammalpedille lepäämään ja tahdon jotain hoitoa haavoihini", ilmoitin käskevällä äänensävyllä. Sienikarva nyökäytti päätään ja johdatti minut vapaalle sammalpedille. Sillä aikaa kun kampesin itseni pehmeille makuualusille, vaaleanruskea parantaja kävi hakemassa kourallisen erilaisia yrttejä. Ensimmäisenä hän alkoi asetella hämähäkinseittiä paksuina tukkoina vuotaviin haavoihin. "Mitä sinulle siis tapahtui?" "Tapasin Kylmähenkäyksen rajalla ja tällä kertaa raivostuin aivan kunnolla, pahemmin kuin olisin voinut kuvitella. Me taistelimme tovin, joka tuntui ikuisuudelta ja sitten minä sain hänet kynsiini ja... ja minä tapoin hänet", päätin lauseeni synkällä äänensävyllä. Sienikarvan katse nousi heti mainittuani sanan "tapoin" ja hän jäi tuijottamaan minua ilmeellä, jota en osannut kuvailla millään sanoilla. Yllämme vallitsi pitkä hiljaisuus, kunnes Sienikarva avasi suunsa: "Tietääkö kukaan muu?" "Liljahenkäys näki kaiken ja taisi jäädä rajalle, ehkä hautaamaan Kylmähenkäyksen. Kerroin äsken Minttutähdelle, mutta Viherloikka ei kuullut, en ainakaan usko niin", naukaisin ja vilkaisin epätoivoisena Sienikarvaa, "voi Sienikarva, en tiedä mitä tehdä, en tiedä edes mitä minun pitäisi ajatella. Kylmähenkäys ei ansainnut elämää, hän aiheutti niin paljon surua ja pelkoa perheenjäsenilleen. Ja pahinta on se, että minä en edes kadu päätöstäni tappaa häntä. O-olenko minä ihan hirveä kissa?" //Sieni? Sori sekavuus :D

Sienikarva

Katsoin epäröiden Rosmariiniputousta ja pohdin kuumeisesti vastausta hänen kiperään kysymykseensä. Tappaminen oli aina väärin, mutta entä jos hän tappoi kissan, joka oli tehnyt liikaa pahaa? Huokaisin syvään ja laskin pääni alas. Irvistin tuntiessani viiltävää kipua haavoittuneessa takajalassani. Nostin sitten taas katseeni Rosmariiniputoukseen, joka katsoi minua odottavasti. "Et sinä ole hirviö. Sinä teit palveluksen koko Varjoklaanille. Kylmähenkäys oli mieleltään sairas. Vaikka tappaminen onkin väärin, sinun ei kannata murehtia asiaa sen enempää. Jos sinä et olisi tappanut Kylmähenkäystä, kenties hän olisi tappanut sinut", naukaisin. Varapäällikkö nyökkäili hitaasti. Kipu jalassani vain kasvoi ja kasvoi, eikä auttanut vaikka yritin etsiä toista asentoa. "Anteeksi, minun on käytävä hetkeksi makuulle", nau'uin irvistäen ja raahasin sammalvuoteen Rosmariiniputouksen vuoteen viereltä lähemmäs naarasta aivan hänen eteensä. En halunnut keskeyttää alkanutta juttutuokiotamme jalkani vuoksi. Se piinasi minua kaiken aikaa. Minä pelkäsin, että joku kuolisi sen vuoksi, että olisin liian kivuissani auttamaan. Kun löysin viimein asennon, jossa kipu ei ollut niin paha, nostin katseeni Rosmariiniputoukseen. "Onko se noin kipeä?" luonnonvalkea naaras kysyi viitaten jalkaani. Laskin katseeni maahan ja irvistin kivusta, kun jouduin siirtämään jalan hieman enemmän koholle. "On", huokaisin hiljaa ja tuskaisesti. En voinut myöntää sitä Liljahenkäykselle, sillä naaras olisi käskenyt minun levätä. En halunnut jättää kaikkea naaraan hoidettavaksi, sillä minähän se parantaja olin. Mielessäni oli myös käynyt eläköityminen, mutta en ollut valmis muuttamaan klaaninvanhimpien pesään. "Olen ihan hukassa. Monen mielestä varmaan minun pitäisi siirtyä klaaninvanhimmaksi, mutta ajatus tuntuu ihan kamalalta. En tahdo olla toisten hoidettavana ja katsoa, kun Liljahenkäys joutuu huolehtimaan kaikesta ihan yksin. Mutta minä olen vain taakka. Eläköityminen olisi oikein Liljahenkäystä vastaan, mutta... Olenko minä itsekäs?" käänsin tuskastuneen katseeni Rosmariiniputoukseen. Keskustelun suunta oli kääntynyt täysin. Nyt oli minun vuoroni valittaa. Se tuntui hyvältä, mutta siltikin sisimmässäni niin väärältä. Minä olin parantaja, minunhan pitäisi kuunnella muiden murheita ja auttaa heitä, eikä toisin päin. Rosmariiniputous piti meripihkaisen katseensa minussa. Huokaisin hiljaa. "Anteeksi, ei minun tietenkään pitäisi vaivata sinua näillä asioilla. Olen vain ihan umpikujassa", huokaisin hiljaa. Tunsin kyynelten kohoavan silmiini, mutta ravistin päätäni ajaakseni ne pois. En ollut itkenyt moneen päivään, enkä itkisi nytkään. Itku johtui pääasiassa kivusta ja tästä epätoivosta. En minä enää koskaan kävelisi kunnolla, se oli fakta jota en tahtonut myöntää. //Rosma? Jos tahot ni se vois tyylii ehottaa sitä et Sieni luopuis parantajuudesta mutta ois parantajan pesäl Liljan apurina siltiki eikä virallisesti niiku missää arvoasemassa klaanissa :D

Rosmariiniputous | 15.12.2018

Keskusteluni Sienikarvan kanssa oli kääntynyt täysin toisinpäin ja nyt vaaleanruskea kolli oli alkanut jakaa murheitaan minulle, jolloin olin myös joutunut kuuntelijaan rooliin. Sienikarva oli ollut kyllä virassaan jo kauan ja hän todella ansaitsi lepoa, mutta ymmärsin kyllä sen ettei kolli tahtonut jättää oppilastaan hoitamaan kaikkea yksin. Räpyttelin meripihkaisia silmiäni myötätuntoisesti parantajalle, joka näytti olevan täydellisen murtumisen rajalla. "Anteeksi, ei minun tietenkään pitäisi vaivata sinua näillä asioilla. Olen vain ihan umpikujassa", Sienikarva huokaisi ja selvästi taisteli kyyneliä vastaan. Silmäilin isäpuoltani surullisena, tuntui pahalta nähdä hänet tellaisessa kivussa, fyysisesti ja henkisesti. Häntä varmasti ärsytti todella paljon jalkansa vammautuminen. Nostin etukäpäläni kollin poskea vasten ja hieroin tassullani parantajan poskea lyhyen hetken. "Sienikarva, minua ei haittaa millään tavalla että puhut minulle tälläisistä asioista eikä sinun pitäisi pyydellä anteeksi. On todella ikävää että sinulla on tälläisiä huolia, mutta voin sanoa sen että koko Varjoklaani on todella kiitollinen palvelustasi parantajana. Eikä sinun täytyisi pakosti eläköityä ja siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon", tuumin ääneen ja vilkaisin Sienikarvaa silmäkulmastani, "sinähän voisit luopua parantajan asemastasi mutta jäisit Liljahenkäyksen eräänlaiseksi apuriksi parantajan pesään. Liljahenkäys voisi tietenkin tehdä rankemmat työt jos jalkasi rajoittaisi sinua joiltakin töiltä, mutta voisit autella kun haluaisit etkä joutuisi kenenkään muun kuin oppilaasi hoidettavaksi." Sienikarva oli vastaamassa ehdotukseeni jotain, mutta äänekäs naukaisu sai katseemme kääntymään. Parantajan pesään oli syöksähtänyt rakas kumppanini Kettuaskel. Punertavanruskea kolli huomasi meidät ja tunnistin pelon kumppanini silmissä. Hän oli varmaankin kuullut parantajan pesälle joutumisestani ja päättänyt tulla tarkistamaan että olin kunnossa. "Oletan, että haluaisit tulla tapaamaan Rosmariiniputousta?" Kuulin Sienikarvan äänen kun hän oli marssinut Kettuaskeleen luokse. Kettuaskel nyökäytti päätään valppaasti ja yritti tavoitella kasvojani. "Haluaisin, että Rosmariiniputous saisi levätä nyt rauhassa. Sopisiko jos tulisit katsomaan häntä huomenna uudestaan?" Sienikarva naukaisi. Kettuaskel nyökäytti päätään vastahakoisesti ja kohtasi katseeni hetkellisesti. "Nuku hyvin", punertavanruskea kolli kuiskasi ja lähti sitten pesästä. Kun Sienikarva palasi luokseni, päästin suustani raskaan haukotuksen. Tarvitsin näemmä unta. "Minä haluan nyt kyllä nukkua, joten nähdään huomenna. Hyviä unia, Sienikarva", kuiskasin vaaleanruskealle kollille ja laskin pääni pehmeille sammalalusille. "Hyviä unia, Rosmariiniputous", parantaja naukaisi ja lähti sitten luotani. Painoin silmäni hitaasti kiinni ja upposin utuiseen pimeyteen. Heräsin aamulla viileän ilman työntyessä pesään. Kohotin unisena päätäni ja huomasin Sienikarvan istuvan vähän matkan päässä hoitamassa Haavekukkaa. Minun herämiseni huomattuaan kolli marssi luokseni ja soi minulle lämpimän hymyn. "Hyvää huomenta, sinähän heräsit aikaisin. Nukuitko hyvin?" "Kyllä, kiitos", naukaisin. Sienikarva nyökkäsi ja tassutteli sitten yrttivarastolleen, alkaen lajitella yrttejä. Nousin hitaasti istumaan ja aloin pestä luonnonvalkeita karvojani. "Päivää pesään." Käännyin ilahtuneena vilkaisemaan olkapääni ylitse kuinka Kettuaskel astui pesään ja kohtasi heti ensimmäisenä katseeni. Punertavanruskea kolli suorastaan loikki luokseni ja laski varpusen sammalpedille eteeni. Vilkaisin kumppaniani rakastavaisena, olin ollut todella nälkäinenkin. "Toin sinulle syötävää, sillä ajattelin että täällä saattaa olla vähän ankeaa oleilla. Toivottavasti olosi on jo parempi. En siis tarkoittanut sillä lailla ankeaa vaan niin kuin, vähän tylsää tai siis jos ei ole parantaja.." Kettuaskel selitteli tökerösti vilkaistuaan yrttivarastolla seisovaa Sienikarvaa. Virnistin huvittuneena ja nuolaisin kumppanini poskea hellästi, jonka tehtyäni varmistin yksityisyytemme. Lehmustassu oli mennyt Sienikarvan luokse, joten voisin jutella Kettuaskeleelle rauhassa. "Kettuaskel, minun täytyy kertoa sinulle jotakin, mutta älä puhu tästä sitten kovaa", selitin ja vetäisin sitten syvään henkeä, "nämä haavat tulivat kun taistelin Kylmähenkäystä vastaan ja... ja minä tapoin hänet. Lopullisesti. Liljahenkäys näki kaiken, mutta hänen lisäkseen vain Minttutähti ja Sienikarva tietävät tästä." Kun suljin suuni, tunsin pakokauhun virtaavan ruumiini lävitse. Mitäköhän Kettuaskel miettisi tästä, olin tuskin päässyt yli Puuskahöyhenen tappamisesta ja nyt olin mennyt tappamaan jo toisen kissan, tällä kertaa oman isäni. Suljin hetkeksi meripihkaisen katseeni ja nostin sitten ujosti silmieni tuijotuksen kumppaniini. //Kettu?

Haukkapentu | 13.11.2018

Emo ei ollut ollut kovin mielissään, kun olimme pölähtäneet veljeni kanssa päällikön pesään. Ilomme loppui siis lyhyeen. Minttutähtikään ei tainnut pitää meistä, sillä hän lähti saman tien jonnekin. Naaras sanoi menevänsä puhumaan klaanille, mutta hänellä olisi tuskin mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Tapaamani klaanitoverit olivat tähän mennessä lähinnä tylsiä. Olikohan kenellekään tapahtunut oikeasti mitään jännittävää. Rosmariiniputous piti meille saarnan siitä, ettemme olisi saaneet tunkea päällikön pesään emmekä varsinkaan ilman lupaa. Turhautuneena luimistelin emon sanoille korviani, kunnes hän patisteli meidät kanssaan aukiolle. Minttutähti piti jonkin kokouksen ja kaikki tulivat kuuntelemaan päällikköä. Rosmariiniputous käski meidätkin rinnalleen kuuntelemaan, vaikka se ei olisi kiinnostanut minua hiirenhännänkään vertaa. Minttutähti puhui pentutarhan seinän korjaamisesta, joten viimeinkin inhottava, kylmää ilmaa sisään päästävä reikä tukittaisiin. Samalla, kun iloitsin sen tukkimisesta, sain kuitenkin aivan pähkähullun idean. Toivottavasti reikää ei tukittaisi sittenkään ihan vielä kokonaan. Minttutähti lopetti tylsän kokouksensa ja tuli meidän luoksemme - tai no, emon luokse. Hän sanoi tälle jotakin partioista, mutta suuntasi sitten tiehensä, niin että me jäimme emon luokse. "Tulkaa, ajattelin, että voisimme mennä tapaamaan Pujosulkaa. Hän on klaaninvanhin, ja hänellä on varmasti kaikenlaisia hyviä tarinoita, ja hän haluaa muutenkin varmasti tavata teidät", Rosmariiniputous sanoi. "Minä en tule. Menen pentutarhalle leikkimään", sanoin salamannopeasti ja katsahdin sivusilmällä emoa, joka katsoi minua tutkivasti ja alkoi avata suutaan keksiäkseen jotakin houkuttelevampaa, jotta tulisin mukaan. Tai no, en minä tiennyt, mitä emo oli sanomassa, mutta en halunnutkaan tietää. Emo oli ollut inhottava, ja ei halunnut meidän tekevän mitään jännittävää. Hän ei ollut edes antanut meidän tutkia leiriä tai jutella Minttutähdelle. Ennen kuin Rosmariiniputous kerkesi saada sanoja suustaan, minä sanoin: "Voin tavata Pujosulan joskus myöhemmin, jooko?" Emo oli hetkisen hiljaa ja nyökäytti sitten päätään hyväksyvästi. "Ei tarvitse saattaa, tiedän kyllä mistä pesästä on kyse", lausahdin vielä ja vilkaisin sivusilmällä Fasaanipentua, jolle klaaninvanhimman tapaaminen tuntui kelpaavan. Käännyin ympäri ja tassuttelin kohti pentutarhaa nakaten niskojani tylsistyneenä. Tunsin emon pistävän katseen selässäni, kun hän varmisti, että menin varmasti oikeaan paikkaan enkä lähtenyt jälleen yhdelle kielletylle seikkailuille. Työnsin kynteni hetkeksi turhautuneena esiin. Miksi ei saanut tehdä mitään kivaa ja jännittävää? Pujahdin sisään pentutarhaan ja hetken toivoin, että saisin olla yksin, mutta ei, tietenkin Orkideapolku ja hänen pentujaan, sekä Kanervakuu huomassaan joitakin uusia pentuja. Olipa pesässämme ruuhkaa. Mutta tietenkin emo oli päästänyt minut tänne vain siitä syystä, että minua valvottaisiin joka tapauksessa. "Kenen pentuja he ovat?" minä kysyin Kanervakuulta. "Liljahenkäyksen ja Sienikarvan", tämä naukaisi. "Ai. Niiden parantajienko? Miksi Liljahenkäys ei ole täällä hoitamassa niitä?" kysyin ja vilkaisin lapani yli takaisin aukiolle. "Liljahenkäys ja Sienikarva ovat parantajia. Heillä on velvollisuutensa, ja Tähtiklaanille vannomansa vala, jonka mukaan mikään ei saa häiritä heidän parantajien työtään", Kanervakuu lausahti. Orkideapolku vilkaisi jotenkin viileästi, aivan kuin halveksivasti Kanervakuuta sanan Tähtiklaani-kohdalla, mutten ymmärtänyt miksi. Orkideapolku oli varmaan aina vähän sellainen. Pesän seinässä olevan aukon luona hyöri jo ensimmäiseen työryhmään määrättyjä kissoja. He olivat ulkopuolella, mutta varmaan jossakin vaiheessa tänne pesän sisällekin tulisi joku säätämään ja viemään tilaa. Upotin kynteni emolta tuoksuvaan makuusijaan, eli käytännössä minun ja Fasaanipennun makuusijaan, ja mietin, mitä tekemistä keksisin hetkeksi. Sitten näin pesän kauimmaisessa laidassa omituisen jutun ja loikin sen luo. Huomasin, että se oli kuitenkin vain sammalesta tehty pallo, joka oli jo kuivettunut ja hapertunut ja menetti muotonsa, kun kosketin sitä tassullani. "Mihin tällaisia sammalpalloja tarvitaan?" kysyin ja töykin pallon lähemmäs Kanervakuuta, joka arvatenkin vastaisi todennäköisemmin kuin Orkideapolku. "Niillä leikitään. Katsopas", Kanervakuu kurotti tassuaan ja nappasi pallon minulta. "Tämä on vanha ja huono, tehdäänpä uusi", naaras sanoi ja heitti pallon takaisin nurkkaansa. Hän riipi pitkillä kynsillään helposti hiukan sammalta makuusijastaan ja kieputti sen palloksi. Se myös pysyi pallona ja oli paljon paremman näköinen kuin kuivettunut sammalpallovanhus, jonka olin löytänyt. Kanervakuu heitti pallon minua kohti ja minä sieppasin sen kynsiini. "Sinähän osaat jo leikkiä sillä. Sitä voi pyöritellä, sillä voi kopitella, sitä voi heitellä, sen avulla voi harjoitella vaanimista ja taistelua...", Kanervakuu luetteli. Minä jätin naaraan omaan arvoonsa ja heitin pallon kauemmas syöksyen salamannopeasti sen perään. En ihan kerennyt saada sitä kiinni ennen kuin se osui uudelleen pesän pohjaan. Kiristelin hampaitani. Minähän onnistuisin siinä vielä. Heittelin palloa yhä uudelleen ilmaan ja opettelin nappaamaan sen suuhuni tai kynsiini ennen kuin se osui maahan. Saatoin myös kiepahtaa selälleni sen alle ja napata sen tassuihini siitä asennosta. Kiepuin ympäri pesää pallon kanssa, kunnes Kanervakuu käski minun hiukan rauhoittua. Näytin kieltä naaraalle, vaikka tämä olikin jo keskittynyt hoivapentuihinsa eikä huomannut sitä. Menin kauemmas muista pesän asukeista ja jatkoin leikkiäni sammalpallolla, vaikka vähitellen sen heittely alkoi käydä tylsäksi. Seuraavaksi yritin vaanimista. Kyyristyin alemmas ja hiippailin pesän varjoista kohti sammalpalloa. "Älä laahaa häntääsi. Jos teet noin oppilaana, kahisutat maan ruohoja, lehtiä ja oksia ja sinut kuulee heti", Kanervakuu sanoi. Mulkaisin naarasta, mutta kohotin häntääni ylös maasta. Tiesin, ettei minun pitäisi olla ilkeä Kanervakuulle eikä kenellekään muullekaan, mutta olin yhäkin pahalla tuulella. Hiivin tarpeeksi lähelle sammalpalloa ja loikkasin sen kimppuun. Hyppy jäi vajaaksi, ja yritin uudelleen. Nyt se meni pitkäksi. Kolmannella hypyllä osuin hyvin kohdalleen ja iskin tassuni sammalpalloon niin, että kynteni halkaisivat sen. Keräsin puolikkaat yhteen kieputtaen ne taas palloksi ja jatkoin metsästystäni. Kun sekin alkoi lopulta olla tylsää, leikin vain jotakin sammalpallolla sekoittaen metsästystä, taistelua ja säntäilyä. Samalla huomasin, että joku kävi sanomassa pesänrakennustiimille, että he voisivat jättää hommansa, ja pian tulisi uusi ryhmä tilalle. Vilkaisin Kanervakuuta. Hän oli keskittynyt Liljahenkäyksen ja Sienikarvan pentuihin, jotka ryömiskelivät ympäriinsä yrittäen puhua. Orkideapolku suki turkkiaan ja piti samalla silmällä omia pentujaan, joista osa oli kylläkin vieläkin muualla. Kukaan ei ehkä huomaisi minua, sillä he olivat tottuneet siihen, että minä säntäilin tässä ympäriinsä, ollen välillä vaaniessani hiljempaa ja välillä taas pitäen ääntä enemmän. Katsahdin naaraisiin uudelleen ja viskasin sitten sammalpallon kohti pesän seinän aukkoa. Syöksyin mukamas sammalpallon perään, mutta kiepahdin sen ympäri potkaisten sammalpallon peremmälle pesään ja lentäen samalla ulos pesästä. Odotin hetken, että joku käskisi minut takaisin. Olisin voinut selittää, että olin vain ottanut vahingossa liikaa vauhtia ja osunut ulos pesän seinän aukosta. Mutta kukaan ei tuntunut huomanneen. Kohta he kuitenkin huomaisivat, nyt oli kiire. Kuulin työryhmän uusien jäsentekin jo lähestyvän. Pinkaisin päinvastaiseen suuntaan, poispäin pentutarhasta ja leiristä. Tästä lähtisi tähänastisen elämäni suurin seikkailu. Pitäisi keretä kauemmas, ettei minua löydettäisi ihan heti. Olin aika ketterä juoksija, mutta jalkani olivat vielä lyhyet ja maasto minulle täysin outoa ja kuhmuraista. Lensin muutaman kerran nurin kiiruhtaessani vauhdilla eteenpäin toivoen, että saisin mahdollisimman paljon aikaa, ennen kuin kukaan tajuaisi minun lähteneen. Minulla taisi käydä onni, sillä en kuullut takaani etsijöideni tai takaa-ajajieni ääniä. Tai hetkinen. Mitä jos ketään ei edes kiinnostanut, missä minä olin? Entä jos kukaan ei välittänyt minusta? Jos minun annettaisiin vain kadota ja joutua ketun syömäksi? Ai niin, ne ketut. Olikohan niitä paljon reviirillämme? Pureksin huultani hiukan hermostuneena, mutta jatkoin matkaa. Tämä olisi ainutkertainen tilaisuus, ja ainakin tämän jälkeen minua valvottaisiin varmaan ihan liikaa. No, ihan sama, nyt mentiin. Juoksentelin sinne tänne. Välillä maasto oli märempää, välillä kuivempaa. Tutkin innostuneena erilaisia kasveja ja asioita, ja unohdin ketutkin aika pian. Vaelsin yhä kauemmas pitäen huolta siitä, että kuljin suurinpiirtein suoraan eteenpäin, etten päätyisi ihan heti takaisin leiriin. Sitten tajusin, että osaisinkohan edes takaisin leiriin? Vilkaisin olkani ylitse taakseni, mutta mitään erikoista ei näkynyt. No, jos kuljin suoraan, takaisin kääntymällä ja suoraan kulkemalla löytäisin takaisin, järkeilin. Käänsin siis pääni eteenpäin ja jatkoin tomerasti matkaa. Jonkin ajan kuluttua tottumaton nenänikin havaitsi hajun, joka ei oikein kuulunut luonnon hajujen mukaan. Se oli kitkerä, aika pahanhajuinen ja omituinen. Mutta kiinnostava. Pistin vauhtia tassuihini, joita oli alkanut jo kivistää, ja kiiruhdin eteenpäin. Pian näin maastossa omituisen, mustan, leveän viivan. Sen lähestymiseen meni jonkin aikaa, ja aloin olla varma, että katoamiseni oli huomattu ja perässäni oli kissoja etsimässä minua. Tai sitten ei ollut, jos ketään ei kiinnostanut missä olin ja mitä tein. "Mikä tämä on?" mutisin mietteliäästi ääneen saapuessani viimein sen haisevan jutun luokse. Kosketin sitä tassullani. Pinta oli kova ja hiukan kuhmurainen, ja sattui kivistäviin tassuihini jossakin määrin. Mutta mikähän merkitys sillä oli? Pintaa oli vaikka millä mitalla pienin pennunsilmineni katsottuna. Sen toiselta laidalta leijui tuulen mukana jälleen yksi hiukan erilainen tuoksu. Olipa mielenkiintoista. Ponnistin itseni pinnan päälle ja tutkin pintaa vielä tassuillani ottaessani muutaman askeleen. Juttu haisi kyllä aika pahalta, ja loin harkita takaisin palaamista. Vai jatkaisinko vielä eteenpäin? Olin jo aika kaukana leiristä varmaankin. Tassujani kihisytti jatkaa eteenpäin, mutta minua väsytti jo hiukan tämä jatkuva taivaltaminen ja uusien asioiden näkeminen. Saattoi olla, että seikkailunnälkäni oli hetkeksi tyydytetty. Olin kääntymäisilläni takaisin, kun kuulin omituista murinaa vasemmalta. Käännyin katsomaan sinne, ja näin jotkin keltaiset valot, jotka lähestyivät kauempaa. Siristin silmiäni. Mikä oli tuo harmaa möhläle, jossa kirkkaat auringot olivat ja häikäisivät valollaan? Se haisi hiukan samalta kuin tie, ja oli todella suuri. Ja se murisi aika pelottavasti. Olin jähmettynyt aloilleni, kun tuo omituinen asia vähitellen saapui lähemmäs. En osannut enää liikkua, vaan tuijotin vain lähestyvää asiaa. Huomasin, että minua pelotti hiukan. Alkukantainen vaisto sisälläni sanoi, ettei jutun alle kannattanut jäädä, mutten osannut reagoida pakenemallakaan. Olinko jähmettynyt kauhusta? //Ela jatkaa tästä Sienellä, joten Sieni? :D

Sienikarva | 17.11.2018

Yrttien keräämisestä oli tullut näin lehtisateen aikaan jokapäiväinen tapa. Juuri nytkin kävelin Ukkospolun läheisyydessä ja katselin ympärilleni yrttien varalta. Olin painanut mieleeni jo pari hyvää paikkaa, jossa oli yrttejä. En ottanut niitä mukaani, sillä se vaikeuttaisi kulkemista eteenpäin ja ympäristön tarkkailua. Minua ahdisti se, että Minttutähti oli luvannut Varjoklaanin taistelevan Kuolonklaanin rinnalla. Jälleen pahuus valtaisi klaanimme, vaikka Minttutähti oli vakuuttanut, että olisimme yhä hyviä, vaikka taistelemmekin tällä puolella. Hänen mukaansa olemme Kuolonklaanin rinnalla vain siksi, että se takaa meille parhaan mahdollisen tulevaisuuden. Hänen mielestään Kuolonklaanin voitto on varma. Tavallaan toivon meidän voittavan, mutta silloin muut klaanit joutuisivat kärsimään Viiltotähden kynsissä. Mutta jos Varjoklaani häviäisi Kuolonklaanin rinnalla, klaanimme olisi tuhoon tuomittu. Kaikki vihaisivat meitä, emmekä me takuulla voisi jatkaa elämäämme normaaliin tapaan. Olin aivan ajatuksissani, mutta yhtäkkiä säpsähdin kuullessani huudon: "Apua!" Vaistomaisesti aloin etsiä huudon tulosuuntaa. Samassa huomasin ukkospolulla seisovan pienen kissan. Hetkessä tunnistin hänet Rosmariiniputouksen pojaksi, Haukkapennuksi. Sydämenlyönnin ajan epäröin, jonka jälkeen syöksyin kohti ukkospolkua. Hirviö lähestyi kovaa vauhtia pientä pentua, joka oli niin kauhuissaan, ettei kyennyt liikkumaan. Loikkasin ukkspolun mustalle pinnalle ja vauhdissa sain tartuttua pennun siniharmaaseen turkkiin kiinni. Riuhtaisin pennun mukanani ja onnistuimme välttymään hirviön alle liiskautumisen aivan juuri ja juuri. Hirviön leuka osui kuitenkin vasempaan takajalkaani ja sai minut parahtamaan kivusta. Kierin pentu hampaissani ukkospolun toiselle puolelle Myrskyklaanin reviirille. Vaikka kipu takajalassani oli suunnaton, nousin ylös ja tarkistin nopeasti pennun voinnin. Haukkapennun raidallisessa turkissa oli ruhjeita, mutta hän näytti olevan muuten kunnossa. "Oletko kunnossa? Pystytkö nousemaan ylös? Sattuuko johonkin?" latelin kysymyksiä pennulle. Samaan aikaan nousin itse seisomaan. Painon laskeminen jalalle ei tullut kuuloonkaan. Kipu oli aivan liian suunnaton. Irvistin ja odotin pennun vastauksia. Haukkapentu tuntui yhä olevan hieman paniikissa juuri tapahtuneesta. //Haukka?

Haukkapentu

Juuri ennen hirviötä joku muu osui minuun. Joku, joka kiskaisi minut sivuun hirviön tieltä ulvaisun säestämänä. Kierin tämän jonkun kanssa yli sen kovan, inhottavan pinnan ja tömähdimme pehmeälle pientareelle sen toisella puolella. Avasin silmäni, jotka olin puristanut umpeen ja näin edessäni Sienikarvan vihreät silmät ja vaaleanruskean turkin peittämät kasvot. Hän kyseli minulta, olinko kunnossa ja mihin sattui ja kykeninkö nousemaan ylös. Minä räpyttelin hetken silmiäni pöllämystyneenä siitä, mitä oli tapahtunut. Sitten kiepahdin ketterästi jaloilleni, vaikka kehoani kolottikin sieltä täältä. Sienikarva näytti helpottuneelta, koska kykenin liikkumaan normaalisti. Minä kuitenkin huomasin, että kolli roikotti vasenta takajalkaansa oudosti. Ja siinä oli verta. "Sinun jalkasi", töksäytin typeränä. "Hirviö osui siihen, mutta minä pärjään kyllä", kolli valehteli, sillä hänen jalkansa aiheuttama kipu vääristi parantajan kasvoja. "Sattuuko sinua jonnekin?" hän kysyi minulta uudelleen. "Ei hirveästi. Vähän johonkin, mutta ei se haittaa. Meidän täytyy mennä leiriin, eikö vain? Seikkailu on ohi", huokaisin. "Mitä sinä edes teit täällä?" hän kysyi minulta ja nilkutti samalla lähemmäs sen ihme jutun reunaa. Vilkaisin, ettei toisia hirviöitä lähestynyt, mutta pinta näytti nyt jälleen vaarattomalta. "Minä tahdoin seikkailla. Emo ei antanut tehdä sitä leirissä, joten minä.. karkasin", kohautin lapojani kuin kuitaten koko karkumatkani sillä. "Sinä meinasit kuolla. Sinun pitäisi tajuta, että leiristä ei saa lähteä, varsinkaan ilman valvontaa", Sienikarva katsoi minuun ankarasti, mutta irvisti sitten jälleen kivusta. "No, Rosmariiniputous saa hoitaa läksytyksen puolestani. Meidän täytyy palata leiriin ja vähän äkkiä", kolli vilkaisi taaksemme. "Mikä tämä outo haju on?" minä kysyin. "Ai ukkospolun haju?" Sienikarva kohotti kulmiaan, mutta lähti samalla nilkuttamaan takaisin kohti leiriä, haisevan pinnan ylitse. "Onko tämä ukkospolku?" kysyin ja kosketin tassullani pintaa. "On", parantaja totesi ykskantaan ja jatkoi nilkuttamistaan, joten minun oli pakko seurata häntä. "Mutta en minä tarkoita tämän.. ukkospolun hajua. Vaan tuota, mikä haisi tuolla", heilautin häntääni kohti paikkaa, johon olimme lentäneet yhdessä Sienikarvan pelastuksen jälkeen. "Ai. Myrskyklaanin haju. Pyörimme vahingossa heidän reviirilleen saakka, ja siksi meidän pitää kiireesti palata omalle reviirillemme. Ala tulla", Sienikarva sanoi ja nilkutti vaikean näköisesti pois ukkospolulta. Seurasin häntä jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa. Kollin jalka vuoti verta, jota tipahteli varvikkoon. Vilkuilin parantajaa hiukan huolestuneena, mutta mitäpä minä olisin voinut tehdä. Säikähdykseni hirviön takia oli jo laantunut, sillä jostakin syystä vanhemman kissan läsnäolo toi turvallisuuden tunnetta. Silti minua harmitti, että piti palata leiriin emon vihan luokse. Nakkelin niskojani turhautuneena koko hitaasti taittuvan matkan, sillä minun väsyneet jalkani eivät jaksaneet enää kovin paljon ja Sienikarva joutui nilkuttamaan ja lähestulkoon raahaamaan itsensä leiriin saakka. En olisi osannut takaisin leiriin itse - sen tajusin, kun seurasin Sienikarvaa, joka tuntui tietävän reitin. Itse olisin mennyt ihan vääriin paikkoihin. Ravistelin turkkiani, jota kivisti sieltä täältä. Olin naarmuttanut itseäni hiukan pyöriessämme pois hirviön tieltä, ja siksi kehossani oli ruhjeita. En kuitenkaan välittänyt niistä, minä en saanut järkkyä pikkuisen kivun takia. Lopulta saavuimme leiriin, ja Sienikarva vilkaisi minua juuri ennen pujahtamistaan sisään leiriin. "Tule käymään vielä parantajan pesällä, niin tarkistetaan nuo ruhjeesi", hän sanoi ja nilkutti sitten kivusta irvistellen sisään leiriin. "Sinun jalkasi pitää hoitaa ensin", minä väitin vastaan mumisten hiljaa, mutta seurasin sitten Sienikarvaa kohti parantajan pesää toivoen, ettei emo ollut juuri nyt paikalla. Huomasin, ettei parantajan jalka oikeastaan kiinnostanut minua, tai se, että kuolisiko hän siihen, tai voisiko hän enää koskaan kävellä normaalisti - olinkohan minä ihan tunteeton? Tajusin kuitenkin sen, että hänen jalkansa kaipasi nopeampaa hoitoa kuin minun muutamat naarmuni. //Sieni?

Sienikarva | 19.11.2018

"Ei sillä ole niin väliä. Pyydän Liljahenkäystä tarkastamaan sen myöhemmin", totesin pennulle ääni väristen. Kipu oli suunnaton, jouduin pidättelemään kyyneliä kaiken aikaa. Ne kirvelivät silmiäni ja saivat minut räpyttelemään koko ajan. Haukkapentu ei väittänyt enää vastaan, vaan seurasi minua leiriin. Johdatin hänet katseiden saattelemana parantajan pesälle. Vilkaisin matkalla lähellä tuoresaaliskasaa istuvaa Liljahenkäystä. Naaras ei huomannut paluutamme jutellessaan Kettuaskeleen kanssa. Kun olin astumassa parantajan pesään, muistin minua siellä vainoavan haamun. Tai ei se haamu ollut, mutta silti se vainosi mieltäni. Tihkutähti oli ylösnoussut ja oli toistaiseksi parantajan pesässä. Pelkkä kollin ajatteleminen sai karvani nousemaan pystyyn. Pysähdyin siis kuin seinään. Haukkapentu oli vähällä törmätä minuun. "Ilmoitetaan ensin vanhemmillesi, että löysin sinut", sanoin pennulle ja nilkutin tuskallisesti Liljahenkäyksen ja Kettuaskeleen luokse. "Haukkapentu! Missä olet ollut?" pennun isä naukui huolestuneena ja katsoi ankarasti poikaansa, joka kohtasi isänsä katseen. "Löysin hänet ukkospolulta. Jos olisin saapunut paikalle hetkeä myöhemmin, Hirviö olisi tehnyt hänestä selvää", nau'uin yhä vain säröilevämmällä äänellä. Silloin Liljahenkäys kiinnitti katseensa takajalkaani. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän siirsi katseensa silmiini. "Mitä Tähtiklaanin nimeen jalallesi tapahtui?" naaras kysyi huolestuneena. Jalka vuosi verta. Tassun yläpuolella oli suuri haava, jonka vuoto oli jo lähes lakannut. Lisäksi jalka oli vääntynyt aivan kummallisesti. "Hirviö", totesin naaraalle vain lyhyesti, sillä en saanut sanottua muuta. "Se täytyy tarkistaa heti", naaras naukui hieman hätääntyneesti ja nousi ylös. Naaras johdatti minut parantajan pesälle. Vastahakoisesti astuin pesääni sisään. Sairasaukiolla erotin Tihkutähden nukkumassa sammalvuoteellaan. Näky etoi minua. Vihasin Tihkutähteä enemmän kuin ketään. Hän oli tappanut emoni, minun rakkaan emoni. Jos olisin vain ollut rohkeampi, olisin voinut ilmaista raivoni ääneen. Liljahenkäys ohjeisti minut sanattomasti aukion toiselle puolelle eräälle sammalvuoteista. Vuode oli vastapäätä Tihkutähteä. Huomasin entisen päällikön vääryttelevän korviaan hitaasti. Hän oli hereillä ja tiesi meidän olevan pesässä. Liljahenkäys palasi luokseni yrttivarastosta. Ensin naaras tyrehdytti jo lähes tyrehtyneen vuodon ja sitten hän tutkaili jalkaa. "Se on mennyt aivan sijoiltaan", naaras naukui mietiskellen ja tarkkaili jalkaa koskematta siihen. Jokainen pienikin kosketus sai aikaan sisälläni suunnatonta kipua, joka säteili jalastani kaikkialle kehooni. "Luita on murtunut... En tiedä, voinko vääntää sitä paikoilleen", naaras naukui yrittäen kuumeisesti pohtia ratkaisua ongelmaansa. Tiesin, että jos hän yrittäisi vääntää jalkani sijoilleen, se sattuisi suunnattomasti. Kissan täytyisi ottaa erittäin tukeva ote murtuneesta jalasta ja vääntää sitä kovalla voimalla. En antaisi hänen tehdä sitä. "Ei sinun tarvitse. Hoida vain murtumat, odotetaan että ne paranevat hieman", nau'uin varovasti ja nostin katseeni Liljahenkäyksen silmiin. Naaras katsoi minua kysyvästi. "Oletko ihan varma? Jos laittaisimme sen paikoilleen, se ei-", keskeytin naaraan naukumalla: "Se ei olisi niin tuskallista pitkällä aikavälillä. Minä tiedän. En vain pysty, en vielä. Annetaan jalan luutua ensin hieman, katsotaan sitä paikoilleen asettamista myöhemmin. Hirviö osui kovaa, huomaatko miten pahasti se on vääntynyt. En minä muutenkaan kävele sillä enää koskaan, joten ei sillä ole niin väliä." Ääneni oli surun murtama ja erittäin pettynyt. Käänsin katseeni poispäin naaraasta, kun ensimmäinen kyynel karkasi silmäkulmastani. Musta tuntui niin pahalta. Miten ikinä voisin olla parantaja, jos en voisi edes kävellä kunnolla? Pitäisikö minun tämän takia siirtyä klaaninvanhimmaksi? Ajatus tuntui hirveältä, vaikka olin jo tovin aikaa pohtinut sitä. Olisin halunnut sen olla minun päätökseni, ei tällainen pakollinen päätös, johon ei ollut muuta ratkaisua. //Lilja? Sori ku keskeytin Ketun kaa olevan jutun xdd

Loistepentu | 21.11.2018

Korvani nytkähtivät leirin uloskäyntitunnelin suuntaan kuullessani kuinka oksat raapivat useamman kissan kylkiä näiden yrittäessä puskeutua kantamuksensa kanssa aukiolle. Veren etova, metallinen löyhkä sai minut voimaan pahoin, mutta en antanut huonovointisuuteni näkyä pesätovereilleni, joiden huomio oli myös herpaantunut seuraamaan juuri parasta aikaa tapahtuvaa murhenäytelmää. Kaksi minulle ennestään tuntematonta kissaa raahasivat välissään punaruskeaa karvamyttyä, joka oli yltäpäältä veressä. Haukkasin henkeä järkyttyneenä tunnistaessani punaruskean kissan Minttutähdeksi. Mitä hänelle oli oikein tapahtunut? Minun pitäisi mennä tarkistamaan hänen vointinsa! “Meidän ei kyllä kannata mennä tuonne vaikka minun ainakin tekisi mieli, olisimme niin ärsyttävästi parantajien tiellä”, Fasaanipentu sanoi kuin olisi lukenut ajatukseni. Nyökäytin hitaasti päätäni, vaikka kiusaus käydä kurkkaamassa, mitä parantajan pesässä tapahtui parhaillaan, oli suuri. “Entä jos lähtisimme leiristä?” ehdotin toiveikkaana. Halusin päästä tutkimaan tarkemmin, mikä tarkkaan ottaen oli käynyt Minttutähden kimppuun leirin ulkopuolella. Fasaanipentu vilkaisi leirin uloskäynnin lähistöllä partioivaan suureen soturiin ja pudisti sitten päätään. ”Meillä ei taida olla mahdollisuutta leiristä pakenemiseen”, hän totesi kuivasti. Huokaisin turhautuneena ja kuopaisin käpälälläni jo hieman kohmeisen tuntuista maata. Kuten Kanervakuu oli ennustanutkin, ilmat kävivät kylmenemään päin päivä päivältä, emmekä me enää pian tarkenisi olla aukiolla näin ohuella karvapeitteellä. “Mennään juttelemaan Kyyhkylennolle, hän sattuu itseasiassa olemaan minun isoisoemoni”, Fasaanipentu maukui ylpeän kuuloisena ja lähti sitten loikkimaan vaaleanharmaata naarasta kohti, joka suki itseään soturien pesän edustalla. Pyöräytin vain silmiäni ja juoksin kollipennun perään Turvepentu edelläni. ”Kas, Turvepentu, Fasaanipentu ja Loistepentu. Olisiko teillä jotain asiaa vai tulitteko luokseni ihan vain seuran toivossa?” Kyyhkylento-niminen kissa kysyi lempeästi hymyillen. Vanhan naaraan meripihkaiset silmät tuikkivat ystävällisesti, ja minunkin oli pakko myöntää, että hän kieltämättä vaikutti aika mukavalta kissalta. Samassa mieleeni juolahti kysymys: Olikohan minulla isovanhempia? Minttutähti oli Fasaanipennun ja Haukkapennun isoemo, minä tiesin vain emoni Liljahenkäyksen ja isäni Sienikarvan, jotka olivat minulle kaikki kaikessa. Mutta entä missä olivat heidän vanhempansa, eli siis toisin sanoen meidän isovanhempamme? Kai heilläkin sentään oli vanhemmat. Ravistelin nopeasti päätäni selkeyttääkseni ajatukseni. Fasaanipentu ja Kyyhkylento näyttivät uppoutuneen täysin toistensa seuraan, joten päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja livahtaa pois paikalta. Peruutin vatsa maata viistäen aina aukion keskustaan, ennen kuin käännähdin ympäri ja juoksin pää viidentenä jalkana parantajan pesälle. Pesästä kuului vaimeaa vaikerrusta. Hiivin mahdollisimman hiljaa peremmälle, kunnes saavuin sairasaukiolle, jossa kävi melkoinen tohina. Liljahenkäys kyyristeli Minttutähden punertavanruskean hahmon yllä. Viereisellä pedillä makasi minulle vieras valkea kolli, jonka kimpussa hääri kilpikonnakuvioinen naaras. Tunnistin hänet Rosmariiniputoukseksi, joka oli minun ja veljieni siskopuoli aiemmasta pentueesta. Meillä oli eri isä, mutta sama emo, ja se riitti minulle, sillä tulisin joka tapauksessa pitämään häntä niin sanotusti virallisena isosiskonani. Emon mukaan minulla olisi ollut myös toinen siskopuoli ja kaksi velipuolea, elleivät he olisi menehtyneet niin nuorina. Huomioni kiinnittyi Minttutähden takana nukkuvaan vaaleanruskeaan kolliin. Sydämeni oli jättää lyönnin välistä tunnistaessani isäni hahmon. “Isä!” vinkaisin kauhuissani ja juoksin hänen luoksensa. Kollin vasen takajalka tuoksui voimakkaasti vereltä ja yrteiltä ja se näytti vääntyneen luonnottomaan asentoon. Miksi hän oli tässä kunnossa? Pystyivätkö myös parantajat loukkaantumaan? Eihän se ollut reilua! Kapusin parantajakollin selän päälle ja ryhdyin repimään tätä korvasta tarkoituksenani saada tämä heräämään. “Isä! Avaa silmäsi!” piipitin hädissäni, sillä en keksinyt muutakaan tapaa purkaa suurta huolta ja hämmennystäni. //Sieni?

Liljahenkäys | 08.11.2018

“Mikä jottei”, Sienikarva hymähti hiljaa ja silmäili vatsaani vasten käpertyneitä karvanyyttejä hymy huulillaan karehtien. Hänestä tulisi varmasti hyvä isä pennuilleni, tiesin sen jo nyt. “Olen kuullut tarinoita Pisaratähden siskosta, Pyökkihännästä, joka kuulemma myös uskoi Tähtiklaaniin”, sanoin mietteliäänä ja kohdistin katseeni pentuihin. Jotenkin automaattisesti se porautui veljeksistä jälkimmäisenä syntyneeseen kirjavaturkkiseen pentuun, joka oli käperynyt tiukaksi keräksi pentuetoverustensa vierelle. “Ja mielestäni me voisimme nimetä tämän pennun hänen mukaansa Pyökkipennuksi”, ehdotin Sienikarvalle ja nostin katseeni kollin myrkynvihreisiin silmiin, joissa oli lämmin, lempeä katse. “Sopii hyvin”, Sienikarva vastasi päätään pienesti nyökäyttäen. Annoin katseeni lipua Pyökkipennun oikealle puolella tuhisevaan vaaleanruskeaan naaraspentuun, jonka turkkia koristivat vaaleanharmaat raidat. Pennun turkin pohjaväri muistutti minua Sienikarvasta, josta taas tuli mieleen parantajakollin emo ja Varjoklaanin entinen päällikkö ennen Tihkutähden vallankumousta, eli siis Loistetähti. “Mitä jos nimeäisimme tämän pienen neidin Loistepennuksi?” kysyin Sienikarvalta hymyillen. Huomasin liikutuksen kollin kasvoilla, kun tämä nyökäytti jälleen päätään hyväksyvästi. “Se käy”, hän maukui hiljaa ja katsoi Loistepentua lempeästi, kunnes sitten siirsi katseensa vanhimpaan kollipentuun, joka oli yhä vailla nimeä. “Voisiko viimeinen pentu olla Näätäpentu jo edesmenneen tätini mukaan?” Sienikarva ehdotti varovasti. Nyökkäsin tyytyväisenä. “Eli siis Näätäpentu, Pyökkipentu ja Loistepentu”, lausuin kolmikon uudet nimet ikään kuin varmistaakseni asian. Sen jälkeen kumarruin laskemaan kunkin pienokaisen päälaelle hellän nuolaisun. Pennut vikisivät hiljaa ja mönkivät lähemmäs nisiäni. “Sienikarva? Liljahenkäys?” Rosmariiniputouksen ääni kajahti pesän suuaukon luota. Nostin päätäni ja katsahdin tyttäreeni lapani ylitse hyvän tuulisena. “Mitä asiaa, Rosmariiniputous?” kysyin lempeästi. “Tulin näyttämään haavojani, teidän pitäisi varmaan tarkistaa ne. Miksi sinä olet niin hyvällä tuulella?” Rosmariiniputous kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. “Tule katsomaan, niin ymmärrät”, sanoin pilke silmäkulmassani ja viitoin naarasta tulemaan lähemmäksi. Rosmariiniputous kallisti hieman päätään ja tassutti sitten luokseni. Nähdessään vatsani suojissa tyytyväisinä tuhisevat pennut tämä henkäisi ihastuksissaan. “Ovatko ne...? Onko minulla uusia sisaruksia?” Rosmariiniputous sopersi häkeltyneenä. “Kyllä vain”, naurahdin ja jatkoin sitten: “Kaksi uutta veljeä ja yksi sisko.” “Onko heillä jo nimet?” Rosmariiniputous kysyi. “Tämä vaaleanharmaa, raidallinen kolli on nimeltään Näätäpentu, hän syntyi ensimmäisenä. Toinen kolli on taas Pyökkipentu, ja pesueen ainoa naaras sai nimekseen Loistepentu”, kerroin ylpeänä ja silitin kevyesti pentuja hännänpäälläni. Katsahdin vanhempaan tyttäreeni hymyillen aidosti onnellisena ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. //Rosma? Sieni?

Sienikarva | 09.11.2018

Katsoin haltioituneena kolmea pentua, joista ainoa naaras oli nimetty Loistetähden mukaan. Se sai kyyneleet nousemaan silmiini, mutta lupasin itselleni, etten nyt itkisi. Olin nähnyt monen monta synnytystä, mutta tämä oli ehdottomasti ikimuistoisin. Liljahenkäys makasi pentujensa kanssa parantajan pesän yhdellä vuoteella. Hetken jo luulin, että pennut olivat minun, mutta ikävä muisto Varpusliidosta muistui mieleeni. Hän oli virallisesti pentujen isä, en minä. Mutta emo oli aina painottanut, ettei veriside estänyt olemasta vanhempana pennuille. Vanhempani olivat oikeita hyväntekijöitä, sillä he kasvattivat sekä Pujosulan että Liljahenkäyksen omina pentuinaan. Liljahenkäys ei kuitenkaan koskaan tuntunut sisareltani, ei etenkään nyt. Olin saanut kunnian olla hänen pentujensa isä. Mahdollisuutta isyyteen minulla tuskin ikinä tulisi olemaan, mutta tämä kelpasi minulle hyvin. ”Lupaan sinulle, että teen kaikkeni teidän vuoksi. Pennut ansaitsevat hyvän tulevaisuuden ja ehjän perheen”, nau’uin hiljaisella äänellä Liljahenkäykselle. Tunsin sydämeni voimistuvan sykkeen rinnassani. Kun katsoin kolmea pienokaista, tunsin ylpeyttä. Olin kerrankin ollut rohkea, ja sen ansiosta saisin toimia näiden pentujen isänä. ”Minä uskon sen”, Liljahenkäys naukui lämpimästi hymyillen. Varoen kosketin kuonollani naaraan päälakea, hän päästi ilmoille kehräyksen. Pennut tuhisivat emonsa vatsan vierellä, painelivat pienillä käpälillään hänen vatsaansa ja joivat tarmokkaasti maitoa. ”Pentujen täytyy muuttaa pentutarhaan”, muistutin naarasta. Parantaja ei saanut hoitaa pentujaan, sillä parantajuus meni niiden edelle. Olimme vannoneet valamme Tähtiklaanille, että mikään ei menisi klaanimme edelle. Liljahenkäys tiesi sen. ”Voisiko se odottaa iltaan?” naaras kysyi varoen. Nyökkäsin. ”Tietenkin.” Liljahenkäys hymyili minulle leveästi. Meidän täytyi esittää olevamme kumppaneita, ihan vain pentujen vuoksi. ”Mitä aiot sanoa Varpusliidolle?” kysyin varoen ja hiljaa, jotta kukaan ei varmasti kuulisi. //Lilja?

Liljahenkäys

Irrotin vastahakoisesti katseeni pennuista ja kohtasin Sienikarvan vakavoituneet kasvot. Varpusliito tuskin ymmärtäisi, jos kertoisin hänelle totuuden pennuistamme. Lisäksi epäilin, että hän saattaisi kertoa Rosmariiniputoukselle olevansa naaraan uusien sisarusten isä, josta taas ei seuraisi mitään hyvää, kuten arvata saattoi. “Jätä hänet minun huolekseni”, sanoin vain ja laskin sitten leukani sammalpedin reunalle. Annoin katseeni vaeltaa vatsaani vasten käpertyneisiin pentuihin, jotka olivat saaneet jo juotua itsensä kylläisiksi. Ajatus siitä, että joutuisin taas luopumaan pikkuisistani ja antamaan heidät jonkun toisen naaraan hoiviin, teki todella kipeää. “Onko sinulla nälkä?” Sienikarva kysyi. “Vähän”, myönsin. “Mutta enköhän minä pärjää ilmankin pienen hetken. Antaa aamupartioon lähtevien syödä ensin oman osansa.” Sen sanottuani ummistin silmäni ja jäin kuuntelemaan unisesti tuhisevia pentuja. Parantajan pesä katosi ympäriltäni ja tajusin vaipuneeni uneen. “Liljahenkäys.” Räpäytin silmäni auki kuullessani Sienikarvan äänen aivan korvani juuresta. Nostin edelleen hieman unenpöpperöisenä päätäni ja kohdistin katseeni mestarini myrkynvihreisiin silmiin, jotka kiilsivät heikosti pesän hämärässä kajastuksessa. “Joko on aika?” kysyin haukotellen ja katsahdin sitten yhä nukkuviin pentuihin. Sienikarva nyökkäsi. “Olen käynyt jo ilmoittamassa Orkideapolulle, että viet pennut sinne, ja hän lupasi ottaa heidät avosylin vastaan”, kolli maukui. “Hyvä”, murahdin tyytyväisenä, nousin ylös varoen tallomasta pentuja ja oikaisin selkäni. Sen jälkeen kumarruin nappaamaan Pyökkipennun ja Näätäpennun hampaisiini ja lähdin kantamaan heitä pentutarhalle päin. Sienikarva noukki Loistepennun mukaansa ja tuli perässä. Työnnyin mestarini edellä pentutarhaan. Huomasin Orkideapolun ja Kanervakuun, jotka vaihtoivat keskenään kieliä pesän perällä. Yksi Orkideapolun kolmesta pennusta, Hukkapentu, oli käpertynyt tiukasti emonsa kylkeä vasten ja oli syvässä unessa. “Kiitos kun pystyt ottamaan heidät näin lyhyellä varoitusajalla”, nau'uin kellertävän oranssille naaraalle laskettuani ensin pennut sammalille hänen viereensä. Orkideapolku katsahti pentuihin haltioituneena. Sienikarva ilmestyi vierelleni ja laski Loistepennun veljiensä luokse. “Hoidan näitä pikkuisia mielelläni”, kuningatar kehräsi mielissään ja ryhtyi siistimään pentujen sekaisin olevia turkkeja tarmokkaasti. Katselin sitä sydän karrella, mutta tiesin, että naaras pitäisi hyvää huolta jälkikasvuistani sillä välin kun olisin parantajan pesällä. Hukkapentu heräsi emonsa äkkinäiseen liikehdintään ja katsahti uusiin pentuihin uteliaana. “Hei, Hukkapentu”, tervehdin tummanharmaata kollia, joka kääntyi katsomaan minuun suurilla, keltaisilla silmillään, joissa oli hämmentynyt katse. //Hukka? Sieni?

Liljahenkäys | 11.11.2018

“He ovat Liljahenkäyksen ja Sienikarvan pentuja. Ja koska Liljahenkäys ja Sienikarva ovat parantajia, he eivät voi huolehtia pennuistaan itse”, Orkideapolku ehätti vastaamaan poikansa kysymykseen puolestani. “Mikseivät?” Hukkapentu kummasteli. “Koska me olemme vannoneet valan Tähtiklaanille”, sanoin pennulle ja kyyristyin tämän tasolle. “Minkä ihmeen valan?” Hukkapentu ei tuntunut saavan kyllikseen kyselemisestä. “Parantajien juttuja”, vastasin vain ja napautin pentua kevyesti kuonolle hännänpäälläni. Sen jälkeen siirsin katseeni omiin pentuihini, jotka tuhisivat rauhallisina Orkideapolun kylkeä vasten. “Näetkö tuon vaaleanharmaan kollipennun, jolla on tummempia raitoja turkissaan? Hänen nimensä on Näätäpentu ja hän on pentueensa vanhin”, selostin hiljaa. Hukkapentu räpäytti silmiään ja kääntyi katsomaan Näätäpentua. “Näätäpentu”, tämä toisti ikään kuin yrittäen painaa nimen tarkoin päähänsä. “Tuo toinen kolli, jolla on vaaleaa kilpikonnakuviota turkissaan, on Pyökkipentu. Ja hänen toisella puolellaan nukkuva naaras on Loistepentu”, esittelin pennut yksi kerrallaan. “Pyökkipentu ja Loistepentu”, Hukkapentu vahvisti ja nyökäytti päätään. Kurkotuin nuolaisemaan kunkin pennun päälakea hellästi, ennen kuin nousin ylös ja siirsin katseeni Orkideapolun meripihkaisiin silmiin. “Minun on nyt mentävä hoitamaan asioita. Pidä heistä hyvää huolta”, sanoin vakavoituneena kuningattarelle ja pyörähdin ympäri. “Ai niin, ja kiitos vielä!” huikkasin nopeasti lapani ylitse, ennen kuin pujahdin ulos aukiolle. Sienikarva seurasi perässäni. “Aiotko nyt puhua Varpusliidolle?” hän kysyi varovasti. “Aion”, vastasin hiljaa ja annoin katseeni kiertää leirissä. “Tavataan myöhemmin parantajan pesällä. Minun on etsittävä hänet.” Koska alkoi jo hämärtää, oletin kollin vetäytyneen jo soturien pesälle, joten siispä suunnistin ensiksi sinne. Varpusliidon tunnistettavan värinen raidallinen turkki osui silmiini. Pujottelin nukkuvien soturien vuoteiden ohitse hänen luokseen ja laskin käpäläni kollin lavalle. “Varpusliito”, sihahdin tämän korvaan, “herää! Meidän on puhuttava!” //Varpunen?

Hukkapentu

“Hei, Hukkapentu”, kuulin yhtäkkiä omaksi hämmennyksekseni oman nimeni sanottavan avattuani silmäni. Orkideapolku oli päättänyt vaihtaa omaa asentoansa ja herättänyt minut siinä ohella. Toisaalta minua ei haitannut herätä, sillä oli selvää että pentutarhalla oli alkanut tapahtua jotakin. Olin siis tainut herätä juuri oikeaan aikaan. Luoksemme oli saapunut Varjoklaanin parantajaoppilas Liljahenkäys. En olisi voinut olla yhtään hämmentyneempi hänen saapumisestaan. ”Tulitko sinä tekemään jonkin tarkastuksen?” ehdin kysyä, mutta sitten katseeni nauliutui uusiin pentuihin, jotka saapuivat pentutarhalle. Nousin seisomaan ja lähdin astelemaan pentuja kohti. Kumarruin varovasti erään pennun ylle ja haitoin sitä. Katsoin seuraavaksi kaikkia kolmea pentua yhtenä kokonaisuutena. Tuoksuista päätellen pentutarhalle oli juuri muuttanut kaksi kollipentua sekä yksi naaraspentu. Käännyin katsomaan Orkideapolkua. Tahdoin tietää mistä nämä pennut olivat yhtäkkiä tulleet luoksemme. Ennen kuin ehdin kysyä emoltani mitään, tajusin että hänkään tunsin tiesi kaikkea. Käännyin uudestaan Liljahenkäyksen puoleen ja siitä sitten Sienikarvan suuntaan, sillä en tiennyt ketä minun tässä tulisi katsoa. Tilanne tuntui erittäin hämmentävältä. Miksi kaksi klaanin parantajaa olisi yhtäkkiä tuonut pentuja tarhalle? Eihän yksikään kuningatar ollut täällä odottamassa pentuja. Ainakin emoni mukaan pesällä oli kuningatarina vain hän ja Kanervakuu. Kanervakuun taas oli selitetty hoitavan orpopentuja, joten miksi nämä pennut tuotiin minun emoni näytille? Eihän ne olleet hänen? En minä nyt niin kauan voinut olla olleen unessa… Pudistelin päätäni. Teoriani kuulosti naurettavalta. ”Kenen pentuja he ovat?” maukaisin lopulta ääneen. ”Mitkä ovat heidän nimensä?” // 220 sanaa // Lilja? Sieni?

Liljahenkäys | 02.11.2018

Nuuhkaisin käpälieni juuressa lojuvaa rastasta ruokahaluttomana ja nostin sitten katseeni mestariini Sienikarvaan, joka söi parasta aikaa myyräänsä. Hän katsahti minuun kohottaen kulmiaan yllättyneen näköisenä. “Mitä nyt?” hän kysyi huomatessaan, etten ollut ottanut haukkuakaan linnusta, jonka hän oli hakenut varta vasten minulle tuoresaaliskasasta. “Luulin että pidät rastaasta.” Hän räpäytti silmiään kummastuneena. “Niin minä pidänkin”, mutisin hiljaa ja työnsin rastaan kauemmas itsestäni, “mutta minun ei juuri nyt tee mieli mitään.” Nousin ylös ja nuolaisin pariin otteeseen rintakarvojani ennen kuin katsahdin pesän suuaukon suuntaan. “Käyn nopeasti haukkaamassa happea”, sanoin ja ravasin pesän poikki ulos aukiolle. Vedin ilmaa keuhkojeni täydeltä ja puhalsin hitaasti ulos. Koko aamupäivän minua piinannut huono olo alkoi hiljalleen hellittää otettaan. *Milloinkahan viimeksi minulla on ollut yhtä tukalat oltavat kuin nyt?* ajattelin uupuneena ja istahdin alas. Aukiolla oli hiljaista lukuun ottamatta pentutarhan suunnalta kajahtelevia pentujen innokkaita vinkaisuja. Tyttäreni Rosmariiniputous oli synnyttänyt eilen kaksi tervettä poikaa. Orkideapolun mukaan he olivat saaneet nimikseen Fasaanipentu ja Haukkapentu. Hän oli myös sanonut, Haukkapentu näytti erehdyttävästi entiseltä kumppaniltani Kylmähenkäykseltä, joka oli pettänyt minut ja klaanini taannoin. Toivoin vain, ettei tyttärenpoikani perisi isoisänsä kavalaa luonnetta ja tekisi samaa perheelleen. Olin jo saanut tarpeekseni hänenlaisistaan kolleista. “Huomenta, Liljahenkäys!” Varpusliidon iloinen nauku sai minut palaamaan takaisin maanpinnalle ajatuksistani. “Huomenta vain”, kehräsin vastaukseksi, nousin ylös ja tassutin soturia vastaan. Puskin hänen rintaansa päälläni ja kysyin: “Onko sinulla juuri nyt mitään? Ajattelin, että olisimme voineet lähteä yhdessä kävelylle tai jotain.” “Olen pahoillani, mutta lupasin jo lähteä metsästyspartioon”, hän sanoi ja nuolaisi poskeani anteeksipyytävästi. “Mutta ehkä sen jälkeen?” “Ai”, hymähdin vaisusti, “joo, mennään sen jälkeen.” “Nähdään!” Varpusliito huikkasi vielä lapansa yli, ennen kuin loikki uloskäynnin lähistöllä odottelevien Risasiiven ja Ikituulen luo. Jäin katselemaan hänen peräänsä hieman allapäin. En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä Varpusliidon kanssa. Olimme pitäneet suhteemme vielä toistaiseksi salassa muulta klaanilta, mutta tiesin, että piilottelullekin olisi tultava jossain vaiheessa loppu. *Mitä minä edes sanoisin Rosmariiniputoukselle?* Tyttäreni ja Varpusliito olivat hyvin, hyvin läheisiä keskenään. Ellen olisi itse sattunut tietämään sitä, olisin voinut luulla heitä sisaruksiksi. Olisi hänelle varmasti suuri järkytys, jos ilmoittaisin noin vain seurustelevani hänen "veljensä" kanssa. Huokaisin hiljaa ja lähdin tassuttamaan takaisin parantajan pesälle. Pesällä kellahdin vuoteeseeni ja ryhdyin nuolemaan aristavia nisiäni. Ne näyttivät punaisilta ja turvonneilta. Samassa pieni pelko vihlaisi rintaani. En kai minä vain ollut...? “Sienikarva!” kutsuin mestariani, joka ilmestyi parantajan aukiolle varastosta. Hän kallisti kysyvästi päätään. “Voisitko tutkia minut? Ihan vain perus tarkastus”, sanoin hermostuneena. Kävin pitkäkseni sammalille ja odotin parantajakollin tuomiota. //Sieni?

Sienikarva | 04.11.2018

Katsoin hämmästyneenä oppilastani, joka oli asettunut sammalvuoteelle ja odotti minun tarkastavan hänet. "Oletko sinä kipeä?" kysyin naaraskissalta astellessani epäröiden häntä kohti. "En minä tiedä", naaras vastasi hermostuneena. Nyökkäsin hitaasti. "Miksi haluat tarkastuksen? Onko joku huonosti?" kysyin naaraalta, jonka häntä heilui puolelta toiselle hermostuneena. "Minulla on kummallinen olo. Voisitko vain tehdä sen tarkastuksen?" naaras tiuskaisi. Säpsähdin ja nyökkäsin. "Tietenkin", vastasin ja kosketin kuonollani naaraan kuonoa. Se oli hieman kostea, mutta kuumetta ei polkuanturoidenkaan mukaan ollut. Tarkastelin naarasta ensin päältä päin. Huomasin hänen nisiensä punoittavan. Tunsin muljahduksen vatsassani, kun epäilys heräsi sisälläni. Oliko naaras tiine? Varmistaakseni sen, asetin etukäpäläni naaraan vatsalle ja painelin sitä varovasti. Sitten laskeuduin alas ja astuin pari askelta taaksepäin. Naaraan tiineys oli jo yli puolessa välissä. Miten en ollut huomannut tätä? Miten Liljahenkäys ei itse ollut huomannut? "Ehkä arvasitkin... Mutta olet tiine taas", nau'uin naaraalle rikkoen hiljaisuuden. "Kuka niiden isä on? Ei kai vain Kylmähenkäys?" kysymykset suorastaan syöksyivät ulos suustani ennen kuin edes ehdin ajatella. Naaras katsoi minua yllättyneenä. En tiedä johtuiko se sanoistani vai ylipäätään tulevista pennuista. Oliko naaraalla uusi kumppani vai mitä tämä oikein oli? //Lilja?

Liljahenkäys | 05.11.2018

Räpäytin silmiäni yllättyneenä mestarini äkillisestä kysymysryöpystä. Nousin hitaasti istumaan ja siloitin parilla nopealla kielenvedolla pörhistyneitä häntäkarvojani ja yritin hillitä yhä vain yltyvää pakokauhua, joka oli pääsemässä valloilleen. Pentujen isä oli Varpusliito. Se ei voinut olla kukaan muu kuin hän. Mutta miksi Sienikarva oli heti ensimmäiseksi epäillyt Kylmähenkäystä? Eikö hän luottanut minuun? Tähtiklaani paratkoon! “Ei, näiden pentujen isä ei ole Kylmähenkäys”, sanoin hitaasti. Laskin katseeni alas tassuihini vältellen mestarini myrkynvihreiden silmien tutkivaa katsetta. *Miten olenkaan saanut itseni jälleen tällaiseen tilanteeseen?* ajattelin tuskastuneena. “Liljahenkäys”, Sienikarva maukui hiljaa, “kuka pentujen isä on?” Nostin totisen katseeni mestarini silmiin ja sanoin kylmän rauhallisesti: “Varpusliito. Hän on pentujen isä.” Ehdin nähdä vain Sienikarvan hämmästyneet kasvot ennen kuin korvia vihlova kauhun huuto kajahti aukiolta. Hypähdin pystyyn ja säntäsin pesän suuaukolle jokainen aisti äärimmilleen viritettynä. Ketun kuvottava löyhkä pisti hyvin voimakkaana nenääni ja pian pesän ulkopuolelle päästyäni näin suuren punertavaturkkisen koiraeläimen riehuvan pentutarhan luona. *Pennut!* Ajatus iski tajuntaani salaman lailla. Se oli varmasti vainunnut vastasyntyneet ja ennen kaikkea puolustuskyvyttömät pennut, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia sitä vastaan. Kuulin kuinka veri kohisi korvissani ja jokainen lihakseni jännittyi valmiina syöksymään ketun kimppuun. “Liljahenkäys, älä.” Sienikarva saapui vierelleni kauhistuneen näköisenä. Katsahdin häneen taisteluvimman vallassa, mutta kun näin mestarini myrkynvihreiden silmien pelokkaan katseen, annoin karvojeni laskeutua ja palasin takaisin pesälle. Otin mukaani varastolta kaiken liikenevän seitin ja kiiruhdin parantajan aukiolle. Haettuani vielä aineksia mahdollisesti tarvittaviin salvoihin Rosmariiniputous syöksyi sisälle pesään karvat sojollaan ja meripihkaiset silmät ammollaan. Katsoin hämmennyksen vallassa tyttäreni selässä velttona roikkuvaa Kettuaskelen ruumista. Oliko hän kuollut? ”Liljahenkäys! Sienikarva! Tämä on hätätapaus!” Rosmariiniputous parahti. “Rosmariiniputous, mitä on tapahtunut?” Ääneni petti kesken lauseen. “Se kettu, joka hyökkäsi leiriin, teki tämän Kettuaskeleelle. Kettu hyökkäsi myös pentutarhaan ja uskon, että Orkideapolku, Valvehenki ja heidän pentunsa ovat vakavasti vahingoittuneita. Pyydän, kertokaa minulle miten autan Kettuaskelta ja menkää te auttamaan heitä. Turvepentu on ainakin minun tietääkseni vakavasti vahingoittunut, koska kettu tarttui siihen hampaillaan”, sanat tulivat ulos Rosmariiniputouksen suusta sellaisella vauhdilla, että minulla meni hetki käsitellä niitä ennen kuin pystyin vastaamaan mitään. Ravistelin nopeasti päätäni ikään kuin yrittäen hätistää turhimmat ajatukset pois mieleni päältä ja porasin sitten katseeni tyttäreni silmiin. “Tyrehdytä hänen verenvuotonsa seitillä ja jos Kettuaskel on todella heikkona, anna hänelle kamomillaa, sitä valkeaa kukkaa jossa on keltainen keskus”, annoin ohjeet naaraalle, noukin pesän lattialta mukaani aimo tukon yrttejä ja seittiä ja kiiruhdin sitten Sienikarva kannoillani seuraten runnoutuneelle pentutarhalle, jonka ympärillä kävi kova hälinä. Näky oli kuin suoraan painajaisesta. Kaksi Orkideapolun pennuista makasi pesän verisellä lattialla tajuttomina. Pentueen ainut naaras, Pyypentu, nyyhkytti šokissa ja tuijotti kyynelistä sameilla silmillään käpäliensä juuressa lojuvaa... häntää? Katseeni lipui pennun takapäähän ja näin verta tihkuvan hännäntyngän. Se kettu saisi kyllä maksaa tästä! Lehmustassu ilmestyi vierelleni. “Voinko auttaa jotenkin?” hän kysyi äänessään epävarmuutta. “Voit. Tarkista kuningattaret ja Rosmariiniputouksen pennut vammojen varalta”, sanoin ja kiiruhdin sitten itse Turvepennun ja Hukkapennun luokse. Näin sivusilmällä kuinka Sienikarva kumartui noukkimaan tärisevän Pyypennun hampaisiinsa ja lähti kiikuttamaan tätä parantajan pesälle hoitotoimenpiteitä varten. Huomasin että veljeksistä Turvepentu näytti pahiten loukkaantuneelta, joten viittilöin Lehmustassua tulemaan luokseni. “Lehmustassu, vie Turvepentu parantajan pesälle myös. Hän tarvitsee hoitoa siellä”, sanoin jämäkästi. Pilkukas naaras nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja nosti tajuttoman pennun hellästi ylös löysästä niskanahasta. Parantajan pesässä alkoi tulla ahdasta. Pieneen tilaan minun, Sienikarvan sekä Lehmustassun ja haavottuneiden lisäksi olivat ähtäytyneet Rosmariiniputous ja Valvehenki. Tyttäreni oli tullut kumppaninsa tueksi ja Valvehenki katsomaan häntänsä menettänyttä Pyypentua sekä pahan näköisen haavan kylkeensä saanutta Turvepentua. Minulle ja Sienikarvalle jäisi siis hyvin vähän työskentelytilaa. Tuttu tuoksu tulvahti nenääni ja sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Varpusliito pelmahti pesään ja marssi suorinta tietä Rosmariiniputouksen ja Kettuaskelen luokse. Huokaisin helpotuksesta. Kolli ei vielä tiennyt tulevista pennuistaan, enkä ollut alkuunkaan varma, halusinko hänen edes saavan tietääkään. Kun tilanne oli rauhoittunut hieman pyysin Sienikarvaa tulemaan etäämmälle muista. Hän taisikin jo aavistaa, mistä halusin puhua. “Mitä minä oikein teen?” kuiskasin hiljaa ja vetäisin häntäni vaistomaisesti vatsani peitoksi, ikään kuin yrittäen estää muita saamasta tietää tiineydestäni. Mutta tiesin, että se tulisi jossain vaiheessa julki. Viimeistään silloin, kun pennut olisivat valmiita syntymään. ”En minä olettanut, että suhteemme johtaisi tähän”, sihahdin kimpaantuneena ja vilkaisin sivusilmällä Varpusliitoon, joka istuskeli yhä Rosmariiniputouksen ja tämän kumppanin seurassa. “Pitäisikö minun tappaa ne?” Kysymys oli osoitettu enemmänkin minulle itselleni kuin Sienikarvalle, joka tuijotti minua saamatta sanaakaan ulos suustansa. Huokaisin raskaasti. “Että minä sitten inhoan itseäni”, jupisin hampaitani kiristellen. //Sieni?

Sienikarva | 07.11.2018

Katsoin Liljahenkäystä onnettomana. En tiennyt mitä sanoa. Painoin vain pääni vasten naaraan tummanharmaata turkkia. "Ei sinussa ole mitään vikaa", vakuuttelin hiljaisella äänellä. Se ei ollut kai kovin vakuuttava, mutta Liljahenkäys painautui minua vasten. Se tuntui hyvältä, mutta silti minusta tuntui pahalta. Naaras kärsi aivan liikaa. Hän tuntui olevan hukassa, enkä minä osannut auttaa. Rosmariiniputous ei takuulla hyväksyisi sitä, että hänen emonsa ja paras ystävänsä saisivat pentuja. Pahimmassa tapauksessa se ajaisi Varjoklaanin taas siihen pisteeseen, missä olimme Tihkutähden aikoina olleet. "Minä voin olla pentujesi isä", naukaisin hiljaisella äänellä, joka särisi ja oli hyvin epävarma. Liljahenkäys irrottautui halauksestani sen kuultuaan. "Mitä?" naaras kysyi kuin ei olisi uskonut korviaan. Nielaisin ja räpäytin silmiäni. "Minä tahdon olla pentujesi isä", sanoin nyt itsevarmemmalla äänellä varoen, ettei kukaan kuullut sitä. "Sinä olet kärsinyt jo ihan liikaa. Jos minä esitän pentujesi isää, Rosmariiniputous ei suutu sinulle, eikä sinun tarvitse murehtia Varpusliitoa. Voin kasvattaa pentusi ominani, kun en niitä itse tule koskaan saamaan." Liljahenkäys katsoi minua ja näytti siltä, että hän purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä. Olin hyväksynyt sen, että olin ikuisesti yksin. Ei minusta ollut kenenkään kumppaniksi, olin aivan liian vanha moiseen pelleilyyn. Eikä kukaan edes vetänyt minua puoleensa. Ja kuka nyt haluaisi minut? Olin pelkkä pelkuri. Nyt ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minusta tuntui rohkealta. Silti pelkäsin, että Liljahenkäys vain nauraisi ajatukselle siitä, että soturin sijasta pelkuri-parantaja kasvattaisi hänen täydelliset jälkeläisensä. "Sinä olet minulle tärkeä, minä tahdon sinulle vain hyvää. En keksi muutakaan tapaa, millä voisin auttaa sinua", nau'uin vaimealla äänellä naaraalle odottaen yhä hänen vastaustaan. //Lilja?

Liljahenkäys | 08.11.2018

“Ei sinussa ole mitään vikaa.” Sienikarvan vakuuttelut eivät keventäneet lavoillani kannatteleman taakan painoa. Odotin Varpusliidon pentuja, enkä voinut asialle enää yhtään mitään. Pennut olisivat pian valmiita syntymään, ja minun olisi joko kerrottava totuus tyttärelleni ja Varpusliidolle tai riistettävä vastasyntyneiden jälkeläisteni henki siinä toivossa, ettei kukaan koskaan saisi tietää hairahduksestani - etenkään Rosmariiniputous. “Minä voin olla pentujesi isä”, Sienikarva sanoi hiljaisella, värisevällä äänellä. Irrottauduin kollin syleilystä ja kohtasin tämän myrkynvihreiden silmien katseen. “Mitä?” kysyin voimatta uskoa korviani. “Minä tahdon olla pentujesi isä”, mestarini maukui itsevarmemman kuuloisenpana kuin äsken. “Sinä olet kärsinyt jo ihan liikaa. Jos minä esitän pentujesi isää, Rosmariiniputous ei suutu sinulle, eikä sinun tarvitse murehtia Varpusliitoa. Voin kasvattaa pentusi ominani, kun en niitä itse tule koskaan saamaan.” Tunsin kuinka kyyneleet polttelivat silmissäni. Oliko Sienikarva tosissaan? Voisiko hän todella ryhtyä pennuille isäksi? En voinut käsittää sitä. Miksi joku olisi halunnut auttaa minua? Etenkään Sienikarva. Olin kohdellut häntä niin huonosti... Muistin yhä elävästi sen päivän, kun olin nuorena oppilaana erehtynyt Kuolonklaanin rajalle samaan aikaan kuin veljeni Kostohenki, tosin silloin hänkin oli vasta -tassu. Kun olin saanut kuulla totuuden oikeasta perheestäni, olin ollut sanoinkuvaamattoman vihainen. Olin huutanut ja syyttänt Sienikarvaa kaikista ongelmistani, enkä ollut edes varma, olinko koskaan pyytänyt kollilta anteeksi epäsoveliasta käytöstäni. Hänhän oli kuitenkin ollut ainoa perheeni Varjoklaanissa siihen aikaan. “Sinä olet minulle tärkeä, minä tahdon sinulle vain hyvää. En keksi muutakaan tapaa, millä voisin auttaa sinua”, Sienikarva sanoi vaimealla äänellä ja katsoi minuun odottava katse myrkynvihreissä silmissään. “Kiitos”, se oli ainoa sana, minkä sain sillä hetkellä ulos suustani. “Kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt hyväkseni.” Painoin pääni parantajakollin rintaa vasten. Tunsin miten kuumat kyyneleet vierivät poskiani pitkin alas ja tipahtelivat yksi kerrallaan maahan etutassujeni vierelle. Samassa huomioni Sienikarva herpaantui, kun kuulin Rosmariiniputouksen poistuvan pesästä. Nostin päätäni säpsähtäen ja tajusin samassa, että naaraan tapaaminen sisarensa kanssa rajalla tapahtuisi nyt. Ja minun olisi oltava siellä. “Minun on mentävä”, sihahdin Sienikarvalle nopeasti ja otin muutaman ripeän askelen pesän suuaukkoa kohti. “Huolehdi haavoittuneista ja niin edelleen. Lupaan palata pian!” Jäämättä odottamaan mestarini vastausta pujahdin ulos pesästä. Vilkuilin ympärilleni yrittäen etsiä tyttäreni kilpikonnalaikkuista turkkia, kunnes huomasin hänet. Naaras lähestyi hyvää vauhtia leirin uloskäyntitunnelia. Hiivin tuoresaaliskasan luokse ja jäin odottamaan sopivaa hetkeä livahtaa Rosmariiniputouksen perään. Mutta sen sijaan, että naaras olisi työntynyt piikkihernetunnelin uumeniin, hän kääntyikin katsomaan minua meripihkaisissa silmissään hämmentynyt katse. Säpsähdin hieman yllättyneenä Rosmariiniputouksen äkkinäisestä liikkeestä ja lähdin tassuttamaan häntä kohti nolostus ja häpeä korvannipukoissani pistellen. ”Miksi sinä hiivit minun perässäni, emo? Ei sinun tarvitse huolehtia minusta rajalla”, Rosmariiniputous murahti selvästikin turhautuneena. “Ei, en minä ollut seuraamassa sinua, olin lähdössä hakemaan yrttejä”, sepitin nopeasti pitäen kasvoni peruslukemilla ollakseni herättämättä naaraassa enempiä epäilyksiä, vaikka toisaalta tiesin jo jääneeni kiinni epäonnistuneesta kyttäyskeikastani. Rosmariiniputous kohotti hitaasti kulmiaan, muttei jäänyt ottamaan asiasta selvää, vaan käännähti ympäri ja pinkaisi tunnelin kautta leirin ulkopuolelle. Ummistin silmäni hetkeksi ja keräsin rohkeuteni rippeet lähtien seuraamaan tytärtäni pieni pelon kipinä yhä sydämessäni kytien. Pelkäsin kaiken päättyvän katastrofiin ja pahimmassa tapauksessa jonkun kuolemaan. Heikko supistus ravisteli jälleen kehoani ja pakotti minut pysähtymään ja pitämään pienen hengähdystauon. Olin kadottanut Rosmariiniputouksen näkyvistäni jo aikoja sitten, sillä pentujen elämöinti vatsassani oli saanut minut uupumaan nopeasti. Naaraan tuoksu tuntui kuitenkin edelleen vahvana ilmassa, joten jos pitäisin kiirettä, voisin vielä saada hänet kiinni. *Malttakaa vielä hetki, pikkuiset*, ajattelin väsyneenä ja kohotin kuonoani yrittäen päästä vihille Rosmariiniputouksen kulkemasta reitistä. Samassa tyynen yön raukean rauhan rikkoi raivostunut rääkäisy, jonka olisin tunnistanut missä vain. Kylmähenkäys. Vetäisin syvään henkeä ja nostin vauhtini tasaiseksi raviksi. Kipu vatsassani oli päätä huimaava ja hetken ajan tuntui siltä, että maailma alkoi pyöriä silmissäni, mutta olin onnistunut jotenkuten kovettamaan mieleni ja jatkamaan eteenpäin. Kylmähenkäyksen tuoksui tuntui nyt vahvana, samoin Rosmariiniputouksen. Tajusin myös, että paikalla oli muitakin, kuten esimerkiksi Kettuaskelen sisar Mäyräraita sekä joku, jonka haju oli tuttu, mutta en saanut sitä millään päähäni. Siitä olin kuitenkin varma, että olin haistanut sen jossain aikaisemminkin. Taistelunäänet vahvistuivat sitä myötä mitä lähenin Kuolonklaanin rajaa. Pian näinkin kaksi kelmeässä kuunvalossa keskenään vääntelehtivää kissaa, jotka jakelivat melko tasaisen näköisesti iskuja toisilleen. Toinen kissoista oli epäilemättä Kylmähenkäys. Tunnistin hänen siniharmaan turkkinsa ja häijyt, kylmänsiniset silmät, jotka kiilsivät murhanhimoisesti kuun heikossa kajastuksessa. “Lopettakaa!” Korvani nytkähtivät uuden äänen suuntaan. Näin kuinka Kuolonklaanin kookas varapäällikkö asteli esiin ja sai Kylmähenkäyksen irtaantumaan tyttärestään. Samaan aikaan lähdin lähestymään kissajoukkoa. Yritin pysytellä mahdollisimman matalana ja hiljaa, vaikka tiesinkin Viiltokaaoksen huomanneen minut jo. Kuuntelin Kuolonklaanin kissojen kesken käytävää kiivasta keskustelua puolella korvalla, osin omiin ajatuksiini uppoutuneena. Missä Utukyynel oli? Oliko naaras edes ollut aikeissa saapua rajalle? Tai kenties Kylmähenkäys oli keksinyt koko jutun ainoana tarkoituksenaan päästä käsiksi tyttäreemme, jota hän niin hanakasti oli vastaan. ”Tyttäresi kyllä lähtee, mutta sinä et. Olen pahoillani Kylmähenkäys, mutta minä karkotan sinut Pimeyden Metsän maille”, Viiltokaaoksen nauku sai ajatukseni katkeamaan. Kauhistunut henkäisy pääsi karkaamaan suustani kuullessani varapäällikön aikeista. Paikalla olijoiden huomio kiinnittyi minuun ja tunsin vatsani muljahtavan ympäri. “Liljahenkäys, mitä sinä täällä teet?” Rosmariiniputouksen äänestä paistoi yllättyneisyys. En kyennyt vastaamaan naaraan kysymykseen. Seurasi jännittynyt hiljaisuus. Yhtäkkiä, ilman varoituksen sanaakaan, Kylmähenkäys syöksähti Rosmariiniputousta kohti. Kolli ehti vain hipaista tyttärensä turkkia, kun Viiltokaaos esto hänen aikeensa ja upotti kyntensä soturin kylkeen. Kollit kierivät maassa yhtenä häntien ja kynsien pyörteenä, kunnes Viiltokaaos lopulta onnistui pääsemään niskan päälle ja likistämään Kylmähenkäyksen maata vasten. “Lakkaa rimpuilemasta tai pieni tyttäresi ei näe auringonnousua”, Viiltokaaos sihahti. Kylmähenkäys rauhoittui. Siristin silmiäni mietteliäänä. Missä vaiheessa kolli ehtinyt saamaan uusia jälkeläisiä, ja kenen kanssa? “Et uskalla”, Kylmähenkäys murisi. ”Enkö?” Viiltokaaos nousi ylös maata vasten painuneen soturin päältä ja kiersi hänen taakseensa niin, että tämä sai katsekontaktin minuun ja Rosmariiniputoukseen. “Tämähän on mukavaa, pieni perhekokous”, hän tokaisi huvittuneen kuuloisena ja käänsi sitten vihreiden silmiensä katseen minuun. Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn. ”Liljahenkäys”, tapa, miten Viiltokaaos lausui nimeni, sai sydämeni takomaan entistä lujemmin rintaani vasten. En osannut tulkita hänen ilmettään, mutta sen osasin sanoa, etten pitänyt hänen olemuksestaan, en sitten yhtään. “Välitä Minttutähdelle viesti minulta. Kerro, että Kuolonklaani ei ole osallinen tähän, Kylmähenkäys toimi yksin ja on maksanut teoistaan matkaamalla Pimeyden Metsään, jossa kuolema piinaa häntä ikuisesti.” Pysyin vaiti ja katselin miten Viiltokaaos viittoi Kylmähenkäystä nousemaan ylös. Soturin kylmänsinisten silmien katse oli lukittunut minuun. Minun olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja pyytää varapäällikköä lopettamaan tämä hulluus. Tunsin kuinka jalkani vapisivat, kun katsoin sitä kauheutta. Viiltokaaos kohotti käpäläänsä ja hetkessä henki pakeni Kylmähenkäyksen ruhosta ja kolli valahti maahan velttona. Tuijotin soturin ruumista jähmettyneenä aloilleni. En tiennyt mitä tehdä. En tiennyt mitä ajatella. Ihan kuin kaikki ympärilläni oleva olisi kadonnut ja pystyin näkemään ainoastaan entisen kumppanini tyhjiin vuotavan kuoren. Hän oli poissa, nyt ja aina.  “Esitys on ohi, Kuolonklaani on maksanut kivuistanne”, Viiltokaaos sanoi kevyen kuuloisesti ja viittoi Mäyräraitaa tarttumaan klaanitoverinsa ruumiiseen. Tummaturkkinen naaras näytti yhtä järkyttyneeltä kuin minäkin, muttei pannut vastaan varapäällikölleen, vaan tarttui kuuliaisesti kiinni kollin ruhosta ja lähti raahaamaan sitä takaisin omalle puolelleen. Kun kuolonklaanilaiset olivat kadonneet rajan taa, käännyin tyttäreni puoleen. Rosmariiniputous katsoi heidän peräänsä tunteettoman näköisenä. “Tule, Rosmariiniputous”, kuiskasin naaraalle värisevällä äänellä ja laskin häntäni hänen selkänsä päälle. “Sinä olet vakavasti haavoittunut. Sinut pitää viedä nopeasti takaisin leiriin ja sinä tarvitset läheisesi ympärillesi.” Rosmariiniputous nyökkäsi hitaasti, käännähti ympäri ja lähti tassuttamaan rinnallani takaisin leiriin päin. Annoin naaraan nojata minua vasten, sillä tiesin hänen olevan väsynyt, vaikkei hän suostunutkaan näyttämään sitä ulospäin. Samaan aikaan kipu vatsassani voimistui ja kertoi siitä, että pennut olisivat pian valmiita syntymään. “Tule, sinun haavasi täytyy katsoa.” Saatoin Rosmariiniputouksen parantajan pesälle. Kuulin kuinka joku juoksi peräämme, mutten jäänyt ottamaan siitä selvää. “Rosmariiniputous?” Kettuaskel ilmestyi vierelleni, kun olin laskemassa tytärtäni yhdelle sairasaukion vuoteista. Hoidettuani naaraan haavat kuntoon pyysin Kettuaskelta viemään kumppaninsa pentutarhalle lepäämään. Kun pesässä tuli hiljaista hoipertelin oman vuoteeni luokse ja lysähdin sammalille lopen uupuneena. Tajunnan räjäyttävä kipu sai minut parahtamaan. Sienikarva laski yrttitukkonsa maahan varaston luona ja kiiruhti luokseni huolestuneena. “Ne syntyvät nyt”, sain sanotuksi mestarilleni vain vaivoin, ennen kuin uusi supistus iski. Parantajakolli kyyristyi vierelleni ja ryhtyi tunnustelemaan vatsaani osatakseen sanoa milloin minun pitäisi ponnistaa. “Tarvitsetko keppiä?” Sienikarva kysyi ja vilkaisi minuun silmissään tulkitsematon katse. “En”, puhisin tuskastuneena ja laskin pääni sammalille. Kun Sienikarva antoi merkin, ponnistin voimieni takaa. Tunsin kuinka ensimmäinen pentu liukui ulos. Sienikarva puhkaisi sitä ympäröivän kalvon varovasti hampaillaan ja nuoli sitä rivakoin kielenvedoin saadakseen sen virkoamaan. “Kolli”, hän sanoi ja nosti pennun vierelleni. Katsahdin vaaleanharmaaseen kollipentuun, jonka turkissa oli tummempia raitoja. Murahdin tyytyväisenä ja valmistauduin seuraavaan ponnistukseen, johon käsky tulikin yllättävän pian. “Toinen kolli”, Sienikarva maukui laskiessaan kirjavaturkkisen pennun veljensä vierelle. Sitten hän nosti katseensa minuun ja sanoi: “Vielä yksi.” Nyökkäsin nopeasti ja odotin. Kun käsky kävi, ponnistin vielä viimeisen kerran. Nostin päätäni sen verran, jotta pystyin näkemään kuinka mestarini puhkaisi kalvon kolmannen pennun ympäriltä. ”Ja viimeinen pentu on naaras”, Sienikarva ilmoitti ja nuoli raidallista pienokaista lyhyin, voimakkain vedoin, kunnes sitten nosti sen ylös ja laski kahden muun pentuetoverinsa vierelle. Katselin jälkikasvujani samaan aikaan ihastuksissani ja peloissani. Pesueen ainoa naaras muistutti isäänsä, muttei niin paljoa, että siitä olisi pitänyt huolestua. ”Haluatko auttaa nimeämään ne?” kysyin Sienikarvalta ja katsahdin mestariini lämpimästi. “Olethan sinä sentään heidän isänsä”, lisäsin pieni pilke silmäkulmassani. //Sieni? Pennut?

Minttusydän | 15.10.2018

En voinut uskoa sitä tapahtuneeksi, kumppanini oli kuollut. Tihkutähti ei ehkä ollut ollut klaanimme jokaisen kissan lempi kissa, mutta hän oli ollut minulle kovin tärkeä. En kehunut häntä kylläkään siitä miten hän on klaaniamme johtanut. Nostin itkuisen katseeni ylös kollin harmaapilkullisesta turkista kun haistoin Kettuaskelen tuoksunleijuvan sisälle pesään. Nousin seisomaan ja lähdin tassuttamaan ulos pesästä, sillä ajattelin että poikani halusi surra isäänsä yksin. Pysähdyin hetkeksi punaruskean kollin viereen ja samalla kun tämä aloitti asiansa olin jo poissa. En halunnut näyttää epätoivoani oman poikani edessä. Minun pitäisi lähettää viesti Mäyräraidalle hänen isänsä kuolemasta, mutta toisaalta en aikonut hankkia klaaniamme vaikeuksiin Kuolonklaanin kanssa ylittämällä rajaa. Kokoontuminen oli tulossa, joten toivoin että tyttäreni pääsisi mukaan. Kun olin ehtinyt istahtaa leirin reunamille yksinäisyyteen näin luokseni tassuttavan Rosmariiniputouksen. "Olen niin pahoillani kaikesta. En voi edes kuvitella millaista tämä on ollut sinulle", poikani kumppanini pahoitteli. Nyökkäsin sanomatta sanaakaan, sillä minusta tuntui vain niin tyhjältä. Emme olleet olleet Tihkutähden kanssa kovin läheisiä lähiaikoina, mutta silti tämän kuolema satutti minua kovinkin paljon. Tietenkin satutti, olimme tunteneet pennuista asti ja mehän olimme kumppaneita, vaikka se ei aina tuntunut siltä. "Kiitos, muistathan olla tukena Kettuaskelelle", naukaisin hiljaa, mutta itsevarmasti. Kettuaskel olisi tästä lähtien kaikkein tärkein, sillä minulla ei ollut ketään muuta kenestä pitää huolta. "Minun on pakko puhua Kettuaskelelle", pahoittelin luonnonvalkealle naaraalle ja lähdin tassuttamaan kohti parantajanpesää, mutta pysähdyin kun kuulin puheensorinaa pesästä. EN halunnut keskeyttää mitään, joten jäin pesän ulkopuolelle odottelemaan. Hetken päästä luokseni ilmestyi klaanimme parantaja Sienikarva. Kolli kertoi, että minun olisi haettava henkeni pian. Sain myös kuulla sen, että lähtisin matkaan yksin. Ryhdistäydyin ja nostin katseeni Sienikarvan vihreisiin silmiin. "Selvä, kuuntelen ohjeistuksesi mielelläni. Lähden huomisaamuna", naukaisin Sienikarvalle ystävällisesti. Pidin kovasti Sienikarvasta, muistan kuinka oppilaana olin kovinkin ihastunut tuohon kolliin. //Sieni? Sori vähän sekava.

Sienikarva

"Suosittelisin, että lähdet vasta aurinkohuipun aikaan. Matka kestää odotettua vähemmän aikaa, mutta liian myöhään ei kannata lähteä. Kuun täytyy olla juuri huipussaan Kuukivelle saapuessasi", selitin tulevalle päällikölle ja istuuduin tämän eteen. Minttusydän nyökkäsi eikä ollut moksiskaan siitä, että ikään kuin tuhosin hänen suunnitelmistaan osasen. "Jos tapaat kuolonklaanilaisia, ole kiltti äläkä haasta riitaa. Sinun täytyy kertoa Tihkutähden kuolemasta tai ainakin siitä, että olet hakemassa henkiäsi, kuten tiedät. Muuten he käännyttävät sinut hetkessä takaisin", kerroin naaraalle itsestäänselvyyksiä, jotka hän varmasti tiesikin. En oikein tiennyt miten minun pitäisi hänelle puhua. Loistetähden ollessa päällikkönä hänelle puhuminen oli helppoa, olihan hän minun oma rakas emoni. Tihkutähden kanssa keskustelu ei oikein sujunut. Kolli komenteli minua ja Liljahenkäystä kaiken aikaa ja ei ollut mikään keskustelijakissa, kuten en minäkään ollut. Minttusydän oli siis minulle ensimmäinen päällikkö, joka arvosti minua ja työtäni eikä ollut sukulaiseni. "Kun pääset emonsuulle, sinun täytyy taivaltaa hetki pimeässä Kuukiven luokse. Olen varma, että löydät reitin. Kuukivelle päästessäsi saavut luolaan, joka kuuhuipun hetkellä on kuun valaisema. Kivi on keskellä sitä luolaa, jonka katosssa on aukko kohti taivasta. Menet makaamaan kiven vierelle ja painat kuonosi kiveen. Tähtiklaani hoitaa lopun sinun puolestasi", selitin. Minttusydän vastasi nyökäten. "Voinko minä nähdä... Tihkutähteä?" naaras kysyi vaimealla äänellä, joka rikkoutui ja aiheutti hetken hiljaisuuden. Pudistin pahoitellen päätäni. En siksi, että Tihkutähti ei ollut Tähtiklaanissa vaan siksi, että Minttusydän todella kaipasi rakastaan. "Tekojensa vuoksi olen varma, että hän meni Pimeyden Metsään", selitin kissalle. //Minttu?

Minttusydän | 16.10.2018

Tietenkään en voinut nähdä häntä, kuinka tyhmä olin. Se varmasti johtui kokemastani surusta, se sai aikaan usvaverhon, joka ei antanut ajatuksen kulkea vapaasti. "Niin tietenkin", totesin päätäni hieman nolostuneena ravistellen. Huomenna koittaisi se päivä, kun astuisin virallisesti päällikön virkaan, uskoin osaavani johtaa Varjoklaania hyvin, vaikka se itsekkäältä kuulostikin. Ensimmäinen tekoni, olisi antaa lupa uskoa mihin tahansa haluaa ja ilmoittaa se, että alkaisimme totella soturilakia kuten ennen Tihkutähden aikaa. "Jutellaan huomen aamulla enemmän sopiiko? Ajatukseni ei oikein kulje", naukaisin pahoitteleva ilme kasvoillani. Sienikarva nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä. Hymyilin vielä väsyneesti parantajakollille ja sen jälkeen lähdin etsimään Kyyhkylentoa. Tiesin, ettei hän koskaan pitänyt Tihkutähdestä, mutta tyttärestään hän silti välitti. Löysin emoni klaaninvanhimpien pesästä, hän oli juttelemassa Meripihkaraidalle, josta oli ajan kuluessa tullut kovinkin hyvä ystävä Kyyhkylennolle. "Hyvää iltaa", tervehdin vääntäen kasvoni hymyyn. Minua ilahdutti klaaninvanhimpien pesän lämminhenkisyys. "Iltaa Minttusydän", viereisellä pedillä makaava Vaskitsaviima kähisi. Tervehdyksen jälkeen kolli alkoi sukia vaaleanruskeaa turkkiaan. Kyyhkylento kääntyi minuun päin ja ikään kuin hymyili iloisilla meripihkanvärisillä silmillään. "Mukava nähdä Minttusydän, tai olenhan minä sinut nähnyt, muttemme ole jutelleet hetkeen! Ja onnea, sinusta tulee ihan oikea päällikkö! Olen tosi ylpeä ja niin on Okaliekkikin!" Kyyhkylento naukui matalalla ja sydämellisellä äänellään. Nyökkäsin kiittelevästi ja yritin pitää surun kaukana pesän iloisesta tunnelmasta. "Oliko sinulla jotakin asiaa? Haluatko puhua kaksisteen?" emoni kyseli uteliaasti. Pudistin päätäni ystävällisesti. "Ei, tulin ihan muuten vain vierailemaan." Meripihkaraitakin nyökkäsi ikään kuin merkiksi, että hänkin kuunteli. Pienikokoinen valkea naaras oli kovin hyvässä kunnossa ikäänsä nähden ja se teki minut iloiseksi. "Minttusydän, muuten. Olemme miettineet Okaliekin kanssa klaaninvanhimpiin siirtymistä lähitulevaisuudessa", emo naukaisi. En pitänyt Kyyhkylentoa vielä liian vanhana soturin tehtäviin, mutta emollani oli oikeus omiin ratkaisuihinsa ja Varjoklaanissa oli muutenkin erittäin mukavat klaaninvanhimmat. Veikkasin, että Kyyhkylento saisi pulputtaa juoruja Meripihkaraidan kanssa yömyöhään halutessaan ja olihan täällä Okaliekillekkin seuraa. "Jos niin tahdotte. Ilmoitelkaa sitten lähempänä, niin pidän teille oikean seremonian", naukaisin silmiäni rakastavaisesti räpsäyttäen, "Mutta nyt minun on mentävä, vaikkei kukaan muu istuisi valvojaisissa, niin minä ainakin istun." Hätkähdin hereille. Olin vahingossa torkahtanut leirin reunamille. Tihkutähden ruumis oli haudattu jo ja olin vetäytynyt omiin oloihini. Oli vielä liian aikaista mennä häiritsemään parantajia, sillä lähtöni koittaisi vasta auringonhuipun aikaan. Venyttelin jumiutunutta selkääni ja lähdin tassuttamaan tuoresaaliskasan luokse. Olin lähettänyt aamupartion jo matkaan ja pian olisi saalistuspartion vuoro, mutta ensiksi antaisin kissoille aikaa heräillä. Valikoin kasasta kylmän sammakon, joka oli kovin harvinaista tähän aikaan vuodesta. Aloin syödä tuoresaalista hitain ottein ja katsella heräilevää leiriä. Kun olin viimeistellyt ateriani lähdin järjestämään saalistuspartiota. Partiota johtamaan valitsin Valkosydämen ja hänen mukaansa Ikituulen ja Savutassun. Valkeanharmahtava naaras alkoi koota partiotaan kasaan innokkaasti ja ennen lähtöään meripihkasilmäinen naaras vielä nyökkäsi minulle. Miltei kaikki soturit näyttivät ottavan minut melko hyvin vastaan. Vilkaisin taivaalle. Nyt olisi varmaan hyvä aika mennä hakemaan matkayrttejä. //Sieni? Lilja?

Lil

Sienikarva | 14.10.2018

Saavuin takaisin leiriin yrttienhakureissultani. Minun ja Liljahenkäyksen täytyi kerätä päivittäin mahdollisimman paljon yrttejä lehtikadon varalle. Monet apajamme olivat jo kadonneet kylmyyden vuoksi, mutta silti täytyi yrittää. Leirin pääaukion tunnelma oli kireä. Huomasin Murattilehden istuvan lähellä parantajan pesää. Sisareni hännänpää vääntelehti, se kertoi hänen olevan hermostunut. Osan kasvoilla oli kuitenkin ehkä hieman tyytyväinen ilme. Klaaninvanhin Pujosulka kuului tähän ryhmään. Naaras oli poistunut pesästä ja istui nyt lähellä suurkiveä. Mitä oli tapahtunut? Kiristin tahtiani pahinta peläten. Astuin sisään parantajan pesää. "Tahtoisitko auttaa minua valmistelemaan hänet illan valvojaisia varten? Ymmärrän täysin, jos haluat kieltäytyä", kuulin Liljahenkäyksen äänen pesästä. Tähtiklaanille kiitos, että naaras oli kunnosas. Mutta kuka oli kuollut? Erotin Minttusydämen oppilaani viereltä. Heidän edessään oli sammalvuode, jolla lepäsi tummanharmaa pilkukas kolli. Yrtit putosivat suustani, kun tunnistin kissan Tihkutähdeksi. Liljahenkäys ja Minttusydän kääntyivät minua kohti. Tihkutähtikö kuollut? Oliko tämä piina oikeasti viimein ohi? "Mitä... Mitä on tapahtunut?" takeltelin ja astuin muutaman askeleen lähemmäs kahta elossa olevaa ja yhtä kuollutta kissaa. "Petoeläin tappoi Tihkutähden. Hän kuoli vammoihinsa pesässä", Liljahenkäys naukui hiljaa. Kohotin hitaasti kulmiani. Tiesin, että päälliköllä oli aiemmin ollut kaksi henkeä jäljellä. Nyt hän oli menettänyt niistä molemmat. Niin pahalta kuin se tuntuikin, minä en ollut lainkaan surullinen. Ennemminkin olin onnellinen. Tuntui kuin kahleet jaloistani olisivat kadonneet. En ollut enää vankina klaanissani, minä olin oikea parantaja, joka sai vapaasti uskoa mihin tahtoi. "Olen pahoillani", nau'uin ääni väristen varapäällikölle, josta oli tuleva Varjoklaanin uusi päällikkö, joka toivottavasti oli kumppaniaan parempi. Minttusydän nyökkäsi hitaasti kääntämättä itkuista katsettaan pois kumppanistaan. Naaras kai itsekin tiesi, etten minä ollut. Harva oli. Hänen kumppaninsa oli ollut hirviö, jonka moni klaaniinsa kahlittu varjoklaanilainen olisi halunnut tappaa. Päällikön haavat olivat melko parantuneet ensimmäisen hengenmenetyksen johdosta, mutta silti epäilin, olisivatko ne voineet viedä toisenkin hengen. Olin nähnyt paljon haavoja ja niiden aiheuttamia kuolemia, mutta nuo haavat eivät voineet aiheuttaa kuolemaa. Kenties kollilla oli sitten sisäisiä vuotoja? En tiennyt. Kun astuin lähemmäs elotonta päällikköä tuon pään puolelta, haistoin sen. Käänsin kauhistuneen katseeni oppilaaseeni. Ellen olisi toiminut vuodenaikoja parantajana, en olisi huomannut sitä. Ilmassa leijaili kuolonmarjojen kitkerä tuoksu. Päällikön suupielillä oli vaahtoa ja hänen lasittuneet silmänsä olivat yhä auki. Minttusydän ei surultaan huomannut reaktiotani, mutta Liljahenkäys huomasi sen. "Li-Liljahenkäys, tulisitko käymään täällä", takeltelin ja astuin taaksepäin varovasti. Parantajaoppilas nyökkäsi, kosketti hännällään varapäällikön lapaa ja kuiskasi tuon korvaan jotakin. Minttusydän vastasi nyökäten ja oppilaani seurasi minua parantajan pesän sairasaukion toiselle puolelle. "Mitä sinä olet mennyt tekemään?" kuiskasin hiljaisella äänellä oppilaalleni. En minä ollut vihainen, ennemminkin kauhistunut. Liljahenkäys oli riistänyt kissan hengen, vieläpä päällikön. Hän oli rikkonut parantajan lakeja ja soturilakia. Tihkutähden kuolema oli saattanut pilata Liljahenkäyksen tulevaisuuden. Hiljaa mielessäni rukoilin, että Tähtiklaani ymmärsi syyn ja hyväksyisi yhä oppilaani parantajakissaksi. Liljahenkäys katsoi minua pahoitteleva ilme kasvoillaan. Hän näytti siltä, kuin purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä. //Lilja? Minttu? Sori jos et ois halunnu et Sieni huomaa sen xd // 448 sanaa

Liljahenkäys

"Mitä... Mitä on tapahtunut?" Kuullessani mestarini äänen maailma ympärilläni tuntui pysähtyvän. Miten minä selittäisin tämän hänelle? Kertoisinko totuuten? Ei, en voisi. En kestäisi nähdä hänen pettynyttä ilmettään, joka kielisi epäonnistumisestani pahemmin kuin mikään muu. "Petoeläin tappoi Tihkutähden. Hän kuoli vammoihinsa pesässä", nau'uin hiljaa yrittäen vältellä Sienikarvan myrkynvihreiden silmien katsetta. Olin pettänyt hänet. "Olen pahoillani", Sienikarva sanoi ääni väristen vieressäni kyyhöttävälle Minttusydämelle, joka nyökytti hitaasti päätään, muttei suostunut kääntämään katsettaan pois kuolleesta kumppanistaan. Minun kävi ystävääni sääliksi. Voisinko antaa itselleni koskaan anteeksi? Yhtäkkiä Sienikarva valpastui ja paha aavistus hiipi mieleeni; hän tiesi. "Li-Liljahenkäys, tulisitko käymään täällä", vaaleanruskea kolli takelteli järkyttyneen kuuloisena ja otti haparoivan askelen taaksepäin. Nyökkäsin tuolle nopeasti ja pyysin Minttusydäntä odottamaan hetken. Nousin ylös ja astelin mestarini perässä sairasaukion toiselle puolen pieni pelon kipinä koko ajan sydämessäni kytien. "Mitä sinä olet mennyt tekemään?" Sienikarvan kysymys iski päin kasvojani kuin metsäpalon polttavat tulenlieskat. Aavistukseni oli osunut oikein; mestarini oli saanut selville Tihkutähden oikean murhaajan. Yritin estellä katkeruuden kyyneliä, jotka kirvelivät jo silmiäni. "En voinut itselleni mitään", kuiskasin tukahtuneella äänellä. "Minun oli pakko päästä hänestä eroon. Jokin vaisto käski minun vai tappaa hänet ja kostaa kuolleiden klaanitoverieni puolesta." Lysähdin maahan. "Olen aivan surkea parantajaoppilas! Ansaitsen joutua Pimeyden Metsään Tihkutähden saastuneen sielun mukana!" //Sieni?

Sienikarva

"En voinut itselleni mitään", parantajaoppilaan kuiskaus oli tukahtunut. "Minun oli pakko päästä hänestä eroon. Jokin vaisto käski minun vai tappaa hänet ja kostaa kuolleiden klaanitoverieni puolesta. Olen aivan surkea parantajaoppilas! Ansaitsen joutua Pimeyden Metsään Tihkutähden saastuneen sielun mukana!" Kesken kaiken hän lyyhistyi maahan itkemään. Minun kävi naarasta niin sääliksi. Pystyin vain katsomaan oppilastani tietämättä mitä tehdä tai sanoa. En minä hänen tekojaan tuominnut, jos olisin vain uskaltanut, olisin itse tehnyt samoin. Mutta minä pelkäsin hänen puolestaan. Ei Tähtiklaani voinut häneltä kuoleman jälkeistä elämäänsä ja uskoa viedä, sillä naaras uskoi toimineensa muiden hyvinvoinnin kannalta oikein. Mutta silti Tähtiklaani pystyi kieltämään naaraalta parantajuuden. Se minua pelotti. "Sinä koit tekeväsi oikein", kuiskasin värisevällä äänellä itkua pidätellen. Nielaisin kovaäänisesti ja vilkaisin Minttusydämen suuntaan. "Mutta kuten tiedät, Tähtiklaani ei välttämättä hyväksy tekoasi. Pahimmassa tapauksessa he vievät parantajuutesi ja kieltävät sinua olemasta Varjoklaanin parantajaoppilas", ääneni heikkeni loppua kohden, sillä kyyneleet kirvelivät silmiäni niin kovin. En tahtonut itkeä. Minä tahdoin kerrankin olla vahva, mutta epäonnistuin heti alkuun. Ensin vierähti yksi kyynel. Sitä seurasi toinen. Kumarruin oppilaani tasolle ja kosketin kuonollani hänen otsaansa. "Mutta minä uskon, että he ymmärtävät sinua. Sinä olet pelastaja, pelastit meidät kaikki", nau'uin hiljaa naaraan korvaan ja suljin silmäni. Liljahenkäys kohotti päänsä suuntaani. Hänen ilmeensä oli kiitollinen, mutta silti surullinen. "Mutta minä olen pahoillani, en voi järjestää Tihkutähden valvojaisia. Hän oli hirviö, joka vei minulta liikaa. Pelkästään isäni ja Tihkutähden vuoksi kuolleen emoni vuoksi minä en aio olla saattelemassa sitä hirviötä kuoleman jälkeiseen elämäänsä", totesin ja kovetin ilmeeni. Mutta mainitessani Loistetähden, kova ilme särkyi ja suljin silmäni. Loistetähti sai levätä rauhassa tietäen, että hänen murhaajansa oli päässyt sinne minne kuuluikin, Pimeyden Metsään. //Lilja?

Kettuaskel | 15.10.2018

Kun astuimme leiriin tuntui kuin jokaisen katseet olisivat porautuneet minuun. Halusin liikkua kovin nopeasti, sillä pelkäsin muiden katseita. Olikohan heille kerrottu? Tiesivätköhän he edes Tihkutähden kuolemasta? Missä kollin ruumis olisi nyt? Kun astelin parantajanpesän edustalle Rosmariiniputous naukaisi hyvästit ja nuolaisi poskeani nopeasti, sen jälkeen lähdin hitaasti liukumaan pesään. Samalla vastaani tuli punaruskea naaras itkusta sumentumin sinisin silmin. "Minttusydän, kaikki järjestyy", naukaisin katumuksen vallassa. Kurkkuani kuristi ja lihakseni jäykistyivät. Olin aiheuttanut valtavan surun emolleni. Olin tappanut hänen kumppaninsa, minä tein tuon hänen elämälleen. Kun hän tulisi kuulemaan, että klaanin entinen päällikkö oli murhattu ja, että syyllinen oli tämän oma poika, en säästyisi Minttusydämen raivolta. Olin vasta tänään saanut kuulla isäni hirmuteoista, mutta Minttusydän oli tiennyt niistä aina. Miksei hän ollut tehnyt asialle mitään? Tihkutähden murhaamat kissat saivat kostonsa, minun kauttani. Palasin todellisuuteen ja huomasin Minttusydämen lähteneen, joten jatkoin matkaani syvemmälle pesään. Täältä kaikki oli alkanut, koko kostonhimoni. Toivoin tosiaan, että Liljahenkäys oli täällä yksin, jotta voisin puhua tälle avoimesti. Minulla oli paljon asiaa kyseiselle naaraalle. Pesän varsinaiseen osaan astuessani haistoin kuitenkin myös klaanimme parantajakollin tuoksun. Kuulin hiljaista puheensorinaa, mutten erottanut sanoja. Pian näin Tihkutähden harmaan hahmon retkottavan kyljellään pesän sammalilla sähkönsinisistä silmistä pimeyden liekki sammuneena. En saisi tuntea näin, mutta tunsin kuitenkin, olin osittain onnellinen, että hirmuvaltias oli kuollut. Tiesin kuitenkin, että tulisin katumaan ajatuksiani jo huomenna ja vihaamaan itseäni entistä enemmän. En ollut itse koskaan nähnyt Tihkutähden hirmuvalta-aikoja, mutta olinhan minä nähnyt sen synkän palon hänen silmissään. "Tervehdys. Minulla olisi haavoja, jotka pitäisi tarkastaa. Sattuisiko sinulla olemaan aikaa Liljahenkäys? Minulla olisi myös pari sanaa jotka haluaisin vaihtaa kanssasi"; selitin tyynen rauhallisesti. Sienikarva luultavasti tarkkana kissana alkaisi miettimään mistä olin haavani saanut tai sitä, että miksen juuri nyt kuulostanut myrtyneeltä Tihkutähden takia. Käänsin katseeni kissakaksikkoon ja heidän hämärässä loistaviin silmiinsä. //Lilja? Sieni?

Sienikarva

Kettuaskel oli saapunut parantajan pesään. Punaruskean soturin turkki oli täynnä ruhjeita, toiset syvempiä ja toiset pelkkiä pintanaarmuja. Soturin turkki oli rähjäinen. En voinut olla miettimättä, oliko kollilla jotain tekemistä Tihkutähden kuoleman kanssa. Vai oliko edesmenneen hirmuvaltiaan poika taistellut kettua vastaan ja haavoittunut itsekin? Minun oli myönnettävä, että sepitys ketusta ei kuulostanut aidolta. Miksi Liljahenkäys olisi jättänyt mainitsematta, että Tihkutähti oli Kettuaskeleen kanssa? Miksi Kettuaskel ei itse ollut tullut pesälle samaa aikaa kuin hänen isänsä? Katselin etäältä oppilaani ja soturin jutustelua. Yritin kuulla heitä korviani käännellen, mutta turhaan. En halunnut keskeyttää heitä ja kertoa epäilyksistäni, joten tyydyin seisomaan pesän toisessa päässä käpäliäni tuijottaen. Kertoisin sitten, kun saisin olla oppilaani kanssa kaksin. Samassa päädyin miettimään omaa asemaani. Olin aiemmin ajatellut, että voisin kaiken tämän jälkeen siirtyä klaaninvanhimpiin ja viettää siellä rauhassa viimeiset elinkuuni, mutta ajatus kuulosti nyt erittäin vähän kiehtovalta. Toki se olisi ollut Liljahenkäyksen oikeus. Naaras oli ollut oppilaanani jo pitkään. Hänen pentunsakin olivat jo sotureita, mutta naaras itse vielä oppilas. Hän oli kuitenkin vakuuttanut, että tilanne ei haitannut häntä. Minusta tuntui, että minulla oli vielä paljon tehtävää. Halusin auttaa Varjoklaania nousemaan entiseen loistoonsa Minttusydämen rinnalla. Halusin kai varmistaa, että naaras ei alentuisi kumppaninsa tasolle ja upottaisi Varjoklaania yhä syvemmälle suohon. Muistin pian, että Minttusydämen täytyi hakea henget Tähtiklaanilta mahdollisimman pian. Ainakin minä uskoin, että naaras hakisi ne Pimeyden Metsän sijaan Tähtiklaanilta tai ainakin niin toivoin. Naaras toki oli surun murtama, mutta parantajana minun täytyi ohjeistaa häntä. Kuolonklaanin vuoksi en voinut lähteä tulevan päällikön mukaan Kuukivelle, joten ohjeistus täytyi suorittaa toisaalla. Astelin ulos pesästä haistaen yhä Minttusydämen hajujäljen. Seurasin sitä aina leirin uloskäynnin liepeille saakka. Naaras kyyhötti uloskäynnin vierellä pää painuksissa. "Minttusydän", nau'uin hiljaisella äänellä. Se sai kissan huomion siirtymään ajatuksistaan minuun. Hän väräytti korviaan. "Niin?" naaras kysyi vaimealla äänellään kääntämättä katsettaan minuun. "Ajattelin vain... Ajattelin... Että sinun pitäisi kai hakea henkesi pian", nau'uin yrittäen löytää oikeita sanoja, jotta en loukkaisi Minttusydäntä vahingossakaan. "Minä en voi tulla mukaasi, mutta voin ohjeistaa sinua", selitin värisevällä äänelläni niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut sanojani. Minttusydän vilkaisi minua. //Minttu?

Rosmariiniputous | 27.07.2018

Vaikka en tahtonutkaan myöntää sitä, olin aivan paniikissa kun sukelsimme leiriin vievään piikkihernetunneliin. Kun Tihkutähti heräsi, hän voisi aivan helposti väittää että olimme vieneet hänen henkensä, mutta oli kyllä hyvin mahdollista että hirviön osuma oli aiheuttanut hänelle lievän muistinunohduksen eikä hän muistaisi mitään henkiensä menetyksestä. Minua myös pelotti kuinka monta henkeä päällikkö oli menettänyt, eihän hän olisi voinut menettää kaikkia henkiään, koska silloinhan hän olisi jo kuollut täysin eikä hengittäisi heikosti. Työnnyimme leiriaukiolle ja suunnistamme heti parantajan pesää kohti. Pystyin erottamaan silmäkulmastani, kuinka klaanitoverini alkoivat kerääntyä leirin reunamille ja jäivät tuijottamaan meitä epäilevinä. Kohtasin hetkeksi Luomavirran kirkkaankeltaiset silmät, jotka säihkyivät hämmennyksestä, surusta ja epäilystä. Ymmärsin täysin ystäväni hämmennyksen, hän tiesi erittäin hyvin kuinka paljon vihasin Tihkutähteä ja tätrn hän oli varmasti yllättynyt nähdessään minut kantamassa velton päällikön ruumista. Käänsin lopulta meripihkaisen katseeni muualle ja sukelsin parantajan pesään, jättäen yllättyneet varjoklaanilaiset aukiolle. "Sienikarva? Liljahenkäys? Oletteko te täällä?" kutsuin parantajaa ja emoani samalla, kun tähyilin tyhjältä vaikuttavaa parantajan pesää. Sitten, aivan kuin tyhjästä, kaksikko ilmestyi luoksemme ja kumpienkin silmät suurenivat kaksinkertaisiksi kun ne tunnistivat selkiemme päällä makaavan kissan. "Mitä on tapahtunut? Mitä hänelle on tapahtunut? Tuokaa hänet tänne?" Liljahenkäys kysyi järkyttyneenä ja ohjeisti sitten minut ja Varpusliidon suuren sammalpedin luokse. "Näimme hänet ukkospolulla kun hirviö oli lähestymässä, mutta emme pelastaneet Tihkutähteä. Hirviö osui häneen ja hänessä on jonkun verran syviä haavoja", selitin hiljaisella äänensävyllä samaan aikaan kun laskimme Tihkutähden velton ruumiin pedille, "olen todella pahoillani, ettemme pystyneet tekemään enempää." Laskin pääni kunnioittavasti alas ja toivoin sydämeni pohjasta, että Sienikarva ja Liljahenkäys ymmärtäisivät sanani ja uskoisivat sen, ettemme olleet todellakaan vieneet päälliköltä henkeä tai aiheuttaneet hänen henkien menetystään. //Sieni? Lilja? Varpunen?

Liljahenkäys

"Eivät sinun pentusi sinua vihaa, he ovat vain puoliksi kuolonklaanilaisia. Tunnetko yhtäkään kuolonklaanilaista, joka osaisi näyttää tunteitaan avoimesti? Minä en ainakaan. Pentusi perivät synnyinklaanistasi ikävä kyllä useita piirteitä, mutta kyllä he sinua rakastavat. Sinä sentään synnytit heidät ja suojelit heitä. He tarvitsevat vain aikaa, nuoret eivät osaa ajatella vielä selkeästi. Varttuessaan he ymmärtävät sinun olevan paras mahdollinen emo ja erityisen tärkeä heille, aivan varmasti." Huomasin Sienikarvan äänen värisevän sana sanalta enemmän. Hän yritti parhaansa mukaan lohduttaa minua, ja olin siitä kollille kiitollinen. Kävelimme suolla pitkän aikaa aivan hiljaa. Mietin mestarini sanoja. Ehkä minun ja pentujeni välit paranisivat ajan myötä, ehkä eivät. Kukin heistä oli minulle rakas, vaikkei sitä olisikaan saattanut heti uskoa, sillä välillä mulkoilin Utukyyneltä niin murhanhimoisesti, että joku olisi saattanut luulla minun haluavan tappaa hänet. Korentolennon kanssa tuskin enää edes puhuinkaan, hän oli alkanut etääntymään minusta isänsä lähdön jälkeen. Hikkoritassu, pentueen vanhin veljes, oli kuollut muutama kuu takaperin. Hänen kuolemansa oli koskettanut minua syvästi, sillä päinvastoin kuin veljensä, hän oli välittänyt muista. Toiseksi vanhin tyttäreni, Rosmariiniputous, muistutti eniten minua. Havahduin hereille ajatuksistani kuullessani korviaraastavan ulvaisun. Sienikarva katsahti minuun päin silmät pyöreinä säikähdyksestä. "Se oli Murattilehti!" hän sopersi kauhistuneen kuuloisena. "Hän ulvoi!" "Oletko aivan varma?" kysyin ja vilkaisin siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut. "Se saattoi olla joku eläinkin." "Täysin varma", Sienikarva sihahti ja lähti loikkimaan äänen suuntaan yllättävän vikkelästi. Kiiruhdin mestarini perään. Saavuimme ukkospolun tuntumaan. Katseeni osui kivipinnalla sätkyttelevään tummanruskeaan hahmoon, joka ähisi tuskastuneen kuuloisena. Vilkaisin nopeasti kummallekin puolelle, ennen kuin juoksin Murattilehden luokse. Naaraan vaaleankeltaisissa silmissä oli lasittunut katse ja hänen hampaissaan keikkui pulskan näköinen jänis. Sienikarva kumartui huolestuneena sisarensa puoleen. Murattilehden vasen takajalka näytti aika pahalta. "Pitäkää likaiset käpälänne erossa minusta, te haisevat ketunläjät!" Murattilehti raivosi. Hän yritti huitaista Sienikarvaa kuonoon kynsillään, mutta isku jäi lyhyeksi ja hänen etukäpälänsä valahti takaisin maahan. "Kannetaan hänet leiriin", sanoin nopeasti Sienikarvalle, joka nyökkäsi hätääntyneen näköisenä ja nosti sisarensa toisen etukäpälän lapansa yli. Murattilehti ärähti, muttei pannut enää vastaan. Hänen voimansa alkoivat hiipua. Tarrasin hampaillani Murattilehden löysään niskanahkaan. Hän oli minua ja Sienikarvaa huomattavasti isokokoisempi ja lihaksikkaampi, joten matka taittui hitaasti. Onneksi Tähtiklaani oli meidän puolellamme ja saimme kuin saimmekin raahattua naaraan turvallisesti takaisin omalle reviirille. Kun päästin Murattilehdestä irti, huomasin tämän menettäneen tajuntansa. Hänen silmänsä olivat painuneet kiinni ja kyljet kohoilivat pinnallisen näköisesti. Jos emme saisi häntä pian parantajan pesälle, soturi saattaisi menehtyä joko verenhukkaan tai pahimmassa tapauksessa lämpöhalvaukseen. Pyysin Sienikarvaa nostamaan Murattilehteä niin, että mahduin pujahtamaan hänen allensa. Tunsin naaraan massan painavan lavoillani, mutta onnistuin kaikesta huolimatta punnertamaan itseni käpälilleni ja ottamaan pari hoippuvaa askelta leirin suuntaan. Sienikarva auttoi tukemalla sivusta. Päästyämme leiriin Sienikarva kävi pyytämässä isäänsä Risasiipeä kantoavuksi. Valtava kolli nosti vaivattoman näköisesti tyttärensä selkäänsä ja kantoi hänet kiireen vilkkaa parantajan pesälle. Hän laski naaraan yhdelle sairasaukion sammalpedeistä ja jäi katselemaan tätä silmät pyöreinä huolesta. "Hakisitko hänelle hieman vettä?" pyysin Risasiiveltä, joka nyökkäsi pikaisesti ja ryntäsi ulos pesästä. Ei mennyt aikaakaan, kun pesän suuaukko tärähti taas. Tällä kertaa tulija ei ollutkaan Risasiipi. "Sienikarva? Liljahenkäys? Oletteko te täällä?" Tunnistin Rosmariiniputouksen äänen oitis. Sienikarva jäi tutkimaan sisartaan sillä välin, kun minä tassuttelin tytärtäni vastaan. Järkytyin suuresti nähdessäni Rosmariiniputouksen ja Varpusliidon kantavan mukanaan Tihkutähden velttoa ruhoa. "Mitä on tapahtunut? Mitä hänelle on tapahtunut? Tuokaa hänet tänne!" sanoin kireästi ja viittasin kaksikkoa seuraamaan perässäni. Osoitin heille suurta sammalpetiä hännälläni, joka sijaitsi parin hännänmitan päässä Murattilehdestä. Naaraan silmät olivat edelleen kiinni. "Näimme hänet ukkospolulla kun hirviö oli lähestymässä, mutta emme pelastaneet Tihkutähteä. Hirviö osui häneen ja hänessä on jonkun verran syviä haavoja", Rosmariiniputous selitti hiljaa samalla, kun läski päällikön ruumista sammalille Varpusliidon kanssa, "olen todella pahoillani, ettemme pystyneet tekemään enempää." Laskin häntäni lohduttavasti tyttäreni lavoille ja naukaisin: "Teit varmasti parhaasi, ja oli aivan oikein, että toitte hänet tänne." Väläytin Rosmariiniputoukselle vielä nopean hymyn, ennen kuin kumarruin Tihkutähden puoleen. Kolli oli varmasti menettänyt henkiä, mutten ollut varma, montako. Vilkaisin mestariini hermostuneena. "Hoida sinä Murattilehti kuntoon, minä huolehdin päälliköstä", sanoin Sienikarvalle nopeasti ja käännyin sitten vielä tyttäreni puoleen: "Hae varastosta hämähäkinseittiä, kehäkukkaa ja kultapiiskua! Tiedät kai, mitä ne ovat?" Katsoin tyttäreeni odottavasti. Olin opettanut hänelle joskus naaraan oppilasaikoina muutamia yrttejä ihan vain siltä varalta, että hän niitä joskus tarvitsisi. //Rosma? Sieni? Varpu? Sori jos hittasin jotakuta liikaa.

Rosmariiniputous

"Kehäkukka oli se keltainen, hieman oranssiin tarttuva kukka ja kultapiisku oli korkea kasvi, jolla on kirkkaankeltaiset kukat, eikö niin?" muistelin nopeasti ja vilkaisin Liljahenkäystä odottavasti. Kun tummanharmaa emoni nyökäytti tyytyväisenä päätään, käännyin salamannopeasti ympäri ja pujottelin yrttivaraston luokse. Olin käynyt viimeksi yrttivaraston luona oppilasaikoinani, joten olin kokonaan unohtanut sen ulkonäön. Muistin hämärästi, kuinka vähän yrttejä hiirenkorvan alussa oli ollut ja nyt viherlehden aikaan yrttejä oli runsaasti. Nappasin hampaideni väliin hämähäkinseittiä, kehäkukkia ja kultapiiskuja, jonka jälkeen kipitin takaisin Liljahenkäyksen luokse ja pudotin parantajaoppilaan pyytämät tarvikkeet sammalpedin viereen. "Minä alan asettelemaan hämähäkinseittiä Tihkutähden haavoihin, pureskele sinä kehäkukat ja kultapiiskut hauteiksi", Liljahenkäys ohjeisti ja alkoi painella hämähäkinseittiä niihin haavoihin, jotka olivat kaikkein pahimmat ja syvimmät. Pureskelin emoni ohjeiden mukaan ensin kehäkukat hauteeksi, jonka tehtyäni aloin levitellä sitä Tihkutähden lievimpiin haavoihin. Aina välillä kookas päällikkö murahti kivusta ja yritti liikahtaa sammalpedillä, mutta kolli oli selvästikin vielä liian väsynyt noustakseen. "Sitten pureskele kultapiiskut samalla tavalla hauteeksi." Pureskelin kultapiiskut nopeasti hauteeksi ja aloin levitellä uutta haudetta loppuihin haavoihin. Haavojen hoitamisen keskellä huomasin sivusilmästäni Murattilehden, joka makoili toisella sammalpedillä vähän matkan päässä. "Mitä Murattilehdelle on tapahtunut?" kysyin hiljaisella äänellä emoltani ja kohdistin katseeni suoraan hänen silmiinsä niin, että meripihkaiset katseemme kohtasivat toisensa. //Lilja? Sieni? Varpunen?

Lehmuspentu | 29.07.2018

Havahduin hereille, kun auringonsäteet osuivat silmiini. Kanervakuu oli jo hereillä, hän katsoi minuun ystävällisesti ja sanoi: "Huomenta. Sinäpä nuikuitkin sikeästi. Vaikka ei se ole mikään ihme, sinulla meni eilen aika myöhään." "Huomenta." sanoin unisena. "Huomenta." Orkideapolku sanoi. Olinkin ehtinyt jo unohtaa, että Orkideapolku oli muuttanut eilen pentutarhaan. Oli mukavaa saada seuraa pentutarhaan. Tarhassa ei ollut ollut muita kuin minä ja Kanervakuu, kun Havupennusta oli tullut Havutassu. Ja Havutassua en ollut koskaan tuntenut kovin hyvin. Toki Orkideapolun pentujen syntymään oli vielä aikaa, mutta pelkkä Orkideapolun tarhaan muuttaminenkin piristi oloani. Menimme Kanervakuun kanssa tuoresaaliskasalle syömään. Tunnelma leirissä oli melko tavanomainen, mutta silti jokin tuntui olevan vinossa. Samassa tajusin: Tihkutähteä ei näkynyt missään! *Missäköhän hän on? Yleensä hän on tähän aikaan leirissä. Outoa.* "Taidan mennä parantajien pesälle." sanoin Kanervakuulle syötyäni hiiren. "Selvä, mutta älä häiritse parantajia, jos heillä on jotain tärkeää tehtävää." Kanervakuu sanoi minulle ja jatkoi vielä syömistä. "En, en." Saavuttuani parantajien pesään kurkistin varovasti sisälle. "Sienikarva? Liljahenkäys?" huhuilin varovasti. Samassa huomasin Tihkutähden ja Murattilehden makaamassa makuupaikoilla. Molemmat näyttivät pahasti vahingoittuneilta. Hätkähdin hiukan. *Ei ihme, että Tihkutähteä ei näkynyt missään! Mitä on tapahtunut?* Astuin varovasti sisään. "Hei, Lehmuspentu." Käännyin ja näin Sienikarvan pesän nurkassa. En ollut huomannut häntä ennen kuin hän oli sanonut mitään. "Hei." sanoin. "Tuota, mitä Tihkutähdelle ja Murattilehdelle on tapahtunut?" sanoin katsoen kahta nukkuvaa kissaa. "Tihkutähteen törmäsi hirviö. Murattilehdelle kävi samoin." hän selitti. "Sepä ikävää. Voinko minä auttaa jollain tavoin?" sanoin, sillä minusta oli mukava auttaa parantajia. Vaikka potilaana olisikin Tihkutähden kaltainen pelottava kissa. //Sieni?

Liljahenkäys | 24.07.2018

Mulkoilin Utukyyneltä närkästyneenä. Toisinaan tyttäreni ajoi minut hulluuden partaalle ja onnistuin vain vaivoin säilyttämään malttini hänen kanssaan. Ja ei, en todellakaan jäisi kaipaamaan Utukyyneleen seuraa parantajan pesällä. Hänen uteliaisuutensa kävi hermojen päälle. "Palataan leiriin", murahdin ja heilautin häntääni. "Samalla saat totutella nukkumaan jälleen soturien pesällä", lisäsin tylymmin kuin olin aikonut ja lähdin sitten tassuttamaan takaisin leirin suuntaan. Yhteinen kävelyretkemme ei ollut tuottanut haluamiani tuloksia, harmi kyllä. Palattuamme leiriin Orkideapolku hölkytti minua vastaan silmät pyöreinä huolesta. "Liljahenkäys, minulla on outo olo", hän huohotti. "Oksensin aikaisemmin aamulla ja nyt minua huimaa." Soturi steppasi hermostuneesti paikoillaan. "Anna minä autan sinut pesälleni tutkittavaksi", sanoin ja annoin Orkideapolun nojata itseäni vasten. Naaras väläytti minulle kiitollisen katseen, mutta irvisti sitten tuskaisen näköisesti ja hänen koko kehonsa jännittyi hännänpäätä myöten. Minulla oli jo pieni aavistus siitä, mikä soturia mahdollisesti vaivasi. Kun pääsimme parantajan pesälle autoin Orkideapolun makuulleen yhdelle sairasaukion pedeistä ja ryhdyin sitten tutkimaan häntä. Huomasin naaraan nisien olevan punaiset ja turvoksissa. Se oli melko selvä merkki, kun vertasi siihen hänen kertomia oireitaan aamuisesta oksentelusta. "Olet tiineenä", vastasin lyhyesti. Orkideapolku katsahti minuun hämmästyneenä. "Olenko? Tästä on kerrottava heti Valvehengelle!" "Onko hän pentujen isä?" tiedustelin varovasti. "On. Meistä tuli noin puolikuuta sitten kumppaneita", Orkideapolku ilmoitti iloisena. "Sehän on hienoa." Yritin hymyillä. Tunsin pienoista kateutta Orkideapolkua kohtaan. Hänellä oli rakastava kumppani ja pian hän saisi pentuja. Minullakin oli ollut ennen rakastava kumppani ja neljä pientä pentua. Pudistelin nopeasti päätäni ja katsahdin sitten Orkideapolkuun. "Sinun kannattaisi kohta puolin siirtyä pentutarhalle. Ihan vain varmuuden vuoksi", kehotin tulevaa emoa. "Niin teen", Orkideapolku naukui ja nousi seisomaan. Hän vaikutti jo paljon pirteämmältä. "Tarvitsenko minä mitään yrttejä?" "Et juurikaan", mau'uin mietteliäänä. "Mutta voisin antaa sinulle pari unikonsiementä, jotta saat nukutuksi vähän." "Selvä." Pujahdin sisälle yrttivarastoon ja etsin katseellani unikonsiemenkoteloita. Pian löysinkin ne pesän perältä ja nappasin yhden hampaisiini. Kiikutin sen Orkideapolun luokse ja käskin tätä ottamaan nyt yhden ja toisen ennen levolle käymistä. Sen jälkeen hän poistui pesästä. Vain hetkeä myöhemmin sammalverho kahahti ja Sienikarva pelmahti paikalle yrttitukko hampaissaan. Hän oli ilmeisesti ollut keräämässä yrttejä. "Löytyikö hyvin?" kysyin. "Löytyi." Parantajakolli laski kantamuksensa maahan. "Haluaisitko kenties lähteä syömään?" ehdotin, kun tämä oli saanut lajiteltua tuomansa yrtit erilleen pieniksi kasoiksi. "Emme ole viettäneet aikaa yhdessä pitkään aikaan." //Sieni?

Sienikarva | 25.07.2018

Käänsin katseeni Liljahenkäykseen, joka oli juuri pyytänyt minua syömään hänen kanssaan. Oli totta, ettemme olleet viettäneet aikaa kahdestaan pitkiin aikoihin. Ainoa mitä olimme yhdessä tehneet oli muiden auttaminen tai yrttien lajittelu. "Toki, miksi ei", vastasin oppilaalleni hennosti hymyillen. Liljahenkäyksen kasvoille piirtyi tyytyväinen, iloinen hymy. "Tule sitten", hän naukaisi ja johdatti minut ulos parantajan pesästä. Astelimme yhdessä tuoresaaliskasalle. Liljahenkäys valikoi meille yllättävän suurikokoisen jäniksen, jonka ilmeisesti jakaisimme kuten teimme usein ennen. Liljahenkäys kantoi saaliin pesämme edustalle. "Orkideapolku on tiine, hän odottaa Valvehengen pentuja", oppilaani ilmoitti ja haukkasi ensimmäisen palan jäniksestä työntäen sen sitten lähemmäs minua. "Ihanko totta?" kysyin yllättyneenä ja puolestani haukkasin nyt palan jäniksestä. Liljahenkäys nyökkäsi ja nielaisi ruokansa. "Se on hyvä kuulla. Orkideapolku on sisimmiltään hyvä kissa, vaikka Narsissiviiksen kuolema saikin hänet pois tolaltaan. Kenties pennut uskovat Tähtiklaaniin", naukaisin hiljaisella äänellä, jotta kukaan ulkopuolinen ei kuulisi sitä. Varjoklaanissa oli edelleen kireä tunnelma ja jokainen Tähtiklaaniin uskova oli alempiarvoinen Pimeyden Metsään uskovien kanssa. Tähtiklaaniin avoimesti uskovien sotureiden ja oppilaiden pääsy kokoontumiseen oli evätty kokonaan, sillä Tihkutähti ei tahtonut muiden näkevän klaaninsa "heikoimpia" kissoja. Minä pidin Tähtiklaaniin uskovia vahvoina. He uskalsivat uskoa siihen mihin tahtoivat, vaikka se olikin nyt Varjoklaanissa vaikeaa. Onneksi minulla oli isäni ja Liljahenkäys, ilman heitä tämän kestäminen olisi aivan mahdotonta. //Lilja? xdd sori en osaa enää kirjottaa

Liljahenkäys

Lipaisin polkuanturaani ja pyyhin sitten kasvoni samaisella tassulla. Olimme juuri saaneet syötyä jäniksen loppuun mestarini kanssa ja nyt välillämme vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Yritin löytää sanoja, mutta aina kun oli avaamassa suutani, ne tuntuivat takertuvan kurkkuuni. Sienikarva siloitti lavastaan törröttävän karvatupon parilla nopealla kielen vedolla. "Mitä sanoisit pienestä kävelyretkestä metsässä?" ehdotin epäröiden. Vaaleanruskea kolli nosti myrkynvihreiden silmiensä katseen minuun. "Mikäs siinä", hän naukui hiljaa ja väläytti minulle pienen hymyn. "Hienoa", naurahdin hermostuneesti ja nousin sitten käpälilleni. "Mennäänkö?" Vilkuilin lapani ylitse leirin uloskäynnin suuntaan. Huomasin sivusilmällä tyttäreni Rosmariiniputouksen juttelemassa ystävänsä Varpusliidon kanssa. Kaksikko näytti uponneen keskutelunsa pariin niin, että he tuskin edes huomasivatkaan, kun kävelimme Sienikarvan kanssa heidän ohitseen parin hännänmitan päästä. "Onpa mukavan rauhallista", sanoin Sienikarvalle. "Niin on", kolli tokaisi ja vilkuili ympärilleen suu hieman raollaan. "Olisivatpa Rosmariiniputous, Utukyynel ja Korentolento vielä pentuja", huokaisin lopulta, kun en keksinyt muutakaan puheenaihetta. "Silloin he sentään edes puhuivat minulle. Tällä hetkellä minulla taitaa olla läheisimmät välit Rosmariiniputouksen kanssa. Korentolennon kanssa olen puhunut viimeksi silloin, kun Minttusydän karkotti heidän isänsä klaanista. Yritin tänään aiemmin päivällä vahvistaa minun ja Utukyyneleen välistä sidettä, mutta hänelle se on vain pelkkä vitsi, kuten minäkin olin Kylmähenkäykselle." Entisen kumppanini ajatteleminen sai niskakarvani nousemaan pystyyn ja kynteni liukumaan ulos. Muistelin katkerana sitä päivää, kun hän oli saapunut parantajan pesälle aikeenaan tappaa minut, mutta olimme yhteisvoimin Sienikarvan kanssa onnistuneet ajattamaan hänet ulos pesästä. Olin ollut hulluuden partaalla parin seuraavan päivän ajan. "Toivottavasti se kirpunkuvatus on löytänyt itselleen Kuolonklaanista toisen rääkättävän kumppanin ja saanut kuonoonsa tältä. Kuolonklaanilaiset ovat tunnettuja kipakasta luonteestaan", tuhahdin halveksuen ja sylkäisin maahan. "Jos minulta kysytään, en olisi koskaan halunnut edes tavata sitä kollia!" Pysähdyin kuin seinään ja upotin kynteni multaiseen maahan. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. Oli tämä ollut Sienikarvallekin rankkaa. "Kiitos, että olet kestänyt minua, Sienikarva." //Sieni?

Sienikarva | 26.07.2018

Kuuntelin Liljahenkäyksen puheita pysyen itse kuitenkin vaiti, sillä en tiennyt mitä minun pitäisi sanoa. Parantajaoppilas oli joutunut kestämään niin paljon liikaa kaikkea pahaa. "Tietenkin, lupasin kauan sitten olla tukenasi ihan aina", nau'uin väläyttäen oppilaalleni pienen hymynkaltaisen irvistyksen. Liljahenkäys oli aina ollut minulle kuin nuorempi sisar, jota en ikävä kyllä koskaan oikeasti saanut. Olen pitänyt hänestä huolta parhaani mukaan emoni kuoltua ja myös sitä ennen. Huolenpitoni ei kuitenkaan ollut kovinkaan hyvää, sillä naaras joutui siitäkin huolimatta kestämään niin paljon kaikkea, enkä minä osannut - ei, en uskaltanut - tehdä asialle mitään. Halusin auttaa häntä, mutta miten? Hänen pentunsa olivat myös Kylmähenkäyksen pentuja ja puoliksi kuolonklaanilaisia, sen näki jo heidän luonteestaankin. En tiennyt miten auttaa Liljahenkäystä. "Eivät sinun pentusi sinua vihaa, he ovat vain puoliksi kuolonklaanilaisia. Tunnetko yhtäkään kuolonklaanilaista, joka osaisi näyttää tunteitaan avoimesti? Minä en ainakaan. Pentusi perivät synnyinklaanistasi ikävä kyllä useita piirteitä, mutta kyllä he sinua rakastavat. Sinä sentään synnytit heidät ja suojelit heitä. He tarvitsevat vain aikaa, nuoret eivät osaa ajatella vielä selkeästi. Varttuessaan he ymmärtävät sinun olevan paras mahdollinen emo ja erityisen tärkeä heille, aivan varmasti", yritin lohduttaa Liljahenkäystä, mutta ääneni värisi sana sanalta vain enemmän. Toivoin olevani oikeassa, toivoin pentujen ymmärtävän emonsa merkityksen vartuttuaan vielä hieman. Jos niin ei kävisi, Liljahenkäys vihaisi minua ikuisesti eikä tulisi katsomaan minua klaaninvanhimpien pesään, kun sinne lopulta siirtyisin. Kuljimme nyt rinnatusten suolla hiljaisuuden vallitessa yllämme. Liljahenkäys joko mietti sanojani tai ei ollut kuunnellut minua lainkaan. En minä häntä siitä voisi syyttää, hänellä oli hurjasti mietittävää muutenkin. //Lilja?

Utukyynel | 11.06.2018

Epäselvästi kuuli jonkun kysyvän olinko tajuissani. En osannut enää edes sanoa mihin suuntaan katsoin. Tuntui siltä kuin silmäni olivat katsoneet jokaiseen suuntaan yhtä aikaa. "Totta kai olen tajuissani!" vastasin napakasti, vaikka oloni ei ollut aivan yhtä varma. Vaikka sainkin aikiaseksi selvän vastauksen, näytin varmasti siltä kuin olisin syönyt montakin unikon siementä kerralla ja vastustelisin niisen vaikutusta parhaalla mahdollisella tavalla. Silmäni valahtivat hetkeksi kiinni, sillä minua alkoi huimata entistä enemmän. "Utukyynel!" kuulin jonkun sanovan nimeni. Avasin vastahakoisesti silmäni. Tajusin katseeni olevan naulattuna suoraan kohti Sienikarvaa. Jalassani oleva kipu alkoi pikku hiljaa olla sietämätön. "Hoida", yritin huutaa, mutta puheeni alkoi sammaltaa hyvin pian, "jalkani." Viimeisen sanan kohdalla pääni nytkähti sivulle aivan kuin olisin kaatumassa. Liikautin kuitenkin tassujani sen verran, että dain tuettua pääni mahdollisimman nopeasti. Pään pystyssä pitäminen alkoi kuitenkin vaatia liikaa. "Minäpä menen...", yritin maukaista. Sekin näytti vaativan liikaa. Asetin pääni varoen maahan. *...näin.* Silmäni valuivat kiinni. Ne alkoivat olla liian raskaat kipuun verrattuna. Pääsisin paljon helpommalla, jos sulkisin silmäni ja antautuisin kivulle. Myrkky tuntui tekevän tehtävänsä hyvin nopeasti. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Oikeastaan minusta tuntui siltä kuin koko kehoni olisi ollut liekeissä. "Liekit polttaa", kuiskasin hiljaa ja värähdin. Ajatukseni karkasivat jonnekin aivan muualle. Kipu ei hellittänyt eikä suostunut viemään tajuani millään. Meinasin jo avata silmäni, kunnes tunsin kivun viimeiset roihut ja sammuin. Varjoklaanin maasto oli epätasiasempaa kuin muistin. Suota oli kaikkialla, mutta suon keskellä kasvoi kumpareita. Lähdin kävelemään eteenpäin, kunnes jalkani upposi suonsilmään. Yritin väkisin vetää sitä pois, mutta upposin syvemmälle. "Olen niin pettynyt. Jäädä nyt suonsilmän kaltaiseen pieneen ansaan", kuulin isäni äänen. Nostin katseeni pois suosta ja kohtasin isäni jäiset silmät. Niissä oli vain häpeää ja lisää häpeää. Silmät olivat kovettuneet, ei minkäänlaista lempeyttä. Isäni silmissä ei koskaan ollut lempeyttä, mutta ne eivät ollet koskaan olleet niin tunteettomat kuin nyt. "Onko käärmeen myrkky liikaa Varjoklaanin soturille? Ja minä kun luulin sinun olevan minun tyttäreni!" isäni jatkoi. Ryhdyin rimpuilemaan suossa vielä enemmän, jotta voisin repiä isältäni korvat irti. Hän kuitenkin vain nauroi minulle kylmästi. Tajusin isäni kasvavan korkeutta koko ajan. Meni hetki, että tajusin vajoavan syvemmälle suohon. Siksi isäni oli näyttänyt korkeammalta. Tunsin kuinka suo ylsi vatsaani. Ärisin raivoissani isälleni. "Sinä senkin saastainen karvapallo!" huusin miettimättä sanojani. "Oi, sainko sinulta lempinimen? Kuinka paljon rakkautta sinun vihassasi piileekään. Usko pois tyttäreni, se tekee sinusta joskus vielä niin heikon", isäni maukui aivan kuin pahoitteli vihaani. Näykkäsin vaistomaisesti edessäni olevan isäni tassua, sillä olin jo selkää myöten suossa. Isäni sihahti ja perääntyi taakse päin. "En uskonut, että vielä soturinakin sinulle täytyy opetella tapoja. Ehkä käärmeen myrkky virkistää mieltäsi", isäni maukui kylmästi ja ontosti. Valahdin sisälle suohon heti. En kuitenkaan tukehtunut kaikkeen moskaan ympärilläni vaan putosin käärmeiden täyttämään kuoppaan. Raivokasta sihinää kuului kaikkialta. Myrkyllä varustetut hampaat olivat kuin tehty minua varten. "Ehkä vielä joskus opit kunnioittamaan minua. Tai ehkä joskus olet jotakin muuta kuin avuton pentu. Ehkä joku on edes hiukkasenkin ylpeä sinusta", isäni maukui tunteettomasti. Käärmeet kävivät päälleni. Vastahyökkäykseni oli raivokas, mutta se tukahtui omiin huutoihini ja rääkäyksiini. Jokainen lihakseni ja hermoni oli täynnä myrkky. En voinut tehdä mitään. Hautauduin käärmeiden alle. "Tai sitten ei", isäni tuhahti. Viimeinen kuvajaiseni oli vain kuolonklaanilaisen isäni Kylmähenkäyksen katoava siluetti. Odotin hetkeä jolloin heräisin, mutta ympärilläni oli vain pimeyttä ja kipua. Olin puoliksi hereillä ja puoliksi unessa. Tunsin kuinka ruumiini oli jossakin lukkotilassa. Mieleni oli hereillä, mutta en voinut liikkua tai nähdä mitään. Huusin apua, mutta huudot jäivät vain kaikumaan päähäni. Olin ehkä unessa tai ehkä en, mutta sisälläni oleva raivo oli minulle liikaa eikä uneni ollut auttanut minua yhtään. // Sieni?

Liljahenkäys | 17.06.2018

Nimi: Liljahenkäys 17.06.2018 10:58"Sienikarva? Liljahenkäys?" Nostin päätäni yrttien seasta kuullessani turhautuneen kuuloisen nau'un pesän suulta. Peruutin ulos yrttivarastosta ja näin Savutassun, jonka kuonosta vuoti verta. "Sienikarva ei ole täällä, mutta kenties minä voisin olla avuksi", sanoin ja astelin soturioppilaan luo. Mäyrän vahva ominaistuoksu lehahti sieraimiini ja sai minut nyrpistämään nenääni, kun ohjasin naarasta peremmälle pesään. "Taisit joutua napit vastatusten mäyrän kanssa, vai?" murahdin ja kumarruin nappaamaan seinän vierustalta sammaltukon, jonka ojensi oppilaalle. "Pitele tällä kuonoasi, sen pitäisi tyrehdyttää vuoto." "Joo, mutta onneksi ei käynyt pahemmin", naaras tupisi tukkoisen kuuloisella äänellä painaessaan sammalta kuonossaan olevia haavoja vasten. Vuolaasta veren vuodosta päätellen mäyrän kynnet olivat uponneet melko syvälle. En osannut vielä sanoa tarkkaan, jäisikö jäljelle arvet, ennen kuin olisin saanut puhdistettua kuonon kunnolla ja pääsisin näkemään haavat tarkemmin. Kaivoin varastosta muutaman hierakanlehden ja pari kerää hämähäkinseittiä. Palattuani takaisin oppilaan luo laskin hämähäkinseitillä kuorrutetun kepakon maahan ja käskin oppilasta laskemaan sammaleen maahan ja ottamaan hierakanlehdet suuhunsa jauhettaviksi. Sillä välin kun Savutassu pureskeli lehtiä, nostin sammeleen hampaisiini ja kiikutin sen läheisen vesisateen jäljiltä jäämän lammikon luokse, jossa upotin sen pari kertaa veteen ja kannoin takaisin pesälle niin nopeasti kuin vain suinkin pystyin, ettei kaikki vesi tipahtelisi hukkaan. Savutassu oli saanut tahnan jauhetuksi loppuun, joten annoin hänelle lehden, mihin hän pystyi sylkäisemään yrttimössön siksi aikaa, kun huuhtelin hänen kuononsa. Kuten olin vähän uumoillutkin, haava oli melko syvä, mutta arvista en osannut sanoa vieläkään. Vain aika näyttäisi, paranisiko rikkoutunut iho. Lopuksi sivelin vielä hierakanlehtitahnan haavojen päälle ja taputtelin hämähäkinseitin varuiksi sen päälle, jottei oppilas hankaisi töhnää pois vahingossakaan. "Kas niin", huoahdin, "valmista tuli. Osuiko sinua vielä mihinkään muualle paikkaan, mikä minun pitäisi tutkia?" Silmäilin oppilasta arvioiden, mutta en ainakaan itse huomannut sen suurempia päällepäin näkyviä ruhjeita kuin mäyrän kuolasta märän turkin. Jos totta puhuttiin, parantajanvaistoni eivät olleet olleet parhaimmassa terässä muutaman kuun aikana. Kylmähenkäyksen karkotus ja Hikkoritassun äkillinen menehtyminen olivat saaneet minut tolaltani ja suurin osa potilaista oli jäänyt mestarini, Sienikarvan, vastuulle. Tuskin olin ehtinyt edes nähdä parasta ystävääni, Minttusydäntä sinä aikana. Hänen pentunsakin olivat Haaskalan ruton jälkeen päässeet jo oppilaiksi. Tunsin huonoa omatuntoa. Minun olisi pitänyt tajuta jo aikaisemmin, ettei kumppaniini ollut luottamista, mutta minä olin pysytellyt liian kauan sinisilmäisenä Kylmähenkäyksen uhkaaville eleille ja pahaa enteileville sanoille. Olin jopa suutuspäissäni käynyt Sienikarvan kimppuun. "Tuota... Liljahenkäys?" Savutassun naukaisu sai minut hätkähtämään takaisin maanpinnalle. "Anteeksi, olin omissa maailmoissani", pahoittelin nopeasti ja mau'uin sitten: "Niin mitä sanoitkaan?" //Savu? Sieni? Joku?

Varpusliito

"Niin, mitä siitä?" oppilaani kysyi. Mäyrätassu vaikutti hyvin ylimieliseltä. "Mieluummin annan heidän kuherrella keskenään kahdestaan kuin olen itse tölläämässä vieressä", Mäyrätassu jatkoi. Minulle tuli noista sanoista kummallinen olo. Mäyrätassun sanat satuttivat minua. Siskoni vietti siis aikaa Kettutassun kanssa niin paljon, koska heidän välillään oli jotain muutakin kuin oppilas-mestari-suhde. Minun teki mieli kysyä Mäyrätassulta lisää asiasta, mutta pidin suuni kiinni. En halunnut näyttää, kuinka mustasukkainen minä Rosmariiniputouksesta olin. Mäyrätassu käänsi minulle selkänsä. "Eikä ahdinkoani helpota yhtään se, että emme ole kerenneet aloittamaan koulutustani vielä juuri ollenkaan ja Kettutassu on jo minua rutkasti edistyneemmällä tasolla", oppilas mutisi surkeana. Tunsin myötätuntoa nuorta naarasta kohtaan. Hänen sairastumisensa oli viivyttänyt hänen soturiksi tuloaan reilusti. Sairauden vuoksi hän joutuisi luultavasti odottamaan soturiksi pääsyään veljeään kauemmin. "No, mitäpä jos aloittaisimme harjoittelun nyt?" ehdotin. Toivoin että se saisi naaraan iloisemmaksi. Laskin häntäni tyynnyttelevästi oppilaani lavoille. Mäyrätassu vilkaisi minua. "En usko, että se on kovin hyvä idea, etenkään kun takatassustasi vuotaa verta", naaras vastasi hiljaa. "Sen ehtii hoitaa kyllä myöhemminkin", totesin. Uskoin pystyväni opettamaan jotain helppoa, vaikka kynteni olikin irronnut. Mäyrätassu oli vasta koulutuksensa alussa, joten minun pitäisi muutenkin opettaa hänelle pelkkiä alkeita. Mäyrätassu ei vastannut. Hän vain lähti leiriä kohti. Hännänmitan päässä hän kuitenkin käänsi päätään suuntaani. "Minä palaan mieluummin leiriin", hän sihahti ja yritti pinkaista juoksuun. Naaras kuitenkin pysähtyi heti ja katsahti oikeaa etukäpäläänsä. "Hiirenpapanat! Miksi kaikki tuntuu olevan minua vastaan tänä 0päivänä?" Mäyrätassu sähisi tuohtuneena. Katsahdin oppilaani oikeaa etutassua, kun hän lähti ontumaan leirin suuntaan. Emme pääsisi leiriin ennen pimeän tuloa, jos jatkaisimme tätä vauhtia. Mietin vaihtoehtoja ja päädyin siihen, että kantaisin Mäyrätassun leiriin. Naaras tuskin suostuisi ehdotukseeni, mutta osaisin perustella suunnitelmani niin, että oppilaani olisi pakko totella. "Mitä jos kantaisin sinut leiriin?" ehdotin hetken hiljaisuuden jälkeen. Mäyrätassu käännähti minua kohti. "Ei todellakaan! En minä ole mikään pentu", naaras vastusteli sähkönsiniset silmät minuun kohdistuneina. Ne silmät tuntuivat porautuvan mieleeni ja selvittävän kaikki salaisuudet, joita minulla oli. Vatsaani väänsi ikävästi. Silmät olivat niin samanlaiset kuin Tihkutähdellä. Mäyrätassun ja Tihkutähden suurin ero oli, että Tihkutähti oli paha. Se huokui päällikön joka karvasta. Mäyrätassu oli vain oppilas, joka luuli itsestään liikoja. Hän ei kuitenkaan ollut paha. Oppilaastani voisi kasvaa emonsa kaltainen kunnollinen kissa. "Emme pääse leiriin ennen pimeää, jos et anna minun kantaa sinua. Minttusydän huolestuu ja lähettää etsintäpartion. Mitä luulet, antaako Minttusydän sinun kävellä itse?" kysyin viekkaasti. Minttusydän huomaisi varmasti pian Mäyrätassun puuttumisen, jos ei ollut vielä huomannut. "Hyvä on", nuori naaras myöntyi lopulta. Astelin oppilaani viereen ja nostin hänet niskanahasta ilmaan. Mäyrätassu oli painavampi kuin olin odottanut. Takatassuni alkoi jomottaa, mutta yritin olla huomioimatta sitä. Juuri nyt Mäyrätassu oli sitä tärkeämpi. "Mäyrätassu", mumisin niin selkeästi kuin pystyin. "Tiesithän, että et ole ensimmäinen kissa, joka on päätynyt ukkospolulle ja jäänyt melkein hirviön alle?" jatkoin. "Kun olin pentu, karkasin leiristä silloisen Rosmariinipennun kanssa", kerroin ja odotin Mäyrätassun reaktiota. Nuori naaras höristi korviaan. "Menin ukkospolun yli Myrskyklaanin puolelle rajaa. Olin jo toisella puolella, kun huomasin Rosmariinipennun olevan keskellä ukkospolkua. Näin ja kuulin hirviön tulevan. Sen keltaiset silmät valaisivat jo Rosmariinipennun kasvot, kun eräs Myrskyklaanilainen pelasti hänet", jatkoin. Huomasin alkavani huohottaa. Pieni kyynel valahti poskelleni. Olin sinä päivänä melkein menettänyt elämäni tärkeimmän kissan. "Sen kissan nimi oli Pitkävarjo. Hän toi meidät Liljahenkäyksen luo", naukaisin ja nielaisin ennen kuin jatkoin hieman hilpeämmin: "Liljahenkäys oli tosi vihainen. Me jouduimme auttamaan häntä parantajan tehtävissä vielä oppilainakin", päätin tarinani. "Pyydän sinulta, että et kerro tätä tarinaa muille. Haluan vain, että tiedät, että et ole ainoa, joka on joutunut tuollaiseen tilanteeseen", nau'uin vielä. Näimme jo leirin sisäänkäynnin. "Voisinko kävellä leiriin itse? En halua, että kaikki tuijottavat", Mäyrätassu mutisi. "Voit, vaikka kyllä he tuijottavat joka tapauksessa", naurahdin vaisusti ja laskin oppilaani alas. Mäyrätassu nilkutti leiriin. Monet kääntyivät katsomaan. Tuin mustaa naarasta vain hieman, koska pelkäsin oppilaan repivän minut kappaleiksi, jos tukisin häntä yhtään liikaa. Johdatin Mäyrätassun parantajan pesään. "Sienikarva? Liljahenkäys?" huhuilin pesään. "Mäyrätassun tassu pitäisi tutkia. Jokin rauhoittava yrtti voisi myös olla paikallaan", selitin pesässä mahdollisesti olevalle parantajalle. //Mäyrä? Lilja? Sieni? Joku?

Utukyynel | 08.06.2018

Ja kuten arvata saattaa, löysin itseni taas lempipaikaltani katsomassa muiden klaanin kissojen perään. Makasin leirin reunalla varjossa, jossa siniharmaa turkkini näytti hyvin tummanharmaalta. Nauti siitä tunteesta, joka minulla oli muita kissoa katsellessa. En ollut kenenkään riesana ja mitä tärkeänpää, kukaannei ollut minun riesanani. Suljin hetkeksi silmäni ja kuuntelin kaikessa rauhassa leirin ääniä. "Utukyynel", kuulin veleni huutavan nimeäni. Pidin itsepäisesti silmäni kiinni. Eikö Korentolento ymmärtänyt, että tahdoin pysyä omissa oloissani? "Tiedän, että kuulet minut", veljeni tuhahti. Äänen kovuudesta päätellen hän seisoi aivan edessäni. Avasin tummansiniset silmäni ja kohtasin veljeni jäänsiniset silmät, jotka olivat hänen harmaiden kasvojensa ainoa väri. Virnistin veljelleni hyvin ärsyttävään tapaan. "No, ainakin sain hänet avaamaan silmänsä", Korentolento murahti Risasiivelle, joka saapui luoksemme. Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös. En uskonut kahden kollin tulleen häiritsemään minua turhaan. Venyttelin jalkojani siinä samssa, kun silmäilin kaksikkoa. "Oletan, että teillä oli jokin syys luokseni tulemiseen", maukaisin tympääntyneenä, sillä kumpikaan ei sanonut mitään. Korentolento vilkaisi sivusilmällä Risasiipeä. Mitä ikinä olimmekaan aikeissa tehdä, Risasiipi oli selvästi vastuussa tehtävästä. Sitä ei kertonut pelkästään Korentolennon katse vaan kollin kokemus, joka hänellä oli ja meillä ei. "Rajapartio?" ehdotin nopeasti enkä antanut kaksikolle tilaa puhua. Korentolento nyökkäsi, mutta pysyi edelleen vaiti. "Suuntaamme Kuolonklaanin rajan kautta Myrskyklaanin rajalle ja sieltä lopun matkaa. Pidämme hyvin nopeaa vauhtia yllä, sillä me kaikkk tahdomme leiriin vielä hyvissä ajoin", Risasiipi maukaisi. Juuri nyt Risasiivestäkin näytti olevan enemmän apua kuin veljestäni. "Loistavaa", kehräsin selvästi ylimieliseen ääneen. Astelin suoraan Risasiiven ja Korentolennon välistä. Annoin samalla häntäni pyyhkiä Korentolennon kyljellä. "Mitä me vielä odotamme? Mennään." Rajapartiot eivät koskaan olleet minulle mieluisia. Soturina oleminen oli kyllä mahtavaa, mutta siihen liittyvät vastuut lankesivat tassuihini aina huonoilla hetkillä. Siitä huolimatta jaksoin muiden tavoin jatkaa päivästä toiseen tämän klaanin soturina. Varjoklaanin soturina, toisin sanoen klaanin joka olisi pian syöksymässä kalliolta alas. Jatkoimme hyvin koottua hölkkää ukkospolun vartta pitkin. Kuolonklaanin rajalla oli ollut hiljaista. Toisaalta se oli kyllä hyvä niin. Emme kaivanneet enempää hämmennystä sen klaanin kanssa. Pysähdyimme jättämään rajamerkkimme ukkospolun varrelle. "Voimmeko pitää aivan pienen tauon? Kylkeäni alkoi pistelemään", Korentolento pyysi. Itse olisin toki komentanut veljeäni jatkamaan, mutta Risasiipi suostui pysähtymään. Rajapartion johdossa oleva kolli alkoi hiukan nuuhkia lähistöä siltä varalta, että Myrskyklaanin kissat olivat käyneet edes ukkospolulla turhan lähellä kohti Varjoklaanin rajaa. Jäin katsomaan hiljaa Risasiiven loittonevaa hahmoa. "Eikö kuntosi enää kestä?" härnäsin veljeäni. Vastaukseksi sain tekonaurua. Hymähdin. "Koitapa joskus itse syödä juuri ennen rajapartiota", Korentolento vastasi nyreissään. Käännyin katdomaan ukkospolusta pois. Katseeni osui Varjoklaanin maille tyypilliseen ominaisuuteen: suohon. Suolla loikki muutama sammakko. Mieleni teki juosta niiden perään. "Käärme!" Korentolento rääkäisi. Käännyin salaman ympäri ja huomasin kuinka rusehtava käärme luikertelk ukkospolun ylitse kohti veljeäni. Tein harkitsemattoman liikkeen ja loikkasin käärmeen ja veljeni väliin. Ehdin kyllä upottaa kynteni ja hampaani siihen, mutta ennen kuin se valahti veltoksi, tunsin kuuman poltteen jalassani. Käännyin katsomaan takajlkaani ja huomasin käärmeen etuhampaat uppoutuneena lihaani. Kaaduin suoraan maahan, sillä jalkani ei enää kantanut. Risasiipi oli heti paikalla. Totta kai hän oli heti paikalla, mutta olisihan hän voinut olla jo sillon, kun heittäydyin sen käärmeen eteen! Korentolento vain katsoi minua. "Lopeta se töllöttäminen! Etkö ole ennen nähnyt minun kaatuvan!" murahdin. "Pääsen kyllä ylös ominkin neuvoin, kiitos kysymästä." "Etkö muuten nouse", Risasiipi sanoi napakasti vastaan. "Myrkky ei saa levitä elimistössäsi yhtään enempää." Risasiipi kääntyi katdomaan Korentolentoa. "Auta minua kantamaan siskosi poikani luokse." "Poikasi?" kysyin hölmistyneenä. "Sienikarvan", Risasiipi vastasi lyhyesti. Suljin silmäni. Yhtäkkiä ajatus käärmeestä puremassa veljeäni ei ollutkaan pahin mahdollinen asia. Sienikarvan kohtaaminen tarkoittaisi myös emoni, Liljahenkäyksen kohtaamista. Murahdin. Tämä tästä puuttuikin. // Sieni? Jos kirjltat siitä, kun nää saapuu?

Sienikarva

Lajittelin yrttivarastossa Liljahenkäyksen aiemmin tuomia yrttejä, kun kuulin pesän suulta lähestyviä askelia. Jätin unikon siemenet ja laventelit varaston lattialle ja astelin kiireesti ulos varastosta. Kasvoilleni levisi hento hymy, kun erotin isäni Risasiiven saapuvan pesään. Mutta kun näin hänen ja Korentolennon kannattelevan Utukyyneltä hampaissaan, hymy katosi heti. Soturi oli sulkenut silmänsä eikä näyttänyt liikkuvan. "Mitä tapahtui? Tuokaa hänet tänne", naukaisin ja kiiruhdin kaksikon edellä lähimmälle sammalvuoteelle. He laskivat soturin alas ja astuivat hieman taaksepäin. "Käärme puri häntä partiossa", Risasiipi naukui ja osoitti kuonollaan naaraan takajalkaa, jossa oli punoittava käärmeen purema. "Käärmejuurta", nau'uin itsekseni ja poistuin hetkeksi kissojen seurasta yrttivarastoon. Kävin nopeasti mielessäni lävitse yrtit ja etsin käärmejuurta. Siinä! Nappasin pari käärmejuuren vartta hampaisiini ja palasin sairasaukiolle. "Utukyynel, oletko tajuissasi?" nau'uin ja kosketin soturin turkkia laskettuani käärmejuuret maahan. "Voinko jo lähteä?" kysyi Korentolento ja katsoi minua tylsistyneen oloisena. "Mene vain. Jäisitkö sinä tänne, Risasiipi?" kysyin isältäni, joka vastasi nyökäten. Korentolento puolestaan poistui pesästä vähin äänin. //Utu?

Mäyräpentu | 29.04.2018

Kuuntelin kuinka sade rummutti maata pesän ulkopuolella. Emo oli palannut hetki sitten takaisin pentutarhalle ja luvannut, että Rosmariiniputouksesta pidettäisiin hyvää huolta parantajan pesällä. Henkivartijamme oli aivan yllättäen alkanut voida pahoin ja oli lopulta antanut ylen pentutarhan lattialle. Emo, Kyyhkylento sekä Okaliekki olivat lähteneet viemään häntä klaanin parantajien luokse sateisen aukion poikki. Olimme vain voineet katsella sivusta, kuinka tajutonta ystäväämme oli riepoteltu mahdollisimman nopeasti parantajan pesälle parannettavaksi. Jopa minä olin hieman huolissani hänestä, mutten ollut suostunut myöntämään sitä edes Kettupennulle, sillä olin aika varma, ettei isämme pitäisi siitä, jos saisi kuulla hänen omien jälkikasvujensa murehtivan pahaisen palvelijan kohtaloa. Mutta vaikka isä olikin niin ankara, minä silti rakastin häntä. Ei kissaa ollut karvoihin katsominen, kuten sanonta kuului. Ehkä hänkin voisi muuttua? Ajatukseni katkesivat kuin seinään tuntiessani tuskallisen kouraisun vatsassani. Potkaisin vahingossa takajalkani Kettupennun kuonolle ja kolli havahtui hereille silmiään hämmentyneenä räpytellen. Veli ei näyttänyt kovin ilahtuneelta aikaisesta herätyksestä, mutta kun hän huomasi minun voivan pahoin, tuo kääntyi pikaisesti emon puoleen ja ravisteli hänet hereille. Emo avasi silmänsä väsyneen näköisenä. Hän katsahti ensin edessään nököttävään Kettupentuun ja sitten minuun. Väsymys katosi saman tien naaraan kasvoilta, kun hän tajusi tilanteen. "Mäyräpentu, oletko kunnossa?" emo huolehti. "Minä pärjään oikein mainiosti", puhisin ja laskeuduin alas sammalpedin reunalta näyttääkseni hänelle. Otin pari hoippuvaa askelta eteenpäin, mutta sitten voima vain katosi raajoistani ja lysähdin maahan. Yritin nousta ylös, mutta en pystynyt, vaikka kuinka ähisin ja ponnistelin. "Emo, minä en pääse ylös! Jalkani eivät toimi!" uikutin hädissäni ja yritin yhä kovemmin päästä ylös. Lopulta kova ponnisteluni päättyi kovaan lihassärkyyn sekä pesän lattialle roiskuneeseen oksennukseen. Onnistuin vain vaivoin kierähtämään selälleni ja näkemään emoni huolesta pyöreät silmät. Yritin kurottaa tassullani häntä kohti, mutta samassa huomasin kuinka maailma ympärilläni alkoi pyöriä ja lopulta se pimeni kokonaan. Kuulin vain vaimeat parahdukset, jotka nekin katosivat lopulta tyhjyyteen. //Minttu? Sieni?

Happohenkäys | 29.04.2018

Sade piiskasi maata kovaa vauhtia ja hetkessä ehdin tuntea turkkini imevän itseensä vettä. Olin raahautunut sotureiden pesään, pimeään ja jonkinlaiseen suojaan myrskyltä mikä oli pauhannut jo tovin ympäristössä. Eniten minua kuitenkin vaivasi pääni äkillinen särky, jonka seurauksena olin yrittänyt sulkea silmäni sotureiden pesässä. Paikka ei kuitenkaan tuntunut kovin kotoisalta, mutta sillä hetkellä en jaksanut kunnolla raahautua edes parantajan pesälle hakemaan epämääräisiä rohtoja pääni avuksi. Tyydyin käpertymään tiukemmalle kerälle, jonka jälkeen päädyin sulkemaan silmäni uudestaan ja uudestaan toivoen saavani unen päästä kiinni. Sujahdin parantajan pesään epämääräisin askelin yrittäen erottaa missä on vasen ja oikea. Ravistin nopeasti turkkiani ja yritin saada päähäni jotain tolkkua. “Sienikarva? Liljahenkäys?” tuhisin ja lähdin kävelemään kohti sairastupaa. Leirissä oli kylläkin puhuttu haaskalasta levinneestä sairaudesta johon Rosmariiniputous oli ensimmäisenä sairastunut. En kuitenkaan tahtonut uskoa, että olin tehnyt jotain typerää ja saanut osakseni jonkun epämääräisen taudin. “Sienikarva?” naukaisin ja kävelin sairastupaan heilutellen häntääni stressaantuneena. //Epäilen vahvasti tätä tarinaa, mut Sieni tai Lilja?

Minttusydän | 01.05.2018

Katsoin pientä mustavalkeata Mäyräpentua lamaantuneena ja hädissäni. Naaras oli lysähtänyt pienen oksennus paakkunsa viereen tajuttomana. "Kettupentu, odota sinä täällä Kanervakuun huomassa. Onko selvä?" naukaisin tomerasti ja tilanteentajuisesti. Kanervakuu tuli lähemmäs ja kietaisi häntänsä pentuni punaruskeankirjavan turkin ympärille. "Selvä emo", Kettupentu naukaisi silmät ihmetyksestä pyöreinä ja väsyneisyys tiessään. Kanervakuu nyökkäsi. "Huolehdi vain Mäyräpennusta, minä pidän huolen pojastasi", vanha vaaleanruskea kuningatar naukaisi lempeästi. Nyökkäsin ja nappasin tajuttoman Mäyräpennun hampaisiini ja lähdin kiitämään kohti parantajan pesää, minne olimme juuri kiikuttaneet Rosmariiniputouksen. Pelkäsin kovasti rakkaan tyttäreni puolesta, hän oli vielä niin kovin nuori. Toivottavasti tämä ei ollut niin vakavaa miltä näytti. Astuin sisään pesään ja laskin Mäyräpennun maahan. "Sienikarva! Liljahenkäys!" parkaisin. //Mäyrä? Parantajat?

Sienikarva | 06.05.2018

Istuin hiljaa Risasiiven pedin edustalla. Näinä muutamana päivänä soturin vointi oli kohentunut hieman, mutta tauti jylläsi yhä hänessä. Tällä hetkellä isäni oli syvässä unessa, jonka mahdollistivat unikon siemenet. Hereillä ollessaan hän kertoi kivuistaan, mutta nukkuessaan niitä ei kuulemma ollut. Joka hetki rukoilin Tähtiklaanilta, että se säästäisi isäni hengen. Hän oli ollut uskollinen Tähtiklaanille koko ikänsä, joten ei se voinut vielä ottaa häntä luokseen. Häntä tarvittiin täällä, Varjoklaanissa. "Sienikarva?" naukaisu pesän uloskäynniltä sai minut säpsähtämään. Käännyin kohmeisesti kohti pesän suulla seisovaa tummanruskeaa naaraskissaa. Silmäni suurenivat tunnistaessani soturin siskokseni Murattilehdeksi. Hän oli viimeinen varjoklaanilainen, jonka uskoin tulevan juttelemaan minulle. Soturi näytti väsyneeltä ja huonovointiselta. Hänen raidallinen turkkinsa oli huonokuntoinen ja rähjääntynyt, täynnä takkuja. "Niin?" kysyin värisevällä äänellä odottaen, että pian soturi alkaisi valittamaan minulle jostakin tai ilkkumaan. Sen sijaan soturi astui askeleen eteenpäin ja lähti hoipertelemaan kohti minua sairasaukion toiselle puolelle. Naaraskissan jalat kuitenkin pettivät puolessa välissä matkaa ja hän lyyhistyi kiviselle maalle. Astelin nopeasti raidallisen soturin luokse. "Murattilehti", naukaisin siskoni nimen hiljaisella äänellä. En koskaan saanut vastaustta, sillä naaraan silmät olivat sulkeutuneet ja hän oli vajonnut tajuttomuuteen. Tartuin soturin niskanahkaan ja raahasin hänet sammalvuoteelle, joka oli aivan Risasiiven vieressä. En ollut varma, oliko paikka hyvä valinta, mutta en välittänyt vaan asettelin tajuttoman sisareni vuoteelle. Jäin istuskelemaan isäni sammalvuoteen vierelle vilkuillen välillä Murattilehden suuntaan. Käänsin päätäni ja kiersin katseellani täyden sairasaukion vuoteet. Jokainen oli sikeässä unessa. Liljahenkäys taas oli teillä tuntemattomilla, ilmeisesti hän oli keräämässä yrttejä. Toivoin vain, että tämä olisi ohi. Että jokainen sairastunut olisi tervehtynyt, eikä enää kukaan menettäisi tähän katalaan tautiin henkeään. Sitä en toivonut edes Murattilehdelle tai muille Pimeyden Metsälle sydämensä myyneille. Illan tultua Murattilehti alkoi heräilemään. Muutama muukin sairastunut oli tässä välissä käynyt hereillä, mutta olin auttanut heidät takaisin uneen unikon siemenien avulla. Siskoni avasi hitaasti vaaleankeltaiset silmänsä ja katseli ympärilleen. "Mitä tapahtui?" naaras kysyi ja kohtasi katseellaan minut. "Tulit pesään ja pyörryit. Miten voit? Onko sinulla kipuja tai huonovointisuutta?" esitin soturille kysymykset, jotka varmaankin jokainen tähän pesään saapunut tautiin sairastunut kissa oli kuullut. Murattilehti laski päänsä alas. "Pääni on tulessa, kuten ovat myös lihakseni", raidallinen soturi kähisi ja irvisti. "Odota siinä", naukaisin vaikka tiesin, ettei soturi pääsisi liikkumaan mihinkään tuossa tilassa. Kipaisin yrttivarastosta yrttejä, jotka työnsin Murattilehden kuonon eteen. "Syö ne", käskin. Naaras söi käskystä yrtit ja laski jälleen päänsä alas ja sulki silmänsä. "Tahdotko unikon siemeniä? Ne auttaisivat sinua nukkumaan", naukaisin. Soturi pudisti päätään ja murahti. "Pidä siemenesi, minä saan unta ilmankin", naaras vastasi ja käänsi selkänsä minulle. Hetken olin jo kuvitellut naaraan muuttuneen kiltimmäksi, mutta hän todisti juuri minun olleen väärässä. Ei hän tuosta enää paremmaksi muuttuisi, minun oli myönnettävä se itsellenikin. Nousin ylös ja astelin pesän uloskäynnille. Asetuin istumaan lähelle sisäänkäyntiä ja vedin sisääni raikasta ilmaa. Sairasukion ilma oli tunkkaisempaa kuin tässä, mutta en voinut lähteä kauemmaksi. Jos sairastuneista joku heräisi ja tukehtuisi oksennukseensa minun ollessani poissa, hänen kuolemansa olisi täysin minun vikani ja Tihkutähti voisi rankaista minua. Se oli viimeinen asia mitä tahdoin.

Susitassu | 08.05.2018

Nousin vaivalloisesti istuma-asentoon. Olin ilmeisesti ollut pyörtyneenä melko pitkään, koska myrsky oli jo päättynyt. Tajusin myös, että minä en ollut ainoa joka oli sairastunut. Myös Savutassu, Happohenkäys, Rosmariiniputous, Kaunokukka, Mäyräpentu ja Risasiipi olivat sairaita. Yritin nousta pystyyn, mutta se ei oikein onnistunut. Tönäisin vahingossa Kaunokukkaa yrittäessäni nousua. En kuitenkaan pyytänyt anteeksi, vaan tuhahdin ja käperryin kerälle. Nyt kun en voisi harjoitella, voisin ihan hyvin nukkua. Ehkä tämä tautikin paranisi nopeammin jos lepäisin. Kun heräsin, oloni oli aivan yhtä kipeä kuin ennen. Ärsyynnyin tajutessani, että Sienikarva hyysäsi Risasiipeä ja Liljahenkäys oli keskittynyt Mäyräpentuun. Huokaisin. Risasiipi oli selvästikin kuolemassa, joten mitä hyötyä hänestä huolehtimisesta oli? Ei ollut mitään järkeä tuhlata kallisarvoisia yrttejä kuolemaisillaan olevaan kissaan. Ja pennuista ei ollut mitään hyötyä klaanille. "Sienikarva? Keskittyisitkö välillä meihin muihinkin?" kysyin. "Keskityn kaikkiin", tämä vastasi. Hän vietti kuitenkin edelleen enemmän aikaa Risasiiven luona kuin meidän muiden yhteensä. Kun Risasiipi nukahti, luulin että saisimme nyt vähän apua Sienikarvalta. Mutta sen sijaan Sienikarvan sisar, Murattilehti, änkesi jo muutenkin täynnä olevaan pesään. Nyt Sienikarva tietenkin alkaisi huolehtia hänestä. Murattilehti kuitenkin pyörtyi, ihan niin kuin minäkin olin pyörtynyt tullessani Sienikarvan pesään. Minua väsytti hirveästi, joten menin ja nukahdin uudestaan. Herättyäni oloni oli jo hieman parempi, mutta vain hieman. Nyt pystyin jo nousemaan pystyyn hetkeksi. Tiesin kuitenkin, ettei seisominen ja itsensä väsyttäminen ollut paras tapa tulla terveeksi joten menin takaisin makuuasentoon. Että oli ärsyttävää olla sairas! Soturiksi - ja sitä myötä päälliköksi - pääsyni viivästyi varmasti tämän typerän sairauden takia. Ja kaiken lisäksi Kuutamotassu sai rauhassa harjoitella soturitaitoja kun minä makasin täällä sammalvuoteella. Olihan se pehmeä, mutta mieluummin olisin harjoituksissa Sarasydämen kanssa kuin makaamassa täällä. Vaihdoin asentoa. Kyllä minä varmasti paranisin pian. Ainakin toivoin niin. Oksensin taas. No, kun olisin parantunut, harjoittelisin entistä kovemmin korvatakseni menetetyn ajan.

Sienikarva | 04.06.2018

//en tiiä onks kukaa jättäny jatkoi, jos on ni voivoi xd Istuskelin parantajan pesän uloskäynnin lähellä ja katselin Varjoklaanin jokapäiväisiä touhuja. Aurinko oli noussut juuri, mutta leiri oli täynnä kissoja. Osa heistä oli lähdössä auringonlaskun partioihin, toiset taas harjoittelemaan oppilaidensa kanssa. Minulla ei ollut tälle päivälle erityisiä suunnitelmia. Liljahenkäys oli lupautunut keräämään yrttejä puolestani. Hiirenkorva oli väistynyt viherlehden tieltä. Jo näin aamulla aurinko lämmitti turkkiani lämpimästi saaden oloni hyväksi. Vaikka viherlehti olikin tullut, Varjoklaanilla oli yhä vähän riistaa. Minun täytyi kärkkyä tuoresaaliskasaa aina partioiden saapumisaikoina, jos tahdoin saada syödäkseni. Soturit eivät sen kummemmin viitsineet jättää minulle tai Liljahenkäykselle riistaa syötäväksi tai tuoneet sitä meille. Haaskalan tauti oli hellittänyt joku aika sitten ja tällä hetkellä sairaita ei enää ollut lainkaan. Murattilehti oli ollut minulle yllättävän mukava tautinsa jälkeen, mutta taas hän kohteli minua ja isäämme kuin ilmaa. Minua harmitti sisareni käytös, mutta en voinut valittaa siitä kenellekään, koska en tahtonut aiheuttaa meteliä. Toivoin Tihkutähden vallan päättyvän pian, jotta Minttusydän voisi ottaa vallan Varjoklaanissa ja johdattaa sen takaisin Tähtiklaanin puolelle. Voisin sitten elää vanhuuden päiväni kaikessa rauhassa ja kuolla tietäen, että Varjoklaanin kissat ovat viimein oikealla puolella ja pyhässä liitossa Tähtiklaanin kanssa.

Minttusydän | 12.04.2018

Kylmähenkäys oli juuri saapunut pesään, kesken minun ja Liljahenkäyksen keskustelun. Jos Liljahenkäykseen oli luottaa, kuten yleensä oli, minää odotin pentuja. Minun ja Tihkutähden pentuja. Pian näin jotain järkyttävää, Kylmähenkäys loikkasi hampaat irvessä parantjaoppilaan kimppuun. Yritin pinkaista apuun, mutta juuri sillä hetkellä kipuaalto kaappasi minut mukaansa. En tiennyt kauanko olin pinnistellyt kipua vastaan kunnes kaikki taas selkeni ja kipu laantui. Räväytin silmäni auki ja näin kuinka Sienikareva ja Liljahenkäys painoivat pyristelevää siniharmaata kollia parantajan pesän pohjaa vasten. Ryntäsin apuun ja ojensin auttavan tassun pitämään Kylmähenkäyksen maassa. "Minä tiesin kokoajan. Tiesin minkälanen olet", naukaisin hampaitani kiristellen. Tunsin vihaa Kylmähenkäystä kohtaan, hän oli vahingoittanut parasta ystävääni. En ollut ehtinyt vielä katsoa oliko kummassakaan parantajassa jälkeä kollin iskusta, sillä sisälläni paloi ainoastaan halu upottaa kynteni kolliin. Sen olin Tihkutähdeltä oppinut, että vääryden tekijää tulisi rangaista. Kylmähenkäyksen kasvot olivat ivalliset. Hän oli pinteessä, hän tajusi tilanteen, muttei näyttänyt sitä. "Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" ärisin, mutta loputa vedin kasvoilleni tyynen ilmeen. "Tähän on vain yksi ratkaisu", naukaisin ja kohensin ryhtiäni," Minä Minttusydän Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut Kylmähenkäyksen tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoituksesta". Siristin silmiäni Kylmähenkäykselle. "Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", naukaisin raivoisasti. Saisin ylipuhuttua Tihkutähden halutessani erottamaan hänet jos oma sanani ei kuuluisi. Olisin voinut jopa menettää Liljahenkäyksen. En halunnut edes ajatella sitä. Parantaja naaraasta tuntui varmasti pahalta kun oma kumppani petti luottamuksensa näin nopeasti. Olin aivan varma, että minä haluaisin parin muun kissan kanssa saattaa Kylmähenkäyksen ulos reviiriltä ja varmistaa, että kolli katoaisi lopullisesti. "Loppusi Varjoklaanissa on koittanut". //Kylmä? Sieni ja Lilja?

Liljahenkäys | 13.04.2018

Viha paloi rinnassani, kun porasin meripihkaisen katseeni suoraan entisen kumppanini ennen niin rakkaisiin kasvoihin, jotka saivat nykyjään vereni suorastaan kuohumaan. "Minä tiesin koko ajan. Tiesin minkälanen olet." Minttusydän asteli luoksemme silmät leimuten.  "Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" varapäällikkö ärisi. Sitten hän kohensi ryhtiään ja naukui: "Tähän on vain yksi ratkaisu. Minä, Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut, Kylmähenkäyksen, tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoittamisesta." Naaraan silmät kaventuivat viiruksi. "Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", Minttusydän raivosi maahan painetulle Kylmähenkäykselle hurjistuneena. "Loppusi Varjoklaanissa on koittanut", Minttusydän ilmoitti tunteettomasti ja kohotti kylmästi leukaansa, "poistu reviiriltämme, Kylmähenkäys. Et ole enää Varjoklaanin jäsen. Jos yksikään sotureistani saa sinut kiinni reviiriltämme, heillä on täysi lupa hyökätä kimppuusi. Nyt häivy äläkä enää koskaan palaa." Hän kohotti kylmästi leukaansa katsellessaan miten entinen Varjoklaanin soturi nousi hitaasti, ivallinen hymy kasvoilleen leviten takaisin jaloillensa. Kynsiäni syyhytti päästä iskemään ne tuon saastaisen kollin kurkkuun. "Hyvä on sitten, lähden Varjoklaanista. Pääsenpähän pois teidän seurastanne, kaikki yhtä heikkoja kissoja, jotka luulevat Tähtiklaaniin uskomisen pelastavan henkenne!" Kylmähenkäys sähisi ja sylkäisi maahan. Sitten hän käänsi meille ylimielisenä selkänsä ja marssi ulos pesästä. Seurasin hänen perässään karvat pystyssä ja hampaat irvessä. En lepäisi ennen kuin tuo katala kissa olisi hävinnyt näköpiiristäni ulottumattomiini. Muutoin olisin jo lävistänyt hänen sydämensä kynnelläni, mutta koska olin vain parantajaoppilas, minulla ei ollut valtuuksia siihen, ikävä kyllä. "I-isä? Mitä on t-tapantunut?" Rosmariinitassu katsoi runnottua isäänsä säikähtäneenä. Kolli lähestyi tytärtämme huolestuttavan tuttavallisesti. Yleensä tämä tuskin edes huomasikaan tätä. "Ei mitään hätää, rakas Rosmariinitassu. Selitän asian myöhemmin, mutta nyt sinun täytyy lähteä", sanoin oppilaalle tiukasti ja käännyin sitten entisen kumppanini puoleen: "Ja Kylmähenkäys, älä edes yritä mitään." Kolli kääntyi katsomaan minuun hurjistuneena. Näytti siltä, että hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä rynnätä kimppuuni. "H-hyvä on emo", naaras piipitti hiljaa ja perääntyi hieman kauemmas isästään. "Tuo oppilas on seuraava listallani niistä kissoista, joiden kurkun aion repiä vielä auki. Te kolme satutte jo olemaan sillä listalla", kolli karjaisi niin, että hänen huutonsa kiiri lähes jokaiseen leirin nurkkaan. "Tuo on tarpeeksi, Kylmähenkäys. Häivy", Minttusydän tiuskaisi häntäänsä poistumisen merkiksi heilauttaen. "Isä? Minne sinä olet menossa?" Rosmariinitassu kysyi ohitseen tassuttelevalta luopiolta. "Voi, Rosmariinitassu", hän kehräsi silkinpehmeästi, "minä lähden Kuolonklaaniin." Soturioppilaan leuka loksahti hämmästyksestä auki, kun tuo katsoi verkkaisesti liikkuvan Kylmähenkäyksen perään. "E-ei... isä, älä", Rosmariinitassu kuiskasi epäuskoisen kuuloisena. "Hyvästi, Varjoklaani! Tulen lausumaan hyvästini, kun tuleva päällikkönne ajaa teidät tuhoon!" Kylmähenkäyksen viimeiset sanat kajahtivat aukiolla, ennen kuin tuo sukelsi piikkihernetunneliin ja katosi. Aukiolle tuli hiljaista. Pesistään ulos hiipivät kissat vilkuilivat toisiaan ja vuoroin meitä hieman ihmeissään. Nostin uhmakkaasti leukaani ja käänsin heille selkäni palaten takaisin parantajan pesälle. Minun olisi paikattava haavani, jotta ehtisin illan harjoituksiin. Tarvitsin omaa rauhaa ja kaiken lisäksi sopivia liikkeitä, millä sattaisin sivaltaa edellisen kumppanini kaulaan viillon, josta vuodattaisin tämän veret ulos. Olin tyystin vaipunut omiin ajatuksiini. Kuulin kuinka pesän suulta kuului kahinaa ja käännyin kohtaamaan vastustajani raivohullun voimalla. Tajusin kuitenkin pian hyökänneeni mestarini, Sienikarvan, kimppuun, joka makasi allani silmät pelosta ymmyrkäisinä. "Liljahenkäys, mitä sinä oikein teet!" Minttusydän sihahti kauhistuneena pesän suulta ja kiiruhti auttamaan parantajakollia jaloilleen. Nousin nopeasti pois hänen päältänsä. Sanaakaan sanomatta poistuin pesästä ja lähdin tassuttamaan uloskäynnin suuntaan. Minulle oli se ja sama, odottaisiko Kylmähenkäys minua ulkona, kunhan vain pääsisin tuulettamaan ajatuksiani toisaalle, kuten esimerkiksi veljeni luo. //Kosto? Sieni? Minttu?

Sienikarva | 25.04.2018

Olin juuri tervehtinyt pikaisesti Myrskyklaanista saapuvia parantajia ja heidän saattajiaan. Vain pari kertaa aikaisemmin olin tavannut Myrskyklaanin nuoren harmaan parantajaoppilaan, Nuuhkutassun. Hän muistutti lievästi minua luonteeltaan. Kolli oli ujo, eikä turhia puhunut muiden kanssa. Oppilas tervehti minua ja oppilastani nyökkäyksellä. "Hei", Tiikeriraivo tervehti sanoin ja istuutui alas oppilaansa vierelle lipaisten sitten kielellään rintaansa. Käänsin myrkynvihreät silmäni kohti oppilastani, joka piti tiukasti katseensa etukäpälissään. Naaras oli ollut vaisu jo tovin, vaikka ymmärsin häntä täysin. Hän oli menettänyt Hikkoritassun, kun oppilas oli jäänyt hirviön alle ukkospolulla. Lisäksi hän oli myös menettänyt Kylmähenkäyksen. Asia kadutti minua vieläkin. Jos olisin ottanut unet vakavammin, sitä ei olisi tapahtunut. Kylmähenkäys ei olisi hyökännyt Liljahenkäyksen kimppuun, jos minä olisin tehnyt jotakin. Vaikka ei minusta soturia estämään olisi. Olin heikko, taistelukyvytön parantaja, joka hädin tuskin uskalsi avata suutaan vieraan kissan läsnäollessa. Toisen kissan kimppuun käyminen oli minulle ehdoton ei, ellei olisi tosi kyseessä. "Tuolta tulevat Kirkasmarja ja Heinätassu", punertavan ruskea Tiikeriraivo ilmoitti kääntyen kohti jokiklaanilaisia ja heitä saattavia sotureita. Kun hetken kuluttua jokiklaanilaiskissat saapuivat luoksemme, Kirkasmarja tervehti meitä kirkkaalla kysymyksellä: "Iltaa, joko olemme kaikki täällä?" "Odottelemme vielä Ruusupiikkiä", ilmoitin. Häpeissäni myönsin itselleni, etten muistanut Tuuliklaanin parantajaoppilaan nimeä, jonka vuoksi olin sanonut vain Ruusupiikin nimen. Kirkasmarja nyökkäsi ja kääntyi katsomaan kohti Tuuliklaanin reviiriä odottaen tuuliklaanilaisten saapumista paikalle. Kun Ruusupiikki ja hänen oppilaansa viimein saapuivat, lähdimme matkaan. Kun näin valkean ja mustan kirjavan tuuliklaanilaisoppilaan, hänen nimensä ilmestyi mieleeni: Villatassu. Nimi oli kai tullut oppilaan paksusta ja kiharasta karvasta. Ylitimme Kuolonklaanin reviirin ja jätimme muiden klaanien saattajat odottelemaan Tuuliklaanin puolelle lähelle ukkospolun rajaa. Kuolonklaanin reviirillä ylitimme ukkospolun päästäksemme sille puolelle, missä emonsuu sijaitsi. Liljahenkäys jättäytyi joukon perälle, mutta itse kuljin melko keskellä. Tiikeriraivo jätti oppilaansa yksin ja kiiruhti jokiklaanilaisen Kirkasmarjan luokse kysymään tuolta jotain. Vilkaisin myrskyklaanilaista Nuuhkutassua, joka katsoi suoraan eteensä ja kulki jännittyneenä eteenpäin märällä nurmella. "Jännitätkö Tähtiklaanin tapaamista?" naukaisin värisevällä äänellä oppilaalle, joka säpsähti ja kääntyi katsomaan minua hämmästyneenä. Hän ei kai odottanut minun aloittavan keskustelua hänen kanssaan. "Minä jännitin aina enemmän eläviä kuin kuolleita kissoja, Tähtiklaanin tapaaminen oli ja on yhä mukavaa", naukaisin nopeasti oppilaalle yrittäen tehdä hänen olostaan mahdollisimman rentoutuneen. Tiesin, miltä tuntui olla tuntemattomien kissojen ympäröimänä yksin. Olin oppilaana kokenut sen lukuisia kertoja ja koin sitä yhä, vaikka parantajajoukko oli minulle jo melko tuttu ja turvallinen. He eivät kertoneet kertomiani asioita muille tai tuoneet esille klaanien välisiä erimielisyyksiä parantajien kokoontumisissa. Parantajat pystyivät olemaan toistensa ystäviä, vaikka klaanit eivät pystyisikään. Siksi minä pidin parantajana olemisesta niin paljon. Ei tarvinut vihata ketään. //Nuuhku? Lilja? Joku muu parantaja(oppilas)?

Sienikarva | 28.04.2018

//En tiiä oliks teil täs joku suunnitelma et just Liljan luo viette Rosman mut oon ilkee ja laitan sen tulee nii et Sieniki on siel :d Minttusydän, Okaliekki ja Kyyhkylento ryntäsivät sisään parantajan pesään kannatellen hampaissaan tajutonta pientä luonnonvalkeaa kilpikonnakuvioista naaraskissaa, jonka tunnistin hetkessä Rosmariiniputoukseksi. "Mitä tapahtui?" Liljahenkäys kysyi hädissään ja ryntäsi takaani tyttärensä ja kolmen muun soturin luokse. "Hän vain pyörtyi yhtäkkiä", Minttusydän vastasi yllättävän rauhallisella äänellä laskiessaan Rosmariiniputousta sammalvuoteelle. Astelin kohti naaraskissaa tarkastellen häntä. Myös Liljahenkäys yritti etsiä pennustaan merkkejä siitä, mitä tälle oli tapahtunut. Rosmariiniputous näytti normaalilta. "Sitä ennen hän haukkoi henkeään ja hoiperteli taaksepäin meistä", Okaliekki osasi kertoa. Samassa keksin sen: "Haaskalan tauti." Liljahenkäys kääntyi minuun päin ja kurtisti kulmiaan. "Ei Rosmariiniputous ole niin hiirenaivoinen, että saalistaisi haaskalan läheltä mitään", parantajaoppilas naukaisi ja käänsi huolestuneen katseensa tyttäreensä. "Ei tietenkään ole, mutta sade on saattanut tuoda likavedet haaskalasta tänne, Rosmariiniputous joi sitä ja sairastui", naukaisin nopeasti parantajaoppilaalle ja käänsin katseeni kolmeen soturiin: "Voisitteko poistua?" Puhuessani kolmikolle, ääneni oli hento ja mahdollisimman ystävällinen, koska en tahtonut olla ilkeä heille. En tahtonut pahoittaa heidän mieltään, vaikka he tuskin pelkäsivät tehdä sitä minulle. "Kuinka parannamme sen?" kysyi Liljahenkäys. "En minä tiedä! Yritetään vain helpottaa hänen oloaan", naukaisin ikään kuin ehdotuksena, koska en tiennyt yhtään mitä tehdä. Tautiin ei ollut parannuslääkettä, siihen sairastunut selviäisi, jos Tähtiklaani niin sallisi. "Mitä annan hänelle?" Liljahenkäys kysyi ja lähti suunnistamaan hädissään kohti yrttivarastoa. "Emme tiedä mitä oireita hänellä on, joten odotetaan kunnes hän herää", ehdotin varovasti oppilaalleni. //Lilja, Rosma, Minttu? Sori sekava xd

Susitassu

Kuuntelin kuinka sade rummutti maata pesän ulkopuolella. Emo oli palannut hetki sitten takaisin pentutarhalle ja luvannut, että Rosmariiniputouksesta pidettäisiin hyvää huolta parantajan pesällä. Henkivartijamme oli aivan yllättäen alkanut voida pahoin ja oli lopulta antanut ylen pentutarhan lattialle. Emo, Kyyhkylento sekä Okaliekki olivat lähteneet viemään häntä klaanin parantajien luokse sateisen aukion poikki. Olimme vain voineet katsella sivusta, kuinka tajutonta ystäväämme oli riepoteltu mahdollisimman nopeasti parantajan pesälle parannettavaksi. Jopa minä olin hieman huolissani hänestä, mutten ollut suostunut myöntämään sitä edes Kettupennulle, sillä olin aika varma, ettei isämme pitäisi siitä, jos saisi kuulla hänen omien jälkikasvujensa murehtivan pahaisen palvelijan kohtaloa. Mutta vaikka isä olikin niin ankara, minä silti rakastin häntä. Ei kissaa ollut karvoihin katsominen, kuten sanonta kuului. Ehkä hänkin voisi muuttua? Ajatukseni katkesivat kuin seinään tuntiessani tuskallisen kouraisun vatsassani. Potkaisin vahingossa takajalkani Kettupennun kuonolle ja kolli havahtui hereille silmiään hämmentyneenä räpytellen. Veli ei näyttänyt kovin ilahtuneelta aikaisesta herätyksestä, mutta kun hän huomasi minun voivan pahoin, tuo kääntyi pikaisesti emon puoleen ja ravisteli hänet hereille. Emo avasi silmänsä väsyneen näköisenä. Hän katsahti ensin edessään nököttävään Kettupentuun ja sitten minuun. Väsymys katosi saman tien naaraan kasvoilta, kun hän tajusi tilanteen. "Mäyräpentu, oletko kunnossa?" emo huolehti. "Minä pärjään oikein mainiosti", puhisin ja laskeuduin alas sammalpedin reunalta näyttääkseni hänelle. Otin pari hoippuvaa askelta eteenpäin, mutta sitten voima vain katosi raajoistani ja lysähdin maahan. Yritin nousta ylös, mutta en pystynyt, vaikka kuinka ähisin ja ponnistelin. "Emo, minä en pääse ylös! Jalkani eivät toimi!" uikutin hädissäni ja yritin yhä kovemmin päästä ylös. Lopulta kova ponnisteluni päättyi kovaan lihassärkyyn sekä pesän lattialle roiskuneeseen oksennukseen. Onnistuin vain vaivoin kierähtämään selälleni ja näkemään emoni huolesta pyöreät silmät. Yritin kurottaa tassullani häntä kohti, mutta samassa huomasin kuinka maailma ympärilläni alkoi pyöriä ja lopulta se pimeni kokonaan. Kuulin vain vaimeat parahdukset, jotka nekin katosivat lopulta tyhjyyteen. //Minttu? Sieni?

Sienikarva

Ennen kuin Liljahenkäys tai minä ehdimme tehdä mitään, Susitassu hoiperteli sisään parantajan pesään. Oppilas kaatui kyljelleen kovalle maalle sellaisella vauhdilla, että hänen märästä turkistaan roiskui vettä meihin saakka. "Mene vain", Liljahenkäys naukaisi ja katseli yhä tajutonta tytärtään. Ryntäsin soturioppilaan luokse ja raahasin hänet kauemmas sisäänkäynniltä. Tämän jälkeen varmistin, että tummanharmaa kolli hengitti. Kyllä, kylki kohoili, vaikkakin epätasaisesti. Epätasaista oli myös oppilaan hengitys. Kosketin kuonollani oppilaan kuonoa, joka oli tulikuuma. Hänellä oli kuumetta. "Sama tautiko?" Liljahenkäys kysyi pysyen tyttärensä luona. Käänsin vihreän katseeni kohti oppilastani ja nyökkäsin. Sisältäpäin olin aivan paniikissa, miten näin saattoikaan käydä ja juuri nyt?! Minun täytyi kuitenkin esittää rohkeaa, sillä Liljahenkäystä tuskin auttaisi se, että hänen mestarinsakin oli ihan paniikissa. Oppilaani pentu makasi tajuttomana sammalvuoteella ja saattoi kuolla, eikä minulla edes ollut oikeasti mitään hätää. Paitsi huoli klaanitovereistani. Raahasin pienikokoisen raidallisen kollin Rosmariiniputouksen pedin viereiselle pedille. Eniten minua hermostutti se, että en voinut auttaa kumpaakaan kissoista mitenkään. He olivat tajuttomia, enkä tiennyt heidän oireitaan. Pystyin vain toivoa, että he heräisivät pian ja kertoisivat mitä tapahtui. "Sienikarva! Liljahenkäys!" kuulin jonkun huutavan nimeäni pesän sisäänkäynniltä. "Minä menen", lupasin oppilaalleni ja astelin lähemmäs sisäänkäyntiä. Pysyttelin kuitenkin pesässä, sillä en tahtonut kastella turkkiani turhaan. Sirrisiipi sujahti sisään pesään ja ravisteli turkkiaan kastellen samassa minutkin. "Voitko huonosti?" kysyin soturilta, joka pudisti nopeasti päätään. "Mutta Risasiipi voi. Hän oksensi juuri sotureiden pesään, kaikki ovat ihan raivoissaan!" hopeanharmaa naaraskissa naukaisi hätäisesti. "Tulen hakemaan hänet, autathan minua?" kysyin varovasti naaraskissalta. Tiesin Sirrisiiven olevan tällä hetkellä yksi niistä varjoklaanilaisista, joka ei koko ajan tiuskinut minulle ja valittanut kaikesta mitä tein. Mutta silti minua pelotti se, että hän alkaisi sellaiseksi hetkenä minä hyvänsä. "Tietenkin", hän vastasi ja pyyhälsi edelläni pois pesästä sateeseen. Sotureiden pesän lähettyvillä oli joukko kärttyisiä kissoja. Erotin isäni Risasiiven makaavan kissojen lähettyvillä maassa, hän ei näyttänyt voivan hyvin, mutta soturi oli onneksi tajuissaan. "Vie tuo saasta pois täältä ja siivoa hänen sotkunsa!" Ikituuli sihisi hampaidensa välistä, tarttui maassa makaavaa isääni niskasta kiinni ja liu'utti märkää maata pitkin minua kohti. Väistin sivuun, jotta kolli ei tullut päälleni ja kaatanut minua kumoon. Tämän jälkeen ryntäsin hänen luokseen huolestuneena. Risasiipi piteli lehdenvihreitä silmiään auki ja katsoi minua suoraan silmiini. Vilkaisin pelokkaasti sotureita, jotka katsoivat minua murhaavasti. "Vien sinut pesään, siellä saat yrttejä ja olosi paranee", lupasin isälleni ja kosketin kuonollani hänen kuonoaan. Lähdin raahamaan soturia kohti pesää. Raahaaminen sujui yllättävän hyvin märässä maassa, jossa hän suorastaan liukui eteenpäin perässäni. Kuulin askeleet takanani. Kun parantajan pesän suuaukolla käännyin katsomaan taakseni, tunnistin Murattilehden seisovan näreissään edessäni. Naaras oli nostanut leukansa pystyyn ja paljastanut hampaitaan hieman. "Saat luvan siivota sotureiden pesän, ei siellä voi kukaan olla tulematta hulluksi. Haju on kamala", naaras sihisi hampaidensa välistä. "En kerkeä nyt", vastasin hiljaisella äänellä. Jos joku muu kuin sisareni olisi tullut käskyttämään minua, en olisi pystynyt sanomaan ei. Murattilehteä en kovin hyvin nykyisin tuntenut, mutta naaraalle oli helpointa sanoa ei, jos vertasi muihin Pimeyden Metsää kannattaviin sotureihin. "Sitten me tulemme teidän pesäänne siksi aikaa, että sade laantuu", naaras vastasi päättäväisesti ja oli jo lähdössä kertomaan asiasta soturiystävilleen, kunnes naukaisin: "Pesässä on tällä hetkellä kolme sairastunutta. Jos tekin tahdotte saada tämän taudin niin tervetuloa, minä en estele." En tiennyt, mistä rohkeus sanoihini tuli, mutta Murattilehden ilme oli näkemisen arvoinen. Naaras irvisti, muutti ilmeensä vakavasti ja murahti. Hän käänsi minulle selkänsä ja poistui sanaakaan sanomatta. Raahasin Risasiiven sairasaukiolle ja ravistelin turkkini kuivemmaksi. "Mitä tapahtui?" kysyin yhä tajussaan olevalta kollilta, joka makasi liikkumattomana sairasaukion lattialla. "En tiedä. Tulin ulkoa pesään, koska voin huonosti. Yritin nukkua sen pois, mutta oksensin. Lihaksiani särkee, samoin päätäni. Tuntuu kuin olisin tulessa", Risasiipi onnistui kähisemään. "Reunuspietaryrttiä päänsärkyyn ja laventelia kuumeeseen?" Liljahenkäys liittyi keskusteluun. Nyökkäsin. Oppilaani kiirehti yrttivarastoon samalla, kun nostin isäni Susitassun viereiselle sammalvuoteelle. "Sinä paranet kyllä, sinun täytyy parantua", naukaisin kollille ääni väristen. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään. "Ehkä olen jo valmis lähtemään Loistetähden luokse", kolli naukui rahisevalla äänellä. Pudistin päätäni ja yritin pidätellä itkua. "Etkä ole, sinä olet minulle yksi tärkeimmistä asioista Varjoklaanissa. Et voi jättää minua, koko Varjoklaani tarvitsee sinua tukemaan uskoamme Tähtiklaaniin", nau'uin ääni yhä enemmän väristen. "Tässä, syö nämä", Liljahenkäys naukui ja työnsi laventelia ja reunuspietaryrttiä kohti Risasiipeä. Kolli kohotti päätään saadakseen syötyä yrtit, jonka jälkeen hän nielaisi ne ja antoi päänsä rojahtaa alas. Oppilaani poistui alakuloisena pentunsa luokse. "Tahdotko unikon siemeniä? Niiden avulla saisit nukutuksi paremmin", naukaisin hiljaa isälleni, joka oli jo liian heikko puhuakseen. Hän nyökkäsi vastaukseksi. Kipaisin nopeasti yrttivarastoon ja nappasin suuhuni pari unikon siementä, jotka vein isälleni. Hän söi ne ja yritti nukkua. Astelin pesän uloskäynnin lähettyville ja katselin sadetta. "Jos Risasiipi kuolee, en tiedä mitä teen", nau'uin osittain itselleni, Liljahenkäykselle ja rukoksena Tähtiklaanille. En voinut menettää Risasiipeäkin. //Lilja, Susi, Rosma? Joku muu? Tervetuloa parantajan pesään, kyllä Sieni hoitaa :]

Kylmähenkäys | 11.04.2018

Tuijotin Jääliljaa hieman hajamielisenä, kylmänsiniset silmät siristyneinä. En itseasiassa ollut täysin varma, miksi olisin tahtonut tappaa Liljahenkäyksen, mutta idea oli kuitenkin tullut mieleeni. Jos olin aivan rehellinen, rakastin minä vieläkin häntä, mutta tunteeni Jääliljaa kohtaan olivat vahvistuneet päivä päivältä ja tiesin nykyiseni suhteen alkuajoilta, että tätä vauhtia tulisin palavasti rakastumaan kuolonklaanilaiseen. Mutta hän oli kuolonklaaninen, vihollisklaanin jäsen! En minä voisi sellaiseen kissaan rakastua! Vai oliko minulla muka mahdollisuuksia estää rakastumistani. "Enpä tiedä. Se olikin vain idea, joka tuli mieleeni. Etkö halua minun tappavan häntä?" kysyin hitaasti ja käännyin vilkaisemaan maassa istuvaa Jääliljaa, jonka jäätävä katse oli porautunut silmiini. Siinä me tuijotimme toisiamme eikä tuo naaras vastannut minulle, ei niin millään tavalla. Hän vaikutti epäröivän, mutten pystynyt varmistumaan vastauksestani, sillä Jäälilja osasi erittäin taitavasti piilottaa sisimmäiset ajatuksensa ja tunteensa kylmän ulkokuoren alle. "Sinun valintasi, kunhan suoritat tämän loppukokeen", Jäälilja lausahti tyynesti ja nuolaisi välinpitämättömästi oikeaa etukäpäläänsä. Heitin merkillisen silmäyksen kirjavaan kuolonklaanilaiseen ja nousin sitten jaloilleni. Jäälilja vilkaisi minua hieman hämmentyneenä, mutta tajusi nopeasti mitä olin tekemässä. "Päätän kenen hengen vien ja raportoin sinulle mahdollisimman pian", ilmoitin päättäväisesti ja käännyin ympäri. Olin jo aikeissa lähteä suunnistamaan takaisin Varjoklaanin reviiriä kohti, kun Jääliljan ääni keskeytti aikeeni. "Älä tuota minulle pettymystä, Kylmähenkäys", naaras murahti jäätävästi. Vaikka en vaivautunut vilkaisemaan olkapääni taakse, pystyin tuntemaan kuolonklaanilaisen polttavan tuijotuksen niskassani. Se sai turkkini pörhistymään ja jalkani tärisemään. Naaraan tuijotus oli samalla ahdistavaa ja rauhoittavaa enkä pystynyt paremmin sitä tunnetta kuvailemaan. "En todellakaan tuota." Kun lopulta saavuin Varjoklaanin leiriin, aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse ja viileän illan ilmavirtaukset olivat vallanneet leiriaukion. Kissoja ei ollut kovinkaan paljon, mutta pystyin silmäkulmastani erottamaan Liljahenkäyksen tummanharmaan hahmon, joka katosi juuri parantajan pesään. Olin matkalla myös törmännyt Tihkutähteen ja Rosmariinitassuun; päällikkö oli nuhdellut naarasta hyvin tylysti, muttei se minua todellakaan haitannut. Se oli aivan oikein sille pehmolle oppilaalle. *Minun pitäisi todella jutella Liljahenkäykselle*, totesin itsekseni ja otin pari haparoivaa askelta parantajan pesää kohti. En tietenkään tahtonut jutella kumppanilleni, jota tuskin näin enää rakastettunani. Mutta vaikken nähnytkään häntä enää kumppaninani, rakkauteni naarasta kohtaan oli silti vahva. *Nyt etene, Pimeyden metsän nimeen!* sähähdin itselleni ja pakottauduin raahautumaan parantajan pesän sammalverhoille asti. Siihen minä kuitenkin jäin, koska pystyin kuulemaan verhojen toiselta puolelta keskustelua. Minttusydämen ja Liljahenkäyksen äänet kantautuivat selvinä korviini. En kuitenkaan saanut selvää heidän yksittäisistä sanoistaan vaikka kuinka lähemmäs venyinkin. Lopulta annoin vain periksi, vetäisin keuhkoni täyteen happea ja sukelsin parantajan pesään. Siinä he olivatkin, samat kaksi naarasta joiden äänet olin juuri tunnistanut. Minttusydän ja Liljahenkäys kääntyivät yhtä aikaa minua kohti. Varapäällikön silmissä välähti epävarmuus ja tuon olemus muuttui heti hermostuneeksi. Naaras oli varmaankin menettänyt luottamuksensa minuun sen jälkeen, kun olin ojentanut hänelle ne revityt mintunlehdet. Ja sitten oli kumppanini Liljahenkäys. Kun tummanharmaa naaras käänsi meripihkaisen katseensa minuun, häikäistyin vieläkin hänen kauneudestaan. Sirot kasvonpiirteet, kolmiomaiset korvat ja pistävät silmät saivat kumppanini näyttämään mystiseltä, mutta silti erittäin ystävälliseltä ja helposti lähestyttävältä. Mutta kun katselin naaraan kasvoja, niissä näkyivät erilaiset tunteet. Raivo, suru, epävarmuus, masennus. Ne kaikki taistelivat toisiaan vastaan eivätkä pääseet keskenään sopuun. "Kylmähenkäys. Meidän täytyy puhua", Liljahenkäys kuiskasi ja heitti nopean silmäyksen Minttusydämeen. Naaras perääntyi muutaman askeleen verran kauemmas, muttei kuitenkaan kokonaan lähtenyt pesästä. Se sai raivon kuohumaan veressäni, koska en todellakaan tahtonut tuon varapäällikön jäävän todistamaan, kuinka joutuisin osallistumaan johonkin syvälliseen keskusteluun. "Mitä nyt?" kysyin tylymmin kuin olin tarkoittanut. Liljahenkäys ei säpsähtänyt sanoistani, mutta pystyin silti näkemään loukkaantumisen hänen kasvoistaan. "Minusta tuntuu, että tiedät jo mitä olen sanomassa", Liljahenkäys aloitti hitaasti, mutta pysäytin hänet ennen kuin naaras ehti edetä yhtään pidemmälle. Sisälläni kuohuava raivo oli nyt liian suuri. Jalkani tärisivät, vitivalkeat kulmahampaani paljastuivat suuta avatessani, kynteni alkoivat työntyä kovaan maahan. Ympärilläni oleva maailma alkoi pyöriä ja jouduin ottamaan pari hoipertelevaa askelta pitääkseni tasapainoni kunnossa. Liljahenkäys otti epäröivän askeleen eteenpäin, muttei avannut suutaan. "Älä edes yritä mitään, Liljahenkäys. Olen saanut tarpeeksi sinusta ja pehmomaisesta luonteestasi. Nyt on sinun aikasi siirtyä rakkaan Tähtiklaanisi rivistöön!" En jäänyt edes katsomaan naaraan reaktiota, vaan syöksyin suoraan hämmentyneen kumppanini kimppuun. Naaras ei ehtinyt aavistaa hyökkäystäni, joten onnistuin vaivatta kaatamaan hänet selälleen ja työntämään neulanterävät kynteni tiukasti tuon vatsakarvoihin. Upotin myös vaistomaisesti kulmahampaani naaraan kurkkuun ja tiukensin otettani nopeasti. Liljahenkäys rääkäisi kivusta ja potkaisi minut rajusti kauemmas heitolla, jonka voima yllätti minutkin. Liu'uin pesän toiseen päähän, mutta onnistuin pysymään neljällä jalallani. "Oho, pieni parantajaoppilaamme osaa taistellakin!" sähähdin pilkkaavasti ja heitin nopean silmäyksen Minttusydämeen, jonka silmät olivat laajentuneet hämmästyksestä. Sähähdin ja porasin taas raivostuneen katseeni Liljahenkäykseen Olin jo aikeissa sukeltaa uuteen hyökkäykseen, kun Sienikarvan sukeltaminen pesään keskeytti minut. Vaaleanruskea kolli porasi myrkynvihreän katseensa minuun ja vaikken kääntynyt kohtaamaan hänen tuijotustaan, arvelin parantajan olevan aivan yhtä hämmentynyt kuin Liljahenkäys ja Minttusydänkin. Hän marssi hetkeäkään epäröimättä minun ja kumppanini väliin. "Väisty tieltäni ja anna minun repiä tuon säälittävän kissan kurkku auki!" rääkäisin raivostuneena ja otin murhanhimoisen askeleen eteenpäin. Olisin valmis tappamaan Sienikarvankin, jos hän kerran tulisi tehtäväni eteen. //Tais olla Sienen vuoro? Sori muute jos hittasin jotakin kisuu

Sienikarva

//Kirjotan ton Kylmä-Lilja-jutun nyt Sienikarvan näkökulmasta ja myös vähä ennen sitä mitä Sienelle tapahtu// Jälleen kerran seisoin Varjoklaanin leirin pääaukiolla parantajan pesän laitamilla. Päättyvän lehtikadon aurinko lämmitti jo hieman turkkejamme ja soi päivä päivältä enemmän valoa koko metsän ylle. Hiirekorvan aika oli lähellä, lumet olivat alkaneet sulamaan ja päivät lämpenemään. Varjoklaanilla meni hyvin, sillä meillä oli oppilaita ja uusia sotureita, vaikkakin heistä lähes kaikki kumarsivat Pimeyden Metsää ja pitivät parantajia ala-arvoisina orjina. Samassa raskaat pilvet peittivät auringon. Hetkessä ilma muuttui kylmäksi, hengitykseni höyrysi. Oppilaiden pesän edustalla Rosmariinitassulle jutteleva Liljahenkäys käänsi katseensa suuntaani. Naaras hymyili minulle leveästi. Katseeni kohdistui Kylmähenkäykseen, joka tarkkaili kumppaniaan jonkun matkan päästä ja kuiskasi jotain pennuilleen Hikkoritassulle, Korentotassulle ja Ututassulle. Nelikko kääntyi jälleen emonsa suuntaan murhanhimoinen virne kasvoillaan. Ennen kuin ehdin huutaa oppilaalleni varoituksen, Kylmähenkäys syöksyi kumppaniaan kohden. Hetkessä soturi oli upottanut hampaansa parantajaoppilaan pehmeään kurkkuun. Kolme pentua ryntäsivät isänsä perään emoaan ja siskoaan kohti. Liljahenkäys päästi ilmoille kiljaisun. Räväytin silmäni auki karvat pystyssä. Kuulin kiljaisun uudelleen. Olinko yhä unessa? Ravistelin päätäni. Ei, olin aivan hereillä, kiljaisu ei ollut unta. Samassa säpsähdin. Liljahenkäys! Hän oli vaarassa. Nousin pystyyn ja ryntäsin sairasaukiolle. Kylmähenkäys oli syöksymässä maassa makaavan Liljahenkäyksen kimppuun ja Minttusydän seurasi tapahtumia sivulta. Parantajaoppilaan turkilla oli ohuita verivanoja ja siellä täällä haavoja, jotka ilmeisesti Kylmähenkäys oli saanut aikaan. Ajatukseni törmäilivät toisiinsa päässäni, pelko sai kehoni tärisemään. Kauhuissani totesin, että uneni olivat olleet enteitä Tähtiklaanilta. Se oli yrittänyt kertoa tästä. Minun olisi pitänyt tietää se! Kuullessaan minut Kylmähenkäys oli pysäyttänyt aloitetun liikkeensä ja väräytteli nyt korviaan suuntaani. Jos en tekisi jotain, Kylmähenkäys tappaisi Liljahenkäyksen! Jos Liljahenkäys kuolisi, en voisi antaa sitä anteeksi. Mutta jalkani eivät suostuneet liikkumaan. Miksi olin tällainen pelkuri! Tunsin silmieni kostuvan silkasta pelosta ja kauhusta. Kylmähenkäys kai totesi minut vaarattomaksi ja nosti raivoissaan käpälänsä uudelleen ilmaan uutta iskua varten. Tuskaisen parkaisun saattelemana sain jalkani liikkumaan ja ryntäsin sen enempää ajattelematta Liljahenkäyksen ja tuon kumppanin väliin kääntyen Kylmähenkäystä päin karvat pystyssä ja hampaat irvessä. "Väisty tieltäni ja anna minun repiä tuon säälittävän kissan kurkku auki!" Kylmähenkäyksen rääkäisy sai minut ymmärtämään, mitä olin oikein tehnyt. Vapina palasi takaisin kehooni, vaikka yritin estää sitä. En osannut taistella lainkaan ja olin asettunut itseäni paljon suurempaa kissaa vastaan. En voisi kuitenkaan antaa Kylmähenkäyksen koskea oppilaaseeni, jota olin luvannut suojella henkenikin uhalla. Liljahenkäys oli Varjoklaanin tulevaisuus, mutta minä pelkäsin kuolemaa. En tahtonut kuolla, mutta ajatus siitä, että minä eläisin ja Liljahenkäys kuolisi tuntui kauheammalta vaihtoehdolta kuin Tähtiklaaniin pääseminen. "En! Minä en anna sinun koskea Liljahenkäykseen!" sihisin Kylmähenkäykselle. Asetuin leveämpään asentoon valmiina puolustamaan Liljahenkäystä, joka oli kammennut itsensä ylös. En tiennyt, mistä rohkeus kumpusi. Katsoin Kylmähenkäystä nyt suoraan silmiin. Katseeni ei ollut kovinkaan murhaava, koska en osannut sellaista tehdä. Se oli vihaisen ja pettyneen sekoitus ennemminkin, ehkä hieman surumielinen. Kylmähenkäys murahti ja syöksyi minua kohti. Koska en osannut taistella, kolli kaatoi minut hetkessä maahan. Irvistin kivusta, sillä selkäni tömähti kovaa jäiseen maahan. Kylmähenkäys loikkasi ylitseni kohti kumppaniaan, mutta nousin nopeasti ylös ja onnistuin tarttumaan hampaillani soturin häntään, jolloin hyökkäys keskeytyi ja kolli kompastui jalkoihinsa ja kaatui maahan. Hän potkaisi takajalallaan kasvojani. Iskun voimasta lennähdin pari hiirenmittaa taaksepäin jälleen selälleen maahan, mutta onnekseni tällä kertaa puoliksi sammalvuoteen päälle. Kylmähenkäys kääntyi raivoissaan minua kohti. "Olisit vain antanut olla", hän sihisi hampaidensa välistä ja otti askeleen minua kohti. Vilkaisin Minttusydäntä kauhuissani. Miksi naaras ei auttanut! Nousin peloissani ylös ja peräännyin kohti seinää sitä mukaan, kun Kylmähenkäys lähestyi minua. Vapina sai taas otteen kehostani ja kaikki rohkeus katosi hetkessä pois. Olin peloissani ja kaiken lisäksi nurkkaan ahdistettu. Kylmähenkäys oli syöksymässä kimppuuni, mutta samassa hän karjaisi, kun tummanharmaa Liljahenkäys loikkasi kollin selkään takaapäin. Kylmähenkäys unohti minut hetkessä ja keskittyi nyt parantajaoppilaaseen, joka oli kerännyt sivussa voimansa ja hyökännyt kumppaninsa kimppuun. Kauhuissani lähdin myös hoipertelemaan nopein askelin kohti itseään riuhtovaa Kylmähenkäystä, joka yritti irrottaa oppilaani niskastaan. Loikkasin kohti soturia kauhuissani kynnet ojolla. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä olin tekemässä, mutta tahdoin vain pelastaa Liljahenkäyksen! //Kylmä, Lilja, Minttu? Sori sekava tönkkö tarina :d

Liljahenkäys | 12.04.2018

Kun olimme onnistuneet yhdessä oppilaani kanssa painamaan Kylmähenkäyksen maahan ja voittamaan hänet taistelussa, astuin askeleen kauemmas peläten kollin hyökkäävän uudelleen. Liljahenkäyksen silmissä kiilui raivo ja viha. En ollut koskaan nähnyt naarasta tuollaisena. Naaras ei vaikuttanut lainkaan itseltään. Jos en tietäisi naaran olevan Varjoklaanin parantaja, taistelutaidoista voisin päätellä hänen olevan soturi. Mistä hän oli oppinut taistelemaan? Ei hän koskaan ollut ollut siinä kovinkaan hyvä, kun joitakin kertoja Risasiipi ja muutama muu salaa Tähtiklaania kunnioittava soturi oli opettanut meille taistelun alkeita. Kuullessani Liljahenkäyksen raivoisat naukaisut, tunsin karvojeni nousevan pystyyn. Hän oli todella raivoissaan, mutta aivan syystä. Kylmähenkäys oli paljastunut juuri sellaiseksi pedoksi millaiseksi Tähtiklaani hänet unissani kuvaili. En voinut ymmärtää, miksi hän oli tehnyt sen. Eikö hän rakastanutkaan Liljahenkäystä, oliko parantajaoppilas vain osa jotakin sairasta juonta? Ainoa asia jonka nyt tiesin oli se, ettei Kylmähenkäykseen voisi luottaa, ei enää ikinä. Kolli oli näyttänyt todellisen luontonsa. //Minttu, Lilja tai Kylmä?

Sienikarva

Kylmähenkäys oli juuri saapunut pesään, kesken minun ja Liljahenkäyksen keskustelun. Jos Liljahenkäykseen oli luottaa, kuten yleensä oli, minää odotin pentuja. Minun ja Tihkutähden pentuja. Pian näin jotain järkyttävää, Kylmähenkäys loikkasi hampaat irvessä parantjaoppilaan kimppuun. Yritin pinkaista apuun, mutta juuri sillä hetkellä kipuaalto kaappasi minut mukaansa. En tiennyt kauanko olin pinnistellyt kipua vastaan kunnes kaikki taas selkeni ja kipu laantui. Räväytin silmäni auki ja näin kuinka Sienikareva ja Liljahenkäys painoivat pyristelevää siniharmaata kollia parantajan pesän pohjaa vasten. Ryntäsin apuun ja ojensin auttavan tassun pitämään Kylmähenkäyksen maassa. "Minä tiesin kokoajan. Tiesin minkälanen olet", naukaisin hampaitani kiristellen. Tunsin vihaa Kylmähenkäystä kohtaan, hän oli vahingoittanut parasta ystävääni. En ollut ehtinyt vielä katsoa oliko kummassakaan parantajassa jälkeä kollin iskusta, sillä sisälläni paloi ainoastaan halu upottaa kynteni kolliin. Sen olin Tihkutähdeltä oppinut, että vääryden tekijää tulisi rangaista. Kylmähenkäyksen kasvot olivat ivalliset. Hän oli pinteessä, hän tajusi tilanteen, muttei näyttänyt sitä. "Teit tämän kaiken entiselle kumppanillesi? Miten kehtaat!" ärisin, mutta loputa vedin kasvoilleni tyynen ilmeen. "Tähän on vain yksi ratkaisu", naukaisin ja kohensin ryhtiäni," Minä Minttusydän Varjoklaanin varapäällikkö, karkotan sinut Kylmähenkäyksen tuomiona, ei ainoastaan parhaan ystäväni vaan myös klaanini parantajaoppilaan vahingoituksesta". Siristin silmiäni Kylmähenkäykselle. "Ja jos haluat tietää millä oikeuksilla minä sinut karkotan, niin minun oikeuksillani", naukaisin raivoisasti. Saisin ylipuhuttua Tihkutähden halutessani erottamaan hänet jos oma sanani ei kuuluisi. Olisin voinut jopa menettää Liljahenkäyksen. En halunnut edes ajatella sitä. Parantaja naaraasta tuntui varmasti pahalta kun oma kumppani petti luottamuksensa näin nopeasti. Olin aivan varma, että minä haluaisin parin muun kissan kanssa saattaa Kylmähenkäyksen ulos reviiriltä ja varmistaa, että kolli katoaisi lopullisesti. "Loppusi Varjoklaanissa on koittanut". //Kylmä? Sieni ja Lilja?

Sienikarva | 19.03.2018

Palasin leiriä kohti uupuneena myrkynvihreä katse maassa. Yrttienkeruuretki oli ollut jälleen kerran turha, Kuolonklaanin rajalla ei ollut ainuttakaan yrttiä, josta olisi ollut jotakin apua Varjoklaanille. Yrttivarastot hupenivat päivä päivältä, kun klaanimme häikäilemättömät Pimeyden Metsän lähettiläät eivät suostuneet harjoittelemaan sievästi, vaan aina jotakuta täytyi paikkailla. Taivas oli pilvinen ja ilma lauha. Tunsin pienen tuulenvireen takertuvan turkkiini ja jatkavan taas matkaa eteenpäin kohti Kuolonklaanin reviiriä. Käpäläni uppoutuivat pehmeään hankeen astellessani eteenpäin. En vaivautunut etsimään polkua leiriin, sillä siinä olisi kulunut vain aikaa aivan turhaan. Pärjäsin hyvin hangessakin. Joissain kohdin hangen alta tunkeutui esiin pieniä, ohuita ja kitukasvuisia koivuja, jotka eivät siitä enää paljoakaan korkeammaksi tulisi kasvamaan. Kuulin variksen raakkuvan jossain etäämmällä, ilmeisesti Haaskalan mailla. Leiriä lähestyessäni kitalakeeni leijaili vieraan klaanin haju. Hetken ajan ilmaa maistellessani tunnistin sen Myrskyklaanin hajuksi. Hangella oli jäljet, jotka olivat aivan tuoreet. Astelin jälkiä pitkin matkaa kohti leiriä, joka ei kestänyt kauaa. Kun leiri häämötti jo edessäni, huomasin sen liepeillä neljä kissaa, joista kaksi olivat siniharmaita, yksi valkea ja neljäs vaaleanruskea. Valkea kolli kääntyi minun suuntaani kuullessaan lähestyvät askeleet. Tunnistin soturin hetkessä Myrsyklaanin varapäällikkö Mesiviikseksi. Kolli suoristi selkänsä ja saapuessani paikalle hän nyökkäsi kohteliaasti. Muu partio toisti eleen. Mesiviiksen ja koko partion ilmeet olivat vakavat, jonka vuoksi päättelin jonkun varjoklaanilaisen tehneen jotain soturilain vastaista. Tai sitten he olivat vain suututtaneet Myrskyklaanin jollain muulla tavoin. Siitä huolimatta saatoin huomata olevani huojentunut myrskyklaanilaisten läsnäolosta. He olivat oikeudenmukaisia ja ystävällisiä, toisin kuin Varjoklaanin valtaväestö. "Mikä tuo teidät Varjoklaanin reviirille?" kysyin säröilevällä äänellä varapäälliköltä. Pieni kehoni oli alkanut värisemään, kenties jännityksestä. En ollut kovinkaan montaa kertaa päässyt juttelemaan muiden klaanien jäsenille, eikä sosiaalisuus muutenkaan ollut lainkaan alaani. Usein olin antanut Liljahenkäyksen hoitaa puhumisen, jos olimme olleet kahdestaan Varjoklaania edustamassa. "Varjoklaani on varastanut Myrskyklaanilta riistaa. Löysimme tuoreen hajujäljen ukkospolun laitamilta ja lisäksi verta, joka kuului mitä ilmeisemmin hiirelle. Verivana kulki ukkospolulle", kertoi myrskyklaanilaiskolli tasaisella äänellä. Nyökkäsin hitaasti. En epäillyt myrskyklaanilaisen sanaa lainkaan, sillä ei tämä ensimmäinen kerta ollut, kun lähikuina joku oli rikkonut soturilakia jollain tavoin. "Tulkaa perässäni, saatan teidät leiriin", naukaisin vaimealla äänellä ja laahustin partion edellä sisään Varjoklaanin leiriin. Pääaukiolla useampi silmäpäri kääntyi murhaavine katseineen minua ja myrskyklaanilaisia kohti. "Mitä teette Varjoklaanin leirissä?" Tihkutähti asteli pesältään vieraidemme luokse jättäen minut sen suuremmitta huomioitta. Olin tottunut siihen, joten astuin vain sivuun ja seurasin tilannetta hetken ajan sivusta. "Joku klaaninne jäsenistä varasti Myrskyklaanilta riistaa", Mesiviiksi ilmoitti kylmänviileästi päällikölle. Minttusydän asteli kumppaninsa rinnalle uteliaana, olihan hän kuitenkin varapäällikkö. Ennen kuin kukaan kerkesi sanoa mitään, Mesiviiksi jatkoi tyynellä äänellä: "Vaadimme, että korvaatte menettämämme hiiren meille. Muutoin emme vastaa seurauksista." Koin nyt parhaaksi poistua paikaltta omaan pesääni. Astelin nopeasti pois aukiolta parantajan pesään, sillä en tahtonut osallistua keskusteluun lainkaan. //Minttu, Tiaine tai Säde? Voit Lon päättää kui Tihku asian ottaa, jätä jatkot sit vaik Medel tai noille myrskyklaanilaisille :D

Varpuspentu | 22.03.2018

Näin ihanaa unta. Uni oli täydellinen. Täydellisyyden kuitenkin rikkoi töytäisy kylkeeni. Säpsähdin hereille ja näin Rosmariinipennun kasvot yläpuolellani. "Rosmariinipentu. Oliko sinun pakko herättää minut?" Nau'uin äreästi. Hän oli pilannut ihanan hetkeni unimaailmassani. "Eihän minun ollut pakko, mutta en minä yksin tahdo leiriä mennä tutkimaan", ystäväni hihkui. Tunsin innostuksen kasvavan mahanpohjassani, mutta sitten muistin, että seikkailua ei tulisi Liljahenkäyksen takia. "Mennään tervehtimään Liljahenkäystä ja pyytämään, jos voisimme mennä tutkimaan parantajan pesää", Naaras ehdotti innokkaasti. Suljin silmäni ja laskin viiteen ennen kuin avasin ne uudestaan. Rosmariinipentu näytti pettyneeltä. Hän oli tulkinnut silmien sulkemisen kieltäytymiseksi. Miksei naaras muistanut? "Täytyyhän meidän mennä Liljahenkäyksen luo joka tapauksessa. Muistatko rangaistuksemme? Takuulla Liljahenkäys laittaa meidät siivoamaan Sienikarvan nukkumapaikan", huokaisin lannistuneena. Rosmariinipennun katse tummui hetkeksi. Sitten se kuitenkin kirkastui taas. "Se on mahdollista, mutta on myös mahdollista, että saamme tehdä jotain kivaa", ystäväni yritti piristää. "Sehän on rangaistus. Tuskin hän meille mitään kivaa tekemistä antaa", totesin ja siistin sotkuisen turkkini. "Mistä sitä tietää", Rosmariinipentu naukaisi ja poistui pesästä. Hyppäsin ulos hänen perässään. Lumi oli alkanut jo sulaa ja aurinko lämmitti turkkiani jo hieman enemmän. Tämä oli kai se hiirenkorva, josta Kanervakuu oli kertonut. Sen jälkeen tulisi ihana viherlehti. Joka paikassa olisi vihreää ja kaikilla olisi syötävää. Yrttejäkin olisi enemmän ja Sienikarva ja Liljahenkäys olisivat luultavasti paremmalla tuulella. Linnut laulaisivat ja sammakot kurnuttaisivat. Myös varpusia näkyisi enemmän. Olin kuulemma saanut nimeni sen linnun mukaan. Varpusen. Kanervakuu oli kertonut sen olleen emoni suosikkilintu. Enempää Kanervakuu ei ollut emostani tai isästäni kertonut. Viherlehden jälkeen alkaisi taas kylmetä ja tulisi lehtisade. Sen jälkeen tulisi kylmä, armoton lehtikato. Tassutin Rosmariinipennun kanssa kohti parantajan pesää. En minä tarvinnut emoa tai isää, kun minulla oli sisko. "Minä luulen, että voimme oppia tästä jotain", Rosmariinipentu totesi. "Esimerkiksi mitä?" kysyin epäluuloisena. Pelkäsin naaraan sanovan, että oppisimme noudattamaan sääntöjä, mutta hän yllätti minut sanomalla jotain aivan muuta. "Jos loukkaannumme, osaamme etsiä oikeat yrtit", ystäväni maukui ja hymyili minulle. Hymyilin takaisin ennen kuin astuimme parantajien pesään. //Toivottavasti en hitannu liikaa, mut Rosma? Lilja? Sieni?

Ututassu

Olin tyytyväinen itseeni niin kauan kun vain tiesin isänikin olevan tyytyväinen minuun. Nostin häntäni ylpeänä pystyyn katsoessani Kylmähenkäyksen perään hänen kävellessä pois minun ja keskusteluun tuuppautuneen emoni luota. Käännyin katsomaan haasteellisesti Liljahenkäystä, mutta parantajaoppilaalla näytti olevan muita murheita kuin pieni naaraspentu. *Naaraspentu, joka ei aio todellakaan lopettaa vain pikkukiven piilottamiseen pentutarhan sammaliin!* ajattelin voitokkaasti. Olin aivan selvästi voittanut tämän taiston, sillä emoni luovutti minun suhteeni. Ehkä hän vihdoinkin alkoi tajuta, että pienen pennun mieltä ei muutettaisi vain suurilla saduilla entisistä päälliköistä, jotka olivat uhranneet henkiänsä oman klaaninsa puolusta. Edes yrtit, jotka haisivat emoni turkissa eivät saisi minua tarpeeksi sekaisin. Minä olin ylpeä itsestäni oli Liljahenkäys sitten samaa mieltä tai ei. En edes tajunnut itsepaistatteluni alta, että seisoin yksin soturien pesän suuaukolla toljottamassa ympäri leiriä. Kurtistin hetkeksi kulmiani. Minun tekisi mieli tehdä jokin jekku, mutta en ollut aivan varma mitä tahtoisin tehdä. Lopulta minä keksin mitä tekisin seuraavaksi. Lähdin juosten soturien pesältä parantajien pesälle. Onnekseni emoni Liljahenkäys ei ollut vielä palannut pesälle. "Sienikarva?" kysyi varovaisesti ja pentumaisesti. Parantaja asteli esille hämäristä varjoista silmät kohdistuneena minuun. Jos en olisi juuri nyt ollut niin ylimielisellä tuulella, olisin sanonut Sienikarvan ehkä hiukan jopa pelottavan minua. Huomasin sen siitä, että häntäni ei huiskinut enää niin vimmatusti puolelta toiselle. Se oli aivan paikoillansa, vaikkakin edelleen ylimielisesti ja ylpeästi pystyssä. Nuuhkin hiukan ympärilleni odottaessa parantajan kysyessäni aikeista. Parantajan pesä herätti minussa yhtä aikaa mielenkiintoa sekä inhoa. Pesä oli täynnä kaikkea uutta, mutta haisi aivan kamalalta. En ymmärtänyt kuinka emoni pystyi olla tämän kaiken keskellä kaiken aikaa. "Oliko sinulla jotakin asiaa?" Varjoklaanin parantaja kysyi. Se sai minut havahtumaan ajatuksistani. Käännyin katsomaan ylös kohti Sienikarvaa. "Pujosulka pyysi viemää klaanivanhimmille hiirensappea. Oppilaat eivät ole käyneet putsaamassa heidän turkkejansa, joten he ajattelivat tehdä sen itse. Totta puhuen käsky minulle oli vielä tympeämpi versio kuin minkä kerroin sinulle", virnistin uskaliaasti minua selvästi vanhemmalle ja elämää kokeneemmalle kollille. Sienikarva näytti miettivän sanojani pitkään. Kukapa täysijärkinen ksisa nyt lähettäisikään pennun hakemaan hiirensappea? "Hyvä on. Odota tässä", parantaja käski. Nyökkäsin innokkaasti samalla kuin kolli katosi uudestaan pesän hämäryyteen. Istahdin hetkeksi aloilleni ja nuolaisin tassujani. Aikeenani oli vielä tämä hiirensappi pentutarhalle Hikkoripennun kiusaksi. Olihan se hiukan ilkeää kiusata samaa veljeä koko ajan, mutta minkäs teit? Hikkoripentu tahtoi jostakin syystä tehdä vaikutuksen Kylmäenkäykseen, mutta niin tahdoin minäkin! *Minä teen isääni paljon paremman vaikutuksen kuin veljeni!* ajattelin tyytyväisenä. Pystyin jo nähdä kuinka isäni hymyili minulle tekoni jälkeen. Virnistin ajatuksissani enkä huomannut Sienikarvan palanneen. Annoin virneen kadota kasvoiltani yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. "Tässä", parantaja sanoi ja pudotti hiirensapen eteeni. "Pese kuonosi hyvin vietyäsi sen klaanivanhimmille..." En jäänyt kuuntelemaan enempäää. Nappasin hiirensapen mukaani ja hiukkasin: "Kiitos." Juoksin hurjaa vauhtia pois parantajan pesältä klaanivanhimpien pesän suuntaan. Käännyin katsomaan lapani ylitse seurasiko Sienikarva enää liikkeitäni. Huomatessani olevani jälleen yksin, kurvasin kohti pentutarhaa. Kanervakuu ei onneksi huomannut saapumistani, joten sujautin hiirensapen nopeasti erään sammalpallon sisään. *Seuraavan kerran kun veljeni leikkii sammalpalloa, hänen naamallensa osuu oikeasti vain sammalilla meitetty hiirensappi!* ajattelin tyytyväisenä. Kerrankin olin keksinyt jotakin hienompaa kuin kivi sammalissa.

Liljahenkäys | 13.03.2018

Katsahdin pentuihin mietteliäänä. En minä heitä takaisin pentutarhallekaan tahtonut passittaa, sillä olihan tämä sentään pentujen ensimmäinen kerta pesän ulkopuolella silmät auki - ainakin Rosmariinipennulla, Korentopennulla ja Hikkoripennulla. "No, hyvä on", myönnyin lopulta ja jatkoin sitten: "Mutta sillä ehdolla, että lupaatte palata takaisin pentutarhalle heti kun sanon, onko selvä?" Katselin kaikkia pentuja silmät viiruiksi kavenneina. "Me lupaamme", Rosmariinipentu miukui nopeasti minulle ja vilkaisi sitten takanaan odotteleviin pesätovereihinsa. "Tulkaa! Emo näyttää meille leiriä!" hän hihkaisi ja loikki luokseni karvat pystyssä ja meripihkasilmät kirkkaina kiiluen. Naurahdin pienesti kumartuessani nuolaisemaan tyttäreni päälakea, ja sen jälkeen kahden poikani päälakia, jotka seurasivat sisarensa jäljissä. Varpuspentu jäi hieman etäämmälle, ja kunnioitin hänen päätöstään, sillä nuorella kollipennulla ei ollut omaa emoa, enkä uskonut, että hän tahtoi klaanin parantajaoppilasta pesemään itseään, kun voi tehdä sen yhtä hyvin itsekin. "Eiköhän mennä", sanoin hymyillen ja kumarruin noukkimaan hiirensapella kostutetun sammalen maasta, jota ei loppujen lopuksi oltu edes tarvittu. Tartuin sammalesta hampaillani siitä kohtaa, jota en ollut kastanut hiirensapessa, sillä kolmella käpälällä nilkuttaminen ympäri leiriä, samalla kun piti vahtia neljää pentua, ei kuulostanut kovinkaan houkuttavalta idealta siinä tilanteessa. Ensimmäiseksi suuntasimme soturien pesälle, jossa Kylmähenkäys vietti yönsä. Annoin pentujen käydä kurkkamassa pesän suulla, mutta heti kun alkoi näyttää siltä, että pennut olivat enemmän pesän sisällä kuin sen ulkopuolella, komensin heidät pois. "Nukkuuko isä tuolla?" Korentopentu kääntyi kysymään minulta. "Nukkuu." "Nukummeko mekin jossain vaiheessa?" Hikkoripentu uteli. "Nukutte, kunhan teistä tileee sotureita." Katsoin pentuihin lievästi huvittunut hymy kasvoilleni leviten. He olivat vielä niin vilpittömän viattomia, enkä voinut sillä hetkellä uskoa, että kenestäkään heistä kasvaisi isona mitään pahaa, sillä olivathan he sentään minun pentujani, ja minä pidin oikeudenmukaisuudesta kiinni hamaan loppuuni. "Mikä pesä tuo on?" kuulin Rosmariinipennun kysyvän hieman ihmeissään. Käännyin katsomaan pennun viittaamaan suuntaan, ja silloin mieleni synkkeni. Pesä kuului klaanin päällikölle, Tihkutähdelle. Kissalle, joka oli riistänyt minulta elämän, tappanut sijaisemoni sekä lukuisia muita klaanitovereitani, vain sen takia, että he uskoivat Tähtiklaaniin, eivätkä Pimeyden metsään, kuten muut hirmuvaltijaan kannattajat. "Sinne te ette saa kuuna päivänä mennä, ymmärsittekö?" sanoin ankaralla äänellä, sillä tiesin, ettei Tihkutähti ollut kovin penturakas, varsinkaan, kun kyseessä sattuivat olemaan juuri minun pentuni. "Mutta, emo!" Rosmariinipentu nurisi lähtiessäni viemään heitä toiseen suuntaan. "Olkaapa nyt kiltisti", tokaisin, "me menemme tapaamaan enoanne." En halunnut kertoa pennuille heidän oikeista juuristaan, jotka he olivat minun kauttani perineet, joten he saisivat uskoa olevansa sukua Sienikarvalle, joka oli väittänyt minulle aikoinaan olevansa veljeni, kun olin vasta tullut Varjoklaaniin. Saavuttuamme parantajan pesälle ohjasin pennut pesään, pitäen heidät tarkoin silmissäni, sillä jos joku pennuista sattuisi maistamaan väärää yrttiä väärään aikaan, voisi tapahtua kauheuksia. Minä olin pentuna mennyt syömään Sienikarvan pesästä unikonsiemeniä sillä välin kun tämä oli ollut jonkun naaraan - jonka nimeä en nyt muistanut - kanssa ulkona. Sienikarvan pää pilkisti esiin yrttivaraston suulta, ja kun hän näki minut ja pennut, astahti tuo kokonaan esiin. "Kappas, hei vain, Liljahenkäys", parantajakolli tervehti ja kääntyi sitten pentujen puoleen, "ja terve myös teillekin." "Pennut, tässä on teidän enonne, Sienikarva", sanoin ja vilkaisin mestariini merkitsevästi, joka tuntui tajuavan viestini. "Tervehtikääpä takaisin", lisäsin nopeasti, ja pennut kääntyivät katsomaan Sienikarvaa silmät suurina. //Pennut? Sieni?

Minttusydän

Nousin ylös ja ravistin turkkiani. Olin sattumalta kuullut, kuinka Tihkutähden pesän ohitse kulkeneet kissanpennut olivat hinkuneet pääsyä päällikön ja minun kumppanini pesään. Mutta heidän emonsa Liljahenkäys, joka oli myös ystäväni, oli kieltänyt ajatuksen jo heti ennen kun pennut olivat saaneet lauseensa loppuun. Itse olisi voinut mennä heidän mukanaan kierrokselle jos siitä olisi ollut kyse ja voisinhan minä käskeä Tihkutähden käyttäytymään kunnolla sen aikaa kun pennut olisivat vierailulla. Kohautin olkapäitäni ja lähdin pyyhältämään kohti pienen pentulauman ininää ja yhden viisan ja opastavan ääntä. Kuulostelemalla päädyin parantajan pesälle. "Pennut, tässä on teidän enonne, Sienikarva" kuulin Liljahenkäyksen nau'un,"Tervehtikääpä takaisin". Naurahdin ajatuksissani, jos ja kun minulla olisi omia pentuja minä opettaisin heidät hyville tavoille. "Hei Sienikarva!" pentukuoro tervehti. Kehräys kantautui kurkustani ja astuin pesän suuaukolle. "Kappas vain, keitäs täältä pesältä löytyykään? Uudet parantajaoppilaammeko?" naurahdin sydämmelisesti hymyillen. Varpuspentu kiljahti innosta. "Kuka sinä olet?" kysyi Korentopentu ja astui varovaisen askeleen lähemmäs. Hymähdin pienelle kollille. "Olen Minttusydän, Varjoklaanin varapäällikkö ja emonne ystävä", esittäydyin silmät sädehtien. "Siinäpä vasta hurmaavia pentuja, Liljahenkäys, aivan vanhempiinsa tulleita", hymyilin ja nyökkäsin pentuja kohti. //Lilja? Pennut? Sieniki voi jatkaa :D

Varpuspentu | 14.03.2018

Kyllästyin muiden pentujen kinasteluun ja lähdin pentutarhasta. Minua ei ennen ollut kiinnostanut päällikön pesä, mutta nyt, kun Liljahenkäys oli sanonut, että sinne ei saanut mennä, siitä oli tullut kiinnostava. Lähdin tassuttamaan kohti vanhaa puuta. En ollut varma puun nimestä, mutta se oli vanha ja suuri. *Onkohan tuon puun nimi taimi? Ei ole. Tarmi? Se on varmaankin tarmi*, päättelin. Olin melko varma, että puun nimi oli tarmi. Epäröin tarmen edessä. Uteliaisuus kuitenkin voitti pelon. Pesin kasvoni ennen pesään menoa. Olinhan sentään menossa päällikön pesään. Astuin sisään ja huomasin pesän olevan tyhjä. Tunsin pettymystä ja helpotusta. Pettymystä, koska olin odottanut klaanini päällikön tapaamista. En ollut koskaan puhunut Tihkutähdelle. Olin kyllä nähnyt hänet monta kertaa. Viimeisin kerta oli ollut Happotassun nimitysmenoissa. Päällikköni näytti vahvalta, mutta julmalta. Siksi tunsin helpotusta. En ollut varma, toivoinko kollin koskaan puhuvan minulle. Minua alkoi pelottaa. En halunnutkaan tavata päällikköäni. Päätin lähteä pesästä. Käännähdin pesän sisäänkäyntiä kohti ja näin edessäni suuren, tummanharmaan kollin, jonka turkissa oli valkoisia pilkkuja. Tihkutähti oli suurempi kuin muistin. Sähkönsiniset silmät katsoivat minua vihaisesti. Silmissä näkyi vihaa ja inhoa. Päällikkö irvisti minulle ja näin terävät, puhtaanvalkoiset hampaat "Pentu", hän totesi kylmästi. "Anteeksi", vikisin. Sen enempää en saanut suustani. "Häivy pesästäni äläkä tule tänne enää. Ymmärsitkö?" kolli sihahti. "Ymmärsin", miu'uin ja poistuin pesästä. Jalkani tärisivät ja korvani olivat painuneet päätä vasten. Olin suututtanut päällikköni. Lykkäisikö hän oppilasmenojani vai karkottaisiko hän minut. Mitä jos hän... tekisi jotain vielä pahempaa? Kylmät väreet kulkivat selkäpiisäni. Minun ei olisi pitänyt mennä Tihkutähden pesään. Olisi vain pitänyt uskoa Liljahenkäystä. Minua ei väsyttänyt, mutta halusin nukkua. Katsoin parantajan pesää, jonka Liljahenkäys oli meille esitellyt. Kanervakuu oli kerran syönyt hyväntuoksuisia siemeniä, jotka olivat saaneet hänet uneliaaksi. Kanervakuuta oli piinannnut joskus jatkuva unettomuus, mutta siemenet olivat auttaneet unen saamisessa. Kipitin parantajan pesälle. Näin Sienikarvan järjestelemässä yrttejä. Henkäisin syvään ja tassutin Sienikarvan luo. "Kanervakuu pyysi minua hakemaan nukuttavia siemeniä. Hän kuulemma nukkui huonosti viime yönä", sepitin ja toivoin, että parantajakolli uskoisi valheeni. Minusta oli ikävä valehdella, mutta tarvitsin niitä siemeniä ja unta. "Tuossa", Sienikarva naukaisi ja työnsi minua kohti lehteen käärittyjä siemeniä. Parantaja ei kuitenkaan katsonut minua. Hänen työnsä oli kesken. Nielaisin ja tartuin lehteen. Kuljetin lehden ja siemenet pesästä omantunnon kolkuttaessa. Varmistin, että kukaan ei katsellut ja lipaisin osan siemenistä suuhuni. Sen jälkeen palasin Sienikarvan luo. "Kanervakuu sanoi, että ei tarvitsekaan näitä", valehtelin ja pudotin lehteen käärityt siemenet kollin viereen. Kolli nyökkäsi ja siirsi siemenet yrttivarastoonsa. Minua oli alkanut nukuttaa, joten palasin pentutarhalle, jossa pesätoverini edelleen kinastelivat. Tassutin heidän ohitseen nukkumapaikalleni. Lysähdin makuualuselleni ja painoin silmät kiinni. Minulla oli ollut pitkä päivä. Näin painajaisia. Ensimmäisessä unessa Tihkutähti karkotti minut Varjoklaanista ja sanoi, että hän ei halunnut nähdä minua enää koskaan Varjoklaanin reviirillä. Kanervakuu ilmoitti olevansa kyllästynyt minuun ja ärsyttävyyteeni. Juoksin ulos leiristä ja tunsin tassujeni jäätyvän maahan kiinni. Tihkutähti loikkasi minua kohti ja uneni vaihtui. Seuraavassa unessa istuin Pujosulan kanssa klaaninvanhimpien pesässä. Pujosulka pystyi liikuttamaan sekä etu-, että takajalkojaan. Pujosulka kertoi tarinoita itsestään oppilasikäisenä. Yhtäkkiä naaras kuitenkin lyyhistyi maahan. Hänen silmänsä lasittuivat. "Ei! Älä kuole, minä tarvitsen sinua, Pujosulka! Pujosulka, herää!" itkin ja läimin naaraan kasvoja. "Herää itse, hiirenaivo", Pujosulka tokaisi. Hetken päästä tajusin, että ääni ei ollutkaan Pujosulan. Säpsähdin hereille. //Vähä outo, mut joku pennuista?

Liljahenkäys | 06.03.2018

Sienikarva vältteli katsettani. "En voinut kertoa. En tahtonut huolestuttaa sinua... En tahtonut tuhota onneasi, koska entä jos huoleni onkin turha? Sitten minä pilaan sinun onnesi ihan turhaan, ei se ole oikein", hän naukui hiljaisella, säröilevän kuuloisella äänellä. Lopetin pesän ympäri ramppaamisen ja pysähdyin hännänmitan päähän kollin eteen ja nau'uin: "Minä luulin, että voimme puhua toisillemme kaikesta, ihan kaikesta." Käänsin katseeni poispäin. "Mutta minua pelotti", hän yritti puolustella. En sanonut mitään. "Sinä olet minulle tärkeä, todella tärkeä. En tahtonut loukata sinua, en ikinä tahdo tehdä niin. Mutta silti... Entä jos Tähtiklaani yrittää kertoa jotakin? Minä kerroin Ruusupiikille, jotta hän voisi auttaa minua", hän naukui yhä vain hiljaisemmaksi käyvällä äänellään. "Mikset sinä kertonut minulle, olenhan minä sentään sinun oma oppilaasi", sanoin loukkaantuneena. "Sanoinhan jo, että tahdoin vain suojella sinua. Et kaipaa yhtään stressiä elämääsi, koska odotat pentuja. Uskothan sinä, että minä en tahdo sinulle mitään pahaa", hän kuiskasi surun murtamalla äänellä. Hetken ajan olin jo kokenivani myötätuntoa minulle valehdellutta parantajakollia kohtaan, kun tunsin viiltävän kivun lävistävän vatsani. Lyyhistyin pesälle lattialle ähkäisten. "Pennut! Ne syntyvät nyt!" puuskutin ja irvistin tuskaisesti kun tunsin voimakkaan supistuksen ravistelevan kehoani. Sienikarva ei jäänyt odottelemaan, vaan hän auttoi minut ylös ja talutti niin kiireesti kuin vain suinkin kivultani pääsin omalle vuoteelleni. Kellahdin sammalille ja vedin syvään henkeä yrittäen pysytellä rauhallisena, mutta yltyvä pakokauhu oli saada minusta otteen, sillä olin nähnyt muutamia kertoja ollessani Sienikarvan kanssa mukana synnytyksessä, kuinka tuskallisen pitkiä ne saattoivat olla. Sienikarva palasi yrttivarastosta tarvittavat välineet mukanaan. Hän antoi minulle kepin, jota sain purra synnytyksen ajan ja asettui sitten tunnustelemaan vatsaani. Parantajakolli ohjasi minulle tottuneesti, mitä minun tulisi tehdä. Yritin kuunnella hänen ohjeitaan mahdollisimman tarkkaan, mutta mieleni uhkasi ajautua sekasorron valtaan. Supistuksen tullessa minun oli ponnistettava. Purin keppiä hampaideni välissä, ja tunsin kuinka se napsahti säpäleiksi leukojeni puruvoimasta, joten minun oli tyydyttävä puremaan hampaitani yhteen. "Ensimmäinen syntyi", Sienikarva ilmoitti ja puhkaisi pentua ympäröivän kalvon, jotta se voisi hengittää, ja nosti sen sitten vatsani viereen. Kurkotuin nuolaisemaan sitä, mutta kun uusi kipuaalto hyökyi ylitseni, jouduin laskemaan pääni takaisin sammalille ja keskittymään ponnistamaan. Monta tuskaista supistusta myöhemmin maailmaan oli putkahtanut vielä kolme muuta pentua. Kaiken kaikkiaan pentuja neljä. Kaksi kollia ja kaksi naarasta. Oloni tuntui aivan kauhealta, eikä Kylmähenkäyskään ollut ollut paikalla, kun synnytys oli alkanut, vaikka olin niin toivonut. Hengitykseni kuulosti pinnalliselta, ja sitä se myös olikin. Olin menettänyt synnytyksen aikana paljon verta, ja tuskin jaksoin edes nostaa päätäni tarkastellakseni jälkikasvujani tarkemmin. Viimeisin asia minkä näin, oli Sienikarvan huolestuneet kasvot, ennen kuin silmissäni sumeni ja korviini kantautui enää etäistä suhinaa, joka jäi kaikumaan tummuneeseen mieleeni. //Sieni? Lilja siis menetti tajuntansa. (Sori, tää on kans yks laaduttomista tarinoista, joita oon saanu aikaan. xD)

Sienikarva | 07.03.2018

Katsoin kauhuissani Liljahenkäystä. Naaras oli juuri synnyttänyt neljä tervettä pentua: kaksi naarasta ja kaksi kollia. Nyt Liljahenkäys oli sulkenut silmänsä ja menettänyt tajuntansa. "Liljahenkäys, kuuletko minua?" naukaisin, mutta en saanut mitään yhteyttä oppilaaseeni. Pennut vikisivät vierelläni nälkää, mutta en voinut päästää niitä vielä emonsa luokse. Liljahenkäys vuosi verta, se täytyi tyrehdyttää. "Vadelman lehtiä", kuiskasin itselleni ja sujahdin yrttivarastoon. Yrttien pieni määrä huolestutti minua. Onnekseni kuitenkin vadelman lehtiä oli säilynyt lehtisateelta jonkun verran, vaikka suuri osa lehdistä oli hieman rusehtavia. Palasin takaisin tajuttoman Liljahenkäyksen luokse ja nappasin matkalla yrttivarastosta mukaani hämähäkinseittiä. Kun olin saanut tyrehdytettyä verenvuodon, kannoin varovaisesti Liljahenkäyksen eräälle parantajan pesän sairasaukiolla sijaitsevalle sairasvuoteelle. Yksitellen siirsin myös pienet pennut emonsa vatsan suojaan. Tarmokkaasti jokainen niistä alkoi imeä maitoa emonsa nisästä. Pentujen näkeminen sai jonkun muljahtamaan vatsassani. Minua alkoi pian heikottaa, kun mieleeni palasivat unet, joita olin nähnyt Kylmähenkäyksestä ja hänen pennuistaan. Entä jos uni kävisi toteen ja pennuista kasvaisi kylmäverisiä murhaajia? Jos minä pystyin yhtään asiaan vaikuttaa, en antaisi sen tapahtua. Mutta toisaalta... Kylmähenkäys tuskin tahtoi minua jälkikasvunsa elämään, olihan kolli uskollinen Pimeyden Metsälle ja tahtoisi kai pentunsa olevan myös. Minä sen sijaan uskoin avoimesti Tähtiklaaniin, joka nykyään oli Varjoklaanissa häpeällistä. "Liljahenkäys", kuiskasin hiljaa parantajaoppilaan nimen, jos hän sattuisikin palaamaan tajuihinsa. Naaras väräytti korviaan. Hän kuuli minut! "Liljahenkäys, kuuletko minua?" kysyin hiljaisella äänellä ja istuuduin sairasvuoteen vierelle. Naaras väräytti jälleen korviaan, mutta ei avannut silmiään tai vastannut kysymykseeni. Kosketin hellästi kuonollani naaraan etukäpälää toiveena, että naaras heräisi. //Lilja?

Liljahenkäys

Kuulin sydämeni raskaan lyönnin. Näin pelkkää pimeyttä ja viiksikarvani aistivat vain kylmää viimaa. Oloni oli kerta kaikkisen huono. Tuntui kuin olisin siltä seisomalta vain voinut ponnistaa ylös taivaaseen soturiesi-isieni luokse. Ajatus kuulosti liian houkuttavalta, mutta jokin pidätteli minua vielä todellisuudessa. "Liljahenkäys." Hiljainen nauku kantautui korviini. Tunnistin äänen Sienikarvaksi. Mestarini yritti kutsua minua! *Sienikarva, minä olen täällä!* Ääneni ei kuitenkaan kantanut parantajakollin kuuleviin. Pakokauhu kuristi kurkkuani. Pääsisinkö koskaan pois siitä pimeyden loukosta? "Liljahenkäys, kuuletko minua?" Tällä kertaa Sienikarvan ääni kuului voimakkaampana. Yritin päästä äänen lähdettä kohti, mutta jokin esti minua lähtemästä. Olin jo ajautua epätoivoon, kun tunsin kevyen kosketuksen tassussani. Räväytin silmäni henkeä haukkoen auki ja yritin paikantaa Sienikarvan vaaleanruskeaa hahmoa. Hetken kuluttua silmiini osui mestarini myrkynvihreä silmäpari, joka tiiraili minua helpottuneen näköisenä. "Liljahenkäys, Tähtiklaanin kiitos, sinä heräsit", hän kuiskasi huoaten ja siirsi sitten katseensa vatsani vieressä kiemurteleviin pentuihin, jotka imivät ahnaasti maitoa nisistäni. Nostin päätäni ja kurkotuin nuolaisemaan lähinnä olevaa pentua, joka vastasi kosketukseen kimakalla vinkaisulla. Iloinen hymy nousi kasvoilleni. "Eivätkö he olekin niin kauniita?" henkäisin ihastuksissani. Sienikarva nyökkäsi hieman epävarman näköisenä ja yritti myös hymyillä, mutta se tuntui tuottavan kollille vaikeuksia. En vaivautunut edes sättimään tätä, vaan annoin katseeni vaeltaa jälleen pentuihin, jotka olivat nyt lopettaneet juomisen ja kerääntyneet pieneen kasaan nukkumaan. Tunsin olevani sinä hetkenä maailman onnellisin kissa. Harmi vain, ettei kumppanini ollut ollut näkemässä pentujemme syntymää. Käännyin katsomaan Sienikarvaa. "Voisitko käydä katsomassa, onko Kylmähenkäys leirissä?" pyysin. "Se olisi minulle tärkeää." "Tottahan toki", mestarini vastasi hymähtäen jokseenkin kireän kuuloisesti ja pujahti sitten ulos pesästä. "No niin, pikkuiset", kehräsin hiljaa, "teitä onkin odotettu." Kiepahdin keräksi pentujen ympärille ja jäin katselemaan näitä tarkemmin. Ensimmäisenä syntynyt kollipentu oli harmaanruskea ja huomattavasti sisaruksiaan rauhallisemman oloisempi. Veljensä jälkeen syntynyt kilpikonnakuvioinen naaras tuntui säpsähtävän pienimmästäkin kosketuksesta ja kritisoi sitä korkealla uikutuksella. Sisaruksiaan suurempi kolli oli perinyt minun tummanharmaan turkkini. Pentu vaikutti muutenkin olevan pentuetoveruksista jääräpäisin. Viimeisimpänä, muttei suinkaa vähäisimpänä, oli syntynyt kauniin sinertävänharmaa naaraspentu, joka oli tullut isäänsä värityksen perusteella, mutta jokin hänessä silti muistutti minua itsestäni. Kukin pentu oli omalaatuinen ja kallis lisä klaanille, mutten tiennyt, mitä heistä tulisi kasvamaan Pimeyden metsän opissa. Jonkun heistä olisi seurattava minun käpälän jäljissäni ja puolustettava oikeutta kuoltuani. "Kylmähenkäys ei ole leirssä." Hätkähdin hereille ajatuksistani kuullessani Sienikarvan naukaisun pesän suulta. Katsahdin häneen harmistuneena. "Hän ei ollut näkemässä pentujensa syntymää, eikä edes vaivautunut paikalle heidän synnyttyään", nau'uin pettyneenä. "Missä hän oikein voi olla?" Kaikkein eniten olisin halunnut, että kumppanini olisi seisonut rinnallani synnytyksen vaikeina hetkinä, mutta olin joutunut sietämään tuskaiset supistukset yksinäni. Tai no, en ihan yksin, sillä olihan Sienikarva ollut apunani, ja olin siitä mestarilleni kiitollinen. "Älä vaivaa sillä päätäsi", Sienikarva maukui ja istuutui petini vierelle. "Sinun täytyy nyt levätä, jotta jaksat huolehtia pennuista." "Niin kai sitten", huokaisin ja laskin pääni sammalille, mutta ennen kuin sallin itseni tuudittua uneen, nostin katseeni mestarini myrkynvihreisiin silmiin ja kehräsin: "Kiitos, että olit minun tukenani, Sienikarva. Olet minulle tärkeä." Sen sanottuani suljin silmäni ja nukahdin. //Sieni? Pennut?

Sienikarva | 08.03.2018

Nyökkäsin oppilaalleni. Naaras oli jo sulkenut silmänsä, hetkessä hänen hengityksensä oli muuttunut rauhallisemmaksi. Naaras oli nukahtanut. Katsoin häntä lämmin, mutta huolestunut katse kasvoillani. "Tietenkin olen tässä, minä olen aina sinun rinnallasi. Olethan sinä sentään minun oppilaani ja lähes siskoni", naukaisin vaikka tiesin, ettei Liljahenkäys kuullut minua enää. Käänsin katseeni pieniin pentuihin. He näyttivät niin viattomilta. Hetkessä kaikki pelot siitä, että pennuista tulisi kylmäverisiä murhaajia katosivat mielestäni. Minun täytyi luottaa Liljahenkäykseen, olihan hän pentujen emo. Hän kasvattaisi pienokaisistaan hyviä kissoja, jotka eivät olisi lainkaan isänsä kaltaisia. Tunsin väsymyksen painavan luomiani kiinni. Olin kovin väsynyt kokoontumisen ja huonosti nukuttujen öiden vuoksi. Murheettomana laahustin omalle vuoteelleni ja asetuin sille makaamaan hyvään asentoon. Annoin silmieni sulkeutua ja vajosin uneen. Räväytin silmäni auki, kun kiljahdukset kantautuivat uneeni. Nousin nopeasti ylös ja astelin sairasaukiolle. Huokaisin helpotuksesta, kun näin Liljahenkäyksen sairasvuoteellaan. Naaras jutteli pienille pennuilleen lempeästi. Naaraan huomattua minut, hän kääntyi katsomaan minua. "Hei Sienikarva. Pienokaiset avasivat silmänsä", naaras kertoi hymyillen onnellisesti. Väläytin naaraalle huojentuneen hymyn ja astelin hänen ja pentujen luokse. "Sinun täytyy palata pian tehtäviisi, oletko valmis siihen?" kysyin oppilaaltani, joka vastasi nyökkäämällä. Kurkkasin emonsa vatsan vierellä makaavia pieniä pentuja, jotka käänsivät uteliaina katseensa minuun. Kuulin takaani lähestyviä askeleita. Käännyimme yhtä aikaa oppilaani kanssa katsomaan tulijaa. Kylmähenkäys asteli pesään. Kolli jäi seisomaan aloilleen vähän matkan päähän meistä. "Oletko kunnossa?" Liljahenkäys kysyi. Kolli pysyi vaiti ja katsoi herkeämättä kumppaniaan. Kollin katse oli kummallinen. Se oli tyhjä, mutta siltikin täynnä raivoa. Minua pelotti, jonka seurauksena kehoni alkoi tärisemään. Samassa Kylmähenkäys teki nopean syöksyn kohti kumppaniaan. Hän upotti hampaansa Liljahenkäyksen kaulaan naaraan kielloista huolimatta. "Lopeta!" ulvaisin. Olin juuri syöksymässä kollin kimppuun, mutta pienet pennut nousivat huterille jaloilleen ja syöksyivät kimppuuni. Pentujen hampaat olivat terävät ja leuat vahvat. "Lopettakaa!" parkaisin, jonka jälkeen uni hälveni. Makasin raskaasti hengittäen sammalvuoteellani. Näin Liljahenkäyksen seisovan petini vierellä. Naaraan katse oli huolestunut. Katsoin kauhuissani oppilastani. Olin taas nähnyt unta Kylmähenkäyksestä ja hänen pennuistaan. Liljahenkäyksen takana oli sairasaukio, joka oli pilkkopimeä. Oli yö. "Taasko?" Liljahenkäys kysyi hiljaisella äänellä. Nyökkäsin hitaasti. "Nämä unet eivät jätä minua rauhaan", nau'uin värisevällä äänellä. Olin suunnattoman peloissani. Unet piinasivat minua joka yö, en saanut niiltä rauhaa. Entä jos ne todella tarkoittivatkin jotain? "Entä jos unet ovat merkki Tähtiklaanilta. Entä jos kumppanisi ja pentunne eivät ole sitä miltä näyttävät? Entä jos he ovat Pimeyden Metsän lähettiläitä, jotka ovat saaneet tehtäväkseen-", ääneni vaimeni, en voinut sanoa lausettani loppuun. En voinut sanoa, että heidän tehtävänsä olisi Liljahenkäyksen tappaminen. //Lilja?

Liljahenkäys | 09.03.2018

Vaimeat voihkaisut tunkeutuivat uneeni ja saivat minut hätkähtämään hereille. Katsahdin nopesti vierelläni nukkuviin pentuihin, jotka olivat kerääntyneet pieneksi kasaksi. Nousin seisomaan varoen tallomasta pentujen päälle ja hiivin sairasaukion poikki Sienikarvan sammalpedin luo. Parantajakollin turkki oli hiestä märkä ja hänen korvansa nytkähtelivät. Katsoin mestariani avuttomana. En tiennyt, mitä olisin siinä tilanteessa voinut tehdä, sillä muistin Sienikarvan sanoneen joskus, ettei painajaista näkevää kissaa saanut herättää, koska hänelle saattaisi jäädä pahoja traumoja. Hetken kuluttua kolli räväytti silmänsä auki. Hän nousi istumaan ja haukkoi syvään henkeä. Suru vihlaisi rintaani katsellessani mestariani. Kollin unet tuntuivat vain pahenevan, ja minua alkoi jo pikkuhiljaa huolestuttaa, oliko niillä jokin tarkoituskin. "Taasko?" kysyin hiljaa Sienikarvan saatua kohdistettua katseensa minuun. Parantaja nyökytti hitaasti päätään. "Nämä unet eivät jätä minua rauhaan", hän naukui ääni väristen. "Entä jos unet ovat merkki Tähtiklaanilta. Entä jos kumppanisi ja pentunne eivät ole sitä miltä näyttävät? Entä jos he ovat Pimeyden Metsän lähettiläitä, jotka ovat saaneet tehtäväkseen-", Sienikarvan ääni hiljeni olemattomiin. Hän katsoi minua myrkynvihreät silmät pelosta selällään. Istuuduin mestarini vierelle ja kurkotuin hieraisemaan poskeani hänen poskeaan vasten. Sienikarva veti syvään henkeä ja yritti rauhoitella itseään. "Kaikki on hyvin", sanoin lempeästi. "Sinä vain mitä luultavammin kärsit stressistä. Sinun kannattaisi ottaa joku päivä vapaata ja lähteä vaikkapa kävelylle tuulettamaan ajatuksiasi. Muuten unet piinaavat sinua koko lopun elämääsi." "Niin", hän huohti, muttei kuulostanut aivan vakuuttuneelta. "Koetahan nyt nukkua", kehotin, "edes vähäsen, jotta jaksat herätä huomenna virkeänä uuteen aamuun." Sienikarva vilkaisi minuun epäluuloisena, mutta kävi kuitenkin pitkälleen takaisin sammalpedilleen. Nuolaisin nopeasti hänen otsaansa hyvän yön toivotukseksi ja tassutin takaisin omalle vuoteelleni, joka sijaitsi väliaikaisesti sairasaukiolla pentujen luona. Käperryin pienokaisten ympärille sulkien heidät hellään huomaani. Vilkaisin vielä siihen suuntaan, missä Sienikarvan peti sijaitsi, ennen kuin suljin silmäni ja yritin päästä takaisin uneen. Aamulla herätessäni Sienikarva oli jo jalkeilla. Hän näytti kovin väsyneeltä ja hänen silmäluomensa lipsuivat vähän väliä kiinni. Olin pyytänyt häntä vahtimaan pentuja sen aikaa, kun kävisin ilmoittamassa Kanervakuulle, että hän saisi parin päivän kuluttua neljä pentua lisää riesoikseen, sillä minulla oli velvollisuuksia huolehdittavanani, enkä joutanut vahtimaan heitä siinä lomassa. Siirsin pentutarhan suun edessä olevan sammalverhon sivuun ja astuin peremmälle hämärään pesään. Siristelin silmiäni nähdäkseni paremmin ympärilleni. Pian näkökenttääni osui suuri, tumma möykky pesän seinää vasten. Tassutin Kanervakuun luo hiljaa, sillä huomasin, että hänen vierelleen käpertynyt Varpuspentu oli edelleen unessa. "Huomenta", tervehdin nopeasti vanhaa kuningatarta ja kävin suoraan asiaan jäämättä odottamaan vastausta: "Tuon parin päivän kuluttua neljä pentuani tänne, sillä eivät he voi loputtomiinkaan roikkua parantajan pesällä. Siis jos se vain sopii?" Kanervakuu nyökäytti päätään vastaukseksi. Hän ei selvästikään halunnut herättää Varpuspentua. Olettaen, että asia oli sillä selvä, lähdin hiipimään takaisin pesän suuta kohti, ja kun pääsin ulos raikkaaseen pakkasilmaan, katseeni hakeutui vaistomaisesti soturien pesän suuntaan, mutta kun en nähnyt tuttua sinertävänharmaata kollia missään, päätin palata parantajan pesälle. "Minä tulin jo takaisin", huikkasin Sienikarvalle astuessani sisään pesään. Parantajakolli istui vuoteeni vieressä lamaantuneen näköisenä. Kiiruhdin hänen luokseen huolestuneena. "Oletko kunnossa?" kysyin ja yritin saada mestariini jonkinlaista kontaktia. //Sieni?

Kylmähenkäys

Jäin tuijottamaan Jääliljan perään, hämmentyneenä ja samalla kiinnostuneena samaisesta tarjouksesta, jonka naaras oli minulle antanut. Eihän kuolonklaanilainen ollut erityisemmin selittänyt tapaansa suunnitelmansa toteuttaniseen, muttei sillä suurempaa merkitystä olisi, jos kerran pääsisin Varjoklaanin seuraavaksi päälliköksi. Kyseessä saattaisi olla valehtelua, itsekkyyttä, vahingoittamista, ehkäpä jopa tappamista. Mutta olisiko päälliköksi pääseminen kaiken sen arvoinen? Jos minulta kysyttiin, olihan se, mutta pystyin vain kuvittelemaan Liljahenkäyksen järkyttyneen ilmeen hänen kuultuaan minun viettävän aikaa kuolonklaanilaisen soturin kanssa. Eihän minun elämäni kokonaan hänelle kuulunut, joten miksen voisi tehdä sopimuksia vihollisklaanilaisten kanssa. Näinhän minä ulkopuoliset aliarvoisempina, mutta jos saisin heiltä apua tulevaisuuden suunnitelmilleni, ottaisin avun avokätisesti vastaan. *Me tulemmekin näkemään toisemme, aikaisemmin kuin arvaatkaan*, mietin tyytyväisenä ja käännyin kannoillani, suunnaten kulkuni ukkospolkua ja sen toisella puolella häämöttävää reviiriäni kohti. Saisin taas nähdä kumppanini ja se oli ainoa asia mikä sai minut palaamaan syntyklaanini luokse. Kun lopulta saavutin Varjoklaanin leirin, auringon kirkkaankeltainen valo oli muuttunut hailakaksi ja taivaanranta oli jo alkanut ottaa otetta taivaan halki lipuvasta valonlähteestä. Suoristin pääni ja marssin ylväin askelin piikkihernetunnelista sisään, jonka kautta tupsahdin suoraan aukiolle. Ensimmäisenä huomioni porautui klaanikiven ympärille, joka suorastaan surisi kissoista. Olin varmaankin saapunut juuri ajoissa klaanikokoontumiseen. En kuitenkaan ehtinyt ottaa yhtäkään kokonaista askelta, kun Sienikarvan vaaleanruskea hahmo ilmestyi parantajan pesästä ja saapui silmänräpäyksien sisällä eteeni. "Kylmähenkäys! Olen etsinyt sinua koko päivän, tai enemmänkin Liljahenkäys on etsinyt sinua koko päivän! Liljahenkäys synn-" "En ehdi nyt, klaanikokous alkaa!" sähähdin tylysti vaaleanruskealle parantajalle ja suuntasin nopeilla askelilla soturien joukkoon. Asetuin istumaan entisen mestarini Ikituulen viereen ja nostin kylmänsinisen katseeni Tihkutähteen, joka seisoi hitaasti laskeutuvan auringon tiellä. Tummanharmaalla turkilla risteilevät valkeat pilkut väreilivät kollin lihaksien pullistuessa enkä voinut olla ihailematta suuren päällikköni ylvästä ja itsevarmaa kuvaa. "Happopentu, astu eteen", Tihkutähti murahti matalalla äänensävyllä. Käännyin katsomaan klaanitoverieni ohella pienikokoista naaraspentua, joka erkani Kanervakuun kyljestä ja lähti tassuttelemaan itsevarman näköisenä klaanikiveä kohti. Mustaturkkisen naaraan tummansiniset silmät kiiluivat ylpeinä, kun hän asettui istumaan. "Happopentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoot sinut Happotassuna." Tajusin venyväni täyteen mittaani ja kohottavani kuononi mahdollisimman korkealle, kun Tihkutähden läpitunkeva katse alkoi kiertää jännittyneiden soturien ryhmää. En ollut saanut vielä yhtäkään oppilasta, sillä Kuutamotassusta oli tullut Minttusydämen oppilas. Olin tosin osannut odottaa sitä, olihan Minttusydän Tihkutähden kumppani. Palasin ajatuksistani oikeaan maailmaan vasta kun tajusin päällikön sähkönsinisen katseen porautuneen minuun. "Mestarisi olkoot Kylmähenkäys." Astuin omahyväinen ilme eteen ja nautin siitä tunteesta, kun klaanitoverini silmäilivät minua, aivan kuin miettien tulisiko minusta erinomainen mestari upouudelle oppilaalle. *Minusta tulee paras mahdollinen mestari Happotasulle ja tulen todistamaan sen teille*, tuhahdin mielessäni ja kumarruin sitten koskettamaan naarasoppilaan kuonoa. Jouduin laskeutumaan puolet pienemmän kissan korkeudelle, mikä periaatteessa tarkoitti, että minun täytyi polvistua uuden oppilaani edessä. Ajatuskin puolet nuoremman kissan edessä polvistumisesta sai irvistyksen nousemaan kasvoilleni. "Toivottavasti opetat hänelle kaiken minkä Ikituulelta olet oppinut", Tihkutähti lisäsi nopeasti ja antoi sitten meidän kääntyä klaanin puoleen. Suureksi yllätyksekseni en nähnyt Liljahenkäystä missään aukiolla, mikä sai minut hämmentymään erittäin vahvasti. Hänhän saattoi olla järjestelemässä yrttivarastoa tai hoitamassa joitakin potilaita. Muttei parantajan pesässä minun tietääkseni potilaita ollut ja olin omasta mielestäni tarpeeksi perillä Varjoklaanin asioista ollakseni täysin oikeassa. Jätin lopulta miettimisen toiselle kerralle ja liityin Happotassun onnitteluihin. Eihän kovin moni kissa uusia oppilaita tai sotureita hurrannut, mutta tulisin minä silti omaa oppilastani kehumaan. Kun onnittelut olivat päättyneet kokonaan, erkanimme oppilaani kanssa kissajoukosta. Heti kun olimme kuitenkin päässeet kauas klaanitovereistamme, Sienikarva marssi luoksemme. Hänen kasvoiltaan huokui helpotus, mutta samalla myös hienovarainen pelko, joka kuitenkin katosi ennen kuin ehdin tunnistaa mitään muita tunteita kollin silmistä. "Kylmähenkäys, Liljahenkäys on synnyttänyt!" Ajatukseni jähmettyivät, mieleni tyhjeni. Koko maailma tuntui pysähtyvän silmänräpäyksen sisällä. Jäin vain tuijottamaan Sienikarvaa, silmissäni taistelivat vastaan pakokauhu ja sanoinkuvaamaton ilo. Se oli tapahtunut, minusta oli tullut isä. Minulla oli nyt perhe. Liljahenkäyksellä ja minulla oli nyt perhe. Oma jälkikasvuni, mistä olin aina unelmoinutkin, Pimeyden metsä oli vihdoinkin ansainnut ankaran työskentelyni ja antanut minulle pentuja. "Sienikarva, vie minut hänen ja pentujen luokse", ilmoitin heti kun olin saannut ajatukseni kulkemaan. Happotassun kuiva yskäisy esti kuitenkin aikeeni juosta Sienikarvan perässä pentutarhaan. "Mitä minä teen ja kuinka kauan sinulla kestää?" mustaturkkinen naaras kysyi jäätävän kylmällä äänensävyllä. Kiristelin hampaitani miettiessäni oppilaalleni tekemistä. Minun pitäisi saada hänet pitkäksi aikaa pois käpälistäni, koska juuri nyt ehtisin viettää aikaa pentujeni kanssa. Onneksi idea ilmestyi nopeasti päähäni. "Tutustu tänään muihin oppilaisiin tai sotureihin. Huomenna kierrämme rajat", ilmoitin lyhyesti ja lähdin seuraamaan Sienikarvaa aukion halki. Yllätyksekseni huomasin melkein heti, että kolli suunnisti suoraan parantajan pesälle. "Miksi me parantajan pesälle menemme? Eikö Liljahenkäys ole pentutarhalla?" huudahdin vaaleanruskealle kollille. "Liljahenkäys on sairasvuoteella pentujen kanssa. Synnytyksen aikana hän alkoi vuotamaan verta, joten jouduin siirtämään hänet parantajan pesään", Sienikarva selitti ja sukelsi suoraan parantajan pesän sammalverhoista sisään. Seurasin kollia pesään ja kuljin tuon perässä sairasaukiolle, jolla sain vastaan elämäni upeimman näyn. Liljahenkäys makasi sairasvuoteella, tummanharmaa turkki aivan sotkuisena ja meripihkaiset silmät väsymyksestä lasittuneina. Mutta hänen kyljessään oli neljä pientä karvaista pentua, joiden näkeminen sai suuren ja lämpimän hymyn nousemaan kasvoilleni. Hiivin varovaisesti lähemmäs ja kurottauduin silmäilemään pentuja. Liljahenkäys ei lausahtanut sanaakaan minulle, mutta hän loi heikon hymyn. "He ovat upeita", kuiskasin lumoutuneena. Ensimmäinen pentu oli väritykseltään harmaanruskea ja tuon rinnassa oli pienikokoinen valkea läikkä. Toinen pentu oli melkein kaksi kertaa veljeään pienikokoisempi, luonnonvalkoinen naaras, jonka turkkia koristivat hopeanharmaat ja mustat kilpikonnalaikut. Kolmannen pennun tummanharmaa turkki toi hetkessä mieleen kumppanini turkin värityksen ja kollipennun suurikokoisuus toi mieleeno minut pentuikäisenä. Neljäs pentu oli sinertäväharmaa naaras, jonka päästä alkoi tummanharmaa juova, joka jatkui aina hännänpäähän asti. "En edes osaa kuvailla kuinka onnellinen olen nyt. Oletko päättänyt heidän nimensä vielä?" kysyin ja kohdistin katseeni Liljahenkäyksen silmiin. Arvelin naaraan olevan hieman ärtynyt siitä, etten ollut saapunut paikalle tuon synnytyksen aikana, mutta toivoin hänen jättävän aiheen myöhemmälle, koska juuri nyt en olisi toivonut pienintäkään riitaa kumppanini kanssa. // Lilja?

Tässä välissä aika paljon Kylmän ja Liljan tarinoita, mutta en niitä lisää koska Sienikarvalla ei oo erityistä merkitystä niissä.

Liljahenkäys | 24.02.2018

"Mikä sinua vetää Tihkutähdessä puoleensa?" Suru vihlaisi rintaani. Teki kipeää kuulla, että kumppanini kannatti enemmin verenhimoista päällikköämme kuin minua. Pitikö minun oikeasti taistella yksinäni oikeuden puolesta? "Liljahenkäys, etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin?" Kylmähenkäys maukui. "Lupaan suojella sinua viimeiseen hengenvetooni asti." Nostin katseeni kollin kylmänsinisiin silmiin mitäänsanomaton-ilme kasvoilleni leviten. Hän ei siis aikonut antaa periksi asiansa suhteen, mutta niin en minäkään. "Mitä hyötyä sinun on suojella minua, kun kerta joudumme olemaan viholliset?" Syvä murina kumpusi sisältäni. Kylmähenkäys katsoi minuun hämmentyneenä. "Viholliset? Mitä sinä oikein tarkoitat?" hän kysyi hieman huolestuneen kuuloisena. "Minä aion taistella Tihkutähteä vastaan vaikka yksin. Silloin sinun on tehtävä sydäntä raastava valinta: autatko minua päihittämään hänet vai kaadutko mieluummin päällikkösi rinnalla oman kumppanisi kynsissä?" sanoin madaltaen uhkaavasti äänensävyäni. Kynteni upposivat syvälle routaiseen maahan ja niskakarvani nousivat pystyyn. En missään nimessä tahtonut vaarantaa Kylmähenkäyksen henkeä, mutta jos hän ei tulisi järkiinsä, meitä odottaisi vääjäämätön kohtalo, jossa jompikumpi meistä kohtaisi loppunsa, joko Tihkutähden tai puolisonsa toimesta. "Liljahenkäys!" Sienikarvan huuto kuului parantajan pesän suulta. Käännyin katsomaan vaaleanruskeaan parantajakolliin, joka hölkytti luokseni myrkynvihreät silmät iltahämärässä kiiluen. Huokaisin turhautuneena, sillä hänen ilmeestään päätellen mestarillani oli jotakin asiaa koskien minua. "Mitä nyt?" nau'uin hillitysti. En tahtonut Sienikarvan huomaavan jännitystä minun ja kumppanini välillä. "Tänä yönä on puolikuu. Sinuna alkaisin jo valmistautua lähtöön", hän tokaisi ja vilkaisi sitten vierelläni seisovaan Kylmähenkäykseen, joka tuijotti mestariini kylmänsinissä silmissään vihainen katse. "Onko kaikki hyvin?" Parantaja räpäytti pariin otteeseen myrkynvihreitä silmiään ikään kuin yrittäen karistaa pahan ajatuksen pois mielestään. "On, vallan mainiosti", tämä vastasi ja heitti minuun vielä merkitsevän katseen, ennen kuin lähti löntystämään soturien pesää kohti hännänpää ärtyneesti nykien. Mestarini katsahti minuun kummastuneena, mutta minä vain kohautin lapojani ja tassuttelin kepein askelin hänen ohitseen parantajan pesälle. Työnsin pesän suulla olevan sammalverhon syrjään ja astuin sisälle. Yrttien tuttu ja turvallinen tuoksu sai minut rentoutumaan hiukan, mutta se jäi lyhyeksi, sillä tunsin säpsähtäväni, kun Sienikarva tuli perässäni pesään. Kolli loi minuun mietteliään katseen, muttei sanonut mitään. "Kuule, Sienikarva, olenko minä sinusta sopiva parantajaoppilaaksi?" kysyin, vaikka oikeastaan jo tiesinkin mestarini vastauksen, sillä miksi hän muuten olisi hyväksynyt minut oppilaakseen, jos en olis ollut kelvollinen. //Sieni? Tosi tönkkö. xd

Kylmähenkäys

"On, vallan mainiosti", vastasin kuivalla äänensävyllä ja jäin vielä hetkeksi tuijottamaan Sienikarvan myrkynvihreisiä silmiä kylmänsinisellä katseellani, toivoen pystyväni polttamaan kollin kuoliaaksi katseeni alla. Hän oli niin ärsyttävä ja tunkeutui aina minun ja Liljahenkäyksen väliin. Jos en olisi ollut niin uskollinen Varjoklaanille, olisin varmaankin suunnitellut jonkinlaisen murhaussuunnitelman parantajan varalle. Klaanitoverieni murhaaminen ei kuitenkaan sattunut olemaan mahdollista uskollisuuteni takia, mutta olihan minun uskoni horjahdellut ties minne viime kuiden aikana. "Minäpä lähdenkin tästä", ilmoitin hitaasti ja heitin vielä nopean silmäyksen Liljahenkäykseen. Silmissäni taistelivat rakkaus parantajaoppilasta kohtaan ja ärtymys Sienikarvaa kohtaan, mutta kumppaniani katsellessa tunsin vain loputonta iloa ja onnellisuutta. Sitten käänsin selkäni kaksikolle ja kaarsin aluksi kulkuni soturien pesää kohti pienien unien toiveessa. Mutta sen sijaan että olisin marssinut koko matkan suoraan paksujen sammalverhojen, pysähdyin noin puolessa välissä ja käänsin katseeni tuoresaaliskasaa. Kasa oli huvennut varoittavan pieneksi päivän aikana ja nyt se koostui muutamasta laihasta sammakosta ja hiirestä, jotka olivat joutuneet varjoklaanilaisten kynsiin. Riistan varastaminen Myrskyklaanilta, Tuuliklaanilta tai Kuolonklaanilta olisi tietenkin mahdollisuus, mutten juuri nyt jaksanut ylittää ukkospolkua. Voisin kerrankin mennä nappaamaan jotakin riistaa klaanille. En jäänyt miettimään asiaa enempää, vaan lähdin marssimaan leirin uloskäyntiä kohti. Kuljin Varjoklaanin mutaisen reviirin halki ja nuuhkin samalla tunkkaista ilmaa kuonollani. Olin päättänyt suunnistaa reviirin eteläosaa kohti, missä ukkospolku toimi Myrskyklaanin rajana. En voinut enää mitään sille, että aina saapuessani tälle ukkospolulle mieleeni rakentui muisto siitä myrskyklaanilaisesta, jota Liljahenkäys ei ollut tahtonut jättää yksinään. Ukkospolulla kuoleminen kuulosti julmimmalta mahdolliselta tavalta kuolla ja ajatuskin siitä kuinka hirviö murskaisi kissan luut kuin terävät kynnet ohuen lehden sai niskakarvani pörhistymään kaksinkertaisiksi. Olin juuri päässyt ukkospolun vieressä olevan lumen koristeleman aluskasvillisuusmuurin reunalle, kun yht'äkkiä hirviön ääni räjähti taivaalla noin ketunmitan päästä ja sitä seurasi tuskainen ulvaisu, joka kuului ilmiselvästi kissalle. Jähmetyin paikalleni ja jäin tuijottamaan saniaisia, joiden takana olevan ukkospolun halki hurahti hirviö, jonka alle oli jäänyt joku kissa, varmaankin myrskyklaanilainen. Muutamaan silmänräpäykseen en tehnyt mitään, vaan seisoin vain siinä ja tuijotin paksun lumikerroksen alla piileksiviä saniaisia, jotka pilkahtelivat välillä näkyviin ja katosivat uudelleen lumen alle. Sitten uskaltauduin ottamaan askeleen eteenpäin, toisen, kolmannen, kunnes olin jo saapunut ukkospolun reunalle. Edessäni avautui niin järkyttävä näky, että hetkeksi unohdin kokonaan kissan olleen vihollisklaanin jäsen. Ukkospolulla makasi pienikokoinen ja sirorakenteinen naaraskissa, jonka kaunis puhtaanvalkoinen turkki oli melkein kokonaan kirkkaanpunaisen veren peitossa. Tuon oikeassa kyljessä - johon hirviön jalka oli osunut - oli valtava painumajälki ja siitä pursusi kokoajan vain enemmän ja enemmän verta valkealle karvoitukselle ja tummalle maalle. Myrskyklaanilaisen safiirinsiniset silmät olivat kohdistuneet jonnekin kaukaisuuteen ja niiden lasittuneisuus kertoi, että naaras oli kuollut silmänräpäyksessä. Syvällä sisimmässäni tunsin pientä helpotusta siitä, ettei tuo kissa ollut joutunut kokemaan tuskaa, vaan oli menehtynyt heti. *Tähtiklaaniin varmaankin meni*, totesin mielessäni ja silmäilin nopeasti vielä naarasta. Vaikkei ukkospolulla kuulunut uuden hirviön ääniä, tiesin että monikin hirviö tulisi ajamaan hänen ylitseen ennen kuin myrskyklaanilaiset tulisivat hakemaan hänet. No, eipä tuon kissan kuolema minulle ei kuulunut. Olin tuskin päässyt kauas ukkospolulta, kun huomasin monen ketunmitan päässä kaksi lähestyvää kissaa. Kesti jonkin aikaa, kunnes tunnistin kaksikon Liljahenkäykseksi ja Sienikarvaksi. Kasvoilleni nousi lämmin hymy, kun hekin huomasivat minut ja Liljahenkäys kiristi hieman tahtiaan, mutta hillitsi selvästi halunsa juosta minua vastaan Sienikarvan takia. "Olette varmaankin matkalla parantajan kokoukseen?" kysyin tyynellä äänensävyllä ja vilkaisin Liljahenkäystä. Hän näytti hieman hämmentyneeltä ja arvasin naaraan miettivän pitäisikö kysyä miksi olin tullut ukkospolun suunnasta. Jos kumppanini kysyisi sitä minulta, kertoisin vain etsineeni riistaa ja toivoisin ettei hän menisi varmistamaan tilannetta. // Lilja? Sieni? // Myrskyklaanin Salviakukka kuoli siis cx

Liljahenkäys | 26.02.2018

Olin koko viime yön rampannut parantajan pesän ja tarpeidentekopaikan väliä oksentamassa edellispäivänä syömääni oravaa ulos. Vatsaani kivisti oikein kunnolla, ja hyvä jos sentään pysyin pystyssä pistävältä kivulta. Sienikarva oli tuonut minulle hieman puhdasta lunta leirin ulkopuolelta. Se oli helpottanut oloani hiukan, muttei paljoa. Aamuun mennessä olin varmaankin saanut puklattua koko oravan ulos mahalaukustani, sillä enää tuntui vain oksetuksentunne, ja sekin hyvin heikkona vatsakivun rinnalla. Nyt makasin parantajan pesän sammalilla liian väsyneenä tehdäkseni mitään. Sienikarva oli häärinyt hereillä yöstä asti, enkä voinut mitenkään käsittää sitä, miten tämä pystyi valvomaan niin pitkään saamatta sen kummempia väsymyksen oireita. Parantajakolli tassutti luokseni ja istuutui sammalpetini vierelle. Hän katseli minua hetken ajan hiljaa, kunnes ryhtyi tunnustelemaan vatsaani etukäpälillään. Katsoin häneen lievästi sanottuna hyvin kummastuneena. Mitä hän oikein puuhasi? "Liljahenkäys", Sienikarva maukui lopulta, "tiedätkö mitä tarkoittaa, jos naaraskissan nisät ovat kosketusarat ja turvonneet?" "Tiedän", sain kähistyä. "Silloin kyseinen kissa on... tiinenä!" Totuus kolahti kallooni kuin kivi. Minä odotin pentuja, Kylmähenkäyksen pentuja! Mutta eiväthän parantajat saaneet saada pentuja, kun heillä oli koko klaani huolehdittavana? Miten minä muka pystyisin siinä sivussa hoitamaan myös puolustuskyvyttömiä kissanalkuja, jotka menehtyisivät mitä ilmeisemmin ilman emoaan, joka nyt vain sattui olemaan Varjoklaanin tuleva parantaja, sekä nykyinen parantajaoppilas. Sienikarva katsoi minuun hiljaa. "Ovatko ne Kylmähenkäyksen?" tuo kysyi. "Ovat", vastasin jokseenkin vaivaantuneena. Välttyäkseni tukalalta tilanteelta päätin nousta seisomaan ja lähteä haukkaamaan raitista ilmaa. Raahustin Sienikarvan ohitse pesän suulle ja työnnyin sammalverhon läpi ulos aukiolle, joka suorastaan humisi tyhjyyttään. Huomasin kumppanini nautiskelemassa myyrää tuoresaaliskasan lähistöllä ja päätin mennä puhumaan hänelle asiasta heti, sillä jos en kertoisi kollille tästä nyt, saattaisin katua sitä myöhemmin, kun olisi jo pentujen syntymän aika ja soturi saisi kuulla isyydestään vasta silloin. "Ai, huomenta, Liljahenkäys", Kylmähenkäys tervehti. "Missäs sinä olet ollut koko aamun? Normaalisti olet minua ennemmin jalkeilla." Vedin syvään henkeä. "Asia on nyt niin, että minä odotan sinun pentujasi", töksäytin. Kumppanini katsoi minuun äimistyneenä. //Kylmä? Sori, tästä tuli lyhyt ja tönkkö. :(

Sienikarva | 02.03.2018

Säpsähdin hereille painajaisesta. Makasin hetken ajan sammalvuoteellani hengittäen raskaasti ja tuijottaen sairasaukiolle. Kun sain tasoitettua hengitykseni, yritin nukahtaa uudelleen. Sulkiessani silmäni mieleeni palasi unessani ollut Varjoklaanin leiri, jonka pääaukio oli täynnä ruumiita, joiden yllä Tihkutähti kannattajineen nauroi tyytyväisesti. Unen loppuessa Kylmähenkäys oli riistänyt Liljahenkäyksen hengen hitaasti ja kivuliaasti. Kehoni tärisi, kun edes ajattelin unta. Nousin ylös ja hoipertelin vapisevin jaloin sairasaukiolle. Vilkaisin Liljahenkäystä. Naaras nukkui kaikessa rauhassa sammalvuoteellaan. Jatkoin äänettömästi matkaani leirin pääaukiolle. Jatkoin matkaani leirin karhunvatukkaseinää pitkin uloskäynnille. Vilkaistessani sotureiden pesän suuntaan, kauhukseni erotin kiiluvat vaaleankeltaiset silmät sen sisäänkäynniltä. Nopeasti tunnistin kissan siskokseni Murattilehdeksi, joka nykyään pelotti minua lähes yhtä paljon kuin Tihkutähtikin. Tassuttelin pois kuopasta, jossa leiri sijaitsi ja jatkoin matkaani hangessa rämpien eteenpäin. Annoin häntäni laahata maassa ja pääni roikkua alhaalla, koska olin liian väsynyt jaksaakseni välittää. Jo lähes kuun ajan painajaiset olivat kiusanneet minua unissani. Joinakin öinä olin jättänyt unet väliin, koska pelkäsin kuollakseni painajaisunia Tihkutähdestä ja hänen julmista veriteoistaan. Ellen olisi ollut näin väsynyt, olisin pelännyt leirin ulkopuolella kulkemista yöllä. Nyt se tuntui kuitenkin paremmalta vaihtoehdolta kuin leiriin jääminen, jossa lukuisat silmäparit saattoivat katsella minua kaiken aikaa tietämättäni. Olin jättänyt suurimman osan potilaista Liljahenkäykselle, lukuun ottamatta isääni ja muita, jotka uskoivat Tähtiklaaniin eivätkä olleet ilkeitä. En pitänyt siitä, kun minulle huudettiin tai murahdeltiin. Väsymys sai jalkani tuntumaan raskailta. Vauhtini hidastui hetki hetkeltä, mieleni teki vain jäädä nukkumaan tähän. Tiesin kuitenkin pysähtymisen johtavan mahdollisesti kuolemaan. Niinpä käännyin ja lähdin suuntaamaan jälkiäni pitkin takaisin kohti leiriä. Matkalla käänsin katseeni tähtitaivaalle. Kuu oli lähes täysi, ensi yönä taivasta koristaisi täysikuu. "Rakkaat esi-isämme, olkaa kilttejä ja palauttakaa Varjoklaani entiselleen. En tiedä, kuinka kauan kestän tätä enää", kuiskasin hiljaa rukoukseni Tähtiklaanille. Leiriin saavuttuani välttelin edes sotureiden pesän suuntaan katsomista. Katsoin vain väsyneitä jalkojani ja suuntasin sokkona parantajan pesään karhunvatukkapensaikon vierellä. Pesään päästyäni olin vähällä kompastua omiin jalkoihini, mutta onnistuin kuin onnistuinkin pitämään tasapainoni. Jatkoin matkaa omalle sammalvuoteelleni ja asetuin siihen makaamaan. Suljin silmäni ja yritin päästä uneen. Aikaa kului, kunnes lopulta unet veivät minut mukanaan. Unen tapahtumapaikkana toimi jälleen kerran Varjoklaanin leiri. Tällä kertaa kissat olivat kuitenkin iloisia. Liljahenkäys istui parantajan pesän edessä onnellisena Kylmähenkäyksen kanssa. Kaksikon edessä oli pentuja, jotka leikkivät riemuissaan sammalpallolla ja juoksivat sen perässä ympäri leiriä. Kaikki olivat onnellisia, taivaalla porotti kirkas aurinko eikä pilvistä ollut merkkiäkään. Oli viherlehti, sillä kaikki lumi oli sulanut pois. En nähnyt merkkiä mistäkään pahasta. Murattilehti seisoi sotureiden pesän liepeillä jutellen iloisesti Pujosulalle. Naaras näytti olevan entinen itsensä, eikä se hirviö, joka hänet oli vallannut. "Sienikarva! Voisitko tulla poistamaan isältäsi punkin? Hän on taas onnistunut saamaan sellaisen!" kuullessani äänen klaaninvanhimpien pesältä, sydämeni jätti lyönnin tai kaksi välistä. Käänsin katseeni klaaninvanhimpien pesälle. Emoni seisoi pesän ulkopuolella katsoen minua odottavasti. Miten hän pystyi olla täällä? Olin juuri lähdössä emoni luokse, mutta taivaalla kajahtanut linnun ääni sai huomioni. Käännyin katsomaan leirin yli lentävää pikimustaa varista. Kääntäessäni taas katseeni leiriin, uni muuttui painajaiseksi silmänräpäyksessä. Leirin maa oli veren peitossa. Kylmähenkäys seisoi oppilaani ruumiin päällä. Kollin käpälät ja kuono olivat veren peitossa: Liljahenkäyksen veren peitossa. Kauhu valtasi minut. Liljahenkäyksen pennut syöksyivät varjoklaanilaisten kimppuun ja tappoivat jokaisen. Kääntäessäni katseeni klaaninvanhimpien pesän suuntaan, näin emoni verisen ruumiin. "Ei!" parkaisin onnettomasti. Jalkani pettivät altani ja lyyhistyin itkemään äänettömästi maahan, joka oli veren peittämä. Tihkutähti tuijotti minua sähkönsinisillä silmillään suoraan silmiini. Kollin katse oli murhanhimoinen. Kolli lähti kulkemaan minua kohti. Samoin tekivät myös Kylmähenkäys pentuineen ja Murattilehti, jonka suupielet olivat veressä. Hänen takanaan oleva Pujosulka makasi elottomana maassa silmät lasittuneina. "Älkää!" ulvoin ja suljin silmäni. Avatessani silmäni taas, Tihkutähti seisoi aivan edessäni. Kolli näytti valtavalta maasta katsottuna. Hän avasi suunsa ja naukui: "Sienikarva, oletko kunnossa?" Hämmästyin hieman, sillä ääni ei ollut Tihkutähden vaan Liljahenkäyksen. Säpsähdin hereille unesta ja käänsin katseeni Liljahenkäykseen, joka oli kävellyt petini luokse ja katsoi minua nyt huolestuneena. "Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi. Nyökkäsin. "Olen, aivan kunnossa. Se oli vain painajainen", vastasin nopeasti. Liljahenkäys näytti epäilevältä, mutta nyökkäsi sitten. "Pian on aurinkohuippu, Tihkutähti ilmoitti juuri kokoontumiseen lähtijät. Kuten arvata saattaa, me olemme mukana", naaras kertoi. Nyökkäsin jälleen. "Pärjäätkö sinä?" kysyi parantajaoppilas. Nyökkäsin. "Mene vain", sanoin. Liljahenkäys käänsi minulle selkänsä ja poistui sairasaukiolle. Olin kauhuissani. Naaras oli tiineenä Kylmähenkäykselle. En tahtonut uneni käyvän toteen. Liljahenkäys oli kuin siskoni, en tahtonut hänen pentujensa kasvavan murhaajiksi Varjoklaanin kaltaisessa paikassa. Se oli väärin Liljahenkäykselle, sillä hän oli elänyt koko elämänsä Tähtiklaanille uskollisena. Makoilin vielä hetken ajan pedilläni, kunnes nousin ylös. Astelin sairasaukiolle, joka oli tyhjillään. "Sienikarva?" tuttu ääni kantautui korviini pesän sisäänkäynniltä. Käänsin myrkynvihreän katseeni suurikokoiseen tummanruskeaan raidalliseen kolliin, isääni Risasiipeen. Kolli nilkutti luokseni, hänen vasemmassa etujalassaan oli hampaiden jäljet, jotka vuosivat verta. "Mikä on?" kysyin huolissani ja kiirehdin soturin luokse. "Äh, ei varmasti mitään vakavaa. Murattilehti menetti vain malttinsa partiossa", kolli huokaisi hiljaa. Aistin hänen äänessään pettymyksen ja surun, myöskään hän ei tahtonut Murattilehden olevan tuollainen. "Hän on muuttunut", kuiskasin hiljaisella äänellä. Isäni nyökkäsi. Hänen katseensa olisi surullinen. Saatoin erottaa kyyneleen hänen silmäkulmassaan. "Kyllä hän vielä palaa ennalleen. Ei hän oikeasti ole tuollainen", vakuutin isälleni, vaikken uskonut puheitani itsekään. Nuolaisin muutaman kerran haavaa saadakseni sen puhtaaksi. Sen jälkeen kipaisin yrttivarastoon hakemaan hämähäkinseittiä. Haava ei ollut syvä, joten seitti riitti paikkaamaan sen. "Niin kai... Miten sinulla on mennyt? Murattilehti kertoi sinun lähteneen leiristä keskellä yötä, olit kuulemma säikähtänyt häntä ja näytit laskevan allesi hetkenä minä hyvänsä", Risasiipi naukaisi huolestuneella äänellä, kun palasin takaisin sairasaukiolle. "Äh.. Näin vain painajaista, ei mitään sen kummempaa. Ja hän liioittelee kuten nykyään aina. Ehkä minä hieman säikähdin häntä, mutta ei siinä muuta ollut. Tarvitsin vain raitista ilmaa", selitin nopeasti isälleni. Minua ärsytti valehdella, mutta en tahtonut saada isääni huolehtimaan painajaisistani. Jos ne ennustivat jotakin, se ei ollut hyvää. Tahdoin selvittää asian yksinäni. "Selvä, jos niin sanot. Onko se nyt valmis?" isäni kysyi. "On. Vältä sen rasittamista. Jos kipu voimistuu, tule heti luokseni", sanoin vakavalla äänellä soturille. "Tulen tietenkin, voit luottaa siihen", hän naukui ja kosketti kuonollaan otsaani. "Olen todella ylpeä sinusta ja siitä mitä teet. Tahdon sinun tietävän sen", Risasiipi naukaisi hiljaisella äänellä. Nyökkäsin. "Kyllä minä tiedän sen", vakuutin ja hymyilin vienosti isälleni. Kolli nyökkäili hitaasti ja lähti nilkuttamaan hitaasti kohti pesän uloskäyntiä. "Tahtoisitko tehdä joku päivä jotakin? Vaikka käydä vain kävelyllä, voisin kertoa sinulle tarinoita Tuuliklaanista ja suvustasi, pidit niistä nuorempana kovasti", kolli ehdotti. "Toki, se olisi mukavaa. Tänään ei kuitenkaan sovi, koska täytyy valmistautua kokoontumiseen", ilmoitin. Risasiipi nyökkäsi. "Tietenkin. Tule vain kertomaan, kun voit lähteä", isäni naukaisi. "Tulen", lupasin. Risasiipi väläytti minulle pienen hymyn ja käänsi selkänsä minulle. Hän poistui pesästä. Auringon laskettua johdatti Tihkutähti Varjoklaanin kokoontumiseen lähtijät pois leiristä. Matkamme kohti nelipuita alkoi melko hiljaisin merkein. Liljahenkäys käveli edelläni Kylmähenkäys vierellään. Kaksikko ei edes vilkaissut minuun päin. Oloni oli melko huono, sillä oppilaani etääntyi päivä päivältä vain minusta. Se pelotti minua, sillä unissani Kylmähenkäys petti joka kerta kumppaninsa. En tahtonut niin käyvän, sillä Liljahenkäys oli minulle yksi elämäni tärkeimmistä kissoista. Olinhan löytänyt hänet kauan sitten ukkospolulta, pitänyt huolta ja kouluttanut hänestä hyvän parantajan Varjoklaanille. Juuristaan huolimatta Liljahenkäys oli mahtava kissa, joka oli uskollinen Tähtiklaanille. Kuolonklaanilaisten pennulta sellaista oli hyvin vaikea odottaa, mutta ehkä siksi tämä olikin syy, miksi Liljahenkäys oli hylätty aikoinaan. Saavuttuamme nelipuiden laaksoon, kuljin varjoklaanilaisten perässä alas mäkeä pitkin. Paikalla oli jo valmiiksi Tuuliklaani, mutta muiden klaanien jäsenistä ei näkynyt merkkiäkään. Astelin puhujankiven läheisyyteen kissajoukon lävitse, jossa Ruusupiikki ja Villatassu istuskelivat. "Tulen ihan pian", kuulin Liljahenkäyksen naukuvan minulle. Vilkaisin naarasta ja nyökkäsin. Kävelin tuuliklaanilaisten luokse ja istuuduin alas. Olin kovin väsynyt, sillä yöunet olivat jo lähes kuun ajan jääneet lyhyiksi ja rauhattomiksi. "Oletko kunnossa?" kuulin Ruusupiikin kysyvän huolissaan. Nyökkäsin. "Tai no.. En minä tiedä, painajaiset vaivaavat minua", huokaisin hiljaa. "Minkälaiset painajaiset? Luuletko niiden olevan merkki Tähtiklaanilta?" kysyi Ruusupiikki hiljaa, jotta ulkopuoliset eivät kuulisi keskusteluamme. Kohautin lapojani ja nostin katseeni tähtitaivaalle. "Unissa on Tihkutähti ja hänen kannattajansa. Usein myös Loistetähti ja kaikki muut perheenjäseneni ja lähimmäiseni. He kaikki kuolevat. Pahin on Kylmähenkäys. Hän on Liljahenkäyksen kumppani ja minä pelkään, että hän pettää Liljahenkäyksen. Unessa hän tappaa Liljahenkäyksen, aina", naukaisin hiljaisella äänellä. "Mitä?" kauhukseni kuulin Liljahenkäyksen äänen takaani. Käännyin katsomaan naarasta. Kasvoillani oli kauhistunut ilme, en osannut sanoa mitään. Oliko naaras kuullut kaiken? //Lilja? Sori jos sul oli muita suunnitelmii, mut jos et ny voi tätä jatkaa ni voit jatkaa vaik myöhemmi ja jatkaa siit, et muut klaanit saapu ja ei tullu tilaisuutta jutella kahestaa ja sit leiris ne jatkaa

Liljahenkäys | 06.03.2018

Palattuamme takaisin leiriin kokoontumisesta, olin käskenyt Sienikarvan pesällemme. Minulla oli asioita selvitettävänä hänen kanssaan. "Mikset ole kertonut minulle unistasi?" tivasin heti kun parantajakolli oli astunut sisälle pesään ja saanut kohdistettua katseensa minuun. "Miksi Kylmähenkäys muka haluaisi tappaa minut? Hänhän on minun kumppanini, ja rakastaa minua kuten minä häntä!" jatkoin saarnaani. Tassuttelin niin lähelle mestariani, että viiksikarvamme lähes hipoivat toisiaan. Sienikarva räpäytti vaitonaisena myrkynvihreitä silmiään. Siristin aavistuksen verran silmiäni ja käännyin ympäri ja harppasin pesän toiselle puolelle, jossa sitten tein uuden käännöksen ja palasin takaisin kollin luokse, joka ei vaikuttanut vieläkään olevan halukas puhumaan kanssani. Kiukku kihisi sisälläni. "Miksi sinä olet valehdellut minulle?" kysyin tällä kertaa jopa hieman surullisena, sillä vaikkemme oikeasti olleetkaan perhettä keskenämme, oli kolli ollut minulle kuin isoveli näiden kuluneiden kuiden aikana ja korvannut minulle sitä, mitä olin aikoinani menettänyt. Ilman häntä olisin tuskin selvinnyt silloin siellä ukkospolun varrella, jossa olin vähällä jäädä hirviön alle, mutta Sienikarva oli pelastanut minut viime hetkellä. Painoin pääni alas ja suljin silmäni hetkiseksi jääden odottamaan mestarini vastausta. //Sieni? Sori, tosi lyhyt ja tönkkö...

Sienikarva

Katsoin käpäliini. Minulla ei ollut rohkeutta kohdata Liljahenkäyksen katsetta. Minusta tuntui kuin olisin pettänyt naaraan, vaikka tavallaanhan minä olinkin. "En voinut kertoa. En tahtonut huolestuttaa sinua.. En tahtonut tuhota onneasi, koska entä jos huoleni onkin turha? Sitten minä pilaan sinun onnesi ihan turhaan, ei se ole oikein", nau'uin hiljaisella, säröilevällä äänellä. Liljahenkäys lopetti viimein pesän ympäri ravaamisen. "Minä luulin, että voimme puhua toisillemme kaikesta, ihan kaikesta", Liljahenkäys naukaisi loukkaantuneena ja käänsi katseensa poispäin minusta. "Mutta minua pelotti", yritin puolustella tekoani ja astuin askeleen lähemmäs oppilastani. Liljahenkäys pysyi vaiti. "Sinä olet minulle tärkeä, todella tärkeä. En tahtonut loukata sinua, en ikinä tahdo tehdä niin. Mutta silti... Entä jos Tähtiklaani yrittää kertoa jotakin? Minä kerroin Ruusupiikille, jotta hän voisi auttaa minua", naukaisin yhä hiljaisemmalla äänellä. "Mikset sinä kertonut minulle, olenhan minä sentään sinun oma oppilaasi", Liljahenkäys henkäisi hiljaa. Nostin viimein katseeni naaraaseen. Hän oli loukkaatunut, sen huomasi jo kaukaa. "Sanoinhan jo, että tahdoin vain suojella sinua. Et kaipaa yhtään stressiä elämääsi, koska odotat pentuja. Uskothan sinä, että minä en tahdo sinulle mitään pahaa", nau'uin yrittäen olla itkemättä. En tahtonut olla riidoissa Liljahenkäyksen kanssa. Jos hän vihaisi minua, en tietäisi mitä teen. //Lilja?

Liljahenkäys | 02.02.2018

Avasin silmäni tuntiessani kylmän vesipisaran tipahtavan kuonolleni. Aamuauringon ensisäteet valaisivat hämärän pesän ja soivat pitkästä aikaa lämpöä kankeisiin jäseniini. Nousin verkkaisesti istumaan. Raotin hieman suutani ja annoin tuoksujen tulvahtaa kielelleni. Sienikarvan tuoksu oli valju, joten arvelin hänen heränneen jo jokunen aika sitten. Nypin nopeasti karvoihini takertuneet sammalhapsut pois ja lähdin tassuttamaan kohti pesän suuta. Työnsin sammalverhon syrjään ja astahdin raikkaaseen pakkasilmaan. Aukiolla oli hälinää. Minttusydän jakoi parhaillaan partiota ja muutama klaaninvanhin oli uskaltautunut ulkosalle nauttimaan lehtikadon harvinaisesta auringonpaisteesta. Huomasin Sienikarvan istuskelemasa eräässä auringon lämmittämässä läntissä Kaunokukan kanssa. Entinen parantaja oli ummistanut silmänsä, mutta saatoin nähdä, miten hänen suunsa liikkui puheen tahtiin. Näin myös aukion laitamilla kissan, johon oli ennen ollut niin kiintynyt. Nykyään välillämme tuntui olevan ylitse pääsemätön kuilu. Kylmähenkäys katseli klaania kylmänsiniset silmät kavenneina. Heilautin häntääni ylimielisesti kollin katseen osuessa minuun ja lähdin sitten tallustamaan kohti Sienikarvaa. Vaaleanruskea parantajakolli katsahti minuun ystävällisesti hymyillen. "Huomenta, Liljahenkäys. Sinä heräsitkin jo", hän maukui. Nyökkäsin ja käännyin sitten Kaunokukan puoleen, joka oli avannut silmänsä ja kohdistanut niiden kirkkaansinisen katseen minuun. "Hyvää huomenta, Kaunokukka. Nukuitko hyvin?" kysyin. Kaunokukka päästi pienen kehräyksen ja vastasi: "Oikein mainiosti, Liljahenkäys. Kiitos kysymästä." Kaunokukan kanssa jutteleminen tuntui paljon helpommalta, sillä Sienikarvan mukaan entinen parantajanaaras oli ollut ennen Varjoklaaniin saapumista kotikisu. Tiesin, miltä tuntui olla ulkopuolinen. Oikea perheeni piti minua hylkiönä, eikä minulla ollut enää syytä palata takaisin kotiin, nyt kun tiesin heistä. Isääni en ollut koskaan tavannut, mutta emostani minulla oli hyvin sumeita muistikuvia, joista en saanut kunnollista otetta. "Miten parantajan koulutuksesi on edistynyt?" Kaunokukan kysymys sai minut säpsähtämään hereille aatoksistani. "Ihan hyvin", vastasin hieman hajamielisenä ja käännyin sitten kysymään mestariltani: "Saanko hakea vähän tuoresaalista?" Sienikarva nyökkäsi. "Kaikin mokomin, kunhan vain varmistat, että syötävää riittää myös muille", hän naukaisi ja jatkoi sitten mielenkiintoiselta kuullostavaa keskusteluaan entisen parantajan kanssa. Suuntasin tuoresaaliskasalle ja valikoin itselleni myyrän, jota sitten asetuin nautiskelemaan parantajan pesän edustalle. Olin ollut niin keskittynyt repimään tuoresaaliistani sopivan kokoisia palasia, että olin kokonaan unohtanut tarkkailla ympäristöäni; Kylmähenkäys seisoi edessäni mitäänsanomaton-ilme kasvoillaan. Tunsin niskakarvojeni pörhistyvän, kun nousin seisomaan niin, että olin melkein kasvotusten minua suuremman soturin edessä. "Onko jokin paikka kipeä? Tarvitsetko paikkausta?" nau'uin katkerana irrottamatta katsettani Kylmähenkäyksen silmistä. //Kylmä? Ehkäpä Sieni?

Kylmähenkäys | 11.02.2018

Makoilin leirin laitamilla ja nautin myöhäisen illan hämärästä valosta. Hopeinen kuu seisoi ylväänä tummalla taivaalla ja pehmeät pilvenhattarat lipuivat öisen taivaan halki hitaasti, mutta erittäin sulavasti. Aukio oli yllättävän täynnä kissoja jos mietti sitä, että oli melkein keskiyö. Jokin oli pahasti väärin. "Kylmähenkäys! Kylmähenkäys!" Säpsähdin kuultuani hätääntyneen äänen ja laskin kylmänsinisen katseeni tummasta taivaasta suoraan Sienikarvan myrkynvihreisiin silmiin. Vaaleanruskea kolli näytti olevan valmis pyörtymään hetkenä minä hyvänsä ja jostakin kummasta syystä tiesin mitä oli meneillään ennen kuin parantaja ehti avata suunsa: "Liljahenkäys, hän synnyttää parhaillaan! Hän pyysi minua hakemaan sinut, mutta hän on todella huonossa-" En jäänyt odottamaan lauseen loppua, vaan rynnistin nopeasti pienikokoisen kissan kyljen ohi ja suuntasin parantajan pesää kohti. Jätin taakseni aukiolla oleskelevien klaanitoverieni hämmästyneet katseet ja pujahdin hetkeäkään epäröimättä pentutarhaan. Mutta heti kun pääsin sammalverhojen toiselle puolelle, toivoin etten olisi ikinä tullutkaan sinne. Näky oli aivan kammottava. Tunkkaisilla sammalilla makasi musertavan tuttu hahmo, jonka tummanharmaa turkki oli selvästi tavallista sotkuisempi eikä sitä oltu edes yritetty siistiä lainkaan. Ne upeat meripihkaiset silmät, joita tavallisesti tuijottelin tämän kissan seurassa, olivat kohdistuneet jonnekin kaukaisuuteen ja muuttuneet lasittuneiksi ja tyhjiksi. Naaraan tassut olivat selvästi hapuilleet jotakin ennen kuin olivat jäykistyneet ja kaikki elämä oli kadonnut niistä. "Liljahenkäys! E-ei, ei nyt", kuiskasin kaukaisella äänellä ja hiivin murtuneena kumppanini luokse. Toivoin hartaasti naaraan katseen kohtaavaan kirkkaansiniset silmäni, mutta ne pysyivät täydellisen tyhjinä ja elottomina. Kumarruin parantajaoppilaan pienen ruumiin ylle ja laskin epäuskoisena käpäläni tuon rintaa kohti. Sydämen hakkauksesta ei ollut merkkiäkään eikä rinta noussut hengityksen mukaan. "Hän ei ehtinyt synnyttää pentuja", Sienikarva ilmoitti, hän oli varmaankin ehtinyt ilmestyä pesään sillä aikaa kun olin tuijotellut kuollutta kumppaniani, "olen todella pahoillani, mutta en pystynyt tekemään mitään." Jokainen sana tuntui menevän yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, en tahtonutkaan kuulla Sienikarvan sanoja. Liljahenkäys oli kuollut, Tähtiklaanissa eli ikuisesti poissa. Kehoani alkoi ravistella pelko, raivo, epäusko ja paniikki. En voinut menettää häntä näin aikaisin, hän ei mitenkään voisi olla kuollut. Päässäni alkoi pyöriä, ajatukseni eivät enää toimineet kunnolla. Hoippuroin kauemmas ja vetäisin raskaasti henkeä keuhkoihini, kun vihdoinkin sain tasapainostani kiinni. Tuijotin hengästyneenä Liljahenkäyksen ruumista ja sen ylle kumartunutta Sienikarvaa ja sitten se tapahtui. Tunteet ottivat minusta vallan ja kaaduin kyljelleni hiekkalattialle. Ehdin heittää vielä yhden vilkaisun sumenevaan kaksikkoon, kunnes silmissäni mustui.

Liljahenkäys | 12.02.2018

"Kylmähenkäys, mitä on tapahtunut?" Sienikarvan huolestunut nauku kantautui korviini. Kaikki tuntui sekavalta. Silmissäni vilisi ja koko kehoni tärisi vilunväristysten iskiessä joka kerta voimakkaampina. Yrittäessäni hengittää, tunsin viiltävää kipua keuhkoissa. Tunsin Kylmähenkäyksen pehmeän turkin omaani vasten, mutta en saanut kiinni hänen kehostaan huokuvasta lämmöstä. Kuulin vain käpälien tömähtelyn maahan, kun kumppanini kiikutti minua parantajan pesälle. Lämpö värähteli viiksissäni ja yrttien väkevä tuoksu tunkeutui nenääni. Viimein valkean seassa näin vihreän välähdyksen, kun Kylmähenkäys laski minut omalle vuoteelleni. Käperryin kerälle ja hapoilin etukäpälilläni jotakin olematonta. "Liljahenkäys, kuuletko minua?" Sienikarva oli kumartunut ylleni huolestuneena. Yritin kyllä vastata, mutta en pystynyt päästämään pihaustakaan suustani. Yö metsässä ei todellakaan ollut ollut minulle hyväksi. Minua tarvittiin klaanin parissa - ei minulla ollut aikaa lorvia! Haukoin ahnaasti henkeä. Kipu keuhkoissani alkoi hiljalleen hellittää, mutta käpäläni olivat edelleen kylmästä kankeat, enkä juuri pystynyt liikkumaan. Uskalsin sulkea silmäni hetkeksi ja antaa itseni vaipua ohueen uneen, mutta hätkähdin saman tien hereille, kun tunsin Sienikarvan käpälän kyljessäni. Tiesin kyllä, ettei minulla ollut varaa nukahtaa. Minun olisi pysyttävä hereillä, ellen sitten tahtonut siirtyä Tähtiklaanin riveihin, eikä se hetki koittaisi ainakaan vielä. Minulla oli vielä klaani palveltavana monen monituisen kuun ajan. *Hyvä Tähtiklaani, älä anna minun kuolla vielä. Minua tarvitaan täällä!* //Kylmä? Sieni?

Kylmähenkäys | 13.02.2018

"Kylmähenkäys, mitä on tapahtunut?" Tuskin otin huomioonkaan Sienikarvan hätääntyneet sanat, kun rynnistin Varjoklaanin leirin halki. Liljahenkäyksen veltto ja jääkylmä ruumis roikkui selässäni ja jouduin tekemään kaikkeni jottei hän putoaisi jykevien lapojeni välistä maahan. Tunsin lukuisien klaanitoverieni katseiden kohdistuvan minuun ja rakkaaseen kumppaniini, mutta sillä hetkellä en olisi voinut vähempää välittää. Sukelsin suoraan parantajan pesään ja kohdistin heti askeleeni lähintä vapaata sammalpetiä kohti. Laskin Liljahenkäyksen mahdollisimman hellävaraisesti sammalille ja laskin käpäläni tuon rinnalle. Hengitys kulki ja rinta kohoili sen tahtiin, hitaasti ja epätasaisesti, mutta ainakin hän hengitti. "Kylmähenkäys, mitä on tapahtunut?" Sienikarva toisti kysymyksensä uudelleen saapuessaan itsekin parantajaoppilaan luokse. Annoin hänelle tilaa viereltäni, mutta en suostunut lähtemään naaraan rinnalta. "Löysin hänet Varjoklaanin rajalta, Liljahenkäys oli ollut melkein kokonaan paksun lumen peitossa. Enempää en tiedä", selitin tyynellä äänensävyllä. Tiesin kyllä täydellisesti, että olin löytänyt Liljahenkäyksen Kuolonklaanin reviiriltä, mutten tahtonut heittää naarasta suurempiin ongelmiin. Sienikarva ei onneksi kysellyt tai jankannut asiasta enempää, vaan nyökäytti päätään ja alkoi sitten arvioimaan oppilaansa tilaa. "Saanko jäädä tänne vai tahdotteko minun lähtevän?" kysyin hitaasti ja vilkaisin Liljahenkäystä, toivoen hänen pyytävän minun jäävän. Mutta jos Sienikarva ei suostuisi siihen, minun täytyisi varmaan jättää kumppanini rauhaan. // Lilja? Sieni?

Liljahenkäys | 14.02.2018

Pudistin päätäni. "Ei, ei hän satuttanut minua. Meille tuli vain pieniä erimielisyyksiä muutamista asioista, mutta erkanimme oikeastaan heti keskustelumme suunnan muuttueassa aina vain mutkaisemmaksi", vastasin hiljaa. Kylmähenkäys ei näyttänyt vieläkään olevan vakuuttunut siitä, että kaikki oli kunnossa. Nostin varovasti päätäni ja kurottauduin nuolaisemaan kumppanini poskea hellästi. "Kaikki on ihan hyvin, eikä mitään sattunut. Pääasia on nyt se, että olen täällä sinun kanssasi, enkä enää Kuolonklaanin reviirillä hytisemässä kylmyyttäni", nau'uin lempeästi ja puskin päälläni kollin rintaan, mutta erkanin tästä saman tien, kun Sienikarva palasi takaisin varastolta muutamien yrttien kanssa. "Voiko Kylmähenkäys nukkua tämän yön minun vieressäni?" kysyin hetken mielijohteesta mestariltani, joka oli paraikaa avaamassa tuomiaan yrttinippuja. Vaaleanruskea parantajakolli katsahti minuun kulmiaan kohottaen. "Enpä tiedä." Sienikarva näytti epäröivän. "Kiltti, se olisi minulle tärkeää", mau'uin kallistaen aavistuksen verran päätäni. Lopulta mestarini päästi raskaan huokaisun karkaamaan ilmoille ja nyökkäsi suostumisen merkiksi. Katsahdin kumppaniini ilahtuneena, joka kuitenkin näytti olevan enemmänkin huolissaan kuin innoissaan. Kurtistin kulmiani ja kysyin: "Jos siis haluat nukkua minun vieressäni?" //Kylmä? Sieni? Hittasinkohan Sientä liikaa?

Kylmähenkäys | 15.02.2018

Tuijotin Liljahenkäystä mahdollisimman ilmeettömänä, mutta vaistoni olivat vähällä pakottaa paniikin nousemaan kylmänsinisiin silmiini. En voinut olla edes hymyilemättä, kun nyökäytin hitaasti päätäni ja vastasin: "Voin jäädä", lausahdin tyynellä äänensävyllä ja kohtasin Sienikarvan yllättyneet kasvot. Kollin myrkynvihreissä silmissä säihkyi hämmentyneisyys, mutta jotenkin minulla oli paha aavistus, että hän oli saamassa selville totuuden suhteestamme. Enkä minä ainakaan tahtoisi heittää suhdettamme julkisuuteen, ainakaan vielä. Mutta tiesin, että jonakin päivänä jokainen saisi tietää siitä enkä voisi sille mitään. Peruutin hieman, kun Sienikarva alkoi työskennellä joidenkin tuntemattomien yrttien kanssa. En edes vilkaissutkaan, mihin tai miten hän niitä käytti, koska rehellisesti sanottuna yrtit eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa tällä hetkellä. Tahdoin vain saada kumppanini kuntoon enkä mitään muuta. Hätkähdin takaisin oikeaan maailmaan, kun Sienikarva köhäisi kurkkuaan. Työ oli varmaankin tehty, mitä ikinä hän oli tehnytkään. "Voisitki jättää meidät hetkeksi kahdestaan?" kysyin jäätävästi, mutta yritin silti nostaa kohteliaisuuden määrää äänensävyssäni. Sienikarva kohotti hitaasti kulmiaan ja räpäytti epäröiviä, nyrkynvihreitä silmiään, mutta lausahti sitten jotakin epämääräistä ja katosi jonnekin pesän syövereihin. "Miksi kysyit tuota?" kuiskasin hieman ärtyneenä, kun Sienikarva oli lähtenyt kuuloetäisyydeltä, "nyt hän varmasti olettaa meidän olevan kumppaneita! Kuka pyytäisi toista kissaa yöksi viereensä ellei tuo olisi hänen kumppaninsa?" // Lilja? Sieni?