Kirjoittaja: Elandra
Nimet: Sienipentu, Sienitassu, Sienikarva
Sukupuoli: Kolli
Klaani: Varjoklaani
Edeltäjä parantajana: Hunajaviiksi Seuraaja: Liljahenkäys
KP: 585
Ulkonäkö: Sienikarva on erittäin pienikokoinen kolli. Hän on normaalikokoista soturia runsaasti pienempi, ja täysi-ikäisenäkin on kooltaan oppilaan kokoinen. Soturin keho ei ole kovinkaan lihaksikas, ja hänen vaaleanruskea turkkinsa on ohut, mutta pitkähkö. Turkki on usein epäsiisti, sillä Sienikarva ei välitä kamalasti turkkinsa kunnosta. Soturi omaa valkeat etuvarpaat. Hän omaa pienehköt silmät, jotka ovat melko lähellä toisiaan. Silmät ovat väriltään myrkynvihreät, ja yleensä pupilli on melko suurena.
Luonne: Sienikarva on yleisesti ottaen hiljainen ja hieman ujokin. Suuressa ryhmässä ollessaan on Sienikarva harvoin äänessä, sillä ryhmä ahdistaa häntä. Vartuttuaan kolli on muuttunut hieman sosiaalisemmaksi, ja pystyy puhumaan hieman tuntemattomillekin. Hän kuitenkin haluaa pitää lähipiirinsä mahdollisimman pienenä ja draamattomana. Tämä parantaja viihtyy yksin, yrttivaraston järjesteleminen onkin hänen lempipuuhiaan sen rauhallisuudesta johtuen. Sienikarva on säikky. Nurkan takaa yhtäkkiä esiin tuleva kissa saattaa säikäyttää kollin pahanpäiväisesti. Kolli on rohkaistunut sitten oppilasaikojensa, eikä siis enää anna klaanitovereidensa pompotella itseään. Joskus hän saattaa jopa väittää vastaan, jos joku haluaa parantajan tekevän jotain, mikä ei ole parantajan tehtävä. Sienikarva uskoo koko sydämestään Tähtiklaaniin ja on uskollinen klaanilleen. Hän rakastaa pentuja ja on mielellään niiden kanssa. Sienikarva on erittäin jalo kolli, jonka osoittaa esimerkiksi se, että tämä suostui kasvattamaan Liljahenkäyksen pennut ominaan.
Taidot: Sienikarva on etevä hiippailija ja piiloutuja pienen kokonsa ansiosta. Taistelu ei ole kollin alaa, eikä myöskään puihin kiipeäminen. Hän on kuitenkin hyvä saalistaja, muttei omaa hyvää tasapainoa. Parantajan tehtävissä Sienikarvan vahvuus on hyvä yrttimuisti. Kollilla ei ole kovinkaan hyvä tunnistamaan sairauden oireita, hän saattaa sekottaa sairaudet.
Menneisyys: Sienikarva syntyi Varjoklaaniin veljensä Lehmuspennun kanssa.
Suku&suhteet:
Kumppani: Liljahenkäys(Varjoklaani) Tytär: Loistepentu(Varjoklaani) Pojat: Näätäpentu(Varjoklaani), Pyökkipentu(Varjoklaani) Pennut eivät ole Sienikarvan, mutta kaikki luulevat niin. Pentujen oikea isä on Varpusliito.
Emo: Loistetähti(Tähtiklaani) Isä: Risasiipi(Varjoklaani) Isän emo: Varpusulka(Tähtiklaani) Isän isä: Myrkkykatse(Tähtiklaani) Isän emon isä: Ruskaraita(Tähtiklaani) Isän emon emo: Lupiinihäntä(Myrskyklaani) Isän emon isän isä: Leijonaloikka(Tähtiklaani) Isän emon isän emo: Lumikukka(Tähtiklaani) Veljet: Murattilehti(Varjoklaani), Lehtotassu(Tähtiklaani), Lehmustassu(Tähtiklaani) Sedät: Sumumyrsky(Kuolonklaani), Viherpentu(Tähtiklaani) Tädit: Routakukka(Tähtiklaani), Näätävarjo(Tähtiklaani)
Sienikarvan viimeinen tarina
Istuskelin klaaninvanhimpien pesän laidalla ja nautin viherlehden viimeisistä päivistä. Lehdet olivat hiljalleen alkaneet pudota puista ja ilma oli viilentynyt. Riistaa oli vähän, ja sitä jouduttiin jo nyt säännöstelemään.
"Huomenta, oletko nälkäinen?" Liljahenkäyksen tuttu ääni kysyi. En ollut huomannut parantajakissan saapuneen vierelleni. Hän puski turkkiani kehräten.
"Antaa nuorten syödä ensin", totesin matalalla äänellä ja hymyilin rakkaalleni. Liljahenkäys ei väittänyt vastaan, vaan asettui makaamaan vierelleni. Hän painoi päänsä lapaani vasten ja huokaisi kovaäänisesti.
"Voi kun voisin vain jäädä tähän loppuiäkseni", parantaja huokaisi raskaasti.
"Onko parantajan pesällä rankkaa?" kysyin ja vilkaisin kumppaniani. Hän oli eilen valittanut siitä, että varjoklaanilaiset telovat itseään jatkuvasti. Parantajalla oli käpälät täynnä töitä.
"Kolme potilasta yhden päivän aikana. Ikuisuustoivo kompastui ja mursi jalkansa ja kaksi muuta ovat syöneet pilantuuneen tuoresaaliin. Nälkä tekee meidät heikoiksi", Liljahenkäys totesi vaimealla äänellä.
"Onneksi et ole yksin", huomautin ja viittasin Valokehrään, joka astui juuri ulos parantajan pesästä. Kollikissa vilkaisi meidän suuntaamme ja hymyili lämpimästi. Hän käveli tuoresaaliskasalle ja nappasi siitä sammakon. Parantajaoppilas meni syömään lähelle leirin uloskäyntiä, jossa Vapauskoitto istuskeli.
"Saamme olla onnellisia, että jälkikasvumme ovat niin uskollisia klaanillemme. Valokehrä on kenties koko metsän paras parantaja, ja Vapauskoitto saa kiinni minkä tahansa saaliin jonka löytää", nau'uin tyytyväisenä. Liljahenkäys oli synnyttänyt vain muutama kuu sen jälkeen, kun Viiltoklaani oli tuhoutunut. Kaksi pentua olivat olleet koko Varjoklaanin toivo paremmasta tulevaisuudesta. Moni kissa oli jouduttu karkottamaan Varjoklaanista sen vuoksi, että he yrittivät nostaa kapinan siitä, että Kuolonklaani oli häädetty metsästä.
"Olen onnellinen kaikesta siitä, mitä elämä on minulle antanut", tummanharmaa parantaja sanoi.
Käänsin katseeni leirin sisäänkäyntiin. Rosmariinitähti asteli leiriin partion johdossa. Liljahenkäyksen kasvoille piirtyi lämmin hymy. En voinut olla hymyilemättä nähdessäni kumppanini hymyilevän. Minttutähti oli kuollut nukkuessaan vain puolitoista kuuta sitten. Rosmariinitähti oli todistanut jo muutaman kerran olevansa vähintäänkin edeltäjänsä veroinen päällikkönä. Liljahenkäys sai olla ylpeä tyttärestään, sillä häntä parempaa päällikköä Varjoklaani ei voinut edes toivoa.
Ajatukseni keskeytti soturi, joka asteli partion jälkeen leiriin. Hyvin vaaleanruskean turkin omaava kolli asteli Vapauskoiton ja Valokehrän luokse. Kän puski tyttäreni poskea tervehtien tätä. Kolli oli Vapauskoiton kumppani Vesivirta. Hän ei ollut syntyjään varjoklaanilainen. Kolli oli syntynyt ja kasvanut Jokiklaanissa, mutta sitten hän oli rakastunut tyttäreeni. En ollut koskaan nähnyt häntä noin onnellisena. Ainoa asia mitä pennuiltani halusin oli onnellisuus.
"Mennäänkö kävelylle?" Liljahenkäys kysyi ja käänsi meripihkaiset silmänsä minuun.
"Mennään vain, mutta ei kauas", totesin hymyillen. Kumppanini nousi ylös ja odotti minua. Nousin kolmen terveen jalkani varaan ja lähdin nilkuttamaan rakkaani vierellä kohti leirin uloskäyntiä. Matkalla pysähdyimme tervehtimään Valokehrää, Vapauskoittoa ja Vesivirtaa.
"Menettekö taas kävelylle?" Valokehrä kysyi. Liljahenkäys nyökkäsi.
"Tulemme ihan pian takaisin", naaras lupasi ja jatkoi matkaansa edelläni. Seurasin häntä ulos leiristä. Ulkopuolella ilma tuntui viileämmältä ja raikkaammalta. Hento tuulenvire takertui hetkeksi turkkiini ja jatkoi taas matkaansa kohti ukkospolkua. Liljahenkäys hidasti tahtiaan, koska vammautunut jalkani hidasti minua. Aurinko oli jo painumassa mailleen. Kirkkaimmat tähdet olivat jo ilmestyneet hämärtyvälle taivaalle. Kävelimme vain eteenpäin sanomatta sanaakaan. Liljahenkäyksen läsnäolo sai minut tuntemaan itseni taas nuoreksi. Olimme ymmärtäneet rakastavamme toisiamme melko myöhään. Sitä ennen ehti tapahtua paljon asioita, jotka tekivät meistä läheisiä. Olin sisimmässäni tiennyt aina rakastavani Liljahenkäystä. Hän oli minun elämäni rakkaus.
Palasimme leiriin kävelylenkin jälkeen. Kuu oli jo noussut korkealle taivaalle. Huomenna olisi puolikuu, ja Liljahenkäys matkaisi Kuukivelle yhdessä Valokehrän kanssa. He menisivät vaihtamaan kieliä edesmenneiden parantajakissojen kanssa kuten aina. Mieleeni palasi muisto ensimmäisestä kerrastani Kuukivellä. Seuraavaksi muistin viimeisen kertani siellä.
"Hyvää yötä. Minä rakastan sinua", kuiskasin hiljaa Liljahenkäykselle klaaninvanhimpien pesän sisäänkäynnillä. Vanha parantaja puski poskeani kehräten.
"Hyvää yötä. Minäkin rakastan sinua", hän kuiskasi ja astui askeleen taaksepäin. Hetken vain hymyilimme toisillemme, jonka jälkeen käännyimme kohti omia pesiämme. Tuntui ikävältä nukkua näin kaukana rakkaastani, mutta kestin sen kyllä. Sain viettää yllättävän paljon aikaa Liljahenkäyksen kanssa, koska Valokehrä auttoi emoaan parantajakissan tehtävissä.
Asetuin sammalvuoteelleni ja vilkaisin tyhjää petiä, jolla Murattilampi oli aiemmin nukkunut. Naaras oli kuollut neljäsosakuu sitten nukkuessaan. Viiltoklaani oli muuttanut häntä, mutta siitä huolimatta naaras oli aina ollut minun siskoni. Suljin silmäni ja annoin itseni vajota syvään uneen. Se oli uni, josta en herännyt enää koskaan tähän maailmaan.
Istuin aukiolla ja pidin katseeni käpälissäni. Ne hehkuivat, sillä olinhan nykyään tähtikissa.
"He tulevat", Kaunokukan naukaisu keskeytti ajatukseni. Nostin katseeni eteenpäin ja näin tummanharmaan naaraan. Hän avasi hitaasti meripihkaiset silmänsä ja kohtasi katseeni. Hänen vierellään istui vaaleanruskea kolli, jonka myrkynvihreät silmät kohdistuivat minuun.
"Sienikarva", Liljahenkäys henkäisi ja kiiruhti luokseni. Hän painoi kuononsa vasten omaani. Naaras itki.
"Älä ole surullinen", pyysin ja irrottauduin kumppanini otteesta. Kohtasin taas parantajan katseen ja hymyilin.
"Minulla on kaikki hyvin täällä. Kun on sinun aikasi liittyä Tähtiklaanin riveihin, olen täällä ottamassa sinut vastaan. Nauti nyt kuitenkin elämästäsi Varjoklaanissa. Sinusta tulee pian taas isoemo, kun Vapauskoitto synnyttää pentunsa", naukaisin ja katsoin Liljahenkäystä lohduttaen. Hän ja Valokehrä vaikuttivat yllättyneiltä.
"Onko se totta?" poikani kysyi. Nyökkäsin.
"Lupaan valaista heidän polkunsa ja turvata heidän tulevaisuutensa täältä käsin", lupasin hiljaisella äänellä.
"Kiitos", Liljahenkäys huokaisi. Vilkaisin etäämmällä olevia muita parantajia. Tiesin, että aika alkoi loppumaan, kun kuu ohittaisi pian huippunsa.
"On aika mennä. Minä rakastan teitä molempia, muistakaa se", sanoin ja kosketin kuonollani kumppanini ja poikani kuonoja. He hyvästelivät minut, jonka jälkeen kissat katosivat. Suljin silmäni ja käännyin Kaunokukan puoleen. Hän hymyili minulle lämpimästi.
"He pärjäävät kyllä."