Kirjoittaja: Kuura
Nimet: Pentunimi: Tihkupentu Oppilasnimi: Tihkutassu Soturinimi: Tihkuturkki Päällikkönimi: Tihkuturkki→Tihkutähti Sukupuoli: Kolli Klaani: Varjoklaani Usko: Pimeyden Metsä
Syntynyt: Kuollut: 13.10.2018
Koulutetut oppilaat: Härmävirta, Rosmariiniputous Entinen mestari: Synkkäsielu
Kokemuspisteet: 379
Ulkonäkö:
Tihkuturkin turkki on paksua ja pohjaväriltään tummanharmaata. Ympäri kehoa täplittävät valkoiset pilkut. Kollin silmät ovat pyöreät ja väriltään sähkönsiniset. Tihkuturkki on ruumiinrakenteeltaan iso ja lihaksikas. Kollin polkuanturat ja nenä ovat vaaleanpunaiset. Hänen viiksensä ovat valkeat. Tihkuturkin korvat ovat normaalikokoiset. Hänen hampaansa ovat terävät ja valkeat. Häntä on normaalikokoinen ja turkki on siellä pörröistä. Kynnet ovat tummanharmaat ja pitkät. Kollin vatsa ja kaula ovat väriltään valkeat.
Luonne:
Tihkuturkki on erittäin kunnianhimoinen ja omahyväinen. Hänen mielestään muut eivät ole oikeastaan mitään, eikä välitä kestäkään, muutakuin itsestään. Ainut kenelle hän on uskollinen, on Varjoklaani. Hän uskoo Pimeyden metsään, eikä hän edes usko, että Tähtiklaani olisi olemassa. Tihkuturkki vihaa muita klaaneja, varsinkin Kuolonklaania. Kollin on todella vaikea rakastua, tai edes ihastua. Hän suuttuu helposti, eikä anna helposti anteeksi. Tihkuturkkin yksi vaihtoehto on myös kostaa. Tihkuturkki vihaa pentuja. Hän ei kunnioita ketään, ei edes päällikköään.
Taidot:
Tihkuturkki on erittäin hyvä taistelemaan, mutta saalistuksessa huono. Hän on hyvä piiloutuja. Vaaniminen ei häneltä onnistu.
Kumppani: Minttutähti (Varjoklaani)
Poika: Kettuaskel (Varjoklaani)
Tytär: Mäyräraita (Kuolonklaani)
Pojanpojat: Haukkaviima (Varjoklaani), Fasaanisyöksy (Varjoklaani)
Emo: Hämylilja (Tähtiklaani) Isä: Tuikesilmä (Tähtiklaani) Veljet: Sysipentu(Tähtiklaani) ja Häivetassu(Tähtiklaani) Siskot: Lähdetassu(Tähtiklaani) ja Härmävirta(Varjoklaani)
Menneisyys:
Tihkuturkki syntyi lehtikatona Hämyliljalle ja Tuikesilmälle Varjoklaaniin neljän pennun pentueeseen. Yksi sisaruksista kuoli jo syntyessään. Tihkuturkki oli jo pentuna kunnianhimoinen ja halusi olla aina se, joka oppii kävelemään nopeimmin, oppia syömään riistaa ensimmäisenä jne. Hän teki myös useinmiten kepposia ja muita tyhmyyksiä. Tihkuturkki karkasi myös usein pentuna pentutarhasta ja meni salaa parantajan pesään syömään kissanminttua. Kerran hän otti pesätoverinsa Minttusydämen, silloisen Minttupennun mukaan syömään kissanminttua ja he jäivät siitä myöhemmin kiinni. Silloiset parantajat; Hunajaviiksi ja Kaunokukka määräsivät heidän ensimmäisenä oppilaspäivänään mennä parantajien kanssa etsimään lisää kissanminttua. Tihkuturkki vihasi pentuajoista asti Minttusydämen pentuetoveria, Kuohuvirtaa ja halusi tälle aina pahaa. Kerran Tihkuturkki viilsi Kuohuvirran selkään syvän viillon ja vangitsi tämän karhunvatukkapensaaseen salaa, että karhunvatukkapensaan piikit viilsivät lisää haavoja hänen kehoonsa. Kuohuvirralle jäi pahan näköiset arvet, joita hän kantaa edelleen. Tuon teon jälkeen Minttusydän ja Kuohuvirta riitaantuivat, koska Minttusydän puollusti Tihkuturkkia. Naaras hakeutui yhä enemmän Tihkuturkin seuraan ja Tihkuturkki halusi riitaannuttaa Kuohuvirran ja Minttusydämen entisestään. Kuohuvirran ja Minttusydämen veli Viherloikka puollusti Kuohuvirtaa, joten hänkin alkoi vihaamaan Tihkuturkkia. Kun Tihkuturkki pääsi oppilaaksi, hän alkoi harjoittelemaan taistelua niin paljon, kuin mahdollista. Silloin kun hänen mestarinsa Synkkäsielu halusi hänen oppivan saalistusta, Tihkuturkki karkasi ja meni harjoittelemaan omatoimisesti taistelua. Tihkuturkki myös opetti Minttusydäntä taistelemaan ja he päättivät, että heistä kummastakin tulisi päälliköitä isompana. Ennen Tihkuturkin soturiksi pääsyä hän osallistui taisteluun kettua vastaan. Hän suoriutui siitä hyvin, joten Vaskitsatähti päätti nimittää hänet soturiksi. Pian kun Minttusydän oli päässyt soturiksi, hän kertoi Tihkuturkille rakastavansakin Sienikarvaa. Tihkuturkki otti siitä herneen nokkiinsa ja päätti saada Minttusydämen mustasukkaiseksi olemalla Ikituulen kanssa ja esittävänsä olemalla kiinnostunut Ikituulesta.
Toiveet: Päälliköksi.
Päällikön asema Edeltäjä: Loistetähti Seuraaja: Minttutähti
Kettupentu 22.4.2018
Lähdin tassuttamaan varovasti siän perään. Tunteeni olivat ristiriitaiset, Rosmariiniputouksen pelkotuoksusta päätellen, harjoittelu ei ollut sitä miltä se kuulostaisi.
"Isä?" naukaisin rohkeasti.
"Niin?" Tihkutähti naukaisi ja vilkaisi minuun päin. Siristin silmiäni ja kohensin ryhtiäni ylväästi.
"Minä en tule, eikä tule Mäyräpentukaan. Emo on kieltänyt ulos leiristä lähtemisen", naukaisin kimeää äntäni itsepäisesti madaltaen. Rosmariiniputous oli antanut ymmärtää, että isäni oli muutakin kuin pelkkä pelottava ulkonäkö, hän oli jotain mitä Varjoklaani pelkäsi, jotain mitä meiltä pennuilta haluttiin salata. Mutta tiesin, että minä ottaisin siitä selvää. Katsoin isääni tarkkaillen, hänen pupillinsa kapenivat pieniksi viiruiksi ja hän tuijotti minua raivon vallassa.
"Minä olen Varjoklaanin päällikkö, minä määrään säännöt", tummanharmaa kolli naukaisi kylmästi virnistäen.
"Mutta minä olen Varjoklaanin päällikön poika ja teen omat valintani", ilmoitin itsevrmasti ja käännyin takaisin leirin suuaukolle päin. Kuulin, kuinka Tihkutähti naurahti halveksuen kun lähdin loikkimaan pois päin. Vilkaisin ensin Rosmariiniputousta ja Mäyräpentua.
"Haluan pennuistani vahvoja sotureita, jotka pitävät heikot Varjoklaanilaaiset ruodussa", kolli naukaisi matalalla äänellään. *Heikot Varjoklaanilaiset?*
"Tähtiklaaniin uskovat", kolli täsmensi. Käännyin kohti Tihkutähteä ja katsoin tätä alistuneena.
"Mennään sitten", alistun lopulta ja luimisti korvani.
//Mäyrä? Rosma?
Rosmariiniputous 22.4.2018
Seurasin Kettupennun ja Tihkutähden sanaharkkaa hermostuneena, mutta sanoinkuvaamattoman ihailevana. Tuo punertavan ruskea kolli oli tuskin oppilasikäinen ja uskalsi jo nyt vastustaa isäänsä, jota vastaan minä en edes soturi-ikäisenäkään pystynyt sanomaan. Vaikka pystyin erottamaan heikon epävarmuuden nuoren pennun olemuksesta, pystyin vain ihailemaan ylpeänä hänen rohkeuttaan.
"Minä olen Varjoklaanin päällikkö, minä määrään säännöt", Tihkutähti ilmoitti jäätävällä äänensävyllä, joka olisi saanut minut murtumaan hermostuksen alla ja luovuttamaan. Mutta kun Kettupentu otti päättäväisesti askeleen eteenpäin ja kohotti kuononsa korkealle, en voinut olla henkäisemättä yllätyksestä.
"Mutta minä olen Varjoklaanin päällikön poika ja teen omat valintani", Kettupentu ilmoitti itsevarmasti ja käänsi sitten tylysti selkänsä isälleen. Tihkutähti avasi suunsa ja päästi kurkustaan halveksuvan naurun. Päällikön pilkkaava nauru sai Kettupennun pysähtymään ja heittävän nopean silmäyksen ensin siskoonsa, ja sitten minuun.
"Haluan pennuistani vahvoja sotureita", Tihkutähti jatkoi kylmästi ja piti lyhyen tauon, "jotka pitävät heikot varjoklaanilaiset ruodussa."
Sanat saivat selvästi Kettupennun hämmästyneisyyden kuplaan, koska kollin kulmat kohosivat ja silmissä välähti epävarmuus. Minä kuitenkin tajusin päällikön sanojen todellisen tarkoituksen kristallinkirkkaasti.
"Tähtiklaaniin uskovat."
Käänsin hitaasti, mutta silti raivokkaasti meripihkaisen katseeni Tihkutähteen, joka taas oli porannut sähkönsinisen tuijotuksensa minuun. Tuijotin häntä ilmeettömänä, mutta sisälläni kuohusi raivo siitä, kuinka tuo kissa halveksui minua. Eihän hän edes tiennyt totuutta uskomuksistani, mutta hän varmaankin oletti, että jokainen oikeudenmukainen ja ystävällinen kissa uskoi Tähtiklaaniin. Käänsin katseeni muualle, kun Kettupentu suostui tulemaan mukaan ja kolli lähti sisarensa ja isänsä rinnalla kävelemään metsäpolkua pitkin. Juoksin tietenkin kolmikon perään, mutta jäin suosiolla peremmälle.
"Rosmariiniputous!"
Pysähdyin äkkinäisesti, kun kuulin jostakin lähettyviltä jonkun kutsuvan minua. Hämmentyneistä ilmeistä päätellen Tihkutähti, Kettupentu tai Mäyräpentu eivät olleet kutsuneet minua nimeltäni. Olin jo aikeissa jatkaa matkaani aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun Luomavirta sukelsi esiin aluskasvillisuudesta suoraan eteeni. Kauniin naaraan lumenvalkea turkki oli mudan ja sammalrippeiden peitossa ja soturin kirkkaankeltaisissa säihkyi suru ja myötätunto. Tiesin heti, että jokin oli todella huonosti.
"Luomavirta? Mikä hätänä?" kysyin hämmentyneenä ystävältäni ja tarjosin tukea, johon hän nopeasti suostuikin. Kuulin hieman kauempaa Tihkutähden turhautuneen murahduksen ja sitten muutaman askeleen oton.
"Me menemme edeltä, tule harjoitusaukiolle mahdollisimman pian", tummanharmaa päällikkö jyrähti ja lähti sitten pentujensa kanssa jatkamaan matkaansa. Luomavirta varmisti vielä, että kolmikko oli kadonnut kuuloetäisyydeltä ja käänsi sitten kasvonsa kunnolla minua kohti.
"Kerro minulle mikä on hätänä? Ei hätää, olen tässä tukenasi", kuiskasin lumenvalkoiselle klaanitoverilleni. Hän kuitenkin ravisteli tarmokkasti päätään ja avasi sitten raskaan hengätyksen seurauksena suunsa:
"Se taitaa olla sinä, joka tulee tarvitsemaan tukea", Luomavirta huokaisi ja porasi sitten läpitunkevan katseensa suoraan silmiini, "Rosmariiniputous, Hikkoritassu on kuollut."
Vetäisin syvään henkeä ja suljin automaattisesti silmiäni. Maailma ympärilläni alkoi samassa silmänräpäyksessä pyörimään ympärilläni ja jouduin ottamaan pari haparoivaa askelta, jotta olisin pystynyt pitämään tasapainoni kunnossa. Luomavirta kiirehti tukemaan minua toisella kyljellään ja otin hänen avunsa tietenkin vastaan. Ei, ei tämä voisi tapahtua. Ei minun veljeni olisi voinut kuolla, ei nyt.
"Olen todella pahoillani tästä. Tiedän, että sinulla on muutenkin ollut vaikeaa isäsi lähdön takia enkä olisi todellakaan tahtonut kertoa tätä, mutta nyt on parempi kuin muutaman auringonnousun jälkeen", Luomavirta naukaisi tyynesti ja alkoi silittää päälakeani hellästi. Vedin keuhkoni täyteen ystäväni makeaa tuoksua ja kokosin sitten itseni.
"Miten hän kuoli?" kysyin tärisevällä äänellä ja pakottauduin irrottautumaan klaanitoverini lämpimästä turkista.
"Hikkoritassu jäi hirviön alle ja kuoli nopeasti, ilman tuskaa ja kuoleman rajalla hiipumista. Hän on nyt turvallisesti siirtynyt toiseen paikkaan", Luomavirta muistutti ja loi minulle lämpimän hymyn. Vastasin hänen hymyynsä heikolla, mutta toiveikkaalla hymyllä. Hän oli oikeassa. Oli Hikkoritassu Pimeyden metsässä tai ei, hän oli turvassa ja tulisin aina muistamaan hänet uskollisena ja rakkaana veljenäni.
"Kiitos kun kerroit. Minun pitää nyt lähteä sinne harjoitusaukiolle", totesin lopulta ja pyyhin etukäpälälläni pieniä kyyneleitä poskiltani. Luomavirta nyökäytti hitaasti päätään ja lähti sitten marssimaan leiriä kohti. Heilautin hänelle häntääni hyvästiksi ja suunnistin sitten harjoitusaukiota kohti.
Kun saavuin harjoitusaukiolle, Tihkutähden ja tuon pentujen katseet kohdistuivat minuun. Kettupennun ja Mäyräpennun kasvojen ilmeistä en saanut selvää, koska pystyin vain keskittymään päällikön myrkylliseen tuijotukseen.
"No, mitä asiaa Luomavirralla oli?" kolli kysyi hitaasti ja nuolaisi välinpitämättömästi käpäläänsä. Jäin hetkeksi epäröimään, pitäisikö minun kertoa äskeisen keskustelun aiheesta. Jos kertoisin veljeni kuolleen, Tihkutähti varmasti alkaisi ilkkua minulle. Ehkä jättäisin aiheen suosiolla kertomatta.
"Ei mitään tärkeää. Asiasta toiseen", lausahdin saavuttuani kolmikon luokse, "mistä aloitamme. Opetammeko heille vaikka hyökkäysasentoja? Tiedän kyllä, ettei se kovin kiinnostavaa ole, mutta pennut eivät saa opetella taistelua."
//Kettu? Mäyrä?
Kettupentu 24.4.2018
Astelin varovaisesti isäni perässä, Mäyräpennun rinnalla. Rosmariiniputous oli mennyt hiukan järkyttyneen ja surumieleisen Luomavirran kutsumana puhumaan jostakin tärkeästä, vaikka kuinka uteliaisuudelta korviani höristin, en kuullut enää mitään. Olimme liian kaukan, halusin syyn mistä tuo vakava äänensävy johtui, olisiko syy liittynyt jotenkin isään, joka oli osoittautunut kaikkea muuta kuin lempeäksi. Tunsin kuinka Mäyräpennun pehmeä ja paksu pentu karva hipoi omaani. Katselin miettiliäänä moni sävyistä harmaata pilvien peittämää taivasta.
"Nyt olemme perillä", isä naukui kumealla äänellään, ja teki äkki pysähdyksen. Pysähdyin melko sulavasti hieman kompuroiden ennen isään törmäystä ja niin teki Mäyräpentukin. Kolli kääntyi tuijottamaan meitä sähkönsinisillä silmillään, saman värisillä kuin omammekin. Olimme saapuneet sammaloituneelle aukiolle, jossa paikka paikoin oli vielä lunta. Saamal oli märkää joko viimeöisten sateiden jäljiltä tai sulaneen lumen takia. Nälkä kouraisi vatsaani, olin aivan hirveän nälissäni. Näin pienen pennun kuin minä pitäisi syödä monta kertaa päivässä, minä olin syönyt vain yhden. Pian läheisestä ryteiköstä kuului rapinaa ja luonnonvalkoinen naaras kissa astui aukiolle mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Rosmariiniputous peitti tunteensa hyvin.
"No, mitä asiaa Luomavirralla oli?" Tihkutähti naukaisi tassuaan nuolaisten. Vaalea naaras näytti hivenen vaivaantuneelta, mutta avasi kumminkin suunsa.
"Ei mitään tärkeää. Asiasta toiseen", naaras naukui viivytellen, "Mistä aloitamme. Opetammeko heille vaikka hyökkäysasentoja? Tiedän kyllä, ettei se kovin kiinnostavaa ole, mutta pennut eivät saa opetella taistelua." Tihkutähti mulkaisi varoittavasti Rosmariiniputousta.
"Se on kuitenkin heillä edessä, miksi ei siis aloittaa jo varhain?" isä naukaisi hampaansa hitaasti karseaan hymyyn paljastaen. Hivuttauduin Rosmariiniputouksen puoleen kun entistä suurempi nälkä kouraisi vatsaani ja oloni alkoi tuntua heikolta.
"Asiasta kolmanteen, tiedättekö kuinka usein pentujen pitäisi syödä?" naukaisin viitaten omaan nällkääni, veikkasin ettei Tihkutähti lämpenisi, mutta Rosmariiniputous voisi olla eri asia.
//Rosma? Mäyrä? Kirjottaminen hieman ruostees kun en oo hetkeen kirjotella joten laatu ei oo parasta mahollista, mutta ihan kelvollista :3
Rosmariiniputous 25.4.2018
Vilkaisin hämmentyneenä pientä punertavanruskeaa pentua, joka oli tarrautunut miltei kokonaan kiinni luonnonvalkoiseen kylkeeni. Meripihkaiset silmäni suurenivat entisestään epävarmuudesta, kunnes tajusin mitä Kettupentu oli yrittänyt vihjata minulle. Tihkutähtikin oli tajunnut poikansa vihjeen, mutta hän sen sijaan tuijotti turhautuneena pentuaan.
"Miksi sinä et sanonut leirissä että on nälkä?" päällikkö jyrähti ja otti uhkaavasti laajan askeleen pentuaan kohti. Kettupentu ei säpsähtänyt isänsä liikahduksesta, mutta hivuttautui hieman tiukemmin kiinni kylkeeni. Kiedoin vaistojeni nopeasta käskystä häntäni pienikokoisen pennun ympärille ja kohtasin päällikön raivostuneen katseen, joka oli nyt kohdistettu minuun.
"Ehkä hänelle tuli nälkä matkan aikana. Entäpä jos palaisimme leiriin? Ei hän jaksa tehdä mitään tyhjällä vatsalla", huomautin tyynesti päällikölle, joka näytti olevan valmis räjähtämään hetkenä minä hyvänsä.
"Taisteluharjoituksemme eivät ole vielä edes alkaneet. Kettupennun pitää vain kestää", Tihkutähti murahti ja nuolaisi sitten välinpitämättömästi etukäpäläänsä. En ollut edes varma olivatko Kettupentu ja Mäyräpentu yhtään tärkeitä tuolle tyrannille, mutta arvelin ettei vastaus ollut positiivinen.
"Minä en ainakaan tahdo, että parikuinen pentu yrittää taistella - mitä hänen ei ensinnäkään kuuluisi näin nuorena tehdä - nälkäisenä ja sen takia väsyneenä. Jos sinä et tahdo viedä heitä leiriin, minä voin käydä nappaamassa jotakin pientä syötävää", tarjouduin nopeasti. Tihkutähti heitti minuun tylyn silmäyksen, mutta taisi tajuta itsekin että hänelle oltiin tarjottu tapa saada Kettupentu tyytyväiseksi ilman, että hänen olisi tarvinnut itse tehdä mitään asian eteen. Tummanharmaa kolli murahti turhautuneesti ja heilautti sitten häntäänsä myöntäväksi vastaukseksi. Nyökäytin kiitollisena päätäni päällikölle ja väläytin sitten Kettupennulle lämpimän pennun, kunnes sukelsin aluskasvillisuuden sekaan.
Kun olin päässyt kauas kolmikosta, aloin haistella ilmaa riistan varalta. Vaikka hiirenkorvan lämmöt olivat hiljalleen alkaneet saapua metsään ja Varjoklaanin riistatilanne oli hitaasti lähtenyt kasvuun, oli klaanin reviirillä hyvin vähän riistaa. Sitten kuonooni osui tuore ja vahva hiiren haju. Laskeuduin vaistojen automaattisesta käskystä matalaksi ja paikansin hiiren niillä ruosteisilla jäljitystaidoilla, jotka minulle oltiin suotu.
*Nyt näytän Tihkutähdelle, että minusta todellakin on Varjoklaanin soturiksi*, totesin tyytyväisenä mielessäni ja jatkoin hiipimistä vahvaa hajua kohti. Pystyin jo erottamaan ruskeanharmaan saaliini hännän, joka viilsi raskaasti maata vasten. Olin jo ponnistamassa loikkaan, kun jokin kova raksahti vasemman etukäpäläni alla. Hiiren pieni pää nousi salamannopeasti pystyyn ja saaliseläin pinkaisi juoksuun.
*Tähtiklaanin tähden!* ärähdin mielessäni ja sukelsin nopeasti ulos aluskasvillisuudesta, kurottaen kynsiäni mahdollisimman pitkälle. Tähtiklaani onneksi oli puolellani, sillä kynteni upposivat samassa hiiren paksuun turkkiin ja kahlitsin saaliin etutassujeni väliin. Katkaisin pieneläimen niskat nopealla näykkäisyllä ja nostin saaliin sitten hampaideni väliin.
*Ei tämä mikään huikea saalis ole, mutta saa kelvata*, totesin itsekseni kulkiessani tiheän aluskasvillisuuden halki. En joutunut edes vaeltamaan kauan aikaa, kun saavuin jo samaiselle aukiolle, jolla Tihkutähti ja tuon pennut olivat. Saavuttuani Kettupentu ja Mäyräpentu käänsivät katseensa minuun ja heidän silmänsä kirkastuivat, kun hampaideni välissä roikkuva hiiri osui heidän näkökenttiin. Tihkutähti sen sijaan silmäili minua ja nappaamaani saalista arvostelevasti.
"Etkö muutakaan saanut?" hän kysyi jäätävällä, mutta silti hyvin tyynellä äänensävyllä. Kohtasin päällikköni tuijotuksen meripihkaisella katseellani ja jouduin kunnolla taistelemaan, jotten olisi alistunut entisen mestarini alla.
"Riista ei ole vielä uskaltautunut kunnolla ulos pesistään", ilmoitin viileästi saavuttuani pentujen luokse.
*Syynä tähän on varmaan se, että tällä reviirillä asustaa eräs tyranni, joka ei kunnioita ketään muuta kuin itseään*, lisäsin vielä mielessäni ennen kuin laskin hiiren Kettupennun ja Mäyräpennun eteen. Peräännyin itse hieman kauemmas ja väläytin kummillekin lämpimän hymyn.
"Voitte jakaa sen, minulla ei ole nälkä", ilmoitin ystävällisellä äänensävyllä, joka oli aivan erilainen kuin se kylmä äänensävy jolla puhuin Tihkutähdelle.
//Kettu? Mäyrä?
Kettupentu 27.4.2018
"Voitte jakaa sen, minulla ei ole nälkä", Rosmariiniputous naukaisi kauniisti helisevällä äänellään. Vilkaisin ensin luonnonvalkeaa naarasta ja sen jälkeen silmäilin maassa lojuvaa hiirtä. Hiiren korvat olivat sen päähän verrattuna suuret ja pyöreät, pieni pää, jonka rinnalla vartalo oli suuri ja pulskea. Eläimen turkki oli ruskeanharmaa, jossa siellä täällä sojotti pari valkeaa karvaa siellä täällä vahuuden merkiksi. Hiiren häntä oli pitkä, melkein koko muun hiiren pituinen ja nahkainen. En ollut koskaan syönyt mitään muuta kuin maitoa, tai teknisesti ottaen en ollut syönyt mitään. Juonut vain. Vilkaisin Mäyräpentua mietteliäänä, hän oli innostuneen näköinen ja läpsi hiirtä tassullaan. Katsoin hiukan inhoksuen pientä elotonta eläintä. Jos kaukaa katsoisi saattaisi luulla hiirtä kissan pennuksi. Työnsin kuononi lähemmäs ja näykkäisin, mutta suuni täyttyi ainoastaan hiiren turkin karvoista.
"Syöttekö te isot kissat karvoja?" naukaisin kielelläni kutitteevia karvoja syljeskellen. Taivas oli kerännyt tummia pilviä ja ilma tuntui oudon painostavalta. Pian nenälleni tipahti suuri vesipisara, pian toinen turkilleni, sitten kolmas ja pian sadepisarat alkoivat ropista valtavaa vauhtia.
"Nyt olisi paras lähteä, pennut vilustuvat pian", Rosmariiniputous naukaisi tärkeästi. Tihkutähti nyökkäsi ja kumartui luokseni.
"Haluan Rosmariinputouksen kantavan minut", naukaisin itsevrmasti ja käännyin luonnonvalkean naaraan puoleen. Naaras räpäytti silmiään hyväksyvästi. Pian lähdimme matkaan. Sade piiskasi vasten joukkoa johtavan Tihkutähden kasvoja, joka kantoi mustavalkeaa sisartani. Hytisin luita ja ytimiä myöten, mutta sinnittelin. Yritin olla tärisemättä, jottei Rosmariiniputous kiinnittäisi siihen huomiota.
Makasin emon lämpimän kyljen vieressä väsyneenä leipoen. Olin saanut vatsani täyteen lääminta maitoa ja emo nuoli turkkiani kuivaksi.
"Kiitos Rosmariiniputous, että toit Kettupennun ja Mäyräpennun turvallisesti takaisin. Kiitos tämän herran, pennut joutuivat ylipäätään ulos leiristä", emo naukaisi kiittäen, mutta samalla Tihkutähteä toruen. Silmäni painuivat vähitellen kiinni.
"Taitaa nousta oikein kunnon puhuri", kuulin tutun äänen päivän taphatumista. Kyyhkylennon.
"Enpä ole hetkeen nähnyt näin rajua sadetta", kuulin Okaliekin matalan nau'un, muistin kollin joka oli saattanut Minttusydämen emon parantajan pesälle. Aioin selvittää kuka tämä mysteerinen Hämylilja oli, mutta siihen tarvisin apua. Painauduin Minttusydäntä lähemmäs ja nostin etutassut kuononi päälle.
//Rosma? Mäyrä? Tai sit voin jatkaa Kyyhkyl..