Hunajaviiksi

Hunajaviiksi, 15.03.2017

"Palaan tänne kolmen auringonnousun kuluttua, jotta en olisi koko ajan poissa leiristä", Naaliturkki naukaisi. Nyökkäsin ja kolli lähti. Asetuin hetkeksi istumaan tunneliin. Naaliturkin antama kukka oli edelleen suussani. Välittikö hän todella minusta? Vai sanoiko vain? Sylkäisin kukan suustani ärsyyntyneenä. Ehkä hän vain pilaili kustannuksellani. Hän tiesi tunteistani, mutta ei suostunut kertomaan omistaan. No, ehkä minun on vain odotettava. Vielä hän sen kertoo. Jos todella pitää minusta.

Nousin ylös ja noukin kukan maasta. Juoksin nopeasti ulos tunnelista.

Huokaisin päästessäni Varjoklaanin puolelle haisevasta tunnelista. Minun pitäisi mennä takaisin leiriin, mutta haisin varmasti hieman Tuuliklaanille. Huomasin märän mutalätäkön. No, tämä on pakko tehdä. Asetuin lätäkköön ja kierin siinä, kunnes luulin hajun lähteneen. *Nyt olen ihan likainen!* Seuraavaksi menin kylpemään lumeen. Nuolin vielä turkkini huolellisesti ja ampaisin sitten leiriin.

"Tässä on purasruohoa!" naukaisin Kaunokukalle saavuttuani parantajan pesälle. Kaunokukka nyökkäsi ja silmäili minua sitten tarkkaan. Korviani alkoi kuumottaa; aavistiko hän jotain?

"Sinulla on kuraa korvantaustassa", parantaja naukaisi ja silmäili jälleen yrttejä. Puhdistin korvaani hiukan hajamielisesti. Istuuduin sitten mestarini vierelle järjestämään yrttejä.

Hunajaviiksi, 14.04.2017

Kuljin Sienitassun edellä leiriä kohti. Meillä oli kummalakin suut täynnä kirveliä, tuoretta sellaista. Hiirenkorvan aika antoi uusia yrttejä, joiden vaikutus oli voimakkaampi kuin lehtikadon aikaan kerättyjen. Kuulin Sienitassun askeleet takaani. Hän liikkui nopeasti, mutta tuntui hidastelevan, jotta pysyisi takanani. Tunsin juoksevani hitaammin, kuin ennen, se tuntui raskaammalta. Onneksi saavuimme pian leiriin, ja pääsin lepäämään. Vatsaani kivisti oudosti, mutta kipu meni onneksi pian ohi. Riensin parantajan pesään ja kävin makuulle maahan. Minulla oli aavistus, aavistus siitä, mikä minua vaivasi. Aavistus oli varmasti oikeassa, en keksinyt mitään muuta syytä tälle. Oloni tuntui raskaalta, vatsaani kävi kipeää silloin tällöin. Oppilaani asteli pesään ja katsoi hiukan huolissaan minuun.

"Ei tässä mitään", naukaisin nopeasti. "Hae itsellesi ruokaa, teit hyvin töitä."

Nyt, kun oppilas oli kadonnut, aloin tutkia vatsaani. Nousin seisomaan ja liikutin kuonoani turkillani. Silmäni rävähtivät auki, ehkä kauhusta, ehkä säikähdyksestä, kun tunsin jonkun potkaisevan vatsassa. Tiesin, että odotin pentuja, ja tiesin varsin hyvin, kuka pentujen isä oli. Tunnustelin hellästi vatsaani. *Niitä on kolme!* En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla iloinen tästä. Emon ei tarvinnut klaaneissa kertoa pentujen isää, mutta varmasti se herättäisi epäilyksiä. En ollut oikein pyörinyt yhdenkään kollin kanssa. No, jos kukaan ei voisi todistaa suhdettani tuuliklaanilaiseen, olisin turvassa, samoin Naaliturkki. Juoksin ulos pesästä ja nyökkäsin ohi mennen Sienitassulle, joka söi varista leirin reunalla. Suuntasin askemeeni Tuuliklaanin rajaa kohti.

Astelin kaksijalkojen tunneliin tuttuun tapaan. Minun olisi tavattava Naaliturkki, minun olisi kerrottava hänelle pennuista. Kurkistin tunnelin suulla ulos. Metsä oli hiljainen, eikä ketään näkynyt. Haistelin ilmaa. En erottanut Naaliturkin turvallista hajua, vain yhden, voimakkaan Tuuliklaanin tuoksun. Epäröin hetken, mutta syöksyin sitten pienehkön metsän läpi nummille. Säntäsin jonkinlaisen pensaan taakse piiloon ja kurkistelin sen oksien välistä Tuuliklaanin leirin suuntaan. Tiesin, missä se oli, sillä olin kerran käynyt siellä. Katselin tarkasti siihen suuntaan, ehkä kumppanini saapuisi sieltä. Yhtäkkiä kuulin selvästi hengityksen ja askelien äänen takaani. Käännähdin nopeasti ja seisoin vastakkain valkoisen kollin kanssa. Huokaisin helpotuksesta.

"Onneksi se olit sinä", naukaisin ja kosketin kuonollani Naaliturkin korvaa.

"Minulla on sinulle kerrottavaa."

Naaliturkki näytti odottavalta. Nielaisin ja hengähdin ennen kuin kerroin. En tiennyt, miten hän reagoisi tähän, toivottavasti hyvin. Olin itsekin järkyttynyt, mutta jotenkin iloinen, saisin pentuja.

"Odotan pentuja. Sinun pentujasi", maukaisin hiljaa. Kolli oli kyllä saattanut huomata sen vatsani koosta. Se oli pyöristynyt, mutta ei sentään vielä ollut huomiota herättävän suuri.

//Naali?

Hunajaviiksi, 19.04.2017

Kipuaalto kulki ylitseni ja päästi hiljaisen parkaisun. Suljin hetkeksi silmäni ja asetuin hiukan kyyryyn. Se helpotti ehkä hieman. Käänsin sitten tuskaisen katseeni Naaliturkkiin.

"Pennut syntyvät näillä hetkillä", naukaisin käheästi. "Tiedän, että oli riski tulla tänne, mutta halusin sinun näkevän heidät."

Kävelin tai oikeastaan ryömin tunnelista ulos ja asetuin puuskahtaen makuulle maahan.

"Minun on pakko synnyttää täällä, Tuuliklaanin reviirillä, en jaksa enää nousta", sanoin totuudenmukaisesti. Oloni oli jo nyt väsynyt, vaikka synnytys ei ollutkaan vielä edes alkanut. Tunsin taas kipuaallon. *No, nyt se sitten kai alkaa.* Tajusin silloin, että tarvitsisin joitain yrttejä itselleni.

"Naaliturkki? Voisitko hakea minulle kostutettua sammalta, josta voin juoda? Ja purasruohoa... se on kasvi, jolla on sinisiä, tähden muotoisia kukkia. Tarvitsen myös ehkä unikonsiemeniä", maukaisin ja lisäsin: "Jos vain löydät."

Kumppanini mietti hetken mutta nyökkäsi sitten ja katosi pensaikkoon. Tunsin oloni turvattomaksi ilman yhdenkään pensaan suojaa, joten ryömin vaikeasti pusikkoon suojaan. Hengähdin helpottuneena, kun asetuin jälleen makoilemaan kyljelleni. Olin ollut mukana monessa synnytyksessä, mutta tämä tuntui paljon vaikeammalta. Kipuaalto kulki jälleen ylitseni, ja kavahdin, kun tunsin synnytyksen viimein alkavan. *Naaliturkki, tule äkkiä.* Kipuaalto toisensa jälkeen kulki ylitseni. Viimein kamala kipu loppui ja tunsin pennun tulevan ulos kehostani. Käänsin päätäni ja näin pennun oranssin turkin, joka oli samanlainen, kuin minulla. En mitenkään voisi puhkaista pennun ympärillä olevaa kalvao itse, tarvitsin Naaliturkin apua.

//Naali?

Hunajaviiksi, 19.04.2017

Huohotin hetken maassa ja käännyin taas katsomaan pentua. Juuri silloin Naaliturkki saapui pensaikosta esiin kantaen sammaltukkoa.

"Toin sammaleen!" Naaliturkki mutisi sammal suussaan. Huokaisin ja nuolaisin Naaliturkin eteeni pudottamaa sammalta. Vesi antoi minulle hiukan voimia.

"Missä purasruoho?" kysäisin sitten. Naaliturkki näytti hiukan pettyneeltä itseensä, kolli käänsi katseensa taivaalle.

"En löytänyt", hän murahti. Kosketin hellästi häntä hännälläni.

"Ei se mitään, vesi on tärkeintä."

Olin jo melkein unohtanut ensimmäisen pennun, joka makasi edelleen kalvon alla ruohikolla. *Millainen emo oikein olenkaan!*

"Puraise kalvo tuolta pennulta ja nuole sitä nopeasti!" naukaisin käheästi ja nuolaisin taas sammalta. Tunsin jälleen kipuaallon, mutta oloni helpottui, kun näin Naaliturkin rientävän oranssin pennun luo. Jälleen tunsin kipuaallon, se oli paljon kovempi kuin äsken ja tuntui suorastaan, kuin pian kuolisin. Oloni helpottui ihanasti, kun toinen pentu syntyi. Naaliturkki laski varovaisesti aiemmin syntyneen pennun kylkeni vierelle ja alkoi nuolla äsken syntynyttä pentua nopein vedoin. Toinen pentu muistutti Naaliturkkia valkoisine turkkeineen ja mustine korvineen. Kurotin nuolaisemaan ensimmäisen pennun turkkia ja tunnistin sen naaraaksi. Olin jo tottunut kipuun, joten se ei enää tuntunut niin kovalta alkaessaan.

Viimein viimeinenkin pentu oli syntynyt. Se oli oranssi ja naaras, aivan kuin sisarensa. Toisena syntynyt pentu oli paljastunut kolliksi. Nyt kaikki kolme makoilivat kylkeäni vasten. Tunsin oloni väsyneeksi ja nuolaisin vielä sammalta, joka oli jo aika kuivunut. Suljin silmäni ja annoin lihaksieni rentoutua.

//Naali?

Hunajaviiksi, 20.04.2017

Olin päättänyt ratkaisun, jonka ansiosta Naaliturkki voisi seurata pentujen kasvamista. Tai tässä tapauksessa pennun, sillä antaisin kollin kumppanilleni Tuuliklaaniin. Naaliturkki ei ollut jäänyt kuuntelemaan minua, vaan oli nelistänyt pois hakemaan sammalta. Tiesin, että hänen oli paha olla, sillä kolli kaiketi kuvitteli, että veisin kaikki kolme pentuamme Varjoklaaniin. Huokaisin syvään ja kiersin kehoani tiiviimmin pentujen ympärille. Ulkona oli vieläkin kylmä, vaikka hiirenkorva oli jo pitkällä.

Viimein kuulin Naaliturkin saapuvan. Kohotin päätäni ja katsoin häntä lempeästi.

"Naaliturkki", naukaisin hiljaa. Valkea tuuliklaanilainen käänsi katseensa kuin pakotetusti silmiini.

"En tarkoittanut sammalta."

"Vaan mitä?"

Nuolaisin hellästi jokaisen pennun päälakea, ennen kuin jatkoin. En voisi itse kuvitellakaan, miten kamalaa olisi katsoa pentujen kasvua toisessa klaanissa.

"Tiedän, ettet halua katsoa sivusta pentujen kasvamista", maukaisin ja kosketin hännälläni Naaliturkin kylkeä. Hän kurtisti hiukan kulmiaan ja katsoi hämmentyneenä minuun.

"Haluat nähdä heidän kasvavan, etkö haluakin?" kysyin hymyillen. "Siispä annan kollipennun sinun hoteisiisi, vie hänet Tuuliklaaniin ja kasvata hänestä urhea ja jalo kissa klaanillesi."

//Naali? Pennut?