Sota on ohi

“Viiltotähti! Jotain on pahasti vialla! Kuolleet katoavat!” huudahdus pesän ulkopuolelta sai Viiltotähden havahtumaan unesta. Kolli kampesi itsensä ylös ja suuntasi vaistomaisesti leirin pääaukiolle. Hän tuijotti suoraan silmiin edessään seisovaa Kalmaliljaa.

“Mitä sinä selität?” päällikkö ärähti ja viilsi kynsillään silmää. Kalmalilja käänsi päällikölleen selän ja kehotti seuraamaan. Päällikkö astui Suurkiven takaa leirin pääaukiolle kaikkien nähtäville. Kuolonklaanilaiset olivat hämmentyneitä. Kaikki puhuivat yhteen ääneen toisilleen ymmärtämättä tilannetta.

“Ylösnousseet kuolevat uudestaan. Pisaraviilto kuoli hetki sitten verenhukkaan, vaikka hänellä ei ollut haavoja. Raparuusu taas tukehtui veteen, vaikka vettä ei ole lähimaillakaan!” Kalmalilja selitti tilannetta yhä hieman uniselle kollille, joka kuunteli korva tarkkana. Hän ei voinut käsittää tätä.

“Ei tämä ole mahdollista. Miten se voi olla mahdollista?” Viiltotähti lateli kysymyksiä lähinnä itselleen. Kalmalilja tiesi sen, joten hän pysyi vaiti. Kun Viiltotähti katsoi soturia silmiin, hän muisti jotain; Raepisara oli kuollut ja ylösnoussut. Viiltotähti otti askeleen taaksepäin. Miten hän selittäisi Kalmaliljalle ja koko klaanille sen, että Raepisara kuolisi haavoihinsa hetkenä minä hyvänsä?

“Viiltotähti! Mitä tapahtuu?” Raepisara keskeytti päällikön ajatukset. Viiltotähti nosti vihreän katseensa entiseen päällikköön, joka näytti olevan täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Viiltotähti pudisteli päätään tietämättä tilanteesta sen enempää kuin muutkaan.

“Ilmeisesti kuolleet katoavat. Sota on ohi. Metsäklaani löysi ratkaisun, jota ei pitänyt olla”, Viiltotähti ärähti pettyneenä. Meteli leirin aukiolla vaimeni heti. Kissat katsoivat epäuskoisena päällikköään, joka oli laskenut katseensa maahan. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Hiljaisuuden rikkoi huuto:

“Viiltotähti! Minttutähti ja Metsäklaanin päälliköt ovat täällä!” Viiltotähti käänsi hitaasti katseensa leirin sisäänkäynnille. Ahvenleuka johdatti neljä kissaa Kuolonklaanin leiriin. Heistä etummaisena käveli Minttutähti, Varjoklaanin päällikkö. Aluksi Kuolonklaanin päällikkö ei ymmärtänyt tilannetta, mutta sitten palaset loksahtivat paikoilleen. Viha roihahti kollin sisällä, kun hän älysi mitä oli tapahtunut. Hän pakotti itsensä pysymään rauhallisena.

“Tulemme rauhassa ilmoittamaan, että sota on päättynyt. Kuolleet ovat taas kuolleita, ja Varjoklaani on liitetty osaksi Metsäklaania. Kuolonklaani on lyöty”, Minttutähti selitti tilanteen kovaan ääneen koko klaanille.

“Koska me emme ole kylmiä ja sydämettömiä, saatte elää. Siihen liittyy kuitenkin yksi ehto; Kuolonklaani poistuu metsästämme välittömästi”, Myrskyklaanin Haikaratähti jatkoi. Viiltotähti ei saanut vielä vuoroa puhua, kun Jokiklaanin päällikkö Kurkitähti totesi:

“Ja jos koskaan edes harkitsette takaisin tuloa, muistakaa, että me emme pelkää. Kuolonklaani on lyöty, eikä kukaan enää pelkää teitä.”

Viiltotähdestä tuntui, kuin hän olisi hajonnut tuhansiin palasiin. Hän sulki silmänsä ja antoi lihastensa rentoutua. Sitten päällikkö nyökkäsi ja myönsi tappionsa.

“Me lähdemme heti, kunhan kaikki ovat leirissä”, hän lupasi. Ensimmäistä kertaa kenties ikinä kollin äänestä saattoi kuulla sen, että hän todella tarkoitti sanojaan. Viiltotähti käänsi selkänsä neljälle päällikölle ja poistui viimeistä kertaa omaan pesäänsä.

​

​

​

​

​

​

Matka alkaa

Viiltotähti nousi suurkivelle ja kutsui klaaninsa kokoon, kenties viimeistä kertaa ikinä. Leirin pääaukio oli täynnä kuolonklaanilaisia, jotka olivat kuulleet jo uutiset. Sota oli ohi ja Kuolonklaani oli ajettu pois kotoaan.

“Tämä ei ole loppu”, Viiltotähti aloitti ja yritti pitää toivoa yllä.

“Kuolonklaani selviää tästä. Tämä on yksi vastoinkäyminen, mutta me olemme aina selvinneet”, kolli jatkoi, ja klaani pysyi vaiti.

“Meidän täytyy lähteä nyt heti. Ylitämme Korkokivet ja matkaamme auringonlaskuun asti, kunnes löydämme paikan yöksi. Jatkamme matkaa niin kauan, kunnes löydämme kodin, josta meidän ei ikinä tarvitse lähteä”, tumma päällikkö julisti klaanilleen. Nyt kissat alkoivat naukua hyväksyen päällikkönsä sanan. Osa pysyi kuitenkin vaiti. Kissoista yksi tunkeutui kissajoukon lävitse Suurkiven eteen. Viiltotähti tunnisti tulijan Vereksi.

“Minä en tule”, entinen erakko ilmoitti vakavalla äänellä. Viiltotähti siristi silmiään ja viilsi kynsillään ilmaa.

“En pakota ketään mukaani”, päällikkö ilmoitti tyynesti. Veri nyökkäsi ikään kuin kiitokseksi.

“Onko muita, jotka eivät aio lähteä mukaamme?” päällikkö kysyi ja kiersi katseellaan koko klaaninsa läpi.

“Minäkään en lähde”, vanhan naaraan ääni kuului klaaninvanhimpien pesän suulta. Viiltotähti käänsi nyt katseensa edellisen elämänsä tyttäreen. Pikkuvarjo oli tätä nykyä lähes sokea, ja Viiltotähti tiesi hänen olevan huonossa kunnossa. Naaras tuskin jaksaisi edes kävellä Korkokivien ylitse.

“Mitä sinä aiot?” Viiltotähti kysyi.

“Teidän täytyy tappaa minut. Jos jään tänne, joudun loppuelämäkseni Metsäklaanin vangiksi”, vaaleanharmaa vanhus selitti pettyneenä.

“Nytkö me alamme jo omiamme tappamaan?” joku kysyi kissajoukon seasta. Viiltotähti ei osannut sanoa mitään. Reiluinta olisi, jos hän tappaisi Pikkuvarjon, mutta naaraalla voisi olla monia kuita edessä.

“Ei teidän tarvitse. Minä voin ottaa klaaninvanhimmat mukaani. Vien heidät entiselle reviirilleni. He saavat elää elämänsä rauhassa loppuun siellä”, Veri tarjoutui. Viiltotähti kohotti yllättyneenä kulmiaan. Viiltotähti nyökkäsi hieman epäröiden.

“Kaikki klaaninvanhimmatko? En minä klaaniani hylkää!” Tuhokatse ärähti Pikkuvarjon viereltä. Vanha kolli oli laihtunut hurjasti, ja hänen turkkinsa oli harmaantunut.

“Sinä tiedät, että emme voi ottaa teitä mukaamme. Jos tahdomme selvitä pian saapuvan lehtikadon yli, emme voi elättää teitä. Kuinka pitkään te edes jaksaisitte kävellä? Me emme voi pysähdellä, sinä tiedät sen. Mene ja elä elämäsi loppuun muualla, olet ansainnut sen”, Viiltotähti naukui entiselle luottosoturilleen. Tuhokatse puri hampaansa yhteen. Hän ei olisi halunnut luovuttaa, mutta tiesi Viiltotähden olevan oikeassa.

“Lupaakin sitten, että löydät Kuolonklaanille uuden kodin. En halua, että koko elämäni ikäinen uhraus tämän klaanin vuoksi menee variksille”, vanha soturi ärisi.

“Minä lupaan”, Viiltotähti huokaisi, “mutta lähtijöiden on aika lähteä. Oppilaat auttavat Talvikkimuistoa ottamaan osan yrteistä mukaan.”

Klaanissa alkoi tohina, kun kissat valmistautuivat lähtöön. Veri ja klaaninvanhimmat hyvästelivät kaikki ja lähtivät ensimmäisinä. Viiltotähti käski klaaninsa asettumaan lähtövalmiuteen leirin ulkopuolelle. Hän itse kiersi vielä kerran leirinsä läpi ja hyvästeli sen. Viiltotähti veti keuhkonsa täyteen Kuolonklaanin leirin ilmaa, kääntyi ja antoi käpäliensä kuljettaa hänet kohti uutta kotia.

​

​

​

​

​

Matkan alku

Kuolonklaani oli ylittänyt Korkokivet ja suuntasivat nyt kaikessa hiljaisuudessa kohti tuntematonta. Viiltotähti ei ollut syönyt sitten metsästä lähdön. Klaani oli kerran pysähtynyt saalistamaan, mutta Lehtikadon aikaan oli turha odottaa täyttä vatsaa koko klaanille. Yksi oppilaista oli tarjonnut päällikölle varpusta, mutta Viiltotähti oli vienyt sen kolmelle pennulleen sekä kumppanilleen Valhekuiskeelle. Vatsassa tuntuva nälkä sai päällikön pysymään liikkeessä. Hän halusi löytää kodin klaanilleen enemmän kuin mitään.

Klaani lepäsi yön, ja jatkoi taas päivällä matkaansa. Ensimmäisen neljäsosakuun aikana klaani menetti nälälle kaksi jäsentä. Toinen kuolleista oli orpo Synkkäpentu, toinen oli Käärmetassu. Maisemat olivat tuntemattomia jokaiselle kuolonklaanilaiselle. Pimeyden Metsä ei auttanut klaania millään tavalla.

Kun klaani oli taivaltanut taas koko päivän, Valhekuiske pysäytti päällikkönsä.

“Ennepentu on sairastunut viheryskään. Meidän täytyy pysähtyä ja etsiä yrttejä ennen kuin tauti tarttuu muihinkin”, soturi naukui. Viiltotähti otti viheryskän tosissaan ja pysäytti klaaninsa. He olivat saapuneet metsän kupeeseen. Viiltotähti loikkasi läheisen kiven päälle ja pyysi klaaniltaan huomiota.

“Ennepentu on sairastunut viheryskään, joten meidän täytyy pysähtyä toistaiseksi. Odotamme siihen asakka, että Ennepentu parantuu. Jotta tauti ei tartu muihin, rakennamme Ennepennulle oman pesän, jossa hän saa sairastaa rauhassa. Mahdolliset muut sairastuneet majoittuvat samaan pesään. Talvikkimuisto, ota mukaasi kolme soturia ja lähde etsimään yrttejä”, Viiltotähti komensi parantajaa. Naaras nyökkäsi ja valikoi mukaansa kolme soturia.

“Kauhumurha, Sumumyrsky, Vahvamieli ja Kaaoslintu varmistavat, että alue on turvallinen. Metsästyspartioon lähtevät Raepisara, Kalmalilja, Vuonovarjo, Jäälilja, Uljasroihu ja Mäyräraita. Muut jäävät tänne lepäämään. Toivotan metsästyspartiolle hyvää saalisonnea”, totesi päällikkö ja loikkasi alas kiveltä. Hän pyysi Säpälehampaan ja Pirstalehaaveen tekemään pesän Ennepennulle.

 

Kuolonklaani oli nukkunut yön yli ja suuri osa oli saanut syödäkseen. Viiltotähti oli ollut kaksi päivää syömättä, mutta nyt Valhekuiske oli suorastaan pakottanut päällikön syömään. Moni kuolonklaanilainen oli laihtunut, ja nyt myös Pimeyslehti oli sairastunut viheryskään. Osa sotureista oli lähtenyt opettamaan oppilaitaan. Oli hyvä, että kissat saivat tuntea olonsa edes vähän normaalimmaksi. Tämä matka oli kaikkea muuta kuin normaali. Lehtikato oli normaalia kylmempi. Suuri osa kissoista viihtyi rakentamissaan pesissä yhdessä pitääkseen itsensä lämpimänä. Viiltotähti oli tehnyt itselleen, Valhekuiskeelle sekä Petospennulle ja Metsäpennulle pesän lähelle sairastuneiden pesää. Nyt päällikkö istui lähellä tuoresaaliskasaksi muodostunutta kuoppaa ja katseli klaaninsa jäseniä. Suuri osa heistä oli riutuneen näköisiä. Kalmalilja ja Raepisara olivat poistuneet pesästä, ja kaksikko lähestyi päällikköään.

“Kyllä Kuolonklaani tästä selviää”, Raepisara vakuutti päällikölle. Viiltotähti nyökkäsi.

“Teen kaikkeni, että löydämme uuden kodin”, päällikkö ilmoitti.

“Kaikki tietävät sen”, Raepisara vastasi rauhallisella äänellä.

 

Kuolonklaani pysytteli paikoillaan neljäsosakuun verran. Talvikkimuisto oli löytänyt kissanminttua lähellä olevalta hylätyltä kaksijalanpesältä. Ennnepentu oli parantunut, mutta Kalmaliljan sisar Kuolemakukka oli menehtynyt viheryskään. Pimeyslehtikin oli huonossa kunnossa. Klaanin täytyisi jatkaa matkaa, mutta Pimeyslehti ei ollut siihen valmis. Viiltotähti asteli entisen päällikön luokse vakava ilme kasvoillaaan. Pimeyslehti yskäisi ja raotti hitaasti vihreitä silmiään. Hän päästi suustaan rahisevan huokauksen.

“Minä tiedän asiasi. Teidän on jatkettava matkaa”, Pimeyslehti kähisi ja sai yskänpuuskan. Viiltotähti nyökkäsi ja viilsi kynsillään ilmaa.

“Me emme voi ottaa sinua mukaamme tuossa kunnossa”, suurikokoinen päällikkö kertoi, vaikka Pimeyslehti tiesi sen jo.

“Kyllä minä sen ymmärrän.. Minun aikani on liittyä Pimeyden Metsän riveihin. Saan tavata taas Pisaratähden.. Me tapaamme taas, kun olette löytäneet meidän kotimme”, Pimeyslehti naukui silmät ummessa. Naaras onnistui viimeisillä voimillaan vääntämään hymyn kasvoilleen. Hänen silmäkulmaansa ilmestyi kyynel. Se oli ilon kyynel.

“Kerro Pisaratähdelle terveiset. Hyvää matkaa”, Viiltotähti huokaisi. Pimeyslehti nyökkäsi, mutta ei avannut silmiään. Päällikkö poistui pesästä ja nyökkäsi klaanilleen, joka oli jo valmis lähtöön.

“Pimeyslehti liittyy pian Pimeyden Metsän riveihin, joten meidän täytyy jatkaa matkaa. Toivottavasti olette keränneet voimianne, sillä tämä ei helpotu vielä pitkään aikaan”, Viiltotähti naukaisi. Klaanilaiset olivat valmiita lähtöön, joten Viiltotähti lähti johdattamaan heitä eteenpäin.

Lisätty 14.02.2020

​

 

 

 

Odottamaton pysähdys

Taival oli kestänyt jo monta kuuta. Lehtikato alkoi viimein hellittää, ja aurinko alkoi hiljalleen lämmittää säteillään. Ilma lämpeni päivä päivältä, ja lumi alkoi sulaa. Matka oli vienyt Viiltotähdeltä kolme henkeä. Klaani oli yhä heikko. Kajastushohde, Mutuviiksi, Sysisydän, Kojoottivirne, Vuonovarjo sekä moni muu oli menettänyt henkensä Lehtikadon aikana. Tulvasielu ja Kaaoslintu olivat jättäneet klaaninsa.

“Viiltotähti, emme ole yksin”, Raepisara huomautti ravatessaan Viiltotähden rinnalle. Päällikkö oli huomannut sen hetki sitten. Metsän varjoissa vilahteli vähän väliä yhden jos toisenkin erakon häntä, ja niiden haju oli tuore. Päällikkö nyökkäsi.

“Yövarjo, käske pennut ja heikoimmassa kunnossa olevat heti keskustaan ja käske sotureiden pysyä valppaina”, komensi Viiltotähti soturiaan, joka nyökkäsi ja teki työtä käskettyä. Kalmalilja oli viimeisillään tiineenä, joten hän pysytteli Valhekuiskeen kanssa keskustassa. Kuningattaret suojasivat Petospentua, Metsäpentua sekä Ennepentua. Kolmikosta tulisi alle kuun kuluttua oppilaita.

Kuolonklaanilaiset tarkkailivat ympäristöä. Matka jatkui yhä, mutta vauhti oli hidastunut. Alastomat pensaat liikahtelivat, kun varjot seurasivat sivusta kissajoukon kulkua. Päivä oli vaihtumassa illaksi, ja ensimmäiset tähdet loistivat jo hämärtyvällä taivaalla. Täysikuu loisti suoraan edessäpäin kirkkaana. Vain muutama pilvi mateli hitaasti eteenpäin tähtien lomassa.

Matka pysähtyi, kun Viiltotähti huomasi neljä hahmoa polulla heidän edessään. Kissat olivat suurikokoisia kaikki. He eivät olleet ainoita, sillä varjoissa liikkui yhä kissojen varjoja. Viiltotähti vilkaisi taakseen vain huomatakseen, että klaani oli piiritetty. Vakava ilme kasvoillaan hän astui eteenpäin kauemmaksi klaanilaisistaan. Kolli kohtasi edessään seisovan kullanruskean kollin katseen. Kissalla oli ruskeat silmät ja arpinen turkki. Oikea korva oli repaleinen ja vasemmassakin oli lovi. Kissa ei ollut kovinkaan vanha, mutta ei niinkään nuorikaan.

“Väistykää tieltämme”, murisin hampaideni välistä kylmällä äänensävyllä. Kolli pudisti vakavana päätään. Hän oli minua Viiltotähteä pienempi, mutta niin olivat olleet kaikki hänen  tähän saakka tapaamansa kissat. Kissa pysyi vaiti, eikä Viiltotähtikään löytänyt sanoja mitä sanoa. Kului tovi. Ilmapiiri oli kireä, ja erakot varjoista astelivat esiin piirittäen riutuneen klaanin. Kissa heilautti häntäänsä puolelta toiselle. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, erakot syöksyivät kohti kuolonklaanilaisia. Viiltotähti ulvaisi kaikille käskyn taistella samalla, kun päällikkö viilsi kynsillään erakon poskeen syvän haavan. Veri roiskahti lumelle, mutta erakko ei piitannut siitä. Hän loikkasi sulavalla loikalla Kuolonklaanin päällikön kimppuun. Kaksikko kieri maassa hetken aikaa, kunnes Viiltotähti sai otteen kollin takajalasta. Hän puri hampaansa yhteen, ja erakko päästi ilmoille vinkaisun. Viiltotähti vältti nipin napin vapaan jalan potkun kissan kasvoille. Viiltotähti nousi nopeasti ylös ja repi vastustajansa mukanaan. Hän heilautti päätään niin, että erakko nousi ilmaan. Viiltotähti paiskasi sen kauemmaksi itsestään kovalla voimalla. Kissa liukui lumella muutaman ketunmitan kauemmaksi, mutta nousi nopeasti ylös ja ravisteli turkkinsa. Kissa teki hyökkäyksen kohti Kuolonklaanin päällikköä, mutta Viiltotähti väisti. Päällikkö viilsi kynsillään ilmaa aivan erakon viiksien edestä. Se sai kissan hypähtämään taaksepäin. Viiltotähti oli nälkäinen, mutta taisteluvietti oli voimakas. Kolli puolustaisi klaaniaan loppuun saakka. Hillityllä raivolla Viiltotähti syöksyi kohti erakkoa. Hän onnistui upottamaan kyntensä kissan kaulaan, ja taas he kierivät maassa yhtenä kynsien ja häntien karvapallona. Viiltotähti pääsi taas niskan päälle. Hän painoi erakon alleen ja iski epäilemättä hetkeäkään kyntensä tuon kaulaan. Verta roiskahti lumelle, kissan turkille ja Viiltotähden päälle. Erakko kouristeli maassa hetken, kunnes sen katse lasittui. Päällikkö käänsi katseensa klaanilaisiinsa. Kuolonklaanilaiset taistelivat raivoisasti erakkoja vastaan. Viiltotähti riensi auttamaan klaanitovereitaan.

Kun Viiltotähti löysi itselleen uuden vastustajan, hän alkoi tapansa mukaisesti taistella sujuvasti kissaa vastaan. Erakko taisteli samalla tavalla kuin aiempikin. Joku oli kai opettanut heitä. Kun kaksikko erkaantui hetkeksi, Viiltotähti tuijotti erakkoa suoraan silmiin. Erakko tuijotti ensin Viiltotähteä, mutta sitten katse karkasi kauemmaksi metsään. Viiltotähti ei voinut kääntää päätään ja vilkaista taakseen, sillä katse saattoi olla myös harhautus.

“Varo!!” ulvaisu kantautui päällikön korviin. Sitä seurasi parkaisu. Viiltotähti syöksyi nopeasti vastustajansa kimppuun. Yllättävä hyökkäys sai muuhun keskittyneen erakon varomattomaksi. Kissa ei ehtinyt tehdä mitään, kun Viiltotähti viilsi kynsillään hänen kaulansa auki. Päällikkö jätti erakon maahan makaamaan ja käänsi sitten katseensa taakseen. Ahvenleuka makasi maassa raskaasti hengittäen. Kollin kyljestä pulppusi verta sydämen sykkeen tahdissa. Viiltotähti juoksi ystävänsä luokse. Ahvenleuka kohotti hitaasti päätään ja hymyili. Hän hymyili Viiltotähdelle.

“Koita kestää. Haen Talvikkimuiston”, päällikkö naukaisi nopeasti ja oli jo lähdössä, mutta Ahvenleuka pysäytti hänet:

“Älä. En minä tästä enää selviä.” Viiltotähti oli yllättynyt, mutta hän ei väittänyt vastaan. Kolli raahasi entisen jokiklaanilaisen kauemmaksi taistelusta.

“Kuolonklaani kiittää sinua antamastasi panostuksesta. Hyvää matkaa, Ahvenleuka. Tavatkaamme taas, kun Kuolonklaani on löytänyt uuden kotinsa. Sen jälkeen voin seurata teitä Pimeyden Metsään huoletta”, päällikkö naukui. Ahvenleuka nyökkäsi, mutta ei kyennyt enää sanomaan mitään. Viiltotähti palasi takaisin taisteluun.

 

Taistelu oli ohi, kun jokainen erakko oli kuollut. Yksi hengitti yhä raskaasti Mäyräraidan käpälän alla, mutta entinen varjoklaanilainen antoi tuolle nopeasti kuolettavan iskun. Viiltotähti kääntyi klaanitovereidensa puoleen.

“Talvikkimuisto! Tule auttamaan!” ulvaisu kiinnitti jokaisen kuolonklaanilaisen huomion. Sekä Viiltotähti että Talvikkimuisto kiiruhtivat ääntä kohti. Kalmalilja seisoi miltei elottoman kollin vierellä. Raepisara hengitti hädin tuskin. Kollin kaulassa oli syvä haava, joka vuosi yhä. Talvikkimuisto katsoi edellistä päällikköä ja käänsi sitten pahoittelevan katseensa tuon kumppaniin.

“En voi pelastaa häntä”, parantaja totesi hiljaisella äänellä. Kalmalilja tuntui romahtavan kissan sanoista. Viilotähti ei ollut koskaan nähnyt naarasta niin surullisena. Viimeisillään tiine kuningatar upotti kuononsa Raepisaran turkille ja lausui sanoja. Hän kuiskaili Raepisaran korvaan niin kauan, kunnes entinen päällikkö väänsi viimeisen hymyn huulilleen ja vain lopetti hengittämästä. Surun murtama Kalmalilja puhkesi itkuun. Hiljalleen kuolonklaanilaiset ympäröivät elottoman soturin, hänen kumppaninsa sekä parantajan ja päällikön. Viiltotähti ei ollut varma, johtuiko Kalmaliljan voimakas reaktio tiineydestä vai tuliko se luonnostaan. Sillä ei ollut väliä, sillä koko klaani ymmärsi soturin surun. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Viiltotähti muisti kuolevan Ahvenleuan sanat. Kolli asteli Kalmaliljan taakse ja kosketti kuonollaan tuon lapaa.

“Otan osaa”, kolli vastasi aidolla äänellä ja poistui sitten metsän laidalle. Hän katsoi hetken Ahvenleuan elotonta ruumista, jonka jälkeen päällikkö kantoi sen kissojen luokse. Ahvenleuka oli ollut yksi päällikön läheisimmistä tovereista. He olivat suunnitelleet paljon yhdessä, mutta suunnitelmat jäivät toteuttamatta. Tämän yön Kuolonklaani hyvästelisi jäseniään ja hautaisi heidät. Sen jälkeen matka jatkuisi taas tavalliseen tapaan, vaikka Kuolonklaani olisikin enää vain osa siitä.

Lisätty 21.02.2020

​

​

​

​

Hiirenkorva tulee

Lumi oli alkanut sulaa ja Hiirenkorva oli saapunut. Kuolonklaani taivalsi yhä kohti tuntematonta. Kuolonklaani oli vähintäänkin puolittunut raskaan matkan aikana. Moni oli kuollut, mutta pientä tasapainoa kuolleisuudelle olivat tuoneet Kalmaliljan ja pari kuuta sitten kuolleen Raepisaran pennut. Raepentu, Varjopentu ja Hiljaisuuspentu olivat syntyneet vain kolme päivää heidän isänsä kuoleman jälkeen. Pentujen syntymän vuoksi Kuolonklaani oli pysynyt paikallaan neljäsosakuun ajan. Kostohenki, Sisuliekki ja Graniittipolte olivat menehtyneet ketun hyökkäyksessä pysähdyksen aikana. Naakkalaulu taas oli jättänyt klaanin tuomittuaan sen tuhoon. Toivoa klaanille toivat kolme nuorta oppilasta: Petostassu, Metsätassu ja Ennetassu. Oppilaiden koulutus poikkesi kovasti aiemmasta. Enää ei ollut harjoitushetkiä, vaan joka ainoa hetki oli valmistautumista soturiksi. Oppilaiden mestareina toimivat Verikyynel, Tappotahto ja Pakkaslilja.

Tällä hetkellä aurinko oli korkealla. Viiltotähti kulki klaaninsa johdossa eteenpäin. Päällikkö oli harkinnut varapäällikön nimittämistä, mutta päätti tehdä sen vasta uudessa kodissaan. Matka oli kestänyt kaikkiaan yli viisi kuuta. Siinä ajassa oli tapahtunut paljon. Viiltotähti pysähtyi, kun hän kuuli joen solinan. Hän erotti voimakkaasti virtaavan joen edessäpäin.

“Täytyy löytää kohta, josta voimme ylittää joen”, päällikkö naukui kovalla äänellä niin, että koko klaani kuuli hänet. Hän toivoi, että uusi reviiri löytyisi ennen Lehtisadetta. Matka viherlehden aikaan tuskin olisi ongelma, mutta toista lehtikatoa klaani ei kestäisi liikkeellä. Alue, jossa Kuolonklaani nyt oli, oli melko rauhallista. Puita oli harvakseltaan ja lunta oli vähän. Aurinko lämmitti etenkin tummien sotureiden turkkeja. Siellä täällä kasvoi joitakin piikkiherne- ja pähkinäpensaita. Hajujälkien perusteella muita ei ollut lähettyvillä lukuun ottamattaa joitkin riistaeläimiä.

“Leiriydytään tähän siksi aikaa, että partio löytää ylityspaikan”, suurikokoinen päällikkö ilmoitti vielä. Hän otti mukaansa Yövarjon, Verkyyneleen, Mäyräraidan ja Petostassun. Ennen lähtöä Viiltotähti lähetti Sumumyrskyn, Vahvamielen, Silakkasiiven, Tappotahdon, Pakkasliljan, Metsätassun ja Ennetassun saalistamaan. Leiriytymispaikkaa jäi suojaamaan tarpeeksi sotureita. Partiot lähtivät matkaan.

 

Kalmalilja katsoi kolmen pentunsa leikkejä. Raepentu muistutti ulkonäöllisesti eniten isäänsä Raepisaraa. Nuoren naaraan turkki oli vaaleanharmaa, mutta tassut, rinta, vatsa ja hännänpää olivat valkeat. Pennulla oli isänsä tavoin meripihkasilmät. Varjopentu taas oli Kalmaliljan tavoin pikimusta. Kollilla oli kuitenkin valkea kuono ja etukäpälät. Hän oli perinyt myös Raepisaran silmät. Hiljaisuuspentu ei suoranaisesti muistuttanut turkkinsa väriltä kumpaakaan vanhemmistaan. Naaraspennulla oli hopeanharmaa turkki, jota koristi tummemmat, ohuet juovat. Pennun silmät olivat kirkkaanvihreät.

Jäälilja asteli Kalmaliljan vierelle. Soturi oli auttanut kuningatarta pitämään huolta pennuista.

“He kasvavat nopeasti”, valkean ja tummanharmaan kirjava Jäälilja totesi. Kalmalilja nyökkäsi.

“Pennut tuovat toivoa”, kuningatar totesi rauhallisella äänellä. Varjopentu oli pennuista isoin. Hän loikkasi Hiljaisuuspennun päälle ja kaksikko kieri hetken aikaa lumessa. Pennuista rauhallisin Raepentu istui etäämmällä ja katsoi taivaalla liikkuvia pilviä. Hän ei pitänyt lumileikeistä, vaan ennemmin katsoi vierestä.

“Miksi tähdet eivät näy päivällä?” Raepentu ihmetteli ja käänsi katseensa emoonsa. Kalmalilja kohautti lapojaan vastaukseksi, mutta Jäälilja vastasi:

“Tähdet ovat vähän kuin varjot; ne tulevat näkyviin vain hämärällä.” Vastaus riitti nuorelle pennulle, joka vain nyökkäsi ja jatkoi taivaan tutkimista. Varjopentu ja Hiljaisuuspentu irrottautuivat toisistaan ja loikkivat emonsa luokse.

“Voitko kertoa meille tarinoita neljästä muusta klaanista?” Hiljaisuuspentu ehdotti. Kalmalilja kääntyi pentujensa puoleen ja pudisti ankarasti päätään.

“Viiltotähti kielsi neljästä klaanista puhumisen, ja te tiedätte sen vallan hyvin. Ne eivät ansaitse tulla kuulluksi koskaan”, kuningatar vastasi ankaralla äänellä. Pennut olivat väittämässä vastaan, mutta antoivat sitten olla. He lähtivät härnäämään Raepentua.

“Olisi saanut luoda tuon lain ennen kuin pennut kuulivat neljästä klaanista”, Kalmalilja ärähti. Vain neljäsosakuu sen jälkeen, kun kuningatar oli kertonut pennuilleen lyhyesti Kuolonklaanin historian, päällikkö oli kieltänyt siitä puhumisen. Usko Tähtiklaaniin ja koko asiasta puhuminen oli kielletty jo aiemmin. Kaikki, jotka edes mainitsivat Tähtiklaanin nimen surmattiin. Päällikkö halusi kitkeä vääräuskoiset pois klaanistaan. Kalmalilja ymmärsi sen. Tähtiklaaniin uskovat olivat lähes tuhonneet Kuolonklaanin. Heidän takiaan klaani oli menettänyt aivan liikaa.

 

“Miksi me emme päässeet katsomaan jokea?” Metsätassu kysyi ärsyyntyneenä. Tappotahto vilkaisi ankarasti oppilastaan vaientaen tämän. Kolli murahti ja jättäytyi partion takse. Hän vilkaisi Ennetassua, joka keskittyi ympäristöönsä.

“Petostassu pääsee aina mukaan kaikkeen”, oppilas jatkoi. Ennetassu vilkaisi veljeään vihaisesti, joten kolli ymmärsi vaieta taas. Hän jatkoi matkaansa saalistuspartion perässä, kunnes kaikki hajaantuivat. Metsätassu ei pitänyt saalistamisesta. Ennemmin nuori oppilas olisi taistellut tai vaikka etsinyt ylityspaikkaa joelta. Metsätassu tiesi, että ei siskoakaan saalistaminen kiinnostanut. Ennetassu tahtoi vain olla parempi kuin hänen veljensä. Niin oli ollut aina ja tulisi myös olemaan.

Parhaillaan toisaalla Viiltotähti johdatti partiota eteenpäin joen vierellä. Virtaus oli voimakas, ja hiirenkorvan vuoksi veden pinta oli melko korkealla. Hän oli käskenyt klaanilaisiaan pysymään kaukana joesta. Päällikkö itse osasi kyllä uida, mutta muut eivät sitä taitoa omanneet. Hänen tarkoituksenaan oli viherlehtenä opettaa Petostassu, Metsätassu ja Ennetassu uimaan. Se oli hyödyllinen taito, joka saattoi pelastaa tulevaisuudessa monen kissan hengen.

Päällikkö etsi sopivaa ylityspaikkaa. Vesi oli korkealla ja virtasi voimakkaasti, joten edes parhain Jokiklaanin uimari ei olisi päässyt tästä toiselle puolelle.

“Katso”, Yövarjo sanoi ja viittoi hännällään eteenpäin. Siellä oli kaksijalkojen silta. Muutama kaksijalka käveli parhaillaan pentujensa kanssa sillan päällä. Viiltotähti hidasti tahtiaan ja painautui matalaksi.

“Voisimme ylittää sen yöllä, kun kaksijalat nukkuvat”, päällikkö sanoi vilkaisematta partioonsa päin. Hän painoi mieleensä reitin sillalle ja kääntyi lähteäkseen. Kukaan ei väittänyt vastaan, vaan partio seurasi päällikköä takaisin muiden luokse.

Lisätty 11.08.2020

​

​

Viherlehti

Ennetassu taivalsi eteenpäin klaaninsa joukossa turhautuneena. Vaaleanharmaan ja mustan sekoitteisen naaraan jalkoja särki, mutta tämä oli jo tottunut siihen. Häntä ärsytti joka päivä toistuva kaava; herää, taivalla auringonlaskuun saakka, saalista, nuku. Pakkasilja vilkaisi oppilastaan, joka oli hidastanut tahtiaan.

“Et saa jäädä jälkeen, Ennetassu”, Pakkaslilja sanoi ja kehotti tätä kiristämään tahtiaan. Ennetassu murahti jotakin, mutta teki kuten hänen mestarinsa sanoi. Viherlehti oli saapunut, ja aurinko hehkui korkealla taivaalla. Se lämmitti myös Ennetassun turkkia. Oppilas saattoi huomata, että klaani oli onnessaan viherlehden saapumisesta. Luonto heräsi taas henkiin ja riistaa oli huomattavasti enemmän kuin lehtikadon pakkasilla. Naaras säpsähti, kun Metsätassu käveli tämän viereen ja sanoi:

“Mitä mietit, siskoseni?”

“En jaksa tätä iän ikuista kävelemistä. Emmekö vain voisi asettua tähän elämään?” Ennetassu kysyi hiljaisella äänellä, ettei kukaan kuullut. Hän tiesi, ettei se ollut niin yksinkertaista. Viiltotähti etsi paikkaa, jonka Pimeyden Metsä oli tehnyt Kuolonklaania varten. Paikasta täytyi siis saada yhteys esi-isiin, jotka pitäisivät Kuolonklaanista huolta.

“Ehkä sinun sitten kannattaa jäädä tähän. Minä aion päästä uudelle reviirille, jossa minusta tulee maailman paras soturi”, Metsätassu virnisti siskolleen.

“Ei, vaan minusta se paras soturi tulee”, Ennetassu vastasi ja nosti leukansa ylös. Metsätassu tuhahti, mutta ei vastannut.

“Pitäisi vain ensin löytää se koti”, kollikissa sanoi hiljaa ja jatkoi matkaa sisarensa vierellä.

 

Päivät kuluivat, ja Kuolonklaanin matka kesti ja kesti. Kalmaliljaa ei itseään vaeltaminen sen kummemmin, mutta pentujen kanssa se oli vaikeaa. Raepentu, Varjopentu ja Hiljaisuuspentu olivat jo miltei nelikuisia. He jaksoivat kävellä lyhyitä matkoja itse, mutta suurimmaksi osaksi pentuja täytyi kantaa.

“Minä voin ottaa Raepennun, jos sinä et jaksa”, Jäälilja sanoi tullessaan ystävänsä vierelle. Kalmalilja pysähtyi ja laski pentunsa sievästi maahan. Muut kissat eivät hidastaneet tahtiaan, vaan he väistivät pysähtyneet soturit. Jäälilja tarttui Raepentua niskanahasta kiinni. Pentu yritti kiemurrella karkuun, mutta vaalea soturi piti pennusta kovasti kiinni.

“Kiitos Jäälilja”, Kalmalilja sanoi.

Päivä oli lämmin, ja aurinko loisti kirkkaana taivaalla. Tätä klaani tarvitsi, Kalmalilja ajatteli. Viherlehden aikaan kaikki tuntui olevan paremmin. Kissoja ei ollut kuollut viheryskään, nälkään tai kylmyyteen pitkään aikaan. Vaikka klaani olikin tottunut vaeltamiseen, Kalmalilja kaipasi kotia. Hän oli koko ikänsä asunut Kuolonklaanin vanhalla reviirillä, ja tämä vaeltaminen alkoi jo turhauttaa. Hän oli kuitenkin valmis vaeltamaan niin kauan, että Kuolonklaani löytäisi uuden kotinsa.

Naaraan katse lipui kissajoukon ohitse oikealle. Kalmalilja näki hylätyn kaksijalan pesän. Pesä oli varsin ränsistynyt. Sen katto oli rikki, ja seinässä ammotti suuri reikä. Pesän aitakin oli joistain kohdin kaatunut, ja puutarha oli villiintynyt. Kalmalilja mietti, mitä metsässä tällä hetkellä tapahtui. Mitä Kuolonklaanin leirille ja reviirille oli tehty? Olivatko muut klaanit ottaneet reviirin käyttöön, vai jäikö se tyhjilleen? Naaras työnsi ajatuksen pois mielestään. Hän ei saisi ajatella vanhaa kotia, koska Kuolonklaani ei enää koskaan näkisi sitä. Oli järkevämpää keskittyä tulevaisuuteen ja hänen pentuihinsa.

 

Viiltotähti venytteli lihaksiaan ja istuutui alas kumppaninsa vierelle. Valhekuiskeen häntä piiskasi ilmaa.

“Tiesitkö, että Korpikyynel odottaa pentuja?” Valhekuiske kysyi ja katseli tummanruskeaa naaraskissaa, joka istuskeli Tappotahdon kanssa aukiolla, jolle Kuolonklaani oli asettunut lepäämään. Aurinko oli korkeimmillaan, ja päivä oli tukahduttavan kuuma. Oli parempi jatkaa matkaa auringon laskettua.

“Ovatko ne Tappotahdon?” tummanharmaa päällikkö kysyi pitäen katseensa kumppanissaan.

“Ilmeisesti”, Valhekuiske vastasi lapojaan kohauttaen. Viiltotähti oli tyytyväinen siihen, että kissat lisääntyivät. Kuolonklaani oli edellisten vuodenaikojen aikana menettänyt liian monta etevää soturia, joka oli ollut kova isku koko klaanille. Oli hyvä, että klaaniin syntyi uusia pentuja.

“Olen aivan varma, että uusi reviirimme on jossain aivan lähellä”, Viiltotähti lausui matalalla, hiljaisella äänellä kumppanilleen. Valhekuisken korvat värähtivät, ja hän käänsi vihdoin katseensa päällikköön. Naaras oli yllättynyt.

“Kuinka lähellä?” Valhekuiske uteli ja katui heti kysymystään. Ei kai nyt päällikkö siihen tietäisi vastausta.

“En minä sitä voi tietää. Minä vain tunnen niin”, suuri kolli vastasi ärsyyntyen. Hänen häntänsä heilahti puolelta toiselle. Kaksikko jäi odottelemaan aukiolle saalistuspartion paluuta. Viiltotähden vatsa suorastaan huusi ruokaa, sillä edellisestä ateriasta oli kulunut taas liikaa aikaa.

 

Metsätassun askeleet olivat hiljaisia, kun soturioppilas kulki eteenpäin tiheän aluskasvillisuuden seassa. Hän oli painautunut maata vasten ja hiipi hiiren hajujäljen perässä. Kollin korvat kääntyilivät ympäristön äänien mukaan. Hiiren haju voimistui koko ajan, joten Metsätassu kiristi hieman tahtiaan. Klaanille oli saatava syötävää, ja oli sen onni, että Metsätassu piti saalistamisesta. Jotkut kuolonklaanilaiset vähättelivät saalistustaitojen merkitystä, mutta kollin mielestä ne olivat tärkeät. Jos kukaan ei osaisi saalistaa, kissat eivät saisi ruokaa. Harmaa otus vilahti pähkinäpensaan taakse. Sen häntä jäi vain näkyviin. Metsätassu pysähtyi hetkeksi. Hän varmisti ilmansuunnan olevan oikea, ja lähti sitten taas etenemään kohti hiirtä. Kolli pidätti henkeään ja oli juuri hyökkäämässä, kun jokin vilahti hänen ohitseen.

“Se oli minun!” kolli ärähti tunnistaessaan riistavarkaan Ennetassuksi. Naaras käänsi katseensa veljeensä ja virnisti. Hän oli saanut taitettua hiiren niskat vain silmänräpäyksessä.

“Olisit ollut nopeampi”, naaras kuittasi, tarttui hampaillaan elottomaan hiireen ja lähti loikkimaan poispäin veljestään.

Metsätassu kirosi mielessään. Miksi ihmeessä Ennetassun piti aina pilata kaikki? Viha siskoa kohtaan kuitenkin katosi hetkessä. Metsätassu oli kiitollinen siitä, että hänellä sentään oli sisko. Kuolonklaanin ajat viimeisten vuodenaikojen ajan olivat olleet rankat, joten oli onni, että niinkin moni oli selvinnyt hengissä.

Saalistamisesta ei tullut mitään, joten Metsätassu palasi muiden luokse tyhjin käpälin.

“Etkö saanut mitään?” Tappotahdon ääni oli pettynyt, kun hän katsoi oppilastaan.

“Olisin saanut, mutta Ennetassu vei hiiren nenäni edestä!” kolli murahti ja käänsi katseensa kohti siskoaan, joka keskusteli mestarinsa Pakkasliljan kanssa. Tappotahto pudisteli päätään.

“Älä syytä muita, jos joku toinen on nopeampi kuin sinä. Palaa metsään ja tuo mukanasi vähintään kaksi saalista”, mestari käskytti. Metsätassu olisi halunnut väittää vastaan, mutta katsoi parhaaksi olla hiljaa. Häntä ärsytti suunnattomasti se, että Ennetassu oli ollut nopeampi.

Lisätty 12.12.2020

​

​

Tunne

Viiltotähden vihreä katse pysytteli edessäpäin. Suurikokoinen kolli kulki klaaninsa johdossa rauhallisin askelin. Klaani oli käyttänyt neljäsosakuun suuren kaksijalkalan kiertämiseen. Viiltotähti oli aivan varma, että klaani olisi pian kotona. Hän tunsi sen syvällä sisimmässään.

Viherlehti oli puolivälissä. Päällikkö halusi löytää kodin ennen kuin lehtisade alkaisi. Matka oli rasittanut koko klaania huomattavan paljon. Viherlehti oli saanut kissat toiveikkaiksi, mutta kissat halusivat jo pysähtyä.

Vain puoli kuuta sitten kettu oli hyökännyt erään saalistuspartion kimppuun, kun klaani oli ollut pysähtyneenä parin päivän ajan. Uljasroihu oli menettänyt henkensä, ja Metsätassu oli saanut kasvoihinsa karun arven. Kettu oli kuitenkin saanut tapettua, ja sen enempää kuolemia ei viherlehden aikana ollut tullut. Silakkasiipi tosin oli päättänyt jättää Kuolonklaanin, mutta Viiltotähden mielestä kolli ei ollut ollut mikään valtava menetys. Tietenkin jokaista jäsentä tarvittiin, mutta Silakkasiipi ei koskaan ollut ollut erityisen uskollinen klaanille. Hän oli tullut Kuolonklaaniin vain Viiltotähden perässä. Silakkasiipi pärjäisi kai paremmin erakkona.

“Hei, Viiltotähti”, Petostassun murahdus sai Viiltotähden kääntämään katseensa kohti poikaansa.

“No?” päällikkö murahti ilmeettömänä ja käänsi katseensa taas eteenpäin.

“Koska me saamme soturinimemme? Minusta tuntuu, että olisin jo aivan täysin valmis soturiksi”, kolli valitti ärsyyntyneenä. Petostassu oli vähällä astua päällikönsä vierelle, mutta Viiltotähden ankara katse sai tuon nopeasti jättäytymään taaksepäin.

“Te olette valmiita sotureiksi sitten, kun minä niin päätän”, tummanharmaa kolli sanoi ja kiristi hieman tahtiaan. Petostassu meinasi sanoa jotakin, mutta jokin sai kollin hiljenemään. Petostassu jättäytyi taaksepäin muiden kissojen joukkoon.

 

Joidenkin päivien kuluttua Viiltotähti alkoi jo itsekin epäillä sitä, oliko klaani sittenkään edes lähellä uutta kotia. Kollista oli jo yli kuun ajan tuntunut siltä, mutta siitäkään huolimatta kotia ei löytynyt. Hän ei edes tiennyt miltä se näyttäisi, mutta oli varma, että tuntisi sen.

Klaani taivalsi eteenpäin avaralla nummimaisemalla. He olivat kulkeneet muutaman kukkulan lävitse ja ylittäneet joen. Päällikkö ei halunnut näyttää klaanille epäilyksiään siitä, ettei Kuolonklaani ehkä löytäisikään uutta reviiriä vielä aikoihin.

Nälkä kurni Viiltotähden vatsassa joka askeleelta vain enemmän. Aurinko oli korkeimmillaan. Klaani oli jatkanut matkaansa taas ennen auringonnousua. Viiltotähti kuuli kissojen valituksen takaapäin, mutta päällikkö ei vaivautunut ottamaan siihen kantaa.

Edessäpäin häämötti pari aiempaa pienempää kukkulaa, ja suuri lampi. Viiltotähti ei ollut uskoa silmiään, kun hän katsoi lammen sinistä vettä. Miten vesi pystyikään olla niin sinistä? Aivan kuin lammen vesi olisi hehkunut.

“Katsokaa tuota lampea!” joku huudahti Viiltotähden takaa. Kolli käänsi tiukan katseensa taaksepäin, ja kissa vaikeni nopeasti. Viiltotähti kiristi tahtinsa juoksuun. Klaani saavutti lammen rannan nopeasti. Päällikkö kumartui veden ääreen ja joi sitä. Vesi maistui paremmalle kuin missään koskaan aiemmin. Vesi houkutteli päällikköä, joka olisi halunnut hypähtää uimaan. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä niin, koska hänellä oli klaani johdettavana.

“Älkää menkö liian lähelle vettä”, Kalmalilja käskytti pentujaan, jotka olivat kiinnostuneita sinisestä lammesta. Viiltotähti kohotti katseensa ylöspäin. Vastarannalla kolli näki, että lammesta lähti kaksi jokea. Toinen niistä oli huomattavasti pienempi. Lisäksi pohjoisessa oli metsää. Joen vasemmalla puolella näkyi sekä lehti- että havupuita, mutta oikealla puolella idässä oli lähinnä vain havupuita. Lammen rannalla sijaitsi suuri, kivinen kukkula. Viiltotähti veti syvään henkeään ja kääntyi sitten klaaninsa jäsenien puoleen. Kolli viilsi kynsillään ilmaa.

“Asetutaan tuonne metsään täksi päiväksi. Levätkää ja saalistakaa niin, että jaksatte jatkaa matkaa huomenna”, päällikön ääni oli voimakas, ja se kantoi jokaisen kuolonklaanilaisen korviin. Viiltotähti tiesi valehtelevansa. Hän oli varma, ettei klaani vaeltaisi enää päivääkään. Päällikkö tiesi, että hän oli kotona.

 

Klaani kiersi hehkuvan lammen siltä puolelta, jossa kivikukkula sijaitsi. Viiltotähden katse takertui kukkulan seinämässä olevaan onkaloon. Se näytti pilkkopimeältä ja kaikin puolin epämiellyttävältä, mutta silti se veti kollia puoleensa. Mutta päällikkö ei voinut harhautua hetkeksikään. Hänen täytyi varmistaa, että klaani löytäisi turvallisen paikan yöksi, tai kenties loppuiäksi. Niin kivikukkula jäi klaanin taakse, ja se saavuttivat metsänrajan. Viiltotähden katse kiinnittyi maassa olevaan kuoppaan. Tai ei se varsinaisesti kuoppa ollut, sillä täältä katsottuna niin sanottu kuoppa oli samalla tasolla kuin Viiltotähti itse. Tämän kuopan pohjalla oli kaatunut kuusipuu, ja sen taakse laski pieni vesiputous. Kuopan pohja oli pääosin kivistä, eikä siellä kasvanut kasveja. Suuret kivet ympäröivät noin puolet kuopasta, ja kuopan ympärillä tännepäin oli loiva alamäki.

“Asetutaan tuonne yöksi”, Viiltotähden ääni oli matala, kun hän ilmoitti asian Valhekuiskeelle. Klaanille päällikkö ei ilmoittanut, vaan hän vain johdatti kissat sinne.

Kun klaanipäällikkö tarkkaili kopan seinämiä, hän huomasi kivien välissä olevan kolme koloa. Yksi sijaitsi vesiputouksen takana, toinen sitä vastapäätä ja kolmas niiden välissä olevassa mutkassa.

“Valhekuiske, Kauhumurha, Verikyynel, Jäälilja ja Petostassu, te saalistatte klaanille ruokaa”, päällikkö komensi. Kissat lähtivät heti matkaan.

Viiltotähti käveli Kalmaliljan luokse. Naaraan pennut pujahtivat Ennetassun perässä keskimmäiseen kivenkoloon.

“Minusta tuntuu, että me olemme perillä”, päällikkö lausui rauhallisella äänellä ja kohtasi Kalmaliljan katseen.

 

“Minusta tuntuu, että me olemme perillä”, Viiltotähden sanat saivat Kalmaliljan hätkähtämään. Naaras katsoi päällikköä epäuskoisena.

“Mistä tiedät sen?” mustavalkoinen naaras kysyi. Hän ei halunnut herättää itsessään turhaa toivoa, koska päällikkö ei sanonut olevansa varma asiasta. Siitä huolimatta Kalmalilja ei voinut olla ajattelematta sitä, miten hyvä paikka asua tämä voisi olla.

“Ensimmäistä kertaa sitten metsästä lähdön minusta tuntuu, että me olemme kotona. Huomasitko sen kivikallion, jonka seinämässä oli onkalo?” päällikön ääni oli hiljainen. Ilmeisesti kolli ei halunnut puhua asiasta vielä kovinkaan avoimesti, eikä Kalmalilja ihmetellyt sitä. Turhan toivon herättäminen kuolonklaanilaisissa olisi ollut pahinta, mitä pitkän matkan jälkeen voisi heille tehdä.

“Huomasin. Mitä luulet siellä olevan?” soturi kysyi. Viiltotähti kohtasi jälleen Kalmaliljan katseen.

“Yhteys Pimeyden Metsään. Niin sen on oltava, en keksi miksi muuten se vetäisi minua niin puoleensa”, kolli murahti ja viilsi kynsillään ilmaa. Kalmalilja ei hätkähtänyt edes, vaikka kynnet olivat vähällä osua soturin viiksikarvoihin. Hän oli tottunut siihen ja tiesi, ettei päällikkö osuisi kynsillään muihin. Kalmalilja siristi silmiään.

“Ajattelin ottaa siitä selvää ensi kuuhuippuna. En halua puhua asiasta vielä muille, mutta sinuun minä luotan. Lähdetkö mukaani?” päällikön sanat saivat hennon hymyntapaisen virneen nousemaan Kalmaliljan kasvoille. Viiltotähti luotti häneen siis vihdoinkin.

“Tietenkin, jos sinä pyydät”, soturi vastasi ja kääntyi sitten kohti kivenkoloa. Hän kuuli pentujen kinastelevan.

“Täytyy mennä. Hae minut sitten, kun lähdemme”, Kalmalilja totesi ja pujahti kivenkoloon. 

Julkaistu 12.12.2020

​

​

 

Olemme kotona

Ennetassu haukotteli. Hän oli joutunut yövartioon Pakkasliljan, Metsätassun ja Tappotahdon kanssa. Yö tuntui kestävän ikuisesti, vaikka kuu oli vasta huipussaan. Vaaleanharmaa naaras havahtui siihen, kun hän huomasi kahden tumman kissan lähestyvän heitä. Suurikokoinen Viiltotähti kulki Kalmaliljan rinnalla, joka oli aika harvinainen näky. Yleensä päällikkö käski soturit ja muut kissat Valhekuisketta lukuun ottamatta kulkemaan perässään.

“Minne te olette menossa?” Ennetassu kysyi, kun kaksikko oli heidän kohdallaan. Viiltotähden ärsyyntynyt katse ei saanut naarasta vaikenemaan.

“Voinko minä tulla mukaan?” vaalea naaras kysyi ja nousi seisomaan, kuin hän olisi saanut luvan lähtöön.

“Et. Sinun tehtäväsi on vartioida leiriä”, päällikkö vastasi murahtaen ja viilsi kynsillään ilmaa. Ennetassua ärsytti. Hän olisi halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin vain vartioida leiriä. Naaras mutisi jotakin itsekseen, kun Viiltotähti ja Kalmalilja jatkoivat matkaansa.

“Viiltotähti ei pidä siitä, kun kyselet häneltä aina kaikkea typerää”, Metsätassu virnisti siskolleen, joka käänsi murhaavan katseensa kohti pentuetoveriaan. Kollin ilme ei kuitenkaan värähtänytkään. Ennetassu tiesi, ettei Metsätassu pelännyt häntä ollenkaan.

“Minnehän he ovat menossa?” Ennetassu kysyi mietteliäänä. Metsätassu kohautti lapojaan ja käänsi selkänsä sisarelleen.

Ennetassu olisi halunnut mukaan. Hän ei jaksanut vain istua koko yötä tässä ja odottaa, että aamu valkenisi mahdollisimman pian. Ennetassu oli sentään päällikön tytär, eikä hän ymmärtänyt, miksi ei saanut tietää isänsä asioista. Ennetassu olisi halunnut juosta isänsä perään mutta hän oli oppinut, ettei niin kannattanut tehdä. Viiltotähden kanssa ei ollut leikkimistä. Vaikka vaaleanharmaa naaras sattuikin olemaan tuon pentu, se ei tehnyt hänestä oikeutettua rikkomaan päällikkönsä sääntöjä.

Ennetassu oli muutamat kerrat kokeillut isänsä käskyjen rikkomista, ja siitä ei ollut seurannut mitään hyvää.

 

Viiltotähti pysyi vaiti, kun tämä seisoi pilkkopimeän onkalon suulla. Kuu olisi pian huipussaan, ja jos täältä todella sai yhteyden esi-isiin, sen aika olisi aivan pian.

“Menetkö sinä vai et?” Kalmalilja ärähti. Viiltotähti loi ankaran katseen mustaan soturiin, joka vaikeni, mutta ei näyttänyt merkkejä katumuksesta. Viiltotähden mielestä Kalmalilja oli hyvä soturi. Toisinaan kolli oli huomannut, että naaras yritti välillä olla liiankin ovela ja viekas. Soturi oli kuitenkin oppinut, että juonien punominen hänen päällikköään vastaan oli turhaa ja typerää. Niin Viiltotähti ainakin oletti. Viiltotähti luotti Kalmaliljaan.

Metsässä soturi oli epäillyt sitä, mitä Raepisaralle oli oikeasti käynyt Viiltotähden hakiessa henkensä. Päällikön yllätykseksi Raepisara ei ollut muiden kissojen mukana kuollut, vaan vaikka Viiltotähti olikin hänet lopullisesti tappanut, Raepisara oli jäänyt elävien keskuuteen. Nyt entinen päällikkö oli kuitenkin poissa.

Viiltotähti astui pimeään onkaloon. Hän kuuli perässään, kuinka Kalmalilja otti askeleita lähemmäksi.

“Sinä jäät ulos pitämään vahtia”, Viiltotähti murahti naaraalle vilkaisematta taakseen. Kalmalilja ei sanonut mitään, vaan murahti ja kääntyi ympäri.

Onkalo oli kenties kolkoin paikka, missä Viiltotähti oli käynyt. Se tuoksui vain kivelle ja puhtaasti luonnolle. Ilma onkalossa oli melko kostea. Aivan kuten Emonsuun luolastossa, Viiltotähti ei kyennyt näkemään eteenpäin. Hän kulki nyt vain vaistojensa varassa onkalon seinämän viertä pitkin. Maa vietti hieman alaspäin, ja Viiltotähti joutui hidastamaan tahtiaan.

Viiltotähti tunsi, kuinka seinämä hänen vierestään katosi. Hän luuli, että kyseessä oli mutka, mutta yllättäen koko paikka täyttyi kirkkaasta valosta.

Viiltotähti siristeli silmiään tottuakseen yllättävään valoon. Hän seisoi nyt aukiolla maan alla. Päällikön katse kiinnittyi luolan keskellä olevaan pieneen lampeen. Päällikkö huomasi, että aukiolla oli myös muita onkaloita. Hän tiesi, että muistaisi mistä tuli.

Viiltotähti astui lähemmäksi lampea ja nosti katseensa ylöspäin. Katossa oli pieni reikä, josta välillä tihkutti vettä lampeen. Reikä oli tarpeeksi  suuri, että kuunvalo pääsi loistamaan luolaan. Viiltotähti lipaisi kielellään vettä lammesta. Hän otti hyvän asennon, ja vaipui esi-isiensä saattelemana sikeään uneen.

 

“Etkö osaa lukea viestejämme, vai mikä teillä oikein kesti?” Pisaratähti murahti ja kohtasi isänsä katseen. Viiltotähden ilme pysyi vakavana, mutta oikeasti kolli oli helpottunut ja innoissaan. Hän todella oli tehnyt sen. Hän oli tuonut Kuolonklaanin sen viimeiseen kotiin. Klaanin ei tarvitsisi enää koskaan vaeltaa yhtäkään vuodenaikaa, vaan he saisivat elää kaikessa rauhassa täällä.

“Vaikea lukea viestejä, jotka eivät sano mitään”, Viiltotähti tuhahti ja viilsi kynsillään ilmaa.

“Miten niin? Minähän näyttäydyin sinulle monta kertaa unissasi! Sinä katsoit minun ohitseni kuin hiirenaivoinen pentu!” tummanharmaa valkoraidallinen päällikkö sihahti. Viiltotähti pudisteli päätään.

“Minä en ole saanut Pimeyden Metsältä ainuttakaan unta. Oli vain se tunne, joka toi minut tänne”, päällikkö sanoi matalalla äänellä. Pisaratähti kohautti välinpitämättömästi lapojaan.

“Miten vain, mutta ainakin löysit perille. Nyt voit taas alkaa vahvistamaan klaaniasi, jotta se selviää tulevaisuudessakin. Tehän ette saa enää muilta klaaneilta apua, jos jotakin sattuu. Mitä aiot siis nyt tehdä?” Pisaratähti kysyi ja siristi keltaisia silmiään.

“Kuolonklaani pärjää ilman apuakin”, suurempi kolli murahti. Pisaratähti kohautti lapojaan.

Viiltotähti antoi hetken katseensa levätä Pimeyden Metsän maisemissa. Kolli oli elänyt täällä joitakin vuodenaikoja, mutta palannut sitten uudelleensyntyneenä takaisin maailmaan. Pimeyden Metsä oli yhtä kolkko ja synkkä kuin aiemminkin, mutta siitä huolimatta se tuntui kodilta. Viiltotähti palaisi tänne taas mielellään kuolemansa jälkeen.

Päällikkö huomasi Raepisaran lähestyvän häntä. Harmaa kolli kohtasi Viiltotähden vihreän katseen.

“Voisitko kertoa Kalmaliljalle, että minä olen ylpeä siitä, että hän on jaksanut kasvattaa pentujamme niin hyvin?” entisen päällikön katse oli tyyni. Viiltotähti olisi halunnut sanoa ei, mutta hän ajatteli olevansa tämän Raepisaralle velkaa. Harvoin Viiltotähti oli mitään kenellekään velkaa, mutta hän oli tappanut Raepisaran omien suunnitelmiensa takia, ja sitten kolli olikin herännyt henkiin ja joutunut olemaan siitä hiljaa. Viiltotähti vastasi nyökkäämällä, ja Raepisara hymyili kiitollisesti.

Entinen päällikkö alkoi kadota, ja Viiltotähti tiesi ajan olevan loppu. Hän nyökkäsi vielä kerran pojalleen Pisaratähdelle, jonka jälkeen Pimeyden Metsä katosi päällikön edestä.

 

Kalmalilja odotti turhautuneena onkalon ulkopuolella. Hän ymmärsi, että jonkun piti pitää vahtia täällä, mutta silti soturi olisi halunnut nähdä, mitä onkalon päässä on.

Kalmalilja oli asettunut makaamaan kivikukkulan vierellä sijaitsevan kivenlohkareen päälle. Niin hän saattoi nähdä, jos joku tai jokin lähestyi onkaloa. Kuu ohitti huippunsa, ja Kalmalilja alkoi ärsyyntyä. Hänen hännänpäänsä nyki. Miksi Viiltotähti ei jo palannut?

Juuri silloin lähestyvät askeleet saivat Kalmaliljan huomion. Askeleet tulivat onkalosta. Pikimusta soturi loikkasi alas kiveltä ja käännähti onkaloon päin. Tummanharmaa hahmo astui kuunvaloon ja kohtasi soturin katseen.

“No?” Kalmalilja töksäytti, ja sai hymyn Viiltotähden kasvoilta katoaamaan. Päällikkö viilsi kynsillään tapansa mukaisesti ilmaa, ja viittoi hännällään Kalmaliljan seuraamaan. Kaksikko lähti kulkemaan takaisin kohti muita.

“Olemmeko oikeassa paikassa?” Kalmalilja kysyi ja kiri päällikön kiinni. Viiltotähden katse kertoi Kalmaliljalle, että oli nyt parempi pysyä etäällä. Niinpä soturi jättäytyi Viiltotähden takajalkojen kohdalle.

“Kyllä, me olemme kotona. Täältä saa yhteyden Pimeyden Metsään”, Viiltotähti vastasi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Kalmalilja huojentui. Ei enää yhtäkään päivää päätöntä vaeltamista tai lukuisia uusia vuoteita. Hän voisi tehdä yhden vuoteen ja nukkua siinä halutessaan vaikka koko ikänsä. Ei tarvitsisi kaitsea pentuja silmä tarkkana, vaan Kalmalilja saisi jopa omaakin aikaansa. Hän voisi taas totuttautua klaanin arkirutiineihin ja elää ilman turhia huolia siitä, missä klaani seuraavana päivänä olisi.

“Raepisara lähetti sinulle terveisiä”, Viiltotähti tokaisi ja vilkaisi soturin puoleen. Kalmalilja ei sanonut mitään.

Soturin mieli synkkeni, kun hän muisti jotain. Ensimmäistä kertaa ikinä, Kalmalilja olisi yksin. Hän ei voisi jakaa saalistaan Raepisaran kanssa tai vaihtaa kieliä ruuan jälkeen. Soturi ravisteli päätään ja pakotti itsensä pysymään kovana. Raepisara oli kuollut, mutta Kalmaliljalla oli nyt muutakin elämää. Hänellä oli pennut ja tulevaisuus uusilla reviireillä. Soturi tekisi kaikkensa, jotta hänestäkin voisi vielä tulla jotakin suurta ja merkittävää.

 

Raepentu haukotteli ja raotti hitaasti silmiään. Häntä väsytti, eikä naaras olisi halunnut nousta ylös. Ajatus siitä, että matka jatkuisi taas pian, väsytti pentua aivan suunnattomasti. Hän oli väsynyt ainaiseen vaeltamiseen, vaikka pienokaisen keho olikin jo turtunut siihen. Raepentu kierähti selälleen ja tunsi pentuetoverinsa vierellään. Raepentu oli herännyt yöllä siihen, kun Kalmalilja oli saapunut vuoteelleen. Naaras ei tiennyt missä emo oli ollut, mutta ei hän ollut sitä alkanut kyselemäänkään. Hän nimittäin tiesi, ettei emo olisi vastannut.

Raepentu väsyi makoilemiseen, joten hän nousi hiljaa ylös. Pennun katse kiinnittyi Jääliljaan, joka nukkui kivenkolon uloskäynnin suulla. Raepentu huokaisi. Hän joutuisi herättämään soturin, jos halusi päästä ulos aukiolle. Niinpä raidallinen pentu lähestyi Jääliljaa, ja kosketti kuonollaan soturin suurempaa kuonoa.

“Jäälilja, voisitko vähän väistää?” Raepentu kysyi ja katsoi soturia silmiin. Jäälilja huokaisi ja sulki hetkeksi jäänsiniset silmänsä. Sitten soturi kuitenkin nousi ylös ja venytteli.

“Minne olet menossa?” naaras kysyi. Raepentu kohautti lapojaan.

“Haluaisin tutkia tätä paikkaa. Vaikka lähdemmekin pian taas liikkeelle, haluaisin leikkiä taas että me asumme täällä”, pentu ilmoitti. Jäälilja katsoi Raepentua hiukan ehkä säälivästi.

“Älä leiki sellaisia leikkejä”, soturi tuhahti, mutta Raepentua ei kiinnostanut.

“No, voinko mennä vai en?” pentu kysyi ja katsoi tiukasti itseään huomattavasti kookkaampaa soturia. Jäälilja pudisti päätään.

“Et ennen kuin emosi herää.”

Raepentua ärsytti. Hän olisi halunnut sanoa Jääliljalle takaisin, mutta ei uskaltanut. Joskus Jäälilja oli suuttunut pennuille, ja Raepentu oli ehkä hieman alkanut pelkäämään soturia.  Raepentu meni istumaan nurkkaan ja odottamaan turhautuneena, että hänen emonsa heräisi.

 

Ennetassua väsytti aivan suunnattomasti. Hänen kehonsa ja mielensä tuntui olevan turta. Naaras ei tiennyt, miten hän jaksaisi jatkaa vaeltamista. Yövartion jälkeen naaras oli nukkunut aivan liian vähän, ja nyt oppilas oli väsynyt ja äkäinen.

“Mikä saa naamasi noin vinksalleen?” Metsätassu kiusoitteli pentuetoveriaan. Ennetassu oli vähällä iskeä kyntensä veljensä kasvoihin, mutta onnistui juuri ja juuri hillitsemään itsensä.

“Käyttäydy, Metsätassu”, Viiltotähden murahdus sai kollin vaikenemaan. Päällikkö käveli kaksikon luokse Valhekuiskeen ja Petostassun kanssa.

“Onko tämä nyt sitten joku perhekokous, kun kaikki on pitänyt tuoda paikalle?” Ennetassu tiuskaisi isälleen, joka pyöräytti turhautuneena silmiään. Viiltotähden oikean etukäpälän kynnet sivalsivat ilmaa.

“Ei ole, vaan aloitan klaanikokouksen pian”, päällikkö murahti ja kohtasi tyttärensä katseen. Ennetassu ei edes säpsähtänyt, kun hän katsoi isäänsä silmiin.

“Okei, no miksi et jo aloita sitä?” soturioppilas kysyi ärsyyntyen.

“Eikö sinulla ole käytöstapoja lainkaan?” Valhekuiske pudisteli turhautuneena päätään ja katsoi tytärtään. Ennetassu kohautti lapojaan. Hän ei voinut sille mitään, että jo perheenjäsentensä olemus ärsytti häntä tänään aivan suunnattomasti.

“No ei kai sitten”, oppilas murahti. Viiltotähti jätti tyttärensä kiukuttelun huomiotta, ja päällikkö asteli kauemmaksi perheestään. Hän otti hyvän paikan klaanin keskustasta ja pyysi kissojen huomiota.

“Minulla on teille tärkeää asiaa”, päällikkö aloitti kokouksen ja antoi vihreän katseensa kiertää klaanin kissoissa yksitellen. Ennetassua ärsytti se, miten pitkän hiljaisuuden päällikkö piti. Oppilas ymmärsi kuitenkin pysyä hiljaa ja vain odottaa isänsä jatkamista.

“Painakaa tämä aamu mieleenne, sillä ette tahdo unohtaa sitä. Tänään on se päivä, kun Kuolonklaani saa jälleen kodin. Tämä on se paikka, jota olemme etsineet. Esi-isiemme henget ovat täällä myös, ja kävin tapaamassa heitä eilen Kuuluolalla”, päällikkö ilmoitti ja piti taas tauon, jonka aikana klaanin kissat saivat miettiä päällikön sanoja.

Sitä he siis tekivät eilen yöllä! Ennetassua ärsytti yhä enemmän, ettei hän päässyt mukaan. Hän olisi halunnut olla mukana, kun jotakin noin tärkeää tapahtui.

“Tämä maa, jolla te seisotte, on nyt Kuolonklaanin reviiriä. Me tulemme kasvattamaan juuremme tänne ja elämään täällä loppuun saakka. Tämä metsä on Kuolonmetsä, eikä muilla ole tänne mitään asiaa”, päällikö sanoi pontevasti, ja sai klaanilaisetkin innostumaan. Osa kissoista päästi ilmoille voitonhuudahduksia, aivan kuin klaani olisi voittanut sodassa.

Ennetassun mielestä se oikeastaan oli niin. Kuolonklaanin matka oli ollut paljon pahempaa kuin sota. Ennemmin Ennetassu itsekin olisi taistellut ja katsonut klaanitovereidensa kuolevan taistellen, ennemmin kuin vaeltanut koko tähänastisen ikänsä tuntemattomilla mailla. Naaras oli katsonut vierestä, kuinka liian moni kuolonklaanilainen oli riutunut hengiltä tai menettänyt henkensä muilla tavoin.

Nyt se olisi ohi, kun Kuolonklaanilla oli viimeinkin ihan oikea koti, josta heidän ei koskaan tarvitsisi lähteä.

Julkaistu 13.12.2020

​