Ilta-aurinko sai taivaan loistamaan punaisen eri sävyissä, ja sen viimeiset valonsäteet yrittivät vielä kurkotella kaukana alapuolellani kasvavaan sekametsään. Eloklaanin leirissä kissat valmistautuivat käymään yöpuulle tavalliseen tapaansa. Tämä yö tulisi kuitenkin olemaan erilainen eräille kissoille, jotka olivat vielä täysin tietämättömiä tehtävästä, joka heidän kontolleen lankeaisi.
"Pian on aika." Minttuliekki asteli viereeni ja loi katseensa alhaalla siintävään metsään.
Nyökäytin vähän hajamielisesti päätäni, katse edelleen nauliutuneena näin korkealta katsottuna pieneltä näyttävään leiriin, jossa tummat täplät liikkuivat pesästä toiseen. Viime kuut olivat koetelleet Eloklaania kovin, ja olin varma, että monet olivat jo alkaneet epäillä Tähtiklaanin kääntäneen selkänsä heille.
Asianlaita ei kuitenkaan ollut niin: tänä yönä me viimein pystyimme vastaamaan heidän hiljaisiin, salassa esitettyihin rukouksiinsa ja osoittamaan, ettemme olleet unohtaneet heitä.

“Mistä on kyse?”
“Missä me olemme?”
“Onko tämä unta?”
Hämmentyneet nau’ut poukkoilivat aukiolla, jonne viisi kissaa olivat juuri saapuneet. Ne kuitenkin hiljenivät, kun astuin Minttuliekki ja Hallavarjo kintereilläni esiin puun takaa. Kasvoilleni piirtyi lämmin, ilahtunut hymy, kun kiersin katseellani läpi valitsemiamme kissoja. Joukossa oli kaksi kokeneempaa soturia, Pohjaharha ja Lieskakajo, sekä kaksi tuoreempaa tapausta, Lehtomyrsky ja Käärmekulta. Valituista nuorin oli vasta oppilas, Kortetassu. Hän edusti Kuolonklaanin vallan alla kasvanutta sukupolvea, joka ei ollut koskaan kuullutkaan Tähtiklaanista.
“Tervehdys. Minä olen Lauhalaukka ja tässä on Hallavarjo - jotkut teistä varmasti muistavatkin meidät”, heilautin häntääni kohti valkoista kollia, joka seisoi toisella puolellani ja nyökäytti päätään kohteliaasti tervehdykseksi. “Minttuliekki tuskin esittelyjä tarvitsee.” Vilkaisin entistä Eloklaanin varapäällikköä veikeästi, ennen kuin käännyin taas kohti eloklaanilaisia ja vakavoiduin. “Ihmettelette varmaan, miksi olette täällä.”
Kissat vilkuilivat varovasti toisiinsa, selvästikin yhä tilanteesta ymmällään.
Minttuliekki astui eteen. “Teidät viisi on valittu pelastamaan Eloklaani pahuudelta, joka sitä piinaa tälläkin hetkellä. Yhdessä te keksitte suunnitelman, jonka avulla voitte pelastaa Kuolonklaanin panttivankina pitämät Mesitähden, Liljatuulen ja Leimusilmän sekä palauttaa tasapainon takaisin klaaneihin.”
“Aina nukkuessanne pääsette keskustelemaan toistenne kanssa unissanne ja voitte työstää suunnitelmaanne ilman, että Kuolonklaani saa vihiä siitä ja tuhoaa kaiken”, Hallavarjo jatkoi.
“Me emme voi auttaa teitä tämän enempää”, lisäsin hieman pahoittelevaan sävyyn. “Tämän yön jälkeen olette omillanne.”
“Olemme kuitenkin varmoja siitä, että tulette pärjäämään ilman meitäkin. Me uskomme teihin”, Minttuliekki naukui, ja huomasin hänen katseensa viipyilevän hetken Kortetassussa, joka katseli hämmentyneen näköisenä Lieskakajon viereltä meihin päin. Kolli oli ollut vielä pieni pentu, kun Minttuliekki oli kuollut lopputaistelun aikana suojellessaan poikaansa Keijukaiselta ja Päivänsäteeltä. Vaikka Kortetassu ei sitä itse tiennytkään, hänen emonsa oli ollut hänen rinnallaan tähänkin päivään asti ja varjellut häntä Tähtiklaanista käsin.
Huiskautin juhlavasti häntääni. “Onnea matkaan, pelastajat. Eloklaanin kohtalo lepää harteillanne.”
Viiden valitun hahmot haalistuivat aukiolta heidän ruumiidensa heräillessä valvemaailmassa. Jäimme Minttuliekin ja Hallavarjon kanssa seisoskelemaan paikoillemme hetkeksi, kunnes ehdotin, että lähtisimme saalistamaan. Meidän työmme oli nyt tehty - loppu oli valittujen vastuulla.