Seisoin joen rannalla ja katselin hiljakseen virtaavan joen vettä. Kasvoni heijastuivat joen pintaan, mutta liikkuva vesi vääristi näkymää todella paljon. Erotin kuitenkin vaivatta turkin, joka kimmelsi. Se oli minun turkkini. Vaikka olin viipynyt Tähtiklaanin mailla jo kuiden ajan, sitä oli vaikeaa hyväksyä. Minä todella olin kuollut.
Kun olin herännyt Tähtiklaanista, olin luullut nähneeni vain unta. Mutta kun uni ei päättynyt, olin joutunut hyväksymään karun totuuden: minä en ollut kuolematon. Eikä ollut Kultasiipikään, sillä hän oli matkannut esi-isiemme pyhille maille kanssani. Rintaani vihlaisi, kun edes ajattelin Perhopentua, meidän tytärtämme. Pieni kultani oli menettänyt samalla kertaa molemmat vanhempansa ja nyt hän joutui kasvamaan Eloklaanissa ilman meitä. Olisin niin kovasti halunnut nähdä tyttäremme kasvavan aikuiseksi, perustavan perheen ja elävän onnellisena lopun elämäänsä Eloklaanissa.
"Ampiaispisto?" Kultasiiven pehmeä naukaisu kantautui korviini. Heilautin korviani, mutten irrottanut katsettani veden pintaan heijastuvasta kuvajaisesta. Kuulin, miten kumppanini istuutui vierelleni.
"Mitä sinä mietit?" hunajanvärinen kumppanini kysyi ja hivuttautui niin lähelle, että turkkimme koskettivat toisiaan. Päästin ilmoille syvän huokauksen ja käännyin Kultasiiven puoleen haikea ilme kasvoillani.
"Perhopentua", vastasin rauhallisella äänellä. Siitä ajatukseni harhautuivat taas eteenpäin muihin perheenjäseniini. Onneksi Perhopentu ei ollut yksin. Hänellä oli luonaan paljon rakastavia sukulaisia, jotka kyllä pitäisivät hänestä huolen. Kimalaistoive oli auttanut tytärtämme kasvamaan ja opettanut tälle tärkeitä asioita elämästä.
"Voi, minäkin mietin häntä ihan joka päivä", Kultasiipi vastasi haikealla äänellä. Painoin hellästi kuononi vasten rakkaimpani turkkia.
"Onneksi me tapaamme hänet vielä jonain päivänä", huokaisin hiljaa tietäen, että siihen menisi vielä aikaa. Perhopennulla oli koko elämä edessään, ei hän tulisi luoksemme Tähtiklaaniin vielä hyvin, hyvin moneen vuodenaikaan. Onneksi kaikki päivät eivät olleet näin synkkiä. Olimme nähneet Tähtiklaanissa myös päiviä, jolloin voimme todella hyvin. Oli ilo olla, kun tiesi, että emme joutuisi pelkäämään enää koskaan mitään.

Ilta-aurinko sai taivaan loistamaan punaisen eri sävyissä, ja sen viimeiset valonsäteet yrittivät vielä kurkotella kaukana alapuolellani kasvavaan sekametsään. Eloklaanin leirissä kissat valmistautuivat käymään yöpuulle tavalliseen tapaansa. Tämä yö tulisi kuitenkin olemaan erilainen eräille kissoille, jotka olivat vielä täysin tietämättömiä tehtävästä, joka heidän kontolleen lankeaisi.
"Pian on aika." Minttuliekki asteli viereeni ja loi katseensa alhaalla siintävään metsään.
Nyökäytin vähän hajamielisesti päätäni, katse edelleen nauliutuneena näin korkealta katsottuna pieneltä näyttävään leiriin, jossa tummat täplät liikkuivat pesästä toiseen. Viime kuut olivat koetelleet Eloklaania kovin, ja olin varma, että monet olivat jo alkaneet epäillä Tähtiklaanin kääntäneen selkänsä heille.
Asianlaita ei kuitenkaan ollut niin: tänä yönä me viimein pystyimme vastaamaan heidän hiljaisiin, salassa esitettyihin rukouksiinsa ja osoittamaan, ettemme olleet unohtaneet heitä.

“Mistä on kyse?”
“Missä me olemme?”
“Onko tämä unta?”
Hämmentyneet nau’ut poukkoilivat aukiolla, jonne viisi kissaa olivat juuri saapuneet. Ne kuitenkin hiljenivät, kun astuin Minttuliekki ja Hallavarjo kintereilläni esiin puun takaa. Kasvoilleni piirtyi lämmin, ilahtunut hymy, kun kiersin katseellani läpi valitsemiamme kissoja. Joukossa oli kaksi kokeneempaa soturia, Pohjaharha ja Lieskakajo, sekä kaksi tuoreempaa tapausta, Lehtomyrsky ja Käärmekulta. Valituista nuorin oli vasta oppilas, Kortetassu. Hän edusti Kuolonklaanin vallan alla kasvanutta sukupolvea, joka ei ollut koskaan kuullutkaan Tähtiklaanista.
“Tervehdys. Minä olen Lauhalaukka ja tässä on Hallavarjo - jotkut teistä varmasti muistavatkin meidät”, heilautin häntääni kohti valkoista kollia, joka seisoi toisella puolellani ja nyökäytti päätään kohteliaasti tervehdykseksi. “Minttuliekki tuskin esittelyjä tarvitsee.” Vilkaisin entistä Eloklaanin varapäällikköä veikeästi, ennen kuin käännyin taas kohti eloklaanilaisia ja vakavoiduin. “Ihmettelette varmaan, miksi olette täällä.”
Kissat vilkuilivat varovasti toisiinsa, selvästikin yhä tilanteesta ymmällään.
Minttuliekki astui eteen. “Teidät viisi on valittu pelastamaan Eloklaani pahuudelta, joka sitä piinaa tälläkin hetkellä. Yhdessä te keksitte suunnitelman, jonka avulla voitte pelastaa Kuolonklaanin panttivankina pitämät Mesitähden, Liljatuulen ja Leimusilmän sekä palauttaa tasapainon takaisin klaaneihin.”
“Aina nukkuessanne pääsette keskustelemaan toistenne kanssa unissanne ja voitte työstää suunnitelmaanne ilman, että Kuolonklaani saa vihiä siitä ja tuhoaa kaiken”, Hallavarjo jatkoi.
“Me emme voi auttaa teitä tämän enempää”, lisäsin hieman pahoittelevaan sävyyn. “Tämän yön jälkeen olette omillanne.”
“Olemme kuitenkin varmoja siitä, että tulette pärjäämään ilman meitäkin. Me uskomme teihin”, Minttuliekki naukui, ja huomasin hänen katseensa viipyilevän hetken Kortetassussa, joka katseli hämmentyneen näköisenä Lieskakajon viereltä meihin päin. Kolli oli ollut vielä pieni pentu, kun Minttuliekki oli kuollut lopputaistelun aikana suojellessaan poikaansa Keijukaiselta ja Päivänsäteeltä. Vaikka Kortetassu ei sitä itse tiennytkään, hänen emonsa oli ollut hänen rinnallaan tähänkin päivään asti ja varjellut häntä Tähtiklaanista käsin.
Huiskautin juhlavasti häntääni. “Onnea matkaan, pelastajat. Eloklaanin kohtalo lepää harteillanne.”
Viiden valitun hahmot haalistuivat aukiolta heidän ruumiidensa heräillessä valvemaailmassa. Jäimme Minttuliekin ja Hallavarjon kanssa seisoskelemaan paikoillemme hetkeksi, kunnes ehdotin, että lähtisimme saalistamaan. Meidän työmme oli nyt tehty - loppu oli valittujen vastuulla.