Jänötassu lepäsi Tähtiklaanin metsästysmailla leppoisasti emonsa, Sypressikuiskeen vierellä turkki turkkiin painettuna. Hän kehräsi hiljaa, kun naaras suki hitaasti hänen turkkiaan.
“Voisinpa tavata taas Perhopuron. Minulla olisi hänelle niin paljon asiaa”, kolli huokaisi hiljaa.
“Ehkä sinun pitäisi tavata hänet unessa. Pääsisit juttelemaan hänen kanssaan, kuten olet toivonut”, Sypressikuiske kehotti. Jänötassu pohdiskeli hetken. Se olisi kyllä hyvä idea, mutta osaisiko hän edes kutsua ystäväänsä yhteiseen uneen?
“Ehkäpä. Pitää varmaankin kokeilla asiaa jossain kohtaa”, Jänötassu pohdiskeli. Hän käänsi katseensa pieniin sisaruksiinsa Loistepentuun, Karhupentuun, Oravapentuun ja Vadelmapentuun sekä Lehtomyrskyn kuolleeseen poikaan Käpypentuun. Pienet tähtisoturit leikkivät yhdessä. He olivat niin nuoria eivätkä olleet ehtineet kokea elämäänsä kunnolla. Jänötassu sääli pieniä pentuja. He eivät olleet ehtineet edes oppilaiksi asti, toisin kuin hän. Hän oli sentään ehtinyt toimia Mesitähden oppilaana ja tutustua Perhopuroon sekä saada tästä parhain ystävänsä.
“Toivottavasti Perhopurolla on kaikki hyvin Eloklaanissa nyt. Hän on kokenut kovia”, Jänötassu naukaisi hiljaa,kun Sypressikuiske sukhänennpään päälakeaan karhealla kielellään.
“Perhopurolla on koko klaani tukenaan. Lisäksi, olen huomannut Sädesäihkeen lähentyneen naaraan kanssa myös. Luotan hänen osaavan pitää huolta Perhopurosta”, Sypressikuiske lohdutti. Jänötassu painoi päänsä etutassujensa päälle.
“Niin. Kyllä minä veljeeni luotan”, Jänötassu naukaisi hiljaa. “Mutta olen silti huolissani. Perhopuro ei ansaitse kaikkea sitä tuskaa ja kauhua, jonka hän on jo kokenut. Voisinpa palata Eloklaaniin tukemaan häntä.”
“Ymmärrän tuon tunteen”, Sypressikuiske naukaisi lempeästi. “Minullakin jäi monia rakkaita kissoja taakseni, kun liityin Tähtiklaanin joukkoihin. Tuntui kivuliaalta katsoa heidän kärsivän, mutta se kuuluu elämään. Vastoinkäymisten kautta he kasvavat vahvemmiksi.”
Jänötassu pysyi hiljaa ja pohti emonsa sanoja. Sypressikuiske kuulosti niin viisaalta. Hän oli ollut Tähtiklaanissa huomattavasti kauemmin kuin Jänötassu ja hän oli elänytkin kauemmin, joten se ei oikeastaan ollu ihme.
“Haluaisitko jotain syötävää?” Jänötassu kysyi emoltaan. Hän käänsi katseensa poikaansa ja hymyili lempeästi.
“Toki. Kala kyllä maistuisi”, naaras naukaisi. Jänötassu nyökkäsi ja nousi tassuilleen venytellen samalla makeasti. Hän lähti suuntaamaan kohti jokea, joka virtasi Tähtiklaanin metsästysmaiden lävitse. Hän ajatteli kokeilla kalastaa itse heille.
Kolli koetti parhaansa kalan nappaamisessa, mutta kun se ei lähtenyt onnistumaan, Kääpäkorppi tuli auttamaan häntä. Jänötassu oli tutustunut kolliin Tähtiklaaniin päästyään ja oli saanut tietää tämän olevan Käärmekullan isä. Kääpäkorppi oli erittäin avulias kissa ja vaikutti välittävän tyttärestään paljon. Hän oli kysellyt Jänötassulta tiesikö hän mitään Käärmekullan kuulumisista. Paljoa uutta tietoa ei ollut Jänötassu pystynyt Tähtiklaanin soturille antamaan.
“Mahtavaa työtä! Siinä on tarpeeksi iso kala jaettavaksi sinulle ja Sypressikuiskeelle!” Kääpäkorppi naukaisi pirteästi, kun viimein yhteistuumin hän ja Jänötassu saivat kalastettua edes jotain ylös.
“Kiitos avusta, Kääpäkorppi!” Jänötassu naukaisi kiitollisena ja nyökkäsi vanhemmalle Tähtiklaanilaiselle.
“Eipä tuo mitään. Menehän nyt siitä nauttimaan kalasta emosi kanssa”, kolli naukaisi kehräten ilahtuneena. Jänötassu nyökkäsi, nappasi kalan ja lähti palaamaan emonsa luokse.
“Tässä olisi. Se on tarpeeksi iso meille molemmille, ja anteeksi, kun minulla kesti niin kauan”, Jänötassu pahoitteli.
“Ei se mitään. Ainakin pääsemme nyt syömään yhdessä”, Sypressikuiske kehräsi ja pukkasi poikaansa hellästi. Jänötassu hymyili ja asettui emonsa vierelle ruokailemaan.

Seisoin joen rannalla ja katselin hiljakseen virtaavan joen vettä. Kasvoni heijastuivat joen pintaan, mutta liikkuva vesi vääristi näkymää todella paljon. Erotin kuitenkin vaivatta turkin, joka kimmelsi. Se oli minun turkkini. Vaikka olin viipynyt Tähtiklaanin mailla jo kuiden ajan, sitä oli vaikeaa hyväksyä. Minä todella olin kuollut.
Kun olin herännyt Tähtiklaanista, olin luullut nähneeni vain unta. Mutta kun uni ei päättynyt, olin joutunut hyväksymään karun totuuden: minä en ollut kuolematon. Eikä ollut Kultasiipikään, sillä hän oli matkannut esi-isiemme pyhille maille kanssani. Rintaani vihlaisi, kun edes ajattelin Perhopentua, meidän tytärtämme. Pieni kultani oli menettänyt samalla kertaa molemmat vanhempansa ja nyt hän joutui kasvamaan Eloklaanissa ilman meitä. Olisin niin kovasti halunnut nähdä tyttäremme kasvavan aikuiseksi, perustavan perheen ja elävän onnellisena lopun elämäänsä Eloklaanissa.
"Ampiaispisto?" Kultasiiven pehmeä naukaisu kantautui korviini. Heilautin korviani, mutten irrottanut katsettani veden pintaan heijastuvasta kuvajaisesta. Kuulin, miten kumppanini istuutui vierelleni.
"Mitä sinä mietit?" hunajanvärinen kumppanini kysyi ja hivuttautui niin lähelle, että turkkimme koskettivat toisiaan. Päästin ilmoille syvän huokauksen ja käännyin Kultasiiven puoleen haikea ilme kasvoillani.
"Perhopentua", vastasin rauhallisella äänellä. Siitä ajatukseni harhautuivat taas eteenpäin muihin perheenjäseniini. Onneksi Perhopentu ei ollut yksin. Hänellä oli luonaan paljon rakastavia sukulaisia, jotka kyllä pitäisivät hänestä huolen. Kimalaistoive oli auttanut tytärtämme kasvamaan ja opettanut tälle tärkeitä asioita elämästä.
"Voi, minäkin mietin häntä ihan joka päivä", Kultasiipi vastasi haikealla äänellä. Painoin hellästi kuononi vasten rakkaimpani turkkia.
"Onneksi me tapaamme hänet vielä jonain päivänä", huokaisin hiljaa tietäen, että siihen menisi vielä aikaa. Perhopennulla oli koko elämä edessään, ei hän tulisi luoksemme Tähtiklaaniin vielä hyvin, hyvin moneen vuodenaikaan. Onneksi kaikki päivät eivät olleet näin synkkiä. Olimme nähneet Tähtiklaanissa myös päiviä, jolloin voimme todella hyvin. Oli ilo olla, kun tiesi, että emme joutuisi pelkäämään enää koskaan mitään.

Ilta-aurinko sai taivaan loistamaan punaisen eri sävyissä, ja sen viimeiset valonsäteet yrittivät vielä kurkotella kaukana alapuolellani kasvavaan sekametsään. Eloklaanin leirissä kissat valmistautuivat käymään yöpuulle tavalliseen tapaansa. Tämä yö tulisi kuitenkin olemaan erilainen eräille kissoille, jotka olivat vielä täysin tietämättömiä tehtävästä, joka heidän kontolleen lankeaisi.
"Pian on aika." Minttuliekki asteli viereeni ja loi katseensa alhaalla siintävään metsään.
Nyökäytin vähän hajamielisesti päätäni, katse edelleen nauliutuneena näin korkealta katsottuna pieneltä näyttävään leiriin, jossa tummat täplät liikkuivat pesästä toiseen. Viime kuut olivat koetelleet Eloklaania kovin, ja olin varma, että monet olivat jo alkaneet epäillä Tähtiklaanin kääntäneen selkänsä heille.
Asianlaita ei kuitenkaan ollut niin: tänä yönä me viimein pystyimme vastaamaan heidän hiljaisiin, salassa esitettyihin rukouksiinsa ja osoittamaan, ettemme olleet unohtaneet heitä.

“Mistä on kyse?”
“Missä me olemme?”
“Onko tämä unta?”
Hämmentyneet nau’ut poukkoilivat aukiolla, jonne viisi kissaa olivat juuri saapuneet. Ne kuitenkin hiljenivät, kun astuin Minttuliekki ja Hallavarjo kintereilläni esiin puun takaa. Kasvoilleni piirtyi lämmin, ilahtunut hymy, kun kiersin katseellani läpi valitsemiamme kissoja. Joukossa oli kaksi kokeneempaa soturia, Pohjaharha ja Lieskakajo, sekä kaksi tuoreempaa tapausta, Lehtomyrsky ja Käärmekulta. Valituista nuorin oli vasta oppilas, Kortetassu. Hän edusti Kuolonklaanin vallan alla kasvanutta sukupolvea, joka ei ollut koskaan kuullutkaan Tähtiklaanista.
“Tervehdys. Minä olen Lauhalaukka ja tässä on Hallavarjo - jotkut teistä varmasti muistavatkin meidät”, heilautin häntääni kohti valkoista kollia, joka seisoi toisella puolellani ja nyökäytti päätään kohteliaasti tervehdykseksi. “Minttuliekki tuskin esittelyjä tarvitsee.” Vilkaisin entistä Eloklaanin varapäällikköä veikeästi, ennen kuin käännyin taas kohti eloklaanilaisia ja vakavoiduin. “Ihmettelette varmaan, miksi olette täällä.”
Kissat vilkuilivat varovasti toisiinsa, selvästikin yhä tilanteesta ymmällään.
Minttuliekki astui eteen. “Teidät viisi on valittu pelastamaan Eloklaani pahuudelta, joka sitä piinaa tälläkin hetkellä. Yhdessä te keksitte suunnitelman, jonka avulla voitte pelastaa Kuolonklaanin panttivankina pitämät Mesitähden, Liljatuulen ja Leimusilmän sekä palauttaa tasapainon takaisin klaaneihin.”
“Aina nukkuessanne pääsette keskustelemaan toistenne kanssa unissanne ja voitte työstää suunnitelmaanne ilman, että Kuolonklaani saa vihiä siitä ja tuhoaa kaiken”, Hallavarjo jatkoi.
“Me emme voi auttaa teitä tämän enempää”, lisäsin hieman pahoittelevaan sävyyn. “Tämän yön jälkeen olette omillanne.”
“Olemme kuitenkin varmoja siitä, että tulette pärjäämään ilman meitäkin. Me uskomme teihin”, Minttuliekki naukui, ja huomasin hänen katseensa viipyilevän hetken Kortetassussa, joka katseli hämmentyneen näköisenä Lieskakajon viereltä meihin päin. Kolli oli ollut vielä pieni pentu, kun Minttuliekki oli kuollut lopputaistelun aikana suojellessaan poikaansa Keijukaiselta ja Päivänsäteeltä. Vaikka Kortetassu ei sitä itse tiennytkään, hänen emonsa oli ollut hänen rinnallaan tähänkin päivään asti ja varjellut häntä Tähtiklaanista käsin.
Huiskautin juhlavasti häntääni. “Onnea matkaan, pelastajat. Eloklaanin kohtalo lepää harteillanne.”
Viiden valitun hahmot haalistuivat aukiolta heidän ruumiidensa heräillessä valvemaailmassa. Jäimme Minttuliekin ja Hallavarjon kanssa seisoskelemaan paikoillemme hetkeksi, kunnes ehdotin, että lähtisimme saalistamaan. Meidän työmme oli nyt tehty - loppu oli valittujen vastuulla.